Initial commitHEADmain

4 files changed, 12458 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75648-0.txt b/75648-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..987d1be
--- /dev/null
+++ b/75648-0.txt
@@ -0,0 +1,12441 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75648 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+KURJET
+
+Kirj.
+
+Maila Talvio
+
+
+
+
+
+Porvoossa
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1919.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Häpeä
+Jaa-jaa ja ei-ei
+Ihmisen sielu-raukka
+Kurjet
+Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta
+
+
+
+
+HÄPEÄ
+
+
+Riikka Tuuna makasi vaatteet yllään kovalla kapealla vuoteellaan,
+kuunteli ja tuijotti pimeyteen. Hiljalleen siirtyivät silmänräpäykset
+lauantain puolelta sunnuntain puolelle. Niinkuin lukemattomia kertoja
+ennen lankesi helmikuun yö yli kodin ja kylän.
+
+Mutta mikään ei ollut niinkuin ennen, hiljaisuus oli näennäistä, rauha
+oli näennäinen. Vaikeaa oli Tuunan tyttären ymmärtää, että hän tänään,
+niinkuin satoja kertoja ennen, oli valmistanut kodin pyhäkuntoon ja
+että hän oli käynyt lakaisemassa kirkkoa, oikonut alttariliinoja ja
+pyyhkinyt tomuja haarakynttiläjaloilta ja muilta esineiltä tutussa
+herranhuoneessa. Koko entinen elämä oli siirtynyt oudon kauas, koko
+nykyinen tullut oudon lähelle. Hänen omassa rinnassaan tuntui sydämen
+asemasta olevan jokin vasara, joka tuskallisen tarkasti etsi alasintaan
+ja vihdoin viimein iski, ties mitä tarkoitusta varten.
+
+Niin hänen sydämensä todella takoi, että oli vaikea terästää kuuloa
+niin herkästi kuin hän nyt olisi tahtonut. Viereisestä vuoteesta
+kuuluivat Alman, hänen sisarensa tyynet hengenvedot — hän sai unta,
+hän. Vaatteet yllään makasi hänkin, mutta levollisessa unessa. Niinkuin
+lapset tekevät, oli hän aikansa itkenyt ja sitten mennyt uneen. Riikka
+Tuuna ei ollut itkenyt eikä hän liioin ajatellut unta.
+
+Häpeä oli tullut taloon, häpeä Jumalan ja ihmisten edessä.
+
+Läkähtymäisillään oli ihminen, kun sitä ajatteli. Missä oli silloin
+Herra, kun sellainenkin saattoi tapahtua? Missä oli ihmisten Isä —
+nyt tapahtui asioita, jotka eivät olleet Hänelle soveliaat! Narahtiko
+ikkunan alla?
+
+Riikka Tuuna ponnahti istualleen ja terästi taasen kuuloaan. Hän
+oli erottavinaan askelia — tuliko Toivo? Ei, sanomalehti se vain
+rapisi hänen jalkainsa alla. Hän oli pannut sen suojelemaan peitettä
+saappailtaan, ei siksi että se mikään hieno olisi ollut, vanhaahan
+täällä kotona kaikki oli — isän tahtoa siinä suhteessa ei käynyt
+kenenkään vastustaminen. Riikka painoi suonikkaita käsiään sängynlaitaa
+vasten ja tähtäsi katseensa ikkunaan, jonka ristikko hämärästi
+erottautui pimeästä. Mutta ei hän mitään muuta kuullut kuin sydämensä
+tykinnän ja sisarensa tasaiset hengenvedot.
+
+Hänen sydämensä läähätti ja koko ruumista kuumasi, kun hän uudelleen
+ajatteli miten tahritut he nyt olivat kaikki. Ei yksin Toivo, vaan isä,
+he tytöt, Eino-Ilmari, Olli... Irja... Tuskinpa häpeä olisi voinut
+sattua muihin perheisiin sillä lailla kuin heihin, Tuunan väkiin. He
+olivat koettaneet pitää itseään niin puhtaina liikkuessaan elämän
+likaisilla taipaleilla ja nyt olivat tulleet jotkut jättiläisvankkurit
+ja sotkeneet heidät pyöriensä alle. Mitä sanookaan isä, kun hän saa
+asian tietää, mitä Eino-Ilmari ja Olli, Olli raukka? Ja Irjakin jo
+ymmärtää...
+
+Mitä Toivo aikoi? Ettei hän vain löisi kuoliaaksi jompaakumpaa
+syyllistä, tai molempia. Hän oli kamalasti uhannut: ensin Sylvin,
+sitten sen toisen, sen konnan. Ja lopuksi hän oli uhannut lapsia. Omia
+lapsiaan...!
+
+Tottakin! Yhtäkkiä läikähti Riikan mielessä niinkuin tuulessa heilahtaa
+vaate, jonka toinen puoli on musta, toinen punainen. Mustan sijaan
+tuli punainen puoli hänen mielessään äkkiarvaamatta esiin. Hänhän oli
+kuullut veljensä mainitsevan Arvo Mäkimatkan tänään saapuneen kotiin.
+Olihan sekin asia se!
+
+Voimalla, jolla auringon rusotus joskus tulee ja karkottaa tieltään
+kokonaiset pilvilaumat, valtasi vastustuksesta huolimatta riemu Tuunan
+vanhemman tyttären. Lapsuudenystävän kuva hymyili hänelle ja hänen
+sydämensä oli heti sula ja onnellinen. Mutta sitä kesti niin lyhyeltä,
+että se jo oli ohi, kun hän tuli tajuihinsa. Hän huusi suuttuneena
+pilvilauman takaisin, kokonaisen sotajoukon hän tarvitsi turvakseen
+kiusausta vastaan. Sillä Arvon kanssa oli kaikki kerta kaikkiaan
+lopussa. Tarpeeksi oli leikkiä kestänyt. Missä Toivo viipyi? Mitä tämä
+viipyminen tiesi? Mitä hän aikoi? Miksi hän oli kieltänyt sytyttämästä
+tulta?... Kuinka kivikovaksi elämä yhtäkaikki tekikään ihmisen...!
+
+Niin, mikä Arvon taas olikin tuonut kotiin? Olisiko hän saanut tietää
+sisaren huonosta elämästä ja siitä syystä tullut? Hän nyt oli viimeinen
+varoittamaan tai oikaisemaan toista. Tai olisiko hänen päässään taas
+kummitellut jokin tuuma. Ehkäpä esimerkiksi sähkövalo nyt yhtäkkiä
+välttämättä piti saada kylään. Arvo kai jo oli tullut mittaamaan
+vesivoimaa. Tietysti hän pystyi siihen yhtä hyvin kuin juhlarunojen
+tekoon tai esitelmien pitoon. Kaikkeenhan hän, Arvo Mäkimatka! Tänään,
+kuten sanottu, oli herra Arvo saapunut, olivat Toivon kanssa tavanneet
+junassa. Ei toki ollut kaunis nuoriherra vielä käynyt Tuunassa, ehkäpä
+hän nyt aikoikin jättää Tuunan väet rauhaan. Hyvä olisikin. Mitäpä
+ainaisista selityksistä ja selvittelyistä. Niitä oli ollut liiaksikin.
+Suututti, kun niitä vain ajattelikin...
+
+Mutta nyt...
+
+Riikka sävähti istualleen ja riensi ikkunaan. Aikansa tuijotettuaan
+pimeyteen hän totesi, että hän taasen oli koettanut pakottaa itseään
+vihaan ja katkeruuteen lapsuudenystäväänsä kohtaan. Onnistuisiko hän
+koskaan karkottamaan silmistänsä Arvo Mäkimatkan kuvan? Levoton, kipeä
+sydän oli hänen ponnistustensa ainoa tulos. Hän jo väsyi. Nyt alkavat
+taasen muistot saapua, sen hän tunsi, ensin hiukan arkoina, mutta pian
+varmoina ja vaativina. Ne tietävät liian hyvin kotinsa, sinne ne aina
+palaavat: Tuunan tyttären rintaan.
+
+Ikäänkuin ei nyt olisi muuta ajattelemista. Missä kummassa Toivo
+viipyy? Kun voisikin olla varma, ettei hän tee ajattelemattomia
+tekoja. Ihmeellinen tuo Alma nukkumaan. Nyt liikkui joku pihamaalla
+pimeässä: kaksi varjoa liukui takaportista, tullen kellarin päädyn ohi,
+suoraan pihamaan kulman poikki. Riikan kädet pusertuivat nyrkille ja
+kuiva, ilkeä kuumuus täytti hänen päänsä. Hän näki varjojen kulkevan
+tuttua tietään navettatyttöjen huonetta kohden, oven avautuvan, valon
+leiskahtavan hangelle ja samassa sammuvan oven sulkeutuessa.
+
+Eikä edes Musti haukahtanut. Se oli ystävystynyt näiden vieraiden
+kanssa sekin. Tahritut, häpeään ryvetetyt olivat he kaikki!
+
+Ei, ei nyt enää sopinut mennä ojentamaan palvelustyttöjä, kun tällaisia
+kuului suuren talon emännästä, jolla oli isoja lapsia. Mutta Jumala
+kai oli jättänyt jumalattoman sukukunnan oman onnensa nojaan ja salli
+ihmisille tapahtua niinkuin he itse tahtoivat. Mitä Toivo aikoi? Hän
+oli uhannut tappaa ensin Sylvin, sitten sen toisen ja vihdoin hän oli
+uhannut lapsia. Ettei hän vaan pistäisi tuleen koko Somerin taloa
+ja polttaisi heitä niinkuin hiiret savuutetaan kuoliaiksi pesäänsä.
+Olisikohan pitänyt lähteä katsomaan, kun Toivo näin viipyi? Ei koskaan
+Riikka ollut nähnyt veljeään tällaisena. Niin tyyni kuin hän oli
+tavallisesti. Mutta hän olikin rakastanut Sylviä niinkuin mies vain
+saattaa naista rakastaa. Hän oli luottanut vaimoonsa rajattomasti.
+Viikkokausiksi hän oli jättänyt hänet yksikseen, kun matkat sattuivat
+pitenemään. Ilman epäluuloa hän aina oli palannut — kunnes vihdoin
+tänään...!
+
+Mutta parasta oli, että Toivo sen itse näki. Jos hänelle olisi sanottu,
+että hänen vaimonsa pettää häntä, niin ei hän olisi uskonut. Kukaan
+omaisista ei olisi sitä uskonut. Sylvihän nauroi kaikkien kanssa,
+siihen oli totuttu. Mutta nyt oli hänen todellinen luontonsa yhtäkkiä
+paljastunut. Hän oli Mäkimatkan lapsia, heidän henkeänsä ja vertansa.
+Häpeä, häpeä!
+
+Sellaista se oli, kun rakennettiin talot näin vierekkäin: koko elämä
+kävi yhteiseksi. Heidän ollessaan lapsina olivat naiset illoin
+tulleet erottelemaan kukin omia lapsiaan siitä puolialastomasta,
+leikkiin väsymättömästä ihmisalkujen rykelmästä, joka kirmaili Tuunan
+rakennusten nurkilta Mäkimatkan rakennusten nurkille. Tuunasta oli
+ensin tullut lasten äiti, yllään jotakin sinistä ja valkoista ja ohut
+hiussykerö kiinnitettynä niskaan, myöhemmin mummo tai palvelustyttö.
+Mäkimatkasta oli tullut musta rasvainen Piina ja jonkun harvan kerran
+rouva itse punaisessa kampausröijyssään, palmikko riipuksissa kuin
+nuorella tytöllä... Hehän olivat jo suuria ihmisiä, naapurinlapset, kun
+he vielä yhdessä uivat. Jokaisella oli rantatöyräällä oma pensaansa,
+johon hän heitti vaatteensa. Riikka voitti pojat, he olivat hänelle
+siitä aina suuttuneet. Kerran kävi Arvo kiinni hänen jalkaansa,
+he joutuivat vedessä tappeluun ja höyhensivät toisiaan niin että
+täysikasvaneet juoksivat rantaan pelastamaan hukkuvia... Se tästä
+naapuruudesta oli, etteivät lapset täysikasvaneina tahtoneet osata
+etsiä elämäntoveria kauempaa. Aina vain naapurista.
+
+Tuunan vakava, ankara tytär ei huomannut, että hän jo taasen oli
+leikkikaluna muistojensa käsissä. Keskellä perhettä kohdannutta
+onnettomuutta pitivät muistot peliään, leikkien ja tanssien kuin
+perhoset.
+
+Kerran... Niin, oli pääsiäisaikaa, pyhien välillä. Oli sellainen päivä,
+jolloin ei tapahtunut muuta kuin hyvää, kerran, kauan sitten. Hän,
+Riikka, oli kahdeksan viikkoa ollut poltetaudissa ja kaikki olivat
+luulleet hänen kuolevan. Mutta hän parani. Vaatteet olivat käyneet
+hyvin suuriksi, tukka oli ohennut. Hänen oli oudon suloinen ja kevyt
+olla. Kaikki olivat hänelle hyvät ja kyselivät mitä hän tahtoi. Hän
+tahtoi ulos! Se oli ainoa mitä ei hänelle olisi suotu, mutta häneltä
+ei kielletty sitäkään. Mentiin vain portille vielä koettamaan miten
+kylmä oli. Ei ollutkaan kovin kylmä. Mummo pisti hänen käsivartensa
+äitivainajan turkinhihoihin ja sitoi paksun villahuivin hänen päänsä
+ympäri. Hän antoi tahdottomana sen kaiken tapahtua, jäi seisomaan,
+kun mummo oli hänet puettanut ja läksi liikkeelle, kun mummo häntä
+kuljetti. He tulivat keskelle tietä lapioituja lumiröykkiöitä. Hanget
+olivat repaleiset ja niillä liikkui pieniä hyttysiä, jotka tuskin
+pysyivät siipiensä varassa. Varpuset raksuttivat ja lensivät pilvenä
+ilmaan juuri vasta ennenkuin jalka niitä kosketti. Tuntui ihana lemu
+ikäänkuin tuhansista kukkasista, joita ei näkynyt. Ne olivat siellä
+mistä tuuli tuli. Kummallista, sillä eihän tuullutkaan! Näkymättömät
+kukkaset vain tuoksuivat. Eino-Ilmari lasketti kelkallaan hankeen,
+meni nurin ja veti kasvonsa nauruun. Suuri joukko lapsia telmi
+leikkilapioineen hangessa. Mäkimatkan poikia oli rantatörmällä petäjien
+alla. He heittivät kivillä oravia. Yksi heistä läksi juoksemaan tietä
+Riikkaa ja mummoa vastaan. Yhtäkkiä poika pysähtyi ja jäi katsomaan
+ylöspäin. Riikka kuuli huudon: kurjet! ja samassa pysähtyi leikki joka
+haaralla ja kaikki katselivat ylöspäin. Riikka havahtui, ymmärsi, että
+hänen päänsä ympärillä oli jotakin, joka esti häntä kuulemasta. Hän
+nosti käsivarsiaan niinkuin tuulimylly ja riisti huivin päästään.
+
+Silloin... Niin, se mikä silloin seurasi, oli jotakin ylen ihanaa. Hän
+tunsi olevansa terve ja kevyt, koko maailma oli terve ja onnellinen.
+Vanha tuulimyllykin tuntui tanssivan mäellään yhdellä jalalla.
+Ilmassa soivat lasten äänet ja havisivat kurkien siivet. »Helmiä,
+helmiä!» huusivat pikkulapset ja heittelivät ympärilleen lumisohjoa.
+»Kurjet, kurjet!» huusivat suuremmat ja hyppivät käsiään ojennellen,
+ikäänkuin tavoitellakseen lintuja. Mutta se Mäkimatkan pojista,
+joka ensinnä oli nähnyt kurjet, läksi nyt juoksemaan käsivarsiaan
+heilutellen ja päästeli kimeitä ääniä. Lakki putosi hänen päästään.
+Koko lapsijoukko läksi juoksemaan ja heiluttamaan käsivarsiaan samalla
+tavalla. Kaikki olivat kuin pieniä tuulimyllyjä, joita harmaa vanha
+tuulimylly johti mäeltään. Vanhus oli mykkänä, mutta lapset kirkuivat
+lasisen läpitunkevilla äänillä. Kurjet, kurjet! Taivaan sinessä kynti
+välkkyvänä ja valkoisena kurkien aura. Sairasvuoteelta noussut tyttö
+tunsi jäsenissään outoa halua seurata niitä. Hänen täytyi päästä
+lentoon! Hän veti kätensä vanhuksen kädestä ja läksi juoksemaan, turkki
+solui maahan, käsivarret siipinä hän kiiti eteenpäin. Vanha tuulimylly
+se oli heidän kaikkien oppimestari. Se seisoi siellä niin kaukana ja
+yksinään. Kurjet, kurjet! kuului vihlovasti niinkuin jäät Tuunajärven
+selällä olisivat laulaneet. Sairas tyttö näki jonkun juoksevan
+vastaansa — oliko itse rakas tuulimylly lähtenyt liikkeelle? Äkkiä
+saavutti hänet suuri voimattomuus... hän uppoaa, hän hukkuu! Hän joutui
+pojan syliin, joka oli juossut häntä vastaan.
+
+Kaikki luulivat hänen pyörtyneen, mutta hänen oli vain sanomattoman
+hyvä olla. Poika oli kaunis ja rakas. Kuka hän oli? Oliko hän hänet
+ennen nähnyt? Hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen hiuksissaan oli
+lumikukkasten lemu, mutta hänen huuliinsa katsahtaessa pyörrytti.
+Arvoko sinä olet? olisi tyttö tahtonut sanoa, mutta ei hänen huuliltaan
+lähtenyt yhtään ääntä. Hänen sydämensä löi niin että tuntui läpi koko
+ruumiin. Kaikki jäi kauas, maailma ja ihmiset. Lasten huudot soivat
+kaukaa alhaalta niinkuin olisi helistelty kelloja. Kurkien aurakin
+kulki niin kaukana, taipuillen päistään taivaan sinessä. Tyttö katseli
+pojan silmiin ja odotti niinkuin kukkanen odottaa kastetta. Ei mitään
+muuta ollut maailmassa. Yhtäkkiä sanoi tyttö: »Kuinka et sinä ole
+koulussa?»
+
+»On pääsiäinen», vastasi poika. »Pääsiäinen», toisti tyttö, ja autuus
+mahtui siihen yhteen sanaan.
+
+Pääsiäinen! toisti sama ihmislapsi kaksikymmentä vuotta myöhemmin
+yksinään valvoessaan vuoteellaan. Hän lausui sanan ääneen. Hän oli
+lausunut sen tuhansia kertoja. Ei mitään sanaa hän ollut ääntänyt niin
+usein.
+
+Tuunan tyttären silmissä pimeni, kun hän sai itsensä kiinni siitä että
+taasen oli mielikuviensa narrina. Kovakouraisesti kävi hän kiinni
+muistoon niinkuin se olisi ollut hänen käteensä eksynyt pääskynen ja
+sanoi sille ilkkuen: tapanko minä sinut? Niin, sellaista se oli: ei
+tarvittu muuta kuin että Arvo tuli kotiin käymään — heti olivat muistot
+valmiina.
+
+Tämä pääsiäisaikainen muisto oli kaikkein suututtavin, se oli,
+totta puhuen, niinkuin se karkea musta leipä, josta hän eli. Vielä
+kerran: sellaista se oli, kun naapurit asuivat niin lähekkäin ja kun
+heillä oli samanikäisiä lapsia. Mäkimatkan väissä oli yleensä paljon
+suututtavaa, jos halusi ruveta penkomaan muistoja siltäkin puolelta.
+Mutta silloinkin astui aina esiin puolustajia. Muutamat muistot
+karkasivat silloin itsepintaisesti väliin ja vapisivat kädessä. Oli
+hyvä sanoa pääskyselle: minä tapan sinut. Mutta kuka sen tappoi!
+Niinpä nytkin, juuri kun Arvo Mäkimatkan sisaren, Sylvi Somerin rikos
+niin veriruskeana ja poispesemättömänä hehkui Riikan silmien edessä,
+tuli vanha pääsiäismuisto kuin hiljainen käsi hänen silmälaudoilleen
+ja seisahdutti hänen sydämensä lyönnit. Koko muisto mahtui
+silmänräpäykseen. Hän ei läpikäynyt tuon nuoruutensa päivän tapauksia
+perä perään järjestyksessä, vaan koko päivä, siitä asti kun hän nousi
+vuoteesta siihen asti kun hän Arvo Mäkimatkan olkapäähän nojaten näki
+kurkien lennon, värisi hänen sielussaan kuin suuri kastepisara. Tuo
+pääsiäisaikainen muisto oli kuin laulu, jonka kerran soitettu sävel
+on jäänyt soimaan yhtenä ainoana vilvoittavana sointuna. Silmänräpäys
+riitti hänen sielulleen vastaanottamaan viivoituksen, silmänräpäys
+pitkä kuin iäisyys.
+
+Se oli aivan hämmästyttävää. Eikö hän, Riikka Tuuna, ollut järkevä
+ihminen? Ja jo vanhakin, oi kuinkahan vanha! Mutta nuoruudenmuistoihin
+nähden ei hän viisastunut. Hän ei milloinkaan siinä suhteessa voinut
+olla varuillaan. Ne olivat ilmassa eikä ihminen voinut lakata
+hengittämästä. Ilmassa ne hänet yllättivät. Ei tarvittu muuta kuin
+että joku äkkiarvaamatta lausui Arvon nimen. Tai että puhuttiin
+pääsiäisestä. Tai että lapset tulivat niityltä, käsissään kimppu
+pajuja. Tai että hän selaillessaan virsikirjaa, joutui pääsiäisvirsien
+kohdalle. »Sun porttis, oves avaja» — kun hän näki nekin tutut sanat,
+avautui sydän selko selälleen muistoille, joille ei hän tahtonut
+antaa ravintoa. Ja voimattomaksi hän raukeni niihin, kunnes heräsi
+ja raa'asti särki lumouksen. Eikä tämä asiantila parantunut vuosien
+mukana, vaan paheni. Täytyi suorastaan ärsyttää itseään saadakseen
+takaisin tasapainonsa.
+
+Tasapainonsa, voimansa ja yksinäisyytensä. Sillä yksin on hänen
+elettävä ja kuoltava. Vain kerran on elämässä pääsiäinen. Elämä on
+työtä ja lihansa kuolettamista ja lopuksi kuitenkin tulee häpeä ja
+upottaa alleen kaiken mitä on koettanut pelastaa. Jättiläisvankkurit
+tulevat ja pärskyttävät likaa kaikelle mitä on koettanut säilyttää
+puhtaana.
+
+Häpeä oli tullut.
+
+Varmaan olivat vieraat jo kauan tietäneet tämän häpeän uhkaavan Tuunan
+sukua. Varmaan olivat he jo kauan selän takana nauraneet ja pilkanneet.
+He olivat aina niin mielellään nähneet, että heitettiin lokaa juuri
+tuunalaisten kasvoihin, nämä kun pitivät niin lukua itsestään eivätkä
+lähteneet naapurien kanssa pilkkaajien penkkiin. Ja omaiset, he
+kaikki, olivat kuin sokeina katselleet miten Sylvi kanniskeli teetä ja
+rasvaisia piirakoita riippumatolle, missä ryssä loikoi. Mikä sokeus
+olikin tullut heidän silmiinsä? Kuinka monta kertaa olikaan hänkin,
+Riikka, nähnyt Sylvin sinisen hameen välähtelevän metsikössä, missä
+»kirjuri» muka oli olevinaan työssä miestensä kanssa. Sopimatonta oli
+mainitakaan työtä mokomasta vetelehtijästä puhuessa. Pettää hän osasi
+ja häväistä. Ja kuinka kauan he jo lienevätkään viettäneet tätä elämää,
+kunnes vihdoin oli käynyt niinkuin kirjoissa, että aviomies kerran tuli
+matkaltaan kotiin liian aikaiseen ja tapasi vaimonsa ryssän sylissä.
+
+Tänä aamuna se oli tapahtunut. Sylvillä oli tuskin muuta yhtään kuin
+aamuviittansa, hänen hiuksensa olivat hajalla — kelpasihan niitä
+katsella, Sylvin kiiltäviä, silkinpehmeitä hiuksia! Ryssä oli hänkin
+ollut vain öisissä pukimissaan...
+
+Ihmetellä täytyi, ettei Toivo nujertanut heitä siihen paikkaan. Se
+olisi hänen kourilleen ollut leikintekoa, sellainen sääski kuin kirjuri
+oli... Olipa onni, että Toivo hillitsi itsensä.
+
+Kello seinän takana alkoi lyödä. Riikka luki kymmeneen. Vasta kymmenen!
+Mutta illallisen syötyähän Toivo oli Tuunasta lähtenytkin. Hän oli
+istunut isän huoneessa ja he olivat puhuneet siitä, minkä hinnan hän
+sai heinistä ja koska seuraava lähetys oli toimitettava asemalle.
+Tuskinpa isä oli huomannut mitään outoa pojassaan, Somerin isännässä.
+Sitä vaan oli taasen teroittanut poikansa mieleen, »ettei tulisi tehtyä
+mitään vääryyttä.»
+
+Riikka palasi vuoteensa laidalle, haukotteli siinä ja laskeutui sitten
+pitkäkseen, hiljaa asettaen jalkansa sanomalehdelle, jonka oli laskenut
+siihen peitteen suojaksi.
+
+Nyt, nyt hän muisti. Ainoa, joka luultavasti oli vaistonnut koko tämän
+häpeän, oli Olli. Miten ottaisikaan poika parka nyt vastaan tiedon?
+Ilmankos hän oli kaiken kevätkesää pakoillut everstin kirjuria. Ei
+milloinkaan häntä tavattu kotona, milloin hän oli kalassa, milloin
+polkupyörämatkalla — hän lienee suorastaan asustellut metsässä. Ja
+loppukesästä hän oli ruvennut härnäilemään nuorta venäläistä, niin
+että täytyi pelätä hänen kostavan hänelle. Suomeksi Olli tietysti
+oli puhunut, eikä kirjuri ymmärtänyt muuta kuin »juksi, kaksi,
+kolme» ja »perkeleen». Mutta hiljainen Olli oli muuttunut niin pahan
+näköiseksikin, että ryssän täytyi huomata hänen mielenlaatunsa. Niin,
+ja ilmankos Olli jouluna oli pyytänyt päästä pois kotoa, Tuunaan,
+lukemaan matematiikkaa. Porstuanperässä hän oli istunut ja tuijottanut
+kirjoihinsa ja piirustanut numeroja paperille. Mutta joka aamu oli
+uuni ollut täynnä samaisia revittyjä ja rypistettyjä numeropapereja.
+Lieneekö Ollin pää niistä mitään kostunut. Nyt vasta Riikka Tuuna
+huomasi, mitä hänen onnettoman vanhimman veljensä poika oli mahtanut
+siellä yksikseen ajatella: äitiään, joka kulki nuorena ja nauraen kuin
+tyttö ja rakasteli ryssiä!
+
+Kuinka oli äiti saattanut? Jollei aviomies ollutkaan lähettyvillä,
+tai jollei hän hänestä välittänytkään, niin kuinka hän saattoikaan
+lasten läsnäollessa? Olli oli jo yhtä pitkä kuin äiti. Ja Irja, Irjahan
+oli suuri tyttö. Mutta hänestä taisikin olla tulossa samanlainen
+silkkitukka kuin äidistä. Aina hän olisi ollut nuoren venäläisen
+polvella, aina kädet hänen kaulallaan. Kun hänelle sanoi: pois nyt
+siitä vaivaamasta setää, niin hän vain sanoi vastaan: miksi? Ja nauroi.
+Nauroi niinkuin äiti. Häpeä, häpeä. Sitä ei päässyt pakoon, se oli
+vastassa, jos minne kääntyi. Tässä makasi hän, Riikka Tuuna, tietäen
+mitä menoa tälläkin hetkellä pidettiin tuolla peitettyjen ikkunoiden
+takana navettatyttöjen kamarissa. Kun isä illalla teki kierroksensa,
+oli kamari ollut tyhjänä. Senjälkeen olivat miehet hiljaa tulleet,
+yksitellen ja kaksitellen. Hän oli ikkunastaan nähnyt miten varjot
+kulkivat tuttua tietään ja miten oven avautuessa valo ja melu hetkeksi
+ryöppysivät ulos. Ei edes koirakaan haukkunut, avosylin otettiin miehet
+vastaan Tuunan talossa niinkuin koko tässä talorykelmässä Tuunajärven
+rannalla Kankaan pitäjän kirkonkylässä. Mutta vaikkapa nyt koirakin
+olisi antanut tietää, mitä talossa tapahtui, niin ei olisi, totta
+tosiaan, Riikka Tuunalla enää ollut rohkeutta mennä kuulemaan kunniansa
+perään. Eilen hän olisi ottanut isän vanhan kyhmykepin ja lähtenyt
+pitämään tuomiota. Tänään hän jäykkänä makasi vuoteellaan, tiesi mitä
+menoa pihan toisella puolella, peitettyjen ikkunain takana pidettiin
+ja antoi sen tapahtua. Niinkuin harakat olisivat palvelustytöt voineet
+nauraa häntä vastaan: mitenkäs se Somerin emäntä sitten elää — mikäs se
+on everstin sihteeri sitten, jollei ryssä!
+
+Häpeä, häpeä.
+
+Jolleivät he Tuunassa todella aina olisi olleet niin arkoja arvostaan
+— Jumalalle oli koetettu antaa mitä Jumalalle tuli ja keisarille mitä
+hänelle kuului. Jollei isä olisi ollut pitäjän vanha kirkkoväärti ja
+jolleivät tyttäret olisi olleet tavallaan kuin kirkon palveluksessa.
+Mutta Riikkahan melkein oli kirkkoväärti, sillä hänhän toimen
+hoiti, isä kun ei enää jaksanut, vaikka hän nimellisesti sitä piti.
+Pitäjä ei hienotunteisuudessaan tahtonut loukata vanhaa miestä eikä
+tyttäriä, jotka parikymmentä vuotta omin käsin olivat siistinneet
+kirkon. Mielellään he tämän olivat tehneet, niinhyvin Riikka kuin
+Alma, huolellisemmin kuin omia vaatteitaan olivat he toki hoitaneet
+kirkon pyyhinliinoja, alttarivaatteita ja messupaitoja. Niinpä he
+olivatkin käyneet niin yhdeksi kirkon kanssa, että heidän häpeästäänkin
+saattoi langeta varjo sille kirkolle, jota he palvelivat. Oli kai
+nyt yksin kirkon kunnian vuoksi luovuttava kirkkoväärtin toimesta.
+Riikka Tuunan sydämeen vihlaisi, kun hän ajatteli, ettei hän enää
+saisi lauantai-illoin kulkea tuttua polkua hautausmaan kulman poikki
+kirkolle, etsiä esiin luutansa ja harjansa kellarin portaista ja astua
+hämärtävään temppeliin. Kuinka tutusti hänen askeleensa olivatkin
+kumisseet tyhjässä, suuressa Herran-huoneessa ja kuinka onnellista
+olikaan ollut siellä yksikseen hyräillä virttä. Olihan kyllä monesti
+tullut harmiteltua, että ihmiset syljeskelivät ja jättivät likaisista
+saappaistaan jälkiä pyhään huoneeseen. Joskus oli virsikirjojen
+vieressä ollut tupakkamälli; sellaisia raakalaisia olivat ihmiset.
+Kerran ei hän voinut hillitä itseään, vaan meni tapulin sivulle,
+missä nuuskaisimmat ukot istuivat odottamassa hautauksen loppumista.
+Ja heille hän sanoi, että nyt pestään kirkko juhannukseksi, ja
+katsokootkin, etteivät syljeskele. Ja kuka se onkaan, joka jättää
+mallinsa penkkiin? Niin hän oli harmitellut ihmisten siivottomuutta,
+mutta nyt kun hän ajatteli, että joku toinen ottaisi haltuunsa tutut
+tehtävät, tunsi hän olevansa valmis kärsivällisesti kantamaan kaikki,
+mikä häntä saattoi tässä toimessa kohdata. Hän katui, että oli
+tuskitellut, ainahan ihmisellä täytyi olla vastuksia. Ja mikäpä hän
+enää oli puhumaan siivottomuudesta — ryvetetty oli Tuunan suku.
+
+Jos nyt tulee toinen kirkkoväärti, niin silloin ovat myöskin mennyttä
+ne kauniit vanhat liinat, jotka mummo vainaja nuoruudessaan omin käsin
+kutoi Kankaan kirkkoon. Ne täytyy pestä ja tärkätä niin taiten. Ne
+hajoavat vieraissa käsissä. Kyllä hän tietää, kuka kurkkaa kaikkia
+luottamustoimia pitäjässä — mäkimatkalaiset, kukas muu. Siellä on isä
+ja seitsemän poikaa, onhan siinä varaa valita. Niinkuin jyväsäkit
+ovat pulskia ja laiskoja. Mäkimatkan palvelustytöt tietenkin pannaan
+siivoamaan kirkkoa — emäntä on sairas rouva, emäntä ei kajoa
+mihinkään. Tyttäriä ei ole, ainoa tytär on Sylvi, tämä, jonka Toivo
+nai Tuunan sukuun. Mäkimatkalaiset eivät tunne häpeää eivätkä omista
+sitä, kun se heidän kohdalleen sattuu. He kyllä pysyvät entisissä
+luottamustoimissaan ja ottavat uusia lisää.
+
+Kun Riikka ajatteli, että Mäkimatkan palvelustytöt astuvat alttarille
+levittämään vaatteita ja liinoja, että he siellä kolistelevat palleja
+ja alttariaitauksen ovea, niin täytti kuuma tuska hänen sydämensä. Eikä
+tämä tuska ollut vailla katkeruutta ja suuttumusta.
+
+Kaikki paha oli Tuunaan aina tullut Mäkimatkan kautta. Jo kun he
+Alman kanssa olivat lapsia, oli heidän kohdalleen joutunut ajaa pois
+Mäkimatkan eläimiä Tuunan viljelyksiltä. Eivät Tuunan hevoset koskaan
+menneet sotkemaan Mäkimatkan kauravainioita tai mansikkamaita. Ei
+koskaan sattunut, ettei Tuunassa olisi ollut paahdettua kahvia, kun
+vieraita tuli. Mäkimatkasta lähetettiin aina lainaamaan ja aina
+annettiin sinne kukkurallinen mitta ja aina se tuli vajavana takaisin
+— hiukan kyllä vain, mutta kuitenkin. Ja vihdoin oli Sylvi kotoisin
+Mäkimatkasta, ja Eevertti ja Atte ja Lauri ja Jonni ja Lennartti ja
+Harald ja Arvo — niin, Arvokin!
+
+Ruskeatukkainen ja ruskeasilmäinen Arvo, johon naiset rakastuivat
+ja miehet rakastuivat. Oliko hän niin kaunis? Sitä ei Riikka voinut
+päätellä.
+
+Mutta siitä hän oli varma, ettei Arvosta tule miestä. Hän on tuhlari,
+joka murentaa omaisuutta. Taloa ei hän tule pitämään, vaikka se hänelle
+lahjana annettaisiin. Eikä hänestä tule virkamiestä, sillä hän ei
+viitsi nähdä niin paljon vaivaa, että suorittaisi tutkinnot, se on
+nähty se.
+
+Juuri tämä, että Arvon työ oli kaikkinaista hajallista näpertelyä —
+juuri tämä oli Riikalle kovinta. Ei mitään tutkintoja yliopistossa
+Arvo suorittanut — Riikan isä ja koko pitäjä olivat siitä syystä
+tuominneet hänet tyhjäntoimittajaksi. Ja niin oli Riikankin täytynyt
+tehdä. Mitä se oli hänelle maksanut, sen tiesi yksin taivaan Jumala.
+Hänen muistonsa alkoivat pääsiäisellä ja päättyivät siihen, ettei
+Arvosta tule mitään. Tämä oli niiden tavallinen kulku. Päästyään tälle
+äärimmälle rajalleen ne katkesivat.
+
+Nyt veti Riikka Tuuna väsyneenä henkeään ja tuijotti pimeyteen. Oli
+tyhjää, ikäänkuin ei millään olisi ollut tarkoitusta.
+
+Alma voihki unessaan. Kai hän taas näki tulevia asioita niinkuin hänen
+tapansa oli. Toisille ihmisille oli annettu sellainen lahja, lieneekö
+ollut onneksi vaiko onnettomuudeksi. Riikastakin tuntui tänä yönä
+oudolta, ikäänkuin olisi seisottu jonkin uuden ajanjakson portilla ja
+siinä tilitetty vanhoja asioita. Tuntui kolkolta ja pahaaennustavalta.
+
+— Almaaa! kuiskasi vanhempi sisar kiivaasti nuoremman vuodetta kohden.
+— Herää nyt jo, kyllä Toivon nyt pian täytyy olla täällä. Mitä sinä
+noin uikutat, aivanhan sinä olet niinkuin jahtikoirat, jotka unissaan
+ajavat jänistä.
+
+Alma hiljeni ja heitti yltään jotakin peittoa Riikan puolelle. Molemmat
+makasivat selällään, valkeat kädet erottautuen tummalta peitteeltä.
+Molemmat kuuntelivat. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuitenkin oli, ei
+yksin Tuunan talo, vaan koko kylä juuri tänä yönä täynnä kihisevää
+elämää. Sisarukset tiesivät, että työväentalolla oli puhujia
+pääkaupungista, ja aavistivat, että jotakin erikoista oli tekeillä.
+Mutta sellaiseenhan jo oli tottunut.
+
+Alma ajatteli jotakin sekavaa untaan, jossa oli jokin ennustuksen
+sisältävä kohta. Valkoinen lintu oli pudonnut. Tiesikö se jotakin? Mitä
+merkitsi unessa lintu?
+
+Riikka taas tunsi vastenmielisesti kälynsä Sylvin olevan jossakin
+lähettyvillä. Mistä kummasta hänelle tuli se tunne? Oliko Somerin
+emäntä todella tulossa tänne vai ajatteliko hän heitä, tuunalaisia,
+nyt niin kiihkeästi? Joka tapauksessa hän alkoi pitää peliään Riikan
+ajatuksissa.
+
+Sylvi nauroi ja hääräsi niin että silkkiset hiukset hänen päänsä
+ympärillä liehuivat. Hänen pyöreät kätensä olivat täynnä sormuksia,
+korkealla povella oli siniseen kankaaseen pistetty suuri kultainen
+koriste. Oli jouluaatto ja pöydät täynnä makeisia ja lahjoja. Riikka
+levitti ihaillen suurta harmaata hinaa, jonka Sylvi oli hänelle
+antanut. Sylvillä oli itsellään samanlainen, he nauroivat ja Sylvi
+syleili rakkaasti kälyään. Arvo tuli äkkiarvaamatta esille jostakin,
+syöksyi suoraan huiviin, jota Riikka piteli levällään, tempasi sen
+käsiinsä ja juoksi lasten luo. Mää-mää, bää-bää! pelotteli hän heitä.
+Mutta he soittelivat huuliharppuja ja torvia, joita Mäkimatkan isäntä
+oli heille antanut. Arvo rupesi laulamaan.
+
+Oli toinen kerta. Riikan täytyi kiirehtiä kauppapuotiin. Satoi lunta
+ja hän suojeli itseään suurella harmaalla huivilla. Kylmä ei hänen
+ollut, lämmin oli. Oli tapahtunut jotakin niin outoa, ettei saanut
+sitä mielestään. Aamulla jo se oli tapahtunut, mutta yhä häntä kuumasi
+ikäänkuin Arvo juuri nyt olisi ottanut häntä olkapäistä, taivuttanut
+taaksepäin ja suudellut kaulalle. Salissa Riikka oli ollut kastelemassa
+kukkia, kun Arvo tuli. Mutta vasta myöhemmin hän tajusi mitä oli
+tapahtunut ja suojeli muistoaan, että se pysyisi. Lujaan hän kietoi
+huivin ympärilleen. Ei pelkoa: hänen oli niin lämmin, ettei hänen
+varmaan enää koskaan saattanut tulla kylmä. Alhaalla hänen kaulallaan
+paloi pieni onnellinen kohta. Varmaan ei hän koskaan voisi tulla
+onnettomaksi.
+
+Siltä oli silloin tuntunut.
+
+Mutta nyt hän astelee pellonpiennarta kirkolle. On lauantaiehtoo ja
+kylän saunat savuavat. Sataa. Pilvet ovat kuin nokea, ne riippuvat niin
+alhaalla, että saattaisi ulottua nuohoamaan niitä. Savu ihmisasunnoista
+laskeutuu alas ja kiertelee märissä aitan solissa, vastakaivetuilla
+perunamailla, sänkipelloilla ja turnipsivainioilla. Metsien lehtipeite
+lepää maassa, portit ja veräjät ovat auki. Hän pysähtyy hetkeksi
+polullaan ja laskee kätensä sammaleelle, joka peittää tuttua kiveä
+myllymäen alla. Sammaleet ovat nyt tuuheimmillaan. Muutamilla
+ihmisillä on hyvin tuuheat hiukset. Arvo on kaukana nyt. Ei kirjettä,
+ei tervehdystä ole tullut. Riikka kielsi lähettämästä. Isä ei anna
+hajoittaa tuota tuulimyllyä. Se on aivan laho ja käyttökelvoton.
+Haavatkin ovat täällä lahot, mutta isä ei anna kaataa. Arvo kiikkui
+kerran tuulimyllyn siivissä. Kaikkea se poika oli koettanut, miestä
+hänestä vain ei tullut. Hyvä oli, että pysyi poissa. Riikkaa paleli.
+Hän veti huivia tiukemma ympärilleen ja kulki mitään ajattelematta
+kuin tyhjässä. Satoi ja tippui. Joka oksa vuoti vettä, askelen alta
+tirsui märkää. Pappilan lavoista nousivat kaalintyngät kuin järvestä...
+Eikös soittanutkin ja laulanut taas ruustinna. Riikka pysähtyi tielle
+lehtikujaan, kuunteli ja hyräili mukana.
+
+    »Jeesuksen kasvoin eteen
+    ma syntisraukka laskeun...»
+
+Torstaina on taas ompeluseura, se on pappilassa ja sitten kauppiaalla
+ja sitten heillä Tuunassa. Tämä Sylvin antama huivi tulee yhä
+lampaalta. Mutta lämmin se on. Sylvi hoiteli lampaitaan erikoisella
+tavalla, pesi ja kampasi niitä.
+
+    »Mun syntin', vääryyteni vien
+    Jeesuksen kasvoin eteen...»
+
+— No päivää, eikös se »kirkkoväärti» tule sisään? Eiköhän meillä vielä
+ole pannu kuumana.
+
+Se oli kirkkoherra itse — mistä lienee huomannutkin. Hän kutsui Riikkaa
+leikillä kirkkoväärtiksi.
+
+— Vai kirkkoon, vai. Niin, se on niin hauskaa, kun te sisarukset niin
+suurella rakkaudella hoidatte herranhuonettamme. Minä tunnen sen sekä
+sakaristossa että alttarilla, kuinka kaikki tuoksuaa puhtaalta. Ihan
+tuntuu Kankaan lähteen tuoksu. Mutta ensi pyhänä minun täytyy vähän
+ripittää rakasta seurakuntaani. Tapahtuu aivan kuulumattomia. Ei sillä
+hyvä, että omenat katoavat puista ja pirtistä miesten saappaat — mutta
+että mennään ja varastetaan köyhän lesken ainoa eläin... No, eikö neiti
+ole kuullut? Marjelinin lesken lammas on viety viime yönä. Ovi ei
+ollut lukossa, ei. Kas, sellainen rehellinen kunnollinen ihminen kuin
+Marjelinin leski, ei käsitä, että lammas saattaa kadota. Olisiko tuo
+tunnoton varas nyt sitten... Näitä vieraita? Minulle on kuiskittu, että
+se olisi paikkakuntalainen. Ei suinkaan neiti ole sattunut kuulemaan?
+Aivan järkyttävää tämä on. Niin, en katso voivani vaieta. Seurakunnan
+täytyy pitää silmänsä auki. Sattuu teksti, joka täydelleen liittyy
+tähän tapaukseen...
+
+Hän oli hengen mies, kirkkoherra. Kankaan pitäjä oli todella saanut
+voimallisen sielunpaimenen. Todellinen kristitty oli ruustinnakin.
+
+— Ai... auttakaa!
+
+— No, Alma...!
+
+Mitähän unta tuo Alma taasen näki. Mahtoiko nähdä jotakin Arvosta,
+kun ei mies poistunut tältä paikalta, vaan kierteli tässä niinkuin
+pahantekijävainajan haamu paikalla, jossa rikos suoritettiin. Mitä ovat
+unet? Jumalako niissä ilmoittaa tulevia tapahtumia?
+
+Toivoa ei kuulu. Miksi hän viipyy? Miksi hän kielsi sytyttämästä tulta?
+Miksi tuntuu tänä iltana niin oudolta?
+
+Kerran he, Riikka ja Arvo, tulivat asemalta Tuunan leveässä
+kirkkoreessä. Riikka ajoi, hän sai aina läpi tahtonsa, Arvon oli turhaa
+riidellä vastaan. Arvo istui huppuliinassa ja nauroi, Riikka oli
+peittänyt hänet. Heidän edessään kulki viittatie ja heidän takanaan
+ulottui samaa viittatietä näkymättömiin, aina asemalle asti.
+
+— Kuule tyttö... sinä pitelet minua äidillisesti... Etkö ole tullut
+ajatelleeksi, että se on vaarallista? Jos tahdot olla äitini, et voi
+olla rakastettuni, ymmärrätkö? Nyt minä revin rikki nämä huppuliinat...!
+
+He ajoivat sitten hevosta vuoronperään. Olisi ollut hauskempaa, jollei
+jäljessä olisi tullut hevonen. Ummen saaressa se tavoitti heidät. Nyt
+pisti jo metsiköstä järven takaa näkyviin Kankaan kirkontorni. Komea
+rakennusrykelmä levisi sen ympärillä. Somerin päärakennus tornineen
+oli kuin linna. Muhkealta vaikuttivat Mäkimatka ja pappilakin. Ja
+ymmärsi sen, että isä juuri tuohon järveä vastaan oli rakentanut Tuunan
+navetan, kaunis se tänne oli. Hevonen piti kiirettä tuntiessaan kodin
+lähenevän. Tilsat lentelivät kahdenpuolen.
+
+— Mutta jos sinä kuitenkin jättäisit mielestäsi esitelmäsarjan. Eikö
+olisi parasta, että suorittaisit tutkinnot nyt vain... että tulisi
+jotakin valmista.
+
+— Nuo tutkinnot, ne ne ovat sinulle autuus. Etkö sinä nyt ymmärrä...
+
+Riikka ei ymmärtänyt. Ja tätä pientä nalkutusta riitti alati. Keltaista
+iltataivasta vastaan kävivät kotikylän rakennukset yhä suuremmiksi.
+Mäkimatkan ikkunat loistivat auringossa. Tällä rannalla he olivat
+lapsina pulikoineet, tuolla oli pensas, jonka juurelle tytöt heittivät
+vaatteensa... Ja nyt puhui leikkitoveri tuossa kuin vieras ihminen.
+»Etkö sinä nyt ymmärrä minua? Riikka, etkö...?» Riikka ei ymmärtänyt.
+Hevonen lähti puhaltaen nousemaan ylös rantatöyrästä. Reki töytäsi
+puuta vastaan — joka talvi matkalaiset sitä haavoittivat ja aina vain
+se elää kituutti. Tässä olivat lapset laskettaneet mäkeä silloin
+pääsiäisenä kerran...
+
+Tässä pihanurmella taas oli juotu kahvia. Silloin kerrankin kukkivat
+sireenit. Eino-Ilmari ja Janne Lehtonen juoksivat toisiaan kiinni
+kellarin ympäri. Eino-Ilmarin hiukset olivat vielä taudin jälkeen
+lyhyet, mutta hän kasvoi nopeasti, viimekesäinen helletakki oli käynyt
+pieneksi. Riikka kaasi hänen kahvikuppiinsa runsaasti kermaa — eikö
+hän olisi hoidellut Eino-Ilmaria, eikö Eino-Ilmari ollut kuin hänen
+lapsensa. Hän oli hänen vanhenevan isänsä ja nuoren äitipuolensa
+poika, mutta äiti oli jo kuusitoista vuotta ollut puhumattomana ja
+liikkumattomana. Lapsi oli joutunut sisarpuoltensa hoiviin. Juoksusta
+hiestyneenä istui Eino-Ilmari huivilla, joka oli levitetty nurmikolle,
+ja hänen vieressään Olli, molemmat katsellen jotakin itikkaa, jota
+pitäjän nero, Mäkimatkan Arvo-herra heille näytteli. Ylen hienoksi oli
+viime aikoina tullut Arvo, sukat olivat ohutta silkkiä ja kaikki muu
+sen mukaista. Riikka ja Alma korjailivat pois astioita. Arvon käsissä
+oli oudon paljon ruskeahtavia hiuksia ja hänen tukkansa oli tuuhea,
+tiheä ja kiiltävä. Se vietteli Riikan kättä puoleensa. Valkoinen otsa
+vietteli, huulet olivat vaarallisimmat.
+
+Ei koskaan!
+
+Riikka Tuunan sydän parkaisi tuskasta ja hän kokosi voimansa ja kohousi
+pystyyn. Ei koskaan! Oliko hän tänään näin heikkona? Mikä olikaan tämä
+yö, joka sekoitti ihmiseltä järjen. Hyi, hänen ympärilläänhän oli kälyn
+antama huivi. Johdattiko tuo nyt hajullaan mieleen nuo vanhat asiat.
+Kaikkia hullutuksia!
+
+Riikka paiskasi huivin sisarensa vuoteeseen ja kuiskasi kiivaasti:
+
+— Alma, herää jo! Että viitsitkin pitää tuota Somerin emännän lahjaa.
+Villoiltakin se tulee niin että on kuin missäkin lammaskarsinassa.
+Herää nyt jo, Toivon täytyy heti tulla. Mitä tämä viipyminen
+merkitseekään?
+
+Alma nousi istumaan ja haroi käsiinsä huivin kulmat. — Se on niin
+lämmin, sanoi hän haukotellen.
+
+Riikalta pääsi pieni nauru. Hän aikoi huomauttaa, että pitää sitä
+toki ihmisellä olla sen verran ylpeyttä, ettei tee sovintoa synnin
+kanssa, mutta mitäpä se olisi auttanut. Alma ei ollut sitä luontoa.
+Hänellä, Riikalla, oli sitäpaitsi itsellään tilitettäviä asioita
+mäkimatkalaisten kanssa, ei hänen tässä sopinut ylpeillä. Arvostahan
+ei hän koskaan ollut päässyt kunnollisesti eroon. Oli se toki ihme
+ja kumma, että hän tänäkin iltana muisteli noita menneitä, vaikka
+Sylvin teko juuri oli tullut hänen tietoonsa. Sen sijaan että se olisi
+varoittanut häntä ja lukinnut muistot luoksepääsemättömiin, oli se
+ikäänkuin avannut oven, jonka takaa tulivat näkyviin elämän menneet
+vuodet. Ja jokainen vuosi oli kuin mikäkin säiliö täynnä kallisarvoisia
+aarteita.
+
+Mikä kumma onkaan ihmisen sydän?
+
+Tässä pitää kaiketi verestää mielessään jotakin ikävää mitä herra
+Arvo Mäkimatka on tehnyt. Pitää kai kutsua silmiinsä tämän ikuisen
+ylioppilaan ja tyhjäntoimittajan ansioluettelo. Hän ei kuitenkaan
+yhtäkkiä löytänyt mitään Arvon tekoa, joka olisi ollut tarpeeksi
+kauhistuttava. Sensijaan hän muisti hänen isänsä, Mäkimatkan isännän,
+joka aina tuli väkeviltä, ja emännän, jonka korvissa oli raskaat
+kultaiset renkaat. Vastenmieliset olivat nimikään pojat. Ja Sylvi
+silkinpehmeine hiuksineen!
+
+— Kyllähän me sitten olemme olleet sokeita, pääsi Riikalta Sylviä
+ajatellessa.
+
+Alma nyökkäsi myöntäen päätään. Mitä mahtoikaan merkitä lintu, joka
+putosi?
+
+— Missä meidän silmämme ovat olleet? jatkoi sisar. — Etkö muista
+silloinkin suvella, kun me tulimme kirkosta ja ohitsemme ajoi kaksi
+vierasta hattupäistä naista — kankaalaisia eivät he olleet...
+
+‒ Miksen minä muistaisi...
+
+— He nauroivat ja supattivat ajaessaan Somerin ohi. He katselivat
+kaiken aikaa ikkunoihin. Mutta me vain emme mitään ymmärtäneet!
+
+Sisarukset vaikenivat yhtäkkiä ja kuuntelivat. Heidän veljensä
+viipyminen alkoi tuntua niin oudolta, etteivät he enää puhuneet siitä,
+ainoastaan kuuntelivat.
+
+‒ Sylvi raukka! sanoi Alma kuin itsekseen.
+
+‒ Vai häntä sinä säälittelet. Entä Toivo ja lapset. Ajattele nyt
+Olliakin. Ja Irjaa...
+
+— Olli raukka!
+
+— Raukka ja raukka. Armahda nyt vähän minuakin ja vie tuo huivi kauas,
+ettei minun tarvitse tuntea sen hajua.
+
+Irja oli Riikka-tädin kummityttö ja Riikka oli joskus tullut
+ajatelleeksi, että hän antaa hänelle perintöosansa — eihän se mikään
+suuri tule olemaan, mutta saapahan sillä jotakin muistoa tädiltä. Irja
+oli taipuisa, lempeä lapsi ja hyvin kaunis. Sanottiin olevan tätinsä,
+Riikan näköinen — Riikan mielestä hän paremmin oli äitinsä näköinen.
+Kuitenkin hän mielellään oli kuunnellut sitä puhetta, kun oli sanottu,
+että Irja oli kuin ilmetty Riikka-täti. Nyt hän sentään yhtäkkiä
+tunsi vastenmielisyyttä Irjaa kohtaan, aivan niinkuin lapsikin olisi
+ollut syypää äitinsä rikokseen, ja päätteli, että Eino-Ilmari saa
+hänen perintöosansa Tuunan talosta. Ainahan Irja oli juossut kirjurin
+polvelle tai hypistellyt hänen kiiltonappejaan ja olkalappujaan. Irja
+täytyy ottaa pois Somerista, ajatteli hän sitten.
+
+— Mutta Toivo viipyy todella merkillisen kauan, sanoi Alma vihdoin.
+
+— Onkos se minun syyni, kuiskasi sisar levottomuuttaan salaten.
+
+— Näin äsken niin outoa unta. Mitä tietänee.
+
+— Arvasinhan minä, kun tuossa niin vingahtelit. Mutta älä vain puhu
+untasi. Tässä pannaan muutenkin ihminen koetukselle.
+
+— Eihän sitä nyt tarvitse pelästyä. Oli niinkuin olisi lentänyt suuria
+lintuja järveltä päin ja yksi putosi kuolleena sinun eteesi aivan
+niinkuin joku olisi sen ampunut.
+
+Riikan poskipäät kylmenivät ja hänen sydämensä takoi. Kylläpä hän
+tänään oli heikko.
+
+— Ja mitä tämän unen nyt sitten pitäisi tietää?
+
+— En minä ymmärrä. En ole taitanut ennen nähdä lintuja unissani.
+
+Sisarukset vaikenivat. Riikan ruumista karmivat kylmät väreet,
+niinkuin mitkäkin laineet, jotka kulkivat ylhäältä alas asti. Lintu
+oli tietysti Arvo — mitä Arvolle tapahtuu? Alma taas koetti yhdistää
+putoavan linnun merkkiä veljeensä ja tuli siihen johtopäätökseen,
+että Toivo tekee kauhean verityön, tappaa miehen, joka on häväissyt
+hänen kotinsa, ja tuomitaan siitä kuolemanrangaistukseen. Molempien
+sisarusten levottomuus kasvoi kasvamistaan. Pimeään tottuneina
+näkivät he toistensa hahmot istumassa vuoteissa samalla korkeudella
+ja tuijottamassa vuoroin toisiinsa, vuoroin ikkunaan. Lumi valaisi
+himmeästi pihamaata. Kellarin päädyn edustalla oli yksi valoisampi
+kohta. Se oli suuri lumimätäs seljapensaan oksilla. Matalan
+kellarinpäädyn takaa häämötti navetta. Arvo oli aina moittinut Tuunan
+isäntää siitä navetasta. »Muuttakaa pois näköalan edestä — mitä
+ajattelittekaan, kun toimititte lehmille kaiken Tuunajärven runouden.»
+Isä piti Arvosta niinkuin kaikki muutkin ihmiset, eikä suuttunut,
+vaan sanoi: »Syöttekös te runoutta? Lehmät ovat talossa pääasia.»
+»Muuttakaa pois navetta», jatkoi Arvo yhä itsepintaisesti. »Ja vielä
+te muutattekin!» Navetta oli isän ylpeys. Nuorena isäntänä hän oli
+sen rakentanut ja todella taitamattomalle paikalle. Mutta siitä ei
+kukaan muu uskaltanut puhua kuin Arvo. Mikä siinä olikin, että kaikki
+pitivät Arvosta, mokomastakin, josta ei tullut mitään? Toivonkin
+ensimmäinen ajatus oli ollut: minä menen tapaamaan Arvoa. Jouduttuaan
+onnettomuutensa perille, ei hän ensi kädessä ollut ajatellut isäänsä
+eikä sisariaan, vaan uskottoman vaimonsa veljeä. Sellainen oli Arvo.
+
+Mutta löytyi sentään yksi, jota ei Arvo Mäkimatka tulisi taivuttamaan
+tahtonsa alle: Riikka Tuuna. Varmaan Alman uni tarkoitti sitä, että
+Arvo vielä kerran koettaa esittää vanhoja ehdotuksiaan. Kuolleina ne
+putoavat heidän jalkojensa juureen.
+
+Sille ei voi mitään. Sen täytyy olla niin.
+
+Kello seinän takana alkoi lyödä. Vasta yksitoista. Ajatuksetpa
+liikkuivat nopeammilla jaloilla kuin teot. Mutta joka tapauksessa olisi
+Toivon pitänyt olla täällä. Sisarukset hypähtivät yhtäkkiä jalkeille
+kuin yhdestä sopimuksesta. Levottomuudessaan ja neuvottomuudessaan
+puhelivat he ärtyneinä tyhjiä, tarkoituksettomia sanoja. Heidän
+kuiskauksensa sihahtivat pimeässä, Riikan kovempina, Alman lauhempina.
+
+— Kyllä minä nyt otan tulta.
+
+— Etkä otakaan, kun Toivo kielsi.
+
+— Mitä hän sitten kielsi?
+
+— No kun ei hän nyt tahdo...
+
+— Lähdetään me Someriin.
+
+— Mutta Toivo käski odottamaan täällä.
+
+— Kohtaammehan me hänet tiellä.
+
+— Mutta entä jollei hän tule tieltä.
+
+— Mistäs hän sitten tulisi?
+
+— Mistäs minä tiedän. Sinä ahdistat minua niinkuin minä olisin syypää
+siihen että Sylvi on elänyt huonosti ja vimmastuttanut Toivon.
+
+— Eikö Toivo mennyt kotiin?
+
+— Olenko minä hänen paimenensa?
+
+— Mutta kuulithan mihin hän sanoi menevänsä.
+
+— Eikö sinulla ollut korvia yhtä hyvin kuin minulla.
+
+Riikka oli istuutunut ikkunan ääreen. Hän istui pää käteen nojaten
+niinkuin ihminen, joka ei aio hievahtaa. Yhtäkkiä tunsi hän kasvoillaan
+vetoa ja huomasi, että Alma pimeässä oli heilauttanut ylleen hänen
+huivinsa.
+
+— Minä lähden, sanoi Alma. — Olen levoton. Jää sinä kotiin, jos tahdot.
+
+— No, ei Toivolla mitään hätää ole. Mäkimatkaan hän meni — olisit
+kuunnellut, niin olisit tietänyt, sanoihan hän sen selvästi. Arvohan on
+tullut kotiin. Hänellä oli jotakin asiaa Arvolle. Sellaistahan se on,
+kun nämä talot ovat tässä niin likekkäin: ei pysytä yölläkään alallaan,
+vaan juostaan naapurissa.
+
+— Pistäydytään mekin.
+
+— Someriinko tekee mielesi?
+
+— Kuinka sinä voit olla noin kova?
+
+— Tiedätkös mitä minä sinulle sanon: tee sinä ero Lennartista. Näethän
+mitä väkeä mäkimatkalaiset ovat.
+
+Alma jäi siinä silmänräpäyksessä aivan äänettömäksi. Hän vaipui
+sänkynsä laidalle istumaan ja Riikka kuuli hänen hengittävän raskaasti.
+
+— Korea poikahan Lennartti on ja varmaan tulee rikkaaksikin. Mutta
+mitäs sanot sitten, jos jonakin päivänä tapaat piikatytön hänen
+polveltaan.
+
+Alma nousi sanaa lausumatta ja jätti varpaisillaan huoneen. Hänen
+askeleensa narahtelivat eteisessä, ovet kävivät hiljaa, sitten
+näki Riikka hänen kulkevan ikkunan alitse. Hän nousi ja seurasi —
+ei sentähden, että hän olisi tahtonut hyvittää Alman mieltä, vaan
+sentähden, että hänkin halusi tietää mitä Toivo teki.
+
+Ettei vain isä heräisi — Riikan saappaat kolisivat ja lukotkin
+vinkuivat. Ei voinut jättää ovia auki. Ties mikä olisi voinut johtua
+noiden mieleen, jotka mellastivat navettatyttöjen kamarissa. Ennenhän
+täällä tuskin yöksikään suljettiin ovia.
+
+Raskas kostea pakkanen painoi maata. Ohut härmä peitti kuin kalvo
+esineet. Ennen oli täällä vallinnut hiljainen yö. Vuosikymmenet,
+vuosisadat, oli täällä yön rauha ollut äänetön. Mutta viime suvesta
+lähtien oli hiljaisuus saanut äänen. Niin kauan kuin Riikka muisti,
+oli Tuunanselältä tuleva hiljaisuus sisältänyt vain tuoksuja, milloin
+lumen raikkauden, milloin kaislojen lemun. Viime suvesta lähtien
+toi ilmanhenki mukanaan puheensorinaa, vingahduksia, remuamista,
+tupakansavua ja muutakin hajua, aivan kuin taivaan ja maan välille
+olisi tullut jokin outo jättiläisolio, josta tämä kaikki lähti. Olikin
+tullut: häpeä.
+
+Tuunan pihamaalla saattoi selvästi erottaa hanurinsoiton, joka tuon
+tuostakin pongahti ilmoille kuin kytketty eläin, joka tekee hyppyjä.
+Ovi avautui ja pamahti samassa kiinni: päin navetan päätyä asteli
+kaulatusten mies ja nainen! Tuunan tytär luuli tuntevansa heidän pitkän
+palvelustyttönsä, pyhäinmiesten päivänä tulleen Miljan. Tytön sisar
+oli kaupungissa pitämässä taloutta Eino-Ilmarille, Ollille ja Janne
+Lehtoselle, mutta tämä Aliina oli vakava ihminen. Selvästi se oli
+Milja, joka tuolla nyt kulki sotilaan edellä. Vielä eilen olisi Riikka
+astunut heidän perässään ja antanut tyttöä korville. Tänään he rauhassa
+saivat nousta ylös navetansiltaa.
+
+Riikka kiiruhti ulos portista, erotti kujalla sisarensa ja antoi
+tahallaan hänen pysyä edellä. Taaskin hänen silmänsä pyrkivät
+luvattomille teille: katsomaan, oliko Mäkimatkan vinttikamarin
+ikkunassa tulta — täytyihän hänen tosin Toivonkin tähden saada siitä
+selvää. Siellä kai tapahtui neuvottelu langoksien kesken. Uskottunaan
+ihmiset Arvoa pitivät, vaikkei hänestä mitään tullut.
+
+Astellessa Mäkimatkan ulkohuonerakennusten ohi ja tähyillyssä kapeaan
+valoviiruun vinttikamarin ikkunan vasemmalla syrjällä, alkoi Riikan
+sielun pohjalla taasen yhtäkkiä väristä tuttu kuva: Arvo kookkaana,
+hartevana, katsellen pitkien tummien ripsien alta kostealla ruskealla
+katseella. — »Isänmaa — isänmaa ei ole tyhjä sana. Isänmaan pitää tulla
+suureksi!» Jossakin juhlapuheessa hän oli sanonut siliä lailla. No
+niin, eivät suuret sanat suuta halkaise.
+
+Riikka polki lujasti saappaankorkonsa lumeen ja kiiruhti eteenpäin.
+
+Yössä, joka pian oli lauantain puolelta siirtynyt sunnuntain puolelle,
+kuului outoa äännähtelyä, ihmisääniä ja hevostiukujen helähdyksiä.
+Riikka teki johtopäätöksen, että sittenkin oli parasta ottaa kiinni
+Alma ja yhdessä hänen kanssaan kulkea iltamiaan viettävän työväentalon
+ohitse. Mäennyppylällä Mäkimatkan suurten pimeiden rakennusröykkiöiden
+syrjällä se loisti kuin lyhty. Se oli aikoinaan sellaisella yhteisellä
+innostuksella rakennettu. Arvo oli lietsonut kaikki kirkonkyläläiset
+mukaan. Siinä oli otettu lukuun kymmentuntiset työpäivät ja siinä oli
+puhuttu ihmisten oikeuksista. Uutimet juhlasalin ikkunoihin olivat
+Riikka ja Alma omin käsin kutoneet. Mielellään Riikka oli ollut siinä
+mukana — hän ymmärsi omasta kokemuksesta ihmisten kauneuden- ja
+mukavuudenkaipuun.
+
+Ei vain kuulunut Toivoa. Alma oli hävinnyt näkyvistä. Riikka asteli
+nopeammin.
+
+Näin ulkoilman selvitettyä päätä tuntui entistä käsittämättömämmältä,
+etteivät he, sukulaiset, aikaisemmin olleet ottaneet kiinni elämästä,
+mitä Somerissa oli vietetty. Hänkin, Riikka, olihan hän nähnyt kuinka
+silloinkin kerran, kun Sylvi antoi ryssälle takaisin joitakin rahoja,
+ryssä oli suudellut Sylvin käsiä. Ja Sylvi oli antanut sen tapahtua ja
+nauranut. Riikasta oli tuntunut, että Sylvi kesti tuon kaiken talon
+rauhan vuoksi, sen vuoksi, että inhottava alennus kerta kaikkiaan oli
+pantu Suomen kansan päälle. Mutta se katala ihminen oli nauttinut
+ryssän suudelmista. Hyi! Ja lapsia, lapsiahan kirjuri aina oli pidellyt
+polvillaan. Irjan niskaan se kerran oli pistänyt kätensä ja kutkuttanut
+niin että lapsi oli menehtyä nauruunsa. Kyllä heissä, omaisissa,
+todella oli syytä — mikseivät he olleet puuttuneet asiaan! Olisivathan
+hekin, tuunalaiset, voineet ottaa ryssän heille, Tuunaan. Häntä oli
+kyllä heillekin tarjottu. Mutta he olivat syyttäneet isän vanhuutta ja
+emännän sairautta, ja niin oli ryssä joutunut Sylvin vieraskamariin.
+Pientä Armastakin oli ryssä kanniskellut ja suudellut kuin omaa
+lastaan. Toivo oli sen kaiken nähnyt ja sallinut. Oli Toivokin ollut
+omituinen.
+
+Kuului läpitunkeva parahdus: joku nainen huusi kuin hengen hädässä.
+Jotkut miehet nauroivat.
+
+Riikka päästi pitkän huudon: hoi, mikä siellä on? Hän ei tuntenut
+omaa ääntään. Sen olisi yhtä hyvin saattanut luulla miehen huudoksi
+kuin naisen. Ilmassa lehahti tupakansavu. Riikka kourasi taskustaan
+asetta, siellä ei ollut kuin nuoranpätkiä. Aitakin oli syvien nietosten
+keskellä. Hän ei ollut ehtinyt ajatella, kuka parkaiseva nainen oli,
+kun tämä jo juoksi häntä kohti. Riikka tunsi sisarensa ja pysähtyi.
+Alman nyyhkytystä kuunnellessaan hän kovettumistaan kovettui.
+
+— Siinä sait, sanoi hän kylmästi, kun sisar oli ehtinyt kohdalle, —
+mitä läksit, enkö minä kieltänyt.
+
+— Mennään kotiin, pyyteli Alma. — Ovat humalassa.
+
+— Ryssätkö?
+
+— Siellä on molempia. Käsittäin ja kaulatusten... suomalaiset ja
+ryssät. Mäkimatkan miehiä ja meidän miehiä...
+
+Heillekö sinä lopultakin jätit huivini?
+
+— Taisi jäädä... Repivät.
+
+— Ja esiliina — eihän sinulla ole sitäkään.
+
+— Tule pois kotiin... Älä mene.
+
+Laiha Riikka Tuuna suoristi selkänsä niinkuin teräsjousi jännitetään.
+
+— No sitä nyt ei nähdä, että minä pelkään ryssiä. Ei tarvitse uskoa,
+että ne minuun koskevat. Te olette kaikki sellaisia pehmeitä, että
+teihin pääsee käsiksi. Mennään me minne on aiottu.
+
+Riikka tarttui sisarensa käsivarteen, käänsi hänet ympäri ja tyrkkäsi
+hänet menemään. Hänen sielussaan vallitsi niin jäätävä tunne, että
+olisi saattanut luulla punaisen nesteen hänen suonissaan muuttuneen
+kylmäksi teräkseksi. Jos hänen sydämeensä olisi pistetty puukko, niin
+tuskin sieltä olisi vuotanut ainoaa pisaraa.
+
+— Tuossahan sinun esiliinasi on.
+
+Riikka korjasi sen hangelta. Almassa oli tuskin käsiin ottajaa. Hän
+vapisi kuin lehti. Häntä vaivasi kai yhtä paljon vilu kuin pelko.
+Riikka kääntyi oikopäätä työväentaloa kohden, missä ulkosalla seisoi
+miehiä. Ehdoin tahdoin hän teki asiaa härnätäkseen heitä. Alma pysähtyi
+tienkäänteeseen, ei Riikkaa nyt kuitenkaan mikään olisi pidättänyt.
+
+— Hyvää ehtoota, alkoi hän. — Onkos täällä näkynyt sellaista suurta
+harmaata saalia? Jaa, Aatukos sen onkin korjannut, olipa hyvä,
+kiitoksia vain. Taitaa ollakin paljon väkeä tänään iltamissa.
+
+Miehet vetivät lakkia toiselle korvalleen. Aatu antoi pois saalin.
+Mäkimatkan muonamies Salenjus selitti, että onhan väkeä, kun on
+vieraita puhujia: Pietikka on Helsingistä ja rouva Juuri täältä
+jostakin likempää.
+
+— Onpa nyt pimeä, jatkoi Riikka, — kun en tunnekaan kaikkia näitä
+miehiä. Aatun tuntee pituudesta, mutta...
+
+Riikka katsoi pieneen tanakkaan mieheen, jonka päässä oli huopahattu. —
+Jaa, minä en olekaan pitkiin aikoihin ollut täällä kotipuolessa.
+
+Miehen äänessä oli jotakin, joka teki, ettei Riikka kysynyt enempää.
+Oliko hän julma ja kostonhaluinen, vai oliko hän onneton? Kuka hän
+oli? Hänellä ei ollut korkeita saappaita, vaan lysyyn astutut kengät.
+Riikka ei kysynyt enempää ja korjasi liinaa käsivarrelleen. Hän huomasi
+ryssien ryhmässä seisovan jonkin matkan päässä.
+
+— Kuinkas nyt, alkoi perin ystävällinen ääni, — Tuunan neidit ovat
+kävelemässä näin myöhään? Onkos Somerissa joku kipeänä?
+
+Veri läikähti Riikan poskille. Kysyjä oli pappilan vuokraajan
+tallimies, Ahvenainen. Tiesikö hän mitä Somerissa oli tapahtunut?
+
+— Ei ole kukaan kipeänä, sanoi Riikka äänellä jota ei hän taaskaan
+tuntenut omakseen. — Muuten vain sattui asiaa. Ehtoota vain.
+
+Ja suorana ja jäntevänä tyttö lyhyessä hameessaan, toppatakissaan
+ja saappaissaan astui alas mäennyppylää. Ääneti ojensi hän huivin
+sisarelleen ja ääneti he jatkoivat kulkuaan, tuskin itsekään muistaen
+minne he olivat menossa ja miksi he olivat liikkeellä. Vastenmielinen
+tunne heissä oli kiihtynyt. He tunsivat, että miesjoukossa heistä
+puhuttiin. Mäkimatkan portilla Alma pysähtyi ja aikoi nähtävästi
+poiketa taloon. Riikka kiirehti sanaa sanomatta ohitse. Talo on
+pimeänä, kai miehet sittenkin olivat menneet Someriin. Alma juoksi
+kiinni sisarensa, hyppien yli lumivakojen harjojen, jotka olivat
+syntyneet, kun rekiä oli käännetty sisään portista.
+
+Tästä Mäkimatkan portilta oli kerran lähtenyt komea hääsaatto kirkolle.
+Puolen kilometrin taival oli ollut kauttaaltaan lehditetty ja lehtien
+päällä oli ollut valkoinen matto, jota oli kudottu puolen vuotta
+Mäkimatkan pakarissa. Morsiusparin jäljessä oli astellut morsiamen
+vanhin veli Arvo Mäkimatka ja sulhasen vanhin sisar Riikka Tuuna. Mutta
+Riikka oli viisi vuotta vanhempi kuin Arvo ja hänen yllään oli ollut
+tumma puku, kun muut morsiusneidot olivat valkeissa.
+
+Minä onnena sitä oli pidettykään, että Toivo sai Sylvin. Kuinka moni
+häntä oli yrittänytkään.
+
+— Jokainen tekee niinkuin tahtoo, sanoi Riikka yhtäkkiä sisarelleen.
+— Minä nyt vain ajattelin, että onhan tämä varoitus. Ajattele vielä
+kerran, ennenkuin Mäkimatkan rinnalla tästä astut kirkkoon.
+
+— En minä voi Lennarttia jättää, sanoi Alma nopeaan. — Eihän ole mitään
+syytä.
+
+— Vai ei ole.
+
+— Ei.
+
+— Et taida pitää tätä häpeää minään.
+
+— Se ei ole Lennartin syy enempää kuin sinun tai minun.
+
+‒ Vai ei ole. Ei kai se ole Sylvinkään syy. Karkaat kai heti Sylvin
+kaulaan.
+
+Alma Tuuna ei ollut aikonut sitä tehdä, mutta hän teki sen kuitenkin.
+Rikollinen käly seisoi lumessa Somerin pihakoivujen alla ryssänsä
+kanssa ja puheli hänelle sanoja, joita ei hän ymmärtänyt, ja kirjuri
+puolestaan puheli hänelle jotakin, jota ei Sylvi ymmärtänyt.
+Viittomalla oli Sylvi saanut hänet käsittämään, että oli vaarallista
+nyt olla kotona, että isäntä saattoi tehdä ties mitä. Kirjuri puheli
+niinkuin kuhankeittäjä olisi soittanut. Hän huusi ja huitoi käsiään.
+Sisarukset Alma ja Riikka seisoivat puukujassa, toisessa päässä,
+näkivät ja kuulivat kaikki. He seisoivat kuin kivettyneinä. Se mitä
+tapahtui, oli niin uskomatonta, niin röyhkeää, niin mieletöntä, että se
+mykistytti.
+
+— Et sinä mitään pelkää, kuiskasi Sylvi kyyneltyneellä äänellä, — mutta
+mene pois, minun tähteni. Minun, minun tähteni. Hän voi näin... hän voi
+sydämeen. Ole poissa. Minä käyn siellä, katsomassa. Minä sanon mitä
+pitää tehdä. Minä rakastan sinua. Mene, mene. Tottele nyt. Jumalan
+tähden. Minun tähteni. Toivo paha, paha... Minä rakastan sinua, Fedja,
+kulta, lintu, kyyhkyseni... pois, pois, mene pois.
+
+Sylvi viittoi vuoroin omaan rintaansa, vuoroin kirkon taakse. Nuori
+venäläinen suuteli hänen käsiään, koetti hänen kanssaan kääntyä
+takaisin taloon, viittoi itseensä, vuorostaan hänkin, heristeli
+nyrkkejään ja soitti suutaan.
+
+— Ole hiljaa, hiljaa! rukoili toinen ja pani kätensä hänen suutaan
+vasten.
+
+Ja taas he toistelivat samoja ääniä ja sanoja. Vihdoin nainen itkien
+putosi polvilleen. Mies torui, nauroi, heltyi ja vakuutti.
+
+Riikka Tuunalta pääsi, ikäänkuin hän olisi ollut pakahtumaisillaan,
+yksi sana. Se tuli matalana, oudolla äänellä kuin jokin puhallus
+koneesta, johon on kokoontunut höyryä:
+
+— Hävetkää.
+
+Rakastavaiset säikähtivät ja erosivat. Kirjuri läksi juoksemaan omalle
+taholleen, Sylvi omalle taholleen. Hetken perästä Sylvi kuitenkin
+pysähtyi.
+
+— Kuka siellä on? kysyi hän, hampaat kalisten suussa.
+
+Silloin kiiruhti Alma Tuuna esiin, kiersi huivin hänen ympärilleen ja
+alkoi kuiskailla hänelle.
+
+— Hyvä Sylvi, kuinka sinun on? Onnettomuus on tapahtunut, mutta varmaan
+vielä löytyy jokin keino. Älä itke. Kuinka sinun on kylmä. Koetetaan
+yhdessä ajatella.
+
+Alman käsi lepäsi kälyn pyöreällä täyteläisellä olkapäällä. He
+vapisivat molemmat sekä viluaan että mielenliikutustaan.
+
+— Oi Alma, Alma, valitteli Sylvi, — olisipa veljesi joskus tällä
+tavalla kohdellut minua. Mutta hän on niin kylmä, hän. Ettei hän vain
+tekisi jotakin pahaa. Mutta sen minä sanon, että jos hän... Alma,
+sanoitko sinä »onnettomuus»? Onko se sinusta onnettomuus, jos ihminen
+kerran elämässään rakastaa. Mitä Toivo on minulle antanut? Ei yhtä
+hymyä, ei yhtä hyväilyä. Sinä olet sentään toista, Lennartti saa
+kiittää onneaan. Mutta Toivo on kylmä kuin jää. Niinkuin Riikka hän
+on...
+
+Riikka seurasi jonkin askeleen päässä ja kuuli joka sanan. Alma
+irroitti vaistomaisesti kättään kälynsä olkapäältä. Sylvi päästi nyt
+äänen, joka muistutti naurua tai itkua.
+
+— Niin, niin, — sinunkin kätesi jo lohkeni olkapäältäni...
+
+Riikka oli parahtamaisillaan vihasta ja inhosta, mutta hän vain
+hiukkasen naurahti. Vai kylmä kuin jää. Siinä se on Arvo Mäkimatkan
+todellinen sisar, ajatteli hän. Olipa ollut Jumalan erikoinen varjelus,
+että hän tähän asti uudestaan ja uudestaan oli jaksanut työntää Arvon
+loitolle ja olla uskomatta hänen vakuutuksiinsa. Sisaren esimerkki
+silmien edessä hän jaksaa eteenpäinkin, jos Arvo vielä tulisi
+häntä pyytämään. Toivo Tuunan sisar ei koskaan, ei koskaan rupea
+tyhjäntoimittajan vaimoksi, miehen, joka häntä on pettänyt niin monta
+kertaa.
+
+Mutta juuri kun hän oli ajatellut tämän valantapaisen ajatuksen loppuun
+ja odotti tyydytystä siitä, oli hänen mielessään tyhjyyden tyhjyys — ei
+mitään.
+
+Se oli sentään parempi kuin veljensä Toivon kohtalo!
+
+Mutta jos Arvo menee naimisiin toisen kanssa? iski silmänräpäyksessä
+hänen mieleensä.
+
+Hänen tyhjyydessään alkoi silloin tuntua pistelevää kipua.
+
+Valo Somerin vierashuoneen ikkunasta lankesi puiden oksille ja muodosti
+varjoistaan verkon lumelle. Perätysten kulkivat naiset yli valojuovan.
+Kolme tornia kohosi Somerin päärakennuksesta raskasta taivasta kohti.
+Talon emäntä paljaassa hameessaan tuli ensin portaille, kääntyi siinä,
+hieroi käsiään ja puhui käheällä äänellä:
+
+— Iltaa, iltaa, Riikka. Tulet tietenkin torumaan minua. Mutta
+tervetuloa vaan.
+
+— Tulin tapaamaan veljeäni, sanoi Riikka jääkylmästi.
+
+— Tällaisen siivon hän täällä teki. En tiedä minne sitten meni. Tehkää
+hyvin.
+
+Heidän askeleensa kopisivat läpi lasiverannan, jolla kesäiset pöydät
+ja istuimet seisoivat kuin jäätyneinä. Keskellä eteisen permantoa oli
+matkalaukku levällään, likaisia kauluksia ja alusvaatteita huiskin
+haiskin matolla. Sudennahkainen turkki oli pudonnut tuolilta. Pieni
+naulakko, jolle lasten vaatteet olivat olleet ripustetut, oli reväisty
+irti seinästä. Naulojen lävet ja tummempi tapetti osoittivat, missä se
+oli ollut. Pienet punaiset, nauhalla toisiinsa sidotut kintaat olivat
+singahtaneet aina salin ovelle asti.
+
+— Noin, sanoi Sylvi ja otti kintaat maasta, — noin se isä kohtelee
+lapsiaan. Luulin tässä aamulla Irjan viimeisen hetken tulleen, mutta
+hän heitti toki sitten elävät olennot ja ajoi raivoaan täällä eteisessä.
+
+Äiti paineli silittäen pieniä kintaita käsiensä välissä ja nyyhkytti.
+Yhtäkkiä hän vei ne kasvojaan vastaan ja suuteli niitä kiihkeästi.
+Ikäänkuin samassa unohtaen vaatteet, meni hän salin ovelle. Siellä oli
+permannolla suuri määrä paperosseja ja rikki poljettu harvinaisen suuri
+tupakkalaatikko.
+
+Kun Alma yritti ruveta korjailemaan lasten vaatteita maasta, pidätti
+Riikka hänet. Paras antaa olla! Alma seurasi silloin kälyään ja jäi
+seisomaan punaiselle matolle.
+
+— Mutta Sylvi, alkoi hän lempeästi, — tiedäthän sinä, että miehesi on
+rakastanut teitä enemmän kuin keitään muita ihmisiä.
+
+Sylvi ravisti päätään, laskeutui polvilleen permannolle ja rupesi
+keräilemään paperosseja.
+
+— Se ei merkitse paljon, sillä hän ei rakastakaan keitään muita kuin
+itseään.
+
+— Kuinka sinä saatat sanoa sillä tavalla. Teidän vuoksennehan hän on
+raatanut ja tehnyt työtä.
+
+— Kuka hänen on käskenyt raataa ja matkustaa? Eikö täällä ollut kaikki
+valmiina, kun hän tuli? Oliko Somerissa velkaa? Täytyikö ostaa koneita?
+Niin oli minun isäni varannut minulle tavaraa niinkuin ainoalle
+tyttärelle ikinä varataan. Kun isäntä avasi kassakaapin oven, tapasi
+hän siellä kymmenen tuhatta käteistä. Se oli minun sokean tätivainajani
+morsiuslahja. Sanon vieläkin: kuka käski Tuunan pojan raataa?
+
+Riikka Tuuna kuunteli eteisessä toisella korvallaan tätä puhetta.
+Siihen yksin jäätyään lasten vaateröykkiön eteen hän yhtäkkiä vasta
+ymmärsi mitä oli tapahtunut: koti oli mennyt rikki. Hän seisoi keskellä
+eteistä, josta näki joka haaralle taloa, ja toisteli itselleen: niin
+on siis tämä rikas koti hajoamistilassa. Isännän kamarissa olivat
+pöytälaatikot auki ja papereja pitkin permantoa. Salin pöydällä paloi
+yksi ainoa kynttilä valaisten hehkuvan punaisia plyyshihuonekaluja,
+kullattuja taulunkehyksiä ja paperossiröykkiötä, jonka ääressä naiset
+kyyköttivät. Ilman huoneissa täytti makea, hieno tupakansavu — se se
+oli myrkyttänyt talon. Tuolta vierashuoneesta sitä tuli. Sieltä näkyi
+kirjoituspöytä täynnä papereja, kultanuppinen englantilainen vuode
+sinisine silkkipeitteineen ja jokin univormutakki, joka oli paiskattu
+nojatuoliin. Salin kallis korkea pöytälamppu oli kuljetettu sinne ja
+valaisi sekamelskaa pöydällä. Riikka tunsi, ettei hänellä täällä ollut
+mitään tekemistä, ainoastaan lapset hän vielä tahtoi nähdä, tänä iltana
+vielä. Täytyi koettaa taivutella äitiä antamaan luotaan edes Irjan ja
+sitten: pois täältä ainiaaksi. Hän arveli, ettei äiti näissä oloissa
+panisi vastaan ja seisahtui salin ovelle.
+
+Alma oli Sylvin vierellä polvillaan maassa ja keräsi minkä kerkesi
+noita pitkiä kaitaisia paperosseja, jommoisia eivät koskaan polttaneet
+tämän maan miehet. Sylvi suoristi ehyeksi laatikkoa, jota oli tallattu,
+hänen pyöreät kätensä ponnistivat ja hermostuivat. Sininen pusero oli
+niskassa päässyt auki, näkyi pitsitettyä herraspaitaa. Vihattava hän
+siinä oli — ja niin veljensä näköinen. Mutta Alma, hän puheli hänelle
+lempeästi ja taivutellen.
+
+Kuinka voit ajatella, rakas Sylvi, että Toivo olisi saattanut
+toimettomana viettää hyviä päiviä sinun talollasi. Hän tahtoi tietysti
+kartuttaa yhteistä omaisuuttanne.
+
+Kyllähän talossa olisi ollut työtä. Olisi hiukkasen muistanut minuakin.
+Olisi joskus ottanut polvelleen lapset. Tämä vieras, jota te niin
+moititte, hän on ollut lapsille hellempi kuin heidän isänsä. Niin,
+naura sinä vaan, Riikka.
+
+— Lähdetään jo! sanoi Riikka.
+
+Alma latoi huolellisesti paperosseja laatikkoon, sisartaan kuulematta.
+
+‒ Mutta eikö sinussa itsessäsi sitten ole ollut mitään syytä...?
+
+‒ Syytä — niin, kyllä kai jokaisesta ihmisestä syytä löytää.
+
+— No niin, et sitten olisi Toivolle noin ankara.
+
+— Enhän minä syytä, hänhän syyttää, tehän kaikki syytätte.
+
+— Lähdetään, toisti Riikka. — Ei siinä sydämessä mitään katumusta synny.
+
+Polvillaan lattialla kääntyi Sylvi ympäri kälyänsä kohti.
+
+— Minä olen sinua aina pelännyt, Riikka. Nyt en enää pelkää. Sillä sinä
+et pidä minusta eikä veljesikään ole pitänyt. Miksi hän minut otti,
+sitä en ymmärrä. Mutta että minä katuisin! Kuinka minä katuisin sitä
+ainoaa kesää mikä minulla on ollut!
+
+Riikka iski häneen mustan huivinsa sisästä keltaisen katseen, joka
+leiskahti kuin tulikivi.
+
+— Eikö sekään sitten ollut kesä, se, jolloin Mäkimatkan portinpielissä
+seisoivat kuoritut kuuset?
+
+Sylvi pudotti kädestään laatikkoon keräämänsä paperossit ja ravisti
+päätään. Puna hänen poskillaan vivahti siniseen, ikäänkuin hän olisi
+hävennyt.
+
+— Lapsi minä silloin olin, sanoi hän. — Tämä on ollut minun ainoa
+kesäni. Minua on palellut koko elämäni.
+
+— Ja tämä... tämä kirjuri... se osasi lämmittää.
+
+Oli kuin Sylvi yhtäkkiä olisi havahtunut. Hän tarttui nojatuolin
+selustaan ja nousi ylös. Hän astui kälynsä ohitse ikäänkuin ei
+häntä olisi ollut. Ottamatta päällysvaatetta ylleen avasi hän oven
+ulkoeteiseen ja hävisi pihamaalle.
+
+Niin, niin, kirjuria haeskelemaan tietysti!
+
+Riikka sai hänkin takaisin toimintatarmonsa. Hänen täytyi nähdä lapset.
+Koettaen astua varpaisillaan kulki hän permannon poikki ja avasi kyökin
+oven. Sieltä tuli vastaan lämmin, pestyiltä astioilta ja kuivavilta
+pyyhinliinoilta lemuava ilma. Hän löysi uunin luo ja kopeloi käsiinsä
+tulitikkulaatikon. Palvelustyttöjen vuode oli koskemattomana. Kissa
+nukkui hellankyljessä. Herätyskello tikutti. Varjellen kädellään
+tulitikkua sammumasta, pääsi hän lähelle isäntäväen makuuhuoneen ovea.
+Siinä hänen täytyi sytyttää uusi tulitikku. Ovi avautui ääneti ja heti
+alkoivat lasten hengenvedot kuulua. Uuninkorvalla oli pienen Armaan
+maitopullo kumituttineen ja lakkinen puolenlitran astia. Lapsen vaalea
+pää lepäsi pitsitetyllä tyynyllä vaunussa äidin vuoteen luona. Sininen
+kudottu peite oli köytetty kiinni laitoihin, ettei lapsi pääsisi
+nousemaan. Pieni Siiri nukkui reisi paljaana. Hän liikkui, kun täti
+veti peitettä hänen ympärilleen, ja maiskautti suutaan. Riikka seisoi
+henkeä pidellen. Lapsi nukkui taas. Pienellä sinisellä sohvalla olivat
+lasten vaatteet kahdessa läjässä, Siirin monivärinen ruudullinen hame
+ja Armaan vaalea kolttu. Pienet vaaleanpunaiset villatossut olivat
+piirongilla äidin kultakellon vieressä. Molempien vanhempien vuoteet
+olivat valmiina, ikäänkuin odottaen nukkujia. Kauniit sängyt ne olivat,
+hienot ja koreat niinkuin hääaikaan. Lakanat Toivon vuoteessa vaan
+olivat miltei mankeloimisen jäljeltä. Vuoteiden yläpuolelta katseli
+leveän mustan kehyksen sisästä Hyvä Paimen, sauva kädessä, ympärillään
+lampaat.
+
+Sellainen rauha vallitsi täällä, että unohti olevansa puolisoiden
+makuuhuoneessa, joiden onni juuri oli mennyt rikki. Riikka muisti
+sen äkkiä. Kuinka monta kertaa hän olikaan seisonut tässä, lujasti
+vakuutettuna siitä, että täällä asui onnellinen aviopari. Hän muisti
+kuinka Sylvi oli maannut tuossa lasten syntymisen jälkeen ja kuinka oli
+neuvoteltu mitä lapselle pantaisiin nimeksi. Senkin hän muisti, kun
+Irja puettiin ristiäishameeseensa. Riikka oli silittänyt Helsingistä
+tilatun pitsikoltun. — Ja nyt on kaikki rikki.
+
+Ovi lasten huoneeseen oli raollaan. Tuntui siltä kuin joku lapsista
+olisi ollut valveilla. Riikka asteli hyvin hitaasti ja hiljaa, pääsi
+yli kynnyksen ja pysähtyi kaapin varjoon ovensuuhun. Pieni Irja nousi
+todella istumaan vuoteeseen. Riikka odotti hänen nukkuvan uudestaan
+ja pidätti henkeään. Lapsi tuntui hänkin kuuntelevan ja pidättävän
+henkeään. Hänen kasvonsa olivat käännetyt vanhempien makuuhuonetta
+kohden.
+
+‒ Äiti, sanoi hän hiljaa. — Äiti!
+
+Riikka tunsi pelästyttävänsä lapsen, jos hän mustissa vaatteissaan nyt
+tulisi näkyviin. Saappaat narisevat, jos hän liikahtaakaan. Hän seisoi
+henkeä pidätellen ja odotti. Mutta lapsi ei asettunut. Se käänteli
+istuallaan ja teki itkua. Vihdoin se nousi ja jäi nojaamaan käsiään
+sänkynsä sälepäätyyn.
+
+— Äiti, minä kuulin sinun tulevan. Mikset sinä puhu? Minä pelkään.
+Missä setä on? Jos isä tekee pahaa sedälle. Äiti, sinä olet täällä.
+Äiti, puhu... Liisa! Täällä on niin pimeä.
+
+Tyttönen kapusi sängystä ja juoksi nyyhkien tätinsä ohi
+makuuhuoneeseen, jossa oli tulta. Siellä se itkua äännähdellen asteli
+vuoteiden väliä, huusi vielä äitiään, pudotti jotakin ja karkasi sitten
+suinpäin takaisin lapsentytön vuodetta kohden.
+
+— Liisa, mennään hakemaan äitiä. Äiti ei ole sängyssään. Minä en
+uskalla, kyökki on pimeä. Liisa, miksi äiti itki? Miksi isä huusi?
+Miksi isä tahtoi tehdä pahaa Fedja-sedälle? Minä vedän tukasta, jos et
+sinä herää, Liisa! Minä tulen sinne!
+
+Lapsi toisti samat asiat moneen kertaan. Vihdoin alkoi Liisa vastaella.
+
+— Isä on suuttunut ryssäläiselle sedälle.
+
+— Et saa sanoa ryssäläinen setä, onhan äiti kieltänyt. Venäläinen
+setä se on, Fedja-setä. Joko sinä taas nukut? Et saa. Miksi isä on
+suuttunut? Kuule: miksi isä on suuttunut?
+
+— En minä tiedä.
+
+— Fedja-setä on hyvä. Ensi kerralla Fedja-setä tuo oikein suuren
+laatikon makeisia. Isä ei saa mitään, koska isä on paha Fedja-sedälle.
+Huomenna, tiedätkö, me menemme Lauri ja minä Fedja-sedän kanssa
+ajelemaan everstin kuomireessä. Miksi äiti itki? Miksei äiti ole
+sängyssään?
+
+— En minä tiedä. Mene omaan sänkyysi ja anna Liisan maata. Katso kuinka
+Lauri on hyvä ja kaikki muut. Irja vain aina konstailee.
+
+— Minua palelee. Minä pelkään. Liisa, minä tulen!
+
+Sinä hetkenä, jolloin lapsi nousi palvelustytön vuoteeseen, astui
+Riikka-täti kätköstään ja hiipi varpaillaan yli kynnyksen.
+
+— Äiti! parkaisi Irja. — Mikset sinä puhu? Miksi sinä kävelet? Minä
+pelkään.
+
+Riikka seisoi taasen veljensä ja kälynsä vuoteiden päässä ja tuijotti,
+kattolampun himmeässä valossa, Hyvään Paimeneeseen. Hänen sydämensä
+löi kiivaasti. Huoneessa oli niin lämmin, kaikki oli niin pehmeää ja
+kaunista, lapset hengittivät niin levollisesti. Ja kuitenkin juoksi
+lasten äiti paraikaa lumihangessa etsimässä ryssäläistä setää ja lasten
+isä harhaili ties missä, ehkäpä myöskin etsimässä samaista ryssäläistä
+setää surmatakseen hänet. Mutta hirveä onnettomuus oli tapahtunut:
+kokonainen koti oli mennyt rikki. Varmaan tulisi olemaan hyvin vaikeaa
+erottaa lapset tästä kodista. Ja kuitenkin se oli tehtävä. Rikollinen
+äiti oli menettänyt oikeutensa lapsiin. Isän täytyi ostaa uusi tila
+jostakin ja ottaa sinne lapset. Onneksi oli Olli poissa näkemästä
+surkeutta. Mutta Irja oli otettava mukaan Tuunaan jo huomispäivänä.
+
+Vaan entä jollei Irja lähtisi?
+
+Irjan täytyy.
+
+Riikka tunsi tekevänsä jotakin rumaa tässä lasten selän takana. Ei
+auttanut, että hän puolusti itseään muistuttelemalla, että hän ajatteli
+heidän parastaan: joka tapauksessa hän punoi pauloja erottaakseen
+heidät heidän kodistaan. Hän läksi nopeasti huoneesta ja päätti
+oikopäätä mennä kotiin.
+
+Salissa istui hänen sisarensa ja itki. Sylvi käveli yhä ikkunoiden
+alla. Kello löi puoliyön hetkeä. Riikasta tuntui, että ikuinen yö oli
+tullut, pimitys ja häpeä. Nopeasti pois täältä!
+
+Ehkäpä tällä sentään oli voitettu jotakin, ehkäpä Alma nyt oli tullut
+huomaamaan, että vielä oli aikaa pelastua onnettomasta avioliitosta.
+Kiitollinen oli tällä hetkellä Riikkakin siitä, että hän vielä oli
+vapaa Arvosta.
+
+Nyt kuului selvästi liikettä ulkoa. Ensin tuli sisään Sylvi, vilusta
+sinisenä, sitten Toivo. Sylvi jatkoi puhetta, jonka hän nähtävästi oli
+ulkona alkanut. Hänen äänensä oli aivan käheä.
+
+‒ Mitä olet hänelle tehnyt? Sano paikalla. Jos sinä olet hänelle tehnyt
+pienintäkään, niin, niin... hukka sinut perii. Vastaa, missä hän on,
+mitä olet hänelle tehnyt!
+
+Toivo kulki pää painuneena hartioiden väliin. Hän pyyhkäisi lakin pois,
+seisahtui ja näytti hämmästyvän epäjärjestystä. Sitten hän nähtävästi
+muisti, kumartui, otti käteensä naulakon ja kokosi myöskin vaatteet,
+jotka olivat hajallaan lattialla. Hän ei laskenut niitä luotaan, vaan
+litisti ne kaikki kainaloonsa ja rintaansa vasten. Sylvi katseli häntä
+ja toisti, käsillään hieroen olkapäitään, huulet sinisinä, kysymyksiään.
+
+— Ei hän vastaa, sanoi Sylvi, — tuollainen hän aina on ollut.
+
+Isäntä oli mennyt huoneeseensa ja kopeloi jotakin laatikkoa, jossa oli
+rautaesineitä.
+
+— Herra Jumala, jos hän on sen tehnyt, puheli emäntä ikkunassa, — jos
+hän on sen tehnyt...
+
+Samaa hän hoki vielä silloin, kun mies tuli huoneestaan, kainalot
+täynnä lasten päällysvaatteita ja kädessä naulakko ja vasara.
+Vasaraniskut kajahtelivat yön hiljaisuudessa.
+
+— Herätät lapset, huusi Sylvi. — Eikö tätä olisi voinut heittää
+aamuun. Ei vastausta! Katsokaa nyt, sisarukset, jotka minua kivitätte,
+mimmoista luulette elämän olleen mykän miehen vaimona. Jos hän olisikin
+puhellut, ollut ystävällinen. Kuule, missä hän on? Oletko tehnyt
+jotakin? Herra varjele, jos oletkin...
+
+Isä ripusteli kainalostaan pieniä takkeja ja lakkeja naulaan. Hän teki
+sen kokonaan vaipuneena työhönsä, kuulematta ja näkemättä vaimoaan.
+Hihat olivat täyteläisinä, ikäänkuin vielä täynnä niitä lapsellisia
+jäseniä, jotka olivat antaneet niille muodon. Isä sitaisi hihoja ja
+asetteli viimeksi lakkeja nauloille. Sylvi tuli hänen eteensä ja kysyi
+kädet ristissä:
+
+— Mitä on tapahtunut? Etkö nyt voi sanoa, pitääkö minun nyt todella
+juosta tuonne ulos etsimään veritekojesi jälkiä?
+
+Kääntymättä vaimoonsa päin isäntä puhui:
+
+— Ei mitään ole tapahtunut. En ole kirjuria nähnytkään sittenkuin
+tuolla salissa aamulla. Kiivastuin. En ollut osannut arvata.
+
+Laurin päällystakista puuttui ripustin. Isä etsi sitä suurin, kankein
+käsin. Kun ei hän sitä löytänyt, vei hän vaatteen valoa kohti, ja
+nähtyään että ripustin oli poissa, asetti pienen harmaan takin
+hihastaan naulalle.
+
+— Sinä tarvitsit herrasrakkautta, sanoi hän siinä askarrellessaan. —
+Minä pidin sinusta talonpoikaisella tavalla.
+
+Takki putosi, vetäen muita tavaroita mukanaan, ja isä kumartui maahan.
+Sylvi viipyi kädet puserruksissa rintaa vasten hänen edessään. Hänen
+silmänsä alkoivat yhtäkkiä suurina tuijottaa miehen väkeviin hartioihin.
+
+— Ettäkö sinä olisit pitänyt minusta! huudahti hän. — Sitä minä en usko.
+
+— Niin se kumminkin on ollut. Minä en osannut toisella tavalla. Minulla
+oli vain se talonpoikainen rakkauteni.
+
+Aviopuolisot viipyivät siinä lastensa vaatteiden ääressä, työ kun ei
+tahtonut valmistua isältä. Sillä sitä myöten kun hän sai vaatteet
+nauloihin, putosivat ne. Niitä oli paljon: päällystakkeja, lakkeja,
+huiveja ja pieniä, nuoralla yhteen solmittuja kintaita. Tuntui siltä
+kuin nämä mykät esineet, joissa lapset olivat huppuroineet lumihangessa
+ja kelkkamäessä, olisivat vedonneet vanhempiin ja käskeneet heitä
+muistamaan lapsia.
+
+— Rakkaat Sylvi ja Toivo, sanoi Alma, taistellen kyyneliään vastaan, —
+me olemme kaikki niin puutteellisia. Antakaa toisillenne anteeksi ja
+koettakaa elää onnellisina yhdessä.
+
+Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Vaatteetkin pysyivät paikallaan,
+ikäänkuin nekin jo olisivat alistuneet kohtaloonsa. Suonet paksuina
+tummaa verta kääntyi isäntä huoneeseen päin, tuli vaimoonsa katsomatta,
+matkalaukkunsa ääreen, työnsi irralliset tavarat osastoihin molemmin
+puolin ja kantoi laukun huoneeseensa. Hetken seisoi Sylvi ääneti,
+sitten rupesi hän nauramaan ja nauroi niin että kyyneleet tulivat
+silmiin:
+
+— Ettäkö sinä olisit pitänyt minusta!
+
+Ja hän parkaisi samat sanat uudelleen.
+
+Kaikuna kuului seinien takaa vastaan jokin ääni. Mutta se ei ollut
+naurua. Se oli pienen lapsen itkua. Äiti kuuli sen heti ja läksi
+nopeasti ääntä kohden. Keittiön ovi kolahti, hetken kuului seinäkellon
+tikutus. Sitten läiskähti ovi lukkoon.
+
+Riikka tuli veljensä huoneen kynnykselle ja sanoi lämpimästi:
+
+— Kai sinä nyt tuletkin meille. Et suinkaan sinä rupea täällä olemaan.
+
+— Tulen. Menkää te edellä. Minä tulen perässä.
+
+— Minä teen vuoteen valmiiksi, sanoi Riikka ja katkeruus hänen
+mielestään suli sulamistaan, kun hän nyt sai jonkun holhottavakseen. —
+Kyllä kai lapsetkin sitten otetaan Tuunaan. Ainakin Irja.
+
+Alma ei olisi tahtonut lähteä ilman veljeään. Äskeinen pelästys oli
+hänellä liian tuoreessa muistossa. Toivo vaati kuitenkin jyrkästi heitä
+menemään. Hän muistutti myöskin, etteivät he kotona sytyttäisi tulta.
+
+Tuunan tyttäret tulivat siis ulos äskeiseen raakaan pimeyteen ja
+tämä pimeys oli nyt entistä äänekkäämpi. Se vuoti kuin seula. Tullen
+pitkissä riveissä sekä tien leveydeltä että sitä pitkin miehet puhuivat
+ja remusivat. Mustina rykelminä heitä seisoskeli siellä täällä. Naisten
+äänet soivat kimeinä seasta. Huoneiden pimennossa häälyi jotakin,
+epämääräisesti äännähdellen. Sylikkäin kulkevat parit sinne olivat
+ajelehtineet, etsien yksinäisyyttä ja suojaa.
+
+— Minne helvettiin se Pietikka jäi? kuului yhtäkkiä Mäkimatkan riihen
+edestä.
+
+— Oikein Pietikka puhui, ennen ei asiat selvene ennenkuin täällä
+tehdään lihaa, ja läjittäin! kuului vastaan.
+
+Se oli aivan kuin Mäkimatkan muonarengin, Salenjuksen, ääni.
+
+— Läjittäin! vastattiin useista suista.
+
+Alma pusersi harmaata villahuivia suutansa vasten ja tuli takaapäin
+juoksujalan Riikan vierelle.
+
+— Kuuletko mitä ne sanovat? kuiskasi hän. — Mitä ne saattavat
+tarkoittaa? Mistä lihanteosta ne puhuvat?
+
+— Mistä minä voin tietää.
+
+— Oliko se Salenjus?
+
+— Kuulithan sinä sen yhtä hyvin kuin minäkin.
+
+— Ei suinkaan se sentään ollut Salenjus. Hänhän on niin hyväluontoinen.
+Eivätkä ne kai puhuisi noin julkisesti, jos tarkoittaisivat jotakin
+vaarallista... Kuules, jos ne tekevät pahaa Toivolle.
+
+— Jo sinä nyt olet hullu. Pahemmassa vaarassa kai sinun Lennarttisi on.
+
+— Lennartti, joka vaan ajattelee työväen parasta... Niin, niin, sinä et
+tiedä...
+
+— Niin kai...
+
+Mäkimatkan puodin kulmalle pysähtyi kaksi miestä. He sytyttivät
+tulitikun ja sitten paperossin. Heidän äänekäs keskustelunsa vaikeni
+yhtäkkiä, nähtävästi he aikoivat päästää naiset ohitse. Riikka tunsi
+Nikkari-Eetin korkeissa saappaissaan. Toisella miehellä valui tukka
+pörrönä otsalle. Hänellä oli mustat pienet viikset ja ulkonevat
+hampaat. Alma kiiruhti ohitse tervehtimättä, mutta Riikka tuijotti
+miehiin tutkivasti ja sanoi:
+
+— Iltaa.
+
+— Iltaa, vastasi Nikkari-Eeti, vetäen lakin toiselle korvalleen.
+
+— Iltaa, iltaa, sanoi vieras mies, lakkiinsa koskematta ja kysyi
+samassa toveriltaan: — mitä yösiippoja ne olivat?
+
+Tähän sanoi Nikkari-Eeti hiljemmin:
+
+— Päiväsiippoja ne vain ovat. Tuon Tuunantalon tyttäriä, toinen
+vanhapiika, toinen kihlattu rikkaalle. Heidän isälläänhän Johanssonni
+palvelee... Salarikkaita ovat.
+
+Kun sisarukset olivat päässeet puukujan päähän, kääntyi Alma
+katsomaan taakseen. Miehet seurasivat kivenheiton päässä. Mäkimatkan
+vinttikamarissa saattoi taas erottaa peitetyn ikkunan syrjällä
+valojuovan.
+
+‒ He tarkoittivat meidän Johanssonnia, sanoi Alma. Riikka vaikeni.
+
+— Minkätähden mahdetaan Mäkimatkassa valvoa?
+
+— Miksi eivät sitten saisi valvoa. Eihän Mäkimatkan herroilla ole
+aamulla kiirettä työhön.
+
+— Sanoitko Arvon taas olevan kotona?
+
+— Kuuluu olevan. Sittenpähän kai taas kertoo uutisia ja esittää
+suunnitelmia — onko hänellä koskaan puutetta niistä.
+
+‒ Kuinka sinä voit olla niin kova Arvolle?
+
+‒ Se ei kuulu kehenkään. Saattehan te muut häntä hemmotella minkä
+jaksatte.
+
+‒ Minulla on niin paha olla.
+
+‒ Ja minkätähden sitten pitäisi olla hyvä.
+
+He kulkivat ääneti kujan päästä päähän ja näkivät, että Johanssonnin,
+Tuunan muonamiehen mökissä, myöskin oli valoa. Mikä ihmeellinen yö
+tämä olikaan? Koko metsänlaita oli täynnä pieniä valoja. Johanssonnin
+asumuksen taakse vetäytyi kokonainen jono työväenkoteja ja joka ikkuna
+tuikki. Talot olivat pimeinä, mökit valvoivat.
+
+Tuunan takapihan portista tuli nyt köytenään venäläisiä sotamiehiä,
+paperossiaan sytytellen ja huppuroiden lumessa. Sisarukset menivät
+pääportista ja kohtasivat pihamaalla ilosta hyppelevän nuoren Mustin.
+Koiraan oli tarttunut sotamiesten vaatteiden haju. Riikka työnsi
+sen luotaan, mutta Alma vastasi sen mielistelyyn. Hetkisen vanhempi
+sisar, etsien avainta alushameensa syvästä taskusta, seisoi portailla,
+ikäänkuin kootakseen ajatuksensa ja vakuuttaakseen itselleen, ettei
+hän nähnyt vain jotakin outoa unta. Hän johdatti mieleensä, että
+seisoi kotipihallaan, että ryssät juuri olivat lähteneet heidän
+navettatyttöjensä huoneesta; että hänen veljensä vaimo tänään oli
+tavattu everstin kirjurin polvella; että joku Pietikka Kankaan
+kirkonkylän työväentalolla oli puhunut lihanteosta; että Nikkari Eeti
+oli maininnut heitä, tuunalaisia, salarikkaiksi. Sitten hän varovasti
+pisti avaimen reikään ja kiersi auki oven.
+
+Salarikkaita — olisiko isällä ollut jossakin rahoja? Ihmiset eivät
+tietäneet miten paljon emännän sairaus ja Eino-Ilmarin koulunkäynti
+tulivat maksamaan. Eikähän isä koskaan suostunut ottamaan tuotteistaan
+niitä hintoja, mitä muut. Eikähän heillä Tuunassa maanviljelys ollut
+sillä kannalla, että se olisi tuottanut. Isä pelkäsi aina sielunsa
+puolesta. Tärkeintä on säilyttää sielunsa tahraantumatta. Mammona on
+vaarallinen — niin hän saarnasi, eikä tulla rikkaiksi sillä tavalla.
+Mutta tätä eivät ihmiset ymmärtäneet.
+
+Riikka istuutui sänkynsä laidalle pimeässä ja veti saappaat jalastaan.
+Sitten hän sukkasillaan haki lakanat ja meni Eino-Ilmarin huoneeseen
+valmistamaan vuodetta vanhemmalle veljelleen. Hän liikkui varmasti kuin
+unissakävijä. Nämä paikat olivat niin tuttuja.
+
+Vuodetta tehdessään hän taas palasi siihen äskeiseen. Sellainen kaunis
+koti kuin Toivon ja Sylvin... Se oli ollut niinkuin nukkekaappi.
+Torneja rakennuksen sekä sivustoilla että keskustalla, sohvat silkillä
+ja sametilla päällystetyt, kauniita käsitöitä joka pöydällä ja joka
+nurkassa, leveitä hyllyviä sänkyjä, mattoja, joihin jalka uppoaa kuin
+suohon, soittokoneita salissa kaksittainkin, lasikuisteja, kultaisia
+kehyksiä taulujen ympärillä — ja rikki piti vaan kaiken menemän. Siellä
+oli salissa sekin keltainen sohvatyyny, joka oli tullut maksamaan
+seitsemänkymmentäviisi markkaa. Puolen vuotta oli Sylvi neulonut
+orvokkeja ja perhosia, jotka sitä koristivat.
+
+Riikka tunsi yhtäkkiä vihaavansa Sylviä tuonkin kauniin sohvatyynyn
+takia. Hän vihasi häntä kattokruunujen, pitsitettyjen paitojen,
+kauniiden kahvikuppien ja teelusikkain, suurten ikkunain ja tornien,
+samettipuserojen ja hienojen vaatteiden takia. Heillä Tuunassa
+olivat nämä lakanatkin näin karkeat ja painavat. Eikä yhtä pitsiä
+ollut koskaan ollut Riikan paidan pääntiessä. Ei yhtä pehmeää sohvaa
+heillä Tuunassa ollut. Matto Eino-Ilmarin keinutuolissa oli talon
+ainoa kaunis esine. Ikkunat heillä olivat pienet ja vihertävää lasia.
+Hänen kävi kateeksi kaikkia ihmisiä, joilla on kaunista. Hän tahtoi
+Tuunassakin nähdä navetan paikalla kauniin uuden päärakennuksen, jossa
+olisi punainen katto ja torneja ja parvekkeita. Hänen teki mieli
+pistää jalkansa valkoisiin kenkiin, sellaisiin, jommoiset Sylvillä
+oli, ‒ hänen teki mieli sohvia, sohvatyynyjä ja valokuva-albumeja.
+Sentähden ei Arvo ollut koskaan oikein häneen kiintynyt, kun hän oli
+niin huonoissa vaatteissa ja kun heillä oli niin vanhaa ja rumaa.
+Sentähden Arvo oli juonut... joskus... ettei hän voinut lapsuutensa
+ystävään ainiaaksi kiintyä. Sentähden ei Arvo asettunut eikä
+suorittanut tutkintoja, ettei hän ollut voinut lapsuutensa ystävään
+pysähtyä. Silloinkin Sylvin ja Toivon häissä, kun he ensimmäisenä
+morsiustyttöparina astelivat morsiamen ja sulhasen jäljessä, oli
+Riikalla ollut vaivainen vanha tummanvihreä puku — ja kaikki muut tytöt
+olivat olleet valkoisissa. Hän vihasi noita muita tyttöjä. Hän vihasi
+kaikkia, joilla oli kauniit vaatteet ja pitsiä paidanpääntiessä. Hän
+vihasi isäänsä, joka ankarin silmin oli vartioinut tyttäriensä askelia.
+Hän vihasi itseään, joka oli totellut isää eikä lähtenyt maailmalle
+itse ansaitsemaan leipäänsä ja kulkemaan omia teitään. Eino-Ilmari oli
+pidellyt häntä täällä. Ja Eino-Ilmari piteli häntä yhä. Mutta entä
+jos poikakin alkaisi kärsiä tämän kotoisen elämän köyhyydestä? Entä
+jos hänkin joskus tulisi syyttämään isäänsä ja tätiään siitä, ettei
+hänellä ollut ollut ympärillään kauneutta ja mukavuutta. Entä jos
+hänkin ymmärtäisi, mikä ero oli Ollin kodin ja hänen kotinsa välillä.
+Jos isällä oli rahoja, niin teki hän väärin, peräti väärin kiusatessaan
+heitä kaikkia tällaisessa köyhyydessä. Tätäkään Eino-Ilmarin huonetta,
+eihän sitä voinut miksikään saada, kun oli vain nämä tummat puutuolit
+ja vanha sänky... Olisi ollut sohva ja siinä sinikukallista kangasta...
+
+Yhtäkkiä Riikan katse pysähtyi ja hänen mielensä hyrsky niinikään.
+
+Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.
+
+Ne sanat olivat seinällä pojan vuoteen yläpuolella. Ja tällaisia
+ajatuksia ajatteli pojan kasvatusäiti, Kankaan »kirkkoväärti», ihminen,
+joka sanoi Vapahtajaa Herrakseen ja Mestarikseen.
+
+Riikka Tuuna pusersi kädet tuolinselustaa vasten ja tunsi kipeää
+katumusta. Kyllä piti olla kärsivällisyyttä taivaallisella Isällä
+jälleen ottaessaan vastaan sellaisen kivikovan sydämen. Oi hyvä Jumala,
+hyvä Jumala — oliko ihmisen mahdotonta elämässään päästä synnistä ja
+aina uudistuvista synnin ajatuksista. Mikä olikaan ihminen? Mitä hänen
+sydämensä? Mitä oli maailman koreus? Katoava pilvi vain. Mitä olivat
+elämän vuodet? Kulkijan lyhyt vaellus kohti kotia. Majapaikkoja vain
+olivat maalliset kodit, ykskaikki oliko niissä sohvatyynyjä vaiko
+puutuoleja. Jeesuksen silmäin eteen ma syntisraukka lankean...
+
+Riikka Tuuna lyyhistyi tuolille. Olisipa hän saanut lohkenemaan
+rinnastaan yhdenkin kyyneleen. Mikä hänet oli näin kovettanut. Paha on
+ihmisen sydän.
+
+Alma oli jo riisuutunut ja makasi peitteen alla. Vanhempi sisar
+laskeutui vaatteissaan vuoteelleen ja kuunteli kellon tikutusta seinän
+takana. Hiljaisuus oli nyt syvä ja tiivis ikäänkuin maailma tuolla
+ulkopuolella olisi alkanut mennä uneen. Vähitellen hiljeni Riikan
+rinnassa ja hänen sydämensä viipyi ääneti Vapahtajan jalkain juuressa,
+epätasaisesti sykkien myrskynsä jälkeen.
+
+Mutta nyt oli tullut nuoremman sisaren vuoro. Hän tukahdutti tällä
+kertaa kyyneliään peitteen alla. Hän rakasti Lennartti Mäkimatkaa.
+Pelkkä ajatus, että hän jostakin syystä hänestä eroaisi, saattoi hänet
+levottomaksi. Myötä- ja vastoinkäymisessä hänen rakkautensa kestäisi.
+Ainoastaan eroa ei hän kestäisi. Jumala oli antanut heille tämän
+rakkauden. Olisi rikos Jumalaa vastaan heittää se pois. Mutta entä
+Lennartin? Kysymys koski häneen ja kuitenkin se nousi hänen huulilleen.
+Kestää, kestää! toisteli hän kiihkeästi mielessään ja hänen sydämensä
+lyönnit olivat raskaat ja tuskalliset.
+
+Yhtäkkiä kuului ulkoa liikettä. Tällä kertaa aivan selvästi.
+Lumikimpale lensi ikkunaan ja litistyi keskelle ruutua. Riikka nousi
+mennäkseen avaamaan veljelleen. Silloin tunsi hän ikkunan alla miehen,
+jonka hän aina olisi erottanut kaikkien muiden joukosta: hän tunsi Arvo
+Mäkimatkan.
+
+Hänen poskensa olivat heti täydessä palossa. Hän muisti, että hänen
+yllään oli ruma paksu toppatakin, lyhyt vanha arkihame ja nämä väljät
+saappaat, joihin mahtui tukollinen heiniä. Onneksi oli pimeä. Tai vielä
+parempi: hyvä, että Arvo näki hänet koko hänen rumuudessaan ja piti
+suunsa kiinni. Veri kiehuen jäsenissä avasi hän äänettömästi oven ja
+kuiskasi jo kynnykseltä:
+
+‒ Mitä sinä nyt... keskellä yötä. Kaikki ovat nähneet sinun tulevan...
+Pitäisihän sinun tietää... Missä Toivo on?
+
+Riikka kuuli tutun naurun ja näki pimeässäkin tutut huulet avonaisina.
+Hän tunsi myöskin miehen käden tarttuvan ranteeseensa ja oikaisi heti
+kätensä jännittyneeseen epäystävälliseen asentoon. Arvo kulki eteisissä
+ja ovissa yhtä kotoisesti kuin Tuunan omat väet. Riikka riuhtoi turhaan
+irti kättään. Hänen suunsa oli täynnä epäystävällisiä sanoja. Mutta
+hänen sydämensä nyyhki onnellisena, lämpöisenä ja kiitollisena.
+
+— Päästä irti... kuuletko... mitä sinä minusta tahdot?
+
+Niin sanoivat huulet. Sydän sanoi: minun on hyvä... pidä kiinni...
+lämmitä... Minun on hyvä.
+
+Ikäänkuin mies olisi kuullut tämän mykän puheen, kuljetti hän vastaan
+ponnistavan tytön saliin ja sulki oven. He seisoivat pimeässä
+murattiköynnösten alla, jotka kuin porttikaaret kiertelivät katossa.
+Arvo piteli tytön molempia käsiä ja katseli häneen, koettaen tulla
+häntä lähemmäs. Riikka ponnisti vastaan.
+
+— Mistäs sinun käsiisi nyt on tullut tällainen voima, nehän eivät
+koskaan ole tehneet työtä.
+
+Arvo veti tytön vastahakoiset kädet rintaansa vasten ja naurahti.
+
+— Nyt aion suorittaa jotakin.
+
+— Jonkin tutkinnon? Minkä? Ehkä arkkitehdin... tai runoilijan... tai...
+tuhattaiturin! Se on kai varmin se viimeinen!
+
+— Minä aion matkustaa.
+
+— No... ainahan sinä matkustelet...
+
+— Me matkustamme yhdessä Toivon kanssa.
+
+— Matkustaako Toivo?
+
+— Katsotko, että hän sitten voi olla täällä?
+
+Riikka vaikeni ja hänen vielä äsken riuhtovat kätensäkin olivat aivan
+hiljaa Arvo Mäkimatkan käsissä.
+
+— Kuule, kuiskasi nuori mies, sillä lämpöisellä äänellä, jota ei ollut
+kenelläkään muulla maailmassa, — emmekö nyt tekisi sovintoa?
+
+— Emmehän me ole riidassakaan, ärtyi Riikka taasen.
+
+— Ei, mutta emme ole kihloissakaan, niinkuin meidän pitäisi olla.
+
+— Ja vieläkö pitäisi! Minä, tällainen ruma vanhapiika ja kaunis, pulska
+Mäkimatka...
+
+— Siitä on jo toistakymmentä vuotta, puhui Arvo hiljaa, — kun minä
+sinua pyysin ensimmäisen kerran. Sitten olen pyytänyt uudestaan ja
+uudestaan, milloin paremmalla, milloin huonommalla menestyksellä...
+
+Riikka Tuunan rintaa pusersi vuosikausien toivojen ja pettymysten
+paino. Se tukahdutti häntä niin ettei hän saanut sanaa suustaan.
+
+— Minä tiedän, jatkoi mies, — olen sinut monet kerrat pettänyt, sitä
+sinä tahdot sanoa. Ja kuitenkaan en ole sitä tehnyt. Sydämessäni en
+ole. Katso, en ole sinusta koskaan päässyt irti, vaikka kuinka olen
+koettanut...
+
+— Koettanut olen minäkin! tyrskähti kuin kuuma suihku tytön rinnasta.
+
+— Etkö ole päässyt! huudahti Mäkimatka ja tarttui hänen hartioihinsa.
+
+— Olen, sanoi Riikka ikäänkuin hän olisi lyönyt sydämensä veräjän
+selkoselälleen, ja suoristi selkänsä. — Minä olen taistellut itseni
+sinusta irti. Pala palalta. Minä olen sammunut, minä...
+
+— Se ei ole totta! Ja tänä iltana täytyy meidän välimme selvitä. Katso,
+minä matkustan.
+
+— Silloin, kun sinä...
+
+Riikka Tuuna alkoi, mutta vaikeni.
+
+— Minä tiedän mitä sinä tahdot sanoa, osaan sen ulkoa...
+
+— Silloin kun näin sinut humalaisena... Ja silloin kun sinä
+tanssissa... niin, niin, silloin — osaat sen ulkoa, mutta saat aina
+kuulla sen uudelleen, kun alat minulle puhua näistä asioista, joista ei
+kuitenkaan tule valmista.
+
+— Niistä täytyy nyt tulla. Kerran sinä lepäsit rentona minun rintaani
+vasten, kerran olet sydämelläni unohtanut kaikki — silloin keväällä,
+kun muuttolinnut lensivät päämme päällitse. Minä olin silloin poikanen
+ja sinä olit sairas tyttö. Siitä asti sinä olet ollut minun.
+
+Riikka Tuuna pani molemmat kätensä hänen rintaansa vasten ja työnsi
+hänet luotaan.
+
+‒ Älä koskaan enää puhu minulle tällä tavalla, Jumala varjelkoon
+minua olemasta heikko. Kymmenet kerrat olen antanut anteeksi ja
+tahtonut unohtaa. Sinä lupasit pysyä määrätyllä työalalla, valmistua
+ja suorittaa tutkinnot. Sinä muutit yhä uudelleen alaa. Sinä joit,
+vaikka olit luvannut minulle... Sinä rakastelit, vaikka olit luvannut
+minulle... Minun toivoni kuoli, minun uskoni kuoli... ja minun
+rakkauteni myöskin.
+
+He vaipuivat kumpikin istuimelleen ja heidän ympärillään tuntui olevan
+lumiaavikko, niin kylmää oli. Tumma muratti kiersi aution valkoisen
+salin kattoa. Kahden ihmisen raskaat, huokauksentapaiset hengenvedot
+vuorottelivat pitkän välimatkan päässä toisistaan.
+
+— No niin, sanoi nuori mies vihdoin ja nousi, — sinä olet kai oikeassa:
+en ole sinua ansainnut. Aika kuluu, veljesi on heti täällä.
+
+— Miksi sinä jätit minut vanhenemaan ja rumenemaan! parahti Riikan
+sydän hiljaa ja kipeästi.
+
+— Minulle sinä et koskaan tule vanhaksi ja rumaksi. Sinä olet aina se
+sairas tyttö, joka minun käsivarsiltani katseli kurkia ja parani.
+
+Riikka Tuuna puserteli käsiään vastatusten niin että niihin koski.
+
+— Ah, minun on niin ikävä! pääsi häneltä äänettömästi.
+
+Arvo Mäkimatka ei sitä kuullut. Hän sytytti paperossin ja astui Riikan
+eteen.
+
+— Minun täytyy pitää kiirettä. Katso, sinä Tuunan tytär, minä rakastan
+sinua, minä olen koettanut siitä päästä, mutta en pääse. Sinulla
+on sellaiset silmät, että joka kerran on katsellut niiden pohjaan,
+ei niitä unohda. Minä katsoin varhain, silloin keväällä, kun olin
+poikanen. Sinulla on jalot keltaiset silmät, omituiset, viisaat
+silmät... Jumala panee usein viininsä niin hauraihin ja raihnaisiin
+maljoihin. Minä olen niitä ihmisiä, joiden henki on altis, mutta liha
+heikko. Sydämeni levottomuudessa minä olen etsinyt ja hapuillut. Ja nyt
+minä lähden.
+
+Riikka havahtui.
+
+— Mitä varten Toivo sitten matkustaa?
+
+— Mutta Riikka Tuuna, kuinka hän voisi jäädä tänne!
+
+— Pitääkö tähän matkaan sitten todella uskoa?
+
+— Ole vain uskomatta. Mutta ennen aamun koittoa ottaa veljesi hevosen,
+joka ilman ohjaajaa löytää kotiin.
+
+— Kaikkia joutavia, taisteli Riikka vastaan. — On toki talossa miehiä
+kyytiin. Ja lähden vaikkapa minäkin. Jos kerran matkan täytyy tulla.
+
+— Ei. — Arvo astui aivan lähelle häntä. — Sinä et saa tietää tästä
+matkasta.
+
+— Kuinka minä sitten en tietäisi, koska itse olet siitä minulle puhunut.
+
+— Ei, sinä rehellinen sielu, sinun täytyy valehdella, ettet tiedä,
+sillä...
+
+— Sitä minä en tee. Minä en valehtele. Mitä minulle sitten jäisi. Jos
+te lähdette rehellisille retkille, niin mitä siinä on salaamista.
+
+— Jyväkin itää salassa, sinä paha tyttö. Jos revit sen ylös, niin olet
+sen tuhonnut. Jos kerrot meidän lähteneen, niin meidän käy huonosti...
+
+— Miten huonosti? Miksi? Mitä minä nyt menisin sitä kertomaan. Mutta
+jos kysytään, niin en suinkaan valehtelemaan rupea.
+
+Arvo ei enää nauranut.
+
+— Sinun täytyy. Kerron sinulle, jos säilytät salaisuuteni. Sano, ettet
+mitään tiedä.
+
+— Mutta minä en voi valehdella.
+
+— Hyvä, sitten en kerro mitään. Ehkä Alma ei ole niin arka. No, oletko
+nyt tyytyväinen.
+
+Riikan sydäntä vihloi. Hän ei enää loukkaantunut ivasta Arvon äänessä,
+mutta hän tunsi kauhulla lukinneensa itseltään tien heidän yhteiseen
+salaisuuteensa.
+
+— Et tule tietämään mitään muuta kuin että yöllä helmikuun
+kolmattatoista päivää vastaan nähtiin Kankaan kirkolta päin reen
+ajavan viittatietä Tuunanselkää pitkin asemalle päin. Reessä oli kaksi
+miestä...
+
+— Ja minne te lähdette? pääsi Riikalta ajattelematta.
+
+Arvo rupesi nauramaan.
+
+— Sitähän sinä et voi saada tietää, jotta rehellisesti saattaisit
+sanoa, ettet mitään tiedä.
+
+Riikka tulistui.
+
+— Ja onko se sinusta niin ihmeellistä, jos joku ihminen edes
+hiukan koettaa pitää itseään totuuden puolella, kun kaikki nykyään
+valehtelevat.
+
+— Ei ole, koeta vaan pysyä totuudessa, jos voit. Mutta nyt kestää
+tilinteko veljesi ja minun sisareni välillä jo liian kauan. Meille
+tulee vähitellen kiire.
+
+He astuivat kumpikin ikkunaan ja tuijottivat ulos. Riikka tunsi, että
+jos tahtoo saada sovinnon sanan jäämään heidän välilleen, niin se nyt
+on lausuttava. Hänen sydäntänsä pakotti kuin kipeää paisetta. Kauheaa
+tulee olemaan jäädä sovittamattomaan mielialaan, jos Arvo viipyisi
+matkalla. Mutta tämä on tietenkin taasen hänen oikkujaan ja kujeitaan:
+tietenkin hän matkustaa Helsinkiin joksikin viikoksi ja ilmestyy sitten
+taas Mäkimatkan vinttikamariin. Sellaistahan se aina on ollut. Juuri
+näin hän ennenkin on pelotellut matkoilla ja lepytellyt tulevilla
+tutkinnoilla. Riikassa leimahti uudelleen suuttumus, kun hän tätä
+muisteli. Ja vielä kerran hän tässä antaisi itseään pettää ja heltyisi
+ja taipuisi ja jättäisi Arvon siihen luuloon, että hän on tyytyväinen.
+Ei! Näin hän päätti tahdollaan, mutta sydäntä poltti ja vihloi. Hänen
+on mahdoton elää, jos Arvo lähtee ilman sovinnon sanaa. Hän menehtyy.
+Hän ei voi! Mutta jalat veivät häntä jo ovea kohti, pois sovinnosta.
+
+— Täytyy kai laittaa herroille vähän evästä? sanoi hän kylmästi.
+
+Ei, hän on sairas, hän lyyhistyy tähän paikkaan! Hänen sydämensä
+pakahtuu!
+
+Mutta hänen oikea kätensä avasi hiljaa oven ja pani sen jälleen kiinni.
+Kylmässä eteisessä se kohosi siihen minne kyynel hersyy, mutta kyyneltä
+ei lohjennut.
+
+Toivo oli jo tullut. Hän puheli Alman kanssa heidän huoneessaan. Tuska
+Riikan sydämessä helpotti hiukan. Hän päätti lausua Arvolle sovinnon
+sanan. Hän päätti kuiskata hänelle, että hän on hänen omansa. Kun
+Arvo palaa matkaltaan, menevät he naimisiin. Sillä Arvo on oikeassa:
+eivät ikinä he toisistaan pääse. Koko tämä rakkaus on mahdoton, mutta
+Arvo on siinä aivan oikeassa: he eivät voi unohtaa toisiaan. Riikka
+oli neito, kun Arvo oli poika, suhde ei ole oikea. Riikka on ruma ja
+kuiva, hänellä on silmät kuin kauriilla. Mutta jos Arvo on hullu ja
+pitää niistä, niin...! Parhaimman elämänsä he jo ovat kuluttaneet
+taistelemalla toisiaan vastaan. Heillä on kiire. Heidän rakkautensa
+on Jumalan lahja. Tämän hän vielä sanoo Arvolle. Heti, kun Arvo tulee
+tänne. Miksei hän jo tule? Jumala panee joskus kalliin viininsä
+niin hauraaseen maljaan. Ihana on tämä hauras malja, ihana on Arvo
+Mäkimatka. Miksei hän jo tule?
+
+— Niin, sanoi Toivo, — Arvo on kai jo kertonut sinulle meidän
+matkastamme. Täytyy kiirehtiä. Pian tuntuu päivän salo. Minä olen jo
+tässä puhunut Almalle.
+
+— Ei Arvo mitään ole kertonut, sanoi Riikka nopeasti.
+
+— Minulla ei ole enää aikaa puhua. Alma saa kertoa sinulle, jos vaan
+pidät kaikki salassa. Tai emmehän me oikeastaan itsekään tiedä minne me
+menemme. Onhan se meidän vanha hevonen monta kertaa yksinään löytänyt
+kotiin?
+
+Alma oli pukeutunut ja meni houkuttelemaan sisään koiraa. Hän itki
+kaiken aikaa hiljaa. He liikkuivat kaikki kuin sokeat, pidellen käsiä
+edessään.
+
+Sokeana seisoi heidän edessään koko tulevaisuus. Ei askeleen alaa
+voinut nähdä eteenpäin.
+
+Porstuan ovessa törmäsi Riikka yhtäkkiä Arvoa vastaan. Tyttö tunsi,
+että viimeinen hetki nyt oli käsissä. Viimeisen kerran he nyt olivat
+kahden. Hänen sydämensä täytti lyönneillään koko hänen olentonsa. Arvo,
+puhu, ota minut, auta minua! huusi ääni hänen sisimmässään. Mutta
+huulet pysyivät mykkinä. Arvo ei sanonut mitään. Toivo tuli ovesta.
+
+— Onpa hyvä, että on pilvessä, sanoi hän ja läksi ulos.
+
+— Odota, sanoi Arvo ja läksi hänen mukaansa.
+
+Riikka painoi päänsä oven pihtipieltä vastaan. Nyt se kauhea tapahtuu:
+sovinnon sana heidän välillään jää lausumatta.
+
+Hän viipyi kuin tunnottomana tuskansa kourissa. Vihdoin jokin melu
+herätti hänet. Koira oli vingahtanut. Silloin hän pakotti itsensä
+liikkeelle ja riensi Alman luo. Viipyisivätkö pojat kauankin poissa?
+Eivätkö tietäneet? Toivo sanoi, etteivät he voi palata. Mitäs se
+sellainen sitten merkitsi? Olivatko he tehneet jotakin, jota heidän
+täytyi pakoilla? Oliko Toivo sittenkin? Ei, ei. Mutta niin Toivo
+vakuutti, etteivät he tule koskaan.
+
+Alma purskahti taasen itkuun, pää koiran niskaa vasten.
+
+Eikö koskaan?
+
+Niin Toivo vakuutti.
+
+Mutta sehän on mahdotonta!
+
+Niin Toivo vakuuttaa.
+
+Oli kuin jäätävä koura olisi tarttunut kiinni Riikan sydämeen. Lyönnit
+harvenivat niinkuin kuolevan sydämen. Hänellä ei enää ollut tarmoa
+eikä ajatuksia. Toivo ja Arvo tulivat ulkoa ja sanoivat hänelle
+hyvästi. Alma ei voinut jättää koiraa, koska se olisi vinkunut, vaan
+kuljetti sitä mukanaan kaulanauhasta. He seisoivat kaikki tyttöjen
+huoneessa. Heidän keskellään paloi paperossi niinkuin jonkin hirviön
+silmä. Vuoroin sen hehku valaisi Arvo Mäkimatkan sormia, vuoroin hänen
+huuliaan, joiden yli ruskeat viikset kaartuivat. Tällä hetkellä Riikka
+Tuuna ymmärsi, etteivät hänen huulensa koskaan saisi koskettaa noita
+huulia. Eikä elämässä ollut mitään muuta arvokasta. Ei minkään arvoinen
+elämä enää ollut. Yhtäkkiä hän leimahti elämään ja aikoi heittäytyä
+Arvon kaulaan. Samassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin puraisi
+huuleensa niin että suolainen veren maku tuntui. Toivo ja Alma puhuivat
+joistakin kintaista, jotka Toivo oli ottanut Somerin eteisestä. Riikka
+sekaantui heidän keskusteluunsa ja sanoi ikäänkuin joku toinen olisi
+puhunut hänen suullaan:
+
+— Voitko, Toivo, lähteä sanomatta isälle hyvästi?
+
+— Minun täytyy, vastasi Toivo. — Alma tietää, mitä isälle on sanottava.
+Tämä lähtö tuli nyt näin kiireellinen. Saattaa tapahtua, että viivyn.
+Koettakaa te, tytöt, pitää huolta lapsista. Äiti ei suostu antamaan
+heitä pois. Mutta koettakaa käydä siellä ja pitää heitä silmällä. Jos
+jompikumpi teistä kävisi tapaamassa Ollia. Ettei pelästy. Niin, ja
+Lennartti on ottanut haltuunsa minun asiani. Voikaa hyvin sitten.
+
+Toivokin puhui oudolla äänellä.
+
+— Koska sinä palaat? kysyi Riikka hätäänsä pidätellen. — Koska te
+palaatte...?
+
+— En tiedä. Mutta onhan sitä maailmaa muuallakin. Älkää nyt ruvetko
+siinä itkemään, ettei isä herää. On jo muutenkin meluttu liiaksi. Ja
+näyttäkää, että pidätte suunne kiinni.
+
+Toivo puhui kuin ulkopuolelta itseään, vieraalla äänellä ja vieraalla
+vauhdilla. Vaikea tämä lähtö hänellekin oli.
+
+— Mitä sinä puhut! sanoi Arvo ja naurahti. — Me palaamme. Mutta me emme
+palaa ennenkuin me... tuomme jotakin tullessamme.
+
+— Mitä te tuotte? kuiskasivat tytöt yhdestä suusta.
+
+— No... jotakin hyvää vain!
+
+— Sanokaa Jumalan tähden! rukoili Alma.
+
+— Tuo Riikka ei voi vaieta!
+
+Hätääntynyt parahdus nostatti Riikan rintaa, mutta huulet olivat yhä
+kuin liimatut toisiinsa.
+
+— Sanokaa nyt, pyyteli Alma, — minne te menette ... mitä te tuotte?
+
+— No... vaikkapa — Kevään! kuiskasi Arvo ja jatkoi nopeasti, ikäänkuin
+jäähyväisten pitkittäminen jo olisi alkanut käydä hänellekin
+ylivoimaiseksi: — lähdetään nyt, Toivo.
+
+— Keväälläkö te palaatte? kuiskasi Alma ja piteli kiinni veljensä
+hihasta.
+
+— Ei kai koskaan, sanoi Toivo ja pani lakin päähänsä.
+
+— En mitään minä ymmärrä, sopersi Alma. — En mitään, en mitään.
+
+— Mitä joutavia: tietysti me palaamme, nauroi Arvo.
+
+Hän ojensi nopeasti kätensä tytöille, ensin Almalle, sitten Riikalle
+ja läksi jo ovesta. Alma toisteli ikäänkuin jotakin hokemaa, ettei hän
+ymmärrä mitään. Riikka keräsi viimeiset voimansa ja juoksi miesten
+jälkeen. Hänen täytyi vielä kerran, viimeisen kerran saada painaa
+Arvon kättä. Mutta hän tuli myöhään. Sanoiko Arvo hänelle jotakin?
+Hän oli kuulevinaan hänen lausuvan sanan »leikkitoveri». Sitten ovi
+armottomasti sulkeutui ja hän istui portailla.
+
+Kun hän palasi heidän huoneeseensa, seisoi Alma kasvot ruutua vasten ja
+tuijotti pimeään. Riikka asettui toiselle puolelle pöytää ja tuijotti
+ulos hänkin. Navetta ja tyttöjen kamari olivat kuitenkin edessä, ei
+mitään näkynyt. Oliko Arvo sanonut »leikkitoveri»? Kun olisi saanut
+sen tietää. Se oli sanomattoman tärkeää. Jos se olisi ollut totta,
+olisi koko tämä kuorma siirtynyt hartioilta. Mutta sitä ei voinut saada
+tietää. Kanna kuormaa, kanna, kanna elämän loppuun...
+
+Nyt he varmaan ajavat alas rantatöyrästä... Nyt he ajavat avannon
+ohi. Nyt he jo ovat jäällä. Navetta on tosiaan pahalla paikalla, ei
+mitään voi nähdä. Hänen silmiensä pohjalla poltti, mutta hän tuijotti
+tuijottamistaan.
+
+Nyt oli isä herännyt ja kulki keittiössä. Hänen keppinsä kolisi. Riikka
+irroitti itsensä nopeasti pöydästä, johon hän oli ikäänkuin kasvanut
+kiinni, ja karkasi vaatteineen päivineen vuoteeseen. Hänen kuumat
+silmäkuoppansa jäähtyivät vähitellen, hän odotti ja oli nukkuvinaan.
+Alma tuskitteli koiran kanssa. Isä ei tullut. Askeleet jo etenivät.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja taasen lepäsivät Tuunan tyttäret rinnatusten ja kuuntelivat
+sydäntensä lyöntejä. Suunnattoman pitkä yö alkoi vihdoinkin vaihtua
+aamuksi ja heidän mielenmyrskynsäkin hiljeni vähitellen. Kumpikin
+ajatteli asioitaan, unta eivät he odottaneet. Hitaasti kuluivat hetket.
+Alma oli veljelleen kiitollinen siitä, että hän oli Lennartille uskonut
+asioittensa hoidon. Lennartti oli niin hyvä ja luotettava, Toivo sen
+kyllä tiesi. Pian he viettävät häitä, hyvin pienet häät vain, mutta
+valkoisen puvun Lennartti morsiamelleen tahtoo. Taloja kyllä nykyään
+saa ostaa. Lennartti tahtoo suurta taloa ja Alma pientä. Mutta kyllä he
+toki sopivat.
+
+Riikka Tuuna tunsi autiuden leviävän ympärilleen ja oman itsensä
+hukkuvan siihen niinkuin lumiaavikkoon. Ei mitään tehtävää hänellä enää
+ollut. Eino-Ilmarikin jo oli suuri poika, ja Olli — ehkäpä hän vielä
+oli liiaksi lapsi menehtyäkseen häpeäänsä.
+
+Arvo oli poissa. Tuolla kaukana jäällä Ummen saaren toisella puolella
+liikkui pieni tumma piste. Siinä oli kaikki mitä hän omisti,
+kaikki mihin hänen sydämensä ja mielensä oli kiintynyt. Se eteni
+auttamattomasti. Vaikka hän täällä olisi huutanut loppuun koko äänensä,
+vaikka hän olisi itkenyt maalle silmänsä, vaikka hän olisi väännellyt
+kätensä sijoiltaan, niin ei Arvo olisi tullut. Sovinnon sana oli
+jäänyt lausumatta. Ja näin täytyy elää. Vai oliko Arvo lausunut sanan
+»leikkitoveri»? Suloinen sana, sovinnon sana! Mutta ei saanut tietää
+oliko se lausuttu.
+
+Tänään on sunnuntai ja he menevät kaikki kirkkoon. Riikka taluttaa isän
+sakaristoon ja käy itse sivuovesta vanhalle paikalleen saarnatuolia
+vastapäätä. Kuinka kauan siitä onkaan, kun oli sunnuntai ja hän istui
+kirkossa. Kaukana on koko mennyt elämä. Jokin seinä on pudonnut ja
+jakanut elämän kahtia.
+
+Ikäänkuin ei kohtalokkaan yön vielä sittenkään olisi ollut lupa loppua
+alkoi Alma yhtäkkiä puhua aivan uudesta asiasta. Riikka ei vastannut,
+hän ei kuunnellut, hän ei jaksanut. Mutta Alma jatkoi itsepintaisesti
+ja tarttui vihdoin sisarensa olkapäähän.
+
+— Kuka se oli se mies, jolla oli huopahattu?
+
+— Nukutaan, vastasi sisar äänellä, jolla puhutaan kuoleman unesta.
+
+— Se mies, jolla oli huopahattu?
+
+— Mikä mies?
+
+— Se joka sanoi, ettei hän ole käynyt pitkään aikaan täällä
+kotipuolessa.
+
+— En minä tiedä. Anna minun olla.
+
+— Mutta minäpä tiedän. Minä olen nähnyt hänet. Ja sinä myöskin. Hän oli
+osallisena varkaudessa... silloin, etkö muista... kun Mäkimatkan vanhan
+isännän rahat varastettiin. Näimmehän, kun häntä vankina vietiin.
+Hänhän on Janne Kemppainen.
+
+Riikka Tuuna muisti jo ja heräsi täydellisesti. He olivat kaikki olleet
+tiensyrjässä katsomassa, kun vankeja vietiin. Vanhaa Kemppaista oli
+epäilty murhasta, viinakauppaa hän oli pitänyt, tämän isä. Ja veli,
+Kustaa, poltti vieläkin korvessa. Äiti eli metsämökissään Somerin
+mailla, sellainen likainen vanha eukko.
+
+— Tosiaan, sanoi Riikka ja unohti hetkeksi surunsa.
+
+— Mikähän hänet on tänne tuonut?
+
+— On kai tullut tervehtimään äitiään.
+
+— Joko hänen rangaistusaikansa sitten nyt on mennyt umpeen?
+
+— On kai.
+
+— Kuinka vanhat me silloin olimmekaan?
+
+Mutta Riikka ei enää ajatellut sitä. Hän muisti vain, että Arvo siinä
+kestikievarin pihassa oli kinastellut tuomarin kanssa ja sanonut, että
+Kemppaista olisi pitänyt kohdella kuin sairasta. Heillä oli silloin
+ollut kestikievari Tuunassa ja herrat olivat istuneet eteisessä ja
+odottaneet hevosta. Ja Riikka oli sinne tuonut heille kahvia. Arvo oli
+sanonut, että tällainen rikollinen todistettavasti monessa sukupolvessa
+oli syyntakeeton, yhteiskunta iski harhaan, kun tuomitsi tällaisen
+miehen. Tuomari ei ollut hyvillään, sillä Arvo oli häntä paljon
+nuorempi. Täytyihän yhteiskunnan suojella itseään, sanoi tuomari.
+Kemppainen oli tuomittu hyvin moneksi vuodeksi. Mutta nyt hän siis oli
+vapaa. Oliko hänet armahdettu, vai olivatko nuo monet vuodet kuluneet?
+Mitä Kemppainen todella täällä teki?
+
+— Kyllä hän oli kauhean näköinen, sanoi Alma. — Kyllä hän vielä voi
+varastaa. Kuule, ehkäpä murhatakin?
+
+— Ehkä. Mutta jos vähän saisi tästä vielä unta.
+
+Riikka tahtoi olla rauhassa ajatuksineen. Hänen mieleensä oli taasen
+johtunut kuinka toisenlainen Arvo sentään oli kuin kaikki muut.
+Silloinkin, kun tämä varas tuomittiin, niin hän oli väittänyt,
+että hän oli sairas. Ja todella: mitä hänestä muuta olisi voinut
+tulla, sellaisten vanhempien lapsi kuin hän oli. Mitä oli koko tämä
+paikkakunta nyt, kun Arvo oli lähtenyt? Arvo oli puhaltanut hengen
+kaikkeen. Mitä erilaisimmissa asioissa hän oli antanut neuvojaan. Mitä
+erilaisimmat asiat hän oli pannut alulle. Kuka sitä enää edes muisti,
+että Arvo oli huomannut mikä mainio turvepehkutehdas tulisi Hauveden
+suosta. Aivan ohimennen hän oli sanonut isännille: ryhtykää toimeen,
+siinä on kultakaivos. Nyt siitä jo vuosikausia koko kylä oli nostanut
+turpeensa. Arvo oli toimittanut lämmityslaitoksen kirkkoon, Arvo oli
+käynyt Helsingissä puhumassa ja saanut postin tulemaan tänne viisi
+kertaa viikossa. Sitä ei kukaan enää muistanut. Kaikki, mihin Arvo
+tarttui, rupesi elämään. Kaikkialla missä Arvo oli mukana, oli virkeää.
+Kun hän puuttui, oli hengetöntä. Ja nyt Arvo auttamattomasti menee.
+Mahdotonta! Minne hän menee? Mitä hän aikoo tuoda? Koska hän tulee?
+
+Ei koskaan, sanoi Toivo.
+
+Ei koskaan!
+
+Karmiva kylmyys kulki pitkin Riikan pintaa, kun hän tätä ajatteli.
+Jokin kankeus löi hänen jäsenensä niin ettei hän enää voinut kättä
+liikuttaa. Syvällä hänen surunsa hehkuvan tuhkan alla poltti vielä,
+kuin kekäle pelko siitä, ettei ehkä tämä kidutus ollutkaan tarpeellinen
+ja Jumalalle otollinen. Mutta hän ei jaksanut selvittää itselleen tätä
+asiaa. Häntä väsytti. Kumean tuskansa uuvuttamana hän vihdoin meni
+unenhorroksiin.
+
+He olivat ajavinaan yli Ummen saaren. Toivo ja Arvo istuivat reen
+perällä, Riikka ajoi hevosta. Pajujen varvut raapivat reen syrjiä,
+reki kallistui ja oli kaatumaisillaan. Riikka hyppäsi alas ja piteli
+kiinni laidoista. Yhtäkkiä hän huomasi, että reki oli tyhjä. Hevonen
+pelästyi ja läksi karkuun. Ohjakset valloillaan laukkasi se jo kaukana.
+Mutta taivaan sineä vastaan näkyi lintuparvi, joka tuli etelästä.
+Pyörryttävän korkealla lensivät linnut. Yhtäkkiä putosi yksi ja vaipui
+Riikan jalkojen juureen. Se oli suuri valkoinen lintu.
+
+Kaamea tunne painoi Tuunan tytärtä rinnasta, hän ei voinut huutaa,
+hän ei voinut puhua. Ei päätään hän saanut nostetuksi. Hänen täytyy
+tukahtua.
+
+Huusivatko kurjet?
+
+Se oli kuin hukkuvalle pelastuksen ääni rannalta.
+
+Riikka sai ilmaa keuhkoihinsa, ponnahti ylös ja karkasi suinpäin
+ikkunaan.
+
+Harmaassa aamuhämärässä näki hän keskellä lumista pihamaata venäläisen
+sotamiehen pumppuavan vettä kotinsa kaivosta.
+
+Silloin hän muisti kaikki mitä oli tapahtunut. Hänen veljensä ja
+leikkitoverinsa olivat kaukana. Häpeä oli tullut taloon, häpeä
+Jumalan ja ihmisten edessä. Häpeä painoi kylää, pitäjää, maata. Ilman
+pelastusta, ilman toivoa.
+
+
+
+
+JAA-JAA JA EI-EI
+
+
+Kankaan pitäjäläisillä oli nyt yhteen tullessaan muutakin tekemistä
+kuin pitää puhetta naapureistaan ja kylänmiehistään. Tapahtui paljon.
+Ja pelätä saattoi, että tulisi tapahtumaan vieläkin enemmän.
+
+Pitäjän metsät kaatuivat. Niitä tarvittiin juoksuhautoihin,
+sanottiin. Asemalle ne kuljetettiin, juniin ne pinottiin ja itäänpäin
+ne lähetettiin, kohti jättiläiskaupunkia, joka värisi Nevajoen
+varrella. Kirkonkylä kuunteli pauketta Tuunajärven toiselta puolelta,
+missä suurten talojen metsäalueet sijaitsivat. Maahisten kartanon
+satavuotinen puistokin oli mennyt. Lintuja tuli kaiken syksyä suurissa
+parvissa pohjoista kohti. Jotkut lensivät kuin päästään sekaisin
+latojen seiniä vasten, menivät tainnoksiin ja jäivät sitten räpyttämään
+hangelle kunnes kuolivat.
+
+Parannan talo oli niin kauttaaltaan piiritetty juoksuhaudoilla, että
+pääportaista suoraan piti astua sillalle, joka johti syvän kaivannon
+yli. Ei ollut ihme, että isäntä oli menettänyt järkensä. Vähemmästäkin
+saattoi tulla hulluksi. Sellaiseen kuntoon kuin he emännän kanssa
+olivat talon panneet: karja oli kauttaaltaan jalostettua, monet
+kerrat näyttelyissä palkittua. Ja nyt oli isäntä lähetetty Helsinkiin
+sairashuoneeseen eikä ollut toipumisesta tietoa. Isäntä oli tunkeutunut
+piikkilanka-aitaukseen ja kuvitteli olevansa hämähäkin verkossa. Hyvä
+päällystakki oli mennyt pilalle, kun häntä siitä kiskottiin irti. Ja
+kaikkein kummallisinta oli, että hulluudenpuuska oli tullut hänelle
+juuri kirkosta saavuttua. Isäntähän oli ahkera kirkossakävijä niinkuin
+emäntäkin, ei hänellä ollut mitään syytä säikähtää niistä opetuksista,
+joita kirkkoherra sinä pyhänä antoi. Mutta puolen vuoden aikana
+katsellessaan talonsa hävittämistä oli hän tietenkin niin kiusaantunut,
+että järki meni.
+
+Haapalan isäntä oli pitänyt venäläisille upseereille suuret kemut,
+juottanut heidät niin että he makasivat päiväkausia ja sillä lailla
+pelastanut metsänsä. Maahisten herra koetti samaa keinoa, mutta se
+ei enää tepsinyt: metsä meni, satavuotinen puistokin meni. Maahisten
+kartano piti nyt myytämän. Myytämän piti moni muukin talo. Eikä
+suinkaan velkojen takia.
+
+Kirkonkylä kuunteli tätä kaikkea jännityksellä. Ehkäpä täältä kuitenkin
+oli liian pitkä matka lähettää puut asemalle. Kirkonkylä eli toivossa,
+että se unohdetaan ja iloitsi ensi kertaa kaukaisesta epämukavasta
+asemastaan vesien takana. Siitä asti kuin juna joutui pyyhkäisemään
+pitäjän äärimmäistä kulmaa, oli kirkonkylä kadehtinut takalistoja,
+jotka yhtäkkiä olivat muuttuneet liikepaikoiksi. Nyt se jälleen tunsi
+etuoikeutetun asemansa takalistojen rinnalla. Varmaan ei metsiin
+täällä koskettaisi, varmaan tyydyttäisiin sotilasmajoitukseen. Oli
+toki viidessä sadassa venäläisessä rasitusta tarpeeksi yhden kylän
+osaksi. Kuitenkin painoi uhka alituisesti kirkonkyläläisiä. Kaukaiset
+taivaanrannat muuttivat heidän silmiensä edessä ääriviivoja, muhkea
+Kattilavuorikin kävi kuin miksikin paljaaksi limpuksi. Tätä kaikkea ei
+katsellut ilokseen. Ja sitten tulivat metsien pakolaiset, turvattomiksi
+joutuneet linnut ja huusivat varoittaen. Turhaa oli tulla etsimään
+suojaa tänne kirkonkylään, täällä ajettiin ruutia ilmaan, jollei
+muunkaan tähden, niin huvin vuoksi.
+
+Mäkimatkan nuori agronomi katseli itselleen taloa. Maahisten
+pellot hän kulki poikki ja pitkin, olipa jo herran kanssa puheissa
+huonekaluistakin. Herra lupaili tykkänään muuttaa ulkomaille ja oli
+valmis myymään huonekalustojakin, niin kiusaantunut hän oli. Lennartti
+Mäkimatka piti komeudesta. Alma Tuuna näki vain sulhasensa ilon ja
+iloitsi siitä. Ei Tuunan tyttäriä oltu totutettu koreilemaan, Tuunan
+isäntä, vanha kirkkoväärti oli kätkenyt rahansa, kerrottiin. Minne?
+Sitä ei kukaan tietänyt.
+
+Häpeällisestä elämästä tuli todistuksia peräperään. Huoposella,
+kauppiaalla, oli jo täytynyt panna pois palvelustyttö. Kyllä kai
+Niinimäessä kävisi samalla tapaa. Tuunan pitkä Milja seisoskeli
+alituisesti nurkissa ryssien kanssa. Pian ei pitäjässä enää ollut
+ainoaa säädyllistä naista. Eikähän se ihme ollutkaan, kun suuren talon
+emännätkin, joilla oli isoja lapsia, sillä lailla unohtivat arvonsa.
+Vihdoinkin viimein Somerin isäntä oli huomannut millä kannalla asiat
+olivat. Missä hän nykyään oli? Kuinka hän tällä tavalla viipyi? Tuunan
+vanha Virma oli erään helmikuun päivän ehtoona tullut tyhjänä kotiin
+ja vanhempi tyttäristä oli ottanut sen vastaan ikäänkuin hän olisi
+sitä odottanut. Riikka Tuuna oli riisunut hevosen ja tyhjentänyt
+koko reen, kantaen heinät lampaille, näytti melkein siltä kuin hän
+olisi reen pohjalta etsinyt jotakin. Riikka ei kieltänyt, että hänen
+veljensä oli lähtenyt hevosella. Mutta minne, sitä ei hän sanonut
+tietävänsä. Hän tunnusti senkin, että Arvo Mäkimatka oli lähtenyt
+samalla hevosella. Täytyi pysyä totuudessa, muuten ei ihmisellä ollut
+tukikohtaa. Vanha kirkkoväärti ei paljon udellut. Ainahan Somerin
+isäntä viime aikoina oli ollut matkoilla — hän ei yleensä maininnut
+poikaansa ristimänimeltä, vaan kutsui häntä Somerin isännäksi — niitä
+kauppamatkoja kun hän teki Pietariin. Kunhan hän vain muistaisi pysyä
+erossa keinottelusta. Aika oli petollinen ja ihminen luonnostaan paha.
+Miksei Somerin emäntä käynyt katsomassa? Eikä lähettänyt lapsiakaan,
+vaikkei ollut kylmä? Kukaan ei vanhalle kirkkoväärtille vielä ollut
+ilmoittanut totuutta. Paras olisi tietysti, jos hän pääsisi hautaan
+siinä uskossa, että hänen lastenlastensa äiti oli kunniallinen nainen.
+Mutta tuskinpa saattoi toivoa, että vanhus säästyisi totuudelta.
+Monien muiden — ja suurempien — tapausten pyörteessä hukkui Kankaan
+miesten matka verraten näkymättömiin. Paanasen Emmi tahtoi kivenkovaan
+vihkimistä ryssän kanssa. Vanhemmat olivat kauan vastustaneet, mutta
+mikäpä siinä enää auttoi. Ja siinäkin oli varakkaan talon tytär. Oliko
+tässä enää kukaan varma itsestään, ei äiti tyttärestä eikä tytär
+äidistä.
+
+— Kansamme luonto muuttuu, mikä hänestä tuleekaan, sanoi kirkkoherra
+matalaan kauppias Huoposelle joka oli entinen valtiopäivämies ja kaikin
+puolin kunnon ihminen, — kun tässä nyt nämä ryssänlapset alkavat
+syntyä, kasvaa ja ottaa haltuunsa äitiensä maan.
+
+— Ja siellä etelämpänä kun vielä kuuluvat kiinalaisetkin jättävän
+seurakuntiin jälkeläisiä, vastasi kauppias ja ravisti päätään.
+
+— Kyllä nyt Suomen papistollakin on vaikeat ajat: rohkeasti tulisi
+puhua ja varoittaa, mutta yhtäkkiä voi saattaa koko maan vaaraan,
+jollei itsestäänkään välittäisi.
+
+Pitäjäläiset tunsivat sielunpaimenensa rohkeuden näissä
+varoittamisasioissa. Hän ei totisesti pelännyt henkeään. Peittelemättä
+hän sekä saarnatuolissa että liikkuessaan pitäjällä puhui
+tapainturmelusta vastaan. Kirkon ystävät olivat usein huolissaan hänen
+puolestaan ja suorastaan salasivat häneltä erinäisiä asioita. Niinkuin
+esimerkiksi viinanpolton Kankaan pitäjän sydänmailla. Kemppainen poltti
+korvessa ja hänen viinansa oli kuuluisaa. Lakimiehetkin Helsingistä
+ostivat sitä matin taskuunsa, lähtiessään käräjiltä kotiin. Helposti
+olisi voinut päästä hengestään, joka olisi ilmiantanut vanhan Kustaan.
+Sellainen tulisielu kuin Nahinen olisi oikopäätä syössyt keskelle
+Kemppaisen tehdasta ja omilla käsillään hajoittanut kaikki tyynni.
+Mutta Kankaan kirkkoherra olisi saanut Kustaasta pahan vihamiehen!
+Ja tarvitsevathan oikeastaan kaikki täällä viinaa lääkkeenään.
+Kaikenlaisia uusia kuumetauteja ilmeni yhtämittaa. Ja sitten panivat
+venäläiset arvoa hyvälle viinalle. Hyvällä viinalla heidät sai
+taipumaan paljoon. Niin että Kustaa poltti rauhassa. Vastaiseksi.
+
+Ostettavissakin venäläiset kuuluivat olevan. Mutta raha täytyi antaa
+niin salaa, ettei antajan oma ajatuskaan siitä tietänyt.
+
+Paljonkohan tuollaiselle upseerille saattoi tarjota? Tai oikeastaan:
+mitenkähän vähään hän tyytyi? Saattoi tuottaa itselleen suurta
+vahinkoa, jos tarjosi liian vähän: sata markkaa oli liian vähän, mutta
+viisi sataa ehkä liian paljon. Vai kuinka olisi ollut? Haapalan herra
+oli ehkä antanut tuhat. Eikä se paljon ollutkaan, jos onnistui.
+
+Pappilan navetasta oli kadonnut kana, keskellä selvää päivää. Oliko nyt
+kana livahtanut ulos ja joutunut kettujen saaliiksi? Vai olisiko joku
+sinelliniekka viekotellut sen käsiinsä, vääntänyt siltä niskat nurin ja
+pistänyt poveensa? Paanaselta katosi aitasta suuri suolattu siankinkku,
+suksia katosi porstuvista ja sukkia pellinnuorilta. Selvää oli, minne
+Marjelinin lesken lammaskin syksyllä oli joutunut. Turhaa oli rovastin
+siitä saarnata paukuttaa. Varkaat eivät olleet hänen seurakuntalaisiaan.
+
+Tällaisia outoja tapahtumia sattui joka päivä. Niihin tottui ja ne
+kävivät yksitoikkoisiksi. Elämä kului alituisesti pauhaten, ilman
+rauhaa ja hiljaisuutta. Oliko sen vauhti vieläkin kiihtyvä? Miten?
+Alettaisiinko metsiä kaataa täälläkin?
+
+Metsien hävittäminen ja juoksuhautojen rakentaminen talojen
+läheisyyteen tuntui olevan kaiken onnettomuuden huippu, sillä kerralla.
+Parannan isännän kohtalo häämötti kammottavana hävitettyjen metsien ja
+piikkilanka-aitojen takaa.
+
+Ulkonaisesti oli kaikki oikeastaan ennallaan. Olisi itse asiassa
+saattanut luulla, että taloissa Tuunajärven rannalla elettiin entiseen
+tapaan. Varhaisessa aamuhämärässä alkoivat jäätyneet ovet paukkua ja
+ilmestyi tuli tallien ja navettojen kuuraisiin ikkunoihin. Samalla
+lailla oli tapahtunut vuosikymmenien aikana. Kolme kertaa päivässä
+vuorottelivat Somerin ja Mäkimatkan ruokakellot. Somerin ruokakellolla
+oli paljon heleämpi ääni, ei voinut erehtyä niiden äänistä. Pappilassa
+ei ollut kelloa enempää kuin Tuunassakaan. Koko päivän nousi sauhu
+talojen piipuista, varhemmin kaikista, myöhemmin vain yhdestä, Somerin.
+Koko päivän mittaan keitettiin kotoisten liesien ääressä kahvia
+ja valmistettiin kolme vankkaa ateriaa, niin erilaisia kuin talot
+muuten järjestykseltään olivatkin. Pappilassa söi vuokraajan väki
+omalla puolellaan, Nahiset, kirkkoherran väki, omallaan. Nahisella
+syötiin paljon maitoruokia, puuroja ja vellejä. Myöskin sieniä oli,
+kalaa ja vihanneksia. Ruustinna kiivaili vihannesten puolesta, antoi
+kevätkaudet pitäjäläisilleen ilmaiseksi kaalintaimia, mansikantaimia
+ja kaikkia mahdollisia taimia, mutta jos hän juhannuksen aikaan sattui
+tulemaan lahjoittamiensa taimien pariin, niin olivat ne tavallisesti
+henkihieverissä. Koulukeiton oli ruustinna saanut aikaan kolmessa
+koulussa pitäjällä ja näiden kautta hän toivoi terveellisemmän ja
+monipuolisemman ruokajärjestyksen leviävän kansan keskuuteen. Hän oli
+päättänyt ettei levähdä, ennenkuin on saanut koulukeiton kaikkiin
+pitäjän kolkkiin. Pappilassa kuivattiin, keitettiin ja suolattiin
+vihanneksia talveksi. Pitkillä rihmoilla riippui kellarien katoissa
+sekä sieniä että kaloja ja omenia. Pytyt, saavit ja tiinut olivat
+täynnä eivätkä anteliaan pöydän äärestä milloinkaan loppuneet
+vieraat. Perheen jäsenet siunasivat vuoronperään ruuan sekä aterialle
+asetuttaessa että aterialta noustessa. Kirkkoherra pani suuret
+valkoiset kätensä päällekkäin, sulki silmänsä ja puhui vapaasti,
+tavallisesti vain muutaman, mutta syvästi tunnetun sanan. Ruustinna
+käytti niitä sanoja, joita hänen isänsä kotona oli käytetty — pieni
+runo se oli, neljä säettä — ja lapset lausuivat tai oikeastaan lukivat
+ulkoa saman runon, vaikka isä kaikin keinoin koetti teroittaa mieliin,
+että jokainen sanoisi sen mitä kulloinkin ajatteli ja tunsi eikä mitään
+ulkoa opittua. Se oli ilonhetki isälle, kun vanhin lapsista, Jeremias,
+joka oli kymmenen ikäinen, todella kerran alkoi oman rukouksensa.
+»Me kiitämme sinua, rakas taivaallinen Isä, että taasen tänään
+annat meille...» Siinä lapsi kuitenkin avasi silmänsä ja nähdessään
+Haagarin ja Lyydian oudosti tuijottavan itseensä lensi tulipunaiseksi
+ja huusi ilmoille sanan: »Ruokaa». Sen jälkeen taisteli hän itkua
+vastaan, ja isä ja äiti riensivät hänen avukseen. Ateria kului heidän
+hilpeästi keskustellessaan vieraan isännän kanssa, joka sillä kertaa
+sattui olemaan pappilassa. Kun äiti toisen kerran pani puurovadin
+kiertämään, juoksi Jeremias keittiöön eikä enää tullut. Isä kiitti
+aterialta noustessa hänen puolestaan eikä poikaa nuhdeltu siitä että
+hän oli laiminlyönyt tehtävänsä. Päinvastoin oli isä hänelle entistä
+hellempi ja siitä lähtien ruvettiin häntä, Jeremias Nahista, pitämään
+pappisalkuna. Hän oli vaaleatukkainen enkelimäinen lapsi, silmäluomet
+jonkin verran tulehtuneina. Isänsä näköinen ja tapainen oli Jeremias,
+Haagar, Lyydia ja Esteri tulivat äitiinsä, olivat tummia, toimeliaita
+ja iloisia Molemmat nuoremmat vastaiseksi kuitenkin enimmäkseen tekivät
+pahaa. Haagar luki sentään jo pöydässä ruokaluvut. Esteri ainoastaan
+oli todellinen Kankaan pitäjän kansalainen, hän oli syntynyt täällä,
+hän. Sanomattakin on selvää, että Nahiset olivat raittiusväkeä. »He
+ovat niin hyveellisiä, että ovat paheellisia», sanoi Arvo Mäkimatka
+heistä ja rypisti nenäänsä.
+
+Sylvi Somerin keittiönlieden ääressä hallitsi kaupunkilainen
+keittäjätär. Laitettiin paisteja ja hyytelöjä, otettiin auki
+säilykerasioita. Tyhjiä peltipurkkeja oli talon nurkissa läjittäin.
+Ei milloinkaan puuttunut Somerin kellarista sardiineja, hummereja tai
+erilaisia juustoja. Myöskin oli aina tarjolla olutta. Pikkuleivät ja
+jälkiruuat olivat kuuluisat kautta pitäjän. Nahalla päällystetyillä
+ruokasalin tuoleilla istuivat lapset potkien tuolien messinkinastojen
+ja pöydän heloja sekä alituisesti riidellen syömistä vastaan. Irja ei
+olisi syönyt muuta kuin jälkiruokia, Lauri ja Siiri eivät kärsineet
+maitoa ja juuri sitä heidän olisi pitänyt syödä. Joka suupalalta täytyi
+äidin luvata heille palkinto. Isä oli vaatinut, että piti syödä kaikki
+mitä oli pantu lautaselle. Mutta lapset säikähtivät siinä määrin
+hänen ankaraa katsettaan, että he rupesivat itkemään ja äidin täytyi
+nyt luvata sekä karamellit että marmelaadit ja ohukaiset ennenkuin
+he rauhoittuivat. Fedja-sedän polvella totteli Irja ihmeellisesti.
+Lapsi oli niin heikko, että täytyi välttämättä syödä, selitti setä,
+ja kun setä pisteli hänen suuhunsa paistia ja munaa, niin hän söi.
+Fedja-sedällä oli sellainen mainio tapa taltutella lapsia. Ja kun he
+yrittivät ruveta vastustelemaan, niin hän alkoi jutella, teki sadun
+ja näytti käsillään suuren eläimen, joka tulee sellaisten lasten luo,
+jotka eivät syö. Se oli hirveä krapu tai hämähäkki. Pedolla oli viisi
+laihaa valkoista, julman pitkää jalkaa, yhdessä jalassa sormus. Sormus
+teki, ettei petoa kuitenkaan kovin pelännyt. Sitten piirsi Fedja-setä
+savukelaatikkonsa kanteen niin laihan lapsen, että se oli kokoonpantu
+pelkistä pitkistä viivoista: se oli Irja! Sellaiseksi tulee, kun ei
+syö. Nyt teki setä tulitikuista pöytäliinalle toisen lapsen: se oli
+Lauri. Kun Siiri näki nämä kuvat, tarttui hän kaksin käsin maitolasiin
+ja joi, joi pohjaan saakka niin että kulisi. Fedja-sedän ymmärsi hänen
+äänestään ja käsistään, ei tarvinnut osata hänen sanojaan. Isänkin
+täytyi naurahtaa Fedja-sedälle, kun hän katseli hänen mutkiinsa. Mutta
+hän nousi heti ylös ja meni totisena pois, ikäänkuin hän olisi katunut
+hymyään. Lapsentyttö Liisa naureskeli pöydässä palvellessaan niin että
+hänen emäntänsä tuon tuostakin täytyi muistuttaa hänelle, ettei se
+sopinut. Sylvi-rouvan maidonvalkeat kasvot vetäytyivät niin tummaan
+punaan, että erotti pehmeän untuvankasvun hänen korviensa seuduilla:
+mokomakin ruma tyttö kehtasi! Liisa lakkasi, tulipunaisena hänkin,
+nauramasta, mutta hänen rehevä maaseutulainen nuoruutensa värähteli
+hänen tahtomattaankin kalpean muukalaisen läheisyydessä. Everstin
+kirjuri oli aikaisemmin katsahtanut häneen kuin iloiseen koiranpentuun
+tai muuhun nuoreen elukkaan. Nyt ei hän enää häneen katsahtanut,
+mutta saattoi vaistota, että hän muisti hänen läsnäolonsa ja otti
+sen lukuun. Fedja-setä soitti viulua. Ei yksin koira ulvonut sitä
+kuunnellessa, vaan lapset itkivät, Siiri varsinkin. Eivätkä äidinkään
+kyyneleet olleet kaukana. Fedja-setä soitteli joitakin omia itkujaan
+tai suuria surujaan. Kuka hänet tiesi, kun ei hänen kanssaan saattanut
+puhua. Isäntä oli ainoa, joka ei heltynyt. Hän pysytteli soiton aikana
+ulkosalla.
+
+Mäkimatkan ruokakello läjäytteli kuin kelpo aisakello korkeudestaan.
+Se olikin aisakello eikä mitään muuta, sillä tytär oli naimisiin
+mennessään vienyt kodistaan yksin ruokakellonkin. Mäkimatkan
+heleä-ääninen kello oli ollut tuttu kautta pitäjän, siinä oli
+ruotsalaisia kirjoituksia ja vanha vuosiluku, isäntä vainaja oli
+saanut sen ostaessaan talon, ja nykyinenkin isäntä pani sille suurta
+arvoa. Mutta ainoalle tyttärelleen pani hän vieläkin suuremman arvon
+ja Sylvi sai kellon. Mäkimatkan torpparit ja muonarengit kuulivat
+kyllä ruoppakuopilleen senkin aisakellon äänen. Mäkimatkan maat eivät
+enää olleet niin suuret, sitten kun isäntä oli jaellut niitä oikealle
+ja vasemmalle. Omat talot oli jo Eevertillä, Atella ja Laurilla —
+emännät vain puuttuivat, mikä siihen lieneekin ollut syynä, etteivät
+Mäkimatkan pojat naineet. Arvo oli vuosikausia aikonut, mutta valmista
+ei tullut. Lennartti yksin muodosti poikkeuksen, hän haki jo taloa
+viedäkseen sinne kihlatun emäntänsä Alma Tuunan. Jonni ja Harald — eli
+Haruksihan häntä kutsuttiin — olivat vielä kotona, mihinkään kouluun ei
+heitä tahtonut saada. Ja kotona oleilivat Eevertti, Atte ja Laurikin,
+vaikka heillä oli talot. Ihmeellistä sukua pysyttelemään yhdessä,
+pojat viihtyivät vain siinä isän ja äidin ympärillä. Ei missään saanut
+sellaista vapautta, väittivät he, eikä sellaista ruokaa. Ei kukaan
+osannut esimerkiksi siitä nelijalkaisesta, jota kutsutaan siaksi, tehdä
+sitä mitä äiti ja vanha Piina siitä tekivät. Kinkut ja syltyt sulivat
+kielelle, kun he niitä olivat pyöritelleet, vanutelleet, venytelleet,
+puserrelleet ja nuijineet. Tämä nelijalkaisen liha Mäkimatkassa olikin
+halutuinta hengenpidintä. Kolme kertaa päivässä sitä tarjottiin
+säännöllisesti sekä väenpöydässä että haltijoiden aterioilla — syötiin
+eri pöydissä, ei siksi että ruoka näissä pöydissä oikeastaan olisi
+ollut huonompaa tai parempaa, vaan sentähden, että juomat olivat
+toiset. Isäntä käytti miestä väkevämpää, aina Kemppaisen korpirojusta
+alkaen kalliisiin kaupungin juomiin asti. Eivätkä pojatkaan sylkeneet
+lasiin, vaikka joivat kohtuudella. Lennarttia suorastaan voi sanoa
+raittiusmieheksi, eikä suinkaan Tuunan tytär häntä muuten olisi
+ottanutkaan, niin hurskaita kuin tuunalaiset olivat.
+
+Iloinen talo se oli Mäkimatka. Siellä soitettiin ja laulettiin
+aamusta iltaan, siellä oli harput, huilut ja kanteleet. Kun isäntä
+vaan Helsingistäkin tuli, niin aina hän jonkin uuden piipattimen
+kuljetti mukanaan, mikä soitti kiertäen rullaa, mikä soitti kun sen
+veti niinkuin kellon, mikä lauloi. Ja oli siinä kuin parhaimmilla
+markkinoilla, kun isäntä joskus toisellakymmenellä ollessaan pani
+kaikki pojat vinguttamaan harppuja, huiluja ja muita renkuttimia
+yhtaikaa.
+
+— Pappa on taas ottanut koreasta pullosta, naurettiin väentuvassa.
+
+Yhtäkkiä saattoi ovi avautua ja pappa astui sisään, hyllyen sekä
+ulkonaista että sisäistä hyvinvointia.
+
+— Pojat, sanoi hän ja nauroi niin että hänen leukansa oli monessa
+syvässä laskoksessa päällekkäin, — pojat hoi, annattekos sijaa
+sängyssänne. Raukaisee niin pirusti tulee kai taas ilmanmuutos. Se on
+se ihmisen ruho paras paromeetteri. Ei paremmasta väliä... Hehhehheh,
+kyllä se tietää, koska ilmat muuttuvat.
+
+Ja pappa keikahti sänkyyn, joka oli muurin ääressä, koska se oli
+kahdenmaattava, niin että hän hyvin mahtui. Rengit Janne ja Mikko siinä
+jo olivat nukkuneet viisi vuotta. Heillä oli kummallakin muistokello
+taskussa, isäntä antoi uskollisuudesta, määrävuosien jälkeen, sellainen
+oli tapa talossa.
+
+Rouva makasi päiväkaudet sängynpohjilla, piika, Piina kantoi hänelle
+sinne ruokaa, ja pojat nauroivat ja ilveilivät ympärillä sairasta
+hauskuttaakseen. Sairas — johan nyt, mikä sairas hän oli! Posket kuin
+hohtavat omenat, silmät kuin nuorella eläimellä. Laiska hän oli.
+Oliko kukaan koskaan nähnyt häntä täysissä vaatteissa? Korvansa hän
+puetutti, kultaisissa renkaissa riippui suuret vihreät kivet niin
+että korvanlehdet niiden painon alla olivat venyneet. Kultaseppä kai
+hänen isänsä oli ollutkin. Pietarista sanoivat hänen alkuaan olevan,
+mutta selvää suomea hän puhui ja oli uskonsakin puolesta suomalaisia.
+Sieltäpäin oli Piinakin, se likainen, musta eukko, joka oli hoitanut
+kaikki Mäkimatkan lapset ja joka valmisti sylttyjä, kinkkuja ja
+piiraita. Rasvainen hän oli, kaikki hänestä tihkui lihavuutta. Ja
+aina hän nauroi. Jollei rouva paljon pukeutunut, niin ei Piina paljon
+riisuutunut. Hän nukkui vaatteet yllä, sen uunin kyljessä, joka
+kulloinkin oli lämpöisin, puulaatikonkin päällä, kippurassa kuin koira.
+Kerrottiin hänen ryömineen leivinuuniin sinä talvena, jolloin oli neljä
+viikkoa peräkkäin neljättäkymmentä astetta kylmää. Piina piti vaatteita
+niin kauan, että ne päältä hajosivat, sellainen oli Piina. Mutta
+rouva esiintyi aina kampausröijyssä, milloin häntä ikkunasta näki,
+käsivarrenpaksuinen palmikko riipuksissa. Samaisissa kampausröijyissä
+hän kesäisin kulki puutarhassa. Ja tällaisia kampausröijyjä hänelle
+aina ommeltiinkin — tiesihän sen Helmisen Jenny, joka hänelle neuloi.
+Kolme silkkipukua riippui kaapissa, komeat ja koristetut kuuluivat
+olevan, mutta ne tuskin olisivat enää voineet verhota Mäkimatkan
+rouvan pientä sormeakaan, niin lihava hän nyt oli. Ne olivatkin
+viidenkolmatta vuoden vanhat. Mutta koko perheen mieluisin olinpaikka
+oli äidin huone, missä vuodetta ei koskaan päiväksi peitetty ja missä
+seinät olivat täynnä lasten valokuvia kultakehyksissä, kuvia heidän
+lapsuudestaan, heidän olostaan koulussa, ryhmäkuvia koko Mäkimatkan
+perheestä, ryhmäkuvia pojista tovereineen ja myöskin kuvia koirista,
+lehmistä ja hevosista. Yläpuolella äidin leveää vuodetta, mihin
+Mäkimatkan nuoret aviopuolisot aikoinaan molemmat olivat mahtuneet,
+riippuivat vieläkin heidän kuvansa hääpuvuissa, vaikka heitä tämän
+kuvan perustuksella nykyään oli vaikea tuntea. Hiekankarvainen kissa,
+nimeltään Mossa, virui vuorokaudet umpeensa emäntänsä jaloissa. Tältä
+kissalta ei milloinkaan kielletty nautintoja, se sai nousta jokaiselle
+pöydälle talossa ja ottaa mitä se halusi. Jos se suvaitsi pistää päänsä
+kerma-astiaan, niin luettiin se sille vain ansioksi. Sillä Mossalla oli
+yleensä huono ruokahalu. Piina kantoi sille parasta mitä tarjolla oli,
+suoraan kukikkaalle peitteelle Maria-rouvan vuoteessa. Yksi ainoa ääni
+oli, joka täydelleen herätti kissan: veitsen hionnan ääni kivivadin
+laitaa vasten. Se tiesi, että alettaisiin paloitella tuoretta lihaa,
+ja silloin Mossa karkasi ylös ja syöksyi silmät suurina keittiöön.
+Kaikki pojat pitivät Mossasta, hyväilivät, silittivät ja ärsyttivät
+sitä. Äidin ja Piinan täytyi suorastaan suojella talon lemmikkiä,
+joka oli täydelleen tunnoton kaikkeen siihen suitsutukseen nähden,
+mitä sille omistettiin. Huoneeseen näkyi komea Tuunanselkä, vuoroin
+sinisenä ja läikkyvänä, vuoroin valkoisena ja liikkumattomana. Rehevät
+sireenipensaat olivat päässeet puoliväliin ruutuja, niissä hyppelivät
+talvisin varpuset, tuottaen iloa sairaalle, ja kesäisin tuli niiden
+huumaava kukinta-aika, jolloin äiti kampausröijyssään tuskin väistyi
+puiden luota. Hän viipyi päivät alhaalla niiden juurella ja yöt hän
+seisoi ikkunassa. Hänen päätään kivisti, mutta häntä ei saatu luopumaan
+kukkasista. Hän odotti tätä sireenien kukinta-aikaa niinkuin odotetaan
+tärkeää tapausta. Myöskin omenapuiden kukkiminen oli tärkeä tapaus
+talossa. Omenapuut olivat kuitenkin paljon aremmat ja oikullisemmat
+kuin sireenit. Halla vei ne niin helposti tai tuuli varisti ne ennen
+aikojaan.
+
+Mäkimatkassa kävi paljon vieraita, mutta aina vain miehiä, papan ja
+poikain tuttavia. Äiti ei lähtenyt heitä tervehtimään, Piina kantoi
+heille sylttyjään ja piiraitaan. Ei milloinkaan Mäkimatkan rouva mennyt
+neulomaseuroihin eikä kirkkoon. Pitäjän naiset eivät häntä häirinneet
+— he puhuivat hänestä, sehän on selvää, mistäpä olisi voinut löytää
+kiitollisempaa puheenaihetta, mutta he karttoivat häntä. Ruustinnakin
+oli vähitellen jättänyt hänet rauhaan. Alussa oli hän itsepintaisesti
+tunkeutunut kulmakamariin keskelle perhekuvia, istuutunut vuoteen
+laidalle, kiskonut irti kaksinkertaiset ikkunat ja väittänyt koko
+sairauden johtuvan raittiin ilman puutteesta. Säikähtyneenä oli kissa
+hypännyt sängystä, säikähtyneenä oli niinikään rouva katsellut pitäjän
+sielunpaimenen rouvaa, kunnes Piina oli rientänyt molempien avuksi. Oli
+syntynyt sananvaihto, Piina oli puolustanut huoneen vanhaa, taattua
+ja laskeutunutta lämpöä, ruustinna oli puhunut hapesta ja typestä
+ja selittänyt, että talonväki yleensä turmelee vatsansa liialla
+lihansyönnillä, mitään niin epäterveellistä ei ole kuin sianliha.
+Isäntäkin oli tullut siihen, nauranut ruustinnaa vasten kasvoja ja
+vedonnut omaan lihavuuteensa ja ruustinnan laihuuteen — kuka vietti
+terveellisempää elämää? Muutaman kerran oli ruustinna vielä yrittänyt
+puhua järkeä Maria-rouvalle, hän oli houkutellut häntä kirkkoon ja
+neulomaseuraankin, mutta turhaan. Maria-rouva sanoi, ettei hän jaksa
+tulla ja todella olivat juuri silloin hänen muuten niin rauhalliset
+kasvonsa tuskallisen levottomuuden vallassa.
+
+— Hän on luulosairas, kuiskasi ruustinna Mäkimatkan isännälle. — Kun
+hänet saisi uskomaan, että hän on terve, niin hän olisi sitä. Samassa
+hetkessä hän olisi terve! Luulosairaus onkin vaarallinen tauti.
+
+— Entä luuloterveys sitten! sanoi isäntä ja veti kulmakarvansa viiteen,
+kuuteen laskokseen ylöspäin.
+
+Mäkimatkan isännällä oli sellainen iho, että se poimutteli niinkuin
+harmonikan palkeet, minne käsin hän vain tahtoi.
+
+Ruustinna Nahinen ei enää käynyt neuvomassa Mäkimatkassa. Osoitteeksi,
+ettei hän ollut suuttunut, lähetti hän kuitenkin silloin tällöin
+lapsensa viemään taloon lämpimäisiä. Isäntä oli lahjoittanut heille
+huuliharpun ja pienen torven. Ne olivat kuitenkin heti menneet rikki.
+Pappilan lapset lauloivat kuistilla päivänpaisteessa, auringonsäteiden
+taittuessa läpi värillisten ruutujen. Niinkuin pienet enkelit he
+lauloivat. Isäntä istui paitahihasillaan, hymy huulilla, silmät
+ummessa ja kuunteli, eikä hänen kasvoillaan ollut yhtään laskosta. Kun
+lapset olivat lopettaneet, puheltiin. Haagar ja jo Lyydiakin osasivat
+antaa tarkat tiedot siitä mitä kotona tehtiin, ikään kuin he olisivat
+olleet isoja ihmisiä. He tunsivat puutarhan hoidon, he poimivat pois
+kaalimadot, he katsoivat kanat, he leipoivat äidin mukana. Vain
+pienimmällä, Esterillä, oli nukkeja, nämä muut olivat jo pappilanrouvia
+pienoiskoossa. Äitinsä mukana ja myöskin hänen sijassaan kävivät he
+oppimassa Marjeliinin leskeä, Kemppaisen muoria ja muitakin vanhoja ja
+sairaita.
+
+— Kemppaisen muori panee kahvin joukkoon suolaa, eikö se ole
+ihmeellistä? toimitti Haagar.
+
+— Siellä on hiiriä, huusi hänen nuorempi sisarensa, — ne vinkuvat ja
+juoksevat... Vaikka istuu huoneessa, niin ne tulevat pöydälle...
+
+— Ja pikkulapsi Johanssonnilla jo paranee, touhusi taasen Haagar. —
+Äiti on keittänyt maidon ja tutit meillä pappilassa. Lapsi ei olisi
+voinut parantua, kun siellä oli niin likaista.
+
+— Vai likaista, sanoi isäntä kuin kaiku.
+
+Molemmat tytöt naurahtivat.
+
+— Niin kauhean likaista, vastasivat he ja tekivät käsillään vanhan
+ihmisen liikkeitä.
+
+— Piina! huusi isäntä ja koputti ruutuun, — eikö sinulla ole niitä
+piirakoitasi. No mitäs tämä Jeremias tarkoittaa? Ajatteletkos, kun et
+puhu?
+
+Haagar, joka seisoi isännän jalkojen välissä, kapusi hänen polvelleen,
+ja, pannen kädet hänen kaulaansa, kuiskasi:
+
+— Jere kertoo Irjalle tosia satuja.
+
+— Mitä? sanoi isäntä yhtäkkiä hyvin huvitettuna ja hänen hengityksensä
+höyrysi viinaisena lapsen niskaan.
+
+— Tosia satuja raamatusta.
+
+— Jere ottaa Irjan rouvakseen! huusi nuorempi tyttösistä, Lyydia,
+nauraen, ja hyvin kaukainen itsetiedoton aavistus jostakin
+salaperäisestä tuntui hänen kasvojensa ilmeessä.
+
+— Mitä? toisti isäntä vieläkin enemmän huvitettuna ja hänen
+hengityksensä höyrysi nyt toiselle taholle. — Ottaako Jere Irjan
+rouvakseen?
+
+— Ottaa, vastasi poika, katsoen suurin sinisin silmin isännän
+kalpeihin, pöhöttyneihin ja veitikkamaisiin kasvoihin. — Minä olen
+lukenut kaikki Mooseksen kirjat ja kertonut Irjalle.
+
+— Mooseksen kirjat? sanoi isäntä. — No mitäs niissä puhutaankaan?
+
+Tytöt rupesivat nyt kilvan kertomaan:
+
+— Oli kynttilänjalka puhtaasta kullasta... Kuusi haaraa ja kolme
+mantelinmuotoista maljaa ja seitsemän lamppua, kaikki puhtaasta
+kullasta...
+
+— Ja pesuastia myös vaskesta, niiden naisten peileistä, jotka
+palvelevat seurakunnan majan edessä... ja koukut ja vyöt hopeasta.
+
+Veli halusi korjata sisartensa esitystä, mutta ei tahtonut saada
+suunvuoroa.
+
+— Te puhutte sekaisin, huusi hän. — Täytyy ensin kuvata kuinka arkki ja
+armoistuin tehtiin... Arkki oli sittimipuusta, puolikolmatta kyynärää
+pitkä — niinkuin tästä seinään, sanoo isä, ja...
+
+Isäntä, jonka oli hyvin kuuma, tunsi pitkän, ikävän jutun olevan
+tulossa ja huusi edelleen Piinaa.
+
+— Pitääkö Jeremias Irjasta? kysyi hän sitten.
+
+Se asia huvitti häntä paljon enemmän kuin Mooseksen kirjat.
+
+— Laurista minä pidän enemmän, selitti poikanen ja yritti taasen alkaa
+kuvaustaan, kun Piina joissakin iänikuisissa suurissa kengissä laahusti
+yli ruokasalin permannon, haljenneella lautasella kädessään piirakoita.
+Hän hymyili lapsille keskeltä tummia, kiiltäviä kasvojaan. He ottivat
+piirakat, niiasivat ja hymyilivät vastaan. Piina naurahti ja lapsetkin
+naurahtivat. Suurella vanhalla vaimolla oli syyliä ja luomia kasvot
+täynnä, mutta hyvä hän oli. Hän otti nyt pöydältä sen siistin käärön,
+johon ruustinna oli verhonnut leipälähetyksensä, nyökkäsi iloisesti
+ja läksi viemään kääröä emäntänsä kamariin. Lapset söivät piirakkaa,
+isäntä haukotteli ja hääti hiestyneiltä kasvoiltaan pois kärpäsiä.
+
+— Vai Irjan Jeremias...! toisti hän ja kohtasi hiukan rivoin katsein
+pojan viattomat silmät, jotka tuikkivat punalaitaisten luomien
+kehyksestä.
+
+— Irja osaa kaksi psalmia, selitti poika, — kaikkein lyhyimmät. Irja
+ei tahtonut oppia niitä järjestyksessä, vaan kaikkein lyhyimmät.
+Neljännessäkymmenennessä kolmannessa psalmissa on viisi värsyä, mutta
+ne ovat pitkiä. Sadannessakolmannessakymmenennessä kolmannessa ja
+neljännessä on vain kolme värsyä. Ne Irja osaa.
+
+Isäntä naurahteli ja ravisti päätään.
+
+— Vai lyhyimmät, vai! Kas vain sitä Irjaa... Vai lyhyimmät.
+
+Isäntä rupesi ääneensä nauramaan, ajatellessaan tyttärentyttärensä
+oveluutta. Pisimmät psalmit tahtoisi pikkupappi ahtaa hänen päähänsä,
+mutta hänpä oppiikin lyhyimmät. Kyllä se tyttö maailmassa puolensa
+pitää, se on näitä Mäkimatkoja. Vaikeampaa tulee olemaan Ollin, se on
+juro ja härkäpäinen. Ja lisäksi ruma.
+
+— No, luuletkos sinä, Jeremias, että Irja rupeaa sinun rouvaksesi?
+
+— Rupeaa kyllä.
+
+— Vai niin. Ja sinä otat hänet, vaikka hän oppi vain lyhyimmät psalmit.
+
+— Kyllä hän vielä oppii pitemmätkin.
+
+Isäntä tuijotti häneen suu auki, posket laskoksissa. Mikä tuostakin
+lapsesta oli tulossa?
+
+Piina asteli saliin, jätti rouvan kamarin oven auki ja toi
+kokoonkäärityn salvetin sekä tuhansia kiitoksia ruustinnalle lahjasta.
+Rouva pyysi lapsia laulamaan ja he lauloivat. Isännän kasvot eivät enää
+silinneet, sillä hän ei nyt kuunnellut, vaan toivoi lasten jo menevän.
+Lähtöä kiirehtiäkseen hän tarjosi heille kullekin markkaa. Hän oli
+kerran ennenkin antanut tytöille markan. Tytöt ottivat nytkin. Jeremias
+ei ottanut rahaa. Isäntä katsoi häneen kummissaan ja käski tyttöjen
+jakaa rahan. He niiasivat ja läksivät.
+
+Mäkimatkan isäntä oli rikkaiden kirjoissa. Käsittämätöntä vain oli,
+mistä hänen varansa tulivat. Niin, mistä hänelle rahaa riitti? Työ kävi
+Mäkimatkassa höllästi, talon miesväki lauloi, nauroi, matkusteli ja
+nukkui pehmeissä vuoteissa. Oliko isäntä todella metsästään saanut niin
+tavattomia summia, ettei enää tarvinnut työtä tehdä eikä kehrätä? Vai
+velkaako tehtiin? Mäkimatkalaiset eivät puhuneet asioitaan ulkopuolelle
+oman pesänsä. Kukaan ei tullut tietämään heistä muuta kuin sen minkä
+ulospäin näki: että he elivät sovussa ja keskinäisessä rakkaudessa ja
+että toisen mielestä aina oli hyvä mitä toinen teki. Varmaan Somerinkin
+emännän teko, josta koko pitäjä puhui ja toitotti, kotiväen silmissä
+oli vain kehuttava. Sellaisia olivat mäkimatkalaiset.
+
+Tuunassa kului toinen päivä toisen kaltaisena. Kelloa olisi tuskin
+tarvittu talossa, sillä niin täsmällisesti tiesi jokainen herätä
+aamulla, mennä askareilleen, tulla ruualle, mennä uudelleen työhönsä,
+tulla uudelleen ruualle ja vihdoin illalla panna maata. Sellaisetkin
+tulokkaat talossa, jotka olivat köykäisempää ainetta, joutuivat täällä
+pakosta polkemaan entisissä jäljissä. Alma-tytär oli aina navetassa,
+Riikka-tytär kävi miesten töissä, isäntä valvoi talon silmänä,
+muuta ei hän tehnyt, koiraa ei olisi tarvittu. Ilokseen tyttäret
+sen kuitenkin pitivät, sehän oli ainoa, jolle he hymyilivät, muuten
+ei kai talossa olisi hymyilty enempää kuin naurettiinkaan. Tuunassa
+ei naurettu eikä paljon puhuttukaan. Ihmiset kulkivat toistensa ohi
+pihamaalla sanomatta sanaakaan. He eivät olleet suuttuneet, se ei
+johtunut siitä. Mutta he karttoivat turhia sanoja, niistä oli tili
+tehtävä tuomiopäivänä. Teidän sananne olkoon jaa, jaa ja ei, ei. Kun
+vieraitakin tuli — ja niitä kävi ja ne otettiin kohteliaasti vastaan,
+niin oli kuin jokin näkymätön suojeleva vaate hetkeksi olisi siirtynyt
+syrjään päästääkseen vieraat sisäpuolelle. Talon painuessa oman väen
+hiljaisuuteen vaate taasen vetäytyi paikoilleen vaimentaakseen kaikki
+äänet ja liikkeet. Vieraat otettiin, niinkuin sanottu, kohteliaasti
+vastaan, mutta tarjoilu ei koskaan ollut ylellistä, niinkuin elämä
+yleensäkin oli karua. Yhteisessä pöydässä syötiin silakkaa, leipää ja
+perunoita, silloin tällöin läskikastiketta, puuroa ja perunakeittoa.
+Kullakin päivällä oli oma päivällisruokansa, ehtoo- ja aamuruoka oli
+sama. Pyhäpäivät erosivat jyrkästi arjesta. Ne päivät olivat vieläkin
+hiljaisempia kuin muut. Lauantaina oli joka nurkka siistitty, kaikkiin
+nauloihin oli pantu puhtaat pyyhinliinat ja kaikkien portaiden eteen
+uudet havut. Aamusta lähtien valmistauduttiin kirkkoon ja kirkosta
+tultua istuttiin ja ikäänkuin märehdittiin mitä siellä oli kuultu. Koko
+talossa ei ollut ainoaa pehmeää tuolia tai sohvaa. Suuressa salissa
+huutelivat huonekalut toisiaan, tilava pöytä, jonka molemmat päät
+laskettiin saranoilla alas niin että näkyviin jäi vain kaitainen levy,
+saattoi syystä läjäyttää levyjään udellakseen oliko vastapäätä avaraa
+huonetta astiakaappi, ja ne kahdeksan tuolia, jotka seisoivat neljän
+ikkunan alla, vaikeroida yksinäisyyttään. Hallitsevin koko huoneessa
+oli muratti. Se oli laajalta tunnettu, sillä se oli ollut rehevä ja
+muhkea jo silloin, kun Tuunan talossa oli kestikievari aikoinaan,
+ja moni matkustava nainen oli siitä varkain ottanut oksan. Muratti
+yleni kahdelta koivuiselta kannolta kahdessa vastapäisessä nurkassa
+ja kiersi ankaralla vihannuudellaan ympäri koko huoneen. Tuo muratti
+oli ikäänkuin Tuunan talon haltia. Kaikki ne heleämmät, iloiset kukat,
+joita tyttäret toivat kylältä, joutuivat täällä vieraaseen maaperään
+ja menestyivät huonosti — muratti rehoitti vuodesta vuoteen, heitellen
+kiehkuroitaan pitkin valkoisia seiniä, hypellen nurkkauksissa rohkeiksi
+silloiksi ja täyttäen valkean huoneen oudolla tummalla tuoksullaan.
+Tämän muratin alla olivat Tuunan arat tyttäret kohdanneet rakastettunsa
+ja vaihtaneet heidän kanssansa avuttomat hyväilyt. Arvo Mäkimatkakin
+esiintyi aina Riikka Tuunan seurassa kömpelönä.
+
+Muratti oli talon toinen haltia, tuore, villi ja rohkea — toinen
+oli talon emäntä, lahoava, maatuva ja liikkumaton, talon ristinpuu.
+Molemmat yhdessä antoivat leimansa talolle ja loivat sen henkeä.
+Siellä kulki rinnan taikka vastakkain kaksi virtausta, toinen villi,
+tuore ja rohkea, joka vaikutti että jokainen talonväistä kävi
+riippumattomana, omia teitään, tekemättä toiselle tiliä sisäisistä
+asioistaan; toinen orjuuttava, maahan painava, iloton, joka pidätti
+jokaisen naurun. Eino-Ilmarikin, joka oli nuori ja jonka olisi pitänyt
+vielä saada nauraa, kävi täällä hiljaiseksi. Vain muualla hän saattoi
+olla reipas ja nuori. Sairas emäntä, joka oli elänyt seitsemäntoista
+vuotta puhumattomana ja liikkumattomana, piti taloa äänettömän
+painostuksen vallassa. Kukapa jaksoi muistaa, että hän oli ollut
+nuori ja kaunis, kun Eino-Ilmari syntyi, että hän jonkin päivän oli
+jokeltanut ja hymyillyt esikoiselleen. Kymmenkunnan vuotta oli isäntä
+kuunnellut sekä oppineita että itseoppineita parantajia, mutta kun uusi
+halvauskohtaus sitten oli vienyt emännältä viimeisenkin puhelahjan,
+odotettiin vain kuolemaa päästämään elävää ruumista maan poveen,
+jonne se kuului enemmän kuin maan päälle. Aamulla nostettiin emäntä
+vuoteesta keinutuoliin ja illalla hänet nostettiin takaisin vuoteeseen.
+Väkevimmät palvelustytöt, muonamiehet ja rengit kävivät viikkovuoroin
+auttamassa nostamaan ja saivat työstään palkan. Vanha kirkkoväärti oli
+miltei aina itse auttamassa. Hän kantoi ristinsä uskollisesti.
+
+Tämän sairaan luo oli ruustinna tervetullut vieras. Sisar Hulta, joka
+oli diakonissa, kuunteli häntä, peitti sairaan ja avasi ikkunoita.
+Sairas söi ilman valintaa kaikki mitä ruustinna kuljetti hänen
+syötäväkseen. Eikähän hän mitään epäterveellistä kuljettanutkaan,
+ymmärsi hän sairaan tarpeet. Eikähän hän sairaan hoidossakaan mikään
+tottumaton ollut, iloisesti hän toimitti epämiellyttäviäkin tehtäviä
+niin että sisar suorastaan oli hänelle kiitollinen.
+
+— Eikä vain tule kuolema, sanoi sisar Hulta, nyökyttäen päätään sairaan
+keltaisen harmaita lihavia kasvoja kohti, jotka raskaasti painoivat
+tyynyjä keinutuolin selkänojalla.
+
+Ruustinna laski sormen huulilleen ja katsoi häneen varoittaen.
+
+— Ei hän mitään ymmärrä, vakuutti sisar, — ei tuo kuule eikä näe, syödä
+vain osaa — mikä sitten lienee Jumalan tarkoitus. Miksi sitten lie
+ristiksi pantu. Seitsemäntoista vuotta nyt tuossa tuolla tavalla, siinä
+on jo toisinaan ihan maan haju. Ei hän mitään ymmärrä.
+
+Ruustinna vei, tuskallinen ilme kasvoillaan, uudelleen sormen
+huulilleen.
+
+— Hän ymmärtää! kuiskasi hän.
+
+Sairaan raskaat, sinertävät silmäluomet olivat vavahtaneet ja jäivät
+puoliavoimina lepäämään yli silmämunan. Hän oli kuolleen näköinen,
+jonka silmät vielä ovat sulkematta.
+
+— Niin ne sairastelevat naapuritalojen emännät, sanoi ruustinna, —
+mutta on ero niinkuin yöllä ja päivällä.
+
+Ruustinnan silmäys, jonka hän loi köyhään, karuun huoneeseen, sanoi
+selvästi kenelle molemmista sairaista hän antoi etusijan — tälle
+nöyrälle, hiljaiselle. Niin, tuli kai tällekin tehdyksi vääryyttä: oma
+poikakaan, joka syntymällään oli aiheuttanut äitinsä sairauden, ei
+mielellään katsellut äitiään. Selvästi näki, ettei hän olisi tarttunut
+hänen käteensäkään. Alma Tuuna sen näytti tekevän mielellään, mutta
+Riikka piti Eino-Ilmarin puolta ja huusi hänet pois niin pian kuin
+suinkin täältä äidin huoneesta. Niin, ei suinkaan se korealle nuorelle
+pojalle ollutkaan mikään hauska tämä tällainen äiti, joka ei elänyt
+eikä kuollut. Mutta kuka sen tiesi mitä vielä tulisi kunkin ihmisen
+omalle kohdalle, olisi pitänyt opettaa Eino-Ilmaria siltä varalta.
+Ei koskaan poika tullut nostamaan äitiään ja aina vanhempi tädeistä,
+Riikka, tässäkin oli hänen puolellaan. Herraa Eino-Ilmarista tehtiin —
+ei silti, että taisi aikoa papiksi.
+
+Sairaanhoitajatar näitä puheli ruustinnalle, tuunalaisethan itse olivat
+niin harvasanaisia. Hiljainen talo oli Tuuna.
+
+Outo aika outoine ihmisineen, tämä kihisevä nuotta, joka kaukaa
+kiertyen vetäytyi yhä enemmän yhteen ja jo silmukoillaan peitti
+koko elämän pinnan, tuntui Tuunan jäykässä hiljaisuudessa enimmän.
+Mäkimatkassa venäläiset pian kotiutuivat, Somerissa heistä tuli
+suorastaan hauskuus ja pappilassa pääteltiin, että koska hekin ovat
+Jumalan luotuja, niin heitä täytyy kohdella ihmisiksi. Kankaan
+kirkonkylän vankka rakennusrykelmä katseli odotellen hiljaista
+Tuunajärven selkää. Mitä tulee? Mikä tulee? Kuka tulee? Mitä tapahtuu?
+
+Lähellä rantaa haarautui tie; oikea haara johti Tuunaan ja Mäkimatkaan,
+vasen Someriin, pappilaan ja kirkolle. Veneet lepäsivät kumollaan,
+talviunessa, odotellen aikaansa.
+
+Uuden sisällön oli kuitenkin Tuunanselkä saanut muutamille ihmisille
+kirkonkylässä sen jälkeen kun eräänä helmikuun yönä kaksi miestä
+oli laskeutunut alas töyrästä ja hävinnyt jäälle. Sekä Somerissa,
+Mäkimatkassa että Tuunassa oli nyt ihmisiä, jotka heitä muistellen
+katselivat viittatielle toisella mielellä kuin ennen.
+
+Somerin emäntä istui äitinsä luona Mäkimatkassa ja nautti niitä
+herkkuja, joita Piina kasasi hänen ja lasten eteen. Oli plättyjä, jotka
+olivat kuin kiehuvaan voihin kastetut, mansikkahilloa ja vadelmahilloa.
+Äiti, yllään punakukallinen aamuviitta, istui vuoteensa laidalla, pään
+ympäri käärittynä suuri musta villaliina, polvellaan plättylautanen.
+Tytär istui ikkunassa pöydän ääressä, syöden plättyjä hänkin. Mossa
+siirtyi laiskasti toisen luota toisen luo, molempien jalkojen juuressa
+oli rasvainen täplä, joka osoitti, mihin kissan osa herkuista oli
+laskettu.
+
+— No, oletko nyt onnellinen? sanoi äiti tyttärelle, hymyillen
+levollista hymyään.
+
+Tytär otti hihastaan pienen pitsinenäliinan, pyyhki huuliaan ja vastasi:
+
+— En. Luulin että se olisi paljon hauskempaa.
+
+— Sellaista se aina on, naurahti äiti.
+
+— Miksi se on sellaista? sanoi tytär ja katseli paljaiden
+sireenipensaiden lomitse jäälle.
+
+— Oletteko te jo kyllästyneet toisiinne?
+
+— En tiedä. Toivo väitti pitäneensä minusta, sitä minä en voi unohtaa.
+
+— Älä, tyttöseni, sure. Kaikki kääntyy hyväksi. Kun miehesi palaa,
+olette kirjurin kanssa saaneet toisistanne kylliksi ja miehesi saa
+pitää sinut kokonaan.
+
+— Alma väittää, ettei hän palaa koskaan. Ja sitäpaitsi ei hän enää
+huoli minusta, jos olen jonkin aikaa pitänyt toisesta. Tuunalaiset
+ovat sellaisia. Jos hän joskus olisi ollut minulle hellä, minä en elä
+ilman sitä, äiti, mikä siinä onkin? Tuunalaiset elävät ilman lämpöä,
+he ovat aivan niinkuin mikäkin peuransammal tai jäkälä ‒ miksi häntä
+kutsuttaneekaan —, joka elää lumen alla. En minä... Minä kuolen jollen
+saa rakastaa...
+
+‒ Koeta rakastaa lapsia.
+
+‒ Rakastanhan minä heitä. Oi äiti, minä hyväilen, minä suutelen heitä.
+Mutta ei se minulle riitä. Minun huuleni menehtyvät, jollei niitä
+suudella — mitä sille voin! Miksi minä olen sellainen? Se on varmaan
+sinun syysi. Sinä olet varmaan nuorena ollut samanlainen. Oletko?
+
+Äiti hymyili, huojutteli itseään ja pyyhki hyppysiään alushameensa
+liepeeseen.
+
+— Silloin aina, kuule, kun sinä läksit matkalle — et ehkä lähtenytkään
+lääkärille, vaan sinä... Sinä olit aina niin kaunis, kun sinä tulit,
+ja sinulla oli kauniita uusia vaatteita. Voisit sinä nyt puhua minulle
+suoraan, olen jo tarpeeksi vanha. Ikäänkuin en minä ymmärtäisi sinun
+hymyäsi. Ikävöit nytkin nuoruudenaikojasi, etkö luule minun arvaavan...
+Yhden asian voisit sentään sanoa: eikö sinulla koskaan ollut paha
+omatunto?
+
+Äiti nosti kosteat ruskeat silmänsä ja hänen hymynsä pysähtyi.
+
+— Tiedätkös sinä mitä: sinä rakastat miestäsi, koska puhut pahasta
+omastatunnosta. Hänestä sinä pidät ja tämä juttu Fedjan kanssa, tämä
+menee ohitse...
+
+Äiti ja tytär jäivät hetkeksi katselemaan toisiinsa.
+
+— Ihmisiä on niin monenlaisia, sanoi äiti sitten, ja hymyili ikäänkuin
+hän olisi katsellut johonkin kaukaisuuteen täynnä hauskoja seikkailuja.
+— Jumala on luonut heitä niin monenlaisia...
+
+Piina tuli sisään ja sulki oven. Perheellä ei ollut mitään salaisuuksia
+häneltä. Hän otti tyhjän lautasen emäntänsä polvelta, laski sen
+pöydälle, istuutui kynnykselle, jonka takana lapset telmivät,
+houkutteli kissan helmaansa ja seurasi keskustelua.
+
+— Olisiko sinusta hauskaa, jollei Toivo todella koskaan palaisi? kysyi
+äiti.
+
+— En tiedä. En tahtoisi hänelle mitään pahaa. Tulin niin levottomaksi
+senjälkeen kun hän sanoi rakastaneensa minua. Talonpoikaisella
+rakkaudella, hän sanoi. On siis sellaistakin rakkautta, joka on kuin
+jää.
+
+— Mitä... niinkö hän sanoi? puhui äiti. — No jäähän se vasta voikin
+polttaa. Ajattele rautaa pakkasessa. Se vie ihon hyppysistäsikin.
+
+Somerin emännälle alkoi lopullisesti valjeta.
+
+— Mitä minä olenkaan tehnyt! pääsi häneltä.
+
+Piina puristeli velttoa suurta kissaa poskeaan vasten ja puuttui
+puhumaan:
+
+— Emäntä pitäisi nyt vaan vähän hauskaa niin kauan kuin isäntä on
+matkalla. Ei siitä nyt ihminen miksikään tule ja pianhan se nuoruus on
+ohitse. Sellainen jylhä se aina on ollut Tuunan poika — sanoinhan minä
+sen alusta asti, ettei meidän Sylviltä sen kanssa päivät kulu. Eihän se
+sulhasenakaan osannut nauraa. Mitä sellaisella ihmisellä tekee, joka ei
+osaa nauraa. Onkos se koskaan osannut antaa vaimolleen edes suuta?
+
+Mäkimatkan rouva rupesi nauramaan. Mutta Sylvi Somerin kasvot
+vetäytyivät syvään punaan. Piina jatkoi häikäilemättömästi:
+
+— Minä näen sen meidän Sylvin suupielistä tällä hetkellä, että Tuunan
+poika ei koskaan ole osannut aukaista hänen huuliansa. Jörö se on!
+Naista pitää miehen osata suudella, tiedän minä toki sen. Se pitää
+olla sellaista, että siihen menehtyy ja tukahtuu. Ja sitten se toinen
+asia, ettei Tuunan poika ole osannut nauraa. Mitäs kaikesta maallisesta
+rikkaudesta, jos ihmiseltä nauru puuttuu. Se on tärkeämpää kuin ruoka,
+se. Ja tärkeämpää kuin kymmenet käskyt. Ilo on pääasia. Eikös niin,
+Mossa, mitä? Me osataan nauraa me.
+
+Hän osasi todella nauraa. Hän souti ja kiikutteli, pää elävää kuumaa
+vyyhteä vastaan, ja nauroi kissan turkkiin. Hihi-hihi-hii...
+
+Sylvi Someri ei nauranut.
+
+— Se on nyt täällä sellainen ilon aika tytöillä! jatkoi eukko. — Kun on
+paljon poikia. Antaa nauraa, antaa nauraa, hihi-hihi-hii, eikös niin,
+Mossa-kisi!
+
+— Ja jälkeenpäin itkeä, keskeytti Sylvi Somer.
+
+— No niin no, itkeekin ihminen mielellään, kun on saanut oikein
+nauraakseen.
+
+Lapset törmäsivät ovea kohti. Piina levitti selkänsä sitä vasten ja
+päästi suuren hohotuksen.
+
+— Emäntä, kuiskasi hän sitten, hartioillaan pidellen kiinni ovea,
+jonka lapset tuontuostakin saivat raolle: — vai onkos se niin, että
+venäläinen nuoriherra jo pitäisi hauskaa toisen kanssa? Minä arvasin
+sen, ne tirskuivat tässä yhtenä iltana puukujassa... Että läksikin
+se isäntä pois — tietysti koko rakkaus menetti makunsa, kun ei enää
+tarvinnut pelätä ketään. Mutta jos emäntä nyt malttaisi olla niin ettei
+ensinkään pelottaisi nuortaherraa ja lapsentyttöä — kyllä ne pian
+lakkaavat, jollei ole pelotusta.
+
+Nuori emäntä löi koko oikean käsivartensa pöytään ja karkasi ylös vihan
+vallassa.
+
+Äiti, tuollaisen ihmisen sinä olet antanut hoitaa meitä! päästi hän
+sihisten suustaan. — Onko kumma, jos kaikki olemme kelvottomia ihmisiä.
+Äiti, kuinka sinä oletkin voinut!
+
+Piina upotti kasvonsa kissan turkkiin ja nauroi niin että huone
+helisi. Hänellä oli kirkas nuori nauru, oli vaikea ajatella, että se
+lähti tuosta rasvaisesta vanhasta eukosta, joka kyykötti kynnyksellä,
+harmahtavat hiussuortuvat liehuen epäjärjestyksessä.
+
+— Vanha hupsu, alkoi Mäkimatkan rouva.
+
+Piina vaikeni silmänräpäykseksi ja katsahti kissan niskan yli
+rouvaansa. Mutta rupesi samassa taas nauramaan. Rouvakin nauroi nyt.
+Ja ennen pitkää nauroi Somerin emäntä. Elämä kävi samassa hetkessä
+Sylvillekin köykäiseksi. Mikä sen oli sanonut, että ihmisellä piti olla
+paha omatunto? Hauskaa oli elää. He nauroivat kaikki kolme niin että
+kyyneleet nousivat silmiin. Entä sitten, jollei Fedja enää pitänytkään!
+Pitäköön lapsentytöstä, jos haluaa.
+
+— Vanha hupsu, sanoi Mäkimatkan rouva vihdoin palvelijattarelleen, —
+nouse pois siitä äläkä puhu tyhmyyksiä. Anna lasten tulla sisään ja
+peitä jalkani.
+
+Hän kallistui vuoteeseen, eukko, yhä nauraen, asteli pitkin harppauksin
+yli permannon, asetti kissan sänkyyn ja peitti emäntänsä. Ovi lensi
+auki, lapset tölmäsivät huoneeseen ja karkasivat heti vuoteen
+ympärille. Oikeastaan molemmat tytöt työnsivät edellään veljeään. Pieni
+Lauri aielehti kankeana ja ajatuksissaan, tyttöjen hyppiessä kuin
+perhoset.
+
+Pappilan lapset leikkivät nykyään sellaista leikkiä että tehtiin
+arkkia, armoistuinta, kynttiläjalkaa, pöytää ja kaikkinaisia verhoja
+ja pappien pukuja. Jeremias leikkasi tarpeet pahvista ja paperista,
+liimasi kappaleet kokoon ja maalasi kultavärillä, sinisellä ja
+punaisella. Jeremian isäkin tuli usein auttamaan ja opettaja-täti
+neuvoi Haagaria ja Lyydiaa neulomisessa. Enkelit olivat hyvin vaikeat
+tehdä. Jeremias oli käskenyt Irjaa olemaan hiljaa, että hän leikkaisi
+enkelien kasvot Irjan kasvojen mukaan, mutta kauniimmiksi. Oli hyvin
+hauskaa. Opettaja-täti torui, sillä lapset olisivat aina leikkineet.
+Jeremiaalla oli melkein kuumetta, Jeremian isä oli hänestä levoton.
+
+— Laurista tulee pappi, selitti Somerin pikku poju, yhtäkkiä vilkastuen.
+
+Tytöt kerjäsivät mummolta kankaita ja tilkkuja.
+
+— Pitää olla liinaa ja valkeaa kallista liinaa ja kerrattua liinaa...
+ja otsakruunu, johon kirjoitetaan... kirjoitetaan... toimitti Irja,
+muistamatta pääasiaa.
+
+— »Herralle pyhitetty»! sanoi Lauri.
+
+— Mutta Jere on ylipappi! kohotti nyt äänensä kuuluville pieni Siiri.
+
+— Mummo antaa liinaa ja valkeaa liinaa ja silkkiä... Antaahan mummo!
+
+Koko kirkonkylä puhui siinä muiden tapahtumain sivussa pappilanlasten
+oudosta leikistä. Eivät yksin Sylvi Somer ja hänen äitinsä ihmetelleet,
+mitä mahtaa tulla Jeremias Nahisesta. »Herralle pyhitetty» oli pienen
+Jeremiaan isä vastannut heille täynnä hellyyttä. Mutta pitäjän naiset
+olivat ravistaneet päätään ja kuiskanneet: »se lapsi ei elä kauan».
+
+— Rouva antaa silkkivaatteensa sieltä kaapista, esitti Piina yhtäkkiä
+kekseliäästi. — Ovat viidenkolmatta vuoden vanhat, mitä niistä enää
+säästää. Siellä on vihreitä, sinisiä ja punaisia...
+
+Eukko oli jo ovella, mutta Somerin emäntä pani vastaan. Ei äidin
+kokonaisia pukuja. Tokihan nyt oli tilkkujakin. Ja lapsethan jo olivat
+saaneet niin paljon.
+
+Lasten penkoellessa erinäisissä tilkkupusseissa, puhelivat äiti ja
+tytär miehistä, jotka olivat lähteneet salaperäiselle matkalle. Äiti
+oli levollinen ja vakuutettu heidän pikaisesta palaamisestaan. Hän
+selitti myöskin iloisesti, että Sylvistä ja Toivosta vielä tulee
+onnellinen pari. Talonpoikainen rakkaus on aina hyvin uskollista.
+
+Sylvi istui ja katseli ulos.
+
+— Tuonne he menivät, pääsi häneltä tuskin kuuluvasti.
+
+Hänen pieni poikansa tuli silloin hänen luokseen, kalpeat kasvot
+katsellen sinisen vaatteen alta, joka leikissä oli kääritty hiipaksi
+hänen päähänsä.
+
+— Minne isä ja Arvo eno menivät? kysyi hän pää kallellaan, itku äänessä.
+
+Äiti huomasi ajatelleensa ääneen, otti pojan polvelleen ja rupesi
+iloisesti puhumaan:
+
+‒ Tuonne vaan jäälle. Siitähän mekin ajoimme laskiaisena, eikö kultu
+muista? Pian he palaavat. Katsos varpusia. Annammeko varpusille vähän
+leivänmuruja, annammeko?
+
+Poikanen katseli hetken lintuja, jotka hyppelivät sireenipensaan
+oksilla, mutta käänsi samassa silmäteränsä järvenselän kaukaista
+valkeutta kohden.
+
+— Äiti, Liisa sanoo, että isä ja Arvo eno pannaan vankeuteen, jos he
+palaavat!
+
+Lapsi kätki kasvonsa äidin olkapäätä vasten ja sen pehmoinen, vielä
+jänteetön ruumis kudotussa puvussaan lysähti kokoon.
+
+— Mitä äidin kultu sanoo? Mitä Liisa sanoi?
+
+Poika nyyhki hetken ja purskahti sitten itkuun. Mahdotonta oli saada
+häntä toistamaan sanojaan.
+
+Äiti ja isoäiti jäivät katsomaan toisiinsa.
+
+Lapset kärsivät; eivät mihinkään he ole syypäät, mutta kärsivät. Oli
+omantunnon laita niin tai näin, mutta tämä kärsimys — kuka vastaa siitä?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jonkin päivän miesten lähdön jälkeen oli Tuunan vanha isäntä pysynyt
+rauhallisena, mitään tiedustelematta. Sitten hän rupesi seisoskelemaan
+solassa navettansa ja tyttöjen kamarin välillä, katsellen jäälle.
+Sekä Riikka että Alma näkivät sen ja pysähtyivät seuraamaan mitä
+hän tekisi. Itse asiassa hänen katseensa jo moneen kertaan oli
+kysynyt heiltä, koska Somerin isäntä palaa, mutta kysymykset eivät
+olleet saaneet ääntä, Tuunan väet kun puhuivat vähän ja vanha
+kirkkoväärti kun erikoisesti karttoi ihmiskielen väärinkäyttämistä.
+Tuon helmikuunyön jälkeen oli Tuunassa puhuttu tavallista vähemmän.
+Vanhemman tyttären kasvot luutuivat luutumistaan, hän vuoroin hautoi
+sydämensä paisetta jollakin toivolla, vuoroin kovetti sitä epätoivolla.
+Ulkonaisesti valmisteli hän matkaa kaupunkiin tapaamaan Eino-Ilmaria
+ja Ollia perustellen matkaansa sillä, että heiltä ruokavarat jo ovat
+loppumassa. Alma valmisti häitään, kävi tapaamassa Helmisen Jennyä,
+ompelijatarta, ja odotteli sulhastaan. Tietäen kuinka Riikka oli tätä
+avioliittoa vastaan, ei hän puhunut hänelle suunnitelmistaan. Hääthän
+joka tapauksessa tulisivat pienet, ainoastaan lähimmät sukulaiset ja
+alustalaiset. Molemmat sisaret siis kulkivat omissa ajatuksissaan,
+toivoen, että jokin odottamaton apu saapuisi ja he pääsisivät
+selittämästä vanhalle isälleen, mitä oli tapahtunut. Ehkäpä Toivo ja
+Arvo Mäkimatka kuitenkin tulisivat kotiin. Ehkäpä he eivät pääsisi
+yli rajan, se kuului olevan hyvin vaikeaa. Ja aikansa silmäiltyään
+selälle, tulla kopisteli kirkkoväärti sauvansa varassa pihan piiriin,
+tuuheat valkoiset kulmakarvat törröttäen silmien yläpuolella, jotka
+uskollisen harmaina ja alati kirkkaina katselivat maailmaan. Hän
+oli jo yhdeksännelläkymmenellä, mutta Jumalan kiitos vielä täysissä
+sielunvoimissaan. Tyttäret hengittivät helpommin, kun näkivät hänen
+menevän huoneeseensa mitään kysymättä.
+
+Yhtäkkiä hänessä tapahtui kuin taittuminen, sekä ulkonaisesti että
+sisällisesti. Hän horjahti keskellä ateriaa suulleen pöytää vasten ja
+hänet oli talutettava vuoteeseen. Hän ei kuitenkaan sanonut olevansa
+kipeä. Oliko hän jotakin kuullut? Olisi pitänyt kysyä, mutta kumpikaan
+tyttäristä ei saanut sanoja huuliltaan. Oli kai paras odottaa, että isä
+itse alkaisi.
+
+Vanhus ei enää pysynyt alallaan. Hän käveli ja kopisteli, tyttäret
+pelkäsivät, että hän kaatua kupsahtaa metsään. Eräänä päivänä puki hän
+yhtäkkiä ylleen pyhävaatteet ja pesi silmänsä keskellä päivää. Silloin
+kysyi häneltä Alma, punaposkisena tullen navetasta, minne hän aikoi.
+Hän ei saanut vastausta, hän ehti riisua takkinsa, ripustaa sen naulaan
+ja asettua ompelukoneen ääreen, kun isä vihdoin tuli hänen luokseen ja
+vastasi:
+
+‒ Kun eivät käy.
+
+‒ Kutka? kysyi tytär, joka jo oli unohtanut kysymyksensä. — Keitä te
+tarkoitatte?
+
+— Lapset. Pojan lapset. Eikä rovastikaan.
+
+Almasta tuntui keventävältä saada puhua.
+
+— Onkos teidän ikävä lapsia? Älkää sentään lähtekö ennenkuin
+ajavat auki tien. Ne ovat lapset nyt niin leikeissään, kun tekevät
+liitonarkkia. No, se Jeremiashan on sellainen erinomainen, sehän
+osaa kohta vanhan testamentin ulkoa ja tekee paraikaa liitonarkkia
+ja armoistuinta. Niin, ja lukevatkin kolme tuntia päivässä. Mutta
+minä hyppään Somerissa ja tuon lapset tänne. Paperistahan ne sitä,
+enkelejäkin Jeremias leikkaa paperista ja maalaa kultavärillä. Minä
+pistäyn pappilassakin, jos tahdotte. Kyllä kirkkoherra lähtee meille.
+Mikähän hänelle on mahtanut tullakin, kun ei ole käynyt.
+
+Alma heitti neulomuksensa, peitti ompelukoneen esiliinallaan, kokosi
+langanpätkiä ja tilkkuja käteensä ja läksi muuttamaan toista esiliinaa.
+Kun hän oli saanut päällysvaatteet ylleen, seisoi isä portaiden edessä
+ja odotti häntä. Vai niin, vai aikoi isä mukaan. Koira tuli sekin.
+Neljä hevosta ajoi Tuunan navetasta lantaa pellolle. Riikka seisoi
+tunkion ääressä ja puheli voudille. Venäläisiä sotamiehiä, kymmenkunta,
+hiihti yli pellon. Sellaista huonoa se oli niinkuin harakan lento.
+Almaa nauratti, mutta isän muoto synkkeni, isä ei koskaan osannut
+katsella keveästi mitään asiaa. Miten kävisikään, jos sotamiehiä
+tuotaisiin kylään lisää ja pantaisiin asumaan heille Tuunaan. Silloin
+kävisi varmaan niinkuin Parannan isännälle oli käynyt.
+
+Tytär asteli edellä ja isä hänen jäljessään. Oli leuto sää ja kevät
+tuulessa, joka lensi lumeen hautautuneitten aidanseipäitten yli. Koira
+ajoi takaa variksia, leikki ja piehtaroi. Tie oli astujille niin tuttu,
+ettei se antanut aihetta minkäänlaiseen ajatustenvaihtoon. Sitäpaitsi
+tuntui kirkkoväärtillä olevan jotakin sydämellään. Tässä loppui
+puukuja. Tässä oli Mäkimatkan rakennusrykelmä, tässä kääntyi polku
+työväentalolle, tässä alkoi Somerin puukuja. Eikö tuolla tullutkin
+vastaan kirkkoherra? Todella, hän se oli. Vanha kirkkoväärti yskähteli
+ja jotakin liikutuksen tapaista pyrki hänen kurkkuunsa. Hän ei ollut
+nähnyt sielunpaimenta kymmeneen päivään, hän oli viime pyhänä ollut
+kipeänä.
+
+— Vai meillekö? huusi kirkkoherra iloisesti jo matkan päästä ja
+koivunvarvut löivät hänen lakkiaan vasten. — Kuinka erinomaista, että
+tapaan isännän. Minulla oli tässä juuri aikomus pistäytyä Huoposella,
+ottaa hänet mukaan ja sitten tulla Tuunaan.
+
+Kirkkoväärti yski ja haki sanoja. Ilo kiskoi kyyneliä esiin rinnasta ja
+hän kiersi ja huppuroi lumessa, pääsemättä selville, mihin päin olisi
+paras lähteä, takaisinko Tuunaan vaiko pappilaan.
+
+— Jumal'antakoon, lohkeni vihdoin hänen vanhanmiehen-suustaan, —
+tervetuloa vaan Tuunaan.
+
+— Ei toki, sanoi kirkkoherra, katsellen korkeudestaan alas matalaan,
+jäntterään isään ja tyttäreen, — nyt mennään meille, kun tässä juuri
+lähellä ollaan. Kyllä siellä äidin pannu aina on kuumana. Ja sitten
+näette meidän lapset oikein kauniissa leikissä. Liitonarkkiahan he...
+Niin, en tiedä kenen päähän se leikki on tullut.
+
+— Jeremiaksen, sanoi Alma Tuuna hymyillen — kenenkäs muun...
+
+Ja hänen puhtaat punaiset poskensa helottivat.
+
+— Niin, en tiedä. Kyllähän poika tuntuu Jumalan armoittamalta, mutta
+eihän sitä voi etukäteen tietää, voi koko kehitys siihen pysähtyä ja
+syntyä jotakin aivan tavallista. Pääasia, että tulisi kunnon ihminen...
+Kuinkas olisi, jos minä nyt käväisisin kauppiaalla ja ottaisin hänet
+mukaan pappilaan, ja te, arvon ystävät, jatkaisitte... Niin, Somerin
+lapset ovat siellä meillä myöskin...
+
+Mutta Alma tahtoi lähteä hakemaan kauppiasta ja niinpä isä ja
+kirkkoherra menivät pappilaan.
+
+Koko talo tuntui vilisevän lapsia ja heidän leikkiään. He ehtivät
+tuskin tervehtiä vanhoja ihmisiä, niin kiire heillä oli. Tytöt
+koettivat leikissä tarvittavia vaatteita, pojat häärivät liimapannun
+ja paperien ääressä. Joku viskasi ilmaan vaatekaistaleen, veto vei
+alas tärkeän paperipalan, nousi huuto ja melu. Tytöt riitaantuivat
+kauneimmista tilkuista, Haagar löi Irjaa, vaikka Irja oli suurempi.
+Äidin täytyi tulla väliin. Levottomat punaiset täplät paloivat äidin
+poskilla.
+
+Isojen ihmisten päästyä saliin, otti kirkkoherra vaimoaan hartioista,
+katsoi korkeudestaan — sillä hän oli pitkä mies — hänen suuriin
+vakaviin silmiinsä ja lausui hymyillen:
+
+— Tämä meidän äiti on hiukan levoton — ei pidä olla, äiti kulta. Hän on
+viime päivinä aivan muuttunut. Ei hiuskarvaakaan putoa päästämme ilman
+Jumalan tahtoa. Minä kerron arvon ystävillemme hänen huolensa, jahka
+kauppias ja Alma neiti tulevat. Kuinkas Tuunassa jaksetaan?
+
+— Kiitoksia vaan, sanoi kirkkoväärti raskaasti. Ei elä eikä kuole
+meidän emäntä. Pitää tyytyä Jumalan tahtoon.
+
+Hän alkoi nyt väännellä, yskiä ja kyynelöidä, ja ihmistuntijana huomasi
+Nahinen heti, että hänellä oli jotakin tunnollaan, antoi vaimollensa
+merkin ja vei vieraan suljettujen ovien taakse.
+
+Vanhus pääsi vaivalloisesti alkuun. Niinkuin vanha kello ennen
+lyömistään ähkyy ja läähättää, niin hänkin venytteli suussaan
+epämääräisiä ääniä. Kahdesta asiasta hänen oli puhuttava.
+
+Hänellä oli rahoja — ennen muinoin se olisi ollut hyvinkin suuri raha,
+nyt ei se ollut mikään niin suuri, kun kaikki oli niin kallistunut.
+Oikeudella se oli koottu. Silloin kun täällä hakattiin Mäkimatkan
+suuria metsiä, olivat tukkilaiset ottaneet maitoa — kymmenen penniä
+tuoppi ja sittemmin kymmenen penniä litra, halpaahan se oli, mutta
+siitä oli kuitenkin kertynyt jotakin. Ja sitten oli kerran myyty
+metsäpalsta ja lehmä, Omena oli myyty kaupunkiin ja ne rahat oli
+pantu talteen. Niin että se summa oli nyt kymmenen tuhatta. Isäntä
+oli alkanut koota tätä summaa vaimoansa varten silloin kun toinen
+halvauskohtaus tuli. Näytti siltä, että hänellä voi olla elonpäiviä
+vielä pitkällekin, kun on ruokahalu niin hyvä. Kun tuli vanhoilla
+päivillä tehtyä sellainen synti, että tuli otettua se nuori vaimo.
+Siinähän se pilaantui. Ettei joutuisi puutteeseen, jos sattuisi
+lapsille riita talosta — kuka ne lapset tietää, ne voivat olla
+riitaisiakin. Oli ilmaantunut sellaisia oireita, että hän, vanhus, pian
+pääsisi pois. No sellaisia vaan, että jalat alkoivat puutua ja silmät
+sammua. Johan oli aikakin. Niin että miten oli paras säilyttää rahat?
+Kotona ne aina olivat olleet, ei hän pankkiin ollut vienyt niitä, mitäs
+niistä koroista, sellaista syntistä se oli, että ihminen tahtoi enemmän
+rahaa kuin hänellä oli. Tärkeintä oli kuitenkin sielu. Sehän se menee
+iankaikkisuuteen.
+
+— Niin, sanoi kirkkoherra hymyillen ja työnsi tuuheita viiksiään
+kahdenpuolen, — mutta raamatussakin käsketään nimenomaan kartuttamaan
+maallista tavaraa. Muistaahan isäntä vertauksen miehestä, joka meni ja
+kätki rahansa maahan. Ei, kyllä me panemme rahat pankkiin, että sairas
+saa korotkin eikä joudu puutteeseen. Meillähän on oma säästöpankki.
+
+Pienen äänettömyyden syntyessä ravisti isäntä päätään ja hänen
+kulmakarvansa olivat huolestuneesti rypyssä. Ei, ei se sentään
+ollut omaa se raha mikä tuli yli, vaikka maailma olikin omistanut
+sellaisen tavan, että otti korot. Korot olivat pahan hengen keksintöä,
+sielunvihollisen.
+
+Vanhuksen olisi tehnyt mieli puhua tästä asiasta paljon enemmän, mutta
+kirkkoherra hymyili sillä tavalla, että hän huomasi kirkkoherran
+menneen vastakkaiselle puolelle. Ja tiesi hän sen jo siitäkin, että
+kirkkoherra oli ollut perustamassa pankkia. Lisäksi saapuivat juuri
+kesken heidän puhelunsa kauppias ja Alma. Kuului kuinka ruustinna
+kehoitti Almaa menemään edellä ovesta. Kirkkoväärti oli tullut
+surulliseksi pankin vuoksi. Hän jo epäili, sanoisiko Nahiselle toisen
+asiansa. Se oli kuitenkin käynyt hänelle taakaksi, josta täytyi päästä.
+Niin hän siis hetkisen käänteli ja väänteli ja vihdoin alkoi. Kun
+puhuivat, että oli sellaisia maanpettureja, sellaisia, jotka saavat
+kovan rangaistuksen, sellaisia, jotka nousevat laillista hallitusta ja
+esivaltaa vastaan. Ja kun puhuivat, että... eihän sitä tietänyt oliko
+se totta, mutta... eihän hän sitä uskonut eikähän se voinut olla totta:
+Somerin isäntä oli aina ollut vakava ja kunnollinen mies, sen saattoi
+sanoa, vaikka hän oma poika olikin. Arvo Mäkimatkasta sen paremminkin
+saattoi uskoa, vaikkei tosin hänestäkään. Mutta yhdessä he kumminkin
+olivat lähteneet. Kas, Somerin isäntähän oli kaiken talvea hankkinut
+rehua ja viljaa tälle venäläiselle sotaväelle ja Pietariinkin oli
+jotakin vienyt, koskapahan hän aina Pietarissa oli käynyt ja monta
+kertaa viipynyt hyvinkin kauan. Ja nyt hän taas oli lähtenyt ja oli
+jo kolmatta viikkoa poissa ja tytär, tuo Alma, puhui, ettei ollut
+lähtiessään tietänyt milloin tulee. Ja mitä ne ovat ne sellaiset, jotka
+nousevat laillista hallitusta ja esivaltaa vastaan? Missä ne nousevat?
+Millä tavalla ne nousevat? Matkustavatko ne jonnekin muualle? Onko
+siinä sitten todella perää, että on sellaisia, jotka nousevat esivaltaa
+vastaan ja että niitä kohtaa elinkautinen vankeus Venäjällä?
+
+Kirkkoherra oli käynyt vakavaksi ja tarkkaavaksi. Pian ei voinut
+kieltää, että hänkin oli kuullut salaperäisistä matkalaisista, jotka
+lähtivät liikkeelle yöllä, valepuvuissa, ja kulkivat olkikuormissa
+Ruotsin rajan yli, tai sitten peräti suksilla meren poikki.
+Puikoissakin niitä kuului kiertävän pohjan tietä ulkomaille. Santarmien
+käsiin oli moni joutunut ja hengellään saanut maksaa rohkeutensa. Eikä
+sitä mitenkään oikeaksi saattanut katsoa, että Suomen miehet sillä
+lailla panivat isänmaan alttiiksi vaaralle. Tiettyhän se oli, mitä
+siitä tuli maalle ja koko kansalle: täydellinen venäläistyttäminen. Ja
+kuka ne tietää, kutka niistä vankiloista elävinä pääsevät. Viattomat
+tietenkin kärsivät seuraukset seikkailijoiden teoista. Sillä mitäpä ne
+muutakaan ovat kuin seikkailijoita, jotka sellaisiin varomattomiin ja
+suorastaan rikollisiin tekoihin ryhtyvät.
+
+Vanha kirkkoväärti kuunteli häntä valkoiset kulmakarvat tuuheana
+harjana silmien päällä, voimakas nenänvarsi täynnä ilmaa, jota hän
+sihisten veti keuhkoihinsa. Hänen vielä kirkkaat silmänsä tuijottivat
+levottomassa jännityksessä kirkkoherraan ja huulet painoivat
+pingoittuneina toisiaan. Kirkkoherra sitaisi harvinaisen pitkillä ja
+valkoisilla sormillaan hiukset ohimoiltaan, katsoi silmälasiensa alitse
+lempeästi vieraaseen ja tuli aivan hänen eteensä.
+
+— Mutta eihän isäntä nyt sitä ajattelekaan, että ikämiehet ja kunnon
+ihmiset niille retkille lähtevät. Onhan Somerin isäntä ennenkin
+viipynyt ja vaikka nyt Arvo Mäkimatka ei ole tahtonut oikein
+asettua, niin eihän nyt hänkään toki. Pahanpäiväisten poikien ja
+ajattelemattomien retkiä ne ovat... Niin, niin, kyllä vain sitä
+sivistyneidenkin joukossa tavataan sellaisia, ja niitä ne kai
+pääasiassa ovat. Seikkailu on aina huvittanut sellaisia. Mutta luulen,
+että kauppias ja Alma neiti jo ovat tulleet ja minullakin olisi
+ystävilleni esitettävänä jotakin...
+
+Tuunan isäntä yhä istui ja hänen ajettu, sileä leukansa värähteli.
+Kirkkoherra laski kätensä hänen olalleen ikäänkuin auttaakseen sanoja
+esille. Vihdoin viimein sai vanhus suustaan:
+
+— Ää... ää... ää... kaikki kumminkin sitä sanovat, että jo sitä Somerin
+isännältä peltipurkkiruuat ja kaupungin juomat loppuivat. Jos enää on
+hengissäkään.
+
+Kirkkoherra painui vanhuksen puoleen.
+
+— Hyvä ystävä, tiedättehän toki, mitä Somerissa tapahtui. Ettekö
+tosiaan? Kas, isäntä kai viivyttelee matkalla senvuoksi, että täällä
+kotona — no, kai isäntä sen nyt on kuullut? Tai arvaatte kuitenkin? No,
+käki on lentänyt leppälinnun pesään ja tekee siellä tuhojaan.
+
+Kaikki vanhan miehen kasvoissa jännittyi. Vihdoin valui musta veri
+aalto yli hänen otsansa. Hän oli ymmärtänyt, miksi Somerin isäntä
+viipyi.
+
+Hänen poikansa ei ollut mikään seikkailija. Häneltä oli mennyt koti ja
+kunnia.
+
+Saatettiin nyt siirtyä kirkkoherran asiaan. Istuttiin salissa ja
+hopeinen kahvikalusto tuli monien pikkuleipien keskelle pöytään.
+Alma Tuuna oli kursailun perästä saatu sohvaan istumaan, Lennartti
+Mäkimatkan kihlattuna oli se paikka hänelle itsestään tuleva. Ruustinna
+istui hänen vierellään, posket punassa, otsalla, silmien yläpuolella
+pieni väreily, joka todisti hänen jännittynyttä mielentilaansa.
+Kirkkoherran katse seurasi häntä tyynenä ja hellänä — heidän
+harvinaisen hyvä suhteensa tunnettiin pitäjällä, niinkuin yksi sielu he
+olivat. Ruustinnahan ei ollut mikään kaunis, sellainen tummakulmainen,
+iloinen ja laulava ihminen hän oli, ja aaltoilevaa tukkaa hänellä oli
+niin paljon, ettei hän näyttänyt tietävän minne sitä olisi pannut.
+
+Tuuli vingutti jotakin oksaa ikkunan takana. Lasten äänet kuuluivat
+seinien läpi. Salissa pöydän ympärillä kilisivät kahvikupit, keskustelu
+ei tahtonut lähteä liikkeelle. Ruustinna puhui miltei yksinään,
+temmaten lauseen sieltä, toisen täältä. Alma Tuuna koetti tunkea
+isänsä kasvojen läpi, saadakseen tietää mitä hänen ja kirkkoherran
+välillä oli puhuttu. Kauppias tuijotti suurilla kalansilmillään eteensä
+kahvikuppiin, ikäänkuin hänelläkin olisi ollut jokin huoli. Kaikkien
+oli tukala olla. Yhtäkkiä puhkesi kirkkoherran kasvoille hymy, joka
+valaisi harmauden huoneessa kuin lamppu.
+
+— Anna-Liisa, sinä! sanoi hän ja hänen tasaiset valkoiset hampaansa
+paljastuivat, — kerrommeko nyt ystävillemme huolemme? Asia on se, että
+minä olen saanut kirjeen, hyvin kovan kirjeen, ja se tuottaa meidän
+äidille päänvaivaa.
+
+— Sydämenvaivaa se tuottaa! pääsi ruustinnalta melkein parahtaen ja
+kyyneleet olivat heti hänen silmissään. — Sinä olet niin varomaton...
+Mieheni on niin varomaton, kaikille pitää sanottaman totuus, kaikkien
+asioihin pitää sekaannuttaman!
+
+— Mutta oma vaimoni, sinähän puhut niinkuin se mies, joka maailmassa
+teki ensimmäisen murhan: »Olenko minä veljeni vartija!»
+
+Hän lievensi sanojaan lämpimällä hymyllä.
+
+— Kyllä siinä jokin raja täytyy olla, jatkoi ruustinna. — Mitä pitäisit
+siitä, jos sinulle alituisesti tultaisiin puhumaan kaikesta mikä ei
+mitäkin miellytä.
+
+— Mitä pitäisin? Olethan sen nähnyt: kirje, joka sinua niin on
+huolestuttanut, on minulle ollut täydelleen ilmaa.
+
+— Ties mitä sinulle vielä tekevät pitkillä sairasmatkoilla, kun
+yksinäsi kuljet...
+
+— Mutta Anna-Liisa!
+
+Kirkkoherra vei, yhä hymyillen, käden povitaskuunsa. Silloin ruustinna
+säpsähti istualtaan ja alkoi koota kahvikuppeja. Kirje kädessä jäi
+kirkkoherra katsomaan häneen. Hän ei enää hymyillyt. Hänen kasvonsa
+vetäytyivät ankaraan suruun. Ruustinna tunsi sen maahanpainuneiden
+silmäluomiensa alitsekin, jätti työnsä kesken ja painui takaisin
+istualleen. Äänetön pieni sananvaihto oli silmänräpäyksen aikana
+suoritettu näiden aviopuolisoiden välillä, jotka toisiaan niin
+rakastivat, vaimo oli saanut nuhteet ja hapuili takaisin tasapainoaan.
+Läsnäolevista oli Alma Tuuna ainoa, joka jotakin aavisti sohvatoverinsa
+mielentilasta. Kirkkoväärti ja kauppias odottivat jännittyneinä kirjeen
+sisältöä.
+
+— Etkö antaisi meille toista kuppia, äiti? kysyi kirkkoherra ja hymyili
+taasen.
+
+Ruustinna oli sekoittanut kupit, hänen muutenkin verevät kasvonsa
+vetäytyivät entistä punaisemmiksi hän pyysi hämillään anteeksi ja meni
+hakemaan toisia kuppeja. Ruokasalissa tavoittivat hänet pikkutytöt.
+Haagarilla oli hänelle jotakin sanottavaa, sitä, että — mutta kukaan
+ei saanut sitä kuulla! Sitä, että voisiko hän vielä tarjota Irjalle
+ja Siirille pikkuleipiä? Kyllä, kyllä, eivätkö lapset sitten olleet
+saaneet? Olivat, mutta Irja ja Siiri varmaan tahtoivat. Äiti punnitsi
+hetkisen, tytön kädet yhä kaulallaan: jos olisi ollut kysymys hänen
+omista lapsistaan, niin ei hän olisi heille antanut. Hänen silmänsä
+pysähtyivät Irjaan, joka tummansinisessä samettikoltussaan seisoi
+astiakaapin luona ja hypisteli hopeapaperista tehtyä tähteä.
+
+— Pyysivätkö Irja ja Siiri? kuiskasi hän tyttärensä korvaan.
+
+‒ Pyysivät.
+
+— Tarjoa sitten heille, koska he ovat vieraitamme, teki äiti nopeasti
+johtopäätöksensä, — mutta älkää ottako te, jotka olette kotiväkeä.
+
+Haagar irtaantui nopeasti äitinsä sylistä ja meni toimeliaana saliin.
+Sieltä hän toi leipäkorin, ja äiti kuuli hänen sanovan:
+
+— Tee hyvin, Irja — sinä et saa mitään, sinä Lyydia, sinä olet
+kotiväkeä. Tee hyvin Siiri!
+
+Sitten hän tuli tuomaan leipäkorin takaisin saliin. Hän oli kuin
+ilmetty äitinsä, voimakas ja aikaansaava. Ei värekään hänen kasvoillaan
+osoittanut, että hänen oli ollut vaikea kieltäytyä herkuista. Hänen
+pienet jäsenensä värähtelivät elämää, hänessä oli jotakin niin
+valmista, että olisi saattanut kuvitella hänen olevan kymmenen lapsen
+äitinä jossakin pienois-ihmiskunnassa. Nuorempi sisar, Lyydia, oli
+tullut ovelle ja taisteli siinä itkua vastaan. Hänen tarkoituksensa oli
+nähtävästi ollut vedota äitiin, mutta vanhempi otti häntä käsipuolesta
+ja vei hänet päättävästi ruokasaliin, missä Somerin lapset hyppelivät
+piparkakut käsissä, vaaleat kutrit liehuen. Äiti näki tämän kaiken
+ja hänelle tuli ajatus: niitä pitää lujilla, joita rakastaa, niiden
+antaa olla höllällä, joista ei välitä. Hän painoi samassa alas
+mielenliikutuksensa ja ymmärsi miehensä: hänen täytyi, jos hän rakasti
+seurakuntaansa, pitää sitä lujilla. Ja Jumalan palvelijana hänen
+täytyi rakastaa seurakuntaansa. Aviopuolisot vaihtoivat nyt katseen
+— se täytti kiitävän pienen silmänräpäyksen, mutta se riitti heille
+vakuuttamaan, että he taasen olivat yhtä.
+
+Kirkkoherra ojensi nyt kätensä kirjettä kohti. Kaikkien vieraiden
+silmät riippuivat kiinni kuoressa, Alma Tuunan säikähtyneinä,
+kirkkoväärtin ankarina, kauppiaan ainoastaan uteliaina. Anna-Liisa
+Nahinen ei enää pelännyt. Hänen miehensä kohtalo kai oli sanoa
+ihmisille totuus, sanoa se siksi, että hän rakasti heitä.
+
+Paperi kahisi, tuuli ikkunan takana itketti jotakin paljasta oksaa.
+Kirkkoherra alkoi hymyillen lukea ja hänen vaimonsa kuunteli hymyillen.
+
+ Sinä kirkon syöttiläs!
+
+ Huomaa tämä ensimmäinen varoitus! Valtionkirkon mädännäisyys on jo
+ tullut puheenparreksi. Sen virkailijoiden pääharrastus on yksinomaan
+ omien etujensa suojelemista. Hartaina kapitalismin puoltajina
+ sekaantuvat he kaikkiin maallisiinkin asioihin ja pönkittävät
+ rikkaitten oikeuksia jumalallisena maailmanjärjestyksenä. Keskiajan
+ silmälasien läpi katselevat he maailmaa. Sinä, Kankaan seurakunnan
+ syöttiläs, et muodosta mitään poikkeusta yleisestä säännöstä. Varo
+ sinä pulleaa rintaasi ja kukkaroasi, sillä köyhälistön silmät ovat
+ jo avautuneet eikä se enää aio alistua kirkon nöyriksi, kerittäviksi
+ lampaiksi. Varo sinä, kun lähdet harjoittamaan noituuttasi kuolevien
+ vuoteen ääressä. Moinen touhu ei enää menettele. Ennenkuin tiedätkään
+ pamahtaa!
+
+ Kostaja.
+
+Kirkkoherra taittoi kirjeen kokoon, pani sen kuoreen ja pisti
+taskuunsa. Värähtelevät liikkeet olivat palanneet hänen vaimonsa
+otsalle. Sekä vieraat että isäntäväet vaikenivat. Hetken perästä pääsi
+Alma Tuunalta ja kauppiaalta yhtaikaa huudahdus: kuka sen on mahtanut
+kirjoittaa? Ja he alkoivat vuoroin tuijottaa toisiinsa, vuoroin
+hymyilevään kirkkoherraan.
+
+— Kuka kirjeen on voinut kirjoittaa?
+
+— En tiedä, sanoi kirkkoherra. — Minulla ei pitäisi olla täällä keitään
+vihollisia.
+
+— Kemppainen kuuluu uhanneen, huomautti kauppias. — Siitä, kun
+kirkkoherra julkisesti saarnoissa on puhunut viinanpolttoa vastaan.
+
+— Ettehän, rakas ystävä, mahtane uskoa Kemppaisen kirjoittaneen tätä
+kirjettä.
+
+— Ei, Kustaa ei osaa lukeakaan.
+
+— Mutta jos se on veli? Sehän nyt on näillä mailla?
+
+— Sekö kuritushuonevanki? Ei, kyllä tämä on jonkinlainen kynänkäyttäjä.
+
+— Pitäjäänhän on viime aikoina tullut niin paljon vierasta väkeä.
+
+Ruustinna keräsi ääneti kokoon kahvikuppeja, hänen kätensä värähtelivät
+astioiden kilahtaessa vastatusten, ikäänkuin äänet olisivat häneen
+ruumiillisesti koskeneet. Vaistomaisesti etsivät Alma Tuunan silmät
+kirkkoherran korkeaa rintaa, josta kirkkoherran puhuessa soi ikäänkuin
+jotkin urut. Kirkkoherrahan oli paremmin laiha mies kuin lihava,
+mutta vanhana voimistelijana oli hän hoitanut myöskin »pyhän hengen
+temppeliään».
+
+Vaiettiin hetkinen. Sitten otettiin kysymykset uudelleen esiin. Taas
+vaiettiin ja taas kysyttiin.
+
+— Niin, arvon ystävät, sanoi vihdoin kirkkoherra, tarkoitukseni ei
+mitenkään ollut vaivata teitä antamaan neuvoja. Tahdoin ainoastaan
+läheisimmilleni näyttää, mitä virtauksia liikkuu seurakunnassa.
+
+Kauppias oli sitä mieltä, että kirje joka tapauksessa olisi näytettävä
+poliisille. Alma Tuuna pyysi ujosti ja kierrellen kaarrellen, ettei
+kirkkoherra vain puhuisi siitä kirkossa. Ihmiset ärtyivät kovin
+saarnoista. Kun kysyttiin vanhan kirkkoväärtin mielipidettä, ravisti
+hän ainoastaan päätään ja sanoi:
+
+— Äää... äää... viimeiset ajat... maailmanloppu.
+
+— En mihinkään minä aio ryhtyä, sanoi kirkkoherra ikäänkuin
+keskustelu nyt olisi ollut tyhjennetty ja piste pantava perään. — Ei
+hiuskarvaakaan putoa päästämme ilman taivaallisen Isämme tahtoa. Etkö,
+äiti, antaisi meille hiukan kahvia lisää!
+
+Ruustinna nousi nopeasti ja koetti kahvipannua. Se oli jäähtynyt ja
+hän läksi viemään sitä keittiöön. Kirkkoherran mennessä puhelimeen,
+innostuivat Alma Tuuna ja kauppias jatkamaan arvelujaan.
+
+— Kun minusta tuntuu, kuiskasi Alma, — että vaikka kyllä se on paha
+sanoa... Minusta tuntuu ihan, että se on... mutta älkää sentään puhuko
+kenellekään... Tai ehken minä... Ettehän sano kenellekään? Kanttoria
+minä ajattelen.
+
+Hänen kuiskauksensa oli tuskin kuulunut, kun kirkkoherran askeleet
+jo likenivät. Kauppias ei enää ehtinyt vastata, mutta hänen suuret
+silmänsä olivat sanoneet, ettei olettamus ollut mahdoton.
+
+Somerista oli soitettu lapsia kotiin. He eivät vielä olisi ehtineet,
+heitä puettiin yhä leikkiä varten. Lauri, joka aluksi niin oli iloinnut
+papintoimestaan, oli yhtäkkiä saanut päähänsä, että hän on rumpali.
+Jeremias oli tutkinut tekstiä ja havainnut sellaisen virkamiehen
+asiaankuulumattomuuden. Lauri oli kuitenkin pysynyt päätöksessään
+ja seisoi peltipurkki köytettynä kaulan ympäri, molemmissa käsissä
+puulusikka. Hänen äitinsä muotilehdissä oli joskus ollut pojan kuva,
+pienen rumpalin, joka oli tehnyt häneen niin lähtemättömän vaikutuksen.
+
+— Kaikki tavarat jäävät tänne! huusi Jeremias, posket kuumina. — Kaikki
+vaatteet ja sauvat ja tähdet!
+
+— Ja jokainen tuo seuraavalla kerralla mukaansa kynttilän, selitti
+Haagar.
+
+— Täytyy aina olla kaksi samanväristä vahakynttilää! kuului taasen
+Jeremiaksen kimakka, rasittunut ääni.
+
+— Minä tuon Fedja-sedän kauniit kukalliset kynttilät! riemuitsi Irja.
+
+— Ne nyt eivät ensinkään kelpaa! sai hän suinpäin vasten silmiä ja
+Jeremias paiskasi käsistään sakset niin että pöytä kolisi. — Älä
+tuokaan niitä!
+
+Irja jäi hiljaisena seisomaan ja katseli häntä kulmiensa alta. Sitten
+hän kuin kissa karkasi hänen kimppuunsa ja alkoi lyödä nyrkeillään.
+Jeremias ei lyönyt takaisin, vaan peräytyi. He kiersivät pöytää. Lauri
+rummutti lusikallaan peltipurkkiin ikäänkuin hän olisi säestänyt
+jotakin toimitusta. Haagar ja Lyydia panivat kokoon pukuja, läjäytellen
+niitä ilmassa niinkuin isot ihmiset pyykkiä vetäessään.
+
+— Enkeli! huusi Haagar yhtäkkiä ja töytäisi heidän eteensä. — Kaadatte
+enkelin.
+
+Jeremias pysähtyi pelästyneenä pöydän eteen enkelin ääreen ja selvä
+katumus kuvastui hänen kasvoillaan. Irja oli paiskautunut maahan ja
+itki.
+
+— Minä en tule, minä en tuo mitään kynttelejä, jos te vielä, jos sinä
+vielä, niin minä... minä tapan sinut!
+
+Isot ihmiset tulivat. Liisa oli jo ehtinyt Somerista tänne. Miksi Liisa
+oli itkenyt? Pappilan täti torui Jeremiasta siitä että Irja valitteli.
+Haagar selitti asiaa. Ähäh, se oli sinulle oikein! ajatteli Irja,
+Liisan vetäessä päällyskenkiä hänen jalkaansa.
+
+Muutkin vieraat tekivät lähtöä. Hämärsi jo. Kauppias, joka oli
+kivulloinen mies, etsi uuninkylkeä ja pian olivat kaikki muut hänen
+ympärillään. Jokainen päästi vuoronperään hiljaisuuteen jotakin siitä
+mikä painoi hänen mieltään.
+
+— Kyllä kai olisi aika jo, alkoi Alma Tuuna, sanoja etsien, — että isä
+heittäisi kirkkoväärtin toimen. Varsinkin nyt, kun... on tapahtunut
+yhtä ja toista. Riikka siellä meillä sitä ajattelee yötä päivää. Ettei
+kirkolle meidän tähtemme tulisi mitään. Kauppiashan olisi niin omansa
+siihen toimeen...
+
+Kirkkoherra ja kauppias vaiensivat hänet yhteen ääneen. Sellaista
+kirkkoväärtiä kuin Tuunan isäntä ja tyttäret yhteisesti, ei ollut maan
+piirin päällä.
+
+— Riikkahan toimen hoitaa... isän apuna, minä menen pian naimisiin.
+
+Alma kangersi tätä sanoessaan, onnellisena sisarensa puolesta, jonka
+kiintymyksen kirkkoväärtintehtäviin hän tunsi.
+
+— Mitä he oikeastaan tahtovat? lausui nyt vuorostaan kauppias. —
+Sitäkö, ettei kenelläkään olisi mitään omaisuutta? Mutta eihän
+omistaminen ole huoletonta, paljon vaikeampaa monesti on sen, jolla
+jotakin on kuin sen, jolla ei mitään ole.
+
+‒ Äää... ää... äää... niin se on niinkuin tyttäreni sanoo: kauppias
+ottaa vain kirkkoväärtin toimen, puhui Tuunan isäntä. — Kun siellä
+Somerissakin nyt ovat asiat niinkuin ovat... Ei siksi, että ei Somerin
+isäntä mikään maankiertäjä ole. Mutta mitäpä puolta hänellä siellä nyt
+olisi, kun talo oli emännän. Sellaista se on, kun isäntä nai taloon.
+
+Kirkkoherra selitti vanhalle kirkkoväärtille toistamiseen, ettei niin
+ihanteellista kirkon hoitoa kuin Kankaan pitäjässä tavattu missään.
+
+Ruustinna oli seisonut urkuharmonin edessä, katse tähdättynä
+ristiinnaulitun kuvaan, joka riippui soittokoneen yläpuolella.
+Hän puserteli ja ojenteli ristiin liitettyjä käsiään ja puhkesi
+vihdoin puhumaan hiljaa sillä sointuvalla äänellä mikä on ominainen
+laulutaitoisille ihmisille:
+
+— Sen minä vain tiedän, että minä tahdon rakastaa meidän pitäjäläisiä
+enemmän kuin ennen. Jos minä tietäisin, kuka on tuon kirjeen
+kirjoittanut, niin minä menisin hänen luokseen ja... ja... niin, jos
+hän olisi sairas, niin minä oppisin häntä, minä antaisin hänelle mitä
+ikinä voisin... Maailman koko onnettomuus on siinä, että se tahtoo olla
+tuomari. Minun on tuomio, sanoo Herra. Anteeksiannossa on ihmiskunnan
+ainoa pelastus.
+
+Hän kohosi siinä puhuessaan ikäänkuin yläpuolelle maata ja kun
+kirkkoherra pani kätensä hänen olkapäittensä ympärille, olivat he
+kuin kaksi sisarsielua, jotka toistensa lentoa kannattaen kohoavat
+korkeuksiin.
+
+Pimeni. Taulun tummalta pohjalta erottautui ristiinnaulittu. Jokainen
+läsnäolevista tiesi, että häntä kotona odottaa päivällinen ja kaikki
+mikä hänen arkeensa kuuluu, mutta jokin kumma voima piteli heitä
+yhdessä ikäänkuin he olisivat hakeneet turvaa toisistaan. Tunsivatko
+he näkymättömän nuotan silmukkain vetäytyvän kokoon ympärillään?
+Kirkkoherra vihdoin rikkoi hiljaisuuden:
+
+— Äiti, emmekö jo syö ja vieraat tietysti kanssamme? Silloin vieraat
+läksivät.
+
+Mutta seuraavaan neulomaseuran yhdessäoloon oli ruustinna valmistanut
+kokonaisen ohjelman.
+
+Oltiin koolla Paanasella ja Emmikin oli kotona. Joka silmä tarkasti
+hänet kiireestä kantapäähän asti, löytämättä mitään näkyvää syytä
+siihen, että hän kaikella muotoa halusi vihkimistä ryssänsä kanssa.
+Tästä asiasta luonnollisesti ei käynyt puhuminen. Sensijaan puhuttiin
+Alma Tuunan häistä. Agronomi Mäkimatka oli vihdoinkin ostanut Maahisten
+kartanon, herra oli pudottanut viisikolmatta tuhatta ja kuului vielä
+antavan paljon huonekaluja. Heinosen Jenny ompeli Tuunassa. Agronomin
+piti heti päästä muuttamaan Maahisiin. Herra oli niin kyllästynyt
+oloonsa täällä, että hän kimpsuineen kampsuineen aikoi Ruotsiin.
+Paras olikin, sieltähän suku aikoinaan oli tullutkin. Kyllä oli
+paisumassa Alma Tuunasta suuren talon emäntä. Miten hän sellaisena
+osaisikaan olla. Mutta missä Tuunan tyttäret viipyivät? Somerin
+emäntäkään ei ollut tullut, ei taitanut enää olla niin hauskaa kirjurin
+seurassa, kuuluivat riitelevän. Lapsentyttö oli jo pantu pois, mutta
+hänen äitinsä mökkihän oli tuolla mäellä, kauanko siellä hyppäsi.
+Työväenlehdet olivat tehneet Parannan isännän sairaudesta hyvin
+surullisen uutisen, jossa pantiin hänen hulluutensa kirkon syyksi.
+»Tarttui omaan satimeensa» oli otsikkona ja sitten kuvattiin mikä
+vaikutus saarnalla oli ollut, nimittäin, että hurskas rusthollari ja
+manttaalimies vaahto suussa karkasi kirkonmäelle ja alkoi hyökätä
+ihmisten kimppuun kuin vesikauhuinen koira. Kyllä ne osasivat.
+Väitettiin, että nyt ruvettaisiin ottamaan joka talosta mies ja hevonen
+vallitöihin. Se se vielä puuttui. Totta se vain kuului olevan. Ja
+ajattelemaan se pani.
+
+Ompeluseuratyöt olivat hajallaan ruokasalin pöydällä: paitoja, hameita,
+housuja, sukkia, kaikki sitä yksitoikkoista harmaata ja ruskeaa
+väriä, josta laupeuden käsityöt tavallisesti tehdään. Kanttorinrouva
+polki ompelukonetta, edessään kaksi kynttilää, joita täytyi siirrellä
+sen mukaan kuin työ valui toiselle puolelle konetta. Rouva Korpela
+seisoi hänen vierellään, odottaen, että hänen työnsä loppuisi.
+Heidän vaihtaessaan paikkaa ja kanttorin rouvan jäädessä solmiamaan
+langanpäitä, sanoi toinen toiselle:
+
+— No, ne ovat nyt vankeina sekä Somerin isäntä että Arvo Mäkimatka —
+mahtavatko kotona tietääkään?
+
+— Mistä sinä sen olet kuullut?
+
+— Kuka sitä nyt kertoikaan, kuuluu olleen oikein lehdessä. Rajalla ne
+oli otettu kiinni.
+
+— Mutta sittenhän sentään on niin kauan, kun nämä täältä läksivät. Ehkä
+huhu tarkoittaa Ahosta, kauppapalvelijaa, joka kuljetettiin putkaan jo
+täällä omassa kaupungissa.
+
+— Niin, se on eri asia. Kyllä tämän pitäisi totta oleman.
+
+— Vai niin, vai niin, siinä se nyt oli. Meidän isä aina onkin sanonut,
+että kyllä niiden vielä huonosti käy, kun sellaisille retkille
+lähtevät. Koko maan saattavat vaaraan...
+
+Ruustinnan heleä ääni kajahti yhtäkkiä keskelle supattavaa
+salamyhkäistä puhetta.
+
+    Olet maamme, armahin Suomenmaa,
+    ihanuuksien ihmemaa.
+    Joka niemeen, notkohon, saarelmaan
+    kodin tahtoisin nostattaa...
+
+Hänen laulussaan oli tänään jotakin palavan harrasta, ikäänkuin hän
+olisi tahtonut polttaa pois näkymättömiä taudinsiemeniä. Jos olisi
+ollut kysymys virrestä, ei hän olisi voinut veisata sitä hartaammin.
+Opettajan rouva, postinhoitajatar ja apteekin neiti lauloivat hänen
+mukanaan, muut hymistivät joukkoon pätkiä säkeistä.
+
+Ompelukone seisoi ja kanttorinrouvan jalat lepäsivät poikimilla.
+Hänestä ei laulu kuitenkaan ollut mikään pyhä eikä erikoinen,
+tavallinen maallinen laulu vain, ja hän alkoi edelleen kuiskuttaa rouva
+Korpelalle:
+
+— Tarkastuksellekin kuuluvat nyt tulevan sekä Tuunaan että Somerille.
+Mieheni sanoi. Kuka ties vaikka vielä tulisivat muuallekin.
+
+— Herra siunaa! pääsi rouva Korpelalta. — Meille kyllä saavat huoleti
+tulla, ei meillä mitään luvatonta pitäisi oleman.
+
+— Eikä meillä.
+
+— Mutta kyllä pitäisi varoittaa Sylviä ja Tuunan tyttöjä ja
+mäkimatkalaisia. Jos heillä olisi kirjeitä, tai jotakin muuta. Meidän
+pappa, Jumalan kiitos, on aina pysynyt erossa politiikasta.
+
+Paanasen emäntä teki puhujille merkin, että he laulun aikana
+vaikenisivat. Yhä useampi läsnäolijoista oli yhtynyt säveleeseen ja
+ruustinnan voima, hänen siinä seisoaltaan laulaessa, kasvoi yhä.
+Viimeisen värsyn aikana saapuivat Tuunan tytöt. He astuivat huoneeseen
+kasvojaan pyyhkien, ei saattanut tietää koettivatko he pyyhkiä pois
+mielenliikutustaan, vai lumisadeko oli kostuttanut heidän silmänsä.
+Tiesivätkö he, että heidän veljensä oli vangittu? Tiesivätkö he, että
+santarmit saattoivat saapua heille kotitarkastukselle koska hyvänsä?
+Miksi he tulivat näin myöhään?
+
+Laulun päätyttyä rupesi ruustinna puhumaan ohjelmastaan. Hän oli
+ajatellut, että parempiosaisissa kuitenkin oli hyvin paljon syytä
+katkeruuteen köyhän kansan kesken. Oliko ihme, jos maailmanlasten
+mielissä viha iti, kun kylmyys asui niidenkin sydämissä, jotka sanoivat
+itseään Jumalan lapsiksi. Mitä tekivät parempiosaiset köyhempien
+hyväksi? Ei riitä, että me neulomme muutamia vaatekappaleita —
+Anna-Liisa Nahinen käytti kaiken aikaa muotoa _me_, koska hän tunsi
+olevansa rikollisista suurin, hän, papin rouva, — meidän täytyy
+astua ulos mukavuudestamme ja lähteä antamaan tietojamme meitä
+köyhemmille. Hän oli ajatellut, että ompeluseura voisi jakaa keskenään
+kirkonkylän työläisperheet, jokainen ompeluseuran jäsen sitoutuisi
+säännöllisesti käymään määrätyissä perheissä ja ohjaamaan perheen äitiä
+sekä auttamaan, missä tarvis oli. Mitä arvoisat läsnäolijat tästä
+ajattelevat? Eikö todella ole paljon syytä meissä itsessämme?
+
+Minä olen ajatellut näitä asioita yötä ja päivää... En tiedä, on
+niinkuin jotkin maanalaiset vedet murentaisivat pohjaa, jolla me
+seisomme. Tai oikeastaan niinkuin jokin maanalainen tuli palaisi
+allamme. Olen ajatellut sinne ja tänne. Tulen siihen johtopäätökseen,
+että meidän täytyy rakastaa enemmän. Emmekö voisi keskustella tästä
+asiasta?
+
+Hän kuvitteli innoissaan riistäneensä läsnäolijat mukaansa. Itse
+asiassa kaikki vaikenivat, ei kuulunut muuta kuin sukkapuikkojen kitinä
+ja langanpäiden hiljainen narina, kun niitä vedettiin läpi kovien
+valkaisemattomien kankaiden. Ainoa, joka katseli puhujaa kasvoihin, oli
+Alma Tuuna.
+
+— Minä olen niin paljon ajatellut, jatkoi papinrouva palavin poskin,
+— ja minusta tuntuu, että ensimmäinen käsky sittenkin on: rakastakaat
+vihollisianne, siunatkaat niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille
+hyvää, jotka teitä vihaavat ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä
+parjaavat ja vainoavat. Jos me ihmiset alamme kostaa ja tuomita, niin
+rikokset aina kasvattavat uusia rikoksia... Eikö ole niin? Emmekö voisi
+keskustella näistä asioista.
+
+Hänen miehelleen tullut uhkauskirje oli luonut hänen mieleensä pohjan
+näille ajatuksille. Ne olivat niin kokonaan täyttäneet hänet, ettei hän
+saattanut laskea, miten kylmä oli se kuulijakunta, jolle hän tarjosi
+sydämensä. Kankaat heilahtelivat, saumoja käänneltiin polvien päällä,
+ompelukone alkoi hiljalleen työnsä.
+
+— Niin, keskustellaan vain, sanoi kanttorin rouva. — Kyllähän rakkaus
+on ensimmäinen käsky. Siksipä minä tässä juuri rouva Korpelalle sanoin,
+että pitäisi varoittaa naapuria, jos häntä uhkaa vaara.
+
+Ruustinna oli, tottumattomana tämäntapaiseen keskusteluun, istuutunut
+Alma Tuunan viereen eikä pieneen hetkeen kuunnellut.
+
+— Kyllä minä puolestani olen valmis menemään mökkeihin mäessä, sanoi
+opettajan rouva huolestuneena niinkuin aina. — Siinähän niitä on koulun
+takana. En minä ole niissä käynyt, paha se on ollut. Tulisivat vähän
+suuremmiksi ne lapset.
+
+Opettajan rouva oli epäkäytännöllisimpiä ihmisiä, mitä pitäjässä oli
+nähty. Opettaja raukka sai tuskin yhtä lämmintä ateriaa päivässä ja
+minkälainen lienee sekin ollut, kun pöytään tuli. Mutta siksi toiseksi
+oli vaimon vaikea ehtiäkään mitään valmistaa, kun oli yhdeksän lapsen
+äiti eikä opettajan palkka semmoisessa väessä niin suuri ollut. Kaikki
+läsnäolijat ajattelivat itsekseen, että mitä tuokin työväenmökeissä
+ohjaa, jos sinne meneekin. Oli pitkä, painostava äänettömyys.
+
+— Niin, jatkoi kanttorin rouva, — ehkä tämä tuleva Maahisten emäntä ja
+Riikka jo olettekin kuulleet ne uutiset, mistä minä ajattelin varoittaa.
+
+Huhut oli kuultu Tuunassa, sekä se että miehet olisivat vangitut kuin
+sekin, että pian saattoi odottaa kotitarkastusta.
+
+— Ei ne meiltä mitään löydä, kun ei meillä mitään ole, selitti Alma
+hymyillen.
+
+Hänen hymynsä ei kuitenkaan ollut aivan rehellinen. Vanhempi sisar ei
+hymyillyt.
+
+— Niin, mutta jos sattuisi kuulustelussa jotakin ilmenemään, sanoi
+kanttorin rouva. — Ne kai pitää tarkan kuulustelun.
+
+Poliisin rouva oli läsnä, mutta häneltä ei mitään kysytty, hän vaikeni
+aina säikähtyneenä, eikä yleensä tietänyt miehensä asioista. Huonot
+olivat heillä välit.
+
+— Täytyy punnita mitä sanoo, huomautti Paanasen emäntä. — Ettehän te
+taida tietääkään, minne miehet ovat menneet.
+
+— Emme tiedä, vastasi Alma surullisesti. — Emme mitään tiedä.
+
+Sisar istui hänen vierellään kankeana ikäänkuin hän olisi niellyt
+seipään, huulet lujasti koossa. Kaikki saattoivat nähdä, että hän
+jotakin tiesi. Ruustinna nousi nopeasti, kiiruhti hänen luokseen ja
+tarttui hänen käteensä. Se suututti useita läsnäolijoista, sillä he
+kyllä huomasivat, että ruustinna tahtoi pidättää häntä puhumasta.
+Ikäänkuin he olisivat olleet ilmiantajia, joilta täytyi asioita salata.
+Peläten että Riikka rupeaisi puhumaan, jatkoi Alma:
+
+— Yöllä he kyllä läksivät, mutta vain siitä syystä että ennättäisivät
+päiväjunaan. Mitäs he Ruotsista? Ei meillä sinne mitään asiaa ole.
+Somerin isäntä ei tahtonut jäädä kotiin, Pietariin hän tietenkin on
+lähtenyt, siellähän hänellä on paljon tuttavia. Ja Sylvin omaisiakin.
+
+Ruustinna vei vanhemman Tuunan tyttären syrjään ja rupesi puhumaan
+hänelle rakkaudentyöstä, jonka hän aikoi koettaa järjestää kautta
+pitäjän. Hänelle oli tullut sellainen hätä, heidän täytyi koettaa estää
+vihaa leviämästä, varmaan se pian olisi liian myöhäistä. Mutta pieni
+Emmi Paananen, joka käsityökoulussa oli oppinut sievästi neulomaan
+pukunsa ja joka viime aikoina oli katkeroitunut pilkatun rakkautensa
+tähden, tuli heidän luokseen ja sanoi suoraan vasten kasvoja:
+
+— Saksaan ne ovat menneet, teidän miehet. Sinne on mennyt monta sataa
+miestä. Ettekö te sitä tiedä?
+
+Hän katseli, vadelmanväriset huulet auki, läpitunkevasti Riikkaan ja
+odotti vastausta. Mutta Riikka oli täysin rehellinen sanoessaan:
+
+‒ Sitä minä en usko. Mitä he Saksassa? Sanotaan että heidät olisi
+otettu kiinni rajalla. Mutta sitä minä taas en myöskään usko. Somerin
+isäntä on monta kertaa mennyt Venäjän rajan yli ja se toinen kai meni
+Helsinkiin.
+
+— Mitäkö he Saksassa? Hannanhan, aikovat mennä Venäjää vastaan. Mutta
+siinä he kyllä saavat kuonoonsa.
+
+— Kuka nyt sellaisia ajattelisi? pääsi Riikalta rehellisesti. —
+Sellaisia nyt ei kukaan järkevä ihminen ajattele.
+
+Hänen mieleensä kuitenkin hiipi, että Arvon päähän kyllä saattoi johtua
+mikä hyvänsä, vaikkapa se, että kärpänen voisi tuhota härän.
+
+— Suomalaiset aikovat hyökätä Pietarin kimppuun ja tehdä siitä Suomen
+kaupungin! huusi Emmi.
+
+Puhe huoneessa päättyi. Kaikkien mieliin johtui mitä siellä käyneet
+miehet olivat kertoneet keisarikaupungista. Kuinka siellä sai
+päiväkausia kävellä ilman että kaupungista tuli loppua, kuinka...
+
+— Ole sinä vaiti, sanoi Paanasen emäntä tyttärelleen ja pani hänen
+käteensä tyhjät teekupit. — Mitä hulluja.
+
+Ilta kului vailla sitä rauhallista pikkupuhelua, mikä oli ruustinnan
+toimeenpanemille ompeluseuroille ominainen. Kankaan kirkonkylän naiset
+antoivat toisilleen salapistoja ja lausuivat epäileviä viittauksia.
+Ruustinna tunsi salaisen epäsovun särinän ilmassa eikä enää ottanut
+esille kysymystä rakkaudentyön järjestämisestä. Opettajan rouva
+huomautti vielä kerran, että eikö siitä tulekaan mitään siitä
+opastelemisesta mökeissä, hän puolestaan kyllä on valmis... Mutta hänen
+harrastuksensa pikemmin kaasi asiaa kuin auttoi sitä eteenpäin ja se
+tukahtui omiin kapaloihinsa. Se hengellinen laulu, jonka Anna-Liisa
+Nahinen lopuksi viritti, ei jaksanut yhdistää eikä sovittaa mieliä.
+
+Kun tienhaarassa Mäkimatkan luona pappilanrouva ja Tuunan tyttäret
+olivat jääneet kolmisin, otti Anna-Liisa Nahinen Riikka Tuunaa
+käsipuolesta ja rupesi varoittamaan häntä. Ei saanut panna miesten
+henkeä alttiiksi kertomalla mitä heistä tiesi. Sellaisia epäluotettavia
+ihmisiä kuin siellä tänäänkin oli ollut. Kanttorin rouva ja rouva
+Korpela saattoivat ajattelemattomuudessaan puhua asiat poliisille,
+silloin... Ja pieni Emmi saattoi lörpötellä kaikki sulhaselleen,
+niinkuin hän varmaan tekikin.
+
+Riikka Tuunan käsi kangistui naapurinrouvan kädessä. Vai hänkin
+kehoitti häntä valehtelemaan — sellainenko hänkin oli.
+
+— Salaisuus on salaisuus, kuiskasi ruustinna sisarusten välillä
+kävellen. — Ei mikään jumalallinen eikä inhimillinen laki käske sitä
+paljastamaan... Salaisuus on pyhä.
+
+— Teidän sananne olkoon jaa jaa ja ei ei, vastasi Riikka, hilliten
+itseään. — Se on minun ensimmäinen käskyni, mitään muuta ojennusnuoraa
+ei minulla ole. Minä voin sanoa, että tiedän, mutta en sano. Mutta sitä
+minä en tee, että kieltäisin tietäväni, jos jotakin tiedän. Jollei
+ihminen itse ohjaa elämäänsä, niin elämä alkaa ohjata häntä.
+
+— Tuollainen hän on, puuttui nyt Alma puhumaan. — Hän syöksee meidät
+tuolla puheella vielä onnettomuuteen.
+
+Riikalta pääsi kova naurahdus.
+
+— Totuus ei pala tulessakaan, sanoi hän äänellä, jolla lausutaan
+kirjoitus liehuvasta lipusta.
+
+Ja hetkeksi tunsi hän lievennystä siinä paiseessa, joka tykki hänen
+rinnassaan yötä ja päivää. Kun vain lujasti piti kätensä totuuden
+ojennusnuorassa, niin saattoi turvallisesti astua pimeyttä kohden.
+
+— Koskas sen kotitarkastuksen pitäisi tulla? jatkoi hän. — Minulla
+olisi jo kiire meidän koululaisemme luo. Mutta minä en mene ennenkuin
+ne poliisit ja santarmit ovat käyneet, en tahdo, että meidän talossamme
+valehdellaan.
+
+‒ Riikka! sanoi Alma.
+
+Ja Anna-Liisa Nahinen sanoi samassa hengenvedossa:
+
+‒ Ei minuakaan ole ennen syytetty valheen suosimisesta.
+
+Astellessaan siinä tähtitaivaan alla nämä naiset erosivat kahteen
+leiriin. Riikka Tuuna jäi yksin ja yksinään astui hän sisään
+kotiportistaan, sillä hänen sisarensa meni tietysti lohduttelemaan
+ruustinnaa, joka taisi itkeskellä.
+
+Kova ja kylmä oli Riikka Tuunan sydän, kun hän ajatteli Arvo
+Mäkimatkaa. Sellaiset hänen piti heille tehdä, tuottaa kotitarkastukset
+ja muut. Ja aivan sulan suotta: oman päähänpistonsa vuoksi,
+päähänpistot olivat aina olleet hänen huvejaan. Arvo tietysti oli
+houkutellut mukaansa Toivon. Olipa hyvä, että sovinnon sana oli jäänyt
+hänen ja Arvon välillä lausumatta.
+
+Tuunan tyttäret nukkuivat seuraavan yön vain puolella silmällä, sillä
+kotitarkastus saattoi tapahtua myöskin yöllä. Sydän jäässä laskeutui
+vanhempi ahtaaseen sänkyynsä, joka vaikutti miltei ruumisarkulta.
+Hyvä oli, että sovinnon sana jäi lausumatta! hokivat hänen huulensa.
+Hänen jääsydämensä sanoi: onko hänet otettu kiinni rajalla, onko hänet
+teljetty vankilaan, onko hänet ehkä jo surmattu? Ja kun hän ajatteli,
+että Arvo olisi surmattu, oli kuin hänen sydämensä olisi lävistetty
+jollakin terävällä. Kipu ei ollut niin selvä kuin tunto siitä, että
+hänen elämänsä alkoi valua pois. Hiljalleen voima nyt vuotaa häneltä
+kuiviin, ilman sovinnon sanaa hänen on astuttava sinne, missä katumus
+on myöhäinen. Onko Arvo heti kuollut, vain onko hän jäänyt kitumaan?
+Kellä oli tuntoa nostaa kätensä jotakin niin kaunista vastaan kuin Arvo
+Mäkimatka. Vaikkei olisi ollut tuntoakaan, niin olisihan pitänyt olla
+silmää. Tai ehkä ovat panneet vankilaan... siellä hän kiertää kuin
+suuri lintu, joka ei voi levittää siipiään. Kuinka he ovat uskaltaneet?
+Leikkitoveri, leikkitoveri, missä hän oli, eikö hän koskaan tulisi?
+
+Riikka Tuuna ei itkenyt — helppoapa olisikin sitten ollut! —
+mutta hänen tunteensa syöksähteli kuin kuuma suihku ylös rintaan.
+Lapsuudenystävä oli häntä niin likellä, että hän tunsi tuoksun hänen
+hiuksistaan ja kosteuden hänen huulistaan. Ihanin Jumalan luoduista
+oli Arvo, Jumalan oma perikuva, Jumalan oma valittu. Jumala oli
+lähettänyt hänet maan päälle... Riikka Tuuna ei uskaltanut liikahtaa.
+Hän vapisi kuin Jumalan kasvojen edessä. Tämä kipeä onnenhetki oli
+samassa ohi. Oliko se ollut pitkä vaiko lyhyt? Seurasi taas loppumaton
+harmaa hetkien sarja, jolloin hän syytti Arvoa, näki hänessä vain
+kelvottomuutta ja vakuutti itselleen olevansa hänestä kokonaan erossa.
+Hän pääsi niin pitkälle, että hän saneli itselleen: istu, istu
+tyrmässä, mitä läksit... Mutta samassa hän vihasi itseään niin että hän
+sanoi Jumalalle: hylkää minut, syökse minut kadotukseen. Tällä lailla
+hän kamppaili. Eikä vain yhtenä yönä, vaan yökaudet.
+
+Niinä päivinä tapahtui, että suuri musta risti sanomalehdissä
+ilmoitti maailmalle »maanviljelijä Topias Parannan Helsingistä pitkän
+sairauden jälkeen päässeen taivaallisen Isän kotiin. Eivät tämän
+nykyisen ajan vaivat ole mitään sen kunnian rinnalla, joka teille
+ilmoitetaan.» Maailma tuskin lienee kiinnittänyt suurempaa huomiota
+ilmoitukseen enempää kuin siihen raamatunlauseeseenkaan, millä leski,
+Josefiina Paranta oli itseään lohduttanut. Mutta sensijaan pysähdytti
+kuolinilmoitus hetkeksi koko Kankaan pienen yhdyskunnan. Oli kuin
+tämän kuolinilmoituksen takana olisi ollut jokaisella omainen.
+Parannan isäntä oli niitä harvoja ihmisiä, joista ei kenelläkään
+ollut sanottavana pahaa sanaa. Olisi niitä ollut joutilaampiakin
+miehiä menemään. Kaikkien mieleen johtui kuinka hän epätoivossaan oli
+tunkeutunut piikkilanka-aitaukseen ja luullut joutuneensa hämähäkin
+verkkoon. Sellaisessa verkossapa tässä jokainen pian oli, ettei
+tietänyt miten oli turvassa järkensä puolesta. Topias Parannan risti
+asettui enteeksi jokaisen eteen ja vaikutti, että monet joutuivat
+suorastaan jonkinlaiseen mielenmuutokseen, ainakin hetkelliseen. Kyllä
+kai metsänraiskaus ja juoksuhaudat tulisivat tännekin kirkonkylään,
+miksikä tätä säästettäisiin. Maahisten kartanon pellolle jo kuuluttiin
+panevan rautatiekiskoja.
+
+Tuunan vanha isäntä ryhtyi, pitkän aikaa istuttuaan ääneti ja
+nyökyttäen päätään, toimeen, johon ei hän ikinä ennen ollut ryhtynyt.
+Suuren mielenliikutuksen vallassa hän soitti pappilaan ja piti
+änkyttäen seuraavan puheen:
+
+— Äää-ää mahtaako... mahtaako kirkkoherra olla siellä kotona?
+Ki-ki-kirkkoherra... Ääää-ääää... Täältä Tuunasta. Äää-ää-ää se-se on
+päässyt... pää-pää-päässyt pois Pa-pa-paranta. Ääää-ää-ää sitä minä...
+Lele-lehdessä se on. Tuo ty-tyttäreni... ty-ty-tyttäreni vvvasta luki.
+Äää-ää-ää p-pitäisi o-olla se-se-seppele elikkä kkranssi ja lleveät
+na-na-nauhat ja ku-ku-kultakirjoitukset. E-e-että kirkkoherra toimittaa
+vaan. Ja se sa-sa-saa maksaa. Ja minä panen kanssa. Ky-kykymmenen
+markkaa minä panen. Ja tarttee ottaa le-leveät nauhat. Mi-mi-minä panen
+ty-ty-tyttäreni tuomaan ra-ra-rahat. Ma-ma-maahanpanijaiset on jo
+pypyhänä. Hy-hy-hyvää voimista sitten vaan.
+
+Kuin ankaran ponnistuksen perästä lysähti hän tuolille.
+
+Hän itkee, ajatteli hänen vanhempi tyttärensä mennessään läpi
+huoneen... Minä en osaa, minä. Pitkä Milja tuli ovelle ilmoittamaan,
+että sauna on valmis.
+
+— Jos Milja taluttaisi isän saunaan, sanoi Riikka. — Minä tulen heti
+perässä.
+
+— Le-ve-ät nauhat, änkytti isäntä vieläkin itsekseen, viistosilmäisen
+palvelustytön tarttuessa hänen käsipuoleensa. — Kyllä hän ne ansaitsi,
+jos kukaan... Leveät silkkiset nauhat... Kunnan... kunnan puolesta...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Alma Tuuna ei vielä ollut käynyt Maahisissa ja hänen sulhasensa tuli
+lauantaina varhain häntä noutamaan. Se oli etukäteen sovittua, Alma
+oli pukeutunut siniseen kotikutoiseen pukuun, joka kahisi uutuutta
+ja kankeutta, ja väri hänen puhdasihoisilla kasvoillaan vaihtui
+alituisesti hänen askarrellessaan huoneessa, missä rakastettu mies
+istui. Isä ja Lennartti puhuivat taasen Parannan isännän kuolemasta,
+muustahan ei isä enää puhunutkaan. Kirkkoherra oli sanonut, että hänen
+piti haudalla seppeleen nauhoista lukea mitä niihin oli painettu
+ja näitä sanoja hän nyt lakkaamatta mielessään kävi läpi. »Topias
+Parannalle, kunnon kansalaiselle ja isänmaan pojalle kiitollisuudella
+Kankaan kunta... Autuaat ovat puhtaat sydämestä...» Tämä raamatunlause
+kyllä meni, mutta mitä toiseen nauhaan oli pantu, oli paljon
+vaikeampaa. Suorastaan pelotti, että mitenkä sen saa sanotuksi.
+Olihan tässä nyt sentään vielä aikaa opetellakin. Ja niin isä siinä
+puhellessaan tulevan vävypoikansa kanssa nyökytteli, ravisteli päätään
+ja kyseli kaikenlaista. Lennartti Mäkimatka vastasi kärsivällisesti,
+vaikka hän mielessään vain odotti hetkeä, jolloin he Alman kanssa
+pääsisivät olemaan kahden. Tämän tunsi Alma selvästi. He ikävöivät
+toisiaan niinkuin ikinä kaksi rakastavaista, joita väkivallalla
+pidetään erossa toisistaan. Alman silmät pysyivät kainosti luomien
+alla eikä Lennarttikaan katsonut suoraan häneen. Kuitenkin näkivät
+he vain toisensa. Tällaista kaipausta eivät he olleet tunteneetkaan
+niinä aikoina, jolloin he joka päivä näkivät toisensa — senjälkeen kun
+Lennartti muutti kartanolleen, olivat he joutuneet tuntemaan eron. Alma
+laski mielessään kuinka monta viikkoa siihen oli, jolloin he olisivat
+mies ja vaimo eivätkä enää koskaan joutuisi erilleen. Ei matkoillekaan
+saa Lennartti lähteä. Toivo teki pahasti, kun aina matkusti ja jätti
+Sylvin yksin. Ihmiset sanovat, että Lennartilla on ruma leuka,
+mutta se on kaunis, juuri sitä hän vielä kerran oikein taputtelee.
+Lennartti taas ajatteli kaikkea uutta, mitä hän Almalle näyttäisi
+heidän tulevassa kodissaan. Pitäisikö Alma kartanoa liian komeana?
+Mitä hän sanoisi vuoteista, jotka olivat maksaneet liki viisisataa
+markkaa kappale? Hyvä niissä oli nukkua, vastaiseksi oli toinen
+tyhjänä ja odotti Almaa. Mitä Alma siitä sanoisi, että sulhanen oli
+ostanut vaunut? No, eivätpä nuo niin kalliit olleet, vaikkapa jäisivät
+museoesineiksi taloon, tuhat markkaa valjaineen päivineen. Mutta ehkäpä
+tyttö niihin vielä tottuukin. Tuo sininen onkin hänellä kaunista,
+pitää peräkamariin ostaa siniset huonekalut, se on sitten emännän
+budoaari. Maahisten emäntä — se on uutta aikaa se, että Maahisten
+armosta tulee emäntä. Ja siellä missä ennen on puhuttu vierailla
+kielillä, puhutaan nyt kansan kielellä. Kuinka onkin mukava luomi
+tuossa tytön leukapielessä. Hän nyppii siitä pois haivenia, mutta sitä
+ei hän enää saa tehdä. Se on Alman oma pieni tuntomerkki, jommoista ei
+ole kenelläkään muulla. Mutta mitä se tyttö nyt viivyttelee, miksei
+tästä jo lähdetä? Kas, hänellä on tänään rinnassa äitivainajansa
+kultaneula... Ja nyt hän otti äitivainajansa valkoisen silkkihuivin.
+Hartiat ovatkin sen peittäminä melkein kuin paljas iho. Miksei tästä jo
+lähdetä?
+
+— _Tulee_... tulee, sanoi vanha kirkkoväärti, — seppele kunnan
+puolesta. Oikein kaunis, silkkiset nauhat, niihin painetaan: viimeinen
+tervehdys, autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä...
+
+‒ Rupeaako tuo minun hevoseni tuolla...! keskeytti Maahisten agronomi
+ja nousi katsoakseen ulos ikkunasta. — En pannut talliin, kun
+ajattelin, että heti lähdettäisiin.
+
+— E-e-eihän toki ilman kahvia, sanoi vanhus.
+
+Riikka toi kahvia. Ikkunasta saattoivat he kaikki nähdä, että hevonen
+malttamattomasti kuopi maata, valmiina lähtöön. Yhtä lähtövalmis oli
+sulhanenkin. Pyylevän nuoren hevosen ja sen omistajan olennoissa oli
+jotakin yhtä rehevää ja vauhdinhaluista. Molemmat olivat nähneet hyviä
+päiviä ja molemmat halusivat karauttaa suoraan iloiseen ja työtäyteen
+elämään. Agronomi nousi ottamaan kahvia ja hymyili niin että leuka
+työntyi entistäkin enemmän eteenpäin, peittäen ylähuulta.
+
+— Älä sinä, Riikka, enää käy laihemmaksi, menet poikki!
+
+Riikka Tuuna pusersi kokoon huuliaan.
+
+— Niin, niin, minähän olen luvannut naittaa sinut, jatkoi agronomi.
+
+Alma tuli sisään, yllään kudottu harmaa villaröijy, päässä karvalakki.
+Lennartti Mäkimatkan pienet siniset silmät kipunoivat iloisesti ja hän
+tunsi halua hyppiä yhdellä jalalla ja soittaa harmonikkaa. Myöskin
+kieppui hänen huulillaan erinäisiä viattomia pieniä kirosanoja. Mitenkä
+nuo vanhat ihmiset viitsivätkin käydä noin juhlallisiksi niinkuin
+tuokin Tuunan äijä? Oli aivan kuin hän olisi tuskassa ja hiessä
+valmistautunut pitämään puhetta.
+
+— No, Maahisiinhan kuuluu kaikki jääneen niin paikoilleen, että Alma
+saa astua vaikkapa suoraan entisen rouvan hameisiin, sanoi Riikka.
+
+Lennartti nauroi.
+
+— Kyllähän minä ostin yhtä ja toista.
+
+— Ettet tullut noutamaan Almaa kuomireellä! jatkoi Riikka.
+
+— En iljennyt, kun oli näin kaunis päivä. Mutta kyllä Alma vielä
+kuomissakin ajaa.
+
+— Ei kuule, kivahti Riikka, — kyllä sinun olisi pitänyt mennä naimaan
+muualta, sanon sen vieläkin. Ja eihän se ole myöhäistä.
+
+— Tuo toinen kuppi äläkä toru.
+
+Lennartin nauru oli niin tartuttava, että Riikan täytyi purra
+huuleensa, jottei nauraisi mukaan. Vanha Piina näytti opettaneen
+hänelle naurun. Nyt tuli vuoro Tuunan vaarille sanoa se mitä hän oli
+niin kauan valmistanut.
+
+— Varokaa vain, sai hän suustaan, — ettette sekoita itseänne tämän
+nykyisen ajan menoihin. Varjelkaa kuolematonta sieluanne. Mitä siitä
+jos ihminen voittaisi koko maailman ja saisi sielullensa...
+
+— ... vahingon! keskeytti nuori Mäkimatka. — Olkaa te vain huoleti,
+pappa, ei me sekoiteta itseämme.
+
+Hänen kärsivällisyytensä oli lopussa, hän joi nopeasti toisen kupin
+ilman leipää ja sanoi hyvästi. Alman sydämen sykintä tuntui ylös
+ohimoihin asti ja kun sulhanen auttoi takkia hänen ylleen ja siinä
+suurin kämmenin painoi hänen olkapäitään, valahti veri kuumana hänen
+kasvoilleen. Portailla sanoi Riikka:
+
+— Kai te sitten hyvissä ajoin illalla olette kotona?
+
+— Ei, katkaisi Lennartti päättävästi kysymyksen. — Älkää odottakokaan
+ennen huomisiltaa.
+
+Hevonen puhalsi jo navetan nurkalla ja sitten sotamiesten ohitse, jotka
+kaikki mäessä pysähtyivät suksillaan katsomaan, alas jäälle. Almaa
+kylmäsi, kun hän ajatteli sisartaan, jolle ei hän ollut ehtinyt huutaa
+mitään rauhoittavaa ja sovittavaa. Kyllä Riikka nyt hautoo ja ajattelee
+— voi kauheaa, mitä hän ajatteleekaan! Kuuma häpeäntunne tukahutti
+Lennartti Mäkimatkan kihlatulta kaiken sen ilon, joka koko aamun oli
+itänyt hänen rinnassaan.
+
+‒ Meidän täytyy olla kotona illalla! sai hän vihdoin sanotuksi. —
+Kuule, Lennartti, meidän täytyy olla kotona ennen yötä.
+
+— Ja miksi? katkaisi hänet sulhanen. — Hitto vieköön ihmiset! Voi
+sitäkin miestä, joka tuon sinun sisaresi nai. Kuules... Kuules sinä
+Alma, itketkös sinä! Pitääkö minun soittaa sinulle pieni laulu —
+älä toki luule, että Mäkimatkan pojat lähtevät liikkeelle ilman
+instrumenttia. Peliä ja musiikkia olla pitää, vaikkapa vain huuliharpun
+muodossa olisi! Tilulilu-rrrr-rääää, tilulilu-rrrrää...!
+
+Lennartti kiersi kätensä reen selustan taitse kihlattunsa ympärille,
+kääntyi hänen puoleensa, katsoi häntä silmiin ja upotti sitten
+kuuraiset viiksensä huivien sisään, jotka peittivät tytön kasvoja.
+Aurinko paistoi leppeästi, tilsat lentelivät ja valkoiset järvenselät
+kimmelsivät silmänkantamiin. Silmänräpäyksen aikana halusi Alma kääntyä
+ympäri katsoakseen kuinka kaukana koti oli ja saattoiko heitä sinne
+nähdä, mutta sitten hän unohti kodin, ihmiset, kaikki.
+
+He havahtuivat reen kallistuessa ja huomasivat likenevänsä Ummen
+saarta. Alma oikoi huivejaan ja kääntyi vaivalloisesti katsomaan
+taakseen. Iloisena rykelmänä kohosi siinä töyräältä kylä ja kirkko.
+Harvoinpa niin kaunista kirkonkylää näkikään. Somerin tornit kohoilivat
+kilpaa kirkon tornin kanssa, mutta kirkko jäi kuitenkin aina voitolle.
+Tuunan navettaruudut kiilsivät kuin sädehtivät kultapinnat. Kas kuinka
+olikin kuuma.
+
+— Älä sinä ota pois huivejasi, sanoi sulhanen. — En voi sinua lämmittää
+koko matkaa, kun on tuo hevonen. Soh, Poikaviikari siinä, mitä sinä nyt
+niin hakkaat kavioitasi.
+
+Alma istui ääneti ja jäähtyi vähitellen. Oli mahdoton ajatella ikäviä
+asioita, niin onnellinen hän oli ja niin kaunista oli. Saaren paljaat
+punertavat pikkukoivut tulivat jo silmien eteen, varis lensi ohitse,
+jokin muu lintu äännähti — olisiko se jo ollut pulmunen? Reki liukui
+äänettömästi jäältä maankamaralle, varvut raappivat reen syrjiä ja
+iskivät kasvoihin. Kuule, Lennartti, katso vähän tänne... Minä pidän
+sinusta niin kovasti. Ajattele, että Riikka aina vain puhuu siitä,
+etten menisi sinun kanssasi naimisiin. Mutta minä menen, emme koskaan
+eroa. Minä pidän sinun leuastasi, erikoisesti siitä, minä pidän sinun
+silmistäsi ja äänestäsi, sinun käsistäsi, minä olen niin onnellinen!
+Jotakin tämäntapaista teki Alman mieli lausua, mutta hän vaikeni ja
+hänen sydämensä lyönnit olivat tyynet ja tasaiset.
+
+— Älä nyt pelästy puistoa, alkoi Lennartti puhella. — Se on niinkuin
+hävitetty on. Eikä puutu piikkilanka-aitojakaan. Mutta ne täytyy
+kärsiä. Juuri niiden takiahan talo minulle myytiin.
+
+Alma muisti piikkilanka-aidoista taasen Parannan isäntää ja oli kuin
+varjo hetkeksi olisi tullut keskelle hänen aurinkoista onneaan.
+Lennartti selitti yhä missä vallihaudat ja piikkilanka-aidat kulkivat.
+Niinkuin kiusanteoksi niitä oli tehty joka paikkaan. Mutta ne oli
+kärsittävä, toki tästä nyt kerran vallat väsyisivät tappelemaan ja
+maailmansota loppuisi.
+
+Matka kului liian nopeasti. Jota likemmäksi tultiin, sitä enemmän
+puhui Lennartti ja sitä vähemmän Alma. Almaa pelotti. Kun Lennartti
+näytti hänelle Maahisten kartanon raja-aidan, tarttui hän sulhasensa
+käsivarteen kuin turvaa etsien. Ei hän pelännyt hävitystä puistossa
+eikä huoneiden komeutta. Hän pelkäsi suuren kartanon palvelijoita.
+
+Eikä suotta. Ne todella katselivatkin uteliaasti ja lienevät
+naureskelleetkin takanapäin. Mutta kaikki kävi kuitenkin helpommin
+kuin Alma oli ajatellut. Sulhasensa rinnalla asteli hän läpi suurten
+huoneiden, joista parhaimmat tavarat oli viety pois ja huonointa
+jätetty — ei siksi että huonoinkaan olisi ollut mitään huonoa.
+Päinvastoin. He kävivät navetat, tallit ja ladot. Ruokasalin kalusto
+oli kokonaan jätetty — joka ei ollut nähnyt kaappeja täynnä vanhaa
+hopeatavaraa ja posliinia, saattoi luulla, että kaikki oli ennallaan.
+Alma ei kiinnittänyt vaunuihin mitään huomiota, sensijaan hän lausui
+jotakin työväenasuntojen pienistä ikkunoista. Päivällisaikana oli
+Almalla taasen tukala olo, sillä palvelusneiti, joka heti astui sisään
+isännän painaessa nappulaa, vaivasi häntä. Muutenkin jokin vaivasi
+häntä. Nuo samaiset työväenasunnot.
+
+Kahvi odotti heitä isännän turkkilaisessa huoneessa ja suljettuaan
+molemmat ovet, veti Lennartti kihlattunsa sohvalle ja he viipyivät
+siinä pitkässä syleilyssä. Ensimmäiset tähdet olivat taivaalla, kun
+Alma äkkiä hätääntyneenä alkoi pyytää, että he lähtisivät kotiin.
+
+‒ Kotiin, sanoi Lennartti, — emmekö ole kotona?
+
+— En minä vielä, eihän toki. Vasta sitten...
+
+— Joutavia...
+
+— Kuule... Lennartti... päästä minut. Minä pelkään. Tämä on väärin. Ole
+niinkuin olit ennen... En ymmärrä sinua. Ollaan niin että Jumala voi
+katsoa meihin...
+
+— Jos koskaan Jumala on ollut luotuihinsa tyytyväinen, niin meihin nyt.
+
+Alma pääsi pystyyn, meni kuin paeten kirjoituspöydän taakse ja suori
+siinä hiuksiaan, katsellen himmenevään, tähditettyyn iltaan.
+
+‒ Jos sinä olet se mies, jota rakastan, kuiskasi hän katkonaisesti, —
+niin sinä tänä iltana viet minut isäni kotiin. Ja minä tiedän, että
+sen teet. Mutta ennen sitä minä puhuisin sinulle jostakin tärkeästä.
+Katso... ei meillä ole siunausta... enkä minä voi olla... jollei meidän
+työväellä... kaikilla meidän alustalaisilla... ole oikein hyvä.
+
+— Minä laitan heille oikein hyvää, ole huoleti ja tule tänne.
+
+— Ei kuule, puhutaan nyt näistä tärkeistä asioista.
+
+— Kaikkein tärkeimmästä minä puhun, jos tulet tänne. Tule...
+
+— Tiedätkö mitä ruustinna sanoi viime ompeluseurassa: että jotkin
+maanalaiset vedet murentavat pohjaa, jolla me seisomme, ja että meidän
+täytyy rakastaa enemmän.
+
+— Ruustinna on viisas ihminen, tarttui sulhanen kiinni kihlattunsa
+puheeseen. — Se on aivan oikein: rakastaa enemmän... Tule, minä tahdon
+rakastaa paljon enemmän.
+
+— Kuinka sinä saatat laskea leikkiä. Minä tarkoitan tietysti: rakastaa
+lähimmäistämme.
+
+— En laske leikkiä. Olet läheisin lähimmäiseni. Kuinka kauan sinä annat
+minun kerjätä. Alma, etkö kolmen viikon perästä ole vihitty vaimoni?
+
+Kuuma puna hehkui Alman kasvoilla ja kuumat laineet kävivät läpi
+hänen ruumiinsa. Jotakin niin sitovaa oli Lennartin äänessä, että hän
+vaistomaisesti otti jonkin askeleen sitä kohti ikäänkuin häntä olisi
+vedetty.
+
+— Kyllä, kyllä, puheli hän kuin unessa, — mutta vasta kolmen viikon
+perästä. Nyt meidän täytyy lähteä kotiin pian. Ennen sitä kuitenkin...
+Täytyy järjestää torpparien olot, mäkitupalaisten olot ja työväen,
+kaikkien. Täytyy suurentaa ikkunoita. Minä kyllä sitten käyn
+antamassa ohjeita... kykyni mukaan. Ruustinna järjestää sellaista
+kirkonkylässä... vaikka minä en luule, että se onnistuu. Ihmiset eivät
+tahdo, että sekaannutaan heidän oloihinsa...
+
+Hän lausui viime sanoja hajamielisenä, tietämättä mitä sanoi. Hänellä
+oli se tunne, että hän loukkaa Lennarttia hyvin pahasti, jollei hän
+nyt mene hänen luokseen. Hän ei kuitenkaan mennyt. Lennartti kohoutui
+nojaavasta asennostaan, piti hetkisen silmiään kiinni ikäänkuin hän
+olisi taistellut läpi jonkin sisäisen taittamisen ja hymähti sitten sen
+näköisenä kuin hän oli ihmisten seurassa.
+
+— Mitä neiti oikein tarkoittaa, alkoi hän, — sillä, että kaikilla olisi
+hyvä? Sitäkö, että minä ottaisin työväkeni meidän kanssamme asumaan
+tänne päärakennukseen ja antaisin heidän tehdä työtä juuri niin paljon
+kuin he tahtovat? Tai sitä, että antaisin torppareille ilmaiseksi
+heidän torppansa? Ja rakennuttaisin mäkitupalaisille somat pienet tuvat
+mäen rinteeseen sekä kutsuisin heidät vapaan pöydän ääreen heidän
+elämänsä loppuun asti? Sitäkö neiti tarkoittaa? Eikö, no, mitä perhanaa
+sitten? Olisi hauskaa kuulla.
+
+Lampun kupu varjosti tytön päätä, sulhanen ei nähnyt miten sinipunervat
+aallot hänen kasvoillaan vähitellen vaalenivat ja vihdoin jäykistyivät
+jonkinlaiseksi turvotukseksi.
+
+— Vuorelan torppa, jatkoi agronomi sytyttäen savuketta, — on vähintään
+75 tuhannen markan arvoinen. Tarjoan sitä torpparille yhdestätoista
+tuhannesta, mutta hän tarjoaa siitä kolme tuhatta eikä hätäile. »Kyllä
+se siitä vielä lohkeaa ilmaiseksi», ajattelee hän. Tarkoitatko nyt,
+että minun pitää antaa torppa kolmella tuhannella? Vai ilmaiseksi?
+Ei, neitiseni, nämä asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Helpointa
+maailmassa on »olla hyvä» sillä helppohintaisella tavalla, että
+vain antaa mennä. Mutta jos nyt kautta linjan harjoitettaisiin tätä
+hyvyyttä, niin maanomistajat pian olisivat ojassa ja »vapautetut
+maaorjat» harjoittaisivat vilkasta keinottelua ilmaiseksi saaduilla
+palstoillaan. Ja paljon muuta.
+
+Agronomin ääni oli kohonnut niinkuin hän olisi esittänyt asiaansa
+puhujalavalla tai seisoaltaan jossakin kokouksessa. Tyttö katsoi häneen
+jo nöyrtyneenä.
+
+— Ei kukaan kadehtisi heiltä heidän hyvää geschäftiään, mutta
+epätietoisuuteen ei voi jäädä siitä, mitä tämä vaikuttaisi tuotantoon.
+Ja miten se vaikuttaisi näihin äkkiä rikastuneihin itseensä: helposti
+tullutta, helposti mennyttä.
+
+Alman tuli yhtäkkiä sanomattoman ikävä Lennarttia, oikeaa Lennarttia.
+Mitä hän olikaan tehnyt, kun näin karkotti sulhasensa ja kutsui esiin
+tuon kokousherran? Helppo oli Lennartin tämän jälkeen vetää hänet
+rinnalleen sohvaan ja uuvuttaa hänet suudelmiin.
+
+— Anna anteeksi, kuiskasi Alma siinä, — sinähän ymmärrät paremmin kuin
+minä. Minä tiedän, että sinä tahdot sitä mikä on oikein.
+
+Alma taivutti kätensä hänen leukansa ympärille ja pusersi sitä
+ihastuksissaan. Se oli toki kaikkein suloisinta mitä voi ajatella...!
+Lennartti leikitteli hänen kourassaan huulillaan niinkuin hevonen,
+joka leikittelee hoitajansa kädellä tai ottaa kauroja ojennetusta
+kahmalosta. He nauroivat. Alma sävähti hetkeksi, mutta muisti samassa
+Lennartin sulkeneen molemmat ovet. Lennartti otti vihdoin hänen kätensä
+suultaan ja upotti huulensa hänen vaaleisiin hiuksiinsa niskassa. Alma
+ei enää nauranut. Hän pelkäsi. Oli tosin kuunvalon aika, mutta kotona
+saattoivat kuitenkin tulla levottomiksi. Sillä hyvänäolemisella hän
+oli tarkoittanut... Paanasella Rajalan torpassahan oli mies sellainen
+kunnollinen. Hän oli rakentanut torpan suon laitaan, ja tahtoi sitä
+kovin omakseen. Mutta isäntä tahtoi itse liittää torpan viljelyksiinsä.
+
+— Lennartti... päästä...! Minun on paha... minä tukahdun... Sinä et
+rakasta minua... Eikö sinusta Rajalan pidä...? Päästä minut! Minä
+tahdon kotiin...
+
+— Jää minun luokseni! kuului sulhasen kuuma kuiskaus yli Alman kasvojen.
+
+Alma ponnisti koko voimallaan ja pääsi pystyyn. Hän liikutteli
+ranteitaan ikäänkuin koettaen olivatko ne paikoillaan. Pöydällä lepäsi
+valkoisilla kukkasilla kirjailtu kirjoituspöytämatto, se oli tuttu,
+hän muisti joskus neuloneensa sen. Kauan sitten. Kaikki oli kumman
+kaukana. Siinä oli myöskin kultakehyksissä vaaleatukkaisen naisen kuva
+— hänen oma kuvansa. Lennartti oli suurennuttanut sen. »Pellervo...
+T-h-i-erzucht...» tavaili Alma. Makasiinirakennuksesta valui ulkona
+hangelle jyrkkä varjo. Ruokakellokatoksen varjo oli keskellä pihamaata,
+se tuntui siinä liikkuvan ikäänkuin sitä olisi huojutettu. Huonekin
+huojui Alman silmissä... »Pellervo... Tapio... Kleiner Rath-ge-ber
+für... Aika...» Missä hän oli? Missä oli eteinen? Tuolla oli liiteri,
+tuolla alhaalla tienkäänteessä, siellä ulkopuolella oli ollut heidän
+rekensä, kun he menivät siitä ohitse talliin. Takaisin palatessa oli
+reki poissa. Se täytyy heti taas vetää ulos...
+
+— Lennartti, sanoi Alma yhtäkkiä täysin valveilla, — mitähän kello
+onkaan?
+
+Huuliharpun remuava särinä vastasi hänen kysymykseensä. Lennartti
+soitti ja nauroi. Pieni rämisevä esine siirtyi hänen toisesta
+suupielestään toiseen. Hän ravisti koneestaan esiin mitättömintä
+rekipolskaa, paiskasi sitten äkkiä soittokoneensa hopeoidulle
+kahvitarjottimelle ja nousi.
+
+— Minun isäni, jota pyhä Kankaan pitäjä sanoo juopoksi, ymmärtää elämän
+ja ihmiset, puhui hän nyökytellen päätään. — Hän on antanut meille
+jokaiselle huuliharpun. Aina uuden, kun olemme soittaneet rikki vanhan.
+Hän asettaa nimittäin huuliharpun edelle kaikkia muita soittokoneita.
+Ja todella: sillä on paljon etuja. Se on keveästi mukana kuljetettava
+silta, joka lasketaan, kun tarve vaatii. Ei enää mitään soita ja
+rämeitä, kaikkialla saattaa kulkea kuivin jaloin. Huuliharppu yhdistää.
+
+Alma tunsi hänen taasen liukuvan jonnekin, jonne ei hän voinut seurata.
+Hän olisi tahtonut kutsua hänet takaisin, hän kävi surulliseksi, hän ei
+pitänyt tuollaisista huuliharpuista.
+
+— Lähdetään sitten, sanoi Lennartti ja nousi.
+
+Eikä hän enää tullut Alman luo, ei ottanut häntä kädestä, ei sanonut
+mitään sovittavaa, vaan avasi oven ruokasaliin ja painoi nappulaa.
+Hänen puhuessaan pitsiesiliinaisen palvelustytön kanssa tunsi Alma
+taasen suurta yksinäisyyttä ja ahdistusta ja toivoi vain, että
+Lennartti tulisi hänen luokseen niin paljon että hän saisi kuiskata
+hänelle jotakin. Lennartti tulikin vihdoin, mutta vain levittääkseen
+pöydälle kartan ja puhuakseen asioista, joita kuka hyvänsä olisi voinut
+kuunnella. Ruokasalissa kattoi palvelustyttö illallista. Turhaa se
+oli, ei Alman suinkaan ollut nälkä. Lennartti puhui lujalla äänellä
+ikäänkuin kymmenkunta isäntää olisi istunut huoneessa eri haaroilla ja
+hän olisi kysynyt heidän mielipidettään siitä, oliko puisto todella nyt
+mennyt aivan pilalle näiden juoksuhautojen takia.
+
+Niin, tottakin, juoksuhaudat! muisti Alma. Kyllähän ne olivat rumat ja
+varsinkin oli pahan näköinen piikkilankaverkko siinä pellolla kaivon
+ympärillä. Mitä varten se olikin siihen laitettu?
+
+— No, tämän kartanon pitäisi strategisessa suhteessa sijaita hyvin
+ratkaisevalla paikalla, selitti Lennartti turhan lujalla äänellä.
+
+— Voiko noita lankoja käyttää mihinkään, koetti Alma yrittää, — sitten
+sodan loputtua? Eläimet vain repivät niissä itsensä...
+
+Molemmat muistivat Parannan isännän ja vaikenivat.
+
+Keskustelu ei parantanut heidän väliään. Virallisesti puhellen
+antoi sulhanen joitakin ohjeita palvelusväelle, virallisella
+kohteliaisuudella auttoi hän morsiamensa ylle, jopa tahtoi vetää
+jalkaan päällyskengätkin. Uudella levänneellä hevosella ajoivat he alas
+puukujaa, jonka halki oli hakattu leveä tyhjä vyöhyke, ja ohi paljon
+mainitun piikkilanka-aitauksen. Kaikki teki kuutamossa epätodellisen
+vaikutuksen. Viittatie aukeni loppumattomana kuin jokin tie iäisyyteen,
+varvut ja niiden varjot liukuen sinertävässä kajastuksessa.
+
+— Lennartti, sanoi Alma, — puhu jotakin. Oletko minulle suuttunut?
+
+— Noo... een. Sinä olet vain hiukan turhanaikainen.
+
+— Mitenkä niin sitten? Pitäähän sinun se ymmärtää.
+
+Väliaikojen perästä saattoivat he puhella.
+
+— Suoraan sanoen, et paljon luota minuun. Olisin tahtonut kertoa
+sinulle suunnitelmistani ollen oikein lähellä sinua. Mutta sinä
+nyt tahdot, että tässä välillämme on turkkeja ja vällyjä. No niin,
+voihan se olla turvallisempaa. No niin, suoraan sanoen: minä en luota
+hyvyyteen. Se on se, minkä kokemus on opettanut minulle.
+
+Hän oli laatinut itselleen sen suunnitelman, että hän kasvattaa
+alustalaisiaan kuin lapsia, ankaralla kädellä. Heidän ei pidä edes
+tuntea, että ankaruuden takana on hyvä tarkoitus. Se huomataan sitten
+joskus, kun ankara käsi jo on poissa. Alustalaisten täytyy ainoastaan
+tuntea ankara herra, joka tekee oikeutta — vihatkoot sitten tai
+rakastakoot häntä. He tulevat luulemaan, että hän etsii omaa hyötyään,
+mutta kaikki tulee lankeamaan heidän hyödykseen. Pitää olla vakuutuksia
+ja säästökassoja joka lajia. Ja jokaiselle tulee olemaan pakollista
+käyttää niitä.
+
+— Meidän kansamme on liian kehittymätön ymmärtääkseen hyvyyttä. Vain
+jalot yksilöt saattavat käsittää hyvyyden. Mutta minä kasvatan heitä
+kovuuden kautta kestämään hyvyyttä. Minä tulen rakentamaan asunnot
+niin ja niin ja ne käydään talon puolesta tarkastamassa, ne täytyy
+pitää kunnossa. Minä panen jokaiselle, joka tulee talon palvelukseen,
+pienen summan säästöpankkiin ja koetan kasvattaa ihmisiä itse
+kartuttamaan tätä säästöä. Vanhuudenvakuutus täytyy tulla yleiseksi...
+Kuinka mielelläni olisin puhunut näistä kaikista poski poskea vastaan
+painuneena, siellä omassa kodissa... Mutta sinä paha tyttö et
+tahtonut...
+
+Alma veti kintaan kädestään ja pujotti kätensä Lennartin suureen
+nahkaiseen rukkaseen.
+
+— Täällä on meidän kotimme, sanoi hän hiljaa, — täällä taivaan kannen
+alla. Kuinka sinä olet hyvä, kuinka minä sinua rakastan. Nyt me oikein
+puhumme.
+
+Ja he puhelivat, kuunvalon vuotaessa yli kimmeltelevän jään. Läheni jo
+puoliyön aika, kun Kankaan kirkonkylän tumma talorykelmä tuli näkyviin
+taivasta vasten.
+
+Kylän ei kauan tarvinnut odottaa ennustettua kotitarkastusta. Se tuli
+niinkuin tarkoituksella olisi asetettu samana aamuna, jolloin Parannan
+isäntävainajan hautajaiset olivat ilmoitetut tapahtuviksi kirkonmenojen
+jälkeen. Joka talossa ja asumuksessa hypättiin sinä aamuna, sillä
+kaikki valmistautuivat lähtemään kirkkoon ja jo varhain tuli Ummen
+saarelta näkyviin se musta hevosjono, joka oli lähtenyt vainajan
+kodista liikkeelle päivänsalon tuskin tuntuessa. Sykähdys oli käynyt
+läpi jokaisen sydämen, kun peltitaulu, joka nähtävästi oli asetettu
+pystyyn ensimmäiseen rekeen, alkoi kimmeltää auringossa. Säteet
+sinkoilivat kuin miekanterät yli valkoisen lakeuden pitäjäläisten
+sydämiin.
+
+Alma tytär sattui olemaan kotinsa kuistilla, kun santarmit, kaksi
+luvultaan, poliisi Juureva ja vielä yksi mies, jota ei Alma
+tuntenut, saapuivat. Alman ensimmäinen ajatus oli: kuinka saisinkaan
+heidät saliin siksi kunnes isä ja Riikka ehtivät kirkkoon. Mutta
+jumalanpalveluksen alkamiseen oli vielä kolmatta tuntia, ja vaikka
+»kirkkoväärtien» oli tapana lähteä hyvin hyvissä ajoin, niin oli
+tämä sittenkin aikaista. Joka tapauksessa Alma tarjosi kätensä ensin
+poliisille ja sitten muille herroille. Juureva pusersi hänen ojennettua
+kättään, ehkä hiukan häpeissään, liiankin lujaan, mutta toiset eivät
+tahtoneet ottaa sitä vastaan. Alma tyrkki heille — vaistomaisesti
+etsien aikaa, käsittääkseen miten oli meneteltävä — tyrkyttämällä
+kättään ja avasi siinä yksintein oven saliin. Pian seisoivat
+santarmit sinipunervissa pukimissaan, Juureva ja tuntematon herra
+päällysvaatteisillaan, suuressa valkoisessa huoneessa juhlallisten
+murattikaarten alla. Alma viipyi hymyillen heidän edessään. Todella
+hän hymyili hymyä, joka sillä hetkellä oli hänelle annettu, tuntematta
+mitään pelkoa. Oman pitäjän poliisi selitti innokkaasti ja kiukkuisesti
+jotakin värväyksestä ja matkustamisesta. Ei hätää mitään, ajatteli
+Alma, kyllä minä vaan selviydyn, kun ei Riikka pääsisi sotkemaan.
+Kirjavapukuiset herrat katsoivat häneen pitkään ja mahtoivat kysyä
+toisiltaan, oliko tuo naurava naishenkilö tuossa pikkuhekkali, niinkuin
+Kankaan pitäjässä sanottiin. Oli varmasti, siltä tuntui Almasta sillä
+hetkellä itsestäänkin. Tai olisiko hän ollut niin ylen viisas? Viisaus
+ja hulluus menivät sillä kohdalla aivan sekaisin.
+
+— Täällä on harjoitettu villitystä ja yllytystä, selitti Juureva.
+
+— Kyllä Juureva vaan sen tietää mitä yllytystä ja villitystä meillä
+Tuunassa on harjoitettu, hymyili Alma lauhasti.
+
+— Niin onkin. Nuori herra on nyt koulussa, se Eino-Ilmari. Mutta se
+vehkeili jouluna yhdessä Ahosen puotipojan kanssa, sen Kallen, ja Kalle
+hiihti peltojen poikki yhtenä yönä tipotiehensä. Ammuin perään, mutta
+pääsi kun pääsikin...
+
+— Ahosen puotipojasta en mitään osaa sanoa. Sellainen kohtelias hän
+oli puodissa ja oikein punnitsikin. Se Iivari, joka siellä nyt on,
+punnitsee nätimmin ja vakuuttaa sitten vain, että saippua on kuivanut
+matkalla. Hahhahhah. Vahinko se kylälle oli, että Kalle...
+
+Santarmit alkoivat kyllästyä pitkään puhetulvaan, jota eivät
+ymmärtäneet. Tuntematon nuorukainen taas oli ottanut esiin paperia ja
+kynän sekä asettunut pöydän ääreen. Hän puuttui nyt asiain johtoon.
+Epämukavaa hänelle oli asettaa jalkansa alas lasketun pöydän levyä
+vastaan, mutta hän ei näyttänyt keksivän mitään keinoa.
+
+— Nämä herrat haluavat tavata isäntää itseään, sanoi nuori mies
+selvällä suomenkielellä.
+
+— Isäni on kirkkoon lähdössä, selitti Alma. — Täällä on tänään suuret
+hautajaiset. Parannan isännän, joka tuli hulluksi ja kuoli Helsingissä.
+Hän meni piikkilanka-aitaan ja...
+
+Nyt herrat varmaan sanoivat toisilleen, että tuo nainen on hullu. Ja
+taitavatkin olla oikeassa...
+
+— Niin, ja isäntä on muutenkin vanha, toimitti Juureva, keskeyttäen
+hänen puheensa. — Otsin staarii, selitti hän kumarrellen santarmeille.
+
+— Ja isäni on kirkkoväärti, olkaa hyvä, Juureva, ja sanokaa herroille,
+että hän on kirkkoväärti, hänen täytyy olla virkansa puolesta kirkossa.
+Selittäkää, minä kyllä toimitan, että taas saatte meiltä pikkuvasikkaa.
+Sisareni ja minä saatamme aina isää, voisi muuten kaatua kupsahtaa...
+
+Yhtäkkiä kolahti nyrkki pöytään. Nuorukainen, joka oli asettunut sen
+ääreen, vaati hiljaisuutta.
+
+— Tämän talon poika, joka on isäntänä Somerilla, on lähtenyt matkalle?
+
+— On kyllä.
+
+— Mitäs te tiedätte tästä matkasta?
+
+— On parasta puhua totuudenmukaisesti, sekaantui Juureva vilkkaasti
+puheluun, — helpommalla pääsee ja pikemmin menee. Ja rangaistuskin on
+pienempi. Ja sitäpaitsi nämä herrat jo kaikki tietävät.
+
+Nuorukainen istui pöydän ääressä, vaivalloisesti etsien sijaa
+jaloilleen, kynä korvan takana. Alma meni, yhä hymyillen, hänen
+luokseen ja taipui avaamaan pöydän levyä. Nuorukainen ei hymyillyt. Hän
+näytti köyhältä, päällystakki oli kulunut ja hampaat olivat harvat ja
+madonsyömät.
+
+— En minä mitään tiedä, sanoi Alma, — muuta kuin että joka päivä olemme
+odottaneet häntä kotiin. Kyllä kai hän näinä päivinä tulee.
+
+— Älkää te kierrelkö, huusi nuorukainen, — tiedätte, että hänet on
+Ruotsin rajalla otettu kiinni ja että hänen taskuistaan on löydetty
+papereja, jotka saattavat hänet hirteen.
+
+Alma hymyili levollisesti.
+
+— Kyliä se on ollut joku toinen ihminen. Minun veljenihän on Venäjällä.
+
+— Shtoo anaa gavarit? kysyivät molemmat santarmit, ja Alma ymmärsi,
+etteivät he olleet tyytyväiset tähän yhteen kuulusteltavaan, vaan
+halusivat puhutella useampia. Hän halusi kuitenkin pidättää heitä
+täällä, ehkei Riikka ollut heitä huomannut, hän ei mitenkään tahtonut,
+että he kuulustelisivat Riikkaa. Ja hän alkoi nyt kertoa veljensä
+matkoista kuinka hän oli myynyt Pietariin heiniä ja mitä hän oli saanut
+kilolta. Viime aikoina hän oli vienyt kalojakin — jäähdytettyinä —
+ja voita. Hän viipyi usein niin kauan... Niin, ja nythän oli vielä
+toinenkin syy viipymiseen, vaikkei siitä oikein huolinut mainita...
+
+— Shtoo anaa gavarit? panivat koreapukuiset herrat tuontuostakin
+joukkoon, saamatta Almaa lakkaamaan puhumasta. Tuunan vaitelias,
+hiljainen tytär oli puheliaisuudestaan itsekin hämmästyksissään, mutta
+se meni kuin itsestään. Hän tiesi, että hänen vastauksistaan saattoi
+riippua ihmishenki.
+
+Tulkki, joka samalla teki pöytäkirjaa, rupesi nyt kyselemään Arvo
+Mäkimatkaa ja kauppapalvelija Ahosta. He olivat lähteneet samana yönä,
+Mäkimatka ja Someri sinä ja sinä yönä ja Ahonen viikkoa myöhemmin. Kuka
+heitä täällä värväsi? Mäkimatka, eikä kukaan muu.
+
+— Vai niin, sanoi Alma. — En minä vaan olisi uskonut. Helsingissähän
+hän nytkin on, Mäkimatka.
+
+Hän rupesi yhtäkkiä nauraa hihittämään eikä taaskaan tuntenut itseään.
+Hän oli muistanut sulhasensa ja tullut ajatelleeksi, että voisiko
+Lennartilla ehkä olla tässä jokin vaara, Arvon veljenä.
+
+— Sehän on sellainen huikentelevainen, Arvo, sanoi hän. — Eihän hän
+missään virassakaan pysy, ei suinkaan hän mihinkään sellaiseen pysty...
+mitä herrat tarkoittavat?
+
+— Ne ne juuri ovat pystyneet... pani tulkki hampaittensa välitse ja
+kirjoitti papereihinsa.
+
+Koreapukuiset herrat olivat ruvenneet katselemaan ympärilleen. Toinen
+meni Eino-Ilmarin huoneen ovelle ja tuijotti piironkiin. Toinen
+koputti astiakaappiin salissa... Avasi... Ehtivät isän kanssa lähteä!
+ajatteli Alma, ennenkuin ovat tutkineet nämä kaapit. Kun rupeaisivatkin
+tutkimaan. Niissä on vaikka miten paljon vanhoja talonkirjoja.
+
+— Ei, sanoi hän yhtäkkiä ja meni totiseksi, — ei niissä kaapeissa ole
+yhtikäs mitään.
+
+— Shtoo anaa gavarit? kysyivät herrat taaskin.
+
+Tulkki lähetti poliisin heidän avukseen ja jatkoi kuulustelua Alman
+kanssa. Paljon nuo tiesivät, ihmetteli Alma mielessään, tarkalleen
+tiesivät minä yönä Toivo ja Arvo olivat lähteneet. Lieneekö siinä ollut
+perää, että Eino-Ilmari olisi ollut samoissa toimissa? He tiesivät
+varmaan enemmän kuin kotiväki, nuo oudot ihmiset. Alma vilkuili
+astiakaappia ja Eino-Ilmarin huonetta kohden, tekeytyen levottomaksi.
+Ja todella alkoivat herrat haeskella. Juureva tavaili ruotsalaisia
+sanoja joistakin kellastuneista käräjäkirjoista. Tämähän menee
+mainiosti, ajatteli Alma. Kunhan vaan Riikka pysyisi poissa täältä.
+
+Ei se ole itse Ahonen, joka täältä on lähtenyt karkuteille; selitti
+poliisi nyt hiljaa nuorelle herralle. — Se on hänen kauppapalveluansa
+Kalle. En tiedä liikanimeä, me olemme täällä aina vain puhuneet Ahosen
+Kallesta.
+
+No mitä te osaatte kertoa koululaisesta Eino-Ilmari Tuunasta? Kehoitan
+teitä pysymään totuudessa, se on teille itsellenne ja syyllisille
+kaikin puolin edullisempaa.
+
+Alma tunsi kalpenevansa.
+
+— Ei ne näitä ole, huusi Juureva ikkunan äärestä. — Nämähän ovat
+kauppakirjoja ja torpankontrahteja. Kirjeitä nämä herrat tahtovat
+nähdä...
+
+Nuorukaisen käsi kolahti taasen pöytään.
+
+— Tämä täällä vastaa ensin. Mitä siis tiedätte Eino-Ilmari Tuunasta.
+
+— Mitäs minä sitten... Hän on veljeni. Hän on hyvä poika...
+
+Nyrkki koputti pöytään.
+
+— Siitä voi olla eri mieliä. Ikä... luokka... harrastukset...
+sellaisista tiedoista saattaa olla kysymys.
+
+— Ai, sillä tavalla. Hän on seitsemäntoista... Kahdeksantoista.
+Seitsemännellä luokalla. Hän on sairastellut... silmiään. Ja muutenkin.
+Hänellähän on äitikin aivan parantumaton sairas. Minun äitipuoleni.
+Tuollahan hän on ollut liikkumattomana jo kuinka monta vuotta.
+Urheilijako? Eino-Ilmariko? Ei. Kyllähän hän suksilla pysyy, mutta
+ammuskellut... ei. Niin, taikka lintuja, täyttääkseen niitä. Ja koonnut
+linnunmunia ja perhosia. Niillä on siellä koulussa sellainen innostunut
+opettaja luonnontieteissä... Kyllä se on veljeni huone, missä herrat
+juuri ovat. Kai siellä voi olla laatikossa jokin kirje...
+
+Kirjuri pani jotakin paperille ja Alma totesi, että portaissa
+käytiin nopein askelin — se oli Milja. Hän huusi portailta. Ehkäpä
+hautaussaatto jo oli lähellä. Mitähän kello saattoikaan olla?
+Eino-Ilmarin keinutuolimatosta hehkui iloisia punaisia ja keltaisia
+ruusuja. Mitähän nuo herrat nyt löysivät?
+
+Heidän päänsä olivat kaikki yhdessä ja he katselivat jotakin esinettä.
+Oliko siellä sittenkin ollut jotakin vaarallista? Alma tunsi kylmän
+aallon käyvän läpi koko ruumiinsa. Poliisi erottautui joukosta ja tuli
+häntä kohden, kädessään jokin pieni esine.
+
+— Mikä tämä on?
+
+Alma veti suupielensä korvia kohden niin kauas kuin taisi ja tarttui
+esineeseen. Häneltä oli juuri pääsemäisillään: se on palkinto, veljeni
+sai sen kilpahiihdossa. Mutta hän sanoi nopeasti:
+
+— Se on luokkamerkki. Kuudennella luokalla ollessaan pojat sen
+teettivät. Ne olivat niin hyvät ystävät, se luokka. Mitäs tämä onkaan
+tässä — revontulet? Vai onko se aamurusko?
+
+— Pääskynen se on, minun silmilläni nähtynä, sanoi poliisi.
+
+Nyt joku tuli saliin. Alma näki kirjurin hiukan kumartuvan ja jäävän
+ovelle odottamaan, että tulija astuisi lähemmäs. Alma tunsi astunnasta
+sisarensa. Vierailta ei saattanut jäädä huomaamatta miten hän kuumeni
+ja punastui. Kaikki astuivat ovea kohden. Riikka Tuuna seisoi keskellä
+salin lattiaa, yllään vanhanaikainen musta kirkkopukunsa, kaulan
+ympärillä kaitainen valkea pitsi. Hyvin kalpeana ja silmät suurina ja
+avonaisina katseli hän vieraisiin. Kaikki on hukassa, ajatteli Alma.
+Kuinka tyhmä minä olen ollut, olisihan minun pitänyt tietää tämä. Hänen
+silmänsäkin jo ovat auki niinkuin selkoisen selälleen aukaistu veräjä.
+Minä onneton, mitä minä olen tehnyt!
+
+— Mitä tämä on? kysyi poliisi, tuoden Tuunan vanhemman tyttären eteen
+pientä esinettä. — Tämä tässä... tämä neiti sanoo, että se kuvaa
+aamuruskoa. Minun silmissäni se on lintu.
+
+— Se on lintu, sanoi Riikka Tuuna käheästi.
+
+— Vai niin, no katsokaas nyt.
+
+— Shtoo anaa gavarit? sanoivat santarmit yhteen ääneen ja poliisi
+jatkoi edelleen:
+
+‒ Mitäs neiti muuta tietää tästä pienestä leikkikalusta?
+
+Riikka nieli jotakin.
+
+‒ Se on ensimmäinen palkinto. Veljeni sai sen kilpahiihdossa.
+
+Poliisilta pääsi iloinen nauru ja kirjuri riensi kääntämään sanoja
+santarmeille. He tulivat kaikki saliin ja kirjuri asettui uudelleen
+pöydän ääreen. Alma tunsi, että hän nyt huoleti olisi voinut poistua,
+mutta hän oli ikäänkuin kasvanut kiinni siihen ikkunanpieleen. Miehillä
+oli uusi into kysymyksiä tehdessä tutkittavan kanssa. Riikka vastasi
+selkeästi ja lyhyesti aivan niinkuin raamatussa käskettiin: On, on,
+tai: ei, ei. Hän ei salannut mitään.
+
+— No, tämä nuori Mäkimatka... onko hän harjoittanut kiihoitusta ja
+värväystä?
+
+Riikka oli hyvin kalpea, kun hän vastasi:
+
+— En usko... En tiedä... En usko.
+
+— Siis on. No entä velipuolenne sitten?
+
+— Ei! sanoi Riikka ja ravisti suuttuneena päätään. — En ainakaan usko,
+lisäsi hän ikäänkuin kuitenkin peläten omantuntonsa puolesta. — Ei, en
+tiedä.
+
+— Siis on.
+
+Kun isän raskaat askeleet tulivat ovelle, pääsi Alma paikaltaan ja
+kiiruhti häntä kohti. Hän ojensi hänelle Riikan virsikirjaa ja kysyi,
+minne he kaikki olivat jääneet.
+
+— Tulee jo kiire. Missä te olette? Onko täällä vieraita? Seppele pitää
+ottaa pappilasta.
+
+Santarmit eivät kuulustelleet keitään muita talossa. He tunsivat
+saaneensa luotettavat tiedot. Toinen pani taskuunsa kaksi kuvakorttia,
+joista toinen oli Arvo Mäkimatkan lähettämä, toinen Toivon, sekä
+Eino-Ilmarin hiihtopalkinnon. Pian katosivat he näkyvistä yli valkoisen
+pihamaan. Ja heti heidän jälkeensä läksivät talosta vanha kirkkoväärti
+ja hänen molemmat tyttärensä, virsikirjat käsissä, siistissä
+vanhanaikaisissa mustissaan. Kirkkoväärti kiirehti edellä, hän oli jo
+kovin levoton. Vasta hetken perästä, kun Alma tuli hänen rinnalleen,
+hän kysyi:
+
+— Mitä ne tahtoivat? Kun ei tultaisi myöhään. Seppele on pappilassa.
+
+Hänen piti ensi kertaa elämässään olla mukana laskemassa seppeltä ja
+tehtävän tärkeys täytti hänet kokonaan. Teillä ja kujilla tuli kansaa
+sekä jalan että reellä. Venäläiset sotamiehet olivat hekin liikkeellä,
+mutta pysyttelivät syrjästäkatsojina ikäänkuin olisivat tunteneet
+päivän vakavuuden työntävän itseään ulkopuolelle sen piirin missä
+paikkakuntalaiset tänään liikkuivat: kirkon ja sen ympäristön. Aurinko
+säteili alas taivaan kirkkaudesta. Pieninä ponnistivat ihmiset alhaalla
+lumiaavalla. Tuunan kirkkoväärtikin ponnisti muiden mukana, hän oli
+tänään mielestään tärkeämpi kuin koskaan. Hänen molemmat tyttärensä
+kulkivat hänen perässään, nuorempi levottomana pälyillen ympärilleen,
+poskilla helakat pilkut, vanhempi keltaisen kalpeana, piirteissä
+ylimaallinen rauha ja hartaus.
+
+Hänen on hyvä ja minun on paha, ajatteli nuorempi tytöistä. Kumpi
+meistä on tehnyt oikein ja mikä on totuus?
+
+Kun Alma pappilan kuistilla asetti isänsä käsivarrelle Kankaan kunnan
+seppeleen, nousi hautaussaatto juuri ylös rantatöyrästä. Kuuraiset
+hevoset höyrysivät ja peltitaulu havuilla koristetun surureen edessä
+lähetteli sädemiekkojaan ilmaan ja ihmissydämiin. Nyyhkytys nousi
+kirkkomiesten rinnasta, kun he ajattelivat tätä kuolemaa. Kirkkoväärti
+hymähteli ja käänteli nauhoja. Ei hän ollut nähnyt koskaan vielä niin
+kaunista kukkalaitetta. »Autuaat ovat puhtaat...» Oikein se oli, että
+se tuli nauhoihin.
+
+Kirkonkellot alkoivat soida.
+
+Riikka Tuuna kohotti päänsä kohti tuttuja mustia tapulinaukkoja ja
+tunsi malmin värinän vavisten kulkevan läpi ruumiinsa. Oli kuin kellon
+sävelissä taivaallisen Isän armo olisi vuotanut hänen sieluunsa.
+Kuinka onnellinen hän tänään olikaan! Hän oli saanut lausua totuuden,
+kaiken uhalla. Ja nyt palkitsi suuri Isä häntä tällaisella rauhalla.
+Hän sai tuntea astuvansa pidellen kiinni Jumalan kädestä ja niin kevyt
+oli askel. Rakkaat kellot, Jumalan viestien kantajat, kumisivat yli
+aurinkoisen seudun, yli elävien ja kuolleiden. Ah, kun olisikin saanut
+tänään kuolla.
+
+Mutta hän kuului vielä elävien joukkoon ja elävien huolet olivat hänen
+osallaan, huolet — joskin kaikista huolista pyhimmät ja rakkaimmat:
+tämän Kankaan kirkon huolet.
+
+Kaikki nuo ihmiset olivat tutut ja he nyökkäsivät tai tulivat antamaan
+kättä. »No mitäs sille emännälle kuuluu?... Niin, niinhän sen piti
+menemän, sellaisen hyvän miehen... Meidän emäntä se vaan sairastaa,
+ei elä eikä kuole.»
+
+»Siellä meidän kulmalla tuli sellainen kamala tapaus, että oikein
+sitä on vaikea mainita... kun nuo venäläiset sotamiehet... ei
+sitä tahdo osata puhuakaan... turmelivat yhden lapsen, torpparin
+kaksitoistavuotiaan tyttölapsen. Sen oli äiti vain lähettänyt
+aittaan... siinä illansuussa, juuri että vähän hämärsi... Ja kyllä
+tupaan oli kuulunut huuto, mutta kuinka eivät olleet heti lähteneet
+katsomaan. Kun sitten lapsi rupesi viipymään ja menivät hakemaan,
+niin ei missään ollut. Ja askeleetkin olivat niin sotketut, ettei
+niitä voinut seurata. Ja vasta sitten iltayöstä, kun ottivat koiran
+— ei se mikään poliisikoira ollut, oma vaan, mutta sellainen viisas,
+joka tuo kotiin jäniksenkin —, niin sitten löydettiin heinäladosta
+metsänlaidassa. Ja vähissä hengin, vaatteet ihan revittyinä, oli
+vaivainen ollut... Että kyllä nyt on Jumala antanut pahuudelle
+vallan... Eihän sitä varmuudella osaa sanoa, nuo sotamiehetkö sen
+tekivät vai kutka, mutta ne siinä kumminkin juuri olivat kulkeneet
+siihen aikaan... Ei ymmärrä, mikä tästä lopulta tulee...»
+
+Riikka Tuuna ei nyt olisi jaksanut kuunnella tämäntapaisia asioita.
+Hänen sielunsa ei olisi tahtonut korkeudestaan astua takaisin synnin
+lokaan ja likaan. Mutta uutinen oli jo kuin katkera juoma sekaantunut
+hänen suoniinsa ja kirveli samoissa jäsenissä, jotka äsken vavisten
+olivat ottaneet vastaan kellonsoiton. Kauheaa... Missä Jumala oli?
+Täällä, täällä... tuossa auringonpaisteessa, tuossa kellonsoitossa,
+tuolla tutussa kirkossa, näiden hauraiden ihmisten sydämissä, jotka
+kuitenkin kaikki olivat luodut Jumalan kuviksi...
+
+Tässä oli Kutoja-Annan tuttu, luhistunut mökki. Kuinka monet
+kangasmallit siellä olikaan yhdessä suunniteltu! Leipurin portailla
+oli miestä kuin seivästä humalikossa. Tuossa koivussa oli käki alkanut
+kukkua, kun piispa ja rovasti vaunuissa tulivat kohdalle. Siitä oli
+kauan, Relanderi-vainaja oli silloin ollut Kankaan pappina eikä
+pitäjä ollut oma seurakuntakaan. Nopeasti kuluivat vuodet, mutta
+Jumalan armo oli sama. Kuinka Hän kuitenkin päästikin tapahtumaan
+jotakin niin hirmuista kuin että lapselle... Sillä oli tietenkin jokin
+tarkoitus. Ehkeivät olleet vanhemmat etsineet totuutta ja ohjanneet
+elämäänsä totuuden mukaan. Jollei ihminen ohjannut elämäänsä, niin
+elämä ohjasi häntä, sellaista se oli... Eivätkö taas olleetkin ajaneet
+hevosiaan aitauksen sisäpuolelle, vaikka niille oli tehty ruuhia
+oikein pitäjän puolesta. Kauemmas! Heinätukkoja taas joka paikka
+täynnä! »Kuulkaas Linteeni, ettekö olisi niin hyvä ja veisi tuota
+hevosta tuonne. Kun ovat niin ajattelemattomia... Kiitoksia vaan.
+Onpa siinä uskollinen koira, niin haukkuu, että... En nähnytkään,
+sieltä vällyistä nousi... Kenenkä hevonen tämä on, en tunnekaan.»
+Riikka kokosi itse viimeiset heinänrippeet ja kuljetti ne perässä...
+»Aijai, mikäs nyt on, kun eivät ole muistaneet paareja tuoda... Ovatpa
+panneet sakeaan havuja, tarttuvat niin kiinni vaatteisiin. Aaltonen,
+huomenta... Jumal'antakoon... Kuulkaas, paarit täytyy ottaa tänne,
+hautaussaatto nousi jo ylös rantatörmää... On, on nyt niin ihana aamu.
+Onhan tie haudalle luotu tarpeeksi leveältä auki? Kun on näin paljon
+kansaa liikkeellä...» Riikka Tuunan laiha jäntevä olento pujotteli
+hevosten ja siellä täällä seisoskelevien ihmisryhmien lomitse ylös
+mäkeä. Kirkonkellot heläyttivät ilman sineen viimeiset hiljaiset
+läppäyksensä. Riikka loi terästetyn katseensa kirkkorakennukseen,
+pihamaalle ja portaisiin, sitten hän nopeasti kiersi nurkan, poimi
+tieltä paperossinpään ja viskasi sen kauemmas lumeen — aina noita
+piti olla noita paperossinpäitä! Tämän jälkeen tulivat tutut liikkeet
+juuri samoina kuin vuosikausien kuluessa: samat askeleet ovelta
+ovelle, portailta toiselle, samat tarttumiset ovenripoihin. Ja silmien
+edessä oli aina tuttu näky: milloin kulma kirkkoa penkkipäätyineen,
+numerotauluineen, milloin kaappi, missä messupaidat ja kauhtanat
+riippuivat, milloin pinkka samankokoisia virsikirjoja, milloin luukku
+lattiassa, joka vei kellariin. Tämä luukku oli kauan, oikeastaan
+koko ajan jolloin Juureva, poliisin veli, oli ollut kanttorina,
+tuonut Tuunan tyttärien mieleen epäilyksen ajatuksia: kanttori nautti
+kirkkoviiniä, se oli varma se! Alma oli kerran tavannut hänet tulemasta
+ylös portaita, viiksiään pyyhkien. Silloin olisi hänelle pitänyt laki
+lukea. Riikka Tuuna odotti vaan samanlaista tilaisuutta... Tuolla
+istui jo kirkossa uskollisin seurakunta: Ranta-järven vanha isäntä
+miesten puolella ja sokea Leena taluttajapoikineen naisten puolella.
+Se oli sellainen hullu poika-parka, joka aina hoki: Jumala mun isäni,
+Leena mun äitini ja kirkko kotoni... »Jumal'antakoon... mistäs kaukaa
+te...? Kirkkoherra kastaa heti kun saapuu, tuokaa vaan lapsi... No
+kuulutustako se Jaakko tuo? No sekös morsiameksi tuli se Aina? Jumalan
+siunausta vaan.»
+
+Kirkonkellot alkoivat soida: kirkkoherra saapui ruustinnan kanssa.
+
+Juhlallinen jumalanpalvelus siitä tuli ja juhlalliset olivat
+hautajaiset kirkonmenojen jälkeen. Herran voima oli kirkkoherrassa,
+kun hän vainajan muistoksi puhui. Eikä hän säikähtänyt lausua julki
+mitä seurakunnan mielessä liikkui tämän kuolemantapauksen johdosta,
+kuinka seurakunta katsoi tätä parasta miestä joukostaan uhriksi, jonka
+sortovalta oli vaatinut. Se oli miltei jo niin rohkeaa puhetta, että
+moni säikähti, varsinkin kun poliisi Juureva virkapuvussaan liikkui
+kirkonmäellä. Olisihan kirkkoherra voinut valita raamatuntekstin,
+jossa olisi sanottu sama asia, eihän sitä olisi tarvinnut sanoa näin
+paljaalta. Myöskin seppelten laskeminen oli juhlallinen. Voiton muista
+vei ehdottomasti Kankaan kunnan seppel ja maanviljelijä Paananen puhui
+sitä laskiessaan mieleenpainuvia sanoja vainajan elämäntyöstä. Tehtävät
+olivat jaetut niin että Paanasen piti pitää puhe ja Tuunan lukea
+kirjoitus seppeleen nauhoista. Jo puheen aikana alkoi näkyä pientä
+liikettä juuri sillä kulmalla missä puhuja seisoi. Vanha kirkkoväärti
+oli yhtäkkiä tullut vakuutetuksi siitä, ettei hän saa täytetyksi sitä
+tehtävää mikä on hänelle uskottu: hänen leukansa eivät liiku eikä
+hän voi sanoa määrättyjä sanoja. Hän kääntyi siis ympäri ja viittoi
+jotakin toista lukemaan sanoja. Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut häntä,
+vaan jokainen väisti sekä hänen katsettaan että hänen liikkeitään.
+Hetken aikaa hän oli hiljaa ja ajatteli: ehkä Jumala kuitenkin antaa
+palvelijalleen sen voiman. Ja hyvän aikaa hän, kääntyneenä juuri umpeen
+luotua hautakumpua kohti, odotti tätä voimaa. Viime hetkessä usko hänet
+petti. Paanasen puhe loppui yhtäkkiä. Silloin hän hätääntyneenä sai
+suustaan: »l-l-l-lukekoon joku nuoremmakseen!» Paananen vei jo seppeltä
+kummulle ja Tuunan täytyi kuin maneetin vetämänä seurata mukana. Hän
+kumartui siis vaivalloisesti maan puoleen, levitteli nauhoja ja änkötti
+jotakin, jota oli mahdoton ymmärtää. Hänen nuorempi tyttärensä tarttui
+nyt hänen käsipuoleensa ja talutti hänet pois.
+
+Heillä oli molemmilla, sekä nuoremmalla että vanhemmalla, ollut kuumat
+hetket niinä minuutteina, jotka heidän isänsä oli edustanut. Kankaan
+kuntaa Parannan isännän hautaustilaisuudessa. Mutta mitäpä asialle
+mahtoi.
+
+Opettaja Kuusen johdolla saatiin nyt kuulla naiskuoron laulua. Kaikkien
+oli kuitenkin jo kylmä ja jokainen tunsi sitä salaista tiedotonta
+kevennystä, mitä elävät tuntevat, kun he ovat suorittaneet viimeisen
+palveluksen vainajalle ja pian saavat palata rakkaihin maallisiin
+toimiinsa. Nälkäkin oli ja tiedettiin vuokraajan luovuttaneen
+pappilan väentuvan kahvikestitystä varten. Odottamatonta huomiota
+herätti yhtäkkiä ammunta, jota alkoi kuulua jostakin. Mistä? Olivatko
+venäläiset panneet toimeen harjoituksia, vai mitä? Oliko tarkoitus
+hyökätä tänne? Oliko kirkkoherran puhe nyt jo tullut tiedoksi ja
+johtuiko mielenosoitus siitä? Kymmenkunta laukausta kuitenkin vain
+kuultiin, sitten ammunta lakkasi ja elpyneen hartauden vallassa vietiin
+toimitus loppuun.
+
+Istuessaan Parannan emännän vierellä reessä, mihin vanha kirkkoväärti
+oli talutettu, hän yhtäkkiä sai takaisin puhelahjansa ja änkytti:
+
+— To-to-ttopias Pparannalle, ke-kelpo kkansa-laiselle ja i-isänmaan
+pojalle kiitollisuudella Kankaan kunta. Autuaat ovat puhtaat sydämestä,
+sillä he saavat nähdä Jumalan. Ju-jumala ei a-antanut v-voimaa äsken,
+mu-mutta ny-nyt antaa. Ja onhan se yhtä hyvä tässä näin.
+
+— On kyllä, on kyllä, vastasi vainajan paljon kärsinyt elämäntoveri.
+— Vasta kuollessaan hän pääsi ulos verkosta. Koko ajan hän tuskitteli
+hämähäkinverkossa. Nimittäin piikkilanka-aidassa. Sellaista se on
+täällä murheenlaaksossa.
+
+Maanantaiaamuna valokuvattiin Parannan isäntävainajan hautakumpu.
+Kiihtyvässä pakkasessa kimmeltelivät vaharuusut ja elävät kukat kilvan
+silkkinauhojen kanssa, jotka kuura oli siroittanut täyteen jäätähtiä.
+Seitsemän seppeltä oli haudalle laskettu, paitsi kukkakimppuja. Itse
+valokuvaamisen aikana katselivat venäläiset sotilaat sekä toimitusta
+että kumpua ja myöhemmin päivällä pistäytyi yksi ja toinen pitäjäläinen
+kalmistossa. Auringon laskiessa seisoi siellä nainen yksinänsä,
+hartioillaan suuri saali. Hän pusersi viluisia käsiään ranteidensa
+ympärille ja tuijotti vuoroin hautaa, vuoroin taivasta kohti. Hän oli
+levoton — mistä tämä levottomuus olikin tullut. Eilen oli hänellä ollut
+suloinen varmuus ja rauha. Tänään oli epäilys iskenyt häneen kyntensä.
+Mitä voi santarmien tutkinnon johdosta tapahtua? Voiko molemmille
+paenneille, Arvo Mäkimatkalle ja Toivolle, voiko Eino-Ilmarille
+tapahtua jotakin? Jumala, olen puhunut totta, olen tehnyt käskysi
+mukaan, jätän kaikki sinun haltuusi.
+
+Vieläkö ne ovat elossakaan, Toivo ja Arvo? Miksi heidän piti lähteä!
+Olisivat pysyneet, Toivon olisi pitänyt kantaa ristinsä. Tuosta
+ovesta he kerran astelivat käsi kädessä, hän, Riikka, ja Arvo. Oli
+häät — ei _heidän_ häänsä, niitä ei tule koskaan. Tämä käsi lepäsi
+hänen käsivarrellaan. Sovinnon sanaa ei lausuttu heidän välillään.
+Ikuinen sovittamaton pimeys jäi heidän välilleen. Ja sillä lailla on
+Arvo ehkä astunut iäisyyteen. Onko toisessa elämässä mahdollisuus
+päästä kuilujen yli? Vai jäävätkö he toisilleen vieraiksi sielläkin?
+Siellä ei naida eikä kuolla, niin, ei hän sellaista pyydä, ei, ei,
+mutta sovintoa, anteeksiannon sanaa, pientä silmäystä, joka ilmaisee,
+että lapsuudenystävä on unohtanut viime ajan ja muistaa vain entiset
+pääsiäisajat. Ne, jolloin lumi suli ja kurjet tulivat ja Riikka Tuuna
+oli nuori sairas tyttö... Ah, muille, muille ihmisille on annettu
+kyynelten armolahja! Arvo Mäkimatka, oletko vielä maan päällä, vai
+joko olet tuolla ylhäällä? Katso minun puoleeni, minä en ole voinut
+sinua unohtaa, minä tahtoisin nähdä sinun silmäsi, sinun huulesi, minä
+tahtoisin koskettaa sinuun, käsiisi, hiuksiisi... Jumala, ota hänet
+pois minun mielestäni, minä tahdon kuulua sinulle, tahdon pitää vain
+sinua, Isäni, kädestä ja niin kulkea kunnes kuolen. Ja sitten minun
+sieluni saa anteeksi siltä toiselta sielulta, jolle olen tehnyt pahaa.
+Jumala, minä en päästä sinua... Mistä tulivat taas nämä ajatukset?
+Mistä tämä epäilys? Armahda minua...!
+
+Aurinko oli jo kadonnut ja rusko sammui. Yhtäkkiä etsivät Riikka
+Tuunan silmät haudalta jotakin, johon ne olivat tottuneet katsomaan.
+Jotakin oli poissa. Missä se oli? Ja mitä se oli? Riikka Tuuna
+siirtyi silmänräpäyksessä henkisen kärsimyksen korkeudesta arkielämän
+käytännölliseen huoleen. Mitenkä tuntui kumpu ikäänkuin tyhjältä? Oliko
+valokuvaaja muutellut jotakin? Tuossa oli Kankaan naisten seppel,
+tuossa alustalaisten, tuossa... Mutta missä oli kunnan seppel, se jota
+isäkin oli ollut laskemassa? Paleli niin että hampaat kalisivat. Missä
+oli seppel? Tässä — mutta nauhat? Ei auttanut vaikka kohotti vihreää
+köynnöstä. Päinvastoin sai siitä täyden vakuutuksen, että nauhat olivat
+poissa. Rautalanka oli käsin aukaistu solmustaan. Nauhat oli otettu.
+
+Varastettu! Varastettu haudalta!
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Poksissa», tuunalaisten ja somerilaisten koulukortteerissa oli
+jo pari viikkoa odotettu eväitä kotoa. Riikka oli luvannut tulla
+Miljan kanssa Virmalla tuomaan pojille ruokaa ja rahaa ja muutenkin
+toimittamaan asioita. Kolme kertaa oli Aliina leiponut ottaakseen
+vastaan vieraat, ja aina olivat leivät olleet syötävät omissa väissä,
+vieraita kun ei kuulunut. Alkoi jo tulla puute. Puotivelka kasvoi. Mitä
+olikaan mahtanut tapahtua Riikka kun oli niin sanansapitäväinen ja
+säntillinen. Kyllä nyt mahtoi olla sairaus tai muu merkillinen tapaus
+esteenä. Enemmän kuin sisartaan odotti Aliina pellavia ja villoja,
+joita oli määrä kaupungissa vaihtaa langoiksi. Olisi jo vähitellen
+pitänyt saada langat värjätyiksi ja kangas kuteille. Hän oli ennenkin
+kutonut siinä koulukortteerin pienessä keittiössä, vaikkei siinä
+suinkaan hyvä ollut. Sinistä ja valkoista hän tällä kertaa aikoi kutoa
+ja vielä saada hameet neulotetuiksikin täällä kaupungissa. Ei niitä
+maalaisompelijoiden neulomia pukuja juuri viitsinyt ylleen pukea, kun
+oli tottunut siististi käymään. Sai aina niin taatut langat, kun oli
+eno värjärinä. Tuominen sillankorvassa, hänhän oli Aliinan ja Miljan
+eno. Toimeliaisuudellaan hän oli päässyt varoihin, samasta köyhästä
+torpasta Kankaan pitäjässä olivat äidin kanssa ja siellä äiti yhä
+hääräsi kahvipannuineen savupirtissä. Niin, mutta missä ne evääntuojat
+mahtoivatkaan viipyä?
+
+Tätä ajatteli Aliina lakkaamatta ja siitä oli viime viikon aikana
+yhtenään puhuttukin. Siitä Aliina puhui sekä leipurilla että
+sekatavarakaupassa ja siitä hän puhui, kun kantoi pojille ruuat
+pöytään, milloin hernerokan, milloin luusopan, milloin paltun tai
+luumukeiton, joka viimemainittu oli poikien, kaikkien neljän,
+himoruoka. Oli ihmetelty, oli suututtu ja oli taas ihmetelty. Aliina,
+joka aina käkeämisestäkin tiesi milloin vieraita oli tulossa, ei enää
+viitsinyt pojille puhua unistaankaan eikä muista merkeistä, koska
+ei tällä kertaa mikään näyttänyt pitävän paikkaansa. Maailma oli
+kerrassaan sekaisin.
+
+Eräänä päivänä hän pääsi aavistamaan, että todella jotakin outoa
+lienee tapahtunut Kankaan kirkonkylässä. Torilla oli suutarimestari
+Linnavuoren rouva puhunut heillä käyneen erään miehen, joka taas oli
+tavannut erään Kankaan miehen ja tämä oli kertonut, että santarmit
+Kankaan kirkonkylässä olivat vanginneet useita henkilöitä. Siinä se
+oli! Kukaties oli vangittu Mäkimatkan herroja ja vaikkapa olisi viety
+tyrmään naisiakin. Juuri Tuunan vanhempi tytär oli niin rohkea, että
+hän helposti oli voinut sanoa sotamiehiä vastaan. Oliko hän niinkuin
+nainen, Riikka Tuuna — mieheksi hän oli syntynyt.
+
+Tämän jälkeen alkoi Aliina epäillen pitää silmällä poikiaan. Mitä he
+iltakaudet puhelivat? Oudosti paloivat silmät heidän päässään. Eivät
+ne olleet mitään oikeita asioita, mitä he hautoivat. Kun eivät olisi
+olleet samoja asioita, joiden takia siellä kotipuolessa oli vangittu
+ihmisiä. Ehkäpä saatettiin jonakin päivänä tulla tännekin ottamaan
+kiinni heitä kaikkia täällä Poksissa. Ne olivat nämä pojat kaikki
+niin rohkeita puhumaan, Eino-Ilmari, Janne ja Ollikin — Vapiaani ei
+puuttunut sellaisiin, se hyvä puoli hänellä oli, vaikka hän muuten
+lausua pauhasi niin ettei sitä tahtonut jaksaa kuunnella ja vaikka
+hänellä oli pää täynnä teatterihullutusta.
+
+Eräänä tiistai-päivänä, kun pojat istuivat päivällispöytään, astui
+Aliina sisään hyvin punaposkisena. Eino-Ilmari, joka tavallisesti toimi
+Poksin emännöitsijän kesyttäjänä, ryhtyi heti puhumaan Riikan ja Miljan
+tulosta, eivätkö vain tänään mahtane tulla. Mutta Aliinan kiihtymys
+alkoi heti purkautua.
+
+— Ei tartte ruveta puhumaan muusta nyt, sanoi hän. — Minä vaan sitä,
+että mitä te täällä iltakaudet puhutte ja piirustatte. Ruokakaupan
+Hilma sanoo poliisin usein seisoskelevan täällä illalla ja katselevan,
+kun meillä on tuli niin myöhään. Ja kun minä sanoin, että mitä
+piirustanevatkaan pojat omia aikojaan, niin hän vakuutti, että
+sotakarttoja te piirustatte. Ja sitä ovat tehneet myöskin Mäkimatkan
+pojat, jotka on vangittu. Niin että siinä se on! Ja mitä ne ovat nuo
+sotaherrat kaikki pitkin seiniä? Ne ovat hyvin vaarallisia herroja ja
+Venäjän vihamiehiä. Tuo on itse Hintenpurki ja tuo on se Klukki, josta
+on laulukin tehty, ja kun ei se olisi juuri se jota te laulatte. Ja
+Hilma on sen poliisin tuttava, se on tänne vasta muuttanut. Ja se tulee
+vielä ulkoa sisäpuolelle, jollette ole siivolla. Ja sotaherrat alas
+seiniltä, mistä te ne olette saaneetkin. Jollette itse ota, niin kyllä
+minä heidät nypin, eikä se suuri työ olekaan, nuppineuloillahan ne ovat
+kiinni juuri kuin Ollin kärpäset. Joutuu tästä vielä edesvastuuseen se
+vanhempi ihminen, joka täällä on joukossanne.
+
+‒ No, no, panivat pojat silloin tällöin sanatulvan joukkoon.
+
+Eino-Ilmari hillitsi itseään ja söi ikäänkuin ei mitään olisi
+tapahtunut. Janne Lehtonen nauroi ääneensä ja heitteli huudahduksia
+vanhan taloudenhoitajan purkauksen joukkoon. Olli Someri söi
+lautaseensa tuijottaen ja suonet hänen ohimoillaan olivat paksunaan
+kohisevaa verta. Myöskin hänen luonnottoman suuret kätensä olivat
+raskaat kuin moukarit, hänen niitä liikutellessaan veitsen ja haarukan
+varressa. Fabian Soikko tuijotti säikähtyneenä milloin Aliinaan,
+milloin lautaseensa. Hänen suuret kyyhkysensilmänsä kuvastivat
+kärsimystä ja vastenmielisyyttä kohtauksen johdosta.
+
+— Johan Aliina nyt vallan joutavia, puuttui Eino-Ilmari vihdoin vanhan
+miehen tyyneydellä puhumaan. — Läksyjä me täällä luetaan iltakaudet,
+ei suinkaan ne päähän mene jollei pänttää. Sotakarttoja — tietysti me
+sotakarttoja tutkitaan, kun kaiken maailman sodista täytyy lukea. Ja
+nuo sotaherrat tuossa, nehän ovat olleet sanomalehdissä ja niistä on
+myöskin jo läksyt ja ne täytyy osata.
+
+— Kuulkaas nyt Aliina, sanoi vuorostaan Lehtonen ylen vakavana, —
+maisteri tutkii tarkkaan mimmoinen tukka on Hintenpurkilla ja mimmoiset
+viikset Klukilla. Ne on niin vaikeat muistaa, sentähdenhän me on
+koetettu leikata miehet sanomalehdistä ja pantu tuohon seinään. Ne on
+läksynä juuri nämä viikset ja silmät ja sellaiset ensi lauantaina.
+Olkaas vaiti nyt, pojat, älkää katsoko seinään: minkä ikäinen mies on
+Falkkenhaini? Noo, juukelit, viitatkaa hiidessä, jos tiedätte, muuten
+saatte mennä nurkkaan joka sorkka... Nauratteko, juukeli. Noo, tämä
+asia otetaan framille uudestaan. Nyt sanokaa mitkä ovat Mackensenin
+ansiot maailmansodassa?... Niin, että vastaa toverille, joka pitää
+kanssanne esitutkintoa, mutta valkeaposkisina istutte maisterin edessä,
+jahka nämä asiat ensi lauantaina ovat läksynä.
+
+Tämän saarnan pidettyään Lehtonen istuutui ja ääneti jatkettiin
+ateriaa. Aliina oli kantamuksineen vetäytynyt keittiön ovelle
+ja seurasi sieltä keskustelua. Lehtonen korjaili kaiken aikaa
+silmälasejaan aivan niinkuin maisteri Kalliovaara — vaikka eihän
+Lehtosella ollut silmälaseja, mutta merkillisesti hän sai uskomaan,
+että ne hänellä oli. Hetkisen oli taloudenhoitajatar epävarma, oliko
+tämä kaikki kujetta vaiko todella täyttä totta. Kas hullua tuota
+Lehtosta, kun vielä päristelikin aivan niinkuin maisteri. Maisteri
+päristeli, se kuului olevan tauti, hän oli siitä käynyt lääkärissä.
+Muut pojat purskahtivat nauruun yhteen ääneen ja Aliina nauroi hänkin.
+Ei sille voinut mitään, niin hullua se oli. Ei ollut ihme, että pojat
+niin usein saivat maisterilta jälkeenistumista, täytyi siinä väkisinkin
+nauraa, kun tuollaista näki, vaikka se tautikin oli. Aliina nauroi niin
+että suuri vatsa hytki.
+
+— Ei tartte... ei tartte minulle uskotella, että koulussa kysytään
+noiden herrain silmiä ja viiksiä, sanoi hän, kyynelten vieriessä
+vellimaljaan. — Ei tartte. Ne on sellaiset Epkyytin aikaiset ja
+Jerusalemin hävitykset, joita koulussa luetaan, tiedän minä sen verran.
+
+— Mutta Aliina, Egypti on vielä olemassa ja kaikki mitä siellä
+nykyaikana tapahtuu, on luettava. Niinkuin sekin, kun Napoleooni kävi
+siellä ja rakastui Egyptin kauniiseen kuningattareen Kleopatraan.
+
+— Vapiaani sanoo nyt, huomautti Aliina yhtäkkiä, — onko se totta, että
+noita murjaaneja, joita seinät tuossa ovat täynnä, luetaan koulussa.
+Vapiaaniin minä kuitenkin uskon.
+
+Fabian Soikko hätkähti, hän kun oli pysynyt keskustelusta kokonaan
+loitolla. Tulipunaisena hän kirkkaalla, koulutetulla ja juhlallisella
+äänellään vastasi:
+
+— Jaa, kyllä kai... Meidän luokalla ei vielä... mutta kyllä yläluokilla
+jo.
+
+— Noo, oikeinkos se sitten pitää uskoa, kun Vapiaani sen sanoo. Nuo
+muut pojat on niitä koiranhampaita.
+
+Aliina oli jo hyvällä päällä.
+
+Mutta hänen mentyään antoi Janne Lehtonen merkin koko kasvoillaan ja
+ennen kaikkea suullaan, joka venyi korviin saakka, että nyt täytyi
+pitää kokous. Ja vaistomaisesti luoden silmänsä punakukalliseen
+seinään, jolle maailmansodan saksalaiset päälliköt kehnoina
+sanomalehtikuvina oli kiinnitetty, pojat siirsivät syrjään sen
+serttinkiuutimen, joka erotti yhden suuren huoneen kolmeen osaan.
+Riikka Tuuna oli Eino-Ilmarin avulla kerran omin käsin tehnyt tämän
+huonejaon. Suuret pojat olivat silloin saaneet oman kamarinsa,
+pienemmät omansa ja pieni ruokahuone oli vielä jäänyt. Ainoa paha oli,
+että läksyjenluku ja Soikon lausunta kuuluivat juuri kuin samassa
+huoneessa. Ja serttinkiä oli mennyt neljäkymmentä metriä.
+
+Näittekös nyt, kuiskasi Eino-Ilmari, — »Lehmä» on saanut asiat
+tietoonsa. Me on oltu varomattomia. Tästäpuoleen ei saa näistä asioista
+puhua muuta kuin Ollin ja Vaapian poksissa.
+
+Olli Someri käänsi yhtäkkiä totiset, verestävät silmänsä Lehtosen
+kasvoihin.
+
+‒ Mutta jos tässä joukossa on ollut Efialtes!
+
+‒ Pidä suus, sanoi Lehtonen ja hänen tukkansa tuntui nousevan
+pystyyn. — Itse saat olla se sama nuorukainen. Kuka tässä joukossa
+on kovakuonoisin? Tuo kaupungin yleislausuja. Sinä olet tosiaan
+sellainen papiaani, ettet voi kuiskata yhtä sanaa ilman että se kuuluu
+maistraattiin ja poliisikamariin asti.
+
+— Mutta, yritti Soikko alkaa puolustaa itseään, — enhän minä ole niistä
+asioista...
+
+— Kita kiinni! sanoi Lehtonen ja paiskasi likaisen kissanmuotoisen
+sohvatyynyn hänen kasvoihinsa, — Lehmä kuuntelee, Lehmä on tullut
+uteliaaksi. Ja »Sonni» voi seisoa ikkunan alla ja toinen Lehmä
+töllistelee meihin ruokapuodista. Ykskaks ovat täällä skorpioonit.
+Ovat olleet kotitarkastuksilla Kankaan pitäjässä... Hss, sparlaakkanit
+heilahtelevat. Saarnaa jotakin, sinä yleislausuja, nopeasti. Anna tulla
+vaikka Vapautettua kuningatarta tai Lenorea...
+
+Soikko karkasi ylös tuolilta pöytänsä ääressä, laski toisen kätensä
+tuolin selkänojaan, yskähti ja alkoi:
+
+    Viel’ elää Ilkan työt, kenties
+    kauanki, kansan suussa.
+    Hän eli niinkuin Suomen mies
+    ja kuoli — hirsipuussa.
+
+Konventtilausuja, joka jo oli saanut esiintyä seurahuoneellakin ja
+joka näki unta sellaisista tehtävistä kuin Hamletin, Kustaa Aadolfin
+ja Wilhelm Teliin, antoi tulla kuin köyttä vain. Kukaan ei häntä
+keskeyttänyt, hänelle oli armotta kyllä sanottu hyvin katkeria
+totuuksia, sellaisia kuin että hänen väärät säärensä ja pieni kokonsa
+olivat voittamaton este suurten traagillisten osien esittämiselle.
+Mutta hän toivoi kasvavansa ja uskoi, että puku voisi korjata vääräin
+säärten häiritsevän vaikutuksen, eivätkä toverit rehellisyydessäänkään
+enää kiusanneet häntä.
+
+    — Ken vaivojansa vaikertaa
+    on vaivojensa vanki,
+    ei oikeutta maassa saa
+    ken itse sit' ei hanki...
+
+jatkoi nuori Fabian syvällä vakaumuksella ja kierteli hikoillen
+kaulaansa.
+
+— Lehmä, kuiskasi Eino-Ilmari ja ryhtyi vetämään alas uudinta.
+
+— Sonni! kuiskasi Janne Lehtonen toiselta ikkunalta ja irvisti ruutua
+vasten. — Katsokaa nyt, tuolla Efialtes on, oikea saakelin Efialtes!
+
+Olli Someri kiiruhti ikkunaan ja suonet hänen ohimoillaan tulivat
+täyteen verta. Matalan vanhan talon ruutuihin katsellen käveli todella
+poliisi, vyöstään riippumassa miekka, ja pistin tupessaan. Viattoman
+näköisenä nosti hän silloin tällöin katseensa heidän ruutuihinsa ja
+käveli taasen.
+
+— On se niin konnamaisen näköinen, kuiskasi taasen Janne, — mistä
+lieneekin tuotettu tänne hakkailemaan ruokapuodin Hilmaa ja
+efialteeraamaan meitä. Nyt sytytetään savuke ja katsotaan taas meidän
+ikkunoihin.
+
+— Muista Lehmää! sanoi Eino-Ilmari.
+
+He vaikenivat kaikki kolme. Kuului ainoastaan Fabian Soikon mahtava
+ääni.
+
+    Jo kohtas kosto sortajat
+    kädellä ankaralla,
+    siks kunnes juonet kavalat...
+
+Eino-Ilmari kääntyi yhtäkkiä nopeasti ympäri ja nosti kätensä lausujaa
+kohden ikäänkuin lyödäkseen häntä.
+
+— Hiljaa, Hamlet! sihisi hänen hampaittensa välitse, — sinäpä näytkin
+olevan kaikkeen syypää. Sonni kuulee ulos jok'ikisen sanasi. Mikä
+ihmeellinen ääni sinulla onkin. Palotorvi sinä olet etkä ihminen. No,
+tule katsomaan.
+
+Poliisi oli todella seisahtunut ja kuunteli pää kallellaan.
+
+Liikuttelet uutimia!
+
+— Nähköön vain, konna!
+
+— On meillä nyt parempaakin tekemistä kuin paiskautua tuon kynsiin!
+
+— _Dulce et decorum est pro patria mori..._
+
+Eino-Ilmari lausui viime sanat ja vetäytyi nopeasti pois ikkunasta.
+Muut jäivät yhä kuluneen, tahrojen ja naarmujen peittämän
+koulupoikapöydän ympärille. Eino-Ilmari työnsi syrjään harmaan
+serttinkiverhon, joka siltä kohdalta oli rypistynyt nuoran kaltaiseksi,
+riensi oman pöytänsä luo ja katsoi siitä salavihkaa ulos. Hänen
+poskensa olivat käyneet aivan kuumiksi. Hänen sydämensä sykki kiivaasti.
+
+Nyt... nyt huomasivat toisetkin pojat sen minkä hän jo äsken oli
+huomannut: kulman takaa astuivat esiin Aune ja Silja. Toisiinsa nojaten
+ja ikäänkuin joitakin salaisuuksia toisilleen uskoen he verkalleen
+astuivat katukäytävää vastapäätä. Taisivatpa vain hyvinkin tietää, että
+heitä täältä katseltiin, puna heidän poskillaan ei varmaan johtunut
+yksin iltakylmästä. Eikä naurava, veikeä liikehtiminenkään. Silja oli
+kauniimpi — Aune miellyttävämpi. Pitäköötkin vain Siljan, hänellä on
+yllinkyllin ihailijoita... Pojat Fabianin ja Ollin poksissa nostivat
+menon ja tempoivat serttinkiseinää niin että se oli tulemaisillaan alas.
+
+— Katso ulos, katso ulos!
+
+— Hän on jo nähnyt, huomaahan sen, hänhän on punainen kuin kukko.
+
+— Mitä te nyt? sanoi Eino-Ilmari viattomana.
+
+— No, katso ulos...
+
+Ja he tölmäsivät hänen luokseen, käänsivät häntä hartioista ja huusivat
+lakkaamatta jotakin ruskeasta palttoosta ja valkoisesta lakista.
+
+— Tiedäthän vain, ettet mene minun laitumilleni! sanoi Janne yhtäkkiä.
+— Se kauniimpi on minun!
+
+— Pidä molemmat, nauroi Eino-Ilmari selaillen ainevihkoaan ja käyden
+vetämässä alas rullakaihdinta.
+
+Poksin kaihtimet esittivät kuvia, joissa näkyi kirkkoja linnoja,
+kaartuvia siltoja ja ihmeellisiä kukkivia puita. Kuinka monet kerrat
+pojat olivatkaan läksyjensä äärestä unohtuneet tutkimaan noita
+kummallisia maisemia ja miettimään niiden tarkoitusta.
+
+Yhtäkkiä huomasi vaitelias Olli Someri, että jotakin outoa oli
+tapahtunut huoneessa: kuvat olivat poissa seiniltä. Vai oli se käynyt
+ne nyppimässä. Helvetti! Olli ei tehnyt yhtään liikettä, ainoastaan
+veriaalto läikähti yli hänen karkeatekoisten kasvojensa.
+
+Helvetti!
+
+Hänen pienet silmänsä kohosivat korkeiden poskipäiden keskeltä niin
+ylös että silmäterien yläreunat katosivat luomien alle, muistuttaen
+jotakin auringonpimennyksessä tapahtuvaa ilmiötä. Toiset pojat tunsivat
+raivon ajavan Ollin silmät noin puolinurin ja seurasivat hänen
+katsettaan.
+
+— Pirut ja perkeleet! pääsi Jannelta. — Kyllä se... kyllä se Lehmä
+saisi mennä parkitsemaan enonsa nahkoja sillankorvaan.
+
+Eino-Ilmari tuhri nopeasti näkymättömiin erään nimen, jonka hän oli
+kirjoittanut imupaperiin edessään. Saattoiko sen vielä lukea? Aune...
+Aune... Aune: paras vetää mustia viivoja yli koko tuon suloisen nimen.
+Aune oli kuin valoa koko tyttö, hyvä ja puhdas. Jos olisi uskaltanut
+nostaa uudinta, olisi vielä voinut nähdä veikeiden tyttölasten kulun
+kirkkopuistoa kohti. Kynä teki yhäkin muutamia kaartoja ilmassa,
+A-kirjainta tavoitellen. Pitikö Aune hänestä, Eino-Ilmarista? Kauan
+hän oli painanut hänen kättään viimeksi, kun tultiin Vireniuksen
+tanssiaisista ja Eino-Ilmari oli saattanut häntä kotiin. Loistavat
+silmät olivat katsoneet valkoisen karvalakin alta. Eino-Ilmari tunsi
+Aunea ajatellessaan minkä voimakkaan tuen hän tulisi hänessä saamaan
+kerran papin ihanassa vastuunalaisessa tehtävässä, jos vain Aune
+hänestä piti.
+
+— Etkö kuule — kuvat ovat poissa seiniltä! huusi Janne hänen edessään.
+— Sano nyt jotakin, mies! Lehmä on ottanut sotapäälliköt alas seinältä.
+Kuka meistä menee häntä oikaisemaan, sinä vaiko minä? Tai: kunhan ei
+tuo Olli olisi siihen paras. Olli on sisukkain meistä kaikista, se
+tunnustus hänelle täytyy antaa, vaikka hän nuorin onkin.
+
+Sotapäälliköt alas seiniltä — vähät siitä, mitä se merkitsi! Aune,
+Aune, Aune! Mutta Eino-Ilmari painoi alas rintaansa jotakin, joka oli
+kuin mahlajaa ja simaa ja läksi ääneti keittiöön. Aliina ei ollut
+heittänyt kuvia tuleen. Hän antoi ne vapaaehtoisesti pois, luetteli
+pitkäaikaiset äidilliset ansionsa poikain hoidossa, vakuutti aina
+tarkoittaneensa heidän parastaan ja rukoili heitä toki muistamaan, että
+piti olla koreasti, kun oli tällaiset vaaralliset ajat. Nytkin käveli
+poliisi ulkopuolella. Mitä hän tekee; jos se häneltä rupeaa kyselemään
+poikain sotaherroja ja sotakarttoja. Ja ainahan se tuppaa kyselemään.
+
+— Ne on läksyjä! huusi Eino-Ilmari. — Hullukin sen ymmärtää!
+
+Iltaruskon kajastus tunki läpi vanhojen valjenneiden uudinten
+kuluneiden pöytäin ääreen, missä pojat istuivat ja lukea mutisivat. He
+lukivat luonnottoman kiivaasti, ilman ajatusta, kyynärpäät naulittuina
+pöydänlevyyn kaikkine piirustuksineen ja rakkaine nimineen sekä käsi
+litistettynä korvia vasten, joissa humisi ja kumisi.
+
+Eino-Ilmarilla oli aine ylihuomiseksi. Se oli kirjoitettava aiheesta,
+jota nykyaikana kyllä kannatti selvittää itselleen — Brutus. Mikä oli
+Brutuksen rikos? Tämän ennen kaikkea tahtoi poika koettaa saada esiin.
+Brutus ei ollut se murhamies ja kavaltaja, joksi hänet oli tahdottu
+tehdä. Hän ei kevyellä mielellä nostanut kättään hyväntekijäänsä
+vastaan. Isänmaa oli hänelle ylinnä muuta eikä hän kavahtanut isänmaan
+vaaran vuoksi surmaamasta sitä, joka saattoi tulla sen turmioksi.
+Brutus oli sankari. Veren tahra ei liannut hänen käsiään, sillä
+eihän hän ollut kristitty. Eino-Ilmari saneli itselleen tätä kaikkea
+kymmenettä kertaa, sormet painellen tykkiviä ohimoja... Miten olisi
+Rooman käynyt, jos Caesar olisi jäänyt henkiin? Caesarkin oli suuri
+persoonallisuus. Yhtäkaikki kävi Brutus sääskeksi hänen rinnallaan,
+sääskeksi jonka pistin riitti surmaamaan maailman herran. Ja vaikka
+järki julistikin Brutuksen sankariksi, jäi häneen kristityn silmissä
+jotakin kavaltajasta. Isänmaa yli kaiken! Brutus oli pestävä
+puhtaaksi jälkimaailman silmissä. Häneltä ei voinut vaatia kristityn
+katsantokantaa.
+
+Tuunan poika otti laatikosta paperia ja koetti miettiä lähtökohtaa,
+alkulausetta. »Aikana, jolloin...» Hän oli jo alkanut liian monta
+ainetta sillä tavalla, se ei enää menetellyt.
+
+Olivatko ne Suomen miehet tehneet oikein, jotka lähtivät vieraalle
+maalle? Heidän tähtensä juuri tapahtui tämä ajometsästys, nämä
+kotitarkastukset. »Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki!»
+Vaapi oli saarnannut niitä sanoja ja lyönyt ne kuin moukarilla
+jokaiseen päähän. Mitä oli kotona tapahtunut? Keitä oli viety? Miksi
+Riikka viipyi? Lähteäkö Jorma Sarinin kanssa matkaan? Ei sinun pidä
+tappaman... Kuinka Herra sallii sodan näin jatkua loppumattomiin?
+Eikö Suomenkin vapaudensiemen jo ollut taimella maailmantapahtumissa,
+vaikkei se vielä näkynyt pinnalla? Sitä täytyi vain lämmittää
+ihmissydämen lieskalla... Mene pois minun tyköäni, saatana!
+Eino-Ilmarista tuntui, että hän tänä yönä hyppää suksille Sarinin
+kanssa ja sitten: ottakaa lintu kiinni, te sonnit ja sarvipäät!
+Kun tulisi Riikka, että edes vähän saisi tunnustella, mitä kotona
+ajatellaan... Brutus... Aikana, jolloin... Aika Rooman historiassa,
+jolloin... Kun saisi hänen kanssaan kerran keskustella. _Hän_ on niin
+hieno ja oikeudenmukainen, ei kukaan paremmin kuin hän voi sanoa,
+mikä on oikein ja mikä väärin. Aune, Aune, minä rakastan sinua! Sano,
+pidätkö hiukkasen minusta? Tahdotko jakaa kanssani köyhän papin elämän
+jossakin erämaan pappilassa, jossa ei ole seuraelämää eikä loistoa,
+ainoastaan yksinkertaisia sieluja, joiden kanssa pyrimme korkeuksiin?
+Aune, tahdotko istua näkymättömänä penkinnurkassa ja rukoilla
+puolestani, kun minä nousen saarnatuoliin julistamaan Mestarin sanaa?
+Aune, Aune, minä kuolen, jollen saa sinua omakseni... Eino-Ilmari Tuuna
+tuijotti uutimeen, jossa satumainen silta kulki jonkin vuolaan veden
+poikki toiselle rannalle, jolla oli linna. Ei yhtään siltaa vielä
+ollut hänen ja Aunen välillä. Vain kaksi kertaa oli hän ollut samassa
+seurassa Aunen kanssa. Mutta silmän välähtelystä oli Eino-Ilmari ollut
+lukevinaan, ettei hän ollut Aunelle yhdentekevä. Kaikki oli Aunen
+silmäyksessä, hänen uskollinen vakava hyvyytensä, hänen kauneutensa...
+Jos saisi kirjoittaa Aunelle ja pyytää kohtausta, jos saisi kuulla mitä
+hän arveli Saksan-matkasta. Hän ei jaksa tätä enää: hän kirjoittaa,
+Aunen täytyy hänet ymmärtää. Ja minkä Aune neuvoo, sen hän tekee...
+Brutus... Korkeimmillaan oli Julius Caesarin valta... Ei oikeutta
+maassa saa...
+
+— Hamlet, älä toki nyt huuda, poliisi kävelee ulkopuolella! Sinun
+pauhaamisesi varmaan on tehnyt Poksin hänelle epäilyttäväksi. Lakkaa
+nyt, täytyyhän meidän muidenkin saada täällä joitakin oikeuksia...
+
+Eino-Ilmari sieppasi äskeisen kissatyynyn, veti syrjään serttinkiseinää
+ja paiskasi tyynyn lausuvaa Fabiania kohden.
+
+Fabian Soikko vaikeni, pusersi kädet likaantuneen runokirjansa
+ympärille ja läheni Eino-Ilmaria askelilla, joilla Hamlet likenee
+rikollista äitiään.
+
+— Minä sanon sinulle: älä sinä kiusaa minua! Suomi tarvitsee muutakin
+kuin pappeja. Jos minun onnistuu — niinkuin minä uskon... ja toivon...
+ja olen varma... viedä suloinen suomenkieli Euroopan näyttämöille, niin
+luulenpa, että isänmaa tyytyväisenä katsoo poikaansa.
+
+Eino-Ilmari heilautti malttamattomana päätään.
+
+— Jäät luokalle mies! Mitä sinua auttaa, että sinulla suomessa on
+kymppi, jos muut arvosanat ovat kuutosia ja nelosia.
+
+— Aina sinä minua härnäät...
+
+— No mutta Hamlet — Teli — Kustaa Aadolf...
+
+Serttinkiseinät tuhansine ryppyineen ja laskoksineen heilahtelivat
+ja taasen istuivat pojat kirjojensa ääressä. No, nyt rupesi Aliina
+veisaamaan, ei koskaan hän muistanut, että Olli kärsi siitä ja he
+muutkin. Siitä oli hänelle sanottu kymmeniä kertoja, mutta aina hän sen
+unohti... »Uskon lamppu lakkaamaattaaa...» Saattoi jo selvästi kuulla
+kuinka Ollin suuret jalat viereisessä karsinassa liikahtelivat pöydän
+alla.
+
+— Ole hiljaa nyt, kuului Fabian kuiskaavan. — Mitäs minua potkit.
+Ei sitä nyt ihminen saa olla noin kiukkuinen, kun toinen harjoittaa
+hartauttaan. Ota oppia minusta — helkkarissa, mitä minä saankaan niellä!
+
+Niin hän puhui kuin näyttelijä — totta totisesti olisi voinut luulla
+istuvansa palokunnantalossa Akseli Gaabriel Sumun premieerissä. Ehkä
+hänestä sittenkin tulisi taiteilija. Mutta lukumieheksi ei hänestä
+ollut. Ja isä tahtoi hänestä juuri lukumiestä. Vaapia parka!
+
+Nyt... nyt alkaa Lehmä uuden virren... »Käy nyt sieluni ja mielen'...»
+Ja se on se kauhean pitkä virsi. Hän veisaa sen aina päästä päähän.
+Eikö siinä liene kaksikymmentä värsyä... »Perkeleestäkin mun
+päästä...!» Piru vieköön kaikki hurskaat ihmiset.
+
+— Älä potki! sanoi Fabian Soikko. — Paras että koetamme täällä olla
+hissuksissa. Jos sinun isäsi on karannut, niin...
+
+— Suu kiinni! huusi Olli. — Suu kiinni toisen ja kolmannen ja tuhannen
+kertaa.
+
+Olli löi nyrkkinsä pöytään, nousi, haeskeli jotakin. Ovi eteiseen
+läiskähti. Sitten läiskähti ulko-ovikin.
+
+Olli Someri, joka ei vielä ollut täyttänyt neljättätoista ikävuottaan,
+Somerin talon vanhin poika, jolla ei ollut koskaan ollut puutetta
+mistään, karkasi ulos pimeään iltaan. Hän oli onneton ja yksin, ei
+hänellä ollut kotia eikä taivasta, ei Jumalaa eikä maallista isää.
+Hänen ainoa pesänsä oli se sohvasänky, jossa hän nukkui yhdessä
+Hamletin kanssa. Koulu, jossa hän ennen oli ollut mielellään, oli
+käynyt hänelle piinaksi: kaikki tiesivät hänen häpeänsä eikä hän enää
+voinut katsoa ketään silmiin. Isä oli mennyt Saksaan — viisaasti
+hän teki. Mutta sitä ei hän ajatellut mihin yksinäisyyteen jätti
+penikkansa. Olli kulki seinävieriä pitkin, kädet taskuissa. Hänellä ei
+ollut päällystakkia, hänhän oli lähtenyt jäähdyttämään itseään. Mutta
+kun hän värjärin pitkän punaisen talon ohitse astuen yhtäkkiä töytäisi
+lyhtytolppaan, tuntui hänestä siltä, että hänelle ei ole sijaa maan
+päällä, näin hän kulkee pää tyhjänä ja järki vähissä. Tuolla virrassa
+siellä on tilaa, siellä jäähtyy, siellä unohtaa, siellä pääsee kaikesta.
+
+Hän piteli päätään, hän oli lyönyt otsansa lyhtypilariin. Lakkikin oli
+poissa. Mitäpäs tuosta enää oli väliä. Hän tähtäsi kuitenkin silmänsä
+lumeen lyhdyn alla ja otti ylös lakin. Hänen suuret jalkansa veivät
+häntä kuin sukset vaivalloisesti ylös mäkeä. Mikä hän olikaan kummitus,
+jolla oli suuremmat jalat kuin täysikasvuisella miehellä. Sekasikiö hän
+oli — kunnollisen isän ja heittiön äidin poika. Ja siitä heittiöstä
+äidistä hän oli pitänyt enemmän kuin mistään muusta maailmassa, enemmän
+kuin kunnollisesta isästään. Sisko oli vielä kotona, silkkitukkainen
+sisko. Sen opettaa äiti tietysti kaltaisekseen, se on mennyttä. Ei
+ikinä hän tahdo heitä nähdä, ei koko kotia. Hänellä ei enää ole kotia!
+Helvetti on hänen asuinpaikkansa. Mutta ensin koski tuossa, että
+jäähtyy kunnollisesti ennenkuin tulee kuumaan paikkaan.
+
+Hän pysähtyi sillalle, nojasi kätensä kaidepuuhun eikä hetkeen
+voinut kuulla muuta kuin sydämensä lyöntejä. Ne pauhasivat kuin
+kellot, hätäkellot kirkontornissa. Koko tapuli jyski, koko hänen
+kurja suuriraajainen ruumiinsa. Tällaisia käsiäkään ei ollut
+kenelläkään muulla. Mitä se auttoi, että vakuutettiin hänestä tulevan
+suurikasvuisen miehen. Hävennyt hän oli käsiään. Ja nyt hän häpesi
+äitiään. Mutta pian se kaikki loppuu. Tuolla alhaalla on viileää.
+
+Hänen täytyi etsiä nenäliina taskustaan ja pyyhkiä silmiään. Hän itki.
+
+Pian on pääsiäinen ja ne muut menevät kotiin. Juostaan taas mäen
+törmässä ja keinutaan navettapihalla...
+
+Hän itki hillittömästi, väristen vilussa ja kuumeessa. Hän löi
+inhottavia käsiään kaidepuuhun. Joku hullu hänelle oli sanonut, että
+hän niillä joskus vielä toimittaisi suuria asioita.
+
+Äiti, äiti!
+
+Hän parkaisi nämä sanat esiin syvältä sielustaan, vaikkei huulille
+tullut muuta kuin vaahtoa, joka syöksyi keuhkoista.
+
+Tuolla kylmyydessä hän ajelehtii hetken perästä. Ja hänellä on
+kuitenkin kerran ollut koti, kaunis lämmin huone, vuode jossa oli
+korkeat laidat ja äiti, joka hyväili häntä, lauleli hänelle, suuteli
+häntä. Yhden sekunnin hän vielä tahtoisi omistaa tämän kaiken,
+unohtaa kylmän hautansa ja kuulua maan päälle. Yhdeksi sekunniksi hän
+vielä menee kotiin ja lämmittelee keittiön lieden ääressä. Tuntuu
+perunakeiton haju... Ei! Hän oli tuntevinaan hienon, makean tupakan
+tuoksun ja kuulevinaan viheltelyä salin takaa. Äiti tuli ovesta ja
+hänen mukanaan tulvahti tupakantuoksu entistä äitelämpänä. Äiti
+oli kuin pilven sisässä. Hänen hiuksensa olivat kampaamattomat ja
+hänen kasvonsa hehkuivat... Poika tarttui hävettävillä käsillään
+lujasti kaidepuuhun. Ei tullut ketään ehkäisemään hänen tekoaan, ei
+kukaan häntä kaipaa kotona, vasta huomisaamuna he huomaavat, että
+hän on poissa... Jos kelpaisi sinne Saksaan... Jos sanoisi olevansa
+kahdeksantoista vanha. Se olisi valhe, mutta vähät siitä... Isä pakeni
+häpeätään, paras pennun mennä perässä.
+
+Äiti, äiti!
+
+Jos hän saisikin käsiinsä äidin, tuosta hän paiskaisi hänet kaidepuun
+yli. Hänen sydämensä ei liikahtaisi, vaikka hän kuulisi hänen huutonsa.
+Maailmaa ei ohjaa mikään isä, joka muka rakastaisi ihmisiä. Maailma
+kieppuu avaruudessa kunnes sammuu — sen kokee kerran eräs onnellinen
+sukupolvi, noin kuuden tuhannen vuoden perästä. Siihen asti: piinaa,
+piinaa. Sokeina etsivät mies ja nainen toisiaan. Häpeä on heidän
+suhteensa, häpeällinen on heidän häpeänsä hedelmä. Häpeällinen ja
+onneton!
+
+Äiti, äiti!
+
+Kirottu!
+
+Se mikä hänessä nyt kiehui, ei enää ollut onnettomuuden tunne, vaan
+viha. Eikä hän yksin vihannut siittäjäänsä ja synnyttäjäänsä, vaan
+edellisiä sukupolvia ja vihdoin sitä kättä, joka oli viskannut
+planeetat avaruuteen kieppumaan kuin leikkipallot, mitkä lapsi viskaa.
+Mutta ainakin yhdellä planeetalla oli miljoonan miljoonia kärsiviä
+olentoja.
+
+Hän ei enää ollut sillä päällä, että olisi halunnut hukuttautua.
+Hän sanoo olevansa kahdeksantoista vanha ja antaa värvätä itsensä
+sinne minne muitakin menee. Kelpaapa suurilla rumilla jaloilla
+marssia hiekkatanteria... Häntä rupesi naurattamaan. Hänen oli kylmä.
+Oikeastaan hänen naurunsa oli itkua.
+
+Äiti, äiti!
+
+Niinkuin linnun poikanen hän oli, jonka emo on hyljännyt ja pudottanut
+pesästä. Käenpoikasellakin on vaalijansa, vieras lintu sen ottaa
+omakseen, mutta ei niin ihmisen lapsella.
+
+Luontokappaleen turvattomuus saattoi hänet itkemään ja raivoamaan
+yhtaikaa. Hänen käsiään pisteli ja poltti ikäänkuin hän olisi
+kierrellyt jotakin nuoraa, joka viiltäytyi syvälle lihan sisään.
+Milloin hän oli käsillään repivinään pellavankarvaisia hiuksia, milloin
+hän suomi jotakin selkää. Missään tapauksessa ei hän enää ajatellut
+heittäytymistään koskeen. Jotakin varten hän halusi elää, hän ei
+tarkoin tietänyt mitä varten — nähdäkseenkö vielä kerran äitinsä,
+lyödäkseenkö häpäisijää, vai lähteäksensä isänsä jälkeen. Hän seisoi
+sillalla, kädet nyrkkeinä ja päästeli joitakin outoja ääniä.
+
+— Ei mitään isää... sokko sattuma... sokko sattuma! Ja ihminenhän
+rukoilee... Käenpoika on ihminen... Maailma kieppuu... Sokko sattuma
+sitä pyörittää... Kerran se sammuu.
+
+— Mitä — mikä perhana se käveli hänen perässään? Nauroiko se? Oliko
+se kävellyt kauankin? Hän suuttui niin ettei tietänyt löisikö sitä
+kasvoihin, vai... Häntä hävetti. Sehän oli Eino-Ilmari. Häntä
+raivostutti.
+
+He vaihtoivat muutamia lyhyitä sanoja. Eino-Ilmarin tyyneys ja
+välinpitämättömyys olivat todella raivostuttavat. Hänen hyvyytensä
+sentään oli itkettävä. Ja Olli oli tällä hetkellä vastaanottavainen
+hyvyydelle. Itse asiassa hän janosi myötätuntoa. Hän kuuli, että Riikka
+ja Milja olivat saapuneet, tästä ohi he olivat ajaneet ja heti kun ei
+Ollia ollut kotona, muistaneet nähneensä sillalla miehen, joka saattoi
+olla heidän Ollinsa. Eino-Ilmari oli heti saanut lähteä tänne etsimään
+karkulaista. Aine — ties miten senkin nyt saa valmiiksi. Ylihuomenna
+sen pitäisi olla. Sonni — niin, poksin ulkopuolella seisoi taas uusi
+»Sonni». Kyllä heitä varmasti vartioitiin. Ties mikä olikaan tulossa.
+Ja Hamlet vain pauhasi sisäpuolella. Häntä ei saanut lakkaamaan...
+Niin, kyllä siinä oli perää: Kankaalla oli pidetty tarkastuksia —
+Somerilla ei kuitenkaan. Eino-Ilmari ei tullut ajatelleeksi, että hän
+tälläkin viimeisellä tiedonannolla haavoitti arkaa Ollia. Hän tunsi,
+vaikkei poika tehnyt mitään merkkiä, kuinka Ollin hengitys kiihtyi.
+Kylläpä tuo hankki itselleen tuskaa kaikesta, aivan kaikesta se kärsii.
+Hän nosti päätään ja huomasi yhtäkkiä, että pilvet siirtyivät niinkuin
+vaatetta olisi vedetty syrjään ja suuret säihkyvät tähdet tulivat
+näkyviin. Oli kuin joitakin kahleita olisi irroitettu. Eino-Ilmari
+hengitti syvään eikä hetkisen aikana muistanut mitään muuta kuin
+tähtiä. Samassa hän kuuli Ollin hengityksen, joka oli sillä hetkellä
+äänekäs kuin jonkin eläimen.
+
+— Kirkastuu, sanoi Eino-Ilmari. — No, etkö näe: kirkastuu!
+
+— Roskaa, pärskähti Ollin suusta.
+
+— Riikalla on paljon tavaraa, tunnusteli Eino-Ilmari taasen. —
+Vierreleipää, verimakkaroita, pannukakkuja.
+
+— Mene hiiteen, anna minun olla, vaikka hänellä olisi linnunmaitoa,
+niin minä en tule... Älä sinä käy minun käsiini, paiskaan sinut
+värjärin katolle... Mikä sinä olet minun käsissäni! Ne ovat rumat,
+mutta niissä on voimaa. Katso sinä senkin... että menet loitomma.
+Setä, setä sinä olet minulle. Jos olisit eno, niin panisin oikopäätä
+menemään alas koskesta. Olisipa maa yhtä pappia köyhempi. Pääsisipä
+maa yhdestä valehtelijasta. Minä en ole humalassa, mutta minä en kärsi
+sitä, että juostaan perässäni. Juoksenko minä ottamaan kiinni sinua,
+kun sinä vahtaat valkoista naapukkaa Kirkkopuistossa. Luuletko, etten
+minä tiedä. Luuletko, että houkuttelet minua verimakkaroilla. Yhdelle
+minä olen niin suuttunut, että tahtoisin tehdä siitä verimakkaraa...
+Ja teenkin. Ja paiskaan hänet alas koskesta. Ja jos sinun Jumalasi
+tulee siihen väliin, niin minä panen hänetkin kovalle ja vastatkoon,
+mitä minä olen tehnyt, että minun pitää tällä tavalla... hävetä... Saat
+olla, jos annat minun nyt mennä hyvällä etkä sekoita itseäsi minun
+asioihini...
+
+Heidän välillään syntyi pieni tepastelu keskellä katua. Nuori setä
+tarttui ystävällisesti velipuolensa poikaa käsivarteen ja äkäisesti
+tuuppasi poika hänet menemään. Ei yhtäkään ihmistä näkynyt, värjärin
+ikkunat olivat tällä puolella pimeinä. Ainoastaan koski valvoi ja
+tähdet vilkkuivat.
+
+— No, hyvästi sitten! sanoi Eino-Ilmari, pidellen rannettaan, jota
+veljenpoika oli puristellut. — Tyhmyydelle minä olen vihainen... mutta
+viisaus ei ole kaikille annettu...
+
+Olli ei enää kuullut. Hän hoippui Rantakatua värjärin pitkän punaisen
+rakennuksen ohi, tunsi sieraimissaan outoa, inhottavaa hajua ja
+ajatteli, että sittenkin on paras peittää itsensä kosken kuohuilla.
+Häpeää ei voida pistää väripataan niinkuin vanhoja takkeja. Häpeä pysyy
+häpeänä, niinkuin äiti pysyy äitinä. Jos hänet kymmenen kertaa kieltää
+sydämessään ja päättää, ettei häntä tunne eikä tunnusta, niin astuisi
+ohi niinkuin astutaan vieraan ohi — ei voi tehdä tekemättömäksi sitä,
+että hän se oli, joka tuli vuoteen ääreen illoin ja pani poskensa
+tyynylle ja antoi kädestään jonkin kauniin makean, hän se oli, joka
+tuli silloin kerran keväällä ja otti Ollin syliinsä, veti rautanaulan
+jalasta ja kantoi hänet kotiin ja pesi hänen haavansa, vaikka hänelle
+teki niin pahaa, että hän oli pyörtymäisillään. Hän ei voinut nähdä
+verta, hänellä oli sellainen kauhu, että hänen laheat hiuksensa
+törröttivät kuin pistävät kuloheinät... Hän istui aivan valkoisena ja
+vapisi, kun haava vihdoin oli sidottu. Eikä hän voinut pitkään aikaan
+mennä pientareelle navetan taakse, missä tämä oli tapahtunut... Mutta
+se ei enää auta eikä merkitse. Samat kädet ovat sittemmin silitelleet
+toista päätä kuin isän lasten. Olisipa saanut jäädä rautanaula
+silloin jalkaan, se olisi ruostuttanut jalan ja ehkä koko ruumiin ja
+kaikki olisi pian loppunut... Mutta nyt on sydämessä jotakin pahempaa
+kuin ruoste ja rautanaulat. On häpeä. On viha. On inho. On kaipaus,
+on kipu, on helvetti ja tuli. On yksinäisyys. On ikävä että saisi
+tarttua lämpimään käteen, hypistellä tuttuja sormuksia ja kuulla
+tutun äänen sadannetta kertaa sanovan: tämä on kihlasormus... tämä
+on vihkisormus... tämän antoivat isoisä ja isoäiti, kun äiti pääsi
+ripille... Kivi? Se on rubiini. Tämän antoivat sedät, kaikki äidin
+veljet... se on timantti... Tämän... Kirotut sormukset, kirottu käsi,
+kirottu kaipaus. Lunta, lunta!
+
+Poika taipui äkkiä ottamaan lunta maasta. Hän painoi sitä kasvojaan
+vasten, huuliaan vasten, silmiään vasten. Hän purskahti itkuun ja jäi
+seisomaan. Nyt sai Eino-Ilmari tarttua hänen käsipuoleensa ja viedä
+hänet minne halusi. Hän ei närkästynyt sitä että Eino-Ilmari oli häntä
+seurannut, hänellä ei ollut tahtoa eikä tarmoa hän ei enää ajatellut
+itseään eikä äitiään. Koski sai puhua ja se sanoikin kaikki. Unohdusta
+sanoi se ja väsymys ottikin valtoihinsa nääntyneen pojan. Eino-Ilmari
+talutti häntä, lumi suli Ollin käsissä ja valui alas kasvoja.
+Eino-Ilmari kulki itsepintaisesti ylöspäin katsoen. Vihdoin nosti
+Ollikin kasvonsa ja näki tähdet. Tähtitaivaan rauha kääriytyi samassa
+hänen sielunsa ympärille niinkuin suuri märkä vaate kääriytyy kuumeisen
+ruumiin ympärille.
+
+Eino-Ilmari luki jotakin runoa tähdistä, ja rupesi puhumaan siitä. Olli
+ei seurannut häntä ja keskeytti äkkiä:
+
+— Muistatko sinä meidän käenpoikaamme... tyhmä, sokko, raukka se oli...
+Minä olen varma, ettei ihminen ole enempää. Vähissä höyhenissään,
+silmät pullollaan se istui kivellä... muistatko... ja antoi pienen
+leppälinnun itseään ruokkia. Tuntikausia se istui... Yhtä ruma on
+tällainen ihminen. Orava tuli... nakersi käpyä. Käenpoika ei paennut.
+Muistatko kuinka me pelkäsimme käenpojan puolesta. Oravalle se olisi
+ollut oiva saalis. Mutta tämä toinen tyhmä meni ohitse. Sattuma — mitäs
+muuta. Missä suhteessa ihminen on viisaampi ... tai turvatumpi... tai
+varmempi... tai enempi? Ihmisellä ei ole haiveniakaan, paitsi minkä
+lainaa... Mutta pappi puhuu Jumalasta: Jumala johdatti niin että orava
+meni ohitse... Jumala suojeli tyhmää käkeä — hahhahhah.
+
+Eino-Ilmari kulki yhä korkeuteen katsellen. Hänkin naurahti, vaikka
+aivan toisella lailla kuin Olli.
+
+— Niin suojelikin ja johdatti.
+
+— Ja puetti ja pani lampaan villat lapselle koltuksi — hahhahhah.
+
+Eino-Ilmari kulki ääneti. Ollin oli niin kylmä että hänen äänensä
+värisi. Eino-Ilmari kulki nopeammin. Yhtäkkiä Olli pysähtyi, laski
+tärisevän kätensä ystävänsä olalle ja sanoi:
+
+— Mutta minä en kärsi että minua pilkataan...
+
+— Ole höpisemättä, sanoi Eino-Ilmari.
+
+‒ Jos te rupeatte puhumaan minun asioitani... Somerista... ja ties
+mistä, niin minä menen...
+
+Eino-Ilmarilla oli jokin leikki huulillaan, mutta se unohtui ja hän
+sanoi jännittyneenä:
+
+‒ Sonneja on useita... katso nyt, etkö näe. Mikähän nyt on?
+
+Niinkuin humalainen yhtäkkiä saattaa selvitä, niin palasi Olli
+silmänräpäyksessä todellisuuteen.
+
+— Ei mennä kotiin, kuiskasi hän ja pysähtyi.
+
+Mutta se oli myöhäistä. Poliisit olivat jo huomanneet heidät. He
+seisoivat Poksin portilla ja odottivat. Eino-Ilmari rupesi viheltämään
+ja astui huolettomana heitä kohti. Olli huppuroi perässä ja puhui
+luonnottoman äänekkäästi laskuesimerkistä, jota ei hän saanut päähänsä,
+mikä hitto siinä olikin. Portin kahden puolen seisoi santarmi ja
+poliisi liikkui heidän välissään, siitä tuskin pääsi kulkemaan. Vai
+oliko tarkoitus heti käydä kiinni? Eino-Ilmaria kylmäsi, kun hän
+pujottelihe miesten ohi. Ollin jäseniä karmivat kylmät väreet. Viha
+kiehui heissä molemmissa. Eino-Ilmari kuitenkin löi kaikki samassa
+nauruksi, Olli astui synkkänä ylös pimeitä portaita.
+
+Pienessä eteisessä tapasivat he kaikki tutut mytyt ja kääröt kotoa,
+kopat, joissa niin monta kertaa oli heille tuotu eväitä, pytyt, joissa
+milloin oli ollut voita, milloin suolakalaa, milloin sieniä, säkit,
+joista pistivät esiin reikäleipien syrjät, peitteet ja loimet, mitkä
+erottamattomasti kuuluivat Tuunan rekiin ja vinttiin, missä orsilla
+riippui ryijyjä. Eteisessä oli myöskin tilapäinen vuode, sijoitettuna
+pukkisänkyyn. Sisarukset Milja ja Aliina olivat poissa, kaikki pojat
+huoneissaan.
+
+Keittiön pöydän ääressä istui Riikka Tuuna ja odotti — oliko hän sairas
+eikä päässyt liikkeelle, vai miksei hän tullut vastaan? Hän nousi vasta
+kun Olli tuli huoneeseen.
+
+— Terveisiä kotoa. Mitäs nyt kuuluu?
+
+— Hyvää vain, sanoi Olli kiihkeästi ja loi heti katseensa pöytää kohti.
+
+Siinä oli läjässä leipää, suuri voipytty, palvattu lampaanjalka sekä
+erinäisiä herkkuja paperipusseissa. Kaikesta oli jo runsaasti nautittu.
+Koko huone oli täynnä lämpöä ja ruuantuoksua, joka toi mieleen
+joulun. Olli kävi nälkäisenä kiinni ruokiin. Riikka Tuuna komensi
+kasvonsa ystävällisiksi. Välkettä silmissään hän ei saanut tyyntymään.
+Ikäänkuin hän olisi pelännyt ajatustensa leiskuvan esiin katseestaan,
+hän pysytteli pimeässä. Ei ollut vaikeaa löytää varjopaikkoja tässä
+huoneessa, missä öljylamppu katossa ei ollut valoisimpia.
+
+— Syökää nyt. Olette taitaneetkin nähdä nälkää.
+
+— No, ei mitään, sanoi Eino-Ilmari.
+
+Olli söi ikäänkuin hän olisi pelännyt ruuan karkaavan.
+
+— Parannan isäntä sitten kanssa kuoli, sanoi Riikka.
+
+— Niin aina, vastasi Eino-Ilmari.
+
+— Ja veivät haudalta nauhat Kankaan kunnan seppeleestä.
+
+— Kukahan sekin oli?
+
+Ykskantaan oli keskustelua jatkettu vähän aikaa, kun Eino-Ilmari sanoi:
+
+— Kävivätkö ne ehkä täällä... nuo, jotka olivat portilla?
+
+Riikka Tuunan silmät leiskahtivat.
+
+— Kyllä ne kävivät.
+
+Olli lakkasi syömästä ja sanoi jotakin epäselvästi, pala suussa.
+
+— Kysymässä meitä? Puhuivatko vangitsemisesta? Tämä on kaikki Lehmän
+työtä...
+
+— Kun ei täti ennen sanonut, sanoi Olli, — ehkä tästä olisi päässyt
+pakoon...
+
+— Mitä joutavia, vastasi viime sanoihin Riikka. — Antakaa niiden tutkia
+— entä sitten.
+
+— Minä en rupea istumaan heidän vankiloissaan, menen vaikka piipusta...
+
+Ollin pää väisti kattolamppua ja silmät tuntuivat tutkivan mitä
+mahdollisuuksia pakoon oli hellan tienoilla. Äkkiä hän otti pöydältä
+palan vierreleipää ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän meni Poksin
+sisäsuojiin, missä pojat jo nukkuivat haaltuneiden kotikutoisten
+toppapeitteiden alla ja raoitti uudinta. Kadulla ei näkynyt mitään,
+yksinäinen lyhty Rameenin kulmassa valaisi lunta. Pihamaalta kuului
+ääniä. Piru istukoon heidän vankiloissaan! Hän näki vielä pahasti
+tahritun ja vuoleskellun koulupöytänsä vihko- ja kirjapinkkoineen,
+Hamletin pystyn tukan ja lintumaisen niskan valkaisemattomalla
+tyynyllä. Hän muisti laskuesimerkit, jotka olisivat olleet opittavat
+huomiseksi. Sitten hän sammutti lampun ja tarttui uutimeen niin että
+kaikki linnat ja tornit huojuivat. Ei oikeutta maassa saa ken itse sit'
+ei hanki. Piru istukoon heidän karssereissaan!
+
+Eino-Ilmari yhä haukkasi keittiön pöydän ääressä ja Riikka ylläpiti
+keskustelua hänen kanssaan, seisoen lämmittelemässä hellan luona. Mutta
+molempien sydämet takoivat ja korvat kuuntelivat ääniä pihamaalta.
+Molemmat tiesivät mikä oli tulossa, mutta eivät mitä oli tehtävä.
+
+‒ Aliina on kaikkeen syypää, kuiskasi Eino-Ilmari ainakin kolmannen
+kerran.
+
+Riikan käsivarret suoristuivat oudosti, kun hän sanoi:
+
+— Ei ole.
+
+— Et tiedä, kiihtyi nuori velipuoli — poliisien ja solttujen kanssa
+hän on seurustellut kaiken talvea ja viimeksi... Hän on suorastaan
+ilmiantanut meidät...
+
+Riikka tuli nopeasti pöydän ääreen, katsoi rakastettuun pikkuveljeen
+kuin apua anoen ja sanoi hiljaa:
+
+— Onhan sinunkin mielestäsi... sinä kun luet papiksi ... onhan aina
+puhuttava totta... Vaikka henki menisi ... Mitä?
+
+Eino-Ilmari vastasi hajamielisenä ja hiukan hämmästyneenä:
+
+— Tietenkin. Mitä sinä sellaisia.
+
+Riikan piti juuri ruveta puhumaan siitä kuinka kaikki kotona olivat
+aikoneet valheella pelastaa itseään kotitarkastuksessa ja kuinka hän
+oli tähän suhtautunut, kun askelten kopina alkoi nousta ylös portaita.
+Eino-Ilmari karkasi ylös. Hänen päänsä läpi lensi: hyppäänkö ulos
+ikkunasta? Otanko puukon? Rupeanko humalaiseksi? Hän muisti Aarne
+Laurelan, joka sitten marraskuun oli istunut Krestissä. He olivat
+yhdessä Laurelan kanssa ottaneet lausuntatunteja, Laurela oli keväällä
+tullut ylioppilaaksi. Hänen mieleensä tuli maisteri Saukon hahmo —
+hänestä ei tiedetty, oliko hän elossa vaiko kuolleena. Puhuttiin
+Pähkinälinnasta ja Siperiasta. Rouva elätti lapsia leipomalla. Myöskin
+Aunen vaalea pää sukelsi hänen silmiensä eteen. Hän nojasi raskaasti
+pöytään. Sinä hetkenä, jolloin santarmit ilmestyivät ovenavaukseen,
+helähti sisälläpäin ikkunaruutu. Täräystä ei saattanut olla kuulematta,
+poliisi töytäisikin oikopäätä sitä kohti. Vedossa joka oli syntynyt
+ruudun särkyessä, häälyivät suurta salia erottavat serttinkiverhot.
+Pilkkopimeässä nostivat tuskin nukkuneet ja juuri heränneet pojat
+päitään. Pöydältä putosi kolisten erinäisiä esineitä.
+
+— Joku perkele on karannut ikkunasta! huusi poliisi ja koetti samassa
+toimittaa asiaa venäjäksi.
+
+Santarmeista läksi heti kaksi juosten pihamaalle, yksi kiirehti
+serttinkiverhoja kohti, puhui äkäisesti jotakin, veti tulta tikkuun
+ja katsoi verhojen taakse. Poliisi ja yksi santarmeista seisoivat
+Eino-Ilmarin edessä. He puhuivat sekä suomea että vierasta kieltä. He
+tunkeutuivat niin lähelle, että nuoren miehen täytyi askel askeleelta
+peräytyä.
+
+— Älkää kajotko minuun, sanoi hän pidätetysti.
+
+Suonet hänen ohimoillansa alkoivat pullistua. Hänen päänsä kohosi sitä
+myöten kuin hänen edessään ärhentelevät miehet lähestyivät. Kalpea
+Riikka, kädet jännitettyinä kuin teräsvieterit, yritti tulla väliin,
+mutta sai heti sekä omaiseltaan että vierailta miehiltä kuulla, ettei
+hänellä ollut täällä mitään tekemistä. Nuori mies kysyi, mitä hänestä
+tahdottiin, mitä hän oli tehnyt. Sonni tiuskaisi, että hän hyvin tiesi
+sen itse ja ojensi kätensä ikäänkuin kiinni tarttuakseen.
+
+— Älkää kajotko minuun, sanoi Tuunan poika, veri kohisten päässä.
+
+Sisäkomeroista kuului huutoja, juoksua, kolinaa. Särkyneestä ikkunasta
+tulvivassa vedossa nousivat rypistyneet serttinkiseinät aavemaisesti,
+näyttäen yhtäkkiä huoneen alkuperäisen suuruuden ja telineet, joiden
+varaan verhot olivat hilatut sekä kaataen noustessaan pieniä pöytiä,
+poikien saappaita, voimisteluvälineitä ja muuta mitä oli lähellä.
+Kolmen tihruisen pöytälampun valossa veti santarmi auki laatikoita eri
+haaroilla, sai esiin korttipakan, taskulampun, kengännauhoja, vihkoja,
+kirjeitä, korkkiruuvin, sinikantisen kirjan, jossa oli laivan kuva...
+Janne Lehtonen seisoi vavisten ja seurasi hänen työtään, yllään housut
+ja takki, kaulus pystyssä. Hamlet oli saanut hartioilleen peitteensä ja
+juoksi paljasjaloin kyökin ja sisäsuojien väliä.
+
+Hän veti Riikka Tuunaa hihasta ja vei hänet eteiseen.
+
+‒ Kirja, kuiskasi hän, — oli laatikossa... kirja jossa kuvataan Emdenin
+sankaritöitä... On hän sen nähnyt... Meidän käy huonosti... Olli...
+eivätköhän ne ole saaneet häntä kiinni. Hitto vie, meidän käy huonosti.
+
+Kadulta kuului poliisipillien vihellystä ja kaukaisia huutoja.
+Keittiössäkin kävivät äänet uhkaavammiksi. Eino-Ilmari oli jo
+työnnetty seinään asti, hän ei enää päässyt mihinkään ja ainoastaan
+huusi käheästi, että hän seuraa vapaaehtoisesti, mutta häneen ei saa
+koskea. Kun hän sitten santarmin ja poliisin välillä astui läpi ahtaan
+keittiön, joka kotoisella lämmöllään ja ruuanhajullaan ikäänkuin
+pidätti ihmisaskelien kiirettä, tuiskahti Riikka Tuuna kynnykselle ja
+puhui:
+
+— Ettehän te nyt koulupoikaa... Nämähän ovat kaikki koululaisia...
+lapsia...
+
+Poliisi katsoi häntä kuivakiskoisesti silmiin, niinkuin ihminen katsoo,
+joka on ollut tällaisessa toimituksessa kymmeniä kertoja ja etukäteen
+tietää tämäntapaisten huudahdusten säestävän työtään.
+
+— Kyllä niiden lasten leikit tunnetaan, sanoi hän ikävystyneenä.
+
+— Tutkikaa ensin, puhui Riikka entistä hiljemmin, — tulkaa sitten
+viemään, kunhan jotain syytäkin löydätte. Täällähän nämä ovat, saahan
+heidät täältä. Opettajillekin pitää ilmoittaa ennenkuin...
+
+— Opettajat ne juuri ovat parhaita itse. Kyllä ne tiedetään... Menkää
+pois tieltä vaan.
+
+— Kyllä minä pian palaan, sanoi Eino-Ilmari yhtäkkiä, kasvot hehkuen
+ja aivan rauhallisena. — En ole mitään tehnyt. Ole ihan levollinen, ei
+minulle mitään tule...
+
+Hän yritti jotakin sanoa Janne Lehtoselle, mutta sen estivät miehet.
+Päällystakin he sentään sallivat Riikan tuoda. Niinikään katseli
+poliisi silminnähtävällä hyväksynnällä, kun Riikka ojensi veljelleen
+sadan markan setelin. Janne Lehtonen solmi nopeasti kenkiään, Hamletkin
+puki jotakin ylleen. Santarmit puhelivat keskenään. Se miehistä,
+joka oli penkonut laatikoita, antoi toiselle heleänsinisen kirjan
+laivakuvineen, kolme kynäveistä, paperossilaatikon, jonka kannessa
+oli jotakin kirjoitusta sekä vielä joitakin papereja. Janne Lehtonen
+hänpä puhui venäjää kuin paras tulkki. Naurussa suin hän puhui ja
+puhui. Kukaan ei hänelle ärjynyt, tai edes vastustanut häntä. Kun hän
+kuitenkin yritti panna lakin päähänsä, sanoi poliisi, ettei kukaan saa
+lähteä mukaan. Silloin tehtiin hänelle Eino-Ilmarista yhtäkkiä joukko
+kysymyksiä: minne häntä viedään? Koska hän saa palata? Tottahan hänelle
+siellä annetaan ruokaa? Eikö hän saa ottaa mukaansa peitettä ja tyynyä?
+Miehet sulkivat oven ja kysymykset jäivät taloon, jossa talvinen yöilma
+tunki sisään rikkinäisestä ikkunasta, huokuen yli koko nurin paiskatun
+koulupoikakodin.
+
+Janne Lehtonen ja Hamlet vaihtoivat ajatuksia, seisoen kuin naulittuina
+keittiön ovelle.
+
+— Ehdotin niille roistoille, että minä saisin lähteä Tuunan mukaan —
+yhtä syyllinen olen kuin hänkin. Mitäpä ne penteleet... Veisasin vähän
+siihenkin suuntaan, että eikö saisi lupaa olla pientä ryyppyä... Olisin
+hankkinut votkaa vaikka maan alta.
+
+— Eino-Ilmari ei koskaan pääse... saatte nähdä! Ja Ollin ne varmaan
+ovat saaneet kiinni. Pillit ovat soineet kuin tulipalossa. Niinkuin
+koirat ne ovat olleet hänen kintereillään...
+
+— Älä siinä lausu. Sinun paatoksesi juuri ne on tänne houkutellut...
+Niin on, niin on... Ei, nyt ne ovat päässeet kadulle ja nyt tämä poika
+läksi! Lahjon ne perkeleet. Haravoidaanpa yhteen rahat. Onpa se ihme ja
+kumma, jollei raha ryssään tepsi...
+
+Pojat juoksivat seinäverhojen alitse ja rupesivat kopeloimaan
+taskujaan. Tulos oli laihanpuoleinen. Liian mitättömällä tarjouksella
+saattoi tärvellä hyvän asian. He seisahtuivat Riikka Tuunan eteen, joka
+oli lyyhistynyt tuolille.
+
+— Täti hoi, antakaa vähän rahaa, lähden ja lahjon roistot... Emme
+saaneet kokoon kuin vähän päälle viisi markkaa. Älkää olko huolissanne,
+minä lasketan harasoota ja jeibohua, kyllä vielä hyvä tulee...
+
+Hän katsoi yöhön. Hamlet ei yrittänytkään mukaan. Hänessä oli syttynyt
+toivon kipinä ja hapuillen ilon ja epätoivon vaiheilla hän kyyneliään
+niellen asettui sohvan kulmaan, missä vieterit aikoja sitten olivat
+lakanneet toimimasta vietereinä.
+
+Riikka Tuuna seisoi keskellä Eino-Ilmarin ja Janne Lehtosen pientä
+koppia. Hänen ympärillään olivat tavarat levällään, mutta hän ei niihin
+kajonnut, hän ainoastaan tuijotti eteensä. Hänessä raateli tuska,
+jommoista ei hän ollut tuntenut jälkeen sen yön, jolloin Arvo Mäkimatka
+ja Somerin isäntä läksivät. Kuuraisen kylmä kärsimys kävi kiinni hänen
+sydämeensä, kaivoi kynsin esiin jokaisen hermosäikeen pään ja veti
+ja nyki. Hartioihin ja niskaa ylös aivoihin asti karkasi tuska kuin
+hiirilauma, joka alkoi nakertaa hänen elävää lihaansa. Niin oli häneltä
+nyt otettu hänen viimeisensä, pikkuveli, hänen lapsensa, jota hän oli
+kanniskellut käsivarsillaan ja nukuttanut laulullaan. Eino-Ilmari on
+mennyt, mennyt ties mitä kärsimyksiä kohti ja hän, Riikka, on ehkä
+siihen syypää. Ne voivat kiduttaa häntä saadakseen häneltä jotakin
+tietää. Sitäkin yhtä ylioppilasta olivat venytelleet laudalla.
+Ne voivat ruoskia ihmistä... Riikka ajatteli pikkuveljen jäseniä
+sellaisina kuin hän oli nähnyt ne Eino-Ilmarin pienenä pulikoidessa
+järvessä. Hän olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut alastonna
+heittäytyä santarmien eteen pikkuveljen sijasta. Onko hän, Riikka,
+todella tähän syypää?
+
+Mitä onnettomuutta hän aina levittääkin ympärilleen. Jos hän olisi
+aikoinaan kuullut Arvoa, niin hän nyt olisi Arvon vaimo eikä Arvo
+olisi mennyt. Jos hän olisi ollut vähemmän ylpeä, niin ei hän olisi
+kohdellut Arvon huikentelevaisuutta niin ilman anteeksiantoa.
+Ehkei Arvo olisi ollutkaan niin levoton, jos hänellä olisi ollut
+varmuus lapsuudenystävän loputtomasta mielisuosiosta. Arvo oli niin
+ihmeellinen, hän ei kärsinyt kahletta, häntä ärsytti tieto siitä
+ettei hän saanut tehdä mitä ikinä tahtoi. Ja nyt hän on ties missä,
+vapaudessa vaiko vankilassa, vaiko kuolleena. Tai ehkä hän paraikaa
+on kidutuksen alaisena niinkuin Eino-Ilmarikin. Ja kaikkeen tähän
+on syypää hän, Riikka Tuuna... ehkä. Varmaan. Sovituksen sana hänen
+ja Arvon välillä jäi lausumatta. Helvetin kauhut jäivät Riikan
+sydämeen, jäi surun toveriksi paha omatunto. Ja nyt tuli näille kolmas
+seuralainen: Eino-Ilmarin kohtalo. Suru oli kudottu monista säikeistä,
+se oli kärsimyksen kangas, jonka värit paloivat heleällä tulella. Mutta
+kuvioista katsoivat Eino-Ilmarin yli kaiken rakkaat kasvot: uskolliset
+tummat silmät, puhdas kalpeus, täyteläiset huulet ja värähtelevät
+sieraimet. Oli kerrottu jotakin niin kauheaa kuin että poliisissa
+oli suomittu uhreja kasvoihin. Riikka Tuunalla oli tunne ikäänkuin
+jättiläiskokoinen rautapiikki olisi sijoitettu hänen ruumiiseensa ja
+hän olisi kierrellyt itseään päästäkseen siitä eroon.
+
+— Täti, alkoi yhtäkkiä Hamlet, — kyllä me saamme jotakin tietää, kun
+Lehtonen palaa. Hän puhuu venättäkin. Ei nyt kannata vielä surra...
+Kyllä vielä on toivoa... Mutta se Lehmä, se Aliina... hänet saisi
+nylkeä... Kas vaan, tätä eivät ole löytäneet. Itse Hindenburgi on
+jäänyt tänne. On se sentään miehen näköinen mies, viiksetkin noin
+mahtavat ja entäs silmäys... kuin Kustaa Aadolfilla... Katsokaa nyt...
+Mies se on!
+
+Tuunan tytär havahtui. Miksei hän ollut lähtenyt apuun, miksi hän
+seisoi tässä? Ehkä hän olisi voinut jotakin. Mutta hän olisi myöskin
+voinut vahingoittaa ja ärsyttää vaaralliset viranomaiset. Täytyi
+odottaa aamua ja sitten lähteä opettajain puheille. Koneentapaisesti
+taipui hän alas ja rupesi nostelemaan tavaroita pöydälle. Hänen oli
+kylmä, hän muisti että piti peittää särkynyt ikkuna. Olli parka,
+hänet hän oli unohtanut Eino-Ilmarin menetyksen vuoksi. Katu lepäsi
+hiljaisena. Yksikerroksiset puutalot nukkuivat. Se mitä oli tapahtunut,
+ei ollut herättänyt ketään ihmistä, jonkin koiran vain, joka nyt
+haukkui jossakin. Kuului askelia. Kaksi varjoa ilmestyi näkyviin.
+Riikka tunsi paikalla Miljan ja Aliinan, jotka tulivat värjäriltä. He
+puhuivat kiihtyneesti ja astelivat nopeaan. Riikka lähti vastaan ja
+tapasi heidät kadulla. Aliina älmensi jo kaukaa:
+
+— No siinä se nyt oli! Enkö minä sanonut. Se siitä pelistä tuli. Mutta
+minulle vain naurettiin, kun sanoin, että sotaherrat alas seinältä...
+Ollia ajetaan takaa... ammuttukin on hänen jälkeensä. Ja Tuunan pojalle
+valjastetaan paraikaa hevosta... Lähdetään viemään... jonnekin,
+varmempaan talteen. Ja niin ylpeästi kun hän minulle sanoi, että...
+
+‒ Missä hevosta valjastetaan? pääsi Riikalta käheästi.
+
+‒ Torilla... Poliisikamarin edessä. Ottivat ajurilta hevosen pitkän
+reen eteen... Ei suinkaan häntä enää koskaan... Se siitä tuli.
+Älkääs... älkää, ei sinne enää ehdi.
+
+Riikka Tuuna juoksi. Niinkuin kauris hän pitkillä hypyillä ponnisti
+eteenpäin. Hän ei päästä sitä hevosta lähtemään! Poikittain hän
+heittäytyy maahan... Hän juoksi niin että rinnan huohotus vei häneltä
+kuulon ja näön. Nyt vaan tästä kulmasta tuonne, sitten on tori!
+
+Yhdellä laidalla suurta autiota toria kuului jotakin liikettä, muu osa
+oli aivan äänetönnä. Huonossa valaistuksessa oli mahdoton erottaa, mitä
+tapahtui. Kaikki rakennukset olivat pimeinä paitsi poliisikamari, jonka
+kaikissa ikkunoissa paloi tuli. Riikan sydän seisahtui, kun ei hän
+nähnyt rekeä. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan juoksi ääntä kohden.
+Hän ei uskaltanut huutaa, peläten että suututtaisi santarmit. Pian
+hiljeni tori kokonaan.
+
+Hetken hän seisoi ja paineli käsiä rintaansa vasten. Sitten hän
+suuntasi askeleensa poliisikamaria kohden. Pieninkin matka tuntui
+pitkältä ja myöhästymisen mahdollisuus kävi yhä uhkaavammaksi.
+
+Poliisikamarin pihamaalla oli vasta riisuttu ajurinreki vällyineen. Sen
+nähdessään Riikka ymmärsi, että lapsi todella oli viety. Hän seisoi
+ja tuijotti rekeen, ymmärtämättä mitä tehdä. Jos ottaisi hevosen ja
+lähtisi ajamaan perässä.
+
+— Tjule, tjule, netti flikka, lausui miehen ääni portailta.
+
+Riikka havahtui, terästi joka jäsenensä ja läksi nopeasti ulos portista.
+
+Astuessaan autioita katuja poikain kortteriin, kyseli hän itseltään,
+hänkö oli syypää siihen mitä oli tapahtunut? Eikö ihmisen aina pidä
+puhua totta, kaiken uhalla? Eikö hänen puheensa tule olla jaa-jaa ja
+ei-ei?
+
+
+
+
+IHMISEN SIELU-RAUKKA
+
+
+Ihmiset seisoivat syvällä tapausten virrassa ja luulivat johtavansa
+pyörteitä. Virta tuli kaukaa ja leveältä ja ihmiset hosuivat ja
+häärivät.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Niiden monien sairas- ja raamatunselitysmatkojen joukossa, jotka
+kirkkoherra palavan sielunsa kehoituksesta teki eri haaroille pitäjää,
+kävi yksi erikoisen kohtalokkaaksi. Se oli se, jolla hän tavoitti
+Kustaa Kemppaisen, vanhan salaviinanpolttajan.
+
+Riikka Tuuna hänet sai lähtemään tälle matkalle. Oli kysymys
+niinsanotusta »Sydänmaan Miinasta», nimittäin Miina Matintyttärestä,
+joka kissansa kanssa asui mökillään Tuunan takamailla. Miina oli
+hoitanut Riikan ja Alman pieninä, heidän oman äitinsä eläessä.
+Kivulloisena ihmisenä oli hän parikymmentä vuotta elättänyt itseään
+kehruulla ja valmistautunut vastaanottamaan taivaallista ylkäänsä
+sekä yöllä että päivällä, minä hetkenä tämä tulisi. Morsiusvaatteet,
+nimittäin kuolinvaatteet, Tuunan emännän lahjoittama vanha
+karttuunipuku, olivat kauan olleet kauniisti valmiina rasiassa.
+Nyt ei Miina enää kolmeen vuoteen ollut kyennyt rippikirkkoonkaan
+ja yhä viipyi ylkä. Riikka Tuuna, joka Alman mentyä naimisiin, oli
+viettänyt päivänsä miltei puhumattomassa yksinäisyydessä, sai yhtäkkiä
+päähänpiston lähteä tervehtimään hurskasta vanhaa vaimoa. Ehkäpä hän
+tietäisi antaa jotakin neuvoa.
+
+Lapsellista oli kuitenkin ollut sellaista luullakaan. Sydänmaan Miinan
+maailma loppui hänen pirttinsä seinien takana. Hän ei osannut puhua
+muusta kuin omasta vaivastaan, mitä hän saattoi syödä, mitä ei, miltä
+tuntui siinä ja siinä paikassa ruumista ja mikä saisi hänen kuolemansa
+jälkeen minkäkin hänen pirttinsä köyhästä, rakkaasta kalustosta. Riikka
+Tuuna, joka oli toivonut voivansa vanhuksen kanssa puhua asiasta,
+josta ei hän ollut saanut puhetta syntymään rovastinkaan kanssa,
+nimittäin totuudesta ja rehellisyydestä ja siitä mitä raamatussa
+tarkoitettiin sanoilla: teidän puheenne olkoon jaa-jaa ja ei-ei —
+Riikan mielestä kävi näennäisesti niin yksinkertainen asia entistäkin
+ongelmallisemmaksi ja mahdottomammaksi ottaa puheeksi kenenkään kanssa.
+Hullu hän oli ollut, kun tänne tuli! Hänen päätään kivisti huonossa
+ilmassa, joka ympäröi sairasta, hän kuunteli puolella korvalla tämän
+juttuja, kuunteli ilman tarkkaavaisuutta sellaistakin asiaa, joka
+muuten olisi herättänyt valveille koko hänen huomionsa.
+
+— Kuka teitä nyt sitten täällä vakituisesti käy katsomassa? kysyi
+Riikka. — Kuka teille vedenkin kantaa, kun kaivo on tuolla mäen alla?
+Sekö Heta?
+
+— Käyhän Heta, mutta hänkin on sairastellut, ja Marjan tyttö on minulle
+juoksuttanut vähän monen lämpimän leivän... Ja Kemppaisen veljekset,
+nehän minulle veden tuovat. Ja saunankin lämmittävät ja ovat vieneet
+kelkalla saunaankin, ja säälineet taas sisään, kun olen kovin huonona
+ollut. Niillä on tehtaansa tässä vallan likellä, ne saavat täältäpäin
+paremmin viljaa. Vaikka sellaista laitontahan se on, kyllä minä siitä
+olen heille usein sanonut, mutta he sanovat, että tarvitseehan ihminen
+viinaa lääkkeenäkin. Ja sen minäkin kyllä tiedän, että hyvää se
+tekee... Sellaista huonomaista elämää ne veljekset ovat eläneet, kyllä
+minä heille olen koettanut sitä jumalansanan valossa esittää, mutta
+hyviä he vain minulle ovat olleet. Ja maksaneetkin ovat siitä että
+täällä ovat olleet yötä. Viisitoista markkaa kuulta.
+
+Riikka Tuuna muisti nuuskaisen Kustaan, ainoan ihmisen, jota ei hänen
+isänsä käskenyt istumaan, kun hän taloon tuli. Hyvin kauan siitä
+olikin, kun Kustaalla oli ollut Tuunaan asiaa. Niinikään sekaantui
+erään vaikean helmikuun-yön muistoon mielikuva pienestä tanakasta
+miehestä, jonka päässä oli ollut huopahattu ja jalassa lysyyn
+astutut kengät. Riikka yritti keskeyttää vanhusta, mutta tämä jatkoi
+itsepintaisesti:
+
+— Vanhaa äitiäänkin nämä pojat muistavat. Ei ole Kemppaisen muoria
+lähetetty vaivaistalolle...
+
+— Kyllä ne ovat huonoja miehiä, sanoi Riikka vihdoin, — kyllä Miina
+saisi lakata heitä suosimasta. Toinen on istunut linnassakin.
+
+Hän ei enää kuunnellut mitä sairas sanoi. Hän vain kaipasi hetkeä,
+jolloin taas istuisi reessä ja saisi rauhassa ajatella omia asioitaan.
+Ei siksi, että ei kai niille ollut parannusta ajassa enempää kuin
+iankaikkisuudessakaan.
+
+Joka tapauksessa Riikka lupasi vanhalle lapsenpiialle toimittaa papin.
+Ja kirkkoherra olikin heti valmis lähtemään.
+
+Harvoin lienee sielunpaimen löytänyt alttiimpaa ripitettävää kuin
+siveä vanha neitsyt Tuunan sydänmailla. Viime ajoilta oli hänellä
+tunnollaan, että hän joskus oli tuskastunut ristiinsä ja rukoillut
+taivaallista ylkää kiirehtimään, varhemmilta ajoilta, että hän oli
+tullut pahoittaneeksi Tuunan emäntä vainajan mieltä. Niin hyvä ihminen
+kuin emäntä oli, tämä Toivon, Riikan ja Alman äiti. Ilo oli vakuuttaa
+iankaikkinen elämä ja anteeksianto sellaiselle kuolevalle. Pyhän
+toimituksen jälkeen kääntyi puhe maallisiin asioihin. Sairas tuntui
+virkistyneeltä ja kirkkoherra huomautti, että hänen edessään ehkä oli
+elonaikaa maailmassakin. Puhuttiin ruustinnasta, diakonissasta ja
+lääkäristä. Siltalan Heta oli keittänyt kahvia ja kirkkoherran täytyi
+sitä juoda. Yhtäkkiä hän kysyi, täälläpäinkö Kemppaisen Kustaa poltti
+viinaa.
+
+Miina kävi levottomaksi: ehkäpä siinä olikin asia, joka olisi pitänyt
+mainita ennenkuin nautti Herran ehtoollista. Olikohan tullut tehdyksi
+suuri synti, kun ei sitä maininnut? Hän toisti nyt kaiken mitä
+Kemppaisista oli Riikallekin sanonut: että he täältäpäin saivat viljaa,
+että he olivat olleet hyvät hänelle ja että he olivat pitäneet murheen
+vanhasta äidistään. Kirkkoherra katsahti ulos ikkunasta: maaliskuun
+illan varjot lepäsivät lumella ja varpusparvi hääri hänen hevosensa
+ympärillä. Hänen kellonsakin jo osoitti, että hevonen oli saanut tunnin
+levätä. Hän sanoi nopeaan hyvästi, lausui, ajatukset tykkänään toisella
+taholla, sanat, jotka tällaisissa tilaisuuksissa oli tottunut lausumaan
+ja jätti katkuisen pienen tuvan.
+
+Mutta ulkona kysyi hän heti matalalla äänellä Hetalta tietä Kemppaisten
+tehtaalle. Vanha vaimo silloin ikäänkuin lysähti kokoon ja seisoi
+väristen hänen edessään, rukoillen, ettei hänen tarvitsisi mitään
+sanoa. Jos Kustaa saa tietää, että hän on hänet ilmiantanut, niin
+hän tappaa hänet. Janne on istunut linnassa varkaudesta ja on ehkä
+tehnyt murhankin, vaikkei sitä ole näytetty toteen. Ja kirkkoherralle
+itselleenkin on paras, ettei hän lähde. He ovat olleet niin hyviä
+Miinallekin, kuka hänelle vedetkään kantaa ja puut toimittaa, jos
+heidät tuomitaan... Kirkkoherrassa kuohahti, kun hän katseli pelkoa
+kurjassa kyyryselkäisessä vaimossa. Sellaisia olivat ihmiset, kukaan
+ei uskaltanut, jokainen pelkäsi vaivaista henkeään. Kirkkoherran
+pää heilahti hänen tukahduttaessaan vastenmielisyyden ilmaisua ja
+hänen katseensa lensi yli punertavan paljaiden metsien ja siintävien
+lumiaukeiden. Yhtäkkiä hänen silmänsä pysähtyivät: valkoinen sauhu,
+ohut kuin nauha lapsen leijassa, kohosi ilmaan. Kirkkoherran ei
+tarvinnut enempää kysellä. Hän loittoni vaimosta, joka ulvoi ulvomalla,
+ja meni ajomiehensä, pappilanvuokraajan rengin luo:
+
+— Lähdetäänpäs, Ahvenainen, tästä hiukan metsälle. Hevonen saa syödä
+täällä. Kyllä tämä Heta sen verran katsoo, ettei se sotke heiniä
+jalkoihinsa.
+
+Nuoren miehen ystävälliset, hiukan kavalat kasvot vetäytyivät
+epäluuloisesti nauruun.
+
+— Mihinkä metsälle kirkkoherra nyt?
+
+— Tuonne vain vähän matkan päähän... Tässähän näkyy käyvän selvä tie.
+Kas vain, tästähän on ajettu hevosella niinkuin mihinkäkin luvalliseen
+paikkaan... Täytyy ihmetellä, täytyy ihmetellä...
+
+Kirkkoherra asteli jo, turkki auki, tietä pitkin, missä keskellä oli
+luja jalkapolku ja kahden puolen pari kevyttä, reenjalaksen viiltämää
+viivaa. Yht’äkkiä hän kääntyi ympäri.
+
+— No, eikö Ahvenainen tulekaan? Mitä te pelkäätte?
+
+Hän astui pari askelta takaisin päin ja turkin leiskuvat liepeet
+osoittivat, että hänessä aikoi kiehua. Pappilan vuokraajan tallimies
+oli kumartunut maahan ja kopeloi heiniä syliinsä.
+
+— Eikö se Ahvenainen kuule? Olettehan tähän asti ollut hyvinkin
+hyväkuuloinen.
+
+— Minä vain sitä, sanoi tallimies punaisena, — että tulee jo iltakin...
+Ja kyllä on parasta, että kirkkoherrakin jättää sen matkan...
+
+— Tietääkö Ahvenainen sitten edes mistä matkasta on kysymys?
+
+— Hm, kun sauhu on juuri tuossa ahon takana...
+
+— Ja mikä sauhu se sitten on?
+
+— Niinkuin ei kirkkoherra sitä tietäisi.
+
+— En minä tiedä, siksipä juuri tahtoisin käydä katsomassa.
+
+— No, onhan sitä nyt sauhua nähnyt.
+
+— Älkää kierrelkö, lähtekää mukaan nyt... No mutta, mies, mehän aina
+olemme olleet ystävät ja tehneet niin monet matkat yhdessä.
+
+— Niin, mutta jokaisella on oma nahka niinkuin rakas olevinaan.
+
+— Ja onko tässä muka se oma nahka vaarassa?
+
+— Voi olla niinkin.
+
+— Tätä en olisi Ahvenaisesta uskonut.
+
+— Kirkkoherra ei tiedä mitä kaikkia kirkkoherrasta pitäjällä puhutaan.
+
+— Se ei minua liikuta. Vastaan teoistani Jumalalle enkä ihmisille.
+Tuletteko mukaan vai ette?
+
+— En taida tästä lähteä. Se oma nahka...
+
+Kirkkoherran valkoiset sormet tekivät ilmassa suonenvedontapaisen
+liikkeen.
+
+— Oletteko kauankin tietänyt tästä... nimittäin, että tämä sauhu nousee
+tuosta metsästä...?
+
+— Mistäs minä. Paljon toki nousee sauhuja... Kylläpä kirkkoherra nyt...
+Nouseehan niitä kylistä ja metsistä ja pappiloistakin.
+
+— Ei Ahvenainen viisastele. Te kyllä tiedätte, mikä sauhu tämä on.
+
+— Sen saa kirkkoherra itse tietää. Minä en tiedä. Enkä tahdo tietää.
+Mitä ihmisten sauhut minuun kuuluu. Jos kirkkoherra tahtoo haistaa mitä
+he keittävät, niin mitä sivullisia siinä tarvitaan...
+
+— Vaiti!
+
+Kirkkoherra oli valahtanut valkoiseksi kasvoiltaan. Tuntui siltä kuin
+hän olisi aikonut lyödä edessään olevaa miestä. Kuitenkaan ei hän ollut
+edes likellä häntä eikä tehnyt ainoaakaan liikettä. Hän ainoastaan
+nousi varpailleen tai nosti itseään. Vuokraajan tallimies oli hänkin
+mennyt valkoiseksi ja kädet, jotka pitivät heinätukkoa, koukistuivat
+puserrukseen. Lyhyen hetken aikana välähtelivät näiden molempien
+ihmisten silmävalkuaiset uhkaavasti toisiaan vastaan.
+
+Sillä aikaa ojenteli kyttyräselkäinen Heta itkien lepänoksien kaltaisia
+käsivarsiaan milloin toista, milloin toista kohti ja vasta ripitetty
+sairas hoippui ikkunaan, painaakseen kasvonsa ruutuun, joka tuskin oli
+suurempi kuin että se kehysti inhimillisen kärsimyksen kuvaa tämän
+kuihtuneen naisen hahmossa. Mutta hiljainen sydänmaa näiden neljän
+ihmisen ympärillä hengitti lukemattomilla huokosilla, joita aurinko
+päivän aikana oli sulattanut lumeen, ilmoille rauhaansa.
+
+Kun Kankaan kirkkoherra pitkin, tarmokkain askelin astui Miinan
+jäätyneen kaivonläven ohitse, istui harakka kiponvarren nenässä ja
+nauroi. Myöskin tallimies nauroi katsellessaan liehuvia liepeitä, jotka
+etenivät pitkin ahoa. Siinä se on syöttiläs, ajatteli hän, toistellen
+jotakin hokemaa. Kirkkoherra Nahinen ei nimittäin ollut mikään lihava
+mies. Syöttiläs! lausui hän ääneen.
+
+Nahinen puolestaan hillitsi mielessään tunnetta, joka sillä hetkellä
+oli luja kuin visa. Huono oli ihminen, viheljäinen on ihminen,
+ajatteli hän. Tuokin Ahvenainen, jonka minä olen mieskohtaisesti
+opettanut lukemaan, joka tälläkin hetkellä käy minun vaatteissani,
+joka on saanut vaatteeni ennenkuin ne olivat kuluneetkaan... Ja tuokin
+kyttyräselkä, jonka tuulenpuuska kaataa kumoon... kaikki he vapisivat
+henkensä puolesta, kaikki he hautovat kostoa. Kukaan ei tahdo kohota.
+Huonoa, viheljäistä on elämä... Mitähän todella tuokin Ahvenainen
+ajattelee, olio, joka kaksi vuotta sitten ei vielä ollut saanut
+päähänsä kirjaimia... Samalla haavaa kuin nämä ajatukset kuvottaen
+kulkivat läpi hänen sielunsa, paahtoi hänessä tunne lämpöinen kuin
+sydänsuven aurinko: suuri Isä, sinä olet kaikessa, sinä olet rakkaus
+ja armo. Sinä kokoat kerran kaikki luotusi Sinä olet totisesti armo ja
+anteeksianto... Ja samalla kun hän tunsi oman syntisyytensä siinä että
+oli ajatellut halventavasti nuoresta ajomiehestään ja kyttyräselästä
+näki hän yhdellä silmäyksellä maailman kauneuden sydänmaan hohtavassa
+keväänkeväässä. Elämä on kallisarvoinen ja ihminen hitunen Jumalaa...
+Hän laski jalkansa sinertävään lumeen tallatun polun syrjällä. Se
+upotti ja jääsohjo reenjalasten jälkien syrjillä putosi helisten...
+Metsikössä veivät reenjäljet yli pienten pensaiden. Puiden juurilla oli
+lumi jo laskeutunut kuopille. Yhtäkkiä tunsi kirkkoherra sieraimissaan
+keitetyn viljan makean hajun. Samassa silmänräpäyksessä kipunoi
+suuttumus taasen läpi hänen sielunsa. Puhutaan köyhyydestä ja köyhästä
+maasta, mutta tähän on varaa! Hän astui nopeammin ja koetti tehdä
+astuntaansa äänettömäksi.
+
+Kustaa Kemppainen seisoi paraikaa mäskipatansa ääressä ja kohenteli.
+Jannen jalat näkyivät havumajan oviaukosta, aurinko paistoi hänen
+polvilleen, joilla lepäsi leivänpuolikas. Hennot, likaiset hyppyset
+tulivat ja taittoivat leivänpuolikkaasta, samassa kadotakseen ylöspäin
+ja sivuille, mistä ne niinikään kokosivat jotakin. Saappaat olivat
+aivan uudet ja nähtävästi valmistetut sotilashenkilölle, joka ei ollut
+tavallinen sotamies. Eivätköhän ne olleet varastetut. Havumajan luminen
+katto valui kimmeltävänä vetenä alas pitkiä sinisiä jääpuikkoja, jotka
+tuntuivat helisevän auringossa. Likaisen sohjon vallassa oli ala
+tehtaan ja havumajan välillä, jota saattoi kutsua pihamaaksi. Nokiset
+pannut, kattilat, saavit ja piiput törröttivät taivaan sineä kohti
+niinkuin jotkin rauniot tulipalon jätöllä. Kustaa laski kolahtaen
+kauhan kädestään tyhjään saaviin ja sylkäisi, eteenpäin kumartuen,
+pitkän nuuskaisen syljen. Nostaessaan päätään näki hän kalpean miehen
+tiellä pensaiden joukossa.
+
+Kun ei Kustaa Kemppainen ollut kirkossakävijöitä, ei hän ollut nähnyt
+Nahista, mutta sensijaan hän aavisti, että tuon näköinen mahtoi
+olla hänen pahin vihollisensa, se mies, joka saarnatuolista oli
+iljennyt asettaa viinanpolton hävettävien tekojen lukuun ja parjata
+häntä, nimittäin viinanpolttajia, missä ikinä liikkui. Kustaa oli
+erinäisiä kertoja hionut puukkonsa vartavasten pimeitä iltoja varten
+niillä tienoilla, missä Nahinen liikkui. Täksi päiväksi ei ollut
+tullut hiotuksi, mutta ehkäpä siinä oli terää nytkin. Rinta näkyi
+olevan papilla suuri kuin kumoon kaadetun veneen pohja, mutta heikko
+oli mies muuten. Vai tuon näköinen se oli. Kustaa unohti päästää
+linnunvihellyksensä Jannelle, niinkuin heillä oli sopimus vaaran
+tullen. Mutta eipä tässä mitään vaaraa ollutkaan. Ei näyttänyt olevan
+pelko Kankaan pitäjän lammaspaimen, kun tuli tänne yksikseen. Vaan
+eipä ollut läheskään vaaraa. Sekö jumalinen vanhapiika hänet oli
+lähettänyt? Jos oli, niin katuu hän sen. Mitä perkelettä tuo seisoo
+ja tuijottaa eikä mitään puhu? Hän luulee nyt sillä masentavansa
+viinanpolttajan. Kun olisi varmasti tietänyt, että tämä oli se Kankaan
+pitäjän lammaspaimen eikä joku viaton... Herroissa oli toki paljon
+sellaisia, jotka suosivat korpirojua, lakimiehet Helsingistä asti
+olivat ottaneet matkaansa korpikuusen kyyneliä ja sekin Maahisten herra
+oli metsästysretkellään tullut tervehtimään ja kattelemaan ja pannut
+tyhjät pullonsa täyteen täältä. Ja naurettu oli yhdessä raittiuslakia.
+Ei, tuo ei ollut sitä maata, kyllä tuo oli itse se perkeleen sielun
+villitsijä.
+
+Kustaan jalat tallukkaissaan, jotka olivat kuin kokonaiset mättäät,
+siirtyivät pari askelta nokisella, mäskin ryvettämällä tantereella.
+Tämän Nahisen saarna sen oli vaikuttanut, että Sojasen Santra toissa
+talvena tuli tuomaan takaisin ne viisi litraa, jotka oli Kustaalta
+vaihettanut jauhoihin. Ja eikö liene ollut samaisen Nahisen aiheuttamaa
+mielenmuutosta, että Mäkimatkan pappa viime tingassa kielsi antamasta
+jyvänsä? Mäkimatkan pappa ei ollut niitä miehiä, jotka joutuvat
+mielenmuutokseen, mutta hän pelkäsi mainettansa, Nahinen kun oli
+selittänyt viinanpolton veriruskeaksi häpeäksi. Ja Nahinen sen oli
+toimittanut tänne senkin kaupungin herran, joka oli tulitikulla
+sytyttänyt palamaan viinalasin ja sanankuulijoilleen selittänyt,
+että tuolla tavalla viina palaa ihmisen sisälmyksissäkin. Ehkä joku
+hourupäinen sellaiseenkin uskoi.
+
+— Mitäs olisi asiaa? kysyi Kustaa karheasti, käsi puukon kahvassa.
+
+Nyt astui turkkiniekka pelsepuupi likemmä ja toivotti hyvää päivää.
+Ja sanoi vain tulleensa katsomaan, kun oli paljon kuullut puhuttavan
+Kemppaisen veljeksistä. Janne oli nyt hänkin ryöminyt ulos pesästään
+ja astui vielä leukojaan liikutellen veljensä rinnalle. Hän tunsi
+kirkkoherran hän, hänellä oli paraikaa taskussaan kirkkoherran antama
+paperi, paperi, jolla ei suorastaan ollut mitään virkaa.
+
+— Tehän olette Kemppaisen veljekset? puhui musta mies ystävällisesti. —
+Tuon teille terveisiä äidiltänne. Vaimoni ja lapseni käyvät usein hänen
+luonaan.
+
+Tässä ojensi kalpea musta mies kätensä ja iski veljeksiin silmänsä
+ikäänkuin lävistääkseen heidät. Hän oli maininnut heidän äitiään ja he
+antoivat hänelle äänettöminä kätensä.
+
+— Te olette olleet äidillenne hyviä poikia, jatkoi kalpea mies, yhä
+pidellen vanhemman Kemppaisen kättä pitkien valkeiden sormiensa
+välissä. — Mutta tämä viinanpoltto — kuinkas sen on laita?
+
+Hän katsoi eteensä polttavalla silmäyksellä, joka niinkuin pitkä
+auringonsäde meni läpi jonkin sielun ruudun, ja puhui, suu pienessä
+hymyssä, sanojen tulo muistuttaen kiehumisen ensimmäisiä köykäisiä
+poreita mäskipadassa. Silmänräpäykseksi sai hän Kustaan ymmälle.
+Samassa huomasi korven salapolttaja avonaisen turkin alta mustan
+papintakin ja paksut kellonperät. Silloin sai hän varmuuden, vetäisi
+pois kätensä valkoisten hyppysten välistä ja viha välähti esiin
+kaikista laskoksista hänen nuuskaisilla kasvoillaan. Tämä viha ei vielä
+ryhtynyt toimintaan, vaan jähmettyi äänettömään odotukseen, tarkaten
+mitä tulisi. Janne Kemppaisen silmät kulkivat ylhäältä alas pitkin
+vieraan vaatteita ja pysähtyivät siihen missä kultaketju kimalteli.
+Sitä tuskin näkyi, auringonsäteet vain löysivät sen ja iskivät siitä
+irti kipunoita. Oli kuin olisi läpäytetty kelloa Janne Kemppaisen
+sielussa. Mutta se ei ollut mikään kirkonkello. Se oli hälytysvehje,
+joka yön pimeydestä kutsui esiin nukkuvia voimia. Jos Kankaan
+kirkkoherra olisi katsonut nuorempaan Kemppaiseen, olisi hän nähnyt
+miten värit hänen silmissään menivät sekaisin niinkuin kananmunassa
+menee, kun se hämmennetään. Pitäen varsinaista viinanpolttajaa
+pahempana syyllisenä, seurasi Nahinen kuitenkin pääasiassa häntä. Hänen
+katseensa meni Kustaan perässä kivistä kokoonkyhätylle uunille, minne
+tämä tallusti ja missä hän kävi kiinni palavaan näreeseen, pidellen
+sitä paljain sormin ennenkuin viskasi sen takaisin tuleen. Janne
+Kemppainen puhui hyvän aikaa ennenkuin Nahinen kiinnitti huomiota
+häneen.
+
+— Pitää taas mennä äitiä tervehtimään. Hyvissä voimissa kai se siellä
+on, eukko. Se on vanhankansan ihmisiä, ahkera kahville ja nuuskalle.
+Täytyy taas mennä viemään sille kahvia. Kyllä sen pitää saada juoda
+niin paljon kuin tahtoo. Kehui viimein, että herrasväet olivat tuoneet.
+Mikäs hätä sillä siellä on. Kanathan sillä ovat tovereina. Munivat sen
+sängyn jalkapäähän ja melkein suusta syövät palasen. Kemppaisen muori
+ei ole koskaan kaivannut ihmisiä. Mekin kun tullaan käymään ja kun on
+pannu tyhjennetty, niin akka sanoo: menkää pois taas jo kauemma, tulee
+kuuma, kun tuossa haudotte luitanne, menkää omiin toimiinne, kyllä
+minulla on, en minä mitään tarvitse... Hakekaa, kun olen kuollut,
+tarkasti kaikki paikat. Täällä on rahat, että saatte hautaan, omillani
+minä kirstuni lunastan, en minä ikänä ole muilta ottanut... Sellainen
+se eukko on, kuvittelee, että hän vielä elää omalla ansiollaan. Ja me
+annetaan hänen olla siinä luulossa. Viedään aittaan leipää, suolakalaa,
+sianreittä — täytyy vain viedä sillä lailla, ettei hän tiedä. Silloin
+luulee, että siellä vielä on omia entisiä. Ei silti, että häneltä
+paljon kuluisi. Muuta kuin kahvia. Sitä hän joisi. Ja leikillään sanoo,
+että kun hänet ruumiina pestään, niin kahvilla hänet pitää pestämän.
+
+Kirkkoherra keskeytti hänet.
+
+— Tekee hyvää kuulla, että pidätte vanhasta äidistänne. Mutta ettekö
+ole tulleet ajatelleiksi minkä surun hänellekin tuotatte, jos taasen
+joudutte linnaan. Sillä eihän tätä menoa voi jatkua. Löytäähän lain
+koura teidät kuitenkin kerran, jollei omatuntonnekaan heräisi...
+
+Nahinen oli puhunut sillä äänellä, millä sanotaan: taitaa tulla sade.
+Ei sen ankarammin eikä juhlallisemmin. Ja nyt hän levollisesti tuli
+padan luo, jonka toisella puolella Kustaa pimeänä ja kummastuneena
+seisoi kädessänsä jättiläiskauha. Katsahtaessaan makeaan höyryyn
+Nahinen hiukkasen nyökytti päätään. Sitten hän meni ja istuutui
+kannon nenään havumajan edessä, keskelle sulavaa lunta. Veljekset
+antoivat äänettöminä tämän tapahtua. Toiselle tuli mieleen, että jos
+tuon miehen pistäisi vaatteineen päivineen tuohon kattilaan, niin ei
+siitä jäisi muuta kun kultavitjat. Aurinko etsi taasen esiin kauniin
+kappaleen ja iski siitä irti kipunoita. Silmät täyttyivät keltaisilla
+kipunoilla ja keltaisella valolla, kun katseli sinne, missä aurinko
+välkytteli kallista koristusta. Mitä tuo tuollainen mies sillä,
+tuollainen taivaan enkeli maallisella kullalla...? Teki mieli ottaa
+sitä kauluksista kiinni ja pistää se pataan. Mitä pirua se tänne tuli?
+Kyllä he kahden Kustaan kanssa olisivat jaksaneet sen pataan mäjäyttää.
+Vai olisivatkohan? Oli ärsyttävää saada koettaa. Kyllä siinä oli
+kahdeksankymmenen kilon paino tuossa mustatakissa. Nuorempaa veljeä
+rupesi yhtäkkiä naurattamaan. Ensin hän vaistomaisesti pidätteli sitä,
+mutta sitten hän nauroi, silmät sekavina. Toisen veljen kasvoilla oli
+viha yhtäkkiä tehnyt hyppäyksen esiin kaikista rypyistä. Vai tuohon
+tuo yritti pesiä, senkin Kaifas ja Herodes. Jos vain oli Sydänmaan
+Miina papin lähettänyt, niin kyllä tästä tiedetään nopeasti passittaa
+Miina taivaallisen ylkämiehensä syliin. Että ilkeääkin istua tuossa ja
+popottaa niinkuin ei niitä papin lukuja tunnettaisi. Eikö hän ymmärrä
+tätäkään kauhan heilutusta, eikö hän näe, että korpikuusen kyynelten
+keittäjä on kiukkuinen... Vai vallesmanni ja poliisi ja ehkä kuvernööri
+— niitähän piruja tässä kaivataan. Niin kyllä, ja Jumalan vihaa ja
+viimeistä tuomiota ja helvetin mäskiuurnia — niin, Hattulan apupapin
+papupata pirun paksuna porisee ja paukkuu...
+
+— Etkö sinä, perhana, jo ymmärrä lyödä lukkoon leukojasi! tuli
+nuuskaiselta mieheltä vihdoin kuin pitkänä sylkynä. — Mene helvettiin
+popottamaan, mitäs täällä teet. Vai tahdotkos tästä näin? Jollet
+pääsekin siitä pystyyn, niin tulee kauhallinen mäskiä päin silmiä...
+Mene, mene sinä kuvernööriin — sittenpähän nähdään mitä siellä voitat.
+Laita luusi vähän nopeasti sinne mistä tulit, taikka saat sellaisen
+vauhdin, että yhtenä läjänä makaat tuossa tunkiolla... Älä sinä siinä
+härnää, hyväkin taivaan lammas... Kustaa Kemppaista et sinä petä. Älä
+enää määikään, mene mistä tulit. Jos sinä et jo tottele, niin... niin...
+
+Kirkkoherra ei liikahtanut, hymyili vain ja sanoi silloin tällöin
+jotakin. Vanha viinanpolttaja ei koskaan ollut nähnyt näin hävytöntä
+miestä. Hän seisoi pitkän aikaa äänetönnä, päätään ravistaen ja kauha
+kädessä, vavisten.
+
+— Sääli, sääli, sanoi pappi, — sääli ihmistä, joka päästää omantuntonsa
+kuolemaan. Kyllä minä menen, mutta en suinkaan senvuoksi, että teitä
+pelkäisin. Ihmisen henki on Jumalan kädessä.
+
+— Jaa-a, läksi Kustaan nuuskaisesta suupielestä. — Luuletteko te
+Jumalan panevan sormensa vastaan, jos minä haluan tällä puukolla
+kutittaa kylkiluitanne? Saa olla vielä tämän kerran, mutta... Te
+olette saarnatuolista ahdistaneet viinanpolttoa — kuka sen on sanonut,
+että se on huonompi elinkeino kuin pöntönpaukutus? Te villitsitte
+senkin Santran, jolle ei enää viina kelvannut... Ja minä läksin
+teidän tieltänne ja jätin sinne äiti-muorin. Minulla oli siellä hyvät
+oltavat, oli maja hirsistä... Kaikki minä jätin... lasiputkikin oli
+ja se meni matkalla rikki. Ja nyt sinä, saatana, tulet tänne minun
+kotiini... Sinulla on salit ja kamarit — minulla maakuoppa, mutta sekin
+sinun pitää minulta tulla riistämään... Ryöväri sinä olet, etkö sitä
+ymmärrä...
+
+Kirkkoherra nousi ja napitti takkinsa. Kultainen kääty peittyi ja Janne
+Kemppaisen silmissä ikäänkuin pimeni. Hetken hänen katseensa vielä
+ikäänkuin hyväillen kulki pitkin vieraan hyvää turkkia, sitten hän
+istui silmät kiinni.
+
+Kirkkoherra oli käynyt hyvin kalpeaksi. Ei koskaan hän ollut nähnyt
+vihaa niin sammumattomana kuin tuossa vanhuksessa, joka seisoi hänen
+edessään suu vaahdossa, joka jäsen nuortuneena vihan voimasta.
+
+— No niin, sanoi Nahinen, — menköön kaikki laillista tietä.
+
+Kustaa naurahti pahasti.
+
+— Kyllä sentään nykyistenkin virkamiesten joukossa löytyy joku
+rehellinen, jatkoi kirkkoherra. — Kun vaimoni huomenna menee äitinne
+luo, niin kai hän saa sanoa terveisiä...?
+
+— Ei mitään terveisiä. Siihen muijaan ei pappila herrasväellä ole
+mitään sanomista. Piru vie, antakaakin hänen olla rauhassa. Pitääkö
+minun toimittaa verikoira vartioimaan äitini ovea...
+
+Siniset aallot kulkivat yli kirkkoherran kasvojen. Vaivoin tukahdutti
+hän rintaansa ne miekanterät, jotka pyrkivät linkoamaan herjaajia
+vastaan. Hän oli jo menossa, kun Janne Kemppainen hyppäsi pystyyn ja
+rupesi puhumaan.
+
+— Ei, kuulkaas nyt, Nahinen, — minä varoitan teitä. Annoitte minulle
+sellaisen rekisterin, että mitä te luulette sellaisella tekevän.
+Tämä täällä, tässä on monta pykälää. Mutta minä kuitenkin varoitan.
+Katsokaas, nyt on aika toinen eikä köyhälistöä enää pidetä sokkona.
+Kirkkojärjestelmä on raa'asti raivannut tietänsä, mutta ei enää. Nyt
+lyödään alas itse Moolok. Ja silloin on kesä. Mutta jollette ole ihan
+läpikotaisin rahajumalanne ja omanvoitonpyyntönne sokaisema, niin ehkä
+vielä on armonaikaa. Niin sanoi Pietikkakin, että rakkaus kantakoon
+valtikkaa ja annettakoon anteeksi niille, jotka ryhtyvät taistelemaan
+mädännystä ja kapitalistijärjestelmää vastaan. Ja köyhälistö ei
+kosta, sen minäkin sanon, kun lähden puhumaan. Ja Pietikka kovin
+kehoitti. Niinkuin minäkin olen istunut yksitoista vuotta kruunun
+tiilipalatsissa, niin minä kyllä ne mädännykset tunnen. Ja kun siellä
+syötettiin sellaistakin velliä, että oli homehtuneita jauhoja ja
+toukkia, niin kyllä vain saan sanoa, että olot ovat Moolok, joka
+on lyötävä alas. Ja vanha kirkkojärjestelmä pitää hajoittaa maan
+tasalle ja hyvyys kantakoon valtikkaa. Ihminen on luonnostaan hyvä ja
+järjestelmät ovat pahat...
+
+Kirkkoherra oli kääntynyt ja seisoi pää painuksissa, katse maassa.
+Viime sanat kuullessaan hän yhtäkkiä nosti silmänsä.
+
+— Mitä te sanoittekaan, Kemppainen, huudahti hän, — lähdettekö te
+puhumaan? Teillä on ehkä jo matkakassa taskussa? Ja se on niin runsas,
+että äitinnekin siitä saa kahvirahoja eliniäkseen? Vai niin, vai niin.
+Ja te aiotte sanoa, että ihminen on luonnostaan hyvä ja että olot ja
+järjestelmät ovat syypäät kaikkeen onnettomuuteen? Kuulkaas Kemppainen,
+jos te näette kanssaihmisellä kultakellon ja teidän rupeaa tekemään
+sitä mieli ja te otatte sen — niin kapitalistinen järjestelmäkö tästä
+asetetaan syytteeseen?
+
+Janne Kemppaisen silmät, jotka äsken olivat olleet aivan selkeät,
+kävivät yhtäkkiä sameiksi ja outo hymy sekoitti hänen piirteensäkin
+niin ettei saattanut tietää mitä hän ajatteli. Itse asiassa hän oli
+säikähtynyt. Kirkkoherra sai nyt hänen puolestaan puhua miten paljon
+halutti.
+
+‒ Lienee turha puhua, sanoi kirkkoherra hiljaa, — minä pelkään, että
+teidän tapaisellanne ihmisellä eivät aivot ensinkään toimi. Mutta jos
+teille tulisi jokin valoisampi hetki, niin koetan sitä varten kylvää
+sanat: ihminen on paha, ihminen on parannettava. Koettakaa ajatella
+ennenkuin puhutte ja mitä puhutte.
+
+Nuoremman Kemppaisen kasvot selkenivät taasen.
+
+— Kiitoksia, kiitoksia, sanoi hän tyytyväisenä, — kyllä minä nyt
+tiedän. Pietikka sanoi, että pitää olla lähtökohta, sellainen asia,
+mistä lähtee aloittamaan. Ja nyt se on minulle selvillä. Niin,
+sillä lailla juuri, Nahinen. Te tulitte kaivamaan köyhälistölle
+kuoppaa, mutta itse siihen putoatte. Sillä minä voin nyt vain kertoa,
+kuinka me veljekset olimme rakentaneet korpeen havumajan ja kuinka
+kapitalistijärjestelmän sortovalta sinnekin tuli meidän perässämme
+ja uhkasi poliiseilla. Vaikka kyllä kirkkoherra siinä erehtyy, että
+Kankaan poliisi Kemppaisille mitään tekee. Meidän miehiämme on poliisi,
+köyhälistöä hän puoltaa. Mutta minä sanon puheessani sen, että
+kirkkojärjestelmän peto, joka puhuu rakkaudesta, onkin sellainen, että
+se pönkittää juuri tuota samaa kapitalistiyhteiskuntaa. Näettekös nyt,
+arvon kirkkoherra, kuinka kävi. Kenen puolella on voitto, teidänkö vai
+köyhälistön? Kesä tulee kerrankin niille, jotka ovat kituneet orjuuden
+yössä ja totuus on ojennusnuorana...
+
+Janne Kemppainen seisoi kuin yleisön edessä ja teki samoja liikkeitä
+kuin suurpuhuja Pietikka. Aurinko paistoi hänen uusiin saappaihinsa
+niin että ne hohtivat kuin peili. Kirkkoherra loittoni jo pensaiden
+joukossa, pää painuksissa. Sillä lailla ne pirut masennetaan. Kelpaapa
+se tiilenpäittenkin lukija johonkin. Kaikki voimat tarvitaan, kun
+historian näyttämö avautuu...
+
+— Ole vaiti, keskeytti vanhempi veli malttamattomana. — Et itsekään
+tiedä mitä puhut. Kelpaat lukemaan tiilenpäitä, mutta et puhumaan. Anna
+sinä viisaitten ja oppineitten puhua. Mikä pakana tuon miehen tänne
+toi? Oletko tullut hulluksi, kun tuossa pauhaat? Maailma on elänyt
+ilman sinun oppiasi ja elää vastakin. Vai oletko ottanut liikaa? Mitä
+pirua sinä kosket, kun et pidä määrää. Sontiainen sinä olet aivan
+niinkuin sinun Pietikkasikin. Se siitä tuli, että muuta pois toisen
+kuusen alle. Koditon on ihminen maan päällä, sen ne sanovat oikein nuo
+papit. Muuta, muuta... Mutta kyllä hänkin sen vielä katuu, että täällä
+kävi. Ja Miina ryökäle myöskin...
+
+Pää pystyssä ja kasvot valoisina astui kirkkoherra esiin metsikön
+laidasta. Kun hän näki rengin, tuli hänen mieleensä: teetän vanhasta
+palttoostani vaatteet pojalle, Jeremiaalleni. Tuo tuolla on jo saanut
+niin paljon... Älköön hän tässä luulkokaan, että viinanpolttajat vievät
+minulta uskoni elämään. Ei... Anna-Liisa on oikeassa: meidän täytyy
+rakastaa enemmän. Tuonkin täytyy sentään saada jotakin: annan hänelle
+toisen huopahattuni, mitä minä kahdella. Rakastaa enemmän, rakastaa
+enemmän... Jahka olemme saaneet olla täällä Kankaan pitäjässä vähän
+useamman vuoden, niin sittenpä nähdään... Mikä Jumalan lahja sellainen
+vaimo kuin minulla. Ja sellainen poika... »Jumalalle pyhitetty»...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä auringon kallistuessa laskuaan kohti oli Anna-Liisa
+Nahinen tyttärineen liikkeellä kirkonkylän tanhualla entiseen tapaansa,
+mutta entistäkin alttiimpana. Hän oli miehensä kanssa viettänyt yön,
+jonka voima yhä varjosti häntä taivaallisella onnella ja kirkkaudella.
+Leväten käsi kädessä olivat he puhuneet pitkältä, rukoilleet ja vihdoin
+nukkuneet, ympärillään lasten hengenvedot ja tutut kotoiset esineet
+aamun sarastuksessa. Sekä äidillä että molemmilla tyttärillä oli korit
+käsivarrella ja tiehaarassa kutoja-Annan mökin luona he, kukin tietäen
+tehtävänsä, erkanivat eri haaroille.
+
+Ruustinna tahtoi tänään itse käydä Kemppaisen muorin luona.
+
+Hän tapasi eukon syömässä, rahilla vastapäätä ikkunaa. Kanat kärttivät
+ruokaa kahdenpuolen, hypäten emäntänsä helmaan ja siitä pudoten
+lattialle. Mitäpä niille muutakaan saattoi kuin nauraa, noin kesyjä
+ne olivat. Suuhun tulivat, kieleen oli noukkaissut tuo tuolla, tuo
+kaikkein rohkein, viimekeväinen poikanen. Kuka sellaista uskoisi.
+Ruustinna oli nähnyt kuvia, missä joku nuori tyttö seisoo torilla,
+syöttäen kyyhkysiä, räpyttelevät valkoiset linnut hartioillaan ja
+jalkainsa juuressa. Tämä muistutti noita kuvia, vaikka runollisuus
+tässä oli tuiki toista laatua. Eukon täytyi ottaa luuta ja vetäistä
+rahia ennenkuin käski ruustinnaa istumaan ja ruustinnan täytyi voittaa
+jokin syntinen vastahakoisuus ennenkuin asettui istumaan eukon ja
+kanojen äskeiseen oleskelupaikkaan. Oli mahdoton tietää, mitä ruokaa
+kivivadissa oli. Se saattoi olla puuroa tai papurokkaa... Kauheaan
+siivoon olivat kanat ja eukko ehtineet laittaa pirtin. Toissapäivänä
+olivat toki lapset olleet täällä siivoamassa.
+
+— Se... tuo vanha-parka, alkoi eukko hyväntuulisena —... muni
+molskautti tänään sellaisen munan, ettei luulisi kanan munaksi. Se on
+tuolla hyllyllä suolatuokkosessa, jos otatte ja viette kotiin. Kauan se
+olikin munimatta, niin että minä jo ihmettelin, mutta sitten tulikin
+sellainen muna. Se pitää Haakarin ja Lyytin panna kahtia. Kyllä siinä
+on kahden munan verta. Ja sanovat venäläisten jo tarjoavan munista
+viisikymmentä penniä kappaleelta. Se on niin paljon kuin markka. Minä
+en ota ilmaiseksi, tiedätte sen. Enkö aina olekin lähettänyt takaisin,
+kun olette tuonut minulle tuliaisia... Kerma ei ollut viimein oikein
+vahvaa ja happani kanssa niin että annoin kanoille. Tämä taitaa
+olla hyvää. No, vanha-parka, sinunko tätä nyt pitäisi saada? On, on
+tämä oikein hyvää. Mutta kai sulle antaa pitää, kun munit sellaisen
+munan... Noh, tule nyt... kyllä sinä papinrouvan kerman permannoltakin
+latkit... Tällä kermalla minä menen monta päivää. Tämä on oikein
+sellaista makeaa kermaa. Kas, kas... kahvia! Ja poltetuita. Onkos tässä
+neljänneskilo...? Puoli! No kyllä nyt... Ei siksi, että kyllä minulla
+vielä on. Tuolla on jalkapäässä purkki vielä puolillaan. Täytyy pitää
+piilossa. Venäläiset veivät kerran... Pojat kun taas tulevat käymään,
+tuovat. Ne ovat taas toimissaan, missä lienevät, kaukana. Ei silti,
+että minä ilman ottaisin. Minä en ota keneltäkään enkä kaipaa ihmisiä.
+Olenhan teillekin aina maksanut. On minulla rahoja, ei minua tarvitse
+kunnan kustannuksella haudatakaan... Sanon teille sitten missä ne ovat,
+sitten kun tästä tulen huonommaksi. Minä elän vielä kauan. Enkähän minä
+niin vanha olekaan. Niin, siellähän se on kirkonkirjoissa minunkin
+syntymävuoteni ja päiväni. En minä sitä koskaan ole pitänyt mielessäni.
+Mutta kai minä siinä seitsemättäkymmenettä mahdan lähetä... Aijai, kun
+oli vehnäleipä! Tästä nuo pitävät... No pois siitä, pois, pois! Meillä
+oli ennen lehmä, Mansikki se oli. Siinä oli niin rasvainen maito, että
+kermakin oli sellaista, että lusikka pysyi pystyssä. Tämä näkyy olevan
+sellaista... Ei, en anna enempää.
+
+— Tässä on tällainen matto, sanoi Anna-Liisa Nahinen, vihdoin
+väkisinkin ottaen suunvuoron. — Jahka siistimme pirtin, niin panen sen
+permannolle sänkynne ääreen. Olen kauan aikonut sellaista tuoda. Onpa
+lämpöisempää astuaksenne maahan...
+
+Se oli hamppukankaalle kirjaeltu sänkymatto. Eukko pyyhki kädet
+alushameensa helmaan ja kävi kiinni sinikirjavaan kankaaseen.
+
+— Kai tuosta voisi saada viisi markkaa, sanoi hän tunnustellen.
+
+— Mutta ettehän te sitä myy, kun meidän lapsetkin ovat neuloneet sitä
+juuri teille. Onhan se toki parinkymmenen markan arvoinen.
+
+— Parin kymmenen! Sanoitteko parin kymmenen? Minun jalkojani ei ole
+vielä koskaan palellut.
+
+Anna-Liisa Nahinen kuuli hänen äänestään, että maton kohtalo oli
+ratkaistu. Eukko vaikeni ja katseli siroa kangasta polvillaan,
+nähtävästi laskien, mihin käyttäisi rahat. Yksinäinen se täällä
+olikin, tässä nokisessa töllissä, joka ei tietänyt, mille puolelle se
+kaatuisi. Lapsellisuutta oli ollut valmistaa se tänne. Lapset sitä
+olivatkin tahtoneet. Tuskallinen avuttomuus hiipi pappilanrouvan
+rintaan, hänen siinä laastessaan lattiaa, joka paremmin olisi kuulunut
+johonkin navettaan kuin ihmisasuntoon. Olisihan hän voinut lähettää
+tänne palvelustytön auttamaan eukkoa. Hän oli tahtonut omin käsin tehdä
+niin paljon kuin suinkin. Pesihän Kristuskin omin käsin opetuslastensa
+jalat. Yhtäkkiä hän sai takaisin voimansa ja virkkoi iloisesti:
+
+‒ Terveisiä pojiltanne. Kirkkoherra tapasi heidät eilen.
+
+Akan käsi meni korvan taakse ja hän taivutti kuihtunutta korvanlehteä
+puhujaan päin. Hän oli kaikesta päättäen hiukan säikähtynyt.
+
+— Tapasiko kirkkoherra pojat? Sielläkö... missä he ovat toimissaan?
+Heillä on siellä sydänmaalla... tukinajoa. Ostivat tässä hiljan
+hevosen. Saavat hyvää palkkaa. Kustaa aina laskee leikkiä, että kun
+hänen äitinsä ruumiina pestään, niin kahvilla se pestään. Oikeinko
+kirkkoherra kävi siellä tukkimetsässä? No mitenkä pojat voivat? Ei
+suinkaan vain tullut kirkkoherran kanssa mitään riitaa?
+
+Valehteleeko eukko tieten tahtoen? ajatteli pappilanrouva. Ovatko pojat
+ehkä valehdelleet hänelle? Ei, hän kyllä tietää... Hän vaikenee ja
+miettii asiaa.
+
+— Laulanko teille vähän? kysyi Anna-Liisa Nahinen.
+
+— Ei ole väliä, sanoi eukko. — Pankaa ovi kiinni, täällä on jo kuin
+tallissa. Ja menkää sitten pois omiin oloihinne. Teidän lastenkaan
+ei tarvitse tulla viikkoon... tai kolmeen päivään. No, kanalinnut,
+nyt pannaan mammimaan. Nuo riitelevät aina, tuo vanha-parka ja tuo
+viimekeväinen... Ei suinkaan tuosta leikkikalusta kuitenkaan kukaan
+anna kymmentä markkaa enempää...
+
+— Kuulkaa nyt, hyvä ystävä, ettehän myy sitä, kun juuri olemme sen
+teille valmistaneet.
+
+— Mitä minä... kenellekäs minä sen? Kukas sitä tahtoisi ostaa... Ei
+suinkaan kirkkoherralle ja pojille vain tullut mitään riitaa...?
+Hyvästi vaan ja Herran haltuun. Tulikos se ovi oikein kiinni. Kun
+kertovat, että pappilassa on tehty reikä seinään ja se on maatessa
+auki. Kyllä se on oikein hullujen tekoa. Herran haltuun vaan...
+
+Anna-Liisa Nahinen astui taas vapaan taivaan alla. Hän oli surullinen,
+hän ei itsekään tietänyt miksi, ja häntä suututti tämä raukkamaisuus.
+Sillä eihän ihminen elä siitä rakkaudesta mitä hän saa, vaan siitä
+minkä hän antaa. Tuoksuva tuuli lensi yli peltoaukeiden. Ah, kun
+olisikin voinut olla vapaa niinkuin tuo tuuli, vapaa ja iloinen...
+Lähetessä tiehaaraa huomasi pappilanrouva omien pienten tyttöjensä
+juosten tulevan polkua työväenasunnoilta päin. He juoksivat niin että
+lakit kiikottivat takaraivolla, Haagar jonkin verran edellä, Lyydia
+jäljessä.
+
+— Äiti, mitä meidän pitäisi pelätä? huusi vanhempi tytöistä
+hengästyneenä ja itku kurkussa. — He kysyivät emmekö me pelkää... Eikö
+isä saa kirjeitä...? Mitä kirjeitä ne ovat, äiti? Mitä meidän pitäisi
+pelätä?
+
+— Minä luulen, sanoi toinen, käyden kiinni äidin käsivarteen, — että ne
+tulevat yöllä ja tekevät pahaa. Ne panevat tulta nurkan alle.
+
+— Ei, ole sinä hiljaa... Ne tarkoittavat, että isä pannaan pois
+viralta. Mitä isä on tehnyt? Eihän mitään. Minä sanoin, että minun
+isäni on niin hyvä ja Jumala rankaisee jokaista, joka puhuu hänestä
+pahaa. Ja siihen he nauroivat... Minä olin niin suuttunut, että olisin
+tahtonut ottaa pois kaiken ruuan, jonka äiti lähetti, mutta se oli jo
+syöty.
+
+Tyttöset tanssivat eteenpäin kahdenpuolen äitiään.
+
+— Ollaan rauhallisia, lapset, ollaan, saneli äiti ja antoi kevättuulen
+selvittää päätään. — Kysyivätkö he pelkäämmekö. Kuinka he niin
+ymmärtämättömiä olivat. Mitä me pelkäisimme... Mutta nyt te ette enää
+ajattele sitä, vaan läksyjänne. Täti sanoi, että on mennyt viime
+aikoina huonosti. Te leikitte liian paljon...
+
+— Salenjus istui ja luki sanomalehteä, toimitti taasen Haagar, — ja
+siinä oli, että joku isäntä oli piiskannut renkiänsä...
+
+— Ja lopuksi sanottiin, että kuinka kauan saa sellainen... sellainen...
+
+— ... sortovalta rehoittaa.
+
+‒ Kuuletteko? keskeytti äiti.
+
+He pysähtyivät. Jossakin laulettiin. Tuuli toi sävelet yli lumisten
+aukeiden. Auringonlaskussa kimmelsivät kirkonruudut. Myöskin ikkunat
+Somerin keskimmäisessä tornissa olivat kuin tulessa. Keltaista
+iltataivasta vasten kohosivat metsät mustina varjokuvina. Laulunsävelet
+tulivat pitkinä surullisina aaltoina.
+
+— Kaunista, sanoi äiti.
+
+— Ei, äiti, nehän ovat venäläiset, sanoi Lyydia.
+
+— Ne ovat kaukana kotimaastaan, sanoi äiti.
+
+— Jerekin on hyvin suuttunut niille, puhui Lyydia jälleen. — Jere
+ei tervehdi Irjan äidin ryssää. Jere sanoo, että sellainen mies on
+Jumalalle kauhistus.
+
+— Sanooko Jere? pääsi äidiltä eikä hän voinut estää hymyn varjoa
+liitämästä yli kasvojensa. — Mutta kuka sanoo sillä tavalla Irjan äidin
+ja isän ystävästä...
+
+— Ei kirjuri ole Irjan isän ystävä. Juuri siksi Irjan isä läksi
+matkalle, että hän oli suuttunut ryssälle. Äiti nyt luulee, että me
+olemme niin pienet, mutta kyllä me ymmärrämme...
+
+— Me ymmärrämme senkin, että Liisa saa lapsen. Siksi hänet pantiin pois
+Someriltakin...
+
+Häpeän kuumotus kulki yli äidin koko olennon. Hän turvautui säveliin,
+jotka nyt kuuluivat lähempää.
+
+— Olkaapa hiljaa. Tuo on niin kaunista ja surullista. Mies raukat ovat
+niin kaukana kodeistaan.
+
+Muukalaiset lauloivat todella täyteläisellä kaipauksella, sillä,
+millä ihminen laulaa vain, kun hänen sydämessään on suru. Anna-Liisa
+Nahisesta tuntui siltä kuin koko ihmiskunnan kaipaus olisi nyyhkyttänyt
+tuossa hänen kansansa sortajain laulussa. Sanomaton alakuloisuus alkoi
+painaa häntä. Yhtäkkiä hän pusersi molempien tyttöjensä kättä, joka oli
+hänen lämpöisessä kainalossaan.
+
+— Juoskaapa noutamaan Tuunasta kirkon avain. Mennään sinne, sieltä
+saamme lohdutusta.
+
+— Onko äiti surullinen? huusi Lyydia, jo pienen matkan päässä. —
+Pelkääkö äiti sittenkin, että isälle tehdään pahaa?
+
+Milja seisoi aitan rappusilla ja söi vesirinkeliä. Hän sanoi Riikan
+äsken lähteneen siistimään kirkkoa.
+
+Riikka Tuuna oli todella kirkossa, mutta ei hän nyt ollut kajonnut
+puhdistamistyöhön. Hän istui tutulla paikallaan, unohtuneena
+katselemaan ristiinnaulittua alttaritaulussa. Kun hän kuuli
+askelia portaissa, niin hän kimmahti ylös ja seisoi jännittyneessä
+puolustusasennossa ikäänkuin valmiina käymään rakkaan kirkkonsa
+puolesta koko maailmaa vastaan. Anna-Liisa Nahinen syleili häntä ja
+vaipui penkkiin hänen viereensä. Molemmilla oli sydän niin raskaana,
+että tuntui siltä kuin vuoret olisivat sitä painaneet.
+
+Jos minä tietäisin heistä edes jotakin, ajatteli Riikka Tuuna. Elävätkö
+vai ovatko kuolleet? Ovatko vankeudessa? Kidutetaanko heitä? Ovatko
+he minulle suuttuneet? Ja hän huokasi syvään, kun hän ajatuksissaan
+uudelleen ja uudelleen toisti nämä kysymykset.
+
+Miksi he vainoavat häntä? ajatteli puolestaan Anna-Liisa Nahinen.
+Miesten mies hän on. Jumalan mies hän on. Jumala, varjele häntä!
+
+Pikkutyttöjä paleli ja he alkoivat käydä levottomiksi. Vähitellen
+rupesivat pappilanrouva ja Tuunan tytärkin puhelemaan. Ruustinnan piti
+huomenna lähteä katsomaan Sydänmaan Miinaa yhdessä Hultan, Tuunan
+emännän hoitajattaren kanssa. Entä jos hänen tautinsa todella vielä
+oli parannettavissa. Sairashuoneella oli moni saanut avun näennäisesti
+toivottomaankin tilaansa.
+
+Aurinko oli jo laskenut ja suuret iltatähdet välkkyivät vanhan
+hautausmaan päällä.
+
+— Aina sieltä lähtee keveämmällä mielellä, sanoi rouva Nahinen.
+
+Riikka Tuunan ääni hukkui kirkon avaimen ruosteisen äänen vikinään. Se
+oli hänelle rakas ja tuttu ääni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Toukokuussa tuli Kankaan pitäjän taloihin käsky, että mies ja hevonen
+oli lähetettävä vaihtoihin. Tämän paikkakunnan miehillä ei ollutkaan
+pitkä matka, sillä Maahisten kartanon ympärillä oli se strateegisesti
+tärkeä seutu, joka heidän piti varustaa.
+
+Tuotti jonkin verran vaikeutta löytää sopiva mies. Hänen piti olla
+laiska, mutta ovelalla tavalla, niin ettei häntä saatu kiinni. Hänen
+täytyi olla hyvänahkainen niin ettei hän vastustanut päällystöä. Hänen
+täytyi myöskin olla luotettava niin että hänen käsiinsä saattoi uskoa
+hevosen.
+
+Tuunan miehistä huomattiin Johanssonni, muonarenki soveliaimmaksi
+lähtemään vaihtoihin. Hevosekseen sai hän vanhan Virman. Johanssonni
+ei enää ollut mikään nuori ja hurja. Hänellä oli jo kahdentoista vanha
+tytär ja toiselta puolen poikalapsi ensimmäisellä ikävuodella. Hän ei
+juonut, hidas hän oli, mutta tasainen työssään. Tuunassa hän oli ollut
+kuudetta vuotta.
+
+Saatuaan kevätkylvönsä tehdyiksi ja perunat maahan, ojensi hän käden
+vaimolleen ja kaikille lapsilleen sekä nousi, kyyneliä niellen,
+rattaille. Hänellä oli sellainen hullu luonto, että kyyneleet tulivat
+niin helposti. Ei silti, että eihän siellä nyt henki mene. Ja onhan
+siellä muitakin tämän paikan miehiä. Mäkimatkastakin on Salenjus.
+
+Kyllä sitä oli hänelle selitetty tuota tuollaista työmaata, mutta ei
+sitä kuitenkaan voinut kuvitella, millaista se oli. Ei, ei ollut ihme,
+että Parannan isäntä oli tullut hulluksi. Kyllä joutui se Almakin
+oikein pahaan paikkaan, se heidän Alma.
+
+Kartanon ympärillä ei enää ollut peltoja ja vainioita eikä metsää
+ja puutarhaa, vaan niin pitkälle kuin silmä saattoi katsoa, oli
+hiekkaa ja multaa, kaivantoja, kuormia, ihmisiä, hevosia, ajopelejä,
+ampuma-aseita, työkaluja, ratakiskoja, aitauksia puusta ja hämähäkin
+verkon tapaisia aitauksia, laudoista kyhättyjä vajoja, kojuja,
+vallituksia. Ei, ei ollut ihme, että Parannan isäntä tuli mielenvikaan.
+Vieläköhän se Alma oli järjissään.
+
+Vanha Virma veti vastenmielisesti, kulkien hiljaa ja korviaan
+höristellen. Johanssonni istui sydän jyskyttäen kuormallaan ja hoputti
+jonkin pelottavan näkymättömän mahdin käskystä hevosta juoksemaan.
+Koko hänen mielensä paloi takaisin kotiin, siihen huoneeseen, missä
+hänen vaimonsa seisoi savuttavan lieden ääressä ja missä hänen
+seitsemän lastansa täyttivät penkit, sängyt ja kehdot sekä sen tyhjän
+tilan, mikä oli pöydän ja lieden välillä. Tällaista siis oli sota.
+Ja hän kun viimeinkin ihan kiusalla jätti heinänrippeet navetan
+eteen, kun tiesi Riikan siitä suuttuvan. Ja maitoa hän salaa oli
+saanut navettatytöiltä useampaankin kertaan. Ja Johanssonnska se oli,
+joka jätti perunakuopan oven auki niin että pakkanen meni kuoppaan.
+Johanssonnilla nauroivat lapsetkin, kun Riikka oli lähtenyt. Mutta
+hyvää kai se Riikka vain sillä tarkoitti, kun kävi heillä ja kuljetti
+sinne rääsyjä ja kartiineja ja käski pesemään ja hankaamaan. Ja
+yrittihän se muija, vaikka sellainen saamatonhan se oli tullut otettua,
+mitenkä sattuikin silloin kerran pyhäyönä joutumaan matkaan. Se oli
+toukokuuta niinkuin nytkin. Hän, Johanssonni, ajoi tyhjää hevosta ja
+tytöllä oli kannettavana seitsemän kilon voipytty. Pytty meni hyvästi
+tyhjillä rattailla. Tyttö oli lihava ja korea. Hauveden suon laidassa
+he astuivat rattailta. Siinä oli lato... Mutta tämä on sotaa. Entinen
+elämä on jäänyt kauas, entinen elämä oli onnellista ja rauhallista.
+Ei vielä kuulu pauketta, ainoastaan hiljainen, tasainen särinä ja
+kalkutus. Missä mahtaa tänä vuonna kasvaa viljaa Maahisten asujamille?
+Virmakin kuuntelee kalkutusta ja vitinää. Mikä koje mahtaakaan olla
+tuo, jota miehet köysin kiskovat kahdenpuolen. Heitä on kaksi...
+neljä... kahdeksan... pitkä jono miehiä köydenpäässä kahdenpuolen. Hih!
+he ponnistavat ja ponnistavat... pysähtyvät. Hih! ja taas lähdetään
+liikkeelle. Mikä se onkaan tuo, jota he kiskovat? Taivaanrantaa
+vastaan seisoo joitakin torneja, jotka eivät ole kivistä eivätkä ole
+tiilistä — mitä lienevätkään. Niiden läpi loistaa sininen ilma. Mitähän
+ihmettä ne ovat? Johanssonnille tulee se tunne, että ne ovat jotakin
+hyvin vaarallista. Ehkä ne ovat jotakin räjähtävää lasia, jonka on
+tarkoitus mennä vihollisen silmiin ja tehdä hänet näkemättömäksi.
+Ja nuo ovat sitten juoksuhautoja, nuo jotka noin käärmeinä menevät
+vainioiden halki. Ne ovat niitä nykyajan ojia. Tuossa sitä sitten
+tehdään lihaa... Se kuului sadulta vain, kun Pietikka siitä puhui, se
+tuntui mukavaltakin, mutta kun se tulee näin lähemmä, niin se sentään
+hirvittää. Miltä sitten oikein tuntuneekaan, kun tässä paukkuu, kun
+ihmiset kaatuvat ja veri vuotaa. Mitä perhanaa tuo hevonen tuossa
+torkkuu! Kun on mentävä, niin on mentävä. Ja tuskinpa sitä elävänä
+siitä leikistä pääsee. Taisi vaan olla viimeinen kerta, kun näki
+senkin pienen Jallin, joka on niin lihava ja terve poika, vaikka tässä
+talvella sairasteli. Pään laskun mukaan ei tämän matkan pitäisi kestää
+kuin kolme viikkoa, mutta siltä tuntuu, että täytyy kuolla kaikkien
+noiden kuoleman kojeiden keskellä. No mitä perhanaa...!
+
+Johanssonni noitui hevostaan, mutta itse hän oli yhtä säikähdyksissään.
+Kauhea laukaus oli pamahtanut. Ihan se oli viedä maan jalkojen alta.
+Taisikin olla se, joka pani nuo ojanreunat noin halkeilemaan. Ei, ei
+täältä ikinä pääse elävänä. Pieni Jalli ei muista isäänsä, kun tulee
+suureksi, kuulee vain, että isä meni vaihtoihin ja kuoli sillä matkalla.
+
+Sädehtivässä auringonpaisteessa puhkeilivat puut ja lauloivat linnut.
+Tuossa pani mökin muija perunoita. Varmaan ne olivat jotakin aikaista
+lajia. Siinä oli kanoja ja lapsia ja vesisankonen. Tuolla alkoi
+sellainen ala, jossa ei näkynyt puuta eikä kuultu lintua eikä leikkinyt
+lapsia eikä nokkinut kukko jyvää maasta. Ne olivat Maahisten kartanon
+suuret pellot, joilla vilja ennen oli ollut kuin metsä. Maailma
+vielä tässä tämän töllin kohdalla oli tuttu, kotoinen ja ikäänkuin
+Jumalan luoma — tuli tässä mieleen Jumala. Johanssonni ihmetteli sitä
+itsekin. Sillä ei hän ollut viljellyt jumalansanaa eikä uskontoa
+moniin monituisiin aikoihin. Nyt tuli ajatelleeksi, että Jumala oli
+tehnyt tämän maailman tässä, tämän vihreän, jossa vaimo pani perunoita
+maahan ja lapset tekivät auringonpaisteessa kruunuja voikukkasista.
+Tuo maailma tuolla oli hiekankarvainen ja outo. Ei siellä tullut
+kevät, ei siellä kyntäjä puhunut Pollellensa. Hengettömät kappaleet,
+niinkuin vitjat ja ruuvit ja mutterit siellä olivat äänessä ja kun
+joskus niihin oikein tulee henki, niin se onkin sellainen, ettei mikään
+enää hengitä, kun ne ovat tehneet puhdasta. Kuka on luonut tämän
+maailman? Saatanako? Johanssonni oli viime vuosina ollut parempi ystävä
+saatanan kuin Jumalan kanssa. Kaverit kaikki tunnustivat saatanan
+joksikin, mutta Jumalaa tuskin naurunkaan arvoiseksi. Hän ei siis
+oikeastaan tahtonut panna tätä huonompaa maailmaa saatanan laskuun.
+Ihminen toki oli luonut tuon kilometrien pituisen sora-aavikon.
+Ihmisen se oli tekoa. Yhtäkkiä hän osasi naulanpäähän: kapitalistinen
+maailmanjärjestys. Sitä se oli: kapitalistinen maailmanjärjestys. Hänen
+tuli parempi olla, kun hän nyt tiesi, ketä kohti hän saattoi suunnata
+syyttävän vihansa. Kapitalistinen maailmanjärjestys — se oli puoleksi
+pappi, puoleksi pormestari, nimittäin sellainen syöttiläs, joka oli
+lihotettu köyhänkansan hiellä ja kyynelillä. Niinkuin muurahaiset
+häärivät ihmiset tuolla hiekka-aavikolla lihottaen syöttilästä. Sitä
+ei näkynyt. Se istui kamarissaan samettituolissa, poltteli sikaria,
+silkkihattu päässä ja ryyppäsi välillä pitkäkorkkisesta pullosta. Ampua
+se olisi pitänyt, piikkilankoihin se olisi pitänyt pistää. Seis...
+tuo tuossa, jota ne vetävät... se on kanuuna! Nyt sen näki selvään.
+Sitä kuljetettiin pyörien päällä, siinä oli kaula ja suu. Kyllä siinä
+menee mäsäksi möhömaha, kun sekin poika veisaa. Antaa veisata... Sen se
+sanoi Pietikkakin, ettei ennen tule hyvää ennenkuin tehdään lihaa. Ja
+läjittäin.
+
+Mäen päällä tuli hevonen vastaan ja Virma hirnui sille heti paikalla.
+Hirnuvalla naurahduksella tervehti Johanssonnikin tulijoita.
+Salenjushan se oli. Olipa onni, olipa tosiaankin onni, että tässä
+ensimmäiseksi kohtasi oman kylän miehen.
+
+— No niin, mikäs hätä täällä sitten on, selitti Salenjus, — kun
+tähän tottuu. Tämä on sitä tiplomaattista elämää. Tämä melska on se
+tikasrappu, jota myöten köyhälistön asia kiipeää kuin orava. Syksyllä,
+syksyllä se paukahtaa. Helvetinmoinen leikki siitä tulee.
+
+Johanssonni nieli kyyneliään, niin iloiseksi hän tuli. Ei niin paljon
+sanojen vuoksi mitä hän kuuli, kuin tutun reippaan äänen vuoksi,
+joka kerrassa hilasi hänet ylös kuin masennuksen alhosta, minne hän
+oli pudonnut, kintut pystyssä kuin hevonen ojaan. Ei hän ollut paha
+itkemään, mutta sellaisessa tuskassa hän oli tänään ollut, että ilosta
+itketti, kun tapasi oman kylän miehen.
+
+— Ei, ei tässä kelpaa hempeys. Se on kaikki sitä lapsuuden-aikaista.
+Nyt ollaan tiploja, taikka tiplomatioja, kuinka vaan. Helvetin korkeita
+herroja joka tapauksessa. Täällä ei tehdä työtä eikä kehrätä. Sääntö on
+juuri se, että pitää olla liikkeessä, mutta ei saa tehdä. Kas niinkuin
+ymmärrät, kaveri, niin köyhän työ juuri on elättänyt rikkaan. Ja nyt
+pitää tulla veljeys. Mutta tätä soppaa keitetäänkin vihan tulella.
+Rakkaus on kattilassa. Mutta kattilan alla täytyy olla vihan...
+
+Johanssonni hirnahti ilosta ja toisteli kotipuolen miehen sanoja.
+
+— Rakkaus on kattilassa, mutta kattilan alla täytyy olla vihan... Se on
+niin järjelle käypää, että kyllä sen vaan käsittää tyhmempikin... Se
+sinun eukkosi lähetti vehnäpytkyn. Se on täällä eväspussissa...
+
+‒ Vai lähetti... Antaa olla siellä vain. Täytyy tästä käydä asemalla
+hakemassa sähkökaapelin kantta. Se on saakelinmoinen kuorma, mutta
+viikon ajan minä sitä vedätänkin. Kyllä minä osaan vedättää sitä viikon
+— kaksikin, jos tahdot. Annan vierähtää kuorman ojaan. Menee päivä
+ennenkuin saan miehiä nostamaan kuorman. Kun on vähän aikaa ajettu,
+lähtee pyörästä mutteri... Joko ymmärrät... No, joko se muija siellä on
+kuinka pahasti sekaantunut venäläisten kanssa...?
+
+Johanssonnin silmät tuijottivat suurina.
+
+— Ei, ei toki... Ei ole mitään kuullut... Ei toki...
+
+— No mitä se sitten. Vaimoväki — yhteistä karjaahan se on. Ja
+yksiä tovereita ovat venäläiset, saman suuren köyhälistön aatteen
+palveluksessa ollaan.
+
+— Niin aina, niin aina, kapitalismia vastaan... Rakkaus on kattilassa,
+mutta alla palaa viha — se oli sitten naulanpäähän sanottu. Sinun
+täytyy pitää siitä puhe...
+
+— Mitäs niistä. Nyt minä lähden noutamaan kaapelin kantta... Ja sanot
+siellä tiplomaateille, ettei sellaista vehjettä vähemmässä ajassa kuin
+viikossa työmaalle ajeta... Jaa että minne sinä menet? Eteenpäin vaan,
+mars! Siellä joudut heti samaan myllyyn.
+
+Salenjus lasketti jo alas mäkeä. Johanssonni tunsi taasen suurta
+turvattomuutta. Että pitikin olla se kaapelinkansi, olisi ollut mukavaa
+Salenjuksen kanssa joutua myllyyn.
+
+Mylly se todella oli. Tuulenpuuskat kiskoivat irti hiekkaa
+tantereesta. Vihurit kulkivat pyörteissä ja hyppelivät patsaiksi
+tiivistyneinä taivasta vastaan. Pitkät, vastakkaisiin suuntiin
+mataavat hevosjonot huojuivat eteenpäin multauomissa, joihin
+rattaanpyörät upposivat akseliaan myöten. Vetelässä tahdissa liikkuivat
+niinsanotun »jalkaväkikomppanian» käsissä lapiot ja kanget. Siellä
+oli kaikenkarvaista vaatteenjätettä ja siellä oli paljaita selkiä
+ja rintoja, ihmisiä oli tuhansia ja hevosia oli satoja. Vormuniekat
+kulkivat ja pitivät valvontaa. Tulkit selittivät ja toruivat. Mitähän
+tuokin vaivainen oli tehnyt, jota kuljetettiin santarmien välissä.
+Ei ollut sillä edessä leikin paikka. Eikös tuolla joku itkenyt. Ei
+tarvinnut Tuunan muonamiehen kauankaan kulkea avuttomuuden tilassa.
+Tulkki sai hänet käsiinsä ja selitti, että hänen oli mentävä hakemaan
+lankkuja tuolta noin — lankkuja oli siellä vaikka kuinka paljon. Ne oli
+vietävä tuonne noin, siellä kyllä oli miehiä, jotka sanoivat mihin.
+
+— Mutta pitäähän minun evääni purkaa, sanoi Johanssonni. — Missä täällä
+on miesten kortteeripaikat?
+
+— Tuolla ne ovat, mutta sinne on kaksi kilometriä matkaa. Ja lankut
+tarvitaan heti. Purkakaa vaikkapa tuohon. Siinä on passipaikka, ei
+niitä siitä kukaan varasta.
+
+Tulkki puhui jo venäjää jonkun niin korkean herran kanssa, että hän
+tykkänään muutti kasvoja ja pani lakkinsa oikoiseen.
+
+— Mutta jos varastavat, sanoi Johanssonni. — Millä minä sitten elän?
+Kauanko minä sitä kahta kilometriä ajan. Kai siellä sitten on oikein
+lukitut vajat. Tuo on Tuunan tyttären kori, siellä on kahdet aivan
+uudet alushousutkin, kun antoi juuri se Tuunan neiti kankaan. Se on
+hänen omaa kutomaansakin.
+
+— No ettekö te ole lähtenytkään? ärjäisi tulkki samassa. — Menkää
+hiidessä. Niillä lankuilla on kiire.
+
+Johanssonni nieli kirouksen ja pauhasi itsekseen. Se oli sen näköinen
+paikka, että siinä ei tavara pysy. Ja siinä oli sen näköistä sakkia,
+että se ei katso mikä on omaa, mikä toisen omaa. Tulkki oli siinä
+kuitenkin kuin koira ympärillä. Mikäpä lopuksi muu auttoi kuin käydä
+kiinni nuoriin, joilla tavarat olivat köytetyt kiinni. Sitä oli suuri
+kuorma.
+
+— Mutta kuinkas sen asian laita on, alkoi Johanssonni taas, — eikö
+näitä papereita pitäisi jossakin näyttää. Se meidän neiti sanoi, että
+todistus pitää tuoda kotiin, ettei tänne toistamiseen tarvitse tulla...
+
+— Sen te kyllä ehditte saada. Pitäkää nyt vaan kiirettä.
+
+Kuorma ei vielä ollut maassa, kun jo yksi vormuniekka kävi kiinni
+hevosen suupieliin.
+
+‒ Ei siihen saa koskea, minä sitä ajan! kivahti Johanssonni
+kiukkuisesti. — Ei ihminen voi yhdellä kertaa olla kahdessa paikassa.
+Sitäpaitsi pitäisi hevosen saada huoata.
+
+— Täytyy mennä asemalta hakemaan sähkökaapelin kantta, sanoi
+suomalainen mies, joka oli vormuniekan kanssa.
+
+— Menkää ja noutakaa lankut, niinkuin sanoin, ärjyi tulkki. — Te
+menette sinne, sillä hyvä. Tuolla päin ovat lankut. Kasa on suuri kuin
+vuori, kyllä löydätte. Ja tuonne ne viedään, saatte siellä kuulla mihin
+ne kaadetaan.
+
+Johanssonni mutisi itsekseen. Eivät nämä vaatteetkaan olleet tällaisia
+ajoja varten, työvaatteet olivat säkissä eväiden kanssa. Mutta muuta
+nyt tässä kaikkien nähden. Huono komento täällä yhtäkaikki oli, ei tämä
+sentään sitä ollut, miksi Salenjus iloisella äänellään sen kuvasi.
+
+Hevonen kulki vastahakoisesti, korvat luimussa, pitkä häntä hulmuten
+tuulessa. Paikat olivat sille oudot, äänet oudot ja hajut oudot.
+Sieraimet levällään se kuorskasi ja puhalteli. Mentävä oli, kukapa
+tässä toinenkaan sitten niin ilokseen tallusti. Kiskoo tuo tuuli irti
+sadetta, kyllä se viljoille hyvää tekee, mutta mitenkäs näillä teillä
+silloin kuljetaan. Tämä on nyt jo sellaista sotkua, että tyhjillä
+rattaillahan tästä juuri pääsee. Mutta mitenkäs tämänkin sillan yli
+kuorma kulkee. Mentävä on. Älä sinä perkele siinä töllistele, en minä
+ole tätä siltaa tehnyt, enkä minä ole tänne tahtonut... Johanssonni
+tarttui ohjaksiin, juoksi pari askelta ja kokosi nuoranpätkän kimpuksi,
+sitten hän alkoi lyödä hevosta tavalla, jolla hän tuskin oli kohdellut
+luontokappaletta muuta kuin silloin joskus ihan mukulana. Kirotuksikin
+tuli, vaikkei hän paljon ollut sitä tapaa viljellyt, Tuunassa kun
+sitä niin vihattiin. Hän oli onneton, sitä se oli. Avuttomuus ja
+turvattomuus kävivät häneen käsiksi pitkin kynsin. Elävänä ei täältä
+pääse, ei muista pieni Jalli suurena isäänsä...
+
+Rattaat rytyyttivät yli sillan, joka johti juoksuhaudan poikki. Sitten
+läksi tie viemään peltoa pitkin, joka oli siltä kulmalta täynnä
+sementtitynnörejä, savensotkentakaivoja, savisia läkkiämpärejä ja
+läjään pantuja työaseita. Notkossa olivat miehet koolla lasitornien
+ympärillä. Mutta nepä eivät ensinkään olleet lasia. Niitä purettiin.
+Pienempiin kiehkuroihin ne hajosivat. Niissä olikin piikkilankaa.
+Paaluja hakattiin maahan. Mitään lautatapuleja ei näkynyt. Hevonen
+olisi pitänyt juottaa. Johanssonni pysäytti sen ja silmäili
+ympärilleen. Virma kävi nälkäisesti vihreiden korsien kimppuun, joita
+oli noussut tiepuoleen. Puhdasta ruislaihoa se oli. Olivat pakanat
+hävittäneet kojeillaan ruispellon. Mitähän tämäkin talo ensi talvena
+syö? Ja vieläköhän se Alma on järjissään? Johanssonni sitoi ohjat
+hevosen etujalkojen ympäri ja läksi pujottelemaan sementtitynnörien
+lomitse notkoon, missä nakutettiin kiinni piikkilankaa.
+
+Kyllä tuli kauhea koje. Ei ollut ihme, että Parannan isäntä luuli
+olevansa hämähäkinverkossa. Paaluläjän vieressä istui mies, hioen
+kirvestä. Kun Johanssonni häntä puhutteli, nosti hän päätään, mutta
+liikutti yhä käsiään kirveenterää vastaan, ikäänkuin ei siinä mitään
+näkemistä olisi tarvittukaan.
+
+— Missähän täällä olisivat ne laudat? kysyi Johanssonni, vetäisten
+lakin toiselle korvalleen.
+
+— En minä vaan tiedä.
+
+Johanssonni seisoi neuvottomana.
+
+— Niitten pitäisi olla täällä. Ja ne pitäisi vietämän tuonne. Ja kiire
+piti oleman.
+
+Mies katsoi Johanssonniin. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut.
+
+— Hakekaa sitten täältä...
+
+Johanssonni katseli ympärillensä.
+
+— Eihän niitä täällä missään ole.
+
+Mies torkkui jo äskeisessä asennossaan ja hioi. Kylläpä oli kummallinen
+mies. Olikohan tuo hullu? Ehkä hänkin kuvitteli olevansa jossakin
+helvetissä, missä aina hiottiin kirvestä.
+
+Johanssonni asteli likemmä piikkilankaa ja katseli. Nuori poika,
+hiukset pörröisinä, löi vasaralla kiinni naulaa.
+
+‒ Missähän ne laudat täällä ovat? kysyi Tuunan muonamies, taasen
+vetäisten lakkia toiselle korvalle.
+
+‒ Tuolla, vastasi nuorukainen vakuuttamalla, ikäänkuin hän olisi
+luullut vieraan epäilevän sanojaan.
+
+Johanssonni ei saanut selvää, minnepäin hänen päänsä nyökkäsi,
+ja kysyi uudestaan. Nuorukainen uudisti sanansa ja liikkeensä ja
+naurahti. Johanssonni epäili todenteolla hänen sanaansa. Tuokin
+käyttäytyi niinkuin hekkali. Mitäpä näiltä auttoi kysyä. Huono täällä
+tuntui olevan järjestys. Piti ruveta hakemaan lautoja vain omin
+päin. Nuorukainen iski samaa naulaa. Johanssonnin teki mieli jäädä
+katselemaan milloin hänen käsityksensä mukaan naula pysyisi paikoillaan.
+
+‒ Helkkarissa, sanoi hän, — halkaisette paalun.
+
+Nuorukainen katsoi Johanssonniin ikäänkuin hänen olisi tehnyt mieli
+sanoa: se on tarkoitus! Johanssonni laski entisten lisäksi kymmenen
+vasaraniskua, viisitoista vasaraniskua... Silloin risahti paalu rikki.
+
+— Sanoinhan minä, huudahti Johanssonni.
+
+Nuorukainen nauroi ikäänkuin hän olisi pitänyt Johanssonnia hulluna.
+Johanssonni sen kyllä huomasi. Nuorukainen tarkasti nyt huolellisesti
+haljenneen paikan, otti sitten savukelaatikkonsa ja puhalteli,
+hengitti, sytytti. Veti pari sauhua. Ja nyt hän varustautui alkamaan
+irroittaa paalua kokonaan maasta. Hän oikaisi itsensä ja taipui
+sitten alaspäin, haeskeli nyt kirvestä ja koetteli paalua käsin.
+Hän sytytti uudelleen savukkeensa, veti pari sauhua. Alkoi taasen,
+savuke hampaissa, haeskella kirvestä ja löysi sen. Johanssonnia
+rupesi naurattamaan. Olisi ollut mukavaa katsella kuinka kauan aikaa
+tarvittiin yhden naulan lyömiseen. Jollei olisi ollut hevosta tuolla,
+niin olisi viipynyt katsomassa. Äskeinen mies istua torkkui yhä, hioen
+kirvestään. Johanssonnin täytyi siinä ypöyksinään ruveta nauramaan.
+Ei hän sentään tällaista työntekoa ollut ikinä nähnyt. Mutta hyvä
+se oli, mitäpä sitä rupesi pönkittämään kapitalismia. Tämä oli sitä
+tiplomaattista elämää. Mukavaa se oli.
+
+Johanssonni tuli hevosensa luo ja kirosi. Mitä se siinä rimpuili ja
+reistasi. Oliko nyt olevinaan niin nälkä... Nyt mennään hakemaan
+lautoja. Etsitään niin kauan kuin löydetään. Mennään ensin päin tätä
+ilmansuuntaa Kaippa joku siellä tietää.
+
+Tientapainen johti ylös loivasti viettävää rinnettä. Siellä olivat
+vielä paikoillaan ojat ja niiden pohjilla kasvoi kukkia. Kas, kas
+noita, kun uskaltavat kukoistaa tässä ikäänkuin ei olisi likellä mitään
+vaarallista. Taisivat luulla nuo tyhmät keltaiset kukat tuolla, että
+tässä saapui kyntäjä tai äestäjä. Nyt tuli näkyviin rivi joitakin
+vehkeitä, joita ei Johanssonni ollut ennen nähnyt näin likeltä. Hänen
+sydämensä seisahtui ja hän pidätti hevosen ikäänkuin joku olisi tullut
+vastaan. Ketään elävää olentoa ei kuitenkaan näkynyt. Ainoastaan
+pitkät, sikarinmuotoiset oliot maata motkottivat rattaillaan, suut
+ammottaen sinitaivasta vastaan.
+
+Nuo... nuo... nuo... ajatteli Johanssonni voimakkaiden ja aivan
+sekavien tunteiden vallassa, löytämättä mitään täsmällistä kiinteyttä
+tai muotoa oudolle ihmetykselleen. Sen ainoastaan hän selvästi
+tajusi, että tuo tykkirivi tuossa saattoi, kun niiksi tuli, lakaista
+pois kokonaisen kylän, ihmisineen, elukoineen päivineen. Sellaisia
+tiplomaatteja ne olivat. Nuo... nuo... nuo tuossa. Niitä täytyi
+kunnioittaa. Pomoja ne olivat. Täytyi kunnioittaa, siitä ei päässyt
+mihinkään.
+
+Mutta lankut... niillähän oli kiire. Niitä ei kuitenkaan näkynyt
+missään. Tuossa alkoi jo Jumalan luoma maailma, siinä oli puita ja
+nurmea ja lehmiä ja kylä — juuri se kylä, jota kohti pomojen suut
+olivat tähdätyt. Lautoja ei näkynyt. Huono järjestys täällä on.
+
+Johanssonnin oli nälkä ja häntä suututti. Hän päätteli, että olkoon
+lankkujen miten kiire tahansa, se on varma se, että hän nyt lähtee
+syömään. Ihanhan tässä suoletkin kutistuvat kokoon. Huono on järjestys
+tässä kapitalistisessa maailmanjärjestyksessä.
+
+Mitäpä muuta kuin aja takaisin samaa tietä. Jääkööt tykkipomot siihen
+kidat auki kylää kohti.
+
+Hän ajoi alas loivaa rinnettä, ajoi yli ojien, ohi rohkeiden
+keltakukkasten ja seurasi huvitettuna nakutusta piikkilankaverkolta.
+Varmaan se hauska poika siellä nyt lyö paalua maahan — sitten hän
+sataan kertaan iskee samaan naulaan ja lyö halki tämänkin paalun. Ja
+se toinen poika ehkä yhä hioo kirvestään. Kyllä tämä sellaista mukavaa
+elämää on. Jollei olisi ollut niin hiton nälkä, niin olisi poikennut
+sementtitynnyrien taakse katsomaan, vieläkö ne todella ilkesivät pitää
+peliään.
+
+Tuuli alkoi tyyntyä, pilviä ilmaantui taivaalle. Jahka tästä sade
+liottaa paikat, niin kyllä saa vaeltaa vellissä.
+
+Johanssonnia kuitenkin hiukan pelotti liketä niitä herroja, jotka
+olivat lähettäneet hänet noutamaan lankkuja. Voivat suuttua ja tehdä
+ties mitä, kun lankuilla oli kiire. Hän kokosi siis puolustussanoja
+suuhunsa ja koetti rohkaista luontoansa pois siitä hempeydestä, joka
+taas väkisinkin alkoi ruveta muistuttamaan kotoisia asioita. Kukaan
+ei nähnyt häntä, kaikki menivät hänen ohitsensa, siviili-herrat ja
+vormuniekat. Mitä varten häntä tänne oli vaadittu, kun ei kukaan
+ottanut hänestä vaaria? Itku pyrki väkisinkin nousemaan kurkkuun.
+Yhtäkkiä seisoi hänen edessään venäläinen sotaherra, kädessään kartta,
+sopotti jotakin ja liikutti käsiään. Samassa kävi joku hänen hevosensa
+suupieliin ja sanoi:
+
+— Hän sanoo, että anna hänelle hevonen.
+
+Johanssonni lensi aivan kuumaksi. Tuntui siltä, että jos häneltä nyt
+viedään hevonen, niin ei hän sitä koskaan enää näe, se hukkuu niille
+teilleen ja silloin on häneltä poikessa viimeinen turva.
+
+— Minä menen syömään, huusi hän kurkku kuivana.
+
+— Se on annettava, intti herra ja tulkitsi asian venäjäksi.
+
+— Minut käski jo toinen herra hakemaan lankkuja, keksi Johanssonni. —
+Niillä on kiire, en minä uskalla mennä muualle.
+
+Tulkki jäi selittämään asiaa venäläiselle ja Johanssonni pääsi
+menemään. Hän löi hevostaan minkä jaksoi ja repi sitä suupielistä.
+Se oli aika menoa. Rattaat kestivät kuitenkin ja hän pääsi kojulle,
+mihin oli purkanut tavaransa. Hän ilostui, kun näki heinäsäkkinsä —
+hänellä oli ollut salainen pelko, että ne ehkä voisivat olla poissa.
+Ja tuossa oli leipäsäkkikin. Mutta missä oli kontti? Siihen oli
+Riikka pannut särpimet. Sitä sai hakea hiki päässä, kiukku kurkussa
+ja vedet silmissä. Sitä sai kysyä tulkilta, upseerilta, hevosmiehiltä
+ja jalkamiehiltä. Asia ei kysymisestä parantunut. Siitä kulki sitten
+ohitse sakki poikia ja kun he näkivät miehen onnettomana kääntelevän
+säkkejään, kysyivät he mikä häneltä puuttui. He puhuivat niin
+ihmeellistä kieltä, ettei Johanssonni ollut vielä ikinä sellaista
+kuullut. Kyllähän Kankaan kirkonkylässäkin osattiin kirota, ei
+kiroamista toki muualla niin vastustettu kuin Tuunassa. Mutta näitten
+poikain puheessa ei muita sanoja ollut paitsi siteeksi. Kaikki
+perkeleet ja helvetit asuivat lakkaamatta heidän suussaan. Yksi sanoi
+Johanssonnille:
+
+— Mitäs saatanan helvettiä itket. Tee helvetissä niinkuin sinulle on
+tehty. Saakelin tyhmä pitää olla...
+
+Johanssonni kysyi asiaa uudestaan. Poika oli korea ja punaposkinen,
+paksu pörrö otsalla. Hän tarjosi Johanssonnille tupakkaa. Vihdoin
+viimein Johanssonni ymmärsi, että piti mennä ottamaan toisen eväät, jos
+mistä löysi.
+
+Hänen täytyi hymähtää. Yksinkertainen keino kyllä, mutta se ei olisi
+johtunut hänen mieleensä. Kai se sillä lailla oli. Tosinhan hän olisi
+voinut emännältä, Tuunan entiseltä Almalta mennä pyytämään särpimiä,
+muutenkin piti käydä viemässä hänelle terveiset kotoa. Mutta sanoivat,
+että taloista oli niin tyyten otettu kaikki tämän mahdottoman
+ihmisjoukon ruokkimiseksi. Ja vähäkös siinä riitti. Paras ruveta
+katsomaan, eikö tässä kukaan ollut unohtanut eväskonttiaan minnekään.
+
+Toisella kulmalla suurta peltoaukeamaa tulla jyryytti pitkä junallinen
+avonaisia vaunuja täynnä halkoja. Vaunut kulkivat pitkin kiskoja, niitä
+oli kumminkin kymmenkunta. Koko maa tärisi. Kyllä tätä Suomen valtion
+omaisuutta yhtäkaikki tuhlattiin, sillä mitäpä ryssällä oli. Suomen
+valtion omaisuutta tämä kaikki oli. Oli kuin salama yhtäkkiä olisi
+välähtänyt Tuunan muonamiehen silmien edessä, kun hän käsitti tämän
+asian.
+
+Samaan tapaan kuin tämä ensimmäinen päivä, menivät muutkin päivät.
+Kaikkeen tottuu ja Johanssonni tottui. Hän tottui tekemään työtä
+sillä tavalla, ettei mikään valmistunut. Hän tottui siihen, että
+piti hävittää missä ikinä taisi. Hänestä oli aivan oikein, että
+Hannuksen mies piiskattiin salaa sakin kesken, kun hän teki työtä
+niinkuin kotonakin. Hannuksen miehen täytyi luvata lähteä kotiin ja
+lähettää toinen mies, joka alistui toverihengen määräyksiin, muuten
+hänet luvattiin passittaa toiseen maailmaan. Hannuksen miehen todella
+täytyikin lähteä, sillä hän oli saanut hyvin pahasti selkäänsä.
+Johanssonni nauroi makeasti, kun sakilaiset laskettelivat pirujaan —
+tarvittiin siinä taitoa, että osasi muistaa niitä niin joka paikkaan
+panna ja niin monta peräkkäin. Hän kuunteli huvikseen, että mies koko
+viikon saattoi hioa yhtä kirvestä, tai kuinka Salenjus pelasi sen
+sähkökaapelin kannen kanssa, niin että kun kuorma kaksi kertaa oli
+virunut ojassa, jonne se kaatui — päivän molemmilla kerroilla, — ja
+kun se kolmantena ja neljäntenä oli joukolla nostettu tielle, niin
+se viidentenä joutui siihen notkoon, missä kasvoi keltaisia kukkia,
+kuudentena sille mäelle missä tykit oikoivat kaulojaan ja kahdeksantena
+samaisen mäen alle. Siellä riisui Salenjus hevosensa, keikautti
+kuormansa pellolle ja jätti sen sinne. Harmittavat olivat sakot, joita
+sai siitä, että oli seisahtunut tai lähtenyt liikkeelle sopimattomaan
+aikaan. Mutta se oli sitä, että herrat tarvitsivat tupakkarahoja!
+Pahalta tuntui, kun joskus piikkien ja pistimien keskellä vietiin
+miehiä päävartioon. Sen näköiset ne olivat kuin niitä olisi kuljetettu
+hirsipuuhun. Eivätkä ne koskaan tulleetkaan takaisin työmaalle. Tämä
+oli sitä tiplomaattista elämää.
+
+Kolmen viikon aikana oli Tuunan muonamies Virmalla kuljettanut:
+lankkukuorman ensin tuonne, sitten tänne ja vihdoin sinne — tälläkin
+kerralla oli lankuilla kiire, mutta kun hän sai ne perille, ei kukaan
+tietänyt, mitä niillä piti tehtämän ja niin hän kuljetti ne muualle;
+pienen, hyvin painavan laatikon asemalle — oli käsketty salaa viemään
+yllämainittu laatikko heinäsäkkiin kätkettynä asemalle; kaksi kuormaa
+piikkilankaa notkoon keltaisten kukkien joukkoon. Sitten hän oli
+ollut kymmenen muun hevosmiehen kanssa vedättämässä santaa erään ojan
+täytteeksi, johon piti tehtämän silta. Kolme päivää miehet puskivat
+rautaseivästä samaan läpeen.
+
+Ikävät oltavat oli Alma Tuunalla, suuren Maahisten kartanon emännällä.
+Johanssonni oli ensin puhutellut häntä rouvaksi, mutta Alma oli
+hymyillen sanonut, että emäntä hän vain oli. Aivan portaitten edessä
+oli juoksuhauta ja vieraita miehiä vilisi joka nurkassa. Upseereille
+ja päällysmiehille oli täytynyt antaa huoneet. Laihtunut Alma oli,
+mutta oli toki sentään säilyttänyt järkensä ja pisti nauruksikin,
+heidän juodessaan kahvia ruokasalissa. Tuunan asioita hän kyseli hyvin
+tarkkaan. Sitten he olivat äänettöminä. Yhtäkkiä hän sanoi:
+
+— Kuulkaas, Johanssonni, voitteko te sanoa: asuuko työmies perheineen
+mieluummin yhdessä likaisessa huoneessa kuin kahdessa puhtaassa?
+
+Johanssonni katseli oudoksuen kahvikuppinsa päällitse puhujan vakaviin
+sinisiin silmiin.
+
+— Mitä Alma... hehheh, rouva... hehheh, emäntä sillä tarkoittaa?
+
+— Niin, tiedättekös, kun minä ole ajanut läpi, että jokaisella
+perheellä meillä nyt on keittiö ja kamari. Se on maksanut paljon rahaa.
+Olen itse ollut auttamassa äitejä kalustamaan. Mutta he ovat kaikki
+minulle suutuksissa.
+
+Johanssonnin silmissä välähti häijysti. Hän muisti kuinka he
+Johanssonnskan kanssa olivat suuttuneet, kun Tuunan tyttäret ja
+pappilan rouva aina tulivat heille neuvomaan ja sotkemaan. Ei yhtä
+ateriaa saanut rauhassa syödä, aina ne perkeleet olivat sanomassa, mikä
+oli terveellistä, mikä ei. Ikäänkuin ei sitä työmiehen oma vatsa olisi
+tietänyt. Sortovaltaa ja kapitalistista maailmanjärjestystä se oli.
+
+— Entisen isäntäväen aikana, jatkoi nuori emäntä huolissaan, —
+asui yhdeksän hengen perhe yhdessä pienessä pimeässä huoneessa. Ja
+nyt kuulen yhtämittaa, miten hyvä entisten haltioiden aikana oli.
+Ymmärrättekö te sitä?
+
+Johanssonni viivytteli vastaustaan ja nuori emäntä kertoi kuinka
+kauniin uuden työväenrakennuksen he juuri olivat saaneet asuttavaan
+kuntoon. Piirustukset olivat arkkitehdin tekemät, jokaiselle eri
+perheelle kuului puutarhamaa, syksyllä istutetaan pensaita ja
+mansikoita ja kukkia. Hän näytti uskovan, että kun kaikki marjat
+ja kukkaset ovat paikoillaan, niin ihmisetkin pakosta tulevat
+tyytyväisiksi.
+
+Johanssonni pääsi lausumasta mielipidettään. Ei hän pitänyt niistä
+pienistä likaisista huoneista. Mutta ei hän pitänyt myöskään uusista ja
+mukavista. Mistäs sitten syyttää kapitalismiakaan, jos kaikki on hyvin.
+
+Eräänä yönä keskellä linnunlaulua ja tuomien kukkimista heräsi
+vallityömaa kellonsoittoon. Heräsivät vanhemmat miehet, jotka
+nukkuivat lautaparakeissa ja heräsivät sakilaiset, jotka istuivat
+ojansyvennyksessä, käsi tytön kaulalla. Maahisten kartanon emäntä
+seisoi paljasjaloin, hiukset hajalla ja soitti ruokakelloa: uusi
+työväenasumus paloi heleällä lieskalla. Hän veti nuorasta kuin
+hengenhädässä, kellon läppäyksistä kuuli selvästi, että kysymyksessä
+oli kalleimman pelastus, kodin. Hän pelkäsi, siinä seisoessaan
+tuoksuvassa nuoressa nurmessa, vakavasti, etteivät ihmiset olisi
+heränneet ja päässeet pelastumaan. Jokisen vaimolla oli kolmen päivän
+vanha lapsi. Herra Jumala, jolleivät he kaikki ole pelastuneet!
+Hän paiskasi kellonnuoran palvelustytön käsiin ja läksi juoksemaan
+onnettomuuspaikalle. Siinä ihmisjoukossa, jonka oli pakko hiljentää
+askeliaan ylämäessä, kuuli hän puhuttavan, että tuli ei ole päässyt
+irti vahingossa. Siellä on yksi perhe, jonka kaikki lapset ovat ulkona
+täysissä vaatteissa. Kukapa tässä mainitsemaan nimiä, mutta sopii panna
+merkille vain, että kun kaikki muut tuskin pääsivät vuoteista, kun
+rakennus oli ilmi liekissä, niin nämä kaikki olivat mäellä puettuina.
+Niin, ja niillähän oli tavarat vakuutettuina niin korkeasta. Se on se
+mies sellainen, että se halusi vakuutusrahat... Tämä kaikki lausuttiin
+kuiskaten. Mutta Alma Mäkimatka painoi käsiä sydäntään vasten ja hänen
+huulilleen tunki kysymys: mitä varten minä ponnistan ja taistelen — he
+eivät tahdo! Hän pani kuitenkin kaikki voimansa liikkeelle rientääkseen
+hädänalaisten luo: täytyy rakastaa ilman ehtoja ja ilman rajoja.
+
+Kuinka tuo kello soi niin huonosti, eikö se tyttö nyt osaa soittaa?
+Oliko tästä käännyttävä takaisin. Täytyi saada väkeä liikkeelle, ettei
+tuli pääsisi leviämään. Hän sanoi siis naisille, jotka olivat matkalla
+palopaikalle, että he lähettäisivät taloon kaikki, jotka eivät saaneet
+kattoa lähempää, naapureiltaan, ja alkoi juosta takaisin. Täytyi
+soittaa hätäkelloja!
+
+Hänen sydämensä salpaava tykintä esti kuulemasta tulen kohinaa.
+Leivoset liversivät hänen päänsä päällä ja yli kuolemankojeiden, jotka
+peittivät peltoaukean, kohosi kevättaivas. Hän oli paljasjaloin ja yön
+kosteudessa olivat hänen jalkansa kohmettuneet. Hän kasasi hajallisia
+hiuksiaan päälaelle ja juoksi. Eivätkö nyt ihmiset heränneet ja tulleet
+apuun? Hän kulki kuin yksinään koko maailmassa.
+
+Niin paloi siis nyt heidän kaunis uusi Honkalansa paraikaa tuhkaksi.
+Kuinka hän oli ponnistanut saadakseen sen valmiiksi juhannukseksi.
+Kuinka hän oli ponnistanut saadakseen kaikki yhtä kauniiksi kuin
+itseään varten! Oliko mahdollista, että Virtala vakuutusrahojensa
+vuoksi, tuon pienen summan tähden, sytytti tuleen kuuden perheen kodin,
+rakennuksen, jossa oli suuret ikkunat, parvekkeet ja kaikki mahdolliset
+säiliöt ja komerot? Mitä auttoi parantaa oloja, taistella ihmisonnen
+puolesta, jos ihminen pysyi petona. Ihminen, ihminen on ensin
+parannettava! Sen oli Nahinen sanonut ja se oli totta... Vihdoinkin
+alkoi kylä herätä, koirat haukkuivat ja rattaat rämisivät. Hän poikkesi
+sisään portista, mistä hän talvella ensi kerran oli ajanut reessä
+Lennartin rinnalla. Ei hän silloin ollut aavistanut, että Maahinen
+oli niin strategisesti huomattava paikka, niinkuin herrat sanoivat.
+Hän oli luullut, että sotavarustukset pysähtyisivät siihen missä ne
+silloin olivat. Jalat savessa ja sorassa hyppeli hän yli silvottujen
+puunjuurten, laudanpalasten ja pienten rautaesineiden. Jostakin vuoti
+verta, mutta häneen ei ollut sattunut, hänen ruumiinsa oli ikäänkuin
+tunteeton. Vasta nytkö ne täällä pääsivät liikkeelle. Voudin ääni
+kuului käheänä. Hän torui tyttöä, joka soitti kelloa. Emäntä juoksi yli
+nurmikon ja tarttui kellonnuoraan.
+
+— Kiirehtikää! huusi hän voudille. — Sanokaa isännälle, että minä
+palasin soittamaan kelloa. Joka ei mahdu naapuriin... tulkoon taloon.
+Tottahan Jokisen vaimo on viety turvaan. Lapsi on vasta kolmen
+vuorokauden vanha.
+
+— Emännällä on suuri haava jalassa, huusi vuorostaan vouti, ajaessaan
+ohi ensimmäisessä hevosessa, jonka rattailla vesitynnyri hölskyi.
+
+Jalat verissä seisoi Alma Mäkimatka ja veti kellonnuorasta. Selkeinä
+ja hätääntyneinä kaikuivat kellonläppäykset yli juoksuhautojen,
+piikkilanka-aitojen, vallien ja kaivantojen, yli koko tuon peltoaukean,
+joka ei saanut kantaa kukkaa ja hedelmää, vaan joka valmistautui
+sotaan. Yli kotien kaikuivat kellonläppäykset, yli kaikkien noiden
+ihmisten ja eläinten, jotka täällä päivisin hääräsivät ja öisin
+nukkuivat, tietämättä mitä huominen päivä toi mukanaan. Alma Mäkimatka
+tunsi voimiensa olevan lopussa, mutta hän tahtoi soittaa ja hän
+jaksoi. Sisätyttö juoksi hänen luokseen ja kertoi, että tulipalo oli
+sytytetty — murhapoltto tämä oli. Eikö se ollutkin kauheaa! Alma Tuunan
+kello huusi maailmalle, että ihminen on hädässä. Ihminen menehtyy,
+ihminen hukkaa ikuisen itsensä, ihminen surmaa sieluraukkansa. Hänelle
+itselleen huusi kello: tulee rakastaa enemmän, tulee antaa anteeksi,
+tulee rakastaa rajattomasti, ilman ehtoja, ilman toivoa...
+
+Hän ei enää nähnyt eteensä, kun hänen miehensä ehti hänen luokseen.
+Kellonnuora irtaantui hänen kädestään, ja hän raukesi isännän olkapäätä
+vasten. Lennartti Mäkimatka otti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet
+sisään. Siinä oli hyvä, siinä hän kiitti Jumalaa... elämää... kaikesta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuli sireenien kukinta-aika. Päivät olivat ainoaa sineä ja yöt
+rusotusta. Ei yhtä sadepisaraa antanut taivas. Maa eli vanhoista
+varastoistaan, siitä kosteudesta, minkä se oli koonnut sulavasta
+lumesta. Iltaviileässä lemusi kasvillisuus kipeästi, ikäänkuin huutaen
+apua janoonsa. Taivas ei kuullut sen huutoa: päivin helotti aurinko,
+öisin rusottivat ilmojen ääret.
+
+Sireenit Kankaan kirkonkylässä olivat kuitenkin onnistuneet
+imemään tarvitsemansa kosteuden ja kantoivat oksillaan täyteläisiä
+terttuja. Tuunanselkä näki kauniit talorykelmät rantaäyräällään
+kuin sinipunervien harsojen peitossa. Kirkon ympärillä oli harso
+valkoinen — rippilapset olivat kerran istuttaneet sinne valkoisia
+sireenejä. Pappilan sireenien alla lauloivat linnut, leikkivät lapset
+ja veisasivat uskovaiset ihmiset. Kirkkotarhan kukkien alla nukkuivat
+vainajat, huokasivat jälkeenjääneet ja hymisivät urut. Somerin vanhojen
+puiden suojassa taas pingottuivat riippumatot rungosta runkoon ja
+muukalaiset sotilaat poimivat tuoksuvat kukkatertut ja läjäyttivät
+niillä kasvoihin sitä rehevää kirkonkylän morsianta, jonka kanssa he
+saattoivat puhua ainoastaan yleismaailmallista lemmen kieltä. Myöskin
+emännän ja hänen rakastettunsa välillä tapahtui täällä kohtauksia,
+mutta niissä ei käytetty sireeninkukkia, niihin sopivat paremmin
+nokkoset. Myöskin lasten ja äidin välillä tapahtui kahakoita. Irjasta
+uhkasi tulla äidille todellinen risti. Hänellä oli jo oma järkkymätön
+tahto. Kun äiti lupasi lähettää hänet Tuunaan Riikka-tädin hoitoon,
+niin Irja viskeli niskojaan ja sanoi, ettei hän viitsi mennä mokoman
+vanhanpiian luo. Hän turvautui Fedja-setään. Ja Fedja-setä otti hänet
+polvelleen ja suuteli häntä. Äitiä kammotti sitä katsella.
+
+— Tule pois siitä, Irja! huusi äiti.
+
+— Miksi? nauroi kirjuri, painaen poskensa varhaisvanhan lapsen
+ruusuista poskea vasten.
+
+Ja Irja sanoi itsepäisesti:
+
+— Mene sinä, äiti, everstin luo, minä pidän Fedjan! Mäkimatkassa oli
+sireenejä enemmän kuin missään. Niitä kulki pitkä rivi ikkunoiden
+alla, ne muodostivat lehtoja ja siellä täällä aurinkoisilla kohdilla
+kasvoivat vielä äidin, isän, Piinan ja lasten nimikkosireenit. Kaikki
+sireenipuut, jotka talvella oli tuotu kaupungista nimipäiviksi, oli
+otettu talteen ja kukkivat yhä uusina keväinä Mäkimatkan väkevässä
+maassa. Ikäänkuin laiskasti uiden kulkivat villit mehiläiset tuoksussa
+pensaiden välillä, humaltuivat täyteläisinten kukkamaljakkojen ääressä
+ja läksivät huumaantuneina liikkeelle uusia riemuja kohden.
+
+Mäkimatkan emäntä vietti hänkin huumauksessa päivänsä ja yönsä.
+Sireenin tuoksu meni hänen vereensä ja piteli häntä unentapaisessa
+tilassa. Hän seisoskeli sireenimajoissa, silmät suljettuina,
+syvään hengittäen ja rauenneena auringon lämpöön. Hän katseli läpi
+sinipunervien kukkaterttujen ylös avaruuteen ja kuului ilmaan enemmän
+kuin maahan, hän makasi nurmessa ja sairasti haluttomuuden tautia.
+Vanha Piina, joka kulki töissään keittiön ja puutarhan välillä, kasasi
+hänen ympärilleen piiraitaan ja hillojaan. Emäntä ikävöi Arvoa,
+kauneinta poikaansa. Olisi mieluummin saanut hävitä joku noista
+toisista.
+
+Isäntä tuli nurmeen emännän luo. Hän oli toisellakymmenellä ja koko
+maa tärähti, kun hän putosi peitteelle aviopuolisonsa viereen. Hän
+tuli lohduttamaan emäntäänsä talon tapojen mukaisesti. Oli tässä ilon
+aihettakin, mamma kulta.
+
+— Nyt, sanoi hän nauraen ja viekkaasti iskien silmää jonkin
+näkymättömän asian johdosta, jota ei toinen vielä voinut tietää, — nyt
+ostetaan itsetoimiva piano. Ne ovat perhanan hienoja koneita, kuulin
+Rojaal-ravintolassa viimein ja jo siitä asti olen sitä ajatellut.
+Perhana sentään, mamma, ole nyt iloinen. Ja muutakin ostetaan. Sano
+vain mitä tahdot. Rahalla saa ja nyt on rahaa. Tiedätkö minkä hintaisia
+kengät ovat — nämä näin, nimittäin jalkineet, ymmärräthän, mamma, mitä
+pidetään jalassa. Minä tarkoitan jalkojen turkkeja — tiedätkö mitä ne
+maksavat vuoden perästä? Mammaseni, osaatko pitää asian hampaitten
+takana? Jonni on poika, siitä pojasta vielä tulee miljoonamies. Osaatko
+ajatella kymmentätuhatta paria kenkiä. Kymmenessä tuhannessa parissa
+on niin paljon, että tuo meidän sali on täynnä, perhana vie, katosta
+lattiaan asti. Wieniläisiä ja parisilaisia ja... ja kasanilaisia...
+ja amerikkalaisia... Mamma, saat kengittää joka sormesi, jos haluat.
+Kymmenen tuhatta paria — peeveli sentään mikä kauppa. Ne ovat nyt...
+arvaas sinä missä ne ovat? En sano sentään, piru vie. Tiedätkös,
+että siitä voi saada linnaa, jos tulee ilmi. Jonni sai ne melkein
+ilmaiseksi, sellainen poika Jonni on. Mutta vuoden perästä ne maksavat
+rahaa. Meistä tulee rikkaita! Perhana sentään, mamma, sinä olet
+lihava ja pulska. Katsos, kyllä ne ravintoloissa... ne puhvettitytöt
+ja sensellaiset linnut ovat heittäneet silmiään Mäkimatkan isännän
+puoleen. Sekin se Essi siellä Rojaalissa, se tahtoi nähdä minun
+lompakkoni, että kuinka paljon rahaa maan papalla oikein on. Mukava
+tyttö se on Essi, mutta minä en ottanut polvelleni. Mitä perhanaa
+sinulla on tekemistä minun lompakkoni kanssa, sanoin, — antaa herrojen
+maksaa koreat höyhenet lintujensa kaulalla, sanoin. Ja minulla on mamma
+kotona ja vaikka meillä on seitsemän suurta poikaa, niin Mäkimatkan
+mamma on kauniimpi kuin sinä, senkin nälkäkurki... Kas Essi on sen
+näköinen niinkuin olisi ikänsä elänyt vesivellillä. Mutta meidän mamma
+syö kermaa ja saa vaikka kylpeä kermassa, kyllä Mäkimatkan lehmät
+lypsävät, sanoin. Se suutahti, Essi, ja sipsutteli ja heilutteli. Mutta
+sellainen palmikkokin kuin on meidän mammalla — näytähän tänne — sanoi,
+niin niitä saa olla sata Essiä ja heidän hiirenhäntiänsä ennenkuin
+tulee sellainen palmikko. Niin, ei se heistä mitään hauskaa ole. He
+ovat tottuneet siihen, että heitä vain lellitellään ja pyöritellään
+polvella. Perhanan pulska sinä olet, mamma. Ei sinun tarvitse
+mitään tehdä, makaa sinä vain, minä soitan sinulle pianoa ja pojat
+soittavat huiluja. Tiedätkös sinä, että meidän Harustakin tulee vielä
+miljoonamies hänestäkin. Piru vie, mikä äly siinä pojassa piilee...
+Mamma, sinä saat nyt sairastaa horkkaa ja nuhatautia vaikkapa sadan
+vuoden vanhaksi ja lääkettä on tulossa. Meidän vesamme ovat pitäneet
+siitä huolen...
+
+Rouva Mäkimatka nauroi. Mikä siinä auttoi.
+
+— Nuhatautia... sadan vuoden vanhaksi! voihki hän.
+
+Ja taas hän nauroi. Isäntä hytki hänkin, maaten vatsallaan peitteellä
+kuin jättiläishylje.
+
+— Niin, mamma, piru vie, vaikkapa tuhannen vuoden vanhaksi: lääkettä ei
+pidä puuttuman! Tiedätkö mitä Haru kuljettaa kotiin? Kohta alkaa näkyä
+venhe... Voi sentään sinua, mamma, mikä syöttöporsas sinä olet...
+
+— Nuhatautia! voihkaisi rouva Mäkimatka, pääsemättä eroon
+naurunpyörteestä, joka oli riistänyt hänet mukaansa. — Voi-voi-voi-voi,
+nuhatautia!
+
+— Niin, nuhatautia! huusi isäntä riemun vallassa ja kellisteli toiselta
+kyljeltä toiselle, kasvot kokonaan rypyillä ja laskoksilla. — Oletko
+sinä nauttinut salipyriiniä? Tiedätkö miltä se maistuu? Harulla on sitä
+kokonainen vuori. Hän on löytänyt kalkkivuoren... salipyriinivuoren
+piti minun sanoa! Ja vasta kun salipyriini loppuu Suomen maasta,
+niin käydään Harun salipyriinivuoren kimppuun — salipyriini maksaa
+silloin rahaa! Mutta pidä suusi kiinni, mamma... Tiedätkös sinä,
+että silloin sinä olet miljoonapoikien äiti! Atte ja Lauri ja Lennu
+ne ovat torakoita! Ei maanviljelys ole mitään, mutta se sellainen...
+sellainen... sellainen — sinä ymmärrät, sinä et ole mikään tyhmä!
+Sellaisesta minä pidän, sellaisesta että pian rikastuu. Kenkiä ja
+salipyriiniä...
+
+Isäntä vaikeni yhtäkkiä ja laskokset hänen kasvoillaan silisivät. Hänen
+vaimonsa oli nimittäin avannut silmänsä selkoselälleen ja katsoi häneen
+totisena.
+
+‒ Ettei teitä vain saada kiinni...
+
+Isäntä hymyili taas ja kietoi käden vaimonsa kaulaan.
+
+— Meitä pidetään silmällä Arvon tähden.
+
+‒ Eikö mitä. Olen minä aina siksi hyvää pataa herrojen kanssa, ettei
+minuun mikään varjo lankea. Pyydetään herrat taas jahtiin, ne tulevat
+mielellään. Piina saa paistaa piiraita. Otetaan everstit ja kirjurit
+mukaan. Minä sanon niille niinkuin asia on, että piruako niistä
+penikoistaan kukaan osaa vastata. Voiko kuvernööri sille mitä, että
+veljenpoika istuu Krestissä majesteettirikoksesta — voiko Mäkimatkan
+pappa sille mitä että poika ja vävy lähtevät Ruotsiin? Ne on sitäpaitsi
+ammuttu ja saaneet rangaistuksensa... Älä, mamma, tuijota. Ollaan
+hyvällä päällä. Ota sinäkin vähän viskiä, tiedätkös kuinka hyvää se
+tekee. Sylvillä on takanaan koko everstin varasto, kävin häneltä
+noutamassa. No, punssiako tahdot, sehän on makeaa ja vallan soveliasta
+naisten juoda. Älä, mamma, tuijota. Arvo oli sittenkin huonoin meidän
+pojista...
+
+— Ei ollut! huusi Maria rouva, itku kurkussa.
+
+— Ei ollut — mutta mitä hänestä tuli? Ei mitään. Kyllä se niin on, että
+pitää myydä vähän monta grammaa salipyriiniä, ennenkuin Arvon velat
+ovat maksetut. Mutta ei sentään hätäillä: viljakin maksaa rahaa ensi
+vuonna...
+
+— Arvo ei sittenkään ole kuollut. Minun on ikävä Arvoa, poikaani!
+
+— Annas tuota tyynyä tuolta. Raukaisee niin riivatusti.
+Mossa-Mossa-Mossa-kisi... Tule tänne, kisi... Pane maata sinäkin,
+mamma. Arvo ei osannut pitää kiinni rahoista eikä koota niitä. Kaikille
+oli hänen kukkaronsa auki ja kaikki ottivat. Pappa maksakoon.
+
+— Piina, tule!... Arvo ei voi olla kuollut. Eikä myöskään Olli. Piina...
+
+Isäntä hörisi unisena.
+
+— Kukas meidät kiinni ottaisi. Hyvää pataa herrojen ja hyvää pataa
+järjestyneiden kanssa. Suostuinhan minä heti siihen kahdeksantuntiseen
+— heti paikalla, piru vie. Nimittäin minä sitä itse ehdotin. Ja koreat
+kirjoitukset oli lehdessä — muistathan, mamma. »Esimerkiksi kelpaava
+maanviljelijä», niin seisoi päällekirjoituksessa. »Eivät sentään
+kaikki rusthollarit ole yhtä verenahneita... Ilahuttavia poikkeuksia
+löytyy, nimittäin Mäkimatkan omistaja Ferdinantti Mäkimatka...» Osaan
+minä sen laskettaa päästä päähän kuin synnintunnustuksen, jos tahdot,
+mamma. Niin että kyllä me saadaan turvassa nauttia salipyriiniä ja
+vaikkapa... vaikkapa rikkihappoa... Mutta pahempi on Lennartin, sillä
+hän ei taipunut vapaasta tahdostaan kahdeksantuntiseen. Attea ja Lauria
+en tiedä, eivät he niin jyrkkiä olleet kuin Lennu. Mutta, piru vie, ei
+jyrkkyys mitään auta, kun kansa tahtoo. Vanhan Tuunan ne vielä voivat
+jauhaa nuuskaksi, ne ovat hänelle vihoissaan, kuka käskikin olemaan
+niin härkäpäisen. »Palvelijat, olkaat teidän herrallenne alamaiset»
+— käykös nyt sellainen meidän aikanamme... Mamma, nouse katsomaan,
+näkyykö venettä? Minua nukuttaa aivan hitosti... Kuka meidät kiinni
+ottaisi? Eikös vatsa ole herralla ja työmiehellä sama? Viinaa kaadetaan
+kumpaankin. Ja ne ovat kaikki veljiä keskenään, vatsat ja miehet.
+Vatsa se on joka komteeraa — aatteet huut helkkariin... Tuleeko meidän
+Haru-vesamme...? Mamma... ota auki nappi...
+
+Isäntä kuorsasi jo sireenipensaan alla. Hänen vaimonsa kömpi ylös
+ja alkoi etsiä vanhaa palvelijatarta. Näiden lyhyiden onnenpäivien
+osalle nyt tuli tällaisia huolia. Olisi Arvo saanut säästää äitiään
+sellaisista. Sireenit kukkivat tänä vuonna nopeasti loppuun. Päivät
+olivat sinisen kuivat ja yöt rusottavat.
+
+— Jos Tuunan tytär olisi osannut rakastaa, niin ei Arvo olisi mennyt.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Riikka Tuuna virui polvillaan turnipsimaassa, ollen kuumeisessa
+kitkemistyössä. Hän meni edellä ja häntä seurasi kolme vaimoa ja
+kolme lasta. Naiset olivat hänelle suuttuneita, kuka hänen kanssaan
+jaksoi tehdä kilpaa, eihän hän edes nostanut päätään saralta. Mutta
+mikä hänen oli raataessa, sellainen laiha kuikka kuin hän oli, ei hän
+hikoillut eikä häntä ruumis painanut. Huolet — niitä hänellä mahtoi
+olla, milloinkaan ei hänen suunsa vetäytynyt hymyyn. Mutta kyllä kai
+porvarillisilla nyt saattoikin olla huolia. Ei ollut tietoa siitä miten
+kauan heillä pää saa pysyä kaulan varressa. Varsinkin sellaisilla
+jumalisilla ja salarikkailla kuin tuunalaiset.
+
+Päivä paistoi ja maa pölysi tuhkankuivana. Venäläisten huudot kuuluivat
+rannasta. Siellä heitä oli uimassa. Ja heitä riitti olemaan joka
+paikkaan muuallakin. Heitä istuskeli aidoilla, heitä kulki tiellä,
+heitä oli kaivolla, heitä oli veneessä ongella, heitä makasi nurmella,
+he pelasivat korttia ladoissa ja lehtimajoissa.
+
+— Ottakaa tarkkaan juuret, sanoi Riikka lapsille.
+
+Hän ei tietänyt miten monta kertaa hän oli sen sanonut. Hänen korvansa
+kuunteli erästä ääntä, joka puhtaampana ja hellempänä erottautui
+muista. Se oli pysähdyttänyt hänet illoin rannassa, se oli tullut häntä
+vastaan kirkkotiellä, se pysytteli vaietessaankin jossain likettyvillä,
+odotti häntä ja valvoi hänen askeliaan. Se oli Johan Kitsin ääni.
+Riikka Tuuna tiesi miehen nimen, tiesi että hän oli maanviljelijä ja
+vanhin poika. Hänen kanssaan saattoi puhua, hän puhui viron-suomea.
+Ei mitään sopimatonta hän ollut tehnyt, hän toimi tulkkina
+paikkakuntalaisten ja venäläisten kesken ja hän oli aina koettanut
+välittää ja sovittaa. Ei yhtä sanaa hän ollut sanonut Riikka Tuunalle
+siitä minkä Riikka aavisti liikkuvan hänen mielessään. Uskaltakoonkin!
+ajatteli Riikka ja hänen verensä kohisi ohimoissa. Hän ei kuitenkaan
+voinut sille mitään, että hänen viluinen sydämensä taipui sitä lämpöä
+kohti, joka säteili Johan Kitsin olennosta. Ehkä minä en vielä ole
+mennyt aivan hirvittävän rumaksi, ajatteli hän, koska tuo muukalainen
+viitsii hiukkasen pitää minusta. Ehkäpä voisi olla mahdollista, että
+Arvo huolii minut.
+
+— Täytyy ottaa tarkkaan juuret, sanoi hän. — Täytyy oikein kaivaa
+sormet maahan. Vesiheinät katkeavat aina.
+
+Ja kaitaisilla lujilla käsillään kiskoi hän maasta naurisheinää,
+polviheinää, saviheinää, piikkisiä ja muita viljatainten vihollisia.
+Rikkaruohoja oli kokonaiset läjät pitkin sarkoja, joissa turnipsinalut
+kuivuutta kituen seisoivat porossa, odottaen sadetta. Taivas vastasi
+kuuman sinisellä säteilyllä. Kuiva multa tunki kitkijäin kurkkuun,
+sieraimiin ja sisään kasvojen huokosista.
+
+Johan Kits oli rannassa uittamassa hevosia. Riikka Tuuna kuuli hänen
+silloin tällöin laulahtavan ja tiesi hänen silmiensä kulkevan ylängölle
+navetan taakse, missä Tuunan turnipsimaa oli. Siellä pensaissa heidän
+vaatteensa olivat olleet kerran kauan sitten, kun he olivat lapsia ja
+uivat täällä. Tuolla mäntyjen alla olivat Mäkimatkan pojat silloinkin
+viskelleet kivillä oravia... silloinkin pääsiäisenä. Uneliaana
+uiskenteli Ummen saari utuisen siintävällä ulapalla. Sinne oli Arvo
+kadonnut — sieltä hän tulee. Tuleeko? Onko kuollut?
+
+— Ottakaa tarkkaan juuret, sanoi Riikka.
+
+Rannassa alkoi soida hanuri.
+
+Riikka Tuuna kaivoi sormensa syvälle maahan ja repi ikäänkuin hän olisi
+samalla repinyt jotakin vihattavaa mielestään.
+
+Lapset kuuntelivat.
+
+— Täytyy tästä oikaista selkäänsä, sanoi Johanssonnin vaimo ja nousi,
+jäsenet natisten.
+
+— Nousen minäkin, vaikkei tuo Riikka nouse, sanoi toinen.
+
+Ja ennen pitkää olivat he kaikki kolme pystyssä.
+
+— Kauniisti hän soittaa, sanoi vanha kutoja-Anna ja hymyili.
+
+— Kaunis siinä on mieskin, sanoi Johanssonnin vaimo suutaan
+maiskauttaen. — Se on se kaunis virolainen.
+
+Hän soittaa minulle, ajatteli Riikka ja iski hyppysensä polttavaan
+nokkoseen. Hän soittaa minulle.
+
+— Mikä hänessä lienee, huomautti nyt Ahvenaisen nuori vaimo, — ettei
+hän välitä kenestäkään tytöstä. Hän olisi saanut vaikka kenen. Kyllä se
+Paanasen emäntäkin oli kuin hulluna häneen. Ja se Helmisen Jenny... ja
+vaikka kuka. Mutta ei tämä...
+
+Siksi että hän pitää minusta, ajatteli Riikka ja kuuma aalto läikähti
+yli hänen kasvojensa.
+
+Tämä on minulle mieluista, ajatteli hän samassa, ottaen itsensä
+kiinni itse synnin teosta, vaikka minä en ensinkään hänestä välitä.
+Jos hän uskaltaisi minulle sanoa, että hän pitää minusta, niin minä
+löisin häntä korvalle. Onko minun niin kauhean vilu, että minun täytyy
+lämmitellä vieraiden lieden ääressä. Vai sitäkö minä iloitsen, että
+koska tämä pitää, niin ehkä Arvokin voisi pitää? Mikä on ihmisen sydän?
+Mikä on ihmisen sielu-raukka?
+
+Naiset puhuivat jo muista asioista, Ahvenaisen vaimo harmitteli, että
+kirkkoherra oli teettänyt vanhasta takistaan vaatteet pojalleen.
+Niinkuin ei hänen olisi kannattanut teettää Jeremiaalle uusiakin
+ja niinkuin ei Ahvenainen olisi ansainnut noita vanhoja vaatteita.
+Ahvenainen oli ollut niin suuttunut, että oli luvannut ajaa
+kirkkoherran nurin. Leikillä tietysti hän niin sanoi. Johanssonnin
+vaimo kertoi, että Janne Kemppaisesta tulee valtiopäivämies, nimittäin
+kansanedustaja. Hän oli jo kaiket kesää käynyt puhumassa juhlilla.
+Pietikka itse oli sanonut, että se ei mitään merkitse, vaikka on
+linnassa istunut. Se on kaikki kapitalismia, että istuu linnassa.
+
+Hanurinsoitto lakkasi. Suuret poutaiset pilvet purjehtivat esiin
+taivaanrannalta.
+
+— Mitähän hän oikein kiskoo noissa veneissä? huomautti Ahvenaisen
+vaimo, katsoen ulapalle. — Se on Mäkimatkan Haraltti. Eilen hän kävi
+hakemassa tavaraa kaksi kertaa ja tänään hän taas on kulussa.
+
+— Älä puhu mitään, sanoi Johanssonnin vaimo, — Mäkimatkassa suostuttiin
+ensimmäisenä kahdeksantuntiseen.
+
+— Onkos Riikka kuullut, alkoi vanha Anna, — että syksyllä tapahtuu
+jotakin... niin, ne ovat niin julmia asioita, ettei niitä voi puhuakaan.
+
+— Ainoastaan siinä tapauksessa, että porvarit eivät suostu työkansan
+oikeutettuihin vaatimuksiin, sanoi Johanssonnin vaimo.
+
+— Kyllä olisi paras, alkoi Anna taas, — että Tuunankin isäntä antaisi
+perään.
+
+— Isä on vanhanajan ihmisiä, vastasi Riikka.
+
+— Minä kävin Kemppaisen muorin luona ja siellä oli Kustaa... Kyllä
+se sentään kalliiksi tulee, kun saa kustantaa senkin Miinan. Hän on
+nyt jo sairashuoneella viidettä kuukautta eikä vielä ole leikattu.
+Mutta joka päivä tulee maksamaan kunnalle toista markkaa. Kirkkoherran
+rouvahan häntä rupesi toimittamaan parannukselle. Ei sitä sentään
+jokainen tekisi sellaista köyhän hyväksi. Mutta kunta on kirkkoherralle
+suuttunut Kirkkoherra ei pelkää... mutta hän saisi pelätä...
+
+— Mitä hän pelkäisi, pääsi Riikalta kylmästi.
+
+Kitkemistä riitti runsaasti viikoksi. Iltapäivällä tuli tavallisesti
+sisar Hulta, Tuunan kipeän emännän hoitajatar, tuomaan pellolle kahvia.
+
+— Tietääkös Riikka, kertoi hän eräänä päivänä, että meillä kävi
+vieraita. Mäkimatkan nuorin herra. Lainaamassa rahaa isännältä. Mutta
+isäntä oli niin kiukuissaan, että tuskin sai puhutuksi. Äää... äää...
+äää ... hänestä vain läksi. »Vai pitäisi minun antaa rahoja, että sinä
+tuottaisit sielullesi kadotuksen...» Harald-herra oli suuttunut. Mutta
+isäntä saattoi häntä aitan nurkalle ja ähisi ja pauhasi vielä siinä,
+että mitä se ihmistä auttaa vaikka hän voittaisi koko maailman ja saisi
+sielullensa kadotuksen...
+
+Eräänä päivänä taas istuutui sisar Hulta pientareelle ja rupesi
+lukemaan rasvaista lehteä, joka oli ollut Johanssonnin vaimon eväiden
+ympärillä.
+
+'Neljän kuukauden vanha poikalapsi annetaan kasvatiksi kokonaan.
+Eteläinen Rantakatu numero 4, Aaltola.
+
+Nykyajan tehokkaimmaksi tunnettua kolotusvoidetta...
+
+Poreet ja kappaleet posliinissa juotetaan pitäviksi...
+
+Kaksi haaksirikon kärsinyttä keski-ikäistä rouvaa ja leskeä haluaa
+kirjeenvaihtoon kunnon miesten kanssa. Samanikäiset ja vanhemmat
+otetaan huomioon...'
+
+— Älä hyvä ihminen! sanoi Riikka.
+
+Mutta venäläisten hevosten kaviot alkoivat samassa tömistä maata
+vasten. Kuului läiskinää, naurua ja huutoja, kun notkeat miehet
+hyppäsivät märkien ja laukkaavien hevosten selkään ja alkoivat ajaa
+ylös mäentöyrästä. Oli kuin sisar Hultan vereen olisi kaadettu mettä
+ja viinaa. Hän rupesi keikuttelemaan itseään, nauramaan ja lukemaan
+kimakalla, luonnottoman lujalla äänellä.
+
+'Kaksi iloista poikaa on vielä vailla ystävää. Kirjoittakaa tytöt
+kiltit meille, niin rupeamme ystäviksi teille. Nimemme ja osoitteemme
+piirrämme näin kuuluvaksi että kirjeet ja valokuvat tulisi kotiin...
+Osuuskauppaan...
+
+Pojat huom.! Kymmenen tyttöä haluaa kirjeenvaihtoon poikain kanssa.
+Koivu, Leppä, Saarni, Mänty...
+
+Kolmekymmentäkahdeksan vuotias leski haluaa kirjeenvaihtoa järjestyneen
+miehen kanssa. Alli. T.l.k.
+
+Vanhatpiiat! Täällä olisi yksi leski, joka haluaa kesäheilaa...'
+
+— Mutta Hulta...
+
+Riikka Tuuna seisoi hänen vieressään ja laski multaisen kätensä hänen
+käsivarrelleen. Sisar Hulta rauhoittui hiukan. Häntä hävetti, sillä
+hän muisti olevansa kristitty ihminen. Hän käänsi nopeasti lehden ja
+lasketti kuin vettä:
+
+'Viulun, kitaran ja klarinetin soittoa iltama- ym. huvitilaisuuksiin
+tilataan puhelin 8756.
+
+Uusi pruuni puku pienelle miehelle...
+
+Kaksirivinen harmonikka, viisikymmentä markkaa.
+
+Nuori hevonen myydään...
+
+Kaksi yksinäisen ihmisen pikkutyttöä otetaan ilmaiseksi asumaan omien
+lasten ratoksi...
+
+Kuolemantapauksen johdosta myydään kahdenmaattava sänky patjoineen,
+rautasänky, Singerin ompelukone, pesukomodi, lasten kätkyt, pöytiä,
+tuoleja, naisen alus- ja pitovaatteita, myös uusi musta leninki...'
+
+— On siellä oikein kirjoituksiakin, huomautti nyt Johanssonnin vaimo.
+
+— No, käännetään lehteä, huusi sisar Hulta iloissaan. »Voi maailmaa
+pahennusten tähden... Varkauksia, ryöstöjä ynnä muita pitkäkyntisten
+sormiharjoituksia tapahtuu tuhkatiheään. Polkupyörät näyttävät olevan
+halutuinta tavaraa... Odotan vain, että Lönnrotin äijä on varastettu
+puistikostaan ja myyty romukauppaan... Huomenna aurinko nousee kaksi
+ja viisikymmentäyksi ja laskee... Omistavan luokan taholta on aina
+tuomittu lakot, joita työläiset ovat olleet pakoitetut... Ei ole
+otettu lukuun, että kosto seuraa... kosto seuraa... Verinen mellakka
+venäläisen sotaväen ja suomalaisten välillä Saariluodossa... Salama
+surmasi... Sonni puskenut karjakkoa. Kun karjakko Arvi Linna...
+Kirjapainoherrat mahtailemassa... Siis mahtailu pois, herrat
+työnantajat... Herrasväen suurlakonpelko. Eräänä aamuna oli Helsingissä
+eräässä talossa vesijohto jostakin syystä joutunut epäkuntoon. Eräät
+talossa asuvat herraskaiset luulivat nyt odotetun suurlakon tulleen
+ja kantoivat hikihatussa vettä... Hyvää tekee, että joskus saavat
+varistella pois ihrojaan...» Tämäpä on ikävää! »Tytöt hoi, onni
+odottaa teitä. Kolme nuorta ihmisen poikaa haluaa kirjeenvaihtoon
+ihmisen tyttöjen kanssa. Etusija niillä, jotka omistavat 2.100 gramman
+leipäkortin ja jotka talveksi voivat hankkia pienen porsaan.»
+
+Hihi-hihi-hihi-hii!
+
+Sisar Hulta nauroi, Johanssonnin ja Ahvenaisen vaimot nauroivat ja
+lapset tirskuivat niin että menivät kaksinkerroin.
+
+Riikka Tuuna oikaisi itsensä suoraksi ja pudotti tuhoruohot käsistään.
+
+— Kuulkaas Karoliina, älkää koskaan tuoko tuota lehteä meidän
+pellollemme. Minä en kärsi nähdä sitä. Ja vielä vähemmän kuulla
+tuollaista.
+
+Syntyi hetken äänettömyys. Sisar Hultan katse seurasi venäläisten
+parvea, joka lakkia huiskien lasketti läpi kylän. Eivät Johanssonnin
+enempää kuin Ahvenaisenkaan vaimot osanneet sillä hetkellä sanoa mitään
+vastaan. Mutta Riikka kyllä näki, että he jäivät ajattelemaan asiaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mitäpä Tuunan tytär olisi voinut sanoa naapurin vanhalle Piinalle, kun
+tämä likaisena ja hymyillen lähestyi häntä, esittäen emäntänsä asiaa.
+Mitäpä hän olisi tietänyt. Hän sanoi kylmästi, että hänen veljensä ja
+Arvo olivat lähteneet täältä silloin helmikuussa yöllä, hän ei tietänyt
+minne. Olli ja Eino olivat hävinneet maaliskuussa. Puhuttiin, että
+edelliset oli surmattu rajalla ja jälkimmäiset vangittu — puhuttiin
+monella tavalla. Riikalla oli kurkku kuivana, kun hän näitä asioita
+toisteli.
+
+— Vai ei sitten Riikkakaan sen enempää tiedä. Meidän rouvan on ikävä
+Arvoa. Meidän rouva ajatteli, että jos Riikka olisi häntä vaikkapa
+unissa nähnyt.
+
+‒ En minä mitään unia näe enkä uniin usko. Meidän Alma näkee ja uskoo.
+Ja hän kyllä silloinkin juuri näki unen jostakin valkeasta linnusta.
+
+— Valkeasta linnusta?
+
+— Niin, juuri muistuu mieleeni. Se oli jo aivan unohtunut. En minä
+sellaisiin usko. Se lintu kai ammuttiin ja putosi alas.
+
+‒ Ammuttiin ja putosi alas.
+
+Syntyi äänettömyys.
+
+— Unet ovat tärkeitä, sanoi Piina hyvin vakavana, — ja korttien
+ennustukset ovat tärkeitä. Vai sellaisen unen... Ja Alma sen näki.
+Nythän minä voin meidän rouvalle kertoa. Ilmankos meidän rouva tiesi
+mitä teki, kun minut tänne lähetti.
+
+‒ Älkää nyt... enhän minä tiedä tarkoittiko koko uni miesten matkaa.
+
+— Mitäs muuta, kun sen Alma silloin näki. Ja jos meidän Arvo on ammuttu
+rajalla, niin sittenhän ennustus jo on täyttynyt... Arvo oli kaunis
+poika. Ja nyt hän on mennyt...
+
+Riikka Tuuna vaikeni. Silmänräpäyksen aikana hän kysyi itseltään,
+Eino-Ilmaria vaiko Arvoa uni oli tarkoittanut. Maailma oli mustana
+hänen silmissään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kotona Tuunassa pauhasi vanha kirkkoväärti kuohuksissaan.
+
+— Tulee minulta kysymään... Äää... äää... äää... sellaista. Ja lupaa
+minulle kymmenen prosenttia korkoa... Ja luulee, että minä... äää...
+äää... Haru saa hävetä, sanoin. Ja paras on, että Haru jättää sellaisen
+kaupanteon. On parempi että Haru menee ja... viileskelee itseään...
+terävällä veitsellä... Sanoi tarvitsevansa rahat vain kahdeksi
+kuukaudeksi. En kahdeksi tunniksi minä niitä antaisi, jos ne olisivat
+minulla. Ne eivät ole, sillä ne vietiin pankkiin. Mutta minä otan ne
+sieltä pois, ei raamatussa puhuta mistään pankeista. Niin... menee
+vaan Haru ja viileskelee ruumiinsa haavoille. Se on vain ruumis. Sielu
+täytyy kätkeä tuomiopäivään... Ei, ei hän nauranut, mutta hän oli
+suutuksissaan.
+
+— Millähän lailla Harukin aikoo kostaa meille, sanoi Riikka, joka
+oudosti tunsi, että vaimot, joiden lehteä hän äsken oli loukannut,
+hautoivat kostoa.
+
+Lisäksi oli Hulta lukenut jotakin kostosta, hän oli toistanut sanat:
+kosto seuraa.
+
+— Minun sielulleni Jumalan kiitos... äää... äää äää... eivät ne mitään
+mahda, sanoi kirkkoväärti. — Ei mitään...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sisar Hulta istui ajatukset muissa sairaan emännän luona. Ei saanut
+ilmaa pysymään puhtaana, vaikka ikkuna oli auki. Kärpäset hakivat
+sairasta niinkuin haaskaa. Pöydällä kaljatuopin vieressä oli postilla,
+virsikirja ja hengelliset laulut. Ne olivat kuluneet sisar Hultan
+käsissä, mutta nyt hän olisi yhtä hyvin voinut tarttua tukkoon kuivia
+olkia. Ei mitään makua ollut niissä. Häntä veti portaille, portille,
+kujalle.
+
+Eräänä iltana, kun sairas piti nostettaman keinutuolista sänkyyn, ei
+sisar Hultaa kuulunut. Renki seisoi ja odotti, huudeltiin kuistilta,
+kuunneltiin ja huudeltiin taas. Etäältä saattoi kuulla hanurinsoiton.
+Sisar Hultaa ei kuulunut. Kirkkoväärti seisoi pihamaalla, tuuheat
+kulmakarvat törröttäen ankarain silmien päällä, ja ajatteli. Nurmi oli
+kellastunut toisella kulmalla pihamaata, seljapensaskin kitui, nälkä
+oli ihmisten edessä. Taivas vain rusoitti poutaa.
+
+— Miljaaa, huusi isäntä, — tulkaapa tänne auttamaan. Nyt oitis.
+
+Milja meni pitkin askelin ikäänkuin ei hän olisi kuullut.
+
+Isäntä meni salin puolelle ja pääsi Eino-Ilmarin huoneeseen asti
+ilman että Riikka häntä huomasi. Riikka istui keinutuolissa, pää
+nojaten taapäin ja silmät kiinni. Hän ei kuitenkaan nukkunut. Hän
+kimmahti pystyyn ikäänkuin olisi säikähtänyt. Mielessään teki hän
+johtopäätöksen, että menee tästäpuoleen kirkkoon, kun tahtoo olla
+rauhassa.
+
+— Missähän Hulta on? kysyi isä.
+
+— En minä vaan tiedä.
+
+— Tulisitko sinä nostamaan emäntää. Mikähän Hultalle on tullut?
+
+Riikka asteli isänsä edellä yli suuren aution salin, jonka permannolla
+kulkivat lumivalkeat matot kuin mitkäkin suorat, autuuteen viitatut
+tiet. Hän veti huivia hartioidensa ympäri ikäänkuin häntä olisi
+palellut.
+
+‒ Mikähän Hultalle on tullut? sanoi isäntä uudestaan.
+
+— Liha, sanoi Riikka.
+
+Isä kääntyi ovessa hänen puoleensa ja tytär toisti sanansa ja nyökäytti
+päätään.
+
+Kun sairas oli nostettu vuoteeseen ja renki ja Riikka olivat
+poistuneet, seisoi vanhus ja katseli kuolleita kasvoja harmailla
+tyynyillä. Kesäyön hämärä verhosi huoneen ja vuoteen, vain pöydältä
+erottautuivat mustat hartauskirjat. Vanhus koetti pujottaa käsiään
+ristiin, mutta ne olivat niin työn kovettamat, etteivät ne taipuneet.
+Ne jäivät päälletysten ja siinä hän paineli ja puserteli niitä. Hän
+muisti kuinka kaunis tämä hänen toinen vaimonsa oli ollut silloin kun
+hän hänet näki lähetysjuhlilla. Tyttö oli äitinsä kanssa seisonut
+pitkän ruokapöydän ääressä ja vanha Tuuna oli tuntenut suonissaan uuden
+nuoruuden. Hän oli pyytänyt saada maksaa heidän kahvinsa ja voileipänsä
+eikä hänellä ollut enää mitään rauhaa ennenkuin hän sai varmuuden.
+Tyttö oli niin nuori ja äiti päätti asian.
+
+Liha, ajatteli vanhus ja oudon selkeä ja polttava tunne tuli yhtäkkiä
+hänen mieleensä niinkuin joskus myöhäisenä syksynä tulee kesäisen
+lämmin ja kirkas päivä. Liha — mitä oikeutta on lihalla? Se huutaa ja
+vaatii. Eivätkö kaikki oikeudet ole hengen? Liha... liha... Kaikki meni
+samassa sekaisin hänen vanhassa päässään. Mitä on tehtävä Hultalle?
+Onko hänet pantava pois talosta? Vanhus läheni vuodetta, laski kätensä
+vaimonsa kylmän hikiselle otsalle ja sitaisi pois hiussuortuvan.
+Tämä tässä oli se kaunis tyttö. Missä oli heidän ainoa lapsensa,
+Eino-Ilmari? Liha... liha... Kaikki liha on niinkuin ruoho. Mikä oli
+Jumalan tarkoitus?
+
+Hänen polvensa vapisivat, kun hän laskeutui alas vuoteen ääreen, hänen
+kankeat kätensä hytkivät pusertaessaan puuta, otsa kolahti vuoteen
+laitaan.
+
+— Jeesu... armahda minua...
+
+Oli tapahtunut suorastaan ihme: vanha Sydänmaan Miina oli käynyt
+läpi vaikean leikkauksen ja uhkasi nyt tulla terveemmäksi kuin hän
+koskaan oli ollut. Ihanat tuskattomat päivät, jommoisia ei hänellä
+ollut elämässä ollut, annettiin hänelle hänen vanhoilla päivillään ja
+hän makasi vain odotellen haavojen parantumista päästäkseen mökilleen
+sydänmaahan. Hänen kiitollisuutensa Jumalaa ja ihmisiä kohtaan oli
+rajaton. Jumala sai osansa veisuun ja rukousten muodossa, lääkäriä
+ja sairaanhoitajattaria hän tarjoutui palvelemaan koko loppuiäkseen.
+Heidän kauttansa oli Jumala tehnyt suuren ihmeensä. Koko sairaala tiesi
+Sydänmaan Miinan tarinan, koko kaupunki sai sen kuulla ja tapahtui
+vielä sekin, että tohtori kirjoitti harvinaisesta sairastapauksesta
+oikein tohtorien sanomiin. Vanha Miina rukoili lopulta Jumalaa, että
+nöyryydellä jaksaisi kantaa näin suuren kunnian. Hänen ystävänsä
+Kankaan pitäjässä iloitsivat hänen kanssaan, eivätkä suinkaan vähimmin
+Anna-Liisa Nahinen ja Riikka Tuuna. Ja eräänä päivänä istuutui Riikka
+rattaille lähteäkseen panemaan järjestykseen vanhan palvelijattaren
+mökkiä hänen kotiinpaluutaan varten.
+
+Hänen rattaillaan kulki Johanssonni, joka oli pyytänyt päästä
+mukaan tärkeiden asioiden vuoksi, mitä hänen piti toimittaa
+sydänmaan kulmalla. Hänellä oli kuitenkin mukanaan niin paljon
+tavaraa, että Riikka jo rattaille noustessa oli uhannut jättää osan
+pois. Ne olivat sentään kaikki niin tärkeitä — vaalijulistuksia
+ja kirjallisuutta Johanssonnin piti lähteä viemään — että niiden
+täytyi olla siinä missä hänkin, Johanssonni, oli. He aloittivat siis
+matkan hyvässä sovussa. Oli ihana syyspäivä ja metsät helottivat
+juhlallisimmassa väriloistossaan. Kalliista hinnoista ja näiden
+mahdollisesta nousemisesta riitti yllinkyllin puhelemista. Kun
+kuitenkin oli käännytty sydänmaan tiehaarasta, alkoi Johanssonnille
+tulla asiaa alas rattailta. Hän antoi ohjakset Riikalle ja aukaisi
+suuren käärön. »Kaikkien maiden köyhälistö liittykää yhteen», luki
+Tuunan tytär sadoista papereista, jotka viuhkan tapaan lepäsivät
+päälletysten. »Raatajat, sorron yöstä nouskaa», nähtiin toisen
+käärön paperiviuhkassa. Näitä kirjoituksia naulasi Johanssonni
+telefonipylväisiin ja virstanpatsaisiin, ladonnurkkiin ja makasiinien
+seiniin. Yhä harvasanaisempana katseli tätä Tuunan tytär, yhä
+yksinvaltiaammin hallitsi uusi poliitikko sanaa rattailla, jotka olivat
+matkalla Sydänmaan Miinan mökkiä kohden.
+
+Tää on sitä tiplomaattista toimintaa, puheli Johanssonni vasaraniskujen
+välillä. — Pitää tänne korpeenkin viedä valoa ja valistusta. Tässä
+on näitä oman paikkakunnan miehiä, joita pitäisi ajaa läpi. On
+Salenjus ja itse Pietikka — sehän on Pietikka niin hyvä kuin meidän
+pitäjäläinen, niin paljon kuin hän täällä on ollut ja täällä pannut
+kaikki edistyspyrinnöt pystyyn. Tuo paketti tuolla takana onkin
+Pietikan, hän on matkalla tuolla noin toisessa pitäjässä. Kova mies se
+oli Nahinen, kun karkoitti Kemppaisen näistä korvista... Ei se Kustaa
+sitä unohda... Valoa ja valistusta. Mitä pirun nauloja nämä ovat, en
+paremmin sano. Sellaista se on maailman imperialismi, sotia se tahtoo
+eikä mikään teollisuus sotia kestä, naulat paremmin kuin muutkaan...
+Sotilaat on työväkeä, nuo venäläiset, ja sentähden on välit pysytettävä
+hyvinä. Että yksimielisinä voitaisiin mennä maailman imperialismia ja
+taantumuksellista porvarien vastavallankumousta vastaan... Rouva Juuri
+kanssa on näillä listoilla, kyllä hänelläkin on kieli kannassaan...
+Kovastihan ne tahtoivat ehdokkaiksi minua ja Kemppaista, nimittäin
+Jannea, mutta ei me sentään. Kyllähän meitä aina puhujina tarvitaan.
+Rakkaus on kattilassa, mutta vihan täytyy palaa alla. Kemppaisesta
+tehdään yhdistyksen esimies, jos nyt Salenjus tulee kansanedustajaksi.
+Ja eiköhän se Salenjus tulle. Pietikka sanoi, että kun Kemppainen on
+ollut vankilassa, niin se voi jotakin vaikuttaa ulospäin, vaikkei se
+sisään päin mikään asia olisikaan. Se on Pietikka niin tarkka niistä
+ulkonaisista, niinkuin oikein onkin, kun köyhälistön asia nyt kerran
+on historian näyttämöllä... Ei taida vain olla tietoa Eino-Ilmarista
+paremmin kuin Somerin isännästä ja pojastakaan. Sinneköhän ne todella
+menivät Saksaan? Että kuinka yhtäkaikki voi olla tuntoa, kun se Saksan
+keisari juuri on tämän sodan alkanut. Mutta kyllä kai ne ovat jo
+saaneet passit toiseen maailmaan, tarkoitan Eino-Ilmaria ja Somerin
+isäntää ja poikaa. Niin se tämä Aliinakin sanoo, Tuunan Miljan sisko,
+että kyllä ne sentiensä menivät. Ja sellaista tiplomaattista elämäähän
+se kuului harjoittaneen koko koulu, mitä Eino-Ilmari kävi. Ja siellä
+oli jo Johanneksen markkinoilla eräs poika kehunut, että hänellä on
+jalassa yhden karkulaisen saappaat ja tarkoittanut Eino-Ilmaria. Ne
+olivat tietysti otettu jalasta, hyvät saappaat. Ei suinkaan kukaan
+tällaisena kalliina aikana rupea saappaita hautaan panemaan ruumiin
+mukana, niin se pannaan ihminen sellaisena kuin se syntyy... Se Somerin
+Olli kuului kuristaneen vanginvartijan — sillähän oli sellaiset kourat
+niinkuin moukarit... Milja menee nyt sitten myös yhteen Linteenin
+kanssa. Pyhinä miehinä pidetään talolla häät. Se on sen antanut
+Linteeni anteeksi, että Miljan lapsi on Antrein. Mitäs — isä kuin
+isä ja ihminen kuin ihminen. Ja eikähän tämä nykyaika ole vanhaa
+testamenttia. Naiset on nyt paremmin niinkuin yhteisiä ja yhteiskunta
+ottaa lapset. Ja se onkin mukavaa, niin äiditkin saa täytetyksi
+korkeammat elämänehdot... Se on kovin suuttunut Miinalle Kustaa.
+Taitaa ottaa Miinan koville. Perhana sentään, nyt taisi jokin mennä
+rikki. Onkos nämäkin teitä ja rumpuja. Se suuttuu Pietikka, jollei
+saa tavaraansa... Ei, ei taitanut mitään tulla. Mutta tässä rattailla
+näkyykin olevan ihan vanhantestamentin komento, että nainen vaikenee
+seurakunnassa... Tottahan annatte vielä anteeksi, jos käyn tuolla
+Jortikan asumuksessa viemässä noita lehtiä, ne ovat sellaisia pimeitä,
+Jortikan väet, ettei niille tule lehtiäkään. Niitä tuli Pietikan
+toimesta oikein hevoskuorma. En minä ole kauan.
+
+Riikka Tuuna oli painanut huulensa niin lujasti kokoon, että hänen
+täytyi reväistä ne eroon, kun hän yksin jäätyään hengitti. Eihän hän
+uskonut mitä hänen omaisistaan oli kerrottu, mutta kirveli kuitenkin.
+Kirveli ja inhotti. Kuinka korkea olikaan tämä Luojan maailma ja kuinka
+matalat ihmiset.
+
+Johanssonni viipyi. Jos tästä lähtisikin liikkeelle ja jättäisi koko
+tiplomaatin. Rupesivatkohan ne nyt tuolla Jortikan mökissä juomaan?
+Mistä tulee tämä selvä viinan haju?
+
+Riikka Tuunan silmät lepäsivät sanomalehtipinkalla rattaiden pohjalla
+ja ajatuksissaan hän tavaili:
+
+    Sorron yöstä nouskaa.
+
+Hirvittävä sota raatelee yhä maailman kansoja. Se on kapitalistisen
+kansainvälisen hirmuvallan tulos. Sen suojissa riistäjien ja
+suuranastajien saalis paisumistaan paisuu. Köyhälistön nylkeminen,
+kurjuus ja hätä kiristetään huippuunsa. Mutta samalla paisuu kaikkien
+maiden köyhälistön katkeruus, koston tarve, viha ja vastarinnan
+voima. Yhä valtavammat joukot järjestyvät kapitalistista hirmuvaltaa
+vastaan. Vanha pohja horjuu, vanhat jumalat ovat kaatuneet. Sorrettujen
+ääni vaatii oikeutta. Suomen suurriistäjien ahneus on yltynyt
+sietämättömäksi maanvaivaksi. Peto on näyttänyt karvansa. Vievätkö
+köyhälistöltä leivän suusta ja vaatteet päältä? Mutta köyhälistön on
+sortajat tuomittava...
+
+Riikka Tuuna nousi yhtäkkiä seisomaan rattaille.
+
+— Johanssonni, nyt minä lähden! huusi hän.
+
+Ja samassa läjähtivät paperikääröt tiepuoleen. Takaa hänen omilta
+rattailtaan olikin tullut viinanhaju. Siellä oli viinaksia. Hän nosti
+senkin kantamuksen maantielle ja läjäytti hevosta ohjasperillä.
+Pitkästä aikaa tuli hänen mieleensä jokin poikamaisen kevyt olo.
+Sellaista hän oli tuntenut lapsena kiivetessään puihin. Häntä nauratti.
+
+Johanssonni juoksi esiin metsästä, huusi ja hosui käsiään.
+
+— Kuulkaas nyt, huusi Riikka vastaan, — minähän olen porvari, riistäjä
+ja jumalankumartaja. On paljon pyydetty, että minun pitää kuljettaa
+teidän kirjallisuuttanne!
+
+Hän näki että Johanssonni seisoi ja pui nyrkkiä hänen perässään.
+
+— Kyllä Riikka tämän vielä katuu! huusi Johanssonni. — En olisi
+uskonut, kun Riikka on aina paremmin ollut sellainen inhimillinen.
+Saatanan porvarit, kyllä te vielä näette...
+
+Riikka Tuuna kääntyi taakseen.
+
+— Johanssonni... kuulkaas: parannukset eivät tule vihan ja koston
+tietä. Viha synnyttää vihaa ja kosto kostoa. Se tie ei koskaan vie
+perille...
+
+— Rakkaus on kattilassa, mutta viha palaa alla...
+
+— Rakkaus palaa pohjaan... Paha ei voi palvella hyvää...
+
+— Mene helvettiin! Kyllä sinä vielä kadut...
+
+Riikka ajoi yksinään eteenpäin, korvissaan muonarengin viime sanat.
+Hänen mielensä keveys oli jo kokonaan ohitse. Kaamea alakuloisuus
+laskeutui hänen ylleen. Tiekin kävi yhä yksinäisemmäksi. Mitä tästä
+kaikesta tulee?
+
+Kun hän illalla palasi kotiin, kuuli hän ensi kerran äänen, joka siitä
+puoleen kaikui kautta Kankaan pitäjän joka ilta ja pyhäpäivätkin
+umpeensa, äänen, joka sittemmin kävi varsin kohtalokkaaksi. Hän kuuli
+sanat: rasdvaa, ras — dvaa! tahdissa kuin ikinä jonkin komennussanan.
+Venättä olivat sanat ja kaiketi harjoittajatkin olivat venäläisiä. Ääni
+ei kuitenkaan kuulunut venäläisten harjoituskentältä, vaan niityltä
+hautausmaan takaa.
+
+Ras-dvaa! ras-dvaa!
+
+Kankaan kirkonkylä lepäsi yliluonnollisessa valaistuksessa. Aurinko
+laski lämpöisenä kuin kesällä ja sen rusotuksessa hehkuivat keltaiset
+metsät. Pitkin niittyä marssi omituinen joukko: parikymmentä työmiestä
+työvaatteissaan. Heidän käyntinsä oli raskas ja vaatteet riippuivat
+väsyneesti.
+
+Ras — dvaa! Ras — dvaa!
+
+Nehän olivat tuttuja jokikinen, samoja miehiä, jotka täällä olivat
+marssineet heinäntekoon ja viljankorjuuseen. Tämä oli tietysti
+kirkonkylän järjestyskaarti eli punakaarti, olihan hän kuullut, että
+sellainen piti perustettaman. Tässä se nyt oli. Ketä vastaan se
+menee? Venäläisiäkö? Mutta venäläinenhän sitä on johtamassa. Mitä
+epäjärjestystä se aikoo asettaa? Eihän täällä näy mitään epäjärjestystä.
+
+Ras — dvaa! Ras — dvaa!
+
+Jokin kaunis innostus nuo miehet kuitenkin oli koonnut, sillä he olivat
+työstään tulleet tänne ja marssivat nyt tuossa raskain, kömpelöin
+jaloin. Varmaan heidän sisimmässään kuitenkin oli tarve varustautua
+kaiken varalta suojelemaan kotia ja kotipaikkaa...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pian senjälkeen saapui vanha Miina kaupungista. Häntä totisesti ei
+olisi saattanut tuntea. Kaupungin rouvat olivat lahjoittaneet hänelle
+hienoja vaatteitaan — hattu vain puuttui, ja häntä olisi luullut
+joksikin virkamiehen rouvaksi. Kyllähän ne hattujaankin tarjosivat,
+kertoi Miina punastuen, mutta eihän hän nyt toki sellaisia... Nytkin
+jo vallan hävetti tulla kotipuoleen tällaisissa pukimissa. Hänellä oli
+uudet kalossit, hänellä oli sateenvarjo, hänellä oli ruokatavaraa. Ja
+sairaanhoitajattaret olivat lahjoittaneet hänelle sormuksen. Musta
+risti siinä oli kannassa, kyllä se oli hyvin kaunis. Mutta outo se oli
+kädessä, kun ei ikinä ollut sellaista omistanut eikä uskonut sellaista
+saavansakaan. Miina oli niin nuortunut, hän oli niin kiitollinen,
+iloinen ja keveä, ja kertomista hänellä riitti loppumattomiin. Hän
+istuikin penkillä Tuunan keittiössä ja kertoi jokaiselle, joka halusi
+kuulla.
+
+— Miina menee vielä naimisiin! sanoivat Tuunan palvelustytöt. — Kun
+soltut näkevät, niin koppaavat hevosen selkään.
+
+Miina nauroi. Ei nyt toki sellaisista sopinut puhua, mutta kyllä se
+elämä oli kuin silkkiä, kun oli terveytensä saanut. Sitä ei voinut
+kieltää. Jumalalle kiitos ja kunnia.
+
+Miinan piti näyttää kalossejaan sisar Hultalle. Niitä ei löytynyt
+mistään. Ovensuuhun hän oli ne jättänyt, alas, ulkoeteiseen. Koko talo
+haki. Aivan varmaan ne olivat joutuneet vaihdoksiin. Kuka täällä oli
+käynyt? Oma väki vain. Kalosseja ei löytynyt. Miina istuutui vakavana
+penkille.
+
+— No mihin panitte sateenvarjonne ja saalinne? kysyi Riikka. — Ei
+nykyään voi ulos jättää.
+
+— Ulos minä jätin, penkille tuohon, kun aioin heti lähteä eteenpäin.
+
+Mentiin katsomaan. Koko talo haki. No mutta Herra siunatkoon, mikä
+ihmisille oli tullut? Miina itkeä tihutti keittiön penkillä. Sormus oli
+toki vielä jäljellä. Mutta entä koppa ruokatavaroineen? Hän pelästyi jo
+kun tarttui sankaan: koppa oli keventynyt. Jestas siunatkoon: sokeri
+oli poissa! Jonka tohtorinna itse oli antanut. Hänenhän piti tarjota
+tuliaiskahvit kotona ja kutsua Kemppaisten veljeksetkin metsästä...
+Mikä ihmisille oli tullut?
+
+— Lähtekää te pian sydänmaahanne, nauroi pitkä Milja astuessaan itkevän
+pienen naisen ohitse, — muuten olette puti puhdas.
+
+Vanhus ei yöllä nukkunut yhtään silmällistä. Hänen sydämensä oli
+murheellinen, hän ei tuntenut maailmaa eikä ihmisiä. Niin kauan oli
+tauti pitänyt häntä heistä erossa. Hän oli vain nähnyt mökkinsä köyhät
+seinät ja tuntenut taudin lakkaamattomat kouristukset. Nyt oli hänellä
+kauniit vaatteet, sormus, terveys ja tavaraa — hän olisi voinut olla
+niin onnellinen, jolleivät ihmiset olisi näin muuttuneet. Jumalan,
+Jumalan he olivat hyljänneet. Varhain aamulla kyydittiin hänet Tuunan
+hevosella pois kirkonkylästä. Hän läksi mielellään. Sydänmaassa toki
+olivat kaikki ihmiset hyviä tuttuja.
+
+Marraskuun lakko meni Kankaan pitäjässä varsin hiljaisesti. Ei
+juuri muuta tuntunut kuin että oli yleinen vapaaviikko. Osuuskauppa
+oli suljettu ja järjestyskaarti marssi joka päivä, punainen lippu
+etunenässä, kylän päästä päähän. Siinä oli nyt toistasataa miestä,
+vanhempia, nuorempia, jopa pikkupoikiakin. Salenjus oli käynyt
+vaatimassa kauppias Huoposelta säästöpankin avaimia, mutta kauppias ei
+antanut. Pikkupojat, niinhyvin porvarilliset kuin järjestyneidenkin
+lapset, juoksivat innoissaan kulkueen perässä, joka marssi tanhuaa läpi
+kylän, laulaen:
+
+    ... on veljet keskenään.
+
+Pitkä Milja oli jo jättänyt paikkansa Tuunassa, mutta hänen tavaransa
+olivat vielä talossa ja Riikka oli luvannut, että hän täällä saisi
+pukeutua niihin »punaisiin häihinsä», jotka vietettäisiin talolla
+ja joihin oli kutsuttu toistasataa henkeä, sekä suomalaisia että
+venäläisiä. Myöskin Pietikka oli luvannut tulla.
+
+Oli lauantai-ilta ja talo loisti valkenevien vainioiden keskellä kuin
+lyhty, odottaen uudenaikaista ylkää ja morsianta. Ensi lumi lankesi
+maille. Silloin tultiin Riikalle huutamaan, että morsian on valmis.
+Suojellen viluisia käsiään esiliinan alla läksivät Riikka ja sisar
+Hulta juoksemaan pihan toiselle puolelle.
+
+Samassa pienessä huoneessa, missä Milja ollessaan navettatyttönä
+Tuunassa, oli viettänyt niin monen yön iloisten solttujen seurassa,
+oli hänet nyt puettu morsiameksi suomalaista miestä varten. Käryävän
+lampun valossa hääri kolme naista, vielä ojennellen kaikkinaisia
+tavaroita Aliinalle, joka hikipäässä puki niitä morsiamen ylle.
+Milja oli valkoisissa. Sukat ja kengätkin olivat valkoiset. Tuli jo
+kiire. Sulhanen saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä. Siinä viimeisiä
+valmistuksia tehtäessä kävi iloinen ja jännittynyt puheensorina.
+
+— Missä on minun nenäliinani?
+
+Pistithän sen juuri povellesi.
+
+— Pankaa vielä neula, etteivät kukkaset putoa. Helkkarissa, älkää
+pistäkö!
+
+Se tietää vain hyvää.
+
+— Aijai, ottakaa vähän auki liivejä, pingoittaa niin hitosti...
+
+— Niin, se on se pikkulintu, joka siellä pingoittaa... Mutta eihän
+hakasia voi auki jättää.
+
+— Onhan nauha, silkkinauha. Pannaan se päälle.
+
+— Sehän on punainen. Kyllä morsiamen pitää olla kokonaan valkoisissa.
+
+— Ja vielä tässä! Se on uljas nauha...
+
+— Ja sopii Miljalle erinomaisesti. Sehän peittää kaikki.
+
+— Alalaatikossa se on...
+
+— En minä panisi. Kyllä morsiamen pitää olla valkoisissa.
+
+— Pane pian nyt, kuulethan että tarvitaan... No noin vaan, solmuun
+taakse!
+
+— Kaunis tulee... Kaunis tulee!
+
+— Se on uljas nauha.
+
+— Ja sopii tällaisiin punaisiin häihin.
+
+— Ja Miljan mustaan tukkaan.
+
+Kun solmu oli köytetty ja morsian kääntyi, luki Riikka selvästi leveän
+punaisen silkkinauhan päistä:
+
+    »Viimeinen tervehdys...
+    Autuaat ovat puhtaat sydämestään...»
+
+Nauha oli värjätty, mutta paksut, painetut kirjaimet näkyivät selvästi.
+Se oli kankaan kunnan Parannan isännän haudalle laskeman seppeleen
+nauha.
+
+Porraskivellä narisi lumi. Tömistettiin jalkoja. Sulhanen astui sisään.
+
+Näissä punaisissa häissä sattui muuten pieni välikohtaus, josta
+myöhemmin oli kohtalokkaat seuraukset muutamille Kankaan pitäjän
+kansalaisille.
+
+Kansanedustajat Pietikka ja Salenjus veivät sivuhuoneeseen Kemppaisen
+ja Johanssonnin ja keskustelivat heidän kanssaan punakaartin tilasta ja
+muustakin pitäjässä. Pietikalla oli kädessään taskukirja ja hän teki
+siihen muistiinpanoja.
+
+— No miehet, sanoi hän, kynän pää hampaiden välissä, — kutka täältä nyt
+niinkuin ensinnä olisivat nypittävät, jos niinkuin tulisi puhdistus
+tarpeen? Toivotaan, etteivät porvarit pakota työväkeä epätoivon
+tekoihin. Mutta kaiken varalta: kutka ne nyt täällä olisivat, jotka
+siinä suuressa rytäkässä tulisivat kysymykseen?
+
+Johanssonni joutui ymmälle ilosta, että toveri Pietikka oli valinnut
+hänetkin neuvonantajaksi tällaisessa tärkeässä asiassa. Kemppainen oli
+puheenjohtaja, oli siis selvää, että häneltä kysyttiin. Mutta hän,
+Johanssonni oli vain jäsen — hän mahtoi siis jotenkuten muuten tehdä
+luotettavan ja edullisen vaikutuksen. Oli siis vihdoinkin hänenkin
+hetkensä tullut, kyllä olikin ollut kovaa hänen elämänsä. Kun oli se
+muijakin tullut otettua sellainen saamaton. Nyt saisivat nähdä pomot
+ja porvarit, että hänessäkin, Johanssonnissa oli tiplomaattia ja
+käskijää. Sekin Tuunan tytär, joka kiireimpänä akitatsuuniaikana teki
+hänelle sellaiset kepposet. Salenjus oli jo ehtinyt luetella Lennartti
+Mäkimatkan, joka piti Maahisten kartanoa, kirkkoherra Nahisen ja
+kauppias Huoposen.
+
+— Riikka Tuuna kumminkin on sellainen! huusi Johanssonni kiihtyneenä.
+
+— Pitää välttää naisia, sanoi Pietikka. — Ovatko Mäkimatkan väet
+luotettavia?
+
+— Kahdeksantuntinen meni Mäkimatkassa ensin läpi...
+
+— Jaahah, jaahah... Hyvä on.
+
+— Kelju mies on opettajakin! sanoi Johanssonni.
+
+— Jaahah, jaahah...
+
+— Mutta hiidessä: Sydänmaan Miina! huusi Kemppainen äkkiä.
+
+— Se nyt on niin vanha kääkkä, että oli tuo missä oli, huomautti
+Salenjus hymyillen.
+
+— Se ilmiantoi minun veljeni pappipirulle, kyllä se on toimitettava
+taivaaseen... hahhahhah...
+
+‒ Pitää katsoa, ettei harjoiteta persoonallista kostoa, huomautti
+Pietikka vakavasti. — Tämä punainen liike on pyhä asia eikä sitä saa
+vetää alas ryöstön ja murhan tasalle...
+
+Hetkeksi vaikenivat kaikki.
+
+— Vain vastavallankumoukselliset voimat on toimitettava pois tieltä,
+selitti Pietikka.
+
+‒ Ei, ei ryöstön eikä murhan tasalle, toisteli Johanssonni. — Mutta
+Tuunan Riikka kun paiskasi kaikki vaalijulistukset maantielle, alas
+rattailtaan. Niin kyllä se jo on vastavallankumouksellista toimintaa.
+Ja meidän lehteä hän oli kieltänyt tuomasta silmiensä eteen.
+
+— Ja kyllä vaan viinaa on tarvittu kaikissa vallankumouksissa, kuiskasi
+Kemppainen viisaana ja vakavana. — Mikään vallankumous ei käy laatuun
+ilman viinaa.
+
+— Pappi on yllyttänyt saarnatuolistakin, sanoi Salenjus, — eikä ole
+huolinut varoituksista eikä mistään. Kyllä häntä on varoitettu.
+
+— Papilla on niin paksut kellonvitjat, sanoi Kemppainen, — että
+sellaiset olisi korjattava yhteiskunnan talteen.
+
+— Pappilassa harjoittavat lapsetkin vastavallankumousta! huusi
+Johanssonni.
+
+— Ahoselta meni puotipalvelijakin Saksaan.
+
+— Jaahah, jaahah. Pannaan ylös. Ei siksi, että tätä luetteloa
+tarvittaisiin. Toivomme viimeiseen saakka, että herraskaiset tulevat
+järkiinsä. Varoitan vieläkin päästämästä asioita yksityisten koston ja
+ryöstön luisuvalle pinnalle. Ja tietenkin on sanomattakin selvää, että
+tämä asia pysyy meidän kesken.
+
+— Se on selvää kuin Kemppaisen muorin kahvi! nauroi Johanssonni ja
+tarjosi kunnioittavasti kumartaen savukkeet kansanedustajille.
+
+Salissa kajahtivat eläköön-huudot. Miehet, kaikki neljä, sekaantuivat
+kansan vilinään.
+
+Eräänä pimeänä iltana jälkeen joulun ilmestyi Tuunan keittiöön vanha
+mies, joka pyysi yösijaa. Riikka Tuuna pesi astioita pienen lampun
+valossa, öljy kun oli kovin vähissä. Tytöt tulivat lypsyltä, hameet
+korkealla ja jäätyneinä kahisten. Kissa sai maitoa teevadille pöydän
+alle ja latki sitä hiljaa.
+
+— Sopii vaan mennä pirtin puolelle, kehoitti Riikka vierasta.
+
+— Jos voisi saada jotakin syötävän puolta, sanoi mies ääni vavisten.
+
+— Sitä ei nyt paljon ole kenelläkään. Syökää jos tahdotte tuossa
+tyttöjen mukana. Totta kai vieraalla on paperinsa kunnossa, ettei tule
+ikävyyksiä taloon.
+
+— Kunnossa pitäisi oleman.
+
+Tytöt istuivat toisiaan vastapäätä, toinen ikkunan alla, toinen
+irtopenkillä, ja jyrsivät suurista reikäleivänpalasista. Ukko kastoi
+leipäpalaansa samaan suolakuppiin kuin hekin. Kukaan ei puhunut. Kello
+tikutti. Kissa makasi uuninkyljessä. Riikka päästi sisään koiran ja
+katosi.
+
+Mutta koirapa karkasi ukkoa kohden ja alkoi iloisesti vinkua ja nuolla
+hänen käsiään.
+
+— Onpa täällä ystävällinen koira, yritti vanhus pelästyneenä. — On
+kai penikka. Soh, soh... Eipä taida olla hyvä vahti, kun noin suostuu
+vieraaseen.
+
+Tytöt katsoivat häneen pitkään ja sanoivat, että se on penikka ja nuo
+venäläiset sen ovat opettaneet sellaiseksi, että se on joka miehen
+ystävä. Vieras sanoi nopeasti hyvää yötä ja tytöt kuulivat hänen
+askeltensa kopisevan alas portaita.
+
+Mitä? Tuliko hän takaisin?
+
+Riikka Tuuna istui Eino-Ilmarin kiikkutuolissa silmät ummessa, kun hän
+salista kuuli askeleita.
+
+— Kuka siellä on?
+
+— Riikka... hsss! Minä se olen. Etkö tunne. Ole Jumalan tähden hiljaa.
+
+— Kuka minä?
+
+— Etkö nyt tunne? Eino-Ilmari minä olen. Lähdetään pian pakoon. Osaatko
+tyynenä mennä keittiöön ja lähettää tytöt nukkumaan... No mutta Riikka,
+hyvä ihminen...
+
+Riikka oli vaipunut pikku-veljensä rintaa vasten. Hän nieli siinä
+jonkinlaista kuivaa naurua, koetellen käsillään pojan olkapäitä,
+käsivarsia, niskaa, kasvoja.
+
+Niin, niin, minä se olen. Mutta minä olen julman vaarallinen. Jos
+ne koirat saavat tietää, että minä olen täällä, niin minä riipun
+hirressä ja sinä myös. Mene nyt siis keittiöön ja koeta lähettää tytöt
+nukkumaan. Tai lähetä heidät kysymään vieraan papereja... Tai vielä
+parempi: mene itse ja kun et löydä ukkoa tuvasta, niin ihmettele ja
+lausu arvelu, että hän kai on mennyt muualle. Katso, koira, se pakana,
+se teki minulle aika tepposet, sillä se tunsi minut. Mutta sisko — nyt
+sinun täytyy olla terästä niinkuin ennenkin olet ollut.
+
+— Minä en voi valehdella, yritti Riikka tuskissaan.
+
+— Mitä sinä puhut? Valehdella? Tahdotko minut hirteen? Onko nyt kysymys
+valehtelemisesta. Sinä olet paha ja tyhmä.
+
+— Olin mikä olin. Mutta puhutaan jostakin tärkeämmästä. Oletko todella
+täällä? Kuinka olet tullut? Missä olet ollut.
+
+Eino-Ilmari tuli surulliseksi.
+
+— Minulla siis ei ole turvaa sinun luonasi. Jos minua tullaan etsimään
+täältä, niin sinä heti sanot, että olen täällä.
+
+— Älä minua kiduta, poika, tiedäthän, että minun täytyy riippua kiinni
+totuudessa. Kuka sinua täältä etsisi.
+
+— Ne tietävät asiat paremmin kuin yksikään meistä. Niillä on urkkijat
+joka paikassa. On hyvin mahdollista ... jopa luultavaa, että ne nytkin
+tietävät erään ukon tallustelleen kylään ja tulevat tarkastamaan, minne
+hän on joutunut. Tytöt kertovat, että koira tunsi minut. Silloin minä
+olen kiinni.
+
+— Oi, Eino-Ilmari, että tulitkaan. Miten minä voin sinua suojella? En
+valehtele, tiedät sen. Mitä minulle sitten jää, jos luovun totuudesta?
+
+— Minun kai ei olisi pitänyt tulla tänne. Mutta pelkäsin sinun
+menehtyvän epävarmuuteen. Me elämme kyllä kaikki, Toivo, Arvo, Olli...
+Onko varma, että kaikki täällä nukkuvat? Eihän täällä ole ketään?
+Toivo ja Arvo menivät väärillä passeilla rajan yli. Minä karkasin
+yöllä poliisivankilasta, josta minut piti lähetettämän Venäjälle.
+Eräs herra antoi minulle palttoonsa ja lakkinsa sekä silmälasinsa
+ja niiden turvissa pääsin läpi kaupungin. Olin sairashuoneella
+viikon. Sieltä sain lääkärintodistuksen, että minun täytyy lähteä
+Jämtlantiin parantamaan keuhkojani... Jonkun Armas Laakson passilla
+lähdin Jämtlantiin. Minua ei kukaan epäillyt, kävelin rinta
+sisäänpainuneena... No, mitä nyt? Riikka, et ole yhtään iloissasi
+tulostani.
+
+— Tällaisten valheiden turvissa sinä olet säilynyt.
+
+— Totuus olisi syössyt minut suoraan surman suuhun ymmärrät toki sen.
+Minä olen oppinut ovelaksi, oi, et aavista miten ovelaksi! Ja sinäkin
+vielä opit.
+
+— En ikinä! En tahdo!
+
+— Odota sinä vaan, kun hätä tulee.
+
+— Teidän sananne olkoon jaa-jaa ja ei-ei.
+
+— Olkaat viekkaat kuin käärmeet ja lempeät kuin kyyhkyset... Olli meni
+suksilla yli jään... Hän tappoi ainakin kolme santarmia. Kyllä he hänen
+nyrkkinsä muistavat. Yhdenkin kauhean inhottavan urkkijan hän löi
+tainnoksiin ja viskasi avantoon. Niin, niin, sillä muuten he olisivat
+tappaneet hänet. Se se juuri on sodassa: jollen minä tapa sinua, niin
+sinä tapat minut.
+
+— Voi sielu-raukat, sielu-raukat!
+
+— Älä sinä voihki, neuvokkuus on hyvä asia ja viekkaus on sodan
+parhaita apukeinoja. Ole terästä, sisko, niinkuin olet aina ollut.
+Äläkä sitä totuuttasi tuuppaa joka paikkaan, mihin se ei sovi. Suoraan
+sanoen: sinun saivarteleva totuutesi pitää sulkea sodan ajaksi johonkin
+alttarikaappiin ja ottaa sitten taas esiin...
+
+— Poika... en tunne sinua, mikä sinulle on tullut?
+
+— Olen kokenut totta ja satua, olen seikkaillut, elämäni on ollut
+täynnä vaaraa ja voittoa. Kaikki on ollut kuin satua ja runoa, miten
+vain tahdot... Tyttö, herää ja ymmärrä minua. Ymmärrä mikä on edessäsi,
+meidän suomalaisten edessä: sota.
+
+Riikka vaikeni pettyneenä ja alakuloisena. Vihdoin hän kysyi Toivoa
+ja Ollia. Eino-Ilmari päästi tulemaan nopean sanojen pärskeen, joka
+vaikutti kuin sadekuuro.
+
+— Hyvin he voivat. En ole nähnyt heitä, mutta he ovat vimmatusti
+harjoitelleet Lockstädter-Lagerilla ja odottavat nyt Libaussa
+Suomen vapautuksen hetkiä. Siellä se on Ollikin jääkärien joukossa.
+Poika pahus valehteli olevansa kahdeksantoista vuoden vanha. Ne
+nielivät valheen kuin hyvänkin herkun ja Olli hoitaa nyt tietääkseni
+konekivääriä... Siellä on paljon meikäläisiä, toista tuhatta
+kumminkin. Minä, minä olen hoitanut komerssia rajalla. On siinä ollut
+työtä siinäkin. Ja nyt on muutamia jääkärejä jo tullut kotimaahan
+harjoittamaan suojeluskuntia. Pohjanmaalla ne jo ovat... suurilla
+jäillä harjoitellaan joulunpyhinä että kaikaa. Tiedätkös, minä osaan
+sellaisen laulunkin, että tulee hulluksi ilosta, kun sen kuulee. Tule
+tänne, niin veisaan korvaasi. Mutta sinä et saa unissasikaan toistaa
+tätä, muista se. Kun minä nyt osaisin sen sinulle niin kuiskata, että
+ymmärtäisit. Minua itkettää aina, kun sen kuulen. No, korvasi tänne
+nyt, tyttö... Oletko oikein harras niinkuin olet kirkossa, oletko
+valmis? Kuule siis:
+
+    Syvä iskumme on, viha voittamaton,
+    meill' armoa ei, kotimaata.
+    Koko onnemme kalpamme kärjessä on,
+    ei rintamme heltyä saata.
+    Sotahuutomme hurmaten maalle soi,
+    mi katkovi kahleitansa.
+    Ei ennen uhmamme uupua voi,
+    kun vapaa on Suomen kansa.
+
+— Jumala! pääsi Riikalta ja hän pusersi tuskissaan pikkuveljen
+käsivarsia. — Vihaa ja kostoa... en ymmärrä...
+
+— Et saa olla penseä, tyttö. Se on vapaan Suomen sotalaulu, etkö
+nyt kuule. Jääkärit ovat sen tehneet Libaussa... Minä voisin lentää
+Jumalaa kaulaan, kun sen kuulen. Katso, jääkärit ovat Jumalan lahja,
+ne ovat ne, jotka ovat uskaltaneet uskoa Suomen vapauteen, ne ovat ne,
+jotka ovat tunteneet kevään rinnassaan ennenkuin kukaan muu... Minun
+täytyy nähtävästi puhua sinulle aivan niinkuin olen puhunut käydessäni
+selittelemässä kansalle. Ei siksi, että se paljon tarvitsi. Siellä
+Pohjanmaalla ollaan valveilla. Mutta on kuitenkin täytynyt järjestellä.
+Olen käynyt puhumassa. Ja nyt puhun sinulle, sillä sinun täytyy herätä
+ja järjestää asiat täällä. Katso, sota on ovella... Älä keskeytä
+minua, minulla on niin lyhyt aika. Sinun täytyy ensinnäkin ymmärtää
+jääkäriliike. Se on jotakin hyvin ihmeellistä. Olen puhuessa verrannut
+jääkäreitä pajuihin... niin, niin pajuihin. Tiedät miten aina olen
+pitänyt pajuista. Ja nyt tiedän miksi: siksi että ne tuntevat kevään
+ennenkuin mikään muu luonnossa. Jollen kuole vapaussodassa, niin ehkä
+vielä runoilen, siltä minusta tuntuu. Mutta kuulehan: et suinkaan
+sinä voisi antaa minulle vähän ruokaa. Kauhean kovaa leipää sinä
+tarjoat meidän väille... Niin, katso, paju kasvaa vesiojain varsilla
+ja ennenkuin yksikään toinen kasvi meillä aavistaa kevään lähestyvän,
+kuulee paju veden solinan syvällä maan povessa. Kevät tulee! Ja ennen
+pitkää ovat hopeiset kukat ilmestyneet metsään. Muistatko Ummen saarta,
+siellä ne aina ensinnä puhkeavat... Sinä saat uskoa, että kun jääkärit
+tulevat kotiin, niin kaikki nuoret seuraavat heitä. Pohjanmaalla se
+alkaa, samana päivänä riisutaan venäläisiltä aseet. Mutta ole hiljaa,
+hiljaa... Meillä ei ole aseita, siinä se on. Muuten olisikin leikkiä,
+mutta käy nyt paljain käsin aseistettuja joukkoja vastaan. Ruotsi
+mokoma ei antanut. Mutta Saksa antaa. Hindenburgi ja Ville ovat
+meille suosiolliset — ajattelevat kai, että antaa lapsen yrittää. Ja
+ovathan ne nähneet Saksassa, että jääkäreissä on sisua. Hitosti minun
+on nälkä, olin riistämäisilläni kissalta kupin, kun sinä sitä äsken
+keittiössä syötit... Etkä ensinkään armahtanut ukko raukkaa, joka
+sinuun turvautui. En olisi uskonut, että sinä, jumalinen ihminen,
+olisit niin kova. No, kuules nyt, ala sinä nyt kutoa ja kehrätä ja
+neuloa valkokaartille. Ja mobilisoi kaikki luotettavat voimat. Mutta
+viisaasti ja taitavasti... Tuo nyt ruokaa, rakas lapsi. Ja sitten
+lähtee ukko Viljami Toivola taasen liikkeelle. Katso, minä olen
+lasinpuhaltaja Viljami Toivola ja lähden työasioille Riihimäelle. Mitä
+minä antaisinkaan, kun pääsisin saunaan.
+
+— Sota, kuiskasi Riikka raskaasti, — pitääkö nyt ryhtyä siihen? Eikö
+nyt ole muuta keinoa...? Sotahan on meille toivoton.
+
+‒ Ei ole! Und setzet ihr nicht das Leben ein... Mutta tuo jo ruokaa! Ja
+sitten takaisin taipaleelle.
+
+Yö kului. Ennenkuin päivänsalo alkoi tuntua, täytyi Riikka Tuunan
+päästää pikkuveli ulos pimeyteen. Ei niin paljon valoa hän ollut
+uskaltanut sytyttää, että hän olisi nähnyt hänen kasvonsa. Ei portille
+hän saanut häntä saattaa. Ei mitään varmuutta hänelle jäänyt, pääsisikö
+edes läpi kylän. Mutta jokin häikäisevä valo tunki nyt vähitellen hänen
+sieluunsa ja hänen korvissaan alkoi soida se runo, jonka Eino-Ilmari
+oli lausunut ja joka hänestä ensi hetkessä oli tuntunut vihan ja koston
+julistukselta. Se oli sodanjulistus valhetta vastaan, sodanjulistus
+kansallista häpeää vastaan Suomenmaassa. Se oli Jumalan oma ääni, hänen
+kevätlähettiensä huuto kiusatulle kansalle. Se oli vapautuksen viesti
+syntiin vangituille sieluille.
+
+Arvohan oli luvannut lähteä noutamaan kevättä! Hän tuo kevään!
+
+Muutamana silmänräpäyksenä tuntui tämä kaikki ei ainoastaan
+uskottavalta, vaan luonnolliselta ja selvältä. Mutta jota enemmän vanha
+elämä paljastui talvipäivän harmaassa sarastuksessa, sitä kauemma
+häipyi öinen satu. Riikka Tuuna ajatteli kuulemiansa vuoteellaan,
+tarkaten sydämensä lyöntejä ja tuttua arkista liikettä kaivolla,
+portaissa ja pihamaalla. Mutta kun hän sitten, yllään saappaat ja
+vanha toppatakki kulki lumiröykkiöiden keskellä navetan ja keittiön
+välillä, oli hän varma, että oli nähnyt hullua, vaarallista unta, joka
+rangaistaan tyrmällä ja kuolemalla. Sielujen vankeus ei ole loppunut.
+
+Oli kuitenkin yksi sävel, joka äännähti eikä ottanut vaietakseen. Runo,
+jonka Eino-Ilmari oli lausunut, ei ollut unta. Jääkärien runo oli totta.
+
+Hän muisti, että jonkin sadun joutsen oli lapselle ilmoittanut
+unessa tärkeitä asioita. Mutta jotta lapsi herättyään uskoisi unen
+ilmoitukseen, pudotti lintu pois lentäessään valkean höyhenen ja jätti
+sen lapsen rinnalle.
+
+Riikka Tuimallekin oli jäänyt valkea höyhen, runo josta ei hän
+muistanut muuta kuin
+
+    ... kun vapaa on Suomen kansa.
+
+
+
+
+KURJET
+
+
+Kuka olisi uskonut, että viikossa kaikki niin voi muuttua? Kuka
+olisi uskonut, että seitsemää päivää myöhemmin Kankaan kirkonkylässä
+varustauduttiin lähtemään sotaan? Samat miehet, jotka viikko sitten
+vielä rauhallisina olivat nukkuneet talojen pirteissä seinäkaappiensa
+alla, kiersivät nyt asekuormia ja tyhjinä odottavia ajopelejä
+työväentalon edustalla, valmiina heittäytymään istuimille ja lähtemään
+sodan seikkailuihin. Siinä olivat Mäkimatkan rengit Janne ja Jere,
+itselliset Linteeni, Aaltonen ja Halme, Rajalan vanhimmat pojat sekä
+lisäksi kymmenkunta muuta nuorta miestä. Johanssonnin Karoliina etsi
+vielä viime hetkessä neulaa-lankaa kiinnittääkseen nauhan veljensä
+Linteenin hihan ympärille ja Rajalan muori tyrkytti poikiensa
+povitaskuun kahvipulloa, jonka hän oli tuonut heille evääksi.
+
+— Juotte jäällä, pyyteli hän, — panin ensin paperiin ja sitten neljä
+sukkaa päälle. Se on kuumaa vielä, vaikka juotte Ummen saaren tuolla
+puolella. Otatte sitten sukkaparin kukin taskuunne. Ihka uusia sukkia,
+itse olen kehrännyt langat ja kutonut. Kahvi on varmasti kuumaa vielä
+Ummen saaren tuolla puolen.
+
+Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut häntä. Hänen tyttärenpoikansa Eemeli ja
+Iivari latoivat muun sakin joukossa selkäreppujaan kuormaan ja jäivät
+sitten sytyttämään savukkeitaan muonareen ympärille, missä Mirja,
+Niinimäen topakka palvelustyttö istui leipäsäkkien päällä, ohjakset
+käsissä, valmiina minä hetkenä tahansa käskemään hevostaan liikkeelle.
+Se oli Tuunan vanha Virma, sama joka aikoinaan oli saattanut asemalle
+Somerin isännän ja Arvo Mäkimatkan. Se ei ollut edellimmäisenä
+joukossa, se oli aivan loppupäässä ja oli Kemppainen kironnut, kun
+Tuunasta oli pantu tällainen koni. Mäkimatkasta oli toki annettu
+säädyllinen hevonen. Se olikin jonossa ensimmäisenä. Eikä Somerin
+ja Paanasenkaan hevosissa ollut mitään moitittavaa. Tämä hevosasia
+oli huomioon otettava seikka sen tähden, että se todisti eri talojen
+suhdetta punaiseen liikkeeseen eli kansan vallankumoukseen.
+
+Aaltonen ja Halme tulivat portaille pistimet pystyssä. Heillä oli uudet
+sarkavaatteet ja hyvät saappaat. Punaiset nauhat lakkien ympärillä
+ja käsivarsissa hohtivat komeasti. Hiiron Manta, joka nyt niinkuin
+marraskuussakin, oli otettu emännöitsijäksi talolle, hyppäsi heidän
+perässään ja kysyi kuka oli unohtanut tumppunsa. Aaltosen ne olivat.
+Hän pyöräytti Mantaa vyötäisistä ja Manta kurkottautui innoissaan
+varpailleen ja kosketti terävää pistimen päätä pojan selässä.
+
+— Kumpiko se nyt on se japanilainen? kysyi hän tärkeän näköisenä.
+
+— Minulla se on japanilainen, sanoi Halme.
+
+— Jaa niin, sanoi Manta, — tämä puukonmuotoinen. En opi erottamaan
+vaikka ihme olisi.
+
+— Opi helvetissä sellainen asia, kun olet sellaisella paikalla, sanoi
+Aaltonen, vetäen kintaita käsiinsä. — Tämä minun nelisärmäiseni on
+venäläinen, pane se mieleesi.
+
+— No, katso nyt, opetti Halme, — tässä on lappeessa tällainen uurros,
+siitä pääsee veri hyvästi. Tämä on japanilainen...
+
+— Nelisärmäinen on venäläinen ja se on japanilainen, josta veri pääsee
+hyvästi, hoki Manta kuin läksyä.
+
+— Lahtarien veri, sanoi Aaltonen tyynesti, ikäänkuin olisi ollut puhe
+pikkuvasikasta, joka oli otettava hengiltä.
+
+— Ettekös te nyt tosiaan huoli tätä kahvia, kuului Rajalan muorin ääni,
+— kun minä sieltä asti lähdin sitä tuomaan.
+
+— Meillä on matkalla kahviasemia useampiakin, huudettiin joukosta. —
+Nyt on kansalla valta!
+
+— Niin, naurettiin, — juokaa te muori, itse kahvinne. Kyllä
+vallankumous ruokkii väkensä. Antaa tyttöjen keittää ja hypätä, onhan
+Tuunajärven rannalla taloja ja taloissa tyttöjä.
+
+— Kyllä minä niin mielelläni olisin tämän antanut vaikeroi muori
+kaikista kielloista huolimatta. — Kun ne jäivät äidistään niin pieniksi
+nuo pojat ja minä olen ne hoitanut... Tuon Iivarin ja Eemelin. Ja
+sitten isä on niin tätä lähtöä vastaan. Ja minäkin olen heille sanonut,
+että...
+
+— Olkaa hiljaa nyt, huusi Johanssonnin Karoliina. — Antakaa sukat
+pojille ja pistäkää kahvi poskeenne. Hyvää se vanhalle tekee.
+
+Muori ei kuitenkaan vaiennut.
+
+— Minä olen heille sanonut, että joka miekkaan tarttuu, se miekkaan
+hukkuu...
+
+Muonakuorman ympärillä rämähti nauru. Mäkimatkan renki-Aatu oli
+ottanut taskustaan viinapullon ja tarjosi naukkua Mirjalle. Hetken
+tyttö arasteli. Hyi, ei hän ollut milloinkaan ottanut! Koska nyt
+kuitenkin oli sotaan lähdössä, niin kai sitä piti karaista luontoaan.
+Tuskin oli kuitenkaan tulinen juoma mennyt alas hänen kurkustaan,
+kun hän jo päästi niin hirveän irvistyksen, että kasvot olivat kuin
+vastasyntyneellä lapsella ja sihinä kävi kuin kissan sylkiessä. Miehet
+nauroivat.
+
+— Pakana, sitä tyttöä!
+
+— Eivät saa järjestyneitten heilat olla niin hempeitä.
+
+— Taitaakin istua porvari hänen nahoissaan.
+
+— Olkaa te... Pitäähän yhden pysyä raittiina, kun te kaikki keikahdatte
+hankeen.
+
+— Hiidessä, eikö jo lähdetä? huudettiin jostakin ärtyneesti. — Mitä
+siellä sisällä kuhnaillaan. On tarkka käsky olla asemalla ennen
+aamujunan lähtöä.
+
+— No, Mikko, otatko sinä?
+
+Pullo oli tullut nuoren Mikko Salenjuksen kohdalle eikä poika ensi
+silmänräpäyksessä tietänyt miten suhtautua tarjoukseen. Jos koskaan,
+niin piti hänen tällä hetkellä olla mies, mutta äidin kiellot kaikuivat
+vielä hänen korvissaan. Isäkin tuli samassa sisältä ja asettui äidin
+puolelle huomauttamalla, ettei pojalle tarvinnut tarjota: hän oli
+vielä tottumaton. Myöskin Mirja keikautti itsensä toiselta syrjältä
+leipäsäkkiä toiselle ja, taputtaen poikaa puhdasihoiselle poskelle,
+sanoi:
+
+‒ Lapsihan se on vielä.
+
+Silloin tarttui Mikkoon kuuma vimma, hän ravisti tytön käden luotaan
+ikäänkuin se olisi ollut syöpäläinen ja otti askeleen sitä suuntaa
+kohti, minne pullo oli hävinnyt. Hän ojensi vapisevat kätensä ja
+sai kiinni pullosta. Hänen koko miehuutensa oli vaarassa ja saattoi
+pelastua vain tällä tavalla.
+
+— Kas, kas, se poika on jo valmis sotamies!
+
+‒ Ehket käännykään Mantan kanssa takaisin, vaan lähdet rintamalle?
+
+Outo huuma oli karannut läpi pojan jäsenten. Hetkisen piti hän silmiään
+kiinni. Mirjan käsi oli jo taasen hänen leukapielissään eikä hän sitä
+estellyt.
+
+— Ei, en minä Mikkoa päästä, puheli tyttö. — Eikö niin: me saatetaan
+pojat asemalle ja tuodaan sitten hevoset kotiin. Oikein totta: ei
+kukaan yksinään tätä roikkaa kotiin tuo, nehän ovat nuoria hevosia nuo,
+mitkä on lähetetty Mäkimatkasta ja Somerilta. Me mennään sitten yhdessä
+rintamalle Mikon kanssa. Vai ettekö te luule minun osaavan vetää
+housuja jalkaani.
+
+Naurajat olivat tytön puolella.
+
+Nuori Mikko selvisi hiukan ja katsahti isäänsä. Mutta isä oli selinpäin
+ja puheli ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
+
+— Pääsen minä yksinänikin! huusi poika tulikuumana ja paiskasi Mirjan
+käden olkapäiltään, — en minä ämmiä tarvitse seurakseni!
+
+Hän sai nyt vuorostaan naurajat puolelleen ja yltyi jatkamaan.
+
+— Ja siksi toiseksi: jään jo tälle matkalle, jos katson sopivaksi.
+Jollette saa hevosia kotiin, niin antaa laukata pitkin Tuunajärveä,
+onhan siinä tilaa. Mitä porvarien hevosten on väliä!
+
+Taas naurettiin. Kaikki eivät kuitenkaan olleet tässä ryhmässä. Monet
+pojat kävelivät aivan yksikseen ja polttivat. Venäläisiä tuli paikalle.
+Johan Kits oli heidän joukossaan. Hän kysyi Salenjukselta mitä
+odotettiin ja sai kuulla, että Kemppainen ja Johanssonni olivat menneet
+noutamaan säästöpankista rahaa. Kauppamies ei ollut toissapäivänä
+luovuttanut avaimia ja eilen hän oli ollut matkalla. Oli mahdollista,
+että oli täytynyt ryhtyä murtamaan lukkoja. Niin, myöhästymisen
+vaara jo oli kuormat eivät olleet keveät. Että uskalsikin Huoponen
+vastustella.
+
+— Minne ne meidän pojat menivät? toisteli Rajalan muori, pidellen
+kahvipulloa olkaansa vasten kuin lasta. — Ei tule hyvää, ei tule hyvää.
+Olisivat ottaneet edes tämän pullon. Kahvi pysyy lämpimänä tällä
+tavalla kun panee paperia ensin. Sen keinon opetti ruustinnavainaja,
+Relanterin rouva.
+
+— Mitä siinä hoette ja valitatte, huusi vuorostaan Manta portailta. —
+Sanokaa pojille hyvästi ja lähtekää kotiin. Ei tämä lähtö sen kummempi
+ole kuin markkinareissu. Minä totuin tähän kaikkeen jo marraskuussa
+niin että ei se minusta ole yhtään mitään. Mikäs tässä eteen tuli:
+kun porvarit tahtoivat lujaa järjestysvaltaa työkansaa vastaan ja
+perustivat verikaartejansa, niin ei suinkaan siinä työkansa voi antaa
+itseään teurastaa niinkuin lampaita. Katsokaas, muori, se oli pakko.
+Ei suinkaan työkansa tätä huviksensa tee. Ja sinäkin, Helmisen Jenny,
+saisit lakata itkemästä. Kurssinhan sinä heikoilta päiltä viet,
+kun noin itket. Kas, meidän pojilla on aate, eivät ne kaadu. Mutta
+lahtareita kaatuu kuin heinää. Kas, eivät ne osaa, kun ei heillä ole
+aatetta, vaan käsi vapisee. Minä totuin tähän jo marraskuussa niin että
+tämä on jo niin mukavaa ja tuttua. Aijai, silloin parhaimpana aikana
+pantiin pataan kokonainen hieho ja perunoitakin vain tynnyrittäin.
+Ja kai tästä vielä nytkin tulee sama, jahka oikein päästään alkuun.
+Jenny sinä... älä hiidessä, ei sinunkaan solttusi kaadu, hän on samoja
+tovereita ja tunnustaa kansan vallankumouksen.
+
+Muori oli tullut portaiden eteen ja tähtäsi katseellaan tyttöön,
+joka punaisessa villaröijyssään liikuskeli portailla, vilun takia
+tömistellen jalkojaan permantoon.
+
+— Siellä sisälläkö ne ovat... Eemeli ja Iivari? kysyi muori ja nousi jo
+portaita.
+
+— Älkää te tänne, torjui Manta, — kyllä minä käsken pojat.
+
+Mutta muori tunki hänen kintereillään läpi eteisen ja juhlasalin, jotka
+olivat täynnä vaateläjiä, punaista kangasta, kirjapinkkoja, tyhjiä ja
+täysiä pulloja, pahnoja, tilapäisiä vuodesijoja ja kiireisen syönnin
+jälkeen jätettyjä astioita, kirjastohuoneeseen. Siellä seisoivat
+todella pojat, seisoivat kahden ikkunan ääressä ja tupakoivat. He eivät
+tulleet iloisiksi. Näytti siltä kuin he olisivat aikoneet lähteä muoria
+pakoon. Ymmärsihän sen, niin hienoja kuin he nyt olivat. Minnekäpä
+he kuitenkaan olisivat päässeet, olihan muori heidät jo nähnyt. Hän
+lähestyi heitä nöyrästi ja hiljaa. Uusissa puvuissaan, nauhoissaan ja
+pistimissään saattoi heitä tuskin tuntea samoiksi, joita lapsina oli
+puettanut ja kylvettänyt.
+
+— Ehkä minä sitten vain jätän teidät Herran haltuun, sanoi hän.
+
+Hän ei enää puhunut pullosta. Ei hän myöskään itkenyt. Hän ei oikein
+tuntenut poikia. He ojensivat hänelle kätensä ja lähettivät terveisiä
+kotiin. Hän puolestaan toisti »Herran haltuun» ja kääntyi lähtemään.
+Mikä paikka tämä olikaan, jossa oli tällaiset määrät papereja.
+Nukkuiko noilla pahnoilla ihmisiä? Salenjusko se istui pöydän takana
+kirjoittamassa? Mitä hän kirjoitti? Mitä varten Ahvenainen läjäytteli
+papereihin sinettejä? Paperiin jäi pyöreä sininen merkki ja jokin
+kirjoitus. Pidellen toisella kädellään kiinni pöydistä ja toisella
+painaen kahvipulloa rintaansa vasten, muori pääsi läpi huoneiden
+portaille ja alkoi astua niitä alas. Hän oli niin pökerryksissä, että
+hän luuli venäläisen sotamiehen aikovan ryöstää pullon, jota hän
+kantoi, vaikka ystävällinen solttu päinvastoin oli aikonut auttaa häntä
+portaista.
+
+— Tämä on sama, joka varasti Marjelinin lesken lampaan, sanoi muori
+peittelemättömän kylmäkiskoisesti niinkuin lapsi. — Tunnen minä hänet.
+Hän sen vei, eikä ollut pimeäkään. Näytän vaikkapa paikankin metsässä,
+missä hän sen tappoi. Siellä odotti kaksi muuta ryssää.
+
+Sotamies ei ymmärtänyt muorin ilmiantoa ja hymyili ystävällisesti.
+Manta puolestaan naurahti, että kuka nyt enää ajattelee Marjelinin
+lesken lampaita. Marjelinin leski saa karjaa miten paljon tahtoo. Nyt
+voi ottaa navetasta, mistä vain. Mikä talo siinä nyt olisi likimpänä?
+
+— Minä en enää koskaan näe poikia, höpisi muori, hävitessään
+ihmisjoukkoon, joka oli yhtäkkiä melkoisesti suurentunut ja jossa
+jotkut itkivät, jotkut nauroivat ja useimmat seisoivat äänettömässä
+ihmetyksessä.
+
+Salenjus astui nyt vähitellen portaille ja silmäsi tielle. Sitten hän
+hyppäsi alas portaita ja asettui ensimmäiseen niistä reistä, jotka
+odottivat talon edustalla.
+
+— Täytyy tästä mennä katsomaan, mitä pirua he näin viipyvät.
+
+Hän katui, että oli päästänyt Kemppaisen säästöpankkiin. Hän, suoraan
+sanoen, epäili, että Kemppainen voi ottaa rahoja itselleen. Johanssonni
+kyllä oli rehellinen mies, mutta niin typerä, että Kemppainen hetkeksi
+saattoi lähettää hänet pois ja sillaikaa mättää saappaanvartensa
+setelejä täyteen. Olisi pitänyt itse lähteä ottamaan rahoja. Kemppaisen
+teki kuitenkin sinne niin mieli ja saattoi olla yhdeltä kannalta
+katsoen parempi, ettei mennyt pankkiin, siltä kannalta nimittäin,
+että tämä vallankumous ehkä ei onnistuisikaan ja että vielä pitäisi
+joutua vastaamaan teoistaan porvari-perkeleille. Ei siksi, että mitään
+vaaraa oli. Olivathan punaiset joka paikassa lyöneet lahtarit ja kelpo
+puhdistus oli täälläkin joka tapauksessa toimitettava ennenkuin uudesta
+yhteiskunnasta saattoi mitään tulla.
+
+Rakkaus on kattilassa, mutta vihan täytyy palaa alla! Muuten ei tule
+valmista.
+
+Tällaista se nyt on tämä työväen vallankumous! Tässä hän, Salenjus,
+Mäkimatkan entinen orja, vapaana laskettaa Mäkimatkan Liinaharjalla
+ikäänkuin se olisi hänen omansa. Ja omahan se onkin. Ei kukaan tule
+siihen mitään sanomaan, tai jos tulee, niin saa pyssynpiipusta. Ei
+ihme, että rahavallan korpit koikkuvat ja sylkevät kiukkua ja herjausta
+työväenliikettä vastaan. Kateeksi käy. Mutta työn jättiläinen on
+kerrankin irroittanut kätensä kapitalismin grottemyllystä ja raataa nyt
+omaksi hyödykseen. Työn jättiläinen on kerrankin ottanut haltuunsa työn
+tulokset. Kukkarovalta vapisee. Saakeli sentään, mitenkä tämä onkaan
+juhlallista.
+
+Akseli Salenjus, Mäkimatkan muonarenki, tunsi siinä, ajaessaan
+täyttä laukkaa läpi kylän, aavistamatonta iloa. Ei milloinkaan ollut
+tuntunut näin mukavalta. Kuinka monet kerrat hän olikaan Mäkimatkassa
+palvellessaan ajanut tätä hevosta, mutta kuinka aivan toista oli ollut.
+Siinä se juuri oli ero: silloin tuli koska hyvänsä joku haltiaväistä
+katsomaan ja vaanimaan ja määräilemään, ja riisti voitot kukkaroonsa.
+Nyt teki niinkuin itse tahtoi, otti hevosen ja ajoi niinkuin tahtoi.
+Siinä se oli ero. Ja tällainen olo tulee nyt kaikelle työkansalle.
+Se Eevertti pakana se aina tuli ja pani: ehkä lähdettäisiin...
+_ehkä_ koetettaisiin... ehkä mentäisiin, ehkä ja ehkä! Kerrankin
+tuli ja loi ojaa viikon miesten mukana eikä antanut hengenrauhaa.
+Varmaan hän on sillä toisella kulmalla harjoittanut lahtareja. Täytyy
+nopeasti soittaa sinne, että vangitsevat ennenkuin pötkii tiehensä...
+Saakeli sentään, ei humalassakaan ollut koskaan ollut näin mukavaa.
+Toisen näköinen oli nyt kyläkin. Raatajat seisoivat pystyssä päin ja
+vartioivat vallankumouksen turvallisuutta. Teiden risteyksissä heitä
+oli, jyvämakasiinien ovilla he pitivät vahtia. Punaiset merkit hohtivat
+kuin tuli. Ne olivat kipunoita vallankumouksen tulesta. Rakkaus on
+kattilassa, mutta viha palaa alla. Postikonttoria lähetessä Salenjus
+pidätti hevosen.
+
+— Eikö Kemppaista ja Johanssonnia jo kuulu? huusi hän vahdeille ja
+kun eivät he mitään tietäneet, mutisi hän vain, että mikä piru niitä
+viivyttelee.
+
+Ja hän huusi saman kysymyksen vielä niillekin vahdeille, jotka
+astelivat pitäjän jyvämakasiinin edustalla, vain senvuoksi, että tuntui
+mukavalta hihkua ja huutaa ja muistuttaa poikasille, ketä heidän nyt
+oli totteleminen. Toisen näköisiä totisesti olivat ihmisetkin. Ei
+tarvinnut muuta kuin katsoa Johanssonnin tihrusilmäiseen Karoliinaan:
+niinhän hän puhui kuin itse Fiina Juuri! Ja nyt tuossa Niinimäen
+kesti-Maija: eikös tuo pysähtynytkin tiepuoleen ja niiannut syvään
+niinkuin ennen kirkkoherralle. Valta oli siirtynyt... Ja entäs
+Mäkimatkan Haru — mistähän tuo tulee? Kuinka hän uskaltaakin olla
+liikkeellä? Eikö hänelle tullutkaan määräystä, että on pysyttävä
+kotiarestissa? Sanooko tuo jotakin, kun meni märäksi tämä Liinaharja?
+Hetkiseksi pysähtyi pulppuava ilo entisen muonarengin rinnassa ja
+jännitys astui tilalle: sanooko Haru jotakin hevosesta?
+
+Hän veti ohjaksia taaksepäin, nosti lakkia ja kysyi eikö Haaraltti
+herra ollut nähnyt Johanssonnia ja Kemppaista. Sydän seisahduksissa hän
+tuijotti entisen isäntänsä poikaa silmiin.
+
+Mäkimatkan nuorin poika vastasi kohteliaasti, ettei ollut nähnyt ja
+otti taskustaan paperossilaatikon.
+
+— No, nyt lähdetään sitten rintamalle, sanoi hän.
+
+— Niin aina pitäisi. Juuri siksihän minä Johanssonnia ja Kemppaista...
+
+— Onkos tietoa, missä asti se rintama nyt on?
+
+— No ei ole sen tarkempaa kuin että asemalla on määrä olla ennen
+aamujunan lähtöä. Mutta voitolla punakaarti kaikkialla vaan on.
+
+— No niin näkyy lehdestä... Onpa nyt kaunis ilma ajaa. Ei nyt palele.
+
+— Sellaista lauhaa tämä on ollut koko talvi.
+
+— Onpa se hyvä, kun on vaatteista puute niin toisella kuin toisellakin
+puolella.
+
+— Niin aina, niin aina.
+
+— Ettekös ota vielä savuketta. Ottakaa pois pari kappaletta taskuunne.
+
+Salenjus otti ja kiitti. Heti kun hän oli sen tehnyt, hän tunsi,
+ettei olisi pitänyt ottaa. Nyt jäi Haru siihen luuloon, että hänellä,
+Harulla, on odotettavissa joitakin erikoisia etuja vallankumoukselta.
+Vaan pelkäsipäs. Ei koskaan ennen hän ollut tuolla tavalla nostanut
+lakkiaan eikä puhunut Salenjukselle noin arvokkaasti. Pelkäsipäs
+nahkaansa ja tunsi, että valta on siirtynyt. Ei puhettakaan hevosesta.
+Haru ei uskaltanut. Salenjus totesi tämän kaiken, mutta niin kirkkaana
+kuin hänen ilonsa äsken oli ollut, ei se enää palannut.
+
+Säästöpankin siisti uusi talo tuli näkyviin. Sekin oli nyt oma,
+nimittäin kansan oma. Kansan valtuutetuilla oli siellä määräämisoikeus
+eikä porvareilla ja kukkaroäijillä. Äskeinen riemu olisi syystä voinut
+palata, mutta sitä ei kuulunut. Se oli ollut kuin iloinen lintu.
+No, kyllä se siitä vielä palaa. Ja se tulee kaikille ja varsinkin
+uusille sukupolville. Sillä tällä sukupolvella on vielä niskoillaan
+kapitalistijärjestelmän jättämä vararikko. Mutta ilo palaa kerta.
+
+Vaan tuollapa he vihdoinkin tulevat. Etteihän vain Kemppainen ole
+saanut yksinään penkoa kassakaapeissa. Kiusallinen epäluulo iski
+kyntensä Salenjukseen. Eikä se mitenkään haihtunut, kun hän näki
+edessään Kankaan kirkonkylän esikuntapäällikön ja rahastonhoitajan.
+Outo oli miehillä näkö ja oudon makuiselta tuntui heidän puheensa. Vai
+erehtyikö hän? Olivatko he juoneet? Jäykkinä kuin seipäät seisoivat
+aseistetut punakaartilaiset rahakuorman reenjalaksilla. Salenjus ei
+malttanut olla kysymättä, mitä pirua miehet niin olivat viipyneet.
+Keskustelu tapahtui sittemmin huudahduksissa reestä rekeen.
+
+— Mitenkä helvetissä me aikaisemmin olisimme valmistuneet, sanoi
+Kemppainen. — Huoponen valehteli olleensa matkalla eilen. Piiloitettuna
+hän oli. Tuunan tytär sen ilmaisi. Satuimme ohi ajaessa kysymään,
+tietääkö hän, onko kauppias jo tullut kotiin. Kyllä hän meni
+valkoiseksi, kun sanoi, että »kotona kai hän on». Mutta sanoi kun
+sanoikin sen ja me haimme ja pengoimme ja tavaramakasiinista hänet
+löysimme. Täytyihän siinä, helvetissä, mennä aikaa, kun takavarikoimme
+puodin, julistimme miehen kotiarestiin ja pakotimme hänet antamaan
+säästöpankin avaimet. Pyssy ohimolle vain, mikä siinä auttoi.
+
+— Se on sellainen meidän Riikka, ettei se sano muuta kuin juuri
+niinkuin asiat ovat! huusi Johanssonni ylpeänä entisestä emännästään. —
+Se ei valehtele, Tuunan Riikka, vaikka pantaisiin pää poikki.
+
+— Hullu se on! tokaisi Salenjus ja kysyi sitten paljonko rahaa pankista
+saatiin.
+
+Ajaen jälkimmäisessä hevosessa ei hän voinut nähdä, miten avuttoman
+näköiseksi Johanssonni meni. Kemppainen huusi hänelle tiukasti, että
+puhutaan niistä sitten. Ja niin ajoivat kansan luottamusmiehet täyttä
+laukkaa läpi kylän, piikkiniekkojen vartioima rahakuorma edellä,
+jäljessä Salenjus ilkeine epäluuloineen. Joka ikkunasta katseltiin
+ajoa, työväenasunnoista juoksi esiin lapsia, iloisesti huutaen, ja
+koirat haukkuivat.
+
+— Kyllä täytyy tännekin saada pari kuularuiskua ja tykki, touhusi
+Johanssonni, jaellessaan miehille rahaa. — Puhukaa nyt siellä
+piiriesikunnassa, että välttämättä toimittavat pari tykkiä ja...
+vaikkapa viisi kuularuiskua. Tämä on sentään niin rateekisti tärkeä
+paikka — vai kuinka ne sanovatkaan — tämä kirkonkylä... No, kun ei
+näillä meidän venäläisillä ole niitä kojeita. Mutta kyllä ne neuvovat
+niitä käyttämään, kun ne vain tänne saadaan. Ja hevosia me kyllä
+lähetetään hakemaan.
+
+Aikuisten tehdessä viimeisiä lähtövalmistuksia, harjoittelivat lapset
+tuimassa kiihkossa maantiellä. Heitä oli toistakymmentä poikaa, käsissä
+kaaripyssyt ja puusapelit, lakeissa punaiset nauhat. Johtaja oli muita
+vanhempi.
+
+— Yks-kaks! Yks-kaks!
+
+— Jo meni lahtarilta henki!
+
+— Ja toiselta!
+
+— Yks-kaks! Yks-kaks!
+
+— Taas meni yksi saatana!
+
+— Viis, kuus, kymmenen, sata lahtaria...
+
+— Yks-kaks! Yks-kaks!
+
+— Olkaa hiljaa, lapset! huudettiin joukosta. — Oletteko hiljaa,
+junkkarit!
+
+Esikuntapäällikkö tuli portaille. Salenjus päätteli hänen punoittavista
+poskistaan, että hän oli käynyt suutelemassa pulloa ja meni häntä
+lähemmä. Selvästi tuli Kemppainen konjakilta, ja hienolta lisäksi!
+Oliko hän käynyt ottamassa auki laatikon, joka eilen hissuksissa oli
+otettu asemamakasiinista? Suutarin lestit sentään, se poika ei huolinut
+välipuheista: juuri oli sovittu, että yhdessä otetaan auki laatikko.
+Ei toki ollut Kemppainen ottanut paljoa. Hyvin hän asiansa toimitti.
+Ryhdikkäänä kuin sotaherra seisoi hän portailla ja puhui:
+
+— ... kaikkialla suuntaa kansa terävän teräskatseensa kapitalismin
+kukistamiseen. Kansa ei ole tahtonut sotaa, vaan porvarit ovat
+valinneet verisen tien. Työväenluokka on ollut pakotettu lähtemään
+kivääri olalla puolustamaan itseään ja korkeaa, kauas tähtäävää
+aatettaan. Vaan kerran ne, jotka nyt nauravat, tulevat itkemään. Kansa
+kyllä varotti porvaristoa ryhtymästä luomaan lujaa järjestysvaltaa
+työväkeä vastaan. Meitä ei kuunneltu. Porvariston kermakerrokset
+nauroivat meitä vasten silmiä. Nyt seisotaan luokkasodassa. Lahtarit
+taistelevat harvainvallan puolesta, kukkaronsa ja kapitalismin
+puolesta, me taistellaan sitä varten, että työläisten kurjiin
+koteihinkin kerrankin lankeaisi aamun rusotus, sitä varten, että
+heidänkin rintansa kerran saisivat riemusta kohota ja tuntea
+hyvinvointia ja onnellisuutta. Toverit, jotka lähdette uhraamaan
+henkenne vallankumouksen alttarilla, muistakaa esiintyä arvokkaan,
+luokkatietoisen työläisen tavoin, tahraamatta käsiänne. Eläköön
+vallankumous! Eläköön punakaartilaisemme!
+
+Kankaan kirkonkylä kuuli eläköönhuutoja ja pian senjälkeen
+työväenmarssin. Tuttujen sävelten saattamana liukui sotaan-lähtijöiden
+jono juhlallisesti läpi peltojen jäälle. Seisoen ikkunoissaan tai
+rantatörmällä katselivat ihmiset kasvoja, jotka he olivat tottuneet
+näkemään joka päivä, milloin huoneessa, milloin tiellä, milloin
+vainiolla, milloin ruokapöydässä. Nämä kasvot olivat silloin kuuluneet
+yhteiseen kotoiseen elämään niinkuin siihen kuuluu pihakoivu tai
+virstantolppa, joita ei huomaa ennenkuin niitä pois siirrettäessä. Nyt
+erkanivat tutut kasvot jyrkästi vanhasta ympäristöstään, melkein sillä
+tavalla kuin kuollut elävistä. Nuo lähtijät kävivät kallisarvoisemmiksi
+kuin ne jotka jäivät kotiin. He olivat valitut, he muodostivat uhrin.
+Ja heidän kauttaan siirtyi sota yhtäkkiä lähelle Kankaan kirkonkylää.
+Sota, josta ei kenelläkään nykyisestä sukupolvesta ollut elävää
+käsitystä, tuli yhtäkkiä niin lähelle, että se saattoi laasta pois
+tuon oman kodin tuossa ja lävistää tämän oman sydämen tässä. Kauhut,
+joista sanomalehti viime aikoina oli kertonut, alkoivat yhtäkkiä elää
+silmien edessä aivan toisella tavalla kuin tähän asti, sillä nehän
+saattoivat uudistua täälläkin. Sota oli tähän asti ollut Kankaan
+kirkonkylälle kirjoitettua kertomusta — nyt se tuli aavistetuksi
+todellisuudeksi. Niinkauan kuin rekijonoa saattoi erottaa kylässä,
+kantoivat laulunsävelet lähtijöiden korviin, kertoen siitä mikä liikkui
+jäljellejääneiden mielissä. Viritettiin yhä uusia lauluja. Sää oli
+niin leuto, että saattoi liinoja huiskuttaen viipyä talon portailla.
+Pikkupojat jatkoivat nyt kenenkään häiritsemättä harjoitustaan
+maantiellä.
+
+— Yks-kaks! yks-kaks!
+
+— Nyt minä ammuin lahtari-saatanan!
+
+— Tuossa meni Kankaan pappi-perkele!
+
+— Yks-kaks! Yks-kaks! Pysykää rivissä. Tarttee olla koreasti. Pysykää
+rivissä! Tarttee totella johtoa. Minä suutun... Yks-kaks! yks-kaks!
+
+Heitä ei kukaan kuunnellut. Ei myöskään kukaan kuunnellut muoria,
+joka painaen hylättyä kahvipulloa rintaansa vasten, kompastellessaan
+metsätiellä toisteli: »ei tule hyvää, ei tule hyvää» aivan niinkuin hän
+olisi unohtanut kielen kaikki muut sanat.
+
+Sillaikaa kuin naiset ja lapset näin omistivat ajatuksiaan sodalle,
+kokoontuivat miehet, nimittäin Kankaan kirkonkylän esikunta, perimpään
+huoneeseen karttojen ja paperien ympärille.
+
+— Täytyy tulevaisuudessa katsoa, huomautti Johan Kits, ettei päästetä
+mukaan saattajia. Se hermostuttaa miehiä, kun naiset itkevät. On paras,
+että lähtö tapahtuu pimeällä.
+
+— No se nyt oli tämän kerran, katkaisi hänet Salenjus lyhyesti. — Tämä
+nyt oli ensimmäinen kerta. Eikä niitä naisiakaan käy suututtaminen,
+niitä tarvitaan tässä vielä pirusti!
+
+Oli paljon järjestettävää: vahtivuoroissa oli tullut sekaannusta,
+peräkulmille täytyi lähettää sanoja, että miesten on liityttävä
+punakaartiin, taloista täytyi toimittaa keräämään vaatteita, Tuunasta
+oli kieltäydytty antamasta lehmää, kirkon avaimet oli saatava esikunnan
+haltuun, kauppamies täytyi kutsua vallankumoustuomioistuimen eteen,
+venäläiset vaativat talon salia kahdesti viikossa tanssia varten.
+Salenjus oli kuitenkin päättänyt, että hän, ennenkuin ryhtyy mihinkään
+muuhun, ottaa selvän raha-asiasta.
+
+— Yksitoista tuhatta sieltä lähti, sanoi Kemppainen ja katseli
+ystäväänsä jäykästi silmiin. — Pennejä päälle, ei ollut aikaa laskea.
+Johanssonnin takana ovat.
+
+Salenjus koputteli rystysillään karttaan, joka oli heidän edessään
+pöydällä ja katseli tiukkaan esikuntapäällikköön.
+
+— Täytyy olla enemmän, sanoi hän äänellä, jolla vanhempi veli
+säikähdyttää sisartaan. — Minä menen sinne itse. Onpa ihme, jollei
+löydy rahoja.
+
+— Sopii mennä, vastasi Kemppainen täydelleen levollisena. — Olenhan
+sanonut, että täytyy kerätä taloista ylellisyydet. Nahisellakin on
+sellaiset paksut kultavitjat.
+
+— Saakeli, pitääkö sitä aina uudestaan selittää, ettei vallankumousta
+saa päästää ryöstöön. Olithan sinä itse siinä, kun Pietikka sanoi... Ja
+toistithan saman äsken, kun puhuit äsken, niinkuin piti...
+
+— Olin minä kyllä ja toistin... Mutta...
+
+Kemppaisen ikenet tulivat näkyviin ja silmissä välähti.
+
+— Niinkuin eivät herrat Helsingissä... tai »toverit», miksi heitä vain
+tahtoo kutsua, pitäisi puoliaan. Vallankumous ottaa aina sellaiset
+niinkuin kultavitjat. Ne ovat ylellisyyttä. Vallankumous tasoittaa aina
+ylellisyydet.
+
+Salenjus rauhoittui. Ehkei Kemppainen ollut mitään ottanut. Ehkä sattui
+olemaan kassassa vain senverran. He tulivat siihen johtopäätökseen,
+että täytyi lähettää mies Helsinkiin hakemaan rahaa ja muutenkin
+puhumaan näistä Kankaan pitäjän asioista. Pietikka kyllä ajaa asiat,
+kunhan hänelle ensin selvittää. Se on se kirjoittaminen täällä
+sellaista huonoa eikä puhelimessa kuulu. Ja nythän ovat matkat vapaat.
+He olivat juuri päässeet täyteen yksimielisyyteen, kun Salenjus
+yhtäkkiä kuohahti:
+
+— Olenko minä mikä kerittävä lammas, ettet sanassasi pysy. Vai etkö
+luule minun erottavan keltaista valkoisesta.
+
+Kemppainen ymmärsi hänet ja kuohahti takaisin.
+
+— Mitä pirua sinä minua härnäät. En minä sinun konjakkisi vaivainen
+ole. Minä heitän vaikka löylyä konjakilla, niin paljon minä sitä saan.
+
+— Mistä sinä sitä niin saisit? sanoi Salenjus epäillen.
+
+He huomasivat kuitenkin äkkiä molemmat, ettei heidän johtomiehinä
+sopinut kinastella ja vaikenivat, kukin jääden epäluuloonsa.
+
+Hiiron Manta pisti päänsä ovesta ja kysyi, kuka miehistä tulee
+pienentämään lehmänruhoa. Ahvenainen ja nuorempi Linteeni olivat heti
+valmiit. Manta ei kuitenkaan vielä poistunut, vaan valitti, että
+Elviira ja Aina, joiden pitäisi olla hänellä vakituisina apulaisina,
+istuvat kestikievarituvassa poikain kanssa. Hän on niitä pyytänyt,
+mutta niitä täytyy kovistaa. Salenjus käski hänen vain nopeasti
+toimittaa ruokaa pöytään ja lupasi mennä kovistamaan tyttöjä.
+
+Piiriesikunnasta soitettiin, että pitää valmistaa paikka vähintään
+viidellekymmenelle haavoittuneelle. Jos tarvittaisiin. Ei ole
+mitenkään sanottu että tarvitaan, mutta on mahdollista, että
+rintamaa lyhennettäessä taistelut siirtyvät tälle kulmalle. Muuten
+kaikki hyvin. Oulaassa oli ankara taistelu perjantaina. Vihollinen
+kohdisti tykkitulensa pääasiassa työväentaloa kohden, mutta se
+säilyi vahingoittumattomana. Eiväthän ne pirut osanneet ampua.
+Kuularuisku- ja kivääritulesta haavoittui muutamia miehiä. Lahtarien
+mieshukka suunnaton. Työläisten yksimielisyyden todisteeksi sopii
+mainita, että taistelun aikana muunmuassa vaimot ja lapset latailivat
+kuularuiskunauhoja... Miehet täältä? Niin, kyllä ne pian taas ovat
+siellä. Lisää miehiä? Koetetaan... Muonavaroja? Lähetetään... Koetetaan
+lähettää...
+
+Salenjus, joka oli puhelimessa, toisti kaikki mitä piiriesikunnasta
+sanottiin niin että huoneessaolijat heti kuulivat sen. He istuivat
+äänettömässä jännityksessä, paperossit hampaissa. Vain pahnat toisessa
+päässä huonetta kahisivat, kun toverit, jotka olivat niillä pitkänään,
+kääntyivät, ja Manta rupesi innoissaan hyppelemään paikallaan ja ääneti
+läjäyttelemään käsiään.
+
+Innostuneet olivat muutkin.
+
+Se sairaalajuttu siihen nyt tuli hiukan tielle. Olivatko nyt paikat
+siellä lähempänä rintamaa jo niin kiinni, että haavoittuneita
+täytyi tuoda tänne asti? Etteiväthän vain hoitaneet lahtarienkin
+haavoittuneita. Oli sellainen inhimillinen laki, että haavoittunut oli
+ihminen, olipa hän sitten oma tai vihollinen. Kerrankin — missä se
+nyt olikaan? — olivat lahtarit ottaneet vaivaistalon asemapaikakseen.
+Mutta kun siellä säilytettiin sairaita ja vanhuksia, niin eivät
+työläissoturit ryhtyneet sitä pommittamaan. Sillä lailla käyttivät
+raakalaiset hyväkseen työläisjoukkojen inhimillisyyttä. Oliko parempi
+sijoittaa haavoittuneet taloihin, vaiko ryhtyä väliaikaisen sairaalan
+pystyynpanoon? Siinähän se oli säästöpankin talo vapaana. Ja Tuunassa
+oli sisar Hulta. Hän ei kuulunut olevan paha porvari. Venäläisten
+kanssa oli pitänyt seuraa.
+
+Tuli uusi puhelinsana. Siihen vastatessaan kiroili Salenjus niin
+paljon, etteivät läsnäolijat saaneet asiasta selvää.
+
+Mäkimatkan Atte, joka piti Laarin taloa, oli päässyt karkaamaan.
+Eevertti Mäkimatka otettiin kiinni viime tingassa. Edellistä
+kyllä ajettiin takaa ja samassa tarkoituksessa pyydettiin Kankaan
+kirkonkylässäkin pitämään varalta, jos karkulainen kätyreineen
+ilmaantuisi sinne. Niinikään oli paras tarkastaa Mäkimatkan ja
+Somerin talot. Kaikesta päättäen olivat veljekset olleet suuremmankin
+lahtarijärjestön johdossa.
+
+Koko Kankaan kirkonkylän esikunta kiroili uutiset kuullessaan ja päätti
+ottaa porvari-pirut lujille. Vai vielä inhimillisyyttä sellaisille!
+
+— Mitä se Tuunan tytär nykyään nauraa? huudahti yhtäkkiä Hiiron
+Manta, joka oli asettunut pahnoille Johan Kitsin viereen. — Nauraa
+hän ja hymyilee. Sitäköhän hän hymyilee, että lahtarit ovat päässeet
+pakenemaan?
+
+— Kysytään häneltä, huudahti Johanssonni. — Kyllä hän sanoo niinkuin
+asia on. Huoposestakin sanoi heti.
+
+— Hän on hullu! tokaisi Salenjus. — Pietikka käski säästämään naisia,
+mutta jollei hän anna lehmiä ja täytä muitakin määräyksiä, niin hänet
+täytyy ottaa lujille.
+
+— Hän on vain ollut niin toisen makuinen kuin ennen, väitti Manta. —
+Hymyillyt.
+
+Johan Kits naurahti.
+
+— Hänen on antaminen kirkon avaimet, jatkoi Salenjus. — Jollei hän
+olisi selvästi hullu, niin olisimme jo kohdelleet häntä toisella
+tavalla. Mutta kun nykyaikana ottaa maitolitrasta viisikolmatta penniä
+ja voikilosta kolme markkaa, niin, helvetissä, silloin on ihminen hullu!
+
+— Ukon se on syy, sanoi Johanssonni. — Kyllä Riikka ottaisi enemmän,
+mutta ukko puhuu aina siitä mitä se ihmistä auttaa, jos hän voittaisi
+koko maailman ja saisi sielullensa vahingon...
+
+Kits naurahteli niin että se herätti yleistä huomiota. Vihdoin hän sai
+suunvuoron.
+
+— Kyllä minä tiedän syyn siihen, miksi neiti Tuuna hymyilee. Mutta
+ei se ole mikään poliittinen syy. Se on aivan yksityistä laatua. No,
+sellainen vaan... rakkauden syy...
+
+— Laita ruoka pöytään, sanoi Salenjus yhtäkkiä tiukasti. — Mantaa!
+Ruoka pöytään. Täytyy tästä lähteä toimiin. Ei tällainen kelpaa.
+
+Manta kivahti istumaan käsiensä varaan.
+
+— Ja kehenkäs se laiha kääkkä olisi mielistynyt?
+
+— No, vaikkapa... vaikkapa minuun!
+
+Mantalta pääsi nauru.
+
+— Eihän nyt hullumpaa. Kaikki vanhatpiiat tässä! Hänhän oli sen Arvon
+morsian, sen joka ammuttiin Ruotsin rajalla. Ja entäs te?
+
+— Onhan neiti Tuuna kaunis tyttö.
+
+— Tyttö? Ja kaunis?
+
+Manta hirnui kuin hevonen.
+
+— Niin, sitä minä vain, että neiti Tuunan ilon syyt ovat aivan
+yksityistä laatua. Kuka sitä uskoisi, että rakkaus uskaltaa nostaa
+päätään näin keskellä vallankumousta.
+
+— Helkkarissa, huudahti esikunnan emännöitsijä, — silloin se vasta
+uskaltaakin. Ja jahka tänne nyt tulee sairaala!...
+
+Salenjukselta meni kärsivällisyys niin että hän polki jalkaa Mantan
+edessä. Noita kaupunkilaisnaisia ei saanut tottelemaan... No, olihan
+Manta ollut palveluksessa kaupungissa, vaikka täältä olikin kotoisin.
+Mutta toteltava on, saakeli vie! Eikö Manta nähnyt missä siivossa
+lattia oli? Sylkeä ja paperosseja puuronaan. Nouskoon heti keittämään
+kahvia.
+
+— Ei toki kylmene kahvipannu tässä talossa yöllä eikä päivällä! huusi
+Manta suuttuneena. — Ja vaikka loppuisi kahvi maailmasta, niin ei lopu
+Kankaan kirkonkylän esikunnasta.
+
+— Tuo tänne sitten...
+
+— Kuinka se lehmä paloitellaan? kysyi ovella Linteeni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sinä päivänä, jolloin ensimmäinen joukko lähetettiin rintamalle,
+oli Kankaan kirkonkylä siirtynyt sodan piiriin. Toisin tuntein kuin
+ennen katseltiin nyt Tuunajärven jäälle, toisin tuntein tartuttiin
+sanomalehteen. Mitä hyvänsä saattoi tapahtua. Ja aika, jolloin ei
+mitään tapahtunut, oli täynnä odotuksen jännitystä. Huhut täyttivät
+ilman kuin vihaiset itikat sateen edellä. Kerrottiin, että Saksasta
+oli tullut suuri aselaiva valkokaartille, mutta punaiset olivat sen
+kaapanneet ja räjäyttäneet laivan. Yli neljäsataa valkoista oli
+räjäyksessä saanut surmansa. Senaatti oli päässyt pakoon Pohjanmaalle,
+se tiedettiin varmasti. Senaatin puheenjohtaja oli pelastunut
+ihmeellisellä tavalla. Hänen luoksensa oli eräänä yönä tullut
+naamioituja miehiä, piikit pystyssä. Vähissä pukimissa oli suuri herra
+pistinten välissä kuljetettu kadulla odottavaan autoon ja sitten oli
+hurjassa ajossa menty kaikkien punakaartiketjujen läpi. Metsässä
+vihdoin olivat miehet riisuneet naamarinsa ja senaattori oli saanut
+kuulla, että muutamat urhoolliset valkokaartilaiset olivat ryhtyneet
+ryöstöön saattaakseen maan korkeimman viranomaisen turvaan. Kerrottiin
+myöskin, että samaista korkeaa virkamiestä oli yritetty kuljettaa
+ilmalaivalla, mutta sitä olivat punaiset ampuneet tykeillä. Luultavasti
+koko ilmalaiva oli tuhoutunut. Jossakin oli murhattu yksitoista henkeä,
+miehiä ja naisia, aivan syyttömiä ihmisiä. Punaiset väittivät, että
+valkoiset olivat tehneet murhan. Porvarit olivat saaneet tietää,
+että murhatuissa oli kaksi maisteria, yksi lehtori ja ylioppilaita
+— miksi valkoiset olisivat murhanneet heidät? Helsingissä oli
+kuollut nälkään ihmisiä. Porvoon jäällä oli ollut suuria taisteluja.
+Valkoiset olivat kätkeytyneet kivien taakse ja hylkeenpyytäjien
+avulla olivat punaiset pyydystäneet heitä kuin otuksia ikään, niin
+että koko jää nyt oli ruumiita täynnä. Helsingissä oli pantu toimeen
+suuri elintarvetarkastus. Porvareilta oli tavattu kahvia säkittäin.
+Rautatiellä oli sattunut sellainen tapaus, että eräs hyvin vanha rouva
+oli kulkenut kahden tyttärensä kanssa. Tyttäret olivat puhuneet, mutta
+rouva vain nukkui. Hän oli hyvin vanha ja sairas. Eräällä asemalla oli
+samainen vanhus äkkiä noussut, ketterästi hypännyt penkille, ottanut
+matkalaukkunsa ja lähtenyt tiehensä. Hameen alta oli näkynyt housunlahe
+ja miehenjalka saappaineen. Se oli ollut naiseksi puettu mies...
+Voikilo maksoi kaupungissa neljäkymmentä markkaa, kananmunat kolme
+markkaa kappale. Olisipa täällä saanut ne hinnat! Mutta ylösostajat
+maksoivat täällä kolmannen osan... Muutamat valkokaartilaiset olivat
+paenneet erään kartanon vinnille ja talon naiset olivat asettaneet
+heidät siltapalkkien alle ja peittäneet vanhoilla sanomalehdillä ja
+muulla roskalla. Punaiset toivat sinne poliisikoiran, löysivät miehet
+ja teloittivat. Yhdellä näistä valkokaartilaisista oli ollut ruumiissa
+kolmetoista kauheaa haavaa... Ilmestyi jokin salainen lehti, joka
+oli painettu silkkisille nenäliinoille. Se kertoi uutisia valkoisten
+puolelta. Mutta sitä ei kukaan täällä ollut nähnyt. Miksi se oli
+painettu silkkisille nenäliinoille eikä paperille? Muste oli hyvin
+omituista: sitä ei ensinkään näkynyt ja nenäliinaa saattoi käyttää
+niinkuin nenäliinaa ainakin. Mutta kun kuumalla raudalla silitti ohutta
+kangasta, niin kävi muste yhtäkkiä selväksi, kirjoitus näkyi. Olisipa
+tännekin saanut sellaisen nenäliinan, että olisi tietänyt jotakin
+varmaa. Porvarit mielistelivät Saksan keisaria ja koettivat saada
+saksalaisia joukkoja teurastamaan Suomen omaa työväkeä.
+
+Puhuttiin, että Mäkimatkan isäntä oli kätkenyt suuria
+elintarvevarastoja ja että hänen nuorin poikansa oli ostanut kokonaisen
+vaunulastin miesten karvalakkeja, joita hän säilytti lukitussa
+makasiinissa asemalla ja joita hän korkeasta hinnasta myi ympäri
+pitäjien. Mäkimatkalle oli tiistainvastaisena yönä tullut viisi
+kuormallista punakaartilaisia ja heitä oli kestitetty väkijuomilla ja
+parhaalla mitä talossa oli — olivatko mäkimatkalaiset punaisia? Kolme
+salaperäistä miestä oli liikkunut kirkonkylässä. Heidän jälkiään oli
+tavattu heinäladoissa ja vanhassa myllyssä, jossa he nähtävästi olivat
+asustaneet useita päiviä. Arveltiin heitä samoiksi, jotka eräänä yönä
+olivat tunkeutuneet Jokisen lesken mökkiin ja urkkineet häneltä tietoja
+venäläisistä, punakaartista ja muusta. Kaikki hänen ruokavaransa
+he olivat vieneet, mutta maksaneet kaikesta. Tietenkin he olivat
+lahtareja — niin röyhkeitä olivat lahtarit. Heitä ryhdyttiin kyllä heti
+seuraamaan, mutta ei saatu kiinni. Jokisen leski väitti yhtä Ahosen
+Kalleksi, puotipalvelijaksi, joka pari vuotta sitten oli kadonnut.
+Hän oli kyllä paljon muuttunut, mutta varmaan se oli hän. Kirkonkylän
+esikunta kiroili ja noitui, mutta linnut olivat auttamattomasti
+päässeet pakoon. Väitettiin, että Kemppainen oli säästöpankkia
+tyhjentäessään itse pitänyt kymmenen tuhatta markkaa. Johanssonni oli
+ihmeellisen näköinen, kun sitä häneltä kysyttiin. Huoponen makasi
+sairaana, niin hän oli pelästynyt. Kuinkahan kauan Tuunan Riikka
+uskalsi kieltää Salenjukselta kirkon ja kuinka kauan kirkkoherra pitää
+jumalanpalveluksia? Viime pyhänä oli kirkossa ollut vain kaksitoista
+henkeä, niiden joukossa Rautajärven vanha isäntä ja Sokea-Leena
+taluttajapoikineen. Nikkari-Eeti oli pysäyttänyt pojan ja leikillä
+kysynyt: kenenkäs sinä olet poika? Ja vähämielinen lapsi oli sanonut:
+»Jumala mun isäni, Leena mun äitini, kirkko mun kotini» ja purskahtanut
+itkuun. »Mitä sinä itket?» oli Eeti kysynyt. Ja poika oli töintuskin
+saanut suustaan: »kun oli niin vähän väkeä kirkossa». Silloin oli Eeti
+pahasti nauranut ja lähtenyt.
+
+Vallitsi odotus niinkuin rajuilman edellä. Mitä tästä tuleekaan?
+
+Kun Mirja ja Salenjuksen Mikko saapuivat kyytiretkeltään, tiesivät
+he kertoa kummia asioita. He olivat viipyneet sentähden, että
+heidät oli pantu viemään vankeja. Kaksi miestä oli asetettu Mirjan
+reen perään ja kaksi kaartilaista oli tullut Mikon rekeen. Vankeja
+ajettiin edellä. Toinen oli pitkä ja nuori, hänellä oli silmälasit.
+Toisella oli parta, hän oli lyhyessä turkissa. Tuskin oli kuitenkaan
+päästy jäälle, kun hevoset pysäytettiin ja miehet, niinhyvin vangit
+kuin kuljettajat, astuivat reestä. »Ajakaa vähän matkan päähän»,
+sanoi toinen kaartilaisista heille, ajajille. Pitkä nuori poika
+vapisi niin, että hampaat kalisivat. Ei ollutkaan ihme, hänellä
+oli vain hiihtopaita. Vanhempi kysyi, eikö saisi antaa toverilleen
+turkkiaan. »Se on turhaa», sanoi toinen kaartilaisista. Mutta toinen
+huusi samassa: »No, riisu sitten!» Mirja ja Mikko ajoivat taakseen
+katsomatta. Yht’äkkiä kuului yhteislaukaus ja hevoset läksivät
+menemään nelistäen. Toinen laukaus seurasi. Hevoset menivät kuin
+hulluina. Kuului jotakin huutoa ja yksityisiä laukauksia. Hevosia oli
+mahdoton pysäyttää. Tilsat vain lentelivät ajajien korvissa, Mirja
+keikahti jalat pystyssä äkillisestä nykäyksestä reen perälle, mutta ei
+uskaltanut edes huppuroida pystyyn, vaan makasi siellä kiehkurassa kuin
+koira, kuullen takanaan Mikon huudot »soosoo-soo, ptruu-ptruu-ptruu»
+sekä hevosen läähätyksen. He eivät tietäneet miten pitkä aika oli
+kulunut, kun hevoset vihdoinkin hiljensivät vauhtiaan ja he uskalsivat
+katsoa taakseen. Ei näkynyt mitään muuta kuin luminen jäänpinta ja
+punertavat metsänlaidat taivasta vasten... Junassa oli ollut pieniä
+mustia miehiä mustissa pukimissa ja mustat ja pienet olivat heillä
+silmät. Junailijat sanoivat heitä pääkallomiehiksi. Ja yhdessä
+tavaravaunussa oli ollut kokonainen pino ruumiita. Olisi luullut olevan
+halkoja, jalat kun aamuhämärässä törröttivät ulospäin. Kenelläkään
+ei ollut saappaita, ne olivat ryöstetyt, se oli lahtarien työtä. Oli
+myöskin ollut lapsi, jonka äiti matkalla oli vangittu. Kukaan ei
+tahtonut ottaa haltuunsa lasta, se parkui odotushuoneessa niin että
+kuului kauas ulos. Mutta yksi vartioivista punakaartilaisista sanoi:
+»ottaa lahtarimukulan piikinkärkeen, sillähän siitä pääsee!» Kukaan ei
+kuitenkaan tehnyt sitä ja lapsi kirkui kirkumistaan. Lahtarit olivat
+perjantaina saaneet haltuunsa Oulaan kylän. Petoksella ja kavaluudella
+he tunkivat eteenpäin, sillä heitä oli tuskin puoltasataa miestä,
+mutta he komentelivat metsässä rykmenttejä ja ratsueita ja muuttivat
+ainoaa kuularuiskuaan paikasta toiseen niin että punaiset luulivat
+heillä olevan paljon useampia. Vangiksi joutui kolmatta sataa miestä,
+toiset sanoivat viidettä sataa. Puhuttiin myöskin, että lahtarit oitis
+asettivat johtajat Oulaan kartanon navetan seinää vasten... Perkeleitä
+he olivat eivätkä ihmisiä.
+
+Kankaan kirkonkylä kuunteli jäykkänä ja henkeä pidätellen näitä
+sanomia. Nuotta, joka sitä oli piirittänyt jo pitkän aikaa, kiristyi
+kiristymistään. Vielä kohosi mahtava rakennusrykelmä paikallaan,
+niinkuin viljavainio kohoaa ennen raepilven tyhjentymistä. Rauhalliset
+kivinavetat, iloiset asuinrakennukset ja juhlallinen kirkko, kaikki
+katseli vielä lauhaa talvitaivasta kohden, niinkuin ne olivat
+tehneet vuosikymmenien aikana. Sekä kodit että ihmiset olivat vielä
+koskemattomina. Säästyykö Kankaan kirkonkylä vai tuhoko sen perii?
+
+Inhimilliseen raivoon, mikä riehui pohjolan mailla, vastasi talvi
+harvinaisen leudolla säällä ja hymyilevällä taivaalla. Tuskinpa
+miesmuistiin oli ollut tällaista talvea. Aamut valkenivat ystävällisinä
+kuin keväällä, päivisin kävi suloinen tuulenleyhkä, ikäänkuin
+pääsiäisajan lumikukkaset jo olisivat huokuneet ilmoille sulamisen
+tuoksua. Illat lankesivat raukeina ja uneliaina. Ihmiset tarkenivat,
+seisoskellessaan rantatöyräällä silmäilemässä Tuunajärven jäälle.
+Ei kuulunut tykinpauketta. Kauhut pysyivät vielä loitolla. Kaikkeen
+tottui. Tottui siihen, että punakaartilaiset vartioivat tienhaaroissa
+ja jyvämakasiineilla. Tottui siihen, että piti olla esikunnan
+lupalippu, kun halusi lähteä ulkopuolelle kotiporttia, kauppapuotiin,
+pappilaan, jopa kirkkoonkin. Tottui siihen, että Salenjus, Kemppainen,
+Vuorelan pojat ja muut tarkastivat ja penkoivat taloissa. Tottui
+siihen, että esikunta otti hevosia ajoihinsa mielinmäärin ja että se
+lähetti noutamaan lehmän, lampaan tai maitoa, milloin hyväksi näki.
+Tottui siihen, että se katsoi talojen huonekalu- ja liinavaatevarastoja
+yhteisomaisuudeksi ja kuljetti niitä tulevaan sairaalaan, jonka oli
+määrä sijaita säästöpankin talolla. Tottui siihen, että venäläiset
+kahdesti viikossa pitivät tansseja ja soitollaan ja humalaisella
+menollaan täyttivät kylän. Tottui siihen, että kirjeet avattuina
+tulivat perille, tai eivät tulleet ensinkään. Tottui elämään ilman
+sanomalehtiä. Tottui siihen, että puhelimet olivat auki tai suljettuina
+esikunnan harkinnan mukaan. Joka talossa oli pinkoittain pieniä,
+likaisia paperilippuja, joihin oli painettu Kankaan kirkonkylän
+esikunnan leima sekä vikuroivalla käsialalla kirjoitettu: »yksi lehmä
+otetu punakaartile», tai »50 litra maito otetu punakartile». Kaikkeen
+tottui. Tottui myöskin huhuihin. Oli tukalaa, mutta olisi saattanut
+olla paljon tukalampaa. Sai olla kiitollinen, että oli näin hyvä.
+Oikeastaan oli parempi kuin ensi aikoina. Jumalanpalveluksetkin menivät
+nyt rauhassa eikä ihmisiltä kysytty lupalippuja, kun he virsikirjat
+käsissä suuntasivat askeleensa Herran huonetta kohti. Sokean-Leenan
+taluttajapojankaan ei enää tarvinnut itkeä. Kirkossa ei ollut aivan
+vähän väkeä.
+
+Eräänä aamuna heräsi kirkonkylä outoon hälinään: venäläiset tekivät
+lähtöä. Oli sellainen kiire, etteivät he ehtineet mennä sanomaan
+tutuille hyvästi. Nopeasti hyvästeltiin kortteeripaikoissa ja sitten
+päätäpahkaa marssiin. Naiset, jotka olivat pitäneet seuraa heidän
+kanssaan, jopa joutuneet heidän lastensa äideiksi, ehtivät tuskin
+käsittää mistä oli kysymys, kun miehet jo olivat poissa. Heidän
+itkunsa särähti tyhjään ilmaan, heidän kätensä tavoittivat turhaan
+kaukaa-tulleita, joiden kanssa he eivät olleet osanneet puhua,
+mutta joiden sydän oudosti tuoksuvan kiiltonappitakin alta oli
+lyönyt heidän sydäntään vasten. Miehet olivat jo kaukana He eivät
+lähteneet Tuunanselälle, vaan maantietä. Heidän menonsa tapahtui kuin
+pakokauhussa. Miksi he olivat menneet? Miksi niin äkkiä? Mitä se tiesi?
+Hyvää vaiko pahaa? Kankaan kirkonkylä kyseli tätä henkeä pidättäen.
+
+Johan Kits oli jäänyt ja pyrki palvelukseen Tuunalle. Miksi Johan Kits
+oli jäänyt? Mitä se tiesi? Hyvää vaiko pahaa?
+
+Kankaan kirkonkylä kyseli tätäkin henkeä pidättäen.
+
+Riikka Tuuna ei ottanut Kitsiä taloon, vaikka siellä olisi tarvittu
+miestä, vanha vouti kun mieliharmista yhtämittaa sairasteli. Mitä
+Riikka meni ärsyttämään Kitsiä, sellaista hyvää miestä, jota jokainen
+oli kilpaa ottamassa. Ties mitä siitäkin vielä saattoi seurata. Kits
+pyrki Somerille ja Sylvi otti hänet avosylin. Ehkäpä hänestä oli pieni
+lohdutus kaiken sen jälkeen, mitä Sylvi oli menettänyt: everstin.
+Kirjurin kanssahan välit olivat tykkänään rikki. Sylvihän ei ollut
+enää tahtonut päästää häntä taloon, koska hän pelkäsi hänen tekevän
+pahaa lapsille. Esikunta ei ollut ensinkään hyvillään, että Kits meni
+yksityiselle. Häntä olisi kyllä tarvittu esikunnassa.
+
+Eräänä päivänä vaikenivat telefonit. Ei minnekään päässyt. Mutta
+taloista hälytettiin kaikki hevoset liikkeelle hakemaan haavoittuneita.
+
+Kaikki hevoset — varmaan se tiesi, että sota yhtäkkiä oli siirtynyt
+lähemmäs. Varmaan oli ollut taistelu jossakin näillä mailla. Kuitenkaan
+ei ollut kuulunut tykinpauketta. Kaikki hevoset — varmaan oli ollut
+suuri taistelu.
+
+Kankaan kirkonkylä näki pitkän hevosjonon laskeutuvan alas tuttua
+rantatöyrästä ja katoavan jäälle. Oli annettu käsky, ettei hevosia saa
+säästää.
+
+Jähmettyneessä jännityksessä odotti Kankaan kirkonkylä hevosia
+palaaviksi. Asumuksissa toimitettiin arkiset askareet, mutta ajatukset
+eivät olleet niissä. Liedet lämpisivät ja sauhu kiiri piipuista ilmaan,
+mutta mieli lensi järven taakse, sinne minne hevosjono oli hävinnyt.
+Keitä tuovat miehet kuormissaan? Ketkä ovat haavoittuneet ja ketkä
+kaatuneet? Kuljettiin tuttuja, koviksi tallattuja polkuja navettaan,
+aittaan, saunaan ja takaisin tupaan, mutta tämä kaikki tuntui
+tarpeettomalta.
+
+Kylän naiset valmistivat siteitä. Pappilan rouva oli asettunut toimen
+etunenään. Sisar Hulta antoi neuvoja. Riikka Tuunaa ei nähty yhteisissä
+talkoissa. Se ei jäänyt esikunnalta huomaamatta. Pappilan rouva
+selitti, että hänen piti hoitaa emäntää, kun Hulta oli täällä. Se ei
+vakuuttanut esikuntaa.
+
+Joko mitä näkyy Tuunanselällä?
+
+Tulisella kiireellä oltiin työssä entisellä säästöpankin talolla.
+Kirjava varasto vuoteita oli saatu kokoon. Siellä olivat talojen
+vierassängyt, kaikkinaisista huutokaupoista ostetut herrasvuoteet ja
+vinteiltä kootut telttasängyt. Laupeudentyö oli tasoittanut kuilut
+ja parhaimmassa sovinnossa täyttivät naiset orjilla patjoja ja
+valmistivat siteitä. Myöskin pappilan ja Somerin lapset olivat mukana.
+Heidän kätevyytensä liitonarkkileikistä tuli nyt hyvään tarpeeseen.
+Keskusteltiin joka kulmalla taloa.
+
+— Näihin parempiin vuoteisiin pitää sijoittaa vaikeammin haavoittuneet.
+
+— Tuskinpa niitä tänne lähetetäänkään, ne sijoitetaan sinne lähemmäs.
+
+— Mitenkä meidänkin miesten lienee.
+
+— Kyllä näissä vaan hyvin nukkuu...Pahnat tasaantuvat pian.
+
+— Ne ottavat nyt miehet pakolla. Joka ei mene, se ammutaan.
+
+— Ei se meidänkään isä olisi mennyt, mutta kun sanottiin, että vain
+vartioimiseen tarvitaan. Rintamallemenosta ei ollut puhettakaan...
+
+— No kun ei rintamaa silloin ollut. Kansa toki uskoi, etteivät
+porvarit johdattaisi asioita teurastukseen. Porvarit sanovat itsensä
+sivistyneiksi, mutta he ovat hyenoja, raatelevia petoja... Äitivainaja
+aina kertoi, kuinka kun kartanoon meni pyytämään kaskilupaa, piti olla
+»tuomisia» nyytit täynnä, voita, kananmunia... Kello kahdelta yöllä
+mentiin riihelle... Savupirtti oli asuntona. Niistä se on tämä sota.
+Kun puhui patruunan kanssa, piti seisoa paljain päin, vaikka oli kova
+pakkanen. Niistä se on tämä sota... Mitä porvarit menivät tahtomaan
+lujaa järjestysvaltaa työväkeä vastaan?
+
+— Sanovat, että Kankaan lähteestä olisi löydetty miehen ruumis. Ei, ei
+tiedetä kuka hän on.
+
+— Kas, kas noita pappilan pikkutyttöjä, niin ne ovat kuin valmiita
+ruustinnoja.
+
+— Somerin Irja, hän syö piparkakkua.
+
+— Tämä on ainakin viides.
+
+— Sylvi istuu omissa ajatuksissaan.
+
+— Sekä eversti että kirjuri ovat poissa.
+
+— Se kuuluu, tuo vanhin tytär, olevan äidilleen niin paha.
+
+— Tuunan isännän rahat ne menivät parempiin taskuihin. Ei äijä
+ajatellut, kun rikkauksiaan kokosi, että ne tulisivat kansan haltuun.
+
+— Kyllä hänellä vielä on takanaan, eivät ne kaikki olleet pankissa.
+
+— Kirkkoväärti oli itse sanonut, että hyvä oli, kun rahat menivät.
+
+— Sen hän sanoo vain siksi, että hänellä on pääsäästöt takanaan.
+
+— Ei, oikein totta: isäntä kuuluu olevan tyytyväinen siitä että rahat
+menivät. Hän sanoo, että hänen sielunsa nyt on niin köykäinen olla.
+
+Somerin ja pappilan lapset olivat viikkokausia kestäneen kotiarestin
+aikana ehtineet jonkin verran vieraantua toisistaan.
+
+— Mene pesemään kädet, sanoi Haagar Irjalle. — Tulee haavakuume, jollei
+ole ihan puhtaat kädet.
+
+— En minä viitsi! sanoi Irja ja keikautti päätään.
+
+— Täytyy viitsiä.
+
+— Mutta minä en viitsi.
+
+— Mene kotiin sitten, sanoi Lyydia.
+
+— Minä olen niinkuin tahdon.
+
+— Täällä ei saa olla niinkuin tahtoo. Pitää tehdä työtä.
+
+Irja naurahti ja keikautti taasen päätään. Jeremias loi häneen katseen
+ja ehti nähdä, että Irja punehtui.
+
+— Sinä olet tyhmä tyttö, sanoi Haagar, posket kuumina.
+
+Irja ei sanonut mitään, mutta nousi ja varustautui lähtemään pois
+lasten pöydästä. Jeremias loi häneen taasen katseensa ja näki, että hän
+oli purskahtamaisillaan itkuun. Hän kierteli jotakin tilkkua nuoraksi
+käsissään eikä tietänyt minne joutuisi. Jeremiaan kävi häntä sääli.
+
+— Älä sinä turmele kangasta, sanoi Lyydia armottomasti. — Kankaasta on
+puute ja tulee paljon haavoittuneita.
+
+Irja paiskasi rievun kädestään ja huusi, kasvot hehkuen:
+
+— Sinun isäsi otetaan pian vangiksi, tiedätkö sinä sen!
+
+Pappilan lasten käsissä pysähtyi työ.
+
+— Mistä sinä sen tiedät?
+
+— Se ei ole totta!
+
+— Kukaan ei uskalla koskea meidän isäämme, mutta sinulla on sellainen
+äiti, että hänet saa viedä vaikka... vaikka sikoläättiin!
+
+Vanhat ihmiset olivat kuulleet ja tulivat rauhoittamaan lapsia.
+Anna-Liisa Nahinen vei nopeasti tyttärensä huoneen kulmaan ja nuhteli
+heitä.
+
+— Kun Irja sanoo, että isä otetaan vangiksi! huusivat lapset
+väkivaltaisen itkun puistatuksessa. — Eihän se ole totta? Mutta Irjan
+äidin saa ottaa vangiksi, hän on huono ihminen.
+
+— Mistä te olette saaneet sellaisia sanoja suuhunne, puheli äiti
+kalpeana. — Ehkä isä otetaan vangiksi sentähden, että hänen lapsensa
+ovat pahat... Ja äiti myöskin. Menkää nyt paikoillenne ja olkaa oikein
+kiltit.
+
+Irjan äiti oli hänkin koettanut taltutella vanhinta lastaan, mutta
+Irja oli riistänyt kätensä hänen kädestään ja paennut häntä askel
+askeleelta. Äitiä hävetti. Hän päätti kotona antaa tytölle vitsaa,
+niin suuri kuin hän olikin, ja palasi työhönsä. Yksinään ajelehti Irja
+pitkin huonetta. Kaikki seurasivat häntä katseillaan.
+
+Pappilan tyttöset tulivat paikoilleen. Heidän kohtauksensa Irjan kanssa
+oli sekin nähty ja kuultu.
+
+Irja seisoi ikkunan ääressä ja hypisteli uudinta, Jeremias meni hänen
+luokseen.
+
+— Tule vähän tänne, sanoi poika ja pujotteli läpi vuoteiden ja
+erinäisillä käsityötarpeilla kuormitettujen pöytien eteiseen ja ulos.
+
+Tyttö seurasi häntä hetken päästä ja eksytteli katselijoita viipymällä
+milloin pöytien ääressä, milloin ikkunoiden luona. Vihdoin seisoi hän
+kuistilla, vaaleat, silkinpehmeät hiukset loistaen tummaa samettipukua
+vasten ikkunoista kumottavassa valossa.
+
+— Mitä sinä tahdot? huusi hän alas.
+
+Jeremias seisoi lumessa ja tarkkasi jotakin outoa tärinää jalkojensa
+alla. Kuinka kaunis Irja olikaan!
+
+— Tule tänne lumeen, sanoi poika.
+
+— Mitä minä siellä?
+
+— Tule.
+
+— No?
+
+Jeremias kuunteli. Suuret lempeät tähdet paloivat taivaalla, niin
+alhaalla, että miltei saattoi luulla niiden puhjenneen esiin tummien
+mäntyjen oksilta. Jääpuikot katonnurkkauksissa kimmeltelivät ikäänkuin
+ne olisivat kuuluneet johonkin satulinnaan. Pehmoisesti putoeli
+silloin tällöin puista lunta. Äänettömänä kohosi metsä toisella puolen
+rakennusta ja miltei yhtä äänettömänä lepäsi kylä toisella puolella.
+
+— Sano sitten? vaati Irja.
+
+— Mitä tuo oli? kysyi Jeremias kalpeana.
+
+— Mikä?
+
+— Tärähdys.
+
+— Minä menen sisään.
+
+— Ei... virkkoi poika kuin heräten. — Minä tahtoisin pestä sinut
+puhtaaksi. Tässä on lunta. Tahdotko? Älä naura... Olet tahriintunut,
+mutta Jumala tahtoo, että olisit puhdas. Sydämessäsi sinun pitää tulla
+puhtaaksi. Tämä pesu on vain merkki... uusi kaste. Ee, ei... älä mene,
+sinä olet niin kaunis. Minä kosketan sinun otsaasi valkoisella lumella.
+Me menemme naimisiin jahka me tulemme suuriksi... Ei, älä vielä...
+Vasta kun me olemme suuria. Meidän täytyy olla puhtaita ja Herralle
+pyhitettyjä.
+
+Tyttö irroitti vastenmielisesti kätensä leikkitoverin kaulasta. Hän jäi
+pitelemään pojan kättä ja painoi sitä huuliaan vasten.
+
+‒ Tuletko minulle, kun me olemme suuria? kysyi poika juhlallisesti.
+
+— Tulen.
+
+Poika vei hennossa kädessään lunta Irjan otsalle. Yhtäkkiä vaipui hänen
+kätensä ja sulava lumi valui hankeen.
+
+Nyt kuuli Irjakin. Jeremias jätti hänet, juoksi ylös portaita, tempasi
+auki oven, karkasi läpi eteisen ja, seisoen äitinsä edessä kalpeana ja
+sotilaallisen jäykkänä, hän lasisen terävällä äänellään huusi:
+
+— Tykit!
+
+Ja hän toisti vielä kerran:
+
+— Tykit paukkuvat Tuunajärven takana.
+
+Kaikki kädet pysähtyivät. Äänettömyydestä kuului yhtäkkiä Johanssonnin
+ääni:
+
+— Ne... ne... ne ovat: tiplot! Jo kuuluu tännekin. Tiplot ne ovat...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nämä ensimmäiset tykinlaukaukset olivat kuin merkinanto. Tapaukset
+alkoivat tästä puoleen huimaavalla vauhdilla seurata toisiaan Kankaan
+kirkonkylässä. Kaikki tunsivat ratkaisun lähestyvän. Sota likeni
+Kankaan kirkonkylää.
+
+Jo samana yönä sai vastavalmistunut sairaala ensimmäiset potilaansa.
+Itse Fiina Juuri oli lähtenyt heitä saattamaan Leena Lipposen
+avustamana. Ja seuraavana aamuna varhain täytyi hevosten palata
+viemään tämän paikkakunnan punakaartilaisia muualle ja tuomaan tänne
+toispaikkakuntalaisia. Sellainen siirto oli välttämätön.
+
+Kemppainen ymmärsi heti paikalla tämän välttämättömyyden, mutta
+Salenjus, Johanssonni ja muut asettuivat vastakynteen. Rouva Juuren
+täytyi vedota Pietikkaan, pääesikuntaan Helsingissä ja vihdoin
+kuolemanrangaistukseen, ennenkuin sai miehet liikkeelle.
+
+Puhelin soi kaiken yötä.
+
+Mutta minne oli Ahvenainen jäänyt joukosta?
+
+Hän oli osalleen saanut ruumiskuorman. Kaikista hänen estelemisistään
+huolimatta oli kuorma lisäksi pantu niin suureksi, että hänen oli
+mahdoton pysyä toisten jäljessä. Onneton paikka se oli, että juuri
+hän oli joutunut likelle tavaravaunua, missä veriset, puolialastomat
+ihmisjäännökset viruivat läjässä päälletysten kuin eläinten ruhot
+teurastajan puodissa. Mikä piru hänet panikin menemään sinne juuri
+silloin! Tuttu junamies huusi, että tulkaa katsomaan, olisiko täällä
+ruumiita eli miehiä... sieltä Kankaalta. Ahvenainen ei voinut
+kieltäytyä, lisäksi oli hän utelias. Hän tunsi oitis paikalla läjässä
+Rajalan livun kasvot;... ne olivat ihka eheät... Hänen teki mieli
+nähdä, olisiko Eemelin käynyt yhtä huonosti... Paljon huonommin vielä
+oli Eemelin käynyt. Hänen ruumiinsa keskikohta oli yhtenä ainoana
+mustana verikuoppana. Ihan rupesi pyörryttämään ja pahasti ottamaan
+kiinni sydänalasta. Mutta junamiehet vain komentelivat, että sinne
+rekeen, oikopäätä! Ja kun Ahvenainen tahtoi nyt lähteä, huusivat he,
+että täällä voi olla vielä muitakin Kankaalta. Oudolta se tuntui,
+kun näitä vainajia vain paiskeltiin maahan ikäänkuin olisi käsitelty
+puuntynkiä. Suuret rukkaset käsissä tarttui elävistä miehistä mikä
+kiinni jalkoihin, mikä hartioihin vainajia. Hoo-op! Ja kolisten putosi
+ruumis maahan.
+
+— Eikö tuo ole Halme? Onkos hänkin jo mennyt?
+
+Hän se oli lopultakin, vaikkei häntä ollut helppo tuntea.
+
+— Ja tuo on Linteeni! Kylläpä ovat pirut häntä repineet.
+
+— Sitten onkin jo tarpeeksi! änkötti Ahvenainen, pitäen kiinni vaunun
+seinästä. — En pysy muiden hevosten jäljessä, jos kuorma tulee kovin
+suureksi... Älkää hiidessä enää panko... Eivät nuo ole Kankaalta...
+
+— Ykskaikki mistä ovat, ei suinkaan niitä enää vaunuun panna, kun
+sieltä kerran on otettu...
+
+— Minä en vie noita kaikkia, huusi Ahvenainen, kurkku kuivana. — En
+vaikka mikä olisi... Mitä helvettiä niitä kaikkia minun hevoseeni...
+
+Junamiehet työnsivät vaununoven kiinni niin että rämisi, ja ennen
+pitkää seisoi Ahvenainen yksinään kaamean kuormansa ääressä. Hänen
+hevosensa korvat viittasivat harallaan taaksepäin eri ilmansuuntiin ja
+sen riippuvien huulten raosta kuului tyytymätön korskina. Tykinlaukaus
+teki kuitenkin silmänräpäyksessä lopun sekä hevosen että miehen
+epäilyksestä. Hevonen pääsi liikkeelle ja mies heittäytyi kiireesti
+mukaan. Kuinkahan likellä rintama jo olikaan... Sanottiin tykkien
+kantavan niin kauas. Oli tämä tiekin ajettu näin helkkarin huonoksi. Ja
+sairaiden rekijono kulki jo tuolla selällä. Kun saisi edes sen kiinni,
+niin kelpaisi. Hevonen meni minkä pääsi, mutta nuo edellimmäisetkin
+menivät keveillä kuormillaan minkä pääsivät. Koeta, koeta, Poika!
+Ylös-alas. Tie oli ajettu loiville laineille, reki kulki syvissä
+uomissa niinkuin tukkitiellä. Ylös-alas, huiskis-haiskis! Koetetaan,
+Poika! Pimeäkin tulee, hauskempi on kulkea joukossa. Ahvenainen oli,
+kiinnittäessään kaiken ponnistuksensa edellimmäisiin hevosiin ja
+kuunnellessaan yhä uusiintuvia tykinlaukauksia, hetkeksi unohtanut,
+mitä hänen kuormassaan oli. Yhtäkkiä tuuppasi joku häntä olkapäähän.
+Hän muisti samassa silmänräpäyksessä, mitä seuraa hänen takanaan oli
+ja häneen iski ajatus, että joku vainajista oli ojentanut kätensä
+ja käynyt kiinni häneen. Häntä karmi jäätävä kammo, täytyi karaista
+luontoaan kaikilla voimilla ennenkuin sai katsotuksi taakseen.
+Kangistunut jalkapari rikkinäisissä sukissa törrötti hänen hartioidensa
+takana. Ruumiit olivat ajaessa luisuneet. Täytyi nousta korjaamaan.
+Kun ei ollut edes peitettä, millä olisi verhonnut vainajat, eikä
+köyttä. Olivatpa ne käyneet raakamaisiksi nuo junamiehet, kun mättivät
+kaatuneet tuolla tavalla rekeen. Yksiä samoja sosialidemokraattejahan
+ne olivat kuin nämäkin kaatuneet, eivätkä heille sen enempää
+kunnioitusta osoittaneet. Peitteet olivat kaikki jääneet alle.
+Olisi ehkä voinut kiskoa jonkin esille, jos olisi iljennyt ruveta
+penkomaan reenpohjia. Mutta juuri siellä alla olivat Eemelin ja
+Iivarin ruumiit... ja Linteeni... ja Halme. Iivolla olivat silmät auki
+ikäänkuin ne anoisivat apua. Ja tuolla, joka on tuossa päälläpäin, on
+otsa halki. Se on tuntematon mies. Tuonne keskelle joutui joku, johon
+ei saanut katsotuksikaan, jotakin niin hirveää sille oli tapahtunut.
+Lahtarien se on tekoa tämä kaikki, sodan se on tekoa. Lahtarit
+tahtoivat lujaa järjestysvaltaa ja työväen täytyi pitää päänsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ahvenainen oli parkaisemaisillaan: taas ne koskettivat hänen
+olkapäitään. Mitä ne hänestä tahtoivat? Olikohan hän ehkä sanonut yhtä
+ja toista, jota ei olisi pitänyt sanoa? Ei olisi pitänyt yllyttää
+uutta esikuntaa pappilaisia vastaan. Vieraspaikkakuntalaiset aikoivat
+murhata papin... Ahvenaisen tuli mieleen kuinka Nahinen istui hänen
+kanssaan kansliassa ja luetti hänellä vuorisaarnaa... Ei siksi, että
+hän lukemista olisi koskaan tarvinnut, osasi hänen vaimonsa Liisa toki
+lukea niin että aina sai katsotuksi lehdestä uutiset. Mutta ruustinna
+oli usein tunnin lopulla tullut huoneeseen ja tuonut kahvia ja Jeremias
+oli juossut sinne hänkin ja pyytänyt, että hän saisi opettaa Ahvenaisen
+kirjoittamaan. Pitää... pitää, kun tästä pääsee kotiin... mennä
+esikuntaan ja sanoa, että rankaisevat miten rankaisevat mutta eivät
+tapa... Pitää myöskin mennä puhumaan Kustaa Kemppaiselle, ettei hän
+vain tee pahaa Sydänmaan Miinalle. Eihän Miina mitenkään yllyttänyt
+lähtemään viinatehtaalle. Miinanhan luultiin kuolevan. Mutta kun Kustaa
+Ahvenaiselta uteli asiaa, niin Ahvenainen sanoi, että ei suinkaan pappi
+muuten olisi mitään tietänyt koko tehtaasta. Mitenkä tulikaan sen
+sanoneeksi.
+
+Alkoi jo hämärtää ja Ahvenainen ymmärsi, ettei hän saa kiinni
+haavoittuneiden kuljettajia. Hevonen oli tottunut tykinlaukauksiin
+eikä enää pitänyt kiirettä. Yön selkään tässä joutuu. Ja luontonsa
+täytyy saada karaistuksi. Kuka tietää, kun tässä sota näkyy likenevän
+näitä kotipaikkoja, vaikka joutuisi vielä samalle kohdalle kuin nuo
+vainajat. Mutta hän ei ota asetta käteensä, se on sanottu. Hän panee
+vaikkapa kätensä havutukille ja napauttaa etusormen poikki niin ettei
+voi ampua. Sen hän tekee. Taikka hän lähtee sydänmaalle ja kätkeytyy,
+aina hän kolon löytää, jääköön muija mihin haluttaa, sillä onkin paljon
+rohkeampi luonto. Se on ollut tykkänään toinen asia, kun on ollut
+esikunnassa ja käynyt taloissa vaatimassa lehmiä ja karjaa ja hakemassa
+aseita ja karkulaisia, niinkuin silloinkin, kun Eeverttiä ja Lauria
+etsittiin Mäkimatkasta. Sitä sellaista palvelusta teki mielellään. Ja
+mukavaa oli esikunnassa kantaa Mantalle puita ja vettä ja paloitella
+vasikanruhoja ja painaa leimoja esikunnan lupalippuihin. Mutta ei
+koskaan hän sitä ajatellut, että hän joutuisi tällaiseen, niinkuin
+nyt ruumiitakin kuljettamaan. Ja että näitä oman kylän miehiä piti
+joutua niin koville paikoille. Helvetti yhtäkaikki, mitä Kemppainen
+ja Salenjus sanoisivatkaan, jos näkisivät hänet näin pehmeänä. He
+leimaisivat hänet oikopäätä lahtariksi, ei siinä mikään auttaisi. Mutta
+he eivät toki ole tässä.
+
+Nyt ovat nuo toiset jo päässeet Pukkisaaren rantaan. Senjälkeen
+katoavat he näkyvistä. Ei ole enää sitäkään, että silmä voisi heidät
+saavuttaa. Paina päälle, Poika, kuolla pitää jokaisen!
+
+Hän suomi ruoskallaan hevosta ja sai sen pieneen juoksuun. Heti
+tuupattiin häntä taasen olkapäähän. Kuolleen jalasta riippui jokin
+vaateriekale, joka häälyi. Ahvenainen kirosi ja päätti, että hän nousee
+jalaksille, ottaa tuota pirua kainaloista ja vetää sen taaksepäin niin
+että se kerrankin pysyy. Vaikka henki siihen paikkaan jäisi, niin sen
+hän tekee.
+
+Hän pysäytti hevosen, hyppäsi alas ja korjasi rukkaset tiukasti
+käsiinsä. Olisi ollut edes tupakkaa, niin olisi ollut mukavampi
+lähestyä noita matkatovereja. Mutta tupakankin oli tullut tarjonneeksi
+asemalla loppuun. Tai vielä parempi olisi ollut viina. Iskien katseensa
+voimakkaaseen rintaan, johon paita oli liimautunut kiinni, iski
+Ahvenainen leuat toisiaan vasten ja tarttui vainajaa kainaloihin.
+Kankeat käsivarret nousivat. Mitä?... Valkoinen nauha... ryvettynyt,
+verinen nauha, mutta valkoinen... käsivarressa. Ei punainen nauha. Eikä
+se ollut jälkeenpäin siihen pistetty, se oli neulottu. Vainaja oli
+lahtari.
+
+Ahvenainen joutui aivan ymmälle. Tämä oli niin uusi asia, ettei hän
+ymmärtänyt, miten nyt menetellä. Jos hän yhtäkkiä olisi nähnyt pirun
+istuvan kuormallaan, niin ei hän olisi voinut enemmän hämmästyä. Hän
+oli kuljettanut lahtaria. Kaikkien noiden oikeiden ruumiiden joukossa.
+Ruumiinakin olivat lahtarit petollisia ja tuppasivat sekoittamaan
+köyhälistön asiaa. Jos Kemppainen ja Salenjus saavat tietää, että
+lahtarin raato on virunut sankarien ruumiiden joukossa, niin hän,
+Ahvenainen, joutuu siitä edesvastuuseen, hänet erotetaan puolueesta,
+kukaties... niin, kukaties ammutaan. Mitä hän nyt sitten tekee tuolle
+koiralle? Ottaako hän sitä harteista ja viskaa hangelle? Mutta entä jos
+tuolla alla olisi useampiakin valkoisia nauhoja...?
+
+Hänelle tuli sekainen olo ikäänkuin sisälmyksiä olisi sotkettu
+seipäällä tai pää olisi ollut täynnä häkää. Kunhan ei tästä kävisi
+niinkuin Parannan isännälle... Mutta junamiehethän ne panivat hänen
+kuormaansa sekä toverit että lahtarit ja sanoivat, että ykskaikki mistä
+ovat ja keitä ovat. Ne olivat niin samanlaiset, ettei hän huomannut
+heitä erottaa, haavoissa ja verissä kaikki. Sovussa ja hiljaapa
+kuolleet olivat olleet kuormassa keskenään, ainoastaan häntä, elävää,
+oli lahtari hätyytellyt. Mistä hän häntä moitti? Haava, joka oli
+halkaissut hänen päänsä, ei ollut lahtarien tekoa. Sitäkö hän häneltä
+kysyi, että miksi häneltä oli lyöty kallo halki? Pää meni sekaisin, kun
+näitä asioita ajatteli.
+
+Pukkisaaren rannassa putosi hevonen yhtäkkiä sulaan. Mitään
+tervetulleempaa ei Ahvenaiselle olisi voinut sattua. Hän sai vielä
+hartioihinsa viimeisen täräyksen kauhealta syyttäjältä ja päätti
+samassa silmänräpäyksessä, että hän nyt jättää sekä oikeat että väärät
+ruumiit oman onnensa nojaan. Riidelkööt tai sopikoot miten tahtovat,
+hän ei pane järkeänsä alttiiksi heidän tähtensä. Erottakoon hänet
+Kemppainen ja Salenjus puolueesta — mitä sillä on väliä! Mutta hepä
+eivät uskalla, kun hän sanoo, että mitenkä hän niin raskasta kuormaa
+kuljetti sulan läpi.
+
+Näitä ajatellessaan riisui hän jo hevosta ja hölkötti ennen pitkää
+läpi Pukkisaaren pajupensaikkojen vapaana miehenä kotia kohti. Sattui
+niin hyvin, että saari joutui hänen ja kuorman väliin. Se auttoi häntä
+unohtamaan kaikkia noita avonaisia, kuolleita silmiä, käsivarsia ja
+jalkoja, jotka jäivät katsomaan hänen jälkeensä ja ojentumaan häntä
+kohti. Huomenna hän toimittaa tänne kolme hevosta. Mikä niiden siellä
+on hätänä, jääkööt Herran huomaan.
+
+Ei milloinkaan ollut kotikylä tuntunut Ahvenaisesta niin mieluiselta
+kuin nyt sydänyön hetkellä, kun hän, ohjaskimpulla läjäytellen
+hevostaan, ratsain nousi ylös rantatöyrästä.
+
+Nämä uudet Kansanvaltuutetut, joiden hallussa Kankaan kirkonkylä nyt
+oli, olivat tykkänään toista maata kuin oman paikkakunnan punaiset.
+Vahdissa ollessaan eivät he taipuneet puhelemaan kyläläisten kanssa,
+eivät he myöskään kiinnittäneet mitään huomiota siihen, jäikö taloihin
+ruokavaroja omiksi tarpeiksi — he ottivat mitä halutti. He ottivat
+myöskin miehiä punakaartiin ampumisen uhalla. Kyllä olikin kelvannut
+niin kauan, kun sai keskustella tuttujen miesten kanssa, mutta he
+olivat nyt osaksi ruumiina Somerin uusissa riihissä, osaksi rintamilla.
+Vain jotkut harvat olivat kotona ja he olivat nykyiseen johtoon
+melkein yhtä tyytymättömät kuin porvaritkin. Mitä pirun kansanvaltaa
+tämä oli? Juuri muka oli heitetty niskoilta porvarien ies, niin
+tulivat kaupungin toverit käskemään ja määräämään. Parhaat herkut
+aina tahtoivat. Kustaa Kemppainen ei ehtinyt polttaa niin paljon kuin
+he joivat ja kirkkoviiniäkin olivat kysyneet, olisiko sitä ja miten
+paljon. Sairaalaan sanoivat tarvitsevansa. Niinkuin ei sitä olisi
+arvattu, mihin he sitä tahtoivat. Mäkimatkan nurkissa kiertelivät Jonni
+ja Haru tuhannen markan setelit kourassa, etsien tilaisuutta, milloin
+saisivat siirtää ne uusien vallanpitäjien taskuihin, mutta ensi päivinä
+varsinkin olivat he jäykkiä poikia. Hyvä kun sai heidät ottamaan
+savukkeen. Niitä oli toki Mäkimatkan nuorimmilla pojilla kokonaiset
+varastot. Viisitoistamiehinen joukkue kierteli pitäjää etsimässä Tuunan
+Eino-Ilmaria, lyseolaista. Kun se ilmestyi kirkonkylän esikuntaan ja
+Johanssonni vakuuttamalla vakuutti, ettei Eino-Ilmari ole kotonaan,
+niin naurettiin häntä vasten silmiä ja sanottiin:
+
+— Porvarihan tuo piru on! Täysi porvari. Kuinka sellaista täällä
+suvaitaan. Toimittakaa helvetissä pois tunkiolle!
+
+Sellaisia sanoja käytettiin hänestä, Johanssonnista, joka toki oli
+vanhimpia työväenyhdistyksen jäseniä täällä Kankaalla! Yhdessä
+Arvo-herran kanssa oli talonhankekin pantu pystyyn. Ja siihen
+olivat yhtyneet pitäjäläiset, niin hyvin rikkaat kuin köyhät. Mutta
+Arvo-herra ja hän, Johanssonni, olivat kaiken aikaa olleet etunenässä.
+Ja punakaartiinkin oli hän, Johanssonni, kirjoittanut nimensä
+ensimmäisenä. Ja tällaista iljettiin tulla sanomaan hänelle! Mitä
+heillä oli, noilla vierailla nulikoilla, täällä tekemistä? Tukat heillä
+oli otsalla kuin hevosilla ja housun lahkeet leveinä. Kaupungissa oli
+kait sellainen muoti, mutta täällä maalla oli oma muoti ja omat tiplot.
+
+— Itse saatte olla porvareja ja piruja! huusi Johanssonni. — Minulle ei
+tartte tulla puhumaan sellaisia. Itse saatte mennä tunkiolle, tuolla
+se on eikä siellä ole rotistakaan puutetta. Meillä on täällä omat
+tiplot, teitä ei tänne ole kukaan käskenyt. Vai tunkiolle... saakelin
+perkeleet, saisivat lahtarit teidät ampua...
+
+— Pietikka on meidät lähettänyt! pamautettiin Johanssonnin eteen ja
+silloin hän meni aivan äänettömäksi.
+
+Työlään sovittelun jälkeen läksi Johanssonni näyttämään vieraille
+tovereille tietä Tuunaan. Hän selitti pitkin matkaa, että hän tuntee
+tarkkaan tämän talon väet ja ne puhuvat aina totta, vaikkeivät ole
+hulluja. Neitikin täällä on sellainen, että hän aina sanoo asian
+niinkuin se on. Huoposenkin hän ilmiantoi, vaikka hän on hänen
+ystävänsä.
+
+Otsatukkaiset eivät enää nauraneet.
+
+Riikka Tuuna tuli heitä vastaan portailla, jalassa saappaat ja yllään
+vanha toppatakki. Hän loi heihin kirkkaat keltaiset silmänsä ja sanoi
+tyynesti:
+
+— Hän ei ole kotona.
+
+Otsatukat tunkivat likemmä.
+
+— Me olemme kuitenkin saaneet määräyksen etsiä häntä kaikkialta.
+
+— Kun sanon, ettei hän ole täällä, niin ei hän ole.
+
+Miehet perääntyivät ja katselivat toisiinsa. He olisivat luultavasti
+poistuneet, jos Johanssonni olisi malttanut vaieta. Mutta nyt hän
+vahingoniloisesti virkkoi:
+
+— Siinä se oli! Kun ei ole, niin ei ole. Sanoinhan minä. Tulette tänne,
+niinkuin ei täällä meillä olisi omiakin tiploja.
+
+Tuunan talossa tehtiin nyt tarkastus kellareita, vinttejä ja
+navetanparvia myöten. Johanssonni kulki otsatukkaisten perässä kuin
+koira ja haukahteli:
+
+— No, mitä löysitte? Eikös nyt mennä sikoläättiin — se on vielä
+tarkastamatta. Te luulette, ettei missään maailmassa osata puhua
+totta, mutta Tuunassa puhutaan. Jos nyt tulevaisuudessa vielä tahdotte
+tietää, onko meidän Eino-Ilmari kotona, niin neiti sanoo. Vaikka siihen
+paikkaan ampuisitte hänet, niin hän sanoo. Totta täytyy puhua. Minäkin
+seison totuuden puolella ja puhun vielä kerran kaikki mitä tiedän.
+
+Otsatukat vaihtoivat silmäyksiä ja antoivat äijän räyhätä.
+
+Seuraavana päivänä, kun Karoliina tuli esikuntaan kysymään miestään,
+sanottiin hänelle, ettei Johanssonnia oltu nähty sittenkuin eilen
+aamulla. Häntä oli kaivattu täälläkin. Oli luultu hänen olevan kotona.
+
+— Hänet on lähetetty rintamalle! alkoi silloin Karoliina huutaa.
+— Sinne lähetettiin ensin toinen Linteeni, ja nyt toinen... Sinne
+narrattiin. Mutta jos te olette sen tehneet, niin... Ei annettu käydä
+kotona sanomassa hyvästi lapsillekaan. Rintamalle hänet on lähetetty,
+kyllä minä tiedän... Pientä Jalliakaan ei hän saanut nähdä...
+
+Hänelle vakuutettiin, että Johanssonni on missä lieneekin. Salenjus
+otti Karoliinaa olkapäistä ja talutti hänet ovea kohti. Otsatukkaiset
+nauroivat ja käskivät hänen vähän varrota, niin saa takaisin siippansa.
+
+Kahta päivää myöhemmin löysi Tuunan Musti Johanssonnin, löysi ruumiina.
+Sydän luotien lävistämänä makasi hän hautausmaan aidan takana. Aitaa
+vasten hänet nähtävästi oli ammuttu. Hänen kellonsa, saappaansa ja
+rahansa olivat poissa.
+
+Lahtari-raakalaiset tämän tietenkin olivat tehneet. Näin rohkeita he
+olivat: keskelle kylää tultiin, kaikkien vahtien uhalla. Salenjus
+toimitti lehteen kirjoituksen Johanssonnista, kunnon toverista, sekä
+kuvauksen lahtarien konnanteosta ja lesken ja turvattomien lasten
+surusta.
+
+Kun uutinen tuli Riikka Tuunan näkyviin, hymähti hän ja virkkoi:
+
+— Ne vieraat miehet, jotka meillä kävivät, ampuivat Johanssonnin.
+
+Hän sanoi sen, seisoen keittiön lieden ääressä ja sen kuuli koko väki,
+joka paraikaa istui aterialla. Hänen sanansa tuli nopeasti kylän
+tietoon ja Karoliina riensi heti paikalla kuulemaan häneltä itseltään,
+miten hän niin saattoi sanoa. Riikka Tuuna kertoi hänelle kaikki mitä
+oli kuullut Johanssonnin ja vieraiden puhuvan keskenään.
+
+Esikunnan valtuutetut tekivät nyt paperin, jossa oli Kankaan
+kirkonkylän punakaartin leima ja lähettivät kaksi miestä Tuunaan
+vaatimaan kirkon avaimia.
+
+Tytär istui keittiön penkillä ja kutoi sukkaa. Hän ei noussut ylös, kun
+miehet kysyivät isäntää.
+
+— Hän on hyvin vanha, mutta tuolta te hänet tapaatte ... toisesta
+rapusta.
+
+Hän tiesi isän nykyään vastaavan kaikille, etteivät maailman asiat
+häneen kuulu, hän hoitaa vain tämän vaimonsa hautaan, kun veivät sisar
+Hultan sairaalaan. Ei kestänytkään kauan, kun miehet taasen seisoivat
+Riikan edessä.
+
+— Tekö olette tämän talon tytär?
+
+— Minä.
+
+— Isäntä käski kääntyä teidän puoleenne. Meillä on tässä tämä paperi.
+Kirkon avaimia me vain. On paras, että annatte yksintein. Teille voi
+tulla vaarallisiakin seurauksia, jos...
+
+— Mitäs te nyt sitten kirkolla?
+
+— Se on meidän asia.
+
+— On se hiukkasen minunkin asiani. Isälläni on kauan ollut
+kirkkoväärtin toimi ja minä autan häntä, hän kun on vanha ja sairas.
+
+— Nyt on toinen aika. Kirkko tarvitaan toisiin tarkoituksiin...
+
+— Minä olen kuullut, että tahtoisitte viiniä haavoittuneille.
+
+— Niin kyllä... siellä on heikkojakin sairaita.
+
+— Kuulkaas, minä noudan viiniä. Vien sitä sairaalaan. Ehdittehän te
+saada kirkon avaimen, jos tarvitsette. Se on täällä hyvässä tallessa.
+Voitte tarvita kirkkoa, uskon kyllä sen.
+
+Tuolla ihmisellä oli saakelinmoiset silmät. Ne katsoivat itkettävästi
+ja samalla tunkien läpi sen, johon ne katsoivat.
+
+— No, jos toimitatte viinin... Kaiken viinin...
+
+— En ihan kaikkea. Täytyy jättää ehtoollista varten.
+
+— Onko se niin tarpeellista?
+
+‒ En jätä paljon, ja kirkon avaimet säilytän kunnes te tarvitsette
+kirkkoa. Jokaiselle ihmiselle tulee hetki, jolloin hän tarvitsee
+kirkkoa.
+
+Laiha keltasilmäinen tyttö jäi saappaissaan ja toppatakissaan kutomaan
+sukkaansa penkille, missä hän oli istunut, kun miehet tulivat. He
+olivat seisoneet ovensuussa ja nyt he kiroillen ja naureskellen
+kulkivat takaisin esikuntaan kertomaan, että tyttö oli luvannut viedä
+osan kirkkoviinistä sairaalaan. Eivät viitsineet vielä häneen koskea.
+Kyllä tulee sekin aika.
+
+Siitä hetkestä lähtien, jolloin Eino-Ilmari oli jättänyt sisarensa
+korvaan säkeen eräästä uudesta laulusta, oli rauha vallannut Tuunan
+tyttären mielen. Arvo eli, Arvo palaa! Arvo ei hänelle, Riikalle, ole
+pahalla mielellä. Olli palaa, Toivo palaa, Eino-Ilmari elää! Totuuden
+sotajoukko saapuu. Jumala ei enää kärsi valhetta maan päällä. Hän
+lähettää valittunsa, valkoiset soturinsa.
+
+    »... kun vapaa on Suomen kansa!»
+
+Pyörryttävä kiitollisuus täytti Riikka Tuunan olemuksen. Sanat
+seurasivat häntä hänen rukouksiinsa ja uneensa, ne antoivat hänen
+askelilleen siivet, ne kohottivat kodin kattoa niin että se oli kuin
+kirkon kupu. Oli vielä toinenkin säe, joka pyrki tutun säkeen edelle,
+mutta hän ei tietänyt, oliko hän kuullut sen oikein.
+
+    »Ei ennen uhmamme uupua voi,
+    kun vapaa on Suomen kansa.»
+
+Varmaan se kuitenkin oli oikein. Viimeiset päivät olivat valheella ja
+jumalanpilkkaajilla käsissä. Valkoinen sotajoukko saapuu. Minkä merkin
+antaa rakas pikkuveli? Koska kurjet tulevat?
+
+Kurjet! Niin, kurjet! Kevättä ne menivät noutamaan ja kevään ne tuovat.
+Ehkä he tulevat pääsiäiseksi? Heidän tullessaan on ylösnousemuksen
+juhla. Näkeekö Riikka Tuunan silmä tämän onnen päivän? Näki tai oli
+näkemättä. Ei päästetty Moosestakaan luvattuun maahan. Saatikka sitten
+päästetään syntistä, kovaa Riikka Tuunaa. Eli, tai oli elämättä yli
+Suomen kansan pääsiäisen — hän tiesi, että kurjet olivat matkalla
+kotiin Hän oli ennen muita kuullut niiden huudon. Läpi häpeän ja
+valheen oli hän kuullut:
+
+    Ei... ennen... uhmamme... uupua... voi
+    kun vapaa on Suomen kansa.
+
+Häntä ei enää pelottanut mikään. Häntä ei hämmästyttänyt mikään:
+viimeiset ajat oli valheella käsissä. Kuin unessa hän toimitti arkiset
+työnsä. Hänen tehtävänään oli nyt rukoilla ja tarkata kevään merkkejä.
+Hänen sydämensä piti yöt päivät outoa pientä yksinpuhelua niinkuin
+ensimmäinen kevät, joka solisee hangen alla: Jumala, minä kiitän sinua,
+sinä et anna kansasi hukkua, sinä näit meidän hätämme, sinä annoit
+meidän vajota, mutta sinä et unohtanut meitä. Kun aika oli täytetty,
+valitsit sinä aseesi, kolkutit nuorten sydämiin. Sinä neuvoit heille
+tien, niinkuin sinä sanot kurjille: kevät on läsnä, nostakaa siipenne
+ja lentäkää pohjoiseen. Niin sanoit sinä valituillesi. Sinä tiesit
+heidän sydämensä ja uskonsa. Pimeään yöhön he menivät ja omaisten
+kiroukset seurasivat heitä. Mutta sinun kätesi johdatti heitä, he
+kasvoivat suureen työhönsä otollisiksi ja nyt he tulevat. Kiitetty
+olkoon Herra Sebaot, kiitetty ja ylistetty...! Tähän tapaan kuiski
+Riikka Tuunan sydän ja hänen kätensä kutoivat lämmintä villaa. Pojat
+tarvitsevat lämmintä villaa, kun he tulevat!
+
+Kun ensimmäiset tykinlaukaukset illassa kuuluivat Kankaan kirkonkylään,
+tuntui Riikasta siltä kuin hän olisi kuullut Eino-Ilmarin huudon. Ja
+kun tulipalojen kumotus alkoi hehkua taivaalla, ajatteli hän: sen
+täytyy käydä kärsimysten tietä.
+
+Hänelle kerrottiin, että Sydänmaan Miina oli tavattu pirtissään ilman
+päätä. Hänet oli murhattu niin kauhealla tavalla... Hänelle kerrottiin,
+että Lennartti Mäkimatka oli kuollut. Hänet oli murhattu! ajatteli hän
+heti ja silloin olisi hänen tehnyt mieli soittaa Almalle. Mutta kaksi
+punakaartilaista istui heidän puhelimensa ääressä yötä ja päivää. Jos
+pääsisi Alman luo käymään. Jos koettaisikin lähteä... Pitkäperjantain
+kai aina pitää käydä pääsiäisaamun edellä? Ketkä kaikki Herra on
+valinnut ristinpuuhun, kuolemaan kansan syntien takia?
+
+Hänen ei kauan tarvinnut odottaa: ajomiehenä haavoittuneiden jonossa
+tuli Alma käymään entiseen kotiinsa. Siitä oli jo viikko, kun se
+kauhea oli tapahtunut... Ei hän tietänyt, että Lennartti olisi ollut
+missään mukana, tai mitenkään vastustanut punaisia järjestysmiehiä. He
+olivat, hän ja Lennartti koettaneet pysyä aivan erossa kaikesta. Sitten
+lauantai-aamuna tuli kaksi vierasta etsimään aseita ja vaikkeivät he
+mitään löytäneet, pyysivät he, että agronomi tulisi esikuntaan. Alma
+oli heti pelästynyt ja tahtonut lähteä mukaan. Jospa hän olisikin
+silloin lähtenyt, niin ehkä se olisi jäänyt tekemättä, tai olisivat
+ne ampuneet heidät molemmat. Mutta Lennartti ei ensinkään pelännyt ja
+pyysi vain vaimoaan pysymään tyynenä. Alma kysyi miehiltä, koska hänen
+miehensä tulee takaisin. »No, kyllä te hänet pian saatte!» Niin he
+sanoivat ja tarkoittivat asian jo silloin omalla tavallaan. Hän kuuli
+kyllä laukauksia, mutta niitähän kuului niin usein. Puolta tuntia
+myöhemmin, kun hän tuli portaille, huusi hänelle punakaartilainen
+alhaalta rannasta: »Korjatkaa pois tuo raato tuosta.» Sillä lailla hän
+sai tietää miehensä kuoleman... Mutta ne eivät sitten antaneetkaan pois
+ruumista, hän ei edes tietänyt missä se nyt oli. Hän oli tarjonnut
+siitä rahaa, hän oli itkenyt ja rukoillut. Sillä ainoa mitä hän enää
+pyysi, oli saada miehensä ruumis. Mutta sitä armoa ei ollut vielä
+kuulunut. Viikon hän oli juossut, rukoillut, valvonut. Hän ei enää
+jaksanut. Kuolemaa hän oli odottanut päästäjäksi tuskistaan. Hän
+kuitenkin yhä eli. Kotona ei hän voinut olla, kaikki muistutti siellä
+liiaksi heidän onneaan. Hän tarvitsi työtä ja unohdusta. Täällähän oli
+sairaala... haavoittuneita...
+
+— Punaisia! pääsi Riikalta. — Etkö tiedä, että ne ovat pelkkiä punaisia.
+
+Alma makasi vanhassa kapeassa vuoteessa, josta hän onnellisena
+morsiamena niin hiljan oli lähtenyt, ja tuijotti eteensä. Hänen
+silmistään kuvastui autius ikäänkuin hän olisi nähnyt koko vainajien
+valtakunnan, nuo miljoonan miljoonat ihmiset, jotka vuosituhansien
+kuluessa olivat haavoittaneet, haavoittuneet ja sitten nukkuneet pois.
+
+— Kuolemassa ovat kaikki valkoisia, sanoi hän.
+
+Hänellä oli kuumetta, mutta hän vain ikävöi uutta työtänsä. Koko
+maan piirin päällä ei hänellä ollut muuta pelastusta kuin tämä yksi:
+lieventää kärsimystä, yhdentekevää kenen. Hän ei tahtonut odottaa
+parantuvansa hän tunsi paranevänsä ainoastaan tässä rakkauden työssä.
+
+— Sinä vietkin sitten haavoittuneille viinin, sanoi Riikka. — Olen
+luvannut toimittaa sen heille.
+
+— Minä vien. Katsotaan samalla matkalla haudan paikka minulle ja
+Lennartille.
+
+Riikka läksi esikuntaan pyytämään passia itselleen ja sisarelleen.
+Tuunan portilla astui nuori punakaartilainen keskelle tietä.
+
+— Lupalappu? sanoi hän ottamatta paperossia hampaistaan.
+
+— Menen juuri hakemaan.
+
+— Ja mihin nyt sitten on asiaa?
+
+— Sanon sen esikunnassa.
+
+— Paras sanoa yksintein tässä.
+
+— Ettehän te voi passia antaa.
+
+— Mutta minä voin sanoa kannattaako sen asian vuoksi vaivata esikuntaa.
+
+Suuttumus nousi kuin humala Tuunan tyttären päätä kohden, tuntuen koko
+ruumiissa. Silmänräpäyksen aikana hän päätteli, että kääntyy takaisin,
+ei hän rupea olemaan noiden armoilla.
+
+— Minulla on asiaa kirkkoon.
+
+— Helkkarissa, kirkkoon! Näin arkena. Minä lähdenkin mukaan...
+
+Riikka meni hyvin kalpeaksi ja yritti astua pistimen ohitse. Nuoren
+punakaartilaisen sanat eivät olleet niin ärsyttävät kuin ääni, millä ne
+lausuttiin.
+
+— Me pidämmekin helvetinmoiset hauskat.
+
+Sydän jyskyttäen pääsi Riikka miesten ohitse. Hän kuuli, että
+naurettiin ja että kivääri paukahti. Hän näki myöskin, että lumi jonkin
+matkan päässä pöllähti. Nyt huudettiin hänen takanaan.
+
+‒ Joko sanotte asian, tai lasketan lävitsenne.
+
+Riikka pysähtyi.
+
+‒ Minä noudan kirkkoviiniä teidän haavoittuneillenne.
+
+Miehet vastasivat naurulla ja laukauksilla. Järven takana jysähti
+samassa hetkessä tykki. Riikka Tuunasta tuntui siltä kuin se olisi
+vastannut hänen puolestaan. Eino-Ilmarin äänen hän taasen oli
+kuulevinaan ja hymy puhkesi hänen kasvoilleen. Kummallista tämä
+oli. Siellä, missä tykki puhui, oli kaikki mitä hän maailmassa
+omisti. Sellainen oli aika, että ihmisen täytyi iloita, kun kuuli
+tykin jyrinän. Sellainen oli aika, että rakkaimmat ihmiset puhuivat
+surmanaseiden kautta. Jotakin rukouksen hartaudesta oli Riikan
+mielessä, kun hän siinä kiväärien ja tykkien paukkuessa asteli tuttujen
+vainioiden halki. Ampukoot läpi — ykskaikki. Totuuden sotajoukko
+likenee.
+
+    Ei ennen uhmamme uupua voi,
+    kun vapaa on Suomen kansa.
+
+Voima läksi noista säkeistä.
+
+Mäkimatkan makasiinin portailta tulivat tielle molemmat vartijat.
+
+— Minä vasta menen noutamaan passia, selitti Riikka Tuuna. — Olen
+luvannut toimittaa jotakin teidän haavoittuneittenne hyväksi. Puhun
+asian likemmin esikunnassa.
+
+— Se on puhuttava tässä.
+
+— Me ei kaikkien turhien tähden päästetä esikuntaan.
+
+— Isäni on kirkkoväärti, mutta kun hän on vanha, niin minä...
+Me vastaamme kirkon tavaroista. Minä olen luvannut viedä viiniä
+haavoittuneille.
+
+— Ohoo...
+
+— Hiidessä, tuokaa meillekin ryyppy.
+
+Tykin jyrähdys tuli taasen kuin tilattuna Riikan avuksi. Se kuului nyt
+likempää kuin äsken.
+
+— Meikäläiset ne siellä vain harjoittelevat, sanoi toinen miehistä.
+
+Riikka katsahti häneen. Mitä tuo puhui — punaistenko tykki.
+
+He eivät enää estelleet.
+
+Tienhaarassa seisoi kaksi poikasta punaisissa nauhoissa ja täysissä
+varustuksissa. Salenjuksen Mikko ja Ahvenainen taluttivat lehmää.
+Työväentalon edustalla seisoi paljon hevosia ja miehiä. Kaikki olivat
+outoja. Tupakansauhu tuli kauas tielle. Pojat tähtäsivät varikseen
+aidanseipäällä. Hevoset seisoivat päät riipuksissa märkinä raskaan
+ajon jälkeen. Niiden edessä ei ollut korttakaan. Heinäkuorma näkyi
+kuitenkin lähestyvän pappilan puukujan päässä. Keneltähän se oli
+tällä kertaa otettu. Pam! Varis lähti lentoon ja pojat ryhtyivät
+uusiin toimenpiteisiin. Riikka kävi miltei iloiseksi, kun näki
+Salenjuksen astuvan ovesta. Olipa hän oman kylän miehiä. Kitskin
+ilmestyi näköpiiriin. Hän oli taitanutkin tulla Riikan jäljessä.
+Salenjuksen vaimo näkyi komentavan ammuskelevia poikia. »Pankaakin
+pois, ammutte vielä ihmisiä... Kaikki tässä näyttävätkin mahtiansa.
+Taidattekin olla niitä, jotka kulkevat varastelemassa. Oletteko
+ottaneet meidän isän patiinit...» Riikka Tuuna puhui Salenjukselle
+asiansa ja läpi tupakoivan miesjoukon kulkivat he sisään. Portaat ja
+permannot olivat niin liukkaassa liassa, että täytyi varoa kaatumasta.
+Eteisessä, pitkällä vanhanaikaisella sohvalla, joka vielä hiljan oli
+ollut Paanasen salissa, makasi kummassakin päässä mies, käsi niskan
+alla, suu ammollaan. Juhlasalista juoksi koira, suuri luu hampaissa.
+Eteisen toisella kulmalla ikkunan ääressä pelattiin korttia. Oljilla
+makasi sielläkin miehiä. Tulitikku rupesi kytemään pahnoissa, joku
+polki risaisella kengällä sen sammuksiin. Juhlasalista tuli mies, käsi
+siteessä. Tultiin ja mentiin, ovet läiskivät, savu lainehti vedossa,
+kuorsattiin, puhuttiin puhelimessa, luettiin ääneen. Pam! kuului ulkoa.
+Pam-pam-pam!
+
+    — Vielä noita pannuja poorisee
+    tuolla Suomen sydänmailla...!
+
+Se, joka tätä lauloi, veti kaikella voimallaan alas uudinta juhlasalin
+ikkunasta. Mitä varten? Riikka ja Alma Tuuna olivat aikoinaan kutoneet
+ja lahjoittaneet nuo uutimet. Outoja kaupunkilaisnaisia makasi
+penkeillä, joita oli asetettu rinnakkain. Yksi kampasi hiuksiaan.
+Yksi haukotteli, venytteli itseään ja nousi sitten seisomaan, hänellä
+oli hyvin korkeat ja hienot kengät, ei käsittänyt, että ihmisen jalka
+sellaisiin mahtui. Tupakanhajuun tuoksahti yhtäkkiä makea lihakeiton
+lemu ja läpi voimakkaan vedon purjehti esiin suuria ruokavateja. Joku
+mies toi sylissään polttopuita ja kuului, latoessaan niitä uuniin,
+kehuvan naisten vaatteita. Mistä nuo tuollaiset turkit olivatkaan...
+nahka päälläpäin ja vuori silkkiä.
+
+Vihdoin viimein seisoi Riikka esikunnassa ja Salenjus selitti hänen
+asiaansa. Sohva, joka ennen oli ollut Somerilla Toivon huoneessa,
+oli nyt täällä. Sylvin kaunis orvokkityyny pään alla makasi
+Kemppainen kuorsaten. Yhdessä kulmassa huonetta oli läjässä puhtaita
+liinavaatteita, uusia naisten kesähattuja, taulu, joka esitti kahta
+tappelevaa metsoa, hopeiset haarakynttilänjalat ja keittoastioita.
+Kemppaisen rinnalta kiilsivät kultavitjat. Missä Riikka oli ne nähnyt?
+Unessaankin pusersi humalainen kättään vitjojensa ympärille.
+
+— ... rintamalla on asema meikäläisille mitä edullisin, luki joku
+keittiössä lujalla äänellä.
+
+— Kyllä ne tarttee päästää, selitti Salenjus, seisoen pöydän edessä,
+jolle paperien ja karttojen päälle oli pantu suuri tarjotin voileipää
+ja kylmiä makkaroita. — Maahisten emäntähän aikoo tykkänään antautua
+hoitamaan haavoittuneita.
+
+— Jaa-a. Pukin tekee mieli kaalimaahan.
+
+— ... asema pääasiassa ennallaan, ellei oteta lukuun erinäisiä
+joukoillemme menestyksellisiä etulinjatoimia.
+
+— Rouva Juuri siellä tuskittelee, ettei tule aikaan. Sehän on se
+laupeudensisar... se Lipponen... saattanut itsensä siihen tilaan, ettei
+kykene auttamaan.
+
+— ... sellaisten joukkojen kuljettaminen Suomeen taktillisesti
+mahdottomuus. Niin ollen on huhu saksalaisten joukkojen
+tulosta kerrassa tuulesta temmattu ja levitetty yksinomaan
+provokatsionitarkoituksessa.
+
+— Me otamme itse haltuumme kirkon ja noudamme itse, helvetissä,
+sairaillemme viinit. Mitä me siihen tarvitsemme porvareja.
+
+— No, kun se on tälle neidille se kirkko niin kaikki kaikessa... Antaa
+hänen nyt pitää ne avaimet, saammehan me ne häneltä, kun tarvitsemme.
+
+— Minä otan tytön vastuulleni, sanoi Kits röyhkeästi — Kyllä minä
+katson, että pysyvät tallella sekä avaimet että tyttö.
+
+Mitä tiesi se katse, jonka otsatukkaiset vaihtoivat keskenään? Mies,
+joka istui pöydän ääressä, kävi toisella kädellään kiinni voileipään,
+toisella makkaraan. Keittiön ovi avattiin ja Elviira kantoi sisään
+savuttuneen kahvipannun. Riikka tunsi mummovainajansa kuparisen
+pitopannun, se veti viisikolmatta litraa. Keittiön nurkassa oli kaksi
+mahtavaa maitotonkkaa.
+
+— ... ei mikään peto ole niin julma kuin porvari, kun sen kukkaroon
+kosketaan, kuului avonaisesta ovesta.
+
+— Täällä on tällä kertaa niin paljon kulkevaa joukkoa, piti Salenjus
+yhä puoliaan pöydän ääressä, — että vaikka rupeaisivat rosvoamaan
+kirkkoa. Pietikkakin aina teroitti, ettei pidä päästää vallankumousta
+rosvoamiseen.
+
+— ... tuomioistuimella istuu ihmisyyden ja oikeuden vartija — ei
+luokkaparpa-parpa-luokka-parparismin lohikäärme...
+
+— Ei, kyllä sakki kurissa pysyy, kun pidetään. Kirkon avaimet on
+ehdottomasti tuotava. Ja mitä siihen sairaanhoitoon tulee, niin on
+meillä esimerkkejä, että porvarilliset ovat myrkyttäneet potilaita...
+
+— Niin, mutta minä takaan nämä Tuunan tyttäret.
+
+Nyt kuului pätkä puhelinkeskustelua.
+
+— ... ne saatanan perkeleet eivät lähde... Ja tarvitaanhan täälläkin.
+Niin, eihän kukaan lahtarien jalkoihin tahdo jäädä... Jaa, naulaavat
+jäsenkirjan otsaan ... kyllä se täällä tiedetään... Täällä ei ole
+mitään... tarvitsee saada kaikkea... kuularuiskuja, miehiä, tykkejä...
+Se on saatanan valhe... Kuularuiskuja pitää saada...!
+
+Koko humu työväentalolla oli yhtäkkiä hiljennyt ja kaikki kuuntelivat
+puhelinkeskustelua.
+
+Se oli selvästi hätääntynyt ja hätääntyminen tarttui kuuntelijoihinkin.
+Riikka Tuuna sai passiliput käteensä ja tunkeutui Johan Kitsin
+johdattamana läpi väkijoukon. Kaikki olivat päässeet jalkeille ja
+puhuivat yhtaikaa. Savupilvien takaa näkyi kiihtyneitä kasvoja ja
+palavia silmiä. Naiset vetivät ylleen päällyskenkiä ja turkkeja. Kesken
+kaiken kannettiin sisään kopallinen kananmunia ja joukko miehenkouria
+ojentui niitä kohden ikäänkuin ne olisivat olleet omenia. Pam-pam!
+— Joko tuo Salenjuksen Mikkokin nyt ampui? Kuului kavionkapsetta...
+Tuunasta päin tulla hölkötti mies ratsain, minkä hevonen pääsi. Eläimen
+huohotus kuului kauas. Ahvenainen jakeli heiniä niille hevosille, jotka
+seisoivat talon edustalla. Hän jäi tuijottamaan tulijaan. Portaille
+lappoi kansaa sisältä. Sieraimet verissä, vaahtoa kupeilla juoksi
+hevonen, selässään kaartilainen, Riikan ja Kitsin ohitse. Järven takana
+jyrisi.
+
+— Tuo on valkoisten, sanoi Kits. — Tuo on punaisten.
+
+Kun vartijat nyt tulivat heitä kohden, selitti Kits, että hänet oli
+lähetetty vartioimaan tätä neitiä. Ääneti astelivat he tietä, joka
+illan tullen vetäytyi jäähän ja murskautui askelten alla ikäänkuin
+olisi poljettu lasihelmiä. Takaa kuului humu työväentalolta, edessä
+oli iltarusko, joka kuin tulipalo hohti yli Kankaan kirkonkylän.
+Hautausmaan päällä paloi iltatähti ja kun tarkemmin katseli taivasta,
+näki sinisessä paljon pieniä tähtiä. Riikka olisi tahtonut sanoa
+Kitsille jotakin ystävällistä, mutta hän ei löytänyt mitään sopivaa.
+
+Kun he pääsivät Tuunan riihien kohdalle, hiljensi Kits askeliaan,
+Riikka pelästyi jo, että hän aikoo sanoa sitä mitä ei hän tahtonut
+kuulla ja loittoni, selkä suorana, toiselle puolelle tietä.
+
+— Neiti, sanoi Kits, — älkää pelätkö. Niillä on rumat aikomukset. He
+ovat säästäneet teitä... te voitte arvata mitä ne aikoivat. Te olette
+ärsyttäneet heitä ylpeydellänne. He ovat riidelleet teistä. Niin kauan
+kuin oman kylän miehiä vielä on täällä, eivät _ne_ koske, mutta _ne_
+pakotetaan rintamalle.
+
+— Ettekö te voi toimittaa minulle asetta? kysyi Riikka.
+
+— En. Mutta minä pysyn teidän likellänne ja ammun teidät, jos se on
+välttämätöntä.
+
+— Se on hyvä.
+
+Tuunan portilla virkkoi Kits jäykkänä:
+
+— Te ette astu askeltakaan, paitsi minun valvontani alaisena. Katsokaa,
+pojat, ettei tämä neiti ja hänen sisarensa lähde minnekään ilman minua.
+
+Punakaartilaiset tekivät kunniaa ja pistinten välitse astui Riikka
+kotiportistaan.
+
+Ilta oli punertavan hämärä. Navetassa lypsettiin. Läpi hikisten lasien
+valaisivat kattolyhdyt mustia tauluja lehmännimineen ja laihtuneiden
+eläinten harvenneita rivejä. Ei ollut niille muuta antamista kuin
+olkia. Ne puhalsivat tuoksuttomia korsia kohti väsyneen henkäyksen ja
+ammuivat hoitajiaan kohti.
+
+Mikä siellä jäällä taas ajaa kuin viimeistä päivää? Pakenivatko
+ihmiset? Etteihän vain olisi ollut paras lähteä pakoon täältäkin. Ja
+tulipalokin näkyi taas. Missähän tuo oli?
+
+Vastenmielisesti tulivat tytöt nostamaan sairasta emäntää. Se kävi
+tänään helpommin, kun Maahisten emäntä oli auttamassa.
+
+— Mitenkähän se teidän isäntä oli valmistettu lähtöön? sanoi
+kirkkoväärti tyttärelleen, istuen alusvaatteisillaan sänkynsä laidalla.
+
+— Lennartti oli niin hyvä ihminen, sanoi Alma, istuen tuijottamassa
+eteensä.
+
+— Mutta ei hän mikään kristitty ollut.
+
+— Hän oli niin hyvä, toisti nuori leski ja hänen kyyneleensä alkoivat
+taasen vuotaa.
+
+— Valmiina täytyy olla, sanoi vanhus. — Valmiina vaikka
+ristinkuolemaan. Senhän meidän Herrammekin kärsi.
+
+Kaikki vaikenivat ja vanhuksen viime sanat jäivät soimaan huoneessa.
+
+Kissa sai maitoa keittiössä ja koira seurasi kateellisena syöntiä.
+Palvelustytötkin söivät, istuen kukin ääneti paikallaan. Riikka ja Alma
+kuivasivat astioita. Kaikki oli kuin ennen ja kaikki oli kuitenkin niin
+toisin.
+
+Sisarukset juoksivat pihan poikki katsomaan, vieläkö tulipalo loimotti.
+Se oli levinnyt laajalle pitkin taivaanrantaa. Koira rupesi haukkumaan.
+Järveltä kuului ajoa ja kylässäkin liikuttiin levottomasti. Kuului
+laukaus.
+
+Niinkuin entisaikoina nukkuivat sisarukset kovissa, kapeissa
+vuoteissaan. Riikka näki alati edessään Arvon, Eino-Ilmarin ja Ollin...
+Milloin he seisoivat tähdäten, milloin he heittäytyivät maahan, milloin
+he makasivat hangella. Näkeekö hän heitä koskaan? Etteivät he vain
+joutuisi rääkättäviksi. Poltti ja pakotti, kun sitä ajatteli. Yhden
+kerran jos saisi nähdä Arvon ja kuulla, että hän on todella antanut
+anteeksi... Mutta jos hän palaa vahingoittumattomana ja jos hän
+vielä muistaa entisiä aikoja, niin silloin Riikka tahtoo tulla hänen
+omakseen. Ei mikään enää pidätä häntä. Mutta se onni olisi liian suuri.
+Alma ei saanut silmistään, miten Lennartti makasi rantatöyräällä
+rinta veressä, vaatteet ryöstettyinä. Miksei hän ollut mennyt mukaan,
+että olisivat ampuneet heidät molemmat? Hänen ei olisi pitänyt kuulla
+Lennartin kieltoa. Ja minne he nyt olivat hänet panneet? Olivatko
+he upottaneet hänet avantoon, vai viruiko hän jossakin kauheassa
+ruumisläjässä? Mikseivät he antaneet häntä pois? Alma oli tarjonnut
+heille rahaa — tahtoivatko he enemmän? Hän painoi käsivarren suutaan
+vasten, jottei huutaisi.
+
+— Nukutko? sanoi Riikka.
+
+— En. En saa silmistäni kuinka hän makasi siinä lumella. Hän oli vielä
+lämmin. Suuri verilätäkkö jäi siihen...
+
+— Muistatko untasi. Sinähän näit valkoisen linnun putoavan lennosta.
+
+— Se putosi sinun eteesi.
+
+— Minun?
+
+— Niin. Kukahan sinulta kaatuu?
+
+— Koetetaan nukkua.
+
+Mutta he eivät kumpikaan nukkuneet, vaan laskivat kellonlyöntejä.
+Etteihän vain Eino-Ilmari yrittäisi kotiin. Silloin häntä ei mikään
+pelastaisi punakaartilaisten käsistä. Eino-Ilmari oli niin uhkarohkea.
+
+Toki kerran loppui yö.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kirkkoherra Nahinen vietti nykyään aikaansa hakkaamalla puita. Hän
+seisoi vuokraajan vajassa ja iski, valkeat pitkät kädet kirvesvarressa,
+kaikin voimin puunsydämeen. Jota kovempia, oksaisempia pökköjä, sitä
+enemmän hänen makunsa mukaista. Vuokraajan oli pitänyt kuljettaa
+hänelle kaikki ikivanhat, jättiläiskokoiset koivuntyngät riihen luota.
+Niiden kanssa hän taisteli. Kokonaisia pinoja kauniita heliseviä
+halkoja hän jo oli saanut käsistään. Visa murtui hänen tahtonsa
+mukaan mutta hänen sydämensä ei taipunut eikä murtunut. Se kysyi ja
+niskotteli. Se ei tahtonut tyhjentää kalkkia, joka oli sen eteen
+asetettu. Hiki pisaroi Kankaan kirkkoherran otsalta, hiki valui pitkin
+hänen jäseniään. Hän ei sitä tuntenut, hän kamppaili uppiniskaisen
+sydämensä kanssa. Hänen rakkaansa näkivät hänen hätänsä, he eivät
+milloinkaan jättäneet häntä yksin. Jeremias pysytteli aina hänen
+läheisyydessään — isä sen kyllä huomasi — ja Anna-Liisan kasvot
+ilmestyivät tuon tuostakin ikkunaan. Hellyys niin rajaton kuvastui
+hänen silmistään, kun hän juoksi pyytämään miestään ruualle, ettei
+kirkkoherra uskaltanut häneen katsoa. Olisi ollut helpompaa, jolleivät
+nuo ihmiset olisi olleet niin rakkaat. Heidän tähtensä oli sydän
+heikko. Saattoiko olla Jumalan tarkoitus erottaa heidät? Miksi hän
+säästäisi heitä, kun ei säästänyt ainokaista poikaansakaan.
+
+He olivat aikaisemmin ajatelleet pakoa, mutta kirkkoherra oli jo
+tykkänään heittänyt sen mielestään. Anna-Liisa yhä suunnitteli
+sitä yökaudet. Hän sommitteli valepukuja, hän mietti piiloutumista
+heinälatoihin, heinäkuormiin, vinnille, kirkon kellariin, vanhaan
+tuulimyllyyn... Hänen miehensä nukkui halonhakkaajan sikeää unta.
+Olipa se onni, että hän nukkui. Tässä hän vielä nukkui, tässä olivat
+hänen kätensä, tässä hänen rintansa. Saattoiko olla mahdollista, että
+joku yritti nostaa kätensä Jumalan pyhää vastaan? Saattoiko Jumala sen
+sallia? Jumala oli lähettänyt enkelinsä vankityrmäänkin vapauttamaan
+valittujaan. Tässäkin voi tapahtua ihme.
+
+Kun Riikka Tuuna ja Alma Mäkimatka tulivat pappilaan, juoksivat
+pikkutytöt heti heitä vastaan.
+
+— Meillä on käynyt varkaita, toimitti Lyydia kuiskaten. — Isän vitjat
+ovat poissa, paksut kultavitjat... Ja hopealusikoita on kadonnut...
+Varmaan punakaartilaiset ovat ottaneet, kun ovat käyneet täällä
+hakemassa aseita.
+
+— Mutta jos he tulevat ottamaan isää, kuiskasi Haagar, kädet Riikan
+kaulassa, — niin minä lyön, minä lyön niin paljon kuin jaksan.
+
+— Me vartioimme isää. Ne eivät uskalla tulla, kun me olemme tässä.
+Mutta sitä ei saa sanoa isälle, sillä isä lähettää meidät pois.
+
+— Jere hakkaa isän kanssa.
+
+— Isän kädet ovat aivan kipeät.
+
+— Mutta äiti sanoo, että pitää näyttää iloiselta, ettei tuota isälle
+surua.
+
+— Äiti nauraakin usein.
+
+— Ei pidä sanoa, että me olemme kertoneet.
+
+— Uskooko täti, että he voivat tulla ja ottaa isän?
+
+— Ole vaiti, he eivät uskalla, kun me olemme tässä.
+
+Puunhakkuu lakkasi yhtäkkiä. Silloin pikkutytöt vaikenivat ja
+johdattivat vieraansa sinne missä isä seisoi auringonpaisteessa,
+vuotavien räystäiden alla.
+
+— Mikä ilo! lausui kirkkoherra hymyillen ja ojensi molemmat kätensä
+sisaruksia vastaan.
+
+Hän ei kuitenkaan voinut antaa heille muuta kuin sormensa, sillä
+kämmenissä oli suuria, kipeitä rakkoja.
+
+— No, mitenkä te olette päässeet tänne?... Jaa, teillä on mukana
+saattaja... Olipa se ilo! Mutta Alma... mitä tälle nuorelle emännälle
+on tapahtunut?
+
+Alma alkoi väristä eikä saanut sanaa suustaan. Riikka vastasi hänen
+puolestaan.
+
+— Lennartti Mäkimatka on murhattu. Tulivat hakemaan aseita, veivät
+jäälle ja ampuivat.
+
+Kirkkoherra nojasi molemmin käsin kirveenterään, jonka hän oli lyönyt
+kiinni pölkkyyn. Sininen kalpeus kulki hänen kasvojensa yli ikäänkuin
+hän olisi läpikäynyt murhatun kohtalon omassa lihassaan.
+
+— Ja nyt aikoo sisareni mennä hoitamaan punaisten haavoittuneita.
+
+— Miten? sanoi kirkkoherra ja nosti päänsä.
+
+— Eivät ole vielä antaneet takaisin ruumista. Sisareni aikoo mennä
+hoitamaan punaisten haavoittuneita.
+
+— Niinkö?
+
+Alma nyökäytti päätään. Myöskin kirkkoherra jäi nyökäyttämään päätään
+ja oikaisi itsensä suoraksi.
+
+— Vapahtajamme olisi teihin tyytyväinen, sanoi hän sitten ja laski
+kätensä Alman laihtuneelle olkapäälle.
+
+Ei enää puhuttu. Aurinko paistoi, vesipisarat tippuivat räystäästä ja
+varpuset raksuttivat navettapihalla.
+
+— Menemmekö sisään? sanoi kirkkoherra.
+
+— Pyydän kiiruhtamaan! huusi siihen Kits, astellen edestakaisin matkan
+päässä.
+
+Lapset noutivat paikalle äidin. Hänen ja Alman kyyneleet vuotivat
+vuolaina yhteen. Riikka Tuuna ja kirkkoherra seisoivat kyyneleettöminä.
+
+— Pyydän kiiruhtamaan! toisti Kits.
+
+Niin ojensivat siis naapurukset toisilleen kätensä ja erosivat.
+Tien mutkassa kääntyivät Tuunan tyttäret ja näkivät kirkkoherran
+yhä seisovan auringonpaisteessa havutukkinsa ääressä, ympärillään
+Anna-Liisa ja lapset. Yhtäkkiä teki kalpea mies kädellään merkin ja
+taipui poikansa puoleen. Jeremias juoksi viemään lähteville sanaa
+isältään. Silloin astui punakaartilainen nopeasti portilta ja ojensi
+pistimen poikaa vasten.
+
+— Mitä se on, että vangittu lähettelee sanoja! ärjyi Kits.
+
+Jeremias Nahinen seisoi pelottomana pistimen edessä ja katsoi
+punakaartilaiseen.
+
+— Te ette tiedä keneltä minulla oli tuolle toiselle naiselle sanoma.
+Jumalalta. Naurakaa te vain, mutta Herra ei enää kauan anna itseään
+pilkata.
+
+Samassa hän lensi tuparakennuksen seinää vasten. Punakaartilainen oli
+pistimensä lappeella lyönyt häntä.
+
+— Mitä te siellä töllistelette! ärjyi Kits naisille. — Menkää, menkää.
+
+Riikka ja Alma kiiruhtivat eteenpäin. He kuulivat yhä Jeremiaksen äänen
+ja pelkäsivät hänen puolestaan. Kirkon edustalla sanoi Kits naisille:
+
+— He epäilivät minua jo. Älkää viipykö kirkossa.
+
+Mutta niin pian kuin Riikka astui sisään kirkon portista, unohti hän
+varoituksen, sillä iänikuisesta tottumuksesta vangitsivat hänet heti
+kirkkoväärtintoimet. Kyllä olivat paikat siivossa!
+
+Kokonaisia hevoslaumoja oli syötetty aidan takana eikä mitään
+siistitty. Ja eikö ollut jätetty jyväpussejakin tänne — ja vielä
+puhuttiin viljanpuutteesta ja kaluttiin talot niin puhtaiksi, etteivät
+omat lehmät viljaa nähneetkään. Ja sitä tupakanpätkien paljoutta. Ja
+mitä tämä oli? Eikö ollutkin joku junkkari viskannut rikki ruutua!
+Sakariston ikkuna oli rikki ja kirkkoonkin oli tähdätty. Itse
+alttariin oli tähdätty. Ja osattukin. Kivi löytyi alttariaitauksen
+sisäpuolelta, minne se oli kimmahtanut. Suuri kivi. Riikka seisoi ja
+käänteli kiveä käsissään ja kipeä viha kiersi hänen mielessään. Pian
+oli pääsiäinen käsissä, mustat liinat oli vaihdettava valkoisiin ja
+tällaista tapahtui. Mutta nyt olikin valheen hetki ja pimeyden valta.
+Riikka piteli yhä kiveä kädessään näyttääkseen sitä sisarelleen,
+mutta Alma oli jo suullaan penkkipöytää vasten eikä kuullut eikä
+nähnyt. Kellarissa tuli uutta harmin aihetta: ehtoollisviiniä oli
+juotu, lukkarin tekoako se taas oli? Riikka toivoi hetkeä, jolloin
+saisi ottaa lukkarin kovalle. Lukkari ei pelännyt mitään, kun
+kirkkoväärti oli vanha ja veli poliisina. Täytyi saada kirkkoherra
+nuhtelemaan häntä. Vai olisiko täällä käynyt muitakin? Olisivatko
+ne käyneet ikkunasta? Juostiin nopeasti ylös sakariston portaita ja
+Kits astui sisään. Käsissään viini riensi Riikka hakemaan sisartaan
+kirkonpenkistä. Sulkiessaan kirkon oven muisti hän yhtäkkiä asian,
+jonka hän hetkeksi oli unohtanut: että oli punakaartilaisten aika ja
+että hän ehkä viimeisen kerran näki vanhan kirkkonsa. Ei kuitenkaan
+enää ollut mahdollista palata polvistumaan alttarin juurelle. Ei ollut
+aikaa ajatella menneitä eikä tulevia. Kuullessaan kirkon avaimen tuttua
+ruostunutta vikinää Riikka silmänräpäyksen kestäessä tunsi muistojen
+tulvehtivan lävitseen. Sitten näki hän kolme kaartilaista, jotka olivat
+tulleet vaatimaan häneltä avainta. Hän vei nopeasti kätensä ylös
+pääntielleen. Saavat hänet tappaa ennenkuin hän sen antaa. Siinä se
+pysyy, saavat hänet tappaa, jos tahtovat sen ottaa. Suojellen kallista
+viiniä käsissään hän sivuilleen katsomatta astui miesten ohitse. Kits
+jäi selittämään. Vielä oli avain paikoillaan. Hän ei sitä anna, älkööt
+luulkokaan!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Puolenpäivän aikaan tuli Alma säästöpankin talolle ja sisar Hulta
+otti hänet vastaan. Rouva Juuri nukkui vielä ja sitähän ne tekivät ne
+muutkin morsiamet. Morsiamet — miksipä niitä muuksikaan saattoi sanoa.
+Eivät ne ainakaan sairaanhoitajattaria olleet, nimittäin vanhan ajan
+käsityksen mukaan. Näkihän sen heidän hatuistaankin, tuossahan niitä
+oli pöytä täynnä. Täällä sitten kyllä pantiin päähän valkoinen huntu
+ja suurin osa päivää menikin sen hunnun järjestämiseen. Somerilta
+tuotiin viime viikolla peili, sen edessä ne seisoivat. Venäjälläkö
+pidettänee haavoittuneita hoitaessa huntu, joka ulottuu vyötäisille
+asti — ei sitä suomalaisten järki käsitä, kuinka sellaisessakin voi
+tehdä työtä. Mutta eiväthän nämä työtä teekään, vaatettavat itseään
+vain. Rouva Juurikin jo suuttui ja sanoi, että hän lähettää pois nämä
+»toussut» ja ottaa maan-ihmisiä sijaan. Lakaisevathan ne toki edes
+lattiat ja pesevät käärerievut. Täytyy näet pestä ja käyttää vanhoja
+uudelleen, kun eivät ole toimittaneet sidetarpeita, haavoittuneita vain
+aina lähettävät, lisää ja lisää. Ei täällä mitenkään tahdo jaksaa,
+vaikkeivät nämä olekaan vaikeimmin haavoittuneita. Mutta niihin on
+tullut haavakuumetta, kun ei ole ollut hoitoa. Ja niitä on nyt jo viisi
+tuolla vajassa... Ruumiina, mitäs muuta. Tässä toissapäivänä sattui
+se kauhea tapaus, että yksi pyysi pappia. Se oli jo vanhempi mies...
+tuolla se makasi takahuoneessa. Hän huusi niin että kuului tänne asti.
+Mutta rouva Juuri vain sanoi, että hän hourii ja ettei sellaisten
+puheita tarvitse kuunnella, ja kai sen tietää, että ihminen houriikin,
+kun on yli neljänkymmenen yhden asteen kuume. Mutta hoitajia ei Fiina
+päästänyt lähellekään, mitä lienee hänelle antanut, koska hän sitten
+vaikeni ja illalla kuolikin. Eivät nämä yleensä pappia kysy, kostaa ne
+vain lupaavat. Yksikin selitteli, että alettiin väärästä päästä, kun
+alettiin ihmisyydestä: olisi pitänyt oikopäätä tappaa jokikinen porvari
+viisivuotisiin lapsiin asti.
+
+Tämän kaiken sisar Hulta kuiskauksena antoi tulla yhdessä
+hengenvedossa, ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan
+kyllyyttään.
+
+— Jaa, tämä on se viini. Pitääpä tästä ottaakin eroon joku määrä,
+että on antaa sellaisille oikein kipeille. Muuten Fiina juottaa
+kaikki niille, joista hän pitää. Täällä on niitä muutamia, joita hän
+erikoisesti suosii ja ne ovat kaikkein terveimpiä. Niin kuin se muuan
+Ronkanen, jolla ei ole muuta vikaa kuin haava jalassa. Sellainen
+oikea jätkä... ja hänen vieressään tämä lojuu, muka rauhoittaakseen
+hänen hermojaan. »Tuu-tuu lasta!» hän panee ja nousee miesten viereen
+sänkyyn. Se rauhoittaa heitä, hän sanoo. Ja tätä pitää katsella!...
+Niin että minä otan vähän tästä viinistä taakseni. Mutta sitä ei Alma
+vaan sano hänelle. Sillä siitä sitä melu nousisi! Hän lyö korville...
+Sentähden ei täällä kukaan oikea ihminen pysy. Onhan näitä kylän naisia
+komennettu tänne auttamaan, oikein esikunnan kautta, mutta ne eivät
+pysy. Tuo Lipponen on kuitenkin paras. Hänen on käynyt hullusti ja hän
+on nöyrtynyt. Hän se nytkin pesee lattiaa... Mutta ei tämä sairaala
+ole näytettävässä kunnossa. Joka huoneessa vain pyritään polttamaan
+tupakkaakin, tuollakin, missä nyt sairaimmat ovat.
+
+— Minä tahtoisin sinne, missä enimmän kärsitään, sanoi Alma.
+
+— No, kyllä sinne pääsee. Eiköhän rouva Juuri nyt ole kiitollinen, kun
+saa apua, vaikka hän alussa kielsi ruustinnalta ja opettajan rouvalta
+pääsyn.
+
+He tulivat haavoittuneiden luo.
+
+Tupakansavun seasta näkyivät vuoteet likaisine päänalaisineen ja
+kasvoineen, joista toiset olivat sidotut. Toiset sairaista istuivat,
+toiset lepäsivät vaatteet yllä, toiset olivat vuoteessa, jotkut söivät.
+Uunin edessä seisoi suuri nokinen kahvipannu, nurkassa oven luona
+kohosi läjä likaisia vaatteita ja verisiä rääsyjä. Kaksi huntupäätä
+tyttöä kokosi astioita. Paperossinpätkät litistyivät heidän hienojen
+kenkiensä alla.
+
+Puhe lakkasi, kun outo mustapukuinen nainen ilmestyi
+sairaanhoitajattaren kanssa ovelle. Ainoastaan astiat helisivät ja
+toinen tytöistä hyräili jotakin. Hulda Nurminen läheni liioitellun
+ystävällisenä vuoteita.
+
+— No, Kirjorinta, mitenkäs nyt on? Tässä saatte uuden hoitajattaren.
+Tämä haavoittui tämä Kirjorinta ojassa. Hän oli heittäytynyt ojaan ja
+pistivät olkapäihin. Mutta me paranemme jo pian. Uhkaavat lähettää
+Kirjorinnan uudestaan rintamalle. Vaikka mies sanoo, ettei siitä tule
+mitään. Tällä Seliinillä on vielä kuulia ruumiissa, niin minä vain
+luulen. Pitäisi saada lääkäri, ei niille kukaan meistä mitään voi.
+Haavat parantuvat, mutta terveyttä ei tule. Kyllä siellä on kuulia. No,
+ainakaan ei sitten lähetetä rintamalle, onhan siitä se hyvä. Seliini
+ei tahdo enää siihen leikkiin. Mutta tuolla nurkassa makaa Aarnio,
+ja se poika ikävöi takaisin sotaan Hän on siitä niin varma, että jos
+nyt nykypolvi uhraa muutamia satoja henkiä — kyllä niitä sentään on
+tuhansiakin, vaikka puhutaan sadoista! — niin tuleville sukupolville
+koittaa onnen päivät... Missähän asti se rintama muuten nyt kulkenee.
+Täytyy välttämättä saada katolle punaisen ristin lippu, ettei ruveta
+meitä pommittamaan. Kyllä ruustinna toimittaa lipun, kun vain saisi
+hänelle sanan. Se jäi silloin, vaikka siitä kyllä oli puhetta. Eihän
+nyt telefonissa pääse pappilaan Täällä tämä Virtala sai toissapäivänä
+vahingonlaukauksen, kun antavat aseet niin tottumattomiin käsiin.
+Lääkärihän siinäkin tarvittaisiin. Mitenkäs se muuten on, eikös tämä
+olekin Maahisten alueelta?
+
+Maahisten emäntä oli Virtalan nimeä mainittaessa käynyt entistä
+kalpeammaksi. Kun hän ojensi kätensä miehelle, syöksyi veri hänen
+laihtuneille poskilleen. Hän muisti kesäyön, jolloin heidän uusi
+työväenasumuksensa oli palanut. Hän muisti, miten hän oli seisonut
+soittamassa hätäkelloja ja Lennartti oli tullut ja kantanut hänet
+sisään. Virtalaa epäiltiin tulipalon sytyttäjäksi. Ja Almalle oli viime
+viikon vaikeina hetkinä jonkin verran tullut epäilys, ettei Virtala
+ollut aivan erossa Lennartin murhasta. Ajatus oli ollut vain kaukainen
+ja perustelematon, mutta nyt yhtäkkiä hänen seisoessaan Virtalan
+kasvojen edessä, se kävi kiinteäksi.
+
+— Tämä tulee tämä Maahisten emäntä hoitamaan haavoittuneita, laverteli
+sisar Hulta. — Se on kristillistä rakkautta se.
+
+Rotevan miehen kasvoilla vaihtelivat ilmeet. Alma oli luullut saaneensa
+sydämestään voiton ja antaneensa kaikki anteeksi, mutta nyt täytti viha
+koko hänen olentonsa. Tuota miestä ei hän voi rakastaa, tuolle ei hän
+anna anteeksi! Hetkiseksi musteni maailma hänen silmissään ja hänestä
+tuntui siltä kuin hän olisi syössyt johonkin pimeään. Sitten sai hän
+kiinni sanoista, joita hän viime viikon aikana usein oli toistellut. Ne
+olivat pitäneet hänet pystyssä ja nytkin hän turvautui niihin. »Isä,
+anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.» Hän tunsi
+taasen pohjan jalkojensa alla ja näki päivänvaloa. He eivät tiedä mitä
+he _tekevät_... Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja taipui Virtalan puoleen.
+
+— Ehkä minä, lausui hän sitten sisar Hultalle — saankin tämän sairaan,
+koska hän on Maahisten miehiä.
+
+— Jahah, jahah, sepä mainiota, että saamme apua. Jahah, jahah. Täällä
+tarvitaan erikoisesti ihmisiä, jotka voivat tehdä sitä niinkutsuttua
+mustaakin työtä. Nämä tehtaalaiset ovat tottumattomia. Aijai, oletteko
+te porvarillisesta leiristä — ettehän vain käy myrkyttämään meidän
+sairaitamme? Sitä ne ovat tehneet... No, no, no, sitä parempi, jos
+on poikkeuksia... Viiniä, kirkkoviiniä, ehtoollisviiniä — antakaapas
+tänne! Hei pojat, tiedättekös... ei, hsss, tätä onkin näin vähän!
+Esikunnassa sanottiin, että sitä olisi tynnyri ja käskettiin sinnekin
+lähettää. Tällä ei pitkälle potkita, tästä ei riitä kuin tuonne noille
+sairaimmille. Pikku Ronkaselleni minun täytyy viedä. Se on niin
+suloinen poika, saatte heti hänet nähdä. Kuinka monta yötä olenkaan
+valvonut hänen kanssaan ja koettanut rauhoittaa hänen hermojaan. Eihän
+täällä riitä yksin sairaanhoito, täytyy olla sielunhoitoa! No niin,
+hauskaa että tulitte. Käykää kiinni työhön nyt vaan. Varsinaisia
+pukuja ei meillä ole ollut, suuret esiliinat vain ja hunnut. Tämä
+huntu on oikeastaan meidän omaa muotiamme. Näin kerran Helsingissä
+suurissa sankarihautajaisissa venäläiset hoitajattaret ja oli heillä
+kaikilla hunnut. Se oli hyvin kaunista. On, näettekö, tärkeää, että
+hoitajattaret pukunsa kautta eroavat esimerkiksi siivoojanaisista.
+Minulla on ollut siitä paljon hyötyä. Enhän ole käynyt mitään
+kurssia, olen toiminut valtiollisella alalla. Mutta veljien kärsimys
+on pakottanut! Lääkärithän ovat melkein tykkänään kääntäneet meille
+selkänsä. Häpeä heille. No niin, huntuja on minun huoneessani. Kangas
+on harvinaisen kaunista, niinkuin näette. Me onnistuimme saamaan
+sitä aika paljon. Jossakin oli takavarikoitu... Hei pojat, tämä on
+hyvää tämä. Mutta eikö todella ollut enempää? Ei esikuntaan nyt
+liikene mitään. Paras, ettei näille terveemmille ensinkään kerro
+koko saaliista. Heidän kävisi vaan kateeksi, kun eivät voi saada...
+Tahdotteko kahvia? Hulta, tuo kupit. Hui! Olipa se jysäys. Mistähän tuo
+nyt kuului? Täytyy välttämättä saada lippu katolle.
+
+Eräänä päivänä seisoi Riikka Tuuna pihamaalla silitellen koiraansa.
+Joka miehen ystäväksi se rupesi, ei se seuraansa valinnut ja
+työväentalolla se nykyään asusti siellä oleskelivat kaikki kylän
+koirat, joita ei elintarvepuutteen tähden oltu hävitetty, siellä niillä
+oli herkkuja. Musti-ressusta täytyi kuitenkin pitää ja sitä taputella.
+Riikka Tuunassa oli nykyään niin suuri hellyydentarve, että hän hyväili
+eläimiä, kun ei hänellä ollut ihmisiä. Portilla kuului joku kysyvän
+punakaartilaisilta, oliko tämä Tuunan talo. Riikka veteli sormiaan
+yli koiran silkinpehmeiden korvien ja ajatteli jotakin onnellista ja
+suloista. Mikä hänen oli? Kylä oli täynnä hurjia miehiä ja hurjaa
+elämää, kuolema saattoi kohdata ensi silmänräpäyksessä, ja hän unohtui
+siihen koiransa luo, eikä silmänräpäyksen aikana muistanut mitään
+vaarasta ja onnettomuudesta. Unessa tunsi hän nykyään usein Arvon
+läsnäolon, näki hänen hiuksensa, silmänsä, huulensa, kätensä. Herätessä
+täytyi aivan punastua... Nyt kysyttiin portilla, palveliko täällä
+joku tyttö, joka oli ollut venäläisen morsian. Mies toi venäläiseltä
+terveisiä tälle tytölle. Vieraspaikkakuntalaiset vartijat eivät
+tietäneet ja käskivät kysyä talosta.
+
+Riikka tuijotti tulijaan. Koko hänen ruumiinsa jähmettyi, kun hän tunsi
+hänet Eino-Ilmariksi. Kylän ympärillä oli moninkertaiset vartijaketjut
+ja Eino-Ilmaria oli miesjoukoin etsitty pitkin pitäjää. Ja tuossa hän
+seisoo keskellä päivää, keskellä pihaa, punakaartilaisten silmien
+edessä. Lapsellinen parta, jonka hän oli kasvattanut, ei häntä
+paljoakaan muuttanut.
+
+— Kyllä täällä palveli sellainen Milja-niminen tyttö, sanoi Riikka. —
+Mutta hän läksi jo syksyllä pois. Hän kuuluu asuvan Kemppaisen muorin
+mökissä. Menette tuonne noin ja kysytte Kemppaisen muorin mökkiä.
+
+— Eikö ensin saisi ruokaa talosta?
+
+— Täältä on kaikki niin viety.
+
+— Kai täällä nyt jotakin on. Piru vieköön, kyllä minä tässä käskeäkin
+osaan, jollei hyvällä anneta.
+
+— Ottakaa sitten, mitä kysytte, jos aiotte ottaa omin luvin.
+
+‒ Punakaartilainen ei ole mikään rosvo.
+
+‒ Ajattelin vain, että ehkä siellä esikunnassa olisi ollut kaikkea
+paremmin.
+
+Riikka pelkäsi, että hänen sydämensä lyönnit kuuluisivat. Hän asteli
+edellä ja vieras tuli perässä ylös kodin portaita. Mies istui keittiön
+penkillä ja Riikka toi pöytään ruokaa.
+
+— Asuuhan se meidän entinen Milja Kemppaisen muorin luona? puheli hän
+palvelustytölle. — Tällä vieraalla on asiaa Miljalle. Milja-raukan mies
+kaatui tässä — koskas se nyt olikaan?
+
+— Eikö liene rahaa kirjeessä, sanoi vieras ja Riikka huomasi, että
+häntä alkoi naurattaa.
+
+— Se venäläinenkö sitä nyt lähettää? kysyi Riikka äänellä, jota hän ei
+tuntenut omakseen.
+
+— Se, vastasi vieras ja taipui katsomaan saappaansa kärkiä.
+
+Nyt hän purskahtaa nauruun, ajatteli Riikka. Miten tuon tytön saisi
+pois kuulemasta.
+
+— Se on vähän myöhäistä nyt. Miljahan meni naimisiin. Mutta ehkäpä
+venäläisenkin raha vielä kelpaa.
+
+— Kyllä vaan, sanoi palvelustyttö ja nauroi.
+
+Vieras nauroi hänkin.
+
+— Jos kuitenkin lähtisi voudilta kysymään, asuuko Milja Kemppaisen
+muorin luona, ehdotti Riikka tytölle, jännitystään hilliten. — Ettei
+menisi tämä vieras turhaan.
+
+Sisarukset jäivät kahden ja seisoivat kädet toistensa käsissä.
+
+— Mitenkä sinä olet tullut?
+
+— Taskussa passi, jonka itse olen tehnyt.
+
+— Mitenkä minä sinut pelastan?
+
+— Kyllä minä sillä passillani pääsen. Se on juhlallinen paperi. Siinä
+on venättäkin.
+
+— Väärällä passillako olet tullut?
+
+— Neuvokkuus on sodassa yhtä tärkeä kuin kivääri. Nyt minä syön ja
+sitten mennään puhumaan. Minä olen vakoilumatkalla.
+
+— Mikä nyt on?
+
+Portilla oli syntynyt sanakiista. Pian seisoi Kemppainen kahden
+pistinmiehen kanssa ovella.
+
+— Missä se vieras on? huusi esikuntapäällikkö. — Se, joka tänne juuri
+tuli. Älkää te olko niin viaton, kyllä se nähtiin. Päästävät tomppelit
+läpi. Kun on outoja miehiä, niin eivät tunteneet. Mutta tunsinhan minä
+hänet oitis. Tässähän on juuri ateria pöydässä. Luuleeko hän niillä
+viiksillään meidät eksyttävänsä! Noh helvetissä, puhukaa nytkin totuus,
+Johanssonnihan se aina sanoi teidän sanoneen juuri niinkuin asiat ovat.
+
+Riikka Tuuna seisoi hellan luona ja nosti suurta pataa tulelta.
+
+— Kyllä täällä vieras oli, mutta en minä tiedä minne hän katosi. Pitää
+kysyä vahdeilta. Eivätkö ne nähneet? Jos hän sellainen vaarallinen oli,
+niin kai hän pakoon läksi. Miljaa hän kysyi ja minä vielä lähetin tytön
+tiedustelemaan häntä voudilta ja meidän muilta väiltä. Etsitään nyt
+karkulaista.
+
+— Ettekö te sitten olisi häntä tuntenut? Sehän oli se tämän talon
+lyseolainen, se Eino-Ilmari. Älkää nyt!... Teidän veljenne...
+
+Tähän saakka ei Riikka ollut suoranaisesti valehdellut. Hän todella
+ei tietänyt minne poika oli kadonnut ja ajatteli kauhulla hetkeä,
+jolloin miehet löytäisivät hänet. Oliko hän mennyt saliin, vaiko omaan
+huoneeseensa? Vai olisiko hän mennyt vinnille? Ulos ei hän ole mennyt.
+He löytävät hänet. Pelastusta ei ole. Hyvä, jos he tyytyvät ampumaan,
+mutta he voivat kiduttaa häntä ja tekevätkin sen.
+
+— Koetetaan etsiä täältä salin puolelta, niin itse näette, sanoi Tuunan
+tytär jähmettyneenä ja pakotti itsensä kulkemaan edellä.
+
+Miehet eivät uskoneet, vaan jäivät etsimään keittiöstä. Seisoen eteisen
+kynnyksellä näki Riikka yhtäkkiä seinää vasten avatun oven alta
+veljensä jalat. Eino-Ilmari oli pujahtanut oven taakse ja siinä hän
+seisoi. Ei tarvittu muuta kuin että joku näkee nuo jalat, tai keksii
+katsoa oven taakse. Silloin on kaikki hukassa. Riikka mietti, eikö
+hän voisi jollakin peittää jalkoja. Mutta sitten hän käsitti, että se
+vain olisi johdattanut miesten huomion vaaralliseen kohtaan. Hän meni
+saliin ja alkoi kolistaen liikutella tuoleja. Ensin seurasi häntä yksi
+punakaartilaisista.
+
+— Niin, tässä nämä huoneet nyt ovat, puhui Riikka.
+
+— Ei näissä ole mitään säiliöitäkään, jonne voisi paeta. Voinhan minä
+vielä katsoa sängyn alle. Pöyhitäänkö auki vuode?
+
+— Täällä hän on, huusi Kemppainen, — ja teidän veljenne se oli!
+
+Riikka tunsi kuumotuksen karkaavan läpi koko ruumiinsa. Mutta
+Kemppainen etsi tykkänään toisessa päässä taloa ja ainoastaan huuteli
+sieltä huomautuksiaan. Eino-Ilmari seisoi yhä litistyneenä seinän ja
+oven väliin ja hänen jalkansa näkyivät auttamattomasti. Jahka miehet
+kulkevat eteisen läpi, näkevät he ne, sille ei mahda mitään. Riikka
+tarttui viimeiseen keinoon.
+
+— Kuulkaa nyt, miehet, sanoi hän, kooten kaikki voimansa, — näettehän,
+ettei täällä ole ketään. Etsikää ulkoa, sinne hän on voinut paeta.
+Minun veljeni se ei ollut eikä täällä ole ketään. Kun minä sanon
+jotakin, niin se on niin.
+
+Miehet uskoivat häneen. Hetken he tuijottivat häntä silmiin. Sitten he
+läksivät. Riikka ja Eino-Ilmari saattoivat kuulla, kuinka he hakivat ja
+kiroilivat. He kovistivat myöskin vartioivia punakaartilaisia. Riikka
+tuli varmuuden vuoksi portaille ja kysyi palvelustytöltä, oliko vieras
+lähtenyt hänen mukaansa. Alettuaan valehdella, täytyi hänen valehdella
+yhä eteenpäin. Oli mahdotonta peräytyä. Valehteleminen kävi helpommin
+kuin hän luuli.
+
+Tällaistako se oli? Oikeastaan se oli hyvin helppoa. Saattoi oikeastaan
+ymmärtää, miksi ihmiset niin paljon valehtelivat. Epämukavaa ja
+raskasta usein oli puhua totta, helpolla pääsi, kun lasketti valheen.
+Totuuden puhuminen oli ainaista kulkua ylämaassa — miksi kulkea
+ylöspäin, kun saattoi laskettaa alaspäinkin. Jos hän nyt olisi
+puhunut totta, niin Eino-Ilmari jo olisi ollut pyövelien käsissä. Hän
+oli valheella pelastanut veljensä hengen, ensimmäisellä valheella.
+Eino-Ilmari oli elävänä hänen luonaan, hänen turvissaan. Ja hän suojeli
+häntä edelleen valheella. Totuus ei tässä tapauksessa kelvannut.
+
+Miehet uskoivat häneen yhä. Kymmenhenkinen joukko läksi kiertelemään
+kylään, etsien salaperäistä karkulaista: hän oli hävinnyt kuin maan
+alle. Riikka Tuuna hämmästeli keittiössä kilpaa palvelustyttöjen kanssa
+minne mies oli voinut joutua. Etteivät vain vartijat olisi pistäneet
+häntä kuoliaaksi ja kätkeneet jonnekin. Ja mikä se sellainen mies oli?
+
+Riikka ihmetteli, että hän saattoi elää, omallatunnollaan tällaisia
+tekoja. Jos hänelle jokin kuukausi sitten olisi sanottu, että hän tulee
+käyttämään hyväkseen valheen asetta, niin hän olisi vannonut, että
+mieluummin kuolee, kuin tarttuu sellaiseen. Hänen valheensa oli pahempi
+rikos kuin kenenkään toisen, suurempi olisi hänen häpeänsä pitänyt
+olla, kun hän näki valehtelijoiden luottavan sanaansa. Mutta hän ei
+tuntenut omantunnonvaivoja eikä häpeää. Mitä tämä merkitsi? Kuinka tämä
+oli mahdollista? Mikä oli hänet näin perinpohjin paaduttanut?
+
+Sota.
+
+Sota oli paiskannut nurin käsityksen oikeasta ja väärästä. Sota oli
+tehnyt luvalliseksi murhan ja valheen. Eikä yksin luvalliseksi, vaan
+kiitettäväksikin. Murha saattoi olla sankariteko ja valhe ase oikeuden
+palveluksessa.
+
+Oliko sitten totuus jotakin, jota saattoi kumota ja muuttaa? Eikö
+totuus kestänyt ajan vaihtelussa? Mitä oli totuus?
+
+Saattoiko ihminen elää valheenkin pohjalla? Oliko ehkä aivan turhaa
+kiivailla totuuden puolesta? Syvällä Riikka Tuunan sielussa nyyhki
+kuitenkin kaipaus siihen viileään, puhtaaseen tilaan, missä hän oli
+elänyt puhuessaan totta kaiken uhalla. Jotain kaunista ja pyhää
+oli häneltä viety, elämä ei antanut ihmiselle eheyttä, vaan antoi
+ristiriidan ja lankeemuksen, korkeintaan pyrkimyksen. Hänen kiintein
+oma itsensä oli mennyt rikki, koko entinen elämä jäänyt kauas. Syvällä
+hänen sielussaan asui suru tämän takia. Mutta nyt ei ollut aikaa ryhtyä
+tilinteolle sen johdosta. Täytyi valehdella edelleen.
+
+Valheensa turvissa viettivät sisarukset lyhyitä onnen ja jännityksen
+hetkiä. Yhden yön he puhuivat, kuulo terästettynä kuin etuvartijalla
+juoksuhaudassa ja sydän sykkien niin että se yhtä mittaa pelotti
+heidät uskomaan, että heidät oli yllätetty. Yhden yön he iloitsivat
+jälleennäkemisestään, iloitsivat tavalla, jolla iloitaan, kun tiedetään
+kuolemanvaaran vaanivan kynnyksen takana.
+
+Eino-Ilmari ei enää ollut se huoleton lapsi, mikä hän oli vielä
+viimeksi käydessään kotona. Hänen silmänsä olivat liian paljon
+katsoneet kauhun kuvia ja hän oli vanhentunut. Jonkin kerran meni
+sisarusten kuiskailu kuitenkin leikilliseksi, niinkuin silloin, kun
+Eino-Ilmari kuvasi Arvoa. Arvo se vasta oli nähtävyys! Vapausarmeijan
+kaunein mies ja ylen vaarallinen tyttöjen sydämille. Hän oli saanut
+vastaanottaa rakkaudentunnustuksia sekä runon että proosan muodossa,
+milloin vain oli jouduttu vähänkin viipymään kaupunkipaikoissa tai
+kirkonkylissä. Arvo oli nähtävyys. Ja kuinka peloton hän oli. Ja mikä
+hyvä toveri, jakoi sotamiehen kanssa viimeisen leipäpalasensa.
+
+Uljas oli Ollikin katsella, mutta niin ankaran ja synkän näköinen,
+etteivät tytöt uskaltaneet häntä lähetäkään. Tänne hän on tulossa —
+miten sitten käyneekään, kun hän kohtaa äitinsä. Ettei vain surmaisi
+häntä.
+
+Julmuutta ei suinkaan puutu valkoistenkaan puolella. Sota on sellaista.
+Ei voi »ampua hiljaa» niinkuin entinen mies kehoitti tekemään. Ja
+jollen minä surmaa vihollista, niin surmaa hän minut. Menee paljon
+viattomia ihmisiä, se se on kauheaa. Mutta kun on kohdannut punaisten
+silpomia ruumiita — jotakin niin kuvaamattoman kauheaa —, niin on
+joutunut sellaisen raivon valtaan, ettei miehiä ole voinut pidättää.
+Jos näet asetoverisi, jonka vierellä olet taistellut, jonka kanssa olet
+kuularuiskun ääressä puhellut elämän ja kuoleman kysymyksistä, jos näet
+tämän asetoverisi ruumiin halkaistuna, silmät sokaistuina, niin sinä
+ikäänkuin pettäisit hänet, jollet maksaisi samalla mitalla.
+
+— Tiedän tämän omasta kokemuksesta. Muistathan Hamletimme, Poksin
+lausujapojan. Kaikki pitivät hänestä hänen hyvän toveruutensa
+ja uhrautuvaisuutensa vuoksi. Hän huvitti meitä kaikkia, hänhän
+osasi ulkoa koko maailman runot. Orjilla heinäladoissa ja muissa
+kortteeripaikoissa pauhasi hän entisellä voimalla:
+
+    Ei oikeutta maassa saa,
+    ken itse sit' ei hanki!
+
+Fabian Soikko ei koskaan lähtenyt viemään suloista suomenkieltä
+eurooppalaisille näyttämöille. Hamletimme jäi vihollisen puolelle.
+Emme voineet häntä pelastaa. Punaiset valmistivat meille hänen
+kustannuksellaan hirvittävän näytelmän, tahi oikeammin konsertin. Me
+kuulimme hänen huutonsa, me tunsimme hänen voimakkaan, koulutetun
+äänensä. Se soi kuin palotorvi yli metsien ja maiden. Minä ryömin yöllä
+kuulasateessa Lehtosen kanssa sinne... ja me saimmekin hänen ruumiinsa.
+He olivat häneltä — en tiedä, olisivatko he saaneet kuulla hänen
+olevan lausujan, en tiedä. Mutta he olivat häneltä leikanneet kielen.
+Senjälkeen en minä tuntenut mitään sääliä, minä päättelin ja me kaikki
+muutkin: sata punaista yhdestä valkoisesta! Kerrankin minä jouduin
+pensaikosta näkemään, kuinka he häpäisivät ruumista... aivan niinkuin
+ei heillä olisi ollut järkeä kallossa. He istuivat hangella ja kuollut
+oli tienlaidassa. He asettivat hänet pystyyn ja puhelivat: missäs
+lahtaripirun sarvet ovat? Täytyy panna pirulle sarvet paikoilleen...
+Tai kerran he olivat saaneet vankeja ja lähteneet kuljettamaan heitä
+muka kaupunkiin. Mutta he olivat tuskin päässeet rantaan, kun antoivat
+heille nikkelinukutuksen. Kun me tulimme ja näimme ryöstetyt ruumiit,
+niin me päätimme: vangiksi ei antauduta eikä vankeja oteta... Ihminen
+villiytyy sellaisessa. Silmä kasvaa kärsimään kauhua, käsi kasvaa
+antamaan haavoja. Mahtaako ruumiskin saada moninkertaisesti voimia
+kärsimyksiin, koska ihminen niin kauan voi kitua kuolematta. Sodassa
+vallitsee laki: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Kauheaa on, että
+menee viattomia. Sitä ei voi välttää.
+
+— Mutta, keskeytti sisar — sittenhän ei rikoksista tule mitään loppua.
+Kun punaiset kohtaavat valkoisten kostontyöt, niin heidän täytyy kostaa
+ne.
+
+— Niin.
+
+— Lopuksi ei ole maailmassa yhtään elävää ihmistä. Alma, meidän
+sisaremme, on alkanut toisesta päästä: hän antaa anteeksi.
+
+He vaikenivat.
+
+Eino-Ilmarin mieleen tuli käenpoikanen, josta Olli kerran epätoivon
+hetkenä oli puhunut, käenpoika, jota he luonnontieteellisellä
+retkeilyllään olivat tarkastelleet. Kun se avuttomana istui kivellä,
+vähissä höyhenissä, silmät pullollaan, ja odotti leppälintua. Orava
+tuli, varis tuli... Sattuma, sattuma, että käenpoikanen säilyi.
+Mitenkä ihminen oli paremmassa tai varmemmassa asemassa? Samassa hänen
+mieleensä muistui, kuinka kerran pari viikkoa sitten vanha mies juoksee
+läpi kuulasateen valkoisten puolelle ja käsiään kohottaen taivasta
+kohden huutaa: oli miten oli, mutta on joku joka suojelee!
+
+Lapsi on ihminen, avuton lapsi, käenpoikanen. Pidä kiinni Isän kädestä
+ja luota häneen!
+
+— Puhutaanpas jostakin muusta! sanoi poika äkkiä ja nousi kävelemään. —
+Tuo vähän ruokaa.
+
+Syödessä puhuttiin muusta.
+
+Toivo — hän oli itärintamalla. Hän ei tahtonut tänne. Mahtaneeko hän
+koskaan palata. Lapsia hän kuuluu ikävöivän, mutta ei tahdo nähdä
+Sylviä. Sylvi rakastuisi, jos nyt näkisi Toivon. Kyllä niillä pojilla
+on ryhtiä. Eihän Toivo enää ole käyttänyt Somerin nimeäkään. Toivo
+Tuuna hän on ollut kaiken aikaa.
+
+Niin, nyt se leikki pian alkaa täälläkin. Viimeistään pääsiäisenä
+pitäisi Kankaan kirkonkylän oleman puhdas. Kunhan kestäisi tuo jää, se
+on pahasti ajettu. Saattaa sentään olla mahdollista, että ennätetään
+aikaisemminkin. Eino-Ilmari antoi ohjeita pommituksen varalta. Pitää
+mennä kellariin, ja jos joutuu kuulasateeseen, pitää heittäytyä maahan.
+
+Runolliseksi kävi poika taasen, kun hän alkoi puhua jääkäreistä. Komea
+oli heidän retkensä ollut. Niinkuin liput, joihin katsotaan, joiden
+ympärille kokoonnutaan ja joita seurataan voittoon tai kuolemaan —
+sellaisia olivat jääkärit olleet kansalle. Taikavoimalla vaikutti
+jääkärin nimikin. Jos kuultiin, että jääkäri oli kaatunut, niin tuntui
+tappio kahta raskaammalta. Jääkäreille varasivat naiset kauneimmat
+varustuksensa, jääkäreille kantoivat tytöt talviset kukkansa.
+Eräässä talossa kuljetutti sairas vaari itsensä tiepuoleen, missä
+pojat kulkivat, vain nähdäkseen yhdenkin niitä miehiä, jotka ensinnä
+ajattelivat ajatuksen, että venäläinen on saatava Suomesta pois.
+
+Eikö olekin itse asiassa ihmeellinen jääkärien satu! Mistä tiesivät
+nämä miehet silloin lähteä maasta? Muut kärsivät ilman toivoa — he
+näkivät unen Suomen vapaudesta. Muut pysyivät kärsivällisinä — näillä
+ei ollut rauhaa. Muut ajattelivat turvallisuuttaan — he panivat
+alttiiksi henkensä. He alistuivat omaistensa väärinymmärrykseen ja
+kansansa kiroukseen. He kuuntelivat vain käskyä rinnassaan: isänmaa
+vapaaksi! ja he heittivät kotinsa eivätkä tietäneet koska he voisivat
+palata.
+
+Libaun ranta voi kertoa suomalaisten miesten koti-ikävästä. Odotuksen
+pitkät hetket kuuluvat jääkärien Libaun-aikaan. Täällä kuluvat tunnit,
+päivät, viikot, täällä tulee kuukausista vuosi. Nuoret miehet astuvat
+meren rannalle: siellä, siellä se on Suomi. Niin lähellä ja kuitenkin
+niin saavuttamattomissa.
+
+Kunnes eräänä päivänä kutsutaan kasarmin pihalle ja siellä ilmoitetaan,
+että pataljoona nyt on hajoitettu ja miehet vapaat lähtemään minne
+haluavat.
+
+Minne haluavat — yksi ainoa oli heidän halullansa määrä: Suomi.
+
+Tämä pataljoonan hajoitus tapahtui ilman juhlallisuutta, karusti ja
+sotilaallisesti, harmaana runottomana aamuhetkenä. Mutta juhlaksi kävi
+se ikävöiville mielille.
+
+Itse vannominen tapahtui kirkossa. Siellä vahvistivat jääkärit valan:
+
+    ei ennen uhmamme uupua voi,
+    kun vapaa on Suomen kansa!
+
+Kynttilät lepattivat alttarilla ja ankarana katseli miehiin ristilippu,
+jääkäripataljoonan lippu. Kotiintulon hetki oli koittanut.
+
+— Sano, tyttö, eikö ole ihmeellistä, että he tiesivät silloin lähteä
+maasta.
+
+Sisar painoi pimeässä hänen kättään ja kuiskasi:
+
+— Kurjet!
+
+— Niin, mistä tietävät kurjet kevään tulon!
+
+Eino-Ilmari Tuuna oli kaiken aikaa puhellessaan kesken kertomustensa
+kummallisella tavalla lausunut kevään nimen. »Kevät, kevät!» hengähti
+hän, ikäänkuin läsnä olisi ollut joku, jonka hän yksin näki. Jos
+pikku veli olisi lausunut ihmisnimen, olisi sisar luullut hänen
+muistelevan jotakin kaatunutta. »Oi kevät ‒ kerran... mutta en niitä
+ma nää...» Riikka pysähdytti kyselynsä ja kertomuksensa ja kuunteli.
+»Oi kevät...!» Hän oli jo kysymäisillään, mitä poika tarkoitti. Mutta
+Eino-Ilmarin omituisen soinnuton ääni todisti, ettei hän luultavasti
+ensinkään tietänyt lausuneensa sanoja kuuluvasti. Hän oli nähtävästi
+tottunut yksinäisyydessä niitä lausumaan ja luuli nytkin olevansa
+yksin. Kenelle hän puhui? Mitä hän tarkoitti? Sisar kysyi vihdoin:
+
+‒ Mitä sinä sanot?
+
+— _Dulce et decorum est pro patria mori_... Muistelin vain vanhoja
+koululäksyjä. Se oli sellainen runo... latinaa.
+
+Sisar ei hennonut kysyä enempää.
+
+Aamuyöstä hän pääsi Eino-Ilmarin salaisuuden perille.
+
+He olivat päättäneet nukkua jonkin tunnin ja Riikka oli lattialle uunin
+eteen tuonut vaatteita. Vuodetta ei hän uskaltanut vetää auki, punaisia
+joukkoja kun joskus tuli taloon keskellä yötä. Eino-Ilmari oikaisi
+pitkäkseen ja Riikka sulki oven. Mutta tyttö ei ajatellutkaan lepoa.
+Hän hiipi sukkasillaan rakennuksen toisesta päästä toiseen ja tähyili
+ikkunoista sarastavaan aamuun. Kuulo oli niinä päivinä ihmisillä
+niin terästynyt, että tuntui siltä kuin ulkonainen korvakin olisi
+liikahtanut tarkkakuuloisten eläinten korvien tapaan. Oli harvinaisen
+hiljainen yö. Tykit vaikenivat, tulipaloja ei näkynyt, olisi miltei
+saattanut luulla, että elettiin rauhan aikaa. Riikka palasi pikkuveljen
+oven eteen ja vei korvansa ovenraolle. Mitä? Kuka siellä oli? Puhuiko
+Eino-Ilmari? Miksei hän nukkunut? Yksinkö hän puhui? Puhuiko hän
+unissaan?
+
+    »Niin tulet kerran taas, kevät,
+    valkein aamuin ja illoin,
+    mutta, ah, poissa ma oon,
+    poiss' olen mullassa maan.»
+
+Eino-Ilmari lausui runoa!
+
+Riikka ymmärsi yhtäkkiä: kuolemaansa Eino-Ilmari ajatteli!
+
+Riikkaa puistatti ja tuska, joka jonkin aikaa oli antanut hänen levätä,
+palasi. Eino-Ilmari käveli edestakaisin huoneessa. Jos olisikin
+uskaltanut avata oven.
+
+Eino-Ilmari avasi sen itse. Hän ei suuttunut, kun yllätti sisarensa
+kuuntelemassa kynnyksellä. Hän näytti arvanneen, että hän olisi siinä.
+
+— Kuule, sanoi hän ja etsi Riikan käden, — en minä voi maata
+lämpöisessä huoneessa, kun ne muut makaavat hangella, ymmärrät sen.
+Enköhän minä lähtisi nyt. Taistelut voivat alkaa aivan äkkiä. Minun
+täytyy päästä mukaan. Ja onhan minulla tärkeitä tietoja vietävänä.
+
+— Mutta oletko sinä järjiltäsi! kuiskasi sisar vastaan. — Ne ottavat
+sinut kiinni tässä pellon alla.
+
+— Älä estele... sinä et tiedä minkämoista siellä on! Ja sitten: maa
+täytyy saada puhtaaksi... Eikä se taistelu nyt niin kamalaa ole kuin
+luulisi. En minä ainakaan ole pelännyt, vaikka kuulat ovat vinkuneet
+siinä jokusen kymmenen senttimetrin päässä kasvoistani. Saammehan me
+voimaa... Lupaan sitäpaitsi olla varovainen ja heittäytyä maahan.
+Ensin kävelin toisinaan pystyssä, mutta jääkärikin sitten kehoitti
+varovaisuuteen. Tuo minulle nyt niitä uusia vaatteitasi.
+
+— Mutta yksinkö sinä menisit tuonne yön selkään... keskellä punaisten
+ketjuja?
+
+— En ole yksin... Ja onhan minulla komea passini. Meikäläiset eivät ole
+kaukana. Ja jos on kuolema tullakseen, niin tulee. Kuolen mielellänikin
+näin keväällä. No, älähän nyt ole suruissasi. Sanonko terveisiä
+Arvolle? Ovatpa nämä suurenmoiset. Olisipa kaikilla sellaiset! Sinäkö
+olet kutonut? Suomen naiset ovat paljon kutoneet tänä talvena...
+
+Hän ei kuitenkaan sinä yönä päässyt lähtemään. Tuunajärvellä lähestyi
+kuormajono — vai pakolaisiako tulijat olisivat olleet? Riikka ei
+uskaltanut mennä ulos, jottei herättäisi vartijoiden huomiota, vaan
+kuunteli eteisen ovella. Hän oli oppinut äänestä päättelemään, mikä
+milloinkin oli kysymyksessä. Toinen ääni oli raskailla kuormilla,
+toinen keveillä, toinen niillä, joissa kuljetettiin miehiä rintamalle,
+toinen niillä, joissa tuotiin haavoittuneita. Nämä olivat luultavasti
+raskaita kuormia, niitä saattoi olla kymmenkunnan verran.
+
+Eino-Ilmari eli pelossa, ettei hän ehtisi mukaan. Hänen silmiensä
+edessä oli lakkaamatta näkyjä viime päiviltä. Nyt kukkula, missä olivat
+kuularuiskut miehineen. Kukkulan takaosalla on sanitääri ja muutamia
+miehiä. Vihollinen on puolentoista kilometrin päässä. Sanitääri alkaa
+laulaa: oi katso Golgataa... Käy yrttitarhasta polku... Toisia yhtyy
+lauluun. Koko kukkula laulaa... Nyt: juostaan, juostaan jonossa
+kohti kylää. Korvissa vinkuu ja sihisee. Joku kaatuu voihkaisten.
+Rakennuksista pellon takana alkaa nousta liekkejä. Joku nainen huutaa
+kauhealla, eläimellisellä äänellä. Täytyy joutua apuun. Kuula vie lakin
+päästä... Nyt se nainen vaikeni... Tuossa on sen ruumis. Voi, mitä
+ovatkaan hänelle tehneet...
+
+Aamu ei vielä ollut valjennut, kun Kits tuli taloon. Hän vaati
+mahtipontisena kirkon avaimia. Kirkkoa tarvittiin nyt, kylään saapui
+paljon kansaa.
+
+Riikka Tuuna katseli häneen tiukkaan. Enemmän kuin kirkkoa ajatteli hän
+tällä hetkellä veljeään. Eino-Ilmari oli huoneessaan, pihaan lappoi
+lappamalla piikkiniekkoja, vintinportaisiin päästiin vain eteisen
+kautta. Hän päätti uskoa asian Kitsille ja pyytää hänen apuansa.
+Kits näki hädän hänen silmissään ja seurasi häntä saliin. He menivät
+Eino-Ilmarin luo, Kits painoi lakkinsa pojan päähän ja riisui nopeasti
+lyhyen turkkinsa. He läksivät, lakit kallellaan, läpi miesjoukon ja
+tulivat keskelle pihamaata. Siellä kuljetettiin paraikaa kuularuiskua
+Tuunan navettaa kohti. Avattiin navetan ovia. Aita särkyi risahtaen,
+kuorman ajaessa kiinni takaportin pieleen.
+
+— Mikä siellä olisi sellainen levänneempi hevonen, huusi Kits
+hevosriviä kohden. — Pitäisi lähteä noutamaan asemalta sidetarpeita. No
+tuossa — tuollahan tämän matkan pian ajaa. Mutta pidä kiirettä, poika.
+
+Eino-Ilmari hyppäsi rekeen ja lasketti taakseen katsomatta jäälle.
+
+Kaksi lehmää harhaili ynisten takapihalla. Portista kääntyi pihamaalle
+uusia raskaita kuormia. Tuunan vanha kirkkoväärti tuli portailleen
+ja katseli, kulmakarvat tuuheina ja otsa rypyssä eteensä. Miehiä,
+vaatteet risoina, käsivarsien ympärillä likaantuneet punaiset merkit,
+liikkui kuisteilla, huoneissa, pihamaalla. He ottivat keittiöstä mikä
+minkin astian ja menivät navettaan. Joku kantoi aitasta voipyttyä.
+Ilma oli sakeanaan tupakansavua ja rähinää. Palvelustytöt juoksivat
+perunakuopalle. Taas tuotiin raskasta kuormaa. Hevonen kääntyi höyryten
+portista. Kuormassa oli aseita. Kirkkoväärtin katseet etsivät tytärtä.
+Yhtäkkiä astui Kemppainen kahden miehen kanssa portaiden eteen.
+
+— No, tulevatko kirkon avaimet? huusi hän.
+
+— Mitä? sanoi vanhus, otsa rypyssä.
+
+— Kirkon avaimet, piru vie!
+
+— Kirkon avaimet... E-e-en ole niitä t-teiltä s-saanut e-enkä niitä
+teille a-anna.
+
+Miehet tarttuivat kivääreihinsä.
+
+— Hän pilkkaa vallankumousta. Kuulitteko, mitä hän sanoi!
+
+— Antakaa hänelle lyijyä yksintein!
+
+— Avaimet ovat täällä! huusi Kits toisilta portailta.
+
+Mutta hän tuli myöhään. Kivääri oli jo paukahtanut ja vanhus makasi
+verissään portailla. Hän huuteli tytärtään ja laahautui sisään. Hänen
+oli hyvin vaikea päästä kynnykseltä. Hänen kaatumiseensa ei kiinnitetty
+mitään huomiota.
+
+— Missäs se keltasilmäinen tyttö sitten on? huusi toinen miehistä,
+jotka olivat tulleet Kemppaisen mukana.
+
+— Joutukoon keittämään kahvia.
+
+— Se on kutsuttava vallankumousoikeuden eteen.
+
+— Sen ovat kaikki veljet lahtareita ja tuo on sen isä.
+
+He törmäsivät saliin. Kemppainen suuntasi heti askeleensa piirongin
+luo, otti käteensä kynttilänjalan ja katseli sitä. Mitä lienee ollut
+huonoa ainetta. Hän heitti sen pois ja kääntyi perähuoneeseen.
+Yksi miehistä koppasi kainaloonsa keinutuolimaton. Köyhä talo tämä
+olikin, ei täällä ollut yhtikäs mitään, jolleivät olleet kätkeneet.
+Ruukkukasveja ei voinut ottaa taskuunsa. Tämäkö se oli se salarikas
+isäntä?
+
+— Missä helvetissä se on se keltasilmäinen tytär?
+
+Nuori poika astui arkana, hattu silmillä, vinnin rappusista alas, tuli
+pihaan ja yritti vanhusten puolelle.
+
+— Ei ensinkään sinne nyt! kiljui Kits. — Vai sinne, mitä sinä lurjus
+siellä! Lähde heti minun kanssani! Sanokaa esikuntapäällikölle, että
+minä olen mennyt avaamaan kirkkoa.
+
+Esikuntapäällikkö oli lähtenyt navettaan. Koeteltiin kuularuiskua. Popo
+— popo — popo — popo, paukkui ikkunasta ulos rantatöyräälle.
+
+Palvelustyttö tuli kiireesti yli pihamaan, käsivarrella perunakoppa.
+Nuori punakaartilainen pysähdytti hänet ja sanoi:
+
+‒ Pitää laittaa ruoka saliin... Ja parhaat lautaset ja veitset... ja
+sohvatyynyjä pitää panna tuoleille, aivan niinkuin silloin kun on
+herrasvieraita.
+
+‒ Niitä on meillä niin vähän ollut, vastasi tyttö ja yritti mennä.
+
+Silloin katsoi nuori mies häneen rukoillen, ikäänkuin hän olisi
+pyytänyt tämän ainoan kerran saada olla herrasväkeä, tämän ainoan
+kerran nauttia sitä mukavuutta, mitä hän ikänsä oli muilta kadehtinut
+ja ajanut takaa. Tyttö katsoi häneen pitkään.
+
+‒ Mistä minä ne sellaiset lautaset ja veitset ja sohvatyynyt otan!
+
+‒ Kai niitä nyt talossa on.
+
+— Somerilla niitä on. Ja Mäkimatkassa. Jollei niitä ole viety. Tämä on
+tämä kylä niin moneen kertaan käyty läpi.
+
+— No, laittakaa parasta... älkää siinä... Missä päin se kirkko on?
+Sinne kumminkin pitää päästä...
+
+— Johan sitä mentiin avaamaan.
+
+Ikäänkuin ajaen takaa jotakin, joka menee käsistä, nuori mies
+kiirehti portille. Äkkiä hän kuitenkin huomasi, että hän voi päästä
+mukavamminkin ja suuntasi askeleensa hevosjonoon. Hevoset höyrysivät
+loppuun ajettuina.
+
+Tyttö kuului kyselevän, joko se sota nyt sitten tulee tänne. Popo —
+popo — popo — popo! pani kuularuisku navetassa. Kylälläkin kuului
+ammuntaa.
+
+Tanhualla kulki Kits pojan kanssa, jonka hän oli komentanut matkaansa.
+
+— Mikä sinä olet, joka et käytä vallankumouksen merkkejä! ärjyi hän
+heidän astuessaan Mäkimatkan tienhaaran ohitse.
+
+Mäkimatkan jyvämakasiinissa säilytettiin nykyään ruumiita eikä
+syömäviljaa. Kits repäisi nauhan omasta käsivarrestaan ja paiskasi sen
+pojalle.
+
+— Taidat tahtoa päästä hengestäsi, kosket huoli nauhasta?
+
+— Minne minun veljeni joutui? kuiskasi poika Riikka Tuunan äänellä.
+
+— Sinne minne piti.
+
+Työväentalon edustalla seisoi joukko miehiä punakaartilaisten
+ympäröimänä. Niiden väsymys ja kalpeus oli jotakin niin pohjatonta,
+että Riikka Tuuna heidät nähdessään unohti veljensä, isänsä,
+kotinsa, kirkkonsa kaikki menetyksensä. Yksi lysähti polvilleen ja
+punakaartilainen tuuppasi häntä kiväärinsä perällä. Riikka ymmärsi,
+että he olivat vankeja. Kits tarttui hänen käsivarteensa ja astui niin
+nopeaan, että hänen täytyi juosta.
+
+Oliko tämä Kankaan kirkonkylää? Oliko tämä elämää maan päällä,
+samassa paikassa, missä joskus oli kynnetty, menty kirkkoon,
+kuljettu hääsaatossa, ajettu niittokonetta, käyty noutamassa tavaraa
+kauppiaalta, pistäydytty pappilassa? Oliko tämä unta? Painajainenko
+piti maailmaa puristuksissa?
+
+Jäältä päin nousi ylös rantatöyrästä hevosjono, jolla ei näyttänyt
+olevan loppua. Sen pää ei päättynyt Ummen saareen, vaan ulottui
+läpi pajupensaikkojen suurelle selälle. Hiekka ulvoi, vinkui ja
+narskui reenjalasten alla. Oli kuin olisi vingutettu joitakin
+helvetin viuluja. Rattaanpyörät hölskyivät ja rytyyttivät. Kuuma
+höyry leijaili pilvenä rasittuneiden hevosten yllä ikäänkuin mikäkin
+luontokappaleiden huokaus, joka pyrki taivasta kohden. Jonossa ei
+ollut yksin rekiä, siinä oli ratasajopelejäkin. Oli nelipyöräisiä
+herrasvaunujakin ja loistokääsejä, joiden kiiltävissä pinnoissa
+aurinko leikitteli, oli työrekiä, kuormavankkureja, keveitä,
+korkeita jahtirattaita ja yhdenhengen kilparekiä. Oli sellaisiakin
+ajopelejä, joita ei enää käytetä ja joita nähdään vain museoissa. Ja
+näissä tuhansissa ajopeleissä, joita yksi tai kaksi hevosta veti,
+nähtiin kaikkea mitä taivaan ja maan päällä vuosikymmenien aikana on
+syntynyt tai keksitty ihmisestä ja kissasta aina puhelinkeskuksen
+pöytiin ja pronssisiin veistokuviin asti. Tuhannet olivat matkalla
+noissa tuhansissa ajopeleissä: kuluneita työväenvaimoja lapsineen ja
+kadun huvityttöjä, jotka pakenivat sotaa, miehiä, jotka jonkin syyn
+varjossa olivat onnistuneet keinottelemaan itsensä mukaan, vanhuksia
+ja raajarikkoja, joille ei ollut saatu tilaa, äitejä, jotka etsivät
+sekamelskassa kadonneita lapsiaan, lapsia, jotka olivat eksyneet
+kotiväistään, kaikenlaisia ihmisiä, jotka olivat sattuneet olemaan
+likettyvillä jossakin jonon levähdyspisteessä ja jotka oli tahtomattaan
+sullottu mukaan, kun kulkue taasen komennettiin liikkeelle. Suuret
+määrät tavaraa oli niinikään kuormitettu matkaan. Oli sänkyvaatteita,
+keittoastioita, ompelukoneita, oli kallisarvoinen kullattu tuoli,
+oli vanhanaikainen kello, josta lasikupu oli särkynyt, oli kirjavia
+käsitöitä, oli komea salin lamppu, oli hopeinen haarakynttilänjalka,
+oli myllynkiven muotoisia juustoja... Ihmisten puvut olivat nekin
+varsin moninaiset. Jonossa nähtiin talvitamineita ja suvipukuja,
+turkiksia, pitsejä, olkihattuja, silinterejä, huiveja, kumivaippoja.
+Aurinko paistoi väreihin, joista ei puuttunut yhtään vivahdusta.
+Päällysvaatteille ominaisen yksitoikkoisuuden korvasi kirjailtujen
+pöytäliinojen, ovi- ja ikkunaverhojen sekä kankaiden värikkyys.
+Viimemainittuja oli saaleina levitetty naisten olkapäille. Yhtäkkiä
+pysähtyi rantatörmässä jono: hevonen, jonka perässä oli kuormareki,
+ei päässyt eteenpäin. Sitä lyötiin, sille huudettiin. Se kiskoi ja
+kiskoi ja putosi vihdoin suulleen. Miehiä kokoontui ympärille. Päät
+kymmenissä ajopeleissä kääntyivät. Suut kymmenissä ajopeleissä kysyivät
+ja kiroilivat.
+
+— Älkää katsoko sinne, sanoi Kits pojalle vieressään. Rantatöyräällä
+ammuttiin. Kylässä ammuttiin niinikään. Vangitkohan ne siellä
+surmattiin?
+
+— Koettakaa mennä sairaalaan sisarenne luo, kuiskasi Kits, pysähtyen
+tienristeykseen pappilan ja kirkon vaiheilla. — Älkää katsoko, älkää
+katsoko... Älkää missään tapauksessa menkö kotiin. Menkää sisarenne
+luo...
+
+— Tuossa hän on! kuului läpi tuhansien ajopelien matkaansaattaman
+kitinän ja rätinän Kemppaisen ääni. — Hän on vastavallankumouksellinen,
+hän on lahtarien kätyri!
+
+Kivääri paukahti ja Kits horjahti tiepuoleen. Hän nousi kuitenkin
+samassa ja astui pari askelta. Häneen ammuttiin uudelleen ja hän jäi
+maahan oikomaan jäseniään. Pistinniekat juoksivat hänen ympärilleen ja
+kopeloivat hänen taskujaan. Oli mahdotonta kuulla mitä he sanoivat.
+Ajopelit ulvoivat, valittivat ja itkivät. Popo — popo — popo — popo
+kuului hautausmaan laidalta Yhtäkkiä nousi korkeilla rattailla
+seisomaan nuori mies, leveä musta viitta viskattuna yli olan, päässä
+suurilierinen samettihattu. Töyhtöpää nainen hänen vierellään avasi
+rattailla istuen pulloa.
+
+— Toverit! kajahti siniseen kevätilmaan, — älkää te itkekö ja
+vaikertako. Me kärsimme, jotta lapsillemme koittaisi onnen aika. Voitto
+on joka tapauksessa meidän. Vallankumouksen malja.
+
+Mies tyhjensi lasin vaahtoavaa juomaa, jonka nainen oli hänelle
+ojentanut ja he vaipuivat pitkään suuteloon. Komean nuorukaisen ääni
+oli soinut yli pakolaisrattaiden jyrinän, yli kiväärien paukkeen ja
+tulipalon huminan, mutta se ei sytyttänyt yhtään silmäparia eikä siihen
+enää uskonut yksikään sydän.
+
+Suuria savupilviä pöllähti ilmaan Paanasen kulmalta. Eikö Tuunan
+tienoillakin jo noussut savupatsas? Ajajat pakolaisjonossa suomivat
+hevosiaan. Nuori tyttö, joka ajoi märkää liinaharjaista hevosta,
+kääntyi ja huusi taakseen:
+
+— Se on nyt se sytytyskomppania. Antaisivat ihmisten rauhassa päästä
+kylän läpi. Lähettäkää niille hiidessä sana, etteivät polta kylää
+ennenkuin me olemme päässeet läpi!
+
+Pojanpuvussaan, Kitsin antama punainen nauha käsivarressa, seisoi
+Riikka Tuuna kuin naulittuna paikallaan. Hän näki siitä kylän, jonka
+yli savupilvet jättiläishahtuvina nousivat, pakenijoiden jonon,
+punaisten ryhmät, jotka juoksivat ja huusivat, rakennukset, joiden
+ovet ammottivat auki, naisia, lapsia ja koiria, jotka eivät tietäneet
+minne pelastua, kuolleen hevosen Kutoja-Annan mökin edustalla, Kitsin
+ruumiin, joka ei enää liikkunut. Hän kuuli tuhansien ajopelien vihlovan
+kitinän, tulipalojen humun, ihmisten huudot, kiväärien paukkeen,
+tykkien jylinän. Hän kuuli myöskin kuinka kirkon ovi kierrettiin auki
+ja lukko narisi. Hän ei liikahtanut, hänelle oli yhdentekevää miten
+hänen kävi, hän tunsi myöskin ettei hän kyennyt sormensakaan päällä
+vaikuttamaan tapauksiin. Myrsky kävi yli hänen kotikylänsä, sota
+lähestyi. Kuin tainnoksiin lyötynä hän sitä katseli.
+
+Hänessä ei kuitenkaan kaikki ollut kuollut. Se, mitä hän nyt näki,
+herätti hänet.
+
+Pappilan portista tuotiin kulkuetta, punakaartilaisia kahden puolen.
+Edellä kulki pieni Jeremias Nahinen, sitten kolme pikkutyttöä, sitten
+heidän äitinsä ja viimeiseksi kirkkoherra. Kaikki olivat paljain
+päin ja ilman päällysvaatteita. Poika asteli varmasti ja horjumatta,
+tytöt huusivat ja pyrkivät tarttumaan äitinsä helmoihin, heitä täytyi
+pistimillä erottaa. Äiti asteli horjuen eteenpäin, silmät taivasta
+kohden. Hänen kätensä olivat sidotut, hän ei voinut niitä liikuttaa.
+Kirkkoherra kulki pää pystyssä niinkuin hänen poikansakin, hänenkin
+kätensä olivat sidotut. Yhtäkkiä kohotti punakaartilainen asettaan ja
+iski pyssynperällä viimeistä uhria olkapäihin, käsivarsiin, leukaan.
+Punainen mies oli Ahvenainen. Veri purskahti kalpean miehen suusta, hän
+vaipui maahan. Pistimellä hänet nostettiin pystyyn. Hänen käsivartensa
+olivat poikki.
+
+Silloin valtasi vimmainen raivo Riikka Tuunan koko olennon. Hän syöksi
+eteenpäin, yli ojien ja sulavien hankien hän hyppäsi, hän oli valmis
+kuristamaan pyövelit. Kuula meni hänen jalkainsa välitse. Tuo täytyy
+estää! Mitään noin kauheaa ei voi tapahtua, Jumala ei voi sitä sallia.
+Kuula vinkui hänen korvansa ohitse. Heristellen nyrkkejään taivasta
+kohden, hampaat kiristyksissä ja huulet vaahdossa hän parkaisi ilmoille:
+
+— Jumalan nimessä, päästäkää heidät!
+
+Hän ehti nähdä Anna-Liisan maailmasta kääntyneen katseen, kirkkoherran
+kärsimyksen täyttämän, murtuvan silmän ja tulipalojen loimotuksen
+taivaalla. Sitten hän vaipui pimeyteen ja kaikki hiljeni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän heräsi siihen, että hevosen kaviot tömisivät hänen ylitseen. Kuului
+huutoja, laukauksia, rytinää. Hän sai päätään nousemaan ja ymmärsi,
+että hän makasi ojassa. Tuossa on pajupensas. Tuolla makaa vielä joku.
+Se on mies. Se ei liiku. Hänen oli jäätävän kylmä, hän ei päässyt
+liikkumaan. Nehän ampuivat häneen, ehkä hän on haavoittunut. Tuo
+toinenkaan ei liiku, ehkä hän on kuollut. Miksei hänkin, Riikka Tuuna,
+ole kuollut?
+
+Kuului voihkinaa.
+
+Nyt... tuo oli riemuhuutoa.
+
+Huutakoot, voihkikoot. Hän kuolee nyt.
+
+Hän oli läpimärkä ja vilusta kankea. Hän puri yhteen hampaansa ja
+päätti, että hän makaa tässä ja kuolee.
+
+Mitä siellä nyt tapahtui?
+
+Juostiin... Kiväärit paukkuivat. Popo — popo — popo popo — popo...
+Huudettiin.
+
+— Valkoiset tulevat! kuului vihlaisevana huutona jonkun naisen suusta.
+
+— Ne nousevat jo ylös rantatörmää!
+
+— Siellä on jääkärejäkin mukana!
+
+Riikka Tuunan ruumiissa värähti.
+
+Jääkärit... valkoiset ovat täällä!
+
+Ei kuolla. Nyt eletään.
+
+Hän puri yhteen hampaansa, ponnisti kädet sulavaa ojansyrjää vasten ja
+sai päänsä nousemaan.
+
+Tulimeri oli hänen edessään. Liekkien keskeltä törröttivät hehkuviksi
+kuumentuneet savupiiput. Hänen kotikylänsä oli tulen vallassa. Kirkko
+vielä seisoi pystyssä. Viimeisillä vaistoillaan alkoi hän pyrkiä
+vanhaan Herran-huoneeseensa. Jumala oli säästänyt kirkkonsa, jotta
+hänen onnettomat lapsensa voisivat paeta sinne.
+
+Riikka Tuuna kapusi ylös ojan syrjää ja ryömi lumessa eteenpäin.
+Hänestä tuntui oikealta, että ihminen näin ryömien lähestyy Herraansa,
+jota vastaan hän on tehnyt niin hirveää syntiä. Tuossa oli ruumis...
+tuo vielä taisi elää... Kuolema on synnin palkka... on... on. Tuossa
+makasi nuoren pojan ruumis, kainalossaan keinutuolimatto Eino-Ilmarin
+huoneesta. Riikka Tuuna oli hiukan lämmennyt ja pääsi pystyyn. Hän
+tahtoi nyt kävellä vain ehtiäksensä aikaisemmin Herran ristin juureen
+Golgatalle. Tuolla niitä on ojissa, eläviä ja kuolleita. Kuula vinkui
+ohitse. Kun pääsisi kirkkoon, kun saisi heittää henkensä siellä.
+Jeesuksen kasvoin eteen... ma syntisraukka... Sinne, sinne! Riikka
+Tuuna juoksi.
+
+Lumi kiviaidan takana oli kauttaaltaan verellä sekoitettua, tuossa oli
+kuollut hevonen, tuossa oli kolme, neljä ... paljon ruumiita. Hän ei
+niitä hämmästynyt eikä pelästynyt. Hänellä oli kiire kirkkoon. Mitä ne
+olivatkaan täällä tehneet? Tuossa oli nuoraa, tyhjä savukelaatikko...
+kivi... sileä kultasormus... verta. Mitä oli tehty ovelle?
+
+Valkoiseen pintaan oli naulattu jokin verinen... ikäänkuin hyytynyt
+jättiläispisara. Sen alla oli kirjoitus. Se oli sormella kirjoitettu...
+sormi oli kastettu vereen. _Ihmisen sydän_ siinä luki. Riikka tavaili
+ja tavaili eikä ymmärtänyt mitään.
+
+Ei, ei hän ymmärtänyt, mitä ne olivat tarkoittaneet.
+
+Vihdoin hän horjui kirkkoon.
+
+Ristiinnaulittu Kristus seisoi siellä keskellä auringonpaistetta. Hän
+oli astunut ulos taulun kehyksestä ja seisoi verisenä odottaen niitä,
+joiden syntien tähden hän oli antanut henkensä. Hänellä oli Kankaan
+kirkkoherran kasvot. Sehän olikin Kankaan kirkkoherra.
+
+Silmänräpäyksessä ymmärsi Riikka Tuuna, että Nahinen oli
+ristiinnaulittu omaan kirkkoonsa. Ja tuossa alttariportailla hänen
+ympärillään olivat hänen vaimonsa ja lastensa ruumiit, suoriksi
+oikaistuina, ryöstettyinä.
+
+Kirkon oveen naulattu oli ihmisen sydän. Ihmissydänten työtä tämä oli.
+
+Riikka Tuuna ei pyörtynyt, ei hän myöskään puhjennut valituksiin.
+Mikään ei häntä enää hämmästyttänyt eikä kauhistuttanut. Jonkinlainen
+kaukainen kateus nousi hänen mieleensä, kun hän ajatteli, että nuo
+kaikki nyt olivat päässeet elämästä. Herralle pyhitettyinä he lepäsivät
+kuoleman rauhassa, koko perhe. Hän seisoi hetken seinään nojaten, hän
+ei tahtonut häiritä heidän untaan. Sitten hän hiljaa liukui ulos ovesta.
+
+Ihmisen sydän — tuollainen suuri veripisara se on. Tuo se on, joka
+kärsii, tuo se on, joka kaipaa, tuo se on, joka raatelee. Näin on ollut
+maailman alusta. Tuleeko näin olemaan maailman loppuun?
+
+
+
+
+YKSI KAIKKIEN JA KAIKKI YHDEN PUOLESTA
+
+
+Myrskyn hiljettyä alkoivat ihmiset Kankaan kirkonkylässä nostaa päitään
+kellareista, halkopinoista ja ladoista, minne he kiireesti olivat
+paenneet. Myöskin metsistä he varovaisesti lähestyivät seutuja, joilla
+vasta eilen oli sijainnut heidän kotinsa.
+
+Eilen? Mitä merkitsi »eilen»?
+
+He katselivat maailmaa ikäänkuin he tuhat vuotta olisivat maanneet
+haudassa ja heidät nyt olisi kutsuttu uudelleen elämään. Ihmetys
+oli heidän kasvoillaan, ihmetys siitä, että maa ei ratkennut heidän
+jalkainsa alta, että taivas ei satanut tulta ja tulikiveä heidän
+päälleen ja ennen kaikkea ihmetys siitä, että muitakin eläviä
+ihmisiä ilmestyi näköpiiriin. Ja kiuru, lauloiko kiuru? Ja kevätkin
+teki tuloaan. Se tuntui käsittämättömältä. Sen sijaan eivät ihmiset
+hämmästyneet, että kylä, jossa he kerran olivat syntyneet ja eläneet,
+yhä vieläkin paloi heleällä lieskalla, hehkuvat savupiiput törröttäen
+taivasta kohden. Eivät he myöskään hämmästyneet, että ruumiita
+makasi vainioilla, rantatöyräillä ja tienvarsilla. Ruumiit olivat
+jotakin paljon mahdollisempaa kuin elävät ihmiset. Siinä oli tuttuja
+ja tuntemattomia, vihollisia ja ystäviä, syyllisiä ja syyttömiä,
+eläimiä ja ihmisiä. Haeskellessaan kaatuneiden joukosta ja raunioista
+omaisiaan ihmiset väistivät kuulia niinkuin väistetään lapsen heittämää
+leikkipalloa. Sodan moukari oli, pitäen alasimenaan ihmissydäntä,
+iskenyt sen tainnoksiin niin että se tunsi vain harvoilla karkeilla
+vaistoilla. Sääliä ei sille ollut olemassa. Tylsinä katselivat
+kaikkensa menettäneet ihmiset viheliäisiä vankileirejä, joissa lapset
+epäkainosti syntyivät kaikkien nähden, joissa miehet ja naiset yhtä
+epäkainosti ja kaikkien nähden kuolivat, joissa nälkä, taudit ja
+rikokset raivosivat luonnottomassa rehevyydessä. Mykkinä olivat miehet
+kaivaneet omaa hautaansa, mykkinä lähestyivät kuolemaantuomitut toverit
+kuoppaa, joihin heidän oli määrä kaatua. Yhteislaukaukset kajahtivat
+yli kylän — tuskinpa eloonjääneet edes säpsähtivät. Epäkainosti,
+niinkuin syntyminen ja kuoleminen vankileireissä, tapahtui näinä
+päivinä tuomitseminen ja tuomion täytäntöönpano. Inhimillinen sydän oli
+kerta kaikkiaan veripäivinä tainnutettu eikä tuntenut.
+
+Arastellen lähestyivät eloonjääneet raunioita ja kävivät arvioimaan
+menetyksiään.
+
+Tuhkana oli Kankaan muhkea kirkonkylä. Pahimmin oli kärsinyt Tuunan
+talo, joka sijaitsi likinnä rantaa. Päärakennuksen raunioista tavattiin
+isännän ja emännän hiiltyneet ruumiit, kivinavetta oli ammuttu
+murskaksi ja eläimet sisällä kuolleet. Sairas vanha vouti tavattiin
+surmattuna kujalla, minne hän nähtävästi oli hädässään laahautunut.
+Yksin Tuunan koirakin oli saanut surmansa. Sensijaan oli Mäkimatka
+säilynyt paremmin. Ja se oli neuvokkaan vanhan Piinan ansio. Sillä
+kun sytytyskomppanian miehet jo olivat kantaneet olkia kivijalan alle
+ja yrittivät valella niitä lamppuöljyllä, niin eukko lähti heidän
+luokseen, nauroi heitä vasten kasvoja ja sanoi: pojat, lähtekää
+syömään piiraita, mitä hulluja te nyt teette — älkää viitsikö! Ja
+sytytyskomppanian syödessä piiraita soitti isäntä huuliharppua ja talo
+jäi polttamatta. Somerista säilyi päärakennus. Sensijaan ei pappilasta
+ollut jäljellä muuta kuin savuavia kivijalkoja.
+
+Se asiaintila, että Mäkimatka oli säilynyt, teki, että tästä talosta
+nyt tuli uuden, alkavan elämän keskipiste. Päälliköt, everstiä myöten,
+asettuivat sinne ja Harald ja Jon Mäkimatka saivat johtavan aseman
+pitäjän sisäisten asioiden järjestämisessä. Niinpä heidät, valkea
+nauha hihan ympärillä, nyt nähtiinkin milloin rientämässä jalan,
+milloin kiitämässä ratsain paikasta toiseen. Kankaan kirkonkylä ei
+enää ensinkään tullut toimeen ilman heitä. Heidän tarkkaa silmäänsä
+tarvittiin kuolemantuomioiden täytäntöönpanotilaisuuksissa, heidän
+täytyi järjestää majoitus- ja muonitusasiat, heidän täytyi edustaa
+paikkakuntaa, mikäli sitä tarvittiin, niiden vieraiden edessä, joita
+oli saapunut Kankaan kirkonkylään. Mäkimatkan pappa saattoi olla
+tyytyväinen poikiinsa. Hän olikin sitä. Itse kulkien pienessä humalassa
+hän asetti vieraanvaraisesta kaikki varastonsa herrojen käytettäväksi
+ja vaelsi, huuliharppu povitaskussa, everstin luota mamman luo ja
+mamman luota poikansa Arvon luo ja Arvon luota tyttärenpoikansa Ollin
+luo ja sitten väentupaan ja sitten ulos, kaikkialle, missä hän tapasi
+jonkun ihmisen, joka viitsi häntä kuunnella. Hän oli aina sanonut
+Arvosta, että hänestä se vasta mies tulee. Ja silloinkin, kun Arvo
+oli lähtenyt sinne... sinne Saksaan ja kaikki muut häntä moittivat,
+niin hän, isä, vain aina oli sanonut, että antaa ajan kulua: kenraali
+Arvosta tulee, tai senaattori, tai mikä vain korkea herra, pientä ei
+hänestä milloinkaan tule. Somerilla majailevat sanomalehtimiehet ja
+valokuvaaja viettivät papan kanssa lasin ääressä hauskoja tunteja ja
+jälkimmäinen valokuvasi papan poikineen sekä ulkona että sisällä,
+taustana sekä kylän rauniot että Mäkimatkan säilynyt päärakennus.
+Kuvat tarvittiin lehteä varten, missä Kankaan kirkonkylän kauhut piti
+ikuistettaman nykyisille ja tuleville sukupolville. Papan ainoa suru
+oli, ettei saatu Arvoa ja Ollia mukaan kaikkiin kuviin. He olivat
+käyneet niin vakaviksi... tai ylpeiksi... tai taisi olla niin, että
+toisella oli puhumista leikkitoverille, naapurin tytölle, toisella
+äidilleen. Myöskin Maahisten isäntä, Lennartti Mäkimatka, tuotti
+kunniaa papalle. Hänet oli ammuttu omaan rantaansa. Pappa itki, kun
+tätä kuvasi. Nuori leski hoiti haavoittuneita. Tyttärestään Somerin
+emännästä ei pappa virkkanut mitään.
+
+Se olikin ollut hyvin viisasta ja edullista molemmin puolin, sillä
+vaikkei pappa siitä vielä tietänyt, oli Somerin emännälle juuri
+tapahtunut jotakin varsin ikävää, jotakin, joka pahasti merkitsi hänet
+ihmisten silmissä. Hänen luoksensa oli hyökännyt kaksi aivan nuorta
+poikaa. He olivat tehneet kunniaa sotilaalliseen tapaan ja toinen oli
+kohteliaasti pyytänyt saada tarttua hänen molempiin käsiinsä. Kun pojat
+näyttivät kilteiltä ja vakavilta, oli emäntä antanut kätensä. Mutta
+toinen poikapa tarttuikin niihin lujalla otteella. Ja ennenkuin emäntä
+tiesikään, oli toinen pojista hajoittanut hänen hiuksensa ja terävällä
+tikarilla viiltänyt ne poikki. Ne putosivat pehmeänä vaaleana läjänä
+permannolle. Taasen tekivät pojat kunniaa, vakavina ja kohteliaina
+niinkuin velvollisuuden täyttämisen jälkeen ainakin, ja kysyivät,
+missä täällä vielä oli ryssänmorsiamia. He eivät saaneet vastausta
+kysymykseensä ja lähtivät niine hyvineen. Muualla pitäjässä ei ollut
+niin hauskaa kuin Mäkimatkassa.
+
+Useita ihmisiä puuttui. Pappilan vuokraaja ja hänen vaimonsa olivat
+poissa — lienevätkö olleet paossa, vai olisiko punaisten raivo
+kohdannut heitäkin. Kylän molempia kauppiaita, Huoposta ja Ahosta,
+kaivattiin niinikään. Janne Kemppaista etsittiin joukolla. Häntä ei
+ollut missään. Lähdettiin kysymään Salenjukselta ja Ahvenaiselta, jotka
+vasta tuomionsa saatuaan miesjoukossa odottivat lähtöä ampumispaikalle.
+Ensin jyrkästi kiellettyään olleensa tekemisissä vallankumouksen
+kanssa, olivat he lopulta alistuneet kohtaloonsa ja vastasivat nyt
+levollisesti nähneensä Kemppaisen nousevan vaunuihin, missä Pietikkakin
+oli ja lähtevän ajamaan pakolaisjonon jäljessä. Tämä oli tapahtunut
+juuri sen perästä kun Nahisen väki oli saatettu kirkkoon. Samassa
+komennettiin jono liikkeelle ja Salenjuksen ja Ahvenaisen väsyneet
+hahmot hoippuivat viimeistä kertaa sitä tietä, jolla he niin monesti
+olivat kuljettaneet lantakuormaa ja niittokonetta ja vihdoin raastaneet
+muita ihmisiä samanlaisille retkille, jommoiselle he itse nyt olivat
+menossa. Kustaa Kemppaista, vanhaa viinanpolttajaa etsittiin hänen
+äitinsä mökistä. Siellä tavattiin sensijaan pitkä Milja, Tuunan entinen
+palvelustyttö, pienen lapsensa kanssa. Kemppaisen äiti ei ollut
+kärsinyt mitään vahinkoa, ei hän myöskään ollut pelännyt, ainoastaan
+suuttunut hän oli siitä, että »nostavat sellaisen metakan, niin toiset
+kuin toisetkin». Hänen poikansa olivat käyneet tuomassa hänelle kahvia
+ja sokeria, juustoa ja muutakin. Vaan kaikkipa oli mennyt, tuo tyttö
+kun oli tuossa syömässä. Ihan väkisin tunki Milja tänne, hän, eukko, ei
+kaivannut ihmisiä ja oli moneen kertaan sanonutkin hänelle, että hän
+siitä menisi loitommaksi. Vaan tuopa ei ollut mennyt. Ja nyt oli siinä
+lapsikin parkumassa. Ei hän vain suosinut sellaista ihmistä, joka ei
+antanut kastattaa lastaan ja joka antoi sille sellaisia nimiä, että
+eihän sellaisia toki koirallekaan anneta. Varma Kosto — oliko sekin
+ihmisen nimi? Ja tuossa hän istuu ja laulaa, että tämä Varma Kosto,
+se nyt sitten näkee ajan, jolloin ei tarvitse tehdä työtä, ainoastaan
+nauttia. Uskooko siihen kukaan järki-ihminen? Eukko pyysi, että pitkä
+Milja lapsineen nopeasti vietäisiin muualle, hän oli kristitty ihminen
+eikä kärsinyt sellaisia pakananimiä kuin Varma Kosto. Pojat? Ne... ne
+menivät taas tukinajoon. Ne ajavat jonkin yhtiön tukkimetsässä. Ei,
+eivät ne tästä rytäkästä mitään tietäneet, eivät ne toki sellaiseen
+sekaannu, niin hiljaisia poikia kuin ovat.
+
+Myöskin opettaja Kuusi oli kateissa ja rouva kulki etsien häntä ojista,
+heinäladoista ja avannoista.
+
+Mutta missä olivat sitten Tuunan tyttäret? Nuorempi oli sairaalassa,
+hän ei sieltä päässyt minnekään. Mutta missä oli vanhempi? Häntä
+etsittiin. Alettiin jo pelätä, ettei hänkään enää olisi elävien
+luvussa. Punaisethan olivat erikoisesti vihanneet Tuunaa ja
+tuunalaisia. Kovat uutiset odottivat sisaruksia: koti oli raunioina,
+isä ja äitipuoli palaneet ja lisäksi veli, Eino-Ilmari kaatunut. Kaunis
+kuolema se oli ollut. Milloin lähettinä, milloin joukkuepäällikkönä oli
+poika yksin tai miehineen komennettu sinne, missä vaara oli suurin,
+ja pelkoa tuntematta oli hän mennyt. Nytkin oli hänet miehineen pantu
+menemään paikalle, missä vasta kokonaisesta komppaniasta oli jäänyt
+jäljelle vain kolmattakymmentä miestä. »Ketju eteenpäin!» oli Tuunan
+poika huutanut. Silloin lensi kuula ja osui rintaan. Veri peitti
+huulet, viimeiset askeleensa otti jalka, viimeisen kerran nousi käsi.
+Hiljainen äännähdys puhkesi rinnasta ja taistelu oli lakannut ja
+rauha tullut. Kaatuneen taskukirjan olivat toverit tuoneet mukanaan
+omaisille. Siinä oli lyhyitä muistiinpanoja, ne oli kirjoitettu
+hyökkäyskäskyjä odottaessa ja kuulasateiden väliajoilla. Siinä oli
+myöskin raamatunlause: »Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään
+puutu.» Sekä sanat: »Kun Jumala on kanssamme, mitä ihminen meille voi.
+Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme, joka on sangen sovelias apu
+tuskissa.» Kovien sanomien ohella, jotka sisaruksia odottivat, oli
+heitä vastassa siis myöskin nämä taskukirjan lehdet.
+
+Alma Tuunalla oli sairaalassa työtä yllin kyllin. Riikka Tuuna oli
+nälän uuvuttamana jäänyt kirkon portaille.
+
+Hänen vanhan rakkaan Herran-huoneensa ovella riippui elämän veripisara
+ja sen alle oli verisellä sormella kirjoitettu kirjoitus: ihmisen
+sydän. Riikka Tuuna oli tämän veripisaran ja tämän sydämen edessä kauan
+kysynyt ja vaatinut vastausta. Vihdoin oli hän väsynyt, istuutunut
+tahriintuneille portaille, ojentanut kätensä jotakin suurta ja
+laupiasta kohden, jonka hän tunsi viipyvän likellään, laskenut pään
+käsivarrelleen ja vaiennut. Aurinko paistoi häneen, paistoi suloisesti
+ja armahtaen. Se paistoi hyviin ja pahoihin. Oliko hän hyvä, vaiko
+paha? Väsynyt hän oli, ei muuta hän pyytänyt kuin unta. Lapsi hän oli,
+ei muuta hän pyytänyt kuin isän kättä, isän turvaa. Hiljaisuus tuli.
+Vai oliko tämä kuolemaa. Ei tuntunut tuskaa eikä muistoa. Ainoastaan
+valoa ja lämpöä.
+
+Siinä auringossa leväten hän vähitellen alkoi erottaa ääniä. Ensinnäkin
+kiurun äänen. Ei milloinkaan hän ollut kuullut mitään niin suloista.
+Oli kuin taivaan sini olisi äännellyt. Tähän ääntelyyn vastasivat
+muistot Riikka Tuunan rinnassa. Ne puhuivat pääsiäisestä ja kurjista.
+Tuunan tyttären huulet ääntelivät nekin mukana, jokeltaen ja
+epämääräisesti, ikäänkuin eivät vielä olisi osanneet puhua. Pian on
+pääsiäinen, kurjet tulevat, taivas on sininen, lumi sulaa. Ihmiset ovat
+olleet hyvin sairaina.
+
+Hän alkoi erottaa humua ja ihmisääniä. Muisto palasi. Puhuttiin
+jossakin likellä. Kaksi ääntä puhui. Ne sanoivat, että piti olla
+varuillaan, tuolla aidan takana saattoi vaania vihollinen. Riikka Tuuna
+kuuli joka sanan ja hänen huomionsa terästyi sentähden että ne puhuivat
+asiasta, jota hänkin oli ajatellut.
+
+— Katso nyt tänne, täällähän on lapsiakin surmattuina... Ja entä näitä
+eläimiä. Tämä syyttömien kärsimys, se on minulle sovittamaton ja
+käsittämätön asia.
+
+— Kuka on syytön? Elämän laki on, että yksi vastaa kaikkien ja kaikki
+yhden puolesta.
+
+— Mutta eläimet?
+
+— Kuuluvat samaan suureen talouteen.
+
+— Mutta lapset, hehän itse eivät ole tahtoneet tänne.
+
+— Hakekoot ulos, hakekoot ulos. Ja sitähän tämä kaikki juuri on:
+tyytymättömät ovat koettaneet hakea ulos. Se on yhtä uloshakemista
+ja käräjöimistä alusta loppuun asti. Velka vaaditaan viimeistä ropoa
+myöten ja siltä otetaan, jolla on. Saa sitten koettaa, ketä haluttaa,
+hakea ulos omaansa.
+
+— Lohdutonta.
+
+— Mihin siitä pääset! Tämä pitäisi ihmisten ottaa lukuun. He ovat aivan
+täydelleen riippuvaisia toisistaan, mutta kuvittelevat voivansa tulla
+toimeen omin avuin. Yhteiset edut sitovat heitä toisiinsa köysin ja
+touvein. Länsi tarvitsee itää, pohjoinen etelää, kaikki toisiansa,
+kansat ja yksilöt. Tämä maailma on olevinaan suuri, mutta se on yksi
+ainoa huone — olin sanoa lastenkamari —, se pitäisi lasten muistaa.
+
+— Kuka sitten vartioi tätä lastenkamaria? Onko se hyvä tahto vaiko paha?
+
+— Lasten pitäisi tulla järkiinsä ja järjestää niin, että päästäisiin
+kauniisti läpi elämän... Heidän pitäisi muistaa, että on vain tämä yksi
+huone... Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta...
+
+Tuunan tytär nosti päätään ja ponnisti pystyyn. Hänen olisi tehnyt
+mieli mennä sanomaan jotakin noille ihmisille. Oliko hän näin voimaton?
+Heidän puheensako häntä näin lamautti? Taasen hän lepäsi ja kuunteli.
+Kiuru lauloi ikäänkuin se olisi tietänyt, että se voi laulaa terveeksi
+sairaan maailman. Keitä olivat nuo vieraat? Ihmisiä, jotka kulkivat
+kaatuneiden joukossa ja kysyivät.
+
+Taasen toi tuuli hänen luokseen ääniä. Hän ponnisti ja pääsi ylös.
+Silloin hän yhdellä silmäyksellä yli kirkkotarhan aidan näki pellon,
+kaatuneet lumella, säpäleiksi ammutut puut, kytevän kylän, kukkivat
+pajut ja muutamia miehiä, jotka likenivät tiellä. Hänen sydämensä
+liikahti pitkän tainnutuksen jälkeen: nämä olivat niitä odotettuja,
+nämä olivat valkoisia.
+
+Heihin kuuluivat myöskin ne miehet, jotka olivat hänelle rakkaimmat
+maailmassa — olivatko he tulleet, olivatko he elossa?
+
+Silmänräpäyksessä kokoontui Riikka Tuunan sieluun muisto siitä, mitä
+oli ollut, ja tietoisuus siitä mitä oli tapahtunut. Hän muisti häpeän,
+joka oli painanut kotia ja maata, synnit, jotka ihminen oli kasannut
+päälleen, valheen, jonka hän oli laillistuttanut. Sellainen pestään
+pois vain verellä ja tulella. Ihmisten Isä on oikeuden isä. Hän ei
+ole hyljännyt lapsiaan, hän antaa heille heidän Golgatansa jälkeen
+pääsiäisaamun.
+
+Nuo, jotka tuossa lähestyvät, ovat panneet henkensä alttiiksi. Kuinka
+vahanpehmeäksi kävikään sydän, kun heitä ajatteli.
+
+Harmaapukuisten keskellä käveli yksi, jonka yllä oli vihreät vaatteet
+ja päässä teräskypärä. Kaikkien maailman ihmisten joukosta olisi Riikka
+Tuuna hänet erottanut. Oliko siis mahdollista, että hän oli elossa?
+Sisimmässään hän oli uskonut, etteivät hänen rakkaimpansa palaisi, ei
+Arvo eikä Eino-Ilmari — miksi olisivat he säästyneet, kun niin monta
+kaatui. Ja tuossa tuli Arvo, niin tuttuna ja kuitenkin niin outona ja
+ikäänkuin korkeaksi kasvaneena. Häikäisi, kun häneen katsoi.
+
+Tuunan tytär muisti äkkiä olevansa risaisessa pojan puvussa.
+Juhlavaatteissa hän nyt olisi tahtonut olla, jos koskaan. Kuin unessa
+ojensi hän kätensä Arvo Mäkimatkalle, kuin unessa kuuli hän hänen tutun
+äänensä. Hänestä tuntui, että elämän täytyy loppua tähän. Ääni oli sama
+kuin ennen, tuhannet muistot tulivat vastaan siinä äänessä, armaat
+kesäpäivät ja talvipäivät, koko lapsuus, koko nuoruus, koko elämä. Mitä
+saattoi tulevaisuus enää antaa tällaisen päivän jälkeen!
+
+Sotilaat olivat tulleet katsomaan kirkkoa. He tahtoivat siellä pitää
+pääsiäisjumalanpalvelukset. Heidän joukossaan oli nuori pappi sotilaan
+puvussa. Heidän kasvoillaan paistoi jokin kumma kirkkaus, jotakin
+ylimaallista oli tänään tuulessa, ilmassa, auringonvalossa.
+
+Ja ennen kaikkea tuntui epätodelliselta, että hän, Riikka Tuuna, asteli
+Arvo Mäkimatkan rinnalla, käsi hänen kädessään, vanhojen hautakumpujen
+keskellä.
+
+Hetkeksi hän alkoi uskoa, että kaikki sittenkin oli totta. Silloin
+lausui armas ääni:
+
+— Leikkitoveri, pidinkö sanani: toinko Kevään?
+
+Siihen se loppuikin.
+
+Samassa suhahti luoti. Arvo horjahti, kaatui maahan. Murtuva silmäys...
+henki oli poissa.
+
+Tämän uskoi Riikka Tuuna. Tämä oli todellisuutta. Siinä oli hänen
+valkea lintunsa, pudonneena hänen jalkainsa juureen.
+
+Hän ei huutanut apua, hän ei puhjennut valitukseen. Kaikki piti antaa.
+Siltä otettiin, jolla oli. Sillä hetkellä hän tunsi, ettei Eino-Ilmari
+palaisi. Rikas hän oli ollut, Riikka Tuuna. Tämän jälkeen ei hänellä
+ollut muuta kuin hänen oma halpa elämänsä. Uhriksi kelpaavat vain
+parhaimmat. Ne ovat isänmaan vapauden pantti. Nyt hän uskoi isänmaan
+vapauteen.
+
+Hän nosti lapsuudenystävän pään syliinsä, nojasi hautakiveen ja piteli
+kylmenevää poskea poskeaan vasten.
+
+Ja siinä sulavien keväthankien keskellä annettiin Riikka Tuunalle
+lahja, jota hän turhaan oli pyytänyt monena kovana hetkenä: kyynelten
+armolahja.
+
+— Leikkitoveri, toinko Kevään?
+
+Hän oli vielä kuulevinaan äänen, hän oli vielä näkevinään huulten
+liikkuvan.
+
+Sydän tulvillaan alttiutta painoi hän päänsä kuolleen olkapäätä kohden
+ja teki siinä hiljaisen valan suojelevansa kallista kevättä koko
+halvalla elämällään.
+
+Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75648 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..f3febbb
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75648 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75648)