path: root/75480-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75480 ***

language: Finnish




ISÄ JOHANNES

Kangastuskuvia Keskiajan lopulta


Kirj.

LAURI SAURAMO [Lauri Soini]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.




SISÄLLYS:

1. Ilta luostarissa
2. Salon syliin
3. Katri tyttö
4. Tasalan vapaatalossa
5. Henkipatto
6. Henkipaton poika
7. Suitsuttajan perhe
8. Hyvä paimen
9. Pyhä neitsyt
10. Varoitus
11. Pietari teini
12. Ottelu metsässä
13. Lain koura
14. Sudenluolan hävitys
15. Papin renki
16. Papin sydän
17. Hengellistä rakkautta
18. Veriviha
19. Jumalainen ylkä
20. Taivaan morsian
21. Pyhä henki
22. Tuiro ja Pirkitta
23. Armonlaaksoon
24. Uusi aika tekee tuloaan
25. Pietari maisteri
26. Tuiron sotaseikkailut
27. Matkalla nunnaa vapauttamaan
28. Isä Johannes ja sisar Kaarina




1

ILTA LUOSTARISSA


Vespera, ehtoomessu, oli kohonnut korkeuteen ja hälvennyt, ja Turun
saarnaveljet olivat kokoontuneet ehtoolliselleen veljeskunnan
domuksen jykeän yksinkertaiseen ruokatupaan. Ristikkojaloillaan
seisoville pitkille pöydille oli asetettu ruuat, joiden vaihteleva
kirjavuus, yksinkertaisuudessakin kuvastuva moninaisuus ilmaisi,
että ne oli paloittain, kannikoittain kerusteltu minkä mistäkin.
Kaloissa, lihapaloissa, juustoissa ja leivissä saattoi myös eroittaa
nuhrautuneita paikkoja, mitkä muistuttivat säkkejä ja reppuja,
joissa veljet olivat niitä kantaneet minkä miltäkin pitäjän kulmalta
saarnamatkoilta palatessaan. Kylän kakut kuitenkin näyttivät olevan
ainoastaan lisinä oman locuksen leivinuunissa paistetuille, mutta
enimmäkseen hyviltä emänniltä saaduista jauhoista leivotuille
kakkaroille, samoin oli kaalikeittoon saatu kuvut omasta kaalimaasta,
kotitekoista oli myös kalja, siksi kirmakka olvi, että pyrki
hiusmartoon kihoamaan, jos useita pitkiä siemauksia kulautti.

Yhteisiä aterioita höystettiin tavallisesti pakinoiden, kertoellen
mitä uutta oli onnistuttu sieppaamaan tai itse koettu saarnamatkoilla,
joilta useimmat olivat saapuneet aivan äskettäin, mikä tänään,
mikä eilen tai korkeintaan parisen päivää sitten, levähtääkseen
hetkisen yhteisessä pesässä ja lähteäkseen taasen tänään, huomenna
tai ylihuomenna uusin voimin uudelle taipaleelle. Nykyään olivat
jutut jokseenkin alakuloisia, sillä viime aikoina oli hengenmiesten
aineellinen saalis ollut sangen huono, niin näännytetty ja
katkeroitettu oli maa alituisten unioniriitojen jaloissa.

Mutta sitä paremman kylvömaan arveli itsellään olevan tanskalainen
veli Hincerus, jonka Tanskassa sijaitseva dominikaanien pohjoismainen
pääjohto oli lähettänyt Turun mustiin veljiin vaikuttamaan.
Vasta äskettäin hän oli saapunut, mutta heti saavuttuaan alkanut
kiinnittää suomalaisten veljien huomiota emämaan tapahtumiin. Lempeän
isänmaallinen, mutta heikon viipperehtivä valtionhoitaja Svante
Sture oli äkkiä kuollut. Ja nyt ottelivat vallasta valtakunnan
unionimieliset herrat ja suurmiehet itsenäisyyspuoluetta ja sen
valtionhoitajaehdokasta Sten Sture nuorempaa, Svante Sturen poikaa
vastaan, mutta tällä oli valtakunnan linnat hallussaan ja rahvas
puolellaan. Molemmilta puolin kuului Turun linnankin päällikkö
saaneen kehoituksia ja varoituksia. Ja Turun dominikaanimunkkeja,
hengenmiehiä, jotka syrjäisissä maanäärissämme olivat suloisessa
rauhassa harjoittaneet saarnaajatointaan, koetti nyt heitäkin
tanskalainen veli saada mukaan temmellykseen. Hänen mielestään olisi
Turun mustien veljien, joilla oli hyvä tilaisuus vaikuttaa kansan
keskuudessa saarnamatkoilla liikkuessaan, pitänyt ryhtyä saarnaamaan
kansalle uskollisuutta Tanskan kuningasta kohtaan, joka kerran oli
unionikuninkaaksi tunnustettu, ja siten ehkäistävä itsenäisyyspuolueen
kapinoimista.

Tämä ei kuitenkaan näyttänyt olevan Olavi Laurin pojan, luostarikoulun
lehtorin mieleen, ja hän sanoi tyytymätönnä:

‒ Mitä me ryhtyisimme maan mahtavien taisteluihin, hiljaisessa
hengentyössä on ennenkin aherrettu, siitä suurin siunaus on.

— Mutta saarnatyössä tarvitaan rauhallista maaperää, ja rauhaan ei maa
pääse koskaan ennenkuin tunnustaa laillisen kuninkaansa.

— Ruotsissa ratkaiskoot ja päättäkööt, kaukana pääahjosta eivät
suomalaiset ulotu mitään vaikuttamaan, joutuisivat luultavasti aina
liian myöhään, jos yrittäisivätkin.

— Siellä on uusi yltiöpää, Sten Sture vai mikä suuri kivi...
kompastuskivi... hän on, saanut rahvaan yllytetyksi juoksemaan
jälestään. Mutta tarvitseeko täälläkin kansan syöksyä onnettomuuteen
ylpeästi uhmaten, kun nöyrtymällä ja taipumalla saisi onnellisen rauhan
ja pääsisi veljesliittoon Ruotsia vanhemman sivistysmaan kanssa?

— Mitä tarkoitatte? kysäisi lehtori Olavi Laurentii.

— Tarkoitanpahan vain, että jos Ruotsi pettää kuninkaansa, niin
Suomi voi pestä kätensä, kulkea eri teitään ja pysyä kuninkaalleen
uskollisena omin päin.

— Hm, kuului pöydän yläpäästä varoittava rykäisy. Kaikkien veljien
katseet kääntyivät siellä istuvaan ja pitkin pöytää silmäilevään
luostarin prioriin, Mikael Karpalaiseen. Hengellisen veljeskunnan
lempeän isän otsa oli vetäytynyt ryppyyn, ja kaikki käsittivät siitä,
että ilmalinnojen rakentaminen oli käynyt liian rohkeaksi.

— Eihän meillä, riensi veli Hincerus lieventämään, — tosin
suoranaisesti ole tekemistä tällaisten asiain kanssa...

‒ Niihin puuttumalla saisimme vain täällä luostarit samallaisiksi
juonittelun ja vehkeilyn ahjoiksi kuin Ruotsissakin, pisti
kerkeäkielinen Olavi lehtori väliin.

— Mutta aina on hyvä pitää suunta selvillä ja varoittaa kansaa Sten
Sturen niskoittelusta ja juonittelusta, vaikkapa hän pääsisikin
Ruotsissa valtaan. Sillä mitäpä hyvää Suomelle Ruotsista koitunee!

— Sieltähän olemme saaneet kaiken! vastasi Olavi lehtori.

Nuoremmat veljet olivat äänetönnä kuunnelleet vanhempain valtiollista
väittelyä, sillä niitä asioita eivät he ymmärtäneet. Mutta tämä
viimeinen väite antoi muutamalle nuorelle munkkipapin kokelaalle aiheen
huudahtaa pöydän alapäästä:

— Sieltä olemme saaneet yksin pyhän uskommekin!

— Ja ruotsalaisethan meille ovat tuoneet ainoan pyhimyksemmekin, pyhän
Henrikin, virkkoi toinen veli.

Korkeasta iästään huolimatta nuorekkaan ketterää, humaanista Olavi
lehtoria ilahutti, kun keskustelu rupesi solumaan pois epämieluiselta
valtiolliselta alalta. Sitä avittaakseen virkkoi hän:

— Niin, Henrik piispa on korotettu marttyyriutensa tähden pyhien
joukkoon. Mutta muistan jostakin vanhasta pergamentista lukeneeni, että
sistersiinimunkit ovat täällä saarnanneet ainakin samoihin aikoihin
kuin pyhä Henrik. Kerrotaanpa heillä olleen täällä luostarinkin,
kaksoisluostarin.

— Niin onkin, virkkoi pöydän keskipaikkeilta sointuvalla äänellä
nuorekas, vasta täyteen miehuudenikäänsä päässyt pappismunkki, veli
Johannes.

— Tiedätkö siitä mitä, uneksija-veli? kysyi Olavi lehtori
ystävällisesti hymyillen nuorelta, lahjakkaalta oppilaaltaan, johon
oli suuresti mieltynyt, vaikka usein nuhtelikin tämän liian suurta
taipumusta kuvitteluihin ja haaveiluihin.

— Olen käynytkin siellä, virkkoi veli Johannes. — Taivalsin kerran
tavallista pitemmälle itään päin ja tulin pitäjään, joka oli
Kirkkonummi nimeltään. Muuan vanha mies kertoi minulle siellä, että
pitäjä on saanut nimensä siitä, että siellä oli ensimäinen kirkko
maassa, ja sen olivat sistersiinimunkit omin käsin rakentaneet. Heillä
oli ollut siellä luostari, jossa munkkeja ja nunnia oli hartauttaan
harjoittanut, askarrellut ja viljellyt kasvitarhojaan, joissa kasvoi
moninaisia lääkeyrttejä. Hänen isävainajansa lapsuuden aikana oli
luostari vielä ollut nunnien ja munkkien tyyssijana, mutta sitten oli
sen tulit polttanut, puisen rakennuksen, eivätkä veljet ja sisaret
ruvenneet sitä uudestaan rakentamaan, vaan lähtivät muuhun maailmaan.
Mutta luostarin sija on nimeltään Munkkikumpu, ja samoilla munkeilla on
siellä vieläkin heille lahjoitettuja maatiluksia, joista joka vuosi käy
muuan veli verotulot kantamassa.

— Tämä kertomus tuntuu hyvin todennäköiseltä, virkkoi veljeskunnan
tietoniekka, Olavi lehtori. — Sillä tuollaisia rauhallisia työmyyriä
sistersiinit ovat. Laittavat monasteriuminsa hiljaiselle maaseudulle ja
siellä ahertavat.

— Mutta kuinka heidän vaikutuksensa olisi jäänyt niin tuntemattomaksi?
tuumaili priori hymyillen. — Pitäisipä se toki olla yleisemmin
tunnettu, jos he ensimäisinä olisivat täällä olleet ja satoja vuosia
vaikuttaneet!

— Niin, luultavampaa onkin, että sistersiinit ovat vasta pyhän
Bernharduksen innoittamina maahamme asti urenneet, Ruotsin vallan
aikana, kun metsien kansa oli alkanut kesyttyä, että hiljaisetkin
saattoivat sen keskuudessa menestyä ja viihtyä.

Priori nyökäytti päätänsä lehtorin tuumille ja nousi, ja pöytäseura
noudatti esimerkkiä. Kun oli luettu kiitos ruuan jälkeen, poistuivat
priori ja lehtori lukuhuoneeseen.

Enin osa munkeista jäi vielä ruokatupaan completariumia, toista
ehtoomessua, odottamaan. Pari innokkainta veljeä ehätti shakkilaudan
ääreen, toinen pari otti pelinopat nahkamaljakkoineen ja alkoi pelata
"Ristuksen viittä haavaa". Mutta muut veljet jatkoivat keskustelua
Kirkkonummen luostarista, kertoen kaskuja, jotka heitä viehättivät
enemmän kuin äsken kuullut, vaikkeivät oikein sopineet kerrottaviksi
priorin ja lehtorin ollessa läsnä.

— Hyviä ja hupaisia päiviä ne olivat pitäneet, ne Munkkikummun
veljet, virkkoi muuan. — Luostarikummultaan olivat maan alitse kaivaa
kuopustaneet käytävän vähän matkan päässä kirkon yhteydessä olevaan
sisarluostariin. Sinne marssivat veljet maan alitse milloin mieli
teki, ja sielläkös sitten viini vuoti ja muiskut maiskuivat ja nunnien
selleissä kuherreltiin...

Kertoja, möhömaha ja ihranaama elostelijan perikuva, aivan maiskutti
suutaan mieliteosta ja mielihyvästä. Toistenkin kasvot kuvastivat
aistillista intohimoa, johon yhtyi omituinen kauhun, kammon ilme.
Muutaman vanhan munkin naaman väänsi irstaus, jonka hän liiankin
selvään näkyi käsittävän pirulliseksi, ruokottoman kamalaan
irvistykseen. Näillä kasvoilla kuvastui ilmielävänä, millaisia tunteita
ja miten eläimellisen käsityksen naisesta naimattomuuden vaatimus oli
puhtaan elämän veljessä kasvattanut.

— Kerran, jatkoi sama punakka veitikka, — oli siellä muuan nuori sisar
sattunut vahingossa tulemaan siunattuun tilaan. Kun abbedissa äkkäsi
sen, pani hän nunnan koville, kysellen, missä sellaista oli voinut
tapahtua. Sisar vastasi: "Täällä luostarissa, hurskas äiti." Abbedissa
kysyi: "Kuinka ja milloin? Etkö voinut huutaa, että olisi voitu tulla
apuun?" Sisar siihen selittää: "Hurskas äiti, se tapahtui siihen
aikaan, kun meillä oli silentium." Eikös ollut hyvin vastattu? Kuinka
silloin huutaa, kun oli määrätty noudattamaan äänettömyyttä!

Uusi naurun purskaus. Kertoja itsekin yltyi toisten ilosta ja nauroi,
jotta vatsa hytki.

Sitten seurasi toinen toistaan rivompia ja kaksimielisempiä tai
pilkallisempia naiskaskuja. Siirryttiin kertomaan yleensä munkkien
naisseikkailuja, — miten joku veli oli juossut joka päivä emännän luona
ja saanut parasta ruokaa ja juomaa palkaksi rakastelustaan, — miten
toinen oli kulkenut lääkitsemässä tervettä tytärtä, — miten kolmas
kuherrellut ylhäisen aatelisrouvan kanssa — ja niin määrättömiin, — ja
samalla oli munkkisankari aina tehnyt hauskoja kepposia.

Eivät yksistään sanat, vaan erittäinkin äänensävy ja eleet, joilla
näitä kaskuja kerrottiin, nostattivat veli Johanneksen kasvoille
surumielisen inhon ilmeen. Hän poistui pari kaskua kuultuaan.

       *       *       *       *       *

Veli Johannes joutui taasen miettimään elämänsä arinta ja polttavinta
kysymystä, suhdettaan naiseen. Hän meni munkkien yhteiseen
makuuhuoneeseen, heittäytyi olkivuoteelleen ja antoi ajatusten liidellä.

Hänen nuoruudenunelmiensa auerhäivästä ja muistojen lehdessiimeksistä
kohosi hänen sielunsa silmien eteen utuisia naishahmoja, nuoria
punaposkia ja kirkassilmiä, joita nähdessään ja ajatellessaankin hän
oli tuntenut sydämensä lämpimämmin sykähtävän ja verensä kainosti
värähtävän. Tiesihän hän, tiesi, että oli luvatonta ja synnillistä
ajatella naista näin, että hän oli puhtaan elämän veljeyteen
liittyessään iäksi kieltäytynyt koskemasta naiseen. Mutta hän ei
voinut, ei voinut sille mitään, että ajatukset aina siihen kääntyivät
ja että hän silloin tunsi kiehtoavaa suloa ja viehätystä. Sitten oli
hän kerran, kerran vain ja loitolta, nähnyt neidon, joka pitemmäksi
aikaa sai sijansa hänen mielessään, herätti hänessä hehkua, joka
vähänväliä veti hänen ajatuksensa impeä ajattelemaan, ja usein hän
sävähtäen, säikähtäen yhtäkkiä huomasi ajatuksensa harhailleen kauas,
kauas luvattomille poluille.

Hän oli noussut taisteluun näitä tunteita ja ajatuksia vastaan. Mutta
tämä taistelu oli vienyt hänet vain yhä lähemmäksi naista, hänen
ajatuksensa täytti pian naisolento kokonaan, ja hän oli joutunut aivan
epätoivoon. Vihdoin oli hän kysynyt neuvoa Olavi lehtorilta, ja tämä
oli neuvonut hänelle avun. Se oli pyhä neitsyt. Ja hän oli palavalla
hartaudella alkanut lukea evankelioita ja legendoja neitsyt Mariasta,
ja tämä taivahinen pyhä olento oli lainannut hänelle säteilevän kuvansa
turvaksi maallisten naisten kiehtovaa tenhoa vastaan. Milloin nainen
pyrki hänen mieltään valtaamaan, silloin oli hän kääntänyt ajatuksensa
taivaan lempeään ruhtinattareen. Ja pyhä neitsyt oli tullut hänen
hellyytensä ja palvomisensa esineeksi, hänen taivahiseksi morsiamekseen.

Mutta ei tämä kihlaus ollut veli Johanneksen mielessä vaikuttanut sitä,
että hän olisi alkanut maallisiakaan naisia halveksia. Päinvastoin
taivahinen morsian oli hänen mielessään kietoutunut eroittumattomaan
yhteyteen koko naissuvun kanssa ja heittänyt sille osan pyhyytensä
säteilyä. Ensiksikin hänestä tuntui, ettei hänen sielunsa silmiin
voisi koskaan taivahinen morsian loistaa täydessä kirkkaudessaan ja
ihanuudessaan, jos hän ajattelisi maallista naista niin halveksivasti
kuin veljet ajattelivat. Ja jos kerran maallinen miehen ja naisen
suhde oli niin ruma ja paha, miksi silloin pyhän neitsyen — ja
hänen jumalaisen poikansa — suhdetta sieluihin verrattiin yljän ja
morsiamen suhteeseen? Ja, toiselta puolen, kuinka oli naissuvun
halveksiminen mahdollista sille, joka elävällä hartaudella ajatteli
ja palvoi taivahista morsianta, nöyryyden orvokkia, puhtauden liljaa,
rakkauden ruusua ja taivaan kunniaa ja kaunistusta? Tosinhan hänet
oli taivahisen isän henki — niin kirkkoisät selittivät — pyhittänyt
toisessa, hengellisessä sikiämisessään äitinsä kohdussa, mutta naiseksi
hän sittenkin syntyi ja kuului naissukuun, oli puhtaan naisellisuuden
ikuinen ihanne. Hänet oli tosin korotettu aistimaailman alhaisuudesta
jumalaisen valon säteilyyn, mutta kuinka saattoi vaipua katselemaan
hänen säteilevää kuvaansa ilman että hänestä olisi heijastanut ihanaa
valoa koko naissuvun ylitse? Ja miksi, miksi olisi hyvä isä hänet
korottanut, jollei siksi, että hän olisi elävänä ihanteena, ihanan
puhtaana esikuvana sukupuolelleen, jalostuksena, ylennyksenä kaikille
naisolennoille ja koko ihmissuvulle? Mitä varten olisi hän pyhän
poikansa rinnalla välittäjänä ihmisten ja kaikkein pyhimmän välillä,
jollei häntä olisi tarkoitettu ylentämään juuri naista? Eikö neitsyt
Maria ollut pyhä, että hän esikuvallaan muutkin neitsyet pyhittäisi,
eikö taivahinen rakkaus häneen ollut pyhä siksi, että se maallisenkin
rakkauden pyhittäisi ja kirkastaisi?

Näin veli Johannes itsekseen kyseli ja mietti olkivuoteellaan leväten,
ja häntä suretti ajatellessaan veljien suhdetta naiseen eikä hän voinut
sitä käsittää.

Hänen alakuloiset mietteensä keskeytti kellon kilinä. Kolmituntinen
väliaika oli kulunut, kutsuttiin toiseen iltamessuun, ja hän riensi
luostarin kappeliin.

       *       *       *       *       *

Messun jälkeen palasi hän veljien kera yhteiseen makuuhuoneeseen ja
rupesi levolle. Veljet vetelivät pian sikeää unta, mutta hänelle
ei tällä kertaa tullut uni silmiin. Sillä hänen elämänsä oli
tärkeässä käännekohdassa, ja sentähden hänen sielunsa silmien editse
vierivät menneet päivät, ne, jotka hänet olivat siivillään kantaneet
nykyhetkeen, mistä hänen oli urettava uusille urille.

Sielunsa silmin näki hän itsensä kaukaisella Karjalan kolkalla, näki
leikkivänsä lapsena, piskuisena porvarin poikana, Viipurin toreilla ja
kapeilla kaduilla. Piskuisena poikana toisten kera leikkiessään oli hän
siellä usein nähnyt harmaahapsen isä Tapanin, joka oli ollut sangen
oppinut mies, lasten pyhä isä ja koko kaupungin kunnia ja ylpeys.
Kuinka usein olivatkaan he lapset hartaalla ihailulla hiiviskelleet
katukulmista luo kun isä Tapani kulki! Kuinka usein oli isä Tapani
silitellyt pientä päätä, sanonut isällisiä sanoja ja siunannut! Olipa
isä Tapani käynyt hänen porvarisvanhempainsa kodissakin, silitellyt
hänen tukkaansa ja kysellyt mitä hän osasi, ja hän oli lukenut ulkoa
"Isä meidhen ioko oledh taiuahissa". Sitten oli taasen isä Tapani
silitellyt hänen tukkaansa, kiitellyt ja siunannut. Tuskin vuottakaan
sen jälkeen kerrottiin, että isä Tapani oli kuollut vieraalla maalla,
Tanskassa, jossa oli ollut harmaiden veljesten asioissa. Sillä hän oli
harmaiden veljesten, fransiskolaisten, guardiaani Viipurin luostarissa
ja häntä pidettiin oppinsa ja hurskautensa tähden niin suuressa
arvossa, että oli valittu veljeskuntansa ministeriksi yli pohjoisten
maiden, hän oli tohtori Stephanus Laurentii, oppinein ja kuuluisin
Suomen luostari-isistä. Sen oli veli Johannes saanut tietää vasta
jälkeenpäin, sillä hän oli vielä lapsi hurskaan isän kuollessa, mutta
isä Tapanin henkevät kasvot ja harmaat hapset kuvastuivat iätkaiket
hänen mielessään, ja kun hän oli oppinut tuntemaan taivahisen isän, oli
silläkin isä Tapanin henkevät kasvot ja harmaat hapset.

Isä Tapanin kunnioittava ihailu oli hänen mielessään herättänyt
sytevän halun, että hänestä tulisi hengenmies hänestäkin, että hän
saisi aina istua ja oppia hengenviisautta sellaiselta harmaahapsiselta
vanhukselta kuin isä Tapani oli. Isäukko olikin pannut hänet Viipurin
luostarikouluun, ei tosin harmaiden veljesten, vaan mustien, Olaus
Henricin ollessa luostarin priorina. Sitten oli hän alkanut kaihota
Turun luostariin, jossa oli kuullut enemmän opittavan. Hänestä oli
tullut Turun dominikaaniluostarin noviisi ja vuoden ajan tavailtuaan
rukouskirjaansa oli hän tehnyt munkkilupauksen ja ottanut nimekseen
veli Johannes Karelus, jonka nimisen munkin sanottiin ennenkin
eläneen, oli useita vuosia opiskellut ja väliin käynyt hurskailta
almuja keräämässä, kunnes hänet oli vihitty papiksi ja varsinaisena
saarnaveljenä päästetty maita taivaltamaan.

Onnellinen kuin mehiläinen yrttitarhassa oli hän ollut niinä
Huoruutensa vuosina, joina sai enimmät aikansa opiskella ja uinailla,
pyhien tarinain ja vertausten pohjalle rakentaa unelmoivassa
mielikuvituksessaan luostaritaloon ja sen ympäristöön haavemaailmaa,
jossa eli ja hengitti. Tässä maailmassa oli hän elänyt ja hengittänyt
almu- ja saarnamatkoille urettuaankin, mutta retkillä oli hänen
silmiinsä vilkkunut uusia kuvia luonnosta ja elämästä, tuoreina ja
mehevinä olivat ne virtailleet hänen sieluunsa, elävän luonnon ja
elävän elämän vehmaalla teholla vallanneet yhä enemmän alaa hänen
entiseltä haavemaailmaltaan, niin että siitä tuli uusi maailma. Tämän
maailman johtotähdiksi jäivät yhäkin pyhät kertomukset ja legendat,
mutta vehmas luonto lainasi sille vihreän värinsä ja sinne se tuntui
paremmin soveltuvan, ja niin tunsi hän yhä suurempaa tarvetta siirtää
haavemaailmansa luostarikammiosta sinisalolle. Sinne se oli vähitellen
sijoittunut itsestään, salopitäjään, jossa hän useimmin liikuskeli,
missä oli enimmän nähnyt, elänyt ja kokenut, ja veljeskunnan domus,
hänen unelmainsa entinen tyyssija, oli käynyt hänelle vieraaksi ja
kolkoksi. Ei hän saarnamatkoillaankaan tuntenut rauhaa ja onnea muualla
kuin unelmainsa kotipitäjässä, sillä hänen herkkä haavemielensä ei
saattanut viihtyä muualla kuin missä hänen unelmansakin elivät.

Sitten oli tämän seurakunnan, hänen unelmiensa kotipitäjän, pappi
siirtynyt toiseen pitäjään, ja hänen mieleensä oli ikäänkuin
sädesoihtuna välähtänyt ajatus, miten onnellinen hän olisi, jos pääsisi
tämän seurakunnan papiksi. Tämä ajatus valtasi hänet sellaisella
voimalla, että hänen täytyi sitä kihelmöivin aivoin pohtia päivät
päästään. Ja niin miettiessään ja kaihoillessaan alkoi hänestä tuntua
yhä kiusallisemmalta luostarielämän hengetön muodollisuus, jonka
eduskuvalta hänestä näyttivät kaavamaiset, vuorokaudet läpeensä joka
kolmen tunnin kuluttua uudistuvat messut. Pääseminen irti tästä
hurskaasta kaavamaisuudesta, jonka puitteissa piili niin paljon
kuolleiden luita ja kaikkinaista saastaa, kävi hänelle sisäiseksi
elinehdoksi, ja elämänlähde siirtyi metsien poveen, sinisalojen syliin.
Siellä hän tosin joutuisi loitolle luostarin kirjastosta, mutta kai
hän saisi mukaansa edes joitakin niistä käsikirjoituksista, joita oli
pitkinä puhteina kopioinut. Ja vaikkei hän saisi ikinään enää nähdä
hänelle rakkaita kirjoja, tahtoisi hän sittenkin mieluummin unelmiensa
kotipitäjään!

Kauan oli tämä toive näyttänyt hänestä vain turhalta unelmalta,
mutta sitten oli hän alkanut, ensin vain haaveksien, sitten yhä
vakavammin, ajatella sen esittämistä piispa Arvi Kurjelle. Onneksi oli
hän Arvi piispalle tuttu. Mahtava ylipappi oli pari vuotta sitten,
kohta Turun piispaksi tultuaan, kerran kohdannut hänet tuomiokirkon
portaissa ja puhutellut häntä. Hänen armonsa oli suonut hänelle
isällisen suosionsa ja kutsunut käymään luonaankin piispantalossa.
Nyt oli hän vihdoin rohkaissut mielensä, mennyt sinne ja esittänyt
mielihauteensa. Piispalle oli asia hyvin mieleen, sillä siksikin
oppia saaneista sielunpaimenista oli kova puute seurakunnissa.
Eikähän mikään estänyt dominikaanimunkkia lähtemästä hoitamaan
saloseurakunnan sielunpaimenen virkaa, olivathan heistä niin monet
ylhäisimmissäkin papillisissa viroissa. Piispalla ei tosin ollut mitään
määräysvaltaa dominikaaniluostareihin nähden, eikä luostarin priori
Mikael Karpalainen ollut halukas luopumaan yhdestä lahjakkaimpia
nuoria saarnamiehiään. Mutta toiselta puolen olivat luostarin tulot
kuivumistaan kuivuneet eikä hän, unelmissaan elävä veli Johannes,
tuonut runsaita almusatoja retkiltään palatessaan. Ja niin priori,
piispan mahtavasta toivomuksesta, katsoi hyväksi taipua päästämään veli
Johanneksen vakinaiseksi sielunpaimeneksi Metsäkulman pitäjään, vaikka
hän samalla pysyi veljeskunnan jäsenenä elinikänsä.

Niin oli hän nyt elämänsä tärkeässä käännekohdassa, ja huomenna,
huomenna oli hänen lähdettävä uusille urille. Sentähden valvoi hän
levotonna olkivuoteellaan, katseli menneisyytensä kuvia ja ounasteli
tulevaisuuden kysymysmerkkejä. Ja kun puoliyön aikaan soitettiin
nocturnumiin, yömessuun, kohtasi kutsu hänet hereiltä.




2

SALON SYLIIN


Prima, toinen huomenmessu, oli kohonnut korkeuteen. Ja kohta sen
jälkeen oli luostarin portille, talvipäivän alkaessa sarastaa, saapunut
hevospoika Metsäkulmalta. Hän oli tullut, sanoi, isä Johannesta
noutamaan. Sillä niin veli Johannesta tutussa, rakkaassa salopitäjässä
nimettiin.

Isä Johannes oli pian matkakunnossa, pian pannut nyyttiin ne muutamat
käsinkirjoitetut kirjansa, jotka sai mukaan, pian heittänyt valkoisen
sarkakaapunsa ylle mustan levätin ja vetänyt sen huppukauluksen päänsä
yli.

Priori Mikael Mikaelis Karpalainen kutsui hänet luoksensa luostarin
lukuhuoneeseen, pani kätensä hänen päänsä päälle, siunasi häntä ja
kehoitti pysymään uskollisena veljeskuntaa kohtaan.

Liikutettuna astui isä Johannes rekeen, poika peitteli hänet nahkasiin,
ja niin lähdettiin. Kaduilla oli jo vilkasta liikettä, mikä meni
ostoksille torille, mikä kauppiaan myyntiluukulle, joka houkutteli
kadulla kulkijaa. Ohi näiden houkuttelevain luukkujen, ohi matalain
puutalojen, joissa useimmissa oli ainoastaan lautaiset työntöikkunat,
ohi muutaman kivitalonkin, jonka uudesta, ainoasta lasiakkunasta joku
katseli, ajoivat he pitkin kapeaa Jokikatua kirkkotorin nurkalle,
jolla kuhisi kaupantekijöitä aivan tuomiokirkon jalanjuuressa, mistä
oli kaupat tehtyään mukava pistäytyä kirkkoon messua kuulemaan. Torin
nurkalla kääntyivät he Kupittaalle päin.

Mutta samassa havaitsi isä Johannes torin nurkitse kulkevan teinin,
joka näytti hänestä tutulta. Niinpäs olikin, Pietari teini,
Kiukku-Nikun tai oikeammin Särkilahden kartanon Niilo herran poika,
hänen hyvä ystävänsä, ainoita koko kaupungissa.

— Seisota! huusi hän hevospojalle.

Hevonen pysähtyi ja poika lähestyi rekeä.

— Herran haltuun nyt, Pietari! virkkoi isä Johannes ja pojan ehdittyä
luo sulki tämän syliinsä.

— Nytkö siis menette!

— Niin, poikani! Jää Jumalan haltuun!

— Jumala kanssanne! virkkoi Pietari teini ja jäi alakuloisena katsomaan
jälkeen.

Hymyillä täytyi isä Johanneksen, kun muisteli, miten he olivat ensi
kerran kohdanneet. Hänen munkkilevätissään katua kulkiessaan oli
Pietari toisten teinien kera pistänyt tikkupihdin hänen helmaansa.
Hän ei tiennyt siitä mitään, kuuli vain miten pojat ilakoivat hänen
jälessään. Mutta silloin oli hän tuntenut nyäistävän liepeestään ja
katsomaan käännyttyään nähnyt Pietarin tikkupihti kädessään. Hän
oli saanut niin kovat tunnonvaivat, että hänen ilmitulon uhallakin
oli täytynyt tulla ottamaan tikkupihti pois, ja katuvaisena pyysi
hän anteeksi. Siitä pitäen olivat he olleet hyvät ystävät, eikä
Johanneksen tarvinnut häneltä koskaan pelätä kurillisia kepposia,
kuten useinkin toisilta teineiltä. Mutta monet kerrat oli poika käynyt
hänen kimppuunsa tiedonjanoisine kysymyksineen ja älykkäine, vaikkakin
lapsellisine tuumineen.

He ajoivat samassa ohi Kupittaan lähteen. Mikä nuoruuden muistojen
ja unelmain pyhättö tämä paikka Johannekselle olikaan! Tänne oli hän
isä Olavin, pyhänsanan lehtorin, johdolla lukiessaan kertomusten
henkilöt kuvitellut elämään ja toimimaan. Tuohon, puiden reunustaman
nurmikentän sopukkaan, joka nyt oli valkoisen lumivaipan alla, oli
hän sijoittanut paratiisin yrttitarhan. Vähän matkan päässä oli
pieni kuoppura ja sen reunalla kivi, jonka kohdalla lumi oli hieman
korkeammalla; siinä Johannes oli kuvitellut Jaakopin nukkuneen ja
nähneen taivaan enkelien tikapuita kulkevan ylös ja alas, ja tämän
kiven oli Jaakko sitten pystyttänyt muistopatsaaksi. Vähän loitompana
tienvarressa oli mäennyppylä, missä kasvoi ihmeen soreita, melkein
hongan tavoin pilviä piirtäviä katajapuita ja matalampia, sopusuhtaisen
pyöreitä pensaita; suurimmasta näistä pensaista oli Jumala puhunut
karjaansa kaitsevalle Moosekselle, ja hän oli ihmetellen tuuminut,
miksei pensas ollut kärventynyt yhtään, vaikka se silloin oli ollut
tulessa. Egypti taasen oli ollut faraoineen tuolla jossakin loitompana
Piikkiössä päin, tuolla, josta mäkilöiltä näkyivät Turun kauppiasten
satojen tuulimyllyjen liipottelevat siivet. Tänne samoille paikoin oli
hän sijoittanut uuden testamentinkin tapaukset, ja kaikki, kaikki oli
täällä siten ollut hämynutuisia pyhiä muistoja täytenään.

Myöhemmin oli hän koettanut pyhiä mielikuviaan eroitella näistä
kotoisista tienoista ja ajatella tapauksia ja paikkoja "sellaisina
kuin ne olivat". Mutta yhä sittenkin olivat mielikuvat muodostuneet
kotoisten mallien mukaan, vaikkakin vähän toissijaisiksi muovailtuina.
Ja ihmetellen oli hän kysynyt itsekseen, eikö ihmissielu voi ensinkään
käsittää näkemättömiä muuten kuin nähtyjen avulla ja näkymättömiä
muuten kuin näkyväisten avulla.

Hänen mietiskellessään oli hevonen juosta hölkytellyt pitkän pätkän
rannikon valtatietä, ja kun Johannes silmäili ympärilleen, näki hän
kaikkialla vain lumista metsää. Oli alkanut sataa lunta, harmaista
pilvistä luhnitti sitä hitaasti, äänettömästi ja raskaasti. Oli kuin
taivaan ja maan välillä väikkyisi lukemattomia näkymättömiä säikeitä,
jotka hiljaa hivuttivat alaspäin valkoisia höyheniä, niin tasaisesti
ne laskeutuivat. Ja nämä valkoiset taivaan höyhenet peittivät hankeen
polkeutuneen tienkin, ettei siitä mitään näkynyt, vaikka maantien
pohjalla oltiin.

Edessään näki Johannes lumihiutaleiden peittämän karvalakin ja hartiat.
Kyytipoika siinä istui reslareen sevillä, jalat riipuksissa, lunta
viistämässä. Kas, poikahan ei ollut kietoutunut nahkasiin, joissa hän
oli tykkänään unhottanut talvisen taivalluksen.

— Eikö sinun ole kylmä?

— Eipä tuo... vastasi poika kääntämättä päätään.

— Tule tänne peitteihin!

— Kyllä minä tässä... isä istuu vain siellä.

— Eiköhän hevonen ala väsyä?

— Eikös! On se tehnyt tämän taipaleen yhteen puhkuun pahemmallakin
kelillä.

Hän käännähti, vilkaisi isä Johannekseen vähän ylpäkkänä hevosestaan
ja vaipui sitten jälleen istumaan, heilutellen jalkaansa reenlaidan
ulkopuolella ja karvanahkaisella lapikkaallaan piirrättäen hankeen
koukeroista viivaa. Yllään oli hänellä harmaa sarkakauhtana, joka
koostaan päättäen oli tehty suurelle aikamiehelle, ja karvalakin alta
riippui korville tasalatvaksi leikattu tukka, jonka takinkaulus oli
niskasta taivuttanut kaarelle ulospäin.

Hän ohjasteli tottunein käsin hevostaan, joka juosta hölkytteli
tasaista vauhtia keveän pehmoisen lumivaipan pehmittämää tietä, yhden
ainoan tiuvun tuskin kuuluvasti tillittäessä lumisateen raskauttamaan
ilmaan. Tienvarrella oli enimmäkseen jykevää kuusi- ja honkametsää,
jonka siellä täällä katkaisi lehtovesakko, aho tai viime kesänä hakattu
kaskiaukeama, mistä saattoi eroittaa suurimpain hongan oksien pistävän
hangen alta esiin. Ani harvoin vain pilkoitti lumisateen läpi mataloita
asuinmajoja, jotka tupruttivat valkoiseen lumisateeseen mustanharmaata
savua räppänästä liki lakea, päätyseinän katonharjan alta.

Parin peninkulman korville ajettuaan lähestyivät he pitkää merenlahtea,
jota kauppasaksat nimesivät Peimarin, mutta seutulaiset Paimion
lahdeksi. Molemmat nimet varmaankin olivat parin vuosisadan kuluessa
muodostuneita väännöksiä Birgeristä, sillä tänne kansan muistotarut
kertoivat Pirkka jaarlin saapuneen, kun hän sotajoukkoineen aikoinaan
purjehti lukemattomin kultakeulaisin laivoin ristikansan vihollisia,
hämäläisiä, masentamaan. Täällä lahdenpohjukassa hämäläiset vieläkin
kävivät kaupoilla ja tänne purjehtivat ulko- ja kotimaiset alukset
heitä kohtaamaan, vaikka lahden valitettiin pahasti mataloituvan,
uhaten aivan kuivua umpeen peninkulman matkalta. Kenties tulevina
vuosisatoina, mietti Johannes, onkin tämä Birger jaarlin vesitie maaksi
maatuva, niin että jälkipolvien oppineet saavat sitä turhaan etsiä...

Täällä poikkesivat he rantatieltä ja jatkoivat matkaansa Paimion
jokilaaksolaisten nauristietä myöten Tiensuuhun ja sieltä Hämeen
härkätietä eteenpäin. Kotvan matkan päässä oli tienvarressa maja,
joka kuului Turun mustainveljesten luostarille ja oli rakennettu
killataloksi maatilkulle, jonka joku hurskas sielu oli pyhän Olavin
veljeskunnalle lahjoittanut. Se kuului jo Johanneksen pitäjään, monet
kerrat oli hän pitänyt hengellisiä seuroja tässä pyhän Martin killassa,
joka oli maaseuduilla ainoita laatuaan. Killamajassa asui ja lämmitti
iäkäs pariskunta, joka oli tullut ulos oven eteen hengellistä isää
tervehtimään. Killalan kylässäkin, jonka läpi he kohta ajoivat, oli
ilmeisesti varrottu ja vartioitu hänen tuloaan. Sillä miehiä, vaimoja
ja lapsia tölmähti ulos ovista. Karhean jäyhät miehet vetäisivät
lakkireuhkansa korvalliselleen tasalatvaksi leikatulta tukalta, naiset
niijata lyyhäyttivät polvensa melkein lumitanhuaan, ja paljasjalkaiset
lapset seisoivat sormi suussa hurstipaitasillaan ja katsoivat kirkkain
silmin raikkaista kasvoistaan, joita harvinaisuuden vuoksi oli
nähtävästi hieman pesaistukin.

— Jumalan rauhaa! toivotti isä Johannes seurakuntalaisilleen.

— Terve tultuanne, isä Johannes! virkkoivat vanhat hartaasti, ja lapset
töllistelivät.

Yksivakainen kyytipoikakin vilkastui, nyökäytteli päätään, iski
kotipitäjän väelle silmää tervehdykseksi ja sivalsi sitten
pistokkaallaan hevosta, että saataisiin parempi juhlavauhti kylän
kohdalla.

Killalan kylän laiteella oli tien varressa kummunkankare, missä kansa
kertoi muinen olleen pakanallisen kalmiston ja uhrilehdon, ja monet
siellä vieläkin kävivät uhraamassa vanhoille isien jumalille ja neitsyt
Marialle. Isä Johannes ei voinut aivan tukehuttaa kammontunnettaan tätä
paikkaa lähestyttäessä.

Mutta kankareen harjalle päästyä tuli lehtonotkelman takaa näkyviin
Metsäkulman uusi kirkko, joka kymmenkunnan vuotta sitten oli rakennettu
jokitörmälle peninkulman päähän vanhasta ränsistyneestä kirkosta.
Juhlallisen väristyksen tunsi isä Johannes povessaan nähdessään
hoitoonsa uskotun temppelin, joka yksinkertaisen vakavana Jumalan
tunnusmerkkinä kohosi lumivaipan peittämällä kirkkokummulta yli
ympäristönsä. Mutta samassa alkoi jumalaisella hartaudella kumahdella
seurakunnan kirkonkello, jonka kylestä hän oli tapulissa käydessään
lukenut siihen valetut sanat: _Anno Domini MD III O rex gloriæ X
pe veni cum pace_ (Herran vuonna 1503. O, kunnian kuningas Ristus,
tuo rauha!) Nämä sanat häntä vastaan tuntuivat liitelevän kellojen
kumahdusten siivittäminä yli lumisen lakeuden, hänen silmänsä
kostuivat, ja hän pani kätensä ristiin lammasnahkapeitteen alla
kuiskaten:

— Niin, suo rauha ja siunaus!

— Papinkelloja soitetaan! Ovat tapulista nähneet tulomme, virkkoi
kyytipoika.

Kirkonkellon kumahdellessa laskeutuivat he kankareelta metsälaakson
loivanteeseen.

Heidän saavuttuaan rinteen alle, tien polvekkeeseen, saapui heitä
vastaan poikanen. Hänellä oli säkki, ilmeisesti sangen raskas,
hartioillaan, mutta hän kantoi sitä suorana kuin seiväs eikä puoleksi
olalla, puoleksi selässä makaava säkki saanut paljon hänen päätäänkään
kallistumaan. Kyytipoika ja hän virkahtivat ynseästi "päivää"
toisilleen. Sitten poika vilkaisi vieraaseen, epäluuloisesti, uhmaavan
totisesti, mutta ei näyttänyt olevan aikeissakaan tervehtiä. Johannes
myhähti ystävällisesti ja tervehti ensimäisenä. Pojalta näytti olevan
pääsemäisillään "päivää", mutta äkkiä käänsi hän katseensa poispäin ja
astui tietään yhtä suorana kuin ennenkin.

Johannes kääntyi katsomaan pojan jälkeen. Se näkyi rinteen alla, tien
polvekkeessa poikkeavan jokiahteeseen, minne hän ei ollut huomannut
mitään tietä menevän. Kun he notkelman yli ajettuaan nousivat
kirkkotörmän rinnettä ylöspäin, vilkaisi Johannes jälleen taakseen ja
näki saman pojan jokilaakson takaisella rinteellä, katoamaisillaan
petäjikön reunaan.

— Onko tuolla mitään tietä? kysyi hän.

— Missä niin?

— Tuollapa, jonne poika menee!

Kyytipoika tähysteli ja sanoi etenkehtoisesti:

— Sudenpolkuja mitä lie...

— Tunsitko pojan?

‒ Kukas häntä ei... Sudenluolan penikoita tietenkin, jurautti poika
sellaisella äänellä kuin olisi koko maailman pitänyt tietää, keistä oli
kysymys.

— Minkä?

— Onpahan vain väkeä, mikä ei tule kirkkoon messuihinne, hymähti poika
vahingonilon vivahduksella.

— Ja miksei?

— Eipä heitä ole nähty...

— Kenties heillä on pitkä ja hankala matka? kysyi Johannes ikäänkuin
puolustellen.

— Taitaa, jurahti poika. — Kenties teillä ei olisikaan iloa heidän
tulostaan.

Pappi jätti enemmät kyselyt sikseen, mutta hänen mielessään kuvasteli
vieläkin pojan tuiman uhmaava katse, tarmokkaan luisevat kasvot ja
pitkä tukka, joka näytti hyvinkin vuosikauden olleen leikkaamatonna.

Höyryävä hevonen oli juoksujalkaa kiskaltanut heidät ylös kirkkomäen
rinteestä. Mäenkorvalla oli oikealla yksinäinen talo, Suitsula, jossa
asui seurakunnan suntio ja pyhänsavun suitsuttaja. Mutta melkein
samassa ajoivat he kirkon ohi, niin läheltä, että kellonkumahdukset
tuntuivat tulevan kohtisuoraan harmaista pilvistä, joista oli lakannut
lunta luhnittamasta. Päästyä kirkon ohitse aukeni eteen loivasti
laskeutuva kirkkomäen toinen rinne, jolla olivat tiheässä kihermässä
kirkonkylän pienet talot ja töllit molemmin puolin tietä, ja pienten
talojen yli näkyi yksi ainoa suurempi talo, Tasala, jota Johannes tiesi
kirkon vanhimman, vapaamies Tanu Tasaisen isännöivän.

Tätä taloa lähetessään näki Johannes pienestä päätyikkunasta, jossa
oli neljä pienen pientä lasiruutua, vilahtavan lapsenkasvojen, jotka
heti katosivat. Samassa aukeni lautainen työntöikkuna toisella,
tienpuoleisella seinämällä ja pikku kätönen heitti siitä ulos
punertavalehtisen kukanlehvän, niin tarkasti ja taitavasti, että se
putosi rekeen Johanneksen eteen. Se oli taitettu huonekasvista, jota
nimettiin Ristuksen verenpisaraksi. Liikutettuna otti Johannes sen
käteensä katsellakseen... kenties se oli tytön ainoa kukka... sillä
huonekasvit olivat varakkaammissakin maalaiskodeissa harvinainen
ylellisyys. Kiitollinen ja samalla niin suloinen tunne hiipaisi
Johanneksen mieltä hänen tätä uhrausta ajatellessaan.

Kohta tämän talon ohitse päästyä käänsi kyytipoika hevosensa oikeaan,
avaralle pihalle, jonka tienpuoleisella reunalla oli vesikaivo ja ruuhi
hevosten juottamista varten. Tämä iso piha oli pappilan piha, varattu
pitäjäläisten hevosille. Mutta kaivon luona seisoi joukko isäntiä
koruttomissa sarkakauhtanoissaan ja paulasäärystimissään. He olivat
jäyhää, jäntevää väkeä, mutta metsäluonnon luomaa alakuloisuuden leimaa
heidän ahavoituneilla kasvoillaan peitti nyt juhlallisen kunnioituksen
ilme. Samallainen oli ilme kirkonvanhimman, vapaamies Tanu Tasaisenkin
kasvoilla, kun hän toisten etunenässä tervehtien lähestyi rekeä. Hän
oli puvultaan ja asultaan yhtä yksinkertainen kuin toisetkin isännät,
mutta hänen esiintymisessään oli herrasmiestä muistuttava vapaan
ylemmyyden vivahdus, kun hän hieman kumartaen ojensi kätensä uudelle
papille.

‒ Olkaa terve tultuanne, kirkkoherra! virkkoi hän.

‒ Herran rauhaa teillekin, kirkonvanhin ja lautamiehet! virkkoi
Johannes helähtävän sointuisalla äänellään, ojentaen kätensä
kirkonvanhimmalle. Tämä puristi hengellisen isän kättä tyynellä
varmuudella, toiset sitävastoin koko joukon kursastelevammin, kun tuli
heidän vuoronsa. Vapaamies Tanu Tasainen pyysi isää astumaan pirttiin
ja asteli pihan yli hänen rinnallaan, veroisäntäin seuratessa jälestä.

‒ Olipa teillä huononlainen matkapäivä, virkkoi Tanu.

— Niin kylläkin lumisade koetti tukkia tietä, vastasi isä Johannes.
— Mutta täällä otetaan vastaan ystävinä, — ja toivon, että tulisimme
ystävyksinä pysymäänkin, lisäsi hän kääntyen heitä seuraaviin isäntiin,
kirkkolautakunnan jäseniin.

Tanu Tasainen vilkaisi hymyillen miehiin ja sitten pappiin, ikäänkuin
heidän kasvoistaan noutaen hänelle vastauksen. Ja lautamiesten
kasvoilla kuvastui niin ystävällinen tyytyväisyys kursastelevan
kunnioituksen alta, että Johanneksen teki mieli puristaa uudestaan
heidän kättään.

— Tässähän se on asuntonne! virkkoi Tanu ja pysähtyi merkiksi, että
uusi isäntä astuisi edeltä sisään.

Asuinrakennus ei suuresti poikennut naapuritaloista, seinät olivat
pyöreistä hirsistä, katto tuohesta ja tuohien painona malot,
jotka varasivat päistään koukkupäiden näreseivästen kannattamiin
räystäslautoihin.

Uusi pappi ei astunut sisään. Mutta ei hän ollut kiintynyt uutta
asuntoaan ulkoapäinkään tarkastelemaan, jotakin muuta näytti hänen
mieleensä johtuneen.

— On kai teillä kirkon avaimet? Ajattelin käydä ensin siellä, virkkoi
hän katsoen kysyvästi Tasalan Tanuun.

Avaimet olivat Tanulla taskussaan ja hän jätti ne uudelle papille.
Niin lähdettiin kirkkoa kohden, pappi ja Tanu edellä, toiset jälestä.
Suitsuttaja, jolle isä Johannes antoi avaimet, avasi oven sakaristoon.

— Minä vain pistäydyn sisällä...

Isä Johannes meni kirkkoon ja viipyi siellä hyvän hetken. Miehet
odottelivat ulkona, ja siihen vetäytyi vähitellen sievonen joukko
muutakin kylän väkeä. Ja he tuumivat, että mahtoi tämä uusi pappi
ruveta välittämään muustakin kuin kymmenyksistään, koska ensiksi meni
kirkkoon.

Heidän jutellessaan näyttäytyi pappi vihdoin ovella. Hänen kätensä
olivat vielä ristissä ja silmissä harras kosteus. Hän pysähtyi
hetkiseksi ovelle, ja kylänväellä oli hyvä tilaisuus tarkastella
portailla heitä korkeammalla seisovaa pappiaan. Ensiksikin pisti
silmiin, että hän oli kohtalaisen kookas, sorja mies, mutta näytti
pienehköltä rotevain hämäläisten rinnalla. Huppukauluksensa oli hän
heittänyt taa, ja niin näkyivät kokonaan hänen pyöreähköt kasvonsa,
eivät niin pitkulaiset kuin olivat tavallisimmat täälläpäin. Niissä
kuvastui karjalaisen luonteva vilkkaus, mutta samalla oli niillä
lukutyön henkevöittämä leima, niissä oli jotakin kansanomaisen
luontevaa, mutta samalla jotakin pilventakaisen unelmoivaa. Tukka,
josta paljaaksi ajeltu päälaki pisti esiin, oli tummempi kuin
hämäläisten ruskeahkot haivenet, ja silmissäkin täkäläisten sinisilmien
rinnalla oli aivan sydenvivahdus. Kun hän laskeutui portaita alas
ja lähestyi kirkkolautakunnan jäseniä, kiintyivät heidän katseensa
yksistään näihin silmiin. Niissä tuntui olevan jotakin kärsivää, mutta
samalla syvää hengeninnon hehkua, ne loistivat niin tuikkivina ja
vakavan lempeinä kalpeahkoista, parrattomista kasvoista.

— Lähtekäämme nyt sitten pappilaan, sanoi hän. — Elkää panko
pahaksenne, vaikka saitte odottaa. Minusta tuntui, että paimenenne
täytyi ensin käydä Herransa huoneessa ja viedä hänelle huokauksensa.

Juhlallisen vakavina palasivat lautamiehet samaa tietä papin
jälestä. Eteissalvoksen läpi astuivat he pirttiin matalasta ovesta,
jossa rotevan kirkonvanhimman täytyi kumartaa päätään. Pirtin
pihanpuolinen vetoikkuna oli auki, ja siitä sisälle virtaava valju
päivänvalo taisteli omituisesti läikähdellen ja värähdellen punertavan
takkavalkean loimon kera. Honkalattialle oli ripoteltu hienoja
katajanlehviä. Alapuoli pyöreähirsisestä seinästä oli tummanruskeaa,
yläosan kiiltomustat hirret ja laipion peitti takasta tupruava vaalea
savu, joka leijaili melkein tulijain päitä tavoitellen, etsiessään
tietä ulkoilmaan räppänästä liki lakea. Pitkin seinävarsia kiersivät
leveät honkapenkit, ikkunan edessä oli kaksinverroin leveämpi, pitkä
honkapöytä ja sen edessä pöydän pituinen rahi. Pirtin karsinapuolella
oli toinen pöytä, jolle oli kasattu ruokatavaroita, ja siellä oli
Suitsulan Saara, Johanneksen vanha hyvä tuttu, parin muun naisen kera
ruuanlaittohommissa.

— Herran rauha taloon! virkkoi isä Johannes.

— Terve toivojalle! lausui suitsuttajan Saara muori, pyyhkäisi kättään
esiliinaansa ja tuli saapujaa kättelemään. Johannes meni pistämään
kättä toisillekin, ja kaikki lyyhäyttivät he polviaan melkein lattiaan.

— Niin, tämä on yhteinen pitäjänpirtti. Täällä on papintupa, sanoi Tanu
avaten oven peräseinällä.

Ja he astuivat perempään huoneeseen, johon virtaili valoa oikein
lasiakkunasta ja jonka takasta vei savupiippu suoraan katolle.
Seinävarressa oli hurstilakanalla ja nahkasilla peitetty vuode
ja parissakin nurkassa isot arkut. Perimmässä nurkassa oli
ristiinnaulitun kuva, tulikuppi edessään. Pöydällä ikkunan edessä oli
pari talikynttilää pitkien puhteiden varalta. Kynttiläin välissä oli
paksuhko, nahkakantinen kirja, joka nähtävästi oli tuotu kirkosta
uuden papin saapujaisiksi papintupaa juhlistamaan. Johannes avasi sen;
tietysti se oli _Missale Ecclesiæ Aboensis_, messukirja, jonka piispa
Konrad Bitz oli alun kolmattakymmentä vuotta sitten hiippakuntaansa
varten painattanut ja lahjoittanut yhden kappaleen kullekin kirkolle,
luvaten papeille neljänkymmenen päivän synninpäästön jokaiselta
kerralta, kun siitä messusivat.

Saara muori astui sisään tuoden olvihaarikan ja ojentaen sen
kirkonvanhimmalle. Tanu otti sen ja tarjosi hengelliselle isälle.

— Terve tultuanne, kirkkoherra! sanoi hän. — Sellainen on tapa meillä,
että juomme hengellisen isän tervehdysmaljan hänen omassa tuvassaan.

Isä Johannes tarttui haarikkaan maistaen kirmakkaa vaarinkaljaa.
Lautamiehet olivat pysähtyneet ovensuuhun lakit kourassa, ja
otettuaan kulauksen papin jälkeen ojensi kirkonvanhin olvihaarikan
miehestä mieheen kiertämään. Maljat juotuaan vetäytyivät he pirttiin,
toivotellen onnea uudelle papille uuden kotikaton alla. Ja riisuttuaan
mustan levättinsä meni Johanneskin sinne valkoisessa sarkakaavussaan.
Miehet olivat istuutuneet penkille pöydän lähistöön, ja isä Johannes
istuutui rahille sen eteen.

Hän kyseli yhtä ja toista seurakunnan oloista, mutta keskustelu
ei ottanut päästäkseen oikein vauhtiin, isännät vastailivat vain
jurosti ja yksikantaan. Vihdoin joku isännistä mainitsi, että totta
kai hengellinen isä nyt rupeaa pitämään saarnoja kirkossa, samoin
kuin ennen minkä missäkin kylänkulmilla. Joku toinen mainitsi tästä
kysymyksestä olleen puhetta kotonakin. Metsäkulman pitäjäs oli näet
tähän asti ollut siinä onnellisessa asemassa, että siellä oli ollut
pappeja, jotka eivät osanneet saarnata tai eivät viitsineet, kun
siihen ei kerran pakkoa ollut. Olivathan vain lukeneet rukoukset,
toimittaneet messut ja muut pakolliset kirkonmenot. Naapuripitäjissä
kuuluttiin saarnattavankin kirkossa, ja nyt toivottiin, että saarnoja
tästedes saadaan kuulla Metsäkulmankin kirkossa. Siihen muuan isännistä
mainitsi, että isoäiti, vanha mummo, oli kotona sellaista oudoksunut,
hän oli niin tottunut latinankielisiä messuja erityisenä jumalankielenä
kunnioittamaan ja pyhittämään, että hänen hartauttaan oli häirinnyt
jo sekin, kun kirkossa tuli tavaksi lukea kotikielellä Isämeidän
rukous, Enkelin tervehdys Marialle ja Uskontunnustus. Useimmat sentään
toivoivat suomenkielisiä selityksiäkin, jotta vähin aavistettaisiin,
mitä sillä pyhällä jumalankielellä laulettiin ja luettiin. Isä Johannes
lupasi jo ensi sunnuntaina tehdä parastaan ja toivoi seurakuntalaisten
tulevan miehissä kuulemaan.

Sillävälin oli vaimoväki kantanut pötyä pöytään, ja Suitsulan Saara
pyysi niiaten hengellistä isää suolaaleipää ottamaan. Isännät nousivat
lähdönaikeissa, mutta isä Johannes kehoitti heitä tulemaan mukaan. He
tulivat kursastellen ja vetivät puukkonsa tupistaan.

Ja hyvin pöydässä olisi riittänyt suunavausta useammillekin. Siinä oli
ensiksikin kasassa päälletysten puolenkymmentä verestä ohraleipää,
jotka Tasalan emäntä oli paistanut tänään varhaisella aamupuhteella.
Voita oli kukkurapää puulautanen, tosin jo syksyllä kirnuttua, sillä
pitäjäläisten lehmät poikivat keväällä ja lypsivät kesän yli syksyyn,
ehtyen näin talvikuiksi. Toiselta, oikein tinalautasella, oli erittäin
maukasta vuohenjuustoa, tuotua Lipisevänrannan kylästä, joka oli
pitäjän kuuluin karjataloudestaan. Lämpiminä ruokina oli ensin uunissa
ruskeutettua naurishuttua ja karhunsäkälihapaistia, sitten Tasalan
karjakodassa suuren muuripadan pohjalta paistettuja herkullisen
rasvaisia ohraohukkaita. Mutta pöydän huippukohtana, kunnian kukkulana
oli suuri olvihaarikka, väkevää kotitekoista vaarinkaljaa piripintanaan.

Miehet maistelivat kursastellen ruokia, sillä nehän oli tuotu minkä
mistäkin vain pappia varten, parasta mitä oli ja taittaa osattiin.
Olvihaarikan sitävastoin annettiin ahkerasti kiertää, ja kuohuva
vaarinkalja, jota Tasalan emäntä itse oli pannut papin tuliaisiksi
kokonaisen tynnyrin, sai mielet herkemmiksi ja avonaisemmiksi ja
kielet notkeammiksi. Niin kääntyi puhe kodikkaalta vilkkaudelta papin
kotioloihinkin.

— Tänne ovat nyt emännät tuoneet minkä mitäkin haukattavaa aluksi,
virkkoi Tanu. — Mutta pian saavat pitäjäläiset ruveta tuomaan
kymmenyksiään... vaikkei niitä entinen pappi suinkaan ole jättänyt
pitäjälle homehtumaan...

— Tarkkaan otti... vieläpä kävi pyytelemässä ruokalisiäkin talosta
taloon...

‒ Suitsulan Saara muori on tänään ollut järjestämässä emännyyttä
alkuladulleen, jatkoi kirkonvanhin. — Mutta emännöimään on toistaiseksi
käsketty tämä Katri, suitsuttajan sisaren tytär.

‒ Tai isä Heinon, virkkoi muuan isännistä.

‒ Niin, Henrikki papin, joka meillä oli tämän viimeisen, Tuomas papin,
edellä, selitti toinen.

— Tai hänen... kuinka sen nyt sanoo, yhtyi Tanu.

‒ Sillä oli suitsuttajan sisar täällä emäntänä, tämä on heidän ainoa
lapsensa, jatkoi edellinen isäntä selitystään.

Johannes silmäsi tyttöä, joka juuri tuli ottamaan olvihaarikkaa
täyttääkseen sen. Hän näytti olevan kahdenkymmenen korvilta, oli
tanakan sorja varreltaan, kasvot olivat kukoistavat ja somat. Silmissä
oli niin ujon itsetuntoinen ilme, että hän Johanneksen mielestä näytti
aivan ylpeilevän papillisesta syntyperästään.

Tanu katsoi hänkin tytön jälkeen ja virkkoi mietteissään:

— Emännöiköönpähän niin kauan, kunnes hengellinen isä ehtii katsoa...

— Mieleisensä, täydensi muuan lautamiehistä.

— Jollei ole jo ennen valittua, liitti toinen.

— Jollei ole, niin hengellinen isä vain katselee ja valitsee... onhan
noita tyttäriä... harva se talo...

Johanneksen silmät suurenivat. Hänestä tuntui isäntien puheessa olevan
jokin syvempi salatarkoitus.

— Miksei Katri kelpaisi? kysyi hän.

‒ Keittämään ja lakaisemaan... täydensi suitsuttaja umpikuljuisesti.

‒ Niinpä niin, keittämään ja lakaisemaan, lausui kirkonvanhin Tanu
Tasainen vakavasti. — Mutta parempi meistä on, että talossa on oikea
emäntä, kuten isä Henrikilläkin oli ja kuten tiedän useimmilta
naapuripitäjien papeilta olevan. Tällä Tuomaalta, joka meillä oli
Henrikin jälkeen, ei ollut emäntää, vanha Kirsti vain keittämässä
ja hommaamassa, eikä se ollut hyvä. Ja onhan se nähty muualla mikä
täälläkin, millaisia emännättömät papit pyrkivät olemaan, ei niiden
luo tahdo naisihminen salaripille uskaltaa, nuorempi ja verevämpi
varsinkaan. Kuuluuhan se Rooman vaari lähettelevän pulliaan ja
perkamenttejään, etteivät papit saa pitää perhettään hoivissaan, mutta
niin on meillä ollut tapana vanhastaan ja parempi meistä vanhoillaan
onkin.

Tanu Tasaisen vakava puhe oli Johanneksen mielessä herättänyt
melkein vapautuksen tunteen, mutta samassa tunsi hän kipeän
pistoksen rinnassaan. Sillä väliin oli hän yhtäkkiä tavannut itsensä
unelmoimasta suloista unelmaa papintuvasta, jossa nuori emäntä
hyörisi ja hommaisi... ja vaalisi hentoa olentoa, jota sitten yhdessä
kasvatettaisiin... Ankaraan oli hänen täytynyt nousta taisteluun
karkoittaakseen sellaiset unelmat, ja kun hän hartaasti palvoen oli
polvistunut taivahisen morsiamensa, pyhän neitsyen eteen, oli hän
päässyt taistelusta voittajana. Taivahisen morsiamensa, pyhän neitsyen,
hän nytkin näki silmiensä edessä, ja ainoastaan siitä sai hän ääneensä
uskonlujan helähdyksen sanoessaan:

— Totta maar oikean sielunpaimenen täytyy kilvoitella täyttääkseen niin
taivahisen isän kuin pyhän Rooman isänkin määräykset ja käskyt!

— Jako taitettava lapsia kaikkeen maailmaan, ei vain kotiinsa? kysyi
Tanu Tasainen kalskahtavalta äänellä hänkin.

— Elettävä puhtaudessa Jumalan ja ihmisten edessä! vastasi Johannes
säihkyvin silmin.

Isäntien puolelta seurasi häikäilevä äänettömyys.

— Niin kai pitäisi... jurahti Tanu sitten.

— Niin kai... niin kai... myöntelivät lautamiehet, mutta eivät lainkaan
näyttäneet olevan vakuutettuja siitä, että liha olisi yhtä vahva kuin
henki altis.

Ja taasen seurasi äänettömyys.

Isä Johanneksen mieleen muistui verenpisara, joka Tasalan ikkunasta oli
lennähtänyt rekeen hänen eteensä.

— Tulenpa muistaneeksi kukan, joka tullessani aivan kuin sattumalta
putosi rekeeni.

— Mistä niin? kysyi Tanu.

— Tasalan ikkunasta!

— Tyttäreni, Kaarina, sen on heittänyt. Hän on itse kasvattanut
verenpisaran, ja kun kotona puhuttiin, että isä Johannes on saatu tänne
papiksi, tuumi lapsi, että hän antaa kasvattinsa hengelliselle isälle,
jahkahan se tekee kukkia. Ei tietenkään ole vielä kukalla, mutta
lapsukainen on taittanut siitä tuliaisiksi.

— Viekää sitten kiitokseni tyttärellenne! Minusta se oli hyvä merkki —
Ristuksen siunattu verenpisara!

— Tulkaa itse piakkoin tuomaan kiitoksenne ja käykää talossa!

Johannes kiitti.

— Toivon muuten hengellisen isän ottavan lasta opettaakseen. Muutama
vuosi sitten sai hän hieman opetusta ja lienee kai vähin kirjalla.
Viime aikoina ei enää tullut lähetetyksi... papin veri on verta
sekin... ja tyttö alkoi kasvaa liian isoksi.. Olisi hyvä, jos
ottaisitte häntä opastaaksenne tiedoissa ja taidoissa.

Johannes lupasi.

Hän oli jo aikoja sitten sammuttanut nälkänsä, ja puhelukin alkoi
riittää kerrakseen. Isännät ottivat vielä joitakin olvikulauksia,
sanoivat sitten hyvästit ja toikkaroivat melkoisella juhlatuulella
kukin kotiaan.

Sillävälin oli ulkona pimennyt. Johannes meni papintupaansa, sytytti
talikynttilän ja kaivoi Turusta tuomansa latinankielisen raamatun
käsiin. Hän oli aikonut sitä vielä lueskella, mutta lämpimässä
huoneessa tuntui niin suloisen kodikkaalta ja rauhalliselta, että hänen
silmäluomensa pyrkivät painautumaan vastatusten. Hän riisuutui ja
laskeutui vuoteeseen nahkasten alle ja kahden lakanan väliin.

Vaipuessaan uneen oli hän tuntevinaan niin viehkeän tuoreen
tuoksahduksen punervalehtisestä verenpisarasta, jonka pikku kätönen
heitti hänen syliinsä.




3

KATRI TYTTÖ


Isä Johannes heräsi varhain.

Aivan heräämisensä edellä oli hän nähnyt unta pojasta, joka niin
tuikean uhmaavin silmin tähysti häneen. Mutta samassa oli poika
kadonnut metsään ja hän tähysteli aivan epätoivoissaan, mihin se oli
joutunut...

Siihen hän heräsi.

Hän tunsi suloista mielihyvää vuoteessaan lakanain välissä. Mutta
samassa muisti hän uuden asemansa, työalansa täällä metsien povessa.
Melkoisen epäselvänä, muodottomana möhkäleenä paiskautui tuleva tehtävä
hänen yllensä. Se löi, mutta tempasi samassa pystyyn.

Hän nousi, haparoi pimeässä vaatteitaan ja meni sitten herättämään
pitäjänpirtissä nukkuvaa Katri tyttöä. Sillä hän tarvitsi valoa.

Katri tuli papintupaan ja kopeloi tulukset käsiin, iskeä naksutteli
sitten karaistua terästä piikiveen, kunnes taula syttyi, ja sillä
hän sytytti tulikiven tulikupissa. Siinä sytytti hän päretikun ja
tikulla kynttilän, joka oli valettu sievoisen paksuksi pistelemällä
pellavasydäntä sulaan taliin ja välillä jäähdyttämällä. Tulen
sytytettyään pani hän tulivehkeet takan kolkalle ja vilkaisi samalla
hengelliseen isään, että tämäkin näkisi, missä niitä säilytettiin.

Johannes tuskin huomasi hänen tarkoitustaan. Unennäkö oli tuonut hänen
mieleensä eilisen uhmaavan pojan, Sudenluolan penikan. Tämä poika oli
virittänyt ainoan soraäänen eiliseen ystävälliseen vastaanottoon.
Siellä mahtoi tosiaankin olla ristinopin vihollisia, ja hän tunsi halua
heti astua taisteluun näitä vihollisia vastaan, pelastamaan kadotetut
lampaat yhteiseen lammashuoneeseen. Pohjaltaan tunsi hän oikeastaan
mielenkiintoa tätä uhmaavaa poikaa kohtaan ja halua häneen tutustua.

Mutta eihän hänen ensi päivänään sopinut sinne lähteä ilman mitään
erikoista syytä. Tasalan isäntäkin oli häntä kutsunut ja sopivinta
hänen oli ensin käydä kirkonvanhimman kotona. Ja olihan hänen sitä
paitsi mietittävä uutta asemaansa, elähyttävä siihen ajatuksin ja
tuntein, valmistettava sunnuntaiksi saarnakin.

Näistä mietteistä herätti hänet Katri tyttö, joka tuli sanomaan,
että eine oli valmis. Johannes meni pitäjänpirttiin, mutta pöytään
istuuduttuaan huomasi hän, että hänet aiottiin jättää yksin
einehtimään. Hän kehoitti Katria tulemaan mukaan. Katri ilostui,
sillä hän oli ollut siinä suhteessa kiusallisesti ymmällä. Paitsi
sitä, että hän tunsi kuuluvansa vähin niinkuin hengelliseen säätyyn
papillisen isänsä tähden, oli hän setälässään, Suitsulassa, kasvaessaan
aina tottunut syömään yhteisessä perheenpöydässä. Mutta toisekseen
oli hän kuullut, että näin herroissa sai palvelustyttö syödä vasta
jälkeenpäin. Nyt silmä aivan loisti mielihyvästä, kun hän arastellen
istahti pöydännurkan ääreen, otti suuren puukupin pohjalta kovaa
talkkunapuuroa, lämmintä ohratalkkunaa, kämmenelleen, paineli sen siinä
pieneksi pyöreäksi kakkaraksi ja haukkasi reunasta.

— Ota voitakin! kehoitti Johannes.

Katri otti kynnenmustasen verran ja sipaisi talkkunakakkaralleen, jossa
se heti suli näkymättömiin.

39

38

Johannes tahtoi saada aikaan pöytäkeskustelua.

— Elääkö äitisi vielä? kysyi hän.

Katri vavahti ja vilkaisi sitten arasti isään.

— No?

— Eläähän hän, — jollei...

— Jollei mitä?

— Jollei ole yöllä kuollut.

— Mitä? Onko hän sairas?

— Niin... niin — sanotaan, virkkoi tyttö epävarmasti.

— Missä hän on?

Katri oli aivan hädissään. Hän kiehentelihe kuin tulisilla hiilillä,
vilkaisi hengelliseen isään hätääntyneesti, aivan kuin rikoksesta
tavattu, ja painoi sitten omituisella, ikäänkuin iskua varovalla
ilmeellä katseensa lattiaan.

Johannes oli juuri uudistamaisillaan kysymyksensä, kun tyttö nousi ja
riensi takan luo, ollen siellä jotakin puuhailevinaan.

Johanneksen einehtiminen jäi silleen. Hän nousi kummissaan ja
mielenkuohuissaan seisoalleen, mutta painautui jälleen paikoilleen.

— Tule tänne! sanoi hän vakavasti.

Katri tuli ja seisoi allasilmin hänen edessään.

— Missä äitisi on?

— Hän... hän on...

— No!

— Sudenluolassa! sai tyttö vihdoin suustaan ja purskahti itkuun.

Hämmästys, jonka tämä odottamaton tieto herätti, hukkui pian sääliin,
jota Johannes tunsi lohduttomasti itkevää tyttöä kohtaan.

Elähän itke, lapsukainen! sanoi hän lempeästi. — Elä itke! toisti hän
vieläkin osanottavammin.

Tyttö nyyhkytti tyynemmin.

— Miksi... mikset tahtonut sitä sanoa?

— Minä... pelkäsin, että sitten vihaatte minua, nyyhkytti Katri.

— Vihaan?

— Niin, tai halveksutte...

— Miksi?

— Kun äiti on siellä...

Johannes katseli tyttöä ymmällä, mutta etsi turhaan tämän kyyneleisistä
kasvoista vastausta kysymyksilleen.

— Sittenhän, virkkoi hän tutkistellen, — sittenhän poika on veljesi?

— Kuka poika?

— Sudenluolan penikka... kuten kyytipoika eilen nimesi poikaa, joka
tuli tiellä vastaan.

— On kai...

— Äitisi on siis siellä miehelässä!

— Siellähän se... virkkoi Katri jälleen pelosta vavisten.

— Mikä poika on nimeltään, tai mikä isä on?

— Susi-Uhoksi häntä sanotaan.

— Niinkö isää?

— Niin.

— Entä poika?

— Siellähän on niitä kuusikin, kuuluu...

— Tämä mahtoi olla viidentoista korvilla, ja hänellä oli silmät,
jollaisia en ole nähnyt kuunaan.

— Julkeat silmät?

‒ Julkeat... enpä tiedä; niissä oli sellainen palo, että minusta
tuntui hänessä piilevän enemmän kuin monessa muussa. Kasvot näyttivät
älykkäiltä.

— Elkää vain heistä erehtykö, isä, virkkoi Katri puoleksi aran
hyvillään, kun häntä ei äitinsä olinpaikan tähden halveksittukaan,
puoleksi soimaten. "Tuirolla ei pitäisi olla Susi-Uho isänään", sanoo
setä, suitsuttaja näet. Hän on vanhin pojista. Setä sanoo aina, miten
"hänestä näkee, että sudenpennut ovat susia nekin"...

— Sudenluolan asukkaat eivät näytä olevan hyvässä huudossa.

— Hyvää sanaakaan heistä ei sanota... Susi-Uhosta poikineen.

— Ja miksi?

Johannes oli istuutunut jälleen ja Katri laski seistessään kätensä
pöydän nurkalle.

— Isä ei taida tietää, ettei Susi-Uho saa elää ihmisten ilmoilla, ei
saisi oikeastaan sielläkään missä nyt on... sillä hän on...

— Mikä on?

— Henkipatto!

— Minkätähden?

— Tasalan isäntä sen paraiten osaa sanoa.

— Niinpä taitaa, tuumiskeli Johannes ja nousi jälleen syöntinsä
lopetettuaan. — Mutta minun tietysti täytyy lähteä heti sairaan äitisi
luo!

— Lähteekö isä? Sinne!

— Tietysti! Miksen sitten?

‒ Ei siellä kukaan pappi ennenkään... ja miten osaattekaan?

— Tulisit mukaan?

— Voi, en kuunaan!

— Äitisi luo!

— Voi, elkää, rakas isä...

— Miksi ihmeellä?

— Siellähän ovat _ne_!

— No, jollet tahdo. Tuleepahan tästä pian päiväkin... ka, eikös jo ala
hämärtää! Niin, että kyllä kai osaan yksinkin.

Johannes meni papin tupaan laittautumaan taipaleelle. Kotvan kuluttua,
tultuaan sieltä täysissä tamineissaan, kysäisi hän Katrilta:

— Onko äitisi ollut kauankin sairaana?

— Johan se yli vuoden kuuluu...

— Etkö ole nähnyt häntä lainkaan?

— Minäkö!

— No, kukas sitten, jollei oma lapsi?

— Ei sinne uskalla kukaan.

— Miksi ei?

— Hyvänen aika, sehän noituukin ja taikoo ja panee tauteja! Ei hänestä
— isä ei vain virka mitään, että minä... sillä ei hänestä kukaan
uskalla puhuakaan... sillä mitäpä hyvää hänestä olisi puhumista, hänhän
kähmii metsässä muiden pyydyksistä linnut ja muut otukset, sen setä
parhaiten tietää, kun lähinnä asuu ja sen puolen metsistä pyydystää, se
tappaa metsissä lampaitakin, varastelee nauriita kuopista ja... mutta
eihän isä vain puhu, että minä... keskeytti tyttö peloissaan.

— Ole huoletta!

— Kirkkoon ei hän ole tainnut ikinä jalkaansa astua, Humuvuoren
hiidelle sanotaan sielunsa luvanneen ja...

— No niin! Marian haltuun nyt! virkkoi isä Johannes lähtien.




4

TASALAN VAPAATALOSSA


Pihalle tultuaan täytyi Johanneksen pysähtyä katselemaan.

Kuinka ihanan valkoinen, kuinka hohtavan puhdas olikaan sälöinen
maisema aamun hieman harmahtavassa valossa! Yöllä oli vielä
ripsehtinyt lunta, ja eheä, hiirenhypynkään rikkomaton, oli sen
levittämä untuvavaippa pappilan pihamaalla, eilen tallatut askeleet ja
reenraiteet olivat vain hieman kuopillaan pehmeästi taipuvan peitteen
alla.

Johanneksen täytyi pysähtyä ja hengittää syvään.

Kuinka kohottavana, kuinka avartavana tulvahtikaan tämän ylevän ihanan
lumimaiseman kuva hänen sieluunsa! Tuntui kuin se pyyhkäisisi hänen
sielustaan pois monivuotisen luostarikammion tomun ja hän liitelisi,
liitelisi kuin häkistään päässyt lintu taivahille, lähemmäksi
pyhien asuntoja. Hän tunsi hurmaavaa vapauden, riippumattomuuden
tunnetta, lumo tenhoisempaa kuin konsanaan munkkireppuineen täällä
saloseuduillakin vaeltaessaan. Mutta samalla tunsi hän sisällään
jotakin painavaa, sitovaa, hän tunsi suloisen värisyttävää pelkoa
jouduttuaan näin omin päinsä elämään, omalla vastuullaan toimimaan.
Oli hänellä ennenkin ollut vastuuntunteensa, mutta ei se tällä tavoin
ahdistanut poven pohjia, sen keskipiste oli jossakin loitommalla,
luostarikodissa, ja siellä tapahtuvan tilinteon ajatus yhtyi aina hänen
vastuuntuntoonsa. Nyt ei hänen paljoakaan tarvinnut ajatella maallisia
esimiehiään, heidän kanssaan ei hän suurin joutunut välittömästi
tekemisiin. Mutta sitä painavammalta tuntui hänen vastuunsa omassa
povessaan, taivahisen isän ja kaikkien pyhien silmien edessä.

       *       *       *       *       *

Tietä myöten pappilan editse oli jo liikuttu. Narskuvin askelin
lähestyi hän Tasalan taloa, joka tien varressa kohosi muita
korkeampana, samoin kuin sen isäntäkin kohosi seurakuntansa ylitse.

Tanu Tasaisen eli Daniel Danielinpojan — kuten se pappien ja riikin
papereihin merkittiin — isä oli ollut tavallinen verotalonpoika,
kuten pitäjän muutkin isännät. Mutta talo oli monien sukupolvien
aherruksella kohonnut muita vauraammaksi, ja niin oli hän jo nuorena
miehenä saanut päähänsä varustaa ratsumiehen valtakunnan puolustukseen,
saadakseen siten talonsa verosta vapaaksi. Kaarle Nuutinpojan ollessa
kolmatta kertaa kuninkaana oli tästä tuumasta tosi tullutkin ja samalla
oli hän kotitalostaan ottanut aatelisnimen Tasainen. Niin oli hän
kohonnut vapaasäätyyn, mutta ei se Tasalan isäntää siitään muuttanut.
Talonpoikaisena miehenä hän pysyi koko ikänsä, ja Tasalan Tanuksi
häntä vain puhuteltiin. Hän kyllä satuloi ratsun, laittoi aseet ja
varustukset, mutta palkkalainen sai hevolla ratsastaa, palkkalainen
aseet ja varustukset kantaa. Hän itse hoiti kotikontuaan ja puuhaili
seurakuntansa asioissa aivan kuin ennenkin. Ei edes jättänyt työlästä
nimismiehen virkaansakaan monine vastuunalaisina velvollisuuksineen
ja herrojen kestityksineen, vaikka hän vapaamiehenä olisi hyvin
voinut luovuttaa tämän luottamustoimen jollekin verotalonpojalle.
Hän oli ollut kunnioitettu mies ennenkin, mutta kun hän täten oli
kestänyt tulikoetuksen ja uskollisesti pysynyt kansanmiehenä, syveni
kunnioitus ja luottamus häntä kohtaan monin verroin. Kirkonvanhimpana
ja nimismiehenä oli hän muutenkin seurakuntansa keskipiste, mutta
pitäjäläisten rajaton luottamus hänen persoonaansa kohotti hänet heidän
silmissään melkein Rooman paaviakin korkeammaksi arvovaltiaaksi.

Tähän tapaan olivat Johannekselle Metsäkulman vanhat ukot kertoelleet
hänen munkkireppuineen kierrellessään pitkin pitäjästä. Eikä Tasalan
jäyhä Tanu ollut poikaansakaan lähettänyt herrojen oppiin, ritarien luo
hienoja tapoja ja aseiden käyttöä oppimaan, kuten vapaasäätyläisillä
oli tapana. Omassa opissaan oli pitänyt, kesällä opettanut kyntämään
ja muihin talon töihin, talvisin reen pajulla istumaan ja pitkinä
puhteina veistämään, höyläämään ja vuolemaan. Sellainen oli tämän
Tasalan nykyisen vapaamiehen pohjakoulutus ollut, isänsä monet
taloustaidot hän oli perinyt ja samoin kokemukset ja tiedot pitäjän
asioissa. Mutta oli hän sentään saanut oppia pitäjän papilta
kirjoitusta, ruotsinkielistäkin, tajuamaan, olipa itsekin harjaantunut
ainakin nimensä piirtämään. Täten kasvatettu poika oli isänsä kuoltua
perinyt ei ainoastaan kotikonnun, vaan kirkonvanhimman ja nimismiehen
luottamustoimetkin ja isänsä koko arvovallan. Tämä nykyinen Tasalan
Tanu olikin mies isäänsä niin nimeltään kuin muultaankin. Oli sentään
Turussa herroissa käydessään ja herrasvierailta kotioloissaan saanut
hieman ylävähkömmän herrashäivähdyksen silmänluontiin, liikkeihin ja
eleihin, hieman rohkeamman ja välähtävämmän vivahduksen ajatuksen
käänteihin. Taloonkin oli yhteen ja toiseen kohdin tullut hänen
aikanaan jotakin, mikä viittasi ylemmäksi ympäristöään. Niinpä
oli laitettu oikein lasiruudutkin vierastavan ikkunoihin, vieläpä
väenpirtinkin päätyseinälle. Ne oli Tanu ostanut samalla tiellä, kun
oli hankkinut lasit kirkon kuoriin ja papintapaan. Tämäkin herrastammen
oli siis oikeastaan tapahtunut ikäänkuin seurakunnan valtuutuksella.

Johannes oli aikonut kiireisin askelin pujahtaa kylänraittia talon
ohitse. Mutta päästyään aittarakennuksen ja vierastavan nurkkavälin
kohdalle, kuuli hän pihalta kolketta ja sinne vilaistessaan näki hän
Tanun pihalla puuta veistelemässä. Samassa veistäjä suoristui kulkijaa
katsomaan, eikä silloin auttanut muu, täytyi mennä tervehtimään.

— Jumalan terveheksi!

— Terve toivojalle!

Tanu laski kirveensä suoran solakkaa koivuntyveä vasten, jota oli
parhaallaan kellestänyt, otti oikeasta kädestään ketunnahkarukkasen
vasempaan ja pisti kättä.

— Reenjalaspuuta tässä pintailin painettavaksi. Käydäänpäs sisään!

— Kiitos suuri kutsunnasta! Mutta ei ollut tarkoitus tällä kertaa talla
taloon.

— Eikö!

— Sairaan luo piti...

— Kellekäs nyt on pappia haettu?

— Eipä haettukaan, mutta lähdin kuultuani Katrilta, että hänen äitinsä
on sairaana.

— Ohoh! virkkoi Tanu Tasainen aika hämmästyksissään. Eivätpä ne ennen
ole papit kutsumatta sairaissa käyneet, eivät väliin ensi kutsullakaan.

— Olothan kuuluvat olevankin erikoiset.

— Niin, erikoiset! Juuri niin, siksi juuri onkin kummempaa mennä sinne,
tuumaili Tanu.

Johannes katsoi kysyvästi Tanuun.

— Eipä sinne, eivätpä jo ole sinne ennen tainneet hengelliset isät
nenäänsä pistää...

— Ja miksei?

— No, eiväthän nuo taida taiat herranmieheen pystyä, virkkoi Tanu
hymähtäen. Mutta entä jos tuohtuu sylirysyksi?

Johannes naurahti, mutta virkkoi sitten vakavasti:

— Niin, minunhan oikeastaan piti kysellä teiltä hieman tuosta perheestä.

— Siinä on vähin juttua siinä. Astukaa sisään, niin jutellaan. Parasta
on ensin kuulla, ennenkuin pistää päänsä ampiaispesään.

Johannes taipui tuumaan, ja he astuivat sisään. Porstuasta tahtoi
Tanu viedä vieraansa suoraan vasemmalle, vierastapaan, mutta Johannes
arveli, että väenpirtistä oikealta varmaankin tavataan emäntä.

Sinne he menivät, emäntä oli kuitenkin taloushommissaan pistäytynyt
johonkin ulkosalle. Mutta pirtin ainoan, pikkaraisen lasiakkunan
ääressä istui tyttönen koruleikkauksin kirjaillun värttinälaponsa
ääressä. Lapsukaisen poskille lehahti ilmeisesti tavallista helakampi
puna, ja hän nousi ketterästi pystyyn. Kun isä Johannes toivotti hänet
Marian terveheksi, niiata hepsautti hän hennon sulavasti ja toivotti
ujosti terveyttä toivojalle. Jo kun hengellinen isä astui lähemmäksi,
ojentaen hänelle kätensä, painoi hän sen hartaalla kunnioituksella
huulilleen.

Sorja tyttönen! Solakkaa kasvua, ikäisekseen pitkänhuiskea, kasvot
vaalahtavat ja soikulaiset ja kaarevain kulmien alla keskikokoisen
sopusuhtaiset silmät, joista heijasti pohjolan taivaan vaalea sini.
Kulmien välistä pisti kauniin somasti esiin suoraselkäinen nenä,
jollaisia Johannes oli täällä päin huomannut paljon enemmän kuin
synnyinseutunsa tavallisia nykeröneniä. Kaarevista kulmista kohosi
isän älykäs otsa, ja vienopiirteisen suun ympärillä väreili äidin
sydämellinen viehkeys. Tukka oli kullanrusoinen, ja juuri taivaan
rannalta, lumisen metsän latvoilta pilkahtava päivänterä siroitti
kutreille haaveiset kultahileensä. Lieneekö tästä johtunut, että
Johannes näki tyttösessä jotakin niin häipyvän unelmoivaa, keveän
vienosti kultaisen rusopilven hattaroilla liitelevää, ettei hän ollut
havainnut sellaisen vivahdustakaan äidissä eikä isässä... vai olisiko
unelmoiva ajatar leikitellen heittänyt häipyvät haavehuntunsa tälle
sälöisen vapaasuvun hennonvehmaalle versolle...

Lapsukaisen suloa katsellessaan tunsi hän niin hyväilevää hivelyä
povessaan, että aivan tunsi tarvetta turvautua taivahiseen
morsiameensa... Tyttö taasen katseli kainosti, mutta ystävällisesti
hymyillen hengellistä isää, joka tarkasteli häntä niin pitkään.

— Kaarina, koeta päästä hengellisen isän hyväksi ystäväksi, virkkoi
Tanu rohkaisevasti tyttärelleen.

Tytön silmistä sirahti iloisen anova päivänsäde hengellistä isää kohden.

— Sinähän olet minulle saapuessani lahjoittanut ainoan kukkasi, virkkoi
Johannes ojentaen hänelle toistamiseen kätensä. — Kiitos siitä,
tyttäreni!

Kaarina lehahti jälleen helakan punaiseksi, kun isä muisti, vieläpä
tiesi niin tarkoin hänen kukkansa. Mutta tämä ilon tuulahdus pyrhälsi
hänet samassa liikkeelle, hän sieppasi parhaan jakkaran mitä pirtissä
oli ja raahasi sen Johanneksen luo.

— Istukaa, isä! pyysi hän hartaasti.

— Ehkäpä isä tahtoisi tulla vierastavan puolelle istumaan, virkkoi
Tanu. — Mene sinä hakemaan äitiäsi.

Kaarina riensi juoksujalkaa, ja Johanneskin jätti isännän kera
pirtin, joka ylipäätään oli pitäjänpirtin tapainen leivinuunineen ja
takkoineen sen syrjässä. Vierastuvassa, johon he porstuan yli menivät,
oli paljon upeampaa. Se oli kaksin verroin suurempi papintupaa, sillä
eihän hengellisen isän tarvinnut suurin vieraita majoittaa eikä hänen
perheelleenkään tilaa varata. Seinähirret eivät olleet pyöreät, vaan
piiluin paalustetut, niin että vain saumauksissa näkyi vähän pyöreää
pintaa. Laipiota kannattamassa oli kaksi vuoliaishirttä, joiden
keskivälillä laipiolaudat olivat vaakasuorassa, mutta reunoilta laipio
kallistui loivasti alaspäin. Pirteissä niin tavalliset poikin ja pitkin
soluvat monet orret olivat täältä kadonneet, ja kun savu takasta meni
paasikivistä muurattua savutorvea suoraan katolle, olivat laipiolaudat
ja seinähirret laipionrajaan asti säilyttäneet vilvakan ruskeahkon,
hilpeän raikkaan värinsä, jolle kahdelta eri seinältä virtaili valoa
tuskin parin vaaksan korkuisista, mutta sittenkin kokonaiseen kuuteen
ruutuun puitetuista lasiakkunoista.

Tanu kehoitti hengellistä isää riisumaan levättinsä, viitaten oven
poskeen vaatenauloiksi kiinnitettyihin hirvensarviin, joiden vieressä
riippui seinällä tuliluikku, uudenaikainen luotipyssy, jonka molemmin
puolin riippui jousipyssyt ikäänkuin kunniavartiota tehden. Johannes
kuitenkin sanoi pian aikovansa lähteä ja istuutui mustissaan suureen
olkatuoliin, jonka selkä- ja käsinojat oli jo Tanun isävainaja omin
käsin taitehikkailla leikkauksilla koristellut ja naisväki laittanut
siihen koruompeluksin kirjaillun istuintyynyn. Pöytä, tuolit, penkit
ja sänky nurkassa muistuttivat suuressa määrin Johanneksen näkemiä
aatelisherrojen asuntoja, ja niistä kai Tasalan vapaamiehet, isä
ja poika, olivat oppia ottaneet, mutta samalla tällä kaikella oli
omaperäinen, jykevän kotoinen leima, ja Johannes tiesi, että näitä
huonekaluja laittaessa oli niin edellinen kuin tämä nykyinenkin
Tasalan Tanu saanut monet pitkät talvet päästään nousta veistämään ja
höyläämään, vuolemaan ja kaivertamaan puolenyön puhteilla, ennen kukon
kiekuntaa. Ikkunattomalla karsinaseinämällä sijaitseva liinavaatekaappi
näytti olevan kaikkein upeimmin leikkauksin koristeltu, ja hämärässä
valaistuksessa tämä kotitaiteen näyte kuvastui suorastaan satumaisin
hahmopiirtein. Pöydällä Johanneksen vieressä seisovat kaksi
kynttiläjalkaa kiinnittivät mieltä omituisuudellaan; ne oli tehty
kokkohaukan kynsistä, jotka Tanu selitti kerran Turun markkinoilta
lähettäneensä Ulvilaan sikäläisen kuulun taidesepän heloitettaviksi.
Naisten aherrusta todistamassa olivat vierastuvan lattialla kotikarjan
karvoista kudotut lämpimät matot, joiden keskelle oli Johanneksen
istuman kunniatuolin eteen levitetty vanhan ukkokarhun talja, mutta
erittäinkin vuoteen upeat uutimet ja kaksi pöytänurkan molemmille
seinille ripustettua korukutoista seinäverhoa.

Tuokion kuluttua astui sisään Anna emäntä, Kaarinan seuraamana, ja toi
kodikkaan ystävällisesti myhäillen puolentoista vaaksan vahvuisesta
ontosta katajan tyvestä koverretun ja kirjailluin hopeaheloin
vannetetun olvihaarikan, josta heti hyvän tavan mukaan kulautettiin.
Tervehdittyään Anna istahti ja Kaarina seisoi hänen takanaan,
sormillaan hypelöiden äitinsä pitsitetyn tanun kurenauhoja. Anna
emäntä kyseli, miten oli nukuttu uudessa kodissa ja miltä nyt olo
tuntui, jollaikaa Tanu toi esiin korukirjaillun ja hopealla heloitetun
nuuskasarven. Sen kärkitulppa avattiin ja siitä pistettiin sierameen.
Anna emäntä lähti pian askareilleen jälleen, Kaarina vetääntyi
neuvotonna ikkunan luo, mutta poistui pian hänkin, kun ei tiennyt mihin
ryhtyä.

Johannes loi kaihomielisen katseen tyttösen jälkeen. Mutta sitten
kääntyi hän Tanu isäntään.

— Niin, minunhan piti vähän kuulla tuosta miehestä, Susi-Uhoksi vai
miksi häntä nimetään.

Tanu kokoili tuokion ajan muistojaan, huokasi sitten ja virkkoi:

— Hyvin ei hänen laitansa ole ja pahennusta ja ikävyyttä hänestä on
koko kulmakunnalle. Ja kuitenkin olisi hänen elämänsä nuorena luullut
päättyvän aivan toisellaisiin vanhuuden päiviin.

— Mikä hän oli nuorena miehiään?

— Hän oli reippain, uljain miehenalku koko pitäjässä.

Senpätähden isävainaja hänet ottikin talon puolesta asevelvollisuutta
suorittamaan. Useimmittain oli hän sotiteillä kotoa poissa, väliin
oleskeli kotosallakin ja talon töissä. Kaikki hänestä pitivät, nuori
väki melkein sankarinaan ihaili... kunnes sitten mies äkkiä hurjistui
ja hänet ajettiin metsistymään...

— Miten hurjistui?

— Olin poikanen vain siihen aikaan enkä kaikkea niin tarkoin tiennyt
enkä ymmärtänyt. Mutta lemmenseikat lienevät pohjalla olleet. Nuori
Uho oli iskenyt silmänsä Vappuun, Topias suitsuttajan sisareen, eikä
tytönkään povella lie jääpuraita ollut, lämminnä sanovat lekotelleen.
Tytön tähden sitten poika häiritsi papin laillisen kotirauhan, oli
mennyt sinne kiivastelemaan ja käsiksikin käynyt, vieläpä tytön ollessa
siellä ripillä. Eikä siihen hellittänyt, meni vielä kirkkoonkin messua
häiritsemään, kuten hullu humalainen. Käräjiin hänet siitä kuletettiin,
tietty se, ja niin olivat selvät asiat, että rauhanlakien nojalla nuori
mies tuomittiin koti- ja kirkkorauhan häiritsemisestä ikänsä kaiken
rauhatonna harhailemaan, täysrauhattomaksi tuomittiin, henkipatoksi,
jolle ei kukaan saa antaa suojaa, ei turvaa, ei ruokaa eikä juomaa.

— Laupias taivas!

— Niin kävi poika paralle. Eikä ole sanottu, että hän olisi vain pahan
töitä havitellut, pahoja mielessään hautonut. Syytä näytti olevan
sysissä, jos sepissäkin. Ja sen jälkeen kerrotaan papin alkaneen
tyttöä monin tavoin ahdistella ja pyydystellä, papin toimesta sai
tyttö sakotkin siitä, että oli henkipattoa hyysännyt. Metsänrinnassa
oli heidän nähty toisiaan kohtaavan, ja ruokaa oli tyttö vienyt sinne
mielitietylleen. Mutta mitä metkuja lienee sitten pappi käyttänyt,
peloitellut ja hyvitellyt, lopulta oli saanut tytön taipumaan, vei
pappilaan morsiokseen vai miksi morsioiksi niitä pappien kotikanoja
nimetään. Siitä pesästä se juuri on Katri, joka toistaiseksi
emännyyttänne hoitaa.

Mutta... eikös Uho yhä kuulu melkein kylään ja eikö samainen Katrin
äiti ole hänen vaimonaan?

— Niin, kyllähän Susi-Uho nykyään asustaa jokitörmässä kappaleen
matkan päässä kylästä. Sen jälkeen kuin Vappu sai sakot lemmittynsä
hellimisestä, kaikkosi Uho kuitenkin tietymättömiin näiltä tienoin
ja vuosikaudet hän maleksi missä lie maleksinut. Sitten vihdoin
alettiin kertoa, että yksi ja toinen oli häntä vilahdukselta nähnyt
lähimetsissä, arkana kuin metsän otus, hurjana kuin äkäinen peto.
Luihun arka oli mies ollut alussa, usein muutti majaansa, ja sieltä
täältä löydettiin loitompaa metsästä hänen hylättyjä säänsuojiaan,
havulakkojaan ja kuusenkoskuilla vuorattuja pistekotiaan. Mutta
vähitellen vetäytyi hän lähemmäksi vaanimaan, väijymään. Päivänä
muutamana tavattiin Henrik pappi tieltä kuoliaana, pää puhki. Uhon
syyksi sitä monet salavihkaan mielessään aprikoivat, mutta paljon siitä
ei puhuttu, oli kuin äänettömään kauhuun kielet jäätäisi lohduttoman
kovia kokeneen miehen kosto. Mahdoton olisi ollut asiaa näyttää
toteenkaan, ja niin painui se äänettömyyden verhoon. Uhoa kohtaan
alettiin siitä päivin tuntea kylässä melkein kunnioituksen sekaista
kammoa, ja yhä pöyristyneempinä kierrettiin hänen liikkumapaikkojaan,
kun kylässä alettiin kertoa hänen noituudestaan. Niin rohkaistui
miehen luonto, hän esiintyi yhä huolettomammin ja alkoi jo asustella
aivan rintamaillakin. Eipä aikaakaan, kun Vappu katosi veljensä luota,
missä oli papin kuoltua oleskellut. Yhdessä laittoivat mäkitupansa,
maasaunansa jokiahteeseen, siellä ovat siitä päivin pesustaneet ja elää
retustaneet.

Vakavan äänettöminä he kotvan miettivät kohtaloa onnettoman miehen.

— Ei ole heikäläisiä kirkossa nähty, eivät ole papille silmiään
näyttäneet, eikä ole pappi ennen uskaltanut sitä ampiaispesää
sohimaan...

— Sitä tärkeämpi on siellä tehtävä minulla, sanoi Johannes nousten.

— No, joko nyt...?

— Lyhyt on talvinen päivä!

— Emäntä olisi laittanut hieman haukattavaa.

— Ei nyt, toiste!

— Aiotte siis todellakin...?

— Mihin Herra on viittonut tien, sinne täytyy mennä Herran palvelijan.

Ja ripein askelin taivalsi Johannes lumista tietä, kulkien ohi kirkon
ja Suitsulan talon ja laskeutuen rinnettä alas jokilaakson uomaan.




5

HENKIPATTO


Taipaleella Sudenluolaan, henkipaton luo, täytyi Johanneksen väkisinkin
ajatella kirkkoisä Augustinuksen oppia, että Jumala olisi ihmiskunnan
kadotetusta joukosta armossa valinnut ainoastaan muutamat autuuteen
ja toiset ennakolta määrännyt synteihinsä hukkumaan. Johannes oli
ajatellut tätä usein, ja hänestä oli tuntunut mahdottomalta, että tämä
olisi vanhurskaan ja laupiaan isän tarkoitus, mutta sittenkin täytyi
hänen itseltään kysyä, miten hänen oli suhtauduttava Susi-Uhoon, jos
Jumala käsittämättömässä viisaudessaan olisi tosiaankin tuominnut hänet
iankaikkisesti kadotettujen joukkoon. Oliko hänen jätettävä tämä mies
oman onnensa nojaan, kenties julistettava hänelle herran vihaakin? Ei,
Johanneksen oma lempeä sydän sanoi hänelle, että hänen oli julistettava
kaikille syntisille laupiaan, rajatonta rakkautta säteilevän isän
armosanomaa, koskaan keskeytymätöntä anteeksiantoa. Syntisestä
itsestään sai riippua, tahtoiko hän tulla armosta osalliseksi. Ja
Jumala yksin tiesi, kenen hän tuomitsi.

Näissä mietteissä saavuttuaan niille paikoin, missä eilen oli kohdannut
uhmaavan pojan, alkoi hän vasemmalta kädeltä tähystellä tietä, jota
poika oli kulkenut. Vihdoin näkikin hän hangessa viimeksi sataneen
lumivaipan peittämiä syvennyksiä, jotka tavallisessa askelten
harvuisessa rivissä urkenivat jokiuomaan. Hän läksi astelemaan näitä
askelia myöten, ja alussa kävikin se jotakuinkin helposti. Mutta
jokilaakson pohjalle, jota pitkin kulki näillä paikoin aukea juova
metsässä, oli kinostunut lunta niin paksulta, että nuori pappi
sai siellä urria haarojaan myöten. Keskellä jokilaakson pohjaa
virtaavan, tähän vuodenaikaan vähävetisen joen yli oli asetettu
rinnatusten pari paksua puunrunkoa, jotka lumipeitteissään olivat
sangen niljakat käydä. Yli päästyään ja taasen hikeen ja väkeen
paksuissa nietoksissa urrittuaan pääsi hän vihdoin joentakaisen metsän
reunaan, jossa askelkuopat alkoivat jälleen lumen alta häämöttää.
Ne kulkivat kappaleen rinnettä ylös, sitten kiersivät vitalikkoon
kaltevaa rinnettä. Kotvan kuluttua ilmestyi edestä päin pienoinen
aukeama ja samalla kuului kirveen iskuja. Luotuaan sinne tarkemmin
katseensa näki hän rinteestä pistävän esiin lumenpeittämän katon,
jota vasten oli viistossa puita pystyssä. Ja tämän vinon pisteseinän
vieressä näki hän ukon ja pojan heiluvan kirveineen, ympärillään
liuta lapsia, joista suurin poikanen pinosi halkoja, toiset kantoivat
niitä suoraan katon alle. Lähemmäksi tultuaan havaitsi hän, että
rinteestä näkyi vähän hirsiseinääkin, jonka yläreunasta pilkoitti
lumen alta viiston turvekaton reunaa ja katolla törrötti pitkä savun
mustaama, ontto hongan tyvi lakeistorvena. Seinää vasten oli laitettu
ohuehkoista salkopuista pisteporstua säänsuojaksi, ja sen oviaukosta
näkyi seinästä maasaunan ovi. Pisteporstuan molemmilla puolin oli
soikulaiset ikkunaluukut, ja niitäkin oli nähtävästi lämmitettäessä
pidetty auki, koska niiden yläpuolella oli töyhtömäinen läikkä seinästä
savunmustaamaa. Molemmat ikkunat oli tietenkin täytynyt tehdä tälle
yhdelle seinälle sentähden, että se oli töllin ainoa hirsiseinä, muilta
puoliltaan se oli kaivettu rinteeseen maan sisään.

Ovesta palasi puusylyyksensä vienyt poikanen ja viittasi vieraaseen.
Silloin niin isä kuin hänen kanssaan hakkaava suurin poikakin laskivat
kirveensä riipuksiin, suoristuivat ja kääntyivät katsomaan. Johannes
saattoi kuulla, että poika virkkoi ukolle nopeasti sanasen. Tämä
kääntyi heti selin ja jatkoi työtään. Samoin tarttui kirveeseensä
poikakin, jonka Johannes tunsi eiliseksi pojaksi, Suden-Tuiroksi.
Hän astui aivan molempien luo, mutta nämä eivät olleet hänestä
tietävinäänkään. Toiset lapset vain töllistelivät häntä avosuin ja pari
isointa heistä nyhjivät toisiaan kyynäskolkkasin ja nauraa tirskuivat,
kun hän toivotti "herran terveheksi" saamatta mitään vastausta.

Hän tähysteli tarkoin Susi-Uhoa. Mies oli pitkä ja laiha olento, näytti
aivan kuin hänessä olisi vain luita ja jäntereitä. Hänen vaatteensa
olivat kymmenin kerroin siekaleiksi repeilleet ja kurotut yhteen,
sadoin tilkuin, erivärisin kangaspaloin ja karvaisin metsällisten
nahoinkin paikkaillut. Hän oli paitahihaisillaan, ja ikilikaisen,
riekaleisen paidan repeämistä näkyivät kuivat, likamustat käsivarret;
mutta kun hän löi, näyttivät koivuista kirvesvartta pitelevät
käsivarret vetävän sille vertoja kovuudessa ja lujuudessa. Pää oli
paljaana, ja tuuli pörrötteli tummaa, ylen takkuista tukkaa. Tällainen
oli mies takaa katsoen.

— Hyvää päivää, Uho! toivotti Johannes ikivanhaan kansantapaan, kun
ristillinen tervehdys ei kelvannut. Ääni oli niin vakavan luja,
että mies hätkähtäen kohosi pystyyn ja kääntyi vieraaseensa. Hänen
leukapieliään ja poskiaan peitti tumma, vanukkeinen parta, kasvot
olivat tummanruskeat liasta ja savusta, mutta niissä saattoi eroittaa
jotakin yhtäläisyyttä pojan kasvojen kanssa. Kasvojen yläosan
leimasivat samat rohkeat piirteet, mutta lisäksi oli kulmissa jotakin
luihua. Ja silmistään syvältä kulmien alta singautti hän katseen, joka
herätti mielessä kauhun ja säälin sekaisen tunteen; siinä katseessa oli
samalla kertaa jotakin kirvelevän hehkuvaa ja jäätävän kylmää, terävän
väijyvää ja välinpitämättömän tylsää, ovelan viisasta ja mielipuolisen
synkkää, metsistyneen hurjaa ja maailman murtamaa — se katse leimahti
räiskähtävän rajuna syvältä tuuheain, tummain kulmakarvojen alta,
niinkuin salama pilven palteesta — mutta samassa oli se kadonnut,
karannut kuin vaaniva tiikerikissa johonkin vielä syvemmälle, väijyen
siellä saalistaan.

— Päivää, vastasi hän ärähtäen ja kääntyi syrjäkariin ikäänkuin siten
osoittaakseen papille, ettei tämä ollut tervetullut.

— Olen uusi pappi, sanoi Johannes rauhallisesti.

— Oletteko eksynyt tieltä? kysäisi Uho ja kumartui asettamaan
koivupölkkyä telalle, lyödäkseen sen halki.

— Jollette tule luokseni, täytyy minun tulla teidän luoksenne.

— Olette tullut suotta. Täällä ei teitä tarvita.

Ikäänkuin pitäen tämän selityksen riittävänä iski hän pölkyn halki
yhdellä iskulla.

‒ Minulla on puhuttavaa kanssanne, sanoi Johannes hiljaa, mutta lujasti.

‒ Mitä sitten? kysyi Uho, ja odotti vastausta kumaraisillaan, toisella
kädellään nojaten kirvesvarteen ja toisella pidellen halkaisemaansa
kellestä.

‒ Eiköhän mentäisi ensin sisälle.

Uhon otsa ja posket karahtivat niin tummanpunaisiksi, että sen saattoi
nähdä noen altakin. Hänellä näytti olevan raivoisa sana karskahtavain
hammastensa välissä ja hänen asentonsa oh melkein uhkaava. Mutta
hän malttoi mielensä. Hän nakkasi kirveensä tantereelle ja astui
tuiterasti tupaan pisteporstuan romujen välitse, välittämättä seurasiko
pappi häntä. Tämä oli hänen takanaan, kun hän oli ehtinyt matalasta,
natisevasta ovesta pilkkosen pimeään tupaan. Ovilautojen raoista
tosin saattoi nähdä, että ulkona oli päivä, ja työntöikkunasta, jonka
luukun Uho survasi auki, tuli siksi leveä valovirta, että saattoi
nähdä tomuhiutaleiden karkelon. Mutta nokiset maaseinät pysyivät yhtä
mustina kuin pimeässäkin. Permantoa ei Johannes olisi eroittanut
maapermannoksi muusta kuin pehmeydestään. Vasta kun silmä oli tottunut
puolipimeään, saattoi Johannes nähdä, että maakuoppa oli hajotuilla
kelleksillä jaettu kahtia ja että toinen ikkunaluukku nähtävästi kuului
toiseen puoliskoon. Ovensuunurkassa oli pyöreistä mukulakivistä tehty
kiuas, jonka päällyskuvun läpi tuli lämmittäessä varmaankin leimahteli
näkyviin. Peränurkassa oli likainen pöytälauta ja maaseinän varressa
penkit kuten pirtissä ainakin.

— No, mitä nyt? kysyi Uho puoleksi yli olkansa.

— Olen tullut sairasta vaimoanne katsomaan.

Lapset tunkeutuivat ympärille töllistelemään. Ainoastaan Tuiro oli
jäänyt ulkosalle.

— Vaimoani? Hän ei teitä tarvitse. Menkää sinne, mistä olette
tullutkin, menkää vaikka helvettinne kattilaan! murisi Uho. — Ja mistä
tiedätte, että hän on sairas? kysäisi hän puuskahtaen.

— Hänen tyttäreltään.

— Häh! Sekö nyt on kynsissä?

— Ja velvollisuuteni oli tulla sairasta katsomaan.

— Ette ole minulle velassa enkä minä teille. Olisitte antanut minun
olla työssäni.

Johannes kuohahti ja katsoi tulisesti mieheen.

— Elkää olko niin vastahakoinen, Uho... aivan kuin teillä olisi jotakin
salattavaa vaimoonne nähden.

— Totta kai kotirauha on muillakin kuin papeilla...

— Mutta pappia ette saa estää menemästä sairaan luo, joka kenties on
kuolinvuoteellaan.

‒ No, tiedänhän, ettei teidän pappien kanssa ole hyvä joutua riitaan.
Ja mikseikäs häntä nyt voisi näyttää — papillekin! virkkoi Uho katkeran
myrkyllisestä

— Missä hän on?

— Tuolla!

Väliseinässä oli ovi, jonka Uho potkaisi auki.

‒ Tuolla! sanoi hän toistamiseen. — Puhukaa hänelle nyt kylliksenne!

Miehen äänessä kuului vahingoniloista naurua.

Johannes astui ovelle, mutta hänen täytyi ponnistaa koko
tahdonvoimansa, ettei paennut. Sillä sieltä lemahti aivan sydäntä
kääntävä ilma vastaan. Sitäpaitsi, vaikka tämänkin huoneen ikkunaluukku
avattiin, oli täällä niin pimeä, ettei saattanut eroittaa mitään.

Johannes pyysi tulta. Pilkallisesti ärähtäen otti Uho esiin tulukset
kiukaan kolkalta ja sai ihmeen nopeasti tulen päreeseen.

— Tässä!

Johannes otti päresoihdun ja meni kuopan peräosaan. Nurkassa näki hän
puoleksi pukeutuneena kyyröttävän naisen, jonka pitkä tukka virui
sotkuisina, kostean takkuisina suortuvina hartioilla, peittäen puolet
kasvoistakin. Kesti kotvan ennenkuin kyyröttäjä huomasi, että joku
oli tullut. Sitten käänsi hän vähän kasvojaan ja tuijotti tylsin
katsein mustaan munkin kauhtanaan. Hän nauroi, kohotti luisen kätensä,
siveli hyväilevällä liikkeellä luisia kasvojaan ja asetti sitten
sormensa haralleen silmiensä eteen. Samassa hän nauraa kihersi kuin
kevytmielinen tyttö ja sammalsi ja sopersi jotakin, mutta ei saanut
ainoatakaan ymmärrettävää sanaa suustaan.

No, puhukaa hänelle! sanoi Uho Johanneksen selän takana.

Johannes kääntyi äkkiä.

— Mitä olette tehnyt vaimostanne? kysyi hän tunnolle käyvästi.

— Minäkö? kysyi Uho raivosta kirskuen. — Kysykää herraltanne ja
jumalaltanne, mitä hän on meistä tehnyt! Hän kai tietää vastata...
palvelijassakin puolesta!

Johannes oli tämän purkauksen aikana palannut takaisin kuopan etuosaan,
ja Uho oli sanatulvineen seurannut hänen kintereillään. Johannes tunsi
täytyvänsä vaatia miehen tilille aivan kuin tämä olisi syypää vaimonsa
turmioon. Mutta Uho ehti ennen.

— Menin muuanna aamuna metsälle, hän oli yhtä terve kuin minäkin, ja
lähtiessäni puhuin hänen kanssaan, kuten nyt puhun teidän kanssanne.
Kun illalla palasin, oli hän rujona ja rampana, ampujaisen oli saanut.
Uskokaa tai elkää!

— Onhan voinut kohdata halvaus.

— Voitte muuten kysyä Tuirolta, pojaltani. Hän oli ollut saapuvilla ja
voi kertoa miten kaikki kävi.

Uho oli puhunut kuin mies kaularaudoissa kiduttajalleen, joka vaatii
tunnustusta.

— Uskonhan minä, virkkoi Johannes melkein viihdytellen.

— Mutta kuka hoitaa vaimoanne?

— Emmekö me välitä?

— Mutta ettekö voisi saada ketään naishenkilöä? Nainen parhaiten
ymmärtää, mitä hoitoa ja vaalintaa nainen tarvitsee.

‒ He! Kai meidän pitäisi elää herroiksi ja ottaa oikein piika taloon!

— Mutta eihän tällään voi jatkua. Vaimolla ei ole mitään hoitoa.

— Mitä se teitä liikuttaa! puuskahti Uho kärsimättömästi. — Luuletteko
hitolla olevanne täällä isäntänä? Menkää tiehenne ja jättäkää meidät
rauhaan!

— Ymmärtäkää minua oikein, sanoi Johannes koettaen tarttua miehen
käteen. Tarkoitan teidän ja vaimonne parasta.

— Papeilta, heiltä hänelle ja minulle on ennenkin taivaan lämmin leipä
tipahtanut!

— Mies parka!

Vasta nähtyään, etteivät täällä hyvät puheet auttaneet teki Johannes
lähtöä.

— Jumalan haltuun! sanoi hän. Jos kuitenkin minua joskus tarvitsette,
niin kutsukaa. Kenties teitä kerran ilahuttaa tietää, että olen joka
hetki valmis tulemaan.

Uho oli vaiti. Vasta kun pappi oli sulkemaisillaan oven jälkeensä,
huusi hän katkeralla pilkalla:

— Oletteko nyt urkkinut tietoonne, mitä halusitte tietää?

Johannes ei kääntynyt vastaamaan. Hän kääri levättinsä kiinteämmin
ympärilleen ja lähti kotimatkalle. Loitotessaan töllistä kaikuivat
hänen takaansa poikaressujen äänet haukkuen ja nauraen. Tuiro ei ollut
heidän joukossaan eikä häntä näkynyt missään.




6

HEHKIPATON POIKA


Metsäpolkua jokilaakson uomaan laskeutuessaan vetäytyi Johanneksen
otsa synkkiin ryppyihin. Hän oli nähnyt ensimäisen synkän kurjuuden
kuvan seurakunnassaan, ja hänestä tuntui, ettei se enää kokonaan
ollutkaan hänen aluettaan. Sudenluolassa ei ollut mitään maaperää hänen
kylvölleen!

Näistä ajatuksistaan tempasi hänet havainto, että askelpolkua oli
lumisimmista paikoista lapiolla paranneltu. Häntä kummastutti se, sillä
missään kohdin ei hän ennen ollut huomannut jälkeäkään siitä, että
töllin asujamet olisivat itseään varten polkua lapioineet.

Joenuomaa lähetessään huomasi hän samassa Tuiron, joka pisto pistolta
lapioi uraa nietokseen jokilaakson aukeamassa. Poika oli niin
syventynyt työhönsä, että Johannes pääsi huomaamatta aivan hänen
lähelleen. Silloin vasta, kasvoiltaan hieman punastuen, loi hän häneen
saman synkän katseen kuin eilenkin.

— Jumalan terveheksi! sanoi Johannes.

Poika astui polulta syrjään. Se oli kuin mykkä kehoitus, että pappi
menisi hänen ohitseen. Mutta tämä pysähtyi ja katsoi syvään hänen
silmiinsä.

— Etkö tahdo vastata tervehdykseen;?

— Päivää!

— Kenelle tietä avaat?

Turon silmät välähtivät, ja hänen vartalonsa suoristui uhmaten.

— Omiksi iloikseni vain! sanoi hän ynseästi ja tökkäsi lapionsa lumeen.

— Tuiro! sanoi Johannes lempeästi helähtävällä äänellä ja pannen
kätensä pojan olalle. — Olet laittanut tietä minulle! Eikös niin?

Jokilaaksoa pitkin kävi jokseenkin vinha tuulen viima. Se liehautti
Johanneksen levättiä, niin että tämän lieve pyyhkäsi pitkän tukan
pois Tuiron otsalta, paljastaen silmät kokonaan. Uhmaavan ilmeen alta
välähti sieltä jotakin kirkasta hänen vastatessaan:

— Niin, pappi! Arvelin, että pääsette sitten helpommin takaisin.

— Kiitos, Tuiro! — Ja ottaen kätensä pojan olalta virkkoi Johannes:
Etkö tahdo joskus käydä luonani pappilassa?

— En!

Vastaus kuului karhean jyrkältä, melkein vihaiselta.

— Ja mikset?

— Mitäs minä siellä...

— Kävisit kirkossa sitten.

— En sielläkään.

— Ja mikset?

— Isä ei laske.

Tulisitko, jos laskisi?

— En.

— No, minkä tähden?

— En menisi ensinkään kyläänkään, jollei joskus täytyisi. Olen
mieluummin täällä väljässä.

Hän veti syvään henkeään, ikäänkuin tarvitsisi enemmän ilmaa kylää
ajatellessaankin.

Johannes kumartui hänen lähelleen ja sanoi hyväilevällä äänellä:

— Mutta jos joskus tarvitsisit ihmistä, joka tarkoittaa parastasi, niin
elä unhota, että voit tulla luokseni.

Tuiro oli vaiti.

— Kuulitko, Tuiro?

— Kyllä, vastasi Tuiro tuskin kuuluvasti ja tökitti lapiotaan hankeen.

— Herran haltuun sitten!

— Hyvästi! sanoi Tuiro ja laski melkein empimättä kätensä papin
ojennettuun käteen.

Johannes kapusi varovasti pitkuspuita joen ylitse ja jatkoi matkaansa
syvässä hangessa urrien. Toiselle puolen metsärinteen reunaan päästyään
vilkaisi hän jälelleen. Tuiro seisoi joen partaalla tuijottaen alta
kulmainsa hänen jälkeensä, mutta huomattuaan papin katsovan jälelleen
heitti hän lapionsa olalleen ja lähti kotitölliään kohden.

       *       *       *       *       *

Susi-Uho oli maasaunansa edessä puita hakkaamassa, kun hänen poikansa
palasi lapio olallaan.

— Missä sinä olit?

Tuiro oli vaiti.

— No?

— Tuolla vain...

— Lunta lapioimassa?

Äänettömyys.

— Papille tietä tekemässä?

Yhä sama tunnustava ja vastakynttä vetävä äänettömyys.

— Teetkö jo sinäkin menoa papin ajokoirien laumaan!

Tuiro teki puuskahtavan liikkeen ja oli purskahtamaisillaan itkuun.

— Tuleekohan vesasta miestä kantoonsa! Toista pitäisi olla puuta
sinussa, luuta pitäisi olla enemmän, sillä hammassuina syntyneitä ovat
miehet olleet suvussamme.

Havaittuaan pojan vetistelevät silmät alkoi Susi-Uho kertoa hieman
lauhkeammin ärisevin äänin.

— Oli muuankin metsämies... ei hän oravia ampunut... hevosia vei, otti
ritarien parhaatkin syöttiläät ja sotaorhit. Väliin kiertyi kiinni,
mutta livisti aivan läpi käsien, vaikka oli raudat jalkoihin taottu.
Kerran sitten taasen takoi seppä rautoja hänen jalkoihinsa. Pappi
seisoi vieressä, seisoi toinenkin, velhon silmä. Pappi ei mitään
nähnyt, mutta toinen alkaa tuumia, että elä, seppä, siihen jalkaan tao,
se on pirun jalka, tuossa on rosvon jalka. Niin viittasi myrrysmies
paikkaan, missä ei kukaan ollut nähnyt mitään. Mutta silloin nähtiin
siinä hevosrosvon jalka, ja alasimelta oli kadonnut pirun jalka, johon
seppä oli rautoja asetellut. Sen verran on papeista pelkoa: jollei
mailla ollut toista miestä, näkijää, olisivat riikinrakit taaskin
jääneet lehdellä soittamaan. Näin kuulin piennä poikana setäukon
kertovan, ja ota opiksesi sinäkin.

Tuiro oli suurin silmin kuunnellut tarinaa.

— Tämä pappihan on niin hyvä, rohkeni hän virkkaa.

— Senkin hyviä... ketun häntä niillä on kaikilla kainalossaan, ärähti
isä alkaen puuta isketellä.

Hakatessaan mietti hän, että pojan oli hyvä tietää, mitä maata papit
olivat. Ja niin kertoi hän puita hakaten, ähkäisten iskiessään ja
kirvestä kehottaessaan taasen sanasen lisäten.

Hyvä oli Heino pappikin, ryökäle, olevinaan, matlakka oli mies,
ja rasva ja taivaan hunaja herahteli aina hänen kielellään. Hänen
hännässään minäkin poikasena havittelin. Pyhimystä kuvatteli... mutta
iski silmänsä äitiisi, punoi permiään, paulojaan viritteli. Kuulin
äidiltäsi kaiken alusta alkaen, nauraen ja pilkaten kertoi hän minulle
papin makoilusta. Kun ei muu auttanut, määräsi salarippiin. Äitisi ei
uskaltanut yksin, minut tahtoi mukaan. Jäin papintuvan seinustalle
vartomaan, kuulostelemaan. Eipä aikaakaan, kun alkaa kuulua tuvasta
hätäparunta, siellä rääkkäsi ripitettäväänsä, oli piikansakin, vanhan
akan, sitä varten laittanut kotoa pois. Töytään tupaan, siellä raastan
äitisi elukan kynsistä ja annan hyvän muistomarjan päälliseksi. Silleen
olisi kai saanut jäädäkin, mutta olin nuori ja kuohahteleva, minusta
moinen pukki sai maata tunkiolla eikä näytellä pyhimystä kirkossa.
Menin jalansyten pyhänä häntä läksyttämään, ja kun hän oli päässyt
imelimpään kohtaansa, sanoin sanat, että jyrähti kirkko. Metakka siitä
syntyi, arvaa sen, syntyi yleinen rähäkkä kirkossa, kävivät kiinni
minuun ja syntyi tappelu. Käräjiin raahasivat, ja kaikki uskoivat, että
olin vauhkon varsan tavoin syyttä suotta reuhannut niin kotona kuin
kirkossakin, vieläpä puhuivat naisrauhan rikonnastakin, kun olin muka
äitisi väkisin aikonut ryöstää, ripiltä vielä. Ja niin kirkkokahakka
vei minut vain metsiin äitiäsi puoltamasta.

Viimeiset sanat saivat lohduttoman katkeran sävyn, ja Susi-Uho vaipui
miettimään, kirves hervotonna riipuksissa.

— Monet pitkät vuodet elelin metsissä... ja sillaikaa pappi saartoi
äitisi, sai pauloihinsa... mutta kun palattuani hänet yhytin, sai hän
palkkarahansa. Iätkaiket vain kadun, etten malttanut mieltäni, heti
iskin hengettömäksi... jos olisi vielä elävillä ilmoilla, pitäisin
hyvät ajat puukkoa kurkulla, katseluttaisin kuolemaa kasvoihin ja
sitten vitkaan nitistäisin...

Näissä viimeisissä sanoissa oli niin jääkylmä, rajattoman vihan uho,
että Tuiron silmiin kihosi kirkas, viileä kosteus, josta ei oikein
tiennyt mikä tunne sen nostatti. Kenties se olikin ennen kihonnutta
kosteutta, jonka isän sammumaton veriviha jäädytti.

Syvässä äänettömyydessä jatkoivat he työtänsä.




7

SUITSUTTAJAN PERHE


Suitsutan ohitse palatessaan näytti Johanneksesta tämä vanha talo
niin hauskan kodikkaalta rinteellään, ja tuntui aivan kuin sieltä
lehahtaisi lämmin tuulahdus vasten kasvoja. Hän poikkesi sinne melkein
tahtomattaan.

Hänen astuttuaan porstuan lonkahtelevaa honkalattiaa pirtin ovelle
ja sen avattuaan lehahti häntä vastaan hivelevä lämmin. Sillä vaikka
leivinuunia oli jo tänään lämmitetty ja leivät paistuivat siellä
parhaallaan, paloi sentään valkea takassa uunin kylessä, luultavasti
etupäässä valon vuoksi, sillä vanhat ihmiset rakastivat niin lämmintä,
että pitivät ikkunaluukut päivisinkin tarkoin tukossa. Saara muori
oli leipien paistuessa istahtanut karttaamaan sarkavilloja, sillä
hän oli niin taitava sarankutoja, että ketkä tahtoivat oikein sorean
kauhtanan, toivat kylästäkin villansa hänelle kehrättäväksi ja
kudottavaksi. Kehruutaidostaan hän aivan ylpeili ja oli monet kerrat
ihastuttanut kylän tyttöjä näyttämällä, miten pani värttinäpuikon
pyörimään niin että se hyrräsi lattian yli toiselle puolen tupaa,
jolloin kerta pyyhällyksellä tuli yhtä pitkä piusta lankaakin, vieläpä
mitä tasaisinta lankaa. Topias ukko, suitsuttuja, istui takan ääressä.
Hän oli avannut lämpimäin lammasnahkahousujensa napit ja paljastanut
oikean reitensä, jota vasten kämmenellään punoi linnunansoja hevosen
häntäjouhista. Vieraan nähtyään kiskaisi hän kiireimmittäin housunsa
paikoilleen ja pisti puisen linkkunapin kiinni, rientäen samassa
avaamaan ikkunaluukkuja. Ei niistä luukuista sittenkään päässyt
talviviima pirttiin puhaltamaan, sillä ulkopuolelta oli puitekehys,
johon oli kudottu ikkunaruutu ohuenohuista, läpikuultavista suopetäjän
päreistä. Tämän päreruudun läpi kulettuaan oli valo jotenkin yhtä
punertavaa kuin tulenvalokin ja sointui sen kanssa hyvin yhteen.
Tupa kävi niin valoisaksi, että Johannes saattoi nähdä hyvin kaikki
esineet, puhtaaksi pestyn honkalattian, leveän honkapöydän ja leveät
honkapenkit. Tavallinen talonpojan tupa tämä oli, mutta kaikkialta,
jyrkeästä honkalattiasta kiiltomustaan, usein luudittuun laipioon
saakka, tuntui arkenakin tuoksahtavan jotakin pyhäistä tulijaa vastaan.

Molemmat vanhukset aivan säteilivät ilosta vierasta tervehtiessään,
ja ukki kehoitti puuta painamaan. Ukon terävät linnustajan silmät
loistivat ja hänen kuivahkoilta suntionkasvoillaan henkäili
punannäköistä häivää, ja eukon lempeiltä mummonkasvoilla heijasti
iloinen innostus.

— Siinä te nyt siis otatte! hykerteli vanha vaimo. — Nyt vasta oikein
uskon, että saimme teidät tänne, kun näen. Ja sitten vielä muistitte
meitä... tulitte ensi päivänä katsomaan!

Samassa kävivät hänen kasvonsa ujon salamyhkäisiksi, hän asettelihe
juhlalliseen asentoon ja availi jo suutansa. Mutta huomattuaan, että
miehet istumaan päästyään olivat saaneet puheen päästä kiinni, vaikeni
hän. Topias ukko oli kuitenkin huomannut hänen eleensä ja kysyi:

— Mitäs sinulta...?

— Minun runoni... virkkoi Saara ujostellen kuin pikku tyttö.

— Ahaa! hykähti Topias vanhus. — Eukko oli laittanut runon terveisiksi
papille, aikoi sen pappilassa ladella, mutta ei ollut rohennut. Nyt
kuulema tahtoisi näyttää, mitä on kyhännyt.

— Niinkö!

Johannes oli silmänä ja korvana. Hän tunsi ennestään Saaran runolahjan.
Pyhän Martin killassa olivat monetkin saaneet hengen ja ruvenneet
runoille, mutta kenenkään muiden runoissa ei ollut sitä elävää
hartautta ja sulavuutta kuin hänen.

— Niin, että jos saan isältä luvan...

— Ilolla!

Saara yskiä hykähteli ja tunnusteli mielessään, millä äänellä alettaisi.

— Ala nyt vaan ladella! kehoitteli Topias.

Saara painoi silmänsä kiinni ja hänen kasvoilleen tuli aivan
haaveellinen sävy, kun hän alotti:

    Terve, paimen, tultuasi,
    saavuttuasi salolle,
    luokse uuhten eksyneiden,
    karitsoiden karkuteille!

Samassa remahti ovi auki ja sisälle tölmähti hattarahapsinen tyttönen,
huutaen tullessaan:

— Lammas vuonii!

Johanneksen täytyi väkisinkin purskahtaa nauruun.

Mitä sinä nyt noin! sanoi Saara nuhtelevasti. Mutta samassa riensi hän
juoksujalkaa navettaan ja tyttö pingersi perästä.

Topias oli tuskin vetänyt suutaan viistoon, vaikka näki papin silmistä
yhä naurun pilkkuvan.

Sitä on sellainen pyryharakka tuota tyttöä, sanoi hän suntiomaisella
vakavuudellaan. — Monta kertaa huolestuttaa ajatellessa, mikä
hänestäkin mahtaa tulla maailmaan.

— Eihän tuossa mitään pahaa ollut... sattui vain vähän sopimattomaan
aikaan, virkkoi Johannes vieläkin naurahtaen.

— Jolleihän tässä... niin yleensä pyrkii hän liiaksi liehahtelemaan,
mistä päin milloinkin tuuli heilahtaa.

— Herkkähän se on lapsen mieli.

— Tyttölapsen liiatenkin, jatkoi Topias. — Niin on, niin! Lienee tämä
Pirkitta äitiinsä, äitikin sanoo lapsena olleensa herkkä luonnoltaan.

— Ja sentään hänestä on tullut, kenties juuri siksi on tullut niin hyvä
ihminen.

— Niin, kunpa osaisi ja voisi tyttöä oikeassa kurissa kasvattaa.
Minusta häntä pitäisi pitää kovasti aisoissa, mutta äiti pitää lempeää
opastusta parempana. Miten sitten lie? tuumaili Topias katsoen
kysyvästi hengelliseen isään.

— Kyllä kai molempiakin tarvitaan, virkkoi Johannes mietteissään.

Keskustelu pysähtyi siihen. Topias koetti sitä aloittaa uudesta
päästä, mutta Johanneksen mieli oli kiintynyt Saaran keskeytyneeseen
tervehdysrunoon, ja tuontuostakin vilkaisi hän oveen. Topiaskin huomasi
sen.

— Eipäs muoria ala sieltä kuulua, tuumi hän.

Havaittuaan, että hänen ajatustensa latu oli keksitty, kävi Johannes
kiinni lähimpään puheen aiheeseen.

— Paljoko teillä on karjaa? kysyi hän.

— Ei ole paljoille jaksanut heinämaita aukoa. Hevonen on ja lehmä,
kolme talvilammasta ja vuohia parinen. Ei ole paljoa jaksanut, ei,
pojat raivannevat niittyä lisää.

— Missä pojat ovat?

— Siellä metsässä urrivat. Toinen hakkaa, toinen vedättää rankoja
kotiin. Minunkin piti illansuussa lähteä sinne raivioon riekonpermiä
virittämään koivunlatvusten vierille. Siihen ne tuppaavat urpuja
nokkimaan ja tepastelemaan.

— Minä keskeytin teidät ansanpunonnassanne.

— Hyvä oli vain!

Samassa palasi Saara pirttiin.

— Eihän siellä mitään erityistä hätää ollut, sanoi hän. — Kokonaista
kolme vuonaa on iso musta lammas tekaissut, kaksi mustaa ja valkean.

— No, nyt sitten!

— Niin, sekö runo... vieläkö sitä siihen...

Saara painoi uudestaan silmänsä kiinni ja saneli hartaasti
värähtelevällä äänellä:

    Terve, paimen, tultuasi,
    salomaille saatuasi,
    luo hajaisen lammaslauman,
    paimenettoman poluille!

    Niin mä uuhi unteloinen,
    kuten kaikkikin karitsat,
    vuonat vienot villaltansa,
    jäärät jäyhät, sarvipäiset,
    oinahat orat otassa,
    harhateillä häiläköimme,
    karjastamme kaikonneina
    metsän synkkähän salohon,
    korven kolkkohon rytöhön,
    kun ei kuuta, aurinkoa
    paista lehvien lomitse,
    saamme heinän helpehettä,
    nurmen nuoretta nukatta
    upi juosta uupuneina,
    vaipuneina, voipuneina,
    mäkättäen, määkiellen,
    valitellen, voivotellen,
    päivän silmän paistamatta,
    kuuhuen kumottamatta,
    nukan nurmen maistamatta,
    nuoren heinän helpehettä.
    Suu on kuiva kostumaton,
    janon helle jäähtymätön,
    vaan ei lähdettä lähellä,
    noroa vesiperäistä;
    täällä riipovat risukot,
    kivilouhut loukuttavat,
    karhut kämmenin repivät,
    sudet hammassuin terävin.

    Terve, paimen, tultuasi,
    saavuttuasi salolle
    luokse uuhten uupuneiden,
    karitsoiden kaatuvaisten!
    Tuolla, paimen sä parahin,
    tuolla huudat ja huhuat
    sinivaaran viertehellä,
    ikitaivahan tasolla!
    Siell'on maassa marjanvarret,
    marjanvarret, puolanvarret,
    siellä mansikat mehevät,
    siellä mustikat makeat,
    siell'on nuori nurmen nukka,
    siellä kukkaset siniset,
    valkoiset, veripunaiset,
    keltaiset, tuhatväriset,
    joissa päivän paistehessa
    perhoset perehinensä
    liipottavat, laapottavat,
    hyörii hyttyset suristen,
    mehiläiset miilustavat
    mettä kennoonsa keräten;
    siell'on lähtehet suloiset,
    vesihettehet heryvät,
    siellä saa karitsa rukka,
    uuhi rukka uupuvainen
    elon vettä ehtymättä,
    ilon mettäkin iäti.
    Sinne pienet piiperrämme,
    kuikerramme, kaikerramme,
    helmahan hyvän isännän,
    paraan paimenen sylihin;
    siell'on leinon leuto olla,
    kaunis uinua utuisen
    helmassa hyvän isännän,
    paraan paimenen sylissä.

Suurella mielenkiinnolla oli Johannes seurannut tämän luonnonkuvien
sarjan vierintää silmiensä editse, ja runon päätyttyä oli hän niinkuin
toisetkin vaipunut syvään hartauteen.

Pirkitan, joka oli kohta äitinsä jälestä tullut pirttiin, oli se
liikuttanut aivan kyyneliin. Kyynelkirkkain silmin tuli hän isä
Johanneksen luo, pisti kättä ja sanoi hartaasti:

— Jumalan terveheksi!

‒ Jumala ja pyhä neitsyt siunatkoot sinuakin, lapseni, sanoi isä
Johannes ja meni sitten puristamaan Saaran kättä. — Kiitos kauniista
runostanne! virkkoi hän. — Mutta ihmisen poika, vapahtaja, hän yksin on
hyvä paimen, me muut sielunpaimenet olemme vain hänen heikkoja, itsekin
eksyväisiä apulaisiaan.

Saara kuunteli tätä muistutusta melkein katuvaisella nöyryydellä.
Mutta suuresti ilahutti häntä se, että hengellinen isä pyysi joskus
kirjoittaa runon muistiin.

Samassa tulivat parhaillaan miehenikään ehtivät pojat puoliselle.

‒ Ai, leipäni! huudahti Saara ja hynttyytti uunin ääreen, kiirevilkkaan
lappaen leivät uunista. Olivat ne kenties hieman liiaksi ruskettuneet,
mutta eivät sentään pahoin palaneet. Hän riensi tyttärensä kera ruokaa
laittamaan.

Sillaikaa juttelivat Johannes ja Topias.

— Ette voi uskoa, hengellinen isä, kuinka iloinen olen tulosanne
ja siitä, että muistatte minuakin, kirkon halvinta palvelijaa.
Toivottavasti ette unohda eukkoani ja joukkoani sittenkään, kun minusta
aika jättää tai minulle mitä poikenluomaista tapahtuu.

Lopun virkkoi Topias värähtävällä äänellä, ikäänkuin tietystä
onnettomuuden uhasta puhuen. Saara oli juuri tuonut pöytään uunissa
paistettua lampaan lapaa ja kuuli sanat.

— Elä tuossa taasen vedä vanhaa virttäsi, Topi, nurisi hän rohkaisten.
— Jättäisit kerrankin koko metsänkäynnin, kun huolet kerran sieltä
tulevat!

— Ole sinä vaiti, Saara, sanoi Topias. — Millä tässä sitten elettäisiin?

— Puhukaa te hänelle, isä, virkkoi Saara. — Ei häntä sinne pakko
ajaisi, ilmankin aina elettäisiin. Eikä tuolta enää nykypäivinä näy
paljon metsällistä tulevan, vihako vienee viljan maasta, tora ottanee
otukset. Enemmän se on hänen vanha tottumuksensa joka häntä sinne vetää
pyydyksiä panemaan ja rehkimään.

— Mikä siellä metsässä sitten uhkaa? kysäisi Johannes kummastellen.

— Siellä on, isä, vihamies metsämailla, riitamies, joka on Topin
henkeäkin uhannut. Ja siinä miehessä saattaakin olla sisua täyttämään
uhkauksensa. Ja kuinka helposti sinne rytöihin voi kadota, ettei kukaan
tiedä, mihin mies on joutunut!

— Taidatte tarkoittaa Susi-Uhoa? Siitä miehestä olen kuullut melkein
jokaiselta, jonka tapaan. Mitä hänellä on teitä vastaan?

— Minun ristini hän on, jos kenen, virkkoi Topias vihaisesti.
Pyydykseni pitää ominaan, otukset rassailee... kaiken vie, mihin käsi
ulottuu. Muille antanee rauhan, minulta ottaa kuin oikeutenaan...
sisareni, sairas vaimo, hänen vastuksinaan mukamas... ikäänkuin olisi
keltään kysynyt ottaessaan ja ikäänkuin häntä, Vappu rukkaa, ei
otettaisi sieltä tänne hoitoon... sisareni elatukseksi muka ottaa,
ettei mitään itsellemme jää... Nälkä tietysti teetättää, mutta
sietäisipä minun ruveta kaikkia metsärosvoja elättämään! Olen uhannut
vetää hänet käräjiin, selkänahan nyletyttää ja korvat kerityttää, kuten
varkaalta konsanaan. Mutta viisi se siitä välittää, uhkailee vain.
Pannaankin hänet entinen pappi pani, julisti kirkonkiroukseen, mutta
seitsemän se siitäkään... yhtä vähät välittää kirkon kuin maallisen
esivallankaan kirouksesta...

— Sisarenne laita on huonosti, eikö pian päässe vaivoistaan, keskeytti
Johannes ukon mielenpurkauksen.

— Mistä isä...?

— Sieltä juuri tulin.

Topiaan silmät revähtivät suuriksi.

— Huonona on Vappu, toisti Johannes. — Halvattuna ja mielenvialla.
Hoitoa hänelle tarvittaisiin.

— Kukahan sinne uskaltaisi! kivahti Topias. — Halko ja kirveskin on
pian pystyssä, jos kuka yrittää...

— Niin, hurja on mies, myönsi Johannes. — Enkä tiedä, miten voimme
saada sisarenne parempaan hoitoon, Vappu kun nyt on hänen vaimonsa eikä
mies tahdo. Mutta jos teidän muuten täytyy häntä pelätä...

— Pelätä! kivahti Topias hypähtäen pystyyn. — Se häntä pelätköön, mikä
liekin otuksiaan...

Mutta kuohahdus meni pian ohi, ja hän jatkoi synkästi:

Tämän perheen tähden vain olen huolissani... siunausta ja onnea on
Jumala suonut meille, onnellisia olemme olleet, päätti hän liikutettuna.

Samassa antoi Saara merkin, että ruoka oli valmis. Johannestakin
pyydettiin niin hartaasti ottamaan osaa ateriaan, ettei hän saattanut
kieltää. Aterian jälkeen, kun Johannes lähti, pisti Saara muori hänelle
vielä kolme, neljä leipää kainaloon.

— Lämpimäisiä, sanoi hän.

Pojat olivat syötyään painautuneet ruokalevolle. Mutta Topias ja Saara
saattoivat mieleisensä vieraan honkaportaille saakka, ja Pirkitta
tyttönen pyrhälsi heidän jälestään. Portailla he kolmisin katselivat
hengellisen isän menoa niin kauan kuin tämä oli näkyvissä.

Kävellessä palasivat Johanneksen ajatukset Saara muorin runoon. Pyhät
kirkkoisät olisivat varmaankin pitäneet sitä pakanallisena, niin
hellällä elävyydellä siinä kirouksen alaista luomakuntaa kuvailtiin. Ja
läpeensä siitä näkikin, että lammasten hoitaja sen oli laatinut. Mutta
mikä hartaus henkikään noiden tutun arkipäiväisten piirteiden yllä! Ja
eikö ollut parempi, että hengellisiäkin asioita käsitettiin edes näin
kotoisissa mielikuvissa kuin ettei niitä ensinkään käsitetty?

Isä Johannes tunsi mielessään tyydytystä siitä, että oli vuosikausi
takaperin pyhän Martin killassa antanut Saara muorille tämän runoaiheen
pyhästä kirjasta. Se siemen oli langennut hyvään maahan, koska se
vuosikauden mietinnän jälkeen oli kantanut näin värikkään hedelmän.




8

HYVÄ PAIMEN


Sunnuntaiaamun pimeä valkeni valkenemistaan.

Ja kuta puhtaamman vaaleina hanget alkoivat hohtaa, sitä
näkymättömämmäksi himmeni papin tuvan pienen lasiakkunan edessä
palavan kynttilän punarusoinen kajo, missä isä Johannes istui miettien
saarnaansa.

Jo puoliyön puhteella oli hän noussut miettimään, ja ajatukset
tulvehtivat tullen ja mennen. Käsinkirjoitettua raamattuaan
selaillessaan muisti hän kiitollisin mielin vanhaa Olavi lehtoria,
joka ahkeroiden oli opastanut häntä ja muita oppilaitaan tähän
pyhään kirjaan. Raamattua hänen aikanaan oli luostarikoulussa
enimmäkseen tutkisteltu, jättäen syrjempään Petrus Lombardilaisen
ja Thomas Aquinolaisen skolastiset saivartelut. Nähtävästi se oli
ylempää säädetty, koskei hänen arvonimensäkään enää ollut "lector
sententiarum", vaan pyhän raamatun lehtori, "lector in sacra pagina".
Tosin vanhan lehtorin opetus oli vielä sittenkin ollut pahoin
takertunut akvinolaisen tohtorin skolastisiin oppilauseihin, joita hän
oli yksityisiä raamatun lauseita saivarrellen koettanut todistella,
ja Johannesta oli enemmän viehättänyt lukea raamatun kirjoituksia
ja kertomuksia sellaisinaan. Kieleen perehdyttyään ja koulutyöstä
muutamain vuosien kuluttua enemmän vapauduttuaan oli hän yksin elävin
mielikuvin elähtynyt raamatun tarinoihin ja vertauskuviin ja muovannut
niiden pohjalle oman haaveellisen elämänkäsityksensä.

Ah, saadapa tämä sana jokaista sydäntä valaisemaan! Eiköhän
saarnamiehen oikea tehtävä ollutkin vain tulkita vapahtajan omia
sanoja latinasta kansankielelle ja yksinkertaisin, kotoisin käsittein
selittää, mikä pyhissä kirjoissa oli vaikeaa ymmärtää ja vieraihin
käsitteihin ja kuviin pukeutunutta? Raamatun vertauskuvia oli hän
ylipäätään havainnut kuulijainsa niin helposti käsittävän... miten
niiden avulla sai yksinkertaisetkin sanan omimaan, vieläpä omassa
mielessään hengentyötä tekemään, siitä oli Suitsulan Saaran runo
ilahuttavana näytteenä.

... Hyvä paimen!

... Niin, miksei hän ottaisi juuri sitä ensi saarnansa aiheeksi,
koska se kerran oli kansan elämää niin lähellä ja sitä niin hyvin
ymmärrettiin?

       *       *       *       *       *

Hänen ajatustensa työpajassa lietsottiin ja taottiin, hän sommitteli
ja mietti, väliin istuen ja etsien profeetoista, evankelistoista
ja apostoleista kaikki paikat, joissa jumalaisesta paimenesta
puhuttiin, väliin nousten ja astuen innokkaasti edestakaisin pienessä
papintuvassaan. Puoliyön puhteesta päivänvalkenemiseen oli hän siten
työskennellyt yksin kammiossaan, eivätkä häntä häirinneet pitäjäläiset,
joita varhain alkoi liikuskella pitäjänpirtissä, tullen ja taasen
mennen.

       *       *       *       *       *

Kohta päivän valettua oli hänen lähdettävä kirkkoon työpäiväänsä
alottamaan. Ryhmitellen tai yksitellen tapasi hän tiellä kirkkoväkeä,
ja kirkkomäellä oli miehiä ja naisia koko kopareittain. Ja koko
seurakunta loi häneen ystävällisiä katseita, ynseyttä ei liittynyt
niiden juroon uteliaisuuteenkaan, ketkä eivät olleet häntä ennen
nähneet.

Kirkon ovet oli jo avattu ja kaikki ulkonaolijat virtailivat papin
saapuessa kirkkoon.

Pitäjän eri kulmilta, kauempaa ja lähempää, oli tuotu kymmenittäin
kastettaviksi lapsia, joita oli päässyt karttumaan, kun nyt oli kotvan
aikaa saatu olla papitta. Johannes tahtoi ensin suoriutua tästä
mutkallisesta toimituksesta.

Sillä melkein kiusoittavan monimutkaiset nämä menot hänestä olivat.
Kirkon porstuassa oli hänen puhallettava lasten kasvoihin, tehtävä
ristinmerkit otsaan ja rintaan, laskettava käsi pään päälle, pantava
suolaa suuhun, luettava rukouksia ja manattava pahoja henkiä
väistymään, erikseen poika- ja tyttölapsista. Sitten luki hän suomeksi
isämeidän ja uskontunnustuksen, ja kummit jankkasivat ne sana sanalta
jälestä, monetkin ensi kertaa elämässään, vaikka ne oikeastaan olisi
pitänyt ulkoa osata. Sen jälkeen oli hänen manattava jälleen pahoja
henkiä väistymään ja siveltävä sylkeä lapsen korviin ja kasvoihin.

Vasta nyt johdatti hän latinaa höpöttäen lapset kirkkoon ja ovipieleen
kastemaljan ääreen ja kysyi kummeilta pienokaisten nimet, jotka kaikki
olivat raamatullisia tai pyhimysten nimiä Aatamista ja Eevasta aina
pyhään Henrikkiin ja pyhään Pirkittaan ja autuaaseen Hemminkiin, jota
virallisesti vasta pyhimykseksi puuhattiin. Sitten seurasi jälleen
latinankielisiä rukouksia ja manauksia, lasten rintaa ja hartiaväliä
oli siveltävä pyhällä öljyllä ja tehtävä ristinmerkkejä. Ja saatuaan
vielä kerran kuulla lasten nimet upotti isä Johannes heidät vuoronsa
perään kolme kertaa kunkin kastemaljaan isän, pojan ja pyhän hengen
nimen. Kasteen jälkeen puetettiin lapset valkeihin vaatteihin ja heidän
käsiinsä pantiin palavat kynttilät, joita he kummien avulla pitelivät.
Ja tätä tehdessään mumisi pappi jälleen latinankielisiä, jumalaisia
salasanojaan.

Kastetoimituksen aikana olivat seurakuntalaiset kokoontuneet taajaan
kihermään kuorin edustalle ja katselivat pyhällä kunnioituksella
papin tehotaikoja ja kuuntelivat pyhiä loitsuja. Mutta huippuunsa
kohosi juhlatunnelma, harras ihmettely valtasi mielet, kun
kastetoimituksen jälkeen sorjavartaloinen isä Johannes astui alttarille
hopeanhohteisessa messukasukassaan ja alotti messun. Useimmat heistä
ainoastaan aavistivat, että messutoimituksessa samoinkuin kasteessakin
oli papin jokaisella liikkeellä ja eleellä, jokaisella luvulla ja
laululla omat pyhät salatarkoituksensa.

Mutta Topias suitsuttaja oli entisen Tuomas papin kuullut monissa eri
tilaisuuksissa juttelevan näistä asioista ja oli jotakuinkin selvillä,
että messupappi ruumiin ja pään taivutuksilla, polvistumisillaan ja
käsien taivutuksillaan kuvasi eri tapauksia kärsimyshistoriasta.
Hän sekoitti vettä viinikalkkiin sentähden, että Ristuskin miedonsi
viinin ehtoollisella, hän pesi kätensä apostolienpesun muistoksi, hän
heilutti suitsutusastiaa kolme kertaa sakramenttiviinin ja leivän yllä
sentähden, että Maria Magdalena kolme kertaa — Simon farisealaisen
ja Simon pitalisen luona ja pyhällä haudalla — uhrasi sulotuoksuisia
voiteita voidellen vapahtajan ruumiin. Kun pappi sen jälkeen astui
keskelle lattiaa, teki hän siten havainnolliseksi Jeesuksen menon
Getsemaneen. Hän rukoili alttarin ääressä kumarassa ja nöyrässä
asennossa sen rukouksen muistoksi, minkä Jeesus murheellisena rukoili
Öljymäellä, ja hän esitti opetuslasten herättämistä keskeyttämällä
rukouksensa, kääntymällä seurakuntaa kohden ja lausumalla kehoittavat
sanat: _Orate frates!_

Tämän kaiken tiesi Topias suitsuttaja. Kaikki tiesivät, mitä merkitsi
juhlamenojen huippukohta, kun messupappi korotti ehtoollisleivän ja
kalkin päänsä ylle; kaikki tiesivät, että tämä vertauskuvallisesti
esitti Ristuksen nostamista ristille, tiesivät silloin nähneensä
Jumalansa ja vapahtajansa papin kädessä, ja ainakin tähän tilaisuuteen
oli ehdittävä kirkkoon, vaikkei alkuun olisi ehtinytkään. Mutta
ainoastaan Topias tiesi, että kun samana pyhänä silmänräpäyksenä
hän itse, vanha, kunnianarvoisa Topias, helisti kaksi kertaa pientä
hopeatiukuaan, niin ei tämä sulosoitto ollut ainoastaan merkkinä siitä,
että suuri muutos, leivän ja viinin muuttuminen Ristuksen ruumiiksi
ja vereksi, oli täytetty, vaan nämä kellonhelähdykset esittivät
nekin samalla kahta tapausta kärsimyshistoriasta. Kellon ensi kertaa
helähtäessä ehtoollisleivän korotuksen aikaan oli näet muistettava
niitä torventoitotuksia, joilla roomalaiset sotamiehet teloituksissa
hälvensivät rangaistavain pahantekijäin valitushuudot ja katsojain
hälinän tai itkun. Mutta kun tuokion kuluttua kalkki korotettiin ja
hän, Topias, helisti jälleen tiukuaan, niin tämä vienoinen kilinä
edusti tällä kertaa paljon suurempaa jymyä kuin torventoitotusta, — ei
enempää eikä vähempää kuin suurta maanjäristystä, joka syntyi viime
hetkellä. Ja papin ääni, joka taasen kajahti pitkän äänettömyyden
jälkeen, oli muistuttavinaan sitä, että Jeesus sanoi: "Se on täytetty",
kallisti päänsä ja heitti henkensä.

Sitten seurasi öylättiastian ja kalkin vieminen pois, joka edusti
ruumiin viemistä hautaan ja tapahtui monin tempuin. Ja kolme
ristinmerkkiä, jotka tehtiin yli kalkin, merkitsivät kolmea päivää,
jotka vapahtaja lepäsi haudassa. Ja kaiken lopuksi pappi rukouksessa
_Agnus Dei_ sanoin ja elein tervehti ylösnoussutta vapahtajaa.

       *       *       *       *       *

Juhlatoimituksen aikana oli seurakunta haltioitunut haltioitumistaan,
niin sujuvalla ja tenhoisalla arvokkuudella oli nuori pappi
juhlatoimituksen suorittanut, niin kirkkaan sointuisasti helähteli
hänen äänensä entisen Tuomas papin ja juoppolukkarin käheään ääneen
verraten.

Messun toimitettuaan jätti Johannes seurakuntansa hetkiseksi odottamaan
ja pistäytyi sakaristoon. Hän olisi kyllä voinut asettaa saarnansa
messutoimituksen edellekin, arvelipa, että seurakuntalaiset silloin
olisivat jaksaneet paremmin kuunnella ja sulattaa. Mutta hän tunsi
siksi suurta kunnioitusta virallista juhlatoimitusta kohtaan, että
tahtoi jättää jälkijutteluksi vain, mitä itse pakinoi hengellisistä
asioista.

Kauan ei seurakunnan tarvinnut odotella. Äsken niin tenhoisan
juhlallisesti esiintynyt messupappi astui nyt valkoisessa
munkkikaavussaan vaatimattoman yksinkertaisesti, mutta vakavin askelin
kuoriaidakkeen ääreen. Sieltä hän katseli ystävällisesti myhäillen
seurakuntaansa, jyrkeitä, juroja miehiä, happameen hartauteen
vetäytyneitä naiskasvoja ja töllistelevää nuorisoa, jotka kaikki
kerääntyivät kuorin edustalle sankaksi joukoksi. Hän seisoi hyvän aikaa
äänetönnä, puoleksi silmäillen tätä väkeä, puoleksi omiin mietteihinsä
vaipuneena, ikäänkuin etsien sopivaa kohtaa, mistä alottaisi.

— Rakkaat veljet ja sisaret! virkkoi hän sitten hymyillen. — Teillä on
kai kaikilla lampaita kotonanne, vai kuinka?

Seurakunta katseli ymmällä, monet epäröidenkin, pappia ja toisiaan.
Varovimmat taisivat arvella, että lampaista ruvetaan vaatimaan
kymmenyksiä täälläkin, kuten kuuluttiin vaadittavan rannikkopitäjissä,
joissa oli Ruotsin oikeus vallalla. Vihdoin jurautti joku yrmeä mies
joukon takareunalta:

— Keillä on, keillä ei.

— Useimmilla niitä on, virkkoi Tanu Tasainen.

— Tiedätte siis myös, mikä paimen on. Sano sinä siellä, mikä paimen on?
kysyi hän viitaten muutamaan paimenpojan kokoiseen pojanvekaraan.

— Se, jota tukistetaan, vastasi poika topakasti.

Seurakunta päästi hyväntuulisen naurun.

— Kuinka niin? kysyi Johannes.

— Lampaita ei juuri näillä seuduin paimenneta muuta kuin muutamina
päivinä keväisin, ehätti suitsuttaja selittämään. Lampaiden oltua ensi
päivää ulkona tukistetaan niiden paimenta illalla tultua kotiin, jotta
villat paremmin kasvaisivat.

— Niinkö? Se on taikuutta ja synti Jumalan edessä. Mutta eikö paimenen
tehtävä ole kaita lampaitaan, valvoa niitä eksymästä metsään ja tuoda
ne illalla kotiin? Eikös niin poikaseni?

— Niin!

— No, nyt, rakkaat veljet ja sisaret, vertaa Jeesus Ristus itseään
tällaiseen paimeneen, ja seurakuntaa, heikkoja, eksyväisiä ihmisiä,
vertaa hän lampaihin. Kuten paimen avaa lamponavetan oven ja päästää
lampaansa laitumelle, samoin hän avaa meille oven vaeltaaksemme
syntisestä maailmasta taivahiseen yrttitarhaan. Ja ketkä ovat hänen
hengellisiä lampaitaan, ne kuulevat hänen äänensä. Hän kutsuu heitä
nimeltä seuraamaan ja käy heidän edellänsä, ja lampaat seuraavat häntä,
sillä ne tuntevat hänen äänensä, mutta eivät ne seuraa vierasta, jonka
ääntä eivät tunne, eivät varkaita ja ryöväreitä, jotka tulevat vain
tappamaan ja varastamaan.

‒ Se on totta, virkkoi Topias suitsuttaja.-— Kyllä lampaat tuntevat
eroittaa hoitajansa ja vieraan. Meidän Saaran lampaat pelkäävät niin
vieraita, ettei Susi-Uho saa niitä jousinkaan ammutuksi, vaan laittelee
sitä varten erityisiä lammasloukkuja...

Seurakunnan, etenkin miesten, silmissä näkyi vihainen välähdys, ja
saarnaajan otsa rypistyi murheellisesti.

‒ Jeesus puhuu varkaista ja ryöväreistä hengellisessä merkityksessä, se
on perkeleestä ja hänen sotajoukostaan.

‒ Kyllähän minä sen... minä vain...

He tulevat vain tappamaan ja varastamaan, mutta hän on tullut, että
kaikille pitää elämä oleman ja yltäkyllä oleman. Sillä, sanoo Ristus,
minä olen hyvä paimen, ja hyvä paimen rakastaa niin lampaitaan, että
hän antaa henkensäkin niiden edestä. Palkollinen, jonka omat lampaat
eivät ole, pakenee ja jättää ne, kun näkee suden tulevan, ja susi
raatelee ja haaskaa lampaat. Mutta hyvä paimen, sanoo tietäjä Jesaias,
estää lampaansa varkaiden saaliiksi ja petojen ruuaksi joutumasta. Hän
kokoaa heidät erämaista ja pimeistä laaksoista, eikä heillä pimeissä
laaksoissakaan vaeltaessaan ole mitään pahaa pelättävänä, kun hyvä
paimen on mukana, sillä hänen vitsansa ja sauvansa ohjaavat heitä.
Kadonneet hän etsii ja eksyneet kokoaa, karitsat hän syliinsä ottaa ja
kantaa helmassaan, ja emälampaat hän jälessään johdattaa, heikot hän
vahvistaa, haavoitetut sitoo ja sairaat parantaa, nälkäiset ruokkii
ja janoiset virvoittaa elämänvedellä. Ja vahvat estää hän heikkoja
potkimasta jaloillaan ja puskemasta sarvillaan, siihen asti kuin
hän heidät kaikki luoksensa kokoaa. Näin sanoo jumalanmies, tietäjä
Jesaias, ja näin pyhissä kirjoissa monin paikoin vertauksilla kuvataan
Jeesusta Ristusta, hyvää paimentamme.

Mutta huomatkaa, rakkaat veljet ja sisaret, huomatkaa tarkoin, ettei
hän tahdo ainoatakaan lampaistaan hyljätä, vaikka ne laumasta eksyneet
ovat. Kaikki lampaansa tahtoo hän etsiä, kaikki tahtoo hän pelastaa
harhapoluilta, joille he eksyivät, koska oli sumuinen ja pimeä, kuten
Jesaias sanoo, kaikkia, ketään eroittamatta, kutsuu hän luoksensa
tulemaan.

— Minuakin! kuului pimeän hämärästä ovensuunurkasta puoleksi
riemastunut, puoleksi epäröivä huudahdus, ja kaikki kääntyivät sinne
katsomaan.

— Suden-Tuiro! huudahti joku häntä lähimmistä, ja kaikkien kasvoille
ilmestyi vihamielinen ilme, näyttipä muutamilla olevan halu käydä
poikaan käsiksikin.

— Luikitkos täältä, pakana! ärähti muuan miehistä.

— Aiotko tulla tänne elämöimään, kuten isäsikin? huusi muuan vanha mies.

— Antakaa pojan olla! huusi isä Johannes yli hälinän.

Mutta poika oli jo pujahtanut ulos, ja vähitellen palasi hiljaisuus.

— Miksi te, rakkaat ystävät, häntä herranhuoneessakin vainoatte?
Muistakaa, että kaikki te olitte niinkuin eksyväiset lampaat, sanoo
herra, vaan nyt olette palanneet sielujenne paimenen ja piispan
tykö. Minulla on muitakin lampaita, sanoo hän, jotka eivät ole tässä
lammashuoneessa; nekin pitää minun tänne saattaman, sanoo hän, ja he
saavat kuulla minun ääneni, ja on oleva yksi lammashuone ja yksi paimen.

Ja tiedättekös mitä, rakkaat ystävät, kerran, kun hänen opetuslapsensa
tahtoivat karkoittaa pois isän, joka haki apua perkeleen vaivaamalle
tyttärelleen, sanoi Jeesus: ei minua ole lähetetty muiden kuin
kadotettujen lammasten luo Israelin huoneeseen, sillä nämähän ennen
muita apua tarvitsevat. Ja toisella kertaa sanoi hän vertauksella:
jos joku ihminen, jolla on sata lammasta, kadottaa niistä yhden, eikö
hän jätä yhdeksänkymmentä ja yhdeksän korpeen ja lähde etsimään sitä,
joka oli kadonnut? Ja löydettyään ottaa hän sen iloiten olallensa ja
kotiin tultuaan kutsuu kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille:
iloitkaat kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kateissa.
Samoin iloitaan, sanoo Jeesus, taivaassa yhdestä syntisestä, joka
itsensä parantaa, enemmän kuin yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä
hurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. Ja niinkuin hyvä paimen ei
eksyneitä hylkää, niin ei meidänkään pidä eksynyttä veljeä ja sisarta
hylkäämän, vaan meidän on häntä opastettava, kuten lammasemo määkien
kutsuu katraasta loitonneita karitsojaan.

Niin, rakkaat veljet ja sisaret, siten Jeesus, hyvä paimen, kadonneet
etsii ja eksyneet oikeaan johdattaa. Hän kokoaa ja vie, sanoo tietäjä,
kaikki lampaansa parhaille laitumille ja kaitsee heitä Israelin
vuorilla vesilähteiden ja ojain luona ja suloisilla nurminiityillä,
missä he saavat ihanilla kedoilla käyskennellä ja viileässä varjossa
levätä.

Rauhan Jumala, joka on kuolleista jälleen nostattanut tämän suuren
lammasten paimenen, meidän herramme Jeesuksen Ristuksen, saattakoon
teidät kaikissa hyvissä töissä toimellisiksi, tekemään hänen tahtonsa
ja elämään niinkuin hänelle otollinen on, kautta Jeesuksen Ristuksen,
jolle olkoon kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen, amen!

       *       *       *       *       *

Tähän Johannes päätti ja poistui sakaristoon.

Saarnansa alkupuolella oli hän paikoittain kuullut naisten
liikutuksesta nyyhkivän ja olipa jokunen miehistäkin hihallaan
pyyhkinyt silmäkulmiaan. Mutta sitten tuon Suden-Tuiron välikohtauksen
jälkeen oli seurakunta ikäänkuin vastatenässä kuunnellut hänen
sanojaan. Hän näki, etteivät nämä siemenet sattuneet hyvään maahan,
eivät herättäneet hyvää tahtoa, kenties vain epäröiviä kysymyksiä.
Näiden kysymysten näki Johannes kirkonmenojen päätyttyäkin kuvastuvan
häneen tähystelevistä silmistä.

       *       *       *       *       *

Illemmalla tuli Topias suitsuttaja hänen luokseen papintupaan. Häntä
oli ajanut etupäässä pelko varomattomain sanojensa johdosta kirkossa...
kuka siellä olisi luullut Sudenluolan penikan olevan...

Hän johti kiertäen, kaartaen puheen tänpäiväiseen saarnaan, sanoi
seurakuntalaisten tulleen siihen käsitykseen, että kadotetuilla
lampailla tarkoitettiin Susi-Uhoa ja hänen pesuettaan, ja monet olivat
kyselleet keskenään, miten hengellisen isän neuvot oikeastaan olivat
häneen sovitettavat.

— Jeesus sanoo: rakastakaa vihamiehiänne, siunatkaa niitä, jotka teitä
sadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa
niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat.

— Mutta eikö tällöin paha esiinny vain yhä julkeammin?

— Pyhässä sanassa puhutaan tulisista hiilistä, joita siten kootaan
hänen päänsä päälle.

— Mutta jos hän ei välitä, jos häneen ei mikään hyvä vaikuta mitään.
Jos hän... jos hän käy vaaralliseksi kaikille muille... mikä meitä
silloin suojelee hänen tihutöitään vastaan?

— Se kuuluu maalliselle esivallalle, ei sielunpaimenelle.

Topias hätkähti, olihan hän sitä itsekin ajatellut.

— Neuvotteko siis kääntymään sen puoleen?

— En, vastasi Johannes ikäänkuin koettaen saada takaisin sanojaan. —
Jeesus ei siihen kehoita, eivätkä apostolit.

— Mitäs sitten on tehtävä?

— Rukoilkaa! Herran käsi on väkevä.

Neuvotonna, alakuloisena lähti Topias suitsuttuja hänen luotansa.
Varmaankin Tuiro kertoi hänen kielimisensä isälleen... ja Susi-Uhossa
oli sisua kostamaan...

       *       *       *       *       *

Isä Johannes vaipui hiljaisiin mietteihin. Nyt jälestäpäin ensimäistä
saarnaansa ajatellessaan kiintyi hänen mielensä kahteen nuoreen
sanankuulijaansa.

Häntä ilahutti, että Tuiro oli sittenkin tullut kirkkoon, ja pahoitti,
että poika oli niin armottomasti ajettu sieltä pois. Hän mietti
huolissaan, mitä voisi tehdä pojan hyväksi ja opastukseksi.

Mutta puhtaimmalla ilolla ajatteli hän pikku tyttöstä, joka oli seissut
kirkon lattialla Tasalan isännän ja emännän rinnalla. Hänen vieressään
oli seissut Suitsulan tytär, ja heidän käsivartensa olivat olleet
kiedottuina toistensa ympärille, nähtävästi olivat he hyviä ystäviä.
Mutta miten hartaasti Kaarina olikaan silmänsä tähdännyt häneen ja
miten niissä oli kimmeltänyt haaveellinen, kostea loiste!

Kaarinaa oli pyydetty hänen yksityisoppilaakseen, ja varmaankin hän oli
saava tytöstä hartaan oppilaan.

       *       *       *       *       *

Kaarina... hän oli hartain haavein kuunnellut hengellisen isän
saarnaa...

Hän oli nähnyt päiväpaisteisen laitumen... ahoniityn vesakon keskellä,
jokiahteella ylöspäin Lipisevänrannan kylää kohden... ahoniityn, jolla
kesäisin kasvoi niin paljon mesimansikoita. Tämä oli ollut laidun...
mutta sillä heijaili niin vieno hengellinen utuharso... ikäänkuin
mitäkin kyyhkyn untuvaa...

Hän oli olevinaan siellä... pieni, valkoinen karitsa... valkoinen,
untuvavillainen karitsa, joka hennoin huulin nypösteli maasta
mesimansikoita... ja hän oli tuntevinaan itsensä niin turvattomaksi
nähdessään synkän kuusikon jokilaakson takaa... siellähän saattoi olla
vaikka mitä mörköjä...

Kuinka hänen sydämensä olikaan ilosta sykähtänyt, kun hän oli kuullut,
että hyvä paimen ottaa karitsan syliinsä!

Hän näki hyvän paimenen tulevan... sillä oli samat hahmopiirteet kuin
hengellisellä isällä, joka niin helähtelevällä äänellä puhui niin
lempeitä sanoja... se oli hengellinen isä itse häipyneenä niin utuisen
säteileväksi ja siirtyneenä kuoriaidakkeen äärestä sinne ahoniitylle...

Ja hän kuuli hänen äänensä... ja tunsi hyvän paimenen hellästi ottavan
karitsan syliinsä... ja karitsasta tuntui niin suloisen turvalliselta...

Ja Kaarina haaveili siitä koko illan... ja hänen äitinsä hymähti, kun
näki hänen silmissään karitsan katseen...




9

PYHÄ NEITSYT


Tasalan Kaarina saapui eräänä iltana Suitsulan Pirkitan keralla
Johanneksen luo papintupaan. He olivat tulleet kouluun.

Isä Johannes tunsi melkein pistoksen sydämessään. Olikohan häneen niin
vähän luotettu, ettei tyttöä uskallettu lähettää yksin... ja sentähden
oli otettu seuralainen...

— Juttelin Pirkitalle, että menen hengellisen isän luo kouluun,
toimitti Kaarina. — Ja Pirkitta sanoi, että hänestäkin olisi se
niin hauskaa... että hänkin tahtoisi oppia... Ja jos isä suostuisi,
rupeaisimme käymään yhdessä... äitikin käski pyytämään...

— Kyllä, käykää vain!

Tytöt ilostuivat, ja Pirkitta aivan hyrskähti nauruun... hilpeydessään
malttoi hän tuskin istua jakkarallaan...

Isä Johannes alkoi opastaa tyttösiä kirjalle, johon samalla liittyi
ruotsinkielen opetus, sillä eihän suomeksi ollut juuri mitään
kirjoitettua. Paljoa ei ollut ruotsiksikaan, mutta isä Johannes katsoi
sittenkin tämän kielen oppimisen tyttölapsiin läheisemmäksi kuin
latinan, sillä siitähän saattoi heille olla enemmän iloa ja hyötyä
joutuessaan herrasväen seurapiiriin.

Oppituntien päätteeksi oli hän ajatellut kertoa oppilailleen jotakin
kasvattavaa hengelliseltä alalta. Ja sopivinta hänestä oli aloittaa
pyhästä neitsyestä.

Hän kehoitti oppilaitaan vielä istumaan ja kuuntelemaan.

Ja hän puhui:

— Tärkeintä, lapseni, millä ihminen saattaa varustautua elämänsä
varalle, on oppia tuntemaan jaloja esikuvia, joihin katseensa luoden
ja heidän esimerkkiään seuraten voi rientää hyvällä tiellä eteenpäin.
Ja mikä on jalompi — sanoo kirkkoisä Ambrosius — kuin Jumalan äiti,
mikä ihanampi kuin hän, joka on valittu taivaan kuningattareksi, kuka
puhtaampi kuin hän, joka on synnyttänyt lapsen ilman ruumiillista
sikiämistä? Kerronpa siis teille esikuvaksenne hänen lapsuudestaan ja
nuoruudestaan.

Ensiksi sananen hänen vanhemmistaan. Jaakopin evankeliumissa kerrotaan,
että Juudanmaalla oli rikas ja kunnioitettu mies, Joachim nimeltään.
Auliisti jakoi hän köyhille yltäkylläisyydestään ja hurskautensa
tähden sai hän ensiksi viedä lahjansa Jumalan temppeliin syntiensä
sovitukseksi. Mutta eräänä päivänä työnsi hänet syrjään Ruben ja
sanoi, ettei hän ollut ensimäinen, koskei hänellä ollut yhtään lasta.
Tämä koski syvästi hurskaaseen mieheen, ja muistaessaan sukunsa
itseensä sammuvan joutui hän katkeran surun valtoihin. Hänen ainoana
lohdutuksenaan oli, että Jumala oli Abrahamillekin suonut pojan vielä
vanhoilla päivillään, ja niin tahtoi hän rukoilla herralta pelastusta
häpeästään. Ja menemättä sanomaan jäähyväisiä emännälleen lähti hän
erämaahan paastoamaan neljäksikymmeneksi päiväksi.

Joachimin kotona oli Anna, hänen emäntänsä, turhaan odottanut hänen
palaamistaan temppelistä. Hän ei tiennyt, mihin hänen miehensä oli
mennyt, ja luuli hänet iäksi kadottaneensa. Suruissaan puhkesi hän
valittamaan: "Itkeä täytyy minun leskeyttäni ja itkeä täytyy minun
lapsettomuuttani." Mutta suruissaan etsi hänkin apua herralta,
pukeutui morsiuspukuunsa, virutti päänsä ja meni yrttitarhaan. "Kuule
rukoukseni", huokasi hän, "sinä, joka olet siunannut Saaran kohdun
ja antanut hänelle pojan!" Rukous ei häntä lohduttanut, surukseen
kuuli hän laakeripuussa varpusen poikasten visertelevän, ja kukkaset
tuoksuivat suloista hedelmällisyyttään. Hän puhkesi valittamaan:
"Olen syntynyt Israelin pahennukseksi eikä minua voi verrata taivaan
lintuihin eikä kukkasiin yrttitarhassa. Minä yksin pien hedelmätön,
vaikka maa ja vesi kantavat hedelmän aikanaan ja ylistävät herraa!"

Silloin ilmestyi enkeli ja ilmoitti Annalle, että hän oli synnyttävä
lapsen, joka oli tuleva tunnetuksi ympäri maailman. Ja Anna vastasi
luvaten, että hän oli pyhittävä lapsensa Jumalalle kaikiksi
elinpäivikseen. Enkelin kadottua saapuivat sanansaattajat ilmoittamaan,
että hänen miehensä Joachim oli tulossa.. Sillä hänkin oli erämaassa
saanut ilmoituksen, että hänen rukouksensa oli tullut kuulluksi. Ja
kun hän saapui, riensi Anna häntä vastaan, lankesi hänen kaulaansa ja
sanoi: "Nyt tiedän, että Jumala on ylenpalttisesti siunannut minut!
Sillä, katso, leski ei ole enää leski, ja minä, joka olin lapseton,
olen synnyttävä lapsen!" Ja molemmat riemuitsivat ja ylistivät Jumalaa.

Kun aika oli täytetty, synnytti Anna tyttären. Hän kiitti Jumalaa ja
sanoi: "Minun sieluni on korotettu tänä päivänä!" Ja hän antoi lapselle
rintaa ja nimesi hänet Mariaksi.

Mutta Maria kasvoi ja oli ihanampi muita lapsia. Kun hän oli täyttänyt
kuusi kuukautta pani hänen äitinsä hänet maahan, koettaakseen osasiko
lapsi seista jaloillaan. Mutta lapsi ei ainoastaan seissut, vaan käveli
seitsemän askelta eteenpäin ja palasi sitten Annan syliin. Silloin
nosti Anna hänet maasta ja sanoi: "Elävän Jumalan nimessä ei Maria saa
astua maan pinnalle ennenkuin hänet viedään herrantemppeliin." Ja Anna
laittoi makuukammioonsa pyhän suojan, jossa ei ollut mitään alhaista ja
epäpuhdasta, ja kutsui lastansa viihdyttämään hebrealaisten puhtaita
ja viattomia tyttäriä. Heidän seurassaan vietti Maria ensimäiset
elinvuotensa.

Kun hän oli täyttänyt kolme vuotta, oli vanhempain täytettävä
lupauksensa ja vietävä lapsi temppeliin. Maria jätti ainaiseksi kotinsa
vanhempiensa ja leikkisiskojensa seuraamana, ja hebrealaisten tyttäret
kantoivat soihtuja hänen edellään, ettei hän kääntyisi temppelistä
pois. Mutta kun he olivat tulleet temppelin luo, tepsutteli lapsi
itsestään sisälle pienillä jaloillaan niin suloisesti, että Israelin
lapset ihastuivat, ja pappi otti hänet vastaan siunaten, suuteli
häntä ja pani hänet alttarin kolmannelle portaalle istumaan. Ja hänen
vanhempansa menivät kotiaan, ihmetellen ja kiittäen Jumalaa, kun ei
lapsi ollut palannut heidän jälestään.

Mutta Maria kasvoi herran temppelissä kuin kujertava kyyhkyläinen
ja sai ravinnokseen mannaa enkelien kädestä. Hän oli valkoinen kuin
lumi, hänen kasvonsa loistivat kuin kirkas lyhty, jonka lävitse sielu
palavana kynttilänä säteili. Kun hän oppi puhumaan, ei hän puhunut
turhia eikä koskaan pahaa kenestäkään. Hän nauroi harvoin, mutta kun
hän joskus hymyili, niin suun hymy yhtyi silmien säteilyyn, niin
että oli suloista häntä nähdä. Lempeydessään oli hänen helppo surra
surevaisten ja itkeä itkeväisten kanssa, mutta iloltakin voi hän
iloitsevaisten keralla. Iloa herätti hän pelkällä näöllään, sillä niin
kaunis ja kirkas hän oli, että häntä tuskin kärsi katsoa. Koskaan —
sanoo isä Ambrosius — ei nähty tylyä ilmettä hänen kasvoillaan, ei
koskaan huikentelevaisuutta hänen esiintymisessään, koskaan eivät hänen
eleensä ja liikkeensä olleet muullaiset kuin miellyttävät eikä hänen
äänensä muuta kuin sävyisä, koskaan ei hän ollut muullainen kuin nöyrä
ja suloinen. Ja niin antoi ruumiin muoto, eleet ja liikkeet kuvan hänen
sielunsa puhtaudesta.

       *       *       *       *       *

Näin kertoi isä Johannes oppilailleen pyhän neitsyen lapsuudesta,
kertoi kertomuksen temppelineitsyestä, joka oli ollut vuosisatojen
ihanne ja vienyt monet neitoset luostariin... Ja sitten luki hän monet
sivut isien kirjoista, joissa omistettiin kaikki ajateltavat hyveet
tälle tyttölasten ihannoidulle esikuvalle, aina kynsien, hampaiden
ja sierainten puhtauteen saakka... Näitä viimeisiä kohtia ei hän
kuitenkaan lukenut, sillä hänestä tuntui häiritsevältä ajatella nenän
puhtautta taivahisen morsiamensa yhteydessä ja kiusalliselta puhua
siitä haaveksivalle pikku neidolle, joka istui hänen edessään...

Hän oli puhuessaan koko ajan katsellut Kaarinan suloisia kasvoja,
oli liikutetuin mielin nähnyt, miten niillä kuvastui yhä kohoava
hartaus, miten ne olivat ikäänkuin kietoutuneet utuiseen huntuun
ja miten silmiin oli tullut harras säteily, ikäänkuin kimmeltävä
kajastus jostakin kaukaa ja korkealta. Kaarina näytti niin elähtyvän
kertomukseen, niin hartaasti omivan mieleensä ihanan esikuvan hyveitä,
että Johannes oli vähällä unhottaa eroituksen pyhimystarun ja
todellisuuden välillä ja luuli melkein näkemänsä taivahisen morsiamensa
edessään...

Seuraavalla kerralla lupasi hän kertoa, miten Maria joutui pois
temppelistä ja tuli jumalanpojan äidiksi.

Ja tytöt lähtivät kotiansa.

       *       *       *       *       *

Kaarina mietti miettimistään hengellisen isän kertomusta pyhästä
neitsyt lapsukaisesta ja koetti elähtyä hänen esikuvaansa...

Temppeliä ajatellessaan tuli hänen mieleensä muitta mutkitta
kotipitäjän kirkko... Ihanalta tuntui hänestä ensin mennä sinne
valkeissa vaatteissa... Ja isä Johannes nostaisi hänet alttarille
istumaan... Sitten muisti hän yhtäkkiä, että häntä oli puhdeaikaan
kovasti peloittanut kulkea yksin kirkon sivuitsekin... ja aivan
kammottavalta tuntui hänestä jäädä sinne yksin yöksikin... Mutta ehkäpä
hengellinen isäkin jäisi silloin sinne... ja tulivathan sinne enkelit
tuomaan mannaa... Kylmäkin siellä oli talvella... mutta voisivathan
he olla sakaristossa, jota lämmitettiin... hengellinen isä ja
temppelineitsyt...

Ei tämä temppelineitsyenä olo sellaisenaan oikein häntä viehättänyt.
Mutta nöyrästi tahtoi hän seurata esikuvaansa... ja sitä hartaammin
koetti hän omia tämän hyveet... ja ajanoloon alkoi tuntua niin pyhän
juhlalliselta ajatus mennä kirkkoon eikä tulla pois... jäädä sinne
ainaiseksi... pyhittäytyä taivahista isää palvelemaan...

       *       *       *       *       *

Neitsyt Maria tuli temppelistä pois... siitä kertoi hengellinen isä
seuraavalla kerralla. Ja sitten seurasi elämänvaiheita, joissa Kaarina
ei voinut kuvitella seuraavansa esikuvaansa... ja hänestä tuntui, ettei
niitä hänen seurattavikseen tarkoitettukaan...

Sitten tulivat kertomukset jumalaisesta ihmisenpojasta, hänen
elämästään, sanoistaan ja teoistaan. Ja silloin kirkastui
kirkastumistaan, elpyi yhä elävämmäksi kuva hyvästä paimenesta,
jonka hän taannoisena sunnuntaina oli ollut näkevinään ahoniityllä
jokiahteella... Kaarina näki hänen väikkyvän ilmielävänä sielunsa
silmiin isä Johanneksen pään ylitse... hänen näköisenään, mutta
häipyneenä säteilevän utuiseksi olennoksi... Hän näki hänen lempeät
silmänsä ja kuuli hänen lempeästi helähtelevän äänensä...

Mutta neitsyt Marian jumalainen äitiys oli mennyt hänen ohitsensa,
loitonnut johonkin kauas... Hän itse pysyi karitsana...
temppelineitsyenä... hän muuttui siksi Mariaksi, Martan sisareksi,
joka oli paremman osan valinnut, istui hyvän paimenen jalkain juuressa
ja kuunteli hänen lempeää ääntänsä... ja hänen sydämensä oli kuin
kanteloinen, joka yhä herkemmin värähteli tämän äänen kosketellessa...

       *       *       *       *       *

Niin vieri talvi kevään korvalle. Päivät lämpenivät ja kirkastuivat.
Lumi suli huohottaen mailta, pälvet paistoivat jo puiden juurilla,
mäkitöyrästen päivärinteillä ja seinävarsilla.




10

VAROITUS


Yöllä on kylmänyt... huhtikuun yönä... on jäätänyt kevätpäivän vettämän
hangen. Ja aamulla on hankiainen.

Sudenluolasta lähtee mies, repaleinen mies, vetäen jukosta kelkkaa,
jossa on tyhjä pärevasu. Perästä kulkee poika ja työntää kelkkaa
pitkistä takakaplaista.

Puoliyöstä ei ole vielä kauan... tuskin vielä kevätaamu alkaa
sarastaa... mutta jo lähtevät liikkeelle Sudenluolan asukkaat...

Äänettöminä, hiiren hiiskauksetta tekevät he taivalta... eivät kule
hankisimpia paikkoja... päiviä etsivät, vaikka kelkka ottaa kiinni
sulaan maahan... päiviä myöten kierrättelevät Suitsulan viimekesäisen
halmeen reunalle... nauriskuopalle...

Hiljaa ottaa Susi-Uho pois kuopan suulta pehut ja laudat... laskeutuu
kuoppaan...

— Kas niin! jupisee hän. Arvasinhan sen... kuoppa nauriita
puolillaan... mutta elähän, antaisikos köyhälle, sairaalle
sisarelleen... olisi synti ja vahinko, jollei ottaisi kitupiikiltä...
miekkosella on syytä kiittää Jumalaansa, kun häneltä otetaan, mitä
hänen paatunut sydämensä ei ymmärrä antaa... teemme hänelle hyvän työn
vain... oikein vain teemme...

Näin jupisee hän, vierittelee kasasta nauriita pieneen vasuun, jonka
Tuiro ottaa vastaan kuopan suulla ja kaataa nauriit suurempaan. Niin
tehdään monta monituista kertaa, kunnes suurempi vasu on täynnä...

Sitten kuopan suu kiinni ja taipaleelle... päiviä myöten
kierrätellen... hikiotsin kelkkaa kiskoen...

— Hangella kulkisi paremmin, virkkaa Tuiro.

— Jälet näkyvät siellä...

— Antaisi näkyä!

— Seuraisivat niitä...

— Antaisi seurata... oikeudellahan otamme!

— Pidä suusi, poika! Sitä sinä et ymmärrä...

Poika vaikenee tyytymättömän näköisenä. Häntä miellyttäisi paremmin
taivaltaa tasaista, kovaa hankea, jossa kelkka niin hyvin liukuu. Miksi
hiipiä, kun on kerran oikeus...

Päiviä kierrättelevät he joen varrelle maasaunansa lähelle ... siellä
kaatavat nauriit pälveen ja kokoavat peitteeksi havukasan...

       *       *       *       *       *

Isä Johannes oli eilen ollut pitäjän perukalla antamassa muutamalle
kuolevalle viimeisen voitelun. Väsynyt hän oh tällä matkalla, oli
nukkunut sikeästi yönsä ja makasi aamulla tavallista pitempään... aina
kuuden korville.

Heti hänen noustuaan tuli Katri sanomaan, että Topias suitsuttaja oli
kotvan aikaa istunut pitäjänpirtissä ja tahtoi puhutella hengellistä
isää. Susi-Uho lienee taasen tehnyt tepposiaan... lisäsi hän.

Isä Johannes käski pyytää Topiasta luoksensa.

Topias suitsuttaja kertoi synkkänä, että eilisaamuna, kun hän
hankiaisella oli mennyt halmekuopasta nauriita hakemaan, havaitsi hän
siellä toisen käyneen ennen häntä ja tehneen suuren loven nauriskasaan.
Mihinkä köyhät ihmiset joutuivat, jos sellaista menoa jatkui, se oli
helppo arvata... Mutta mitä miehelle oli tehtävä, sillä kyllähän varas
tiedettiin?

Johannes mietti käsi otsalla ja huokaillen.

— Kyllä minä olen tässä alkanut ajatella, virkkoi Topias puuskahtaen, —
etteiköhän ole paras toimittaa koko mies lain kouriin. Kyllä hän on jo
tehnyt selkänahkansa ja korviensa edestä...

Yhä synkempänä mietti Johannes. Hänen täytyi ajatella varsinkin nuorta
Tuiroa, joka sai kasvatuksensa sellaisessa ympäristössä.

— Ehkä menisimme yhdessä puhumaan Tasalan isännälle...

— Puhumaan?

— Niin, ja neuvottelemaan.

‒ Mitäpä puheista... kiinni olisi mies pistettävä ja merkittävä...
oppisipahan vähän pelkäämään ja häpeämään...

Johannes huokasi ääneensä.

— Menkäämmehän nyt kuulemaan Tasaisenkin mieltä.

He menivät. Ja kuultuaan suitsuttajan kertomuksen tuli Tasalan Tanukin
murheelliseksi ja otsa vetääntyi päättäväisiin ryppyihin.

— Eiköhän liene parasta pistää mies lopultakin kiinni ja viedä
lakitupaan? arveli Topias suitsuttaja.

Vapaamies Tasainen, pitäjän nimismies, näytti olevan valmis. Mutta hän
oli myös kirkonvanhin ja katsoi kysyvästi hengelliseen isään.

— Minä olen arvellut, virkkoi Johannes, että me, kirkonvanhin ja minä,
yhdessä kävisimme häntä vielä muistuttamassa ja varoittamassa...
varsinkin lapsiliudan tähden. Jollei siltä olisi apua, sitten minusta
sielunpaimenena saisi asia mennä laillista latuaan.

Kirkonvanhin mietti kotvan ja kysyi sitten suitsuttajalta:

— Tehdäänkö niin?

Suitsuttava istui synkkänä ja huokasi:

— Apua en siitä usko koituvan.... pahempaa vain... Omasta puolestani
vähät välittäisin, vaikka hengen nitistäisi, mutta lapseni ja
joukkoni... Hohoi, tätä elämää! Kostoa se mies vain hautoo, kun kuulee,
että olen esivallalle kannellut...

Tanu puolestaan arveli, että jos Susi-Uho pistettäisiin kiinni,
vaikkapa vain ajakseen, niin koituisi hänen lapsiliudastaan pitäjälle
vastusta. Sentähden oli hän puolestaan taipuvainen hengellisen isän
tuumaan.

— Olen muuten usein ajatellut hänen vanhinta poikaansa, virkkoi
Johannes. — Hän on siinä iässä, että isänsä koulussa voi hänestä tulla
tätä pahempi, ja kuitenkin luulen hänessä olevan paljon taipumuksia
hyvään. Olen ajatellut, että ottaisin hänet luokseni, jos se kävisi
päinsä... tekisipähän mitä käskettäisiin...

— Riippuu tietenkin isästä, virkkoi Tanu kylmästi.

Lopulta päätettiin, että isä Johannes ja kirkonvanhin kävisivät
Susi-Uhoa ojentamassa ja varoittamassa. Nämä molemmat eivät voineet
suitsuttajan kostonpelkoa ottaa oikein täytenä totena.

Topias teki lähtöä.

— Tule, Topi, mukaan lankosi vieraiksi! hymähti Tanu isäntä.

— En, en, virkkoi tämä säikäyksissään. — Menkää te vain, parempi se on.

Johannes ja Tanu lähtivät Sudenluolalle. Tällä kertaa olikin sinne
helppo päästä, sillä hanki kannatti vielä, vaikkakin aamupäivän sateet
olivat jo sen pintaa hieman hiuottaneet.

Astuttuaan maasaunaan näkivät he auki jättämästään ovesta virtailevassa
valossa, että koko ryysyläisjoukko oli kokoontunut aterialle likaisen
pöytälaudan ääreen. Suuressa pahkakupissa oli heillä edessään kasa
keitinnauriita, ja tämä kiinnitti niin nimismies Tasaisen mieltä, että
hän meni aivan läheltä kurkistamaan, vakuuttautuakseen, olivatko ne
tosiaankin keitinnauriita. Vieressä oli puulautasella suolojen kera
paahdettuja ruisjauhoja, apposia, joihin nauriin kylkeä hieraistiin
ennenkuin haukattiin.

— Vieläkö niitä Uholla on nauriita omasta halmeestaan? kysyi hän.

— Entäs sitten? kivahti Susi-Uho. — Eikö saa rauhassa syödä nauriitaan?

— Omiako ovat...?

— Näyttävätkö sitten teidän nauriiltanne?

— Suitsuttajan halmekuopasta kuuluu toisyönä nauriita varastetun.

— Onko nähty ottaja?

— Eikö lie nähtykin... tietty hän ainakin on...

— Olihan mulla yhtä suuri halme kuin suitsuttajallakin...

— Toiset syövät pelkkiä nauriita...

Tuiro oli noussut pöydästä ja seisoi uhmaavassa tenässä kiukaan luona.
Häntä kuohutti niin isän kieräily, että hän leimuavin silmin odotti
vain tilaisuutta sanoakseen ärhentelevälle Tasalan ukolle suorat
sanat... Miksi kieräillä, olihan heillä oikeus...

Mutta hän ei saanut sopivaa tilaisuutta puuttua puheeseen.

— Uho! sai isä Johannes sanoiksi. — Vanhurskaan, mutta pitkämielisen
Jumalan nimessä tulimme sinua varoittamaan ja kehoittamaan, että
luopuisit pois pahoilta teiltäsi ja lakkaisit vahingoittamasta
lähimäistäsi...

— Mitä pappi täällä taasen tekee? tiuskaisi Uho. — Enkö ole jo kerran
sanonut, ettei täällä tarvita —

— Varo, Uho! virkkoi Tanu Tasainen. — Hän on täällä virkansa puolesta,
ja minä voin virkani puolesta panna sinut heti kiinni ja viedä
lakitupaan...

— Onkos vieraat miehet?

— Tekosistasi kyllä voidaan siksi paljon näyttää toteen, että sinut
tuntuvasti ja näkyvästi merkitään.

Susi-Uho oli vaiti, vaani vain tuimin, väijyvin silmin syvältä
silmäkuopistaan.

— Uho! virkkoi isä Johannes sävyisästi. — Poikaasi Tuiroa olen usein
ajatellut, ja ottaisin hänet mielelläni kasvattaakseni...

— Hä, pappi?

— Hänellä olisi oppiaika parhaallaan...

— Ja sinulla aika kaikota! Vai nyt, kun pojasta alkaa olla apua töissä,
pitäisi hänet riistää...

— Hänen parastaan vain tarkoitan.

— Kyllä tiedämme parhaamme ilman pappeja ja pippejä! Eikös niin, Tuiro?
kysäisi isä poikaansa kääntyen.

Tuiro seisoi allapäin.

— No, tahdotko mennä papin piskiksi?

— E-en, vastasi Tuiro hiljaa.

— Minkäpäs sille... virkkoi Tanu Johannekselle. Isän tahto on määräävä.

Johannes nyökäytti myöntävästi päätään ja kysyi sitten katkeamattomalla
kärsivällisyydellä:

— Mitenkäs vaimosi voi, Uho?

— Eipä taida papista olla parannusta hänen voinnilleen, ärähti Susi-Uho.

— Ennallaan on äiti, virkkoi Tuiro allasilmin.

Tanu teki lähtöä.

— Huomaa kyllä, sanoi hän lujasti, ettet kadu entisiä tekosiasi, eikä
silloin ole toivoa paremmasta vastedeskään. Mutta muista, että jos
jatkat elkiäsi, ei sinua seuraavalla kerralla säälitellä lastesikaan
tähden, vaan kaikista tihutöistäsi tulet saamaan hirveän rangaistuksen.

— Ja vielä hirveämpi on oleva Jumalan vanhurskas rangaistus! lisäsi
Johannes.

Tällöin, lähtiessään, tuli Johannes vielä vilaisseeksi Tuiroon, ja hän
huomasi pojan seisovan tuiman uhmaavassa asennossa, ensi kerran tänään.
Panikohan poika uhman uhkaa vastaan? Kenties nämä susiluolalaiset
olivat sitä luontoa, ettei uhka heitä lannistanut...?

Mietiskellen asteli hän Tasalan isännän rinnalla yhä pahemmin
upottelevaa hankea ja vasta tielle päästyään puuttui taivaltoverinsa
kera keskusteluun.




11

PIETARI TEINI


Kukkivan pihlajan lehdeksissä lehahteli hiljaa suvinen tuuli, levittäen
lemuavaa tuoksua pappilan päiväpaisteisen nurmipihan nurkkaukseen,
missä isä Johannes istui turvepenkillä kotipihlajan lehdeksien alla.
Hän oli äsken palannut kirkosta, jossa oli pitänyt messun ja pienen
saarnankin, heittänyt kuumottavan, mustan levättinsä papintupaansa ja
istahtanut avopäin ja valkokaapuisillaan tähän viileään katvepaikkaan.
Hän oli kiintynyt ilomielin silmäilemään suurta valkoista päiväperhoa,
perhosten kuningatarta, joka liipotteli sinikelloissa piha-aidan
varrella ja liehutteli leveitä, puoleksi läpinäkyviä valkosiipiään,
niin että niiden mustat pilkut ja takasiipien kaksi punaista,
tummareunaista silmätäplää vilkkuivat silmää kiehtovana värileikkinä.

Yhtäkkiä liepsahti perhonen näkymättömiin aidan taa ja isä Johannes
kohotti katseensa silmäilemään nurmipihan yli. Silloin vilahtaa
tieltä veräjän takaa silmiin nuorukainen, jonka tuttu kuva ikäänkuin
kotituulahduksen rintaan leyhäyttää. Veräjälle kääntyy hän tieltä,
pudottaa muutaman veräjäpuun ja raosta pihaan puikahtaa.

— Petrus, totisesti! huudahtaa isä Johannes, nousee ja melkein
juoksujalkaa vastaan rientää. Lämpimään, isälliseen syliin sulkee hän
rakkaan vieraan ja sitten vasta katsoo, miten poika on paljon kasvanut,
että melkein mieheltä näytti, ja päivettynyt ihan tummanruskeaksi.
Mutta tutut olivat piirteet, ja entinen tiedonjanoinen tuike pilkahti
silmästä.

— No, ettäs tulit maalaispappia katsomaan! Ja tuomaan nuorekkaan
tuulahduksen suuresta maailmasta tänne salon soppeen, ja tutun
hengähdyksen Turun korolta!.! Emmehän ole nähneet sitten Turusta
lähdettyäni! Että ihanko tulit vartavasten minua tervehtimään? ilahteli
isä Johannes.

— Eipä ollut muutakaan määrää... teiniretkillä olen!

Isä Johannes silmäili sorean verevää, hyvin puettua nuorukaista.
Ei hän juuri näyttänyt "resuteiniltä", miksi kansa kerjääviä Turun
piispankoululaisia nimesi.

— Minä olen luullut...

— Mitä niin, isä Johannes?

— Että teinimatkoja tekevät vain köyhät pojat, teiniapua anoen.

— Saattaahan sitä muutenkin katsella... palavasta halustani minä
vain läksin... tuntui, etten olisi teini enkä mikään, jollei olisi
taivalluksistani kerrottavaa, kuten toisillakin pojilla. Suuntasin
taivalluksen tännepäin, kun isän luo mieli palasti!

— Ilo oli, ettäs tulit!

Samassa tuli Katri käskemään puoliselle. Haukattuaan palasivat
ystävykset jälleen pihlajan katveeseen.

— Koetin ehättää, selitti Pietari teini, — kirkkoon messua kuulemaan,
mutta myöhästyinpäs vain. Kai saarnasittekin?

— Tietysti.

— Tiedättekös, minullakin on niin kova halu saarnaamaan! Viime pyhänä
jo yritin...

— Niinkö? Mistä sitten...?

— Taitavista ja tyhmistä neitseistä...

— Ja heidän menostaan ylkää vastaan!

— Niin! virkkoi Pietari hilpeän hämillään.

Johannes myhäili. Hän tiesi omasta kokemuksestaan ja oli sitten monta
kertaa nähnyt, miten juuri se vertaus nuorisoa erityisesti viehätti...

— Eikös se ole luvatonta? arveli hän.

— Niinkö saarnaaminen?

— Niin, teinien!

— Se nyt oli vain eräässä talossa tien varrella... kotihartautta...
muutamia neitosia ja akkoja oli naapuristakin...

Johanneksen täytyi naurahtaa jälleen ajatellessaan tätä pulskaa
poikasta neitosille saarnaamassa... jumalaisesta yljästä ja
hengellisestä morsiamesta...

— Nuorihan tuota vielä olet saarnaamaan, tuumi hän.

— Nuori! huudahti Pietari. — Onko se vika? Hoitaahan Sten Sturekin jo
koko valtakuntaa, vaikka on vasta yhdeksäntoista...

— Tosiaan! Onko hänet jo virallisesti tunnustettu ja valittu?

— Kyllä kai... tai juuri näinä päivinä valitaan... ja kyllä hänestä
maan päämies tulee... Turussa ovat kaikki hänen puolellaan, aina
linnanisännästä alkaen.

— Onko piispakin?

— Sanovat olevan hänenkin sydämessään, vaikka vähän vipuaa...
sanovat Ruotsin puolella muutamain herrojen, arkkipiispan varsinkin,
teristelevän vastaan, ja Arvi piispa on mielinkielin...

— Tarkoinpas sinä tiedätkin! virkkoi Johannes ihmeissään.

— Me teinithän häntä kannatammekin kaikista innokkaimmin! Keväällä
muuan poika jo karkasi sotimaan hänen puolestaan... olisimme lähteneet
kaikkikin, jos oikea sota olisi ollut edessä. Jos meillä olisi valta,
olisimme jo aikoja huutaneet hänet kuninkaaksikin!

— Aika aikaa kutakin! hymähti Johannes.

— Pienimmät pojatkin ovat niin innoissaan, että vanhaa paavileikkiä
leikkiessään panevat nuoren Sten Sturen paavin sijaan!

— Paavin viralta!

— Hyvin joutaakin! Kuuluu olevan tanskalaisten puolella ja suosivan
Trollein puoluetta...

— So, so... puhu kunnioituksella pyhästä isästä, kun kerran papiksi
aiot!

Pietari vilkaisi kysyvästi, oliko isä Johannes tosissaan, ja vaikeni
sitten.

— Eikös sinun teiniaikasi Turun piispankoulussa ala jo päättyä? kysyi
Johannes.

— Vuosikausi on vielä jälellä. Ensi talvena ruvetaan lukemaan
logiikkaakin, ja se kai on hauskempaa kuin ainainen latina, prosodia,
retoriikka ja matematiikka...

— Ja sitten pappisuralle?

— Ei, isä on luvannut, että pääsen vielä Saksanmaalle.

— Lukuja jatkamaan?

— Niin.

— Mikä onni! huokasi Johannes.

— Niin, kuinka palavasti halajankin sinne suureen maailmaan! Piennä
poikana, kun kuulin muutamalta saksankestiltä, kuinka Kolumbus on
purjehtinut yli avaran valtameren ja löytänyt suuren, tuntemattoman
maan, alkoi minun haluni palaa vaeltamaan ympäri maailmaa. Kaikilta
kesteiltä ja laivureilta, jotka tapasin, kyselin sitten, mitä he
olivat kuulleet hänen matkoistaan... ja unelmoin purjehtivan! aavoilla
ulapoilla ja löytäväni uusia maita...

— Ihaninta on etsiä jumalaista valtakuntaa, virkkoi Johannes
mietteissään.

— Niin, syventyi Pietari unelmoimaan. — Mutta minusta tuntuu, että
taivahinen autuuskin on lähempänä siellä suurissa valtamaissa.
Italiassa, etelän ihantolassa, kuuluu elämä olevan suloinen kuin
unelma. Siellä elää suuria taideniekkoja — niin kertoi muuan kesti,
joka oli siellä matkustellut ja elänyt —, jotka maalaavat kauniimpia
kuvia kuin kauneimmatkaan elävät ihmiset. Maalaavat madonnan niin, että
vasta niitä kuvia nähtyään voi hänet käsittää täydessä suloudessaan.
Maalaavat viimeisen tuomion, niin että ilmielävänä näkee taivahisen
isän kunniassaan, pyhät ympärillään, ja kiirastulen ja helvetin tulisen
järven. Niiden kuvia kuuluu olevan Saksassakin, ainakin saksankesti
niin tiesi, ja ehkäpä saan siellä nähdä...

— Niin, virkahti Johannes.

— Ja vanhoista kätköistä, sanoo lehtorimme, kuuluvat oppineet siellä
kaivaneen esiin jaloja kreikkalaisia kirjoja, joista ikäänkuin uhoo
uusi, elävä henki. Kenties siellä opin kielen, että saan lukea niitäkin!

— Ja uuden testamentin kirjoja alkukielellä! ihasteli Johannes.

— Niin, virkkoi Pietari teini vaipuen haaveksiviin mietteihin.

       *       *       *       *       *

— Kuinka tässä tuoksuu! virkahti hän kuin heräten.

Hän loi katseen, hyväilevän katseen kukkivaan pihlajaan. Kasvoille tuli
lämmin ilme ja silmiin unelmoiva loiste.

— Eikös minun kotipihlajani ole suloinen? kysyi Johannes.

— Niin, ja se muistutti minulle meidän kotipihlajaamme.

— Särkilahden kartanossako?

— Ei, vaan Turussa. Taivassalosta se kyllä on kotoisin, kotitilaltamme.
Olin aivan pieni poika, kun eräänä kesänä äidin kanssa löysimme
sieltä pellonpientareita niin ihmeen sorean pienen pihlajan. Syksyllä
kalvoimme sen hellävaroen äidin kanssa maasta, toimme rattailla Turkuun
ja istutimme kaupunkitalomme ikkunan poskeen, kaalipellon reunaan.
Se oli äidin lemmikki, hän suojeli sitä kuin silmä teräänsä, sitä
kasteltiinkin hellesäillä... ja huimasti se on kasvanut, se alkaa olla
jo suuri puu! Niin, äidin lemmikki se on, ja sen tähden...

Hän katkaisi yhtäkkiä vaipuen mietteihinsä, ja hänen silmiinsä tuli
kostea loiste.

— Sentähden äitini kerran pikastui niin, etten ole milloinkaan nähnyt
hänen niin pikastuvan. Ja tämän ainoan kerran pikastui hän minuun,
lisäsi hän värähtävällä äänellä.

Isä Johannes katseli nuorukaisen mietteihin vaipuneita kasvoja eikä
kiirehtinyt häntä kysymyksillään.

— Äidin kotipihlajassa oli niin soreita haaravesoja... yksi
varsinkin oli sorea ja sivakka... En tiedä, miten saatoin olla niin
ajattelematon... olin silloin innostunut onkimaan ahvenia joen
partaalta ja tahdoin toisten poikain edessä ylpeillä soreimmasta
onkivavasta... minä vitaisin puukollani äidin pihlajasta soreimman,
sivakimman haaravesan...

Taasenkin hän pysähtyi tuokioksi ja jatkoi sitten:

— Tietysti äiti sen heti huomasi, eihän hän kauan lemmikkiään
katsomatta jättänyt. Kova onni satutti niin, että juuri silloin menin
kaalimaahamme. Ja silloin äiti pikastuksissaan sanoi minulle sanan,
joka... se tuntuu sydämessäni hautautuneen paksun, paksun untuvavaipan
alle... mutta ei tämä pikastuksen sana minuun niin koskenut — olinhan
isältä tottunut sellaisia saamaan — kuin mitä sitten seurasi. Sillä...
äiti... armas äiti... _hän_ tuli pyytämään _minulta_ anteeksi...

Hän nyyhkytti ja silmät olivat kyyneliä täynnä.

— Minä olin niin onneton, että tahdoin vaipua maan alle, ja sanoin,
etteihän _minulla_ ollut _hänelle_ mitään anteeksi annettavaa...
Silloin äiti itki niin tuskallisesti... ja minä vaivuin itkien hänen
syliinsä... ja annoin muka anteeksi... koska hän niin tahtoi...

Hän oli vaiti pitkän aikaa ja lisäsi sitten tyynemmin:

— Sen ainoan kerran olen nähnyt äidin pikastuvan... ja sen ainoan
kerran pakoitti hän minut antamaan muka anteeksi hänelle... eikä mikään
elämässäni ole ollut niin tuskallista!

       *       *       *       *       *

Pietari teini viipyi parisen päivää isä Johanneksen vieraana, ja paljon
heillä oli juteltavaa pitkästä ajasta. Kolmantena aamuna lähti Pietari
taivallustaan jatkamaan.

Isä Johannes katseli pappilan veräjältä nuoren ystävänsä jälkeen ja
mietiskeli mielessään, ettei poika näyttänyt tulevan isäänsä. Sillä
Särkilahden herra Niilo Pietarinpoika, joka aikoinaan oli ollut Turun
pormestarinakin, oli kaupungin vähäväkisten mieleen jättänyt aivan
peloittavan muiston rajuudestaan. Oikeudentuntoiseksi häntä sanottiin,
mutta oli ylen ankara... niin tuittupäinen, että vikapää sai varoa
raajojaan, sillä puuskahtaessaan saattoi "Kiukku-Niku" kolhaista
ensimäisellä aseella, mikä käsiin sattui...

Kenties karski luonto oli pojassa saanut kyyhkynuntuvaa lempeältä
äidiltä, Kaarina Kirveeltä, jota niin monet kaupungin köyhät
kiitollisin mielin muistivat hyväntekijänään. Kenties oli...

Mieltynein katsein silmäili isä Johannes Tasalan vapaatalon taa
peittyvän nuoren ystävänsä jälkeen. Milloinhan he taasen tulisivat
kohtaamaan toisensa?




12

OTTELU METSÄSSÄ


Suitsulassa oli valvottu pitkä puhde takkavalkean ääressä. Mutta kun
sysimusta syysyö ulkona alkoi muuttua harmaan hevosen väriseksi, lähti
Topias ukko metsälle, linnunpyydyksiään kokemaan.

Siltä varalta, että metsässä kenties keksisi oravan tai näädän, otti
hän isiltä perityn jousensakin olalleen. Sen selkäkaari oli tehty
meltoraudasta, ettei katkeaisi, ja kaaren sisäpuoli teräksestä, että
olisi mitä jäntevin. Varsi oli silattu peuranluisilla levyillä, jotka
olivat leikkauksin kirjaillut, ja jänne oli otson jänteistä. Nuolet ja
vasamat pisteli hän puupohjaiseen ja nahkaseinäiseen viineen ja heitti
sen selkäänsä, josta tarvittaessa voi olan yli nuolen temmata. Ja niin
hän lähti käydä kääkittämään.

Pitkältä hänellä ei ollut metsään, ja kuusikossa jokilaakson töyrämillä
oli varsinkin taannoisina vuosina ollut ukkometsoa, koppeloa, teertä
ja pyytä kuhinanaan. Viime aikoina olivat vähin harventuneet, mutta
aina silloin tällöin nytkin metsän siivekäs loksahti loukkuun, pemahti
permeen.

Jännityksellä, silmät sirrallaan, lähestyi hän ensimäisiä
pyydyksiään... eroitti jo kaukaa, jos loukku oli vireissä, seisoisin
koholla... eroitti sen jo kaukaa kantojen, sammalmättäiden ja
ryteikköjen yli. Kaukaa eroitti hän, että kolmas loukku oli
laukeissa... silloin sävähti linnustajan sydän ja hän alkoi pitkin
silmäripsin tähystellä, mitä oli selkosimen ja aluspuun välissä.
Alkoi kuumottaa pienoinen höyhentukko loukun vierestä... ja ikäänkuin
höyhenellä hiveli se sydämen syrjää... pyy pahainen se tosin vain oli,
mutta metsämiehen ilo oli sama kuin metsostakin... Otus pois vaan ja
loukku jälleen vireeseen.

Seuraavat pyydykset olivat vireissä järjestään, vireissä loukut,
koskemattomina ansat karjanurilla, koholla sadinkin seitsemine
selkäpuineen suuren kuusen juurella.

Vihdoin taasen eroitti hän kaukaa muutaman loukun lauenneena lähellä
jokivartta. Lähestyessään näki hän höyheniäkin ympärille pelmunneina.
Lintua ei näkynyt vielä... mahtoi olla takapuolella selkosimen
suojassa...

Mutta ei... luokse tultuaankaan ei Topias nähnyt muuta kuin lauenneen
loukun ja höyheniä tukulta... Kuinka ihmeellä oli noin paljon höyheniä
ja sittenkin lintu tiposen tiessään! Väliin jätti se pyrstösulkiaan
loukun väliin, jos ehti lauetessa läpi piipahtaa... mutta milloin sai
niin kovin riuhtoa, että noin paljon höyheniä pemisteli, silloin jo
siinä pysyi, siihen kepertyi...

Eiköhän vain ollut vieras silmä keksinyt, vieras käsi korjannut?

Topias tirkisteli tarkoin loukun selkosinta ja aluspuuta... Eikös vain
ollut siinä hyytynyttä vertakin... ja oikein tarkoin tähystellesäään
oli hän näkevinään karjanpolulla loukun vieressä sijan, jossa lintu
oli maannut... Otettu oli, vieras käsi oli korjannut, ei siitä päässyt
puuhun, ei pajuun... ja koirasteeri oli ollut, sen näki höyhenistä...

Niin kovin kuohutti ukon sisua, että virittämättä hän loukunkin unhotti.

Vähän matkan päässä oli kapeahkon jokiputouksen yli pitkuspuut, pari
paksua puuta rinnatusten. Susi-Uho ne siihen oli laittanut... siitä
hän kulki yli tälle puolen... Tästä lähtien alkoi karjanurilla olla
hänenkin pyydyksiään... tuossa, tuossa juuri oli hänen hyvinkin parin
vaaksan korkuinen loukkunsa... vaikka ikivanha Tapion metsälaki
sääsi, ettei loukku lampaiden tähden saanut olla vaaksaa korkeampi
virikevarvusta selkosimeen. Lampaitakos se varoi, vartavasten lampaille
loukkuja laittoikin, metsärosvo!

Kiukkuisesti sieppasi Topias kalikan heittäen virikevarpuun, jotta
loukku laueta losahti.

Vähän matkan päässä oli toinen samankorkuinen... laukeihin vain
sekin... laukeihin kaikki lammasloukut järjestään!

Niin jatkoi Topias jokivartta kulkuaan, miltei enemmän tähystellen
toisen luvattoman korkeita loukkuja kuin omia pyydyksiään... niin kulki
yhä etemmäksi synkkään kuusikkoon. Ja mustavetinen joki valui vierellä
mutaiseen maahan uurtamassaan syvässä uomassa.

       *       *       *       *       *

Jälleen muuatta pyydystään, vipuansaa, lähetessään huomasi hän siellä
väkeä... huomasi miehen ja pojan... partaallaan hänen vipuansaansa
kokemassa!

Siihen seisaalleen, paikoilleen metsämies tyrmistyi, näki kuin
sumun läpi, miten toinen taivutti suoraksi pystyyn ponnahtaneen
vipuselkosimen, puukollaan vitaisi poikki permen perustimen ja korjasi
koppelon... koppelo oli, koska oli niin suuri ja harmaa... Silloin
hypähti hän yksistä jalkojen teistä miestä kohden ja karjaisi kuin
pakahtuvasta kurkusta:

— Jätä paikalla lintu siihen ja korjaa luusi!

Susi-Uho seisoi kuin puusta pudonneena, koppelo kädessään.

Samassa keksi Topias pojan kädessä koirasteeren, karkasi luo ja
sieppasi linnun tiuskaisten:

— Tänne sekin... minun loukustani olette ottaneet...

— Onko siinä puumerkkisi? tiuskahti Susi-Uho kähisten kuten ilves
valmiina iskemään.

— Yhtä hyvin on minun tämä kuin tuokin! huusi Topias.

— Toisten pyydykset rassaat, sissi, ja omasi laitat lampaita varten...
mutta lauotut ne nyt ovat! lisäsi hän voitonriemulla.

— Oletko loukkuni laukonut! karjaisi Susi-Uho.

— Laukonut olen, ja jos vasta virität yhtä korkeilla lukoilla, hajoitan
ja hakkaan ne tilsiksi.

— Minun loukkuni laukonut! karjaisi Susi-Uho.

Samassa pudotti hän linnun kädestään ja kirves sojossa karkasi Topiasta
kohden.

Topiaan takaa kuului Tuiron parkaus.

Mutta Topias oli varuillaan ja tarrasi kiinni kirveen varteen.

Syntyi käsikähmä. Kirves putosi maahan, ja miehet ottelivat sylirysyssä.

— Ota kirves ja lyö! huusi Susi-Uho pojalleen.

Mutta Tuiro ei hievahtanutkaan.

Sitä uhemmin nujuutti Uho vastustajaansa. He ponnistelivat voimiensa
takaa, alkoivat pian läähättää kuin sarvistaan toisiinsa takertuneet
hirvet, silmät kiiluivat ja hampaat karskahtelivat. Ja hammastensa
lomitse ähkyi Uho:

— Kyllä minä annan sinulle linnut, senkin... loukkuni laukonut... minun
loukkuni laukonut, senkin... ja kielimässä juokset... kantelemassa
Tasaiselle... ja papille... kyllä minä opetan sinut keilimään... ja
kantelemaan... senkin...

Uho oli vahvempi ja kepersi pian Topiaan alleen. Hän haparoi puukkoaan
tupestaan. Mutta silloin voi hän pidellä vastustajaansa ainoastaan
toisella kädellään, ja Topias pääsi ponnahtamaan pystyyn.

Uho oli saanut puukkonsa ja yritti sillä iskeä, mutta Topias sai
jälleen käsivarresta kiinni, ja painiskellessa putosi puukkokin maahan.

Mutta Uho yltyi yltymistään ja rynnistellessä näyttivät hänen voimansa
vain kasvavan. Yhtäkkiä pyöräytti hän vastustajaansa ja paiskasi tämän
jälleen maahan, kovaa tervaskantoa vasten, niin että Topiaan oikea
käsivarsi tärähti varattomaksi. Hän päästi tuskan parkauksen.

Painiskellessaan olivat he lähestyneet korkeaa jokiäyrästä.
Mustavetinen joki virtaili heidän alapuolellaan syvänä ja leveänä ja
oli uurtanut onteloiksi suurten kuusenjuurten alukset, köngöttäväin
juurten, joita peitti puolanvartta ja kanervaa kasvava sammalkerros.

Susi-Uhon vastustaja oli lakannut tekemästä tuntuvampaa tenää. Uhon
kasvoille tuli kylmäverisen päättäväisyyden ilme. Hän tarttui Topiaan
rinnuksiin, tempaisi hänet pystyyn ja raahasi jokiäyrästä kohden,
Topiaan hangoitellessa vastaan ja tuijottaessa häneen kiiluvin silmin.
Jokiäyräällä sysäsi Uho uhriaan suuren kuusen tyveä vasten ja tuijotti
häneen rajulla voitonriemulla. Topias tunsi olevansa hänen vallassaan.

— Katsos tuonne! kähisi Susi-Uho vilaisten jokeen vihaa uhovin silmin.
— Etkö katso... tiedät kai ilmankin, että olet surman oma sinne
jouduttuasi. Vanno, ettet tule enää tielleni.. et lauvo loukkujani...
et kieli etkä kantele... Vanno, kuuletko, niin saat mennä, mistä olet
tullutkin... jollet, ei tiesi ole pitkä!

Näitä sanoja, joissa oli värisyttävän jääkylmä tulenhehku, seurasi
lyhyt hiljaisuus. Topias ei enää vastustellut, hänen voimansa näyttivät
ehtyneen, tyhjentyneen. Mutta hänen huulensa olivat puristuneet yhteen
ja hänen lasimaiset silmänsä tuijottivat Susi-Uhon kasvoihin.

Kuuset kohisivat syväsointuisesti heidän yllänsä, ja mustavetinen joki
solui syvällä heidän allansa joenputousta kohden.

Tuiro seisoi kappaleen loitompana entisellä paikallaan, ikäänkuin
vartiota pitäen.

— Vanno! huusi Susi-Uho lujemmin. — Vanno, tai — toisti hän käheämmin.

Silloin puisti Topias päätänsä, ja samalla kokosi hän voimansa hurjaan
epätoivon ponnistukseen. Hänelle ei ollut enää kysymys muusta, hän
tahtoi vain riistäytyä irti toisen käsistä. Mutta toinen piteli lujasti
kiinni, niin että hän pääsi vain ponnahtamaan pois kuusen juurelta.
Rimpuillessaan ja riuhtoessaan joutui hän aivan joen äärimäiselle
partaalle, hintelöille kuusenjuurille, joiden yllä oli ohut
sammalkerros eikä alla mitään...

Juuret pettivät yhtäkkiä. Susi-Uho ehti hädintuskin heittää otteensa
ja hypähtää kovemmalle pohjalle. Topias horjahti... hänen jalkansa oli
tarttunut juuriin ja pää edellä putosi hän veteen. Kuului molskahdus...
sitten vielä muutamia vedenloiskahduksia... ja sitten seurasi
hiljaisuus...

       *       *       *       *       *

Tyrmeän tyynellä ryhdillä, suupielet kamalasti alaspäin vääristyneinä,
tuli Uho joen partaalta Tuiron luo. Siellä älysi hän jousen, Topiaan
kallisarvoisen isänperinnön. Hän otti sen, lähestyi jälleen äyrästä ja
heitti jousen omistajansa jälkeen.

Uudestaan palattuaan vilkaisi hän syrjäkariin poikaansa.

— Ota linnut, lähdemme.

Tuiro täytti käskyn äänetönnä, kalpein kasvoin, tyrmistyneen jäykin
liikkein.

Mutta yhtäkkiä Susi-Uho pysähtyi ja heitti poikaansa aran, välttelevän
katseen.

— Näithän, sanoi hän, miten maa lohkesi ja hän putosi. Mutta jos
sinulta joku kysyy, ei sinun tarvitse tietää mitään. Vahingossa on
pudonnut, voit sanoa.

Mutta poika jäi hätkähtäen seisomaan. Hän muisti, miten isä oli monet
kerrat selittänyt, että Topias suitsuttaja, talokas, oli velkapää
auttamaan sairasta sisartaan... kun hän ei tehnyt sitä lemmellä eikä
häntä viitsinyt ruikaillen rukoilla, täytyi ottaa miten parhaiten
sai... nyt oli Topias tahtonut senkin estää ja laukonut loukut...

— Hän tuli tiellenne ja siksi raivasitte hänet pois. Eikös se ollut
oikein?

Tämä lapsekas tunnustus ei näyttänyt Susi-Uhon mieltä hyvittävän.

— Mitä sinä siitä ymmärrät! murahti hän. — Oikein se kyllä oli. Mutta
pidä suusi, kuten sanoin, — tai...!

He alkoivat jäletysten astua pitkuspuita kohden. Poika kulki
äänetönnä ja synkissä mietteissään. Ainoastaan silloin, kun Susi-Uho
tuontuostakin kääntyi häneen ja vasarsi hänen päähänsä tuimia sanoja,
mukisi hän jotakin käsittämätöntä vastaan.

Mutta Susi-Uho teroitti hänelle vähänväliä yhtä ja samaa:

— Pudonnut hän on, kuulitko! Sen kyllä näkevät kaikki, kun hänet
löytävät! Ketä liikuttaa se, että olemme! sen nähneet... ketä jo? Ei
ketään... ei niin ketään...




13

LAIN KOURA


Isä Johannes ja Tanu Tasainen, nimismies, olivat olleet Hämeen
valtatien varrella nuorta valtionhoitajaa vastassa.

Sillä nuori ritari Sten Sture oli, tuskin pari kuukautta sen jälkeen,
kun hänet oli valittu valtakuntaa hoitamaan, ehtinyt ottamaan selkoa
niinkin kaukaisten perukoiden kuin Suomen tilasta ja tarpeista. Hän
kuului tulleen Turkuun ja tehneen niin ankaraa tiliä, että muuan
kehnoista herroista oli säikäyksestä sairastunut ja kuollut, sieltä
oli retkeillyt Ulvilan kautta Hämeenlinnaan ja palasi nyt tästä kautta
takaisin Turkuun. Ja yksimielisellä myötätunnolla ja mieltymyksellä
oli häntä kaikkialla tervehditty, empimättä ja avosylin olivat ne
virkamiehet, joilla ei ollut syitä tunnollaan, ottaneet hänet vastaan,
piispasta aina halvimpaan neljännesmieheen saakka. Jurot talonpojatkin
puristivat hiljaisella hartaudella hänen kättään, emännät niiata
lyyhäyttivät päivänpaisteinen hymy huulillaan, ja eukot väkijoukon
takaa kohottivat lapsiaan häntä katsomaan. Hänen kulkunsa kautta maan
oli kuninkaan kulkua, se oli kuin juhlatuulen humahdus, sillä harvoin
täällä näin ylhäisiä vieraita nähtiin. Tämä tuulahdus meni menojaan,
mutta jätti nuorekkaiden, keväisten toiveiden oraita kaikkiin mieliin.

Illalla myöhään oli Johannes väsyneenä palannut papintupaansa.

Silloin oli hän Katrilta kuullut, että Topias suitsuttaja oli kateissa.
Aamulla oli lähtenyt linnustamaan eikä vieläkään palannut. Iltapäivällä
oli oltu häntä etsimässä, mutta ei ollut näkynyt, ei kuulunut.

Väsyksissään oli Johannes mennyt levolle.

Aamulla muisti hän asian heti herättyään ja meni kysymään Katrilta,
mutta tätä ei näkynyt, ei kuulunut. Vasta kotvan kuluttua hän palasi
läähättäen kotiin ja tuli suoraan päätä papintupaan.

— Olin Suitsulassa. Koko yön on ollut miehiä liikkeellä päresoihduin,
mutta eivät ole löytäneet sedästä jälkeäkään.

— Entäs Saara?

— Hän sanoo sitä jo kauan pelänneensä. Mutta ei hän itke... kävelee
vain ympärinsä tuvassa aivan kuin olisi muissa maailmoissa... ja kun
Pirkko juoksee hänen luoksensa ja painautuu häntä vasten, sivelee hän
hänen päätänsä ja silmissä on sellainen kajo kuin häipyisi hän siihen
paikkaan. Hyvä isä... jos sedälle on mitä tullut... jos hän ei enää
palaakaan!

Johannes nousi ja heitti levättinsä ylleen.

— Mene takaisin Suitsulaan, lausui hän. — Sano Saaralle, että etsimme
hänen miestään, ja jää hänen luokseen.

Yhdessä menivät he Tasalan kohdalle. Siitä Katri riensi eteenpäin,
mutta Johannes pyörähti nurkkauksesta pihalle.

Sinne oli kerääntynyt joukko väkeä. Se kasvoi yhä, sillä tieltä
lappautui miestä ja naista toinen toisensa jälkeen. Johanneksen
lähetessä seisoi Tanu heidän keskellään kysellen. Joukkoon avautui
kuja, jota myöten hengellinen isä pääsi hänen luokseen.

— Tiedätte siis jo asian, virkkoi hän.

Nimismies puristi vain ohimennen hänen kättään. Otsa oli synkissä
rypyissä.

— Eikö kukaan tiedä vihiäkään?

— Hän on voinut eksyä, arveli muuan.

— Topiasko eksyisi metsään! päivitteli toinen.

— Kysykää vain Susi-Uholta! huudahti kolmas.

Tanu Tasaisen otsalle levisi suuttumuksen pilvi.

— Sen olen jo kuullut, tiedättekö mitä muuta?

Kukaan ei tiennyt enempää. Muristiin vain miehestä mieheen, että
Susi-Uhon oli Topias metsässä yhyttänyt, ja jos hänelle oli mitä
tapahtunut, niin henkipatolla se oli tunnollaan. Mutta Johannes näki
Tasalan Tanun katseesta ja kuuli äänestä, että tämän mieltä kaiveli,
kun oli niin kauan antanut miekkosen vapaasti elostella, ja katseesta,
jonka Tanu heitti häneen, näki hänkin saavansa mielenkaunasta osansa.

Nimismies kehoitti miehiä jakautumaan useampiin joukkoihin ja lähtemään
jälleen kadonnutta etsimään. Järjestäessään ja komentaessaan näytti hän
aivan unhottaneen papin ja lähti viimeisen joukkueen mukaan.

Johannes seisoi aprikoiden, missä hänen apuaan parhaiten tarvittaisiin.
Hän lähti astelemaan joukkojen jälestä tietä, joka meni kirkon ohitse
Suitsulan puoleisiin metsiin päin. Kulkiessaan johtui hänen mieleensä
mennä Susi-Uholta itseltään asiaa kysymään, ja hän poikkesi tutulle
tielle. Taivaltaessaan tuli hän ajatelleeksi, että kenties pahentaisi
asiaa ilmaisemalla Susi-Uholle, että tätä epäiltiin, ja päätti olla
varuillaan. Mutta Sudenluolaa lähetessään näkikin hän Tanu Tasaisen
tulevan jokilaakson toisella puolen samaa tietä miesjoukkonsa keralla.
Oli nähtävästi päättänyt tulla ottamaan Susi-Uhon kiinni ennenkuin
pääsisi livistämään.

Kun Johannes avasi maasaunan oven, hämmästyi hän aivan nähdessään Uhon
istuvan kaikessa rauhassa kirvesvartta vuoleskellen. Hänen kasvonsa
olivat tosin uhkamieliset kuten ennenkin, mutta niissä ei huomannut
mitään erikoista kiihtymystä.

— Mitä pappi taas täältä hakee? ärähti hän.

Johannes tervehti saamatta vastausta ja istahti oven suuhun jakkaralle,
jota hänelle ei tarjottu.

— Miten on vaimosi laita, Uho? kysyi hän.

— Mitä sitten, takkiainen! Sinut kai pitää niin lennättää, ettet enää
takertele...

Ovi aukeni ja sisään astui Tuiro, jonka Johannes oli tullessaan nähnyt
seisovan hieman loitommalla rinteellä nuorempain veljiensä luona. Hän
katsoi oudostellen pappiin ja jäi oven suuhun seisomaan. Johannes oli
katsonut Uhoon silmiään kääntämättä, ja hänestä näyttivät miehen kasvot
levottomammilta pojan saavuttua.

— Mitäs siinä töllötät, mene kakaroita katsomaan! ärähti Uho pojalleen.

— Leikkiväthän nuo rinteellä, vastasi poika hievahtamatta.

Silloin vasta katsoi Johannes Tuiroon, ja hänestä näyttivät pojan
kasvot entistään kalpeammilta.

— Oletteko eilen nähnyt Topiasta, suitsuttajaa? kysyi hän Uhoon
kääntyen aivan kuin tavallista asiaa.

Mutta kysymys tuli niin odottamatta, että Uho hätkähtäen kyyristyi
kokoon. Sitten syöksyi hän puuskahtaen pystyyn, ja näytti olevan valmis
käymään isä Johanneksen kimppuun.

Samassa kajahteli ulkoa kiihkeitä ääniä ja miehiä ilmestyi ovelle. Uho
painautui takaisin jakkaralleen aivan kuin kivettynein kasvoin, ja
hänen käsiensä saattoi tuskin huomata värähtelevän, kun hän varmoin,
hitain iskuin alkoi lyödä juuri vuolemaansa kirvesvartta kiinni terään.
Poika näki siinä merkin ja sieppasi jousen seinältä.

— Tuossa hän on! huusi muuan miehistä ikäänkuin ei muusta olisi
kysymystäkään kuin pahantekijän saamisesta käsiin.

Mutta nimismies Tasainen, joka oli tullut etunenässä sisään kysyi
Uholta:

— Oletko eilen nähnyt Suitsulan Topiasta metsässä?

Uho tirkisti vaanien silmäluontensa raosta.

— Mitä sitten? Samaa juuri uteli pappikin... mutta olenko minä hänen
paimenensa... olenko muka syypää johonkin?

Samassa tarttui hän lujasti kirvesvarren ponteen ja kiukku leimahti
hänen kasvoillaan.

— Ulos majastani! Hornan tuuttiin! Mitä tänne tölmäätte... aivan kuin
varasta etsien!

— Kuka tiesi, ketä etsimmekään! huusi muuan miehistä.

Uho heilutti kirvestään ja näytti olevan valmis lyömään. Tuiro oli
jousensa kera urhakasti asettunut hänen rinnalleen.

— Onko hän nähnyt vai ei? kysäisi Tanu Tasainen yhtäkkiä häneltä.

— On, isä ja minä! vastasi poika nakaten niskojaan. — Eikä siihen ole
lupaa kysyttykään.

Uho vävähti aivan kuin aikoisi lyödä poikaa, mutta jäi sitten
kivikuvana seisomaan.

— Topias on kateissa... ja sinä olet hänet tavannut! sanoi Tanu
Tasainen lävistäen Uhon katseellaan.

— Sanokaa missä! ivaili Uho. — Kenties joku teistä oli vieraana
miehenä...

Tuiro näytti levottomalta, hän näytti tahtovan puhua ja etsi isänsä
katsetta.

— Miksi teet tyhjäksi? Olet tavannut hänet, sano siis, missä hän on!

Susi-Uho koetti nauraa hohottaa.

— Missä? kysäisi Tanu Tuiroon kääntyen.

— Joessa, vastasi Tuiro vitkastelematta.

— ‘Mitä sinulla on pojan kanssa puhumista! puuskahti Uho käheästi. —
Voin minäkin sanoa, mitä on sanottavaa. Suitsuttajaako etsitte? Menkää
sitten pitkin joen vartta ja etsikää, sinne hän on pudonnut, siellä kai
viruu jossakin!

— Hän tunnustaa! Tunnustaa surmanneensa Topiaan! Jokeen heittäneensä!
huusivat miehet.

Mutta Uho huusi kaikkien ylitse:

— Valehtelette, ryökäleet! En ole mitään tehnyt! Pudonnut hän on,
vahingossa pudonnut. Eikä ole meidän syymme, vaikka näimme sen...
kaukaa näimme —

Miesjoukon melu kävi nyt niin kovaksi, että se voitti hänen äänensä.

— Tyrmään hänet! Kahleihin! Pyövelille! Hirteen! lenteli vasamasateena
hänen ylitseen.

Nähdessään miesten aikovan käydä käsiksi pudotti hän kirveensä
maahan, paiskautui miesjoukkoon ja löi ja sivalteli rynnistäen ovea
kohden. Mutta hänen hurjistuneetkaan voimansa eivät riittäneet. Hänet
painettiin maahan ja köysittiin.

— Kirottu lurjus! ähkyi hän katsoen kiiluvin silmin poikaansa.

— Viekää hänet! huusi Tanu Tasainen miehille, ja Susi-Uho raastettiin
maasaunastaan.

       *       *       *       *       *

Isä Johannes oli yksin jäänyt sinne Tuiron luo.

Tuiro oli seissut neuvotonna jousineen, tietämättä mihin ryhtyä. Pojan
kasvot olivat kalpeat kuin lumi, ja hän hengitti läähättäen.

— Ajattele, poika! sanoi Johannes. — Ei sinun tarvitse todistaa isääsi
vastaan, jollet tahdo.

Tuiro seisoi synkkänä.

— Miksi hän valehteli! murisi hän ikäänkuin yksikseen.

— Miksi hän valehteli... kun hänellä oli oikeus!

Viimeiset sanat sanoi hän kiukusta kirskahtaen ja syöksyi samassa ovea
kohden jousineen. Mutta Johannes ehti tarttua hänen käsipuoleensa.

— Mihin aiot, poika? Et voi häntä auttaa, pane ase pois! Tahdotko
itsekin syöksyä onnettomuuteen?

— Tieltä pois! huusi Tuiro. — Mitä te kaikki tahdotte! Eikö
suitsuttajan pitänyt antaa apua äidille! Mutta hän tahtoi ottaa pois
linnut, laukoi loukut ja kantoi kieliä. Muuten ei olisi tehty hänelle
mitään. Ja nyt —!

Hän riuhtautui irti.

Mutta samassa laukesi jousi ja nuoli töksähti syvälle maapermantoon.

Näytti kuin Tuiron vastustusintokin olisi samalla lauennut. Johannes
otti häneltä jousen ja heitti sen syrjään. Hän seisoi synkkänä ja
näytti miettivän..

— Isäsi on surmannut Topiaan, sanoi Johannes.

— Niin!

— Missä hän on?

— Maa lohkesi ja hän putosi jokeen.

— Otellessa...?

— Niin!

— Ja etkö tiedä, että murha on kuolemansynti?

— Se oli rehellinen taistelu, ja isällä oli oikeus puolellaan! uhmasi
Tuiro.

Isä Johannes sanoi värähtelevällä äänellä:

— Topiaan pirtissä itkee leskeksi jäänyt vaimo, ja hänen lapsillaan ei
ole enää isää, joka omistaan huolehtisi. Sanotko vielä, että isälläsi
oli oikeus puolellaan?

Tuiro vaikeni värähtelevin sieraimin.

— En tahdo syyttää isääsi edessäsi, poika, jatkoi Johannes — Mutta
sinun ei ole siltä syntiä tehtävä, vaikka hän on syntiä tehnyt.

Tuiro oli yhä vaiti.

Mutta silloin tölmähtivät ulkoa pienemmät veikot majaan.

— Ne ovat ottaneet isän ja vievät pois! huusi edellimäinen pojista.

Isä Johannes kätteli heistä toisia, silitti toisten päätä, käski olla
hiljaa ja rukoilla. Ja pian istuivat he mikä penkillä, mikä jakkaralla,
isä Johanneksen heitä lohdutellessa ja rauhoitellessa.

— Onko sinulla näille mitään syötävää? kysyi hän sitten Tuiroon
kääntyen.

— On.

Ja poika kävi näppärästi hommaan, tuoden leipää ja keitetyn
linnunkappaleen kunkin pojanvekaran käteen.

— Minä menen nyt, sanoi Johannes. — Hoida äitiäsi ja veikkojasi.
Huomenna tulen katsomaan, miten tulette toimeen. Herran haltuun!

Tuiro ei vastannut mitään, tarttui vain papin ojennettuun käteen.

       *       *       *       *       *

Palatessaan pappilaan näki Johannes jokivartta lähestyvän synkän
saaton. Se kantoi Topias suitsuttajan ruumista.




14

SUDENLUOLAN HÄVITYS


Topias suitsuttaja oli voideltu ja kätketty maan poveen.

Ja isä Johannes teki päivittäin retken ohi kirkon. Ensin kävi hän
Suitsulassa, ja lohdullisemmin mielin katsoivat leski ja orvot hänen
jälkeensä. Mutta melkein heti hengellisen isän mentyä vaipui Saara
jälleen sanattomaan suruunsa.

Isä Johannes jatkoi matkaansa jokilaakson yli maasaunaan lesken ja
orpojen luo sinnekin. Sillä jokainen tiesi, ettei Susi-Uho enää palaa
Sudenluolaan.

Tuiro oli ihmeen hyvin voinut pitää huolta sisaruksistaan ja äidistään.
Äiti oli paremmassa siivossa kuin ennen. Oma naurishalme oli parahiksi
joutunut täydelle terälle, ja siitä saatiin nauriita hyväksi aikaa
joukolle. Tuiro sai lintuja särpimiksi, ja isä Johannes toi päivittäin
parisen leipää.

Tänään kulki isä Johannes tavallista raskaammin askelin porraspuita
joen ylitse. Hänellä oli tuotavana synkkä viesti Tuirolle.

Mutta kun hän astui maasaunaan, ei Tuiro ollut siellä. Hän kävi
katsomassa mielipuolta vaimoa ja näki hänestä hyvin huolehditun. Vappu
parka naureskeli vain ja leikitteli pienellä puupulikalla, jonka Tuiro
oli vuollut hänelle leikkikaluksi.

Ulkoilmaan palattuaan tapasi hän pari pojista, jotka kertoivat, että
Tuiro oli vähän matkan päässä jokiahteella nauriskuoppaa kaivamassa.
Johannes meni sinne ja löysi pojan sieltä pienen naurishalmeen
laidalta. Nauriit olivat kasvaneet mainiosti savimaassa, metsän
väkipohjalla. Poika oli kaivanut kuopan rinteeseen ja laittoi
parhaillaan laipiota hajotuista puun kelleksistä, luodakseen sitten
päällyksen umpeen.

Tuiro vastasi ynseästi isä Johanneksen tervehdykseen eikä hänelle
näyttänyt kuunaan käyvän jokapäiväinen vieraansa tervetulleeksi...
mahtoi vain tuntua häiritsevän hänen vapauttaan...

— Minulla on sinulle puhuttavaa, Tuiro, virkkoi Johannes.

Poika viskasi kelleksen sylistään niskaspuille kuopan päälle ja jäi
odottamaan.

— Isästäsi, jatkoi Johannes.

Poika hätkähti.

— Hän ei palaa kotiin.

Poika haukkasi ilmaa ikäänkuin se yhtäkkiä olisi häneltä loppunut.

— Hänen täytyy kuolla.

Tuiron pää painui riipuksiin ja hänen kätensä liikahtivat eteenpäin
ikäänkuin pyrkisivät ristiin.

— Hänet mestataan.

Tuiro astui muutaman askeleen ja nojasi puun runkoon.

— Jos tahdot vielä kerran hänet nähdä, niin voit tulla mukaan. Menen
huomenna hänen luoksensa.

Tuiro mietti.

— En, sanoi hän hiljaa, mutta päättävästi.

— Niin, kuten tahdot, virkkoi Johannes, koettaen parhaansa mukaan
ymmärtää pojan tunteita.

— Milloin se tapahtuu? kysyi Tuiro hitaasti lähestyen kuoppaansa.

— Huomenna.

Tuiro tarttui uuteen kellekseen, tempasi sen ylös kuin hengenhädässä ja
heitti kuopan niskaspuille.

— Niin kai pitää käydä... yhdelle niinkuin toisellekin sanoi hän
ikäänkuin kiukuissaan.

— Mitä tarkoitat?

— Topias on kuollut — ja — ja nyt kai on oikein, että isäkin...

Isä Johannes koetti häntä ymmärtää. Hän sanoi sen värähtävällä äänellä,
ilman uhmaa, mutta myös vaikeroimatta. Kenties ei hän vieläkään
katsonut isänsä olleen väärässä, hänestä vain vaati oikeus, että oli
kuoltava molempain.

— Mitä tapahtuu, tapahtuu maallisen oikeuden mukaan, sanoi Johannes. —
Elä unhota rukoilla pienten veljiesi keralla!

— Tehkää te se, ennenkuin menette.

— Kyllä. Ja kun huomenna menen isäsi luo, vienkö terveisiä sinulta?

Poika mietti tuokion. Sitten kohotti hän katseensa hengellisen isän
lempeihin silmiin.

— Annatteko kättä hänelle? kysyi hän.

— Kyllä.

Tuiro ojensi silloin hänelle kätensä ja puristi sitä.

— Antakaa sitten hänelle kättä minunkin puolestani.

— Kyllä teen sen, lapseni, sanoi isä Johannes laskien kätensä hänen
päähänsä.

Tuiro loi silmänsä maahan, mutta isä Johannes ennätti vilahdukselta
nähdä niiden kyynelkosteuden.

He erosivat, ja Tuiro jäi jatkamaan työtänsä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana poikkesi isä Johannes jälleen hänen luoksensa.

Tuiron katse harhaili rauhattomasti häntä vastaan, ja riutuneista
kasvoista ja raukean hiutuvista silmistä saattoi nähdä, ettei hän ollut
saanut lepoa sitten eilisen.

Johannes ojensi hänelle kätensä.

— Tässä, hän lähetti sinulle terveisiä.

Hän ei tahtonut sanoa, että isä oli ainoastaan kiroillut ja sadatellut
poikaansa, joka oli antanut hänet ilmi.

— Hän on siis nyt kuollut?

— Niin.

Tuiro näytti herpoavan kuin jännityksestään lauennut jousi, mutta hänen
silmiinsä ja kasvoihinsa tuli tyynempi ilme.

— Nyt minun on parempi olla, sanoi hän.

— Kuinka niin?

— Olen sitten eilisen ajatellut vain sitä, vastasi hän.

— Saatte pian valmistautua täältä lähtemään.

— Mihin niin? kysäisi poika säikähtäen.

— Kuinkas te täällä tulisitte toimeen?

— Mihinkäs me sitten...

— Mikä minkin luo kylään. Tasalan isäntä on antanut minulle toimeksi
viedä sanan, milloin täällä tarvitaan.

— Sanokaa sitten, ettei tarvita!

— Sitä en voi. Tarvitsevathan veljesikin kasvatusta.

— Kyllä minä...

— Sinä! Itsekin tarvitset...

— Entäs äiti?

— Kylä pitää huolen hänestäkin.

— Miten?

— Jonkun luokse viedään.

— Sysittäväksi!

Tuiro sanoi sen melkein parahtaen ja näytti valmiilta henkeen ja vereen
puoltamaan äitiään.

— Koeta nyt ymmärtää, että parempi hänen on ihmisten ilmoilla. Ja
koetan toimittaa, että hän saa hyvän hoidon.

Isä Johannes sanoi jäähyväiset ja lähti.

       *       *       *       *       *

Muutaman päivän perästä saapui isä Johannes Tasalan Tanun ja
parin kylän isännän keralla. Maasaunaan saavuttuaan virkkoi Tanu
seisapisteessä:

— Laittautukaa valmiiksi ja tulkaa mukaan. Teille on huolehdittu
elatuspaikat kylässä.

Toinen isännistä virkkoi Tanulle, että oli paras mennä ulos. Täällä oli
liian tukehuttavaa.

— Laittautukaa pian, odotamme ulkona! lisäsi Tanu.

He menivät istumaan pölkylle maasaunan eteen. Kohta alkoi sisältä
lappautua mukula toisensa jälkeen, köytettyinä mikä mihinkin ryysyihin
ja useimmilla myttynen kainalossaan.

Kun kaikki muut olivat tulleet tanhualle, kurkisti Tanu pisteporstuan
ovesta, mihin vanhin poika jäi.

Tuiro seisoi maasaunan avoimella ovella.

— No, etkö jo joudu sinäkin?

— Minä jään tänne!

— Mitä? Tule pian, sillä tultava sinun on.

— Mihin sitten?

— Saat tulla meille. Jos tahdot, kasvatan sinusta sotamiehen.

Se ei näyttänyt Tuirosta olevan hulluinta. Mutta kuitenkin painoi hän
empivästi päänsä riipuksiin.

— Entäs äiti?

— Hänet ottavat veljensä lapset ja leski hoitoonsa.

— Suitsut... puuskahti Tuiro sävähtäen, mutta loppu sanasta jäi
kuulumattomiin.

— Hänellä on paras hoito sukulaisissaan. Joudu nyt vain.

— En minä tule, sanoi Tuiro värähtävällä äänellä.

Isä Johanneksen mielessä kypsyi äkillinen päätös. Hän oli ensin aikonut
antaa Tuironkin joutua kylälle, kun kerran oli päässyt huonosta
esikuvastaan. Mutta nyt puhui hän hiljaa jotakin Tanulle, ja tämä
nyökäytti hyväksyvästi päätään.

— Olen ajatellut, että jos tahdot, saat tulla minun luokseni.

Tuiro ilostui, mutta vaipui taasen huolissaan tuumimaan.

— Tahdotko tulla?

— Kyllä... mutta äiti...

— Kuulithan, että hän pääsee sukulaisiinsa. Olen aivan varma, että
Saara hoitaa häntä huolellisemmin kuin kukaan muu. Hänellä on siellä
paljon parempi kuin täällä.

Tuiro näytti alistuvan, vaikka epäröiden.

— Miten te hänet viettekään? kysyi hän alakuloisesti.

— Tosiaan! virkkoi isä Johannes katsoen isäntiin.

Nämä olivat unhottaneet sitä ajatellakaan.

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin Tuiro jättää hoitamaan äitiään.
Ja kun syysilta alkoi jo pimetä, niin että olisi ollut hankalaa enää
tänään tulla sairasta noutamaan, päätettiin se jättää huomiseen.

Huomenna saapui isä Johannes noutamaan Tuiroa ja pari isäntää sairasta
kantamaan. Mutta silloin saivat he tietää, ettei Vappu parka enää
maallista hoitoa eikä kotia tarvinnut.

Tuiro oli jättänyt hänet illalla nukkumaan, ja aamulla nukkui hän
pitkään. Kun Tuiro oli vihdoin mennyt koskettamaan äitinsä kättä ja
kasvoja, olivat ne kylmät.

— Nyt minä lähden mielelläni, sanoi Tuiro hengelliselle isälle.

Mutta miehet, jotka olivat tulleet Vappu parkaa noutamaan, saivat vielä
kerran palata tyhjin toimin. He palasivat ruumiskirstua tekemään.




15

PAPIN RENKI


Tuirosta oli tullut papin renki.

Sillä renkinä häntä pitäjäläiset pitivät, ja aivan liian hyvässä
asemassa hän oli heidän mielestään pappilan renkinäkin.

Mutta isä Johannes piti häntä oikeastaan paremmin kuin pitäjäläiset
omia poikiaan. Kohteli niin sydämellisesti, valvoi hänen kasvatustaan
ja kaikenpuolista parastaan.

Hän söi isä Johanneksen ja Katrin kera samassa pöydässä, nukkui
pitäjäntuvan ovinurkassa, Katrin nukkuessa karsinapuolella, hakkaili
puita kotosalla ollessaan ja kantoi Katrille ja teki yleensä tälle
pientä palvelusta, jonka Katri ottikin vastaan, mutta antoi pojalle
melkein potkuja palkakseen. Yleensä ei Katri voinut ensinkään sietää
velipuoltaan, "Sudenluolan penikkaa", vaan he elivät keskenään kuin
kissa ja koira.

Isä Johannes oli parilla hopeamarkalla ostanut hevosen, joka oli
Tuiron ruokittavana ja hoidettavana. Omalla hevosellaan pappi sitten
useimmittain ajaa körötteli pitäjälle sielujen hoitoon, ja palatessa
oli reki tavallisesti niin kukkuroillaan hevosen ja ihmisten ruokaa,
että pappi ja hänen renkinsä tuskin pysyivät kuormalla.

Johannes oli renkiinsä tyytyväinen ja kiintyi tähän yhä isällisemmin.
Poika puolestaan palveli häntä melkein hartaudella ja oppi pian
kasvoista lukemaan hänen toivomuksiaan.

Ennen pitkää alkoi Johannes häntä lähetellä auttamaan milloin mitäkin
tarvitsevaa, viemään heikoille sairaille milloin ruokaa, milloin
lääkkeitä, sillä hän ei ollut ainoastaan sielujen paimen, vaan myös
kilpaili puoskarien kanssa lääkitsemistaidossa. Väliin sai Tuiro viedä
jäntevät kätensäkin avuksi, missä niitä tarvittiin.

Hengellisen isän lähettämä apu otettiin kiitollisuudella vastaan, mutta
sen tuojalle osoitettiin ynseyttä, kammoa ja halveksumista. Paitsi
isä Johannesta ei Tuirolla ollut yhtään ystävää koko kylässä, ei koko
pitäjässäkään.

Isä Johannes näki sen surukseen ja sitä hellemmän isällisesti hän
poikaa kohteli. Poika puolestaan palveli häntä yhä hartaammin, mutta
ei mennyt kyläläisten näkösälle muulloin kuin se oli välttämätöntä. Ja
silloinkin toimitti hän asiansa kiireimmittäin, pujahtaen tiehensä
niin pian kuin voi.

Mutta se hellyys, jota isä Johannes tuhlasi Tuirolle, ei näyttänyt
lainkaan kyläläisten mieliä sulattavan. Päinvastoin kävivät he yhä
yrmeämmiksi, jopa osoittivat ynseyttä itse hengellistä isääkin kohtaan.

       *       *       *       *       *

Talven tullen alkoi isä Johannes jälleen antaa iltaisin opetusta
Tasalan Kaarinalle, ja Suitsulan Pirkitta, pikku ystävätär, seurasi
mukana kuten ennenkin. Isä Johannes puolestaan kutsui kuulemaan Tuiron
ja Katrinkin. Tuiro tuli, mutta Katri ei millään ehdolta ottanut
tullakseen... hän ei tahtonut istua papintuvan ovensuussa velipuolensa
keralla...

Kaarina istui yhtä hartaana kuin ennenkin, tähystellen kostean
säteilevin silmin isään ja ikäänkuin lennosta siepaten jokaisen
sanan ja sulattaen sen mieleensä. Hän tuskin huomasikaan oven suuhun
mahdollisimman näkymättömiin painautunutta Tuiroa.

Pirkitta sitävastoin näytti kuuntelevan vain puolella korvalla.
Jokin kiusallinen asia näytti askarruttavan hänen ajatuksiaan, ja
tuontuostakin vilkaisi hän salavihkaan Tuiroon. Ja kun tunti oli
lopussa, kiersi hän kaukaisittain hiipien Tuiron ohitse.

Seuraavalle oppitunnille tuli Kaarina yksin.

Johannes kysyi häneltä, oliko Pirkitta kenties sairaana, mutta Kaarina
vastasi, ettei häntä oltu enää päästetty.

Johannes meni seuraavana päivänä Suitsutaan.

Saara muori otti hänet vastaan samalla surullisella ystävällisyydellä
kuin hänellä oli tapana miehensä mentyä manalle.

Mutta kun tuli puhe Pirkitan käynnistä oppitunneilla, tuli Saaran
silmiin vihamielinen ilme. Lasta oli kammottanut olla murhamiehen pojan
lähellä, eikä hänkään, äiti, siihen kehottanut.

— Mutta ristillinen rakkaushan velvoittaa antamaan anteeksi kaikille
niillekin, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Kuinka sitten on
sovelias vihata lastakin isän pahojen tekojen tähden?

Saara painoi poskensa käteensä.

— Ei tuota ole vihattukaan, virkkoi hän surullisesti.

— Kuinkas sitten?

— Mutta pudonneeko tuo käpy kauas puusta, lieneekö poika parempi
isäänsä?

— Voin vakuuttaa, että Tuiro on käyttäytynyt kaikin puolin
tyydyttävästi ja olen havainnut hänen hartain mielin pyrkivän hyvään.
Ja onko nyt puun, joka on ollut laho ja kantanut huonoja hedelmiä ja
joka on sentähden hakattu pois, onko tämän puun juurivesatkin estettävä
kasvamasta, vaikka ne viheriöivät ja ovat terveitä? kysyi Johannes
juhlallisesti.

Tätä juhlallisuutta ei kuitenkaan olisi tarvittu. Sillä Saaran
herkkätunteisen hurskas mieli oli sulanut kuin vaha jo ensimäisistä
sanoista. Hän lupasi huoletta lähettää tyttärensä hengellisen isän luo,
mitä seuraa isä katsoikin hyväksi hänelle valita.

Isä Johannes ajatteli muidenkin ynseyttä poika rukkaa kohtaan ja halusi
saada kaikki mielet sulamaan. Seuraavan sunnuntain saarnassaan kertoi
hän sentähden tuhlaajapojasta ja päätti puheensa näillä sanoin:

— Kun nyt taivahinen isämme näin avoimin sylin ottaa vastaan
tuhlaajapojan, joka katuvaisena palajaa isänsä kotiin, eikö meidän
myös olisi silloin lempeydellä holhottava ja autettava sitä, joka
harhateiltä tahtoo vilpittömästi pyrkiä oikealle tielle? Ajatelkaa sitä
tarkoin sydämissänne, ja rukoilkaa taivahiselta isältä apua, ettette
olisi sen veljen kaltaiset, joka nurisi, kun isä otti katuvaisen
poikansa rakkaudella vastaan, vaan ahkeroisitte tekemään yhdelle näistä
vähimmistä veljistänne, mitä toivoisitte taivahisen isänne tekevän
teille!

Saaran tänä sunnuntaina palatessa kirkosta lyöttäytyi hänen seuraansa
muuan kirkonkylän isännistä.

— Tiedätkös, ketä pappi tarkoitti? kysyi isäntä.

— Arvastahan tuon.

— Sudenluolan penikkaa tietysti, lellipoikaansa.

— Hyvä hän on, tämä nykyinen pappimme. Kaikille tahtoo hän rauhaa,
tuumi Saara.

— Mutta on pahoin hullaantunut suden penikkoihin.

— Tuiro kuuluu olevan hyvä tavoiltaan.

— Aika näyttää. Ajattelin jo silloin, kun pappi ensi kerran saarnassaan
Sudenluolan pesuetta puolusteli, etteiköhän hänen silmänsä vielä
kerran aukea. Vanha susi on nyt näyttänyt hänelle sekä kyntensä että
hampaansa, ja kyllä vielä näyttää penikkakin.

Saara murisi tyytymätönnä, kun hyvästä hengellisestä isästä näin
epäkunnioituksella puhuttiin. Isäntä sanoi hänelle hyvästit ja kääntyi
kohden kotiaan.

Kirkonvanhin Tanu Tasainen oli lyöttäytynyt kotimatkalla isä
Johanneksen mukaan, kuten niin usein ennenkin.

— Minusta tuhlaatte tuolle pojalle aivan liiaksi hyvyyttänne, sanoi hän
suorasukaisesti.

— Kuinka niin?

— Itsepähän parhaiten tiedätte. Sanon vain, etten ole yhtä mieltä
kanssanne. Minusta on hylkyväkeä pidettävä rajojen takana.

— Rajojen! Mutta täytyykö välttämättä sysätä takaisin, jos joku tahtoo
tulla hyväksi, nousta rajan yli hyvien puolelle?

— Koettakoon sitten! hymähti vapaamies. — Mutta minusta on paras
tähystellä ensin hyvät ajat hänen elkeitään ennenkuin päästää. Jos
heitä umpimähkään rupeaa yli lappamaan, voi tulla susia lammasten
sijasta...

— Totta kai täytyy auttaa lähimäistään parannuksen tiellä?

— Minusta on paras antaa maailman olla ennallaan, silloin se paraiten
pysyy pystyssä. Eikä se hevillä muutukaan — jos pojan puolesta liiaksi
innoittelette, voitte vain vahingoittaa itseänne.

— Miten vahingoittaa?

— Vaikutusvaltaanne ja toimintaanne.

He olivat pysähtyneet Tasalan edustalle, ja isä Johannes ojensi
vapaamiehelle kätensä hyvästiksi.

— Kyselemättä, mitä menetän, tahdon kulkea tietä, jonka herran tieksi
käsitän! sanoi hän tyynesti.

Ja sen jälkeen tarkasteli hän ympäristössään, mitä hedelmiä siemen
oli kantanut. Suuresti ei ollut tainnut sana sydämiin vaikuttaa, oli
tainnut mennä toisesta korvasta sisään, toisesta tulla ulos. Mutta
näytti sentään kuin kyläläiset olisivat siitälähin ainakin hieman
peitelleet kammoaan Tuiroa kohtaan.

Pirkittaan oli papin ja äidin sana vaikuttanut, että hän siitä lähtien
arastelematta, kammoksumatta istui kuunnellen, vaikka Tuiro istuikin
ovenpielessä tai takannurkalla.

Ja niin jatkoi isä Johannes oppituntejaan, kertoellen kolmelle
oppilaalleen raamatun kertomuksia, tarinoita ja taruja pyhistä miehistä
ja naisista ja väliin maallisemmistakin asioista. Näin jatkoivat he
koko talven ja seuraavanakin talvena kevään korvalle.

Ja nämä parin talven iltapuhteet olivat Tuiroa ja Pirkittaa vähitellen
lähentäneet yhä enemmän toisiinsa. He alkoivat silmäillä toisiaan,
ensin arasti vilaisten, sitten yhä pitempään.

Tuiro tunsi omituista viihdyttävää mielihyvää katsellessaan Pirkitan
vilkkaasti vilahtelevain kasvojen eleitä ja hänen harhailevia silmiään,
jotka eivät kauan malttaneet yhteen kohti katsoa, vaan vilkuivat ja
pälyivät milloin minnekin.

Pirkitta puolestaan tunsi alussa vilun väreitä vilaistessaan
hievahtamatta murjottavaan poikaan. Pian alkoi häntä pyrkiä
naurattamaan tämän alituinen totisuus ja hän koetti matkien asettaa
suutaan samallaiseen hirveän vakavaan mutturaan. Mutta vähitellen alkoi
hänestä tuntua niin turvalliselta silmäillessään jäyhää, voimaa uhkuvaa
poikaa, ja hänen harhaileva katseensa alkoi viivähdellä pojan kasvoissa
yhä kauemmin.

Alussa kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, loivat he sen
säikähtäen maahan. Sitten koettivat he, miten kauan voisivat
salaa silmäillä toisiaan, ja sitä he tekivät ikäänkuin yhteisestä
sopimuksesta, sillä vaikka toinen tunsi, että toinen katseli häntä, ei
hän häirinnyt katselijaa kohottamalla silmiään, vaan odotti, kunnes
tulisi hänen vuoronsa. Mutta sittenkin katseet väliin kohtasivat
toisensa, kohtasivat yhä useammin, ja vähitellen alkoivat he voida
arastelematta katsella toisiaan. Lopulta alkoivat he, isä Johanneksen
kertoessa lempeän hartain äänin, katsein puhella keskenään, ja milloin
toinen ei syystä tai toisesta päässyt mukaan yhteiselle oppitunnille,
kaipasi toinen häntä rauhattomin sydämin.

Heidän välilleen punoutui sanaton sisarustunne. Tuiro tunsi
saaneensa toisenkin ystävän, jonka läheisyydessä tunsi jotakin niin
viihdyttävän suloista, ettei hän tuntenut sellaista isä Johanneksen
läheisyydessäkään, kuinka harrasta kiitollisuutta tätä kohtaan tunsikin.




16

PAPIN SYDÄN


Lämpimällä ilolla ja suloisella mielihyvällä oli isä Johannes
puhellessaan, pakinoidessaan katsellut kostean kirkkaita silmiä,
jotka olivat niin hartaasti häneen suunnatut. Kaarinalle yksin hän
puhui, hänelle yksin oli jokainen sana tarkoitettu, ja puhuessaan
hänelle häämöittivät toiset kaksi oppilastaan ikäänkuin sen valokehän
ulkopuolelta, missä hän ja Kaarina olivat. Näistä toisista saattoi
väliin jompikumpi olla poissakin, opetuksen menon siitä häiriytymättä.
Kaarinan paikka ei vain ollut milloinkaan tyhjänä, eikä isä Johannes
tullut sellaista mahdollisuutta ajatelleeksikaan.

Mutta eräänä maaliskuun iltana, kun oppitunnin piti juuri alkaman,
ilmestyi Pirkitta papintuvan ovelle yksin.

— No, missäs Kaarina...?

— Hän ei voinut talla tänään.

— Miksi ei? kysäisi Johannes hätiköiden.

— Hän on sairaana.

Kuinka hengellistä isää värisytti ja kuinka hänen sydämessään kipeän
lämpimästi läikähti! Hänet sytytti yhtäkkiä kuin kuume, hän tunsi
vapisevansa eikä mitenkään voinut estää ääntänsä värisemästä kysyessään:

— Sairaana... pahoinkin...?

— Ei hän niin... oli päivällä meillä... ja päivä oli hiuottanut lumen
pehmeäksi... jalat olivat kastuneet ja kylmettyneet... mitä lie yskää
ja vähän vilutautia... äitinsä oli pannut hänet peitteihin eikä
päästänyt... lähetti terveisiä... Tasalan emäntä näet... että Kaarina
tulee ensi kerralla, toimitti Pirkitta.

Kuinka iloisena Johannes tunsikaan sydämensä hypähtelevän!

Samassa tuli Tuiro ovensuuhun siepaten lakin päästään.

— Minä vain... onko sitä koulua tänään?

— Miksei?

— No, kun Kaarina...

— Mistä tiedät sen?

Olikohan lapsi niin sairaana, että koko kylä tiesi sen ja oli
huolissaan...

— Pirkkohan tuo...

Ah... Pirkittako oli sanonut... ja Johannes tunsi mielessään ilon
vilahduksen, kun lapsukaiset olivat jo niin hyvät ystävykset, että näin
avomielisesti puhelivatkin keskenään... Mutta tämä tunne väistyi heti,
ja hän vaipui miettimään Kaarinaa... kuka tiesi, jos hänen sairautensa
sittenkin olisi vakavampaa laatua...

— Niin, ettei taida sitten koulua ollakaan... kuuli hän Tuiron äänen.

Säpsähtäen muisti hän, että Tuiro ja Pirkitta olivat hänen luonaan.

— Niin... ei kai... tai miksei... kyllä, voinhan kertoa, sanoi hän
vavahdellen ja ajattelematta mitä oikeastaan sanoi.

Hän näki kuin unissaan, että Pirkitta istuutui jakkaralle ja Tuiro
takan reunalle. Silloin alkoi hän kertoa.

Hän tiesi tuskin itsekään mitä kertoi. Hän näki sielunsa silmien
edessä liikuttavan surullisen kuvan: Kaarinan kiedottuna peitteihin
ja nahkasiin, niin ettei hän voinut tulla hentona, heikkona lepäsi
lapsukainen pää tyynyllä... kasvoilla oli kuumeen puna, silmissä
kuumeen hehku... se syttyi yhä heloittavammaksi, hehkuvammaksi... hän
näki lapsukaisen kuumehoureissa... pitkät viikot... ihana lapsukainen
riutui ja sammui... eikä ollut ketään lääketaitoista antamassa apuaan!

Hänen äänensä särähti yhtäkkiä kuin kannel, josta kieli katkeaa...

— Toiste! sanoi hän.

Ja juoksujalkaa oli hän menossa Tasalaan.

Anna äiti puuhaili pirtissä.

— Kuulin että tyttärenne on sairaana...

Hengellinen isä läähätti hengästyksissään... siitä kai johtui, että
hänen äänensä värähti ikäänkuin hätääntyneenä...

— Ei hänellä taida hätää olla, mutta isäpähän parhaiten ymmärtää, tuumi
Anna vieden papin Kaarinan vuoteen ääreen.

Hengellinen isä tarttui lapsukaisen hentoon, lämpimään kätöseen ja
tunnusteli hänen kultakutrien kehystämää, vienonviehkeää otsaansa.
Himmeän hämäräksi jäi hänelle, missä määrin lapsessa oli kuumetta...
hämärän häilyvää oli hänelle, miksi hän piteli lapsen kättä, miksi
siveli sulavan vienoja kultakiharoita hänen kaarevalta otsaltaan...
Mutta hän tunsi, että hänen omat poskensa hehkuivat ja että kädestä,
jolla hän suloista lapsukaista kosketteli, virtaili sydämeen, päähän
ja kaikkialle värisyttävän lämmin lumotenho, joka oli samalla niin
hiuduttavan suloinen ja säikähdyttävän hirmuinen... Kuin auerhuntujen,
kuin sädehileiden läpi näki hän lapsen kostean kirkkaat silmät...
kultakutrit valkoisella lakanalla ruusuisten kasvojen ympärillä...
vienonpyöreän kaulan ja poven, joka paidan alla kohoili hiljaa
kukanumpuineen... Hän tunsi rinnoissaan suloisen vienoa hivelyä, ikään
kuin tämä hennon suloinen povi painuisi hänen rintaansa vasten... ja
hän oli hervahtamaisillaan ottamaan immen pään käsiensä väliin ja
suutelemaan hänen otsaansa ja poskiaan... Ja hän oli kuin sädesumun
läpi näkevinään, miten impi hymyili häntä kohden... kainosti, mutta
hellyyttä henkien... ja miten hänen silmänsä olivat pikahtamaisillaan
hymysäteihin...

Yhtäkkiä riuhtaisihe hän irti. Huumeisin mielin riensi hän pappilaan
ja aavisti himmeästi sanoneensa Anna äidille jotakin, ettei ollut
vaaraa... Mutta papintuvassaan ryhtyi hän kuin unissaan sekoittelemaan
yrttinesteitä, joiden valmistustaidon oli luostarissa vuosien varrella
oppinut. Hän puuhaili hätiköivällä huolellisuudella, ikäänkuin
sairaan henki olisi juuri sammumaisillaan. Kun lääke oli valmis,
oli hän kiireimmittäin lähtemäisillään sitä viemään, mutta pitäjän
pirtissä Tuiron nähdessään vilahti hänen mielessään hämärä aavistus
arvokkaisuuden vaatimuksista. Hän lähetti Tuiron, mutta jäi seisomaan
keskelle pirtin lattiaa ja mittailemaan mielessään, milloin poika
joutuu pihan yli portille, milloin tietä myöten Tasalan nurkalle, miten
astuu Tasalan pirttiin, antaa lääkkeen äidille ja äiti tyttärelleen...
ja silloin tuntui herahtavan jotakin niin lämmintä ja herkkää hänen
mieleensä, sydämeensä ja koko olemukseensa...

Tuiro palasi pian, ja vasta silloin Johannes meni takaisin
papintupaansa. Pursuvin, kihelmöivin mielin käveli hän muutamia
askelia edestakaisin ja istahti sitten pöydän ääreen. Akkunasta
heijasti hänen silmiinsä mailleen vaipuvan kevätpäivän rusotus, joka
kultaisena, hehkuvana loimona heittyi päivän hiutamalle hangelle. Tämä
hehku, tämä loimo tuntui lämmittävänä ja valaisevana valahtavan hänen
sieluunsa, kirkastavan hänen kuvitusmaailmansa jokaisen kangastuksen
ja hellyttävän sydämen jokaisen sopukan. Keväisen auringon hehkuva,
kullankimmeltävä loimo tuntui palavan hänessä itsessään... tuntui kuin
olisi vain sen heijastusta tuokin rusovaippa tuolla hangella... se
paloi hänen sielussaan suurena, koko olemuksen sytyttävänä soihtuna, ja
liekkien leimahduksissa kimmelsi nimi: _Kaarina_...

Katri tuli kutsumaan häntä illalliselle. Hän haukkasi muutaman
palan, palasi huoneeseensa ja istuutui pöytänsä ääreen. Ilta alkoi
hämärtyä, ja kevätillan punarusoisessa hämyssä vaipui hän katselemaan
äsken näkemäänsä kuvaa, Kaarinaa vuoteellaan. Hellävaroen, hyväillen
katseli hän sielunsa silmin untuvaisia kultakutreja, untuvanvienoa
kaariotsaa, säteilevässä hämyssä kimmeltäviä silmiä, nuorekasta poskien
ruusuhehkua, kaulaa ja sulountuvaisia, valkoisen paidan alla kohoilevia
kukanumpuja... Hän painoi vienon hiljaa päänsä riipuksiin ja lyyhisti
rintaansa ikäänkuin siten herkemmin, hervottomammin vaipuakseen,
sulautuakseen tähän armaaseen kuvaan. Ja silloin tunsi hän mielessään
niin hellää suloutta, niin suloisen tyyntä raukeutta, että hän
riisuutui ja meni vuoteeseensa levolle.

Hän valvoi kauan vuoteessaan ja katseli yhä samaa kuvaa tuhansissa
eri vivahduksissa ja valonhäivähdyksissä. Haaveet hiipivät, unelmat
liitelivät hellän tunteen siivin kevätyön hämyssä... Vuode Tasalan
pirtistä häipyi ja katosi... ja ilmestyi valkoisin lakanoin, kukitetuin
peittein... papintupaan ... morsiusvuode... valkoisin lakanoin ja
kukitetuin peittein ... ja neitseelliset kukanummut kohoilivat hiljaa
valkoisen lakanan alla... ja hän hiveli untuvaisia kultakutreja... ja
vaipui hyväilemään ruusuisia poskia... uniuntuvaisia poskia ... hän
vaipui... raukesi... ja näki unta...

Hän nukkui ja näki unta... nukkui levotonta, värähtelevää unta, ja
hänestä alkoi tuntua niin painavalta ja ahdistavalta. Hänen ympärilleen
tuntui laskeutuvan jotakin kietovaa, puristavaa... ja niin pimeää,
niin pimeää... ja pimeästä, syvältä syvältä altaan aikoi hän nähdä
väreilevää valoa... valosta kiehkesivät kasvot... Kaarinan kasvot...
pelkät kasvot joiden ympärillä oli pilkkosen pimeää... Ja jokin
tenhokäsi veti häntä kuiluun, jonka pohjalta näkyi Kaarinan kasvot...
hän rimpuili vastaan... mutta käsi veti taikavoimin... hän ponnisteli
epätoivoissaan... mutta se veti, se veti rajuin voimin ja hän putosi
huimaavaa vauhtia pohjattomaan syvyyteen...

Silloin heräsi hän vavisten ja kylmä hiki otsallaan. Vaistomaisesti
pani hän kätensä ristiin ja rukoili, rukoili yhä palavammalla
hartaudella, ikäänkuin rukouksesta vuotava siunaus olisi kohottanut
hänet siivilleen. Ja kohta alkoi hän tuntea näkevänsä ikäänkuin
hellästi siunaavat silmät ylhäältä päänsä päältä, ja hän tunsi pyhän
neitsyen, taivahisen morsiamensa olevan lähellään. Hän makasi hiljaa,
lämpimän rauhallisin mielin eikä ajatellut mitään. Hänestä tuntui vain
vuoteessaan niin suloisen hyvältä ja hiljaa vaipui hän uneen.




17

HENGELLISTÄ RAKKAUTTA


Aamulla heräsi Johannes vilpeämmällä, rauhallisemmalla mielellä.

Hänen ensimäinen havaintonsa oli, että Kaarina oli tullut häntä niin
lähelle, oli ikäänkuin sulautunut häneen, niin että hänen sielussaan
ja veressään oli jotakin Kaarinasta. Hänellä oli tuntemus, jota
hän ei perustellut, että Kaarinankin täytyi tuntea samaa, tuntea
sielussaan jotakin hänestä, ja hänestä tuntui, että Kaarina oli
valmis kaikessa taipumaan hänen tahtoonsa, häntä seuraamaan mihin
hyvänsä. Hän ei tuntenut mitään painostavaa, ahdistavaa ulkoa päin, ei
mitään myrskyistä taistelua sielussaan, vaan tyynin mielin kävi hän
tutkistelemaan tilaansa ja asemaansa.

Kuinka tämä kaikki oli tapahtunut? Eikö hän jo silloin, kun hänen
saapuessaan tänne oli verenpisara lennähtänyt rekeen, eikö hän jo
silloin ollut tuntenut hyvälevää sulotunnetta, johon liittyi himmeä
tuntemus nuoren naisen kädestä? Ja kun sitten pitäjänpirtissä isännät
puhuivat hänelle pappilan emännästä, melkeinpä vaatien sellaisen
ottamaan, oli hänen hurskailustaan huolimatta hänen ajatuksensa
hiipinyt tämän kukan antajaan ja hän oli tuntenut iloa isäntäin
kehoituksen johdosta. Tasalan pirtissä Kaarinan nähtyään oli hänen
sydämensä sykähtänyt ihastuksesta... ja sitten koulutunneilla... kuinka
hän oli iloinnut tytön läsnäolosta... elähtynyt siihen niin, että se
oli tullut hänen elämäntarpeekseen... Hän oli luullut sen olevan vain
hengellistä iloa siitä, että hänellä oli niin harras oppilas, mutta
samalla oli hän ihaillut hänen suloaan, tuntenut mielihyvää hänen
ruumiillisesta ihanuudestaan... himoinnut hänen suloisen kaunista
ruumistaan ja harrasta, unelmoivaa sieluaan! Nyt oli hän yhtäkkiä
herännyt, ja hän oli tämän himon vallassa... Kaarina sieluineen,
ruumiineen täytti hänen mielikuvituksensa ja tunteensa, koko sielunsa
ja koko olemuksensa!

Mitä oli hänen tehtävä?

Hän tiesi, että kirkon aviottomuusvaatimusta papit salaisuudessa
rikkoivat kautta koko ristikunnan, ja hän tiesi myös, että itse pyhän
Pietarin sijainenkin, Rooman pyhä isä, katsoi asiaa läpi sormien.
Suomalaisiakin pappeja hän paimenkirjeissään varoitteli vain pitämästä
perheitään luonaan... mutta siitä huolimatta täällä pohjoisilla
maailman äärillä monissa pappiloissa hääräili emäntä, lapsiliuta
ympärillään... ja kansa piti sitä aivan luonnollisena... vieläpä
ainoana luonnollisena... Hän oli myös löytänyt raamatusta monia
paikkoja, joiden mukaan pyhä aviosääty oli papeillekin luvallinen.
Niin Mooseksen laki kuin Jeesuksen evankeliumikin salli pappien astua
avioliittoon ja kielsi ainoastaan sellaiset salakähmäiset, siveettömät
haureilusuhteet, joissa monet papit puhtauden ja aviottomuuden nimessä
elostelivat.

Mutta sittenkin, vaikka inhimillisen heikkouden tähden oli pyhitetty
aviosääty, jossa puoliso oli sidottu siveellisiin velvollisuuksiin
puolisoaan ja lapsiaan kohtaan, niin eihän se sulkenut pois ehdottoman
puhtauden ihannetta. Vaikka avioliitto oli siveettömiä salasuhteita
korkeampi, niin saattoihan siltä ehdoton puhtaus olla avioliittoakin
korkeampi. Ja niin apostoli sanoi olevan, selittäen, että naimaton on
vapaampi tottelemaan niitä kuin herran ovat, pyrkimään hengelliseen ja
ruumiilliseen pyhyyteen ja hänelle kelpaamaan, kun nainut sitävastoin
suree maallisista, kuinka hän puolisollensa kelpaisi. Korkeampaa
ja jumalaisempaa oli siis kieltäytyä maallisesta rakkaudesta ja
perhesiteistä, niin että koko sieluin ja sydämin saattoi antautua
etsimään niitä kuin Jumalan ovat.

Tämä koski kaikkia, eikä ainoastaan pappeja, se oli koko ihmiskunnalle
viitattu jumalainen ihanne. Tietysti sielujen paimenet ja hengelliset
isät, vaikkei heitä olisi vannotettukaan aviottomassa puhtaudessa
pysymään, olivat ennen muita velvolliset kilvoittelemaan tähän
korkeimpaan, olemaan muille esikuvana. Mutta eikö papin ollut siitä
saarnattava muutenkin kuin esimerkillään, muutenkin viitattava tietä
siihen, mikä korkeinta on? Kun hän sitä ajatteli, ajatteli ihmisiä
yksitellen ja yleensä, tuntui hänestä, etteivät useimmat pystyisi tähän
ihanteeseen elähtymään, eivät siihen pyrkimään, vaan sen saarnaaminen
voisi viedä samallaisiin pahennuksiin kuin suuren joukon pappeja oli
vienyt kirkon aviottomuuden vaatimus, se voisi koitua paulaksi, joksi
apostoli nimenomaan ei sano sitä heittävänsä.

Mutta eikö tätä ihannetta voinut kohottaa valittujen sielujen silmien
eteen? Kun Johannes sitä ajatteli, syttyi hänen sydämensä ilosta. Hän
oli tuntenut tuskaa, kun hänen mielessään oli välähtänyt ajatus, että
Kaarina kenties kerran kohtaisi jonkun, nuoren ritarin, vapaamiehen
pojan tai muun, jolle menisi miehelään. Tämä tunne kenties oli halpaa
kateutta, joka oli kuoletettava, mutta kirvelevää oli sitä ajatella.
Kuinka ihanaa sitävastoin oli kilvoitella jumalaiseen puhtauteen ja
pyhyyteen yhdessä hänen kanssaan, jota rakasti, kuolettaa maallinen
rakkaus kääntämällä sen hehku taivahisiin, kirkastaa tämä rakkaus
jumalaisella valolla ja puhtaassa hengellisessä rakkaudessa etsiä niitä
kuin isän ovat!

Mutta saattoiko Kaarina näin korkeita asioita ymmärtää? Johanneksen
mielestä oli tämä lapsukainen tosin ihanainen hengenlahjoiltaan, mutta
sittenkin tuntui vaikealta selittää ehdottoman puhtauden ihannetta
niin, että hän voisi sen elävästi omia ja sieluunsa sulattaa.
Kertomukset pyhästä neitsyestä ja ihmiskunnan pyhistä naisista olivat
tosin hyviä esikuvia, ne saattoivat tosin herättää harrastusta
seuraamaan ja puhtauteen pyrkimään, mutta oliko tällä harrastuksella
riittävä syvyys ja lujuus, kestääkseen silloinkin, kun maallinen
rakkaus houkutteli lumollaan? Eikö tarvittu enemmän, jotakin, joka
elähytti sielua, sisäistä sytykettä, joka täytti ja valtasi sielun
niin, etteivät maalliset lemmenhaaveet voineet päästä siellä voitolle?

Johannes muisti, miten hän nuoruudessaan oli ensin toivotonna
taistellut säilyttääkseen ajatuksensa puhtaina, miten sitten oli usein
heltynyt aina kyyneliin polvistuttuaan taivahista morsianta palvomaan
ja miten rakkaus häneen oli siunaavana taivaan kasteena langennut
maallisten himojen näännyttävään helteeseen, ja hän tunsi vieläkin
tämän pyhän sadevihmeen sielussaan.

Samoin kuin hänen sieluaan oli rakkaus taivahiseen morsiameen ylentänyt
ja vetänyt taivahisiin, samoin oli Kaarinan sielua ylentävä ja vetävä
rakkaus taivahiseen, jumalaiseen ylkään!

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana, jolloin Kaarina tuli Pirkitan kera jälleen
oppitunnille, loi isä Johannes häneen pitkän, syvän ja vakavan katseen.
Hän ei nähnyt enää edessään lasta, vaan naisen, jonka kera käsi kädessä
hän oli alkava jalon kilvoituksen korkeinta ihannetta kohden.

Kaarina näki hänen oudon katseensa ja loi melkein pelästyneenä silmänsä
maahan. Mutta heti kohotti hän ne jälleen hengelliseen isään, ja tämän
silmissä näki hän niin luottavan, niin melkein kunnioittavan ja samalla
lämpimän ilmeen, että hänen sydämensä aivan vavahti ilosta. Hän istahti
entistäänkin onnellisempana jakkaralleen, ja hänen sydämensä oli
herkempi isä Johanneksen kasvattavalle kylvölle kuin koskaan.

Pirkitta istui omalle jakkaralleen ja Tuiro takan nurkalle, ja isä
Johannes alkoi kolmelle oppilaalleen kertoa jumalaisesta yljästä ja
hengellisestä morsiamesta. Hellyydestä helähtelevällä ja värähtelevällä
äänellä, pannen sanoihin koko sielunsa hehkuvan palon ja liittäen
tekstiin muutamia selityksiä, alkoi hän latinankielisestä raamatustaan
tulkita suomeksi Salomonin korkeaa veisua...




18

VERIVIHA


Isä Johannes iloitsi siitä, että Pirkitta oli niin hyvin oppinut
sietämään Tuiroa, näyttivätpä he aivan olevan hyvät toverukset. Poika
rukalla oli siten edes yksi ystävä kylässä... oppisipa vain Katrikin
häntä paremmin suvaitsemaan!

Nuoret olivat ensin alkaneet vaihtaa joskus sanasen keskenään...
arastelevan sanasen pitäjänpirtissä oppitunnille mennessään ja sieltä
tullessaan. Se oli tapahtunut yhä useammin... ja pian he puhelivat
keskenään iloisen reippaasti, mutta samalla salahämyisellä ujoudella.
Tuirolle tuli tavaksi mennä porstuan ovelle katsomaan tyttöjen
menoa, sitten seurata heitä pihalle, kohta tieveräjälle ja lopulta
Tasalan nurkalle. Siinä sanoivat he hyvästit muutamia kertoja,
Kaarina poikkesi kotiinsa, Pirkitta jatkoi matkaansa ja Tuiro palasi
pappilaan. Seuraavilla kerroilla jäi Tuiro Tasalan aittarakennuksen
päähän seisomaan ja katselemaan Pirkitan menoa, ja Pirkittakin kääntyi
muutamia kertoja katsomaan taakseen. Kerran kun hän niin kääntyi, jäi
hän siihen seisomaan ja katsomaan Tuiroon ikäänkuin ikävöiden, kutsuen.
Silloin Tuiro rohkaisi mielensä ja meni hänen luokseen, vaikkakin
peloitti, että talosta se nähdään. Siitä pitäen sanoivat he Tasalan
nurkalla hyvästit ainoastaan Kaarinalle ja menivät yhdessä milloin
kirkon luo, milloin hieman etemmäksikin, lähelle tienmutkaa, johon
Suitsulan pihalta saattoi nähdä tielle.

       *       *       *       *       *

Samana iltana, jona isä Johannes alkoi oppilailleen tulkita Salomonin
laulujen laulua, oli Katri ollut Suitsulassa ja palasi sieltä myöhään.

Kiireisesti laittaessaan illallista pöytään heitteli hän Tuiroon
entistään vihaisempia katseita.

Tuiro istui allapäin, otsa rypyssä.

— Isä antaa anteeksi, kun ruoka viipyi... nyt se on valmis, meni Katri
sanomaan.

Isä tuli pöytään ja Tuiro tuli myös, mutta jurrotellen.

Katri oli jotakin puuhailevinaan takan ääressä.

— No, eikö se Katrikin jouda sieltä syömään? virkkoi isä.

— Enpä minä... vastasi Katri.

Hän sanoi sen hiljaa ja nöyrästi, mutta sittenkin tuntui äänessä olevan
jotakin niin varmaa, että isä kääntyi kummissaan katsomaan. Hän näki
hyvin, ettei Katrilla ollut mitään erikoista tehtävää.

— Mikset tule syömään?

Katri seisoi hypelöiden esiliinaansa. Tytössä oli jotakin niin jyrkkää,
ettei Johannes ollut luullut hänestä mitään sellaista löytyvänkään.

— No, mikset?

— Tuon kanssa! virkkoi Katri vihasta uhkuen.

— Kenen tuon?

— Tuonpa... murhamiehen pojan!

Tuiro hypähti pöydästä kuin nuolen satuttamana.

— Mitä? puuskahti Johannes. — Etkö tiedä, jatkoi hän sävyisästi, että
lunastajammekin, Jumalan poika, söi publikaanien ja syntisten seurassa?

Katri lyyhistyi ikäänkuin iskua välttäen, mutta seisoi paikallaan.

— Mistä tämä nyt on saanut alkunsa?

— Pirkitta ei tule enää kouluun, virkkoi Katri umpikuljuisesti.

— Mitä! Miksi ei? kysyi Johannes säikähtäen.

Katri hypelöi äänetönnä esiliinaansa.

— Mikset sano?

— Mikäpä häntä... kaikkien kuullen, sanoi hän voitonriemuisesti Tuiroon
silmäten.

Tuiro oli ulkona kuin ammuttu nuoli.

Mutta isä Johannes oli hänen silmissään nähnyt melkein saman ilmeen
kuin hänet ensi kertaa tiellä kohdatessaan.

— Tule tänne! sanoi Johannes jälleen Katriin kääntyen ja meni
huoneeseensa.

Katri tuli jälestä.

— No, kerro nyt!

— Eihän tuossa niin paljon kertomistakaan, alotti Katri. — Olin
Suitsulassa tädin ja serkkujen luona. Sieltä kun palaan, niin yhtäkkiä
näen loitolla tulevan vastaan nuoren parin — käsi kädessä tulivat, mitä
rakkaimmassa ystävyydessä... ja miten herttaisen hauskasti jutellaan
ja lerkehitään... pysähytään väliin, sitten taasen jatketaan vähän
taivalta ja leperrellään ja kuherrellaan aivan kuin kihlattu pari...
niin ovat toimessaan, etteivät huomaa minua kumpikaan ennenkuin ovat
aivan nenän edessä... Silloin säikähtivät... mutta ei pojan kuotus ole
sittenkään niinä miehinäänkään, vähän murjotellen vain törkkii tiehensä.

‒ Mutta en käsitä... tästäkö kaikki...

‒ Eikö siinä sitten riitä! Mokomakin... hävytön on aina hävytön...

‒ No, mutta kerrohan loppuun. Pirkitta...?

— Menin tietysti häntä viemään kotiinsa. Siellä kun kuulivat, olivat
niin vihaisia, Pirkon veljet näet, että vähällä olivat lyödä tyttöä.
Sanoivat, että jos Pirkitta vielä menee Suden-Tuiron seuraan...
murhamiehen pojan, heidän isänsä murhaajan... ei hän enää saa talossa
silmiään näyttää. Täti ei ollut niin vihainen, mutta suruissaan hän
oli, ja hänkin sanoi, että saahan Pirkitta vastedes olla poissa täältä.

Äänessä, jolla Katri kertoi, oli sellainen vihan hehku, että Johannesta
aivan pöyristytti ajatellessaan Topias vainajan poikain vihastusta.
Ihmeellinen elämä! Mikä pohja tässä, jos missään, olikaan vihalle,
verivihalle! Mutta olihan se sittenkin taivahisen isän tahtoa vastaan,
ja olihan Tuiro syytön!

— Katri! sanoi isä Johannes lempeän surullisella äänellä. — Eihän Tuiro
ole tarkoittanut mitään pahaa, ei kai tehnytkään. Elä siis häntä vihaa,
onhan hän vielä saman äidin lapsikin.

— Siksipä juuri, nyyhkytti Katri, — en voi sietää häntä nähdäkään, kun
äiti on ollut siellä, ja on _sille_ synnyttänyt lapsia...

— Mutta lapseni, eihän Tuiro sille mitä voi.

Katri nyyhkytti vain ja pyyhki kyyneliään esiliinaansa.

— Jumalan tahto kyllä on, että meidän on rakastettava lähimäisiämme
ja annettava heille anteeksi. Mutta eihän siihen voi toinen toista
pakoittaa. Elä kuitenkaan esiinny häntä kohtaan tylysti ja nurjasti, ei
hänellä ole hyvä muutenkaan.

Katri poistui nyyhkyttäen.

Isä Johannes seurasi häntä pirttiin kutsumaan Tuiroa puheilleen. Hän
aikoi tätä hellävaroen kehoittaa ottamaan varteen asemansa ja sen
vihamielisyyden, joka isävainajan tähden kohdistui häneenkin, ja
käyttäytymään erittäin nöyrästi, niin että ynseys lopulta sulaisi.

Mutta Tuiro ei ollut pirtissä.

Isä Johannes meni pihalle ja tähysteli ympärinsä kevätillan hämärässä.
Kun poikaa ei näkynyt, alkoi hän pelätä, etteiköhän tämä vain ollut
ryhtynyt mihinkään päättömiin, ja huusi häntä kerran, huusi toisenkin.
Vihdoin poika ilmestyi nurkan takaa.

— Tule sisälle luokseni!

Hän meni papintupaan ja Tuiro seurasi jälestä.

Nyt olisi isä Johanneksen ollut annettava lempeät neuvonsa.

Mutta kun hän katsoi oven suuhun ja näki puolipimeässä vain pojan
hahmon synkän häämötyksen, silloin ei hän voinut sanoa mitään, laski
vain kätensä pojan päälaelle ja sanoi hyväillen:

— Poika parka!

Tuiro purskahti itkuun. Mutta se päättyi pian, ja Johanneksesta kuului,
kuin olisi poika haukannut poikki lopun.




19

JUMALAINEN YLKÄ


Pirkitan jäätyä pois ei Tuirokaan ollut saapunut oppitunneille
papintupaan. Isä Johannes arveli, että poika kenties luuli
häiritsevänsä Tasalan tytärtäkin läsnäolollaan ja vilkaisi aina
oppitunnin alkaessa ovelta pirttiin, kutsuakseen Tuiron kuulemaan.
Mutta Tuiroa ei siellä näkynyt, hän oli aivan kuin pakosalla.

Niin oli Kaarina käynyt monet illat yksin hengellisen isän koulua, ja
he olivat lukeneet Salomonin korkean veisun lävitse.

Isä Johannes uskoi vilpittömästi, että tämä lemmenlaulujen lemmenlaulu
vertauskuvallisesti esitti jumalaisen yljän ja ihmissielun hengellistä
rakkaussuhdetta. Hurmaantuneella ihastuksella oli hän lukemattomat
kerrat lukenut näitä jumalaisen eläviä vertauskuvia, jotka
hengellisessä ilmapiirissä niin ihmeellisesti tyydyttivät maallistakin
lemmenjanoa, ja uskossaan tähän jumalaiseen vertauskuvallisuuteen
oli hän tunnonpistoksitta antautunut hekumoimaan tässä itämaisessa
lemmenhurmassa. Ja oikeastaan hänen luja uskonsa taivahiseen rakkauteen
ja vertauskuvallinen käsityksensä runoelmasta viillyttikin sanoista
uhkuvan aistillisen lemmenhehkun, henkevöitti ja kirkasti sen, niin
ettei se herättänyt hänessä suorastaan aistillista intohimoa, vaan
henkistä taivasunelmien hurmausta.

Kaarinan mielessä tämä hehkuvan aistillinen lemmenlaulu herätti
ensimäiset ujot, immelliset lemmenvaistot ja haaveet, joille isä
Johanneksen vertauskuvalliset selitykset vain antoivat jumalaisen
ihanteellisuuden kimmellyksen, niin että hän hurskaalla hartaudella
koetti omia runoelman kuherruskuvat sydämensä ja sielunsa sisimpään,
imeä ne hermojensa hienoimpiinkin säikeihin ja hartaalla alttiudella
antautua samoja unelmia unelmoimaan, samoja tunteita tuntemaan.

Suloinen luonnonlapsi ei voinut tällaisia unelmia unelmoida,
tällaisia tunteita tuntea ilman näkyvää, ilmielävää kohdetta. Eikä
hänen tarvinnut sellaista kaukaa hakea, hän unelmoi lemmenunelmansa
hengelliselle isälle, joka hänelle niin hellästi helähtelevällä
äänellä suloista unelmarunoa luki ja jonka hän ennenkin oli unelmoinut
paimenekseen ja kuninkaakseen.

Niin, isä Johannes... unelmien sädeharsoin hunnutettuna ja unelmien
siivin liidätettynä johonkin kauas ja korkealle... hän se oli
nuorukaisten seassa kuin omenapuu metsäpuiden seassa. Tämä hänen
ystävänsä se oli valkoinen ja punainen, kauniimpi kymmeniä tuhansia.
Hänen päänsä oli kalliimpi puhtainta kultaa, hänen kiharansa riippuivat
kuin palmun lehdet ja olivat mustat kuin kaarne. Hänen silmänsä olivat
kuin mettisen silmät purojen partaalla, niinkuin kalliit helmet
kultasormuksen kannassa. Hänen poskensa olivat kuin yrttitarhat,
hänen huulensa kuin liljat, joista tiukkui mirrhamipisaroita. Hänen
suunsa oli sula makeus ja koko hänen olentonsa suloa täynnä... Ja
hellin äänin puhui hän niin suloisia sanoja ja sanoi: Kuinka ihana on
sinun rakkautesi, sisareni, morsiameni! Rakkautesi on suloisempi kuin
viini ja voiteesi lemu voittaa kaikki yrtit. Nouse, armaani, nouse,
ihanaiseni, ja tule!

Ja päivät päästään kulki Kaarina lemmenunelmissa ja huumehaaveissa.
Hänen sielunsa silmissä väikkyi vain jumalaisen yljän kuva, hänen
sydämessään soi taivahisen lemmen soidin, ja hänen korvissaan helkkyi
hellä kutsu: — Nouse, armaani, nouse, ihanaiseni, ja tule!

       *       *       *       *       *

He olivat lukeneet läpi korkean veisun, ja isä Johannes oli lukenut
vanhasta ja uudesta testamentista monia muitakin hellän liikuttavia
vertauksia ja vertauskuvallisesti selitettyjä kertomuksia jumalaisesta
yljästä ja hänen suhteestaan sieluun. Tänä iltana päätti hän opetuksena
tällä Davidin virren mahtavalla näyllä:

— Taivahisen yljän silmät ovat kuin tulen liekki, ja hän ratsastaa
valkoisella orhilla ja on kuningasten kuningas ja herrain herra, ja
hänellä on jumalainen kirkkaus ja taivahinen valkeus.

Ja hänellä on linna korkealla vuorella ja sen muurissa on kolme porttia
kaikilla ilmansuunnilla, ja muuri on jaspiksesta ja linna puhtaasta
kullasta, kirkkaan lasin kaltainen, ja portit ovat jalokivistä ja kadut
puhtaasta kullasta, niinkuin läpinäkyvä lasi.

Iloitse, morsian, sillä hän kutsuu sinua, taivaassa hän sinua kutsuu ja
näkee sinut maassa.

Sinä olet hänen armaansa, sillä hän on mielistynyt sinuun, hän rakastaa
sinua kuin nuorukainen neitsyttä ja iloitsee sinusta kuin ylkä
morsiamestaan. Hän kihlaa sinut omakseen ja vie sinut Sioniin.

Hän pesee sinut elämän vedellä ja voitelee sulotuoksuisella öljyllä,
hän vaatettaa sinut kaunein liinavaattein, silkein ja korukirjailluin
kankain, antaa sinulle kultakoristeet, rannerenkaat käteesi ja
kultakäädyt kaulaasi, otsallesi kultarivan ja otsalehdet, korvarenkaat
korviisi ja kunnianruunun päähän.

Niin kaunistaa hän sinut kullalla ja hopealla ja sinä syöt
sämpyläleipää ja mannaa ja sinä juot hunajata ja iloöljyä.

Hän tahtoo sinua houkutella, viedä sinut ihanaan lehtoon ja suloiseen
yrttitarhaan ja puhuu sinulle suloisesti. Hän antaa sinulle suuta ja
hyväilee sinua hellin käsin, ja hän antaa sinulle viinimäkensä ja
ruusuiset laaksonsa ja siellä saat sinä iäti nuorena lauleskella.

"Minä kihlaan sinut omakseni iankaikkisesti", sanoo herra. "Minä
kihlaan sinut omakseni vanhurskaudessa ja pyhyydessä, armossa ja
laupeudessa. Minä kihlaan sinut omakseni uskossa, ja sinun pitää minut
tunteman", sanoo hän.

Ja yljän ystävä, joka kuulee häntä, iloitsee yljän äänestä sangen
suuresti, ja niin on minun iloni täytetty. Hänen tulee kasvaa, mutta
minun pitää vähenemän. Mikä ylhäältä tulee, se on ylempi maallista,
joka puhuu maasta. Joka taivaasta tulee, hän on ylin.

       *       *       *       *       *

Kaarinan nuori sydän oli pakahtumaisillaan ja hänen päätänsä huimasi.
Kun isä Johanneksen ääni oli lakannut helähtelemästä, tunsi hän niin
suurta hellyyttä, ettei enää kauemmin jaksanut sitä salata povessaan.
Hartaasti lankesi hän polvilleen, syleili isä Johanneksen polvia ja
suuteli hänen valkoisen kaapunsa lievettä ja huudahti hiljaa, ujoa
hellyyttä värähtävällä äänellä:

— Rakas!

— Ei, lapseni, polvistu ainoastaan pyhän neitsyen ja jumalaisen yljän
edessä!

Isä Johannes nosti hellä varoen hänet maasta, mutta hervotonna vaipui
hento, suloinen olento hänen käsivarsilleen.

Hän katseli Kaarinan kasvoja. Niillä hehkui hohtava, palava puna,
silmät katsoivat häneen niin suurina, ihmeellisen ihanan, kostean
sädesumun hunnuttamina.

Hän katseli käsivarsillaan lepääviä kasvoja kuin unessa, hiljaisen,
herpaisevan rauhanhengen henkäillessä läpi koko olemuksen. Hän katseli
näitä kasvoja hellällä rakkaudella, siveli hyväillen kultaisia
untuvakutreja ja painoi hiljaisen suudelman untuvanvienolle otsalle.

‒ Tahdotko olla taivahisen yljän morsian? kysyi hän hiljaa.

Kaarina kuuli vain äänen, joka kysyi, ja tämän armaan äänen pyytäessä
hän olisi suostunut kaikkeen.

‒ Tahdon, vastasi hän vienosti.

— Iäti?

— Iäti!

‒ Jumala ja pyhä neitsyt sinua siunatkoon!

Kuin unissaan poistui Kaarina papintuvasta. Hänestä tuntui, kuin hänen
ympärillään tuoksuisi ja viheriöisi, kyyhkyset kujertaisi ja satakielet
livertäisi. Hänen ympärillään tuntui olevan ihmeellinen hämärä, jonka
keskellä päivänsateet väreilivät kultaisina rihmoina, ja hän käveli
valveilla ja kuitenkin unissaan.

Kun hän illalla meni levolle ja nukkui, oli hän kuitenkin valveilla.
Vaikka oli yö, ympäröi häntä kuitenkin päivänpaiste, jossa leijaili
ihmeellinen kullanvälkkeinen hämärä.

Yö oli hänelle kuin välkkyvä päivä ja päivä kuin välkkyvä yö.
Valvoessaan hän unelmoi, ja hänen nukkuessaan valvoi hänen sielunsa.

Kun hän vaipui uneen, oli kuin hän olisi herännyt valveille. Unihaavein
katseli hän jumalaista ylkäänsä niinkuin sulhoaan katselee morsian,
joka on juopunut lemmen hurmaavasta viinistä.




20

TAIVAAN MORSIAN


Taivaan kultakyyhkyläinen, sanantuoja suloinen, suvi tuulen untuvainen,
valosiipi, sädesulka... lentää, liitää... kukkakuusessa kujertaa...

Kutsuu, viittoo... sanoin kutsuu, siivin viittoo... kutsuu, kiehtoo...
yljän luo... taivaan morsian... yljän luo...

       *       *       *       *       *

Ihana on yljän linna... yljän linna... ihana... säteistä seinät,
valosta portit... katto taivaan sinestä... yljän linna on ihana...

Portit paistaa, polut hohtaa... tiet kirkkaina kimmeltää... kadut
kantavat kävellä... kadut kirkkaasta vedestä...

Yljän orhi on valkoinen, ja ylkä on valkoinen kuin lumi... valkoisella
orhilla hän ratsastaa... yljän suitset on säteistä...

Ylkä ratsastaa... vieno on yljän käsi... hän kutsuu ja viittoo... vieno
on yljän käsi, vieno ja valkoinen, kun hän kutsuu ja viittoo... hän
viittoo, hän viittoo...

— Nouse, armaani, ja tule!

Yljän ääni on suloinen... suloinen... hellä ja suloinen... hän kutsuu
ja tervehtii... hellä ja suloinen, kun hän tervehtii.

Vieno on yljän käsi... hellä ja vieno, kun hän tervehtii.

Avoin on yljän syli... yljän syli... hellä ja lämmin... avoin ja
lämmin... hellä on yljän sydän ja vienosti hän painaa povelleen...

Vienosti ja hellästi hän painaa povelleen.

Sinun, armaani, sinun minä olen.

       *       *       *       *       *

Hän vie, hän vie, ja minä seuraan... me kuljemme hymyillen... me
kuljemme käsi kädessä...

Hän vie minut yrttitarhaansa... avaa sädeportin ja vie...

Ruusut kukkivat, ruusut ja liljat... ruusuja ja säteitä... säteitä
ja liljoja... orvokkeja ja säteitä... tuoksuvia säteitä ... orvokit
säteilevät... säteilevät pensaat ja puut...

Kukkanurmessa ovat polut, ihanat kuin henkäilevä veden pinta... joen
pinta kukkaparrasten välissä... ja me käyskentelemme käsi kädessä...

Ja linnut livertävät... livertävät... säteet livertävät...
kukkanurmessa on kirkkaat lähteet, suihkuvat lähteet... lähteet
livertävät ja kukkanurmi visertää... visertävät pensaat ja puut...

Nurmella kimmeltävät kastehelmet... taivaan kaste kimmeltää... ja
visertää...

       *       *       *       *       *

Minä vaivun armaani syliin... vieno on hänen sylinsä... vieno ja hellän
lämmin... minä lepään hänen sylissään... hänen sylissään minä lepään...

Hän katsoo minua silmiin... hellästi katsoo hän silmiin... ja vieno
ja valkoinen on hänen kätensä... hellä ja vieno, kun hän hivelee
hiuksiani...

Hän hivelee hellästi hiuksiani, ja hän suutelee minua otsalle.

Ja hän katsoo minua silmiin...

Ihana olet sinä, armaani, ja sinun minä olen...




21

PYHÄ HENKI


Kun hän aamulla heräsi valveille, oli kuin hän olisi vaipunut uneen.

Niinkuin läpi huntujen, niinkuin untuvahuntujen, hohtavain untuvain
läpi näki hän kotipirtin... Oli kuin olisi pyhä... oli kuin pyhä
henki olisi tuulahtanut kautta maailman ja henkäilisi kaikkialla...
leijailisi, liitelisi kotipirtin lämpimässä, henkäilisi pyhäisenä
tuntuna pöydästä, penkeistä ja jakkaroista, takan rinnasta ja uunin
suusta, seinistä, lattiasta ja katosta. Oli kuin pyhä henki olisi
hänet pyhittänyt, niinkuin ei hän olisi enää entinen Kaarina, vaan
uusi ihminen, taivaan morsian, jonka rinnassa oli jotakin niin ihanan
suloista ja silmissä lämmin hehku, joka niin suloisesti sulatti ja
hiuti, kietoi hänen silmiinsä ikäänkuin auerutua päivässä päilyvän
veden pinnalta. Pirtissä oli niin pyhäinen tuntu. Häntä vain häiritsi
taikinakorvo rahilla pöydän edessä. Miksi enää leivottaisiin... hänestä
tuntui, ettei hän enää leipää tarvinnut... ettei leipää tarvinnut enää
kukaan... että oli tullut uusi taivas ja uusi maa... Pyhä henki oli
humahtanut kaikkiin ihmisiin, täyttänyt heidät kuten hänetkin ja tehnyt
kaikista uusia ihmisiä, jotka eivät tarvinneet syödä eikä juoda...

Pirtin akkunasta näki hän vilahdukselta, että Matti renki toi
rankakuormaa puuvajaan, ja hänestä tuntui kummalta, miksi niitä
tuotiin... olihan uusi taivas ja uusi maa, missä ei enää tarvinnut
lämmittää, olihan pyhä henki tehnyt kaikki uusiksi ihmisiksi, joiden
ei enää ollut nälkä eikä vilu... Hänen täytyi hymyillä Matti rengille,
kun tämä oli niin lapsellisen tuhma, että vedätti puita kuten ennenkin,
vaikkei niitä enää tarvittu...

Äiti tuli tupaan. Hän liikuskeli askareissaan kuten ennenkin... mutta
Kaarina näki hänet kuin läpi huntujen, ja äidillä näytti itselläänkin
olevan untuvahuntu kasvoillaan ja silmissä ihmeellinen kimmellys.
Hän hämmensi ja vatkasi taikinakorvoa, jossa taikina leikkisästi oli
noussut reunojen partaalle kuten ennenkin... ja Kaarinasta tuntui,
että äiti tekee leikkiä, vatkatessaan taikinaa kuten ennenkin... tekee
leikkiä ja pilaa vanhoista askareistaan ja tavoistaan... ja häntä
huvitti se, ja hän hymyili äidille merkiksi, että hän ymmärsi... ja kun
äiti sanoi, että hän saisi panna uunin lämpiämään ja käydä leipomaan,
hymyili hän iloisesti, ja hänestä oli hauskaa tehdä sellaista leikkiä...

       *       *       *       *       *

Vähitellen havaitsi hän monista seikoista, että toiset tekivät töitään
täysissä tosissaan. Aluksi tuntui se hänestä kummalliselta, eikä hän
voinut sitä käsittää. Mutta vähitellen alkoi hän aavistaa, että muut
olivat ennallaan, ainoastaan hänessä oli tapahtunut muutos. Hänessä
teki se ajatus kipeää, mutta kun hän pääsi varmuuteen, että niin oli
laita aikoi hän vähitellen tottua siihen ajatukseen, että ylkä oli
tällä kertaa kutsunut vain hänet ja vuodattanut häneen pyhän henkensä.
Hänestä tuntui silloin niin yksinäiseltä... ei ikävältä, vaan niin
suloisen ja ylevän yksinäiseltä... ja muut näyttivät hänestä niin
vierailta... isä ja äitikin... isä ja äitikin...

Mutta isä Johanneksella, hengellisellä isällä täytyy olla pyhä henki...
ei ollut aivan selvää, oliko se ollut jo ennen, vai oliko hänkin saanut
sen vasta nyt... Oli kai täytynyt olla ennenkin mutta sittenkin tuntui
Kaarinasta, että isä Johanneksessakin oli täytynyt tapahtua muutos...

Isä Johannesta ajatellessa täytti lämmin ilo hänen mielensä... ei hän
kaivannut häntä, sillä hän tunsi, että isä Johannes papintuvassaankin
oli täällä hänen lähellään... Mutta olisi hän mielellään tahtonut
nähdä isä Johanneksen... ja hymyillä hänelle merkiksi siitä, kuinka
onnellinen hän oli...

Ja isä Johannesta ajatellessa häämöitti hänen sielunsa silmiin jotakin,
joka oli ilmojen sinessä hänen takanaan, jotakin, joka oli niin
häipyvän häilyvää ja päivänsäteisen läpinäkyvää. Tässä olennossa ei
ollut inhimillisen vivahdustakaan muuta kuin häivähdys isä Johanneksen
silmien lämpimästä loisteesta, hänen kasvojensa henkevästä kajosta ja
huulista, joilta niin lämpimällä äänellä helkkyi helliä, kultaisia
sanoja...

Isä Johanneksen ylitse, kaukaa ja korkealta ilmojen kirkkaasta sinestä,
näki Kaarina jumalaisen yljän.




22

TUIRO JA PIRKITTA.


Tuiro oli aamuisin jalkeilla päivän ensi kajossa, hiipi hiljaa
pappilan pirtin päitse kylän takalistolle ja metsäiselle jokiahteelle.
Hankiaisella rapsutteli hän metsää myöten Suitsulan luo, kurkisteli
ja vaaniskeli metsän reunassa, pellonaidan takana, tähysteli taloon
pitkin, ikävöivin katsein. Jos näki Saara muorin, Topiaan tai hänen
nuoremman veljensä pihalta liikkuvan, jos kuuli sieltä risahduksenkaan,
niin heti hangelle pitkäkseen heittäysi, painausi aitovarteen tai
näreen tattaran taa. Kun ei enää ketään näkynyt, nosti päätään ja
tähysteli näreiden suojasta taloon.

Vihdoin eräänä aamuna, kohta päivän valettua, näki hän Pirkitan. Tyttö
tuli ulos pihasta, nietokselle navettarakennuksen päähän, ja Tuiro
kuuli hänen jalkojensa narskahtelun hangella. Hän tuli hankiaista
myöten viistoon pellon poikki metsän reunaa kohden. Tuohirove hänellä
näkyi olevan kädessään.

Tuiro pujahti metsään ja hiipi juoksujalkaa metsän sisäitse sitä
paikkaa kohden, mihin oli nähnyt Pirkitan menevän. Jälleen palatessaan
metsän rintaan näki hän tytön seisovan siellä säikähtyneenä ja korvat
herhallaan. Oli varmaan kuullut hänen jalkojensa narskunnan lumelta,
näytti jo aikovan pyrhältää pakoon.

— Pirkko! huusi Tuiro hiljaa.

Pirkitta pysähtyi. Nähtyään Tuiron näreiden välissä tuli hän luo
ilostuneena, mutta vieläkin säikähdyksestä vavisten.

He löivät kättä, ja Tuiro piti Pirkitan käden omassaan.

— Sinäkö täällä olet? Mitä sinä...?

— Kotiasi katselin ja ajattelin, että siellä sinä olet.

— Odotitko minua? kysyi Pirkitta hilpeästi.

— Mistäpä tiesin, että tulet jo tänään. Mutta olisin katsellut täällä
vaikka vuosia, kunnes olisit tullut.

Pirkitta nauroi iloisesti.

— Annahan nyt pois käteni, sanoi hän.

Tuiro ei antanut.

Yhtäkkiä puuskahti hän, vetäisi Pirkitan luokseen, kietoi käsivartensa
hänen ympärilleen ja puristi rajusti. Pirkittaa peloitti, mutta
sittenkin hän nauroi, ja kun Tuiro vähän hellitti, varasi hän hymyillen
kyynäsvarrellaan pojan ryntäihin.

— Olithan vähällä minut tappaa, myhäili hän ujolla hellyydellä.

— Niin taidan tehdäkin! sanoi Tuiro synkästi.

— Huh, miten sanot! sanoi Pirkitta ja nauroi, katsoi sitten Tuiron
silmiin ja vapisi.

— En sentään! sanoi Tuiro rakkaasti ja puristi häntä hiljemmin vasten
poveaan.

‒ Kuinka säikyttelet minua... ensin askelillasi... ja nyt sitten...

‒ Elä pelkää! Minulla on vain ollut niin ikävä.

— Niin minullakin... itketti ihan...

— Eivät laske kai kouluun?

‒ Eivät, olivat niin vihaisia.

‒ En minäkään käy enää koulussa.

— Etkö!

Pirkitta ilostui niin, että pani käsivartensa puoleksi Tuiron olalle,
puoleksi hänen kaulalleen.

Silloin valtasi Tuiron taas myrskyn puuska, hän veti rajusti Pirkitan
päätä puoleensa ja pusersi äkkipäätä huuliaan hänen nenävarteensa.
Isä Johannekselta hän oli kuullut suun antamisesta, mutta näin ensi
kerralla ei se ottanut onnistuakseen. Hän yritti uudestaan, ja silloin
se sattui paikalleen.

Pirkitta nauroi, painoi silmänsä kiinni ja oli onnellinen.

Tuiro oli hetken vaiti, kuunnellen suloista huminaa veressään. Hänen
silmänsä vaipuivat maahan... ja hän huomasi tuohiropeen, joka oli
pudonnut pälven reunalle.

— Olitko sinä menossa puolukkaan? kysyi hän.

— Niin... ja katsomaan, onko karpalomaalla jo pälviä.

He lähtivät liikkeelle ja kulkivat yhdessä pälvestä pälveen
puolukoita poimien. Mutta vähänväliä täytyi Tuiron tulla Pirkittaa
hyväilemään. Hän halasi tyttöä milloin jurosti leikitellen, milloin
rajusti puuskahtaen, ja Pirkitta salli sen lapsellisella kainoudella,
leikitellen ja naureskellen.

Niin kulkivat he jokiahdetta pitkin karpalosuon rantaan. Mutta siellä
näkyi vain paikoittain suokanervia pienistä pälvirenkaista suopetäjän
käkkyräin juurilla, ja he palasivat kylään päin.

He sopivat, että Pirkitta tulisi muinakin aamuina hankiaisen aikaan ja
Tuiro odottaisi metsän rinnassa.

       *       *       *       *       *

Tästä aamusta alkaen, jona Tuiro oli suudellut Pirkittaa nenävarteen,
oli hän kuin toiseksi pojaksi muuttunut. Hän tuskin näytti tietävän
mitään Katrin ynseydestä ja kaunasta, väliin hän naureskelikin
yksikseen onnellisen näköisenä. Mutta rauhaton hän oli. Päivisin ei hän
koskaan pysynyt yhdessä kohti silloinkaan, kun hänellä ei ollut mitään
tehtävää. Hän muuttelehti levotonna paikasta toiseen, milloin ulos,
milloin sisälle, ja näytti ajatuksissaan elävän jossakin muualla.

Aamuisin, päivän ensi kajossa, oli hän aina jalkeilla ja viipyi poissa
kotvan aikaa, väliin aina puolipäivän rintaan.

Isä Johannesta oli tämä kummastuttanut. Eräänä aamuna tuli hän pirttiin
ja kysyi poikaa. Katri sanoi tämän lähteneen päivän koitteessa kuten
muinakin aamuina.

— Etkö tiedä missä hän kulkee?

— Mistäs minä! Olen nähnyt vain menevän jokiahteen metsään päin...

— Mitähän se siellä...?

— Kukapa hänet... Mutta sieltähän hankikelillä pääsee
Sudenluolaankin... muistanee pesänsä...

Olikohan pojan tosiaankin vallannut rakkaus lapsuutensa kotiin...

       *       *       *       *       *

Tuiro tuli puolipäivän rinnassa. Isä Johannes kutsui hänet papintupaan.

— Missä sinä olet ollut? kysyi isä sävyisän vakavasti.

Tuiro oli vaiti.

— No, missä?

— Tuollapahan vain...

— Oletko ollut kotimökilläsi?

Tuiro oli vaiti, ja Johannes piti sitä myöntämisen merkkinä.

— Mitä sinä siellä...?

Salaisuutensa puolesta ylen levotonna tuijotti Tuiro lattiaan. Kun isä
puhui kotitöllistä, välähti hänen mielessään yhtäkkiä ajatus, että
siellä pääsisi hän vapauteen ja rauhaan. Ujostelematta kohotti hän
katseensa isään ja sanoi:

— Jos palaisinkin sinne...

— Mitä nyt?

‒ Olenhan täällä kuitenkin kaikkien silmätikkuna...

‒ Mutta miten sinä siellä, poika parka... sehän on autio ja kylmä...
onko siellä enää kiveä kiven päällä?

— Ennallaan se on, kylmillään vain... kirveet, jouset ja muut työkalut
ovat peräpöksässä, johon ne piilotin.

Niin Tuiro oli tehnytkin. Mutta ei hän tiennyt, olivatko ne
paikoillaan, arveli vain niin.

— Koetahan nyt kärsiä! sanoi isä Johannes lohdutellen. — Odotetaan...
kyllä aika asemasi parantaa täälläkin!

Mutta Tuiron oli vallannut ajatus muuttaa kotitölliinsä. Siellä ei
hänen tarvinnut olla niin peloissaan, että heidän salaisuutensa tulisi
ilmi, Pirkitan ja hänen, eikä Katri olisi siellä kurkistelemassa hänen
jälkeensä. Ja sieltä käsin oli heidän helpompi toteuttaa monta kertaa
tuumittu aikeensa... karata!

Sillä eihän heillä ollut muuta keinoa. Pirkitta tosin näytti tyytyvän
vain leikittelyyn metsässä, mutta eihän sitä voinut kauan kestää...
eikä se Tuirosta ollut mistään kotoisin. Totta oli tehtävä, ja
kun Pirkitan veljien ja äidin ei voinut toivoakaan suostuvan, oli
karattava. Siitä oli jo monet kerrat puhuttu... Pirkitasta se näytti
olevan vain hauskaa leikkipuhetta... vaan siitä oli tehtävä tosi...

Mutta eikö heitä saatettu keksiä, vaikka hän muuttaisi kotitölliinkin?
Ja jos keksittäisiin, kävisi karkaaminen vaikeaksi... Ei, oli paras
tehdä se heti... suoraa päätä!

Tänään iltapäivällä oli Tuiron käytöksessä jotakin tuiman päättävää.
Hän näytti melkein yhtä metsittyneeltä kuin ennen pappilaan tuloaan.
Mutta nyt vältti hän katsoa isä Johannesta silmiin.

       *       *       *       *       *

Aamulla päivän ensi kajossa katosi hän jälleen kylän takalistolle ja
hiipi jokiahteen metsää myöten Suitsulan pellonaidan taa.

Pirkittakin saapui kohta.

— Tiedätkös, toimitti hän, — minua eivät kotoa tahtoneet enää
päästää. "Mitähän tuolla juoksee", sanoi Topias, "ja hakkaa kenkiään
kovaan hankeen, kun sieltä kuitenkaan ei tule paljon mitään..." Äiti
toki sanoi, että nuorena mielellään juoksee hankiaista, ja saahan
marjapuuronkin pyhäksi... Meidän pitää poimia yhdessä oikein topakasti,
että pääsen vastakin... ruvetaan nyt poimimaan, Tuiro!

— En minä!

Tuiro näytti hirveän totiselta ja kalpealta.

— Mitä nyt? kysyi Pirkitta säikähtyneenä, mutta koetti sentään
naureskella.

Tuiron silmissä näkyi teräksen väläys.

— Nyt me lähdemme! sanoi hän lyhyeen.

— Mihin?

— He eroittavat meidät muuten. Isä jo kyseli eilen, missä kulen.
Laittaudu huomisaamuun valmiiksi, minä odotan täällä, ja me lähdemme!

— Mihin?

— Tiedäthän!

— Eihän siitä ole ollut...

— Etkö tahdo!

Tuiro terhistihe tuiman uhkaavasti suoraksi.

— Kyllä, kyllä...

— Ota sitten mukaasi mitä voit ja tarvitset ja ole huomisaamuna täällä
ennen päivän koittoa!

— Kyllä, kyllä...

— Mutta muista, että olet varovainen!

— Kyllä...

— Nyt minä menen.

— Mutta marjat, Tuiro!

— En minä nyt...

‒ Mutta sittenhän en huomisaamuna pääse...

‒ Kuulithan, että täytyy olla täällä ennen päivän koittoa, ennenkuin
kotonasi herätään.

— Hyvänen aika!

— Täytyy tulla salaa.

— Kyllä, kyllä... minä tulen, sanoi Pirkitta nyyhkyttäen.

— Hyvästi siksi!

Pirkitta alkoi hätiköiden poimia marjoja, että hänellä olisi jotakin
viemistä kotiin, sillä hänestä tuntui, että siitä hänen pääsemisensä
huomisaamuna riippui, lähtipä hän salaa tai luvalla. Hänen kyyneleensä
kuivivat ykskaks, sillä kun kerran nyt oli todellakin lähdettävä,
heräsi hänessä seikkailuhalu, ja hänestä oli hurmaavan hauskaa lähteä,
tietämättä mihin mennään ja mitä huomenna tulee eteen.

       *       *       *       *       *

Mutta Tuiro riensi juoksujalkaa jo melkein kokonaan sulaa päivärinnettä
joelle, porraspuita yli ja vanhaan kotimajaansa.

Kuten hän oli otaksunutkin, olivat maasaunan peräpöksässä tallella
töllin kaikki tärkeimmät kapineet, jouset, kirveet ja puukot,
pataranit, puukupit ja lusikat, jotka hän lähtiessään oli huolellisesti
koonnut nurkkaan ja peittänyt vuodepahnoilla. Kiukaan kolkkakiveltä
löysi hän tuluksetkin ja nurkkahyllyltä suuren läiskän taulaa.
Maasaunan multalaipiolla oli kelkka turvekaton alla, ja hän raahasi sen
alas, köytti siihen suurehkon pärevasun ja keräsi vasuun kaiken, mitä
suinkin löysi kaluksi käypää. Tämän tehtyään pönkitti hän töllin oven
kiinni ja palasi pappilaan paljon aikaisemmin kuin edellisinä aamuina.

Koko päivän oli hän niin huomaavainen ja niin kerkäs ja kekseliäs
tekemään pieniä palveluksia Katrille, että tämä oli vähällä mielistyä
poikaan.

Illallista syödessä näytti hän isä Johanneksesta niin oudon miettivältä
ja vilkaisi tuontuostakin häneen niin kiitollisin silmin ja ikäänkuin
jotakin katuen. Syötyä sanoi hän hartaasti ikäänkuin vieraissa, jossa
on pidetty hyvänä:

— Suurkiitosta... ruuasta... ja kaikesta!

Isä Johannes vilkaisi häneen kummissaan.

— Herra siunatkoon! vastasi hän mennen levolle papintupaansa.

— Hyvästi! oli Tuiro vähällä sanoa, mutta malttoi sentään mielensä.

Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteeseensa pitäjänpirtin ovensuunurkkaan.
Katri meni levolle karsinanurkkaansa ja nukkui sikeästi.

Aamulla, kun isä Johannes oli noussut jalkeille papintuvassa, tuli
Katri hänen luokseen huolestuneen näköisenä.

— Isä, virkkoi hän, — nyt eivät asiat taida olla oikealla tolalla.

— Kuinka niin?

— Tuiro on lähtenyt yöllä, en tiedä mihin. Ja... ja...

— Mitä muuta?

— Suolakuikka on tyhjänä, vaikka se illalla jäi melkein täydeksi.
Leipiäkin näyttää vähentyneen leipäorresta.

— Mitä ihmettä?

— Nähtävästi on lähtenyt tiehensä ja ottanut evästä mukaan.

— Omin lupinsa! Tätä en voi käsittää...

Hän vatvoi asiaa puolin ja toisin, mutta käsittää ei hän sitä voinut.
Hän vaipui masentuneena pöytänsä ääreen...

Katri palasi melkein voitonriemuisena pitäjänpirttiin.

Mutta kohta palasi hän jälleen papintupaan, kädessään muutamia Turun
äyrityisiä. Hän oli mennyt pyyhkimään pöytää ja löytänyt rahat pöydän
nurkalta.

Isä Johannes ilostui ikihyväksi. Tuiro ei sittenkään ollut varastanut!
Isä ei voinut olla ajattelematta legendaa pyhästä Henrikistä, kuinka
tämä otti leivän uunin päältä ja heitti penningit sijalle... Tuiro oli
tehnyt vain samallaista omankäden kauppaa hätätilassa... eikä hän ollut
poikaan nähden pettynyt...

Nyt hän käsitti Tuiron suurkiitokset, joita illalla oli kummeksinut.
Mutta hän ei käsittänyt, miksi poika lähti salaa.

Hänen partaallaan ollessaan Katrin kera eineellä astui pirttiin
Topias, uusi suitsuttaja. Hän ei muistanut tervehtiäkään, niin
kuohuksissa hän oli. Pirkitta oli kadonnut yöllä, muiden nukkuessa,
teille tietymättömille. Aamunkoitteessa oli häntä etsitty ja huudeltu
lähimetsistä, mutta kaiku vain vastasi. Hän oli käynyt jo kertomassa
asian Tasalan isännälle, mutta oli tullut kysymään myös hengellisen
isän neuvoa.

— Suden-Tuirokin on luikkinut tiehensä! puuskahti Katri.

— Tänä yönäkö?

— Yöllä, niin...

Kaikkien kolmen päässä välähti sama ajatus.

— Onko Pirkitta ollut kotoa poissa aamuisin? kysäisi isä Johannes.

— Joka aamu!

— Missä?

— Marjassa muka...

— Tuirokin on mennyt joka aamu metsään jokiahteelle, ehätti Katri
sanomaan.

— Perkele!

Tämä sana pääsi huomaamatta kirkonpalvelijan suusta, ja hän seisoi kuin
halvauksen iskemänä.

Hänet halvasi silmitön kiukku. Hänen oli mahdoton ajatellakaan, että
Pirkitta, hänen sisarensa, oli juossut Suden-Tuiron, henkipaton pojan,
heidän isänsä murhaajan pojan mukaan. Mutta poissa hän oli, ryöstetty
tietenkin, viety väkisin.

Hän heitti kiukusta palavan katseen pappiin ja juoksi yhtäkkiä
tiehensä, unhottaen tulleensa kysymään neuvoa ja hyvästiä sanomatta.

Isä Johannes pukeutui mustaan levättänsä ja lähti Tasalaan.

Sanoma Pirkitan katoamisesta oli jo levinnyt, ja Tasalan pirttiin
oli kerääntynyt kylän väkeä, osaksi lähteäkseen etsimään, osaksi
kuullakseen asian tarkimmittain.

Topiaalta oli juuri saatu tietää, että Tuirokin oli kadonnut ja että
tämä, papin lellipoika, oli jo monina monituisina aamuina houkutellut
ja pakoittanut tytön luokseen metsään, ja lopulta sitten vei...

Isä Johanneksen tervehdykseen tuskin vastattiin. Ensi kertaa näki hän
seurakuntalaistensa silmäilevän häntä vihamielisesti.

Tanu Tasainen istui honkarahilla pöydän edessä.

— Isä istuu! sanoi hän. Mutta Johannes oli huomaavinaan ilkkuvan
katseen hänen silmissään.

Tanu kyseli kaikilta, tiesivätkö he mitään, mikä johtaisi karkurien
jälille. Kukaan ei ollut heitä nähnyt, kukaan ei tiennyt mitään.

— Pitäisi käydä katsomassa Sudenluolasta... virkkoi muuan.

— Tokkopa ne sinne... mutta menköön joku katsomaan, virkkoi Tanu.

Lähti parisen miestä. Mutta vaikkei kukaan uskonut, että karkurit
olisivat jääneet niin lähelle, väikkyi mielissä kuitenkin mahdollisuus,
että kenties heidät sieltä löydetään, ja jokainen tahtoi olla mukana
ottamassa tytönryöstäjää kiinni... tai edes näkemässä...

Ja pirtti tyhjentyi ykskaks.

Näettekös nyt, hengellinen isä... virkkoi Tanu melkein sellaisella
äänellä kuin isäukko ajattelemattomalle pojalleen.

— Ruvetapas elättämään kyykäärmeen sikiötä povellaan tietää sen, mitä
siitä saa palkakseen...

Isä Johannes ei virkkanut mitään. Hänen ajatuksensa olivat ahkerassa
työssä, hän koetti saada selville syyt pojan tekoon. Ja pian tuli
hän siihen iloiseen vakaumukseen, ettei ollut pettynyt uskossaan,
että Tuirossa piili jotakin syvää. Ainoastaan syvä mieli saattoi
niin kokonaan kiintyä tyttöön. Ja sitten... mikä tarmo! Tuirolle oli
karkaaminen, tytön ryöstäminen, ainoa mahdollisuus, ja hän käytti sitä!
Se oli väärin inhimillisten lakien mukaan, ja mikäli hän käsitti,
jumalaistenkin. Mutta sittenkin isä Johannes tunsi mieleensä hiipivän
melkein ihailun tunteen. Hänestä tuntui, ettei hänessä olisi ollut
miestä sellaiseen.

— Jumala yksin voi tuomita! virkkoi hän vihdoin.

— Hänet tuomitsee laki, jos hänet saadaan käsiin.

— Mikä laki?

— Rauhanlait.

— Naisrauha...?

— Niin, naisrauhan hän on rikkonut.

— Rauhattomaksi siis...?

— Täysrauhattomaksi... henkipatoksi, kuten isänsäkin.

Nimismies Tasaisen äänestä uhkui lain lahjomaton henki, joka kouristi
isä Johanneksen lempeää sydäntä. Hän nousi murheellisena ja lähti.
Mennessään ei hän voinut olla ajattelematta sitä ihannetta, jolle hän
oli elämänsä pyhittänyt, ehdottoman puhtauden ihannetta. Kun hän katsoi
Tuiroa tämän ihanteensa korkeudesta, niin mihin pohjattomaan kuiluun
pojan olisikaan täytynyt näyttää vaipuneen! Ja kuitenkaan ei hän voinut
Tuiroa tuomita, tunsipa melkein kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan
ja itsensä niin köykäiseksi hänen rinnallaan. Ja sittenkin heidän
välillään oli sovittamaton juopa... se oli laki, joka Tuiroa painoi
lyijynraskaana... ja kouristi isä Johanneksen sydäntä...

Pian palasi joukko Sudenluolalta. Se oli monin kerroin lisääntynyt,
sillä tullen mennen oli siihen liittynyt kyläläisiä tukuittain. Mutta
Sudenluolasta ei kadonneita ollut löydetty eikä kukaan tiennyt heistä
mitään.

Päätettiin etsiä metsistä ympärinsä ja kysellä Killalan kylästä, oliko
heidän nähty menevän merenrannikolle päin. Iltapäivällä palasivat
tyhjin toimin niin etsijät kuin kyselijätkin.

— Täytyy kai odottaa, virkkoi Tanu. — Eiköhän heidät muutamain päivien
perästä aja nälkäkin kotiin.

— Odottaa! kivahti Topias. — Ei, vaikka...

Ja vihasta ja kostonjanosta hehkuen puristi hän puukkotuppeaan.

— Tee mitä, jos voit!

Muut jäivät odottelemaan, kuulostelemaan. Mutta Suitsutan veljekset
etsivät vihan kuumeessa pitkin päiviä ja öilläkin päresoihduin. Kun
he eivät mitään parempaa tietäneet, veti heitä vaistonsa jokilaaksoon
ja Sudenluolan ympäristöön. Siellä nuuskivat he jokaisen puun juuren,
löytääkseen kadonneista jälkeä.

       *       *       *       *       *

Sinne, kotitöllilleen, oli Tuiro hiipinyt kuutamoisessa yössä pappilan
pirtistä lähdettyään. Hiipiessään oli hän aprikoinut, että kelkka
tekisi näkyvät jälet keväthankiaisellakin, ja hän ryhtyi varokeinoihin.
Hän vei sen joen yli päivärinteen puolelle, jossa maa oli jo sulana
melkein kauttaaltaan. Sulaa maata myöten veti hän sen alaspäin niiden
pitkuspuiden luo, joita he isä vainajan kera olivat kulkeneet joen yli
eräretkillään. Siellä raahasi hän kelkan jälleen joen yli, jätti sen
sinne ja palasi määrätylle yhtymäpaikalle.

Hyvän aikaa sai hän odottaa. Mutta vihdoin Pirkitta tuli vilkuen ja
pälyen ja toimitti hätiköiden:

— Tavallisessa arkipuvussani minä vain... en uskaltanut mennä
kirkkohametta aitasta ottamaan... ja mitenkähän minä nyt... kun kai
mennään kauas vierailun ihmisiin... äidin saalin vain sain siepatuksi
hartioille.

— Tulehan!

— Mihin?

— Tule!

— Mutta...?

— Etkö tule!

Ääni oli niin luja, että Pirkitta vaikeni sävyisästi.

Kun he aluksi kulkivat Sudenluolalta vievää polkua, valtasi Pirkitan
kammo. Hänen jalkansa aivan kuin puutuivat, ja hän pysähtyi:

— Sinnekö?

— Tule!

— En minä voi... en jaksa...

— No...

Tuiro tarttui melkein sydämystyneenä hänen ranteeseensa.

Kohta poikkesivat he metsään, ja pimeässä metsässä, johon ikikuusten
lehvien alta tuskin ainoakaan tähti tuikahti, oli Pirkitasta
hirvittävän kamalaa. Hän pysähtyi vavisten ja kysyi:

— Mihin ihmeelle me menemme?

— Tulehan nyt!

Tuiro veti hänet mukaansa.

Pitkuspuista mentyä ylitse alkoi Tuiro toisella kädellä vetää jukosta
kelkkaansa ja toiselta talutti Pirkittaa kädestä. He kiersivät kovaa
hankea kaukaisittain Sudenluolan ympäri metsäiselle mäelle.. Siellä
Tuiro käski Pirkitan istua kelkkaan, kapineiden päälle pärevasuun,
ja alkoi vetää kelkkaa pitkin jokiahteen yläreunaa ylimaahan päin.
Ja kuunnellessaan kelkanjalasten kevyttä ratinaa hangella ja Tuiron
jalkojen raikasta narsketta ja katsellessaan tummansinisellä taivaalla
tuikkivia tähtiä, alkoi Pirkitan silmä pian loistaa hilpeästä riemusta.

Kun tähdet alkoivat sammua ja päivä koittaa, painautuivat he vielä
syvemmälle metsään, mutta jatkoivat yhä kulkuaan joen suuntaa ylimaahan
päin. Puolipäivän rinnassa noustuaan muutamalle mäentöyräälle näkivät
he loitompaa jäitään hautovan Lipisevänjärven, josta joki alkoi
juoksunsa. Järven takimaisessa päässä näkyi kylän taloja, mutta
tännimäinen pää oli sankkojen metsien ja halmemaiden ympäröimä. Sillä
järven tännimäiset rannat olivat Metsäkulman kirkonkylän takamaita,
siellä oli ainoastaan heidän metsiään, kaskiaan ja kalasaunojaan.

Myötämaata veti Tuiro kelkkaansa lumessa, joka jo upotti melkein
kelkankaplaiden korkeudelta. Hän vältti lähestyä tietä, joka vei
kirkonkylästä Lipisevän jäälle ja jäätä myöten Lipisevänrannan kylään.
Hän kulki ohi ensimäisten kalasaunojen ja pysähtyi vasta etäisimmän
luo, joka oli suurten honkien juurella rantatörmällä. Siellä tiesi hän
kauimmin saavansa olla rauhassa, sillä se oli Tasalan kalasauna, tehty
jo ammoisina aikoina kovista honkapuista, ja ani harvoin sitä nykyään
käytettiin.

Sen eteen Tuiro pysäytti kelkkansa.

— Tähän me jäämme!

— Tähän!

— Tämä on majamme.

— Tuoko!

Hyvä se onkin, ei ole sellaista kalasaunaa toista näillä tienoin.
Monet yöt ovat siinä ennen venevanhaan kalamiehet viettäneet nuotionsa
ääressä.

Eihän tuossa ole kuin kolme seinääkään!

Ei tarvitakaan. Tälle avoimelle puolelle kun tekee nuotion, niin siitä
lämmin hohkaa honkaseiniä ja kattokouruja vasten, että on majassa helle
kuin saunan löyly.

— Niinkö?

— Pian näet!

Siinä oli vieressä muutamia pölkkyjä. Tuiro etsi läheltä tervaskannon,
veisti lastuja, iski tulta, ja pian loimottivat nuotion punertavat
liekit, niin että Pirkitta aivan hyppelehti riemuissaan.

— Menehän majaan!

Pirkitta meni varovasti nuotion ja seinänpielen välitse.

— Kas, nyt jo niin lämmin, että... aivan joutaa pois villasaali!

Pirkitta katseli nuotion ylitse ja aarnihonkien välitse järven jäälle.

— Kolkkoa täällä sentään on.

— Juhlallista! Ajatteles, kun jäiden lähdettyä näet siitä honkien
välitse sinisen, päivässä välkehtivän järven, jossa sorsat uivat ja
kalat polskivat ja laineet lipisevät rantakiviä vasten. Ja nämä hongat,
eivätkö ne ole kuin kirkon pilarit, ja tuolla ylhäällä on havukatto,
niin tiheä, etteipä vain taivas läpi pilkahda.

— Niin, sanoi Pirkitta ihastuksesta loistavin silmin. — Ja sittehän
saamme kalojakin ja saamme panna suoraan pataan! Onkos meillä pataa?
kysäisi hän säikähtäen.

— On pata, on! sanoi Tuiro vetäen sen pärekopasta esiin.

— Padassahan juuri istuit tullessasi!

— Kuinka hauskaa! Meidän patamme! Keitetään heti sillä... onkos meillä
mitä keittämistä?

— Eiköhän... kun aika joutuu.

— Minun on niin nälkä!

— Jos odotat, niin lähden katsomaan metsällistä...

— Elä! Hui...

— No, mitä nyt...?

— En minä uskalla jäädä...

Tuiro tähysteli honkiin. Kas, tuollapas nakerteleekin orava,
pöyristelee häntäänsä ja veikistelee! Ylhäällä oli, veitikka, ensi
nuoli suhahti ohi. Mutta toinen sattui, alas tipahti pöyryhäntä, siihen
molempain nenän eteen. Oravan nylkemisajaksi vain pata tulelle, vesi
lämpiämään, ja sitten orava pataani Ja oravan kiehuessa, poristessa ja
suloisesti metsälliselle lemutessa alkoi Tuiro lappaa tavaroita kopasta.

— Tässä leipää, tässä suolaa, aluksi...

— Ai, keittoon suolaa!

— Niin, ja Lipisevänrannalta saan kai huomenna sinulle maitoakin...

— Onko sulla rahaa?

— On sitä sitäkin... kaksi markkaa ja äyrityisiä koko kopare.

— Mistä sinä olet saanut?

— Isä Johannekselta...

Hänen sydäntään vihlaisi kipeästi. Nyt siellä kai koko kylä pitää
hälinää... ja mitähän isä Johannes ajattelee, kun sellaisen kolttosen...

Mutta ei ollut aikaa vaipua sureksimaan. Hän kantoi pari hyvää sylyystä
metsän hyötyneulaisia männynlehviä ja lateli ne taitavasti majan
nurkkaan, niin että ainoastaan pehmeimpiä kärkilehviä oli päälläpäin.
Päälle levitti hän äitivainajansa aikoinaan kutoman karvapeitteen.

— Siinä on sinulle vuode!

Entäs sinulle? kysyi Pirkitta lehahtaen punaiseksi.

Laitetaan, sanoi Tuiro reippaasti, haki metsästä vielä muutamia lehviä
ja heitti ne toiseen peränurkkaan.

Orava oli sillävälin kiehunut kypsäksi, ja verisellä nälällä kävi
Pirkitta sen kimppuun. Tuiro söi suolaa ja leipää ja näpsehti vain näön
vuoksi oravaa. Vasta Pirkitan saatua kyllikseen pisteli hän tähteet
poskeensa.

Tuiro hakkasi kuivasta kelohongasta yöksi nuotiopuita. Ja kun päivä
oli jo painunut illoilleen, vaipuivat he väsyneinä unen viihdyttävään
syliin.

       *       *       *       *       *

Kului viikkokausi, toistakin. Suitsulan veljekset jatkoivat uupumatta
etsiskelyään ja kyselivät merenrannikolta päin melkein Turkuun saakka.

Veljesten äiti, Saara muori, oli kääntynyt niin kovin sairaaksi, että
odotettiin hengenlähtöä. Häntä oli riuduttanut niin suru miesvainajansa
kauhean kuoleman johdosta, ettei hän kestänyt tätä viimeistä suruniskua.

Topias oli hakenut Katrin pappilasta sairaan luo ja jatkoi veljensä
kera etsiskelyjään ja kuulustelujaan, mutta turhaan.

Pyhänä oli sitten kirkossa väkeä Lipisevänrannan kylästäkin. Muuan
isäntä sieltä tiesi kertoa, että Tuiro oli käynyt hakemassa maitoa ja
eväitä kylän reunimaisesta, yksinäisestä talosta.

Silloin ajateltiin heti kalasaunoja.

       *       *       *       *       *

Jylhäin honkien juurelta istui Pirkitta rantamajassa, Tasalan
kalasaunassa, riittyneen nuotion ääressä. Honkien välitse ullotti jää
tummana, lähellä lähtöään. Päivä oli pilvinen, melkein sataa tihuutti,
ja maa norui märkänä sulaneesta lumesta, valuipa muuan vesipuronen
majan nurkitsekin maapermantoa myöten.

Pirkitta istui puupölkyllä, sormet ristissä polven ympärillä, ja nojasi
päätään majan honkaseinään. Hän istui raukeana ja kyllästyneenä,
alakuloinen, ikävystynyt ilme kasvoiltaan.

Hänen mielessään väikkyi heidän äskeinen kohtauksensa.

Valita sille ikävääsi ja pyydä ihmisten ilmoille lähtemään...
sellainen jurrikka, mitä se välittäisi... "Sitten lähden yksin!" oli
hän tiuskaissut ja koetti yksikseen saada uudestaan äänelleen saman
kipakan sävyn, joka silloin oli tulla tupsahtanut itsestään. "Mihin?"
oli Tuiro kysynyt. "Vaikka kotiin", oli hän vastannut, ja Tuiro oli
silloin siepannut jousensa ja mennä murrittanut metsään. "Kotiin", oli
hän sanonut, mutta peloitti häntä mennä sinne... ihan ne söisivät...
puistatti veljiä ajatellussakin. Lähtisipä vain Tuiro johonkin ihmisten
ilmoille, vaikka kuinka kauas... ja kunpa nyt edes tulisi takaisin
jousineen, ettei olisi niin hirmuisen ikävä...

Tuiro tuli, heitti kuivan hongankelon olaltaan maahan ja jousensa majan
seinänpieleen.

— Etkö saanut mitään otusta? kysäisi Pirkitta ja kohottausi pystyälleen
ilostuneena hänen tulostaan.

Mutta Tuiro ei niin herkästi muutellut tuuliaan. Hän vilkaisi ynseästi
Pirkittaan.

— Tiedän kyllä, mitä haudot mielessäsi, murahti hän ja alkoi hakata
hongankeloa pölkyiksi.

Pirkitta oli hätkähtänyt kuullessaan Tuiron ynseän äänen, mutta sitten
alkoi häntäkin mörötteleminen huvittaa. Hän vaipui jälleen seinää
vasten kylmäkiskoisen ja huolettoman näköisenä ja huljutteli sormellaan
majan nurkitse virtailevaa vesipurosta.

Tuiro hakkasi ja mietti, mietti ja hakkasi hongankeloa. Pirkitta oli
parina ensi päivänä näyttänyt yhtä onnelliselta kuin hänkin... mutta
alapas sitten ikävöidä ja haikailla... oli hänellä tietysti kotonaan
ollut parempi kuin täällä, mutta hyvä oli pappilassakin... pappilassa...

Tuiron sydäntä pisti aina niin kipeästi, kun hän ajatteli pappilaa ja
isä Johannesta.

‒ Tiedätkös, puuskahti hän yhtäkkiä nousten pystyyn ja potkaisten
pölkkyä jalallaan, ikäänkuin olisi puhunut sille, sinun tähtesi
olen pettänyt hänet, jonka rinnalla emme maksa molemmat puolta
puuäyrityistä... niin etten enää ikinä viitsi astua hänen silmiensä
eteen! Tiedätkös että...

Hän katkaisi yhtäkkiä. Honkien välistä oli hänen silmiinsä vilahtanut
mies, joka tuijotti häneen uhkaavassa asennossa. Mies seisoi siellä
hammasta purren, valmiina hyökkäämään, puukko kädessään.

Tuiro kääntyi päin ja he mittelivät katsein toisiaan. Topias läähätti
hieman seistessään honkien välissä, oli nähtävästi tullut liian vinhaan.

Pirkitta oli noussut ja tullut majan suulle katsomaan, mitä Tuiro
tuijotti.

Topiaan silmät välähtivät, ja hän puristi puukkoaan valmiina
hyökkäämään.

— Äh... molemmat, rosvo ja letukka... malttakaahan...

Tuiro oli nopeasti tehnyt päätöksensä. Hän tarttui Pirkitan ranteeseen
ja veti mukaansa.

— Tule!

— Mihin?

— Pois... on kai tulossa muitakin...

Pirkitta näytti olevan kahden vaiheella.

Topias ei nähtävästi uskaltanut käydä Tuiron kimppuun, vaikka oli
kiivaudessaan rientänyt juoksujalkaa tänne. Mutta Pirkitalle uskalsi
hän purkaa kiukkuaan.

— Osaatko sieltä, sudenpenikan kynsistä, sinä! Laputa heti kotiin,
heti, kuulitko! Muuten...

Pirkitta tempasi kätensä irti Tuirolta ja loittani pari askelta
jännityksellä tähystellen ja tuumien.

Metsästä oli alkanut kuulua askelia ja hälinää, monia askelia eri
tahoilta aivan kuin karhunpesettä kiertäessä. Tuiro oli terhistäytynyt
yläpystyyn, hänen päänsä heittyi takakenoon, rinta kohosi, sieraimet
laajentuivat niinkuin korskuvan sotaorosen.

— Äh, kuuletkos! kähisi Topias. — Hoi, miehet, tännepäin! huusi hän
kurkun täydeltä.

Kun samassa tulivat honkien välistä kierrosketjun ensimäiset miehet
näkyviin, juoksi Pirkitta äkkipäätä heitä vastaan kirkuen:

— Ottakaa minut kotiin... oi, ottakaa! Hän pakoitti minut mukaansa, vei
väkisin!

Muu melu melkein tukehutti hänen äänensä kuulumattomiin. Mutta aivan
kuin ilosta itkien, saadessaan vihdoin pelastuksen, riensi hän miesten
luo.

Tuirolta pääsi katkera nauru. Mutta samassa tähysteli hän ympärilleen,
minne päin lähtisi... sillä antautua hän ei tahtonut... jos hän vielä
menisi kylään, menisi hän itsestään... Miesketju näkyi piirittävän
majan kaikilta maapuolilta, järvellä taasen oli jää hyyhmänä, valmis
menemään kasaan ensimäisellä tuulen henkäyksellä...

Samassa huomasi hän Topiaan juoksevan itseään kohden puukko sojossa.
Tämä ei ollut tahtonut suoda muille iloa ottaa kiinni pahantekijän,
ja hän rohkaisi mielensä, kun apu oli niin lähellä. Mutta hän juoksi
kuin kalliota vasten. Sieppaus ja nyrjäys vain, ja puukko oli Tuiron
kädessä ja lennähti metsään. Samassa tunsi Tuiro Topiaan käsivarret
ympärillään. Tämä ei ollut hento tämäkään, mutta Tuiro riuhtaisihe kuin
haavoitettu karju ja oli vapaa. Samassa pisti hän omat käsivartensa
Topiaan kainaloihin. Veri nousi hänen päähänsä, hänen silmänsä aivan
kuin sumenivat, hän tuskin eroitti mitään, mutta kuuli ahdistajainsa
huutoja aivan läheltään. Silloin pyörähti hän rajusti heittäen Topiaan
ympäri ja lingoten hänet lähimpiä ääniä kohden. Topias retkahti paria
miestä vasten, joiden kädet olivat jo ojolla tarttuakseen Tuiroon,
mutta he saivatkin Topiaan.

Tämä kaikki oli tapahtunut hengenvedossa. Samassa oli Tuiro vilaissut
jälleen tummana uhottavaa jäätä, hänen mielessään välähti kuin salaman
leimauksena, että jos jää ensinkään kannatti, niin tarvitsi hän
ainakin seipään mukanaan. Hän sieppasi lähimmän minkä sai ja hyppäsi
aivan hänen ympärilleen kiertyvän miesketjun käsien läpi sulaan
rantaporeeseen. Muutamia rivakoita juoksuaskelia sulaa vettä... sitten
muutamia hänen allaan särkyvissä jääkappaleissa... ja vihdoin oli jää
siksi lujaa, että hän tökäten seipäänsä sorapohjaan saattoi hypähtää
sen varassa jään reunalle. Hän juoksi muutamia askelia jäälautan
ylitse. Sitten tuli tumma paikka, jääsohjua vain, kirkkaita, irtonaisia
jääpuikkoja, jotka näkymätön käsi oli latonut vieretysten pystyyn...
siihen heitti hän seipäänsä porraspuuksi ja hypälsi keveän ketterästi
sitä myöten toiselle jäälautalle. Sitten taas eteenpäin... samoin
heikon paikan ylitse ja taas eteenpäin...

Topias oli selvinnyt jalkeille ja juoksi kiukusta puhkuen rannalle,
jossa toiset ihmeissään katselivat.

— Ottakaa kiinni! huusi hän rämisevällä äänellä.

— Ota itse, jos saat...

Topias hyppäsi veteen, mutta luotuaan katseen vesimustalle jäälle
palasi kiroten takaisin.

— Ota lintu lennosta! huudahti joku puoleksi harmissaan, puoleksi
ihaillen.

— Menihän mikä meni... virkkoi toinen raapien korvallistaan.

— Kirottu! Hän ei saa... karjaisi Topias.

Samassa ehti Tanu Tasainenkin rannalle. Hän tuijotti Tuiron jälkeen
silmät selällään, pää etunojassa.

— Katsos vietävää! huudahti hän äkkiä kynsäisten karmakasti
korvallistaan. — Noin minäkin tekisin... hänen sijassaan!

Ja hänen silmänsä tuikkivat, hänen huulensa vääntyivät ylävään hymyyn,
ja hänen sydämessään pursui ihastunut nauru, niin että rinta hytkähteli.

— Kyllä Vetehinen hänet korjaa! huusi joku.

Mutta ei korjannut. Ka, nyt putosi! Solahti jäiden rakoon ... mutta
tuskin vyötäröään myöten hutkahti veteen, kun jo taasen kimmahti jäälle
seipäänsä avulla. Loittani taasen... taasen solahti jäähän... mutta
katseli vain kuin pääskynen pyrstösulkiaan... jalat vain upposivat...
ja samassa oli polvillaan jäällä, nousi ja jatkoi juoksuaan, väliin
ripein askelin, väliin heittäen seipäänsä jäälle ja kivuten sitä myöten.

Tanu Tasainen oli kokonaan kiintynyt jännitettynä katselemaan, kun
yhtäkkiä tarrattiin kiinni hänen pyssyynsä.

— Antakaa tänne! ähkyi Topias.

— Tiedä huutia!

— Minä ammun! huusi Topias.

— Ammu omallasi! vastasi Tanu yli olkainsa.

Olihan Topias sitä ajatellut, mutta ei hänen nuolensa olisi enää noin
kauas lentänyt. Silloin oli hän äkkiä älynnyt Tanun tuliluikun ja
kiivaudessaan tarrasi kiinni.

Miehet vilkaisivat pelonsekaisella kunnioituksella Tanun ruutipyssyä,
jollaista muilla ei vielä ollut koko kylässä, ja soimaten Topiaaseen.
Mutta kauan ei siihen huomio joutanut kiintymään. Toiset miehistä
istuutuivat rantakiville, toiset seisoivat, mutta kaikki katselivat
pitkin silmäripsin Turoa, joka jo näytti alkavan olla lähempänä
toisenpuolista rantaa.

Pitäisi kiertää vastaan, virkkoi joku.

— Niin, vastaan! huudahti Topias.

Ei, veikkoset! Kun sinne ehdimme, on Tuiro jo peninkulman päässä.

— Antaa hänen mennä! sanoi Tanu Tasainen. — Samahan se meille on,
harhaileeko hän rauhatonna tuomiten vai itsestään. Mutta kylään ei hän
saa enää tulla, ei siellä oleskella.

Katseltuaan, kunnes Tuiro lähestyi järven takarantaa, tekivät miehet
lähtöä Pirkitan keralla. He silmäilivät Pirkittaa kuten häväistyä
olentoa, mutta samalla häntä säälitettiin kuten pedon uhria.

— Pidäkin kiirettä, tyttö, virkkoi Tanu. — On epätietoista, joudutko
enää saamaan äidiltäsi anteeksi ja viimeisen siunauksen.

Pirkitta kalpeni.

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä taivas kirkastui. Ja Tuiro istui päiväpaisteisella
rantakalliolla metsäniemen kainalossa ja kuivaili vaatteitaan.

Kaivelihan se sydäntä ajatellessa, että Pirkitta oli niin hänet
heittänyt. Mutta ei se tehnyt kovin kipeää. Oli kuin kylmä puolikylpy
jäissä olisi huuhtonut lemmenhoureet hänen päästään.

Mutta nyt oli hänen ryhdyttävä johonkin. Hän ei tosin tiennyt, että
hänet lain mukaan tuomittaisiin isänsä teille, mutta sittenkään ei hän
voinut ajatella menemistä kylään. Kyläläiset tietysti olisivat nyt
hänen kimpussaan kuin härsytetyt koirat. Ja mihin hän sinne menisikään?
Isä Johannes... mikä kipeä pisto rinnassa... isä Johannes kenties
ottaisi hänet vielä vastaan, ja sitä ajatellessaan heltyi hän aivan
vesiin. Mutta hän ei saattanut mennä sinne. Mitä kaikkea kylä, mitä
koko pitäjäs puhuisikaan lempeästä isästä, jos tämä vielä ottaisi hänet
luoksensa. Ei Tuiro sinne saattanut mennä, olihan isällä muutenkin
ollut kylliksi kiusaa hänestä.

Kaikkeen maailmaan siis! Metsiin! Mihinkäs muuanne... ja siellä paras
olikin...

Mutta ensin tahtoi hän käydä isän luona... pyytämässä anteeksi...
kaiken...

Hän lähti astumaan. Päivä oli iltavinossa ja teki jo laskuaan hänen
pitkää järven rantaa kierrättäessään. Oli jo puoliyö, kun hän lähestyi
kirkonkylää ja pappilaa.

Ovet olivat siellä auki yötä päivää. Hän hiipi pitäjänpirttiin ja
kuunteli Katrin hengitystä karsinanurkasta. Hengitys sieltä kuului,
mutta niin outo... Katri veti henkeä pitkään, jotta nenä tuhisi... tämä
hengitys oli lyhyt ja töksähtelevä kuin vanhan heikkorintaisen akan...
mahtoikohan Katri nukkua niin herkästi ja levottomasti... Tuiro ei
uskaltanut koputtaakaan papintuvan ovelle, vaan hiipi hiljaa sisään ja
veti oven varovasti kiinni jälkeensä. Ovensuussa seisten herätti hän
isän yskimällä.

— Kuka se on?

— Minä...

— Iske valkeaa!

Tuiro otti tulukset uunin kolkalta ja pani tulta kynttilään. Sitten
polvistui hän isän eteen.

— Rakas isä! Antakaa anteeksi... minulle teki niin kipeää... tulin
pyytämään anteeksi ja sanomaan hyvästit...

Hän tavoitteli isän kättä ja isä ojensi sen hänelle.

— Nouse, sanoi hän tyynellä äänellä. — Olen antanut anteeksi, ymmärsin,
ettet voinut tehdä muuten... Jumala sinua siunatkoon!

Tuiron silmät kostuivat, niistä vierivät sulat vedet, jotka sulattivat
koko mielen.

‒ Saisit kyllä jäädä luokseni muuten, mutta ethän voi.

‒ Niin, kyläläisten tähden... olen sen kyllä ymmärtänyt...

‒ Vähät kyläläisistä! Mutta lain tähden... se tuomitsee sinut...

Tuiro oli terhistänyt päänsä pystyyn.

— Mihin? kysyi hän.

— Metsiin... kuten isäsikin...

— Miksi? kysyi Tuiro uhmaten.

— Olet ryöstänyt naisen... rikkonut naisrauhan.

— Mutta Pirkittahan lähti itsestään!

— Tuskinpa sitä uskotaan... eikä taida paljon tulla kysymykseenkään...

— Se on totta! huudahti Tuiro säihkyvin silmin ja näytti olevan valmis
lähtemään kenen eteen tahansa väitettään puolustamaan.

— Tiedän kyllä sen... Pirkitta tunnusti sen äitinsä kuolinvuoteen
ääressä.

— Onko Saara kuollut?

— Niin, kuollut. Kuoli illalla pimeän tullen. Hän antoi lapselleen
anteeksi ja siunasi...

Kaikki uhma oli Tuirosta kadonnut.

— Pirkitan veljet...? kysyi hän hiljaa.

— Tuoni on pyyhkinyt pois kaiken kaunan.

Tuiro seisoi kauan allapäin.

— Minun täytyy lähteä, huokasi hän sitten.

Isä Johannes etsi rahoja antaakseen hänelle. Hän ei tahtonut ottaa,
mutta kun isä selitti niiden olevan lopun palkasta ja tarpeen etsiessä
uutta olinpaikkaa ja päästessä alkuun, otti hän ne.

— Mene hiljaa pirtin läpi, siellä nukkuu muuan vanha vaimo kylästä,
sillä Katri on pitämässä kuolinvartiota, virkkoi isä.

Hän siunasi kasvattiaan, ja Tuiro hiipi hiljaa yöhön.




23

ARMON LAAKSOON


Isä Johanneksella oli viime päivinä ollut paljon papillisia matkoja
pitäjällä, olipa täytynyt olla taipaleella öilläkin. Sillä hänen oli
ollut siunattava maamiesten kevättoimia johtamalla juhlasaattoja ympäri
peltoja ja lukemalla latinankielisiä rukouksia, ja nämä maaemosen
lyylitykset ja salasanaiset toukoloitsut olivat maamiesten mielestä
tärkeimmät kaikista papillisista menoista.

Kaarinalla oli hänelläkin ollut kevätaskareita ulkosalla, niin ettei
hän ollut käynyt isä Johanneksen koulua hyvään aikaan.

Anna äidistä näytti, ettei hänen tyttärensä ahertanut toimissaan
rinnantasalta kuten muut. Hänen olennossaan oli aina jotakin niin
juhlallista, ylevää, kaihoilevaa. Hän näytti olevan ikäänkuin
askareidensa yläpuolella, vaikka tekikin niitä toimella ja
ahkeruudella. Hän näytti näkevän työnsä ylitse jotakin, joka oli
hänestä korkeampaa ja tärkeämpää ja veti ajatukset puoleensa.

Äiti näki tyttärensä tänä keväänä kehkenneen immeksi ja tunsi ikävän
henkäyksen rinnassaan, kun ajatteli, että tytölle kenties pian tulisi
sulhasia ja hän jättäisi äitinsä.

       *       *       *       *       *

Isä Johannes odotti hieman arastellen. Sillä tänä iltana piti Kaarinan
tulla jälleen hänen luoksensa eikä hän ollut oikein selvillä millainen
heidän suhteensa olisi viimeisen oppitunnin jälkeen.

Kaarina astui vienon arvokkaasti papintupaan. Hänessä oli niin
juhlallista, niin ylävähköä tervehtiessään, että isä Johannes aivan
säpsähti ja tunsi kutistuvansa niin pieneksi. Hän ei tuntenut
itseään ainoastaan yljän ystäväksi, vaan melkeinpä ylkäpoikaseksi,
sulhasrengiksi. Hänestä tuntui melkein, että hänen edessään seisoi
toisen morsian, jolta hän oli saanut rukkaset...

Kaarina istahti tuolilleen niin sulavan arvokkaasti ja ylävästi, kuin
se ei enää kuuluisi hänelle.

Isä Johannes alkoi puhua. Koska tänään oli Birgittajuhlan päivä, kertoi
hän pyhästä Birgitasta. Näin hän kertoi:

— Birgitta oli ylhäisen aatelismiehen ja hurskaan äidin tytär. Hänen
isällään oli suuri vaikutusvalta, ja heidän linnassaan oli koko
Uplannin elämän keskus. Siellä elettiin loistavaa elämää ja kulistiin
kullassa, ja loimottavan takkavalkean ääressä ompeli lapsonen
kultakoristuksia silkkikankaalle, ja linnassa oli oma kappalainen
lukemassa pyhiä tarinoita ja rukouksia naisille, jotka rouvan tuvan
takkavalkean ääressä askartelivat. Ja hänen isällään oli niin paljon
maita, että yksistään Birgitan perinnöksi oli tuleva kolmetoista taloa,
myllyjä ja sahoja.

Mutta kun hän oli seitsemänvuotias, näki hän alttarin vuoteensa
vieressä, ja alttarilla istui valkoinen neitsyt säteilevissä vaatteissa
ja sanoi hänelle: "Oi, Birgitta, tule!" Kun hän meni neitsyen luo,
piteli neitsyt ruunua kädessään ja sanoi hänelle: "Tahdotko tämän
ruunun?" Hän sanoi sen tahtovansa, ja neitsyt pani ruunun hänen
päähänsä, niin että hän tunsi selvästi ruunun pyöröreunan päätänsä
painavan. Ja näky katosi hänen silmiensä edestä, vaan ei häipynyt hänen
mielestään.

Muutama vuosi myöhemmin valvoi hän eräänä iltana vuoteellaan, pimeässä
huoneessaan. Yhtäkkiä näki hän vuoteensa jalkopäässä kirkkaan valon
ja valokehässä alttarin ja ristiinnaulitun vapahtajan ilmielävänä.
Hän näki jumalanpojan häväistynä ja syljettynä, näki ruoskaniskut
hänen käsivarsissaan ja veripisarat, jotka vierivät orjantappuraruunun
alta hänen poskilleen. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, ja hän
kysyi: "Oi, rakas herrani, kuka on tehnyt sinulle tämän?" Silloin
avasi taivahinen ylkä tuskasta sinertyneet huulensa ja vastasi hiljaa:
"Kaikki ne, jotka unhottavat minut ja hyljeksivät minun rakkauttani."
Näky katosi ja oli pimeä, mutta Birgitta ei voinut nukkua, vaan
nousi paitasillaan ja paljain jaloin kylmälle lattialle ja lankesi
ristiinnaulitun kuvan eteen, joka oli hänen vuoteensa jalkopohjissa.

Birgitta alkoi jo lapsukaisena ikävöidä luostariin (Kaarina säpsähti
tämän sanan kuullessaan, ja Johannes lisäsi epävarmasti värähtävällä
äänellä:) puhtaan elämän pyhättöön. Mutta jo kolmentoistavuotiaana
naitettiin hänet kahdeksantoistavuotiaalle nuorukaiselle, Ulvi
Gudmarinpojalle, vaikka hän olisi tahtonut ennen kuolla kuin astua
morsiustuoliin. Hänen miehensä oli hilpeä ritari, joka rakasti
keihäsleikkejä ja maallisia iloja. Birgitan pyynnöstä opetteli hän
rukouksiakin neitsyt Marialle, vaan meni rukoiltuaan maallisiin
iloihin. Mutta miehensä ollessa poissa Birgitta kuritti lihaansa, katui
syntejään ja rukoili.

Hän joutui suurten seuroihin ja kuningasten kartanoihin, mutta hovin
turmelus ei häntä viihdyttänyt. Vaikka hänellä oli paljon lapsia,
etsi hän toivioretkeltä sitä hiljaisuutta ja hengellistä lohtua, jota
maailma ei voinut hänelle tarjota. Vaikkei hänellä ollut puutetta
hevosista, kulki hän jalkaisin pyhän Olavin haudalle Trondhjemiin,
ja myöhään kylmänä iltana meni hän kalastajan venheeseen nukkumaan,
sillä hän ei tahtonut häiritä asukasten unta mataloissa majoissa
rannalla. Kun hänen lapsensa olivat kasvaneet suuremmiksi, lähti hän
miehensä kera toiselle toivioretkelle etelään, pyhän Jaakopin haudalle,
ja siellä he viipyivät kaksi vuotta. Mutta palausmatkalla hänen
miehensä sairastui ja kuoli kotimaahan päästyään. Birgitta sai häneltä
kultasormuksen, jota kuoleva pyysi kantamaan heidän avioliittonsa
muistoksi.

Mutta muutamia päiviä myöhemmin, kun hän rukoili kappelissa, valtasi
hänet taivahinen hurmaus, hän näki loistavan pilven ja pilvestä
kuuli hän äänen sanovan: "Nainen, kuule minua!" Säikähtyneenä hän
pakeni huoneeseensa, ripitti itsensä ja otti ehtoollisen. Mutta kun
hän muutaman päivän kuluttua taasen rukoili kappelissa, näki hän
uudestaan loistavan pilven ja kuuli saman äänen: "Nainen, kuule minua!"
Hän pelästyi uudelleen, pakeni kammioonsa, ripitti itsensä ja otti
ehtoollisen. Mutta kolmannen kerran kappelissa rukoillessaan valtasi
hänet jälleen jumalainen hurmaus, hän näki Ristuksen loistavassa
pilvessä ja kuuli äänen sanovan: "Nainen, kuule minua! Älä pelkää,
sillä minä olen sinun jumalainen ylkäsi ja sinä olet minun morsiameni
ja välittäjäni ihmisten tykönä. Sinä olet näkymättömiä näkevä ja
saava minun henkeni iäti." Silloin heitti Birgitta pois miehensä
muistosormuksen ja kuuli jumalaisen yljän ääntä. Sillä ylkä oli niin
suloinen sisältä ja niin sankarillinen ulkoa, että häntä halutti asua
hänen luonansa.

Hän ei mennyt mihinkään vanhaan nunnaluostariin, sillä hänet oli
suurempiin kutsuttu. Hän näki jumalaisia näkyjä ja r ennusti tulevaisia
asioita, ja Jumala itse saneli hänelle näyssä uuden luostarin säännöt.
Palavalla innolla toimi hän tämän pyhän asian eduksi, mutta hän tuli
vanhaksi ja harmaaksi ennenkuin pyhä isä Roomassa vahvisti uuden
luostarin säännöt. Vähän aikaa sen jälkeen ilmestyi Ristus taasen
morsiamelleen ja kutsui hänet luoksensa taivahisiin asunnoihin. Ja kun
aika oli täytetty, julistettiin hänet pyhäksi ja välittäjäksi Jumalan
ja ihmisten välillä.

Kohta hänen päästyään yljän luo avattiin Vadstenassa ensimäinen
pyhän Birgitan luostari rauhan tyyssijaksi Ristuksen morsiamille ja
pyhän neitsyen seuraajille, ja hänen tyttärensä Katarina tuli sinne
hurskasten sisarten äidiksi. Sen jälkeen on pyhän Birgitan luostareita
perustettu paljon ja moniin maihin ja niitä on myös se, joka sijaitsee
Naantalin pienessä kaupungissa ja jota _Vallis gratiæ_, Armonlaaksoksi,
nimitetään.

       *       *       *       *       *

Tänään ei Kaarina kuunnellut unelmoiden ja isä Johanneksen silmiin
katsoen. Kun isä mainitsi Birgitan mielessä jo nuorena heränneen
kaipauksen luostariin, syttyi silloin kirkas valo Kaarinan silmissä. Ja
kun isä kertoi, miten Ristus kutsui morsiantaan sanoen: "Nainen, kuule
minua!" kuuli Kaarina jumalaisen yljän äänen, kuuli itselleen kaikuvan
hänen odotetun kutsunsa. Hän kuuli isä Johanneksen äänen, mutta se
oli ainoastaan lennättävää, säestävää soittoa ajatukselle, joka jo
kauan oli uinunut hänen sielussaan, mutta jonka nyt oli sytyttänyt
loimottavaan paloon sana: luostariin!

Hän nousi hitaasti, ikäänkuin epäröiden, ja poistui.

Huomenna aamupäivällä saapui hän isä Johanneksen luo. Hän sanoi jo
kauan odottaneensa kutsua ja nyt oli hän sen saanut. Hänen oli päästävä
luostariin.

Se tuli kuin salaman isku... sellaista ei isä Johannes ollut
unelmissaankaan aavistanut, ja ensi tuokiossa tuntuivat kaikki
luostarit hänestä olevan hornan vankitorneja, jotka olivat rakennetut
hänen heikoille hartioilleen, niin että hän oli vaipumaisillaan maahan.

Mutta hän malttoi pian mielensä ja nöyrtyi. Eikö se ollut juuri
luostarielämän ihanne, jota hän oli Kaarinalle teroittanut? Se oli
niin syöpynyt hänen mieleensä, että hän oli saarnannut sitä salon
immelle, ajattelematta tai edes aavistamatta seurauksia. Kenties oli
niin Jumalan tahto, kenties hänet siten tahdottiin opettaa uhraamaan
kaikkensa herralle, ajattelematta itseään. Ja kun herra Kaarinaa
kutsui, täytyi totella.

— Tapahtukoon hänen tahtonsa! sanoi hän kyynelsilmin ja värisevällä
äänellä.

Kaarina sanoi, ettei hän voinut saada vähintäkään rauhaa, ennenkuin
ajatus oli ilmaistu hänen vanhemmilleen. Hänellä ei ollut voimaa eikä
rohkeutta sitä tehdä, ja hän pyysi isä Johannesta suorittamaan tämän
vaikean tehtävän.

Isä Johannes laittautui kuin hautajaisiin, ja juhlallisin, raskain
askelin hän asteli Kaarinan kera Tasalaan.

Tanu Tasainen sanoi ensin, että hänen oli mahdoton ajatellakaan ainoan
lapsensa hautautumista luostarimuurien sisälle, ja Anna äiti nyyhkytti
ja puhkesi itkuun. Mutta kun isä Johannes puhui lohduttavia sanoja,
puhui herran kutsusta ja ihmeellisestä kaitselmuksesta ja paljosta
muusta, alkoivat he vähitellen tyyntyä. Ajatusaikaa he vain tahtoivat,
pitkältä ajatusaikaa ja Kaarinalle aikaa tarkastella mieltään, ainakin
syksyyn saakka. Aikapahan näyttäisi, oliko se herran tahto.

Kesä tuli, kesä täynnä kukkia ja linnunlaulua. Mutta synkän varjon
peittäminä näkivät Tasalan vanhukset sen kesän kukat ja surullisesti
soi lintujen laulu heidän korvissaan. Sillä niinkuin heidän kukoistavan
tyttärensä varjo, niinkuin hunnutettu nunna, joka on jo mielensä
taivahisiin vihkinyt, käyskenteli Kaarina kotipihoillaan ja teki
askareitaan kuten käymätiellä taivaasta käsin, eikä niinkuin se, joka
tekee kotoisia töitään.

Kesä kului loppuun, eikä Kaarina sen enemmän lähestynyt maallisia.

Vapaamies Tanu Tasaisella oli asioita Turkuun, ja samalla tiellä meni
hän tyttärineen Naantaliin. Luostarin abbedissa Margareta Jönsintytär
teki Kaarinalle muutamia kysymyksiä ja näytti saamiinsa vastauksiin
tyytyväiseltä. Mutta sitten sanoi hän, että Kaarinan oli tultava
uudestaan kolmen kuukauden kuluttua.

He saapuivat kahdeksantena joulupyhänä uudestaan, ja abbedissa otti
heidät vastaan monasteriumin ruokasalissa ja teki jälleen muutamia
kysymyksiä. Niin oli Kaarinan käytävä hänen puheillaan vielä kerran
kevättalvella ja kerran kesällä, ja joka kerralla abbedissa tutkisteli
hänen aikomuksensa totisuutta.

Ja syksyllä, vuoden kuluttua heidän ensi käynnistään luostarissa,
oli Kaarinan mentävä ikiteilleen. Sillä lujana oli hän koeaikansa
kiirastulen kestänyt.

Ja Anna äiti valmisti tyttärensä matkalle niinkuin valmistetaan
viimeiselle matkalle, ja sanoi hänelle hyvästit niinkuin ikuiset
hyvästit sanotaan. Nämä jäähyväiset olivat surulliset kuin hautajaiset,
mutta niissä oli sama iäisyysuskon lohdutus kuten hautajaisissakin, ja
Anna äidin kyyneliin taittui ikäänkuin kirkas säde taivaasta. Sillä
kun nyt kerran täytyi käydä näin, ei hän nähnyt rakkaassa tyttäressään
ainoastaan luostarin noviisia, vaan melkeinpä itse pyhän neitsyen.

       *       *       *       *       *

Naantalissa laati vapaamies Tanu Tasainen, alias Daniel Danielinpoika,
lahjakirjan, luovuttaen luostarille tyttärensä myötäjäisiksi suurehkon
niittypalstan Killalan kylän lähellä, ja niin oli asia järjestyksessä.
Mutta vielä saivat he odottaa muutamia päiviä, ennenkuin piispa ehti
tulla morsianta yljälle vihkimään.

Vihdoin Arvi piispa saapui.

Abbedissa keritsi Kaarinan hiukset, hänen kauniit kultakutrinsa, ja
paljasjaloin odotti hän kirkon oven takana pyhää toimitusta. Piispa
tuli loistavassa juhlapuvussaan ja kysyi paljasjalkaiselta tytöltä,
miksi hän pyrki sisälle.

— Ristus on minut kutsunut morsiamekseen, sanoi Kaarina ujosti.

Piispa hymyili lämpimästi, tarttui noviisin käteen ja talutti hänet
kirkkoon, ja hänen edellään kannettiin punaista lippua, jonka
toiselle puolen oli maalattu ristiinnaulittu vapahtaja ja toiselle
puolen pyhä neitsyt tunnusmerkeiksi hänen jumalaisesta yljästään ja
neitseellisestä esikuvastaan. Piispa astui pääalttarille ja vihki
siellä kultasormuksen, palasi sitten ovelle Kaarinan luo ja otti
häneltä kuuliaisuuden, köyhyyden ja naimattomuuden lupauksen, pani
vihkisormuksen hänen sormeensa ja sanoi:

— Täten vihin sinut Jumalan morsiameksi ja iäiseksi omaksi!

Silloin tunsi Kaarina pyhän hellyyden väristyksen kautta koko
olemuksensa ja häneltä pääsi katkonainen, suloisen tuskallinen
nyyhkytys. Mutta ikäänkuin hänen pyhiä kyyneliään pyyhkiäkseen
helähytti kuoro samassa rytmilliset, kiemurtelevat messunsävelet,
ja niiden soidessa talutettiin hänet alttarin eteen. Siellä
luostarisisaret riisuivat hänet alasti ja pukivat hänet vihittyyn
morsiuspukuun. Hän sai ylleen väljän, valkoisen paidan, harmaan
hihahameen, jonka edessä riippui kangasliuska olalta alas, ja musta
nahkavyö kiinnitettiin tämän liuskan alitse. Mutta päähän kiinnitettiin
tuhansin unelmin pyhitetty huntu, joka oli valkoista ohutta kangasta
ja verhosi otsan, posket ja leuan ja kiinnitettiin neulalla niskan taa.
Tämän päälle pantiin toinen musta huntu, johon kiinnitettiin Ristuksen
ruunu, morsiusruunu, jossa oli kaksi valkoista vaatenauhaa ristissä
pään ylitse ja yksi pään ympäri, ja nauhojen risteykset oli merkitty
viidellä punaisella tilkulla, jotka merkitsivät Ristuksen viittä
haavaa. Niin oli morsian puettu, ja messun päätettyään antoi piispa
hänelle palavan kynttilän käteen, että hän taitavain neitsytten tavoin
olisi valmis menemään ylkää vastaan, vei hänet kirkon ovelle ja jätti
abbedissan haltuun.

Abbedissa vei hänet pieneen selliin ja avasi työntöluukun. Luukusta
tulevassa valossa näki hän kolean kopin, noin sylen levyisen ja parin
pituisen. Sivuseinällä oli puusänky, jossa ei ollut ainuttakaan
lakanaa, olilla vain sarkapeite ja aluinen ja valkopieluksinen tyyny.

Abbedissa poistui, morsian kuuli oven romahtavan kiinni ja oli yksin.




24

UUSI AIKA TEKEE TULOAAN


Syystuuli humahtelee puissa maantien varsilla, heitellen tielle
kellastuneita lehtiä. Mutta toisissa puissa ovat vielä lehdet pysyneet
vihreinä ikäänkuin syksyn kylmiä öitä uhmaten. Ja kaikkialle,
vihreille, keltaisille ja punaisille lehdille siroittelee syysaamun
aurinko vaaleansiniseltä, kuulakalta taivaalta kultahileitään. Elämä
kamppailee kuolemaa vastaan, valo pimeyttä vastaan.

Maantietä astuu munkki mustassa levätissään, huppukaulus korvillaan.
Reippaasti astuu saarnaveli, mutta on astunnassa sentään jotakin
kömpelöhköä, kävelyyn vieraantunutta, niin ettei hän näytä vuosikausiin
taivaltaneen jalkaisin saarnamatkoilla. Eikä hän näytä kyllästyneenkään
astuntaan, kuten luulisi alinomaa tallustaessaan, vaan astuu kuin
leikkiä tehden ja näyttää nauttivan astunnastaan.

Ja aatos lentää astuessa, lentää kuin siivilleen pyrähtänyt lintu,
niinkuin saisi lennonrohkeutta miehen jalkapatikasta.

Hemaisevalta tuntuu tämä astunta... pitkistä ajoista! Sitä hän oli
ajatellutkin ja sentähden lähtenyt jalkaisin kaupunkiin... puutuuhan
aivan aina samassa salopitäjässä elellessään... mies, joka aikoinaan
on monen pitäjän tiet polkenut! Nuortuvansa tuntee nähdessään vieraan
pitäjän vierasten puiden vilkuntaa tien varsilla, tuntee irtaantuvansa
nykyhetkestä ja heittyvänsä vuosikymmenen taapäin, vaihtelevain
vaellusvuosien mielikuviin ja mielialoihin. Tuntee irtaantuvansa
itsestäänkin, voi katsoa itseään ja elettyjä vuosiaan kuin loitolla ja
melkein kuin ottaa niistä kiinni yhdessä kourauksessa.

Menneisyydestä nousevat muistot, kiehkeävät ja kumpuavat hämärästä
näkyviin, nousevat näkyviin lapsuuden leikit, nuoruuden unelmat,
miehuuden taistelut, nousevat sydämen tunnesointujen kaukaiset kaiut ja
helähtävät jälleen.

Nousevat kangastuskuvat, helähtävät sävelkaiut. Kajastaa mieleen neito,
nunnapukuinen neito, jonka huntu kuvastuu suruhuntuna. Soinnahtaa sävel
nunnalle.

Ja astuvasta saarnaveljestä tuntuu, että hänen sydämensä armas
haudattiin viisi vuotta sitten.

Haudattiin... hän itse hautasi... elävänä hautasi...

Erehdys, erehdys oli ollut temmata juuriltaan metsäkukka, temmata
juuriltaan luojan luonnosta ja aidata ansariin, vaikkapa Jumalankin
ansariin... Erehdyksenä oli hän sitä lukemattomat kerrat katunut ja
surrut, sitten taasen pitänyt Jumalan sallimuksena ja hänen pyhien
tarkoitustensa määräämänä. Nyt, kun hänen sieluunsa tuntui jälleen
kuohuvan uutta nuoruutta, vihlaisi entistään kipeämmin myös katumuksen
tunne vuosien päästäkin. Erehdys täytyi sen olla... eikö liene
erehdys koko ansarikin, ihmiskeksintöä koko luostarilaitos... Sillä
hän tunsi niin syvästi tunnossaan, että hän oli ollut salon sylissä,
kaukana luostareista, lähempänä Jumalaa, uurastaessaan hänen työssään.
Jumalanko työssä... oliko hän tehnyt Jumalan työtä silloinkin, kun
tempasi juuriltaan metsäorvokin... laittoi lapsen sinne, josta oli itse
pyrkinyt pakoon, sieltä, josta oli itse etsinyt tyyssijansa ja tuntenut
olevansa lähempänä Jumalaa? Erehdys, erehdys... mutta eikö hän kenties
antanut ajatuksiinsa vaikuttaa oman kaipuunsa tyttöön... kuka ymmärsi
ja tutki Jumalan tarkoitukset... kenties sittenkin oli korkeinta niin
pyhittäytyä kokonaan Jumalalle?

Astuu, astuu mietiskelevä saarnaveli Turkua kohden. Hänen mielessään
väikkyy uinailevan neidon kuva suruhuntuun verhottuna. Mutta kun hän
oikein syventyy tyttöä miettimään, iltaisin hiljaisessa kammiossaan tai
näin yksinäisillä metsäteillä, silloin kiehkeää sydämen salaisimmista
kätköistä hänen sielunsa silmiin jotakin kirkasta, valoisa olento
sädekehä päänsä ympärillä. Hänen vienoimmissa, kätketyimmissä
unelmissaan oli kohta, kun neito oli lentänyt pois hänen läheltään,
tämän muistokuvaan langennut heijastus siitä sädekehästä, joka
hänen nuoruutensa mielikuvissa oli pyhää neitsyttä ympäröinyt...
Hiljaisimpina hetkinä, katumuksen ja tuskan tunteen yllä, oli pyhä
neitsyt ja tämä armas muistokuva vähitellen sulautunut yhteen,
muistokuva oli saanut pyhän neitsyen sädekehän ja pyhä neitsyt armaan
neidon piirteet... tämän luostarineitsyen muistokuvasta oli tullut
hänen pyhä neitsyensä... Mutta juuri silloin, kun tämä suloinen kuva
kiehkeää ihanassa kirkkaudessaan hänen sielunsa silmien eteen, juuri
silloin tuntee hän samalla kipeimmän vihlaisun povessaan... juuri
silloin polttavimman kaihon tunteen siksi, että tämä armas olento on
niin kaukana! Ihmeellinen on elämä, ihmeellinen ihmissydän!

       *       *       *       *       *

Tuskin huomasi mietiskelevä, unelmoiva saarnaveli, että hänen edellään
astua köpsötteli vanha, kumarainen mies porvarispuvussa. Hiljaa astui
ukko, hiljaa köpsötteli sauva kädessä ja silmäili mietteissään eteensä.
Johannes toivotti hänet herranterveheksi ja aikoi astua ohitse. Mutta
ukko katsoi kummissaan saarnaveljeä, joka ei häntä tuntenut.

— No, totta Marian... päästi hän ällistyneenä suustaan. Saarnaveli
pysähtyi ja katsoi kummissaan vanhaan porvariin.

— Veli Johannes, jesavita... tule että syleilen!

— Mutta... oletteko...?

— No, pyhän Henrikin hiippahattu... musta veli, joka ei tunne Olavi
ukkoa!

— Tosiaankin! Isä Olavi Laurentii!

Ja Johannes syöksyi hänen syliinsä. Sitten loittoni hän ja katsoi
vanhaa lehtoria silmät selällään.

— Mutta... että te...!

— Porvarispukuniko ihmetyttää?

— Tanskalaisella veli Hinceruksella oli kyllä muinen tapana väliin
vetää porvariskauhtana munkkikaapunsa ylle, mutta...

— Etkö tiedä, että nyt on Tanskan valta maassa? myhäili vanha lehtori.

— Onhan se nähty tanskalaisista verohurtista siellä salollakin. Mutta
kuinka se voi viedä teidät, vanhan miehen, moisiin kujeihin...

— No, no, poikaseni! virkkoi isä Olavi surullisesti myhäillen. — Ei
tätä tee leikillään... ei leikillään pelkää ja häpeä veljeskunnan
pukua... pakko se nykyään käskee...

— Mikä kumman pakko?

— Tällä haavaa, kautta viiden haavan, ei enää uskalla lähteä locuksesta
kävelylle levätissään. Jollei vedä luitaan porvariskauhtanaan, saa
päivät päästään istua aivan kuin karserissa.

— Minkä ihmeen tähden?

— Mainitsit juuri veli Hinceruksen. Vuodet päästään on hän vehkeillyt
tanskalaisesta päämajasta saamiensa ohjeiden ja määräysten mukaan,
onpa saanut muutamia suomalaisiakin veljiä liittoonsa, kätyreikseen.
Ja toimellisia ollaan tavallisesti niissä, jotka maailmasta ja pahasta
ovat. Valtiollisissa vehkeissään ja juonissaan on tämä rakki, paremmin
sano, piskeineen touhunnut niin, että koko veljeskuntamme on joutunut
silmätikuksi, viime aikoina aivan verisesti vihatuksi.

— Olette ankara, isä! Mutta onhan maassa Tanskan valta, mitä vaaraa
silloin on Tanskan ystävillä ja niiksi luulluilla?

— Tanskan on valta vielä... mutta tuskin enää kauan... Tanskan on
valta... mutta juuri siksi meitä vihataan. Sellainen on Tanskan valta...

— Isä! Sinne metsien poveen olen kuullut yhtä ja toista. Mutta vähät
tiedän suuren maailman melskeistä... kertokaa, isä Olavi, voin sitten
kotikulmillekin terveisiä viedä...

— Eivät ole ilahuttavia viime aikojen kuulumiset olleet, enkä heitä
niin tarkoin tiedäkään. Mutta mitä munkkikaapuun tulee, niin ei sitä
esivalta vihaa, vaan kansa, kuten Tanskan valtaakin. Kristian kuninkaan
verityöt ja hirmuvalta ovat katkeroittaneet kansan äärimmilleen, ja
nyt, kun kansa nousee sortoa luomaan niskoiltaan, ei ole hyvä olla
niiden, joita sen ystäviksi epäillään.

— Mitä, nouseeko kansa sitten?

— Ruotsin puolella ovat tyrannin verityöt nostattaneet kansan sotaan.
Täälläkin on sota aivan ovella!

— Nuo verityöt... olen niistä kuullut... mikä saattoi viedä sellaisiin
julmuuksiin?

— Osaksi kai viha ja kosto, osaksi halu tuhota maan vastustuskykyisin
aines. Muistat kai, että täältä lähtiessäsi salolle — siitähän on
pian yhdeksän vuotta — ottelivat vallasta Erik Trolle, Tanskan
ystävä, ja nuori Sten Sture, isänmaallinen kansanmies. Sten Sture vei
voiton kansan avulla, mutta Erik Trollen poika, Kustaa Trolle, pääsi
arkkipiispaksi Upsalaan. Hän alkoi vimmatusti rettelöidä ja juonitella
Tanskan puolesta, kooten unioniystävät ympärilleen. Kuului jo emämaassa
olleen sisällinen sota riehumassa, kun Sten Sture kutsui valtiopäivät
tuomitsemaan hänen ja arkkipiispan välillä. Kustaa Trolle vangittiin ja
tuomittiin virkaheitoksi, kerrotaan Turun Arvi piispankin olleen mukana
esimiestään kukistamassa...

— Jesavita!

— Sellaista on maailman meno, poikani! Kustaa Trollen eroittamisen
tähden Rooman pyhä isä julisti valtakunnan kirkonkiroukseen... miten te
siellä salolla siitä selvisitte?

— Mistä? Kirkonkirouksestako!

— Etkö edes tiedä...

— En vihiäkään!

— He, — he, nauroi vanha lehtori. No, totta Marian, ei ole raskas
maankirous silloin, kun siitä eivät tiedä edes seurakuntain
sielunpaimenetkaan! Piispa Arvi Kurkea epäillään, ettei hän olisi
isänmaallinen, pujoittelisi vain valtiollisten puolueiden välillä ja
valvoisi kirkkoäidin etuja... mutta annahan kovan tulla teen, niin
näyttää maallisissakin asioissa kyntensä! Tuo arkkipiispan eroittaminen
ensin... ja panepas sitten hänen pyhyytensä paavin pannakirja viheriän
veran alle... no, totisesti, silloin mies tietää mitä tahtoo!

— Mutta verityöt, isä?

— No, taistelussa Tanskaa vastaan Sten Sture haavoittui ja kuoli.
Mielet olivat masennuksissa, herrainpäivät tunnustivat Kristian II:n
Ruotsin ja Suomen kuninkaaksi, ja kansa, alistui. Silloin kohtasi
kosto kauan vastarintaa tehneen isänmaallisen puolueen johtomiehiä.
Keskellä ruunausjuhlien humua pudotettiin satakunta maan parhaita
päitä... ja kerrotaan Kustaa Trollen olleen parhaana saunoittajana
tässä verilöylyssä, ilmiantaneen teurastettaviksi Tanskan ystäviäkin,
joille yksityisesti kantoi koston sappea rinnassaan. Tyrannille kelpasi
tekosyyksi "kerettiläisten" menettely arkkipiispaa kohtaan, kun siten
pääsi satakunnasta jäykimpiä vastustajiaan!

Kumma että Arvi piispa pääsi hengissä!

— Siitä juuri ketun tuntee... Hän tietenkin aavisti pahaa, ei mennyt
ruunausjuhliin... olihan Kustaa Trolle jälleen vallassa ja kunniansa
kukkuloilla. Mutta hänen kerrotaan lähettäneen nöyrän kirjeen
arkkipiispalle, Kustaa herralle, ja luvanneen kuuliaisuutta. Ja kun
sitten viime syksynä Kristian tyrannin sotajoukko saapui tänne ja
täkäläiset mahtimiehet luovuttivat linnan hänen käskynhaltijalleen,
Tuomas junkerille, silloin kerrotaan Arvi piispan kirjoittaneen
kuninkaalle mairittelevan ja matelevan kirjeen, vakuuttaneen
uskollisuuttaan ja luvanneen väkensä, laivansa ja aseensa hänen
käytettävikseen. Joku kaniikeista kuuluu kirjeen sattumalta nähneen, ja
tieto siitä levisi hengellisiin piireihin ja muihinkin. Monet kuuluvat
häntä siitä pitäen sanovan "verikoiran kappalaiseksi", sillä "teidän
armonne nöyräksi kappalaiseksi" oli hän kirjeessään itseään nimennyt.

— Hänhän sitten aina kääntää purjeensa sinne, mistä milloinkin tuuli
puhaltaa! huudahti Johannes.

— Niin, näköjään... mutta toisaalle tuhlaa hän sanoja, toisaalle
tekoja... Saadaanpas nähdä, eikö mies taasen pian pysty muuhunkin kuin
makeiluun...

— Ah, tosiaan, mainitsittehan äsken, isä, että on jälleen
levottomuuksia Ruotsin puolella!

— Levottomuuksia... ettekö te siellä salolla tiedä siitä mitään...
maanjäristys meillä on nykyään. Kun tyranni katkaisi päät sadalta
vastustajistaan, nousi heti tuhansia sijaan! Kun Tukholman verilöyly
oli viime marraskuussa, nousi Taalainmaan rahvas aseihin jo
alkutalvesta nuoren Kustaa Vaasan johdolla. Kerrotaan kansan nousseen
siellä kaikkialla ja voitollisesti ryntäävän eteenpäin. Pari kuukautta,
ylikin, on siitä, kun nuori Kustaa Vaasa oli valittu valtionhoitajaksi
— ettekä te tiedä siellä Metsäkulmalla siitä mitään, muutamain
peninkulmien päässä Turusta!

— Aina huhuja! Mutta eihän sitten maassa enää olekaan Tanskan valta!
huudahti Johannes hehkuvin poskin.

— On vielä täällä Suomessa. Mutta sodan hehku, vainon veriloimo palaa
jo Turussakin miesten silmissä, vaikkei riehahtele tyyni, tasainen
suomalainen.

— Leviääkö sota tännekin?

— Se on jo ovella, kuten sanoin. Valtionhoitajan pieni laivasto on
jo toisiltana saapunut, mutta pysytteleiksen loitommalla Raision
rantamilla, pieni kuuluu näet olevan sotavoima mukana. Mutta eilen
varhaisesta aamupuhteesta alkaen on liikuskellut miehiä nostattamassa
turkulaisia ja ympäristöläisiä aseihin, ja siitä pitäen on yllytys
jatkunut. Ei kuulu mitään erityistä, ei näy mitään sotaista muussa kuin
hehkuvan kiiluvissa silmissä, mutta siitä tuntee tulen kytevän ja pian
se varmaan leimahtaa. Meihin munkkeihin sotainen kiihko on ensiksi
kohdistunut. Kun meitä nyt kerran vihataan, on meidän niskoillemme
alettu syytää kaikki paha, mitä maailmassa on, ja kiihdyksissään kansa
purkaa nyt meihin kaunansa. Olemmehan muka lähimmät Tanskan ystävät,
ja meitä vastaan uskaltaa aina nousta, vaikkei olisi niin suuri
sankarikaan!

       *       *       *       *       *

Kerkeäkielisen Olavi lehtorin kertoellessa ja pakinoidessa olivat
hengenmiehet hiljanverkkaan kävelleet eteenpäin, saapuneet kaupunkiin
ja lähestyivät Kirkkotoria. Torilla kävi kauppa parhaillaan, siellä
hääräilivät kaupungin porvarit ja porvarien emännät, siellä maalaiset
ja saksankestit, niin ettei puusta katsoen olisi luullut mitään
poikenluomaista olevan kyseissäkään.

Mutta Olavi lehtori pyysi Johannesta, että paremman turvallisuuden
vuoksi kulettaisiin loitompaa torin reunoitse, ja itse astahti hän
seuralaisensa vasemmalle puolelle, asettuen siten eteen, ettei toisen
munkkilevättiä väkijoukko niin helposti keksisi.

He olivat juuri pääsemäisillään torin reunoitse Auran rannalle, kun
kuulivat äkäisen huudon:

— Munkki, rähjys!

Olavi lehtori koki vetää Johannesta levätin liepeestä Luostarimäelle
päin, mutta Johannes kääntyi katsomaan, tarkoittiko huuto häntä. Ei
väkijoukosta katsonut kukaan häneen päin, vaan kaikki naulasivat
silmänsä joukon lähellä seisovaan porvarispukuiseen mieheen, joka
koetti heille puhua. Muutamat miehet olivat käymäisillään käsiksi
häneen, mutta joku huusi:

— Antaa kuvatuksen puhua... saahan tuota kuulla!

— Se on veli Hincerus, kuiskasi Olavi lehtori Johannekselle. —
Kummitteleiksen pukeutumalla porvariksi, ikäänkuin häntä ei sittenkin
tunnettaisi...

Veli Hincerus hyppäsi jollekin laatikolle ja alkoi puhua käheän
pauhaavalla äänellä. Johannes saattoi keskeyttäväin huutojen ja hälinän
tähden kuulla siitä vain katkonaisia lauseita:

— Voi aikoja, voi ajan merkkejä... ihmeellisiä ja hirvittäviä enteitä,
kuultuja ja nähtyjä... suuri pyrstötähti koillisesta lounaiseen...
mastoton laiva ilmassa ja sen hävittyä kahdet miehen kasvot, korkeat
hatut päässä... sotajoukkoja pilvissä... veripilkkuja auringossa...
kuultiin taivaalla messunsäveleitä... Voi kansaa, voi kaupunkia...
tulipalot ja ruttotaudit... suuri lohikäärme Saksanmaalla... syöksee
keihäitä kidastaan... ja sikiöt leviävät kautta maan... rosvojoukot
ryöstävät ja polttavat ja viatonta verta... ken tahtoo pitää tavaransa
ja kalunsa... metsiin ja korpiin... ken välttää Jumalan vihan...
laillista kuningastansa... Jumalalta lähetetty on...

— Verikoiran piski! karjahti vihainen ääni joukosta, ja monet kädet
repivät veli Hinceruksen alas laatikolta.

Veli rukalle näytti käyvän pahoin, ja Johanneskin näki parhaaksi
tehdä lähtöä Olavi lehtorin mukaan. Lähtö jäi kuitenkin sikseen.
Sillä samassa kiipesi toinen mies laatikolle ja viittasi väkijoukkoa
hiljenemään. Joukko unhotti silloin munkin ja syntyi hiiskahtamaton
hiljaisuus, jossa Johanneskin saattoi kuulla jokaisen sanan:

— Miten vähän hengellisellä isä pahuksella oli asiaa puhuttavaa,
osoittivat hänen kauheat enteensä, joissa ei liene totta siteiksikään.
Maallisista asioista puhuen, ja niistähän nyt on kysymys, tiedätte
kyllä, että jos viatonta verta kuka on vuodattanut, niin hänen
laillinen kuninkaansa sitä on tehnyt; jos kuka on polttanut, ryöstänyt
ja mellastanut, niin hänen joukkionsa sitä ovat tehneet; jos kuka
on polkenut jalkoihinsa kaiken lain ja järjestyksen, he ovat senkin
tehneet; ja jos ketkä tälle torille tulevat ryöstämään ja mellastamaan,
tekevät sen varmaan hänen rakkijoukkonsa. Hän, Kristian verikoira,
tässä maassa ja koko valtakunnassa on piskeineen raivonnut ja
elämöinyt, niin että veripilkut pirskuvat aurinkoonkin, huutaen sieltä
kansan kostoa hänelle. Jos tahdotte säilyttää isiltä perityn, lakien
suojaaman vapautenne ja itsenäisyytenne, niin kukistakaa hänet! Te,
vapaat miehet, jollette tahdo antautua hirmuvallan orjiksi, koiriksi
kahleihin, niin näyttäkää, mitä vapaat Suomen miehet voivat, vaikka
heitä vähäkin on! Arvelette kai, ettei ole aseita, mutta voin sanoa
teille salaisuutena, (hän alensi salamyhkäisesti ääntänsä, mutta
sittenkin kuului se yli torin) salaisuutena, sillä asianomainen
on visusti varoittanut päästämästä sitä vielä ilmoille, että eräs
korkea herra, jolla täällä on sotamiehiä ja aseita, on luvannut
valtionhoitajan sotapäällikölle, ritari Niilo Arvinpojalle, joka on
kaupungin edustalla laivoineen, antaa kaikki tykkinsä ja ampumavaransa
käytettäviksi. Ilmoittautukoon siis Niilo ritarille, kellä käsi kalpaan
pystyy, ja kenellä ei ole kieli kankea, hän lähteköön saloille ja
kehottakoon jokaista, ken kynnelle kykenee, lähtemään taisteluun uuden
valtionhoitajan, Kustaa Erikinpojan puolesta. Hän puolustaa kansan
vapautta, ja häneen liittyköön, ken vapaana miehenä tahtoo käydä!

Hän laskeutui alas ja joukosta kuului kiihkeää sorinaa ja huudahduksia.

— Hän oli raatimies Lauri Karhunkämmen! virkkoi vanha Olavi lehtori
loistavin silmin.

— Kukahan se korkea herra on, josta hän puhui?

— Arvi piispa tietysti! Kenelläkäs täällä muilla on tykkejä kuin Tuomas
junkerilla linnassaan ja piispa Arvi Kurjella Kuusiston linnassa! Sen
tietävät hevosetkin... Arvi herra näyttää taasen kynsiään!

Palopuhe oli molempia hengenmiehiä niin innostanut, etteivät he
enää lainkaan muistaneet pelätä kansalaisiaan. Eivät he myöskään
olleet huomanneet muuatta metsäläisen näköistä nuorta miestä, joka
oli seissut väkijoukon reunalla, aika tukku oravan, ketun ja näädän
nahkoja kainalossaan ja muuan karhunnahkakin olallaan. Metsäläinen oli
naulannut silmänsä isä Johannekseen aivan kuin aaveeseen, astunut kuin
näkymättömän tenhokäden työkkäämänä muutamia askelia häntä kohden ja
tuijottanut kuin tunteakseen. Isä Johannes huomasi metsäläisen vasta,
kun tämä alkoi etunojassa tulla tuijottaa häntä kohden.

Mutta puheiden päätyttyä oli muidenkin huomio kiintynyt munkkipukuiseen
isä Johannekseen torin nurkalla jokivarressa, ja joku huusi:

— Munkki... verikoiran piski!

Joukko miehiä lähti juoksemaan hengenmiehiä kohden. Isä Johannes oli
vielä niin innostunut, ettei tullut ajatelleeksikaan pakojuoksua, ja
Olavi lehtori puolestaan, luottaen porvaria, kauhtanaansa, valmistautui
puhumaan seuralaisensa puolesta.

Mutta vanhan lehtorin edelle ehti toinen. Se oli metsäläinen, joka
nähtävästi oli tuntenut isä Johanneksen. Miesten lähtiessä juoksemaan
hengellisen isän kimppuun hyppäsi hän nopealla päättäväisyydellä heidän
eteensä ja huusi:

— Ei hän ole piski... hän on meidän pitäjän pappi ja kansanmies!

Miehet pysähtyivät, katselivat epäröiden metsäläiseen ja toisiinsa.

— Uskokaa vain, hän on ollut Metsäkulman pappina jo yhdeksän vuotta...
on — keksi metsäläinen yhtäkkiä — on kai sinne lähtenytkin munkkien
metkuja pakoon...

Metsäläisen ulkonäkö — enimmäkseen hänen pukunsa oli nahkoista kursittu
kokoon — todisti selvään, että hän oli maalta, ja muutenkin hän näytti
itse totuudelta.

— Sitten uskomme, jos lähdet heti sotaan, huusivat miehet alkaen jo
nauraa.

— Jahkahan myyn nahkani, sanoi metsäläinen yksinkertaisesti.

— Elä vain myy sitä verikoiralle! nauroivat miehet.

Metsäläinen heilautti vain nahkakimppuaan, ilmaisten siten, ettei
suinkaan tarkoittanut omaa selkänahkaansa.

Isä Johannes oli hänkin puolestaan tuntenut metsäläisen ja suunvuoroa
saatuaan huusi iloissaan:

— Tuiro!

Tuiro metsäläinen astui reippaasti hengellisen isän luo, lankesi
polvilleen ja suuteli mustan levätin helmaa aivan kuin ristityt ihmiset.

Isä Johannes riuhtoi hänet pystyyn ja sulki syliinsä.

Tuiro! huudahti hän iloisella liikutuksella. — Vieläkö sinä tosiaankin
oleskelet jossakin kotipitäjän kulmilla?

— Enhän minä... muuten vain... sanoin, mitä ensiksi pälkähti päähäni...

— Kiitos! Pelastit minut hengenvaarasta! Mutta missä olet oleskellut?

— Metsässä. En oikein tiedä, mihin kirkkopitäjään ne kuuluvat.

— Tule nyt mukaan, että saan kuulla elämästäsi!

— Jahkahan ensin myyn nahkani.

— Tule sitten luostariin.

Tuiro nyökäytti päätänsä ja meni väkijoukkoon nahkoinensa. Siellä
palasi äskeinen mies jälleen hänen kimppuunsa.

— Eiköhän tosiaankin lähdetä sotaan? innoitteli hän.

— Mene sinä! Minun täytyy myydä nahkani

— Mine osta nahka sinusta, sanoi muuan saksankesti.

Nauraen odottivat ympärillä seisovat kaupanhierontaa, mutta saksa
neuvoi vain Tuirolle, kenen Turun porvarin luo hänen oli mentävä
nahkojaan myymään, sillä kestillä oli oikeus tehdä kauppoja ainoastaan
tukuttain Turun porvarien kanssa.

Samassa kiintyi väkijoukon huomio parveen Tuomas junkkerin ratsumiehiä,
jotka ratsastivat joenvartta pitkin. Heidän luokseen luikahti jostakin,
kukaan ei ollut nähnyt mistä, veli Hincerus ja toimitti heille jotakin
huitoen käsillään. Ratsumiesparvi alkoi ratsastaa väkijoukkoon,
joka hajosi kaikille tahoille. Mutta veli Hincerus, joka juoksi
ratsumiesparven edellä, viittilöi raatimies Lauri Karhunkämmeneen ja
pari ratsumiestä hyppäsi ratsailta, juoksi hänen kimppuunsa ja otti
hänet kiinni. Hänen molempiin ranteihinsa sidottiin nahkahihnat, joista
kummastakin piteli ratsumies kiinni ja niin lähti parvi liikkeelle.

Kauhun ja vihan huudoin seuraasi väkijoukko ratsumiesparvea, nähden
kuinka kaikkien suosima raatimies sai puoleksi juosta, puoleksi
laahautua kahden hevosen välissä. Niin vietiin hänet jokivartta lähelle
joensuuta ja sitten hirsilautalla ylitse linnaan.

Kohta riippui raatimies Lauri Karhunkämmen hirressä linnanmuurin
edustalla. Ja linnanmuurilta kuului Tuomas junkerin huuto:

— Varoitukseksi kapinoitsijoille ja villitsijöille!

Katselevat miehet eivät tienneet, itkeäkö vai karjaista.

Mutta samassa pamahti linnanmuurilta laukaus, ja muuan miehistä kaatui
paikalle.

— Nyt lähden heti sotaan! huusi Tuiro vihan vimmassa ja lähti.

Toiset seurasivat häntä.

Eikä mikään yllyttäjä olisi saanut miehiä niin joukolla nousemaan
hirmuvaltaa vastaan kuin tieto tästä Tuomas junkerin "varoituksesta".
Hyväntahtoiset nahjukset eivät tulleet ennen ryhtyneeksi tuumasta
toimeen ennenkuin saivat iskun, joka tuntui.

Tuiro meni ensiksi nahkoineen saksan neuvoman porvarin luo. Tällä
kertaa ei hänellä ollut aikaa tinkiä, vaan hän otti mitä sai. Rahoilla
osti hän uudet sarkavaatteet, eikä kukaan enää olisi häntä arvannut
metsäläiseksi.

Niin alkoi hän astua Niilo Arvinpojan puheille, jonne oli monia
muitakin menossa.

       *       *       *       *       *

Olavi lehtori ja isä Johannes olivat torilta lähteneet astelemaan
luostaria kohden.

Kylläpä täällä on elämää! virkahti isä Johannes.

— Sanos muuta... ja toista tulee!

Mutta mitä ihmettä veli Hincerus mahtoi tarkoittaa Saksanmaan
lohikäärmeellä?

— Tohtori Lutherusta kai, hänhän siellä kuuluu pitävän kovaa ääntä,
vastasi vanha lehtori.

— Kuinka niin?

— En minä hänestä tiedä muuta kuin mitä saarnaveljet ovat
saksankesteiltä kuulleet. Kertovat hänen ensin nousseen paavin
anekauppaa vastaan, sitten ruvenneen iskettelemään yleensä pyhää isää,
pyhimyksiä, sakramentteja ja koko pyhää kirkkoa. Paljon kuuluu hän
kirjoittavan ja pauhaavan väkevästi kuin itse paholainen, mutta ei
noita ole vielä tänne asti kulkeutunut hänen kirjoituksiaan.

— Miten hän saa...?

— Kuuluuhan Rooman pyhä isä julistaneen hänet pannaan... mutta mitäs
tämä... joukkioineen kuuluu paavin bullan polttaneen... ja kirjoittaa
yhä kivakammin... Valtiopäivienkin kerrotaan Wormsissa häntä viime
kevännä kovistelleen, mutta päästäneen vapaana menemään.

— Merkillinen aika! Nykyäänhän näyttää saavan tehdä esivaltaa vastaan
mitä vaan, mutta... menkööpäs puolesta puhumaan... naurahti isä
Johannes muistaen veli Hinceruksen äskeistä puhetta.

— Ah, nytpä muistan! virkahti isä Olavi. — Tänä iltana saat kuulla
esityksen Lutherin opista, jos tahdot...

— Keneltä?

— Äskettäin on saapunut Saksasta kotiin muuan nuori maisteri, Pietari
Niilonpoika muistaakseni...

— Ah, onko hän jo palannut!

— Kuten sanoin. Hän on levittänyt sanaa valiopiireihin, että puhuu
Lutheruksen opista. Lähetti meillekin sanan luostariin... kas, eiköhän
veli Hincerus ole saanut siitä vihiä, vaikka isä priori aikoi ilmaista
asian vain parille kolmelle!

— Missä hän puhuu?

— Kolmen kuninkaan kiltatalolla, olen kuullut. Sinne tulee kai paljon
ylhäistä väkeä.

He saapuivat veljeskunnan kotitalolle, ja lempeä priori Mikael
Karpalainen otti veli Johanneksen ilolla vastaan lukuhuoneessa. Melkein
lapsellisella ilolla, aivan kuin tietämättä lainkaan sotakiihkosta
luostarimuurien ulkopuolella, näytteli Mikael priori uusia
pergamentille ja paperille kauniisti piirreltyjä käsikirjoituspinkkoja,
jotka oli hankittu isä Johanneksen ollessa salolla. Olipa joukossa
muutamia, jotka oli painettu Gutenbergin keksimillä nastoilla, ja
niidenkös huokeutta isä Mikael ihaili, vaikka oli niillä vielä hintaa
niilläkin kuin hyvällä hevosella! Johanneksen täytyi väkisinkin
miettiä, miten onnellinen kunnon Mikael ukki olisikaan, jos hän saisi
aina puuhailla rakkaine kirjoineen, tarvitsematta huolehtia koko
luostarin johdosta. Hän ei malttanut olla siitä huomauttamatta.

— Olenpa väliin tuuminut, etteikö tästä pitäne minunkin lähteä papiksi
salolle, hymähti isä Mikael.

— No, johan nyt! huudahti Johannes.

— Raskaalta tuo tuntuu, kun näkee, ettei voi johtaa veljeskuntaa
kunniaksi Jumalalle ja tyydytykseksi tunnolleen, huokasi isä Mikael.

Samassa kuului tuttu kellon kilinä, kutsuen puolipäivämessuun, ja
Johanneskin lähti mukaan.

Messun jälkeen odotteli hän kotvan Tuiroa, mutta miestä ei kuulunut, ei
näkynyt. Kauemmin ei hän voinut odottaa, sillä hänen oli käytävä myös
piispansa puheilla. Isä Mikael ja Olavi lehtori kehoittivat häntä sitä
ennen pukeutumaan porvarispukuun, ja hän olikin siksi viisastunut, että
mielellään puki kaapunsa ylle sarkakauhtanan, jonka isä Mikael käski
hänelle tuoda.

Saavuttuaan kivisen, muihin taloihin verraten sangen upean piispantalon
portille, täytyi hänen ilmoittaa nimensä kahdelle portilla seisovalle
asepalvelijalle ennenkuin pääsi sisälle. Pihalla oli ainakin
kymmenkunta asepalvelijaa, jotka näyttivät odottavan hengellistä
herraansa tulevaksi. Eteisessä ilmoittautui Johannes toistamiseen
palvelijalle, joka oli juuri lähtemäisillään ilmoittamaan herralleen,
kun piispa itse kiirein askelin tuiskahti eteiseen.

Hän tunsi Johannes papin heti, vaikkei tämä ollut aikoihin käynyt hänen
puheillaan.

— Nyt tulitte kirkkoon korotuksen jälkeen, virkahti hän tuikaten kättä.

— Olisi ollut vähän asiaa.

— Seurakunnallista?

— Niin.

— Ei nyt, toiste!

Hän oli menemäisillään kiireesti ulos, mutta pyörähti takaisin,
viitaten Johannes papin tulemaan jälestään.

— Tulkaahan vähän...

He menivät piispan virkahuoneeseen, jossa oli suuremmat lasiakkunat
kuin Metsäkulman kirkossa.

— Ah, Johannes Karelus, tulin ajatelleeksi, että teistäpä taidan saada
apua erääseen tuiki tärkeään tehtävään, virkahti piispa kipenöivällä
äänellä, samalla vilaisten ympärilleen, että olivathan he vain kahden.

— Nöyrin palvelijanne, teidän armonne!

— Tarvitsisin näet miehen, joka matkustaisi puhuttelemaan seurakuntain
pappeja... sillä viesti on paras lähettää suullisesti... että
nostattaisivat väkeä aseihin... tarkoitan: turvaamaan tuomiokirkkoa ja
piispanistuinta näinä melskeisinä aikoina...

Sanan "aseihin" jälkeen näytti isä Johanneksesta, kuin hänen upean
kookkaan piispansa kiiluvissa silmissä olisi teräsjousi ponnahtanut
piiloon... ja loppuselityksen aikana pamahtivat hänen kulmansa sulavan
kevyesti silmiä verhoamaan, niin että teräsjousen välähdys näytti äkkiä
peittyneen untuvaverhoon.

— Teidän armonne! huudahti Johannes. — Asia on minulle perin outo, ja
ajatukseni ovat kokonaan kiintyneet seurakuntani hoitoon.

— Niinkö!

Ja piispan kulmat näyttivät pingoittuvan kuin teräsjouset. Sitten oli
jotakin välähtävää niin silmän luonnissa kuin kädenliikkeessäkin, kun
hän sanoi:

— Mutta omassa seurakunnassanne on teidän ainakin vaikutettava asian
hyväksi... täällä tarvitaan pian väkeä!

Johannes ajatteli melkein säälillä saloseurakuntansa rauhaa, mutta
muistaen tänpäiväiset kuulemansa virkkoi hän:

— Voin viedä ainakin sanan vapaamies Tasaiselle, hän meillä on paras
mies sellaisissa asioissa vaikuttamaan.

— Hyvä! Ettekö tiedä myös sopivaa miestä kiertämään?

— En nyt voi sanoa...

— Herran haltuun sitten!

Kadulle päästyään näki Johannes piispan tulevan pihasta aseväen
ympäröimänä ja menevän Kuusiston linnaan päin. Hänestä tuntui piispansa
tänään enemmän valtiomieheltä kuin hiippakunnan ylipapilta.

Kaduilla näki Johannes enimmäkseen miehiä liikkeellä, ja kaikilla
näytti olevan sotainnon tuiketta silmissä. Muutamat näyttivät kantavan
jotakin kätkettynä kauhtanansa liepeen alle, ja nämä riensivät kaikki
samaan suuntaan.

Yhtäkkiä töksähti hän melkein yhteen rotevan miehen kanssa.

— Kas, Tuiro!

— Herran terveheksi, isä!

— En ollut tunteakaan, kun...

‒ Ostin juuri nämä tamineet nahkarahoilla!

— Lähdes nyt vähän kertomaan.

‒ Metsissä olen ollut. En nyt jouda enempää!

— Mihin niin kiire!

— Menen sotaan!

— Joko nyt?

— Nyt jos koskaan! Hyvästi!

Tuiro oli jo menossa, kun Johanneksen mielessä välähti ajatus ja hän
kutsui hänet takaisin.

— Kuules, Tuiro, mene piispan luo! Luulen, että tapaat hänet Kuusiston
linnassa!

— Mitäs sinne?

— Hän tarvitsee miehen.

— Mihin?

— Väkeä nostattamaan!

— Tanskalaisille?

— Ei, elä epäile! Hän on sama korkea herra, jonka torilla sanottiin
luvanneen tykkinsä tanskalaisia vastaan.

— Sitten lähden! Hänet on nyt hirtetty...

— Kenet?

— Hänet, joka torilla puhui!

— Mitä, munkkiko?

— Ei, vaan se toinen! vastasi Tuiro vihan vimmassa. — Hyvästi nyt, isä!

Johannes olisi tahtonut kysellä, mutta Tuiro astui tuiterasti Kuusiston
linnaa kohden.




25

PIETARI MAISTERI


Isä Johannes joutui luostariin parahiksi nonamessuun, ensimäiseen
messuun puolipäivän jälkeen. Sen päätyttyä alkoi olla käsissä aika,
jolloin maisteri Pietari Särkilahden puheen Lutherin opista piti
alkaman. Ja isä Mikael, isä Olavi ja isä Johannes lähtivät kävellä
köpsöttelemään Kolmen kuninkaan killatalolle, kuulemaan selostusta
saksalaisen kerettiläisen opista, aivan kuin huiske ja tuiske heidän
ympärillään ei olisi merkinnyt niin mitään.

Heidän killataloa lähetessään yhtyi heihin vanha tuomiorovasti Jacobus
Johannis. Tämä valkohapsi ukko näkyi hankin kuuluvan miehiin, jotka
etsivät niitä kuin isän ovat, vaikka sataisi tulta ja tulikiveä
ympärillä. Mutta samalla saattoi hän toisten hengenmiesten harjakset
nostattaa pystyyn kertomalla kauhutapauksesta linnan edustalla.

Heidän saapuessaan killatalolle ja aikoessaan astua sisään tuli sieltä
heitä vastaan nuori Pietari Särkilahti poislähdössä.

— Ka, isä Johannes! huudahti hän iloisesti yllätettynä ja kääntyi
sitten ukoille kohteliaasti selittämään, että hänen esityksensä täytyi
hetken rauhattomuuden tähden peruuttaa. Ei noita, lisäsi hän, taida
juuri tulla kuulijoitakaan. Ei ollut vielä ketään sisällä.

— Onhan meitä tässä neljä, virkkoi Mikael priori tiedonjanoissaan.

— Vähän meitä on, huusi Jacobus-rovasti. — Herrallamme ja
mestarillammekin oli mukanaan kaksitoista kuulijaa siltä varalta, ettei
sattuisi syrjäisiä tulemaan... lisäsi vanha veitikka.

— Onkin muuten, arveli isä Olavi, — arveluttavaa tällaisina aikoina
puhua niin aroista kysymyksistä. Ei tiedä, kuka sen mitenkin selittää,
lisäsi hän muistaen veli Hinceruksen viittausta torilla.

Ukot tekivät lähtöä.

— Tule kotiini, että saamme vähän puhella pitkistä ajoista, sanoi
Pietari maisteri hiljaa Johannekselle, ja tämä sanoi isille jäähyväiset.

— Mutta yöksi tietysti tulet domukseen, kutsui isä Mikael.

Heidän lähdettyään astumaan virkahti Pietari maisteri Johannekselle:

— Tuskinpa kannattaneekaan puhua uudesta opista noille vanhoille paavin
papeille!

Johannes katsoi häneen kummastellen.

— He menevät hautaan vanhoine menoineen, parhaassakin tapauksessa
ottaisivat uuden hengen vain tirkistelläkseen kuin minkäkin
ihmeotuksen. Kyllä luulen, että on paras aloittaa toisesta päästä,
kääntyä nuorten puoleen.

Johannes katseli tarkastellen nuorta ystäväänsä. Hänestä oli varttunut
täysi mies, ja miestä näytti valaisevan innon tulen, elävän uskon ja
lujan vakaumuksen loimo. Mutta sittenkään ei Johannes nähnyt hänessä
mitään sellaista kuumeisen väräjävää kuin oli huomannut muutamissa
parhaimmissa hengen-innoittamissa aikalaisissaan, ei sellaista lumisen
vaaleaa tahmeutta eikä kidutuksen kalpeutta millaisen oli nähnyt lyövän
leimansa toisiin totisiin hengenmiehiin, ei mitään kipeää kärsivää.
Ei, sälähtelevää joustavuutta, verevää tuoreutta tuntui uhkuvan
miehessä, kasvoista aivan kuin huokui ja lehahteli noruvan nuortea
puna, ja silmissä kimmelsi luonnonraikasta elinintoa säteilevä lämmin
kosteus. Näin uteliaalla ihailulla opinteiltä palannutta ystäväänsä
tarkastellessaan tuntui Johanneksesta, kuin hänen rinnassaan jotakin
aukeaisi ja sinne herahtelisi nuoresta ystävästä tuores aamukaste, joka
samalla kertaa hurmasi ja vavahdutti niinkuin synnillinen maailman ilo,
mutta tuntui sulattavan pois jotakin kuortunutta, kangistunutta...
vanhaa aatamia...

Pietari maisteri antoi isä Johanneksen katsella kyllikseen ja virkkoi
sitten hymyä hyrskyen ja hilpeää iloa pilkkuvin silmin:

— No, miltä minä nyt näytän?

— Minusta näytät nyt ulkomailta palattuasi niin ihmeellisen
nuorekkaalta, miltei nuorteammalta kuin ennen! huudahti Johannes.

— Niinkö!

— Mitä ihmettä sinussa on?

— Siihen saat kotona näkyvän selityksen...

Tästä lupauksesta ei Johannes tullut hullua viisaammaksi.

He saapuivat "Kiukku-Niku" vainajan taloon, jonka Pietari maisteri oli
isältään perinyt. Asuintupaan astuttua kysäisi Pietari maisteri hiljaa
jotakin nuorelta ilosilmäiseltä tytöltä.

Tämä puikahti viereiseen huoneeseen.

Sieltä astui kohta esiin nuori nainen, seitsemän-, kahdeksantoista
korvilla. Jo puolella silmäyksellä häneen häivähti Johanneksen mielessä
suloisen kodikas tunne. Koko silmäyksellä sai hän vaikutelman, että
nainen oli kauniskin. Hänessä oli jotakin, joka viehätti niin silmän
puolelleen, ettei tullut tyystin tarkastelleeksi hänen piirteitään,
tunsi vain mielihyvää silmäyksestään. Piirteet tuntuivat kauttaaltaan
niin sulavan sopusuhtaisilta, ja poskilla oli lämmin puna, jolla
oli hieno tummanvivahdus. Silmät olivat siniset, tuntehikkaan
tummansiniset, ja pitkät silmäripset antoivat niille niin hienon
haaveellisen vivahduksen. Koko kasvoilla oli tuntehikkaan hämyinen
häivähdys, antaen kasvoille ominaisen saksalaisen sävyn.

— Vaimoni Margareta Corneliuksentytär! esitti Pietari maisteri
uhmaavalla voitonriemulla.

Isä Johannes oli niin ällistynyt ja niin monia kysymyksiä kumpusi hänen
mieleensä, että hän tuskin muisti tervehtiä.

— Tämä on hyvä ystäväni, isä Johannes, selitti Pietari saksaksi
vaimolleen, ja tämä loi häneen ystävyyttä säteilevän katseen.

Isä Johannes ei suinkaan ollut pukeutunut rautapaitaan, joka olisi
suojellut häntä naiskatseiden teholta. Mutta sittenkään ei hän voinut
olla huudahtamatta ystävälleen:

— Etkös ole vihitty papiksi!

— Niin juuri!

— Mutta...?

— Kysy pois vaan!

Margareta oli nähtävästi huomannut isä Johanneksen kasvoista, mistä oli
kysymys, ja vetäytyi hienotunteisesti pois huoneesta.

— En suinkaan tahdo tunkeutua tiedustelemaan yksityiselämääsi, mutta
herättää suurimmassa määrin mielenkiintoani...

— Kysy vain arastelematta, mihin haluat selvyyttä.

— Miten avioliittonne on mahdollinen, miten se on järjestetty ja
miten...

-— Kerron koko jutun, niin saat samalla kertaa vastauksen kaikkiin
kysymyksiisi.

He istuutuivat kodikkaasti asuintuvan lasiakkunan ääreen, ja Pietari
kertoi:

— Tarina alkaa kevätkesästä. Meidät valtasi palavin rakkaus molemmat,
ja olin jo aikeissa luopua koko papilliselta uralta, ryhtyä vaikka
mihin muuhun, kun vain saisin Margaretan. Mutta sitten puhuin asiasta
Martti tohtorille, tohtori Lutherille tarkoitan, ja kysyin hänen
neuvoaan. Hän kysäisi, miten meidän maassamme muut papit tekevät,
ja ihastui ikihyväksi, kun sanoin, että meillä täällä varsinkin
maalaispapit elävät vaimoineen ja lapsineen aivan samallaista
perhe-elämää kuin porvarit ja pienet aateliset. "Mene ja tee sinä myös
niin!" sanoi tarmokas tohtori hilpeästi nauraen. "Ah", jatkoi hän
hetken kuluttua vakavasti, "avioliitto ei ole ainoastaan luonnollinen
asia, vaan Jumalan lahja, suloisin ja ihanin, vieläpä siveämpikin kuin
mikään naimattomuus ja avioton elämä, sillä naimattoman sielu saattaa
joutua niin lihallisten himojen valtaan, että hän niillä saastuttaa
taivaankin. Kukaan ei ole niin hengellinen, ettei tuntisi luonnollista
taipumusta ja rakkautta toiseen sukupuoleen, sillä suuri ja ihmeellinen
asia on liitto ja yhteys miehen ja naisen välillä. Avioliitto saattaa
kyllä olla helvettikin, mutta missä säilyy uskollisuus ja rakkaus
puolisoa ja lapsia kohtaan, missä avioliitto pidetään pyhänä ja
jumalaisena säätynä, siellä on se suorastaan autuas sääty." Näin sanoi
hän ja osoitti jumalansanan sanovan samoin.

Mikä riemu meidät silloin valtasi! Emme voineet vitkastella, vaan
läksimme kotimaahan ensi laivalla, joka tänne purjehti. Menimme
kotipitäjääni Taivassaloon. Ilon ja riemun huumauksessamme olimme
melkein uskoneet, että kirkkokin avosylin siunaa liittomme. Mutta pysty
tuli eteen. Silloin teimme aviosopimuksen ilman pappien vihintää,
ja suvisena sunnuntaina me kukkivalla kirkkomäellä julistimme sen
kirkkokansalle ja kutsuimme koko Taivassalon seurakunnan liittoamme
todistamaan!

Ihana on onnemme! Meistä tuntuu, kuin kulkisimme yössä, yhdessä kantaen
kirkasta soihtua. Kaukaa katsojalle mahtaa soihtumme näyttää vain
pieneltä pilkoitukselta, mutta me näemme ainoastaan rakkautemme soihdun
kirkkaan palon ja pienen piirin maailman sen valokehässä. Ja meille
on valokehämme niin säteilevän kirkas ja autuaan suloinen, ja pimeä
näyttää olevan niin kaukana.

Näin ylisti Pietari maisteri onneaan.

Ja isä Johannes istui vaiti kauan, ikäänkuin äänettömään hartauteen
vaipuneena.

       *       *       *       *       *

Hänet herätti Margareta emäntä, joka tuli kuiskaamaan rakkaalle
miehelleen, että ateria oli valmis viereisessä huoneessa.

He lähtivät ruualle.

— Finnland ist so schön, aber kylmä, virkkoi Margareta emäntä pöydässä
kohteliaasti vieraalleen, osoittaakseen jo osaavansa sanan suomeakin.

— Suomi on niin kaunis, mutta kylmä, sanotaan, — suomensi Pietari
hymystä hohtaen.

Margareta toisti hartaasti pariin kolmeen kertaan ja säteili ilosta,
kun vihdoin osasi sen sanoa oikein.

Samassa näytti hän saaneen mieleensä jotakin tärkeää ja kysyi;

— Wie heisst "hier" auf finnisch?

— Hiirkö? kysyi Pietari hilpeästi.

— Ich Weiss schon, "hiir" bedeutet die Maus. Aber ernst: "hier"?

— Täällä.

— Wie heisst "gut"?

— Hyvä.

— Und "die Menschen"?

— Ihmiset.

— Täällä on so hyvät ihmiset, sanoi Margareta vieraalleen kohteliaasti.

— Täällä on niin hyviä ihmisiä, oikaisi Pietari.

— Ach, hyviä ihmisiä! toisti Margareta.

— Mutta kylläpäs me olemme katsovaisia, kun rupeamme vierasten aikana
kieliharjoituksiin! huudahti Pietari.

— Arvaahan sen... virkahti leikkisästi Johannes, joka oli hymyillen
seurannut sitä iloa, jota nuori pari löysi kaikkein pienimmästäkin.

— Niin, vastanaineet! huudahti Pietari. — Margareta sanoo, että
suomalaisen papin emännän on osattava suomea, ja on alkanut opetella.

— En osaa vielä suomea, sanoi Margareta puhtaasti, vaikka vieraalla
äänen sävyllä. — Ich will aber lernen.

He hymyilivät molemmat onnellisina, ja isä Johanneskin hymyili.

       *       *       *       *       *

Aterian jälkeen istuutuivat ystävykset jälleen asuintuvan ikkunan luo.

— Sitten kai tohtori Lutheruskin on naimisissa? kysyi Johannes.

— Ei. Mutta hän sanoi, että jos muutamat eletyt vuodet olisivat
vielä edessäpäin, niin kosisi hän heti Eva Schönfeldiä. Nyt ei tämä
hänen nuoruutensa mielitietty ole enää otettavissa, sen on tohtori
Basilius, preussilainen medikus, siepannut. Mutta hän sanoo joka päivä
tähystelevänsä, ketä voisi rakastaa, ja naivansa pian... vaikka nunnan,
jollei muita saa...

‒ Nunnan! huudahti isä Johannes kauhistuneena, mutta samalla läikähti
lämmin puna hänen poskilleen.

‒ Kenties hänellä on jo nunna katsottunakin, jatkoi Pietari.

— Sanoiko hän todellakin niin? kysyi Johannes niin kärkkäästi, kuin
olisi se hänen elinkysymyksensä.

— Kyllä hän sanoi. Kenties se oli vain muuan hänen tavallisia
kokkapuheitaan.

Johannes vaipui syviin mietteihin. Hänen mieleensä tahtoi väkisinkin
kirkastua nunnanhuntuinen muistokuvansa, mutta hän pakoittautui
ajattelemaan korinttilais-epistolan seitsemättä lukua.

— Vaan sanoohan apostoli, että on autuaampaa pysyä naimatonna ja etsiä
vain niitä kuin herran ovat? virkkoi hän.

— Apostoli sanoo sen luulonaan, arvelunaan, ei jumalaisena sääntönä,
kuten hän moneen kertaan teroittaa.

— Mutta eikö pappi sittenkin ole naimatonna vapaampi Jumalan työhön?

— Jumalan työstä on tärkein lasten kasvatus, ja siitä hän vetäytyy pois.

— Omalta kohdaltaan. Mutta sitä paremmin voi hän uhrata itsensä muille
ja muiden lapsille.

— Sanoilla, ei teossa. Omia lapsiaan kasvattaessaan saavuttaa hän vasta
hedelmällisen kokemuksen ja antaa elävän esimerkin.

Näin jatkoivat he keskusteluaan päivän kallistuessa illoilleen. Pietari
maisteri — maisterin arvonimeä ei hän tosin vielä ollut oikeastaan
saavuttanut, kun lemmenpalo oli ajanut kesken kotimaahan, mutta nuori
pari odotti juuri ensimäistä saksanlaivaa purjehtiakseen sinne vielä
vuodeksi, pariksi — esitteli Johannekselle kaikessa laajuudessaan
Lutherin ihmishenkeä vapauttavaa, kirkollisia menoja ja kirkollista
järjestystä mullistavaa oppia. Ja vaikka Lutherin väkisanat saivatkin
Pietari Särkilahden suussa paljon lempeämmän, humaanisemman sävyn, sai
isä Johannes sittenkin monta kertaa ällistyä niitä kuullessaan. Mutta
monessa kohdin saivat opit vastakaikua hänen sielussaan, olihan hän
itsekin tuntenut kiusallista tympeyttä latinankielistä messupaljoutta,
kuvapalvelusta ja luostarihenkeä kohtaan ja arastelevia epäilyksiä
niiden tarkoituksenmukaisuuteen nähden. Monessa suhteessa iski uusi
oppi hänen epäilyksiinsä sytyttävänä soihtuna, ja lisävirikkeiksi
antoi Pietari hänelle painettuina useita Lutherin väkikirjoituksista
vietäväksi kotiin. Mutta monissa kohdin tuntui uusi suunta lempeästä
Johanneksesta liian mullistavalta ja repivältä ja pani hänet epäröiden
pudistelemaan päätänsä.

— Eikös tuo uusi oppi tarkoita hävittää koko Jumalan valtakunnan maan
päältä? arveli hän.

— Ei suinkaan!

— Mitäs jää jälelle?

— Henki ja sana!

— Meillä on täällä Suomessa niin vähän vanhaa revittäväksi, täällä
kaivataan ennen kaikkea kylvämis- ja istutustyötä, ennenkuin
herranhenki mieliin elähtyy. Eivätköhän nuo kuvat ja messut ja
sakramentit ole melkein ainoat, joiden kautta kansa toistaiseksi voi
isää lähestyä. Jos niitä aletaan raivata pois, jää kansa ilman mitään,
eihän se pysty pyhistä kirjoista itse hengenviisautta ammentamaan.

— Miksei pystyisi?

— Ovathan ne vieraalla kielelläkin, ja aniharvat osaavat lukea!

— No, käännettäköön ne kansankielelle ja opetettakoon kansa lukemaan!
huudahti Pietari innosta säihkyen. — Siinä juuri on työala, johon me
uuden suunnan miehet pyrimme. Kirjoista omin kielin saa kansa elävän
hengen omituksi, ei epäjumalankuvista, joiden nimiä tuskin tietää, ei
messuista, joista ei ymmärrä sanaakaan, ei sakramenteista, joita pitää
taikatemppuina. Ah, ihana väristys käy läpi sieluni, kun ajattelen,
että vielä kerran on koittava aika, jolloin pyhät kirjat rakkaalle
äidinkielellemme toimitetaan ja Gutenbergin nastoilla painettuina
levitetään jokaisen salonlapsenkin käteen! Oi, jospa sen ajan näkisin,
sanoisin riemuisesti Simeonin kanssa: "Laske nyt, herra, palvelijasi
rauhaan menemään!"

Isä Johanneksen silmät kostuivat riemusta, hänenkin mielikuvituksensa
silmiin leimahti kuva ihanasta ajasta, jolloin kansa päivänkullassa
kulisee. Oikeastaan hänestä tuntui, kuin hän sen kuvan löytäisi
vain omasta sielustaan. Hänestä oli ollut riemu lukea kansalle
latinalaisesta kirjastaan suomeksi. Miksi, miksi oli hän ollut niin
tuhma, tuumi hän, ettei samalla tiellään ollut ajatellut Gutenbergin
nastoilla painettuja suomenkielisiä kirjoja!

       *       *       *       *       *

He istuivat myöhään iltaan kuutamossa, kaalipellolle päin antavan
ikkunan ääressä. Ja kuu levitti haaveisen hopeahohteensa kaalimaahan ja
heitti pitkän valojuovan huoneen lattiallekin.

Pietari loi silmäyksen kuutamoiseen kasvitarhaan. Sitten kääntyi hän
uudestaan sinne katsomaan, tähysteli pitkään ja heltyi yhtäkkiä.

— Isä Johannes! sanoi hän unelmoi van hellällä äänellä. — Katsos!
Kerroinhan sinulle kerran siellä salolla... tuossa on nyt
kotipihlajamme, äidin lemmikki!

Johannes nousi ja kurkisti kuutamoiseen yöhön. Ikkunan poskesta näkyi
ulommaisia lehdeksiä suuresta tuuheasta pihlajapensaasta. Sen lehdet
oli syys punertanut, mutta kuun väräjävässä haavevalossa niiden
punerrus kimmelsi kullalle. Ja kun sitä vaipui unelmoivin silmin
katselemaan, näyttivät kuunsäteet taittuvan sädekehäksi sen ympärille.

He katsoivat sitä kauan, ja sitten Johannes kääntyi katsomaan Pietarin
kasvoihin. Kuun säteet taittuivat nuoren maisterin silmissä, ja kuun
hohdetta tuntui olevan hänen äänessäänkö, kun hän virkkoi:

— Pyhä puu, muistojen puu! Sinun tähtesi olen armaan äidin nähnyt
ainoan kerran pikastuvan ja sitten saanut muka antaa hänelle
anteeksi... eikä vieläkään ole ollut elämässäni mitään tuskallisempaa...

— Äitisi... hänhän elää vielä...

— Niin, kotikartanossa hän on nykyään.

— Mitä hän sanoo?

— Avioliitostammeko?

— Niin, ja...

— Onhan vanhalla epäilyksensä, päätänsä hän vähin pudistelee... mutta
ei hän, armas äiti, tuomitse ketään. Muulla kerettiläisyydellä en
taasen ole häntä suotta peloitellut...

— On sinulla siis jotakin pyhääkin, jota hellävaroen säästät ja
suojelet... virkkoi Johannes hymyillen.

— Pyhääkö! Oi, niin paljon pyhää — ja pyhimyksiä! Tuo pihlaja,
muistojen pyhä puu... ja äiti, armas äiti...

Samassa hiipi Margareta huoneeseen, hiljaa, ettei keskustelevia
hengenmiehiä häiritsisi.

— Ja hän! liitti Pietari sulkien hilpeällä kuohulla nuoren vaimonsa
syliinsä.

       *       *       *       *       *

Margareta istui syysillan kuutamossa ja lauloi luutun säestyksellä.
Suloisen vienona soi hänen äänensä ylistäen lemmenonnea, ja kuutar
heitti hopeahileensä lemmenlaulun väräjäville aalloille.

Hän lauloi monia suloisia synnyinmaansa säveliä, mutta viimeksi viritti
hän laulun, jolla lemmekäs pikku saksatar oli kolmatta vuosisataa
sitten päättänyt kirjeensä munkki Wernher von Tegernseelle:

    Du bist mein, ich bin dein:
    Des sollst du gewiss sein.
    Du bist verschlossen
    In meinem Herzen,
    Verloren ist das Schlüsselein:
    Du musst immer drin nun sein.

Margareta antoi luutun vaipua ja vaipui mietteihin isä Johannesta
silmäillen.

— Oletteko koskaan rakastanut? kysyi hän hiljaa ja unelmoiden.

Silloin heltyi silmä hengenmiehen, heltyi silmä ja kostui. Kasvoille
tuli suru, suuri suru kuvastui kasvoilla. Ja Margareta tiesi jo
vastauksen, kun isä Johannes sanoi hiljaa:

— Olen.

— Vietä häät hänen kanssansa! riemahti Pietari maisteri onnessaan.

Mutta surullisesti pudisti isä Johannes päätänsä.

— Missä hän on? kysyi Margareta hiljaa.

— Luostarissa, sai isä Johannes huokaavana kuiskauksena huuliltaan.

Margaretan silmät kyyneltyivät, ja isä Johannes istui raskaissa
mietteissä, allapäin.

       *       *       *       *       *

Ulkoa kuului jyrinää, niinkuin jotakin raskasta olisi rattain kuletettu
katua myöten. Kuusiston linnan tykkejä siellä kulotettiin Turun linnan
piiritykseen. Siellä vietiin piispa Arvi Kurjen, Suomen viimeisen
katolisen kirkkoruhtinaan, tykkejä raivaamaan tietä uudelle ajalle.




26

TUIRON SOTASEIKKAILUT


Tuiro oli koko syksyn, ohi joulun, kierrellyt piispa Arvi Kurjen ja
ritari Niilo Arvinpojan asiamiehenä nostattamassa väkeä sotaan Kristian
tyrannia vastaan. Useimmat Turun lähipitäjät oli hän liikuskellut, ei
vain mennyt kotipitäjäänsä. Ja miehiä sieltä oli Turkuun urennut, oli
tullut niin tukulta, että kun Tuiro tammikuun alkupäivinä retkeilynsä
päätettyään liittyi Turun piiritysjoukkoon, olisi hän ollut koko
mahtava sotapäällikkö, jos olisi saanut kaikki nostattamansa pojat
komennettavikseen. Niin ei hän tosin saanut, mutta ei häntä sentään
työnnetty pelkäksi numeroksi riveihin, vaan Niilo ritari oli ottanut
eräänlaiseksi vapaammaksi käsilähetikseen reippaan, jäyhän miehen, joka
oli niin hyvin kunnostautunut ensi tehtävässään.

Palaamisensa jälkeisenä päivänä oli hän saanut hetkisen vapautta
ja käveli ympärinsä katsellen piiritystyötä. Hän pysähtyi muutaman
"piispanpaukun" — Arvi Kurjen tykin — luo ja kyseli tykkimieheltä
sotatapauksia poissaolonsa aikana. Linnaa oli koko alkutalven
piiritetty mitenkään erikoisesti edistymättä. Päinvastoin oli
Tuomas junkeri joulun edellä tehnyt menestyksellisen uloskarkauksen
linnastaan, saaden vangeiksi joukon suomalaisia ja ruotsalaisia.
Vangitut herrat oli Susi-Tuomas heti hirtättänyt linnanmuurin
edustalle, ja niiden joukossa oli ollut myös Niilo ritarin veli, Pentti
Arvinpoika; vangittu miehistö luultavasti kitui linnan vankikomeroissa
tai oli heidät pakoitettu astumaan linnan puolustusväen riveihin.

Heidän parhaallaan pakinoidessaan tuli muuan sotamies kiireisesti
kutsumaan Tuiroa Niilo ritarin puheille.

— Luulenpa, että sinä olet omasi erääseen tärkeään tehtävään? sanoi
Niilo ritari.

— Kuten käskette, jalo herra!

— Saisit mennä linnaan ja ilmoittaa, että meille on juuri tulossa
muonakuormia ja että he voivat ne siepata saaliikseen, jos tahtovat.

— En minä! tokaisi Tuiro ällistyneenä.

Arvi ritari katsoi nauraen rehelliseen mieheen.

— Näetkös! selitti hän sitten vakavasti. — Linnassa on joukko
suomalaista sotaväkeä ja useita herroja, jotka kuuluvat Kristianin
vastustajiin. Nyt olemme saaneet tiedon, että kuningas on lähettänyt
Tuomas junkerille käskyn teloittaa nämä herrat. Käsky voi saapua
perille minä hetkenä tahansa, ja nyt olisi sinun heidät pelastettava.

— Mielelläni, mutta miten?

— Viet sellaisen viestin kuin sanoin. Mutta se viesti sinun on vietävä
ritari Erik Flemingille, ei Tuomas junkerille. Erik herra, vaikka
onkin meidän miehiämme, kuuluu osanneen pujottautua Tuomas junkerin
luottamukseen, toisia huomattavampia Suomen herroja sitävastoin
pidettänee linnassa vangittuina. Sano Erik herralle, että vaara uhkaa,
ja keksiköön hän keinon pelastautuakseen.

Tuiro lähti. Oli järjestetty, että hän näyttäisi nokkelasti
päässeen pujahtamaan läpi piirittäjäin käsien, ja hänen juostessaan
linnanportille ammutuinkin hänen jälkeensä. Linnanvahti antoi nopean
merkin, portti avattiin, Tuiro pääsi sisälle ja hänet vietiin Tuomas
junkerin luo.

Tuiro alkoi touhuissaan selittää, että oli ryöstettävissä vihollisen
kuormasto. Susi-Tuomas ei kuitenkaan ymmärtänyt hänen suomalaista
puhettaan, ja Erik Fleming kutsuttiin avuksi. Hänelle sitten Tuiro
kertoi Niilo herran molemmat viestit.

Erik Fleming oli päättävässä jäntevyydessä vähintään Tuomas junkerin
veroinen, mutta tämän susimaisen julmuuden sijaan oli hänellä äly
kuin salaman välähdys. Hän teki nopeasti päätöksensä. Hän tulkitsi
Tuomas junkerille asian niin, että ensi yönä puoliyön aikaan saapuu
piirittäjille suuri muonakuormasto, ja jos se saadaan siepatuksi, on
pitkiksi ajoiksi piiritettyjen tila varma, kenties riittäisi muonaa
aina avoveteen, jolleivät piirittäjät jo ennen katsoisi täytyvänsä
lähteä tiehensä.

Tuomas junkeri pudisteli mustaa päätänsä. Rynnäkön onnistuminen oli
ylen epävarma, ja linnasta ei riittänyt väkeä haaskata suotta. Mutta
tulisella innolla ja välähtelevällä taitavuudella ajoi Erik herra
asiaansa. Hän otti sen menestyksen vastuulleen ja neuvoi lähettämään
tuleen linnassa olevan suomalaisen miehistön, josta ei ollut suurempaa
vahinkoa, vaikka kaatuisivatkin. Se oli tosin epäluotettavaa väkeä,
selitti Erik herra, niin rynnätessä kuin linnanpuolustuksessakin, ja
sentähden oli heitä vartioimaan otettava myös Tuomas junkerin varminta
väkeä. Tuiro, joka asiassa oli tehnyt niin tärkeän palveluksen,
ovelasti tuomalla sanan kuormaston saapumisesta, oli runsaasti
palkittava ja lähetettävä takaisin antamaan merkin, millä hetkellä
kuormasto saapui.

— Pääseekö hän vielä takaisin piiritysketjun läpi? kysyi Tuomas junkeri.

— Kyllä, vastasi Tuiro terhakasti, kun Erik herra suomensi hänelle
junkerin kysymyksen.

Näin hyvin suunniteltuun yritykseen katsoi Tuomas junkeri hyväksi
suostua.

Mutta samassa ilmoitettiin, että linnaan oli saapunut Kristian
kuninkaan lähettiläs, joka kumma kyllä oli hänkin päässyt läpi
piiritysketjun.

Lähettiläs pääsi heti puheille. Erik herra lähti vielä lähemmin
neuvottelemaan Tuiron kanssa hankkeesta ja antamaan lähempiä
ohjeita. Se vei aikaa kotvan, ja kun Tuiro palasi linnanpihan yli,
näki hän kauhun näyn. Lähettiläs oli tuonut Kristianin verikäskyn,
ja linnanpihalle laahattiin heti teloitettaviksi muutamia Suomen
ylhäismpiä aatelismiehiä, joiden nimiä Tuiro ei tiennyt. Tuiron sisu
tuskin antoi myöten noudattaa palatessaan hiipiviä varokeinoja, jottei
linnasta nähtäisi hänen menevän suoraa päätä piirittäjäin leiriin.

Hän vei viestin Niilo herralle, ja tämä järjesti kaiken valmiiksi Erik
Flemingin "rynnäkköä" varten. Mutta Tuiro meni Erik herran määräyksen
mukaan kappaleen matkan päässä linnasta olevalle mäen nyppylälle, ja
laittoi sinne koko iltapäivän risuista suurta roviota.

Puoliyön aikaan sytytti hän sen palamaan.

Samassa aukenivat linnanportit, ja sieltä hiipivät yöhön suomalaiset
soturit, joukossa muutamia vapaamiehiäkin, lisäksi muutamia Tuomas
junkerin valiosotureita pitämässä järjestystä yllä. Edellisen päivän
teloitukset olivat suomalaisissa sotureissa virittäneet yhä suuremmaksi
heidän ennenkin tuntemaansa vihaa ja kauhua tanskalaisten hirmuvaltaa
vastaan, ja useimmat heistä odottivat vain tilaisuutta karata
piirittäjäin puolelle.

Mutta juuri kun he odottivat käskyä rynnäkköön piiritysketjua vastaan,
huusi Erik Fleming heille suomeksi:

— Veljet, suomalaiset, verikoiran piskien kimppuun!

Pieni kuninkaallisten parvi ehti tuskin ajatellakaan ryhtymistä
vastarintaan, eikä se olisi mitään auttanut, niin vähän heitä oli. Erik
Flemingin johtamat suomalaiset ja piiritysjoukko vangitsivat heidät
melkein ilman miekan iskua.

Ja niin olivat suomalaiset päässeet linnasta ovelan Erik Flemingin
johdolla ja Tuiron avulla.

       *       *       *       *       *

Piiritystä jatkettiin aina kevääseen saakka ilman mitään käännettä
puoleen tai toiseen. Ainoastaan joku pieni kahahdus tapahtui silloin
tällöin tai tehtiin viholliselle nokkela kepponen, ja monissa
sellaisissa kunnostautui Tuiro jäyhällä reippaudellaan.

Keväällä Turun saariston parhaallaan luodessa jäitään ilmestyi
äkkiarvaamatta Severin Norbyn laivasto Turun linnan edustalle Tuomas
junkerin avuksi. Nelisenkymmenen korville luettiin laivoja olevan,
kaikki täynnä hyvinvarustettuja miehiä. Severin Norbyn tykit alkoivat
sataa luoteja piirittäjäin varustuksiin, vinkuipa laivoista hirveitä
ketjukuuliakin keskelle Niilo herran väkeä.

Kiireiseen pakoon oli hänen lähdettävä. Mutta pakotuiskeen keskellä oli
hän saanut viestin Arvi piispalta ja kutsui Tuiron puheilleen.

— Mene heti piispan luo! Hän lähtee itse väkeä nostattamaan ja ottaa
sinut mukaan.

Tuiro lähti. Kaupungin läpi rientäessään Kuusiston linnaa kohden
kuuli hän järisyttävän, hirmuisen pamahduksen, ja arvasi, että Niilo
herra oli lähtiessään kaupungin reunalla räjähyttänyt ilmaan kivisen
rakennuksen, jossa oli hänen ruutivarastonsa.

‒ Ehtiiköhän hän edes pakoon vihollisen jaloista?

Tätä aprikoiden riensi Tuiro juoksujalkaa läpi Piikkiön pitäjän
Kuusiston vuorinientä kohden. Tiellä ajoi hänen ohitseen joukko
aatelisnaisia ja tuomiokapitulin kaniikkeja, mitkä ratsain, mitkä
rattain, kaikki kiiruhtaen Kuusiston linnaan turvaa etsimään.
Pian alkoi Tuiron silmiin häämöittää linnan korkeampi keskustorni
pyörökattoineen, kohta näkyi kokonaan mahtavan, kivisen keskuslinnan
katto, näkyivät kaksinkertaiset ympärysmuuritkin torneineen. Auliisti
laskettiin suojaa etsivälle kaupungin vallasväelle alas Vipusilta,
joka vei niemen kannasta katkaisevan vesihaudan ylitse, ja samalla
pääsi Tuirokin linnaan. Yhä uusia pakolaisia saapui sinne kaupungista,
ja viimeiset kertoivat, että ruutisäiliön räjähdyksestä oli kaupunki
syttynyt palamaan. Nopeasti levisivät hurjat liekit kevätahavan
kuivaamiin taloihin, ja kilvan tulen keralla ryntäsivät Severin Norbyn
ja Tuomas junkerin miehet kaupunkia ryöstämään.

Nämä viestit kuultuaan kävi Arvi piispa nopeaan toimintaan. Hänellä oli
jo laivansa valmiina purjehtimaan, sillä hän oli, heti ensi viestin
Norbyn tulosta saatuaan, rientänyt kaupunkitalostaan tänne linnaansa
ja aikoi purjehtia Pohjanmaan rannikolle nostattamaan Pohjanmaan
reimaa väkeä Turun linnan piiritysjoukon avuksi. Sille retkelle oli
hän yllytykseen tottuneen Tuiron kutsunut. Nyt otti hän myös turviinsa
paenneet vallasnaiset ja tuomiokapitulinsa kaniikit laivalleen. Purjeet
nostettiin ja Arvi piispa lasketti suojatteineen merille, jättäen
linnaansa vartioimaan vain muutaman kymmenkunnan asemiehiä, joita ei
toisten mukana ollut lähettänyt Turun linnan piiritykseen.

Tuuli ei ollut suotuisa ja he viipyivät muutamia vuorokausia ennenkuin
ehtivät Raumalle, johon Arvi piispa aikoi suojattinsa viedä sodan
jaloista. Mutta satamaa lähestyessään näkivät he rannalla vilisevän
Severin Norbyn sotaväkeä ja laskivat kiireimmittäin ulommaksi merelle.
Eräältä kalastajalta kuuli piispa, että Norbyn väkeä oli jo kulkenut
ryöstöretkille tänne saakka, olivatpa tiedustelleet sitäkin, oliko
täällä nähty piispan laivaa. Piispa purjehti Ulvilaan, mutta samoin oli
laita sielläkin, nähtävästi olivat Kristianin väellä ruokavarat vähissä
ja täytyi lähettää niitä ryöstämään ympäri lounaisia rantaseutuja.
Tyrannin ryöstölintujen edellä paenneilta turkulaisilta sai Arvi piispa
kuulla, että Severin Norbyn väki oli vallannut Kuusiston linnan ja
ryöstänyt sieltä kaikki kalleudet.

Silloin lähti hän jälleen purjehtimaan suojattinsa mukanaan. Tuiron ja
muutamia muita miehiä vei hän Pohjanlahden rannikolle yllytystyöhön
ja jätettyään heidät Närpiöön lähti laivallaan viemään suojattejaan
Ruotsin puolelle. Ei tiennyt rannalta heidän lähtöään katseleva Tuiro,
ei tiennyt kukaan, että tämä oli oleva piispa Arvi Kurjen viimeinen
matka. Mutta juuri Ruotsin rannikolle päästessä yllätti heidät ankara
myrsky, ja laiva upposi kaikkine väkineen syvyyteen.

Tuiro tovereineen ryhtyi tulisella innolla yllyttämään Etelä-Pohjanmaan
uljaita poikia sotaan. Mutta pian saapui tännekin pakolaisia, jotka
kertoivat, että Niilo Arvinpoika joukkoineen oli paennut kauas Hämeen
sisämaahan ja Turun seutu oli tykkänään verikoiran piskien vallassa.

Silloin Tuiro tovereineen ei enää tiennyt, mihin väkeä nostattaisi.
He lähtivät Pohjanmaan rannikolta, purjehtivat venheellä Ulvilaan ja
alkoivat jalkapatikassa pistättää Hämettä kohden.

       *       *       *       *       *

Hämeenlinnan tienoille saavuttuaan kuulivat he, että Niilo Arvinpoika
oli ensin aikonut ryhtyä rakentamaan puolustusvarustuksia Janakkalan
sillankorvaan, mutta sitten muiden aatelismiesten kanssa neuvoteltuaan
pitänyt taistelun jatkamista Suomessa toivottomana ja lähtenyt väkineen
Ruotsin puolelle, jossa tarvittiin apua Tukholman piiritykseen.

Ainoastaan tuima ja huima Niilo Grabbe ei ollut taipunut jättämään
vihollista häiritsemättä mellastamaan isänmaassaan. Hän oli jo Niilo
ritarin sotajoukosta valinnut muutamia rohkeimpia miehiä ja toisia
uskalikkoja liittyi yhä lisää. Näiden miesten kanssa ryhtyi hän käymään
sissisotaa vihollista vastaan.

Niilo Grabbe kuului pienen joukkonsa kera lähteneen osaksi teitä,
osaksi metsiä myöten taivaltamaan takaisin Turkuun päin. Tuiro riensi
jälkeen ja tapasi hänet vihdoin eräästä talosta haukkaamasta kiireistä,
mutta reilua puolistaan. Niilo herra oli riemastunut saadessaan mukaan
Tuiron, jonka hän hyvin tunsi ennestään.

— Mitäs nyt sitten ruvetaan oikein tekemään? kysyi Tuiro.

— Annetaan tanskalaisille selkään!

— Missä?

— Näetkös, poikaseni, verikoiran piskit kiertelevät ryöstelemässä ja
haaskaamassa maassa ympärinsä. Severi Norbyn sanotaan tosin lähteneen
jälleen pois maasta, mutta hän on tänne jättänyt kätyreitä ryöstämään
muonaa, mistä suinkin saavat. Ruotsissa näet Kustaa Vaasan väki pitää
kyllä huolen, ettei sieltä saada elintarpeita Tukholman tanskalaiselle
sotavoimalle, ja sentähden on Suomesta tehty heidänkin varastoaittansa.
Nyt on meidän ruvettava näille ryöstelijöille tekemään vastusta ja
siepattava heidän kuormansa missä suinkin vain tilaisuus ilmestyy.

Sellainen oli Tuiron mieliin. Hän liittyi joukkoon, ja tuima Niilo
Grabbe otti hänet lähimmäksi miehekseen.

He lähtivät vaeltamaan rannikkoa kohden.

Lähestyessään Metsäkulmaa kuulivat he, että pitäjässä parhaillaan
retkeili joukko tanskalaisia ryöstöhurttia. Tasalan nimismiestalossa
kuuluivat väkivaltaisesti majailevan ja siellä oli osa retkikunnasta
kuormia vartioimassa, toinen joukkue kuului parastaikaa kiertelevän
eräällä pitäjän kulmalla ryöstelemässä. Sen kuultuaan neuvotteli
Niilo Grabbe hieman Tuiron kanssa, ja he päättivät rynnistää kahdessa
ryhmässä, toinen ryövärijoukon, toinen kuormaston vartiain kimppuun.

— Minä tahtoisin Tasalan osakseni! huudahti Tuiro.

— Sehän on tärkeämpi, ja minä itse...

— Niin, mutta on kysymys kotikylästäni!

— Se on toinen asia! Silloin tunnet paikat. Mene, mutta elä pilaa
asiaasi!

He erosivat kahteen ryhmään, ja Tuiro sai parisenkymmentä huimapäätä
mukaansa.

He lähestyivät kirkonkylää Lipisevänrannalta päin. Keskellä kesäkuun
helteistä päivää juoksivat he hurjaa karkua pappilan ohitse. Tuiro
ehti vilahdukselta nähdä, että isä Johannes istui valkokaapuisillaan
pihlajan juurella pihan kulmassa. Hän tervehti juostessaan ja näki
hengellisen isän ällistyneenä nousevan pystyyn. Mutta siitä ei hän
joutanut välittämään, sillä samassa ehtivät he Tasalan pihalle.

Kuormaston vartiat olivat vetäytyneet mikä mihinkin varjoisaan
paikkaan loikomaan. Ainoastaan parisen miestä oli puuliiteriin
vedettyjä kuormarattaita vartioimassa. Näiden kimppuun kävi Tuiro
miehineen ennenkuin he edes ehtivät antaa merkkiä muulle väelle.
Tuskin oli heidät lyöty maahan, kun alkaa porstuan ja aittojen ovista
tuiskahdella miestä kuin itikkaa. Mutta ne poloiset olivat juuri
heränneet makuuksestaan, niillä ei ollut mitään järjestettyä johtoa, ja
hyökkääjät olivat pian lyöneet heidät kösäksi menettämättä itse enempää
kuin kaksi miestä. Tuiro oli kuitenkin itsekin saanut lievän haavan
käsivarteensa.

Taistelun jälkeen lupasi Tuiro miestensä vähän levähtää, ollen
kuitenkin varuillaan. Itse pistäytyi hän pirttiin talonväkeä
tervehtimään, mutta tapasi ainoastaan Anna emännän kotosalla. Tanu
Tasainen kuului olevan metsissä pakosalla, sillä tanskalaiset
tapailivat häntä käsiinsä, kun olivat jostakin saaneet tietää, että
hän oli yllyttänyt miehiä sotaan tanskalaisvaltaa vastaan. Anna
emäntä hykerteli kiitollisesta ilosta, kun talo oli vapautettu
mielivaltaisista vieraista, jotka ottivat mitä suinkin käsiinsä
löysivät. Äidillisellä hellyydellä sitoi hän Tuiron käsivarren ja
riensi sitten hommaamaan ruokaa vieraille. Tuiron toverit eivät
kuitenkaan talon eväitä kaivanneet, sillä he saivat yllinkyllin
tanskalaisten kuormista.

— Mutta mitenhän käy, kun tanskalaisten ryöstöretkeilijät palaavat
taloon? kysäisi Anna emäntä huolissaan.

— Tuskinpa he enää tulevat!

— Kuinka niin?

— Me kyllä pidämme siitä huolen!

Silloin Anna emäntä oli ilosta ja kiitollisuudesta käymäisillään
Tuiroon aivan syliksi.

Toveriensa aterioidessa pistäytyi Tuiro pappilaan. Isä Johannes ei
ujostellut sulkea poikaansa syliinsä. Kuinka iloinen ja ylpeä hän
olikaan kasvatistaan!

— Nyt saavat kyläläiset nähdä, eivätkö he olleet väärässä! ilahteli hän.

Mutta Tuiro vaipui alakuloisiin mietteihin.

— Miten Suitsulassa eletään? kysyi hän.

‒ Elävät vain tasaista menoa. Topias on ottanut emännän taloon.

Tuiro oli vaiti kotvan.

— Entäs Pirkitta? kysyi hän arasti.

‒ Sälpättää kotona kuten ennenkin, virkkoi isä hymähtäen. — On kenties
sentään hieman tasaantunut.

Kuinka Tuiro ilostui! Hän oli niin monta kertaa pelännyt Pirkitan
joutuneen jo miehelään.

— Vieläkö sinä häntä muistelet? kysyi isä.

— Vielä...

‒ Vaikka hän sinut melkein petti.

— Ei hän pettänyt... hän on niin hyvä ja herkän iloinen. Ei vain viihdy
metsässä. Tahtoisin niin halusta nähdä häntä.

— Se sydän, se sydän! virkkoi isä huoaten.

Tuirosta hengellinen isä huokasi niin syvään, että hän ihmetteli,
huokasiko se tosiaankin heidän sydämensä tähden, Tuiron ja Pirkitan.

Tuiro ei saanut tällä kertaa tavata Pirkittaa, mutta isä Johannes
tarjoutui itse viemään hänen terveisensä tytölle. Ja Tuiro pyysi
viemään rakkaat terveiset.

Kun Tuiro palasi Tasalaan, oli pihan nurkalle kerääntynyt
töllistelemään joukko kylän väkeä, kaikki ketkä eivät olleet
loitommalla töissään. Tuiro käski miestensä valjastaa hevoset
tanskalaisten kuormien eteen, ja niin he lähtivät ajamaan kylän läpi
rannikkoa kohden. Ja ihailevia, kiitollisia katseita heittelivät
kyläläiset heidän jälkeensä. Tuiroon nähden yhtyi tähän kiitollisuuteen
alakuloinen liikutus; kyläläiset mahtoivat katua tylyyttään häntä
kohtaan.

Suitsulan kohdalle päästyä silmäili Tuiro sinne kaihoisin katsein.
Mutta siellä ei näkynyt ketään liikkuvan.

Niilo Grabben ja Tuiron parvet yhtyivät vasta seuraavana iltana. Sillä
Niilo herra oli kuullut ryöstelijäjoukkueen olevan niin lukuisan, että
oli katsonut parhaaksi odottaa yötä. Yön selässä olivat he sitten
hiipineet rosvojen majapaikkaan, teljenneet ovet kiinni ja polttaneet
talon täysineen. Sellainen oli Niilo Grabben sotatapa verikoiran
piskejä vastaan.

Paimionlahdessa purkivat he muonasaaliinsa kuormista veneihin ja
lähtivät vesille. Saaristoon päästyään hankkivat he parhaat ja
keveimmät saaristovenheet ja soutelivat, purjehtivat niillä pitkin
rannikkoa Ulvilasta aina Porvoon tienoille. Usein he tulla tuiskahtivat
sinne, missä heitä vähimmän odotettiin, ottivat verohurttain
ryöstösaaliin, surmasivat tai polttivat hurtat. Siten tekivät he suurta
haittaa tanskalaisten sotajoukkojen muonanhankinnalle.

       *       *       *       *       *

Tuiro oli ollut sissiretkillään Suomenlahden rannikolla päin ja sieltä
palattuaan yhtyi hän heinäkuussa jälleen Niilo Grabbeen Ahvenan
saaristossa.

— Nyt on piru merrassa! kuiskaisi Niilo herra heti alipäällikkönsä
nähtyään.

— Miten niin?

— Verihurtat ovat sittenkin saaneet kokoon suurehkon muonalaivaston.
Urkkijani ovat saaneet tietoonsa, että laivaston pitäisi juuri näinä
päivinä lähteä Turusta Tukholmaan.

— Se on estettävä!

— Oikein, poikani! Mutta me omin voimin emme siihen pysty. On vietävä
sana Ruotsin puolelle ja juuri mietiskelin sopivaa miestä.

— Kelpaanko minä?

— Sinut kyllä tarvittaisiin täälläkin. Mutta varminta taitaa olla, että
sinä lähdet.

— Heti siis?

— Heti!

Tuiro valitsi kaksi parasta purjehtijaa mukaansa ja he lähtivät
parhaimmalla purjeveneellä, mikä oli käsillä.

Navakalla tuulella purjehtivat he läpi yön ja seuraavana päivänä
yhyttivät Furusundissa valtionhoitajan laivaston, joka Erik Flemingin
johdolla väijyi siellä Tukholmaan tulevia muonalaivoja.

Tuiro meni heti laivaston päällikön puheille.

‒ Nyt on varmaan jälleen hittolainen liikkeellä, koska sinä tulet
luokseni! huudahti Erik herra nähdessään pelastajansa Turun linnasta.

‒ Sitähän Niilo herrakin sanoi lähtiessäni! tokaisi Tuiro.

Viestin kuultuaan varustautui Erik Fleming heti vieraita
vastaanottamaan.

Kesäillan hämärtyessä nähtiin saaren päitse lähestyvän salmea pienen
aluksen. Se siepattiin heti kiinni ja miehistö vangittiin.

Mutta nokkela Erik Fleming hymyili salajuonisesti partaansa. Hän oli
tuntenut laivan Tuomas junkerin laivastoon kuuluvaksi ja päätti tehdä
Susi-Tuomaalle pahan kepposen.

Hän käski tyhjentää laivasta tanskalaiset sotavangit, miehitti sen
omalla väellään ja pani Tuiron päälliköksi. Tuiro lähti purjehtimaan
laivallaan Susi-Tuomasta vastaan.

Nähdessään tiedustelijalaivansa palaavan työnnätti Tuomas junkeri
venheen vesille ja lähti puolenkymmenen miehen soutamana kuulemaan,
mitä tietoja se toisi mukanaan. Laivaa lähetessään huusi hän:

— Mitä kuuluu?

— Kaikki hyvin! vastattiin laivasta.

Tuomas junkeri laski venheensä laivan kylkeen ja kapusi reippaasti
kannelle sieltä jaloin antaakseen merkin muonalaivoille. Mutta tuskin
oli hän päässyt laivan portaalle, kun Tuiro miehineen tarrasi hänen
niskaansa ja hänet vangittiin.

Erik Fleming lasketti samassa sotalaivansa maankatveesta muonalaivoja
vastaan ja valloitti ne helposti. Mutta kuormalaivaston mukana oli
sotalaivojakin sitä puolustamassa, ja yksi niistä, nimeltään "Suomen
prinssi", puolustautui niin urhoollisesti, että se oli ammuttava
upoksiin.

Tuomas junkeri vietiin valtionhoitajan tuomittavaksi ja hirtettiin
niiniköyteen palkaksi pahoista töistään. Ja niin oli Suomi tästä
julmurista vapautunut.

Erik Fleming olisi mielellään pitänyt reippaan Tuiron laivastossaan,
mutta hän kaipasi kotirannoilleen. Hänessä pohjusti vielä siinä määrin
metsäläisveri, että häntä tyydytti parhaiten sissisota Niilo Grabben
keralla.

He jatkoivat partioretkiään vuosikauden, toistakin, kunnes seuraavana
kesänä Kustaa Vaasan joukot saapuivat Suomeen, valloittivat Erik
Flemingin ylijohdolla Turun ja Kuusiston linnat ja syksymmällä
koko Suomen Viipuria myöten. Silloin oli Kustaa Vaasa jo valittu
koko valtakunnan kuninkaaksi ja oli pian ryhtyvä mullistavaan
uudistustyöhönsä.

Samana syksynä alkoi Pietari Särkilahti saarnata Turussa uutta,
puhdistettua uskonoppia.




27

MATKALLA NUNNAA VAPAUTTAMAAN


Isä Johannes oli lähdössä Turkuun ja Naantaliin. Ja niin monet
ajatukset, huolet ja toiveet risteilivät hänen mielessään, että hän
oli koko yönä tuskin saattanut ummistaa silmiään. Yhtaikaa keskikesän
auringon keralla nousi hän vuoteestaan lähtöään järjestelemään.

Vuoteesta ei silloin kohonnut näkyviin munkinpää, jossa ennen oli
ainoastaan reunoilla töyhdöttänyt tumma tukka ja päälaki ollut
paljaaksi ajeltuna. Ei, isä Johanneksen koko pää oli tumman tukan
peitossa, ja ennen ajellulla päälaella olivat hiukset nyt aivan kuin
veikaten kasvaa pakanneet sitä sakeampana ja tuuheampana. Reunustoille
olivat sydämen murheet ilmaannuttaneet ennen aikojaan muutamia
harmahtavia hapsia, mutta päälaen nuori laiho rehoitti kauttaaltaan
tummanpuuhkeana.

Kun isä Johannes pukeutui, ei hän vetänyt ylleen entistä
munkkikaapuaan, vaan tavallisen papinviitan. Hän oli siis tykkänään
luopunut munkkikunnastaan, poistanut kaikki näkyvät ulkonaiset
merkitkin siihen kuulumisestaan!

Näkyvänä merkkinä tämän luopumisen syistä oli pöydällä suurehko
kirjanippu, jonka hän jo illalla oli laittanut kääröön matkaansa
varten. Ne olivat Turusta lainana olleita kirjoja, enimmäkseen Lutherin
kirjoituksia ja muita saksan- ja ruotsinkielisiä kirjoitelmia ja
lentolehtiä uskonpuhdistuksen hengessä. Vuosikaudet oli hän tutkinut
luterilaista hengensuuntaa ja monet monituiset kerrat keskustellut
uudesta opista ystävänsä maisteri Pietari Särkilahden kanssa, joka
uudestaan Saksasta kotiinnuttuaan oli nyt kolmisen, nelisen vuotta
toiminut Turussa opettajana ja tuomiokapitulin kaniikkina. Koko
sielultaan, joka oli säilyttänyt eloisan nuorekkuutensa ja uuden opin
vaikutuksesta yhä nuortunut, oli hän elähtynyt luterilaisuuden henkeen
ja jo kolmisen vuotta saarnannut Metsäkulman kirkossa puhdistettua
oppia.

Ystävänsä Pietari maisterin luona käydessään oli hän kodikkaassa
keskustelussa tälle usein puhunut Kaarinasta ja niin odottamattomaan
käänteeseen päättyneestä hengellisestä lemmensuhteestaan. Sisimmästä
sydämestään oli hän tullut vakuutetuksi, että se oli ollut suuri
hairahdus, mahdoton ja luonnoton unelma, johon hänet oli johtanut
luostari-ihanteensa ja joka johdonmukaisesti saattoi viedä ainoastaan
siihen, että Kaarina meni luostariin. Ystävä Pietari maisteri oli jo
parisen vuotta sitten herättänyt hänessä toiveen, että uuden hengen
päästyä vaikutukseen Kaarinan kenties olisi mahdollista palata pois
luostarista. Ja sen jälkeen oli jo viidettä kymmentään aloitteleva
maalaispappi monet kerrat unelmoinut hiljaista unelmaa suloisesta
emännästä, joka pappilassa hyörisi ja hääräilisi.

Oli jo puolen vuotta siitä, kun hän oli viimeksi Turussa käynyt.
Silloin oli hän käynyt myös uuden piispan, Martti Skytten puheilla,
joka lempeä saarnaveli oli vielä vanhoilla päivillään omaksunut
uuden hengen, ja juuri sentähden Kustaa Vaasa oli hänet vihityttänyt
tänne piispaksi niiden parin kolmen katolismielisen "electuksen"
ja sijaispiispan jälkeen, jotka Arvi Kurjen hukuttua olivat
hiippakuntaa hoitaneet. Silloin oli isä Johannes myös kuullut
Vesteroosin valtiopäiväin tekemistä päätöksistä, joiden mukaan oli
luostarilaitoksessakin pantava suuria mullistuksia toimeen. Ja
Pietari maisteri oli silloin virkkanut hänelle toiveikkaasti, että
oli varmaankin pian koittava aika, jolloin Kaarina saattoi päästä
luostarista eläville ilmoille. Pietari oli luvannut pitää tarkoin
silmällä kaikkia asiaan kuuluvia seikkoja ja ilmoittaa sopivan hetken
tultua.

Nyt toissapäivänä oli isä Johannes saanut häneltä kirjeen, jonka muuan
kuleksiva piispankoulun teini oli tuonut mukanaan. Johanneksen täytyi
tänä varhaisena aamuhetkenä ottaa kirje käsille vakuuttautuakseen vielä
kerran siitä iloisesta mahdollisuudesta, josta siinä puhuttiin.

Näin se kuului:

 Paras veljeni herrassa!

 Muutama päivä sitten oli rakastettu piispamme tarkastusmatkalla
 Naantalin luostarissa, ja tällöin ovat luostarin olosuhteet
 näyttäytyneet sellaisiksi, että on varmaankin helppoa saada vapaamies
 Tasaisen tytär Kaarina sieltä vapautetuksi.

 Vesteroosin recessin nojalla ovat näet kuningas ja aateliset yksistä
 tuumin rientäneet sieppaamaan luostarilta takaisin niitä tiloja,
 joita sille on annettu testamenttilahjoituksina tai "morsianten"
 myötäjäisinä. Vuosikauden kuluessa alkaa luostari siten olla
 menettänyt enimmän osan tilojaan, joiden tuloista se on elänyt.
 Onhan sillä vieläkin jälellä joukko tiluksia, varsinkin oston ja
 vaihdon kautta saatuja, vaikka niitäkin nykyinen abbedissa Valborg
 Fleming kuuluu aivan hassusti myyskennelleen ja vaihdelleen ovelalle
 veljelleen Erik Flemingille. Mutta luostarin hallussa olevat tilatkin
 ovat niin rappiolla, etteivät paljoa tuota. Olenhan Tammiston
 tilanpuolikkaasta kotipitäjässäni, jonka tilaosan tätivainajani Elina
 Kirves oli aikoinaan luovuttanut luostarille eläkkeekseen nunnaksi
 mennessään, mutta jonka armollisen kuninkaamme suosiosta jo muutamia
 vuosia sitten sain takaisin laillisena perintönäni, itse nähnyt
 miten perin huonosti luostarin abbedissat, aateliset vanhat piiat,
 valvovat laitoksen maaomaisuuden hoitoa. Ovat sentähden minulle
 hyvin ymmärrettäviä ne surkeat valitukset, joita abbedissa on tehnyt
 piispallemme. Hän pelkää luostarin pikapäätä joutuvan niin suureen
 köyhyyteen ja kurjuuteen, ettei se mitenkään voi elättää kaikkea
 väkeään. Ei hän tosin kuulu olevan taipuvainen valtakuntansa väestöä
 vähentämäänkään, mutta hätä ei lue lakia. Ja lempeä piispamme, tahtoen
 ennen kaikkea suojella ja säilyttää tyyssijan niille vanhoille
 luostarisisarille, joista monetkin luostarissa turvan menetettyään
 joutuisivat puille paljaille, niin ettei heillä olisi mihin päänsä
 kallistaa, oli neuvonut abbedissaa päästämään luostarista koteihinsa
 ne nuoremmat sisaret, jotka mahdollisesti siihen ovat halukkaita ja
 joilla turvallinen koti on. Siten rakastettu piispamme vain lempeällä
 tavallaan sovelluttaa kuninkaan yleistä kehoitusta, että luostariväki
 siirtyisi suljettujen muuriensa sisältä hyödylliseen toimintaan
 elävässä elämässä.

 Tällainen on asema, ja puhu nyt, rakas ystävä, Tasalan vapaamiehelle
 asiasta. Jos hän on siihen taipuvainen, ei hänen liene vaikea saada
 tytärtään palaamaan kotiinsa. Ja sitten toivottaa sinulle vain onnea
 uskollisin ystäväsi

                                                     P. S.

Isä Johannes oli mennyt heti Tasalan Tanulle puhumaan. Ja Tanuko
ei olisi ollut taipuvainen! Häntä oli Vesteroosin recessi niin
riemastuttanut, että hän tahtoi ottaa niittypalstansakin luostarilta
tyttärensä keralla. Mutta isä Johannes oli huolestuneena arvellut,
että silloin varmaankin abbedissa olisi kärkkäämpi tekemään esteitä.
Katsoen luostarin huonoon taloudelliseen asemaan olisi varmaankin
viisainta vaatia joko niittypalstaa tai tytärtä, eiköhän silloin vain
sisaruskunnan äiti mieluimmin valitsisi edellisen. Silloin oli Tanu
Tasainen nauranut ja sanonut, että hengellinen isä näytti parhaiten
tuntevan luostariväen ja oli siis omansa menemään koko asiaa ajamaan.
Niin asiasta oli sitten sovittukin, isä Johanneksen piti tänään lähteä
Turun kautta Naantaliin, ja Tasalan Tanu oli luvannut lähettää hevosen.

Kunpa nyt vain kyytipoika joutuisi, että pääsisi lähtemään!

Pian saapui poika rattaineen. Parhaat kirjorattaansa oli Tanu pannut
pappia kyyditsemään, uljaimman syöttiläänsä oli valjastanut eteen. Isä
Johannes nousi rattaille, ja ne lähtivät karettelemaan kylän läpi ja
kirkon ohi.

Suitsulan ohi ajaessaan näki hän Topiaan sahroineen kyntää ratustelevan
kivikkopeltoa. Topiaan emäntä oli hänkin jo näin varhaisena aamuhetkenä
laittamassa kesantopellon pihanpuoleisessa reunassa lehmisavua talon
lehmille, joita nyt jo oli kaksi. Lammaskatras, toistakymmentä päätä
emineen karitsoineen, näkyi sekin jyrsivän nurmennukkaa kesantopellon
pientarella.

Pirkitta ei vain enää ollut Suitsulassa. Tuiro oli saapunut
sotaretkiensä päätyttyä ja vienyt hänet pois. Hänellä oli ollut
mukanaan suosituskirje Erik Flemingiltä Tasalan vapaamiehelle, ja
kirjeessä oli, viitaten Tuiron urotöihin isänmaan vapautussodassa,
kehoitettu katsomaan, että hän sai sopivan elinaseman kotipitäjässään,
johon hän ikävöi. Ei Tanulle puolestaan olisi tällainen kirje ollut
tarpeen, olisi hän ilmankin muistanut kiitollisuudenvelkansa talonsa
vapauttajalle. Sulanut oli kyläläistenkin mielenkauna Tuiroa kohtaan,
mutta suosituskirje sai heidät aivan intoihinsa auttamaan eteenpäin
kotikylän sankaria. Tanu oli luovuttanut Tuirolle sopivan maakappaleen
jokivarresta ja rakennuspuut metsästä. Koko kylästä oli talkoolla oltu
sinne hirsiä hakkaamassa ja vedättämässä ja tupaa salvamassa. Pian
oli niin yhteisin voimin pystytetty uusi kontu kylän laiteelle, ja
Tuiro oli saanut sissisodassaan siksi saalista, että jaksoi laittaa
lasi-ikkunankin pirttiinsä. Sinne oli hän sitten noutanut Pirkittansa,
ja siellä he nyt elivät jokiahteessa vähän matkan päässä pappilasta.
Veljekset, varsinkin Topias, tosin yhä vieläkin olivat ynseitä isänsä
murhaajan pojalle, tuskinpa heidän yrmeytensä suli koskaan. Mutta
siitä huolimatta oli Pirkitta onnellinen kultansa keralla, kun sai
asua ihmisten ilmoilla ja silloin tällöin pääsi ukko murrikkansa luota
kylän akkojen kera juttusille. Keväällä, pari kuukautta sitten, oli
heille syntynyt ensimäinen poikakin, ja mielihyvällä oli isä Johannes
suostunut Tuiron pyyntöön ja ristinyt sen kaimakseen.

       *       *       *       *       *

Rivakasti ravasi Tasalan Tanun syöttiläs valtatielle päästyä, ja jo
aamupäivällä saapui isä Johannes Turkuun.

Hän meni ensin "Kiukku-Nikun taloon", joksi taloa vielä entisen äkäpään
muistoksi nimettiin, mutta tapasi siellä vain Margareta emännän
lapsonen sylissään. Pietari kaniikki kuului olevan tuomiokapitulissa
piispantalossa, sillä hänellä oli parastaikaa virkatuntinsa.

Johannes jätti kyytipoikansa hevosineen Särkilahtelaan ja läksi
jalkaisin piispantaloa kohden. Astuessaan niin pääkaupungin
maapohjaista katua, jonka keskellä oli pyöräin sadeaikoina savimaahan
syövyttämät uurteet, mutta reunoilla paikoittain kasvoi suurehkoja
nurmiläikäreitä, kiinnitti yhtäkkiä hänen huomiotaan omituinen kulkue.
Se kulki linnalta päin läpi kaupungin, siinä näkyi etunenässä olevan
joukko sotamiehiä, jotka hinasivat mukanaan suuria muurinmurtimia, ja
jälestä kulki joukko työmiehiä mekoissaan, kantaen hakkuja, lapioita
ja minkä mitäkin työaseita. Johannes katseli ihmeissään joukkuetta ja
saapui min piispantalon portille.

Samassa tuli pihasta ulos munkki, musta veli, huppukaulus korvillaan.
Kauluksen tähden ei Johannes ehtinyt nähdä vielä munkin kasvoja,
ennenkuin tämä sydämellisesti tervehtien ojensi hänelle kätensä.

— Ka, isä Mikael! Olitteko piispantalossa?

— Siellä olin, virkkoi lempeä isä Mikael tärkeällä äänellä.

Johannes tiesi, että priori isä seurusteli usein Pietari maisterin
kanssa ja luostarinsa lukuhuoneessa ahkeraan tutkisteli Lutherin
kirjoituksia.

— Olitte kai Pietari maisteria tapaamassa... oliko hän siellä?

— En juuri mennyt häntäkään tapaamaan, mutta siellä hän oli. Minä kävin
Martti piispan puheilla.

Hän sanoi sen niin merkitsevän tähdellisellä äänellä, että Johannes
katsoi uteliaan kysyvästi vanhaan prioriin.

— Kävin minäkin tässä papin paikkaa kysäisemässä, virkkoi ukko hieman
katkerasti naurahtaen.

Johanneksen mielessä pyrki ilon tunne vallalle, mutta ukon nyreä
äänensävy herätti epäselviä vastakkaisia tunteita. Aivan kuin itsestään
nousi hänen huulilleen kysymys:

‒ Kuinkas veljeskunnan domuksessa jaksetaan?

‒ Huonosti, vastasi lempeä isä yksikantaan. — Ensiksikin on
kunnianarvoisa lehtorimme sairaana...

‒ Ah! pääsi Johannekselta syvä huolestunut huokaus.

‒ Toisekseen, jatkoi isä Mikael, — emme me terveetkään tiedä miten
tässä ruvetaan elämään.

Johannes ei udellut, katsoi vain kysyvästi ja osanottavasti isään.

‒ Kuulithan jo talvella kaupungissa käydessäsi, jatkoi tämä, mitä
säädöksiä maallinen esivalta on laatinut kiusaksemme. Kesään saakka
niitä tosin ei niin ankarasti noudatettu, mutta nyt on linnanvoudin
vaatimuksesta pormestari antanut määräyksen, ettei kukaan saarnaveli
saa liikkua saarna- eikä almumatkoilla ilman hänen lupakirjaansa,
ja palattua on käytävä ilmoittautumassa hänelle. Emmekä saa edes
näilläkään ehdoilla tehdä matkojamme muuta kuin parisen kuukautta
vuodessa, viisi viikkoa kesällä, toiset talvella. Nyt Olavinmessun
aikaan meillä oli tämä lupa-aikamme, mutta kun muuan veli parisen
päivää myöhästyi, olivat hänet voudin sotamiehet napanneet kiinni, ja
niin asevoimin hänet vihdoin talutettiin luostariin. Ja nyt pitäisi
panna hampaat naulaan talveen saakka, jolloin taasen viitisen viikkoa
saisimme liikuskella. Veli Hinceruksen tapaisten tanskalaispiskien
ansiota tämä kai on, muuta en voi uskoa, mutta katkeraa on kokea
tällaista vanhoilla päivillään. Se kai on vanhan isä Olavinkin voimat
murtanut, etteikö tähän tautiinsa henkensä heittäne.

— Onko veli Hincerus vielä täällä?

— Eihän toki! Livistänyt on jo vuosia sitten omille mailleen.

— Kävittekö tosiaankin papiksi lupautumassa?

— Niin kävin!

— Mutta se kai onkin parempi.

— Hyvä se minustakin on nuoremmille. Uuden hengen lapsi on minustakin
tullut vanhoilla päivilläni, olen veljiäkin kehoitellut puhdasta sanaa
saarnaamaan, ja Lutherin kirjoja olen tutkistellut lukukammiossani.
Mutta rakas on minulle kirjastoni, johon olen kiinni kasvanut, siellä
olisin mieluimmin tutkistellut, vaikealta tuntuu vanhoilla päivilläni
lahtea retustelemaan salometsiin. Mutta saanenhan toki kappalaisen
avukseni, että on sielläkin aikaa tutkistella.

— Onko jo pitäjä tiedossa?

— Taivassalon seurakunnan, Pietari Särkilahden kotipitäjän
kirkkoherranviran piispa minulle lupasi. Se on auki, ja Pietari
maisteri haluaa minut sinne.

— Onnea! toivotti Johannes hartaasti.

Pian he hyvästelivät, ja Johannes meni tuomiokapituliin.

Piispa Martti Skytte oli kapitulinsa jäsenten, kaniikkien, kera
nähtävästi ikkunasta katsellut äskeistä kulkuetta, koska he olivat
siitä parhaillaan puhelemassa. Kun tervehdykset oli vaihdettu, kysäisi
Pietari maisteri Johannekselta:

— Näitkös, veli, äskeistä juhlasaattoa?

— Näin ja kummastelin. Mihin he menivät?

— Linnaa valloittamaan, leikitteli Pietari.

— Mitä kumman linnaa?

— No, Kuusistoa.

— Eikös se ole jo vuosikauden ollut kuninkaan miesten hallussa.

— Niin on. Mutta nyt se puretaan.

— Miksi?

— No, kuningas ei sitä tarvitse ja tunteakseen itsensä oikein varmaksi
hävittää pois tämän katolisen kirkkovallan muistomerkinkin.

Johannes tunsi samallaista turvatonta hävityksen ja raatelun kammoa
kuin nähtävästi tunsi koko rauhallinen kapitulikin.

— Minusta nähden, virkkoi Martti piispa mietteissään, — hävittäkööt
vain linnan, en minä sitä kaipaa.

— Kunpa vain ei kallista kirkkoäitiämmekin raastettaisi ja ryöstettäisi
putipuhtaaksi! huudahti vanha Johannes Erasmuksenpoika, Martti piispan
käsikirjuri.

— Kenties, tuumi Martti piispa, — Jumala on katsonut niin kovat
koettelemukset tarpeelliseksi ennenkuin hengellinen sääty lakkaa
maallista valtaa tavoittelemasta, antaa keisarille, mikä hänen on, ja
etsii vain niitä, jotka isän ovat.

— Luther nousi vastustamaan paavin rahannylkemistä kansalta, väitteli
vanha Johannes yhä vastaan, — mutta edistyyköhän Jumalan valtakunta
paljoa siitäkään, että nyt kuningas ja aatelisto riistävät kaiken
kirkolta!

— Kuninkaalla ovat omat tarkoituksensa, sovitteli Martti piispa. —
Hän muuttelee muotoja mieleisekseen, meidän on saarnattava rauhan
evankeliumia niissä muodoissa, joissa elämme, ihmissieluissa
vaikutettava hengellistä herätystä ja uudistusta.

— Millä varoilla? tokaisi Johannes Erasmi.

Martti piispa huokasi.

— Niin, varoja tarvittaisiin, että voisi lähettää nuorukaisia opin
teille Saksaan. Emme me vanhat enää paljoa voi, uusia voimia on
kasvatettava hengenkylvöä tekemään.

Näin puheli vanha, lempeä Martti Skytte, koettaen sovitella
vastakkain törmäävää vanhaa ja uutta aikaa, ollen useinkin kuninkaan
ja tuomiokapitulinsa välissä kuin kahden tulen välissä. Mutta erään
sivupöydän ääressä istui kirjoitellen kuuden-, seitsemäntoistavuotias
poikanen, Mikael Agricola. Ja kun hän hartaasti kuunteli Martti piispan
puhetta nousevan polven tehtävistä, oli kuin uusi aika eläisi hänen
kirkkaissa silmissään.

Isä Johannes ilmoitti Pietari maisterille, että hän oli matkalla
Naantaliin. Pietari maisteri pyysi Martti piispan kirjoittamaan
puoltolauseen Kaarinan päästämiseksi kotiinsa, ja Martti piispa
kirjoitti sen.

Mutta sen tehtyään lähti hän piispantalon väentupaan. Sillä oli
perjantaipäivä, jolloin isä Martilla oli vanhana paavillisena tapana
jaella apua köyhille ja tarvitsevaisille. Väentupa oli nälkäisiä
täytenään, ja suuri ruokapata porisi tulella, odottaen vain isä Marttia
jakamaan. Isä saapui ja siunasi ruuan ristinmerkkejä ja muita katolisia
temppuja tehden. Ja kun nälkäiset olivat syöneet, antoi Martti ukki
vielä jokaiselle roposen rahaakin mukaan, vaikka kuningas oli vienyt
enimmän osan hänen tuloistaan.

Ei hän nurissut. Hartain mielin koetti hän puhaltaa uutta henkeä
vanhaan kirkkoruumiiseen, sydämessään hän eli uudessa uskossa, mutta
noudatti uskollisesti vanhoja katolisia tapojaan.




28

ISÄ JOHANNES JA SISAR KAARINA


Isä Johannes saapui Naantaliin kolmen tienoissa iltapäivällä. Suoraa
päätä ajoi hän sisarten monasteriumiin.

Abbedissa Valborg Jaakkiman tytär Fleming otti hänet vastaan nousevan
ylimyssuvun arvokkuudella. Viime aikoina oli sisaruskunnan ylevähkössä
äidissä ollut jotakin ikäänkuin loukattua majesteetillisuutta,
joka väliin alentui kipeänaraksi oikullisuudeksi, milloin saapui
tuhoisampia jobinposteja laitoksen entisen äveriäisyyden riistämisestä
pois. Ylväkästä naista kismeli kovasti, kun tällaista tehtiin
juuri hänen aikanaan, mutta ei hän siltä lainkaan aikonut antaa
epätoivon itseään lannistaa. Kynsin hampain, milloin naisellisella,
oikukkaalla mahtipontisuudella, milloin kerjäävällä ja nyykyttävällä
vaikeroimisella koetti hän pitää kiinni laitoksensa mahtavuuden
viimeisistä rippeistä, vaikka näki niiden siitä huolimatta
vähenemistään vähenevän. Hän varmaan olisi, jos luostarin tilat ja
tulot niistä olisivat tykkänään huvenneet, puolestaan ollut valmis aina
elämään ankarammalla paastoruualla, vedellä ja leivällä, kun vaan olisi
saanut hallita ja vallita täysilukuista sisaruskuntaansa.

Saatuaan isä Johannekselta piispan puoltolauseen Kaarinan
vapauttamisesta kipristelihe hän sitä lukiessaan kuin käärmeen pistämä.
Sitten mietti hän kotvan kulmat rypyssä, oikaisihe vihdoin ja sanoi
kylmän tyynesti:

‒ Asia riippuu, tällään ollen, luostarisisaresta itsestään.

— Ehkä hengellinen äiti kutsuu hänet tänne?

— Se ei käy päinsä!

Isä Johannes katsoi totisen kysyvästi abbedissaan.

— Sisaruskunnan säännöt eivät sitä salli.

— Totta kai häneltä täytyy kysyä...

— Ja häntä houkutella! Ainoastaan silloin, jos hän itsestään, kenenkään
viekoittelematta sitä anoo, voi hänen päästämisensä tulla kysymykseen.

Isä Johanneksen mieli kuohahti.

— Katsotteko uskaltavanne asettua hänen armonsa piispan tahtoa vastaan?

Abbedissa puraisi huultaan.

— Sisaruskunnan jäseniä saavat puhutella ainoastaan heidän
sukulaisensa, vastasi hän.

— Eivätkö papitkaan?

— Sisarten sielunhoito kuuluu laitoksen rippi-isälle.

— Minut on tänne lähettänyt Kaarinan isä, tahdotteko, että hänen on
tultava itsensä?

— Se on hänen vallassaan, virkkoi abbedissa puraisten jälleen huultaan.

— Hän tahtoikin ensin tulla itse... vaatimaan tilaosaansa, mikä on
luostarin hallussa.

Abbedissa näytti olevan kaatumaisillaan. Alamaistensa riistämiseen ei
hän ollut vielä tottunut, ja hän tahtoi tehdä lujan tenän jo alusta,
ettei toisissakin nuoremmissa sisarissa esimerkki herättäisi halua
lähtemään. Mutta valtakuntansa alueiden ryöstämiseen oli hänen täytynyt
jo monta kertaa alistua, se oli haavoittanut hänen sydämensä araksi.

— Kuitenkin hän, jos vain saa tyttärensä kotiin, oli kehoituksestani
taipuvainen jättämään maapalstan luostarille, lisäsi isä Johannes.

Abbedissa mietti pitkän aikaa. Hänen ensi ajatuksensa oli kutsua
veljespuolelta kenraalikonfessori tai tilusvouti avukseen, mutta sitten
tuli hän siihen päätökseen, ettei tahtonut tehdä asiasta suurta numeroa.

— Saatte, virkkoi hän päättävästi, — puhutella sisar Kaarinaa
puheportilla sääntöjen määräämään tapaan, portarian ollessa läsnä.
Sisarten puhutteluaika onkin juuri parhaallaan.

Hän nousi ja soitti.

— Kutsu sisar Kaarina puheportille! sanoi hän palvelevalle siskolle.

Sisar meni.

Abbedissa itse näytti isä Johannekselle tien, mihin hänen oli mentävä.

Jännityksestä ja levottomasta liikutuksesta vavahdellen meni isä
Johannes holvimaiseen porttikäytävään, joka samalla oli sisarten
puhutteluhuone, locutorium. Aivan kuin odottaen viimeistä tuomiotaan,
josta riippui iäinen autuus tai iäinen kadotus, pysähtyi hän odottamaan
parin vaaksan avaruiselle aukolle, jonka edessä oli rautaristikko ja
ristikon takana suljettu puuluukku.

       *       *       *       *       *

Luostarimuurien sisällekin oli kulovalkean tavoin hiipinyt kuiskivia
huhuja siitä, että suuressa maailmassa muurien ulkopuolella tapahtui
jotakin uutta, joka käänsi mielet ja mullisti olosuhteet. Olipa
suljettuihin kammioihin hiipinyt huhu siitäkin, että heillä oli vapaa
pääsy Jumalan avoimen taivaan alle, jos vain tahtoivat.

Tämä huhu oli kaikkien silmiin kohottanut kirkkaamman, hilpeämmän
loisteen, se oli rintoihin herättänyt keventävän vapaaehtoisuuden
tunteen, joka kohotti melkein enemmän kuin messut ja hartaudenharjoitus
tietäen olevansa iäksi sidottu. Mutta ei se ollut muuttanut luostarin
tavallista menoa. Tosin oli abbedissan esiintymisessä sisaria
kohtaan näyttänyt, hänen epätoivon oikkujensa ohella, olevan viime
aikoina ikäänkuin hellittelevää sukoilua, sanatonta toivomusta, että
sisaruskunta säilyisi eheänä, vaikka sitomassa olivatkin enää vain
sisäiset sydämensiteet. Ja eheänä sisaruskunta säilyikin, olipa vielä
viime vuosikauden kuluessa vihitty muutamia uusiakin nunnia, vanhempia
aatelisnaisia. Vanhempiin sisariin yleensä ei tieto vapaaehtoisuuden
tilasta näyttänyt erikoisemmin vaikuttavan, mutta muutamain nuorimpain
silmissä saattoi viime aikoina nähdä kaihoisan ilmeen, joka ei ollut
entisentapaista kohteetonta kaukokaihoa, vaan jotakin määrätympää,
jonka pohjalla lämmin elintarve sykähteli. Mutta se oli niin hämyinen
heijastus vain sekin, ja jollei se saanut mitään erikoista sysäystä,
hukkui se alituisten hartaudenharjoitusten herättämän yleisen
hurskaustunnelman alle.

Luostarin elämä kävi samaa latuaan kuin oli käynyt vuosikaudet
läpeensä. Varhain aamulla oli sisarten noustava selleistä
olkivuoteiltaan ja riennettävä ensimäiseen huomenmessuun, matutinaan,
joka alkoi kuuden aikaan. Ja sitten ei koko aamupäivällä saanut
kuulua hiiskahdustakaan muuta kuin vuorotellen kuorolaulua, lukemista
ja messuja. Tertian jälkeen, joka oli yhdeksältä, menivät nunnat
kulkueessa avoimen haudan luo kirkon permannolla, josta abbedissa
parilla sormella nosti multahiukkasen ja luettiin psalmi: "Syvyydestä
huudan sinua, herra!" Rukouksen jälkeen palasivat nunnat jälleen
lehterilleen, jonka alla oli munkkien kuori. Sitten jatkuivat hartauden
harjoitukset kautta kaikkien horæ canonicæ; määrätyissä kohdissa,
luettiinpa sitten tai laulettiin, oli nunnien tarkoin tehtävä kaikki
ristinmerkit, polvistumiset, seisaalle-nousut ja käännökset, ja aina
kolmeen saakka päivällä oli kirkossa siten ylistettävä ja kiitettävä
herraa, sisarten ja veljien vuorotellen messutessa, lukiessa ja
laulaessa. Kolmelta menivät munkit alakuoristaan veljeskonventtiin,
nunnat vaelsivat lehteriltään sisarten puolelle, ja kirkon molemmin
puolin sulkeutuivat visusti ovet veljien ja sisarten välille.

Lyhyen levähdyksen jälkeen kutsui kellonkilinä päivälliselle
refectoriumiin. Täällä sisaruskunnan ruokasalissa oli kaksi
pitkää pöytää, joista oikeanpuolisen päähän istui itse abbedissa,
vasemmanpuoliseen päähän hänen naisapulaisensa priorissa emännyyttä
pitämään. Abbedissa helisti katossa riippuvaa kelloa, jonka soittonauha
riippui pyhän neitsyen kuvan edessä, ja silloin alkoi ruokasiunaus.
Vasta sen jälkeen päästiin käsiksi ruokiin, joina tänään perjantaina,
lievemmän paaston päivänä, oli kalaa ja valkoista ruokaa, jauhoista
ja ryyneistä laitettua. Pöydässä palvelivat muutamat sisaret, joiden
vuoro oli tänään, mutta ateriaa hengellisesti höystämässä oli samaten
vuoroonsa muuan sisar, joka luki toisten aterioidessa. Tavallisimpana
lukemisena olivat Jöns Budden, Naantalin luostarissa parisen kolmisen
vuosikymmentä takaperin ahkeraan kirjailleen munkin ruotsinnokset pyhän
Birgitan ilmestyksistä, hänen kertomuksensa vanhan testamentin pyhistä
naisista ja muut pyhimystarujen käännöksensä. Tällä kertaa luettiin
hänen jokseenkin itsenäistä mukaelmaansa Hugo de Sancto Victoren
kirjasta "De claustro animæ" (Sielun luostari), jossa verrattiin
ihmissielua luostariin ja sen hyveitä luostarin eri laitoksiin,
menoihin ja henkilöihin.

Aterian päätyttyä luettiin siunaus, pistäydyttiinpä vielä kirkossakin
kiittämässä, ja sitten mentiin joukolla yhteiseen auditoriumiin.
Abbedissan antamasta merkistä pääsivät kielet hetkiseksi vilkkaaseen
liikkeeseen, niin että kuului kaikkialta vain puheen hyminää
tai kuiskeen sipinää, kun sisaret juttelivat kukin läheisimmän
ystävättärensä kanssa. Mutta samaan aikaan, päivällisen jälkeen, oli
myös hetki, jolloin sisaret saivat puhutella vieraita. Jonkun neljästä
sisaresta, joiden oli vuoro palvella päivystäjättärinä, astuessa
auditoriumiin suuntautuivat sen tähden kaikkien katseet odottavina
häneen toivoen saavansa tervehdyksen ulkomaailmasta, ja harva päivä
meni, ettei jotakin sisarta kolmen ja kuuden välillä kutsuttu
puheportille.

Astui tänäänkin palveleva sisar ovelle, ja puheen hyminä ja sipinä
vaikeni.

— Sisar Kaarina!

Parvesta nousi hoikan solakka sisar, joka muutaman toisen sisaren
kanssa keskustellessaan oli kohottanut valkoisen huntunsa pois
kasvoiltaan. Hänen poskensa olivat jokseenkin yhtä kalpeat kuin
muidenkin sisarten, joiden huntu oli ylhäällä, ja ainakin mustan
päällyshunnun reunojen välissä näyttivät kasvot entistään kaidemmilta.
Kysyvän näköisenä tuli hän päivystäjättären luo.

— Puheportille! sanoi tämä.

— Kuka siellä on? kysäisi hän jännitettynä.

— Joku mieshenkilö...

— Isäni?

— Pappismies!

Kuinka lehahtikaan heleä puna kalpeille poskille! Kaarina heitti,
hunnun kasvoilleen, ja levottomasti sytevin sydämin riensi hän
puheportille.

Siellä seisova portaria kalisteli avaimiaan ja väänsi lukon auki,
mutta ei hän avannut luukkua sen takana odottavan vieraan edessä. Hän
jätti sisaren itsensä asiaksi, avasiko sen vai tahtoiko ansaita sitä
ihanamman palkan iankaikkisuudessa puhuttelemalla vierastaan suljetun
luukun takaa. Ei Kaarina sisar itsekään avannut sitä, vaan kysyi ensin
pamppailevin sydämin:

— Kuka siellä?

— Minä... kotiseurakuntasi pappi... vastasi värähtävä ääni.

— Isä Johannes!

Äänessä helähti niin hilpeän hellä sydämen sävel, kuin olisivat siinä
yhtyneet kymmenen vuoden salaisimmat toiveet ja unelmat yhteen ainoaan
äkilliseen riemunsoinnahdukseen.

Luukku lennähti samassa auki, olisi lennähtänyt tällä hetkellä
yhtä epäröimättä, vaikka hän olisi tiennyt siten menettävänsä koko
iankaikkisen autuutensa.

— Paljon terveisiä kotoasi, isältäsi ja äidiltäsi ja... kaikilta ...
kuului arasti värähtelevä ääni luukun takaa. Mutta siinä oli sama tuttu
helähdys, syventyneenä, mutta yhtä sydämellisen helläsointuisena kuin
kymmenen vuotta sitten..

Sisar Kaarina kiitti kuin unissaan, ikäänkuin ei tietäisi
kiittävänsäkään, ja sitten seurasi kotvan äänettömyys.

Sitten alkoi isä Johannes puhua, arasti tapaillen, tietämättä miten
oikein sanoisi sanottavansa.

— Isäsi... lähetti minut... kysymään ja pyytämään... että tahtoisit
tulla kotiin...

— Lähetti... kuului hätiköivä, ikäänkuin pettynyt ääni luukun takaa.

— Niin, isäsi... ja äitisi... he ikävöivät sinua...

— Niin, isä ja äiti... kuului jälleen hätiköivä ääni, ikäänkuin Kaarina
sisar olisi odottanut jotakin muuta.

— Ja kuningas... ja piispakin... ovat antaneet luvan lähteä
luostarista...

Sisar Kaarina oli puhelun alusta alkaen vilaissut tuontuostakin
salavihkaisen arasti ja epäluuloisesti vanhaan sisar Kristinaan, jonka
vuoro tänään oli vartioida puheporttia.

— Olen kuullut siitä, virkahti hän kuiskaten ja vilkaisi jälleen
sisareen.

— Ja tahdothan, lapseni, tulla lohduttamaan ja ilahuttamaan heidän
vanhuutensa päiviä, jatkoi isä Johannes.

— Niin, tiedänhän, että _he_ minua kaipaavat...

Taasen oli Kaarinan äänessä sävy, ikäänkuin hän odottaisi selitystä
jostakin muusta.

— He... ja kaikki...

— Ketkä? kysyi Kaarina.

— Minäkin... ja...

— Ikävöinytkö!?

Ääni tuntui tulevan kuin ilon puuskahdus, mutta samalla hän teki niin
hätiköiviä eleitä kuin tulisilla hiilillä. Tästä hän näytti janoavan
selkoa enemmänkin, ennenkuin antaisi vastauksensa, mutta samalla
vilkaisi hän vierellä seisovaan portariaan niinkuin olisi toivonut
tämän erääseen hyvin epäautuaalliseen paikkaan, jossa oli paljon
lämpimämpi kuin täällä porttikäytävässä.

Samassa aukeni pimeän porttikäytävän toisessa päässä muuan ovi ja
hätiköivä ääni huusi sieltä käytävään:

— Sisar Kristina!

— Mitä nyt? vastasi tämä.

— Sisar Clara kutsuu sinua!

— Onko hän herännyt houreistaan?

— On, mutta veli Matias, joka kutsuttiin häntä katsomaan, luulee hänen
pian kuolevan, ja viimeistä voitelua valmistellaan.

— Minä tulen! vastasi portaria-sisar ja meni jo kappaleen käytävää,
mutta käännähti takaisin.

— Puhelu on lopetettava, sillä kuoleva kutsuu minua, virkkoi vanha
sisar Kristina, paiskasi luukun kiinni ja väänsi lukkoon.

Hän lähti vieden sisar Kaarinan mukanaan.

Mutta Kaarina oli hänen tuokioksi loitotessaan ennättänyt kuiskata
rautaristikon läpi:

— Tulkaa tänään viiden aikaan pienelle portille ryytimaan
pohjoispuolella!

Epävakaisin, ikäänkuin hilpeästä riemusta karkeloivin ja hätiköivästä
levottomuudesta harppailevin askelin palasi Kaarina takaisin
auditoriumiin.

Muuan sisar oli siellä alkanut lukea, ja äänettöminä kuuntelivat toiset
kumman ongelmallisia vertauksia sielunluostarista, samalla tehden
käsitöitään, mitkä nypläten pitsejä, mitkä virkaten tai ommellen,
mikä laittaen korukirjausta alttariliinaan, vuoleskelipa joku puuhun
korkokuvaakin.

Sisar Kaarina tähysteli abbedissaa, mutta häntä ei näkynyt. Hän kysäisi
muutamalta lähinnä ovea istuvalta sisarelta, ja tämä sanoi abbedissaa
kutsutun sairaan luo. Levottomassa mielenkuohussaan riensi Kaarina
sairaan sisar Claran sellille, mutta häntä ei päästetty sisälle.
Sillä vaikka munkit saivat tulla sairaankin sisaren luo ainoastaan
kahteen mieheen, ei kukaan yksin, täytyi sentään olla joku vanhimmista
sisarista saapuvilla, mutta kaikkien nuorempain täytyi pysyä loitolla.

Kohta kuitenkin tuli abbedissa ulos ja Kaarina pyysi päästä askaroimaan
luostarin ryytimaahan, vaikkei tänään ollutkaan hänen vuoronsa.
Abbedissa tiesi, että Kaarina yrttitarhassa hoiti kyökkikasveja ja
lääkeyrttejä huolellisemmin ja hellemmin käsin kuin kukaan muu, ja
sentähden oli hän muita useammin iltapäivisin päässyt tähän kaikkien
sisarten mielipaikkaan työskentelemään. Mutta nyt Valborg äiti kysyi
ankaran tutkistelevalla äänellä:

— Puhelusi päättyi jo?

— Jo.

— Ja vieras meni?

— Niin.

— Kuulit hänen asiansa?

— Kyllä.

— Mitä vastasit?

— Enhän minä mitä... pääsi Kaarinalta.

— Suostuitko?

— En!

Ja kuinka hurskaassa asennossa olikaan Kaarinan pää, vaikkei hunnun
alta näkynyt hänen kasvojaan!

— Mene sitten, virkkoi abbedissa lempeämmin.

Kaarina riensi riemuiten koko kookkaaseen kasvitarhaan, joka yhdeltä
puolen rajoittui osaksi luostarirakennukseen, osaksi korkeaan
kivimuuriin, jonka takana oli munkkikonventin ryytimaa. Kaikilla
muillakin puolilla oli yhtä korkea kivimuuri, jossa pohjoispuolella
oli pieni portti. Portin avaimia säilytti tavallisesti abbedissa;
ainoastaan silloin, kun kasveille tarvittiin kantaa vettä
luostarinientä ympäröivästä lahdenkielekkeestä, kävi vanha sisar
Helena, joka tänne oli saapunut Vadstenan äitiluostarista ja jonka
varsinaisena ammattitehtävänä oli ryytimaan hoidon valvonta, noutamassa
avaimet hengelliseltä äidiltä, avaten portin itse ja lukiten työn
päätyttyä jälleen. Viime aikoina oli ollut pitkät poudat ja helteet,
Kaarinan saapuessa kasvitarhaan oli pieni portti sentähden auki ja
nelisen sisarta oli parhaillaan kantamassa vettä janoisille kasveille.

Helena sisar oli jo vanha mummo, mutta alituisesta tuoreiden kasvien
seurassa elämisestä kai johtui, että hän näin luostarisisareksi oli
säilyttänyt harvinaisen sydämennuorteuden. Hän rakasti kasvejaan
koko äidillisen hellällä sydämellään ja tämän rakkautensa tähden
oli hän lämpimästi kiintynyt myös Kaarinaan, joka rakasti ja helli
yrttikultia kuten hänkin ja oli vuosien varrella oppinut yhtä
taitavaksi niiden hoidossa ja vaalinnassa. Mutta varsinkin tänään osasi
Kaarina saada vanhan sisaren aivan ihastuksesta hassastumaan. Hän
harventeli ja pöyhötteli pietarinkaaleja niin näppärästi ja leperteli
johanneksenyrteille ja munkinhilkoille niin helliä hyväilysanoja, että
mummon sydän aivan heltyi ja hänenkin rakkautensa niin kasveihin kuin
nuoreen Kaarina sisareenkin sai uutta tuulta purjeihinsa. Mutta lisäksi
Kaarina oli niin herkän huomaavainen ja nokkela tekemään vanhalle
sisarelle pieniä palveluksia ja avustuksia, että tämä aivan säteili
tyytyväisyydestä ja ilosta.

Kasvipenkit tulivat pian kastelluiksi ja sisar Helena sulki portin. Kun
kasvitarhassa ei tällä kertaa ollut kitkemistä eikä muita töitä, joihin
sisaruskunnasta olisi kyllä tarjoutunut voimia moninkertaisesti yli
tarpeen, lähetti sisar Helena neljä tänpäiväistä apulaistaan sisälle
luostariin. Mutta sisar Kaarinaa hän ei hennonut lähettää, hän piti
nuoren ystävättärensä, seuranaan ja hupinaan.

Niin he askartelivat ja puhelivat rattoisasti vielä kotvan. Mutta
kun luostarin aurinkokellon vartia läppäsi viisi kertaa, muistuttaen
luostarielämän täsmällisyydestä, silloin pyysi sisar Kaarina niin
nöyrällä ja maanittelevalla äänellä, että vanhan sisaren sydän aivan
heltyi:

— Äiti, saanhan mennä vähän merta katsomaan?

Sisar Helena oli kyllä heti valmis suostumaan, mutta hän katsoi hetken
sopivaksi antaa suosikilleen pienen ojennuksen.

— Viime kerrallakin viivyit niin kauan.

— Jouduinhan vesperaan...

— Mutta ajatteles, jos abbedissa olisi taas sattunut tulemaan!

— Rakas äiti, saanhan mennä...

— No, mene nyt... elä vain viivy kauan!

Sisar Helena antoi Kaarina lemmikilleen avaimen, Kaarina avasi portin,
jätti avaimen lukkoon sisäpuolelle ja pujahti rannalle.

Sangen sekavin tuntein oli isä Johannes lähtenyt luostarista.
Jo sellaisenaan oli hänen sydäntään pahoin myllertänyt Kaarinan
puhutteleminen, ja yksistään hänen läheisyytensäkin. Mutta hänen
käyntinsä luostarissa ei ollut missään suhteessa vastannut hänen
kuvittelujaan, hän tunsi syvää pettymystä ja samalla huimaavaa
mielenkuohua. Hänen mielessään soi kiehtovana se ihmeellinen
äänenhelähdys, jolla Kaarina oli hiljaa huudahtanut sanat "isä
Johannes" ja "ikävöinyt", mutta sitten oli puhelun loppu sellainen,
että se pani hänen mielensä aivan mullin mallin. Houkutteleva ja
suloinen oli mielelle Kaarinan lupaus tulla kohtaamaan häntä rauhassa
ja kahdenkesken, mutta toisekseen: salainen kohtaus... hän, pappi...
ja nunna... se oli niin ulkopuolella sopivaisuuden rajoja, että aivan
päätä huimasi! Aluksi tuntui hänestä aivan mahdottomalta ajatellakaan
menemistä kohtaukseen, mutta samassa tuntui vielä mahdottomammalta olla
sinne menemättä. Missä hän muuten kohtaisi Kaarinan... miten muuten
saisi tilaisuuden selittää hänelle asian! Mutta toiselta puolen...
eikö hän, pappi, eivätkö he molemmat samalla uhraisi koko hengellisen
arvonsa... ja entä jos joku keksisi heidät...? Vaan olihan _Kaarina_
häntä kutsunut... saattoiko hän olla menemättä? — Moninaiset olivat
ristiriitaiset mietteet, moninaiset epäilykset puoleen ja toiseen,
mutta hänen sydämensä sanoi, ettei hän voinut olla menemättä. Ja kun
aikaakaan ei ollut pitkältä, siirtyi hän ristiriitaisista mietteistään
aprikoimaan, miten järjestäisi menonsa.

Aivan huomaamattaan tuli hän pian ajatelleeksi pappisviittaansa
kaikkein tärkeimpänä. Hän ajoi kyytipoikineen erääseen majapaikkaan,
ja avomielisesti selittäen, että hänen oli mentävä taipaleelle,
jossa pelkäsi pappisviittansa tahraantuvan, pyysi hän lainaksi
porvariskauhtanan. Sen veti hän yllensä ja lähti määrätylle
yhtymäpaikalle.

Hiivittyään pitkin rantaa, muurin vierustaa, löysi hän puutarhan
pohjoispuolelta pienen portin, jota Kaarina varmaankin oli
tarkoittanut. Kotvan sai hän siellä odottaa, ja odottaessaan kuuli hän
luostarista viisi läppäystä. Vielä tuokion odotus, portti aukeni ja
siitä astui ulos nunna, painaen portin kiinni jälkeensä.

Isä Johannes tiesi, että se oli Kaarina, joka häntä lähestyi
nunnanhuntunsa verhoamana. Ja hän, isä Johannes, pappismies viidennellä
kymmenellään, seisoi suuren rantakuusen juurella pamppailevin sydämin
ja neuvotonna kuin kahdeksantoistavuotias poikanen. Hän ei tiennyt
lainkaan, mihin hänen oli ryhdyttävä, hän vain näki, että Kaarina
liiteli häntä kohden kuin häkistä karannut lintu ohrantähkään.

Kaarina tuli häntä vastaan avosylin kuin saman äidin lapsi ja ojensi
hänelle molemmat kätensä, joita hän hämmennyksessään tuskin muisti
puristaa.

— Miten sinä pääsit! sai hän suustaan.

— Tulkaahan, isä Johannes, toimitti Kaarina hätiköiden ja hänkin
kovasti hämillään. — Kultainen sisar Helena, vanha ryytitarhasisaremme,
varmaan pian pitkästyy ja tulee kuulustelemaan, missä viivyn...

He kiersivät pitkin lahden poukaman rantaa, Kaarina etukynttä ja
Johannes hänen rinnallaan jälkivietteessä. Ja Kaarina oli niin
kiireissään, että tarttui vähällä hengellisen isän porvarilliseen
sarkakauhtanaan vetääkseen häntä kiireemmin mukaansa. Samalla hän,
vähitellen toipuen hämmennyksestään, kertoi hilpeällä vilkkaudella
ja kiireissään läähättäen, kuinka hyvä vanha mummo sisar Helena oli
ja kuinka hyvät ystävät he olivat, kuinka ryytimaa oli luostarissa
ainoa paikka, jossa hän oli oikein viihtynyt, kuinka paljon hän oli
unelmoinut siellä vaatiessaan rakkaita kasveja ja suloisia kukkia ja
kuinka sisar Helena oli hänet joskus hetkiseksi päästänyt katselemaan
selkää ja valkopurjeita siellä ja kuinka hän sitten oli unelmoinut
näistä valkopurjeista ja ritarista, joka tulisi hänet vapauttamaan...

Samassa hän vilkaisi hätiköiden Johannekseen, ikäänkuin peläten tämän
mieltä pahoittaneensa.

— Tiedättekös, selitti hän, — minun oli vaikea ajatella sitä ritaria
muuten kuin munkinpuvussa, sillä se oli niin isä Johanneksen
näköinen... Kas, teillähän on nyt tuollainen... onko se tätä matkaa
varten? keskeytti hän yhtäkkiä katsoen niin oudoksuen isä Johanneksen
sarkakauhtanaan, kuin se olisi särkenyt hänen suloiset mielihaaveensa.

— Niin... enkä minä käytä enää ensinkään munkinpukua...

— Ettekö... en minäkään huntujani, kun väliin karkaan vähän
loitommalle...

— Karkaat!

— Niin, tätä samaa tietä...

— Kuinka se on mahdollista?

— Helena muorin luvalla, kuten nytkin.

— Ikävöitkö sitten niin?

— Ah!

Kuinka tuskallisena puuskahtikaan tämä huokaus, ja Kaarina vaipui
hetkeksi äänettömyyteen ikäänkuin kootakseen mieleensä tuntemuksen
pitkistä kaihoistaan.

Mutta samassa Kaarina pysähtyi, viittasi rantaa myöten vievälle polulle
ja virkahti:

Menkää edeltä tuonnepäin!

He olivat kulkeneet lahdenpoukaman ympäri ja joutuneet metsäiselle
rannalle, jossa oli rinteellä pieni mökki. Sen kohdalta Kaarina neuvoi
hengellistä isää menemään edeltä ja juoksi itse mökkiin rinnettä
ylöspäin.

Isä Johannes käveli hiljalleen rantaa melkein kummastellen Kaarinasta
saamiaan ensi vaikutelmia. Kuinka unelmoivasta neidosta oli voinut
tulla niin sydämellistä hilpeyttä hyrskähtelevä ja vilkkaasti jutteleva
nainen? Oliko hän kymmenkunnan vuotta takaperin kenties oppinut
tuntemaan Kaarinaa vain hänen unelmaelämänsä valossa, vai oliko
luostari kasannut häneen näin paljon pursuvaa eloisuutta... vai oliko
se vain hetken hilpeyttä...?

Kaarina näkyi kotvan kuluttua tulevan takaisin rinnetörmännettä
alaspäin. Hän oli jättänyt mökkiin hunnun kasvoiltaan ja Ristuksen
ruunun päästään ja ottanut sieltä suuren villasaalin kietaisten sen
ympärilleen peittämään nunnanpukuaan. Saalilla oli hän peittänyt
myös lyhyeksi leikatun tukkansa, kasvot vain näkyivät. Näyttivät ne
Johanneksesta hieman kalvakammilta kuin ennen, mutta kuinka hänen
poskensa paloivat!

— Näin minä, toimitti Kaarina lähetessään, — olen tehnyt ennenkin
parisen kertaa, sillä en uskaltanut nunnanpuvussa mennä etemmäksi.
Toisella kertaa — siitä on jo vähän kolmatta vuotta — menin liian
pitkälle ja viivyin kauan. Abbedissa oli sillaikaa sattunut tulemaan
ryytimaahan... ja sitten tietysti sain paastota ylimääräisesti... enkä
päässyt vuosikauteen rannalle... Helena muori ei uskaltanut laskea...
Sitten syntini unohtui... mutta en ole uskaltanut sitten kauemmas kuin
portin ulkopuolelle... Helena muorin tähden, hänkin saisi nuhteita...
mutta kun pääsen aina rannalle, olen niin iloinen kuin pieni lapsi ja
tekee mieleni aivan karkelemaan rantakivillä...

Isä Johannes katseli äänetönnä, katseli lämpimin katsein hänen ilosta
säteileviä silmiään.

Äkkiä kävi Kaarina totiseksi ja hänen kasvoilleen kohosi kuin tuulen
tuomana tuskallisen kaihoisa ilme.

‒ Ah, isä Johannes, ette usko, kuinka hirveän tuskallista luostarissa
saattaa olla! Ensi aikoina tultuani... minä itkin vain, itkin läpi yöt
olkivuoteellani ja olisin mennyt ennen vaikka järveen kuin alituisiin
messuihin. Parina ensi päivänä se oli minusta innostavaa, mutta sitten
niin hirveää... enhän minä ollut tottunut alituisiin messuihin,
lukuun ja lauluun... miksi sitä pitäneekin olla niin paljon! Koetin
unelmoida ja ajatella _häntä_... jumalaista ylkää (hän naurahti
katkerasti)... mutta silloin minä en voinut, en voinut... itkin vain,
itkin silmäni punaisiksi ja kasvoni kalpeiksi... minusta tuntui ettei
häntä ollutkaan, että se oli vain tyhjä sana, joka ei merkinnyt mitään
todellista. Vähitellen sitten totuin, alituiset messut, luvut ja
laulut vetivät ja kiehtoivat mukaansa, ne saavat ihmisen ikäänkuin
johonkin toiseen ilmakehään, jossa totuttuaan viihtyy hyvin... mutta
kun tulee pois kirkosta ja varsinkin kun iltaisin menee selliinsä,
silloin ajattelee ihan, ihan toisia asioita... En minä moneen vuoteen
käsittänyt, miten se niin oli, minä koetin vieroittaa ajatukseni
kaikista maallisista ja elää iltapäivätkin ja illat sellissäni samassa
mielialassa kuin aamupäivisin kirkossa... mutta ei sitä voinut.
Sitten opin ymmärtämään, etteivät sitä voineet muutkaan, ainakaan ne,
jotka ovat ystäviäni... Tiedättekös, isä Johannes, täällä luostarissa
eletään aivan kuin kahdessa maailmassa, toinen on, jossa kaikki ovat
yhdessä, toistensa tieten, varsinkin kirkossa, mutta toinen on, jossa
kukin elää yksikseen, varsinkin iltaisin sellissään, ja josta saattaa
puhua vain uskotulleen, johon luottaa. Toinen tulee ikäänkuin ulkoa
päin juhlallisena, ylevänä hyminänä, toinen itää mistä itänee sydämen
kätköistä hiljaisina unelmina ja kaihoina... tai tuttavallisena
kuiskailuna hyvän ystävän kanssa... mutta vain tämä ajan oloon tuntuu
todelliselta ja toisesta jää yksin ollessa korkeintaan vain hämyhuntuja
sen ympärille.

Kaarina puhui niin sydämentarpeesta kuin olisi vain olisi nytkin tähän
asti odottaen tilaisuutta saadakseen näin tyhjentää sydämensä. Ja
hän jatkoi ilman vähintäkään kainostelun vivahdusta, aivan kuin ei
olisi tiennyt koko maailmassa naisten tällaisista asioista puhumista
kainostelevan:

— Sitten... kun aloin yhä enemmän oppia luostarielämää käsittämään ja
ymmärtämään, että heille kaikille tuo alituinen hartaudenharjoitus
oli vain jotakin ulkonaista, että heidät oli vain joku pettävä unelma
tai pettymys elämässä tuonut luostariin ja että he siellä elivät
messujuhlallisuuden ohella kukin aivan toista sisäistä elämäänsä,
silloin aloin miettiä itseäni ja miten laitani oli siellä kotona,
varsinkin silloin keväällä puolitoista vuotta ennen tuloani tänne. Oi,
se aika oli ja tulee varmaan olemaan ihanin elämässäni, se oli kuin
suloista unta, hurmaavaa hulluutta! Mutta en minä rakastanut taivahista
ylkää, koetin siitä vain unelmoida, ja unelmissakin hänellä oli ihan
toisen kasvot... sen, joka puhui hänestä...

Kaarinan puhuessa olivat he kulkeneet pitkän matkaa rantaa pitkin.
He olivat tulleet pienelle kummun kenkämälle, jolla kasvoi sorea
koivikko, ja rinteen alta pilkkui päivässä välkehtivä vesi valkoisten
koivunrunkojen välitse. Siihen he seisattuivat aivan kuin äänettömästä
sopimuksesta.

— Kun se minulle selvisi, jatkoi Kaarina melkein nyyhkyttäen, — on hän
ollut ainoa elinunelmani... ja suloisten kyynelteni lähde...

Hänet valtasi niin syvä liikutus, että hän näytti tarvitsevan tukea,
mihin nojata. Johannes avasi sylinsä, ja hän lankesi siihen.

— Kaarina... rakas, rakas Kaarina! nyyhkytti Johannes.

Kaarina purskahti itkuun. Oli kuin hänen silmänsä yhtäkkiä puhkeaisivat
vesilähteiksi, joihin kuohuivat rajuna puuskahduksena sydämen
kymmenvuotiset surut ja tuskat.

Mutta hän ei itkenyt kauan. Hän käänsi kyynelkirkkaat silmänsä isä
Johannesta kohden ja kysyi hilpeällä riemunpuuskalla:

— Hengellinen isä, ettehän vain enää kihlaa minua toiselle?

— En, armas lapsi, virkkoi Johannes puuskahtaen ja suuteli sylissään
lepäävää nunnaa huulille.

— Johannes! virkkoi Kaarina kotvan kuluttua. — Minusta on väliin
tuntunut kuin minut olisi luostariin tuonut oikeastaan vain
vaistomainen, tyttömäinen ylpeys. Vasta vuosia jälkeenpäin olen
oikein oppinut käsittämään, miten ihanteellinen isä Johannes oli, ja
oppinut häntä hengellisesti rakastamaan. Mutta tuskin nytkään lähtisin
luostarista, jollei...

Isä Johannes ei tätä heti oikein käsittänyt, mutta Kaarina näytti
tahtovan jättää sen ilman lähempiä selityksiä hänen mietittäväkseen.

       *       *       *       *       *

Isä Johanneksen valtasi yhtäkkiä niin ponteva toimintatarmo, ettei hän
ollut sellaista tuntenut koskaan. He lähtivät kiireesti taivaltamaan
luostaria ja sen vierelle kasvanutta kaupunkikylää kohden. Kulkiessaan
he muutamin sanoin neuvottelivat, miten menettelisivät.

Isä Johannes jätti Kaarinan mökkiin, johon tämä mennessä oli jättänyt
huntunsa. Hän meni majapaikkaansa kaupunkiin, pukeutui pappisviittaansa
ja otti mukaansa Tasalan Anna muorin lähettämän vaatenyytin. Hänen
palattuaan jäi Kaarina kotvaksi aikaa mökin pirttiin emännän keralla,
ja kohta ilmestyi Johanneksen eteen pihalle solakka maanneitonen,
jonka kasvot vain eivät näin kesäiseen aikaan näyttäneet kyllin
päivettyneiltä. Vaatenyytti kädessään alkoi neitonen astua papin
rinnalla luostaria kohden.

Luostarissa ei heitä ensin mitenkään tahdottu päästää sisälle. Ja
sittenkin, kun Kaarina portarialle esitti nimensä ja hän tunsi kasvot,
tahtoi hän päästää vain sisaren yksin. Sisar ei puolestaan tahtonut
luopua pappisseuralaisestaan, ja niin täytyi heidät päästää molemmat
ainakin puheportille.

Sinne ilmestyi pian abbedissa kenraalikonfessorin keralla. Näyttävästi
oli luostarissa pidetty aika hälinää karkurin tähden ja oli vieläkin
vähän kinastelua. Mutta asia oli selvä, kun sisar Kaarina kerran halusi
lähteä, eikä abbedissan auttanut muuta kuin suostua.

Kaarina pyysi sanoa jäähyväiset muutamille ystävilleen, mutta siihen ei
ankara äiti suostunut.

— Edes sisar Helenalle, rukoili Kaarina.

— Ei hänelle varsinkaan. Sillä hän on karserissa ankarammalla
paastoruualla.

— Voi! pääsi Kaarinalta. — Kuinka kauan?

— Kaksi vuorokautta. Sinä olisit saanut paljon enemmän.

Sisaruskunnan äiti oli niin kiukustunut, että hänen täytyi taistella
sydämensä kanssa, malttaakseen olla luopiota kiroamatta. Mutta siinä
määrin oli aika opettanut häntä alistumaan välttämättömyyteen, että hän
sopivan ulkonäön vuoksi lausui lähtijälle kylmän siunauksen.

Auringon vaipuessa lännen maille ajaa karetteli onnellinen pari Turkua
kohden ja sitten suloisen valoisaa kesäistä yötä myöten Metsäkulmalle.
Auringon nostaessa punastuvaa otsaansa itäisten lehtojen latvoilta
ajoivat he kirjorattaillaan Tasalan pihaan.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75480 ***