Initial commitHEADmain

4 files changed, 2177 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75594-0.txt b/75594-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..2d49fd4
--- /dev/null
+++ b/75594-0.txt
@@ -0,0 +1,2160 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75594 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+LUOSTARIN METSÄSTÄJÄ
+
+Raumalainen tarina uskonpuhdistuksen ajalta
+
+
+Kirj.
+
+LAURI SAURAMO [Lauri Soini]
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Suomalainen Kustannus O.Y. Kansa,
+1911.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Honganlehvien lomitse vain oli päivä pilkistellyt Tapanin
+synnyinkotiin, rantasaunaan kalaisen salojärven äyrämälle. Mutta sitä
+heloittavampana oli se upottanut sädesoihtunsa järven tyyneen kalvoon,
+ja siitä oli jo piskuisena syttynyt pojan povessa rakkaus valoon.
+
+Isä oli ahertanut järvellä kalassa ja metsässä runsaan riistan
+pyynnissä. Pienestä pitäen sai Tapani ressutella mukana, ja siitä oli
+jo piskuisena virinnyt pojan povessa rakkaus veden kaloihin ja metsän
+otuksiin. Ja kun hän kasvoi ja varttui, kasvoi hän kiinni metsään ja
+järveen.
+
+Illoin ja aamuin puhdetöidensä ääressä oli isä kertonut pojalleen
+monet sadut ja tarinat. Pyhäisinä hetkinä otettiin nokiselta seinältä
+savun mustaama viisikielinen kannel, ja silloin helisi soitto ja runot
+raikuivat honkarannan kalasaunassa. Siitä syttyi nuoreen mieleen
+kaihoisa viehtymys säveliin, sieluun kiehkesivät sadun haavemaailman
+kajastelut. Tarun terhenetär väikkyi jossakin loitolla soittaen
+sulosäveltä, ja se sävel soi halaten ja kutsuen ja herätti mielessä
+kummat kaihot.
+
+Eksyi sitten kerran oikotietä kulkiessaan sinne salorannan kalamajalle
+paljasjalkainen harmaaveli Rauman rannoilta. Hän näki kumman kajon
+metsän pojan silmissä ja alkoi kertoa pyhän ristin kodista, jossa
+veljet taivaalle vihkiytyneinä puhtauden elämää viettivät. Päivät
+päästään siellä messut kaikuivat ja rukoukset hymisivät pyhän isän luo,
+ja taivaalle ylistystä veisaten, iäiseen autuuteen sieluja opastaen
+vaelsivat veljet kautta salojen ja kylien.
+
+Mutta nyt, kertoi nuorekas harmaaveli, nyt uhkasi tuho pyhän ristin
+kotia, tarvittiin apuväkeä Herran viinimäkeen. Tämä nykyinen kuningas
+ei suosinut luostaripyhättöjä, vaan hänen voutinsa olivat alinomaa
+veljeskunnan kimpussa. Kuninkaan käskystä olivat he riistäneet
+luostarin pellot ja niityt ja muut tilukset, ja oli laitettu haittoja
+heidän liikunnalleen kansan kesken, niin että he muka saisivat tehdä
+retkiään ainoastaan viisi viikkoa kesäisin, toiset viisi talvisin.
+Niin sulivat yhtä tyhjiin hurskasten almut kuin tilusten verotkin.
+Ristinveljien saarnaamista esteltiin, mutta uutta kerettiläisoppia
+saarnattiin kaikkialla ja kuningas suosi sitä kaikin tavoin. Se oli
+houkutellut jotkut nälistyneet veljetkin puolelleen, niin että olivat
+kuninkaan leipäpapeiksi lähteneet. Vanhenivat veljistä loputkin,
+hautaan vaipui pää toisensa jälkeen, ja autius uhkasi pyhän ristin
+kotia.
+
+Tervetullut, puhui innonharras nuori veli, oli sinne jokainen, kellä
+halu paloi ja kelle oli suotu hengenlahjoja. Ei kysytty tulijalta
+maallista rikkautta, ei arvonimeä eikä suurin oppiakaan. Köyhästä
+kodista oli hänkin, nuori veli Olavi, luostariin urennut, oli
+oppivuotensa läpäissyt ja kuninkaan kielloista pelästymättä samosi
+saloja vuodet läpeensä tehden palvelusta pyhälle ristille.
+
+Miten siitä nuori, hehkusilmä munkki puhuikin, syttyi innon palo nuoren
+Tapanin sieluun ja hän lähti veli Olavin mukaan. Ja niin tuli hänestä
+luostarin noviisi, hän sai tehdä minkä mitäkin palvelusta, helmiellä
+rukousnauhaansa ja lukea hieman latinaakin.
+
+Mutta ei täällä Tapanin uneksiva ikävöitsemys ottanut sulaakseen
+tyydytyksen sopusointuun, pettymyksen mato alkoi haaveruusuja kalvaa
+muurien harmaassa kolkkoudessa. Veljet, joita Tapani joutui joka
+päivä kohtaamaan, eivät ollenkaan vastanneet sitä ihannoitsevaa
+sävyä, jolla veli Olavi oli ristinkodin elämästä puhunut. Heihin
+hiukan tutustuttuaan näki Tapani heissä vain vanhoja ukon kyhniäisiä,
+joita halutti enimmän istua suurella kivellä luostarimuurin vieressä
+ja onkia ahvenia ja lohenmulloja syvästä Raumanvirrasta, milloin
+ei hartaimmallakaan anomisella saatu särpimen apua nuottamiehiltä,
+jotka vetivät anteliasta apajaansa Lajon lahdella luostariluodon
+pohjoispuolella.
+
+Kuivahkolta tuntui Markus lehtorin opetuskin sinisalojen satuihin
+ja runoihin elähtyneestä metsän pojasta. Eikä sitä suinkaan tehnyt
+viehättävämmäksi vanha isä Sepeteus, joka kaihosta narisevin äänin
+muisteli aikoja, jolloin luostarikoulu oli laajalti kuulu, niin että
+sen lattiapehkuilla istui vain ritarien ja mahtavimpain vapaamiesten
+poikia. Alennut, narisi isä Sepeteus, alennut oli tämän nykyisen
+lehtorin aikana luostarikoulun maine. Viisi hän sen vaalinnasta
+välitti, jos pystyikään. Istui vain, isä Markus, mieluimmin pöydän
+ääreen, jos hurskaiden almuissa oli vähänkään parempia makupaloja.
+
+Nuori Olavi yksin, milloin retkiltään viivähti kotosalla, saattoi
+innonhehkullaan kohottaa nuoren noviisin mieltä uuteen vireeseen.
+
+Paloi siellä tosin tulta toinenkin, isä Simon, guardiaani, ristinkodin
+ylikaitsija. Mutta vihan tulta hän paloi, leimusi kapinanhenkeä Kustaa
+kuninkaan ryöstöjä vastaan. Joskus puuskahtaessaan saattoi hän tuomita
+helvetin kuuminpaan kattilaan halliparran kerettiläisen, joka oli
+saattanut ristinkodin puille paljaille ja tahtoi vanhat harmaaveljet
+tappaa nälkään.
+
+Niin, vatsan tarpeista hengellisille isille oli heittänyt pahimman
+vastuksen. Tuhkatiheään kehoitettiin uutta kokelastakin, veli Tapania,
+hyviltä emänniltä almuja anomaan. Hän lähti alussa juhlatuulin kuin
+uhripappi kaikkein pyhimpään, anoi kuin olisi siten taivaan armon ja
+siunauksen antajalle suonut. Mutta pian älysi hän, että emännät itse
+antoivat vain armosta ja säälistä, milloin antoivat ensinkään. Ja
+koiran tuntein ja useimmiten tyhjin repuin palasi hän kotiin, jossa
+vanhat veljet nälkäisinä odottivat.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tähän aikaan kohtasi vanhaa Raumaa kova isku. Valkean vihat
+pyyhkäisivät pois koko kaupungin.
+
+Tuli syttyi syyskuun 12 päivänä 1536 Patalan talossa Kolminaisuuden
+kirkon vieressä ja levisi heti Rikolaan samalla tontilla. Kaakkoistuuli
+levitti nopeasti liekit yli kaidan kadun Keijoilaan ja Suutarilaan
+viereiselle tontille, ajoi ne edelleen Päiväiseen ja Sukkalaan,
+kaarrutti Kirvelään ja Renneriin, ja tuskin kului tuntia kauemmin, kun
+jo koko kaupunki leimusi tulisena järvenä. Asujamet eivät ehtineet
+ryhtyä muuhun kuin hätäpäätä juosta liekkejä pakoon, mitkä sillan yli
+luostariluodolle, mitkä venheillä Tarvonsaareen, kun olivat hädissään
+juosseet niemen kärkeen Käkelän nurkalle ja tuli ykskaks joutui
+ahdistamaan sinnekin kaupungin toiseen päähän. Niin paloi koko kylä
+poroksi, ainoastaan Kolminaisuuden kirkko ja pappila säilyivät ja
+Teräväinen ja Torniainen pappilan takana, jotka kaikki olivat tuulen
+päällä. Pakilasta ja Rautialasta liekit leiskahtelivat Raumavirran yli
+nuoleksimaan luostarinkin peltikattoa ja kivimuuria, mutta eivät toki
+niihin pystyneet.
+
+Tuokiossa olivat koko kaupungin perheet joutuneet paljaan taivaan
+alle. Avuttomat katseet kääntyivät heti luostariin, ja auliisti avasi
+se porttinsa. Oli silloin kuin leimahtaisi veljissä uuteen eloon
+pyhän Fransiskuksen henki; yötä päivää veljet vaalivat kovaosaisia,
+ja jokainen komero, itse kirkon lattiakin makasi öisin turvattomia
+vaimoja, lapsia ja vanhuksia täytenään.
+
+Mutta silloin alkoi ristinkodin nurkista tuijottaa vastaan nälkä
+entistään ammottavammin silmin. Miesväki riensi puimaan vuoden satoa
+kaupunkilaisten lukuisiin riihiin Vasaraisten tien varrella, väliin
+vetäisten kala-apajan särpimiksi. Mutta niin vilja- kuin kalasatokaan
+riitti tuskin ensi hätään, kun kaiken entisen oli palo tuhonnut. Nälkä
+hajoitti pian vieraan väen luostarikodista, vaimot, lapset ja vanhukset
+saivat lähteä kerjuulle pitkin mieroa, miesten ryhtyessä rakentamaan
+varamajoja palaneille pohjille.
+
+Tuli talvi pakkasineen. Nälkään ja viluun kuolivat silloin monet
+raumalaiset mieron tiellä. Ja kevään lämpimillä saapui rutto kurjuuden
+muokkaamaan maaperään. Sinä kesänä laskettiin ruttoon kuolleiden
+raumalaisten luku kahdeksisadaksi hengeksi. Puolet asukkaista oli tuoni
+niittänyt.
+
+Rauman seurakunnan pappi Mathias West oli munkkien kera kilvan
+antanut hätääntyneille apuaan, ja helpommin kääntyikin hänen kätensä
+auttamaan, kun kuningas oli suuren osan luostarilta riistämiään
+peltoja ja niittyjä luovuttanut lutherilaisen suosikkinsa haltuun.
+Mutta onnettomuuden kukkuraksi nyt kevätahavalla paloi pappilakin, ja
+isä Mathiaan täytyi ensi hätään etsiä perheelleen tyyssija kirkkonsa
+pienestä sakaristosta, jossa ei tietenkään riittänyt suojaa muille
+mieroon joutuneille.
+
+Yhteinen kamppailu näinä hätäpäivinä oli jälleen entistä kiinteämmin
+sitonut ihmisten sydämet luostariin. Mutta jokaista ahdisti puute
+ja kurjuus, jokainen anoi apua, ani harvalla oli mitään annettavaa. Ei
+sentähden kaupungin kansan kiitollisuus koitunut munkeille suureksikaan
+siunaukseksi, nälän palo pani maailman näyttämään yhä harmaammalta
+jokaisen harmaaveljen silmissä.
+
+Jos lie pyhä Fransiskus jo alusta alkaen tarkoittanut, etteivät hänen
+seuraajansa surisi huomisesta päivästä, niin ainakin pyhänristin veljet
+Raumalla tähän aikaan elivät vain päivästä päivään. Ihmekö, jos tällöin
+Tapanin koulutus ja vihkiminen pappismunkiksi oli tyyten unhottunut.
+Hän sai pysyä maallikkona, palvelevana veljenä, ja uurain, auliin ja
+neuvokkain kaikista olikin hän palvelemaan ja auttamaan. Hätä, jota hän
+joka päivä näki ympärillään, oli hälventänyt unelmat hänen päästään
+ja pettymyksen tunteen sydämestä. Oli niin paljon huolehtimista ja
+hääräämistä veljien ja muiden hyväksi, ettei ollut aikaa unelmiin.
+
+Nähdessään miten terminarius tuskitteli, kun ei almuja tullut juuri
+nimeksikään, alkoi Tapani tuumia uusia tulolähteitä. Hän esitti
+isäntämunkille, provisorille, että laitettaisiin nuotta ja vedettäisiin
+sillä kaloja kaupungin apajilta. Mutta kun tämä syystä tai toisesta ei
+välittänyt siihen tuumaan taipua, joutui Tapani ajattelemaan riistaisia
+metsiä. Hän laittoi jousen ja nuolia ja samosi päivän kaupungin metsiä
+ja luostarin entisiä tiluksia. Ja kun hän illalla saapui sievoinen
+saalis mukanaan, niin silloin hänet aivan kuin itsestään määrättiin
+luostarin metsämieheksi.
+
+Siitä pitäen nähtiin nuoren Tapanin puoleksi, munkin, puoleksi
+maallikon pukimissa samoavan metsälle aamuisin ani varahin ja palaavan
+illalla myöhään päivän riista olallaan. Palavin silmin häntä odottivat
+vanhat veljet luostarin kammioissa ja ilo ja riemu vallitsi illoin
+hänen tuodessaan uutta särpimen apua. Vapaana kaikista säännöistä
+sai tämä veljeskunnan tärkein jäsen mennä ja tulla miten tahtoi,
+ja vanha rippi-isä antoi hänelle synnit anteeksi rasittamatta edes
+tunnustuksellakaan väsynyttä metsämiestä. Ja metsän poika oli omassa
+elementissään, metsissä, missä hän parhaiten viihtyi; mutta vanhojen
+veljien ilo hänen palatessaan veti hänet aina illoin takaisin
+luostarikotiin.
+
+Pian tiesivät yksin raumalaisten lehmätkin, että tämä uuras
+nuorukainen oli hengellisten isien metsämies. Ja illoin, kun hän
+ahtaita katuja palasi metsältä läpi kaupungin, loi moni tyttö häneen
+lemmekkään katseen otsaripansa alta. Mutta siinä katseessa oli hieman
+kunnioitustakin, sillä luostarista oli tyttöjen unelmissa langennut
+reippaaseen poikaan epämääräinen hengellisyyden heijastus. Hän ei ollut
+heistä vain reipas metsämies, mutta ei hän toisekseen ollut oikea
+munkkikaan, ja sentähden alkoivat he sanoa häntä metsämunkiksi.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Alakuloisesti hymyillen nousi kevätaurinko metsistä Äyhönjärven
+takaa ja kultasi Kolminaisuuden kirkon ristin. Karjankedolta, joka
+oli kirkkotarhan ja kaupungin reunimmaisten hätävaramajojen välissä,
+tervehdittiin koittavaa päivää riemuisella ammunnalla, jota kellojen
+kalkatus säesti.
+
+Kerttu, karjatyttö, oli siellä ollut odottamassa jo ennen auringon
+nousua. Ja yksitellen toivat porvarien emännät ne lehmänsä, joita ei
+hätä ollut käskenyt talvella teurastamaan. Niitä oli niin vähän, että
+kelloja riitti jokaisen kaulaan. Mutta nälinkuoliainakin täyttivät ne
+aivan hyppelemään riemuissaan keväisestä vapaudestaan.
+
+Oli kuin koko luonto henkäilisi toivehikasta hilpeyttä, joka
+kyynelkasteesta versoi ilmoille.
+
+Oli pelätty, että rutto, jonka tuhoista muistuttivat kirkkotarhan
+nurmettumattomat haudat, kevätlämpimillä palaisi jälleen. Mutta jo
+nousi maasta nuori nurmen nukka, päivärinteillä jo koivutkin puhkesivat
+hiirenkorvalle, vaan rutto oli jäänyt nukkumaan kirkkotarhassa
+lepääväin keralla, ja harventuneen porvariston mielissä alkoi uuden
+elämän toivo orastaa.
+
+Kauan ei kestänyt, kun koko karja oli jätetty paimentytön huostaan. Ja
+Kerttu alkoi niitä ajella Vasaraisten tietä myöten, kirkkomaan nurkitse
+ja riihien editse. Huolekas oli uusi paimentyttö tointaan alottaessaan,
+ketterästi riensi hätistelemään vitsallaan niitä nälkäsuita, jotka
+alkoivat jyystää kulosta pilkistelevää nurmen nukkaa, ennenkun päästiin
+oikein laitumellekaan. Niin oli tyttö toimessaan, ettei kuullut
+kulkijaa, joka tietä myöten häntä lähestyi.
+
+— Terveheksi, kuuli hän yhtäkkiä äänen takaansa.
+
+Silloin sai hervahtaa käsi, joka oli ollut ojolla lyömään vitsallaan,
+sai jäädä Punikki tuokioksi nurmen nukkaa hamuamaan. Kerttu käännähti
+ja katseli kulkijaa hymynsirkein silmin.
+
+Hänen edessään seisoi metsämunkki, uljaana ja sorjana kuin hirven
+varsa. Hänellä oli yllään harmaa munkinkaapu, mutta siitä oli leikattu
+pois pään yli vedettävä huppukaulus, ja päässä oli lakkireuhka. Näytti
+siltä kuin helmaakin olisi lyhennetty, ettei se olisi tiellä metsän
+murroksissa. Jalat olivat paljaat.
+
+— Terveheksi! muisti tyttö vihdoin vastata, ja silmissä vilahti
+ihannoivan toverillinen ilme.
+
+Tuttuja Tapanille olivat nämä tyttöjen katseet. Eikä metsämunkki
+osannut pahoin panna tunnolleen, vaikka ne häntä viehättivätkin.
+Herkästi värähti nytkin ääni, kun hän kysäisi:
+
+— Sinäkö, Kerttu, nyt alat kaupungin karjaa paimentaa?
+
+— Minähän sitä... vanha äitikään ei jaksaisi.
+
+— Hyvähän se on! sanoi Tapani osanottavasti.
+
+Hän tarkoitti sillä, että oli hyvä, kun Kerttu sai periä paimenen viran
+isältään, joka viime mätäkuulla oli kuollut ruttoon. Tyttö oli jäänyt
+turvattomaksi äitinsä kanssa, joka oli niin vanha ja raihnainen, että
+jaksoi tuskin nousta vuodepahnoiltaan. Kerttu oli ollut paimenessa
+joskus isän eläessäkin, sillä karhut oli miehissä hätyytetty
+loitommalle sisämaihin, niin ettei paimenen tarvinnut muuta kuin
+pitää karja yksissä ja tuoda illalla kotiin. Niin oli Kerttu totuttu
+näkemään karjan keralla, ja se oli hänen paras suosituksensa. Martta
+muori, raatimies Henrik Pakilan emäntä, hänet oli luvannut virkaan ja
+sitten pannut emäntien kesken kiertämään kuiskeen, että Kerttu tulee
+vakinaiseksi paimeneksi. Ja niin toivat emännät lehmänsä Karjankedolle
+ja Kerttu oli siellä vastassa. Saisipahan sitten, kuten isänkin
+aikana, milloin miltäkin emännältä noutaa maitotilkan ja leipäkannikan
+palkakseen.
+
+Tapani loi katseen tyttöön. Sen silmät olivat niin lämpimän ruskeat
+ja päivä oli paahtanut posket, että ne olivat kuin kattilan kylet.
+Tapanista tuntui, että Kerttu kuului metsään, kuten hän itsekin, ja
+hänestä oli hyvä, että tyttö oli hänen toverinaan aamuisin mennessä
+metsään ja kenties joskus illoinkin, kun palatessaan osuivat yksiin.
+
+— Monet kerrat, tuumi Tapani muistelmissaan, olen viime kesänä isäsi
+kanssa tätä tietä taivaltanut, hän karjoineen, minä jousineni tai
+illoin metsän antimet olallani.
+
+— Isäkö ei olisi siitä kertonut! virkahti Kerttu vilkastunein elein.
+Puhui monet kerrat metsämunkista... tai Tapaniksi hän sinua nimesi...
+ja sanoi —
+
+— Mitä sanoi?
+
+— Sanoi... että olet niin hyvä... en oikein muista, miten hän sen
+sanoi...
+
+— Niinkö! — Ja Tapani nauroi mielissään. — Sillä ukollakos, isälläsi,
+kaskuja riitti! Kenties siksi on minua kehunutkin, kun niin hartaasti
+kuuntelin. Ja tie aina loppui ja kaskut kesken katkesivat.
+
+Kerttu vaipui muistelmiin hänkin ja oli vähällä unhottaa lehmänsä
+tykkänään. Yhtäkkiä hän ne muisti ja hätisti vitkastelijat toisten
+jälkeen. Ja yhdessä kulkivat Tapani ja Kerttu jälestä, kulkivat kuin
+olisivat iätkaiket kulkeneet. Kerttu tuli luottavan toverillisesti
+aivan Tapanin rinnalle, ja Tapanista tuntui, että tyttö ikäänkuin
+antautui hänen turviinsa, niin sisällisesti se tuontuostakin loi häneen
+katseensa.
+
+He tulivat kohta kulkemaan suurehkon, tasapäisen kallion ohi, joka
+kohosi nummesta kuin mikäkin jätin päälaki. Kerttu oli nähtävästi
+kävellessään muistellut isäänsä, ja virkkoi vilkkaasti:
+
+— Siinä on Koukin kallio!
+
+Tapani nyökäytti hymyillen päätänsä, ja Kerttu sälpätti:
+
+— Tiedätkös, isä kertoi, — onko hän kertonut sinullekin?
+
+— Ei kai, virkahti Tapani.
+
+— Ennen vanhaan oli suuren suuri karhun köntti, oikea kouki, yhyttänyt
+tytön marjatieltä. Syliinsä oli siepannut, kahden kämmenen väliin,
+ja kahta jalkaa, takatassuisin näet kuin mies konsanaan, löntystänyt
+metsään. Tuolle kalliolle oli tytön tuonut koreasti sylissään ja siihen
+pannut istumaan.
+
+— Pieneen nurmisänkyyn, täydensi Tapani.
+
+— Oletpas kuullut! huudahti tyttö iloissaan. Niin, pieneen
+nurmisänkyyn, niinhän isäkin sanoi, mutta miten karhu osasi laittaa
+nurmivuoteen!
+
+— Lähdes katsomaan! virkkoi Tapani voitonvarmana.
+
+He poikkesivat tieltä ja nousivat kallion vierrettä ylöspäin. Mutta
+samalla Kerttu kertoi kiireesti, ettei vain toinen ehtisi tarinaa
+jatkamaan:
+
+— Niin, siihen oli kouki köntys pannut tytön istumaan. Ja, ajatteles,
+suuren kiven väänsi helmaan! Tyttö itki ja uikutti, mutta ei päässyt
+pois kiven alta. Eikä karhu auttanut, istui vain könötti vierellä
+ja näytti tassuaan. Vihdoin tyttö älysi sen silmissä niin surkean
+rukoilevan katseen ja näki kuinka se toisen käpälänsä kynnellä osoitti
+vasenta tassuaan. Tyttö tirkisti sitä, ja, kas, siinä olikin suuri
+tikku sormien välissä. Tyttö otti tikun pois, ja silloin vasta karhu
+vieritti kiven hänen helmastaan.
+
+— Eipäs! väitti Tapani.
+
+— Niin, eihän se... mutta loppu on niin ruma, selitti tyttö
+puolustuksekseen. Siihenhän köntsikkä muka jätti tytön ja lönksötti
+itse metsään. Kohta tuli, kähmi takaisin ja toi suuren hevosen raajan
+hampaissaan. Pani sen tytön eteen ja sitten vasta vieritti kiven pois.
+Mutta se oli niin hassua.
+
+— Sehän oli kaunista. Karhu osasi kiittää.
+
+He saapuivat kallion sileälle laelle.
+
+— Kas, tuohon se pani tytön istumaan! sanoi Tapani.
+
+Siinä oli tosiaankin pieni kuoppanen kalliossa, aivan kuin lapsen
+sänky, ja kevätvihreä nurmivaippa versoi sen päiväpaisteisella pohjalla.
+
+He seisoivat nurmivuoteen reunalla ja tuijottivat siihen, ikäänkuin
+eläen kuvituksissaan tarinan uudelleen. Sitten loi tyttö ujon katseen
+poikaan rinnallaan, ja lieneekö tullut verranneeksi sorjaa poikaa
+karhuun, mutta hänen silmänsä saivat niin lämpimän ilmeen. Ja herkän
+vaistonsa vetämänä painautui hän melkein Tapanin kylkeen kiinni.
+
+Tapani tarttui hänen käteensä. Hän tunsi mielessään oudon riemun
+hiipaisun, ja alkoi astua kalliolta tielle, taluttaen tyttöä kuin
+pientä lasta.
+
+Heidän ollessaan saapumaisillaan takaisin tielle tunsi Tapani
+mietteissään kulkiessaan, kuinka tytön käsi sävähti hänen kädessään ja
+tempaisihe äkkiä pois. Vilaistessaan Kerttuun näki hän tämän aristunein
+katsein tuijottavan tielle, ja tietä näki hän tulevan veli Olavin pyhä
+lipas kainalossaan. Näin varhain oli hän siis menossa retkilleen hänkin.
+
+— Minä pelkään häntä, sanoi Kerttu. Ja yhtäkkiä lähti hän juoksemaan
+lehmiensä jälkeen, jotka olivat jo ehtineet nummitietä Kappelinvainion
+kohdalle ja alkaneet siellä jyystää nuorta nurmea tien varrelta.
+
+Tapani yhtyi tiellä veli Olaviin. Mutta mikä kumma pani hänen poskensa
+niin hehkumaan, mikä kumma veti hänen katsettaan maahan! Olisi luullut
+luvattomilla jätillä kulkeneensa, vaikkei ennen Olavin tuloa ollut
+sellaista juolahtanut mieleenkään.
+
+Tapani oli nyttemmin tottunut ajattelemaan itseään ainoastaan
+vaatimattomana metsämiehenä, mutta Olavi oli sittenkin säilynyt hänen
+ylimpänä ihanteenaan; sellainen ristinveljen piti hänestä olla, ja
+sellaisia olivat kai vanhat isätkin olleet nuorilla päivillään, vaikka
+nyt olivat jo vanhuuttaan raihnautuneet. Mutta kun hän tänään vilkaisi
+veli Olavin kalpeihin kasvoihin, joille kevätpäivä oli vain hieman
+heittänyt rusohäiväänsä, ja tummanruskeihin silmiin, joissa hehkui
+hiljainen hengenpalo, tunsi hän kummallista arkuutta, kunnioitusta,
+joka häntä itseään ikäänkuin painoi maahan. Hän tunsi, että hurskas
+veli katseli häntä pitkään ja tutkivasti hiljaa liekehtivillä
+silmillään, ja että katse päättyi äänettömään nuhteeseen. Hän tunsi
+kirvelevän varmasti, ettei veli Olavi olisi koskaan siten lähennellyt
+Kerttua. Mutta pahinta oli, ettei veli Olavi virkkanut mitään, käveli
+vain äänetönnä hänen rinnallaan.
+
+Veli Olavi katseli yhä tarkastellen hänen kasvoneleitään. Syntiseltä
+oli hänestä ensi näkemältä tuntunut sellainen käsikädessä kulkeminen,
+olihan hän itse tuntenut intohimon hiipaisun jo sitä nähdessään. Mutta
+toisekseen luuli hän havainneensa heissä molemmissa jotakin niin
+herttaisen keveähköä, lapsellista melkein, ettei hän voinut katsoa
+heidän oikeastaan kulkeneen synnin polkuja, ja hänen nuhdetuulensa suli
+väkisinkin säteileväksi suopeudeksi. Ja sitten nähdessään pojan olevan
+katumapäällä kävi hänen sääliksi, ja hän myhäili sukoillen veljeskunnan
+metsämiehelle. Vahinko vain, ettei poika kohottanut maasta katsettaan
+eikä nähnyt sitä! Täytyi sentähden osanottavasti kysäistä:
+
+— Minnes päin se metsäveli nyt menee jousineen?
+
+— Tänne metsiin vain, jurahti Tapani nyökäten päällään eteenpäin. Mutta
+veli Olavin äänensävyn kuullessaan täytyi hänen vilaista veljeen, ja
+ilokseen näki hän hänen myhäilevän.
+
+Siinä tien varressa syötti Kerttu karjaansa. Tapani kohotti salavihkaan
+katseensa tyttöön ja näki hänen tähystelevän alta kulmainsa. Tapanista
+näytti päivänsäde sirahtavan Kertun silmäluonten alta, kun heidän
+katseensa yhtyi, ja hänestä tuntui se niin kumman suloiselta. Mutta
+samassa tyttö pyörähti poispäin ja aivan kuin hätiköiden johonkin
+ryhtyäkseen alkoi hiljaa ripsua vitsallaan lähimmän lehmän kylkiluita.
+Tapani vilkaisi silloin Olaviin ja näki hänen tarkastelevan heitä
+uteliain katsein.
+
+He kulkivat äänettöminä tietään. Mutta kun he olivat päässeet
+lehmikarjan ohi, pääsi veli Olavilta syvä huokaus.
+
+Tapani kuuli sen, luuli hurskaan veljen huokaavan hänen heikkoutensa
+tähden eikä uskaltanut kohottaa katsettaan.
+
+— Mitähän tästä tulee! virkkoi veli Olavi ikäänkuin huokauksensa
+vahvistukseksi.
+
+Silloin Tapani uskalsi luoda häneen aran, kysyvän katseen.
+
+— Veljeskunnan kohtaloa ajattelin, lisäsi toinen selittäen.
+
+— Miten niin? kysyi Tapani ja loi häneen pitkän, suuren katseen.
+
+— Kaupunkilaiset kuuluvat hankitsevan juonia luostaria vastaan.
+Kuuluvat olleen koolla oikein joukolla, ja sitten oli tultu isä
+guardiaanin luo ja tahdottu, että isä Mathias pääsisi asumaan
+ristinkotiin.
+
+— Kerettiläispappi! — Mutta eihän isä toki siihen suostunut? kysyi
+Tapani tuohtuneena.
+
+— Eipä tietenkään. Pyhällä kiivaudella oli torjunut ehdotuksen. Mutta
+sitten olivat pitäneet uuden kokouksen ja päättäneet lähteä kuninkaihin.
+
+— Kerettiläisrosvon luo! huudahti Tapani.
+
+— Eivät mahtane itsessään niin pahaa tarkoittaa. Mutta kun menevät
+sinne ja kuningas siten joutuu tähtäämään luostariin tiikerinsilmänsä,
+niin...
+
+Lause katkesi kaameaan tuijotukseen, ja veli Olavin huulet vääntyivät
+katkeraan ivahymyyn.
+
+Tapanin herkkä mielikuvitus ei voinut katkennutta ajatusta jatkaa muuten
+kuin näkemällä raunioina koko ristinkodin. Hänen kulmansa vetäytyivät
+tuimaan ryppyyn, ajatus pyöri hurjana hänen päässään. Mutta hän tunsi
+ahdistavana, ettei hän ainakaan pystynyt asiaa auttamaan.
+
+— Isä guardiaani sanoi, jatkoi veli Olavi, ettei sellaista
+karhunkiitosta olisi raumalaisilta ansaittu. Miten heille on annettu
+majaa hädässään, avattu yksin kirkkokin kodittomille, annettu ainutkin
+leipäpala! Yöt päivät valvottu, vaalittu ja hoivattu...
+
+Tapani vaipui niin tähän mielikuvaan, että unohtui yhtäkkiä seisomaan
+keskelle tietä, veli Olavi kulki sitä huomaamatta muutamia askelia,
+pysähtyi sitten ja katsoi poikaan.
+
+— Etkö tule enää tietä myöten? No, Herran haltuun sitten! sanoi hän ja
+jatkoi taivalta pyhä lipas kainalossaan.
+
+Tapani heräsi siitä ja poikkesi metsiin.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Seurakuntalaiset olivat tosiaankin olleet koolla.
+
+Sillä Mathias pappi vaati rakennettavaksi uuden pappilan palaneen
+sijaan, kun hänen oli mahdotonta asua siellä täällä perheineen. Kesä
+kyllä meni sakaristossa, vaikka se ahdaskin oli, ja sinne hän oli nyt
+keväällä jälleen muuttanut perheineen. Mutta ei hän tahtonut enää
+tulevaa talvea pyöritteleidä Torniaisen tuvassa ja pitää lapsiaan
+porsasten parissa, kuten viime talvena.
+
+Seurakuntalaisista tuntui mahdottomalta ajatellakin uuden pappilan
+rakentamista, kun koko kaupungin porvareista ei kukaan ollut vielä
+ehtinyt saada kunnon ihmisasuntoa itselleenkään. Silloin kääntyivät
+ajatukset aivan kuin itsestään luostariin, josta itsekin oli saatu
+katto pään päälle pahimmassa ensi hädässä palon jälkeen. Siellä oli
+sijaa Mathias papillekin, ja se oli hengellisen isän asunnoksi omiaan.
+Mentiin siitä isä guardiaanin puheille, mutta Simon kiivailija, kuten
+vanhat veljetkin häntä väliin nimesivät, ei tahtonut sellaisesta
+kuullakaan. Kuka tahansa rujo tai rampa saattoi luostarissa saada
+tyyssijan, saattoi katuva pahantekijäkin päästä sinne turvaan lain
+kourista, mutta kerettiläispappi, antikristuksen airut, ei sinä
+ilmoisna ikänä!
+
+Pidettiin uusi kokous, ja kun vanhalla Henrik Pakilalla tiedettiin
+olevan Pohjanmaalta tuodun lohilastin valmiina kuninkaan kaupunkiin
+vietäväksi, päätettiin, että hän samalla tiellään pistäytyisi kuninkaan
+puheilla, ja valittiin hänen naapurinsa Lassi Rautia lähetystöön
+hänen toverikseen. Nämä molemmat raatimiehet asuivat Rauman rannalla
+aivan luostarin vastapäätä ja olivat omansa pistettäviksi etumaisina
+rintamaan.
+
+Henrik Pakila oli valmis matkalle ja nosti eräänä päivänä toukokuun
+puolimaissa purjeensa. Hyvällä tuulella purjehtivat he yli Rauman
+meren, kiersivät Ahvenan saaret ja laskettivat Ahvenan merta Tukholmaa
+kohden.
+
+Kuta lähemmäksi kuninkaan kaupunkia tultiin, sitä kireämmin alkoi
+nuori Lassi Rautia aprikoida sitä pulmallista seikkaa, miten ankaran
+maan isän luo oikein uskalsi mennä. Se kuului suosivan samaa uutta,
+lutherilaista oppia, jota isä Mathiaskin saarnasi seurakuntalaisilleen,
+mutta itse kuninkaasta ei kirkonpaimen ollut mitään puhunut. Luostarin
+isät häntä salavihkaan kuvasivat kerettiläiseksi, antikristukseksi,
+kirkonvarkaaksi ja ryöväriksi. Mene tiedä sitten!
+
+Hautoi Lassi Rautia sitä illan, hautoi yönkin unissaan. Näki unta
+jumalattoman suuresta kerettiläisporvarista, joka kuvattomalla
+karhunkämmenellään tarttui oikeauskoisia korvuksiin. Aamulla, kun
+alkoi näyttää siltä, että laskettiin suoraan kohti vieraita rantoja,
+ei malttanut enää olla Henrik Pakilalta pelokkaasti kysäisemättä,
+millainen kuningas oli oikein miehiään.
+
+— Hehe, naurahti Henrik porvari, eihän tuo miesten syöjä lie.
+
+— Osaako se suomeakaan?
+
+— Ruotsienko kuningas suomea?
+
+— Miten sille sitten voi selittää?
+
+— Kai tuota aina jotenkuten selvittäisiin ruotsienkin kielin. Mutta
+parempi olisi puhuani, jos jonkun yhyttäisimme tulkiksi.
+
+Henrik ukko mietti tuokion ikäänkuin oikein painautuakseen asiaan, ja
+virkkoi sitten:
+
+— Siellä pitäisi olla se entinen Martti teini, muistat kai hänet
+sinäkin. Kotikylässä hän sai opin alkeet luostarikoulussa, sitten
+urkeni Turkuun piispankouluun. Mutta sieltä oli täytynyt lähteä
+kirjuriksi kuninkaan verokamariin, kesken lukujen kuului vielä
+täytyneen. Jos löydämme hänet käsiin, niin onhan hyvä käydä katsomassa
+kotikylän poikaa, paremmin kuin me lienee hän jo ehtinyt päästä
+perillekin kuninkaan kaupungin ja linnan menoista.
+
+Vanha Henrik alkoi sen sanottuaan kavuta mastohäkkiin tähystelemään,
+mistä saarien salmista olisi paras pujoittautua kuninkaan kaupungin
+rantaan.
+
+Illan suussa, auringon lähetessä laskuaan, ankkuroivat he Tukholman
+satamaan.
+
+Lähtivät siitä Henrik ja Lassi etsimään Martti kirjuria, ja kun oli
+ensin käyty kyselemässä linnan vahdeilta ja nihdeiltä, kuninkaan
+kanslian ja verokamarin pikenteiltä, löytyi hän vihdoin pahaisesta
+hökkelistä jostain kaupungin kolkalta.
+
+Eivät näkyneet olevan haitan kaksiset päivät kuninkaan verokamarin
+kirjurilla, koska oli parhaallaan suolaa leipää pistelemässä ja
+vettä ryyppi särpimikseen. Raskikos se kitupiikki maksaa riittävät
+ruokarahat kirjuripojilleen, siksi hän juuri teinejä sinne väkivetoon
+kivestäkin, kun ei hennonnut maksaa palkkaa aikamiehille! Mutta
+että kehtasi poikiakaan aivan nälällä kiusata, kuningas, joka oli
+luostarien ja kirkkojen kullat ja hopeat raahannut aarrekammioihinsa!
+Aivan tuohduksissaan vanha Henrik porvari levitteli Martti pojalle
+lohituomisiaan, ja ylen ilostuikin poika niistä.
+
+Siitä sitten porvarit kertoivat asian kotipuolen pojalle. Ei näyttänyt
+Martti olevan kovinkaan kiitollinen raumalaisille harmaaveljille
+ensimäisestä opinsaunastaan, pikemmin näytti olevan vieläkin "saerasna
+siit saunasta cuin kylmäld kylvöteltin". Mutta ensimäinen opinsiemen
+näytti kantaneen hyvän hedelmän, koska oli muna kehkennyt kanaa
+viisaammaksi ja lasketteli hullunkurisia kokkapuheita munkkien
+vanhoista paavilaisista menoista. Sitten, kun kuuli, etteivät munkit
+tahtoneet veljellisesti jakaa kotinurkkiaan lutherilaisen papin kanssa,
+alkoi nuoren kuninkaankirjurin sisu jo kuohahdella ja hän paloi halusta
+entisiä kylvettäjiään löylyttämään. Vanha Henrik Pakila koki asetella
+nuoren intoilijan mieltä ja selitti, etteivät he tahtonut muuta, kunhan
+vain Matti pappi saisi luostarissa asunnon, ettei nyt kovimman ahdingon
+aikana tarvitsisi ruveta pappilaa rakentamaan.
+
+Aamulla lähdettiin siitä kuninkaan puheille. Lieneekö Martti kirjuri
+osannut jonkun korkean herran kautta edeltäpäin saattaa lähettilästen
+asian niin tähdellisessä muodossa kuninkaan korviin, mutta jo samana
+päivänä he pääsivät kuninkaan puheille. Halliparta kuningas kerrotutti
+heillä juurtajaksaen luostarin oloista ja munkkien elämästä ja kysäisi
+sitten vain sivuitse mennen Mathias papin asuntokysymyksestä. Sitä
+mukaa kuin Martti kirjuri tulkitsi Henrik vanhuksen jutut ruotsiksi,
+kirkastuivat kuninkaan kasvot yhä enemmän, mutta ei Henrik päässyt
+oikein selville, oliko kirkas kajastus suopeuden päiväpaistetta vai
+tulta ja leimausta. Loppu oli sentään hyvä, kuningas taputti häntä
+ystävällisesti olalle ja käski odottaa seuraavaan päivään.
+
+Seuraavana päivänä menivät Rauman porvarit jälleen kuninkaan linnaan,
+jossa heidän oli määrä yhtyä nuoreen tulkkiinsa. Ei heidän enää tänään
+tarvinnut mennä kuninkaan puheille, vaan annettiin paperi, jossa
+herrat sanoivat olevan vastauksen heidän anomukseensa. He menivät
+Martin viheliäiseen asuntoon, ja vanha Henrik veti juhlallisesti esiin
+paperin, jota Martti oli kärkäs lukemaan.
+
+— Etkö voisi lukea sitä ääneen ja suomeksi, että paremmin
+ymmärrettäisiin? kysyi vanhus.
+
+Martti silmäili paperia tähdellisesti ja virkkoi sitten:
+
+— Siinä se on documentum, joka pitää kutinsa!
+
+— Annas kuulua! kehoitti Lassi kärkkäästi.
+
+Martti tähysteli vielä kotvan paperia, rykästeli sitten ja luki:
+
+ "Me Kustaa, Jumalan armosta Ruotsin ja Göötinmaan kuningas, teemme
+ tiettäväksi, että sittenkun Rauman kaupunki on palanut, niin etteivät
+ he jaksa rakentaa pappilaansa, olemme sentähden erityisestä suosiosta
+ ja armosta suoneet ja sallineet ja tällä avoimella kirjeellämme suomme
+ ja sallimme, että harmaaveljien luostari mainitussa Rauman kaupungissa
+ tiluksineen kaikkineen tästä päivästä lähtien on muutettava kaupungin
+ pappilaksi, jonka täten voutiemme ja nimismiestemme tiedoksi
+ ilmoitamme, että he voisivat itsensä tämän jälkeen ojentaa. Dat.
+ meidän kaupungissamme Tukholmassa toukokuun 27 päivänä anno 1538
+ meidän hallituksemme aikana."
+
+Ja alla on tässä sitten sinetti, — lopetti Martti.
+
+Seurasi juhlallinen äänettömyys, jollaikaa vanha Henrik porvari
+tuijotti kuin ukkosen lyömänä paperiin ja sen alla riippuvaan kuninkaan
+sinettiin. Lassi meni omin silmin katsomaan koukeroisia kirjaimia
+Martin olan ylitse ja kysäisi:
+
+‒ Itsekö se on sen kirjoittanut, kuningas näet?
+
+‒ Ei hänen armonsa muuta kuin panee nimensä alle, selitti Martti.
+
+Lassi näytti hieman pettyneeltä.
+
+Mutta tämä sananvaihto näytti vaikuttaneen keventävästi vanhaan Henrik
+porvariin.
+
+— Onko se siis muutettava kokonaan pappilaksi, kysyi hän, — kokonaan.
+
+— Tiluksineen kaikkineen, korosti Martti käskykirjeen sanat
+vakuuttavasti ja voitonriemuissaan.
+
+— Eihän tiluksia enää olekaan, kuninkaan vouti on ne ottanut ruunulle
+ja osa on annettu Mathias papille, ehätti Lassi selittämään.
+
+— Tulevatko ruunullekin otetut tilukset nyt papille? kysyi vanha Henrik.
+
+— Tietenkin vain ne, mitkä mahdollisesti vielä ovat luostarin
+huostassa, tulkitsi Martti.
+
+— No, niistä ei paljoa heru, naurahti vanhus. Hän oli yhä niin
+topertoinnuksissaan, että kysäisi vielä varmuuden vuoksi uudestaan: —
+Mutta jääkö nyt sitten koko luostari papin huostaan yksikseen?
+
+— Tämän kuninkaallisen käskykirjeen mukaan on Mathias pappi yksinään,
+hän eikä kukaan muu, oleva isäntänä talossa.
+
+— Mutta, mihin hengelliset isät joutuvat? Harmaaveljiä tarkoitan,
+sammalsi Henrik.
+
+— Saavat sopia Mathias herran kanssa tai lähteä tiehensä!
+
+— Mutta eihän se ollut tarkoitus! huudahti vanha Henrik ihmeissään.
+
+— Kuninkaan tarkoitus lienee juuri se, että heidän on korjattava
+luunsa. Ainoastaan unhotuksesta lienee syrjäinen Rauman luostari
+saanutkin näin kauan olla rauhassa.
+
+— Vai se tarkoitus! tuumi vanha Henrik poikaan tuijottaen. — Mutta
+se on väärin hengellisiä isiä kohtaan, jotka niin auliisti avasivat
+porttinsa koko kylän väelle, kun tulipalossa jouduimme hätään. Se on
+sanottava kuninkaalle, ja luulenpa, että on parasta lähteä vielä tänään
+hänen puheilleen.
+
+— Ei taida kuninkaan tahto siitä muuttua, tuumi Martti. Hän on saanut
+suotuisan tilaisuuden tehdä puhdasta Raumankin kulmilla eikä hevillä
+päästäne sitä käsistään. Eikä liene munkeilla pahaakaan hätää,
+lähtekööt laiskoittelemasta papeiksi seurakuntiin!
+
+— Ikäloput vanhuksetkin!
+
+— Jos on niin vanhoja, olkoot sovinnolla Mathias herran kanssa, suonee
+kai hän suojaa hätään joutuneille seurakuntalaisilleen.
+
+Henrik vanhus punoi vain epäröiden päätänsä.
+
+— Ei ole lainkaan pakko viedä kuninkaan suostumusta äärimmilleen,
+jatkoi Martti tyynnyttelyään. On vain hyvä olla mustaa valkoisella,
+että tepsii. Silloin vähemmän kieltäytyvät ottamasta koditonta
+hengenmiestä katon alle.
+
+Alkoi niin vähitellen Henrik vanhuskin joutua lohdullisempiin
+ajatuksiin. Kun on tällainen uhka niskassa, voivat veljet ottaa isä
+Mathiaan hyvällä samaan taloon ja asia menee sopulatusiaan. Ja kun
+molemmat riitapuolet joutuvat elämään saman katon alla, kenties
+silloin asettuu se uskonriitakin, jota kirkonpaimen ja saarnaveljet
+olivat käyneet keskenään ja siten saaneet aikaan melkoista hämmennystä
+varsinkin vaimoväen mielissä. Asettua saisikin, joutavalta tuo tuntui
+koko sanasota ainakin vanhoista.
+
+Ja silleen asia jäi. Ja myytyään lohilastinsa Tukholman
+suurporvareille, nostatti Henrik Pakila purjeensa ja lasketti kohden
+kotiaan.
+
+Mutta kun laiva varhaisena aamuhetkenä Tarvonsaaren ja mantereen
+välistä salmea lähestyi kaupunkia ja Henrik vanhus hätävaramajojen
+yli näki korkeana kohoavan luostarin katonharjan, tunsi hän povessaan
+kipeän vihjauksen, melkein kuin pahan omantunnon nakerruksen. Kyllä
+hän oli kuten muutkin kuullut Mathias papin saarnaavan munkkien
+paavilaisesta hapatuksesta, mutta rakas oli hänelle vanha luostari
+munkkeineen. Kamalalta tuntui ajatellakin, etteivät vanhat isät
+nälissäänkään saisi siellä rauhassa elellä. Ja hän, Henrik vanhus,
+oli tulen tuhoissa ensimäisenä mennyt virran yli luostarinaapuriinsa
+kattoa päänsä päälle anomaani Sitä ajatellessa hävetti häntä kuninkaan
+käskykirje taskussaan, ja kireästi mietti hän, miten saisi asian
+parhain päin kääntymään.
+
+Käkelän kulmalla käännettyään laivansa Raumaan, alkoi hän nähdä
+kokonaan luostarin luodollaan vasemmalla, ja oikealta samalta kohtaa
+näkyi Rautialan takaa hänen oma talonsa, jonka oli ehtinyt vain osaksi
+rakentaa uudestaan. Ja kas, suurella Hiidenkivellä — hiidet olivat sen
+muinoin heittäneet siihen Pahamaan saarelta tuhotakseen luostarikirkon,
+mutta se olikin pudota molskahtanut muurinvarteen virtaan veljille
+onkikiveksi — kivellä istui pari vanhaa munkkia ongella? Varhainpa
+olivat vanhukset lähteneet tarjoamaan matokoukkujaan ahvenille! Heidän
+hiljaista, tuttua istumistaan ja nököttämistään nähdessä pisti taasen
+tuntoon, tuntui kuin hänellä olisi kokonainen hiidenkivi povellaan
+veljeskunnan tuhoksi. Mutta kenties sitä ei tarvinnut heittää lainkaan,
+noiden hiljaisten veljien kanssa tuntui hyvin voivan selvitä asioista
+sovussakin.
+
+— Hyvinkös ne tärppäävät? kysyi hän ystävällisesti kohdalle päästyään.
+
+— Eivät ne vielä, ennenkun nuori ruoho ehtii vedenpinnan ylle, vastasi
+vanha veli Sepeteus narisevalla äänellään.
+
+Henrik vanhus laski laivansa omaan laituriinsa vastapäätä luostaria. Ja
+samalla hänelle selvisi, miten koettaisi asiaa järjestää.
+
+Jo samana päivänä, kun oli ensin hieman levähtänyt yön valvottuaan,
+lähetti hän luostariveljille runsaat antimet ja kutsui isä Simonin
+kotiinsa Tukholman tuliaisille. Martta muori laittoi aterian parhaansa
+mukaan, hörpittiin oluvia ja maisteltiin tilkkanen tuliaisviiniäkin.
+
+Sitten vasta otti Henrik vanhus kiertäen kaartaen puheeksi asian.
+Muisteli vanhoja parempia aikoja, valitti onnettomuuksia, jotka olivat
+harventaneet niin luostarin kuin koko kylänkin väen, ja arveli, että
+kyllä kai luostarissa riittäisi tilaa useammillekin. Isä Simon kuunteli
+ja hörösteli, mutta vähitellen alkoi vainuta jotakin, silmät rupesivat
+kiilumaan ja otsa vetäytyi ryppyyn.
+
+— Sitä minä, tuumi vihdoin Henrik porvari varovasti, — olen tuuminut,
+sitä Mathias papin asuntojuttua. Onhan hyvä aina hädässä tukea
+toisiaan, ja eiköhän hän, kun sovitellaan, sittenkin voisi tuonnemmaksi
+asua teillä?
+
+Ei se puhe enää tullut odottamatta isä guardiaanille.
+
+— Taisi asia olla mukana kuninkaan kaupungissakin? kysäisi hän
+tuiterasti.
+
+Henrik vaikeni kokonaan ikäänkuin äjennyksissään. Sitten karkaisi
+luontonsa ja sanoi suoraan:
+
+— Olihan se. Vaikka eipä näytty siellä oltavan halukkaita järjestämään
+asiaa parhaaksi molemmin puolin. Parasta, jos koettaisiin edes nyt
+saada se kotituumin latusilleen.
+
+— No, mitä keret... mitä hän, kuningas? kivahti kiivas isä Simon.
+
+Henrik vanhus istui kotvan silmäkulmat sujossa. Sitten huokasi, nousi
+ja meni noutamaan paperin.
+
+— Tällaisen paperin sieltä kuninkaista sain.
+
+Hän ojensi sen ikäänkuin epäröiden hengelliselle isälle ja lisäsi
+varovasti:
+
+— Vaikkei sellaista pyydetty.
+
+Vanha isä guardiaani luki. Ja lukiessa alkoi poskilla palaa tumma puna
+ja silmät kiiluivat kuin sysimiilut. Käsi alkoi vavahdella ja retkahti
+sitten tuokioksi paperin kera polvelle.
+
+Henrik vanhus seurasi kärkkäin silmin, näki että käsi retkahti
+tuokioksi vain, ja riensi ottamaan paperin pois. Tiesi mitä vielä
+tekisi kuninkaan käskykirjeelle.
+
+Isä guardiaani heräsi siihen, kun paperi siepattiin hänen kädestään.
+Nousi kuin ammuttu vasama, seisoi sitten paikoillaan aivan kuin olisi
+pidellyt rintaansa repeämästä. Ja Henrik vanhus seisoi hänen vastassaan.
+
+Vielä yritti vanha porvari neuvottelemaan ja sovittelemaan.
+
+— En tiedä, onko se aivan kuninkaan tahdon mukaan, mutta kenties voisi
+paperin pitää hissukseen ja laittaa asian soputuumin parhain päin.
+
+— Ettäkö kerettiläispappi tulisi meidän kanssamme asumaan ristin
+pyhättöön?
+
+— Isä Mathias saisi sieltä jonkun kolkan, muuten jäisi luostari teille.
+
+— Muussa tapauksessa —?
+
+— Paperissa mainitaan vouti. Se kai täytyy viedä hänelle.
+
+— Ja hän?
+
+Henrik vanhus pudisti synkästi päätänsä.
+
+— Sitten ei minulla ole enää mitään sanottavaa asiaan.
+
+Isä Simonius käveli ja mietti, käveli väliin kiivaasti, väliin hiljensi
+käyntiään ja huokaili ja ähkyi yksikseen. Mutta yhtäkkiä hän ikäänkuin
+kasvoi, hänen hartiansa suoristuivat, ja outo tuli loisti hänen
+silmistään, kun hän pysähtyi Henrik vanhuksen eteen.
+
+— Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, sanoi hän
+tulenräiskähtävällä äänellä ja lähti, malttaen tuskin kiittää ja
+hyvästellä.
+
+Kohta hänen lähdettyään tuli Simo Sonkki, nuori porvari. Nähtävästi oli
+Lassi Rautia puhunut hänelle kuninkaan käskykirjeestä, koska hän tuli
+kysymään, vieläkö paperia sai nähdä, vai oliko se jo viety voudille.
+
+Kenties se oli jo koko kaupungin tiedossa. Henrik vanhus ei tiennyt
+muuta neuvoa kuin lähteä vouti Matz van Klewenin puheille.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+— Tuu, tuu! Turluu!
+
+Jopas alkoi äännellä! Jo alkoi äännellä uusi tuohiluikku, metsän pojan
+tärrätorvi. Mutta ei vielä sävel oikein soreasti lurahdellut, täytyi
+vielä tiukennella tuohikierrettä, varsinkin leppäkaulan ympäriltä,
+täytyi sitoa tärrää tiukemmalle vinoksi vuollulle suulle.
+
+— Tiarun, tiarun, rur-ruu, ta-i-hia turlun, tiarun, tiarun, tiaaarun!
+
+Jo kävi ilo ilolle! Kivelle istui metsän poika, toitotteli, turlutteli,
+ja iloisesti metsä raikahti vastaan, kaiku vaelsi metsätörmältä
+toiselle.
+
+Mutta muutaman vaaran rinteellä se jäi kauemmin elämään. Kuinka
+kummalla kaiku raikahteli vielä kuulumattomiin loitottuaankin. Ei,
+toinen ääni se oli, karjanhuhuilu!
+
+Kun kapusi koivuun ja kurkisteli keväthentojen lehdeksien lomitse, näki
+lehtonotkelman yli karjankin ahorinteellä, kauniissa kihermässä nurmea
+jyystämässä. Paimentyttö seisoi aivan vieressä, mutta sittenkin huhuili!
+
+— Tprui, tpruu-hu! helähti kimakasti ja pitkään.
+
+Kerttu tyttö!... Tule tänne poikapaimen, tääll' on toinen
+tyttöpaimen... helähti Tapanin korviin sanattomasta huhuilusta. Hän
+puitti puusta maahan kuin orava ja sieppasi mättäältä lakkireuhkansa,
+jossa oli kymmenen metsikanan munaa. Ja ala vain läpi lehdon puikeltaa
+huhuilua kohden!
+
+Salaa oli hän tyttöä lähestyvinään, mutta kun puiden lomitse kurkisti
+aholle, lakkasi tyttö ykskaks huhuilemasta ja istahti kivelle. Selin
+istahti siihen, ikäänkuin olisi vaipunut omiin mielihauteihinsa, ja
+alkoi laulaa hyräillä.
+
+    Hyvä ilta, tyttösen,
+    päivä vaipuu mailleen!
+    Paimen saapuu toitotellen
+    torvin kellokkailleen. —
+
+    Laske, tyttö, poika pois,
+    jo nyt päivä koittaa!
+    Käki kukkuu, aamusoiton
+    paimen torvin soittaa.
+
+Kuunnellessaan tytön laulua kuuli Tapani yläpuoleltaan toisenkin.
+"Kyyh, kyyh!" kuului sieltä huolestunut kujerrus. Melkein unohti
+silloin Tapani tytön ja tähysteli näreen tattaraan lehtipuiden lomassa.
+Ei ollut ylen pitkältä oksatonta tyveä reisittävää, monet kerrat oli
+hän kavunnut pitemmältäkin, silopetäjiin, joissa oli oksatupsu vain
+latvassa.
+
+Kerttu istui kotvan äänetönnä, käsi poskella. Kun ei alkanut kuulua
+tulijaa, käänsi salavihkaan päätään ja vilkaisi. Käänsi sitten päänsä
+kokonaan ja nousi. Ei malttanut olla huutamatta:
+
+— Mitä siellä on?
+
+— Kyyhkyn pesä puussa!
+
+Juoksujalkaa lähti silloin luo Kerttukin.
+
+Tapani oli alkanut kiivetä näreeseen. Kyyhkynen pelästyi ja lehahti
+viereiseen puuhun. Siellä lepatteli ja pälyi. Raukeana haudonnastaan ei
+jaksanut pitkältä lentää, ei hennonutkaan, kun hätäili ylen pesästään.
+
+Jo oli hirviö perillä, kurkisti rakkaaseen pesään näreenlehvien välitse.
+
+— Kyyh, kyyh kymmenen munaa, kaah, kaah kahteen katosivat!
+
+— Kaksiko siellä vain on? kysyi tyttö puun juurelta.
+
+— Kaksipa tietenkin. Se oli vaihtanut entiset kymmenen munaansa
+metsikanan kahteen. Sitä valittaa ikänsä kaiken.
+
+— Minäkin tulisin katsomaani
+
+— Tuon alas koko pesän.
+
+— Voi, elä! Etkös näe, miten emo hätäilee?
+
+Tapani ei vilaissutkaan kvyhkyemoon, vaan hätäilevään Kerttuun
+näreen juurella. Kas tyttöä vain, päivä päivältä se somistelihe
+yhä soreammaksi! Eilen oli puhdas aivinapaita ja niin sorea pitsi
+pääntiehyessä, oma nypläämänsä. Nyt oli pään ympärillä uusi punatimppi
+pitämässä valtoimia rusohapsia poissa otsalta. Mielihyvä hiveli povea
+sitä nähdessä, ja kun Kerttu niin hartaasti pyysi, heräsi omassakin
+povessa hellyys lintuemoa kohtaan.
+
+— Olkoon sitten! sanoi hän ja pujahti ykskaks maahan.
+
+Kerttu meni avuttoman näköisenä tähystelemään alimpiin oksiin ja
+haparoi käsin oksatonta tyveä.
+
+— Nostanko minä? kysyi Tapani.
+
+Ei vastannut Kerttu, tähysteli vain.
+
+Silloin tarttui Tapani sylin hänen polvikäänteihinsä ja nosti. Jo
+yletti Kertun käsi alimpaan oksaan, jo sai hän kiinni toisestakin.
+Tapani tarttui jalkateriin, avitti ja oli sukelluttaa päänsä
+ruskearaitaisiin helmuksiin, ja lopuksi vastasi kämmenillään paljaihin
+jalkapohjiin, kunnes tyttö varasi oksiin molemmin jaloinkin. Sitten
+jäi Tapani puun juurelle vartomaan, sylet valmiina ottamaan jos
+toinen putoaisi, ja katseli helmoja, jotka kavutessa niin somasti
+hepsahtelivat oksien lomassa.
+
+Onnellisesti pääsi Kerttu perille.
+
+— Miten soma pesä! Kelpaa siihen laittaa poikasia!
+
+Mutta yhtäkkiä hän huudahti:
+
+Nyt tulen pois! Emo on niin hädissään!
+
+Hän alkoi kavuta alaspäin. Mutta ei ollut vielä ehtinyt alimmille
+oksillekaan, kun jalka luiskahti. Hän jäi käsistään riippumaan, ja
+huudon ilakka pääsi, kun jalat eivät ottaneet löytääkseen uutta oksaa
+eivätkä kädet yksinään kannattaneet. Kirkaisi vielä kerran ja hupsahti
+maahan helmat hassunkurisesti korvissa.
+
+Tapani oli maassa vastassa syli avoinna, ja siihen Kerttu putosi. Ja
+mikä lienee silloin huilannut pojan, niin ettei irti päästänytkään,
+puristi vain povea, että aivan herpaisi Kertun siihen lepäämään
+käsivarsilleen.
+
+Alkoi siitä poika kantaa tyttöä lehmikarjan luo aholle, ja
+kantaessa alkoi tyttö nauraa, hosui ja hamusi toisella kädellään
+kuin vastustellen, mutta toisen käsivartensa kietaisi aivan kuin
+tietämättään pojan kaulaan. Pojan sellainen aivan sokaisi, ja hän
+kompastui ahon kantoon ja kaatui. He kaatuivat siihen mansikkain
+kukille yhteen myttyrään.
+
+Nauraen jäi tyttö makaamaan pitkin pituuttaan, mutta poika selvittäytyi
+pois ja jäi kömpelyyttään häpeillen viereen istumaan. Nousi kohta
+Kerttukin silmäilemään, etteiväthän vain lehmät eksyneet karjasta.
+Yksissä ne käyskentelivät, vähät oli huolet paimenella.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Yhdessä metsämunkin kanssa karjatyttö ajoi illalla lehmiään kaupunkia
+kohden. Keveä oli metsämiehellä kantamus, kymmenkunta munaa vain
+hattureuhkassa. Mutta tunto ei ollut oikein keveä, kun ajatteli
+nälkäisiä veljiä.
+
+Karjanketoa lähestyessään he näkivät, että siellä oli tänään jotakin
+erikoisempaa tekeillä. Siellä näytti olevan väkeä enemmänkin, eikä vain
+emännät karjaa vastassa, ja kaikki olivat niin juhlallisen hiljaa ja
+liikkumattomina.
+
+Tapani eroittautui Kertusta ja riensi loitommitse lehmikarjan
+edelle. Kun kellojen kalkatus oli jäänyt hänen taakseen, alkoi hän
+kuulla saarnaäänen kajahduksia, kovemmin korostettuja iskusanoja ja
+lausekatkelmia. Veli Olavi siellä saarnasi sievoiselle kuulijakunnalle.
+Nähtävästi oli pitänyt varansa ja alkoi paukutella emännille, jotka
+kuulostelivat hieman myöhästynyttä karjaansa. Vähitellen oli siihen
+kertynyt muitakin nojailemaan kirkkoaitaan tai loikoilemaan nurmikolla
+sen varressa ja kuuntelemaan nuoren munkin innonharrasta puhetta.
+
+Saavuttuaan kirkkotarhan lounaisnurkalle alkoi Tapani eroittaa paremmin
+saarnaajan ajatusjuoksua.
+
+— Tulviessaan saattavat väkevät virrat nousta yli äyräidensä, niin
+että ne murtavat rantapengermät ja puhkaisevat tiensä läpi nummien.
+Mutta vahvat kalliot eivät järkähdä tulvien tieltä, vaan seisovat
+ajoista niin aikoihin. Sellainen vahva kallio on ristinkalliokin,
+ja sillä kalliolla seisoo pyhä risti, jonka kodiksi veljeskuntamme
+kammiot ovat pyhitetyt. Herran käsi on väkevä, ja jos se lepää heidän
+yllänsä, niin turhaan maan mahtavat sonnustautuvat hänen palvelijoitaan
+vastaan. Ja vaikkapa kävisivätkin heihin käsiksi, vaikka heidät
+metsiin ja erämaihin ajettaisiin ja he eläisivät alastomina paljaan
+taivaan alla, niin iäisyyden kultarusko säteilisi heidän silmistään ja
+kertoisi ikuisesta kaupungista niille, jotka sortuvat linnoihinsa ja
+sotavarustuksiinsa, joita voittamattomiksi luulivat.
+
+Näin puhui veli Olavi. Mutta hänkään, niin ikuisen kaupungin airut kuin
+olikin, ei ollut voittamaton. Hänen äänensä hämmentyi lehmien ammuntaan
+ja kellojen kalkatukseen, kuulijani ajatukset eksyivät maallisiin
+harrastuksiin ja emännät pujahtelivat yksitellen lehmikarjasta ottamaan
+omiaan. Veli Olavi näki parhaaksi vaieta.
+
+Tapani astui hieman häpeillen Olavin luo kantaen kymmentä metsäkanan
+munaa lakissaan. Mutta ei Olavi kiinnittänyt huomiota hänen saaliinsa
+vähäisyyteen, alkoi vain astella luostaria kohden pojan rinnalla. Kohta
+virkahti hän tuhon tärkeällä äänellä:
+
+— Et taida tietää, mikä turmanviesti on tänään tuotu veljeskunnalle?
+
+Oli Tapani jo aavistellut jotakin outoa. Ei Olavi innonhehkussaankaan
+ollut ennen ehättänyt saarnaamaan emännille Karjankedolla, ja hänen
+iäisyysmietteissään oli tänään ikäänkuin epätoivon helähdys.
+
+— Mikä viesti? kysäisi nuori metsämies.
+
+Olavi kertoi. Vouti Matz van Klewen oli tänään saapunut luostariin pari
+ruununmiestä mukanaan ja vaativat isä guardiaanin parin munkin kera
+puheilleen. Isä Simon oli ollut parhaallaan neuvottelussa provisorin
+ja terminariuksen kanssa veljeskunnan aineellisesta ahdingosta, ja he
+olivat kolmisin ottaneet vastaan kuninkaan miehet. Vouti oli lukenut
+kuninkaan käskykirjeen, että luostari oli muka kaikkine hyvineen
+luovutettava kirkkopapille ja munkkipappien lähdettävä sieltä mieroon
+joka kynnen. Ennen Heikinpäivää kuuluisi ristinkodin täytyvän olla
+tyhjänä, muuten veljet sieltä ajetaan väkivoimin. Sellaisen uhkan oli
+Matz vouti pannut ja mahdikkaasti poistunut ruununmiehineen, ja tietää
+sen miten tyrmistyksiinsä veljet jäivät.
+
+— Ennen Heikinpäivää! Siihenhän on tuskin kahta viikkoa!
+
+— Niin on. Ja täytyy olla tarkoitusta siinä, että pitäisi juuri ennen
+lähteä, niin että Heikinmessu jäisi viettämättä. Matz vouti luultavasti
+pelkää, että suomalaisen apostolimme ja marttyyrimme juhlassa
+elvyttäisimme kansan myötätuntoa veljeskuntaa kohtaan, ja sentähden
+tahtoo estää koko juhlan.
+
+— Täytyykö meidän sitten lähteä?
+
+— En tiedä. Mutta jos täytyy, niin minä ainakin lähden silloin
+erakoksi johonkin vuorenluolaan. Siellä metsien ikihuminassa vaivun
+ijäisyysnäkemyksiin, katselemaan taivahista isää kasvoista kasvoihin,
+ja todistan maailmalle hänen pyhyyttään.
+
+— Minä lähden mukaani huudahti Tapani innoissaan.
+
+— Tosiaan! Sitten olisimmekin oikeita metsämunkkeja.
+
+— Loitommalla metsissä olen nähnyt useita suuria kiviraunioita, joiden
+alle sanovat jättien muinoin haudanneen kuolleitaan. Niitä vähän
+vierittelemme ja kohentelemme ja laitamme niistä luolan, oikean uuden
+luostarin laitamme metsään.
+
+— Niin, menemme hautaraunioihin! Se on ihanaa, siellä olemmekin
+lähinnä ijäisyyden porttia, siellä aina muistamme miten lyhyt on
+vaelluselämämme täällä, niinkuin päiväperhon kukkakedolla.
+
+Tapani huokasi. Hän muisti, miten kauniisti perhoset olivat
+liipotelleet aholla mansikankukissa ja miten he Kertun kanssa olivat
+niitä katselleet ja itsekin leikamoineet perhojen tavoin. Kerttua
+muistaessa tuntui hänestä perhoselämä niin suloiselta, että oli
+säälittävää siitä erota.
+
+— Voisimmehan lähteä, vaikka vanhat veljet saisivatkin jäädä
+luostariin, tuumi Olavi vaipuneena erakkounelmiinsa.
+
+— Saavatko he? kysyi Olavi.
+
+— Isä Simon ainakin näytti kiivaammalta ja lujemmalta kuin konsanaan.
+Ei taida se kallio hievahtaa vierittämättä.
+
+He saapuivat Rauman rannalle ja menivät sillasta yli luostariluodolle.
+Ei näkynyt tänä iltana ainoatakaan veljestä ongella Hiidenkivellä, ei
+muuallakaan liikuskelemassa. Portinvartia avasi heille ja he menivät
+synkähköön harmaakiviseen rakennukseen. Menivät ensin konventtitupaan,
+mutta siellä ei ollut ketään. Kävivät refektoriumissa ja kurkistivat
+keittiöön, mutta ei ketään sielläkään. He olivat aikeissa mennä
+etsimään dormitoriumista, veljesten yhteisestä makuuhuoneesta, kun
+kuulivat messunhyminää pienestä kappelista luostarin itäpäässä. Sinne
+veljet olivat siis kerääntyneet.
+
+Pieneen luostarikirkkoon saavuttuaan tapasivat he siellä kaikki veljet
+polvillaan pyhimyskuvien edessä. Kaikki muodolliset juhlamenot olivat
+tänään unhottuneet, mutta sitä hartaammin jokainen veli polvistui ja
+kumartelihe lattiaan, mikä rukoillen, mikä laulaa hymisten. Ja Arvi
+Kurjen kattoholveihin maalauttamat moniväriset pyhimykset näyttivät
+hämmästyneinä katsovan tätä epätoivon hämmennystä, josta kohosivat
+avemariat ja paternosterit heitä kohden paljon palavampina kuin he
+olivat kuulleet ja nähneet pitkiin aikoihin.
+
+Isä Simonia ei Tapani vain nähnyt missään. Hän oli juuri aikeissa
+kysäistä vanhalta luostarikokilta, mitä tämä meno merkitsi, kun
+isä guardiaani astui sisään koulutupaan vievästä ovesta, jälessään
+varaguardiaani, lehtori ja scriptori. Kaikesta päättäen oli heillä
+ollut tärkeä neuvottelu ja saapuivat nyt päätöstä ilmoittamaan.
+
+Häthätään polvistuttuaan pyhän äidin eteen nousi isä guardiaani
+puhumaan. Jylisevin ja salamoivin äänin pauhasi hän kerettiläisistä,
+lohikäärmeistä ja muusta antikristuksen joukkokunnasta, joka uhkasi
+nousta ristinpyhättöä vastaan. Mutta ei mikään helvetin kiljuva
+jalopeura saanut lannistaa Herran pyhiä, heidän oli käytävä kiivaaseen
+Jumalan sotaan. Kaikkien veljien oli heti huomisaamuna lähdettävä
+taipaleelle niin pitkälle kuin kukin jaksoi, saarnattava kansalle ja
+kutsuttava Raumalle pyhän Henrikin muistojuhlaan. Tänä vuonna täytyi
+juhlasta tulla suuremman kuin koskaan ennen, sen täytyi sukeutua
+pyhäksi sotaretkeksi, johon oli kansa kutsuttava läheltä ja kaukaa.
+Ja pyhän äidin nimessä oli kaikkia kehoitettava tullessaan tuomaan
+antimiaan, niin että voitaisiin pitää suuri yhteinen ateria köyhille ja
+rikkaille.
+
+Isä guardiaanin palopuhe sytytti raihnaisimmatkin veljet, ja oli kerran
+jälleen lentoa ja lämpöä siinä messussa, joka lopuksi pidettiin.
+
+Jo aamulla anivarahin nähtiin luostarisillasta lynkkäävän yli monen
+kumaraisen ukon, niin että ristinkotiin lienee tuskin jäänyt muita kuin
+isä guardiaani ja ryhisevärintainen portinvartia. Yksin veli Tapanikin,
+luostarin metsämies, lähetettiin Satakunnan sisämaihin kutsumaan kansaa
+pyhän Henrikin juhlaan.
+
+Mutta jo samana päivänä sai Satakunnan vouti Matz van Klewen hänkin
+tiedon munkkien väennostosta ja kapinahankkeista. Hän lähetti heti
+viestin Turkuun ja kutsui sotaväkeä järjestysvallan avuksi.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Tapani oli samoillut useat salopitäjät nostattaen kansaa
+nauriskaskiltaan. Sitten oli lyöttäytynyt muutaman sisämaalaisen
+venekunnan mukaan, oli heidän kerallaan soutanut jokien suvannot ja
+laskettanut vuolaat virrat ja lähestyi Heikin päivän aattona saarien
+lomitse Rauman satamaa.
+
+Jo olivat Rauman rannat täytenään sisävesistöläisten ja loitompain
+saaristolaisten veneitä, jo vilisi pikku kaupunki juhlivaa kansaa
+kukkuroillaan. Veljistäkin olivat useimmat kotiutuneet jo parisen
+päivää sitten, eikä ollut ristinkodista ollut moniin vuosiin nälkä niin
+loitolla kuin nyt juhlan lähetessä. Ristikansan tuomisia oli kellari
+ja keittiö täytenään, oli itse refektoriumkin puolillaan. Ei ainakaan
+leipähuolten pitänyt veljien juhlavalmistuksia häiritä.
+
+Mutta juhlakansan kesken liikkui kaameita huhuja, että Turusta oli
+voudin kutsusta saapunut parvi ratsuväkeä, joka leireili metsässä
+Unajan kulmilla, ja johonkin loitomman saaren maltoon sanottiin
+ankkuroineen suuren sotapurren, joka oli tuonut täytensä jalkaväkeä.
+Arveltiin, ettei Matz vouti tahtonut tuoda suotta sotaväkeään
+näkösälle, kansaa peloittelemaan, pitihän vain varalta mailla. Mutta
+tyrmeiksi pani jo se tieto mielet, sydämet tahtoi nostattaa kurkkuun.
+
+Tätä uhkaa ei saanut unohtumaan iltamessukaan, joka kansajoukoille
+pidettiin kaltevalla kentällä virran varrella, luostarimuurien
+ulkopuolella. Tämä uhkako lie Tapaniltakin tärvellyt gregoriaanisten
+messusävelten ja neumien sulosoinnut, niin että hän oli niiden lomitse
+kuulevinaan paimentytön huhuilun, joka vastasi hänen tärrätorvensa
+tiarutukseen. Niin kutsuvasti se helähteli, että hän päivän mennessä
+mailleen pujahti tiehensä ja Karjankedolle.
+
+Hän asettui kirkkotarhan nurkkaukseen odottamaan. Kohta alkoikin kuulua
+tuttu kellojen kalkatus ja ammunta Vasaraisten tieltä.
+
+Hän lähti vastaan. Ja kun Kerttu näki hänet, tuli tytölle tulinen hoppu
+hätistelemään jälkimäisiä lehmiään. Saatuaan ne juoksun lönkkään,
+juoksi hän itse niiden kanssa kilpaa tiepuoleen Tapanin luo. Vaikkei
+kättänsäkään kohottanut, tuntui Tapanista kuin tulisi avoimin sylin.
+Vaikkeivät koskettaneetkaan toisiaan, tunsi Tapani lumolämpöä, aivan
+kuin syleilyllään toisiaan lämmittäisivät.
+
+— Missä sinä olet ollut? tuli kysymys ikävöivin äänin. Mutta tuskin
+pääsi poika alkuun selittämään, kun seurasi hätiköivä kysymys: —
+Huomenna tulet kai taasen metsään?
+
+— Huomenna on Henrikin juhlat Totta kai sinäkin tulet sinne?
+
+— Minäkö! Minunhan täytyy olla karjassa! Ainakin ylihuomenna tullet
+taas mukaan?
+
+— Herra tiesi, missä ylihuomenna olen!
+
+— Miten niin? kysyi Kerttu suurin silmin.
+
+— Sitä en osaa sanoa enkä ymmärrä. Mutta minusta tuntuu ja kaikki
+näyttävät aavistavan, että huomenna tapahtuu jotakin kauheaa.
+
+Hätääntynein katsein riippui Kerttu hänen silmissään ja hätäilevää
+hellyyttä kuvastuivat luonnonherkät kasvot. Mutta mieli oli yhtäkkiä
+tulvahtanut niin täyteen, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.
+
+— Odota täällä, puuskahti hän yhtäkkiä. Odota, kunnes vien lehmät!
+
+Ja samassa hän riensi juoksujalkaa lehmien jälkeen, jotka olivat jo
+hieman ehtineet loitota. Tapani jäi siihen seisomaan kuin lumoissaan ja
+katsomaan hänen jälkeensä. Kerttu pysähtyi kerran, kerran vain, ja loi
+häneen katseen alta kulmainsa. Mutta Tapanista tuntui kuin olisi tyttö
+itse tullut tämän katseen mukana ja likistynyt hänen poveaan vasten.
+
+Kohta katosi tyttö kirkkotarhan nurkan taa Karjankedolle ja Tapani jäi
+siihen tähystelemään, milloin hän tulisi jälleen näkyviin.
+
+Vihdoin, aivan auringon tipahtaessa taivaanrannan taa, tulla hepsutteli
+Kerttu kuin salavihkaan, mutta lämmintä iloa pulputen.
+
+— Kuule, mennään Lensunkalliolle! sanoi hän hilpeästi ja tarttui
+Tapanin käteen.
+
+Tapania hieman arvelutti lähteminen näin iltamyöhään. Mutta toisekseen
+tuntui hänestä, ettei hänen poissaoloaan panisi kukaan merkille, kun
+luostarissa olivat kaikki niin kiintyneet huomispäivän juhlaan. Ja hän
+lähti.
+
+He kävelivät käsi kädessä Koukinkiven luo ja poikkesivat siitä salmen
+rannalle vasempaan. Kohtsillään saapuivat he metsänsaartamalle,
+korkeahkolle kalliolle, josta oli kaunis katsella yli Äyhönjärven ja
+Raumavirran niskan.
+
+He istuivat rinnatusten kallionkielekkeelle ja katselivat miten vienot
+hämärättäret keveästi karkeloivat veden yllä. Kerttu painautui hiljaa
+Tapania vasten ja kallisti päänsä hänen olkaansa. Kuinka se lie
+käynytkään, mutta Tapanin käsi tuli pujahtaneeksi Kertun valtoimien
+hiussuortuvain alitse ja kiertyi olan yli povelle aivan kuin kaulaan.
+Silloin Kertun pää kallistui Tapanin olkapäältä rintaa vasten. Niin
+istuivat he kauan, ja Kerttu kuunteli, miten Tapanin povi kohoili hänen
+korvaansa vasten. Tapani hyväili vienosti Kertun povelle valahtaneita
+hiussuortuvia, ja hänestä tuntui, että hän piteli sylissään jotakin
+niin perhonarkaa, että hänen oli sitä pideltävä hyvin, hyvin varoen.
+Mutta häntä ihmetytti mikä oli hänen silmissään; tuntui kuin teräset
+suurenisivat ja niille saisi lämmin kosteus. Sitä tarkatakseen rupesi
+hän räpyttämään silmäluomiaan yhteen, mutta kuuli silloin vain, miten
+ripset hiljaa ripsahtelivat vastakkain.
+
+Yhtäkkiä tunsi hän kummakseen miten Kerttu alkoi hiljaa nytkähdellä.
+Kas, samassa vierähti kirkas vesikarpalo hänen käsiselälleen!
+
+— Mikä nyt tuli? kysyi hän hätäyksissään.
+
+Kerttu pyyhkäisi sukkelasti silmiensä alustaa, kohotti sitten häneen
+kostean katseensa, koetti nauraa ja hykertää eikä tiennyt miten oikein
+hämmentäisi hupsut kyyneleensä. Yhtäkkiä kapsahti hän Tapanin kaulaan
+ja itki ja nauroi sekaisin.
+
+Tapani veti hänet viihdytellen syliinsä, mutta päästeli hellävaroen
+hänen käsivartensa pois kaulastaan.
+
+— Mitä sinä itkit?
+
+— En minä oikein tiennyt.
+
+— Sano nyt!
+
+Kerttu katseli verhotuin katsein Rauman niskavirtaan.
+
+— Sano nyt!
+
+— Sitä minä vain, että meillä on ollut niin hyvä yhdessä. Mutta jos nyt
+et enää tulekkaan kanssani metsään?
+
+Se ajatus oli niin surullinen, että aivan alkoi itku kukkua kurkussa.
+
+— Elä nyt! sanoi Tapani.
+
+Mutta kun se ei näyttänyt auttavan, koki Tapani kiireimmiten etsiä
+uusia lohdutussanoja.
+
+— Tulenhan minä! Miksi en tulisi, kuten ennenkin!
+
+— Niinkö! huudahti Kerttu ja kohotti häneen puoleksi ihastuneen,
+puoleksi epäilevän katseen.
+
+Mutta silloin tuli Tapani nähneeksi kyynelkarpalot, jotka vierivät
+hänen poskilleen. Hän kuivaili ne ahavoituneella käsiselällään ja
+likisti sitten hajahapsista päätä hyväillen vasten poveaan.
+
+Kerttu lepäsi siinä hiljaa ja onnellisena. Ja suviyön hämärättäret
+käärivät yhä tiiviimmin huntujaan heidän ympärilleen.
+
+Äkkiä Kerttu liikahti ja käänsi siksi päätään, että kuontui katsomaan
+Tapanin silmiin.
+
+— Kuules! sanoi hän.
+
+— No?
+
+— Minä en tahtoisi lähteä tästä pois ensinkään.
+
+— Niinkö!
+
+— Niin, vaikka onkin jo yö.
+
+— Ai! virkahti Tapani säikähtyneenä. — Minun täytyy nyt lähteä.
+
+Hän työnsi Kertun pois sylistään ja nousi. Kerttu huokasi ja nousi
+hänkin.
+
+Tapani alkoi vinhasti astua edeltä kaupunkia kohden ja Kerttu koki
+pysyä jälessä.
+
+Mutta kun he Koukinkallion luona pääsivät paremmalle tielle, juoksi
+Kerttu rinnalle ja tarttui Tapanin käteen. Hän tarttui kuin väsynyt
+nojaan ja kulki niin hiljanverkkaan, että toisenkin täytyi hiljentää
+rientoaan.
+
+Heidän kulkiessaan nummenreunaa kaupunkilaisten riihien ohi, pysähtyi
+tyttö tykkänään ja loi poikaan sukostelevan katseen.
+
+— Minä en menekään yöksi kotiin.
+
+— Mihinkäs sitten? kysyi Tapani kummissaan.
+
+— Menen tuonne Pakilan riihilatoon.
+
+Tapani katsoi häneen hymyillen.
+
+— Elä mene, sanoi Kerttu, luostariin sinäkään. Tule nukkumaan sinne
+olille.
+
+— Onko siellä olkia näin kevätkesällä?
+
+— Jää Pakilalle aina vähän — se kuuluu olevan taika — ja olilla on
+niin raikas nukkua. Ajattelin, että olisitpa sinäkin siellä, niin ei
+tuntuisi yksinäiseltä. Ja olisi lämpimämpikin, lisäsi Kerttu hiljemmin.
+
+Tapani vilkaisi häneen ja näki suviyön hämyssä hänen poskillaan niin
+kiehtovan punan. Mutta jostakin loitolta vilahti samassa mieleen
+kuva hurskaista isistä ja vavahdutti sydäntä. Tämä mielikuva ja
+Kertun herättämä ajatus eivät tuntuneet sopivan yhteen. Mutta kun
+oikein ponnisti, saattoi hän nähdä vanhat veljet sikeässä unessa
+väsyneinä päivän puuhista. Oli kai parempi vain, ettei hän menisi
+yöllä häiritsemään portinvartiaa eikä muita, vaan viettäisi muualla
+aamupuolen yötä.
+
+He menivät kuin menivätkin Pakilan latoon, Kerttu edellä ja Tapani
+jälkivietteessä. Siellä oli tosiaankin nurkassa kasa olkipehkuja.
+Kerttu tasoitteli siihen kuoppuran, niinkuin kahden hengen vuoteen
+konsanaan, ja he kävivät siihen nukkumaan syltä kaulaa kuin rakkaat
+sisarukset.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Ujoudesta punastellen kömpi aamulla kevätkesän aurinko Äyhönjärven
+takaa ilmoille ja kurkisti nummen yli Pakilan riihiladon ovelle.
+
+... Aivan oikein, siellä oli tyttö taasen nukkunut yönsä. Mutta kuka
+kumma kömpi hänen jälestään? Nuori poika — metsämunkki! Kas vain
+tyttöä, kenen hilasi mukaansa...
+
+Kultaisen auringon kasvot sulivat veitikkamaiseen rusohymyyn, ja
+rusohymy levisi niistä holvaamaan koko itäisen taivaanrannan.
+
+Ketterin askelin tulivat nuoret tielle. Kirkkotarhan nurkalle saavuttua
+sanoi Kerttu nopeasti hyvästit ja riensi vilkaisemaan äitiään ennenkun
+jouduttautui kaupungin karjaa ottamaan haltuunsa.
+
+Mutta jäädessään siihen seisomaan ja katsomaan hänen jälkeensä, näki
+Tapani tytön pysähtyvän ja luovan häneen vielä viimeisen katseen.
+Ja Kertusta tuntui jotakin jäävän hänen luokseen, vaikka tyttö itse
+pujahtikin näkymättömiin Ammalan taa.
+
+Tapanista oli vielä liian varhaista mennä luostariin. Hän kiersi
+pappilan raunioiden itäpuolitse ja kaupungista erillään olevan
+Heikkalan talon vieritse niityn reunaa myöten Rauman rannalle. Siellä
+hän istui suvantoisen virrankainalon partaalle ja katseli pikku kalojen
+pirinää nousevan auringon säteissä. Ahvenen jurrikoitakin liikkui siinä
+kalasia hätyyttelemässä, ja Tapanin teki mieli heittää onkikoukku
+ahmurien eteen. Mutta onget olivat luostarissa ja oli hankalaa lähteä
+niitä sieltä noutamaan. Täytyi siis tyytyä vain katselemaan, istumaan
+ja unelmoimaan.
+
+Hän tunsi tänään mielessään heläjävän niin hellän suloisten sävelten,
+että koko aamunkirkas maailma näytti hänestä julmalta. Hänestä tuntui
+olevan jotakin yhtäläistä noissa ahvenissa, jotka ahdistelivat
+kisailevia pikku kaloja, ja esivallassa, joka ahdisteli ja uhkaili
+rauhallisia veljiä. Ja hän itse, eikö hänkin ollut aikonut hävittää
+kyyhkyn pesän, monelta metsälinnulta oli munat ryöstänytkin! Kerttu
+yksin oli hyvä... sula hellyys herahti Tapanin mieleen, kun ajatteli
+Pakilan riihilatoa.
+
+Hänen unelmiinsa alkoi luostarista päin kuulua väenliikettä ja hälinää,
+ja kohta kantoi kaiku pitkin Rauman pintaa äänenkajahduksiakin, aivan
+kuin katkelmia hartaasta saarnanuotista.
+
+Tapani nousi ja kulki pitkin rantaa luostarin luo.
+
+Virkut maalaiset olivat auringon kera lähteneet liikkeelle täyteen
+ahdatuista majapaikoistaan. Päivän juhlallisuuksia odotellen olivat he
+kertyneet kaltevalle nurmikentälle luostarimuurin varteen. Veli Olavi
+oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja tullut heille saarnaamaan.
+
+Tapanikin liittyi kuulijain parveen.
+
+— Katsokaas, jatkoi veli Olavi, katsokaa virran tyyntä kalvoa
+tuossa, kuinka aamun kirkas aurinko siihen kuvastaa! Myrskyt ovat
+meriä myllertäneet, tuulet ja rankkasateet ovat tätäkin virranpintaa
+röyheltäneet, mutta aina uudestaan kuvastuu taivaan valo sen pintaan
+ja kuvastuu iäti! Katsokaa metsän puita, noita tuossa rantaäyräällä,
+joiden lehdeksien lomitse päivä paistaa virtaan! Tuulia ja myrskyjä
+ovat saaneet kestää nekin, mutta yhäti sittenkin kohottavat ne maan
+uumenista latvansa kohti korkeutta. Sellainen on jumalaisen hengenkin
+iäinen valta, se ei sorru myrskyissä ja rajuilmoissa, vaan versoo ja
+viheriöi iäti ja kaikkialla, iäti ja kaikkialla rannaton hengenmeri
+alkaa taasen heijastaa taivaan aurinkoa jälkeen myrskyjen. Siellä ja
+täällä saatetaan Herran kylvömaa tallata pimeyden valtojen jalkoihin,
+mutta juuret jäävät ja versovat pian entistään ehommin. Ja jos Herra
+tahtoo, saattavat versoa karut kalliotkin ja tähkää työntää tallatun
+peltotilkun sijaan. —
+
+Veli Olavi jatkoi puhettaan, mutta Tapanin mielessä jäivät soimaan
+sanat: "iäti ja kaikkialla". Hänestä tuntui, kuin Olavi tarkoittaisi
+sillä, ettei luostari ole niinkään tärkeä, sen saattoi vaikka jättää
+kylmille ja yhtä hyvin tehdä iäisen hengen työtä metsässäkin. Sellainen
+ajatus miellytti Tapania, metsissä voi hengittää paljon keveämmin kuin
+kolkkojen muurien sisällä. Eikä heille Olavin kanssa tulisi siellä
+hätäpäiviä!
+
+Tapanin tuumiessa satoivat Olavin sanat hänen ylitseen ja ainoastaan
+kaiullaan säestivät hänen ajatusjuoksuaan. Mutta yhtäkkiä säestys
+taukosi ja samassa heräsi hän mietteistään.
+
+Joku veli oli käynyt kuiskaamassa saarnaajan korvaan, ja hän päätti
+muutamin sanoin puheensa ja meni luostariin. Tapani lähti jälkeen.
+
+Siellä oltiin täysissä juhlavalmistuksissa. Kaikki arkut ja pyhät
+lippaat vedettiin esiin, kaikki vaatekomerot avattiin. Kaikki jätteet
+ristinkodin loistoajoilta oli käytettävä juhlistamaan päivän kulkuetta.
+
+Vihdoin aukenivat luostarin portit ja munkkien kulkue tuli juhlallisen
+hiljaa ulkona odottelevan väkijoukon näkyviin. Edellä kannettiin
+välkkyväksi puhdistettua riemuristiä, ja jonon etumaisena kulki
+guardiaani ikivanhassa apottikaavussaan, joka oli tehty messukasukan
+kuosiin paksusta, punaisesta silkkikankaasta, kukitettu koruompeluksin
+ja paarrettu kaulan ympäriltä ja molemmilta kupeilta. Häntä seurasivat
+messukasukoissa varaguardiaani ja pari muuta munkkien kunniavanhusta.
+Muut veljet, joille ei vanhuuttaan kuluneitakaan messukasukoita
+riittänyt, tulivat tavallisissa harmaissa kaavuissaan ja avojaloin,
+muodostaen lyhyen jonon, joka näytti vain kourantäydeltä raihnaisia
+rippeitä luostarin muinaisesta uskonintoisesta parvesta. Jonon
+jälkipäässä tulivat rinnatusten nuorimmat veljet, viimeksi vihitty
+pappismunkki Olavi ja maallikkoveli Tapani, luostarin metsämies.
+
+Vanhuuttaan kärisevin äänin juhlakulkue veisasi latinankielistä
+litaniaansa kertosäkeineen. Ainoastaan Olavin ääni soi sulavampana yli
+joukon; Tapani koki hyräillä minkä voi hänen mukanaan.
+
+Nurmikentällä odotellut joukko liittyi jonoon munkkiparven jälkeen.
+Niin kulettiin yli sillan ikivanhojen tervaleppäin lehvien alitse ja
+alettiin kiertää ympäri kaupunkia. Litanian jälkeen ehdittiin vitkaan
+taivaltaessa veisata monet messut, monet hallelujat neumilurituksineen,
+monet sekvenssit vuorolauluineen, ja väliin hymistiin Ave Mariat
+ja muut rukoukset. Kaikkialla yhtyi väkivirtaan maalaisia ja
+kaupunkilaisia, ja miksi lie kukin liittynytkin, hartaudesta,
+uteliaisuudesta tai huvikseen, niin harva saattoi olla joutumatta
+juhlatuulelle, varsinkin niistä, jotka ahtailla, monipolvisilla
+kaduilla pääsivät lähemmäksi alkupäätä ja saattoivat kuulla edes
+hiemankaan munkkien laulunhyminää väkijoukon kohinan ja jalkojen
+töminän yli.
+
+Puolipäivän rinnassa suunnattiin jälleen kulku luostariluotoa kohden.
+Avarahkolla luostarin pihalla oli siellä väkijoukkoa kestitettävä
+maalaisten tuomilla eväillä ja aterioidessa jaettava hengenrieskaakin
+sanoin ja sävelin. Siltaa lähestyttäessä ei isä guardiaani enää koko
+sielullaan ottanut osaa juhlalauluun, hän viimeisteli mielessään
+kiivasta saarnaa, jossa oli aterian jälkeen kansalle puhuttava
+kerettiläiskuninkaan jumalatonta ryöstöä vastaan.
+
+Yhtäkkiä katkesi munkkiparven laulu särähtävään epäsointuun.
+
+Oli juuri käännytty Rautialan nurkitse ja saattoi nähdä luostarin
+portin sillan ylitse. Vartialle annetun määräyksen mukaan oli postin
+avoinna odotettava veljiä kodin helmaan ja vieraita juhla-aterialle.
+
+Mutta se oli kiinni.
+
+Ja portin edessä oli joukko sotaväkeä, ratsuja jalkamiehiä.
+Moninkertaisena ketjuna olivat he saartaneet portin, ja rivien edessä
+ratsasti vouti Matz van Klewen välkkyvä miekka kädessään.
+
+Tyrmistyneenä pysähtyi isä Simon tuokioksi ja munkkiparvi hänen
+jälessään. Mutta häipyväksi tuokioksi vain.
+
+Niinkuin kirkastuksen leimaus iski veljeskunnan ylivartian mieleen,
+että oli sotalauluksi viritettävä Notkeruksen mahtava sekvenssi "Media
+vita in morte sumus" ja Herran voimalla käytävä vihamiestä vastaan.
+
+Tärisevin äänin alkoi ukko laulaa:
+
+    Keskellä elon kukkivan
+    lyö kalman käsi vastaan!
+    Kehenkä silloin uskallan,
+    jos Hän ei auta lastaan?
+    Vanhurskas Herramme,
+    pahojen tekoimme
+    vuoks syystä vihastuit;
+    mut pyhä Jumala,
+    väkevä Jumala,
+    ah, pyhä, laupias ja suuri Jumala,
+    pois käännä hirmuvallan käsi kamala!
+
+Viitisen sataa vuotta oli tämä laulu, jonka vaara itse oli jo
+synnyttänytkin, soinut läpi myrskyn ja aaltojen hyrskyn, sotamiehet
+olivat sitä kaiuttaneet verisissä otteluissa ja kansanjoukot ruttoa
+paetessaan. Lempilauluksi oli se käynyt Rauman rannoillakin näinä
+viimeisinä kovina aikoina, ja kohisevana virtana alkoivat voitonvarmat
+sävelet kiiriskellä suusta suuhun kansankulkueen jälkipäätä kohden.
+Ja väkijoukkojen takaa, johon ei kuontunut näkemään mitä luostarin
+portilla tapahtui, kohahtelivat vielä mahtavat sävelet, kun etumaisena
+kulkevan munkkikunnan oli pakko keskeyttää sotaväen pysähdyttämänä.
+
+— Vanhurskaan Jumalan nimessä, huusi isä Simon pauhuäänin, antakaa
+tietä Herran palvelijoille!
+
+Sotilasmuuri ei hievahtanutkaan.
+
+— Väistykää pyhän ristin tieltä! Tämä portti vie pyhän ristin kotiin.
+
+— Vaiti! huusi Matz vouti samalla kertaa isä guardiaanille ja
+kohisevalle väkijoukolle. Ja kolkon värittömällä äänellä, joka kuului
+miekan kalskeelta umpeenluodusta haudasta, julisti hän:
+
+— Kuninkaan käskykirjeen nojalla ja koska armosta suotu muuttoaika
+on kulunut loppuun, teemme täten tiettäväksi, että tämä entinen
+luostarirakennus ja kaikki mitä siihen kuuluu on tästä päivästä ja
+hetkestä lähtien munkeilta ja muilta sivullisilta ainaiseksi sulettu.
+
+— Ainaiseksi sulettu! kertasi soinnuton kaiku munkkien parvesta.
+
+— Ainaiseksi sulettu! vieri kohisten kautta juhlivan kansanjoukon.
+
+Isä Simon seisoi tyrmistyneenä ja mustana kasvoiltaan. Mutta yhtäkkiä
+kävivät hänen kasvonsa harmaiksi ja heti sen jälkeen kiehahti niille
+tumma puna.
+
+— Väistykää, rosvot! ärjyi hän. — Herran viha on muuten kohtaava teitä
+ja ruunupäätä päärosvoa, itse antikristusta ja perivihollista Hänen
+vimmanpuuskansa keskeytti Matz vouti viittaamalla sotamiehilleen.
+
+— Kuninkaan nimessä, jonka viran ja kunnian kimppuun hän on käynyt,
+vangitkaa hänet!
+
+Sotamiehet tarttuivat hosuvaan ja sätkyttelevään isä guardiaaniin.
+
+Mutta hengellisen isän suu oli vielä valtoimenaan.
+
+— Te, perkeleen sikiöt, sota ja rutto on teidät kaikki korjaava! Apuun,
+te pyhän ristin uskovaiset! Apuun, pyhän äidin nimessä! Ettekö tule?
+Kuinka tulisitte, te, tämän kirotun kaupungin kerettiläiset, itsehän
+olette saaneet tämän aikaani Voi teitä! Tuskin on yksitoista vuotta
+kuluva, kun saatte itse käskyn lähteä kodeistanne ja taloistanne
+metsiin, ja kaupunkinne on jääpä kylmilleen. Ja sadan ja yhden vuoden
+kuluttua on Jumalan tuli polttava kerettiläiskirkkonnekin, niin että
+pyhän ristin kirkko on täällä iät kaiket oleva ainoana totisena
+herrantemppelinä! Ja itse kerettiläiskuninkaanne, antikristuksen
+ruhtinas, joka ryöstää itselleen sen mikä Jumalan on —
+
+— Tukkikaa hänen suunsa! huusi Matz vouti.
+
+Sotamiehet sulloivat kiivaan vanhuksen suuhun hänen oman kirjokukkaisen
+silkkikaapunsa liepeitä, niin että hän sai ilmoille vain ähkyvää ja
+tukehtuvaa mölinää.
+
+— Viekää hänet tyrmään odottamaan tuomiotaan! huusi Matz vouti
+miehilleen.
+
+Nämä alkoivat raahata sätkyttelevää ja ähkyvää isää sotilasrivien
+editse väkijoukosta syrjään.
+
+Mutta senaikuinen hengellinen herra Henricus Matthei Raumoěnsis
+kirjoitti tästä tapauksesta muistelmiinsa näin:
+
+"_Anno 1538 die translationis S:ti Henrici expulsi sunt monachi cum
+sua mala larva in malam crucem de claustro Raumensi, quod ex gratia
+regice majestatis facto, est curia sacerdotalis_." [Vuonna 1538, pyhän
+Henrikin muuttamispäivänä, ajettiin munkit viheliäisine kuvatteluineen
+kurjaan ristinkuolemaan Rauman luostarista, joka hänen kuninkaallisen
+majesteetinsa armosta muutettiin pappilaksi.]
+
+
+
+
+VII.
+
+
+— Hajaantukaa!
+
+Mutta isä guardiaanin kohtalo ja hänen vimmankaameat ennustuksensa
+olivat saattaneet väkijoukon sellaiseen kauhun tyrmistykseen, että he
+tuskin kuulivat Matz voudin huutoa.
+
+— Hajaantukaa! Ampumisen uhalla, hajaantukaa!
+
+Kaikki ne, jotka kuulivat nämä sanat, valtasi yhtäkkiä pakokauhu.
+Mikä ryntäsi millekin taholle, pitkin Rauman vartta niemen kärkeen ja
+toisaalle Lajon kylää kohden. Enin osa ryntäsi sillalle, niin että se
+ruski liitoksissaan, kaidepuut notkuivat ja monet putoilivat niiden yli
+virtaan. Virran takana ahtaalla kadulla tallattiin jalkoihin monia,
+sillä kauimmaiset, jotka eivät olleet mitään kuulleet, eivät olleet
+hätäisiä lähtemään pakoonkaan.
+
+Munkkiparvi koki ehättää joukon jälkeen minkä kukin pääsi. Olavi ja
+Tapani väistyivät vanhusten tieltä ja jäivät niin aivan jälkimäisiksi.
+Verkkaan kulkivat he vanhojen veljien jälestä, kun nämä eivät
+väkijoukolta päässeet pois heidän tieltään.
+
+Yhtäkkiä kuuli Tapani ratsun korskuntaa ja hengityksen tuhutusta
+aivan korvansa juuresta. Taakseen vilaistessaan näki hän Matz voudin
+ratsastavan kinterillään, ja vietävä huiskutti miekkaansa niin lähellä,
+että kylmät ilmaviuhkat lehahtelivat vasten kasvoja. Hän pysähtyi
+ällistyksissään ja koetti keikistää päätään, ettei toinen sohisi silmiä
+puhki.
+
+— Elkää lyökö! pääsi häneltä.
+
+— Menetkös siitä!
+
+— Eihän tästä pääse.
+
+— Mitäs tänne vielä tulitte. Tiehesi venkale!
+
+Ja miekka halkoi yhä vimmatummin ilmaa ympäri hänen korviaan.
+
+— Menenhän minä, menenhän! koki Tapani toimittaa ja riensi sillalle
+minkä toiset antoivat tietä.
+
+Vouti varmaankin pelkäsi sillan pettävän, jos hän laskettaisi sille
+ratsuineen väkijoukon kinterillä. Hän jäi luostariluodon puolelle,
+ja sentähden saivat jälkimäisetkin pakenijat hieman rauhaa sillalle
+ehdittyään.
+
+Sillan korvalla seisoi vanha Henrik Pakila. Vavahtelevin leukapielin
+oli hän nähnyt vanhan isä guardiaanin kohtalon. Vapisivat vieläkin
+kädet ja liikutuksesta värähtelivät uurteiset kasvot, kun hän riensi
+munkkien luo.
+
+— Tulkaa meille! sammalsi hän kostein silmin. Ei ole suuret tilat
+sielläkään, mutta neuvotellaan, kunnes kukin ehtii katsoa tyyssijansa.
+
+Hätiköiden alkoi kaikkien kunnioittama vanhus raivata hengellisille
+isille tietä läpi väkijoukon, niinkuin mikäkin lakeija, ja kumaraiset
+vanhukset seurasivat häntä.
+
+Mutta Olavi ja Tapani poikkesivat syrjään ensimäiselle kapealle
+poikkikadulle ja pääsivät vähän väljemmälle.
+
+Tuskin tuli heiltä virketuksi sanaakaan kulkiessaan. Järkyttävät
+tapaukset tuntuivat vieneen kieleltä puhelahjan, melkein pysähdyttäneen
+ajatuksenkin liikkeestään.
+
+Saatuaan hieman tilaa hengittää tuli Tapani, joka oli tottunut
+veljien syömisistä huolehtimaan, ensiksi muistaneeksi runsaat eväät,
+jotka olivat nyt jääneet entiseen kotiin. Pitiköhän vouti, huovit ja
+sotamiehet ne saaliinaan nekin?
+
+Hän oli aikeissa siitä kysyä. Mutta vilaistuaan veli Olaviin näki hän
+tämän kulkevan kajastelevin silmin, aivan kuin ylentyneenä kaiken
+maallisen yläpuolelle. Silloin ei Tapani rohennut virkkaa mitään, ei
+hyvistä eväistäkään.
+
+Heidän umpimähkäiset askeleensa sattuivat viemään heidät Karjankedolle.
+Tapanin mielessä helähti silloin sulonkipeästi karjankellon kalkatus,
+ja tuokion ajatteli hän Kerttua. Mutta nämä muistotkin tuntuivat nyt
+ikäänkuin loitonneen, eikä Karjankedolla näkynyt muuta kuin muutamia
+pakenevia ihmisiä. Olavin kohtalonvakavia kasvoja nähdessä tuntui
+Tapanista aivan viheliäiseltä ajatella tällä hetkellä karjakelloja ja
+paimenhuhuiluja. Kun viime yön makeat unet Kertun lämpimissä hiipivät
+sittenkin hänen mieleensä, tuntui hänestä melkein, että juuri näiden
+syntisten unien tähden he olivatkin nyt joutuneet mierontielle.
+Siitä kiertyi ajatus takaisin äskeisiin tapahtumiin, ja hänen täytyi
+huokaista muistaessaan kodittomia veljiä ja varsinkin isä guardiaania.
+Mikähän hänen kohtalonsa on oleva? Nyt hän varmaankin riehui pimeässä
+tyrmässä kuin jalopeura häkissään.
+
+Veli Olavi keskeytti hänen ajatusjuoksunsa.
+
+— Missä ne hautarauniot ovat? kysyi hän.
+
+— Hautarauniot? toisti Tapani kummissaan... Oliko isä Simon siis jo
+teloitettu ja haudattu!
+
+— Vai miksi jättien haudoiksi sinä niitä sanoit?
+
+... Ai niin, se puhui kiviröykkiöistä, joista oli erakkomaja
+rakennettava. Tapani oli näkevinään itsensä siellä muuraustyössä. Mutta
+samassa hän vaistomaisesti vilkaisi tiepuoleen, eikö siellä näkyisi
+Kerttua karjoineen. Ei näkynyt, ja rintaa vihlaisi niin kipeä kaiho.
+
+He astuivat rinnatusten metsän sorkkateitä, ja päivän kallistuessa
+iltavinoon alkoivat jo jäädä jälelle tutuimmat lähiseudut.
+Tuontuostakin, missä vain oli tien varressa vähänkin avarampi
+ahoaukeama, kääntyi Tapanin katse yhä sinne pälymään. Mutta Kerttua ei
+näkynyt, ei kuulunut karjan kellojakaan.
+
+Ja Olavin rinnalla painautui Tapani yhä syvemmälle metsien poveen.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Tuttuahan tämä oli, tämä erakkomajan tekeminen, tuttua pikkuseikkojaan
+myöten. Jokaista kiveä paikoilleen vääntäessä tuli ilmielävästi
+mieleen, miten hän pikku poikana oli sen ja senkin kiven hilannut
+kivitupaansa kotimökillä salojärven rannalla.
+
+Heidän isäntäväkensä oli pitänyt halmetta takamaillaan, rantarinteellä
+aivan heidän kotimökkinsä vierellä. Aholla vieriskeli kosolta sellaisia
+noin pään kokoisia kivenmukuloita, ja mansikoita poimiessaan oli
+Tapanin mieleen juolahtanut, etteiköhän niistä voisi laittaa kivituvan.
+Hän oli ryhtynyt työhön, ja seinät olivat kohonneet päivä päivältä.
+Yksinkertaisina niitä ei tahtonut saada oikein korkeiksi, sillä kivet
+pyrkivät vierimään kasaan. Mutta oli hän keksinyt keinon siihenkin: oli
+laitettava kaksi latomusta vierekkäin ja pieniä vierinkiviä väliin.
+Silloin seinä otti paremmin pysyäkseen pystyssä, varsinkin kun kavensi
+ylöspäin. Oli varmaan pystyssä vieläkin, jos menisi katsomaan.
+
+Monet valoisat lapsuudenmuistot olivat kietoutuneet tähän kivituvan
+tekoon, ja rakkaina saapuivat ne nyt liitelemään tänne vanhan
+hautaraunion kiville. Alussa antoi se työlle armasta lämpöä, mutta
+kohta alkoi tuntua, että tästä työstä puuttui jotakin, mitä oli
+lapsuuden leikkien takana. Tämä ei tuntunut edes niiden leikkien
+uudestaan elämiseltä, vaan oli ainoastaan ulkokuorta niistä, vailla
+oikeaa elämän lämpöä, vailla elävää sisällystä.
+
+Mutta pakanain hautaraunio sukeutui päivä päivältä yhä enemmän
+ristillisen erakkomajan muotoon. Manan kammiosta sukeutui suoja, jossa
+harhaileva sielu saattoi vajota iäisen elämän mietiskelyyn.
+
+Erakko itse, otti osaa metsämunkin työhön. Ja työn lomassa kalastettiin
+järvestä ja pyydystettiin otuksia metsästä. Suolaa, tulukset ja muuta
+välttämättömintä oli jo tultaessa saatu taloista tien varrelta.
+Mielellään emännät olivatkin antaneet kuultuaan mikä kova onni
+hengellisiä isiä oli kohdannut.
+
+Erakkomajan valmistuttua, kun ei tarvinnut varhaisesta aamusta
+iltamyöhään raataa itseään niin upiuuvuksiin, vaipui Olavi erakko yhä
+syvemmälle iäisyysmietteihinsä. Puhui hän mietteistään monet kerrat
+Tapanillekin, ja monta vakavaa ajatusta silloin heräsi metsän pojan
+mielessä. Mutta ei tämä elämä sittenkään ollut oikein Tapanin mieleen.
+Hänestä tuntui kuin olisi aina pyhä, itse metsästys ja kalastuskin oli
+saanut omituisen keveähkön, pyhäisen tunnun. Tapani kaipasi jotakin
+arkisempaa, hän tunsi tarvitsevansa näkyvämpää päämäärää työlleen,
+näkyvämpää tulosta siitä, sanalla sanoen täysiverisempää elämää.
+
+Suolan ja leivän tarve pakoitti Tapanin tuontuostakin lähtemään
+ihmisten ilmoille kyliin. Tällöin levisi sana uudesta ihmeestä,
+erakkomajasta, johon muuan kartoitetuista munkeista oli mennyt ristiä
+palvelemaan. Jo seuraavana pyhänä saapui kiviluolalle joukko kansaa
+uutta metsämunkkia katsomaan, ja Olavi erakko saarnasi heille ja mekusi
+messujakin.
+
+Pyhä pyhältä kävijäin parvet kasvoivat, kansa tottui tulemaan
+erakkoluolalle kuin kirkkoon, ja Olaville tuli tavaksi puhua joka pyhä.
+Vähitellen häneltä jäivät messut tykkänään pois, sillä eivät ne täällä
+metsän vilpoisessa povessa tuntuneet saavan oikeaa vastakaikua. Perityt
+saarnamuodot ja skolastiset oppilauseet tuntuivat nekin täällä kuivuvan
+tyhjiksi kuoriksi ja haihtuvan kuin akanat tuuleen. Metsän huminassa
+kiehkesi uusia mietteitä hänen innonherkkään mieleensä, ja nämä
+mietteet verhoutuivat omiin luonnontuoreihin, kuvarikkaihin sanoihinsa.
+Hänen sielunsa ei irtautunut vain skolastiikan sanansaivarruksista ja
+luostarin ummehtuneesta hengestä, vaan itse kirkostakin, sisimmässään
+loittani hän kaikesta vanhasta kauemmas kuin itse lutherilaisetkin.
+Hän erkani niin kauas teologien oppilauseista, ettei ylettänyt niitä
+koskettaakaan, ja kun hän ei siten puuttunut mihinkään oppiriitoihin,
+ei hänen harhaoppisuutensa herättänyt pahennusta, vaan metsien kansa
+mielistyi hänen luonnoneläviin iäisyysmietteihinsä.
+
+Aamusta iltaan oli sunnuntaisin väkeä erakkomajalla. Olihan se jotakin
+vaihtelua Tapanillekin, mutta arkipäivisin alkoi elämä nyt tuntua
+entistään tyhjemmältä. Sillä toivioretkeläiset rupesivat tuomaan heille
+eväitä niin paljon, että ne riittivät koko viikoksi. Olavi söi vain
+vähän ja mietiskeli enemmän, Tapani söi kyllikseen ja ikävystyi. Sillä
+metsästys ja kalastuskin oli nyt muuttunut vain huvitukseksi, johon ei
+tarve pakottanut. Tämä elämä tuntui alkavan häilyä ilmassa yhä enemmän,
+mutta hän tunsi tarvetta pureutua maan kamaraan, tarttua johonkin, joka
+tuntui kouraan.
+
+Eivät nämä makeanleivän päivät toki kestäneet kauan. Elokuuhun
+kallistuttaessa oli vanha vilja alkanut kylistä loppua, ja uutista
+odotellessa eivät kävijät tuoneetkaan leipää tullessaan. Silloin oli
+Tapanin lähdettävä jälleen kyliin sitä anomaan.
+
+Heleänä poutapäivänä hän lähestyi kylää. Aivan herkkään jännitykseen
+virisi hänen mielensä ajatellessaan, että taasen saisi nähdä kylän
+arkista kotielämää, maalaiskylän, jossa heräsi mieleen niin rakkaita
+lapsuuden muistoja. Mutta toiselta puolen tuntui tukalalta mennä
+anomaan, sillä monet kerrat oli hän nähnyt etteivät ihmiset niinkään
+halusta antaneet. Ja sitä ajatellessa alkoi taasen tuntua niin tyhjältä
+mielessä, alkoi tuntua arvottomalta tällainen joutilas taivastelu ja
+tien tallustaminen.
+
+Tien varressa oli niitty, jolla oli väki parhaallaan heinänkorjuussa.
+Sieltä lemahti kuivuvan heinän tuoksu niin suloisena, että Tapani
+unohtui tielle seisomaan. Siinä seistessään näki hän miten väki
+heiskaroi niityllä ahkerassa työssä haravineen ja viikatteineen, ja
+leppoisan suvituulen mukana lehahteli sieltä niin suloinen kuivuvan
+heinän tuoksu. "Tihi tahi, tihi tahi", alkoi samassa jostakin niityn
+sopukasta kuulua sieran kalske viikatetta vastaan. Kuinka armaasti se
+helähti! Se oli harhailulle eksyneen salonpojan korvissa ihanampaa
+soittoa kuin kunnaan munkkien pajatus, se oli kuin kotikantelon tuttu
+helinä.
+
+Hänessä syttyi yht’äkkiä hereä halu olla mukana niityllä. Ja sen
+enempää ajattelematta hypähti hän yhtäkkiä yli aidan ja tarttui
+ensimäiseen haravaan, jonka tapasi. Tuttua oli työ, mutta samalla
+oli siinä pitkän harhailun jälkeen outo uutuuden lumous. Hän ei ensi
+tuoksahduksessaan malttanut paljoa pälyä ympärilleenkään, liehui ja
+heiskaroi vain kuin kuuluisi talonväkeen ja olisi iätkaiket ahertanut
+näiden toisten keralla. Mutta työ ei ollut hänelle välttämättömyys, se
+oli sielun hartautta, pyhää messua ja rukousta.
+
+Mutta vähitellen alkoi hänen silmiinsä vilkkua niityn reunalta,
+pensasten katveesta jotakin iloisen valoisaa. Haravoidessaan,
+heiskaroidessaan kulki hän kuin itsestään sinne päin.
+
+Siellä haravoi nuori tyttö, valkoinen huivi päässään. Ja heinäkarhon
+toisella puoleen haravoi nuori poika hänen vastassaan. Ja
+haravoidessaan poika huiskasi heinätukon tytön rusoposkia vasten. Tyttö
+nauroi ja oli juuri vastaamaisillaan samalla mitalla, kun huomasi
+vieraan pojan olevan lähellä ja heitti häneen sirkoavan katseen
+sinisilmistään. Tapanista se katse tuntui ensin päivänsäteeltä, mutta
+samassa näki hän sen peittyvän oudostelevan uteliaisuuden pilveen. Säde
+oli sirahtanut tuolle toiselle pojalle tuossa, hän oli täällä vieras ja
+outo! Pääsi aivan huokaus rinnasta...
+
+Poika huiskasi tyttöään uudella heinätukolla. Ei ollut älynnyt vierasta
+katsojaa! Mutta tyttö oli, eikä vastannut lemmenleikkiin...
+
+Tyttö otti sylyksen heiniä maasta ja vei ruonpohjalle. Poika sieppasi
+silloin nopeasti heinäsylyksen hänkin ja vei samaan rukoon. Ihmeen
+yht’aikaa he siihen sattuivat ja ikäänkuin syleilivät toisiaan ruon
+ylitse. Ja Tapani näki, että poika tosiaankin otti kiinni tytön käsistä.
+
+Tytön silmät säteilivät riemuisasti poikaa vastaan, mutta hän
+rimpuili saadakseen irti kätensä. Poika näytti silloin hullaantuvan.
+Hän tölmähti ruon yli, potkaisten sen kumoon, ja sieppasi jäntevin
+käsivarsin tytön syliinsä.
+
+Tapani kuuli kirkaisun ja oli vähällä tölmähtää apuun. Mutta hän näki
+tytön vain nauravan ja nuoren miehen silmissä oli kuohuvan riemun
+loiste. Tapani jäi seisomaan siihen kuin lyötynä. Hänestä tuntui
+kuin tämän lempivän nuoren parin riemuisa onni olisi masentavana
+tuulenpuuskana humahtanut hänen ylitseen.
+
+Niinkuin huumeissaan vetäisi hän muutamia hätiköiviä vetoja
+haravallaan. Hän ei enää katsonut nuorta poikaa ja tyttöä, mutta hän
+näki heidät sittenkin niin iloisina ja onnellisina ja yhtäkkiä oli hän
+heissä näkevinään itsensä ja Kertun.
+
+Silloin tulivat muistot niin tulvanaan, että hänen täytyi istahtaa
+mättäälle niihin elähtyäkseen. Ja hiljaisin henkäyksin, suloisin
+tunnelmin alkoivat ne liidellä hänen ympärillään. Hän näki Kertun ja
+itsensä keväästä alkaen... kuinka he olivat ensin kohdanneet Koukin
+kalliolla ja sitten melkein joka päivä metsissä tai karjatiellä...
+Kuinka hän oli kantanut Kertun kyyhkynpesältä... Kuinka Kerttu oli
+itkenyt Lensunkalliolla ja he sitten menneet yhdessä nukkumaan
+riihilatoon...
+
+Yhtäkkiä alkoi Tapani tuntea häpeän punan poskillaan. Häntä hävetti
+se, ettei hän ollut sellainen kuin tuo nuori poika täällä niityllä.
+Vahingossa vain oli Kerttu pudonnut puustakin hänen syliinsä. Hänessä
+ei ollut miestä käymään noin urhakasti käsiksi, Kertun oli täytynyt
+häntä melkein houkutella, vaikka Kerttu oli ollut hänelle niin rakas,
+että hänestä oli se tuntunut aivan synniltä!
+
+Kuinka hän oli ollutkaan niin kuvaton? Kenties synnintunto oli tehnyt
+pojasta tytön... olihan hän olevinaan munkki! Mutta nyt...
+
+Tapani hypähti pystyyn.
+
+Nyt ei häntä enää estänyt mikään!
+
+Hän heitti haravan niitylle ja läksi huimin askelin niityn reunaa
+kohden.
+
+Silloin kuuli hän huudettavan itseään. Isäntä oli mielessään päättänyt
+jotenkuten palkita tuttua erakon toveria työstään. Ja kun päivä oli
+jo lähellä laskuaan, antoi hän kutsumattomalle päiväläiselleen päivän
+eväiden tähteet.
+
+Ja kohottava omistuksen tunne häivähti Tapanin mielessä, kun hän kulki
+metsäpolkua kantaen, näitä eväitä, joita ei ollut kerjännyt. Se lujitti
+niin hänen äskenherännyttä päättäväistä itseluottamustaan, että hän
+tunsi halua lähteä suoraa päätä vanhan Rauman rannoille Kertun luo.
+Mutta samassa tuli hän ajatelleeksi veli Olavia ja tunsi pistoksen
+mielessään. Miten kävisi iäisyysmietteissään elävän Olavin jos hän
+lähtisi pois? Saattoiko hän, saiko hän pettää toverinsa? Tämä kysymys
+pyrki hänen mieleensä, mutta vaistomaisesti koetti hän sitä välttää.
+Ja silloin veli Olavi alkoi tuntua hänestä entistään vieraammalta ja
+samoin koko elämä metsäluolalla niin kaukaiselta, että hän saattoi
+ajatella sen eri seikkoja aivan kuin ne eivät häntä koskisikaan.
+
+Yhtäkkiä havaitsi hän mielessään, että hän katseli tätä kaikkea
+ikäänkuin niityllä näkemänsä tytön ja pojan silmin. Ei, mutta _heidän_
+silmin, Kertun ja hänen! Ja silloin putosivat ikäänkuin suomukset hänen
+silmistään. _Sitä_ hän oli kaivannut metsäelämässään, jotakin sellaista
+mitä oli heinätytön ja -pojan välillä, perhe-elämän kotoista lämpöä.
+Veli Olavin innonhartaat iäisyysmietteet olivat vain häntä pitäneet
+lumoissaan, ettei hän ollut voinut, ei ollut uskaltanut elähtyä Kerttua
+ajattelemaan. Nyt niityllä oli hänen sydämensä sanonut sanansa ja koko
+asia oli vaiennut. Ja hän tunsi elävästi ja syvästi, ettei voinut
+menetellä muuten kuin lähteä Kertun luo.
+
+Hän kulki läpi yön ja saapui aamulla erakkomajalle.
+
+Olavi huomasi heti tuiman päättäväisen rypyn hänen otsallaan. Hän
+arveli toverin olevan alakuloisen jostakin vastoinkäymisestä kylillä
+ja alkoi ikäänkuin viihdytellen puhua ikiautuaasta rauhasta, johon
+valmistuakseen he olivat vetäytyneet metsän yksinäisyyteen.
+
+Tapanista tuntuivat sanat tulevan jostakin häntä ylempää, ne tuntuivat
+ikäänkuin tahtovan sortaa hänen oman itsensä ja särkeä hänen mielensä
+eheyden. Hän tunsi kovaa kapinanhalua ja kuunteli niin kärsimättömän
+näköisenä, että Olavi loi häneen pitkän tutkistelevan katseen ja
+vaikeni.
+
+Ikäänkuin tätä katsetta karttaen nousi Tapani ja loittoni hiljaa ja
+äänetönnä metsään. Hän istuutui rannalle hongankonkelolle miettimään.
+Hän mietti ja vertaili, vertaili toisiinsa — veli Olavia ja Kerttua.
+
+Hän tunsi sydämensä niin hellästi janoavan hyvää ystävää, toveria.
+Ei sellaista kuin ikimietteinen Olavi, joka oli häntä ylevämpi ja
+voimakkaampi ja piti häntä hartaiden mietteidensä vallassa. Ei, hän
+kaipasi itseään hennompaa olentoa, jota hän itse saisi tukea ja joka
+lämmittäisi ja täyttäisi hänen sydämensä omalla olemuksellaan. Olavia
+ajatellessaan tunsi hän itsensä heikoksi, Kerttua ajatellessaan
+vahvaksi, ja hän tahtoi tuntea oman voimansa. Niin, nyt sekin oli
+hänelle vaiennut, siksi hän kaipasi Kerttua!
+
+Hänen oli lähdettävä pikimittäin. Mutta häntä peloitti puhua aiheestaan
+Olaville, ainakin nyt Olavi eli omissa mietteissään, ne johtivat häntä
+järkkymättömästi, ja niillä saisi hän vielä hänetkin jälleen painumaan
+paikoilleen. Hän tarvitsi lähteä Kertun luo, että hänen oma voimansa
+vahvistuisi. Sillä hän tunsi että se vahvistuisi siellä nyt, kun hän ei
+ollut enää munkki, ei edes "metsämunkkikaan"...
+
+Asia tuntui sentään niin aralta, että hän hautoi sitä koko päivän.
+Illalla vasta sanoi hän veli Olaville, että aikoi huomisaamuna lähteä
+kylille.
+
+— Tulemmehan vielä toimeen, sanoi Olavi.
+
+— Lähdenpähän aikanaan...
+
+— Ei pidä surra huomisesta päivästä!
+
+— Menen nyt vähän kauemmas ja taidan viipyä pitempään, selitti Tapani.
+
+Olavi katsoi tutkistelevasti häneen. Poika oli varmaan saanut tylyä
+kohtelua lähikylissä ja tahtoi koettaa, oliko parempi onni kauempana.
+Saihan hän mennä, kun niin halusi...
+
+— Niin, mene vain, virkahti erakko ja vaipui iäisyysmietteihinsä.
+
+He nukkuivat yhdessä viimeisen yönsä ja aamulla Tapani lähti.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Rusotti, rusotti metsäinen nummi laskevan auringon säteissä. Suruisena
+heitti laskeva aurinko metsäiselle nummelle veriruskeat säteensä.
+
+Vielä syysauringon laskettuakin viipyivät Tapani ja Kerttu metsäisellä
+nummella verestävän iltaruskon kajossa. Kerttu oli kerännyt kasan
+tuoksuvia kanervia ja vihreitä katajanlehviä ja sitoi niistä
+köynnöskiehkuraa. Tapani oli hakannut pari paksua katajapuun tyveä ja
+laittoi ristiä kuorimattomista katajista. Ja työnsä lomaan hymyilivät
+he toisilleen onnen hymyä, lämmintä suruhymyä.
+
+Ja työnsä säestykseksi mietti Tapani tätä iltaa, jona he olivat jälleen
+kohdanneet toisensa. Hän oli odottanut Vasaraisten tien varressa Kertun
+tuloa karjoineen ja oli aikonut siepata Kertun syliinsä niinkuin poika
+oli siepannut tytön siellä heinäniityllä. Mutta ei se käynyt aivan
+niin. Hän oli jo kaukaa katsellut Kertun tuloa, ja Kerttu oli tullut
+niin hitain askelin, allapäin. Hän oli silloin mennyt vastaan ikäänkuin
+epäröiden ja varoen, ja hiljaa oli Kerttukin tullut häntä vastaan.
+Mutta kun he olivat tulleet niin lähelle toisiaan, että näkivät
+toistensa silmiin, oli Kerttu tullut luo, painautunut hänen poveaan
+vasten ja alkanut nyyhkyttää, nyyhkyttää ilosta pitkän ikävän jälkeen,
+joka oli aivan kalventanut hänen päivettyneet poskensa.
+
+Eivät he olleet monia sanoja puhuneet. Muutamin yksinkertaisin sanoin
+oli Tapani sanonut tulleensa vain Kertun tähden ja etteivät he enää
+eroaisikaan. Kerttu oli silloin tullut niin iloiseksi, niin tyynen ja
+miettivän iloiseksi, niin totisen iloiseksi, että häntä oli täytynyt
+katsoa aivan ihmeissään. Hän oli silloin kuin mikäkin pieni porvarin
+emäntä, nuori äiti eikä mikään karjatyttö.
+
+Sitten oli Kerttu kertonut muutamin sanoin eroajan tapahtumista, ja
+silloin oli Tapani kuullut, että isä Simonin oli täytynyt kuolla.
+Kaameaksi oli se uutinen tehnyt Tapanin mielen, ja ikäänkuin verinen
+huntu kietoi hänen uuden onnensakin. Kertun noudettua vanhalle,
+sairaalle äidilleen maitotilkan lähimmästä talosta, olivat he tulleet
+tänne metsään. Sillä Tapanista oli tuntunut, että hänen täytyi tehdä
+se, mitä kukaan muu ei ollut uskaltanut esivallan pelosta.
+
+Ja nyt sommitellessaan kuorimattomia katajantyviä ristiksi täytyi
+Tapanin ajatella isä Simonia. Hän näki mielessään isä guardiaanin ja
+veli Olavin rinnatusten. Molemmat paloivat, mutta Olavi paloi heläjävää
+ikikaihoa, joka verratessa tuntui melkein viileältä. Sillä isä Simon
+paloi karreksi, tuntui jo ammoin aikoja hiiltyneen. Mutta sillalla
+silloin kohtalokkaana päivänä, niin Tapanista tuntui, oli hän vielä
+viimeisen kerran leimahtanut taivahille. Kuinka kummallista oli sitä
+muistella! Täytyi kohottaa rintaa, nostaa päätä pystyyn... ikäänkuin
+hänen kunniakseen!
+
+— Miten hän sai surmansa? kysyi hän, sillä kuolintapaa ei Kerttu
+tosiaankaan ollut maininnut.
+
+— Tihru-Topihan se oli...
+
+— Lyönyt pään poikki, täydensi Tapani kaamein miettein.
+
+— Niin, minun piti olla karjalla, mutta kaikki muut olivat katsomassa.
+
+— Ja sitten haudattiin kirkkoaidan taa...
+
+Kerttu painoi päänsä alas ja sitoi seppeltään. Sillä sen oli hän jo
+sanonut.
+
+— Hiljaa kuin koira, lisäsi Tapani rivakasti veistäen ristiään.
+
+— Sanovat hänen puhuneen kunnialle käypiä sanoja kuninkaasta, sanoi
+Kerttu hiljaa.
+
+Tapani oli vaiti kotvan.
+
+— Niin, kyllä kuulin, sanoi hän sitten ja huokasi.
+
+Oli jo pimeä ennenkun he saivat työnsä valmiiksi. He menivät vielä
+verekselle mullokselle kirkkoaidan taa. Tapani pystytti siihen
+katajaristinsä ja Kerttu ripusti sen olkapäille köynnöskiehkuransa.
+
+He lähtivät, mutta hieman loitommalla kääntyi Tapani vielä katsomaan
+pimeässä häämöttävää ristiään. Siitä suuntautui hänen katseensa
+ympäröivään rytömetsään.
+
+— Siinä on nyt sitten hänen viimeinen ristinkotinsa, virkkoi hän
+katkerahkosti. Lieneekö hän ollut ristinkodin viimeinen ylipaimen?
+
+Hiljaa ja äänettöminä palasivat he tielle.
+
+— Tiedätkö mitään muista isistä? tuli Tapani kysyneeksi.
+
+— Niitä on vielä parinen Pakilassa. Sanovat heidän kirjoittaneen
+kuninkaalle ja anoneen papinvirkoja.
+
+— Kerettiläiskuninkaalta, hymähti Tapani.
+
+— Toisten sanovat lähteneen taivaltamaan teille tietymättömille.
+
+— Kenties ovat menneet metsiin hekin, virkahti Tapani.
+
+Hän ajatteli mielessään monia muinaisia hautaraunioita, joita sanottiin
+jätinmuureiksi. Kenties monet vanhemmistakin luostariveljistä olivat
+menneet niihin viettämään rauhassa viimeisiä päiviään ja saivat
+hurskailta ihmisiltä elatuksensa. Mutta jos he siellä kuolivat,
+kenties saivat hautansakin, mahtoi kai niiden nimi muuttua. Kenties
+niitä ruvettaisiin sanomaan "munkkien muureiksi"... olihan hän heidän
+kivimajaansa siellä metsässä kuullut kylissä nimettävän munkkilaisten
+luolaksi. [Satakunnan vesistön varsilla on siellä täällä omituisia
+kiviraunioita, joita kansa nimeää munkkilaisten muureiksi.]
+
+Tapani vaipui siitä tuokioksi ajattelemaan Olavi erakkoa siellä
+luolassaan. Kun pian tietenkin tulivat kylmät syys-yöt, eiköhän hänen
+täytynyt hänenkin lähteä sieltä ihmisten ilmoille... Oli ensi tilassa
+käytävä häntä katsomassa.
+
+Tapani heräsi näistä mietteistään Pakilan riihiladon kohdalla.
+Ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta menivät he sinne nukkumaan.
+
+Aamulla hankki Kerttu poikasen sijaansa karjalle ja he lähtivät
+pyytämään kuulutusta Mathias papilta, joka oli muuttanut luostariin.
+
+Oudoksuvin tuntein lähestyi Tapani tuttua siltaa, jota ikivanhat
+tervalepät varjostivat. Oudolta tuntui hänestä ajatella ristinkotia
+muiden kuin vanhojen isien asumana.
+
+Portti oli seposen selällään. Ja jo sillalle näki kihlapari, että
+syyspäivän paisteessa ilakoi pihalla liuta pellavatukkaisia lapsia. Se
+oli Tapanista täällä _niin_ outoa, että häneltä pääsi herkkä, lämmin
+nauru. Kerttu vaistosi sen takaa jotakin, jonka piti ilahuttaa heitä
+molempia, mutta ei hän äkkipäätään oikein päässyt siitä selville,
+kuinka tähystikään sulhonsa silmiin.
+
+Mutta lapset olivat älynneet tulijat ja katselivat iloisen uteliaina
+heihin.
+
+— Metsämunkki! huudahti suurin heistä ja ilakoiden juosta tölmistivät
+he entiseen "puhtaan elämän pyhättöön" kertomaan isälleen ja äidilleen,
+että metsämunkki tuli Karja-Kertun rinnalla.
+
+Silloin vasta Kerttu käsitti, mille Tapani oli niin reppoisasti
+nauranut. Ja hymystä hyrskyen astuivat he käsi kädessä sisälle.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75594 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..addc0de
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75594 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75594)