path: root/75661-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75661 ***

language: Finnish




MEREN JA LEMMEN AALLOT

Kirj.

Franz Grillparzer


Suomentanut

V. A. Koskenniemi





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1909.




HENKILÖT:

 HERO.
 YLIPAPPI, hänen setänsä.
 LEANDER.
 NAUKLEROS.
 IANTHE.
 TEMPPELINVARTIJA.
 HERON VANHEMMAT.
 PALVELIJOITA. KALASTAJIA. KANSAA.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Afroditen temppelin esikartano Sestoksessa. Keskustan muodostavat
pitkien välimatkojen päässä peristyylin tapaan seisovat pylväät.
Taustalla temppeli, johon vievät moniasteiset portaat. Etualalla
oikealla puolen Amorin kuvapatsas, vasemmalla Hymenaeuksen.
Varhainen aamu.

Hero astuu, kantaen kukkaisvasua kädessään, alas temppelin portaita.

HERO.
Näin pitkällä siis ollaan. Temppeli
jo myrttineen ja ruusuin valmihina
vain juhlan alkamista odottelee.

Ja itse olen juhlan esine!
On suotu minun kaiket päiväni,
jotk' ennen ilman määrää kulutin,
nyt palvelukseen taivahisen käyttää,
ja hetket, jotka kuihtunehet ois
kuin nurmen kukat, saan ma seppeleksi
nyt jumalattarelle nitoa
ja hälle pyhittää mun elämäni.

Kuink' olen onnellinen, että päivä
näin valjennut on ihanana. Missään
ei pilvenhattarata taivahalla
ja Phoebus nousten meren aaltoin ylle
nyt katsoo templiämme siunaten.
Mun vertaiseksesko sa tunnustat?
Sen tiedätkö sa, että sama Hero,
sa jonka lasna riemuin leikkivän
näit templin portahilla, vallannut
on esi-isäin vanhan oikeuden;
sen etuudesta vaarin ottaen
on papittareksi hän ruvennut.
Se tänään, tänään tapahtuva on.
On kansa hänet näkevä, kun silloin
hän uhrilahjaa kantaa taivaisille
ja kaikki huulet riemuhuutoon yhtyy
ja loisto jumalattaren se myös
on papittaren —
                Mutta laiminlyönnein
ma täällä toimeniko alkaisin?
On vielä kukkia ja seppeleitä,
ja kuvat tuoll' on kaunistamatta.

Kas tässä Hymenaeus, joka yhteen
viet ihmiset, sa ota seppel multa,
jok' itse vapaan osan valitsen.
Sa vaihdat sieluja? Ah, jumalat!
Mun omani ma itse tahdon pitää;
siit' toinen varmaan hyötyis vähemmän!

Ja sulle, Amor, toinen seppeleeni!
Jos jumalan oot poika, olemme
me sukulaiset; kunnon sisarukset
ain elää sovinnossa keskenänsä.
Niin eläkäämme mekin, Kunnioittaa
sua voin kuin sitä, jot' ei tunne vielä.

Nyt vielä permannolle kukat. — Mutta
kuink' onkaan kaikki täällä huiskin haiskin.
Tuoss' eikö vesiruukku — niinit — nuorat?
Kuin vitkastelee palvelijattaret
tään talon! Täyttävätkö tällä tapaa
he tehtävänsä. Epäjärjestys
tuo kiusaa silmiäni; paikallensa
ma tahdon itse kaikki panna.
    (Järjestelee epäjärjestyksessä olevia esineitä.)
                             Tuossa
he joukoss' saapuvatkin meluten.
Nyt ilman heitä kaikk' on kuntoon saatu.

    (Ianthe ja joukko palvelijattaria tulee.)

IANTHE.
Ah, kaunis Hero, näin jo varhain työssä!

HERO.
Muit' ennen vain; on nyt jo aika myöhä.

    (Palvelijattaret laittavat kaikki kuntoon.)

IANTHE.
Hän meitä nuhtelee, kun vähän oomme
me tänne eilisestä jättänehet.

HERO.
Lie paljon taikka vähän, mitään et
oo vielä tehnyt.

IANTHE.
                 Aamuvarhaisesta
me oomme lakaisseet ja puhdistaneet,
mut sitten kentälle me karkasimme.

HERO.
Mut taivaan nimessä, kun juoksentelit
sa esipihassa, sun silmääs eikö
oo tullut keskenjäänyt työsi? Mutta
ma vaikenen, me toisiamme emme
voi ymmärtää.

IANTHE.
              Sa aina jurottelet
ja iloisilta ilon kieltää tahdot.

HERO.
Oon yhtä iloinen kuin muutkin. Usein
mua ennen iltasella leikin aikaan
te ootte väsynehet; mutta työkin
on mulle hupi leikin veroinen,
ma siks en sitä tahdo laiminlyödä.

IANTHE.
Suo anteheksi meille alhaisille
sa ylvään pappissuvun perijätär — —

HERO.
Se totta.

IANTHE.
         Korkeampaan kutsuttu —

HERO.
Niin, vastaan ylpeästi.

IANTHE.
                        Toiset ilot
on sulla, arvokkaammat.

HERO.
                        Tiedät kyllä
ma etten ivata voi. Ivaa sinä!

IANTHE.
Mut kuitenkin oot katsomassa käynyt
sa noita kahta nuorukaista —

HERO.
                             Vaiti!

IANTHE.
Ah itse hullaantunein silmin heitä
sa tähystelit.

HERO.
               Vaiti, sanon minä.
Oon hulluuttasi kyllin kärsinyt.
Sun puheellesi suljen korvani.
Ma kerron sedälleni, papille,
ja töistäs saat sa ansiosi mukaan.
En kernaasti suo valtaa vihalleni,
mut kun sua kuulen, en voi tehdä toisin.
Ei sanaakaan nyt enää, sanon minä!

    (Pappi on temppelivartijan seuraamana astunut
    esiin oikealta puolen.)

HERO (astuen häntä vastaan).
Sa saavuit oikeahan aikaan, setä!
Jo olin antaa vihalleni vallan
tään juhlapäivän aamuna, mi iäks
mun saattaa — ah, sa anteheksi anna.

PAPPI.
Mik' oli suureen kiivauteesi syynä?

HERO.
Tuon kevytmielen pahansuovat sanat
ja raaka pilkka, joka kunnioita
ei mitään. Ah, jos viisauskin saisi
niin kärkkääst' oppilaita kuni pilkka!

PAPPI.
Ja kuka on hän, joka rohjennut
on talontavan rikkoa?

HERO (hetken vaitiolon jälkeen).
                      En tahdo,
kun tässä harkitsen, ma nimeänsä
nyt mainita, vaikk' oiskin ansainnut
hän nuhteen. Kaikkia sa nuhtele,
saa ottaa siitä osans' syyllinen.
    (Temppelipalvelijalle.)
Sa katso, ristitornin luona, että
ei muukalaiset —

PAPPI.
                 Oisko ehkä?

HERO.
                             Pyydän.

PAPPI.
Siis lähde. Ja te, kavahtakaa vihaa,
jok' keinot tuntee, oikeutensa myös.

    (Temppelipalvelija vasemmalle, tytöt oikealle puolelle.)

HERO.
Nyt on mun hyvä. Sääliä voin heitä,
he hulluudellaan tuhoo itsensä.
Mut heidän ystävyyttään en ma pyydä.

PAPPI.
Mua ilahduttaa, että joukosta
et valitse sa ystävättäriäs
ja kummastuttaa, ettei vienyt koskaan
oo vertaisesi luokse sydämes.
On yksinäinen olo papittaren
ja kahden helpompi ois kaikki kantaa.

HERO.
En seuraa kaipaa ma, on tehtävä
se yksin, min sai tehtäväkseen täällä.
Mut yksin eihän ole papitar.
Tääll' onko yksinäistä ollut koskaan?
Jo varhain aamuselta idästä
ja lännestä käy tänne kansa vihki-
ja uhrilahjat kantain; konsanansa
ei tämä talo ole tyhjäks jäänyt,
se vierahia ain' on ollut täynnä.
Ja työtäkin on riittämähän asti,
on vesimaljakoista pidettävä
ja pylväistä ja jalustoista huolta
ja kaikk' on juhlaan koristeltava.
Ei riitä tyhjään pakinahan aikaa,
ei myöskään ystävättärien seuraan.

PAPPI.
Et ymmärtänyt oo mua.

HERO.
                     Ehkä en.
Mit' ymmärrä ei itse, kaipaa ei.
Ma olen olohoni tyytyväinen.

PAPPI.
Mut aika taipumukset muuttaa voi.

HERO.
Ken tyytyy osaansa, hän viisas on.
Ma vallan hyvin tiedän itse, minkä
me oomme osan valinnehet — siten
jos kutsua voi sitä, vaikk'ei vaalin
oo valtaa ollut. Pikemminkin on
mun onnellinen arpa tänne tuonut,
miss' on mun niinkuin väsynehen miehen,
jok' käypi veden lempeähän kylpyyn,
miss' aallot häntä hiljaa hyväilevät,
ja veden helmaan vaipuu verkalleen
ja sulautuen unhoittuu sen syliin.
vasta täällä elämälleni
ma saanut määrän. Ikävöikö kukaan,
ken mereltä on vaivoin maalle päässyt,
taas meren myrskyhyn ja ahdinkoon?
Niin, nämä pylväät, nämä pilarit
ei ulkonaist' oo mulle, kuollutta:
mun olentoni nojaa niihin, ilman
niit' oisin kuollut kappale kuin ne.

PAPPI.
Sa varo, ettei joku harrastustas
sois itsekkyydeks nimitellä. Pitää
saa kukin itsestänsä loitolla
sen, mikä häiritsee; mut kuitenkin,
jos kaiken luotaan työntäin, omistaa
vain itsellensä elämänsä, niin se
on ahdasta ja pientä, heikkoa.
Sa tiedät, tuntemattomista asti
on heimollamme armo jumalain
jo ollut, oraakelein, tunnuslausein
he ovat puhunehet kauttamme:
sua eikö viehättäisi vallata
tuo vanha kunniakas armo meille
ja koko kansan hyväks samalla?
Sua kehoittanut olen useasti
öin temppelissä valvomahan: etkö
sa kuulis hiljaisata ääntä, jolla
on tapa taivaallisten puhua.

HERO.
Ei jumalien armo jokaisella,
ma näkijättäreksi luotu en.
Yöt lepäjän ja päivin toimeen käyn,
vain auringosta iloita ma osaan.

PAPPI.
Mut tänään ois sun —

HERO.
                     Olenkin jo ollut
ma temppelissä ennen päivän koita
ja miettinyt, mut mitään en oo kuullut.
Ma silloin noihin kukkasihin tartuin
ja seppelen tein jumalattarelle
ja sitten noille taivaisille tuossa
ja olin tyytyväinen.

PAPPI.
                     Ajattelit?

HERO.
Mun työtäin?

PAPPI.
             Muuta et?

HERO.
                       En, mitä muuta?

PAPPI.
Sun vanhempias, lapsi.

HERO.
                       Miksi heitä —
kun eivät minusta he välitä.

PAPPI.
He sua muistavat ja kaipaavat.

HERO.
Sit' ei he tee, sa vaikk'et sitä usko.
Ma olin aina heille taakaksi
ja rauhattomuus kotona ol' aina.
Mun isäin vaati, mit' ei kukaan toinen,
ja ilman syytä julmistui ja suuttui
ja äiti oli vaiti vain ja kärsi
ja veljeni — ah, kaikist' ihmisistä
vain yhtä vihaan, veljeäni vain.
Hän piti mua, naista, nuorempaa
vain oikkujensa leluna. Mut minä
ain olin ääneti ja yksin surin.

PAPPI.
Siis vanhemmilles suuttunut oot?

HERO.
                                 En.
Jos jätin heidät, tein sen, jotta heitä
ma voisin rakastaa. Nyt elämäni
on täällä rauhaisa ja turvallinen.

PAPPI.
Jos nyt he tulis?

HERO.
                  Ah, sitä ei he tee.

PAPPI.
Sua noutamahan.

HERO.
                Täältä? Turha vaiva

PAPPI.
Jos tulis äitis saattain sulhasta —

HERO (lähtemään kääntyneenä).
Sa lasket leikkiä, mut minä en.

PAPPI.
Se totta on, on vanhempasi tulleet.

HERO.
He? täällä?

PAPPI.
            Eilisillast' asti.

HERO.
                               Mitä —
sa mult' oot salannut sen.

PAPPI.
                           Itse he
niin tahtoivat, he jottei häirinneet
ois hartautta yösi, joka sulle
on monen päivän aamunsarastus.
Mut sinä olet vahva, tulkoot nyt!
Kas tuossa saapuu isäs, pysähtyy
ja henkeänsä pidättää — hän tulee.

HERO.
Mun isäni?

PAPPI.
           Niin, hän.

HERO.
                      Hän onko kuinka
jo vanha?

PAPPI.
          Vierellään käy nainen.

Hero.
                                 Äiti!

PAPPI.
Sa kalpenet, sa etkö ilomielin
käy heitä vastaan?

HERO.
                   Salli ensin heitä
mun pitkäst' ajasta nyt katsella.

    Heron vanhemmat tulevat.

ISÄ.
Sa lapsukaisein, Hero!

HERO (rientää äitiään vastaan).
                       Äitini!

ISÄ.
Me oomme kaukaa tulleet — hengästyn
niin äkkiä — sun luokses, lapseni
sun taivahisen onnes todistajiks
ja läsnä olemaan, kun sukus vanhan
sa nouset kunniahan, jota meiltä
muut kadehtivat kautta koko maan
ja — ja — ah kipeätä rintaa! — niin
tään kaiken tähden tänne tullehet
me olemme. — Kas, terve, veljeni!

HERO.
Ah äitini!

ISÄ.
           Niin, hänkin sairahana
ja heikkona on tänne lähtenyt
myös osaa ottamahan onnehesi.
Kaks henkeähän mahtuu vaunuhun,
siks tuli hänkin. Kuka iloitsis
ei lapsen onnelle, kun vihitään
hän iäks korkehimpaan tehtävähän?
Ken silloin kuulis epäilyksen ääntä?
Ja — mutta kyllin. Iloitsemme siis.

HERO.
Hän mitalin virka ei.

ISÄ.
                      Ei! Kysyt: miks?
Hän muutoin kotonansa pitkät päivät
voi puhua. Sa kysyt: miksi? Tiedä:
sen parempi on puhumatta olla,
ken sanoisi ei mitään tärkeätä!
Se eikö totta, veli?

HERO.
                     Vaikenemaan,
oi eno hyvä, käske veljesi,
hän että äidin soisi puhua.

PAPPI.
Sa salli hänen, veli.

ISÄ.
                      Sallin. Mutta —

HERO.
Ei niin. Hän puhukoon, mit' tahtoo.

ÄITI (puoliääneen).
                                    Rakas!

HERO.
Hän puhui! Rakas, rakas ääni, jota
niin pitkään aikaan kuullut en. Ah äiti!

PAPPI (astuen taka-alalle, palvelijalle).
Käy tänne.

ISÄ.
           Nyt hän itkee. Ah, kun piti
tään tapahtua. — Veljeni, mit' teet?
    (Kulkee taustaa kohti ja laskee kätensä siellä
    seisovan temppelivartijan olalle.)
Sa kelpo mies, mit' askaroitset siellä?

PAPPI.
On pensastohon kyyhky lentänyt
kai pesähänsä. Tapahtua niin
ei sallita. Hei orja, etsi kyyhky!

ISÄ.
Miks niin? Min tähden?

PAPPI.
                       Tapa templin tuo.

ISÄ.
Mut nuo —

PAPPI.
          Suo heidän keskenänsä olla.

HERO (äitineen etualan oikealla puolen).
Nyt äiti, kyyneleesi pidätä
ja selvään lausu, mitä ajattelet
ja tunnet. Minä kuuntelen ja sanaas
ma tahdon mielelläni seurata.
En ole enää sama tyttönen,
jonk' opit kodissasi tuntemaan.
On jumalatar minut muuttanut!
voin levollisesti nyt ajatella.
Myös —

ÄITI.
       Lapsi.

HERO.
              Äiti?

ÄITI.
                    Meihin katsovat
nuo tuolla.

HERO.
            Äiti, täällä temppelissä
on oikeutensa myöskin naisella
ja sorretull' on täällä sananvalta.
Mut jos sa tahdot, mielelläni astun
ma sun ja heidän väliin, kenkään ei
sua nyt voi nähdä, sano, arvannut
ma oonko oikein: yhtä mieltä et
sa ollut puolisosi kanssa, sulla,
jos oisi valtaa ollut, ottanut
sa oisit tyttäresi mukahas
täst' temppelistä rauhaisasta pois
sun omaan murheen painamahan majaas.
Se totta onko? Puhu, puhu, äiti!

ÄITI.
Ma olen vanha jo ja yksin.

HERO.
                           Yksin?
Sull' onhan puolisos ja rikas koti
ja uskolliset palvelijat — ah
ma olin tärkehimmän unhottaa!
sull' onhan veljeni, jok' kotiaan
tuo kohta morsiamen; sulle hän
pian lapsenlapsen lahjoittaa —

ÄITI.
                               Sun veljes —

ISÄ (taka-alalla, orjalle).
Sa tarmolla käy työtäs jatkamaan!

ÄITI.
Sun veljes, laps, ei ole luonamme

HERO.
Kuin?

ÄITI.
      Jälkeen monen kovan kärsimyksen,
ja vanhemmille kaksinverroin kovan,
hän meidät jätti sekä morsiamensa,
jok' kyynelöiden häntä muistelee,
ja lähti kera miesten urhoollisten
päin tuntemattomia vaiheita.
Jos purjein, ratsain — kenkään tiedä ei.

HERO.
Siis ei hän enää kotonaan oo, silloin
ma kaksinverroin kernahammin palaan.
Mut vaikk' on poissa hän, on siellä monta
jotk' ovat samanlaisia kuin hän,
joill' otsanauhanaan on raaka mieli,
jotk' arvelevat vähän, paljon toimii.
He ovat tottunehet kylmin käsin
kuin leikitellen hajoittamaan maahan
kaikk' arat, äänettömät ajatukset,
jotk' ovat hiljaisuudess' itäneet.
Ja sellaisehen seuraan haluatko
sa lapses.

ÄITI.
           Suojata sua tahdon, mutta,
vain avioss' on nainen onnellinen.

HERO.
Sen punastumatta sa lausutko?
Sa joka pelkäät miehes katsettakin,
jok' et saa hänen kuulten vapahasti
ees ajatustas lausua, sun jonka
on määrä vaitiollen totella!
Noin mulle haastellako uskallat?

ISÄ (taka-alalla )
Kas äiti lämpenee!

ÄITI.
                   Oi tuskaa syvää!
He ovat vieroittaneet lapseni
ja turhuudella sydämensä vieneet,
niin että kuuroin korvin kuuntelee
hän omaa äitiänsä, lähimpäänsä.

HERO (astuen hänestä loitommalle).
Ma ilomielin tahdon tänne jäädä
luo jumalattareni alttarin
ja tehdä, mik' on oikein — siksi en
mua että siihen käsketään, vaan siksi
sen että itse oikeaksi tiedän.
Eik' oikeuttani kukaan ryöstää voi —
    (painokkaasti)
Ei totisest'!

ORJA (joka taustalla jakkaralla seisten etsiskelee pensaikossa,
horjahtaen).
              Ah!

HERO (kääntyen katsomaan).
                  Mitä?

ÄITI.
                        Viatonta
he häiritsevät lintua, sen nostain
pois pesästään. Niin raastavat he myös
pois lapsen äidistään kuin leikillä!
Voi minua!

HERO.
           Kuin vapiset sa, äiti!

ÄITI.
Ma oman kohtaloni näänhän.

PAPPI (palvelijalle, joka on asettanut pesän vasuun, minkä
laidan yli näkyy munia hautova kyyhkynen).
                                  Mene!
Ja vie tuo täältä!

HERO.
                   Seis, se laske pois!
Se tänne anna!
    (On ottanut palvelijalta vasun.)
               Eläinparka, mitä
sa vapiset. Kas, äiti, terve on se.
    (Silittää kyyhkystä.)
Sa ootko peloissas?

    (Asettuu istumaan kuvapatsaan jalustalle etualan vasemmalle
    puolen, vasu käsissään, milloin koettaen saada linnun,
    kohottamalla sitä lentämään, milloin sitä katsellen ja
    tarkastellen.)

PAPPI (palvelijalle).
Kuin! Enkö käskenyt —

    (Palvelija osottaa anteeksi pyytäen Heroa.)

PAPPI (astuen hänen luokseen).
Niin vähänkö sa aikaa toimessas
oot ollut, ettet tiedä, mikä tapa
on täällä?

ÄITI (seisoen etualan oikealla puolen).
           Sydämeni pakahtua
on tähän paikkaan. Tätä näkyä!

PAPPI (hänelle).
Ja sitten sinä, heikko nainen, miksi
sa tulit toimiamme häiritsemään?
Ja sitä hämmästyt, jonk' oisi sun
jo ammoin tullut tietää kuuluvan
tään talon pyhiin tapoihin. Ei täällä
saa lintu pesiä, ei kuherrella
saa kyyhky templin lehdossa, ei köynnös
saa jalavata syleillä, on kaikki,
mi kaipaa paritukseen, kielletty.
Tuo tuolla tänään samaan kohtaloon
myös sitoutuu.

HERO (kyyhkystä silitellen)
Sa eläinparka, kuinka
he meistä kiistelevät.

PAPPI.
                        Näyttääkö
se vaikealta, sitä murehditko?
Sa tahdot kotiin lapses — tule, ota!
Sua vaill' ei jumalatar eikä lastas!
Kas täällä maallist' Afroditea
ei kumarreta, joka ihmiset
kuin eläimet vie toisiensa luokse.
Kas taivainen, ken meren vaahdosta,
on noussut, kaiken pyhän sovun äiti,
hän ompi suvuton, sill' ylähällä
on alkuperänsä — hän miksi sua
ja lastas tarvitseisi? — Lähde täältä
ja lapses kerallasi vieös, kunnes
hän väsyy alhaisuuteen, missä itse
sa menehdyt; hän olkoon palkkapiika
sen miehen, joka häntä kerran kosii, —
kun täällä vois hän valkeuden tietä
päin omaa maaliansa käydä, olla
niin vapaa, määrästänsä tietoinen.
Mut sa et tahdo, siispä hänet ota!
Sa oothan äitinsä. — Siis, Hero, lähde!
Sua kutsuu mainen mieli: seuraa häntä
sa ihmisenä, naisena.

HERO (nousten seisaalleen, kyyhkyselle).
                      Nyt täytyy
mun puhua, sa pieni lintuseni!
    (Antaen vasun palvelijalle.)
Sa ota tämä, anna lintuselle
taas vapautensa täyden takaisin.
    (Palvelija menee.)
Sa setä, ällös äitiäni moiti,
on hyvät tarkoituksensa, hän lempii
mua yli kaiken. Vaietkaamme muut!
Oi äiti rakas, kanssas lähtisinkö?
Sa jää mun luokseni. Kun tuskat kalvaa
niin tule tänne luokseni. Ei täällä
oo sotaa, tääll' ei kenkään haavaa lyö,
ei moiti jumalatar, ja tää temppel
on aina yhtäläinen kuni nyt.
Sa tyynten päiväin onnen tunsitko?
Et sitä tuntenut oo; huoli pois!
Sa ilomielin mua juhlaan seuraa.
On tänään onnen hetki; huominen
jo tapaa hiljaisessa työssä mun
vesimaljaa kantamassa, alttarilla;
ja siten eelleen päiväst' toisehen.
Jos tahdot, seurahani liity! Katso
ma muuten kannan sun, ma vahva oon. —
Kas, äiti leppyy — hymyilee jo, katso,
oi setä.
    (Puoliääneen.)
         Merkki nyt sa anna vain.
Sa äiti, mua seuraa, aika rientää.
    (Kulkiessaan, verkalleen itsekseen.)
Sa kun saat nähdä kalliit koristeet
ja vaatteet upeat ja kaiken loiston,
mi mulle valmistetaan, lepyt kyllä.
    (Kulkee pari askelta edellä, kääntyy sitten takaisin.)
Sa hiukan kiirehdi.

    (Molemmat poistuvat oikealle.)

ISÄ.
Nyt veli nopeasti —

PAPPI.
                     Nopeasti?
Miks? — Kauan harkittu vain kauan kestää.
Jos heikko on hän, vielä lähteköhön —

ISÄ.
Mut ajattele —

PAPPI.
               Varma pakko vain
on ainut loppu moisen harrastuksen.
Sa valitseisit kuolinhetkees asti,
jos mahdollisuuksille todellisuus
ei rajaa säätäis. Vaalin vapaus
on heikkojen ja hulluin leikkikalu
ja viisas tekee, välttämättömäksi
min näkee; ylin velvollisuus hälle
on totuus —
    (Palvelijaan kääntyen.)
            Juhla alkaa.

NAUKLEROKSEN ÄÄNI (näyttämön takaa).
                         Tänne!
Leander tänne!

PAPPI.
               Mitä siellä?

TEMPPELIVARTIJA.

                            Herra,
kaks muukalaista odotukseen väsyin
on itsellensä läpi pensaston
tien tänne raivannut. Ma palautanko
pois heidät? — Aamulla jo torilla —
Myös siellä kasvaa kansan nurja mieli,
mi vaivoin vitkastelun sallii —

PAPPI.
                                Heidät
pois täältä osoita.
    (Temppelivartija poistuu vasemmalle puolen.)
                    Ja avatkaatte
    (Muille palvelijoille, jotka toinen toisensa perästä
    ovat taustalta tulleet esiin.)
te äärimmäiset portit kaupungin.
    (Veljelleen.)
Sa sana kiitoksen suo jumalille,
jotk' ovat herättäneet lapsessa
sun nimes loiston —
    (Vanhus seisoo sauvaansa nojaten kumartuneena temppeliä kohti.)
                    Kansa laskekaa
jo sisään, huolta pitäkäätte, että
käy kaikki järjestyksessä, ei raakuus
saa juhlan ylevyyttä häiritä.
Myös itsestänne huolta pitäkäätte,
on iloll' aamunsa kuin auringolla,
myös oma ehtoonsakin: katumus.

TEMPPELIVARTIJA (näyttämön takaa).
Ei, sanon minä!

NAUKLEROS (myöskin näyttämön takaa).
                Kuule, rakas herra!

PAPPI.
Tee tehtäväsi. — Veli — lähtekäämme!

    (Molemmat poistuvat oikealle.)

TEMPPELIVARTIJA (astuen esiin).
Ma tässä seison! Uskallapas, poika,
mun ohitseni tästä astua!

NAUKLEROS (joka myöskin on tullut näkyviin).
En ohitsenne, mutta rinnallenne.
Ma olen tässä jo, Leander, tänne!

LEANDER astuu esiin.

TEMPPELIVARTIJA.
Oi nuorten hulluutta! Te tiesitte kai —

NAUKLEROS.
Me emme mitään tienneet, muukalaiset
me oomme täällä, herra, tullehet
Abydon rantamilta Sestoksehen
tät' tilaisuutta näkemähän.

TEMPPELIVARTIJA.
                            Eikö
myös teillä hyvää tapaa opeteta?

NAUKLEROS.
Kyll' opetetaan viisain lauselmin,
kuin: ken on ujo, nälkään kuolla voi.

TEMPPELIVARTIJA.
Mut minä —

NAUKLEROS.
            Meidän tähtemme te vaivaa
niin paljon näette, mut tuolla ryntää
jo kansa sisään parvittain.

TEMPPELIVARTIJA.
                            Pois sieltä,
te kuuletteko!

    (Hän kääntyy taka-alalle ja järjestelee kansan, joka
    vasemmalta puolen tunkeutuu temppelin portaiden
    läheisyyteen.)

NAUKLEROS (Leanderille).
               Miksi vitkastelet!
Me oomme matkan päässä nyt. Hän aina,
ken uskaltaa, myös voittaa. Lujasti
ma isken pylvään juureen jalkani.
Ois hauska nähdä ken mun täältä ajaa!
Kas tätä ihanuutta! Temppeli
ja portti, pylväät tuota kaikkea
et vielä kotonasi nähdä saanut.
Tuoll' asetetaan alttari, kai sillä
viel' uhrataan. Mut minne tähyilet? —
Hän maahan katsoo. Kautta jumalain,
sun täälläkinkö valtaa vanha surus?
Ma sanon sinulle —
    (Kansa on tällä välin hiljalleen järjestynyt vasenta
    sivustaa pitkin aina sinne missä ystävykset seisovat.
    Naukleros katsoen ympärilleen.)
                   Ah ystäväni,
sa tunkeilethan vallan riivatusti!
    (Leanderille )
Jos tänä iltana et vielä mulle
sa tästä juhlast' intomiellä kerro
ja aimo viinimaljaa tyhjennä
sen kunniaksi — en sua lain ma tunne.
Tuo synkkä muotos — mutta katso tuonne.
Nuo kaksi naista! samat on he, jotka
me näimme ristitorilla jo varhain.
He tänne tähyilevät. Miellyttääkö
he sua? Lausu!

    IANTHE ja TOINEN PALVELIJATAR ovat tuoneet esille kannettavan
    alttarin ja asettavat sen oikealle puolen etualalle Amorin
    kuvan eteen.

IANTHE (alttaria kuntoon järjestäessään, toverilleen kuiskaten).
               Tuolla ovat he.
Tuoll' oikealla vaalea, tuo kookas,
ja vasemmalla tumma. Murhe näyttää
hänt' ahdistavan — miksi?

NAUKLEROS.
                          Tahallaan
he viivyttelevät. Ah, kuin he katsoo!

TEMPPELIVARTIJA (tullen etualalle, tytöille).
Nyt tekin pois. On kaikki valmis nyt.
    (Tytöt menevät. Nuorukaisille.)
Te ette huoli kielloista te, ette.

NAUKLEROS.
Sen kuinka ottaa. Hän ken epäilee,
hän myöskin menettää.

    (Toinen alttari on kannettu esiin ja asetettu Hymenaeuksen
    patsaan vasemmalle puolen. Kolmas on alunpitäen ollut
    portailla näyttämön keskellä.)

TEMPPELINVARTIJA.
                      Te tila tehkää,
tuo alttari on tuonne aiottu.

NAUKLEROS.
Jos itselleni tilan saan, niin myöskin
sen mielelläni jakaan.

TEMPPELINVARTIJA.
                       Melua
te kaikin tavoin karttakaatte.
    (Soittajan toitotus alkaa.)
                               Tuossa
jo tulee kulkue. Nyt vapaaks keskus!

    (Järjestelee kansaa, joka asettuu riveihin vasemmalle puolen.)

NAUKLEROS.
He tulevat. Nyt katso, ihmettele!
Sa papitarta lähesty ja hiljaan
sa viittahansa kosketa — sen kautta,
niin sanotaan, voi synkistyneen mielen
taas saada valoiseks. Sa kuuletko?

    Musiikin ja toitotusten saattamana tulee kulkue
    oikealta puolen näyttämölle. Uhripoikia maljakkoja
    kantaen. Sestokskn ylimykset, temppelipalvelijattaria,
    niiden joukossa Ianthe. Pappeja. Hero, mantteliin
    puettuna, päässä otsanauha, setänsä vieressä. Hänen
    vanhempansa seuraavat.

           Laulu
        Kuolevain äiti
        taivahatar sa,
        puoleemme luo'os
        lempeä silmäsi

    (Saaton seuraajat asettuvat oikealle puolen, kansanrivejä
    vastapäätä. Näyttämön keskusta jää tyhjäksi.)

PAPIT (asettuessaan paikoilleen).
On jumalten vain kunnia!

KANSA (vastaten).
                         He meille
myös onnen suokoon!

NAUKLEROS.
Kas tuolla tulee papitar. Niin kaunis!
Me polvillemme laskeukaamme. Mutta
sit' ennen katso tuonne ylitseni
he kuinka vihkimyksen toimittavat.

HERO (taka-alalla seisoen siellä olevan kannettavan alttarin luona.
Hänen edessään on polvillaan kaksi uhripoikaa, kantaen suitsutusta
suurissa maljakoissa.)
Uus vesa vanhan talos! Armos hälle
suo, enemmän kuin ansaitseisi hän.

    (Hän valaa suitsutusainetta tuleen ja menee sitten
    etualalle. Papit ovat hänen vasemmalla puolellaan,
    hänen takanaan vanhempansa Temppelivartijat pienen
    välimatkan päässä.)

PAPIT.
Jumalten kunnia!

KANSA.
                 Ja onni meille!

NAUKLEROS.
He lähestyvät. Polvilles, Leander!

    (He polvistuvat. Leander aivan Hymenaeuksen kuvapatsaan
    viereen, Naukleros vähän taammas. Myöskin muu kansa polvistuu.)

HERO (on tullut Amorin kuvapatsaan eteen ja valaa suitsutusta sen
vieressä olevan alttarin tuleen. Pappi on hänen vierellään.)
Sa joka rakkautta jakaat, ota mun.
Sua tervehtäissäin jäähyväiset jätän.

    (Etääntyy alttarin luota.)

PAPIT.
Jumalten kunnia!

KANSA.
                 Ja onni meille!

HERO (seisoen Hymenaeuksen kuvapatsaan vieressä).
Sun veljes lähettää mun —

NAUKLEROS (hiljaa Leanderille).
                          Näetkös?

    (Leander, joka on katsonut maahan eteensä, nostaa päänsä.)

PAPPI.
Kuin on sun? Pysähdyt! Mi vaivaa sua?

HERO.
Ma, herra, uhripihdit unohdin.

PAPPI.
Sull' on ne kädessäs.

HERO.
                      Sa, joka lemmen —

PAPPI.
Niin alkaa ensi lause. Kyllin. Uhriin!
    (Heru valaa suitsutusta tuleen. Kirkas liekki leimahtaa ilmoille.)
Ah liiaks. Hyvä. Temppelihin nyt.

    Kaikki poistuvat. Näyttämön keskelle tulleena katsoo
    Hero, ikäänkuin tarkastellen jotain vikaa kengässään,
    oikean olkapäänsä yli taakseen. Hänen katseensa sattuu
    silloin molempiin nuorukaisiin. Vanhempansa tulevat
    häntä vastaan. Musiikki alkaa uudelleen soida.




TOINEN NÄYTÖS.


Temppelilehto Sestoksessa.

Vasemmalla puolen taustalla lepopenkki, pensaiden ympäröimä.

Naukleros astuu esiin vasemmalta puolen.

NAUKLEROS.
Leander, tänne. Tullos jälessäin!

    Leander tulee näkyviin vasemmalta suunnalta. ¦

LEANDER.
Ma täällä olen, katso!

NAUKLEROS.
                       Ah jo täällä.
Sa, sano, kuinka kauan rankaisuksi
— ah, tuntemattomien rikosten —
mun pojan tavoin, joka seurata
saa sokeata isäntäänsä — täytyy
sun kanssas meluisasta paikasta
ain yhä toiseen, markkinoilta templiin
ja juhlast' toisehen vain etsein sijaa.
miss' alkais ilo sydämessäs itää?
Kuin kauan, väsyneenä puhumaan,
sun vastassas ma istun tarkastain
jo eikö pilkahda sun silmistäsi
tai kokonaan jo herää ilo, riemu?
Sun äitis kuoli — ken voi sitä auttaa?
Niin kauvan kuin hän eli, pojan tavoin
jok' äitiänsä lempi, asustit
sa kotonasi, kaupungista poissa
ja ihmisistä, rantamalla meren;
nyt kun hän kuollut on, mik' estää voi
sua liittymästä vertaistesi joukkoon
ja heidän iloihinsa, suruihinsa
kuin veikko osaa ottamahan. Itke
sa äitiäs ja ruskotukkaas revi, —
mut sitten palaa ystäväisi luo,
joilt' ei sua äitis enää kadehdi.
Ma enkö totta haasta? Mik' on mieles?
Sa lausu!

LEANDER.
          Olen väsynyt.

NAUKLEROS.
                        Ah niin
sun suuri vaivas! — Koko päiväkauden
me oomme outoin kesken kulkeneet
ja nähneet monet vieraat kasvot, itse
näin itseämme edellehen raastain.
Ah hyvät jumalat! Ken tätä kestäis?

LEANDER (joka on istuutunut).
Ma olen sairas.

NAUKLEROS.
                Huoli pois! Sa kohta
taas paranet, kun pääset kotihis
sa majahasi meren saartamaan
ja hiekan — sinne, missä sadekuurot
ain' uhkain kulkee; sinne saavuttuas,
kun kalastajamekkos saat sa ylles
ja päivät päästään istut onkien
ja joskus — kalain kateus — sa veteen
käyt uimahan; kun lepäät iltasin —
niin oon sun kerran nähnyt venehessä
sa pitkälläsi purren lipuessa
ja tähystelet tähtösihin taivon
ja äitiäsi muistelet, jok' kuollen
sun oikeahan aikaan vapaaks jätti,
ja henkiä, jotk' ylähällä asuu
tai omaa aatostas tai tyhjää vain!
Kun olet siellä, ystävä, sa tunnet,
kuink' oli turha retkes. Terveheks
sa tunnet itses taas. Nyt lähde sa,
on kaukamailla vielä tuttu ranta
ja vierahat ja kotihinsa kääntyy.

LEANDER.
Tääll' on niin varjoisaa, me levätkäämme.
Jos löydän venheen, lähden soutamaan.

NAUKLEROS.
Ah, soutamaan. Kuin palaa silmänsä!
Niin, airoiss' istuin ojennetuin käsin
noin ees ja taakse ponnistaen, yli
veen kiiltäväisen kalvon. Itsesi
sa tunnet mieheks, jumalaksi silloin.
Mut asioista Vakavammista
on kysymys nyt, kelpo ystäväni;
me kielletyllä maalla temppelin
tääll' oomme, aina vaarass' ilmi tulla.
Käy pensastossa vaanein vartijat.
He vangitsevat jokaisen, ken täällä
vain löydetään ja templin papin eteen
hän viedään ankarasti rangaistavaks.
Sa jotain sanoitko?

LEANDER.
                    En.

NAUKLEROS.
                        Lähde pois.
Kas puolipäivän aikaan loppuvat
tään juhlan vapaudet, ja aurinko
jo melkein pystysuorat säteet heittää.
Sun vitkastelus tähden aio en
ma vankilassa virua. Se kuule!
Et nytkään! Hyvät jumalat, jo luotaan
te kääntykää kuin kääntyy hänkin teistä!
Hän tuolla seisoo raukein jäsenin —
niin kaunis — vaikkei suuri oo hän — ruskea
ja tummakutri; hänen silmänsä,
kun sit' ei luomi varjoo, hehkuen
kuin hiili palaa, laajat hartiat,
ja vankat käsivarret — Amorin
ei kuva enää, mutta Hymenin.
Hänt' tytöt tähyilevät, hänpä vaan
— ah hyvät jumalat — on sielultaan
niin kaino, pelkuri. — Mies rivakka
oon minäkin, en tumma kuten tuo
vaan kultatukka, ihonvärini
ei ole Indiasta, valkeampi
se on, myös kooltani oon suurempi;
mut kahden kun me käymme tyttöjen
luo taikka juhlaan, kisaan, karkeloon
ei satu ykskään katse minuhun,
vain häneen, ahmien, ain' ympärillään
ma kuulen supatusta, kuisketta
ja ihailua. Kaikki hurmaa hän
tuo veltto uneksija — mokoma.
Hän vaan — ei mitään huomaa. Ja jos hän
vain jotain näkee, punastuu kuin tyttö.
Ah, ystäväni, tiedätkö sa, että
oot tuhatkertaa kaunihimpi, sulla
kun poskillas tuo mansikkainen puna.
Ja tänään temppelissä, jumalat!
Mun oli kuin ois kaikki kauneus,
mit' on maan päällä, ollut kerättynä
niiss' ihanissa tyttösissä, jotka
ma siellä näin. Ain Traakiasta asti
ja Hellespontosta he oli tulleet!
Kuin kukat kirjavat he olivat!
Siin' oli ruusut, liljat, neilikat
ja tuhatkaunot — näky ihana.
Kuin meri aaltoilivat päät ja olat
ja pohkeet pyöreät. Mut kysynpä,
hän mitä näki! Joutsenia ehkä?
Ei tiedä hän, ei katsonut hän heitä.
Ja häntä kuiten kaikki tähyilivät,
myös itse ylvään kaunis papitar,
ken tekis viisaimmin, jos tänään jo
hän rakkaudelle vannois liittoa,
sen sijaan että sitä pakenee.
Mi sulo, loisto, mikä ylpeys,
niin vakaa otsa, hymyilevä suu,
kuin lapsi ruhtinaan hän oli nähdä,
jok' kalliin kruununsa jo kehtoon saa.
Mi kaunista on, kysyt. Tiedätkö
sa mitään niskan sulost' ylpeästä
ja tukan tuuheoista palmikoista
ja olkapäistä taakse vedetyistä
ja rinnoist' upeoista mitä tiedät
sa nilkan sekä jalan siroudesta
ja muista aartehista kaunokaisen.
Ma väitän, ettet lainkaan niitä nähnyt.
Mut sun hän näki. Hyvin tiedän sen.
Kun siinä polvistuimme yhdessä
me Hymen-patsaan luona — ja hän saapui,
luo alttarin hän pysähtyi ja käsi
jäi riipuksiin — hän puolees katsahti
ja seisoi epäröiden hetken, kaksi
kuin iäisyys niin pitkää, kunnes hän
taas täytti pyhän tehtävänsä — mutta
viel' erotessa puhui syvä katse —
mi vastakohta hetkelle, kun iäks
hän lemmenonnen jätti —: "Vahinko."
"Tuon tahtoisin ma." — Armas, hymyilet?
se sua mairittelee. Kasvosi
miks kätket! Sormet pois ja mulle vastaa!
    (On vetänyt Leanderin käden hänen silmiltään.)
Ah, jumalat te. Kyyneliä. Kuinka!
Leander, itket?

LEANDER (joka nojaavasta asennostaan on noussut pystyyn).
                Ällös kiusaa mua!
Sa kunnioituksetta kaulastaan
ja kasvustansa puhut. Kolminkerroin,
ah, onneton ma olen.

NAUKLEROS.
                     Onneton.
Et! Onnellinen! — Olet rakastunut.

LEANDER.
Sa mitä sanot? Sairas olen, koskee
niin rintaani. Ei sisäpuolla, täällä
tuon kohdalla. — Ma kuolemata kannan.

NAUKLEROS.
Sa olet hullu, onnellinen hullu!
Ah kiitos jumalat, te häntä älkää
nyt ennen hellittäkö, ennen kuin
hän mulle huutaa: "Kyllin, tahdonpa
sen kestää mitä muutkin kuolevaiset."
Nyt kätes tänne, ystäväni, vasta
näin myöhään palannut. Sa uudelleen
oot syntynyt, sa onnellinen. Mutta
yks suru sentään ilossamme on.
Sa kaupunkihin lähde, siellä kaikki
on koolla tytöt juhlast' tullehet.
Sa siellä ympärilles katso, rakastu
niin hyvin kuin sa voit — nääs ystäväin,
se neito, joka nyt sun mieles täyttää,
on papitar, ja luvannut hän tänään
on iäks pidättyä miehestä
ja ankara on rangaistus, jos hän
sen unohtaa. Myös miehelle.

LEANDER.
                            Sen tiedän
Nyt tule yö, niin loppuu kaikki.

NAUKLEROS.
                                 Kaikki
jo ennen kuin se viel' on alkanut!
Sa rauhanrakastaja, miekkonen,
niin vähän uskallatko onnes tähden?
Sa valittelet tuossa kalpein poskin
ja vapisevin säärin, luullen, että
sua uskon. Tänne jäät sa, sinun täytyy
nyt kanssaan puhua. Ehk' ei oo sentään,
ken tietää, lupauksensa niin ahdas.
Siit' ehkä vapautua voi hän. Ehkä
ei myöskään lempes oo niin palava
kuin nyt se näyttää. Mutta epäillä
et saa, nyt toimia sun täytyy, kohtalos
kuin mies sa tunne ja se kanna myös.
Ja poika-aikas sun jo jätettävä.
Me oomme täällä vieraat. Lähtekäämme,
ei meitä kenkään moittia voi tietä
jos eksyin tiedustamme. Ensiksi
me temppeliä kohti kuljemme
luo hänen, papittaren, kuullaksemme
hän mitä sanoo. — Tuolla tulee tyttö
vesastiata kantain. Hältä voimme
me tiedustella —
    (menee.)
                 Ah, Leander, onnen
sa poika oot. Mua miksi pidätät?
Hän itse on tuo tyttö, papitar;
hän pyhää vettä lähtehestä täältä
kai etsii. Silmänräpäys sa käytä
ja hälle tyynin mielin haastele.
Ma sillä aikaa tarkastelen, oisko
tääll' ympärillä ehkä kuuntelijaa.
Käy tänne! ja kun sanon sulle: nyt!
niin astu esille ja puhu, mutta
sa ole tyyni. Tänne käy sa nyt.

    (Ystävykset vetäytyvät syrjään.)

    Hero ilman päällysvaippaa, puettuna suunnilleen
    samalla tavalla kuin alussa ensi näytöstä, tulee kahta
    tyhjää vesiruukkua kantaen etualan vasemmalta puolen.
    Kulkee näyttämön poikki.

HERO (laulaa).

        Ja jumala puhui:
        luokseni
        sa tullos pilvessä,
        vierellein.

    (Leander on Naukleroksen keveästi työntämänä astunut
    muutaman askelen eteenpäin. Sitten jää hän seisomaan
    alaspainunein päin. Hero poistuu etualan oikealle puolelle.)

NAUKLEROS (tullen esiin).
Siis syytä itseäs. Jos onnea
et itsellesi voi sa pidättää,
niin opi ilman elämähän. Paljon
niin onkin paremmin. Hän eikö jo
oo jumalille vihitty, ja sitä,
ken häntä lähéstyypi, uhkaa hukka.
Ma puoleks leikilläni neuvoin, että
niin paljon rohkenisit —; sydäntäni
vain kirvelee, kun näen ihmisen,
jok' kaipaa vain ja kaihoo, mutta jolta
vain uskallusta puuttuu ottaakseen
sen voiton kruunun kätehensä, jota
on halunnut. Mut parempipa näin.
Sua onnittelen, ystäväni, nyt
sun arka sydämes sua varmemmin
kuin viisaus Nestorin on johtanut
tai uljuus Akilleksen. Lähtekäämme
siis kohti kotia. Mut toiste ällös
sa hurmaannu.

LEANDER.
              Hän kääntyy takaisin.

NAUKLEROS.
Siis seuraa häntä!

LEANDER.
                   Minä. Häntäkö
ma lähestyisin. Puhuisin. Ah en!

    Hero tulee takaisin kantaen vesimaljakkoa päälaellaan
    ja toista alasriippuvassa oikeassa kädessään.

HERO (laulaa).

        Ja untuvia
        hän silittää —

    (Jää seisomaan, puhellen.)

Mun setäni ei tahdo, että laulan
ma Ledasta ja joutsenesta.
    (Kulkee eteenpäin.)
                           Vaikka
se ketä vahingoittais?

    (Kun hän on tullut näyttämön keskelle, hyökkää Leander äkkiä
    esiin ja syöksyy alaspainunein päin Heron jalkoihin.)

HERO.
                       Jumalat.
Ma kuinka säikähdin, mun polveni
mua tuskin kantavat.
    (Asettaa ruukut maahan.)
                     Mies! Tuolla toinen!
Te muukalaiset mitä tahdotte
te multa, papittarelt', täällä. Tietäkää,
en kulje vartijoitta; ääneni
jos korotan, niin vievät vahdit teidät
ja rohkeudestanne te maksaa saatte.
Niin lähtekää ja olkoon rankaisunne
vain huono omatunto sekä tieto,
te että onnistunut ette —

NAUKLEROS.
                          Neiti,
me emme häpäisemään tulleet, pikemmin
me oomme parannusta etsimässä
nääs, ystäväni tuolla sairas on.

HERO.
Miks siitä mulle kerrot, Apollon
te papeilt'etsikäätte parannusta,
se heidän asiansa on.

NAUKLEROS.
                      Ei tässä.
Se tauti iski häneen täällä ja
myös täällä yksistään se lähtee.

HERO.
                                 Tänään
hän saiko sen?

NAUKLEROS.
               Niin, tänään. Silmistäsi.

HERO.
Te mitä uskallatte! Ah, ma tunnen,
on halpa joukon mieli, julkea
ja kunniaton. Nyt ma täältä lähden
ja vartijani tänne lähetän
ma vesiruukkujani noutamaan.
Jos vielä silloin täällä olette,
he teille osottavat, mitenkä
te rikkonehet ootte.

NAUKLEROS.
                     Noin, ah ällös
sa lähde, ensin nuorukaista katso,
sa jota sanoillasi loukkaat.

LEANDER (katsoen ylös häneen).
                             Viivy!

HERO.
Sa olet sama, Hymen-kuvan luona
ken tänään polvistui, ma tunnen sun,
Mut silloin varsin siivolta sa näytit.
Mua pahoittaa, ett' olin väärässä.

LEANDER (on noussut pystyyn ja tekee pidättävän liikkeen).
Et ollut väärässä! Oi viivy!

HERO (Nauklerokselle).
                             Mitä
hän tahtoo?

NAUKLEROS.
            Sinulle sen sanoin jo.
Hän riippuu katseista ja elämän
ja kuolon sanoman hän lukee niistä.

HERO.
Sa olet huonon vaalin tehnyt ja
sun sydämes on harhaan vienyt sun.
Jos oikein ymmärrän, niin taipumusta
sa tunnet puoleeni; mut olenhan
ma papitar ja velvoitettu oon
ma aviotta elämähän. Myös
on vaarallista mua lähestyä.
Voi hengellään sen leikin maksaa mies.
Myös minuun ankarasti kohtais kosto.

    (Kumartuu tarttuakseen vesiruukkuihinsa.)

LEANDER.
Siis meren aaltoihin sa syökse minut!

HERO.
Mies parka, sydämestäin säälin sua.

NAUKLEROS.
Vain ällös sääli, papitar, sa jää
ja auta nuorukaista, ken sua lempii.

HERO.
Ma mitä tehdä voin? Sa kaikki tunnet.

NAUKLEROS.
Siis sana lausu, joka parantaa
vois hänet. Tänne tullos! Pensahat
tääll' antaa suojan katsehilta, tänne
ma istun vesiruukkuin siimekseen.
Ees sananenkin meille suo'os. Etkö
sa tahdo tänne istua?

HERO.
                      Ei sovi
se mulle.

LEANDER.
          Nuorukaisen kärsimysten
sa tähden tee se.

HERO (Leanderille).
                  Istu sinäkin.

NAUKLEROS.
Niin tänne näin, ja sinä vierellensä.

    (Leander istuutuu keskelle, nojaten ruumiinsa puun
    runkoa vasten, kädet sylissä, katsoen suoraan eteensä,
    Hero ja Naukleros asettuvat kumpikin puolelleen, hiukan
    etukumaraan, niin että voivat nähdä toisiaan silmiin.)

HERO (Nauklerokselle).
Sen sanoin jo, ja vielä toistan sen:
ah älköön kenkään miesi pyytäkö
mua vaimokseen; on määrä olla mun
ain avioton. Vielä eilettäin,
kun tulitte, ma olin vapaa. Tänään
oon sitoumuksen tehnyt, ja sen pidän.
    (Leanderille)
Sa ällös päätä käsiis kätke! Lähde
sa reippain mielin tästä lehdosta
ja silmäs toisehen luo naisehen
ja iloitse, mist' täällä et sa voinut
oo iloita.

LEANDER (karaten pystyyn).
           Niin nielköön minut maa
ja vieköön kaiken kaunihin ja hyvän,
jos koskaan toisen naisen rakkaus —

HERO (joka myöskin on noussut, Nauklerokselle).
Sa häntä rauhoita. Ei auttaa voi
tuo häntä eikä minua. Hän on
niin uljas, nuorekas ja hyvä, hälle
ma sydämestäin kaiken onnen suon;
hän palatkohon kotiinsa —

LEANDER.
                           Ma kotiin?
Ma tänne aion juurtua, tuon puun
ma tavoin tahdon seistä päivät, yöt
ja aina tähyillä tuon templin harjaa.

HERO.
Tään lehdon vartijat vie vangiks hänet,
se hälle selitä. (Leanderille.) Nyt, nuorukainen
sa palaa kotihis. Ja elämän
sa kirjavahan menoon antaudu,
mut muistoasi ällös kadota.
En minäkään. Sa vuosi vuodelta,
kun uudistuu tää juhla, tänne palaa
taas templihin, ma jotta voin sun nähdä.
Jos levollinen olet, iloitsen.

LEANDER (heittäytyen hänen jalkoihinsa).
Ah taivahinen nainen!

HERO.
                      Ällös noin
sa tee! Se meit' ei lainkaan auta. — Tuolla
jo tulee setäni. Hän moittii mua
ja oikeudella. Miks ma istuuduinkin?

NAUKLEROS.
Sa ruukkus ottaos ja juoda suo
mun siitä, siten parhain selität
sa täällä olosi.

LEANDER (työntäen hänet syrjään).
                 Pois sä! Ma juon.

HERO (pitäen hänen edessään maljakkoa. Leander juo polviltaan.)
Niin juo! Ja joka pisar lohdutuksen
ja kaikki vesi onnen pantti olkoon.

    PAPPI tulee.

PAPPI.
Sa mitä täällä teet?

HERO.
                     Mies sairas, nääs.

PAPPI.
Sun tehtäväs ei sairaan parannus,
he templist' Apollon sit' etsiköhön,
Apollon papeilta.

HERO.
                  Sen sanoin heille.

PAPPI.
Mut sairaana tai terveenä, te tietkäii,
ei tänne templin lehtoon muukalainen
käy rangaistuksetta. Jos tällä kertaa
ma teidät lasken, lempeyttäni
te saatte kiittää; kerran toisen jos
sen teette, rankaisen.

NAUKLEROS.
                       Mut juhlassa
näin paljon koolla kansaa kaikenlaista.

PAPPI.
Se oli juhlan aikaan sallittu,
mut puolipäivän aikaan vapaus
se loppuva on.

NAUKLEROS.
               Kiireellemme paista
ei vielä kotvan aikaan päivä.

PAPPI.
                              Sulle
se onneks olkohon. Tää hetki käytä!
Kun päivä saavuttanut korkeimpansa
on radallaan, niin temppelistä tuolta
soi käyrätorven ääni, ilmoittaen
ett' ompi juhla päättynyt, ja sulle
myös vaaraa ennustain. — Ja lisäksi
on mulle kerrottu, ett' olette
Abydoksesta, jonka kansa meille
ei ole ystävällinen. Jos milloin
vain kalaretkillä tai muuten sattuu
he yhteen Seston asukasten kanssa,
he riidan nostaa. Siispä muista myös:
ken usein loukattu on, kostaa voipi
myös moninverroin.

NAUKLEROS.
                   Minä puolestani
noin mietin, herra: miesi vasten miestä.
En tunne kaunaa Seston kansaa kohtaan.
Jos kohtelee he meitä suopeasti,
sen heille kotonamme palkitsemme.

PAPPI.
Ei asiani pakista sun kanssas.
Ma sanoin mitä sanoa mun tuli
    (Eerolle.)
Nyt ota ruukkusi ja tule!
    (Kun nuorukaiset yrittävät häntä auttaa.)
                          Poistukaa!
Tuoll' ovat palvelijattaret.
    (Viittaa näyttämön vasemmalle puolen.)
                             Tule!
On temppelissä paljon tehtävätä.

    (Poistuu lieroa kädestä taluttaen vasemmalle puolen.)
    Ianthe on sillä välin tullut esiin.

IANTHE.
Mit' ootte, kauniit muukalaiset, täällä
te saaneet aikaan? Teidät kaukaa näin.
Nyt kiiruhtakaa! Kuka neuvonut
on teitä papitarta lähestymään?
Hän toimeensa jo vihitty on. Mies
jos olisin, ma vertaa etsisin.

    (Lähtee vesiruukkuineen.)

NAUKLEROS (puhuen papin jälkeen).
Mies kova, omavaltainen sa olet!
Sa kaunottaren kahlehdit ja päivän
sa säteet maailmalta riistät peittäin
tään tekos teeskenneltyyn pyhyyteen.
Mist' ovat julmistuneet jumalat?
Myös mekin jumalia palvelemme,
mut kirkkain mielin papit Zeuksen
käy kansan keskeen siunaus huulillansa.
Te ootte aamunmailta perineet
tuon oudon tapanne, te ikävään
ja yöhön peitytte. Mut rauhass' olkaa!
Sa tule, onneton!

LEANDER.
                  Ma? Onneton?

NAUKLEROS.
Niin sinä. Tyytyväinen oletko?
Nyt tule!

Leander.
          Täällä olen ma.

NAUKLEROS.
                          Siis katso
sa viime kerta seutuun tähän, jonka
nyt iäks jätät —

LEANDER.
                 Iäks?

NAUKLEROS.
                       Niin. Vai mikä
on aikomukses? — Lausu!

LEANDER.
                        Kuule! Eikö
jo merkki annettu? Nyt lähtekäämme!

NAUKLEROS.
Sa varomaton, miksi aikees salaat?
Sa tähän seutuun palatako aiot,
miss' surma, kuolema —?

LEANDER.
                        En mistäkään
ma huoli. Toitotus. Nyt vierahat
käy kotihin. Me lähtekäämme myös!
Mun elämääni taannoin surkuttelit.
Sit' en nyt mistään vaihtaisi ma pois.
Mit' tapahtuu, ei kenkään, kenkään tiedä!

    (Poistuu kiivaasti.)

NAUKLEROS.
Leander! Kuule! — Ah, ken huolekseen
saa nuorukaisen mokoman. — Niin vain,
voi esimerkki opettaa. — Ma sua
nyt sentään suojelen. Mut luokseni
jos palaat ennenkuin sen suon, niin silloin —
Mut odota! Sa kuuletko Leander!




KOLMAS NÄYTÖS.


Huone Heron tornissa.

Taka-alan oikealla puolen leveässä rintavarustuksessa korkealla
kaari-ikkuna, jolle johtavat leveät portaat. Vieressä lampunjalustin.
Taustan vasemmalla puolen pääkäytävän kapea ovi. Toinen verhojen
peittämä ovi keskustasta oikealle. Samalla puolen, edessä, pöytä,
ja sen vieressä matalalla selkänojalla varustettu tuoli.

Esiripun noustua tulee näyttämölle palvelija kantaen korkealla
lamppua, jonka hän asettaa jalustalle, minkä tehtyään hän
poistuu. Välittömästi hänen jälessään tulevat Ylipappi ja Hero.
Jälkimäisellä on päällysviitta hartioillaan samalla tapaa kuin
ensimäisen näytöksen lopussa.

PAPPI.
On pyhä velvollisuus täytetty
ja ilta laskee maille. Uutehen
käy sisään asuntoosi, papitar.

HERO (katsoen ympärilleen).
Siis tänne.

PAPPI.
            Niin. Ja kuni tämä torni
miss' on sun asumukses, yksinään
täss' seisoo rantamalla, käytäväin
vain kautta yhdistetty taloomme —
niin olet seisova sa tästälähin
niin yksinäsi, eristettynä:
tää torni juurtuu meren kallioon
ja seiniä sen hyökyaallot huuhtoo,
mut otsansa se nostaa pilviin päin
ja katsoo kauas yli meren, maan.
Niin, liitoss' ihmisten ja jumalain,
sa olet oma herras sekä muitten,
sa valittu. Sa onnelliseks olet
tääll' itses tunteva.
                      Siis täällä, täällä!
Ma nään, he ovat tänne tuonehet
jo tavarasi. Tääll' on kääröt, jotka
on viisain sanoin täyteen kirjoitetut.
Ja täss' on taulu kynineen — jos tahdot
sa mietteitäsi muistiin merkitä.
Kas tuossa soitin isäs sisaren
ja minun: papitar kuin sinäkin.
Ei kukkiakaan puutu. Tuossa on
se seppel, jota tänään kannoit. Kaiken
sa täältä löydät, joka korottaa
voi mielen, kaiken, joka haluja
ei herätä, mut sentään tyydyttää.
Näin jumalien kaltaiseksi kohoot.
    (Osoittaen sivuovea.)
On tuossa huonehessa vuotehes,
se sama, jossa monta vuotta sitten
oot ensi kerran maannut. Nähnyt on se
sun kasvavan ja varttuvan ja viisaaks,
ja huiskaaks tulevan. Se sama vuode
on nähnyt autuaassa unessa
sun haaveilevan onnesta, mi tänään
on sulle tapahtunut. — Nytkin sa
taas unelmoit?

HERO.
               Ma kuulen, rakas setä.

PAPPI.
Jos suoraan tunnustan, niin kuvittelin
sun iloisemmaks tänä iltana,
kun toiveemme on toteen käynyt. Mitä
me oomme halanneet ja pyrkineet
sa olet nyt. Mut äännettömältä
ja kylmält' tunnut.

HERO.
                    Setä, mielialat
ne tulee, menevät ja haihtuvat —
ne ilman alkujuurta voivat olla.
Voi korkeinkin ja kaunein peloittaa
ja yllättää kuin kaikki, mik' on suurta.
Mut lepo yhden yön sa mulle suo
mun miettiä ja virkistyä — kohta
mun entiselläni oot löytävä.
On seutu hiljainen, ei tuulenhenki
tääll' edes tunnu, täällä tasaantuvat
kaikk' ajatusten aallokot ja täällä
ma koota voin taas ehjäks itseni.

PAPPI.
Sa sanoit koota, lapsi. Sattumako
tuon sanan toi sun huulillesi, taikka
sa sisällyksen tunnetko tuon sanan,
mun korvieni ilon? Maininnut
sa olet maailmoiden vivun, joka voi
sen tuhatkerroin nostaa, mi on suurta,
ja maasta pienimmänkin kohottaa.
Niin sankarteko, runoilijan laulu
kuin jumalainen näky tietäjän
vain kokoomista kysynyt on. Vain
mik' itse hajallaan on, voi sen kieltää.
Jos noin sun sisässäsi puhuu, onnittelen
sua, lapsi. Silloin pyhänä käyt täällä
ja tomun pyyteet karttaa sydäntäs.
Ja kuni mies, ken hämärissä tähyy
päin taivonkantta, näkee harmauden
ja muut' ei mitään, tyhjän harmauden,
mut tarkemmin jo katsoessaan löytää
hän tähden, toisen, kolmannen ja niin
pian tähtein loputtoman lauman: mieleen
sen miehen hiipii rikas aavistus
yön jumalaisen, kirkkaan — hurmaantunein
hän silmin ylös katsoo; sumut väistyy
ja olemassaolon salaisuus
saa taustan ja jumal'äänet kuulee
hän osaks ilmastansa, ylhäält' osaks —

HERO.
Sa tiedät, setäni, niin suureen lentoon
ei nouse henkeni; sa liiaks toivot.
Mut mitä velvollisuus multa vaatii
sen aion kunnolla ma täyttää.

PAPPI.
                              Tee se.
Vaikk' ei oo hyvä eikä oikein, että
noin uran alussa jo alahalle
oot maalis pannut, toistaiseksi olkoon
jo siinä. Mutta muista mitä päivät
ne tuonevatkin, ensi vaikutusta
sa aina pelkää. Hän ken työssä syöksyy
päin elämätä, missä taiston kuohut
käy ylimmillään, paljastetuin miekoin
hän vaaraa etsiköön; jos kovempi
on taisto, suurempi on voitto myös;
mut sisäänpäin ken pyrkii, sieluhun,
mi kysyy kokonaisuutta, hän olkoon
ain taiston pauhinasta poissa, sillä
voi kauan vanhat arvet kirveliä. —
Kas virta, jonka määrä matkallaan
on venemiestä kantaa, pellot kastaa,
se kallioin ja vuorten halki tiensä
saa raivata, ja sekaantua mutaan,
mi rannoilt' irtau; saman asian
se rauhaisna ja kuohupäisnä ajaa.
Mut lähteensilmä, jota janoten
mies lähestyy, se olkoon aina kirkas
ja kuun ja tähtein kuvaa kantava.
Myös papittaren mieli myrskylöiltä
ain säilyköön — jos kuohua se alkaa
se myöskin pimittyy.
                      Ja nuku nyt.
Jos neuvon tarpeess' olet, puoleheni
sa käänny, toisen isäs; ystävän
jos neuvoista et huoli, tiedä myös
sa että edessäsi miehen näet,
jok' kernaast suonistansa veren antais,
    (ojentaa kätensä)
jos siinä pisarankin keksisi hän
mi luvatonta, väärää suosisi.

    (Poistuu keskiovesta.)

HERO (hetken vaitiolon jälkeen).
Ma huomaan, kohtaus muukalaisten kanssa
on hänet närkästyttänyt. Ja totta
hän ompi oikeassa. Jollen ois
ma Hero, papitar, tuo pienempi,
tuo ruskotukka nuorukainen ehkä
mua miellyttäis. Kenties. Mut pois se nyt!
Nyi tiedän, mitä taipumus on, jota
he ovat karttamahan neuvoneet
ja sitä tahdon välttää. Jumalat!
kuin paljon yhden päivän kääntehessä
voi oppia — kuin ennen vuosikausiin.
Mut hän on kaukana, en elämässä
hänt' ehkä enää näe. Lopussa
on kaikki.
    (Ottaa päällysviitan päältään.)
Tuossa lepää. Aamulla
kuin toisin mielin puin sun ylleni.
Ma nyt sun lasken pois. On elämä
sun laskoksihis kätketty. Sa salaa
mit' tiedät, itse mukanasi lasken
ne mielestäni. — Mutta mitä tehdä?
En nukkua voi.
    (Nostaa lampun ja pitää sitä kädessään ylhäällä.)
               Tarkastaapa tahdon
ma tätä seutua. Niin avara,
niin laaja, tyhjä. Monet pitkät vuodet
sua kyllikseni saan ma tarkastella.
Ma mielelläni tulevaiseen aikaan
sun katsomises säästän. — Kuule! — Mitään
ei ollutkaan se. — Yksin! Yksin! Yksin!
    (On asettanut lampun syrjittäin ikkunalle ja seisoo sen luona.)
Niin rauhallinen yö. Nyt Hellespontto
suo laineiden kuin lasten leikkiä.
Vain hiljallensa meri hengittää.
Niin pimeätä, lampunvalo heittää
vain valoviirun pimeyteen. Sa tuossa
luo valoasi kulkijalle meren
ja kerro yhdenkin ees valvovan
yön keskellä, sa johtotähti yön.

Mut nukkumaan jo lullos, ystäviini
sa kalpein valoines.
    (On ottanut lampun käteensä.)
                     Ja niinkuin sun
ma vielä sammutan, niin sammukoon
myös palo povessani, älköhönkä
se uuteen iltaan enää syttykö...
    (On asettanut lampun pöydälle.)
Näin varhain hereillä? — Ah äiti, pyydän
Nyt nukkumahan lapsi, nopeasti!

    (Ottaa hiuksistaan soljen ja laulaa sitä tehdessään
    puoliääneen.)

        Ja Leda silitti
            untuvia.

Tuo laulu, pahus, taas mun huulillani!
Ei enää jumalat käy päällä maan,
ei joutsenet tuo enää lohdutusta,
on yksinäisyys lievennystä vailla.
    (On istuutunut.)
He tänne lyyryn ovat jättäneet,
sill' oppinut en koskaan soittamahan,
ma toivoisin ett' osaisin ma. Mulla
soi mielessäni sadat ajatukset.
Ois parhain säveliksi pukea ne.

Sa kaunis nuorukainen, hiljainen,
sua tällä hetkellä ma muistelen
niin tyynin mielin, ettei rikosta
oo tunteessani. Hyvää kaikkea
ma sulle toivon, siitä iloitsen,
ett' olet etäällä, mut kuitenkin
ma sulle täältä huudan: hyvää yötä.

    Leander ilmestyy ulkoa ikkunaan.

LEANDER.
Hyv' yötä!

HERO.
Ah, se mitä oli? Kaiku
näin yksinäisyyttäni etsiikö?
Sa ole tervehditty, nymphi!

LEANDER.
                            Nymphi,
sa ole tervehditty!

HERO.
                    Kaikua
ei ole tuo. Haa, pää! — Kaks kättä!
Mies ikkunassa! Kohoo, koht' on täällä!
takaisin! Sa olet surman oma,
jos huudan.

LEANDER.
            Silmänräpäys vain suo.
Jo murenevat kivet jalkain alla.
Jos salli et mun tulla, syöksyn alas.
Mut hetki vain, niin lähden mielelläni.

    (Kapuaa huoneeseen.)

HERO.
Sa paikoillasi seiso onneton!
Ken tänne vei sun ties?

LEANDER (jääden taustalle seisomaan, oven läheisyyteen).
                        Sun lamppusi
näin loistavan ma halki yön, ylt'ympär
kaikk' oli öistä, sankkaa, pimeätä,
vain täältä tuikki valo.

HERO.
                         Auttajas
ken ollut on, ken sulle tikapuita
on pitänyt?

LEANDER.
            Ei kenkään. Kiven rakoon
ma jalan pistin, muratista kiinni
sain käsilläni. Siten tänne tulin.

HERO.
Mut liukunut jos oisit, alas syössyt —

LEANDER.
Ei mitään merkinnyt se oisi.

HERO.
                             Mutta jos
sa oisit keksityksi tullut?

LEANDER.
                            Kukaan ei
mua nähdä voinut.

HERO.
                  Vartija tään tornin
käy tähän aikaan toimehensa. Sua
on kielletty jo palaamasta tänne.
Ma enkö itse pyytänyt sua kotiis
taas lähtemään?

LEANDER.
                Ma olin kotona,
mut mitään lepoa en saanut, Silloin
ma mereen heittäydyin ja tänne uin.

HERO.
Abydon rannoilt' asti; josta tullen
kaks soutumiestä matkalla jo väsyy.

LEANDER.
Sa näät, oon jaksanut ja kuollutkin
jos öisin ensi aaltoon, vaaksan verran
sua lähempänä ollut oisin silloin.

HERO.
On märät tukkasi ja vaattehes,
sa vapiset.

LEANDER.
            En vilust', tulesta.

    (Aikoo edelleen taustalla seisten heittäytyä polvilleen.)

HERO.
Noin ällös! Hetki lepäjä ja sitten
sun täytyy poistua. Jos valoni
sun tänne johdatti, niin toiseks kertaa
sen tarkkaan osaan sulta salata.

LEANDER.
Sit' älä tee sa — enää en ma tule,
jos et sa tahdo, mutta lampun tuon
sa valoa mult' ällös, ällös kiellä!
kun unetonna nousin vuoteeltani
ma viime yönä, majastani astuin
yön pimeyteen, näin edessäni meren
ma tummana kuin pikimusta vaippa,
yön suruun, ikävään verhottuna.
Yön synkkään mielialaan vaivuin, silloin
näin pienen tähden näköpiirissä
kuin viime toivon. Kultasätein loisti
se pimeähän maailmaan. Sun lamppus.
Löi valtavasti silloin sydämeni,
ei enää pysyä se tahtonut
mun rinnassani, ja ma syöksyin rantaan
ja mereen, oppaanani tähti tuo.
Niin tulin tänne, tälle rantamalle.
Jos sua se loukkaa, tule en ma enää,
mut toivon tähteäni älä peitä,
tuon valon lohdutusta.

HERO.
                       Nuorukainen
mua älä kovana sa pidä, jos
en toivomustas täyttää voi, ma oon
jo sulle sanonut: oon sitoutunut
ma ankarahan elämähän, täällä
ei suoda lemmentuntehelle sijaa.
Kun näin sun ensi kerran, olin vapaa.
On myöhä jo. Sa mene — palaamatta.

LEANDER.
Sun kansas lempeäksi mainitaan,
se rangaistuksinko sua uhkailee?

HERO.
Modealaiset, baktrit tappavat
sen päivän papittaren, nuorukaiseen
ken luopi silmänsä; mun kansani
niin verenjanoinen ei ole, hengen
se säästää rikkoneelta, mutta hänet
se joukostansa halveksien työntää
ja koko sukunsa. Niin Heron ei
saa käydä. Siksi mene, murhees kestä!

LEANDER.
Mun mennä täytyy siis

HERO.
                      Niin lähde, mutta
et samaa tietä palata voi, liian
se vaarallinen on, tuon portin kautta
sa mene — käytävät —
    (Keskeyttää puheensa ja kuuntelee jännitetyn tarkkaavasti.)
                     Mutta kuule!
Ken siellä? Jumalat te! Käytävästä
ma askelia kuulen. Tänne tulee
nyt joku. Hetki onneton! Mit' tehdä?

LEANDER.
Tääll' eikö paikkaa, jonne piiloutua?
Haa, tuonne!
    (Menee sivuovea kohti.)
             Makuuhuoneesehen? Tänne
sa jää. Jos löytävät sun, kuole. Itse
ma sinne käyn.
               He lähestyvät.

HERO (osoittaen sivuovea).
                              Tänne
sa sentään mene. Lamppu mukahas
sa ota. Täällä olkoon pimeätä.
Nyt kuuletko? Sa mene! Mutta ällös
sa tunge eteenpäin, jää oven luo!
Nyt nopeaan!

LEANDER.
             Mut sinä?

HERO.
                       Hiljaa, poistu!
    (Leander on ottanut lampun ja poistuu sivuovesta.
    Huone jää pimeäksi.)
Ah, jumalat, nyt armonne te suokaa!

    (Vajoaa tuoliin, puoleksi istuen, niin että vasen riipuksissa
    oleva polvi melkein koskettaa lattiaa, kasvot käsien peitossa,
    ja otsa pöytää vasten painettuna.)

    Temppelivartijan ääni kuuluu ulkoa.

VARTIJA.
Tääll' onko joku valveillaan?

    Ianthen ääni myöskin ulkopuolelta.

IANTHE.
                              Sa nääthän,
on kaikki pimeää.

    (Ovi avautuu puoleksi.)

VARTIJA.
                  Mut kuitenkin
ma valoa näin.

IANTHE.
               Erehdyit. Sa tiedät,
tääll' asuu papitar.

VARTIJA.
                     Mut selvään näin
enk' usko, että erehdyin.
    (Ovi sulkeutuu.)
                          Kun päivä
taas koittaa, saadaan nähdä —

    (Sanojen kaiku kuolee, askeleet etääntyvät.)

HERO.
                              Häpeää
ah tätä!

    Leander astuu esiin sivuovesta.

LEANDER.
         Poissa ovat siis he. Missä
sa piileksit? Tääll' oletko sa vielä?

    (Koskettaa ympäri haparoidessaan Heroa olkaan.)

HERO (karaten pystyyn).
Miss' ompi' valo? Lamppu? Tänne tuo se!
    (Leander menee hakemaan lamppua.)
Ma mitä, onneton, saan kokea!

LEANDER (tulee takaisin lamppua kantaen).
Täss' on sun valos.
    (Asettaa lampun pöydälle.)
                    Jumalia kiitä!

HERO.
Sa sanot: kiitä? Mistä? Että elät?
Sa onneton, sa kurja, miksi tulit
sa tänne itseäs vaan ajatellen
ja rikoit rauhallisten päiväin levon?
Ah, meri jos sun niellyt oiskin, kun
ens aaltohon sa alas laskeuduit,
tai kivi murennut, kun tornihin
sa ylös kapusit ja sinä — ah —
Leander! murskaantunut — kauheata!

LEANDER.
Sa mua moitit?

HERO.
               Ah, Leander, kuule,
sa älä samaa tietä enää palaa,
jot' olet tullut. Vaarallinen on
se tie. Mut ihmeellistä! Mikä voi
niin vieraaks itsellensä ihmisen
ja sokeaksi tehdä — jos he nyt
mun löytäisivät, näkisivät — niin
ma vapisisin itseni en tähden —
mut hulluutta! Vain hänen tähtensä!

LEANDER.
Sit' uskoako voin?

HERO.
                   Vain minuun ällös
sa koske! — Hyvää olla ei se voi,
mi tuolla tavoin luontehemme kääntää
ja tukahduttaa jumalaisen valon,
jok' oisi oppaaksemme luotu kuin
on tähti laivurille.

LEANDER.
                     Huonoksi
sa sitä nimität? Muut kaikki kilvan
sit' ylistävät taivaasehen asti.
He lemmeks kutsuvat sen.

HERO.
                         Nuorukainen,
siis sinun luokseskin on sana tuo
jo hiipinyt? Sa onnelliseksko
nyt tunnet itses?
    (Koskettaa hänen päätään.)
                  Kuitenkinhan sun
on meren halki uida täytynyt
miss' uhkas surma joka hetki, täällä
taas vainoo vakoojat ja murhamiehet —

    (Heittää katseen taaksepäin, lyyhistyy kokoon.)

LEANDER.
Sa mitä kuuntelet?

HERO.
                   Soi joku ääni —
kuin vartijoiden askel.

LEANDER.
                        Hero! Hero!

HERO.
Sa ällös koske minuun! Sinun täytyy
nyt lähteä. Ma itse sua saatan;
he jos sun tiellä kohtaisivat —

    (Pitäen kiinni tuolin selkämyksestä.)

LEANDER (hetken vaitiolon jälkeen).
Ma saanko, neito, tulla takaisin?

HERO.
                                  Sa?

LEANDER.
Niin. Sa kiellät? Konsanaanko en?
Tuon sanan merkityksen tunnetko?
Sa sanoit pelkääväsi puolestani;
mun täytyy meren halki takaisin —
sa etkö pelkää, että hukkunut
ma olen, jollen palaa?

HERO.
                       Viesti mulle
sa lähetä.

LEANDER.
           Ei muuta viestiä
oo mulla kuin ma itse.

HERO.
                       Sittenpä.
sa, rakas viesti, palaa kohta, palaa!
Mut älä tänne, täällä uhkaa surma.
On rannall' lakealla hiekkasärkkä,
mi mereen pistää, sinne tule sa
ja pensaihin sa piilottau. Kun kuljen
ma ohitse, niin kuulen mitä puhut.

LEANDER.
Mut lampun suo sa loistaa tielleni,
mun onnentielleni. Mut, neito, milloin
saan tänne palata? Sa puhu, puhu!

HERO.
Ens juhlain aikaan.

LEANDER.
                    Lasket leikkiä.
Sa lausu, milloin?

HERO.
                   Koska ensi kerran
on uusi kuu.

LEANDER.
             Ah, kymmenkunta siihen
on pitkää päivää. Niinkö kauan kantaa
voit epätietoisuutta? Minä en!
Ma pelkäisin, ett' täälläoloni
ois keksityksi tullut, kuolleeksi
mun luulisi! ja syyllä! Sillä jollei
mua meri surmaa, tappaa suru mun.
Sa sano: ylihuomenna saan tulla
tai kolmen päivän päästä taikka ehkä
ens viikolla.

HERO.
              Sa huomenna jo tule.

LEANDER.
Ah autuutta ja onnea!

HERO.
                      Kun palaat,
Leander, meren halki, säilytä
sa muistossas tää pää ja tämä suu
ja nämä silmäni. Sa kuuletko?
Se mulle lupaa!
    (Kun Leander tahtoo häneen kajota, syrjään väistyen.)
                Ei, mua seuraa nyt!
Ma tietä näytän.

    (Menee pöydän luo noutamaan lampun.)

LEANDER.
                 Nainen ihana!

HERO.
Sa miks et tule?

LEANDER.
                 Poistuako täytyy
mun täältä ilman ainoata armon
ja myötätunnon merkkiä, mi vois
mun kaipuutani keventää, kun lähden?

HERO.
Sa mitä tarkoitat?

LEANDER.
                   Ees kätesi
sa mulle suo'os! — Huuli vasten huulta
on tapa kuiskailla, mit' ilmoille
ei uskoa voi. Suuni olkoon suuna
ja sinun korvana. Siis korvahas
suo sydämeni kieltä kuiskailla.

HERO.
Ei niin.

LEANDER.
         Mun yksin kaikki uskaltaa
vain täytyy, sinä epäröitset aina.
    (Lapsellisella uhkamielellä.)
Ma uppoan, jos murhemielin palaan.

HERO.
Mua älä peloita.

LEANDER.
                 Sa suostut!

HERO.
                             Jos
sa sitten menet?

LEANDER.
                 Menen.

HERO.
                        Äläkä
sa väitä, että liian keveästi
ma poskeasi kosketan, vaan yhä
sa kohtalohos alistu.

LEANDER.
                      Sa yhä
vain epäröit?

HERO.
              Sa käsivarret pane
nyt selkäs taakse, sinä lemmen vanki,
mun vankini.

LEANDER.
             Se tehty on jo.

HERO (asettaen lampun lattialle).
                             Lamppu
ei nähdä saa.

LEANDER.
              Sa ethän tule!

HERO.
                             Niinkö
sa olet kärsimätön! Siispä et —
mut jos se ilahduttaa sua, niin
siis ota, anna.
    (Suutelee häntä nopeasti.)
                Nyt sun lähteä
jo täytyy.

LEANDER.
           Hero! Hero!

HERO.
                       Ällös, ällös!

    (Rientää ovelle.)

LEANDER.
Mut jos sua rukoilen. Ah kirottu
ja kateellinen onni!
    (Kuuntelee ovea kohti.)
                     Askelia
ma kuulen, teikäläisten, ovea
ne hiljaa lähestyvät —
                       Jumalat!




NELJÄS NÄYTÖS.


Avoin paikka.

Taustalla meri. Taka-alalla, vasemmalla puolen Heron torni, puoleksi
merelle viettävine ikkunoineen ja kapeine sisaänkäytävineen, jolle
portaat johtavat. Käytävän vieressä rannalla korkeita pensaita.
Etualalla samalla puolen on holveja ja pylväitä, jotka osottavat
asuinrakennusten olevan lähellä. Oikealla puolen kasvaa puita.
Keskellä näyttämöä lepopenkki.

Esiripun noustua kuuluu näyttämön takaa temppelivartijan ääni.

TEMPPELIVARTIJA.
Kas tänne päin, te talon palvelijat!

    (Hero astuu esiin etualan oikealta puolen.)

HERO.
Hän yli on jo. Kiitos jumalain!
Kuin pakotettiinkin hän viipymähän
ain valoisahan päivään, tornissani
kun tultihin ja mentiin lakkaamatta!
Hän seisoi nurkkaan vetäyneenä, kunnes
sai onnellisen hetken paeta.
Nyt on hän poissa ja ma olla voin
taas levollinen.

    (Samalta puolen, taaempaa, tulee temppelivartija
    kantaen nauhassa torvea ja pitäen keihästä vasemmalla
    olkapäällään. Seuraa jokaista Heron liikettä.)

TEMPPELIVARTIJA.
                 Näitkö sinä hänet?

HERO.
Ma? Kenen?

TEMPPELIVARTIJA.
           Vieraan miehen, joka mereen
on täältä juuri hypännyt.

HERO.
                          Nyt juuri?
Vast' ikäänkö?

TEMPPELIVARTIJA.
               Niin, kolme askelta
hän sinusta on mereen syössyt.

HERO.
                               Enkä
ma häntä nähnyt.

    (Kulkee tornia kohti.)

TEMPPELIVARTIJA.
                 Hänet näit sa kyllä.
Sun täytyi nähdä.

HERO (kulkee edelleen)
                  Täytyi? Olenko
ma täällä vartija kuin sa?

TEMPPELIVARTIJA.
                           Et vartija
sa ole, mutta vartijaksi häntä
myös mainitaan, ken valvoo kauan, sinä
oot lamppus luona valvonut.

HERO.
                            Ah kaiken
sa näet!

TEMPPELIVARTIJA.
         Hyvin näen, hyvin.

    (Pappi tulee vasemmalta puolen.)

PAPPI.
                            Riitaa
te täällä haastatteko?

HERO (tornin portailta).
                       Miesi tuo
ei ole viisas.

TEMPPELIVARTIJA.
               Ai, jos puhuisin —

HERO.
Hän ilmaan puhuu. Minä menen.

PAPPI.
                              Minne?

HERO.
Ma lähden torniin.

PAPPI.
                   Miksi sinne?

HERO.
                                Sinne
ma menen makaamahan.

    (Menee torniin.)

TEMPPELIVARTIJA.
                     Nukkumahan,
kun yö on valvottu.

PAPPI.
                    Mit' oli täällä?

TEMPPELIVARTIJA (Heron jälkeen puhuen).
Sa sanoit, etten ole viisas, minä
jok' olen vain sun sukus palvelija.
Sa luulet, että viisaus kuni kulta
ja kontu sukuperintönä kulkee.
Ah kyllin oon ma viisas, kyllin liukas —

    (Työntää keihäänsä maahan.)

PAPPI.
Ma siitä todistuksen saanko?

TEMPPELIVARTIJA (yhä edelleen Heron jälkeen puhteen).
Kyllä.

PAPPI (kääntyen lähtemään).
       Sa yksin puhelet, ma näen. Sinun
ma huostaan hänet jätän.

TEMPPELIVARTIJA.
                         Herra, täältä
mies vasta karannut on merehen.

PAPPI.
Se totta onko?

TEMPPELIVARTIJA.
               Hero kaukana
ei siitä paikast' ollut.

PAPPI.
                         Varmaankin
jos itse öisin lähellään ma ollut
se mies ois mereen juossut.

TEMPPELIVARTIJA.
                            Tuli paloi
yön halki tornissa.

PAPPI.
                    Tuo ei lie totta.
Mut Hero tiedä ei, me että tulen
ja liekin lävitsekin vihollista
ja pahantekijätä vainuamme.
Ei kyllin turvaa kalliotkaan suo,
jotk' kohoavat rannoillamme. Siksi
sa häntä varoita.

TEMPPELIVARTIJA.
                  Hän pilkkaa mua.
Hän hyvin tiesi tulen palaneen.
Hän valvoi, herra.

PAPPI.
                   Valvoi?

TEMPPELIVARTIJA.
                           Koko yön.
Tuoll' ylhääll' olikin niin salaista
ja 'sipinää ja supinaa. Tää seutu,
kaikk' oli lumottu, tuoll' lehvistössä
soi kuni sateen valitus ja sentään
ei lainkaan satanut. Tuoll' ilmassa
ja maassa kuului ihmeellinen pauke.
Nous aallot yli äyräidensä täällä
ja tähdet vilkuttivat kuni silmät,
kuin ihmeellinen arvoitus ol' yö.
Tuo torni oli kaiken tämän keskus.
Ma kymmenet jo kerrat mietin, että
tuon arvoituksen paljastaisin, mutta
en nähnyt muuta ma kuin lampun valon,
mi Heron ikkunasta välkkyi. Kerran
näin miehenhahmon rannalt' tulevan
ja torniin rientävän. Kun seurasin,
vain sateen äänen kuulin kuni ennen.

PAPPI.
Mut minust' tuntuu kuin tää koko lume
ois tapahtunut sinuss' itsessäsi.

TEMPPELIVARTIJA.
Ai, herra, miksi paloi tornissa
yön kaiken valo kuten kerroin jo?
Tää huono pila suuttumaan mun sai
ja sisään astuin tuonne, missä tupa
on palvelijain; siellä ensimäisnä
Ianthen pukeuneena kohtasin
ja koristeltuna kuin päivän aikaan.

PAPPI.
Tuo arvoitus saa kohta selityksen.
Sa tänne tyttö huuda. Hänet tunnet
ja tiedät, kuinka usein saanut on
hän sekaannusta aikaan.

TEMPPELIVARTIJA.
                        Samoin myös
ma ajattelin, toruin häntä siitä,
mut mistä valo ikkunassa tuolla?
Ja sitten juur kun lehtohon ma tulin,
niin — hup! juoksi mereen edessäni mies
ja samaan aikaan pensaikosta Heron
näin esiin astuvan.

PAPPI.
                    Jos epäillä
sa tahdot, etsi toinen tukikohta
Tuo epäluuloa on kaltaistesi.

TEMPPELIVARTIJA.
Mun kaltaisteni? Ah ma taasen kuulen,
ei ymmärrystä, järkeä oo mulla.

PAPPI.
Ianthe kutsu tänne!

TEMPPELIVARTIJA.
                    Mutta, herra,
tuo valo tuolla?

PAPPI.
                 Sa Ianthe kutsu!

TEMPPELIVARTIJA.
Ja nuorukainen tuo, ken mereen syöksyi
Abydon rantaa kohti uiden.

PAPPI.
                           Mitä
sa sanot? Abydosta kohti.

TEMPPELIVARTIJA.
                          Niin.

PAPPI.
Abydosta! Ianthe kutsu!

TEMPPELIVARTIJA.
                        Kyllä.

PAPPI.
Ja sano Herolle —!
    (Vetää käärön povestaan.)
                   Sa hälle anna
tää kirjoitus, min hälle vanhempansa
on juuri lähettäneet:. Annas olla,
vain palvelija luokseni sa kutsu.
    (Temppelivartija poistuu torniin.)
Abydos! Nimi tuo miks mieleeni
nyt muistuukaan? Abydost' olivat
nuo kaksi muukalaista juhlassa.
Ah, hulluutta sit' ajatella edes —
Ja kuitenkin: on nuoruus rohkea
eik' keskitielle jää se, urheasti
se aina kiellettyä tavoittelee.
Jos yllättäisin heidät, seikkailuun
kun ovat valmistuneet — Hero on
niin nuori vielä, tottumaton, välttää
ei vaaroja hän taida. Kyllin, kyllin.
Mun sisässäni puhun jumala,
jok' kehoittaa mua vaarin pitämähän,
se ennen kuin on myöhää.
    (Temppelivarlija on tullut lakaisin.)
                         Asiasi?

TEMPPELIVARTIJA.
Ianthen pitää Hero vielä luonaan.
Hän patjoill' lepää, tyttö edessään
on polvillaan ja tälle kertoo, kuiskaa
ja supattaa hän. — Herra, sinulta
he pyytävät —

PAPPI.
              Hän vitkastelee. Kuinka?
Ianthen heti tänne käskin tulla.

TEMPPELIVARTIJA (peräytyen).

                                  Mut —

PAPPI.
Hulluus kuinka valtahansa saada
voi naisen, muuten hiljaisen ja viisaan?

    Ianthe tulee.

TEMPPELIVARTIJA.
Kas siinäpä sa tulet, koristeltu,
käy tänne luoksemme. Miks eilettäin
niin myöhään valvonut oot.

PAPPI.
                           Kaikesta
mit' tääll' on pahaa tapahtunut, aina
sa olet tiennyt; joko osallisna
oot siihen ollut taikka vienyt on
sun uteliaisuus sen yhteyteen.
Nyt ilmoitetaan, että viime yönä
on epäiltävää liikett' ollut täällä,
tään tornin luona; vartija myös sun
on puettuna yöllä tavannut,
kun kaikki muut jo nukkui. Siksi suoraan
sa tälle tässä tunnusta, mit' tiedät.

    (Lähtee.)

IANTHE
Ah jumalien nimeen, herra —

PAPPI (kääntyen poistuessaan puhumaan).
                            Jätä
sa jumalat ja huoli pidä siitä,
ett' edes ihmisiä tyydyttää voit.

IANTHE.
En mitään tiedä minä. Liikettä
ma kuulin. Joku tuli, poistui taasen.
Yö oli viileä. Luon' oven hetken
ma kuuntelin jai menin levolle.

TEMPPELIPALVELIJA.
Luon' oven? Sinut käytävästä yöllä
ma tapasinhan, Heron huoneen luota.

IANTHE.
Ma pelkäsin ja Herolta myös tahdoin
ma kysyä, hän mitään kuullut oisko
ja pelkäsikö hänkin.

PAPPI (uudelleen lähestyen heitä).
                     Sanon sulle,
sun täytyy kaikki mulle tunnustaa.
Sun epäröintäs todistaa, ett' tiedät
sa jotain kertoa.

    (Hero tulee.)

HERO.
                  Mit' täällä? Miks
me tänne kutsuttiin?

PAPPI.
                     Ianthe, jonka
sa tunnet niinkuin minä, tääll' on; häntä
on syytetty, ett' ois hän öiseen aikaan —

HERO.
Hänt' turhaan varmaan epäillään.

PAPPI.
                                 Sa tiedät?

HERO.
Ma tiedän, herra, että ihmisten
on tapa toisiansa syyttää — ja
tuo mies ei liene viisas —

PAPPI.
                           Varmaa on
ett' tornissa on ollut vieras.

HERO (hetken vaitiolon jälkeen).
                               Herra,
siis varmaan joku ylimaallinen.
Oot itse kertonut sa jumalien
luo ihmisien tulleen. Ledan luo
ja tarkoin vartioidun Danaen
niin tuli jumala; miks nytkin ei,
luo meidän? meidän päivinämme myös?

    (Menee lepopenkin luo.)

PAPPI.
Sa lasket leikkiä. Sun tointas pyhää —
    (Ianthelle.)
Nyt, syyllinen tai hullu, tunnusta!

IANTHE.
Sa kysy Herolta. Hän torniss' asuu.
Jos liikuttu on siellä, hän sen tiennee.

PAPPI (kääntyen Heron puoleen).
Sa kuuletko?

HERO (joka on istuutunut ja nojaa päänsä käsiinsä, puoleksi laulaen).

        Hän oli kaunis
        laps kuninkaan —

    (Puhuen.)

Sa valon joutsen, valon tähtienkö
luo lensit poies.

PAPPI.
                  Hero!

HERO (hypähtäen paikaltaan).
                        Mitä nyt?
Ken koskee minuun? Mitä tahdot?

PAPPI.
                                Ootko
sen unohtanut jo?

HERO.
                  En sentään. Että
te häntä, viatonta, syytätte.
Äl' ole pahoillas sa siit', Ianthe!
Jos kaikki nuo sun hylkää, rinnassani
sua kohtaan elää lämmin myötätunto.
    (Suutelee häntä useat kerrat.)
Kun sua he kiusaa, rakas, luoksein käy,
nyt mene; meitä pilkkaavat he.

PAPPI.
                               Viivy!
    (Ianthe vetäytyy takaisin.)
    (Herolle.)
Et muutoin tytöstä sa pitänyt;
nyt mistä osanottos?

HERO (joka on kokonaan noussut).
                     Kysytkö?
On häntä solvaistu, se riittää —

PAPPI.
                                 Mutta
ket' öinen käynti tarkoitti?

HERO.
                             Miks häntä?

PAPPI.
Mut ketä muutenkaan?

HERO.
                     Sen tuulet tietää,
mut eivät puhu.

PAPPI.
                Entäs sinä! Nähty
yön kaiken valo tornissas on. — Vasta
sit' ällös tee.

HERO.
                Meill' öljyä on kyllin.

PAPPI.
Mut kansa näkee sen ja selittääpi
sen tavallaan.

HERO.
               Niin selittäköön.

PAPPI.
                                 Neuvon
sua varjoakin välttämähän, saati
siis itse tosi yritystä.

HERO.
                         Sitä
jos vältämme, se välttääkö myös meitä?

PAPPI.
Sa kokemuksestako puhut?

HERO.
                         Aika
kuink' on jo myöhä. Kuinka paljon vielä
on illan tuloon.

PAPPI.
                 Miksi?

HERO.
                        Tunnustan:
ma olen väsynyt.

PAPPI.
                 Oot valvonut.

HERO.
                               Se totta.
Käy tuuli idästä, ma luulen, meri
on tyyni. Hyvää yötä!

PAPPI.
                      Keskipäivän
on aika! Hero, Hero, Hero!

HERO.
                           Mitä
sa tahdot, setä?

PAPPI.
                 Sääli itseäs

HERO.
Ma huomaan, paljon puhutahan, jota
en ymmärrä, mun ympärilläin. Siitä
on mieleni mun surullinen. Niinpä
sit' tahdon miettiä.

PAPPI.
                     Seis! Viel' et päästä
voi asuntoosi, sua vartoo täällä
niin moni toimi.

HERO.
                 Toimi?

PAPPI (ankarasti).
                        Niin.
    (leppeämmin)
                              Sun virkas.
Ja sitten — unohdinhan vanhemmiltas
on kirje, enemmänkin, kerrotaan:
on heiltä sanantuoja saapunut
ja vartoo itäportin luona, joka
on alueemme rajoilla, mut hältä
on kalastajat pääsön sulkeneet
ain muukalaista epäillen ja ehkä
myös yöllisestä häiriöstä tiedon
he ovat saaneet. Siksi ilon sulle
suon mennä sanantuojaa tapaamaan.

HERO.
Mun itsenikö täytyy —?

PAPPI.
                       Halus eikö
sua siihen vedä? Vanhempaisi luota
on sanantuoja —

HERO.
                Hyvä, menen.

PAPPI.
                             Miehen
sa noiden suojain luota löytänet,
mut jos ei siellä ois hän, lähtenyt
jos oisi jo hän, täytyy edellehen
sun kulkea, siks kunnes —

HERO.
                          Teen sen.

PAPPI.
                                    Astu
sa sillä aikaa varastoomme, mistä
voit kohta palvelijat lähettää
hänt' etsimään. Ja siellä ollen voit
sa tarkastaa sen varaston, min ovat
he templin hyväks koonneet. Viime juhla
on kaikki paljaaks vienyt; meiltä puuttuu
nyt liinaa, suitsutusta, uhriviljaa.
Jos jotain hankkia voit, kiitän sua.

HERO.
Mut sitten palaan kotiin.

PAPPI.
                          Ensin suo
sa pyhiinvaeltajain majalle
yks silmäys; se pylväin solakoin
on siellä lähistöllä. Lähettimme
ehk' onkin siellä. Sinne sanotaan
myös kaukaa kansaa kerääntyneen, joka
on templiin matkalla. Käy heidän keskeen
ja puhu hyödyllinen sana, ole
myös läsnä heidän uhratessaan; sitten
kun kaiken tämän toimittanut olet,
min pyhä virkas vaatii, paluutielle
voit lähteä —

HERO.
              Ah, kyllin, herra, liiaks
jo olin sanoa —
    (liehakoiden)
                Jos tunnustan
ma suoraan, tänne mieluummin ma jäisin.

PAPPI (levollisesti).
Sun täytyy mennä!

HERO.
                  Täytyy? Niinpä lähden.

PAPPI.
Sa ota uusi ystäväs Ianthe
sun mukahasi tietäs lyhentämään.

HERO.
Sa olet oikeassa, niinpä tahdon
ma tehdä, seuraa retkelleni mua
Ianthe; pakinallas lyhennät
sa matkamme, ja jos ma väsyisin,
sa mulle käsivartes lainaa. —
                              Sinä,
sa maja hiljainen, jää hyvästi!
Ei ilta vielä laske, kun jo palaan.

Sa missä oot? — Ah! — Tänään Hero ole
ja ajattele, puhu puolestani.
Ma tämän kerran itse oon Ianthe.
Nyt älä pahoillas sa ole.

    (Käärii käsivartensa Ianthen kaulaan, poistuvat.)

PAPPI.
                          Haudonko
ma vihaa sydämeni sisimmässä?
Ei enää epäilystä, merkit puhuu.
Mies täällä ollut on, ja Heron tieten.
Nuo nuorukaiset ovat nimeltään
Leander ja Naukleros, Abydosta.
Ma heidät lehdossa jo kohtasin,
he kauankin lie konnankujeitnan
jo tehneet vai nyi vasta ensi kerran —
Naukleros vai Leander, kumpiko?
    (Pitäen käsiään ojennettuina edessään.)
Ma kohtaloanne nyt punnitsen.
On yhtäläiset hiukan nimenne
ja yhtä monta tavua on niissä,
ja sama onnen toivo kummassakin.
Kun toinen elää, hengittää, niin toinen
on kuollut, nyt jo kuollut — sillä kohta,
kun palajaa hän tänne, rohkea,
niin tuhoutuu mun juonieni kautta.

Sa onneton! miks kätes ojensit
mun lastain kohti, jumalien omaa?
    (Kääntyen.)
Haa, vanhus! vielä täällä. Lähtekäämme
ja tutkikaamme kaikki merkit, jotka
tään teon, hämärähän peittyneen,
vois ilmi tuoda. Yö kun lankeaa
saat nähdä, onko silloin valkeata —

Ken tietää, ehkä erehtyneet oomme?
Jos sokea on luottamus, niin voi
taas epäluulo liikojakin nähdä.
Ma myönnän, että epäillä saat, kunnes
ma sanon: usko! Älä pelkää vanhus!
Nyt edelläni käy, tuo ovi avaa.
    (Vanhus menee tornia kohden. Pappi aikeissa häntä seurata.)
Nyt rauha maahan. Poies kaikki hulluus.
Sit' enää huominen ei tapaa. Ollut on se.

    (Palvelijan kanssa torniin.)

       *       *       *       *       *

Kapea seutu.

Oikealla puolen etualaa Leanderin maja. Sen vieressä
puu votivikuvineen.

Naukleros tulee ja jää majan eteen seisomaan polkien jalalla maata.

NAUKLEROS.
Leander, kuule! Nouse jo Leander!

Oon tähän saakka huolenpitoineni
ma hänet pelastanut. Eilen jätin
ma majahansa hänet eikä vielä,
niin kertoo naapurit, oo avattu
tuot' ovea. Vaikk' aika heräämään
jo kutsuis sekä vaarin pitämähän.

Hän mitä vitkastelee? Myöhä on jo.
Lie tuska liian raskas —? kuink', en arvaa.
Hän ehk' on unhottanut surunsa
ja pitkällään nyt uneksuu. Leander!
Sa unikeko! Päivänjumalan
ma kautta manaan! Taikka murran oves —.

    Leander astuu esiin taustan vasemmalta puolen.

LEANDER.
Huhup!

    (Vetäytyy takaisin.)

NAUKLEROS (kääntyen äkkiä).
Ken? Ystävä vai vihollinen?

LEANDER (astuen esiin).
Ha! Ha! sa peljästyt?

    (Kantaa kädessään sauvaa ja kainalonsa alla liinaa,
    jonka toiseen päähän hän seuraavan keskustelun aikana
    sitoo solmun.)

NAUKLEROS.
                      Sa täällä!
Niin uhkamielisenä herraasi
ja mestarias vastaan —? Mitä saankaan
ma nähdä? Mistä tulet? Enkö sun
ma eilen majallasi jättänyt?
Ja tänään — sain sen naapureilta tietää —
viel' oveas ei kukaan avannut.
Sa mistä tuletkaan ja miten?

(Koettaa kädellään estää Leanderia hänen toimessaan.)

LEANDER (vetäytyen takaisinpäin).
                             Sauvani
ja viirini!

NAUKLEROS.
            On tukkas märkä, vaattees
on kaikki kosteudesta raskaat. Niinpä
oot ollut meressä.

Leander.
                   Kuin sitovasti,
mies, päätteletkin!

    (Kulkee seuraavan keskustelun aikana taaksepäin
    puiden luo ja asettaa sauvan ja liinan korkealle
    jumalankuvain keskelle.)

NAUKLEROS (tarkastaen hänen liikkeitään).
                    Meressä? Et suinkaan,
Leander, ollut —. Sestoksesta tänne
on vakoojia lähetetty, nähty
on niitä rannoillamme. Kun niin kauas
he ulottavat vihansa — niin arvaat
he kuinka tarkasti sua vartioivat,
jos sinne lähdet. Hullu ehdon tahdon
jo viritettyyn ansaan syösköhön.
Mut missä sitten —?

LEANDER (joka taas on palannut, selin puhuen).
                    Suokoon Jumala!

NAUKLEROS.
Niin, mistä tuletkaan? Sa tiedät, että
ma särin peräsimen venheestäs
ja naapurit mun pyynnöstäni lukkoon
on omans' sulkeneet. Siis ruuhella
et ole yli päässyt, miten sitten?
Ehk' uimalla, Leander, uimalla?
Sa tunnetko sen matkan, joka on
Abydon rantamilta tänne? Kukaan
ei kuolevainen siitä elävänä
voi yli päästä. Joskin voimat riittäis
niin uhkaamass' on vuorten jyrkkä jono,
jok' kieltää kaiket rannat — eikä suo
se varmaa nousupaikkaa —

LEANDER.
                         Ah, niin jyrkkä!

NAUKLEROS.
Niin, jyrkkäin vuorten väliin seutu tuo
on haudattu, ja onnen suosikki
yön pimeydessä sitä lähestyä
vain uskaltais. On siellä torni, muinen
se suojaks rakennettu on, nyt siellä
saa pappisneito asustaa — se sama,
me jonka näimme templin lehdossa.
Leander, ethän! Ällös silmääs kätke!
Se liian myöhää jo. Se petti sun!
Oot siis sa viime yönä siellä ollut,
kun tääll' ois levätä sun tullut — löysit
siis maallenousupaikan, tornin juureen
sa kapusit ja lemmenkaihoisesti
sa korkeutta kohti tähyilit;
näit ikkunassa hänen varjonsa
sa ylenmäärin onnellisna, että
tuon suuren hekuman sa nauttia
sait henkes uhalla.

LEANDER.
                    Mit' tiedät sa!

NAUKLEROS.
On kuvauksein liian heikko siis.
Sa hänet näit ja puhuit ehkä kanssaan,
myös tien sa löysit tornihin, kenties
sait tilaisuudenkin sa —?

LEANDER (heittäytyen hänen syliinsä).
                          Ah Naukleros!
tuon suutelon sa tunnetko? Et tiedä,
ken mulle antoi sen?

NAUKLEROS.
                     Sun suutelos
on kuolemaksi.

LEANDER.
               Pelkäätkö? Naukleros
siis arka on?

NAUKLEROS.
              Ah niin, ma näen, että
on osat vaihtuneet. Ma pelkuri
Leander, sinä uskalias; mutta
en tahdo valitella. Kuolemahan
sa käy kuin mielit, yhtä vain ma pyydän,
sa Sestoksesta poissa pysyös,
niin ettei, kun sa maassa kylmänä
ja kalpeana makaat, sanoa
mun tarvis: ystävän sa aseman
oot unhottanut, itse osottanut
oot hänet kuolon ansahan.
    (Notkistaa toisen polvensa.)
                          Leander!

LEANDER.
Sa sairas oletko, tai mikä on sun?

NAUKLEROS.
Sa oikeassa oot, ei sanaakaan!
Ken hyrskylöille meren puhuisi
tai myrskytuulelle tai pedolle,
jok' arollansa saalist' ajaa takaa?
Ei sanaakaan siis, mutta muistatko
sa vanhaa ystävyyttämme?

LEANDER.
                         Naukleros!
Miks vanhaa?

NAUKLEROS.
             Tekö todistakoon. Vielä
jos näät mun palvelukses arvoiseksi,
niin avaa ovi tuo.

LEANDER.
                   Miks?

NAUKLEROS.
                         Pyydän sua.

LEANDER.
On avain, kuten tiedät, kiven alla.

NAUKLEROS.
Sa itse tee se.

LEANDER (joka on avannut oven).
                Tapahtunut on se.

NAUKLEROS.
Ja jotta kiitolliseks osottaun ma:
sa sisään käy!

LEANDER.
               Ma en.

NAUKLEROS.
                      Sun täytyy.
Oon ollut vahvemp' aina, vanhempi
oon myös, ja nyt ma voimaa kolmin verroin
saan surustani.
    (Tarttuen Leanderiin.)
                Sinuun jos ma tartun,
ma maahan painan myös. Sa kuuletko?

LEANDER (notkistunein polvin).
Pois laske!

NAUKLEROS.
            Poloinen! Sa rakkauden
ja aaltoin uuvuttama! Sisään nyt!

LEANDER (väistäen).
En minä.

NAUKLEROS (tarttuen häneen ja painaen hänet edellään).

LEANDER.
         Poies päästä!

NAUKLEROS.
                       Turhaan.
    (On painanut hänet ovesta sisään ja sulkenut nopeasti oven.)
                                Kiinni!
    (Kääntää lukkoa.)
Nyt lähde uimaretkilles! — Ma sulle
tuon itse ravintos, mut ettet karkaa
ma vastaan siitä nyt.

LEANDER.
                      Naukleros!

NAUKLEROS.
                                 Mitä?

LEANDER.
Yks sana vain.

NAUKLEROS.
               Ei yhtään.

LEANDER.
                          Mutta jos
kaikk' elämäni siitä riippuisi?
Mua kuule nyt.

NAUKLEROS.
               Sa mitä tahdot?

LEANDER.
                               Avaa,
ees vaaksan verran raota! Voi maksaa
se henkeni, jos kieltäydyt.

NAUKLEROS.
                            Niin avaan
ma kädenleveydeltä.
    (Peräytyen.)
                    Haa, mit' tää on?

LEANDER (syöksyy majasta, pää kypärän peitossa, kilpi
käsivarrellaan ja paljastettu miekka kädessään.)
Käy kohti nyt! Miks pidätä et enää?
On mulla isän kypärä ja miekka.
Sit' uhkaa kuolo, ken mua vastustaa.

Sa hullu, pidättäväs luuletko
mua, jota johdattavat jumalat?
Mi mulle määrätty,, sen teen, sen täytän.
Ken kuolevainen jumalia uhmais?

Ja te, jotk' yöstä meren pelastaneet
mun olette. (Polvistuu.) Poseidon mahtava!
sa joka merten vaahtoharjat ohjaat,
sa meren kidasta mun varjelit,
Zeus, yli muiden suuri, valtijas,
ja lemmenjumalatar, joka mulle
oot opettanut tahtos salaisen,
myös vasta antakaatte apuanne
ja vaalikaatte, kuten tähän saakka.
    (Nousee pystyyn ja heittää kilven ja miekan kädestään,
    mutta pitää edelleen kypärän päässään.)
Siis poies asehet! On turvassanne
mun aseheni teräksinen. Teihin
ma luottain syöksyn koskeen vaarojen.
    (Tarttuu sauvaan ja liinaan, kiinnittää harson
    sauvaan ja pitää loisella kädellään harson päästä.)
Ja tämän harson, pyhän saaliin, tähän
ma viiriks rohkein käsin pystytän.
Se mulle aaltoin halki viittaa tien
ja jumalat tuon rannan saavuttaa
jos suovat, sinne voittajana vielä
sen pystytän. Jos menehdyn, niin teidän
se kauttanne vain tapahtuu. Nyt lähden.
    (Heiluttaen lipun tapaan harsoa.)
Amor ja Hymen, käykää edellä!
Jos kuolokin ois mukana, ma seuraan.

    (Rientää pois.)

NAUKLEROS.
On suunniltaan hän! — Kuuletko? Leander!
    (Ottaa maasta aseet.)
En vielä jätä häntä. Ystävät
ma kokoan ja vaikka väkivalloin
me hänet pidätämme.
                    Tuolla hiipii
mies mustaan vaippaan verhouneena; templin
tuon vakoilija lie se. Väistän häntä
ja ystävänä seuraan ystävääni.

    (Hän vetäytyy varovasti vastaiselle suunnalle.)

       *       *       *       *       *

Paikka Heron tornin edessä, sama kuin näytöksen alussa.

Hero tulee pitäen kättään Ianthen olkapäällä. Heitä seuraa
palvelijoita maljakoita kantaen.

HERO.
Te viekää enolleni maljakot
ja sanokaa: ma viivyn täällä hetken.
    (Istuutuu.)
Tuo vanhempaini lähetti hän oli
kuin toive, onni: etsiessä aina
se käsistämme häipyy —

IANTHE.
                       Nopeasti
sa liian kuljit.

HERO.
                 Kotonahan oon taas.

IANTHE.
Sa etkö huoneeseesi tahdo mennä?

HERO.
En, en. Jo onko ilta?

IANTHE.
                      Tuskin vielä.

HERO (laskien pään käsiinsä).
Niin, niin... ah niin!

    (Temppelivartija tulee vasemmalta puolen.)

TEMPPELIVARTIJA.
                       Sa täällä oletko?
Sua kauan odottaneet oomme.

HERO.
                            Kauan?
Ma luulen, että mua pilkkaatte!
Ma enkö väsymättä etsinyt
oo tuota lähettiä, joka aina
on edelläni paennut. Te ootte
mua tahallanne pettäneet. Ah, miksi?

TEMPPELIVARTIJA.
On toista tietä tullut sanantuoja.
Nyt setäs luona on hän.

HERO.
                        Minulle
te ette mitään siitä ilmoittaneet.
Ma tahdon toisen kerran viisaamp' olla.

TEMPPELIVARTIJA.
Sua setäs temppelissä odottaa.

HERO.
Vai niin. Hän odottakoon, tänne jään.

TEMPPELIVARTIJA.
Hän käski —

HERO.
            Käski? Sua jos käskee hän,
niin tottele. Mua enää tästälähin
ei kukaan käske. Mene.
    (Ianthelle.)
                       Sinä myös.

IANTHE.
Sa muuta määräätkö?

HERO.
                    Ma en. Mut jos
sa itse tahdot, saata kuntoon lamppu
ja täytä öljyllä, niin että riittää
se pitkäks aikaa. Ja kun tulee yö —
mut itse teen sen.
    (Molemmat menevät.)
                   Ja kun tulee yö —
se saapuu jo. On tuossa tornini.
Tuoll' lepattavat aallot. Eilen täällä
hän oli. Eilen? Kaukaiselta tuntuu
se aika. Pääni raskas on ja kuvat
mun mielessäni monet lipuu. Päivä
niin hehkuva, niin surullinen yö,
niin aavistuksen, pelon täyttämä,
kuin lyijy sydämelläni se lepää.
Yks valo pimeydessä kuitenkin:
Hän tulee. Varmaan. Tämän kerran vielä.
Hän sitten poissa pysyy. Kuinka kauan?
Ja myöhään, myöhään — mutta varoillani
mun täytyy olla.

    (Nojaa päänsä käsiin.)
    Pappi tulee temppelivartijan seuraamana.

PAPPI.
                 Hän ei tule siis?
    (Temppelivartija osottaa ääneti lepäävää. Pappi
    astuu hänen luokseen.)
Ah Hero!

HERO (säpsähtäen).
         Sinäkö, mun ystäväni?

PAPPI.
Niin minä, ystäväsi.

HERO.
                     Tervehditty
sa ollos.

PAPPI.
Mua pahoittaa, sa että
oot harhaan kulkenut; on lähetti —

HERO.
Ma tiedän —

PAPPI.
            Kirjeitä hän mukanaan
toi tänne; tornihuoneessa ne ovat.
Niit' etkö nouda?

HERO.
                  Huomenna ne luen.

PAPPI.
Ei, tänään.

HERO.
            En.

PAPPI.
                Et tietää halua
kuin voivat vanhempasi?

HERO.
                        Tiedänpä,
he hyvin voivat.

PAPPI.
                 Varma oletko?

HERO.
Oon kyllä, herra! Sielussani puhuu
nyt tunne suloinen, mi virtaa kautta
mun olentoni: kaikki, joita lemmin
nyt voivat hyvin.

PAPPI.
                  Usein pettää tunne.

HERO.
Mi petä ei? Jos valita mun täytyy,
niin valitsen ma kauniin petoksen.

PAPPI.
Miss' on Ianthe?

HERO.
                 Vasta lähti hän.

PAPPI.
Sen jälkeen, mit' on juuri tapahtunut,
ei täällä viipyä hän voi.

HERO.
                          Ma sulle
jo sanoin: vääryyttä teet tytölle.

PAPPI.
Sen kuinka sinä tiedät?

HERO.
                        Luulen niin.

PAPPI.
Taas tuntees mukaan.

HERO.
                     Niin.

PAPPI.
                           Nyt selvää tahdon.
Ianthe lähteköhön.

HERO.
                   Anteeks. Tiedä,
se ettei minutta käy päinsä. Tytöt
on papittaren palveluksessa,
ja oikeuteni tunnen, niinkuin myöskin —
Niin oikeuteni tunnen, herra.

PAPPI.
                              Niinkuin
myös velvollisuutesi, sanoa
sa aioithan.

HERO.
             Niin, herra, sanonkin.
Myös velvollisuuteni tunnen: sen,
min levollinen sydän maailman
ja itsens' sopusointuun sulattain
voi oikeudeksi sanoa.

PAPPI.
                      Siis mitään
ei tahto jumalien merkitse.

HERO.
Miks viisastella! Veljellesi anna
ja itsellesi osanne; on korkein
se tahto jumalien.

PAPPI.
                   Riivattu.

HERO.
Kas, herra, päivä paistaa edelleen
ja kuu, ja kukkaset ja ruoho kasvaa.

PAPPI.
Kun niin sa oikeudestas vaarin pidät,
mun anteeks täytyy pyytää, että oon
ma äitis kirjeen avannut.

HERO.
                           Mik' on mun,
on myöskin sun.

PAPPI.
                Ma toivoin, lukenut
sen oisit varoituksen tähden, jonka
se sisältääpi.

HERO.
               Kyllä. Huomenna.

PAPPI.
Ei, tänään. Kohta lukemahan sitä
sua pyytäisin.

HERO.
               Mua kiusaat sillä, setä.
Mut jotta näet — Onko nyt jo ilta?

PAPPI.
On kohta.

HERO.
          Kirjehen ma noudan,
    (nöyrällä ilmeellä)
jotta sa näet, kuinka palvella ma tahdon.

    (Poistuu torniin.)

PAPPI.
Mun sydämeni pakahtuu, kun häntä
ma katson: viisasta ja hiljaista,
niin malttavaista kaikessa ja kuiten
ma selvään tunnen: sanoa mun täytyy:
Sa varo! Onnettomuus väijyy sua.
Kuink' onkaan tyyni hän ja varma, luja.
Jos hälle aikaa suon ma, hetkeksi
jos hänet tuskastansa vapautan ma,
hän miettii keinoja vain, millä tapaa
vois hänet, rikollisen, pelastaa
ja varmemmin hän itse tuhoutuis.

Mut syyllinen siis täytyy hänen olla?
Mies peloton, ken uskaltanut on
tuon rikollisen uhkateon, Heron
on hälle merkit antaa täytynyt
ja keinot tuohon tekoon, olipa
hän että nuorekkaasti laskematon
on ollut vain.
    (Tornin ikkunaan ilmestyy lamppu.)
               Mit' on tuo? Lamppu. Noinpa
sa omaa rikostasi valaiset
ja syyllisyyttäs.

    (Temppelivartija tulee.)

TEMPPELIVARTIJA.
                  Valon näetkö?

PAPPI.
Ma näen. Kalastajan kanssa puhuit?

TEMPPELIVARTIJA.
Niin, herra. Tänä yönä pysyvät
he käskys mukaan poissa mereltä,
jok' käypi muutenkin jo hyökypäissä.

PAPPI.
Sen parempi! Mua seuraa. Hero tulee.

    (Poistuu vasemmalle puolen.)
    Hero palaa kantaen kädessään paperikääröä.

HERO.
Täss' on sun kirjees. Ota se. — Ah minne
hän mennyt on? — Hän palannee kai kohta.
    (Pistää kirjeen vyöhönsä.)
Kuin kauniisti sa loistat, lamppuni,
sa ystäväni. Viel' ei ole yö.
Mut kuiten kaikki valo maailman
käy sinusta, sa yöni aurinko.
Kuin äidinrintaa kaikki olennot
sun ympärilläs valoasi juovat.

Ma tänne istun tultas vartioimaan,
sit' ettei tuuli sammuttaa saa; täällä
on viileätä, tornissa on kuuma,
on nukuttava, raskas ilma painaa
voi siellä silmät umpeen. Tapahtua ei
ei nyt se saa, mun täytyy valvoa.
    (Istuutuu.)
He ovat koko päivän kiusanneet
mua tulollaan ja menollaan. Mintähden?
Sit' eivät suotta tehneet? Mutta miksi?
    (Hero on laskenut päänsä käsiinsä.)
Mut kuitenkin. Miks polttaa otsaani?
Mut itse tiedänhän ma miksi, miksi —
    (Kavahtaa pystyyn.)
Ken tulee? — Kukaan ei. Ma yksin oon.
Käy tuuli rivakammin mereltä.
Niin puhaltakoon, nopeammin tuo
se rantaan armaani. Kuin loistaa lamppu!
hui, hai, ken uneksuisi? Valvehille
sa lemmen vartija.
    (Laskee uudelleen päänsä käsiinsä.)
Jos tarkemmin ma mietin, toivon ma,
hän ettei tulisi. Nuo tuolla jotain
jo epäilevät, vaanivat. — Jos hänet
he tapaisivat — armaat jumalat!
Siks paremp' ois, jos hän ei tulisi.
Mut hänhän pyysi, rukoili. Hän tahtoi.
Siis tule, hyvä nuorukainen, tule!
Kuin metsäkana poikaansa, ma tahdon
sua suojella, ei lähestyä saa
sua kenkään, paitsi minua' Ja minä
en sulle pahaa tahdo, en, ah en.
Mut väsynyt ma olen, jalkaani
jo kivistää. Pois kenkäni ken ottaa?
    (Nostaa toisen jalkansa penkille.)
Se tuolta kohden painaa. Kivi lie
mua loukannut.
    (Vetää penkille toisenkin jalkansa.
    Ottaa puolittain makaavan asennon.)
               Kuin suloista näin olla.
Nyt saavu tuuli yön ja silmäni
ja poskeni sa vilvoita. Sa tulet
tuolt' yli meren, hänen luotaan. Humu
ja lehtein lepatus kuin sanat soi
mun korviini: me oomme hänen luotaan.
Niin hänen, hänen — siivet levittäös
ja verhoo kuuma otsani ja pääni
ja kaulani ja raukeet käteni
ylt'ympäri! avaan rintani!
Ja kun hän tulee, sano — ah Leander!

    (Väliaika.)

    Temppelivartija tulee hiljaa varpailla kulkien. Hänen
    jälessään pappi, joka jää tornin oven eteen seisomaan.

TEMPPELIVARTIJA.
Hero! — Hän nukkuu.

PAPPI.
                    Tornissa on tulta.
Tuon liekin jumal'auta sammutamme!

    (Lähtee torniin.)

TEMPPELIVARTIJA.
Hän mitä aikoo? Mun niin raskas on.
Jos puhunut en ois? — Mut minun täytyi.
Tuoll' astuu miehet kalaverkkoinensa.
    (Lähestyen oikeaa sivustaa.)
Te mitä teette siellä? Teitä eikö
tän' yönä kalastamaan lähtemästä
oo kielletty?
    (Takaisin palatessaan.)
              He arvelevat, että
on myrsky tulossa. Oi jumalat!
On lamppu siirretty. — Hän itse! — Tyttö
sa etkö herää onneton? Sua eikö
ees uni varoita?

    (Hero tekee uloshengittäessään liikkeen ja vaipuu
    sitten vielä syvempään uneen. Pää liukuu käden varasta
    käsivarrelle, ja ruumiin alaosa jää veltosti riipuksiin.
    On tullut pimeä.)

    (Pappi palaa takaisin.)

PAPPI.
Ken puhuu? Sinä? Tullos! Yö jo lankee.
Se ennen kuulumatonta saa nähdä.
    (Astuen Heron luo.)
Nyt taivaiset te tehkää tehtävänne!
Ma tehnyt oon, mit' tehdä tuli mun.
On ladottuna puut ja piilu valmis.
Ma käännyn pois. Te itse uhrihinne
nyt isku satuttakaa, jumalat!

    (Hänen kääntyessään lähtemään laskee esirippu.)




VIIDES NÄYTÖS.


Heron tornin lähiseutu, sama kuin edellisen näytöksen lopussa.

Aamupäivä.

Esiripun noustessa seisoo Hero näyttämön keskellä nojaten
alaspainunutta päätään käteensä ja tuijottaen eteensä.

    Ianthe tulee.

IANTHE.
Noin vielä liikkumatta yhteen paikkaan
sa tähyilet! Sa lähde metsän varjoon!
On ilma sekä aallot tyyntyneet. —
Mut kuulitko sa melun viime yönä?

HERO.
Ma kuulinko?

IANTHE.
             Niin kauan ulkosalla
sa viivyit; vihdoin askelia kuulin
ma ylläni, mut valoa en nähnyt
sun huoneessas.

HERO.
                Niin, valoa et lainkaan!

IANTHE.
Sua kiusaa jokin salaisuus; jos mulle
sen uskot, helpommin sen itse kannat.

HERO.
Liet arvannut, mut kysyt kuitenkin!
Mun tuli valvoa, mut tänne nukuin.
Yön aikaan myrsky minut herätti;
ol' lamppu tornissani sammutettu.
Ma syöksyin torniin hiukset hajallaan.
Ei apua, ei mitään valoa.
Ja ääneen valittaen, polvillani
ma päivää vuotin. Mutta kuitenkin,
'niin kuitenkin.

IANTHE.
                 Ah, ystävättäreni!

HERO.
Mut sentään, jumalat on armolliset!
Ma tuskin uneen pääsin, kun jo tulen
he sammuttivat. Päivän koittaessa
ma kuumin silmin lampun kohta tutkin.
Ma näin: ei sadas osa öljyst' ollut
ees kulunut, eik' ehtinyt viel' ollut
ees sydän mustua.
Ma varmaan tiesin:
ma tuskin nukahdin, kun lampun jo
he sammuttivat. Jumalat on hyvät!
Jos myöhemmin se tapahtunut oisi,
    (kääntyen Ianthesta ja puhuen itsekseen)
niin oisi syöksynyt hän aaltoihin
ja ruhjoutunut, nyt hän kuollut ois.
Mut kotonaan hän pysyy, merkki mikään
ei häntä houkutellut. Nyt hän elää,
on pelastettu.

IANTHE.
               Varma ootko siitä?

HERO.
Ma olen mitä olen. Jumalat
on hyvät! Mitä rikkonehet oomme
he hellin sormin poies pyyhkivät
ja ystäväänsä surmasta he suojaa.
Ma tahdon nyt ja aina lapsen tavoin
heit' tästä kiittää ja mit' tehnyt oon
ma huonoa sen parantaa ma tahdon.
Niin lupaan varmasti ja jumalat
on lujalle ja päättävälle hyvät.
Nyt astu tuonne, silmilläsi etsi
sa ihanata vastarantaa, tähyy
Abydosta sa kohti! Tornistani
oon itse koettanut, mutta sumu
on ollut esteenä. Lie kirkasta jo.
Sa tahdotko sen tehdä?

IANTHE (kulkien taka-alalle).
                       Katso, myrsky
on kaatanut tuon pensaan tornin luota
sen oksat estää kulkuani.

HERO.
                          Nosta
ne tieltäsi. Niin kankeako ootko?

IANTHE.
Vie!' on se kasteessa.
    (pyyhkien jalallaan maata.)
                       Kas myrskysää
on tänne simpukoita heittänyt
ja meriruohoa. Kas tuossa liina!
Niin raskas. Jokin paino pitää
sen kiinni maassa. Kaiketikin harso!
Se sen on kaltainen, jot' itse käytät.
Päät molemmat on solmuun sidotut.
Sa katso itse, ehkä tunnet! Jollei
niin kostea se ois, niin pallona
sen sulle heittäisin!

HERO.
                      Sa pakinas
jo jätä, oksat nosta.

IANTHE.
                      Raskaita
ne ovat. Sääli hyvää pukuani!
Nyt pidän niitä koholla. Käy itse
sa tänne luokseni. Ja katso, katso!

    (Hän on koonnut maassa makaavat oksat ja kohottaa niitä.
    Leander makaa maassa kuolleena.)

HERO.
Ma tulen. — Mies! — Leander! — Ah!
    (Etualalle kiitäen.)
Mun silmänikö pettää! Todella
tuo totta olla voisko?

IANTHE (joka katsoo vaivalla oksien yli taakseen).
                       Jumalat!

    Pappi tulee oikealta puolen.

PAPPI.
Mi hätähuuto hiljaisuuden halki?

HERO (Ianthelle).
Sa laske oksat alas, laske!

    (Ianthe antaa oksien vaipua maahan, ruumis peittyy.
    Hero astuu pappia vastaan ja koettaa sulkea häneltä
    näköpiirin taaksepäin.)

                            Setä!
Niin varhain ulkosalla? Mutta päivä
on kaunis. Molemmat — me — iloiten —

    (Vaipuu Ianthen tukemana maahan.)

PAPPI.
Mit' tapahtunut on?

IANTHE (Heroa hoidellen ja pensasta kohti osottaen).
                    Ah herra, herra!

PAPPI.
Sa oksat kohottaos! Pian!
    (Kun se on tapahtunut.)
                          Jumalat!
Hän kaatui teidän käsienne kautta!

IANTHE (yhä edelleen oksia pidellen).
Täss' sääliä ja apua ois tarvis.

PAPPI.
Sa tule!
    (käyden häneen kiinni.)
         Kuuletko? Ei sanaa siitä
mit' täällä nähnyt olet.
    (Poistuen hänen luotaan, ääneen)
                         Muukalainen
on mies, jonk' kuohut meren tänne heitti!
Ja miehen ääreen vaipui papitar,
kun kalvennehen ruumihin hän näki.

    Temppelivartija ja useita palvelijoita
    on saapunut paikalle oikealta puolelta.

Tuoll' lepää ruumis. Menkää, nostakaa
se maalle ystävien nähtäväksi.
    (Palvelijat menevät pensaan luo.)
Ei tänne. Oikealle, tornin taakse.

    (Palvelijat poistuvat vasemmalle puolen. Lehtien liikkeestä
    näkee heidän toimensa. Lopulta saadaan pensas kohotetuksi
    ja paikka tyhjenee.)

TEMPPELIVARTIJA (hiljaa).
Siis hän —?

PAPPI.
            Sa vaikene!

TEMPPELIVARTIJA.
                        Vain, herra, sulle
ma tahdoin ilmoittaa, tään toveri,
sa jonka hyvin tunnet, tavattu
on rannallamme lohdutonna itkein.
Hän etsii ystäväänsä. Palvelijat
on hältä sulkenehet tien.

PAPPI.
                          Siis tänne
sa hänet laske. Olkoon hälle suotu
myös kotiansa viedä ystävä.

    (Temppelivartija poistuu oikealle puolen.)
    (Herolle, joka Ianthen avulla on noussut ja astunut
    muutamia askelia eteenpäin.)

Hero!

HERO.
      Ken huutaa?

PAPPI.
                  Minä. Kuule!

HERO (pelokkaasti taakseen silmäillen, Ianthelle).
                               Missä
hän on, Ianthe, missä?

IANTHE.
                       Voi, mua, voi!

PAPPI.
Kun nyt se tapahtunut —

HERO.
                        Tapahtunut?
Ah ei!

PAPPI.
       On. Jumalat niin verisen
on todistuksen antanehet siitä
kuin ovat suuttuneet he ja kuin suuri
on syyllisyytes, siksi nöyrästi
tää rangaistus me vastaan ottakaamme;
ei pyhä paikka tahraa saanut ole.
Mit' tapahtui, sen peittää vaitiolo.

HERO.
Ma hiljaa vaikeneisin onnestani
ja kadotuksestani, murhaajain
ma joukkoon käyden? Ääneen tahdon huutaa
ma koko maailmalle tuskani
ja mitä omistin ja mitä multa
on viety julmasti. Ma toivon että
sen tuulet kuulisi ja kantais pois
luo jumalien valtaistuimen.
Sa hänet verkkohosi kiedoit, minä
vein verkon kiinni ja hän joutui surmaan!
Te minne veitte hänet? — luokseen tahdon!

    Temppelivartija ja joukko palvelijoita saattavat
    Naukleroksen ohi. Vahtimies poistun heti senjälkeen
    vasemmalle puolen.

Haa, nuorukainen! Ystävätäs etsit?
Hän tuoss' on kuolleena. He häntä vievät.

NAUKLEROS.
Oi tuskaa!

HERO.
           Käsiäsi vääntelet
nyt kun se myöhä on jo. Hämmästyt,
sa huolimaton ystävä. Hän mereen
on myrskyisehen heittäytynyt ilman
niin jumalaa kuin muuta auttajata.
Ma hänet tuolta löysin. Kysytkö,
ken tehnyt tämän on? Hän tuossa sekä
ma, neitsyt, papitar Menanderin.
Me yhdessä sen teimme. Kavalin
hän juonin kielsi multa levon, esti
myös kaiken virkistyksen — ja ma nukuin.
Niin tuli myrsky, lamppu sammutettiin —
ja meri riehui lainein lakkapäisin
kun aaltoihin hän antautui — ja mitään
ei valontuikahdusta oppaanansa:
vain sysimustat pilvet taivahalla
ja meri vahingosta iloisena
kuin eläin mylvi, tähdet sammuivat,
ylt'ympär oli yö. Hän uimar lemmen
vain ui, mut lempeä ei missäkään
hän tavannut, ei säälin pilkahdusta.
Hän jumalien puoleen katseen heitti,
mut turhaan. Kuullehet ei häntä hekään
vai nukkuivatko? Silloin vaipua
hän alkoi, vaipua. Viel' aaltoin ylle
hän kohosi, niin voimakkaana hällä
ol' lenunenkaipuu, mutta liian luja
myös liitto armahan ja vihamiesten;
hän meren kitaan vajosi, hän kuoli.
Oi itkeä ma tahdon, suoneni
ma tahdon avata ja kyynelten
ja veren mereen tahdon hukkua
niin pohjattomaan, syvähän kuin hänkin!

NAUKLEROS.
Leander! ah mun ystäväni armas!

HERO.
Hän oli kaikki kaikessa, se mikä
jäi hänen jälkeensä on varjoa,
on tyhjä vain. Kuin ilman henkäys
niin oli hengityksensä, kuin päivä
niin oli silmänsä, kuin luonnonvoima
niin oli ruumiinsa, ja elämänsä
ol' ainut elämä, niin sun kuin mun
ja koko kaikkeuden elämä.
Kun kuolla soimme sen, niin itse me
sen kanssa kuolimme, kah ystävä
sa huolimaton, tule lähtekäämme
me oman ruuniihimme kera Sulla
on kahdet vaattehet, mut hällä tuossa
ei ole mitään, hälle toiset anna.
    (Naukleros ottaa yltään päällysvaatteensa,
    Ianthe ottaa sen vastaan.)
Viel' yhden kerran tahdon koskettaa
ma tuota ihanata ruumista
niin elontäyttä; hänen huuliltaan
ma tahdon viime neuvon, lohdun juoda,
ja sitten — mitä sitten? — Hänen luokseen!
    (Temppelivartijalle, joka on tullut takaisin.)
Sa kiellätkö? Luo ystäväni tahdon!
Ken estää? Sinä?
    (Tekee äkillisen liikkeen, sitten vaipuvat hänen päänsä
    ja kätensä alas. Ianthe tahtoo häntä tukea.)
                 Päästä! Voimakas
On murha — ja ma murhannut oon hänet.

    (Poistuu vasemmalle puolen.)

PAPPI (Ianthelle).
Sa häntä seuraa.
    (Ianthe lähtee. Nauklerokselle.)
                 Viivy. Hukattu
on elämäs, mut sulle lahjoitan sen
jos kuolleen kotiin viet ja vaikenet
täst' ainiaaksi. Tehdä voitko sen?

NAUKLEROS.
Mua tänne ystäviä seurannut on.

PAPPI.
Te olkaa valmiit. — Minne hänet veitte?

TEMPPELIVARTIJA.
Me veimme templiin, herra.

PAPPI.
                           Miksi sinne?

TEMPPELIVARTIJA.
Niin vaatii tapa.

PAPPI.
                  Niin jos vaatii se,
me siinä pysykäämme. Ja te kaikki,
kun melu hälvenee, niin arvettuu
myös haavanne. Tää tunne idussaan
jo tukahdettu pidättäköön paulaan
muit' antautumasta. Ja tästälähin
taas pyhä olkohon — mua seuratkaatte!

    (Kaikki poistuvat.)

       *       *       *       *       *

Temppelin sisusta.

Keskiala suljettu pylväiden välistä riippuvan esiripun kautta.
Etualan oikealla puolen Amorin kuvapatsas, jonka käsivarrella
on kukkaseppel.

Saapuu tyttöjä, jotka panevat kuntoon uhriastioita ja ottavat
alas kukkakiehkuroita. Kaksi heistä lähestyy esirippua.

IANTHE (tulee).
Tuo jättäkää te! Lyhyt levon hetki
ees hälle suokaa! Kuinka sureekaan
hän armaintansa. Paikan, minne ruumis
ol' lepäämähän jätetty, hän löysi
kuin vaiston avulla, ja polvilleen
hän ääneen valittaen syöksyi; armaan
hän tahtoi kyynelin ja hengityksin
niin polttavin taas henkiin herättää.
Mut apua kun siit' ei ollut, alas
hän yli kuolleen ruumiin laskeutui
ja rinnan rintaa vasten painoi, suuta
hän kuollehelle antoi, käteen tarttui.
On siitä kyynelensä kuivuneet,
mut arvaan, että uuteen valitukseen
hän kokoo voimia. — En enää koskaan
ma tahdo armasta; ehk' ihanata
on hänet omistaa, mut menettää —

    Pappi tulee oikealta puolen temppelivartian ja Naukleroksen
    keralla, jota useat ystävät saattelevat.

PAPPI.
Miss' on hän?

IANTHE.
              Tuolla.

PAPPI.
                      Poista esirippu.

IANTHE.
Mut, herra!

PAPPI.
            Ylös, sanon ma! ja kansa
te pidättäkää.

    Esirippu vedetään ylös. Tulee näkyviin Calla,
    jonne johtaa useita portaita.

Leander makaa poikkipäin alavilla paareilla. Hero vähän matkan päässä
portailla puoleksi makaavassa asennossa nojaten oikeaan käsivarteensa
tähystelee kuin uteliaana kuollutta.

PAPPI.
Hero!

HERO.
      Kuka kutsuu?

PAPPI.
Ma. Tänne tule!

HERO.
                Miksi?

    (Hän nousee ja astuu paarien ääreen, yhäti kuollutta tarkastellen.)

PAPPI.
On kyllin vierasta jo itketty!
sa mitä teet?

HERO.
              Ma mietin, herra!

PAPPI.
Mietit?

HERO.
        Mit' onkaan elämä!
Hän oli nuorekas ja kaunis niin,
niin elontäysi, nyt hän lepää tuossa
jo kylmänä ja kuolleena. Ma itse
sen koettanut oon, ma kätensä
oon rinnalleni laskenut ja tunsin
kuin kylmyys virtasi mun ruumiiseeni
ain ytimihin asti. Silmissään
ei ollut enää terää. Kauhistuin.
Ah kohtaloa!

PAPPI.
             Uljas tyttöseni
taas oot sa lapseni. (Nauklerokselle.) Sa astu luo!
Sa ystäväsi tunnet?

NAUKLEROS.
                    Tunnen kyllä.

PAPPI.
Siis tule!

HERO.
           Miksi?

PAPPI.
                  Hänet viedään pois.

HERO.
Nyt jo?

PAPPI.
        Niin.

HERO.
              Minne?

Pappi.
                     Kotihinsa.

HERO.
                                Anna
sa viitta mulle.

PAPPI.
                 Miksi?

Hero.
                        Seurata
ma tahdon häntä. Joskin kuollut on
hän jo, hän ystäväni oli. Siellä
miss' ompi hänkin, tahdon olla myös.

PAPPI.
Se mahdotont' on. Täällä oltava
sun on.

Hero.
        Miks täällä?

PAPPI.
                     Täällä, papitar!

HERO.
Siis haudata suo hänet rannallemme,
hän missä henkensä myös heitti, juureen
mun tornini. Ja ruusut kasteiset
ja liljat valkeat ne haudallansa
on nousevat.

PAPPI.
             Ei käy se päinsä.

HERO.
                               Miksi?

PAPPI.
Ei sovi se.

HERO.
            Ei sovi?

PAPPI.
                     Ei.

HERO.
                         Ma olen
niin kauan mahtavampaan alistumaan
jo tottunut. Sit' tahtonehet ei
oo jumalat, siks' kostivat sen mulle.
Te hänet ottakaa. Jää hyvästi,
sa kaunis nuorukainen! Vielä kerran
ma kätees käydä mielisin, mut liian
se kylmä on, en uskalla. Mut ota
tää merkiksi ja pantiks erotessa
näin viime kertaa, vierellesi hautaan
sen tahdon laskea. Sa armas, kaikki
mit' olin, oli mulla, ota se
sa merkiksi ja hyvästi sa jääös!
    (Muutamat lähestyvät ruumista.)
Mut kuitenkin! Seis! Miks niin kiire?
Mut sentään, sentään.
    (Paarien luo astuen.)
                      Enää konsanaan
en elämässä saa ma sua nähdä.
Sa tänne tulit kerran peitoss' yön
ja valon säteilit sa sieluhuni,
sa kaiken kukoistamaan sait, mi mulla
on hyvää, hellää, sinä kaukaa tullut,
eik' enää silmät kaipaavat sua nää.
Yö, päivä vaihtuvat ja kevät, syksy
ja pitkän suven ilot saapuvat,
mut konsanaan Leander sinä et!
Ah konsanaan et!

    (Heittäytyy paareille ja kätkee päänsä tyynyihin.)

NAUKLEROS.
                 Sääli häntä, herra.

PAPPI.
Ma säälinkin ja siksi pelastaa
ma hänet tahdon. (Heron luo astuen.) Kyllin.

HERO (kohoaa toisten auttamana).
                                             Kyllin?
Mit' tehtävä on minun; tääll' ei olla
hän saa, ma mukaan en saa lähteä?
Ma neuvotella jumalattaren
nyt kanssa tahdon. Vie Ianthe minut
nyt hänen istuimelleen; sillä aikaa
te älkää häneen koskeko. (Nauklerokselle.) Se lupaa!
Lyö kättäni. — Haa, väriset myös sinä.
Tuon mulle teki ystäväs. Niin lämmin
sa olet. Ah, niin armasta, niin hyvää
on elää. Laske minut. Kuka enää
mun käsiäni lämmittää? Ianthe,
sa tule. — Ensin ota silmiltäni
sa harso pois.

IANTHE.
               Ei harsoa oo sulla.

HERO.
Ah niin! — Siis tule! — Ja te älkää häneen
sill' aikaa koskeko!

IANTHE (joka on tarttunut Heroon, papille).
                     On kuolon kylmyys
jo hänessä.

PAPPI.
            Lie elämä tai kuolo,
sen tietää lääkär' yksin.

IANTHE (Heroa ohjaten).
                          Tästä astu.
Nyt jalkas kohota. — Sa horjut. — Tästä!

    (Hero astuu Ianthen ohjaamana portaita. Osa neitsyitä
    seuraa häntä, asettuen alaspäin kulkevaan riviin oikealle
    puolen, toiset asettuvat alas vasemmalle puolen siten,
    että he kätkevät Herolta paarit näkyvistä.)

PAPPI (puoliääneen).
Te hänet sillä aikaa viekää.

NAUKLEROS.
                             Mieti ensin!

PAPPI.
Sen täytyy tapahtua. Kun hän palaa,
on teidän poissa oltava. Se muista
sa henkes uhalla!

NAUKLEROS.
                  Niin, hyvä, teen sen!

    (Hänen seuralaisensa kulkevat takaapäin ympäri
    ja tarttuvat paareihin.)

HERO (joka Ianthen ohjaamana on saapunut ylimmälle portaalle,
huutaa samassa hetkessä kasvot cellaa kohti kääntyneinä).
Leander!
    (Kääntyen äkkiä ja heittäen päänsä ja kätensä ilmaan.)
         Leander!

IANTHE (tarttuen Heroon, kantajille).
                  Seis!

PAPPI.
                        Ei, eteenpäin!

IANTHE.
Hän kaatuu, sortuu. Seis!
Lyö sydämensä kaksinkertaisesti.

PAPPI.
Se elämätä kaksinkertaisesti
myös merkitsee. Te ruumis poies viekää.
Ei pelkää lääkär' sairasuhkausta.

    (Ruumis on kannettu vasemmalle puolen taustalla olevalle
    portille. Pappi seuraa kulkuetta.)

IANTHE (polvistuen portailla Heron vieressä).
Tääll' eikö apua? Hän menehtyy!
    (Katsoen kantajien jälkeen.)
He holvin avaavat. Ja saattojoukko
käy tuollapuolen. Tungoksessa välkkää
jo soihdut. Viime portit avautuvat.
Voi meitä, kiinni paukahtaa ne. Holvi
on taasen pimeä. Nyt on hän heillä
eik' enää konsanaan hän tänne tule.
    (Hero, joka tähän saakka on puoleksi istuen nojannut
    Ianthen polveen, liukuu alas ja joutuu portaille makaamaan.)
Hero! Voi mua! Ken onnetonta auttaa?

PAPPI (palaten takaisin).
He hänet vievät, poies soutavat
ja meren kuohut kohta välillä
on kahden luvattomast' yhtyneen.

IANTHE (oltuaan hetken ääneti, nousee pystyyn ja tulee alas portailta).
Ei merta tarvita, on sama mahti
myös kuolemalla erottaa ja liittää.
Sa käy ja katso! Minkänäköiset
on kuolleet näillä mailla.

PAPPI.
                           Hulluudessas
noin puhutko?

IANTHE.
              En! Varovainen houkko,
nyt viisautesi työtä tarkasta!

PAPPI.
Jos henkenne se maksanut ois, myöskin
ma omani sen eteen antaisin.

    (Kiiruhtaa portaita ylös ja polvistuu Heron eteen.)

IANTHE.
Sa käske miesten, jotka nuorukaisia
pois kantaa, odottaa; kas palvelustaan
on vielä tarvis. Yhteen hautahan
kaks ruumista. Se heille suo, oi suo!
    (Papille hänen tullessa alas portaita.)
Sa menet mies? Siis hänet annatko?
Ah viivy! Palvelijas vapautusta
nyt pyytää toimestaan, luo vanhempain
ma palaan, rauhallisen lieden luo.
    (Pappi poistuu viittaansa kääriytyneenä.)
Sa menet, vaikenet. Sun vaitiolos
se olkoon rangaistuksekses! — Te jotka
pois hänet kannatte, myös vaalikaa
te häntä kuten ennen itse vaalin!
En viivy täällä enää kauemmin.
    (Ottaa seppelen Amorin patsaalta.)
Tää seppel ruumiin kera ottakaatte!
    (Heittää seppelen Heron ympärille kerääntyneeseen
    joukkoon ja puhuu kääntyneenä kuvapatsasta kohden.)
Sa paljon lupaat; näinkö sanas pidät?






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75661 ***