path: root/75622-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75622 ***

language: Finnish




TAKA-LAPPIA

Kirj.

Samuli Paulaharju





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1927.






SISÄLLYS

Aluksi
Tunturi
Autiotupa
Järvikansaa
Tenolaisia
Tenomies kalamiehenä
Tunturien viljaa
Karjanhoitoa
Vanhaa tunturiväkeä
Tämän ajan poromiehiä
Poronhoitoa
Taivaan ja maan merkkejä
Kotaväen perukirjoista
Kaarasjoki
Lapin joulu
Lapin nainen
Lapin naisen käsitöitä
Häätapoja
Lapin lapsi
Lapin katekeetta
Pielpajärven kirkko
Utsjoen kirkko
Vanhat jumalat
Sanaselityksiä




Aluksi


Kesällä 1910 jouduin ensi kerran käymään Taka-Lapissa, Inarin
itärajalla, Patsjoen puolessa. Sitten kesällä 1914 kulkiessani
Suomalais-ugrilaisen seuran lähettinä kolttain luona sain taas tutustua
Inarin-maahan, etupäässä kaakkoiseen rajaseutuun ja sen kansaan. Mutta
vasta 1925 pääsin uudelleen kiertämään Inarin suuria erämaita, jopa
koko Taka-Lappia. Tätä matkaa varten sain avustusta Alfred Kordelinin
säätiöltä. Jutaminen kävi Inarin kirkolta järviseutujen kautta ja
Vaskojoen vartta Angeliin, ja siitä Inarijokea sekä Tenoa alas
aina Jäämerelle asti, poiketen matkalla Kaarasjoella, Puolmakissa,
Puolmakjäyrillä, Uuniemessä ja Vesisaaressa sekä palaten Utsjoen kautta
Inarin kirkolle. Tuli sitten vielä toinenkin matka. Kesällä 1926
kuljin Patsjoen kautta Vesisaareen ja sieltä Taanaan, Reisivuonoon,
Vuoreijaan, Hammerfestiin, Alattioon, Bossekoppaan, josta Repparfjordin
ja Porsangerin kautta Kaarasjoelle. Täältä oli taas tuttu taival Tenoa
alas Utsjoen Maddajäyrille sekä edelleen yli Petsikon Inarin kirkolle.

Näiden keräysretkieni tuloksia olen tämän kirjan kappaleisiin
sovitellut, lisäten myös jonkin verran asioita ennen Länsi-Lappiin
tekemiltäni retkiltä. Muistelijoina on ollut nuorta ja vanhaa
lappia, kota- ja pirttikansaa, kalanpyytäjää, jokimiestä ja
tunturilaista, miestä ja naista. Vanhimmat tietomiehet ovat olleet jo
yhdeksättäkymmentään lähenteleviä ikävaareja. Kuollan-Lapin retken
aikaisista puhekumppaneista moni jo makaa Inarin maassa, jopa kolme
1925:nkin kesän kertojamiestä, Andaras Kitti, Heikki Mattus ja Juhana
Lantto, ovat isiensä luona. Nämä kolme vanhaa vaaria olivatkin parhaita
"saarnujia", Heikki Mattus koulumiehenä, Lantto ja valkkopäinen Andaras
vanhoina tunturimiehinä. Hiljainen, hyvänsävyinen Lantto-ukko vaipui
jo parin kuukauden kuluttua, kun oli tietonsa sanellut, Kitti-äijä
pääsi paremmille porotuntureille viime pääsiäiseksi, ja entinen
edelläveisaaja ja nousevan lapin opastaja kutsuttiin lepoonsa kesän
koittaessa. Näitä ikiteilleen menneitä mieluisia ukkoja kirjoitusmies
saa kiittää monista kirjaanpanoistaan, uskoen, että vanhan
Andaraksenkin ääni, joka ei enää tahtonut sujua joikaukseen, on saanut
kirkkaamman soinnun. Hyviä muistelijoita olivat myöskin Jalven muori,
Leppälän Uula ja Ollilan Piettar sekä Lemminvuonon Rasmus Porsanger
ynnä vanha Piera Saara. Monet vielä sekä Inarissa että Tenolla ja
Tunturi-Lapissa mahtoivat kirkkaasti joiatakin.

Kansan muistelusten ja tietojen kirjoitusmiehen on monessa asiassa
täytynyt turvautua myös pappilain papereihin täydentääkseen kuulemiaan.
Samoin on monesti tullut käytettyä kynää piirtämiseenkin sekä
vielä useammin askaroitua valokuvauskoneella. Pieninä innokkaina
piirtomestari-apulaisina on kynämiehellä ollut joitakuita 10-12,
20-vuotiaita lapinpoikia, kuten Sammel Valle Inarin Jurmusta, Juhana
ja Uula Lantto Angelista, Niila Poini Kaarasjoen Inarijoelta ja Oula
Lukkari Utsjoen Veätshagnjargasta. Muutamia heidän lyijykynänsä
tuotteita on tushipiirroksina jäljennetty alku- ja loppukuviksi.
Näinpä kirjan tekijä saakin monesta mainiosta otsakkeesta ja hyvästä
luvunlopusta olla kiitollinen pienille apumiehilleen. Auliista
valokuva-avustuksesta saan kiittää metsänhoitaja O. Virkkulaa, ja
pappilan paperien monipäiväisestä penkomisestani taas kirkkoherroja
J. Aholaa Utsjoella sekä T. Itkosta Inarissa.

Taka-Lapin pitkillä taipaleilla on erämiestä juovatellut
vaimonsa, Jenny Paulaharju, myöskin lappeja haastatellen. Hänen
muistiinpanoihinsa pohjautuvat suureksi osaksi naisen elämää, lasten
hoitoa, häätapoja sekä naisten käsitöitä ja karjataloutta koskevat
selostukset.

Lukujen alkukirjaimina on käytetty vanhojen lapinukkojen puumerkkejä,
joita on poimittu kirkonarkistoista, ja otsakkeihin on jäljennetty
Utsjoen entisten kirkkoväärtien, P. Helanderin, Andaras Helanderin ja
Jousep Lukkarin sekä seksmanni J.W. Holmbergin käsialoja.

Oulussa marraskuulla 1926.

Samuli Paulaharju.




Tunturi.


Lapinmaa on suuri äärimmäisyyksien maa. Kun Lappi tahtoo laatiutua
oikein järveksi, se levittäy rannattomaksi tuhatsaariseksi Inariksi, ja
kun se paneutuu erämaaksi, se pystyttää miltei läpi käymättömän korven.
Kun lappi laskeutuu matalaksi jänkämaaksi, syntyy ääretön aapa, ja kun
Saamienmaa kohottaa kamaransa, nousee taivaita tavoitteleva tunturi.

Tunturit ovatkin laajan Lapinmaan kaikkein valtavimpia ja
ihmeellisimpiä ilmennyksiä, sellaisia suuren Lapin Mestarin
käsi-aloja, joiden rinnalla lattean Lannanmaan suuruudet painaltuvat
matalaan maakamaraan. Aivan sanattomaksi etelän asukas joutuu ensi
kerran nähdessään taivaan rannalla kohoavan tunturin, joka ylväänä ja
paljaslakisena katselee yli metsien.

Yksinäisinä tahi harvalukuisten vertaistensa seurassa Lapin
eteläisimmät tunturit saavat katsella ympäristöänsä, mikä Lannanmaata
kohden vain latistuu, mutta pohjoiseen päin käy yhä ylpeämmäksi.
Sellaisina Lapinkorven ensimmäisinä etumiehinä seisoo Tornion tiellä
kolarilainen Yllästunturi, Ounaan pitkän tunturijuonnon komea
loppunousu. Kittilänmaan etumaisimpina kumottavat Kumpu-, Levi-, Kätkä-
ja Aakenustunturit, ja Sodankylän tien vartiota hoitavat Käyräs ja
Luosto. Kemijärven takalistoilla on taas paljon kuultu Pyhätunturi
seuralaisineen, Kuolajärvellä komeat naapurukset, Salla ja Rohmoivi,
muita mahtavampina, sekä vielä Kuusamossa Ruka- ja Lunnastunturit
monien pienten joukossa.

Maanselän vedenjakaja-ylämaa on jo palanen aitoa tunturien Lappia.
Täällä korkeat pyöreälakiset "oaivet" epälukuisina sivuavat toisiaan
ulottuen pitkänä jonona poikki maan aina mahtavaan Talkkunaoaiveen ja
Korvatunturiin saakka. Mutta vasta näiden taivaanpankkojen takainen
lappalaisten maa, Taka-Lappi, on täyttä tunturien maata. Vasta täällä
saa nähdä Lapin luonnon kaikessa mahtavuudessaan, täällä koko maailma
on, niin pitkälti kuin katse kantaa, alastonta puutonta erämaata, jossa
ei metsä peitä silmän tietä. Koko neljän valtakunnan Lapin äärimmäistä
takamaata vallitsevatkin yhtämittaiset ylpeät tunturit kohoten toinen
toistaan korkeammalle, jopa Norjan-Lapissa yleten ikuisen lumen
kattamiksi "gaissoiksi", kunnes Ruijan rannoilla kaikki pirstoutuvat
tuhansiksi kalliopahdoiksi ja äkkipäätä aivan alastomina syöksyvät
sumuiseen Jäämereen.

Toinen jumala lienee luonut ja myllertänyt Lapin tunturit ja toinen
kyhännyt Lannanmaan kuuluisuudet, Pyynikit, Puijot, Pisavuoret,
jylhähkön Kolin ja harmajan Vuokatti-Pöllyn sekä Perä-Pohjan korkeahkot
Aavasaksat ja Ounasvaarat, Kivalon-penikat ja Karhujupukat. Etelän
ylhäisyyksien tekijä lienee ollut hyväntahtoinen hymyhuulinen
taivahainen Taatto, joka hymähdellen on paiskinut kallioita kokoon
ja kuopaissut niiden väliin hymyileviä lehtorantaisia tuhatjärvlä.
Vähän vain Ukko lienee kulmiaan rypistänyt Kolia kokoon pannessaan ja
valmistaessaan Vuokattia sekä puristaessaan kourastaan Perä-Pohjan
vaaroja. Mutta Lapin tunturien luoja on ollut mahtava korkeuksien
Herra, totinen ja yksivakainen valtias, jonka synkkiä kasvoja ei
liene koskaan hymy liennyttänyt. "Hän katsahtaa maan päälle, niin se
vapisee; hän rupee vuoriin, niin ne suitsevat", saattaa hänestä sanoa.
Ja kun hän tahtoo, niin "vuoret astuvat ylös, ja laaksot astuvat
alas sijallensa, johonkas heidät perustanut olet". Valtavalla, koko
maailmaa tärisyttävällä ukkosen jyrinällä Kallionjylkyttäjä lienee
vyöräytellyt mahtavia vuoria helmoistaan ja sitten suunnattomalla
voimalla ja pitkäisenjylinällä myllertänyt ne epälukuisiksi, taivaita
tavoitteleviksi harjanteiksi, kumuiksi, keiloiksi ja kukkuloiksi.
Ja niin onkin sitten syntynyt Lapin jylhä ja karu, mutta valtava
tunturimaailma, joka ei hymyillen hemmoittele kansaansa.

Tuskin mikään vaikuttaa erämaan matkamieheen niin voimakkaasti kuin
taivaanrannan täyttävä suurtunturi. Jo kauas, penikulmien päähän, se
monilakisena ja ylväänä komottaa — muistamme vaikkapa suurta
Pallastunturia Muonion ja Kittilän rajoilla tahi eteläisempää
Yllästunturia, muistamme Inarin Maarastatunturista a ja Peldoaivea
taikka Utsjoen kolmea komeaa Ailigasta, muistamme Ruijan monia mahtavia
gaissoja. Oikein päiväkaupoin saa tunturia lähestyä, sen pysyessä aina
vain yhtä etäällä, miltei yhtä käsittämättömissä kuin aavisteltu onni
taikka itse korkeuden Herra. Näet sen joka päivä silmäisi edessä,
tiedät sen olevan taivaan äärellä, vaikka et aina näekään, mutta et
tunne pääseväsi sen lähemmäksi. Ja iltaan painuvassa päivässä tahi
sydänyön auringossa tunturi heittää ylleen kaikkein värikkäimmän ja
pyhimmän haltiahuntunsa sulkeutuen ihmislapsen pääsemättömään
salaperäiseen satujen ja maahiaisten valtakuntaan. Monet suuret jängät
ja vuomat saat vaeltaa, monet porojen polkemat ranniot kierrellä, monet
purot kahloa tahi muuten ylitse keinotella, viimeiset voimasikin
ponnistaa, ennenkuin olet päässyt tunturin jalkojen juurille.

Siinä se on edessäsi, kohoten niin korkeana ja ylväänä kuin itse
Jumala. Maallisilla mittakaavoilla et saata sitä määritellä, niin
valtava voima ja suuruus asuu suunnattomassa jättiläiskumussa, mikä
harmaanruskeana, jylhäntotisena nostaa pyöreää lakeansa pilvien äärille
asti. Tunnet itsesi vain pieneksi ihmisraukaksi, ja alhaalla aukeava
maailma näyttää kovin kaukaiselta, matalalta ja vähäpätöiseltä.

Ja kuitenkin olet vasta erämaan valtiaan vierillä, puurajassa, jossa
käkkyräiset koivut vielä kasvavat harvana outana, ja siellä täällä
joukossa seisoo joku kuivunut piippolatvainen kuusenkärrikäs tahi
matala männynkärväs taikka vielä elämästään taisteleva kuusiparka, joka
ihan maahan kyyristyen nöyränä matelee tunturin rinteessä hädissään
tarrautuen joka kynnellään kiinni kovaan kamaraan.

Sillä suuri tunturi tahtoo olla yksinään. Se ei suvaitse kiireellään
eikä hartioillaan matalan maan kasvillisuutta, vaan ylpeänä, voimansa
tuntevana valtiaana se tahtoo kohota kaikkien kuolevaisten yläpuolelle.
Enintään ne saavat seisoa hänen juurellaan ja suojata hänen jalkojaan,
mutta niiden, jotka uskaltavat yrittää ylemmäksi, täytyy madella
maassa tahi kumartaa selkänsä köykkyyn. Ja sittenkin suuri valtias
hetken kärsittyään karistaa ne pois tahi kohtelee niin yrmeästi, että
itsepintaisimmankin täytyy vähitellen nääntyä ja kuolla. Vain ruskea
riekko ja pieni kiiruna saattavat kesäisin asustella ylhäisimmissäkin
pensaikoissa, ja yksinäinen tunturikurmitsa, kapustarinta, lentelee
kuin haltialintu mättäältä toiselle lasketellen pitkiä haikeita
vihellyksiä. Ja vilpoista tunturituulta noudattaen Lapin sataiset
porolaumat laukkaavat pahimman räkän aikana tunturin raittiiseen
ilmapiiriin. Mutta talven lähestyessä nämäkin elävät pakenevat
armottomasta korkeudesta alemmaksi. Vain tunturien ylimpien rinteiden
kuruissa ja notkelmissa lorisevat pienet hopeanhohtavat puroset
kokoontuen kirkkaiksi kaltioiksi, joista sitten syvistä uumenista
pulpunnut elävä vesi lähtee hyppelehtien rientämään alas avaraan
maailmaan. "Sinä annat lähteet laaksoissa kuohua, niin että ne vuorten
välitse vuotavat", sanakin toteaa.

Tunturin suuruuden tulet oikein tuntemaan vasta, kun lähdet kiipeämään
sen pyhiin korkeuksiin. Ylin huippu näyttää olevan aivan edessäsi,
ettei muuta kuin juoksaiset ylös. Mutta kun väsyksiin asti ponnistellen
olet sinne päässyt, huomaatkin pettyneesi: olet vasta puolitiessä,
tunturinlaki on vielä korkeammalla. Saatpa toistamiseenkin, vieläpä
monet kerrat pettyä, sillä yhä vain ylin ja pyhin pakenee edestäsi.
Mutta noustessasi saat sentään huomata, että on sitä helpompi
hengittää, mitä korkeammalle kohoat. Sillä pyhien korkeuksien ilmapiiri
on aina raitis ja puhdas. Kun vain jaksat alhaisen maan raskaasta,
tukahduttavasta ilmasta kohota tunturien korkeille vierille, saat
siellä tuntea uuden ja ihanan, ylhäisen ilmanalan, joka ihan kannattaa
ja nostaa sinuakin ylöspäin pyrkiessäsi.

Pääset viimeinkin tunturin korkeimmalle laelle. Se on suuri, pyöreä ja
tasainen tanner, joka saattaa joka suunnalle syöksyä jyrkkänä alas.
Paljasta alastonta kivirakkaa se vain on, tahi tuulenpieksämä kova
sammal ja jäkälä sekä joku lyhyt korsi kattavat kamaran. Ja ympärilläsi
on avara erämaa levällään kuin suunnaton korkokartta. "Koko maailma" on
täällä silmäisi edessä, niinkuin ennen muinoin Ihmisen Pojalla, koska
hän kiusaajan kanssa seisoi sangen korkealla vuorella. Mutta Lapin
tunturien korkeuksiin ei näy maailman valtakuntia eikä niiden kunniaa,
vaan sieltä saa katsella ainoastaan köyhää ja karua Lapin maata. Ja —
tämän saa suurten ponnistustensa palkaksi.

Mutta sittenkin: "Huutakaat korkeasti te korvet, riemuitkaat te, jotka
kallioissa asutte ja huutakaat vuorten kukkuloilta". Sillä tämä köyhä
ja karu maa on rikas ja suuri ja ihmeellinen. Tunturinnousija saa
nähdä, miten koko Saamienmaa on täynnä tuntureita, tuntureita vielä
tunturien takanakin aina kaukaisimpaan maailmanrannan sineen saakka,
missä etäisimmät huiput nousevat pilvenlonkina taivaanliepeille.
Toisaalla juoksevat pitkät monijaksoiset tunturienjuonnot, toisaalla
kohoavat yksinäiset pyöreät oaivet ja tshohkat, skaidit, gielakset,
vaddat ja varret. Ja näiden välissä välkkyvät monilukuiset järvet
ja lammet, kohisevat virrat ja koukkuiset joet pikku lompoloineen,
taikka aukenee tunturin alla ääretön alaston aapa tahi suuri
käkkyrämäntyjen seivästämä ruskea jänkä. Joltakulta suunnalta saattaa
näkyä kaukainen lapinkylä, toisaalta pieni pirtti, ja jostakin
tunturin turvasta nousee yksinäisen erämaan eläjän sininen savusuitsu.
Pilkoittaapa jonkin tunturin lomasta pieni valkea kirkkokin,
syrjäisen erämaaseurakunnan vaatimaton Kaikkein Pyhin. Äärimmäisenä
pohjoisessa täyttää taivaanrannan Ruijan tunturien pitkä piiri.
Siellä komeat keilahuippuiset gaissat monikymmenlukuisina, lumisina
ja sinisinä kiertävät ilman äärtä rakentaen suurta selkää halki
Ruijan Tshorgashnjargaa kohden. Ylinnä muita ylpeilee pyhä ja suuri
Rastegaissa, joka monesti peittää päänsä pilviin, joskus nousee pilvien
ylitsekin kurkistelemaan maailmaa. Rohkealle kiipeejälle se näyttää
huipultaan yhdeksän suohkanan maat — Utsjoen ja Inarin, Kaarasjoen,
Koutokeinon, Porsangerin, Läijispiirin, Taanan, Puolmakin ja Uuniemen
— lisäksi vielä suuren Jäämeren.

Alkuperäinen ja villi on tuntureille näkyvä erämaa. Se on vielä miltei
samassa luonnontilassa, mihin Lapin suuri ja totinen Luoja ajan alussa
sen laittoi. Suurta ja mahtavaa hän silloin rakensi, suurena ja
mahtavana on hänen tekonsa pysynyt.

Tämä suuri ja mahtava erämaa on saamekansan vanha asuinmaa.
Väkevämpäinsä vainoamana lappalainen on saanut kerta kerralta heittää
monet mieluisemmat maat ja rehevämmät asuinpaikat joutuakseen viimein
jylhän ja karun tunturimaan isännäksi. Mutta jylhässä ja karussa
tunturimaassa lappi sai ammentaa vesistä kaikkein rasvaisinta kalaa,
pyytää erämaista kaikkein komeinta villipeuraa ja jutaa tuhatpäisine
porotokkineen parhaita jäkäläkankaita myöten tunturista tunturiin. Ja
autio maa oli avoinna joka ilman äärelle, meni minne tahansa. Eikä
siellä hako jalkaan pistänyt. Jopa moniin tuntureihin asettuivat
kaikkein väkevimmät lapinjumalat, toiset taas ottivat sijansa
tunturien, vaarojen ja vesien vierille merkillisen näköisiin pyhiin
seitakiviin, ja muutamissa tuntureissa ja tievoissa nähtiin majailevan
ihmeellistä, salaperäistä maahiaiskansaa. Osasipa hirveä Staalukin
valita olinpaikakseen kaikkein kamalimmat erämaat.

Niinpä tunturienmaa tuli lappalaisten luvatuksi maaksi ja saamekansa
tunturien omaksi kansaksi. Vanha lapinhenki huokui joka suunnalta, ja
lappalaiseen meni tunturinhenki, niin että hän pian oli samaa verta
koko erämaansa kanssa. Pieni nahkoihin puettu saamelaisäijä kepsutteli
tunturien yläisillä puolilla yhtä tuttuna ja pehmeänä kuin pikkuinen ja
karvainen gufitaräijä tunturien alaisilla mailla.

Sama erämaan kasvatti saamelainen on vieläkin. Järvet ja virrat,
jängät, vuomat ja aavat ovat yhäkin hänen mielimaitaan, mutta
kaikkein parhaita ovat korkeat vapaat tunturit. Matala käkkyräinen
tunturikoivikko on hänen kaunein metsistönsä, vaivaiskoivu,
"tunturipuu", hänen mieluisin polttopuunsa, ja vilpoinen tunturien
tuuli hänen ihanin ilmanhenkensä.




Autiotupa


Vanhan avaran valtamaansa on pikkuinen lappalaisväki jaksanut
kansoittaa kovin harvaan. Vain omille mielipaikoilleen järvien ja
jokien rannoille se on raajinut pälven sinne, toisen tänne. Matkamies
saa monesti päivämäärin painella tunturien palkaita päästäkseen
lappalaisen lämpöisistä toisen lappalaisen lämpöisiin. Varsinkin ne
lapinkeinot, jotka ajavat toisesta asutusta maasta toiseen, kulkevat
leveiden autiomaiden halki. Niinpä Utsjoelle pyrkijän täytyy talven
aikana taivaltaa neljättä penikulmaa autiota järvenselkää ja
tunturia, ennenkuin Inarin Syysjärveltä lähdettyään joutuu Utsjoen
Mierasjärvelle Sammel Laitin uuden pirtin piisin ääreen lämmittelemään.
Kittilän—Inarin pitkän tien taivaltaja saa Ivalo-Matin jätettyään
tunnustella erämaata viisin penikulmin päästäkseen Menesjärvelle,
Jomppas-Jussan turviin, ja jos joku mieletön lähtee Enontekiön
Nunnasesta oiustamaan Inarijoen Angeliin, hänen täytyy kuin metsän
elukan tarpoa villitunturia seitsemin, kahdeksin penikulmin. Mutta
puhkaistakseen autiomaan Koutokeinosta Päiveskentän kautta
Kaarasjoelle lapinkävijä joutuu parin-, kolmensadan kilometrin
eräpolulle.

Näillä loppumattomilla erämaan keinoilla, jotka eteläisessä
Lapissa halkovat tummia korpimaitakin sekä Taka-Lapissa ajautuvat
viittoja seuraten yli suurien tunturilakeuksien, matkamiehen ei
kuitenkaan tarvitse joutua kokonaan paljaan taivaan armoille, ei
aavalla tunturiselälläkään. Sillä valtateiden varsille on suuriin
autiomaihin pystytetty penikulman, puolentoista päähän pikku pirttejä,
"autiotupia", "välitupia", tienkävijän levähdyspaikoiksi. Utsjoen
tien tunturitaipaleella matkaavainen saa huoahtaa kolmessakin pirtissä:
_Perum-ämmirillä, Petsikolla ja Mierastuvalla_. Kittilän—Inarin
tien kävijälle on varattu _Nilitupa, Mirhaminpirtti, Karvaselän ja
Menesjoen_ välituvat. Ylimuoniosta Hettaan suoraan astuttaessa voidaan
levähtää _Petäjämaan_ pienessä pirtissä ja Hetasta Näkkäläjärven
lappalaisiin käytäessä _Kaijanmaan_ pikku tupasessa. Joka suunnalla,
kaikkein etäisimmissäkin erämaissa, missä ei lappalainenkaan
halua asustaa, on autiotupa saanut sijansa, kun sinne lapinkansa
vain on tallannut valtatiensä. Isolta Inarilta Ruijaan vetävien
vanhojen keinojen kulkijat saavat vieläkin levähtää Tshuolisvuonon
suulla _Pisterinniemen_ pirtissä sekä _Tshuolisvuonon_ tuvassa
ja _Kahkusaaren_ tuvassa Väylävuonon varrella, ja Inarin suurien
selkien soutajat saattavat matkansa mukaan laskea maihin milloin
_Kärppäsaaren_, milloin _Petäjäsaaren_ tuvalle. Inarin takaisen
Iijärven tunturimaiden kiertäjä voi viivähtää vanhassa _Tshielgjäyrin_
tuvassa Iijärven takana, ja Inarista Tenolle oiustettaessa saadaan
pysähtyä huokaamaan Muotkatunturien mailla, _Giellajoen ja
Luomusjoen_ uusiin pirtteihin. Voipa tummien kiveliöiden kiertäjä
löytää vanhan autiopirtin, _Skietshemtuvan_, Enontekiön, Inarin ja
Norjan rajamailta, Nunnasen ja Angelin väliseltä suurtaipaleelta.

Jokaiselle lapinkävijälle on autiotupa kyllä tuttu käymätalo.
Yksinäisenä, isännätönnä, emännätönnä se kyhjöttää kaukaisessa
erämaassaan. Milloin vilkahtaa sen harmaa seinä harmaasta lepiköstä
pikku tievalta, milloin se töröttää mäntyisellä kalliosaarella suuren
järven ulapalla; milloin taas pitää vartiota kohisevan erämaan virran
rantatörmällä. Joskus löytää pikkupirtin tunturijärven liepeeltä niin
piiloutuneena, että vain palanen kirkasta järveä, korkeat rantakalliot,
kohiseva pikku puronen ja halkopino mahtuvat samaan maailmaan eräpirtin
kanssa. Mutta tapaa taas aukealla tunturiselänteellä jo kauas
pilkottavan pirtin, joka ylhäisellä asentopaikallaan näyttää olevan
koko Lapinmaan keskellä ja ylimmäisenä. Veden äärelle autiotupa on aina
asettunut, ellei isomman niin ainakin pikkuisen tunturipuron kaltaalle,
niin että puronen voi tarjota erämaan väsyneelle vaeltajalle raitista
virvoittavaa vettänsä.

Isännätönnäkin autiotupa ottaa ja päästää vieraita kuin ainakin
kestikievari, ja emännätönnäkin toimittaa matkamiehille lämpöisen
yösijan yksin tammipakkasellakin. Kovan laajan lautsan se vain levittää
makuusijaksi ja seinän takaa pitkästä pinosta tarjoo tunturimaan
käkkyräkoivuista hakatuita puita piisiin; lainaapa joskus hyvän
keittokattilankin, vesiämpärin sekä kauhan, ja akkunan edessä on pöytä
raheineen aina valmiina. Ja majan ovelta on tasoitettu pieni palas
tievan alle, niin että outokin heti osaa astua puron parhaalle
paikalle, missä vesi on kirkkain ja rantamätäs matalin.

Hyvin hauska on levähtää erämaan hiljaisessa pirtissä, ja varsinkin
on mieluista yöpyä yksinäiseen tuntuntupaan yläpuolelle matalan
maailman. Alhaalle painunut kesäpäivä kyllä hiipii pohjoisella
taivaalla tunturihuipulta toiselle, mutta vaisuna ja unihuntu
silmillään, ja tunturi sekä tunturitupa verhoutuu herkkään ja
pehmeään, punertavaan kesäyön harsoonsa. Pirtin piipusta nouseva,
elämää ja asutusta ilmaiseva savukin ylenee punertuen ja hiljalleen
häipyy yhteiseen yötunnelmaan. Mutta alhaalla maailmassa ja
lapinjängillä asuu hallava autereinen murku, aapahaltioiden kostea
öinen hengähdys... Iloisesti tuli liekehtii ja tarinoi avonaisessa
harmaassa lapintakassa tuvan ovinurkassa. Hämärässä pirtissä
tunturikoivujen tuli häilähtelee ja kisailee pienestä ikkunasta
hiipivän öisen päiväpaisteen kanssa. Päivä levittää hienon punahuntunsa
pirtin pöydälle, leveälle lautsalle, ja lopuksi ripustaa sen tummalle
seinällekin yhä uuteen ja uuteen kohtaan, mutta lapintakka
leiskahdellen yrittää aina pyyhkäistä sen pois. Viimein siirtyy päivä
syrjään ja tunturikoivutkin valahtavat nukkuvaksi hiilokseksi. Pirttiin
astuu hiljainen lyhyt tunturin kesäyö. Pirtinhaltiakin, joka tupaan
tulijalle antoi äänettömän tervetulonsa, lepää jossakin lautsan alla
tahi piisin takana. Pieni puro pihan vieressä vain ymmärtävän
hiljaisesti, kuin matkamiestä uneen viihdytellen, haastelee haltioin ja
gufittarien kanssa. Mutta muuta elämän ilmausta ei kuulu. Tunturimaja
vieraineen on nukahtanut, ja erämaa haltioineen on sulkenut suureen
syliinsä pienen pirtinkin.

Aamulla herättäessä lapinaurinko kiirii jo korkealla tunturien
yläpuolella. Maailma on jälleen laajentunut ja ruvennut elämään.
Suurena kumuna kohoaa taivas yli avaran tunturimaan, yli kaukaisten
ilmanpieliä kannattavien gaissojenkin. Eilisiltainen, öiseen hämärään
häipynyt polkukin on avautunut ja näyttää vetävän viitta viitalta
avaraan rannattomaan maailmaan. Sinne on taas matkamiehen painuttava,
ja palkaalle lähdettäessä tuntuu pirtin lämpöinen haltia äännähtävän:
"Lihku matki!"

Hyvän suojan tunturien tupa suo vaeltajalle synkällä syyssateellakin,
jolloin avara korkeuksien maailma näyttää häipyvän olemattomiin,
yksin ylhäinen taivaskin alentuvan tavoittelemaan tunturikoivikkoa,
jopa jänkien matalaa vaivaispensastoakin. Vettä tihkuvasta harmaasta
hämäryydestä silloin pirtti nousee polun viereen avaten ovensa ja
tarjoten takkavalkeansa iloisen loimun, joka kuivaa märät rievut ja
lämmittää myrtyneen mielen.

Mutta vasta talvella, kun pimeä ja pakkanen ovat ohjaksissa tahi
määrätön purkuilma riehuu tunturissa ja jängillä, on tunturin pieni
tupa matkamiehelle pelastuksen pirtti. Miltei kokonaan lumeen
hautautunut pahainen pöksä on umpeutuneen tien tarpojalle kuin taivaan
talo, ja lapintakan tuli lämmittää suloisemmin kuin konsanaan kotoinen
takkavalkea. Pohjaton yö on kyllä ulkona ja saattaa vielä myrsky
seiniä ryskyttää, taikka taas pakkanen panee parhaansa ja pohjoinen
taivas yhä vain loimuaa pakkasiksi, mutta pirtissä on lämmintä ja
valoisaa. Keskellä autiointa lumitunturia lapinvaeltaja on löytänyt
pienen turvallisen kodin, jonka onnellinen asukas, jopa isäntä hän
sillä hetkellä tuntee olevansa. Tuli takassa vain hulmuaa, tohisee ja
tarinoi, ja hehkuvia kipunoita kimmahtaa tuon tuostakin savutorvesta
piirtäen mustaan yöhön kymmeniä kirkkaita kaarroksia... Lapin myrsky
möyrytköön seinän takana mielensä mukaan... kunhan vain vanhat
lapinhenget antavat pirtin asukkaalle yörauhan.

Sillä kaikissa tunturituvissa ei matkamiehelle anneta rauhallista
yösijaa, vaikka hän sitä sievästi pyytäisikin. On sellaisiakin suuren
erämaan pirttejä, joissa vanhat henget elämöivät joskus niin kovasti,
että kulkijan täytyy paeta yön selkään. Kaijanmaan tuvastakin on
yöpyjä väliin ajettu pois kesken unensa, ja Vaddevarren pirttiin Ruijan
tuntureilla vanhat äijät tulevat toisinaan sellaisella voimalla, että
maa jalmahtelee ja seinät sekä kaapit tärähtelevät. Moonas-Mooninkin
täytyi sieltä kesken yötä painua viisipenikulmaiselle talvitielle,
kun äijät rupesivat repimään kattoa pois päältä. Samanlaista möykettä
pidetään eräässä Taanan tunturien pirtissäkin ja pelotellaan vieraita
ulos. Mutta Uulas-Aslak ei kyllä pelännyt, keitteli vain lihaa ja kalaa
ja heittäytyi lautsalle nukkumaan, vaikka vanhat tulivat jyristen
pihamaalle ja lopulta nostivat katonkin pois, niin että tähdet vain
lautsalle tuikkivat. Mutta kun Aslak makasi vain ja odotteli aamua,
pantiin katto paikoilleen ja lakattiin meluamasta.

Autiotuvan ovi on alati avoinna kaikille käydä mielensä mukaan ulos
ja sisälle sekä yöllä että päivällä, niin kesällä kuin talvellakin.
Tuli vaikka kuninkaasta ensimmäinen suurherra Englannista tahi Aukusti
Hietanen Muoniosta, tulivat vaikka herrat Thingstad ja Iversen
Berlevaagista tahi Sateri Iämsä ja Jauhiainen Lannanmaasta, tuli
Filemon Flink etelästä tahi Klemet Helander Utsjoelta, kaikki otetaan
vastaan samalla tavalla. Iso-Kruunu onkin isännättömän talon näkymätön
isäntä, ja Ison-Kruunun sekä Oulun länin "Kuvernöörinviran puolesta"
Ivar Poppius ja A.V. Lindholm julistavatkin seinään kiinnitetyn
paperin, N:o 4663, ensi pykälässä, että "Jokainen matkustaja tahi
luvallisilla asioilla kulkija on oikeutettu yhden vuorokauden ajan
asumaan autiotuvissa ja sinä aikana tarpeekseen polttamaan tuvalla
olevia kruunun halkoja". Vain "Riekonpyytäjät, poromiehet ja
kalastajat, jotka oleskelevat samalla seudulla... eivät saa käyttää
matkustavaisten tarvetta varten rakennettuja autiotupia asuntoinaan".

Ja Suomen sekä Lapinmaan kansa vaeltaa tietä ja käy tuvassa, ynnä
suuren maailman matkamiehetkin tulevat ja menevät. "Tästä ovesta
on moni poika kulkenut", toteaa erään tuvan ovipieleen piirretty
kirjoituskin. Oven ahkerasta käynnistä kyllä kertovatkin monen
pirtin kiiltäviksi hankautuneet lautsat, kulunut lattia ja kaikkein
enimmin lukemattomat nimikirjoitukset ja kuvat pitkin seiniä, ovi- ja
ikkunapieliä. Poppius ja Lindholm kyllä paperinsa neljännessä pykälässä
lukevat lakia. "Nimien, puumerkkien y.m. piirteleminen seiniin tahi
muualle tuvissa sekä kaikellainen muu vahingonteko tuville tahi
kalustolle on ankarasti kielletty", he sanovat, terästäen kuudennessa
pykälässä: "Rikkomuksesta rangaistaan uhkasakolla 10-20 markkaan".
Vieläpä jotkut tuntemattomat matkamiehet esiintyvät virkamiesten
apumiehinä ja muiden kulkijain kirjallisina neuvonantajina. "On kovin
ruma että seiniin piirtelevät nimiä", joku moitteeton moittii, toisen
toimittaessa ilmiannon: "Jauhiainen on pilannu huonee", ja kolmannen
kirjanoppineen manatessa: "Net on laiskat ja sivistämättövät ihmiset
sanno Pramatu".

Mutta matkamiehen, niin suomalaisen kuin lappalaisen sekä
ulkomaalaisenkin, pitää sakon uhallakin saada kirjoittaa, piirtää
taikka veistää nimensä tahi puumerkkinsä ja varsinkin "y.m:n" joka
paikkaan, missä vähänkin on sijaa. Vielä enemmän, kun tunturikievarissa
ei ole vieraskirjaa, johon saattaisi piirtää ja merkata, mutta seiniä
kyllä on. Ja seinät sanovatkin tuvassa majailleen, milloin Gabriel
Mujoa, Jaako Kempiä, Olli Tapijolaa, Magga Katarina Helanderia, J.V.
Holmbergia, Piera Lensmania, Juhan Erkki Angelia, milloin ketäkin.
Otto Grönholma antaa tietää tulevansa Norjasta, ja Villiam Mämmi
ilmoittaa: "På väg till sverge, reser genom finlant till sverge". Mutta
pitkä Roopinpoika on lyhykäisten lappalaisten kummaksi lyijykynäillyt
käyntikorttinsa suoraan kattohirteen: "J.R. Robinson Clements
Strand London". Nimismiehen ajelema viinatrokarikin on heittänyt
vierailukorttinsa Petäjäsaaren pirtin oviseinään ohjeeksi jäljestä
tulijalle: "kulki tästä kerran Villeeniki ohi". Jopa samassa pirtissä
nähdään, että "tästä kulki kolme hessua ja yksi kuollehen ruumis".

Mutta "luvallisilla asioilla kulkijat" eivät riipustele autiotupiin
ainoastaan luvattomia nimikcrttejaan, vaan paljon muitakin sydämensä
kyllyyksiä. Kun Ivar Poppius kumppaneineen manaa: "Jokainen
autiotuvissa kävijä lakaiskoon tuvalta lähtiessään lattian, kantakoon
rikat paikkaan, joka on vähintäin 10 metrin päässä tuvalta", ja tämän
vielä joku suurkiitoksen ansaitseva vieras vahvistaa, lisäten paperiin:
"Huomaa jokkainen tuvasa kävijä laskan lattian", niin jo muuan epeli
niskuroi: "Enkä viitti lakasta lattian kun en ole talon mies". Toinen
vähän toimellisempi kyllä todistaa: "Lattian lakasin muta en viiti
kanta rikoja 10 m pähän".

Vaikeat ovat Lapin tunturitien taipaleet, jos ne niikseen heittyvät,
ja matkamiehen täytyy toisinaan viimeisin voimin riehkaista talvisissa
erämaissa. Moni matkustavainen onkin huokaillut tunturituvan seinille
matkansa vaivoja. Niinpä muuan on piirtänyt Peruna-ämmir-tuvan
ovipieleen: "minä tullin 5.6.-23 utsjovelta Ja lunta olli niin paljon
että en voinut kostuvan paikoin olli 3 korteli Olli kova pakkanen".
Toinen taas pelkää, kun "Lunta sataa oikein kosolta en tietä miten
pitänee päästä yli petsikon". Tähän kyllä kolmas höräyttää: "huono mies
kun yhen Petsikon ei pääse yli". Mutta Utsjoen lappalais-paralla on
kyllä ollut kaikkein kovimmat kokemukset. Hänen matkakertomuksestaan
saamme palasen lukea Perum-ämmir-tuvan oviseinästä: "minä dulin
Jnarissa marrasgun vimisen Päivä mutta se oli gehnoton matka gun Jnarin
laiset oliivat goonet däitä Pussia minun dian Palle". Mutta vieläkin
kovemmat vastukset olivat inarilaisella Utsjoelta tullessaan. "Utsjoven
Jsot tääi laukoivat tietää pitkin että olivat ainna poikitai nin kuin
tunturi", Inarin ukko selostaa Petsikko-taivallustaan, lisäten perään:
"eikö ollut Jso tääi".

Porojenmailla puhutaan poroista, ja poroissa tunturitupienkin
lappalais-vieraitten ajatukset usein askaroivat. Perum-ämmir
-tuvankin seinässä nähdään muiden kuvatusten rinnalla useita porokuvia
selityksineen. Siellä muuan lapinukkopahanen päästää pitkäkoipista
jutoaan puusta huutaen: "Ostaka hyvä ajohärgä tästä niin saatte monta
lystijä tunnija ajosta". Seisoo siellä tunturinharjalla, Utsjoen
tienviitan juurella, "Kouho utsjokilainen" kädet levällään uhkaamassa
etelänmiestä, joka mäen alta ajaa porolla manaten: "kyllä piru väistyt
silmäni verran". On seinälle kuvattu kokonaiset kilpa-ajotkin lapin
judoilla. Siinä eräskin peskiukko rukattaa Jäärällään täyttä laukkaa
arvellen saavansa ensi palkinnon, toiset ruukaltavat perässä minkä
ennättävät, ja kaikkein kauimmaisena ajaa jutkistaa piippusuinen vaari
laiskalla porolla. Mutta tämän viimeisenkin vain "ensimmäisen palkinon
pitäs savuta".

Muutamat matkamiehet taas ovat vaivattuja muista asioista, kuka
mistäkin. Joku tytär-ihminen purkaa harmiaan eräpirtin oviseinälle:

    "Ennen minä kiviä
    ja kantoja niitän
    ennenku oman kylän
    poikia kiitän".

Muuan luvallisilla asioilla kulkija on luultavasti kateellisin mielin
ahertanut esiin:

    "Eigä se kellän
    niin hauska oo olla
    kuin Kunnan antin muialla".

Mutta kun Mamselli-Pekka on päässyt rikkaan lesken isännäksi, niin jo
muuan, luultavasti osattomaksi jäänyt kilpakosija, paiskaa mielialansa
Petäjäsaaren pirtin peräseinään, ihmetellen: "Miksi on tuolla mamselli
Pekalla niin pitkä ja väärä nenä ja kuin se on vielä akanki saanu".

Yksinäisen erämaan tuvan suuressa painostavassa hiljaisuudessa
lapintien taivaltaja, yksinään pitkää pimeää iltaa istuessaan ja
sammuvaan hiilokseen tuijottaessaan, joutuu helposti mietiskelemään
ikävänsä ja apean mielensä perusteita. Viimeistä savukettaan haiutellen
hän saattaa silloin pistellä tyhjän savukelaatikon kanteen:

    "Miksi kaipaa Ihmis
    lapsi miksi kaipaa
    ystävän miksi ei vihdy
    Ihmis lapsi miksi ei
    vihdy yksinän.

    Siksi kaipa Ihmis
    lapsi siksi kaipa
    ystävän: kun on
    luotu Ihmis lapsi
    kuin on luotu
    lempimän".

Monet autiotuvan matkamiehistä lienevät ikuisia maailmanrannan
kiertomiehiä, jotka alituisesti ollen menossa ovat polkeneet jänkää jos
tunturiakin. Sellainen ikuinen vaeltaja saattaa lopulta jo katkerana
kapinoiden vuodattaa sydäntänsä äänettömälle pirtillekin:

    "Voi jos sais jo tästä
    kulkian elämästä laata
    ettei aina tarttis täsä
    autiotuvan pritsillä maata".

Mutta toinen maailman matkalainen ei viritä valitusvirttä, vaan
alistuen kohtaloonsa ottaa vastaan tuulet ja tuiskut vain lauleskellen:

    "Kulkia poika huikeissaan
    näkee myötä ja vasta maata
    ajatella tuulella tyventä
    ei kulkia poika saata".

Näin kaukaisen tunturituvan vieraat tulevat ja menevät, toiset
huolissaan ja vaivojansa valitellen, toiset vain nauraen, leikkiä
laskien ja lauleskellen. Sillä sama tapa on ylhäällä tunturien mailla
kuin alhaalla isossa maailmassakin. Toiset lähtiessään paukauttavat
tyytymättöminä tuvan oven kiinni, kiroilevat hyvästiksi ja iskevät
seinään: "Hyvästi nyt hiton mägitupa en ole vain huomena täsä se on
ensimäine ja viminen". Mutta toiset taas eroavat hyvässä sovinnossa
pirtistä ja pirtinhaltiasta saaden mukaansa haltian matkasuosion.
Elli Maarit Nuorgamkin piirtää ihastuneena Petsikkotuvan ovipieleen:
"Hyvästi Nyt Kaunis Talo".

Niinkuin vaihtuvat päivät ja yöt, aurinkoiset kesät ja pimeät talvet
aution erämaan tuvan vaiheilla, niin alituisesti erämaan palkaiden
kulkijatkin tulevat ja menevät. Lapin loputon keino tuo ja vie,
pitää ja päästää. Matkamies saapuu tunturista, viivähtää tuvassa ja
taas katoaa tunturiin, monet enää koskaan palaamatta. Eikä tie tiedä
kävijäänsä, eikä tupa tunne tulijaansa. Mistä lienee tullut ja mihin
mennyt sekin matkamies, joka on piirtänyt Petsikkotuvan seinään kenties
hyvinkin monen tuvasta lähtijän ajatuksen:

    "Edesmenneet
    jättävät terveisiä
    peräs tuleville".




Järvikansaa.


Inarinmaa on suurien järvien sekä suunnattomien jänkien ja aapojen
maa, jota vahvat tunturit ja tunturijonot pitävät vallassaan vain
reunapuolilta ja rajamailta. Kaikkein ylpeimpänä vallitsee täällä
mahtava Inari, kaikkien Lappien laajin järvi, melkein merellinen
ulappa, johon mahtuu kolmisentuhatta saartakin, vielä saarillekin pikku
järvensä, ja jonka kymmenet vuonot ja rantapoukamatkin, Joensuunselät,
Ukonselät, Satapetäjäselät ja Tsharmivuonot jo saattavat käydä
suurjärvistä. Rannatonta ilmanäärta kohden Inari saattaa soudattaa
tuntikaupoin pitäen kuitenkin aina vierillä saaren saarensa perästä, ja
taas vuorostaan ohjailla kulkijaa monin neljänneksin kapeita "nuoria"
pitkin selältä toiselle. Pieniksi jäävät tämän valtaveden rinnalla
Inarin muut isot ulapat, _Paadar- ja Muddusjäyritkin_ länsipuolen
tunturien lähiseuduilla sekä _Iijärvi_ pohjoisissa erämaissa,
puhumattakaan vähän pienemmistä vesistä, _Hammas- ja Syysjärvistä,
Peldo-, Säyts-, Paudi- ja Njaammijäyreistä_ ynnä monista muista.
Avarat ovat Inarin aapamaatkin. Monet järviseutujen jängät ajautuvat
komeina tunturista tunturiin vain kurotellen kättä toisilleen
petäjäisten karimaiden ja koivikkosaarekkeiden lomitse, rakennellen
kaikkein mieluisimpia kesämaita kenokaulaisten kurkien kahlata ja
luikkailla sekä reheviä rantapuolia lappalaisen viikatteineen liikkua.
Toimeentulostaan ja arvostaan arka synkkäluontoinen kuusi ei enää
viihdy näillä mailla, vaan pysähtyy jo Ivalon lantalaisrannoille.
Mutta vähemmän ylpeä petäjä kyllä saa riittävän elatuksen ja pystyttää
suuren seurakunnan vielä Syysjärven rantamaille, jopa kokoaa joukkonsa
kaukaiselle Puksaljäyrillekin, muutamien rohkeimpien ponnistellessa
ylös aina Utsjoen suulle asti sekä seikkaillessa kevein kengin kauas
vetelien jänkien navoille.

Täällä kuusimetsien takana, petäjien ja koivujen kasvinkumppaleina,
elää Inarin lappalainen. Monilukuisten järviensä ja jänkiensä vaiheilla
tämä järvikansa asuu ja hyvin viihtyy, vieläpä pitää maatansa kaikkein
kauneimpana ja parhaimpana maailmassa, ainakin Utsjoen, Reisivuonon,
Koltan ja Lannanmaan rinnalla. "Kauniimpi paljon on Inari... ja
puoremus", järvilappalainen ylistää asuinmaataan, "koska täällä ei ole
vuoria eikä korkeita maita... suuria jänkiä vain isojen ja kalaisten
järvien ympärillä".

Jo ikivanhoista ajoista ovat inarilaiset, Suomen muinaisten
lappalaisten lapintavoissa säilynyt jälkijoukko, eläneet erämaassaan.
Toistakymmentä sukua kierteli kiveliöitä siihen aikaan, kun heistä
ruvettiin pitämään pykällyskirjaa, ja toistakymmentä vanhaa sukua
asustaa samoilla järvikentillä vieläkin. Suurimpana sukuna,
sadankolmenkymmenen sielun voimana, vallitsee vanha _Valle_, joka
ennen eleli etupäässä Patsjoen puolessa. Miltei yhtä suurena ja
vanhana, yli satalukuisena, asuu _Aikiokin_, joka piti majaansa
Inarinmaan keskivaiheilla, mutta on jo nostanut vankkaa polvea
ulkopuolelle Inariakin, Utsjoen varsille, Varenginvuonolle,
Kaarasjoelle ja kaukaiselle Puolmakjäyrillekin. Lähes satasieluinen
on Patsjoen puolia kansoittanut _Sarren_ suku, ja keskimaita hallinnut
_Saijets_ on saanut maailmaan kahdeksisenkymmentä inarilaista.
Vahva ja vanha on _Morottajan_ seitsenkymmeninen pesue, joka on
raapinut parhaastaan Patsjoen seutuja ynnä Ivalon suupuolen maita
sekä antanut alun lantalaistuneille Akujärville, Kiviniemille ja
Huhtamelloille, joita lienee yhtä iso pahna kuin vanhaa pääsukuakin.
Seitsemääkymmentä lähentelee _Mattustenkin_ joukkokunta, joka asustaa
parhaastaan Paadarjäyrin seuduilla. Paljon on _Paadareitakin_, lähes
kuusikymmeninen kansa, vaikka he näyttävät polveutuvan Aikioista,
jotka entisaikaan asettuivat kalamiehiksi Paadarjäyrille, sekä taas
puolestaan joutuessaan lantalaisten kanssa sekauksiin muuttuivat
Mannermaiksikin. Vanha _Kuuva_ on saanut nimiinsä vain kolmisenkymmentä
lapineläjää, eikä itäpuolen mailla liikkunut _Paltto_ ole ennättänyt
kolmeenkaankymmeneen inarilaiseen, mutta on sensijaan toimittanut ison
joukon jälkeläisiä Utsjoen Tenolle. Mutta _Mustan_ pahnasta on päässyt
vain parikymmentä eläjää, ja pohjoisia erämaita raatavan _Mujon_
kietkamessa kiikuteltuja seurakuntalaisia on pystyssä ainoastaan
puolitoistakymmentä.

Seitsemänsadan vaiheilla on tämän järvikansan koko nykyinen pääluku.
Mutta parisataa vuotta takaperin asui Inarin järvikentillä vain
viitisenkymmentä kotakuntaa käsittäen puolikolmatta sataa kalansyöjää.
Silloin — vv. 1731-1750 kirkonkirjan mukaan — kierteli Inarin
erämaita Valleja jo kuusitoista perhettä, Aikioita seitsemän
kotakuntaa, Saijetseja viisi ja Morottajia neljä joukkuetta, Kuuvaa
ja Mattusta kolme kotaa sekä Palttoa ja Mujoa kaksi savua. Mustaa ei
silloin vielä ollut mukana, ei myöskään Sarrea eikä Paadaria. [Musta
ja Paadar esiintyvät ensi kerran kirkonkirjoissa 1751-1765. Sarre
vasta myöhemmin.] Mutta sen sijaan oli joukossa vanha _Paukuni-Jouni_
perillisineen ynnä _Uddaisin Yrjänä_ ison joukkonsa kanssa sekä pari
kotaa vanhaa _Sauvan_ sukua. Näistä kyllä Taukurn joutui aikaisin
Ruijan puolelle, ja sinne Uddais-Yrjänänkin pojanpojat 1800:n vaiheilla
sukeusivat. Sauvan Sammel-Andaraksen pojat, Piettar ja Jussa,
siirtyivät Utsjoelle, edellinen asettuen Mierasjärvelle kotamieheksi,
jälkimmäinen lasketellen alas Nuorgamiin, jossa nai Norganin Mikkelin
Biritin, nousi seksmanniksikin ja mainittiin vanhana "Kontti-Hannuksi",
koska halvauksen saaneena liikkui konttaamalla.

Mutta hyvin kaukaisina kirjattomina aikoina oli Inarin järvi-kansaa
ollut vielä vähemmän. Vanhan Paltto-Sammelin tutkimusten ja
muistelusten mukaan oli Inarin saarilla ja erämaissa asustanut
muinaiseen aikaan vain joitakin kymmeniä metsäläisiä, joista
muu maailma ei tietänyt mitään. Omia olojaan olivat inarilaiset
eläneet, tulenkin tehneet vain kahta kuivaa koivukalikkaa vastakkain
hiomalla ja ruukaltaneet pakoon kuin metsänelukat, kun heidät oli
sattumalta löydetty. He olivatkin olleet tavattomia juoksemaan,
koska olivat syöneet vain peuran ja linnun lihaa sekä kalaa, eivätkä
ensinkään olleet harjaantuneet suolaan. Sillä se ihmissuku, joka
ei syö suolaa, on paljon keveämpää kuin suolaan harjaantunut. Vain
talvella paksun lumen aikana oli inarilaiset voitu ajaa kiinni sekä
kastaa kristinuskoon, ja sitten oli heille annettu suolaakin. Mutta
kun metsäläiset olivat keittäneet jousella ammuttua viljaansa, he
olivat paiskanneet lihakattilaansa erinomaisiksi kiitettyjä suoloja
kauhallisen jokaista syöjää kohden ja saaneet väkevän keiton. Kiireesti
olivat vastakristityt lennättäneet suolan takaisin antajilleen, että
"i lee puerre..." ei ole hyvää.

Eri heimoa on tämä Inarinmaan järvikansa kuin muu lapinsuku.
Sen tietävät inarilaiset kyllä itsekin, ja sen tietää koko Lappi
ja varsinkin Tunturi-Lappi sekä Utsjoki. Kolttain rajanaapurina
inarilainen on aina asunut, jopa monet koltat muistelusten mukaan
ovat ennen asustelleet monilla inarilaisten nykyisillä olinsijoilla
kalaa pyytäen, yksin talvellakin verkoilla jään alta juomustaen, ja
jättäen kotasijojaan kaikkialle kaukaisten tunturi- ja metsäjärvien
saariin ja rantamille. Joku inarilainen taas on puolestaan ajautunut
Koltanmaalle. Utsjokelainen uskookin inarilaisen olevan koltan kanssa
samaa sukujuurta. Ja kaikki kyllä tietävät koltan puolestaan olevan
itse kontion kanssa samaa pahnaa, jopa niin vahvasti, että kolttaäijä
vieläkin saattaa milloin tahansa muutaltua karhuksi ja nukkua talvensa
ryteikössä hangen alla, päältä kyllä vain kontiona, mutta sisältä
kolttana. Siksi koltta ei syökään karhun lihaa eikä salli rikkoa sen
luita. Eikä vanha inarilainenkaan rikkonut kontion konttiluita, mutta
lihaa kyllä söi. Luut hän vei metsään kiven alle, kallon nosti puuhun
ja pari hammasta ripusti vyöhönsä selän taakse.

Inarilaisen puheenparsikin on toisenlaista kuin muu lappi. Senkin
tietää koko Lappi. "Se on sellaista kuin se alussa on ollut, kun siellä
saarissa ovat asuneet ja puhuneet", utsjokelainenkin on Paltto-Sammelin
mukaan tutkinut. Ja niin onkin, Inarinkieli on ikivanhan suomeniapin
rikasäänteistä haastelua, joka vieläkin soi pehmeäsävyisenä ja
taipuisana kuin linnun liverrys — samoin kuin itse inarilainenkin
on liikkeissään sävyisä ja hillitty. Yksin kotoiset kirosanansakin
inarilainen suhauttaa pehmeästi ja sievästi. "Puallu-njunni!" hän
saattaa suutahtaessaan noitaista, ja se merkitsee samaa kuin nappinenä,
paholainen, tahi hän manaa: "Tuonne-rokke!" vainaja-raukka, taikka
suhahtaa: "Tshuajatsh!" varjo, kuvajainen. Voi hän manata vieläkin
vaatimattomamman asian kautta, niinkuin "Tshote-piddä!" takinkappale,
vieläpä saattaa joskus kuulla vanhan muorin vannovan: "Vuoi,
miessi-rokki, fiermi ko lie tshurrum". [Voi vasaraukka, vasanraato,
verkko kun on sotkeutunut.] Vain ankarammin paatuessaan inarilainen voi
kirota lannanmaan tapaan: "berkkula — berk-rokoo" tahi voivotella:
"Vuoi Anarish birru, kullaa munji!" [Voi Inarin piru, kuule minua.]

Mutta muu Lappi ei pidä inarilaisen kielestä eikä puheenparresta.
Kaikki naapurit sitä vain halveksivat. Koko Lappi tietää kyllä, että
silloin kuin Baabelissa kielet sekoitettiin, sekaantui lappalaistenkin
kieli, mutta "inarinkieli meni niin sekaisin, ettei selvene ennenkuin
tuomiopäivänä". Tenolaisenkin täytyy todeta, että "inarinkiili on
huonu lappi... Se on niin kuin russankiili... mii emmen ummarra".
Niinpä inarilainen sanoo, että hän "saarnuu" silloin kun hän puhuu,
mutta tenolainen taas "haarlaa", ja kun järvikansa sanoo saarnuvansa
"sudnista" tarkoittaen hiekkaa, Tenon asukas haarlaa "sandusta".
Järvillään Inarin kalamies soutelee "käärbasilla", kun taas tenolainen
istuu onkineen "vanasissa", ja kumppalina on Inarin ukolla "kueimin",
kun tunturimiehellä on "skihpar". Länsipuolen inarilaisen kanssa
Tenon mies jotakuinkin pysyy asiassa, mutta "toisen puolen", Patsjoen
seudun lappalaisen puhe jo menee käsityskyvyn ylitse. Tenojokelainen
ei ennätä kuulla, mitä Patsjoen puolelainen puhuu, "kun sen kieli
on kuin maahiaisen kieli... se puhisee vain kuin manalainen... puhe
menee kuin koski, elikkä Porsangarin kieli... po-po-po-po-po..."
Nauraa utsjokelainen ja tunturilappi vain inarilaisen palvelustyttönsä
merkilliselle saarnumiselle ja surkuttelee hänen taitamattomuuttaan.

Köyhiksikin isoisemmat naapurit Inarin järvikansaa halveksien sanovat.
"Vieläpä ne... Mitäpä kun inarilainen", Teno ja tunturilappi helposti
naurahtaa. Tshorgashnjargankin entinen noita vanhassa, kautta Lapin
tunnetussa, eri seutujen lappalaisia pilkkaavassa joiussaan sanoo
inarilaisia "Anarash kaitshiijuöligeiksi", Inarin keiturikoiviksi.
Eivätkä vähäväkiset järviensoutajat suinkaan mitään maannapoja olekaan,
eivätkä suuria tunturien isäntiä. Järviensä rannoilla inarilaiset ovat
iänkaiken asuneet, kesänsä isolla Inarilla tahi muulla suurjärvellä,
talvensa taas syrjempänä suojaisessa metsässä pikku järven tai
jokipahasen äärellä.

Turvekodassa entinen inarilainen yletaikojaan asui. Se oli paljaalle
maalle, kolmi-, nelikertaisen hirsisalvoksen varaan tahi vain
hirsisalvoksettakin istutettu matala metsäläismaja. Käyrät
puunrungot sekä niihin isketyt poikkirungot kannattivat seinä- ja
kattopuita, peittona oli turvetta ja turpeen painona muutamia rankoja
ja riukuja. Lattia oli ladottu koivunrisuista ja jaettu puunrungoilla
eri osastoihin turvetalon isäntäväkeä, lapsia ja muuta perhettä sekä
kotakalustoa varten. Mutta keskellä oli kodan paras paikka, kivillä
varattu tulisija, josta lämmin lähti ja saatiin rasvainen höyryävä
kalakeitto. Ja savu kohosi kattoräppänän kautta ylös taivaalle yhtä
iloisesti ja sievästi kuin rikkaan tunturilaisenkin asunnosta tahi
ylpeän lantalaisen hirsipirtin kivisestä piisistä.

Mutta vanha turvekota on jo aikoja sitten vaihtunut hirsistä salvetuksi
pirtiksi. Köyhimmälläkin järveläisellä on jo hirsikömmänänsä, eikä
turvekota enää jaksa lämmittää ketään talvipakkasella. Vain joku vanha
pyyntiukko kaukaisella kalaretkellään saattaa kesäiset viikkonsa
ajelehtia entiseen tapaansa risupermannolla kotatulen ääressä, ja
jonkun lapintalon pihamaalla vielä vanha lautakattoinen hökkeli hoitaa
keittokodan ammattia.

Jo satakunta vuotta ovat aikaisimmat lantalaisilta opitut hirsipirtit
savunneet Inarin lappalaismailla. Vain neliseinäisinä matalina
metsänmökkeinä nämä lapintupien esikoiset kyhjöttivät. Korkeutta
saattoi olla kattoharjaan ainoastaan vähän kolmatta metriä, räystääseen
seitsemän, kahdeksan hirsikertaa, ja katto oli kodan tapaan vain
yksinkertainen, laudoista ja turpeista ladottu, lattia rakennettu
koivunrisuista tai pahaisista puunrungoista. Ovikin oli pieni ja
matala, metrin korkuinen kota-aukko, josta piskuinen peskiukkokin sai
kyyristyen kömpiä. Ikkunatkin olivat hyvin pienet, pielipuuttomat,
ovipielessä maakivistä koottu avonainen, avopiippuinen lapintakka,
ja peränurkassa seinään isketty lintukotolaisen sänky. Mutta
iänikuisesta kotakansasta oli tällainenkin hirsimaja jo kuin suurtalo
ja pikku pirtin pikkuinen äijä kuin aikatalon isäntä. Ja tavallisesti
olikin pirtti-isännäksi noussut ukko muutenkin muita verrempi: joku
kirkonisäntä, lukkari tai katekeetta tahi lautamies. Mutta silti pirtin
iso isäntä ei elänyt juuri komeammin kuin kotanaapurinsa. Lampaatkin
joskus saattoivat talvella ottaa osaa kanssa-asumiseen, niin että
kiiltävät silmät vain pimeässä killistelivät sängyn alta.

Neliseinäinen pikku pirtti on vieläkin monen rantalaisen kotina,
ja moni taas on koonnut talonsa parista pöksästä asettaen ne vain
vastakkain, niin että väliköstä pääsee toiseen ja toiseen pirttiin,
joskus vierekkäinkin, ovet samalle suunnalle. Mutta monen pirtti on
kohonnut korkeammaksi, levittänyt lattiansa ja avartanut ikkunansa,
vaatinut välikatonkin. Parhaat ovat saaneet pienen porstuankin
ja pikkuisen porstuakamarin, jopa lapintakan sijalle lantalaisen
leivinuunin keittoliesineen. Ja penkit kiertävät seinäin viertä aivan
kuin lannanpirtissä, on seinähyllyjä ja vaatenauloja, lattialla
raheja, jakkaroita ja joku tuolikin sekä katon alla orsia. Entisestä
kotalapista ei ensi hetkellä huomaa muuta muistoa kuin pirttikansan
oudon kielen ja yhtä oudon puvun.

Mutta on vielä paljon vanhaa lappia. Isiltä peritty, jo kotapäivinä
perustettu lapinkenttä on kyllä laajentunut sieväksi niittynunnikoksi
ja saanut monien rakennustensa joukkoon pienen, matalan ja pimeän
navetankin latopahasineen. Mutta pihamaalla tönöttää kuin ylpeänä
kansallismerkkinä pystyinen musta seiväskota, liemus-koatte,
keittosuojana, ellei siinä ole vieläkin vanhempana perintönä vain
suojaton paljas tulisija liesikivineen ja keittovipuineen. Ja
ikivanhat, petäjänkuorilevyillä katetut pikku aitat pikkuruikkuisine
konttausovineen seisovat yhä edelleenkin neljin jaloin kentän
reunapuolessa, rantavierellä on isien rakentama kahdella tai neljällä
patsaalla lepäävä _arttu-kadus_, ja vastaisella laidalla metsän
reunassa kohoaa moniorsinen _saldeluövvi_, siltalava, kymmenien
vartain tuettuna ja seivästettynä. On metsän laidassa vielä vanha
lammaskettakin, _sautsa-puore_, kodan malliin rakennettu turvemökki
tahi pieni turpeilla katettu hirsihökkeli. Rannassa on entiseen
tapaansa veneet, verkot ja nuottaulut sekä rannassa että pitkin kenttää
pystyyn kuivaneita oksikkaita petäjänrunkoja kalanpääkiestojen,
verkkojen, köysien, vaatteiden ja kenkien kesäisinä kuivaustelineinä.
Aittojen alla on vielä Lapin ajopelejä, ahkioita ja poronlänkiä tahi
ajelehtii niitä kentällä. Vanhalappi elää vielä entisellä kotamaallaan.

Entisinä kotapäivinään inarilaiset kiertelivät järviseutuja, asuen
milloin missäkin, kukin omilla perityillä pyyntimaillaan, samoin
kuin vielä nytkin Petsamon ja Kuolan-Lapin koltat. Niinpä entinen
Mattuksen Junnas-ukko asui kesäpuolen Paadarjäyrillä Junnaksen
kentällä, muuttaen syksyllä Keptujoelle ja talvella taas ylemmäksi
pienen metsäjärven rannalle. Hannu Mattus eleli talvensa Vaskojoen
mutkassa, Tirrossa, mutta muutti juhannuksen tienoissa kesäkaudeksi
Muddusjäyrin salmelle. Paadarin vanha Jussa-vaari sekä hänen isänsä,
"Utshavielja", asustelivat kesällä Paadarjäyrillä, Lusmaniemen kodassa,
ja talveksi vetivät väkensä Kotkajärven metsäkulmalle. Samalla
Lusmaniemellä oli kesäkenttä myöskin Sammun-Heikillä — Mattuksella —
sekä Iisakin-Andaraksella — Morottajalla —, mutta talveksi Heikki
meni Vaskojoen suuhun ja Andaras Lemmetsuuhun. Vanha Sammel Mattus
taas asui kesällä Ahkioniemessä, syksyllä Junnussa, talvella Illesjoen
metsässä ja keväällä Honkalahdessa. Entinen Sarre-ukko, Väri-Matin
isävaari, vietti kesää Paltossa, syksyä Akonsaaressa, talvea Akonvaaran
mökillä, ja keväällä ukko oleskeli kesää odotellen Akonlahdella.
Samoin myöskin Inarin takaiset erämaan eläjät ja Patsjoen puolen
lappalaiset kiertelivät metsiään, toiset kaksin verroin, toiset kolmin
ja neljin kiertokerroin. Sulkushjäyrin Sarre-äijä pysytteli isohkolla
järvellään kesäkalan pyynnissä, mutta talvet möyri metsäkömmänässä
Kivijärvenlompolon vierillä. Vuoskujäyrin Morottaja muutti talveksi
Kodojäyrille, ja Mujon Andaras-äijä asusteli talvikauden Paksunmaan
metsissä mennen kesäkalan mieliteoissaan Säytsjäyrin rannalle. Mutta
entinen "Pittus-Maaret", pahankurinen ämmä, karjan kähveltelijä ja
naapurien lampaiden kivittäjä, muutteli asuinpaikkaansa alinomaa,
rähjäten milloin missäkin järvenrannalla tahi tunturissa, niin että
"Pittus-Maaretin kotasijoja" on ympäri erämaita ja Kaamasjoessa on
vielä "Pittus-Maaretin koskikin".

Lapin iänikuinen eränkiertäjäveri ja vanha vatsa panivat kotakunnat
näin muuttelehtimaan ja etsimään evästään toisesta ja toisesta
järvestä, ja ankaran talven ajaksi oli aina sopivin asettua suojaiseen
metsäseutuun. Oli paljon helpompaa siirtyä koko syöjäjoukon
kanssa kalajärven rannalle ja oleskella siellä kylläisenä kuin
neljänneksittäin, penikulma-määrinkin kanniskella raskaita kalasaaliita
moniin nälkäisiin suihin. Saattoipa lapinäijä, sattumalta löydettyään
hyvän kalapaikan, saatella koko perhekuntansa sen äärelle muutamiksi
kesäpäiviksi herkuttelemaan. Ja siellä voitiin hyvin. Kelleteltiin
vain rannalla päiväpaisteessa tahi tilapäisessä havumajassa ja syötiin
rasvaista siikaa, niin paljon kuin vatsa veti. David Högmankin, vanha
tunturimies, näin kerran marssitti väkensä metsän halki Iijärven
luusuan kylläisille kala-apajille.

Muinaisten ukkojen lapinkenttä kasvatti vain ruohoa, jota lampaat
kesällä saivat näperrellä. Silloisilla kotakunnilla olikin toisinaan
parikymmentäkin sautsa-puoren asukasta, joita emännät milloin
lypsivät saadakseen makeita pikku juustoja, milloin taas keritsivät
valmistaakseen vahvoja koreita vanttuita ja kestäviä sarkoja, ja
lopuksi, lihan himoaan tyydyttääkseen, käsittelivät suurpuukolla. Mutta
lehmiä ei entisillä emännillä ollut. Noin 60 vuotta takaperin oli
Inarissa vain neljä, viisi lehmälappia: Hoikkaniemen Piettar Paadar,
Musta-Yrjänä ja Nuorran Saijets-ukko Inarin eteläpuolella, Heikki Aikio
Kaamaksessa ja Mattuksen Sammel-ukko Suolujäyrin Jurmussa. Vain lehmä,
pari oli kullakin. Kentältä niitettiin niille talvielatusta, kalvettiin
metsäjänkiä ja karhottiin jäkälää kankailta. Vähitellen kyllä muutkin
kalanpyytäjät opastuivat hoitamaan lehmää, niin että viimein miltei
joka mökissä oli matala navetta ja navetassa maitomuori, toisissa
kolme, neljä, parhaissa viisi, kuusikin. Silloin jo täytyi raivata
niittyjä matalille jokivarsille ja järvien rannoille, rakennella
niityille heinäpieleksiä ja kotikentille korkeita siltalavoja. Mutta
saatiin maitoa kotiväelle, saatiin joskus juustoakin, ja voita riitti
vähän ruijalaisellekin, jopa lehmännahasta tuli parkittuna kesäksi
kestäviä vuotakenkiä.

Entinen kotakenttä ei tuottanut isännälleen jumalanviljaa, ei edes
perunan-pyöreää.

Vasta 60-70 vuotta sitten peruna rupesi saamaan olinsijaa
lapinkentässäkin. [Inarin kappalainen J.W. Durchman on 1839
kirjoittanut kirkonkirjan kanteen m.m.: "Kyrössä ei ohrankylvöä kuin
kolmessa talossa. Halla ei pannut, potakat menestyvät".] Hoikkaniemen
äijän hoivissa oli Ulkuniemen 70-vuotias ukko pikku poikasena nähnyt
pienen pienen tuherruksen kasvattamassa perunanvartta, ja Säytsjäyrin
kahdeksattakymmentään käyvä Sammel Mujo toisellakymmenellään näki
ensimmäiset perunat Veskonniemen Iisakin kentässä sekä pian taas Aatami
Tepsellin pellossa Kaamaksessa. Mutta hiljalleen peruna lisääntyi
lapinjärvien rantamullassa, vaikka halla monesti teki vastakynttä
ja korjasi koko kylvön. Helposti se oli korjattukin. Sillä useimmat
perunamaat olivat vain pieniä, muutama-sylisiä aitauksia navetan tahi
pirtin takana. Vain joku toimekkaampi ukko saattoi peittää kenttäänsä
kymmenkunta leiviskää. Suomalaista valkeaa perunaa viljeltiin
ensi aikoina, mutta sitten nimismies Nordling toi amerikkalaisen
punaperunan, ja sitä on nyt meikein jokaisella. — Ohraa ei järveläinen
juuri ole yrittänyt viljellä. Vain Lusmaniemen Piettar Paadar kerran,
kymmenkunta vuotta takaperi kylvi perunatilkkunsa laitaan muutaman
sylen levyisen kaistan oikeata Lannanmaan viljaa. Se nousi sievästi
oraalle, kasvatti pitkätukkaisen tähän, tekipä teränkin, ja Piettarin
muori sai ukkonsa siemennyksestä monta hyvää kahvikeittoa.

Vanhaan aikaan järvikansalla ei juuri ollut poroja, vaan se tuli
toimeen vain lammastensa ja kalan sekä metsänotusten varassa. Mutta
sitten Järveläiset oppivat tunturilaisilta porojen hoitamisen, saaden
siitä entisten pyytöjensä lisäksi hyvän elämisen avun ja työmaan.
Mitään mahtavia poromiehiä järvirantojen miehistä ei kyllä tullut,
eikä tunturilappalaisten kaltaisia alituisia erämaan kiertäjiä, vaan
he asuivat edelleenkin kiintonaisissa majoissaan paimentaen niistä
käsin poroeloaan vain talviaikoina, mutta laskien laumansa kesäkaudeksi
omiin valtoihinsa. Muutamia satoja sarvipäitä oli parhaiten toimeen
tulevilla Inarin kalamiehillä. Sammel Mujollakin oli kolmisensataa,
Jouni Saijetsilla ja Paulus Vallella parisataa, samoin Jouni ja Oula
Paadarillakin. Mutta lukkari Mattuksella Jurmussa oli tuhatkuntainen
tokka, ja miltei yhtä iso elo liikkui mahtavan äijän, Junnas
Mattuksen hoidoissa. Poroistaan järvikansa sai rasvaisia, lämmittäviä
lihakeittoja talvipakkasten aikana, sai lämmittäviä peskejä sekä muita
talviparseeleja, sai vielä kauppatavaraa ruijalaisillekin. Ja talvisin
tehtiin poroilla parikymmenpenikulmaisia raitoretkiä Jäämeren rannalle
Reisivuonoon tai Näätämöön, milloin hakemaan elämisen tarpeita omiksi
varoiksi, milloin noutamaan kauppamiesten rahtitavaraa, milloin taas
annettiin hyvää kyytiä Lannanmaan herroille, kun he vaelsivat Lapissa
virkamatkoillaan tahi muilla asioilla. Viemisinä Jäämerelle inarilaisen
ahkiossa oli porontaljoja, -lihoja ja -juustoja, lampaanlihaa sekä
riekkoa ja metsoakin, ynnä oravan, kärpän ja muidenkin metsänelukkain
nahkoja, ketun, naalin, ahman, hukan ja joskus karhunkin. Väliin ukolla
oli ahkiossa jäkäliäkin. Ja paluukuormiin sälytettiin jauhoja, suoloja,
tupakkaa, kahvia, sokeria, jopa Jäämeren kalaakin, enimmin saitaa.
Kauppoja tehtiin tavaraa tavaraan vaihtamalla, jäkäläahkiostakin
voitiin saada 15-20 saitaa.

Entinen inarilainen oli ahkera metsänmieskin. Riekkoja, vähin
metsojakin, hän pyyteli ansoilla, kärpille hän viritteli loukkuja,
ketuille pystytti käpylautoja, oravia otti ampumalla. Syksyllä ukko
kiersi karhun pesäänsä, tehden sen niin salaisin puolin, ettei
muistellut asiaa edes kotiväelleen, eikä naisille ensinkään. Sillä
silloin olisi kontio saanut asiasta tiedon ja paennut kierroksesta,
ennenkuin kiertäjä-ukko olisi ennättänyt käydä tarinoille. Keväällä
inarilainen taas hiihtää kalhusi toisen karhun kintereillä, kun se oli
talviselta makaukseltaan noussut keväthangille jaloittelemaan. Jotkut
kontiot eivät kyllä osanneet olla varuillaan, pahnassaan vain uneksivat
kesäntulosta ja joikailivat naapurilleen:

    "Katso jo veliseni,
    nanna nan nan nan naa:
    Päivä jo vaaroihin paistaa,
    nanna nan nan nan naa,
    nanna nan nan nan naa,
    lintujen laulu jo korviin ottaa,
    nanna nan nan nan naa,
    nanna nan nan nan naa,
    muurahaiset jo puissa juoksevat,
    nanna nan nan nan naa,
    akka jo nuottaansa korjailee,
    nanna nan nan nan naa,
    ukko jo käpyään käyttelee,
    nanna nan nan nan naa,
    nanna nan nan nan naa".

Sitten kesäisten muuttolintujen palattua syntymäseuduilleen alkoi
lintujen verottaminen. Käytiin hanhien, joutsenien, sorsien, kuikkien,
koskeloiden sekä kaikenlaisten vesilintujen ja kahlaajain kimppuun.
Patsjoen puoli ja jokivarsi ahdisteli varsinkin joutsenia ja muita
suurlintuja, joiden valtatie Jäämerelle oli viitoitettu Patsjoen
kautta. Kesällä taas ryöstettiin lintujen pesiä, keitettiin munia ja
herkuteltiin, laitettiinpa kelohongasta pesäpönttöjä pitkin rantoja
telkille, sotkille ja koskeloille ja munitettiin niitä viikkomäärin.
jopa joskus kaiken lopuksi viritettiin ansa pesäaukolle, niin että
kurja pesänemäntä viimein joutui kuristuneena riippumaan kotinsa
ovelle. Kaapin-Kaapikin ennen pyhäpäivätkin raatoi, rakenteli
pesäuuttuja, viritteli ansoja ja pyyteli hanhia ja sitten antoi
saanneistaan kiitokset Herralle, niinkuin vanha joikukin muistelee:

    "Kaapin-Kaapi,
    nannana nannaa,
    pitkin pyhäpäivää
    hilloja kokoo,
    nannana nannaa,
    pitkin pyhäpäivää
    hanhia pyytää,
    nannana nannaa.
    Papin polven vieressä
    polvillaan kyköttää,
    nannana nannaa,
    hanhisaaliin edestä
    Jumalaa kiittelee,
    nannana nannaa,
    sormet ylös haroittaa,
    nannana nannaa".

Mutta kaikkein suurinta ja arvokkainta entisäijien eränkäyntiä oli
villipeurojen pyynti. Silloin vielä villipeuroja laumoittain liikkui
Inarin tunturi- ja vaaramaillakin, tullen Ruijan lumisilta gaissoilta
ja taas sinne palaten. Samoin kuin tunturien villit sarvipäät
liikkuivat joukoittain, samoin metsien lappalaisetkin liittyivät
suuriin seurauksiin ajelemaan metsän toisia kiertolaisia. Suuret
piilukkoiset peurapyssyt vain naksuivat ja paukkuivat, kun
peskijoukosta lenteli surmanluoteja peurajoukkoon. Monesti lappalaiset
rakentelivat pitkiä aitoja, _hankaita_, yli vaarojen viritellen
aidanaukkoihin vahvoja ansoja, ja sitten suurin meluavin parttioin
ajoivat peuralaumoja ansoja kohden. Peurojen palkimapaikoille ja
rannioille ukot kaivoivat kavalia hautoja, _kodde-haudi_, joihin
taas peuraparat sortuivat. Hautoja saattoi olla kymmenittäin samalla
jänkien tahi järvien välisellä kankaalla, ja vieläkin näkee näiden
jäännoskuoppia pitkät rivit pitkin kankaita, kymmenen, parikymmentä
metriä aina väliä. Peurojen pyyntimaat oli jaettu, niinkuin muutkin
pyyntimaat, ukkoja myöten. Niinpä Lusmaniemen Paadar-Jussa,
Hammasjärven Jouni Morottaja ja Suolujäyrin vanha Sammel Mattus
rakentelivat hankaita ja muutenkin pyydystelivät Korsa-, Appis-
ja Viipastunturien mailla. Sulkushjäyrin Sarre-äijän appivaarilla
oli peurain pyytömaana Luton ja Suomujoen väliin pistäytyvä laaja
Suomuniemi.

Yhteisiä pyyntimaitaan ja pyyntejään varten Lapin peuraukot joskus
laativat oikein kirjallisen sopimuksen, jossa tarkoin määriteltiin
pyyntiajat ja jota kaikkien piti tarkasti noudattaa. Niinpä Ivalon
seutujen lappalaiset yhdessä Kyrön kylän lannanmiesten kanssa kerran
kirjoituttivat, puumerkeillään vahvistivat ja vieraillamiehillä
todistuttivat seuraavan ankaran paperin:

    SOPIMUS

    joka koskee villipeurain pyyntiä Ivalon kylässä Inarin Lapissa,
    on tehty allekirjoittaneiden kesken.

    1:ksi. Ei kukaan saa aloittaa pyyntiä syksyllä ennen 22 p. syysk.,
    josta päivästä se saa keskeytymättä jatkua jouluun asti.

    2:ksi. Talvipyynti toimitetaan erityisen sopimuksen mukaan,
    kuitenkin niin, että koko kyläkunta saa siitä tiedon sekä jatkuu
    1 p:ään toukok., jolloin se lakkaa vasomisajaksi eli 18 p:ään
    toukok., josta ajasta se jälleen saa jatkua räkänaikaan asti.

    3:ksi. Ei kukaan saa kiellettyinä aikoina tehdä matkoja
    metsästysmaille muka sitomaan ja asettamaan peuranansoja, jotka
    kaikki on syksyllä jokaisen asetettava yhtaikaa.

    Näin sovituksi todistetaan. Inarissa 28 p. jouluk. 1843.

    Michel Jonsson Kyrö Anders Johansson Kyrö Henrik Johansson Kyrö
    Michel Michelson Kyrö Pehr Samuelsson Saijets Jonas Isaaksson
    Padar Johan Jonsson Hammasjärvi Matts Henriksson Kyrö Jonas
    Mattisson Veskoniemi Jon Huhtamella Johan Riesto Anders Jonsson
    Aikio Pehr Jakobsson Viekonelo Johan Johansson Mudenia

        Todistavat:

    Henrik Aikio eli Muddusniemi Johan Fredrik Högman

        Kirj. Carl Jacob Asp.

Mutta sitten Utsjoen tunturilappalaiset tuhantisine porolaumoineen
tunkeutuivat Inarin tunturimaihinkin elämöimään ja tupruttelemaan
kotasavujaan kaikkialla. Siitä arat villipeurat pelästyivät ja
kaikkosivat Inarin mailta pois Sompion-Lappiin ja Kittilänmaahan sekä
Kuollan-Lapin äärettömiin tunturiseutuihin. Ja Inarin järvikansalta
loppui peuranpyynti, eikä enää tarvittu peuranpyynti-sopimuksiakaan.

Mutta järvi oli inarilaisen paras pyyntipaikka. Se antoi melkein
aina ja ahkerasti, ja suurten järvien hengessä oli kaikkein mokaisin
oleskella. Lusmaniemen Paadar-Piettarkin eleli niemennokassaan, sai
ja söi tynnyreittäin kalaa ja oli kylläinen, niin että naapuritkin
voivat häntä joikailla:

    "Na, järvenranta-herra,
    niin niin niin niin,
    pukinnahka-roukoin alla nukkuu,
    oi joi joi jaa jaa,
    pukinnahka-roukoin alla,
    ai jai jaa jaa".

Kala olikin entisen inarilaisen kaikki kaikessa, hänen jokapäiväinen
leipänsäkin, kun maa ei kasvanut leipäviljaa, eikä metsänpyynti
eikä poronhoito tuottanut kylliksi varoja vaihtaa leivänaineita
ruijalaiselta. Hyvä ja rasvainen kala kasvoikin inarilaisen järvissä.
Ja kasvaa vieläkin. Siikakin on lihavampi ja taurompi kuin Lannanmaan
parhaimmisssakaan siika-apajissa. Lappalaisen mielestä sitä vain
kannattaakin nimittää kalaksi, _kuelliksi_, muut kalat ovat mitä mikin.
Makeata kuelliaan inarilainen joikaakin:

    "Kuelli, kuelli, kuelli ui,
    nannaa nannaa,
    nuotanpovessa ui,
    nannaa nannaa".

Hyvä ja rasvainen on sentään taimenkin, kuovtshas, niin että sitäkin
kannattaa joikastaa:

    "Na, kuovtshusdets se uipi,
    järven pohjassa uipi,
    niin niin niin niin".

Vieläpä harriakin, _suavvilia_, kelpaa keittää, kuoria rasvaa kauhaan,
kastaa siihen kalaa, syöntipalaansa, ja kylläisenä sitten joiata:

    "Na, suavvilatsha-go,
    niin niin niin-go,
    juroo pohjassa-go,
    niin niin niin niin-go,
    uiskentelee piilossa-go,
    niin niin niin-go".

Mutta laajakitainen hauki, pusko, on vain pusko joiussakin. Syö
inarilainen kyllä sitäkin paremman puutteessa ja joikaa:

    "Pusko de-go pusko,
    nanna nannaa,
    pusko de-go pusko,
    nanna nannaa".

Nuotta on jo vanhastaan ollut järvikansan parhaita kalanpyydyksiä,
ja samoin myöskin kotona kudotut, monilukuiset verkot. Pyyntiaikana
inarilainen ahertaa kaiket kesäillat kalajärvellään. Kaksin venekunnin
rantakansa hoitelee suurta, lähes satasylistä nuottaa, vetäen apajan
toisensa perästä. Ilta kuluu, päivä painuu pohjoiselle, pysyttelee
taivaanrannalla uneliaana katsellen hiljaisella järvellä hääriviä
ihmisiä, ja sitten jo taas sipaisee verhon silmiltään ruveten uudelle
korkealle kierrolleen. Silloin vasta nuottakansakin soutaa rantaan,
laittaa pyydyksensä uluille, puhdistaa saaliinsa, panee parhaat pataan,
syö ankaran panoksen ja väsyneenä kellahtaa kyljelleen. Kiireimmän
heinänteon aikanakin inarilaisen pitää olla kalamies ainakin senverran,
että illansuussa käy kotijärvestään vetämässä vereksen kalakeiton
maatamenoikseen.

Välitöinä hoidellaan verkkoja järven rantapuolissa. Vanha muorikin
saattaa niiden kanssa puuhailla illoin aamuin, laskien ja kokien. Vanha
vaari voi taas yksinään hoidella taanneja, rysiään, viritellen niitä
pikku jokiin saadakseen taimenta ja harria, sekä keväällä potkien niitä
suliin jokisuihin nousuhaukien surmaksi. Talvellakin järvikansa käy
kalan kimppuun juomustaen saalista jään alta. Avantoja vain hakataan
jäähän, lasketaan verkot, juomukset, järveen ja nostetaan talviruokaa,
sillä kala liikkuu ja menee pyydyksiin niinkuin kesälläkin.

Mutta pimeinä syysöinä, kun päivän valo puuttui, entinen lappalainen
lähti omine valoineen koskisille virroille ja jokisuvannoille
tuohustamaan. Tuli loimotti vain veneen kokassa paarrelissa, kun
äijä härssee kädessä vaani pimeää syvyyttä ja porautteli vedeneläjiä
niskaan. Lemmetjoki varsinkin antoi yöpyytäjälle paljon haukea ja
harria. Entisten ukkojen pyytöjä oli myöskin pahainen _muorru-vuogga_,
katajainen koukku, joka veti mateita. Syyskesällä, kun yöt pimenivät,
muorru-vuoggaila ongittiin, samoin talvella avannosta. Pikkuinen siika
vain pistettiin koukkuun syötiksi, ja pyydys laskettiin pitkän siiman
nokassa järveen yöksi odottamaan pohjassa jurovaa madetta.

Vaikka Inarin järvissä oli kalaa kaikenlaista yltäkyllin, ei sitä
entiselle kalamiehelle annettu, ellei hän ollut oikea pyytäjä. Piti
tietää vanhojen hyvät tavat ja noudattaa niitä. Niinpä piti muistaa,
ennenkuin nuotalle lähdettiin, kaapia kalan paistinvarras entisistä
jätteistään aivan puhtaaksi, jos tahtoi saada verestä saalista.
Sattui joskus asia unohtumaankin, niin että muori vasta järvellä
äkkäsi: "Ukko, et muistanutkaan varrasta puhdistaa!" Eikä ollut muuta
neuvoa kuin soutaa rantaan, juosta kaapimaan varras puhtaaksi, ja
sitten vasta ruveta karistamaan nuottaa järveen. Hyvin tarkka ja
varovainen piti olla kalansaanneiltaan. Vanha kalamies ei näyttänyt
saalistaan vieraalle, eikä myös muistellut pyyntejään, ja jos vieras
sattui huomaamaan saaliin, oli paras viskata kalain joukkoon puukko,
ettei paha silmä panisi piloja. Jos tahtoi pitää kalaonnensa, ei
ollut hyvä laskea saaliinsa päälukua, ei ainakaan kevätpyynnistä
tultua. Eikä saanut koskaan panna kalaa kuivaan keittokattilaan, ja
kaloja kattilasta ammennettaessa oli aina ensin kostealla kapustalla
piirrettävä kaaraan risti. Vanhakansa kyllä tiesi kalaonnensa pysyvän,
jos kalat pyydyksestä veneeseen viskattuina sattuivat käännähtämään
uimukset pystyyn, samoin myös, jos ne keittokattilassa kellettelivät
evät pystyssä, ja vielä, kun kapustan kärkeen jäi vaahtokierre.

Keittokattilaan inarilainen heti heitti saaliinsa parhaat, loput taas
laittoi suolaan taikka kuivamaan. Varsinkin entiseen aikaan, kun
suolaa oli kovin vähän, kuivattiin kaloja paljon. Haukea, ahventa,
hartia, siikaa, mitä vain järvi antoi, laitettiin koshkkuelliksi.
Kalat vain perattiin, isot viillettiin selästä halki ja pingoitettiin
puutikuilla levälleen, pienemmät avattiin vatsapuolesta tahi leikattiin
kyljittäin lävitse ja pikkuisimmista kiskaistiin vain suolet pois
sekä pistettiin pyrstöpuoleen rassinreikä. Pikku vartaisiin ja
rasseihin pujoteltuina kalat saivat kuivaa petäjän juurella ulkujen
varassa tahi vartavastisissa arttukatoksissa, joita oli kaikilla
vanhoilla lapinkentillä, vieläpä monilla Inarin kalastussaarillakin,
hauskannäköisiä, patsailla seisovia, petäjänkuorista ja tuohista
ladottuja kattosuojia. Sadoittain, monissa pitkissä riveissä, riippui
isoa ja pientä kalaa katon alla, riippui viikonpäivät, parikin, kunnes
kaikki joutuivat aittaan talven varaksi, isot kalat vitsanippuihin,
_kiemortoksiin_, kytkettyinä, pienet koreihin sullottuina.

Mutta kallista suolaansa köyhä inarilainen käytti hyvin säästellen.
Pienen, maahan istutetun kala-aittansa astioihin ja metsän maapurnuihin
järveläinen suolasi kalansa, pannen tuohia peitoksi ja vielä kiviä
painoksi. Mutta vähäsuolaisina kalat säilöissään kovin kesäytyivät.
Samoin myöskin metsäluoveihin ja njolliin pyyntiretkillä kerätyt
peurojen lihat ennättivät lahoa ja hapata haiseviksi makupaloiksi,
ennenkuin niihin käytiin. Mutta pehmeäksi kesäytynyt kala oli
inarilaisen mielestä väkevää ja herkullista sekä helpommin syötävää
kuin kovasuolainen kala, jota saattoi purra vain jonkun palasen,
ennenkuin jo alkoi janottaa. Koko kotakunnalle, pirtille ja
lapinkentälle kala antoi väkevän henkensä, vieläpä parhaana aikana
seurasi järvikansaa kirkkoonkin, niin että sielunpaimenkin, ainakin
Hornborg, joskus sai aihetta huomauttaa saarnatuolista laumaansa:

— Te syötte niin väkeviä ruokia, että se tulee minun nokkaani.

Ennen, kun inarilaisella "ei ollut leipää, ei jauhoja, ei pernoita,
ei maitoa, ei kahvia, eikä paljon suolaakaan", järvikansa eleli aivan
omilla erämaan eväillään: vedenviljalla ja metsänviljalla ja poroelon
viljalla. Hyvää metsänviljaa oli petäjäinenkin, jolla monet keitot
suurustettiin. Tuoretta petäjänkuorta hienonnettiin kalakeittoon ja
saatiin makeaa velliä, _peetshimälliä_, ja kuivattua petäjänkuorta
survottiin sarviteräisellä petkeleellä, _norddomoksella_, suurimoiksi
ja keitettiin suurimoista rasvaiseen kalaliemeen vielä makeampi
paksu puuro, _vueijepeetshi_, rasvapetäjä. Ja kapakalaansa, jota oli
tulen loisteessa paistanut mureaksi, lappalainen syödä karskutti
keittojen ohella hyvänä ja ravitsevaisena leipänä. Hyvät kyllä
olivat järvikansan metsälliset eväät, ja hyvin se jaksoikin, oli
punaveristä ja pulleaposkista. Tenolaiset ja muut ylpeät naapurit kyllä
moittivat järveläisiä likaisiksi ja keittoasioissaan epäsiisteiksi.
Jotkut levittivät sellaistakin juorua, että inarilainen puhdistaa
keittokattilansa ainoastaan kerran kolmessa vuodessa, arvellen vain:

— Ei tarvitse puhdistaa... eihän ruoka ruokaa pilaa.

Järvillään inarilainen liikkuu kolmilaitaisella veneellä,
_käärbasilla_, soudellen. Se on omien veneseppien, _Musta-Yrjänän,
Sammutjäyrin Hannun, Mikko Aikion_ tahi muidenkin rakentama, toista
metriä leveä järvivene, joka äkkijyrkkänä keikauttaa ylpeän keulansa
vedestä ylös. Matalan rotomaan sitkasta petäjää on täydenkuun aikana
hakattu veneen laitalaudoiksi ja emäpuuksi, petäjän juurikäyristä
hankittu keula- ja peräjatkot ja luonnonkäyristä petäjistä tahi
petäjän oksista tai juurakoista katsottu kaaret, jotka vielä vanhaan
tapaan on petäjäisillä nelikulmaisilla puunauloilla kiilaten isketty
laitoihin. Ja vanhat vaarit vetelivät veneeseensä omatekoisen tervan,
_biegga-bihkan_, tuulitervan, jota sopivalla säällä, tuulen puhuessa,
oli pienessä pitkäkkäässä maakuopassa, turpeiden ja keskusten
välissä korvennettu tervaisista juurakoista. Vuorokauden äijä oli
"pihkahautaansa" kytöstänyt ja joikaillut ja saanut muutaman kannun
paksua tervaa.

Ennenvanhainen Inarin mies osasi kyllä joiata yhtä hyvin kuin
tunturilappalainenkin, vaikka elelikin vain köyhästi ja söi paljon
kalaa. Moni mahtaa vieläkin lasketella komeita joikauksia, vaikka
nuori väki on jo opastunut muihinkin lauluihin, ja hurskas tenolainen
— joka kyllä salaisin puolin itsekin joikaa — kauhistuen nimittää
joikauksia ryöttälauluiksi ja pirunvirsiksi sekä joikaamista suruttoman
ihmisen pirunpalvelukseksi. "Mitäpä kun inarilainen... mahtaahan se
pirunvirsiä", tenolainen halveksii. Mutta inarilainen vain joikaa, kun
sen pään ottaa. Tunturien Pikku-Hannuakin hän kuvailee:

    "Pikkuu-uu Hannuu-uu,
    niin niin niin niin,
    Pikkuu-uu Hannuu-uu,
    niin niin niin niin".

Ja Pikku-Niilaa:

    "Pikku de-go Niila,
    nin nin nin nii,
    Pikku de-go Niila
    nin nin nin nii".

Jounin Kiilasta inarilainen saa joiun:

    "Jouni-Niila-sa no,
    niin niin niin,
    Jouni-Niila-sa no,
    nin nin nii".

Suurta metsärosvoa, Menes-Jussaa, joka koko tunturimaailman poroja
naaki, tappoi ja nylki ja söi, vanha lukkari ja Musta-Matti, Jussan
käräjiltä palatessaan, alkoivat Karvaselän tunturituvalla joikastaa:

    "Junna-i nen-gu,
    niin niin Junna,
    kaikkein pahinta rosvoa,
    niin niin niin-gu,
    Inarin ja Koutokeinon
    välille-gu palkisenki teki, joo,
    niin niin niin-gu, Junna-i nen-gu.
    Rauta-gu oli kaulassa-gu
    ja suolissa-gu suuri vanne-gu,
    niin niin Junna".

Kun Yrrin-Heikki komeasti ajeli huuliharppua soitellen, inarilainen
katsoi, kummasteli ja rupesi ylpeätä ajomiestä joikaamaan:

    "Yrrin-Heikki kun ajeli,
    niin niin niin niin,
    etupuolella meni hurraa,
    niin niin niin,
    itse Heikki ajoi perässä,
    ai jai jai jaa".

Mutta kun maisteri Forsman kulki runonkeräysmatkalla Inarin
järvikylillä, niin Lusmaniemen Piettar Paadar puristi komean
joikauksen, jota hän vieläkin, vuosikymmenien perästä, hyvillään
muistelee:

    "Na, härra oli Forsman,
    härra oli nannan nannaa,
    härra oli nannan nannaa,
    nappirinta härra, nannaa,
    saappaissa käveleskeli,
    nannan nannaa,
    mustatkengät narisivat,
    niin niin niin niin.
    Hammarfeestast oli tullut,
    nannan nannaa,
    ja dampskiipillä oli ajanut,
    niin niin niin niin,
    härra oli nannan nannaa".

Rikasta kauppasaksaansakin inarilainen uskaltaa ainakin selkäpuolella
hiljalleen joikailla:

    "Ransu de-go Ransu,
    niin nin nii,
    peeri de-go ruhtaid,
    niin nin nii.
    Ransu niinku Ransu,
    aivan niinkun rahoja,
    niin nin nii".

Mutta kun Lannanmaan mies asettuu Inarin järvimaille rehkimään ja
pukee päälleen oudot Lapin parseelit, käyvät ne hänen hoidoissaan
pian niin hullunnäköisiksi, että lapinmiestä oikein huvittaa, jopa
siksi, että hän joutuu joikaustuulelle. Ja kohta järvikansa saa kuulla
laulun lannanmiehestä, joka käyskentelee risaisissa, karvattomissa
paltsarajoissa ja lapinkengät länttäisevät jaloissa, niin että pohja
sivulla heilahtelee. Joikaus saattaa ukkopahasta muistella:

    "Na, Lohilahti-ga joo-o,
    niin niin niin niin,
    Lapin-ga lakkikin joo-o,
    nejjän-gä-tuulenkin joo-o,
    Lapin-ga vilkkimet joo-o
    jalan-ga vieressä heiluvat-taa joo-o,
    Lapin-ga paltsarajat-taa joo-o,
    päälle-gä vääntää joo-o,
    pitäishän paltsarajat joo-o,
    päälle-gä vääntää joo-o".




Tenolaisia


Suuri Teno ajaa halki koko perimmän Lapin laajan tunturimaan. Lähtien
Maanselän vedenjakaja-erämaista, Jäämeren ja Lannanmaan vesien
rajaseuduilta, se taivaltaa Taka-Lappia neljättäkymmentä penikulmaa,
kunnes päätyy suureen Jäämereen. Tunturien päivättömällä puolella,
jota vain kesäyön auringon hiljainen punerrus sivelee ja talvisten
taivaanvalkeoiden kumma loimu kohtaa, Tenon kaukaisimmat haarat,
_Skietshem, Njuolas- ja Bauhtajoet_ sekä monilukuiset muut pienet
alkupurot nuorekkaina kuohuvat, kunnes _Inari- ja Kaarasjokina_
yhtyvät valtavaksi _Dädnuksi_, Tenoksi. Päin pohjoista, kuin entisten
noitien taikavirrat, käy jo alkupurojen veto, ja samoin sitten
päätenokin miltei koko matkansa pitää pääsuuntanaan ilmojen pimeintä
ja ankarinta puolta sekä kylmää Jäämerta. Ja kiire on pitkän erämaan
juoksijalla. Sadoin kerroin se kiihtyy nopeaksi nivaksi, kymmenisti
hyppelee kohisevana koskena ja pari, kolme kertaa kuohahtaa kiivaaksi
äkäpäiseksi könkääksikin: Ala- ja Yläkönkäässä sekä Inarijoen
kapeassa köngäskurussa. Äkäisiä mutkia virta heittelee, kahmaisten
matkaansa kappaleen pehmeää hiekkatöyrää milloin Suomen rannasta,
milloin Norjan maaemästä. Mutta kun joskus rannat kohoutuvat jyrkiksi
koviksi kallioiksi, täytyy virran ähistä omassa uomassaan. Korkeat
hiekkaiset rantatievat vartioivatkin melkein myötäänsä virran juoksua,
useasti työntyen veden vaiheelle. Mutta monesti myöskin lukemattomat
paljaslakiset vaarat yhtyvät rantavartioon, ja kerran itse pyhä
Ailigastunturikin astuu erämaan vaeltajan vierelle. Nuvvuksessa sen
jylhät ja jyrkät korkeudet käyvät kiipeemään heti virran ääreltä, ja
Ailigasnjargassa tunturi kuuntelee kosken kuohuja aivan Lasse Pokan
asuntokentän tauksilta, samalla kuin vastaista rantaa vallitsee korkea
Kualssinjunni. Ihan vieriltä katselee Tenoa toinenkin pyhä tunturi,
Utsjoensuun Ailigas, mutta Eliastshohka Veätshagnjargassa työntyy niin
tuttavaksi, että kosken kuohut huuhtelevat sen kivisiä perusteita.
Miltei pystyinä ponnahtavat Eliaan kalliopahdat kymmenien sylien
korkeuteen, jylhinä ja harmaina tunturiväylän vartijoina. Mutta kaukaa
kaikkien pienempäinsä takaa katsoo suuri Rastegaissa sekä muut Ruijan
gaissat.

Mäntymetsien mailla Teno syntyy, koivuoutain valtamaita se kulkee
pisimmät taipaleensa, ja alastomien kalliopahtojen katsoessa se
katoaa Ruijanmereen, työntäen tummat saivovetensä Jäämeren suolaisiin
vihreäharjäisiin aaltoihin. Ja koko erämaan matkansa se vaeltaa
lappalaisten mailla. Tenolaiset asuvat tämän lapinvirran varrella.

Niinkuin Inarin suuret järvet ovat vetäneet äärilleen miltei kaikki
inarilaiset ja kasvattaneet heistä rantamailla viihtyvän järvikansan,
niin on valtava Tenokin kutsunut varsilleen enimmän osan Utsjoen
lappalaisia, opastaen heidät toimekkaiksi jokirantalaisiksi. Jo
silloin, kun inarilainen vaatimattomana ja omia aikojaan eleli
järviensä piiloissa, utsjokelainen souteli ja aherteli Lapin suurella
kulkuväylällä, tullen tuon tuostakin kosketuksiin liikkuvan maailman
kanssa. Sillä Tenoa myöten kävi ennen, ja käy vieläkin, koko jokivarren
matka sekä kesällä että talvella. Milloin mennään Maddajäyrin
kirkkopaikalle, milloin Kaarasjoen suureen kirkonkylään, milloin
lasketaan alas Ruijaa ja Jäämerta kohden ja taas takaisin. Se on
Norjan puolenkin kulkuväylä. Iso Kaarasjokikin sitä monesti vaeltaa,
ja Ruijan posti, tehdessään laajan tunturimaa-mutkan Kaarasjoen kautta
Jäämereltä Jäämerelle, laskee ja sauvoo Tenoa aina Puolinakin kirkolle
ja Suoppanjargaan asti. Silloin tällöin joku lantalainenkin joutuu
vaeltamaan Taka-Lapin vanhaa valtaväylää.

Tenolainen, valtaväylän vanha vartiomies, onkin mielestään jo
koko maailman viisas köyhän ja vähäpätöisen järvikansan rinnalla.
Tshorgashnjargan noita kyllä pilkkajoiussaan soimasi utsjokelaisia
"Otsjohka skoarre-muoddak'eiksi", Utsjoen kinnipeskeiksi, mutta
tämä on tapahtunut jo niin vanhaan aikaan, ettei sitä enää kannata
muistellakaan. Se oli ainakin jo silloin, "kun utsjokelaiset, vaikka
olivatkin kristityitä ihmisiä, olivat vielä niin eksyneitä, etteivät
käyttäneet paitaakaan" — enempää kuin muutkaan "eksyneet" lappalaiset.
Mutta nyt Utsjoen lappalaiset ovat niinkuin kaikki muutkin kristityt
ihmiset, jopa viisaammukset kaikista Taka-Lapin asukkaista, sellaisista
kuin Kaarasjoen "ylpeät", Koutokeinon "vorraniibit" [veriveitset],
Avjovaaran "gibmipollut" [kiimajoukot] ja Varenginniemen "tshermak
kuhkemus ruovgad" [kermakat kauimpaa roukuvat], puhumattakaan
Läijisvuonon tihkiturkkisista ja mädänneistä "jaaroista", jotka ovat
kaikkein huiluimpia ihmisiä, sekä Porsangerin merilappalaisista, jotka
kirkossakin papin parhaillaan toimiessa vain istuvat ja tuhnaavat ja
jyrsivät kapakalaa keskustellen: "Juo lek dievdnasin? — Naa, im lek
monnom, muhto aikum galle". [Joko olet käynyt Herran Ehtoollisella? —
Naa, en ole käynyt, mutta aion kyllä.]

Tenolainen saattaa ylpeillä jo kielestäänkin. Inarilainen,
pehmeän kielen sievästi haastaja, sanoo kyllä tenolaisen — ja
tunturilappalaisen — puhuvan karkeankovasti ja kolinalla, ja
utsjokelainen itsekin tietää, että "meidän kieli on raskas kieli",
mutta "me puhumme oikeaa kieltä niinkuin täällä puhutaan", sillä
"mii kiela lee dego girjest lee", meidän kieli on niinkuin kirjassa
on. Utsjoen puhe on nimittäin hyvin samanlaista kuin lapinkielisissä
kirjoissa enimmin käytetty Norjan-Lapin murre, utsjokelaiset "ei muuta
kuin venyttävät vähän pitempään vain puhettaan". Jopa tenolainen pitää
kieltään parempana darokieltäkin, norjaa, joka hänen mielestään on
"keuha kiela". Siinä kun hänen tutkimustensa mukaan "on monta sanaa,
jotka sanoo samaa... Ja se on otettu lapista ja suomesta... ja
sentähden se on keuha kiela".

Muutenkin Tenon tarpojat ovat erilaista lapinrotua kuin Inarin järvien
soutajat. Entiseen aikaan, 1750:n vaiheilla, merkittiin Utsjoen
seurakunnan pieneen, muutama-kymmenlehtiseen kirkonkirja-vihkoseen
viidettäkymmentä kotakuntaa. Siinä nähdään lukusorkkineen ja
ripilläkäynti-merkkeineen enimmäkseen sukunimetöntä joukkoa:
Pehrssonia, Påhlssonia, Nilssonia, Jonssonia, Aslakssonia,
Klemetssonia, Mårtenssonia, Rasmussonia ja Olofssonia. Mutta on
joukossa sentään joku sukunimellinenkin, kuten Guttorm, joka lienee
saanut nimensä Guttorm-äijästä — vanhin kirkonkirjan Guttorm on
Guttorm ja Pehr Olofssonin isä, 1662 syntynyt Olof Pehrsson Guttorrn.
On kirjassa myöskin kuulu vanha lappi, Päiviö (Anders Pehrsson s.
1688), sekä muutamia muita vanhoja lapinsukuja, _Inger, Paut, Taita,
Paavi,_ vielä _Pieti, Nicki ja Laitikin_. Melkein kaikki nämä entiset
alkuasukas-suvut vanhoissa nimissään ovat jo Utsjoelta hävinneet,
menneet Ruijaan, Kolttaankin ja muualle, tai muuten loppuneet. Mutta
Guttormin jälkipahna on vieläkin pystyssä, jopa kaikkein lukuisimpana
jokivartelaisten joukossa. Samoin Laidinkin perikunta asuu vielä
vanhoja kenttiään levittäen sukupuutaan pitkin Tenoa, jopa Tenon
toisellekin rannalle. Laidit kertovatkin esi-isänsä, "Laites-Aanundin",
satoja vuosia sitten saapuneen Suomesta Kittilänmaasta tahi
jostakin Suomen Laitilasta. Vanhimpana Laiti-ukkona nähdäänkin
kirkonkirjoissa Anund Niilanpoika, joka on syntynyt 1688. Mutta
hävinneiden sukujen ja nimien tilalle on noussut uusia sukuja, ja
entiset nimettömät isänsä-pojat ovat ansainneet ja saaneet sukunimen.
Muuan, 1675 syntynyt Pehr Pehrsson, "Pieras-Piera", veisaili kirkossa
itselleen ja jälkeläisilleen sukunimen Klockare, _Lukkari_, jopa
niin vahvasti, että Lukkareita elää vieläkin Utsjoella. Veätshagjoen
suussa on vanha, 5-6-taloinen Lukkarikylä useine Lukkareineen,
ja seurakunnan hiljakkoin kuollut, yli 80-vuotias edelläveisaaja,
Jousep Lukkari, oli vanhan Pieras-Pieran ansaitseman nimen ja viran
pitäjä. Muuan toinen Pieras-Piera, syntynyt 1713, paukutti Lapin
katekeetta-koulumestarina niin voimallisesti, että sai papin kirjoihin
_Katekeetta_-nimen, joka on pysynyt jälkimiehillä aina näihin asti,
viidenteen, kuudenteen polveen. Monet nimettömät saivat myöhemmin
sukunimen asuinpaikkansa mukaan. Niinpä eräs _Outakoskelle_ asettunut
Pieras-Piera, syntynyt 1725, ristittiin Outakoskeksi, kun taas
hänen pojastaan, Pieras-Klemmasta, joka siirtyi ylemmäksi Nillukan
rantakentälle, syntyi _Nillukoita_. Mutta toisen pojan, Pieras-Niilan,
perillisestä, Karigasjoen seuduille asettuneesta Niilas-Uulasta, kasvei
Niittyvuopioiden joukkokunta. Nuorgamin kotamaalla asuva kalalappi sai
nimekseen _Nuorgan_ (Norgan, Nuorgam). Toisia sukuja sekä nimiä saapui
Inarista, Ruijasta ja Ruotsista. Ruijasta tuli varsinkin poromiehiä,
Inarista asteli _Aikio, Paltto, Valle, Sauva, Mattus ja Morottajakin_,
ja Ruotsin-Lapista kerrotaan koituneen vanhan _Pokka_-ukon, jonka
viimeinen jälkimies elää vielä Lasse-Pokkana Ailigasnjargassa.
Porsangerista sanotaan jutaneen _Vestin_, jota vielä tavataan
Tenolla, ja samalta Jäämeren vuonolta polveutui lantalaisrotuinen
_Porsanger_-ukkokin, Pieras-Klemma, joka jätti jälkeensä koko pahnan
Porsangereita.

Onpa Tenon mailla muutaman papinkin jälkijoukkoa, ja tunturien
hengessä on sielunpaimenesta lähtenyt haara, saadessaan yhä ja yhä
uutta lapin verta, paisunut monikymmensieluiseksi lapinsuvuksi. Suuri
tokka "Heugmanneja" sai alkunsa entisen papin David Högmanin ja Maria
Garvolian pojasta, nimismies Högmanista, joka jäi lapineläjäksi.
Utsjoen ensimmäisen papin, Anders Hellanderin sukulainen, joku
rakennusmestari Anders Abram Hellander, maatui emäntänsä, Sofia
Ekengrenin, kanssa kokonaan Lappiin, ja heistä juontuu Tenon
Helanderien monipäinen sukukunta. Mutta Holmbergien sukujuurta eivät
papin kirjat täysin selvittele. Sen vain, että Nuorganin Mihkelin
tytär, Birit, "Mikku-Bigga", joka meni emännäksi Inarista tulleelle
Sauvan Andaras-Jussalle, "Kontti-Hannulle", on ensimmäisen Holmbergin
äiti, mutta isästä ei ole tietoa. Tämä Johan Vilhelm Holmberg
eli sitten Nuorgamissa seksmannina niinkuin isäpuolikin, vieläpä
lisäksi porvarina. [Tenolla kerrottu tarina, että Holmbergit olisivat
kirkkoherra Stjerncreutzin jälkeläisiä, ei ole tosi. Miggu-Biggan
poika, J.W. Holmberg, on syntynyt 1820, ja Stjerncreutz, s. 1809, tuli
Utsjoelle papiksi vasta 1845.]

Näin on suuren Tenon satapäisessä kansassa sekä lapin- että lannanverta
monikertaan sekaisin seulottuna ja saatuna joka ilmansuunnalta,
pappeja, inarilaisia ja tunturilappalaisia myöten.

Mutta monissa paikoissa Tenolla on jo ennen nykyisten eläjien tuloa
asunut toista kansaa. Niinpä Lukkarpaikankin törmillä, Valjasjoen
lähellä, on useita entisten asujainten kotasijoja. Vanhat ovat
muistelleet, että lapinsukua, "selviä lappalaisia", on siinä ennen
asustellut, ja "siitä on ainakin kaksisataa vuotta". Sitten vasta
"oikea ihmissuku" saapui paikalle, ensinnä joku Jooreppi-äijä, joka
asui jonkin aikaa turvekodassa, kunnes muutti Ruijan puolelle, ja
sen jälkeen Sammel-ukko, joka rakensi paikalle hirsikömmänän. Tämän
hävittyä tuli viimein Guttormin lukkari Oula vallaten koko kentän
omiin nimiinsä. Samoja selviä lappalaisia lienee asunut muissakin
vanhoissa autiokentissä ja kotasijoissa, mutta muutamista "ei tiijä
muut kuin Jumala", minkälainen äijä missäkin kentässä on möyrinyt,
ennenkuin se on saanut oikeat eläjänsä. Ei tiedetä, kuka on Laitinkaan
kentän laidassa asustellut, mutta kotasijoja siinä vain on. Oli kyllä
kerran, kun Laiti-ukko kuokki peltotilkkuansa, outo mies tullut unissa
torumaan, että rupesit hänen taloaan hävittämään, ja toisen kerran
taas Laitin tyttö oli hilloja poimiessaan nähnyt ruskean, "tervalla
kuivatun" ruumisarkun, joka kuitenkin yhtäkkiä oli hävinnyt. Mutta
Gaavan talon lähellä olevan Kivikosken vanhan kotasijan entinen
eläjä oli kerran valkoisena vaarina tullut Uula Helanderille unissa
muistelemaan, että hänen nimensä on Kirkas ja hänet on vainolainen
polttanut kotineen kaikkineen. Nuorgamin muinaisilla kotasijoilla
kerrotaan vanhaan aikaan asustelleen Vuoinga-Erkin, ja Nuvvuksen
tienoilla oli majaillut entinen Stuorra-Jouni, iso ja peloton
lapinäijä, joka kerran oli sivakoilla laskea huijauttanut Tsihkagurraa
myöten Ailigastunturin harjalta alas Tenolle, niin että suksenjäljet
vieläkin näkyvät kurussa. Ankaraa vauhtia Jouni oli luikunut, väliin
jalkapuolellakin seisten ja vain keskimyötäleen suuressa luokassa
hätääntyen, niin että kalliossa yhäkin tuntuu musta jälki. Ruijan
puolelle, Iikkajoelle, sivakka-lappi oli sitten lähtenyt ja kaatanut
siellä niin suuren petäjän, että sen rungosta oli tullut talo, oksista
suuria sahatukkia, oksain oksista hirsiä, oksain oksain oksista veneen
emäpuita ja niiden oksista veneen perä- ja kokkapuita sekä niiden
oksista veneen kaaria. Ruijassa sanotaan Jouni-äijän sukua tänäänkin
asuvan, ja Ailigasnjargan luona Kualssinjunnin rinteellä kasvaa vielä
toinen Stuorra-Jounin suurpetäjä, joka on tyvestä ympäri mitattuna
puolikolmatta Lasse Pokan syltä.

Stuorra-Jounit ja Vuoinga-Eerikit ja muut vanhat lapit ovat Tenolta
hävinneet, ja uutta lappia on tullut vanhoille kentille. Pitkin koko
Tenoa asukkaita onkin aina vähän päästä, alkaen Inarijoen Angelista,
jonka sekarotuiset, Enontekiön Peltovuoman sekä Koutokeinon kautta
saapuneen Lanton Jussan jälkeläiset, Eirat ja Lantot, mieleltään ja
kieleltään lukeutuvat tenolaisiin, vaikka nimi onkin Inarin papin
papereissa. Mutta vasta Utsjoen rajalta alkaa oikeiden tenoihmisten
valtakunta, ja ensimmäisenä on vastassa muuan vanhan Laiti-suvun
jälkimies, vaikka muita Laiteja tavataan vasta alempana, Parssissa,
Nuvvuksessa sekä Utsjoen suun alapuolella, Kamnjargassa, missä
Laidit askaroivat jo ainakin viidennessä polvessa. Laites-Aanundin
pojanpoika, 1756 syntynyt Mahti-Aanund, oli siihen nostanut kotansa
ja samalla kentällä oli sitten asunut ja kalastellut Aanundin poika
Hans, ja Hansin poika Hans, ja siinä edelleen elävät Hansin pojat
Hans ja Uula perillisineen. Mutta vanhan Mahti-Aanundin veljen,
Mahti-Sammelin, jälkimiehet menivät ylöskäsin Parssiin ja Nuvvukseen
Tenoa kansoittamaan. Ja Laiteja asuu Tenon mailla, Suomen puolella,
nykyään neljäkymmentä henkeä. Sitten on kullakin sukukunnalla oma
vanha valtapiirinsä. Niinpä Outakoskien jälkeläisten Niittyvuopioiden
rantamaa ulottuu Kuoppanivasta Kangasniemen ohitse alas aina
Kaarasjoen suun vanhaan Uulas-Uulaan asti ja käsittää heidän väkensä
kolmattakymmentä sielua. Helanderien hallussa taas on koko jokiranta
Utsjoen suusta ylös Paadukseen saakka, onpa pari ukkoa sauvonut vielä
ylemmäksi, Rovasuvantoon ja Iskuraksen äärelle, kansoittaen Suomen
rannan lähes 70:llä jäsenellään, lisäksi vielä antaen sukua Norjan
puolelle. Yli kolmikymmenlukuisen Lukkari-suvun vanha kotimaa on
Lukkarikylä Veätshagnjargassa, ja siitä on joku Lukkari kohonnut
ylemmäksikin jokivarrelle, muuan Utsjoen suun seuduille ja muuan
aina Piessjoen suulle. Porsangerien pääpaikkana on Akkukoski, josta
he ovat saaneet Tenon rannoille puoliväliin neljättäkymmentä isoa ja
pientä Porsangeria, ja Guttormeja on pitkin jokivartta Lukkarpaikassa,
Nuvvuksessa, Paaduksessa sekä Utsjoen suun alapuolella parissa,
kolmessa rantakentässä, aina Ala-Jalvessa asti niin runsaasti, että
heidän nimissään on yli 70 sielua. Holmbergejä on vain kolmattakymmentä
ja heidän kotiseutunaan ja asuinmaanaan on Suomen pohjoisin kylä,
Nuorgam, Puoltoakin kirkonkylän naapuri. Katekeetoilla, kirkonmiehen
jälkeläisillä, on asuntona Talvadaksen vanha kirkonpaikka, ja
tämännimisiä utsjokelaisia on vain kuusi henkeä. Inarin lähtöiset
Paltot, kuusi, seitsemän perhettä, asuvat enimmäkseen köyhinä
muukalaisina, nelikymmenlukuisena väkenä muiden joukossa siellä täällä
pitkin rantaa Uulas-Uulasta alaskäsin. Ruijalaisen jälkimies, Vest,
elää perheineen Rovasuvannossa ja muuan vanhan Norganin jälkeläinen
asuu Nuorgamin kylän yläpuolella. Högmanit eivät kuulu tenolaisiin,
vaan he elelevät entisillä maillaan Utsjoen "sisällä" Jomppalassa,
eikä Maddajäyrin pappilan kirjoissa ole koko vanhan papin pahnaa
enempää kuin toistakymmentä ihmistä, koska poromiehiksi muuttuneet
Högmanit ovat muuttaneet muualle. Utsjoen latvoilla ja latvavesillä
asustaa Inarista tulleiden Alkioidenkin jälkijoukko nelikymmenisenä
järvikansana.

Tenon korkeat karut rantatörmät eivät kyllä juuri ole aiotut ihmisten,
ei lappalaistenkaan, asuinsijoiksi. Mutta sinne tänne mutkapaikkoihin,
rantavaarojen ja luokkien vierille, joki on luonut matalahkoja
tasamaita ja kuolpanoita, ja monilukuiset, penikulman, parin kolmen
pituiset pienet tunturijoet, jotka iloisesti kohisten laskettelevat
jyrkkiä myötäleitään, ovat suupuoleensa rakennelleet ja tasoitelleet
kuin vartavastisia asuntokenttiä, jopa muutamat, niinkuin isohko
Karigasjoki, luoneet suuren sievän suistomaankin.

Vähään tyytyvä lappalainen on omistellut parhaita rantapaikkoja sekä
raajinut niihin asuinsijansa. Ja vähän pyytävälle on annettu paljon:
edessä rantatöyrään alla on komea kohiseva koski, vieressä pieni
soliseva tunturipuro, ympärillä matalien tunturikoivujen viheriä
metsistö ja takana taivaita hipova tunturi, jonka laelta saa katsella
koko tenolaisten valtakuntaa sekä Tenon takaista erämaata, missä
kymmenet ylpeät gaissat pitävät isännyyttä. Mutta laajojen järviensä
ja jänkiensä hengessä asuva inarilainen ei kyllä ihaile tenolaisen
tunturimaata. "Se on ruma maa", Inarin ukko saattaa paneskella, "se on
joka paikasta yhtä rumaa... ei ole muuta kuin tuntureita... vaaratkin
niin jyrkkiä, ettei pääse tuntureihinkaan... Kauniimpi paljon on
Inari".

Reppänäkattoinen, koivunrisu-permantoinen turvekota oli tenolaisenkin
entisaikaisia asumuksia, ja vieläkin joku alokas pyrkiessään
hirsipirtin isännäksi viettää vaihtovuotensa pienessä turvegammissa,
joka kyllä on jo saanut lämmityslaitoksen nurkkaansa sekä lasi-ikkunan
seinään ynnä laudoista ladotun lattian. Pienenlainen on tenomiehen
pirttikin ja lapintalojen tapaan useinkin porstuaton. Suoraan
ulkoilmasta siihen vain työnnytään, pakkasen ja lumipyryn puhaltuessa
kintereillä aina peräseinään asti. Vanhat pirtit ovat vain matalia
lapintupia, joiden tuohilla tiivistetty, turvemättäillä peitetty
vesikatto on samalla lämpöisenä kattona, ja ovinurkkaan on kasattu
harmaa lapintakka. Mutta uusien pirttien mestarit — tenolaiset
ovat melkein järjestään omia rakennusmestareitaan — ovat jo paljon
suurellisempia. Rakennus on nostettu entistä korkeammaksi, niin että
pirtin yläpuolelle on saatu lisähuone, useinkin makuusuojana käytetty
_lohta_, mihin päätyikkuna antaa valoa. Ovinurkasta kiipaistaan lohtaan
pystyjä lautarappusia myöten, ja laudoista ladottu, yksinkertainen
lohdanlattia on samalla pirtin välikattona. Vesikattona on edelleenkin
lämpöisen pitävä tuohiturvekatto, joka kesäisin kukkii ja vihannoi
kuin paras nurmikenttä, tehden koivikosta pilkoittavan pikku majan
oikein mieluisen näköiseksi. Lapin vanhasta takasta moni tenolainen on
jo luopunut ja tuonut Ruijasta pirttinsä peränurkkaan rautaisen uunin,
mikä sukkelaan keittää ja paistaa ja antaa äkkiä kovan lämpöisen,
mutta yhtä nopeasti sen lopettaakin. Talvella tammipakkasessakin on
Tenon ukon rautauuni-pirtissä illalla hiottava lämmin, niin että
saattaa ohuissakin vaatteissa oleskella, mutta aamulla jo peskeihinkin
kääriytynyt lapinäijä tuntee pikku hytinää. Ankara lämmin on yön aikana
painunut joskus pakkasasteiksi. Sillä vähäinen rautakamiina on pian
huokunut lämpöisensä, pirtin ohuet, hatarahkot seinät eivät jaksa
pitää pakkasta ulkona, ovi on hatara, ja ikkunoissa on useinkin vain
yksinkertainen jäätynyt lasiruutu.

Uuden pirttirakennuksensa oven suojaksi tenomies on tavallisesti saanut
laudoista kyhätyn eteisen, ja pirtin perässä on vielä pieni kamari,
oikein tiiliuunilla lämmitettävä. Onpa joku rikas mies päässyt parin,
kolmenkin kamarin, vieläpä maalitalon herraksi, niinkuin Hans Laiti
Karnnjargassa ja Fredrik Holmberg Nuorgamissa.

Kentän laidassa joen äyräällä tahi rantavaaran alla ovat talon
ulkohuonerakennukset, aitat, navetta, sautsapuore, niinkuin talossa
ainakin. Sautsapuore on usein lyöty turpeista, joskus navettakin, ja
vanhat hauskat nelijalkaiset lapinaitat, jotka vielä Inarin järvillä
entisillään seisoa tönöttävät, ovat täällä asettuneet maahan tai
ainakin laskeutuneet matalammille jaloille.

Tenolaisen pihamaalla, vastapäätä pirtin ovea, pitää olla talon
polttopuuvarasto. Lastukon, _muorrarändegis_, ääressä, toistensa
nojalle pystyyn ladottuina, on iso röykkiö käkkyräisiä koivurankoja,
jalastukolla on kirves sekä hakkuupölkky, niin että tarvittaessa aina
voidaan pystypuista pilkkoa polttopuita. Tunturikoivuista talo sentään
saa lämmitys- ja keittopuunsa, mutta rakennuspetäjänsä tenomiehen pitää
hakata ja lautata valtion metsästä, kaukaa Inarijoen varrelta. Omien
tunturien alarinteiden muutamiin petäjänkäkkyröihin ei utsjokelaisen
ole lupa kirveellään koskea, vaan pahainenkin männynkärväs saa Utsjoen
matalissa koivumetsissä rehennellä sen kuin jaksaa. Ankara ilmanlaatu
kyllä pitelee mäntyparkaa niin kovilla, ettei se paljoon kykene, eikä
koskaan täytä aikapetäjän mittaa.

Teno on rantakansansa, paitsi viljava kalakaukalo, myös hyvä
kulkukeino, ja vene, _vanas_, on rantalaisen paras kesäinen liikeneuvo.
Harvoin tenolainen viitsii lähteä jalkaisin juoksemaan lyhyttäkään
rantapalasta. Veneellään hän vain laskettelee keskijokea myötävirtaan,
pahimmissa koskissa sauvoimilla kulkua pidätellen, ja veneellä taas
nousee vastavirtaan sauvoen pitkin rantapuolia. Köyhä tenolainen,
joka ei talvella ole jaksanut hankkia kylliksi kesävaroja, saa joskus
sadoin kilometrin jutaa virtaansa ylös ja alas, noutaakseen muutamaisen
kalliin jauhosäkin Ala-Tenolta, Suoppanjargan Tapiolta, tahi ylhäältä
Kaarasjoen kauppiailta. Kesäkuivan aikana suuri Teno on kovin matala
sekä lukemattomien virran ajamien hiekkasärkkien, fierramien,
poikittelema, niin että kulkija saa alituisesti luovia rannalta
toiselle ja tuon tuostakin tarttua sauvoimeen veneen puuttuessa
hiekkasärkkään. Mutta keväällä, kun pitkä talvi on viimeinkin voitettu
ja jäät suurella rytinällä siinä toukokuun lopulla ajettu alas [Tenon
jäidenlähtö tapahtui 1924 27.5; 1918 24.5; 1910 12.5; 1909 3.6;
1908 29.5; 1905 8.5. Levojoen tunturituvan päiväkirjasta], Tenon
pohjasärkät eivät tunnu. Kun kaikki rantapurot täysin sylin kaatavat
kevätvesiään, kuohahtaa tunturimaan virta joskus kolme, neljäkin
syltä yli määränsä, käyden toisinaan uhkaamaan rantavartioitaankin,
huuhtelemaan Uulas-Uulan seinänvierustoita sekä viruttelemaan
Uulas-Uulas-Uulan pirtin permantoa tahi ahdistelemaan Talvadaksen
taloja. Viimeisten villivetten matkassa, kun virta on vähän tyyntynyt,
Norjan puolen lappalainen laskettelee ylpeästi suurella puulautallaan
alas Tenon suulle, Taanaan, myymään alastomien kalliorantojen
asukkaille kalliita poltto- ja rakennuspuita. Joskus on Suomen puolen
ukkokin ruijalaisen renkimiehenä samassa matkassa, ja veneellä miehet
sitten ponnistelevat takaisin.

Veneensä tenomies rakentaa virtansa mukaisen: pitkän ja kapean
sukkulaisen, joka helposti ui sekä myötä- että vastavirtaan ja keveästi
pujahtelee kovissakin koskissa kivien lomitse. Tavallisen veneen
pituus on 7-8 metriä, leveys 80-90 cm, ja syvyyttä on vain 30-35 cm.
Kolmilaitaiseksi on vene rakennettu, Inarijoen rantapetäjistä on
sahattu sen laudat, kaaret katkottu kotikoivuista, ja oman rannan
tervalla sekä omilla poronkarvoilla tiivistetty sen saumat. Monet
rantamiehet osaavatkin itse valmistaa veneensä, mutta parhaita
venemestareita on _Fredrik Högman_, Utsjoen Jomppalan seppä, joka
ennen on omassa pajassaan joskus nakutellut venenaulatkin. _Erkki
Katekeetta_ Talvadaksessa myös veistää veneitä, samoin _Jousep
Laiti_ Veätshagnjargassa, onpa Tortti-Jousepkin, Laiteja hänkin,
entisen torttimestarin poika Parssista, yrittänyt laatia alusta.
Ainakin muuan parisylinen purtilo, jota saattaisi kanniskella
selässään tunturijärvestä toiseen, on Parssin vanhallapojalla ollut
tekeillä jo kolmattakymmentä vuotta, keskeneräisenä vieläkin sekä
harmaana ja aidastuneena. Mutta oikein vanhaan aikaan oli jossakin
Utsjoen suupuolessa tehty veneitä neulomalla. Puunjuurista oli vain
värttinällä, _snaldulla_, punottu säiettä, jolla veneen laidat oli
vetäisty kokoon.

Moni tenolainen oppi tunturimiesten tavoin jo aikoinaan
poromieheksikin. Tunturilaisilta jokimies sai poroja sekä
poronhoitotaidon, hankkien siten hyvän lisän pieneen omaisuuteensa
ja keittokattilaansa. Usea kalanpyytäjä onnistui pyytämään rikkaan
poroäijän tyttären emännäkseen, vieläpä tyttären turvissa ison
joukon äijän eloakin hyväksi aluksi omalle karjalleen, jota sitten
omin neuvoinsa rupesi hoitamaan ja kartuttamaan. Poroja omistavat
tenolaiset ovatkin aina olleet koko rantakansan rikkaammuksia, niinkuin
Niittyvuopion veljeksetkin Kangasniemen kentällä ja Kaarasjoen suulla
sekä Rasmuksen ukko Talvadaksessa.

Toimeen tuleva tenomies ajaa rukatti komeasti porolla. Eikä entiseen
aikaan koko Tenon valtakunnassa ollut ainoatakaan hevosta. Vasta
viitisenkymmentä vuotta takaperin Nuorgamin porvari Holmberg,
Mikku-Biggan poika, toi Kittilän Välimaasta ensimmäisen hevosen,
yhdeksäkorttelisen punaruunan koko seudun kummaksi, ja Puolinakin
porvari Skanke hankki toisen. Mutta useat ukot, joilla ei ollut poroja
eikä hevosta, ajella julkistivat vain _sonnilla_ — ja monet miehet
ajavat vieläkin. Litteät länget luokkeineen painettiin niskan kautta
sonnin kaulaan ja ajohihnapari — tai vain yksi hihna — pujotettiin
kuvetta pitkin aisainpäiden ylitse pankaan sonnin leuan alle, ja siitä
ohjattiin. Aikuinen navettajuto oli aika väkevä: saattoi hyvinkin
kiskoa parin, kolmen hevosen kuorman, eikä ajomiehen tarvinnut
muuta kuin astella sivulla ja risulla rapsutella hännänjuurta.
Kirkkoherra Gummeruskin istui ajopukilla ohjaillen sarvipäätä rouvan
kenottaessa perässä. Edelläveisaajakin, Veätshagnjargan Jousep
Lukkari, ajeli pullilla, ja joskus kirkonmiehet saattoivat väkäisillä
judoillaan peräkkäin mennä junnata Isonvuonon markkinoille. Kaukaisen
Puolmakjäyrin Aikion muorikin istui ja ajeli navettaäijällä aina
Taanassa ja Uuniemessä asti. Samoin myöskin monet Norjan Puolinakin
ukot käyttivät sonnia vetojuhtanaan, ja Inarissa ainakin Tepsellin äijä
ajeli pullilla. Mutta kun Jakolan Sammu sonnillaan juti Reisivuonoon,
niin Gunnarin Tuomas vei vetäjän vanhoista veloista, ja Sammu sai
palata takaisin kasvattamaan uutta sonnia.

Ruijanrannan markkinoille Utsjoki ajoikin monet kerrat talvessa sekä
pororaidoilla että sonnipeleissä. Tenomiehet laskettelivat poroillaan
yli tunturien Kaarasjoen kautta _Porsangeriin_ Lemminvuonoon tahi vielä
etemmäksi _Alattioon_ ja Bossekoppaan, tahi suuntasivat kulkunsa pitkin
Tenoa jokisuulle Taanaan. Mutta kaikkein ahkerimmin ja suurimmalla
kansanpaljoudella ajettiin _Stuorravuodnaan_, Isoon vuonoon. Siellä
Varenginvuonon perässä, eteläisen lahden pohjukassa, pidettiin
entisaikaan joulun edellä suuret Jäämeren maiden markkinat, joille
kokoontui lapinkansaa, paitsi Ruijan rannoilta, Utsjokea, Inaria,
Kaarasjokea, Koutokeinoa, Enontekiötä, Kaaressuvantoa, Muoniota,
Kittilää ja Sodankylää myöten. Tunturikansa tuli pororaidoissa, rikkaat
Ruijan kauppasaksat saapuivat hevosilla helkytellen, ja tenomiehet
ajoivat sekä porolla että sonnilla, niin että väliin sonnimiehiäkin
oli koko raito. Navettajutoineen saattoi siinä hääriä Rovasuvannon
Piennas-äijä sekä Kuoppanivan ukko ja Piessjoen Hansi-Uula ynnä
Äimäjoen Piettar Helander, käppelehtipä joukossa vielä Uulas-Uula,
joka kerran oli rinnustellut länsmannin kanssa, jopa pitkä
Piittus-Pierakin, joka kerran oli tapellut itse kirkkoherran kanssa.
Mutta jos Tenojoki oli jääkaljamalla, sonnimiehet nousivat Utsjoen
tai Veätshagjoen suusta tunturiin ja jutivat suoraan Puolmakjäyrille
sekä alas Puolmakkiin, josta keinoteltiin vähän matkaa jokivartta,
kunnes taas oiustettiin tunturimaita Varenginvuonolle. Joen ylitse
yritettäessä täytyi kirvestää jäähän koloja sekä syytää tuhkaa
tielle, etteivät kengättömät juhdat olisi keikahtaneet pitkälleen.
Mutta umpisella taipaleella sonniäijät puskivat paremmin kuin hyvät
hevosetkaan. Äimäjoeltakin lähdettäessä sonnit painuivat edellä
tekemään reikää hevosmiehille. Ja hyvällä tiellä sonnit taas
nulkkasivat kuin hevosetkin, mutta hiostuessaan ne helposti rapasivat
koko keinon mustaksi.

Porontaljoja, kallo- ja koipinahkoja, suonia, lihoja sekä juustoja,
verivatsoja ja maitotshalmaksia, peskejä, lapinkenkiä, eläviä
porojakin, sivakoita, ajo- ja raitoahkioita, vasikannahkoja,
metsänelukkain turkiksia, riekkoja ja jäniksiä, kenkäheiniä ja
lattialuutiakin oli markkinamiehillä myytävänä. Ruijan kauppamiehillä
taas oli omat tavaransa: Norjan ja Venäjän jauhot, ryynit ja suolat,
tupakat, kahvit ja traanit, lisäksi monenlaisia merikaloja ladottuina
seinävieret täyteen niinkuin halot pinoon, vielä valtavat kasat kuivia
kalanpääkiestoja. Näihin merimaan tavaroihin vaihtuivat tunturimaan
tuotteet, sillä näitä kaikkia kalanpyytäjä ja poromies tarvitsi
kotoisen ruokahoitonsa täytteeksi. Tarvitsi kylmien maiden mies
vielä kovat annokset viinaakin, joka pahassa pakkasessa piti miehen
lämpöisenä, antaen vielä hyvän mielen ja erinomaisen joikausluonnon.
Jo markkinasiljolla tunturi- ja jokikansa eli hyvässä nousussa ajellen
poroilla ja sonneilla edestakaisin iloisesti joikaillen. Itse pitäjän
pääpaimenkin saattoi täällä karistaa pois papillisuutensa ja todistaa:
"Utsjoella mie olen kirkkoherra, mutta täällä niinkuin muutkin
ihmiset". Ja niin sitten olikin.

Hyvällä tuulella ja mieluista lämmintä tuntien markkinakansa lähti
ajelemaan kotikenttiä kohden. Jo monen neljänneksen päästä kuului
pitkin Tenoa porokellojen pouke ja iloisten äijien juorotus:

    "... joi joi joi joo,
    joi joi joi joi joo..."

Ja kun matkue saapui lähemmäksi, erottui jo tenomiehen joikaileminen:

    "Pieras-Piera-aa jo go,
    lollol lollo,
    Pieras-Piera-aa jo go,
    lollol lollo".

Tahi kuului Koutokeinon "veriveitsien" mainelaulu:

    "Naa, Koutokeino,
    niin niin niin niin,
    vuoi, te veriveitset,
    niin niin niin niin".

Sitten kuului joen keinolla joku juorottavan:

    "Länsmanni nyt Hiegga,
    nu nu nu goo,
    saaminieidain go,
    lu lu lu goo,
    kultakoppana on,
    nu nu nu goo".

Kirkkaana kuutamoiltana oli Tenon rantakansasta hyvin hauskaa seisoa
korkealla töyräällään katsomassa, kun markkinakansan pitkät raidot
alhaalla joenuomaa myöten jutivat ohitse. Sen mukana yksinäiselle
lapinmiehelle tuli kuin tuulahdus tuonnempaa iloisesta maailman
menosta. Hyvin kauniisti helkyttelivät monilukuiset kulkuset ja
tiuvut, jääkin toisinaan pitkään ulvahteli joukkoon, porojen sorkat
naksuivat ja sarvet keikkuivat, ja lumiset rannat sekä valkeat tunturit
kajahtelivat, kun jutava lappi komeasti joikaili:

    "Oulas-Oula go,
    lei lei lei lee,
    lei jo niinkuin heinäkäärö go,
    lei lei lei lee,
    ja go takka go oli selässä,
    niinkuin heinäkäärö go,
    lei lei lei lee".

Kauan Tenon rantakansa seisoi ja kuunteli, ja mieli paloi samaan
joukkoon. Vasta sitten katsoja siirtyi pikku pirttiinsä, kun raito oli
kadonnut niemen taakse ja kuului enää vain kaukainen:

    "... lei lei lei lee".




Tenomies Kalamiehenä


Kala on vetänyt lappalaisen Tenolle, kala vieläkin häntä parhaasta
päästä elättää ja kaikkein parhaiten _luossa_, lohi. Lohta onkin
Tenossa ollut kautta maailman aikojen. Tenon puhtaat tuntunvirrat
ovat aina olleet lohen mielivesiä. Jäämeren kirkkaassa suolavedessä
lohi helposti tuntee Tenon tumman, raittiista tuntureista eikä
mistään turmiollisista jängistä tulevan saivoveden ja lähtee sitä
noudattamaan. Koko kesän lohi jutaa Jäämerestä ylös joen latvoja
kohden, nousten Inarijokea aina Angelin yläpuolelle sekä Kaarasjokea
ainakin Jiesjoen yhtymille. Keväällä jo heti tulvan aikana, joskus
toukokuun loppupäivistä alkaen, lohi on matkalla kesävesilleen, ja
sitten pitkin suvea, kun vesi vähänkään nousee, Tenon taivaltaja myös
nousee, levähdellen vain nivojen ja koskien kivikoloissa. Yhä ja yhä
vain suolaisen veden vaeltajain pitää jutaa makeisiin maavesiin aina
elokuuhun asti, kaikkein ahkerimmin kesä- ja heinäkuun vaiheilla.
Mutta sitten taas syksyllä alkaa kesämajoilta muutto kovasuolaisille
talvivesille Jäämereen. Lokakuulla lohet jo laskettelevat alas
myötävirtaa, yöllä ollen kutupuuhissa, päivällä menossa. Muutamat kalat
kyllä ovat niin hitaita toimissaan ja niin hyvästyneet kesäoloihinsa,
etteivät ennätä muiden muuttomiesten mukaan, vaan jäävät Tenoon koko
talveksi ja vasta keväällä rupeavat luikumaan alas, ollen kumminkin
sitten taas jo kesän mittaan toisten matkassa yrittelemässä ylöspäin.
Sellaiset aikaansa seuraamattomat talvikot, _vuorrut_, ovat pyydykseen
joutuessaan hyvin laihoja ja huonoja, eikä niistä pyytäjä paljon
kostu. Jotkut lohet taas ovat niin päättömiä, että syksyllä, kun Tenon
kesävieraat oikeassa järjestyksessä ovat alamatkallaan, täysissä
tosissaan nousta hoseltavat ylöspäin. Tällaiset syksynnousijat,
_tsuentsät_, ovatkin vain mahoja kummittelijoita, joista ei kenellekään
ole suurta lukua, vaikka tsuentsä onkin hyvin lihava ja rasvainen kala.

Mutta Tenon oikea kesälohi on kumminkin kaikkein paras kala. Se on niin
makeaa ja rasvaista, että se hyvin pitää miehen kylläisenä ja sulana
pakkasellakin. Eikä missään ole, koko Teno sen kyllä tietää, parempaa
lohta. Taanankin kauppamies, Niilas Hansen, joka tunnetaan koko
Norjassa ja joka tuntee koko Norjan, on sanonut, että Taanan luossa on
parasta koko maailmassa, vaikka Norjassa on paljon jokia ja maailmassa
on paljon lohia. Vain inarilainen pitää omaa järvikalaansa parempana,
sillä se ei janota, vaikka sitä söisi paljonkin. Mutta jos Inarin ukko
pistää palasenkin Dädnun luossaa, rupeaa häntä heti janottamaan.

Tenolaista ei kyllä luossansa liikoja janota, vaan hän pyytää
ja syö sitä niin paljon kuin saa. Keväällä, heti kun jäät ovat
paenneet ja sameat villivedet vielä ovat vallassaan, rantalainen
käy ajoverkoillaan, _kulkutusverkoillaan_, vetämään tuoretta kalaa
talvipaastonsa päättimiksi. Kaksi venemiestä on silloin toimessa.
He laskevat virtaan, puoliväylään, etemmäksikin ulottuvan verkon,
jonka ulkopäätä ohjailee vedessä kelluva ristilauta ja rantapuolta
hoitelee veneen perämies, toisen miehen airoilla ohjaillessa
venettä. Teno työntää verkkoa alaspäin, samoin kuin venettäkin, jota
soutaja pysyttelee lähellä rantaa. Lasketaan, lasketaan... sitten
pysähdytään ja annetaan verkon väyläpään painua rantaan sekä korjataan
kalat, joiden varhainen kevätretki on päättynyt kulkuttajamiesten
kavalaan liikkuvaan surman aitaan. Sekä suvantoja että nivoja ja
koskia tenolainen ajaa verkoillaan, leveitä suvantoja laskee väliin
parikymmensyliselläkin aidalla, mutta kapeita koskia ja könkäitä hän
kalkuttaa vain seitsemä-, kahdeksasylisellä verkolla.

Hyvin tuotti kulkuttaminen entiselle tenolaiselle kevätlohta. Mutta
vielä paremmin Jumala antoi kalansa eksyä tenomiehen ajoverkkoon, jopa
soi hänelle vedenviljaa koko kesänkin, jos kalakansa kevätpyynnin
alkaessa kävi Maddajäyrin kirkossa Jumalaa palvelemassa. Siihen
oli helluntain kirkkopyhä varsin sopiva, ja seurakunnan papitkin
siitä muistuttivat. Johan Michael Stenbäck ilmoitti kansalleen
5. toukokuuta 1833: "Tästedes tuleva kokous pidetään Helluntaina,
joka sisälle lankee kolmen viikon perästä tästä päivästä ja odotan
minä teitä silloin yksimielisesti tänne Herran huoneeseen. Kuitenkin
toivon minä teidän tulevan jos Jumala meille siksi antaa venet-kelin.
Silloin alkaa teidän kalastamisenne-aika ja pitäisi teidän sentähden
halullisesti tulla Jumalan Templin — Häneldä onnia ja apua anomaan".

Mutta sitten, kun kevättulva on laskeutunut, pitkä Teno panee
pystyyn _lohipatonsa_. Patoja ilmestyy virtaan sadoittain, avarasta
suupuolesta aina ahtaille latvavesille asti. Niitä on rakennettu
niva- ja koskipaikkoihin sekä suvantoihin pitkin rantoja, aina vähän
päästä, joskus miltei aivan peräkkäinkin, milloin Suomen, milloin
Norjan puolelle. Ne on työnnetty rannasta aina puoliväylään, joskus
kauemmaskin, niin että nousijalohi saa mitä taitavimmin sukkuloida
ja keinotella päästäkseen mieluisille ylimaiden vesille. On oikein
ihmeellistä, että ainoatakaan vaeltajaa ennättää kaukaisen Angelin
rannoille tahi Jiesjoen vesille. Mutta Jumala, joka pitää huolen
lappalaisistaan, pitää myös huolen kaloistaankin. Hän sallii tämän
kalan joutua lappalaisen ravinnoksi, mutta tuon hän ohjaa kaikkein
vaaranpaikkain ohitse niin, ettei sitä ihminen voi estää. On monesti
nähty, että patoon joutunut lohi äkkiä ponnahtaa aidan ylitse ja
ui eteenpäin. Entiseen aikaan vesien vaeltaja oli vielä enemmän
tarvinnut jumalansa ohjausta, sillä vanhat lappalaiset olivat vetäneet
lohipatonsa yli koko väylän, niin ettei kalalle jäänyt vapaata
tietä ensinkään. Sellainen poikkipato, _rastä-puoddu_, oli ollut
m.m. Outakoskella vanhan rukoushuoneen seuduilla, Njuärbinjargassa
Jäggelvedjen luona, ja siinä olivat yhteisesti saalistaneet sekä
Suomen että Norjan miehet. Olipa patoon ollut osaa Utsjoen papillakin,
vaikka hänellä oli oma poikkipatonsa kirkon alapuolella, Utsjoen
Maddakoskessa. Mutta entisen papin jälkeläisellä, Högmanilla, oli
poikkipato Jomppalan alapuolella Patonivassa.

Tenon kalamiehillä on kullakin oma vanhastaan katsottu, "joka talolle
nimitetty" pyytöpaikkansa, johon saa rakentaa patonsa. Niinpä Angelin
Vuollin talolla on pato kylän yläpuolella, Hukkasaaren rannassa, ja
siitä alaskäsin järämän alla, Reikäkiven niskassa, on Lanton patosija,
Ranttilan ukolla on pato kotikoskessaan, Niittyvuopion Uulas-Uulan
Hansilla jonkin matkan yläpuolella asuinkenttäänsä. Samoin muutkin
padot ovat tavallisesti isäntänsä lähimailla.

Hyvin yksinkertaisen ja alkuperäisen padon lapinukko pystyttää,
samanlaisen kuin isätkin ovat laittaneet, ties kuinka monessa polvessa.
Palomestari istuttaa vain kolmijalkaisia, kivillä kuormitettuja
koivunrunkohaarukoita, _renkkuk_, virtaan — tahi tyynempään veteen
ainoastaan yksinäisiä patsaita — vähän matkan päähän toisistaan,
joko suoraan väylälle käsin tahi hiukan vastavirtaan kaartaen.
Renkkujen ja patsaiden varaan patomies rakentaa pystyrisuista tiheän
aidan, ja aidan selälliseen päähän pitkälleen ladotuista risuista,
koivunoksista ja lehtisistä latvuksista myötävirtaan juoksevan pitkän
johteen, _shuolluh_, tekaiseepa joskus koko padonkin päällekkäin
lyödyistä risuista. Aukottomaan risuaitaansa kohenpyytäjä virittää
toistakymmentä syltä pitkän, mutkalle lasketun _joddu-verkon_, toisiin
parikin verkkoa, joiden nieluun asettaa vielä lisäjohteet niin, että
lohi risukon takaisin käännyttämänä sukeltuu verkonmutkaan, jonka
perä- ja alapaulat on vetäisty yhteen, samoin kuin yläpaulatkin, niin
että on saatu säkintapainen povi. Tällaista aukotonta verkkopatoa
lappalainen sanoo _joddu-puodduksi_. Mutta koskipaikkoihin tenolainen,
varsinkin Inarijoen asukas, istuttaa _märti-puoddun_, mertapadon, joka
on samanlainen kuin verkkopatokin, mutta patoaidassa on aukko, johon
voidaan sovittaa vastavirtaan potkettu pitkä rysä, märti.

Pato pyytää kalaa yöt, päivät, ja lappalainen käy sen padolta
pyytämässä. Uulas-Uulan Hanskin sauvoilee pyytöaikana joka yöksi
patorannalleen turvekotaan vartioimaan, käyden yölläkin kokemassa.
Sillä Hans on huomannut, että lohi liikkuu ja menee pyydykseen
parhaiten kuuden ja kymmenen välillä illalla sekä taas aamulla
neljästä kahdeksaan. Ja kala pitää heti ottaa pois pyydyksestä, jotta
toinenkin pelkäämättä menisi. Sieltä nouseekin väliin kovalla tohinalla
oikein aikamiehinen, yli leiviskäinen _stuorra-luossa_, suurlohi,
koukkuleukainen _guatjim_ tai naaras _duövvi_, väliin vähäisempi,
leiviskäinen johtuu-luossa tahi puolileiviskäinen _luossa-juölgi_,
lohijalka, jopa joskus vain pikkuinen, muutamakilonen _diddi_. Hyviä
kyllä kaikki ja mieluista vedenviljaa. Entisaikainenkin lappalainen
kyllä ymmärsi suuren saaliinsa arvon ja otti pyytönsä kiitoksella
vastaan. Ainakin Jäyribainjargan pyytömies rukoili hyvää kalaonnea
ja taas kantoi kiitosuhrinsa jokirannan komealle seitakivelle. Mutta
Uulas-Uulan Hans, Niittyvuopio, astelee sellaisten kivien ohitse antaen
tunnustuksen vain taivaan Herralle. Hans saakin lohta paremmin kuin
moni muu. Kaikki näet eivät saa, vaikka pyytävätkin, jotkut eivät
saa juuri koskaan, vaikka heillä on aivan samanlaiset pyytöneuvot
kuin muillakin. Mutta toiset taas saavat kalaa, vieläpä jotkut,
"ihet ainuat", ovat sellaisia onnenihmisiä, että saavat aina. Sillä
Jumala antaa muutamille, mutta ei kaikille, eikä oikein köyhille ja
saamattomille Jumala anna muutakaan kalaa, mitäpä kun lohta. Ja "tämä
kyllä lienee sanottu Bibalissakin, johon on kaikki asiat kirjoitettu".

Onhan Bibalissa kyllä kirjoitettu kaloista ja kaikenlaisista
vesieläimistä, mutta lieneekö puhuttu suuresta merikäärmeestä, joka
kerran Tenon lohimiehiä piti suuressa pelossa ja vapistuksessa. Oli
hyvin uskallettua liikkua Tenolla, varsinkin öisin, sillä juuri
silloin, iltakahdeksasta aamukuuteen, meripeto oli menossa, vönkien
parikymmensylisenä hirviönä, milloin ylöspäin, milloin alaskäsin,
väliin poikkivesinkin, heitellen koukkua niin, että päivä katseli
alatse. Sen kyllä monet lapinukot näkivät, parhaiten ne rohkeat äijät,
jotka kerran myöhäisenä pyhäiltana seisoivat Kuahpiljoen luona hyvin
korkealla töyräällä, oikein uhalla huutaen ja meluten ja taajoen, vielä
vasiten ollen puettuina valkoisiin parseeleihin. Sillä ukot olivat
kuulleet, että merikäärme aina yrittää valkoisen olion kimppuun. Mutta
peto ei sittenkään tullut kovin lähelle. Eikä se koskaan erehtynyt
tenolaisen lohipatoon, ei sitä tavannut Puolmakin länsmannikaan,
vaikka pyssyineen etsiskeli, eikä se liioin puuttunut monilukuisten
lohimiesten ongenkoukkuihin. Ja viimein se omia aikojaan katosi. Jotkut
viisastelijat, jotka eivät edes olleet otusta nähneetkään, koettivat
kyllä uskotella, että Tenon merikäärme oli vain karkuun päässyt
stuorra-luossa, joka uitti perässään lohimiehen pitkää ongensiimaa.

Merikäärme ei — ainakaan tiettävästi — vahingoittanut tenolaisten
lohipatoja. Mutta kateelliset naapurit kyllä joskus saattoivat tehdä
sitäkin. Ainakin Andaras Helanderin, saman ukon, joka ensimmäisenä
asettui Paaduksen alapuolelle, Kuadnil-joen suuhun, lohipatoa pitkät
ajat pahoittiin niin kovasti, ettei se antanut mitään. Mutta sitten
Andaras kerran unissaan näki Piittus-äijän istuvan kahdareisin padolla
ja heti juoksi ja ampua pamautti niin, että Piittus putosi Tenoon. Kun
Andaras vielä katajoilla pieksi ja piiskasi sekä patoa että äijää,
niin pato kyllä rupesi ottamaan ja antamaan kalaa niinkuin ennenkin.
Mutta kun Oulas-Hans sattui rakentamaan patonsa "hiukan" kauemmas
keskiväylää, ja sai hyvästi luossaa, niin jo kateelliset kylänmiehet
kantelivat tämän länsmanille, joka tuli ja puratti padon. Siitä
kylänmiehet olivat mielissään, mutta Hansin pieni Birit-eukko itkeä
tuherteli, pyyhki silmiään ja päivitteli: "Eikö nyt jumalanmiehet
Suomesta tulisi ja auttaisi, että Kansikin saisi muutampia diddejä".

Mutta kun padot ovat oikeassa järjestyksessä rakennetut, saavat ne
pyytää kalaa koko kesäkauden, diddiä ja stuorra-luossaa tarvitsematta
kutsua jumalanmiestä avuksi. Vasta syyskuulla pitää padot purkaa pois,
vetää risut, vaajat, renkut ja kivet rannalle vartomaan seuraavaa suvea.

Kesäkuun lopulla ja heinäkuulla, kun kevättulva on kokonaan loppunut,
alkaa lohen pyytäminen _onkimalla_. Silloin koko jokivarren mieskansa
on ahkerasti "Tenolla" — tenolainen sanoo jokeaan lyhyesti vain
Tenoksi, Dädnuksi (= väylä, virta), ja joella olemista "tenolla"
olemiseksi; Inarijoella olijakin on "tenolla", sillä "vaikka joen
nimi onkin Inarijoki, niin se kuitenkin on dädnu, ja iso Patsjoki on
Patsvei-dädnu". Yökausin ja päivälläkin aamuhetkin ynnä iltapuolisin
Tenon mies soutelee nivojen ja koskien vaiheilla sekä suvannoilla,
missä nousulohi matkallaan levähtelee, soutelee, soutelee kuin tunnon
vaivoissa tuntikausia äänetönnä sinne, tänne uistaen onkeaan. Vuoroin
on soutaja lohen kuljettamana, vuoroin hän taas kuljettaa lohta, kunnes
hetki on täytetty, stuorra-luossakin vaipuu ja joutuu veneen viereen,
niin että terävä kalakoukku vain heilahtaa ilmassa, iskee kyntensä
kalan selkään ja kiskaltaa sen veneeseen.

Toiset lohimiehet liikkuvat vain kotivirrallaan, mutta toiset sekä
ylempää että alempaa keräytyvät hyvien pyyntipaikkojen lähelle
taloihin oikein viikkokausiksi asennoimaan ja "tappamaan" lohta.
Lukkarpaikankin pojat laskevat Levojoelle, Pihtiojalainen Jalveen,
Äimejoen Helanderit nousevat Aslak Helanderin kesäpaikkaan, ja
Rovakentän Helander, "Ulkomaan Iivari", sauvoo Gaavan taloon. Päivänsä
pyytömiehet nukkuvat talon aitassa tai ladossa, yönsä kellivät Tenolla.
Mutta yhdeksättäkymmentään nouseva Uulas-Uula Niittyvuopio laskee
jo juhannukselta Ylä-Jalven Yläkönkään niskalle, pystyttää rannalle
hurstisen laavun, rötistää koskenlaitaan pari-, kolmisylisen risupadon,
virittää siihen verkon ja sitten pyytää lohta ongellakin. Saaliinsa
ukko suolaa astioihin puun juurelle maakuoppaan, paistaa kalansa ja
keittää kahvinsa rannalla kivenkolossa ja joutoaikansa nukkuu laavussa
roukojen alla. Syksyyn asti Uula-äijä tuhertaa kalarannallaan, pimeinä
öinä vain nukkuu kuin kontio pesässään. Kalaa pyytäjä saa, väliin
kolmatta leiviskää painavia stuorra-luossiakin, vaikka joskus sattuu
käymään niinkin, että äijärukka luossan kanssa kamppailussaan horjahtaa
Tenoon. Mutta "Jumala on varjellut" vanhaa pyytömiestä, niin ettei Teno
ole vielä häntä ottanut.

Jokaisella lohensoutajalla on pieni lukollinen kiisa, jossa hän
säilyttää kalleutensa: monilukuiset Oulusta, Helsingistä, Oslostakin
asti tilatut, rahoja maksaneet lohionkensa. Mutta on joukossa omienkin
seppien tekemiä neuvoja, pyrstöuistimia ja lusikkapäitä. Uula Laitikin
Karnnjargassa laittelee kuparisia ja messinkisiä pyytöneuvoja
muillekin, samoin Lukkarin miehet Veätshagnjargassa ovat seppiä
rakentamaan monenlaisia uistimia. Englantilaisilta lohimiehiltä Tenon
mies on oppinut onkitaitonsa, ja onkilajeista sekä lohiuistimista
hän juttelee kuin paras pyytömies, osaten niitä aina asian mukaan
käytölläkin. Ja saa kalaa myös. Keskenkasvuisetkin Guttormin lohipojat
saattavat pika pikaa palata takaisin iltapyynnistään tuohatuksissaan
kantaen parileiviskäistäkin suurlohta. Ja samaa vauhtia pojat rientävät
uudestaan Tenolle. Juokseepa veljesten perässä nuorinkin vesa, joka
ei kyllä vielä kykene lohta tappamaan, mutta on mukana oppipoikana ja
harreja onkien harjoittelemassa. Toisinaan kyllä pyytäjiltä pääsee
hyväkin saalis karkuun, juuri kun on veneeseen nousemassa, viepä joskus
muassaan hyvän ja kalliin ongenkin. Mutta uusi koukku on kiisassa
varana ja entistä kiihkeämmin heitetään se veteen.

Mutta kun syksyn hämärät yöt saapuvat, tenomiehet lähtevät taas
käyttämään ajoverkkojaan, jopa oikein koko joukolla. Suomen ja Norjan
puolen lappalaiset yhtyvät samaan kulkutukseen, jamaavat verkkonsa
yhteen yli joen, hoidellen sitten pyydystään veneestä käsin kummastakin
rantapuolesta sekä keskijoelta. Hyville kulkutuspaikoille, Piltamoon,
Alakönkäälle, Sirman seuduille, keräytyy toisinaan useita venekuntia.
Silloin ruvetaan sovinnossa vuorotellen ajamaan verkkoineen alas,
kulkutetaan koko yö ja työnnetään kalat yhteiseen kasaan. Aamulla
sitten jaetaan saalis yhtä moneen osaan kuin veneitä miehineen on
pyynnissä, ja määrätään arvalla, kuka minkin osan saa. Pyyntimiehet
valitsevat rannalta kukin oman merkkikivensä yhteiseen kasaan, josta
syrjässä ollut mies asettelee ne kalaosien viereen, siten merkiten
kullekin omansa. Mutta sattuupa jaettaessa osa joutumaan juuri omalle
kohdalle, on se huono merkki. Tyytymätönnä kalamies päivittelee: "Emme
taida enää saada kalaa, kun noin sattui juuri nokan alle".

Mutta kun syksyn yöt oikein pimenevät, tenonukot kummaltakin rannalta
lähtevät yhteiselle _goldemille_. Silloin jamataan raskaiksi kivitetyt
verkot poikki joen, takapaaluja vasten, ja sitten kaukaa yläpuolelta
lähdetään toisella poikkiverkolla miehissä ja veneissä ajamaan
alaskäsin samalla tavalla kuin kulkuttaessakin. Ajetaan alla olevaan
patoverkkoon asti ja kierretään ajoverkolla sen viereen karsina, josta
sitten nuotalla kaivetaan esiin kaikki kalat. Tämä pimeän syysyön
salakähmäinen kalansaalistus oli varsinkin vanhojen tenomiesten
mieluisimpia ja tuottavimpia pyyntejä. Monissa sileäpohjaisissa
suvannoissa ajoverkko liikkui ennen varsin ahkerasti. Vahdit vain
olivat kahden puolen vartioimassa, ettei kukaan syrjäinen päässyt
ukkoja yllättämään. Inari- ja Kaarasjoen yhtymiltä entiset äijät
vetivät verkkoaan penikulman matkan aina Biesnjargaan asti, samoin
taas Ailigasnjargasta lasketeltiin verkkojen kanssa alaskäsin Andaras
Lukkarin kesäpaikan seuduille. Vanhoja hyviä goldim-paikkoja oli
myöskin pitkä Kesäsuvanto Pihtijoen alapuolella ja Suoppasuvanto
Levojoen luona sekä Gortshamin ja Äimejoen välinen suvanto.

Paljon kesän mittaan Tenon lohta nostetaan, mutta se ei silti, joskin
entisestä yltäkylläisyydestään on kovin vähentynytkin, lopu, "vaikka
ihmiskunta sitä tappaa koko kesän, muutamat alhaalla niin, että oikein
rikastuvat". Vähän kyllä Tenon mies saattaa myydä hyvää lohtansa,
sillä kaikilla on kalaa kylliksi, Ruijan rannoilla liiatenkin.
Entisaikaan sentään vietiin Outakoskelta asti lohta Tenonsuun
juhantiusmarkkinoille, ja nytkin monet Ala-Tenon porvarit toimivat
lohen ostajina. Hans Laitillekin jo saa kaupata kalansa, samoin Sirman
Hansille sekä Vanasgiedden Klemetille, ja sitten pitkin jokivartta on
rahaporvareita: Alleknjargan Jounas-Niilan Aslakka, Horinan Niilas,
Suoppanjargan ja Seidan Tapiot, vieläpä Maskjoen Andaras Pihtikin tekee
lohikauppoja ja Olli Koskamokin ostaa ainakin omiksi tarpeikseen.
Pyydettäessä vikaantuneet lohetkin saa kyllä menemään kauppiaille
täydestä kalasta, kun vain taitavasti paikkaa vertyneen kohdan
terveellä lohenkappaleella. Mutta Yli-Tenon miehet eivät enää paljon
kulje kalatarjoilulla, vaan enimmäkseen itse syövät saantinsa. Suolaan
lohimies painaa kalansa sekä osan saaliistaan kuivaa — entisaikaan
lohen pääpuoli syötiin tai suolattiin, mutta pyrstöpuoli kuivattiin.
Ainakin 50-60 kg taloa kohden suolataan lohta talvivaroiksi, mutta
monet ahkerat ja taitavat pyytömiehet saavat kesäkautena Tenon
komeata kalaa kolme, neljä, jopa viisikinsataa kiloa. Lihavaa
punaista lohtansa, toisinaan kovin kesäytynyttä, Tenon asukas syö koko
talvensa. Mutta kevättalvella oma kala jo rupeaa puuttumaan, ja sen
tilalle nousee Ruijasta tuotu merikala, turska ja saita. Mutta koko
kesänsä tenolainen syö vain lohta ja muuta hyvää kalaa.

Tätä muuta hyvää kalaa, erinomaista harria, samoin kuin kolmattakin
mielikalaa, siikaa, pyydetään verkoilla ja nuotalla pitkin kesää.
Verkot, niin tavalliset kuin patoverkotkin, saavat kyllä pyytää yötä
päivää, vaikka pyhisinkin, ja nuottaa vedetään aina silloin tällöin,
milloin arvellaan kalaa lähtevän. Nousee joesta harria ja siikaa, jopa
syksyllä taimentakin, joka Jäämerestä on lähtenyt Tenoon vierailemaan.
Joskus tapaturmasta tulee pyydykseen haukikin, ja tämä on ainakin
huonoksi kalaonneksi, ellei suorastaan pahemmaksi onnettomuudeksi.
Guttorm-ukkokin kerran sai hauen, eikä heittänyt sitä takaisin Tenoon.
Ei kyllä ukko enää muista, sattuiko sinä vuonna mitään onnettomuutta,
mutta kova tauti on äijää sen jälkeen jäytänyt. Paras on siis olla
haukea ottamatta, vaikka Teno sitä tarjoisikin. Voi tulla mitä hyvänsä
ikävyyttä.

Eikä liioin ole hyvä lauantaina kuuden jälkeen mennä nuottineen
Tenolle, jos tahtoo ikävyyksiä välttää. Andaras Porsangerkin oli kerran
lauantai-iltana nuotalla, kun Kaarasjoen länsmanin assistentti sattui
soutamaan ohitse. Tämä oli niin kelvoton, että juorusi asian Utsjoen
länsmanille, joka olisi tuominnut Andaraksen suuriin sakkoihin, mutta
onneksi sattui olemaan armovuosi, koska keisarille oli syntynyt poika,
ja Andaras pääsi pelkällä säikähdyksellä. Nimismies oli kyllä hyvä
tuttu, jopa väärtikin, mutta "laki menee keinoansa eikä armahda, vaikka
tuomari armahtaisikin".

Mutta tunturijärvissä saa kyllä pyytää kalaa vaikka pyhäpäivätkin,
sillä Kaarasjoen länsmanin assistentti ei siellä kuljeskele asioillaan,
eikä liioin ole lähellä pahansuopia naapureita, jotka myöskin
saattaisivat käydä kantelemassa. Vaikka vähän kyllä tenolaiset
turvautuvat tunturijärviinsä. Jumalan hyviä, ja kauniita järviähän
ne kaikki ovat ja kaikille lappalaisille hyväksi annettu, niin että
niistä saa pyytää, kuka vain haluaa. Sellainen on isohko kaunis
Luomusjärvikin, joka on aivan tunturien hoidoissa parin penikulman
päässä, Ruöhtudoaiven takana. Sinne kyllä toisinaan Kangasniemen,
Rovasuvannon ja Outakosken seutujen tenolainen käy kalalle, saattaapa
joskus tenotalon emäntäkin apulaisineen astella sinne kontti
selässä. Viikkokauden kalamiehet asustelevat tunturijärven
turvekodassa, iltaa, aamua laskien ja kokien verkkoja, saaden ja
suolaten hyvää rautua ja taimenta talven varaksi. Lukottomaan
turvekotaan heitetään kala-astiat odottamaan talvea, jolloin ne
poroilla noudetaan kotiin. Liian vähän ripoteltu suola ei kyllä ole
voinut varjella turvekotaankaan kätkettyjä kaloja kesäytymästä. Eikä
ole tarvinnutkaan, sillä vähän kesääntyneenä maistuu tunturijärvenkin
kala vielä paremmalta.

Mutta pikku lompolostaan Tenon rannalta, aivan kesäkotinsa viereltä,
Guttormin ukko ei viitsi vaivautua vetämään kalaa, vaikka tietääkin
järven ihan porisevan muikkua ja pikku siikaa. Poriskoon vain, mutta
Teno antaa lohta, harria ja isoa siikaa.

Utsjoen itäisillä tunturijärvillä tenolaiset eivät juuri kalastele.
Veätshagjäyriä ja Tuolbajäyriä käyttävät kalavesinään "Utsjoen sisällä
asuvaiset" Aikiot, Inarin järvikansan jälkeläiset, Leppälän, Ollilan
ja Mieraslompolon asukkaat. Jo vanhastaan Aikioiden suuräijä, Sauvan
Piettarin vävy, Ollilan Paksujalka, kävi Veätshagjäyriä ahkerasti
pyytämässä, ja yhtä ahkerasti vieläkin vanha Ollilan Piettar ja nuori
Leppälän Uula liikkuvat samalla järvellä. Miehillä on kalapirtit
järvenrannalla, ja kesäisin he oleskelevat erämaassa toisinaan
kuukausittain, syksylläkin aina lumiin saakka. Verkkoja ukot vain
käyttävät pyytöneuvoinaan ja saavat enimmäkseen siikaa, joka on järven
valtakala, mutta antaa vesi heille harria ja haukeakin. Kalamajassaan
erämiehet asustelevat, pyhäpäivin ja muinakin joutohetkinä he
vuorottain lueskelevat ääneensä Raamattua, Salmakirjaa, Andelinin
postillaa sekä kirjaa "Sielu ja Jeesus puhuvat", ynnä muita hyviä
kirjoja.

Mutta kaukainen tunturien kiertämä Puolmakjäyri on omien rantalaistensa
kalavesi. Vain pari, kolme talonsavua ison järven autioita rantoja
elähdyttää, muuan Aikio täälläkin savustamassa sekä vanhan porolapin
Länsmanin perikunta. Siialla ja harrilla järvi rantakansaansa ruokkii
ja syksyisin taas antaa heille hyvää muikkua, _reäskaa_, talvikalaksi.




Tunturien viljaa


Vanha tenolainen, oltuaan kesän ahkerana kalamiehenä, muuttui — kuten
Inarin järveläinenkin — syksyn tullen talvikautiseksi metsämieheksi.

Villipeuroja entinen utsjokelainen ajeli tuntureillaan sekä kaivoi
niiden surmaksi kankaille kymmenittäin salahautoja. Oikein vanhaan
aikaan peuroja ei kyllä ollut Lapin tuntureissa, ennenkuin suuri ja
kuuluisa noita, Paavus-Niila, joikaten kutsui ja juovsatti Suomenmaasta
niitä mahdottoman tokan. Suomen noidat kyllä kolmena peurahirvaana
rukattivat perässä. Mutta kun Paavus-Bigga, Niilan sisar, suuri
noita-akka, purhautti puksujaan ja heilautti takinhelmojaan, niin
helmain alta yhdeksän sutta syöksähti hirvaiden kimppuun, ja peurat
jäivät Lapin tuntureihin. Kun vielä Paavus-Niila ja Bigga sitoivat
peuravaatimen Gallupuoltsaan manaten: "Tässä pitää löytymän peuraa
vielä pojanpojallekin", niin villipeuran suku pysyi Lapissa. Sataisin
parvin villejä peuroja ennen vaelleli villituntureissa, mutta nyt
ei niitä enää montakaan liene. Viimeiseksi on niitä kyllä nähty
Gallupuoltsassa Rastegaissan takana sekä Rastegaissan jäätiköillä.
Siellä entisinä aikoina Rasti-äijäkin peuroja juovsatteli, antaen
nimensä suurelle tunturille.

Paljon Utsjoen mies surmasi muutakin metsänriistaa, susia, ahmoja,
kärppiä, näätiä ja saukkoja, ynnä naaleja sekä repoja, mustia ja
ristikettujakin, vieläpä joskus sinisiäkin naaleja. Kettuja tenolainen
pyysi samoin kuin inarilainen, käpylaudalla, _rievsa-säggillä_, johon
pani riekonpään syötiksi, ja ahmoille hän rakensi raskaan loukun,
_ridän_. Mutta jäniksestä lappalainen ei ole koskaan suuria välittänyt.
Vaikka se on kaunis ja pehmeäkarvainen elävä, on sen liha niin huonoa,
että lappalainen mieluummin kuin syö, myö sen ruijalaiselle karvoineen
kaikkineen kruunu-parista. Sitäpaitsi jänis aina ennustaa näkijälleen
huonoa onnea.

Karhujakin oli ennen tuntureissa. Ainakin kolme hullua kontiota, suurta
ja pelkäämätöntä pahantekijää, liikkui vanhassa Lapissa. Muuan teki
tuhojaan tunturissa, Kitin porokylässä ja Karigasniemen seuduilla,
repien eväikseen eläviltä häriltäkin lapoja sekä ryöstellen luovista
rasvaisia paisteja, toinen elämöi Inarissa Jurmun lukkarin tanhuvilla,
ja kolmas kouhotteli yökausittain Kaarasjoen porosiidoissa paiskellen
palasiksi ahkiot, kattilat ja kirvesvarretkin. Mistä lienevät äijät
tulleet, vaikkapa aina Spetsbergistä, jossa sanotaan olevan kovin
vihaisia kontioita, mutta äkäisiä ne vain olivat. Inarilaiset kyllä
saivat ilkimyksensä tapetuksi, ja iso peto se olikin. Nahkakin oli
ruma ja suuri kuin sonninnahka, ja viisi sieppuria siitä lapinäijät
saivat, vaikka tavallisesta karhunnahasta tulee vain kolme. Kaarasjoen
karhun tappoi Piemmu-Andaras erään toisen miehen kanssa. Kolmena
yönä miehet saivat kodalla naakia karhua ja joka yö sitä yhä uudelleen
pamauttaa, ennenkuin saivat sen lihat keittopataan. Mutta vanhan
rumahisen paistitkin olivat niin kuivettuneet, etteivät pehmenneet,
vaikka kuinka kauan olisi keitetty.

Mutta _rievska-bivdo_, riekonpyynti, on aina ollut koko Lapin
tunturimaan kaikkein tuotteliainta pyyntiä. Samoin vieläkin. Tenolaiset
ovat yhäkin ahkeria riekkomiehiä, samoin monen inarilaisen miltei
ainoana talvityönä on liikkua riekkomailla ja tappaa talven valkoista
kanaa.

Riekko on tunturimaan talvivilja. Sen on Jumala antanut
talvielatukseksi köyhälle tunturien kansalle, niinkuin hän on antanut
merikalan ruijalaiselle ja lohen tenolaiselle kesäruoaksi ynnä
inarilaiselle järvikalan. Jumala itse hoitaa ja lähettää sekä kalan
että "riekun". Niinkuin merikala tulee ja menee, niin että sitä väliin
on yltäkyllin, eikä sitten taas ole yhtään, ja niinkuin lohikin
nousee Tenoon sataisin laumoin ja taas pakenee pois jättäen koko joen
tyhjäksi, niin myös riekkokin Jumalan käskyä seuraten tulee ja menee.
Toisinaan se niinkuin lumisateena lankeaa maalle, mutta sitten se
taas katoaa aivan yhdettömiin. Korkeille tuntureille saattaa joskus
tuntuririekko, kiiruna, ilmestyä sata-, jopa tuhatlukuisin parvin, niin
että ilma on ihan sakeana siipien suhinaa.

Kiiruna onkin asetettu tunturien ikuiseksi asukkaaksi. Korkeilla
aukeoilla, puurajan yläpuolella, tämä viiruposkinen, mustahelmainen
tunturien lapsi elelee kesät ja talvet. Siellä se syntyy ja kasvaa ja
etsii köyhän ravintonsa talvellakin. Kun tuuli lietsoo pälviä tunturien
lumikinoksiin, riekko rientää niistä etsimään niestaansa. Varpujen
kovia kylmettyneitä lehtisilmuja sekä jäätyneitä marjoja on siellä vain
tarjona, mutta tyytyväisenä kiiruna nappii niitäkin, syöden samalla
kertaa lyhyen talvipäivänsä aamiaisen, murkinan ja ilta-aterian, ja
sitten se menee sekä nukkuu pitkän yönsä pehmeässä lumikiepissä.
Vain pahojen ilmojen ja pakkasten aikana kiiruna laskeutuu alemma
outaseutuun, sitä alemmaksi, mitä ankarampi ilma on liikkeellä. Mutta
pahan sään tauottua, tunturilainen heti palaa ylhäiseen kotimaahansa.

Mutta tunturien riekkoa hiukan isompi maariekko eli pajuriekko asustaa
aina alhaalla tunturin laidassa, outamaassa, eikä sen heikko pää kestä
koskaan nousta yli puurajan suurille vapaille tunturilakeuksille,
missä sen sisar majailee. Ollen matalaa jo syntyperältäänkin, ei
se ymmärrä suuria korkeuksia kaivatakaan. Sillä maariekko rakentaa
pahaisen kotinsa vain alarinteelle katajan alle, hoitaen siinä ja
ilmoille saattaen kaksitoistakymmenisen perillisparvensa. Mutta niin
ankarasti katajaperän muori vartioi matalaa majaansa, että vasta
sitten, kun ollaan hänet ihan polkemassa, poistuu kotoaan noituen ja
siipivalkeaisiaan välkytellen.

Talven tullen kumpaisetkin riekot riisuvat ruskean kesäverhonsa
ja pukeutuvat puhtaisiin valkoisiin, pysyen siten hyvässä
yhteisymmärryksessä lumisen kotinsa kanssa. Samalla läheiset
katajaperäläiset ja vaivaiskoivujen alaiset yhtyvät samaan seurueeseen
jutamaan tunturiseutua. Outamaan riekko rakentelee lentokuntia, joihin
liittyy pari "pesällistä" eli neljä-, viisikolmatta siivekästä, ja
hyvinä vuosina voi syntyä neljänkin pesällisen tunturikiertueita.

On tunturien valkealla lentäjällä vainoojansa. Maankiertäjät ketut ja
naalit ja ahmat ja kärpät ovat alituisesti sitä uhkaamassa, ja ilmasta
saattaa milloin tahansa iskeä suuri kotka, haukka tahi viirunaamainen
tunturipöllö. Mutta kaikkein hirmuisin vainolainen on kaksin jaloin
kulkeva karvainen hirviö, joka saattaa siepata sekä ilmasta että
maasta. Kesällä kyllä lappalainen ei häiritse Jumalan lähettämää
riekkoaan, eikä juuri ryöstä sen kodin ainoita kalleuksia, kuten
säälimättä tyhjentää monien vesilintujen pesät. Mutta syksyllä alkaa
ankara aika. Silloin lapinmies ei enää säästä tunturiviljaansa, vaan
säälimättä pyssyineen naakii pitkin erämaita ampuen minkä ennättää.
Riekkoja pyssymies ei kyllä kovin monia saa ammutuksi, sillä koko tokka
tohauttaa tiehensä, kun yhden pudottaa. Mutta kiiruna on vähemmän arka
ja joutuu useammin surmilleen.

Mutta vasta talvella alkaa riekko parkojen ankarin aika. Silloin kun
lumi paksuna peittää maan, ja pakkanen oikein porottaa, ja riekko
rukka kylmissään ja nälissään parvittain kiertelee ruokapaikasta
toiseen, on koko Lappikin nälissään. Kymmenin, sadoin miehin se
virittelee tuhantisia surmansilmukoitaan pitkin riekkojen ja kiirunain
ikivanhoja perintömaita.

Riekkojen talvisia mielimaita ovat tunturijokien ja purojen
pajukkorannat, joita kyllä on lukemattomat määrät pitkin laajaa
tunturimaata, sekä isoja jokiuomia ja kuruja että pieniä puro-orkuja
ja lompoloiden notkelmuksia. Niiden vaiheilla riekot asustavat pitkät
yönsäkin painautuen heti iltakoiton valahdettua lumikieppiinsä
ja taas aamukoitolta heräten askareihinsa. Alemmilla jokirannoilla
outamaiden riekko asustelee, mutta ylhäisillä latvoilla liikkuu
kiiruna.

Näin ovat tunturinotkelmien pajukot riekkoparvien lumisia
elämänkenttiä. Mutta ne ovat myöskin niiden valkoisia kuolemanlehtoja.
Sillä lapinmies on virittänyt rantapajukkoon kavalia ansojansa.
Pitkin pensaikkoa ristiin, rastiin hän on rakennellut risuaitauksia,
gärdejä, jättäen aina sinne tänne giella-muorrakien väliin pikku
_gärd-uksan_, aukon, johon on sonnustanut hamppurihmaisen
— tai messinkilankaisen — giellan. Kävdag-haarukkaan kiinnitettynä
se on aina avosuin odottamassa. Sadoittain saattaa samalla pyytäjällä
olla ansoja vireissä, kolmesataa, neljäsataa, jopa ahkeralla
riekkomiehellä viisikinsataa yhtaikaa yrittämässä. Näihin sitten
valkoinen varpujen näpertelijä sotkeutuu ja kuristuu kuoliaaksi.
Lumisesta levostaan vasta nousseena riekko, käkertäen aamuvirttään,
kiirehtii suuruspalalleen tassutellen karvaisin tallukoin pehmeää
tannerta, väliin napaten varvunnenän sieltä, toisen täältä. Ja siinä
halpaa aamuateriaa nauttiessaan, taapertaessaan ja käkertäessään
taitamaton tunturinlapsi erehtyy viisaamman vehkeisiin. Erehtyy
toinen... kolmaskin... ja valkoiselle hangelle kuukertuu sinne
tänne pieni valkoinen höyhenpallero, kylmettyen varpu vatsassaan
suuruspalansa viereen. Toiset, joiden hetki ei ole vielä tullut,
kerääntyvät taas iltakoitolta yömajaansa. Ehkä muutamat tyhjät
makuusijat haastavat heille kaameaa kieltä, ehkä jollakulla on hämärä
muisto pensaikkoon temmeltäen kuukahtaneesta sisarestaan, vaikka
pienet kananpäät eivät osaakaan lukua laskien määritellä, että parvi
on pienentynyt. Ja aamulla taas vain käkerretään huomenvirsi sekä
riennetään ruokarannalle. Sillä pikku kupu jo jälleen vaatii täytettä,
samalla kun hangelle sinne tänne tulee siroteltua pieniä ruskeita
kierukoita. Saapa riekkoparvi toisinaan säikähtyäkin, jopa aivan kurjan
kupunsa pohjia myöten. Karvainen jättiläishirviö kahahtaa hiihtäen
pensaikkoon. Luminen pyrähdys ja tohahdus, siipien hengenhätäinen
hosuminen ja väkättävä hätähuuto sekoittuvat suureksi pakokauhuksi,
kun ruokakunta tohistaa tunturin toiseen pensaikkoon. Kuolemanlehto
sekin. Sinnekin on lapinmies rakennellut surmanaitauksiaan. Saattaapa
pieni riekonpää pian unohtaa vanhat vaaranpaikkansa ja kohta uudelleen
ohjata lentonsa entiseen ansapajukkoon.

Monet rantapajukot lappalainen ennättääkin ansoittaa. Jokaisella
riekkomiehellä on oma vanha pyytömaansa, jonka isäntänä hän
yksin häärii. Eikä toinen pyri hänen pajukkoihinsa, sillä "se
on omantunnon laki, joka kieltää". Niinpä Uulas-Uulan Hansin,
Niittyvuopion, riekkopensastot ovat Luomusjoen rannalla tunturissa,
karigasniemeläisten Karigas- ja Passejokien rannoilla, Veätshagnjargan
pyytäjillä Veätshagjoen varsilla, ja niin aina kullakin omalla
lähiseudullaan. Puolmakjärveläiset riekostavat järven rantapurojen
pajukoissa, ja Mieraslompolon miehet Mierasjärveen laskevan Kuhktsjoen
uomassa, Kuorbusoaiven seuduilla, sekä Leppälän Uula, uupumaton
erämies, pitää pyytömaanaan talon niittyseutuja Veätshagmukassa.
Utsjoen kirkolla ennen turvekodassa asustellut Aapo Helander piti
eukkoineen riekkomainaan Seitikkojokien kuruja, viritellen ansojansa
ihan pappilan aidan taakse. Inarin parhaat riekkomaat taas ovat
Inarijärven takaisilla tunturiseuduilla. Siellä m.m. Iijärven ja
Sammutjärven Aikiot rakentelevat pyytöaitojaan.

Parin neljänneksen, penikulmankin mittainen pyytömaa on monella
riekkomiehellä hallussaan. Tunturiin, erämaansa vierille,
moni on rakentanut vartavastisen turvekodankin, jossa saattaa
talvisella eräretkellään asustaa, syksytalvella jo useat kerrat ja
taas kevätpuoleen parhaana pyyntiaikana, helmi- ja maaliskuussa,
oikein viikoittain. Kodalta käsin sitten hyvin ehtii joka päivä
pistäytyä ansoja kokemassa ja korjaamassa saaliin, ennenkuin pedot ja
riettalinnut ennättävät niitä kovin raastaa. Sillä nekin, niinkuin
pyytömiehet ainakin, käyvät kokemassa saalista, eikä heitä omantunnon
laki kiellä koskemasta.

Useat eränkävijät, kuten Veätshagnjargan miehet, nousevat
riekkotunturiinsa porolla, heittäen jutonsa pyytöajaksi jäkälää
kaivamaan, jotkut, niinkuin Uulas-Uulan Hans, ajavat hevosella —
pyytäjillä on tunturissa turpeinen hevostalli — tuoden palatessaan
tunturiniityltä heinäkuorman. Hans saattaa elellä erämaassa viisin,
kuusin viikoin, aina pyhäaikana ajaen heinäkuorman ja riekkosaaliin
kotiin. Mutta monet taas taivaltavat riekkotanhuvilleen sivakoilla
hiihtäen. Vetäen perässään leveäjalaksista keveätä kelkkaa, he
vievät mennessään viikon eväät sekä tuovat palatessaan viikon saaliit.
Lukkarpaikan Jouni kyllä, päästyään kelkka perässä tunturikodalleen,
asustaa siellä yhteen menoon kolme, neljä viikkoa, ja Leppälän Uula
möyrii Veätshagmukan niittypirtillä yksinään koko talven. Muutamat
taas, joiden riekkorannat ovat lähiseuduilla, käyvät vain kotoa käsin
kokemassa pajukkojaan. Monet naisetkin siten liikkuvat riekkomiehinä.
Vanha, 75-vuotias Aikion muorikin Puolmakjäyrillä hiihtää kahnustelee
ansoja viritellen ja kokien. Viime talvenakin, vaikka riekkoja oli
jotenkin vaana, muori oli saalistanut toistakymmentä lintua.

Vanhalle muorille, joka vain silloin tällöin joutaa muutamaisen
ansan virittämään, on tällainenkin saalis jo kylliksi. Mutta miehinen
riekonpyytäjä, joka tosityönään hoitelee ansojansa, tahtoo ja saa
toki paljon enemmänkin. Inarin kaamakselaisetkin ja Patsjoen puolen
erämiehet, vaikka ovat huonojen riekkomaiden isäntiä, saavat
parisataa talvessa, Mieraslompolon miehet pari-, kolmesataa, hyvinä
talvina neljä, viisikin. Mutta tenolaiset tuovat tunturistaan
tavallisina talvina kolme-, neljäsataa, ja hyvän vuoden tulona hyvät
pyytäjät, niinkuin Jouni Guttorm, saavat viisin-, kuusinkinsadoin,
jopa Niilas Paltto kahdeksinkin. Oikein ahkerille ja hyväonnisille
riekkomiehille annetaan joskus tuhatkin lintua. Uula Aikiokin,
Riekko-Uulaksi sanottu, oli aikoinaan Iijärven paras pyytäjä ja sai
joskus toistatuhattakin kanaa talvessa. Pyytömiehet eivät kyllä
koskaan ilmoita oikein saantejaan, olivat ne hyvät tai huonot.
Uulas-Uulan Hanskaan ei milloinkaan muistele muille, paljonko on
mistäkin pajukosta korjannut, sillä "kateus on maailmassa suuri". Monet
saattaisivat tulla kateellisiksi ja tehdä pahat. Hans kyllä onkin
kaikkein parhaita pyytömiehiä ja saamamiehiä. Vahvasti hän uskoo, että
Jumala antaa, kun vain pyytää, mutta se, joka ei viitsi pyytää, saa
nälkyä.

Mutta Jumala ei aina anna hyvällekään pyytömiehelle. Riekko ei kyllä
lopu maailmasta, vaikka kuinka paljon tahansa sitä tapettaisiinkin.
Jumala vain kuljettaa riekot toisina vuosina toisiin maailman osiin,
niin että Tenon tunturit tahi Inarin tunturimaat jäävät aivan tyhjiksi.
Sillä Jumala antaa riekon lappalaiselle, kun on siihen tyytyväinen,
mutta jos Hän tahtoo rangaista tunturiväkeänsä, ottaa Hän "riekun"
pois, niin että sitä on hyvin vaana. Voi kesken talvea tulla suuri
suvi, ja sitten heti kova pakkanen, joka jäätää pajukot, niin ettei
riekko saa ravintoansa. Sillä riekko ei syö jäätynyttä varpua, vaan
lähtee sinne, mistä löytää puhtaan varvun, vaikka se olisi kaukanakin.
Silloin hyvän pyytäjänkin koko talvinen saalis saattaa supistua
kymmenkuntaan kanapahaseen, jopa joskus, niinkuin kerran Lukkarpaikan
Jouni Guttormin, yhteen ainoaan.

Sellainen talvi on pyytömiehelle ankara talvi, ja sitä seuraava
kesä miltei vielä ankarampi. Sillä tunturien valkoinen suuri sato on
monen lapinmiehen sekä talvenniesta että kesän leipä. Ruijanrannoille
Alattioon, Porsangeriin, Taanaan, Nyborgiin, Reisivuonoon
riekonpyytäjät ajavat saaliinsa, saaden 1:40-1:60 kruunua kappaleesta,
saman kiirunasta minkä maariekostakin. Jauhoiksi, ryyneiksi, suoloiksi,
kahviksi ja tupakaksi vaihtuvat tenolaisen taivisaaliit. Ahkera
riekkomies saakin ei vain talven ruokatarpeita, vaan koko seuraavan
kesän varastonkin. Mutta pienet pyytäjät ja porottomat miehet joutuvat
myymään saaliinsa kotonaan 1:30-1:40 kruunusta kauppasaksoille,
toimellisille jokivarren miehille, jotka, niinkuin Andaras Porsanger,
ajelevat taloja myöten ostellen kaikenlaista poro- ja riekkomiesten
tuotetta ja kuljettaen niitä voitoikseen Ruijaan.

Tavattomat määrät tunturien kanaa karttuukin Ruijanrannan
markkinasiljoille, joille joka suunnalta jutaa lappalaista, ja miltei
kaikilla on riekkoa ahkioissaan. Alattionkin markkinoilla oli kerran
samana päivänä kaupattu 30,000 riekkoa ja kiirunaa. Samoin muillakin
Jäämeren maiden markkinoilla, missä meren ja tunturien kansa liikkuu
meren ja tunturien viljaa vaihtaen. Niinkuin siellä aavan meren suurta
eloa, turskaa, hyysää ja saitaa, liikutellaan tuhatmäärin, niin
myöskin avaran tunturimaan satoa, riekkoa ja kiirunaa, käsitellään
kymmenintuhansin. Merien taakse kumpaisetkin suurviljat suurimmaksi
osaksi vaeltavat, ja sijaan saadaan mereltä tuotua etelän tavaraa.

Leivätön tunturien Lappikin, jonka karu maa ei jaksa kasvattaa
pellonviljaa, saa tunturiviljallaan sitä Ruijan rannoilta kumminkin
vaihettaa.




Karjanhoitoa


Jo kauan Tenon kalamies on osannut hoitaa Lannanmaan karjaakin, ensin
vähään tyytyvää lammaskatrasta, sitten jo lisäksi vaateliaampia
lehmiäkin. Asunnon äärinen rantakenttä on vähitellen muuttunut
kauniiksi nurmikentäksi, joka kasvattaa heinää karjalle talven
tarpeiksi, — samalla kun se antaa hiukan perunoita talonväelle.
Monta suurta ja rehevää asuntomaata on noussut Tenolle, sellaisia
komeita raivauksia kuin Niittyvuopion Niila-äijältä peritty viiden
veljeksen omistama tasamaa Karigasjoen suistamolla tai Talvadaksen
vanhan kirkkopaikan iso nurmikko Nilijoen suulla tai Klemet Laidin
komea koivikkoheinikko Nuvvuksessa tai Outakosken kansakoulun seutu,
Parssin kenttä, Lukkarpaikka, Uulas-Uulan asuinkylä, Veätshagnjarga,
Laidin perintömaa, ja Nuorgam, tahi monet hyvin raajitut kentät
Norjan puolella, kuten Iskurasjoensuu, Sirman seutu, Vanasgiedde ja
Alleknjarga.

Pienet kyllä ovat lappalaisten heinämaat etelän niittyjen rinnalla,
eikä niistä, vaikka lisäksi käydään tunturissakin kalvamassa jänkiä
ja jokivarsia, kerätä kovin suuria heinävarastoja. Mutta lapintalon
karjakaan ei ole varsin monipäinen. Kolmen, neljän lehmän emäntä on jo
hyvän talon emäntä, ja viisi-, kuusilehmäinen talo on jo aikatalo.
Hans Laitikin, kaupanmies, on jo aikamies, omistaessaan kolme hevosta
ja neljä lehmää, ja entinen Niittyvuopion äijä Karigasniemessä
oli suuri rikas ajaessaan kahdella hevosella heiniä kuudelle,
seitsemälle lehmälleen. Samanlainen suuräijä on Norjan rannalla
nykyinen Iskurasjoen isäntä hevosineen ja kahdeksine lehmineen, vaikka
taloon onkin toisinaan lainattava pulli viiden penikulman päästä Inarin
Angelista. Lukkarpaikan Jouni Guttormkin on jo isäntäin joukkoa,
koska ajaa hevosella ja ruokkii viittä lehmää, kolmea vasikkaa ja
neljäätoista lammasta, samoin Talvadaksen Andaras Rasmussen hevosineen,
kuusine lehmineen ja neljine nuorukaisineen, niinikään Uula Porsanger
hevosineen ja neljine lehmineen. Mutta monet talot ovat tavallisia
tenolaisia koteja parine, kolmine lypsävineen ja nuorukaisineen.
Toimeen tuleva on jo Paalkatjoen Helanderkin, Iskuras-ukon naapuri,
omistaessaan lehmän, kahdeksan lammasta, lohipadon ja tervahaudan, ja
elää köyhä Aikiokin, vaikka turvenavetassa ynisee vain yksi lehmä ynnä
purruvasikka.

Monella karjaa hoitavallakin lapinmiehellä on lappalaisen luonto,
joka ajaa hänet muuttamaan asuinsijaa ainakin kesää ja talvea
seuraten. Omalle Tenolleen, mutta vain ylemmäksi, joskus alemmaksi
kotikenttäänsä, harvoin syrjään tunturijärvelle tai -joelle,
rantalainen on raivannut toisen kotimaan, kesäpaikan, asuntoineen,
turvenavettoineen, sautsapuoreineen ja ruohokenttineen. Kesäpaikan
asuinmajana on monesti vain matala turvegammi tai pienen pieni
pirtti, joka samalla on maitohuoneena. Joskus on pirtin peräpuolen
maapermanto peitetty vain koivunrisuilla ja hirrellä erotettu
makuualaksi, mutta usein on pirtissä tavalliset lapintuvan laitokset.
Läheiset talvinaapurukset ovat useasti asettuneet kesänaapureiksikin,
rakentaen kesätalonsa samalle kentälle. Niittyvuopionkin
veljesviitosella on Koihkenavven äyräällä pitkä rantamaa, jossa
kullakin on oma navettansa, sautsapuorensa ja ruohokenttänsä
aitauksineen ja heinähaasioineen, mutta pirttejä on vain pari, kolme
sekä muuan turvekota. Entiseen aikaan Tenon ukot joskus soutivat vain
Norjan rannalle ja raajivat sinne kesäpaikan, samoin taas tuon puolen
miehet asuivat kentän tälle rannalle. Eikä kukaan sanonut mitään.
Laidin Hansin Mattikin, Sauvan Piettarin vävy, laittoi kesätalon Norjan
puolelle, jopa vanhana muutti sinne talveksikin asumaan, ja pari
ukon poikaa jäi kentälle edelleenkin, ruveten viimein Norjan miehiksi.
Turvekömmänöissään pojat vieläkin vanhoinapoikina, ikä-äijinä, ypö
yksinään isän perinnöllä oleskelevat.

Silloin, kun Lannanmaa viettää suven suurta juhannusjuhlaa, kesä
on ennättänyt Tenollekin jo niin toimellisena, että koivu täysissä
tosissaan työntää esiin pientä tuoreelta tuoksuvaa pihkalehteä, ja
rantanurmikko nostaa viheriää teräänsä, ja puron viertä ilahduttaa
ajarassin, rentukan, kullankeltainen kukka, sekä lampaat ja pikku
pullit iloisina kirmailevat pitkin kenttää, ja vanha karjakin on
hyvillään tuoreesta ruohosta, joka tuoksuu ja maistuu toiselta
kuin surkeat talviravinnon jätteet ynnä kankailta nälissään koottu
kova kanerva ja kuiva jäkälä. Lunta kyllä komottaa vielä suurissa
tuntureissa, ja Tenon varjoisissa rantapoukamissa piilee isoja
jääharkkoja, ja päivän painuessa pojoiselle puhaltuu viileä hengähdys
yli koko maan. Mutta päivällä, kun aurinko alkaa kiiriä korkeimmilleen,
ja tenopirtit aamukahvia keitellen suitsuttavat ensimmäisiä savujaan,
laskeutuu heräävän suven suuri tuntu pienen rantakylän vaiheille.
Rohkeasti levittää lehti laitaansa, ruoho nostaa varttansa, ajarassi
lisää kultakukkiaan, ja kesälinnut tirittävät pensaikossa, västäräkki
keikuttaa pyrstöänsä sautsapuoren harjalla, pääskynen korjailee
pesäänsä pirtin räystään alla ja leivonenkin jaksaa kohottaa
laulunsa taivaan siniin, jopa ensimmäiset sääsketkin, kirsisääsket,
hoippuen yrittelevät ensi lentojaan, jotkut koettaen hyräillä suuren
kesävirtensä alkusointuja.

Kesän tuleminen kaukaiselle Tenolle onkin kuin suuren herran
juhlakulkua. Ryskien ja tohisten talvi lähtee matkaansa, huutaen ja
pauhaten Tenokin purkaa jääpeittonsa, ja sitten saapuu viihdytellen ja
lepytellen ja iloa tuoden ihana kesä.

Juhannuksen tienoissa ja jo ennen juhannustakin tenolainen muuttaa
kesämajalleen. Tavallisesti koko talo lähtee liikkeelle, lampaat,
lapset ja purrutkin juoksemassa mukana. Veneellä sauvotaan pienimmät
perilliset ja muut tavarat. Sautsat saattavat kyllä jo etukäteen omin
päinsä vanhasta lampaanpään muististaan juosta kipittää pitkin rantoja
mieluisille kesämailleen, jopa pitkällä matkalla viettää yönsä tien
varrella naapurin kesätalossa.

Mutta kun Angelin Andaras Nuorgam muutti pitkän, tiettömän penikulman
päähän uudelle kesäpaikalleen Vaskojoelle, hän jo edeltäkäsin
selässään kanniskeli sinne kahvit, jauhot, suolat, lihat, makaukset,
keittokalut ja muut astiat. Ja sitten muuanna lauantai-iltana
perhe lähti koko joukolla astumaan. Pari lehmää kelkutteli edellä,
viisivuotias Niila-Andaras ja vasikka sekä neljä lammasta kepsuttelivat
niiden perässä, parivuotias Juhan-Aadolf ratsasti säkkiin sidottuna
vanhalla sitkeällä Maiju-tädillä, joka samalla hypäten ja huutaen
huolehti, että vilkkaat lampaat pysyivät samassa matkassa; sitten
asteli isä-Andaras kantaen suurta evässäkkiä, ja joukon viimeisenä
oli ketterä Eeva-emäntä, jolla oli selässään komsio nelikuukautisine
Uula-Hanseineen. Yötä myöten matkattiin, levähdettiin ja matkattiin, ja
perille päästyä oli ensimmäisenä työnä turvekodan rakentaminen.

Kesäpaikallaan tenolainen asustelee syksypuoleen saakka, aina siksi,
kunnes talvinen kotikenttä on niitetty ja korjattu. Kalastellen ja
karjaa hoitaen eletään kesärannalla, muokataan ja siemennetään pikku
naurisaitauskin viljelyksen merkiksi ja silmäniloksi. Naiset hoitavat
maitotaloutta, laittaen viilit nousemaan ja pikkuisella kirnulla
sylkyttäen sylissään voita. Juustoakin emännät laittavat. Lampaankin
juustoa, kun loppukesästä ruvetaan lypsämään lammasta, he tekevät
pieniä pyöreitä levysiä, joita kuivaavat vitsaristikon varassa orsilla.
Ja lampaanjuusto on melkein yhtä makeata kuin poronjuustokin, mutta
lehmän juusto on huonoa, eikä sitä monesti tehdäkään. Välitöikseen
naiset suoltavat koreita pauloja ja vöitä, kurovat kenkiä, karttaavat
ja kehräävät saranloimia, leikkaavat kenkäheiniä, kurikoivat ja punovat
niitä talven tarpeiksi. Mutta kun tulee pyhä passebäivi, niin maataan
pitkin pirttiä tai kotamaata koko joukolla ja nukutaan viettäen
taivaan Herran sapattia. Vain vanha muori saattaa pyhäpäivästään
uhrata hetkisen sen antajallekin, lueskellen Odda-Testamenttia
tai Salmagirjiä, ja pikku tytärten ja poikapahasten pyhätyönä on
katkismuksen tankkaaminen. Jonkin pienen pirtin ovinurkassa voi
kylmän alkukesän päivinä nuhjustella paripäiväinen pullivasikkakin,
ja sen virkana on vain pysytellä horjuvilla säärillään, juoda maitoa
kauhasta, imeä tarjottua sormea, ynistä ja haileilla silmillään
katsella muuta pirttikansaa.

Perttulin aikoina on vanha kotikenttä jo valmiina ottamaan vastaan
asukkaitaan. Ja silloin taas tulee maaltamuutto. Karjakansa saapuu
talvitalolleen kesän rehevällä ruoholla kyllästettynä sekä pirttiväki
kalaruoan kasvattamana ja kesäpäivän paahtamana.

Lantalaisperäisen karjansa tenolainen tavallisesti ristii
lantalaisperäisillä nimillä. Niinpä lapinkentällä käydä kelkuttelee
Kirjua, Perjua, Kesua, Laukua, Tuorikia, Sunnikia, Kaunikia, Kyllikiä,
Muarijaa... Sonni vain häärii Staffanina joukossa, ja joku maitomuori
on saanut saamelaiset ristiäiset, tullen Kobbaksi, Kuällaksi,
Tshelkuksi, Tshoarvaksi, Tuövletiksi. Mutta vanhastaan hoidetut
lampaat on enimmäkseen ristitty lapiksi. Emännän sautsaparvessa
saattaa olla pitkävillainen Koiba-sautsa, laiha Rueida-sautsa, harmaa
Raanis-sautsa, huppukorvainen Hubba-sautsa ja Piennäs-Ingalta ostettu
Piennäs sekä Uula-Hansille nimitetty Uula-Hansin-sautsa.

Hiljaisessa tunturimaassaan tenolainen asuu hyvässä ystävyydessä
karjakuntansa kanssa. Vaikka tenotalo kyköttääkin suurväylän varrella,
se sentään harvoin saa nähdä muita eläviä olentoja kuin oman kenttänsä
pirtti-, navetta- ja puorekansan. Niinpä lapintalon koko elävä väki
isännästä nelijalkaiseen purravasikkaan ja pahaiseen karitsaan asti
tuntee tavallista enemmän olevansa samaa joukkokuntaa ja saman talon
kansaa. Tunturista pitkältä virkamatkalta palattuaan karja käyskentelee
pihamaalla pirtin luona nuuskien ikkunoita, portaita ja ovia ja
seurustellen ihmiskunnan kanssa. Talonväki puhuttelee ja kohtelee
hyvin ystävällisesti navettaväkeä, lampaatkin saavat kepsutella
kesäkentällä kaiket päivät, lepäillen väliin pirtin seinustalla vieri
vieressä suutaan käyttäen, väliin kelletellen omassa viileässä
sautsapuoressaan, joka alituisesti avoimine ovineen kyhjöttää
pienessä aitauksessa. Jos kentälle ilmestyy joku vieras kulkija,
niin koko talo kerääntyy uteliaana häntä puhuttelemaan, ei vain
ihmiskansa, vaan myöskin karjakunta väkäisistä lehmistä aina ketterästi
keikkuvia karitsoita myöten. Silloin kun talon isäntä tai emäntä muun
väen avustaessa kysellen tutkii tulijaa, saattaa talon lehmämuori tai
nuorukainen tahi pikku pulli ottaa hänestä selvää nuuskien reppua ja
nuoleskellen kättä. Ja tämä kaikki toimitetaan karjakansankin puolesta
mitä herttaisimmassa ystävyydessä. Pieni musta nappulasaparo
karitsainenkin voi pian olla niin opas ja luottavainen, että kentällä
istuttaessa asettuu vieraan säärtä vasten kellelleen, leväten siinä
mustakielistä suutaan sukkelasti naputtaen ja toisinaan pikku saparoaan
viipertäen.

Yli kahdeksan kuukautta, syyskuun lopulta kesäkuun alkupuolelle,
tenotalon emäntä saa ruokkia karjaansa talvinavetassa. Kenttä- ja
jänkäheiniä on sitä varten varattu, jopa jotkut ovat kylväneet ja
niittäneet kauraakin. Moni emäntä on pikku viikatteella leikannut
järven rantapajukoista "lehtiheiniä", moni taitellut lehteviä
koivunoksia, joku yksitellen poiminut rannoilta pieniä makeita
vesikortteitakin, ja joka talossa on koottu suuret varastot jäkäliä.
Syksyllä, kun muut kesätyöt ovat päättyneet, on toimekas talo voinut
panna kasaan kahdeksansataa, tuhannen, pari tuhattakin "limppua"
jäkäliä, eli parisataa kutakin lehmää kohden, lisäksi jonkun määrän
nuorukaisille ja lampaille. Leiviskän, parinkin painoisiksi pyöreiksi
limpuiksi on jäkälät koottu, häärien monta päivää vaarojen vierillä,
ahkerimmat keräten syyskuisena päivännäkönä 80-100 limppua, jopa
oikein äkäiset nuoret naiset 140:kin.

Näistä kaikista: lehdistä, kortteista, jäkälistä ja lehtiheinistä
keitetään navettapadassa karjalle haudetta, lisäksi vielä pannaan
keittoon kesällä koottuja kalantotkuja ja kesällä kuivattuja kalanpäitä
ynnä talvella Ruijasta tuotuja kuivia turskanpäitä. Varsinkin
jäkälistä ja merikalan päistä keitetty moska on navettaväen
mieliruokaa, jonka lehmäkin palkitsee runsailla maitomäärillä.
Pikkuvasikalle keitettyä koivunlehti- ja kalantotkusoppaa suurustetaan
hiukan jauhoillakin, jotta vasikka hyvin hyötyisi, mutta aikuiselle
karjalle ei kallista jumalanviljaa juuri kannata tärvätä. Muutamat
vanhat lappalaiset olivat ennen vanhojen lantalaisten tapaan keittäneet
väkevää haudetta ihmissonnasta, josta karja oli oikein hyvin
hyötynyt ja antanut sijaan oikein rasvaista maitoa. Lampailla on
tavallisesti sama niesta kuin lehmilläkin, mutta toisinaan heitetään
niille puoreen vain vettä, kuivia heiniä ja kuivaa jäkälää. Mutta
kun lammas tulee kuivasta ruuasta ummelle, sidotaan sen kaulaan
helminauhaksi koko joukko petäjäpäreistä kiskottuja oksanreikiä.
Mutta jos sautsan jalka naksahtaa poikki, sivellään se tervalla ja
kääräistään lepänkuoritorveen siksi, kunnes luunpäät ovat juuttuneet
yhteen.

Mutta kun Levojoella painajainen tuli navettaan istahtaen lehmän
selkään, kutsuttiin naapurin äijä, joka meni ja sohaisi rietasta
suurpuukoila. Siitä painajainen säikähti ja jätti Levojoen lehmän
rauhaan. Ja kun Ränhtel-Mahtin lehmä lypsi verta, kaadettiin sitä
nurkan taakse sellaiseen paikkaan, jota ei kukaan saattanut jaloillaan
polkea.




Vanhaa tunturiväkeä


Sellaisia saamelaisia kuin kurjia kolttia ja täiturkkisia Läijisvuonon
asukkaita ynnä likaisia Uuniemen merilappalaisia ei kehtaa juuri
mainoakaan, eikä myös paljon pakista köyhistä inarilaisista, eikä
liioin pitää pitkiä puheita tenolaisistakaan silloin, kun on saapuvilla
suuri tunturien isäntä, jonka rinnalla ylpeä tenolainenkin käpertyy
vain vähäpätöiseksi kalankaivajaksi. _Tuoddar-olbmusta_, tunturimiestä,
eli padje-olbmusta, yli-ihmistä, ylilappalaista kannattaa kyllä
muistella, sillä tunturiväki on aina ollut kaikkein ylpeintä ja arvossa
pidettävintä kansaa lappalaisten joukossa.

Niinkuin ylhäisiä tuntureita jutava porolauman haltija suuren osan
elämästään liikkuu yläpuolella matalan maan kansaa, niin hän tuhantisen
porotokan omistajana tuntee myös olevansa yläpuolella kaikkia
muita tunturimaan eläjiä, jopa kuin koko Lapinmaan isäntä. Jo
puvusta, käytöksestä ja liikunnasta kyllä tuntee tunturilappalaisen,
sillä rikkaana miehenä hän käy ylpeästi puettuna, ajaa komealla
porolla ja osoittaa jo koko olennollaan olevansa muita parempi —
jopa luulee olevansa muita viisaampikin. Muut melkein peräperää ovat
hänen mielestään "fastak", köyhiä ja rumanrepimiä, joille saattaa
ylpeimmällä päällä ollessaan kyllä joikastaakin, raamoa ja haukkua:

    "Minä olen rikas,
    ai jai jai jaa,
    köyhät perkeleet saavat pelätä
    minun jälkiänikin,
    ai jai jai jaa.
    Minä olen rikas kuitenkin".

Tällaista ylpeiden maiden ylpeätä itsetietoista isäntää, Lapin
"yli-ihmistä", voi aivan hyvin mainoa, vaikka hän onkin vain pieni
länkisäärinen tunturikotolainen, pienempikasvuinen kuin esim.
lannanverellä kostutettu tenomies, johon verraten tuoddar-olbmus
on kuin tuntuririekko maariekon rinnalla. Varsinkin muinaiset
suuret poroisännät, jotka tuhantisine suurlaumoineen iät kaiket
jutivat tunturista tunturiin antaen elämää autiolle erämaalle, ovat
muisteluksen arvoisia. Niinpä vanhalappi vielä nytkin joskus tarinoi
monesta entisen ajan pienestä suuräijästä, jopa sellaisistakin
vanhoista tunturivaareista, jotka ovat jutaneet Lapinmaata jo satoja
vuosia takaperin.

Sellaisia vanhojen muistelusten ukkoja oli _Niku-Fulli_, jonka
sanotaan olleen kaikkein ensimmäinen lappalainen koko Ruijan ja
Utsjoen kulmakunnalla sekä epälukuisten tunturimiesten alkuisä.
Ei tiedä jälkipolven ukko, mistä lienee etelästä esi-isä tullut,
mutta seitsemän, kahdeksan polvea sitten hän on elänyt eli "ainakin
seitsemänsataa vuotta" takaperin. Tämän alkulapin tyttäriä oli
_Niku-Fullis-Raudna_, joka synnytti pojan, _Raudn-Niilan_.
Tämä taas siitti _Raudn-Niilas-Pieran_, jonka perillinen oli
_Raudn-Niilas-Pieras-Niila_. Samaa suurta sukua olivat myöskin tyttäret
_Raudn-Niilas-Birit, Raudn-Niilas-Kristi ja Raudn-Niilas-Kadja_. Ja
kaikki he olivat Lapin alkuihmisiä; he asuivat Ruijassa, ynnä naivat
siellä, ja monet vanhat tunturilappalaiset ovat siitä pahnasta
lähtöisin.

Niku-Fulli ja muut vanhimmat ukot olivat vanhojen jumalien
palvelijoita. Raudn-Niilas-Pierakin kävi miehuutensa päivinä ahkerasti
aina Koitanmaalla kumartamassa seitojansa, tehden sen niin hartaasti,
että sai porotokkansa nousemaan 12,000:een. Mutta sitten vanhana ukko
tuli kristityksi, jopa oppi lukemaankin. Polvillaan Piera rukoili ja
taas luki kirjaa, ja taas rukoili ja luki. Äijä pelkäsi ankarasti, kun
piti mennä papin eteen osoittamaan kirjantaitoaan. Mutta varasi Piera
kirkkoon mennessään hyvän raitoporon sakastin ovipieleen, jotta pappi
näkisi. Pappi näki ja rupesi luettamaan uskontunnustusta:

— Juo mon uskum killa... juo mon uskum killa... [Jo minä uskon
kyllä] Piera luki.

— Lukkee, lukkee se vähä Pierakin, pappi todisti. Ja Piera hyvillään
sitten saarnaili toisille, että kyllä hän sen arvasikin... se oli hyvä
raitoporo.

Mutta niin vain sitten tapahtui, vaikka Piera polvillaan rukoilikin
ja luki pyhää kirjaa, että kaksi kolmannesta hänen suuresta
porolaumastaan karkasi Koltanmaalle, mennen tolvaa-nulkkaa, niin että
maa jytisi, eikä perään rukattanut Niila-poikakaan saanut palautetuksi
takaisin muuta kuin yhden ainoan härän. Ei auttanut Pieraa sekään, että
akka vanhassa uskossaan pysyen koetti hoitaa eloa, kun kerran ukko itse
oli hylännyt Koltanmaan jumalansa.

Vanha suuri tunturiäijä oli _Riggis-Hans_, Rikas-Hannu, Hans Jonsson,
joka 1700:n vaiheilla, eli "vanhan puukirkon aikana", asui Utsjoen
maassa. Eivät tiedä vanhat enää, mitä sukua Rikas-Hannu lienee ollut,
vaikkapa Niku-Pullinkin lähtöä, mutta rikas ja mahtava hän kyllä
on ollut ja oikea kristitty sekä harras taivaan Herran kumartaja.
Utsjoen vasta rakennetulle ristinkirkollekin hän lahjoitti messinkisen
kynttiläkruunun, joka painoi leiviskän ja neljätoista naulaa, ja sama
messinkikruunu on vieläkin Utsjoen kirkossa.

Rikkaalla-Hannulla oli paljon poroja, ja hänen tokassaan oli
sellainenkin merkillinen pailakkaporo, jonka selässä "saparon kautta
oli linnunhöyhemiä". Se oli mainio poro, onnen poro, ja kova menemään.
Mutta enemmän kuin porokarjallaan, Hannu sai rikkautta tappelemalla
Staalujen kanssa, surmaten heitä ja perien heidän määrättömät
hopeavarastonsa. Tunturissa Hannu voitti ja tappoi yksitoista
tavallista Staalua, mutta sitten kahdestoista, edellisiä ylpeämpi, jo
uskalsi tulla Hannun kodanovesta huutamaan:

— Kost lee Riggis-Hans? Olet piilottanut minun silparahani...
Tuleppas tappelemaan!

Hannu jo peloissaan vapisi. Mutta Hannun akka hyppäsi kodannurkasta
roukojen alta kirves kourassa ja ilkoisen alastonna, karjaisten:

— Tast lem, tässä olen!

Staalu säikähti alastonta, mieletöntä kimppuunsa hyökkääjää ja laukkasi
pakoon parkuen:

— Hullu mies ja guolak rinnassakin!

Mutta kirveskourainen akka rukatti perässä ja tappoi Staalun, ja
saatiin taas periä kahdennettoista silparahat.

Staaluilta valtaamansa rahat Rikas-Hannu piilotti neljässä isossa
kuparikattilassa tunturiin, Uvjaladnejoen jylhään rumaan kortsiin,
könkään viereen pajukkoon, suuren pahdan alle niin salaisesti,
etteivät niitä ole sukulaiset eivätkä kutkaan muutkaan löytäneet, ja
niin väkeväin haltiain hoitoon, ettei niitä kukaan saisikaan, vaikka
löytäisikin. Moni on nähnyt kurusta tuikkivan tulia sekä kesällä
että talvella, ja moni on rohjennut mennä aarretta etsimäänkin.
Norjalaisiakin kerran tuli aikoen ruudilla pamauttaa kalliopahdan
palasiksi, mutta kun pari päivää olivat kurun äärellä paukutelleet,
ilmestyikin heille manalaisia ja vaikka minkälaisia kuolleita
tunturien äijiä, pelottaen miehet pois. Saapui kaukaa Norjasta
tietäjäkin yrittämään, mutta aarteenhaltia ilmoitti, ettei tarvitse
tulla, kyllä täällä tiedetään enemmän. Jotkut Ruijan suomalaisetkin
ovat turhaan kokeilleet, mutta Västälän tietäjäntapainen ei ole
uskaltanut koettaakaan. Mutta Joun-Niilas, Puolinakin vallesmanni,
pukeutui koreisiin vanhanlapin parseeleihin, astellen itse
juhannusyönä jokitörmälle istumaan ja odottamaan, että haltia
ilmestyisi rahoineen. Silloin koko töyrä äkkiä rupesi ankarasti
vyörymään, suuri pahtakin paukahti alas, ja kuului vain rautakankien
helinää. Joun-Niilaksen täytyi nopeasti paeta pois. Viimein
Aapa-Hanskin, voimallinen sananselittäjä ja seurojen pitäjä, lähti
raamattu kainalossa Uvjaladnen rahakurulle aikoen jumalansanalla ajaa
pois pahat henget ja vallata Rikkaan-Hannun perinnöt. Mutta jymähti
tunturista ukonilma ja ankara raekuuro pakottaen raamattumiehenkin
henkensä edestä kiirehtimään kotiin.

Vanhojen staalujen rahoja ei kyllä viekoiteltu jumalansanallakaan,
ei noitavoimalla eikä vanhanlapin kuvatteluilla. Tunturien perinnöt
tuskin olisivat sittenkään irtautuneet, vaikka niitä olisi lähtenyt
kaivamaan sellaisella sauvalla, joka kahdesta eri puulajista oli
kasvettunut yhteen. Vielä vähemmin, kun ei sitä tahtonut siunatussa
mullassa makaava rahojen kätkijäkään.

Samoihin kaukaisiin aikoihin, jolloin Rikas-Hannu eli ja tappeli
Staalujen kanssa, vaelleli Utsjoen papin paimennettavina monia muitakin
tunturilaisia, jotka kyllä eivät tehneet sen merkillisempää kuin,
paimentaen hekin laumaansa, kuljeskelivat tuntureissa ja huolehtivat
omalta osaltaan, että tunturien kansa heidän edesmentyäänkin
jäisi jutamaan luvattua maatansa. Näistä tarinain tuntemattomista
tunturimiehistä on kyllä heidän paimenensa pitänyt pykällyskirjaa,
piirtäen talteen nimiä, numeroita ja taitopiiruja, niin että monet
sellaisetkin erämaan kiertäjät, joiden jälkipolvi on jo seudulta
hävinnyt tahi supistunut muutamaan nimeen, ovat saaneet piirunsa.
Niinpä nähdään kirjoissa _Pauteja_, aina 1671 syntyneestä
Jouni-vaarista alkaen 1808 seuduille, jolloin monet Pantit rukattivat
Ruijan puolelle, sekä 1865:een, jolloin Jouni Paut muutti Inariin.
Rikkaan-Hannun aikaisia tunturienkiertäjiä olivat myöskin _Ingerit_
— merkitty myös Ingriksi —, joiden esiäijänä esiintyy 1695 syntynyt
Jounas-Jouni ja viimeisenä ukkona toinen Jounas-Jouni, kuollen 1879.
Samoja ikä- ja tunturimiehiä olivat vielä _Tuutiot_ — mainittu myös
nimillä Tuita, Tuitio, Tutio — juovattaen monipolvisena joukkona
ensimmäisen, 1707 syntyneen Oula-vaarin jälkiä, niin että Tuution
nimissä on viime aikoihin saakka joku henkilö vaeltanut isiensä maata.

Vanhimmat _Jomppaisetkin_ olivat Rikkaan-Hannun aikaisia erämaan
kulkijoita. Ainakin papinkirjojen vanhimus, 1716 syntynyt Jounas-Klemma
"Iompanen" sekä hänen poikansa, Klemmas-Jouni ja Klemmas-Andaras —
"Iumpanen" ja "Iumpainen" — jo mainitaan poromiehinä, ja sitten heidän
jälkeläisensä monin polvin vaeltavat maata. Klemmas-Andaras asennoi
Utsjoen Jomppalassakin saaden tyttärensä Biritin avulla vallesmanni
Högmanin vävymiehekseen, kun taas hänen poikansa, Andras-Andaras,
vuorostaan pääsi saman vallesmannin vävyksi naimalla hänen tyttärensä
Marian. Joku Jomppais-Andaras muutti Ruijaan, ja muuan viidennen polven
mies, Niilas-Aslak, meni Inariin, asuen sinne uuden Jomppais-joukon,
kun vanha rupesi Utsjoelta loppumaan. Moni muukin lapinmies, paitsi
Högman nimismies, sai Jomppaisten tyttäriä, kuten Kitti, Pieski,
Länsman, Vuolabba, samoin kuin Jomppaiset korjasivat Pauteja, Hagmaneja
sekä muita arvoisiansa.

Mutta jo vähän myöhemmin esiintyviä tunturilaisia olivat monet
Norjasta tulleet _Poinit_, Aslakat ja Aslakkain pojat, Klemetit,
Jounit, Jousepit, Pierat, jotka kumminkin jälleen vähitellen
jutivat takaisin Ruijaan, jättäen vain tyttäriään emänniksi Utsjoen
poromiehille. Poinien ikätovereita taas olivat rikkaat _Tommat
ja Biggat_, Raudn-Niilas-Pieran heimolaiset, jotka kyllä olivat
aivan "nuortta-padje-olbmuksia" — itätunturilaisia — sekä jutivat
vain Tshorgashnjargan, Utsjoen ja Inarin tunturien väliä, joskus
aina Sompion, Sodankylän ja Kittilänmaan ääriä myöten, mutta eivät
panettaneet nimiänsä Utsjoen paimenkirjoihin, vaan pysyivät Ruijan
valtakunnan alamaisina. Vanha Oula Tomma, 1800:n vaiheilla elänyt
äijä, oli tunturilaisten rikkaammuksia, sellainen suurtaatto, että
saattoi jo eläessään osittaa pojilleen, Andarakselle ja Aslakalle,
parituhatta poroa kummallekin, saman määrän Elle-tyttärelleenkin,
ja silti itselle jäi vielä parituhatta. Mutta Tshorgashnjargan
Pieras-Niila Bigga oli kerrassaan tunturiennapa rytistäessään
erämaata 12,000:n porolauman kanssa Jäämeren rannalta Inariin ja
taas takaisin. Suuri oli Kadja-Piera Biggankin sekä hänen sisarensa,
Kadja-Biritin karja, kun yhtaikaa 4,000 sarviparia keikkui kummankin
hoidoissa. Poroineen, poikineen ja tyttärineen Tomman ja Biggan
ukot mennen tullen jutivat Utsjoen maan halki, vieden aina poronsa
mukanaan Ruijan rannoille. Mutta tyttäriään he eivät aina saaneet
viedyiksi, ja samalla kun jäi tyttäriä, puuttui porojakin.
Tomma-äijän Ellenkin parituhantisine tokkineen sai suopunkiinsa
Pieras-Jouni Vuolabba, Bigga-Oulan Kristi joutui Niilas-Jousep
Vuolabballe ja Bigga-Niilan tyttärykset, Kristi ja Inga, päätyivät
perintöeloineen Kitti-veljesten, Jounin ja Hansin, hoitoihin.

Tavattomia tunturitaattoja ja nuortta-padje-olbmuksia oli myöskin
entinen Pannen ukko, _Panne-galles_, jota niinikään mainitaan
Raudn-Niilas-Pieran sukulaiseksi. Niinkuin Tomma ja Bigga,
Panne-galleskin vaelsi 1800-luvun vaiheilla karjoineen edestakaisin
Tshorgashnjargan ja Inarin tunturien väliä. Mutta Panne-äijä oli
niin hurskas mies, että hän joka aamu auringon noustessa käväisi
syrjäpuolessa rukoilemassa, jopa toisinaan vielä kauempana
yksinäisyydessä uhraamassa isien jumalillekin. Vanhana totisena
tunturiäijänä Panne-galles osasi niin hyvin palvoa ja niin taitavasti
hoitaa elonsa, että siinä aina asui onni, ja lauma yhä lisääntyi. Mutta
oli äijällä sellainen muorikin, joka myös saattoi osansa säilyttää.
Kaaren-akka oli aikoinaan saanut maanitelluksi hoitoihinsa gufittarien
porotokan ja onnen sellaisella välipuheella, ettei koskaan anna
vieraalle porojansa, ei pahaista kisuraakaan, ei rahasta eikä ilman.
Ja muori muisti aina välipuheensa. Yhdessä äijänsä kanssa Kaaren-akka
aina juti Jäämerelle ja taas takaisin vanhoja keinojaan. Ja kun porot
pudottelivat sarviaan, muori muisti aina ne vanhaan lappalaisten
tapaan asettaa pystyyn jutamakeinon viereen. Niinpä Pannein tokka
kasvoikin viimein valtavaksi eloksi. Sanotaan Panne-parin aikoinaan
raitioineen 12,000:n suurlaumaa.

Panne-galles olikin mahtava mies, ja hän oli vielä senluontoinen äijä,
että kaikki pahankuriset tappelusmiehet ja poronvarkaat sekä muut
yltiöpäät määrättiin hänen rengeikseen sen sijaan, että sellaiset nyt
toimitetaan Kittilän linnaan tahi Trondhjemiin. Panne-äijä nimittäin
varta vasten maksoi "staatille" ison veron, saadakseen palkattomia
renkejä paimentamaan suunnatonta karjaansa. Houvi tai suntio miehet
sinne tuomitsi, ja ilmaiseksi piti äijää palvella kuukausittain,
vuosiakin. Mutta Panne-galleen siidassa oli hyvä olla. Jos ei palkkaa
saanutkaan, sai ainakin syödä poronkuuta ja konttiluun ydintä vatsan
täydeltä, jopa juoda viinaakin ja tapella nujuuttaa toisten renkien
kanssa. Piettar-Niilakin Iskurasjoelta ja Guttorm-ukko saivat
palvella Panne-äijää ja purra hänen poronkuutaan kuusi kuukautta.
Mutta Klemmas-Lasse, vanha poronvaras, joka oli Kaarasjoen läänin
lappalaisia, sai laukkoa Pannen porokarjan perässä neljä vuotta.
Siidaan mennessään Lasse sai kyllä viedä mukanaan omatkin poronsa,
40-50 hengellistä elukkaa, ja kun palvelus oli päättynyt, Panne-galles
sanoi Lasselle:

— Saat ottaa kaksisataa poroa.

Suuresta porokarjastaan hurskas Panne-galles kyllä jakeli elukoita,
kisuraporojakin anniskeli ilmaiseksi kaikille köyhille, kuka vain tuli
kerjäämään. Mutta akka-Panne kyllä ei antanut. Hän marisi vain, kun
ukko tuhlasi, ettei heille itselleen lopulta enää jää vetoporoakaan,
jotta voitaisiin edes kotaa muuttaa. Mutta ukko-Panne vain paneskeli:

— Naa, kyllä me kota voidaan muuttaa... minä vedän yhden ahkion, ja
sinä vedät toisen ahkion.

Eivätkä äijän porot loppuneet, vaikka hän niitä jakeli osattomille.
Mutta tuli kerran vanha ruijalais-muori kerjäämään tappoporoa Pannen
muorilta, eikä saanut. Sanoi Ruijan muori silloin Pannen muorille:

— Et antanut minulle, mutta vielä annatkin, kun tulee sellainen,
joka ottaa... Oarjesta ovat porosi tulleet ja oarjes-bieggaan ne taas
menevätkin.

Ja pian sitten suuri susilauma tulikin, ajoi tokan järvelle
— Panne-galles asusti silloin Kaaren-muorinsa kanssa
Kaare-aahu-koatte-sai-jäyrillä, Juollomoaiven luona Inarin
tunturimaassa — ja kaatoi kymmenittäin muorin poroja. Mutta kun
Panne-galles antoi suden tappaman poron raadon Syysjärven Martille,
tuli vielä suuremmat tuhot. Panne-äijä ja Panne-muori olivat juuri
ennättäneet suurlaumoineen Varenginniemelle, kun melkein koko tokka
yhtäkkiä lähti jutamaan oarjes-bieggaa kohden välittämättä vähääkään
entisistä rajoista. Koutokeinoon asti porot mennä rynnistivät, ja sinne
ne jäivät. Ja siitä ovat koutokeinolaisten porot vieläkin suivakoita ja
valkoisia. Mutta jäi poroja vähän Panne-ukollekin, niin ettei hänen
varsin tarvinnut muorinsa kanssa kiskoa kota-ahkiota. Jäi sukua
sitten äijän jälkimiehillekin, joista pari Pannea, Aslakan pojat,
Maggas-Andaras ja Maggas-Oula, panettivat nimensä Utsjoen
kirkonkirjoihin. Maggas-Oula yritti jo elää uudisasukkaana
Puolmakjäyrillä, ja Andaras joukkoineen muutti Inariin 1862, tullen
kuitenkin heti takaisin omille tuntureille kuolemaan. Mutta Inarin
hyville jäkälämaille ukon pojat jonkin ajan kuluttua taas jutivat.

Panne-Oulan ja Andaraksen aikaisia poromiehiä oli jo pari
_Högman_-papin jälkimiestäkin. Lappiin jääneellä papinpojalla,
nimismies Johan Högmanilla, Andaras Jomppaisen vävyllä, oli kymmenen
perillistä, puoliksi kumpiakin, niin että niistä kyllä jo pari poikaa
voi antautua tunturilaiseksikin elämään poroista ja porojen kanssa,
silloin kun isä-äijä vallesmannin virkaa hoitaessaan asusteli
ja kalasteli, valtasi ja raivasi niittyjä milloin Jomppalassa
ja Kevonsuussa, milloin Puksaijäyrillä, Mieraslompolossa ja
Maddajäyrillä. Lapintyttären saamina tuli nimismiehen pojista,
Johan Fredrikistä, Pannen vävystä, sekä David Erik Evaldista
helposti tunturimiehiä, ja heidän jälkeläisistään yhä lapinverellä
kyllästettyinä tuli täysiä tunturin tuttuja. Padje-olbmus Johan Fredrik
pysyi eloineen Utsjoen kirjoissa toimien samalla kyytirättärinä, samoin
David Erik Evaldkin kierteli Utsjokea. Mutta Davidin pojat muuttivat
sitten myöhemmin Inariin lisäämään sekä porojen että poromiesten
sukua ja lukua. Neljän tuhannen poron tokkaa sanotaan Davidin pojan
Johaninkin raitioineen.

Panne-galleen jutamakumppaneita olivat Utsjoelle merkityt _Vuolabbain_
vanhimmat veljekset, Jousepinpojat Niila ja Oula, jotka 1800:n
vaiheilla vaeltelivat milloin Suomen-Lapin, milloin Ruijan tuntureita,
käyden papin pyhinä kirkon alttarin ääressä ja taas toisin vuoroin
omina pyhinään Ailigastunturin alttarin ääressä. Suomesta sanotaan
Vuolabbain jutaneen pohjoisiin tuntureihin. Rikkaita äijiä he olivat,
ja rikkaita olivat Vuolabbain pojatkin, Jomppaisten, Biggain, Tommain
ja Poinien vävymiehiä, jotka taas naittivat tyttäriään toisille
rikkaille ympäri tunturimaata Suomeen ja Ruijaan, Panneille,
Pieskeille, Porsangereille ja muille. Norjan puolelle muutamat
Vuolabbat muuttivat, Ivvars-Oulakin jo 1833, samoin Oulas-Aslak ja
sitten jo 1846 Oulas- Niilakin, ankaran Kadja Poinin siivo ja hiljainen
ukko, jota Kadja porokarjoineen kuljetteli ympäri Ruijan tuntureita.

Niila Vuolabban Kadja, _Juoksan-Kadja_, olikin aivan erinäinen
lapinmuori. Eukko oli sekä Niila-äijänsä että koko porotokkansa ynnä
renkiensä ja piikojensa vääjäämätön isäntä, joka aina oli äänessä,
antoi käskyjä joukoilleen, johtaen kotakuntansa muuttomatkoja, osti
tavaraa ja myi poroja mielensä mukaan ja kokosi paljon silparahoja
sekä vaatetti itsensä koreaksi. Väliin muori komeili sinisissä, väliin
viheriäisissä verkatakeissa, väliin hän taas pöyhisteli punaisissa
tai keltaisissa veroissa. Ja suuri laajukappir keikkui äkäisesti
muorin päälaella. Mutta kun Kadja oikein paneutui parhaisiinsa ja ajoi
markkinasiljolle, hän oli kuin Pranskan kuningas. Leveä vyö oli täynnä
vanhoja silparahoja, speisejä, ortteja, killinkejä ja päivätaalojakin,
joita muori oli reikinyt ja siihen ripustellut. Samoin oli rinta sekä
hihansuut täynnä hopearahoja ja soljuja. Helisi vain ja kilisi ja
kalisi, kun korea Kadja-muori liikahteli, ja kaikki katselivat häntä
ihastellen. Saattoi muori helposti ryypätä viinaakin ja sitten
joikastaa kuin parhaat miehet. Ajaessaankin Kadja aina joikasi, niin
että etemmäksikin jo kuului, missä muori oli menossa.

Liikoja silparahojaan Vuolabban Kadja piilotteli tuntureihin tehden
aarteita milloin mihinkin salaiseen paikkaan ja hoidellen niitä niin
visusti, etteivät sivulliset niitä löytäneet. Aina kolmen vuoden
kuluttua muori kävi katsomassa kätköjänsä, joko lisäten tai ottaen,
ettei maanhaltia olisi saanut niitä haltuunsa. Vielä ikäloppunakin
Kadja-muori laittoi ison aarrekätkön Porsangerinvuonolle,
Spierttanjargaan. Soalakentästä, jossa muorin kesäsiida silloin
oli, Kadja kannatti raskaan rahakiisansa tunturiin, itse laahustaen
perässä, ja sitten salaisesti hautasi sen sinne Pyssyjoen latvoille
Luostegaissaan. Pian sen jälkeen muori kuoli, eikä hänen kätköjään
ole löydetty, vaikka monta kertaa on etsitty. Muorin poikakin,
Kadja-Nilla, oli kerran aikojen kuluttua mennyt eukkoineen äitinsä
vanhalle kotasijalle Luostegaissan luo Soalakenttään, uneksiakseen ja
löytääkseen edes jonkin maakätkön. Aarretta ei ollut kyllä ilmoitettu,
mutta aamulla oli tunturista kuulunut vanhan Kadjan komea joikaus.
Vain yksi muorin aarteista lienee löydetty, sama, jota hänen sanotaan
lähteneen viemään tyttärelleen Maaritille, Niila Pieskin emännälle,
mutta kätkeneenkin erämaahan. Kadjan pojan, Oulan, tytär Kristin oli
sen sattumalta löytänyt Porsangerinvuonon tuntureista. Muorin vanha
sauva oli ollut lähellä pystyssä ja kymmenen suurpuukkoa lyöty maahan
aarteen ympärille. Pienessä kuparikattilassa oli ollut hopearahoja
ja iso kuparikattila kumollaan päällä sekä kaiken peittona vanha
mädännyt raanu.

Kadja-muori ja Niila-ukko kuolivat Ruijan suuriin tunturimaihin,
mutta heidän poikansa, Kadja-Nilla, ei kyllä jäänyt Norjaan, kuten
vanhempi veli Oula. Kierreltyään vuosikymmenin Ruijan erämaita
Niila palasi 1894 isiensä entisille jutamakeinoille Utsjoen ja
Tenon maille lisäämään vanhan Vuolabban sukua Suomen tuntureissakin.
Muotkatuntureista Ailigaksiin asti Niila-äijä ajeli laumoineen, ja pian
tunturit kaikuivat, kun Ruijasta tullutta tunturimiestä joiattiin:

    "Kadja-Nilla-go lollo,
    lollo lollo lollo-go,
    Ailigas-go lollo-go,
    pyöreälakki-go lollo-go,
    lollo lollo lollo-go,
    Muotkatunturien hukka-go,
    lollo lollo lollo-go
    kelloja, tiukuja täytyi sitoa,
    lollo lollo lollo-go".

Entisten Vuolabbain ja Pannein aikoina esiintyivät Utsjoen tuntureissa
myöskin Pieskit, joiden ensi ukkona mainitaan 1792 syntynyt
Oulas-Niila, Jomppais-Jounin vävy ja suuri poromies. Mahtavana
poromiehenä, jopa aikoinaan Utsjoen rikkaimpana liikuskeli Niilan
poikakin, Ivvar Pieski, vanhan Niila Vuolabban vävy. Ei kyllä ukolla
ollut sellaista suurlaumaa kuin Tshorgashnjargan suurmiehillä, mutta
neljäntuhannen tokan päämiehenä sanotaan hänen kuljeskelleen erämaissa,
jopa rakennelleen tuntureihin kivisiä porokaarteita ja saaneen
tyttäriä toisille pororikkaille emänniksi sekä poikia ottamaan
heiltä jälleen korvauksen luonnossa. Niilakin, Ivvarin poika, juovatti
isänsä jälkiä naiden Vuolabbeja, Kadja-Maaritin, ankaran Kadja Poinin
tyttären, äitinsä serkun, Oulas-Niilan perillisen. Parintuhannen lauman
haltijana Niila kierteli niinkuin isä-Pieskikin kesällä Paistunturien
mailla, talvella Kevujoen ja Utsjoen laaksossa Mierasjärveä myöten.

Jo puukirkon aikoina ja suurten poromiesten päivinä saapui Ruijasta
Taka-Lapin tuntureille pari veljes-kotakuntaa panettaen nimensä
Utsjoen pappilan papereihin. Isänsä poikina, Pehrssoneina,
Pieras-Niila ja Pieras-Piera merkittiin puukirkon miehiksi,
riipustettiin hakumerkkien paikalle: "läser Danska språket", vieläpä
pantiin paperin otsikkoon: "Länsmans son ifrån Norige". Sillä miehet
olivat oikein "vallismannin poikia Vuoreijan fästingistä", jopa
olivat olleet siellä "kolme vuotta ekseeringissäkin" ja osasivat
haastaa sekä suomea että lappia ja ruijankieltä. Mutta oikeita
tunturilaisia miehet silti olivat, jopa sanottiin olevan alkulapin,
Raund-Niilas-Pieran sekä muiden suurten poromiesten heimolaisia.

Ruijasta tulleen länsmanin pojista polveutui sitten Suomen tuntureihin
suuri Länsmanien poromiessuku; varsinkin nuoremman veljen, 1788
syntyneen Pieras-Pieran perilliset levisivät Taka-Lapin tunturimaille
laidasta toiseen. Piera-ukko oli iso pitkä mies, joka pystyi
tappelemaankin vaikka kolmea tavallista lappalaista vastaan, ja
Tshalkku-Pieraksi häntä nimitettiin, koska hän sanoi vettä "kuin russan
koltta, tshaaska", ja Tshalkku-lisänimellä mainittiin sitten myös
kaikkia hänen perillisiäänkin. Niitä Tshalkku-Piera saikin Aslak Pantin
Biritin kanssa kolme Tshalkku-poikaa, Pieran, Aslakan ja Niilan, jotka
taas vuorostaan saivat uusia Tshalkkuja. Aslak sentään eli vain
vanhanapoikana Tshakmokjäyrillä Paltto-Uulan Kristin kanssa, vaikka
olikin niin vahva mies, että Anundi-Hans ja Niila Pieski poikineen
vaivoin saivat hänet pieksetyksi jostakin pororötöksestä.

Mutta toiset veljet naivat — Piera otti Outakosken Annan sekä
Niila ensin Niila Jomppaisen Margitin, sitten Oula Tuution Maggan
— ja saivat perikuntaa ja olivat suuria poromiehiä sekä oikeita
tunturilaisia. Aslakin porokarja oli vain muutamia satoja, mutta Pieran
ja Niilan tokka laskettiin tuhansissa. Nuorempi Tshalkku-Piera oli
parhaillaan parintuhannen päänä, oleskellen kesäisin Utsjoensuun
Ailigaksessa ja Annivaarassa sekä muissa itäpuolen tuntureissa ja
talvella jutaen Inarin mäntymetsiin aina Kaamasjoen seuduille. Kodassa
ukko aina asusteli muutellen vain porotokkansa perässä paikasta
toiseen. Niin oli äijä musta kuin "pataräydi", puri mälliä niin
että sylki valui leuoille ja peskin rintamukselle, ja taas päissään
ollessaan ulvoi, kiroili ja joikaili niin että tunturi kaikui. Mutta
Pieran perilliset muuttivat 1880 Inariin, ja sinne ukko-Pierakin
juti eukkoineen. Vain Oula, vanhimus pojista, Ivvar Pieskin Margitin
mies, jäi isien tunturien poromieheksi, rakentaen viimein uudistalon
Rauduskaidiin, Utsjoen latvojen erämaahan. Tuli Inarista taas
takaisin Andaraskin jättäen asuntonsa Giellajoella autioksi, asettui
Puolmakjäyrin itärannalle tehden sinne talon.

Vaikka vanha Tshalkku-Piera oli osannut selvittää kirjaa
norjankielellä, ei poika Tshalkku-Piera tahtonut oikein selvitä sanasta
omalla kielelläänkään eikä suomen luvuilla. Ainakin papin papereihin on
Pieran tiliin pistetty: "ytterst dålig läsning" [kovin huono lukemaan].
Mutta Piera-äijä ei silti sentään ollut aivan kirjantaitamaton.
Kerrankin hän kinkereillä osasi lukea ihan kirjaan katsomatta:

— Sallikat lasten tulla minun tikeni...

Ja siinä olikin kyllä siksi kerraksi: neljä, viisi selvää raamatun
sanaa, joihin pappikin sai tyytyä, kun Piera ei antanut enempää.

Mutta silti Piera aina tarvitsi ja harrasti aapistaan. Isämeitää
tutkien äijä vain istuskeli kodassa, kun porot olivat tunturissa, ja
saattoi siinä kirjamies yhtäkkiä sanoa: "Kaksi hukkaa on tokassa...
valkean runon kaatoivat petäjän alle... Rukattakaa kiivaasti hätään!"
Ja näin asia olikin. Taikka ukko voi lukea aapisestaan: "Naa, postimies
eksyi nyt tunturiin, kun on siellä kovin paha murku... Mennäänpä
se hajoittamaan". Ja Piera-äijä köppelehti kodasta ulos, asteli
tunturiin päin ja kiljahti kolme kertaa, ja siitä sumu hajosi. Muitakin
asioita ukko aapisestaan tutki ja ennusteli, selvittipä sen avulla
kuolemansakin niin tarkoin, että kun tulee kolme kahdeksaista, ottaa
niin koville, ettei hän enää kestä, mutta kun tulee kolme yhdeksäistä,
on se niin kova paikka, ettei kestä enää mikään. Piera-ukko kuolikin
kolmella kahdeksaisella eli 1888.

Kolmas veli, Tshalkku-Niila, oli muita Tshalkkuja sekä Länsmaneja
mahtavampi poromies. Nuorena ollessaan hän juti Utsjoen tuntureita,
pysyen puukirkon papereissa, mutta vanhempana mies muutaltihe Inarin
Pielpajärven kirkon kirjoihin ja tuntureihin, asettuen viimein
uudismökkiin Ivalon latvoille Lismajoen suuhun. Sieltä käsin Niila
paimenteli 4,000-5,000:n tokkaansa Hammas- ja Appistuntuteissa ja
kävi ahkerasti tunturien piiloissa vanhojen seitojen luona sekä
laitteli silparaha-aarteita erämaihin. Tshalkku-Niilalla sanotaan
Olleenkin jo äidiltä peritty onnenmerkki, veriristi rinnassa. Vai
lieneekö ollut onnettomuuden ja kärsimysten risti. Sillä vanhana ukko
menetti kaiken omaisuutensa peräperää tulleisiin onnettomuuksiin: porot
kuolivat joukoittain ruttoon, katosivat parttioittain erämaihin, ukon
rahakätköjä löydettiin ja varastettiin, ja viimein Lismajoen pirttiin
ilmestyi kamala möykkääjä, joka vuosikausittain piti kaiket yöt ihmisiä
alituisessa pelossa. Ikäloppuna, kiusattuna raukkana, 90-vuotisena
vanhana höperönä ja melkein tyhjäksi riistettynä entinen suuri
tunturimies viimein kuoli 1912. Mutta pari poikaa ja suuri tytärparvi
jäi elämään Inarin poromaille, sekä Tshalkku-Niilan joiku:

    "Na vuoi Tshalkku-Niila,
    niin niin niin niin niin,
    Tshalkku-Niila niin niin niin,
    na peurakorva vasa,
    niin niin niin niin niin,
    ympäri elotokan laukkasi,
    niin niin niin niin niin".

Samoihin aikoihin kuin Tshalkut, vaelteli Utsjoen tuntureita
myös suuri Kittien suku. Silloin kuin Länsmanit tulivat Taka-Lapin
tuntureihin Ruijasta käsin, Kitit saapuivat muistelusten mukaan
etelästä Kittilänmaasta, missä jo aikoja sitten oli elänyt
Kitti-niminen lappalainen antaen nimensä koko seudulle. Ensimmäisenä
Kittinä merkittiin Utsjoen kirjoihin Andaras Hansinpoika, 1786
syntynyt tunturimies, jolla oli emäntänä Andaras Jomppaisen Magga,
"vanhan Heugmannin rouvan systeri, oikein herrastalosta". Vain 60 poroa
oli Andaraksella ja 60 poroa Maggalla perintöinään, kun he aloittivat
yhteisen tunturi kiertonsa, mutta niin hyvin he menestyivät, että
lopulta yhteinen tokka oli jo 1,500, ja poikia oli sekä tyttäriä
yhteensä puolentusinan parttio. Näistä sitten monilukuinen Kittien
tokka laajeni Taka-Lapin maille. Klemetkin, Jomppaisen Niilan
Biritin korjaaja, sai pojan sekä useita tyttäriä, ja Hansia, Niila
Biggan vävyä, seurasi puolitusinainen perillisten joukko, jotka taas
toimittivat uutta kansaa poromaille. Tuntureita kaikki kiersivät
elämänikänsä, ensin jutaen Utsjoen ja Inarin väliä, mutta sitten
muuttaen melkein järjestään 1880:n vaiheilla Inariin, jääden yksinomaan
sen maan kiertolaisiksi. Sinne Klemma juti joukkoineen, sinne Hans
rukatti poikineen, samoin kolmas veli, Jouni, joutui perillisineen, ja
kun koko Kittien porokunta oli samoilla tuntureilla, saattoi siinä olla
koolla 7,000-8,000:n lauma poroja sekä koko tokka poronkaitsijoita.
Siinä toisen polven vanhat, Klemma-, Hans- ja Jouni-äijät
köpöttelivät, siinä kolmannen polven Hansit, Andarakset, Niilat ja
Jounit liikkuivat parhaina miehinä, ja siinä jo neljännenkin polven
Niilat, Hansit ja Oulat pikkupeskeissään pyörähtelivät heitellen
suopunkia toistensa kaulaan. Tällaisen hyvän siidan ja suuren lauman
kokoamiseksi vanhat Kitti-äijät kyllä olivat saaneet käydä joskus
Muotkatunturien vanhoissa pyhissä paikoissa palvomassa. Mutta sitten
elo menestyikin hyvin, ja uusi polvi Kittejä nousi tuntureihin.

Nämä ovat mainittavimmat Taka-Lapin porolappalaiset Niku-Fullista ja
Riggis-Hansista alkaen nykyisen poromiespolven rajoille. Tunturissa
kaikki nämä entiset ukot syntyivät ja tunturista löysivät parhaan
kiertolaiskumppalinsa, tunturien kiertäjiksi he opettivat poikansa
ja tunturimiehille kasvattivat tyttärensä, ja viimein he ikäloppuina
kupsahtivat erämaahan saaden ikuisen leponsa siunatussa kirkkokentässä
omien tunturiensa äärillä.

Tunturi ja poro olikin padje-olbmuksen koko elämän sisällys, niesta
ja ylläpito. Lapinmies oli aikoinaan taamonut villin tunturien
elävän alamaisekseen, mutta villi erämaan elävä oli samalla taamonut
lapinmiehen alamaisekseen, pakottaen hänet jutamaan autiomaata
sen mukaan kuin porolauman mielihalu kulloinkin vaati. Ja niin
tuli lapinmiehestä tunturimies ja ikuinen erämaan kiertäjä sekä
villin poron ainainen toveri. Entiset äijät elivätkin niin hyvässä
yhteisymmärryksessä porojen kanssa, että alituisesti asustivat elonsa
äärellä sitä vaalien ja pitäen silmällä, ja monet turvautuivat elonsa
hyviksi erämaan ikuisiin jumaliinkin. Siksipä saattoikin vanhojen
ukkojen lauma laajeta tuhatpäiseksi, jopa muutamien suuräijien tokka
nousta toisellekymmenelle tuhannelle. Mutta kun tunturit olivat
avarat, ja maa avoinna sekä porokansa harvalukuinen, niin oli kyllä
kaikille elämisenainetta. Yksin Muotkatuntureissakin saattoi entiseen
aikaan palkia samalla kertaa parikymmentätuhatta poroa.

Tällainen suuri tunturielo jo tuottikin isännälleen kasoittain
kiiltäviä silparahoja, speisejä ja päivätaalereita, joita säilytettiin
lukollisissa kiisoissa omassa kotanurkassa tahi hyvin lukituissa
aitoissa taikka kaikkein salaisimmissa metsien piiloissa,
joskus tulisijan arinakivien alle kotapermantoon kuopattuina,
joka oli kaikkein vakaisin kätkö. Tuotti elo vielä komeita
helylaitaisia silpatsherggejä, silpabastuja, heliseviä silpasuorbmaksia
ja kiiltäviä hopeasolkia, rintataskuja sekä monihelaisia hopeavöitä
ynnä kaulaketjuja isoine hopeapolluineen. Ja näillä koristeltuina
rikkaimmat tunturimiehet sekä tunturinaiset suurina juhlina helisten ja
välkkyen, sekä sinisissä, punaisissa ja keltaisissa veroissa hohtaen
ylpeinä kulkea kepsuttelivat kirkkokentällä.

Mutta tunturissa nämä markkinasiljojen ja kirkkopyhien monikirjaiset
ja hopeavälkkyiset valtiaat asustelivat vain ahtaissa savuisissa
loudekodissa, useallakin ainoastaan likainen lammasnahkarouko mustalla
ihollaan sekä siivoton paltsaraja lammasnahkarouon peittona. Paitaa
entinen tunturin asukas ei tarvinnut, eikä myöskään tunturilaisen
ruumis, enempää kuin vaatekaan, kaivannut pesemistä. Oli kylliksi,
jos joskus kasvoja pesaistiin. Tshalkku-Piera ei kyllä pessyt
koskaan kasvojaankaan, enempää kuin Koutokeinon ja Kaarasjoen
tunturilaisetkaan, joiden naama oli aina pesemätön ja musta kuin
kotapuun nokka. Ellei ihoa pesuilla rasitettukaan, saattoi sitä
kynsimällä ja kyhnyttämällä pitää kurissa ja raaputtaa varsinkin
silloin, kun epälukuinen "tihki porai". Eikä monen tunturiäijän
tuulen ja pakkasen ja tihkin purema iho, joka oli "kova kuin
pullinnahka", kovin pientä nipistystä tuntenutkaan. Eikä liioin
nenäkään vieroksunut ikivanhoja padje-olbmuksen tuoksuja, jotka kyllä
helposti haihtuivat tunturien raittiisiin tuuliin sekä avoräppänäisestä
kodastakin kohosivat ja katosivat laajaan erämaahan. Mutta
kun pesemätön, omissa oloissaan ja nahoissaan asuva tunturimies
kotanokineen ja kalantraanilla muokattuine parseeleineen ja kosteine
paltsarajoineen työntyi lämpöiseen pirttiin, saattoi hän yksinäänkin
vahvalla tuoksullaan täyttää ja kyllästyttää koko huoneen ilmanalan
niin, "että oikein syämet pilausi". Samanlaista menoa oli monen
tunturilaisen ruokahoitokin. Tshalkku-Pierankin kodassa sanotaan
olleen vain yksi vanha pata, yksi puukaara ja yksi kauha, jotka kaikki
kelpasivat hyvin monenlaisiin asioihin. Vettä ja velliä kaivettiin
samalla kauhalla, kattilassa keitettiin ihmisten syötävät, ja sitten
siitä porokoirat hökelsivät herkkunsa, ja vielä se sai olla pienen
tunturilaisen pesualtaanakin. Saattoipa Koutokeinon kotaemäntä joskus
huuhtoa perillisensä lihankeittoliemessä ja tyynnytellä hätiköivää
pesulle pyrkijää:

— Älä vielä, poika! Isä ensin juo sitä kyllikseen... kyllä sitten
saat mennä.

Poronliha ja varsinkin poronkuu ynnä ydin oli parasta poromiehen
herkkua. Mitä rasvaisempaa, sitä parempaa keitto oli, ja sitä paremmin
se piti pakkasella sulana. Mutta viina lämmitti vielä paremmin kylmien
tunturien miestä. Sille ei vetänyt vertoja paraskaan poronkuu,
ei rasvaisinkaan lihaliemi, eikä kalanmaksatraani. Sitä kun
tunturilainen sai majaansa, niin lämmin tunnelma ja iloinen mieliala
läikähti koko kodassa, vaikka pakkanen olisi kuinka paukannut
seinäraanujen takana. Matkoillaan tunturimies kuljetti tätä parasta
ainettaan puolenkannun eli "kahen peilin" vetoisessa _tadnii-laskussa_,
tinapuilossa, joka aina oli peskinpovessa, rintaa vasten mieluisesti
mölkkerehtämässä. "Hiva on viina, kun on pakkanen... pari riippia kun
juopi, niin on niin hiva olla", tunturilainen tunsi ja totesi. Mutta
moni poromies ei lämmennytkään parilla ryypyllä, vaan tarvitsi koko
tadnii-laskun. Monet vanhat tunturiäijät olivat tavattomia
viinanjuojia, usean sanotaan kiskoneen sitä kuolemakseen, kuten vanhan
Vuolabban sekä entisen Pieski-ukon. Guttorm-äijäkin ja Morottaja kerran
särpivät Andaras Kitin väärteinä ollessaan seitsemän kannua suoraan
ankasta vain, niin että Guttorm huokaisi henkensä ulos. Eikä Andaras
säälinyt hyvää juotavaansa, selittihän vain sitten vallesmannille:

— Kun väärtille antaa viinaa... kun on hiva tuttu... niin pitää antaa
niin paljo kun se haluaa...

Kylmässä kärvistelevät Lapin äijäparat erehtyivätkin helposti,
varsinkin markkinasiljolla ja kirkkopaikalla liikkuessaan, lämmittämään
pakkasen puremaa pientä varttaan liiaksi, niin että seurasi
pahennus. Kruununmies oli kohta ukkopahasen kimpussa, jopa tuli ruma
merkki papereihinkin. Hyvin monen tunturimiehen papinkirja saikin
lisämerkinnän: "pliktat första resan fylleri... pliktat för andra resan
fylleri..." [Sakotettu ensimm. kerran juopumuksesta... sak. toisen
kerr. juopum.] Tällaisista joutavista riipustuksista tunturiäijä ei
kyllä paljoa perustanut. "Mitäpä kun pahpan paperi", äijä saattoi vain
arvioida, "mutta kun piti maksaa rahat". Mutta vanha Kitti-Hans kiitti
Jumalaa siitä armosta, että oli poro- ja muista rötöksistään joutunut
istumaan toistakymmentä vuotta linnassa sekä siten pelastunut viinan
juonnista. Muuten olisi "kuollut viinaan niinkuin Pieskin äijäkin".

Mutta kaikkein kovin paikka tunturimiehellä oli silloin, kun pappi
pani hänet tilille kirjantaitamisesta. Siinä asiassa rikas ja ylpeä
padje-olbmus oli aivan alakynnessä muista lappalaisista. Yksin
halveksittu Inarin järveläinenkin kykeni häntä nauramaan silloin,
kun oltiin yhtaikaa papin pöydän edessä. Eihän kylmässä ahtaassa
loudekodassa asuvalla, porojen perässä laukkovalla tunturilaisella
ollut koskaan sellaista rauhanhetkeä eikä paikkaa kirjallisiin
harrastuksiin ja sanan viljelemiseen kuin hirsimajoissa asuvaisilla.
Niinpä tunturimies aina saikin papilta ensin ankaria sanoja, sitten
kirjatiliinsä vain viiruja sekä sorkkia, kun muut saivat jopa kiitoksia
ja ristejäkin. Ja kun piispa tuli tarkastamaan seurakuntaansa,
täytyi kirjoihin useinkin merkitä tunturimiesten tiliin, että he
ovat paljon huonompia lukemaan kuin muut lappalaiset, eivätkä opeta
lapsiaankaan kirjalle.

Mutta olisipa pappi pannut tunturimiehen joikaamaan, silloin mies
olisi laskenut sellaisen laulun, että kirjanoppinut inarilainen
olisi saanut hävetä. Inarilaisten joiut olivatkin padje-olbmusten
mielestä kaikkein huonoimmuksia, melkein kuin koltan lauluyritykset
tahi niinkuin varenkilaisten, jotka samalla rumalla sävelellä laulaa
jutkuttivat melkein kaikki joikunsa. Mutta tunturilaisten joikaukset
olivat kauniita ja kirkkaita. Komeasti ne kaikuivat poromailla, ja
niitä kehtasi laulaa, vaikka itse pahpalle, jopa joskus pahpakin
niitä kuullessaan niin innostui, että joiaten lähti astelemaan. Hyvin
osasivat vanhat poroäijät juorottaa sekä Suomen tuntureissa että
Kaarasjoella ja Koutokeinossakin ynnä Puolmakissa, mutta kaikkein
parhaiten joikasivat Tshorgashnjargan miehet. Ei joikaamista kyllä
kouluissa opetettu, eikä Lapin katekeetat niitä neuvoneet, vaan
poromiehet itse sepittivät niitä toisistaan. Kaarasjoellakin oli
melkein joka miehestä joiku, muutamista kolme, neljäkin. Useat
joikasivat oman elämänsä menoa, rikkauttaan ja tavaroitaan, suurta
sukuaan ja hyviä porojaan taikka jurnuttivat omaa kulkunuottiansa
mainiten niitä maita ja tuntureita, joiden kautta he karjoineen olivat
jutaneet. Monet vanhat lappalaiset, kuten Kitti-Niila, joikasivat
tunturijumalalleen. Mutta kovimmin joiattiin tunturissa, kun pimeinä
öinä oltiin eloa raitioimassa. Silloin ei susi uskaltanut tulla
tokkaan. Siellä vanha Kitti-Andaraskin luikautteli kirkkaasti ja oli
iloisella mielellä. Mitäpä kun ei ollut! Olihan miehellä "raitis ruumis
ja terveus kans hiva", ja avara jumalan tunturimaa oli ympärillä, niin
että siihen kyllä yhden miehen ääni mahtui kiirimään, vaikka olikin
pimeä yö, ja tunturit mustina köyryinä komottivat taivaan rannalla.
Mutta sitä komeammalta kajahti, kun kaukaa kuuluvaan hukan ulvontaan
yhtyi pimeässä hiipivän hukan vihamiehen täysiääninen kumppi-joikaus:

    "Hukka se hiiviskeli,
    noo noo niin niin,
    pimeässä yössä-goo,
    joi joi joi joo,
    hukka se hiiviskeli,
    luu luu luu luu".

Mutta nyt on vanhan Andaraksen raitis ruumis jo marrastunut, niin
ettei joikauskaan enää juokse. Käheästi vain pihisee rintaputki, ja
sanat lähtevät epäselvinä ja voimattomina, kun Andaras yrittää laulaa
Galguoaiven gabba-jievjaa. Vanhan poromiehen suuri tunturiaika on jo
mennyt.




Tämän ajan poromiehiä


Vanhat tunturimiehet, jotka jo entisinä aikoina jaksoivat viljellä ja
elävöittää äärimmäisen Lapin suuria alastomia erämaita, lepäävät jo
hyvin ansaitsemassaan rauhassa isiensä vierellä, toiset maaten papin
siunaamassa kentässä kirkon juurella, toiset, kaikkein vanhimmat
vaarit, leväten isien katsomissa kalmasijoissa autiossa tunturissa tai
järvien saarissa. Vain silloin tällöin vanhalappi vieläkin vaeltaa
entisiä erämaitaan. Ei kyllä ole mitään nähty, mutta monesti vain
kuultu, kun tunturissa äijät ovat kiljuneet, koirat haukkuneet, kellot
kilkattaneet, vasatkin ja kermakat roukuneet, ja maa on tuntunut
ihan jytisevän, niinkuin suuri tokka olisi mennä rymistänyt ohitse.
Edesmenneet suuret taatot eivät ole malttaneet kokonaan jättää
mieluisia tuntureitaan, vaan yhä vieläkin nousevat entiseen eloonsa.
Vuolabban toimekkaan Kadja-Poininkin on kuultu joikailevan vanhan
tunturikotansa tienoilla vielä senkin jälkeen, kun aika oli hänet
jättänyt.

Vanhat tunturikotolaiset olivatkin erämaiden suurtaattoja, joiden
monituhantinen elo lainehti laajassa Lapinmaassa laidasta laitaan.
Silloin elettiin Lapissa suurten poromiesten valta-aikaa.

Mutta nykyiset tunturimiehet, edesmenneitten suurtaattojen pienet pojat
ja jälkeläiset, ovat vain vähäisiä poropaimenia entisten isiensä
rinnalla, hirsipirteissä pehmenneitä paitapoikia, jotka vain kotoa
käsin kaitsevat karjaansa. Hirsistä salvettu, maakiville istutettu,
vielä multiaisilla sisältä ja ulkoa tukehdutettu tunkkainen tupa on
jo jokaisen poromiehen parhaana tyyssijana. Ja tuvan ympärille on
koottu muitakin lannanmiehen laitoksia: latoa, aittaa, jopa talliakin.
On käyty karhoamaan lantalaisen lailla perunapeltoakin ja ruvettu
elättämään siivottomia, tyhmiä lehmiä, joita ei entinen padje-olbmus
kärsinyt nähdäkään. Sellaisetkin poromiehet, jotka ovat tunturikodassa
siinneet ja syntyneet ikuisista tunturien kiertäjistä, ovat jo
hylänneet isäinsä elintavat ja syntymämajansa sekä asuneet itselleen
hirsitalon. Jopa kauimmas isäinsä poluilta poikenneet nukkuvat yönsä
maalisängyssä roukojen piilossa, vaikkeivät isävaarit saattaneet edes
yhtä yötä huokua ummehtuneessa hirsitalossa, vaan täytyi äijäpahasten,
milloin sattuivat lannantaloon, kovimmallakin pakkasella etsiä
yösijansa avonaisen ladon nurkasta tahi lumihangesta. Eikä nykyisten
tunturimiesten tokka ole niin yletön kuin entisten isien: nyt lasketaan
elo vain kymmenissä, mikä ennen sadoissa, sekä sadoissa, mikä ennen
tuhansissa.

Useimmat entisten tunturimiesten jälkeläisistä ovat vallanneet Inarin
suuret tunturiseudut porolaitumikseen. Inari, järvikansan valtamaa,
ei omasta puolestaan olekaan juuri koskaan kasvattanut varsinaista
tunturiväkeä. Vanhat _Ingerit, Skåret, Haltit_ sekä jotkut Pehrssonit
ja Johnssonit, jotka satakunta vuotta takaperin poromiehinä kiertelivät
Inarin tuntureita ja piirrettiin Pielpajärven pappilan kirjoihin,
olivat Norjasta tai Utsjoelta tulleita tunturilaisia, jotka taas
siirtyivät pois tahi kuolivat tai muuten menettivät nimensä. Mutta
Utsjoen ja Tshorgashnjargan suuret poromiehet kävivät laumoineen joka
talvi Inarin tuntureissakin, ja siitä perillisetkin opastuivat sekä
viimein olojen muututtua kokonaan antautuivat Inarinmaan alamaisiksi.
Siellä kun muun hyvän lisäksi piti olla halvat verotkin.

Ensimmäisiä Inarin nykyisiä tunturilaisia oli _Lasse-Pieras Jouni
Vest_, nimismies Högmanin tyttärenpoika, Kitti-Biritin kolmas
mies, joka tuli Inariin 1864, mutta kuitenkin jo taas 1892 muutti
Enontekiölle. Vestin poromiespolvi pääsi kumminkin jälleen pystyyn,
kun kymmeniä vuosia myöhemmin tuli toinen veli, Lasse-Pieras-Lasse,
Uuniemestä Inarin tunturilaiseksi. Hänen poikansa, Lasse-Oula,
Kitti-Klemman vävy, asettui Paadarjäyrin puoleen.

Mutta sitten 1865 Tshalkku-Niila joukkoineen saapui Inariin sekä
myöhemmin 1880 Tshalkku-Pieran perikunta, ja näistä tulijoista sekä
heidän poroistaan Inarin länsitunturit pian elävöityivät. Siinä
oli Länsmaneja kumpaakin puolikuntaa, Niilas-Pieraa, -Niilaa,
-Oulaa, -Biritiä, -Margitia, -Elleä, -Raudnaa ja -Inga-Maria sekä
Pieras-Pieraa, -Andarasta, -Niilaa, -Aslakia ja -Biggaa, jotka kaikki
olivat pororaitioita ja porojen omistajia pienestä pitäen. Miehet
naivat lapintyttäriä, ja tyttäret siirtyivät lapinmiehille, joten
porokansa yhä jatkui, ja niinpä on taaskin uusi tunturilaispolvi
miestymässä, vaikka vain pienien porotokkien isäntinä. Lismajoella,
vanhassa Tshalkun kylässä, elää entisen Tshalkku-Niilan Niila
Kaapin Ellen kanssa, Naunagaksessa asuu Niilas-Oulan joukko, mutta
Vaskojoella, Njärrijäyrin uudistalolla, liikkuu Pieras-Niilan
poikakolmikko, tuhatkuntaisen yhteistokan hoitajana, raitioiden
laumaansa Muotkatuntureissa.

Saapui taas 1878 Niilas-Aslak, vanhan _Jomppaisen_ suvun miehiä, jolla
oli emäntänä inarilainen Elle Sarre sekä suuri porotokka, ynnä poikia
ja tyttäriä. Länsitunturien maille Utsjoen mies poroineen ja komeine
pailakkoineen asettui palkimaan. Järvikansa katseli miehen menoa ja
kohta joikasikin:

    "Nikku-Aslak niin niin niin,
    viisikymmentä pailakkaa,
    niin niin niin niin,
    seisoi niinkuin yksi,
    niin niin niin".

Ja siitä taas kolme Jomppais-poikaa pääsi Inarin tuntureihin.
Menesjärven puolessa ja Lemmetjoella miehet pirteissään asuvat ja
lähituntureissa hoitelevat porotokkiaan. Siellä veljesten vanhimustakin
joiku rupesi mainomaan:

    "Jouna-go, Jouna-go,
    lei jaa lei jaa goo goo,
    äänestää niinkuin sopuli".

Samana vuonna kuin Jomppaiset, jutivat Inariin myöskin Johan Högman,
Davidin kodan poika, sekä Aaslak Panne, Maggas-Andaraksen poika,
suuren Panne-galleen sukua. Itäpuolen tuntureita Näätämön rajamailla
kumpaisetkin rupesivat kansoittamaan. Täällä itäisillä erämailla,
Suprussa, Jalossa ja Varpuniemessä, "Heugmanin" pojat, Johan ja
David, poikineen ja tyttärineen ja muutamine satoine poroineen vielä
viljelevät tunturia ja pirttikenttää, Uuniemestä tulleen poromiehen ja
vävymiehen, Piera Siirin — nyt jo kuollut — poikineen ja tyttärineen
ollessa apumiehinä. Pirttimiehinä ja poromiehinä Aslak Pannenkin pojat
ja tyttäret sekä vanha äitimuori, Kitti-Klemman Birit elävät Tshurnussa
muutamasataisen porotokan kanssa.

Kaikkein suurimmalla voimalla vyöryivät Inarinmaahan 1880-81
_Kitti-veljesten_ jutamakunnat. Länsipuolen Hammas-, Viipas-, Appis-
ja Maarestatunturit he yhdessä Länsmanien ja Jomppaisten kanssa
valtasivat alusmaikseen. Kaikki Kitit olivat suuria poromiehiä,
Pikku-Hannollakin, joka asettui Tshalkku-Niilan, appiukkonsa,
vierusmieheksi Lismajoelle, oli aikoinaan 2,000-3,000:n tokka, onpa
puhuttu 4,000-5,000:stäkin. Mutta kova kohtalo käyskenteli Kittien
kantapäillä. Vanha Hans menetti viimein suuren karjansa, eikä
Pikku-Hannullakaan ole enää kuin joku poro, ja entinen tuhannen poron
Andaras on nyt aivan valkkopäiseksi haalistunut poroton poromies,
jolta tunturi on ottanut lainansa takaisin viimeistä myöten. Vain
valkko-äijän pojalla, Hansilla, on jo taas kolmisensataa poroa, ja
köyhälle Pikku-Hannulle Enontekiön pororikas Näkkälä antaa joka talvi
lahjaksi jonkun niestaporon. Mutta Pyhäjärvellä elää Kitti- Niilan
Uula, Tshalkku-Niilan vävy hänkin, Kittien parhaimpana poromiehenä,
raitioiden Muotkatuntureissa tuhatkuntaista tokkaansa. Siinä kyllä on
poikien ja tyttärienkin nimikkoja, Birit-Annellakin 100 poroa, Ellellä
60, Niilalla 100 ja Kristillä 90 sekä 13-vuotisen Hansin merkeissä 300.
Isä kyllä kieltää kuopuspoikansa merkit, mutta Kristin parttiota äijä
lupaa parantaa, jos saa vävykseen mainion Lantto-Hansin, jonka mukana
näyttää tokkaan tulleen onni ja hyvä menestys. Ja välitöinään
Uula-ukko saarnaa kansalleen parannusta ja syntien anteeksi saamista,
vaikka synnit veriruskeatkin olisivat. Mutta joikaamista Uula ei
harrasta, vaikka isä-Niila kyllä joikasi ja oli sellainen äijä, ettei
juuri koskaan ottanut kirjaa käteensä.

Tulipa Inarin tuntureille joku asuntamies lännestäkin päin,
Koutokeinosta ja Enontekiöstä. _Mihkel Gaup_, Kauppi, tuli
Koutokeinosta, korjasi Tshalkku-Niilan Raudnan ja sai poroja sekä
lapsia. Käväisi kerran suuri porokas, _Ponku-Mattikin_, painuen
pian taas Sodankylän Purnumukkaan ja Sompioon. Jo tuli iso rymyäijä
_Guttorm Magga_ Enontekiöstä, "Kutturana" kuulu kautta Lapin, asettuen
maanselän tuntureihin. Ja pian äijälle alkoi karttua tunturieloa
sekä vasoittamalla että peurakorvia merkitsemällä. Sanotaan vanhan
Kutturan merkeissä liikkuneen 3,000-4,000 nulppoa ja suurta ynnä
pientä sarvipäätä. Mutta sitten joku vielä suurempi sarvipää lienee
pistänyt keiturinkoparansa porotokkaan, niin että Kuttura-paran
lauma kutistui vielä nopeammin kuin se oli kasonnut. Pahnan
perillisellä, Kuttura-Niilalla, joka asuu Ivalojoella, kolmisen
penikulmaa Ivalo-Mattia alempana, on enää ainoastaan kolmetoista
poroa, vaikka häntäkin aikoinaan joiattiin:

    "Gutturm Niila-sa,
    noo läi joo,
    rikas poika oli joo,
    nun nun nuu".

Vieläpä muistettiin hänen emoaankin, Kadja Nikodemusta:

    "Kadjis-ahku oli joo,
    lullul lullul luu,
    Kadjis-ahku oli joo,
    niin niin niin niin",

Palasipa Inariin viimein taitavana poromiehenä Utsjoella opin käynyt
järvikansankin jälkeläinen. Aikoinaan oli Inarista muuttanut Utsjoen
järville ja jokivarrelle kalamiehiksi useita _Aikioita_, toiset suopuen
sinne vakinaisiksi asukkaiksi, toiset jatkaen muuttoaan Norjaan asti,
ja jotkut opastuen tunturimiehiksi. Niinpä Puolmakjäyrille asettuneen
Gabrielin pojan, Kaapin Jounin, poika-Gabriel, Armas-Kaapi, saatuaan
Jouni Vuolabban Ellen emännäkseen, palasi 1890 Inariin ulosoppineena
poromiehenä. Avaroihin länsituntureihin, entisten poromiesten
lähimmäiseksi, tämäkin tulija asettui, ja rikkaana padje-olbmuksena
häntäkin joiattiin:

    "Armas-Kaapi,
    niin niin niin niin,
    suuri-go rikas,
    niin niin niin niin".

Näillä samoilla mailla jutavat vielä ukon pojat, Kaapin-Aslak ja
Kaapin-Jouni. Aslak on pieni poromies, mutta Jouni hallitsee 500-600:n
tokkaa liikkuen milloin Maarestatunturissa, milloin Hammas- ja
Viipastuntureissa sekä asuen väliin Lemmetjoella, väliin Ivalo-Matissa.
Punaisissa lakeissa ja fietter-housuissa mies aina liikkuu,
vakuutellen, ettei hänellä kyllä koskaan housunmalli muutu, vaikka
muut kuinkakin uudenmallisia laittaisivat. Vaikka tämä Kaapin-Jounin
toinen panos on lappalaiseksikin jäänyt aivan pikkuruiseksi
tunturitontuksi, vain "kinthankokoiseksi", on hänessä kyllä sekä
miehen mieli että varsinkin ääni. Jos Jouni osaa hyvin käsitellä
suurta tunturieloaan, niin vielä paremmin hän taitaa käsitellä isoa
kurkkuansa. Jouni onkin ankara joikaamaan. Kun pikku mies tunturilla
puhaltaa kurkustansa joikauksen, on koko kehveli äänenä, niin että
sananpuhuvainen Kitti-Uulakin neljänneksien päässä sen kuulee ja
kauhistuu. Mutta toiset tunturimiehet joikaavat pikku toveriaan:

    "Naa Kaapin-Jouni,
    niin niin niin,
    pikku poika sannaa lei,
    lullu lullu lugu luu".

Pari muutakin Inarin järvimiestä ihan kotoisiltaan vain lyöttäytyi
tunturilaiseksi ja poromieheksi, niinkuin _Iisko Paadar_ naituaan
Ingerin Ellen eloineen sekä _Heikki Valle_ saatuaan Tshalkku-Pieran
Biggan poroperintöineen. Vallesta tuli jo taitava poromies, ja Vallen
Niilasta vielä taitavampi, Niila etsi ja nai rikkaan Panne-äijän,
Maggas-Andaras-Jounin lesken Kaaren Aikion, saaden samassa kaupassa
sekä itseään iäkkäämmän eukon että paljon poroja. Porotokkineen ja
Kaarenineen Niila muutti Utsjoen puolelle sen sijaan, että entiset
poromiehet olivat Utsjoelta tulleet Inariin. Muotkatunturien
pohjoispäähän, Kaamasjoen latvoille, Kaamasmukkaan, Niila asettui
entiseen Jomppaisen taloon, ruveten siitä käsin kaitsemaan karjaansa
lähituntureissa. Sanotaankin Niilan olevan tämänaikaisen Utsjoen
suurimman poromiehen, 500-600:n porotokan isännän.

Sillä kovin pieniksi ovat Taka-Lapin entiset tunturiennavat jo
joutuneet. _Kadja-Nillakin_, suuren Vuolabban suvun viimeisiä suuria
poromiehiä, Kadja Poinin poika, joka juti Ruijan tuntureitakin
ja aikoinaan ajeli 3,000:n laumaa Utsjoen tuntureissa, tullen
monissa joiuissakin mainotuksi, on nyt vain parinsadan omistaja,
70-vuotias tunturiäijä. Suuret porolaumat ovat sulaneet kuin
lumi, hävinneet niinkuin tuuli olisi puhaltanut, entiset komeat
valkkoporotkin menneet, ja ukko itse nyt vanhana valkkoäijänä asustelee
Kevujoen jylhässä tunturimaassa pienessä uudismökissä hoidellen
nautakarjaakin. Ja entisaikaan häntä joikailtiin:

    "Kadja-Nilla,
    joo jou joo jou,
    menee kuin lintu,
    joo jou joo jou".

Kaikki muut Utsjoen muutamat poromiesten jälkeläiset ovat jo
nuorempaa polvea, eivätkä juuri vanhaa poroisäntää parempia.
Kadja-Nillan pojallakin, Pikku-Nillalla, joka asuu isänsä entisessä
komeassa maalitalossa Nilijoen suussa Tenolla, on vain 400-500:n
sarvipään omaisuus, vaikka on saanut emäntänsä Maaritin avulla
periä Pieras-Niila-vainajankin karjasta 70-80 päätä. Samanlaisia
poromiehiä ovat _Niila ja lvvar Pieski_, parituhantisen Niilan
poikia, joista jälkimmäinen asuu appiukkonsa, Oula Länsman-vainajan
ja anoppitätinsä talossa Rauduskaidissa, samanlaisia vielä Jomppalan
lähimailla asustava Rauduskaidin poika, _Piera Länsman_. Kaikki vain
parinsadan poron miehiä. Vain Puolmakjäyrille asettuneen Andaras
Länsmanin lesken, Kristin Siiman, ja viiden pojan yhteisissä hoidoissa
liikkuu viisi-kuusisatainen tokka. Mutta vanhalla _Jomppaisella_,
Mahtis-Niilalla, joka asuu Niila Vallen kanssa Kaamasmukassa, on vain
muutama kymmeninen, vaikka ukko hurskaana raamatun ja evankeliumin
miehenä kulkee sanaakin saarnaten.

Mutta monet tenolaiset ovat lohen ja riekonpyyntinsä sekä karjanpitonsa
lisäksi ruvenneet hankkimaan toimeentuloa poroillakin, yrittäen matalan
rannan tenokansasta nousta, ellei juuri tunturiväeksi, niin kumminkin
hyviksi poromiehiksi. On kyllä monissa tenotaloissa vain joku poro
ja ajohärkä, jolla saattaa pyöräyttää "handelissakin" sukkelammin
kuin entisellä navettasonnilla, mutta on myös jo monia parempiakin
porotaloja. Karigasniemen heinäkentällä asuvaiset ja hyvin toimeen
tulevat Niittyvuopion veljeksetkin omistavat kukin muutaman satasen,
toimekkaimmat pari, kolmekin, samoin Mierasjärven eteläpään erämaahan
jutanut uudispirttiläinen, Sammel Laiti, tunturilaiseksi lyöttäytynyt
Oula Länsmanin entinen ruokkopoika ja oppipoika sekä renkimies. On
sitten tenomiehiä, joiden poroluku lasketaan kymmenittäin, kuten
Porsangerin veljesten, Uulas-Uulan poikain, jonkun Palton ja Nillukan
ynnä Laitin, joilla on kenellä neljä-, viisikymmentä, kenellä
kahdeksankin. Muutamilla Helandereilla on vain joku kymmen, toisilla
vain nimeksi, vaikka entisaikoina muuan katekeetan poika, Jouni
Helander, naituaan kyytirättärin ja poromiehen Johan Högmanin tyttären
Ellen, tuli niin suureksi poromieheksi, että rupesi muoreilleen
tuhrailemaan kodassa sekä juti muiden isoisten mukana Inarin
tuntureihin, kulkien aina Luttojoelle asti ja merkityttäen nimensä
Inarin kirjoihin. Mutta rajantakaiset hukat, koltat, söivät melkein
kaikki ukon elukat, ja Jouni Helander kuoli Luton jäkälätuntureissa
yhtä porottomana kuin oli Tenon mailla syntynytkin.

Muotkatuntureissa ja Paistuntureissa sekä Ailigaksissa pitkin koko
Utsjoen läntistä valtamaata länsipuolen miesten eli Paistunturin
paliskunnan porot kiertävät, kun taas itäpuolen porolaisten eli
Kaldoaiven paliskunnan elukat pitävät valtamaanaan suuria
itätuntureita Utsjoesta ja Tshuoggajoesta alkaen Puolmakjäyrille ja
Norjan rajaan saakka. Vaikka isännät ovatkin vain pikku parttioiden
miehiä, karttuu heidän kymmenistään ja sadoistaan koko iso tokka,
kun porot tunturissa käyvät yhteiseen seuranpitoon. Länsipuolen
miehet joskus raitioivatkin elukoitaan yhdessä laumassa. Niinpä Niila
Valle, Niila Niittyvuopio, Niila Jomppainen, Uulas-Uulan Andaras, Uula
Porsanger, Andaras Paltto ja Anne Nuorgam koitelevat eloaan yhdessä
tokassa sekä kesällä että talvellakin, samoin taas Hans Kitti ja
Pikku-Niila Vuolabba ynnä jotkut muut ovat yksissä tokissa. Vallen
ja kumppanien hoivissa saattaa olla lähes parituhatta poroa sekä
Kitin ja Vuolabban vaalittavina tuhatkuntakin. Koko Paistunturin
paliskunnassa onkin poroja kohta kolmisentuhatta. Mutta Kaldoaiven
ympärystuntureita kiertelee vain parituhatta sarvipäätä, enimmät
niistä Andaras Länsmanin perillisten, Piera Länsmanin ja Sammel
Laitin korvamerkeissä.

Mutta ennen sanotaan Paistunturin paliskunnassa yksinäänkin olleen
6,000-7,000. Ja vanhaan aikaan juti Utsjoenmaan halki poroja kymmenin
tuhansin. Nykyisen tunturiväen poronhoito on vain entisen suuren
elämän heikkoa kuvattelua.




Poronhoitoa


Oikein vanhoina aikoina Lapinmaassa eli paljon ihmisiä, ja heillä
oli isot tokat poroja. Mutta sitten tuli joukoittain vihollisia ja
rosvoja Ruotsista ja Suomesta ja Russanmaalta, ja he tappoivat melkein
kaiken kansan, niin ettei ihmisiä jäänyt juuri muualle kuin meren
rannalle Läijisvuonoon sekä Inarin saarille. Porot jäivät hoitajitta ja
villiintyivät, ja siitä villipeurat saivat alkunsa. Peurat saattoivat
elää ja lisääntyä rauhassa, kun metsät ja tunturit olivat autiot, eikä
ihmisiä ollut missään. Ja peuroja oli Lapinmaassa hyvin paljon.

Mutta sitten Niku-Fulli tuli, ja hän oli taas Lapinmaan alkuihmisiä
sekä ensimmäisiä poromiehiä. Hän otti kiinni villipeurojen vasoja ja
kermakoita sekä niitä paimentaen ja hihnassa pitäen kasvatti itselleen
poroelon. Aikuisista villipeuroista ei kyllä olisi saanut kesytetyksi
poroa, mutta vasoista ja kermakoista sai, niinkuin Niku-Fullikin
teki. Ja Niku-Fullista sikisi koko Lapinmaahan taas uusi suuri
porokansa sekä Niku-Fullin kasvattamasta karjasta nousi ja lisääntyi
tuntureihin uusi suuri porosuku.

Näin vanha saamelaisäijä muistelee Lapinmaan suuren poroelämän
alkuhistorian.

Neljän valtakunnan Lappi on avara maa, jossa on yltäkyllin sekä kylmää
puutonta tunturia että tiheätä mäntymetsää, ynnä kolkkoa Ruijanmeren
rannikkoa ja matalaa koivuoutaa. Siitä seuraakin, että laajan
Lapinmaan poro on hyvin monenlainen. Maanlaadun mukaan se on kullakin
maanpaikalla kasonnut erilaiseksi, jopa niinkin paljon, että vanha
poromies nähdessään tunturissa poroparttion jo kaukaa tuntee, ovatko
palkijat Inarin, Utsjoen vai Ruijan poroja.

Inarin porot kyllä tuntee. Ne kun palkivat mäntymetsissä, niin ne
muuttuvat muita tummemmiksi ja ruskeammiksi, niinkuin olisi nokea
pyyhkäisty karvoihin. Mäntymetsistä karisee naavaa porojen selkään
antaen väriä valkealle karvalle, lisäksi porot syövät tummia
pihkaisia havuja, niin että sekin vaikuttaa, sitä enemmän, kun sitten
vielä päivä paahtaa päällisiksi. Mutta Utsjoella ei ole mäntymetsiä,
on vain tunturi- ja jokilaaksoissa harvoja koivuoutia, joissa ei ole
sellaista voimaa kuin pihkaisissa, tervaa antavissa männiköissä.
Siitä syystä Utsjoen porot ovatkin ylipäänsä vaaleammat Inarin
poroja. Norjankin porot ovat vaaleahkoja. Siellä tunturimaa vaikuttaa
sen, että mutsikkaporojenkin karvannokka on vaalea niinkuin olisi
huurteessa. Ja kylmässä Jäämeren tunturi-ilmassa Ruijan porot
kasvattavat pitemmän ja tiheämmän karvan kuin Suomen porot, jotka ovat
närpeämpikarvaisia.

Inarin suurissa tuntureissa ja kiveliöissä on aina ollut hyviä
jäkäläkenttiä ja kaivosmaita suurellekin porolaumalle. Sentähden
Inarin porot saavat syödä hyvin ja siitä kasvavat isoiksi ja väkeviksi,
niinkuin myös kuuluvat Koltanmaan porot olevan, jotka varsinkin
entisaikaan olivat hyvin vahvoja ja kestivät ajaa, kun vain neuvot
kestivät. Mutta Ruijan poroilla on talvella huono jäkälä, ja kesällä
ne meren rannalla saavat jyrsiä vain kivienkarpeita sekä juoda
suolavettä Maahkarasmerestä. Niinpä Norjan porot ovat paljoa pienemmät
kuin Suomen porot ja keveämmät, jos puntarinnokkaan pannaan. Niin myös
Muonion porot ovat suurempia kuin Näkkälän ukkojen judot, jotka taas
ovat Lätäsenon puolen tunturiporoja paremmat. Mutta kaikkein huonoin
on Koutokeinon poro. Se on pieni, lyhyt ja matala, hoikkakoipinen ja
lyhytturpainen, mutta pitkäkarvainen. Se on vain sellainen kisuraporo.

Varsinkin ennenvanhaiset Inarin porot olivat isoja ja komeita.
Inarilaiset kun laskivat poronsa kesäksi vapaasti tuntureihin
palkimaan, niin peurahirvaitakin sattui joskus siellä tokkaan, ja
siten saatiin eloon villipeuran suurta ja ylpeätä sukua. Iisakin
Andaraksenkin poroissa oli peuransukuisia isoja härkiä, niin että niitä
mainottiin kyllä kauempanakin. Lusman Piettarkin sai Andarakselta
peuran polkeman ajokkaan, joka oli pitkäraatoinen ja säärevä ja osasi
katkaista taivalta paremmin kuin kenenkään muun poro.

Paimennettavaan tokkaan villipeura ei juuri uskaltanut tulla. Jos se
joskus sattui siihen eksymään, niin heti ruukalti pakoon, kun tuuli
vähänkään pyyhkäisi sen nokkaan ihmisenhajua. Porokelloakin se
pelkäsi. Kadja-Nillan tokassa peurahirvas sentään usein nähtiin ja
väliin taas Niila Eiran porolaumassa.

Vaikka porot eri maanpaikkojen mukaan ovat vaalea- tai tummataljaisia,
ja niiden pääväri on vaaleanharmaa, on sentään joka tokassa
hyvin tummiakin tahi aivan vaaleita elukoita. Voi joku poro olla
aivan mutsikka, niin että vatsanaluskin on musta, tahi tumma,
valkeaturpainen _kalppinokka_, tahi kauniinharmaa _suivakko_, tahi
vaaleakylkinen _luostakko_, tahi aivan valkea _valkko_ eli _vielkis_.
Ja valkkoporo saattaa olla hyvin valkea _jievja_ tai vaaleankirjavahko
_raanis-jievja_ tai vaaleanruskea _ruossa-jievja_ eli _koltta-valkko_,
Koltasta alkuaan saatu porolaji, rumakarvainen kuin keväthukka.
Mutta Tshorgashnjargasta on taas lähtenyt oikein valkea poro,
_gabba-jievja_, jonka koparatkin sekä silmät ovat aivan valkeat.
Tällaiset ihmeelliset vaikot ovat kyllä alkuperäisin gufittarien
karjasta, vaikka ne nyt vaatimesta syntyvätkin. Ne ovat kaikki
merkillisen unisiakin. Niitä aina nukuttaa, jopa niin raskaasti, että
ne muiden porojen lähtiessä voivat jäädä torkkumaan, ja niitä täytyy
oikein kopsaista päähän, ennenkuin ne heräävät. Samoja gufittarien
jutoja lienee sellainenkin elukka, jonka etupää on valkea ja takapää
musta. Mutta niin kovin hervoitetusta porosta ei ole muuta kuin hukan
ruoaksi. Gufittarien gabba-jievjoja oli aikoinaan ollut Kadja-Piera
Biggalla, olipa Andaras ja Hans Kitilläkin kerran muutamia
valkkovaatimia, vaikka ne sitten katosivat tunturiin. Kun gabba-jievjat
hyötyivät hyvin ja kasvattivat sarvensa sakeiksi, merkitsi se karjalle
menestystä, mutta huonoa onnea seurasi, jos valkkojen sarvet rupesivat
heikontumaan, ja vielä enemmän, jos porot kokonaan katosivat.
Kitti-veljeksetkin vähitellen menettivät koko karjansa, kun ensin
kadottivat gabba-jievjansa.

Yhtä merkillisiä kuin gufittarien valkot, olivat sellaiset porot,
joilla oli linnunhöyheniä selässä saparon puolessa. Rikkaalla-Hannulia
sellainen oli ollut, ja toisellakin rikkaalla Hannulla, Kitti-Hannulla,
oli samanlainen ihmeporo, ja se oli kova menemään. Mutta jos
sai sellaisen härän, jolla oli yhdeksän hammasta leukapielessä —
tavallisesti on vain kahdeksan —, niin ei tarvinnut toisella kiinni
tavoitella. Kitti-Andaraskin oli sellaisella kerran päivässä ajanut
Jalvesta Inarijoen Matti Saijetsiin, eikä muuta kuin "biegga helmiid
padjel", tuuli helmoja nosteli.

On lappalainen kyllä sellainen herra, että lennättää vaikka gufittaren
porollakin, niin että tuuli helmoja heittelee, onpa vielä niinkin
mahtava poronsa isäntä, että voi milloin tahansa kuoraista taljan
sen selästä tehdäkseen siitä pöykkyrin omaan selkäänsä. Mutta
sittenkin hän on vain tunturielonsa paimenpoika ja renkimies,
jonka täytyy asettaa päivänsä ja vaelluksensa sen mukaan kuin
monipäinen lauma yksituumaisesti päättää. Tunturimiehen hoidokissa
on yhä vieläkin vanhaa erämaan eläjän verta. Vielä satojen vuosien
kuluttua tunturipeuran monien polvien takaisella perillisellä on
yhä samat mieliteot kuin esivanhemmillaankin. Se ei juuri kovin suovu
ihmiseen eikä kaipaa talvellakaan hirsiseinien suojaa, se ei ole
kauan tyytyväinen samoilla kentillä, eikä se viihdy synkkien metsien
pimennoissa. Mutta suuret aavat tunturilakeudet sekä valkeajäkäläiset
petäjäkankaat ovat sen mielimaita. Niillä sen pitää saada vapaana
vaeltaa jokaiseen ilmansuuntaan, mutta varsinkin pohjoiseen silloin,
kun kesä nousee tunturiin, ja taas etelään, kun päivä rupeaa katoamaan
Lapista. Tämän mukaan entiset suuret poroisännät vaelsivatkin
laumoineen Jäämeren rannan ja Inarin tunturien väliä, vaelsivat
ikuista vuoroaan niinkuin kesä ja talvi. Suurlauma määräsi suunnan ja
matkan menon, isännät vain kulkivat paimenina mukana, ohjaten karjansa
parhaita maita. Miltei samoja seutuja myöten tokka joka vuosi vaelsi.
Muuan vanha Jouni-äijäkin kulki aina Tenon poikki nykyisen Gaavan talon
luota suuren kiven vieritse, jota vieläkin sanotaan _Jounas-gädgeksi_,
ja Koutokeinon tunturikiertäjät ajoivat keinonsa Shusjäyrin ohitse.
Vanhoja tunturilaisia ei häirinnyt vielä rajakieltokaan, vaan kaikki
sekä Suomen että Ruijan porolaumat ja -paimenet saivat vapaasti
vaeltaa rajan yli puolin ja toisin. Inarinmaankin "sisään" mentiin
aina kirkon seuduille ja Vaskojoelle asti, niin että "eikö siinä
jo nokko ollut jäkälämaata" Tshorgashnjargan ja Vaskojoen välillä.
Mutta sitten 1852 vedettiin raja niin tiukaksi, että kummankin puolen
poromiesten oli karjoineen pysyttävä omilla maillaan. Koutokeinon ja
Kaarasjoen lappalaiset saattoivat kyllä tämän jälkeenkin laumoineen
laskeutua kesäksi Jäämeren niemille ja saarille, Vuorjenjargaan,
Mahkarauvnjasaarelle, Spierttanjargaan, Tshorgashnjargaan... ja taas
talven kanssa nousta omaan tunturimaailmaansa sekä niiden outaseutuihin
aina Alattio- ja Inarijokien latvoille asti. Mutta Utsjoen ja Inarin
tunturimiesten, joille ei merenrantaa sallittu, täytyi totuttaa
tokkansa pysyttelemään aina vain meren näkemättömillä tuntureilla,
jängillä ja metsämailla, jutaen kesäksi pohjoiseen Utsjoen tuntureille
ja talveksi palaten Muotkatunturien tienoille.

Talvella tummimpana kaamosaikana Muotkatunturien kiertolaiset
asustelevat Angelin seutujen ja Vaskojoen varsien jäkälöisillä
kankailla. Kuukauden päivät voivat porot täällä viettää pisimmän
talviyön pimeitä viikkoja, vaikka muuten talvisilla hangilla viihtyvät
samoilla ruokasijoilla vain parisenkin viikkoa. Inarijoen takana
vastaisella Norjan puolella palkivat Kaarasjoen porot raitioineen ja
kotakuntineen, ja päiväkaudet kuuluu Tenon takaa poromiesten mekastus,
korraaminen ja joikaaminen, koirain haukunta ja kellojen kalkatus.
Samoin Suomenkin puolella on ääntä ja elämää. Sielläkin metsä kaikaa,
lapin vilja liikkuu lumisella tantereella, ja elomies vartioitsee
laumaansa.

Hajaantuneina ympäri kangasta puolen neljänneksen ja neljänneksenkin
alalle porot liikkuvat lumisella laitumellaan. Helposti ne vaistoavat
jäkälän hangen alta ja sukkelaan kaapaisevat etukoparoillaan paksunkin
kinoksen puhki, jyrsivät kaivoksensa jäkälän ja taas kaapivat uuden
lumikuopan, joutuen usein naapurinsa kanssa sarvirysyynkin hyvästä
jäkäläpaikasta. Laidunta kyllä riittää, vaikka kaivosmestareitakin on
metsä täynnä, väliin vieri vieressä pyllyämässä turpa syvällä hangessa,
niin että sarvihäkyrät vain karhoavat kaivoksen reunaa, ja kuopasta
kuuluu kellon kalahtelu. Usean poron kaulassa on rautainen kello,
messinkikulkunen tai pikku tiuku, jota kuunnellen tokkakin pysyy
paremmin koossa, ja taas paimen kuulee, jos ylpeä kellopailakka yrittää
karata laumasta. Kun poro on saanut kaivetuksi jäkälätarpeensa, ei
sillä ole muuta tehtävänä kuin heittäytyä lepäämään ja märehtimään.
Lepohetkensä poro käyttää vanhassa hyvässä järjestyksessä, huoahtaen
kolme kertaa vuorokaudessa. Rakennettuaan talvisen päiväsydämen
lumikuoppia se iltakoiton joutuessa paneutuu hetkiseksi iltalevolle ja
taas nousee yötyöhönsä, mutta sydänyön hetket se jälleen lepäilee ja
taas aamuyön töikseen kaivelee kuoppia päivänkoittoon asti. Aamukoiton
aikana poro laskeutuu kolmannelle levolleen, ja sen perästä aloittaa
päivätyönsä. Kevättalven ja kesän pitkinä päivinä poro levähtää
päivälläkin, mutta sen sijaan silloin on yöllä kaivamassa. Suuria
lepoja ja ettoneita ei virkeä tunturienkasvatti tarvitse. Tunniksi,
pariksi se kellahtaa kyljelleen ummistaen hetkiseksi silmänsä. Vain
gufittaren aito- valkoinen gabba-jievja nukkuu sikeästi, ja
valkeakoparainen mutsikkakin lepää raskaammassa unessa kuin muut porot.

Pian on koko kenttä suurena myllerryksenä, kun porolauma on siinä
jonkun aikaa häärinyt kaivostöissään. Tällaiseen kovaksi tallattuun
kiekeröön poron kopara ei enää pysty, vaan täytyy koko lauman
siirrältyä verekseen hankeen tekemään uutta kiekeröä. Heitetään
vain hiljainen, rauhallinen _laidistaja-härkä_ kiinni, talutetaan
sitä edellä ja koirien kanssa ajetaan toisia perässä. Ja kohta
taas tunturikarja on turpa hangessa kylmällä ateriallaan. Mutta
kevätpuoleen, kun päiväpaiste ja yöpakkanen rakentelevat kovia hankia,
on porolla ankara koparoiminen saadakseen jäkälän esiin. Kun poro ei
jaksa koparoida hankea rikki, se laukkaa nälissään ympäri metsiä
etsien pehmeitä kenttiä ja pälviä. Ja poromiehen täytyy koirineen
rukattaa perässä pitääkseen laumansa vähänkään koossa. Siinä miehillä
on täytinen työ, ja koiratkin saavat henkeään haukkoen laukata pitkin
hankia ja räkyttäen ajaa elukkaa sieltä, toista täältä.

Koira onkin poromiehen paras apulainen, parempi kuin hyväkään mies.
Koiratta ei tunturilainen tulisi toimeen eikä saisi pidetyksi
laumaansa koossa, ei tavoitetuksi ainoatakaan poroa. Mutta koira kyllä
tavoittaa pahimmankin menentelijän ja ajaa sen takaisin tokkaan.
Milloin vain porot poistuvat laumasta kovin kauas, paimenen ei tarvitse
muuta kuin viitata kädellään ja sanoa: "Tshouh, tshouh!" niin kohta
rakki kapaisee perässä ja haukkuen lennättää porot muiden joukkoon.
Porot kovin pelkäävät koiraa. Ne ovat monikertaan kokeneet, että vaikka
kuinka yrittäisi paeta, rakki aina rukattaa räkyttäen kintereillä,
jopa hampainkin napsii kinttuja, ellei poro käänny takaisin. Älyääpä
viisas koira komentamattakin laukata palauttamaan karannutta poroa,
onpa joskus yksinään kapaissut omille teilleen lähteneen tokan jälkeen
sekä haukkuen ja kinttuja näykkien tuonut sen rytinällä takaisin
penikulmien päästä.

Jo pennusta pitäen koira on tottunut toimeensa. Emoltaan se on
jo perinyt hyvän halun, ja koiran isäntä vielä valinnut pentupahnasta
parhaansa: tavallisesti urospuoliset sikiöt, joilla on pitkä
pääkallon niskaluu ja takajaloissa kaksinkertaiset pikkukynnet
sekä turvannokka myötäänsä kostea ja jotka selälleen käännettyinä
eivät pysy kohdallaan, vaan heti vierähtävät kyljelleen. Mutta
pienet naaras-vielpikset isäntä on useinkin vetänyt hirteen. Muuten
tunturilappi ei välitä koirarotunsa jalostamisesta. Hallit saavat
vain oman etsiskelynsä mukaan taajoa, ja sitten poromies toimittaa
pentupahnassa valintansa. Kotakentällä pieni pentu saa jo opetella
haukkumaan poroa, kotalaisten usuttaessa terhentämään vielä äkäisemmin.
Isompana se pääsee jo tokkaankin katsomaan, miten mestarihaukkujat
menettelevät, ja pian pikku rakkikin on mukana hampaat irvessä ja ääni
kimakkana. Mutta jos se yltyy haukkumaan, laukottamaan ja puremaan
poroa tokassakin, saa se selkäänsä. Jokaisella paimenella on oma
koiransa, joka juovattaa vain häntä ja tottelee hänen käskyjänsä,
makaa kodalla silloin kuin paimenkin ja taas hänen mukanaan lähtee
tokkaan. Mutta muiden saman kotalaistenkaan seurassa se ei halua
lähteä virkatöihinsä. Muutamat paimenet kulkevat kaksin koirin.
Lantto-Jussaakin aina juovatti kaksi pystykorvaista karvarakkia, ja
vuoroonsa hän niitä laukotti. Ensin viittasi toista oikealla kädellä,
jotta tshouh, tshouh, mutta toista vasemmalla kielsi, sitten taas
viittasi toista vasemmalla kädellä ja toista oikealla epäsi. Näin
koirat saivat vuoroonsa levätä ja laukata, eivätkä koskaan väsyneet.
Sillä jos poromiehen koira vaipuu, on hän laumoineen hukassa. Joskus
koira on kovin innokas laukottamaan poroa ja ajamaan sitä aivan
armottomasti. Sellaisen villikon kaulaan ripustetaan puuhaarukka tai
iso puukalkare, tshulkku, eikä silloin rakki saata kovin kovasti
laukottaa eikä tyhjään taajoa. Ovatpa jotkut koirat niin villejä, että
purevat kuin hukat kuoliaiksi vasoja sekä kermakoita. Sellaisesta
rikoksesta koira saa kovan selkäsaunan, vieläpä se, ellei tee
parannusta, joutuu hirteen.

Koko parttio, toistakymmentä avosuuta, on ison lapinkodan
palveluksessa, ollen vuoroin työssä, vuoroin levolla tahi kodan luona
räyhäämässä. Siinä on monennäköistä haukkujaa: mustakarvaista
Murjua ja Tshähpistä, punaruskeaa Runnea ja Ruisea, valkeaa Jievjaa,
vaaleaa Kuugea ja Skuolehvia, kirjavaa Kirjistiä, harmaata Rannea,
valkeajalkaista Piittusta, pilkkaniskaista Tilkkua, sepelkaulaista
Sirkistä, vielä Karrista, Tshammoa, Tsorgia, Tshuorista ja Nästiä.
On joukossa joskus pitkäkarvainen Borgi, närpeäkarvainen Naugi ja
paksu Parri, jonka pitkät peräkarvat kähärinä reuhuavat. Jossakussa
siidassa on vielä kovakurkkuinen Shaihki, kippurahäntäinen Seippu,
reppukorvainen Luuhke ja iso riippukitainen Lumpu. Vieläpä muiden
mukana pieni Penne, lyhyt tassukka Norri ja töpöhäntäinen Naappulkin
panevat parastaan, ja joukossa koettaa kiepsahdella aivan hännätön
Jorbikin, vaikka se ei oikein osaakaan hallita menoaan, vaan
töksähtelee tuon tuostakin turvalleen, koska sillä ei ole häntää, joka
on "koiran styyri".

Kodassa taljavuoteella koirat saavat isäntänsä kanssa nukkua, ja
verivelliä keitetään vartavasten heidän ateriakseen. Velli aamulla ja
velli illalla on heille varattu, ja päivällä haukattaessa heitetään
vielä suupalasia. Ruokapalkoilla ja kotasijan oikeudella tunturimies
saa parhaan palvelijansa. Jos hän joskus rupeaa sitä toiselle
luovuttamaan, hän saattaa vaatia hinnaksi hyvän poron, eikä oikein
hyvää koiraa myydä monesta porostakaan.

Mutta porotokka ei sentään pysy koossa vain pelkkien koirien
avulla, vaan tarvitaan vielä paimeniakin, ihmisälyä, ohjaamassa
koirien taitoa ja toimintaa. Iso karja vaatii useita raitioita,
tuhannenkin tokka tarvitsee jo neljä hoitajaa, jotka kaksittain
käyvät vuoroin paimenessa, vuoroin lepäävät. Poromiesten omat pojat
ja tyttäret joutuvat jo toisellakymmenellään porosiidaan, ja ellei
poromiehellä itsellä ole menijää, täytyy hänen ottaa vieraita
raitioita. Entisillä suurilla tunturi-isännillä oli renkejä ja piikoja
kaksin, kolmin kumpaistakin. Jotkut ahneet äijät eivät kyllä raskineet
palkata palvelusväkeä, mutta silloin tuli karja huonosti hoidetuksi.
Pikku-Hannunkin tokka katosi lopuksi Näkkälän tuntureihin sekä joutui
pitäjän kauppasaksalle. Mutta ne, jotka monien raitioiden kanssa aina
olivat elonsa äärellä, menstyivät paremmin. Eikä palkkaväelle tarvinnut
suuria maksaa, eikä juuri kaivella kiisasta kalliita silparahoja.
Niinkuin Lannanmaan isäntä ennen hyvitti työmiehensä pellonviljalla,
niin tunturi-isäntäkin korvasi renkinsä ja piikansa työt tunturielossa.
Kitti-ukkokin antoi piialleen vuodessa kolme vasavaadinta, Kadja-Nilla
työnsi neljä, ja Lantto-Jussa sai Ruijan lappalaisilla "renkyessään"
vuosipalkakseen neljä hyvää tiinettä vaadinta. Joidenkuiden pienien
piikatyttöjen isä sai tyttärensä palkkana periä poroisännältä pari,
kolme tappoporoa. Lisäksi palvelijat saivat vasannahkoja peskikseen,
koipinahkoja kenkiä varten, vieläpä verkatakinkin. Lantto-Jussalle
annettiin Ruijassa kaikki arkiset pitovaatteet sekä vuoden lopussa
kirkkopeski, lakki ja verkatakki. Jos rengille maksettiin rahapalkka,
ansaitsi parhain mies sata kruunua, joskus 30 speisiä. Hyvä oli
rikkaassa lapinkodassa palvella, poronkuutakin ja vasanlihaa sai
syödä ja röyhtäillä, antoipa hyvä isäntä viinaakin. Monet rengit ja
piiat jo palvelusvuosinaan kokosivat omiin merkkeihinsä poroja pikku
parttion, ja toimekkaat piiat pääsivät joskus palveluskotansa
emännäksi.

Pororaitiolla oli kyllä ankara työ. Talvellakin, pyryllä ja pakkasella
sekä kevään ja syksyn lumisohjuissa ja vetisillä jängillä piti
koko vuorokauden yhteen menoon olla tokkaa vartioimassa, vaikka
sitten taas vuorostaan sai vuorokauden makailla kodalla.

Mutta silloin kun hukka oli mailla, paimenet eivät paljoa
joutaneet huoahtamaan. Entiseen aikaan hukkia olikin hyvin paljon.
Lantto-Jussankin tokkaa kerran ahdisteli viisi-, kuusikymmeninen
susilauma, ja Inarin Suolujäyrillä nämä "helvetin hurtat" monina
talviöinä esiintyivät sellaisella metsäläisulvonnalla, ettei Jurmun
lukkari saanut nukkumarauhaa. Hukkien ulvonnan kuuluessa piti porotokka
pitää hyvin koossa ja koirien kanssa alituisesti valvoa, ettei
yksikään elukka erkanisi kovin kauas toisista. Raitiot hiihtivät yhtä
päätä elon ympäritse tai ajoivat porolla ahkiossa istuen ja kovasti
huudellen. Sivakkamiehet löivät tuon tuostakin sauvalla sivakkaa tai
kuivan puun kylkeä ja hoilasivat rumalla äänellä:

    "Ho-ho, ero-go guu-umppee,
    don suoladet, poattek dee-eikkii!"

[Ho-ho, mene pois hukka, sinä varastat, tulet tänne.]

Muutamat taas kovasti joikailivat hukan nuottia:

    "Luossagaissan alla hukka laukkaa,
    sitten hän näkee poron,
    sitten hän rukattaa jälkeen,
    sitten hän kaataa poron,
    sitten hän syöpi poron.
    Kun hän on poron syönyt,
    niin hän juoksee pois".

Mutta kaunista lapinjoikua susi ei pelkää, oikein rumaa karjuntaa vain.

Pimeän keskiyön aikana hukka ei kyllä ole kärkäs käymään poron
kimppuun, peläten metsässä risun rapsaavan silmään, mutta hämärässä
iltayössä se uskaltaa ja kaikkein parhaiten aamun vaietessa. Silloin
se tulee jos tulee, ajaa poron aavalle jängälle, missä ei ole risua
silmää sorkkimassa, ja kaataa elukan. Oikein nälkäiset pedot eivät
pelkää karjuvaa ihmistäkään. Silloin kun paimen huutelee tokan toisella
reunalla, sudet sieppaavat toiselta laidalta poron, repivät ja syövät
sen karvoineen kaikkineen, ennenkuin raitio ennättää häsyihin. Pahimmat
roistot eivät enää säiky pyssynkään pauketta, ja paimenen varomattoman,
liian rohkean koiran ne helposti saalistavat. Mutta vasavaadin on
joskus sikiönsä puolesta niin äkäinen, että uskaltaa hyökätä vasaa
ahdistavan rosvon kimppuun. Sammel Laitikin oli pikku poikasena poroja
kaivattamassa, kun susi häsähti erään vasan kimppuun. Silloin emo
julmana kävi sarvillaan häkyröimään ja laukottamaan sutta niin, että
sen hädissään täytyi turvautua Sammeliin. Mutta kun poika päästi kovan
karjunnan, peto pelästyi vielä enemmän ja pakeni poron sarvillaan
sohikoidessa metsään. Monta kertaa sudet kyllä tulevat suurin laumoin
ja saattavat samana yönäkin surmata samasta tokasta kolmattakymmentä
poroa, kuten kerran Lasse Porsangerin ja Sammel Laitin nelisataisesta
karjasta, niin että oli vain raato raadon vieressä, ja taas toisesti,
lokakuussa viisi vuotta sitten, Tshalkkulaisten ja Sammel Laitin yli
1,000:n laumasta puoli toistasataa.

Hyvillään hukat vain olivat, kun saivat oikein raastaa tunturimiehen
eloa ja vetää verta ja höyryävää lihaa suureen nälkäiseen
kitaansa. Niiden silmät sitten vain loistivat pimeässä kuin
kahdenkymmenen äyrin silparahat, ja elukka ulvoi hyvillään.
Kevujoellakin sudet kylläisinä kokoontuivat Paldojäyrin lähelle
Gumppi-kirkun pikku kukkulalle kuin kirkonmenokseen yhteiseen suureen
ulvontaan. Kadja-Nillan poroja metsäläiset olivat saaneet vatsaansa
ja siitä sitten talviaamuna veisasivat villiä kiitosta. Lieneekö
sitten Kadja-Nilla erehtynyt ydintä kaivaessaan ja jättänyt jonkun
poronkonttiluun osan eheäksi putkeksi, ja siitä hukka heti saanut
kiikertin, katsonut sillä, nähnyt ja rukattanut Nillan tokkaan.

Mutta vanhaan aikaan poroja ahdistavassa susijoukossa saattoi
joskus olla ihmishukkakin. Koltta-äijät ja jotkut muutkin pahat
noitalappalaiset näet voivat noitua ihmisen hukaksi. He etsivät
vain käyrän puun, soju-muorran, sujauttivat sen latvan maahan asti
ja taikoen työnsivät ihmisen siitä alitse vastapäivään — ja heti
ihmisrukka lähti hukkana laukkomaan. Aslak Pannenkin tokkaa sellainen
ihmishukka oli juovattanut kolme vuotta tappaen paljon poroja. Viimein
oli Aslakan eukko saanut sitä ampua, ja metsästä oli alkanut kuulua
kuin surkea ihmisen valitus:

    "Hoo hoo hoo hoo,
    hoo hoo hoo hoo!"

Ja kun vasta kuukausien perästä oli uskallettu mennä katsomaan, oli
metsästä löytynyt hukanraato, jonka nahan alla oli ollut lappalaisen
tuppivyö.

Talven kuluessa porotokka, muutellen paikasta toiseen, vähitellen
jutaa pohjoiseen päin, ja kotakansa seuraa mukana, raitiot ja
isäntäväki kotineen, kaikkineen. Ja elo on aina päivän ja yön huolena.
Hurskas lappalainen ei kiroile porojaan, siivosti vain sivupuolesta
koirilla haukuttaa ja ohjailee. Raudn-Niiias-Pierakaan, ristinkirjalle
opittuaan, ei enää kiroillut, vaikka paimenteli 12,000 poroa. Vain
silloin kun häpeemätön hukka tulee tokkaan, hurskaskin lappalainen
saa lasketella "pärgalakkeja" suun täydeltä, samoin kuin silloinkin,
kun suurta porolaumaa muutettaessa tulee sekaannus.

Suurlauman liikehtiminen onkin kuin koko maailman menoa. Siinä tuhannet
sorkat naksuvat, sadat kellot ja kulkuset kilisevät, kalisevat ja isot
häränkellot möykyttävät, vasat ja emot roukuvat, raitiot puolin ja
toisin kiljuvat ja kiroilevat koirilleen ja toisilleen, ja maa jytisee,
niin että neljänneksen päähän kuuluu, missä elo on menossa. Jos kesällä
ukkonen liikkuu samoilla mailla kuin suurtokkakin, ei kuulla ukkosen
jyminääkään, salamain vain nähdään leimahtelevan.

Tällainen suuri meno saattaa tulla kevättalvella, kun porot
ihan itsestään lähtevät jutamaan pohjoiseen, Inarin porotkin
Muotkatuntureita kohden. Silloin kantavat vaatimet johtavat koko
jutamakuntaa, sillä porot vanhasta vaistostaan aina kiirehtivät
poikimaan entisille syntymä- ja poikimasijoilleen. Vaatimet menevätkin
sellaista vauhtia, etteivät hyvät härätkään tahdo pysyä matkassa.
Kova kiire niillä vain on, jängät, metsät ja vaarat nulkataan samaa
menoa, eikä paljon malteta syödäkään. Jotkut emot laukkaavat vielä
neljänneksittäin, vaikka vasan jalat näkyvät, jotkut saavat vasan
kesken menoansa ja sitten roukuen juoksevat ahkion perässä, jossa pikku
tulokasta vedätetään.

Toukokuussa vaatimet vasovat, ja silloin ne tavallisesti ovatkin jo
vanhoilla vasomakentillään, kankaalla jonkun vetisen jängän reunassa.
Siellä vaatimet, raitioiden tarkasti valvoessa, saavat asua vain omassa
rauhassaan, sillä härät ja hirvaat ja kaikki urosporot kermakoita
myöten on erotettu eri tokkaan ja viety syrjään koko vasomissiidasta.
Asian ymmärtämättöminä niistä ei olisi muuta kuin vastusta. Kermakatkin
tuppautuvat haistelemaan pientä kummannäköistä lynkäpolvea,
laukottavatkin sitä ja kopsivat koparoillaan, vaikka se olisi omia
sisaruksia. Siksipä emo on äkäinen viimevuotiselle kermakalleenkin
ja ajaa sen heti pois. Mutta keskenään kaikki vaatimet ja vasat
elävät hyvässä sovussa. Jos pienet ällipäät joskus aivan sekautuvat
keskenään ja eksyksissä nostavat surkean rouvunnan, selviää asia
kinastelematta, ja jokainen emo roukuen ja nuuskien löytää pian omansa.
Ja kaikki ovat saaneet parhaan ja ovat tyytyväisiä. Mutta joskus nuori
aivan kokematon vaadin hylkää vasansa. Vastasyntynyt sikiö kun alkaa
hoippuen lähestyä kantajaansa, nuori emorukka säikähtää oudonnäköistä
oliota niin pahasti, että laukkaa pakoon. Eikä se sen jälkeenkään
enää huoli sikiöstään, vaan täytyy vasaparka, jota ei kukaan muukaan
kykene hoitamaan, surmata. Kuolee vasoja kyllä paljon tappamattakin.
Sattuu vain vasomisaikana kylmät ilmat ja lumisateet, niin pienet arat
vasaparat paleltuvat kuoliaiksi. Huonona keväänä saattaa isosta tokasta
kylmettyä vasoja kymmenittäin, ja pienet kotalapset saavat peskinahkoja
sekä viimevuotiset kermakat pääsevät taas emonsa armoille. Muutaman
kymmenen menetys ei isossa tokassa, jossa saadaan satoja vasoja —
Kutturallakin oli usein kolmesataa — paljon tunnu. Mutta sellainen
kato jo tuntuu, mikä kerran sattui Kitti-Hansin suurlaumalle. Tuli
kova lumipurku ja kylmä sää surmaten äijän vasat niin tarkoin, ettei
jäänyt kuin kolme viluista raukkaa.

Mutta _runo_ ei saa vasaa niinkuin muut vaatimet, vaan se jää syystä
tai toisesta tilapäisesti mahoksi. Eikä urosmainen _stainak_ tee vasaa
milloinkaan. Se onkin väkevä ja luja kuin härkä ja sarvet sillä on
kuin kunteuksella, ja _piippu-stainakan_ "pahta heilaa ja hengaa kuin
piippu". Mutta oikeiden hyväonnisten vaatimien vasa, kylmettymisistä ja
muista turmista pelastuneena, juoksee emonsa perässä niin ketteränä ja
nopsana, että poron isäntäkin sitä hyvillään katsoo ja joikaa:

    "Vasa ja vasa,
    niin se se niin se,
    roukuu ja roukuu,
    emonsa perässä,
    niin se se niin se,
    roukuu ja roukuu".

Keskikesällä, kun vasat ovat niin varttuneet, että saattavat seurata
emoansa erämaan retkillä, päästetään porot omiin valtoihinsa.
Tuntureihin ne heti kaikki kapaisevat, härätkin ja muut porot yhtyvät
samaan seuraan. Muotkatuntureihin keräytyvät Kittien, Länsmannien
ja muiden lähiseutulaisten porot. Siellä onkin tilaa suurellekin
laumalle, penikulmittain kun on vaaroja, tshohkia ja oaiveja,
Gaissavaarasta ja Kaskugielaksesta Vihellyspäähän ja Pirunhartioihin
asti. Laaja tunturisto kesäporon poljeskella on myöskin Maaresta-,
Viipas-, Appis- ja Hammastunturien juonto, samoin kuin Utsjoen ylpeät
Paistunturit sekä monet Ailigakset ynnä itäinen Kaldoaiven seutu.
Pitkin tuntureita ja tunturijänkiä porot vapaina samoilevat. Eikä
tarvitse niiden nyt kaivella kuivaa jäkälää hangen alta, vaan ne
saavat mielin määrin haukata kesän rehevää ravintoa, puiden lehtiä,
maan ruohoa ja jänkien saroja sekä makeita kortteita. Palavimman
päiväpaisteen ajaksi porot vain painuvat varjoisiin metsiin, mutta
yöksi taas juoksaisevat viileille tuntureille.

Vanhat tunturimiehet paimensivat porojaan kesälläkin, niinkuin
Norjan lappalaiset vieläkin tekevät, Koutokeinon ja Kaarasjoen
tunturilaisetkin ovat itse aina porojensa mukana Jäämeren
rantatuntureissa, merivuorissa, alituisesti huolehtimassa elostaan.
Vain Puolmakin ja Uuniemen poromiehet laskevat tokkansa merituntureihin
hajalleen kuin riekkoparven. Jäämerelle Ruijan porot kyllä menisivät
väkisinkin, vaikka yksittäin, elleivät pääsisi tokissa, samoin kuin
taas sieltä talveksi oman päänsä mukaan palaisivat pois. Suomen
tunturiäijät hoitivat rajasulun jälkeen kesäporonsa omilla tuntureilla,
ollen aina itse matkassa. Ja kotakansalla koko joukkoineen oli kyllä
työtä ja huolta suuresta elostaan. Yötä päivää raitiot olivat tokan
mukana. Viileähkö kaalo alkukesä kyllä meni hyvin ja helposti, joiaten
vain ja päivää paistatellen. Mutta kun tuli kuuma heinäkuu sääskineen
ja saivartajineen, se oli seka porokunnan että kotakunnan kaikkein
raskain ja kamalin aika.

Sillä pieni sääskipaholainen on Lapinmaan suuri vitsaus ja pahin peto.

Kesäkuulla jo lentää hoipperoi kömpelö _jienga-tshuöikka_, joka
kyllä ei vielä kykene suuriin kiusantöihin. Mutta vasta kesäpäivän
palauksen jälkeen, heti kun ilmat lämpenevät, alkaa oikean _tshuöikkan_
vuoro. Vanhat lappalaiset sanovat, että sääsket tulevat Stokholmista
Ruotsinmaalta, toiset taas ovat nähneet niiden nousevan maasta.
Tulivat mistä tahansa, sääsket itse sanovat, että heidän pitää jo
juhannukselta olla Lapinmaassa laulamassa, vaikka kahden sauvan
varassa. Niinpä ne sitten ovatkin, kaikkein pahimmin tunturien
varjoisissa notkelmissa, missä ilmanheki ei liiku. Miltei mustana
pilvenä ne inisevät ilmassa kiusaten kaikkia, joissa elävä henki on.
Ahkerina niiden pitääkin olla, kun niillä ei ole elämänaikaa enempää
kuin kolme päivää ja kolme yötä. Jos ne eläisivät kauemmin, tulisi
Lappi sääskillä niin täytetyksi, ettei siellä mikään muu voisi elääkään.

Pahaisen sääsken apupirulaisina pörisevät isot _poattso-poarut_ ja
_njunni-poarut_, jättäen porotokkaan kamalat jälkensä. Edelliset
painavat takapäänsä poron selkään ja työntävät siihen aineksensa, jotka
vasta kevättalvella mätänevät ilkeiksi kurmuiksi täyttäen ja reikien
toisinaan poron koko selkänahan. Njunni-poaru taas purkaa sisunsa poron
sieraimiin, niin että siitä syntyy pahoja matoja, _saulakoita_, elukan
kurkkuun. Kevättalvella poro niitä joukoittain yskii hangelle.

Miljoonaisissa parttioissa sääsket piirittävät poron, ja tuhatlukuisin
tokin poattso- ja njunni-poarut pörräävät mukana, niin että
elukat ihan hulluina laukkaavat sinne ja tänne, työntyen viimein
tuulisille tuntureille kokoon suuriin tokkiin. Silloin ne saavat
paremmin olla rauhassa, sillä porojen erittämä väkevä hikinen höyry
peloittaa räkkää.

Pahimman räkän aikana vanhat lappalaiset ajoivat porotokkansa joka
päivä tunturien rinteille suuriin aitauksiinsa ja laittoivat savuja
tuulenpuoleiselle laidalle, ja silloin elo viihtyi hyvästi. Aitaukset,
_gärdet_, oli rakennettu maahan kaadetuista lehtikoivuista ja risuista,
ja niitä oli useilla porolappalaisilla sopivissa tunturimaissa
koivumetsien läheisyydessä. Mutta puuttomiin tuntureihin jotkut suuret
tunturiäijät kasailivat porokaarteita kivistä. Sellaisia vanhojen
vuorelaisten suurtöitä on Utsjoen tuntureissa ainakin kolme. Jalven
lähimailla on entisen Kitti-Jounin rakentama pieni Paukkuoaiven
_gädge-gärde_ jo kovin maahan sortuneena, ja Paaduksen lähellä
tunturissa on Ivvar Pieskin latoma Paaduksen kivikaarre, joka vielä
korkeaseinäisenä kohoaa Paadusjoen varrella, louhisella perustalla.
Mutta isoin ja parhaiten säilynyt ja parhaalla maalla on Erttigvaaran
kaarre. Sekin on vanhan Pieskin suurtöitä, ja sitten jälkeenpäin
Kadja-Nilla on sitä korjaillut ja laajentanut. Tämä kivikaarre onkin
kuin mikäkin tunturipeikkojen linnoitus, kuudettakymmentä metriä
leveä, pyöreähkö kenttä, ympäröitynä laakakivistä ladotulla, paikoin
lähes puolitoista metriä korkealla aidalla. Se on aivan autiossa
tunturimaassa, Erttigvaaran huipulta neljänneksen päässä etelään,
pieneen tunturipuroon kallistuvalla rinteellä, ja pitkät maahan
sortuneet, kivistä, koivunrungoista ja risuista ladotut johtoaidat,
saajat, ohjaavat sekä yläpuolen että alareunan leveälle veräjälle.
Parituhatta poroa sanotaan kaarteeseen yhtaikaa mahtuneen. Vastatörmään
porot siihen ajettiin, sillä poron luonto on sellainen, että se aina
pakenee — hukankin edellä laukatessaan — vastatörmään, mutta alaspäin
se ei mielellään juokse. Kaarteeseen porot kyllä, kun olivat
opastuneet, menivät mielellään, oleskelivat sen savuisessa ilmassa
iltapuoleen ja sitten taas lähtivät ruokamailleen.

Porokaarteita vanhat lappalaiset eivät käyttäneet ainoastaan sääskiä
savuttaakseen, vaan yhtä paljon myöskin lypsytarhoina. Sillä
entiseen aikaan kaikki tunturilaiset lypsivät eloaan, kesäpuolesta
aina marraskuulle asti, niinkuin Enontekiön, Koutokeinon ja
Kaarasjoen lappalaiset vieläkin tekevät, jopa Niila Vallenkin
Kaaren Kaamasmukassa. Inarin ja Utsjoenkin raitiot joskus, kun ovat
janoissaan, lypsävät poroa kouraansa ja ryyppäävät suuhunsa.

Kaarteessa miehet heittelivät suopungilla vaatimia kiinni, sitten
pojat niitä pitelivät ja naiset kävivät nykäisemässä maidon pyöreään
pahkanaappuun. Vasa kyllä vieressä roukui osaansa, ja emon irti päästyä
se heti rupesi heruttelemaan tyhjää ruokamaataan. Vähän ajan päästä
sieltä kyllä tirahti jotakin sillekin, ja vasa saikin pitkät ajat
pitää omat jälkivuoronsa. Mutta kun sitten poron nisät töhrittiin
poronsonnalla, johon oli vielä sekoitettu poronverta ja vasan omaakin
lantaa, oli se niin sydäntä ellottava paikka, että vain harva vasa
kykeni siitä ruokailemaan. Mutta lappalaiset ottivat vasankin osan, ja
vasaparka sai vain nälissään roukua.

Isot kattilat ja leilit lypsettiin täyteen poronmaitoa. Lappalaiset
söivät sitä vähän siltäänkin, ja se oli paljon parempaa ja
terveellisempää kuin lehmän ja lampaan maito. Paljon ei sitä saanut
syödä, sillä se oli niin väkevää, että kovotti lappalaisen vatsan
aivan lampaan papanoille. Niinpä laitettiinkin maitoa paljon kuivamaan.
Hyvin puhdistettuja vatsalaukkuja ja tshalmaksia täytettiin tuoreella
maidolla — vatsalaukkuun mahtui kolme kannua, tshalmakseen kannu —,
pantiinpa sekaan hiukan mustikoitakin, mutta juoksutinta ei tarvittu.
Sitten sidottiin laukunsuu kiinni ja pisteltiin neulalla pieniä reikiä,
että hera pääsi valumaan pois. Ulkona luovassa sateelta suojattuna,
puuristikoilla, maitovatsat litteähköiksi painettuina kuivattiin sekä
lopuksi kodan suovvumuorrassa, kunnes kyllin kovina ja kuivina vietiin
aittaan. Kymmenkuntakin maitovatsaa saattoi olla isolla poromiehellä
kotaväen vatsojen hyviksi. Tehtiin myöskin juustoja, vuostait. Poron
tungalla, toggilla, juoksutettiin äsken lypsetty maito kattilassa, ja
juustoaine puristettiin reikäpohjaisessa pyöreässä kaavassa, kiertussa,
kiinteäksi korttelin, puolentoista levyiseksi kiekoksi. Semmoisena
juusto vain kuivattiin ulkona luovassa ja kodan orressa. Samankokoisia
kaikki juustot olivat, ja kymmenittäin kotaeukko niitä ennen teki, myi
ja söi. Mutta Näkkälän poroemäntien sanotaan poronmaidosta valmistaneen
voitakin. Isossa kattilassa eukot vain olivat paljaalla kädellään
velkuttaneet maitoa, ja paljon oli tullut väkevää voita. Lehmiä
hoitavat poroemännät panivat joskus vasta poikineen poron maitoa lehmän
maidon sekaan keittäen väkevää terniä, ja se maistui lappalaisen suussa
oikein makealta.

Samalla kun porot olivat kaarteessa sääskisavussa tai lypsettävinä,
toimitettiin peurakorvien vasojen merkitseminen. Se oli tarpeellinen
toimitus, sillä parhaitenkin paimennetut porot pääsivät tuon tuostakin
sekaantumaan toisiin tokkiin, eikä niitä voinut sieltä mitenkään
muuten tuntea ja erottaa kuin korvaan leikatuista merkeistä. Lisäksi
vielä peurakorviksi jääneet vasat villiintyivät kovin helposti ja
pelkäsivät ihmistä enemmän kuin merkityt. Mahkara-Jouninkin vasoja
jäi kerran peurakorvina Jäämeren niemelle, ja ne olivat kohta niin
villejä, ettei niitä tavoitettu muuten kuin ampumalla.

Suurpuukollaan poromies sivaltelee vasan korviin omat pykälänsä,
"sanansa", jotka ilmoittavat elukan olevan hänen porotokkansa jäsen.
On satoja poronomistajia ja satoja erilaisia merkkejäkin tarvitaan.
Leikataan monenlaista lovea, halkeinta, isoa ja pientä viillettä:
_rastää, pihtää, guoviriä, skievniä, njauhkia, tsärgiä, tsoastakia,
luddistasta_... Näistä jokin tai useampiakin nipistetään vasan oikeaan
tai vasempaan tahi molempiinkin korviin, niin että saattaa olla toinen
peurakorva, toinen merkitty tai molemmat merkityt monellakin sanalla,
vaikkapa: vasemmassa alla skievni ja siinä tsärgi, päällä pihtä,
oikeassa päällä njauhki ja siinä tsärgi, päällä ja alla pihtä.

Vasaa merkitessään vanhat ukot työnsivät silpomansa korvanpalaset
leikkauspaikalle maanpeittoon, ennenkuin laskivat elukan irti.

Peurakorvista ja merkityistäkin poroista lappalaiset joutuivat hyvin
usein keskinäisiin riitoihin. Varsinkin ennenvanhaiset tunturilaiset
olivat tavattomia toraamaan, sillä vaikka "sielu heillä kyllä oli, he
olivat muuten niinkuin elävät, tappoivat ja söivät kuin hukat toistensa
poroja". Ruijan puoleltakin joskus kuului Angeliin pakanallinen meno,
kun Kaarasjoen lappalaiset siellä oikein riitelivät ja kiroilivat
ja syyttivät toisiaan poron varastamisesta. Joltakin äijältä oli
taas hävinnyt muutamia elukoita, jonkun härkä oli löydetty metsästä
kinttusuonet poikki viillettyinä. Käräjilläkin ukot siellä toisiaan
uhkailivat, mutta kun ei kukaan ollut nähnyt korven tihutöitä, täytyi
tyytyä vain toisiaan haukkumaan, kiroilemaan ja joikaamaan, sekä
sitten taas sopivassa tunturikurussa ottamaan lainansa takaisin tai
maksamaan velkansa tuhoamalla toisen elukoita. Torailivat Suomenkin
tunturiäijät eloistaan monta kertaa, ja moni tuntureita kiertävä
peskipoika päästi päiviltä sattumalta kohtaamansa yksinäisen poron,
useampiakin. Metsän elukoitahan ne vain olivat, vaikka olivatkin
saaneet korviinsa joitakuita naarmuja. Jotkut ahneet tunturipojat
kähvelsivät ja tappoivat poroja vanhan isävaarinsakin karjasta, ja
kerran eräät inarilaiset iskivät ja nylkivät rikkaan Pieras-Jounin
tokasta pari nulppoa sillä aikaa, kun äijää kohdeltiin talossa hyvänä
väärtinä. Heinäpuoressa pojat vain Jounin matkaan sonnustautuessa
paloittelivat saalistaan ja joikailivat.

    "Kaksi nulppoa, niin niin,
    syömävälissä heitettiin,
    niin niin niin,
    ja nyljettiin, niin niin,
    eikä Pieras-Jouni tiennytkään,
    niin niin niin".

Hyvin moni lapinmies joutui "metsän elukan" hävittämisestä kaakinpuuhun
ja linnaan. Mutta oli sellaisiakin tunturipeikkoja, jotka mestaroivat
poron entiset merkinnät omikseen. Siinä kyllä tarvittiinkin taitoa.
Muutamat purivat hampain elukan korviin omat pykälänsä kuolleelle
lihalle, niin että merkityt kohdat vähitellen itsestään lohkesivat
pois. Toiset taas keväällä sarvien kasvaessa leikkasivat korviin
merkkinsä ja vielä viilsivät puukolla sarvenjuuret ympäriinsä. Eikä
sarvi siihen enää milloinkaan noussut. Poro jäi nulpoksi, ja sillä
saattoi vaikka kirkkaana päiväsydännä ajaa entisen omistajan kodalle,
omistajan tuntematta jutoaan. Vanhan Kutturan sanotaan Patatuntureissa
monet kerrat häärineen poronkorvien kimpussa. Siitä sitten Kutturan
tokka nopeasti nousikin tuhatlukuiseksi. Pariin, kolmeen otteeseen
Kuttura kyllä joutui korvanparannustöistään asustamaan Lannanmaan
kivitaloissa. Mutta Menes-Jussa, taitava suopungin heittäjä, ei
viitsinyt ruveta merkkejä mestaroimaan. Hän vain pisti poroja puukolla
ja söi, joutui Kittilän linnaankin, tuli takaisin ja taas pisti poroja
ja söi, joutui jälleen linnaan parit kerrat, mutta tuli taaskin
takaisin poroja tappamaan ja syömään, kunnes viimein äijäpaha katosi
tunturiin niin tarkoin, ettei löytynyt muuta kuin kahvipannu. Suuri
porojensurma oli entinen Jullas-Mahti-Klemmakin, joka joutui töistään
kahdeksan vuoden palvelukseen, ja erinomaiset tunturityöt veivät kerran
1858 vanhan Kitti-Andaras-Andaraksenkin Trondhjemin linnaan, josta
päästyään Andaras kuitenkin vielä huijaili komeassa kaupungissa, niin
että Trondhjem sai aihetta velkoa Utsjoen kunnalta ukolle antamaansa
15 taalerin 2 ortin avustusta, mitä se kyllä ei saanut. Mutta eri mies
oli entinen Kitti-Hannu, Kunku-Hansiksi sanottu ja hyvin tunnettu
menoistaan aina Porsangerissa asti. Monet kerrat äijä tarttui kiinni
pororötöksistään, saaden raippoja, seisoen rautakaulassa ja viimein
joutuen Käkisalmen linnaan syytettynä inarilaisen tappamisesta.
Ikipäiviksi mies joutui, "kun oli voimassa se Vanhan Testamentin
laki, mutta keisari armahti sitten". Kahdeksan vuotta tunturimies
palveli Suomen kruunua, palaten takaisin lihavana ja komeana ja hyvissä
parseeleissa. Mutta kun äijä pian taas rötösteli Ruijan puolella,
niin joutui hän Trondhjemin linnaan neljäksi vuodeksi. Eikä siellä
saanutkaan syödä muuta kuin suolaista silliä ja vanhan konin lihaa.
Laihana ja resuisena Hans horjuen palasi Norjan kruunun palveluksesta,
ja nälissään ensi töikseen tappoi lihavan pailakan, ahmien ensi
paloikseen sen paistit ja kuut sekä imien ytimet.

Mutta kun porot pääsivät Ruijan puolelle, niin sinne ne usein
katosivat, samoin kuin taas vuorostaan ruijalaisten porot Suomen
tuntureissa. Piera-Niilaltakin kerran hävisi 300:n tokka niin tarkoin,
ettei karvaakaan löydetty, samoin Tshalkku-Niilalta karkasi ja
katosi suuret parttiot. Vanhat viisaat Ruijan tunturipeikot olivat yhtä
hyviä mestareita kuin Suomenkin poroäijät kadottamaan poroja sekä
puremaan korvamerkkejä.

Sattui tunturimiehelle toisinaan suurempiakin menetyksiä kuin sataisen
tokan katoaminen naapurimaan tuntureihin. Tuli joskus hirveä
pororutto ja kaatoi koko karjan. Siitä on ainakin kolmekymmentä vuotta,
kun rutto alkoi Peldo-oaivesta tappaen härkiä ja emäporoja ja vieden
vasat perässä. Piera-Niilaltakin se tappoi Muotkatuntureihin samaan
makaukseen kolmesataa elukkaa, eikä Kitti-Uulankaan tuhantisesta
tokasta jäänyt kuin yksi kermakka ja muutamia vaatimia. Äkeissään
Uula tappoi viimeisenkin kermakan sanoen: "Siina on nit koko vuuen
saalis!" Piera-Niila ja Kitti-Uula eivät olleet kyllin nopeita
pakenemaan pois ruttotunturista. Mutta toisilta lappalaisilta ei mennyt
koko eloa, kun he kiireesti, niinkuin Kitti-Andaraskin, lähtivät
jutamaan pois rukattaen vastatuuleen, minkä ennättivät, että rutto
yhä vain jäisi jäljemmäksi. Sillä rutto ajaa aina myötätuuleen,
vaikka ihimisiä surmaamaan lähtenyt espanjan paha rutto, joka alkoi
Inarin Pyhäjärvestä, kulki laitatuuleen, jutaen päivää vasten
Viipastuntureihin ja Maarestaan tappaen lappalaisia, mutta ei
saanut surmatuksi Kitti-Andarasta, koska hän aina maatessaan sulki
peskinsä sepaluksen ja peitti tyynyllä nenänsä. Sattui taas joskus
hyvin kuuma ja kuiva kesä, jolloin ei satanut vähääkään, ukkonen
vain jyrisi, niin että tunturit jalmahtelivat mutta ei vain annettu
sadetta. Silloin pororievut nälkyivät ja laihtuivat ja lopuksi
kuolivat, vasatkin suurin joukoin. Kitti-Andarakseltakin joutui hukkaan
300-400 poroa ja vasaa. Se oli paha vuosi. Mutta tuli taas kerran
ankara sadekesäkin, vaikka niin lämminsyksyinen, että paarmojakin oli
mikkeliin asti. Alituisesta sateesta kurmujen tekemät reiät eivät
päässeet kuivamaan eikä paranemaan, vaan rupesivat kasvattamaan matoja
mädättäen poron koko selän. Sekin oli paha vuosi, vei melkein puolet
karjasta.

Suuria kylmiä tuntureita ja suunnattomia vetisiä aapoja sekä jänkiä
iät kaiket samoilemaan pantu pororukka saa kyllä kokea monet taudit
ja tuskat. Kun kuivana kesäaikana poron koparat kuluvat ja sitten
menee niihin vesi sekä kauan samaa kesämaata polkiessa virtsan
ja lannansekainen sotku, niin siitä tulee pilaus, paha _slubbu_,
saattaen koparan märkimään. Siitä koko jalka turpoaa, ja tauti
nousee suonia myöten sydämeen ja tappaa. Varsinkin etukoparasta
kuolee äkisti. Toisiinkin poroihin tauti helposti tarttuu, eikä sitä
saata parantaa millään keinolla, ei tervalla, ei pikiöljyllä, eikä
pajunparkkivedellä. Ei parane myöskään päätauti, _oaive-vihki_,
kun se iskee poroon, eikä liioin _vaibmu-tauda_, sydäntauti, joka
kasvattaa märkää sydämen ympäryskalvoon ja ajaa siitä surman sydämeen.
Umpitaudit kyllä saa paranemaan rasvaa ja karvoja syöttämällä ja
hullun _vuerrii-taudan_, pyörätaudin, korvasta verta leikkaamalla,
mutta kun vihamiehen panema kirous sattuu jutoon, niin se keikahtaa
ajomatkallakin ahkion eteen samoista jalansijoista sukkelammin kuin
puukolla pistäen.

Syksyllä painuessaan tuntureista outamaihin kaikki porot ovat mitä
parhaimmissa voimissaan saatuaan pitkän valoisan kesän kuljeskella
tuntureilla ja jängillä parhaita ruokamaita myöten. Talven pitkä, jo
keväällä ruokoton takku on kesän kuluessa karissut pois, kurmujen
rumat reiät ovat kasvaneet umpeen, ja uusi komea pehmeä karva, joka
hyvin kelpaa sekä pyhänä että arkena, on kaiken peittona. Hontelot
vasatkin ovat varttuneet niin nopsajalkaisiksi, ettei niitä enää
pahinkaan hukka eikä ketterinkään koira tavoittaisi. Mutta hyvät
hirvaat ovat saaneet kaikkein komeimman ja ylpeimmän asun. Suuret
kiiltävät kelosarvet keikkuvat äkäisinä, koparat naksahtelevat
kiukkuisesti, ja kaula on paisunut paksuksi ja väkeväksi. Hirvas on
liikkeiltään ja ryhdiltään kuin koko tunturitokan isäntä. Se se
aikoo ollakin, ja sitä varten se on paneutunut parhaisiinsa. Tulee
kolea mikkelin aika ja porotokan suuri _rahkam-aike_, rykimäaika,
jolloin hirvaan pitää vimmatusti tapella kaikkein muiden hirvaiden
kanssa saadakseen yksin vallita vaikka tuhantistakin laumaa. Silloin
hirvaat ovat täysiä tappelupukareita, min äkäisiä, että joskus käyvät
ihmisenkin kimppuun, eivätkä ylpeyksissään syökään muuta kuin
hiekkaa ja vettä. Pienet hirvaat eivät uskalla tulla lähellekään,
isot ja vankat vain vartioivat tokkaa, ja kun sattuu vastakkain kaksi
samanväkistä sarvikasta, isketään siinä yhteen niin kiukkuisesti,
että sarvet raksahtelevat, eikä loppua tule, ennenkuin toinen
makaa raatona. Huonosti purrut härätkin pyrkivät rykimään, jopa
tappelemaankin hirvaiden kanssa, mutta pian on tällaisilta piettiöiltä
tappeluinto pois, kun niiltä sahataan sarvet poikki. Jotkut härät
kuitenkin ennättänevät saada aikaan huonoja vasoja; ainakin
lappalaiset kehnosyntyisistä vasoistaan syyttävät piettiöitä. Vieläpä
stainakatkin innostuvat taajomaan, iskien sarvikkain härkien ja
hirvaiden kansa ja keikkuen ylpeästi kuin parhaat hirvaat. Kolme,
neljäkin viikkoa rykiminen kestää, eikä sinä aikana paimenten tarvitse
huolehtia tokan koossa pitämisestä, sillä sen kyllä hirvaat tekevät.
Ne eivät laske ainoatakaan vaadinta laumasta pois. Sarvilla tönien
ja koparoilla kopsien ne ajavat jokaisen karkulaisen takaisin tokkaan.
Mutta kun rykiminen on loppunut, hirvaat vaipuneina poistuvat koko
karjasta, mennen metsään yksikseen makailemaan. Siellä ne syövät ja
lihovat, pudottavat pian sarvensakin ja palaavat sitten nulppoina
ja rauhanmiehinä takaisin muiden joukkoon. Rykimiseen osallistuneet
piettiötkin pudottavat syksyllä sarvensa, mutta muut härät kadottavat
ne vasta kevättalvella samoin kuin runotkin. Vasavaatimet saavat
pitää sarvihäkyränsä aina siihen saakka, kunnes ovat vasoneet.

Komeiden sarvien jokavuotinen uudistaminen on porokunnan tavaton
suurtyö. Kesäkauden kun elukka on saanut niitä karvaisella nahalla
suojattuina _naamasarvina_ kasvatella ja loppukesällä joka pensaaseen
kahnuttaen ajaa ne nahattomiksi kiiltäviksi kelosarviksi, niin
jo muutaman kuukauden komeilun perästä ne heittävät vahvoista
kannoistaan ja putoavat pois. Ja ikääntyessään poro kasvattaa yhä
suuremmat sarvet, kunnes aikuiseksi päästyään pitää joka vuosi aivan
saman mallinsa, ja sitten taas jo vanhenemaan ruvetessaan saa
häkyröihinsä yhä vähemmän oksia. Vanha poromies tietää kyllä, että
poron miehuudenaika on painumassa, kun se alkaa muuttaa sarviansa.
On emosta lähtien aina joitakuita poroja sarvettomiakin, nulppoja,
varsinkin vaatimia. Mutta kerran syntyi Oula Vuolabballe nulppo hirvas,
samoin Panne-ukolle Varenginniemellä sekä vielä Inarin kuululle
Kutturalle. Sellaisen hirvaan tuleminen on kyllä onnettomuudeksi.
Vuolabba-ukkokin pian kadotti poronsa, samoin kävi Panne-äijälle ja
niin myös rikkaalle Kutturalle. Mutta Kitti-Andarakselle annettiin
kerran kaksi kolmisarvista kermakkaa ja yksi vaamen, ja siihen aikaan
Andaras kyllä eli parhainta porokauttaan.

Syksyllä mikkelin tienoissa toimitetaan hirvaitten kuohitseminen,
_kaskimus_ eli pureminen. Vahvat miehet voivat yksinäänkin
keikauttaa ja lujin leuoin purra heikon poron, mutta tavallisesti
toinen on pitämässä, ja toinen käyttää hampaitaan. Mutta kun sattuu
käsiteltäväksi oikein väkevä elukka, niin siinä kolmekin tunturiukkoa
saa olla toimessa, ja hirvas voi sittenkin suopungin mutkassa
lennättää asiakkaitaan ympäri kenttää, niin että kodat keikkuvat
kumoon. Poro purraan tavallisesti kunteuksena, mutta kaunista valkkoa
tai mutsikkaa ei raskita menettää, eikä hyvää luostakkoakaan, vaan
jätetään ne rykimään uutta sukua. Samoin oikein iso ja väkevä hirvas
saa pysyä semmoisenaan ikämieheksi asti.

Viisikymmentä hirvasta, enemmänkin voitiin entisaikaan isosta laumasta
samalla kertaa muuttaa härkäporoiksi, eikä vielä suku loppunut.
Tuhatlukuisessa laumassa olikin poroa kyllitellen joka lajia, niistä
hyvinkin puolet vasan tekeviä vaatimia. Tuhannen pään tokassa saattoi
urosporoja, ikähirvaasta urakkaan ja kermakkapulliin asti, olla
parisataa, täysiä härkiä satakunta ja vaatimia viisisataa sekä loppu
vasaväkeä, joka voi olla suurempi tai pienempi aina vuosia myöten.
Toiset poromiehet kyllä pitivät paljon vaatimia, että elo yhä kasvaisi
ja lisääntyisi, ja Tshalkku-Pieran isossa tokassa oli täysiä härkiä
kuusisataa. Eri porolajiensa määrää tunturimies ei oikein tietänyt,
eikä hän liioin tietänyt tarkoin koko karjansa lukua. Oikein suurta
laumaa ukko ei osannut laskeakaan, mutta sen vain tiesi, että paljon
oli poroja; ja vaikka äijä olisi elonsa määrän tarkoin tietänytkin, hän
ei ruvennut sitä muille muistelemaan. Joskus vain viinanhöyryissään
äityi rikkauksiaan raamomaan ja joikaamaan, ja silloin äijän tokassa
kyllä oli sukua enemmän kuin oli kuultukaan.

Tunturimiesten suuret tokat joutuivat toisinaan sekaannuksiin
toisen tunturitokan kanssa. Oli suuri työ niitä selviteltäessä.
Ruijan puuttomilla tuntureilla toimitettiin sekaantuneiden laumojen
erottaminen siltään sauvoilla _ratkomalla_. Asteltiin vain sauva
kädessä laitapuolta erotellen vieraita elukoita syrjään, toisten
paimenten pitäessä huolta, etteivät erotetut enää päässeet sotkeutumaan
laumaan. Suopungilla heitettiin ja kiskottiin porot tokan sisästä, ja
sitten kun oli karjat erotettu, lähdettiin kumpaisiakin viemään eri
taholle. Kellohärkää vain talutettiin edellä puhellen, "tsis, tsis,
tsis", ja toisia ajettiin perässä haukuttaen koirilla ja huudellen:
"huh, huh, huh!"

Mutta metsäseuduissa rakennettiin erottamissijoiksi pieniä aitauksia,
gärdeja, kaarteita. Iskettiin vain maahan pystyyn koivunrungon
kappaleita ja tuettiin niiden yläpäät poikittain vitsastetuilla
riuvuilla, ja tällaiseen pikku aitaukseen saattoi mahtua 100-200
poroa kerrallaan. Käytettiin erotukseen myös lypsytarhoja sekä
isoja kivikaarteita. Tokka ajettiin lähelle aitausta, vieraan siidan
porot heitettiin suopunkiin ja kiskottiin tarhaan, vedettiin sinne
sarvistakin, ja pieniä elukoita raahattiin takajaloista maata myöten
makuullaan. Säikähtynyt tunturielo laukkasi ympäri kaarretta älyttömänä
kuin juopunut lappalainen, ja yhä uusia tuotiin samaan piirihyppyyn.
Mutta kun kaikki vieraat oli saatu karsinaan, ja sitten tokanisäntä
lähti ajamaan ahkiolla, juoksuttaen kellokaulaista laidistushärkää
perässään ja vielä komeasti joikastaen, ja kun sitten avattiin tarhan
veräjä sekä huudettiin, "huh, huh, huh!" niin koko karsinakansa lähti
rukattamaan kellohärän ja joikaavan miehen jälkeen. Tällaisia
pieniä erotuskaarteita oli ennen siellä täällä Muotkatuntureissa ja
Paistuntureissa, ja niitä käytettiin aina, milloin tarvittiin erottaa
vieraan siidan eloa tokasta, sekä silloinkin, kun elosta piti erottaa
iso joukko myytäviä elukoita.

Mutta sitten saatiin Suomen tunturimaihin suuria poronhoitoyhtymiä,
_paliskuntia_ eli palkisia, ja ne rakensivat yhteisiä isoja
porotarhoja, _pykällyskaarteita_, joihin syystalvella koko seutukunnan
porot koottiin erotettaviksi ja merkittäviksi pykällysluetteloihin.
Pykällyskaarteita saatiin m.m. Utsjoen Paistuntureihin ja Kaldoaiven
puoleen Ivvanastautsin lähelle sekä Inarin Muotkatunturien maille,
missä ne ovat vieläkin. Kaarteessa on tavaton satasylinen päätarha,
johon pienen parikymmensylisen esikartanon kautta ohjaavat
monisatasyliset leveälle haarautuvat siulat. Päätarhan sivuissa on
ympäriinsä pieniä kymmensylisiä aitauksia, _konttuureita_, joihin vie
veräjä aitauksesta, ja toinen saattelee ulos.

Koko paliskunnan porokansalla ajettiin porotokkaa kaarteeseen.
Kellohärkää talutettiin edellä, ja ihmistokka koirineen kävi
järjestystä pitäen jäljessä, kunnes saatiin elukat siipiaitojen
suojaan ja siitä hiljalleen pääkaarteeseen. Tuhansia poroja saattoi
joutua samaan aitaukseen, ja siellä ne sitten korvamerkkiensä mukaan
heitettiin kiinni ja vedettiin oman isäntänsä karsinaan. Oli kaarteella
elämää. Porot laukkasivat yhtä päätä ympäriinsä pitkin aidan viertä ja
saaloivat, niin että höyrypilvi vain asui kaarteen yllä pakkasilmassa,
miehet häärivät ja suopungit viuhahtelivat sinne ja tänne. Vaikka poro
olisi kuinkakin laukannut, suopunki sittenkin sujahti, kymmenenkin
sylen päästä lennätettynä, sarveen tai kaulaan tahi takakoparaan,
kiristyi ja alkoi kiskoa mukaansa. Viikon päivätkin isolla kaarteella
ison porotokan kanssa taajottiin, maattiin yöt vain nuotiolla syöden
poronlihaa ja taas päivät telmäten porojen kanssa. Oli poronostajia,
Ransu-porvarikin oli tavarakuormineen, viinasaksojakin oli joukossa, ja
kaiken keskustana oli tarhassa höyryten laukkaava porokunta.

Miehet kyllä saivat pykällyskaarteella istuskella lihapatain
ääressä ja juoda viinaa, mutta poroille oli kaarre kauhun ja
kiusaannuksen kenttä, vieläpä kymmenille kuoleman tarha. Siellä nämä
vapautta rakastavat tunturilaiset joutuivat nälkymäänkin monia päiviä
ja yhtä päätä suopungin viuhahdellessa säikkymään ja polkemaan
heikompiaan kuoliaiksi. Vanhat poromiehet eivät rykimisen jälkeen
kovin koirillakaan ajattaneet poroja, mutta sitten jo jälkimiehet
ajoivat elonsa turmiollisiin pykällysaitauksiin. Muotkatunturien
ja Paistunturien palkijat ovat kyllä taas jo hylänneet suuren
pykällysaitansa, erotellen elonsa entiseen tapaan vain pienissä
tarhoissa. Mutta Kaldoaiven miehet edelleenkin ajavat joka syksy joulun
edellä karjansa Ivvanastautsin isolle kaarteelle, missä sitten
taajotaan kolme, neljäkin vuorokautta.

Syksyllä ja syystalvella poroerotuksien ja pykällyksien jälkeen
toimitetaan porojen joukkoteurastus. Keväisiä vasoja on kyllä
menetetty jo syyskuulla närpeän karvan aikana ja riistetty niiltä
pehmeät taljat peskinahoiksi, mutta isojen porojen aika täyttyy
vasta talven saapuessa. Silloin porolla on kaikkein paksuin pinta
päällään ja vahvimmat vatsakuut, vaikka Ruijan porojen sanotaan olevan
lihavimmillaan vasta joulun jälkeen.

Rikas tunturimies saattoi samalla kertaa teurastaa toistakymmentäkin,
pari-, kolmekinkymmentä poroa omiksi ruokaveroikseen. Vanhahkot ja
huonosaattoiset ajohärät, runot sekä vasansa kadottaneet vaatimet
silloin ensinnä joutuivat surmilleen. Kotakentälle kodan taakse
porot vain talutettiin ja siinä vuoroonsa iskettiin entisiltä
ukoilta perittyyn tapaan. Elukka väännettiin maahan ja söhäistiin
suurpuukko rintaan, niin että se puri sydämeen asti, ja jos puukko oli
kovarautainen, elukka kuoli melkein värähtämättä. Piti vain varoa,
ettei kovalla huutamisella säikäyttänyt poroa, sillä silloin ei veri
olisi juossut hyvästi. Poron piti saada rauhassa heittää henkensä ja
veren valua rintakomeroon. Mutta jos kotakunnassa sattui olemaan joku
kylmänvikainen tai heikkoverinen ihminen, hän saattoi mennä imemään
verta puukonreijästä saadakseen elävää lämmintä sisäänsä, ja veri oli
niin makeaa kuin rieskamaito. Vain ulkona lumihangessa poro nyljettiin
ja paloiteltiin, veri kaadettiin vatsalaukkuun, vatsarasvat ahdettiin
tunkaan ja tshalmakseen, suolet ja osa verta vietiin naisväelle
kotaan makkaratarpeiksi, talja levitettiin hangelle kylmettymään, ja
lihakappaleet, verivatsat, tshalmakset, ripustettiin puiden oksille.
Keuhkot ja perna joutuivat koirien osalle. Mutta poron selkäpuolesta
kiskaistiin kaksi kolmen sormen levyistä, pitkää ohutta suonivyötä,
samoin takakoivista saatiin neljä, etujaloista kolme sormenpaksuista
suonikimppua. Nekin ripustettiin puuhun jäätymään ja kuivumaan, sillä
ne tulivat siten pehmeämmiksi kuin kodassa kuivattaessa. Joskus sattui
komean poron kaulasta nahan alta löytymään pieni sormenpituinen ja
-paksuinen nahkapeittoinen karvatuppi, _tshorgi_. Se otettiin talteen
ja säilytettiin kiisassa, jotta elo paremmin pysyisi onnessaan.

Teurastuspäivän aterioikseen isäntä laittoi porostaan kymmenen kannun
kattilaan selkäkappaleen, maksan ja munuaiset. Vielä pantiin samaan
pataan naisten laittamia makkaroitakin, joita oli saatu viisi joka
porosta. Ja kattilasta nousi tunturikansalle voimallinen ateria.
Mutta muut lihat saivat olla jäätyneinä koko talven. Vasta keväällä,
kun ne sulivat, isäntä laittoi ne suolaan muutamiksi päiviksi ja
sitten ripusti luovan orsille kevätahavan kuivattaviksi. Niistä tuli
erinomainen kesäniesta, joka isoilla isännillä riitti seuraavaan
syksyyn ja jouluunkin asti, jopa napaäijillä aina siksi, kunnes saatiin
uutta kuivaa lihaa. Jotkut kuivasivat lihaa syksyisin kotasavussa, ja
se oli kuin palvattua paistia ainakin. Entiset ukot eivät kovin paljoa
poron teuraslihoja myyneet, paisteja vain veivät Norjaan sekä suuret
määrät taljoja ja sarvia. Tshalkku-Piera ei myynyt eläviä porojaan kuin
yhden kerralla. Jos ostaja halusi toisenkin, hän sai tulla uuden kerran
vaikka jo viikon perästä.

Mutta pitkin syksyä ja talvea piti saada aina tarpeen mukaan
tuoretta lihaa. Suuresta tunturiviljasta sitä kyllä riittikin.
Tshalkku-Pierankin kodassa syötiin syys- ja lokakuulla melkein joka
päivä kermakka tai urakka, Piera-äijä itse iski elukkansa sekä laittoi
lihakeitot, pannen vielä kuivaa lihaa tai poronkuuta kattilaan, koska
vasanliha yksinään ei ollut kylliksi rasvaista. Talven selällä ukko
taas tappoi joka viikko ison poron, joskus kaksikin, aina Maariaan
asti. Kymmenkunta suuta olikin Pietan kaaran ympärillä käynnissä,
koirat vielä lisäksi luita kaluamassa ja kaaroja nuolemassa.
Tunturikodan isäntä aina oli itse lihakeiton päämestarina. Vanha
Kitti-Andaraskin suurpuukollaan paloitteli poronlihat karvaisella
taljalla vain, ja sitten viskeli karvoineen kattilaan, keitti ja söi,
vaikka se keitto ei kelvannut emännälle, joka oli vallesmannin rouvan
sisar Jomppalasta.

Porometsässä liikkuessaankin raitiot voivat teurastaa poron, kun
kaukana kotakylästä oltaessa eväs sattui loppumaan. Miehet laittoivat
silloin maahan pari kivilaakaa syrjälleen ja kolmannen koperolaa'an
niiden varaan lappeelleen. Teurastamansa poron vatsalaukun he täyttivät
tuoreella lihalla ja sitoivat suun kiinni, latoivat kiven koperoon
sammalia, panivat siihen lihapanoksensa ja vielä peittivät sammalilla
sekä lopuksi valoivat vedellä. Kun sitten hyvästi hoidettiin tulta
koperolaa'an alla ja aina valettiin vettä sammaliin, ettei keitto
palaisi pohjaan, saatiin mitä mieluisin tunturilaisen ruoka-ateria.

Vanha tunturikansa asui aina kodassa, niinkuin ennen muinoin
suuret karjatokkain isännät, Aapraham ja Loot. Ja niinkuin nämäkin
pyhät miehet karjoineen ja tavaroineen vaelsivat ympäri maata "ja
vielä hyvästi pärjäsivätkin", vaikka heidän raitionsa kyllä joskus
riitelivät, niinkuin Lapin raitiotkin, niin myös lappalaiset
vaelsivat tunturia ja outamaata ja tulivat hyvin toimeen ynnä olivat
terveitä, ja heillä "seisoi tavara niinkuin Aaprahamillakin, jonka
päälle ei Jumalan kirous langennut". Kotapuiden, neljän käyräkön,
harjapuun ja pitkien riukujen varaan laitettu vaatekota oli porokansan
ainaisena kotina sekä kesän helteellä ja syksyn sateella että talven
purkuilmalla ja pakkasella. Kesällä vain sonnustettiin kotapuiden
varaan suuret valkeat louteet, talvella saatiin seinät paksuista
kaksinkertaisistakin villaraanuista. Kylmä routainen tanner oli
talvimajan pohjana, ja siinä vain peittona koivunrisukerros sekä
raanut ja porontaljat makuusijoina. Kivillä ympäröity tulikenttä
keskellä kotaa tuotti mieluisaa lämmintä sekä antoi kuumaa kahvia
ja keittoruokaa, vaikka tunturimaissa lumen alta kaivettava matala
vaivaiskoivikko oli lappalaisen pclttopuumetsänä. Mutta kodassaan ja
kodallaan lappalainen askaroi kuin kotonaan ainakin, vaikka hänellä
kotinaan oli koko tunturimaa. Tehtiin kotatöitä, minkä tarvittiin
ja voitiin, ja paimenet vuorottain tulivat ja menivät, sekä kesyt
_siljoporot ja kusikkaat_ kuljeskelivat useasti kotakentällä ollen
niin leppeitä, että sallivat kotakansan kosketella sarviaankin ja
taputella selkäänsä. Varsinkin aamuhetkinä tällaiset porot tulivat
nuuskimaan ja koparoimaan kotasiljoa, etsien ja napsien sieltä täältä
mieluisia lumikinoksia.

Sen mukaan kuin porotokan piti siirtyä uuteen ruokamaahan, kodankin
täytyi siirtyä toiseen paikkaan. Vieläpä kesällä, vaikka pitkät ajat
asuskeltiin samoilla tuntureilla, muutettiin kota aina jonkin ajan
kuluttua uuteen kohtaan. Sillä maa tuli "pahaksi", kun siinä kauan
yhtä päätä oleskeltiin, ja lappalainenkin tahtoi mielellään asustaa
puhtaalla sijalla. Talvella ladottiin kotapuut isoon _kota-ahkioon_,
jota kuljetettiin viimeisenä viiden, kuuden ahkion perässä, joihin
oli kuormitettu muita taloustarpeita. Kotapuut vain piirtelivät
pitkin hankia piirujansa, niin että hyvin näkyi, mistä lapintalo oli
jutanut. Kesäisin taas sälytettiin tavarat poron selkään, kotapuutkin
ladottiin _kotapuuhärän_ kannettaviksi kahden puolen perään venymään,
niin että latvat viistivät maata.

Kovin suurta porolaumaa ei saattanut samassa siidassa paimentaa, koska
se olisi kaivanut ja polkenut hangen niin laajalti, että toisille
olisi jäänyt kaivettavaksi vain kovaksi tallattu kiekerö. Isot tokat
jakautuivatkin eri siidoihin. Vanhan koutokeinolaisen Asiak-äijän
sanotaan hajoittaneen 8,000:ntisen tokkansa talvella viiteen siidaan.
Kitti-Hans juti tyttärineen ja kaimapoikineen samassa kotakunnassa, kun
taas toiset pojat, Andaras ja Niila, raitioivat omaa siidaansa.

Poro on tunturimiehen ainoa ajokas. Sen hän talvella sonnustaa
ahkionsa eteen ja laskettelee tuntureiltaan asuttuun maailmaan, ja
sillä hän vedättää tavaransa muuttomatkoillaan. Isossa siidassa ja
porotalossa tarvitaan kymmeniä ajoporoja. Tshalkku-Pierallakin oli
60-70 vetohärkää. Ajohärät ovatkin porotokan ahkeria työmuurahaisia,
joiden varassa koko kotakunnan veto- ja ajotyöt ovat. Silloin kun
muut porot saavat olla miten kuten, vuoroin kaivaa jäkälää, vuoroin
lepäillä, ajohärkien täytyy alituisesti raataa, kiskoa raskaita
ahkioita tai kiidättää isäntäänsä yli maiden. Vain kesällä vetoporot
saavat kuljeskella vapaina muiden mukana. Hyvässä kotakunnassa on
jokaisella kykenevällä kotalaisella oma nimikkojutonsa, muutamilla
kolme, neljäkin, isännällä ja emännällä parhaat, rengillä ja piialla
huonoimmukset. Varsinkin isännällä pitää olla kova ja hyvä juto,
emännällä taas hiljainen ja vireä, samoin tyttärellä, mutta pojat
tarvitsevat kovan ja vireän menijän. Toiset porot nimittäin ovat
kovia menentelijöitä, toiset hiljaisia ja vireitä, mutta muutamat
aivan laiskoja. Ajokkaiksi kyllä aina koetetaan valita parhaita
poroja, sellaisia vireitä pitkäruumiisia, hoikkavatsaisia härkiä,
joiden lapaharja on saparonpuolta korkeampi. Lyhytraatoinen,
isovatsainen elukka on nähty laiskaksi. Jotkut tunturimiehet ennen
ajoivat vaatimellakin, ja kun oli hyvä iso vaamen, se saattoi mennä
niin kovasti, että lumiryöppy vain "niinkuin sauvu seisoi kahta
puolta". Lantto-äijäkin kerran pyräytti vaamella hevospelin ohitse niin
äkäisesti, että tallijudon ajaja jäi vain ihmettelemään: "Kuka oli se,
joka lennätti vastaan niinkuin olisi vihollinen ajanut?" Inarilaiset
ennen kulkivat vaamiraidoilla Reisivuonossa asti, jopa jotkut
valjastivat tiineenkin elukan ahkion eteen. Norjan lappalaiset useasti
ajelivat runolla ja stainakalla, ja nekin olivat tavattomia menemään.

Vain hiljaisen ja lauhkean, _kesun_ siljoporon, joka ahkerasti
asustelee kotakentällä kotakansan kanssa seurustellen, saa kiinni
vaikka sarvesta ottaen. Ne saattavat tuntea isäntänsä sekä näöstä
että äänestä ja olla hyvillään kuullessaan isäntänsä puhelevan:
"Tsissa paarni... tsissa paarni". Mutta niin paljon parhaimmassakin
porossa on villiä erämaan elävää, ettei se opi tuntemaan nimeään.
Ja tavallisesti täytyy poro ottaa kiinni _suopungilla_, joka
raitiolla ja poromiehellä on aina matkassa olkapäällä kainalon alatse
vyyhdettynä, samoin kuin vanttuut edessä vyön alla sekä _tuhpapursa_
toisessa kainalossa, kannatusnauha ristissä suopungin kanssa. Suopunki
on 12-13 syltä pitkä, tervattu ohuehko hamppunuora. Sen toisessa
päässä on sievästi tehty solmu, toisessa poronsarvesta kaverrettu
rengas, _giella_, jonka lävitse koko nuora helposti saattaa sujahtaa
silmukaksi. Suopungin poromies vyyhteää oikeaan käteensä ja pitäen
solmupäätä vasemmassa, heittää sujauttaa sitten, niin että yhä
supistuva silmukka sattuu määräänsä. "Galle lek, birra, gidda!" [kyllä
olet, p—u kiinni] mies vain manailee, vatkaten vaikka alakäteen
paulansa poron kopataan, ellei saata sarviin heittää, kun elukka kovin
taajoo toisten joukossa. Menentelijäporosta on ihminen melkein kuin
hukka. Sitä täytyy koiralla laukkauttaa saapuville ja suopunkia hyvin
piiloitellen lähestyä sekä sitten viuhauttaa kiinni.

Pienet kotapoikaset, jotka talvitöikseen alituisesti häärivät pikku
suopunkeineen ja monet kerrat valjastavat porokoirankin lautapalasen
eteen ajellen kuin porolla pitkin kotakenttää, rupeavat jo _urakan_,
toisvuotisen poron kanssa taajomaan, valjastellen sitä ajopeliensä
eteen, mutta vielä _vuorsonakin_ poro saa juoksennella pailakkana.
Vasta sitten, kun hirvas kunteuksena on purtu, alkaa sen varsinainen
taamominen. Silloin on poron paras oppiaika, kosotuksena ja
maakkanaksena se on jo liian vanha taamottavaksi, jopa jo liian
pehmeäkin karaistuakseen ajokkaaksi, seitsenvuotisesta nimilapusta
puhumattakaan. Vanhoilla lappalaisilla oli kyllä laumassaan vanhojakin
pailakkahärkiä, joilla ei ollut muuta virkaa kuin olivat vain muiden
joukossa, ja isäntäkin voi ylpeänä katsella komeaa tokkaansa.

Poroa saattaa taamoa kuka vain kulloinkin ennättää. Naiset eivät
juuri taajo pailakan kanssa, vaikka monet kyllä kykenevät suopunkia
heittämään. Monesti lappalaiset lainaavat porottomille naapureilleen
pailakoita ajoporoiksi, saaden ne sitten taamottuina takaisin.
Hyvin opetetulla porolla voidaan sitten ajella, miten halutaan.
_Garraa-herggi_, kova härkä kyllä taajoo niin kovasti, että pitää
väliin olla kaksi miestä valjastamassa, ja menentelijäporo laukkaa
kuin vimmattu ahkion edessäkin, mutta _oius- härällä_ saattaa ajaa
vaikka umpihankeakin. Kun vain ajohihnalla sitä hoputtaa ja kädellä
siivosti viuhtoo, niin se menee suoraan kuin sivakkamies latuaan.
Lauhkea _laidistushärkä_ taas kaaloo vakavasti koko raidon johtoporona
sivakkamiehen perässä mihin tahansa.

Ennen käytettiin poron kaulassa länkien asemesta pehmeää nahkavyötä,
_kesättiä_, johon jalkojen välitse kulkeva vetohihna, _vuottoraippa_,
oli kiinnitetty, ja selässä oli vielä komea leveä kirjovyö. Mutta
sitten opittiin käyttämään länkiä, ja käytetään yhäkin, ja niihin
sonnustetaan vuottoraippa. Ajohihna, _vuodjim-labtsi_, taas
kiinnitetään poron päitsiin leuan alle. Tällä ainoalla hihnalla poroa
ajettaessa ohjataan, milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin
taas pysäytetäänkin, jopa anotaan kovempaakin vauhtia. Vain ajohihnaa
taidolla käyttäen saattaa hyvin opetetulla judolla laskettaa vaikka
pirtin porstuaan, eikä tarvitse muuta kuin joikastaa vain. Taidolla
poron kanssa pitää elääkin, voimalla ei sen kanssa auta. Kun taitavasti
ohjaa ja komeasti joikaa, niin poro nulkkaa, tolvaa ja laukkaa, että
sorkat vain naksuvat. Ja se on komeaa menoa. Elleivät poron jalkasuonet
pääsisi niin liikkumaan sinne tänne, että oikein naksuvat ja paukkuvat,
niin poro ei olisi niin kova menemään. Poron komeasta menosta
lappalainen joikaakin jutonsa jalantahdin mukaan:

    "Poro se, poro nulkkaa nulkkaa,
    nannana nannaa nannana nannaa,
    härkä se nulkkaa nulkkaa nulkkaa,
    nannana nannaa nannana nannaa,
    sarvetkin päässä käyristyvät,
    nannana nannaa nannana nannaa".

Tunturimiehet kohtelevat jutojaan jotenkin hyvin, paitsi viinapäissä
ollessaan, jolloin he hulluina riuhtovat ohjasta ja huutavat säikyttäen
ajokkaansa suunniltaan, ajavatpa elukkansa aivan uuvuksiin. Poro kyllä
usein ajautuu loppuun, ja meneekin silloin niin loppuun, ettei pysy
edes seisoallaan. Äkäinen se silloin vain on ajomiehelleen, yrittäen
vielä kimppuunkin käydä aina välillä kaatuen maahan. Mutta pitkässä
raidossa, johon on toistakymmentä vetäjää kollostettu peräkkäin aina
edellisensä ahkioon, judetaan hiljalleen ja siivosti. Kello vain
kalkattaa johtohärän kaulassa, ja kello on viimeiselläkin vetäjällä,
jotta etumies kuulee, onko jälkipää matkassa. Ja kaikkein perimmäisenä
nulkuttaa ahkioton varaporo samalla ollen myötäleissä vastahangan
vetäjänä. Eikä pitkille Ruijanrannan matkoillekaan tarvitse varata
mukaan ajokkaan ruokaa. Lepopaikoissa saa elukan vain laskea laitumelle
etsimään lumen alta evästänsä. Ja pari kolme penikulmaa saattaa
porolla ajaa yhteen menoon samalla syöttämällä. Hyvin levähtäneellä,
_vuongahana_ seisoneella härällä voi laskettaa penikulmittain samaan
menoon.

Ahkio, _kierris_, on ylilappalaisen ikivanha ajovehe. Entislappalaiset
kyllä jättivät Jäämerelle mennessään, talven lopuilleen joutuessa,
ahkionsa taipaleelle jutaen muilla keinoin loppumatkan. Ruijan
lappalaisetkin, Koutokeinon ja Kaarasjoen ja Gaissatunturien miehet
jättävät vieläkin ahkionsa, talvikotansa ja talvivaatteensa matkan
varrelle ja tehdä kopeltavat tuoreista koivunkappaleista pikku
kelkkoja, joilla jutavat Jäämerelle keittäen siellä kelkkapuillaan
kahvia ja merikalan tauroa. Ja entisaikaan tunturiäijät syksyllä
merimaasta pois lähtiessään käärivät ja sitoivat omaisuutensa
hylkeennahkaan, jonka sonnustivat vuottoraippaan laahaten sitä poron
perässä, kunnes taas pääsivät ahkioilleen. Ovatpa monet lappalaiset
viime aikoina lannanmiehiltä oppineet rakentamaan keveitä jalaksellisia
porokelkkojakin, joita käytetään paljon ajetuilla kulkuteillä. Mutta
ahkio on lappalaisen oikea ajopeli. Sillä hän poronsa perässä soutelee
metsät ja jängät ja tunturit, siihen hän kaaristaa tavaransakin. Ja
isoilla poromiehillä, tullakseen toimeen, pitää olla kymmenkunta,
parikymmentäkin ahkiota. Komesti tehdyllä _vuodjem-kierriksellä_,
jossa on korkea, mukava selkänoja ja ylpeä nokkapuu, hän itse ajelee,
leveällä avoperäisellä _raiddu-kierriksellä_ hän kuljettaa tavaransa
raidossa sekä toimittaa kotoiset ajonsa. Isolla kota-ahkiolla
tunturilainen ennen vedätti kotapuunsa, ja kansipeittoiseen
_lohk-kierrikseen_ hän lukon suojaan uskoi muuttoretkellä parhaat ja
mieluisimmat esineensä. Veneen malliin, emäpuun ja käyrien kaarien
varaan rakennettu suippokeulainen ahkio sukellelee ja ui keveästi
umpihangessakin, ja lylyinen emäpuu liukuu kovalla pohjalla kuin
hiihtomiehen siloinen sivakka.

Omat lapinmestarit rakentelevat ahkioita oman seutukunnan tarpeiksi
niinkuin veneitäkin, mutta utsjokelainen seppämies saa hankkia
tarvepuunsa monien penikulmien päästä Tenolta tahi Inarin rajamailta.

Niinkuin muuallakin maailmassa rikkaus ja köyhyys vaihtelevat sekä
viljavuodet ja nöyrät vuodet vuorottelevat, niin myös tunturilaisen
elon kaitsennassa. Kun on onnea ja hyviä vaatimia, niin porot toisina
vuosina hyvin lisääntyvät, mutta sitten ne taas toisina vuosina
onnettomuuksien tullessa vähentyvät, ja vähentyvätkin paljoa nopeammin
kuin konsanaan lisääntyivät. Jumalan käsissä on tunturimiehenkin elo,
taivaan ilmat vaikuttavat hänenkin vuodentuloonsa.




Taivaan ja maan merkkejä


Avaraa tunturimaata jutava kotakansa eli alituisesti taivaan armoilla.
Taivas häntä paahtoi ja satoi, joka pakkanen häntä puri, joka tuuli
oli hänen tuttunsa, ja jokainen rajuilma häntä riepoitti, taivas
katsoi aina avoimen räppänän kautta häntä silloinkin, kun hän lepäili
kodassaan. Niinkuin laivakansa purjehti maailmanmerillä paikasta
toiseen taivas vain kattonaan sekä oppainaan taivaan ja maan merkit,
niin Lapin erämaiden kiertäjäkansakin kulki porotokkineen ja kaikkineen
ympäri rannatonta tunturimertaan reimareinaan tunturien huiput sekä
oppainaan ja ajanmerkkeinään taivaankannen kirkkaat nastat ynnä
aurinko ja kuu. Avara tunturimeri olikin ylilappalaiselle vain laaja
kotikenttä, jossa kaikki sekä näkyväiset että näkymättömät olivat samaa
jumalan suurta luontoa, samaa kotiseudun oliota kuin padje-olbmuskin.
Kulki tunturilainen missä tahansa Jäämeren rannan ja Maanselän välillä,
aina hän liikkui kuin kotasiljollaan. Pimeä ei häntä pelottanut,
murku ei häntä eksyttänyt, eikä hän liioin kovassa lumituiskussakaan
häkärtynyt. Kaikkialla erämaan kiertäjä tapasi tuttujaan. Tunturit,
järvet, jängät ja virrat tervehtivät vanhoina väärteinä, isot petäjät
ja käkkyräiset koivut kohtelivat oppaanaan, ja vakaiset harmaat
kalliopahdatkin jo etäältä viittoivat ohjaamaan keinonsa heidänkin
lähettyvilleen. Vanhat tunturijumalatkin näyttivät kutsuvan juurelleen.

Aurinko oli kaikkein parhain kaikista näkyväisistä. Se antoi
tunturikansalle päivät ja päiväpaisteet. Aamulla herättyään se aina
kaikkein ensimmäiseksi paistoi tavattoman korkeaan Siioninvuoreen,
jonka laella kohosi Jumalan kaupunki, vaikkei sen vuoren nimeä joka
tunturiäijä muistanutkaan, koska se oli kirjoitettu vain isoon
Raamattuun eikä pikku Raamattuun. Sitten valo kohtasi Ruijan korkeita
gaissoja sekä sen jälkeen Lapin muita tuntureita. Kesällä päivä paahtoi
tunturimaata pari kuukautta samaan vetoon, mutta talvella kaamosaikana
se tuskin paistoi Siionin tunturiinkaan; ainakin Lapin tunturit se
heitti parikuukautiseen pimeyteen. Aurinko oli melkein aina kaunis ja
kirkaskatseinen, mutta joskus sekin vikaantui, jopa niinkin pahoin,
että aivan mustaksi meni koko näkö. Silloin ihminen ei saanut sitä
katsoa, koska siitä silmätkin saattoivat vikaantua ja pimetä niin
pahasti, etteivät selvinneet muuten kuin kurkistelemalla kuutamossa
kalmakaltioon tahi vaskikattilaan silloin, kun siihen paistoi kuu.

Auringon mukaan vanha lappalainen järjesti menonsa. Kotaukolla ei
ollut kelloa, joka olisi hänelle näyttänyt päivän kiertokulkua.
Sellainen ihmeellinen laitos, jopa oikein liivin rintaankin
kollostettu pikku elävä, oli vain papilla ja vallesmannilla
sekä Kaarasjoen rikkaalla kauppamiehellä, jotka muuten eivät
ymmärtäneetkään päivänmenosta paljon mitään. Mutta lappalainen kyllä
ymmärsi. Kesäyön vaisusta auringostakin hän huomasi, että se heti, kun
oli ajanut sydänyönhetkensä ohitse, alkoi katsella kirkkaammin, ja
päivällä taas tunturienhuiput mittailivat hänelle auringon taivalta.
Pilvipäivinä ja kaamosaikana Lappi eli entisestä tottumuksestaan,
maaten ja valvoen parhaan ymmärryksensä mukaan. Aika vain vieri
edelleen, ja Lappi pysyi matkassa.

Mutta pitkien talviöiden mittaajina toimivat taivaan tähdet, jotka
vanhalielapille olivat paljon parempia ajantietoja kuin konsanaan
pappien ja vallesmannien tikuttavat vehkeet.

    "Tähdet ja merkit taivahast'
    neuvovat meitä hartahast'" —

vanha lapinukko tiesi sanassakin muisteltavan, ja hän kyllä osasi
paremmin selvitellä taivaan lukemattomien tähtien juoksua kuin kirjan
monilukuisia koukeroita. Varsinkin vanhat ylilappalaiset olivat niin
viisaita, että tiesivät kaikkien isojen tähtien nimenkin. Olisivatpa he
heti ruvenneet kaipaamaan, jos yksikään tähti olisi joukosta kadonnut.
Ja vanhat tunturimiehet ovat vieläkin oppaita taivaannastojen kanssa.

Pohjantähti, _buahi-nasti_, on koko taivaan vahvuuden napana, joka ei
koskaan liiku minnekään. "Se pisyy niinkuin se on", ja aurinko, kuu
sekä tähdet juoksevat sen ympäritse samoin kuin merennavan ympäritse
kaukana pohjoisessa paljon vettä alituisesti kiertää ja juoksee.

Pohjantähdessä taivaannavalla riippuu komea seitsennastainen _taugak_
pyörittäen pyrstöään ympäriinsä sitä myöten kuin päiväkin vaeltaa.
Taivaannavoilla, lähellä pohjantähteä, majailee myöskin _sarva_,
taivaan iso sarvipäinen hirvi. Mutta niinkuin maallisella hirvellä
usein on ajajansa, niin taivaallisellakin suursarvalla. Sarvan
rukattaessa ympäri taivaan avaruutta viuhtoo sen kintereillä kaksi
sivakkamiestä, _tsuiga-täddik_, kummallakin vielä koira nuorassa
mukanaan: pikku tähti kumpaisenkin ison tähden vierellä, toisella
aivan lähellään, toisella hiukan etempänä. Eikä sarva näytä pääsevän
pakoonkaan, sillä yksinäinen vanha akka, _boares-galgu_, on
asettunut sen eteen peloittaakseen saaliin ajajien käsiin. Vanhalappi
poropaimenessa ollessaan aina jännityksellä seurasi öistä sarvanajoa,
ja kun sarva oli rukattanut tutun tunturihuipun liepeille, oli aina
aamunkoitto alkamassa. Sarvan lähilaitumilla, keskellä avaruutta,
majailee myös kaksitahtinen _reiggik_, kuitenkin yön kuluessa kääntyen
länttä kohden ja asettuen aamukoitolla puoltapäivää vasten kohdakkain
kuin kellonosoittajat. Samoilla korkeilla navoilla viettää iltayötään
_nieida-kärreg_, neitojen kokous. Kuusin, seitsemin pieniä kauniita
ja lempeitä yön tyttäriä istuu pikku parttiossa katsellen alhaalla
ikävissään vaeltavaa tunturien öistä raitiotytärtä ja valvoen hänen
kanssaan pitkää ja kylmää pimeyttä samalla hiljalleen hipuen ja
painuen päivän noustessa länteen maan äärelle. Yön tietämöisissä
vanha paimen näkee idän äärellä nousevan myös kolme onkimiestä,
_oagguk_, jotka kantavat kädessän _kiedda-vaddaa_, käsisiimaa, pikku
tähtiä kun on tähtikolmikon alla rivissä kuin ongensiimana. Mutta
onkijain yläpuolella on _jakta_, useita tähtiä niinkuin mastona tahi
vaa'an vartena kohoten pystyyn. Oagguk ja jakta ovatkin taivaallisia
punnitsemislaitteita, jotka arvioivat taivaan menoa ja avaruutta.
Joka yö pororaitio saa nähdä jaktan seisovan vakaana pystyssä, mutta
oaggukin kallistuvan ja painuvan toiselle puolelleen sitä enemmän, mitä
pitemmälle yö kuluu. Yön pimetessä ilma tulee yhä raskaammaksi painaen
oaggukin vinoon.

Mutta aamukoiton sanansaattajana kulkee ennen joulua kirkas ja kaunis
_guovsa-nasti_, kointähti, joka niinkuin päiväkin nousee Siionin vuoren
kautta. Mutta joulun jälkeen kointähti rupeaa jutamaan päivän perässä
kulkien yönilmoittajana ja heittäen aina viimeiset katseensa Lapin
tuntureihin ja Siioninvuoreen. Suuren maailmansodan edellä nähtiin
Lapin tunturimaailmassa yhtaikaa kaksikin kointähteä, vaikka toinen
viimein katosi kokonaan. Muut tähdet eivät kyllä tykkänään katoa,
vaikka ne lykkäävät itsestään pikku palasia niinkuin tulikipunoita
vinkuen ilmaan. _Nasti luhtso_, poropaimen sanoo katsellessaan taivaan
tuliviirun heittoa.

Taivaan avaruuksien vaeltaja on kummallinen kuukin, _maano_, joka
vuoroin kasvaa ja vuoroin kuluu ja taas joskus menee vialle niinkuin
päiväkin. Se on merkillinen taivaan valkeus, kun se loistaa vain
pimeässä niinkuin jumalattoman ihmisen pahat työt, mutta päivällä
ei jaksa valaista vähääkään. Mutta vielä merkillisempää on, että
tällä pimeän yön kulkijalla on väkevä vaikutus ihmisiin ja eläimiin
ja kaikkiin kuin maan päällä on. Kasvavan kuun aikana lappalainen
hakkaa tarvispuunsa ja kiskoo koivun parkkinsa, koska ne silloin
tulevat parempia, ja kasvavalla kuulla hän teurastaa poronsakin
saadakseen makeampaa lihaa. Onpa uudenkuun aikana purtu porokin luja
ja kelopäinen, kun taas kuluvalla kuulla purtu jää mätäsarveksi
ja naamasarveksi, jopa kasvavalla kuulla maailmaan lähtenyt
tunturilainenkin on paljon lujempaa tekoa kuin vanhallakuulla saatu
sikiö. Mutta kuppaaminen pitää toimittaa vanhallakuulla. Silloin ei
paha veri enää lisäänny, ja uudellakuulla veri juoksisi liian kovasti.

Öitä myöten kuu kiertää ympäri Lapin tunturimaata yhä ja yhä kadoten
ja taas uudistuen. Kolmetoistakymmentä kertaa se vuoden mittaan
loistaa täysin muodoin, ja kolmetoista kuuta "päivän jälkeen"
mahtuu lappalaisenkin ajastaikaan, vaikka kuun nimiä hänelläkin
on vain kaksitoista. _Odda-jagi-maano_, uudenvuodenkuu astuu
lapinkodalle ensimmäisenä joulun mentyä, ja sen perässä käy ankara
_garraa-guovva-maano_, kova kurja kuu pakkasineen ja pyryineen.
Mutta tämän kintereillä seuraavat kevättuntuiset _njuvtsa-maano_ ja
_gaaranas-maano_, joutsen- ja korppikuut. Sitten tunturienmaahan
joutuu jo _tsuongu-maano_, hankikuu, jolloin Lannanmaa laatii
toukopeltojaan, mutta Lappi viettää vielä hankien aikaa ja sulattelee
paksuja kinoksiaan. Tulee ihana _miessi-maano_, vasakuu, vasojen
aika ja kesän valoisa alkupuoli. Mutta kun päästään _kässe-maanoon_,
kesäkuuhun, jolloin Lannanmaa elää jo heinäkuutaan, kesä vasta paahtaa
lappalaiselle kaikkein kuumimpana, ruohot ja korret työntävät terää
täysin voimin ja pihlajakin jokivarsilla jo avaa valkean tuoksuvan
kukkansa sekä räkkä kaikkein kiukkuisimmin ahdistaa eloa, joka
takkukarvaisena kuljeskelee tuntureilla. Mutta _snjilttsha-maanon_
aikana elo ajaa pois lopunkin vanhaa karvaansa, niin että kaikilla
on _borhge-maanossa_, purkakuussa, uusi ja komea karva hyvässä alussa.
Seuraavassa _rahkam-maanossa_, jolloin etelä elää kesänloppuista
lokakuutaan ja Lappikin korjaa vuodentuloaan, tapahtuu tunturien
tokassa tuimat temmellykset. Silloin on tuntureilla "rykimäkuu" ja
villipäiset hirvaat vallitsevat lappalaisen koko eloa. Mutta kun tämä
on loppunut, tulee _golggo-maano_, vaipumisen ja väsymisen kuu. Hirvaat
ovat vaipuneet, kesä ja syksykin ovat vaipuneet, ja päivä on kokonaan
painunut tunturien taakse. Mutta tämän jälkeen jo joutuukin suuri
_juovla-maano_, joulukuu, jota seuraa uusi vuosi uusine päivineen.

Yöllä valaisevat myöskin _guovsa-kazah_, revontulet, Lapin suuret
talviyön nuotiot, jotka pohjoisella ilmanäärellä väliin leimuavat
taivaannavalle asti. Kun ne oikein kovasti riehuvat ja lentävät kuin
savu joka haaralle, ne ennustavat lumimyrskyjä, mutta kun ne vain
kojottavat poikittain pohjoisella taivaanrannalla, ne palavat
pakkasiksi. Monen pimeän talviyön ne lietsovat valoisaksi, ja
vasta kevättalvella, kun koitto rupeaa käymään läpi yön, niin että
iltakoitto ja aamukoitto kohtaavat toisensa, taivaantulien valo
sammuu.

Kova tulen voima saattaa nämä Lapin öiset taivaanpalot roihuamaan
talvipakkasellakin. Onkin olemassa neljä kovaa ainetta, _päivä, tuli,
vesi ja tuuli_. Kun päivä Lapissakin ja Ruijanmerellä oikein lämmittää
— ja suurella päivällä on voimaa lämmittää koko maailma ja Lapinmaa
— niin höyryt ja kovat aineet nousevat merestä ilmaan, tuulikin tulee
ja pilvet ja taivaanpalot, ja aurinko yhä antaa niihin voimaa. Siitä
syntyy ukkonenkin, _äijig_ eli _pajan_, joka väliin jyristen aukaisee
ilmaa ja lennättelee loistavia tuliaan tunturista tunturiin, pilvestä
toiseen sekä taivaasta maahan. Kovalla terävällä kivikynnellään äijig
toisinaan pirstoo pitkänkin puun sälöiksi ja karheaa vielä maata ja
jänkää, joskus kouraisee lappalaisen isoa porotokkaakin tappaen
300-400:kin elukkaa. Jota lämpöisempi ilma on, sitä ärhäkämpänä äijig
jymäyttelee, mutta kylmällä ilmalla äijig _kullaa_ aivan eri äänellä,
eikä sen leimuava _aaldagas_ silloin iske niin äkäisesti.

Kovat aineet ovat tuulessakin, koska se saa alkunsa päivästä ja
merenhöyryistä, ja vielä kovempi se on silloin, kun siihen iskee
_biegga-oaivadag_, tuulispää, ruveten pieksämään hirveänä pyörteenä
koko maata. Eri ilmoilta puhaltavat tunturimaahankin erilaiset
tuulet. Etelän tuuli, _lulle-biegga_, on alussa kylmää, mutta kun se
on kolme päivää puhaltanut, niin se ajettuaan kylmän pois muuttuu
lämpöiseksi. Tästä tuulesta tunturilainenkin kyllä pitää ja kutsuu sitä
tulemaankin, huutaen: "Lannan ptruu... lannan ptruu!" _Oarjes-biegga_,
lounastuuli, taas on luja ja kylmä tuuli, jopa monesti niin pahakin,
että heittelee tunturilaisten kodatkin nurin. Se ei ole lappalaisesta
hauskaa, eikä hän sitä tuulta koskaan kerjääkään, päinvastoin vanhat
kotamuoritkin sitä ajavat pois, kumarrellen ja huitoen ja äkäillen:
"Ei pidä tulla... ei pidä tulla!" Idästä puhuva _nuortti-biegga_ on
kesällä kyllä lämmin tuuli, mutta tuo tauteja matkassaan, koska se
tulee Russanmaalta. Syksyllä se taas lietsoo kylmyyttä, ja silloin
lappalainenkin sitä maanittelee: "Nuortta-biegga, tule kilmuta kaikki,
jotta porolla päästään". Mutta pohjoisesta puhaltaa kaikkein parhain
tuuli, _davve-biegga_. Se on raitis ja terveellinen, siellä pohjoisessa
kun ovat kylmät Spetsbergit ja suuri Jäämeri. Kylmiltä periltä
tullessaan pohjatuuli tuo tunturimaihin lumituiskut ja vesisateetkin.
Davve-bieggaa tunturilainen monta kertaa kerjää huhuten: "Meri musta
tule maalle!"

Vesikin on väkevää ainetta, ja se on hyvin erilaista eri paikoissa.
Norjanmeressä on kovin suolainen vesi sekä paljon valkeampi ja
kirkkaampi kuin Lapinmaan suolaton saivovesi. Meressä varsin selvästi
näkyy tumma raja, kun keveä saivo tunturivesi siihen jokia myöten
puskeutuu. Kaikkein parhain, kaunein ja terveellisin vesi tulee
maan sisästä, varsinkin puolta päivää vasten tunturista. Sitä kyllä
uskaltaa juoda sekä pestä sillä silmänsäkin, minkään pahan tarttumatta.
Muutamissa tunturijärvissä ja lammikoissa on kuollut vesi, jossa ei
kalakaan saata elää. Mutta lätäköissä ja kuoppapaikoissa on kaikkein
huonoin ja myrkyllisin vesi, josta helposti saattaa tulla tappavia
tautejakin. Sellaista vettä ei voi juoda edes poron sääriluusta
tehdyllä _tshatshi-juhkam-pottshillakaan_, vedenjuontiputkella,
jolla vanhat lappalaiset janoissaan joivat huonoja ja kylmiä
kevätvesiä. Niistä voi saada sisuksiinsa kaikenlaisia tiuria, vaikkapa
kuolemankin kalvamaan. Piittuksen eukko veti pahasta vedestä sisäänsä
sammakonkutua, niin että siitä sammakot rupesivat kasvamaan muorin
vatsassa pudistaen sen suureksi ja rumaksi ja kovasti roukuen, kun
muori vähänkään liikahti. Eikä ymmärretty edes suolavedellä ajaa niitä
ulos. Saattaa huonoista vesistä pahat tarttua kahlaajaankin, ja silloin
pitää mennä polskimaan ja huuhtelemaan itseään puhtaissa vesissä,
jotka ajavat pahan pois. Puhtaassa Patsveidädnussa Patsjoen koltatkin
loppiaispakkasella aivan alastomina käyvät avannossa huuhtomassa
suddua, syntiä, pois itsestään. Mutta lähteneekö silti suddu suuren
porovarkaan sisästä, vaikka vahva likaisuus ulkoa vähän liukeneisikin.

Maasta huono vesi saa myrkkynsä, sillä maassa on myrkkyä paljon.
Varsinkin keskikesällä, kun vesi rupeaa kuivumaan kuopista, on maa
hyvin myrkyllinen. Silloin ei saa paneutua nukkumaan paljaalle maalle,
jos tahtoo pysyä terveenä. Huono ja myrkyllinen on jänkämaakin sekä
jänkien suuret pounikot. Mutta suuret ja korkeat tunturit ja kuivat
kuolpanat sekä hiekkatievat ovat terveellisiä. Kuivien maiden peittoon
vanhat lappalaiset uskoivat rahakätkönsäkin, ja kuivissa tievamaissa
useimmin gufittaretkin majailevat.




Kotaväen perukirjoista


Tavallisen erämaita kiertävän tunturimiehen maallinen omaisuus
ei ollut kovin yletön, enempää kuin järviä porkkailevan
kalastajalappalaisenkaan. Koko tunturisto jänkineen, aapoineen ja
jäkälistöineen oli kyllä poromiehen ikivanhaa perintökiinteimistöä,
jota hän karjoineen sai mielin määrin nauttia aina Ruijanmeren
rantoja myöten, samoin kuin kalanpyytäjäkin sai käytellä vanhoja
viljavia vesiään. Mutta irtaimisto, kuten vaatteet, koto, kartano
ja muut jokapäiväiseen leipään liittyvät asiat, joita padje-olbmus
aina kuljetteli matkassaan sekä usein kalamieskin siirteli paikkaa
vaihtaessaan, oli jotenkin vaatimaton. Tunturilaisen elämäntarpeet,
pääomaisuutta, poroeloa lukuun ottamatta, mahtuivat loudekotaan,
muutamaan luovaan, suonjeriin ja pikku aittaan sekä kotakentälle, eikä
kalastajan pieni pirtti, enempää kuin pienet aitatkaan, ollut liiaksi
tavaralla täytetty.

Ei ollut erinomaisen suuri padje-olbmuksen, Jousep Vuolabban
omaisuus, kun hän varsin nuorena kutsuttiin pois tuntureistaan 1847.
Toistasataa poroa — 40 härkää, 60 vaadinta, 10 vasaa — ja vuoden
vanha Niila-poika jäi leskelle, Kristin Biggalle, sekä rahoja 5 Ruotsin
hopeariksiä ja 5 Norjan speisiä, ynnä saatavia Oula Bonakakselta
5 speisiä, Erik Peltovuomalta 4 speisiä, kauppias Skankelta kolme
poroa, herastuomari Sammel Laitilta pari poroa ja Oula Aikiolta
yksi. Muuta tavaraa oli samanmukaisesti. Niinpä Kristin sai poikineen
periä vanhan rikkinäisen hopeatserkin, messinkisen porokellon, neljän
kannun kuparikattilan, neljän kannun rautapadan, luotipyssyn ja
ketunraudat, vielä kirveen, näverin ja vuolimen ynnä pienen
höyläpahasen, lisäksi puisia ruoka-astioita kaaran ja kauhan.
Pitoparseeleita jäi Jousepilta kaksi verkatakkia, puolipitoinen
sarkatakki, vanha peski sekä kintaat ja koipikengät, makuuvaatteita
pari ruijanraanua ja vanhat lammasnahkaiset rouot. Poroaskareissaan
Vuolabba-vainaja oli tarvinnut suopungin, 3 kesättiä, 3 vuottoraippaa,
5 ajohihnaa, pari raitoahkiota ja yhden ajoahkion sekä kaksi
kaaristusremmiä ynnä suksiparin. Siinä oli koko perintö, josta Kristin
sai kolmanneksen huomenlahjoineen ja naimaosineen sekä Niila kaksi
kolmannesta. Perintöineen ja poikineen nuori leski joutuikin jo parin
vuoden kuluttua kaarasjokelaisen Porsangerin emännäksi.

Kuulun Tshalkku-Niilankaan tavarasto ei ollut vielä kovin tavaton,
kun hän pienen Piera poikansa kanssa toimitti perunkirjoituksen
ensimmäisen vaimonsa, Marget Jomppaisen jälkeen, joka kuoli 1852.
Niila-ukon kiisassa, jossa myöhemmin läikkyi satoja silparahoja,
piileskeli silloin vain kaksitoista ruplaa 25 kopeekkaa, lisäksi oli
saatavaa Andaras Nuorgamilta rupla 37 kopeekkaa. Hopeatavaroita
oli Tshalkun kätköissä viinatserkki, pari solkea, sormus ja kolme
nappia, vaikka niitä myöhemmin karttui monin verroin, aina läikkyviin
hopeavöihin asti. Monituhantinen oli myöhemmin Tshalkku-äijän
porotokka, vaikka tällöin Marget-vainajan perukirjaan saatiin vain 45
härkää, 80 vaadinta ja 30 vasaa. Loudekota oli pienellä perheellä ja
siinä Marget-vainaja oli häärinyt lieden ääressä käytellen milloin
kuparikattilaa, milloin messinkikattilaa, milloin isoa 4 1/2 kannun
rautapataa tai pikkuista 1/4 kannun patasta ja rautakauhaa, jopa
oli oppinut hoitelemaan pientä kahvipannuakin. Niila-ukon hallussa
oli tinainen viinapullo, mutta kotakentällä puukasan luona ajelehti
vanha kirves, ja puukkopahanen oli missä milloinkin. Hopeatavarat ja
rahat olivat lukollisessa kiisassa, jossa myös säilytettiin kotaväen
ainoata katkismusta. Perheen vuodevaatteina olivat lammasnahkarouot
sekä villaraami, ja pitovaatteita pantiin Margetin perukirjaan
peski, pari verkalakkia, uusi punainen lakki, keltapohjainen huivi,
sinipohjainen huivi ja kaksi punapohjaista huivia sekä uusi sininen
verkatakki, uusi viheriäinen verkatakki ynnä uusi vaaleansininen
verkatakki, lammasnahkaiset turkit sekä vyö ja paulat. Porolla
ajaessaan Tshalkut olivat tulleet toimeen yhdellä ajoahkiolla, kolmella
raitoahkiolla, kuudella vuottoraipalla, kolmella kesätillä ja
viidellä ajohihnalla.

Mutta kun rikkaan porolappalaisen, Ivvar Pieskin, poika, Niila, joutui
1891 jättämään tunturit, oli hän edellisiin verraten pannut kokoon
aika ison elämäntarpeiden varaston, vaikka olikin ennättänyt vasta
neljänkymmeniinsä. Rahaakin oli miehen kiisassa 157 markkaa 72 penniä
sekä hopeatavaroita kaksi komeaa vyötä, kaksi koristeltua lusikkaa,
kaksi pikaria ja ryyppytserkki. Porokuntaa oli Niilan hallussa 100
härkää, 450 vaadinta, 153 vuorsoa ja urakkaa sekä 200 kermakkaa; olipa
karjan jatkona vielä yksi viidenkymmenen markan hintainen lehmäkin.
Ja pororaitioita oli omasta kodasta nousemassa kolme poikaa, kolme
tytärtä. Kesäkota ja talvikota lisälouteineen, arvioidut yhteensä
79 markkaan, olivat poroperheen asuinmajana, ja ainoana kirjoihin
merkittynä varastosuojana oli 20:n markan arvoinen aitta Jomppalassa.
Kodan emäntä, Marit Vuolabba, Kadja Poinin tytär, voi aivan komeasti
askarrella asunnossaan. Kahviakin hän saattoi keittää vaikka kolmella
pannulla ja muita keittoja toimitella kolmella vaskikattilalla,
viidellä, kuudella isolla ja pienellä rautapadalla, vieläpä voi samalla
kertaa ripustaa kolmekin keittovehettä tulelle suovvumuorran kolmiin
rautahaahloihin. Härkkimellä Maarit voi hämmentää keittoansa, kolmella
puukauhalla ammentaa ruokaa neljälle puukaaralle, ja kymmenelle
suulle talo saattoi tarjota sievän sarvilusikan tarvitsematta
koskea hopeatavaroihin. Vettä ei kotaväen tarvinnut kanniskella
kattilalla, koska oli kolme kannellista ämpäriä, vieläpä kannellinen
saavikin. Lehmän hoitoa varten oli lypsyämpäri ynnä kahdeksan
maitopyttyä. Maitoa voitiin säilyttää leilissäkin sekä kolmen
kannun läkkipeltiastiassa, mutta viinaksiansa Niila oli hoidellut
ottingissa, vanhassa ankassa ja tinapullossa.

Tavarain talletusesineitä oli lapintalossa poronkoipisäkki,
hylkeennahkainen säkki ja vasikaxmahkainen säkki sekä neljä kiisaa.
Niissä oli minkä mitäkin, vaatetavaraa ja muuta; vanhassa kiisassa
oli kymmenen markan arvosta roskatavaraa. Kiisoissa, kodannurkassa
tai kesäisellä kentällä kannonnoksassa tai puukasalia saivat omin
neuvoinsa ajelehtia muutamat työkalut. Niitä oli Niilan varastossa pari
kirvestä, vasara, hohtimet, pari näveriä, pieni höylä sekä 10 pennin
arvoinen nahkatuppi ja 20 pennin hintainen vanha läkkipelti-lyhty ynnä
lamppu ja pari puntaria. Susia oli Niila ahdistellut kaksilla raudoilla
ja parilla pyssyllä — vanha pyssy arvioitu vain 50 penniin — kantaen
povessaan 50 pennin hintaista ruutisarvea.

Pieski-ukon vaatevarasto oli runsaanlainen. Valkoisia sarka- takkeja
tuli Niila-vainajan kirjoihin neljä, ynnä yksi verkatakki ja yksi
"halkaistu" takki, lisäksi kuusi kyynärää valkoista sarkaa. Muuta
pukupuolta oli valkkopeski, uusi peski ja kermakkapeski, ynnä
kahden markan arvoiset housut, markan hintainen vanha sieppura ja
kahteen markkaan arvioitu sarkaluhka. Päähineitä oli kesä- ja
talvilakki sekä saukonnahkainen lakinvierki, käsineitä valkkokintaat,
jalkavarusteitä valkoiset kallokkaat, kahdet vuotakengät, kuntura
valkkokoipia ja puolikas sonnin- nahkaa, vielä vyötärölle nahkavyö sekä
kaulaan rintaliina. Makuutilaa varten Niila oli tarvinnut härän- ja
kermakantaljan, kolme villaraanua, joista yksi oli aivan uusi, toiset
vanhoja, lisäksi talvella tarvittiin uudet ja vanhat rouot sekä kesällä
sääskien varalta rankisvaate.

Lähes tuhantisen poroelon hoitoon ja käyttelyyn oli Pieskin
kotakunnalla tarpeelliset varusteet. Pari messinkistä porotiukua
voitiin ripustaa elukkain kaulaan, suopungilla heitettiin poro kiinni
ja sivakoilla sai hiihtomies lennättää tokan kintereillä. Poron
takkasatuloita oli kuusi paria, kesättejä tusina sekä länkejä
seitsemät. Vuottoraippoja oli yhdeksän, kaaristusnuoria, joilla tavarat
köytettiin ahkioihin, oli neljä sekä hylkeennahkaisia ja lehmän
vuotaisia hihnoja kymmenkunta. Ahkioita tarvittiin toistakymmentä,
niistä pari ajoahkiota, yksi kansiahkio, ynnä yhdeksän raitoahkiota.

Jumalansanaakin harrastettiin tunturimiehen asunnossa. Ainakin
kiisoissa talletettiin vanhaa ja uutta virsikirjaa, suomen- ja
lapinkielistä Uutta Testamenttia, ja Maarit-emännän mielikirjana
oli pieni lapinkielinen katkismus sekä Pontoppidanin lapin- ja
norjankielinen hartauskirja.

Saamisiakin tunturimiehellä oli hiukan. Eerik Katekeettakin oli
unohtanut suorittaa kirveen hinnan, 5 markkaa, Klemet Laiti oli velkaa
12 markkaa 80 penniä, Jousep Guttorm 11 markkaa 40 penniä, ja Andaras
Rasmussenin oli maksamatta kahden vuoden poronhoito eli 67 markkaa
40 penniä. Koko kotakunnan omaisuus arvioitiin 12,483 markaksi 47
penniksi. Tästä summasta oli kyllä vähennettävä pois jonkin verran
menojakin, kuten Vuolabba-äijän saatava sekä kunnan ja kruunun verot.
— Olihan entisaikaan kyllä tunturilaisia, joilla saattoi olla
paremmatkin maalliset varustelut kuin Niila Pieskillä, ja oli taas
monia huonompiakin.

Mutta kaikkein vähimmillä jokapäiväisen leivän apuneuvoilla
keinottelivat itsensä maailman lävitse köyhät kalastajalappalaiset.
Inarilainen Jouni Aikiokaan ei ollut suinkaan maailmanrikas, vaikka
olikin monia muita kalanpyytäjiä verrempi omistaessaan parin lampaan
lisäksi kymmenkunta poroakin — neljä vaadinta, kaksi härkää, kaksi
vasaa, urakan ja vuonnilon. Kun Jounin emäntä, Andaras-Mari, 1853 kuoli
jättäen miehensä Jouni-pojan kanssa pikku pirttinsä perillisiksi,
syntyi kalamiehen toimeentulosta vain jotenkin lyhykäinen perukirja,
ainoastaan muuan köyhä sivu luetellen pienen rantaeläjän jokapäiväisiä
halpoja kapistuksia ja parseeleja. Niinpä rautatavaraa saatiin
kokoon kolme pataa, — kahden, neljän ja kuuden kannun padat
— kirves, viikate ja jäätuura, ketunraudat ja luotipyssy sekä
muuta metallia messinkinen porokello ja korttelin vetoinen tinapullo.
Vaatteita merkittiin Mari-vainajan papereihin kaksi sarkatakkia,
vanha peski, liivi, kaksi lakkia, lapinkengät, lammasnahkaiset turkit
ja rouot sekä vanha rankinen. Oli Mari-emännän peruissa vielä puolen
ruplan arvoinen rukkikin.

Kalanpyyntiä varten Aikiolla oli kuuteen ruplaan arvioitu nuotta sekä
viisi hyvää verkkoa, kahden ja puolen ruplan arvoisia, ynnä sama
määrä huonompia ruplan hintaisia verkkoja. Nuottaa oli Jouni Marinsa
kanssa soutanut ja Mari hoidellut verkkoja kahdella veneellä, joista
toinen oli arvioitu puolentoista, toinen puolen ruplan hintaiseksi.
Porollakin oli ajettu ja ajoneuvoja oli merkitty perukirjaan viisi
puolen ruplan vuottoraippaa, kolme hyvää 90 kopeekan, ja viisi huonoa
50 kopeekan ajohihnaa sekä viisi puolen ruplan ahkiota.

Ei ollut Aikio-ukon tallessa rahoja papereihin panemisen arvosta,
eikä ollut hänellä saamisiakaan. Mutta velkoja pikku pirtin
isännällä oli. Tunturimies Andaras Aikio oli saamassa kaksi ruplaa,
ja kaupustelija Oula Paadar velkoi ruplaa 38 kopeekkaa, vieläpä pesän
arviomiehetkin verottivat ruplan 64 kopeekkaa ja "köyhien" tiliin piti
merkitä viisi kopeekkaa. Eikä Aikion Andaras-Marin jälkeen jäänyt
omaisuus, joka kaikkiaan arvattiin 40 ruplaan 10 kopeekkaan, ollut
lopulta kuin 34 ruplan 53 kopeekan arvoinen.




Kaarasjoki


Kaukana Lapin sydämessä on _Kaarasjoen_ kirkkopaikka, Norjan-Lapin
sisämaiden suurin tunturiasutus. Monikymmentaloinen suurkylä
on valinnut laakean asuinkenttänsä isohkon Kaarasjoen laajalla
rantasiljolla, saaden siihen tarpeelliset ja erinomaiset
kristikansan laitoksetkin, kirkot, pappilat ja komeat koulut,
vallesmannit, metsäherrat, tohtorit ja sairastalot sekä suuret
kauppapirtit ja matkailijamajat, vieläpä hyvän postinkäynninkin
ynnä puhetta kuljettavat ilmalangat, jopa jonkin kansaa kuljettavan
"moottorbootinkin".

Tuntuu melkein, että tämä on jotakin muuta kuin syvintä saamienmaata.

Mutta samaa tunturien Taka-Lappia kuin Tenon itäpuolienkin lappikunta,
on Kaarasjoki. Saamekieltä haastava lapinsuku on täällä kylän kaiken
pohjana sekä ympärillä aito lappalainen maailma. Kaarasjokelaisella on
alituisesti tunturi silmäinsä edessä, ja tunturit sekä monet korkeat
tunturivaarat häntä alinomaa katselevat, kaukaisimmat valkopäisinä
toisten takaa kurkistellen. Itse kyläsiljo on toistasataa metriä
korkealla, mutta ympärysvaarat ja tunturit, Olgevarre, Tofteroavve,
Jäilvarre, Tiljavarre, Haldde, Iesvarre ja muut nostavat lakensa
neljä-, viisi- ja kuusikinsataa metriä korkealle, jopa kaukaiset
gaissat, Vuorjegaissa, Suonirgaissa, Rastegaissa, kohoavat toiselle
tuhannelle.

Maanselän tuntureilta tuleva Kaarasjoki jutaa kylän ohitse kääntäen
sen suureen kierrokseensa, ja sitten se jatkaa alasmenoansa heitellen
yhtämittaista vikerkoukkua, kalvaen joka mutkassa hiekkatievojaan
ja raastaen alas köyhiä rantakoivuja sekä alituisesti rakennellen
ja muutellen uusia fierrameja yli väylän, kunnes pari penikulmaa
koukuteltuaan yhtyy pää-Tenoon vanhan Uulas-Uulan luona. Laihaa petäjää
kasvaa hiekkatievoilla ja alamailla, jaksaen joku tössäke kohota
tummana tunturiäijänä alarinteellekin, mikä on varattu vihannalle
koivuoudalle. Mutta kauemmas ja korkeammalle erämaahan noustaessa
joudutaan avaraan tunturien maailmaan, joka on aina autio ja tyhjä.

Parisataa vuotta takaperin ei Kaarasjoesta vielä paljoa tiedetty, hädin
tuskin se oli valtaherrojen papereissa, _Koutokeino, Avjovaara ja
Utsjoki_ olivat kyllä jo vanhastaan tunnetuita veronkanto-, käräjä-
ja markkinapaikkoja, joihin voudit tulivat kiskomaan lappalaisilta
veroa, tuomarit ratkaisemaan tunturimiesten riitoja ja Tornion porvarit
tekemään kauppoja tunturimaan kanssa. Mutta Kaarasjoella ei toimitettu
mitään tällaisia suuren maailman menoja. Avjovaarassa kyllä, joka
oli vain neljän, viiden penikulman päässä Kaarasjoelta ylöskäsin,
Iesjoen rannalla, aivan villitunturissa, Shusjäyrin lähimailla,
kaarasjokelaisetkin saivat maksaa lapinveronsa, tehdä kauppoja
torniolaisten kanssa sekä käräjöidä keskinäisistä pororötöksistään ja
muista jutkuistaan. Vanhat muistelukset vieläkin kertovat Avjovaaran
"tinkasijasta", jossa yhä näkyy entisen "tinkatuvan" kenttäkin,
samoin kuin vanha markkinasiljo _Marhkansai-kuoihkan_ rannalla. Kaksi
hirsipirttiä sanotaan tinkasijalla ennen olleen, ja muitakin vanhoja
asumusten jälkiä on pitkin kenttää. Onpa maata kaivettaessa löydetty
luitakin, ihmisenluita, poron- ja savikarjankin luita. Kolmattakymmentä
lapinmiestä oli Avjovaarassa suorittanut kuninkaanveroa, ja sitten oli
vielä kiskottu tihunteja "houville", papille ja lukkarillekin. Mutta
käräjiä pidettäessä houvi oli sentään aina kysynyt lautamiehiltä,
jaksaako se ja se maksaa, ja jos lautakunta oli todistanut: "Ei jaksa,
se on keuha", niin ei tarvinnut maksaa.

Pahaa ja synnillistä menoa tunturikansa oli viettänyt Avjovaaran
markkinakentällä. Vieläkin muistellaan, että Kaarasjoki ja kaiken
maailman tunturiväki kokoontui sinne kauppaa tekemään ja riitelemään
ja juomaan sekä sitten pitkin kenttää suurissa rykelmissä joikaamaan
ja rumasti taajomaan niinkuin porot rykimäaikana tunturissa. Siksipä
Tshorgashnjargan tietäjäkin nimitti markkinasiljon väkeä Avjovaaran
"gibmi-polluiksi".

Jumalansanalla oli kyllä tunturiväkeä johdettu jo pitkät ajat —
samalla kun Tornion kauppasaksat puolestaan ravitsivat sitä viinalla.
Pimeänperän karvaturkkista kansaa oli huuhdottu pyhillä kastevesillä,
ja Avjovaarassakin jumalanmies kävi julistamassa sanaa pari kertaa
vuodessa, juuri silloin kun siellä pidettiin markkinoita ja kansa
synnillisimmin taajoi. Tunturilaaksoihin oli rakennettu temppeleitä,
joista valkeuden piti paistaa pimeään ja pakanalliseen Lapinkorpeen.
Koutokeinon lappalainen sai oman kirkkonsa 1701 — papin se oli
saanut jo 1674 —, ja Kaarasjoen kansakin katsottiin kirkonarvoiseksi
sekä määrättiin Tenon ja Avjovaaran lappalaiset vedättämään hirsiä
Herran temppeliksi. Mutta tunturiväki ei halunnut taivaanpirttiä
ainakaan Kaarasjoen kaukaiseen erämaahan, vaan mieluummin Utsjoelle,
johon kirkko kohosikin 1700. Maasiin, Alattijoen rannalle, neljän,
viiden penikulman päähän Avjovaarasta, taas tanskalaiset ja Norjan
miehet Thomas von Westenin toimesta ehättivät kirkon 1721, ja siinä
oli kyllä herranhuonetta sekä Avjovaaralle että Kaarasjoelle. Tämän
Maasin pikku temppelin perilliseksi sitten viimein Kaarasjoen kansa
pääsi, kun Koutokeino ja Kaarasjoki erotettiin Ruotsista ja liitettiin
Norjaan 1751. Alattion jokirannan pyhäpirtti sanotaan jaoitetun maahan
1778 sekä sen ikkunat ja kello ynnä muut pyhät tavarat, hopeakalkki,
messinkinen kynttiläjalkapari, tinainen kastemalja, messukasukat ja
alttarivaate, viedyn Kaarasjoen vasta valmiiksi saatuun kirkkoon.
Viisi suomalaisukkoa oli ollut tätä tunturitemppeliä pystyttämässä, ja
koulumestari Petter oli veistellyt siihen saarnatuolin. Tämä temppeli
on kuitenkin jo hävinnyt, ja kylän kentällä kohoaa uusi, kukkoviirinen,
1807 rakennettu kaunis ristikirkko, joka saattaa kerralla ottaa
vastaan puolitoistasataa sielua. Inarista Varengin kautta tulleen
lukkarinpojan, _Iisak Aikion_, Jounas-Iskon, sanotaan olleen kirkon
rakennusmestarina.

Kaarasjoen vanhin kansa, sama, joka riiteli Avjovaaran tinkatuvassa ja
mellasti markkinasiljolla, oli ollut pakanallista väkeä, vaikkapa itse
paholaisen pahnasta polveutunutta. Sen kyllä koko nykyinen kirkkosiljo
tietää. Piruja vain on siitä kansasta jäänyt pitkin tuntureita,
kaikkein enimmin Avjovaaran tinkasijalle. Siellä vieläkin pimeällä
kuuluu kiroileminen ja joikaaminen, eikä läheisessä tunturituvassa
anneta matkamiehellekään lepoa. Ainakin muuan lapinäijä oli koko yön
saanut pitää tulta sekä polttaa kaikki lattiapalkit, penkit ja rahit,
sillä heti, kun valkea oli ruvennut sammumaan, oli pimeästä ilmestynyt
tavoittelevia käsiä ja peukaloita sekä keiturinkoipia. Samanlaista
jumalatonta menoa vietetään monessa muussakin tunturiseudussa ja
autiopirtissä. Raunastuvallakin Johan Klemetsen Paltto oli kerran
kuullut trollin parkaisevan tunturissa niin kamalasti, että vaarat
olivat vastanneet, ja tukka seisonut Palton päässä. Toinen äijä
oli taas tuvassa nähnyt elävän birrun, hyvillä sarvilla varustetun
vihollisen, joka oven kamanasta oli vain mennä kiristänyt ulos.

Nykyinen Kaarasjoki tuskin enää pystyisi kuolemansa jälkeen
saamaan aikaan tällaista menoa. Ovatkin eri väkeä: kristittyä
porolappalaissukua ja yhtä kristillistä karjanhoitajakansaa.
Tunturilainen lienee jo satoja vuosia ollut tunturiensa ja porotokkansa
isäntänä, mutta karjalappi on saapunut myöhemmin. Kaikkein vanhimpiin
karjamiesten ja pirtti-isäntien kanta pohjustuu Suomeen. Vanhat
muistelukset kertovat, että suurena sota- ja ruttoaikana tuli
Peltovuomasta Ruijan tuntureihin kolme perhekuntaa, asettuen muuan
Koutokeinoon, toinen Kaarasjoelle, kolmas Porsangerinvuonoile. Olikin
tarpeellista, että väkeä tuli, sillä rutto oli tappanut kansan niin
tarkoin, ettei ollut jäänyt kuin yksi vanha ämmä ilmaa haukkomaan. Jo
1720-luvulla mainitaan Kaarasjoella asuneen neljä, viisi suomalaista
uudiseläjää, jotka olivat tulleet Muoniosta ja Alkkulasta. Ja 1776
norjalainen pappi Hjort kertoo, että "Kaarasjoki on kveenikylä
muutamine perheineen, aikaisemmin 10, mutta lastenrokon ja köyhyyden
takia (kun lohensaanti on vähentynyt) ei niitä enää ole niin monta".
Tuli sitten jälkeenpäin muitakin Suomen ja Tornionlaakson miehiä,
tuli myöhemmin myös järvilappalaisia Inarista ja jokimiehiä Tenolta.
Inarista paineli m.m. Paltto, joutuen vallesmannin rengiksi sekä
Aikio, ruveten kirkon rakennusmestariksi, ja heistä sai Kaarasjoki
monet _Palttonsa_ ja _Aikionsa_. Tenon ja Utsjoen joukkoa ovat
_Guttormit, Jomppaiset, Painit_, ja Suomen puolelle vetänevät _Juksin_
ja _Pihtinkin_ haarat, samoin kuin monien Klemetsenien, Andersenien,
Johansenien ja Persenien perimmäiset juuret. Jaakko Fellmanin aikana
asui Kaarasjoen markkinasiljolla 15 talokuntaa, kaikki kainulaista
perua, ja vielä nelisenkymmentä vuotta takaperin ei kylässä ollut
kuin "kolme darolaista: pahpa, länsmanni ja Fandröm". Mutta nyt on
taloja kymmenittäin, darolaisiakin, sekä suomalaista ja lappalaista
jälkipahnaa.

Muiden lappalaisten mielestä kaikki kaarasjokelaiset ovat ylpeätä
väkeä, ja Tshorgashnjargan tietomieskin joikasi heitä Kaarasjoen
"goarggo-tsoarveiksi", korkeasarviksi. Ylpeiksi ja korkeamielisiksi
tenomieskin suurkylän naapureitaan mainoo ja niin korkeahenkisiksi,
että tahtovat loistaa komeudessa ja kauneudessa yli kaikkein sekä
käyskennellä niin pienissä kengissäkin, että varpaiden sijat näkyvät
lumessa. Ja kumminkin komeat kaarasjokelaiset ovat tenolaisten mielestä
rumia ja "isunokkaisia" sekä laihoja kuin kuivat kalat, eivätkä
suinkaan niin kauniita kuin muut ihmiset.

Hiukan eri kieltäkin kuin muu Lappi Kaarasjoki puhuu, antaen sanansa
"hoon päältä", niin että sen sivullisetkin huomaavat, lisäksi vielä
nimitellen asioita aivan eri sanoilla kuin muut. Koutokeinolainenkin
kun sanoo: "Njorri munji kaavi", kaarasjokelainen käskee: "Leihki munji
kaavi" [kaada minulle kahvia]. Ylpeä Kaarasjoen kansa uskoo kuitenkin
puhuvansa aina oikein ja nauraa koutokeinolaisen "homman" kielelle.
Mutta Koutokeinosta tullut Andaras-Piera ei kyllä pitänyt Kaarasjoen
puhetta omaansa parempana, eikä sitä käyttänyt, vaan oli pojalleenkin
äkäinen kuullessaan hänen sanovan kaarasjoeksi "loimolu-lavtshi",
sen sijaan, että olisi maininnut Koutokeinon kielellä "loim-lavtshi".
Antoipa ukko vielä perilliselleen risuakin, määräten:

— Pitää puhua äidinkieltä, vaikka onkin Koutokeinosta muutettu
Kaarasjoelle!

Samanlaisissa hirsitaloissa kuin Tenon kansakin tämä Kaarasjoen
kirkkosiljon korkeamielinen väki asuu. Vain isoisempia parhaat talot
ovat, mutta rautainen uuni täälläkin antaa pirtille talvilämpöisen,
ja turvekatto vihannoi kesällä niinkuin tenolaisenkin pirtissä,
kasvattaen keskikesän kauneudeksi päivänkukkia ja muita koreita
ruohoja. Taloja on pitkin jokinientä sekä latoja, navetoita, aittoja.
Kylätie vaeltaa vakaisena majatalon rannasta pappilan, vallesmannin,
kirkon ja koulun, kauppiasten ja muiden pääpaikkain kautta, polut
pujottelevat ja juoksentelevat kuin lappalaiset ympäri kenttää
talosta toiseen, kierrellen pienistä veräjistä tahi kiipeillen yli
aitojen, jotka epälukuisina ovat kyläniemellä toimittaneet oikean
suurjaon, pirstoen kentän lukemattomiin pikku palstoihin. Vanhaa lappia
haastavat kylän monet pienet patsasjalka-aitat, lava-aitat ja ahkiot
aittojen luona sekä vanhat turvehökkelit ynnä talojen turpeiset katot
samoin kuin katonalainen kansakin. Mutta valtaherrojen ja porvarien
näökkäät, valkeiksi sivutut, peltikattoiset talot ja komea koulukartano
puhuvat ylpeää darokieltä, niin myös pieni valkea kirkkokin ylhäisine
kukkoineen katsoo valoisaan etelään, vaikkakin temppeli aivan
vaatimatonna tasamaan olijana painautuu talojen taakse.

Mutta vanha kyläsiljo riitelee Lappinsa puolesta. Nurmea ja karjanrehua
se kyllä lupaa nostaa, mutta Lannanmaan leipäheinälle ja hedelmille se
ei ole suopea. Jo Fellmanin aikaiset kainulaiset koettivat suostutella
siljoaan kasvattamaan edes ikivanhaa ohraa, ja kasvattihan se jotakin,
mutta Lappi itse korjasi saaliin. Tämänaikaiset ukot ovat erästä
entistä pahpaansa seuraten heittäneet heinäpeltoonsa kauraa, Johan
Palttokin "kilvanut kaksikimmenta mihtuu", ja lehmänheinän mitalle
kenttä on kylvön kasvattanut. Mutta perunaan on Kaarasjoenkin siljo
saatu suostumaan; Lukkar-Jousep, suurin peruna-ukko, kaivaa pellostaan
joskus seitsemän, kahdeksan tynnyriä. Ja valtaherrat poimivat
tarhoistaan sipulia, porkkanaa ja punajuuriakin.

Mutta karjanhoitaminen on elättävämpää työtä kuin perunapellon
penkominen. Joka talossa, niin hyvin järvi- ja jokilapin syntyisessä
kuin kveeninsukuisessa, on lehmiä kolmin, neljin, viisinkin,
enimmäkseen valkoisia sarvipäitä, vielä lampaitakin kymmenkunta,
toistakymmentäkin. Ja kaarasjokelainen muuttaa niinkuin tenokansakin
karjoineen kesämajoille. Pari penikulmaa koukkupolvista jokea ylöskäsin
on Assebakten kesäpaikka, ja siitä vielä penikulma koskia sauvoen
tullaan Buollanjargan kesäkentälle. Parikymmentä karjakuntaa asuu
Assebakten pitkällä kapealla rantakentällä, ja Buollanjargassa on
toistakymmentä kesävierasta. Pikku-pikkuruisia turvekattoisia
hirsipirttejä tai turvegammeja, turvenavetoita ja sautsapuoreja,
monilukuisia aitauksia ja heinäsauran luovia on koko kesäkenttä täynnä.
Joku karjapirtti on kiivennyt rantavaaran vierteellekin. Ja heti kentän
reunasta kohoavat korkeat hiekkaiset tievat, joiden takana asuu villi
erämaa ääretönnä kuin iankaikkisuus. Koko talon kansa, pirttiväestä
navetta- ja tallikuntaan sekä sautsapuoren asukkaisiin asti, elää
kesäkentällä. Päivätöikseen karja käy tuntureissa, mutta iltapuolisin
koko kesäranta on karjanlaitumena, 30-40 maidonkantajaa saattaa siinä
kuljeskella, pari, kolme hevostakin joukossa. [V. 1900 Kaarasjoella oli
186 lehmää, 246 lammasta, 59 hevosta.] Lampaat vain mielensä mukaan
milloin näpertävät kenttää, milloin pitkässä jonossa perä perää
kepsuttavat omatekoisia, syviksi uriksi tallattuja polkujaan
turvetaloonsa lepäämään. Miehet kesätöikseen onkivat lohta tai pyytävät
verkolla siikaa ja harria — "hauki ja ahven ei ole hiva kala, emme
tikkaa niistä" — tai makaavat pirtissä, naiset tekevät käsitöitä,
lapset taajovat rantakentällä, ja Johan Klemetsen Paltto ajella
sätkyttää vasta ostamallaan "moottorbootilla" jokea ylös ja alas
tärkeänä kuin "kapseeni". Huonommat ja toimettomammat saavat soutaa ja
sauvoa veneellä, elleivät tahdo laukata pitkin rantapolkua, joka kyllä
on "akkurat som kongsvei".

Karjalla ja kalalla sekä pienellä perunapellolla Kaarasjoen
talokansa elää. Monella hyvällä isännällä on vielä hevonenkin —
Klemmas-Klemmalla, Klemmas-Iisakilla ja Lindillä on parikin hevosta
—, jolla ajelee kauppiaille ja herroille rahtia. Toisilla taas on
muutamia poroja lappalaisten hoidoissa, toiset elävät miten kuten
päivästä toiseen. Onpa muutamilla äijillä vesisahakin rahaa sahaamassa.
Parikymmentä parhaanpuoleista isäntämiestä rakensi aikoinaan vesisahan
Giemasjoen korkean suukönkään alle, aikoen ruveta sillä karskuttamaan
kokoon komeita kruunuja. Alussa kyllä ei koko hoidosta tahtonut tulla
mitään, kun Vesisaaresta saatu sahamestari oli "sellainen trolli, että
lasketti vettä aukirennilla niinkuin saavista, ettei juula pierinut
ihtaan". Mutta kun Johan Klemetsen Paltto kirjoitti insinöörille, että
sahamestari on trolli, että mitä nyt pitää tehdä, niin saatiin neuvot
ja laitettiin umpiränni ja laskettiin vettä vain luukunraosta, jolloin
juulat ja sirkkelit alkoivat pyöriä kuin villit ja sahata ylijoelta
uitettuja petäjiä laudoiksi. Mutta eivät sentään sahanneet tarpeeksi
paljon kruunuja. Päinvastoin mylly karskutti miesten omia kukkaroita,
niin että yhä vain piti laitokseen työntää kruunuja sen sijaan, että
niitä olisi sieltä saatu. Johan Palttokin aivan tuskastui, kun oli
pannut osaltaan 60 kruunua, luopui pois ja sanoi, ettei hän enää
viitsi köyhäin kanssa rähjätä. Se oli viisas teko, sillä Giemasjoen
vesisaha laskettiin pian konkurssiin, jolloin Juun Klemetsen yngre
seitsemän miehen etunenässä huusi sen 400 kruunusta, ja juulat ja
sirkkelit alkoivat uudelleen pyöriä. Paltto-Johan on saanut rahaa
kyllä muutenkin, sillä hän ei olekaan "tien teolla rikastunut, mutta
hommaamalla". Äijä on toisinaan ostellut poroja, poronlihoja ja taljoja
vieden voitoikseen niitä rantaporvareille. Paltto onkin napaäijiä
vertaistensa joukossa, jopa niin yletön, että hänellä mielestään "on
paremmat päivät kuin Norjan kuninkaalla". Sillä ukon "ei tarvitse mennä
talvellakaan ulos... panee rengin vain polttopuitakin noutamaan".
Vaikka hyvät päivät Paltto-ukolla oli kyllä silloinkin, kun hän
pistooli vyössä kahdellatoista porolla 26 vuotta ajoi postia tunturien
ylitse lähes parikymmentä penikulmaa Alattiosta Kaarasjoelle, ja piti
olla taipaleella yhtä hyvin pyryssä kuin pakkasessakin. Eikä ole
Paltolla ollut pahat päivät istuessaan seitsemän muun miehen kanssa 25
vuotta "häradstyyrissä". Ja hätäkös oli miesten siellä istua
jaarittelemassa, kun "ordföörarina" oli lukkari Mats Isaksen Aikio.
Tämä, Matti lisakinpoika, Inarista tulleen kirkkomestarin,
Jounas-Iskon, poika, oli oikein Ruijan ensimmäisiä miehiä, "oppinut ja
viisas äijä, joka tiesi ainakin yhtä paljon kuin net, jotka ovat olleet
simenaareissa, ja osasi laulaa kirkossakin, vaikkei ollut simenaarissa
ollutkaan, eksaamissa vain". Osasi Lukkar-Matti kyllä "saarnata
terveyttä Ruotsin kuninkaallekin". Kesällä 1873 kun Oskar II matkusti
Ruijassa, Kaarasjoen etumies Tenolla Suoppanjargassa piti hänelle
komean lapinkielisen tervehdyspuheen, jonka professori J.A. Friis
tulkitsi.

Mutta pää-äijiä ja tunturiennapoja ovat Kaarasjoellakin ylilappalaiset,
jotka porojensa kanssa alituisesti vaeltavat maailmanrannalla.
Nämä suuräijät sukuineen ovat Kaarasjoen tunturikunnan oikeita
rintaperillisiä, jotka jo niinä aikoina kuin lannanmiehet
Tornionlaaksosta tänne tunkeutuivat, olivat vallanneet ja tehneet
alamaisekseen koko erämaan. Täällä vieläkin tunturimiesten
joukossa vaeltaa sellaisia vanhoja sukuvaareja kuin Vuolabba,
Sombi, Poini, Tuuri, Raudna, Siiri, Saara, Bigga, Jomppainen,
Uttsha, Kemi, Guttorm, joista useat ovat satojen vuosien ikäistä
tunturien valtiassukua. Omilla kotanimillään ukkoja kyllä vain
kunnioitetaan, kuten Ingas-Matti, Oulas-Niila, Pieras-Aslakas-Matti,
ja Pieras-Aslakas-Piera, Pikku-Heikki ja Pikku-Niila, Puorju-Jouni ja
Puorju-Piera...

Ikivanhaan tapaansa Kaarasjoen tunturilaiset vaeltavat poroineen
joka kevät Jäämerelle sekä taas talveksi palaavat tuntureihin ja
metsäseutuihin. Joulun edellä jo saavutaan Kaarasjoen tienoille, ja
joulua ollaan Kaarasjoen kirkolla. Silloin on koko 700-800-lukuinen
tunturiseurakunta koolla [v. 1900 oli Kaarasjoella 679 asukasta, niistä
tunturilappalaisia 191, poroja oli samaan aikaan 15,615], tunturi- ja
karjalappi viettämässä sydäntalven kaamosaikaa, käyden vuoroin kirkossa
pappia kuulemassa, vuoroin seurapirtissä riemuitsemassa, vuoroin taas
juoden ja tapellen kyläsiljolla. Sitten kyllä taas jaksetaan mennä
metsäkotaankin elämään.

Varsinkin entisaikaan Kaarasjoki oli kova juomaan ja tappelemaan,
eikä ensinkään omistanut Jumalan armoa eikä tunnustanut uskoa. Vain
vanha Aslakas-Andaras yksin oli uskomassa jo Koutokeinon mellakoista
asti, mutta kaikki muu kansa eli synnissä. Pirtin permannolle vain
asetettiin viina-ankka, josta miehissä ja naisissa kilvan särvettiin ja
sitten ajeltiin hevosilla ja poroilla ympäri kylää kiljuen ja paiskien
tyhjiä viinapulloja vallesmannin talon seinään, niin että se oli aivan
karrella, eikä vallesmanni uskaltanut pistää nenäänsä ovesta ulos.
Mutta kun Aapa-Hans ja Olli Koskamo tulivat saarnaamaan sinne Jumalan
lakia ja iankakkista kadotusta ja helvetin tulta, niin kansaa luokonaan
kaatui ympäri pirttiä ja ulkopuolellekin pitkin seiniä, muutamat
mennen aivan hengettömiksi. Viina-ankkoja lyötiin palasiksi, pulloja
pirstottiin ja viina laskettiin hankeen, itkettiin ja huudettiin,
ja kymmeniä ihmisiä tuli luonnostansa hulluiksi. Oula Porsangerkin
silmät vain päässä seisoen laukkasi ympäri kylää huudellen: "Sotomma
tyhjäksi... Sotomma tyhjäksi!" Mutta kun Olli Koskamo sitten rupesi
todistamaan kansalle syntien anteeksi saamisesta ja veriyljästä
Kristuksesta, niin tunnoiltaan lyödyt vähitellen selvisivät, ja ainakin
viisikymmentä Kaarasjoen parhaimpia ja isoimpia miehiä heräsi, lisäksi
paljon vaimoja sekä nuorta kansaa. Ja siitä alkaen on Kaarasjoen
kirkkosiljolla aina joulun aikana, ensin Sammelin ja Lukkar-Jousepin
pirtissä, sitten seuratuvassa, saarnattu Kristuksesta, Aapa-Hans ja
Olli Koskamo kaikkein ahkerimmin. Vanha Olli on joskus innostunut
saarnaamaan Siionin tyttäristä, jotka "ovat ylpiät ja käyvät kenosa
kauloin, kiilussilminä, kävelevät ja korjasti astelevat niinkuin jalat
sidotut olisit", saarnaamaan viisikin tuntia yhteen menoon täydelle
pirtille, jossa on istunut kuulemassa Kaarasjoen pappikin ja kaksi
tinkaherraa, jopa Kristianian professorikin. — Sitten Aapa-Hansin ja
Koskamon jälkeen on kaarasjokelaisille käynyt uskoa saarnaamassa Niila
Jomppainen ja Kitti-Uulakin. Ja synninpalkaita kulkenut tunturimaa
on tehnyt parannuksen. Poronvarkaudetkin ovat vähentyneet. Suuri
metsäpeikkokin, Sarrin-Sammu, tuli aikoinaan niin uskoon, että kulki
harmaissa eteläntakeissa taloja myöten puhuen Jumalasta, meni nöyränä
kirkkoonkin ja notkisti polvensa kuin paavi.

Isoja tunturiukkoja ovat Kaarasjoenkin entiset ylilappalaiset olleet,
tuhansienkin isäntiä. Niinkuin Piera Raudnakin, joka oli ainakin
4,000-5,000:n mies. Piera olikin gufittarien sukua; muuan vanha
poroäijä oli hänet kerran löytänyt tunturista, ottanut ruokkopojakseen
ja ruvennut nimittämään Banneksi, poikaseksi. Ja Banne-Pierana
tunturien löytöläinen pysyi koko ikänsä sekä tuli rikkaaksi mieheksi,
kun kerran tavoitti tunturista suuren gufittarien poroelon. Saipa
Piera rikkaan emännänkin, Oula Vuolabban Kristin, Kadja-Nillan tädin,
jota sanottiin Golle-ahkuksi, Kulta-akaksi, sillä hän oli löytänyt
maantavaran ja hänellä oli kiisoissaan paljon kultaa ja hopeaa. Mutta
Banne- Pieran kuoleman jälkeen suuri porolauma taas katosi tuntureihin,
ja Golle-ahku kätki taas kiisansa maahan Tshalbmerai-geavtsheen,
Pyssyjoen rantaan Porsangerinvuonolla. Ei niitä ole hänen tyttärensä
Banne-Biggakaan löytänyt, eikä Biggan poika Rasmus Larsen ole edes
etsinytkään.

Mutta ikuisesti erämaita kiertänyt Kaarasjoen porolappalainen ei
ole enää isiensä vertainen. Entiset äijät eivät säikkyneet tunturia
eivätkä kovintakaan lapinsäätä, tunturissa vain olivat joukkoineen
yöt päivät, pojatkin avorinnoin viilettelivät pakkasviimassa. Jos
viima näytti pojanpahasia leikkaavan, isä vain neuvoi: "Menkää kivien
taakse piiloon... se on teidän rouko". Mutta nyt jo tunturilaisetkin
tekevät pitkiä mutkia taloja myöten saadakseen suojaisen yösijan. Ja
moni pehmennyt poroisäntä on jo rakentanut Kaarasjoen kirkonkylille
hirsipirtin, jossa eukkoineen ja lapsineen kellettelee rautauunin
lämpöisissä talven pahimmat pakkasajat, pannen vain renkinsä ja
poikansa hoitamaan penikulmien päässä palkivaa porotokkaa. Joskus
vain ukko asioikseen käy katsomassa porosiidaansa, joka kyllä ei
tule niin hyvin hoidetuksi kuin silloin, jos äijä itse siellä aina
isännöisi. Mutta on kyllä sellaisiakin tunturien vaareja, joita voidaan
joikaillakin, niinkuin Rasti-Jussaakin:

    "Rasu-Jussan elo on on on,
    kaksituhatta on on,
    Rasti-Jussan elo on on on,
    elo on kaksituhatta.
    Maahkaraijanuoraa uimaan
    huuhtoi ja hosui poroja,
    Rasti-Jussa hosui,
    porot laukkasivat
    ja uivat nuoran poikki,
    Maahkaraijanuoran".

[Maahkaraijanuora = Magerön salmi.]

Mutta moni rikas porojen isäntä on aivan yhdettömiin menettänyt isonkin
elonsa, eikä ukkopahaselle ole lopulta jäänyt muuta kuin paljas
paltsaraja päälle ja likainen akka. Meren rannalle, Läijisvuonoon,
turvegammin asukkaaksi ja kalanonkijaksi, on tavallisesti ollut
tällaisen tuntureiltaan hävinneen miehen matka. Läijisvuonon
pohjukassa eleleekin useita entisiä porojen isäntiä kurjan turvekodan
isäntänä raviten itseänsä rasvaisen poronkuun ja ytimen sijasta itse
pyytämällään merikalalla. Talvellakin äijät kelkkoineen, kattiloineen
ja puukalikkoineen laahustavat jäätyneelle vuonolle, onkivat
kututurskaa avannosta, keittävät sitä heti nälkäänsä, työntävät
loput säkkiin ja vievät eukolle kotaansa. Mutta yhdeksättäkymmentään
nouseva Piera Saara, joka ennen satojen porojen kanssa kesäkausin
kierteli Porsangerin vuonon rantoja tunturista tunturiin, kiertelee nyt
akkoineen ja kerjuupusseineen Lemminvuonon rantoja talosta taloon.

Koulukin tekee pilaustaan tunturilaisissa, sanoo lapinkansa. Kun
tunturien raittiissa tuulissa karaistut lapset tuodaan kuumiin,
ahtaisiin hirsihuoneisiin ja siellä makautetaan "alastomina" roukojen
alla, niin siitä he pilautuvat niin pehmeiksi, etteivät enää viihdy
kylmissä loudekodissa, joissa savu kirvelee silmiä, pakkanen istuu
suovvumuorralla, ja tuuli puhuu alta ja päältä sekä kaiken lisäksi
maataan ja nukutaan täysissä vaatteissa ja eletään siivottomuudessa
kuin ainakin lappalaiset. Koulun käynyt, ihmistapoja ja darokieltä
oppinut, puolitoista-kymmeninen lapintytär ja poroisännän alku ei
enää alistukaan vanhaan isien aikaiseen lappalaiselämään. Nousevista
tyttäristäkin on paljon mieluisempaa käyskennellä korkeakantaisissa
narukengissä kuin karvaisissa, heinillä täytetyissä lapinlänttänöissä.

Entiset suuret poroisännät olivat tunturiennapoja, mutta vanha Fandrem
oli entiseen aikaan koko Kaarasjoen napa ja Ruijan napa. Fandrem oli
Komagfjordista tullut kauppamies, niin iso ja rikas, että täytti koko
suuren ahkion, ja hyvä porohärkä piti olla häntä vetämässä. Ukolla oli
kauppatalo joen rannalla, nykyisen majatalon paikalla. Yksinään Fandrem
hallitsi koko Kaarasjoen kaupantekoa myyden ja ostaen kaikenlaista
tavaraa, viinaakin mitaten niinkuin muutakin kalua, Viina olikin
parasta kauppatavaraa, varsinkin silloin, kun ylilappalaiset olivat
lähimaissa. Siihen aikaan näet "Lapissa oli vielä se saatanan valta",
ja ylilappalaiset olivat kaikkein ahkerimpia viinanjuojia. Kalliita
hopeariksejään ja taalereitaan sekä porojaan he kyllä raahtivat vaihtaa
Fandremin viinaan. Mutta kauppaäijä oli viisas ja järjellinen mies,
eikä viinan villitsemiä tunturilaisia varsin pettänyt, vaikka auttoikin
heidät hyvälle joikausluonnolle. Oli Fandrem vielä sellainen mies,
että tunsi koko Ruijan ja tiesi sen asiat ja menot niinkuin olisi
ollut koko Ruijan kuningas, eikä vain Kaarasjoen kauppasaksa. Kaikki
maaherratkin asioissaan usein "nojasivat häntä vastaan". Ja isot Norjan
herrat, kun ajoivat halki Ruijan Alattiosta Vesisaareen — silloin ei
ollut vielä "tampin" kulkua — poikkesivat Kaarasjoella aina Fandrenin-
äijän taloon, ja talon rikas isäntä antoi heille parhaan kestityksen
sekä toimitti hyvät ajoporot ja kyytimiehet. Mutta kun iso
Fandremin-äijä istui suureen ahkioonsa ja lähti ajamaan, niin joka
paikasta huudeltiin: "Tule meille, tule meille!" Pikkuiset
tunturimiehetkin kumartelivat lakki kourassa kotansa ovella piipittäen:
"Boade deihki!" Taanan rikas kauppamieskin otti hänet huoneeseensa
niinkuin kuninkaan, mennen suuräijää vastaan ihan laivarantaan asti.
Ihmeissään tenolaiset katsoivat, kun Taanan porvarikin Fandremia oikein
lakki kourassa kumarteli. Koko Ruija tunsi Kaarasjoen ison rikkaan, ja
hyvin kyllä saatettiin hänestä sanoa: "Käydä Ruijassa näkemättä
Fandremia oli samaa kuin käydä Roomassa näkemättä paavia".

Iso Fandrem on jo aikoja sitten edesmennyt, poikakin jo makaa
Kaarasjoen pienessä vanhassa kalmistokoivikossa muiden edesmenneitten
erämaan asukasten joukossa. Kaarasjoelle on noussut uusia suuria
kaupanmiehiä kolmin, neljin, mutta Ruija tuskin lienee saanut uutta
omaa kuningasta, jota vastaan kaikki maaherrat saattaisivat nojata.

Vanha Kaarasjoki jo makaa manalaisten maakunnassa. Kylän keskelle,
pieneen koivikkoon, on kuolleitten kansa koottu. Mutta kaikkein
vanhimmat raatajat maatuvat joen takana hiekkatievassa. Sinne entiset
äijät on viety levolle, kuka ahkiossa, kuka puunauloilla kootussa
lautakiisassa. Sieltä vain matalista maakuopista nousee muinaisten
tunturienkiertäjien lahoneita luita ennen aikojaan ylös. Ovatpa etelän
tietomiehet käyneet niitä vasiten kaivamassa.

Kaarasjoki, entinen pieni erämaan lapinsiljo, on kasvanut Ruijan
suurimmaksi tunturikyläksi. Sinne on keräytynyt jo niin paljon kansaa,
että metsän elukatkin pelkäävät ja karkaavat pois lähimailta,
vesilinnutkin kaikkoavat muualle koko joelta, missä sätkyttäjä-vene
ahkerasti ajelee. Ihminen on erämaassakin sellainen peto, etteivät
metsän eläimet kestä hänen naapuruudessaan. Eivätkä liioin
oikeat hiljaiseloon kasvaneet lappalaisetkaan. Omaan rauhaansa
tottunut tenolainenkaan ei vaihtaisi jokivarren pientä majaansa
Kaarasjoen suurkylän isoisimpiinkaan pirtteihin. Tuskin, vaikka
saisi osuuden Giemasjoen vesisahaankin, eikä sittenkään, vaikka
tehtäisiin osalliseksi suureen moottorisahaan, jonka koko Kaarasjoki
yhteisvoimin on vasta saanut valmiiksi Lukkar-Jousepin ollessa
päämestarina.

Mutta kaarasjokelainen kyllä viihtyy laajalla komealla kotiniemellään,
jopa on ylpeäkin suurkylästään. Mutta hänpä onkin korkeahenkinen
kylänasukas.




Lapin joulu


Marraskuun lopulla, jo tuomiopyhän tai ainakin ensimmäisen
adventtisunnuntain tienoissa, suuri päivä katsahtaa viimeisen kerran
Taka-Lapin tunturimaata, heittäen sen sitten viikkokausiksi omien
valojensa hoitoihin. Tunturien takainen maa muuttuu silloin päivättömän
pohjoisen kotimaaksi, jossa asuu vain yksi ainoa pitkän pitkä yö.
Vain määräajoin, aina kahden kellonympäryksen täyttyessä, hipuu
etelätunturien ylitse hiljainen kalpea päivän haamu, josta yöpuolen
kansa arvaa, että päiväpuolen lapset parhaillaan taajovat korkeimmassa
valkeudessa. Päivän harmaa häivähdys viivähtää vain muutaman tunnin, ja
taas kaikkivaltias yo rupeaa isännäksi tahtoen uuvuttaa iankaikkiseen
uneen jokaisen, jossa elävä sielu asuu. Kummallinen, päivää pakeneva
kuukin uskaltaa nyt ylpeillä mielin määrin, näytellen milloin kapeaa
näköpuoltaan laidalta ja toiselta, milloin taas antaen koko muotonsa
komottaa sekä pohjoisesta että etelästä. Pimeimmän Jäämeren kuohujen
kautta nousevat ruijantuletkin saattavat roihuta entistä rohkeammin,
jopa kilpailla kuun kanssa öisten hankien valaisemisessa. Taivaan
nastatkin killittävät kirkkaammin. Ylpeä sarva laukkaa säihkyvin sarvin
avaruuden kentillä, ja sivakkamiehet koirineen katsovat sitä tulisin
silmin. Pienet taivaan neitosetkin tiirailevat ylhäisyydestään, mutta
suuri taugak vakavana yhä osoittelee pyrstöllään, missä näkymätön päivä
milloinkin piilee.

Mutta yöhön ja pakkaseen painettu tunturimaan kansa ei sentään yöhönsä
vaivu. Se on siitä saakka, kun on tunturien taakse sortunut, saanut yhä
uudelleen ja uudelleen taistella pimeän kaamosajan kanssa. Tunturimies
kuuhkii poroineen vain petäjäoudassa, pitää kodassaan tulta, valvoo
ja nukkuu. Pirttilappalainen polttaa näkövalkeaa takassaan tai
tuhrailee lampun valossa yhtä päätä. Vanhat lappalaiset laittoivat
pienen puukoperoisen, merikalanrasvalla ravittavan _traanilampun_
pirttinsä seinänaulaan palaa tuikuttamaan, niin että Lapin pikku
pirtissä kiilui pienen pieni elävän tulen silmä, kansa asui valossa ja
toinen näki toisensa, vaikka seinän takana oli pohjaton yö. Koperoon
vain kaadettiin yhä uutta voimaa, ja kupin laidalla olevalla tikulla
kohenneltiin sydäntä.

Juuri silloin, kun kaamosaika on kaikkein kovimmillaan, ja päivänhaamu
kaikkein nopeimmin häivähtää ohitse, suuri _juovla_, joulu, saapuu
lappalaisellekin. Se on tänne, kaiken pimeydenkin ja pakkasen
keskelle yhtä haluttu mielivieras kuin konsanaan päiväpuolen maille.
Yksitoikkoiseen talven yöhön se tuo aivan eri tunnun, pimeään kotaan
ja pieneen pirttiin se antaa elämää, jopa se kantaa matkassaan
suuren lupauksen uudesta päivänkoitosta, niin että jo siitäkin koko
Lapinmaa saattaa riemuita. Varsinkin vanha lappalainen piti kaamosajan
taittojuhlaa vuoden kaikkein suurimpana ja merkillisimpänä pyhäaikana,
jolloin elämä juovatti aivan toisia palkaita kuin muina aikoina. Joulua
varten piti hyvin varustautua. Jo kesällä kuivattiin suurimmat ja
lihavimmat kalat joulukaloiksi, varattiin myös poronmaidot ja parhaat
juustot, ja syksyllä teurastusaikana pantiin talteen parhaat paistit.
Tenolainen suolasi ja kuivasi sekä säästi parhaat lohensa, varasipa
hän joulukseen maitoakin. Jos lehmä oli joulun alla ehtymässä, niin
tenoemäntä jäädytti ja talletti maitoa joulun hyviksi. Sillä tenolaisen
joulu kaipasi maitoa niin kovin, että sitä piti hankkia naapurista,
vaikka penikulmien takaa, ellei itsellä ollut.

Pimeässä Lapissakin oli, niinkuin päiväpuolenkin mailla, hyvä syöminen
ja juominen joulun tärkeimpiä menoja. Mutta vanhojen lappalaisten piti
muistaa muitakin yhtä tärkeitä asioita. Jouluaatto, _ruohta-beivi_,
oli joulun ankarin ja pyhin päivä. Jo täksi ajaksi piti laittaa kaikki
kuntoon: puita pilkkoa niin paljon, että riitti sekä ruohtapäiväksi
että joulunpyhiksi, ja vettä piti varata aina yöksi kotaan. Koko
kotasiljo smakko-muorraa myöten oli siistittävä aivan puhtaaksi, ei
saanut jättää risuakaan hangelle, samoin piti pirtin pihamaalta korjata
pois kaikki kelkat ja puut ja joutavat risut. Sillä ruohtapäivän
yönä oli näkymättömien olioiden joulu- ja markkinapäivä, jolloin
ne viettivät häitään ja kraviaisiaan ajaen kovasti ympäri koko
neljän valtakunnan Lappia. Siinä oli menossa koko näkymättömien ja
ruohtagallesten ja juovla-staalujen joukkokunta, jutaen pitkissä
raidoissa, mikä rukattaen porolla, kuka koiralla, mikä ajaen sonnilla,
jäärällä ja pullivasikallakin, kuka istuen keiturin kelkassa, jopa
toisilla oli jutoina jäniksiä, oravia ja hiiriäkin. Kotien ja pirttien
pihoitse ruukallettiin täyttä vauhtia, ja jos ahkiot tarttuivat
kotasiljolla vaikka risuunkin, niin ajajat heti suuttuivat ja tuottivat
kotaväelle onnettomuutta. Jotakuta ajajaa saattoi matkalla hyvin ruveta
janottamaankin. Äijä pistäytyi silloin lähimpään kotaan juomaan, imien
vaikka veren nuorimmasta lapsesta, ellei kodassa ollut vettä varattuna.

Tätä näkymättömän väen ja ruohta-gallesten markkinamenoa jotkut
rohkeat tunturimiehet uskalsivat joskus mennä sivusta katsomaan
nähdäkseen, millaisia äijiä siinä ajelee. Kitti-Andaraskin kerran
ruohtapäivän keskiyönä, kun koko kristitty markkinakansa nukkui, meni
tovereineen Pielpajärven kirkkosiljolle kolmen tien haaraan istumaan
ja kuuntelemaan. Mutta ei näkynyt sen kummempaa, kuin että vanha
kolttaäijä ketunnahkalakki päässä astui pimeästä kysyen Kittilän,
Utsjoen ja Inarin teitä. Kitti-Andaras äyskähti:

— Mistä pärgalakista sinä olet, kun et tietä tiedä?

— Nah, ketunnahkalakki-äijä vain tuhahti, lähtien kepsuttelemaan
kirkolle päin.

Vanhassa Lapissa tällainen ankara _säldi-igja_ kesti pari viikkoa.
Silloin jok'ainoa vuorokausi iltapuolesta aamuun saakka oli pyhitettävä
hiljaisella elämällä. Ei kukaan saanut tehdä minkäänlaista työtä,
eivätkä lapsetkaan taajoa, eivät edes mennä lähitievalta mäkeä
laskemaan, eipä yhtä sivakkaluikua pihatörmältä Tenolle. "Siellä
on mäen alla Staalun laukku... joudutte sinne... Staalu tulee ja
vie metsään ja syö", vanhemmat peloittelivat lapsia. Ja pienet
peskipojatkin olivat niin kauhuissaan, että luulivat jo näkevänsä
Staalun killistelevän tievan takaa, eivätkä uskaltaneet mennä
kelkkamäen lähellekään. Joku poika tai tyttö saattoi kyllä ylpeillä,
että hän potkaisee laukun rikki, mutta kun sanottiin, että laukku
on rautainen, niin eipä tehnyt mieli sitä koetella. Kaikkein
siivoimmin piti pienen väen olla ruohtapäivän iltana. Jos silloin
pahasti taajoi, joutui ehdottomasti Staalun käsiin. Näin surkeasti
oli kerran sattunutkin kotalapsille Turkihanvaarassa, Koutokeinon
Oskalon lähimailla. Siellä lapset olivat omin päinsä kodalla —
vanhemmat olivat menneet joulukirkkoon Koutokeinoon — ja taajoivat
hyvin kovasti, ripustivat koiran kaulaan kelloja ja ajelivat sillä
sekä muutenkin elämöivät huolimatta vähääkään, vaikka naapurikodan
muori kävi heitä kieltämässä, ettei saa taajoa, Staalu tulee. Viimein
Staalu tulikin niinkuin täysikuuna istuen ensin koivunlatvaan, sitten
smakko-muorralle, jo räppänän reunalle, siitä jo suovvu-muorralle ja
siitä viimein rumana äijänä hypäten kotaan, jossa heitti lapset
toisen toisensa perästä kattilaan, keitti ja söi. Sitten Staalu
muutti kaikki, kodat ja porot ja porokoirat sekä kotiin palanneet
vanhemmatkin, kiviksi. Ja samat kivet nähdään vieläkin Turkihanvaaralla
Rengajäyrin takana, ollen ne yhäkin näkyväisinä varoituksina
vaarallisen ruohtapäivän rikkomisesta.

Ruohtapäivänä ainakin tenolaisella oli eri syötävänsä kuin muina
joulunpyhinä. Silloin hän ravitsi itseään vain kesällä pyydetyllä
kotivirran luossalla, kuivalla _raak-guellilla_ ja suolatulla lohella,
sekä pisteli vielä lisäksi ruisjauhopuuroa maidon kanssa — ja juuri
tätä varten olikin maitoa varattu. Lihaa tenolainen ei uskaltanut
ruohtapäivänä syödä, sillä hän oli vanhoilta kuullut, että se olisi
halkaissut vatsan. Kalaa Koutokeinonkin lappalaiset keittivät
ruohtapäivän syötäväksi, joko Alattiosta tuotua merikalaa tai oman
seudun tunturijärvistä saatua rasvaista siikaa ja taimenta.

Mutta sitten jo joulupäivänä koko Lappi sai syödä, mitä mieli teki,
eikä tarvinnut pelätä, että vatsaan tulee liikoja reikiä, sai pistellä
poronpaistia, rintaa, kylkeä ja kuuta sekä konttiluun makeinta ydintä.
Jopa jokaisen piti saada kaikkea, mikä vain parasta oli, sillä "suuri
vika tuli, jos joku jäi ilman".

Hyvä oli pimeän kaamosajan vaarallisina päivinä valita ruokansa,
hyvä oli olla kovin taajomatta ja vielä parempi oli istua sanan
ääressä lukien vaikka salmakirjaa. Vanha Laiti-Hanskin luki ahkerasti
salmakirjaansa sekä aamuin että illoin. Silloin ei kyllä "se",
eikä mikään muukaan ilmestynyt. Mutta kaikkein parasta oli mennä
"markkinaan" kuulemaan papin pauhaamista joulukirkossa. Silloin kyllä
kaikki meni parhain päin, jos vain kotiin jääneetkin osasivat elää
oikein.

Vanhalappi olikin kyllä niin pyhä, että juti joulumarkkinaansa suurella
kansanpaljoudella. Silloin rukatettiin kirkolle kaukaisimmiltakin
metsäperiltä, tunturilaisetkin jättivät siidaansa vain pari henkeä
poroja paimentamaan, ajaen itse pitkissä raidoissa jutamakuntansa
pääraition pyhälle siljolle. Matkaa saattoi olla kymmenen,
toistakymmentäkin penikulmaa, mutta vanha joulutapa ja joulukirkko
kutsui, ja vanhalappi kuuli kutsun. Piti vain lähteä jo päiviä ennen ja
ennättää kirkkosiljolle ainakin ruohtapäiväksi. Helisten ja kilisten
ajettiin pitkissä jonoissa pitkin hiljaisia erämaita. Kaamosajan
taivaantulet, tähdet ja kuutamo vain antoivat vaisua valoa öiselle
taipaleelle, jota myöten kirkkokansa juti. Joka mies ja nainen, poika
ja tytär, ajoi omassa ahkiossaan. Kiedgamkääröt vain nukkua tuhersivat
emonsa ahkion nokkaan kaaristettuina. Ja miehet, vaikka olivatkin
pyhiä kirkkomiehiä, joikasivat matkan menoksi. Talvisessa erämaassa
kirkkokansa joutui yötäänkin viettämään. Suuren nuotion ääressä vain
syötiin ja levättiin, ja porot kaivoivat eväänsä hangen alta.

Erämaista keräytynyt kansa asettui kirkko kentälle pieniin
kirkkotupiinsa. Mutta tunturimiehillä, joilla tuntureita jutaessaan
oli aina koti matkassa, ei tavallisesti ollut kirkkosiljolla omaa
tupaa. Mutta äveriäinä äijinä he olivat tervetulleita muiden majaan.
Inarinkin Pielpaljärvellä kirkkotupiinsa tullut järvikansa jo kaukaa
kuuli tunturilaisten tiukujen helinän ja riensi heitä vastaan tielle.
Ja kilvan siinä koetettiin tulijoita palvella, saatella omalle pirtille
ja päästää poroa valjaista. Jota rikkaampi ja ylpeämpi tunturimies oli,
sitä useampi oli häntä palvomassa. Toiset järviäijät kumartelivat lakki
kourassa tupansa ovelta ja puhuttelivat kuin herroja toivotellen:

— Buurist, buurist poattamist! [Terve, terve tuloa.]

Herran näköisiä tunturilaiset olivatkin. Sillä kaikki, sekä suuret että
pienet, olivat parhaissa parseeleissa, joulukirkkoa varten laitetuissa
uusissa purkapeskeissä, karhunnahkaisissa sieppureissa, koipikengissä
ja kirjokintaissa. Siinä suuret Tshorgashnjargan miehet parhaina
joukossa, niinkuin Pieras-Jouni ja Stuorra-Jouni, Panne-galleskin ja
Oulas-Aslak sekä Paados-äijä, Tomma-Piera ja Piettar-Ivvarkin. Komeina
ukkoina liikkuivat omien tunturienkin kiertolaiset, Kitit, Länsmanit,
Vuolabbat, Pieskit, Jomppaiset. Köyhän inarilaisen silmät tämä loisto
ihan häikäisi, ja oli erinomainen kunnia hänen majalleen, kun suuri
tunturiennapa saattoi sen pienestä ovesta sukeltua sisään.

Parhaina väärteinä otettiin tunturilaiset tupaan, ja annettiin parasta,
mitä pieni pirtti oli saanut kokoon: kalaa kaikenlaista, lehmän maitoa
ja voita ynnä lampaanjuustoa. Tunturilaiset taas puolestaan tarjosivat
rasvaista porokeittoansa sekä konttiluuta, ja näin puolin sekä toisin
oltiin väärtejä ja väärtinarvoisia. Vieläpä inarilaiset saivat
ylilappalaisilta lupaan pailakoita taamottaviksi, luvattiinpa heille
tappoporojakin ilman mitään, kunhan käyvät tunturista noutamassa. Ja
suden repimiä poronraatoja oli heille tarjona, milloin vain hukka niitä
tuntureihin laittelee.

Pitkin suurta siljoa erämaan kansa käyskenteli pirtistä pirttiin,
joka pirtissä syöden ja juoden. Eikä tarvinnut pelätä vatsan
repeämistä, jos ruohtapäivä oli mennyt ohitse. Viinaakin saatiin.
Sillä kirkkokentälle oli saapunut Tornion porvarejakin ja lantalaisia
tavaroineen ja viinoineen tekemään kauppaa lappalaisten kanssa.
Siljolla voi ostaa tavaroita, ja viinaa sai salaisin puolin jossakin
syrjäpuolessa, vaikka kirkon takana koivikossa. Viina oli kylmän
tunturien kasvattipojista hyvää ja lämmittävää. Sitä kyllä
vanha kristitty lapinmieskin saattoi vaikka kirkonseinustalla
ruuvikorkkisesta tinalaskustaan kallistaa hopeaiseen pikku tserkkiinsä
ja kulauttaa kurkkuunsa. Se lämmitti miehen, lämmitti naisenkin,
saattaen hyvän joulumielen vielä paremmaksi, niin että tunturien
yksinäisyydessä koko pimeän syksyn jutanut väki tunsi voimakasta iloa,
kun kerrankin taas oli pitkästä pimeästä päästy yhteen. Toisinaan
puskeuduttiinkin samaan karvapeskiseen kasaan, joka kirkkosiljolla
lumihangessa pyöri ja hyppi niin voimallisesti, että vahva hikihöyry
ja viinahöyry ynnä suuri joikaus vain kohosivat pimeään avaruuteen.
Eikä tästä taajomisesta joulustaalokaan pahastunut, päinvastoin hän
ikivanhana tunturilaisena sille ymmärtäväisesti hymähteli. Ymmärsihän
vanha tunturipeikko, että tulisessa Lannanmaan viljassa oli niin väkevä
voima, että se teki pienen tunturikotolaisen melkein mielettömän
iloiseksi. Vanhat vakavat äijätkin, jopa hiljaisen akkaväenkin se
saattoi samaan hyppyrysyyn ja joikaukseen.

Pitkin iltaa ja yötäkin kirkkokansa taajoi kentällä. Pimeää siljoa
valaisivat vain taivaan tähdet tai kuu ja ruijantulet, ja monien
pirttien matalista savupiipuista loimottivat honkaisten halkojen liekit
ylös taivaalle. Niinkuin suuret joulukynttilät ne valaisivat öistä
lapinkenttää.

Mutta ruohtapäivän iltana parhaitenkin joikaillut tunturiväki ja
järvikansa asteli jouluaamuna jo pimeässä pyhään temppeliin, joka pian
täyttyi seiniä myöten. Siellä kansaa istui peski peskissä kiinni,
ja Aikio-Heikin sytyttämät kynttilät loistivat kuin pyhät tulet ja
Betlehemin tähdet, ja itse pappikin oli verhoutunut valkeaan pitkään
paitaan, jonka rinnassa paistoi kirkas päivä sekä selässä kimalteli
kultainen risti. Pappi pauhasi komeasti, Lukkari-Jouni ja koko kirkko
lauloi salmakirjasta, kynttilät lepattivat kuin ruijantulet, ja
kansa tunsi olevansa turvallisella tiellä, sillä tiellä, joka antaa
sekä maallista menestystä että hyvän lopun. Eikä täällä ollut pelkoa
joulustaalun eikä ruohtagalleen pahoistakaan. Saattoi Staalu-äijä
sentään tulla salaa pilkistämään oven raosta tai avaimenreiästä,
uskaltamatta kumminkaan kauemmaksi. Ja keskiyöllä, kun kristikansa
oli levolla, näkymättömät vuorostaan pitivät kirkonmenoa niinkin
voimallisesti, että kynttilätulet loistivat ikkunoista.

Toista viikkoakin lappalaiset viipyivät joulusiljollaan, ollen aina
vuoroväärtejä toisilleen, käyden monet kerrat kirkossa ja myös
toimittaen asioitaan sielunpaimenensa kanssa. Tunturimiehet maksoivat
papille tihuntejaan. Kitti-Andaraskin vei poron ryyhpypuolen, kielen ja
tungan sekä vasan purkataljan. Ja pappi puolestaan kohteli Andarasta
kuin parasta väärtiä, antaen sekä kahvia että pari hyvää ryyppyä.

Samoin kuin inarilaiset keräytyivät Pielpajärven kirkolleen,
samoin Utsjoen lappi juti Maddajäyrin kirkkorannalle, ja samoin
myös Kaarasjoen erämaakirkko kokosi kansansa äärelleen. Kaarasjoen
joulukirkolle keräytyikin ennen vanhaan laaja lappi viettämään
oikeita Lapin joulumarkkinoita ja joulumenoja. Tuli kansaa aina
Varengista ja Alattiosta asti, ja Porsangerista lemminvuonolaiset ynnä
Pillavuonon lappalaiset tulivat tunturien ja gaissojen takaa kolmin-,
neljinkymmeninkin ajopelein, väliin toistakymmentä hevoskuormaa
samassa jonossa, tuoden matkassaan pauloja, vöitä, toukoja sekä
ruijanraanuja, ynnä vantutparia ja kangaskyynärää, jopa merikalaakin
ja merikalantraania. Ala-Tenon miehet toivat ahkioita, ja Puolinakin
lappi ajoi vain väärtiksi sukulaisiinsa. Mutta Inari, tenomies
ja Koutokeino tulivat vaihettamaan porontuotteillaan merenrannan
tavaraa. Vanhat kauppaskipparit tuntureilta ja merenrantamaasta taas
tapasivat toisensa ja vaihtoivat tuomisiaan. Lemminvuonon Anna
Niittykuru antoi monivuotiselle kauppaskipparilleen, Angelin Eeva
Eiralle, korean paulaparin, joskus kaksikin, koipikunturasta sekä
suonikunturasta kirjaillun vantutparin. Kadja-Nilla taas työnsi
kokonaisen tanskansäkillisen poronsuonia Parpalan ukolle jauhosäkistä,
ollen Nillan säkissä ainakin sata suonikunturaa, kun taas Parpalaisen
tavara oli tavallinen jauhosäkki. Antoivatpa tunturimiehet vanhoille
tutuilleen poronlihoja kuka selän, kuka kyljen, kuka kaulan, jotta
sitten merenrantakylille mennessään taas saivat käydä heidän
väärteinään.

Markkinain ohella käytiin Kaarasjoen kauniissa kirkossakin. Pieni
temppeli ahtautui peskiväkeä täyteen, käytävät sekä kapea ovenpäällinen
lohtakin täyttyivät, ja vielä suuren joukon piti jäädä ulkopuolelle
armonhuonetta ja sanaa. Mutta rikkaat ja hurskaat tunturilaiset
joulukirkossa käydessään astuivat ennen saarnan alkua vuoro vuoroon
kirkon perälle alttarin ääreen uhraamaan rahaa alttaripöydälle, jotkut
vanhurskaat kymmenenkin kruunua. Niinkuin ennen vanhaan pyhät tietäjät
tulivat joulupäivänä tuomaan lahjojaan Jeesus-lapselle, niin myöskin
tunturien kiertäjät tahtoivat antaa pienen jouluroponsa.

Vasta sitten, kun vuosikin oli astunut uudelle palkaalle, lapinkansa
lähti joulukirkoltaan ajelemaan erämaitaan kohden. Isoja remuavia
raitoja rupesi markkinasiljolta komeasti ruukaltamaan joka
ilmansuunnalle. Mutta matkan varrella joukot yhä hupenivat, ja lopuksi
aina yksinäinen kotakunta tai pirttiväki joutui omin päinsä jutamaan
hiljaisia pimeitä taipaleitaan päätyen viimein kaukaiseen kiveliöönsä,
joka nyt vastasi entistä yksinäisemmältä ja hiljaisemmalta. Monesta
tuntui oikein ikävältä, että kaamosajan suuri juhla oli niin pian
vierähtänyt... ja oli vain edessä pitkä ankara talven taival, jopa
kohta käsissä kyntteli, porottavin pakkasten aika.

Mutta kylmän kynttelin mukana jo nousi uusi päiväkin. Jos pimeän
kaamoksen juhla oli hyvin odotettu, niin kovin koko Lappi vartoi uutta
valoakin. Lapsetkin yhä uudelleen kävivät katsomassa, eikö jo päivä
pääse tunturista. Pitkä yö lopultakin rupesi uuvuttamaan. Mutta sitten
jo Paavalin aikoina, siinä kolmannen loppiaissunnuntain tienoissa päivä
pilkahti Inariin, jopa punersi Utsjoen tuntureitakin, mutta syvään
Tenon laaksoon se jaksoi katsoa vasta myöhemmin. Tämä oli pimeälle
Lapille kuin uusi suuri joulu tai kaamosjoulun kaunis loppuhetki.
Tunturilappi viettikin niinkuin juhlana sitä päivää, jolloin aurinko
ensi kerrn hyväili ja kosketteli kotapuiden latvoja. "Bäivve loktan
passe!" [päivä lohtaan paistaa] kotalainen totesi iloissaan, ja
koko joukolla kotakansa riensi tervehtimään vanhaa tuttuansa, pienet
peskinpitäjät kaikkein iloisimpina. Kannettiinpa sairas lapsikin,
jonka pää vapisi ja niskat tutisivat, päivän nähtäväksi, että lapsonen
päivää katsottuaan ja päivän katsomana saisi terveytensä. Kätensä
ristien vanha valkkopää äijäkin katseli kaunista kultakehrää muistellen
salmakirjansa sanoja:

    "Se on Kriste valo valkeuden,
    Isäst' iankaikkinen,
    Armas aurinko paistaa
    Ja luo päivän uuden'".

Tätä hetkeä varten tunturilainen oli varannut poronmaitoa ja juustoa,
jopa poronmaidosta kirnuttua voitakin. Olipa ukoilla viinaakin.
Ja siitä päästiin parhaalle joikausluonnolle, niin että kilvan
kehuskeltiin toinen toistaan, kuinka kukin on rikas ja viisas ja suuri
poromies.

Mutta Kaarasjoen vanha lukkari, Matti Aikio, lauloi sinä päivänä
koululastensa kanssa salmakirjasta jumalisia lauluja. Vanhatkin
kokoontuivat sitä kuulemaan ja ylistämään Jumalaa, kun ovat jaksaneet
elää pimeän ajan ja taas saavat nähdä Jumalan kirkkaan auringon.

Kovin lyhyen hetken päivä viivähti tunturin yllä, sen vain näytti,
että on vielä entisellään. Aamukoitto ja iltakoittokin yhtyivät
samaksi ihanaksi tunturien takaisen taivaan hehkuksi. Mutta tämäkin
oli kylliksi. Kansa, joka pimeydessä vaelsi, oli saanut nähdä suuren
kirkkauden. Päivä oli taas koittanut päivättömään tunturimaahan, ja
koko Lappi rupesi jälleen elämään.

Ruohtagalleet eivät enää viettäneet markkinoitaan, eikä Staalun laukku
ollut tievan alla pikku poikia pelottamassa.

Päivä oli paistanut kotapuihin.




Lapin nainen


Jylhä Lapinmaa pitää pientä kansaansa ankarassa kurissa. Tunturimaa
ei kovista kouristaan hellitä ilmaiseksi mitään, vaan vaatii kaikista
antimistaan uupumatonta työtä. Köyhä järvikansa saa raataa vesillään
yökaudet, samoin jokimies ahkeroida Tenollaan, samoin karjalappalainen
alinomaa huolehtia elukkainsa konnusta, ja ennen kaikkea tunturilaisen
täytyy aina olla poroelonsa äärellä.

Ja sittenkin on lapinraatajan palkkana vain — sama iankaikkinen
aherrus päivästä päivään, sama vaellus ahtaasta kiedgamesta hataran
tunturikodan tai pienen kylmän pirtin kautta vielä ahtaampaan
asuntoon kirkkomaan mullassa. Tämä on monen tunturien täkäläisen
maailmanvaelluksen mutkaton viiva. Sillä samaa iänikuista latteata
suoraa suuntaa ovat yksin tunturilaisen tuhannet mutkatkin porotokan
mukana Lapin erämaissa, ja elämän nousuina sekä laskuina ovat vain
vuotuiset vuorottelut taivahaisilta tunturiharjuilta mataliin
outamaihin.

Tässä yksitoikkoisessa, ankarassa tunturi- ja erämaavaelluksessa
lapinkodan ja pikku pirtin nainen on saanut kuljettavakseen yhtä
vaikean ja raskaan palkaan kuin konsanaan mieskin. Jopa vielä
raskaamman. Miehensä rinnalla lapinemäntä toimittelee melkein mitä
töitä tahansa, ja veljensä vierellä kotatytär hiihtelee pororaitiona
polttavana pakkasyönäkin. Mutta kun mies pyytöjensä ja puuhiensä
väliaikoina saattaa päiväkausia olla vain miten kuten, naisen täytyy
silloinkin ahertaa kotitoimissa. Lapin pieni hintelö peskiukko saattaa
vähän aikaa riehkaista ankarastikin, mutta pian hän väsähtää, kyllästyy
ja luopuu. Mutta Lapin vielä pienempi ja hintelömpi nainen ei saa uupua
koskaan. Hänen täytyy olla aina toimessa.

Varsin varhain alkaa lapintyttären kova koulu. Jo toisellakymmenellään
"nieida" saattaa joutua poropaimeneksi; 12-13 ikäisenä hän jo kykenee
vartioimaan vaatimia, kun ne keväällä vasomisaikana petäjään lieattuina
etsivät ravintoansa jängän reunapälvistä. Pikku tytöstä on kyllä
hyvin mieluista olla aikuisten mukana "porokylässä". Kevätpäivä
jo lämmittää suloisesti, laavulla jängän rantatievalla on mukava
oleskella, ja pikku vasat ovat hyvin sieviä, jopa muutamat ovat pikku
tyttären nimikkojakin. Mutta sitten isompana alkavat ankarammat päivät.
Tytön pitää täytenä raitiona muiden mukana hoitaa vartiovuoronsa.
Suopunki hartioille vyyhdettynä, oma koira kintereillään, tyttö seuraa
porotokkaa erämaissa, käskien ja kieltäen koiraansa, ja taas joikaillen
peloitellakseen tuntureissa ulvovia susia. Monta kertaa tyttöpaimenkin
sattuu vastakkain häpeemättömän hukan kanssa ja joutuu ajamaan sen
huudoillaan ja melullaan pakoon. Tuttuja ovat porotytölle koko seudun
tunturimaat vaaroineen, jokineen ja metsineen. Hän saattaa yhtä hyvin
kuin kuka lappalainen tahansa kulkea eksymättä erämaiden halki,
ottaen vain matkanmerkkinsä tutuista tunturihuipuista. Ilmansuunnat
hän tietää auringosta ja tähdistä, ja päivän peittyessä pilviin
lapinnainen, samoin kuin mieskin, ottaa oppaakseen luonnon, jolloin
puut hänelle puhuvat sekä kivet ja kusiaispesätkin haastavat. Petäjän
paksuimmat oksat viittaavat suvituulen puoleen, samoin koivujen ohuin
tuohikerros: muurahaiskekokin on kaltossa päivään päin, mutta kivissä
on pohjatuulen puolella paljon jäkälää, kun taas eteläsivusta päivä
on sen polttanut pois, ja koivunkyljestä irtautunut tuohisuikale
käpristyy aina yöpuolelle. Tietää erämaan tytär vanhat pyhät paikat ja
lähestyy niitä varoen ja vielä varovaisemmin vanhoja kotasijoja, joista
saattaa kuulua kaikenlaisten pelätysten ja näkymättömien rääkymistä
ja huohotusta niinkuin Luovusvaarankin kotasijalta Kaldautshijoen
varrella. Joutuu tyttö tunturissa joskus kosketuksiin salaperäisten
gufittarienkin kanssa, kun ne tulevat houkuttelemaan häntä
luokseen, saattaa hän nähdä, niinkuin Kadja Nillan pikku piikanen,
hallavapeskisen gufitaräijän seisovan tievan laella katsoa tiiraillen
häntä kämmeniensä alatse.

Mutta keväällä, kun jängät ja joet ja kaikki notkot ovat tulvillaan,
lapintyttö saa poropaimenessaan päiväkausin kahlailla kaaloja
kevätvesiä, niin että vaatteet ovat likomärkinä, joutuupa vielä
kanniskelemaan selässään raskaita evässäkkejä, kun ei enää saata ajaa
porolla. Osaa tyttö kyllä ajaa porollakin. Täytenä poromiehenä hän
hyvin kykenee hallitsemaan ja ohjailemaan ajokastansa, ja yksinäänkin
lapintyttö vain laskettelee pitkät tunturitaipaleet. Aili Paadarkin jo
12-vuotisena ajoi pororaidolla jäkäliä ja heiniä penikulmien päästä.
Muiden matkassa lapinnainen saattaa tehdä pitkiä Jäämeren rannan
retkiäkin, hoitaen jutojansa yhtä hyvin kuin muutkin poromiehet.
Ruijan matkalaisilla voi olla taivalta parikymmentäkin penikulmaa,
tunturia vain ja aavaa aapaa, järvenselkiä, jokia ja autiota outamaata.
Yömajan antajana useinkin on vain luminen korpi ja metsänuotio petäjän
suojassa. Parhaana vieraanvaraisuutena ovat liehuvat loimot Ruijan
takaisella taivaalla sekä polttava pakkanen, mutta usein kohdellaan
matkamiehiä taivaantäytisellä lumen purkamisella. Tällaiseenkin yömajan
hoitoon porotytär on kyllä tottunut.

Raskasta raatamista on kalanpyyntikin. Inarin järvillä naiset häärivät
miesten mukana nuottaa vetämässä, ja pikku tytöt jo saavat veljiensä
kanssa täysin voimin soutaa kiskaltaa nuottavenettä. Tenon naiset
käyvät tunturijärvilläkin kalassa sen lisäksi, mitä kotivirralla
käyttelevät nuottaa ja verkkoa, ja yhtä rintaa miestensä kanssa he
jokea noustaessa työntelevät sauvoimilla kapeaa venettään kokkapuolessa
seisoen, kun taas miehen paikka on perässä. Jokea laskettaessa nainen
niinikään on kokassa soutaa kiskomassa miehen kenottaessa perämelassa.

Kesällä on kiireellinen heinänteko, kotinurmen, jokirantojen ja
tunturijänkien harvahapsisen sadon korjaaminen, ja sitten taas syksyllä
on kova jäkälänpano — kaikki yhtä paljon naiskansan kuin miestenkin
niskoilla. Vaikka onkin kesällä koreat, lämpöiset päivät, ja aurinko
paistaa yhtä päätä, vuoroin edestä ja takaa, on lapinemännällä
yhtämittainen työnhelle, miltei kuin lyhytikäisillä sääskillä porotokan
kimpussa. Aamulla emäntä, saatuaan kahvinsa, kipaisee kiireesti
lehmiä lypsämään mennessään levittäen eilen keräämänsä kenkäheinät
pihamaalle kuivamaan, saattelee sitten lehmät laitumelle ja virittää
niille sääskisavun, käyttää lampaitakin ojalla juomassa, etteivät ne
räkän käsissä kokonaan uupuisi johonkin aidannurkkaan. Sen jälkeen on
käytävä verkkoja kokemassa, sitten jo jouduttava niityllekin, jossa
pitää välitöikseen juosta rantapajukosta kenkäheiniä leikkaamassa.
Iltapuolella jo taas emännän on ehätettävä ennen muita kotiin
ennättääkseen kenkäheinät tuoreeltaan piestä pehmeiksi sekä lypsää ja
palastaa lehmät ja sulkea navettaan, juottaa lampaat, keittää kahvia
ja laittaa ilta-ateria. Kaiken päivätyönsä ohella on emännän pitänyt
muistaa kiedgamkääröään ja kentälle levitettyjä kenkäheiniä. Kiedgamen
asukasta hän on tämän tästä juossut vaalimassa, kenkäheiniä
kääntelemässä päivän näköisälle. Ja vielä silloinkin, kun muut
jo aamupäivän noustessa kellahtavat yötilalleen, emäntä istahtaa
kangaspuihin kapsatakseen muutaman langan sarkaan, josta pitäisi
saada talvipukuja, katsoo myöskin parkkiastiansa, missä kenkänahat
ovat hautumassa. Ennättääpä emäntä pistää jonkin ompeleen
kengänteokseensakin. Samanlaista paahdetta on myötäänsä syksyyn saakka.
Jäkälänpanoonkin lähtiessään äiti heittää vain pienet pahaiset kotiin,
mutta avuttoman kiedgamkotolaisen hän kiepauttaa selkäänsä ja asettaa
sen tunturissa kuivalle paikalle, käyden itse karhuna möyrimään
jäkäläkenttää, ja sitten samoin kuin karhukin aina sivusilmällään
vartioiden lähellä olevaa pienokaistaan, ollen pikkuisenkin kirahduksen
kuuluessa heti valmiina juoksemaan hätään.

Kesän kiireissä monen Inarin naisen pitää ennättää punoa
juuriköyttäkin. Pehmeiltä petäjäkankailta vanhat muorit käyvät
poronsarvikoukulla kiskomassa juuria, kuorien, halkoen ja keittäen
niitä tuhkakattilassa sekä kelaten pitkiksi köysiksi, entisaikaan
niinkin pitkiksi, että ulottuivat aina Tenolle ja Utsjoelle asti.
Onpa vieläkin sellaisia mestareita kuin Mujonkin muori, joka on aina
kelannut nuoraa niin paljon, ettei talossa ole koskaan tarvittu
palastakaan ostoköyttä. Pitkät paksut nuottatauotkin muori on
vääntänyt, puhumattakaan hienoista verkonpauloista. Saavat monet naiset
välitöinään vielä roukata verkkojakin, jopa silloin tällöin panna
kokoon taloudessa tarpeellisen tuohiropeen, pienen _puartin_ tai ison
_luastun_.

Eikä talvenkaan tullen Lapin naisen kiinnittäminen juuri helpota.
Lokakuun välitöinä jo alkaa talviparseelien, peskien, takkien,
säpikkäiden, kenkien, kintaiden laittaminen, ja kun tulee pimeä
kaamosaika, jolloin ei voi toimittaa tarkkoja ompelutöitä, täytyy
paikata vanhoja vaatteita. Silloin kun miehet ovat riekonpyynnissä,
naiset saavat huolehtia puidenkin pilkkomisesta, jopa useasti
silloinkin, kun miehet ovat kotosalla. Pitkät pystyrungot on kyllä
miesten toimesta saatu puurantteelle, mutta siitä saavat sitten tarpeen
mukaan kirvestää milloin miehet, milloin naiset. Kirves ja pölkky,
_smakko-muorra_, ovat aina ja kaikille valmiina. Huhtikuussa taas alkaa
ahkera kehruutyö, sillä talvipakkasten aikana lapintakka ei saata
pirttiä niin lämmittää, että siinä villaleve juoksisi, mutta vasta kun
kevätpäivä hohtaa ja lämmittää ikkunoista, alkaa villakin juosta ja
emännän tortti hyrrätä. Entiset emännät, "äiti-vainajat" ja jo kuolleet
vanhat muorit, kuten Aili Helanderkin ja Kaarin Högman, saivat viruttaa
villansa värttinällä, _snaldulla_, jota vieläkin näkee jossakin
lapintalossa talletettavan. Mutta jo kymmeniä vuosia on osattu käyttää
rukkia, _torttia_. Vanha jo aikoja kuollut _Tortti-Aslak_ Outakoskella
oli niitä rakennellut, pikkuisia kömpelökehräisiä kojeita.

Vaikka tunturimaan nainen onkin vain pieni heikko leivättömän Lapin
kasvatti, jonka ei luulisi voimavähäisillään saavan suuria aikaan,
on häneen kuitenkin panostettu väkeä ja sisua enemmän kuin moneen
rehevämpäänkään Lannanmaan vaimoihmiseen. Lapin naiset saavat monesti
raahata selässään raskaita heinä- ja puutaakkoja, ja tunturien
kalajärville he nousevat kantaen painavia eväskurppia hartioillaan.
Eiran Maria-Susannakin, pieni ja kuivettunut, viisiinkymmeniinsä
päässyt Angelin eukko, kantaa Kitti-Uulan palkkalaisena keväisin
monet kerrat parin leiviskän evässäkkejä parin penikulman päähän
tunturikotaan. Päivässä kantaja mennä retuuttaa perille kahlaten parin
vyötäisiin ulottuvan jäisen joenkin ylitse, levähtää ja kuivailee
kodalla vähän aikaa ja palaa taas takaisin, lepää talossa yönsä sekä
seuraavana aamuna uudelleen kiikertää säkki selässä tunturiin. Hammasta
purren pikku eukko vain pinnistää, imee piippua ja syleksii, sillä
säkin kantonuorat kihnuttavat ja leikkaavat laihoja olkapäitä miltei
verille asti.

Nuorina tunturien tyttäret kyllä kirmailevat kuin vuonniloporot
välittämättä jänkien viileistä kevätvesistäkään ja talvien
purkuilmoista. Keveästi nousee nopsa jalka, nilkasta punapaulalla
tiukkaan huoliteltu, pehmeästi sipsahtaa heinillä sisustettu
kippuranokkainen kenkä, vaikka sen kärkipuoli käännähtääkin sisäänpäin
ja sitä liikuttelee hiukan käyrähkö säärivarsi. Hyvillä mielin vanha
ukkokin katsellessaan miniänsä reipasta liikuntoa toteaa: "Se ei killa
jalkoihinsa sotkeuvu". Eikä sotkeudukaan. Kahta maitopyttyä kantaen
miniä kiepsahtaa ovestakin, pukaten vain varpaallaan oven auki ja
taas kantapäällään kopsauttaen sen kiinni. Mutta sitten aikaa ja ikää
myöten monelle Lapin naiselle annetaan ankarat jälkivaatimukset. Hyvin
moni, nuorena porosiidassa asunut ja poroja pakkasöisin paimennellut
sekä talvisia erämaita ajellut ynnä kevätvesiä kahlaillut nainen saa
ikäihmiseksi tultuaan kiusaantua kovan kolotuksen kourissa, jopa
jalkavaivaisena kuukkia lopun ikäänsä. Tällaisia pakkasen panemia
ja kylmänvihoihin joutuneita, entisiä tunturimaan kiertäjiä tapaa
varsinkin Inarin pikku pirteissä, ja näkee niitä ylpeällä Tenollakin.

Mutta kaiken raatamisensa ja puutteensa ohella Lapin pienet naiset
ovat iloisia ja tyytyväisiä. Tunturien pikkuisissa, vaatimattomissa
pirteissä ja kodissa voi tavata yhtä onnellisia emäntiä kuin missä
tahansa isoisissa Lannanmaan salituvissa. Matalan turvekodan
punamyssyinen äiti voi ruskeilla silmillään katsella pientä,
vasannahkoihin käärittyä perillistään yhtä kirkkaasti kuin etelän
sinisilmäinen riuku valkoisiin pitseihin vaalittua esikoistaan; ja
järvenniemen köyhässä pirtissä kymmenlukuisen lapsiparven emo saattaa
maata lapsivuoteessaan yhtä onnellisen näköisenä kuin rikkaan talon
komea emäntä, jopa kaikessa puutteessaankin vain iloisena leperrellä
paripäiväiselle kitisevälle käärölleen. Lannanmaan puheenparressa
on lapinkielen _vaibmu_, sydän, pantu vaimoksi, mutta Lapinmaan
vaimoihmiset ovat yhtä hyviä kotansa ja kotinsa sydämiä, vaalijoita ja
herkkämielisiä huoltajia sekä miehensä uskollisia apulaisia, vaikka
heitä mainitaankin nimillä, _nisson, ahka ja galgu_. Ankara luonto
ja kova elämän taistelu ei ole vaivuttanut eikä taamonut lapinnaisen
valoisaa mielenlaatua. Pienet pirttiemännätkin saattavat joskus
saarnata ja pilpattaa ja laskea leikkiä hymyillen ja hyväntuulisina
kuin nuoret tytöt. Kuuntelevatpa hyvillään pientä joikaustakin, jopa
vaivaloisesti liikkuva vanha eukkokin yhtyy huvitettuna joukkoon.
Entinen tunturikodan emäntä, tunturissa siinnyt ja syntynyt sekä
suurimman osan ikäänsä erämaassa elänyt, katselee kirkkain silmin
pitkää takataivaltaan, ollen hurskas ja hyvämielinen hyvässä
hellapirtissäänkin, puhelias ja tarinakas, saattaapa vähäisen
joiatakin, kun kovin hurskas ukkohyvänsä pistäytyy pihalle. Yksin
vanhalle poroukolle mennyt nuorehko vaimokin osaa iloisesti
haastella ja muistella Staaluista, gufittarista, kummituksista ja
gumppikirkoista, saattaa lopuksi laulellakin, laskea leikkiä ja
joikailla, vaikka eukolla onkin vain vanha köyhä pirtti suojanaan,
pahainen lapsilauma kintereillään sekä elämäntovereinaan valkkopäinen
äijä ynnä kova nivelkolotus.

On kyllä joitakuita lapinnaisia, joille päivä ei juuri näytä paistavan,
synkkämuotoisia emäntiä, jotka vain jurovat omissa oloissaan, katsoen
karsaasti kaikkia vieraita, naapureitakin, joutuen joskus aivan pois
taidoltaankin, jotkut väliin kuollenkin ja taas viroten henkiin.
Tällaiset onnettomat lienevät kovien kohtaloiden liiaksi taamomia.
Yksinäisten jylhien tunturien ikuinen ankara taivallus ja alituinen
taistelu elämästä ja kuolemasta ja poroista, pimeine töineen ja
kummituksineen, ovat käyneet ylimääräisesti painamaan herkkää mieltä.
Taikka on voinut joku pahansuopa vihamies, poronvaras, panna hänelle
pahat, syöttää kirkonmullat tahi muuten saattaa hänet riettaiden
vaivattavaksi niin ankarasti, ettei vanha kuulu Gooven-noitakaan ole
kyennyt päästämään, puhumattakaan Puhakan yrityksistä.

Lapin naiset ovat aina miehellensä nöyrät ja alamaiset, sillä he
tietävät, että mies on vaimon pää, ja ovat kuulleet senkin, että
Saara oli Aaprahamille kuuliainen. Vain voimakkaat ja toimekkaat
emännät, jotka ovat sattuneet saamaan heikon ja saamattoman miehen,
ottavat isännänkin ohjakset omiin käsiinsä ruveten itse johtamaan
koko kotakuntaa tai talonmenoa. Tällaisia toimennaisia tunturimaakin
pitää niin jaloina, että mainitsee heidän lapsiaankin emon nimellä
jättäen isän kokonaan pois luvusta. Lapissa näet sukunimet ovat
ainoastaan kirkonkirjoja ja muita papereita varten, mutta tavallisten
ihmisten kesken tenolaiset, järvimiehet ja padje-olbmukset ovat vain
isän nimikkoja: Uulas-Uulia, Andi-Raudnoja, Pieras-Niiloja, jopa
Uulas-Uulas-Uuliakin, elleivät jollakin erikoisansiollaan tai muulla
tavalla ole saaneet omaa tunnustaan, sellaisia kuin Njuammel-Sammel,
Kettu-Matti, Karhu-Antti, Riekko-Uula, Nirro-Piettar, Ranta-Antti,
Kumppus-Jussa ja Simperna-Hannu. Mutta äitivallan talossa lapset ovat
kaikki äidin nimikkoja. Niinpä mahtavan Kadja-Vuolabban lapset olivat
Kadja-Nilloja, -Maaritia, -Biritiä, vaikka olivatkin Niila Vuolabban
rintaperillisiä, eikä kukaan olisi heitä isän nimellä tuntenutkaan.
Samoin Mattuksen Martin pojat olivat äidin merkeissä Leidna-Matteja
ja -Martteja sekä taas Aikion ukon aikaan saamat Saara-Ullia, -Jussoja
ja -Issoja, ja Aslak Pannen poikaparia mainittiin Maggas-Oulaksi ja
Maggas-Andarakseksi.

Oppimattomia, koulua käymättömiä kaikki vanhan polven naiset
ovat. Lukea he kyllä osaavat, toiset suomen-, toiset lapinkirjaa,
mutta eivät kynällä lukua laskea eivätkä piirrellä paperille
sanoja, kun "ei ole opetettu... talvella piti poroa ajaa... käydä
Reisivuonossakin asti tavaraa noutamassa". Mutta oppimattomuudessaan ja
koulunkäymättömyydessäänkin tunturien takaiset kasvatit ovat monesti
paljon miellyttävämpiä ja taitavampia kuin opin käyneet tunturien
päiväpuolen ihmiset. Savuisen loudekodankin emäntä tunturissa ottaa
oudot kulkijat vastaan niinkuin he olisivat vanhoja väärtejä. Nousee
eukko kiireesti makuutaljoiltaan ja heti laittaa kahvipannun
haahloihin. Permannolla tulen ääressä istuen hän hyväntahtoisesti
hymyillen hoitaa väärtiensä kohtelun: kaataa kuppeihin kahvia, kaivaa
siihen poronmaitoa, pilkkoo sokeria suurpuukolla kämmenellään ja
kurottaa tarjoilut tulen toisella puolella istuville vierailleen.
Etsiipä kotaemäntä sitten ison poronkyljenkin varastostaan ja siitä saa
vieras talon suurpuukolla itse mielin määrin kiskoa kuuta ja lihaa.
Sattuu tunturikotaan tulemaan köyhä merilappalaisakka poikineen.
Väärtin kohtelut hekin saavat: ystävälliset puheet, poronmaitokahvit ja
ison poronkyljen suurpuukkoineen. Eihän ahdas asumus, ihmisillä ja
koirilla kansoitettu, ole suinkaan mallikunnossa. Poronkylkikin on
karvoissa, ruokatavarat ja astiat sekaisin kodan poassupuolessa, ja
kotaemännän käsi pesun puutteessa, mutta iloisella katseella ja hyvillä
sanoilla kurotettu kahvikuppi ja poronkylki maistuvat erinomaisesti.
Luonnonkansan luontainen ja ihmeellinen vaisto opastaa usein matalan
turvekodankin emännän sovittamaan koristelemattomat sanansa somasti
ja miellyttävästi, samalla kuin hän itse sulavasti ja pehmeästi
sipsuttelee sinne tänne, älykkään hyvänsuopaisen ilmeen kirkastaessa
kasvoja. Ei osaa erämaan emäntä parempiosaisten tapaan teeskennellä
ystävällisyyttä, vaan hän on ystävällinen omasta luonnostaan. Pienen
uudismökin nuori haltiatar, jonka on pitänyt sijoittaa vieraansa
yötiloille naapuritalon eteiseen ja sinne järven ylitse soutaa
porontaljansa ja raanunsa, saattaa, vieraitten pahoitellessa hänen
suurta vaivannäköänsä, vastata:

— Ei tämä vaiva ole, mutta se minulle vaiva on, kun en saanut teitä
omiin huoneisiin sijoittaa... kun ei aitta ole vielä valmis.

Ei ole opetettu Lapin naiselle kotiseudun rakkautta. Mutta sitä
hänessä on opettamattakin. Tunturilaistytöstä ovat vapaat tunturit
ja suuret porolaumat kaikkein ihaninta, mitä hän tietää. Lannanmaan
ahtaaseen pirttiin joutuneena, laiskojen, tyhmien ja likaisten
lehmien emännäksi sorrettuna, tunturien tytär ilman puutteessa ihan
näivettyy ja typertyy, ja aina, aina vain kaipaa korkeita gaissojaan,
missä raittiit ilmanhenget ja pohjatuuletkin vaeltavat pitäen pään
selvänä sekä mielen kirkkaana ja raittiina. Järven takana kohoavalle
vaatimattomalle tunturille hänen pitää vielä vanhana ja kivulloisenakin
kiivetä saadakseen edes hetkisen hengittää tunturituulta sekä
katsella kaukaisia kotimaan gaissoja, jotka taivaanrannalta hänelle
viittovat. Tenon koivikkorannoilla kasvanut emäntä taas ihailee
kaikkein kauneimpina valoisia koivuoutiaan, joissa päivä pääsee
hivelemään puiden tyveäkin. Mutta siellä täällä jurovat tummat
käkkyrämännyt ovat jo vikapaikkoja muuten kovin ihanan viheriässä
tunturien koivurinteessä, ja Inarin mäntymetsästä hän kauhistuen
pakenee takaisin valoisalle koivurannalleen, koska siellä "peetsit"
olivat synkkiä ja mustia kuin viholliset ja seisoivat suurissa tiheissä
tokissa niikuin "russat". Vanha leskimuorikin, Kristin Laiti, joka
ypö yksinään hevosineen ja lehmineen ahertaa pikku talossaan Parssin
kentällä pilviä hiipovan harmaan tunturin jalkain juurella, ihailee
kovin "kaunista vaaraansa", jonka alarinnettä koivut koristavat. Inarin
naiskansasta kuitenkin on suuri järvimaansa, suunnattomat aapansa ja
pienet petäjämetsänsä kaikkein kauneimmuksia ihmisen asuinmaita. Etelän
kuusikoissa kulkenut järvikansan nainen taas oikein ilomielin rientää
kotimetsiinsä kiittäen hyvää Jumalaa, ettei tarvitse elää sellaisilla
mailla eikä asua kaameissa kuusirotkoissa, joissa tuntuu niin kolkolta
ja raskaalta, ettei tahdo jaksaa henkeään huokua.

Sillä naisihmisenkin on sentään kaikkein parhainta ja mieluisinta elää
ja asua Lapinmaassa.




Lapin naisen käsitöitä


Pieni lapinkansa on, niin kauan kuin se on asustellut maailman
takamailla, aina liikkunut omissa parseeleissaan. Se ei ole koskaan
rukattanut turhuuden markkinoilla eikä tavoitellut uusia pukumalleja,
vaan se on aina vaatettanut itsensä omaan vanhaan tapaansa, monissa
polvissa edesmenneitten isien ja äitien hyviksi katsomiin kappaleisiin.
Koreutta lappi on kyllä halunnut, jopa oikein kyllitellyt loistavissa
väreissä, mutta itse se on aina keksinyt loistovärinsä sekä sommitellut
ne sopivasti, eikä siinäkään asiassa juossut muiden jäljessä.
Lappalainen on aina pitänyt itsensä kyllin hyvänä mestarina — tai
oikeammin pitänyt ahkansa maailman parhaana parseelitaiturina,
kotaräätälinä ja kotiompelijana sekä kaikin puolin Lapinmaan mestarina.
Eikä lappalainen aivan väärässä olekaan, sillä lapinakka tyttärineen
panee kokoon kaikki vaatteet, mitä koko kotakunta ja pirttikansa
kaipaa, ja on seppä vielä paljoon muuhunkin. Nopsa pirttiemäntä ja
kotaeukko kehrää, kutoo ja ompelee, muokkaa nahat, kuroo kengät,
pistelee vanttuut sekä suoltaa kymmenin kyynärin paulaa ja vyötä.

Jo nuorena täytyy lapintyttären aloittaa opastuakseen oikein sepäksi
sekä jaloksi lapinemännäksi. Viisi-, kuusitalvisetkin pikku sormet
pannaan jo pitelemään sukkapuikkoja sekä tuhertamaan pientä vantutta,
jossa kapea ranneraita korvaa koristetta. Ja siitä sitten alkaa pitkä
taivallus. Kirjosuisen vanttuunkin, _hiervavattshan_, kudonnassa jo
tarvitaan taitoa, vaikkeivät koristeet kovin monenlaisia olekaan;
utsjokelainen koristaa vain kaitaisemmin, mutta värirakas inarilainen
laskee koreutta leveämmin. Silti kyllä muutamat mestarikutojat
sommittelevat omasta päästään yhä uusia hiervoja. Vanha Birit
Lukkarikin Veätshagnjargassa rupesi jo nuorena sommittelemaan kuvia ja
miettimään, montako silmää punaista ja sinistä pitää pistältää, ja
miten kuvat sopisivat vanttuuseen. Sininen ja punainen valkoisella
pohjalla onkin Lapin tavallinen vanttuun väri, vaikka Inarin
värimestarit siihen lisäävät vielä viheriää, keltaista, mustaa, milloin
mitäkin. Saattaahan värejä kyllä tuhlata, itsepä ne on laitettukin.
Vanha lapinemäntä värjäsi lankansakin omilla taidoillaan, keräten
rannoilta, metsistä ja kivienpinnalta ruohoja ja jäkäliä tahi
lepänkuoriakin painaen niillä keltaista, punaista ja ruskeaa.

Suonirihman, _suodnan_, punominen on niinikään jo nuorten tyttöjen
ensimmäisiä oppitöitä. Kuivatuista poron kinttu- ja selkäjänteistä
tyttö riipii hampain hienoja kuituja, niin että hampaat kitisevät,
mutta samalla pysyvät kauniina ja terveinä. Kuiduista sitten hampailla
kiinni pitäen ja kämmenellä poskeaan vasten hiertäen tyttö punoo
säiettä, punoo vielä polvellaankin sen sitkeäksi kaksinkertaiseksi
rihmaksi. Paljon tytär saakin punoa, ja paljon lappalainen tarvitsee
suonirihmaa, sillä kaikki nahkapukineet kengistä alkaen ommellaan
suonella. Lapin naisella onkin aina mukana joko vanttuunkudin tai
suonikimppu. Poropaimenessakin ollessaan tyttö keväisinä päivinä
vain istuu ulkona hangella kutoen vantutta tai hiertäen suonta.
Ahkerasta punomisesta on lapinnaisen arkitakin helma polvien kohdalta
tavallisesti kovin kulunut, tai paistaa siinä iso paikka polvella jos
toisellakin. Jotkut ahkerat pieniperheiset emännät ennättävät punoa
rihmaa toisillekin. Angelin emäntäkin muuanna talvena riipi ja hierteli
kaarasjokelaiselle suonia kymmenen kunturaa eli kymmenen poron kinttu-
ja selkäsuonet, saaden joka kunturasta 25-30 rihmaa, joiden pituus oli
kaksinkerroin hyppysistä olkapäähän (= 120 cm). Päivä kului kunturan
punomiseen, ja puolitoista kruunua irtausi. Mutta suu siinä tahtoi
loppua ja pilautua, kun yhtäpäätä piti suonia riipiä ja kastella.

Jo toisella kymmenellään tyttö joutuu käyttämään punomaansa suonirihmaa
kenkien ja kintaiden ompelemiseen. Omaan pieneen jalkaansa hän saa
ensi töikseen yrittää kuroa pehmeää heinäkenkää. Äiti vain leikkaa
palaset poronkoipinahasta, neuvoo kokoonpanoa, ja kippuranokkainen
kenkä rupeaa syntymään. Terävä äimä, suonta perässään vetäen,
sukeltelee vain nahanreunojen lävitse, kun pieni kenkäseppä sormeensa
pistetyllä nahkaisella _suorbma-goattella_ sitä työntelee. Myöhemmin
pikku mestari saa jo leikatakin ja pistellä kenkiä ynnä kintaita
nuoremmille sisaruksilleen sekä vähitellen oppia muitakin jalkinetöitä.
Ja siinä taas on työmaa avoinna, sillä tunturienmaillakin tarvitaan
monenlaisia jalkineita. Kovilla pakkasilla vetäistään jalkoihin
poron kallonahasta tehdyt kallokkaat, pikku pakkasilla pannaan
pehmeät, koipinahoista kurotut nutukkaat, ja suvisäillä astellaan
lehmän- tai hylkeennahkaisissa karvakengissä. Mutta keväällä ja kesällä
käytetään paljaita parkkinahkaisia vuotakenkiä. Ja eri kengillä on
eri mallinsa. Inarilainenkin kuraisee koipikengän kymmenkunnasta
palasesta sovittaen vielä saumoihin punaisen verkatereen. Tunturilainen
kyllä tulee toimeen punatereettäkin, mutta hänen kenkäkoreutensa
vaatii kapeata ruojuspuolta sekä pitkää kautoa ja matalaa kärkeä
niinkuin tenolaisenkin kenkämalli, kun taas inarilaisen jalkineessa on
ruojuspuoli avarampi, niin että kenkä hyvästi menee jalkaan, sopiipa
vielä nilkkapuoleen heiniäkin. Mutta kun Utsjoen kaunotar tahtoo
saada jalkaansa oikein sievän kirkkokepsuttimen, hän panee pohjan
parkkinahasta, kaudon valkoisesta vasikan koipinahasta ja varren
mustasta vasannahasta sekä vielä iskee saumoihin punaisen verkatereen.

Itse Lapin naiset muokkaavat ja parkitsevat sekä kenkä- että muut
tarvenahat, nivottaen ne ensin vedessä, sitten käyttäen parkkiliemessä,
tavallisesti pajunparkissa. Kiedgamensa päällisiksi katsotun ohuen
vasannahan emo joskus parkitsee vain pureksien samalla kertaa sekä
lepänkuorta että kiedgamnahkaa, niin että punainen liemi vain suusta
tursuaa, ja nahka saa siinä sekä parkituksen että punaisen värin.
Ja joskus muitakin poronnahkoja inarilainen parkitsee lepänkuorella
pannen liemeensä avuksi vielä tuhkaakin. Toisinaan lappalainen käyttää
lehmännahkaa nivottamattakin. Karvaisesta vuodasta leikatuista
kengäksistä eukko vain kaapii puukolla karvan pois ja panee kengäkset
parkkiastiaan muutamiksi päiviksi, näskää lihaa irti ja sitten jo
kuraisee niistä kengät, käyttäen kautoon ja ruojukseen parkittua
poronnahkaa. Törröttää kengänteoksessa vielä karvojakin, niin että
pitää niitä saksillakin keritä, ja yöksi pistetään suutarintyö
kosteiden parkkien väliin, ettei se kuivettuisi käsiin. Mutta hyvät
ja kestävät kengät sitten tuleekin, kun vielä valmiina vetäistään
pintaan kotiukkojen tervaa sekä Ruijanmeren turskantraania.
Lannanmaan mestarimiestenkään kenkä ei kyllä ole niin hyvä ja kestävä
kuin lapinnaisen laittama, sillä lantalainen ei osaa parkita nahkaa,
vaan polttaa sen liian väkevillä liemillään ja pitkällä hautomisella.

Kenkänsä lappalainen täyttää heinillä tarvitsematta sukkia ollenkaan.
Elokuulla, kun maanruohot ovat kasvaneet täyteen mittaansa,
lapinnaiset pikku viikatteella — joskus vain puukolla — leikkaavat
rantapajukoista pitkiä _tshatsi-sueiniä_, vesiheiniä, saroja, jotka
kasvavat kaikkein parhaimmiksi tunturijokien tiheillä pensaikkomailla.
Säkillisittäin naiset saavat heiniä leikata ja kantaa kotiin
sekä puunuijalla maakiviä vasten niitä tuoreeltaan pehmitellä,
hieroa käsissään ja taas nuijia ja sitten huolellisesti kuivata
päiväpaisteessa, punoa palmikkoihin tai kiertää suuriin leiviskäisiin
rengaskääröihin, _suein-vierroihin_ ja viedä aittaan. Kolme, neljä isoa
heinärengasta ison väen emännän pitää talveksi varata.

Enemmän kuin parkkinahoista, naisilla on työtä peski-, kenkä-, kinnas-,
laukku- ja roukonahkojen sekä muiden karvanahkojen peittoamisessa
ja muokkaamisessa. Turskanmaksatraaniin tai vielä paremmin
paltaanmaksatraaniin sekoitetulla jauhovellillä Lapin nahkapeitturi
käsittelee taljojansa, pitäen niitä vuoroin hautumassa, vuoroin
kuivaten, hieroen ja näskäten jieggiöllä ja lopuksi sivuten jauhoilla
valkeiksi.

Valmiiksi pehmitetyistä porontaljoista — sekä lampaannahoista —
lappalainen saa parhaat talvitamineensa. Kovassa pakkasessa tunturien
asukas onkin kokonaan verhoutunut eläinten nahkoihin käpsehtien
lumihangessa pörheänä ja matalana kuin joku muukin metsienkiertäjä
elävä. Lapinmaan naisväki näin vaalii ja vaatehtii kansansa kovan
talvenkin varalle. Karvaisia kenkiä ja kintaita kyllä osaa moni
kuroa, samoin laittaa poronnahkaisia _kalssuhoita_ eli säpäkkäitä
säärien suojaksi, niinkuin parkkinahkaisia säärien kesäsuojuksia,
_sistahia_, sisnakoita. Mutta taituri jo pitää olla tehdäkseen
hyvät lampaannahkaiset villasisustaiset _fiettarpuvsat_, aukottomat
nahkapuksut, jollaisia pieni Kaapin-Jounikin vielä käyttää, kuraisten
ne vain palmikoidulla _fiettar-päddillä_ niin lujasti vyötäröönsä,
että punainen pykälä vain jää tilalle. Taitava tekijä tarvitaan
rakentamaan parkkinahkaisia sisnahousujakin, joita talviset suvisäät,
keväthölskeet ja kesäiset kalaretket kaipaavat. Mutta vasta täysi
mestari pystyy tekemään peskejä, lappalaisen komeimpia ja kalleimpia
parseeleita. Viisi, kuusi, seitsemänkin Perttulin aikana otettua vasan
hienoa purkataljaa sekä punaisia ja keltaisia päärmenauhoja ompelija
saa tuhlata rikkaan lappalaisen hyvään peskiin, mutta karkeaan köyhän
miehen pöykkyriin kelpaa lumenaikanakin nyljetty pitkäkarvainen nahka
ynnä joku punapäärme. Moni rikas lappalainen pitää mustaa peskiä
kaikkein kauneimpana, varsinkin utsjokelaiset sitä rakastavat, vain
Jomppalan Uula yksin ajelee valkkopeskeissä. Useat kyllä pitävät
valkkopeskiäkin kauniina ja rikkaan parseelina. Varsinkin vanhat
tunturilaiset pitivät sitä kaikkein kauneimpana. Silloin vasta suuri
tunturiäijä oli oikein järjestyksessä, kun hän valkkopeskissään istui
ahkiossa ajellen valkkohärällä.

Oli peski musta tai valkoinen, on se komea ja hyvä lappalaisen
vaatekappale; samoin myöskin on kaunis samojen kaavojen mukaan
tehty verka- ja sarkatakki, _mahtsak_, joka kesällä on lappalaisen
päällimäisimpänä verhona. Takin tekoon tarvitaan yhtä hyvä taituri kuin
peskien kokoonpanoon. Vain isot tyttäret kykenevät äidin apulaisina
ompelemaan, ja vasta aikuisina he saavat päähänsä peskin kaavat
sekä koristetavat, jotka kullakin maanpaikalla ovat omaa malliansa,
jopa kaikkein parhainta ja kauneinta. Ja niitä kukin asianomainen
paikkakuntalainen noudattakoon, jos tahtoo elää suvaittuna ja hyvänä
kylänmiehenä kanssaihmistensä seurassa.

Jo ensi silmäyksellä lappalainen tuntee, mistä maasta vieras on
kotoisin. Ainakin utsjokelainen arvaa inarilaisen vaatteista, sillä
hänen takkinsa ja peskinsä on tenomiehen mielestä "eri rumasti neulottu
ja laitettu niin kemiallisesti, että päältäkäsinkin tuntuu, ettei se
ole ihmisen vaate". Kaarasjokelainenkin nauraa Inarin miehen takin
punaista helmusta, jotta "kun on naisen takki päällä... kyllä se
on hirviä, kun miehellä on hulpa..." Värejä harrastava inarilainen
puolestaan ilkamoi tenolaisten ja tunturilaisten punahulvatonta
parseelia, vieläpä nauraa heidän leveitä hartiuksiaan, jotka ulottuvat
ja roikkua lököttävät kyynäspäissä asti.

Sivullinenkin kyllä oppii pian huomaamaan, mikä on tenolaista, mikä
taas "konnallisesti" tehtyä, mikä Kaarasjoen, mikä Uuniemen sukua,
sillä paitsi mallissa, on eroa kirjallussakin. Niinpä värikylläinen
Inarin mestariemäntä ompelee yhtähyvin miehensä takkiin kuin omaansakin
hartioihin leveän poikkivyön sekä kolme tähän yhtyvää pitkittäistä
punaraitaa, kapeat keltaiset tereet vierillään, ynnä olkapäiden
etupuoleen leveät punaiset ja keltaiset verkanauhat vihreine tereineen.
Omaan pukuunsa emäntä panee lisäksi selkäsaumoihin sekä punaisen että
keltaisen teresuikaleen. Mutta tenolalsemäntä ei osaa näin koreilla,
vaikka onkin mielestään inarilaista etevämpi. Hän laittaa isäntänsä
takkiin vain leveän punaisen verkanauhan keltaisine tereineen
hartioihin ja olkapäiden eteen sekä selkäpuolelle inarilaisten
tiilikien asemesta vain kapeat keltaiset tai punaiset tereet saumoihin,
samoin helmaan kapean punanauhan. Oman takkinsa olkapäihin emäntä
laskee tereettömät punalistat, mutta hartiosaumoihin selkäpuolelle
istuttaa kapeat punanauhat. Takin hiansuut utsjokelainen päärmää vain
leveällä punaisella verkanauhalla, kun taas inarilainen siihen ompelee
monenväriset verkapäärmeet. Naisen takissa ei ole kaulusta enempää kuin
peskissäkään, mutta miehen takissa ja peskissä se laaja-aukkoisena ja
korkeana tönöttää pystyssä. Miehen takin kauluksen utsjokelainen
koristaa vain punaisella ja keltaisella kapealla rannulla sekä
yläreunasta leveällä punavyöllä, joka jatkuu ja kiertää sepalusta
rinnalle asti, mutta Inarin mies saa koko kauluksensa sekä rinta-aukon
ympäryksen leveälti keltaisen ja punaisen verkanauhoituksen
koristamaksi. Silloin kun Inarin tytär laittaa helmaansa kolme, neljä
vain hiukan rypytettyä moniväristä hulpaa ja miehenkin helmaan pari
koruvannetta. Utsjoen kaunotar ja emäntä rakentaa takkinsa helmaan
ainoastaan pari hulpaa — ennen oli sentään useampiakin —, joista
vain toinen saattaa olla punainen, mutta rypyttääkin ne niin kovasti,
että helma "seisoo kuin vanne". Inarilaista takkikoreutta noudattaa
myös Vuotson lappalainen, mutta Kaarasjoki liittyy Utsjoen
yksitoikkoisiin punaväreihin, kun taas Varengin vuonon Uuniemi suosii
rikkaampia värejä.

Ennenvanhaisilla lappalaisilla oli monesti vain kotikutoinen valkea
sarkatakki kirkkopukunakin. Eikä silloin — n. 50 vuotta takaperin —
lappalaisilla ollut paitaakaan. Sukellettiin ensin vain sarkatakkiin
ja sitten peskiin. Vanhoilla muoreilla oli vanha paltsaraja takin alla
paitana, mutta Sammel Saijets oli sellainen äijä, joka saattoi kerskua,
ettei ole ikinä paita hänen päällään käynyt. Jalkojen suojina olivat
sekä miesväellä että naiskansalla valkoiset, umpinaiset sarkahousut,
pehmeää lampaanvalkoista vain kaikki. Valkeissa takeissa ja housuissa
varakas Maaret Vallekin kepsutteli saaden sitä vielä vanhanakin
muistella: "Vaikka olin ainua titar, niin valkeat vain oli". Ainakin
kerran vuodessa täytyi valkoiset pestä, kun satuttiin huomaamaan:
"Ka, kun viime vuonna pestiin, ja nyt on jo likainen". Mutta sitten
naiset saivat mustan housumallin, ja vain miehet jäivät liikkumaan
valkoisissa, saaden mustistaan heti kuulla: "Oletko pannut jalkaasi
akkasi housut?"

Opastuttiin sitten verkaan ja ruvettiin siitä laittamaan kirkkotakkeja.
Koreanhaluiset naiset laittoivat entisaikaan juhlatakkinsa
punaisesta verasta ja hyvin koristivat sen keltaisilla ja sinisillä
verkanauhoilla, ja Kadja Poini, Vuolabba, koreili punaisissa,
keltaisissa ja kaiken värisissä takeissa. Pari vuotta takaperin kuollut
Inga-muorikin, Katekeetta-sukua, kulki vielä punaisissa verkatakeissa.
Mutta nyt käytetään vain sinistä tai mustaa kirkkotakkia, inarilainen
varsinkin ahkeroi sinisissä veroissa. Kotikutoinen, nelivartinen
valkea mustaksi värjätty villasarka, kotona vanutettukin — sarka
kastellaan kuumassa vedessä ja sitten kahdelta puolen vastakkain
potkitaan pohjattomassa, lattialle seinän viereen pitkälleen asetetussa
tynnyrissä — on enää vain arkivaatteena. Kirkkomatkalleen säästeliäs
lappalainen saattaa kyllä lähteä vain arkisessakin takissa ja sitten
vasta kirkkopaikalla pukea peitoksi paremman puvun. Saattaapa joku hyvä
muori toimittaa pukeutumisen vasta kirkossa, jopa kansan paljouden
takia astua kirkonperän väljemmille tiloille panemaan parasta päälleen.

Lappalaisilla on oma lakkimallinsakin, koltilla ketunnahkainen
korvalakkinsa, Ruotsin porokansalla korkea tupsuhuippuinen piippansa
sekä Suomen ja Norjan tunturiperäläisillä hyvin tunnettu, komea
nelikolkka-päähineensä. Mutta vaikka järvikansa ja tenomies
käyskenteleekin samassa lakkikunnassa, on heillä kumpaisellakin oma
hyvä päähinemuotonsa. Musta tai sininen, linnunhöyhenillä täytetty
verkaperä — Kaapin-Jounilla on punainen — ja saukonnahkainen alaosa,
_viergi_, on kumpaisenkin lakissa, mutta hiljainen järvimies tyytyy
vain tasaiseen nelikolkkaan, kun taas ylpeän jokipojan ja tunturilaisen
lakinperän nurkat, _tshiuvat_, hyvin äkäisennäköisinä pukkaavat
neljään suuntaan tai seisovat pystyssä kuin kiukkuisen suden karvat.
Inarin lakkimestari kyllä sovittelee saumojen koreaksi punaista ja
keltaista terettä, paneepa vielä saukonnahan alareunaankin vasannahkaa
ja väriverkaa, mutta tunturimies, Kaarasjoki ja Teno käydä jollottaa
vain värittömänä ja pukkaavan näköisenä. Mutta tenolainen käyttää
nelikolkkaansa, jossa saukonnahan sijasta on punaverka alareunassa,
kesälläkin, kun taas inarilainen on jo suopeutunut Lannanmaan hattuun
ja lippalakkiin.

Vanhat Lapin naiset sekä Suomen että Ruijan tunturimaassa komeilivat
ylpeässä sarvilakissa, _laaju-kahperissa_, merkillisennäköisessä
pääkappaleessa, joka isona käyränä sarvena koukistui päälaelta
eteenkäsin. Puunrungosta koverrettu käyrä torvenkappale oli peitetty
punaisella veralla sinisine ja keltaisine verkanauhoineen ja
päärmeineen, ja päähän sopiva, nauhoilla leuan alle solmittava alaosa
oli niinikään värikästä verkaa sekä silkkiäkin. Laaju-kahpereita
ei kyllä osannut kuka tahansa rakennella. Anna Mujo "Utsjoen tien
päällä" sekä vanhan lukkarin emännän sisar tekivät niitä ennen koko
seutukunnalle, ja Varenginniemen Sammel Valle koverteli lakinsarvia.
Komeannäköinen lapinnainen oli laaju-kahpereissaan, ja komeana
naiskansa istui omalla puolellaan kirkossa, jokaisen otsasarvi
nököttäen pystyssä pappia kohden kuin koukatakseen kiinni jokaisen
sanan, mikä saarnatuolista sinkosi. Mutta sarvilakki oli kovin
epäkäytännöllinen. Metsissä oli vaikea kulkea, vieläpä piti selvä tie
olla edessä porolla ajettaessakin, ettei otsasarvi olisi siepannut
puunoksasta kiinni. Olipa se naisen niskojen kannettavaksi kovin
raskaskin. Reisivuononkin matkalla jo oikein pää rupesi vaipumaan,
ulkona kun vielä piti huivi olla peittona, talvella varsinkin.
Niinpä vanha lakki on jo aikoja kokonaan jäänyt pois — Inarissa siinä
1870-luvulla —, sarvi on kadonnut otsalta, ja vain päätä peittävä,
leuan alle solmittava lapinnaisen tuttu punahilkka on jäänyt. Ja se
kyllä on hyvin kaunis, jopa joka maanpaikalla kauniimpi kuin missään
muualla. Tenolaistytär ja emäntä asettaa lakkinsa pussipuolen taakse ja
vetäisee koko lakin hyvin niskaan nauraen Inarin naiselle, jonka lakki
on otsapuolesta korkeampi sekä muutenkin enemmän otsalla kuin Utsjoen
päähine. Mitäs metsässä asuva järvikansa ymmärtää, komeilee vain
rumaksi moititussa lakissaan ja panee paljon koreuksia uskoen, että se
on kaunis.

Lapin omaa pukumallia on myöskin _luhka_, sarasta tai verasta
tehty pääreiällinen hartiavaate, joka sadeilmoilla ja kylmillä
säillä asetetaan suojaamaan rintaa ja hartioita. Vanhalla rikkaalla
lapilla oli ennen, ja vieläkin näkee jollakulla vanhalla äijällä,
luhkanmallinen tuuhea, karhunnahkainen _sieppuri_, joka talvipakkasilla
pantiin hartioille. Silloin ylpeä tunturiäijä oli kaikkia muita
mahtavampi, kun valkean purkapeskin päällä oli hopeavyö ja tummanruskea
karhunnahkasieppuri. Mutta kun Inarin eukko lammasnahkarouoissaan
laahusti pitkin talvista markkinasiljoa, niin että kaikki rikat
tarttuivat helmasta riippuviin karvoihin, niin se ei ollut paljon
minkäännäköistä.

Mutta kaikkein kauneimpia Lapin naisten käsialoja ovat kirjavat paulat
ja kirjovyöt, joilla koko Lappi, niin mies kuin nainen koreilee.
Paulojen ja vöiden kutominen vaatii jo suurta taituruutta, ja vasta
16-17-vuotisena tytöt rupeavat niitä harjoittelemaan, kun jo jokseenkin
osaavat kaikkea muuta. Pauloja ja vöitä kutoessaan kauniita värejä
rakastavat Lapin tyttäret saavatkin olla mielityössään, käsitellä
kirkkaita, sinisiä, punaisia ja keltaisia ynnä monen muun värisiä
lankoja sekä rakennella niistä monenlaisia hiervoja ja väriyhtymiä.
Useita syliä pitkän loimiletin eriväriset langat kutoja pujottelee
luupirtansa piinrakoihin ja -reikiin, kiinnittäen toisen pään seinään,
toisen vyöhönsä, istuu jakkaralle, ja kirjopaula pääsee matkaan.
Nopeasti liikkuu käyränokkainen sileäksi kulunut käpy, sukeltuen
loimiin nostaa langan ylös, painaa toisen alas aina kuvan mukaan,
vetäen kudinlangan perässään ja painaen sen parilla nykäyksellä
tiukkaan. Toisen käden käyttelemänä pirta keikkuu yhä ylös ja alas,
käpy sukeltelee, ja kuva ajaa toista takaa. Saattaa kutoja koreana
kesäpäivänä siirtyä uloskin istumaan kiinnittäen loimiletin vaikka
aidan seipääseen, saattaa hän ottaa paulatyönsä yksin porokyläänkin.
Entiset ahkerat tytöt kyllä porosiidassa ollessaan jo keväällä, kun
päivä kirkkaasti paistaen kutoi värejä tuntureihin, istuivat ulkona
kodan seinustalla kutoen kirkkaita värejä kirjovyöhönsä.

Syli syleltä jatkuu kudelma kiertyen kerälle, ja siitä sitten kutoja
mittaa ja katkoo pauloja. Naisen syli ja pari korttelia on tavallinen
miehen paulamitta, lisäksi vielä pitkä tupsupäinen palmikkonauha,
jolla paulan nitominen nilkkaan päätetään, niin että kirjava tupsu jää
sivulle lipattamaan.

Mestarikutojakaan ei kyllä saa rajattoman mielivaltaisesti suoltaa
millaista paulaa tahansa. Miehelle pitää kutoa miehen paulaa ja
naiselle naisen, ja vielä kussakin tunturimaassa pitää pysyä omassa
vanhastaan hyväksi nähdyssä mallissa. Silloin kun miehen paula on
käsillä, pitää loimina olla valkeat pumpulilangat, vain vähän punaista
ja sinistä villalankaa joukossa, ja kuteena punaista villalankaa, mutta
naisen paula vaatii punaisen villaloimen, vähän sinistä ja keltaista
silmännäöksi sekä kuteeksi punaista villalankaa. Miesten paulan
valkoisella pohjalla ilakoivat monennäköiset risti- ja hakakuviot,
mutta naisen punapaulassa käydä jonottaa vain yksinkertainen sininen
tai keltainen koukutus keltaisen tai sinisen kaksoisrannun ohjissa, tai
punainen koukutus sinisellä keskiviivalla, joskus mustiakin kuvioita
joukossa. Vanhoissa Inarin naispauloissa esim. oli vain punaista,
keltaista ja mustaa väriä. Kauniita kyllä silti kaikki. Tenolainenkin,
vaikka näpertää kapeaan naispaulaansa vain yhden houkutuksen
keskiviivalle sen sijaan kuin inarilainen paulaseppä koukuttaa kolmin
kerroin, ihastelee kovin omaa käsialaansa, sillä "ei vain Inarissa
kuota näin kauniita... Utsjoella killa kuotaan". Ja Utsjoen erinomaista
mallia tunturilappikin seuraa. Mutta Inarin köyhä järvikansa ei
vain saa tenolaisen tunnustusta, vaikka hän herkästä väriaististaan
pinnistäisi kuinka koreaa tahansa. Tenolainen ja tunturilainen
lastaavat hänen leveää valkopohjaista vyötäänkin, kun itse sonnustavat
vartalonsa kapeammalla punapohjaisella kirjanauhalla. Mutta inarilainen
vain tässäkin pitää oman hyvän mallinsa, keikuttaa pirtaa, nappaa käpyä
ja kutoo kolme koreaa nauhaa, jotka sitten ompelee yhteen leveäksi
vyöksi. Kolmesta nauhasta tenolainenkin kokoaa suolivyönsä, mutta kutoo
punanauhansa kapeammiksi kuin inarilainen.

Komeana ilmiönä tunturin asukas liikkuu juhlapuvussaan koristeltuna
jaloista ja nilkoista alkaen päänkukkuraa myöten. Loistavissa
hehkuvissa väreissä välkkyy ja vilisee kirkkosiljo ja kirkkokin
silloin, kun on koko tunturimaan kirkkopyhä. Kylmän ja karun Lapin
kaukainen kirkkokenttä on koonnut äärelleen kaiken erämaassaan piilevän
väririkkauden. Kaikkein kauneimpana ja kirkkaimpana liikkuu ison Inarin
metsäkansa. Siinä joukossa paistaa sinisestä keltainen jos punainenkin,
ja vilkkuvat monikirjaiset paulat ja vyöt.

Ja kaiken tämän silmää ja mieltä ilahduttavan värikylläisyyden on
saanut aikaan Lapinmaan pieni ja ahkera, yksinäisissä metsäpirteissä ja
tunturikodissa asustava nainen.




Häätapoja


Punaverinen, pyöreä muoto, pieni kiverä nenä ja pienet ruskeat silmät
ovat parhaimmankin tunturipojan ja kalamiehen mieluisinta katseltavaa.
Ne ilahduttavat häntä enemmän kuin kauneinkaan ajohärkä tahi komeinkaan
nousulohi, varsinkin jos vielä monikirjainen punahilkka puristaa
pyöreätä muotoa, ja hopeasoljet ynnä silkkiliinat hohtavat rinnoilla
sekä kirjovyöt, paulat ja kaikki muut parseelit, jotka ympäröivät
tervettä lihavaa vartaloa, ovat tyttären omaa käsialaa, ynnä vielä
tytön merkeissä liikkuu jonkin satasen poroparttio. Jos lisäksi
neidolla on lämmin veri, jota helposti hikoilevat kasvot todistavat,
ja hän osaa astella pystynä ja sievästi, on hän sitä mieluisempi.
Tällainen tunturien tytär on jo "riggis ja tshabba", rikas ja kaunis,
niin kaunis, että koko Lappi häntä joikaa, eikä liene syntikään
sellainen joikaus. Tunturista tunturiin saattaa kiiriä:

    "Janssa-Maaret, haa laa laa,
    tshabba nieida, haa laa laa,
    ja vielä kemppa ja komea
    ja kauniisti kävelee,
    ja niinkuin mustat kengät jaloissa,
    haa laa laa".

Ja toisaalta voi toinen joiku vastata:

    "Elle-Maaret on niin tshabba nieida,
    ja viisi, kuusi, seitsemän poikaa
    ajattelee hänen päälleen,
    kun hän on niin kaunis.
    Mutta Elle-Maaret on tshabba nieida
    ja ajattelee kahden pojan päälle:
    Siurin kaupparengin päälle
    ja Lukkarpaikan Andaraksen".

Saattaapa vielä kolmannelta taholta kuulua oikein sydämen pohjasta
purkautunut huikahtelu:

    "Vuoi jos minä saisin
    tuon Iskon Saaran,
    vuoi jaa vuoi jaa!
    Se on näökäs ja kaunis,
    vuoi jaa vuoi jaa,
    ja se on vielä rikas".

Kaunista nuoruuden neitoansa vanhat vaaritkin saattavat vielä
muistella. Piera Saarakin, 83-vuotias Kaarasjoen tunturiäijä,
kerjäläiseksi vaipunut iso rikas, vieläkin hyvillä mielin hyräilee
kuivettuneen pikku muorinsa muinaista joikua:

    "Andaras-Pieras-Susanna
    on kaunis nieida,
    ja se on vielä rikas.
    Minä aion sinut ottaa.
    Sinä olet niin punainen,
    hyvä kaunis takki on päällä
    ja silkkiliina kaulassa,
    nanna nannaa voi voi voi".

Mutta pitkämuotoinen, kalpea neito, jolla on niin hienot veret,
etteivät yhtään näy, ei kiinnitä poromaan poikien katsetta, sitä
vähemmän, jos hän lisäksi on isonenäinen. Eipä liioin kovinkaan
juovatella kovin mustaveristä tytärtä, sillä musta veri on huono ja
rouvi veri. Hyvin vähän katsellaan tyttöä, jolla on terävät silmät,
sillä ne puhuvat vihaisesta luonnonlaadusta, ynnä vielä vähemmän,
jos tytär ei ole kätevä käsistään, sekä kaikkein vähimmin, jos hän
ei ole poromerkinkään omistaja. Eipä sellaista sikiötä juuri kannata
joiatakaan, joskus vain pilanpäiten jollottaa:

    "Naa Raudna-goo, Raudna-goo,
    leija-goo leija-goo.
    Raudna-goo, leija-goo,
    gutsha-goo gurra-goo".

Käsien kätevyys on lapinneidon parhaita avuja. Näppäräkätisestä tytöstä
pojat puhuvat paljon hyvää, ja tunturien joikukin häntä mainoo:

    "Joenmukan Elle, sehän se on seppä:
    hän kutoo paulat ja kuroo kengät,
    ja kaunis hän on".

Mutta sellainen tyttö, joka ei osaa edes kenkiä kuraista, on melkein
hylätty. Jounin pikkuista Anne-rukkaakin joiataan, ymmärtäen kyllä
hänen kohtalonsa:

    "Ei pidä, pojat, nauraa,
    jos min' en mahda kenkää kuroa,
    lollol lollol loilota nonnoo.
    Minähän olenkin se Maaretan Mihkun
    porotokan raitio,
    lollol lollol loilota nonnoo".

Mutta rikkaus, satainen poroperintö tahi paljon muuta maallista
hyvyyttä, on kumminkin kaikkein suurin tunturitytön avu. Sillä köyhä
tunturimaa rukattaa maailman mammonan perässä yhtä väkevästi kuin rikas
Lannanmaakin. Rikkaat, jotka hyvin tietävät, että silparahat ja iso
poroelo tekevät miehen suureksi, väkeväksi ja mainittavaksi, varsinkin
valitsevat rikkaita ja mahtavia, mutta köyhien täytyy tyytyä
vertaisiinsa. Iso Junnas-äijäkin, tuhannen poron isäntämies, tahtoi
tehdä pojastaan vielä isoisemman valiten hänelle "rikkaimmuksen ja
parhaimmuksen akan", mitä tiesi. Oula-ukko, toinen suuri tunturimies,
kävi puhumassa pojalleen ison kauppamiehen komeaa punaveristä
tytärtä. Hyvä on koota suuria rikkauksia, mutta vielä parempi on pitää
ne suvussa, kun kerran on saatu. Niinpä onkin tunturimailla tavallista,
että suku nai omaa sukuansa. Monesti ensi nepaimetkin naitetaan
keskenään, ettei tarvitsisi poroeloa ositella vieraille. Pojan äiti
ja tytön isä saattavat olla sisarukset, vieläpä joskus lisäksi tytön
äiti voi olla pojan isän kanssa toiset nepaimet. Näin ovat monet Kitit
naittuneet keskenään sekä Länsmanien kanssa, samoin myös Kitit ja
Jomppaiset, Pieskit ja Länsmanit sekä Pieskit ja Vuolabbat ynnä Poinit,
niin että tunturien porokansa on järjestään samaa suurta pahnaa. Ja
tällä keinoin poroelo sekä muu tavara kyllä monin kerroin pysytetään
samassa porokunnassa. Eikä ison rikkauden tarjolla ollen aina
katsota ihmisen muotoa. Sillä tunturimaankin mammona on monesti niin
mahtava valtias, että se peittää pahan näönkin eikä pyydä punaveristä
pyöreyttä, oli sitten kysymyksessä oma pahna tai aivan vieras veri.
Niilan-Pekkakin kulki Koutokeinosta asti kosimassa rikasta silmäpuolta
poroneitaa niin ahkerasti, että oikein "kuja" syntyi taipaleelle, ja
tunturi rupesi joikaamaan:

    "Na, Niilas-Pähki jo-go niin niin,
    lähti Koutokeinosta-go,
    kujan teki vielä niin niin,
    läpi Koutokeinoon,
    linjan teki vielä-go,
    lullu lullu lullu luu".

Nuori mies voi helposti ottaa vanhan ja ruman lesken päästäkseen
maailman rikasten rinnalle, ja yhtä hyvin voidaan työntää nuori tytär
valkkopäälle äijälle, jonka suuri elo täyttää tuntureita. Rikkaan
leskiakan uutta isäntää Lappi kyllä saattaa vielä ihaillen joiatakin:

    "Vuoi sitä Koutokeinon miljuneeraa,
    kun se pärjäilee rahan räntyillä,
    vuoia naana naana,
    aivan rahan räntyillä.
    Emäntä istuskelee kullassa,
    ja joka sormessa kultasormus,
    vuoia naana naana".

Joskus sentään rikkaankin tytön rumuus saattaa säikäyttää nuoren
kosijan. Vaimoa kaipaava tenolainenkin oli kuullut paljon kiitettävän
Kaarasjoen tytärtä, jonka merkeissä oli kolmesataa poroa ja rahaa ja
tavaraa. Ja tenonsoutaja sauvoi Kaarasjoelle, ajatellen: "Mie nouan sen
Suomen puolelle". Mutta tyhjin venein tenopoika lasketteli jälleen
kotirannalleen, sillä "nieida oli niin ruma... pitkä nokka ja väärä...
ja isu suu ja huulet paksut... eikä ollut punainen". Ei auttanut
sekään, vaikka tyttö oli verkatakeissa sekä näytteli omatekoisia
valkkopeskejään ja kirjopaulojaan.

Ovat Lapin nuoret miehet tunturissa joskus nähneet gufittarien
tyttäriäkin, jotka ovat kaikkein kauneimmuksia, lihavia ja pyöreitä
sekä koreasti puettuja. Tyttäret ovat tulleet houkuttelemaan
tunturipoikia sekä joskus saaneetkin heidät yrkämiehikseen, toisinaan
taas ovat vain muuten ilvehtineet kauniin maanpäällisen pojan
kanssa. Puolmakjärvenkin mies ollessaan kerran Nuorgamin tuntureissa
riekonpyynnissä sai nähdä gufittarien tyttäriä. Kun mies muuanna iltana
istuskeli turvekodassa kenkiään riisuskellen, helähti tunturissa oikein
kaunis tyttärien joikaus, ja pian kuukahti kotaan pari punaveristä
neitaa. Toinen alkoi heti ilvehtien nykkiä pojan paulaa ja naureskella,
vaikka toinen kielteli: "Älä petä... älä petä!" Mutta kun poika
hypähti ylös ja aikoi siepata ilkailijan syliinsä, tunturityttäret
juoksivat nauraen ulos ja katosivat. Joikaus vain vielä kauan
helähteli, niin ettei kotapoika koko yönä päässyt uneen. Kauniiden
gufitarneitojen mieliteoissa riekonpyytäjä sitten oli pitkät ajat, niin
etteivät verevimmätkään kristityt tyttäret näyttäneet hänestä takkuista
kevätporoa paremmilta.

Jos lapinukko etsii rikasta pojalleen, niin rikasta hän toivoo
tyttärelleenkin. Monet kosijat saattavat rikkaan punahilkan perässä
juovatella, mutta iso äijä voi olla niin ylpeä, ettei aina lähde edes
kodalleenkaan kosijoita katsomaan, äyskäisten vain kuin suuri Näkkälän
ukkokin: "Ei Saara ole niin löyhässä kuin poro!" Jousas-Niilakin,
neljäätuhatta paimentava Raisin äijä voi yksin Alattion
markkinoijiakin, Bossekopan siljolla huijautella:

    "Minä olen rikas, jaa jaa jaa,
    ja minulla on poroja, jaa jaa jaa,
    ja minä otan vävyksi, jaa jaa jaa,
    kenen minä tahdon, niin niin niin".

Ja sellaista menoa köyhät saavat katsella vain taampaa jostakin
tunturikolosta. Sillä rikkaat siinä vain rehentelevät. Voi sentään
joskus köyhää miestä onnistaakin: pääsee rikkaan rengiksi ja hoitaa
niin hyvin isäntänsä tokkaa, että elo yhä ja yhä lisääntyy, ja oma
parttiokin kasvaa. Siitä isäntä mielistyy niin, ettei päästäkään miestä
tokastaan pois, vaan tarjoaa tyttärensä saadakseen pitää hyvän onnen
omassa siidassaan. Samoin taas saattaa taitavasta piikatytöstä tulla
kodanemäntä. Moni kotaisäntä on nainut reippaan piikansa mieluummin
kuin laskenut pois. Mutta toisinaan köyhä mies jälkeenpäin joutuu
harmittelemaan kohtaloaan, kun eukkonsa kanssa riidellessään saa
kuulla, kenen rahat ja tavarat oikeastaan ovat.

Mutta ei jokainen rikaskaan ja hyvä lapintyttö ole aivan mielitietty
ja haluttu. Joku ylpeä tenolainen ei uskalla yhtyä tunturilappalaisen
tyttäreen, sillä tunturilaisen suku on hänen mielestään huono suku.
Ankara tunturi on padje-olbmuksen niin pilannut, että hän on pienempi
kuin muu lappalainen, samoin kuin tuntuririekko on pienempi
maariekkoa. Lisäksi vielä tunturilaiset ovat kovin mustanahkaisia.
Niinpä tuleekin, jos naittuu tunturilaisen kanssa, mustia, pieniä
ja laihoja lapsia. Entisaikaiset tunturimiehet varsinkin olivat
tummaa kansaa, mutta aikaa myöten he ovat paljon vaalenneet ja tulleet
sellaisiksi kaamosvärisiksi. Ja tämän lienee vaikuttanut ilmanala
sekä sekaantuminen toisiin, vaaleampiin sukukuntiin. Eivät kyllä
muutkaan lappalaiset kaikki ole kiitettävän kaunista lajia. Inarilaisia
tenolaiset pitävät rumanlaisina, koska heillä muka on "isu suu ja isu
naama". Suvuittain kulkee Utsjoellakin ihmisten ulkonäkö, niin että
toisia sukuja pidetään hyvin kauniina, kun taas toiset ovat rumia.
Muutamat ovat kovin tummia. Toisilla ovat silmät terävät ja pystyvät,
ja jonkun suvun siittämät ovat sellaisia "skuoivvia", sekä kuivia ja
laihoja ja "nokkakin niin kuiva". Vieläpä muuan suku tuottaa ihmisiä,
joilla järjestään on "isu muoto ja nokka pitkä kuin hevosen tanko sekä
silmät pyöreät kuin jäneksellä". Ja he kaikki ovat muiden mielestä
"oikein rumia". Mutta on sitten kaunistakin lapinrotua. Guttormejakin
pidetään jotenkin hyvännäköisinä, eivätkä Tshalkutkaan, vaikka
ovatkin mustia, ole rumia. Mutta Vuolabbat ovat kauniita, ja kaikkein
kauneimmiksi kiitetään Kittejä, heillä kun on tavallisen kokoinen näkö
ja kiverä nenä ynnä punaiset veret.

Kelpaavathan sentään rumatkin tyttäret pojille, ellei toiselle,
niin toiselle. Mutta joskus lapintyttärellä on sellainen merkillinen
_luhka_ päällään, etteivät pojat saata heihin suopua, vaikka tyttö
olisi kauniskin. Tytöllä on koko olemuksessaan sellainen hahmo,
ettei mies voi hänestä huolia. Sellaisen ilkeän luhkan joku
kaarasjokelainen kerran pani Tenon tyttäreen, niin ettei kukaan mies
häneen katsonutkaan. Vasta sitten, kun tytär meni tietäjä Puhakan
puheille, ja Puhakka käytti häntä kaltiolla, katsoi kaltiosta alaisin
puolin ja julisti, että puhdas on, tyttö pääsi luhkastaan. Kermakan ja
kruunu-kymmenisen se vain maksoi, ja miehen tytär sai seuraavana
talvena. Joillakuilla Läijisvuonon tyttärilläkin oli ollut huono
menestys yrkämiehen saannissa. Mutta kun Hilpis-äijä oli katsonut heitä
sormiensa lävitse ja todennut, että "luhka on", ja sitten kuljettanut
kaltiolle sekä tehnyt taikojaan, niin luhka oli pudonnut pois, ja pian
oli lapinpoikia alkanut ajella Läijisvuononkin rannoilla.

Mutta oikeat tavalliset punaveriset lapintyttäret, joita ei ole
pahottu, odottelevat _irgäänsä_ hiljaisin mielin ja katselevat kauniita
tunturipoikiaan ruskeilla silmillään, jotka ihan ilosta loistavat, kun
mielipoika tekee komeita suopunginheittoja tai ajelee joikastellen
tahi komeana liikkuu Bossekopan markkinasiljolla ostellen tyttärille
rintasokeria ja lakritsaa ja muuta makeaa. Parhaimpia poikia tytöt
joikaavat monellakin nuotilla. Rikkaan oarjespojankin kunnioiksi
tunturi monesti kaikuu:

    "Maaret-Mihkel rikas oarjella,
    neljä-, viisituhatta veroa on on on,
    kuusituhatta poroa on on on,
    hän on Koutokeinon rikkain,
    rahaa pankossa on on on,
    ja poroja kuusituhatta on on on".

Yhtä komeasti kaikuu tunturi, kun tytöt joikaavat Ammon-Hansia:

    "Ammon-poika, Päiveskenttä,
    keittää kultaa kotona,
    go luu luu luu,
    Ammon kultaruoho,
    go luu luu luu,
    niinkuin kukko yhdellä jalalla seisoo,
    go luu luu luu,
    väkevänä seisoo niinkuin kukko
    ja juo viinaa,
    go luu luu luu".

Jopa Tenon tunturit ja vaarat ihan helkähtelevät, kun ilmassa kiirii
Uulas-Andaraksen joiku:

    "Kitti-poika-go,
    nu nu nu goo,
    nieidain mielen pyöritti,
    nu nu nu goo".

Ja yhtä heleästi Tenon ranta kuuluttaa komeata poromiestä:

    "Uulas-Aslak-go,
    luu luu lu-go luu luu luu,
    Suomen tunturien kynttiläjalka,
    luu luu lu-go luu luu luu".

Mutta kaunis Andaras-Pieras-Susanna oli nuorena tyttärenä joikaillut
Kaarasjoen tuntureissa komeata Piera Saaraansa oikein ihanasti. Vanha
Piera-äijä vieläkin, kuudenkymmenen vuoden kuluttua, muistaa, kuinka
suloisesti Susannan ääni kaikui, kun hän joikasi:

    "Jos sinä rupeat,
    niin otan minä kyllä,
    sinä olet kaunis poika:
    käyrä nenä ja punainen muoto,
    ja pesty takki päällä,
    ja kultavyö ympärillä,
    ja närpeä valkkopeski,
    ja saukonnahkaviergi lakissa".

Mutta kun ei kukaan tunturipojista ole vielä varmaa katsetta antanut,
tyttösien täytyy keinoilla kokeilla saadakseen selville edes, miltä
tuulelta mielipoika on tuleva. Niinpä tytöt heittävät keppiä ilmaan,
niin että se maahan pystyyn pudottuaan kaatuu ja kaatuu sinnepäin,
missä tuleva oma asustaa. Mutta jos keppi putoaa pitkälleen, ei yrkää
ole olemassakaan. Pirtin lattian lakaisemisenkin tyttären pitää aina
toimittaa yhteen menoon, vielä rikatkin viedä ulos, ettei yrkämieskään
jättäisi kosimistaan kesken. Onhan tytöillä pieniä hyviä tapoja sekä
keinoja, joita eivät pojat tiedäkään. Mutta kun Birit-leski hökelsi
saadakseen uutta yrkää, niin se kyllä tiedettiin, jopa sitä joikukin
muisteli:

    "Birit juuriköyttä kelaa,
    vääntää suopungiksi,
    ja sillä heittää aikoo.
    Kaksi nulppoa olisi,
    mutta ei tiedä,
    kumman niistä heittäisi.
    Taitaa hän Mahti Sarren heittää.
    Mutta sen jos ottaa,
    tulee vanha paltsarajakin valkkopeskiksi.
    Uula Sarrea hän ei taida —
    se on kovin lämmin".

Jo parissakymmenissään lapintyttö voi joutua naimisiin, saattaapa
joku tulla valituksi jo 18 vuoden vanhanakin. Kolmenkymmenen ylitse
päästyään nainen on jo kolkkakymmenellä, mutta jos tyttärellä vain on
paljon rahaa ja tavaraa, käy hän kyllä vielä hyvästä neidosta, voipa
rikas muori saada kosijoita vielä 70-80 ikäisenäkin. Mutta 20-25:n
välillä tyttärillä on parhain menonsa ja valinta-aikansa. Saaran
tunturikodan 16-17-vuotias Kristikin, raitiotyttö, sanoo palvelevansa
ja ansaitsevansa poroja, kunnes 20 vuotta täytettyään menee naimisiin.
Eikä Kristillä vielä edes ole mielipoikaakaan.

Harvaan kansoitetussa tunturimaassa nuorilla on harvoin yhdessäolon
iloa. Talvisilla markkinoilla joskus tavataan, mutta kaikkein parhaiten
suurina pyhinä kirkkosiljolla. Saman järven rantalaiset kyllä voivat
milloin tahansa soutaa toisiinsa, samoin taas Tenoa saattaa sauvoa
ylös ja alas, ja talvella pääsee porolla yli pahojen jänkienkin. Pojat
hyvinkin osaavat ajaa etäisiinkin tyttäriin, ja tyttöset paneutuvat
mieleisen miehen iloiksi parhaisiin pukuihinsa ja helyihinsä, jopa
päästävät tulijan poronkin valjaista vieden sen jäkäläpaikan ääreen.
Saattaapa käyntien yhä uudistuessa kylänkävijä pois lähtiessään jo olla
niin hyvissä sovuissa, että valjastaakin tytön ajokkaan ahkionsa eteen
lähtien sillä viilettelemään kotia kohden, tyttären samassa ahkiossa
istuen myötäillessä mukana jonkun matkaa. Niinpä sitten tunturipoika,
mieli kirkkaana kuin kevätpäivä lennättelee lainaporollaan joiaten
sen iki-ihanaa omistajaa, ja kotatyttö taas vaalii ja hoitelee ja
hyvänä pitää poikansa poroa ajellen sillä ahkerasti ja muistellen
jutonsa erinomaista isäntää. Mutta ennenkuin pojat käyvät etsiskelemään
kaukaseutujen tyttäriä, he kyllä jo etukäteen tiedustelevat hänen
rikkauksiaan ja muita avujaan. Tenopoikakin juovatellessaan Inarin
tyttöä kävi naapureilta kuulustelemassa, onko tytöllä 50 poroa,
niinkuin sitä mainotaan.

Näin on asia saatu jo hyvälle palkaalle, niin ettei kosiskelijan,
lähtiessään kosioretkelle, tarvitse antautua aivan tiettömälle
taipaleelle, eikä tytönkään kodassa tai kotipirtissä kovin hämmästytä,
jos kerran sitten hiilet takasta äkkiä poukkuvatkin lattialle
ilmoittaen vieraita saapuvaksi, ellei ennen niin ainakin huomispäivänä
samoihin aikoihin. Saattaapa syötäessä jonkun suusta pudota palanenkin,
vieraan osa, niinikään ennustaen väärtien tuloa, saattaapa samoista
syistä joku kenkiessään saada paulansa moniin solmuihin.

Jopahan kerran koirat ulkona oikein ärhentelevät, ja kohta ajaakin
jänkätietä, tunturikeinoa tai Tenon töyrää kotikentälle komea väki
mitä komeimmin vaalituilla härillä, niin että kulkuset ja tiuvut vain
helkkävät. Ajajat ovat parhaassa väriloistossaan, ja härkien kirjovyöt
sekä monet tupsut välkähtelevät punaisina ja keltaisina. Edellä tulla
tomauttaa yrkäpojan puhemies, perässä hän itse, ja vielä mukana
kosijan isä, jopa jo äitikin asioita valvomassa. Suurina väärteinä
tulijat saatetaan sisään, ja "buörre bäivit" sanotaan. Viina on hyvä
asian alkuun panija. Puhemies heti kohteleekin hyvillä ryypyillä koko
talonväkeä, niin että kaikki ovat pian parhaalla puhetuulella ja
toisilleen hyviä väärtejä. Silloin puhemies jo rohkeneekin kysäistä:
"Onko täällä meille neitaa?" Siihen voi tulla vastaus: "On kyllä!" Ja
silloin ollaan entistä parempia ja iloisempia ystäviä. Mutta saatetaan
kysyjille myös vastata: "Ei ole teitä varten neitaa". Ja silloin on
paras painua tunturiin.

Tunturi-Lapissa yrkämies saa varustaa kosintamatkalleen hyvät
eväät viinasta ja kahvista alkaen poron juustoihin, -paisteihin
ja -konttiluihin asti ja sitten evässäkkeineen, puhemiehineen,
kihlakaluineen ja vanhempineen lähteä onnentaipaleelle mielitytön
metsäsiidaan. Sinne päästyään yrkämies helisevin kelloin ja joikaillen
ajaa kolme kertaa ylpeästi ympäri koko kodan. Tuleepa kosittava
tyttö kurkistamaan kodanovesta, se on jo pojalle mieluisa merkki,
mutta jos ei tyttöä eikä ketään muitakaan kuulu, koirat vain
kiukkuisina ärhentelevät kintereillä, kosijoista alkaa jo tuntua
kolkolta. Astuu puhemies kotaan kysymään: "Olisiko täällä kahvin
keittosijaa?" — "On tässä vieraat ennenkin saaneet kahvia keittää",
kotaäijä voi vastata, ja se on hyvän alun merkki, mutta huonosti
ovat asiat, jos ukko jurnuttaa: "Kyllä talosta on vieraille ennenkin
kahvi tarjottu". Asian hyvin luonnistuessa toisetkin uskaltavat
astua kotaan, sulhanenkin, joka odotellessaan on istua kyykähtänyt
smakko-muorralle. Kotaväen tarjoomaa kahvia juoden ja ruokaa syöden
puhellaan poroista, hukista, Alattion markkinoista, Ruijanmatkoista
ja monista muista tärkeistä tunturikansan asioista. Jopa siitä
yrkämiehen äitikin noutaa evässäkkinsä, keittää kahvit sekä syöttää
ja juottaa kotaväkeä, ja puhemies pitää huolen ryypyistä. Ja hyvän
huolen pitääkin, sillä sitä paremmin asiat jutavat, jota enemmän
sulhanen on varannut viinaa. Jo viimein ryypyn antaja uskaltaa julistaa
oikean asiansa: "Tämä nuorimies tahtoo tytärtä akakseen". Kotaukko
ja -eukko siihen myöntyen sanovat: "Se on oikein meidän mieleen... ja
jo aikoja ajateltu". Näin tulee sulhasen isä-äijänkin vuoro. Hän kantaa
kihlakalut tyttärelle, joka ne suostuen ottaa vastaan.

Komeat ovat rikkaan tunturipojan kihlatavarat. Vanhat lappalaiset
miellyttivät tytön leveäkantaisilla hopeaisilla helysormuksilla,
antaen niitä neljin, viisin, jopa kuusinkin, toiset oikein kullattuja
_golle-suorbmaksia_. Antoipa oikein äveriäs mahtimies kahdeksankin
kullattua sormihelyä. Sai hyvä tytär vielä hopeasolkia, sai
hopeahelaisen vyönkin, _silba-boaganin_, sekä lasihelmet, _pärilit_,
hopeapallukkoineen, ynnä punaisia, sinisiä, keltaisia, valkoisiakin
silkkihuiveja joskus neljin, viisinkin, ja kaiken kukkuraksi
hopearahaa sata kirkasta helähtävää kruunua, jopa vieläkin komeammin:
kaksisataisen kasan kruunun hopearahoja. Onnellinen morsian sai kätkeä
kaikki "kiiluvaiskiisaansa". Ison rikkaan poika, Junnaksen Matti,
antoi kihlatulleen kasan kultarahoja, mutta kuulun Kutturan Niila
heläytti toistasataa, ja tämä oli niin komea teko, että sitä kelpasi jo
joikastaakin:

    "Kuttura-Niila-sa joo,
    satakaksikymmentä markkaa
    kultarahoja nakkasi joo,
    morsiamelleen joo joo joo".

Vanhaan aikaan lapintyttäret olivat saaneet sulhaseltaan tinahelaisen
_nasta-boaganin_, kauniin veralla päällystetyn nahkavyön, joka oli
koristeltu tinahelyillä päästä niin toiseen.

Rikkaan miehen kihloja nykyisetkin tunturipojat monesti antavat.
Suomen padje-oibmuskin kihlasi Kaarasjoen tunturitytön seitsemänsadan
kruunun koreuksilla, työntäen silkkejä, rintasolkia ja kultaisia
sormuksiakin viisin, kuusin. Jopa joskus vähäväkisenkin tunturimiehen,
järveläisen ja jokipojan pitää kosiessaan olla yhtä rikas ja ylpeä kuin
kenen tahansa.

Köyhtyneen tenolaisen poikakin, vaikka omistaa vain yhden ainoan
kermakka-pahasen ja ajelee lainaporoissa sekä velkarahoissa, työntää
silkkiä ja kultaa Inarin porotyttärelle kehuskellen rikkauksiaan ja
luvaten pitää niin komeat häät, ettei ole vielä koskaan sellaisia nähty.

Yötäkin sulhasväärtit viipyvät kosittavan kodissa lähtien vasta aamulla
kotimatkalle. Elleivät nuoret jo ennestään ole niin hyvissä väleissä,
että olisivat vaihtaneet ajokkaitaan, niin onnellinen yrkämies saa
nyt sonnustaa mielityttönsä poron ahkionsa eteen ja lähteä sillä
tyytyväisenä joikaillen kotitaipaleelle. Ja morsian vuorostaan saa
pojan härän hoidokikseen.

Mutta onni ei aina näin ole kosiomiesten mukana. Jo ajomatkalla voi
sattua vastusta, porokin vikuroida ja teniä, niin ettei kulusta tahdo
tulla kalua. Ja se on jo niin huonö enne, että on paras kääntyä
takaisin ja yrittää toisen kerran. Sillä jos tästä huolimatta ajetaan
perille asti, käy helposti niin, ettei tyttöä annetakaan, eikä luvata
kodassa kahvin keittosijaa. Silloin sulhasmiehet saavat noloina istua
ja nauttia talonhyviä ja sitten eväineen ja kihloineen painua pois ja
ajaa synkkinä kotiinsa, yrkämieskin kiukutellen oman jutonsa kanssa.
Mutta toisinaan yrkäväki kimpautuu ja lennättää toisiin tyttäriin, ehkä
siellä paremmin onnistaisi. Utsjokelainen saattaa kiertää läheisen
tunturimaan, Enontekiön kosijat kulkea Koutokeinoa, Kaarasjokea ja
Kaaressuvantoa myöten, missä vain tietävät olevan mainittavia rikkaita.
Inariin enontekiöläinen ei juuri ohjaa ahkiotaan, eikä Utsjoelle, mutta
utsjokelainen kyllä saattaa siepata inarilaistytön emännäkseen, vaikkei
hän muuten pidä inarilaisia vertaisinaan.

Saahan kyllä ajella, vaikka ympäri koko Lapinmaata, kun vain ei väkisin
rupea tytärtä maanittelemaan eikä vastoin vanhempain mieltä. Silloin
voi helposti käydä niinkuin entisen Pieras-Klemman, joka kosiskeli
rikasta Kadja Pannen Raudnaa. Kadja Panne kutsui avukseen Andi-Raudnan,
noitaämmän, ja yksissä tuumin galgut noituivat istuen vastakkain
kotamaalla, sarvilakit takaisinpuolin päässä ja käsi toisen haaroissa,
noituivat ja manasivat Klemmaa, joka vain heitä nauroi. Mutta mustat
rumat akat noituivat niin väkevästi, että Klemman nauru muuttui viimein
hullun hohotukseksi ja sellaisena aina pysyikin. Mutta ei myöskään
ollut hyvä olla ylpeänä kenelle tahansa. Hylätty Kutturakin suuttui
kovin, kun ei saanut Tshalkku-Niilan tytärtä. Sanotaanpa, että hän
laittoi Tshalkun pirttiin pahan möykkääjän, joka vuosikausia kiusasi
Lismajoen pientä erämaataloa.

Pian koko tunturiseutu saa tietää yrkämiesten turhan yrityksen, mutta
yhtä pian sanoma kuuluu onnellisestakin matkasta. Nähdäänhän asian
meno jo vaihtoporosta, jolla iloinen poika palaa naimaretkeltään. Jos
on voitettu kuulu ja kovin kosittu tyttö, silloin kohta tunturitkin
kaikuvat joikauksesta:

    "Nyt se meni rikas ja kaunis,
    vuoi jaa vuoi jaa,
    se suohkanan tähti".

Eikä kaikkien kosima punapaula ole enää toisten tavoiteltavissa.
Syrjään jääneet kosijat saavat vain kademielin katsella, kun tyttö
ajelee toisen kanssa, katsella ja joiata neidon nimiin:

    "Ei minua tartte kenenkään koskea,
    luu luu lugu luu luu luu,
    minulla kun on jo Ränhtel-Mahti,
    luu luu lugu luu luu luu".

Ja läikkyvien silkkien, hohtavien solkien ja helysormusten onnellinen
omistajaneito saa katsella kauniita korujaan sekä kuunnella niiden
hiljaista kahinaa ja helinää. Anna Vallekin aina taloon tullessaan
puukalikalla kovasti pudisteli lunta kengistään, jotta talonväkikin
kuulisi, että hän tässä morsiamena helisee.

Kihlaus voi kyllä purkautuakin. Voi tapahtua vaikkapa niin, että
pojan isä käskee miniänkokelaansa, joka jo kuukausia on talossa
ollut yrkäsijassa, painua keinoonsa. Ja tyttö lähtee vieden satoja
maksavat kihlatavarat matkassaan. Joskus taas kotatytär voi ottaa
kihlat poropojalta ja sitten pelätä ja piileskellä tunturissa, kun
kihlainantaja tulee tapaamaan. Tällainen mielenmuutos on kyllä
jo ilkeiden ihmisten aikaan saamia pahuuden töitä. Saattaapa
joku lapintyttö työntää kihlakoreutensa yrkäpojalle takaisin,
vieläpä porohärällä ja kultarahalla viekoitella toisenkin tytön
rikkomaan lupauksensa, saadakseen häneltä komean ja koreasti puetun
Jounas-Hannun. Jopa muuan tunturityttö kihlattunsa kanssa ajaa
kahauttaa kuulutuksille, mutta pappilan veräjillä onkin jo odottamassa
toinen poika, joka nappaa ja taluttaa tyttären papin luokse. Kovin
nolona syrjään heitetty kosija saa yksinään ajella takaisin erämaahansa
ja joikailla mielensä hyvitteeksi:

    "Jounas-Niila-sa,
    niin niin niin niin,
    vei minulta valmiin akan,
    niin niin niin niin,
    ja seitsemänsataa poroa".

Saattaapa joikaaja jouotukseensa jonkun kuukauden kuluttua lisätä:

    "Ja valmiit kaksoiset,
    niin niin niin niin".

Nuoret kyllä kävivät liitolleen saamassa papin siunauksen, mutta
ikämiesten kärrikät toisinaan asustivat katsottunsa kanssa vuosikausia
välittämättä papista vähääkään. Varsinkin tunturilaiset tahtoivat elää
omin päinsä. Vanhaa Salkkoakin pappi sai monet kerrat manata, ennenkuin
hän viimein irvistellen saapui emäntänsä kanssa vihille. Entinen
Kitti-äijä eli eukon kanssa tunturissa vain omien vihkilukujensa
varassa. Ja perillisiä tuli. Mutta ukko ei tullut kirkkoraadin eteen
eikä käräjiinkään, ennenkuin käytiin noutamassa. "Laillisia esteitään"
äijä sitten vain marisi, selittäen, ettei ole voinut tulla, kun on
ollut valvottavina "hukat ja porot, koirat ja lapset, pata ja valkea".
Olisi ukko mennyt eukon kanssa yhteenkin, mutta eukko ei ole hänestä
huolinut... Joskus vain on huolinut, mutta silloin ei ole ollut pappia
vihkimässä...

Komeasti helisten ja kilisten, porotkin sinisissä ja punaisissa
tupsuissa, Lapin nuoret ajavat kirkolle kuulutuksen ottoon, ja sitten
taas jonakin suurpyhänä sinne häitänsä viettämään. Yrkäpoika astua
hepsuttelee komeana kuin paraskin tunturien isäntä, peskinhelma
vain pyrstönä perässä keikkuen. Sillä sulhasen koko parseelisto on
morsiamen käsistä lähtenyt. Poika on vain vienyt tarpeet, ja tyttö
on pannut parhaansa, jotta yrkä saisi nähdä, mihin hän kykenee. Ja
näin lapintytär on ensi kerran saanut isännälleen mitata ja neuloa
kengät, kintaat, säpäkkeet, housut, takit, peskit ja samalla joutunut
pitkän pitkälle työmaalle, jossa ei ole esillä vain isännän verhot,
vaan kaiken tulevankin pirttiväen. Parhaissaan on morsiankin, uusissa
takeissa ja valkoisissa koipikengissä, silkit päässä ja hartioilla,
hopeariskuja rinta täynnä, sormet täynnä sormuksia. Onpa sormuksia
sulhasellakin. Koutokeinon kirkolla vihittäessä pannaan morsiamen
päähän komea kruunu, joka saadaan lainata Riitta-Jussan Riitalta
tai Speinin Biri-Hannalta. Rikkaalla Biri-Hannalla onkin komea
laitos, niinkuin lakki, josta korkea ja leveä, koreilla papereilla
koristeltu torni kohoaa ylös. Se kun istutetaan lapintytön päähän, niin
sivullinenkin kyllä näkee, kuka on morsian.

Taloissa asuvaiset viettävät häitään joko morsiamen tai sulhasen
kotona, mutta tunturiväki toimittaa häämenonsa kirkolla suurpyhinä,
tavallisesti talvenaikana, jolloin koko erämaan kiertäjäkansa jutaa
yhteiseen suureen jumalanpalvelukseen. Entiseen aikaan hääkansa
iloitsi markkinasiljon kirkkotuvissa, nyt se kokoontuu pitoihinsa
johonkin kirkonkylän taloon. Vieraita kutsutaan, mutta hyvä on,
kun kutsumattomiakin saapuu. Kahvia juodaan poronjuustoineen ja
vehnäsineen, sitten taas jo syödäänkin rasvaista lihakeittoa ja kalaa.
Entiseen aikaan saatiin syödessä hyvät viinaryypyt. Sulhanen hankki
juomiset, ja sulhasen sekä morsiamen omaiset pitivät huolen muusta
ravinnosta. Nostettiinpa oikein vaskinen viinakattila kauhoineen ja
kuppeineen pöydälle, ja puhemies kuulutti: "Jotka tässä on syöneet ja
juoneet, muistais nyt varainsa jälkeen tätä nuorta paria!" Heimolaiset
heti vuoroonsa veivätkin isojakin rahasummia, ja kuuluttaja kohta
suurella äänellä kiitti ja ilmoitti, että se ja se antoi niin ja niin
muistettavan summan. Ja "muistettavan summan" antaja sai hyvän ryypyn,
vieläpä oikein muistettavan summan lahjoittaja pullon poveensa. Siitä
toisetkin innostuivat. Ryypyn saaneet maiskutelivat hyvillä mielin
suutaan, saamattomienkin suu jo alkoi maiskahdella, kun he kopeloivat
poveaan ja kaivoivat rintaliinansa taskusta helisevää hopeaa, jolla
saattoi vaihettaa ryyppyjä. "Uusille ihmisille pitää antaa", ukot ja
akat sanoivat juoksuttaen lahjojaan niin ahkerasti, että kuuluttaja
sai myötäänsä ilmoittaa, morsian ammentaa ryyppyjä ja sulhanen niitä
jaella, jopa aina jollekulle pistää pullon poveen. Monet antoivat
kruunuja moneenkin kertaan, saaden joka annolleen kuulutuksen ja
mieliryypyn. Naisväki antoi sekä rahoja että vaatetavaraa, huiveja,
silkkejä ynnä liinasia, ottaen ryypyn yhtä hyvällä halulla kuin
miehetkin. Monet pororikkaat lupasivat poroja, kymmenittäinkin,
kun ryyppy oli ennättänyt tehdä sydämen iloiseksi. Niin kauan kuin
kirkkopyhää pidettiin, häämenojakin kesti, pari, kolme päivää
ainakin ja viikonkin, jos vain kestivarat riittivät. Kansa kantoi
lahjojansa "uusille ihmisille", saaden luonnossa kiitokset ja ryypyt,
ja oli tyytyväinen. Se kuului kaikesta menostakin. Joiattiin monella
nuotilla, taajottiin väliin monessa kihermässä kirkkosiljolla, ja
joka joukosta kuului oma juorotuksensa. Missä joiattiin sulhasparia,
missä muistettavan summan antajaa, missä morsiamen rikasta isää, missä
taas nuoret miehet laskettelivat pilkkajoikuja tyttökansasta tai
toisistaan. Ja aina väliin käytiin morsiusparin ryypyillä.

Viimein, kun viinat ja varat olivat loppuneet, hääilotkin loppuivat.
Lähdettiin helisten, iloiten ja remuten ajamaan joka suunnalle kohti
kotia ja kotakenttää. Ja morsian lähti uudelle taipaleelle, yrkämiehen
matkassa uutta kotiaan kohden.

Tunturikotaan joutuessaan lapinnuorikko miehineen saa olinsijakseen
toisen puolen kotamaata, vanhan isännän emäntineen hallitessa toista
puolta. Taloon viedyllä miniällä on sijansa pirtissä, ellei muuta
huonetta ole. Voimiensa mukaan nuoret kyllä pian hankkivat oman kodan
tai jatkavat pirttiä uudella huoneella taikka nostavat oman pienen
pirttinsä.

Isän majasta lähtiessään tytär saa mukaansa kaikki vaatteensa,
raanunsa, roukonsa, taljansa ja polsterinsa. Annetaan hänelle
vielä joku kattilakin, muutamia puumaljoja, kaaroja ja kiisoja. Ja
tunturimiesten tyttäret saavat myötäjäisikseen vielä poroja. Monella
on jo omissa merkeissään koko parttio, ja tytön lähtiessä isä vielä
sitä varojensa mukaan parantaa. Näkkälän Iskokin antoi tyttärelleen
300 päätä, ja Tshalkku-Niilan sanotaan parhaana aikana palkinneen
tyttärensä 700:n tokalla. Sata ja parikin monet vielä voivat luovuttaa.
Kitti-Uulakin on lupaillut toistasataa.

Ja siitä taas uusi kotakunta alkaa kiertää Lapin tuntureita, tahi uusi
pirtti nousee erämaahan levittämään saamekansan pientä sukukuntaa.
Tunturimaan ahkera tytär on päässyt virkaan, jota varten hän pienestä
pitäen on valmistunut, ja jota hän jo vuosikausia on haaveillut.




Lapin lapsi


Jokaisen lapinvaimon on saatava lapsia se määrä, mikä itse kullekin
on asetettu eli kirvoitettava ne solmut, jotka hänen kohtuunsa,
yksi kutakin lasta kohden, jo syntymästä saakka on laitettu. Tämä
on Lapinkin vanha laki. Sillä vaikka suuren tunturimaan pieni
lapinsuku on kansana tuomittu vähitellen katoamaan maailman isoisten
joukosta, ei kuitenkaan tunturiväen suku ole loppumassa. Jumalan
edessä on pienen turvegammin nahkoihin puettu aviopari yhtä otollinen
kuin Lannanmaan suurtilan ylpeä isäntäväki, ja tunturikodassa
kasvava aution erämaan raatajapolvi on Herralle yhtä mieluisa kuin
rehevien ruispeltojen äärellä nouseva suku. Jos rukihinen isäntä
pitääkin itseään kovin tärkeänä tehdessään savimaillaan mahtavaa
jälkeä ja kasvattaessaan viljaa kaikelle kansalle, niin kyllä Lapin
pikku mieskin koettaa huolellisesti hoitaa pientä leiviskäänsä,
täyttäen parhaansa mukaan sen paikan, mihin hän on asetettu:
pitämään huolta karusta tunturimaasta. Eikä sentähden kaiken
Luoja katso tunturikansaansakaan muita halvemmaksi, vaan antaa
pienten peskiniekkojensakin lisääntyä ja täyttää maata sitä mukaa
kuin maa vetää ja suuret porolaumatkin lisääntyvät. Niinpä onkin
Lapin pirteissä ja kotasissa uusi polvi nousemassa yhtä nopeasti
kuin vanha on vaipumassa, jopa lukuisampana kuin manalle menevä
puoli. Neljin, viisin, kuusinkin on monissa perheissä perillisiä,
onpa useita niinkin toimekkaita lapintaloja, että kahdeksinen,
yhdeksinenkin lapsiparvi on kentällä taajomassa, jopa joskus
kymmeninenkin. Vanhoissa tunturikotasissakin oli raitioita omasta takaa
toisinaan tuhansien tokalle. Ivvar Pieskilläkin oli kahdeksan,
Tshalkku-Niilalla ja Kitti-Niilalla yhdeksän perillistä, ja Aslak Poini
toimitti tunturiin kymmenen raitiota. Samoin vanhojen tenolaisten
ja järveläistenkin rantakentillä taajoi iso lauma pikkulappeja.
Paksujalankin Oulan kalarannalla Ollilassa kasvoi kymmenen kalansyöjää
sekä vanhojen Outakosken etumiesten, Niilas-Oulan ja Pieras-Klemman
turvegammeihin saatiin mahtumaan kaksitoista jälkeläistä. Jonkun
kotaäijän sanotaan kiittäneen Herraa, että se on antanut hänelle
neljätoistakymmentä apulaista. Sillä aivan oikein lappikin ymmärtää,
että lapset ovat Herran lahjoja, ja oikein ilolla vastaan otettavia.
Varsinkin tunturilappi on mielissään, kun saa paljon lapsia porojen
perään laukkomaan, ja moni äiti on hyvillään saadessaan tyttäriä
avukseen lukemattomiin töihinsä, vaikka yleensä pojat ovatkin
halutumpia kuin tyttäret.

Suomenkansan ikivanhaa lapsenpäästölaitosta, savusaunaa, ei
lappalaisilla juuri ole — koko suomenpuolisella Tenolla on vain
neljä, viisi saunaa: Ranttilan Matilla, Outakosken koululla, Gaavassa,
Hans Laitilla, Nuorgamissa — vaan hän aloittaa tämän maailman
vaelluksensa milloin missäkin, tunturilappalaiset talvellakin vain
kylmässä kodassaan. Onpa moni tunturilainen joutunut esivanhempiensa
ankaralle taipaleelle talvisella tunturilla tuottaen vain vähäisen
keskeytyksen emonsa ajoretkeen. Mutta sitten onkin kaksin hengin
jatkettu matkaa samassa ahkiossa, ja siinä pieni padje-olbmus on
alkanut tunturivaelluksensa eli oikeammin, hänkin puolestaan on
lähtenyt jatkamaan iankaikkista erämaan kiertoansa, jonka alku on
kaukaisessa hämäryydessä ja loppukin tuntemattomassa tulevaisuudessa.

Oikeassa kristillisessä järjestyksessä lapinsuku tavallisesti saapuu
tälle ilmalle. Jotenkin harvoin lapintytär vain omiin nimiinsä
tuottaa kansalaisen, mutta aina sentään, kerran siellä, toisen täällä,
nähdään pappilankirjoihin merkityn tytön jälkeen avioton perillinen,
joskus kaksikin — tyttären silti joutumatta naimattomaksi, jos vain
hänellä on vähänkään varoja ja poroja. Sattuu joskus piikapaimenkin
lahjoittamaan isännälleen pienen raition samoihin aikoihin, kuin emäntä
ilahduttaa kodan pää miestä samanlaisella pikku lahjalla. Ja moni
lappalainen on käynyt seurakuntansa sielunpaimenen luona saamassa
synninpäästön paitsi poronvarkaudesta myöskin salavuoteudesta.
Hyviä lappalaisia sentään kasvaa siunaamattomankin liiton sikiöistä.
Joskus kyllä lapinäiti on salassa saanut ja surmannut lapsensa sekä
piilottanut metsään, ja siitä on syntynyt _äpärä_, jonka toisinaan
erämaasta kuuluva rääkyminen kovin vistottaa kristittyä ihmistä.
Mutta jos äiti on asettanut hopearahan surmatun sikiönsä kielelle,
niin äpärä ei ole saattanut äännellä, vielä vähemmän, jos pikkuraukka
on ennen surmaamista pantu hätäkasteeseen. Muuankin tunturiukko
oli piikansa kanssa saadun sikiön kastanut Kristiniksi, emäntänsä
kaimaksi, sitten surmannut ja pannut vielä hopearahankin suuhun sekä
piilottanut tunturiin. Lapsi rukka oli saanut rauhan, eikä ollut
ruvennut koskaan äpäränä syyttämään surmaajaansa, eikä häiritsemään
muitakaan. Vanhaan aikaan lapsensa surmaaja oli mestattu. Inarin
kirkollakin oli muuan Parta-Hanna parka joutunut pölkylle pyövelin
piilun alle. [Hanna Martintytär Aikio mestattiin lapsenmurhasta 18.
helmik. 1740 ja ruumis poltettiin.] Tämä, lähes parisataa vuotta
takaperin tapahtunut asia on niin hirveä, että edesmenneet vanhatkin
olivat vielä sitä kammolla muistelleet. Siunaamattomaan maahan,
kalmasaaren laitaan, oli ruumis kuopattu, ja haudalle nostettu suuri
kanto. Mutta Saija-Valpu oli joutunut vain Kittilän linnaan, vaikka
olikin piilottanut sikiönsä ruumiin kirkkotuvan lattian alle, mistä
sitten alituisesti oli kuulunut raaputus ja sormennaputus. Pikku ruumis
oli kyllä löydetty ja asetettu arkkusessa kirkonporstuaan kaiken kansan
pelvoksi ja häväistykseksi.

Tällaiset asiat ovat niin harvinaisia, että kaamea muistelus vielä
vuosikymmenien, satojenkin perästä niitä mainitsee. Kristikansaahan
on tunturimaan väkikin, ja siunaten sekä iloiten se ottaa vastaan
pienen tulokkaansa, pesee sen kuparikattilassa, ellei ole vartavastista
ristillä suojattua pesukaaraa. Eikä suinkaan kenkään etukäteen rupea
odotetulle pikkuvieraalleen valmistamaan vaatteita, sillä siitä
helposti seuraisi lapsen kuolema, onpa jollekulle varomattomalle
seurannutkin. Erään tenolaisvaimonkin lapsi kuoli ennen syntymistään,
kun äiti ahkeroi sille vaatteita, ja isä hyvillä mielin jo koperteli
kiedgamenpohjaa. On paras kääräistä pieni vain riepuihin tai lainata
ensihätään parseeleita naapurilta — enontekiöläinen sentään
valmistaa vaatteita etukäteenkin. Avuttomanahan piskuinen tunturimaan
kansakin tänne saapuu. Lastenmuorin, _jortamorin_ eli _sielgi-ädnin_
pitää yksin pääkalloakin käsin puristella paremmannäköiseksi kuin se
on omasta luonnostaan sekä hieroa valekuollutta henkiin tahi herättää
se oikean käden pikkusormeen pistetyllä taulanpalasella. Äännellen
kyllä moni aloittaa maailmankiertonsa, mutta pahanluontoisen ihmisen
alku lähtee matkaan kovasti parkuen, vieläpä oikein pahansisuinen
juuri kovimman myrskyilman ulkona riehuessa. Onnellinen on, joka
pääsee tänne kasvavalla kuulla, mutta kaikkein onnellisin sellainen
harvinainen matkamies, joka astuu maailmaan _lihku-kahper_, onnenlakki,
päässään. Tämä tuottaa iloa sekä omalle äidille että selkä-äidillekin.
Lakki kuivataan emon polvella ja talletetaan tarkoin, kunnes
sen omistaja saattaa sitä hoitaa rahakukkarossaan ja hoitaa koko
elämänsä iän, vieläpä kuoltuansa viedä arkussaan hautaan. Tällainen
onnen ja menestyksen kappale oli aikoinaan ollut Lukkari-Jounilla.
Myöskin Hans Laitin sanotaan saapuneen lihku-kahpereissa, ja hyvin on
Hans elämässään hyötynytkin, saanut komean talon sekä päässyt rikkaaksi
kauppamieheksi.

Vain parin vuorokauden, yhdenkin pimeän talvipäivän katsomana pääsee
erämaan pieni eläjä kristillisen seurakunnan jäseneksi. Pikkuista
kitisevää ja tuhisevaa kääröä ei kyllä penikulmien päästä lähdetä
papille näyttämään, vaan isä itse tahi joku muu kirjanoppinut mies tai
nainen valaa lapsen vedellä sekä lukee virsikirjasta hätäkasteen
sanat, ja niin on asia valmis. Kastevesi on vain vietävä ulos
puhtaalle kentälle ja viskattava korkealle ilmaan, että kastettu
kasvaisi isoksi ja rikkaaksi. Junnas-Hannukin kastettuaan Piettar
Morottajan kaahloi kauas puhtaalle hangelle ryöpsäyttäen veden
hyvin komeasti ylös, ja Piettarista tulikin iso mies ynnä rikas
myös. Sitten vasta aikojen kuluttua kuljetetaan hätäkasteen saanut
ahkion keulassa kirkolle papin siunattavaksi, ellei kirkkoherra
pitäjänkierrollaan satu tulemaan aivan omille kentille. Mutta monesti
aika rientää llman vain, kasaten lapselle vuosia viisin, kuusinkin,
ennenkuin hän ennättää papin näköisälle. Joskus joutuu pappi metsän
pirttiin, jossa jo kaksikin eri-ikäistä sisarusta odottaa hänen
pyhiä sanojaan. Aksuniemenkin perillisiä pantiin pari samalla kertaa
seurakunnan lukuihin, ja kolmella riekolla se asia korvattiin.

Lantalainen kyllä panee lapsilleen nimiä "ilmanahkast" mutta lapinsuku
juovattaa tässäkin aina edesmenneitten isiensä jälkiä saatellen
omia vanhoja nimiään polvesta polveen, antaen isiensä ja äitiensä
uudelleen nuortua esikoisissaan ja ensimmäisissään, sitten jo muun
sukunsa, lopulta tehden kaiman, "Pikku-Nillan", "Pikku-Hansin", omiksi
iloikseenkin. Niinpä onkin halki satavuosien Lapissa elänyt ja
kierrellyt Aslakkaa, Niilaa, Pieraa, Oulaa, Jounaa, Jousepia, Sammelia,
Hansia, Klemmaa, Kaapia ja Andarasta sekä kota-emäntinä häärinyt Ailia,
Maaritia, Biritiä, Maggaa, Biggaa, Ingaa, Saaraa, Raudnaa, Kadjaa,
Elleä, Kristiniä, Biri-Hannaa ja Kaarin-Maria. Viisin, kuusin parein
lapsia kummitetaan, hyvistä sukulaisista ja tuttavista alkaen pitäjän
pappeihin ja vallesmanneihin asti. Jaksaapa joku äveriäs äijä
koota pojalleen kummeja koko kolloksen, ainakin kolmekymmentä henkeä
pitäjän parhainta väkeä.

Isän kopertamassa, äidin nahoittamassa kiedgamessa pikku lappalainen
saa enimmät aikansa asua, kiikkuen siinä milloin kodan tai pirtin
orteen ripustettuna, milloin äidin polvella hypitellen tai selässä
heiluen, milloin ahkion kokassa tai veneen keulassa matkaa tehden,
milloin ulkona puunoksassa riippuen tai kyköttäen kiveä vasten
nojallaan. Niinkuin emolintu pesäänsä varten, äitikin keräilee metsästä
pehmikettä pienensä pesäkoperoon, kaapien ja puiden oksilla kuivaten
isot kasat jänkäsammalia, punertavia poikalapsen, valkoisia tyttären
kiedgamen pohjalle. Pieni untuvatyyny sekä jäniksennahkapalanen on
kiedgamen päänalaisena, jäniksennahkaa jalkopuolenkin lämpöisinä, ja
etupuolen nahkaliepeet kaaristetaan peitoksi. Hyvä ja lämmin lapsen on
siinä majailla, ja kiedgamen etunauhoihin ripustetut napit, helmet ja
helyt vielä pitävät hänen mielikseen pikku kilinää ja välkettä.

Hyvä on siunata lapsen pesuallas ja kiedgam pohjaan piirretyllä
ristillä, hyvä on varustaa kiedgam pikku helyillä, ja tarpeellista
on vielä varoiksi piilottaa vanhoja virsikirjan lehtiä tai muuta
oikeaa sanaa pienen olijan kapaloksiin. Sillä Staalut ja gufittaret
ja maahiaiset sekä muut kummitukset ovat iänkaiken pitäneet valtaansa
tunturissa ja vainonneet kristittyä ihmissukua. Varsinkin vakahaiset
lapset ovat aina olleet kaikenkaltaisten pahojen ahdistamia. Hyvin
helposti gufittaret saattavat ryöstää kastamattoman lapsen, jota
ei vielä Jumalan henki ole varjelemassa, ja heittää sijaan oman
muodottoman sikiönsä, jonka pää vain kasvaa ja silmät vilisevät
niinkuin Näkkälän vaihdokkaan, tahi kutistuu olio pikkuiseksi
kurttunaamaiseksi hampaattomaksi muoriksi, kuten Vallen Maarit. Paras
on tällaista pahantuomaa hosua tulisilla katajanhavuilla, jotta
vaihtajan täytyy tuoda oikea lapsi pois ja korjata omansa. Näkkälän
sikiötäkin kun hosuttiin, jo maahiainen tuli hädissään huutamaan:
"Ei saa vanhaa äitiä piiskata!" Tenolaiset teurastivat sonnin ja
tekivät oikein suuren makkaran, ripustivat sen pirtinkattoon ja
menivät piiloon. Vuosikausia kiedgamessa lojunut vanhannäköinen, ruma
poikasikiö syöksähti heti syötävän kimppuun hyvillään paneskellen:
"Näin hyvää ja suurta makkaraa en ole ikinä saanut, vaikka olenkin
jo kauhean vanha". Mutta kun makkaramestarit hyökkäsivät pirttiin ja
pieksivät vaihdokasta katajilla, gufitar toi talon lapsen takaisin,
vaikka olikin jo ennättänyt vääntää sen jalat nurinpäisiksi. Voivat
gufittaret joskus vaihtaa kastetunkin lapsen, ennenkuin se on
saanut hampaita. Jomppalan Maaritinkin ne vaihtoivat puhumattomaan
sikiöönsä, ja Kitti-Niilan poika, joka oli juuri kävelemään kostunut,
katosi kotakentältä ikipäiviksi, eikä annettu sijaan mitään. Vain pieni
puukuppi, joka oli ollut poikasen kädessä, löytyi kodan vierestä.
On sentähden kovin tarpeellista pitää kastetun ja isonkin lapsen
kiedgamessa kirjanlehtiä, varsinkin, jos viedään lapsi niitylle tai
metsään. Pirtissä ja kodassa ei niinkään ole väliä, koska siellä on
kirjoja muutenkin. Angelin Eevakin, kun lähti metsään Vaskojoelle
kesäkaudeksi, pisteli pienen Uula-Hansinsa kiedgameen vanhoja
salmakirjan lehtiä.

Pikku paita tai ainoastaan äidin huivi on kiedgamen asukkaan
ensi aikojen parhainta parseelia, mutta parin viikon vanhanakin
tunturilainen jo alkaa ylvästellä turkeissa, oikein hienosta
pikkuvasan nahasta ommellussa pukineessa, jonka punertava
samettikarva painautuu paitaa vasten. Sitten lapsi saa jo lakin,
tytär pienen punamyssyn ja miehenalku sinisen kairalakin, jossa on
punaiset saumanauhat, ja jo ennen puolta vuotta on lapsella pienet omat
halkohousut sekä sukatkin ynnä parkki- nahasta karaistut paulakengät
jaloissa. Kävelemään ruvetessaan on lapinlapsi jo yhtä komeissa
vaatekappaleissa kuin isätunturilamenkin, talvellakin pyöriskellen
kotasiljon hangilla kuin pieni karvainen metsäläinen. Mutta jos lapsi
sattuu kuolemaan, niin moni tunturiäiti polttaa hänen vaatteensa tahi
antaa ne köyhille.

Elatuksensa pieni kiedgamlainen saa ottaa omasta emostaan tai taas
imeä lehmänmaidolla täytettyä sarveakin, jonka kärkeen on sidottu
poronnahasta kiskottua hienoa kalvoa, sekä sitten jo ikääntyessään
imeskellä kuivaa lihapalaakin ynnä ydinluuta. Hyvin tyytyväisenä
Lapin pikku äiti kiikuttelee kiedgameaan, milloin polvellaan, milloin
orressa, loruten ja nauraen pienelle ystävälleen, joka killistelee
nahkojen liepeiden välistä kiedgamen nahkakuomusta, loruten ja nauraen
vastaan, kun äiti oikein herttaisesti hymyillen puistauttaa päätään ja
painaa kasvonsa kuomua vasten. Kääröä uneen kiikuttaessaan äiti osaa
sille laulaakin. Kadja-Nillan Maaritkin tullitteli pikku pojalleen:

    "Tuullii-i lullaa,
    tuullii-i lullaa,
    uttsha-a maanas.
    tuullii-i lullaa.

    Uttsha lee paarnas,
    tuullii-i lullaa,
    nohka-a dal paarnas,
    tuullii-i lullaa.

    Tuuli lulli lullaa,
    tulli luuli lullaa,
    nohkaa uttsha maanas,
    nohkaa uttsha maanas".

Koutokeinon lappalainen lauloi kiedgamenisännälleen unta miltei kuin
joiaten:

    "Uttsha-Mihkel-go le nohkaa,
    tuuli lullaa-go lollaa,
    tillillii de-go lollaa,
    nohkaa uttsha-go Mihkel".

Entinen Kittilän lappalaiseukko huijautteli käärämälleen:

    "Viehk' Uula, viehk' Uula,
    Uula uu!
    Viehk' Uula, viehk' Uula,
    Uula uu!"

Mutta Pyhäjärven Kristin Länsman kiikutteli pikku piikastaan
kiedgamessa polvillaan lullutellen vain:

    "Pissii lullaa maana,
    pissii lullaa maana".

Ja Angelin kirkassilmäinen Eeva-emäntä viihdytteli nelikuu- kautista
Uula-Hansiaan sievästi laulaa helkytellen:

    "Ullin tullin tuuliin,
    pikku paska tuullin".

Mutta entinen emäntä, joka salaa suositteli renkiään, lauleli isännän
pirtissä istuessa:

    "Aa kiiku lullaa,
    musta kissa on aitan nurkassa,
    aa kiiku lullaa,
    avaimet on aitan portaan alla,
    aa kiiku lullaa".

["Mustalla kissalla" emäntä tarkoitti viinapulloa.]

Kiedgamen nauhat, helmet ja helyt ovat lapsen ensimmäisiä
leikkitavaroita. Siinä muiden joukossa etumaisena kummin tuoma
hopeasormuskin helisee ja välkkyy, joutuakseen vastedes lapsen omiin
hoitoihin. Sitten jo vakahaisen varttuessa tuottavat iloa isän ja ison
veljen veistämät tai päreistä taittelemat porot, ahkiot ja kelkat
sekä äidin laittamat nuket ja pikku kiedgamet.

Mutta kun isona jo itse kostutaan ulos juoksentelemaan, niin otetaan
leikin ohjat omiin käsiin ja haetaan ilo omin neuvoin. Pojat
kopeltelevat puukapuloista poroja, tyttäret keräilevät käpyjä, ja
siitä päästään suuren poroelon rikkaiksi paimeniksi. Toisilla on
lisäksi kivistä ja risuista rakennettuja aitauksia, joissa kivilehmät
käyvät laitumella, ja käpylampaat asustavat puoreinsa luona.
Pystytetään siinä kesäkentälle pieni louekotakin, jossa taas on
paljon ahertamista. Muuttuvatpa jo muutamat tytöt ja pojat poroiksi,
joita toiset suopungilla heittelevät kiinni, sitovat vaatimia kantoon
lypsettäviksi, taajovat härkien kanssa kollostaen niitä raitoihin ja
ajellen ympäri kenttää. Mutta yksinäisen Mierasjärven turvekodan pieni
Elle sonnustaa vielä pienemmän Kristi-sisarensa nahkahihnaan talutellen
häntä sinne tänne, niinkuin on nähnyt isänkin porohärkää taluttelevan.
Talvella taas taajotaan lumisella kentällä, tievoilta ja jokitöyriitä
lasketellen pikku ahkioilla, sivakoilla ja sivakankappaleilla,
kiisankansilla ja vanhoilla kiedgamenpohjillakin. Mutta joulun
aikana entisen lapinlapsen piti siivosti istuskella pirtissä tai
kotapermannolla.

Yksinäisissä metsäpirteissä sisarukset saavat aivan vain keskenään
taajoa näkemättä juuri muuta kuin omaa väkeä. Monet kasvavat niin
aroiksi, että ruukaltavat piiloon vieraan tullessa tupaan. Jonkin
tunturitalon lapset ovat niin tottumattomia, että lappalaisenkin
tullessa juoksevat toiseen pirttiin tiirailemaan ovenraosta, ja
lantalaisen astuessa esiin he kapaisevat takan taa piiloon tai
sukeltavat sängyn alle. Sarren Heikku pelkäsi vierasta niin kovasti,
että parkui itsensä tainnuksiin. Mutta Tenolla ja muilla suurilla
kulkuteillä lapset ovat kyllä opastuneet vieraisiinkin, ja kun on
lähellä naapureita, on pienillä lapsilla kahta somempi. Andaras
Porsangerinkin perilliset, kuusivuotias Inga, nelivuotias Klemma
ja kaksiinsa päässyt, halkohousuinen turkkipoika Ivvar, juoksevat
joka päivä koivumetsän taakse Klemet Lukkariin. Ja siellä on niin
paljon työtä ja puuhaa, että äidin pitää väliin saatella heille
sinne eväätkin, väliin taas on talon ruoka jos työkin. Mutta kun
lapset sitten myöhään illalla palaavat päivätöistään, niin voileivän
syötyään heti kellahtavat pitkälleen kuka kunnekin, pikku Ivvarkin
nurinpuolisissa lammasnahoissaan nutkahtaa lattialle, ja Klemet
käpertyy nurkkaan. Täydessä unessa päiväläiset jo tuhisevat, kun
naapurin leikkitoveri, kuutostaan täyttelevä Heikka, puoliyön seuduissa
vielä saapuu iltavierailulle. Kesällä ei Lappia eikä Lapin lapsiakaan
päivää paistava iltayö nukuta. Joskus vielä aamukahden ja -kolmenkin
aikana lapset saattavat kouhottaa ympäri kartanoa leikkien piilosilla,
niin että kangas kumisee. Mutta sitten pidetäänkin uni vuoroa, kunnes
päivä puolisilla käytyään jo alkaa vaipua alaskäsin.

Kirkolla, "markkinassa", käyminen, kirkon ja papin näkeminen, on
erämaata laukkovan lapinlapsen suurin unelma. Jurmun lukkarin
kymmenvuotias Sammelkaan ei ole vielä koskaan käynyt kirkolla,
Lusmaniemessä vain, penikulman päässä Paadarjäyrillä. Eikä ole
Anna-Marikaan, vaikka on jo 12-vuotias, nähnyt kirkkoa. Mutta kunhan
Sammelin uusi takki joutuu valmiiksi, niin jo pian kirkkokin alkaa
näkyä. Lusmaniemen Anna-Birit, joka on jo puolissatoistakymmenissä,
taas kaikkein mieluimmin tahtoisi päästä Reisivuonoon, koska ei ole
vielä milloinkaan "sellaista taloa nähnyt". Norjan tunturilapset,
jotka saavat jutaa erämaata sinne ja tänne ja asua kesänsä Jäämeren
äärillä, näkevät kyllä kirkkoja jos muutakin. Tunturikodassa syntynyt,
tuntureilla kasvanut Maarit Vuolabbakin vielä vanhana muistelee erämaan
kiertojaan ja Jäämeren kesiään, jolloin asusteltiin kylmien tunturien
ympäröimällä Porsangerinvuonolla, juostiin ja leikittiin rannalla,
soudeltiin vuonolla ja joikasteltiin. Ja kotikodat olivat tunturien
juurella meren rantakentällä.

Joikausluonto monella lapinlapsella onkin jo pienestä pitäen.
Muutamat peskipojat alkavat huijautella jo heti, kun kieli rupeaa
puhetta pitämään... Vanhan Uulas-Uulankin toisen polven perillinen,
kuusivuotias Uula-kehveli uskaltaa joskus ovipuolesta luikaista äijille:

    "Uulas-Uula-go luu-go luu luu,
    Ailigakselta kurppa kurppaa,
    liha liha-go luu lu luu luu,
    nylkee vaamen-go luu lu luu luu..."

Mutta pienen miehen joikausesitys päättyy sukkelaan oven kahaukseen
ja kinttujen vilinään, kun suuttunut äijä ryöpsähtää laulajaa kohden.

Tunturilaisten ja poromiesten lapset, tyttäretkin, kasvavat jo
kiedgamesta alkaen poroelon pitäjiksi. Sukujuuretkin jo vetävät
sinnekäsin, sitten hyvät kummit panevat elolle pohjan luvaten kuka
kermakan, kuka vuonnilon, kuka useammankin poron. Näkkälän Kaari-Marja
sai kummiltaan valkkohärän ja sitten kun alkoi sanoja sommitella, sai
kermakkavasan sekä Jussa-sedältä toisen vasan. Vanhemmatkin merkitsevät
jo muutamakuukautiselle perilliselleen poroja, sillä jokaisella
lapsella on oma onnensa, haltiansa ja suojelijansa, jotka huolehtivat
heistä ynnä heidän osastaan. Lusman Piettarinkin jokaisella lapsella on
porotokan alku: Sammelilla vasa, Elle-Marilla vasa ja urakka,
Anna-Biritiliä ja Aili-Valpulla vuonnilo kumpaisellakin. Ja jos vain
onni on myötäinen, on jo parin, kolmen vuoden kuluttua heidän
merkeissään oma pieni parttio. Mierasjärven pienen pienellä
Kristilläkin on jo, vaikka hän taitamattomana pikku valkkona
juovatteleekin vanhemman siskonsa nahkahihnassa ymmärtämättä mitään
poroista ja korvaleikkauksista, omissa merkeissään toistakymmentä
elukkaa, joita on saanut kummeilta, isoisältä, Martti-enolta,
Niila-Vallen emännältä, ja isäkin on silloin tällöin merkinnyt hänelle
vasan. Hyvän ja arvokkaan tunturiäijän lapset voivat saada kummien
antimina toistakymmentäkin poroa, ja kun niitä isä vielä lisäilee,
saattaa Lapin vasta kävelemään kostuneella lapsella olla kymmenien
poroparttio. Jos hän lisäksi on syntynyt kasvavalla kuulla sekä saanut
ihoonsa rikkautta ennustavan syntymäsyylän, jopa jos vielä sukeutunut
maailmaan onnenlakeissa, niin hän on aikuiseksi joutuessaan jo hyvän
joikauksen arvoinen. Häntä kyllä koko tunturimaa mainoo. Jos hän on
tyttö, on hän sellainen tyttö, että kymmenet pojat käyvät häntä
katsomassa, mutta jos hän on poika, niin kymmenet tunturien silmät
häntä odottavat ja vartioitsevat.




Lapin katekeetta


Saattavat lapinlapset kyllä taajoa ja tehdä tosiakin töitä, mutta
kristikansan perillisinä heidän pitää ajallaan oppia kirjaviisauttakin.
Jotkut vanhat valkkopäät äijät ja pienet hallavat muorit pitkine
elämänkokemuksineen eivät kyllä enää tarvinne muuta, kunhan osaavat
vain, että "mun uskum killa", mutta nousevassa lapissa tapahtuu
aina ankara taistelu sanan kanssa. Suuri tunturimaa ei kyllä kysy
kirjantaitoa, sitä vaatii vain kirkon pahpa, jonka täytyy haltuunsa
uskotuista sieluista kerran vastata Jumalalleen. Niinpä metsäpirtin
pitää pistää kirja jo pieneen käteen, ja tunturikodankin täytyy
koettaa pikkuraitioilleen opastaa kirjanmerkkejä, vaikka kodassa
helpommin muistetaankin sadat poromerkkien sanat kuin aapisen muutamat
vikerkoukut. Mutta koska kirjan mustien koukeroitten oppiminen
karkoittaa paljon ikävyyksiä tästä ja varsinkin tulevaisesta elämästä,
täytyy joka pirtin ja kodan sitä harrastaa. Kota- ja pirttiopetus
tahtoo sittenkin tuottaa epävarmoja tuloksia. Sillä kylmä ja savuinen
porokansan asuinmaja ei ole varsin lukuhuoneeksi rakennettu, eikä moni
pieni hirsipirttikään ole noussut siinä hengessä, että sen asukas
ahkeroisi sanan ääressä. Lapin isien ja äitien pitää aina ensi sijassa
muistella tämän maailman asioita, niinkuin porotokan paimentamista,
kalan- ja riekonpyyntiä ja Ruijanrannan matkoja sekä sitten vasta,
minkä aikaa riittää, huolehtia sananviljelyksestä ainakin niin paljon,
että pysyy sovinnossa sielunpaimenensa kanssa. Ja mitäpä aikuinen
ihminen kovin tuhlaisikaan päiviänsä vaikeaan lasten opettamiseen,
kun kerran on koulumestareita. Juuri sitä vartenhan _skulla-olbmaik_
ovatkin, että he panevat sikiöitä kirjalle, ja siitähän heille
maksetaan suuret rahatkin. Mitäpä kun skulla-olbmaik. Hehän ovat
kovin oppineita ja viisaita kirjamiehiä, jotka tietävät nokko yhtä
paljon kuin huono pappi ja osaavat opettaa paremmin kuin taitamattomat
ihmiset, jotka ovat saaneet kirjanymmärrystä vain omiksi tarpeikseen.

Skulla-olbmaik, koulumiehet, Lapinmaan katekeetat, ovatkin
lapinkansaa, metsien pieniä lapsia ja metsien isojakin lapsia,
opastaneet kirjalle jo satoja vuosia. Niinkuin muuta kristikansaa,
ruvettiin tunturimaan kansaakin jo hyvin aikaisin kasvattamaan
kirjantaitavaksi, toisia jo verekseltään heti, kun pakanuus oli saatu
kastevedellä huuhdotuksi pois. Jo yli parisataa vuotta takaperin
ensimmäiset Lapin erämaan lapset oppivat lukemaan. _Esaias Fellmankin_,
Suomen Taka-Lapin ensimmäinen pappi, joka vaikutti pakanallisessa
tunturimaassa toistakymmentä vuotta (1648-61), käänsi ja kastoi koko
Inarin metsäkansan, vieläpä opetti sen lukemaankin. _Olaus Sirma_,
lappalaissyntyinen lapinpaimen, yritti jo 1700:n vaiheilla Enontekiön
tunturilaisiaan lukumiehiksi, kääntäen heidän hyödykseen lapinkieleen
katkismuksenkin, joka kuitenkaan ei aikoinaan tullut painetuksi.
Jo 1744 mainitaan Enontekiöön asetetun ensimmäinen koulu, jossa
seutukunnan kansaa istutettiin kirjan ääressä. Samoihin aikoihin
_Anders Hellander_ toimi Utsjoen pappina ja koulumestarina opettaen
kaukaisen Tenovirran kansaa ja tunturiväkeä, ja silloin askaroi saman
kansan katekeettana myös _Iisak Tornensis_.

Lapin pappeja sekä pappien sukulaisia ensimmäiset lukumestarit olivat,
mutta sitten jo lapinmiehet itsekin niin opastuivat ja tulivat
jaloiksi, että kelpasivat kotakansan opetusmiehiksi. Utsjoellakin jo
1700-luvun jälkipuoliskolla _Pieras-Piera_ kiersi erämaata ja opetti
sanaa saaden virkanimestään itselleen komean sukunimen, _Katekeetta_.
Uuden nimensä täyttäjänä Pieras-Pieran poikakin, _Guttorm Katekeetta_,
pysyi harjoittaen hänkin tenolaisia ja tunturikansaa kirjanoppineeksi
ristirahvaaksi. Anund _Laidinkin_ pari jälkimiestä, _Mattis-Sammel_ ja
_Aslakas-Sammel_, opettivat sanaa kansalle, edellinen ollen samalla
kirkkoväärtinä, jälkimmäinen seksmannina, ja vanhan Lukkari-suvun
jäsen, Jousas-Jousep, niinikään istutti kirjaa lapinlasten päähän.
Oulas-Oula Guttorm, lukkarin poika, oli yhtaikaa kahden kovan viran
isäntänä, katekeettana ja lukkarina, ja Johan Hellander, papin
sukulaisen jälkipolven mies, oli niin jalo mies, että pystyi samalla
kertaa sekä seksmanniksi että kirkkoväärtiksi ja koulumestariksi.

Samoin Inarinkin järvikansasta nousi kirjanoppineita ohjaamaan
kalamiesten perillisiä sanan ymmärtämiseen. Niinpä jo vanhoina
aikoina 1800:n vaiheilla Jouni Aikio, Kaapin-Juhanin poika oli sekä
lukkarina että koulumestarina. Entistä Vallen katekeetta-äijää vieläkin
muistellaan, samoin kuin Matti Morottajaa ja Mikkel Aikiota sekä
Utsjoelta tullutta Aslak Laitia.

Kaarasjoen kansaa opetti aikoinaan lukkari Matti Aikio, Iisakin
poika, kirkonrakentajan poika ja inarilaisen lukkari-koulumestarin,
Jouni Aikion pojanpoika. Ja Kaarasjoen tunturilasten lukupeikkona
kierteli kotia myöten entisiin aikoihin Länsman-Andaras, kirjantaitava
porolappalainen.

Lapin entiset koulumestarit olivat vain koulua käymättömiä kirjamiehiä.
Ainoastaan vanhan lukumestarin opastusta he olivat saaneet samoin kuin
muutkin lappalaiset, mutta olivat olleet muita jalompia selvittämään
sanaa sekä kirjasta että ulkomuistista, ja siten vuorostaan päässeet
lukutaidon johtomiehiksi. Vanhimmat koulumiehet eivät osanneet
kirjoittaa edes nimeänsä, tuskalla tunsivat sen kirjoituksesta. Mutta
joskus pitäjän papit opettivat joillekuille kirjoittamisen taidonkin.
Kirkkoherra Borgkin Inarissa pani nuoren Mattus-Heikin kirjoittamaan,
opettipa virsiäkin veisaamaan sekä nuotteja tuntemaan, ja sitten ylensi
miehen katekeetaksi ja lukkariksi.

Kova oli kyllä tunturien koulumiesten työ. Talvi oli parasta
toiminta-aikaa, ja silloin piti kirjamiesten kiertää erämaata asunnosta
toiseen kooten opetuslapsia jalkojensa juureen. Inarin järvillä ja
Tenolla kävi kulku pirttejä myöten, mutta tunturilapissa oli vain kota
koulutalona. Jopa entiseen aikaan, kun koko Lappi oli kotalappina,
kirjanoppinut sai aina jakaa jaloa taitoansa kotapermannolla.

Porolla koulumestari ajeli, kirjakiisa matkassaan, ja pani heti taloon
päästyään koulun käyntiin. Yksinäisissä metsäpirteissä ja kotapahasissa
saattoi olla vain yksi ainoakin ihmisalku opastettavana, mutta sitäkin
kyllä piti muutamia päiviä saatella kirjantaipaleelle ja sitten taas
rukattaa toiseen pirttiin, jossa voi odottaa pari, kolme neuvottavaa.
Toisinaan, kun oli lähellä naapureita, koulattavia kokoontui kuusin,
seitsemin, ja silloin mestari viipyi talossa parikin viikkoa. Samassa
ahtaassa pirtissä, missä talon väki asui ja ahersi, koulumieskin
ahersi opetuslastensa kanssa, pimeän aikana takkavalkean valossakin
lukien ja luettaen. Mutta vielä ahtaampi oli tunturikodassa. Lähes
kymmenkuntakin opetettavaa keräytyi lähisiidoista koulukotaan. Lähellä
valoisaa oviaukkoa oppivaiset istuivat jalat ristissä porontaljoilla
oppi-isänsä ympärillä lukupuikolla tunnustellen aapisen merkkejä. Kodan
peräpuolessa asui muu kotaväki, miehet maaten tai istuskellen, emäntä
kyköttäen lieden luona keittohommissa, kuusi, seitsemän koiraa ollen
omissa oloissaan. Mutta koulukansa vain ahkerasti aapisteli ovensuussa.
Vain silloin, kun koiraväki syystä tai toisesta sydäntyi tappelemaan,
täytyi heittää aapisen paukutus syrjään ja antaa koirille suunvuoro.

Aapinen, katkismus ja raamatunhistoria olivat pirtti- ja kotakoulujen
oppikirjoina. Pienet aloittelijat tuskailivat aapisen ääressä,
oppineemmat ajoivat päähänsä katkismusta ja raamatunhistoriaa,
mutta pariakymmentäkin lähentelevä pororaitio saattoi joskus vasta
tunnustella aapisen alkumerkkejä tahi tavoitella ulkomuististaan
isämeitää, joka kyllä oli hyvä osata tunturissakin. Suomenkirjaa moni
luki, varsinkin inarilaiset olivat siihen jo vanhastaan harjaantuneita.
Entiset lappalaiset pitivätkin suomensanaa paljon voimallisempana
kuin lapinkielista kirjaa ja sentähden opettelivat selvittelemään
suomenlukua. Sitähän moni pappikin vain ymmärsi, ja Jumalakin kuuli
paremmin kuin halpaa lapinkieltä, jonka käyttäminen oikeassa kirjassa
oli melkein synnillistä. Eikä se kaikkien mielestä oikein sopinut papin
saarnakieleksikään. Saattoipa lapinakka kuullessaan saarnatuolista
pehmeätä kotikieltään arvella, että tuntuu kuin pahpa puhuisi ryöttiä.
Mutta silti sentään koetettiin lappeja heidän omalla kielellään opastaa
oikealle tielle, ja toimitettiin heille lapinkielistä sanaa. Suomenkin
lapinpapit käänsivät muutamia kirjoja paimennettaviensa kielelle.
Vaikeinta kirjalappia oli "Andeliinin lappi", joka saamelaisten
mielestä oli niin merkillistä, että sitä tuskin Jumalakaan ymmärsi,
vaikka rovastin tarkastuksessa 1858 eräs vanha ukko seurakunnan
puolesta sanoi, ettei Utsjoella ole koskaan ollut niin hyvää pahpaa
kuin Andelin ja joka ei ymmärrä hänen lappiaan ei myös ymmärrä hänen
suomeaankaan. Tunturiväki ja tenolaiset, jotka osasivat heikosti
suomea, lukivatkin mieluummin omakielistä sanaansa, Norjassa painettuja
norjaniappalaisia kirjojaan. Vanha Maarit Vuolabbakin tallettaa
vieläkin rakkaimpana sananaan pikkuruista "Dr Morten Luther uccab
Katekismusas" kirjaa, joka on painettu Kristianiassa 1837, tallettaa ja
muistelee:

— Itkusilmin olen sitä kirjaa lukenut... enkä tuntenut puustaimia,
kun vesi oli silmässä.

Päivätyönsä koulumies aloitti ja lopetti rukouksella ja
virrenveisuulla, jota talonväkikin hartaana kuuntelu. Aikio-Mihkelkin
veisasi ja veisautti omalla nuotillaan kaikkein pisimpiä virsiä, ollen
sitten hyvin tyytyväinen päivänmenoonsa. Heikki Mattus, lukkarimies,
otti hyvän ja juoksevan nuotin virsikanteleesta, joka hänellä oli
matkassaan. Utsjoen koulumies, lukkari Oula Guttorm, luikautteli
ylpeästi vain virren alusta loppuun, vaikka oli unohtanutkin sen oikean
nuotin. Mutta hyvin virsi vieri ja kaikui, sillä Oulalla oli oikein
kova ja luja ääni.

Koulumestarien virkana oli vielä rukousten pito pyhäpäivisin
kouluseutunsa kansalle, joten he samalla puolestaan noudattivat 1828
lappalaisille annettua määräystä, että jokaisessa lapintalossa ja
kodassa oli pidettävä pyhäpäiväinen rukoushetki. Tällaiset pienet
hartaushetket olivat suuria jumalanpalvelustilaisuuksia kaukaisten
erämaiden asukkaille. Ne paloittelivat ja merkitsivät pyhäpäivien
viitoilla pitkän talven harmaan arkitaipaleen. Tunturilaisetkin tulivat
parin, kolmenkin penikulman päästä koulumiehen siidaan kuulemaan
virrenveisuuta ja sananlukemista. Koulumies istui kodan poassupuolessa
opetuslapset vierellään ja sitten ympärillä muuta kansaa senkuin
kotaan mahtui, toisia ulkonakin vain ristijaloillaan hangella
istumassa. Taitonsa mukaan kansa yhtyi virteenkin. Heikki Mattus
veisasi tavallisesti: "Jesus ystävän' on paras" tahi: "Jesu, sanallas'
sä sielun" tai: "Anna, Jesu, Henges valo, Sieluum' paistaa pimiään".
Avopäin, kädet ristissä rinnalla ja pää painuksissa, pieni tunturitokka
kykötti kylmässä kodassa sekä ulkona hangella, kun koulumies aloitti
"Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ammen", lukien ensin rukouksen,
sitten pitkän saarnan Ranckenin, Wegeliuksen tai "Aataminpojan"
postillasta. Heikki Mattus luki useinkin Aataminpojan postillaa, joka
oli sama kuin "M. Johan Samuel Adamin Pojan eli Misanderin Jumalalle
Pyhitetty _Sabbatin-lepo_, sisällänsä pitävä kaikkein sunnuntai-
ja juhla-päiväin evankeliumein jumaliset tutkistelemukset yli koko
vuoden. Kaikille siviöille kristityille, liiatenkin maalla asuvaisille
eli matkustavaisille palvelukseksi ja hyödyksi kirjoitettu. Suomeksi
käännetty Dan. Wirzenius'elta" [painettu Helsingissä 1873]. Päivän
saarnan Mattus luki lausuen lopuksi Herran siunauksen sekä veisaten
virren: "Me sinua Jesu! ylistäm'" tai "Jesus puheen, aivoituksen". Ja
tunturien kansa tunsi olleensa kosketuksissa taivaan Herran kanssa.
Vanhat poroäijätkin puhelivat: "Jumala armostansa auttakoon minua", ja
pikku muorit kotakentällä pyyhkivät vanttuilla silmiään vakuutellen:
"Minä uskun, että minä Jumalan sanan kautta tulen autuaaksi".

Tällaisissa tuntemuksissa oli taas mieluista ajella yksinäisille
asunnoilleen.

Ahkerasti koulumestarit pitivät opetuslapsiaan kirjan ääressä.
Aikio-Mikkokin istutti aamusta iltaan asti miltei yhteen menoon, niin
ettei juuri ulkonakaan saanut käväistä. Mikkel-äijä opetti milloin
i:tä tuntemaan, milloin isämeitää muistamaan, milloin taas antoi
opetuslapsilleen ankaria toria viheltämisestä ja joikaamisesta,
sillä "se ei ole ihmisten tapa, vaan se on langenneen enkelin tapa".
Saivat pienet lappalaiset tietää myöskin, että "maa ei pieri, vaikka
niin sanotaan", saivat kuulla senkin, että vanhanlapin palvoma pyhä
seitakivi on niin väkevä, että sen saattaa hävittää ainoastaan "Isän,
Pojan ja Pyhän Henkken nimmeen". Utsjoen Jousep Lukkari oli niin
ahkera, että lasten lukiessa kaverteli luisia paulatiuhtoja, käpyjä
sekä sarvilusikoita. Joskus ukko kyllä väsähti ja nukahti työnsä
ääreen, ja silloin lukumiehet kapaisivat mäkeä laskemaan. Mestarikin
herättyään juoksi kentälle huutelemaan: "Maanak, maanak, poatted
lohkad!" [Lapset, lapset, tulkaa lukemaan.] Ja sitten taas ruvettiin
lukemaan ja luuta kavertamaan. Siitäpä Jousep Lukkari saikin rinnassa
kannettavan kunniamerkin, johon oli kirjoitettu: "Ahkeruudesta". Heikki
Mattuskin oli iso koulumestari, joka luki ja veisasi ja otti nuotin
virsikanteleesta sekä piti opettaessaan aina risua näköisällä, sillä
"ilman risua lapsi ei ole myöntyväinen". Ja niin myös Mattus-ukko sai
hopeaisen kunniamerkin, jossa sanottiin: "Isänmaan hyväksi". Se oli
niin kaunis ja mieluinen, että vanha mestari säilytti sitä kuolemaansa
asti rintaliinansa taskussa, kätkettynä nahkakukkaroon karvojen
väliin. Johan Hellander ei kyllä kiusannut kasvattejaan liian pitkillä
päivillä, luettihan vain jonkin aikaa ja tavautti taitamattomia sekä
sitten iltapuhteet saarnaili vain muisteluksia Staaluista, gufittarista
ja kaikenlaisista pelätyksistä, joita entiseen aikaan Lapinmaassa oli
vielä paljon. Mutta jotkut koulumestarit ryypiskelivät viinaakin,
jopa joskus oman opetuslapsensa kanssa. Sillä kun isoa parrakasta
miestä piti asettaa aapisen ymmärtämiseen, niin siinä kyllä toinen
jos toinenkin tarvitsi vahvistusta. Sammel-Oulalla oli oppipoikana
pieni pyöreä paksu kummipoikansa, Jorba-Jousi, aikamies kyllä, joka
seuraili opetusisäänsä koulupaikasta toiseen. Saattoi joskus pitkillä
taipaleilla, kun nähtiin tien ohessa poroja palkimassa, koulumestarille
tulla tuoreen lihan himo, niin että hän ehdotteli:

— Na, kummipoikani, heittäkäämme ja nylkekäämme tässä kermakka.

— Eikös viides käsky kiellä, ettei saa varastaa, kummipoika vastasi,
nojaten kumminsa opetuksiin.

— Naa, ajallansa se kyllä kieltää, mutta ei se nyt kiellä, oppi-isä
antoi lisäselitystä "viidenteen" käskyyn vyyhdeten suopunkia, jolla
heitti kermakan.

Seurakunnan sielunpaimen oli koulumestarienkin pääpaimen. Häneltä
koulumies sai vitkansa ja työohjelmansa sekä myöskin palkkansa, mutta
asian sattuessa pahpa saattoi ottaa viran poiskin. Rovastin- ja
piispantarkastuksissa pidettiin koulumiehiä kovilla. Silloin hekin
vuorostaan joutuivat näyttämään lukutaitoaan sen sijaan, että aina
ylpeästi vaativat sitä muilta. Niinpä 1757 tutkittiin katekeettojen
Sammu-Hansin ja Pieras-Pieran sisä- ja ulkolukutaitoa ynnä käsitystä
sekä huomattiin heidät kelvollisiksi virkaansa. Tarkastuksessa
1777 todettiin, että katekeetat opettivat kristinopin alkutietoja
kodeissa niin paljon kuin mahdollista pitäen vielä rukouksia aamuin
illoin. Sitten taas 1847 piispantarkastuksessa annettiin tietää,
että Jousep Lukkari ja Oula Guttorm innolla ja huolella hoitivat
tehtävänsä opettaen lapsia, pitäen rukouksia ja lukien sunnuntaisin
ylösrakentavaisen saarnan. Mutta Johan Hellander sai muistutuksen,
koska joskus oli lyönyt laimin vitkansa vaatimukset.

Oli kyllä työtä tehdä kirjamiehiä lapinkansasta, joka koko elämänsä
eli erämaiden kiertolaisena. Tunturiväki juti alinomaa, ja kalakansa
teki muuttoa vuodenaikojen mukaan, niin ettei kumpaisissakaan
kirjanopetus oikein päässyt kantamaan hyvää hedelmää. Vaikka Esaias
Fellmanin sanotaan kymmenkunnassa vuodessa opettaneen koko Inarin
kansan lukemaan, lienee silti jälkipolvessa elänyt monta ukkoa,
jotka eivät enää osanneet Esaiaksen taitoa. Njuammel-Andaraskaan ei
muistanut kinkereillä muuta kuin papattaa papin perässä, luullen
katkismusta lukevansa: "Sinä-nuori-riski-mies-et-osaa-mitään..." Mutta
sittenkin Inarissa on Fellmanin kylvö parhaiten menestynyt. Inari on
aina ollut parempi kirjanoppinut kuin Utsjoki ja saanut taidostaan
parhaan kiitoksen silloin kuin Utsjokea on lastattu. Mutta kaikkein
huonoimmin on sananselvityksessä menetellyt tunturiväki. Utsjoen
piispantarkastuksessa 1847 kuultiin, että vaikka kirkkoherra ja kolme
katekeettaa oli kolme, neljä viikkoa työskennellyt seurakunnan 10-15
rippilapsen kanssa, niin ei voitu ainoatakaan teno- ja tunturikansan
toivoa huonon lukutaitonsa takia laskea Herran Ehtoolliselle. Samalla
myös todettiin, että tunturilappalaiset vain häärivät porojensa kanssa,
eivätkä ensinkään pane lapsiaan kirjalle. Eikä koulumestarikaan
saata tunturilaisia paljon opettaa, kun he aina ovat muuttoretkellä.
Olivatpa tunturiäijät jumalansanalle niin kovakorvaisia, etteivät edes
saapuneet piispantarkastukseen, vaikka oli hyvä ilma ja huhtikuun
hankikeli. Muuta kansaa oli kyllä saapunut 120 henkeä, mutta 20:sta
porolappalaisesta oli tullut vain yksi ainoa ukko, Oula Panne, ja
hänkin olisi kyllä jäänyt tunturiinsa, jos olisi tiennyt saavansa
kirkossa kovat nuhteet ja varoitukset jumalattomasta elämästään.
Rovastintarkastuksessa 1836 manattiin ankarasti padje-olbmuksia Piera
Vestiä, Andaras Ingeriä, Andaras Pautia ja Andaras Pannea sentähden,
että he olivat aivan taitamattomia kristinopissa, eivätkä sittenkään
olleet saapuneet kuulusteltaviksi. Hyvin luonnollisesta syystä pois
jääneet poroukot tuomittiin hyvittämään kirkkoa kukin 24 kopeekalla.
Mutta tunturilaisen renki, Jouni Paut, joka ei osannut lukea
sanaakaan, manattiin yhdeksi pyhäpäiväksi jalkapuuhun, ellei hän saavu
ensimmäisenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen näyttämään pahpalle kyllä
tunnettua lukutaidottomuuttaan. Kaikkein vähäisimmät olivat Inarin
tunturilaisen, Lasse Haltin kirjalliset ymmärrykset. Ukko asusteli
alituisesti kaukaisissa erämaissa saapumatta milloinkaan kirkolle,
eikä häntä tavannut koulumestarikaan, jonka kirkkoherra oli lähettänyt
opettamaan edes hänen lapsiaan. Haltista ei tiedetty juuri muuta, kuin
ettei hän eivätkä hänen lapsensakaan käsitä Jumalasta paljon mitään,
tuskin tietävät hänen olemassaolostaankaan, kun eivät osaa lukea.
Turhaan kaivattiin tunturien Lasse-ukkoa tarkastustilaisuudessa 1851.
Äijä antoi kirkonmiesten kaivata ja vaelteli vain omia teitänsä.

Saivat katekeettojen opetuslapset näyttää taitoaan myöskin
rippikoulussa sekä aina parikin kertaa vuodessa pidettävillä
lukukinkereillä. Mutta näihinkään tilaisuuksiin eivät kaikki olleet
halukkaita tulemaan. Niinpä piispantarkastuksessa 1847 todettiin, että
tenolaiset, Birit Katekeetta ja Pieras-Elle sekä Mierasjärven Piettar
Sauvan poika, Pieras-Oula, eivät olleet käyneet rippikouluaan, vaikka
sen laiminlyömisestä oli määrätty ruplan sakko. Lukukinkereillekin piti
manata kansaa saapumaan. Johan Michael Stenbäck kuulutti huhtikuussa
1833 Inarin kirkkopaikassa: "Huomenna ja keskiviikkona pidetään täsä
lukukinkerit ja pitävät net nyt markkinasa olevaiset itsens silloin
täällä löydyttää. Niin myös tulee kuudennusmiesten itsens saapuvilla
pitää antaman mitä valistuksia niildä vaaditaan — kokous alkaa koska
kello soipi".

Vaikeahan erämaan kansan oli pitkien matkojen takaa jutaa epävarmaa
lukutaitoaan esittämään. Ainakin talvimatkan vaikeutta metsien miehet
kävivät papillekin valittamassa. Niinpä lappalaisten rakastama
"hyvä pahpa", Jaakko Fellman, antoi 1821 kansalleen seuraavaisen
"Julistuksen":

    "Niinkuin moni ja erinomattain ne kuin asuvat eembänä kirkosta
    ovat valittanet sen olevan vaivaloisen että Talvi-aikana itsiänsä
    luku Gingerihin löydyttä, jonga tähen erinomattain Lapset ovat
    poisa ollet näistä heille sangen hyödyllisistä kokoustiloista, olen
    minä vaadittu, että sinä 23 päivänä kesäkuusa, joka on Johanneksen
    päivän aattona, pitä Luku-Gingerit, jona Gingeri-päivänä ei
    ainoastansa kaikki ripillänsä käymättömät Nuorukaiset ja Lapset,
    mutta myös ne mennen vuotiset rippilapset, jotka puutuit heidän
    Christillisyydensä tiedosa ja Seurakunnasa saapuvilla ovat
    välttämättömästi, ilman muitta syitä saapuvilla oleman. Utsjoesta
    sinä 10 päivänä kesäkuusa vuona 1821.

                                             Jacob Fellman".

Ja tätä toisinaan kovakorvaistakin ja penseätä tunturiväkeä pahpat
olivat tulleet kutsumaan Herran seurakuntaan, ja koulumiehet olivat
tässä kutsumistyössä pahpojen parhaina apumiehinä. Katekeettain
tärkeänä tehtävänä oli ensimmäisten viittojen pystyttäminen oikealle
elämän palkaalle sekä kansan ohjaaminen sille ranniolle, jota taivaan
valtakunnan perillisten pitää vaeltaa. Parhaansa Lapin koulumestarit
koettivat, vaikka joskus panivatkin virren kulkemaan omaa nuottiaan
sekä selittivät kymmeniä käskyjä omalla tavallaan.




Pielpajärven kirkko


Ylpeänä ja kovin uudenaikaisena Inarin kirkko kohoaa matalalla
mäntykentällään Inarijärven lounaiskolkassa, Juutuanjoen suulla,
seuranpitäjinään tavalliset kirkon naapurit: sairastalo ja tohtorin
asumus ynnä Posti-Aikio, Uunon ja Hannun kaupat, Ransu-porvari ja
Ranta-Antti sekä muutamia mökkejä. Lapin kaukaisen kirkonkylän on
suuren maailman meno jo temmannut mukaansa. Siellä muuan ajelee autolla
ja moottoriveneellä, toinen ajelee niittokoneella ja moottoriveneellä,
kolmas laskettelee joka vehkeellä, ja useat haastelevat keskenään tai
muun maailman kanssa vain rautaisia ilmalankoja myöten. Kyläkentällä
kyllä kyhjöttää käkkyräinen lapinpetäjä, metsän takaa katselee
oudoissaan Otsamotunturi, ja järvikansa saapuu kirkolle kirjavissa
lapin puvuissa. Mutta sittenkin: Inarin kirkolta löytää lapin kohta
enää vain pappilan vanhoista isoista kirjoista.

Mutta metsän takana, kolme neljännestä koillista kohden, on
monien metsälamperoisten tuolla puolen pikkuinen metsäjärvi,
Pieni-Pielpajärvi, sitten hiukan tuonnempana vähän laajempi
Iso-Pielpajärvi, ja sen takana matalassa koivuoudassa kohoaa yksinäinen
vanha lapin temppeli — ennenmuinoinen järvikansan kirkko, mutta nyt
vain metsänväen pyhäkkö. Sillä täällä ei asu kukaan, tänne ei kulje
kukaan, ei tänne kuulu auton maailmallinen meno, eikä tänne osu
vihoissaan puuskuttava moottorivenekään. Kovin kaukana tuntuu olevan
suuri maailma, ei näy edes isoa Inariakaan. Paljasharteinen Luosmavaara
vartioi pohjoisen puolta, ja lännen äärellä on iso Otsamotunturi.
Siksipä täällä vielä vanhalappi hyvin viihtyy, ja muinaisen
peskikansan henget saavat asua hiljaisessa levossaan.

Vanha lapintemppeli on etsinyt itselleen oikean sijan.

Siitä on jo kohta kolmesataa vuotta, kun pieni taivaan Herran
temppeli tehtiin Taka-Lappiin, Inarin metsärannoille. Jumalansanaa
oli kyllä jo pitkät ajat saarnattu erämaan kansalle ja ilmoitettu,
että metsäjärvien aroilla kalastajilla oli yhtä hyvä taivasosa kuin
kenellä tahansa lantalaisella, kunhan vain hylkäävät vanhat jumalansa
ja antavat huuhtoa itsensä pyhillä vesillä. Mutta vasta sitten, kun
1648 oli rakennettu ristinkirkko Pielpajärven metsäseudulle ja samana
vuonna _Esaias Fellman_ tullut Inarin ensimmäiseksi papiksi sekä
kastanut kaksi suurta lapinukkoa, sompiolaisen mahtiäijän, Suaksen,
ja Inarin ison napamiehen, _Vallen_, metsäkansa koko joukolla kääntyi
uuteen oppiin. Arkana ja ihmeissään pieni lappalainen hiipi äsken
rakennettuun Lannanmaan jumalan komeaan hirsikotaan, johon oikein
isolla porokellolla kansatokka koottiin ja asetettiin istumaan, ei
jalat ristissä permannolle, vaan ahtaisiin parsiin ihan peski peskiin
kiinni. Ei kyllä metsätemppeli ollut kuin toistakymmentä kyynärää
pitkä, eikä kymmentäkäan leveä ja korkeutta oli vain kahdeksantoista
hirsikertaa. Mutta hartaana ja hiljaisena vasta kastettu kansa istui
pyhässä kodassa kuunnellen ja katsellen, vaikka ei ymmärtänytkään
kauniisti puetun papin lukua ei laulua, ei ymmärtänyt sittenkään,
vaikka tulkki niitä sovitteli lapinsanoiksi. Sen vain kansa käsitti,
että väkevää ibmeliä tässä kumarretaan ja palvotaan sekä sille luetaan
lukuja ja joikaillaan. Oli siis hyvä olla nöyrä ja kuuliainen sekä
kumartaa alamaisesti pappiakin.

Pielpajärven seutu oli koko Inarin ikivanha keskuspaikka. Entinen
Inari kokoontui sinne aina talvisydämeksi yhteiseen kaamosajan
viettoonsa, kuten vielä nykyiset koltat erämaistaan vetäytyvät
talvikyliinsä. Kolmattakymmentä turvekotaa sanotaan entisaikaan
kyhjöttäneen pienen metsäjärven rantakankaalla, ja _Talvas-koadih_
oli kotakylän yhteisenä nimenä. Tänne talvikotien lähimaille,
kotakansan pyhäpirtiksi, rakennettiin Inarin ensimmäinen kirkko ja
Suomen lapinkirkkojen esikoinen. Mutta ei tiedetä tarkoin tämän
esikoistemppelin paikkaa, jotkut vanhat äijät vain muistelevat
kuulleensa, että kirkko olisi ollut nykyisen Pielpajärven pyhäkön
lähitienoilla, jopa muutaman tiedon mukaan Pielpajärven vanhalla
Kirkkoniemellä. Tämän temppelin turvissa tehtiin Inarin villistä
metsäkansasta kristikansa. Siinä ensimmäisenä pappina Esaias Fellman
pauhasi kotaväelle kaksitoista ajastaikaa asuen itsekin metsäläisenä
kotapahasessa Kolmenkuninkaanjärvellä. Saamasi täällä Fellmanin jälkeen
ankara jumalanmies ja kiukkuinen vanhan uskon vainooja, _Gabriel
Tuderus_, sekä sitten moni muukin erämaan apostoli, _Forbus, Chydenius,
Hellander, Wegelius_... Alun toistasataa vuotta huudettiin tässä
temppelissä kansalle parannusta. Mutta sitten vanha metsäkirkko vaipui.
Jo 1752 todettiin temppelin olevan niin huonossa kunnossa, ettei siihen
enää uskalla astua jumalanpalvelustakaan toimittamaan, jonka takia
olisi saatava uusi kirkko. Vanhat turvekodatkin hävisivät. Pielpajärven
metsätanhuvilla onkin vielä vanhojen talvikotien sijoja siellä täällä.
Ja näiltä entiskansan aherruspaikoilta yhäkin "luuta nousee ylös,
vaikka minkä kautta siinä maata kaivaisi".

Nostettiin uusi temppeli Pielpajärven rannalle 1760, sama matala
metsäpyhäkkö, joka siellä vieläkin hylättynä kyhjöttää. Ja kirkon
äärelle kohosi uusi kota- ja markkinakeuttä. Utsjoen papin
sukulaisen, _Anders Abram Hellanderin_, joka oli oikein "insinööri
eli rakennusmestari", sanotaan olleen kirkon tekomiehenä, viisi
kirvesmiestä apulaisinaan. Hyvä metsätemppelistä tulikin, vaikka
vain pienoinen, niinkuin oli pieni kirkon hallitsema metsätokkakin.
Ristikirkoksi rakennettiin tämä toinen ristinkirkko. Pituutta oli
pohjoisrististä eteläoveen 23 ja 5/12 kyynärää sekä itäpäästä,
sakastin ulkoseinästä länsioveen 22 ja 3/4 kyynärää, ja ristin leveys
oli 8 kyynärää. Korkeutta saatiin perushirrestä räystääseen vain 7
kyynärää 9 tuumaa, lattia laskettiin veistetyistä haljispuolikkaista,
ja lautakatto kohotettiin keskikohdalta hiukkasen holville. Penkkejä
mahtui kirkkoon 54, mutta kun käytävien leveys oli pari kyynärää, ei
pisimpiinkään sopinut istumaan kuin kolme, neljä pientä lappalaista,
jos he komeilivat isoissa peskeissään. Osa sanankuulijoista saattoi
kyllä kaahaista kahteen lohtaankin, joko pohjois- tai länsiristille,
sekä ahtautua kummassakin kolmeen pitkään penkkiin. Jumalan aurinkoa
pikku temppeli ja seurakunta sai kahdestatoista ikkunasta, joista 8
isoa, 16-ruutuista oli sivuseinissä vastakkain, 4 pientä puolipyöreätä
6-ruutuista ristien päätyseinissä tai ovien yläpuolella. Alttaripöytä
lyötiin laudoista itäristille, ja saarnatuoli istutettiin itä- ja
pohjoisristien yhtymille, vieläpä saarnatuolin ylle nostettiin taivasta
esittävä katos, jonka huipulla seisoi pyöreämuotoinen pasuunaa
puhaltava keruubi paljaine miekkoineen. Lappalaiset kyllä luulivat,
että se oli "Kristus, joka torvella puhaltaa julki, koska maailman
loppu tulee". Oli itäpäädyssä pikkuruinen sakastikin, ulottuen
pituuttaan seinästä seinään, mutta omistaen leveyttä vain kyynärän 18
tuumaa sekä korkeutta 3 kyynärää 6 tuumaa. Toista korttelia leveä lauta
oli pienen ikkunan alla pöytänä sekä pöydän pääpuolissa pari seinään
iskettyä lautapalasta istuimina.

Pian saatiin, 1766, kirkon länsipäähän pieni matala kellotapulikin,
jonka 5 kyynärää korkea alaosa kannatti 8 kyynärää korkeaa yläosaa eli
kellotornia. Kuusileiviskäinen malmikello siellä pyhäisinä hetkinä
kumahteli juhlallisesti ja oli niin hyvä kello, että sen sanoma kuului
"puolen penikuorman päähän". Kello olikin vanhan kirkon peruja,
Kristiina kuningattaren lahjoittama 1649. [Kello valettiin uudestaan
1818, ja saatiin siihen kirjoitus: "De gloria in exelsis gjuten af Joh.
Jac. Granberg. Stockholm 1818".]

Halpa ja yksinkertainen oli alussa temppelin sisustus. Mutta sitten
siveltiin ikkunapielet ja ovet öljymaalilla, jopa saarnatuoli
koristettiin kuvilla ja kultalistoilla, ja myöhemmin vielä maalattiin
seinätkin valkoisiksi, penkit ja lehterinseinämät siniharmaiksi.
Saatiin viimein kirkkoon uusi tervattu paanukatto sekä punamaalilla
sivelty laudoitus.

Joulukirkko kynttilöineen piti olla lapinkansallakin, ja pimeä
kaamosaika kaipasikin sitä enemmän kuin valoisa Lannanmaa. Pielpajärven
kirkossa pistettiin talikynttilät kuusihaaraiseen messinkikruunuun sekä
pariin seinäpitimeen, jotka olivat Tornion kauppasaksain, Hjulbergin
ja Tornbergin, lahjoittamat 1789. Tuikutti tuli myöskin vallesmanni
Ekdahlin kynttiläjalassa, ja alttaria valaisi kolmitulinen puujalka
sekä pari tinaista kynttiläpidintä. Näistäkin harvoista käryävistä
kynttilöistä loisti pimeänperän kansalle miltei kuin taivaan kirkkaus.
Mutta kun peskeihin puettu kansa astui alttarin äärelle, niin valkea
pahpa, joka oli kuin itse Herran valittu, tarjosi sille pyhän aterian
hopeaisesta kalkista, joka kimalteli kauniimmin kuin kirkkainkaan
silpataaleri. [Kalkki painoi 25 1/2 luotia.] Sai siinä ehtoollisvieras
samalla ihailla vanhaa alttaritaulua, jossa itse Ehtoollisen asettaja
oppilaineen hartaana istui ensimmäisellä pyhällä aterialla. Mutta
saattoi tarkka katselija pelästyen mennä itseensä, sillä ruma perkele
katsella killisteli ehtoollispöydän alta. [Alttaritaulu oli 2 11/24
kyyn. leveä, 1 19/24 kyyn, korkea.]

Vanhojen turvekotien sijaan kohosi Pielpajärven uuden kirkon naapuriksi
vähitellen hirsistä rakennettujen kirkkotupien seurakunta.

Kalajärvien kiertäjät kopsivat kirkkokentälle pikku pirttejä, joissa
saattoivat kirkkopyhinään asustaa. Toiset laittoivat mökin yksinään,
toiset taas yhteisvoimin naapurin kanssa. Pitkin Pielpajärven
itärantaa, kirkosta etelään käsin, nousi tupakömmänöitä toisensa
viereen, niin että niitä oli kaikkiaan neljättäkymmentä. Monet tuvat
olivat jalkeillaan vielä pielpajärveläiselämän viimeisinä vuosina.
Nähtiin joukossa Morottajan, Lusmaniemen, Pahtalan ja lukkari Mattuksen
pirtit siljon pohjoispäässä lähinnä kirkkoa. Sitten olivat Aikioiden,
Saijetsin, Patsjoen puolelaisten, Veskonniemen, Kaapin-Piettarin ja
Partakkolaisten sekä Kettu-Matin, Vallen ja Kyröläisten tuvat. Vain
pieniä, matalia pöksiä pirtit olivat. Avonaisen lapintakan loimut
loiskuivat yli katon pimeään yöhön, kun lappalaiset lämmittelivät
tervaisten kelohonkien paisteessa. Pitkä lannanmies ei saattanut joka
tuvassa selkäänsä suoristaa, ja makuulavalla istuessaan mies voi
kädellään nojata kattohirteen. Pieni ikkuna oli pirtin peräseinässä, ja
muutamissa oli permantona kotalaisen tapaan vain koivunrisuja.

Pikku tupamökkien seurassa, lähellä kirkkoa, oli pitäjän pappila.
Esikoispapin, Esaias Fellmanin, sanotaan kyllä asuneen vain
turvekodassa, ja hänen seuraajansa, Tuderus, asui aivan Torniossa
käyden vain kerran vuodessa kovistelemassa seurakuntalaisiaan. Eikä
sitten moniin aikoihin Inarissa ollutkaan omaa sielunpaimenta,
vaan kiinnitettiin järvikansan metsäperukka ensin Kuusamoon,
sitten Utsjokeen, joiden papit joskus pistäysivät erämaalaisiaan
katsomassa. Tällaisia käyntipappeja varten olikin entisinä aikoina
Inarin kirkkokentän pappilana vain vähäpätöinen kirkkotupa, 1780
rakennettu pakopirtti, seitsemän kyynärää seiniltään ja harjan
kohdalta korttelin yli kolmea kyynärää korkea. Nurkassa oli vain
harmaa lapinpiisi sekä seinillä penkit ja makuulava, ikkunan edessä
veistetyistä laudoista koottu pöytä. Tällaisena tupa otti vastaan
Jaakko Fellmanin, kun hän 1820 ensi kertaa saapui seurakuntaansa.
Myöhemmin nostettiin tuvan perään pieni kamari lapintakkoineen,
ikkunoineen, veistettyine pöytineen ja lautsoineen. Täällä sitten
Jaakko Fellman ja muutkin Utsjoen papit, jotka samalla hoitivat Inarin
kappeliseurakuntaa, kävivät asustamassa joulun aikana, pääsiäisviikolla
sekä jonkin kerran kesälläkin. Tässä "pappilassa" Lönnrotkin majaili
pitkällä lapinretkellään 1837. Mutta kun Inari 1838 sai oman
pappinsa, laitettiin parempi papintalokin, oikein "iso" pappila
kolmine kamareineen, saleineen ja keittiöineen sekä tarpeellisine
ulkorakennuksineen, ja vanha kirkkotupa joutui "pihtipuoleksi". Kun
Lönnrot taas 1842 matkusti Lapissa, saattoi hän kirjoittaa: "Kun 1837
keväällä kävin Inarissa, oli siellä vain kirkko ja joukko kurjia
lappalaistupia. Nyt paikka on kokonaan muuttunut, sittenkuin se on
saanut oman papin. Kirkko on maalattu punaiseksi; papilla on omia
tarpeitaan varten viisihuoneinen asunto. Sitäpaitsi on toinen rakennus,
missä on sali ja kaksi huonetta". Josef Wilhelm Durchman Inarin
ensimmäisenä asujapappina tuli Pielpajärven metsäkansan ja kirkkotupien
päämieheksi, sekä sitten hänen jälkeensä _Hornborg, Borg, Favorin, von
Konov, Kekoni, Kulhanen_... toinen toisensa perästä saapuivat erämaan
yksinäisiksi sananjulistajiksi, viihtyen metsäpappina kuka pitemmän,
kuka lyhyemmän ajan.

Sillä Pielpajärven saarnamies sai metsäkentällä enimmät ajat asua ypö
yksinään. Lappalaiset asuivat pikku tuvissaan vain kirkkomatkallaan,
tullen korvesta sekä taas muutaman päivän kuluttua kadoten korpeensa.
Ja pappila jäi taas yksin, ympärillään hiljainen ikuinen erämaa.
Kesäisin vain Pielpajärvi iloisesti loiskutteli rantakivikossa, mutta
syksyn myrskyt tuntuivat riehuvan entistä väkevämmin, ja talven pitkä
pimeä selkä oli entistä kaameampi. Lappalaisten tulo kirkolle jo
oli kuin virkeä puistatus tylsästä lamaannustilasta. Kirkkopyhinä
olikin lapinsiljolla elämää, sillä vanhat inarilaiset olivat hyvin
vireitä kirkkomiehiä. Kesällä kirkkoliitolle mennessään Inarin
rantalaiset soutivat isoilla veneillään kirkkovalkamansa pohjukkaan,
josta astelivat Pielpajärvelle kivisiä metsäpolkuja pitkin toista
neljännestä. Toisilta suunnilta kansaa tuli penikulmittain halki
erämaiden. Talvella taas pääsi mistä tahansa porolla perille asti.
Mutta kaikkein enimmin kansaa karttui Pielpajärvelle joulunaikana.
Silloin pidettiin kirkkokentällä suuret markkinat, joille saapui
lappeja etempääkin, ja siitä Inarin kirkkosiljoa sanottiinkin vain
Markkinaksi. Yksinäisellä pappilalla oli silloin kyllä naapureita,
papinrouvalla vieraita ja kirkko täynnä sanankuulijoita.

Oli pappilan naapurina myöskin käräjätupa, jossa oli käräjäpirtti
ja houvinkamari. Rakennusta varten parhaillaan vedettiin hirsiä,
kun Lönnrot helmikuussa 1842 oleskeli Inarin pappilassa.
Käräjätuvassa tuomari kävi istumassa oikeutta ja houvi kantamassa
veroja. Entisaikaan houville "piti antaa hyvä ketunnahka palkinnoksi,
kun hän istui ja kantoi verot". Mutta ovelat lappalaiset joskus
laskivat pirtin savua täyteen, niin ettei houvi saattanutkaan istua
ja kantaa veroja, eikä saanut hyvää ketunnahkaa. Tuomari taas sai
ahkerasti tutkistella lappalaisten pororiitoja, tuomiten poron
varkauden syntiin langenneelle lapinukolle 28:nkin paria raippoja,
joka oli jo "hengellinen rangaistus". Pienelle tunturiaijäpahaselle,
joka nälissään tai oikeutetusta kostonhalusta oli tappanut tai
"lainannut" puolivillin metsänelukan, vitsominen olikin melkein
hengelle käypä selkäsauna, varsinkin kun se annettiin vanhan kirkon
luona kaakinpuussa. Menes-Jussakin sai selkäänsä, vieläpä päällisiksi
pantiin seisomaan rauta kaulassa kaakinpuun juurelle, tunnin selin,
toisen päin kaakkiinsa. Asiat selviteltyään tuomari lähti ajamaan, ja
kun hän jo istui ahkiossa, niin pitäjän lukkari veisasi kokoontuneen
käräjäkansan kanssa lähtiäisiksi tuomarin virren. Pimeässä aamussa ja
pakkasen porotuksessa natisivat ja höyrysivät pirttien ovet, seinät
paukahtelivat, ja koko kenttä kajahteli, ja porotkin pelosta taajoivat,
kun pienet avopäiset veisuumiehet puhalsivat kurkustaan höyryä ja ääntä
saaden sanoiksi:

    "Sen suuren Herran Jumalan
    Ankara, pyhä laki
    Kullekin omans' antamaan,
    Tuntoom' sitoo ja vaatii".

Pielpajärven vanha pyhä temppeli, josta moni sai lohdutuksen ja
rauhan tunnollensa sekä hyvän lupauksen tulevaisesta elämästä,
oli erinomaisena apuna maallisessakin vaelluksessa. Se oli koko
seutukunnan paljon mainottu palvoskirkko, ainakin yhtä hyvä kuin monet
metsä- ja tunturijumalat, joita myös palvottiin. Jo vanhalle kirkolle
lappalaiset kantoivat uhrejaan. Niinpä 1731 lukkari Heikkas-Piera
poikineen uhrasi seitsemättä riksiä, kirkkoväärti Andaras Valle sekä
Andaras Saijets kumpikin poronvasan, ja Matti Saijets antoi urakan.
Varenkilainen Andi-Andaras uhrasi 1732 revonnahan. Samalla tavalla
kannettiin lahjoja uudelle kirkollekin. Milloin vain sattui joku apua
kaipaava asia, niin heti piti _kirhkoi tshuorravum_, kirkkoon huutaa.
Kaukainen utsjokelainenkin uskoi niin vahvasti Inarin kirkkoon,
että jonkin tavaran tai eläimen hukkuessa tai sairauden sattuessa
heti huomasi, että "Inarin kirkolle pitäisi panna anomus... se kun
on onnellinen kirkko ja aina auttaa". Toisinaankin utsjokelaiset
neuvoivat: "Älä hae! Lähetä Inarin kirkolle rahaa ja hae sitten, niin
kyllä löydät". Kaarasjoenkin lappalainen, Bigga-äijä, menetti kerran
poronsa — elukka katkaisi hihnansa ja karkasi metsään — ja lähetti
heti Inarin Kirkko-Juhanille rahaa ilmoittaen, että kirkko saa sen, jos
poro löytyy. Juto löytyikin pian Passeoaivesta Norjan puolelta. Mutta
kun Kitti-Andaraksen hyvä musta härkä sairastui, niin Andaras hädissään
lähetti Pielpajärven papille sanan ja pyynnön, jotta pappi rukoilisi
kirkossa härän puolesta. Jos poro paranee, niin Andaras antaisi
kirkolle ruplan. Pappi rukoili, musta härkä sai terveytensä takaisin,
ja kirkko sai ruplan esirukouksestaan.

Kirkkoon huutamisia ja esirukouksia Pielpajärven temppelissä kyllä
toimitettiin elävien puolesta sekä saarnattiin heille parannusta,
ja kuolleetkin kirkko otti huostaansa, mutta ei kätkenyt niitä
permantopalkkiensa alle eikä kirkkotarhaansakaan. Vainajia varten
oli oma pyhämaansa. Penikulman päässä Inarijärvessä oli pieni matala
metsikköluoto, jonka kirkkoherra Henrik Sund oli 1793 vihkinyt
kuolleitten valtakunnaksi, ja tänne vesien taakse Pielpajärven temppeli
saatteli edesmenneet matkamiehensä. Lähellä kalmasaarta oli toinenkin
vainajien saari, johon entinen Inari oli myöskin kätkenyt kuolleensa.
Eikä ollut kaukana kuulu Ukkokaan, vanhan järvikansan merkillinen
seitasaari, joka varsin monelle kalanpyytäjälle oli antanut apuansa
maallisessa toimeen tulossa.

Mutta esikoiskirkon päivinä kerrotaan kuolleet haudatun oman
temppelinsä turviin, joko kirkon permannon alle tai kirkkotarhaan.
Samoin lienee Pielpajärvenkin kirkko alkuvuosinaan ottanut vainajat
aitauksensa suojaan. Mutta riettaeläimet, karhut ja ahmat, eivät
antaneet kuolleitten levätä rauhassa metsäkankaallaan, vaan raastoivat
heidät ylös kesken uniansa. Siitä sitten katsottiinkin kuolleitten
kotimaa Inarin saarelle. Ja sinne järvikansa toinen toisensa jälkeen
juti levolle. Mutta täälläkin joskus riettaat pedot raastoivat
ruumiita. Sillä entinen lappalainen hautasi vainajansa kovin matalaan.
Ainakaan Piettar-Paaval ja Pitkä-Matti eivät saaneet haudassaan lepoa.
Nälkäinen ahma kaivoi ruumiit esiin, raastoi arkut rikki ja raateli
pahasti Piettar-Paavalin sekä söi Pitkän Matin melkein poikki. Mutta
Kaapin-Matti viritti haudalle raudat, ja kun ahma taas tuli syömään
Pitkää-Mattia, se tarttui rautoihin. Kaapin-Matti tuli ja tappoi pedon
sekä keitti sen, sillä ruumiinrosvo oli tavattoman lihava.

Harvoin kyllä tällaista häväistystä on pyhitetyllä saarella sattunut.
Hyvässä levossa on erämaita kiertävä järvikansa saanut nukkua. Iso
kotijärvi on vain huokunut saaren suojateille univirttä aina asian
mukaan. Sielujen tyynesti levätessä se on hiljaiesti viihdytellyt,
sitten taas laulanut voimakkaammin, kun sielut ovat levottomasti
liikehtineet, joskus myrskynäkin ulvonut, koska jotkut väkevät vainajat
eivät aina ole jaksaneet maata ahtaassa majassaan. Mutta pimeäksi
talveksi järvi on säännöllisesti vaiennut, ruveten itsekin lepoon, ja
siitä vainajien valtakunta on kuullut, että on taas kulunut palanen
pitkää iankaikkisuutta.

Aina tuon tuostakin saaren vainajat saivat seuraansa uuden
toverin, kaikki vanhoja tuttuja metsienkiertäjiä, hyviä kalmankin
vierustovereiksi. Mutta sitten tapahtui niin merkillisesti, ettei
enää ketään saapunutkaan. Järvi vain huokaili ja myrskyssä möyrysi
ja taas asettui talvilepoonsa kerran toisensa jälkeen, eikä vain
kenkään halunnut saaren ikuiseen lepoon. Inari oli hylännyt
Pielpajärven pienen pyhäkön sekä ikivanhat kalmasaarensa. Se oli
rakentanut 1888 uuden uhkeamman kirkon kauas näkyvälle rantalakealle
sekä taas jonkin ajan kuluttua etsinyt uuden vainajien pellon komean
temppelinsä lähimailta.

Tämän sai vainajiensaaren vanhalappi surumielin todeta. Se huomasi,
että jälkipolvi ei enää viihtynyt entis-isien asumilla pyhillä
sijoilla eikä halunnut heidän seuraansa kuoltuaankaan. He vain,
kalmasaarien kalvenneet asukkaat, tunsivat kyllä entisen pyhäkenttänsä
Pielpajärvellä, muistivat kallioisen kirkkopihan jokaisen kivenkin,
kaksi suurta kallionjärkälettäkin ihan kellotapulin rappusten
edessä, muistivat joka mökin suurella kentällä sekä pappilan ja
käräjätuvan. Tunsivat vainajat monikertaan kuljetun mutkaisen polun,
joka vei kirkkovalkamaan Inarille sekä toisen palkaan, joka saatteli
Juutuanjoen suulle, tunsivat kentän laidasta alkavan louhikkoisen ja
synkän, jäkäläisen sydänmaan, johon aina markkina- ja kirkkopäiviksi
laskettiin porot laitumelle. Ja markkinat! Sinne vieläkin moni entinen
markkinamies entisiä ilopäiviä muistellen palasi kalmasaaresta
joikailemaan...

Mutta nyt on kaikki hiljaista. Päivän paahtama, ruskea temppeli on vain
metsänväkeä ja vainajien yöllisiä kirkonmenoja varten. Pappilasta on
jäljellä ainoastaan matala lahonut hirsikehys sekä vanha ränsistynyt
sauna, ja siellä täällä kyhjöttää joku ikäloppu, oveton ikkunaton
kirkkotupa. Ja kesäisin nostaa erämaita kiertäneen kotakansan
satavuotinen asuinmaa, kirkkokenttä ja markkinasiljo, rehevää heinää
nautakarjaa hoitavalle, hirsipirteissä asuvalle jälkipolvelle.




Utsjoen kirkko


Ylhäällä Taka-Lapissa, pienen Maddajäyrin korkealla rantakalliolla,
kohoaa Utsjoen harmaa kivitemppeli, Suomen kaukaisin kirkko ja
äärimmäisen tunturimaan Kaikkein Pyhin. Suurta Tenoa myöten se
hallitsee ja valvoo Lapin korkeaa ylämaata. Alhaalla jalkojen juurella
palvoo sitä pieni kirkkotupien ryhmä, vanha turvemökki ja valkoinen
pappila, Maddajäyrin matalana pestessä sen kallioisia jalkoja. Ylempänä
sivuilta turvaa temppeliä ylhäisten tunturien kierto, ja korkeimpana
suojana on lapintaivas miltei puuttumattomine kesävaloineen ja
talvisine pohjantulineen.

Vanhat pohjat on jo Utsjoenkin kirkolla. Kaikkein vanhimpana
ristinkirkon aikana kyllä kaukainen Koutokeinon pappi paimensi Utsjoen
tunturimaatakin. Jo niihin aikoihin, ehkä jo ennenkin, pystytettiin
Tenon kansalle pieni temppeli _Talvadakseen_, Tenojoen rannalle, ja
"se oli niitä alkumaailman kirkkoja". Siinä Nilijoen suun alapuolella
oli sopiva tasainen kenttä pyhälle pirtille ja Jumalaa palvelemaan
kokoontuneelle kansanpaljoudelle, joka Talvadaksessa samalla majaili
sydäntalveaankin. Mutta kun niihin aikoihin jumalattomat tsuudit
vielä täyttä päätä samoilivat ympäri Lapinmaata ryöstäen ja tappaen
ihmisiä, täytyi pieni temppelikin laittaa hyvin piiloisaan paikkaan.
Se kätkettiin niin sakeaan rantakoivikkoon, ettei paljon taivastakaan
näkynyt, ja kirkkoa suojelevat koivut olivat niin isoja kuin Inarinmaan
petäjät. Kerran pari vuodessa pappi kävi puhumassa peskikansalle
ristinkirkon Jumalasta, ja pienellä kellolla ilmoitettiin milloin on
lupa astua jumalanpirttiin.

Mutta tsuudit ja ryssät samoilivat ahkerasti ryöstöretkillä, ei
ainoastaan rantapuolilla, vaan myöskin kaukaisimmissa sydänmaissa.
Seitsemän ajastaikaa peräperää ne oikein kovasti ryöstivät
tunturimaan kansaa. Kerrankin tsuudit laskettelivat Tenoakin alas
niin taajaan, ettei ennättänyt poronlihavelliä keittää, kun jo taas
toinen rosvojoukko oli menossa. Kansan kaiken he surmasivat niin
tarkoin, ettei jäänyt elämään kuin yksi mies Alattioon ja toinen
Varenginvuonolle. Talvadaksen koivumetsistön piilotemppelinkin
tsuudit löysivät ja polttivat sinne paenneine lappalaisineen. Ja näin
surkeasti hävisi Tenon ensimmäinen temppeli. Talvadaksen rehevällä
nurmirannalla humisee vain nyt tuuhea koivikko, ja lähellä Tenoa on
vanha pieni lapintalo, jota vieläkin sanotaan Boareskirkoksi. Kerrotaan
sen olevan entisellä kirkkokentällä. Ja Nuvvuksen alapuolella on
korkean jokitörmän pitkässä kapeassa tievassa ikivanha kalmismaa,
johon sanotaan entiset Talvadaksen temppelin palvojat haudatun;
kerrotaan joitakuita vainajia kätketyn Nuvvus-Ailigaksen jyrkkään
hiekkarinteeseenkin Tenon äärelle. Siinä lepää "niitä kaikkein
vanhimuksia lappalaisia", ja makaa Nuvvuksen tievassa kaksi vanhaa
vallesmanniakin, jotka inarilaisten ja utsjokelaisten kalariitaa
ratkaistessaan — inarilaiset olivat tulleet kalanpyyntiin Utsjoen
puolelle — joutuivat Inarijoen Doarramuskuoihkalla kalamiestensä
puolestä niin kovaan sotaan, että tappoivat toisensa. Kovin matalaan
haudattuina Nuvvuksenkin vainajat lepäävät. Vain muutamainen kortteli
kun on maata kaivettu, niin jo on vainajan luita noussut ylös.

Saatiinpa Talvadaksen temppelin jälkeen pieni kirkko ja kirkonpelto
Äimejoen suupuoleen, jossa vieläkin on vanha _Tshualkkasporri_, Tenon
rannalla "Piettar-Juhanin talon kautta". Kirkon lähimailla, Äimejoen
ja Tenon välillä, oli markkinakenttäkin, _Markkansaje_, ja kansan
kokoontuessa pappi saapui sille saarnaamaan. Ja kuolleet kuopattiin
Tshualkkas-porriin, jabmein kuolpanaan, jossa vieläkin nähdään useita
hautakuoppia sekä niiden lähimailla lapinkotien sijoja arinoineen.
Äimejoen kuolleitten kuolpanaa olivat sitten aikojen kuluttua jotkut
etelän tietomiehetkin käyneet kaivamassa, jotta minkälaisia äijiä
sieltä nousee, ja Oula Helanderkin oli ollut apumiehenä. Mutta oli
Helanderin ukko heittänyt avustamisensa, kun vainajat olivat yöllä
tulleet hänelle sanomaan: "Lähemmä nyt Tshualkkas-porriin!"

Mutta viimein ruvettiin rakentamaan oikeaa kirkkoa Maddajäyrin
rannalle, kolmatta neljännestä Utsjoen suusta ylöskäsin, vastapäätä
Annivaaraa, vanhaa pyhää tunturia. Oli lähellä Utsjoen suussa toinen,
vielä pyhempi tunturi, Ailigas, sekä samoilla mailla pari vanhanlapin
jumalaakin. Niinpä sitten "perkele" tulikin pimenä yönä kirkkoa
rakennuttavan papin luo sanoen:

— Ei saa kirkkoa kiskoa!

— Kiskon minä! pappi sanoi.

Mutta kun pappi rupesi rakentamaan sakastiakin, "perkele" kävi taas
kimppuun kieltäen:

— Ei saa sakastia tehdä!

— Teen minä, vaikka tulisi kymmenen perkelettä! pappi jyräytti.

Eikä kirkon vihollinen mahtanut mitään. Uusi lapinkirkko kohosi
Maddajäyrin länsirannalle 1700. Tämäkin oli vain pienen pieni
puutemppeli, alussa ainoastaan 11 1/2 kyynärää pitkä. Mutta myöhemmin,
1745, lisättiin pituutta toisen verran, eli 23:een kyynärään.
Leveyttä oli vain 9 kyynärää ja korkeutta 5 kyynärää 8 tuumaa. Kuusi
pikkuruista lyijypuiteikkunaa laski päivänvaloa Jumalaa palveleville,
hengenvaloa etsiville lapinsieluille, yksi auringonnousun mailta, kolme
suvipäivän puolesta ja kaksi pohjoisesta ruijantulien taholta. Muutamat
ikkunat olivat 1 1/2 x 1 1/2 kyynärää, 48-ruutuiset, muutamat 1 5/12 X
1 1/2 kyynärää, 40 ruutuiset, mutta joku vain 3/8 X 3/4 kyynärää ja
20-ruutuinen. Länsipäässä oli komea ovi, josta kansa astui pyhäkköönsä,
kolme kyynärää korkea, kaksi leveä, tervalla ja punamullalla sivelty,
tukkilukolla suljettava kaksoisovi, mutta eteisessä oli vain puoli
kolmatta kyynärää korkea, puolitoista leveä, rautaha'alla kiinnitettävä
yksinkertainen lapinuksi. Länsipäädyssä kohosi kirkon kellotorni,
laudoista neljän pylvään varaan naulattu pikku tönterö, jonka harja
nousi puoli kahdeksatta kyynärää yli kirkon katon. Tornissa riippui
kahden pylvään varassa kuusileiviskäinen malmikello, ristinkirkon
huutavanääni, tunturipeikkojen pelko, ja kovin vistottava kumahtelija
kaikille poronvarkaillekin, mutta mieluinen temppeliinkutsuja
hurskaille lappalaisille. Kellon laitaan oli kirjoitettu: "Me fecit
Holmiae Gerhardt Meyer anno 1705. under Konung Carl XII segersamma
regering, ähr thenna klocka guten till St Ulricae kyrckia uthi Utziochi
sochn och Tårneå Lappmarck med församblingens egen bekostnad". [Minut
teki Tukholmassa G.M. vuona 1705. Kaarle XII:n voittoisan hallituksen
aikana on tämä kello valettu Pyhän Ulrikan kirkkoon Utsjoen pitäjään
ja Tornion Lappiin seurakunnan omalla kustannuksella.] Sitten kun 1755
kirkko ulkoa laudoitettiin, vieläpä vedettiin tervalla ja punamullalla
sekä 1759 suojattiin tervatulla paanukatolla, Anders Abram Hellanderin
ollessa mestarina, oli tempppeli niinkuin ainakin Herran huone. Ja kun
vielä 1776 saatiin kirkon kylkeen pieni tuohikattoinen sakasti, jota
varten Turun ja Porvoon hiippakuntain kirkoissa oli kerätty kollehtia,
eivät tunturijumalat enää kovinkaan rohjenneet ahdistaa taivaan
temppeliä.

Vielä vähemmän tunturinväellä oli asiaa Maddajäyrin pyhäkköön sen
jälkeen, kun monet lappalaiset, vanhat metsäjumalien palvojatkin,
rupesivat sen hyviksi kantamaan lahjojaan. Suuri tunturimies,
Rikas-Hannu, oli niin hurskas, että heti ensimmäisenä lahjoitti
kirkkoon kalliin, kahdeksakouraisen, toista leiviskää painavan
kynttiläkruunun, joka ripustettiin pääkäytävälle, kirkon parhaimmalle
paikalle. Lautamies Rasmus-Jouni laittoi kolmipiippuisen kynttiläjalan
sekä lappalaiset, Rasmus-Piera ja Aslak Paut, antoivat kumpainenkin
kynttilän seinäpitimen, samoin Ruijan lappalainen, Andaras-Piera, mutta
vanha lukkari, Pieras-Piera vei kulkusen. Seurakunnan pääpaimenkin,
Henrik Wegelius, muisti kirkkoa lahjoittaen 1765 sille hopeaisen
kullatun ehtoolliskalkin, entisen 1730 ostetun tinamaljan sijaan,
ja Tornion pormestari, Erik Isaacson, peitti 1732 yksinkertaisen
alttaripöydän punaisella veralla. Sitten taas kirkkoherra David
Högman asetti lahjansa, viheriäiseksi maalatun raamatunjalan,
alttarin punaiselle verkavaatteelle, ja kirkkoherran rouva, Maria
Högman, laittoi kirkkohaavin punaisesta sametista kultahetuleineen,
hopeatupsuineen ja messinkikulkusineen ynnä vaaleansinisine varsineen.
Mutta yhteisin voimin seurakunta ja sen edesseisojat rakensivat
jalkapuun ja leveän selkänojallisen maalaamattoman mustanpenkin sekä
ostivat 1744 silkkirimssuisen paarivaatteen ja 1751 viheriäisen
3 kyynärää ja 18 tuumaa pitkän, kyynärää ja 18 tuumaa leveän
vihkimä-katosvaatteen.

Kirkossa käydessäänkin monet lappalaiset muistivat pikku lahjoillaan
pyhää huonettansa, vaikkakaan ei Maddajäyrin tunturitemppeliä pidetty
niin voimallisena palvoskirkkona kuin Pielpajärven metsäpyhäkköä.
Pappilan papereissa nähdään pitkät luettelot uhreista, joita on
kannettu kirkolle sekä rahana että luonnossa. Niinpä 1725 temppeli
sai Oulas-Niilalta vasannahan sekä Oula Tuutiolta porontaljan ja
1729 toisena adventtisunnuntaina keräytyi alttaripöydäile 9 taaleria
24 äyriä, kirkkohaaviin 4 taaleria 4 äyriä ynnä vielä erikseen 50
poronkieltä, joita Inarin, Varengin, Tenovuonon, Läijisvuonon,
Puolinakin ja Kaarasjoen lappalaiset lahjoittelivat. Taas 1731
inarilainen Sammus-Sammel antoi 18 äyriä, läijisvuonolainen
Heikkas-Heikka 1:22 taaleria ja Lemminvuonon Pieras-Andaras pisti
16 äyriä vihkimäkatosta varten. Samana vuonna kolmantena adventtina
pantiin alttarille 11:21 taaleria ja 10 poronkieltä ynnä haaviin 1:08
taaleria. Kerran taas, 1734, inarilainen Elias-Andaras kantoi kirkolle
kinnasparin sekä Pieras-Margit pienen juuston, 1735 Anundi-Piera antoi
villipeuran vasantaljan, ja 1738 Germundin Agneta Lemmin vuonosta
uhrasi pari pientä hopeatsherggiä. Pieras-Hans ja Jounas-Jouni
luopuivat kirkon hyviksi kahdesta ketunnahasta, ja kaarasjokelainen
Erikas-Matti neljästä sudentaljasta, mutta Lemminvuonon
Pieras-Andaras antoi kirkonkellon remmiksi hylkeennahkaisen ajohihnan.
Monet uhrintuojat nimenomaan etsivät terveyttään. Piikatyttönen
Pieras-Kaarinkin uhrasi 1751 pienistä varoistaan 1:04 taaleria
saadakseen terveytensä takaisin, ja Porsangerin vuonolle jutava
Lannanmaan mies, Kippaisen Sammel, etsi terveyttään 1:04 taalerilla,
mutta Aslak-Andaras arvioi terveytensä saamisen vain 18 äyrin
hintaiseksi. Oula Tuutio työnsi lastensa terveyden takia 1:04 taaleria,
Oulas-Margit 1:22 ja Pieras-Oulakin pisti 18 äyriä, mutta Jousas-Piera
pani lapsivuoteessa makaavan vaimonsa hyviksi 1:04 taaleria. Iloissaan
monet taas toivat rahansa, kun olivat jaksaneet voittaa sairautensa.
Pieras-Margit antoi 8 äyriä, katekeetta Tornensis 18, mutta pieni
poropiika, Aslakas-Kaarin, kantoi 2 taaleria. Jounas-Aslak hyvillään
sairaan akkansa tervehtymisestä lahjoitti kirkolle messinkisen
kynttiläpitimen, Anundin-Birit, Niilas-Kaarin ja Jouni Paut taas
uhrasivat 12-18 äyriä sairaiden porojensa tähden. Mutta Oula Tuutio,
Paulus-Oula, Rasmus-Piera sekä inarilaiset Matti ja Paulus Valle ynnä
Matti Uddais heläyttivät ilomielin, kuka 12, kuka 15-18 äyriä, ken
taalerinkin kiitokseksi hyvin onnistuneesta pyynnistään.

Suurina kokouspyhinä kansa tuntureista ja Tenolta tuli kirkolle, mutta
tavallisina pyhäpäivinä temppeli oli useinkin tyhjänä. Varsinkin
kesäisin kirkko sai kuulla vain lyhyen rukoushetken, eikä aina
sitäkään, kun rukous pidettiin pappilassa. Mutta Joulunaikana joutuivat
Maddajäyrin kirkkosiljolle kaukaisetkin tunturien ja Lannanmaan miehet,
sillä entispäivinä Lappi ja Lannanmaa vaihtoivat täälläkin tavaroitaan.
Tornion porvarit, jotka olivat tämänkin seudun valtasaksoja, ajoivat
Inarin Tirron kautta ja siellä jo Tervattievalla kohtasivat ja
tervehtivät muita Lapin markkinamiehiä. Saapui Maddajäyrin rannalle
vienalaisiakin "kaupparussia" laukkuineen vaihtamaan koreita huivejaan
ja kankaitaan Lapin turkiksiin. Ja lappalaisia tuli omilta tuntureilta
sekä Ruijasta. Markkinoita lienee vietetty kirkon ja järven välisellä
rantasiljolla. Siinä kerrotaan ennen olleen markkinapirttejä
sekä lappalaisten kirkkokotia ja -tupia. Pappilan entisen saunankin
paikalla oli aikoinaan ollut kauppias Gulie Buchtin ränsistynyt
markkinatupa, mutta 1767 seurakuntalaiset ostivat sen 48
kuparitaalerilla kirkkoherra Högmanille saunanhirsiksi. Pormestari
Pippingin pirtti ja pieni aitta ostettiin 1743 pappilan rakennuksiksi.
Oli kirkkokentän lähellä joku vanhastaan Markkinasaareksi
sanottu paikkakin, joka kuului pappilan maihin. Ainakin pappilan
tarkastuksessa 1743 määrättiin lappalainen Isko Paadar parine lehmineen
ja lampaineen muuttamaan pois Markkinasaarelta (Marknadsholmen), koska
se kuuluu papille. Vielä nytkin on pappilan rantaniityllä, entisellä
kirkkosiljolla, ainakin parikymmentä pikku kumpua sekä joku isompikin
joukossa. Ja kaivettaessa nousee kummuista palaneita kiviä. Entisaikaan
siinä joulukansa taajana liikkui, käyden kirkossa kuulemassa papin
saarnaa ja virrenveisuuta sekä uhraamassa lahjansa alttarille ja
kirkonkukkaroon, sitten taas taajoen markkinasiljolla. Porolappalaiset
varsinkin pitivät markkinoita pääasiana pyhittäen ne juonnilla ja
joikauksella. Joskus tunturiäijät menivät papiltakin tahtomaan viinaa;
ainakin hyvältä papilta, Jaakko Fellmanilta, he uskalsivat sitä
kerjätä. Mutta pahpa käski mennä "Briitan luokse". Ja Esun-Briita,
pappilan palvelija, antoikin äijille pikku tilkkasen.

Mutta kirkonkävijöiksi tunturilaisista ei oikein ollut. Muut
lappalaiset tunsivat tarvitsevansa käydä alttarin ateriallakin kaksi
ja kolmekin kertaa vuodessa, mutta ylilappalaisilla ei ollut niin
suurta tarvetta. Ainakin piispantarkastuksessa 1847 annettiin ankara
muistutus Oula Pannelle ja Jussa Jomppaiselle sekä muutamille muillekin
tunturimiehille pyhän Ehtoollisen laiminlyömisestä.

Piispantarkastukset olivatkin kaikkein kovimpia kirkkopyhiä koko
tunturimaalle. Joulumarkkinoille ja pääsiäistemmellykseen ja
juhannusjuhlille kyllä käskemättäkin osattiin kaukaisimmastakin
erämaasta jutaa, mutta kun pelottava piispa apumiehineen saapui
tunturikirkolle ahdistelemaan kirjantaitamattomuudesta, niin kauhu
valtasi köyhän kansan. Silloin matkakin oli pitkä ja paha sekä
paljon muitakin syitä esiintyi. Inarilaisetkin, kun eivät saapuneet
piispantarkastukseen 6. helmikuuta 1757, ajoivat esille kolme
varsin pätevää estettä: piti suojella vähälukuisia poroja suurilta
susilaumoilta, piti ruoan puutteessa juomustaa verkoilla kaloja
jään alta, ynnä vielä nälissään käydä kerjäämässä aina Varengissa
asti. Kaikki eivät edes tietäneet, mikä ja millainen mies piispa
olikaan. Ainakin Inarin pikkupojat kapaisivat metsään kuullessaan
piispan tulevan, sillä he luulivat, että hän niinkuin Staalukin
pyydystää pikkupoikia laukkuunsa, syöttää sitten ne lihaviksi ja
viimein pistää poskeensa. Isot utsjokelaiset eivät sentään niin kovin
pelänneet. Kerrankin tarkastustilaisuudessa 1858 he viinaa saatuaan
pitivät kirkkosiljolla sellaista mökää, ettei koko pappila saanut
nukkumarauhaa. Tuomarinkin täytyi keskellä yötä juosta ulos, etsiä
lautakuntansa ja ruveta käymään oikeutta aivan verekseltään.

Jo aikaisin tunturikirkko sai vierelleen pappilan. Kruunun
kustannuksella rakennettiin 1728 järven rantatörmälle kouluhuone,
jossa oli pari pirttiä ja keittiö. Sitten jaettiin isompi pirtti
kolmeen kamariin ja saatiin koulutalosta erämaan pappila, jossa oli
iso pirtti harmaakivisine, pellittömine piiseineen, keittiö pienine
leivinuuneineen sekä kolme pientä kamaria. Ja ulkorakennuksia
pystytettiin kentälle vähitellen sauna, pirtti, navetta, keittokota
ja rehulato. Huonosti rakennettu ja kylmä oli pappilan päämaja.
Kirkkoherra Högmanin jälkeen toimitetussa tarkastuksessa 1787
huomattiin se kovin rappeutuneeksi. Niinpä jo 1775 lappalaiset olivat
omin voimin pystyttäneet papilleen pari tupaa, inarilaiset toisen
pihan itäpuolelle, utsjokelaiset toisen länsilaidalle, yhdistäen ne
läpi käytävällä porstualla. Inarilaisten huonoista puista kopsima tupa
oli kyllä kylmä, vaikka siinä olikin pelleillä varustettu valkoiseksi
sivuttu takka, mutta utsjokelaisten pirtti oli parempi. Vasta 1799
rakennettiin, ylioppilas Jacob Wegeliuksen ollessa mestarina,
Maddajäyrille uusi pappilan päärakennus, joka sisälsi salin, kamarin,
kahtia jaetun huoneen, keittiön ja eteisen. Mutta tämä rakennus, joka
jo 1832:n tarkastuksessa todettiin olevan aivan kelvottomassa kunnossa,
paloi 1834, ja erämaahan saatiin ruveta nostamaan kolmatta pappilaa.
Ostetiin 167 riikintaalerilla 24 äyrillä nimismies Högmanilta valmis
rakennus ja laitettiin siitä tilapäinen papin talo saleineen, parine
kamareineen ja keittiöineen. Mutta viimein 1843 valmistui itse Engelin
piirustusten ja arvion mukaan rakennettu tunturijärven nykyinen valkea
paimenkoti.

Tässä kolmeen, neljään kertaan rakennetussa Taka-Lapin pappilassa,
tunturien kaikesta maailmasta erottamina, lappalaisten apostolit ovat
toinen toisensa jälkeen saaneet yksinään värjötellä. Moni ihmiskohtalo,
moni sielunpaimenen oma sieluntaistelu, moni pohjaton ikävyys on
täällä eletty. Tunturien piirittämä Maddajäyrin kuopanne on kuin oma
maailmansa, vain pappilan ja kirkon käsittävä yhteiskunta, jonka
asukkaat ovat aina eläneet erillistä elämäänsä, vain silloin tällöin
joutuen tekemisiin ulkomaailman kanssa. Pahainen kalliopolku on vain
ollut ohjaamassa ihmisten äärille, ja sitä myöten ovat metsänelukat
rukattaneet ahkerammin kuin koskaan ihmiset, ja tuntureista on
useammin kuulunut susien ulvonta kuin lappalaisenkaan joikaus.
Ensimmäisenä seurakunnan omana raitiona täällä _Anders Hellander_
asui koulutalopappilan isäntänä, tullen 1742 ensin koulumieheksi ja
saarnaajaksi, sitten 1747 kirkkoherraksi. Ja täällä tunturien takana
Utsjoen esikoispappi joutui viettämään koko elämänsä. Eikä se liene
ollut kovinkaan valoisa. Rovastin tarkastuksessakin 1757 merkittiin
kirjaan: "Kirkkoherra Hellander sekä hänen rouvansa ovat hyvin
sairaalloisia ja heikkoja, joka on sitäkin surkuteltavampaa, kun heidän
täytyy sellaisessa valitettavassa tilassa asua erämaassa hirvittävien
vuorien ja tunturien keskellä, ollen ilman sopivaa seuraa, tarpeellista
hoitoa ja kaikkia lääkitystarpeita". Tänne Hellander ikuisesti
sortuikin. Eksyttyään kerran pitkällä tunturimatkalla pappi-raukka
vilustui ja sairastui, kuoli ja joutui levolle omaan kirkkoonsa pyhän
alttarin eteen 1757. Leski _Margareta Tornberg_ muutti Ylitorniolle
1760. Tuli nyt tunturipappilaan muutamiksi vuosiksi _Henrik Wegelius_
sekä hänen jälkeensä vuosikaudeksi _Henrik Sund_. Sitten saatiin 1767
erämaan seurakunnan paimeneksi _David Högman_. Toistakymmentä vuotta
Högman eli Tukholman sivistyksen saaneen kauniin _Maria Garvoliansa_
kanssa tunturien takana saaden kymmenkunta perillistä, joista puolet
jo aivan pieninä joutuivat parhaaseen turvaan kirkon sillan alle.
Mutta kun David pastori lähti etelään etsimään parempia virkoja, kuoli
hän Oulussa 1781, ja Maria jäi ison lapsiparvensa kanssa suureen
köyhyyteen. Seitikkojoen kurusta riekkoja pyydellen sanotaan hänen
perhettään elätelleen ja kerrotaanpa, että hän lappalaisten avustamana
rakensi itselleen pikku mökin pappilan törmälle päästäkseen pois
pappilasta uuden isännän tieltä. Parin vuoden kuluttua tulikin uusi
pappi, vanha tunturin tuttu kyllä, _Henrik Sund_, joka pian korjasi
Maria-lesken köyhyydestään, vieden hänet uudelleen pappilan emännäksi
sekä sitten jo emännäksi Lannanmaan suurpappilaan, muuttaessaan Iihin
1792. Tuli taas tunturimaahan veres saarnamies, nuori _Erik Castrén_.
Mutta hän ei ennättänyt hoitaa erämaalaisiaan kuin muutaman vuoden,
kun hänkin vilustui matkoillaan ja kuoli ja joutui kirkon lattian alle
Hellanderin toveriksi. Saarnasivat tämän jälkeen Maddajärven kirkossa
veljekset _Johan ja Henrik Wegelius_ yhteensä 17-18 vuotta sekä sitten
kuulu Lapin pahpa _Jaakko Fellman_ 11 vuotta, _Karl Fredrik Stenbäck_
13 vuotta ja sitten muutamia vuosia _Fredrik Wilhelm Stjerncreutz_,
joka myöskin joutui tunturimaan multiin, ei enää kirkon alle, vaan
kirkon kalmistoon 1852. Ja niin edelleen tuli ja meni yhä uusia
paimenia, _Andelin, Borg, Von Konov, Kekoni, Gummerus, Virkkula,
Koivisto_... toiset viipyen vain viisin, kuusin vuosin, kun jo Lapin
taamomina rukattivat takaisin omaan maahansa.

Oli papilla huolta laajasta tunturipitäjästään, vaikka sen erämaissa
asusti vain muutamia satoja sieluja. Pari kertaa vuodessa piti käydä
kaukana ylhäällä Tenolla Outakosken lappalaisille saarnaamassa ja
kinkereitä pitämässä, samoin alhaalla Nuorgamissa. Outakoskella
pidettiin toimitukset ennen vain tenolaisissa turvekodissa, kunnes
sinne Njuärbinjargan poikkipadon luokse saatiin 1853 pieni rukoushuone.
Nuorgamissa taas pidettiin kinkerit ja kirkonmenot seksmanni Sauvan
talossa, ja seksmanni sai siitä hyvästä kylänmiehiltänsä korvaukseksi
vuosittain lohen joka savulta. Toisinaan piti papin lähteä pitkälle
taipaleelle sairaan luokse pyryyn ja pakkaseenkin taikka taas syksyn
vesiroiskeeseen tai kevään upottavaan lumisohjuun. Ja vanhassa
temppelissään sielunpaimen sai julistaa jumalantöitä, saarnaten
ja taas messuten kilpaa lukkarin kanssa, joka hoiti vuoroa omasta
penkistään, johtaen sitten taas tunturikirkkoa virrenveisuussa.
Lukkari oli tavallisesti paikkakunnan omia kasvatteja, useasti papin
itse opettama, muita heimolaisiansa kyvykkäämpi, juoksevaääninen
lapinmies. Eikä aina sentään lukkari aivan juoksevaääninenkään ollut.
_Oula Guttormistakin_ 1847 piispantarkastuksessa todettiin, että
katekeettana hän on tyydyttävä, mutta edelläveisaajana kirkossa hän on
"kaikkein surkeimpia, mitä tarkastaja vielä missään maanpaikassa on
kuullut olevan, vielä vähemmin tavannut, koska hänen laulunsa on vain
erilaisten äänien esille työntämistä". Ja koska lukkari ei tiedä mitään
laulun säännöistä eikä osaa laittaa ääntään virren nuotin mukaan,
niin "hän saa aikaan ainakin sille, joka häntä kuulee ensi kerran,
kirkonpahennuksen".

Mutta nuorena miehenä ei tunturiseurakunnan paimenen ollut hyvä
yksinänsä olla. Maddajärvenkin nuori pappi sai enimmät ajat vain
palvelijainsa kanssa olla koko pappilan ja näkyväisen maailman
asukkaana. Samoin yksinään täytyi Pielpajärvenkin paimenen elää.
Toiset papit kävivät Lannanmaasta noutamassa itselleen elämäntoverin,
mutta muutamat taas saivat asuinkumppanikseen ruskeasilmäisen
lapintyttären. Hornborg löysi neidon Inarista, ja siellä
"Säärnäkräkiäkin" 1852 kolme kertaa saarnatuolista mainittiin:
"Korkiasti oppinut ja korkiasti kunnioitettava Vapasukuinen Herra
Kirkkoherra Utsjoen ja Inarin seurakunnisa Fredrik Wilhelm Stjerncreutz
ja Kunniallinen siviä ja hyvillä avuilla kaunistettu nuori Neitty
Katriina Hanhivaara". Hyvillä avuilla kaunistettu Katrina vihittiin
sitten Katrina Hanneberginä Utsjoen pappilassa, ja kirkkoherransa
kuoleman jälkeen hän pikkuisen Ida Katrinansa kanssa siirtyi 1853
syntymäseuduilleen Kittilään.

Inarin järvikansa saatteli vainajat suuren ulappansa suojiin, mutta
Maddajäyrin temppelin kasvatit kätkivät kuolleensa kirkon hoitoihin.
Entisinä aikoina haudattiin parhaat vainajat pyhäpirtin lattian
peittoon. Sinne ensimmäisenä joutui Rikas-Hannu lahjoittamansa
kynttiläkruunun alle, sitten sinne pääsivät katekeetat Johan ja Iisak
Tornensis sekä kirkkoherrat Hellander ja Castrén. Joutui kirkon alle
myöskin David Högmanin pikkuisia perillisiä neljin, viisin. Mutta muut
vainajat saivat leposijansa kirkon vierellä kalmistossa. Seitikon ja
kirkon väliltä, matalasta koivikosta, erotettiin puolitoista kyynärää
korkealla hirsiaidalla viisikymmentä syltä ristiinsä vainajien
pelloksi, ja siihen tuttujen tunturikoivujen suojaan vanha Teno ja
Tunturi-Lappi vuoro vuoroltaan joutui levolle. Entiset vanhat pääsivät
vieri viereen hyvinä naapureina suuriin yhteishautoihin. Kirkkoherra
Anders Hellanderkin kaivatti kalmistoon ison haudan useille vainajille.
Mutta myöhemmin kyllä luotiin hauta aina kuolijaa varten kerrallaan.
Vanhat tunturien vainajat ajoivat omissa ahkioissaan erämaasta
siunattuun maahan mullan peittoihin asti. Bigga-Pierakin kuoli talvella
tunturissa korkeatievaisessa Vuolitsaskirkon maassa, ja täysissä
peskeissään äijä pantiin kansiahkioon, ajettiin Utsjoelle ja peitettiin
sellaisenaan Maddajäyrin kirkkomaahan.

Mutta jo ennen, kun kalmatieva otti omansa, annettiin maan multiin
joutuvalle erämaan asukkaalle enteitä kohtalostaan. Rovakentänkin
Maaret ja Jouni näkivät talvella, kun olivat Yli-Tenolta heiniä
noutamassa, mustan linnun lentävän kirkolle käsin, ja siitä heti
arvasivat, että heistä ainakin toinen ensi vuonna samoihin aikoihin
jo makaa maan mullassa. Keväällä Maaret tulikin sairaaksi ja kuoli, ja
kesällä kuoli Jounikin. Lintu monesti aavistelikin ihmisille kuoleman
sanomia. Sammel Mattuksenkin mökin ikkunaan tuli pieni tiainen aina
nokkimaan ja torumaan: "tii tii tii!" Siitä jonkin ajan kuluttua
Sammel Mattus sairastui ja kuoli. Anna Morottajan pois lähtöä kävi
taas ilmoittamassa musta kottarainen monella lailla rumasti äännellen.
Mutta kun Morottajan pirtillä Ahvenjoella vene itsestään kuin tuulen
työntämänä ui yli joen, niin Morottajan ukko arvasi, että se jotakin
tahtoo, mitä sitten tahtoneekaan. Sitä tahtoi, että syyskesällä
kuoli talosta isä ja äiti sekä poika ja tytär. Mutta Raudna Sarre
Outakoskella näki kuolemansa edellä oman haamunsa, säikähtäen huomasi,
kun aivan hänen itsensä näköinen olio hääri pirtissä samoin kuin
hänkin. Ja seuraavana vuonna samoihin aikoihin Raudna Sarre joutui
Maddajäyrin kirkko tievaan.

Mutta kaikki lappalaiset eivät viihtyneet siunatussa mullassakaan.
Toiset siellä valittelivat vaivojaan, toiset tuskissaan lähtivät
liikkeelle. Joskus säikäytti matkamiestä, joka kuutamossa ajeli
Maddajäyrillä, kalmistosta kuuluva kamala parkaisu, joka oikein
jäätäkin jalmahdutti, joskus huomattiin vainajien käyskentelevän
metsistössään. Jaakon-Yrjäkin yritteli oikein porolla ajella, ja
Junnaksen Isko-vainaja ajatti vanhoilla härillään heinäkelkkoja pitkin
Paadarjäyriä, kun Antti Morottaja palasi Ruijasta. Oula Pieski taas
nähtiin monta kertaa punaisissa tupsulakeissaan kiertelevän Maddajäyrin
kirkkotörmällä. Kerran Jouni-Sammel ilmestyi autioon pappilaan, kun
Paksujalan ukko oli papin tuloa varten sitä lämmittämässä. Oli juuri
hiilos viimeisiään hehkumassa, kun Jouni-Sammelkin pelokkaana ja
arannäköisenä hämärästä tulla hipsutteli siihen lämmittelemään. Mutta
Paksujalan äijä tunsi heti ja sanoi:

— Kyllä minä sinut tunnen, sinä olet Jouni-Sammel.. Sinähän olet
kuollut.

— Niin olen, ukko-rukka tuhahti.

— Ei sinulla ole tekemistä täällä elävitten joukossa... Mene hautaan!
Paksujalka vain komensi kovalla äänellä. Ja Jouni-Sammelin täytyi
lähteä pimeään kylmään kammioonsa.

Kaikki nämä asiat ovat tapahtuneet jo "puukirkon aikana", silloin
kun Teno ja Tunturi-Lappi palvoivat taivaan Herraa pienessä
puutemppelissä, joka oli vain kuin talollisen tuparakennus, jo
vanha ja rapistunut.

Mutta sitten kohotettiinkin 1853 Maddajäyrin kiviselle toyrälle,
vähän matkan päähän vanhasta temppelistä pohjoiseen, uusi kivinen
kirkko. Silloin puukirkon aikakausi päättyi. Anders Hellander oli ollut
vanhan temppelin ensimmäisenä pappina, Anders Abram Hellander oli sitä
korjaillut ja uudestaan rakennellut, ja viimein Andaras Helander sai
repiä esi-isiensä työn maahan ja viedä Norjaan, Tenonsuuhun, mihin
kirkko myytiin. Vanha harmaa sakastirakennus sai vain jäädä paikoilleen
ruumishuoneeksi ja pienen hautausmaan pyhäksi vartijaksi.

Uudesta temppelistä tuli komea ja ylpeä kallion valtias. Se oli ainakin
yhtä kaunis kuin kuningas Salomon, ensimmäisen kirkon tekijän,
rakennuttama temppeli Jerusalemissa, josta sitten kirkkojenkin malli
on saatu. Ja kun Utsjoen uutta kirkkoa "kastettiin", niin seitsemän
pappia, kirkkoherroja ja rovasteja, oli siinä toimessa. Andelin oli
itse kivikirkon herrana, ja toisia tuli Inarista, Sodankylästä,
Kittilästä, Muoniosta ja muualtakin. Paljon oli muitakin herroja
sekä vieraita, ja Inarin kirkkoherra Borg piti voimallisen saarnan.
Lappalaisiakin oli silloin Maddajäyrin kirkkosiljolla hyvin paljon.

Ja uuden kivitemppelin jalkain juurelle, järven rantakentälle keräytyi
lappalaisten kirkkotupien seura. Vanhalle pyhälle maalle käytiin vain
silloin kuin joku vainaja oli sinne menemässä. Sillä kuoltuaan teno-
ja tunturikansa edelleenkin tahtoi siirtyä omiensa viereen ikivanhan
temppelinsä pyhittämään multaan.




Vanhat Jumalat


Suuri ja voimallinen oli Pielpajärven ja Maddajäyrinkin kirkon jumala,
ja auttoi kyllä, jos vain häntä palvottiin tahi "huudettiin" hänen
temppeliinsä.

Mutta silloin kun toiset lappalaiset huusivat komean ristinkirkon
jumalaa avukseen, toiset astelivat lahjoineen hiljaiseen erämaahan ja
tulivat myös autetuiksi. Jopa monet kirkon kumartajatkin, kun eivät
heti tulleet kuulluiksi, turvautuivat metsien apuun. Sillä vanhalappi
oli elämänikänsä, hamasta lapsuudestaan saakka, satoja, tuhansia
vuosia vaeltanut erämaita, saaden sieltä elatuksensa ja kotasijansa,
seurustellen siellä gufittarien keralla ja tapellen Staalujen kanssa
sekä viimein löytäen leposijansa jossakin järvensaaressa tai jokirannan
hiekkatievassa. Ja tunturimaitten suuri valtias, vanhanlapin jumala,
oli aina valvonut kansaansa, koetellen sitä kovilla kohtaloilla ja
väkevämpien vainoilla, mutta myöskin antaen sille vedenviljaa,
metsänriistaa ja porolaumoja sekä siunaten, niin että kansa yhä sikesi
ja porotokka lisääntyi.

Lapinmaan jumala ilmestyi kansalleen monella muotoa, mutta niin
selvästi, että erämaita kiertävä lappalainen hänet helposti käsitti.
Muutamat suuret tunturit olivat hänen pelottavia olinpaikkojaan,
mahtavimpina suuri Rastegaissa sekä myöskin Utsjoen kolme komeaa
Ailigasta, Utsjoensuun Ailigas, Nuvvus-Ailigas ja Inarijoensuun
Ailigas. Jumalan voima kätkeytyi moniin merkillisennäköisiin kiviin,
jotka vanhalappi heti tunsi "jumalan siunaamiksi kiviksi", ja palvoi
niitä, "kun ei muuta palveltavaa ollut". Ja "niinkuin Vanhassa
Testamentissä ihmiset uhrasivat Jumalalle, niin myös lappalaiset
uhrasivat niinkuin jumalansanassa sanotaan". Sillä "ihmisen suku
on sellaista luontoa, että pitää palvella jotakin, vaikka ei tiedä
jumalasta mitään".

Vanhassa Lapinmaassa koko luonto uhrasi ja palvoi. Yksin villit
sudetkin kokoontuivat Gumppikirkkoon talviaamuisin ulvomaan kiitosta,
ja Kevujoen Pietshänkirkossa korkean kallion juurella seisovat petäjät
aina pitivät hartauttaan kallion harjalla kohoavan pääaihkin johdolla,
sekä Vuolitsaskirkossa suuri tunturimaa palvoi koko erämaan luojaa.
Miksi eivät siis täysipäiset ihmiset olisi uhranneet ja palvoneet?
Hehän aina tarvitsivat apua ja menestystä ja sitä saatuaankin heidän
piti kiitellä, että paremmin saisivat vastedeskin.

Ja metsien ja tunturien kansa palvoi jumaliaan. Avara erämaa oli
heidän suuri kirkkonsa, aina kaikille avoinna, ja itse he olivat
omia pappejaan, itse vain omasta puolestaan kantoivat uhrinsa ja
kiitoksensa, ken kalasaaliistaan, ken villipeuroista, ken taas
poroelonsa puolesta.

Kalakansan vanhat jumalat olivat asettuneet vesien vaiheille. Suurimpia
vesien valtiaita oli ison Inarijärven Ukko, pieni, mutta korkea,
terävähuippuinen jylhä kalliosaari keskellä Ukonselkää. Kalliosaaren
synkkään sydämeen, röyhyiseen luolaan, vanhalappi saatteli uhrinsa,
sekä kalamies että poromies ja peuranpyytäjäkin. Kalamies kantoi
taimenenpäitä, metsänkävijä peuransarvia, linnun- ja karhunkin luita,
ja poronhoitaja uhrasi eloaan. Luolassa on aina viime aikoihin saakka
säilynyt entisten uhrien jätteitä, peuransarvia ja eläintenluita.

Mutta Ukonselän Ukolla oli akkakin. Järven rannalla, Galguvaarassa oli
naisjumala, _Akku_, sellainen juppurakallio, jolle uhrattiin samoin
kuin Ukollekin. Olipa Inarin lähimailla toinenkin jumalainen parikunta.
Ivalon suupuolen seuduilla, kauniin Ukonjärven saarella myöskin kohosi
korkea kalliopahta, jota Ukkona palvottiin, ja mantereella Koppelon
puolessa hallitsi arvossa pidetty Akku.

Inarin takarantalaisten jumala oli ottanut asuntonsa Gonjalvuonon
Golle-akkuun, Kulta-akkaan, joka pienenä kalliosaaren kuppurana
nykötti vuonossa Tshuolisjärveen mentäessä. Hyvillä pidettiin
Golle-akkua, eikä siinä asuvaa jumalaa turhanpäiten häiritty. Ohitse
ajaessaankin lappalaiset panivat porojensa tiukuihin heiniä tai lunta,
jotta jumalainen saisi olla rauhassa. Sillä levostaan häirittynä se
helposti saattoi suuttua. Samoilla mailla oli toinenkin pyhä paikka.
_Nitsjäyrin_ pohjoisrannalle, Kuosk-kuollejoen suuhun, kosken alle,
Karsikkoniemen lähimaille, moni lapinäijä ennen kantoi uhrinsa.
Siellä oli, aivan kosken alla järven rannalla, siunattu kivi, ei
kovin iso kyllä, mutta hyvin ruma ja ruskea sekä halkeillut. Kiven
jumala sai kasoittain peuransarvia juurelleen, ja kalamiehet valoivat
sitä kalanrasvalla niin ahkerasti, että se oikein vieläkin on siitä
keltainen.

Tunturin toisella puolella, _Iijärvellä_, kalamies löysi jumalansa
Iijärven pikku saaresta, vieden sinne lihavimman kalansa. Saaren jumala
olikin hyvin ahnas antimille. Se saattoi joskus kouraista kalamiestä
koivestakin, niin että kalanpyytäjän täytyi huutaa:

— Älä vedä minun jalkaani! Parempi lihava kala kuin minun likainen
jalkani.

_Säytsjärven_ kalajumala taas oli asettunut itärannalle isohkoon
maakiveen, joka rantatörmästä työntyi viistosti esiin kuin jonkun
kalahirviön suuri kuono kehittäen kärkensä rosot ikäänkuin olisi
aikonut rakentaa ihmismuodon nenää ja silmäkuoppia. Suuria siikoja
palvoskivi oli pyytäjälleen antanut, ja satakunta vuotta takaperin oli
pyhän kiven ääressä vanhalla kentällä kesäisin asustellut Aikio-Jussa,
sitten hänen jälkeensä Jouni Saijets, ja lienee Piettar Sauvakin sitä
lyylitellyt.

Inarin länsipuolen lappalaisilla oli taas omat jumalansa. Juutuanjoen
rannalla, Jurmunkosken alla, oli _Sieid-ämmir_, Seitajuppura, jokeen
pistävällä niemellä. Se oli kalamiesten uhripaikka. Mutta kaikki,
sekä kalamiehet että peuranpyytäjät kumarsivat komeaa _Muddusjäyrin_
seitakiveä, joka oli järven eteläpäässä selältä toiselle saattelevan
salmen lähimailla. Pyöreässä toista metriä korkeassa kivessä oli
lapinjumala itsensä ilmoittanut, ja kansa kantoi peuransarvia kiven
laelle ja juurelle sekä siveli sitä rasvalla niin että kivi puuntaa
vieläkin ruskeana. Kivellä olikin ennen hallussaan suuret sarvikasat.
Oli Muddusjäyrillä ennen ollut toinenkin seitakivi, mutta sen oli
Päiviö-äijä hävittänyt, kun jumala ei ollut antanut hänelle kylliksi
kaloja. Päiviö oli poikineen yrittänyt seitaa polttaa, mutta ei
ollut saanut tulta syttymään, vaikka oli kuivia tuohiakin kasannut
rovioon. Vasta kun papin neuvosta ukko oli virittänyt nuotionsa
kolmiyhteisen Jumalan nimeen, tuli oli leimahtanut ilmiliekkiin.
Paukahtaen oli kivi haljennut ja paiskautunut järveen, ja vedestä
oli noussut koskeloparvi, joka oli lentää viheltänyt yli Muddusjäyrin
sekä sukeltanut suurimpaan syöveriin, jossa oli ollut vettä ainakin
neljäkymmentä syltä.

Tenokansallakin oli omituinen uhripaikkansa. Tenon rantakivikossa
_Jäyribainjargan_ luona komotti toista syltä korkea kuutiomainen
harmaa kallionlohkare, jonka tunturinpuoleinen yläreuna nousi kuin
Jumalan armoistuimen selkänojaksi tai pyhän alttarin takaseinämäksi.
Tenolaisilla oli lohipato vähän alapuolella uhrikiveänsä. Lohta
jumala antoikin pyytäjille, pyytäjät vuorostaan kantoivat lohenrasvaa
jumalalleen ja tyytyväisiä oltiin molemmin puolin. Kerran kyllä
lohenpyytäjä ei saanut kalaa muutamaan päivään. Siitä ukko suutahti,
meni ja pieksi koivunrisuilla kiveä, kirosi ja manasi:

— Sinä et ole mikään jumala! Vaikka olen sinua voidellut, et ole
antanut kalaa.

Mutta jumalaton äijä sai nähdä, että kivi oli jumala. Kun ukko souti
padolleen, niin äkkinäinen tuulenpuuska paiskasi veneen kumoon, ja
pyytäjä joutui Tenon varaan, josta hädin tuskin pääsi rannalle.

Toinen Tenon kalojen valtias asui Utsjoen rannassa. Siellä ihan
jokisuulla, lähellä päävirtaa, on vesivarassa rantapuolessa matala
metrinen kivi, ruskea ja rosoinen kuin rokonrikkoma, vielä vyöllä
keskeltä poikittain vyötetty. Keväällä villivetten aikana kivi asuu
umpipäässä, mutta kesäpyynnin joutuessa jumalainen nousee ylös vedestä.
Entiset lohenpyytäjät saattoivat sitä silloin sivellä lohensuolilla.
Paljon se soi tenolaisille kalaa, ja hyvin siihen kaikki kalamiehet
luottivat, voitelivat sitä usein, ja heillä oli "niinkuin Raamatun
sanat, joita he lukivat jumalalleen".

Utsjoen suulla, vähän ylempänä kalamiesten pyhää rantaa, oli toinenkin
palvoskivi. Se oli peuranpyytäjien _passe-paikki_, pyhä-paikka,
sillä kivessä asusti villipeuroja antavan jumalan voima. Merkillinen
kivi oli kesävedellä aivan vesirajassa, maaten kuin harmaa sonni
rähmällään rantatörmän pensaikon suojassa, ja tasaisesta takapäästä
kävi käden mentävä reikä kiven sisään. Sinne peuramiehet pistivät
pienet lahjansa, mutta peuransarvia he latelivat kiven juurelle, niin
että niitä oli siinä suuret kasat. Ja kun entiset iso-isät palvoivat
pyhää seitaansa, niin he myöskin samalla _juovsattivat_ peuroja,
manasivat tulemaan, niin että niitä tuli oikein kovalla rytinällä,
eikä tarvinnut muuta kuin kaataa vain. Utsjoen uhrikivelläkin muuan
lapinäijä makasi juovsattaen ja kielsi poikaansa puhumasta sanaakaan,
vaikka kuinka kummaa näkisi. Pian alkoikin Ailigastunturista joen takaa
tulla villipeuraa ihan tokittain. Mutta poika ei malttanutkaan olla
parkaisematta:

— Goddik duokke duoddarast! [Peuroja tuolla tunturissa.]

Silloin peurat heti hävisivät, ja isä poikineen paukahti kivipaatena
keskelle jokea, jossa ovat vieläkin kaikkein nähtävinä.

Vanhojen peuramiesten jumalia oli myöskin Utsjoen ja Inarin rajoilla
pienen tunturijärven, _Roavvisielgjäyrin_ saarella asuva seita. Se
oli pyöreähkö, metriä leveä, toista korkea suivakkoharmaa kivi, joka
pienempäinsä joukosta kohosi koivikossa. Sen saamia uhrisarvia on
vieläkin kiven vierellä, ja kaukaisina aikoina Säytsjärvellä asunut
Sauva-Piettar on ainakin osan niistä siihen kasannut, palvoen kiveä
myöskin kalanpyyntinsä hyviksi. Hartaina olivat vanhat peuramiehet
jo etukäteen käyneet pyhäkiveltään kysymässä, mihin päin olisi
paras lähteä saalistamaan. Lähteäkö sinne, vai sinne... vai sinne?
Mitä nimeä mainittaessa seita oli liikahtanut, niin sinne oli paras
painua, ja sieltä oli peuroja saatukin. Eikä koskaan pyynti ollut
mennyt turhaan, jos seita vain oli sen tunnustanut. Mutta sitten oli
pitänytkin hyvästä saaliista saatella kivelle peuranpäitä sarvineen
sekä konttia ja kuuta.

Tenolaisten peuranantajana oli taas mahtava _Sieidibakti_ Outakosken
alapuolella, vähässä matkaa jokirannasta. Vaaran rinteessä
tunturikoivikossa se vieläkin seisoo, harmaa kallionjärkäle, toista
syltä korkea, kolmatta pitkä ja paria leveä. On moni äijä jumalaa
kivestä kutsunut ja uhrisavuaan sen luona suitsuttanut, kantanut sarvia
sen hyviksi, ja moni on hartaana ryöminyt kiven joenpuoleisen alakulman
ahtaaseen komeroon työntäen antimensa kolosta urkenevaan syvään
sydänreikään, jumalaisen salaisimpaan piiloon. Lahoneet sarvet kiven
luona maassa ovat vieläkin muistona muinaisesta pyhästä palvontasijasta
sekä silloin tällöin kiven vierestä löydetyt vanhat rahat, joilla
myöskin on jumalalta ostettu onnea. — Samoilla mailla, mutta alempana
_Aittjohktshohkan_ laella oli toinen peuranpyytäjien — ja poromiesten
— palvontapaikka. Täällä vanhalappi kantoi uhrinsa, vieläkin näkyviä
peuransarvia, merkilliselle pyhälle reiälle, joka painui vain suoraan
tunturiin, ilman korkeampia palvospahtoja.

Mutta Muotkatunturien ja Inarijoensuun Ailigaksen seutujen suuria
villipeuramaita vallitsi _Ailigastunturin_ vanha jumala. Siellä
Kangasniemen lähimailla oli muinaiseen aikaan hirsistä rakennettu pitkä
peura-aita, _vuobman_, johon pyyntimiehet ajoivat tunturien villejä
sarvipäitä, ja vanhat suuret tietäjätkin niitä sinne juovsattivat sekä
sitten ampuivat jousilla. Peuroja tulla rukatti pitkin tuntureita aina
Peltovuomasta asti. Ja Ailigaksessa, _Ivvarkuivissa_, Karigasjoen
latvoilla sitten palvottiin jumalaa ja uhrattiin niin vahvasti, että
mahdottomat kasat peuransarvia ja pääkalloja ja konttiluita oli siellä
kivikuopassa, ison kallion juurella, olipa vielä hopeataalereitakin
joukossa. Vahva, syvälle jäkälikköön tallattu palas lähti uhripaikasta
suoraan yli Ailigaksen ja Karigasvuoman Muotkatuntureihin kulkien
etelää kohden viisin, kuusin penikulmin. Mutta aikojen kuluessa
sitten suurelle uhritievalle on kasvanut komeita koivuja, isoja kuin
kirkkomaan lehtipuut.

Ailigaksen tunturijumalaa palvoivat monet poromiehetkin elonsa
menestykseksi. Entisten Vuolabbainkin sanotaan sen luona käyneen,
vanhan Vuolabban emäntä, Marget Jomppainenkin oli sille kantanut
uhria, ja jo aikoja multiin mennyt Jomppais-Niila oli niinikään sitä
lyylitellyt.

Vanhat suuret poromiehet, tuhantisten elojen omistajat, olivat aina
ensimmäisiä tunturijumalien kumartajia. Monella heistä oli erämaassa
oma seitansa, jota he salaisesti palvoivat. Muuan Jouni-äijäkin
jutaessaan Tshorgashnjargan ja Suomen tunturien väliä joka vuosi
meni laumoineen Tenon ylitse Gaavan tienoilta, suuren rantakiven,
_Jounas-gädgen_, ohitse. Ruijan isolla rikkaalla, Aslak-äijällä,
oli jumalansa jossakin Inarin tuntureissa, ja sille Aslak toi joka
syksy ankallisea Ruijan viinaa, ja elo menestyi hyvästi, tokka
nousi lopulta tuhansiin. Mutta kerran äijä unohti viinan viennin
määräaikanaan ja kun hän sitten meni viemään, niin löysikin kauneimman
gabba-jievjansa kuolleena jumalan juurelta. Tuli Aslak-äijälle sitten
kerran suurempikin vahinko, mitä lienee ukko tehnyt Tshorgashnjargassa
kesää viettäessään. Toinen puoli tokkaa, niinkuin olisi puukolla
poikki viilletty, lähti syksyllä ennen etelään muuttoa yhtäkkiä omin
päinsä jutamaan suvea kohden. Yli Tenon elukat vain menivät, halki
Utsjoen, halki Inarin, yli etelän tunturiselänkin kadoten suureen
Kittilänmaahan. Porot rukattivat ikivanhaa tietänsä Jalven ohitse
mennen tolvaa-nulkkaa peräperää hirveän pitkässä jonossa, niin että
kaikki polkivat melkein samaan jalanjälkeen. Rengit kyllä koirain
kanssa mennä räyhäsivät perässä, mutta eivät pysyneet matkassa. Joku
suuri Kittilän noita lienee äijän poroja päässyt juovsattamaan.

Edesmenneitten tunturimiesten jumala asui _Annivaarassakin_,
Maddajäyrin itäpuolella, vastapäätä Utsjoen vanhaa ristinjumalan
palvontapaikkaa. Entiset poromiehet siellä kumarsivat samaan aikaan,
kun järven länsipuolella kumarrettiin taivaan Herraa, ja siitä tunturi
tuli niin vaativaiseksi, että joka poromiehen, joka vain saapui maille,
olisi pitänyt antaa uhria. Oula Länsmanilta vielä kolmattakymmentä
vuotta takaperin toukokuulla tunturi tappoi 700 poroa, kun Oula ei
huomannut palvoa Annivaaran jumalaa. Sillä tunturien kalliojumala on
aina paljon voimallisempi ja äkäisempi kuin veden äärellä kellettelevä
kalajumala, joka saattaa vain pyyhältää nuotan nurin tahi keikauttaa
miehen vesivaraan. Yhtä äkäinen entisten poroäijien pyhäpaikka oli
_Njuohkargtunturissa_. Puolmakjärven ja Veätshagjoen väliselle
kairalle, Njuohkargjärvestä vähän matkaa kaakkoon, oli jumala asettunut
isoon valkeaan kiveen, joka oli kuin istuva lapinäijä. Sitä ei Oula
Länsman uskaltanut koskaan laumoineen lähestyä, sillä Njuohkargtunturin
isäntä olisi itse ottanut runsaat uhrinsa, ellei niitä olisi vapaasti
antanut. Eräältäkin poromieheltä jumala iski pitkäisentulella parisataa
elukkaa, kun ne olivat lahjomatta tulleet ja paneutuneet makaamaan
aivan passepaikan äärelle.

Eteläisissä tuntureissa oli vanhoilla padje-olbmuksilla useita
uhripaikkoja. Kuulun Tshalkku-Niilankin sanotaan palvoneen milloin
Viipastunturissa, milloin Maanselän tunturistossa Inarijoen latvoilla,
milloin Lemmetkorsassa Lemmetjoella, milloin missäkin erämaan
kaukaisessa kätkössä. Uhriksi ukko oli vienyt mustaa ja suivakkaa
poroa, hirvasta ja vaamenta. Salaisesti Tshalkku oli saatellut uhrinsa,
mutta julkisesti jumala oli hänelle maksanut. Äijä oli kostunut
vähitellen sellaiseksi maailmanrikkaaksi, että hänellä oli ollut poroja
tuhansittain ja silparahaakin joka kiisa täynnä, vieläpä monissa
maakätköissäkin. Mutta kun onnettomuudet olivat tulleet, niin Niila oli
aivan köyhtynyt ja vielä kuollessaan ennustanut:

— Katsokaa nyt, perilliset, porot menevät yli tuvan!

Näinpä viimein oli käynytkin. Kaikki porot olivat loppuneet, kadonneet
kuin kevätlumi tuntureilta. Ja perilliset olivat aivan köyhtyneet, osa
joutunut "kassan päällekin".

Mutta vanhan Kitti-äijän suuri porojumala asui Muotkatunturien
valkopäisessä Galguoaivessa. Sinne, pohjoispuolen rumiin jylhiin
kallioihin, Kitti-ukko joka vuosi katosi valkoisine pailakkoineen ja
sieltä aina yksinään palasi, eikä koskaan muistellut, mihin valkoinen
pailakka oli joutunut. Mutta kaikki kyllä kysymättäkin tiesivät, että
vanha Kitti kulki vanhoissa jumalissa. Ja kadehtien kaikki näkivät,
kuinka Kitin jumala ajoi ukon porolauman kokoon aina sillä aikaa,
kun sen isäntä oli salaperäisellä tunturimatkallaan. Mutta äijä ei
muistellut mitään, hoiteli vain hyvillään suurta eloansa ja joskus
itsekseen hiljalleen joikaili. Ja tarkkakorvaiset kumppalit kuulivat,
kun vanha Kitti juorotteli valkopäisestä tunturista ja valkkoporoistaan:

    "Galguoaive gabba-jievja,
    gog-goo gog-goo goo,
    gog-goo gog-goo goo,
    Galguoaive njälja-logi
    gabba-jievja joo joo joo.
    Galguoaive gabba-jievja,
    gog-gog gog-gog goo.
    Galguoaive girjotallat joo,
    gabba gabbaa lihkti joo,
    riggii ukkii joo.
    Galguoaive, Galguoaive
    gabba-ädjä joo joo joo.
    Galguoaive riggis joo,
    gog-gog gog-gog goo,
    Galguoaive gabba-isid,
    gog-gog gog-gog goo,
    gog-gog goo — — houpp!"

Valkopäisen tunturin isäntä antoikin palvojalleen eloa, varsinkin
valkkoporoja, niin että koko tokka loisteli komeana jo kauas tunturien
rinteiltä. Parisataa valkkovaamentakin oli laumassa sekä neljäkymmentä
gabba-jievjaa.

Sinne Galguoaiven pyhille maille jäi vanhan Kitti-ukon henki asumaan
vielä senkin jälkeen, kun hän jo oli poistunut poromailtaan.
Gaissavaarassakin, jossa valkkoäijä aina joka syksy laumoineen
oleskeli, vielä jälkeenpäinkin kuultiin komeaa joikausta. Ei siellä
kyllä enää ukkoa ollut, eikä ketään muitakaan, mutta joikaus vain
kajahteli. Itse kirkkopyhänäkin kuultiin Kitin entiseltä kotasijalta:

    "Vuoi dak riggäk,
    vuoi dak riggäk,
    ukkuu kukkuu,
    oo-oo oo-oo oo!
    Vuoi dak riggäk,
    riggäk, riggäk,
    ukkuu kukkuu,
    uu-uu uu-uu uu!"

Vanhan Kitti-äijän joikaus on Gaissavaarassakin jo vaiennut. Vain
kotasijalta on vielä joskus kuultu niinkuin ihmisen ääntelyä ja
huohotusta. Sillä entiset suuret tunturijumalien palvojat eivät tahdo
viihtyä ristinkirkon maassa. Ikuiset tunturit vanhoine tuttuine
kotasiljoineen ja suurine jumalineen ovat erämaan miehistä mieluisempia
kuin kirkon outo pelto. Vanhat jumalatkin kun siellä yhä ovat
asemillaan ikäänkuin entisiä palvojiaan edelleenkin kutsumassa luokseen.

Suuret pyhät tunturit kyllä pysyvät pystyssä niin kauan kuin maailma
on raiteillaan, eivätkä vankat kalliojumalatkaan horjahtele, eivät
kalamiesten siunatut paadetkaan katoa. Kirkonkävijä kansa ei niitä enää
kumarra, mutta tietää kyllä, mikä virka niillä on ollut ja mihin ne
ovat kyenneet.

Mutta jylhässä Lemmetkorsassa Lemmetjoella sanotaan jonkun
tunturikotolaisen vieläkin käyvän vanhoilla pyhillä retkillä. Ja
niinkuin entisten palvoja-äijien lauma lisääntyi, niin Lemmetkorsassa
kävijänkin palvoselo sanotaan nopeasti nousevan.

Lapinmaan vanha jumala ei ole vieläkään menettänyt voimaansa.




SANASELITYKSIÄ


jutaminen, jutaa, lap. johtet = olla matkalla.
muistelija = kertoja.
muistelus, lap. muihtalus = kertomus, tarina.
juovatella, juovattaa, lap. tshuövvot = seurata jonkun perässä,
   noudattaa jälkiä.
jänkä, lap. jiegge = räme, suo, jossa saattaa kasvaa puitakin.
aapa, lap. aahpe = suuri puuton suo.
Lannanmaa = Suomi; lantalainen, lap. laddelas = suomalainen.
oaive = pyöreälakinen tunturi, oaive = pää.
gaissa — korkea tunturi, jonka huipuilla lumi ei kesälläkään sula.
pahta, lap. pahte = jyrkkä kallioseinä.
maahiainen = maanalainen taruolento, myös gufitar.
vuoma, lap. vuobmi = suuri puuton suo.
rannio, lap. radno = kankaita kiertelevä porojen (ja ennen
   peurojen) polku.
outa, lap. vuövte = metsä.
räkkä, = sääsket ja lentävät poro-loiset
tunturien juonto = tunturijono.
tshohka = tunturihuippu, terävämpi oaivea.
skaidi = maaselänne kahden joen tai jängän välissä.
gielas — matala tunturiharju.
vadda = paljas puuton kallio.
varre = vaara, Lapissa paljaslakinen, tunturimainen.
lompolo, lap. luöbbal = pieni järvi, lampi, tav. jokilaajentuma.
suohkana, lap. suohkkan = pitäjä.
raajia = raivata.
palas, lap. paalkes = polku.
lapinkeino, lap. gäidno = tie.
tieva, lap. dievva = hiekkakumpu t. mäki.
murku, lap. murkko = usva, sumu.
rukattaa, lap. ruohttat = kiirehtiä, laukata.
ruukaltaa — rukattaa.
nuora, lap. nuörre = pitkä kapea salmi.
pykällyskirja = kirja, johon paliskunnan poronomistajat, poroluku
   ja porojenmerkit on kirjoitettu.
kiedgam = lapinlapsen kätkyt, komsio.
keituri = vuohi, pukki.
lapinkenttä = lappalaisen asuinpaikka.
nuottaulut — nuottaorret.
kalanpääkiesto = kalanpäitä pujoteltuina vitsarenkaaseen t.
   pajuhaarukkaan.
tokka, lap. tohkke = iso porolauma.
talviparseeli, parseeli — puku.
saita = turskansukuinen Jäämeren kala (Gadus virens).
parttio = joukko, esim, poroparttio, pienempi kuin tokka.
palkimapaikka = paikka, jossa porot t. villit peurat käyvät
   laitumella, etsivät ravintoaan.
rouot, lap. rouhko = nahkavällyt.
tauro, lap. davrro = kuohkeaksi kiehuva, rasvainen kala.
paarrel = parila, tuulaskoura.
härssee = arina, atrain.
uimukset = kalanevät.
njolla = syltä, toistakin syltä korkean kannon nokkaan rakennettu
   pikku aittanen.
rotomaa, lap. rohto = matala, pajupensaikkoinen maa.
naakia, lap. njahkat = hiipiä väijyen jonkun perässä t. lähelle.
palkinen, poropalkinen = poronhoitoalue, paliskunta.
paltsaraja = kulunut, karvaton peski.
saivovesi = maavesi, suolaton vesi.
tihki, lap. tihkke = täi.
jaara = pässi.
kuru, lap. gurra = ahdas tunturirotko.
luokka, lap. luokas = mäkiköyry.
kuolpana, lap. guölban = tasainen kangasmaa.
tortti = rukki.
rikkaammuksia = rikkaimpia. Peräpohjan ja Lapin asukas käyttää
   useasti laatusanojen superlatiivia lappalaiseen tapaan: rikkaammus,
   nuorimus, suurimus.
navettajuto, juto = vetäjä, ajokas. Lap. johtet = jutaa, kulkea.
raito, lap. raido = useampia poroja ahkioineen, tai ilmankin,
   valjastettu ja sonnustettu peräkkäin.
nulkata, lap. njolkastet = juosta hiljalleen (porosta).
niva, lap. njavve = kova virtapaikka joessa.
taajoa, lap. dajotet = leikkiä, telmätä.
laavu, lap. lavvo = eräretkillä ja poropaimenessa mukana
   kuljetettava pieni teltta.
kiisa, lap. kiisa = lipas, arkkunen.
seppä = mestari, taitava tekemään jotakin; myös: seppä joikaamaan.
salmakirja, lap. salbma-girje = virsikirja.
puksut, lap. buvsak = housut.
juovsattaa, lap. juovsatet.
siida = lapinkylä, kotakylä.
sieppuri, lap. sieben = karhunnahasta tehty hartiosuojus.
niesta, lap. nieste = ruoka, eväs.
vaana, lap. vadne = puute, niukasti.
markkinasiljo, siljo, lap. shiljo = tasainen kenttä esim, kodan luona,
   markkinapaikalla.
hyysä — turskansukuinen Jäämeren kala (Gadus aeglefinus).
ajarassi = rentukka (Caltha palustris).
suoltaa, lap. tshuolddet — kutoa koreakuvaista paulaa t. vyötä.
Odda-Testamentti — Uusi Testamentti.
opas, lap. ohpes = tuttu, tunnettu (sekä ihmisistä että asioista).
raamoa, lap. ramedet = kerskua, kiitellä itseään.
mainoa, lap. maidnot = puhua hyvää, kiittää, ylistää.
tolvaa-nulkkaa = vuoroin tolvata, vuoroin nulkata; tolvata, lap.
   tolvastet = juosta kovasti, ravata (porosta).
pailakka, lap. spailek = opettamaton ajoporo.
silparaha = hopearaha, lap. silba = hopea.
kortsi, lap. gorzze = äkkijyrkkä, louhikkoinen vesiputous.
suopunki, lap. suohppan.
galles = rikas mies, jolla on paljon eloa.
kisura, lap. gisur = pieni, kurja.
houvi = vouti, kruununvouti.
poronkuu, kuu = rasva.
oarje = lounainen, paikoin myös etelä.
biegga = tuuli.
suivakko, lap. tshuoivag = vaaleanharmaa poro.
laajukapper, esiäitien sarvilakki.
speisi, lap. speisig, vanha raha (taaleri) = n. 5:60 mk.
ortti, lap. ortug = joku vanha raha, paikoin ryssän raha, 10 kop.
päivätaala = joku vanha hopearaha; "päivätaala oli hopearaha ennen
   speisiä... se oli niinkuu 5 kruunua".
solju = hopeahely.
pataräydi = patarauta.
runo, lap. rodno.
peurakorva vasa = vasa, jonka korvissa ei ole omistajan merkkejä,
   no. taamoa, lap. dabmat = kesyttää, taltuttaa, masentaa.
silpatsherggi = hopeainen ryyppykuppi.
silpabastu = hopealusikka.
silpasuorbmas — hopeasormus.
rintarisku = rintasolki.
loudekota = porolappalaisen vaatekerta, kotariukujen varaan pystytetty.
seinäraanu = kodan seinäverhot; talvella käytetään kotaverhoina
   hamppulouteiden sijasta villaisia paksuja raanuja.
ankka, lap. ankkar = puinen pieni tynnyri (ankkuri = 15 kannua).
väärti = kestiystävä.
pahpa = pappi.
raitioida = paimentaa poroja; raitio, lap. raihte = poropaimen.
kumppi, lap. gumpe = susi.
gabba-jievja, eräs joiku.
kermakka, lap. tshärmak = vuoden vanha poronvasa.
nulppo, lap. nulhppo = sarveton poro.
fietterhousut = lammasnahkaiset housut, joiden villapuoli on sisäänpäin.
paliskunta = poronhoitopiiri.
palkija = laitumellaan liikkuva, ruokaansa etsivä poro.
närpeä, lap. njarbbad = harva, ei tiheäkasvuinen (esim, karvasta).
kiveliö = suuri, asumaton erämaa.
kaivosmaa = jäkälämaa, josta poro saattaa ottaa ruokansa talvellakin
   hangen alta kaivaen.
Maahkarasmeri, myös Makreijanmeri — Jäämeri Magerön saaren lähimailla.
hirvas, lap. sarves = kuohitsematon urosporo.
kopara, lap. guöpper = poron sorkka.
hervoitettu = koristeltu; lap. härvas = hyvin kaunis, loistava.
pöykkyri = karkeakarvainen peski.
nokko = kylliksi.
kaamosaika, lap. skabmo = pimeä aika.
korrata — kirota.
laidistaja-härkä, lap. laiddestam-herggi = johtohärkä, jonka perässä
   toiset porot kulkevat.
menentelijä = arka poro, kova laukkomaan.
vielpis, lap. vielpes — koiranpentu.
vaadin, myös vaami, vaamen, lap. vaatsham = porolehmä.
roukua, lap. ruovggat = poron ja poronvasan sammakon kurnutusta
   muistuttava äänteleminen.
kaalo, lap. kaallo = kylmä sää kevät- ja kesäaikana.
jienga-tshuöikka = jääsääski.
poattso-poaru = poropaarma, saivartaja, kiiliäinen.
njunni-poaru = nenäpaarma, saulakantekijä, nenäsaivartaja.
tshalmas — poron vatsalaukku, oik. kuninkaankypäri.
suovvumuorra = savupuu, kodan haahlaorsi.
tunka, lap. toggi, myös loppehus = poron juoksutusmaha, täytetään
   toisinaan myös veritaikinalla makkaraksi, toggimarfi, sekä kuulla
   kuutungaksi.
heinäpuore = heinäsuoja.
kunteus, lap. goddodas = neljännellä vuodella oleva urosporo.
urakka, lap. orehk, varek = toisella vuodella oleva urosporo.
saaloa, lap. saallot = huohottaa, läähättää.
kusikas, lap. gozzahas = poro, joka on opastunut ihmisen virtsaan,
   niin että tulee sitä etsimään kotasiljoltakin.
tuhpapursa — tupakkakukkaro.
kollostaa = valjastaa, sonnustaa porot perättäin raitoon.
kaaristaa, lap. gaarrat = nuorittaa tavarat ahkioon.
kihnuta = kylmätä.
tiuria = pikku eläviä esim, sääskentoukkia.
pounikko, pounu, lap. bovdna = jänkämätäs.
ottinki = pitkäkäs pyöreä, leilinkaltainen astia.
kermakkapeski — kermakantaljasta tehty peski.
lakinvierki = lakin päätä ympäröivä alaosa, tav. saukonnahkaa.
kallokkaat = poron kallonahasta ommellut kengät.
kuntura, lap. goddor = yhden poron koipinahat (gamas-goddor);
   myös suodna-goddor = yhden poron suonet.
vuonnilo, lap. vuonjal = toisella vuodella oleva naarasporo.
tinkasija = käräjäpaikka.
kveeni = norjalaisten Ruijan suomalaisista käyttämä nimitys.
darolainen = norjalainen.
risu = vitsa.
maantavara = aarre.
smakko-muorra — hakkuupölkky.
säldi-igja = ankara, pelottava yö.
ryyhpypuoli = puolet nyljettyä poroa l. rintapieli, paisti,
   kylki ja lapa.
eväskurppa, kurppa lap. gurppe = eväsreppu.
juroa = olla liikkumatta, jurottaa.
kauto = kengänpäällinen.
nivottaa = ajaa karva nahasta pois.
näskätä lap. njaskot = kaapia t. riipiä jotakin.
pallas = Jäämeren kampela.
tiilik = lapintakin saumoihin ommeltu koristeverka.
kemppa, lap. gämpa = hyvännäköinen, kaunis.
skuoivve = vastenmielinen.
hevosen tanko — luokka.
kaltio, lap. galddo = lähde.
buörre bäivi = hyvää päivää.
vistottaa = kammottaa, pelottaa.
lastata = moittia, painaa.
ibmel = jumala.
aihki = iso petäjä.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75622 ***