path: root/75424-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75424 ***

RUOTSIN SUOMALAISMETSIÄ SAMOILEMASSA

Päiväkirjaa vuoden 1817 matkalta

   Kirjoittanut
   Kaarle Aksel Gottlund

   Suomentanut
   Väinö Salminen

   Helsinki 1928
   Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

   _Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahasto on taloudellisesti
   avustanut tätä julkaisua_

   Helsinki 1928,
   Suomal. Kirjall. Seuran kirjapaino osakeyhtiö






Sisällys:

       Suomentajan esipuhe
    1. Matkavalmistuksia
    2. Suomalaismetsiä kohti
    3. Gottlund tapaa Svartnäsin suomalaisia
    4. Hiirolassa, Hynnilässä, y.m. Svärdsjön suomalaiskylissä
    5. Eksyksissä. Itä-Taalain ja Helsinglannin kyliä kiertelemässä.
    6. Papin kera Qvarnbergiin. Orsan Lehtomäellä.
    7. Matkalla Fågelsjöhön. Eksyksissä. Uskonnollinen emäntä.
       Merkillistä kalastusta. Taikauskoa. Takaisin Lehtomäelle.
    8. Ruokalajeista. Lähtö Lehtomäeltä. Yöjalassa käynnistä ja
       kansan tavoista.
    9. Makkolan tienoon suomalaisia sukutarinoita. Juttuja papeista.
       Fridshammariin ja Moran kirkolle. Yöllinen seikkailu.
   10. Matkalla Länsi-Taalaihin. Tarinoita.
   11. Länsi-Taalaita samoilemassa. Asutustarinoita.
   12. Tyngsjöstä Säfseniin. Hakkaraisista. Kaskeamisesta. Rosvoksi
       epäillystä suomalaisesta.
   12. Säfsenin nimismies. Ukko Ronkainen. Asutustarinoita ja
       runosaalista pitäjää kierrellessä.
   14. Tarinoita Kemppaisista, Putkoisista, Ampiaisista, Kettuisista.
       Itsepäinen suomalainen. Lähtö Säfsenistä.
   15. Paluumatkalla
       Suomentajan laatimia lisäyksiä ja selityksiä
       Oikaisuja






SUOMENTAJAN ESIPUHE

Toista sataa vuotta on vierähtänyt siitä, kun Kaarle Akseli Gottlund
nuorena ylioppilaana teki aikanaan suurta huomiota herättäneet
matkansa Keski-Skandinavian suomalaismetsiin. Tuloksettomaksi jäi
hänen intomielinen työnsä ruotsalaistuttamisen pysähdyttämiseksi.
Mutta Ruotsin sydänmaiden suomalaisten vaiheiden ja elämän
valaisemiseksi hän keräsi rikkaat lähdekokoelmat. Hän aikoikin
julkaista kuusi eri teosta metsäsuomalaisista, mutta painatukseen
tarvittavien varojen puutteessa jäivät teokset aineskokoelmiksi,
paitsi käsillä olevaa kuvausta ensimmäisen matkan vaiheista.

Tätä vuoden 1817 matkakertomusta yritti Gottlund saada 1840-luvulla
painetuksi. Sensuuri sen hyväksyikin, vaatien kumminkin pyyhittäviksi
muutamia kohtia, joissa kerrotaan liian avoimesti seikkailuista
naisten parissa. Luonteensa mukaisesti Gottlund vain yltyi lisäilemään
lemmenseikkoja. Lisäyksiä ja muistutuksia tähän 1840-luvulla
alkuperäisen päiväkirjansa mukaan kirjoittamaansa matkakertomukseen
hän on liittänyt vielä 1870-luvullakin.

Olen suomentanut esityksen sellaisenaan. Vain matkat
ruotsalaisseuduilla ja laajahkot kuvaukset vuorikaivoksissa käynneistä
on esitetty lyhyesti selostaen. Lukuihin ja kappaleisiin jako on
suomentajan.

Lukijan opastukseksi olen loppuun liittänyt selityksiä ja lisäyksiä
Gottlundin muista kirjoituksista.

Tässä kerrotut näkemykset ja kokemukset ovat yleensä totuudenmukaisia.
Vain silloin, kun kirjoittaja puhuu itsestään, esim. naisten
valloittajana, ihmeen tarkkana ampujana j.n.e., huomaa liioittelua,
mutta samoja kaunistuskeinoja käyttävät useimmat muutkin
matkakertomusten tekijät.

Gottlund yritti kiihkeästi puolen vuosisadan aikana, vaikka turhaan,
saada näitä matkahavaintojansa suomalaisen yleisön luettaviksi. Kyllä
ne vihdoinkin ansaitsevat päästä julkisuuteen ja ilman sensorin
pyyhkimisiä.

_Suomentaja._






1. MATKAVALMISTUKSIA

Vaikka jo Otavan ensimmäisen osan esipuheessa olen kertonut matkani
syistä ja tarkoitusperistä, ei liene poluilta poikkeamista, jos
tässäkin nuo syyt mainitsen, etenkin kun ne muodostavat sen
näkökulman, mistä olen aloittanut, ja kun ne selittävät koko matkani
kulkua.

19 vuoden ikäisenä muutin Turusta Upsalan yliopistoon, voisipa ehkä
sanoa: jouduin lapsuuteni kodista Saimaan rannoilta vielä liian
nuorena ja kokemattomana vento vieraaseen maailmaan.

Turkulaisena ylioppilaana olin jo varhemmin, lukemalla »Phosphorosta»
ja »Poetisk kalenderia», tavallaan kirjallisesti tutustunut Ruotsin
n.s. fosforistiseen eli uuteen kouluun. Sen pyrkimyksissä suurempaan
itsenäisyyteen Ruotsin kirjallisuuden alalla olin näkevinäni
periaatteellisesti oikeata ja tarkoitusperältään hyvää, jo senkin
vuoksi, että se sopeutui minun omiin mielipiteisiini suomen kielen
suhteen. Olipa siis vallan luonnollista, että saavuttuani Upsalaan
tahdoin mielelläni lähemmin tutustua niihin henkilöihin, jotka jo
ennen ainakin nimeltä tunsin heidän kirjoituksiensa välityksellä ja
jotka aluksi olivatkin miltei ainoat tuttavani. Herrat _Palmblad_ ja
_Atterbom_ olivat silloin tuon nuorten akateemisten kansalaisten
yhdistyksen etunenässä. Nämä vahvasti ja usein kiivaasti väitellen
puolustivat mielipiteitään runoudesta, kaunokirjallisuudesta,
filosofiasta ja kielitieteestä n.s. vanhaa koulua vastaan, joka, niin
paljon kuin se koettikin tehdä pilaa ja halventaa heidän
mielipiteitään, ei silti milloinkaan voinut kieltää heidän ansioitaan
tieteellisten aiheiden käsittelyssä ja uudemman saksalaisen
kirjallisuuden maaperän muokkaamisessa Ruotsissa. Tämä ajatusten ja
mielipiteiden taistelu oli jatkoa ja kehitystä sille taistelulle, jota
aina on käyty ja aina tullaan käymään vanhan ja uuden ajan kesken,
_entisen_ ja _nykyisen_ välillä; ja niin paljon melua kuin siitä
aikanaan pidettiinkin, niin aika sen lopulta vaimensi ja sovitti.

Annettuani muutamia kirjoitelmia v:n 1817 Poetisk kalenderiin, joka
ilmestyi jo 1816, olin tullut kosketuksiin maisteri _Atterbom'in_
kanssa. Ja maisteri Palmblad oli tuskin minut nähnyt, ennenkuin hän
maanitteli minua ilmoittamaan professori Rühsin teoksen »Finland och
dess Invånare», josta silloin tuskin olin kuullut puhuttavankaan.
Turhaan vetosin vähäpätöisyyteeni ja taidon puutteeseeni niin
suuriarvoista teosta arvostellakseni. Verukkeet eivät auttaneet. Sen
ajan Upsalan kirjallisen lehden toimittajana selitti Palmblad kauan ja
turhaan etsiskelleensä miestä, joka olisi ollut suomen kielen
taitoinen ja pätevä arvostelemaan teosta, joka jo vuosikausia oli
kierrellyt ruotsinkielisenä käännöksenä. Eikä hän jättänyt minua
rauhaan, ennenkuin olin luvannut täyttää hänen toivomuksensa.
Istuuduin siis kirjoittamaan arvostelua niin hyvin kuin osasin. Ja
siitäpä pian paisuikin kirjan laajuinen, ja se painettiin
kokonaisuudessaan »Svensk Literatur-Tidningin» v:n 1817 n:oihin 19,
22, 24—26, 49—51. Tässä arvostelussa koetin esittää ja tehdä
uskottavaksi suomen kielestä, runoudesta ja mytologiasta moniaita
omiakin mielipiteitäni, joita sittemmin kehittelin laajemmin pian sen
jälkeen, v. 1818 Upsalassa ilmestyneessä väitöskirjassani _De
Proverbiis Fennicis_.

Olin siis parahiksi ollut nelisen kuukautta ylioppilaana Upsalassa,
kun jo toisella jalallani seisoin runotarten alueella ja toisen
survaisin syvälle viisauden hetteeseen. Ja pidemmälle en koskaan
päässytkään.

Rühsin näin ensimmäisen kerran mainitsevan, että sekä Ruotsissa että
Norjassa oli suomalaisia siirtoloita. Ja heti virisi minussa halu
päästä lähemmin tuntemaan tätä kansaa, osaksi lähemmin tarkatakseni,
mitä Rühs niistä oli tiennyt kertoa, osaksi laajentaakseni omia
tietojani kansasta, johon olin kiintynyt mitä suurimmalla rakkaudella.

Etsiskelin ja tarkastin kaiken lähdekirjallisuuden, josta Rühs oli
ammentanut tietonsa. Sen sijaan, että se olisi tyydyttänyt
tiedonhaluni, se sitä vain lisäsi. Kyselin kaikilta niiltä tienoin
kotoisin olevilta ylioppilailta saadakseni edes joitakin tietoja,
mutta useimmat eivät edes olleet kuulleet puhuttavan näistä
metsäsuomalaisista — eivät edes nimeäkään mainittavan. Ja ne ani
harvat, jotka jotakin tiesivät, puhuivat niin eri suuntiin, etten
tiennyt mitä oli uskominen. Toinen kehui, toinen laittoi, kumpikin
liioitellen. Kun toinen sanoi, että he jo aikoja sitten olivat
unohtaneet äidinkielensä, suomen, sanoi toinen, että he edelleen
olivat niin upo ummikkoja suomalaisia, etteivät saaneet tolkkua
ruotsin sanasta. Nämä varsin vastakkaiset tiedonannot tekivät minut
vieläkin kärkkäämmäksi hankkimaan heistä varmuutta. Ja päätin kun
päätinkin etsiä heidät metsistään saadakseni selvyyden totuudesta.

Matkani tarkoituksena oli siis pääasiallisesti:

1:ksi, hankkia lähempiä tietoja heistä voidakseni tarkastaa ja korjata
professori Rühsin tiedonantoja;

2:ksi, tarkoin tutkia heidän maahanmuuttoansa, elleivät he jo
ylimuistoisista ajoista olleet asuneet näillä seuduilla;

3:ksi, ottaa selko erosiko heidän kielensä muusta suomesta, voidakseni
likipitäen arvostella, kuinka paljon suomen kieli oli muuttunut
määrätyn ajan kuluessa, sillä onhan luonnollista, että jos nämä
suomalaiset, synnyinmaastaan erillään, olivat asuneet Ruotsissa esim.
300 vuotta, niin heidän ja meidän kielemme mahdollinen eroavaisuus
olisi sama kuin puolta pidempänä aikana (s.o. 600 vuotena) meidän
maassamme syntynyt, koska kumpikin kansa toisistaan eroitettuna eri
tavoin on yrittänyt kehittää puhettansa juuri siksi, että kumpikin on
erilaisissa oloissa elänyt eri maissa;

4:ksi, kerätä heidän muistotietojansa, jumalaistarujansa ja runojansa
ja vertailemalla niitä omiimme osapuilleen määrätä viimeksimainittujen
ikä, sillä olihan ainakin todennäköistä, että jos heillä tavattaisiin
samoja runoja kuin meidän maassamme, niitä oli Suomessa laulettu jo
ennen heidän maasta lähtöänsä. Ja eroavaisuus johtuisi äsken
laskemastamme ajasta; tässähän se ei osoittaisi, miten kieli, vaan
miten muistin varassa oleva satu tahi runo muuttuu.

Mutta huolimatta kaikista näistä laskelmista lienee historian kannalta
katsottuna yhtä kohteliasta ruotsalaisille kuin suomalaisillekin, että
he tulevat tuntemaan heimon, joka, niin lähellä kuin se kumpaakin on
ollut, kumminkin on jäänyt molemmille tuntemattomaksi. Ja kun
luultavasti tulevina aikoina ei enää ole mitään jälkiä suomalaisista
näillä tienoin, kun ehkä epäillään, tokko niitä on ollutkaan ja kun
historiankirjoittajat viheltävät tuolle vanhalle tarinalle — silloin,
ellei ennen, käynee mielenkiintoiseksi kuulla aikalaisen havaintoja.

Saadakseni vanhemmiltani luvan sellaisen matkan tekoon oli minun ensin
maaniteltava heitä. Tein sen panemalla kaiken kaunopuheisuuteni
liikkeelle, enkä unohtanut esittää sitä voittoa, minkä toivoin siitä
historialle koituvan. Isäni lupaa ei ollut vaikea saada. Ehtona oli,
että lukukauden alussa taas olisin yliopistossa, että matkaan
käyttäisin vain kesäloman ja että sitten sitä ahkerammin jatkaisin
opintojani. Ja niin olin saanut sekä luvan että matkarahat, mikä
olikin pääasia. Äidillinen hellyys oli vaikeammin voitettavissa.
Äitini näki yrityksessä tuskin muuta kuin kaikenkaltaisia
hengenvaaroja ja pelkäsi ainoan poikansa puolesta. Hän näki vierailla
mailla suuria metsiä ja metsissä paljon ryöväreitä. Turhaan neuvoi hän
minua luopumaan yrityksestä, joka jo ennakolta hänelle tuotti niin
paljon huolta. Minun oli vaikea vastustella hänen rukouksiansa, mutta
sittenkin pääsi itsepintaisuuteni voitolle, ja hänkin antoi vihdoin
viimein myöntymyksensä, kumminkin sillä nimenomaisella ehdolla, että
joka postitse antaisin tietoja kohtaloistani ja että olisin niin
viisas ja varovainen, etten panisi henkeäni ja terveyttäni alttiiksi
vain sen vuoksi, että halusin puhutella muutamia talonpoikia.

Jo ennenkuin luvan olin saanut, olin aikeistani kertonut monille
maanmiehilleni ja tuttavilleni ja nämä taas ystävilleen, joten pian
sekä tutut että tuntemattomat alkoivat kysellä, minne käsin aioin
matkani suunnata. Siitä olin minä yhtä tietämätön kuin hekin tahi
ainakin epävarma. Sillä saamieni tietojen mukaan tapaisin suomalaisia
Helsinglannissa, Gestriklannissa, Taalaissa, Vermlannissa y.m., mutta
kaikkialla vain sellaisia, jotka olivat äidinkielensä unohtaneet,
seutuja, missä kieli oli kuollut — mutta sellaisiahan minä en
tavoitellut. Kun siis vihdoin ikävöimäni lupa saapui ja mitä
lähemmäksi loppuaan lukukausi kului, sitä enemmän aloin aprikoida
matkan seikkailuja, joita äitini kirjeet elävöittivät
mielikuvituksissani. Toive olla ensimmäinen, joka lähemmin
tutkiskelisi Suomen heimon jäännöksiä Ruotsin ja Norjan sydänmailla,
oli tähän saakka niin kokonaan saanut mieleni lumoihinsa, ettei siihen
mahtunut muita ajatuksia. Mutta kun nyt näin toiveeni toteutuneen,
alkoivat vähitellen muutkin tunteet pyrkiä esille. Jo täälläkin
yksinäisenä ja vieraana, erotettuna omaisista ja ystävistä, tulisin
nyt häipymään vieläkin vieraamman väen joukkoon. Voisinhan sairastua,
jopa kuollakin, ja vanhempani eivät koskaan saisi tietää, miten olin
menehtynyt; ja että minulta varastettaisiin, minut rosvottaisiin ja
ryövättäisiin, oli mielestäni yhtä mahdollista. Mitä enemmän mietin
sitä, että minun tuli samoilla suurien erämaiden halki, siltä enemmän
intoni laimeni. Jopa toivoin, etten koskaan olisi kellekään puhunut
suunnitelmistani, sillä silloin olisin kaikessa hiljaisuudessa voinut
niistä luopua. Nyt en niin voinut menetellä, ellen tahtonut punastua
rohkeuden puutettani. Toisin sanoin: kun olin sanonut _a_:n, oli
_b_:kin sanottava. Minun oli myönnettävä, että nyt oli pakko
matkustaa, ja tuo epämieluisa tunne vähensi sitä iloa, minkä vapaa
tutkimusinto oli herättänyt. Minä läksin — mutta niin sekavin tuntein,
etten niitä tässä voi kuvata. Tieteellistä tulosta en ollut jättänyt
näköpiiristäni, mutta se häipyi kuin kaukaisena usvana, ja ajatus,
etten konsanaan palaisi, oli liian elävä voidakseni sen
mielikuvituksestani karkoittaa.

Nyt vasta olisin ollut valmis hankkimaan itselleni jonkun
matkatoverin; mutta se oli jo liian myöhäistä. Moni sanoi halua
olevan, mutta jokaisella oli jokin este, useimmilla se, että ensin
piti siitä olla kirjeenvaihdossa vanhempiensa kera. Ainoa, joka oli
heti valmis minua seuraamaan, oli eräs maanmieheni, ylioppilas
Höckert, syntynyt Vaasassa, sitä paitsi suomen kieltä taitamaton.
Mutta hänen luonteensa ja mielenlaatunsa soveltuivat niin vähän minun
luonteeseeni, että heti epäsin hänen tarjouksensa, sillä aavistelin,
että hänen seuransa olisi minulle enemmän haitaksi ja kiusaksi kuin
hyödyksi. Ainoa valmistus, johon olin ryhtynyt, oli se, että hyvissä
ajoin olin tilannut villakoiranartun leipuri Sandbergilta. Mutta
matkalle lähtiessäni havaittiin sen olevan siunatussa tilassa, ja kun
en matkalla tahtonut jäädä odottelemaan sen synnytystä, luovuin siitä
ja tilasin sen sijaan vastaisen varalle yhden sen pennuista.
Palattuani matkaltani sainkin pennun, jonka vein kotiini levättini
taskussa. Siitä kehkeytyi sittemmin laajalti kuulu _Saukko_.

Varustukseni olivat sangen yksinkertaiset. Puolustautuakseni rosvoja
vastaan, joista äitini oli minua varoittanut, otin mukaani
kaksipiippuisen englantilaisen pistoolin ja vanhan venäläisen
ulaaninsapelin. Sen entinen omistaja oli viime sodassa kaatunut
kenttävahdin hyökkäyksessä Juvalla. Sitä paitsi, ollen lintujen ampuja
ex professo, varasin itselleni hienon ja kauniin luodikon, jonka eräs
pohjalainen talonpoika oli valmistanut. Sen olin 1813 ostanut silloin
Venäjän vankeudesta, viimeksi Silistrasta Bulgaariasta palanneelta
suomalaiselta aliupseeri Israel Plathanilta. Tämä pyssy oli niin
varma, että sillä läheltä, t.s. 70—80 askeleen matkalta, saattoi osata
varpusta silmään. Ruotsin tiekartta sekä kompassi y.m., Hülphersin
»Dagbok öfver sin Dahle-Resa» sekä muutamat muistiinpanot
metsäsuomalaisista v:n 1795 Abo Tidningarista olivat ainoat
kirjoitukset, jotka otin mukaani ja jotka minä vaatekerran kera
sulloin matkalaukkuun, joka oli liian suuri selässä kannettavaksi ja
josta minulla sittemmin oli monta vastusta, kun sitä oli kuljetettava
halki metsien ja yli vaarojen. Tähän voinen vielä lisätä huiluni,
kirjoitusneuvoni y.m. sekä kirjoituslaatan, jota aina pidin taskussani
voidakseni heti kirjoittaa muistiin, mitä tapahtui. Eräästä
päähänpistosta minun ehkei pidä olla puhumatta, kun se saattaa tulla
hyödyksi monelle muullekin, jonka niinkuin minun on uskottava itsensä
vieraiden turviin. Tiesin näet, kuinka vaarallista usein on näytellä
muille rahojaan, samaten kuin toiselta puolen osoittaa liiallista
epäluuloisuutta, kun muutamat aina kääntävät selkänsä avatessaan
lompakkonsa — mikä joskus saattaa aiheuttaa luulon, että siinä on
runsaasti rahaa — ja päätin kulkea keskitietä, mikä ei aina ole
helppoa. Kun minulla sitä paitsi oli periaatteena aina pitää rahat
taskussani, niin oli sitä vaikeampi salata niitä uteliailta katseilta,
osoittamatta silti epäluuloisuutta — niin tehdä ne näkymättömiksi,
vaikka niitä näyttelikin. Olin sitä varten vaihtanut itselleni joukon
20 ja 30 taalarin pankko-seteleitä, joissa oli tyhjä kaksoislehti tahi
kuten sitä silloin nimitettiin »kaprokki.» Nämä setelit käänsin minä
jok'ikisen kirjeen muotoiseksi, niin että kaprokin sisä- ja siis
puhtaampi puoli tuli uloskäsin. Nämä kirjeet, jotka eivät tulleet
aivan kauminmuotoisia, suljin sitten sohloisesti ja varustin ne
epäselvällä päällekirjoituksella, osoitettuna piialle tahi
palvelusneitsyelle Anna Laurintyttärelle Qvarnsbergiin, rengille tahi
talonvoudille Matti Matinpojalle Koivumäelle j.n.e. Niinpä minun
lompakkoni sisälsi vain muutamia taalareja rahana sekä nämä kirjeet,
jotka eivät saattaneet herättää mitään huomiota, koska ne olivat liian
ohuita sisältääkseen 12-killinkisen ja liian paksuja ollakseen
läpinäkyviä, semminkin kun pankin vankan paperin ulkopuolinen,
likainen sivu, joka kuin kaupanpäällisinä roikkui joka setelissä,
sisäänpäin käännettynä kuin harso peitti itse tekstin. Koko
matkakassani nousi 214 taalariin, ja minä saatoin kenelle tahansa
huoletta näyttää taskukirjani, sillä olin varma, että jos rahani
varastettaisiinkin, niin jätettäisiin koskematta nuo kirjeet, joista
ei saataisi tolkkua. Rahaa tarvitessani oli vain poikettava lähimpään
pappilaan, tehtaaseen tahi kartanoon vaihtaakseni jonkun kirjeen
vastaaviin pikkuseteleihin.

Minun kävi niinkuin jokaisen, joka satuloi varhain ja ratsastaa
myöhään; vähän minulla oli hommattavaa itse matkan varalle, mutta
paljo puuhattavaa, ennenkuin sille saatoin lähteä, ja kaikki, minkä
olin siirtänyt päivästä toiseen, kerääntyi viime hetkeen, niin että
olin tulla päästäni pyörälle.

Olin päättänyt jäädä juhannukseksi eli kesäkuun 25:nneksi Upsalaan.
Tätä päivää, jota kaikkialla vietetään kesän juhlana, ei ainoastaan
pidetä Upsalassa pisimpänä, vaan myöskin vuoden ikävimpänä, minkä
omasta kokemuksestani voin todeta. Melkein kaikki, joilla kaupungissa
henki on, virtaa tänä päivänä maalle, vieläpä kaikille suunnille, niin
että usein tapaa kaupungin siihen määrin asukkaista tyhjentyneenä,
ettei tuntikausiin ihmistä näe kadulla. Saattaisi miltei luulla, että
rutto tahi sota on häätänyt asukkaat taloistansa, jotka autioina ja
kuni suruissaan törröttävät, kunnes myöhemmin illalla taas näkee
tuttuja naamoja ryhmittäin palaavan koteihinsa. Ja ravintolat sekä
ruokapaikatkin ovat perintötavan mukaisesti suljetut siitä syystä,
että kaikki piiat ja palvelijat ovat lähteneet taloista, joten se,
joka ei ole ennakolta valmistunut, saa rahat taskussaan nähdä nälkää.

Minua ei sellainen kohtalo odottanut. Olin tutustunut maanmieheeni,
professoriin, tohtori Romasoniin ja olin kuin omainen hänen kodissaan.
Tämä pääsyni kaupungin arvossapidetyimpiin koteihin oli
vieraanvaraisissa perheissä tuottanut minulle mahdollisuuden
seuraelämän jalostaviin huveihin, joita yleensä ei ole tarjolla
opiskelevalle nuorisolle. Ja nytkin olin kutsuttu viettämään
juhannukseni hänen luonansa. Hänen naistensa seurassa kävin
iltapäivällä tavallisella sotilastenharjoituskentällä Eklundshofin
luona, missä Upsalan läänin asevelvolliset tänään suorittivat n.s.
loppuharjoituksensa lukuisan kansanjoukon, enimmäkseen sukulaisten ja
ystävien ollessa läsnä.

Koko seuraava päivä kului pienien saatavien karhuamiseen tovereiltani
ja omien velkojeni maksamiseen muille ja lukukauden aikana lainattujen
kirjojen takaisin viemiseen ja saamiseen. Seuraava, siis kesäk. 27 p.,
oli määrätty lähtöpäiväkseni ja olin sen vuoksi hyvissä ajoin tilannut
hevosen klo 9:ksi illalla. Menin jo aamuvarhaisella jäähyväisille
professori Romasonille, joka oli luvannut lähettää minulle rahaa, jos
kassani osoittautuisi riittämättömäksi. Minulla ei ollut aikaa jäädä
hänen aamiaiskutsuilleen, vaan riensin toimittamaan asioitani. Tuntui
kuin kaikki tänään olisi vannoutunut riistämään minulta harvat
jäljelläolevat tunnit, jotka liiankin hyvin tarvitsin
matkavalmistuksiin. Muun muassa olin päivän postissa saanut kirjeitä
kotoani, ja niihin oli heti vastattava. Sitä paitsi ilmoiteltiin
minulle kirjeellisesti Tukholmasta, että ne ruokavarat, korput, voit
y.m., mitkä vanhempani jo talvikelin aikana olivat kuljetuttaneet
Nastolan Villähdestä Loviisaan sieltä Ruotsiin lähetettäviksi, nyt
olivat saapuneet Tukholmaan, jonka vuoksi olin pakotettu heti pitämään
huolta niiden tuomisesta Upsalaan, kuljetusmaksujen, ajurien palkkojen
suorittamisesta j.n.e., mikä kaikki oli toimitettava kirjeellisesti.
Kaiken lisäksi tuli, että minun lähdön hetkellä täytyi lukea
kirjoittamani arvostelun viimeinen korjausvedos 25:nteen ja
ensimmäinen 26:nteen Literatur Tidningin numeroon. Siitä lähetin
vedoskappaleen myöskin isälleni. Kaiken tämän heilumisen ja huitomisen
jälkeen olin vihdoinkin matkavalmis.

Minua saattoi klo 9 illalla kappaleen matkaa tullin ulkopuolelle kaksi
maanmiestäni, Höckert ja Veber, jotka koko iltapäivän olivat olleet
luonani auttaen minkä voivat. Kun vankalla lukolla olin
ulkopuoleltakin sulkenut lukukammioni oven, jonka jätin epäillen,
näinkö enää koskaan sitä avaisin, kiiruhdin lähtemään kaupungista,
joka jo alkoi minusta tuntua ahtaalta. Sanottuani tovereilleni
hyvästit, kiipesin rattaille, ja niinpä matkattiin halki niiden
lakeiden peltojen, jotka miltei kaikilta puolin ympäröivät Upsalaa.
Minua seurasivat tovereitteni hurraa-huudot ja vielä kaukaa näin,
miten he heittivät hattujansa ilmaan, vielä siten kerran toivottaen
minulle matkaonnea. Jäätyäni yksikseni oli minulla nyt aikaa lähemmin
heittäytyä ajatusteni valtoihin. Väsyneenä monista valmistuksista
vaivuin vähitellen eräänlaiseen turtumukseen, jossa vain
mielikuvitukselle jäi vapaa leikittelyvalta.

Lähemmin mietiskeltyäni huomasin, vaikkakin liian myöhään, että olin
unohtanut tärkeän asian. Minulla oli ollut tarkoituksena ennen
matkaani painattaa pieni kokoelma suomalaisia runoja, saadakseni kuin
vaihtokaupalla metsäsuomalaisilta kirjoitetuksi heidän runojansa ja
muistotietojansa ja voidakseni heille lahjoittaa jotakin heidän
kotimaansa muistoksi. Olinkin jo muutamia viikkoja sitten kääntynyt
akateemisen kirjapainon puoleen, mutta kun lukukauden loppu oli
käsissä, olivat kirjapainot täynnä akateemisia julkaisuja ja
väitöskirjoja. Ja niitä kiirehdittiin lähestyväin promotsionein
vuoksi, joten en millään ehdolla voinut saada pientä kirjastani
painetuksi. Päätin sen vuoksi itse yrittää latoa, mikä onnistuikin.
Olin jo omin käsin latonut kaksi laattaa (duodesi-kokoa), mutta vaikka
akateemiset juhlallisuudet jo olivat ohi, eivät painot vielä olleet
vapaita; ja maisteri Palmblad, joka päivästä toiseen oli luvannut ne
painattaa, oli viimeksi sitoutunut siihen, että se tapahtuisi tänään
iltapäivällä. Sitä en muistanut tiedustella. Mutta kun en nyt tiennyt,
oliko se tapahtunut, ja olinhan jo liian kaukana taipaleella
kääntyäkseni takaisin, en sen seikan antanut matkaani häiritä,
semminkin kun oli suuresti epäiltävää, tapaisinko ollenkaan
suomalaisia, jotka pystyisivät lukemaan suomen kieltä.




2. SUOMALAISMETSIÄ KOHTI

Kiinnittämättä huomiotani ympäröivään luontoon tahi kuuntelematta
hutikkaisen kyytimieheni jokelluksia tulin ajatuksiini vaipuneena
Kölfvan kestikievariin ajettuani 2 ½ penikulmaa. Odotellessani hevosta
ryhdyin pakinoihin kievarin isännän kera, joka puheestani heti tunsi
minut suomalaiseksi ja sen vuoksi alkoi luetella suomalaisia
tuttavuuksiaan. Kuulin muun muassa, että hän oli ollut Halolasta
kotoisin olevan Fredr. Veberin sangen läheinen tuttava, siis tuon
minun kotipitäjäläiseni, joka palvellessaan Uplannin rykmentissä oli
paljon oleillut läheisessä Grytan kartanossa. Saatuani hevosen
valjastetuksi jatkoin halki yösydämen matkaani ensin Brunsätraan,
missä 24 killingillä hotkaisin sisuskuntaani 10 puoleksi keitettyä
munaa, sitten Härfstadiin, jonne saavuin klo 5 aamulla ja vihdoin klo
8 ap. Salan kaupungin kestikievariin.

Saatuani tavarani talteen menin katselemaan pientä ja, kuten minusta
näytti, huonosti rakennettua kaupunkia kapeine, huonosti kivettyine
katuineen. Nukuttuani majapaikassani lähdin klo 2 maanmieheni
vuorikaivoksenjohtaja J. H. af Forselleksen luo, jolle minulla oli
professori Romasonilta kirje. Kun hän ei ollut kotona menin kaupungin
ulkopuolelle Salan hopeakaivoksia katsomaan.

Sieltä palatessani menin uudelleen tapaamaan herra af Forsellesta,
joka aiemmin oli ollut lähin naapurini Pyhtäällä ja oli nauttinut
isäni opetusta. Hän otti minut ystävällisesti ja hyväntahtoisesti
vastaan muistellen lämmöllä isääni entisenä opettajanaan ja kertoillen
entisiä poikamaisuuksiaan. — — Hän lupasi kirjoittaa eräälle
tuomarituttavalleen Faluun, arvellen tämän voivan aikanaan antaa
minulle tietoja Taalain suomalaisista.

Täältä läksin tapaamaan rovastia, kreivi Schweriniä, jolle olin
maisteri Palmbladilta Upsalasta tuonut valtavan kirjakääryn. Siitä
minun siis oli vietävä hänelle tieto. Pappila sijaitsi runsaan
neljännespenikulman matkan päässä kaupungista Salan kaivoksen
puolella. Olin jo isännältäni kuullut, ettei häntä oltu luotu
saarnatuolia varten tahi ehkä paremmin sanoen, ettei saarnaajan virka
sopinut hänelle. Sehän ei ollut mikään kummeksittava asia — hänhän oli
vanha sotilas. Salalaiset valittelivat, etteivät juuri koskaan saaneet
kuulla hänen hengenlahjojaan sen jälkeen, kuin hän piti tulosaarnansa,
ja ettei heillä oikeastaan pappia ollutkaan, kun kreivi tavallisesti
oleili Tukholmassa sekä valtiopäivillä että väliajoilla. Siellä hän
ehkä aherteli valtakunnalle tärkeissä asioissa, mutta laiminlöi mitä
oli seurakunnalle velkaa. Sitä enemmän he kaikki ihailivat
kreivitärtä, joka niinkuin hekin, ehkä kaihosi miehessään
sielunpaimenta.

Saapuessani rovastilaan ei rovasti eikä ruustinnakaan ollut kotona,
mutta eräs palvelustyttö riensi touhuisena heitä hakemaan
ilmoittaakseen minun tulostani. Kreivitär tuli ensin. Hän oli
vanhanpuoleinen, mutta sangen miellyttävä nainen, jonka ensi
esiintyminenkin jo ilmaisi hienostuneeksi ja hyvän sivistyksen
saaneeksi.

Viehättävästi ja huomaavaisesti, mutta samalla ylevän arvokkaasti, hän
otti vieraansa vastaan. Muutamin sanoin ilmoitin, kuka olin sekä
asiani. Hän vei minut rovastin huoneeseen ja aloitti pitkän ja
mielenkiintoisen keskustelun, kunnes vihdoin kreivi ja rovasti
Schwerin itse saapui. Hän oli pitkä, laiha ja hoikka sekä jonkun
verran rokonarpinen herra, joka esiintymisessään näytti olevan
suorasukainen, pokkuroimisista ja sievistelyistä vapaa mies.

Luettuaan Palmbladilta tuomani kirjeen aloitti hän keskustelun ja
puheli mitä moninaisimmista asioista, joten minun oli vaikea seurata
mukana. Hän oli kaivospatruunien vihamies, joka puhui tiukkoja sanoja
siitä, miten suomalaisia oli kohdeltu, ruukkien vahingollisuudesta ja
hallituksen laiminlyönneistä aina Kaarle IX:n ajoista asti, joka
olikin ainoa, jota hän kehui suureksi valtiomieheksi. Hän näytti
minulle muutamia painettuja arkkeja, jotka tunsin hänen parhaillaan
painossa oleviksi tuotteikseen. Hän tahtoi saada minulle selvitetyksi,
miten hinnat ja rahan arvo viime aikoina olivat huonontuneet sekä
muutoksen syistä. Kun kaikki tuo kävi yli minun ymmärrykseni, yritin
sanoa jäähyväiset, mutta hän kehoitti minua jäämään illalliselle. Nyt
hän vei minut taloansa katsomaan. Minä olisin mieluummin jäänyt
sisälle, etenkin kun jo olin vilahdukselta nähnyt talon nuoria naisia.
Mutta eipä siinä auttanut, minun täytyi seurata mukana.

Kuljimme sitten äskettäin muokattuun, sangen suureen puutarhaan, joka
näytti lupaavan hyviä satoja — —. Puutarhasta minut vietiin navettaan.
Sen, joka niin haluttomana kuin minä käy navettoja katselemassa, olisi
parasta kääntyä takaisin, mutta kun oli kreivi kintereillä täytyi
painella eteenpäin. Eivätkä navetan suuruus ja kunto jättäneetkään
toiveille varaa, ja minun on myönnettävä, että niistä harvoista
navetoista, jotka olin nähnyt, ei tälle mikään vedä vertoja — —. Vielä
näytteli kreivi hollantilaisrotuisia lehmiä, noita suuri-utareisia
sulatuskoneita, jääkellarinsa, ulkohuoneensa y.m. Kaiken suhteen oli
hänellä parannusehdotuksia. Valtavimman vaikutuksen teki minuun itse
päärakennus, joka ollen korkealla paikalla muistutti linnaa.

Käytyäni näin läpi talouskurssin menimme sisälle teelle. Pelkäsin,
ettei siellä olevilta hienoilta naisilta jäisi huomaamatta meidän
liian tarkat talonkatsojaisemme. Mutta en kumminkaan voinut mitään
sellaista huomata. Kreivitär, joka pian osasi antaa keskustelulle
haluamansa käänteen, kysyi luontaiseen kohteliaaseen tapaansa, enkö
haluaisi nähdä viereisessä huoneessa olevaa maalausta. Tultuani
sisälle hätkähdin nähdessäni taulun, joka sekä kooltaan että
tekotavaltaan minua hämmästytti. Se esitti kahta ruotsalaista
upseeria, jotka ojensivat toisilleen hyvästiksi kättä. Kreivitär
selitti, että he olivat hänen poikiansa. Oikeanpuoleinen, vanhempi,
oli Philip, vasemmanpuoleinen Vilhelm. Tässä kuvattiin, kertoi hän,
veljesten eronhetkeä, jolloin toinen läksi Suomen sotaan, toinen
Norjan. Heistä kaatui nuorempi Oravaisten taistelussa, jossa moni
Ruotsin jalosukuinen nuorukainen kaatui isänmaansa puolesta. Kuumat
kyyneleet tulvivat silmistä äidinsydämen pusertamina ja hän oli
vieläkin liikutettu puhuessaan rakkaasta pojastaan. Hän kertoi samalla
tarkalleen tapahtumista poikansa kaatuessa, niin yksityiskohdittain,
että olisi luullut hänen itsensä olleen mukana taistelussa.
Annettakoon anteeksi naisellinen heikkous ja äidillinen rakkaus, jossa
tunne puhuu. Moni vanha sotaurhokin, joka laulaa kaatuneesta
sankarista, käyttää samaa tunteitten kieltä.

Pian hän kumminkin Oravaisten taistelutantereelta siirtyi
keskustelemaan oppineiden riidoista; sain samalla tietää, että hän
kuului uuteen koulukuntaan (fosforisteihin), joiden kirjoituksista hän
oli ottanut tarkan selon. —

Kello oli jo 10, kun palasin kaupunkiin. Eräs renki seurasi minua
ottaakseen ennen mainitsemani kirjapaketin. Hän kertoi olleensa mukana
viime sodassa ja siinä pelastaneensa Philipin hengenvaarasta, jonka
vuoksi hän palkinnoksi hyvästä työstänsä sai elinikänsä nauttia
täysihoitoa kartanosta.

[Gottlund kertoo sitten yksityiskohtaisesti, miten hän seuraavan
päivän vietti Sätran terveyslähteellä ja ketä hän siellä tapasi.
Seuraavana päivänä kävi hän Salan kaivoksia katsomassa. Erästä paikkaa
nimitettiin _Lumiaisen_ paikaksi (Lumiainens ort). Nimen suhteen
viittaa Gottlund Savon ja Karjalan henkilönnimiin. Erään konttorin
vieraskirjaan kirjoitti hän nimensä ja seuraavan suomenkielisen runon:

   »Ei tiijäk kotoiset vaimot,
   Missä miehet mellakoivat,
   Missä uhmaavat urohot;
   Ei tiijäk nykyiset miehet,
   Milloin piijat tuoristuuvat,
   Maito nännissä makaapi,
   Utarissa uuet piimet.»

Tultuaan asuntoonsa kirjoitti hän vanhemmilleen tarkan kuvauksen
tähänastisista vaiheistansa.

Sitten jatkoi hän matkaansa Bråddbon ja Vesterbon-Fernbron pitäjän
Viggarnin kautta Brunbäckiin Follkärnin pitäjässä tullen Brovalliin ja
Näsgårdiin, jonka hän sanoo kuuluvan Taalain maakuntaan. Matka kävi
edelleen Avestaan ja Hedemoran kaupungin kievariin ja sieltä Säterin
kaupunkiin. Hän kertoi olostaan Hedemorassa]:

»Kaupungin torilla kaikessa rauhassa söi ruohoa lammaslauma, jonka
villaisia nahkoja taalalainen käyttää kesät talvet. Kaikkialla, missä
kuljin, minua töllisteltiin kuni ihmeolioto ja useammin kuin kerran
saatoin mataloista ikkunoista nähdä, miten perheet söivät iltaistansa
katettujen pöytiensä ääressä. Äkisti nousivat he kaulojaan kurottaen
pystyyn, osa purskahtaen raikuvaan nauruun, osa suu ammollaan
katsellen avoimista ikkunoista minun jälkeeni. En ymmärtänyt, miksi
herätin tällaista huomiota hedemoralaisissa. Kyselin kestikievarissa
syytä. Hieman hämillään tunnusti kievarin väki, että minun leveät
pumpuliset kasakkahousuni ja vielä enemmän se, että mies käytti
harsoa, oli täälläpäin tavatonta. Käytin näet Suomen lukioiden ja
akatemian tapaan viheriää harsoa, jonka olin köyttänyt lakkini ympäri
auringon ja tomun suojaksi.[1] Lähemmin ajatellessani huomasin itsekin
tuon tavan lystikkääksi enkä enää niin suuresti ihmetellyt
pikkukaupunkilaisten uteliaisuutta.

Katseltuani ainakin ulkopuolittain kaupungin kirkkoa, joka ynnä pari
muuta rakennusta olivat ainoat kivestä rakennetut, matkustin klo 10
edelleen ostettuani piiskan maan koneja varten. Suomalaisena olin
tottunut itse ajamaan ja ajamaan lujasti. Täällä oli toinen tapa.
Matkustaja oli kuin karttakeppi, ja kyytimies käsitteli itse sekä
hevosta että piiskaa. Minua oli jo monesti kiukustuttanut vauhdin
hitaus ja olin suomalaisella puheenparrellani saanut talonpojat
ymmälle ja sillä aikaa saanut hevosen liikkeelle. Ja silti sanottiin,
ettei kukaan ollut ajanut niin kovasti kuin minä. Havaitsin sittemmin,
ettei ruotsalainen hevonen, johtuipahan tottumattomuudesta tahi
jostakin muusta, ole niin voimakas ja kestävä kuin suomalainen ja että
pienikin ponnistus aiheutti hikeä ja vaahtoa. En ollut päässyt
pitkällekään kaupungista, ennenkuin päätin koetella uutta piiskaani ja
hevosen nopeutta. Mutta tuskinpa olin antanut pienen sivalluksen,
ennenkuin kiukku kohosi talonpojan päähän. »Minun tammani!» hän huusi
ja tempaisi piiskan kädestäni ja täräytti nyrkkinsä kärryjen laitaan.
»Uskallappas vielä koskea minun hevoseeni, joka ei vielä koskaan ole
saanut maistaa piiskaa!» huusi hän. Nolona äkkikäänteestä ja hevosen
vauhdista en kyennyt mitään vastaamaan. Hän ajoi sittemmin kumminkin
hyvää vauhtia, joten tulin Säterniin klo 11 illalla.

Kolkutettuani kauan porttia avasi viimein eräs tyttö, joka osoitti
minulle salin ja yöksi kamarin yläkerrassa.

Vaikka olikin jo myöhäinen hetki, menin kaupunkia katselemaan. Oli
kaunis, valoisa kesäyö. Katselin parhaillaan kaupungin kivikirkkoa,
kun läheisen kuninkaankartanon lehtikujanteen käytävää pitkin näin
naisen lähestyvän. Hän oli nuori ja mitä kaunein ja suloisin
tytöntypykkä. Notkeana kuin köynnös ja solakkana kuin lilja hän
sipsutteli tuuheitten puitten välissä, kunnes äkkiä näki minut. Hän
näytti pelästyvän. Mutta kun ensimmäinen pelko ja hämmästys olivat
ohi, lähenin porttia ja häntä. Hän näytti vielä epäröivän mitä tekisi,
kunnes minun puhutteluni rohkaisi häntä. Empimättä vähääkään hän
ryhtyi kanssani puheisiin ja kutsui myöskin kaksi toveriansa, jotka
olivat puutarhassa vaikken ennen ollut heitä huomannut. He tulivat
kaikki kolme pian mitä hilpeimmälle päälle ja samalla myös
tuttavallisiksi. Heitä huvitti etenkin minun ruotsin kielen
ääntämiseni. Ja ellen olisi pelännyt, miten kävisi, olisin suostunut
heidän pyyntöönsä ja seurannut heitä kartanoon. Suljettuani vielä
kerran tuntemattoman syliini, erosimme kaikki, emmekä sen koommin ole
toisiamme nähneet.»

[Seuraavana päivänä kävi matka Kustavin pitäjän Naglarbyn Dalsjön ja
Tuman pitäjän kautta Falun'in kaupunkiin. Avattuaan matkalaukkunsa
Gottlund huomasi, että sekä kenkävoide että mustepullo olivat siellä
tehneet tuhojaan.

Illalla hän kävi »traktööri» Carlsonin luona. Siellä hän tapasi erään
n. 50 ikäisen mamsseli Beata Strömin, joka nuorena oli asunut eversti
Gripenbergin luona Hämeenlinnassa. Tämä kertoi seuraavana päivänä
ihannoivasti Suomen oloista. Etenkin oli hän ihastunut Suomen
»limonaadiin», jota tuoksunsa ja makunsa puolesta voittamatonta juomaa
sekä köyhät että rikkaat Suomessa joivat. Hän kertoi tuosta juomasta
niin, että kaikille herahti vesi suuhun. Gottlundkin tahtoi saada
selvän, mitä mamsseli tarkoitti tuolla jumalten juomalla. Hän luetteli
kaikenlaisten mahdollisten juomien nimet, mutta tuloksetta. Lopulta
hän mainitsi »kaljan». »Niin, _kalja, kalja!_» huudahti ikäneitsyt.
Rapakalja, taari, oli siis tuo Suomen ihannelimonaadi. Niinikään
kertoi hän innostuneesti meidän mämmistämme ja täytetyistä nauriista
(fyllda rovor).

Täällä tapasi G. myöskin nuoren pappismiehen nimeltä Berglöf, joka
tiesi kertoa, että Vesteroosin konsistorin kiertokyselyyn olivat
Svärdsjön suomalaiset vastanneet haluavansa kaksi suomenkielistä
raamattua, josta pappi päätteli, että siellä vielä puhuttiin suomea.
Varmasti sanoi hän omasta kokemuksestaan tietävänsä, että Säfsenissä
oli suomalaisia.

Pari päivää viivyttyään kaupungissa Gottlund lähti sieltä klo 10
illalla. Erään kartanon kohdalla pysähtyi kyytimies mennäkseen
juomaan. Kielevä kun oli, ei häntä pitkiin aikoihin kuulunut
palaavaksi. Gottlund kertoo]:

Minun oli pakko jättää kiikkerät rattaat saadakseni selon, mihin hän
hävisi. Menin sen vuoksi pienen, keittiöön kuuluvan ikkunan taa.
Kummastuksekseni avasi sen pari pientä kätöistä ja pieni neitsyt
kuiskasi hiljaa: »Kuka siellä?» Unessaan häiriintyneenä hän oli
noussut vuoteeltaan nähdäkseen, mitkä kiertelevät yölinnut metsillä
liikkuivat. En muista enää, mitä vastasin. Mutta kauan me juttelimme,
ja viimein hän kuiskasi, hiljaa anovasti ja kuin sanoja hapuillen,
enkö tahtoisi jäädä yöksi. Pimeä yö esti minut näkemästä hänen
sulojaan, joita hän huolimattomasti peitteli. Suloinen suu, uhkuva
povi, säännölliset kasvot, jotka todistivat nuoruutta, oli kaikki,
mitä olin näkevinäni, kurkistellessani, oliko muita huoneessa, joka
tuntui kuuluvan yksin hänelle. Tunsin jo tahtoni horjuvan ja mietin,
eikö pehmeä vuode olisi parempi kuin haihattelu myrskyisessä,
sateisessa yössä, mutta sitten muistin, että minun oli oltava
Svärdsjön kirkolla. Sanoin tytölle hyvää yötä — ja läksin.

Kello oli jo 2 aamulla, kun me kuljettuamme 2 ⅘ penikulmaa tulimme
Borggårdin kylään, jossa ennen oli ollut kuparisulatto. Muutaman
tunnin levon jälkeen nousin klo 7, muutin vaatteita ja läksin klo 8
pappilaan, joka oli niukan neljänneksen päässä. Jätin kievariin
matkalaukkuni, koska minun oli tultava takaisin mennessäni Lomshedenin
kautta Svartnäsiin.

Tiellä tapasin paljon kirkkoväkeä. Joka toiselta tapaamaltani
talonpojalta kysyin, oliko hän suomalaismetsiltä. Vastauksen sijaan he
silmät suurina katselivat minua.

Tultuani pappilaan tuli minua vastaan rovasti Groth, jo iäkäs mies, ja
apulainen Engvall. Sanottuani kuka olin ja mitä tahdoin, osoittivat he
minulle hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä, etenkin Engvall, joka
pyrki tuttavuuteeni. Hän vei minut saliin, missä söimme kunnon
aamiaisen ja joimme muutamia suuria lasillisia olutta, joten aloin
tuntea voivani hyvin Taalaissa. Täällä oli vanha mamsseli, paksu kuin
tynnyri, mutta vieraanvarainen emäntänä.

Svärdsjön kirkko ja pappila sijaitsevat sangen kauniilla paikalla
Östön järven niemekkeellä. Muutenkin saattaa huomauttaa, että pitäjä
monine vesistöineen on Taalain kauneimpia. Pitäjässä on neljättäsataa
järveä, joista Svärdsjö, Liljan ja Toftan lienevät suurimmat. Minusta
tuntui kuin Svärdsjön pappilassa olisin ollut Saimaan rannoilla
keskellä lapsuudenmuistoja ja olin ajatuksissani jo sekoittaa kaksi
eri kansaa ja valtakuntaa. Juuri tässä pappilassa Kustaa I oli
luuvassa työssä tutkien isännän, herra Joensin mielipiteitä ja täältä
hänet vietiin Isalaan ollakseen turvassa tanskalaisen voudin Brun
Bengtsonin etsiskelyiltä.

Pappilasta menimme kirkkoon. Se oli vanha ja kivestä rakennettu. Olin
siellä koko jumalanpalveluksen ajan. Ikäväkseni havaitsin, ettei
ketään suomalaismetsiltä ollut kirkossa. Engvall ripitti, saarnasi,
messusi ja hautasi vainajat, sanalla sanoen, toimitti yksin koko
jumalanpalveluksen. Rovasti oli vanha ja sairaalloinen. Muista
papeista oli kappalainen Åmark matkustanut saarnaamaan Envikin
kappeliin, ja koulupappi Schaerlund oli matkannut Svartnäsiin ruukin
kirkkoon saarnaamaan.

Kaikkein ensiksi kiintyi täällä huomioni Taalain väestön
yhdenmukaiseen pukuun. Se tekee yleensä edullisen vaikutuksen
katsojaan. Oma, kansallinen kieli ja tavat sekä yhtäläisyys puvuissa
karakterisoi omintakeisen kansan. Miehillä oli mustat taalalaistakit,
säämiskä- tahi mustat sarkahousut niinkuin takkikin ja jalassa suuret
hyvin pohjatut ja naulatut n.s. Taalain kengät, päässä
pyöreäpäällystäiset, leveälieriset hatut. Emännillä ja tytöillä, jotka
kävivät ehtoollisella, oli mustat kamlottipuvut, valkeat kaula- ja
esiliinat. Päähineenä oli heillä tykkimyssy valkoisine siteineen.
Lesket käyttivät mustansinisiä liinoja vaaleansinisine vuoreineen;
niiden pitkät reunat riippuivat selässä. Jolla oli surua, käytti
päässään valkeata liinaa, jonka nipukat kelluivat hartioilla. Näin
myöskin tyttöjen, jotka eivät käyneet ehtoollisella, käyttävän
kirjavia liivejä ja avaroita, mutta ennen kaikkea puhtaita liinaisia
hihoja. Kirkko oli vielä ruohoilla ja koivunoksilla koristettu, ja
kruunussa oli kieloja, joilla käytävätkin oli koristettu. Tämä oli
suven juhlan, juhannuksen jätteiltä.

Sain paikan sakaristossa, minne Engvall oli pyytänyt minua seurakseen,
osaksi kohteliaisuudesta, kun en paitsi häntä tuntenut ketään, osaksi
siitä salaisesta vetovoimasta, joka vallitsee pappien ja ylioppilaiden
kesken samaten kuin pappien ja papinpoikienkin kesken. Sakaristosta
johtivat portaat suoraan seinän läpi saarnatuoliin.

Kun pappi oli hetkisen saarnannut, huomasin aluksi pari tyttöä
sakariston ovella syödä natustelemassa jotakin, niinkuin olisivat
pureskelleet karamelleja. Ja kun katsoin kirkkoon, näin miten koko
vaimojen puoli syödä purusteli kenenkään pistämättä mitään suuhunsa.
Olin ihmeissäni nähdessäni seurakunnan hengellisen ravinnon ohella
nauttivan myöskin maallista. Jos se olisi tapahtunut muualla, olisin
luullut heidän syövän konvehteja. Mutta Taalaissa ei voinut kuvitella
muuta, kuin että he mutustelivat juustoa ja leipää, jota heillä ehkä
oli hameentaskuissa. Uteliaana kysyin sen vuoksi unilukkarilla eli
suntiolta, mitä tuo märehtiminen merkitsi. Hän vastasi jotakin, josta
en mitään ymmärtänyt. Mutta kun kysyin uudelleen, mitä he söivät,
sanoi hän _»tukkoa»_, ja kun halusin tietää, mitä se oli, vastasi hän:
_»Tukkoa, tukkoa!»_ Hän selitti, että sitä syötiin, ettei nukuttaisi
ja myöskin sen vuoksi, ettei saataisi keripukkia hampaisiin. Ja silti
nukkui miltei puolet seurakuntaa! Siltä ainakin minusta näytti.

Minäkin tunsin itseni uniseksi, jonka vuoksi ryhdyin katselemaan
sakaristossa säilytetyistä kirkonkirjoista, oliko ehkä niissä mitään
tietoja Svartnäsin suomalaisista ja käyttivätkö he suomalaisia
sukunimiä. En löytänyt kumpiakaan. Pöydällä näin sen hopeaisen
öylättirasian, jonka runopukuisen kirjoituksen Hülpherskin mainitsee
ja joka päättyy sanoihin: »Sig bättre vid dess bruk hvar arger
syndaskalk» (Käytöstään paratkoon jok' ilkee syntisäkki).

Svärdsjöläisille oli vielä ominaista heidän ehtoollisella käyntinsä.
En ole missään nähnyt Herran pyhällä ehtoollisella käytävän niin
arvokkaasti kuin täällä. Ei mikään tungos, tyrkkiminen, hätiköinti ja
hutiloiminen, paikkojen valitseminen ja turhanpäiväinen ystävien ja
omaisten odottelu häirinnyt hiljaista hartautta. Ja kumminkin oli
pöytään pyrkivien ja sieltä tulevien luku suuri.

Jumalanpalveluksen jälkeen oli pitäjänkokous, mutta se jäi nimismiehen
huoleksi, ja me menimme pappilaan, missä päivällinen odotti. Matkalla
en voinut olla Engvallilta kysymättä, mitä seurakunta
jumalanpalveluksen aikana söi ja mitä _tukolla_ tarkoitettiin. Hän
tiesi ettei _»tukkoa»_ ole muuta kuin tugg-kåda (purupihkaa) ja että
täällä päin, etenkin nuoriso ajankulukseen sekä kirkossa että muualla
pureskelee pihkaa, jota otetaan kuusesta ja jolla on aromaattinen
(hyväntuoksuinen) maku, mutta ei kumminkaan sellainen, että se yksin
houkuttelisi. Se oli vanha perinnäistapa, jonka luultiin pitävän
hampaat valkeina ja estävän keripukin ikenistä. Kyselyjeni ja
myöhemmin saamieni tietojen mukaan on se tavallisesta poikkeavaa
hartsia, jota harvoin tavataan pieninä tihkuvina helminä kuusesta.
Etenkin paimenet sitä keräävät, he imevät suussaan pureskelemalla
siitä ensin kitkerän pihkamaisen aineksen ja myyvät sitten puhtaaksi
imetyn tukon tämänlaatuisen konvehdin harrastajille. Tätä purupihkaa
käytetään yleisesti sekä täällä että muissakin maakunnissa. Olenpa
kuullut joskus mainittavan, että sitä kauppatavarana viedään aina
Upsalaan asti ja että siitä maksetaan sama hinta kuin voinaulasta.
Tämä ikivanha tapa viittaa muihin kaukaisiin maihin ja juontanee
alkunsa aina Aasiasta ja Itämailta asti. Esim. Pallas kertoo
matkoiltaan, että voguleilla on tapana pureksia lehtikuusen pihkaa
tahi kumia, osaksi sen imelän maun vuoksi osaksi sen vuoksi, että
sanovat sen pitävän hampaat puhtaina ja lujina. Samasta syystä
pureskelivat tytöt muinoin Kreikassa n.s. _masdixia_. Intiassa ja
Itämailla käytetään betelniä, s.o. ajanvietteeksi pureskellaan
kitkeriä betelpensaan lehtiä kalkki- ja arekapähkinäsekoituksen kera.

Envaldin välityksellä sain talonpojan Antti Antinpojan Lasse Orsin
talosta Bölen kylästä viemään minut suorinta tietä Svartnäsiin. Mutta
siinäpä syntyi uusi vastus. Sain kuulla, ettei suomalaismetsiin ollut
muita teitä kuin metsäpolkuja, joita pitkin ei voitu päästä perille
muuten kuin säkkisatulassa tahi ratsastaen. Kysyttiin sen vuoksi,
miten aioin menetellä matkakirstuni suhteen, jonka olin ottanut
mukaani; sitä ei voisi suuremmitta vaikeuksitta kuljettaa mukana.
Uutinen ei ollut minulle tervetullut, sillä en tahtonut siitä luopua
enkä myöskään ottaa erikoista kyytihevosta sitä kuljettamaan
purilailla (finn-bår). Miten mielelläni olisin toivonut sen sijaan
ottaneeni pienen matkalaukun, joka olisi voitu kiinnittää taakse
satulaan. Ja turhat vaatekerrat olisivat saaneet jäädä kotiin, sen
sijaan että nyt sain vedättää jäljessäni matkakirstua, josta oli
hankaluutta ja kiusaa puhumattakaan menoista. Lähetin miehen sitä
hakemaan Borggårdiin ja asetuin muiden herrojen kera pöytään.

Pöydässä tietysti tulivat pääasialliseksi puheenaiheeksi suomalaiset,
joiden vuoksi minä olin tänne tullut. Ensimmäiseksi tuli puheeksi,
vieläkö he puhuivat suomea. Vastaukseksi tuli, että eivät, koska ei
milloinkaan heidän oltu kuultu sitä puheessa käyttävän. Kun rovasti
hetkisen oli lähemmin miettinyt, arveli hän erään Björnmåsan ukon
vielä vähän ymmärtävän suomea, kun hän puhui sangen murteellista
ruotsia. Samaten oli ennen ollut monen muun laita tällä
paikkakunnalla, joten rovastin oli ollut sangen vaikea ymmärtää heitä.
»Entäs _Munter_ sitten?» kysyi Envald. »Niin Munter, jaa, hänen
pitäisi osata suomea», vastasi rovasti?

»Kuka sitten on Munter?» kysyin minä. Sain vastaukseksi, että hän oli
ollut suomalainen sotilas, joka Suomen viime sodan aikana oli tullut
Suomesta tänne ja jäänyt metsille. Enpä juuri halunnut tavata
sentapaisia suomalaisia; silti toivoin hänen avullaan saavani lähempiä
tietoja näistä metsäläisistä. Näiden kertomusten vastakohdaksi
mainitsin Berglöfiltä Falunissa saamani tiedot, että nämä suomalaiset
olivat tilanneet itselleen suomenkielisiä raamattuja, mikä ei suinkaan
käynyt yksiin rovastin tietojen kanssa. Vastattiin, että juuri Munter
oli halunnut sellaisen ja samaten hänen toverinsa, eräs _Remmer_, joka
sittemmin oli muuttanut paikkakunnalta. Mitä suomalaisista muuten
puhuttiin, jätän kertomatta jo senkin vuoksi, että pian tein
mieskohtaisesti heidän tuttavuuttansa, joten saan siitä sitten
lähemmin puhua. Mainitsen vain, että niin tyhjät kuin kirkonkirjat
olivat tätä kansaa koskevista tiedoista, niin vähän tiesi papistokin
heistä. Ei tiedetty, koska he olivat saapuneet paikkakunnalle, eikä
miksi he olivat tänne muuttaneet eikä muutakaan heidän historiaansa
valaisevaa. Kaikki päätyi vain tietoon, ettei enää nykyään suomalaisia
ollut. Keskustelun lopputuloksena oli, että minua neuvottiin
Svartnäsin tehtaalle hankkimaan eväitä koko matkaa varten, ellen
tahtonut heidän keskuudessaan kuolla nälkään, etenkin kun Taalaissa
oli ollut vaikea katovuosi. Siitä olin kuullut jo Falunissa, missä
Kröningsvärd neuvoi majatalosta tilaamaan ainakin neljäksi viikoksi
riittävän evässäkin. Sepä olikin ainoa opastus, jonka hän minulle
antoi. Mutta silloin, kuten nytkin, minua hymyilytti tuo vatsastani
pidetty huoli. Enköhän minä voisi elää siellä, missä muutkin? Paaston
varalta nautin nyt sitä vankemman aterian samalla isännän tahtoakin
noudattaakseni.

Sillä aikaa oli hakija tuonut matkakirstun kievarista. Aterialta
päästyämme kokeili joka mies, miten tuota kummaa kojetta voitaisiin
kuljettaa. Oli vain kaksi mahdollisuutta. Joko säkkisatulassa
kuljettaminen, mutta silloin tarvittiin satulan toiselle puolelle yhtä
suuri paino, joka pitäisi sen tasapainossa, joka taas merkitsi kiven
panemista kuorman päälle hevosraukkojen kiusaksi. Toinen mahdollisuus
oli kuljettaa sitä purilailla, jotka muodoltaan muistuttavat
ylösalaisin käännettyjä sahroja, pari maata laahaavaa salkoa tahi
aisaa, joita Savon talonpojat käyttävät tavaroiden kuljettamisessa
metsien halki, mikä muuten olisi vaikeata. Talonpoika oli meistä
viisain, hän tuumaili, että kirstu mahtuisi poikittain satulaan, koska
se oli pohjapuolelta kapeampi. Otettiin mitat ja selvisi, että se oli
kuin varta vasten siihen tarkoitukseen tehty, toisin sanoin — kuin
Svärdsjöläisten satulat olisi valmistettu minun kirstuni mukaisiksi.
Nyt oli vain jäljellä kysymys, miten se pysyisi niin korkealla
paikalla. Siinäkin oli Anders Andersson kekseliäs. Hän naulasi pari
puupalikkaa poikkipienoiksi kummallekin puolelle ja niihin sekä
jykevään satulaan köytettiin kirstu. Niin oli siitä päästy ja kirstu
jäi vielä niin mukavaan asentoon, että siitä haitatta voi ottaa mitä
tarvitsin ja painokin jakaantui sekä hevosen selkään että kyljille.
Tällä tavoin sitä sitten kuljetinkin yli vuorien ja mäkien, halki
soiden ja salojen sekä tällä että myöhemmällä matkallani. Minä ja
kyytimies kuljimme hevosen jäljessä jalan.

Olin heti lähtövalmis. Engvall saattoi minua, sillä hänen oli mentävä
sairaskäynnille Lumphedeniin, jonne oli 1 ¾ penikulmaa. Kummankin oli
soudettava Svärdsjön yli, vaikkakin eri suuntiin. Meillä oli huono
onni, kun jo ennen lähtöämme alkoi rankasti sataa ja sitä jatkui pari
tuntia. Se ei estänyt matkaani, mutta kylläkin nauttimasta Svärdsjön
kauniista näköaloista. Minä kuljin siis kuin vetten päällä ja alla
alituisessa pisaroitten loiskinassa, niiden herneinä hypellessä järven
pinnalla. Soutajat kertoivat, että juuri tällä järvellä lähetit
tapasivat Sven Nilsonin (toisten muistelmien mukaan Sven Elfin eli
Algutsonin) Isalasta hänen viedessään olkiin kätkettynä Kustaa I:tä
Marnäsiin, jolloin lähetit todetakseen, ettei ollut petos
kysymyksessä, pistelivät keihäällä tai miekalla olkien läpi,
tietämättä haavoittaneensa sankaria. Talonpoika leikkasi sitten haavan
hevosen jalkaan, jotteivät muut siepposissit olisi mitään aavistaneet.
Siitä syystä järvi oli saanut nimen Svärdsjö. Ellei toinen tieto ollut
varmempi kuin toinen, niin olivat Andersin tiedot epävarmoja, sillä
Svärdsjön pitäjä ja järvi olivat tunnettuja jo ennen Kustaan aikoja,
joten Hülphersin antama selitys, että nimi johtuisi siitä, että järvi
on miekan muotoinen, on uskottavampi.

Tultuani toiselle rannalle oli meillä vielä seitsemännespenikulman
matka Böleen. Jätin Andersin huoleksi kirstun kuljettamisen kylään ja
hankin miehen, joka opasti minut _Isalaan_. Tein tämän mutkan
nähdäkseni sen ladon tahi riihen, jossa Kustaa I oli puinut kun emäntä
tanskalaisten tupaan tultua löi häntä leipilapiolla selkään saadakseen
hänet pois heidän vaarallisesta läheisyydestänsä. Olinhan siitä jo
lapsena kuullut puhuttavan. Tultuani kylään näytti oppaani ladon.
Minusta tuntui oudolta, että ovi oli auki tuohon, kuten olin luullut
rauhoitettuun huoneeseen, ja vielä oudommalta, että sitä vieläkin
käytettiin entiseen tarkoitukseensa, nimittäin riihenä viljan
puimiseen. Siinä oli myös viljaa varten kaksi hinkaloa eli karsinaa.
Minun mielestäni lato ei voinut olla sama vanha, etenkin kun se vielä
oli hyvässä kunnossa eikä se näyttänyt talon muita rakennuksia
vanhemmalta. Oppaani kertoi, että sitä oli usein korjattu ja että
ainoastaan muutamat seinähirret oli otettu vanhasta ladosta. Sen
edustalle Kustaa III oli antanut pystyttää pyramiidin muotoisen
muistokiven Elfdalin porfyristä ja siihen kaiverrettuun muistokiveen
yhdistänyt omansa ja Kustaa I:n nimet. Tämä kivi oli lautakojulla
ympäröity ja se vielä lukolla suljettu. Näki selvästi, että
asianomaisille kivi merkitsi enemmän kuin rakennus. Odotin kunnes mies
haki puuhökkelin avaimen. Epäröin, voisiko siksi aikaa mennä,
likomärkä kun olin, sateensuojaan latoon sitä häpäisemättä.
Kullankimalteinen kirjoitus ei ollut syvämietteinen eikä mieltä
ylentävä. Olisin sen sentään kopioinut, jos minulla olisi ollut
käsillä kirjoituslevyni, mutta se oli kirstussani arkitakkini mukana.
Minua painosti frakki, kaksi lievetakkia (surtuuttia) ja levätti ja
olin sekä lämpimissäni että märkä, joten en ollut halukas näkemään
vaivaa, joka ei ollut sen arvoinen. Hiljaisen totisena katselin siis
huonetta ja poistuin siitä liikutuksen ja kunnioituksen tuntein.

Tultuani Antti Erson Ors'in luo Böleen oli minun odotettava kolme
tuntia, ennenkuin saatiin hevoset kiinni metsästä. Muutin sillä aikaa
kuivia vaatteita ja kuivattelin päällysnuttujani tulen ääressä. Minua
vartioi koko ajan kylän tyttölauma; joukko »kulloja», kuten heitä
täällä nimitetään, oli kerääntynyt minua töllistelemään. Muuten oli
tämä talo sekä ulkoa että sisältä siisti ja puhdas ja väki säädyllistä
ja rehellistä, niin että jos tämän talon mukaan arvostelisin
taalalaisia, niin tekisin sen kovin edullisesti.

Täältä palkkasin kaksi hevosta: toisella ratsastin itse, etten perillä
menettäisi kunnioitusta; toista, joka kantoi kirstuani, talutti
isäntä, joka itse lähti oppaakseni. Matkasin nyt kuni kaappiukko, toki
toisessa tarkoituksessa. Meillä oli metsän halki kaksi penikulmaa
Svartnäsin tehtaalle, joka oli Suomalaismetsissä. Sinne johti vain
metsäpolku, ja matkamme kävi v:n 1777 kulkujärjestyksen mukaan.
Tuskinpa olin ennättänyt puolta penikulmaa, ennenkuin toivoin saavani
kävellä enkä ratsastaa tahi, kuten nyt tein, virua hevosen selässä.
Nyt se oli myöhäistä, mutta tulevaisuuden varalta päätin, että tämä
tapahtui ensimmäistä ja viimeistä kertaa suomalaismetsissä. Sade, joka
vielä kylästä lähtiessämme meitä kiusasi, lakkasi vähitellen ja
kirkastuva taivas ennusti kaunista iltaa. Kuljettuamme penikulman
verran saloja tulimme _Vinkersin_ v. 1725 perustetuille
rautakaivoksille. En ole missään nähnyt niin pitkää vesijohtoa kuin
täällä, se ulettui koko metsän halki. Olin jo nähnyt kaivoksia niin
viljalti, etten katsonut kannattavan täällä viipyä, semminkin kun jo
päivä kallistui ehtooseen ja hätiköin päästä perille. Kyytimieheni
mainitsi, että vain 4 kaivosta enää oli käynnissä ja että muut olivat
tuhoutuneet.

Täältä oli penikulman metsätaival jäljellä. Matkalla näimme pappilan
laidunmajat. Kello oli 10 illalla saapuessamme ruukille. Kaikki
herrasväki oli jo mennyt levolle, vain piiat olivat valveilla, sillä
heidänhän velvollisuutensa on olla ensimmäisinä jalkeilla ja
viimeisinä vuoteella. Vaikka kielsinkin, kiiruhtivat he herättämään
emännän, ja toiset juoksivat kaahaamaan kirjanpitäjän jalkeille.
Isäntä ei onneksi ollut kotona, muuten hänkin olisi saanut
herätyskäskynsä. Hetkisen kuluttua oli koko talo jalkeilla.
Luultavasti ani harvoin vieras joutuu tälle syrjäiselle seudulle, ja
varmaankaan täällä ei koskaan ennen ollut käynyt niin pitkämatkainen
vieras kuin minä. Kirjanpitäjät Orre ja Berger olivat ensimmäisinä
minua sisälle pyytelemässä ja hetken kuluttua sain kumartaa rouva
»inspehtuurskalle», talon emännälle. Minä sopersin niin monta
anteeksipyyntöä kuin ikinä keksin, eikä hänkään vähemmin sievistellyt
niiaillessaan ja kumarrellessaan. Hetkisen kuluttua oli pöytä
katettuna ruokineen ja oluineen, enkä minä siekaillut niitä käyttää
hyväkseni. Sitten minulle osoitettiin suuri ullakkokamari, jossa pian
vaivuin makeaan uneen.




3. GOTTLUND TAPAA SVARTNÄSIN SUOMALAISIA

Niinpä vihdoin viimein olen suomalaismetsillä, mietin heinäkuun 7:nnen
päivän aamuna herätessäni. Mietin vielä kerran matkani tarkoitusperiä
ja sen mahdollisia seurauksia. Nousin nopeasti vuoteeltani, sillä
uteliaisuuteni ja tiedonhaluni olivat uudelleen heränneet. Olin tuskin
pukeutunut ja maksanut eiliselle kyytimiehelleni, ennenkuin minut
kutsuttiin aamiaiselle. Täällä tapasin muiden muassa pitäjänkoulun
opettajan, maisteri Schaerlundin, joka eilen oli pitänyt tehtaalla
jumalanpalveluksen. Hän oli hyvinvoipa herra, jonka ulkomuotoa sopi
suositella, ei siis noita tavallisia pedagogeja, jotka laihoina kuin
kuivat karttakepit käyttelevät koulun raippoja. Päinvastoin, hän oli
viihtynyt hyvin matkoillaan suomalaismetsissä, eikä hänellä niiden
suhteen ollut mitään muistuttamista. Kun hänen tänään oli pidettävä
rippikoulua tehtaan alustalaisten lapsille, joiden joukossa oli
suomalaistenkin lapsia, niin menin hänen ja Bergerin mukana kirkolle
kuulemaan heidän kristinopin tietojaan, pääasiallisesti sentään
löytääkseni jonkun suomea taitavan. Oli kuin olisi paha henki minut
saanut pauloihinsa, sillä en saanut rauhaa, ennenkuin olin kuullut
äidinkieltäni puhuttavan.

Kirkko, joka oli koko etäällä tehtaasta, oli uusi ja puinen, miltei
tavallisen talon näköinen. Ulkomuoto vastasi sisustaa, sillä siellä ei
ollut edes parvia, joita ei oltu ennätetty vielä rakentaa.
Sakaristosta, joka oli koko avara, oli käynti seinässä olevan aukon
kautta saarnatuoliin, joka oli, kumma kyllä, alttarin yläpuolella,
joten messupappi seisoi aivan saarnamiehen alla. Jos siis kuvitteli,
että toinen oli alemmassa taivaassa, niin toinen oli ylemmässä. Tänne
oli nyt noin parikymmentä lasta kokoontunut. Heitä oli tähän asti
opettanut joku rouva tahi eukko, ja tänään heidän piti suorittaa
jonkinmoinen tutkinto. Kysyin, osasiko joku heistä puhua, lukea tahi
laulaa suomea. Mutta ei kukaan sanonut taitavansa. Mutta he
ilmoittivat, että heidän vanhempansa osasivat. Tytöt osasivat paremmin
kuin pojat, ja suurin osa oli lukenut koko katkismuksen. Mutta kun en
jäänyt kuulemaan sisälukua tahi n.s. järjen kysymyksiä, jätän
arvostelemisen.

Mutta kun oli papin täällä ollessa aiottu aviopariksi vihkiä eräs
kartanon suomalaissyntyinen palvelustyttö ja renki, toivoin saada
nähdä tuon toimituksen, johon kirkollisista menoista eniten liittyy
taikauskoa tai ainakin kansallisia tansseja ja leikkejä. Mutta kun se
ei voinut tapahtua tehtaanisännän olematta läsnä, niin häntä
odotettiin, vaikkakin turhaan, koko seuraava päivä. Se oli kova isku
nuorelle parille, ja tyttö raukka katseli itku silmissä papin lähtöä
pitäjälle.

Tahdoin jo tänään lähteä lähempiin suomalaiskyliin. Mutta, kun
kirjanpitäjä sanoi, että illalla täällä tehtaalla useita heistä
tapaisin heidän tullessaan tehtaan työstä konttoriin saadakseen
päivätyönsä kirjoihin merkityiksi, niin päätin jäädä. Suostuin
ehdotukseen senkin vuoksi, että samalla kertaa tutustuisin moniin ja
saavuttaisin heidän luottamuksensa, kun he näkivät, että olin heidän
isäntiensäkin tuttu. Mitä heidän kansallisuuteensa tulee, niin ruukin
herrat kyllä myönsivät, että heitä sanottiin suomalaisiksi ja että he
luultavasti polveutuivat suomalaisista, mutta että he nyt olivat niin
ruotsalaistuneita, ettei mitään jälkiä heidän alkuperästään ollut
jäljellä, kaikkein vähimmän kielestä. Eivät ainakaan he olleet
milloinkaan kuulleet heidän puhuvan suomea ja he epäilivät, tokko sitä
enää sanaakaan osattaisiin. Sen vuoksi, kun työmiehet päivätyön
päätyttyä illansuussa tulivat kartanoon, menin ukkoja puhuttelemaan.
Olin jo nähnyt neljän-, viidentoista, enimmäkseen vanhahkon miehen
menevän konttoriin, kun minäkin menin sinne. Ja kun olin maininnut
matkani syyn, kysyin, olivatko he n.s. Svartnäsin suomalaisia. Ja-a-a,
niinhän meitä nimitetään, vastasi eräs ukko, ja toinen sanoi: »Vi ska
fuller vara af the gammel finn slägta — förstår jag» (Meidänhän
pitäisi toki oleman vanhaa suomalaista sukua — tiedän mä). Kun nyt
kysyin, eivätkö he osaa puhua suomea, niin kaikki he kielsivät ja
sanoivat, että suomen puheenparsi oli kokonaan jo unohtunut. Sepä
tuntui minusta omituiselta. Mutta, ajattelin, minäpä koettelen, ettekö
ymmärrä sanaakaan. Käännyin vanhan suomalaiselta näyttävän ukon
puoleen, jonka mongerrus hänet myös sellaiseksi leimasi. Puhuttelin
häntä kiivaasti suomeksi ja kysyin samalla kielellä, eikö hän minua
ymmärrä. En saanut vastausta. Ainoastaan puoleksi ammolleen jäänyt suu
ilmaisi hänen äänetöntä kummasteluaan. Puhuin uudelleen. Yleinen
äänettömyys. He katselivat vuoroin toisiansa, vuoroin minua, ikäänkuin
eivät olisi tahtoneet korviansa uskoa. Vihdoin katkesi kielen side, ja
vanhus puhui minulle arvokkaasti ja kunnioittaen kielellä, joka
kaunopuheisesti virtaili kuuluviin. Hän ei voinut kyllin kummastella
ja ihmetellä kuullessaan vieraan — päällepäätteeksi herrasmiehen
suusta — äidinkieltään. Alussa hän oli ollut epävarma luullen sen vain
olevan harhaluuloa, kunnes enemmän kuuli. Hän pani kätensä ristiin ja
kysyi kyynelsilmin, kuka olin, mistä olin tullut ja mikä minut oli
saanut näille maille. Lyhyesti vastattuani kysymyksiin, alkoivat
ympärilläni seisovat talonpojat toinen toisensa jälkeen minua suomeksi
puhutella. Ja huomasin pian, että seisoin pelkkien suomalaisten
ympäröimänä, suomalaisten, jotka kaikki puhuttelivat minua kielellä,
joka puhtaudessa ja virheettömyydessä oli paljon parempaa kuin omani,
ja jossa etenkin huomasi hitaan tahdikkaan lausunnan tarkan
korostuksen niin hyvin asemaan kuin laajuuteen nähden. Ensimmäisen
hämmästykseni ja iloni hieman asetuttua en voinut olla ankarin sanoin
nuhtelematta sitä valheellisuutta, joka sisältyi heidän ensimmäisiin
tiedonantoihinsa, ja kysyin sen syytä ja luulivatko he suomen
puhumista häpeälliseksi.

»Ei jumala varjelkoon!» vastasivat he, »eipä sen vuoksi». Ja
selittivät, että he ja heidän esi-isänsä jo olivat saaneet niin paljo
kärsiä tämän suomen kielen tähden ja siksi, että he olivat vierasta
heimoa, etteivät he enää mitenkään tahtoneet tulla ruotsalaisten
vainon alaisiksi. Kysyttyäni minkälaisia nämä vainot ja kärsimykset
olivat olleet, vastasivat he, että etupäässä papisto ja ruotsalainen
rahvas olivat olleet heidän kiukkuisimmat vihollisensa ja häätäneet
heidät paikasta toiseen sekä vanhain kertomusten mukaan välin
polttaneetkin heidän kylänsä, ryöstäneet tavarat ja ajaneet heidät
taloistaan ja tehneet tämän, kuten he luulivat, etupäässä heidän
kielensä tähden, jota ruotsalaiset eivät ymmärtäneet ja jota he vielä
viime aikoinakin uhkauksilla ja kirouksilla olivat pyytäneet ja
pakottaneet pakanallisena ja jumalattomana heittämään. Nämä olivat
sanoneet, ja sitä suomalaiset itsekin alkoivat uskoa, ettei heidän
kielensä enää ollut suomea, vaan mongerrusta, jota ei Suomessakaan
ymmärretä. Aivan tällaisella kannalla ei asia enää nykyään ollut,
mutta he valittivat, että heille vieläkin annettiin monenmoisia
haukkumanimiä, että heitä matkittiin ja pilkattiin siitä, etteivät
kyllin hyvin osanneet tätä ruotsia, jota heille oli tyrkytetty ja, jos
he ruotsalaisen läsnäollessa puhuivat suomea, tämä kohta luuli itseään
paneteltavan ja rupesi kiroilemaan. Tämä oli syynä siihen, etteivät he
enää ruotsalaisten seurassa milloinkaan puhuneet suomea, jota vain
vanhat keskuudessaan käyttivät; kasvava nuoriso oli siitä jo niin
vieraantunut, ettei se enää kunnolla ymmärtänyt sitä, jonka tähden
ruotsalaiset jo kauan olivat olleet sitä mieltä, että suomen kieli oli
jo aikoja sitten hävinnyt, mielipide, jota ei tahdottu poistaa.

Tästäpä minulle selvisi, mitenkä ei seurakunnan vanha rovasti eikä
edes tehtaan isäntä siitä mitään tiennyt. Molemmat läsnäolevat
kirjanpitäjät olivat ensin noloina, rupesivatpa sitten ilveilemään
suomalaisia, mutta kun me yhä jatkoimme keskustelua suomeksi, alkoi
heidän ilonsa loppua. Minä sulkeuduin suomalaisten suosioon luvaten
seuraavina päivinä tervehtiä heitä käydessäni heidän kylissään ja
pyysin heitä sillä aikaa muistelemaan vanhoja runoja ja tarinoita,
joita he ehkä olivat esi-isiltään kuulleet, heidän Ruotsiin tulostaan
y.m. sekä etsimään käsille vanhoja asiapapereja, joista ehkä saisi
selvitystä. Kaikki vakuuttivat kättä iskien olevansa ystäviä, sanoivat
olevani tervetullut heidän majoihinsa ja erosivat, kuten minusta
näytti, liikutettuina osanotosta, jota heille olin osoittanut.

Sellainen oli minun ensimmäinen tutustumiseni tähän kansaan, jonka
kanssa myöhemmin tulin niin moniin kosketuksiin ja jonka menneitä sekä
nykyisiä vaiheita ja oloja halusin selvitellä sekä ruotsalaisille että
suomalaisille.

Tein tavallaan toisenkin mielenkiintoisen tuttavuuden tänä iltana.
Eräs herra Norrén, joka nykyään oli Vindkärnin kaivosten pehtorina,
oli tullut tehtaalle, ja kun hän sai kuulla, että minä olin
suomalainen, hän antautui kanssani puheisiin. Hän oli upseerina ollut
Suomen sodassa v. 1788 ja silloin oleillut Savossa. Hän oli pitkähkön
aikaa ollut sijoitettuna Juvalle ja muisti vielä sangen hyvin pitäjän
herrasväkeä ja häntä huvitti erikoisesti tieto, että maanmittari
Schéele ja tämän veli, vouti Schéele, vielä elivät. Nämä olivat hänen
siellä olonsa aikana olleet hänelle hyvin ystävällisiä. Hän ymmärsi
hyvin ja osasi jonkun verran puhuakin suomea, jota kieltä hän
nuoruudessaan oli metsillä oppinut ja jota hän vielä rakasti nuoruuden
lämmöllä. Hän oli naimisissa Pöntölästä eli läntisestä Svartnäsistä
kotoisin olevan suomalaisen talonpoikaistytön kanssa ja tahtoi, että
poikakin oppisi suomea, jonka vuoksi hän kyseli, miten menettelisi
voidakseen hankkia suomalaisia kirjoja. Häneltä sain tietää, että
ensiksi oli uutisasukkaiksi tullut kolme suomalaista Svärdsjön
metsiin. Heistä oli yksi asettunut Lilla Björnmåsaan yksi Spaksjöhön
ja yksi Vestra-Svartnäsiin. Kun hän sanoi omistavansa varmennetun
jäljennöksen vanhasta kuninkaan kirjelmästä, jonka piti vahvistaa tämä
tieto, pyysin saada nähdä sitä, mikä tapahtuikin muutamia päiviä
myöhemmin. Siitä selvisi, että Kustaa Aadolf oleillessaan Stora
Kopparbergetissä marraskuulla 1613 oli antanut näille kolmelle
suomalaiselle luvan omistaa ja viljellä noita kolmea mainittua, heidän
perkaamaansa ja viljelemäänsä taloa ja torppaa, mutta kirjeestä ei
käynyt selville, että he olisivat olleet ensimmäiset tai ainoat näissä
metsissä. Näyttää päinvastoin siltä, kuin he olisivat käyttäneet
hyväkseen kuninkaan Taalaissa oloa varmentaakseen itselleen ja
jälkeläisilleen omistusoikeuden niihin torppiin, jotka he olivat
raivanneet ja rakentaneet ja joiden avulla he olivat kohonneet
hyvinvointiin.

Kirjelmän toiselle puolelle oli kirjoitettu:

»Muistoksi tuleville ajoille siitä, mitä allekirjoittaneella tähän,
toiselle puolelle kirjoitettuun kuninkaan kirjeeseen, on kerrottavaa:

Äitini isä Christopher Nilson oli syntynyt Svartnäsissä ja oli
toisella puolella mainitun Henrik Pedersonin perillinen, tämän, joka
oli tullut Suuresta Suomesta. (Stora Finland).

Äitini puolesta Spaksjöstä, nimeltä Karin Olofsdotter, joka oli vanhan
Spaksjön suomalaistorpan perillinen, siis vaimoni isän-isä Anders
Hindersson oli Stephan Hinderssonin lanko, Stephanin, joka myöskin
tuli tänne Suomesta. Niin ovat vanhempani minulle kertoneet, ja niin
olen kahdelta puolen näiden vanhojen suomalaistorppien, nimittäin
Svartnäsin ja Spaksjön perillinen.

Lars Nilsson.»

Muuten luuli hän, että tuomari Gust. Beckeriltä Hövikissä Falunin
lähellä olisi saatavissa lähempiä tietoja sen johdosta, että vuodesta
1795 v:een 1798 Stora Kopparbergetin ja suomalaisten kesken oli käyty
käräjiä, suomalaisten koettaessa osoittaa olevansa näiden metsien
oikeita omistajia. Oikeudessa lienee St. Kopparbergetiä edustanut
valantehnyt Nils Ryding ja tuomarina oikeutta istunut Joh. Forstén.

Sekä Norrdén että talon väki kertoivat, että varhemmin mainitsemani
_Munter_, joka viime Suomen sodan jälkeen oli jäänyt metsiin ja joka
vielä asuu läheistöllä, oli tuonut mukanansa toisen toverin nimeltä
Remmer, joka jonkun aikaa oli asunut täällä, kunnes hän eräänä päivänä
hävisi teille tietymättömille ilman että oli saatu selville, minne hän
oli joutunut. Nämä molemmat suomalaiset sotamiehet, jotka muukalaisina
olivat asettuneet metsiin suomalaisten pariin menetettyänsä
isänmaansa, olivat ystävyksinä eläneet kaikkien naapurien
kunnioittamina ja pitäminä. Remmer meni eräänä aamuna erään toisen
suomalaisen matkassa Ockelbon suomalaismetsiin lehmää ostamaan pieneen
uutistaloonsa. Ja sillä tiellä hän yhä vieläkin on. Huolimatta
kaikista tiedusteluista ja Munterin monista yrityksistä päästä
onnettomuustoverinsa jäljille, ei ole onnistuttu saamaan pienintäkään
tietoa hänestä. Kun tiedettiin, että hänellä oli mukanaan hieman
rahaa, aljettiin epäillä, että matkatoveri oli hänet ryöstänyt ja
murhannut, jonka vuoksi häntä oli käräjillä kuulusteltu, vaikkei
voitukaan todistaa häntä syylliseksi, mutta murhaajaksi häntä vielä
tänä päivänä epäillään.

Nimi Remmer tuntui minusta heti tutulta. Muistin nyt, että isäni Juvan
rovastina oli kirjoittanut seurakunnasta muuttaneitten ja sodassa
hävinneitten sotamiesten luetteloon tuon nimen, vieläpä oli mieskin
minulle tuttu sen johdosta, että hän joitakuita aikoja sitten oli
pitäjässä ollut yleisenä puheenaiheena. Kysymysteni johdosta sain
Norrdénilta tietää, että Remmer oli syntynyt Liivinmaalla, josta hän
paeten sotamiehenottoa oli livistänyt Suomeen eikä sen johdosta
uskaltanut palata uuteen, Venäjän yhteyteen joutuneeseen isänmaahansa.
Tästä tunsinkin Remmerin ja viela paremmin, kun hän kuvaili miehen
ulkomuotoa. Olin iloinen voidessani vakuuttaa Svärdsjöläisille, että
Remmer eli Suomessa ja että siten saatoin puhdistaa syyttömän miehen
maineen ja kunnian. Kerroin, että Remmer sodan alussa Juvalle Savoon
oli jättänyt vaimon ja hänen oloihinsa nähden huomattavan omaisuuden,
jonka hän oli ahkeruudella ja säästäväisyydellä kerännyt. Monen vuoden
poissaolon jälkeen palasi hän takaisin talvella 1815 syleilläkseen
rakastettua, ja kuten hän luuli, uskollista puolisoansa. Mutta vaimo,
joka ei seitsemään vuoteen ollut kuullut sanaakaan miehestänsä ja ehkä
luuli tämän niinkuin monen muunkin kaatuneen sotilaan lepäävän
hiljaisessa hiekassa, oli ryhtynyt läheisiin suhteisiin erääseen
pohjalaiseen maankulkijaan, ja kun tuo yhdyselämä tuli papiston
tietoon ja oli aikomus ryhtyä toimenpiteisiin, muutti hän armaansa
kera Helsinkiin myytyään koko Remmerin jäämistön. Tämän surullisen
seikan sai hän kuulla, palattuaan sodan vaarat ja vaivat kestettyään
kotiin nauttiaksensa lepoa vaimonsa sylissä. Muistan hyvin, miten
lohduton hän oli saadessaan pappilassa nämä tiedot. Vanha sotilas itki
kuin lapsi. Ja vaikka läsnäolijat kehoittivat häntä halveksimaan
rikollista vaimoa, niin hän koki puolustaa häntä ja osoitti miltei
rajatonta anteeksiantoa. Hän kiiruhti Helsinkiin etsiäkseen ja
erottaakseen hänet tuosta hulttiosta viettelijästä.

Kun tarvitsin matkatoverin ja oppaan metsille, ehdotettiin yleisesti
Munteria, joka oli hiljainen ja yleistä luottamusta nauttiva mies.
Kutsutin hänet seuraavaksi aamuksi puheilleni ja kun kuulin, että
äsken valmistunutta tietä saattoi päästä Lilla-Björnmåsaan, niin
tilasin seuraavaksi aamuksi kyydin.

En ollut vielä herännyt, kun jo ani varahin seuraavana aamuna eräs
mies tuli huoneeseeni. Luulin häntä aluksi eilen tilaamakseni
kyytimieheksi, mutta hänen tarvitsi vain avata suunsa, niin arvasin
ruotsin mongerruksesta, kuka hän oli. Hän oli Munter, joka kuultuaan
tulostani oli kiiruhtanut tapaamaan maanmiestänsä. Olin sitä
tervetulleempi, kun olimme molemmat samoilta maanääriltä. Hän sanoi
olevansa Heinäveden kappelista Rantasalmelta ja että hänen oikea
nimensä oli _Jaakko Pöyhöinen_. Hän oli n. 40 vanha, lyhyenläntä ja
tummanpuhuva. Hän oli hyvin kivulloinen sodan rasitusten jäljiltä sekä
_Lintulahden_ taistelussa saamistaan haavoista. Lauhkea kuin lammas,
mutta surumielinen, mikä lienee johtunut kaihosta päästä
kotipuoleensa. Hän oli palvellut Savon jääkärinä saaden nimen
_Munter_, niin vähän kuin se hänen luonteeseensa sopikin. Luulin, että
hän ilahtuisi kuullessaan Remmerin vielä elävän ja oleilevan
kotimaassaan, josta seikasta hän jo eilen huhuna oli kuullut. Mutta
pian huomasin että vaikka tuotti hänelle iloa se, että ystävä vielä
oli elossa, niin häntä kiusasi se, että parahin ystävä oli hänen
tietämättään lähtenyt, ojentamatta edes kättä hyvästiksi, asioitansa
selvittämättä ja sittemminkään itsestään tietoja antamatta. Mutta
eniten kävi hänen sydämelleen se, että vanhan sotatoverin keralla
myöskin ainaiseksi katosi toivo syntymämaahan pääsemisestä. — Ja
tuostahan he aina olivat yhdessä unelmoineet ja se oli kuni
yhteenpunonut heidän kohtalonsa. Nähtyänsä minut virisi hänessä taas
toivo syntymämaahansa pääsystä. Ja hän pyysi, että säälistä ottaisin
hänet mukaani Suomeen, jonne hän luuli minun olevan matkalla. Mutta
toivon kipinä sammui, kun hän kuuli, etten ollutkaan matkalla sinne.
Ajatellessaan lähemmin kivulloisuuttaan, pitkää matkaa ja täällä
omistamaansa ja viljelemäänsä pientä peltotilkkua, joka lupasi palkita
nähdyt vaivat, käsitti hän, että oli niin sallittu, että hänen täytyi
jäädä Ruotsiin. Hän oli täällä ollut 7 vuotta ja 4 oli kulunut
Remmerin lähdöstä.

Siitä, miten he olivat näille metsille joutuneet, hän kertoi
seuraavasti: He olivat kevätvarhaisella tulleet Gefleen aikoen meren
yli Suomeen. Odotellessaan jäiden lähtöä he olivat kuulleet puhuttavan
metsäsuomalaisista ja päättäneet käydä näitä pikimältään katsomassa.
Pääasialliseksi syyksi metsille menoon sanoi hän vastustamattoman
himon päästä suomalaiseen saunaan kylpemään. Ja tuota mielitekoansa he
eivät voineet vastustaa. Kun oli päästy metsiin, oli Remmer se, joka
houkutteli Munteriakin jäämään, luvaten ostaa yhteisen maatilkun,
jolla he uudessa pirtissä yhdessä eläisivät kuolemaansa saakka. Tätä
ehdotustaan kuvaili hän sitä kauniimmin, kun hän aina pelkäsi Suomeen
palaamista.

Munter lupasi mielihyvin seurata minua suomalaismetsiin kuultuaan,
että olin aikonut käydä heidän kylissään. Kun olimme syöneet aamiaisen
kannettiin kirstu rattaille ja kyytimiehen kera istuimme kolmeen
pekkaan mennäksemme Lilla-Björnmåsaan eli, kuten sitä suomeksi
nimitettiin, _Hiirolaan_. Tiemme kulki Nybrukin ohi. Jo matkalla näin
hiirolaisten ruiskaski-maita, ne olivat ensimmäiset Suomesta lähtöni
jälkeen näkemäni. Tuo nokinen aita, musta maankamara vihantine
laihoineen johdatti elävästi muistiini monia näkyjä kotiseudultani,
sai mielikuvitukseni niin vilkkaasti liikkeelle, että uneksin olevani
kokonaan toisessa maailmassa. Tuo kaski oli selvä enne siitä, että
olin suomalaisten läheisyydessä. Aidanpanotavan, veräjän asennon —
kaiken tuon tunsin niin hyvin. Jo jokaisen kansan työtavassa on
jotakin, jota ei voida selittää, mutta vain tuntein vaistota.

Tästä jouduin Munterin kera pakinoimaan kaskista. Hän kertoi laajalti
heidän taloudestansa ja nykyisestä tilastansa. Hän sanoi, että oli
ankarasti kielletty kaskeamasta ja etteivät he niitä harvoja kaskia,
joihin joskus annettiin lupa, enää oikein osanneet hoitaa. Sillä kun
kaski oli poltettu, he kylvivät siihen ruista tuhkan vielä ollessa
lämmintä — vaikkapa sitten se olisi vierretty julki juhannuspäivänä.
Luonnollisena seurauksena siitä oli, että siemen joskus paloi vielä
kuumassa tuhkassa. Ja ellei juuri niinkään käynyt, niin ellei satanut,
kuivatti aurinko siemenen, tuuli vei sen tahi se joutui lintujen
saaliiksi. Kaikki oli siis sateen varassa. Jos sattui satamaan, niin
tuhka ja multa saivat pian kasvillisuuden rehoittamaan ja kohosi
laiho, kaunis katsella. Kasken kyntäminen tahi äestäminen oli heille
tuntematon. Siksipä he viljelivätkin sitä vain vuoden. Eivätpä he edes
nähneet sitä vaivaa, että olisivat keränneet kokoihin huiskin haiskin
makaavia palamattomia puunrunkoja, vaan kylvivät hiilien ja kekäleiden
sekaan, jotka sittemmin joutuivat osaksi kasvavan laihon peittoon.
Heidän hevosensa saivat miltei koko kesän työstä vapaina maleksia
laitumella metsissä. Korjattuaan näin kaskesta yhden vuoden sadon sai
se jäädä hyötyä tuottamatta omiin hoteisiinsa. Munter sanoi heille
käytännössä osoittaneensa, miten Savossa kaskea viljeltiin, miten sitä
kynnettiin ja äestettiin ja miten yhden sadon sijaan saatiin kolme,
jopa neljäkin. Hän sanoi kylväneensä syksyllä sekä ohraa että ruista
ja niittäneensä ensin rukiin ja sitten ohran, mitä kaikki täkäläiset
olivat pitäneet kuin ihmeenä.

Tehtaan perustaminen metsiin oli suomalaisille onnettomuudeksi. Sillä
nyt he tuskin milloinkaan saavat kasketa, sen sijaan on poltettava
sysiä — siihen he saavat kiellotta polttaa metsää minkä kerkiävät.
Osoitteeksi siitä, miten ruukin herrat heitä kohtelevat, mainittakoon,
että heitä on ankarasti kielletty kyntämästä ja kylvämästä sysimetsinä
poltettuja maita. He ilmoittavat syyksi sen, ettei sellaisille
paikoille enää kasvaisi metsää, vaikka, kuten kaikki tietävät, asian
laita on päin vastoin. Sillä tuhka ja turve, joka paksuna turkkina
peittää maakamaran, estää sekä ruohon että puut kasvamasta, eivätkä
tuulen tuomat puiden ja kasvien siemenet siihen pääse juurtumaan.
Kylvetty ja muokattu maa sen sijaan kiinnittää itseensä siemenet,
jotka pian itävät, joten ensin kasvaa ruohoa ja sitten lehtimetsää.
Onpa tapahtunut, että talonpoikia on sakotettu siitä, että he ovat
kuokkineet sysimetsiä ja niihin kylväneet. Jokainen huomannee, mikä on
syynä tällaiseen menettelyyn. Tahdotaan riistää heiltä mahdollisuus
viljan hankkimiseen ja pakottaa heidät ostamaan tahi lainaamaan
tehtaalta. Ja kun he sitten ovat velkaantuneet, on helppo viedä heiltä
talot. Niin omavaltaisesti on heitä aina kohdeltu ja kohdellaan
vieläkin, vaikkakin viime vuosina varovammin. Kun sitä vastoin on
valmistettava sysiä, he saavat kaataa suuria metsäaloja ja kun oksat
ovat kuivuneet, sytyttävät he risukot. Suuret puunrungot jäävät
palamatta, mutta maa tulee palaneiden oksien ja ruohon tuhkasta niin
ravintopitoiseksi, että se kelpaisi kynnettäväksi ja kylvettäväksi.
Suurempien puiden latvat hakataan poikki, ne kuoritaan ja kannetaan
röykkiöiksi suuriin miiluihin, jotka peitetään turpeella, ja
sytytettyinä muuttaa kuumuus ne sysiksi. Miiluamisessa kuluu
viikkokausia, jolloin he vuorotellen vartioivat miilun ääressä, ettei
se syty ilmituleen. Kun sydet viedään ruukkiin myytäviksi, saavat he
tyytyä siihen, mitä sieltä annetaan, harvoin saadaan edes puolta
hintaa. Niin käy etenkin, jos on entistä velkaa. Silloin ei auta
vastaan inttäminen, talonpoika-raukan on tyytyminen. Muuten riippuu
hinta kuljetettavan matkan pituudesta. Häkistä, joka sisältää 4 ½
sysimittaa, saavat he tavallisesti pankko taalarin. Sekä hinta että
sysimitan suuruus vaihtelevat eri paikkakunnilla. Siitä puhun
tuonnempana ja myöskin siitä, miten ruukki täälläkin ehkä on määrännyt
viljan hinnan markkinoilla käypää pienemmäksi. Siinä piilee
viekkautta, sillä siten petetään lyhytnäköinen talonpoika, joka ei
huomaa, että hän kyllä saa muutamat tarvitsemansa ruistynnyrit
joitakin taalareja halvemmalla, mutta samalla myy kaiken vuoden
mittaan suorittamansa työn polkuhintaan. Viime vuosina he eivät enää
ole antaneet talonpoikien miilutessaan polttaa oksia, ne saavat
mieluummin maahan mädätä. Työntekijä saa suorittaa mieluummin
vaivalloisen karsimistyön kuin suomalaiset kylvää poltetun
metsätilkun. Syynä on muka se, että metsän kasvu estyisi.




4. HIIROLASSA, HYNNILÄSSÄ, Y.M. SVÄRDSJÖN SUOMALAISKYLISSÄ

Suomalaisten oloista jutellen saavuimme Hiirolaan, jonne ruukilla
äsken tehtyä huonohkoa tietä oli ¾ penikulmaa. Mutta, kun tie ei
johtanut kylään saakka, oli Munterin ja kyytimiehen kannettava
kirstuani lähes venäjän virstan verran taloon. Hiirolan kylä, jossa on
kaksi suomalaistaloa, sijaitsee kauniilla paikalla Hiirolanjärven
rannalla. Ruotsiksi sitä nimitetään »Lill-Björnmåsa» eroitukseksi
Helsinglannin Ockelbon suomalaismetsien »Stora-Björnmåsasta». Kylä on
alavalla paikalla, joten pellot ovat hallanarkoja. Menin ensin Heikki
Olavi Orsonin luo, mutta siellä oli kotosalla vain vanha, suomea
puhuva eukko ja nuori vaimo, joka makasi lapsivuoteessa. Menin
naapuritaloon Pauli Erkki Antinpojan luo. Siellä tapasin isännän,
vanhahkon miehen, joka puhui kaunista suomea ja niin aitoa, että
sellaista puhutaan meillä vain sydänmailla, missä ei muuta kieltä ole
kuultu. Silti kuulin, että jokunen ruotsin sana, vaikka suomalaista
päätettä käyttäen, oli tunkeutunut kieleen, jos suomessa ei ennestään
ollut sanaa jollekin käsitteelle, taikka jos olikin, niin oli sillä
alkeellisempi merkitys, jolloin vanhaa suomen sanaa käytettiin
alkuperäisestä käsitteestä. Esim. _rätta_ (ruots. rätt), _oikia_ taas
merkitsi _höger_. Samoin _råkasta_ (ruots. _råka_) vastaten meidän
sanaa _tavata_, jota he käyttivät merkityksessä saada kiinni; _kalloa_
(ruots. _kalla_), mutta _kuhtua_ merkitsi luoksensa huutamista. Nämät
olivatkin miltei ainoat sanat, mitkä päivän pitkään havaitsin
ruotsista saaduiksi, muuten ei ollut sanastossa eroa. Pidemmän aikaa
heidän keskuudessaan oleskeltuani huomasin muutamia muitakin
samanlaisia sanoja. Mutta mitä se merkitsee kielelle, joka sisältää 50
t. 60 000 sanaa, vaikka siinä onkin pari tiua vierasperäisiä sanoja,
kun ei kielen rakenne, kielioppi, ääntäminen eikä sisäinen henki ole
ollenkaan muuttunut. Sitä paitsi olemme me kieleemme ottaneet paljon
enemmän ruotsalaisia sanoja, joita ei ole näillä suomalaisilla. He
käyttävät niiden asemesta alkuperäisiä suomalaisia sanoja. Jos tässä
virheitä ja ansioita keskenänsä punnitaan, niin meidän suomemme se
puhtauden ja kauneuden suhteen jää jäljelle edellyttäen että puhumme
siitä suomesta, jota tähän asti on pidetty klassillisena ja joka on
ollut n.s. kirjakielenä. Heidän kielensä oli muuten pohjois-Savon
murretta eikä eteläisen, jota puhutaan minunkin kotiseudullani. Niinpä
he sanoivat esim. _viikahte_ eikä viitakke, _mehtä_ eikä metsä, messä
j.n.e. ja diftonkien ääntäminen oli selvää, kuten _oatra_, (aura)
_peä_ (pää) y.m. Sitä paitsi heillä oli omia, minulle tuntemattomia
sanoja, esim. _kippo_, joka merkitsi killinkiä, _pönky_, pitkähkö
haasian seiväs, _nytteet_ y.m. Myöskin omia kukkien nimiä oli, esim.
_käen leipä_ [läipe!] oxalis acetosella, _taivaan kello_, campanula
persicifolia, _ukon tuhnia_ l. _tuntira_ lycoperdon — — —, _mälläxiä_
y.m.

Mitä heidän ruotsin kieleensä tulee, puhuivat he puhtaampaa kuin
svärdsjöläiset, sillä puhuessaan taalalaismurretta käyttivät
suomalaiset helsinglantilaista kaikkine hassutuksineenkin, kuten
_fisch_, kun piti sanoa _fisk_ j.n.e.

Vaatepartensa puolesta he eivät juuri eronneet muista pitäjäläisistä.
Kumminkin roikkui vasemmalla housunlahkeella kaksi puukkoa ja niiden
välissä naskali, kaikki samoissa tuppeluksissa, vaikka eri osastoissa.
Pientä puukkoa he nimittivät _junkiksi_, suurta puukoksi. Kun vielä
lisäämme _virsut_ (he käyttivät _tuohi-_ eivätkä _paulavirsuja_) ja
_kontit_ (tuohesta), niin onkin sanottu pääasiallisin, mitä he siinä
suhteessa olivat säilyttäneet.

_Hiirola_-niminen talo, josta kylä on saanut nimensä, on luultavasti
vanhin ja on sen raivannut _Hiiroinen_, joka lienee ollut sukua
kuninkaan kirjeessä mainitulle »Hindrik Pedersonille.» Isäntäni
kertoi, että ensimmäisen tänne tulleen suomalaisen nimi olisi ollut
_Matti_ Matinpoika, joka oli Suomesta. Kun ruotsalaiset tahtoivat
häätää hänen sukunsa, hankki hän kuninkaalta kirjat. Ehkä hän siis oli
vanhempi kuin kuninkaan kirjeessä mainittu »Hindrik Pederson.» Vaikka
papisto jo ylimuistoisista ajoista kirjoista on jättänyt suomalaiset
sukunimet, joita se ei osannut kirjoittaa eikä ääntää ja vaikka ne oli
muutettu jo miespolvia sitten taalalaisiin, esim. Påls Erik Anders,
Hendrik Olof Orson j.n.e., niin ovat suomalaiset siitä huolimatta
muuttumattomina säilyttäneet sukunimensä, niin kauan kuin kielikin on
säilynyt. Mutta missä se on vaiennut, ovat tiedot suvusta ja myöskin
kaikki muut tarinat ja muistot esi-isistä unohtuneet. Sen huomasin
kaikkialla, että missä ikinä tapasin äidinkieltänsä puhuvan
suomalaisen, hän tunsi ja osasi tehdä selkoa sukuperästään kaikkine
haaroineen usein 5 t. 6 sukupolvea taaksepäin eikä vain omastaan, vaan
vieläpä muidenkin suvuista. Tähän sukutietoon liittyy myöskin
historiaa. Paitsi nimiä muistaa hän myöskin heidän tärkeimmät
vaiheensa. Johtolankana tähän tietoon on suomalainen sukunimi, joka
aina seuraa suvusta sukuun. Sitä vastoin suomalainen, joka ei osaa
äidinkieltänsä, on myöskin siinä suhteessa täysi ruotsalainen, että
hän tuskin tuntee isoisänsä nimeä. Isänsä isoisästä ei hän tiedä
mitään, vielä vähemmän tämän isästä ja vaiheista. Yhtä tietämätön hän
on äitinsä suvusta. Sehän ei olekaan kumma. Nimihän on kuulunut vain
isälle eikä suvulle ja se sekoittuu moniin muihin samanlaisiin suvun
ulkopuolella. Siinä onkin sukuhistoria leikattu poikki kuin
keritsimillä.

Niinkuin näiltä suomalaisilta muinen on riistetty miltei kaikki
kansalaisoikeudet, niin on heiltä viety sukunimetkin. Mutta paitsi
heidän nimiään vielä kylienkin nimet. Niitäkään ei ole voitu sietää,
kun ne olivat suomalaisia. Niillekin on annettu tyystin ruotsalaisia
nimiä, olivatpa ne sitten enemmän tai vähemmän sattuvia, nimiä, joita
nämä eivät edes tunne. Se on syynä siihen, että jos katsot näiden
seutujen karttaa, siinä on silkkoja ruotsalaisia nimiä samaten kirkon-
ja henkikirjoissa. Mutta kun tulee itse paikkakunnalle saa kuulla
aivan toisia, supi suomalaisia nimiä, joten entiset maantieteelliset
tiedot eivät riitä. Sen vuoksi olikin valtakunnan säätyjen v. 1823
vaikea käsittää, että suomalaisia maanääriä oli aivan maan sydämessä
ja moni ei sitä vieläkään tiedä, kun ei suomalaisia nimiä muka ole. Ja
he päättelevät, ettei niitä siellä koskaan ole ollutkaan.

Isäntäni, jonka ruotsalainen nimi oli Påls Erik Anders, käytti
suomalaista nimeä _Antti Hiiroinen_, sillä hän oli vanhaa Hiiroisten
sukua. Hän oli isäntänä talossa, jossa oli 13 henkeä. Hänen lapsistaan
oli kaksi kunnon tyttöä, Anna ja Kaarina, kaksi äsken puhjennutta
kukkaa, joista etenkin nuorempi, Kaarina oli maalaiskaunotar. Kun
minua huvitti saada tietää, oliko paikkakunnan tansseissa ja leikeissä
mitään kansallisesti omaperäistä, pyysin heitä illaksi hommaamaan
huvit nähdäkseni, oliko niissä mitään suomalaista jäljellä. Heidän
talonsa oli rakennettu ruotsalaiseen tapaan, kuten muidenkin
Svärdsjöläisten. He asuivat saleissa ja kamareissa ja olivat jo ammoin
luopuneet vanhoista savupirteistä, jotka ennen täälläkin olivat olleet
käytännössä. Ainoastaan sauna ja riihi olivat säilyneet. Olen
sittemmin tehnyt useammin kuin kerran sen huomion, että mistä suomen
kieli ja kansallisuus on kuollut, on toki sauna jäänyt
ruotsalaistuneille jälkeläisille. Olenpa joskus havainnut, että se on
tarttunut läheisiin ruotsalaisiin kyliinkin, niin että he ovat
rakentaneet itselleen oikean suomalaisen saunan. Kun siis täällä
tapasin ensimmäisen Ruotsissa näkemäni saunan, niin minun tietysti
mieleni teki käyttää sitä myös hyväkseni. En ollut vuoden mittaan
kylpenyt, vaikka olin tottunut ennen ainakin kahdesti viikossa
ottamaan löylyt. Ja vain yksin suomalaiselle tässäkin tottumus on
toinen luonto. Tuskinpa olin siitä ennättänyt mainita, ennenkuin jo
Kaarina oli lämmittämistouhussa.

Saunan lämmitessä menin erään pojan kera järvelle ongelle. Ilta oli
tyyni ja leppoisa, ja kun iltapuolella oli hieman satanut, minusta oli
mitä parahin onki-ilma. Rannalla kappaleen matkaa talosta oli tuuhea
mänty. Kun menin sitä läheltä katsomaan, näin, että sen runkoon oli
naulattu kuusi karhunkalloa ja juurella oli lisäksi kolme
alaspudonnutta. Minä ripustin nekin kuiville oksantyngille. Nykyinen
isäntä sanoi osaltaan kaataneensa 21 karhua ja hänen isänsä 34, mutta
niistä ei yhtään oltu naulattu puuhun. Siinä olevat kallot olivat siis
siinä olleet jo ennen hänen ja hänen isänsä aikoja. Hän kertoi, että
suomalaiset muinoin olivat pitäneet monenmoista menoa karhunpeijaisia
viettäessään.

[Kuva: _Metsäsuomalaisia._]

Astuttuamme pieneen veneeseen halkaisimme airoillamme järven tyyntä
pintaa, joka hopeanhohtoisena, eri värisinä taitteli laskevan auringon
säteitä. Ympärillämme levisi saloseutu, joka kesäillan kaunistamana
upotteli kuviaan värähtelevään kultakuvastimeen. Etäältä kuului
laitumella käyvän karjan kellojen kalkahtelu ja joskus paimentorven
toitotus tai koiran haukunta. Olimme kuin matkalla Runolaan,
autuaitten saarelle liitäen kuin unessa satumaille. Yllämme kaartui
taivaan sinikänsi, jonka huimaavaan korkeuteen tuskin ajatuskaan
kohoo. Allamme oli aarteita kätkössä Ahtolan saleissa, jonne ei silmä
yllä. Olisi ollut synti, jos tässä ihanuudessa onkiminen olisi meitä
häirinnyt. Vetehinenkin oli samaa mieltä, ja se kaiketi olikin syynä
siihen, ettemme sinä lyhyenä rupeamana, jona onneamme koetimme,
saaneet ainuttakaan eläväistä.

Kun meille rannalta oli annettu merkki, että sauna odotti, palasimme
yhtä tyhjin käsin kuin olimme lähteneetkin. Olimme käyneet kylän alla
olevissa _Selkäsoaressa_ ja _Trummensoaressa_. Sain kuulla, että
kaikilla lähellä olevilla järvillä, saloilla, soilla, vuorilla ja
mäillä y.m. vielä oli suomalaiset nimet. Niinpä pienehköllä lammilla
kylän laidalla on nimi _Kylkijärvi_, toisen, kalattoman nimi on
_Valkiajärvi_. Sitä paitsi on lähettyvillä _Hauk'lamp_, _Särk'järvi_,
_Jouht'järvi_, _Viäräjärvi_, _Hevolampi_, _Vehkalampi_ j.n.e. Kylän
lähellä on _Kärmämäki_, _Hepokallio_ ja tehtaalle päin mennessä
_Pohjoismäki_.

Mutta sauna odotti. Minä ja isäntä menimme kylpemään. Kah, minkälainen
sauna! Pieni komero, jossa uuni valtasi puolet tilasta. Kun olin
kumartunut syvään, päästäkseni matalasta oviaukosta sisälle, pääsin
siellä tuskin kääntymään. Seisoa en kuumuuden vuoksi voinut. Ei
lauteita, ei penkkejä, ei vesisammioita. Vain hutelo tuoli oli
keskellä lattiaa, ja siinä piti ottaa löylyt. Enpäs ollutkaan enää
Juvan pappilassa, missä lämpöisellä lavalla sai suloisesti venytellä
tuoreilla lehdillä, jossa puoli tusinaa piikaa saippuoi, pesi ja
virutteli. Olin uumoillut, että Kaarina minua kylvettäisi ja olin jo
tuntevinani hänen pehmeitten käsiensä kosketuksen. Mutta täällä ei
tunnettu tuota kohteliasta tapaa, ja minäkin olin liiaksi
hienotunteinen siitä mainitsemaan. Jokaisen huoleksi jätettiin itsensä
hoiteleminen, ja minun oli pidettävä huoli sekä vesikiulustani että
vihtani hautomisesta kiukaalla. Olin tuskin mennyt saunaan, ennenkuin
jo yhtä nöyrästi sain tulla ulos, sillä siellä ei ollut paikkaa
vaatteilleni. Minun oli siis riisuuduttava taivasalla. Kun olin pannut
vaatteeni kokoon muutamille hirsille, olin taas nuolena saunassa.
Suomalaisilla on tapana kilpailla siitä, kuka enemmän löylyä sietää.
Tunsin tuon lain, isäntäni myös. Ja niinpä koeteltiin. Nuori emäntä,
joka oli löylynheittäjänä, läksi ensimmäisenä tuimaa kuumuutta pakoon.
Turhaan pisteli ukko näppejään veteen (huom. juuri sormenpäät kynsien
juurella ovat kuumalle arimmat) ja huitoi ahkeraan vihdalla. Hänen
punaista vanhaa nahkaansa poltti, ja hänen oli lähdettävä
käpälämäkeen. Minäkin olin usein tukehtua ja selkäni korventua. Mutta
paikallani pysyin. Mitä tuimimmasta kuumuudesta, korvien soidessa
hypätä porhalsin ulos lahden viileään veteen. Sepä vasta oli uusi
nautinnontunne! Sukellellessani syvyyksiin ja kelluessani pinnalla
tunsin virkistyväni. Ja muutaman tuokion kuluttua oli saunassa käynti
siirtynyt muistojen joukkoon. Se, että olin niin hyvin sietänyt
löylyä, herätti ukossa luottamusta, hänen mielestään olin siten
parhaiten osoittanut olevani oikea suomalainen. Hän puhui siitä
jälkeenpäin vielä muillekin, jotka sen johdosta mielihyvästä muhoillen
minua katselivat.

Illempänä tuli muitakin miehiä metsätöistänsä ja niinpä minun
ympärilläni oli yhä enemmän suomalaisia. Naisista vain eräs sokea akka
oli hyvä kielen taitaja. Tytöt ja nuoret naiset, vaikka ymmärsivät ja
vähin osasivat puhuakin, eivät silti sitä tehneet, kun se tuntui
hankalalta ja luultavasti heitä myöskin hieman hävetti puhua kieltä,
jota eivät täysin hallinneet.

Myöhemmin illalla kokoontui tänne nuorisoa sekä omasta kylästä että
_Viihmäeltä_. Anna ja Kaarina olivat kutsuneet heidät tanssiin ja
huviin. Tavallinen talonpoikaiskainous haittasi aluksi, joten minun
oli kaikin tavoin maaniteltava saadakseni leikit käyntiin. Leikit
olivat kaikki aito ruotsalaista alkuperää ja meidänkin herrasväkiemme
käyttämiä, kuten »Räfven ligger i solskenet», »Att skära och så hafra»
y.m. Tansseina käytettiin »Hambopolskaa» ja valssia. Vain yksi tanssi
n.s. »Kull-dansen» herätti huomiotani osaksi siksi, etten ennen ollut
sitä nähnyt tanssittavan, osaksi kun se näytti täällä niin
kansalliselta ja kotoiselta. Se oli itsessään yksinkertaista ja
kollomaista, mutta olihan sillä silti puolensa. Se alkoi, kuten kaikki
piirileikit, laululla ja suurella kierroksella, jolloin laulettiin:
»Och vill du se, så ska vi dan- så ska vi dansa med kullor!» Sitten
kaikki pysähtyivät paikoilleen, kääntyivät pariinsa päin ja
keikistelivät sekä polkivat jalkaa minkä osasivat laulaen kymmenkunta
kertaan sanat »kulla, kulla, kulla — — si så sade kullan», löivät
kätensä yhteen ja pyörähtivät sylityksin ympärikköä. Niin alkoi taas
suuri kierto ja edelliset temput uusittiin. Tätä voisi tavallaan pitää
kömpelönä kevyen Tyroolilaistanssin jäljittelynä. Sellaista näin
myöhemmin Kööpenhaminassa tanssittavan.

Viimein ryhdyttiin _»sormusta kätkemään.»_ Minäkin otin leikkiin osaa.
Kaarina, joka oli mestarina kaikissa näissä leikeissä, aloitti
kätkemisen. Kohteliaisuudesta hän sen kätki minun syliini. Minä olin
vähemmän kohtelias ja annoin sen eräälle pojalle. Hän taas minulle,
minä Kaisalle ja hän takaisin minulle. Siten joko kätkin sormusta tahi
se annettiin minun kätkööni, joten säästyin vaikka vasten tahtoani
panttia antamasta. Silti oli meillä pian runsaasti pantteja ja seurasi
niiden lunastus. Vanha sananparsi sanoo: »Joka leikkiin menee, se
leikin sietää.»

Kun siis olen alkanut puhua leikistä, niin on se tehtävä loppuun asti.
Lukija, joka on minua seurannut talonpojan pirttiin kansan tapoja
tutkimaan, ei suinkaan olisi tyytyväinen, jos joku osa siitä
peitettäisiin esiripulla. On asetuttava juuri rahvaan kannalle
voidakseen oikein arvostella. Mikä toiselle kansanluokalle on
sopimatonta ja pahennusta herättävää, ei ole toiselle. Vaikkakin
julistettiin panttien lunastustuomioita, jotka eivät olleet niin
sievisteleviä kuin sivistyneissä piireissä, vaan karkeita ja
kömpelöjä, mutta sellaisia, että ne puhuivat tapojen
yksinkertaisuudesta ja sydämen turmeltumattomuudesta, niin minun on
silti mainittava, minkälaisia ne olivat. Eräs esim. kuului: Jos se on
poika, on hänen irroitettava Maalinin sukkanauha, jos se on tyttö, on
hänen avattava Anders Johanin housunnapit (böxlocka). Siinä ei
kursaileminen auttanut. Toinen poika tuomittiin »ottamaan Annaa
rintanypykästä (patten) kiinni.» Olisinpa minäkin ollut valmis tuota
lain määräystä noudattamaan, jos olisi ollut tarvis. Eikä tuo toinen
poikakaan vastaan pannut. Ja vaikka tyttö vastustelikin, niin oikeus
voitti: Näissä leikeissä tuli siis taalalainen esille, sillä
suomalaisen mielestä ne eivät olisi olleet soveliaita, vaikkakin niitä
nyt vieraina lainoina suomalaiset käyttivät.

Leikkien päättyessä kello oli jo yksi yöllä ja minulle osoitettiin
makuupaikka vaateaitassa, jonka seiniä ja kattoa koristivat hameet,
kaulaliinat, sukat ja monet muut naistenvaatteet. Vuode oli hyvin
laitettu ja raidit puhtaat ja lupasi se virkistävää lepoa. Mutta
pianpa havaitsin, että minut oli sijoitettu tyttöjen makuukammioon.
Häiriötähän siitä oli aina aamun sarastukseen asti. —

Niin päättyi suomalaismetsissä ensimmäinen päiväni, jota erilaisten
huvitusten vaihdellessa pitkitin aina seuraavaan asti.

Ensimmäiseksi tehtäväkseni hankin seuraavana aamuna kyytimiehen
viemään tehtaalle kirstuni päästyäni selville, että suotta olin sen
tänne kiskonut. Itse jäin Munterin kera edelleen ukkoja
haastattelemaan ja jatkaakseni matkaani seuraavaan kylään. Myöhään
edellisenä iltana olin lähettänyt naapuritaloon sanan, että halusin
puhella heidänkin kanssansa, jonka johdosta kaikki miehet jo
auringonnoususta olivat tulleet minua tapaamaan. Muun muassa otin
puheeksi vanhat runot ja loitsut kysyen, eivätkö he niitä tainneet. He
eivät kieltäneet, että sellaisia oli kuultu ja että vanhat suomalaiset
olivat olleet hyvin kärkkäät niitä oppimaan, mutta kielsivät jyrkästi
itse osaavansa sellaisia. Kysyin, haluaisivatko he kuulla sellaisia
kuin Suomessa käytettiin. Siihen kaikki olivat mielihyvin valmiita.
Luin ulkomuistista muutamia loitsuja, jylhimmät mitä osasin, siten
saadakseni heidät lukemaan omiansa. Minua kuunneltiin mitä suurimmalla
jännityksellä ja kun lopetin, virkahti isäntä: »Voi nuo tuhmat
Savolaiset, kuin sillä tavalla on antanna pois luvusek!» Ja kun sitten
Gananderin mytologiasta hänelle luin karhun luvun, niin hän hämmästyi
sitä, että minullakin oli tietoja, jotka hän yksin luuli omaavansa, ja
huudahti: »Siinäpä minun sanat jo on kirjassa!» Kysyin: »Mitkä sanat?»

Hän vastasi: »Kätke kynnet karvohoisi» — — —, ja vakuutti, että kun
karhu monesti oli hurjistuneena hyökännyt hänen kimppuunsa, niin se
sinä siunaamana, kun hän tuon manauksen on sanonut, on kääntynyt.
Huomasin, että sekä hänellä että muilla oli vahva usko. Kyselin,
eivätkö he osanneet suomalaisia lauluja, joiden sävelmiä erikoisesti
olisin halunnut kuulla. Mutta he selittivät etteivät osanneet. Otin
nyt esille huiluni ja soittelin heille runosävelmiämme, jotka he heti
tunsivat sekä joukon paimensoittoja, n.s. sarvisoittoja. Nekään eivät
heille olleet tuntemattomia, he sanoivat niiden olevan hieman
toisenlaisia kuin heidän. Kuulin sittemmin heikäläisiä ja havaitsin
eron pieneksi ja että niitä saattoi pitää saman aiheen muunteluina.

Kun vihdoinkin olin valmis lähtemään ja tahdoin maksaa asunnosta sekä
omastani ja Munterin kestityksestä ynnä kirstuni kyyditsemisestä
tehtaalle, ei tahdottu mitenkään ottaa maksua ja kun siitä huolimatta
jätin yhden taalarin, tyrkyttivät he 12 killinkiä siitä takaisin,
johon tietysti en suostunut.

Täältä menin maantien toisella puolella olevaan Viihmäen (ruots.
Falkåsen) kylään, minne muutamat miehet minua saattoivat. Sivumennen
pistäydyin vielä Heikki Ollinpoika Orsonin talossa, johon myöskin
kuului kolmetoista henkeä.

Viihmäen kylä, jossa oli kaksi taloa, oli syntynyt Hiirolasta muuton
kautta. _Laitinen_ nimisellä suomalaisella oli ollut niin pieni
talonosuus, että hänen oli ollut pakko muuttaa kylästä. Hän oli
muuttanut tänne ja raivannut sen talon, jota nyt viljeli kirkonisäntä
Falk, Olli Orenpoika. Tämä oli tapahtunut jo toista sataa vuotta
sitten. Hän oli ollut sotamiehenä ja saanut silloin nimen Falk ja
siitä oli kylä saanut ruotsalaisen nimensä. Toinenkin talo, jossa asuu
Pauli Olavi Antinpoika, on syntynyt myöhäisemmän muuton kautta
Hiirolasta ja on perustettu 1812. Tulimme ensin tänne, mutta emme
tavanneet ketään kotosalla tuosta pienestä, 4 henkeä käsittävästä
perheestä. Menimme sen vuoksi kirkkoväärti Falk Olli Orenpojan luo,
minne hetken kuluttua saapui myöskin äsken mainittu naapuri
luultavasti nähdäkseen, mikä mies minä oikeastaan olin. Kirkkoväärtti,
joka oli nuori, mutta järkevä mies, osasi kirjoittaakin sekä selvää
käsialaa että järkeviä ajatuksia. Muutamat muutkin miehet osasivat
ainakin lukea kirjoitusta. Katselin nyt, löytyisikö hänen papereistaan
vanhoja asiakirjoja suomalaisten ensimmäisistä maahanmuutoista, kun
oli siinä suhteessa häneen viittailtu. Eikä hän kieltänytkään, että
sellaisia piti oleman, mutta etsiskelyistä huolimatta ei hän niitä
vain löytänyt. Luultavasti oli syynä se, että hän luuli minun niitä
ehkä käyttävän väärin suomalaisia vastaan, epäluulo, joka heissä piili
kaikkien herrasmiehien suhteen ja kokemuksen perusteella. Hän vei
minut katselemaan suomalaisten muinaisten asuntojen raunioita lähellä
olevalle harjulle, missä saattoi nähdä neljän suomalaissaunan tai
pirtin jäännöksinä suuria, palaneita, harmaakivisiä tulisijan pohjia.
Nyt kasvoi siinä metsää ja muutamat oli jo raivattu pelloksi. Hän ei
tiennyt, miltä ajalta nuo muistot olivat eikä myöskään, mitkä suvut
olivat näillä paikoin asuneet. Tältä paikalta oli vapaa ja kauas
ulettuva näköala. Näimme pohjoiseen ja itään monen penikulman
mittaisia saloja, jotka häipyivät taivaanrannalle. Ne olivat Ockelbon
ja Bollnäsin suomalaismetsiä Gästriklannissa ja Helsinglannissa,
metsiä, jotka ulettuivat aina tänne asti: osa niistä kuului Åmotin
kappeliin. Siellä täällä mittaamattomilla saloilla näkyi kokonaisia
suomalaiskyliä, väliin vain yksinäisiä taloja tai torppia, jotka
näyttivät kuin keitailta laajassa erämaassa. Ja kun sanottiin, että
oli penikulma tahi enemmän lähimpiin kyliin, niin tuskin uskoin
silmiäni, kun niitä vertasin kaukaisimpiin, joihin verrattuna nämä
tuntuivat olevan aivan lähellä. Ockelbon suomalaiskylistä mainittakoon
erikoisesti _Pekkala_ (Rönnbacka), johon kuulunee 11 taloa ja jonne on
1 ½ penikulmaa, _Loinila_ (Möjsjön) 3 taloa, yhteensä molemmissa
kylissä 94 henkeä; _Riitamäki_ (Trälåsen), uutisasutus, jossa on 2
perhettä, 8 henkeä; _Mörtsjöriset_ ½ penikulman päässä, 6 henkeä;
_Peäkylä_ (Kallsjön), jonne myöskin laskettiin olevan 1 ½ penikulmaa,
oli kylä, jossa on 13 taloa, 70 henkeä; _Hulvalan_ (Gammelboningarne)
sanottiin olevan saman matkan etäisyydellä: 15 taloa, 110 henkeä;
Käivärä (Ivan Kärn), jonne arvioitiin olevan 2 penikulmaa; taloja 6,
asukkaita 30; _Lievolaa_ (Linåsen) pidettiin metsien vanhimpana ja on
siinä oma verokirjoihin viety metsä; sinne laskettiin olevan 2 ½
penikulmaa, taloja 4, asukkaita 20; _Väisälä_ (Fallåsen), jonne oli 3
à 4 penikulmaa, taloja 3, niissä 15 henkeä. Täällä piti asua vanhan
suomalaisukon, Erkki Lassenpojan, joka oli kuuluisa pyssymies.
_Poasolassa_ (Stora Björnmåsen) oli 10 taloa ja n. 80 henkeä j.n.e.
(Suomalaiset kylännimet ilmaisevat, mikä suku ne ensin on raivannut,
niinpä esim. Loinilan joku _Loininen_, Hulvalan _Hulvainen_, Käivärän
_Käiväräinen_, Lievolan _Lievoinen_, Väisälän _Väisäinen_, Poasolan
_Poasoinen_, Pekkalan _Pekka_ j.n.e.).

Siis Ockelbon suomalaismetsissä oli kirkkoväärtin harjulla antamien
tietojen mukaan 481 henkeä ja lienee tuo lukumäärä, joka perustui
muistiin, todellista paljoa pienempi. Sitä paitsi oli useita
suomalaiskyliä, joiden ruotsalaiset nimet hän tiesi, kuten Ulftorp,
Långsjön, Vittersjön y.m., mutta joiden suomalaisista nimistä
puhumattakaan muusta hän ei ollut selvillä.

Näiden Gästriklannin Ockelbon suomalaismetsien länsipuolella ovat
Helsinglannin Bollnäsin suomalaiskylät, jotka siis pohjoisessa
rajoittuvat Svärdsjön metsiin. Kun olin päättänyt tällä kertaa jättää
käymättä Helsingen ja Gästriklannin salot ja sen sijaan vaellella
Taalain maakunnan, kun kerran sieltä olin aloittanut, niin tyydyin
vain ennakolta kirjoittelemaan kaikki näistä saatavissa olevat tiedot.

Kolmen, neljän penikulman päässä Bollnäsissä on _Rimsbo_-niminen kylä,
jonka ruotsalaistuneestakin asusta näkee, että sen perustaja on ollut
_Rimppi_ tahi _Rimppinen_. Toisen kylän nimi on vieläkin perustajan
mukaan _Kokkoinen_ (ruots. Källåsen). Siinä on 3 taloa ja ovat ne
Svartnäsin tehtaan lampuoteja. Samaten on täällä toinenkin Svartnäsiin
kuuluva vanha suomalaistorppa _Lampinen_, jossa nykyään asuu vain eräs
paimen. Bollnäsissä oli sitä paitsi asunut _Lintuisia_, mutta ei
tiedetty, elikö heitä enää missään.

Etelässä käsin Svärdsjöstä ovat Ofvansjön suomalaismetsät
Gästriklannissa, joissa niinikään en käynyt.

Saatuani nämä tiedot nautimme aimo päivällisen, mistä ei maksua
otettu. Illansuussa kävelimme tehtaalle Munterin kuljettaessa minua
oikotietä, joten sinne tuli vain ¾ penikulmaa. Mutta kun vähä väliä
sadekuurot meidät yllättivät, oli meidän etsittävä suojaa milloin
jonkun vanhan kuusen milloin tiuhan männyn alta. Nybrukissa katselimme
täydessä käynnissä olevaa naulavasaraa. Me erosimme luvattuamme päivän
sarastuksen aikana tavata lähteäksemme uudelle retkeilylle toiselle
taholle. Oli jo myöhäinen hetki, kun saavuimme Svartnäsin tehtaalle,
missä minua kestittiin ruoin ja juomin ja viimeksi suloisella levolla.

Kun olin jo ullakkokamarissani riisuutunut, kuulin hevosenkavioitten
kopsetta, piiskanläimäyksiä ja kirouksia. Siitä sekä talossa
syntyneestä hälinästä ja juoksentelusta oivalsin, että isäntä tuli
kotiin. Ja se pitikin paikkansa. Hänestä saamieni kuvauksien johdosta
toivoin, etten häntä tarvitsisi nähdä. Paneuduin levolle päätettyäni
herätä niin varhain, että voisin lähteä talosta, ennenkuin talonväki
oli liikkeellä.

Seuraavana aamuna nousin ani varhain, pukeuduin nopeasti ja jätettyäni
kirstuni huoneeseeni hiivin hiljaa talosta. Kello ei ollut vielä
neljää, kun jo Munterin kera olin taipaleella. Mutta virkku emäntä oli
ollut varhemmin jalkeilla kuin olin luullutkaan enkä ollut pitkälle
ennättänyt, ennenkuin hän tuli jäljessäni juosten ja huutaen, etten
saisi suuruksetta lähteä talosta. Hänen pyynnöistänsä piittaamatta en
suostunut kääntymään takaisin. Vain 1/16 penikulmaa kuljettuamme
tulimme Lagerstorpiin. Perheeseen kuului 4 henkeä, jotka olivat ruukin
alustalaisia. Kuljin kaikkien ruotsalaisten talojen ohi, mutta
poikkesin kaikkiin suomalaisiin. Täältä tulin _Hulvalaan_ (Finby), ¼
penikulmaa ruukista. Siinä oli neljä taloa, kaksi ruotsalaista ja
kaksi suomalaista. Jälkimmäiset olivat Juho Heikinpoika Orson ja Antti
Heikinpoika, joiden perheisiin kuului yhteensä 11 henkeä. Täällähän
Munterkin asusti. Jo suomalainen kylännimi ilmaisee, että ensimmäinen
suomalainen, joka täällä on raatanut, on ollut _Hulvaisia_, siis samaa
perua kuin Gammelboningarne (Hulvalat) Ockelbon metsillä, joista hän
lienee muuttanutkin tänne.

Täältä tulimme _Laukkalaan_, (nimi osoittaa ensimmäisen suomalaisen
olleen _Laukkaisen_), jossa oli 9 henkeä ja johon kuului Kejsersin
torppa ja sen 4 asukasta. Molemmat laskettiin Finbyhyn kuuluviksi.
Isäntä, Samuel Ess, ei ollut kotona, mutta tapasin siellä viulua
soittavan suomalaiseukon. Pyynnöstäni haki hän viulunsa ja soitti sitä
koko hyvin, etenkin esitti hän polskia. Sain hänet sitten soittamaan
paimensoittoja ja havaitsin, että ne muistuttivat kotiseudulla
kuulemiani. Liitin niitä sittemmin kokonaista 20 kappaletta _Otavan_ I
osaan. Erotus oli pääasiallisesti siinä, että nämä yleensä olivat
hieman lyhempiä tahi typistettyjä. Paitsi häntä oli näillä metsillä
toinenkin taituri, nimittäin vanha sokea piika, joka oli
musikaalisesta lahjakkuudestaan kuulu.

Täältä menimme niittyjen kautta _Seppälään_ (Bål Pers), jonka kylän,
suomalaisesta nimestä päättäen, on joku _Seppänen_ raivannut ja jonka
etunimi ruotsalaisten mukaan oli Per. Hain käsiini heti _Lo_ nimisen
sotilaan, joka vuoden 1788 sodassa oli ollut Suomessa, mutta en
tavannut muita kotona kuin hänen reippaan 18-vuotiaan tyttärensä.
Hänkin oli menossa lehdekseen. Lehdet ovat täällä kuten meilläkin
talvella usein tervetulleena karjanruuan lisänä. Mutta, kun kävelystä
tunsin vatsani tyhjäksi, esitin oman ja Munterinkin toivomuksen, että
saisimme yhteisesti astiallisen kuoripiimää. Tuskin ennätin tuon
lausua julki, ennenkuin hän jo oli pienessä maitoaitassaan, missä hän
piti tiukan kehlojen tarkastuksen. Parilla silmäyksellä hän keksi
suurimman ja parhaimman, ja se joutuikin meidän himomme uhriksi.
Lusikalla hän siitä kuori päällisen, jonka hän maljassa sekoitti
happamattomaan kermaan ja toi minulle, sanoen sen olevan
_flöte_-nimistä laitosta, jollaista en vielä konsanaan ollut
maistanut. Ehkä siihen vaikutti nälkä tahi se, että nuori emäntä sitä
tarjosi, mutta varmaa on, että vielä kauan muistelin tuota maukasta
ruokaa, josta hän ei mitenkään tahtonut ottaa maksua.

Hän kertoi, että äsken mainitsemani sokea piika, joka kerjäämällä ja
soittamalla itseään elätti metsillä, eilen oli ollut heillä ja
luultavasti vieläkin maleksi kylässä. Pyynnöstäni lupasi hän myöhemmin
etsiä tämän käsille ja tuoda johonkin järven toisella puolella olevaan
taloon, jonne minä olin menossa. Tämä kylä, johon kuuluu useampia
naapuruksia, joista kolme nyttemmin on ruotsalaista ja kaksi
suomalaista, sijaitsee järven molemmin puolin. (Miten sekä täällä että
muuallakin väliin ruotsalainen sijoitetaan suomalaismetsille
mainittakoon, etteivät suinkaan he itse ole raivanneet asumiansa
paikkoja, siihen ei heillä ole halua eikä mieltä. Mutta kun entinen
suomalainen asukas on velkaantunut ruukille, on ensimmäisenä huolena
saada hänet häädetyksi, jottei hänen lapsensa ja jälkeläisensä saisi
periä ja vedota kantaoikeuksiinsa. Kun ei ole puutetta sellaisista,
jotka haluavat hyötyä hänen hiestänsä ja vaivoistansa, tulee usein
ruotsalainen renki tai torppari hänen sijalleen. Joskus, vaikkakin ani
harvoin sattuu, että suomalainen ottaa vävyn ruotsalaisseudulta).

Istuimme juuri Nuutti Heikki Orenpojan luona, kun Kathi jo saapui
sokean kera. Minua hämmästytti se taituruus ja valmius, jolla hän
viulunjousta liikutteli. Polskat, angleesit, valssit ja katrillit
siinä vuorottelivat. Minun houkuttelemani Kaisa Lo ryhtyi tanssimaan
erään talon nuoren kavalieerin kera. Eipä käyne kieltäminen, että
näytti vallan riivatulta, kun paljasjalkainen nainen liehui valssia
löntyksen kera, jolla oli kömpelöt taalalaiset kengät, tuvassa, joka
nipin napin oli niin suuri, että molemmat mahtuivat pyörimään. Mutta
näyn tympäisevän puolen sai tytön punertava poski ja kaino viattomuus
unohtamaan hänen sipsuttelevin täsmällisin askelin pitäessään
tasapainossa raskasta vastatanssijaansa, jonka ympärillä hän keveänä
keijukaisena liehui jalkojen tuskin tavoitellessa epätasaista lattiaa.

Valmistettuani pienillä juomarahoilla pääsyn sokean sydämeen hän muun
muassa kertoi itsellään olleen kaksi veljeä. Toinen niistä oli ollut
Antti Orenpoika Blom-Ullen kartanosta Spaksjössä sekä tämän vaimo Anna
Antintytär Helsinglannin Forsbrukista, toinen oli Lasse Orenpoika,
jonka vaimo oli Kaarina Niilontytär Åmotin Kellsjöstä, jotka n.
kaksitoista vuotta sitten olivat muuttaneet Suomeen, minne olivat
asettuneet miilunpolttajiksi eräälle ruukille Hämeenlinnan
lähettyville. Edellinen oli siellä kuollut, mutta vaimo ja kaksi lasta
olivat palanneet tänne jo yhdeksän vuotta sitten. Jälkimmäinen oli
jäänyt sinne. Tästä sekä muistakin esimerkeistä näemme, että joillakin
suomalaisilla on ollut yhdyssiteitä Suomeen käsin, joko siten, että
täältä joku on matkustanut sinne tahi henkilöitä sieltä on tullut
tänne heimolaisten luo. Näistä kosketuksista olisi pitänyt toisen
kansan saada edes hieman tietoja toisesta, vaikkakin tiedot jääden
ahtaaseen piiriin pian ovat häipyneet kuni tuulen henkäys metsään.
Mutta, jos tahdottaisiin tästä tehdä sellainen päätelmä, että nuo
kosketukset olisivat vaikuttaneet täkäläisen kielen kehitykseen, niin
se on yhtä mahdoton ajatus, kuin jos ajattelisimme, että meidän
suomemme on saanut vaikutteita täältä käsin.

Täältä soudimme Svarten-järven yli _Rantakylään_, jonka rannalla
olevat 3 taloa ja 20 henkeä laskettiin kuuluvan läntisen Svartnäsin
kylään. Sieltä menimme _Pöntälän_ kylään, varsinaiseen läntiseen
Svartnäsiin, jossa niinikään oli 3 taloa, 19 henkeä. Joku _Pöntäinen_
on luultavasti ollut tämän kylän ensimmäinen perustaja, ehkä sama
Peder Pederson, josta ennen kuninkaan kirjeen yhteydessä on ollut
puhe. Tulimme ensin Samuel Pekanpojan luo. Siellä tapasin vanhan,
valkohapsisen ukon, joka vaimoineen ja lapsineen puhui erinomaista
suomea ja jonka tytär oli nainut naapuritalosta miehen, joka suoritti
asevelvollisuuttaan. Tämä vaimo, joka oli nuori ja hauska, osoitti
meille hyväntahtoisuutta.

Täältä tulimme yöksi Niilo Ristonpojan luo, jossa kaikki paitsi nuori
emäntä puhuivat sujuvasti suomea. Vaikkei hän voinut ottaa
keskusteluun osaa, niin hän osoitti hyväntahtoisuuttaan kattamalla
meille pöydän. Emme tarjouksia halveksineet, vaan tyhjensimme
puurovadin ja herkullisen kastikkeen. Talon nuori mies vihasi
vimmatusti ruukinisäntää sen vuoksi, että tämä oli vietellyt hänen
sisarensa tämän palvellessa tehtaalla. Hän oli usein väijyskellyt
vihamiestänsä, mutta onnistumatta. Siitä syystä olikin ruukilla
annettu määräys, että tuota miestä, jos hän tulee, ei ole päästettävä
sisälle.

Seuraavana päivänä kävimme Backassa, joka kuuluu läntiseen
Svartnäsiin. Siellä on vain kaksi naapuria, kummallakin nelihenkinen
perhe. Soudimme viemään takaisin eilen käyttämäämme ruuhta. Kolme
ongella olevaa pientä poikaa vei meidät lahden yli _Murtomäkeen_,
jossa, paitsi tehtaalle kuuluvaa kolmea lampuotia, on 11
suomalaisperhettä, yhteensä 49 henkeä. Kovan kuumuuden vaivaamana uin
osan matkasta järveen pistäytyvälle hiekkakärjelle. Ainoa talo, johon
poikkesin, oli Kejsar Erikin. Isäntä oli pitkä, nuori ja kaunis mies.
Nähtyään meidän lähestyvän otti hän kirveen olalleen ja livisti
metsään. Hän luuli minua ruukin herroiksi, joita kohtaan hänessäkin
oli sammumaton viha. Kun Munter kotvan aikaa oli mäellä häntä
puhutellut ja ehkä kertonut, kuka minä olin, palasi hän kotiin ja
meistä tuli pian hyvät tuttavat. Olin toivonut näkeväni hänen
tyttärensä, jota mainittiin Svärdsjön suomalaismetsien kaunottareksi,
mutta jonka nimi ja kunnia hänen kartanossa palvellessaan oli tullut
häväistyksi. Hän ei ollut kotona.

Täältä kävelimme _Hynnilään_ (ruots. Spaksjön t. Baksjön), jonne
laskettiin olevan ½ penikulmaa. Matkalla sivuutimme _Piiskastorpin_,
jossa lienee asunut joku _Piiskainen_ ja jonka isäntä oli vankka
suomalainen; perheeseen kuului 5 henkeä.

Tulimme sitten _Kivimäkeen_ (Filis) tapaamatta ketään kotona. Mutta
kun olin kuullut, että sen asukas Antti Lassenpoika oli tietäjän ja
runojen taitajan maineessa, päätin odottaa hänen kotiintuloansa.
Puuvajassa, johon olin pujahtanut kirjoittamaan
päiväkirjamuistiinpanojani, sain suojaa hirvittävältä ukonilmalta,
rankka- ja raesateelta. Kauan turhaan odoteltuani arvasin, ettei väki
ollut lähettyvillä, kun rajuilma ei sitä ollut ajanut kotiin.
Jatkoimme siis marssiamme ja tulimme ¼ penikulmaa taivallettuamme
_Hynnilään_. Menimme Pekka Hindersonin taloon, joka, lukuun ottamatta
erästä karjamajaa, oli ainoa järven tällä puolen. Muut olivat
muuttaneet toiselle puolelle, mutta juontivat kaikki alkunsa täältä.

Tapasin kotona vanhan akan, _Anna Kaisantytär Tikkaisen_, joka jo oli
kahdeksannellakymmenellä ja hyvin perehtynyt loitsuihin ja manauksiin,
joista minä kirjoitinkin moniaita. Ne olivat aivan samanlaisia kuin
ne, joita omassa maassamme viljalti tavataan. Niin oli etenkin
käärmeenlukujen laita.

Hän kertoi nuoruudessansa vanhoilta kuulleensa, että nämä metsät
olivat jo ennen viimeistä suomalaisten muuttoa olleet suomalaisten
asumia. Viimeisen muuton piti hänen laskelmiensa mukaan tapahtuneen
toista sataa vuotta sitten ja oli tulokkaina ollut sekä miehiä että
naisia. Näinköhän oli kysymyksessä vuosi 1714 venäläisten hävitysten
johdosta kaikkialla Suomessa?

Suomalaisista oli etenkin muuan nimeltä _Karjalainen_ ollut kuulu
tietäjä. Hän oli, kuten nimikin tuntuu osoittavan, ollut Karjalasta
kotoisin ja asettunut Helsinglannin Alftan metsille _Räihälän_ kylään.
Hänestä kerrottiin, että hänellä oli morsian Bingsjössä. Kerran kävi
hänen niin onnettomasti, että hän muutamalla kosiomatkallaan, liiaksi
kestitetty kun oli, putosi reestä, joka hevosineen tuli onnellisesti
kotiin liiaksi nauttineen sulhasmiehen jäädessä mitä tuimimmassa
talvipakkasessa jäälle. Siinä oli mieheltä paleltunut sekä sormet että
varpaat, niin että molemmat jalat oli sahattava poikki, joten hänen
loppuikänsä oli polvillaan kontattava. Silti hän 15 vuotta myöhemmin
meni naimisiin saman tytön, Bingsjön Kaarinan kera. Jäihin hän
hukkuikin. Sillä kun hänen piti köntystellä Räihälästä _Kivijärven_
yli, niin jää petti ja hän hautaantui sen alle. Tämä lienee tapahtunut
noin 90 vuotta sitten.

Tulokkaista oli etenkin eräs nainen, _Tornion Kati_, antanut aihetta
kielen pieksemiseen. Hän oli ollut Torniosta ja ollut joko erikoisen
kaunis tahi kevytkenkäinen, ja kumpikin ominaisuus oli herättänyt
kateutta ja panettelua.

Eivät muutkaan silloin tänne tulleet naiset olleet suosittuja, koska
heille annettiin kaikenlaisia liikanimiä, kuten _Tornion Katiloita_,
_Tervakuppiloita_ y.m. Luultavasti olivat heidän miehensä
harjoittaneet tervanpolttoa, kuten Pohjanmaalla on yleisenä tapana.

Saimme täältä soutajaksi nuoren emännän, joka vei meidät _Hynnijärven_
(Spaksjön) toisella rannalla oleviin taloihin. Tulimme ensin
suomalaisten _Leppävalkamaksi_ nimittämään taloon. Kun täällä tapasin
vieraanvaraisen ja iloisen emännän, päätin jäädä yöksi, etenkin kun
oletin miehen olevan hyväntahtoisuudessa vaimonsa kaltaisen. Munterkin
oli häntä mitä parhaimmin suositellut ja sanonut hänen harrastavan
runoja. Kun hän ei ollut kotona, menin sillä aikaa muihin taloihin
juttelemaan. Mutta väki oli kaikkialta poissa työmaillaan. Lähetin
sanan eräälle vanhalle ukolle, että hän saapuisi Leppävalkamaan, sillä
juuri ukkojahan kaikkialla tahdoin tavata, kun juuri he parhaiten
muistivat tarinoita. Hän saapuikin heti. Hän oli 76:n ikäinen ja puhui
niin nopeasti, että minun oli vaikeata saada tolkkua. Hänen äänensä
muistutti Mannisen ukkoa Juvalla. Kuulo oli jo hiukan heikentynyt,
mutta muisti sitä terävämpi. Aina kun ristikyselyin tahdoin päästä
varmuuteen, hän selvisi kunnialla.

Hän kertoi muun muassa: Syynä esi-isien muuttoon Suomesta olivat
olleet Venäjän sodat, jotka hävittivät maata. Mistään hallituksen
kutsusta maan viljelemiseen ja kansoittamiseen ei hän ollut mitään
kuullut, ei myöskään paljon puhutuista Flemingin aikaisista vainoista.
Tultuaan ruotsalaiselle pohjalle olivat maahan muuttaneet suomalaiset
suvut vetäytyneet niihin valtaviin metsiin, jotka silloin peittivät
maan, ansaitaksensa niissä toimeentulonsa ja saadakseen saloilla olla
rauhassa ruotsalaisseutujen asukkaiden vainoilta. Ehkäpä joillakuilla
oli ikäänkuin salainen vainu ja veto tänne käsin, kun näillä main jo
ammoisia aikoja sitten oli asunut suomalainen heimo, joka 1300-luvulla
n.s. mustan surman johdosta oli kuollut sukupuuttoon, joten maa oli
muuttunut autioksi korveksi.

Ukon mukaan oli Risto Tahvananpoika _Hynninen_ ensimmäisenä tullut
Suomesta ja asettunut järven toiselle puolelle, sinne missä nyt asuu
Per Hindrikson. Hänestä sai talo nimen _Hynnilä_, joka oli kaikkien
kantatalo ja josta koko kyläkin sai suomalaisen nimensä. Tämä Hynninen
oli ollut _Rautalammilta_ Savosta. Muistoksi olivat vanhat
_Hynnijärvestä_ käyttäneet nimeä _Rautalamp'_ ja käyttävät sitä joskus
vieläkin. Ukko ei muistanut, kuka oli tämän poika, mutta pojanpojan
nimi oli _Antti Hynninen_. Hänen poikansa oli _Heikki Antinpoika_ ja
hänen poikansa _Antti Heikinpoika_; tämän poika oli _Juho
Heikinpoika_, tämän poika _Heikki Juhonpoika_ ja hänen poikansa _Pekka
Heikinpoika Hynninen_, joka vieläkin elää. Siis eli nykyään seitsemäs
sukupolvi ensiksi muuttaneen jälkeläisiä, ja siitä oli kulunut
kolmattasataa vuotta.

Toinen suomalainen, _Kaik[k]oinen_, joka myöskin oli Suomesta tullut,
oli ensimmäinen, joka raivasi sen talon, jota nykyään sanotaan
_Blomilaksi_, kun taas kolmas _Antti Makkoinen_, joka lienee ollut
kotoisin Liivinmaalta, kun hänestä yleiseen käytettiin nimeä
_Virolainen_, asettui järven toiselle puolelle, sinne, missä nyt ovat
Linghedin kylän karjamajat. Myytyään uutistalonsa, muutti hän n. 100
vuotta sitten _Kaikoisen_ torppaan, mutta hukkui myöhemmin
Hynnijärveen siten, että hän ruuhesta kellahti järveen ja niin
matalaan veteen, että niiden miesten, jotka uuninkoukkuineen hänet
sieltä haroivat, piti kahlata vain polviaan myöten vedessä. Siinä
tilaisuudessa oli (kertoja-)ukon isä ollut läsnä. Tämän Makkoisen
poika oli ollut sotamiehenä ja siellä saanut nimen Blom ja siitä
talonkin uusi nimi johtuu. Hänen poikansa Olli Ollinpoika oli kuollut
muutamia vuosia sitten 70:n ikäisenä ja jättänyt jälkeensä pojan
_Jussi Ollinpoika Blomin_, joka nyt on 40-vuotias ja asuu talossa
kolmen lapsensa kera.

_Tikkalan_ eli Bocksjön kylän synnystä hän kertoi, että sinne ensiksi
asettui Suomesta tullut mies _Tikkainen_, etunimeä ei muistanut. Erään
hänen jälkeläisensä nimi oli ollut _Juho Antinpoika Tikkainen_,
liialta nimeltä _Veäräsuu_. Hänestä on tarina, että hän Sjöhamnin
matkalla kotinsa ja Bollnäsin välillä tuli Gäflen maaherraa vastaan.
Tikkainen oli maata köllitellyt suuressa suomalaisessa »laitiossaan»,
kun hänet herättivät ylevän herran kuskipukilta sivalletut
piiskaniskut ja huudot väistyä tieltä, joka siinä kohdalla oli kapea.
Kimmastuneena kavahti Tikkainen pystyyn, nosti maaherran rekineen
kuskeineen tien syrjään lumihankeen ja jatkoi itse kaikessa rauhassa
matkaansa. Kun hänet sen johdosta manattiin käräjiin, oli maaherra
tarttunut häntä parrasta ja kysynyt: »Kenen vallassa sinä nyt olet?»
»Lähinnä Jumalaa Teidän», oli ukko vastannut. Tyytyväisenä vastaukseen
oli maaherra antanut anteeksi ja käskenyt menemään kotiin.

Toisen Tikkalan talon, jossa Antti Juhonpoika nyt asuu, lienee alkuaan
raivannut Juho Tahvananpoika _Penttinen_. Hän oli Suomesta tullut ja
lienee kuulunut viimeksi muuttaneisiin, sillä hänen poikansa Jon
Jonsonin poika on vieläkin elossa oleva _Antti Joninpoika Penttinen_
eli _Bengtinen_, kuten nimi tavallisesti kirjoitetaan.

Helsinglannin _Vantilan_ ja Räihälän kylissä oli etenkin _Hämäläisiä_
ollut paljon. Ja _Torpanlahdessa_, missä Lasse Lassenpojalla nyt on
peltonsa, oli muinen asunut joku _Pitkäinen_, hänkin kotoisin
Suomesta. Suku on nykyään hävinnyt. Tämän _Pitkäisen_ olivat
ruotsalaiset noituudesta manauttaneet oikeuteen, mutta virkaatekevä
tuomari oli suomalaisten kertoman mukaan saanut niin kovia
vatsankouristuksia, että hänen parantuaksensa täytyi turvautua
Pitkäiseen ja tämän apuriin. Tuomari parantuikin ja mies vapautettiin.

Ukko kertoi ennen mainitsemastamme _Karjalaisesta_, että tämän sika
oli turmellut _Lauri Tikkaisen_ kaurahalmeen, jonka johdosta Tikkainen
nostatti kaskeen viisi karhua. Mutta Karjalainenkin oli tietäjä ja hän
sai karhuille kuin näkymättömät suitset suuhun, niin etteivät ne
voineet vahingoittaa sikaa.

Sitten alkoi ukko haastella niistä monista kärsimyksistä ja vainoista,
joita suomalaiset muinoin saivat kokea, kun ruotsalaiset yrittivät
heidät häätää metsistä ja karkoittaa maasta. Siihen aikaan ei yksikään
suomalainen ollut hengestään varma eivätkä talot murhapoltoilta
turvissa. Heidän kimppuunsa hyökättiin ja heidät surmattiin, missä
ikinä vain tavattiin.

Sellaisista tapauksista kertoi hän m.m., että kun Pöntälän miehet
olivat nuottaa vetämässä Svarten-järven jäällä juuri talonsa kohdalla,
oli heidän kimppuunsa hyökännyt joukko taalalaisia. Muut olivat
päässeet pakoon, vain yhden ruotsalaiset olivat saaneet kiinni ja
rääkänneet häntä sangen pahasti. He olivat sitoneet hänet kiinni
seipääseen ja pistäneet jään alle avantoon. He olivat vetäneet miehen
vähä väliä ylös ja taas pistäneet kylmään avantoon ja jatkaneet tuota
tekoaan, niin kauan kuin elonmerkkejä huomasivat. Sitten repivät he
nuotan ja upottivat sen järveen jättäen miehen hengettömänä jäälle.
Hän oli kumminkin vironnut henkiin.

Juuri kun ukko parhaillaan näitä kertoili, tuotiin sana, että
kortteeritaloni isäntä oli tullut kotiin. Menin siis toiseen taloon
hänen kanssansa juttelemaan. Hän istui siellä tuolilla tuskin suutaan
avaten. Vihdoin kysyi hän minulta, mikä olin miehiäni. Minua suututti
hänen epäilevä ja karu käytöksensä. Vastattuani kysyin, saisinko
yösijaa. Hän vastasi tylyn lyhyeen, ettei hänellä ollut minulle
huonetta. En pyytänyt muuta kuin ulkohuonetta, aittaa, tallinparvea
tahi jotain vajaa, jossa oli heiniä makuutilaksi. Hän osoitti minulle
silloin vanhan ladon, joka lukitsematta oli niityllä kappaleen matkaa
talosta. Munterille hän sitävastoin oli iloinen ja ystävällinen.
Hänelle hän tarjosi illallistakin, vaan ei minulle. Emäntä taas
lellitteli minua ja kantoi esille talon parasta, mutta kun minua oli
loukannut miehen käytös, tahdoin mieluummin mennä nälkäisenä makuulle
kuin maistaa palaakaan. Ja niin kieltäydyin hänen uudistuvista
kehoituksistaan huolimatta. Ellei jo olisi ollut kovin myöhäinen
hetki, olisin toisista taloista hakenut itselleni yösijan. Päätin siis
käyttää hyväkseni latoa. Jätin Munterin puuron ääreen ja läksin
osoitettua latoa etsimään. Löysin sen ja ryömin neljin kontin
pimentoon, peläten joka askeleella tallaavani käärmeitä tai
sisiliskoja. Lattialla oli vähän vanhoja heiniä. Sieppasin niitä
päälleni ja laitoin itselleni mahdollisimman mukavan makuusijan. Olin
pyytänyt Munteria syötyänsä tulemaan kanssani latoon nukkumaan.
Odotin, mutta aika tuntui kovin pitkältä. Pälkähtipä äkkiä päähäni,
että hän oli salajuonissa isännän kanssa ja epäilin heidän
tuttavallisuuttaan. Minä jo otin sapelini lähemmäksi ja kopeloin
pistoolejani. Kun olin niistä selvillä, päätin olla varuillani ja
nukahtamatta. Mietiskelin jo, pitikö mennä Munteria hakemaan tahi
kaikessa hiljaisuudessa hiipiä naapuriin, joten, jos minulta jotakin
aiottiin varastaa, lato olisikin tyhjä. Samalla kuulinkin jonkun
tulevan. Se oli Munter. Huolehtiva emäntä oli minulle lähettänyt
pieluksia ja makuuvaatteita. Molemmat ryömimme heiniin ja nukuimme
makeasti.

Lauantaiaamun valjetessa nousimme varhain ennättääksemme ennen
ruukille paluutamme käydä muutamissa suomalaiskylissä. Kun aamulla
menimme pirttiin, ei isäntä ollut kotona. Emäntä, joka oli ollut
pahoillaan siitä, että olin illallisetta mennyt makuulle, oli
valmistanut aamiaisen. Mutta kun olin itsepäisempi kuin järkevä, en
tahtonut ottaa vieraanvaraisuutta vastaan, kun kerran minulle oli oltu
epäkohteliaita. Hänen hartaista pyynnöistään ja osoittamansa
ystävällisyyden vuoksi lopulta kumminkin istuin pöytään.

Olin tuskin ennättänyt aloittaa aterioimiseni, kun isäntäkin tuli
sisälle. Hän oli nyt kuin toinen mies, puhutteli minua ystävällisesti
tahtoen välttämättä ryhtyä kanssani pakinoimaan. Mutta nyt taas minä
puolestani tekeydyin koppavaksi ja olin vastauksissani niin karu ja
tyly kuin mahdollista. Huomasin pian, että hän oli kovin mieltynyt
runoihin ja loitsuihin ja tahtoi uteliaana tietää, mitä niistä minun
papereissani ja kirjoissani oli, mutta niihin kyselyihin en vastannut
sanaakaan. Sovintoa rakentaakseen kysyi Munter, eikö isäntä itse niitä
tainnut.

»Miksei», vastasi tämä ja Munterin pyynnöstä hän alkoi lukea
käärmeenloitsua. Mutta huomattuaan, että minä tuskin olin kuulevinani,
hän lopetti. Maksettuani ja arvioni mukaan kaksin verroin läksin heti
tieheni ja sanoin jäähyväiset vain emännälle enkä isännälle.
Mielestäni tein hänelle väärin, mutta minkäpä luonnolleen mahtaa, kun
en kerran voinut sulattaa hänen eilen osoittamaansa halveksumista.
Luultavasti oli hän aluksi pitänyt minua seikkailijana tai
karkulaisena, joka tuli metsille livistääkseen sitten huomaamatta
Norjan puolelle. Sellaisia kulkureita oli täällä usein nähty etenkin
Norjan vielä kuuluessa Tanskaan.

Täältä piti mentämän Ockelbon rajalla olevaan Råbackan kylään, jonne
laskettiin rapea neljännespenikulmaa, mutta eksyimme ja lötsöttelimme
kauan eräässä vetelässä suossa. Råbackassa oli kaikkiaan kolme taloa,
kaksi niistä suomalaisia, joista toinen tehtaan alustalaisia.
Poikkesimme Pekka Jansonin luo, joka, sen vuoksi että usein oli
oleskellut Norjassa, oli saanut liikanimen _Nori_. Emme tavanneet
ketään kotosalla; he olivat menneet lehtiä taittamaan. Siinä kaunista,
suurien kuusien varjostamaa taloa katsellessamme tulikin väki kotiin.
Ukko ja akka olivat vanhoja kuin taivas. Edellinen näytti minusta
tietäjältä, jälkimmäinen noita-akalta, vaikka hänessä olikin vielä
jälkiä menneestä kauneudesta. Ukko osasi hieman kirjoittaakin, ja kun
olimme hetkisen pakinoineet ja tutustuneet, kysyi hän minun nimeäni,
jonka hän kiiruhti kirjoittamaan muistiin kirjankanteen, vaikka minun
olikin oikeinkirjoituksessa hieman autettava. Hänen luonaan näin
ensimmäisen suomenkielisen kirjan metsillä, suomalaisen virsikirjan,
johon hän oli hyvin perehtynyt ja josta hän osasi joukon virsiä ulkoa.

[Kuva: _Autioksi jäänyt suomalaistalo._]

Täällä tapasin toisenkin erikoisuuden, ensimmäisen Ruotsissa näkemäni
suomalaisen savupirtin. Se oli jo vanha ja autioksi jätetty. Sitä ei
puoleen vuosisataan oltu asuntona käytetty. Sitä oli sittemmin
käytetty saunana, jonka vuoksi siihen oli laitettu suuri parvi; osaksi
oli sitä käytetty riihenä. Hylättynä törrötti se nyt jätteenä
menneiltä päiviltä muistuttamassa, miten aika muuttuu. Muille olisivat
nokiset kattohirret, musta uuni ja laipion savuaukko olleet
vastenmielisiä nähdä, mutta minussa ne herättivät suloisia kaihon
tunteita. Niin vaikuttavat tottumus ja vanhat muistot
ennakkoluulottomaankin ihmiseen. Niinkuin lappalainen ikävöi
tuntureilleen, sveitsiläinen alppilaaksoihinsa, niin puhuu suomalaisen
tunteille sauna ja pirtti vieraassa maassa. Pyysin päästä lukittuun
pirttiin, joka ulkoapäin näytti meidän köyhältä
mäkitupalaispirtiltämme. Minun oli kumarruttava mahtuakseni
oviaukosta. Sisällä oli ajan hammas tehnyt näkyvää jälkeä: uuni oli
sortunut; osa välikatosta oli pudonnut alas ja seinätkin olivat jo
kaatuviin kallellaan. Pirtti oli aivan yleistä tyyppiä. Se oli 18
jalkaa pitkä, 17 leveä; tilasta otti uuni 8 jalkaa, siis lähes puolet.
Siinä oli kolme erikokoista ikkuna-aukkoa. Kaksi työntölaudalla
varustettua aukkoa ja kolmas, pieni, pyöreä aukko uunin takaisessa
seinässä. Aukoista oli peräseinässä ovea vastapäätä oleva suurin;
sivuseinässä oli toinen vähän pienempi. Nykyään käytetään pirttiä vain
kaikenkaltaisen roinan, kuten puuastioitten y.m. säilyttämiseen. Norin
ukko kertoi, että ennenmuinoin oli yleiseen asuttu tällaisissa
suomalaissaunoissa, mutta että niistä oli luovuttu jo niin kaukaisina
aikoina, ettei sitä nykypolvi enää muistanut.

Aikomukseni oli mennä täältä pohjoiseen päin Svärdsjön, Bollnäsin ja
Ockelbon rajalla olevaan _Saunamäen_ suomalaiskylään, jossa sanottiin
asuvan kolme naapurusta, joista kaksi suomalaista, toinen niistä
tehtaan alustalainen ja joissa yhteensä oli vain 9 henkeä. Mutta kun
sieltä ei ollut toiveita saaliista, kun kerran Nori tiesi vaiheet
paremmin kuin itse asukkaat ja kun hyvissä ajoin aioin olla tehtaalla,
en tänään mennyt edemmäs.

Norin kertomusten mukaan oli Saunamäkeen ensiksi tullut suomalainen
sotamies Heikki Eerikinpoika Ståhl Uudeltamaalta n. 1730 paikkeilla.
Hän oli ollut Kaarle XII:n Norjan retkellä v. 1718 ja joitakuita
vuosia myöhemmin asettunut tänne.

Samoihin aikoihin oli pari tämän maan entistä suomalaista _Tikkalasta_
(Bocksjö) Helsingin metsiltä perustanut muut talot. Vanha Ståhl oli
ottanut Kalvolan kylästä vaimokseen _Anna Kalvoisen_, jonka vanhemmat
samoihin aikoihin olivat tulleet Suomesta. Ståhl oli kuollessaan ollut
80-vuotias. Hänellä oli ollut kolme lasta, jotka kaikki kuolivat
pieninä. Ståhlin tilalle tuli tänne tehtaalta _Taneli Antinpoika_,
jonka oleskelu tuli lyhyeksi. Hänen jälkeensä tuli Bocksjöstä _Elias
Antinpoika_, joka menetti talon ruukin alustalaiseksi. Sitten tuli Jan
Heikinpoika Hynnilästä. Tämän poika Pekka _Juhonpoika_ elää ja asuu
siellä vieläkin.

Käännyimme siis kotiinpäin tehtaalle, jonne laskettiin olevan ¾
penikulmaa. Tiellä kuljimme pienen yksinäisen suomalaistalon
_Särkimäen_ ohi. Isäntä ei ollut kotona. Hän oli mennyt rovastilaan
vieden mukanaan tytärpuolensa erään tehtaan rengin kanssa
vihittäväksi, sillä viime pyhänä ei tuota yhteenliittämistä voitu
toimittaa, kun ruukin isäntä oli poissa. Kello oli vain 2, kun saavuin
tehtaalle. Täällä jouduin nyt nokitusten »inspehtori» Bergströmin
kanssa, josta jo kulkupuheina olin kuullut enemmän kuin olin toivonut.
Minua kohtaan oli hän sangen kohtelias, ainakin puheissaan; hänen
tekosensa sitä vastoin olivat vähemmän kiitosta ansaitsevia. Hänen
heikkoutensa hienohelmojen suhteen oli tehnyt hänet vihatuksi ja
halveksituksi. Piiat, tytöt, akat, kaikki hänelle kelpasivat, ja jos
hän heille antoi palkkioitakin, niin nämä hänen nimeään eniten
vahingoittivat, elleivät muuta voineet, niin kielin hampain. Hänen
rouvansa, jolla olisi luullut myöskin olevan jotakin sanottavaa, oli
liian viisas asiaan sekaantuaksensa. Alaisilleen oli hän ankara ja
kova, jonka vuoksi oikeudessa oli esitetty monia valituksia. Niiden
johdosta oli hänet vihdoin viimein tuomittu viralta ja tänä syksynä
piti hänen muuttaa ruukilta pois.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina heinäkuun 13:ntena, oli tehtaalla
häät. Nuori pari oli jo myöhään lauantai-illalla tullut rovastilasta;
ja tehtaanisäntä, joka piti häät, oli päivällisille kutsunut
naapureita ja morsiamen sekä sulhasen sukulaisia. Näistä kiinnitti
eräs _Lo_ niminen talonpoika, varhemmin mainitsemani tytön isä,
huomiotani. Hän oli järkevä ja toimelias mies ja miltei ainoa, jonka
kanssa halusin keskustella. Hän ja Nori olivat ainoat, jotka taisivat
lukea suomea ja jotka omistivat suomalaisen virsikirjan. Hänen
emäntänsä oli ruotsalainen, mutta hänkin viisas ja järkevä ihminen,
jonka puheessa ja olennossa oli säädyllisyyltä ja arvokkuutta. Häntä
vaivasi onnettomuudeksi kaulakasvi, joka vuosien mittaan yhä paisui ja
tuotti huolta hänen miehellensäkin. Lolla oli ruukin läheisyydessä
sisarkin, kunniallinen ja arvokas eukko. Tämän ulkomuoto ja puhetapa
olivat niin Juvan Taipaleen emännän tapaisia, että minä kauan
juttuutin häntä voidakseni mielikuvituksissani ikäänkuin siirtyä
kotiseudulleni. Muista vieraista ei ketään muuta kannata mainita.

Kaikki söimme samassa pöydässä. Sulhanen oli nuori mies, joka oli
ollut viime Norjan sodassa. Morsian oli suomalaistyttö, joka oli
palvellut kartanossa. Hän olisi muuten ollut kaunis, ellei nenä olisi
ollut terävä kuin naskali ja silmät tuimat kuin tarujen käärmeen
(basiliskin). Päässä oli kullattu kruunu, joka oli kirkon omaisuutta.
Päivällisen jälkeen alkoi tanssi. Ensin tanssitti talon isäntä
morsianta ja sitten emäntä sulhasta. Tanssittiin n.s. hambo-polskaa.
Kun koko hääväki oli tanssittanut nuorta paria, laskettiin eteiseen
morsianta katsomaan tullut kutsumaton nuoriso sisälle. Siitä tuli
seuraan lisäksi joukko nuoria tanssijoita. Soittaja oli naapurista
eräs mylläri, joka kitkutti kitisevää viuluansa ja jolla oli tapana,
saatuansa polskan käyntiin, lopettaa niin äkkiarvaamatta, että moni
pari, ollen kovassa vauhdissa, oli kellahtaa nurin niskoin.
Väliajoilla kavaljeerit menivät pihalle vilvoittelemaan ja keräämään
uusia voimia. Naiset jäivät sisälle tuoleille istuskelemaan ja
levähtämään. Kun ääniä taas alkoi kuulua myllärin viulunkäyrästä,
riensivät pojat sisälle ottamaan kukin kainaloisen kanansa, jonka kera
menivät taas tanssin pyörteisiin, kunnes muutaman kierroksen jälkeen
taas oli pysähdyttävä kesken iloa. Joka väliaika kesti 10, tanssi
korkeintaan 5 minuuttia. En tanssinut edes morsiamen kanssa, vain
emännän kanssa pyörähdin muutaman kerran lattialla. Koko illan
tanssittiin polskaa ja valsseja. Minun pyynnöstäni tanssittiin pari
kertaa n.s. kulldansen'ia, joka jo kauan sitten oli jäänyt muodista
pois. Tytöistä kunnostautui erikoisesti sulattomestarin tytär, joka jo
kooltaankin oli päätään muita pidempi.

Miesten väliajoilla ulkona vilvoitellessa tytöt, sen sijaan että
olisivat syöneet konvehteja, tarjosivat toisilleen _tukkoa_. Minun ei
enää ollut tarvis kysellä, mitä he pureskelivat, mutta olin sitä
uteliaampi näkemään ja maistamaan sitä. Menin siis erään tytön luo,
jota pidin sievimpänä, ja pyysin saada palan tukkoa. Fipä hän kauan
siekaillut, vaan levitti leukapielensä ja otti suustansa purustamansa
annoksen. Hän olisi pistänyt sen suoraan suuhuni, ellen äkkiä olisi
vetäytynyt takaisin. Olin sekä kummastunut että hämilläni tästä hänen
avuliaisuudestansa. Kun huomautin, ettei hänen juuri olisi tarvinnut
tarjota minulle omia purustuksiansa, hän vain naurahti ja sanoi: Mitä
enemmän pureskeltu, sen parempaahan se on, ja eihän tukko mitään muuta
olekaan kuin purustusta (tukko — tuggor). Kysyin eikö hänellä sitä
ollut muualla kuin suussaan ja pyysin saada sitä näytteeksi. »Niin
mielelläni», sanoi hän ja veti liinansa alta rintojensa välistä suuren
kappaleen, joka oli yhtä lämmin ja hikinen kuin sen säilytyspaikkakin.
Menetin tukonhimoni ja annoin hänen pitää herkkunsa omaksi
tarpeiksensa. Käännyin erään pojan puoleen. Hän toiselta taholta
minulle hankki sellaisen kappaleen, joka ei ainakaan ollut juoksevassa
tilassa. Siinä oli pihkan maku, silti oli siitä väkevin pihka-aines jo
imeskelty. Ehkä siinä lisäksi oli vienosti aromaattinen maku, mutta
niin heikko, että tuskin saatoin sitä erottaa.

Pian poistuin huoneeseeni, johon kutsuin Lon vaimoineen. Pidimme
pitkät pakinat. Etenkin tahtoivat he kuulla Suomesta, johon Lo viime
sodan aikana oli jonkunverran tutustunut. Siirryimme aiheesta toiseen.
Luin hänelle lopuksi joukon loitsurunoja, jotka tuntuivat häntä
suuresti miellyttävän. Hänkin kertoi puolestaan muinoin näillä main
käytetyistä taioista. Muun muassa mainitsi hän, että Ockelbon
suomalaismetsillä _Poasolan_ kylässä oli n. 80 vuotta sitten elänyt
vanha ukko, _Samuel Matinpoika Poasoinen_, jota usein sanottiin myös
_Iso Kupi Poasolan_, aikoinaan kuulu noita. Tämän tempuista kertoi Lo
m.m., että hänellä oli ollut tapana keväisin kiskoa maasta juurineen
niin suuri pihlaja kuin suinkin jaksoi. Sen hän oli halkaissut siten,
että vain juuri ja latvapuoli jäivät halkaisematta. Ristinpäivän
aamuna hän asetti tuon pihlajanaukon navetan ovelle. Hän ajoi sitten
lampaat ulos sillä tavoin, että niiden oli mentävä tuon halaistun
pihlajan läpi. Se oli suojeluskeino metsänpetoja vastaan ja suojeli
susilta ja karhuilta. Kerran oli pässi pelännyt viritettyä pihlajaa ja
loikannut koko laitteen yli. Ukko oli tokaissut: _»Kaikki sain
kuntoon, mutta sen yhen juutas vei»_ Mutta niinpä kumminkin kävi, että
sinä kesänä sudet söivät tahi raatelivat kaikki lampaat paitsi tuota
ainoata, joka karkasi yli.

Poasoinen oli myöskin hajoittanut ja karkoittanut sadepilvet siten,
että hän paloitteli ne puukolla, hyppeli korkealle ilmaan, puhalteli
ja touhusi. Manauksesta muisti Lo vain säkeen: _»Kahen puolen
kaunihisti.»_ Minä saatoin hänen suureksi tyydytyksekseen muististani
lukea koko läksyn. Vuorostaan lauloi Lo minulle useita runoja, jotka
kaikki ennestään hyvin tunsin.

Myöskin _Filisen_ _Kivimäeltä_ olin tänään saanut käsiini ja tarkoin
tutkinut, mutta saamatta mitään. Ainoa, minkä hän sanoi tietävänsä,
oli se, että ensimmäinen Suomesta _Pöntilään_ tullut _Pöntinen_ oli
_Olli Pöntinen_, joka eli 90 vuoden vanhaksi. Hänen poikansa oli
_Pekka Ollinpoika_, tämän poika _Olli Pekanpoika_ eli 60 vuoden ikään,
tämän pojalla _Pekka Ollinpojalla_, joka eli 67 vanhaksi, oli vain
yksi poika, joka kuoli nuorena, mutta monta tytärtä, joista Kati,
Krister Kristerinpojan vaimo, vieläkin elää.

Eräs toinen suomalainen, _Pentti Pekanpoika_ Saunamäeltä, luki minulle
_koin-luvun_, aivan tavallisen täällä metsillä.

Illallisen jälkeen menin vielä kerran kemuja katsomaan. Ne oli sillä
aikaa muutettu ruokasalista mankelilatoon. Sieltä ne lienee edelleen
myöhemmin yöllä muutettu, väen vähetessä, erääseen renkikamariin,
missä leikki loppui klo 2 yöllä.

Jos siis näistä häistä tekisi päätelmiä, niin näyttäisi tanssi olevan
niiden ainoana huvipuolena, lukuunottamatta mitä morsiamella ja
sulhasella on odotettavissa. Se onkin tehnyt lopun vanhoista
leikeistä. Se kummastutti minua sitä enemmän kuin kauniina
vuodenaikana kaunis luonto olisi tarjonnut paljon enemmän tyydytystä
kuin tanssiminen, oikeastaan polskan survominen kuumassa huoneessa.
Taalalaiset eivät liene niin tanssinhaluisia kuin suomalaiset. Nämä
ovat tuon tavan oppineet helsinglantilaisilta, jotka lienevät kovin
tanssiin innostuneita.




5. EKSYKSISSÄ. ITÄ-TAALAIN JA HELSINGLANNIN KYLIÄ KIERTELEMÄSSÄ.

Oleskeltuani kahdeksan päivää Svärdsjössä päätin seuraavana päivänä,
heinäkuun 14:ntenä, jatkaa matkaani _Itä-Taalaihin_.

Maanantaina, heinäkuun 14 p:nä sonnustauduin matkaan. Aikomukseni oli
lähettää kyytimies viemään kirstuani Schwabenin tehtaalle ja itse
kiertää Vårdsjöbon ja Källbon kylien kautta tavatakseni kahta
suomalaista, joiden kerrottiin olevan eteviä runolaulajia: nimittäin
Jon Joninpoika _Fors_ ja Källbon Ulle. Mutta tehtaan isäntä vakuutteli
tekeväni turhaan 5 penikulman mutkan, jos he eivät olisikaan kotona,
vaan metsätöissä, tahi mitä hän piti vieläkin luultavampana, etteivät
he mitään osaisi. Nämä ja muutkin syyt aiheuttivat matkasuunnitelmani
muutoksen. Annoin siis vähän juomarahoja morsiamen isälle, jonka olin
palkannut oppaakseni, ja annoin hänen mennä matkoihinsa. Vaihdettuani
itselleni pikkuseteleitä lähdin seuranani 14-vuotias poika Schwabenin
tehdasta kohti vievää polkua taivaltamaan. Polun näki tasaisella
maalla hyvin, mutta kallioilla ja vetelillä suomailla se hävisi, joten
sitä oli ikäänkuin vainuttava läheisiltä kangasmailta. Saattajani oli
Lon nuorin poika, joka kylläkin oli älykäs ja reipas. Hänen pienen
öölantilaisen näköisen suomalaishevosensa selkään sidoimme kirstun
ennen kertomaani tapaan. Itse kävelimme rinnalla. Mietiskelin
itsekseni, pitikö lapsen kera lähteä metsille, mutta kun hän sanoi
tuntevansa tien ja minä mielestäni olin kyllin mies puolestani, niin
en tahtonut osoittaa pelkoa, semminkin kun olin hyvin aseistettu. Sain
pian kyllä varomattomuuttani katua. Kello 12 jätimme Svartnäsin
tehtaan kulkien luodetta kohti. Emme olleet päässeet pidemmälle kuin
Munterin luo, ennenkuin oivalsimme, ettei pieni hevonen jaksaisi
kuljettaa raskasta taakkaa. Meidän täytyi keksiä muita keinoja.
Tavattuamme tieltä _Piiskoisen_ Nilslarsbergistä teimme hänen
avustamanaan haasianriu'uista purilaat, joten hevonen sai vetää taakan
sen sijaan että olisi sen kantanut. Siten kulutimme kumminkin kallista
aikaa luullen silti ajoissa ennättävämme perille. Sivuutettuamme
muutamia yksinäisiä torppia tulimme suureen metsään. Täällä löysin
neljä mansikkaa, kesän ensimmäiset. Kun lapsena olin pitänyt mäihästä,
niin kuorin tuon tuostakin mäntyjä polun poskesta. Lopulta löysin
erään, josta sain runsaan sadon, kumma kyllä, kun kesä jo oli siksi
pitkälle kulunut. Tässä teimmekin pysäyksen ja minä ja poika
kiipesimme puuhun kuorien sen latvasta juureen asti. Meidän siinä
ahnaasti hotkiessamme mehukasta mäihää seisoi hevosraukka nälissään
vieressä kuivalla kankaalla, missä ei ollut muuta syötävää kuin
kanervia ja puolukanvarsia. Ja niinpä taaskin hukkasimme tunnin pari.
Ja kun saavuimme erään Sixten järven salmen rannalle, en helteisen
auringonpaisteen vuoksi voinut vastustaa mielitekoani, vaan menin
molskimaan sen laineisiin. Niin siis matkasimme enemmän huvitellen
kuin ajatellen päämääräämme.

Tultuamme Sixteniin, Svartnäsin tehtaanisännälle kuuluvaan pieneen
taloon, joka punaisine ulkohuoneineen oli niin erilainen kuin
talonpoikaistalot, oli hevosemme sekä väsynyt että nälkäinen. Meidän
oli annettava sen siis levähtää. Mekin söimme täällä myöhäisen
päivällisen. Kun siis läksimme, oli jo päivä iltaan painumassa. Olimme
tuskin päässeet talon näkyviltä, ennenkuin eksyimme tieltä. Poika
juoksi takaisin tiedustelemaan. Hän palasi tuoden sen neuvon, että
meidän kaikissa tienhaaroissa t.s. pienien polkujen risteyksissä oli
varottava vasempaan käteen kääntymästä, viisaus, jonka renki oli
neuvonut. Kun kysyin pojalta, miten hän oli minulle sanonut, että hän
osaa perille, vastasi hän reippaasti, että hän kyllä muutama vuosi
sitten oli ollut Schwabenin tehtaalla, mutta — talvisaikaan. Nytpä
todella tulin levottomaksi, sillä sinne oli 1 ½, penikulmaa
erämaataivalta, ja jos eksyisimme suurille saloille, niin kävisi kuten
monen, jotka eivät sieltä milloinkaan osanneet takaisin. Etenkin
pelkäsin suuria Helsinglannin metsiä, jotka monen penikulman
mittaisina levisivät oikealla kädellä ja joiden synkkä näkökin jo
meitä pelotti. Muistin nyt tarinoita, joita olin kuullut henkilöistä,
jotka olivat näihin metsiin eksyneet ja sinne menehtyneet. Ja minun
olisi tehnyt mieleni palata Sixteniin hankkiakseni varmemman oppaan,
mutta oli olevinaan niin kiire, ettei ollut aikaa viivyttelyyn. Päätin
siis luottaa kohtaloon.

Olimme kulkeneet noin puolen penikulmaa, kun vähän ennen auringon
laskua tulimme pienelle aukeamalle, niittytilkulle, josta joskus
lienee korjattu heiniä. Tässä meillä oli valittavanamme kaikkiaan
kolme polkua, jotka kaikki samasta kohdasta haarautuivat eri suuntiin.
Sanaakaan sanomatta valitsi poika keskimmäisen, joka näytti eniten
poljetulta. Enkä minäkään tahtonut edes kysyä, oliko hän asiastaan
varma, sillä pelkäsin saavani epäröivän vastauksen. Itsekin, jos olisi
pitänyt valita, olisin sitä lähtenyt seuraamaan. Mutta tuskinpa olimme
ennättäneet puolta neljännestä, ennenkuin polku haarautui monille eri
tahoille, puikkellehtien ryteikköihin, niin että oli mahdotonta päästä
tiheiköistä läpi. Käsitimme, että se oli pukkien ja vuohien tekemä ja
että olimme noudattaneet Sixtenin pikkukarjan metsäteitä. Käännyimme
takaisin ja ennätimme vielä, ennenkuin aurinko oli laskenut, äskeiseen
haarakohtaan. Katselimme pelokkaasti sekä jäähyväisiään jättävää
aurinkoa että ympäröivää synkkää metsää, jonka haamut tuntuivat
tunkeutuvan meitä yhä lähemmäksi. Väsynyt hevosemmekaan, jota meidän
hätistelemällä ja lyömällä oli yritettävä saada laahustamaan
eteenpäin, ei lisännyt ilon eikä toivon tunteita. Sillä oli mahdotonta
ajatella, että jättäisimme kirstun metsään ja ratsastaisimme yöksi
takaisin Sixteniin. Annoimme siis kohtalon ratkaista ja laitoimme
kolme arpaa, joista minä vedin yhden. Arpa ratkaisi vasemmanpuolisen
polun. Mutta kun poikaa oli varoitettu vasemmanpuolisesta, ei hän
siihen suostunut. Ja kun minullakaan ei ollut muita järkisyitä
vasemman puolustukseksi kuin sattuma, niin lähdimme oikealle kädelle.
Mutta kun olimme kulkeneet ehkä niukan neljänneksen, niin suurehko
kaskiryteikkö sulki tien ja pääsyn edelleen. Minun on myönnettävä,
että molemmat jouduimme pelon ja levottomuuden valtaan, eikä paljolla
pitänyt, ettei kyynel herahtanut silmääni, sillä jo poikana olin
saanut kokea, mitä suureen korpeen eksyminen merkitsee. Kun kaski oli
joltisellakin vaaralla, kiipesin pisimmän kuusen latvaan nähdäkseni
ympärilleni. Näkyä en koskaan unohda. Aurinko juuri laski
vaaleanpunertavana taivaan rannan alle. Kaikkialla, niin kauas kuin
silmä kantoi, näkyi äärettömiä metsiä, jotka tummana merenä ympäröivät
minut. Joutui lamauttavan tunnelman valtaan, kun penikulmien mittaan
ei näkynyt merkkiäkään inhimillisestä viljelyksestä. Ei torppaa,
halmetta, ei edes valoisaa täplää tuossa tummassa taulussa, eikä
mikään ihmisen läheisyyttä muistuttava ääni kuulunut vaaniviin
korviini. Oli hiljaa kuni haudassa, vain alhaalla jalkojeni alla oleva
hevonen väsyneenä kuin huoahti. Kauas etäisyyksiin tähystelevät
silmäni olivat kauemmin katseltuani huomaavinaan, että kaukana
lännessä metsä ikäänkuin vaaleni. En ollut maahan laskeutuessani varma
johtuiko se laskevan auringon sammuvista säteistä tai oliko se vain
silmän harhakuva tai luulottelu. Eipä tuo havaintoni suuri ollut,
mutta ehkä sentään nykyisessä tilanteessamme. Metsän vaaleammasta
vivahduksesta lännessä käsin päättelin, että siellä päin on
koivumetsiä. Ja kun koivumetsiä täällä kasvaa vain kasketuilla mailla,
missä tuli on riehunut ja johon siis syntyy nuorempi metsäkerros, niin
arvelin lähimpien ihmisasuntojen sieltä päin olevan etsittävissä. Se
antoi meille lisäaiheen seurata vasenta polkua. Ja minä jo epäilin,
että Sixtenin renki ehdoin tahdoin yritti narritella meidät
Helsinglannin erämaille.

Palasimme siis kolmannen kerran polunristeykseen. Mutta nyt oli
aurinko, joka oli ollut sekä valaisijamme että kompassimme, kadonnut.
Jotta väsynyt eläin saisi edes hetken levähtää ja syödä jonkun korren
polun ohesta, annoin pojan jäädä sen luo risteykseen ja itse juoksin
minkä kerkisin vasemmanpuoleista polkua nähdäkseni, eikö sekin kuten
nuo toiset lopahtaisi johonkin näreikköön tahi ryteikköön. Juosta
hölkytettyäni runsaan neljänneksen ja palattuani oli jo hämärä, kun
tulin muun matkaseurani luo. Nyt kiiruhdimme minkä voimme
hakeutuaksemme ihmisasunnoille joutumatta syvemmälle korpeen. Mutta
kun pimenemistään pimeni, niin oli meidän vaikea pysytellä polulla.
Hevonen, jolla piti olla paras vaisto, pyrki alituiseen poikkeamaan
poluilta hamuillakseen ruohonkorsia. Pojan oli siis lyönnein ja
sivalluksin ajettava sitä eteenpäin minun juostessani edellä kuin
vainukoira nuuskimassa polkua, jolta vähä väliä eksyimme. Monesti
lankesin juuriin ja kiviin. Välinpitämättömänä mustelmista ja
haavoista olisin mieluummin väsymyksen uuvuttamana heittäytynyt
pitkäkseni maahan. Siten pimeässä haparoiden tulimme puron luo, jonka
yli oli kahlattava. Tiukan etsiskelyn jälkeen minun lopulta onnistui
keksiä hävinnyt polku, joka pian alkoi kulkea ristiin rastiin, tahi
pikemminkin: joka haaraantui niin monille tahoille, että oli
mahdotonta niitä noudattaa. Kuljimme kotvan yli mäkien ja vuorien
entiseen suuntaan poluista piittaamatta, kunnes vihdoin väsyneinä ja
pimeyden ympäröiminä päätimme pysähtyä korpeen yrittääksemme
paremmalla onnella seuraavana aamuna pyrkiä sen sokkeloista pois.
Seisahduimme mäen kupeelle tavattuamme vanhan miilukopin, joka ainakin
todisti, että täällä joskus oli ihmisiä oleillut. Kun hevonen
riisuttiin, tuntui kuin sekin olisi päästänyt syvän helpotuksen
huokauksen. Tutkittuamme tienoota lähemmin tapasimme suosta, kuten
meistä näytti, lahonneen aidan ympäröimän murroksen. Tänne talutimme
hevosen ja kammitsoimme sen jalasta köyteen. Nyt oli jäljellä kysymys,
mihin itse menisimme. Hiilikoppiin emme uskaltaneet ryömiä peläten
käärmeitä, jotka tavallisesti oleilevat sellaisissa paikoissa. Silloin
muistin, että minulla kirstuni pohjalla oli tulikivenpalanen ja
tulukset taskussa. Ei ollut muuta neuvoa kuin pimeässä varovasti
penkoa vaatteet, paperit ja kirjat niin, ettei tulikivenpala
kierähtäisi nurmelle, josta se olisi jäänyt löytämättä. Kauan
kopeloituani pohjalla olevia pikkusälyjä löysin mitä etsin, ja pian
meillä oli loimuava nuotio, sillä kuivia risuja oli viljalti. Tunsimme
itsemme onnellisiksi nälkäämme tyydyttäessämme veljellisesti
jaetuilla, pojan äidin antamilla eväillä. Hänellä oli kontissaan kolme
leipää, pieni rasiallinen voita ja juustonkimpale. Sitten taitoimme
itsellemme kuusenhavuja vuoteeksi nuotion ääreen ja aloimme tulen
loimutessa vuoron perään kertoilla metsässä joskus kokemistamme
seikkailuista.

Kun poika kuuli, että suossa oli aidantapainen, tuli hän iloisemmaksi
ja rohkeammaksi ja vakuutti huomenna löytävänsä korven kätköistä
ihmisilmoille. Kysymykseeni, mikä antoi aihetta sellaiseen toiveeseen,
kun hän vielä äsken oli sanonut pelkäävänsä, että ehkä kuolisimme
nälkään korvessa, vastasi hän isänsä sanoneen: »Poikani, jos joskus
eksyt metsään, etkä auringon asemasta etkä petäjien oksista voi
suuntaasi määrätä, niin kävele, kunnes löydät aidan ja seuraa sitä,
kunnes löydät veräjän. Veräjän puolella on aina lähin kylä tai talo,
sillä ei ole niin tyhmää ihmistä, ettei hän käytä lähintä tietä
tullakseen kotiinsa.» Pian sain kokea, että havainto oli oikea, ja
kerron sen niitä varten, jotka joutuvat samaan pulmaan kuin minäkin.
(Mainittakoon myös, että männyn oksat ovat tuuheampia etelän puolella,
heikompia ja harvempia pohjoispuolella). Juteltuamme tämäntapaisia ja
päätettyämme aamulla etsiä veräjää nukuimme niin hyvin kuin nuotion
ääressä on mahdollista. Siinähän on usein noustava kohentelemaan
riutuvaa tulta.

Aamupuolella nukuin sikeästi enkä herännyt, ennenkuin aurinko jo oli
korkealla. Herätin pojan aamu-unistansa ja lähetin hänet seutua
tarkkailemaan itse jäädessäni riutuvan valkean ääreen. Hän palasi pian
tuoden ilosanoman, että kylä oli lähellä ja että hän oli ollut talossa
ja saanut tiedon, että olimme oikealla tolalla. Olimme tulleet
penikulman Sixtenistä, ja jäljellä oli puoli tehtaalle. Kun nyt nousin
lähemmin tähystelemään, näin talon mäellä yläpuolellani ja että olimme
viettäneet yömme haassa, vain muutaman kivenheiton päässä talosta.
Ellei pimeä olisi meitä eilen illalla yllättänyt, olisimme sen
nuotioltamme nähneet. Menin taloon. Se oli ensimmäinen _Viitalan_
kylässä (Björnåsen) _Altan_ suomalaismetsillä. Olin siis Helsinglannin
alueella. Kun minulle oli neuvottu täällä elävän erään Juho
Nuutinpoika nimisen ukon, jonka sanottiin taitavan parannuslukuja
kyselin heti, missä talossa hän asui. Juuri sellaisia ukkojahan
etsiskelin. Hehän olivat vanhimpia suomalaisia ja puhumatta siitä mitä
loitsuja osasivat, voivat parhaiten selvitellä paikkakunnan entisiä
oloja.

Täältä oli hänen taloonsa runsas puoli neljännespenikulmaa. Jätin
pojan hevosineen kujan suuhun ja menin itse taloon. Ukko vielä veteli
unia tullessani, mutta tytär herätti hänet. Nuori emäntä kestitsi
minua lämpimällä maidolla. Sellainen tuntui olevan paikkakunnan tapa.
Sillä vaikka pistäydyin suomalaispirttiin vain tietä kysymään, riensi
emäntä aina tarjoomaan suuren kipollisen rieskamaitoa, jolla saatoin
janoni sammuttaa. Tässä tavassa piili vanhaa vieraanvaraisuutta, jota
voisi sanoa patriarkalliseksi. Sellaisen tapaa paimentolaiskansoilla,
jotka elävät karjansa antimista. Kun ukko oli saanut kaatiot
jalkaansa, tuli hän esille. Vanha ja harmaa hän oli kuin varis.
Aloimme, kuten tavallista, ensin selvitellä kumpikin
henkilöllisyyttämme j.n.e. ja vasta sitten penkoa suomen kansaa ja
kieltä. Hän sanoi omistavansa pienen suomalaisen kirjasen. Se oli
hyvin säilynyt, duodesikokoinen _»Vähä Catechismus, erinomaisten
kysymysten ja vastausten cansa ulgosvedetty Suomen kielen
Catechismuxesta, ensistä oppivaisten tähden. Ericus Erici. Episc.
Aboensis. präntätty Stockholmisa Ignatius Meurerildä anno 1629.»_ Hän
sanoi vanhempiensa tuoneen sen mukanansa Suomesta. Sillä hänen isänsä
oli lapsena isänsä kera lähtenyt kotimaastansa venäläisiä pakoon ja
tullut tänne Ruotsiin. Tämän piti tapahtuneen n. 120 vuotta sitten.
Ukon isoisän nimi oli ollut _Juho Makkoinen_, ja oli hän ollut 102
vanha kuollessaan. Hän oli tullut vaimoineen ja lapsineen, mutta ukko
ei muistanut mistä. Hänellä oli ollut kaksi poikaa _Nuutti_ ja
_Lasse_, joista edellinen, ukon isä, oli kuollut 63:n ikäisenä, ja
hänen poikansa Juho Nuutinpoika Makkoinen oli nyt 70:n vanha. Kysyin,
tahtoisiko hän myydä minulle kirjansa, vaikka olinkin varma, ettei hän
tuosta harvinaisuudesta luopuisi. Miten hämmästyinkään kuullessani,
että hän heti suostui pyyntööni ja päälle päätteeksi pyysi siitä vain
kaksi killinkiä. Niin mielelläni kuin harvinaisuutena sekä muistona
matkoiltani suomalaismetsillä sen olisinkin tahtonut omistaa, ei
minulla olisi ollut sydäntä anastaa häneltä aarretta, uskonnollista
nautintoa ja ainoata muistoa, mikä hänellä oli esi-isistänsä ja heidän
paostaan Suomesta. Mutta nyt en voinut muuta kuin olla vihoissani
siitä vähästä arvosta, mikä sillä hänen silmissään oli. Mutta niinhän
on ihmisen laita: mikä toiselle on arvokasta, sitä toinen halveksii —
vain raha on väline, jota kaikki ymmärtävät ja joka puhuu heidän
sydämillensä. Vaikka muuten olisin antanut taalarin tuosta pienestä
kirjasta, annoin nyt vain neljä killinkiä, josta hän niin ilostui,
kuin olisi tehnyt hyvänkin kaupan. Hänen puolustuksekseen on
mainittava, ettei hän sitä osannut lukea enempää kuin ruotsalaistakaan
kirjaa.

Hän oli jo puheen lomassa myöntänyt osaavansa monta loitsua, mutta kun
minä kiihoittaakseni häntä tulin maininneeksi, etten minäkään niissä
asioissa ollut juuri eilispäiväinen teirenpoika, vaikken noita
temppuja uskonutkaan, hän joko pelkäsi minussa tapaavansa mestarinsa
tahi luuli minua luopioksi — oli miten oli, mutta sanaakaan en häntä
enää saanut sanomaan. Kuulin sittemmin hänen langoltansa, että ukko
kyllä osasi ja että hän oli hanakka niitä oppimaan, mutta etteivät ne
vielä olleet oikein päähän puuttuneet. Voidakseni oikein panna ukon
tiukalle sain langon lupaamaan lähettämään ukon muka asioille
tehtaalle, jossa toivoin vielä voivani häntä kuulustella. Mutta
huomasin sittemmin, ettei ukko antanut vetää itseään nenästä.
Omituisuutena mainitsen, että ukon kuva koko elinaikani on elävänä
päilynyt mielessäni: hänen hopeahapsensa, hänen päänsä valkoinen kuin
joutsen hänen vuoteen laidalla istuessaan. Olen aina miettinyt
itsekseni — ollapa niin onnellinen, että saavuttaisi hänen ikänsä! Ja
nythän olen jo paljon vanhempi ja sitä paitsi paljon pirteämpi.

Kujassa tapasin pitkän, laihan ja vuosien kokoon lyyhistämän ukon,
joka puhutteli minua suomeksi. Hän oli Råbackan _Norin_ 80-vuotias
veli. Hän pyysi, että minä loitsuillani parantaisin hänen luuvalonsa,
joka oli vienyt käppyrään hänen selkänsä ja hartiansa. Kehoitin häntä
kääntymään _Makkoisen_ ukon puoleen, jonne hän oli menossa, mutta
hänen taitoonsa ei ukolla tuntunut olevan luottamusta. Otettuani
muutamin kysymyksin selon siitä, ettei häneltä huonontuneen muistin
vuoksi ollut tietoja saatavissa, erosin hänestä voimatta muuta kuin
valittaa hänen raihnaisuuttaan. Koko _Viitalan_ kylässä ei juuri muita
ollutkaan, jotka olisivat osanneet suomea kuin tämä harmaahapsinen
ukko ja Makkoisen perhe. Käväisin muissakin jo enimmäkseen
ruotsalaistuneissa taloissa. Niissäkin kestittiin sekä minua että
kyytipoikaani kuoripiimällä.

Kello 10 tulimme Schwabenin tehtaille tai, kuten niitä myöskin joen
mukaan nimitetään, Glitteråhon eli Fläteniin. Koko seutu on kaunis,
mutta vielä kauniimpi tehtaaseen vievä tie. Herrasväestä tapasin
kotona vain nuoren kirjanpitäjän Dan. Hartzellin, joka otti minut
ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan ja osoitti minulle
asunnoksi huoneen, jossa tehtaan perustaja Schwab eläissään oli
asunut. Nykyään omisti tehtaan tukkukauppias de Ron Tukholmasta. Hän
kävi ani harvoin tehtaalla. Tehtaassa, jota hoiti pehtori, tapasin
vanhan sotamiehen, _Uddhvasin_, ainoan, joka täällä puhui suomea. Hän
oli Svartnäsistä tullut 63:n ikäinen ja hänen oikea nimensä oli Olavi
Laurinpoika _Pöntinen_. Hän oli kahdesti palvellut sotamiehenä ja
saanut ensimmäisellä kerralla nimen _Udd_, toisella _Hvass_ ja siitä
nimi Uddhvass. Hänkin oli 1788 vuoden sodassa ollut Suomessa. Hän
tiesi vanhojen kertoneen, että ensimmäinen Pöntinen, joka rakensi
_Pöntilän_ (Vestra Svartnäsissä), ennen oli ollut merimies ja käynyt
monissa vieraissa maissa. Hänet olivat kerrankin tuulet kuljettaneet
_»villi-turkin moahan»_. Siellä hän oli tovereineen mennyt paikkaan,
missä heille tarjottiin kaikenkaltaisia juomia. Mutta hän epäili, että
niihin oli sekoitettu unijuomaa tai horroksiin vievää ainetta, jonka
vuoksi hän päinvastoin kuin toverit, oli sitä juovinaan, mutta vei
vain huulilleen pikaria siitä mitään maistamatta. Heille osoitettiin
yöksi matala, pimeä huone. Toverit heti nukkuivat sikeään uneen. Mutta
Pöntisen maatessa rauhattomana valveilla kuului yön hiljaisuudesta
sellaista ääntä, kuin olisi katosta jotakin tipahdellut. Hän nousi
ylös ja kun hänellä aina oli tulukset vyöllään, otti hän puukkonsa,
kiskaisi tikun seinästä ja puhalsi tulen. Hän näki teurastetun miehen,
joka koivistaan roikkui katosta, jotta veri pääsisi paremmin
virtaamaan. (Kertomus kuulostaa hieman sadunomaiselta!) Pöntinen nosti
katonnurkkauksen koholle ja ryömi ulos juuri, kun ovi aukeni. Ja pian
alkoi kuulua tovereitten kuolonhuutoja. Siinä oli pidettävä kiirettä.
Pöntinen juoksi minkä kintuista läksi ja ryömi lopulta suuren kiven
alle. Siitä kulki ohi sekä ratsastajia että jalankulkijoita. Ettei
tulisi ilmi siten, että aivastaisi tai että henki hajahtaisi, piti hän
koko ajan haavanlehtiä suunsa ja sieraimiensa edessä. Kun hän vihdoin
viimein uskalsi lähteä piilopaikastansa, pääsi hän säälivien ihmisten
pariin, jotka auttoivat hänet pois paikkakunnalta.

Eräs _»näkiä»_ oli ennustanut kerran, että hän tulisi asumaan
paikassa, missä neljä puroa juoksee ristiin järveen. Sellainen pitäisi
Svartnäsin oleman. Monista Uddhvassin muistamista lauluista ja
runoista kirjoitin muistiin erään toisinnon tunnettua: _»Hiiri läksi
hipsumaan — —»_

Iltapäivällä katselin Hartzellin seurassa tehtaan vasaroita ja ahjoja.
Ne olivat täydessä käynnissä.

Kun Upsalasta lähtiessäni en ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta,
että matka kävisi jalan, en ollut ottanut muita jalkineita kuin yhdet
saappaat mukaani. Ne olivat nyt repaleina, joten täytyi jättää ne
yöksi korjattaviksi voidakseni seuraavana aamuna niitä käyttää
matkallani Rättvikin suomalaismetsiin. Mainitsen tämän sivumennen, kun
pian saan kertoa, miten minun oli jatkettava paljain jaloin matkaani.

Herra Hartzell seurasi hyväntahtoisesti mukana ja hän oli hankkinut
veneen, jolla pääsimme yli Dalstugaan Bingsjön kappelissa, jota
muinoin sanottiin Rättvikin finnmarkiksi. Soutajaksi saimme pienen
pojan. Ensin oli soudettava hyvän matkaa Glitterån monien mutkien
kautta, kunnes tulimme Amungeniin, joka on Taalain suurimpia järviä.
Matkaa oli hyvinkin puoli penikulmaa, mutta suotuisan tuulen vuoksi
edistyi se hyvin.

Matkalla kertoi Hartzell eräästä Carl _Vibjörnssonista_, joka ypö
yksin erakkona asui eräällä saarella. Hän oli jo n. 60:n ikäinen.
Nuorena oli hän ollut mestarina ja sitten kirjanpitäjänä Dalforsin
tehtaalla 30 vuoden ajan. Niinä aikoina oli hän usein talvella asunut
tehtaan eräälle Viborg-nimiselle saarelle rakentamassa asunnossa.
Tähän saareen vedettiin Tunasta malmi kesällä veneillä Dalforsiin
vietäväksi. Kun tehdas lakkasi siltä taholta malmia tuomasta, jäi
mainittu tupakin autioksi. Kun Vibjörnsson otti toimestaan eron,
muutti hän tänne ja on siellä asunut monia vuosia kuin uusi Robinson.
Joskus, tavallisesti sunnuntaisin, menee joku Dalstugan nainen ukon
huonetta siivoamaan ja katsomaan, vieläkö hän elää. Hänellä lienee
useita ja varakkaitakin sukulaisia (kasöörejä, ruustinnoja,
patronessoja), jotka tahtoisivat ottaa ukon luokseen asumaan, mutta
hän ei suostu saartansa jättämään. »No, millä hän elää?» kysyin minä.
— »Lähimpien suomalaiskylien asukkaat vievät vuorotellen hänelle
ruokaa, kiitollisuuden osoitukseksi siitä, että hän ennen kohteli
heitä ihmisiksi.» Lyhyesti, hän on heidän holhokkinsa ja elää
armopaloista.

Tietysti tahdoin hänet nähdä, sillä erikoisuus vetää aina puoleensa.
Soudimme saareen. Tarttuessani ovenripaan kuvittelin ukon hätkähtävän
nähdessään vieraan astuvan sisälle ja että hän iloisesti kertoisi
omituisesta elämästänsä. Eipä sinne päinkään. Ukko pisteli poskeensa
parhaillaan ruokaa. Hän oli äsken tullut maalta lähimmiltä
karjamajoilta, missä dalkullat olivat lahjoittaneet hänelle juustoa ja
voita. Tätä saalistaan hän nyt söi antamatta meidän tulomme itseään
vähääkään häiritä. Hän vain nyökkäsi meille kuin vanhoille tutuille ja
jatkoi istuen ateriaansa. Huone oli saastaisen likainen, pöydällä ja
lattialla oli ruoanjätteitä, paperia, kirjoja y.m. kaikki ihanana
sekamelskana. Lammasnahkavällyt olivat vuoteella, joka talvella oli
ukon varsinainen pesä. Hänen jokapäiväisenä työnään sanottiin olevan
alituinen syömisen touhu, välillä juo hän kahvia ja ottaa silloin
tällöin ryypyn, ettei maku suusta katoisi. Muuten oli ukko hilpeä ja
hyväntuulinen, ehkä viinanaukkujen ansiosta. Suru ja ikävyys näyttivät
hänelle olevan aivan tuntemattomia, vieläpä huoli nykyisestä ja
huomisesta päivästäkin. Hän kertoi isänsä olleen Östergyllen
rovastina. Isän nimi oli ollut Björnsson, mutta pojat olivat
liittäneet eteen tavun _Vi_. Hän tuntui olevan kohtaloonsa
tyytyväisempi kuin kukaan meistä. Mutta minä jätin hänet tuntien
sääliä, miltei halveksumista hänen nykyisen eläimellisen olonsa
vuoksi.

Saarelta, joka oli parin pyssynkantaman suuruinen, soudimme kapean
salmen yli Dalstugan rantaan. Kylän nimen ääntävät suomalaiset
_Talatupa_. Nimi on ruotsalainen, alkuperäinen suomalainen nimi on jo
unohtunut ajan virtaan. Poikkesimme Lisbetsgårdiin, missä söimme hyvän
aterian omista eväistämme, kuten hölmöläinen Smålen kievarissa.
Hartzell oli ollut siksi varovainen, että oli varustanut eväspussin
mukaansa. Täällä oli se tarpeetonta, sillä Bingsjön väki on yhtä
vieraanvaraista kuin muutkin, ja, jos siisteistä, hyvin rakennetuista
taloista sekä vaateaitoista päättelisi, on osa muita näkemiäni
metsäsuomalaisia varakkaampia. Vaateaitoissa näimme, paitsi kauniita
seinämaalauksia, runsaasti puhtaita, useimmiten uusia naisten
vaatteita, silkki- ja kambrikeliinoja, kamlottihameita, punaisia
sukkia y.m. Eipä voi olla itseltään kysymättä, mikä on ollut syynä
siihen, että Taalain Rättvikin suomalaismetsät sekä väkiluvun että
varallisuuden suhteen ovat päässeet muiden edelle, vieläpä
emäseurakunnankin, jossa kauhulla kerrottiin, että viime sunnuntaina
oli haudattu kaksi nälkään kuollutta. Vastaus ei ole vaikeasti
löydettävissä. Rättvikin suomalaiset, vaikka omistavatkin vain ⅝
kruununtaloa, ovat kaikki itsenäisiä talonpoikia, ja — mikä on
vieläkin tärkeämpää — yhtään tehdasta ei ole läheisyydessä kansaa
tyhjiin imemässä.

Dalstuga, joka nykyään on suuri ja väkirikas kylä, kuten Bingsjö ja
Finbykin, on alkuaan suomalainen siirtola, mutta on nyt muuttunut niin
ruotsalaiseksi taalalaisasutukseksi, ettei jälkeäkään ole alkuperästä
jäljellä — tuskinpa muistoakaan. Täällä ei ollut yhtään ihmistä, joka
olisi ymmärtänyt suomen sanaa, eikä ketään, joka olisi voinut antaa
pienintäkään tietoa kylän synnystä. Olen jo varhemmin huomauttanut
siitä omituisesta välinpitämättömyydestä historiallisien muistojen
suhteen, mikä kaikkialla ruotsalaistuneissa suomalaisissa on muuttunut
täydelliseksi tietämättömyydeksi. Sitä ei voi muuten selittää kuin
siten, että he ruotsin kielen mukana ovat imeneet myös vihan sitä
kansaa kohtaan, josta itse polveutuvat.

Dalstugasta menimme metsän halki Bingsjöhön, jonne laskettiin olevan
kaksi neljännestä. Bingsjön, tahi kuten suomalaiset nimittävät,
»Pinsiöni» on suuri kylä, jossa on 20 naapurusta ja 120 henkeä. Se
sijaitsee melkoisen korkealla. Täällä oli pieni kappeli-kirkko
haasioiden keskellä, oikeammin haasiat kirkkotarhassa. Menimme
_Pekkolaan_, jonka isäntä oli sekä lukkari että kirkonisäntä, mutta
tapasimme kotona vain vanhan eukon, joka meitä kestitsi kaljalla, jota
täällä pidetään maitoa parempana. Häneltä tiedustelin, oliko kylässä
vielä ketään suomeapuhuvaa. Pitkälti mietittyään mainitsi hän kaksi
ukkoa ja kolme akkaa. Menimme heitä tavoittelemaan. Suomalaistalossa
tapasimme erään noista eukoista. Itse emäntä puhui suomea, vaikkakin
pitkäaikaisen tottumattomuuden vuoksi hitaasti. Hän aluksi oli aivan
ihmeissään, kun puhuttelin suomeksi, mutta kummastus muuttui pian
iloksi, mikä ilmeni sekä sanoina että liikkeinä — niin odottamatonta
oli tavata vieras, joka puhui hänen äidinkieltänsä. Eukko nimitti
minua joka toisessa sanassaan _»veikkonen»_ ja oli niin eloisa, kuin
olisi hänellä ollut tuli joka puolella. Hänen miehensä, joka puhui
vielä paremmin suomea, ei valitettavasti ollut kotona. Hän oli mennyt
metsätöihin, samaten toinen eukko, joka niinikään kuului vanhaan
polveen. Mutta kolmas Mansgårdissa oli kotona ja emäntä kiiruhti heti
häntä hakemaan. Tämä oli 81-vuotias eukko, jonka suusta suomi virtaili
rentonaan. Vieläpä hän lauloikin moniaita suomalaisia vanhoja runoja
samalla sävelellä kuin meilläkin. Kun minulla ennestään oli ne
kokoelmissani, en viitsinyt niitä kirjoittaa. Me juttelimme kolmisin
paljon, muiden ympärillemme kokoontuneitten siitä sanaakaan
ymmärtämättä. Viimeksimainittu kertoi muun muassa:

Ennen muinoin, kauan ennenkuin nykyistä kylää oli olemassa, oleili
suomalaisia pakolaisia silloin tällöin näillä main sotia ja vainoja
paossa. Oleiltuaan täällä jonkun aikaa, usein maakuopissa ja vuorten
onkaloissa, he taas, kun heidät oli huomattu, muuttivat pois, ilman
että oli nähty tai kuultu, mihin he olivat menneet. Monilla paikoin
vieläkin on näkyvissä heidän saunankiukaittensa raunioita, esim.
Vålsjön kaskimaiden lähettyvillä, Våsjön lammin, samaten Vålbergin
karjamajojen luona. Näillä paikkein, vaikkakin sen jälkeen metsä
monesti on kaadettu, kasvaa nykyään suuria, hirsiksi kelpaavia puita.
Nykyisessä Bingsjössä on alkuaan ollut kolme naapurusta[2], jotka ovat
Suomesta peräisin. Mutta heidän nimiään, mistä he ovat tulleet ja
koska, sitä en muista. Olen tosin kuullut puhuttavan, että erään tänne
tulleen suomalaisen nimi olisi ollut Elias, mutta muuttiko hän pois
vai jäi jäljelle, sitä en tiedä, enempää kuin sitäkään, mihin sukuun
hän kuului. Hänestä kerrotaan, ettei hän asunut salvetussa pirtissä,
vaan suuren kallion alla, jota vieläkin sanotaan Eliaksenkiveksi.
Samaten on lähellä olevaa lampia alettu hänen mukaansa nimittää
Eliaksenlammiksi (Eliaskärn).[3]

Toinen suomalainen, _Toivakka_, joka niinikään oli Suomesta tullut, on
asunut toisessa vuorenonkalossa Långsvedin kylän lähellä, ja
nimitetään sitä Trollhällen, nimi johon tuntuu yhdistyvän historia ja
taru. Tästä vuorenonkalosta sekä siinä asuneista noidista kansa
vieläkin tietää tarinoita. Kolmaskin suomalainen, _Tarvoinen_, on
asunut tässä lähettyvillä, mutta hän asui oikeassa pirtissä.
Neljännen, _Loamoisen_, piti asuneen nykyisen Danielsgårdin paikalla.
Viides, _Nuutti Kallenpoika_, (arvelen hänen olleen Altmarkista
_Makkoisia_, joita on ollut Knut nimisiä) oli Abborgårdin ensimmäinen
raivaaja. Hän oli tänne paennut Altan pitäjän Grannaksesta. Kuudes,
_Pynninen_, on raivannut nykyisen Hausgårdin, jota vielä tänäänkin
sanotaan suomeksi _Pynniläksi_. Mutta aikaa, jolloin he elivät, tai
tuliko heitä samoihin aikoihin tänne vielä useampiakin, en tiedä.
Tässäkin kylässä on yleiseen käytetty ennen savupirttejä, mutta siitä
on jo kuudettakymmentä vuotta kun viimeinen sellainen hävitettiin!

Oli vahinko, etteivät suomalaiset miehet olleet kotona, heiltä ehkä
olisin saanut enemmän tietoja. Taalalaismiehiä oli kylläkin, mutta
mitä tekemistä minulla oli heidän kanssansa.

Täältä oli puoli penikulmaa Finbackaan, jonka suomalaisen nimen,
_Mäkelän_, eukko muisti. Nimi tuntuu viittaavan siihen, että ensiksi
tulleen nimi on ollut _Mäkeinen_. (Vielä luultavampaa on että nimi on
ollut _Mäkikylä_, joka nimi soveltuukin seutuun). Kylä on vieläkin
korkeammalla kuin Bingsjö ja siihen kuuluu 12 taloa, joiden asukkaat
jo ovat kokonaan ruotsalaistuneet. Kun hän ilmoitti, ettei kukaan enää
taida suomea, en katsonut maksavan vaivaa kävellä sinne. Eukko kertoi
edelleen, että kaikilla järvillä ja saloilla ennen oli suomalaiset
nimet. Niinpä oli vieläkin kahdella lähinnä Bingsjötiä olevalla
korkealla vaaralla nimet _Kotimäki_ ja _Toivakkamäki_, joista
viimeksimainittu muistuttanee ennen mainittua _Toivakkaista_. (Ehkäpä
täällä oli sekin paikka, josta Hülphers sanoo: »Bingsjön rannalla on
kaksi omituisesti kasvanutta mäntyä, joiden oksille suomalaiset
vieläkin naulaavat karhunkalloja. Niitä oli muutamia satoja,
suomalaisten vuosia sitten ripustamia muistoksi karhunpyynnistään.»)

Sanottuani ainaiset jäähyväiset näille suomalaiseukoille palasimme
majataloomme Pekkolaan, siellä söimme päivällisemme, joka ostettuamme
tuokkosellisen mansikoita oli herkullinen. Tahdoin itse nähdä ne
kallioluolat, joissa suomalaisten sanottiin asuneen, ja päätin mennä
Trollhälleniin. Useat kyläläiset, etenkin naiset, pyysivät minua
luopumaan yrityksestä, jossa voisin menettää henkeni ja että antaisin
haltian olla rauhassa itselleen valitsemassaan paikassa. Ja he
kertoilivat mitä onnettomuuksia oli sattunut niille, jotka olivat
häirinneet sen rauhaa. Saatuani pojan tietä näyttämään läksimme sinne.
Vuori oli miltei Långsvedenin peltojen ympäröimänä ja kuusennäreiden
sekä katajapensaiden peittämä. Etsimme sen vuoksi kauan, ennenkuin
löysimme luolan, jonka katto- tahi savuaukon lopulta keksin
pensasmaisesta kuusesta. Tahdoin, että poika, ollen pienempi, olisi
kömpinyt sisälle oviaukkoa etsimään. Mutta hän pani vastaan eikä
tahtonut olla missään tekemisissä haltian kanssa. Kun en voinut
kehoittaa matkatoverianikaan tuohon multaiseen ja likaiseen tehtävään,
oli minun itse siihen ryhdyttävä. Kun siis tunkeuduin
umpeenkasvaneeseen pieneen aukkoon, en voinut päästä syvemmälle kuin
kainaloihini asti kumartumatta tässä ahtaudessa ja epämukavassa
asennossa. Se taas ei käynyt laatuun. Luola oli tosin korkeampi kuin
minä pitkä, mutta tälle kohdalle oli aikojen kuluessa kerääntynyt
kiviä, joita oli heitetty sisälle tästä ainoasta kattoaukosta. Oli
siis yhtä suuri vaiva päästä ylös kuin äsken alas. Lopulta löysimme
oviaukon itse jyrkästä vuorenseinämästä, missä se oli pensaiden
peittämänä. Tämäkin umpeenkasvanut aukko oli vain siksi suuri, että
sen lomitse pääsi neljin kontin ryömimään. Muodoltaan se oli
neliskulmainen, ikkuna-aukon muotoinen. Minun oli pää edellä meneminen
pilkko pimeään luolaan, jossa pelkäsin tapaavani käärmeitä,
sisiliskoja tai sammakkoja. Vasta syvemmällä käytävässä oli
valoisampaa. Sisemmältä luola avartui, joten pitkäkin mies hyvin
saattoi kävellä. Mutta se oli niin kapea, että paksu mies tuskin olisi
päässyt kääntymään. Tilapäiseksi piilopaikaksi tai yösuojaksi tuo
kammio saattoi kelvata, mutta sitä en käsitä, että siinä olisi voitu
asustaa. Ja miten Toivakka vaimoineen ja lapsineen siellä olisi
pitänyt asuntoa, jää arvoitukseksi. Seinät olivat sileät kuin höylätyt
ja aivan yhtä kaukana toisistaan eikä kuten tavallista, niin että
aukko levenee ylöskäsin. Kattokin oli samasta kalliolohkareesta. Enkä
ihmettele, että tämä kammio oli antanut aihetta moniin tarinoihin
siinä asuvista vuorenhaltioista.

Katseltuamme kotimatkalla kirkkoa, missä ei mitään katselemista ollut,
tulimme myöhään illalla Dalstugaan. Siellä tapasimme ukko
Vibjörnssonnin, jonka veimme kotimatkalla saarellensa takaisin.

Jos aika olisi myöntänyt, olisin käynyt Rättvikissä, jota pidetään
Taalain erikoisuutena ja joka kivennäistutkijallekin on
mielenkiintoinen. — — —

Seuraavana päivänä satoi lakkaamatta, joten jäin tehtaalle kirjeitä
kirjoittamaan vanhemmilleni ja asettamaan pakettiin Svärdsjöstä
keräämiäni kivennäisiä.

Keskiviikkoaamuna, heinäk. 18 p:nä, matkustin Schwabenin tehtaalta.
Hartzellin kirjoittaessa kirjettä kirjanpitäjä Forsellille Voxnan
tehtaalle hänen palvelustyttönsä laittoi minulle eväiksi voita, leipää
ja juustoa. Minulla oli nyt täältä Amungenin järven yli 3 ½:n
penikulman venematka Dalforsin tehtaalle järven toiselle puolelle.
Soutajaksi olin saanut partaäijän Dalstugasta. Kun oli myötäinen
tuuli, kaadoin viisi pientä koivua purjeiksi ja niiden huojuvien
lehvien keskessä vietin aikaani lukemalla, mitä Hülphers kirjoittaa
näistä seuduista. Kuljimme vielä kerran saaren ukon sivuitse ja
tultuamme puolitiehen käännyimme enemmän länttä kohti sivuuttaen
toisenkin saaren, Längholmenin, josta lasketaan kaksi penikulmaa
Dalforsiin. Matkalla emme pysähtyneet edes n.s. Hvilholmenille, jota
käytetään nimen osoittamaan tarkoitukseen. Kuljimme yli Rättvikin ja
Oren pitäjien välille hakatun rajan ja tulimme hetkistä myöhemmin
Dalforsiin. Tultuani tehtaalle tapasin salissa koolla naisia ja
herroja, jotka vähitellen katosivat, joten vain eräs vanha kapteeni
Vinter oli jäljellä. Hän oli vanha sotilas, joka oli ollut mukana v.
1788 Suomessa eikä hänen siis tarvinnut vetäytyä takaisin.

Dalforsin tehdas Böhlen[4] joen varrella on kenraalimajuri
Gripenhjelmin perustama ja sai oikeudet 1727. Siinä on 27 vasaraa ja
yksi sulatto ja vuotuinen taonta on 1615 kippuntaa. V. 1607 Ore, jossa
silloin oli 50 talonpoikaa, erotettiin Orsasta, jossa oli 400. V. 1629
oli täällä jo 76 taloa ja 3 suomalaistorppaa, joista edelliset
maksoivat 61555/1664, jälkimmäiset 5/16 talon veron, paitsi pappilaa,
joka oli 3/16 manttaalin suuruinen. Siis on koko pitäjä 75/10
manttaalin suuruinen, ja siinä oli v. 1810 1629 asukasta.

Oleskelu Dalforsissa ei ainakaan minulle ollut mielenkiintoinen, ainoa
kehuttava oli olut. Läksin siis matkaani tunnin viivähdyksen jälkeen
klo 4 ip., vaikka satoi kuin kaatamalla. Kun täältä oli ratastie
Voxnan tehtaalle, jonne laskettiin 2 penikulmaa, saatoin kulkea ajaen.
Kyyditsijäksi sain talonpojan, joka klo 9:stä asti oli odottanut
kyydittäväkseen erästä toista herraa. Uusi tie oli vielä huonohko.
Entinen kivinen tie oli peitetty turpeilla, joiden möyhentäminen oli
jätetty matkustajien tehtäväksi. Kun alituiset sateet olivat
muuttaneet kaiken liejuksi ja rapakkojen täyttämiksi rattaanjäljiksi,
ei ole kumma, jos toivoinkin pääseväni metsäpoluilleni. Tämä
toivomukseni kerran toteutuikin, kun hassahtava kyytimies ajoi harhaan
oikotielle, ja me saimme molemmat kävellä rattaitten ollessa vaarassa
särkyä kiviin.

Puolitiessä, penikulman päässä Dalforsista, kuljimme Tungsjön eli
Tungsen kylän sivuitse, jossa oli sulatto oikeutettu v. 1727
valmistamaan 11 leiviskää vuorokautta kohti. Se oli Finshögtin maalla,
jonka suomalaistorpan Dalforsin tehtaan omistajat olivat lunastaneet
verotilaksi. Lisäksi on Oressa Finsåsin kylä kuusine naapureineen, 5/4
penikulmaa tehtaalta, Suomesta tulleiden suomalaisten perustama, mutta
nyt vain ruotsalaisten asuma ja Dalforsiin kuuluva. Lähellä oleva
Finsbo on autioitunut ofvanåkerilaisten sitä alkaessa käyttää
karjamaanaan. Finstugan kyläkin, puolen penikulman päässä Voxnasta on,
kuten jo nimikin osoittaa, suomalaisten perustama, mutta siinä asuu
nyt tehtaaseen kuuluvia ruotsalaisia. Oren suomalaismetsistä on suuri
metsäala nyttemmin yhdistetty Voxnaan. Siinä on seuraavat
suomalaistorpat: Kårsåren, 3 taloa, Fattingsberg yksi, Njupa 5,
Sefaståsen yksi, Finshögt 2, joista viimeksimainittu on Helsinglannin
rajalla. Kun kaikista suomen kieli on jo hävinnyt, en katsonut
kannattavan niissä käydä. Ainoa kylä, jossa suomi on säilynyt, on
_Hoavala_ (Hofva), jossa oli 4 naapuria. Se oli niin syrjässä, etten
sinne nyt voinut mennä, etenkin kun toivoin tuonnempana Orsan metsiltä
sinne käsin joutuvani.

Neljännespenikulmaa ennen Voxnaa menin yli Taalain ja Helsinglannin
rajan, joka kulkee yli Gymåsin vuoren ja Aspekullen eli Snöflan ja
tulin uudelleen Taalain puolelle. Voxnan tehdas näytti jo kaukaa aivan
erikoiselta. Kun pitkiin aikoihin ei ollut nähnyt muuta kuin
loppumattomia saloja ja jonkun tehtaan punaiseksi maalatun rakennuksen
ja suomalaistorpan, niin on outoa nähdä Härjedalin saloilla komea,
kivestä tehty päärakennus torneineen. Sehän näytti pieneltä linnalta
enemmän kuin yksityisasunnolta ja vieressä oli kaunis kirkko
kappalaisen asuntoineen. Kello oli jo 8, kun tulin perille. Kun tulin
saliin, oli siellä koolla herrasseurue, joka parhaillaan otti
iltatuikkujaan. Isäntä itse ei ollut kotona, mistä olin jo tiellä
saanut kuulla. Minun oli siis itse esitettävä läsnäoleville, kuka
olin, mistä tulin j.n.e. Huomasin harmikseni, että muutamat nuoret
kirjanpitäjät hymähtelivät murteelliselle ruotsinkielelleni, mutta en
ollut sitä huomaavinani. Kun olin kirjanpitäjä Forsellille jättänyt
Hartzellin kirjeen, muuttui kohtelu, ja minulle ilmoitettiin muun
muassa, että oli läsnä kaksi vierasta, komministeri Häggberg
veljenpoikineen Ofvanåkerista — nuori maalaisherra, entinen
kirjanpitäjä, mutta nyt vain isänsä poika. He olivat matkalla Voxnan
eli Ofvanåkerin suomalaismetsiin, missä papin ylihuomenna oli
pidettävä suomalaisille jumalanpalvelus. Se oli minulle tervetullut
uutinen. Päätin siitä hyötyä ja sovin matkaseurasta Qvarnbergiin,
missä toivoin tapaavani jumalanpalvelukseen tulleita läheisen Orsan
suomalaisia. Ofvanåkerin papisto pitää suomalaisille tuollaisen
saarnatilaisuuden kerran vuodessa, jolloin suomalaisten on kyydittävä
pappia tullen mennen. Lihava ja pyylevä pappi alkoi epäillä, että
minulla oli joku salainen tehtävä, hän ei voinut uskoa, että
upsalalainen ylioppilas tiedonhalusta ja oppiakseen tuntemaan
suomalaisia omin kustannuksin ja omasta aloitteestaan lähtisi
kalliille ja rasittavalle matkalle. Hän vakuutti, että menettelisin
viisaammin kääntyessäni takaisin, ellen tahtonut suomalaismetsillä
menehtyä nälkään. Kun hän vielä näki matkakirstuni, vakuutteli hän,
että sitä olisi sula mahdottomuus kuljettaa halki suomalaisseutujen,
osaksi sen vuoksi, että siellä oli vain vaivaisia polkuja, osaksi
siksi, että kylät tähän aikaan olivat tyhjinä, kun ihmiset olivat
menneet karjamajoilleen. Kuultuaan, että päätökseni oli peruuttamaton,
lopetti hän keskustelun siihen, että kokemuksesta kyllä vielä
viisastuisin.

Myöhemmin illalla oli minulla kunnia nähdä emäntäkin, hyvinvoipa
rouva, joka nuoruudessaan lienee ollut kauniskin, ainakin mitä poskiin
tulee. Häntä huvitti pastorin kanssa keskusteleminen illallispöydässä
ja pappikin koetti puolestaan häntä tyydyttää. Illallisen jälkeen
osoitettiin minulle huone yläkerrassa ja sen takana toinen pastorille
veljenpoikineen. Tavarani, joiden kaiketi ei katsottu olevan huoneen
kaunistukseksi, suljettiin konttoriin.

Voxnan kappeli, joka kuuluu Helsinglannin eteläiseen voutikuntaan ja
Ofvanåkerin pitäjään, on suuruudeltaan 5,5 neliöpenikulmaa ja oli
siinä v. 1810 475 asukasta.

Seuraavana aamuna nousin varhain ja menin erään kirjanpitäjän kera
lähempiin taloihin kyytihevosta hakemaan. Samalla näin käynnissä
olevan sulaton. — —

Aamiaisella, joka syötiin seisovalta jalalta, oli erikoisherkkuna
paistettua ankeriasta.




6. PAPIN KERA QVARNBERGIIN. ORSAN LEHTOMÄELLÄ.

Heti aamiaisen jälkeen lähdimme matkalle. Kun osa matkasta oli
kärrytietä, päätimme käyttää rattaita. Papille Qvarnbergista tuotu
hevonen oli nuori ja tulinen, ehkä hieman vauhkokin. Minun oli siis
ajettava edellä estääkseni papin nuoren oriin vauhtia, jota oli vaikea
hillitä. Matka kävi yli Voxnajoen, joka kiemurteli monina mutkina ja
jonka näkyville väliin tulimme. Neljänneksen matkan päässä sivuutimme
tehtaaseen kuuluvat Norrgårdarein torpat. Täältä oli tasainen ja hyvä
tie, joka kulki kangasmaita Öfverbrohon, joka samaten oli tehtaan
alustalaisia. Puolen neljänneksen verran tieltä näkyi Njupan kylä,
jossa enimmäkseen asui tehtaan sysienpolttajia. Nykyään Pekka
Janinpojan asuman talon on raivannut alkujaan Pekka Martinpoika, joka
oli ensimmäinen tänne Suomesta tullut.

Öfverbosta meillä oli yhtä hyvä tie tehtaan omistamaan _Svenskbohon_.
Tänne poikkesimme syömään ja lepäämään. Sillä aikaa hankin itselleni
puusatulan ja valmistin siihen laitteet kirstuni kuljettamista varten
edelleen Lobosta, missä tie loppui, Qvarnbergiin. Kyytimieheni,
tyhmeliini, joka ei ollut edes oppinut pitämään hevosta kuvissa, ei
tahtonut mitenkään suostua minua viemään edelleen. Mutta kun kylässä
ei hevosia ollut kotona, sain hänet suostumaan kyyditsemään ainakin
Lobohon asti. Tiellä tapasimme erään Sandsjön suomalaisen, joka
säkkisatulassa kuljetti muutaman kapan rukiita. Turhaan oli hän niitä
yrittänyt ostaa omalta paikkakunnalta; hän oli ne hankkinut
Ofvanåkerin tienoilla. Hän oli siis ratsastanut 8 penikulmaa,
edestakaisin 18, saadakseen neljä kappaa viljaa ja sitä paitsi oli
häneltä mennyt hukkaan viikko kiireintä työaikaa. Hän kuvaili ankaraa
nälänhätää sekä näillä metsillä että kaikkialla Taalaissa. Sen hän
teki niin liikuttavasti, että minä heristin korviani ja aloin miettiä
papin varoituksia. Lobossakaan ei ollut ketään kotona, kylä oli
autiona, ihmiset karjamajoillaan. Näin saattaa tähän vuodenaikaan
kulkea monet Taalain kylät tapaamatta ainuttakaan ihmistä jääden toden
teolla nälkää näkemään. Tähän jätimme rattaat, kun matkaa oli
jatkettava joko jalan tahi ratsain. Molemmilla Häggbergeillä oli
satuloidut hevoset vastassa Qvarnbergista, mutta minä, joka en ollut
ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin, sain tapani mukaan tassutella
jalan ja sainpa vielä olla kiitollinenkin, että hassahtava
kyytimieheni suvaitsi hevosen selässä antaa minun kuljettaa kirstuni
Qvarnbergiin, sillä itse hän sitä ei osannut tehdä. Matkaseurakseni
sain qvarnbergiläiset, jotka papille olivat tuoneet hevoset, joten
aika kului pakinoidessa ja rupatellessa. Tie oli huonoa ja kivistä.
Puoli penikulmaa Qvarnbergistä menimme pienen joen yli, missä annoimme
hevosten syödä ja levätä.

Päästyämme kylään alkoikin sataa. Jäin ensimmäiseen taloon, jota
nimitetään torpaksi l. Ryttäritorpaksi, josta vielä oli runsas
neljännes varsinaiseen vanhaan kylään, Qvarnbergiin, mihin nämäkin
talot kuuluivat. Toiseen taloon majoittui pappi ja siellä piti
jumalanpalveluskin pidettämän. Jonkun aikaa perilletuloni jälkeen oli
minulla kunnia saada pappi seuralaisineen vieraakseni. He istuivat
jutellen luonani aina iltamyöhään. Isäntäni ei ollut kotona, mutta
vain vaimo ja lapset. Emännälläni, joka tuntui olevan reima ihminen ja
tavallista talonpoikaista sivistyneempi, oli ollut aikoinaan omat
pienet kohtalonsa, sellaiset kuin vaimoihmisellä väliin tapaa. Mutta
hän kertoi niistä avoimesti ja kaunistelematta ja siinä hän kaiketi
teki viisaimmin. Hän oli nuoruudenpäivinään palvellut Hambon pitäjän
Kilaforsin tehtaalla ja sieltä isäntänsä mukana muuttanut Vaasaan
Suomeen ja muutaman vuoden kuluttua takaisin Kilon tehtaalle. Sieltä
hän joutui palvelukseen Voxnaan ja lopuksi tänne naimisiin, kun
hänelle sitä ennen oli tapahtunut se onnettomuus, että oli siunautunut
tytär. Tätä taloa pidettiin nyt näiden suomalaismetsien rikkaimpana,
vaikkakin tuo rikkaus pääasiallisesti lienee ollut siinä, että he
saattoivat vieraitaan kestittää ruisleivällä; itse he eivät sitä
syöneet. Eniten osoitti heidän taloudenhoitotaitoaan mielestäni se,
että minulle syötettiin leipää, joka oli vuoden 1814 satoa.

[Kuva: _Suomalaispirtti sisältä._]

Minulle annettiin tilava tupa käytettäväkseni ja olin juuri istuutunut
kirjoittamaan päivän tapahtumia päiväkirjaani, kun, niinkuin jo
mainitsin, sain papin vieraakseni. Ennen hänen lähtöään tuli kotiin
isäntäkin, _Olavi Kallenpoika_, nuori kaunis mies, joka osoittautui
viisaaksi ja järkeväksi. Hän osasi sekä lukea että kirjoittaa. Herra
Häggberg toi hänelle Ofvanåkerista kirjeen, jonka hän ääneensä ja
sujuvasti luki meille. Huomasin sittemmin, että hän oli perehtynyt
myös Ruotsin historiaan ja maantieteeseen. Hänet oli äskettäin valittu
lautamieheksi. Papin mentyä hän kertoi, että Qvarnberg, suomeksi
_Kasakka_, joka kuuluu Ofvanåkeriin, on 5 ½ penikulmaa emäkirkolta ja
2 ½ Voxnan kappelikirkolta. Siinä asuu 6 talossa 58 henkeä. 4 taloa
kuuluu vanhaan kylään, _Ylikylään_, joka on neljänneksen päässä, 2
_Alakylään_, vaikkakin molempia yhteensä nimitetään Qvarnbergtorp l.
Ryttartorpiksi, joka nimi kuuluu oikeastaan näille kahdelle talolle.
Suomen suomalainen _Sigfrid Pekanpoika Kasakka_ ensiksi asettui
_Ylikylään_ ja hänestä kylä sai suomalaisen nimensä. Hänen
kuninkaallisen vahvistuskirjansa pitäisi olla Kustaa Aadolfin antama
v. 1618. Hänen jälkeläisensä _Eerik Tuomaanpoika_ Kasakka oli
ensimmäinen, joka vanhasta kylästä muutti ja raivasi itselleen talon
Alakylään. Hänellä ei ollut poikia, vain yksi tytär, Kaarina
Eerikintytär, joka meni naimisiin Heikki Bergströmin kera, joka niihin
aikoihin oli Suomesta tullut. Hän oli ollut Viitasaarelta, mutta
palvellut Uudenmaan rakuunarykmentissä. Näillä oli kolme tytärtä,
joista Kaarina Heikintytär meni naimisiin taalalaisen Olli Orenpojan
kera Leksandin Yttermosta. Heillä oli kaksi poikaa, Kalle ja Heikki,
joista edellisen poika, _Olavi Kallenpoika_, oli isäntäni. En voinut
olla huomauttamatta siitä, ettei hän auttanut köyhiä naapureitaan,
joilla ei ollut leipää, kun hänellä oli usean vuoden vanhoja rukiita.
Hän sanoi varastonsa olevan pienen ja että senkin hän oli säästänyt
syömällä perheineen akanaleipää. Jos hän olisi antanut sen vähän
viljan, mitä oli, ei se naapureita auttaisi ja silloin hänkin olisi
ilman. Illalliseksi minulle tuotiin imeläjuustoa, joka oli hyvin
hyvää, ja paistettua ankeriasta — ei siis köyhän ruokaa. Vuoteeni oli
leveä, mutta lyhyt, joten en siihen sopinut, miten ikinä siinä
käännyinkin. Siinä oli maattava ja kun vielä luteet vaivasivat,
laskeskelin salamoita ja kuuntelin joka ukkosen jyrähdystä.

Sunnuntaiaamuna menin aamiaisen syötyäni naapuritaloon, missä piti
pidettämän jumalanpalvelus. Siellä ei vielä ollut paljon väkeä koolla.
Suurin osa oli suomalaisia, jotka sekä ymmärsivät että puhuivat
suomea. Nämäkin puhuivat Savon murretta, mutta mielestäni ääntäminen
oli nopeampaa eikä niin pitkää ja leveätä kuin svärdsjöläisten. Runoja
ja loitsuja he eivät taitaneet, tai ehkä paremminkin vain sanoivat
etteivät taida, mutta hyvin heitä miellyttivät ne, jotka minä luin,
joten olisin kylläkin voinut vietellä koko seurakunnan
jumalanpalveluksesta. Useimmat suomalaiset sananlaskumme he tunsivat
ja miltei kaikki Savosta keräämäni. Mutta tainkaltaiset puuhat panivat
heidät miettimään, mikä mies minä oikeastaan olin, sillä minun
antamani tiedot näyttivät heistä mahdottomilta ja yhtä uskomattomilta
kuin papistakin. Monet alkoivat epäillä olevani karkuri, joka pyrki
Norjan puolelle. Ja eräs vanha ukko vei minut syrjään ja ilmoitti
tuttavallisesti, että hän oli valmis tarjoamaan apuansa ja että hän
oli saattanut monet onnellisesti rajan yli.

Pappi toimitti jumalanpalveluksen vanhan tavan mukaisesti kahden
talonpojan toimiessa lukkareina. Hän saarnasi sielun
kuolemattomuudesta ja mielestäni saarna oli seurakuntalaisille hyvin
sovellettu. Vain jokaisen lauseen sorahteleva loppu, joka johtui
puhe-elimien ominaisuuksista, oli minun korvilleni vastenmielinen.
Kello 1 oli kaikki toimitettu, vaikka 60 seurakuntalaista nauttikin
pyhän ehtoollisen. Lukusien ilmoitettiin alkavan klo 3. Talon isäntä
oli siksi kohtelias, että kutsui minut papin kera päivälliselle, johon
tietysti suostuin. Sillä aikaa kun pöytää katettiin, juttelin
suomalaisten kanssa, joita eri tahoilta oli koolla n. 300 Ofvanåkerin,
Oren, Orsan ja Färilan suomalaismetsistä.

He kertoivat tapauksesta, joka oli herättänyt kammoa ja kauhua ja
jommoista metsissä ennen ei ollut sattunut. Anna Pietarintytär niminen
vaimo, n. 60:n ikäinen, joka jonkun aikaa oli ollut omituinen, oli
eilistä vasten yöllä hirttäytynyt tuvan kattoparruun. Kahden nuoren
tytön (stintan), jotka makasivat peräkamarissa, piti aamulla mennä
etuhuoneeseen kelloa katsomaan, kun he saivat nähdä tuon kauhean näyn.
Pelästyneinä he juoksivat lähimpään taloon apua hakemaan, mutta
taikauskoisesta kansasta ei kukaan ollut uskaltanut ottaa ruumista
alas. Sen he luulivat kuuluvan rakkarin erikoisoikeuksiin, ja
sellainen oli tuotettava aina Geflestä asti. Ainoa toimenpide, mihin
he olivat ryhtyneet, oli se, että lähetettiin viestinviejä Färilaan
heidän kirkkoherraltaan tiedustelemaan neuvoa tukalassa tilanteessa.
Itsemurhan tehnyt riippui edelleen hirressä. Eipä siinä kyllin. He
luulivat, että kaikki, mikä oli siinä huoneessa, missä murha oli
tapahtunut, kuului rakkarille, paitsi mitä he alimman n.s.
»tomtestocken»in alapuolelta saattoivat viedä pois. Minä ja
komministeri Häggberg yritimme turhaan vakuuttaa heille molempien
seikkojen mahdottomuutta. Mihinkään ei saanut koskea, ennenkuin he
olivat kuulleet oman pappinsa mielipiteen.

Toinenkin surullinen, mutta paikkakunnalla tavallinen tapaus, joka
siis ei vaikuttanut tunteisiin, kerrottiin, nimittäin että lapsi oli
hävinnyt Råbergin kylästä, ilman että saatiin selville, mihin se
joutui. Se oli jo ollut kolme viikkoa poissa. Luultiin sen eksyneen
metsään.

Päivällisen jälkeen otin toiseen taloon mukaani vanhemmat ukot
selvittelemään, mitä he tiesivät paikkakunnan vanhimmasta asutuksesta.
Etenkin tahdoin saada selvää Färilan suomalaismetsistä, joissa en
tällä matkallani tulisi käymään. Pääasiallisesti he antoivat seuraavat
tiedot:

Helsinglannin Färilan kylistä merkittäköön seuraavat: _Huiskala_
(Södra Los 1. Loskog), 1 ¾ täältä pohjoiseen, jossa on 3 naapuria, 15
henkeä, on _Huiskainen_ nimisen suomalaisen raivaama. Siellä asuu
vieläkin hänen jälkeläisiänsä, jotka ovat asuinpaikkaa myöhemmin
laajentaneet.

Lähellä on nyttemmin autioksi jätetty kobolttikaivos. Tästä
kobolttikaivoksesta, josta aluksi pidettiin niin paljon ääntä, kansa
kertoi, että joku herrasmies — hänen nimensä lienee ollut Carl Mett, —
luuli löytäneensä kultakaivoksen. Hän oli tehnyt kaikki suomalaiset
alustalaisikseen. Tämä oli tapahtunut siten, että hän oli luoksensa
kutsunut paljon herroja, joille hän oli pitänyt kemuja. Talonpojatkin
oli kutsuttu sinne ja heitä kehoitettiin kirjoittamaan nimensä
asiakirjaan, jonka sisällystä he eivät tunteneet. Suurin osa
kirjoittikin. Vain kaksi, Elias Tuomaanpoika _Lehtomäeltä_ ja Olli
Ollinpoika Kasakasta, tahtoivat epäilevinä ensin tietää, mitä se
sisälsi. Silloin olivat vouti ja nimismies heitä keppi kädessä
kaahanneet talon ympäri, joten näidenkin oli lopulta pakko kirjoittaa
nimensä. Asiapaperi sisälsi sitoumuksen, että jokainen talonpoika
kaataisi ja kaivokselle kuljettaisi 24 14 korttelin korkuista
seiväsväliä 6 korttelin pituisia halkoja, joista saisivat
seiväsvälistä perillä 4 killinkiä. Sitä paitsi piti heidän tehdä
päivätöitä ja vetää hirsiä tehtaalle sen tultua käyntiin. Se oli
ensimmäinen tervehdys, josta lähellä asuvat pian saivat tuntea ankaria
seurauksia. Kun tehdas saatiin käyntiin, tuli sinne n.s. »suuria
herroja» ja naisetkin tahtoivat päästä suuresta onnesta osallisiksi.
Muun muassa kerrottiin falulaisesta rahastonhoitajan rouvasta, joka
oli kulkenut Oren kirkolta 10 penikulman matkan siten, että hänet,
hintelä kun oli, oli sidottu tuolille kahden hevosen vetämille
purilaille, joita neljä suomalaista kuljetti, siten että kaksi, yksi
kummallakin puolella, piti yllä tasapainoa. Meteorin tavoin tämä
kaivos syntyi ja yhtä nopeasti se myös hävisi malmin loputtua.
Suomalaiset, joilla on taipumusta selitellä kaiken taikuudesta
johtuvaksi, luulivat häviämistä Elfdalin Högdalin suomalaisen Kustaa
Eerikinpoika _Taijaisen_ työksi. Tämä oli käynyt käräjiä herrojen
kanssa ja sanonut, että kaivoksen rikkaudet tulisivat vaipumaan maan
uumeniin syvemmälle kuin syvimmän meren pohjaan.

_Alakylä_ (Norra Los), Qvarnbergistä 2 penikulmaa pohjoiseen, on
_Kirjalaisen_, äskenmainitun Huiskaisen langon raivaama ja on siinä 3
taloa, 22 asukasta.

_Hännilä_ (Ten l. Tennskog), niukka neljännes Yli-Qvarnbergistä, on
_Petter Bertelinpojan_ perustama. Hän lienee ollut Hännisiä. Täällä on
nykyään 4 taloa, 20 asukasta, jotka ovat _Kirjalaisia_ ja maksavat
veroa 5 markkaa 4 äyriä.

_Kirjalassa_ (Lillskog) 9 neljännestä Qvarnbergistä koilliseen 6
kaakkoon Huiskalasta, on 2 talonpoikaa, 19 henkeä ja maksaa se veroa 3
markkaa 2 ½ äyriä. Siellä asuu Kirjalaisia ja Seiloisia, joista
viimeksimainitut ovat muuttaneet Huskärnistä, Högdalin
suomalaismetsistä. Tänne asettunut ensimmäinen Suomesta tullut
suomalainen on tullut vähän myöhemmin kuin Hännilän suomalainen. Sillä
kerrotaan, että hänniläisen mielestä toinen oli tullut liian lähelle,
jonka vuoksi hän sanoi: »Mitäs tänne tulit? Tässä mulla ois evästä
kirkkotiellä.»

_Hyvölässä_ (Rygga, Getrygga l. Ryggskog), 1 ½ penikulmaa Huiskalasta
luoteeseen, Suomesta tulleen suomalaisen raivaama, nimestä päättäen
Hyvöisiä, on 4 taloa, 27 henkeä, maksaa veroa 4 ½ markkaa 4 äyriä,
asuu _Karjalaisia_, jotka ovat tulleet Alakylästä, _Nykäisiä_
Björkbergistä Orsasta sekä _Huiskaisia_.

_Härkälässä_ (Reserfven), 3 penikulmaa kaakkoon Huiskalasta, 2 ½
penikulmaa Qvarnbergistä ja yhtä kaukana Ferilan kirkolta, asuu
vieläkin Härköisiä ja on siinä 3 taloa, 12 henkeä, jotka maksavat
veroa 2 markkaa ⅓ äyriä. Sen pitäisi alkuaan olla Suomen suomalaisen
(luultavasti Härköisen) perustama. Tämän vaimo oli niin rikas, että
hän sai seurustella papin rouvan kanssa, vieläpä istua tämän penkissä
kirkossa. Hänestä on liikkeellä kertomus, että hän sinä päivänä,
jolloin tuomari oli ollut antamassa hänelle kanto-oikeutta
(stubbrätt), s.o. kiinnekirjaa taloon, oli pukeutunut valkeaan
damastihameeseen ja tuohivirsuihin. Hän oli sanonut: »Rakas herra,
harpatkaa leveästi tänään» (kära herre, stiga brett i dag), millä hän
oli tarkoittanut, että tuomari mittaisi ja määräisi suuren
maakaistaleen.

Suunnilleen samaten kerrottiin _Sefastista_ (Sefaståsen), Oren
suomalaismetsistä, joka nykyään on vain Furudalin alainen karjamaja;
nimittäin että tämä suomalaistorppa, jossa muinoin oli asunut Suomesta
tulleita _Källäisiä_, oli ollut niin rikas, että hopearahoja oli
mitattu nelikolla. Kun ottaa huomioon, että Suomesta sotaa pakenevat
asukkaat yrittivät pelastaa parhaimman omaisuutensa ja että heidän
joukossaan oli eri säätyluokkia, niin ei tämän muuten liioitellun
kertomuksen tarvitse olla aivan kaikkea perää vailla.

_Sarvimäki_ (Hornberg) on uudisasutus 1 ½ penik. koilliseen
Qvarnbergistä ja 1 ½ penik. Huiskalasta. Siinä on yksi perhekunta, 8
henkeä.

_Haasiamäen_ (Hässjeberg) uutisasutukseen, 2 penik. Huiskalasta
kaakkoon, penikulma koilliseen Qvarnbergistä Voxnan ja Färilan
rajalla, kuuluu 14 henkeä kolmessa perheessä, joista kaksi luetaan
Färilaan yksi Voxnaan kuuluvaksi.

_Karlsberg_ puolen penikulmaa Huiskalasta, penikulma Sarvimäeltä. Se
on syntynyt Huiskalasta muuttaneista. Siinä asuu yhtenä talona 8
henkilöä. Karsvallassa on 2, Tjernvallassa 2, Kårsbåleskogissa 5, ja
Ängrossa yksi talo. Näistä kylistä, jotka olivat täältä syrjässä,
saatoin täten saada vain suullisia tietoja.

Muuten oli täällä yleisenä puheenaiheena parhaillaan vallitseva ankara
nälänhätä. Sanottiin, ettei näissä kylissä pitkään aikaan oltu syöty
muuta leipää kuin akanoista, oljista ja petusta valmistettua, ja että
oltiin onnellisia, jos näiden aineiden koossapitimiksi voitiin
taikinaan käyttää jokunen kourallinen jauhoja. Kuitenkin he tulivat
toimeen, niin kauan kuin oli maitoa, voita ja juustoa, joskus ehkä
kalaa ja lihaa saatavissa. Mutta he vakuuttelivat minulle, etten
kauempana, etenkin Elfdalissa saisi niitäkään, kun karja oli viety
metsälaitumelle, ja että siellä ennen pitkää kuolisin nälkään. Puheet
eivät tehneet vaikutusta, ennenkuin luokseni tuotiin muutamia Hofvan
asukkaita, joihin en varhemmin ollut kiinnittänyt huomiota. Kauhistuin
heidät nähdessäni ja muistelen vieläkin kauhulla heidän keltaisen
kalpeita, sienimäisiksi pöhöttyneitä kasvojansa. Sellaisessa tilassa
oli eräs 22:n ikäinen vaimo ja kaksi miestä ja useita näiden
naapureita. He kertoivat minulle kuivin silmin, sillä heidän
kyyneleensä olivat kuivuneet, ontolla äänellä, joka tuli kuin maan
alta, että he jo varhaisesta keväästä lähtien olivat olleet aivan
leivättömiä ja että heidän kuukausmääriä oli ollut pakko syödä silkkaa
pettua ilman jauhontomuakaan. Mainitunlaista ruokaa oli käytetty sekä
leipänä että puurona. Tällaisen ravinnon vaikutukset näyttäytyvät
muutaman viikon kuluttua ensin väsymyksenä, heikkoutena ja
laihtumisena, sitten turpoamisena, joka ilmenee jaloissa, vihdoin
sisäisenä kipuna, joka leviää koko ruumiiseen, joka kokonaan turmeltuu
muuttuen enemmän sienen kuin lihan kaltaiseksi. Lopuksi seuraa
vääjäämättömästi kuolema. He luettelivat monia, jotka eivät tiukasti
ottaen olleet kuolleet nälkään, vaan liialliseen petunsyöntiin. Olin
varhemminkin monien surullisten ja kalpeitten kasvojen joukossa nähnyt
nämä kellahtavat naamat, mutta luullut, että he keltatautia
sairastettuaan olivat saaneet vesitaudin, joka ilmeni turvotuksena ja
ihon värissä, ja vaistomaisesti olin kääntänyt silmäni heistä. Mutta
nyt kun tiesin, että se johtui nälästä ja pettuleivästä, en kylliksi
voinut sääliä näitä onnettomuuden uhreja, joiden kasvoille jo kuolema
oli leimansa painanut. Hädissäni käännyin papin puoleen tiedustellen,
mitä olisi tehtävä. Hän suhtautui siihen aivan kylmästi ja sanoi usein
haudanneensa nälkään kuolleita. Hän vakuutti, että nämäkin Oren
suomalaiset, joiden kanssa puhelin, kolmen kuukauden kuluessa
makaisivat maan povessa. Minua puistatti. — Usein kuulee kauhulla
puhuttavan pettuleivästä, mutta on ero pettuleivälläkin. Sillä se, jos
siinä on hiemankin viljaa, on syötävää, mutta ilman sitä se on
kauheata.

Kello 3 ip. alkoivat lukuset, joihin ottivat osaa, vaikka ne olikin
kuulutettu tämän kylän asukkaille, useimmat naapurikylistäkin.
Aikuiset ja lapset pysyttelivät yhdessä istuen varta vasten tuoduilla
lavitsoilla. Pappi asettui tuolille pöydän taakse. Nuorisosta oli
suurin osa lukenut koko katkismuksen, mutta osa vanhan, osa uuden,
joten syntyi suuri sekaannus. Myöskin pappi oli kiivas ja kiukkuinen.
Usein hän karjui ja torui ilman pienintäkään aihetta. Hän otti
viinirahat sekä Ofvanåkerin seurakuntaan kuuluvilta että niiltä
lähipitäjäläisiltä, jotka tänään olivat käyneet Herran ehtoollisella,
johon vaadittiin joko papinkirja tahi kahden miehen takaus.
Illansuussa matkustivat miltei kaikki vieraspaikkakuntalaiset pois.
Vain ukko Kustaa _Kasakka_ Lehtomäeltä (Björkberg) jäi, sillä hänet
olin tilannut kirstuani viemään Orsan Lehtomäelle. Yöni vietin
vaateaitassa ollakseni turvassa luteilta.

Maanantaiaamuna nousin varhain saadakseni hynttyyni kuntoon. Meillä
oli koko tekeminen, ennenkuin saimme kirstuni hänen pienen varsansa
selkään. Siinä eivät tahtoneet tepsiä naulat eivätkä köydet. Vihdoin
läksimme, mutta vain naapuritaloon, kun tahdoimme ensin odottaa papin
lähtöä. Sanoin Häggbergille hyvästi ja olin lukevinani hänen
epäilevästi pälyilevästä katseestaan kysymyksen: Mikähän mies sinä
oikeastaan olet?

Meillä oli lukuisa matkaseura. Siihen kuului, paitsi isäntäni tytärtä
_Maleenaa_ ja renkiä _Kustaata_, molemmat 15 vanhoja, joukko miehiä,
jotka olivat olleet kylässä yötä ja nyt olivat kotimatkalla. Runsaan
neljännespenikulman taivallettuamme tulimme Yli-Qvarnbergiin erääseen
taloon, jossa kyytimiehelleni, ukko Kasakalle, sukulaisena ja
Lehtomäen rikkaimpana isäntänä tarjottiin ryyppy ja ruokaa. Oltiin
niin kohteliaita, että tarjottiin samaten minullekin, mutta kun en
vielä koskaan ollut viinaa maistanut enkä ollut nälkäinenkään, en
tarjoja huolinut. Kun täältä lähdimme edelleen, lisääntyi lukumäärämme
muutamalla kotiinpalaavalla kirkkomiehellä, jotka täällä olivat
viettäneet yönsä, joten meitä oli pieni karavaani jalkamiehiä. Ainoana
muulinamme oli ukon pieni kirstua kantava hevonen.

_Hännilän_ (Finskogin) tällä puolen kuljimme Voxnan ja Färilan rajan
yli. Mainittuun kylään saavuttuamme koko seurue pysähtyi. Tuntuu
ikäänkuin kuuluvan kulkujärjestykseen kirkosta tullessa, että
poiketaan tien varrella oleviin pirtteihin. Sitä noudattivat etenkin
vanhat ukot ottaakseen piippuunsa tulta, juodakseen siemauksen vettä,
tehdäkseen kaupan tapaisen, mutta todellisuudessa toivoen saavansa
ryypyn. Siinä lomassa pakinoitiin ja kertoiltiin sekä vanhaa että
uutta. Sanasta syntyi toinen ja aika kului. Niin kävi Finskogissakin.
Olimme tuskin kylään päässeet, kun kerrottiin tuiki tärkeä uutinen,
että hierottiin hevoskauppaa naapuritalossa. Sehän oli ukolle
sellainen tilaisuus, josta ei voinut jäädä pois. He menivätkin sinne
miehissä. Siinä seisoikin pihalla myyjä, otaksuttu ostaja ja hevonen.
Lyhyesti: täällä pidettiin käräjiä, joissa monilukuiset katsojat
olivat lautakuntana, joka useimmiten sukkeline huomautuksineen sai
yleisen naurunhohotuksen syntymään. Esitettiin nylkyhintoja,
tingittiin huikeasti, hevonen tarkastettiin edestä ja takaa. Kaikkien
piti saada sanansa sanotuksi, sitä paremmin ollakseen oikeutettuja
_harjakaisiin_ (»harjakset»).

Minulla taas oli omat laskelmani. Olin nähnyt ensimmäisessä talossa,
johon tulimme, pari kaunista tyttöä yksin kotona. Minä siis menin
sinne ja olihan siellä heidän seurassaan hetkeksi hauskaa. He kutoivat
ripsuja koreisiin kintaihin, jommoisia täällä käytetään. Toinen meni
heti ulos ja palasi hetkisen kuluttua tuoden eteeni vadillisen verestä
maitoa pyytäen, etten ylenkatsoisi tarjoja. Jokelleltuani tyttöjen
parissa kotvan aikaa menin muistuttamaan Kasakkaa matkan jatkamisesta.
Mutta ukko ei tahtonut erota iloisesta seurasta; hänen täytyi
välttämättä saada nähdä, miten kauppa päättyi ja kehoitti minua
Kustaan ja Maleenan seurassa menemään edellä ja Voxnan joella
odottamaan häntä. Teimme niin, ja kun en uskaltanut erota kirstustani,
otimme sen ja hevosen mukaamme. Läksimme siis kolmin matkalle. Tiellä
emme tavanneet muita kuin kaksi taalalaista, toinen viulu kainalossa.
He olivat menossa Helsinglantiin työnhakuun.

Kuljettuamme rapean neljänneksen tulimme Voxnaan, joka on Färilan ja
Orsan ja siis myöskin Taalain ja Helsinglannin rajana. Joen tällä
rannalla, ja se oli leveä tältä kohden, ei ollut venettä eikä myöskään
ihmisasuntoja. Ainoa vene oli toisella puolella, johon oli rakennettu
kaksi uutta pirttiä. Niitä nimitettiin _Hea_ (Malungs heden) ja niissä
asui 8 henkeä. Huusimme kaikin voimin venettä, mutta matkan pituus ja
vastatuuli olivat kaiketi syynä siihen, ettei huuto kuulunut. Pitkän
virran keskelle ulettuvan niemen vuoksi ei meitä myöskään taloista
nähty. Jätettyämme hevosen ja tytön rannalle menimme poika ja minä
niemenkärkeen. Mutta emme täältäkään kaikista huudoistamme huolimatta
saaneet venettä liikkeelle. Lähdin siis uimalla venettä hakemaan.
Poika koetti saada minut yrityksestä luopumaan, kertoen m.m., että
viime kesänäkin tähän oli hukkunut talonpoika, joka oli mennyt jokeen
uimaan. Kustaa ei eläissään ollut nähnyt kenenkään uivan ja hän
vakuutti, ettei Lehtomäen kylässä ollut ainoatakaan ihmistä, joka
pysyisi veden päällä. Hän seisoi ihmetellen rannalla nauraen ja
huutaen nähdessään minun kelluvan selälläni tahi polkevan vettä. Hän
ihmetteli vieläkin enemmän, kun minä paluumatkalla sukelsin veneen
toiselta laidalta toiselle ja tulin vasta kaukaa vastakkaiselta
puolelta pinnalle. Vihdoin nousin veneeseen, annoin sen hetken mennä
myötävirtaa ja sitten päistikkaa yhdellä hypyllä keulasta jokeen.
Sitten vein venettä vastavirtaa ja vihdoin rannalle. Sellaisista
tempuista poika ei ollut edes kuullut puhuttavan, sitä vähemmän
nähnyt. Sen vuoksi hän minulta kysyikin lapsellisen yksinkertaisena,
olinko minä _»silmän keäntäjä.»_ Myönsin senkin mahdolliseksi ja
soudin nyt hänen kerallaan niemen ympäri tytön luo. Nyt pyysi poika,
että minä tytöllekin näyttäisin monia uimatemppujani, kun hän
niemekkeen vuoksi ei niitä ollut nähnyt. Mutta kun en noudattanut
hänen tahtoansa, oli hän kovin vihainen.

Nyt olimme tosin saaneet veneen, mutta sillä emme vielä olleet selvät
lähtemään. Ukkoa ei vielä kuulunut. Minä ehdotin, että odottaisimme
häntä vielä hetkisen, mutta kun tytär ja renki, jotka paremmin
tunsivat hänen luonteensa, vakuuttivat, että oli epävarmaa, tokko hän
ennen iltaa saapuisi, kun oli ollut kysymyksessä viina ja harjakaiset,
niin minäkin suostuin jättämään ukon oman onnensa nojaan ja seuraamaan
nuoria. Minä ja Maleena soudimme kirstun niemekkeelle, jonne Kustaa
talutti kiertoteitse hevosen ja täältä annoimme sen veneen jäljessä
uida joen yli. Aioimme sanoa Hean väelle, että he tarkkaisivat, koska
ukko tulisi ja hänen huutaessaan toisivat joen yli. Mutta kummassakaan
torpassa ei ollut ketään kotona. Mietimme siis, miten menettelisimme.
Kustaa tahtoi, että Maleena jäisi tänne isäänsä odottamaan ja että
minä ja hän läksisimme edellä kotiin, mutta tyttö ei sanonut jäävänsä
yksinään tänne, vaan arveli, että päinvastoin rengin oli odotettava
isäntäänsä. Minä ratkaisin asian niin, että Kustaa jäi odottamaan
herraansa ja minä tytön kera läksin kotiin. Meillä oli täältä puoli
penikulmaa hyvin huonoa ja kivistä tietä Björkbackaan. Hevosen ja
kirstun otin mukaan. Tiellä mietiskelin, miten selittelisin äidille
sitä, että näin kahden tyttären kera tulimme kotiin. Mutta tultuamme
perille ei ollutkaan ketään kotona, kaikki olivat menneet metsään
lehtiä riipimään eivätkä palanneet, ennenkuin iltamyöhäisellä. Kun
lausuin ihmettelyni siitä, että kaikki ovet olivat lukitsematta,
kaikki vaatteet, ruuat, talousesineet, sanalla sanoen koko irtaimisto
oli kuin jokaisen käytettävänä, vakuutti hän, ettei heillä koskaan
ollut tapana lukita ovia. Siinäkin he siis olivat meidän savolaistemme
kaltaisia, joilla ei asunnoissaan ole edes lukkoa ja avainta.

Auringonlaskun jälkeen tuli äiti kotiin vanhemman tyttärensä Märtan ja
poikansa Aatamin kera, kaikilla mukanaan valtavat kantamukset
tuoreelta tuoksuvia lehtiä. He mittailivat suurin silmin minua
kiireestä kantapäähän kuunnellessaan Maleenan kertomusta. Mutta kun
puhuttelin heitä suomeksi, muuttuivat epäilykset aluksi kummastukseksi
ja sitten ystävyydenosoituksiksi. Minut toivotettiin tervetulleeksi,
pyydettiin istumaan enkä minä, vaan emäntä alkoi pyydellä anteeksi,
ettei muka hänellä ollut tarjota toivomustensa mukaista kestitystä.
Hämillään ja pahoillaan hän päivitteli, ettei ollut viinaa ja ettei
hänen leivästäänkään ollut pöydälle pantavaksi. Edellisen suhteen hän
rauhoittui kuullessaan, etten sitä harrastanut ja jälkimmäisen suhteen
oli Maleena minut jo tyydyttänyt. Hän oli heti kotiin päästyään pannut
minulle pöytään maitoa, voita ja juustoa. Leipä oli leivottu
norlantilaiseen tapaan suuriksi ohuiksi leiviksi, jotka paperin tavoin
käännettiin moniin osiin. Hän pyysi minua käyttämään leivän asemesta
juustoa. Mutta se oli minusta niin outoa, etten niin voinut menetellä,
kun suomalaisena olin tottunut syömään paljon leipää ja vähän
särvintä. Söin siis näitä ohukaisia, joita, vaikkeivät ne hyviltä
maistuneetkaan, saattoi syödä. Ainoana haittana oli se, että karkeat
syrjät hankasivat kieltä. Tottumus tuli tässä kuten kaikessa toiseksi
luonnoksi, ja söin sittemmin monen viikon ajan hyvällä ruokahalulla
sekä olki- että pettuleipää, tietääkseni ilman haitallisia seurauksia.

Ukko tuli kotiin vasta myöhään yöllä. Luulin hänen moittivan meitä
siitä, että jätimme hänet jälkeemme, mutta sitä hän ei edes muistanut.
Sen sijaan hän sitä enemmän selvitteli, miten hevoskauppa sujui, se
häntä vieläkin tuntui kiinnostavan. Yöksi kömmin Aatamin ja Kustaan
kera tallinparvelle heiniin käyttäen viittaani peitteenä.

Seuraavana aamuna menin lähimpään naapuriin juttuuttamaan kylän
vanhinta ukkoa ja tiedustelemaan, mitä hän tiesi seudun vaiheista.
Tulos oli pääpiirteittäin seuraava:

_Lehtomäki_ (Björkberg) Orsan suomalaismetsissä, josta on 10
penikulmaa kirkolle, sijaitsee kukkulalla. Järveä ei ole lähettyvillä
kaunistuksena. Siinä on 7 taloa ja 52 henkeä. Kylä on alkuaan kahden
suomalaisen raivaama. Toinen oli asettunut siihen, missä Antti
Antinpoika _Nykäinen_ nykyään asuu. Hän oli Savosta ja nimitettiin
_Kokon-pojaksi_, mutta oliko hän täällä kuollut vai muuttanut muuanne,
sitä ei ukko tiennyt. Vähää myöhemmin oli _Haljainen_ muuttanut tähän
taloon, hänkin Savosta, ja lienee ollut hyvin rikas. Mutta hän oli
Norjan sodan aikana, jolloin tanskalaiset hävittivät näillä main,
muuttanut paikkakunnalta. Kerrotaan, että hän tällöin kätki
raha-arkkunsa, ja siellä se vieläkin on, kun ei kukaan tunne paikkaa,
missä se on haudattuna. Hänen jälkeensä oli tullut _Uti Nuotinen_ (Uti
lienee samaa kuin Ulle, Olof), hänkin Suomesta. Hän ei ollut jäänyt
kauaksi aikaa paikkakunnalle. Sitten tulivat _Kirjalaiset_
Finskogista, mutta hekin muuttivat, joten näyttää siltä kuin
suomalaiset eivät olisi erikoisemmin siitä pitäneet — ehkä sen vuoksi,
ettei ollut järveä. Lopulta oli tullut _Mikko Sigfridsson Nykäinen_
Jerfsjön Hästbergistä Helsinglannista. Hän oli ollut sotamiehenä ja
paleltunut Norjan tuntureilla Kaarle XII:n sodassa, silloin kun miltei
koko Taalain rykmentti paleltui kuoliaaksi. Hänen pojallaan _Sigfrid
Mikonpoika Nykäisellä_ oli tytär, joka meni naimisiin _Juho Erson
Hynnisen_ kanssa Vermlannin Gräsmarkista. Tämä meni vaimonsa kuoleman
jälkeen uudelleen naimisiin _Anna Pietarintytär Poikoisen_ kanssa
Untorpista ja oli heillä tytär _Kaarina Jansa_, joka meni naimisiin
_Pekka Lassenpoika Pulkkisen_ kanssa Hamrasta ja tämän kuoleman
jälkeen _Antti Antinpoika Nykäisen_ kanssa, joka vieläkin elää ja asuu
talossa. (Näistä Nykäisistä Kasakka kertoi, että heitä Hamran kylässä
oli ollut kahdeksan veljestä, ja olivat nämä pieninä poikina olleet
niin vallattomia ja villejä, että heidän äitinsä usein oli heidän
käsissään hengenvaarassa. Eräänä jouluaamuna olivat he joutuneet
riitaan ja käsikähmään keskenään hosuen toisiaan puukoilla. Äidillä ei
ollut muuta neuvoa kuin iskeä puukot niin korkealle ja syvälle
seinään, etteivät pojat ylettyneet eivätkä voineet vetää niitä pois).

Toisen talon on _Pohjalainen_-niminen suomalainen perannut. Suku
säilyi kauan, kunnes tänne muutti _Sigfrid Sigfridinpoika Nykäinen_,
edellämainitun Mikko Sigfridssonin veli. Pohjalaisen nimi oli ollut
kuninkaan lupakirjassa, joka oli hävinnyt. Avioliiton kautta on
myöhempinä aikoina kylän muihin taloihin tullut _Härköisiä_ Härkälästä
(Refärfven) ja _Hännisiä_ Mixjöstä.

Iltapäivällä seurasin Aatamia metsään, jonne hän meni koivunkuorta
keräämään nahan parkitsemista varten. Sillä kun nämä suomalaiset ovat
muista eristettyjä ja kun ei ole teitä kaupunkeihin ja suurempiin
maaseutukyliin, on heidän itse oltava seppiä, puuseppiä, suutareita,
sorvareita, räätäleitä, nahkureita, t.s. itselleen kaikki kaikessa.
Menin metsään nukkuakseni, mutta otin käsivarrelleni Aatamin luodikon
kokeillakseni sen kuntoa. Hän kaiketi tahtoi koetella taitavuuttani jä
veisti puukolla pienen pilkun suureen puuhun, mittasi matkan, jota
piti mahdollisimman pitkänä ja pyysi ampumaan pilkkuun. Hänen ei
tarvinnut kahdesti kehoittaa. Pamahti ja luoti sattui tuuman verran
pilkun alapuolelle. Hän myönsi tavanneensa mestarinsa. Hän ei
kiinnittänyt niin paljon huomiota kuulan osumaan kuin siihen, että
olin ampunut vapaalta kädeltä. Se oli hänestä tavatonta, ja hän
vakuutti, ettei sillä tavoin saisi sattumaan koko puuhun. Nämät
suomalaiset ovat yleensä hyviä ampujia eivätkä käytä juuri koskaan
muita kuin luotipyssyjä. Syyksi ilmoittavat he, että siten säästyy
ruutia ja lyijyä. He kulkevat metsässä miltei aina pyssy olalla, jotta
se tarvittaessa olisi käsillä. Kerrotaan, että he muinoin peläten
ruotsalaisten hyökkäyksiä menivät kirkollekin pyssyillä varustettuina.
Perillä suljettiin pyssyt asehuoneeseen ja annettiin takaisin
jumalanpalveluksen jälkeen. Pyssynsä he itse valmistavat. He ovat
totuttautuneet ampumaan tuelta, mikä minusta, joka lapsesta pitäen
olin tottunut vapaalta kädeltä ampumaan, tuntui peräti sopimattomalta.
— — Tämä pyssy oli, kuten useimmat näillä metsillä, Fågelsjön
suomalaisten valmistama, ja senpävuoksi olinkin utelias sitä
koettelemaan. Piippu oli tosin ulkopuolelta järeä, mutta sileä,
6-rihlainen, kierteitä 2 ½. Siihen mahtui herneenkokoinen luoti, joten
kiväärin luodista tulee 10 sellaista. Lukko oli yksinkertainen ja
karkeatekoinen, senmallinen mitä meillä nimitetään vesilukoksi, iski
hyvin ja varmasti, oli varustettu kierrettävällä rautalevyllä sankin
katteeksi. Tukki oli kömpelö ja tuskin piippua pidempi. Siinä oli
messinkinastoja koristeena. Aatami selitti syyksi lyhyen piipun
käyttöön sen, että he metsään mennessään, vieläpä usein kyntäessäänkin
pitävät pyssyä olallaan, jotta se tarpeen tullen aina olisi käsillä.
Entisaikaan oli se sitäkin välttämättömämpää, kun he eivät koskaan
uskaltaneet kulkea aseitta pelätessään ruotsalaisia. Ettei se metsissä
kävellessä haittaisi, käytettiin mahdollisimman lyhyttä tukkia, joten
se ei tarttuisi oksiin.

[Kuva: _Glavan suomalaismetsää._]

Kotiin tullessamme tapasimme kylän nuorison koolla minua odottamassa.
Menimme joukolla Antti Antinpoika Nykäisen taloon kuullaksemme hänen
soittavan kannelta. Olin utelias näkemään, oliko se saman näköinen
kuin meidän kanteleemme. Isäntä ei ollutkaan itse kotona, vain hänen
kaunis nuori vaimonsa lastensa kera. Heitä oli viisi reipasta
kauniisti kehittynyttä poikaa, joista pyysin vanhinta seuraavaksi
päiväksi oppaakseni. Mainittu kantele olikin vain tavallinen viulu,
joka täällä oli perinyt tuon suomalaisen nimen.




7. MATKALLA FÅGELSJÖHÖN. EKSYKSISSÄ. USKONNOLLINEN EMÄNTÄ. MERKILLISTÄ
   KALASTUSTA. TAIKAUSKOA. TAKAISIN LEHTOMÄELLE.

Keskiviikkoaamuna poikkesin täältä Fågelsjöhön, johon täältä tulee
lähes 4 penikulmaa, käydäkseni Härjedalin rajalla olevien suomalaisten
luona. Jätin siis kirstuni Kasakan luo Lehtomäelle, jota pidin
päämajanani ottaen mukaani vain suomalaisia muistiinpanojani, vanhoja
runoja y.m. joilla tahdoin ilahduttaa suomalaisia. Kun aioin viipyä
muutaman päivän, sulloin myttyyni housuparin ja vanhan frakin, sillä
sunnuntaina tahdoin näyttäytyä hieman erikoisasussa. Paitsi
povitaskussa olevia pistooleja ripustin sapelin vyölleni, etenkin kun
emäntäni kehoitti minua ottamaan mukaani tämän aseen, ei suomalaisten,
vaan monien pahantekijäin ja karkulaisten varalle, joita maleksi
metsissä. Sitä paitsi otin mukaani Aatamin pyssyn siltä varalta, että
tapaisin metsänriistaa, joten olin aseistettu kiireestä kantapäähän.
En siis ihmettele, jos jotkut pelkäsivät sotaista asuani, pitäen minua
mieluummin rosvopäällikkönä kuin tiedonhaluisena ylioppilaana.
Matkakumppaniksi sain 14-vuotiaan varhemmin mainitun viuluniekan
pojan. Hän oli terhakka ja reipas poika, jolla oli avoin katse ja
kauniit kreikkalaiset kasvot. Sinisistä silmistä tuikki jalo sielu ja
nuorukaisen eloisuus ja lämpö.

Vaelluksillani suomalaismetsissä olivat saapasraukkani käyneet
huonoiksi. Ne olivat yhtä mittaa olleet märkinä ja happamina ja
tulleet hauraiksi ja mädiksi, niin että minua huolestutti, miten
niillä tulisin toimeen. Käydä lötsöteltyäni märkiä korpimaita ja
veteliä soita oli usein astuttava niin kivisiä kallioita ja mäkiä,
että tuskin sai jalansijaa muualta kuin terävien kivien reunoilta,
jotka veitsinä pyrkivät repimään pehmitetyn nahan. Ja niin oli taas
mentävä soihin ja sitten kivisille kankaille. Tuloksena oli, että
saappaani veisasivat viimeisiä virsiään ja senpä vuoksi ja osaksi
myöskin siksi, ettei helle vaivaisi, noudatin pojan esimerkkiä ja
kävelin paljain jaloin. Heti kylästä lähdettyäni vedin saappaat
jalastani ja kannoin niitä kädessäni, kunnes Hamran kylän lähettyvillä
vedin ne taas jalkaani. Olin poikana paljasjaloin ollut päivämäärin
metsästämässä ja tämä tottumukseni tuli nyt hyvään tarpeeseen. Viime
vuosina olivat jalat kyllä tulleet hieman aremmiksi, mutta vanha
luonto oli toki jäljellä ja pianpa olin taas entisestä taidosta
perillä. Mutta minua hävetti näyttäytyä paljain jaloin, jonka vuoksi
aina kun lähestyin kylää tahi taloa vedin saappaat jalkaani, mutta
heti sen jäätyä näkyvistä taas otin ne jalastani.

Saloilla, joiden läpi kuljimme, oli vielä suomalaiset nimet jäljellä.
Sellaisia olivat esim. _Moasin aho_, _Moantien aho_, _Kokon silta_,
_Kokon sillan aho_, _Karsikko aho_ (Stor sveden), _Puukon suo_,
_Matalan luhon aho_ j.n.e. Jo nimistä selviää, että matkamme kävi
harjanteita ja kankaita pitkin, joiden välillä oli pitkiä soita.
Haimme kauniin paikan tien varrella, johon asetuimme lepäämään ja
nauttimaan viileydestä, helteinen auringonpaiste kun oli. Kysyin, eikö
poika tainnut laulaa minulle mitään. Hän mietiskeli kainostellen
hetkisen ja alkoi laulaa vuoroin suomalaisia vuoroin ruotsalaisia
lauluja. Hänellä oli kaunis taipuisa ääni, vaikkakin vähän kimakka.
Suomalaisista lauluista mainittakoon:

   »Yks, kaks, kolm, neljä,
   anna ilonen olla,
   Kuin huoli tulloo,
   anna hänen männä!»

Toinen runo alkoi:

   Paarmaiset eissä,
   Kissa lyöpi rumpuu.

Ruotsiksi hän lauloi reipassävelisen ja joviaalisen laulun, jonka
sanoi oppineensa Mixjön pojilta. Se alkoi sanoilla: »Det var en
lördagsafton jag söp mig litet full» — — Kun hän oli sen lopettanut,
kysyi hän hymysuin, pidinkö siitä.

Matkalla tuli muun muassa puheeksi äskettäin Råbergissä metsään
eksynyt lapsi. Poika, _Pekka Antinpoika Nykäinen_, vakuutteli, että
vuorenhaltia, joka ennenkin näillä main oli tehnyt tekosiaan, oli
varastanut lapsen. Hän kertoili yhtä ja toista tuosta vuorenhaltiasta,
joka vartioitsi vuoren hopea-aarteita. Aikoja sitten oli Orsan
taalalainen nähnyt sattumoilta vuoren ohi kulkiessansa, miten hopeata
virtaili kuin sulatettua tinaa vuoresta. Hän oli täyttänyt hopealla
taskunsa, mutta kun hänen piti täältä kääntyä kotiin, niin hän aina
palasi takaisin vuoren luo. Viimein piti hänen vapautuakseen lumoista
antaa takaisin suurin osa siitä, mitä oli ottanut ja sitoutua loput
lahjoittamaan kirkolle ehtoolliskalkiksi. Vasta sitten hänen onnistui
päästä täältä.

Runsaan kolmen neljänneksen matkattuamme tulimme _Hampuran_ (Hamra)
kylään, jossa on 11 taloa ja n. 70 henkeä. Ne oli enimmäkseen
rakennettu mäenrinteelle pienen Hamran järven lähettyville. Täältä oli
9 penikulmaa kirkolle. Ensimmäisissä taloissa ei ollut muita kuin eräs
sairas akka kotona. Eräässä toisessa kauempana olevassa talossa
tapasin nuoren vaimon, joka tarjosi minulle maitoa ja oli
ystävällinen, vaikka aluksi katselikin minua pitkään.

Täällä oli minun erottava oppaastani, kun hän matkasta edelleen oli
yhtä tietämätön kuin minäkin, eikä hänellä olisi ollut tilaisuuttakaan
seurata minua kauemmas. Ja kun kylässä ei ollut yhtään poikaa tai
tyttöä kotona, jotta olisin voinut saada oppaan — Hampuran väki oli
näet mennyt karjamajoilleen Restoisenmäelle niittämään soitaan ja
vetiköitään — niin oli minun oppaatta lähdettävä edelleen. Aprikoin
kauan, sillä yö Björnmåsan metsissä muistui elävästi mieleeni. Mutta
mitä oli tehtävä? Nuori vaimokin rohkaisi minua vakuuttaen kyllä
löytäväni perille. Ja kun en tahtonut olla pelkuri enkä neuvoton,
lähdin jätettyäni tänne vaatemyttyni. Neuvottelimme kauan, mitä tietä
menisin: Sandsjön vai Tandsjönkö kautta Fågelsjöhön. Mutta sen puolen
kylät kaiketi olivat autioina. Sovittiin, että ensin menisin
Restoisenmäelle Hampuran väkeä tapaamaan ja sieltä Svartevallin kautta
Näfveråsiin, jossa arveltiin fågelsjöläisten olevan heinässä. Emäntä
saattoi minua, kunnes tulin kylän ulkopuolelle, mutta ei kauemmaksi.

[Kuva: Metsäsuomalaisten huonekaluja.]

Aavistukseni toteentuivat. En ollut kauan kävellyt, ennenkuin jo oli
tienhaara edessäni, vaikka vaimo oli vakuutellut, ettei ollut
tienristeyksistä pelkoa. Kuljin suurempaa polkua, kunnes se loppui
suohon. Siinäpä nyt seisoin. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä
takaisin.

Tultuani uudelleen tienristeykseen seisoskelin kauan epäröiden, oliko
palattava kylään vai lähdettävä toista polkua kävelemään. Valitsin
jälkimmäisen vaihtoehdon, kun oli pitkä matka kylään ja sitä paitsi
olin liian ylpeä paljastamaan erehdykseni ja uudelleen tietä kysymään.
Mutta pian sain ylpeyttäni katua. Tämäkin polku oli sotkuinen, joten
haihattelin sinne tänne ja lopulta eksyin metsään. Takaisin kylään
löytäminen tuntui vaikealta, ja mitä kauemmas tahdoin häätää ajatukset
metsään jäämisestä, sitä elävämpinä ne esiintyivät. Lisäksi tuli uusi
vaiva, nälkä. En ollut päivän mittaan saanut muuta kuin vähän maitoa
ja se vain ärsytti ruokahaluani. Samoilin suossa sammuttaen nälkääni
lakoilla, jotka minua viettelivät mättäältä mättäälle, kun etäällä
olin kuulevinani lehmänkellon kalkahduksia. Kuuntelin ja kuulin
toistamiseen. Tuulen mukana ajelehtiva merimies ei voi nähdessään maan
siintoa olla iloisempi kuin minä lehmänkellon äänestä. Suuntasin
kulkuni ääntä kohti ja saavuin kuin saavuinkin etsimilleni
Restoisenmäen karjamajoille. Menin tupaan, jossa oli vain kaksi pientä
tyttöä ja kaksi kehtolasta. He ensin säikähtivät aika lailla, mutta
kun vähän puhelin ja jokeltelin, niin jo tulimme tuttaviksi ja he
antoivat maitoa juodakseni. He näyttivät minulle tien _Torniomäelle_,
jonne oli vain puoli neljännestä. Se oli pieni yksinäinen karjalaidun,
jossa väki asui kodassa. Täällä tapasin vaimon ja pojan kotona. He
pyysivät minua hökkeliin sisälle. Pyysin kuoripiimää, jota sainkin ja
hotkaisin leivättä. En tiedä johtuiko pelosta vai
vieraanvaraisuudesta, että vaimo kieltäytyi ottamasta maksua.

Jutellessamme tuli vaimon mies kotiin. Hän oli kookas ukko, jonka
kauniita kasvoja kehystivät hopeanharmaat hiukset. Hänen sekä puheensa
että koko olemuksensa ja tapansa erosivat paljon muista suomalaisista.
Olin heti huomaavinani, että hän oli parempi mies kuin talonpoika, ja
aavistukseni osuikin oikeaan. Vaikka hän olikin n. 60—70:n ikäinen oli
hän vielä hyvissä voimissa ja pirteäluonteinen. Hän tiedusteli
tarkoin, kuka minä olin ja matkani tarkoitusta. Kun hänelle olin
antanut nuo tiedot, ei hän kuten muut jäänyt vaiteliaana
välinpitämättömäksi tahi osoittanut epäilevänsä minua, vaan ilahtui
siitä kunniasta, mikä oli tullut hänen matalan majansa osaksi sen
saadessa ottaa vastaan niin harvinaisen vieraan. Hän kiitteli ja
ylisteli minua, joka olin nähnyt niin suuren vaivan, että olin tullut
etsimään unohdettua ja metsiinsä kätkeytynyttä heimoa levittääkseni
siitä oikeita tietoja. Sitten talutti hän kädestä pienen poikansa
luokseni ja neuvoi liikutettuna kaikkena elinaikanaan muistamaan
harvinaista vierasta, joka oli istunut heidän matalan kattonsa alla ja
joka kaukaisilta mailta vartavasten oli vaeltanut oppiakseen heidän
olojansa tuntemaan. En voi kieltää, että minullekin tuli yllätyksenä
tämä harvinainen kohtelu, jota en ainakaan täällä ollut odottanut. Se
antoi minulle puolestani aihetta kysymykseen, kuka hän oli ja mistä
hän oli hankkinut oppia. Sillä hänen puheensa ilmaisi, että hän oli
käynyt koulua, vieläpä ollut kuten sanotaan mukana suuressa
maailmassa. Hän ensin hymähti, mutta kertoi sitten olleensa
lautamiehenä suomalaismetsillä, vaikkakin hän ikänsä vuoksi oli
luovuttanut toimen pojalleen, joka isänsä tavoin nyt neuvoin ja kynin
palveli muita. Nuorena hän oli pitkät ajat asunut Tukholmassa ollen
kisällinä senaikuisen etevimmän kuninkaallisen hoviräätälin luona.
Häntä oli siihen aikaan pidetty niin taitavana ja erikoisena
ammatissaan, että hänelle oli uskottu kuningas Kustaa III
kruunausvaatteiden valmistus, jonka hän olikin suorittanut. Hän väsyi
sittemmin pääkaupungin meluun ja hälinään kaihoten takaisin metsien
rauhaan. Tämän toiveensa hän toteuttikin ja tunsi itsensä nyt
tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Hän oli toistamiseen naimisissa nuoren
kunnon naisen kanssa, joka kuten hän ja poikakin puhui hyvää suomea.
Edellisestä avioliitosta oli hänellä monta lasta, joista muuan nykyään
oli yli-päällysmiehenä Uumajan tienoon kanavoimistöissä. Ukolla,
nimeltä _Erkki Pekanpoika Pulki_, oli muisti kuin partaveitsi. Hän
muisti koko sukuluettelonsa aina ensimmäisestä Suomesta muuttaneesta
alkaen ja antoi muitakin mielenkiintoisia tietoja täkäläisten
suomalaisten muinaisista vaiheista. Mutta minulle sattui sellainen
kommellus, että kun Fågelsjössä puhdistin kirjoituslaattojani,
erehdyksestä myös pyyhin nämä muistiinpanot, ennenkuin olin ennättänyt
ne kopioida. Niistä muistan vain, että kaksi Suomesta tullutta
suomalaista raivasi viljelykselle Hamran. Toinen oli _Nuotinen_ toinen
_Kemppainen_. Pulki-nimen selitti hän saaneen alkunsa siten, että
jonkun Kemppaisen rekeä valmistaessaan nakutellessa reenketaraa, eräs
läsnäolleista oli sanonut: _»Nyt Pulkki pulkoittaa»_, jonka johdosta
reentekijästä ja koko suvusta oli alettu käyttää nimeä »Pulki». Jätän
omaan arvoonsa tämän etymologian, mutta uskon mieluummin, että suku on
samaa alkujuurta kuin Suomessa tunnettu suku Pulkkinen. Ukko taisi
joukon vanhoja runoja ja lukuja, joista kirjoitin muutamia muistiin
hänen huvikseen luettuani muutamia samaa lajia. Illaksi keitettiin
minulle ruispuuroa, joka olikin hyvää ja jota näillä main pidetään
oikeana juhlaruokana. Tyhjennettyäni vatini niinkuin varhemmin ukon
tietovarastonkin, istuin vielä myöhäiseen iltaan hänen kanssansa
jutellen.

Kello oli jo ½ 11, kun sonnustauduin palaamaan Restoisenmäelle
tavatakseni työväkeä, jota odotettiin sinne yöksi, kun samalla tuli
sisälle kaksi nuorta tyttöä hoikkaa kuin liljaa. He olivat sisaruksia,
jotka päätettyään työnsä metsissä Raijkjärven takana, tulivat tänne
yöksi. Heidän vanhempansa ja muu työväki olivat jääneet yöksi metsään.
Heillä oli mukanaan pieni jauhopussi, joka sisälsi korkeintaan puoli
tuoppia jauhoja. He panivat niitä varten padan heti tulelle. Kun
tyttöjen vuoksi seura tuli minulle mielenkiintoisemmaksi ja kun oli
sitä paitsi jo myöhäinen ilta, päätin jäädä yöksi ja mieluummin
aamuvarhaisella mennä Restoisenmäelle. Tytöt pyysivät minua seurakseen
puurovadin ääreen, mutta kun olin sitä jo tarpeekseni saanut, täytyi
minun kieltäytyä kutsusta. Kun tuli oli sammunut, meni koko seura ja
minä sen mukana saunaan nukkumaan. Sinne oli lattialle levitetty
lehtiä ja niihin etsi kukin mahdollisimman hyvän makuutilan itselleen.
Siellä oli tavattoman epämukavaa, enkä minä voinut kuumuutta ja
ummehtunutta ilmaa kauan sietää. Kun en saanut unen päästä kiinni
lähdin seurasta ja riensin ulos raikkaaseen ilmaan, löysin ladon ja
menin heiniin nukkumaan. Mutta aamupuolella alkoi minun tulla kylmä
ohuissa kesävaatteissani. Hampaani kalisivat ja minun oli uudelleen
mentävä lämmittelemään hiestävään saunaan. Kello kävi jo kolmatta ja
pian tytötkin nousivat mennäkseen heinämaalle. He pyysivät minua
mukaansa, kun he olivat matkalla Svartevalliin päin, jonne minäkin
aioin. Mutta kun oli kerrottu Restoisenmäellä olevan paljon väkeä
koolla, tahdoin ensin tavata heitä. Menin sinne, mutta tulin liian
myöhään. Väki oli mennyt niityilleen ja soilleen ja vain lapset olivat
kotona. Läksin väen jälkiä seuraamaan kasteista ruohoa tarkaten. Mutta
tultuani suurille soille jäljet hävisivät ja minä eksyin metsään.
Huutelin ja ammuskelin, mutta saamatta muuta vastausta kuin kaiun
huudoistani. Kiukustuneena palasin lasten luo ja kaduin, vaikkakin
liian myöhään, etten ollut suostunut tyttöjen pyyntöön. Korvaukseksi
neljän tunnin metsässä harhailusta annettiin minulle kehlollinen
oivallista kuoripiimää, josta ei tahdottu ottaa maksua. Kun ei kukaan
osannut neuvoa tietä Svartevalliin, päätin omin päin samoilla sinne,
mutta olin kuin lumoissa. Olinhan tottunut löytämään oudoissakin
metsissä tien, mutta tänään se oli mahdotonta. Kun piti mennä
määrättyyn suuntaan, jouduinkin aivan toisaalle ja kun piti kulkea
suoraan eteenpäin, kuljinkin ympyrässä, niin että miltei olin uskoa jo
noituuteen. Aurinko, jota aina olin pitänyt varmana kompassina, tuntui
kääntyvän konsa eteeni konsa taakseni. Olin lopulta niin sekaisin,
väsynyt ja kiusaantunut, että päätin, etten enää koskaan oppaatta
lähtisi Taalain metsiin harhailemaan. Ja tuntuu kuin vielä nytkin tuon
päivän rasitukset minua joskus kiusaisivat.

Kello oli jo 8 aamulla, kun toistamiseen lähdin Restoisenmäeltä. Ensin
kuljin poluntapaista, mutta kun se loppui, oli vain nenäni kompassina
ja minä jouduin kurjaan metsään, missä olin jäädä tiheikköihin,
rämeisiin ja soihin. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin kolmannen
kerran palata Restoisenmäelle, jonne tulin kolme tuntia ankarasti
käveltyäni klo 11. Menin nyt Torniomäelle, josta sain ukon pojan
näyttämään n.s. oikeata tietä, todellisuudessa tuskin näkyviä jälkiä.
Kuljimme pitkiä soita myöten, kunnes tapasimme hamralaista heinäväkeä,
enimmäkseen naisia, jotka parhaillaan söivät päivällistä. Täällä
tapasin kaksi ukko Pulkkisen poikaa, Antonin ja Eerikin. Turhaan
koetin saada opasta. Vaikka olisin mitä tarjonnut, oli heinänteko
heille kalliimpi. Päivän helle ja juoksentelu oli jo puristanut monet
hiet, mutta pahempaa oli vielä tulossa.

Saatuani virvokkeeksi vähän maitoa läksin taas matkalle saamieni
neuvojen mukaan. Tultuani Svartevallin karjamajalle, joka nyt oli
autiona, neuvottiin menemään veräjästä ja sitten kulkemaan polkua
myöten Näfveråsiin. Olin koko päivän kulkenut avojaloin. Märkiä
rämeikköjä kulkiessani oli jalkojeni nahka kutistunut kokoon ja jalat
alkoivat arastella. Silti oli pyrittävä eteenpäin. Kaiken lisäksi tuli
vielä uusi kiusa, josta tähän saakka olin saanut vain esimakua,
nimittäin sääsket ja metsäkärpäset. Tultuani korpeen jouduin kuin
sotaan salojen mäkäräin ja paarmojen kanssa. Kahlattuani suuren suon
halki tulin kankaalle, missä vain harvassa kasvoi vankkoja honkia.
Mutta jo ensi askeleilla hyökkäsi kimppuuni miljaardeja sääskiä ja
kärpäsiä, jotka tulvivat vastaani, niin että ne pimittivät ilman ja
tuossa tuokiossa ne minut peittivät kuin olisin saanut vaipan
ympärilleni. Ne tulivat sellaisella vauhdilla kuin raesade ja tuntui,
kuin olisi viskelty herneitä kasvoilleni. Nämä metsän nälkäiset oliot
kävivät uhrinsa kimppuun sanomattomalla vimmalla ja mistään
piittaamatta ne takertuivat ensimmäiseen parhaaseen kohtaan kuin
kongrusilaiset raketit. Joka kerta kun huitaisin kädellä kasvoihini
niitä tuhansittain tipahteli maahan, mutta heti oli yhtä paljon uusia
tilalla. Minun oli haettava suosta suojapaikkaa saatuani otsani
kuhmuja täyteen ja käteni kuin nokkosten polttamiksi. Mietiskelin,
miten pääsisin pitkän kankaan yli, jonne olivat kerääntyneet koko
metsän itikkaparvet, sen vuoksi että se oli korkeaa maastoa. Vihdoin
luulin keinon keksineeni. Sivelin naamani ja käteni suosta
kaivamallani savella ja menin uudelleen taisteluun. Mutta pitkälle en
päässyt, ennenkuin taas oli paettava suohon taittamaan oksa kumpaankin
käteeni. Näin aseistettuna otin vastaan uusia ihmissyöjien
hyökkäyksiä. Mutta vaikka kuinka hosuin ja huiskin vihtoineni, ei se
estänyt niitä tunkeutumasta suuhun, nenään, silmiin ja korviin. Mitä
pidemmälle ennätin, sen suuremmaksi saattue kasvoi, myriaadien
siivekkäiden pilvenä minua ympäröidessä. Niiden soitto oli yhtä
helvetillinen korvilleni kuin pistot kiusallisia tuntohermoilleni. Ja
aina kun lähestyin suurta puuta, tulvi siitä uusia laumoja synnyttäen
oikeita sotahuutoja. On vaikeata edes kuvata asemaani. Silmistäni
virtaili kyyneleitä, ja joka kerta kun vedin henkeäni, sain suuhuni
neljä viisi kärpästä. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin juosta minkä
jaksoin, etteivät ne kokonaan minua söisi. Tuntui kuin olisin ollut
kujanjuoksussa. Jälkenikin olivat veriset, sillä terävät kivet olivat
repineet jalkani rikki. Kun minua täten oli kaahattu yli vuorien ja
mäkien ja olin päässyt taas suomaille, vapauduin tästä nälkiintyneestä
seurasta. Katsahdin taakseni nähdäkseni, näinkö todellakin olin niistä
päässyt. Saattaa arvata kuinka nyt hengästyneenä huohotin ja miten
mielelläni olisin heittäytynyt pitkäkseen lepäämään, sillä siksi
uupunut olin. Mutta siihen ei ollut aikaa. Vedin saappaat veristäviin
jalkoihini ja kiiruhdin edelleen, kunnes tulin Svartåhon ja samalla
Svartevalliin. Kun tätä karjamajaa käytetään vasta syksympänä, oli se
autiona. Menin tyhjään tupaan. Siellä ei ollut muuta kuin kuivaa
ihmisravinnoksi aiottua puunkuorta ja kotikärpäsiä, jotka minun
häiritseminäni surisivat ympäri huonetta.

Hieman levättyäni kiiruhdin neuvotun veräjän kautta polulle, joka
johti metsään. Niukan puoli neljännestä kuljettuani haarautui se
useiksi pieniksi poluiksi. Seurasin ensin yhtä, sitten toista ja
vihdoin epäröivänä mitä polkua kulkisin, valitsin vasemmanpuolisen,
joka minusta näytti suurimmalta. Mutta kun sekin loppui, käännyin
oikealle kädelle etsimään toisia polkuja. Ne olivat jo varemmin
loppuneet, joten juoksentelin turhaan noin neljänneksen penikulmaa
kuluttaen saapaspahani riekaleiksi. Käännyin ympäri ja kuljin itsekään
tietämättä minne, mutta kahlattuani joen yli tulin rämeen luo ja näin
siellä ihmisiä. Iloisena, vaikkakin uupuneena lähestyin heitä, mutta
miten hämmästyinkään, huomatessani heidät samoiksi, jotka olin
päivällisaikana jättänyt. Olin siis kuin mikäkin löyhäpäinen
tuntikausia juoksennellut metsässä enkä minä eivätkä heinämiehetkään
pystyneet selittämään, mitä teitä olin kulkenut. Toiset nauraa
hohottelivat, toiset valittelivat eksymistäni ja kiukustuneena
tyhmyydestäni minun oli itsekin otettava osaa nauruun. Selitettiin,
että olin erehtynyt veräjästä, niitä oli kaksi, minun olisi ollut
mentävä toisesta. Olin siis tietämättäni toistamiseen kulkenut
Svartåhon.

En tiedä olisiko nyt kukaan menetellyt kuin minä. Lepäämättä, niin
väsynyt kuin olinkin, lähdin uudelleen taipaleelle. Päätin mieluummin
vielä kerran eksyä kuin olla ihmisten naurun esineenä. Läksin, mutta
Herra tiennee, että tuhat kertaa mieluummin olisin toivonut saada
jäädä ja että pelko ja huoli tekivät askeleeni raskaiksi. Aurinko
kallistui jo kohti läntistä taivaanrantaa ja illan viileys virvoitti
koko luontoa ja minuakin. Vaikka olinkin koko päivän juoksennellut
sietämättömässä helteessä kurjia saloja pitkin ja poikin, vaikk'en
ollut syönyt muuta kuin aamulla vähän maitoa ja vaikka jalkani olivat
raadeltuina kuin olisin kulkenut orjantappuroissa — tunsin saavani
uusia voimia, jotka kaiketi juontuivat kovasta luonnosta ja
itsepäisyydestäni. Edessäni oli runsaanpuoleinen neljännes
Svartevalliin ja sieltä vielä penikulma saloa Näfveråsiin, jonne oli
yöksi ehdittävä. Kello 7 olin uudelleen tuon kirotun veräjän luona,
mutta enpä enää antanut sen itseäni johtaa harhaan. Hyppelin gasellin
tavoin kiveltä kivelle ja jos joku olisi minut nähnyt sapeli ja pyssy
kädessä paljain jaloin metsässä nelistämässä, olisi hän varmasti
luullut minua kaistapäiseksi.

Niinpä vainotun hirven tavoin tulin jo kello 9 Näfveråsin
karjamajoille, jotka kuuluivat Fågelsjön suomalaisille. Täällä oli
kolme karjalaidunta majoineen. Kuhunkin kuului niityntilkkuja ja
laidunmaita. Niistä oli yksi autiona, toisessa asui paimentyttö,
kolmannessa, johon poikkesin, vaimo kolmen lapsensa kera. He puhuivat
omituista ruotsia, joka kuulosti epämiellyttävältä korvaan. He pitivät
minua maantie-rosvona ja minä muuna minua olisi voinutkaan pitää.
Minun aseeni, tapani ja villi ulkoasuni oli juuri sentapainen. Ja kun
kaiken lisäksi saavuin yön tullessa yksin metsän kätköistä yksinäiseen
paikkaan, jossa vain nämä heikot olennot olivat kotosalla, niin ei ole
kumma, jos eukon sydän lekahteli. Silti hän tekeytyi hyvätuuliseksi ja
koetti kohteliaisuudella päästä ystäväkseni. Hän antoi maitoa
juodakseni ja kehoitti ottamaan osaa heidän kehnoon ateriaansa.
Väsymykseltä en jaksanut syödä mitään, vaan pyysin yösijaa. Omituista
kyllä kehoitti hän minua öitsemään paimentytön luona toisessa majassa,
luultavasti poistaakseen vaaran omalta kohdaltaan. Niinpä joskus
uhrataan naapurin lato oman pelastamiseksi. Mutta kun en jaksanut enää
askeltakaan kauemmaksi, oli hänen pakko tehdä minulle tilaa toiselle
makuulavalle, makuutoverinani nokinen poika, hänen itsensä asettuessa
kahden pikkutytön kera toiselle — vain yhden laudan erottamana.
Paneuduin siis tähän likaiseen hökkeliin levolle puolialastomien
repaleisten kakaroitten pariin, saamatta tässä kurjuuden pesässä unta
silmiini. Sillä vereni olivat vielä liikkeellä, ja kirputkin
häiritsivät, joten vasta aamupuolella uupumuksesta nukahdin.

Syötyäni seuraavana aamuna kuoripiimää (flöte), suuren kimpaleen
juustoa ja leipää, joista ei maksua otettu, sain edellämainitun
paimentytön tietä näyttämään Söderbergin karjamajoille, joiden
lähettyvillä fågelsjöläiset olivat heinässä. Tämä tytöntypykkä oli
nuori, eikä suinkaan epämiellyttävä. Jos hän olisi pessyt kasvonsa
puhtaiksi, olisi hän kenties ollut kaunotar. Hänen piti viedä maitoa
ja vuohenjuustoa, jota suomalaiset nimittävät _mössöksi_,
karjamajoille. Mutta kun hänen piti ajaa karjansakin sen puolen
metsiin, oli minun pakko, ellen tahtonut joutua eilisen kaltaisiin
ikävyyksiin, alistua hänen kanssaan ajelemaan karjaa laitumille ja
sehän oli toisenlainen tehtävä kuin eilinen kilpajuoksuni.

Kuljimme yli monien rämeitten ja kankaitten ja kulkiessamme pienen
suon ohi sain herkukseni ihania lakkoja, joista kypsyyden mukaan
käytetään kahta eri nimeä. Kovina ja punaisina ne ovat _muuramia_
(myrbär), keltaisina ja pehmeinä _lakkoja_ (mölton).

Matkalla tyttö kertoi olevansa Lehtomäen Thomasgårdista ja että
hänellä oli 12 sisarta ja 3 veljeä, jotka kaikki elivät. Edellisistä
yksi palveli Tukholmassa, muut olivat hajaantuneet eri paikkakunnille.

Holmfallin rämeillä tapasimme tytön isännän _Sigfrid Martinpoika
Tossavaisen_; hän oli vanhan polven suomalaisukkoja, joka vaimoineen
väkineen niitti ahojaan. Kun huomasin heidät jo etäältä kiersin
hiipien metsikön taaitse kuullakseni heidän keskusteluaan. Tyttöä
pyysin olemaan niin kauan piilossa metsässä. Lienen auringossa
kiiltävissä varustuksissani näyttänyt janitshaarilta, sillä eukko
säikähti niin, ettei voinut puhua eikä huutaa. Hän seisoi kuin
kivettyneeksi maahan juutuneena, voimatta kääntää minusta katsettaan.
Ukko, joka niitti heinää selin meihin kääntyneenä, ei ymmärtänyt, mikä
sai eukon pitkäksi ajaksi vaikenemaan. Kääntyessään ympäri hänkin
hätkähti. Kun vihdoin aloimme puhua, antoi hän minun selvästi
ymmärtää, että hän piti minua lurjuksena ja maankiertäjänä, jolta
saattoi odottaa mitä tahansa. Kumminkin muuttuivat hänen käsityksensä
minulle sitä edullisimmiksi mitä enemmän keskustelimme. Siihen
vaikutti ehkä osaltaan paimentytön kuulustelu, jonka emäntä sillä
aikaa toimitti ja josta luultavasti kävi selville, etten ollut viime
yöpaikassani varastanut enkä rosvonnut. Ukko saattoi itse minut
lopulta Söderbergiin, missä meidän piti tavata vanha suomalaisukko
_Halfver_ eli _Harald Antinpoika Tossavainen_. Ukot olivat keskenään
sopineet siitä, että illalla yhdessä palaisivat kotiin ja minä
pääsisin nyt heidän matkassaan Fågelsjöhön.

Söderbergissä oli vain lapsilauma kotona ja tulella suuri kattila,
jossa keitettiin mössöä, joka vaatii monen tunnin keittämisen.
Lapsista oli eräs 8-vuotias poika heikkomielinen. Hän ei osannut puhua
eikä ymmärtänyt puhetta, hän vain syyttä suotta nauroi, kiljui,
viipelöi sormineen ja irvisteli. Hän oli niin hullu, ettei osannut
itse edes syödä, vaan oli rintalapsen tavoin syötettävä. Mutta silti
olivat hänen kasvonsa kuvan kauniit. Ihailin kauan hänen säännöllisiä
piirteitään, kreikkalaista profiiliaan ja hienoa, miltei läpikuultavaa
hipiäänsä ja minusta oli synti, ettei henki vastannut muotojen
kauneutta. Saapuville tullut äiti kertoi sydämensä kylläisiä suruja
purkaen, että lapsella kahden vanhana oli ollut niin ankara
kaatuvatauti, että hän oli päivittäin saanut kaksikymmentäkin
kohtausta. Hän oli koettanut kaikkia mahdollisia parannuskeinoja ja
kun hän oli kuullut, että piti kohtauksen kestäessä huuhdella lasta
jääkylmällä vedellä, oli hän sitäkin koetellut. Tauti hellittikin
heti, mutta lapsi tuli hulluksi. Äiti oli lohduton, etenkin kun katsoi
itsensä syypääksi onnettomuuteen. Lapsen hoidosta koituvia vaivoja,
silä kun ei voinut hetkeksikään jättää omin päin, kantaa hän
mielihyvin varomattomuutensa vuoksi ansaittuna rangaistuksena. Ja jos
teen päätelmiä tämän järjettömän elukan puhtauden perusteella, hoiti
hän sitä paremmin kuin muita. Ehdotin, että hän lähettäisi sen
mielisairaalaan, mutta siihen ei hän mistään hinnasta sanonut
suostuvansa, että jättäisi pojan muiden hoidettavaksi. Minua liikutti
tuo äidinrakkaus. Ja kun puhutaan raaoista puolibarbaarisista
metsäläisistä, on muistettava, että senkin povessa on monesti jalompia
tunteita kuin valistuneissa piireissä. Kuinka moni pääkaupungin asukas
onkaan antanut sulkea puolisonsa tahi lapsensa Danvikiin voidakseen
itse ottaa osaa huvitteluihin.

Täällä sain taas hyvän aterian maitoa, leipää, voita ja juustoa. Leipä
oli täällä niinkuin muuallakin valmistettu akanoista ja petusta.
Toisessa pirtissä tapasin Halfver ukon, jota pidettiin kylän parhaana
pyssyseppänä. Hänkään ei aluksi katsellut minua leppein silmin. Siihen
on jokaisen, joka aikoo käydä tapaamassa näitä metsäsuomalaisia,
valmistauduttava. Hänen ei pidä antaa ensimmäisen kohtelun,
epäluuloisuuden ja juron jyrkän vastaanoton, joka tuntuu luotaan
työntävältä, itseään pelottaa. Suomalainen on tottunut pitämään
jokaista vierasta julki vihollisenaan, jota vastaan hän varautuu
suurella varovaisuudella. Tähän kuin toiseksi luonnoksi käyneeseen
ominaisuuteen ovat ehkä vaikuttaneet ne vainot, joiden alaisina he
ovat olleet ja osaksi vieläkin ovat. Alussa koetun jurouden korvaa
täysin hyväntahtoisuus, jota saa osakseen, kun kerran on päässyt
heidän ystäväkseen. Siinä on suomalainen ruotsalaisen vastakohta,
sillä tämän kohteliaisuus on alussa suurin, mutta vähenee pian, kun
taas suomalaisen lisääntyy. Näiden kansojen osanottotavatkin ovat
erilaisia: toinen näyttää teoillaan, toinen sanoin; toisen ystävyys on
sydämessä, toisen vain kielellä.

Kun olimme sopineet, että kolmisin lähtisimme kello 5 aikana
iltapäivällä Fågelsjöhön, menin eilispäivän rasituksesta väsyneenä
nukkumaan heinälatoon, missä sattui huvittava kohtaus kuuron ukon
kanssa. En ollut vielä nukahtanut, kun ladon omistaja, eräs
suomalaisukko, joka ei tiennyt mitään tulostani, tuli sulkemaan auki
jättämääni ovea. Saattaa kuvitella hänen kummastustaan, kun hän näki
minun murha-aseitteni välähtelevän heinien lomitse. Hän ei tiennyt
olinko jo nukkunut; hän seisoi epäröiden, mitä piti tehdä: oliko
otettava pyssyni ja sapelini tai suljettava minut latoon, oliko minut
herätettävä tahi ensin käännyttävä naapureilta apua hakemaan. Hänen
parhaillaan tuumaillessaan minä äkkiä karjaisin. Hän säikähti niin,
että hypähti korkealle. Kysymyksiini antoi hän mitä hullunkurisimpia
vastauksia, sillä hän luuli kysyväni kokonaan toisia asioita. Emme
mitenkään selviytyneet vähemmällä kuin menemällä Halfverin luo, joka
lähemmin selitti, kuka minä olin. Illan suussa tulivat Sigfrid ja
hänen serkkunsa Halfver tänne. Läksimme matkalle heidän kotiansa.
Täältä oli runsaasti puolitoista penikulmaa järvenrantaan ja järven
yli yhtä pitkä matka kylään. Minä ja Sigfrid soudimme ja Halfver ukko
piti perää.

_Fågelsjö_ tahi Volsyöni kuten suomalaiset sitä nimittävät, sijaitsee
kauniilla paikalla samannimisen järven rannalla. Sen 6 taloa on
rakennettu miltei suoraviivaisesti rantaa pitkin. Niiden välillä on
vain peltoja ja niittyjä, jotka, muihin suomalaiskyliin verrattuna,
ovat vähemmän kivikkoisia ja maaperä viljavampaa. Ei silti pidä
luulla, ettei täälläkin tapaisi kiviröykkiöitä, etenkin talojen
lähettyvillä. Paikka on muuten alava, Fågelsjön ja Tyckelnin välinen
kannas. Viimeksimainittu järvikin näkyy kylään, vaikkakin etäällä.
Edellinen, jonka yli soudimme, on kauniitten saariensa puolesta Juvan
Salajärven kaltainen. Paitsi pieniä kallioita ja riuttoja on siinä 20
suurehkoa saarta. Kylän alla oleva ranta on niin matalaa, että saa
kulkea lähes kolmasosan neljännestä, ennenkuin tulee syville vesille.
Sen sain tänään kokea mennessäni uimaan. Fågelsjö on, omituista kyllä,
Taalain Moran pitäjää, vaikka sen asemansa puolesta pitäisi kuulua
Härjedalin Svegiin, johon se muinoin luettiinkin. Hülphers sanoo,
»että paikkakunnalla kerrotaan Härjedalin kuuluessa Norjaan tämän
seudun tulleen liitetyksi Moraan jonkun miesmurhan vuoksi, kun
Härjedalilainen oli murhannut mooralaisen.» Täältä onkin Moran
kirkolle 18 penikulmaa, kuljettiinpa sitten kumpaa tietä tahansa,
sillä on valittavissa kaksi eri tietä, joko Herrdalin—Elfdalin tai
Voxna—Furudalin kautta. Ratsutietä, joka (kesällä) kulkee Orsan
suomalaismetsien Qvarnbergin ja Rosentorpin halki, on 14 tai 15
penikulmaa, suksilla, n.s. linnuntietä lienee vain 12 penikulmaa.
Siksipä lieneekin ennen jouluna tahi pääsiäisenä sattunut, että joskus
koko kyläkunnat, sekä miehet että naiset, Moran ja Orsan
suomalaismetsistä hiihtäen tulivat halki suurten salojen ja painuivat
kuin tuntureilta tuleva lumivyöry kirkolle. He asettuivat lähimpiin
kyliin ollakseen kirkolla molemmat pyhät, ja sitten kääntyi tuo
karavaani takaisin häviten metsään, kuten satujen noidat ja sissit.
Tällaisella kirkkomatkalla viivytään viikon päivät. Matkueella on
tavallisesti hinattavanaan tusinan verran ruumiita ja parikymmentä
kastamatonta lasta. Onko siis ihme, että suurimmat kastettavat perillä
huvikseen kiipeilevät kellotapuliin. Voi paremmin ajatella kuin kuvata
niitä haittoja ja kärsimyksiä, joita Fågelsjön suomalaisille Moraan
kuulumisesta koituu. Samaten on Orsan suomalaisten laita. Heidänkin
kirkolleen on 9 tai 10 penikulmaa. Nämä suomalaiset ovatkin pyytäneet
useammin kuin kerran saada yhtyä kappeliseurakunnaksi, joka omine
kirkkoineen kuuluisi Svegin seurakuntaan. Mutta ruotsalainen papisto
on asettanut aineelliset etunsa tässä kuten monessa muussakin asiassa
hengellisten edelle ja vastustanut kiivaasti yritystä.

Ukko _Pulkkinen_ Torniomäellä kertoili niistä monista ja
pitkäaikaisista riidoista, joita hän suomalaisten asianajajana oli
käynyt emäseurakunnan papistoa vastaan. Asiaa oli ajettu kaikkia teitä
käyttäen aina korkeimpaan oikeusasteeseen saakka. Tuloksena oli ollut,
että kun oli saatu kuulla, että suomalaisten oli ollut pakko säilyttää
maakuopissa tahi kuusenhavuissa ruumiita, estääkseen niitä kelin
tuloon asti mätänemästä, heidät pakotettiin vedättämään ruumiit joko
paareilla kahden hevosen välissä tahi purilailla 8—12 penikulmaa
saadakseen vainajat ajoissa siunattuun multaan. Joskus oli käynyt
niinkin, että perillä oli huomattu arkku tyhjäksi. Ruumis oli matkalla
tipahtanut arkunpäästä metsään. Ei auttanut muu kuin palata sitä tien
ohelta etsimään. Vihdoin v. 1757 he 10 penikulman päähän emäkirkolta
saivat Hamran kylään hautausmaan, mutta ei rukoushuonetta tai
kappelikirkkoa, kun se olisi liiaksi heidät muka erottanut muusta
seurakunnasta. Siis kirkkomaata saatiin, mutta kirkkoa ei. Ja niin on
60 vuotta yleinen etu saanut väistyä yksityisen tieltä. Papisto antoi
Moran ja Orsan suomalaisille luvan joskus käydä Härjedalin Svegin
kirkoissa, joihin oli 3—4 penikulmaa ja joiden papit joskus kastoivat
ja vihkivät ja nyttemmin joka toinen vuosi käyvät Moran
suomalaismetsillä köyhiä sieluja ruokkimassa ja kukkaroja
verottamassa.

Majoituin _Sigfrid Tossavaisen_ luo. Syötyämme kysyi isäntä,
tahtoisinko tulla hänen kanssaan järvelle katsomaan näkyikö kaloja.
Kun minua huvitti oppia tietämään, miten ukko sai selville kalojen
piilopaikat, suostuin mielelläni, luullen, että oli todellakin kysymys
kalastuksesta. Mutta voiko suurempaa yksinkertaisuutta kuvitella? Jo
rannalla oudostutti minua se, että lähdimme vesille ongitta ja
pyydyksittä. Ajattelin: kaiketi sinulla ne on jollakin saarella tai
niemekkeellä, kuten meilläkin usein on tapana. Ukko istui soutamaan,
minä pitämään perää. Soudimme lahdesta toiseen ja saarelta saarelle,
katsellaksemme, kuten ukko sanoi, kaloja. Se tapahtui siten, että
pysähdyimme lahdelmiin jonkun paalun tahi kohon luona ja ukko tuijotti
tiukasti kuin kalalokki 5 à 10 minuuttia veteen, nähdäkseen kaloja.
Mutta kun ukon silmät luultavasti eivät olleet sen kummemmat kuin
minunkaan, ei hän tietysti voinut nähdä mitään syvyyksien
salaisuuksia, semminkin kun vielä hieman tuuli ja veden pinta sen
vuoksi oli sameaa. Soudimme sillä tavoin ylt'ympäri ja vihdoin kotiin
näkemättä kalaa. Enkä minä tiedä, miten kaloja olisi saatu, vaikka
olisi nähtykin. En voi selittää tätä ukon menettelyä muuksi kuin pikku
höperyydeksi, ja silloin minäkään en ollut paljoa viisaampi, kun
seurasin mukana. Ja ellei hän muissa toimissaan ja puheissaan olisi
osoittautunut hyvinkin viisaaksi, niin selittäisin hänet
vähämieliseksi. Silti pidän tuota menettelyä vanhuuden tuomana
lapsellisuutena, josta hän itsekään ei ollut selvillä.

Puro eli pieni joki erottaa hänen ja Halfversin talot muusta kylästä.
Tultuamme kotiin menin useat kerrat joen yli tapaamaan erästä isäntää,
joka myöskin oli suutari, saadakseni apua saappailleni. Tämä ukko,
jota en tavannut, oli tunnettu rikkaaksi ja saidaksi. Kerrottiin, että
hän säilytti rahansa ja hopeansa maahan kaivettuna, jonka vuoksi
varaskaan muutama vuosi sitten ei löytänyt talosta muuta kuin vähän
ruokatarpeita. Siitä asti ei ukko ole uskaltanut talostaan kauaksi
poistua. Öisin hänellä on aina lähettyvillä ladattu pyssy.

Yleensä näyttää Fågelsjö muita suomalaisseutuja varakkaammalta. Ja kun
täälläkin syödään akanaleipää, on sitä oudompaa nähdä suuria ja
komeita huoneita, paperoituja saleja kuvastimineen ja
seinälamppuineen, kivisine jääkellareineen, keittiöitä kirkkaine
vaskikattiloineen, pulloineen ja kasareineen, hyllyn täydeltä
porsliineja ja kivimaljakoita y.m. Sellainen oli Sigfridin talo ja
tuollainenhan ei suinkaan osoita köyhyyttä. Kun vietin yöni suuressa
uudessa olkiladossa eli luuvassa, huomasin siellä ensimmäisen
suomalaismetsillä näkemäni puimakoneen.

Seuraavana aamuna menin isäntäväkeni mukana lähellä olevalle niitylle
nähdäkseni, miten he niittivät heinää. He käyttivät pitkiä
viikatteita, samantapaisia kuin paikoittain Karjalassa. Ruumis saa
olla suorassa asennossa ja viikatteella lyödään vain yhdeltä puolen.
Minä kun olin tottunut savolaiseen lyhytvartiseen viikatteeseen, jolla
kumarassa lyödään molemmille puolille ja joka soveltuu etenkin
mättäisille niityille, en aluksi osannut pitkävartista käyttää.
Emännän, joka kohteliaasti lainasi minulle teräväksi hiotun
viikatteensa, oli hypähtämällä syrjään vältettävä jalkojaan, kun minä
tottumattomana lyöntejäni ohjaamaan hosuin enemmän hänen kinttujaan
kuin heinää. Pian pääsin ahkerasti harjoitellen niin pitkälle, että
vedettyäni muutaman kerran turpeista juurta myöten niihin iskemäni
terän, vähitellen sain syntymään puhdasta jälkeä. »Niitettyäni»
isännältä ja emännältä kehumisia taitoni johdosta, innostuin niin,
että löin terän kiveen sellaisella vauhdilla, että se kurahti
kappaleiksi. Luulin ukon suuttuvan ja ellei juuri toruvan, käyvän
happamen näköiseksi. Mutta hän ei ollut millänsäkään, vaan sanoipa
kuin puolustuksekseni, että se oli jo ennen ollut säröillä.

Maanviljelyksestä kertoi isäntä, ettei viime vuosina juuri ollenkaan
ollut käytetty kaskiviljelystä, mutta mikäli sitä käytettiin,
meneteltiin samoin kuin Svärdsjössä. Vilja saadaan nykyään pelloista,
jotka kylvetään parina kolmena vuonna perätysten, joskus useampanakin,
jos ne kasvavat. Sitten annetaan niiden ruohottua ja käytetään niitä
neljä viisi vuotta niittyinä. Pidettiin hyvänä saavutuksena, jos
saatiin 2 tynnyristä 10 tynnyrin sato tahi jos nelikosta saatiin
tynnyri. Usein ei saatane edes siemenenkään vertaa. Peruna ja pellava
menestyvät täällä hyvin, mutta ei hamppu. Täällä kuten muissakin
kylissä oli lannantekoa varten eri rakennus.

Jouduin sitten emännän kanssa syvälliseen keskusteluun uskon asioista
ja uskonnosta yleensä. Aiheen siihen antoi hänen väitteensä, että
Lossa äsken hirttäytyneen vaimon sielu nyt oli helvetissä. Kun
rohkenin lausua epäilyksiä siitä, jouduin koskettamaan eukon arimpia
kohtia. Hän esitti heti raamatun todistuksia sellaisella kiivaudella,
että minun oli hyvinkin väiteltävä, ennenkuin pystyin puolustautumaan.
Siitä jouduimme puhumaan Jumalasta ja Jumalan sanasta. Huomasin
hyvinkin pian, että hän oli raamattuun perehtynyt. Hän hyökkäsi
voitokkaana kimppuuni raamatunlausetulvalla ja olisi kysymyksineen
varmasti saanut minut temppelin harjalle, ellen todistelutaidollani
(dialektiikalla) olisi välttänyt hänen maisterikysymyksiään kääntäen
ne pussiin jouduttuani aivan toisiksi. Nytpä minäkin aloin hyökätä,
sotkin hänet sofismeilla omiin väitteisiinsä, joihin eukko takertui
niin, ettei niistä raamatunluvulla voinut suoriutua. Paitsi raamattua
osasi hän kannesta kanteen myöskin Nordbergin postillan. Hänen
puheistaan ja halustaan palata uskonnollisiin keskusteluihin huomasin,
että hän oli lahkolainen, kuuluen herännäisiin, joita haaveilijoita
oli näillä paikoin. Kun tulimme pirttiin, otti hän Nordbergin
postillan alkaen siitä paukutella kaikin voimin ja jatkaen, vaikka
huomasikin, miten vähän häntä kuuntelin. Mies oli aivan vastakohta.
Hän ei kuunnellut eukkonsa oppineita luentoja, joilla tämä jo aikoja
sitten oli niin hänet ikävystyttänyt ja kiusannut, ettei ukko edes
maannut samassa huoneessa. Ukko keskusteli minun ja muiden kera
ääneensä aivan toisista asioista, mutta se ei häirinnyt emännän lukua.
Lopuksi pyysi hän, että minäkin olisin niin ystävällinen ja lukisin
kappaleen postillasta. Hän oli niin hellittämätön, että vaikka minä
keksin kaikenlaisia verukkeita päästäkseni kiusallisesta
luottamustoimesta, oli minun alistuttava lukemaan luku Nordbergiä. Nyt
hän vasta tuli hyvälle tuulelle, kiitti ja kehui minua oppineeksi ja
viisaaksi ylioppilaaksi, minun oli kumminkin opittava lukemaan
hitaammin. Olin nimittäin suoriutuakseni tehtävästä mahdollisimman
pian lukenut minkä kieli kerkesi. Nyt hän alkoi laulaa virren toisensa
jälkeen toisten nauraessa. Hänen hengellinen tekopyhyytensä alkoi jo
olla minulle kiusallista, miltei vastenmielistä. Lopuksi hän kysyi,
enkö minäkin osaisi laulaa. Ja vaikka ponnella annoin kieltävän
vastauksen, niin hän minua kuitenkin kiusasi pahemmin kuin paholainen
Jobia. Minun tuli niin ilkeä olo, kuin olisi jotakin madellut pitkin
ruumistani ja minulla ei ollut muuta neuvoa kuin mitä nopeimmin
siepata hattuni ja paeta talosta. Surkuttelin itsekseni ukko-raukkaa,
jonka täytyi sietää niin paljon oppineisuutta ja toivoin, että kohtalo
suojelisi minua saamasta sellaista vaimoa.

Jouduin siten naapuritaloon, jossa ukko Halfvers ja renki olivat
nuotalle menossa. He kysyivät, enkö lähtisi mukaan. Suostuin
mielihyvin. Ja kun varemmin olin oppinut miten »kaloja katsotaan»
ajattelin, että olisi hauska nähdä, miten kaloja saadaan. Taaskin
näytti entinen hassutus alkavan. Nuotan ollessa veneessä soudettiin
lahden poukamasta toiseen, pysähdyttiin paikotellen muutamien
kyynäräin etäisyydelle rannasta ja tuijotettiin tiukasti veteen
katsomaan, näkyikö kalaa, kuten sanottiin ja kun ei näkynyt,
soudettiin seuraavaan lahteen, jossa uudistui sama temppu. Jos olisi
ollut tyyni ja lämmin ilma, niin varmasti olisimme kaikkialla
nähneetkin pieniä n.s. rantakaloja, joita he tähystelivät, mutta kun
tänäänkin tuuli ja sitä paitsi oli hieman koleahko, niin kalat olivat
vetäytyneet loitommas rannoilta ja oli niitä laineiden läikkeen vuoksi
vaikea erottaa. Siten oli jo soudettu lähes puoleksi ympäri järven
nuottaa heittämättä järveen ja luulin jo, että palaisimme tyhjin käsin
kuin mennessämmekin. Mutta lopulta nähtiin vilahdukselta pieni kiiski
tai särki. Heti potkittiin nuotta järveen, vaikkakin järvenselälle
päin, joten veneen ja rannan välinen kalansaalis jäi apajan
ulkopuolelle. Tämä tapahtui _Kuikanlahdessa_. He saivat tästä apajasta
noin viisi kappaa särkiä. Vaikka molemmin puolin olisi ollut yhtä
hyviä apajapaikkoja, joista olisi voinut saada yhtä hyvän ellei
paremman saaliin, en voinut saada ukkoja heittämään uudelleen nuottaa,
kun he eivät enää rannalla »nähneet kalaa». Soudimme siis tiehemme
katsellaksemme vielä siellä täällä veteen. Ja jos he saivat jossakin
lahdessa nähdä verkonkohon, niin he uskoivat, että niiltä paikoin jo
kaikki kalat olivat menneet verkkoon. Niin soutelimme, kunnes tulimme
kotirantaan yrittämättäkään muuta kuin tämän ainoan apajan.

Olisi taipuvainen uskomaan näitä kalastajia Aataminaikuisiksi, sillä
saaliinhimoinen ihminen tuskin voi typerämmin menetellä. Kun lisäksi
tiedämme, että Fågelsjön suomalaisia pidetään niin etevinä
kalastajina, että he yksin maksavat erikoisen veron tästä oikeudesta,
niin on tuo kummallinen kalastustapa sitä ihmeteltävämpi. (Jokainen
osakas maksaa Voxnan virran lohen- ja särjen-pyynnistä Grefsjön
virrassa 24 killinkiä. Sitä paitsi on heidän ylläpideltävä ¼ ruotua,
josta jokainen talonpoika moralaisille maksaa 2 pankkotaalaria. Sen
sijaan maksavat Orsan suomalaiset 12 tynnyriä rukiita
kaskeamisoikeudestaan, vaikkakin he vähänpuoleisesti tätä oikeuttansa
enää käyttävät. Sitä paitsi he kustantavat 4 sotamiestä (Hülphersin
mukaan nyttemmin 2) ja ovat velvolliset pitämään teitä kunnossa 10—12
penikulmaa ja ottamaan osaa kaikenlaisiin pieniin menoihin. Papeilleen
he maksavat: kirkkoherralle, naulan humaloita, kuorman puita ja yhden
päivätyön joka toinen vuosi, viljaa ⅓ ruununverosta ja 2 leiviskää
voita (5 taalaria 1 äyrin sotilasrahaa), 2 killinkiä lehmästä ja
pääsiäisrahaa muutamia ropoja hengeltä. Kappalaiselle he maksavat 6
kappaa talosta, vaikka pitäjällä maksetaan vain 3. Koulumaisterille
maksaa joka talo 3 kappaa ja lukkarille 2 pankkoa savulta sekä
juustoja. Sitä paitsi saa tämä 5 tynnyriä pitäjänmakasiinista.)

Uituani kotirannassa soudin uudelleen järvelle asettaakseni
pitkänsiiman, jossa oli vain 150 koukkua, kun useampia ei ollut
saatavissa. Illalla kävin muiden talojen väkiä tapaamassa, sillä kun
oli lauantai-ilta, jota pidetään puolipyhänä, olivat kaikki tulleet
kotiin metsistä ja niityiltä. Tapasin m.m. talollisen _Mikko
Ollinpoika Tossavaisen_, 56:n ikäisen miehen, joka taisi selvitellä
sekä kylän synnyn että suomalaisasutuksen haarautumat. (Tässä ei ole
sopiva paikka esittää tuota laajaa selvittelyä.)

Fågelsjön kylän oli perustanut _Sigfrid Tossavainen_, joka oli
muuttanut Tandsjöstä. Hän oli nuorena poikana isänsä kera tullut
Suomesta ja ensin asettunut Tandsjöhön, johon isä ja muu suku jäikin.
Sigfrid oli asunut siinä talossa, jota nykyään nimitetään
Norrgårdiksi. Hänen poikansa oli _Martti Sigfridinpoika_ ja tämän
poika _Sigfrid Martinpoika_, joka vieläkin asuu samassa paikassa.
Tällä oli kaksi poikaa _Martti_ ja _Olli_, joista viimeksi mainittu
muutti länteen päin ja jonka jälkeläiset haaraantuivat ja raivasivat
uusia tiloja. Edellinen, _Martti Sigfridinpoika_, muutti itään ja
perusti sen talon, jossa isäntäni ja Halfver ukko asuvat. Sillä hänen
pojallaan _Sigfrid Martinpojalla_ oli kaksi poikaa, _Martti_ ja _Antti
Sigfridinpojat_, jotka jakoivat talon ja joista edellisellä oli yksi
poika, nykyinen isäntäni, Sigfrid Martinpoika, joka oli naimisissa
Kaarina Ersintyttären kanssa, Svegin ruotsalaiskylästä. Antilla oli
yksi poika, ukko _Halfver_.

Kotia päästyäni talon emäntä, joka muuten oli viisas ja järkevästi
taloutta hoitava nainen, taas väsytti minua raamatullisilla
kysymyksillään. Olin onnettomuudekseni voittanut hänen kristillisen
rakkautensa, vieläpä sydämensä luottamuksenkin, jonka vuoksi hän
pyysi, että minä valistaisin hänen sieluansa muutamien
raamatunpaikkojen suhteen, jotka hänestä tuntuivat hämäriltä. Minulla
oli aihetta epäilykseen, että hengellinen rakkaus oli sukua
aistilliselle, sillä hän koetti houkutella minua kaikin keinoin yöksi
kanssansa makaamaan kauniiseen saliin, missä hän yksin makasi. Mutta
kun en tahtonut panna koetukselle hänen uskollisuuttansa, niin
riuhtaisin itseni irti hänen käsistänsä ja pakenin latoon.

Sunnuntaiaamuna olin jalkeilla mahdollisimman varhain ehtiäkseni käydä
Tandsjössä, Sandsjössä ja Hamrassa samana päivänä, ainoana, jolloin
väki oli kotona. Emäntä tahtoi, että viipyisin rukouksien ajan
talossa, mutta kun ei minulla ollut siihen aikaa, selitti hän
tulevansa minun kerallani Tandsjöhön siellä toimittaakseen
hartaushetkensä ja että hän itse tulisi minut soutamaan yli puolen
penikulman selän. Ukko kielsi häntä avuliaisuudesta ja pani renkinsä
soutamaan. Hän saattoi minua rantaan saakka, missä kaihoten jätti
jäähyväiset, mutta ei millään ehdolla ottanut maksua olostani ja
ruoastani.

Jo ennen lähtöäni oli tämä omituinen nainen käyttäytynyt sangen
naurettavalla tavalla. Sillä aterioidessani heittäytyi hän äkkiä
vatsalleen poikittain rahille nenäni eteen sellaisella kiireellä, että
luulin aluksi hänen saaneen halvauskohtauksen tai tuimia
vatsanväänteitä, mutta huomasin pian sen johtuvan uskonnollisesta
puuskasta ja hurmostilasta, jossa hän toimitti aamurukouksensa
antamatta muiden pilkan ja naurun itseänsä häiritä.

Sain sittemmin kuulla, että Fågelsjön kylä joitakuita aikoja sitten
oli ollut kuuluisa herännäislahkonsa vuoksi, joka paikkakunnalla oli
herättänyt sellaista hämmennystä, että Helsinglannin papiston oli
lähetettävä kaksi nuorinta veljeään sitä vaimentamaan. Mutta kun
nuoret lähetit eivät olleet kyllin vankasti perillä pyhien kirjojen
opeista eivätkä olleet odottaneet saavansa vastaansa niin voimakkaita
todistuksia kumotakseen, niin heidän täytyi nolattuina poistua, joten
viimeinen villitys tuli edellistä pahemmaksi. Moran rovastin oli siis
itse tultava tänne kehoittamaan ja varoittamaan kansaa luopumaan
harhauskostaan. Hänellä oli kolmena vuotena ollut täysi työ, etenkin
oli muuan muita pitempi mies ollut vaikeasti voitettavissa. Turhaan
oli rovasti tarjonnut sielunsa pantiksi, jos hän luopuisi sotkuisista
käsitteistänsä, mutta mies oli vain sanonut: »En toki, pelkään että
vedät minutkin mukanasi helvettiin» (je tör int', je är redd du drar
mig till helvitet meddej). Mutta yöllä, kun pappi nukkui sikeintä
untansa, joku koputteli hiljaa ovelle. Pelästyneenä rovasti kavahti
pystyyn kysyen, kuka se oli. Se oli tuo pitkä, joka nyt oli muuttanut
mieltä ja vastasi: »Tulen tykösi kuin Nikodeemus yöllä. Minun täytyy
sinua totella». (Je kommes till dej som Nikodemus om natten. Je jette
lyde dej.) Silti ei rovasti uskaltanut päästää Nikodeemusta sisälle,
vaan pyysi tulemaan seuraavana päivänä.

Että kansa täällä on kovin taikauskoista ja taipuvaista uskomaan mitä
ihmeellisimpiin asioihin, saatoin päättää eräästäkin kertomuksesta,
jonka isäntäväkeni jutteli varmana totena. Sen piti tapahtuneen n. 40
vuotta sitten Herrdalin pitäjän Östansjön kylässä, josta emäntä ja
renki olivat kotoisin. Tässä kylässä oli näet ollut Kaarina
Juhanantytär niminen 20-vuotias tyttö, joka muun heinäväen kera oli
paneutunut Diplan niitylle nukkumaan. Täältä oli paholainen
kuljettanut hänet puolen penikulman matkaa korkealle vuorelle, jota
sen johdosta oli alettu nimittää Näckenbergiksi. Vuorella oli ollut
suuri oksaton petäjä, jossa oli vain latva jäljellä. Täältä
puunlatvasta hänet vuorokauden kuluttua löydettiin. Kun häntä ei
muuten saatu alas, oli erään miehen, jota nimitettiin »Per på backen»
vasaraa ja rautanauloja käyttäen kiivettävä puuhun, josta toi tytön
alas. Mutta hän oli muuttunut mykäksi eikä voinut ennen saada
puhelahjaansa takaisin, ennenkuin oli uhrattu kirkolle viisi plootua.
Hän oli aluksi sekapäinen eikä moneen viikkoon voinut nauttia muuta
kuin vettä. Myöskin pastori Rister (poika) oli pitänyt häntä useita
viikkoja luonansa saamatta häntä nauttimaan ruokaa. Sittemmin hän tuli
paremmaksi, vaikka jäi sekapäiseksi. Tämä tyttö elänee vieläkin
naimattomana.

Kun tällaisia tarinoita vieläkin uskotaan, ei ole kumma, jos Moran
pitäjä ennen muinoin oli kuulu noituudestaan (Trulldomsväsendet i
Dalarne), josta Königsvärdkin lienee kirjoittanut.

Muuten kerrottiin toinen, vaikkakin uskottavampi seikka saman kylän
23-ikäisestä tytöstä Kaarina Svansdotterista (Jungberg) jolla ei koko
ruumiissaan ole niin hiuksen tai karvan haiventa. Kun vanhemmat ovat
rikkaita on lääkärin apuun turvattu, mutta turhaan.

Matkalla Lill-Tandsjöhön koin eilen asettamani pitkänsiiman, jossa oli
vain kuusi ahventa ja suurehko taimen, jotka jätin siimaan. Rannalta
oli vielä kappale matkaa kylään, johon menimme Juho Korpin tahi
oikeammin Korppisen luo, joka oli jo vanhahko sujuvaa suomea puhuva
mies. Hänen poikansa, suuri täysikasvuinen mies, piti minua teininä ja
vakuutti mielellään lahjoittavansa muutaman killingin, jos omistaisi.

_Lill-Tandsjö_, Thure-Tandsjö eli Bortsjö, kuten sitä myöskin
nimitetään, on pieni kyläntapainen, jossa on 2 naapuria ja 14 henkeä.
Sen lasketaan kuuluvan Tandsjöhon, josta se on lähes ¾ luode
pohjoiseen ja josta se luultavasti on tänne muuton kautta syntynyt.
Ukko ei muistanut kuka sen alkuaan oli raivannut. Siellä oli ennen
asunut _Hännisiä_ ja _Kirjalaisia_, ennenkuin Pekka Pekanpoika
_Tossavainen_ Fågelsjöstä muutti tänne. Hänen lapsensa _Halfver
Pekanpoika_ ja _Kristina Pekantytär_, jotka vieläkin elävät, ovat
jakaneet talon kahtia. Jälkimmäinen, joka oli emäntäni, oli mennyt
naimisiin _Juho Korppisen_ kera Sandsjöstä. Kävin naapuritalossakin,
mutta en tavannut muita kotona kuin kolme pientä lasta vuoteella
nukkumassa. Jos olisin tullut kylään vähää aikaisemmin, olisin päässyt
järven yli Tandsjöhön, jonne väki äsken oli veneellä mennyt. Meidän
oli siis käveltävä maitse runsas penikulma.

Tandsjö, suomalaiset sanovat Tandsiöni, on rakennettu pitkin
samannimisen järven rantaa, järven, joka kapeutensa vuoksi on enemmän
virran näköinen. Kylä on kauniilla paikalla, mutta näköalaa
rajoittavat kaikilta puolilta suuret vuoret ja mäet, joista suurimmat
ovat _Kotimäki_ ja _Tahkomäki_. Paikka on kuin silmää kiehtova
Sveitsin laakso. Olin tullut tavatakseni ihmisiä kotona. Ja kyllä he
enimmäkseen kotona olivatkin. Päivällisen söin _Pekka Paulinpoika
Hynnisen_ luona. Kuten tavallista sain kuoripiimää ja pettuleipää,
joka oli tavallista parempaa ja jossa tuntui olevan aromaattisia
ryytejä. Senpä vuoksi söinkin sitä tavallista enemmän ja sain tietää,
että makeahko ja tavallaan miellyttävä maku johtui _paukkuheinästä_,
joka lienee tavallinen lychnis dioica, jota oli muiden heinien kera
kuivatettu ja sekoitettu pettuun. (Nimen sanottiin johtuvan siitä,
että kun kukan suupuolesta puristetaan ja äkkiä painetaan syntyy
paukku). En missään nähnyt käytettävän, kuten meillä kotona,
hätäleivän aineksina vehkaa (calla palustris kasvin juuria), jota ei
sovikaan suositella. Sitä vastoin he hyvin tunsivat _suolaheinän_
(rumex acetosan) käytön.

Tämä kylä on 6 neljänneksen penikulman etäisyydellä luoteeseen
Hamrasta ja lasketaan kirkolle olevan 10 ½ penikulmaa. Taloja on 7,
asukkaita n. 50. Sen pitäisi olla kahden Suomesta tulleen talonpojan,
_Sakarin_ ja _Markkuksen_ raivaama. Edellinen, joka asettui nykyiseen
n.s. Välitaloon, (Mellangård) lienee ollut taitava seppä.
Jälkimmäisestä, joka asettui nykyiseen Vestergårdiin, tuli toisten
talojen asukkaiden kantaisä. Mutta vähän myöhemmin n.s.
taalalaisretken (Dalmarsch) aikana komennettiin kylän koko miehinen
väki Tukholmaan, sillä oli lähetetty käsky, että joka ei tule, sen pää
hakataan poikki omalla kynnyksellä. Sille tielle kaikki suomalaiset
jäivät saaden surmansa, joten seitsemään vuoteen ei kylässä ollut
yhtään miestä, kunnes _Matti Kirjalainen_ tuli tänne Tenistä ja
samoihin aikoihin _Eerik Jaakonpoika Hynninen_ Suomesta. Hän oli
tullut sotaa pakoon yli Ahvenanmaan, joka oli ollut niin autiona, että
hän saarilla näki vain yhden vanhan akan.

Maksettuani päivällisestä 3 killinkiä sain matkaseurakseni erään
rengin, joka aikoi Lehtomäelle, mutta jonka sain muutamalla
killingillä tulemaan Sandsjön kautta, jonne täältä oli niin runsas
penikulma, että sitä voi pitää viitenä neljänneksenä. Jo ennen
lähtöämme alkoi sataa ja satoi lakkaamatta koko päivän.

Puolitiessä tapasimme pienen hökkelin, jossa asui Norjasta tullut
pakolainen, joka oli rakentanut tuon mökin. Menimme sisälle
levähtääksemme sateelta hieman, mutta meidän oli pakko kiiruhtaa
uudelleen ulos. Huoneessa olivat vain lapset kotona. Olen kyllä käynyt
monissa köyhissä ja kurjissa hökkeleissä ja nähnyt mitä suurinta
viheliäisyyttä, mutta en koskaan vielä sellaista epäsiisteyttä ja
likaisuutta kuin täällä, missä ihmiset elivät kuin elukat. Samassa
pirtissä ja saman katon alla oli tila kahdelle lehmälle ja n. 10—12
vuohelle, joiden löyhkä tuntui jo kauas rakennuksen ulkopuolelle.
Viimeksimainittujen osastolle oli annettu suurin tila kolmesta
karsinasta ja se oli kahta kyynärää lattian alapuolella, mutta kasvoi
päivittäin lisääntyvästä lannasta. Likaiset, repaleiset ja
puolialastomat ja kuten minusta näytti nälkiintyneet lapset, joilla
nurkissa oli pienin tila, olivat vaarassa joutua lehmien jalkoihin
tahi pudota pukkien pariin, sitä enemmän kuin kahtena ikkunana oli
pieni lasipala, josta niukka valo vain puoleksi valaisi tuota
surullista laumaa.

Tultuani Santasiöniin (Sandsjön) kävin kylän kolmessa talossa, joissa
vain vanhin väki ymmärsi suomea. Muuten oli kylässä kaikkiaan 6 taloa,
47 henkeä. Tämäkin kylä, josta järvi näkyy kappaleen matkan päässä, on
alavalla paikalla vastoin tavallisuutta suomalaismetsissä. Täällä on
asunut ja asuu vieläkin _Röntöisiä_, _Nyröisiä_ ja _Korppisia_.
Röntöisestä, joka oli hukkunut Kotijärveen (Hemsjön) kerrotaan tarina,
että kun hänen huutonsa kuuluivat kylään, ja väki oli siitä
ilmoittanut vaimolle, oli tämä aivan tyynesti vastannut: »Anna Pertty
huutoo». Hän luuli olevan kyseessä lähimmän naapurin. Ukko hukkui ja
paikkaa nimitetään vieläkin _Röntyisen lahdeksi_.

Toinen juttu kerrottiin _Jussi Ollinpoika Nyröisestä_ todistuksena
kohtalon kostosta tai noidan ennustuksesta. Hänen luoksensa oli kerran
tullut tietäjäksi tunnettu ontuva suomalainen, _Antti Niilonpoika
Hänninen_ Tenistä. Nyröisen pojat Erkki ja Ulle, jotka olivat
vallattomia pojanvekaroita, olivat tehneet pilaa ontuvan ruumiin
vioista, jonka vuoksi tämä ajoi pojat tuvasta ulos. Kun nämä yrittivät
aukaista oven, hän piteli sitä kiinni. Lurjukset ottivat pyssyn,
saivat piipun ovenraosta sisälle ja pamauttivat. Kuula onneksi teki
vain naarmun Hännisen reiteen. Ukko kehoitti isää rankaisemaan poikia
karkeasta vallattomuudesta. Mutta tämä oli nauraen sanonut: »kuin
taisivat ampua.» Silloin oli Hänninen sanonut: »Niin totta kuin minä
oon Niki Hännisen poika, pitäis sinun oma poikais surman sulle antaa!»
Tämä ennustus toteutui pian kamalalla tavalla. Sillä 18 vuotta
myöhemmin, v. 1771, Erkki ampui isänsä. Isä näet saattoi poikaansa
Tandsjöhön kouluun, kun koira alkoi paikallaan haukkua tien vieressä.
Poika otti pyssyn ja meni katsomaan, mikä siellä mahtoi olla. Sillä
aikaa ukko istui muurahaispesälle levähtämään. Kun ei metsässä mitään
näkynyt, tuli poika takaisin. Käveltyään hetkisen hän näki jotain
liikkuvan pensaan takana. Hän luuli sitä koppeloksi — ampui, ja ukko
kaatui rintaan haavoitettuna maahan. Hänellä oli ollut kellahtavan
ruskea liivi, josta erehdys johtui. Verissään oli ukko ennättänyt
sanoa: »Voi veikkonen sinua, kuin isäis ammuit», ja niin oli kuollut.

Juotuamme vähän maitoa Pekka Ollinpojan luona jatkoimme matkaamme.
Mukanani tullut renki kyllä tahtoi mennä suoraan Björkbergiin, mutta
kun vaatenyyttini oli Hamrassa ja kun olin antanut sanan, että tänään
sinne saapuisin väen kera keskustelemaan, en tahtonut heitä pettää,
etenkin kun olin saanut kuulla, että he olivat luvanneet kokoontua
minua tapaamaan. 12 killingin juomarahalla sain rengin suostumaan
tekemään mutkan ja seuraamaan minua Hamraan, jonne suoraa tietä
laskettiin olevan kolme neljännestä. Pidin siis kiirettä, niin että
enemmän juoksin kuin kävelin mäkistä ja hiton kivistä tietä. En ole
ennemmin enkä myöhemmin nähnyt enemmän kivikkoa puolen penikulman
taipaleella. Oli käveltävä kuin kiviröykkiöiden päällä jalkojen maata
tapaamatta ja väliin oli vastassa kallioita ja rotkoja eikä tiestä
ollut vihiäkään. Se näkyi kyllä saappaistakin, jotka perille tullessa
olivat kuin veitsillä viilletyt.

Sandsjöstä lähtiessäni oli kello jo 8, joten saavuin Hamraan 9
tienoilla. Menimme muutamiin taloihin, mutta tapaamatta ketään kotona.
Viimein näimme eräästä piipusta nousevan savua ja menimme sinne.
Täällä tapasimme eukon, joka tiesi missä ulkohuoneessa sen talon väki,
jonne vaatteeni olin jättänyt, tapasi nukkua ja hän opasti meidät
sinne. Täällä toimelias emäntä sytytti kunnon takkavalkean pesään ja
se olikin totisesti tarpeen. Oli nautinto saada muuttaa kuivia
vaatteita. Tänne kokoontuivat harvat kotona olevat miehet, joiden
kanssa pakinoitsin sydänyöhön asti. He valittivat, että ihmiset,
odotettuaan koko päivän ja lopulta luultuaan, etten enää tulisikaan,
olivat suurimmaksi osaksi menneet niityilleen ja karjamajoilleen.

Seuraavana aamuna annoin kutsua luokseni talonpojat _Kjöpmanin_ ja
_Heikki Korpin_, joiden tiedettiin taitavan runoja ja loitsuja. He
tulivatkin, mutta pyytelivät anteeksi, etteivät mitään muka osanneet —
heidän silmistään näin, ettei se pitänyt paikkaansa. Kjöpman minusta
näytti suurelta lurjukselta. Hän sanoi omistavansa kuninkaallisen
käsikirjeen, jonka _Sigfrid Pohjalainen_ Suomesta tulonsa jälkeen oli
saanut Lehtomäen omistamisesta. Sen piti olla v. 1623 saatu.

Kylän piti olla kahden Suomesta tulleen pakolaisen, _Kemppaisen_ ja
_Nuutti Nuutinpoika Nuotisen_ raivaama, joista jälkimmäinen asettui
nykyisen Storgårdin paikalle. Hänen sukunsa oli alenevassa polvessa
seuraava: Hänen pojallaan _Lasse Nuutinpojalla_ oli poika _Antti
Lassenpoika_, joka kuoli lapsettomana ja tytär _Liisa Lassentytär_,
joka oli naimisissa Mikko Pekanpoika Hännisen kanssa Hännilästä.
Heillä oli kaksi tytärtä, joista _Liisan_ oli nainut _Erik Mikonpoika
Stårk_ Losista; nimi oli saatu sotaväessä. Hänen poikansa _Eerik
Ersinpoika_ eli, ollen 64-ikäinen. Hän jakoi talon kolmeen osaan,
antaen yhden veljelleen Pekka Ersinpojalle, toisen serkulleen Mikko
Mikonpojalle ja itse pitäen kolmannen osan. Muut kylän asukkaat ovat
Suomesta tulleitten _Kemppaisten_, _Pulkkisten_ ja _Karppisten_
jälkeläisiä.

Tahdoin heti lähteä edelleen, mutta isäntäni pyyteli hartaasti, että
menisin hänen poikansa kanssa talon alapuolelle järvelle onkimaan,
vakuutellen lammissa olevan kaloja, kunhan vain osattiin pyytää. Minun
oli lopulta suostuminen. Menimme ja toimme pian hyvän keiton ahvenia.
Nyt vasta huomasin ukon tarkoituksen. Luultavasti hän oli käskenyt
poikaa tarkkaamaan minun käyttämiäni salaisia temppuja, voidakseen
niistä sitten hyötyä. Kun poika tietysti ei mitään huomannut, kysyi
ukko, enkö tiennyt millä aineella koukku oli voideltava, jotta kala
söisi. Itse hän osasi tavallisen ahvenenloitsun »Ahven ainua kalainen,
tulek onki ottamahan» — — mutta siitä ei enää oikein ollut apua.
Toinenkin vanha ukko, jonka tapasin juuri kylästä lähtiessäni, pyysi
samoin. Kuulin sittemmin, että kaikki muut kyläläiset paitsi ukko
_Erkki Pekanpoika Pulk_ ja hänen väkensä, olivat hyvin taikauskoisia
luottaen lukuihin ja taikatemppuihin.

Syötyäni päivälliseksi oivia ahvenia läksin kylästä Lehtomäelle.
Lähtiessäni lahjoitti emäntä minulle vanhan tuohivirsuparin, jotka
tulivatkin hyvään tarpeeseen. Hän oli ehkä huomannut miten huonossa
asemassa olin, ja jalkanikaan eivät olleet vielä parantuneet matkan
jäljiltä. Minun oli pakko ottaa poika matkaseurakseni, sillä Sandsjön
renki ei ollut malttanut odottaa, vaan oli jo varhain aamulla lähtenyt
kotiinsa. Kävimme ensin katsomassa hautausmaata, joka oli peltojen
vieressä kappaleen matkaa kylästä. Tämä 24 kyynärän suuruinen neliö,
johon vain Hamran, Sandsjön, Tandsjön ja Björkbergin suomalaisella on
oikeus ruumiita haudata, oli kivimuurilla ympäröity ja käytävän yli
oli rakennettu vaja, jossa ruumispaareja säilytettiin. Vanhoihin
puuportteihin, jotka oli suljettu, oli Pulkin ukko puukolla
kaivertanut, vasempaan: »The som re:de.li:ga. för. sig. van: dratt
haf:va. komma. till. frid. ock. hvi:las. uti. der:as kam:rar. Esai 57
v. 2.» ja oikean puoliseen: »Mån:ge. the. som. under, jor:de:ne.
sof:va. Lig:ga. sko:la up:vakna Som:li:ga. till. Evigtt Lif. Som:liga
till Evig försmädel:se och bloga. Dan. 12.» En enää ihmetellyt sitä,
ettei kirkkotarhassa ollut kirkkoa, mutta sitä enemmän, ettei
hautausmaalla ollut yhtään hautaa eikä ristiä. Poika selitti minulle
tuon arvoituksen siten, ettei ollut tarkoitus tänne haudata ruumiita,
vaan peitettiin ne kesällä muutamiksi viikoiksi tahi kuukausiksi
märkiin kuusenhavuihin syksyllä vietäväksi Moran kirkolle. Tarhan
nurkassa olikin lautavaja, jonka alla oli ruumishuone.

Kun meidän täältä piti metsän läpi oikaista Lehtomäen tielle,
samoilimme kauan eksyksissä. Ennätimme silti hyvissä ajoin
pääkortteeriini Kasakan ukon luo Lehtomäelle. Illalla menin naapurin
miesten kera koukkuja laskemaan järveen. Heilläkin oli vain 150
koukkua, joten näytti sillä kuin tämä määrä olisi ollut tavallinen
näillä paikoin. Syöttinä käytimme kivikaloja (stenfisk). Kun oli
pitkähkö matka kotirantaan, lepäsimme yön rakovalkean ääressä
metsässä. Illalliseksi olimme ottaneet m.m. paistettua ankeriasta,
jota täkäläiset suomalaiset pitävät suurena herkkuna, (siinä he
eroavat savolaisista ja karjalaisista, jotka eivät edes tahdo nähdä
koko kalaa, luullen sitä käärmeeksi). Enkä minäkään voi kieltää, että
se on herkullinen, etenkin verrattuna karkeaan pettuleipään.
Jälkiruoan otin suosta, sammuttaen janoni mehukkailla lakoilla, kunnes
pimeä ne kätki minun himokkailta katseiltani.

Varhain seuraavana aamuna koimme koukut. Saaliiksemme saimme
kontillisen suuria ahvenia ja kaksi ankeriasta. Toverini olivat niin
persoja ankeriaille, etteivät voineet olla toista heti paistamatta.
Siitä sai jokainen osansa. Heitä nauratti kun kerroin, että savolaiset
pelkäävät ja kammoksuvat tätä käärmeenä pitämäänsä kalaa, jonka vuoksi
he usein hävittävät ja upottavat verkkonsa ja kalavehkeensä, kun
muuten eivät tarpeeksi nopeasti siitä vapaudu.

Täältä menin Thomasgårdiin, missä olin luvannut erään eukon puolesta
kirjoittaa kirjeen hänen tyttärelleen, joka palveli vapaaherra
Frisendorffilla Ekholmissa, 1 ½ penikulmaa Enköpingin tuolla puolen.
Eukko kattoi minulle aamiaiseksi tuoretta kalaa ja maljan kuoripiimää.
Täällä tapasin muijan, joka lauloi moniaita runoja. Häneltä ostin
itselleni parin uusia tuohivirsuja neljällä killingillä.

Tultuani kotiin sain kuulla, että minut sillä aikaa oli kutsuttu
Härköiselle ankeriasta syömään. Menin siis sinne päivälliselle.
Keitetty ankerias oli sangen herkullista; epäilen saako paremmin
keitettyä edes Tukholman parhaissa ravintoloissa, vaikka se ehkä
siellä on paremmin pippuroitua ja maustettua. Illalla menin metsään
koettelemaan Aatamin pyssyä. Kun sillä 80 askeleen matkalta osui
pilkkuun, menin pienelle lammille, missä ammuin sorsan, jonka toin
kotiin. Ostin neljällä pankkotaalarilla tämän luodikon
Suomalaismetsien muistoksi ja näytteeksi heidän käsitöistään.

Pitkäaikaisen kylässä oleskeluni vuoksi olin tullut kaikkialla niin
tunnetuksi ja niin voittanut ihmisten rakkauden, että he pitivät
kunniana saada minua puhutella. Monet kadehtivat isäntääni siitä, että
hän yksin sai pitää minut majassaan ja vanha Kasakka oli kunniasta
koko ylpeä. Koetettiin suostutella minua jäämään ainakin täksi kesäksi
kylään ja käytettiin kaikkia mahdollisia keinoja. Mutta kun he
ikäväkseen huomasivat, ettei mikään auttanut, pyysivät he minua
siirtämään lähtöäni päivästä toiseen. Se onnistuikin osaksi, sillä
milloin olivat hevoset metsässä, milloin kengät irti ja seppä, jonka
piti kengittää, poissa.

Ehkä emäntä juuri tuon luottamuksen vuoksi illalla teki minulle
vuoteen heinälatoon kahden täysikasvuisen tyttärensä pariin. Syyksi
sanoi hän sen, että muka tallinparvella, missä tähän asti olin
nukkunut, heinät muka haisivat pahalta. Minun on lisättävä, että
pyynnöstäni hänen poikansa tuli mukaan yötoveriksi. Emme olleet vielä
nukkuneet, kun pari nuortamiestä jostakin naapuritalosta tuli tyttöjen
viereen, viipyen siinä koko yön. Heidän rupattelunsa vei minultakin
yöunen.

Kun seuraavanakaan päivänä ei tullut matkasta mitään, kävin
iltapäivällä muutamien naapureitten luona. Tullessani _Mäki-Ollen_
taloon oli emäntä pettuleipää leipomassa ja sain nyt nähdä, miten sitä
valmistettiin. Pienestä kaukalosta otettiin pöydälle taikinaa ja
laitettiin lehikäisen paksuiseksi ja kahden paperiarkin kokoiseksi.
Tämä taikina käärittiin _pulikan_ (pulikko) ympärille, joka pantiin
uuniin ja siellä kierrettiin auki, joten ohut leipä levisi tasaiseksi.
Muutaman minuutin kuluttua se oli paistunut ja valmis uunista
otettavaksi. Sittemmin näin toisenkin valmistustavan. Takkavalkeaa
vasten asetettiin rautalevy vinottain n. 25° kulmaan. Pulikalla
levitettiin taikina, jonka liekit paistoivat. Se kävi sangen nopeasti,
muutamassa sekunnissa. Suurinta taitoa tarvitaan taikinan
valmistukseen. On vaikeata saada taikina pysymään koossa, sillä
petussa ei ole sideainetta, joten on sekoitettava muita lisiä, jotta
tahdas pysyy koossa.




8. RUOKALAJEISTA. LÄHTÖ LEHTOMÄELTÄ. YÖJALASSA KÄYNNISTÄ JA KANSAN
   TAVOISTA.

Tässä sopineekin kuvata näiden suomalaisten erikoiset ruokalajit
Kasakan eukon tiedonantojen perusteella. Ja hän tuntuikin niistä
olevan hyvin perillä. Ne olivat seuraavat:

_Mämmi_, ruotsiksi _sötklubb_, valmistettiin siten, että vesi
keitettiin, kunnes se alkoi poreilla, oli kiehumaisillaan, jonka
jälkeen se nostettiin tulelta ja siihen hämmennettiin ruisjauhoja ja
sen verran mallasjauhoja, että se imeltyy. Sitä hämmennetään puolen
tunnin ajan, kunnes se imeltyy sakeaksi kuin velli. Kun se on
tarpeeksi makeata, nostetaan se jälleen tulelle ja kun se alkaa
kiehua, pannaan siihen suolaa. Kun se on kiehunut, kaadetaan sitä
tuohisiin ja ropeihin ja pannaan jäähtymään. Tätä ruskeanväristä
siirapinmakuista puuroa syödään herkkuna seuraavina päivinä kylmänä
puutikuilla tahi lusikalla kerman kera kuten puuroa. _Sötbjorniä_
valmistetaan miltei samoin kuin mämmiä, mutta se tehdään kiinteämpää,
leiväksi tahi limpuksi, johon käytetään mallasjauhoja.

_Pepu_ (ruotsiksi _skålklubb_) on sakeaa tahdasta, jota valmistetaan
siten, että kylmä tai lämmin vesi suolataan ja siihen hämmennetään
ruisjauhoja, kunnes se tulee aivan kuivaksi, joten se näyttää miltei
jauholta. Sitä syödään kuin sakeaa puuroa.

_Mutti_ (näfvergröt) on suomalaisten mieliruoka, etenkin kesällä
ulkotöissä, kun ei tahdota kuljettaa mukana leipää, eikä ole aikaa
keittää puuroa. Olen usein itse hyvällä ruokahalulla syönyt tätä
ruokalajia. Kalanlientä lämmitetään tulella, liemeen sekoitetaan
ruisjauhoja (hätätilassa muita jauhoja) niin paljon, että keitos
muuttuu sakeaksi taikinaksi, jolloin se otetaan tulelta. Sitä
pyörähytetään kämmenien välissä pyörylöiksi tahi pytkylöiksi ja
syödään kuin leipää voin tai maidon y.m. kera. Ellei kalanlientä ole,
pannaan veteen ihraa tahi muuta rasvaa ja suolaa ja menetellään
samaten. Edellistä valmistustapaa käyttävät itä-Taalain ja
Helsinglannin suomalaiset, jälkimmäistä länsi-Taalain ja Värmlannin
suomalaiset.

_Hillu_ (marjapuuro): Puolukoita keitetään ja hillo säilytetään
mieluummin kiviastioissa. Syötäessä siihen sekoitetaan ruisjauhoja.

_Rieska_ — Norjan suomalaismetsissä _kisko_ — on ohrakakku, jota
paistetaan uunissa samoinkuin Savossa.

_Talkkunaa_, ohrajauhoista, syödään ainoastaan pyhäin miesten päivänä.

_Hauvikkaat_ (hötrofvor) ja _appuisia_ kastikkeeksi — hampun
siemenistä valmistettua — joita Savossa käytetään, ovat jo enimmäkseen
jääneet. (Unohdin kysyä käytetäänkö savolaisten mieliruokaa rokkaa,
_hapa[n] rokkaa_ ja _lohkoa_).

Eniten valmistetaan kesällä sentään juustoja, kun silloin on runsaasti
maitoa. Eihän sitä toki liikenemään ole, jos he ruotsalaisten tapaan
itse söisivät maidon ja juustot. Mutta he ovat äärimmäisen
säästäväisiä, itseltänsä kieltäviä, ruotsalaisen syödessä ylellisesti,
jos vain siihen pystyy. Siksipä hänellä onkin varastoja aitoissa ja
ladoissa ruotsalaisten ollessa tyhjinä. Luulisi, että se johtuisi
saituudesta ja ahneudesta, mutta niin ei ole laita. Joka on käynyt
heidän luonaan, on huomannut sen. He säästävät ja ovat itse ilman
voidakseen sitä enemmän tarjota vierailleen ja ystävilleen.
Ruotsalainen mieluummin syö itse ja antaa vieraan katsella kuivin suin
— kumminkin tässä kuten kaikessa »ei sääntöä ilman poikkeusta». Kun
kesällä käy näiden metsien asukkaiden luona, niin tapaa kaikkialla,
etenkin karjamajoissa, suuren padan alituiseen tulella aamusta iltaan.
Siinä keitetään _mössöä_, jota saadaan keittämällä heraa
juustoutumisen jäljiltä. Kun en itse ole perillä naisten
taloustehtävistä, en voi seuraavassa tarkemmin sitä kuvata — vetoon
kumminkin emäntäni arvovaltaan:

_Juoksutusmaha_ lienee juustonteossa pääasia. Sellaisena käytetään
suolattua imevän juottovasikan mahalaukkua. Kun sitä tahdotaan
käyttää, liuotetaan sitä vahvasti suolatussa kylmässä vedessä, joka
vesi uudelleen suolataan, ennenkuin sitä käytetään. Tätä vettä voi
käyttää kauan, jos se on tarpeeksi suolaista. Monet antavat
vatsakalvon pysyvästi olla vedessä (mikä lieneekin oikea tapa), toiset
kuivattavat sen välillä. Muutamat käyttänevät vasikan vatsassa olevaa
juustoakin, jota he tätä tarkoitusta varten puhdistavat ja suolaavat.
Juoksutusta _»kuohua»_ saadaan siten, että rieskamaito lämmitetään ja
lyöpätään juoksutusveden avulla, jonka jälkeen juustoaines
hämmennetään pieneksi ja otetaan pois, puristetaan ja kuivataan.
Vettä, joka jää jäljelle, nimitetään _»mesaksi»_. Sitä keitetään niin,
että kohoo hieman kuohua tahi niin kuumaksi, että se polttaa sormia,
jonka jälkeen siihen kaadetaan verestä maitoa, mieluummin vuohen
maitoa, jonka jälkeen se uudelleen juustoontuu. Juusto otetaan
erilleen, siivilöimällä, ja pannaan vaatteelle kuivamaan, joten siitä
saadaan n.s. »missfröost». Kun hera »mesa» keitetään kokoon saadaan
siitä mössöä (miss-smör). Mössöön voidaan myöskin lisätä ruisjauhoja
sen sakeimpana kiehuessa, mutta silloin on varottava sitä
liikuttamasta tulelta jäähtymään nostettaessa; niin, silloin ei saa
edes lattialla kävellä. Kun se on hyytynyt, survotaan se härkkimellä
kokoon. Ruskeata makeata juustoa (sötost) saadaan lämmittämällä
lämmintä lehmänmaitoa ja vähän kermaa, johon pannaan kourallinen
vehnäjauhoja tahi hienoja ohrajauhoja (jos se tahdotaan saada
vetelämpää) ja lisätään vahvaa juoksutusvettä ennenkuin jauhot
painuvat pohjaan, jonka jälkeen sitä vahvasti keitetään, kunnes sitä
on vähemmän kuin ⅓ jäljellä ja niin että juusto porisee. Sitten
lisätään rieskanmaidon kermaa ja koko aines pannaan jäähtymään.

Seuraavana päivänä kuulin suomalaisten puhuvan, että pienessä rotkossa
niin sanotulla Stenbergin rämeellä olisi omituisia ja näillä main
tuntemattomia vesi-sisiliskoja. Päätin ottaa niistä selon ja menin
illalla erään pojan kera sinne. Käyristin itselleni neulasta koukun ja
otin rihmankappaleen onkiakseni niitä muutaman. Räme oli noin
neljänneksen penikulmaa kylästä. Täällä näin noita vikkeliä ja arkoja
matelijoita, joista lopuksi sain pari ongituksi. Ne olivat erivärisiä,
toinen vatsan alta keltainen, toinen musta ja oli siinä yksi ainoa
täplä. Nämä minä täytin ja jätin kivennäisten kera talvella Upsalaan
kuljetettaviksi. Kivet sainkin, mutta sisiliskot oli turmeltu.

Elokuun 1 päivän aamuna menin Thomasgärdiin, jonne oli runsas
neljännes, kirjoittaakseni, kun ensi kerralla ei ollut lyijykynää
mukanani, runot, jotka minulle siellä eräs eukko lauloi.

Tänään kulki kylän kautta nuori mies, joka sanoi olevansa
Helsinglannista ja tulevansa kalastamasta. Niinä 9 viikkona, joina hän
oli Fågelsjön tuolla puolen olevalla järvellä kalastellut onkien ja
käyttäen 150 koukkua, hän oli saanut suolatuksi 6 ½ tynnyriä kaloja,
lukuunottamatta, mitä hän sillä aikaa söi. Mutta kun vertaan tätä
hänen tietoaan siihen, mitä hän sittemmin minusta kylässä kertoili, on
minulla syytä pitää tätä suurvalehtelijaa lurjuksena. Hän oli
kaikkialla kertonut, että hän huolimatta nykyisestä valepuvustani
hyvin tunsi minut. Hän oli muka nähnyt minut Tukholmassa, että minä
olin kaartin kapteeni, jonka hänen kuninkaallinen majesteettinsa
kruununprinssi oli lähettänyt ottamaan selkoa näistä seuduista, miten
kansa eli, miten sitä kohdeltiin ja kärsikö se sortoa j.n.e. Tätä
hänen kertomustaan uskottiin kaikkialla ja levisi se kulovalkeana
kylästä kylään. Ihmiset, jotka jo ennenkin olivat kummeksuneet matkani
tarkoitusperiä ja aavistelleet, että minulle oli annettu erikoisia
tehtäviä, pitivät minua nyt suurena herrana ja usein sain sen vuoksi
nähdä lystikkäitä kohtauksia.

Lähtöni olin määrännyt seuraavaksi päiväksi. Tämä oli koko kylän
surupäivä. Jo aamusta varhain oli lähitalojen väki kokoontunut
nähdäkseen lähtöni. Nuo hyvät ja hyvää tarkoittavat ihmiset, joiden
suruisista kasvoista saatoin lukea sydämen tunteita, täyttivät eteisen
ja pihan odotellessaan minua saadakseen sanoa viimeiset jäähyväiset.
Kyytimiehekseni olin saanut rohkean Thomasgårdin nuorukaisen, jonka
hevosen selässä kirstuni taas piti tehdä huviratsastuksensa metsien
läpi. Itse kuljin edelleen n.s. apostolien hevosilla. Vihdoin oli
jäähyväishetki käsissä. Ja mihin käännyinkin, näin kaikkialla
nyyhkytyksiä ja kyyneleitä. Olin itsekin liikutettu, sillä tiesin,
etten tämän kansan hyväksi ollut tehnyt mitään, millä olisin ansainnut
sen rakkauden ja sitä enemmän se minuun koski. Isäntäni, vanha ukko,
ei liikutukseltaan saanut sanaa sanotuksi, hän vain puristi hartaasti
kättäni kuin koeteltu ystävä (sellainen hän olikin enemmän kuin moni,
joka on ystävä olevinaan) ja hänen vaimonsa ja lapsensa syleilivät
polviani ja pyysivät minua aina pitämään heitä rakkaassa muistissani.
Minä lupasin, turhaan yrittäessäni nenäliinalla estää kyyneleitä
tulvimasta ilmoille. Sitten menin paikkakunnan tavan mukaisesti
miehestä mieheen ojentamaan kättä niinkuin poika, joka lähtee pitkälle
matkalle. Yhteen ääneen he pyysivät, että vielä kerran palaisin heidän
kyläänsä ja vakuuttivat, että se olisi heidän juhlapäivänsä, kun he
vielä kerran saisivat onnen nähdä minut. Kansa raukka, varmasti luuli
se minua hyväntekijäkseen, joka vetoamalla hallitukseen voisi
lieventää sen kohtaloa. — Mutta eihän valtaistuimen luonakaan aina
totuus pääse kuuluviin. Jätinhän kyllä painetun kertomuksen Taalain
suomalaisista sekä kruununprinssille että useille korkeimman
tuomioistuimen jäsenille ja julkaisin sen sitä paitsi sanomalehdissä,
mutta enempää en voinut tehdä. Olin tyytyväinen, ettei näihin metsiin
ainakaan vielä oltu perustettu tehtaita, mikä olisi ollut suomalaisten
onnettomuus.

Sitoessani sapelin vyölleni ja heittäessäni pyssyn olalleni tunsin
kuin helpotusta, sillä ne ikäänkuin muistuttivat, että olin
matkustanut kokonaan toisissa tarkoituksissa, joiden vuoksi taas
riensin eteenpäin päämaaliani kohti. Niin jätin kylän ihmisten
saattaessa hyvän matkaa, kunnes olimme sanoneet viimeiset hyvästit
tahi kuten täällä on tapana »Pidä puoliasi», niinkuin olisi ollut
kyseessä lähteä vihollista vastaan. Ja vihollisiahan, Herra paratkoon,
sainkin monien uhrausteni ja yritysteni palkaksi. En mitenkään voinut
saada isäntäväkeäni ottamaan vastaan maksua tahi ilmoittamaan paljonko
olin velkaa. Vasta kun olin heille huomauttanut, että olisi väärin,
että he, köyhät ihmiset, kieltäytyisivät ottamasta sen minkä rikaskin,
kysyi Kasakka lopulta, pidinkö 2 taalaria liikana 14 päivästä ja
kyydistä Qvarnbergiin. Annoin kaksin verroin.

[Kuva: _Tuohikontti, virsut ja leili._]

Käytin koko matkan Lehtomäeltä Makkolaan tuohivirsujani, jotka, vaikka
vähä väliä niitä runsusin pehmeillä sammaleilla, hankasivat jo ennen
vahingoittuneita jalkojani. Lopuksi oli minun liian ahtaina
halkaistava ne. Ilma oli kylmä, sateitten ja tuulien vaihdellessa. Tie
kiersi aluksi suurena mutkana Hamran järven ympäri. Kolmen
neljänneksen päässä kuljimme kylän myllyn ja ankeriasarkkujen ohi. Tie
kävi yhä huonommaksi ja sitä paitsi väliin niin kiviseksi, ettei sitä
edes voinut löytää. Meidän oli nyt kuljettava suuren korven halki,
missä ei yksikään torppa eikä mökki keskeyttänyt yksitoikkoista
autiutta. Ehdittyämme kahden penikulman matkan kylästä tulimme Oren
joelle, kuljettuamme pienemmän joen yli, joka tässä yhtyi edelliseen.
Tähän pysähdyimme lepäämään ja hevosta syöttämään. Kyytimies kertoi,
että täältä saadaan sangen suuria lohia, joilla hän ehkä tarkoitti
taimenia, joita täällä usein sanotaan lohiksi. Olin jo tiellä
päättänyt sukeltaa joenpohjasta hakemaan simpukoita, nähdäkseni oliko
niissä, kuten Hülphers väittää, helmiä. Mutta ilma oli kylmä ja
sateinen, virta vuolas ja joenpohja niin kivinen, ettei voinut
haitatta ja vaaratta mennä veteen.

Täältä oli vielä penikulma Makkolaan. Tiellä säikäytimme naarasteerin
poikueineen. Poikaset kätkeytyivät korkeaan ruohikkoon. Akkateerin
näin vilaukselta sen puiden välissä lentää pyrähtäissä ja pamautin,
mutta osumatta.

Meillä oli monta ylämäkeä kuljettavana, joista muuan oli Kappalinmäki
(Kapellsbacken, ehkä pitäisi olla Kapellansbacken). Sen laella oli
suuri lähde, jonka luona pappi (kappalainen) pyhiinvaellusretkellään
suomalaismetsiin aina kiipesi hevosen selästä, istui juhlallisesti
kivelle, otti esille taskumattinsa ja otti siitä vahvistuksekseen
kulauksen pari. Kurillani ja tietäen, että pappi keksisi muitakin
kiviä tienohelta, minä vyörytin tuon liuskakiven jyrkännettä alas,
jonne se kieri kanervikkoon. Muuten juttelimme koko matkan niitä
näitä. Kun kyytimies ja minä olimme samanikäisiä ja molemmat
poikamaisia, tuli puhe, niinkuin usein sattuu, tytöistä. Hän vakuutti,
että vaikkakin pojat ja tytöt makasivat yksissä, etenkin kesäisin,
niin ei juuri koskaan mitään luvatonta tapahtunut. He saivat aikansa
kulumaan viattomassa rupattelussa ja leikinlaskussa. Metsillä kuuli
vain ani harvoin puhuttavan kevytkenkäisistä naisista tahi irstaista
miehistä ja aviottomista lapsista. (Kun kyselin tätä seikkaa Säfsenin
kirkkoherralta Frömanilta, sain kuulla sinä vuonna syntyneen 5 tai 6
aviotonta lasta. Todella pieni määrä!)

Tiesinhän ennestään, että rahvaan pojilla sekä Ruotsissa että Suomessa
oli tapana viettää lyhyitä kesäöitä jonkun kaunoisen kanasen luona
naapurissa. Kesällähän tytöt tavallisesti nukkuvat vaateaitoissa,
ulkohuoneissa, ullakolla ja luhdeissa. Mutta yöjalassa käynti, joka
ennen oli perinnäistapa, on nykyajan käsityksen mukaan sopimaton ja
tapahtuu sen vuoksi muilta ja etenkin vanhemmilta salassa. Ja ellei
ollut vakituista pikku ystävää, niin katsoi poika olevansa oikeutettu
pääsemään kenen tytön luo tahansa. Sillä joka tyttöhän oli »ystävä».
Eikä siinä kyllin. Nuorukaiset liittyivät parviksi käydäkseen kylän
tyttöjen luona, jotka makasivat yksikseen usein lukittujen ovien
takana. Mutta miten ihmeessä pojat sitten pääsevät sisälle? kysynee
lukija uteliaana. Niin, siten tietysti, että tyttö itse kiltisti avaa
oven. Sehän on todistuksena nuorison tuttavallisesta yhdessäolosta —
vaikkakin se on nykyajan siveysopin vastaista. Sv perustuu alkuaan
entisajan patriarkallisiin oloihin, tapoihin ja käsityksiin tahi on
todistuksena luonnollisesta viattomuudesta, sellaisena kuin sitä vielä
tapaa pienten lasten kesken. Nämä käynnit eivät kestäneet pitkää
aikaa. Sillä kun kukin uskottunsa kera oli säädyllisesti jutellut tahi
laskenut leikkiä hetkisen, niin he taas jättivät heidät — lensivät
kuin perhoset kukasta toiseen — käydäkseen myöskin naapurin tyttöjen
luona, jotka vuorostaan hekin saivat yövieraita. Näistä öitsimisistä,
suomeksi _»käyvä yöjalassa»_ tai _»käyvä yökenkässä»_, käytetään
useita ruotsinkielisiäkin nimityksiä, kuten »drifva nattlopp», »bli
rotmakare» (Vestmanlannissa), »gå brandvakt» (Vermlannissa).

Tämä paha tapa (sillä sellaiseksi sekä luvattomaksi on sen nykyaika
tuominnut) on väliin kehittynyt sellaiseksi, että pahanilkiset pojat,
muiden mentyä levolle, ottavat laitumelta hevosia, joilla yöllä
ratsastavat etäisiin kyliin kaunokaisia katsomaan. Sieltä he palaavat
aamun valjetessa vaahtoavien hevosien saadessa kokea kovaa
ratsastusta. Ruotsalainen rahvas pitää näitä yöseikkailuja monin
paikoin tapoihin kuuluvina, vieläpä luvallisina ja laillisina. Ainakin
tiedän, että niin oli laita monin paikoin Taalaissa ja Vermlannissa.
Olipa tapa kehittynyt niinkin yleiseksi, että taalalaistytöt, jotka
karjoineen kesällä oleilivat kaukaisissa karjamajoissa, joissa
valmistivat juustoja ja voita, varta vasten muovailivat pieniä
pyöreitä, appelsiinin kokoisia (Vermlannissa nelikulmaisia, pienen
tynnyrin runtin suuruisia) juustoja, joita vastalahjaksi ja muistoksi
antoivat nuorukaisille, jotka kunnioittivat heitä yöllisellä
käynnillä. Olin kerran läsnä, kun isä ankarasti nuhteli nuorta
tytärtään sen vuoksi, ettei tämä avaamalla ovea ollut vastaanottanut
yövieraita. Ja luultavasti kerron tuonnempana tahi toiste lähemmin,
miten itse Vermlannissa syyskuun 15 p:nä 1821 otin osaa yöjalassa
käyntiin.

[Kuva: _Pitkä pirttirivi._]

Vallattomuus meni esim. Gunnarskogissa vielä pidemmälle. Joukko
iloisia veitikoita ja pahankurisia poikia rikkaasta Trenskogin kylästä
herätti yöllä varakkaan ja arvossapidetyn talon väen. Ja kun heidät
oli päästetty sisälle ja valot sytytetty, ottivat he esille viulun ja
alkoivat soittaa vermlantilaista polskaa. Ja pian oli tanssi
käynnissä. Talon tyttäret, tytöt ja piiat, jotka herätettiin, olivat
heti valmiit pyörähtelemään iloisten poikien kera. Talonpojille
erikoisena piirteenä tein sen havainnon, että vaikkei tehty arvoeroa
tyttöjen suhteen, niin talon tyttäret istuivat aina vanhempineen
suuren pirtin peräpenkeillä, piikojen ja palvelijain asettuessa
ovipuolelle. Kun oli saatu talo jalkeille ja ilo oli ylimmillään
toivotettiin äkkiä ystävällisesti »hyvää yötä» ja mentiin toiseen
taloon, jossa uudistui sama näytelmä, ja sieltä kolmanteen.

Kun tahdotaan kuvata jonkun kansan tapoja, ei ole kerrottava vain
sellaista, mikä käy yksiin omiemme kanssa ja minkä omalta
näkökannaltamme hyväksymme, vaan on meidän muistettava, että
jokaisella kansalla ja ajalla on omat tai poikkeavat käsityksensä,
jotka aina ovat oikeita aikanaan. Ja kuten nyt tuomitsemme monia
entisajan tapoja ja tottumuksia, niin luultavasti vastaisuudessa
tuomitaan monia meidänkin aatteitamme ja mielipiteitämme. Professori
Rein hyväksyi sensorina tammikuun 15 p:nä 1846 kaiken muun, mitä tässä
teoksessa olen kertonut ja kirjoittanut, paitsi näitä tietoja
sukupuolien keskeisistä tavoista, joita hän moitti ja kirjoitti
reunaan, »poistettanee» (»torde böra utgå»). Minusta sitä vastoin tämä
kuvaus saa jäädä tähän, koska siinä kerrotaan kansan elämästä
sellaista, mikä on ajalleen kuvaavaa. Eikä siinä kyllin. Kun ei kukaan
minun tietääkseni ole kiinnittänyt huomiota tähän aiheeseen, on minun
velvollisuuteni käsitellä sitä sen laajemmin. Lukija siis suonee
anteeksi, jos tämä kohta venyy pitkähköksi.

Mutta palatakseni suomalaismetsiin. Mikä minun kotipuolessani tapahtuu
salaisesti, se tehdään täällä julkisesti, tavan säilyttäessä
alkuperäisen avoimen luonteensa, mitä minä pidän selvänä todistuksena
kansan viattoman puhtaista, vaikkakin yksinkertaisista tavoista.
Voidaanpa sanoa, että vanhemmat itse (ainakin paikka paikoin)
koettavat saada lapsensa noudattamaan samoja tapoja kuin he itse
aikoinaan käyttivät, ja lapsetkin kohdaltaan tahtovat ne säilyttää.
Sillä tapahtuu usein, että sekä isä että äiti kulkee sen huoneen läpi,
missä naapurin poika makaa talon tyttären vieressä, ilman että he
kiinnittävät siihen huomiota. Samoin tapahtuu vielä useammin, että
nuorimies kulkee ukon ja eukon makuukamarin läpi tullakseen tyttären
luo. Ja vieläkin oudompana ansaitsee tulla mainituksi, että jos nuori
mies lähikylistä, vaikkapa kauempaakin jää yöksi taloon, missä on
nuoria tyttöjä, ja jos hän on kunnolliseksi tunnettu ja myös hänen
isänsä huone, niin hänelle tehdään ystävyyden ja luottamuksen
osoitukseksi makuutila tyttären viereen. Se tuntuu meidän ajallamme
mahdottomalta, jopa kieroltakin, mutta totta se on. Minulta ovat
suomalaismetsillä useammin kuin kerran isä ja äiti kysyneet, enkö
tahtonut nukkua talon tyttären vieressä. Sehän on mitä luonnollisin
kysymys. Mutta alussa, ennenkuin tunsin kansan sikäläisiä tapoja,
ällistyin, ihmettelin, olin hämilläni ja häpesin, etenkin silloin, kun
nuori neitonen punastumatta oli vieressä uteliaana odottaen
vastaustani. Minun on kerta kaikkiaan vielä kerran vakuutettava, ettei
sillä ole mitään epäsiveellisiä tarkoituksia eivätkä sellaiset saa
tulla kysymykseen ja että tämä koskee vain suomalaisia eikä
ruotsalaisia.

Omituista kyllä lienevät olot muinoin Suomessakin olleet samanlaisia.
Sillä vaikken tiedä siitä kenenkään tähän saakka puhuneen ja vaikk'ei
suomalaisissa eikä lappalaisissa saduissa ja taruissa ole jälkeäkään,
mikä viittaisi polygamiaan — päinvastoin vaaditaan tiukasti
yksiavioisuutta (ks. Otava I s. 92), niin vanha ja vieläkin hyväksytty
sananlasku tietää, että nainen ainakin yhdessä tapauksessa on _Commune
bonum_. Tämä koskee *matkoja*. Sanotaan näet:

   »Tasan matkoissa evähät,
   tasan naiset taipaleella.»

Kyllähän voitaisiin tämä sananlasku tulkita niinkin, että sillä
tarkoitetaan, että matkoilla naisten on palveltava ja tarjoiltava
kaikille samalla tavoin, olivatpa he sitten emäntiä tai palvelijoita.
Mutta tuo selitys on yksipuolinen, jopa väärä.

Todellisuudessa on tämä suomalaisten tapa vähemmän kummallinen kuin
vieläkin käytännössä oleva tottumus, että miehet ja naiset yhdessä
peseytyvät järvien rannoilla ja talvella käyvät yhteisessä saunassa,
missä pojat ja tytöt, nuoret ja vanhat alastomina kylpevät ja
peseytyvät, ilman että se herättää pahennusta tahi aistillisia
tunteita ja ajatuksia, eipä edes anna aihetta pilantekoon ja
virnailuun. (Nykyään, kun sivistys on kohonnut ja siveellisyys
laskenut kurssissa, on tullut tavaksi, että miehet menevät ensin,
naiset sitten lavalle).

Samoista syistä vieläkin monet lämpimien maiden heimot käyttävät
Aatamin-aikuista pukua ja häpeemättä. Sanoohan sananlaskukin:
_naturalia non sunt turpia_. Tässäkin tottumus on toinen luonto; mitä
lapsuudesta asti on nähnyt ja kuullut, ei herätä myöhemminkään
erikoista huomiota.

Mutta palatakseni kyytimieheeni, joka oli kaunis ja elämänhaluinen
nuorukainen — hän niinkuin minäkin kukkeimmassa iässään — kertoi hän
minulle aivan avomielisesti, ettei koko näillä metsillä ollut tyttöä,
jonka vieressä hän ei olisi maannut. Silti lisäsi hän nuorekkaan
koruttomasti, ettei ollut »koskaan mennyt liian liki». Samatenhan
muinoin Lemminkäinenkin kehuskeli, ja se todistaa, että sama tapa oli
vallalla hänen aikanaan. Mutta päälläpäsmärinä, seikkailijana ja
epäsiveellisenä veitikkana, joka ei tapojen pyhyydestä välittänyt, hän
lisää:

   »Ei ollut sitä tytärtä,
   Ei sitä emoisen lasta,
   jonk'en minä mahalla moanut,
   — tun niskalla virunut.»

Silti ei hän tällä suoraan sano heihin yhtyneensä. Sillä muinaisilla
suomalaisilla oli tapana ystävyyden ja vieraanvaraisuuden osoitukseksi
sijoittaa tervetulleet matkamiehet talon tyttären viereen. Sehän
selviää Kalevalan 5:nnestä runosta, jossa kerrotaan, miten Pohjolan
emäntä kestitsi ruualla ja juomalla Ilmarista ja lopuksi:

   »Pani moata matkamiehet,
   Neijen vierehen venytti.»

Tämä siveellisyys ja keskinäinen luottava pidättyväisyys näyttänee
monesta aikamme nuorukaisesta uskomattomalta tai luonnottomalta ja
tämän päivän nuorista herroista — mahdottomalta. Niin, minäkin
epäilisin, kun tunnen oman luontoni, jollen varmoista tosiseikoista
toisin tietäisi ja ellei koettu olisi kerrottua varmempi.

Niinpä kyytipoikakin sanoi monesti yöllä menneensä Martan,
kortteeritaloni tyttären viereen, tämän maatessa vanhempiensa huoneen
peräkamarissa, eivätkä nämä olleet sanaakaan sanoneet. Mitä tyttöihin
tulee — he eivät itse koskaan lähde yöseikkailuihin, ottavat vain
vastaan yövieraita — niin he eivät laske joka poikaa viereensä, he
pidättävät itselleen valintaoikeuden. Mutta etteivät menettäisi hyvää
mainettaan, on heidän pakko ottaa vastaan sellaisiakin, joita
viimeisinä toivoisivat. Ainakin on varma, ettei yksikään
suomalaistyttö sallisi ruotsalaisen taalalaisen, olipa hän kuinka
tunnettu tahansa, tulla viereensä; sillä heitä kohtaan he tuntevat
todellista vastenmielisyyttä. Mutta ehkä nuoren suomalaisen väite
tässä kohden oli yksipuolinen — liian hätäisesti tehty.

Mutta aihe — kovin mielenkiitoinen ainakin minun ikäiselleni — ei ole
vielä loppuun pohdittu! Minusta se on päinvastoin niin tärkeä, että
sietää totisesti ja perin pohjin tutkia sitä aikakirjoista ja
historioista, vaikkakin toiset pitävät sitä halpana ja kirjailijan
arvolle sopimattomana, t.s., että se on ala, johon säädyllisyys estää
kajoamasta. Joku ehkä myöskin inttää: Monessa talossa ei ollut
tyttöjä, vaan poikia, pieniä lapsia tai ei ollenkaan lapsia. Miten
makuutettiin tervetullutta vierasta sellaisessa talossa? Tähän
kysymykseen on helpompi vastata kuin moni puusta katsoen luulee.
Vieras pantiin luultavasti emännän viereen nukkumaan, ja useistakin
syistä, kuten tuonnempana lähemmin selitämme. Että muinoin sellainen
tapa on ollut olemassa ja muutamin tienoin Lapissakin käytännössä
siihen vihjailee kautta rantain Schefferus _Lapponia_ teoksessaan
(painettu 1675, s. 295), vaikka hän näyttää antavan sille
epäsiveellisen vivahduksen, lainatessaan vielä vanhemmalta
kirjailijalta _Herbersteniltä_ kappaleen lappalaisten tavoista, joista
sanotaan: »He jättävät matkustavat kauppiaat ja muut vieraat
kotitelttaan vaimonsa kera mennen itse metsästämään. Jos he
palatessaan huomaavat vaimonsa iloiseksi ja tavallista
hyvätuulisemmaksi vieraan käyttäytymisen johdosta, niin he
lahjoittavat hänelle jonkun kunnialahjan; ellei, niin he karkoittavat
tämän häpeällisesti tiehensä.» On vahinko, ettei tuota kirjaa, johon
Scheffer vetoo, ole täkäläisessä yliopiston kirjastossa, joten
voisimme saada siitä lähempiä tietoja. Myöhäisaikaisempi kirjailija,
_Joh. Tornæus_ sanoo kuvauksessaan Tornion Lapista (painettu 1772), s.
40 suoraan: »Väitetään että he (lappalaiset) muinoin olisivat pitäneet
vaimonsa _communes_ ystävilleen, jotka kävivät heidän luonansa», mitä
kirjoittaja pitikin luultavana ja mainitsee olleen vanhan tavan. Hän
lisää vielä kuulleensa edeltäjältään, että eräs Luulajan lappalainen,
joka oli tullut Tornion lappalaisen luo, illalla tunkeutui tämän
vaimon viereen nukkumaan. Mutta siellä sattui olemaan kaksi »voudin
miestä» (_fogdekarlar_), jotka myivät viinaa. Heidät kutsui
lappalainen avukseen sanoen: »Tämä mies pitää täällä ilkeätä
kosimishommaa ja tahtoo maata minun vaimoni vieressä. Te kun olette
kruunun miehiä, tulkaa ja sitokaa hänet.» He sitoivat hänet puuhun
kylmään talviyöhön. Mies kiskoi itsensä siitä irti sanoen: »Meillä on
sellainen tapa Luulajan mailla, että kun ystävä tulee ystävänsä luo,
niin me annamme hänen maata vaimojemme vieressä.» Tämä siis tuntuu
olleen sekä suomalaisille että lappalaisille yhteinen tapa ja
ansaitsee tulla lähemmin valaistuksi.

Multa palataksemme taas suomalaisiin, on meidän sanottava, että
niinkuin lattia on lappalaisen istuttava tuoli, niin käyttivät sitä
suomalaiset sänkynä, makuutilana. Minun lapsuudenaikanani ei Savossa
eikä Karjalassa — ei ainakaan Juvalla — ollut niin ainoata pirttiä,
siis talonpoikaistupaa, jossa olisi tavattu maattava sänky, ellei ehkä
erikoisena poikkeuksena, jos talossa oli mielenvikainen, sokea tai
ikäloppu sairas raukka, joka ei kyennyt itseään hoitamaan. Sellaiselle
oli johonkin uunin nurkkaan valmistettu olopaikaksi sängyn tapainen
lava. Nukuttiin siihen aikaan lattialla miehet ja naiset rinnakkain,
väliin myös raheilla ja pöydillä. Toiset kiipesivät uunin päälle tahi
uuniin, toiset saivat makuutilan pankolla. Jos makuupaikka oli
yksinkertainen, niin oli itse makuutilakin samaten. Pielus, patja,
raiti ja peite eivät tulleet kysymykseenkään, niitä ei ollut.
Makuutilalle oli kesällä levitetty lehtiä tai lehteviä oksia, joskus
tuotu ruohoa kuivamaan, talvella olkia. Mutta usein oli makuutilana
tyhjä paikka, jonka vuoksi ei yöksi riisuttukaan yltä muuta kuin
jalkineet ja päällysnuttu, joka kääräistiin kokoon päänaluiseksi.
Mitään peitettä ei lämpimässä savupirtissä tarvittu; siinä kyllä
ilmankin hikoili. Siksipä ei matkalaisten tahi pitkämatkaisten
vieraiden saapuminen yöksi — olivatpa ne talonpoikia tahi herroja —
tuottanut isäntäväelle vaivaa, sillä vuodetta riitti lattialla, menipä
sitten miehen tai naisen viereen levolle. Eipä edes pappia varten,
hänen talvella liikkuessaan lukusilla, ollut muuta keinoa kuin tuoda
yöksi suuri reki tupaan. Siihen pantiin olkilyhteitä, ja siinä nukkui
sanan julistaja kuin höyhensaarilla. Kestikievareissa toki oli
vierashuoneessa yksi tahi pari vuodetta matkustajien varalle. Mutta
vähitellen ylellisyys alkoi lisääntyä niin että rikkaimmat talot
rakensivat väen tuvan vastapäätä, eteisen toiselle puolelle
vierashuoneen, jossa oli kaakeliuuni ja yksi tahi kaksi seinään
naulattua vuodetta. Niin, muotiylellisyys on nykyään päässyt niin
pitkälle (60 vuotta myöhemmin), että miltei kaikki savupirtit on kuin
pois lakaistu maasta ja savupiippu-tupia on kasvanut tilalle kuin
sieniä sateella. Me puolestamme asetamme useissa tapauksissa puhtaat
ja avarat savupirtit etusijalle, ainakin meidän kylmässä maassamme,
jonka ilmastoon eivät »uloslämpiävät» rakennukset niin hyvin sovellu.
(Sallittakoon minun omituisena päähänpistona mainita lapsena
päättäneeni, että jos joskus saisin oman talon, niin antaisin
päärakennukseen rakentaa suuren pirtin; päätös, joka luonnollisesti
kuuluu sellaisiin, jotka eivät koskaan toteudu. — Kohta tietysti
mainitaan vain tarinoissa, että suomalaiset muinoin asuivat
savupirteissä. Ja kun ei kukaan muukaan ole käsitellyt tätä aihetta —
ainakaan minun näkökannaltani — niin on minun täytynyt siinä viivähtää
kauemmin kuin ehkä olisi toivottavaa. Muuten on ihmeellistä, miten
aika muuttaa kaiken maailmassa, minkä huomaa parhaiten se, joka on
saavuttanut pitkän iän (kuten minä). Niinpä nuoruudessani miltei joka
talossa oli _kantele_, samaten kuuli paimenten pukinsarvella soittavan
kauniita _sarvisoittoja_ ja soinnukkaita paimensäveleitä. Nykyään ei
niitä enää näe eikä kuule).

Edellisestä seuraa siis kuin luonnostaan ja on helposti
selitettävissä, miksi suomalaiset ollessaan kesällä ulkotyössä yöksi
jäävät kaukaisiin metsiin, missä joko lepäilevät _»nuotioilla»_ tahi
kuusenkuoresta kyhätyissä _»mehtä-majoissaan»_ täysissä pukimissa,
miehet ja naiset sekaisin. Samaten he talvella täyttävät kaikki
kirkonkylän talot, kun tulevat penikulmien takaisista kylistään
lauantaisin kirkolle kirjoittautuakseen ripille, kastattamaan lapsiaan
tahi hautaamaan vainajiaan, levätäkseen pitkän matkan vaivoista,
voidakseen sunnuntaiaamuna olla jumalanpalveluksessa. Muistan esim.
Juvan pappilan leivintuvan, miten siihen monesti yöllä sunnuntaita
vasten majoittui 30—40 henkeä. Siinä makasivat vanhat ja nuoret,
miehet ja naiset, naineet ja naimattomat pöydillä, penkeillä ja
lattialla, usein niin yhteensullottuina, ettei jalansijaa heidän
välistään löytänyt. Ja silti ei koskaan kuulunut turhaa melua tahi
kärkästä sanaa. Se meistä todistaa kansan ja erikoisesti nuorison
siveellistä ryhtiä.

Mutta tullessani sittemmin Norjan suomalaismetsiin huomasin siellä
olevan toisenlaisia tapoja käytännössä, ainakin Brandvoldin metsillä,
missä minua kunnioitettiin ja palvottiin miltei kuin taivaitten
lähettämää enkeliä. Eräänä kunnianosoituksen ilmaisumuotona oli se,
että minua pyydettiin nukkumaan talon isännän viereen. Olisin
kernaammin, jos olisi ollut valintavapaus, mennyt emännän viereen.
Sillä ei käyne kieltäminen, että olin siitä hieman hämilläni ja
kiusaantunut, mutta tässä ei käynyt tarjousta epääminen, sillä se
olisi ollut talolle suuri ja julkinen häväistys. Silti en tiedä,
koskiko tuo tapa vain minua yksityisesti vai oliko se yleisesti
käytännössä, kun en, paha kylläkin, tullut itse paikalla sitä
tiedustelleeksi.

Näistä patriarkallisista tavoista ja siitä, mitä varhemmin olen
kertonut, teen sen päätelmän, että suomalaisilla ja lappalaisilla oli
tapana osoittaa vierailleen makuutila isännän, emännän tai lasten,
etenkin tyttöjen läheisyydessä, josta menettelystä vieläkin on jälkiä
havaittavissa. Toisinhan ei saatakaan olla, jos lähemmin tarkkaamme
ajan oloja. On siis luultavinta, että matkatessa mies asettui yöksi
vaimon viereen (eihän siinä vaaraa ollut kun emännän oma mies oli
toisella puolella) — puhun tässä omasta kokemuksestani — ja nainen
matkalla ollen asettui isännän viereen (isännän vaimo taas oli
tarkkaamassa toisella puolella). Ehkä vihjailee suomalainen
sananlaskukin tähän seikkaan:

   »Autuas emännän vieras,
   vaivainen isännän vieras.»

Luultavasti emännän ollessa kuollut, vanha, sairas tai raihnainen,
vanhin tytär, niinkuin muussakin, edusti emäntää. Mikä aluksi näyttää
uskomattomalta ja eriskummalliselta, muuttuu lähemmin tarkastaessa
ymmärrettäväksi ja luonnolliseksi. Tästä on otettava se oppi, ettei
kaikkea pidä käsittää ja tuomita vain *meidän* näkökulmaltamme, sillä
joka asiaa voidaan katsella eri puolilta. — —

Silti ovat suomalaismetsillä saamani tottumus ja siellä saamani
käsitys vaikuttaneet sen, että minä monessa suhteessa muutuin
toisenlaiseksi kuin muut ikäiseni samoina aikoina.




9. MAKKOLAN TIENOON SUOMALAISIA SUKUTARINOITA. JUTTUJA PAPEISTA.
   FRIDSHAMMARIIN JA MORAN KIRKOLLE. YÖLLINEN SEIKKAILU.

Tämän kyllin pitkän syrjähyppäyksen jälkeen palaan taas
matkaseikkailuihini.

Kello oli jo 8 illalla, kun saavuimme _Makkolaan_ (Qvarnberg), jossa
poikkesimme ensimmäiseen taloon. Isäntä, _Pekka Erkinpoika Härköinen_,
nyttemmin _Rullbusk_, joka oli vanha sotamies, otti minut
ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. Mutta hän oli niin köyhä,
ettei hänellä edes ollut pettuleipää, johon jo olin tottunut, jonka
vuoksi illalliseksi söin kehlollisen kuoripiimää leivättä ja menin
sitte kyytimieheni kera tallinparvelle heiniin.

Aamulla, oli näet sunnuntai, juotuani aamiaiseksi hiukan maitoa menin
isäntäväkeni kera lähimpään taloon rukouksiin. Minun on mainittava,
että suomalaismetsillä on yleisenä ja kauniina tapana, että väki
kokoontuu joka kylässä johonkin taloon hiljaisen hartaasti
rukoilemaan. Tapa on sitä kiitettävämpi, kun he ani harvoin saattavat
käydä kirkossa. Siten he pyhinä silti voivat antautua uskonnolliseen
tunnelmaan. Täällä siis oli koolla kylän kotona oleva väki. Heidän
nöyrästi pyydettyään, että minä toimittaisin rukoukset, josta minä
kieltäydyin sen vuoksi, että tahdoin tietää, miten he itse ne
toimittivat, he aloittivat jumalanpalveluksensa laulamalla muutamia
virsiä, sitten he lukivat joukon rukouksia, lauloivat taas virren ja
lukivat päivän epistolan ja evankeliumin. Joku luki sitten kaksi
pitkää saarnaa vanhasta postillasta ja hartaushetki lopetettiin
laulamalla virsi. Kello 10 se alkoi ja päättyi ½ 1.

Jumalanpalveluksen jälkeen ryhdyin läsnäolevilta utelemaan, mitä he
tiesivät esi-isiensä vaiheista, etenkin kun vanhat kuninkaankirjeet
olivat hävinneet siten, että he olivat joutuneet ruotsalaisten kanssa
käräjöimään, joten he olivat antaneet tuomio-istuimelle
kuninkaankirjeensä, ja sille tielle ne jäivät. Jämsän asukkaatkin
olivat (omien kertomustensa mukaan) käyneet käräjiä veroista, saaden
sellaisen päätöksen, että heidän oli maksettava tynnyri rukiita
kaskeamisoikeudesta. Mutta vouti oli päätökseen 1:n numeron asemesta
kirjoittanut 12, jonka jälkeen heidän oli maksettava tuo määrä, mitä
he surkeasti valittelivat; (relata refero).

He sanoivat, että ensiksi oli tänne Suomesta tullut _Yrjänä Matinpoika
Makkoinen_ Savosta. Muutamat sanoivat kerrotun, että hän ensin oli
asunut jonkun aikaa Staffansåsenissa, ennenkuin muutti tänne ja
perusti Näsgårdin. Vasta toisena kesänä oli hänen vaimonsa tullut
Suomesta. Heillä oli kolme poikaa, _Erkki_, _Antti_ ja _Matti_. Heistä
muutti Erkki, mennen avioliittoon erään _Pohjalaisen_ kera
Lehtomäeltä, siihen tämän kylän taloon, jossa nyt asuu Matti
Jöraninpoika. Hänellä oli poika _Pekka Eerikinpoika Makkoinen_, jolla
oli kolme tytärtä, joista _Maria Pietarintyttärellä_ _Antti Antinpoika
Hännisen_ kanssa Teenistä oli kaksi poikaa _Antti_ ja _Pekka_, jotka
jakoivat talon. Antti Antinpojalla ja Kaarina Pietarintytär Hännisellä
(Sandsjöstä) oli tyttäret _Maria_ ja _Kaisa_, joista edellisellä ja
_Elias Tuomaanpoika Fejenillä_ Jämsästä oli 14 lasta, jotka kaikki
elävät; Kaisalla ja Elias Olenpoika _Korpilla_ Tandsjöstä oli 5 lasta,
jotka elävät. Näistä on Elias Eliaksenpoika muuttanut Råbergiin, jossa
hänen appiukollaan oli karjamajoja. _Antti Yrjänänpoika Makkoinen_,
hänkin Hännilästä nainut, muutti siihen, missä isäntäni nyt asuu.
Hänellä oli 3 tytärtä, joista Kaarina meni naimisiin Sigfrid
_Tossavaisen_ kanssa Fågelsjöstä, _Margareeta_ Elias Jämsän kanssa
Rosentorpista, kolmas kuoli nuorena. Isä Antti otti kasvattipojakseen
Pekka Tahvananpoika Härköisen Färilan Härkälästä ja naitti hänet
Kaarina Eliaksentytär _Jämsälle_, josta liitosta syntyivät _Kaarina_,
_Margareeta_ ja _Elias_. Näistä jäi Kaarina Eliaksentytär taloon
asumaan (naimisissa Eerik Hannunpojan kanssa Skatugbystä) saaden 5
lasta, jotka kaikki elävät ja ovat yhtä lukuunottamatta naimisissa.
_Matti Jöraninpoika Makkoinen_, joka jäi taloon, oli ottanut osaa
Kaarle XII:n sotiin Suomessa ja Venäjällä. Hänellä oli poika, _Matti
Jöraninpoika_, joka nai ruotsikon Orsasta. — — —

Tultuani kotiin söin vähän maitoa ja leipää, (mikä maksoi 6 killinkiä)
ja sain täältä kyytimieheksi _Korpin Ullen_ tai kuten nimen olisi
pitänyt kuulua _Olli Korppisen_, jonka piti kyyditä minut Jämsään. Hän
oli sieltä ottanut vaimon, ja kun hänen appensa oli kylän rikkain,
niin hän pyysi saada viedä minut sinne. Sinne oli kolme neljännestä.
Ratsutie sinne oli vähän parempi kuin Lehtomäkeen vievä. Tullessamme
Jämsään tapasimme koko kylän kokoontuneena apen taloon, kuin olisivat
kaikki tienneet minua odottaa. Huhu minun tulostani olikin ennättänyt
levitä sekä tänne että Makkolaan ja se oli kertonut, että minä olin
hänen kuninkaallisen majesteettinsa lähetti. Tupaan tultuani syntyi
juhlallinen äänettömyys eikä juuri kukaan rohjennut vastata
ensimmäisiin kysymyksiini, kun he eivät tienneet, miten nöyrästi sen
tekisivät. Huomattuani sen muutin menettelyäni: aloin kielevästi
puhutella heitä tekeytyen mahdollisimman sukkelaksi, joten alettiin jo
vetää suita hymyyn. Siten saavutin pian keskinäisen luottamuksen ja
lähentymisen. Puheenaiheeksi tulivat sitten vanhat runot ja tarinat.
He sanoivat sellaisia kyllä kuulleensa vanhoilta, jotka nyt jo olivat
menneet manalle, mutta itse he eivät niitä taitaneet. Luultavasti he
eivät tahtoneet tuoda julki mitä osasivat. Kylän miesväki oli
nuorenpuoleista ja puhuivat he kaikki koko hyvää suomea. Minä olin
kuulevinani sen eroavan muiden puheenparresta. Se tuntui lähentelevän
Hämeen murretta; mutta ehkä se oli vain luulottelua.

He kuuntelivat tuiki tarkkaavaisina, kun luin vanhoja runoja,
toisinaan purskahtaen nauruun, toisinaan huomauttaen, että olivat
ennenkin sen kuulleet — niin oli etenkin useimpien loitsujen laita.

Heidän omasta menneisyydestään kertoi muuan vanha eukko, että
ensimmäinen, joka tänne tuli Suomesta ryssää pakoon oli Antti
Martinpoika Jämsän pitäjästä. Sen nimen hän antoi jälkimaailmalle
muistoksi ensimmäiselle asuinpaikalleen. Kun hänellä ja hänen
suvullaan ei ollut muuta sukunimeä, niin suomalaiset antoivat saman
nimen suvullekin. (Jämsässä ja monessa muussa Hämeen pitäjässä ei enää
ole käytännössä alkuperäisiä suomalaisia sukunimiä kuten Savossa ja
Karjalassa). Hän oli tullut vaimonsa ja rengin kera ja aluksi asunut
jonkun aikaa pohjoisempana Norjassa. Sinne jätti hän vaimonsa ja läksi
itse renkinsä kera etsimään sopivampaa asuinpaikkaa etelämpää. Hän
kuuli siellä puhuttavan Orsan metsistä ja meni sinne ottamaan niistä
lähempää selkoa. Tänne hän pystytti ensimmäisen majansa paikalle, jota
nimitetään _Autiomäeksi_, ½ neljännestä nykyisestä kylästä. Rengin
ollessa pyitä pyytämässä oli hän _Karjanharjun vuoren_ luota löytänyt
lähteen, jossa oli kirkasta hyvää vettä. Hän veisti kirveellä merkin
kuuseen löytääkseen sen. He olivat saaneet sitten etsiä kolme päivää,
ennenkuin sen uudelleen löysivät. Sinne he muuttivatkin.

Kolmea vuotta myöhemmin sai eukko sattumoilta kuulla huhun, että mies
oli pystyttänyt pirtin jonnekin näille metsille ja läksi etsimään.
Eräänä päivänä, kun hän renkinsä kera aitasi kaskea, kuuli hän
_huhuilemista_, joka kuulosti tutulta korviin. Hän kuunteli. Huhuilu
toistui. Silloin mieheltä ratkesi: »Kuin ma oisin muun paikan peällä,
niin minä tuntisin sen eänen, vaan ei hänen lie hiijen perkele tännek
kulettana.» Eukkohan tuo Millbergin kalliolla ukkoaan huhuili.

Ukolla oli kaksi poikaa ja yksi tytär. Tytär nai rengin ja lienee
tämän kera sitten muuttanut Makkolaan. Ukon jälkeläisistä kerrottiin
eräästä, joka oli ollut niin rutiköyhä, että hän paikkakunnan ainoana
asukkaana oli päättänyt sieltä muuttaa ja oli jo kaikki tavarat
kannettu pihalle Seffaståsiin muuttoa varten, missä hänen rikas
appensa asui. Mutta matkalla kohtasi hän kontion, jonka hän onnistui
kaatamaan. Ja kun hän näin sai lihaa, niin hän muutti takaisin
kotiansa ja peltojansa hoitamaan. Ja ellei niin olisi käynyt, ei
Jämsän kylää tänä päivänä olisi olemassa. Muuten oli mainitulle Antti
Martinpojalle annettu kuninkaan käsikirje tallessa ja minä kopioitsin
sen. Sen oli antanut Kustaa Aadolf ja se oli päivätty Kopparbergissä
maalisk. 22 p. 1627.

Illallisen jälkeen, josta kävi selville, että talo oli varakas,
pakinoimme sydänyöhön asti, jonka jälkeen minut pantiin nukkumaan
samaan huoneeseen nuoren avioparin kera. Saappaani olin jättänyt
vanhan sotamies Tångin paikattaviksi, joka siitä minua verotti 16
killinkiä. Hän oli muuten isännän appiukko.

Seuraava päivä, elokuun 4:s, oli pilvinen ja sateinen. Isäntäni
paikkaili tuohivirsujani, jotka olivat hajota ja töin tuskin kestivät
Fridshammarin tehtaalle asti. Sain vanhan suomalaisukon kyytiin. En
saanut nuorta enkä vanhaa isäntää ottamaan maksua asunnosta ja
elannosta, vaikka kuinka yritin. Täältä oli kolme penikulmaa
Fridshammarin tehtaalle. Taivaltaessamme pitkät matkat yksissä aloimme
jutella. Ukko pakisi, että vanhat suomalaiset ja etenkin hänen
äitinsä, joka osasi runoja ja loitsuja, oli kertonut _Syöjättärestä_.
Tämä rumilus oli häijy ja ilkeä. Hänellä oli tytär, jonka nimeä ei
ukko muistanut. Ja olipa Syöjättärellä vielä piikalikkakin, oikea
ihmislapsi, jonka hän oli jostakin varastanut. Syöjätär oli käskenyt
molempien kehrätä. Omalle tyttärelleen oli hän antanut hienoa
pellavaa, mutta pilalle vain puista otettua pukinpartaa. Molempien
piti kehrätä yhtä hienoa lankaa.

Hän jutteli myöskin laiskasta talonpojasta, joka oli vävylleen
sanonut, jotta tämäkään ei liikoja ahertelisi: »Elä huolik paljosta
työnteosta! — Anna tehä tekevän! Kyllä moa kasvaa moatessaan, peltois
peppuroijessaan.»

Niinikään kertoi hän, että siihen aikaan kun Fågelsjössä vallitsi
yleisesti tunnettu lahkolaisuus ja kun nämä pitivät omia saarnojaan ja
raamatunselityksiänsä, oli sinne lähetetty Helsinglannin pappeja
hillitsemään tuota uskonvimmaa. Mutta talonpojat olivat olleet niin
raamatun-oppineita, että olivat panneet papin tiukalle. Vieläpä
rovastinkin, kuten edellä olen kertonut.

Mutta toinen hänen juttunsa papeista ansainnee yleisempää huomiota:
Moran Fågelsjöstä on kirkolle linnuntietä kokonaista 12 penikulmaa.
Eihän tosin tietä — tuskinpa sinne on näkyviä polkujakaan — ole
mitattu, mutta ehkä se on pidempi, jos se maanmittarin ketjulla
mitataan. Kun kylä on niin kaukana kirkolta, käy seurakunnan pappi
vain joka toisena vuonna heidän luonaan nuoria kastamassa, vanhoja
ripittämässä, pitämässä lukusia, saarnaamassa j.n.e. — mutta ennen
kaikkea perimässä saataviansa. Härjedalin Svegin pitäjän pappikin,
jolla on puolta lyhempi matka, käy vuorottelemassa Moran
suomalaismetsissä joka toisena vuonna — samoissa tarkoituksissa.

Ja tapahtuipa, eikä kauvan sitten, että Moran apulaispappi _Carl Johan
Ljungberg_ unilukkarin ja muutamien muiden henkilöiden kera, jotka
kuuluivat saattueeseen, oli matkalla Fågelsjöhön. Sinnehän ei kesällä
tulla muuten kuin ratsain, talvella hiihtäen. Hänellä oli tapana
maistella hieman liiemmälti. Matkan varrellakin hän oli ottanut
liikoja hampaanhautojaisia, josta oli seurauksena, ettei hän
jyrkimmissä mäissä uskaltanut istua satulassa, vaan liukui niitä joten
kuten takalistollaan, suullaan ja nelin kontin. Eipä ihme jos niin
vaikeissa olosuhteissa taskumatti loppui. Saavuttuaan lauantai-iltana
Fågelsjöhön oli seuraavana päivänä pidettävä jumalanpalvelus
metsäsuomaisille. Mutta jo sunnuntai-aamuna oli hän niin täytenä
käkenä, että pelättiin mitä tuleman piti. Ja kun hänen nyt piti jakaa
Herran ehtoollista noin 30 vanhukselle, niin oli ehtoollisviiniä niin
vähän jäljellä, että ellei ihmettä tapahtuisi, niin saisivat
armopöydässä kävijät tyytyä pelkkään leipään. Niinpä kävikin, että
säästäväisyydestä huolimatta vain seitsemän tuli osalliseksi
Vapahtajan pyhästä verestä, muut saivat tyytyä vain ruumiseen. Sillä
pitkän matkan varrella oli juokseva aines, t.s. spiritus
rectificatissimus, kuivunut kokoon ja kirkkoviini saanut olla jatkona.

Kun ensimmäinen toimitus oli suoritettu piti toisen, nimittäin saarnan
alkaa. Mutta kun pastori oli vähän väsähtänyt ja jalat eivät oikein
kannattaneet, katsoi hän parhaaksi saarnata istuallaan peräseinän
pöydäntakaiselta rahilta. Hän kiljui ja karjui aluksi, mutta väsyi
vähitellen — haukotteli, kunnes luonto pääsi oikeuksiinsa. Sillä
ristiessään kätensä ja kehoittaessaan lukemaan »Isä meidän —» nukkui
hän kesken saarnaa niin sikeästi, ettei enää herännyt. Seurakunta oli
jo aikoja sitten ennättänyt lukea Herran rukouksen ja odotti vain,
että pappikin lopettaisi. Ei tahdottu aluksi häiritä tämän
»hartautta». Ja vaikka jo huomattiinkin miten oli, niin neuvoteltiin
kauan, mitä piti tehtämän — pitikö herättää vai antaa nukkua.
Katsottiin edellinen vaihtoehto sopivammaksi. Mutta pappi oli jo
vaipunut niin sikeään uneen — tahi raamatun tapaan puhuen — Herra oli
laskenut kätensä niin raskaana »palvelijansa» silmille, että kaikki
herätys kävi jo mahdottomaksi.

Neuvoteltiin mitä oli tehtävä. Katsottiin lopulta sopivimmaksi kantaa
hänet kauniisti lähimmälle vuoteelle selviämään hutikastansa. Ja tämän
»ylösrakentavan» jumalanpalveluksen jälkeen painuttiin kotiin.

Seuraavana aamuna pastori heräsi — ehkä entistä selvempänä. Mutta,
joko hän sai uutta virvoketta tai vaivasi entinen _»pohmelo»_, hän
(suoritettuaan niin hyvin tehtävänsä) ei voinut päästä edelleen muulla
tavoin kuin siten, että hänet nostettiin hevosenselkään ja
kuljetettiin ratsain siten, että kaksi suomalaista piti koivista
kiinni, kumpikin omalla puolellaan, ettei hän keikahtaisi juhdan
selästä. Niin hänet saatettiin lähimpään suomalaiskylään, Tandsjöhön
Orsan pitäjän metsille. Mitä hyvää hän siellä sai aikaan, sitä en
tiedä, mutta kyllä sen, että kaikki sai tapahtua ilman muistutusta.

Kun seuraavana päivänä tulin Moran kirkolle ja kävin pappilassa, en
voinut olla kertomatta tästä rovasti Schultzenbergille. Lausuin
ihmettelyni, että sellainen kappalainen saattoi vielä olla virassaan.
Rovasti vastasi:

»Onhan hänet jo pantu viralta, vuonna 1817 Kristuksen syntymän
jälkeen. Ei toki sen vuoksi, mitä suomalaismetsillä tapahtui, sillä
missä ei ilmiantajaa, siellä ei myöskään tuomaria.»

»No miksikä sitten?» kysyin minä.

»Eipä sen kummemmasta» sanoi rovasti, »kun että hän minun kielloistani
huolimatta sikahumalassa kiipesi eräänä sunnuntaina itse
pääseurakunnan saarnatuoliin saarnaamaan. Siellä hän määki ja mylvi ja
sai aikaan täydellisen kirkonhäväistyksen. Minä lähetin lukkarin useat
kerrat sanomaan, että hän tulisi alas ja että minä tulisin hänen
tilalleen saarnaamaan. Mutta kun hän ei totellut, täytyi minun lopulta
lähettää sekä lukkari että unilukkari häntä taluttamaan alas
saarnatuolista. Mutta mitäs tapahtui? Hänpä alkoi heidän kanssaan
tapella itse saarnatuolissa, eikä heidän onnistunut ilman melua ja
melskettä vetää häntä väkisin sieltä alas. Sehän herätti sellaista
pahennusta, etten voinut olla siitä konsistorille ilmoittamatta. Siitä
oli seurauksena, että virkaveljeni, kappalainen, titulus Ljungberg
menetti sekä kappansa että kauluksensa.»

Olimme tainkaltaisia tarinoiden tulleet Torskabergin ylämäkeen Orsan
pitäjässä. Sen toinen rinne oli toista jyrkempi. Kyytimieheni kertoi,
ettei eräs Orsan pappi Forslund, joka nyt on jo kuollut, uskaltanut,
pyylevä ja lihava kun oli, istua hevosen selässä, vaan oli hän
käyttänyt samaa keinoa kuin Ljungbergkin — liukunut neljin kontin
mäkeä alas. Hän kertoi, että Korpin Ulle, joka minua eilen kyyditsi
Makkolasta Jämsään, kerran oli ollut kyydissä ja nähnyt papin siten
menettelevän.

Käveltyämme kaksi penikulmaa tulimme Djurbergiin kuuluville
karjamajoille. Sisällä näimme kaikkialla köyhyyttä ja kurjuutta.
Täällä kuulin ensi kertaa Orsan murretta. Sitä puhuivat tuvassa eräs
eukko ja taalalaistyttö. Hädin tuskin sain tilkkasen maitoa, joka
tuotiin mustassa ja likaisessa astiassa. Huomasin kyllä, etten enää
ollut suomalaisten parissa ja epäröin kauvan tohtisinko nauttia sitä.
Nälkä pakotti minua; hinta oli 3 killinkiä.

Täältä oli penikulma Fridshammariin. Tiekin tuli yhä paremmaksi,
etenkin kun olimme päässeet puolitiehen. Matkalla tapasimme Jämsästä
kotoisin olevan sotamiehen, Tångin veljen, joka oli saanut nimen
Trogen. Hän oli ollut kirkonkylässä ostamassa nelikon kauroja, joita
myytiin sekulin nimellä, sen vuoksi että joukossa oli jokunen
ohrajyväkin. Hän oli ollut Kustaa IV Adolfin aikana Ranskan sodassa ja
oli Stralsundin edustalla joutunut ranskalaisten vangiksi. Hänet oli
ruotsalaisten, puolalaisten, venäläisten ja preussiläisten kera viety
Ranskaan ja pakotettu liittymään Ranskan armeijaan ja viety Italian
sotaan. Trogen oli ollut Kalabriassa ja monessa muussa paikassa ja
hänet oli lopulta viety Itämaita vastaan sotimaan. Siellä hän kahden
ruotsalaisen kanssa eräässä taistelussa karkasi vihollisen puolelle.
Heidät otettiin hyvin vastaan ja he saivat sikäläiseltä Ruotsin
ministeriltä matkapassin Ruotsiin. Seitsemän vuotta hän täten oli
ollut ulkomailla. Ruotsalaiset olivat enimmäkseen kuolleet tauteihin
Italiassa, kun eivät olleet tottuneita kestämään sen lämmintä
ilmanalaa. Hän sanoi, että olisi itsekin menehtynyt ellei häntä olisi
elähdyttänyt toisenlainen usko ja luulo. Äitikin oli jo kauan itkenyt
häntä kuolleena. — Lähtiessäni Rosentorpista näytti hänen nuorempi
veljensä minulle paikkaa, missä Autiomäen pirtti oli ollut ja jonka
myllystä hirsiä vieläkin oli nähtävänä. Monet muistivat nähneensä
kaatuneena sen kuusen, johon renki oli veistänyt merkin löytääkseen
takaisin lähteelle.

Käveltyämme vielä kappaleen matkaa tapasimme kaksi Makkolan
suomalaiseukkoa. Hekin tulivat kirkonkylästä, mistä olivat ostaneet
muutaman kapan viljaa. Kappaleen matkaa Fridshammarista pysähdyimme
hetkiseksi. Pesin kasvoni lahdenpoukamassa ja menin tiepuoleen
pukemaan ylleni toiset vaatteet. Tuohivirsunikin jätin tänne. Ne
olivat käyneet niin huonoiksi, etteivät pysyneet enää jalassa. Mutta
olivathan ne jo palvelleet minua Lehtomäeltä tänne saakka, siis
seitsemän penikulmaa.

Tultuani tehtaalle oli minun tuntikausia odotettava talon isäntää,
inspehtori Westlingiä. Sillä aikaa piti minulle seuraa vanha rappiolle
joutunut mies. Hän oli hyvässä pätkässä ja silmät mulkoilivat kuin
härän päässä. Olin utelias näkemään Westlingin, kun Djurbergin
taalalaistyttö ja kyytimiehenikin vakuuttelivat, että minä olin aivan
hänen näköisensä. Tänne tuli vieraisiin tohtori Lodin tyttärineen
Oresta ja he jäivät yöksi. Viimein tuli isäntäkin kotiin. Hän oli
ystävällinen ja hyväntahtoinen mies, joka, omituista kyllä, oli koko
lailla minun näköiseni. Hänen rouvansakin oli sievän näköinen, mutta
oli liian suuri ja lihava ja hampaat olivat sysimustat. Häntä vaivasi
nytkin hammassärky, ja vaikka hän käytti tohtorin apua, ei se
auttanut. Tämä oli totinen ja vaitelias mies. Meidät sijoitettiin
samaan huoneeseen nukkumaan.

Seuraavana päivänä, tiistaina elokuun 5:ntenä, kävin heti herättyäni
katsomassa Kalmoran kovasintehdasta. Otin mukaani eilisen
kyytimieheni, joka lupasi saattaa minua kirkolle asti. Kaivokselle oli
vain puoli neljännestä. Menimme ensin kylään, josta saimme vanhan
ukon, kyytimieheni apen, opastajaksemme. — —

Kivilouhimolta menin Åbergin kylään, missä sanottiin tavattavan niin
kosolta kuparimalmia, ettei voida pelloilla käyttää sahroja ja että
kivet lähteitten reunoilla ovat kuparimalmia. Mutta kylän väki muka
pitää sitä kaikilta salassa. Ukko vei minut kylän laitaan saakka,
mutta ei pidemmälle, sillä hän pelkäsi kyläläisten kostoa. Menin sinne
yksin, mutta jonkun verran peläten, että he voisivat tehdä minulle
pahaa, semminkin kun en ollut ottanut aseita mukaani. Siellä tapaamani
miehet olivat ystävällisiä. Eräs vanha ukko näytteli kyynelsilmin
minkälaisella ruoalla heidän tuli elää. Hänellä oli pieniä hyvin
kauniita lapsia. Hän toivoi, että perustettaisiin kaivos, joten ei
kuoltaisi nälkään. — Kuparimalmia en tavannut. — —

Palasin tehtaalle, söin aamiaisen ja läksin 4 ½ neljänneksen matkan
päässä olevaan kirkonkylään. Menimme koulupappi Svedenjuksen luo. Hän
oli itse poissa jakamassa ruunun viljaa rahvaalle. Kumminkin laski
piika minut kamariin ja liehakoi minua vahvasti. Sitten juoksi hän
kutsumassa opettajan kotiin. Tämä oli vähänläntä ja niin harvasanainen
mies, etten monia sellaisia ole nähnyt, mutta muuten hyväntahtoinen.
Hän ei tiennyt antaa mitään tietoja ja selvityksiä seurakunnan
suomalaisista. Hän kyllä puhui Fågelsjön lahkolaisuudesta, joka oli
levinnyt Herrdalista ja jonka alkuunpanija oli hullu pappi, joka oli
pantu vankilaan. Siitä on olemassa painettu kertomuskin.

Täältä kirjoitin suomenkielisen kirjeen vanhemmilleni ja vaihdoin
itselleni pientä setelirahaa sekä söin päivälliseksi marjoja ja
maitoa. Sekä palvelustyttö että pappi väittivät, että olin
kuninkaallisen majesteetin lähettämä.

Läksin sitten Noretin kievariin, jonne täältä oli ¾ penikulmaa. Tie,
joka kulki Orsajärven rantaa pitkin, oli hyvä. Kyytimieheni ei
tahtonut kulkea suorinta tietä Vomusin kautta Garbergiin ja sitä
paitsi vei hän kenkävoiteeni mennessään, kun unohdin pyytää sitä
takaisin hänen taskustaan.

Noretin kievari on varakas talonpoikaistalo, josta sai mitä tilasi,
sen vuoksi päätinkin jäädä sinne yöksi. Epäröin kauan pitikö menemäni
pappilaan. Toiselta puolen tuntui hankalalta pukeutua uudelleen, mutta
toisaalta paloi mielessäni lähteä sinne. Oli kuin olisi joku minua
kehoittanut menemään sinne. Menin siis kello ½ 7 illalla sinne. Tie,
joka kulki Siljan järven rantaa, ei ollut kovinkaan pitkä, vain ¼
penikulmaa. Juuri kun olin lähdössä, tuli poika tarjoomaan
ostettavaksi vadillisen ihania mansikoita, jotka ostin 12 killingillä.
Mutta, kun ne kaadoin toiseen astiaan, näin, että allapäin oli vanhoja
ja homehtuncita, josta huomasin, että täällä Taalaissakin osataan
pettämisen taito. Luulin sitä paitsi talosta saavani maitoa, mutta
heillä oli vain vuohenmaitoa ja sitä en huolinut.

Pappilassa oli koolla useita herroja, jotka pakinoiden istuivat
kuistille kannetuilla lavitsoilla. Rovasti Schultzenberg oli jonkun
verran isäni näköinen, etenkin leuka ja suun tienoot, mutta hän oli
lyhyempi ja lihavampi. Hänellä oli apulaisena maisteri Dahlström.
Vielä oli siellä pappismies Lexén ja koulunopettaja, ylioppilas
Korsgren. Juttelimme yhtä ja toista, heidän osoittaessaan minulle
hyväntahtoisuutta ja huomaavaisuutta, etenkin rovasti, joka pyysi
minua jäämään illalliselle.

Dahlström näytti minulle paperin, johon oli kirjoitettu länsi Taalain
Grangärdin suomalaisista. Se oli muka leikillä kirjoitettu
vastaukseksi rovasti Westbladin hiippakunnan sanomissa huhtikuulla
1774 julkaisemaan pyyntöön, että annettaisiin lähempiä tietoja
metsäsuomalaisten uskon asioista. Sain lainaksi kortteeriini tämän
käsikirjoituksen kirjoittaakseni siitä kopion. Sen otsakkeena oli:
*»Afskrift af Prostens i Grangärdet Jakob Boethii bref om finmarkerna
i Dalarne»*, päivätty huhtikuun 14:ntenä 1774. (Tämän kirjeen
julkaisin sittemmin omilla muistutuksillani varusteltuna Mnemosynen
syyskuun numerossa 1821). Sitten katsoimme, olisiko kirkonkirjoissa
mitään Moran suomalaisista; mutta tuloksetta. Muuten olivat papit
vasta muutamia vuosia sitten tulleet seurakuntaan eivätkä olleet vielä
ennättäneet asiakirjoja lukea, mutta he lupasivat, jos jotakin
löytyisi, antaa niistä minulle tietoja Upsalaan, jonka vuoksi annoin
heille nimeni ja osoitteeni. Ruustinna oli rehevä ja hyvinvoipa,
viiden lapsen äiti ja kaikki olivat tulleet häneen. Hän oli
Tukholmasta ottanut mukaansa mamsseli Vilhelmsonin, joka oli vielä
heilakka-iässä, tuskin 18 vuotias, ja vieraana oli lisäksi pastori
Lexénin rouva. Minut lievetakissani asetettiin illallispöytään näiden
molempien naisten väliin ja pidin yllä pirteätä keskustelua. Kello oli
jo ½ 11, kun läksin kotiin. Rovasti toivotti minut seuraavaksi
päiväksi tervetulleeksi. Silloin luvattiin minulle näyttää kellari,
jossa Kustaa I useita päiviä oli ollut kätkössä ja kivi, jolta hän
puhui taalalaisille.

Seuraavana päivänä, elokuun 6:ntena, nousin varhain ja kopioin eilisen
puolentoista arkin pituisen asiakirjan ja alkoi silloin kuten usein
nenästäni vuotaa verta. Mansikkani olivat muuttuneet puurotahtaaksi,
enkä viitsinyt niitä syödä. Ollessani jo valmis lähtemään pappilaan
tuli Lexén luokseni. Matkalla pappilaan, pitkän sillan toisella
puolella, tapasimme Dahlströmin ja Korsgrenin, joista edellisen piti
mennä ripittämään Sollerön toiselle puolelle. Me muut menimme
pappilaan, missä tarjottiin aamiaista, vaikka kello jo oli ½ 11. Minä,
Lexén, Korsgren ja eräs nuori herra menimme veneellä lahden toisella
puolella olevaan kylään, jossa oli kellari, jota nimitetään
Kungskällaren. Sen löysimme kappaleen matkaa rannasta ja oli sen
suojaksi rakennettu pieni rakennus, johon ei vielä oltu ennätetty
saada ovea eikä ikkunoita, joten se oli huvimajan tapainen. Kellari,
jota oli jonkun verran korjattu, mutta joka muuten oli entisellään,
oli pyöreä ja niin matala, ettei siinä mies mahtunut seisomaan. Oven
yläpuolella oli ollut vierreastia, etteivät tanskalaiset löytäisi
käytävää. Sivuseinässä oli aukko, josta oli kurotettu ruokaa sisälle.
Kellari oli tiilestä ja millei jokaiseen olivat katsomassa käyneet
herrat kaivertaneet nimensä. Minäkin piirsin nimeni katossa olevaan
tummahkoon kiveen. Paluumatkalla menimme pappilaan päivälliselle. Ilma
oli edelleen yhtä ihana kuin eilenkin.

Iltapäivällä otin Noretista kaksi miestä soutamaan itseäni ja
Korsgreniä Solleröhön, jonne laskettiin olevan runsas penikulma ja
jonka vuoksi kumpikin mies sai 18 killinkiä. Otimme mukaamme uistimen,
mutta emme saaneet niin evääkään. Luulimme saavamme samat soutajat
paluumatkalle, mutta he palasivatkin meitä odottamatta. Sollerö on
penikulman pituinen Siljanin saari ja muodostaa nykyään eri
seurakunnan, mutta oli ennen Moran kappeli. Kirkkoherrana oli
Godenjus, jonka isä oli Gagnäsin rovasti. Hän oli äskettäin saanut
apulaisen, jonka käytös ja ulkomuoto muistuttivat suuresti Gustaf
Vinteriä. Pastorilla oli rattonaan nuori ja sievä rouva, joka oli
iloinen ja reipas. Dahlström, joka ripitettyään oli tullut tänne,
taputteli jo kerran hänen rintojaan. Herrojen istuutuessa totia
juomaan läksin minä etsiskelemään mineraaleja, joista Lexén oli
puhunut.

Herrat kertoivat, että muutamia viikkoja sitten oli täällä käynyt eräs
tohtori Wahlberg Upsalasta, vaikkei kukaan häntä tuntenut. Hän oli
muutamana lauantai-iltana tullut Noretin kievariin ja ottanut miehen
sunnuntai-aamuna soutajaksi Solleröhön, jonne hän meni mineraaleja
tutkimaan. Huono takki, kakkulat nenällä ja vasara kädessä olivat
herättäneet epäilyksiä. Hän oli eräässä talossa kysellyt, oliko saaren
vesi hyvää vai oliko siinä mitään sivumakua — kysymys, joka
taalalaisista oli vieläkin epäilyttävämpi. He vastasivat, että
pappilassa oli hyvä kaivo, päästäkseen selville uskalsiko mies, jota
he pitivät lurjuksena, mennä sinne. Mutta kun tämä ei mennytkään sinne
käsin, kysyttiin, eikö hän aikonut käydä pappilassa. Kun hän vastasi,
ettei hän tuntenut pappia, kysyttiin, eikö hän aikonut poiketa majuri
Häggesin virkataloon, jossa oli hyvä kaivo. Mutta siihenkin vastasi
mies, ettei tuntenut majuria eikä aikonut käydä siellä. Enempää eivät
solleröläiset tarvinneetkaan. He olivat varmat, että he olivat
saarelleen saaneet oikean roiston ja kulkurin, joka ei uskaltanut
mennä taloihin, vaan naputteli vasarallaan kallioita. Tiedoitettiin
nimismiehelle ja tämä antoi kirkossa kuuluttaa, että
jumalanpalveluksen päätyttyä ryhdyttäisiin ajojahtiin roiston
kiinniottamiseksi. Ja niinpä lähdettiin saarta ketjuna kiertämään. Kun
he tulivat sille rannalle, missä mies oli tullut maihin, näkivät he
hänen olevan jo järvellä saarelta menossa. He neuvottelivat, mitä
olisi tehtävä, pitikö lähteä takaa-ajoon vai antaa hänen mennä. Mutta
kun arveltiin, ettei hän enää voinut tehdä mitään pahaa, ajateltiin:
Annetaan tuon maankiertäjän mennä! (Kun Upsalaan palattuani kerroin
jutun Wahlbergille, hän sille nauroi ja sanoi, että hän kylläkin oli
ihmetellyt rannalle kerääntynyttä kansanpaljoutta, mutta sitä hän ei
ollut aavistanut, että kaikki olivat hänen vuoksensa sinne
kerääntyneet).

Menin apulaisen kanssa kirkkoa katsomaan. Se oli uusi ja kivestä
rakennettu. Alttaritaulu esitti pylväskäytävää, joten etäältä näytti
siltä kuin kirkko olisi ollut siitä kaukana. Saarnatuolin toiseen
nurkkaan oli maalattu palmupuu, joka olisi ollut enemmän edukseen,
ellei sen ympärillä olisi ollut kullattu vyö. Me söimme välipalan ja
läksimme paluumatkalle klo 7, mutta kovan vastatuulen vuoksi saavuimme
pappilan rantaan vasta kello 11 yöllä. Dalström oli vähän
huitteruksissa, mutta selkisi matkalla. Maksoin soutajille osuuttani
24 killinkiä ja läksin kotiin päin kömpimään. Olimme ainakin tunnin
ajan nähneet järvelle jotakin valkeata liikkuvan Noretin tiellä
kappaleen matkaa pappilasta. Ihmettelimme, mitä se mahtoi olla, ja
minä arvelin sitä valkeaksi hevoseksi. Mutta kun nyt yön hämyssä menin
lähemmäksi, luulin edessäni olevan valkeita lehmiä ja aivan lähellä
huomasin ne kolmeksi taalaintytöksi. Olin sulkea yhden syliini, kun
äkkäsin sen olevan itse ruustinnan, toinen oli mamsseli Vilhelmson ja
kolmas tuntematon nainen; kaikki kolme valkeisiin vaatteisiin
puettuina. Minua oudostutti se, että ruustinna niin myöhään ja ties'
kuinka kauan oli seisoskellut etäällä pappilasta. En ollut silti
tietääksenikään, vaan rupattelin hänen kysymystensä johdosta yhtä ja
toista Sollerön-matkastamme. Näin silti, että mamseli Vilhelmson
naurahteli ja katseli minuun veitikkamaisesti ja että rouvankin suu
vetäytyi toisinaan hymyyn, josta kyllä jotakin aavistelin.
Seisoskelimme niin pakinoiden hetkisen. Ruustinna tahtoi ensiksi saada
minut lupaamaan, että tulisin seuraavana päivänä pappilaan ja sanoi
näyttävänsä taalalaisten vanhoja sotajousia ynnä muita
muinaismuistoja. Mutta minä vastasin, ettei niin mieluista kuin se
olisikin, aikani antanut myöden. Kun hän näki, ettei se auttanut,
esitti hän tuon vieraan naisen selittäen, että tämä oli nuori rouva,
joka asui aivan lähellä samassa kylässä kuin minäkin, siis Noretissa,
puhutellen naista joka toisessa sanassa »serkuksi.» Ruustinna kysyi,
enkö olisi niin ystävällinen ja saattaisi »serkkua» kotiin, kun oli jo
yö ja meillä sama matka. Nytpä avasi vieras nainenkin suunsa, kiemaili
ja niiaili sekä pyyteli anteeksi. Hänen sivistyneestä ja sujuvasta
puheestansa huomasin, ettei ollut kysymyksessä mikään herraskaiseksi
puettu kamarineitonen, kuten aluksi olin luullut. Lupauduin
uskolliseksi saattajaksi ja sanoimme jäähyväiset. Mamsseli Vilhelmson
nauroi makeasti ja ruustinna huusi jälkeemme: »Onnittelen serkkua
hyvän saattajan saaneena!»

Enpä tiennyt mitä piti uskomani. Aluksi luulin, että minulle
esitettiin valepukuinen kamarineito tahi piika, jonka piti tehdä
minusta pilaa, nuori ja kokematon kun olin ja päälle päätteeksi
ulkomaalainen, jotta sitten voitaisiin minun kustannuksellani pitää
hauskaa. Mutta kun näin, että sekä ruustinna että mamsseli Vilhelmson
hyvästeltäessä todella suutelivat häntä, niin ei se oikein mallannut;
sillä piikaa he eivät olisi toki alentuneet suutelemaan. Että tässä
silti piili jotakin salaperäistä, päättelin siitä, että vieras serkku
oli kietonut päänsä ympäri suuren valkean kambritsihuivin ja niin
perinpohjaisesti, että tuskin nenännipukkaa näkyi. Siitä päättelin,
että alla piili jotakin epämuodostunutta ja luotaan työntävää. Silti
aloitti hän keskustelun sanoen olevansa yksinkertainen »dalkulla»,
itse nauraen nerokkaalle keksinnölleen, selittäen samalla ettei minun
pitäisi häntä arvostella vaatteitten mukaan. Vähän ajan kuluttua sanoi
hän nimensa olevan Zweigbergh ja että hänen miehensä oli luutnantti,
mutta että tämä vieden heidän ainoan lapsensa, 11-vuotiaan tyttären
mukanansa oli muuttanut Vestergötlantiin. Hän oli jäänyt jäljelle
piikojen ja 80:n ikäisen ukon kera nimeltä Ulfsparre tätä hoitamaan
j.n.e., jonka vuoksi hänellä asustaessaan yksin oli sanomattoman
ikävä. Annoin hänen puheensa kulkea korvasta sisälle, toisesta ulos,
t.s. en uskonut enkä epäillyt. Hän tipsutteli vieressäni lyöttäytyen
kuin siipieni suojaan. Kun minä harppailin reippaasti, teki hän
samoin, jos hidastutin käyntiäni, niin hän samoin. Kun tulimme
jollekin veräjälle, kiiruhti hän edellä avaamaan sen kohteliaasti
minulle. Ehei, ajattelin minä, nyt minun on otettava selko, mikä lintu
sinä oikein olet, ja päätin seuraavalla veräjällä ehättää ennen häntä.
Kiiruhdin siis edelle, otin häntä vyötäisiltä ja samalla rinnoistakin,
mitä hän ei suinkaan ujostellut, päinvastoin tuntui se häntä
huvittavan, kun sai vähän kanssani teuhata. Enpä tyytynyt vielä
tähänkään, vaan kokeilin, menisikö hänen auliutensa vieläkin
pidemmälle. Kun siis olimme kävelleet vielä kappaleen matkaa, kysyin —
oli nimittäin jo sydänyö — eikö istuttaisi hetkiseksi ruohikolle tien
viereen levähtämään. Kun hän oli heti valmis, en tiennyt, mitä
vastaisin, voidakseni rehellisesti vetäytyä pelistä. »Mutta ruoho
onkin jo kasteesta märkää», sanoin, »joten se ei käy laatuun.»
Luonnollisesti hän oli samaa mieltä ja niin pääsin mukavasti
pälkähästä.

Tultuamme kievarin pihalle juttelimme siinä muutaman sydänyön hetken.
En enää muista, kysyinkö ajattelemattomuudessani vai häntä edelleen
koetellakseni, eikö hän tahtoisi tulla minun kamariini, koska minulla
kerran oli yksityinen huone pihan puolella. Hän niiasi ja kiitti
valmiina kuin olisi se kuulunut hänen velvollisuuksiinsa. Nytpä
jouduin kiikkiin, suoraan sanoen, minä häpesin. Pyytelin anteeksi ja
estelin menoa sillä, että huone oli siivoomaton ja minun tavarani
siellä sellaisessa sekamelskassa, etten kehdannut laskea ketään
sisälle. Sanoin mieluummin saattavani hänet kotiin, nähdäkseni
samalla, missä ja miten hän asui. Iloisena suostui hän mielihyvin
siihenkin. Ja me vaelsimme edelleen.

Kun oli sanottu hänen asuvan samassa kylässä, luulin tietysti, ettei
matka olisi pitkä. Minusta tuntui sen vuoksi oudolta, että uudelleen
jouduimme pimeään metsään, jossa vain hän, joka tunsi tien, saattoi
seurata kapeata polkua. Eikä siinä kyllin — matka ei tuntunut koskaan
loppuvan, niin kauan se minusta kesti. Itsekseni mietin, näinkö oli
tarkoituksena viedä minut johonkin ansaan rahojeni vuoksi — kun olin
aseeton, sillä ruustinnaan ja serkkuun ei mielestäni enää ollut
luottamista. Olimme mielestäni jo vaeltaneet yön pimeydessä lähes ¼
penikulmaa, kun tulimme suurehkon navetan veräjälle, minkä takana
kolmattakymmentä lehmää märehti. Noudattaen pientä polkua tulimme
torpan toisella puolella olevalle veräjälle. Ja niin oli edessämme
punaiseksi maalattu kaksikerroksinen rakennus, jota kävelykumppanini
sanoi kodikseen. Kaikki valot ikkunoista oli jo sammutettu. Hän kysyi,
enkö tahtoisi katsella kaunista puutarhaa, johon käytävä johti
vasemmanpuoliselta rakennuksennurkalta ja aitauksen takana oli rivi
korkeita tuuheita koivuja. Kohteliaisuudesta suostuin ehdotukseen.
Käveltyämme muutaman askeleen suurta käytävää pitkin hän kysyi, enkö
tahtoisi laskeutua hänen kerallaan suureen luolaan. Hän näytti aukkoa,
jonne johtivat leveähköt portaat. Luolan pohjalle oli seinämille tehty
ruohosohva. Vai niin, ajattelin minä, tännekö hän tahtoikin minut
viedä, jotta kaikessa rauhassa ja häiritsemättä saisimme vaipua
tutkimaan hiljaista ja puoleensa vetävää luontoa. Mutta hän ei edes
istuutunut, vaan selitti, että täällä on epäterveellistä ja kosteaa,
ja pyysi minua sisälle. Aavistin, että hän vain tahtoi tutkia
rakennuksen tältäkin puolelta, oliko kaikki valot rakennuksessa
sammutettu. Kello oli yksi yöllä.

Tultuamme saliin pyyteli hän anteeksi, että pöydällä oli joukko
maitoastioita ja sanoi katuvansa, ettei ollut antanut piialle
maitoaitan avainta. Hän vei minut salin oikealla puolella olevaan
kamariin, pyysi istumaan ja sanoi vilkaisevansa miten on vanhan
Ulfsparren[5] laita, jota hän nimitti isoisäkseen ja joka nukkui salin
vasemmanpuolisessa kamarissa. Ukko kysyi: »Missä sinä olet viipynyt
niin kauan?» Hiivin oven taakse kuuntelemaan, puhuttaisiinko mitään
minusta.

Naisen muutamin sanoin toivottaessa hyvää yötä sanoi ukko: »Jumala
sinua siunatkoon, lapsukaiseni!» ja silloin minä sen kiireen harppasin
entiselle paikalleni kamariin istumaan, ilman, että nainen oli mitään
huomannut. Nyt riisui hän päällystakin yltänsä, joten näin, että hän
oli sangen hienosti puettu, mutta liinaa hän ei ottanut kasvoiltaan.
Hän pyysi saada tarjota illallista, mutta minä kielsin.

»Kyllä minä nuoret herrat tunnen», sanoi hän, »he pitävät
viilikehlosta.» Hän meni maitoaittaan ja toi yhden sellaisen. Eikä
minullakaan ollut mitään vastaan, sillä minulla oli kova nälkä ja
ruokahalu, kun en ollut Sollerössä syönyt muuta kuin pienen voileivän
ja olin sen jälkeen ollut tuntikausia järvellä. Rouva Zweigbergh pani
nyt pöydälle pullon viinaa, voita, kuoripiimäkehlon, maljan kermaa,
sokeria, inkivääriä y.m. Hän pyysi samalla anteeksi, että kestitys oli
niin kehno ja maalaismainen, kun hän ei tahtonut herättää talon
piikoja keittämään, mutta jos tahtoisin, niin pianpa sekin olisi
tehty. Minä pyysin häntä kaikin mokomin jättämään sen tekemättä. Söin
vankasti, mutta vain kuoripiimää, mikä ei herättänyt epäilystä,
vaikkakin se oli vielä liian nuorta, joten se ei ollut vielä täysin
piimiintynyt. Hän kysyi, miltä se maistui. Minä tietysti kehuin sitä
erinomaiseksi, mutta hän olisi saanut vallan toisen käsityksen, jos
olisi maistanut. Sitten kehui hän minua siitä, etten maistanut viinaa
ja arveli: »Sitäpä en olisi konsanaan uskonut!»

Kun olin syönyt, kysyi hän, enkö tahtoisi olla hänen luonaan yötä. Hän
selitti, että saisin koko yläkerran käytettäväkseni ja että hän itse
tekisi minulle sinne vuoteen herättämättä piikoja ja ettei minulta
mitään tulisi puuttumaan. Rukoileva äänensävy vaikutti sen, että minun
oli aluksi vaikea pyyntöä vastustaa ja kylmänä, epäilevänä ja
kiittämättömänä suhtautua hänen osoittamaansa hyvyyteen. Ja jos hän
olisi sytyttänyt valon ja paljastanut kasvonsa, minä olin liian kaino
sitä pyytämään, olisin ehkä jäänyt, semminkin kun olin epävarma,
löytäisinkö halki metsän tien kievariin. Mutta se seikka, että hän
peitti kasvonsa osoittamatta minulle luottamusta, vaikutti, etten
minäkään uskonut hänestä mitään hyvää. Kaikki minun vastasyyni hän
kumosi käyden yhä kiihkeämmäksi. Lopulta sanoin tiukasti, että minun
oli mahdotonta jäädä, kun en uskaltanut jättää tavaroitani omiin
hoteisiinsa kestikievariin lukitsemattomaan huoneeseen, jonne jokainen
matkustaja saattoi päästä. Muistelen vieläkin niitä syviä huokauksia,
jotka pääsivät ilmoille hänen rinnastaan sydämen kevennykseksi; ja oli
oikein paha ollakseni, kun ne olivat minun aiheuttamiani.

Kun otin jäähyväiset ja nyt tosissani, luulin hänen olevan pahoillaan
ja vihainen, mutta hän osasi niin teeskennellä, että hän tuskin näytti
surulliselta. Hän päinvastoin tuli minua saattamaan. Mutta kun olimme
kulkeneet lehmitarhan läpi ja tulleet toiselle veräjälle, en antanut
hänen saattaa pidemmälle, sillä olen varma, että jos vain olisin
sallinut, olisi hän tullut aina kestikievariin asti. Kun hän vihdoin
viimein sanoi jäähyväiset, hän pyysi — miltei rukoili — että jos
paluumatkalla Elfdalista tulisin tätä tietä tai jos muulloin kävisin
näillä main, kävisin hänen luonansa — hänelle jäi siis vielä toivon
kipinä himmeästi välkähtelemään. (Kun joskus olen ystävilleni tämän
tarinan jutellut, ovat he kuin yhdestä suusta selittäneet, että minä
olin tyhmä kuin jääräpässi, kun en paremmin käyttänyt hyväkseni
tilaisuutta hyväntahtoisuutta, luottamusta ja hempeyttä).

Kun nyt piti vaeltaa kotiin, sain kyllin »könilleni» itsepäisyyteni
vuoksi. En löytänyt tietä, eksyin ja jouduin metsän tiheikköihin,
joissa oli vaikea tunkeutua edelleen, kunnes viimein tulin järven
rannalle, joka ei voinut olla mikään muu kuin Siljan. Kuljin sen
rantaa pitkin, kunnes tulin pitkälle joen yli vievälle sillalle, josta
kyllä löysin kotiin. Tultuani kievariin paneuduin väsyneenä vuoteelle,
vielä kauan miettien rouvaa ja hänen käyttäytymistään.[6]




10. MATKALLA LÄNSI-TAALAIHIN. TARINOITA.

Seuraavana päivänä, elokuun 7:ntenä, oli ilma kaunis. Vasta kello 10
olin matkavalmis, syötyäni aamiaiseksi paistettuja perunoita, hienoa
rukihista näkkileipää voin kera y.m. Emäntäni otti koko olostani vain
1 taalarin. Täältä sain kyytimiehen, joka ajoi koko lujasti, sain näet
taas käyttää rattaita ja hyvä hevonen hänellä olikin. Pappilan ohi
ajaessamme näytti hän minulle paikan, missä Kustaa I puhui rahvaalle.
Sitä nimitetään Klockgropen. — — Kuljettuamme ¼ penikulmaa menimme
Dalelfvenin yli maksaen 3 killinkiä. Garbergiin oli 9/4 penikulmaa ja
sain sieltä Kerstin nimisen tytön edelleen kyytiin. Tieltä pyrähti
teeriparvi, jota en ennättänyt ampua. Meillä oli 6/4 Öster Myckelängin
kylään, sieltä puoli neljännestä kirkolle ja vajaa kaksi neljännestä
Elfdalin porfyyrikaivoksille, jonne olin matkalla. Sinne tulin kello
7. Lindbom, jonkunlainen pehtori, jota pidettiin paikan päämiehenä
tuli päärakennuksen portaille vastaani ja selitti, että hän äsken
paikkakunnalle muuttaneena saattoi tarjota illallisen, mutta ei
yösijaa. Minä vastasin, etten sitä ollut pyytänytkään, vaan olin
tullut katsomaan hiomoa, jossa oli kyllin ihmeellisiä sahalaitteita,
joita kaikkia katselin. Muistoksi ostin porfyyrisen suola-astian.
Juttelin sitten hetkisen pehtori Lindbomin kanssa — hän oli kovin
tohtori Lillen näköinen. Vaivaisen illallisen syötyäni menin
kirkonkylään, missä sain yösijan erään suutarin luona, jossa oli
kyllin hyvä olla. Sovin kyytimieheni kanssa, että hän seuraavana
aamuna veisi minut Evertzbergiin, minne on 5/4 penikulmaa polkua,
sillä nyt taas jalkamatkani alkoivat.

[Kuva: _Järvimaisema suomalaismetsissä._]

Perjantai, elokuun 8:s, oli kaunis ja lämmin niinkuin edellinenkin
päivä. Sain aamiaista, vaikka emäntä ensin kieltäytyi sitä antamasta.
Pappilan mamsseli, sangen suloinen tyttönen, tuli taloon. Tuskinpa
hänellä muuta asiaa olikaan kuin halu nähdä, kuka minä olin. Hän
muistutti paljon neiti Konoffia. Odotin kauan kyytimiestäni ja aioin
jo mennä Oikebergiin etsiskelemään agat-kiviä, vaikka Lindbom olikin
sanonut, ettei niitä siellä olisi. Soudimme veneellä virran yli ja
annoimme hevosen uida. Sivuutimme sen lähteen, josta Kustaa I oli
juonut paetessaan Morasta Limaan ja jonka vedellä Kaarle XI sammutti
janonsa kulkiessaan tästä ohi v. 1688 ja jota lähdettä sen vuoksi
nimitettiin Kuninkaanlähteeksi. Minäkin sammutin siinä janoni ja vesi
maistui hyvältä ja raikkaalta. Talonpojat kertoivat, että pari viikkoa
sitten oli tavattu lähteen luota kaksi kuollutta; ne olivat olleet
nälkään kuolleita.

Kyytimieheni kertoi kävellessämme vuorenpeikoista, jotka olivat
ryöstäneet taalalaisneitosia. Tultuamme Evertzbergiin oli kylässä
kotona vain yksi ainoa mies, jolla oli hevonen, jolla hän kynti
peltoansa. Hän ei joutanut minua kyyditsemään ja täältä oli 5/4
Risbergin karjamajalle, missä kylänväki oli. Tänne saavuin jo kello 11
ap. Odotellessani lueskelin Hülphersin Taalain matkaa, etsin
mineraaleja, katselin kirkkoa ja kiipesin ovettomaan kellotapuliin.
Sitten menin katsomaan, miten tuo mies kynti, kylvi ja äesti
peltotilkkuansa. Vaivoin sain häneltä vähän akanoista valmistettua
leipää ja puolituoppisen maitoa. Hän oli saituri, vaikka poika olikin
lautamies. Koetin leikilläni tarjota hänen hevoselleen ostamaani
leipää, mutta se vain haisteli sitä. Yöksi menin nukkumaan avoimelle
tallinparvelle ja kun se yölläkin oli lukitsematon, otin sapelin
makuutoverikseni.

Seuraavana aamuna nousin varhain, joten jo kello 4:ltä olimme
matkalla. Tiellä tapasimme miesjoukon, joka palasi Risbergistä.
Pyysimme saada hevosta. Eräs heistä lupasi, jos hänen 20-vuotias
tyttärensä tulisi minua kyyditsemään. Tultuamme kylään kysyin tytöltä.
Vastaamatta mitään hän alkoi keskustella kyytimieheni kanssa kielellä,
jota en ymmärtänyt. Vain niin paljon olin saavinani selville, että hän
kysyi, oliko hänen isänsä todellakin antanut siihen luvan ja mikä mies
minä olin. Sitten meni hän hevosta etsimään. Sillä aikaa söin minä
vähän maitoa ja pettuleipää naapuritalossa. Minun oli annettava
kyytirahaa 24 killinkiä, vaikk'ei Månsbergiin ollut kuin 3 ½
neljännestä. Hän oli pirteä ja reipas tyttö, väkevä kuin mies ja
lupasi käydä minua Upsalassa tervehtimässä, kun tulisi niille main
työnhakuun. Hän nosti yksin kirstuni hevosen selkään, minkä itse usein
olin saanut tehdä, kun nälkiintyneet miehet eivät jaksaneet. Muuten
hän valehteli olevansa 18 vanha ja laski leikkiä, joten hyvin huomasi,
että hän oli ollut Tukholmassa.

Månsbergissä ollessani alkoi hereästi sataa. Sieltä sain heti hevosen.
Tie oli tähän asti ollut hyvin huono ja kivinen. Täältä tuli vastaamme
suuria rämeitä ja veteliä soita. Käveltyämme toista penikulmaa tulimme
Mattsåsenin karjamajoille, missä ei ollut ketään kotona. Sieltä oli
puolitoista neljännestä toiselle pohjoiseksi Fennigbergiksi
nimitetylle karjamajalle. Siellä oli kotona vain akka, joka ei tiennyt
pitkäkö matka oli kirkolle tahi kyliin. Sillä kysymyksiin hän vastasi:
»Sinne on kappale matkaa» tahi »niinpä sitä on» ja »hei, ja niinpä
sitä on, joka tietköön.» Meillä saattoi Munin kylään olla puolitoista
neljännestä ja saavuimme sinne vasta pimeän tullen kaikkien jo
nukkuessa. Saimme yökortteerin hyvässä ja rikkaassa talossa, jossa
minä nukuin kovalla pöydällä. Koko viimeinen neljännes oli ollut yhtä
alamäkeä ja kylä oli joenrannalla, joka erottaa Itä-Taalain
Länsi-Taalaista. Joen toisella puolella on taaskin korkea ylämäki.

Kyytimies kertoi matkalla Limaan useita juttuja vuorenpeikoista. Eräs
oli seuraavanlainen:

Olipa talonpoika, joka jouluaamuna läksi kirkolle ja jätti tyttärensä
kotiin. Tiellä hän tapasi viisaan miehen. Tämä oli tietäjä. Hevonen
oli pelästynyt ja alkanut hyppiä. Tämä oli sanonut talonpojalle; että
piti heti rientää kotiin, jos tahtoi tyttärensä pelastaa. Itse hän oli
luvannut seurata mukana. He kääntyivät siis takaisin. Mutta hevonen,
joka muuten oli virma juoksija, ei tahtonut vetää, kun vieras ukko
istui reessä. Kun he saapuivat taloon, oli se täynnä hevosia ja
kaikenlaista tavaraa. Ja mikä ilonpito kuuluikaan tuvasta! Kun he
avasivat oven, huomasivat he sen olevan täynnä vuorenhaltioita. Suuri
pöytä oli katettu ja kaikki lautaset olivat kultaa ja hopeata. Hänen
tyttärensä oli puettu morsiameksi ja koristettu kauniiksi. Ja päässä
oli kultainen kruunu. Nähtyään tuon kaiken heitti isäntä puukkonsa
morsiamen pään yli, niin että se jäi seinään kiinni. Kaikki mikä
tytölle oli annettu, sekä kruunu että komea vaatetus jäi nyt hänelle,
sillä peikoilla ei enää ollut valtaa morsiamen suhteen. Sitten heitti
ukko virsikirjansa pöydälle huutaen: »Kaikki mitä pöydällä on, on
kirjoitettu Herran nimeen!» Silloin jäi kaikki mitä pöydällä oli hänen
omakseen. Peikot hyökkäsivät ovelle ja menivät sellaista vauhtia
tiehensä, että vain humina kävi. Ja heidän oli pakko jättää jälkeensä
kaikki kultansa ja hopeansa. Isäntä lahjoitti kruunun Moran kirkolle.
Ja se lienee sama, mikä siellä on vielä tänä päivänäkin.

Tultuamme Horsmundvuorelle kertoi oppaani, että muinoin oli kaksi
jättiläistä. Toisen nimi oli _Horsmund_, ja asui hän Horsmundin
vuorella. Toisen nimi oli _Kastare_, joka asui Kastarin vuorella
toisella puolen jokea, joka erotti heidät toisistaan. Välimatkaa oli
runsas puoli penikulmaa. He kerran riitaantuivat. Kastare väitti, että
aurinko ensin nousee Horsmundin vuorelta, joka on idässä käsin.
Horsmund taas väitti, että se nousee Kastarin vuorelta, koska hän sen
ensiksi näki sieltä nousevan. Julmistuneena he heittelivät toinen
toistaan kivillä. Kastaren kivi sattui Horsmundiin niin että tämän
jalka katkesi. Haavoittuneena ei Horsmund enää jaksanut heittää kiveä
sen kauemmaksi, kuin että se putosi joen keskikohdalle. Siinä se
vieläkin näkyy matalan veden aikana.

Kyytimies, joka saattoi minua Elfdalin kirkonkylästä, kertoi monesti
nähneensä, miten vuorenpeikko kaitsi karjaansa vuorien ja laaksojen
keskellä, mutta kun tuli lähelle, niin kaikki katosi. Eräs tyttö oli
kerran kuullut, miten muuan peikko huuteli vuohiaan laulaen:

   »Jen åle,               (Sa juovikka,
   Jen stråle,             Sa kirjava,
   Jen långe —             Sa pitkä —
   Piinali uppå,           Joudupa jo,
   Piinalig uppå,          joudupa jo,
   Kalsesaali je qväll!»   Kalsesaalihin[7] yöks!)

Syynä siihen, etteivät ne enää näyttäydy, on se, että ne kuultuaan
kirkon ison kellon äänen ovat kaikonneet pois. Ne ovat ensin
yrittäneet estää sitä soimasta, mutta vaikka ne reunaan ovat purreet
suuren jäljen, joka vieläkin on nähtävissä, niin se ei ole auttanut.




11. LÄNSI-TAALAITA SAMOILEMASSA. ASUTUSTARINOITA.

Gottlund meni sunnuntaiaamuna, elokuun 10:ntenä, Liman pappilaan,
missä hän tapasi kirkkoherra Restadiuksen ja tämän pojan, joka oli
ylioppilas. Aamiaisen jälkeen mentiin kirkkoon. Siellä herättivät
etenkin unilukkarin puuhat Gottlundin huomiota, tämä kun saarnan
aikana paukutteli piiskaansa kuin pyssyä. Kun pappi kehoitti
seurakuntaa lukemaan Herran rukousta, niin hän itse otti kellon
housuntaskustaan ja alkoi vetää sitä rukoilevan seurakunnan nähden.

Päivällisen jälkeen tanssittiin pappilan piharakennuksessa papin pojan
soittaessa viulua. Taalalaistytöt olivat Gottlundin mielestä »lihavia
lötsyköitä kuin kurkut ja haisivat maidolle ja juustolle. Heillä oli
tuskin polvien alapuolelle ulettuvat hameet ja usein näkyi pylly kuin
he oikein pyörähtelivät. He näyttivät sitä pyylevämmiltä, kun
käyttivät pallukkaa (valk) hameensa alla.»

Seuraavana päivänä, elok. 11:ntenä, satoi, joten Gottlund ei heti
jatkanut matkaansa, vaan oli vesilintuja ampumassa järvellä pudottaen
sinne puukkonsa. Vasta kello 8 illalla saapui hän Transtrandin
kappelikirkolle, jonne oli 7/4 penikulmaa, jääden yöksi rikkaaseen
talonpoikaistaloon. Seuraavana aamuna hän taas metsästeli käyden
paikkakunnan korkeilla vaaroilla.

Sillä aikaa oli kappalainen Godenius käynyt kutsumassa Gottlundia
pappilaan. Rouva oli hänen mielestänsä tukholmalaisen soutaja-akan
näköinen ja molemmat lörpöttelivät ja valehtelivat. Gottlundille
laadittiin yösija yliskamariin. Pappilan herrasväestä kerrottiin, että
he tappelivat keskenään, niin että jymy kuului kylille, sitä paitsi he
olivat juoppoja.

Palattuaan Liman pappilaan oleili Gottlund kirkonkylässä kolmisen
päivää perehtyen sen nähtävyyksiin, karjamajoiltaan palanneeseen
väestöön ja välillä vahvasti riidellen kirkkoherran kanssa
filosofiasta ja uskonnon asioista. Eräs Norjan talonpoika selitti,
että suomalaiset ovat alkaneet halveksia äidinkieltänsä sen vuoksi,
että papisto heitä haukkuu ja kieltää opettamasta lapsille suomea, kun
he muka siten »finskaavat» pilalle Jumalan sanan (»finska bort Guds
ord.»)

Elokuun 16:ntena Gottlund otti kyyditsijäksi »kievarin oman vaimon,
nuoren ja kauniin naisen» Sandön 5/4 penikulman matkan päässä olevalle
postiasemalle. Matka kävi Taalainjoen rannalla olevien kylien kautta.
Sandöstä tuli hän puolen penikulman matkaa kuljettuaan Malungin
pitäjän Forsin kestikievariin ja sieltä veneellä 1 ¼ penikulmaa jokea
pitkin Malungin kirkolle. Pappi oli heinäniityllä, jonne sihteeri
Frögeliuksen poika saatteli Gottlundia. Tämä kertoi, että pitäjän
suomalaiset olivat tänne saapuneet noin 80 vuotta sitten Vermlannista
ja että pitäjää nimitettiin _»Länsi-Finnmarkiksi»_ ja etteivät he
olleet suomalaisia vaan vermlantilaisia. »Itä-Finnmarkissa» oli
suomalaisia, vaikkei kukaan enää osannut kieltä. Kirkkoherra
Godeniuksen seurassa palasi Gottlund sitten pappilaan. Tämä kertoi
pitäjässä olevan 67 suomalaistaloa ja että sekä Länsi- että
Itä-Finnmarkissa oli todellisia suomalaisia, vaikka Frögelius oli
toisin valehdellut. Kirkonkirjoista merkitsi Gottlund muistiin
suomalaiskylien nimet.

Länsi-Finnmarkissa niitä oli 15: Löfheden, Björnåsen, Afradstjern,
Afradsberg, Östra Gåstjernsberg, Brunkilsberg, Kölberget, Löfberget,
Medskogsberget, Vestra Gåstjernsberg, Kölåsen, Östnäsberg, Granberg,
Lisskogsåsen ja Risåsen; Itä-Finnmarkissa 13: Östra Bredsjön,
Bredsjön, Ivarsberg, Gökberget, Sundberg, Rankfallet, Milsjön,
Milsjöheden, Österviksfall, Tyngsjön, Svedberget, Laxmåsen ja
Nybofjällsberget.

Godenius mainitsi, että suomalaiset ovat veitikoita ja
käräjäpukareita.

Gottlund jatkaa:

Pappilasta menin takaisin kievariin kirjoittamaan päiväkirjaani, joka
olikin jäänyt laiminlyödyksi. Epäröin, pitikö täältä mennä Tyngsjöhön,
jonne oli hyvä ja suora tie tahi kierrellä Länsi-Finnmarkin saloja.
Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja sovin kestikievarin kanssa, että
hän yhden taalarin 16 killingin maksusta veisi minut Gåstjernsbergiin,
jonne oli 3 penikulmaa ja toiselle miehelle oli maksettava 16
killinkiä hevosesta Sjöhusstrandiin. Yöni nukuin yliskamarissa, jossa
oli kyllin hyvä. Talo näytti rikkaalta, vaikkakin jäljestä käsin sain
kuulla, että siinä elettiin velaksi.

Sunnuntaina 17 p:nä nousin varhain, maksoin emännälle 12 killinkiä
aamiaisesta ja yösijasta ja lähdimme kolmisin kello 5 edelleen. Ensin
ajoimme rattailla ⅔ Utsjöhön, minne jätimme kärryromumme ja menimme,
vieden hevosen mukanamme joen toiselle puolelle, josta minä ja
kyytipoika menimme veneellä jokea pitkin Walleniin, jonne oli ⅓
neljännespenikulmaa kievarin ratsastaessa maitse. Täältä sai
kyytipoika soutaa kotiin minun ja kievarin ottaessa hevosen
kuljettaaksemme tavarani säkkisatulassa Utsjöbergin ohi Sjöhusiin
puolen penikulmaa kivistä ja pahaa tietä. Vallenin luona tapasi
kestikievari kaksi talonpoikaa, joille hän valehteli, että minä olin
Norjaan pyrkivä karkulainen, joka olin hänelle antanut satoja
taalareja. He uskoivat ja kun veneellä kuljin heidän ohitsensa, huusi
toinen heistä minulle: »Kiiruhtakaa, niin kaikki käy hyvin!»

Meidän oli puolentoista penikulman matkalla soudettava useiden järvien
yli. Ne olivat: Båtsjön, Lifskogssjön, Storskapsjön, Långnora,
Storsjön, Juppsjön ja Tyngen. Tuuli oli koko ajan vastainen. Menimme
sen vuoksi erään Hå-joen sillan luona maihin. Täällä kätkimme
matka-arkun ja tavaramme suohon kuusenhavujen alle. Kestikievari
veisti merkin puuhun, jotta löytäisimme paikan. Itse menimme kylään.
Vestra Gåstjernsbergiin, minne me pyrimme, oli penikulma. Tuskin
olimme nousseet veneestä, kun alkoi hereästi sataa ja sitä jatkui aina
seuraavaan päivään saakka. Valitsimme päälle päätteeksi väärän tien,
oikean puolisen ja saimme kahlata suuria soita, joissa vajosimme
polviin asti, jopa olimme niihin kokonaan upota. Silti kuljimme
sellaista vauhtia, että kello 4 olimme liko märkinä kylässä, vaikka
vasta klo 1 olimme tulleet rantaan.

Venematkalla kertoi kestikievari juttuja papistosta. Kirkkoherra
Godeniuksella muka oli leipäsusi kotona ja tiedettiin hänellä olleen
ainakin seitsemän heilaa, vieläpä hän ahdisteli vaimoja ja vanhoja
akkojakin. Yhden kera oli hänellä ollut lapsi, ja kun se kuoli, sanoi
hän kiitosta tehdessään saarnatuolista, ettei pitäjässä koskaan vielä
ollut niin kaunista lasta ollut. Äidin naittoi hän eräälle miehelle,
ja kun tämä hänen entinen heilansa kuoli, niin suuteli hän ruumista ja
julisti taaskin saarnatuolista, ettei pitäjässä koskaan kauniimpaa
naista oltu nähty.

Kirkkoherra Restadius taas oli saita ja ahne ja niin häijy vaimolleen,
että tämä leikkasi kurkkunsa poikki. Kirkkoherra hautasi hänet
asetusten vastaisesti kirkkomaahan sanoen: »Ellei konsistori anna
hänen tässä levätä, niin tulkoon kaivamaan ylös». Sitten otti hän
vaimokseen piian ja tyttäretkin ovat saaneet piian kasvatuksen.
Kirkossa kuulutteli hän kuka oli juovuksissa ja koska, tapellut,
harjoittanut haureutta, ihmisten veloista y.m. Ja jos joku viipyi
viikkoa kauemmin kaupunginmatkalla, sivuutti hän tämän
Herranehtoollisella. Konsistorin pakottamana täytyi hänen vihkiä 75:n
ikäinen ukko ja 24:n vanha morsian. Mutta kuuluttaessaan hän nauraen
kysyi seurakunnalta, eikö sellainen avioliitto heistäkin näyttänyt
luonnottomalta. — —

Maanantaina, elokuun 18 p:nä, satoi ja kievari, nuori isäntämme ja
eräs kolmas mies menivät rannalta noutamaan tavaroitani. Luulin,
etteivät he jaksaisi, kun matkakirstuni painoi 4 leiviskää 5 naulaa ja
säkki ehkä saman verran, ja kun hevosella ei sinne päässyt. Kello 4
aamulla he menivät ja 11 tulivat takaisin kantaen niitä juurista
valmistamassaan kassissa. Ja sellaisessa kojeessa huomasin olevankin
helpon niitä kantaa.

Illalla halusin kylpeä ja annoin lämmittää saunan. Siinä ei ollut
parvea, jonka vuoksi annoin viedä tuolin kiukaalle ja siinä otin
kylvyn. Kyläläiset eivät enää kylpeneet; se tapa oli kielen mukana
hävinnyt. He käyttivät myöskin mustaa takkia taalain miesten tavoin.

Laadin itselleni kartan tämän seudun kylistä. Eräs Vestnäsbergin
nainen lupasi, että hänen poikansa opastaisi minua eri
suomalaiskyliin. Minä kuljin monta mutkaa kylien välillä, mutta
lähetin eiliset miehet seuraavana päivänä ennakolta viemään tavarani
Brunkölsbergiin, jonne oli runsas puoli penikulmaa. He ottivat
molemmista kantomatkoista taalarin. Nuori emäntä meni miehensä sijaan
kantamaan. Söin sinä päivänä juustoa, voita, maitoa ja akanaleipää.
Illalla soittelin ihmisten iloksi huilua.

Tiistaina, 19 p:nä, nousin varhain ja lähetin kirstuni ja tavarani
kello 3:lta Brunkölsbergiin. Sieltä palasivat kantajat klo ½ 11.

_Westra Gåstjernsbergin_ kylässä, joka kuuluu Malungin läntiseen
Finnmarkiin, on kolme taloa. _Norrgärdissa_ asuu ukko Joonas
Eerikinpoika ja hänen kasvattipoikansa Olavi. Joonaksen isä muutti
Nordmarkin kaivoksilta Brunbergiin ja asui aluksi loisena suomalaisten
luona, mutta muutti noin 65 vuotta sitten Medskogsbergin erämaille.
Hänen poikansa Joonas osti tämän karjalaidunpaikan 300 taalarilla.

Söder- t. Mellangårdissa asui Ekshäradin Sollbergin Finnmarkista
tullut suomalainen Jöns Matinpoika, joka oli ottanut vaimokseen Anna
Tahvanantyttären Långflodin Dalbyn Finnmarkista. Heillä oli ollut 10
lasta, joista 5 vielä eli.

_Södergårdissa_ puron takana asuu Lasse Pentinpoika Ekshäradin
Löfstrandin kylästä. Hän oli vermlantilainen ja vaimo oli Elsa
Lassentytär Hakkarainen. Hän oli siirtynyt tähän uutistaloon 3 vuotta
sitten, oli jo kuollut, mutta leski ja 2 lasta oli elossa.

Iltapäivällä kuljeskelin lähemmin tutustuakseni näihin
suomalaiskyliin. Mitään muuta maksua ei otettu kuin tavaroitteni
kantamisesta 6 à 7:stä neljänneksestä mainitsemani taalari. Vanha ukko
opasti minut neljännespenikulman pahaa soista polkua Östnäsbergiin.
Kylässä poikkesin ensimmäiseen taloon, jossa oli kotona vain orpo
tyttö. Hän vei minut kylän varakkaimman miehen Matti Ollinpojan luo.
Perillä huomasinkin, että väite varakkuudesta piti paikkansa, sillä
talo oli kunnossa ja kauniiksi maalattu. Itse lojui hän sairaana;
reidessä oli paise. Mutta kun hän vaikutti koppavalta, en jäänyt hänen
luokseen yöksi, vaan läksin aluksi seppä _Tiiaisen_ luo, joka oli
tullut Säfsenistä ja jonka vaimo oli _Heloinen_. He olivat rutiköyhiä.
Luulin, että he osaisivat suomea, mutta siitä taidosta ei juuri
kannata puhua. Läksin, vaikka satoikin, erään lesken luo, jolla oli
kaksi tytärtä Maija ja Marit. Nuorin 18-vuotias oli saanut tikun niin
pahasti jalkaansa, ettei sitä oltu saatu pois. Hän oli sangen sievä ja
toinen, jonka näin vasta aamulla, oli vieläkin kauniimpi.

Sieltä menin sen lesken luo, jonka pojan piti saatella minua eri
kyliin. Tämäkin oli köyhä talo, mutta niin siisti ja puhdas, etten
täällä juuri missään ollut sentapaista nähnyt. Söin illalliseksi vähän
perunoita ja voita ja lähetin pojan hakemaan naapuritalosta
mainitsemani pienen orvon tytön veljen, jonka piti osata suomalainen
laulu. Tuo nuorimies Olli Lassenpoika tuli ja lauloi, itse sanaakaan
sisällöstä ymmärtämättä:

   »Mitäs minä huolin kuin juon ja laulan,
   Paan minä käteni ystäväni kaulaan j.n.e.

Hän oli sitä kuullut laulettavan Björnmåsassa Svärdsjön
suomalaismetsillä, missä hän oli palvellut renkinä. Joka säkeistön
lopussa toistuivat sanat: »lipasooko se syväntäis.» Muuten oli pojalla
hyvä muisti ja tietoja Ruotsin historiastakin sekä Silferstolpen
maantieteestä. Hän tiesi Zinclairsin kuolemasta ja väitti, että eräs
sotamies oli hopeanapilla ampunut Kaarle XII:ta kuoliaaksi. Yöni
nukuin pienen pojan kanssa heinäladossa turkilla, joka oli
naapuritalosta lainattu.

Östnäsberg kuuluu Malungin läntiseen Finnmarkiin ja on Matti
Ollinpojan kertomuksen mukaan uutisasutus. Ensiksi asettui tänne Juho
Lassenpoika, suomalainen, joka n. 50 vuotta sitten tuli Malungin
Bredsjöstä. Hän oli asunut siinä missä Matti Ollinpoika nykyään, mutta
kuoli jo kahden vuoden kuluttua viedessään lehmää Uvan joen yli. Lehmä
ui rannalle, mutta mies hukkui. Hänellä oli kaksi tytärtä, Anna ja
Liisa. Anna elää vieläkin ja on naimisissa vermlantilaisen kanssa,
joka oli ostanut torpan Heikki _Antinpoika Hartikaiselta_. Tämä oli
tullut Ekshäradin pitäjän Knappåsenista ja ensin raivannut tilan,
jolle sai kuninkaalta omistuskirjan. Hartikainen muutti Lisskogiin.
Liisa taas kuoli Vermlannissa.

Sitten tänne tuli _Olli_ Matinpoika _Sikainen_ Äppelbon
suomalaismetsien Själfjällin kylästä. Hän osti 700 vaskitaalarilla
torpan Juho Lassenpojan leskeltä. Hänellä oli 7 omaa lasta ja 4
lapsipuolta. Edellisistä elää 5, jälkimmäisistä 3. Niistä asuu nykyään
Matti Ollinpoika vanhassa paikassa, jota nimitetään _Kinoisenmäeksi_,
Olli Ollinpoika asuu veljensä luona; Kaarina Ollintytär oli naimisissa
Lasse Pekanpoika Hakkaraisen kanssa Najenista ja osti tämä puolet
Hartikaisen torpasta, jota nimitetään Knöleniksi. Molemmat vanhukset
ovat kuolleet, mutta 9 lasta on elossa. Täältä oli se pieni kaunis
tyttö, joka minua opasti. Anna Ollintytär (_Sikainen_) joutui
naimisiin Lasse Juhaninpoika Hakkaraisen kanssa, Maria Ollintytär taas
Taneli Heikinpoika Hakkaraisen kanssa Milsjöstä ja on hänellä 8 lasta.
Lapsipuolista Lasse Tuomaanpoika _Havuinen_ meni vävyksi Brunbergiin.
Hänellä oli kaksi sisarta, joista Kirsti meni naimisiin Backaan
Vermlantiin ja Kaarina Joonas Sveninpoika _Urpisen_ kanssa
Afradsbergiin. Maria Tuomaantytär otti miehekseen Olli Kustaanpojan
Lisskogåsenista ja heillä on 6 lasta.

Seppä _Lasse_ Heikinpoika _Tiiainen_ Säfsenin Granbergistä tuli tänne
12 vuotta sitten ja osti torpan Juho Lassenpojan leskeltä Maria
Kristofferin tyttäreltä, joka meni uusiin naimisiin Niilo Janinpojan
kanssa, joka oli vermlantilainen. Sepällä on 8 lasta. Siihen, missä
nyt asuu leski Leena Svenintytär, tuli muutamia vuosia sitten Lasse
Juhonpoika. Ennen siinä eleli Pekka Olavinpoika, joka oli naimisissa
Gunilla Juhontyttären kanssa Rojon pitäjästä. Heillä ei ollut lapsia
ja heidän jälkeensä tuli Niilo Niilonpoika Kropp, vermlantilainen,
joka oli lesken edellinen mies ja jonka kanssa hänellä oli kaksi
lasta, jotka vieläkin elävät: Sven, joka minua saatteli ja vähän
vanhempi tyttö, joka palveli Najenin kylässä.

_Granberg_ on uusi kylä Malungin suomalaismetsissä. Eräs Lasse
Lassenpoika Hakkarainen Afradsbergistä sen perusti ja sai siihen
talonkirjat, mutta hän tuli sokeaksi ja muutti appensa luo. Hänen
jälkeensä tuli Matti Heikinpoika Hakkarainen Äppelbon Barktorpista.
Hänen poikansa elävät vieläkin ja asuvat siellä. Siinä kylässä on 2
taloa ja 14 asukasta.

Lisskogsåsenkin Malungissa on uusi kylä, jossa on 4 taloa, 21 henkeä.
Siihen on ensiksi tullut Olli Kustaanpoika Östnäsbergistä ja asuvat
hänen perillisensä yhdessä talossa, toisessa Heikki Antinpoika
Hartikaisen jälkeläiset, kolmannessa asui Olli Paulinpoika Hakkarainen
Brunkilsbergistä, joka myi sen vermlantilaiselle Pekka Olavinpojalle.
Neljännessä asuu Antti Jöninpoika Hartikainen, Heikki Antinpojan
sisarenpoika, jolla on kaksi lasta.

Keskiviikkona 20:ntenä nousin varhain ja söin perunoita ja maitoa,
leipää ei ollut nimeksikään. Menin huonoa upottavaa tietä neljänneksen
Vestnäsbergiin. Miehet pitivät minua petkuttelijana. Kävin eräässä
talossa, missä oli vain vaimo, syntyään Väisäisiä, kotona. Hän oli
Jernan metsiltä.

Vesnäsberg on näiden metsien vanhimpia suomalaiskyliä, vanhin on
kumminkin Najen, jonne Lasse Hakkarainen, joka oli asunut Mellangårdin
ja Norrgårdin välimailla, oli tullut. Hänen pojistaan muutti yksi
Brunbergiin, toinen Astbergiin, kolmas Torpbergiin. He jakoivat talon
keskenään: Heikki jäi vanhalle konnulle, toinen veli muutti sinne,
missä Heikki Sikainen nyt asuu. Tässä kylässä on 4 taloa, 22 henkeä,
ja kuuluu se Nyn pitäjään. Ennen täällä on elellyt myöskin
_Kukkoisia_, ensimmäinen, joka tuli Suomesta oli _Heikki Kukkoinen_.
Hänen jälkeensä tuli Hakkaraisia. Kylän itäpuolella on _Matilasaho_
(Kattbäcksfallet), joka nimi viittaa siihen, että siellä muinoin on
asunut Matilaisia.

Täältä lasketaan olevan neljännes Nyn kirkolle. Me vaelsimme täältä
Lunkvalliin, jonne on 1 ⅔ penikulmaa. Ensin kuljimme Gräsbäckenin,
sitten Myllyjoen yli, johon oli rakennettu siihen hyvin soveltuva
mylly. Vaikkei joki ollut suuri, niin se pauhasi kivikkopaikoissa koko
tavalla. Tien varrella yllätimme koppelon poikueineen, mutta ne
pyrähtivät lentoon niin nopeasti, etten ennättänyt ampua.

Menin Lekvalliin tavatakseni vanhaa eukkoa, jonka sanottiin olevan
ainoan, joka enää osasi puhua suomea ja tiesi entisistä oloista.
Eukolla oli erinomainen muisti. Hän leipoi parhaillaan pettuleipää
pelkistä pettujauhoista, joihin hän sekoitti mustikoita, jotta kitkerä
maku vähenisi.

Lunkvallia alkoi ensimmäisenä rakentaa ja viljellä Matti Lunkkainen.
Hänen vaimonsa oli Kärkkäisiä. Kerran vanhempien tullessa metsästä
töistä oli talo muuttunut tuhkakasaksi. Kun he kysyivät lapsilta —
kaksi tyttöä, Kaarina ja Mari, nuorempi kolmivuotias — kuka oli tehnyt
ilkityön, nämä vastasivat kahden mustatakkisen miehen (siis Vermlannin
ruotsalaisen) tulleen ja vieneen kuoripiimäkehlon pihalle ja lapset
siitä syömään. Sitte he olivat sytyttäneet pirtin tuleen. Vanhempien
oli pakko paeta tuhotusta talostaan, sillä eivät he uskoneet mitään
oikeutta saavansa. He menivät Räskåseniin salokylään loisiksi, kunnes
lapset tulivat niin suuriksi, että pääsivät palvelukseen. Siellä he
kuolivatkin. Heillä oli kolme lasta, joista Kaarina meni naimisiin
Lasse Hakkaraisen kanssa (Najenissa) ja heidän tyttärensä Saara on
75-ikäinen ja elää vieläkin. Mari muutti Räskåsiin, jossa naimattomana
ja sokeana kuoli. Annikka joutui naimisiin Gräsmarkin
suomalaismetsiin; leskenä hän muutti takaisin näille nuoruutensa
maille.

Sitten jäi Lunkvall autioksi 90 vuodeksi ja suurta metsää kasvoi
kaikkialla, paitsi pienellä aukeamalla, jossa naapurit tapasivat
niittää heinää. Eräs ruotsalainen Nils Ersson Ekshäradin Stackeruddin
kylästä sai tämän torpan palkkioksi siitä, että oli ollut sotamiehenä,
»suksimiehenä», kaksi kuukautta. Mutta hänen oli velasta luovutettava
talo julkisella huutokaupalla myytäväksi, mikä tapahtui 1801. Ainoa,
joka jotakin tarjosi oli vermlantilainen Nils Person, joka oli Backan
kylästä ja joka huusi sen 55 taalarista. Hän oli naimisissa
suomalaisen naisen Saara Matintyttären kanssa Vestnäsbergistä. Juuri
hän oli tuo vanha eukko, joka minulle kertoi näitä. Hänen miehensä oli
tyhmyri, joka jokelteli jäljessä kaikkea, mitä vaimo sanoi ja aina
pani väliin »må veta». Kahden sylen päässä näkyy vieläkin poltetun
pirtin kiviröykkiö. Tämä paikka kuului ennen Ekshäradin pitäjään,
jonka kirkolle on 3 penikulmaa, mutta viime vuonna se liitettiin Nyn
pitäjään.

Täältä lähdimme edelleen _Kölbergiin_, jonne oli ⅔ neljännestä
kuivempaa tietä. Mutta eksyimme kulkien ohi Södra-Kölbergstorpin,
missä tavaroitteni kantajana ollut Juho Pekanpoika asuu. Tulimme ensin
pohjoisiin torppiin. Siellä saimme vähän maitoa ruoaksi, mutta emme
mitään muuta. Siitä ei tahdottu maksua.

Kölbergin kylään (Nyn pitäjää) kuuluu kaksi torppaa, Södra- ja
Norra-Kölbergstorp. Edellisen perusti Juho Pekanpojan isä Pekka
Juhonpoika Vestnäsbergistä. Itse hän joutui surman omaksi alun
kolmattakymmentä vuotta sitten, kun hän talvella oli
kymmenenpenikulman metsillä opastamassa Moran miehiä, jotka kävivät
kauppaamassa pirtoja. Seuraavana kesänä löydettiin Rutsjön itäpuolelta
hänen pyssynsä, joka oli männyn juurelle nojalleen asetettuna ja
hänestä itsestään jokunen luukontti. Hänen poikansa omistaa talon.
Hänellä on 5 lasta, jotka kaikki äitinsä kera käyvät kerjuulla, kun
heidän pirttinsä viime keväänä joutui liekkien uhriksi.

Pohjoisen Kölbergin perusti 24 vuotta sitten ruotsalainen Nils Person,
joka ensimmäisen kerran oli naimisissa Kirsti Havuisen kanssa
Brunkebergistä.

Täältä kuljimme rajan yli tullen ⅛ penikulmaa kuljettuamme Kölbergiin
Malungin puolelle. Se on huono torppa. Näin tammik. 17 p:nä 1793
päivätyn kiinnekirjan, joka oikeutti Lasse Pekanpojan Östnäsbergistä
perustamaan talon, mutta jonka oikeuden hän myi 18 pankko-taalarin 16
killingin hinnasta vermlantilaiselle Pekka Pekanpojalle, joka palveli
Brunkebergissä. Tämän vaimo oli Anna Ollintytär Sikainen, Matti
Ollinpojan sisar, joka jo on toisissa naimisissa ja kahden lapsen
äiti.

_Kölåsen_ on nykyään autiona. Sieltä kuljimme puolen neljännestä
Medskogstorpiin. Se oli köyhä paikka. Nuori reipas mies Brunbergistä
on tullut tänne pitämään huolta kahdesta vanhasta olennosta. He asuvat
riihessä, kun sauna paloi.

Täältä oli neljännespenikulmaa halki pahojen soiden ja rämeiden. Se
oli kurja paikka. Asuttiin savupirtissä, ensimmäisessä, minkä näillä
mailla näin. Kotona oli vain vanha sokea nainen, joka risaisena
kyhjötti pankolla. Hän osasi sangen hyvin suomea. Varhemmin hän oli
oleillut Helsinglannin suomalaismetsissä, tullen 7 vuotta sitten
sokeaksi. Silloin oli sisaren tytär houkutellut hänet muuttamaan
tänne. Mutta kun suuri vaatevarasto ja pienet varat oli käytetty,
jätti hän tämän turvattoman olennon vanhan äitinsä niskoille, mennen
itse tiehensä. Hän pyysi minulta tupakkaa, mutta kun sitä ei minulla
ollut, annoin 24 killinkiä sen ostoa varten. Häneltä minä kuulin
suomalaisen arvoituksen:

   »Kynsikäs vei päivän sanoman
   lehmän näkömän takoa,
   pellon parannoksen peältä,

jolla tarkoitetaan, että haukka koppasi kukon lantakasalta.

Menimme Brunkebergiin, jonne oli ¼ penikulmaa vaikeita soita ja
rämeitä. Nyt taas näin Nomsjön järven. Täällä oltiin varakkaampia ja
enemmän hyvinvoipia. Sain taas syödä ruisleipää ja hyvää ruokaa ja
sitä paitsi oli talo siisti ja puhdas, eteinenkin kauniiksi maalattu.
Näissä kylissä käytettiin näet pirtistä ulkonevia eteiskuisteja. Yötä
olin lähimmässä talossa.

Torstaina oli yhtä sateinen ilma kuin eilenkin. Kun heräsin huomasin,
että sali, jossa olin nukkunut oli niin maalauksin koristettu, että
tuskin sitä paikkaa, missä ei maalari olisi liikkunut siveltimineen.
Kattoon oli maalattu toiselle puolelle apostoli Paavali ja evankelista
Johannes, toiselle puolelle Luukas, Mateus ja Markus, puhumattakaan
kukista ja kauniista renkaista. Vasemmanpuoliselle seinälle oli
maalattu kolme ratsastavaa miestä, yllään heillä oli vanhat
ruotsalaiset sotilaspuvut. He ratsastivat kirkkoa kohti, jossa oli
neljä kerrosta korkeita ikkunoita, torni ja kaksi savupiippua, joiden
yläpuolella loisti kaunis tähti. Kaiken yllä luki: kolme viisasta
miestä, jotka lähtivät itäiseltä maalta. Kahdella oli
miekkaritarikunnan kunniamerkki. Kaikilla oli säämiskähousut, siniset
frakit, palmikkopiiskat ja kukkia kädessä.

Nurkassa näet niinikään ratsastajan, jolla on samanlainen puku, mutta
hatussa on tupsu, kädessä pitkä keihäs, jolla hän hevosen hiljalleen
kävellessä pistää lohikäärmettä kitaan. Se lojuu selällään hänen
edessään, se on kuin sika, mutta sillä on pitkät kynnet ja kaksi
linnunpyrstöä, joiden kärjessä on tulipunainen kieli. Yläpuolella
lukee: Pyhä Yrjänä ratsastaa lohikäärmeen päälle.

Peräseinälläkin oli maalaus, jonka otsakkeena oli: Jooseppi ja Maaria
pakenevat Egyptiin. Anno 1812. Ja sen lähellä oli taulu: »Kun Susanna
tuomittiin kuolemaan. Anno 1810». Kaksi vermlantilaispukuista
nuorukaista vie Susannaa, kaikkien nauraessa, helakanpunaiseen kaapuun
puetun tuomarin luo, joka istuu totisena tuomarinpöytänsä takana.
Muista raamatullisista aiheista mainittakoon: Aaronin ylimmäinen
pappi. Anno 1810. Hänellä oli kaksi taulua, joihin oli numeroitu 14
Jumalan kymmenistä käskyistä. Edelleen, miten kuningas Achab pyytää
Nabotin viinamäkeä ja malka omassa, raiska lähimmäisen silmässä, jossa
suuri suppilo (ratti) roikkuu omassa silmässä. Konttorin ovella oli
Pyhä Nuutti, joka poltti piippua ja piti taskumattia kädessään.

Aamupuhteella menin lähimpään naapuritaloon. Siellä näin kiinnekirjan,
päivätty syysk. 24:ntenä 1691, ja siinä oli annettu Kristoffer
Tuomaanpojalle (Havuinen) oikeus asua ja omistaa ne talon maat, mitkä
hän oli ostanut Jaakko Paulinpoika Hakkaraiselta ja muutamilta muilta.
Sen oli antanut Anders Milander, mutta se oli niin kirjoitettu, etten
sitä kunnolla osannut lukea.

Täältä menin tapaamaan Matti Matinpoika Sikainen nimistä miestä. Tämä
kertoi, että Lasse Lassenpoika Hakkarainen oli Najenista muuttanut
Tornbergiin, joka on täältä ¼ penik. itään. Hänen vaimonsa oli ollut
Kukkoisia Vestnäsbergistä. Vaimonsa hän löi piilulla kuoliaaksi.
Vaimon veljet tahtoivat ottaa hänet kiinni, mutta hän oli niin
hirmuisen vahva, ettei kukaan uskaltanut käydä kimppuun. Hän oli
tokaissut: *»Vaik(k)a olisi niin paljon Kukkoisia kuin kantoja
kaskessa, niin se heijän yliten hyppäisin mehtään.»* Veljekset
neuvottelivat rengin kanssa. Hankittiin kanki, joka ulettui pirtin
ovelta eteisen seinään. Kun Kukkoinen yöllä nukkui, kuuli hän kuin
koputusta pirtin ovelta. Hän hypähti pystyyn ja yritti ulos, mutta
pääsemättä. Hän yritti murtautua ulos katon kautta, mutta
onnistumatta, kun siinä oli välikatto. Renki oli sitä paitsi
varastanut isäntänsä pyssyn ja ampui häntä sillä jalkaan. Silloin oli
Hakkarainen kurottanut ikkuna-aukosta kätensä sidottaviksi. Hän sai
surmansa, ja talo hävitettiin niinkuin moni muukin.

Ukko kertoi minulle jutun, jonka joskus olin kuullut Suomessakin,
nimittäin että suomalaisia siten oli joutunut hajalleen pitkin
Ruotsia, että paholainen oli Suomessa sitonut heitä pajunköyteen ja
juossut tänne, jolloin heitä oli tippunut kaikkialle metsiin, niin
että niitä nyt oli metsät täynnä. Viimeiset putosivat Norjan rajoille.

Kun minun piti lähteä, jäin 12 killinkiä velkaa, sillä minulla ei
ollut pikkuseteleitä eikä talossakaan ollut suuria seteleitä vaihtaa.
Eteläisimmässä talossa asui Urpiaisia tahi Urpisia, kuten heitä täällä
nimitettiin. Heidän äidinisänsä oli Siikaisia ja piti heidän olla
Suomesta Siikanlahdesta ja olivat he tulleet läntisiltä metsiltä.
Vaelsimme täältä Risåsenin kylään, jonne oli ¼ penikulmaa.

Risåsen on köyhä kylä, jossa on kaksi torppaa, mutta väet asuvat
yksissä, kun toisen torpan mies kuoli. Risåsenin valtasi viljelykselle
noin 30 vuotta sitten Heikki Pietarinpoika Najenista. Hänellä oli
ollut kaksi poikaa, jotka olivat kuolleet nuorina ja kaksi tytärtä,
joille oli otettu miehet. Toinen Pekka Pentinpoika Vermlannista sai
Vappu Heikintyttären ja toisen sisaren Brunkebergistä Maunu Matinpoika
Sikainen, joka perusti toisen torpan. Hän kuoli ja leski muutti
toiseen torppaan, jossa nyt asui 8 henkeä.

Emme viipyneet kauan täällä, vaan menimme _Brunskölsåseniin_ eli
_Kulleniin_, jonne oli puoli neljännestä. Täällä olivat tavarani Matti
Matinpoika Sikaisen luona. Hänen vaimonsa makasi sairaana; jalkaan oli
pahasti sattunut, jonka vuoksi annoin vähän laastaria. Tällä paikalla
oli vielä 50 vuotta sitten kasvanut metsä. Menin lähimpään
naapuritaloon, jossa piti olla tallella kauppakirja, jolla Utsjön
kyläläiset myivät tämän paikan Paul Paulinpojalle Björnåsenista. Se
oli päivätty helmik. 25:ntenä 1768. Hänellä oli monta lasta. Ukko oli
tullut velkaiseksi ja myynyt osan torpasta pojalleen Jan
Paulinpojalle. Toisen puolen hän piti itse. Mutta Jan Paulinpoikakin
velkaantui ja myi talonsa Matti Matinpoika Sikaiselle Brunkebergistä,
joka siinä vieläkin asuu. Ukon kuoltua sai hänen poikansa Lasse
Paulinpoika toisen puoliskon, jonka hän vieläkin omistaa. Hänen
vaimonsa näytti minusta kovin reippaalta. Mutta hän itki kuin lapsi
kertoessaan köyhyydestään. Kaura oli vasta nyt ehtinyt ristille,
saamamiehet olivat kovasydämisiä ja maapalstat huonot.

Annoin taas kahden miehen kantaa tavarani suoraan Afradsbergiin, sillä
sinne oli vain neljännespenikulmaa. Itse menin pojan kera Östra
Gåstjernsbergiin, jonne oli niukka neljännes. Poikkesimme taloon,
jossa tapasimme kaksi miestä, nimittäin isännän, joka oli hyvänsuopa
ja kohtelias sekä afradstjernbergiläisen, joka oli täällä asialla. Hän
oli arka ja pelkuri.

Östra Gåstjernsbergiä alkoi 23 vuotta sitten raivata Lasse Matinpoika
Hakkarainen Najenista. Hänen vaimonsa oli Maalin Ollintytär
Hakkarainen Afradsbergistä. Heillä oli 11 lasta, joista 6 vielä elää,
nimittäin: Pekka Lassenpoika myllärinä Siljanforsin tehtaalla; Jan
Lassenpoika asuu Vatstadin tilalla Vesteråsin lähettyvillä; Lasse
Lassenpoika, isäntämme, joka muutti uuteen paikkaan, vaimonaan Maria
Ollintytär Lisskogsåsenista; Matti Lassenpoika asuu vanhalla konnulla,
vaimonaan Kirsti Heikintytär Risåsenilta. He ovat kolmen lapsensa kera
muuttaneet Helsinglantiin ja tilan on vuokrannut lanko, Pekka
Pentinpoika Risåsenilta. Liisa Lassentytär elää leskenä, mies oli
ruotsalainen Lars Bengtsson Nystä. Maria Lassentytär on naimisissa
Uplannin Tierpin pitäjässä.

Puolen neljännestä kylästä on Riihimäki (Torkhusbacken).
Tyynnytettyämme nälkäämme maitotilkalla, vaelsimme edelleen
neljänneksen Afradsbergiin. Tie oli vähän kovempaa ja parempaa. Tiellä
näimme taas koppelon poikineen, mutta ne pujahtivat tiehensä. Menimme
sisälle siihen taloon, missä pojan isoäiti asui, mutta siellä oli vain
pieni tyttö kotona. Laitoimme tulen pesään ja odottelimme vanhempien
kotiintuloa. Sillä aikaa kantoivat miehet tavaroitani toisen talon
kaksikerroksiseen rakennukseen. Kuljetuksesta maksoin molemmille
yhteensä 18 killinkiä panko.

_Afradsbergiin_ tuli ensimmäisenä Suomesta _Hannu Poasoinen_ asuen
etelänpuolisessa talossa. Hänen poikansa Olavi Hannunpoika Poasoinen
hukkui Qven järveen myrskyssä palatessaan kirkkomatkalta. Samalla
kertaa hukkui kolme hänen poikaansa, käly ja eräs itsellismies, mutta
neljäs pelastui.

Olavin pojista oli yhden nimi Olavi ja tämän pojalla, niinikään
Olavilla, oli kaksi poikaa, joista toinen _Hannu Olavinpoika
Poasoinen_ sotamiehenä otti osaa kaikkiin Kaarle XII:n retkiin. Hän
oli Fredrikshaldissakin. Erään taistelun syttyessä hän kiipesi
korkeille tikapuille nähdäkseen keitä hyökkääjät olivat, sillä
sumulta, tomulta ja ruudinsavulta ei sitä saattanut erottaa. Hän näki,
että he olivat omaa väkeä ja huusi: »Ei täällä ole vihollisia!
Ampukaan helvettiin päin, älkää oma väkeä!» He lakkasivat ampumasta.
Kaikki sanoivat, että hänet korotettaisiin upseeriksi, jos hän vain
jättäisi anomuksen. Hän vastasi: »Hyvä mies minä olen ilmankin.»
Sittemmin hän palveli kuningatar Eleonooran ja kuningas Fredrikin
joukoissa. Hän siis oli palvellut kolmen hallitsijan aikana. Hänen
leskensä (?), joka tämän minulle kertoi, tiedusteli, eikö olisi
mahdollista, että häntä köyhää miehensä vuoksi jotenkin
muistettaisiin. Lupasin tehdä minkä voin.

Kun sotilas vihdoin saapui kotiin, ei hänelle tahdottu luovuttaa
asuinpaikkaa. Hän sai asua lopuksi isänsä talossa. Hän oli aina
hamasta nuoruudestaan ollut alituiseen sodissa ja oli palatessaan 60
ikäinen. Siitä huolimatta hän meni naimisiin nuoren tytön kanssa, joka
oli sukuaan Urpuisia. Hänellä oli 5 lasta, joista yksi, Anna
Hannuntytär elää ja puhui kanssani hyvää suomea. Hän oli ollut
naimisissa ruotsalaisen kanssa ja saanut 11 lasta, jotka kaikki vielä
elävät. Heistä: 1) Olavi Sveninpoika asuu Mellangårdissa, lapsia 7; 2)
Hannu Eteläisessä vanhassa talossa, vaimo Kirsti Heikintytär
Hakkarainen Milsjöstä, lapsia 5; 3) Jan asuu edellisen luona, vaimo
Maria Paulintytär Kullenista, lapsia 3; 4) Joonas, vaimo Kaarina
Tuomaantytär Havuinen Brunbergistä, jolla on yksi poika, joka on
naimisissa ja tälläkin on poika; 5) Pekka, seppänä Brunbergissä, vaimo
Maria Ollintytär Hakkarainen, lapsia 3; 6) Liisa Svenintytär, mies
Niilo Olavinpoika Keäriäinen Tyngsjöstä, lapsia 8; 7) Anna, mies Matti
Matinpoika Sikainen Kullenista, lapsia 2; 8) Leena, mies Niilo
Niilonpoika Sikainen Östnäsbergistä, lapsia 2, joista Sven oli
saattajanani; 9) Kaarina, naimaton; 10) Briita, mies Matti Matinpoika
Keäriäinen, lapsia 2; 11) Saara Svenintytär, palvelijattarena Malungin
kappalaisella.

Hannu Olavinpoika Poasoisen toisen veljen nimi oli Olavi Olavinpoika.
Hän muutti Mellangårdiin ja hänen tyttärensä Vappu Olavintytär, joka
oli Risto Keäriäisen leski, muutti molempien poikiensa kera
Norrgårdiin, joka silloin oli metsittynyt ja jossa oli vain vanha
sauna. Kylän lähellä oli kaksi järveä, Ryss-sjön ja Qven.

Täältä vaelsimme Afradstjerniin. Sain talon pojan ja tyttären
tavaroitani kantamaan. Tulimme ensin Bergetiin, Afradstjerniin
kuuluvaan laidunmajapaikkaan ja sieltä Äppelbon pitäjän _Barktorpiin_.
Täällä oli kolme torppaa, kaikki nykyään yhden omistajan hallussa.
Sanottiin, että eräs malungilainen oli myynyt nämä maat saaden
laivanmaston, tupakkarullan ja siniset housut. Kauppakirja oli
kirjoitettu pergamentille. Näiden tilojen nimi on Nässkogen tahi
Insskogen. Ensimmäinen viljelijä Hannu Antinpoika lienee ollut
Kärkkäisiä ja asunut nykyisen Håvallin paikalla. Hänellä ei ollut
lapsia, mutta hänen jälkeensä antoivat pitäjäläiset sen Juho
Juhonpoika Back nimiselle sotamiehelle, joka oli suomalainen. Hänellä
oli useita lapsia. Muuan niistä Kustaa muutti Ahvenanmaalle, jossa
omisti talon ja kutsui sinne isänsäkin. Isä myi talonsa Najenin
vermlantilaiselle, jonka nimi oli _Pekka_ ja jolla oli kaksi tytärtä
Annik(k)a ja Saara. Isän kuoltua tuli talon omistajaksi _Heikki
Erkinpoika Keäriäinen_ Fjälltorpista. Tämä oli kahdesti naimisissa,
edellisestä aviosta oli 13, jälkimmäisestä 4 lasta. Muuan heistä
_Olavi Heikinpoika_, jonka vaimo on Kaarina Matintytär Havuinen
Brunbergistä, elää vieläkin ja hänellä on 4 lasta. Toinen veli, Pekka
Heikinpoika on ottanut vaimokseen Kaarina Matintytär Sikaisen
Brunbergistä, ja on lapsia 7. Velipuoli Matti Heikinpoika Keäriäinen
alkoi rakentaa Nordtorpia, mutta myi sen afradsbergiläisille, joilta
Olavi Heikinpoika sen osti.

Täältä on vain kaksi penikulmaa Äppelbon kirkolle. Paikka on muuten
näiden metsien viljavimpia. Fjälltorp niminen mäki, puolen penikulmaa
lounaaseen päin, on nyt autiona. Ensimmäisen asukkaan _Heikki
Keäriäisen_ ajoi Risto Havuinen paikkakunnalta siten, että pani
lehmälle virsut sorkkiin ja puijasi pitäjäläiset karkoittamaan sen
vuoksi Keäriäisen. Toinen autio paikka on Winervallen, jonka asukkaan
maalungilaiset surmasivat. Sen vuoksi, että hän oli sinne asettunut,
panivat he hänet kujanjuoksuun ruoskien miehen siinä kuoliaaksi.
Kolmas autiopaikka on Axsjöåsen.

Puolen neljännestä kuljettuamme tulimme _Afradstjerniin_. Se on pienen
järven rannalla oleva kaunis kylä, jossa on neljä taloa ja 25
asukasta. Ensiksi tuli tänne Olavi Larsson Tillman. Hän oli papinpoika
Karlskogan vuorikaivoksista ja entinen sotamies. Hän eli aluksi
loisena Bredjössä ja sittemmin Afradsbergissä. Mutta kun oli niin
pitkä matka Äppelbon ja Ekshäradin väliä (6 penikulmaa), jotta eräs
mies sillä välillä paleltui kuoliaaksi, niin hän rakensi asunnon
siihen, missä nyt (Pekka) Pekanpoika asuu. Hänellä oli 4 lasta. Yksi
pojista, Lasse Olavinpoika, otti vaimon Volbergin kaivoksilta, toinen,
Antti Olavinpoika, ei saanut asua kotona otettuaan vaimokseen vastoin
vanhempiensa tahtoa Liisa Pietarintyttären Björnåsenista. Hänen oli
pakko paeta Fryxdaliin, jossa asui, kunnes vanhemmat kuolivat. Hän
tuli silloin takaisin ja sai asua naimattoman sisarensa Annikan luona.
Toinen sisar oli naimisissa _Erkki Heikinpoika Hakkaraisen_ kanssa
Najenista. Tämän, jolla oli 4 lasta, hirttivät luultavasti
ruotsalaiset Ekshäradin metsään. Nyt asui Heikki Eerikinpoika talossa
ja oli naimisissa Saara Lassentyttären kanssa Bredsjöstä. Että isäntä
oli rikas, todisti se, että talossa oli ruisleipää. Emäntä pelkäsi
antaa minulle sängyn yösijaksi. Täälläpäin oli tapana, että vävy oli
isäntänä, vaikka vanha isäntä vielä elikin.

Seuraavana päivänä, lauvantaina 23:ntena, sain isännän hevosella
kuljettamaan tavarani Löfåhedeniin; tähän saakka oli niitä ollut pakko
kantaa. Matkalla kuljimme Vermlannin ja Taalain rajan yli ja tulimme
kaksi neljännestä kuljettuamme Björnåseniin, missä ennen oli asunut
suomalaisia. Siellä oli kaksi taloa, jotka eroittaa toisistaan
metsänkieleke. Toinen oli ollut Erkki Paulinpoika Hakkarainen
Najenista, toinen Paul Finne. Heidän jälkeensä oli paikka ollut 100
vuotta autiona. Sitten tuli tänne ruotsalainen Johan Olofsson. Nyt
heitä oli 6 henkeä. Otin isännän itseäni soutamaan. ⅔ penikulmaa oli
Löfåhedeniin, joka on ruotsalainen uutisasutus, samaten Sudenhed.

Minun oli pakko ottaa kaksi huonoa ruuhta, joilla kuljimme järvien
yli. Jäin kyytimiehelle velkaa, kun ei ollut pientä rahaa. Ammuin
vesilintua veneestä, mutta osumatta. Soudimme Uvanjokea pitkin Uvan
järvelle, jonka toiselle rannalle oli puoli neljännestä. Miehet saivat
kantaa matkavarusteeni Sundsbergiin (l. Abbor), jonne oli puoli
neljännestä. Oleiltuani täällä hetkisen ja saatuani nipin napin
vaihdetuksi 3:n taalarin setelin voidakseni maksaa matkan varrella
tekemäni velat, annoin pienen pojan, joka jo kauan oli ollut
seuralaisenani, palata kotiinsa.




12. TYNGSJÖSTÄ SÄFSENIIN. HAKKARAISISTA. KASKEAMISESTA. ROSVOKSI
    EPÄILLYSTÄ SUOMALAISESTA.

Vielä illalla elokuun 23 p:nä menin _Tyngsjöhön_, jonne oli ¼
penikulmaa uutta tietä. Matkalla tapasin neljännesmiehen Niilo
Iivarinpojan, jonka kanssa juttelin hetkisen. Hän pyysi yöksi
taloonsa. Siellä oli joukko pieniä lapsia. Kävin myös useissa muissa
taloissa, joissa puhuin suomea vanhemman väen kanssa. Tapasin myös
vanhoja, vaikkakin pieniä savupirttejä. Eräässä talossa tapasin sokean
ukon, joka oli menettänyt näkönsä siten, että lehdeksessä rikka oli
mennyt silmään. Se oli ajettunut, levinnyt toiseen silmään, vieläpä
nenään ja korviin, tullen lopulta koko pää kipeäksi. Yöni nukuin
heinäladossa. Yöllä oli isäntänikin, joka oli ollut kalassa, tullut
kotiin.

Seuraava päivä, 24:s, oli sunnuntai ja pidettiin kortteeritalossani
jumalanpalvelus. Laulettiin virsi, luettiin epistola, laulettiin,
luettiin Ekmannin postillasta saarna, laulettiin virsi, luettiin
evankeliumi, taas laulettiin ja luettiin postillaa, esirukoukset
kuninkaallisten puolesta j.n.e. ja taas laulettiin virsi.

Iltapäivällä menin toisiin taloihin juttelemaan vanhojen kera. He
sanoivat, että ensimmäiseksi oli tänne tullut, vaikkei Suomesta,
Abraham Abrahaminpoika _Karjalainen_. Hän oli asunut nykyään Juho
Heikinpojan omistamassa talossa, ensimmäisessä kirkolta etelään.
Muutamia vuosia myöhemmin tuli Iivari Iivarinpoika Pasainen Norjan
rajalta ja asettui Axsjöåseniin. Mutta kun halla turmeli laihon,
muutti hän täältä isänsä Iivari Iivarinpojan kera Tyngsjöhön asuen
nykyisen Niilo Iivarinpojan talon paikalla. Heidän jälkeläisensä
lisääntyivät, kylä kasvoi ja nyt siinä on jo muitakin sukuja, esim
_Huinari_ y.m.

V. 1812 oli 5 penik. pituinen maantie tehty Äppelbosta Gustafvan
pitäjään. Se oli ruunulle maksanut 30 000 taalaria. Linnoitusmajuri
Ekenstam oli ollut päämiehenä ja Niilo Iivarinpoika hänen pehtorinaan,
jonka johdosta viimeksimainittukin oli saanut hopeamitalin. Samana
vuonna oli alettu kappelikirkkoakin rakentaa, mutta se oli jätetty
puolivalmiiksi sen vuoksi, että nykyinen kirkkoherra ei suostunut
sellaiseen sitoumukseen kuin edellinen, nimittäin tulemaan neljästi
vuodessa pitämään jumalanpalvelusta. Hän näet on vain kerran pitänyt
lukusia suomalaismetsillä. Ja kun hän piti niitä läntisillä metsillä,
ei kukaan itäisiltä niihin tullut. _Käkimäki_ lounaassa, _Sorsamäki_
idässä, _Hepomäki_ ja _Rumamäki_ ovat suuria kylää ympäröiviä mäkiä.
Tyngsjökin on kylän alapuolella. Metsässä lienee monin paikoin vanhoja
uuninraunioita ja asutusten jälkiä. Myöskin tavattanee monin paikoin
muinaista meltoraudan kuonaa, esim. Tyngsjöstä koilliseen. Kerrottiin,
että ennen suomalaisten tuloa oli täällä pakanuuden aikana asunut joku
muu kansa, jonka jäljiltä nuo kuonajätteet olivat. Kotimatkalla näin
Niilo Iivarinpojan keksinnön — hän oli lyönyt paaluja suohon.

Sain tytöt tanssimaan erään pojan soittaessa melko hyvin viulua. He
tanssivat norjalaista ja valssia paremmin kuin taalalaistytöt. Minäkin
panin valssiksi, tietysti kauneimman tytön kera ja hän tanssi hyvin. —
Täällä sain sattumoilta nähdä suomalaisen kirjan, Johan Arndtin
»Paradisin Yrtti-Tarha», painettu Tukholmassa 1732. Sen omisti Niilo
Matinpoika _Keäriäinen_. Hän oli sen saanut Suomesta tulleelta
suomalaiselta, joka 1782 oli ollut Uddeholmassa kalastajana, mutta
joka vain salaa oli uskaltanut sitä lukea, eikä edes ollut uskaltanut
sitä huoneessaan säilyttää, vaan piti sitä kätkössä aitanportaiden
alla. Keäriäinen varoitti minua kahden kesken kuiskaillen menemästä
Qvarnbergiin, sillä siellä oli tapahtunut useita murhia. Nykyinen
asukas Heikki Heikinpoika Vålåsenissa oli äkkiä rikastunut ja muutama
vuosi sitten oli löydetty lähettyviltä vuorenrotkosta luuranko.
Kehoituksestani hän kuvasi Vålåsenin miehen ulkomuodon, m.m. oli hän
aivan kaljupäinen. Tultuani kotiin luin huvikseni kotiväelle
suomalaisia runoja ja arvoituksia, joille väki naureskeli.

Sundberg oli uutistalo, jonka ruotsalainen Per Andersson Abborre v.
1797 oli ottanut viljelykseen. Hänen vaimonsa oli Maria Olavintytär
Pokkainen Qvarnbergistä. He olivat ottaneet Juho Lassenpojan Najenista
kasvatikseen, joten talossa oli 6 henkeä. Minä jäin taaskin 1 taalarin
8 killinkiä taloon velkaa, jonka vuoksi jätin sinne kaikki kamsuni ja
läksin Gustafforsin tehtaalle rahaa vaihtamaan. Vaikka maanantaina, 25
p:nä, satoi herkeämättä, en siitä piitannut. Sain Tyngsjöstä pojan
soutamaan Najenin järven yli Löfhedeniin päin ja sieltä kuljimme
neljänneksen maantietä Najeniin. Menin Mellangärdiin ja tapasin
palvelukseen valmista väkeä; he näet luulivat minua kruununprinssin
pojaksi, sillä sellainen huhu oli liikkeellä. Kävin kylän joka talossa
kysellen, olisiko heillä vanhoja kuninkaankirjelmiä tahi
kiinnekirjoja. Mutta niitä ei ollut. Tilalla, kun miehet tulivat
kotiin, annoin heidän kertoa kaiken, minkä tiesivät varhimmasta
asutuksesta.

_Najenin_ suomalainen nimi on _Noari_. Ensiksi tuli tänne _Pekka
Paulinpoika Hakkarainen_ Rautalammilta. Hän oli ensin ollut Jaakko
Possen passaripoika ja sitten kuormastorenkinä, mutta oli karannut
Ahvenanmeren yli vaimoineen ja lapsineen Geflen kaupunkiin, jonne hän
saapui kalastajaveneellä, oltuaan kuukauden matkalla. Hänen
saapuessaan oli näillä metsillä vain kolme torppaa, nimittäin
Qvarnberg Säfsenissä, Laggsund Gåsborenissa ja Sundsjö Gustafvan
pitäjässä. Hän asui aluksi loisena kaksi vuotta Qvarnbergissä kaataen
tynnyrinalan suuruisen kasken; paikkaa nimitetään vieläkin
Hakkarsbergiksi. Sitten hän osti Filipstadista leiviskän rukiita,
jotka hän eukkoineen kylvi 14 päivän kuluessa siten, että he sormin
pistelivät jyvät maahan. Siten hän sai hirveän paljon viljaa. Täältä
hän keksi uuden asuntopaikan. Hän teki lautan ja meni sillä Najenin
järven yli ja rakensi riihen Najenshöjdenille. Taalalaiset sen
polttivat hänen ollessaan poissa, mutta hän rakensi uuden tilalle.
Sitten tulivat vermlantilaiset nimismiehineen ja polttivat senkin. Nyt
Hakkarainen vaelsi Tukholmaan oikeutta ja kuninkaankirjaa hakemaan.
Täällä tapasi hän entisen isäntänsä Possen, joka sanoi: »Täälläkö sinä
lurjus oletkin?» ja veteli kepillä pitkin selkää. Tukholmassa
ollessaan hän oli löytänyt rahamassin, jonka erään voudin leski oli
pudottanut. Sen hän sitoi kepinkärkeen ja kuljeskeli katuja pitkin
kysellen, kenen se oli. Moni oli sanonut: »Se on minun, se on minun»,
mutta kun hän kehoitti heitä tulemaan raatihuoneelle, eivät he
tohtineet. Mutta mainittu leski tuli ja vannoi, että se oli hänen. Hän
siis sai rahansa, joista kolmas osa tuomittiin Hakkaraiselle. Hän ei
tahtonut mitään, jonka vuoksi herrat lahjoittivat hänelle paljon
rahaa. Nyt hän myöskin sai sellaisen tuomion, että murhapolttajat
poltettaisiin samalla paikalla ja samoilla kekäleillä (?). Tultuaan
kotiin näytti hän tuomiota. Nimismies Jakob Hansson oli silloin
langennut polvilleen pyytäen armoa, johon suomalainen oli yksikantaan
tokaissut: »Rukoile Jumalaa, äläkä minua!» Hän oli kuitenkin tehnyt
sovinnon ehdolla, että Hansson oli antanut tynnyrin suoloja ja
vaimolle punaisen hameen. Toisten kertomusten mukaan hame oli sininen
ja murhapolton tekijä oli salvanut uuden pirtin, toiset taas sanoivat
hänen itse rakentaneen uuden pirtin.

Mutta Sundsjössä, 2 ½ penikulman päässä asuva suomalainen oli ollut
vihainen siitä, että oli saanut niin läheisen naapurin. Hän siis
päätti kutsua Hakkaraisen luoksensa ja siellä ampua hänet. Rådan
kirkolla he tapasivat toisensa ja hän kutsui naapurinsa vieraisiin.
Hakkarainen läksikin. Matkalla oli hän kumartunut juodakseen Kölåsenin
ohi virtaavasta joesta. Toiset kiiruhtivat häntä hukuttamaan. Mutta
vaikka mies saatiinkin veden alle, niin hän nousi pystyyn, tavattoman
väkevä kun oli. Nyt hän huomasi kutsun tarkoituksen, mutta ei silti
pelännyt, vaan seurasi heitä kotiin. Siellä hän sekä joi että tappeli
heidän kanssaan maaten yön valveilla ja palasi kun palasikin hengissä
kotiin. Hän oli elänyt 150 vanhaksi ja hössötellyt viimeiset 20 vuotta
paitasillaan. Vielä silloinkin hän oli ollut siksi vahva, että kun
näki poikiensa, jotka hekin olivat voimamiehiä, pistävän kangen
myllynkiven silmään sitä sillä tavoin nostaakseen — muutamat jaksoivat
toiset eivät — oli ukko tullut ulos paitasillaan, pistänyt kätensä
kivensilmään ja nostanut sen aitanportaille sanoen: »Otanpa pois
kiven, muuten sen vielä rikotte.»

Kerran oli tullut joukko rosvoja, mutta he eivät uskaltaneet mennä
taloon, kun tiesivät poikien olevan huikean vahvoja miehiä. He
seisoskelivat veräjällä aitan takana tuumiskellen, mahtoiko miehiä
olla kotona. Silloin oli Heikki niminen poika ottanut pyssyn ja
ampunut muuatta kupeeseen. Kaikki olivat lähteneet käpälämäkeen
kantaen haavoittuneen toverinsa mukanansa. Myöskin kerrottiin, että
kun vanha Hakkarainen tuli tänne, näki hän unen, että jos hän
rakentaisi pirttinsä pohjoiseen ja itään käsin täältä sekä auttaisi
kaikkia, jotka tänne käsin pyrkivät järven yli, niin ei leipää koskaan
tulisi puuttumaan.

Pekka Hakkaraisella oli ollut seitsemän poikaa ja sitä paitsi
tyttäriä. Heistä muuttivat Lasse ja Jooseppi Aspbergiin, Pauli
Brunbergiin, Pekka Torpbergiin ja Heikki jäi vanhalle konnulle. Erkki
Paulinpoika muutti Brunbergistä Björnåseniin.

Heikki Pekanpoika Hakkarainen otti vaimokseen Kirsti Karjalaisen
Laggåsenista. Hänen poikansa Olli Heikinpojan oli onkimatkalla Najenin
järvellä vetehinen vienyt pohjaan — joku oli tuon näkin nostattanut.
Lasse Heikinpoika asui vanhalla tilalla. Hänen sisarensa Saara
Heikintytär joutui naimisiin Taneli Heikinpoika Kukkoisen kanssa
Vestnäsbergiin. Veli Heikki Heikinpoika otettiin väkivalloin
sotamieheksi hänen käydessään kirkolla, eikä hänestä sen koommin saatu
mitään kuulla. Hän oli leikannut nimensä ja vuosiluvun 1696 suureen
honkaan tien viereen neljännespenikulmaa täältä Ekshäradin kirkolle
päin mennessä. Honka seisoa törrötti paikoillaan vielä 1796, ja
veisteli Heikki Lassenpoika ympärille kasvaneet kaarnanreunat pois ja
kun hän vielä raaputteli vähän pihkaa, näki leikkauksen vielä
selvästi.

Lassella oli 5 poikaa: Pekka, Matti, Heikki, Olli ja Lasse. Lasse
Lassenpoika muutti Afradsbergiin ja Olli Lassenpoika Brunbergiin. Muut
jakoivat tilan keskenään. Pekka Lassenpoika asui Bergetissä l.
Tarfalletissa. Hänellä oli 10 lasta. Vanhin heistä Pekka Pekanpoika
asuu siinä vieläkin ja on hänellä monta lasta. Juuri hän antoikin
minulle nämä tiedot. Toinen veli Matti Lassenpoika muutti
Södergårdiin. Hänellä oli 19 lasta, joiden kera hän muutti Suomeen
noin 29 vuotta sitten. Kun he sieltä palasivat eivät he enää saaneet
tilaansa takaisin. Se oli sillä aikaa liitetty metsästysvirastoon ja
asui siinä nyt hänen veljenpoikansa Olli Heikinpoika. Heikki
Lassenpojalla oli 8 lasta ja heidän perillisensä asuivat nyt vanhalla
tilalla.

Noin 40—50 vuotta sitten liitettiin ensimmäiset tilat Gustafforsin
tehtaaseen, toiset 15 vuotta sitten Bengt Gustaf Geijerin tultua
isännäksi ja patruunaksi. Hän oli silloin Uddeholman herra ja antoi
toimittaa tässä kylässä arvioinnin, sillä hänellä oli kiinnitettyjä
saatavia ja otti niille lainhuudon. Katselemusmiehet arvioivat esim.
tämän tilan 4 400 taalariksi ja eteläisen 8 800:ksi, mutta Geijer
anasti edellisen 4 000:lla, jälkimmäisen 6 000:lla taalarilla
tehtaalle siten, että hän talonpoikien väitteen mukaan raaputti
arvioimiskirjasta 8 800 ja kirjoitti sijaan 6 000. Hän teki sen niin
taitamattomasti, että jokainen saattoi sen nähdä, jos paperia
pidettiin valoa vasten. Senpä vuoksi nostivatkin Matti Matinpoika ja
hänen äitinsä Saara, jotka tilalla asuivat, Geijeriä vastaan kanteen.
Tämän oli pakko lahjoa arviolautakunnan jäsenet, jotka Matti
Hakkarainen haastoi todistajiksi. Toinen Pentti Jönsson Hallan kylästä
selitti oikeudessa, että kaikki viisi taloa oli arvioitu 8 800
taalariksi, mutta kyseessä oleva vain 6 000:ksi. Pian sen jälkeen sai
hän hivutus- ja näivetystaudin. Toinen lautakunnan jäsenistä Ingemår
Tönnetin kylästä väitti, ettei hän enää muistanut arviosummia. Tuomari
Johan Sandelin tuomitsi Geijerin voittaneen jutun ja Matti Hakkarainen
tuomittiin päälle päätteeksi vielä maksamaan 5 riikintaalaria, sen
vuoksi, että kun Geijer oikeudessa oli sanonut omistavansa
kauppakirjan, mutta ettei hän sitä ollut pakotettu näyttämään, oli
Hakkarainen kivahtanut: »Sen pitää tulla esille, vaikka se olisi
helvetin portaitten alla!» Hänen äitinsä Saara meni Tukholmaan ajamaan
asiaa edelleen, mutta kuoli siellä, asia vanheni ja Geijer anasti
tilan kiluineen kaluineen, kiinteistöineen ja irtaimistoineen. Sama
Matti Matinpoika on nyt vaununtekijänä ja pyssyntukkien valmistajana
Tukholmassa. Kun hän pyysi papinkirjaansa, tuli nimismies kieltämään,
koska hän ei ollut vielä maksanut sakkojaan. Matti valitti
konsistoriin ja sai heti papinkirjansa.

Näistä taloista on Mellangårdilla vuosittain kylvössä 20 tynnyriä, ja
sen kahmaisi Geijer 4000 taalarilla. Kertojani eivät enää muistaneet,
kuinka suuret velat toisilla taloilla oli ollut. Nyt on kummankin
talon sitoumuksen mukaisesti vedettävä tehtaalle 65 häkkiä sysiä,
joista he saavat 24 killinkiä häkistä ja 4 killinkiä
neljännespenikulmalta. Rahaa on kummankin maksettava 20 riikintaalaria
vuosittain. Muiden kolmen talon on kunkin vedätettävä 55 häkkiä sysiä
ja maksettava 18 riikintaalaria. Sitä paitsi heidän on tultava työhön,
koska vain heidät kutsutaan, väliin 2:ksi 3:ksi viikoksi yhteen menoon
kiireisimpänäkin työaikana. He saavat päivältä omissa ruoissaan 12
killinkiä. Näitä rahoja eivät he silti koskaan saa. Ne merkitään
konttorikirjoihin, ja jos he saavat jonkun kapan viljaa, on kaikki
kuitattu. Kaiken lisäksi on heidän maksettava kirkkoherran ja
kappalaisen saatavat, otettava osaa Ekshäradin Näsin kestikievarin
kyydinajoon, vaikka kyytipaikalle on 2 penikulmaa ja siellä vedettävä
lumiauraa ja pidettävä teitä kunnossa. Yhteisesti he vielä maksavat 14
kappaa piispansaatavia ja kaikki ruununverot ja ⅛ sotamiesruodun
menot.

Kylässä oli enää yksi ainoa vanha eukko, joka puhui suomea. Vanhan
kuninkaankirjan oli Aspbergiin muuttanut asukas vienyt mukanaan. Jäin
kumminkin tänne yöksi.

Seuraavana aamuna, 26:ntena, vaelsin Vallaan, jonne kylän
pohjoiskulmalta oli puoli penikulmaa. Se on pieni tehtaaseen kuuluva
torppa, josta tehtaan herra konsa ajaa tiehensä asukkaan, konsa ottaa
uuden. Sven Tanelinpoika tehtaalta tänne ensiksi rakensi majansa n. 40
vuotta sitten. Kun olin Najeniin unohtanut muutamia papereitani, oli
minun pakko lähettää eräs poika niitä hakemaan. Siellä ollessani
kerrottiin, että Kristoffer _Havuinen_ oli Hakkaraiselta ostanut
Brunbergin. Hän oli ollut häijy ja pahanilkinen mies. Kun hänen
poikansa Olli oli ollut isäntänä, ei hän ollut voinut tulla isänsä
kanssa toimeen. Olli oli jo kerran riideltäessä sanonut: »Muistahan
isä hopeamaljaa Kälkbergin ojassa.» (Luultavasti oli ukko sen
varastanut). Sen johdosta päättivät isä ja toinen Pekka niminen poika
ottaa Ollin hengiltä. Kun molemmat veljet menivät Grytfjällin
kaskimaille, istui Pekka reenperään ja ampui pyssystään panoksen, joka
meni veljen ruumiin läpi. Hän juoksi myllylle tekeytyen
tietämättömäksi. Hevonen tavattiin kuhilaan luota ja kuollut reestä.
Kun ruumis tuotiin kotiin, olivat vaimot itkeneet, mutta isä oli
sanonut: »Kyllähän sellaista ennenkin on nähty.» Pekka karkasi Suomeen
ja palasi sieltä muutaman vuoden kuluttua, mutta oli pakotettu
menemään sinne takaisin.

Vallasta oli puoli penikulmaa hyvää tietä Gustafforsin tehtaalle. Tie
kulki koko matkan Vallan jokivartta. Tultuani tehtaan lähettyville
menin metsään ja puin ylleni toiset vaatteet, jotka poika oli kantanut
nahkasäkissä. Tehtaalla, missä minulla ei ollut halua viipyä, sain
vaihdetuksi 30 pankkotaalarin setelin; kumminkin sain vain 7 taalaria
pieninä seteleinä. Sitten läksin heti tieheni. Kuljin nyt Lilla
Laggåsenin kylän sivutse. Siinä oli 7 taloa, mutta miltei kaikki
tehtaalta tulleitten ruotsalaisten asumia, vaikkakin ensimmäiset
asukkaat olivat olleet suomalaisia. Kylää nimitettiin ennen
Vinerstorpiksi.

Täältä tulin suoraan Laggåseniin jääden siihen yöksi. Tämä kylä on
Gustafvan pitäjää, mutta Ekshäradin pappilan alainen. Ensimmäinen
tulokas oli ollut Vilppu Lassenpoika _Karjalasta_. Hän oli ollut
Kustaa X:n tallirenki. Näin hänen kuninkaankirjansa, joka oli Kustaa
II Aadolfin antama ja päivätty Näsgårdissa lokakuun 13 p:nä 1613.
Mutta kun Kaarle XI matkusteli täällä ja oli ollut yötä Ekshäradin
pappilassa, oli hän lahjoittanut kirkkoherralle tämän kylän
vero-oikeudet. Sen vuoksi ei tämä kylä olekaan joutunut tehtaan
alustalaiseksi. Muut suomalaiset nimittivät muinoin tämän kylän
asukkaita karjalaisiksi. Minä taas uskon, että nimi johtuu siitä, että
asukkaiden sukunimi oli _Karjalainen_. Nyt ei täällä enää ole
ainuttakaan ihmistä, joka osaisi suomea, mulla vanha suku on niin
säilynyt, ettei uusia ole tullut. Isäntä, jonka luona ensiksi olin,
sanoi olevansa seitsemännessä polvessa ensimmäisen tulokkaan
jälkeläisiä. Vilppu oli tullessaan käyttänyt hopeanappeja ja elänyt
ampumalla lintuja. Hänen lapsistaan jäi Lasse Vilpunpoika taloon.
Hänen poikansa oli Kustaa Lassenpoika ja tämän poika Lasse
Kustaanpoika jäi asumaan vanhalle tilalle. Hänellä oli monta poikaa,
joista useimmat joutuivat sotaväkeen ja kaatuivat. Kustaa Lassenpoika
jäi vanhalle konnulle, mutta veli, Lasse Lassenpoika muutti siihen
pohjoiseen taloon, missä nykyään asuu Ivar Gustafsson. Kustaan poika
Lasse Kustaanpoika oli nykyisen isännän iso-isä ja hänen poikansa
Kustaa hänen isänsä.

Pohjoisessa talossa, jossa nykyään asuu Iivari Kustaanpoika, asui
alkuaan toinen Knappåsenista tullut suomalaissuku, mutta se kuoli
sukupuuttoon, jolloin nykyinen tuli tilalle. Viime vuonna nämä talot
saivat yhteisesti sakkoa 750 taalaria sen vuoksi, että olivat
polttaneet kaksi kaskea, yhteensä 2 tynnyrinalaa, väittäen saaneensa
siihen metsänhoitajan luvan. Tapaus oli seuraava:

Asetus nimittäin määrännee, etteivät talonpojat saa kaataa edes puolta
kapanalaa kaskea, ennenkuin paikka on lähemmin tarkastettu. Heidän on
ensin jätettävä siitä anomus Karlstadin lääninkansliaan. Heidän on
samalla kertaa pyydettävä lupa siihen, mitä aina kolmena vuonna
aikovat kasketa. Kansliasta lähetetään kirje jahtimestarille ja tämä
metsänvartijalle, jonka on tarkastettava jokavuotiset kaskimaat ja
annettava niistä todistus kihlakunnanoikeudelle, ennenkuin lupa on
laillinen. He ovat aina antaneet metsänvartijan tarkastaa kaskimaat ja
niinpä nytkin. Rovasti oli heidän isäntänään sanonut, ettei mitään
ollut pelättävissä ja että hän pitäisi huolen siitä, että
metsänvartija tulisi tarkastamaan ja sittemmin hankkisi luvan.
Metsänvartija tulikin v. 1811 ja rovastin toimesta antoi heille
kirjallisen luvan kaataa kaskeksi tynnyrinalan metsää. Minä sain
nähdäkseni tuon todistuksen alkuperäisenä kappaleena ja kopioin sen.
Se kuului:

   Rovastin ja kirkkoherran, Herra Magnus Piskatorin pyynnöstä on
   allekirjoittanut Laggan metsässä tarkastanut yhden tynnyrinalan
   suuruisen kaskimaan Laggåsenin torpparien kaadettavaksi ja
   poltettavaksi. Luvan saannista Maaherran virastosta lupasi Herra
   Pastori pitää huolen. Paikkaa nimitetään Permetshultiksi; metsä on
   vanhaa kuusta ja koivua, maa kaltevaa, sopivaa laitumeksi, mikä
   vakuutetaan Laggåsenissa kesäk. 4 p:nä 1811

   Erik Lindberg, Kruunun metsänvartija.

Vuonna 1813 hän tarkasti toisen tynnyrinalan suuruisen kasken.
Molemmat kasket poltettiin v. 1814 ja vilja korjattiin 1815. Sitten
haastettiin talonpojat kihlakunnanoikeuteen ja heille tuomittiin
suuret sakot sen vuoksi, etteivät olleet lääninkansliasta ja sitten
jahtimestarilta hankkineet tarkastukseen lupaa. Kun he tulivat
oikeuteen, tuli nimismies, joka jahtimestarin kera oli kantaja, ja
sanoi, että jos he eivät oikeudessa tee vastaväitteitä, vaan antavat
asian käydä niinkuin sen pitääkin, antautumatta kiistelemään
jahtimestarin kanssa, niin hän sovittaa sen niin, että heidän on
maksettava vain 200 taalaria, tuomittiinpa heille kuinka suuri summa
tahansa. Talonpojat olivat niin tyhmiä, että uskoivat, eivätkä
syyttäneet päämiestänsä rovastia, joka oli unohtanut hankkia luvan ja
siis oli syypää. Tuomari Ferner langetti heidät maksamaan sakkoa 500
taalaria. He eivät valittaneet hovioikeuteen luottaen suulliseen
välipuheeseen. Mutta kun valitusaika oli kulunut umpeen ilmoitettiin
heille, että sakot haetaan päätöksen mukaisesti. Heidän on ollut jo
pakko pitää huutokauppa saadakseen edes ensimmäisenä eränä 300
taalaria maksetuksi, mutta jäljellä on maksamatta saman verran, joten
he joutuvat mierolaisiksi. Sellainen vääryys heille tapahtui.
Molemmista kaskista he saivat 600 närtettä (snes), (vaikka
tarkastusmiehet ilmoittivat heidän saaneen 700) ja vajaa 40 tynnyriä
rukiita. Toisen kasken nimi on Permetshult, toinen oli kylästä
luoteeseen päin. Vastaajina olivat Heikki Lassenpoika, Iivari
Kustaanpoika ja Lasse Kustaanpoika. Nyttemmin on patruuna Geijer
luvannut jättää Kruununprinssille (?) armonanomuksen, sillä hän on
vihamielinen jahtimestari Herman Falckille.

Huonosti kävi Pentti nimisen köyhän torpparinkin Knobergissä. Tämä oli
luvattomana aikana ampunut teerin ja vienyt sen nimismiehelle, joka ei
silloin sanonut mitään. Mutta hän oli niin varomaton, että kertoi
siitä tuttavilleen ja siitä sai tietää jahtimestarikin, joka äskettäin
oli saanut viran, luultavasti kalliisti maksaen. Seurauksena oli, että
torppari menetti pyssynsä, sai sakkoa ja oli pakotettu myymään ainoan
lehmänsä, jonka vuoksi perhe on vuodattanut kuumia kyyneleitä.
Lintujen ampuminen on täällä ankarasti kielletty, mutta silti on niitä
sangen vähän.

[Kuva: _Navetta._]

Yön nukuin heinissä tallinparvella. Pääskysjoukko oli jo varhemmin
pesiytynyt yöksi ja ne heräsivät pelästyneinä unestaan.

Seuraavana päivänä, keskiviikkona 27:ntenä, satoi ja ukkonenkin kävi,
mutta sitten tuli taas kaunis ilma. Maksettuani 18 killinkiä jatkoin
vaellustani uutta hyvää tietä pitkin. Kappaleen kuljettuamme tulimme
pieneen torppaan tahi mieluummin sanoen eriskummalliseen mökkiin, jota
nimitettiin _Lappmåsaksi_ sen vuoksi, että lappalaisten sanottiin
muinoin täällä syöttäneen porojaan. Nyttemmin on muuan mies muuttanut
tänne kivikkoiselle kankaalle ja asuu maakuopassa. Se oli rakennettu
pienislä puista ja multakasoista, niin että ovipuolella oli
seinäntapainen, mutta muilla seinillä näkyi vain ylin hirsikerros ja
pieni kurja katto, jossa oli yhdessä kulmassa aukko, josta savu
laskettiin ulos, mutta joka sitten peitettiin kuusenkuorella. Vaikkei
se ollut kuin 8 tai 9 syltä tieltä, ei siitä näkynyt juuri muuta kuin
nouseva savu ja vähän kattoa. Kun ryömin sisälle, tapasin miehen ja
kaksi poikalasta kotona leikkimässä nurkassa, johon oli tehty
haavanlehdistä vuode. Hökkeli oli 5 kyynärää pitkä, 4 ½ leveä ja
seinät eivät edes olleet 3 kyynärän korkuiset. Tuvan keskellä mahduin
seisomaan, mutta en seinän vieressä. Huonekaluina oli pieni arkku,
rahi, jota käytettiin pöytänäkin ja palli, jota käytettiin tuolina.
Tuli paloi nurkassa, jossa ei ollut muuria eikä takkaa. Suurehko
litteä kivi oli pohjana ja muutama kivi ympärillä suojana. Sinä
lyhyenä hetkenä, minkä siellä olin, syttyi tuli katon tuohiin. Kolme
pientä reikää katossa oli ikkunoina, mutta ovea pidettiin aina auki,
sillä muuten olisi ollut niin pimeä, ettei olisi mitään nähnyt.
Katossa roikkui pihlajan lehtiä marjoineen, joita kuivatettiin
karjanrehuksi. Lattiana oli maakamara. Kolme pientä puukuppia
laudankappaleella, joka oli nurkassa hyllynä, ja kyynärän korkuinen
kirnu ilmaisivat, että lehmäkin oli, mutta missä sitä pidettiin, on
mahdotonta tietää. Joutuihan tuonlaisesta ihmisasunnosta yhtä ja
toista ajattelemaan. Sehän osoitti, miten vähällä ihminen voi tulla
toimeen ja millainen hänen elämänsä luonnontilassa oli. Talvella ei
näe edes merkkiäkään hänen majastaan. Miehen nimi oli _Lasse
Ollinpoika Hakkarainen_, joka 1816 muutti tänne Najenista ja vaimon
nimi Kreeta _Antintytär Muhoinen_ Milsjöstä. Eukkoa en nähnyt. Hän oli
metsässä paimentamassa karjaansa, yhtä lehmää ja viittä vuohta. Niille
oli tehty niin suuri läävä, että lehmä juuri ja juuri mahtui
seisomaan. Hän oli kesäksi ottanut hoitaakseen muutamia kylän vuohia,
joille hän risuista, kivistä ja kalikoista oli rakentanut suojan. Mies
ei ollut kylvänyt muuta kuin kaksi kappaa perunoita. Muuten hänen
toimenaan oli tervanpoltto. Lujarakenteinen ja iloluontoinen hän oli.

Täältä tulimme Bredsjöhön, jonne oli ⅛ penikulmaa. Huutelimme kauan
venettä päästäksemme järven yli, mutta kukaan ei kuullut. Lopulta
aloimme kävellä sen ympäri. Silloin löysimme neljästä vanhasta
laudasta kokoonkyhätyn ruuhen, jolla myötätuulta pääsimme onnellisesti
lahden yli. Menimme ensimmäiseen taloon, jossa tapasimme vanhan ukon,
joka puhui hyvää suomea sekä kaksi akkaa naapuritalosta. Lasse
Heikinpoika Keäriäinen Ruotsin metsistä oli ensiksi tullut tähän
kylänpaikkaan v:n 1660 tienoilla. Hän asui aluksi niemen kärjessä
nykyisten peltomaitten keskessä. Nykyään elävä vanha Matti Lassenpoika
oli neljättä polvea ja 74:n ikäinen.

Lasse Heikinpojalla oli poika, Lasse Lassenpoika, joka lienee elänyt
101:n vanhaksi. Hänellä oli kaksi poikaa. Toinen, Heikki Lassenpoika,
muutti Bredsjöhön, jonka eräs suomalainen ratsumies Göran Ebäck oli
raivannut. Hänellä oli poika, joka niinikään oli sotamies ja matkasi
tiehensä. Toinen veli, 58:n ikäinen Lasse Lassenpoika, omisti sitten
tilan. Hänellä oli 7 poikaa ja 4 tytärtä. Heistä asui talossa nyt 74:n
vuotias Matti Lassenpoika. Hänellä on 2 lasta ja kaksi lastenlasta
(lapsipuolta). Eräs hänen veljistään, Lasse Lassenpoika, muutti
Norrgärdiin. Hänellä oli kaksi poikaa, joista toinen vieläkin asuu
siellä ja toinen muutti Åseniin. Molemmat vanhat tilat kuuluvat
Gustafforsin tehtaaseen, mutta ei uusi, Bredsjönäs. Kun he vetävät
sysiä Gustafforssiin, saavat he 1 taalarin 32 killinkiä sysimitasta,
johon kuuluu 24 tynnyriä. Ennen heidän oli ollut talvikaudet ajettava
rautaa Motjernin tehtaasta 2 ½ penikulman matkan saaden kippunnasta 8
killinkiä.

Seuraavana päivänä, elok. 28:ntena, satoi taaskin herkeämättä, joten
minun oli rankkasateessa lähdettävä edelleen. Tytöt eivät koko yönä
nukkuneet, vaan juoksentelivat nauraen edes takaisin pihalla.
Luultavasti he mielellään olisivat tulleet minun luokseni
tallinparvelle. Erikoisen kaunis oli eräs Dalbyn suomalaismetsistä
oleva palvelustyttö. Aioimme Rankfalletin eli Kangelåsenin kautta
kävellä Milsjöhön, mutta kun satoi tuiki tuimasti, menimme
Käk'ahonmäelle (Gökberget) ja lepäsimme siellä hetkisen.

Käk'ahonmäki on uutistalo, johon v. 1795 tuli suomalainen Sundin
metsiltä. Hän elää vieläkin ja on hänellä aikuisia lapsia.

Täältä tulimme maantietä pitkin Ivarsbergiin, joka oli kappaleen
matkaa Najenin rannasta ja oli sekin myöhäisaikoina perustettu.
Ensiksi rakensi tänne mökin Matti Lassenpojan veli Niilo Lassenpoika
Keäriäinen Bredsjöstä. Hänen leskensä ja lapsensa siinä vieläkin
elävät. Täältä menimme takaisin Sundbergiin, jonne tulimme
likomärkinä. Isäntäni ei ollut yötä kotona, joten minä nukuin hänen
huoneessaan. Illalla soittelin väelle huilua ja lähetin pojan
Tyngsjöhön aamuksi hankkimaan hevosta.

Seuraavakin päivä, 29:s, oli sateinen ja pilvinen. Syötyäni perunoita
ja voita maksoin velkani isäntäväelle ja kuljin rattailla Tyngsjön
kylän läpi Milsjöhön, jonne oli runsaasti puoli penikulmaa.

Milsjön suomalainen nimi on _Välijärvi_. Ensiksi asettui tänne _Matti
Iivarinpoika Pasainen_ Milsjöhedenistä. Hänen pojallaan Matti
Matinpojalla oli pojat _Iivari_ ja _Erkki_. Edellinen jäi tänne, mutta
Erkki muutti Rankfalletiin myytyänsä talo-osuutensa Heikki Heikinpoika
Hakkaraiselle Najenista. Toinen veli Tivari otti vaimokseen Annikki
Matintytär _Kansaisen_ lesken Qvarnbergistä. Tämän ensimmäinen mies
oli mestattu sen vuoksi, että hän puukolla oli lyönyt miehen
kuoliaaksi. Miehen ollessa vangittuna Falunissa oli vaimo mennyt sinne
ja saanut hänestä lapsen, tyttären, joka vieläkin elää, puhuu suomea
ja on vanhana emäntänä Milsjössä. Hän oli ulkomuodoltaan niin
eriskummallisen näköinen, etten hänen vuoksensa voinut olla huoneessa.
Puhuessaan sulki hän silmänsä ja väänsi suunsa mykkyrään. Muuten hän
oli harvapuheinen ja karkeaääninen. Kylässä oli vain yksi varakas
talo.

Sain täältä miehen viemään hynttyyni Milsjöhedeniin, jonne oli ⅛
penikulmaa. Siellä oli vain lapsia kotosalla. Se on vanha, jopa
ikivanha asuinpaikka. Ensiksi oli tänne asettunut »Iivarin Pekka» s.o.
Pekka Iivarinpoika _Pasainen_, Pasalasta Suomesta. Hänen
jälkeläisiltänsä varastettiin koko omaisuus ja samalla pirttikin
poltettiin heidän ollessaan metsässä. Kun lisäksi vielä tuli
katovuosia, kun paikka oli alava, niin muutti hänen poikansa Iivar
Iivarinpoika Tyngsjöhön ja Matti Iivarinpoika Milsjöhön, nimittäin
kalliolla olevaan taloon. Kerrottiin, että kun ihmisiä sittemmin tuli
Milsjöhedeniin, tapasivat he pirtissä nälkään kuolleita ihmisiä.
Sittemmin oli tila autiona, aina kunnes nykyinen sukupolvi muutti
sinne. Minun oli täältä vaellettava yksin Nibofjälliin, jonne oli ¼
penikulmaa. Tiellä eksyin. Tavarani jätin Milsjöhedeniin.

Kun illansuussa tulin Nibofjälliin (_Mattilaan_) ja menin
keskimmäiseen taloon, näin siellä nuoren herrasmiehen. Hän oli
maanmittari, joka kolmen muun kera oli tullut tänne maita
mittailemaan. Juttelin hänen kanssaan kauan. Talon isäntä puhui hyvää
suomea. Sain Vålåsenin kyytipojan, joka oli tänne kyydinnyt
maanmittarin, lupautumaan tuomaan hevosellaan tavarani
Milsjöhedenistä. Mutta hän oli niin tyhmä, ettei ollut pystynyt
samalla kertaa tuomaan matkakirstuani. Minun oli siis palkattava
naapurista mies sitä aamuvarhaisella seuraavana päivänä selässään
kantamaan.

Pauli Paulinpoika _Matilainen_ alkoi ensiksi isänsä kera rakentaa
siihen paikkaan, missä nyt asuu Olli Juhonpojan leski. Hänen pojallaan
Juho Paulinpojalla oli 3 tytärtä ja 2 poikaa, joista Olli Juhonpoika
asui samalla paikalla ja kuoli 6 viikkoa sitten syöpään. Hänen
leskensä oli emäntäni. Lasse Paulinpoika Matilainen muutti ensin
eteläiseen taloon ja sitten Bredsjönäsiin. Olli Pulkkinen Norjan
rajalta osti hänen talonsa. Tullessaan hän oli kantanut lastaan
tuohikontissa. Hän sai vävykseen Heikki Antinpoika Väisäisen Norjan
rajalta. Tämän poika Heikki on kuollut, mutta hänen poikansa Heikki
Heikinpoika elää ja on nainut Barktorpista. Juuri hän läksi
matkakirstuani hakemaan. Olli Juhonpojan sisar Maria otti miehekseen
Lasse Eliaksenpoika Hakkaraisen Najenista ja muutti pohjoispuoliseen
taloon. Hänen poikansa Juho Lassenpoika asui siinä setänsä kanssa
vieläkin. Tehtaan alustalaiseksi ei yksikään näistä taloista ole
joutunut.

Sain ruoaksi vain maitoa ja illalla vähän mustaa puuroa. Molemmat
talon tyttäret olivat paenneet naapuritaloon, kun maanmittari heitä
ahdisteli. Minuakin hän pyysi avukseen. Hän oli kylillä kertonut jo 14
vanhana tehneensä eräälle tytölle lapsen, mikä tieto akkaväen kesken
oli kulovalkeana levinnyt ja tullut tyttöjenkin tietoon. Minä nukuin
aitassa tyttöjen vuoteella ja jätin maanmittarin omine tuumineen
kamariinsa.

Tyngsjön suomalaiset olivat varoittaneet minua menemästä _Vålåseniin_,
ellen tahtonut panna henkeäni alttiiksi. Mietin menisinkö suoraa tietä
metsän halki sinne 2 ½ neljännestä vai valtamaantietäkö seuraisin.
»Kukapa jänistäisi», ajattelin. Olisihan häpeä olla arkahousu. Ja jos
niikseen tulee, tulisi henkeni heille kalliiksi. Sain Vålåsenin pojan
jäämään yöksi ja seuraavana päivänä saattamaan minua isänsä Heikki
Heikinpoika Siikaisen luo, josta yleiseen huhuiltiin, että hän oli
murhannut erään länsigöötalaisen ja siten äkkiä rikastunut.

Lauantaina, elok. 30:ntenä, nousin varhain ja varustauduin matkalle.
Maanmittarikin lähti samalla kertaa. Mutta hän ajoi hevosella
maantietä pitkin minun marssiessani mitä synkimpiä saloja. Panin
pistoolin taskuuni, nakkasin pyssyn olalleni ja aloin kävellä pojan ja
kirstuani kantavan hevosen jäljessä. Olimme ennättäneet jo runsaasti
puolitiehen, kun kuulin hiljaista kahinaa, ikäänkuin jäniksen
juostessa, takanani. Käännähdin ympäri nähdäkseni, mitä se oli. Ja
mitäpäs näin? Pitkän tuiman miehen, lerppahattu päässä, pyssy olalla.
Oltuaan jonkun suuren kiven takana väijyksissä hän oli viekkaasti kuin
kissa hiipinyt selkäni taakse. Ei ollut tarvis kysellä kuka hän oli,
sillä saamieni kuvausten nojalla hänet tunsin. Eipä käy kieltäminen,
että sydänalassani aluksi ikäänkuin lekahti, mutta sain pian luontoni
takaisin. Tempasin pyssyn olaltani ja käskin hänen kulkea edelläni,
sillä eihän käynyt laatuun, että sentapainen mies ladatuin pyssyin
käveli takanani. En tiedä oliko olevinaan kohteliaisuutta, että hän
aluksi hieman vastusteli. Mutta hän huomasi pian minun asenteestani,
ryhdistäni ja käskevästä äänilajistani ja kun vielä tartuin sapelin
kahvaan, etteivät kursailut ja kohteliaisuudet olleet kysymyksessä.
Hän totteli. Hän alkoi puolestaan torua poikaansa, joka minua
kyyditsi, kysyen missä tämä oli maleksinut. Sanoi eilisen illan
odottaneensa poikaa kotiin ja kun ei häntä vielä yöksiään kuulunut,
oli hän lähtenyt aamulla varhain vastaan nähdäkseen, oliko mitään
tapahtunut. Kuullessaan meidän tulevan oli hän vetäytynyt tiensyrjään
nähdäkseen, keitä me olimme. Minä vastasin, ettei ollut syytä torua
poikaa, kun minä olin houkutellut hänet jäämään yöksi ja siitä sai hän
olla minun kanssani tekemisissä. Sitten aloin jutella hänen kanssaan
matkastani: mitä seikkailuja minulla oli ollut, miten minun kimppuuni
usein oli yritetty äkkiarvaamatta hyökätä, mutta miten aina olin
pelastunut. Edelleen kerroin, että meitä oli kaksi matkustajaa, joiden
piti tavata Säfsenin pappilassa. Toinen kulki maantietä, toinen
oikotietä metsän halki. Olin muka heidän kirkkoherransa läheinen
tuttava ja hänen puoleensa piti minun nyt kääntyä, kun rahat olivat
lopussa y.m. sellaista, mitä saatoin keksiä poistaakseni miehen
murhanhalun ja rahanhimon.

Tämäntapaisia jutellen tulimme Vålåseniin, _Laukkumäkeen_, joka oli
saanut nimensä _Laukkuharjusta_, joka on ⅛ penikulmaa pohjoiseen. Sen
nimi johtui siitä, että suomalaiset muinoin hirviä pyytäessään
ripustivat laukkunsa erääseen tämän _harjun_ honkaan. Täällä oli kapea
sola, johon he yrittivät ajaa hirven saloilta. Ruotsalainen nimi »vål»
on saanut alkunsa täällä tavattavista tuulen kaatamista suurista
puista. Talon lähellä olevan toisen mäen nimi on _Lohenlahenmäki_.
Ensimmäisen tänne noin v. 1770 asettuneen miehen nimi oli _Heikki
Matinpoika Siikainen_ Skärfjällistä. Hänellä oli 10 lasta, joista
Heikki Heikinpojalla, jonka vaimo on Kirsti Heikintytär Keäriäinen
Barktorpista, on 7 lasta.

Olin aiemmin Tyngsjön suomalaisten kuullut kertovan muun muassa, että
isännällä on monia kirjoja, joita hän ei osaa lukea, kuten Zornin
ornitologia, latinalainen aapinen y.m. Juolahti heti mieleeni, ettei
hän niitä ole saanut rehellisellä tavalla ja päätin siitä ottaa
selvän. Jos ne olivat ennen olleet toisen omaisuutta, piti niissä
jossain tavattaman omistajan nimi. Aioin kopioida nimet ja julkaista
jossakin lehdessä päästäkseni selville, oliko kysymyksessä murha. Kun
astuin tupaan, hämmästyin nähdessäni talonpoikaispirtissä pari kolme
hyllyriviä erilaisia kirjoja. Kysyessäni, mistä hän ne oli saanut,
vastasi hän ostaneensa ne Karlstadin markkinoilta. Ja kun utelin, mitä
hän teki esim. latinan- ja saksankielisillä kirjoilla, sain
vastaukseksi, että niistä saattoi opettaa lapsia lukemaan sisältä.
Molemmat tiedonannot näyttivät minusta yhtä valheellisilta. Eniten
herätti epäilyksiäni se, ettei hän ollut halukas myymään niistä
ainoatakaan. Aavistukseni pitivätkin paikkansa. Niissä oli eri
henkilöiden nimiä. Mutta en voinut kirjoittaa nimiä muistiin, kun ukon
argussilmä seurasi kaikkea, mitä tein ja hänen läsnäollessaan olisi
kopioiminen herättänyt epäluuloja. Saadakseni hänet edes hetkeksi
poistumaan pyysin häntä toimittamaan päivällisen. Hänen ollessaan
siitä neuvottelemassa toisessa tuvassa kirjoitin muutamia niissä
tapaamiani nimiä: Salomon Sundelius oli Johan Kumblain muistutuksissa
Walchin käännökseen; »Doct. And. Knös. Kyrkoh. Olof Gråberg» ja »P. U.
Klingvall» oli kirjassa: »Tankar om gamla och nya Testamentet;» Anders
Anders. Sundblad, Stockh. oli teoksessa »Holmbergs poema heroico
comico»; edelleen Per Marelius 1772; Joh. Adolf Sarebom j.n.e.
Muutamat nimet oli raaputettu, mutta niin, että ne saattoi lukea.

Kun ruoka oli tuotu pöydälle, en syönyt muuta kuin koskemattomasta
kuoripiimäkehlosta, sillä siihenhän ei olisi voitu saada myrkkyä
pannuksi. Talon naisetkin näyttivät minusta epäilyttäviltä. Sillä
tuskinpa olin ennättänyt kirstuni avata, ennenkuin he olivat
ympärilläni sisällystä katselemassa. »Ai, miten se on kaunis!» he
huusivat, pyytäen, että ottaisin vaatekerran esille heidän
nähtäväkseen. Minun oli pakko nopeasti sulkea koko kirstuni.

Sain erään rohkean pojanrumiluksen kyytiin Sågaan, jonne oli ¾
penikulmaa. Eksyimme tieltä ja jouduimme suurelle suolle, joka oli
niin vetelä, että hevonen upposi niin syvälle, että oli ihme, miten se
enää pääsi ylös, vaikka se olikin virma ja siitä oli maksettu 200
taalaria. Olin alkuaan aikonut käydä Skärfjällissä, jonka suomalainen
nimi on _Juva_, siis kotipitäjäni nimi, arvellen, että sieltäkin joku
olisi asettunut tänne. Mutta tiellä sainkin kuulla, että ensimmäinen
asukas oli ollut Äppelbon taalalainen Joonas, joka Taalaissa ääntyy
Juga, Juka t. Juva. Hänestä kylä oli saanut nimensä. Kiiruhdin siis
Qvarnbergiä kohti ehtiäkseni sunnuntaiksi Säfsenin kirkolle.

Såga, _Saha_ on suomalaisen viljelykseen ottama. Hänen nimensä oli
ollut Maunu Kustaanpoika Rådasta, sukunimeä ei enää muistettu. Hän oli
ollut rakennusmestarina Fredriksbergin tehtaalla. Täällä ovat asukkaat
alituiseen vaihtuneet sen jälkeen, kun tila liitettiin tehtaaseen.
Vain pari tilaa on pysynyt itsenäisenä.

Täältä ei ollut hevosta saatavissa. Talutettiin esille suuri lihava
härkä ja kirstu saatiin joten kuten satulaan sen selkään. Luultavasti
härkäraukka ei ennen ollut kantanut sellaista taakkaa, sillä
raivostuneena ja äksynä se teki huikeita hyppyjä ja heittäytyi lopulta
nurin, kun se ei muuten pystynyt kuormasta vapautumaan, ja siinä oli
kirstukin särkyä. Meidän oli kannettava tavarat vanhaan latoon, jonne
oli puoli neljännestä ja olin nääntyä tielle, tottumaton kun olin
sellaiseen työhön. Yöllä oli sieltä käveltävä penikulman matka
Qvarnbergiin. Tuskalla ja vaivalla sinne saavuimme kello 11 sillä
pimeässä eksyimme tieltä. Tullessamme tupaan syntyi aika jytäkkä
poikajoukon rynnätessä ulos. Neljä tytärtä oli kotona ja vanhemmat
poissa, joten kylän poikia oli siellä yöjalassa mekastamassa. Vanhin
tytär valitteli heidän vallattomuuttaan, sillä hänen varpailleen oli
pahasti survottu. Hän piti ovea kiinni, kunnes toiset puhalsivat
tuhkista tulen. Yöni nukuin heidän veljensä seurassa aitassa.




13. SÄFSENIN NIMISMIES. UKKO RONKAINEN. ASUTUSTARINOITA JA
    RUNOSAALISTA PITÄJÄÄ KIERRELLESSÄ.

Sunnuntaina, elokuun viimeisenä päivänä, nousin kello 4:ltä. Söin
vähän aamiaista, josta ei tahdottu ottaa vastaan maksua, mutta
eilisestä kyydistä oli suoritettava 24 killinkiä. Kello 5 läksin eräs
poika seuralaisenani _Säfsenin_ kirkolle, jonne oli seitsemän
neljännestä. Kuljimme Tyyn, Fredriksbergin ja Annaforsin tehtaiden
ohi. Kirkonkylässä jätin mukanani tuoman mytyn lukkarin piian
tallennettavaksi, sillä lukkari ja hänen vaimonsa eivät olleet kotona.
Papin parhaillaan messutessa astuin kirkkoon. Oltuani hetkisen
alhaalla menin parvelle, jonne kirkonvartija laski minut. Siellä
istuin kauan yksinäni, kunnes sinne tuli tehtaan herra
Fredriksbergistä. Hänellä oli merenvahapiippu kädessään. Sen hän pani
penkille sisään tullessaan. En puhunut hänelle sanaakaan. Apulainen
saarnasi ja niin huonosti, etten kehnompaa ole kuullut. Tyttöjä oli
paljon ja kauniita; kaikki he minua töllistelivät astuessani kirkkoon.
Muuten ei väkeä ollut paljon, noin 300 henkeä, enimmäkseen
suomalaisia. Tehtaan väki istui kuorin lähimmissä penkeissä, muut
pitäjäläiset kauempana. Heidät tunsi siitä, että heillä oli pitkät
hiukset eikä kerityt kuten sepillä. Jumalanpalveluksen päätyttyä
pidettiin kirkonkokous, jossa oli läsnä vain 5 tai 6 talonpoikaa.

Täältä menin lukkarin luo. Rahvas käytti hänestä nimeä »kära far» ja
hänen vaimostaan »kära mor». Muun muassa tuli sinne akka, joka pyysi
rakasta lukkarivaaria ompelemaan röijyn, jonka tämä lupasikin ja otti
heti mitan. Sain vasta klo 4 päivälliseksi kuoripiimäkehlon ja vähän
perunoita, muuta ei ollut — ei edes kunnollista leipää.

Puhuin suomea muutamien tämän kylän isäntien kanssa ja lupasin
illempänä käydä heidän luonansa. Sillä päätin jättää täksi päiväksi
pappilaan-menoni, kun talonpoikia nyt saattoi parhaiten tavata kotona.
Paljo muinaistietoja eivät he muistaneet. Merkittyäni täällä kuten
muuallakin suomalaiskylät kartalleni menin vanhan akan luo nimeltä
_Maija Heikintytär Turpiainen_ (Turpoinen), joka taisi useita runoja
ja loitsuja, niiden joukossa _sammas_-tarun, jonka kirjoitin muistiin
ja joka selittää Sampo-tarun. Laulujakin hän osasi esim. »Taloon
tullessa:

   Kuin työ hyvä munna muorisein
   murreen muistasitte,
   tarpeen tietäisitte,
   niin työ aittaan mänisitte
   keikutellen kellariin.»

Tultuani kotiin odottivat siellä minua metsänvartija ja
varavallesmanni Kylander, joista etenkin jälkimmäinen tervehtimättä
ylväästi käveli kamarini edessä olevassa huoneessa. Aavistin kenen
kanssa olin tekemisissä ja päätin tehdä hänelle pientä pilaa. Otin
kirstustani matkapassini, jota koko matkalla en ollut vielä tarvinnut
näyttää ja pistin sen povitaskuuni. Pian tuli Kylander kysyen tiukassa
äänilajissa, kuka minä olin. Minä tietysti tein hänelle saman
kysymyksen. Kun hän sen oli sanonut, sanoin minäkin nimeni. Sitte hän
kysyi miltei käskevästi, oliko minulla matkapassia.

»Matkapassia», vastasin minä. »Mitäpä minä sillä? Tulen Upsalasta ja
menen taas sinne takaisin.»

Nyt hän sai raivorohkeutta selittäen, että hänen oli lähetettävä minut
maaherran virastoon.

»Kernaasti, jos niin tahdotte», vastasin, »mutta mitä hyötyä siitä on,
Falunistahan viimeksi tulen.»

Hän joutui hieman hämilleen, miettien, miten se saattoi olla
mahdollista ja sopotteli: »Ja piirustelee karttoja kylistä!»

»No, mitäpä me siitä riitelemme», sanoin minä lähestyen häntä imelänä,
ja ollen ottavinani sieltä rahamassia lisäsin:

»Meistähän voi tulla ystävät toisella tavoin?»

»Kyllähän toki», sanoi hän kumartaen syvään ja ojensi kätensä
ottaakseen kiitollisena vastaan lahjan. Minä pistin hänen kouraansa
Upsalan rehtorinviraston minulle antaman passin. Hänen naamaansa oli
hupaista katsella. Hän antoi passin takaisin, raapaisi jalkaa ja meni.

Saatuani vähän hapanta maitoa illalliseksi paneuduin pitäjäntuvan
pöydälle nukkumaan niin likaisille pieluksille, että ne oikein
haisivat.

Säfsenin kirkonkylässä tapasin monta suomalaista. He eivät enää
tienneet, koska ensimmäinen oli muuttanut tänne. Kerrottiin heitä
olleen samassa joukossa seitsemän ja levänneen nykyisen pappilan
paikalla. Heistä jäi tälle paikalle _Pauli Lassenpoika Turpoinen_ eli
Turpiainen. Hänen poikansa Erkki jäi isänsä jälkeen paikkakunnalle
asumaan. Hän oli asunut kodassa, joka oli pystytetty sitä suurta kiveä
vasten, joka on Matti Matinpoika Turpiaisen pellolla ja sitä sanotaan
vieläkin »Erkon pihan kiveksi». Muutamat arvelivat tämän Erkki
Paulinpojan ensin tulleen tänne Suomesta ja ettei isä tullut mukana;
toiset taas sanoivat, että kaksi noista seitsemästä tulokkaasta oli
jäänyt tänne. Toinen oli ollut Clement Eerikinpoika, mutta tämän
sukunimeä he eivät olleet kuulleet mainittavan; he luulivat, että
hänkin oli Turpiaisia.

Yksi noista seitsemästä, Heikki Honkainen, oli mennyt lounaaseen päin,
muutamien väitteiden mukaan meni sinne kaksi, joista toinen lienee
ollut Nikarainen. Eräs heistä, _Puuroinen_, oli mennyt Skifseniin,
hänen piti olla ylhäistä sukua. Toisen sanottiin menneen Laggshudiin
j.n.e.

Muuten pitävät he tätä seutua maan vanhimpina asuinpaikkoina ja
arvelevat täällä asuneen suomalaisia jo pakanuudenaikana. Sen tilan,
missä nyt on pappila, olivat tehtaan herrat anastaneet edelliseltä
omistajalta siten, että tämä oli 150 taalaria velkaa ja kieltäytyi
polttamasta sysiä. He toimittivat arviokatselemuksen, jossa 5-vuotias
hevonen arvioitiin 20 plooduksi, lehmä 5 plooduksi j.n.e. Kirkonisäntä
Joonas Kallenpoika _Rautiaisen_ asuman talon toinen puolikas oli
tehtaalle maksanut lunastettaessa 640 taalaria.

Maanantaina, syyskuun 1:senä, nousin kuten tavallisesti varhain ja
menin vanhojen eukkojen luo naapuritaloon. Heiltä kuulin ja kirjoitin
muistiin useita loitsuja. Kello 9 menin kirkkoherra Frömanin luo. Hän
oli mennyt. Minä lueskelin odotellessani vanhoja sanomalehtiä, kunnes
hän tuli. Hän oli nuorehko mies, harvasanainen ja ulkonaisesti juro.
Pian tuli sisälle myöskin rouva ja hänen kolme sisartansa (papin
tyttäriä, mamsselit Arnberg), oikeita taalalaistyttöjä Särnasta, mistä
äskettäin olivat tulleet sisartansa tervehtimään. He olivat tulleet
käyden monen penikulman mittaisten salojen halki. Mukana oli hevonen
ja renki matkalaukun kuljettamista varten.

Apulainen oli oikea tyhmyri, jolla ei ollut juuri mitään sanottavaa.
Eräs tehtaan kirjanpitäjäkin oli täällä. Hänen kanssansa lyöttäydyin
pakinoihin tehtaan suhteesta alaisiinsa talonpoikiin, vaikkakin se oli
aihe, joka ei näyttänyt häntä miellyttävän. Jäin päivälliseksi
pappilaan saamatta vaihdetuksi itselleni pientä setelirahaa, kuten
olin toivonut.

Pastori Fröman oli siksi ystävällinen, ettei hän edes viitsinyt katsoa
vanhoista kirkonkirjoista, oliko niissä mitään suomalaisista, sillä
tekosyyllä, että niitä säilytettiin sakaristossa kirstussa. Sitä
paitsi oli hänen mielestänsä Hülphers tarpeeksi selvitellyt sitä
asiaa. Olinhan minäkin jo kokemukseni perusteellä päässyt varmuuteen
siitä, ettei kirkonarkistoista ollut mitään saatavissa. Syötyämme
sanoin jäähyväiset ja läksin, sillä eipä minulla ollut enää halua
viipyä heidän parissaan.

Hankin hevosen viemään tavaroitani _Hånin_ (_Hounas_) kylään
tavatakseni siellä paljon puhuttua Juho Olavinpoika _Ronkaista_, jota
nimitettiin »Piikas Janiksi» sen vuoksi, että äitiä oli aikoinaan
sanottu »piiaksi». Hän oli nykyään 68:n ikäinen eikä häntä voitu saada
puhumaan muuta kuin suomea, vaikka hän kyllä ymmärsi ruotsia ja kuten
arveltiin olisi osannut sitä puhuakin, mutta ruotsin sanaa ei hänen
suustansa koskaan lähtenyt. Kun hänellä on joku käräjäjuttu tahi
puhuttavaa papin kanssa, niin hän käyttää tulkkia, joka kääntää hänen
sanansa ruotsiksi ja toisen vastauksen hänelle suomeksi. Hän on siinä
suhteessa mitä itsepäisin ja härkäpäisin suomalainen. Papin kanssa hän
oli epäsovussa eikä ollut kolmeenkymmeneen vuoteen käynyt
Herranehtoollisella. Hän selitti minulle, että rippikoulussa oli pappi
naureskellut ja virnaillut hänen ruotsin ääntämistänsä, jonka vuoksi
hän päätti, että kun kerran pääsee ripille, ei koskaan enää päästä
suustansa ruotsin sanaa. Sen päätöksen hän uskollisesti pitikin. Sen
vuoksi, että ruotsalaiset aina ovat sortaneet ja halveksuneet suomen
kieltä, hänessä syttyi sammumaton viha ruotsin kieleen, niin että
hänestä tuli mitä jyrkin suomenkiihkoinen.

Hän valitti minulle muitakin kärsimiään vääryyksiä: Häneltä oli
varastettu yhtä ja toista; kalat oli viety hänen verkoistaan
myytäväksi pappilaan ja Löfdaliin, heinät oli syötetty haasioista
j.n.e. Siitä oli seurauksena ainainen vihankauna hänen sekä toiselta
puolen Lasse Janinpojan ja Matti Pekanpojan välillä. Nämä olivat hänen
poissa ollessaan murtaneet hänen aittansa oven auki, heittäneet jauhot
ja viljat pihalle, särkeneet tahkon, repineet pirtin uunin y.m.
Vihdoin olivat Lasse Janinpoika Turpinen Dymåsenista ja Pekka
Janinpoika Honkainen Hånista piesseet ukon pahan päiväiseksi hänen
omassa talossaan. Kun hän ei kihlakunnanoikeudessa voinut saada näitä
lailliseen edesvastuuseen, pyysi hän muuttokirjaa toiseen
seurakuntaan, mutta kun sekin kiellettiin, vihasi hän sen johdosta
kaikkia pappeja. Häntä pidettiin silti pitäjän rikkaimpana miehenä.
Hänellä on 5 lehmää ja härkä ja hänen talonsa on ainoa, joka ei kuulu
tehtaan alustalaisiin eikä ole sille velkaa, mikä johtuu siitä, ettei
hän ole ryhtynyt sen kanssa mihinkään tekemisiin. Hänen vanha
sisarensa lypsää lehmät ja asuu talossa, mutta saa palkan ja on omissa
ruoissaan. Hän on naimaton ja pitää joka syksy juusto- ja
voihuutokaupan, joka tuottaa vuosittain toista sataa taalaria.

Tullessani taloon ei hän itse ollut kotona, vaan ainoastaan hänen 70:n
ikäinen sisarensa ja pieni karjapoika, jotka molemmat puhuivat
sujuvasti suomea. Hän oli väkineen metsässä töissä, mutta häntä
odotettiin illaksi kotiin. Saadakseni ajan kulumaan noukin vadelmia
mäiltä ja kivikoista ja sainkin niitä koko hatullisen, jotka sitten
maidon kera popsin maukkaana illallisenani. Vasta myöhään ukko palasi
koko työvoimansa kanssa, jona oli 3 päivätyömiestä. Jo etäältä kuului,
miten he suomea haastellen tulivat ja kiipesivät aitojen yli jotta
rusahteli. Ukko oli jo köyryselkäinen, mutta terve ja reipas sekä
pirteä kuin kiiski. Itse hän keitti puuron työväelleen kuin taitava
keittäjätär — minusta olisi sisar sen voinut tehdä. Hänellä oli monet
erikoisuutensa ja omituisuutensa. Suomea rupatteli hän herkeämättä
enkä saanut hänen suustansa ruotsin sanaa. Hän luki minulle useita
runoja, mutta ne olivat sellaisia, jotka jo ennen olin kirjoittanut.
Kummastelunsa ilmaisi hän ominaisilla lauseparsilla, esim.: »voi
hämähäkki!» »niin on niin, sano»; »voi Herra yhtä taivaallista!» Vielä
ihmeellisempää ja vanhalle puheelle ominaista oli, että hän käytti
Jumalasta nimitystä _»vanha mies»_ ja joskus »vanhakas», sillä kun hän
ihmetteli jotakin, hän sanoi: _»voi vanhamies»_, missä ruotsalainen
sanoo: »kors, Gudbevars». En ollut yötä hänen pienessä pirtissään,
vaan menin naapuritaloon nukkumaan. Ukko tuli mukanani, istui vuoteeni
laidalla jutellen pitkälle yli keskiyön.

Seuraavana päivänä pyysin isäntääni Niilo Ollinpoikaa toimittamaan
saunan lämpiämään, sillä halusin illalla kylpeä. Minun oli sillä aikaa
mentävä Säfsenin kirkonkylään, jonne olin unohtanut paperini ja
kirjoitusneuvoni. Poikkesin samalla syrjässä olevaan Hounamäen kylään
tavatakseni kirkonisäntää, vanhaa sotamiestä, joka viime sodassa oli
ollut Suomessa ja jonka sanottiin osaavan runoja ja loitsuja. Soudin
pienellä ruuhella Hånjärven toiselle rannalle, missä söin kyllältäni
vadelmia ja puolukoita. Unohdin sinne sapelini, jonka vuoksi oli pakko
palata takaisin. Hounamäkeläiset näyttivät minulle tien ukon torppaan,
joka oli korkean mäen takana. Mutta minä erehdyin poluista ja jouduin
synkkään saloon, mistä sain palata takaisin. Väsyneenä tulin vihdoin
etsimäni Matti Janinpojan pirtille. Mutta hän osasi vain loitsuja ja
nekin olivat sellaisia, jotka ennestään hyvin tunsin. Suomea hän puhui
hyvin.

Oli koko suostutteleminen, ennenkuin sain hänet saattajakseni
kirkonkylään, jonne oli puoli penikulmaa, mutta kun lupasin tupakkaa,
niin hän lähti. Saatuani kirjoitusvehkeeni palasin Håniin. Otin
mukaani myöskin runoja ja loitsuja lukeakseni niitä rahvaalle. Niitä
kantoi eräs Borg eli Utter, kuten häntä poikana oli nimitetty,
tuohikontissa nyyttiin käärittynä selässään. Kirstuni jätin edelleen
lukkarin luo. Kello oli jo 6, kun palasin taloon, jossa sauna lämpisi.
Söin perunoita voin kera ennenkuin menin kylpemään. Sauna olikin uusi
ja hyvä siinä oli kylpeä. Ensin kylvin minä, sitten muut miehet,
viimeksi vaimot, tytöt ja muijat. Minä ja kylän miehet jäimme saunaan
koko ajaksi juttelemaan. Sieltä tultuamme luin heille suomalaisia
runoja, sillä tässä kylässä osasivat kaikki vanhat suomea. Sitten
menin Borgin kanssa tallinparvelle heiniin nukkumaan. Tallissa nukkui
myöskin kaksi tyttöä, joiden parissa pakinoimme puolen yötä.

»Piikas Jaani» kertoi, että Hån on seudun vanhimpia kyliä. Ensiksi
tuli Suomesta tänne vanha ukko _Nikarainen_, joka asui nykyisellä Juho
Ronkaisen (Piikas Jaanin) asuinpaikalla. Hän oli siksi vanha, että
jaksoi salvaa itselleen vain saunan. Mutta hänellä oli useita
kaskimaita. Lopuksi tuli hän niin höperöksi, että jätti halmeensa
niittämättä. Hän naitti tyttärensä Pauli Paulinpoika _Kinnuiselle_,
joka täällä asui muutaman vuoden isännyyttä pitäen. Tämä muutti sitten
Suomeen takaisin ja lähetti sieltä veljensä Martti Paulinpoika
Kinnuisen, joka jäi tilalle asumaan. Tällä oli kaksi poikaa, Heikki ja
Pekka. Pekka Martinpoika ampui veljensä kuoliaaksi ison Laijenin
länsipuolella oltaessa karhun kierroksella. Hän sanoi luulleensa
veljeänsä karhuksi, mutta moni epäili hänen aikoneen ampua
verivihollisensa _Lasse Hannunpoika Honkaisen_, mutta että hän
kiireessä ampuikin erehdyksestä veljensä, joka vielä eli kolme päivää
tapahtuman jälkeen. Haavoitettu kertoi, että luoti sattui aikoja ennen
kuin pamaus kuului.

Pekka Martinpoika Kinnuinen kuoli alun toistasataa vuotta sitten. Hän
oli lähes 100-vuotias ja suuri poppamies. Hän tappoi sekoittamalla
myrkkyä olueen Hannu Niilonpoika Honkaisen, Lassen isän. Pekan poika
oli Heikki ja tämän poika _Erkki Heikinpoika Kinnuinen_, joka jäi
vanhalle konnulle asumaan, mutta sittemmin myi tilan »Piikas Jaanin»
isälle, _Olli Matinpoika Ronkaiselle_ Ronkalan kylästä 400 taalarin
hinnasta ja muutti itse Suomeen. Ollilla oli 7 tytärtä ja 5 poikaa,
joista Jussi Ollinpoika eli »Piikas Jaani» sisarensa Kirstin kera asui
tilalla. Vanhalla Nikaraisella oli Hirvimäellä lanko. Muuten ovatkin
Hånin kyläläiset sukuaan Honkaisia, joista kylän nimikin lienee
juonnettavissa. Ensimmäinen, _Jaakko Honkainen_ lienee tullut
Vestergyllenistä.

Seuraavankin päivän, joka oli yhtä kaunis kuin kolme edellistäkin,
viivyin kauan Jaanin luona, kunnes yksin menin Gropfalletiin. Siellä
ei ollut ketään kotona, joten menin Fröseråseniin, jonne oli 1 ¼
neljännestä. Mutta ensin kähvelsin muutaman nauriin naurismaasta.

_Kuoppa-aho_ (Gropfallet): Noin 30 vuotta sitten asettui Niilo
Jaaninpoika Honkainen Hånista tänne ja elää vieläkin. _Likasuossa_
(Dymåsen) eli _Vappuisenmäellä_ (Valborshöjden), joka on Kuoppa-ahon
lähellä, en käynyt. Sen ensimmäinen asukas oli Lasse Jaaninpoika
Säfsenistä.

_Torppa_ (Fröseråsen) on ennen ollut karjamajapaikka, joka on kuulunut
Hånin kylään, mutta Juho Sigfridinpoika _Honkainen_ Remmenistä ja
hänen vaimonsa Justina _Nikarainen_ asettuivat n. 70 vuotta sitten
tänne. Torppa oli Lasse Hannunpojan karjamaja- ja laidunpaikka. Juho
Sigfridinpojalla oli 12 lasta, joista muutamat muuttivat muualle ja
toiset perustivat tilalle uusia uutistaloja, joten kylässä nyt on
kuusi taloa. Erik Juhaninpoika Honkainen taisi muutamia
ruotsinkielisiä loitsuja — oikeastaan suomesta käännettyjä — jotka
minä kirjoitin muistiin. Autoin häntä kantamalla kuivia heiniä
haasioilta talliin. Hänen poikansa tuli illalla kotiin mukanaan kaksi
metsästyskoiraa ja jänis. Koko kylä, kahta taloa lukuunottamatta,
kuuluu Fredriksbergin tehtaalle. Yöksi menin läheiseen taloon, joka
oli niin varakas, että minulle tarjottiin sianlihaa, jota en koko
matkallani ollut maistanut, sillä Upsalasta lähtöni jälkeen en
talonpojilla ollut liharuokaa nähnyt. Nukuin kuten tavallisesti
tallinparvella heinissä ja hyvinpä nukuinkin. Talossa muuten oli
paljon väkeä.

Syyskuun 4:ntenäkin oli kaunis ilma. Vankan suuruksen syötyäni ja
maksettuani isännälle 12 killinkiä lähdin talosta. Tarkoitukseni oli
mennä Leijenin kylään, jossa piti olla eräs runotaitoinen henkilö,
mutta kun en saanut ketään oppaaksi ja sinne oli yksin vaikea löytää,
käännyin etelää kohti tullen _Kestimäelle_ (Läsen), jonne oli
puolitoista neljännestä.

Kestimäellä oli vain akkaväkeä kotona ja nekin niin tyhmiä, etten
mokomia ole koskaan tavannut. Kylässä asuu nyttemmin Gåsbornista
tulleita ruotsalaisia. Sen alla on Låsenjärvi, joka lienee niin syvä,
ettei siinä edes voi kunnolla kalastaa. Se jäätynee vasta loppiaisen
tienoilla ja jäät lähtenevät vasta juhannuksen mailla. Suomalaiset
tarinat kertovat, että kun muinoin yritettiin sen syvyyttä mitata, oli
ääni pohjasta sanonut; mitattakoon ensin järven ympärys ennenkuin
pituus — siis sama tarina kuin Artjärven Pyhäjärvestäkin. Siitä
saadaan lahnoja, mateita, ahvenia, taimenia, nieriäisiä ja eräitä
kaloja, joita he nimittävät »blanka», jotka ovat monen naulan
painoisia ja muistuttavat lohta. Soudin järven yli erään tytön ja
eukon seurassa, joka viimeksimainittu meni miehensä luo niittämään
heinää. Minä sain soutaa, sillä muija ei pystynyt muuhun kuin
herkeämättä soittamaan suutansa. Tultuani toiselle rannalle menin
uimaan, mitä en ollut pitkiin aikoihin tehnyt. Vesi oli sangen kylmää.

Mies, joka tyttärensä kanssa niitti heinää toisella rannalla vanhalla
kaskimaalla, oli n.s. vapaa-ajattelija. Hän naureli ja kysyi muun
muassa, palvelevatko ruotsalaiset ja suomalaiset samaa jumalaa.

Vastasin: »Kyllähän suomalaiset palvelevat, mutta minä luulen, ettei
ruotsalaisilla jumalaa olekaan.» Tyttö hymyili ja vilkutti minulle
silmää.

Täältä menin Fegasbergin kautta Högfalletiin, joissa molemmissa asuu
ruotsalaisia, jotka ovat likaisia kuin porsaat. He olivat kurjia ja
hätää kärsiviä. Högfalletista kävelin ⅛ penikulmaa Lönhöjdeniin ja
sieltä ¼ penikulmaa Ulrikaborgin tehtaalle. Sisälle en mennyt, vaikka
kuljin pihan läpi, vaan matkasin edelleen ¼ penikulmaa Elgbergiin.
Tulin sinne hyvissä ajoin ja hyvään taloon, vaikka koko kylä kuului
tehtaalle. Täällä asui suomalaisia, vaikkakin kielensä unohtaneita.

_Hirvimäki_ (Stora Elgberget). Täällä näin uuden savupirtin ja uusia
saunoja. Miltei joka kylässä (näillä tienoin) oli pirttejä ja
kehruutupia, ja niiden asukkaat kehuivat savupirttejä hyviksi, ne kun
talvella ovat lämpimiä, vaikka niitä lämmitetäänkin ainoastaan kerran
päivässä. Useissa taloissa olivat pirtti ja kehruutupa vastakkain
eteisen kummallakin puolella ja niiden keskellä oli keittokota,
samaten kuin Savossa. Useimmat tuvat olivat huonoja ja matalia, ja oli
niissä väliin vain yksi ainoa lasi-ikkuna, sisälle tullessa oven
vasemmalla puolella. Emännällä siinä talossa, jossa olin yötä, oli
ollut veli pappina Hedemorassa. Hänen nimensä oli Gransell, mutta hän
oli silti suomalaispoika, joka oli alkanut opiskella vasta 20
vanhana.[8] Näistä Gränjen pitäjän suomalaispojista on kolme tullut
papiksi. Toinen oli Grandell, hänkin jo rehtorina[9] ja kuollut,
kolmannen nimi oli Gerén[10], joka on kirkkoherrana Oren pitäjässä.
Hän osaa vieläkin suomea, sillä vanhemmat ovat ummikkoja.

Ensimmäisen uutistalon rakensi tähän kylään _Matti Pynninen_. Hän ehkä
tuli Säfsenistä. Vaikkakin naimisissa, oli hänellä suhde piikaansa ja
sai tämän kanssa lapsen. Hän sai siitä 40 plootua sakkoa, jonka vuoksi
hänen oli myytävä talonsa ruotsalaiselle Petter Jönssonille
Nordhyttanista. Tämän vaimo oli suomalainen. Pynninen, joka aikoinaan
oli ollut ruunun metsästäjä, joutui tämän jälkeen kerjäläiseksi. Silti
toivoi hän aina saavansa talonsa takaisin eikä luovuttanut vanhaa
kuninkaankirjettä, vaikka Jönssonin akka miten olisi tiukannut. Kerran
papereitten ollessa tuohikontissa oli hän nukahtanut. Silloin oli akka
pannut kontin veteen likoomaan. Mutta kun Pynninen heräsi, pani hän
paperit kuivamaan. Tämän Petter Jönssonin poika oli nykyisen isännän
äidin isä. Hän oli Honkaisia.

[Kuva: _Suomalainen talonpoika._]

Seuraavana päivänä, joka samaten oli lämmin ja kaunis, menin
Hirvimäeltä Rifalletiin, jonne laskettiin olevan ¼ penikulmaa. Ennen
täällä oli asunut Rikkisen suku. Nykyään ei enää kukaan täällä osaa
suomea.

He kertoivat, että kaksi Abborbergin langosta muinoin oli kaatanut
yhteisen kasken ja kumpikin siitä ottanut oman puolikkaansa. Toinen
sai ensimmäisenä vuonna hyvän sadon, toinen ei mitään. Mutta
seuraavana vuonna edellinen ei saanut huhdasta heiniä, mutta
jälkimmäinen taas runsaasti. Silti meni edellinen korjaamaan toisen
heiniä, vaikka hänellä oli yllin kyllin rukiita, mutta toisella ei
mitään. Omistaja, saatuaan siitä kuulla, meni käskemään anastajaa
poistumaan. Kun tämä ei totellut, toinen ampui häntä läpi rinnan.
Haavoitettu otti haasian vieressä istuessaan lakin päästänsä yrittäen
sillä saada haavan tukituksi ja verenvuodon tyrehtymään ja sanoi:
»Tämän aioin minä tehdä sinulle, mutta sinä ennätit ennen minua», ja
niin hän kuoli. Skattlösbergissäkin oli eräs mies lyönyt toisen
kuoliaaksi sen vuoksi, että tämä piti hänen vaimoansa.

Holmbergin kylän lähettyvillä on entinen kaskimaa, jota nimitetään
_Surma-ahoksi_, kun siinäkin on tapahtunut miestappo. Jens Niilonpoika
Jänsenistä kaatoi siihen kasken. Silloin sanoi Samuel Ollinpojan isä:
»Ellet mene häntä sieltä karkoittamaan, niin minä sinut tapan.» Samuel
meni käskemään Jensiä poistumaan. Tämä kysyi, miksi ei saisi kaataa
kaskea. Silloin ryntäsi Samuel häntä kohti kohotetuin kirvein, jolloin
toinen pakeni. Kun Jens näki, ettei voinut päästä hänen kynsistään,
toinen näet tuli yhä lähemmäksi, olipa jo aivan kintereillä — niin hän
kääntymättä heitti kirveen yli päänsä, niin että se sattui
takaa-ajajaa ohimoon. Tämä kaatui ja kuoli, ennätettyään sanoa: »Kyllä
minulla nyt on metsää kyllikseni.» Jens oli puolisen vuotta Norjassa,
mutta tuli takaisin ja maksoi puolet hengen sakot.

_Rifalletin_ kylä sijaitsee niin korkealla vaaralla, että sieltä on
näköala yli koko tämän tienoon suomalaismetsien. Tullessani taloon oli
siellä neljä taalalaista Venjanista. Kolme heistä näytti minusta
ilkeiltä. He olivat juuri syöneet päivällisen ja heittäneet reput
selkäänsä ja tarttuneet matkasauvoihinsa vaeltaakseen tiehensä. Mutta
minun tultuani he jäivät edelleen taloon. Turhaan pyysin emännältä
vähän maitoa tahi kuoripiimää, sillä minulla oli hiukaiseva nälkä.
Mutta hänen kiukkuisista vastauksistaan huomasin heti, että minua
pidettiin karkulaisena. Näin, että maitoa oli viljalti, vaikkei sitä
annettu. Kun aloin epäillä syitä taalalaisten viipymiseen, päätin
odottaa täällä, kunnes he olivat lähteneet tiehensä, sillä en tahtonut
yksin joutua heidän seuraansa.

Mutta mitenkä kävi! He ottivat reput selästään ja päättivät myöskin
jäädä, heittäytyen pihalle auringonpaisteeseen pitkäkseen. Odotettuani
kauan, aina kello 3:een asti heidän lähtöään, päätin lähteä
liikkeelle. En ollut vielä päässyt kylän ulkopuolelle, kun jo
taalalaisetkin sonnustautuivat matkalle ja sauvoineen kiiruhtivat
kujaa pitkin minun jälkeeni. Eipä ihme, jos ajattelin, että heidän
tarkoituksensa oli ryöstää minut, joka olin vieras paikkakunnalla.
Kukapa heistä sitten ottaisi selon? En tosin pelännyt, sillä olinhan
hyvin aseistettu, mutta tuntui tuiki kiusalliselta joutua heidän
kanssaan tappeluun. Kiiruhdin siis askeleitani, niin, miltei juoksin
koko tien. Eikä vielä siinä kyllin! Etteivät he minua saavuttaisi ja
yllättäisi, poikkesin polulta oikealle kädelle ja kuljin koko puolen
penikulmaa sankkaa saloa, tietäen, että tapaisin polun, kun poikkeisin
vasemmalle. Siten saavuin _Nitten_ kylään.

Siinä oli kaksi taloa ja pidettiin sitä Gränjen pitäjän vanhimpana
suomalaiskylänä. Sanottiin, että vanhimman asukkaan nimi oli ollut
_Pentti Jönsinpoika Rikkinen_. Hänen piti olleen maaherran poika
Suomesta. Hän oli paennut venäläisiä ja oli ollut upporikas, joten hän
oli maahan kaivanut hopeaa ja rahaa. Sellaisia muistoja oli pelloista
joskus löydetty. Suuri noita hän myöskin oli ollut. Kolmasti hän oli
matkustanut Lappiin tietäjäksi oppiaksensa. Viimeisen kerran hän oli
tullut kotiin sillä tavoin, että lappalainen oli käskenyt illalla
paneutumaan kuusenhavukasalle — ja seuraavana aamuna hän oli kotona.
Kysymykseen, mitä lappalainen tahtoi kyytipalkaksi, oli tämä
vastannut: »Mustan härän, joka on oven vasemmalla puolella navetassa.»

Hänellä oli ollut 7 poikaa ja taloon oli ollut 7 porttia, koiriakin
oli 7, yksi joka portilla. Pojista muutti yksi Nittenistä Rifalletiin,
yksi Skattlösbergiin, yksi Hobergiin, yksi Jänseniin, yksi
Grillåseniin, yks Bringsjöbergiin ja yksi Hjerphöjdeniin. Hänen
jälkeensä Nitten oli kauan autiona. Sittemmin tuli sinne suomalainen
Erkki Erkinpoika Kopparbergin Tallbergin kylästä. Hänen leskensä meni
naimisiin Erkki Lassenpoika Kemppaisen kanssa Kyrkovikenistä. Vanhaa
asuinpaikkaa nimitetään vieläkin Tallbergiksi. Muuten asuu sukuja
_Pohjoinen_ ja _Honkainen_ Abborbergissä, _Mujainen_ Bringsjöbergissä,
_Vappuinen_ Skattlösbergissä, _Liitinen_ Jänsenissä, _Rautiainen_
Skälkbergissä ja _Kemppainen_ Grillåsenissa. Kaksikymmentä vuotta
sitten löydettiin kylästä suuri kupariraha ja hopeakoriste.

Muuten on Nitten luonnonihanimpia seutuja, mitä olen nähnyt, joten
näyttää siltä kuin olisi Rikkinen tämän paikan valinnut sen
luonnonkauneuden vuoksi, sillä sellaista kauneutta saa turhaan elsiä.
Kun muut kylät karjalaiseen tapaan sijaitsevat mäillä ja vaaroilla, on
tämä laaksossa, alavalla kankaalla pienien kauniiden
koivumetsärantaisten järvien keskellä, joita on yhteensä
yhdeksäntoista, mistä kylä on saanut nimensäkin. Tulin ensin
Tallbergiksi (vaikkei yhtään mäntyä ollut näkyvissä) nimitettyyn
taloon, missä vanha pirtti aikoinaan oli sijainnut. Mutta isäntä ei
ollut kotona ja kun sanottiin, että toisessa talossa olisi vanhoja
asiakirjoja, lähdin sinne. Otin vanhan ruuhen, jolla yksin soudin
pienen järven yli. Mutta sielläkään ei vanha mies ollut kotona; hän
oli ollut jo puoli vuotta tyttärensä luona Hjerpehöjdenissä. Toinen
vanha ukko, jota sanottiin Knut Petteriksi ja joka puhui hyvää suomea,
saneli minulle ruotsinkielisen koinluvun.

Mitään ruokaa hengenpitimiksi en saanut, sillä vaikka nuori isäntä
lupasi, niin ei häijy emäntä sitä minulle suonut. Minun täytyi siis
ryhtyä kähveltämään, muu ei auttanut — vatsa vaati osansa ja
onnettomuudekseni minulla oli vatsa. Asetuin siis pellon päähän. Siinä
oli mies kyntämässä ja vieressäni oli pieni naurismaa. Joka kerta kun
mies kyntäen tuli minua kohti, minä tein hänelle kysymyksiä saadakseni
keskustelun käyntiin, mutta kun hän viilletti vakoa selin minusta
loitoten, sieppasin minä nauriin. Leikattuani naalin puukollani
istutin varren entiselle paikalleen niin, ettei hän eikä kukaan
muukaan voinut huomata, että juurimukula oli poissa. Nipin napin
ennätin saada kaikki kuntoon, ennenkuin hän kääntyi minuun päin.
Nauriit olivat niin suuria, ettei lievetakkini taskuun mahtunut niitä
enempää kuin kaksi. Varovaisuus olisi vaatinut, etten niitä olisi
syönyt ennenkuin järvellä, mutta nälkäni oli niin kova, että jo
rannassa pensaan takana kykkien syödä nassuttelin molemmat nauriit.
Aura, jolla hän kynti, oli aivan samanlainen kuin Savossa. Kyntäjä
sanoi, että hän vielä 20 vuotta sitten oli nähnyt kuninkaan
käsikirjeen, joka oli ollut pergamenttia ja annettu v. 1413. Hän
luuli, ettei Rikkinen ollut kylän ensimmäinen tulokas. Sittemmin
kertoi muuan mies Hjerphöjdenissä, että _Rautiaisen_ suku
Jerntjernslandista (Rautalammilta?) oli ollut ensimmäinen.

Täältä menin Holmkärniin (¼ penikulmaa) ja Hjerphöjdeniin (samoin ¼
penik.) Koko matka Nittenistä Holmkärniin oli hyvää tietä. Tie oli
leveä ja kulki tasaisia kankaita, järvenrantoja pitkin ja halki
kosteitten mänty- ja kuusimetsien.

_Pyymäki_ (Hjerpliden) on korkealla mäellä ja kuuluu Grangärdeen.
Useat talot olivat huonoja ja kuuluivat tehtaaseen. Täältä saatoin
nähdä kaikille tahoille. Lähikylien talot olivat punaisiksi maalatut
kuin herraskartanot, mutta pieniä. Täällä ja Kopparbergin
suomalaismetsillä oli aivan vähän savupirttejä. Yötä olin nuoren
talonisännän luona. Hän pani minut saliin nukkumaan kahden nuoren
tytön kera, joista nuorempi oli 18:n ikäinen. Sain illalliseksi
kuoripiimäkehlon ja kappaleen näkkileipää.

Ei kukaan pystynyt selittämään, kutka olivat olleet ensimmäiset ja
vanhimmat kylän asukkaat. Kun tänään oli lauantai, käännyin takaisin
Säfsenin kirkonkylään, jonne oli 2 ¼ penikulmaa, sillä tahdoin olla
siellä hyvissä ajoin seuraavana päivänä. Käveltyäni neljänneksen tulin
Palashöjdenin kylään, jossa ei kukaan enää osannut suomea. Siellä näin
97:n ikäisen miehen. Hän oli vielä viime talvena hakannut halkoja; nyt
hän oli jo heikompi, mutta ikäisekseen terve ja pirteä. Hänellä oli
hyvä muisti ja oli hän ensimmäisiä tänne tulleita ruotsalaisia. Hänen
nuoruudessaan olivat kaikki suomalaiset puhuneet täällä pelkkää
suomea. Hän kertoi, että 8 taloa oli rakentanut pitäjän ensimmäisen
kirkon. Niinikään hän kertoi Nittenin Rikkisestä saman tarinan, minkä
jo olin kirjoittanut muistiin. Mutta hän tiesi ensimmäisten
suomalaisten joutuneen tänne siten, että kuningas Jaan (luultavasti
Juhana III) kruunauspäivänään oli armahtanut ja vapauttanut joukon
vankeja. Nuo suomalaiset, _Pynninen_, _Puuronen_ ja ketä lienevät
olleet, olivat olleet suuria rosvoja, jotka olivat olleet Ruotsissa
vankeina. Päästyään vapaiksi he olivat asettuneet tänne. Lähdettyäni
kirkolle päin kuljin Gäddbäckshöjdenin, Vildbäckin, Bråthöjdenin,
Dunderbergin ja Gräshöjdenin kylien kautta. En niihin poikennut muuta
kuin tietä kysyäkseni. Eikä niissä ollutkaan kuin kaikkiaan pari
suomea taitavaa ja hekään eivät olleet kotona. Vildbäckissä eli
Gellingenissä söin kuoripiimää ja keitettyjä perunoita, mutta ilman
voita ja kuten tavallista leivättä.

Tultuani lukkarin taloon puin ylleni toisen puvun, mutta kun saappaani
olivat Hånissa korjattavina, oli minun pakko pukeutua kesäpukuun ja
kenkiin. Menin sitten pappilaan, jossa vietin iltani ja jäinpä
yöksikin maisteri Lindborgin kamariin.

Sunnuntaina, syysk. 7:ntenä, oli ilma edelleen yhtä kaunis. En syönyt
aamiaista pappilassa, sillä menin kello 8 kotiin pukeutuakseni
mustiin. Siellä tapasin »Piikas Jaanin» ja muitakin suomalaisia. Menin
kirkkoon ja kiipesin siellä lehterille. Kirkkoherra Fröman saarnasi
itse; hänellä oli ääntä kyllin, mutta saarna oli huono. Minut
kutsuttiin pappilaan päivälliselle. Siellä oli Gravendalin tehtaan
pehtori, paksu herra, joka otti ryypyn yhtä mielellään kuin hän eli.
Rapujakin oli päivällispöydässä. Ne olivat Gravendalista, muualla
pitäjässä niitä ei ollut.

Menin varhain pappilasta kirjoittaakseni kirjeen kotiini ja
jutellakseni talonpoikien kanssa. Mutta kun apulainen tuli saattamaan,
niin söimme tien varrelta puolukoita ja siinä jouduimmekin erillemme.
Kotona puhaltelin huilua. Sinne tulivat pappilan mamsselitkin ja
heidän jäljissään maisteri ja nuori kirjanpitäjä Brattström
Fredriksbergistä. He pyysivät minua mukaansa sinne. En ollut halukas
ja panin kauan vastaan, vaikka he selittivätkin, että siellä
tanssittaisiin. Lopulta oli minun meneminen. Sinne oli ⅛ penikulmaa.
Eikä siellä muita kavaljeerejä ollutkaan kuin me kolme herraa, ja
daameina oli kolme pappilan mamsselia, pehtorin tytär, mamsseli Jena
Morell neljäntenä. Hän olisi ollut hyvinkin kaunis, jolleivat huulet
olisi olleet paksut ja nenä eli kuono kuin mopsilla. He olivat
jostakin hankkineet viulunvinguttajan, joka viritti soiton ja heti oli
tanssi käynnissä. Siinä pyörittiin valssit, polkat, angläsit y.m. ja
saattaa arvata, etten minä ollut huonoin tyttöjen kanssa
pyörähtelemään. Lyhyesti, ilo oli ylimmillään ja tytöt olivat iloisia
ja kiemailevia (frilluga). Tanssin jälkeen tuli monenlaisia leikkejä.

Näin miten Brattström piti tyttöjä vuoron perään sylissään. Hän oli
_sinä_ heidän kanssaan. Ja telmiessään sekä teuhatessaan heidän
kanssaan hän taputteli heitä sekä rinnoille että reisille. Minäkin
vähitellen aloin oppia samat temput. Pidin Carolina Arnbergiä kauan
polvellani, supattelin, telmin ja tein jos jonkinlaista ilvettä — se
tuntui häntä suuresti huvittavan. Enpä unohtanut muitakaan. Kello oli
jo ½ 1, kun tyytyväisenä kuljimme kotia kohti. Minä taluttelin
tuttavallisesti Elsa ja Hedda Arnbergiä, yhtä kummassakin
kainalossani. Kaikki tytöt tulivat luokseni lukkarin taloon, missä he
levähtivät pimeässä kamarissani. Sitten saatoin heitä pappilaan, missä
he kaikin keinoin koettivat viekoitella minua jäämään pappilaan yöksi,
jopa luvaten itse tulla laittamaan vuoteeni — Mutta turhaan! Palasin
kotiin. Kello oli jo 2.

Mutta mitenkä kävi? Minulle ei oltu laitettu vuodetta pöydälle; joko
oli unohdettu tahi luultu minun jäävän yöksi muuanne. Ja pöydän
allahan en voinut nukkua. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin kiivetä
tikapuita myöten ja puikkelehtia kattoaukosta ylisille piian viereen.
Tämä ensin esteli, mutta suostuttelin hänet lopuksi, kun tilaa oli
kyllälti. Hänen luonaan nukuinkin suloisesti, kunnes oli päivä päällä
puiden, huomen honkien tasalla. Kun siitä aamulla kerroin »rakkaalle
lukkarinmuorille», oli se hänestä luonnollista; sen suhteen ei ollut
mitään muistuttamista. —

Kirjoitin pitkän kirjeen kotiin vanhemmilleni matkoistani ja toisen
sisarelleni. Vein ne pappilaan apulaiselle postiin toimitettaviksi.
Kello 4 ip. lähdin taas vaeltamaan Näsin suomalaismetsiä kohti. Kuljin
Fredriksbergin, Anneforsin ja Gillergårdin sivu Tyyn kylään.
Pistäytyessäni muutamaan torppaan Markusfalletin läheistöllä tietä
kysyäkseni näin köyhyyden, kurjuuden ja viheliäisyyden huippuunsa
kehittyneenä. Siellä olivat lapset yksinään kotona, mutta minua oikein
puistatti heitä katsellessani. Suuremmatkin tytöt olivat rääsyissä ja
rievuissa puolialastomina ja likaisina kuin torakat. 8-vuotias poika
makasi ilki alastomana lieden tuhkassa. Hän kömpi sieltä minua
lähemmin katsellakseen sellaisena kuin Jumala hänet oli luonut.

Oli jo myöhäinen hetki, kun tulin _Tyyn_ kylään. Menin heti
puhuttelemaan _Antti Matinpoika Siikaista_, jota nimitettiin
Biseniksi, sillä olin kuullut häntä mainittavan suureksi tietäjäksi ja
runojen taitajaksi. Mutta itse hän kielsi taitonsa. Hän oli 50-ikäinen
ja aluksi niin ujo, että juoksi minua piiloon. Mutta kun seurasin
jäljessä, niin hän ryhtyi juttuihin uskaltamatta kumminkaan katsoa
minua silmiin ja sulkien silmänsä. Kuulin sittemmin kyläläisiltä, että
hän aina oli ollut sellainen, ettei hän tahtonut olla muiden seurassa,
ei kyläläistenkään kanssa, mutta jos hän kerran lyöttäytyi
juttelemaan, niin ei puhetta puuttunut. Pyysin häntä seuraavana aamuna
tulemaan puheilleni taloon, jossa aloin yöpyä. Siellä nukuinkin
makeasti kuten tavallista tallinparvella.

Tyyn kylässä on 6 taloa. Ensiksi asettui tänne _Lasse Pasainen_
Qvarnbergistä, johon kylään tämä karjalaidunmaana aluksi kuului.
Täällä oli se tupa, jossa Jussi Janinpoika asuu, hyvässä kunnossa
vaikka se oli salvettu v. 1585, ja vähää ennen olivat suomalaiset
tulleet tänne. Muuan _Pasainen_ myi tilansa 30 taalarilla lautamies
Antti Torjelille Säfsenin kylästä Helleforsin pitäjästä. Tämän
pojanpoika elää vielä ja puhuu hyvää suomea, vaikka Torjel oli aito
ruotsalainen, sillä hänen vaimonsa oli ummikko suomalainen. Kylän
lähettyvillä on _Puntaisenmäki_, missä muinoin asui joku _Puntainen_.

Sain kuulla Bisenin aamulla varhain, menneen heinäntekoon Hökbergiin,
jonne oli ¼ penikulmaa ja että hän myöhään illalla oli minua etsinyt,
mutta minä olin jo nukkumassa. Minun oli siis mentävä Hökbergiin häntä
tapaamaan. Lopulta hän sanelikin minulle loitsunsa, kun olin kauan
puhunut ja lukenut hänelle omiani.

Menin takaisin Tyyniin ja sieltä halki soiden Högsjöhön. Sinne oli ¾
penikulmaa. En saanut ketään oppaakseni. Minun oli kahlattava kahden
joen yli joutuen harhapoluille. Kuljin suurien soiden yli, kunnes
tulin järvelle, jossa tie loppui. Kuljin eteläpuolitse järven ympäri
tullen ryteikköiseen metsään, jossa tapasin entisen kaskimaan. Täällä
tapasin Stora Löfhöjdenin miehen, joka oli matkalla Högsjöhön. Hän
opasti minut sinne ja huomasin kulkeneeni eksyksissä. Tässä kylässä
oli kolme hyvin toimeentulevaa taloa, jotka eivät kuuluneet
tehtaaseen, vaikka tehtaanherrat monesti olivat yrittäneet ne saada.
Äskettäinkin oli heidät haastettu käräjiin tehtaan metsiin asettuneina
uutisasukkaina, mutta he olivat näyttäneet vanhat verokirjansa, joten
anastus ei onnistunut.

Vietettyäni tapani mukaan yöni heinissä tallinparvella suuntasin
kulkuni Skärfjälliin, aikoen matkata Svartkärnin ja Svartkärnsbergin
ohi, mutta eksyin ja tulin Liljedaliin, missä minut osoitettiin
oikealle polulle.

_Juva_ (Skärfjället). Tultuani kylään menin ensiksi Kristoffer
Juhonpojan taloon. Ihastuin, aivan haltioiduin nähdessäni hänen
vaimonsa. Olen nähnyt elämäni juoksun varrella monta kaunista naista,
mutta hänen veroistaan en ikinä. Hän oli niin tavattoman suloinen ja
ihanainen, että minun mielestäni itse Venus häneen verrattuna ei ollut
niin mitään. Seisoin kauan kuin paikalleni naulattuna häntä katsellen.
Eivät vain hänen kasvonsa, mutta hänen koko olentonsa, asenteensa ja
käyttäytymisensä yllättivät minut. Hänen nimensä oli _Kaisa_
Lassentytär ja oli hän kotoisin Linnerhöjdenistä. Hän oli suunnilleen
22-ikäinen ja oli hänellä kaksi pientä lasta, joista nuorempi
parhaillaan imi rintaa hänen istuessaan pirtin ovella kainostelematta
imettämistä. Hän oli solakka kuin lilja ja pitkä kuin tulppaani. Hänen
miehensä tuntui olevan älykäs ja viisas ja vankka suomen kielen
taitaja. Niinpä hän kertoi minulle jäniksestä ja ketusta saman sadun,
jonka olin lapsena Juvalla kuullut, vieläpä samoin sanoinkin:

»Karhu söi hevoista, niin repo tuli sinne ja kysyi, mitenkä se on
suanna semmoisen hyvän paistin. Karhu sanoi, että se tarttui hännästä
kiini kuin hevoinen makais aholla. Repo teki samalla tavalla: Kuin hän
näki hevoisen makaavan, niin se otti hännästä. Vaan hevoinen juoksi
tiehens ja kettu riippui hännässä.»

Jänis kysyi: »Mikkel, minnekkäs määt?»

Kettu vastais:

   »Tiiä Jumala, Jussi kultain,
   minnekkä tässä mäntäneen.
   Perse puhkee, kaula katkee,
   ennen leuat lohkiaa,
   ennenkuin häntä katkiaa.»

Sitä paitsi osasi hän suomennoksena ruotsalaisen laulun:

   Kråkan sitter på ladutak —
   Pipa vill icke låta . .
   Kära mor, gif barnen mat,
   att de icke gråta.
   Kin-kan sa bjälla,
   Öster ut i fjälla.

   Varis istuu laon katolla,
   Eipä pipu laulakaan,
   Anna muori lapsille ruoka,
   älä anna itkeä!
   Kin kan sano kello
   ite pohjoisella.

Toinen eukko, Maija Tahvanantytär, luki minulle saarnan, jonka jo
lapsena olin kirjoittanut. Se oli parodia ja satiiri papeista, jotka
kerjäävät kaikkea, minkä näkevät ja suinkin voivat käsiinsä saada:

Pappi oli pannut renkinsä lauantaiyönä lammasta varastamaan ja näki
rengin kesken saarnan tulevan kirkkoon. Hän messusi:

   »Tokko sielä suaatuna pö-kö-kö-köö?»

Renki vastasi:

   »Ei sielä suaatuna pö-kö-kö-köö.
   Portit lusku, koirat haukku;
   mestasin hyvän hi-ha-ha-haan.»

Pappi:

   »Hyvät vaimot, kuin työ ootte kankaat kutonna,
   Mi antaa mulle housun paikkoja,
   mikä kyynärän, mikä kaks,
   joka kolme, niin ko-ko-ko-koo housut!»

Sanottiin, eltä taalalainen Joonas eli _Juga_ Juhonpoika Äppelbosta
ensiksi n. 200 vuotta sitten asettui tähän kylään. Hänestä sai kvlä
suomalaisen nimensä _Juva_ eli _Juka_. Hänen jälkeensä tulivat Martti
Juhonpoika, Matti Martinpoika, Tahvana Matinpoika ja hänen poikansa
Olavi Tahvananpoika, jonka tehtaan herrat ajoivat pois. Hän elää
vieläkin.

Juvan eteläpuolella on seuraavanlaisia suomalaisia paikannimiä:
_Riihimäki_, _Itäaho_, _Rytar-suo_, _Peltoniit(t)u_ lounaassa;
_Kelkkasuo_, _Kuusisuo_ etelässä; _Heinäsuonlehto_, _Halla-aho_,
_Roviomaa_, _Kissankallio_, _Risukaski_, _Syvänotko_ lännessä;
_Lehmäsuo_, _Talopurno_, _Kiirulampi_, _Heinaho_, _Näkkilampi_
pohjoisessa; _Matilankallio_, _Pilkkalehto_, _Tervalampi_,
_Vesiniittu_ ja _Rahkasuo_. Tässä kylässä on 5 Liljendalin tehtaaseen
kuuluvaa taloa.

Tulin viipyneeksi täällä kauemmin kuin olin aikonut sen vuoksi, ettei
akka tahtonut minulle lukea mainitsemaani saarnaa, vaikka sitä
pyytelin usean tunnin ajan, mutta lopulta sain sen kirjoitetuksi.
Kello olikin jo 3 ip., kun lähdin Qvarnbergiin, joka oli korkealla
mäellä ja näkyi hyvin tänne. Vaikka sinne onkin vain ¾ penikulmaa
varoitettiin minua sinne yksin lähtemästä, sillä välillä on niin
upottavia soita ja rämeitä, että harva tämän kylän asukas oli siellä
ollut, huolimatta siitä, että se oli heidän lähin naapurinsa. Ja hekin
olivat niin eksyneet, että tuskin kotiin löysivät. Minua neuvottiin
tekemään mutka Långmarkiin, jonne oli ½ penikulmaa ja sieltä ½
penikulmaa Qvarnbergiin. Mutta kun eksyin tieltä, päätin oikaista
suoraan Qvarnbergiin niin pian kuin mahdollista. Auringon asemasta
päättelin, millä ilmansuunnalla se oli. Minä sekä harppailin että
juoksin niin että hiki valui. Porhalsin mennä suoraan halki vetelien
soiden ja yli kivisien vaarojen välittämättä portaista ja poluista.
Miltei koko matkan juoksin paljain jaloin, tulivatpa ne sitten kuinka
karkeiksi ja kuraisiksi tahansa. Saappaatkin hajosivat, vaikkei vielä
ollut kuukautta kulunut siitä, kun ne Limassa tehtiin ja näyttivät ne
silloin niin vahvoilta kuin ne kestäisivät ikuisesti. Olipa minun
kerran riisuuduttava alastomaksikin, kun kahlasin yli Svartälfvin.
Vihdoin ⅛ penikulmaa kylän pohjoispuolella tapasin tien ja
Hästkullenista Qvarnbergiin menevän miehen. Hänen kanssaan kävelin
edelleen tullen samaan taloon, missä olin ollut 2 viikkoa sitten. Nyt
olivat sekä isäntä että emäntä kotona. He puhuivat suomea ja
laittoivat ohraa haasioille.

_Myllymäki_ (Qvarnberg) on, kuten sanoin, suurella, korkealla mäellä
ja pelloilta on väännetty suuria kiviröykkiöitä. Havaitsin, että he
suomalaiseen tapaan niittivät peltonsa sirpillä. Isäntä kertoi, että
samoin kuin minun kotiseudullani olki niittäessä pannaan sormien
väliin. He lämmittivät illaksi saunan, jolloin kiuas sortui, mutta
taka-osaa jäi sen verran pystyyn, että tulen saattoi antaa edelleen
palaa. Emännän oli lähdettävä Filipstadin karjamarkkinoille ja sen
vuoksi oli ensin kylvettävä. Minäkin menin kylpemään talon kolmen
pojan kera, jotka kaikki olivat pitkiä, kookkaita miehiä. Talossa oli
myös kolme tytärtä. Kaikki kylvimme me yksissä vuorotellen. Miehet
kumminkin menivät ensin parvelle kilvoittelemaan, kuka enimmät ja
kuumimmat löylyt sieti. Parvi oli matala ja siinä he loikoivat seinää
potkiskellen. Olimme 5—6 henkeä kerrallaan parvella. Tultuamme alas
virutimme itsemme kylmällä vedellä ja juoksimme alastomina pihalle
pukeutumaan. Puhuimme pelkkää suomea, josta eivät tytöt saaneet paljon
tolkkua. Tultuamme saunasta sain heidät lukemaan suomalaisia ja
ruotsalaisia loitsuja ja tytöt lauloivat ruotsalaisia lauluja. Vihdoin
menin poikien kanssa aittaan nukkumaan ja tytötkin tekivät sinne
vuoteet itselleen. Siellä he juttelivat ja lauloivat kauan.

Naapuritalon emäntä tuli maanantaina kotiin Dreskhöjdenistä, missä hän
oli ollut äitinsä ja neljän lapsen hautajaisissa; nyt hän itsekin oli
kovin sairastunut punatautiin.

Täällä oli yleisenä tapana ruotsiakin puhuttaessa käyttää suomalaisia
nimiä; esim. _Pekkais Pekka_, _Pasais Lars_, _Siikais Matts_ j.n.e.,
siten että suomalainen sukunimi pantiin ruotsalaisen ristimänimen
edelle. Juho Liitisen vaimo Stiina Pekantytär Sikainen naapuritalossa
osasi moniaita ruotsinkielisiä loitsuja, jotka selvästi huomaa
epäonnistuneiksi mukailuiksi suomalaisista. Esimerkkinä näistä
sekasotkuisista loitsuista mainitsen luvun, kun neula (akana) on
mennyt lehmän kurkkuun:

   »Ut du syster Lönn!
   Du skall ut och ränna in
   inte in och brinna!
   inom 3 namn, i namn Gud Fader, Gud Son» — —

Käärmeenpuremaa vastaan sanottiin:

   »Jungfru Maria gick vägen fram,
   fick hon se hvar en orme rann.
   Ge du mig åt henne,
   skall jag både signa hän
   och binda den
   ur lefver och ur lungor, ur led och ur sen,
   ur kött och ur ben
   ur stock och i sten.
   Der skall du bli genom 3 namn — —

Myllymäki on näiden metsien vanhimpia suomalaiskyliä. Ensiksi tuli
Suomesta _Lasse Pasainen_ n. 300 vuotta sitten. Vanhat asiakirjat ovat
hävinneet. Muutamat luulevat, että jo ennen häntä täällä oli ollut
asutusta, mutta että talot hänen tullessaan olivat autioina. Hän oli
asunut Pekka Tuomaanpojan talon eteläpuolella. Näsin ja toisen kerran
Jernan taalalaiset olivat polttaneet hänen talonsa. Silloin kävi hänen
vaimonsa kuninkaan luona Tukholmassa. Kuningas oli silloin ollut
Suomessa, mutta eukko oli mennyt jäljessä sinne ja tavannut hänet. He
eivät enää varmuudella tienneet, kuka kuningas, mutta arvelivat, että
kysymyksessä oli Kustaa I Vaasa. Eukko oli saanut sellaisen päätöksen,
että taalalaisten oli uudelleen rakennettava hänen talonsa, ja jos he
sen kerran vielä polttaisivat, niin heidät poltettaisiin samoilla
kekäleillä. Päätös oli kirjoitettu »vasikannahalle», joka oli
pienehköä 4:o kokoa. Tämä kirje oli ollut tallella aina vilme aikoihin
asti, kunnes muudan mies muuttaessaan toisaanne vei sen mukanaan.

Suunnilleen 120 vuotta sitten tulivat tänne veljekset Tuomas ja
Tahvana Siikainen Fryxändestä Norjan rajalta. Vanhat kertoivat, että
he olisivat tulleet Suomen Siikasalmesta. Aluksi he asuivat yksissä,
mutta erosivat, kun pirtti paloi. Tuomas muutti sinne, missä isäntäni
Pekka Tuomaanpoika Siikainen nykyään asuu, Tahvana muutti pohjoiseen
taloon. Tuomaalla oli poika _Pekka_ Tuomaanpoika, syntynyt v. 1707;
hänen poikansa Tuomas Pekanpoika oli isäntäni isä. Hänen isänsä sedän
Matti Pekanpojan poika Heikki Matinpoika raivasi Laxkärnin ja otti
aluksi isänsä luoksensa, mutta tämä asettui sittemmin toisten
poikiensa kanssa muuanne. Pekka Tuomaanpojan setä Tuomas Tuomaanpoika
muutti Digerlediin.

Toisella veljellä Tahvana Siikaisella oli monta poikaa, joista Heikki
Tahvananpoika jäi isän konnulle. Kaksi poikaa muutti Äppelbon
Rågvediin ja Matti Tahvananpoika meni kotivävyksi Högsjöniin. Heikki
Heikinpoika, joka asui vanhalla konnulla, kuoli Fernebon pitäjässä
ollessaan matkalla poikansa luo Tukholmaan, missä tämä oli
jonkunlaisena käsityöläisenä. Ukko myi tilansa Fredriksbergin
tehtaalle ja hänen toinen poikansa muutti myöskin Digerlediin.

Myllymäellä on myöskin ollut Norjan rajalta tulleita _Kansaisia_.
Matti Matinpoika _Ronkainen_ Kölaråsista tuli avioliiton kautta tänne;
hänen lankonsa Erkki Heikinpoika Liitinen tuli Rådasta, ja hänen
poikansa Juho Erkinpoika elää vieläkin ja puhuu hyvää suomea. Kylässä
on myöskin _Pokkaisten_ sukua. Ensimmäinen Pauli _Pokkainen_ tuli
Krafsenista. Mutta täällä sanotaan, ettei Pokkainen olisikaan mikään
suomalainen sukunimi, vaan haukkumanimi.

Olostani ei otettu maksua; poika, joka puolipohjasi saappaani, pyysi 6
killinkiä — annoin 12. Myöhemmin illalla menin Lohilammille.

_Lohilampi_ (Laxkärn) on kylä, jossa on 6 taloa ja 30 henkeä. Isäntäni
_Heikki Matinpoika Siikainen_ Myllynmäeltä oli isänsä kanssa tämän
paikan alkuaan raivannut. He erosivat sittemmin. Isä poikineen rakensi
toisen talon, mutta se paloi. Myöhemmin rakensi Heikki Matinpoika
aivan yksin, eukon edes auttamatta, salin, kamarin ja keittiön. Hän
kertoi, miten hän siinä menetteli. Hän oli tänne tullessaan 33:n
ikäinen. Nyt hänellä oli 3 tynnyrinalaa peltoa ja 10 haasiaa heiniä.
Toinen hänen poikansa on 24:n vanha, tytöistä on toinen 21:n, toinen
18:n. Hän oli nyt kylän varakkain mies eikä ollut kuten muut tehtaan
alustalainen. Hänellä oli 3 veljeä ja 2 sisarta ja kaikki olivat
hakeneet itselleen uudet asuinpaikat. —

Täältä menin seuraavana päivänä _Nupaan_ (Hästkulle), jonka
ensimmäiset asukkaat olivat tulleet kuudettakymmentä vuotta sitten
Slättenistä. _Kaarle Käröinen_ Norjan rajalta oli nainut _Briita
Lassentytär Putkoisen_ Slättenistä. Tämä oli »Nipaksi» nimitetyn
miehen leski. Hänen poikansa Juho Kallenpoika muutti Slättenistä
Hästfalletiin. Hänen sisarensa oli naimisissa Tuomas Matinpojan kanssa
Rådan suomalaismetsistä. Ilänestä käytettiin nimeä »Major» ja muutti
hän perheineen Suomeen. Juho Kallenpojan pojanpoika elää vielä. Noin
30 vuotta sitten asettui tänne Heikki Lassenpoika _Putkoinen_ ja
samaten Juho Matinpoika _Ronkainen_ Kölaråsista ostaen toiselta
kiinnekirjan. Tämä kylä on ensimmäinen Jernan pitäjään tullessa.
Jernan kirkolle on 3 ¼ penikulmaa (NNO), Säfseniin 2 ¼ (SOO),
Äppelbohon 2 ½ (NV). Hästkullen on muuten huono ja köyhä kylä. Kun
varhain aamulla kuljin talojen väliä, kuulin metsässä paimentytön
laulavan niin kauniisti, että seisoin pitkän aikaa kuunnellen hänen
laulunsa sointua, ja miten metsän kaiku siihen vielä kauniimmin
vastasi.




14. TARINOITA KEMPPAISISTA, PUTKOISISTA, AMPIAISISTA, KETTUISISTA.
    ITSEPÄINEN SUOMALAINEN. LÄHTÖ SÄFSENISTÄ.

_Nupasta_ oli huonoa kivistä tietä _Slätteniin_ ¼ penikulmaa.
Ensimmäisessä talossa tapasin vanhan ukon ja nuoren lapsivuoteella
olevan naisen. Huomasin heti, että ukko oli herrahtava. Hän nousi heti
seisoalleen, valmisti minulle istumatilan ja osoittautui puheessaan
sangen järkeväksi. Pian tuli sisälle hänen poikansa 34-vuotias
lautamies; hänkin oli viisas ja ymmärtäväinen mies. Hänen vaimonsa
siinä sairasteli. Hän toi minulle kuoripiimäkehlon, mutta kun en äsken
syöneenä siihen tahtonut puuttua, niin hän kehoitteli, kunnes tein
hänen mielikseen.

Mutta minun on ilmoitettava, kuka tuo vanha ukko oli. Hänen nimensä
oli Risto Pekanpoika _Kemppainen_, ja hän oli syntynyt Liljendalin
tehtaan suomalaiskylässä, josta vieläkin käytetään nimeä »Kämptorp»
eli Pullingtorp. Hän kertoi esi-isiensä Suomesta tulosta:

Kun venäläiset sotivat Suomessa oli kanta-isä _Pertti Kempainen_
asunut Savossa. Eräänä päivänä oli 7 ryssää tullut hänen taloansa
ryöstämään ja hävittämään. Hän oli pelastanut henkensä pitämällä
pyssyä päänsä suojana lyöntejä vastaan ja niin loikannut ovesta ulos.
Nämä olivat hosuneet niin, että Kemppaisen pyssynpiippu
puolustautuessa käyristyi.[11] Päästyään metsään oikaisi hän puitten
välissä pyssynsä ja palasi kotiin ampuen 6 venäläistä yrittäen
pyssynperällä surmata viimeisenkin, joka pääsi karkuun. Kemppainen oli
ottanut eukkonsa kanssa niin paljon omaisuuttaan kuin jaksettiin
kantaa ja meni metsään, sillä oli pelättävissä, että tulisi uusia
vihollisia. Niin hän joutui pakotiellään Ruotsiin. Kun hän tuli
kuninkaan luo pyytämään kiinnekirjaa jollekin uutistalolle, niin hän
kertoi, miten oli pelastunut seitsemän ryssän kynsistä. Silloin oli
kuningas, — nimeä ei kertoja muistanut, mutta arveli häntä Kaarle
IX:ksi — sanonut sihteerilleen: »Det var en kämpe! Gif honom ett
byggningsbref!» (Sepä oli koko kemppi! Anna hänelle viljelyslupa!)
Siitä hän sai nimen Kemppainen eli »Kämp Bertil». Hän meni aina Norjan
rajalle saakka, mutta kun ei sieltä löytänyt mieluistaan tilaa, palasi
hän sieltä ja osti maaherralta 8 ploodulla Pullingstorpin.

Miten maaherra oli saanut tämän torpan, selitti ukko seuraavasti:
Muuan _Heikki Pulliainen_ oli ollut Suomesta tullut miehentappaja,
joka oli paennut tänne ja asunut jo kolme vuotta kenenkään siitä
tietämättä, sillä silloin täällä oli vain asumattomia saloja. Mutta
sitten hänet keksittiin ja kuulutus Suomesta oli ehtinyt näille
maillekin, joten mentiin häntä vangitsemaan. Mutta hän livisti Norjan
puolelle. Kun maaherra ei saanut miestä kiinni, otti hän talon
huostaansa ja oli se jo ollut pari vuotta vuorimestarille vuokrattuna,
kunnes Pertti Kemppainen sen osti maaherralta.

Kemppaisen suku oli suoraan alenevassa polvessa seuraava: 1) Pertti,
2) Pekka Pertinpoika, 3) Juho Pekanpoika, 4) Pekka Juhonpoika, 5)
Pekka Pekanpoika, 6) Risto Pekanpoika, kertojani, joka ei ollut
kovinkaan vanha, sillä hän oli syntynyt 1746. Hän oli äitinsä puolelta
ollut sukua Filipstadin koulupappi Mathias Matheniukselle, joka oli
ollut suomalaispoika, entinen Matti Matinpoika. Hän oli ottanut Riston
nuorena poikana luoksensa, opettanut lukemaan ja pannut hänet
Filipstadin kaupunginkouluun aikoen hänestä tehdä papin. Kouluaikanaan
hän oli lukenut monia vanhoja kirjoja, etenkin erästä »Ungdomens
fägnad», jossa oli kerrottu maailman seitsemästä ihmeestä, samaten
siitäkin, miten suomalaiset tulivat nykyisille asuinsijoilleen. Pappi
oli hänelle selittänyt, että nämä maakunnat ennen olivat olleet yhtenä
salona, mutta että suomalaiset ne ensiksi olivat asuttaneet ja
viljelleet. Hän oli kertonut, että kolme suomalaista muinoin oli
tullut näille maille. Kaikilla heillä oli ollut sellainen kirjelmä,
että he saisivat asettua metsille, mutta ruotsalaisilla oli oikeus
määrätä kuinka kauas heistä. Yksi oli rakentanut _Loka tjäll'in_,
keksinyt rautamalmia ja alkanut sitä valmistaa. Paikka sai nimekseen
_Finnhyttan_. Toinen tuli Brattforsin seurakuntaan ja paikka sai nimen
_Finnbo_. Hänkin löysi rautamalmia ja paikkaa alettiin sanoa
_Finnbohyttaniksi_. Kolmas meni Daglösen järven eteläpuolelle
ruotsalaiseen Alphyttan kylään pyytäen saada asettua sen metsille.
Hänen nimensä oli _Filippus_. He antoivat hänelle luvan asettua järven
pohjoispuolelle penikulman päähän kylästä, luullen siten erottaneensa
hänet tarpeeksi loitolle. Itse hän asuikin etäällä rannasta, paikalla,
missä nykyään sijaitsee patruuna Mullbergin talo. Mutta rannalle hän
rakensi tammesta nuottakodan, joka uutena ja valkeana pisti järvellä
kulkijain silmään. He sanoivat tammikodan nähdessään: »Se Filips
stad.» (Katsoppa Filipin asuntoa!) Hänkin löysi rautamalmia 1 ½
penikulmaa pohjoiselta rannalta, ja sen paikan nimi on vielä nytkin
_Finnmåsgrufva_. Hän sai kuninkaalta luvan perustaa _Finnhyttanin_.
Mutta hän ei sitä voinut yksin käyttää, joten sinne tuli paljon muita,
jotka asettuivat vakinaisesti paikalle asumaan. Vähitellen syntyi
sinne kauppakaupunki, joka sai nimen Filipstad.

Kun Risto Kemppainen jonkun aikaa oli käynyt Filipstadin koulua,
lähetettiin hänet Karlstadin lukioon. Hän ei silloin vielä ollut
täyttänyt 12 vuotta. Mutta oltuaan kaupungissa 14 päivää hän karkasi.
Kysyessäni miksi, vastasi hän ensin, ettei viitsinyt lukea, mutta kun
sanoin, ettei se ole totta ja että hän varmaankin oli tehnyt jonkun
poikamaisen kepposen, vastasi hän vain: »Se on jo ollutta ja mennyttä
lapsuuden hullutusta.» Ja vaikka kuinka yritin saada häntä ilmaisemaan
syyn, en saanut häntä sitä kertomaan. Hän oli karannut
perjantaiaamuna, tornikello löi 7 hänen mennessään yli Karlstadin
sillan. Kuljettuaan lähes 6 penikulmaa oli hän yöllä sivuuttanut
Filipstadin, missä hän Filiphyttanissa oli kiertänyt kaupungin ohi.
Solbrossa oli aurinko noussut ja lauantaina hän oli jo kotonaan,
käveltyään 11 penikulmaa Karlstadista, 5 Filipstadista. Äiti oli ollut
silloin leskenä ja hyvin suruissaan pojan käytöksen vuoksi. Mutta
mihinkään kouluun häntä ei enää pantu. Pian häntä kuulutuksin
etsittiin, nimittäin siten, että sen ja sen ikäinen poika oli kadonnut
tietymätöntä minne. Sillä hän ei kellekään ollut ilmaissut pakoaan
eikä tiedetty, oliko hän hukkunut veteen vai tuleen. Äidin talo oli
sillä aikaa joutunut Liljendalin tehtaalle ja vuokrattu eräälle
Myhrmanille. Poika ei tahtonut joutua hänen alustalaisekseen. Hän siis
tuli räätäliksi, joka 9 vuotta kuljeksi suomalaismetsissä ja
muuallakin neulomassa. V. 1775 hän osti nykyisen talonsa täällä
Slättenissä 2 200 hopeataalarilla Fredriksbergin tehtaalta ja otti
itselleen Kroktorpista vaimon. Hän osasi vieläkin vähä latinaa lukien
Isämeidän ja muutamia rukouksia latinaksi. Hänellä oli nyt viisas ja
toimelias poika lautamiehenä. Hän oli paikkakunnalla ostanut nelisen
taloa, jotka tehtaalle jäämistään veloista olivat joutuneet
huutokaupattaviksi. Senpä vuoksi ei kylässä eikä edes näillä metsillä
olekaan yhtään taloa viime vuosina joutunut tehtaan haltuun, sillä ne
ovat auttaneet toisiaan. Mutta itse Jernan pitäjästä on kolmas osa
liitetty tehtaaseen.

Kun _Jerna_ nyt on Näsin pitäjän kappeli, vaikka Näs onkin paljon
pienempi, maksoivat he rovastille joka 30 kykästä (10 lyhdettä, 3
kappaa) viljaa ja 2 naulaa lehmää kohti voita, mutta jos lehmiä on
enemmän kuin 4 vain naulan. Rovasti lähettääkin joka vuosi talonpojan,
joka itse on maksuista vapaa, laskemaan kykät pelloilla eikä kukaan
saa puida, ennenkuin mies on käynyt tarkastamassa. Mutta v. 1810 tuli
kuninkaallinen käsky, että ne pitäjäläiset ja papit, jotka sopivat
keskenään määrätyistä papinjyvistä, saisivat ne sitenkin suorittaa,
mutta sopimuksen täytyi jäädä voimaan 70 vuodeksi tahi ainaiseksi. Sen
johdosta jernalaiset nyt vaativat rovastia kuuluttamaan
kirkonkokouksen, joten he saisivat siitä neuvotella. Sekä pitäjäläiset
että suomalaiset olisivat mielellään tahtoneet tehdä sopimuksia,
luullen siten pääsevänsä helpommalla ja papinkin saavan vakinaisemman
palkan. Mutta pappi oli kehoittanut odottamaan, jotta nähtäisiin,
miten muut pitäjät menettelivät. Ja vaikka taalalaiset jo useat kerrat
ovat anoneet, että asia uudelleen otettaisiin esille, ei kokousta ole
pidetty. Mutta suomalaiset ovat uhanneet vedota kuninkaaseen, sillä
entinen menetelmä, ettei tarpeen vaatiessa saa puida, on heille
hankala. Pappi otti silloin heidän anomuksensa huomioon ja määräsi,
kuinka paljon suunnilleen yhteensä hän vaati koko suomalaismetsiltä.
Suomalaiset pitivät kokouksen ja määräsivät, miten paljon kunkin oli
maksettava. Pappi oli saapa 41 kappaa 9 kannua ohria, 39 kappaa 15
kannua sekaviljaa ja 4 leiviskää 19 naulaa voita. Kumpikin puoli oli
tyytyväinen. Päätettiin, että tulipa talo ruti köyhäksi tahi
äveriääksi, olivat papin saatavat samat ja jos joku talo jäi autioksi,
saivat toiset maksaa sen verot. Mutta jos uusia tiloja
perustettaisiin, ei pappi niistä saisi mitään, mutta jos ne olisivat
varakkaita, olisi vanhojen talojen maksettava pieni lisä. — Niilo
Iivarinpoika Tyngsjössä on samalla tavoin sopinut edellisen papin
kanssa, mutta nykyinen tahtoo sitoumuksen purettavaksi ja siitä he nyt
käräjöivät.

_Putkola_, ruotsiksi _Slätten_, on saanut ruotsalaisen nimensä siitä,
että tämä kylä, jossa on 5 taloa, 28 asukasta, sijaitsee matalalla
kaskimaan paikalla, joka on tasainen ja kolmelta puolen soiden
ympäröimä. Kylään tuli ensin, n. 200 vuotta sitten _Lasse
Mikkelinpoika Putkoinen_. Muudan Lasse Lassenpoika Putkoinen löi n.
100 vuotta sitten _Niipa_ nimisen naapurinsa kuoliaaksi. Niipa lienee
ollut Flatenista kotoisin, sillä siellä hänellä oli sukulaisia, mutta
hän muutti tänne nykyiseen Kemppaisen taloon. Niipan piti mennä Jernan
nimismiehelle kantelemaan sitä, että Lasse Lassenpoika Putkoinen oli
kaskeksi kaatanut petäjikköä, mistä oli suuri sakko. Mutta Putkoisen
vaimo näki Niipan lähtevän ja kertoi siitä parhaillaan lattiapalkkeja
piiluavalle miehelleen. Tämä sieppasi pyssyn seinältä ja juoksi
jäljessä sellaisella kiireellä, että kirveskin unohtui toiseen käteen.
Hän huusi toista pysähtymään, Niipa käänsi päätänsä, mutta samalla
luoti suhahti suun ohi siepaten kaksi hammasta. Niipa läksi
harppailemaan suohon, jota sen jälkeen on sanottu _Niipansuoksi_,
mutta Lasse oli päässyt niin lähelle, että heitti kirveellä, joka osui
jalkaan katkaisten valtimon polven alapuolelta. Niipa ei enää päässyt
pakenemaan. Toinen heitti hänet allensa, leikkasi suun halki korvia
myöten kysyen, oliko se entisen kokoinen. Sitten hän karsi molemmat
korvat kysyen, kuuliko hän hyvin. Rääkättyään Niipaa hän otti tämän
lopulta hengiltä. Avunhuudot olivat kuuluneet Kroktorpiin. Sieltä mies
kiiruhti katsomaan, mitä oli tekeillä. Silloin Niipa vielä oli ollut
hengissä. Mutta mies ei uskaltanut yksin mennä sinne peläten, että
hänen itsensäkin kävisi samoin. Hän meni hakemaan miehiä apuun. Sillä
aikaa Putkoinen oli kotoa hakenut poikansa kantamaan piiloon ruumista.
Sen he heittivät Ör-jokeen. Lasse joutui pian köysiin ja hänet vietiin
Falunin vankilaan. Mutta vaimo leipoi kakkuun viilan auttaakseen siten
miestänsä karkaamaan. Vankilassa oli ollut 13 vankia. Putkoinen antoi
viilan kiertää kaikkien kesken. Yhden viilatessa kahleitaan muut
tanssivat lattialla, jotta ei mitään kuuluisi. Vartija oli kysynyt,
mitä he melusivat. Lasse, joka oli ikkunan ääressä rallatellut, oli
vastannut: »Tanssimme, ettei tule ikävä». Vartija meni tiehensä antaen
heidän tanssia.

Eräänä aamuna, kun vahti tuli vankien huoneeseen, olivat kaikki tipo
tiessään, yhtä lukuunottamatta. Vahdin kysyessä, miksi hän ei
seurannut toisia, tämä vastasi: »Siksi, etten muuta pahaa ole tehnyt
kuin rakastellut naisia.» Siitä syystä hän täällä istuikin ja piti
hänen päästä seuraavana päivänä vapaalle jalalle. Mutta nyt hän sai
vielä istua 14 päivää, kun ei ilmiantanut muiden salahanketta. Vangit
olivat vaatteista punoneet köyden ja sitä myöten laskeutuneet alas
ikkunasta. Mutta yksi putosi niin pahoin, että meni tainnoksiin.
Seuraavana päivänä hänet tavattiin kaupungin kadulta. Muut ja Lasse
mukana pakenivat Norjaan. Hän kirjoitti vaimolleen, että tämä tulisi
sinne, mutta kun vaimoa ei kuulunut, meni hän uusiin naimisiin. Hänen
entinen vaimonsakin otti uuden miehen, nimittäin Juho Kallenpoika
_Kärvisen_, joka oli sellainen seikkailija ja hurjistelija, että
hävitti koko talon. Hän rakensi useita rakennuksia ja uhkean talon,
josta tuli velkaiseksi. Hän ajoi 10 hevostakin kuoliaaksi. Niin joutui
talo taas Fredriksbergin tehtaalle, jolta Risto sen oli ostanut. Yhden
hevosen ajoi hän kuoliaaksi siten, että tuodessaan Gustafsströmistä
tynnyrin rukiita hevosen selässä hän kulkiessaan Svartelvin yli istui
itsekin selkään, etteivät jalat kastuisi. Kun hevosen piti nousta ylös
jyrkkää joenäyrästä, katkesi siltä selkäranka.

Minun piti nyt mennä Roxåsenin, Brindåsenin, Vakerskogin ja Örskogin
kautta Kroktorpiin. Mutta kun juttuutin liian kauan ukko Kemppaista,
menin suoraan Kroktorpiin.

_Roxåsenin_ ensimmäistä asukasta on sanottu _»Kissan Käiväräiseksi»_,
hän kun oli kissojen kuohitsija. Hänellä oli 3 tytärtä. Heikki
Matinpoika _Tyhönen_ nai yhden tullen kotivävyksi, mutta kauan hän
epäröi, ennenkuin otti niin rumannimisen appiukon — mutta talo
taivutti miehen mielen.

»Saksan suutariksi» nimitetty mies muutti äitinsä kera ensimmäisenä
Brindåseniin. Hän oli aviottomasti syntynyt. Äiti oli suomalainen ja
Riston isän oli jo kerran kihlautunutkin, mutta pojat saivat hänet
tuumasta luopumaan. Mutta kun ukko ei tiennyt, miten pääsisi eroon,
neuvoivat he vähä väliä kurittamaan morsianta ja ukko pehmittelikin
tätä koko usein. Nainen haastoi ukon käräjiin siitä, ettei tämä mennyt
naimisiin, vaikka he olivat kihloissa, sillä hän luuli ukon maksavan
300 taalaria päästäkseen eroon. Kun tuomari kysyi ukolta, aikoiko hän
ottaa naisen vaimokseen, vastasi tämä: »Totta kaiketi.» Silloin
kirkaisi nainen: »Herra Jeesus minua auttakoon! Hän tappaa minut!»
Mutta ukko selitteli, että hän aikoo pitää eukkonsa vain kotikurissa,
ellei tämä muuten ota oppiakseen. Ja niinpä hän muijasta pääsi.

Matkallani Kroktorpiin, jonne oli neljännes, näin omituisen portin. Se
näet oli tehty yhdestä ainoasta puusta, joka oli kasvanut ryssän
kirjaimen ш:n näköiseksi.

_Rynkään_ (Kroktorp) tullessani tapasin muutamia vankkoja suomalaisia.
Isäntäni Lasse _Kavia_ eli »Krok-Lasse», »Stamp-Lasse», kuten häntä
sanottiin, siksi että hän ontui vasenta jalkaansa, sanoi haasian
kaatuneen jalalleen. Eukko oli samaten lysmäjalka, ja samaten heidän 3
aikuista poikaansa ja 2 tytärtään ontuivat. Huomasin, että sekä tässä
että muissakin kylissä oli ontuvia, etenkin vanhoja ihmisiä, sangen
paljon. He sanoivat sen johtuvan luuvalosta, mihin oli syynä ankara
työ kivikkoisilla pelloilla, miilunpoltossa j.n.e. Mutta sitä en usko.
Tämä vioittuma periytyy lapsiin, sillä vaikka nämä syntyvät terveinä
ja pirteinä, tulevat he suurempina viallisiksi. Kirkkoherra kertoi,
että Säron pitäjän Heden kylässä miltei kaikki ontuivat, siksi
sanoivatkin ruotsalaiset lynkyttäjistä »det är en Heare» s.o. hän on
Hedeniläinen. Olisipa syytä fyysillisesti ja lääketieteellisesti
lähemmin tutkia tuota ilmiötä.

Nyt kuulin toisenlaisen kertomuksen Niipan murhasta. Hänen sanottiin
olleen ilkeä ja suvaitsematon ihminen. Ja hänen vaimonsa, joka miehen
poissa ollessa oli suhteissa erääseen Tikkaiseen, oli häijynilkinen,
kun mies siitä moitti. Vaimo kanteli aina veljelleen, Putkoiselle,
mitä Niipa sanoi ja teki. Kun Niipan piti torstaina mennä kirkolle, ei
suinkaan kantelemaan Putkoisesta, vaan ollakseen perjantaina,
rukouspäivänä, perillä, Putkoinen murhasi hänet, kuten kerrottiin ja
iskiessään puukolla sanoi: »Tässä on siitä ja tässä on siitä!» Ei
kukaan mennyt katsomaan, vaikka avunhuudot kuultiin. Putkoinen meni
sitten kirkolle ja ripille. Tämän kertomuksen mukaan karanneita
vankeja oli 7 ja meni Putkoisen vaimo aluksi miehensä jäljissä
Norjaan. Norjalaiset sitoivat miehen ja veivät Örebrohon odottaen
jernalaisilta suurta palkintoa. Mutta nämä sanoivat: »Kyllä meillä on
tarpeeksi veroja, pitääkö meidän vielä ostaa tuo teurastajakin.»
Norjalaiset veivät Putkoisen mennessään takaisin, sillä olihan hän
taitava seppä.

Annoin poikien ja tyttöjen laulella aina puoleenyöhön. Sitten menin
heidän kanssaan aittaan nukkumaan, vierustovereinani kaksi ikäistäni
poikaa. Kirjoitin huvikseni muutamia tyttöjen ruotsinkielisiä lauluja,
esim. »En liten kärleksvisa jag skrifver till dig» — — ja »Det voro
två ädeliga konungabarn» — — Näin eilen vanhan alkuperäisen
käsikirjoituksen, jonka oli kirjoittanut sotamies Erik Larsson
Dalgren, joka oli seurannut Kaarle XII:ta, joutunut Pultavassa
vangiksi ja viety Siperiaan, mistä hänen lopulta onnistui paeta.
Käsikirjoituksen, jossa oli useita piirustuksia sain 12
killingillä.[12]

_Rynkä_ on melkoisen vanha kylä. Kolme veljestä, Pauli, Sigfrid ja
Olli Hannunpoika _Vilhuinen_ tulivat Kaarle XI:n aikana Suomesta.
Hekin asettuivat aluksi Norjan rajalle, mutta tulivat sitten muutaman
vuoden kuluttua tänne. Pauli ja Sigfrid Vilhuinen asuivat aluksi
yhdessä jälkimmäisen torpassa, mutta Pauli muutti myöhemmin Vilhulaan
ja kolmas veli meni Rynkään sen ensimmäiseksi asukkaaksi. Ollessaan
lehdossä iski hän polveensa tullen eliniäkseen lynkyttäjäksi. Siitä
sai paikka nimen _Rynkä_ (Kroktorp). Täällä on vieläkin aitta, jossa
on vuosikuku 1693. Ollilla oli poika, _Matti_ Ollinpoika ja tyttäret
_Maija_ ja _Anna_. Anna otti miehekseen Tahvana _Käiväräisen_
Dunderbergistä ja Maija _Lassi Rautiaisen_ Säfsenistä muuttaen sinne,
missä nyt Lassi Lassinpoika (Stamp-Lasse) asuu. Se oli silloin
uutisasutus. Matti Ollinpojalla oli monta lasta. Hän oli kahdesti
naimisissa, ensin _Karjalaisen_ kanssa Laggåsenista ja sitten _Vappu
Kavian_ kanssa. Hän myi tilansa _Jussi Muhoiselle_ Äppelbon
suomalaismetsistä. Mutta hän sai asua vain 5 vuotta, kun _Annikka_
Matintytär, jonka mies oli _Antti Antinpoika Urpinen_, osti sen
suvulle takaisin. Sitten muutti Muhoinen _Voahermäelle_ (Lönnhöjden).
Annikalla oli kaksi tytärtä, _Kaisa_ ja _Kirsti_. Kaisa otti
miehekseen Pekka Matinpojan Tyynistä. (Heillä ei ollut suomalaista
sukunimeä, samaten lienee Gåsbornin ja Bergslagenin suomalaisten
laita. He eivät siis liene savolaisia). Hänen poikansa _Antti
Antinpoika_ elää vieläkin ja on naimisissa. Kirstin mies oli Hannu
Hannunpoika _Vilhuinen_ Digerlian _Vilhulasta_. (Myöskin Vermlannin
Dalbyssä on suomalaiskylä Vilhula, ruotsiksi Digerliden, joka on
Vilhuisen raivaama). Hänen poikansa Hannu Hannunpoika elää niinikään,
on 60:n ikäinen, osaa hyvin suomea ja oli isäntänäni siellä ollessani.
Maija Matintytärellä ja hänen miehellään _Lasse Rautiaisella_ oli 3
tytärtä: Magdaleena Lassentytär, mies Lasse Tahvananpoika _Kavia_,
jolla ei ollut asuntoa, mutta 3 lasta: _Lasse_ Lassenpoika, _Mari_ ja
_Kirsti_ Lassentytär. Lasse Lassenpoika oli kolmasti naimisissa:
Ensimmäisen kerran Anna Ollintytär _Pulkin_ kanssa Örskogista,
toistamiseen Nilsjöstä Maija Matintytär _Pasaisen_ kanssa. Hänellä oli
8 lasta, jotka kaikki elävät vielä ja joista Lasse Lassenpoika
(Stamp-Lasse) asuu vanhalla konnulla ja hänen sisarensa _Kirsti_ on
naimisissa Putkolassa Risto Kemppaisen kanssa.

Kolmannen tämän kylän talon, »Reppugården», on Piki-Pekka (Beck-Per),
Bergslagin suomalainen, jolla ei ole suomalaista sukunimeä,
rakentanut. Hän sai nimensä siten, että koiruuttaan pisti vanhan ämmän
piippuun pikeä pohjalle ja tupakkaa päällimmäiseksi. Siitä oli muija
niin kimmastunut, että oli sanonut: »Kun pistit pikeä piippuuni, niin
saat olla Piki-Pekka niin kauan kuin elät». Ja niinpä kävikin. Vieläpä
hänen poikaansa Mattiakin sanotaan Piki-Matiksi. Hän elää vielä ja on
jo vanha mies.

Örskogissa en käynyt taloissa. Taneli Heikinpoika _Hotakka_ oli
ensimmäisenä tullut tänne Suomesta. Hänen toinen veljensä Pekka
Heikinpoika Hotakka asui ensin Vakerskogissa, kolmas veli Gåsbornin
pitäjän Lakeråsissa, mistä tulivat tänne. Suku on alenevassa polvessa
seuraava: 1) Taneli Heikinpoika 2) Jaakko Tanelinpoika, 3) Taneli
Jaakonpoika, 4) Jussi Tanelinpoika, joka vieläkin elää. Toiseen taloon
tuli Olli Ollinpoika _Vilhuinen_ Niilo Ollinpoika Pulkkiselle vävyksi.
Kylässä oli 3 taloa 12 henkeä.

_Bertilsbergkin_ kuuluu Jernan kappeliin. Siinä on 2 taloa ja 18
asujaa. Ensimmäisenä tuli kylään noin 100 vuotta sitten Pertti
Ollinpoika _Liitiäinen_ Norjan rajalta. Hänen pojanpoikansa Juho ja
Antti Antinpoika jäivät molempiin taloihin asumaan.

_Brindåsenin_ kylässäkään en käynyt. Jälkeenpäin kaduin, etten sinne
poikennut. Siellä asuu yhdessä talossa 6 henkeä. Juho Ristonpoika
Tyynistä osti sen »Saksan-suutarilta», josta jo olen puhunut.

_Vakramin_ kylään, jossa on 3 taloa, 17 henkeä, en myöskään mennyt.
Kalle Juhonpoika _Teiskinen_ Laggsundista asui siellä ensin. Hänen
jälkeläisistään on yhdessä talossa Kalle Kallenpoika ja toisessa
Putkoinen.

_Vakerskog_, jossa oli 5 taloa, 25 henkeä, jäi samaten käymättä.
_Pekka Heikinpoika Hotakka_ Lakeråsin suomalaismetsistä tuli
toistasataa vuotta sitten tähän kylään. Nyt siellä asuu _Liitiäisiä_
ja _Tyyhyisiä_, täten on aljettu nimittää Tyystä tulleita. Sain
rynkäläisen ukon, Kustaa Muhoisen, opastamaan suorinta tietä
Digerlideniin, sillä tahdoin päästä sinne lauantai-iltana kylpemään.
Olin näet kuullut, että siellä kylvettiin kesällä joka ilta, mutta
talvella vain lauantaisin. Sain siis taas kulkea Flatbergin,
Käringbergin ja Fäbodarnen sivu. Läksimme taipaleelle klo 3 ip., mutta
ukko kulki niin hitaasti, että vasta pilkko pimeässä 7 ajoissa tulimme
Digerlideniin. Saunat höyrysivät parhaillaan. Menimme Hannunpojan
taloon. En aluksi ollut ollenkaan ymmärtävinäni suomea, vaan annoin
oppaani puhua minusta, mitä hän halusi. Syötyämme illallisen menimme
suureen ja avaraan saunaan. Siellä oli naisia ja miehiä sekaisin
kylpemässä. Minä hiivin muiden joukkoon. He sanoivat siltä tuntevansa
minut savolaiseksi, että otin kuumemmat löylyt kuin muut. He kävivät
vähä väliä ulkona vilvoittelemassa, mutta sanoivat, etteivät talvella
uskaltaneet heittäytyä lumeen eivätkä kesällä valella ruumistaan
kylmällä vedellä.

Istuskelimme kauan kuumassa pirtissä rupatellen yhtä ja toista.
Lopulta kehoitti isäntä minua menemään piian viereen nukkumaan ja
häntä vähän piristyttämään. Mutta minä annoin palttua piialle, sillä
hän oli kurvan näköinen ja oli ollut kaksi vuotta
kuppatautiparantolassa. Menin tallinparvelle nukkumaan Qvarnbergin
työmiehen kanssa. Mutta tyttö tulikin sinne sillä tekosyyllä, että hän
muka toi juomavettä, sanoipa vielä, ettei voisi jäädä, niinkuin häntä
siihen kukaan olisi kehoittanutkaan. Hän meni naapuritaloon ja toi
sieltä nuoren tytön luoksemme. Mutta kun juuri olin nukkumaisillani,
en heistä välittänyt, vaikka he kuinka ympärilläni hyppelivät. Mutta
kun seuraavana aamuna näin tuon toisen tytön, niin totta tosiaan
kaduin epäkohteliaisuuttani, kun en ollut hänelle suonut tilaa
vieressäni. Sillä hän oli todellakin niin harvinaisen kaunis, etten
ole nähnyt monta hänen vertaistaan.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 14:ntenä, pidimme
hartaushetken. Minä luin läsnäolevain hengelliseksi ravinnoksi pitkän
lorotuksen vanhasta postillasta. Isäntäni sitä vastoin meni jo
aamuvarhaisella Vesterfalletin kylään lankonsa luo viinaa juomaan,
sillä hän oli kuullut, että tämä sillä viikolla oli polttanut ¼
tynnyriä rukiita viinaksi. Hän pyysi minuakin mukaansa ja sanoi, että
siellä varmaankin tanssittaisiin ja että siellä oli koolla Näfveråsin
ja Närsen nuoriso.

_Vilhulaan_ (Digerlideniin) rakensi ensimmäisen pirtin Paul
Hannunpoika Vilhuinen ja sai lupakirjan helmik. 29 p:nä 1670. Hän tuli
Sigfridstorpista, joka oli perustettu muutamia vuosia varhemmin.
Muutamissa paikoin kylän ympäristöllä näkyi vieläkin vanhoja
asuinsijoja. Esim. Hemfalletissa, kylästä koilliseen, on sellaisia
neljä ja _Tervasaholla_ (Tjärfallet), ¼ länteen, yksi. Kylästä
neljännes länteen käsin on vanha suomalaisasutus, joka jäi autioksi
siitä syystä, että sen asukas oli täynnä koiruutta, jonka tähden
pirtti hävitettiin ja mies karkoitettiin. Nyt siinä on taalalaisten
karjamajoja.

_Flatberg_ jäi käymättä. _Erkki Heikinpoika Turpoinen_ on sinne
rakentanut pirtin v. 1776. Hänen jälkeensä tuli _Lasse Juhonpoika
Pasainen_. Torpan rakensi _Heikki Juhonpoika Hyyryläinen_
Flatåsenista. Nyt siellä asuu _Erkki Erkinpoika Kauppinen_ Näsin
Löfkullan metsiltä.

_Käringbergin_ on ottanut viljelykseen _Lasse Matinpoika Manninen_
Flatbergistä myyden sen sitten Fredriksbergin sepälle Gustaf
Hibbertille.

_Fäbodarnessa_ asuu _Hyyryläisen_ suku. Kylä on syntynyt myöhään,
joten en sielläkään käynyt. Siellä oli varhemmin flatbergiläisten
karjamajoja.

Syötyäni päivällisen jätin Digerlidenin mennen _Sipin torppaan_
(Sigfridstorp), jonne oli ¼. Tytöt lupasivat saattaa saman tien kuin
menivät puolukkaan, mutta he eivät joutuneet ajoissa, joten en heitä
odotellut. Sain toki miehen saattajaksi. Tiellä puhalteli paimentyttö
torvellaan minulle useita kauniita soittoja. Sipin torppaan menin
tavatakseni _Paul Hannunpoika Vilhuista_, jonka piti olla suuri
tietäjä ja runolaulaja. Mutta hän ei ollutkaan kotona. Olisin kyllä
häntä odotellut iltaan asti ja palannut Digerlidenin tyttöjen luo
yöksi, mutta luulin, että Vestfalletissa olisi tanssit ja riensin
sinne. Palasin siis Sipin torpasta Digerlideniin ja sieltä läksin
yksin Vesterfalletia kohti. Aurinko oli jo laskenut ja sinne oli ½
penikulmaa. Tien varrelta söin puolukoita ja jouduin eksyksiin, joten
jouduin _Nyyrylään_ (Näfveråsen), joka on _Nyyryläisten_ pesäpaikka.
En viipynyt siellä kauan, vaan menin erään vaimon opastamana
Vesterfalletiin. Siellä olikin vain 3 miestä ja puolihutikkainen
isäntäni _Hannu Vilhuinen_. Viina oli ennätetty viedä Ulriksbergiin,
ennenkuin Hannu oli taloon tullut. Toki sitä oli sen verran, että hän
sai kaulansa kastetuksi. Nuorisosta ei ollut tietoakaan ja minua
harmitti, että ollenkaan olin kiiruhtanut tänne sen sijaan että olisin
jäänyt Digerlideniin.

_Vestfallet_ on yksinäinen talo, jonka on rakentanut 27 vuotta sitten
_Lasse Erkinpoika Sormuinen_ Näsistä. Hän elää vielä. Hän teki minulle
niin lukuisia kysymyksiä, etten ennättänyt edes puoliinkaan vastata.
Kuultuaan, että olin Savosta kotoisin, kysyi hän, löytäisinkö tuon
maakunnan kartalta ja kun myönnyttelin lähetti hän poikansa tuomaan
kartan. Tämä toi Djurbergin pienen kartan, ja kun näytin Savon ja
muitakin paikkoja, selitti hän heti, että minä olin korkeasti oppinut
mies ja suurempi herra kuin kukaan aavisti. Hän koetti saada minut
jäämään yöksi, mutta minä painalsin mennä _Sormulaan_, jonne oli ¼
penikulmaa.

_Sormulassa_ (Närsjön) on kaksi rikasta taloa. Kylä on korkealla
mäellä ja siitä on niin kaunis näköala, etten moista ole Suomessakaan
nähnyt. Alapuolella on kaunis Närsjön selkä tuhansine poukamineen ja
lahtineen ja ihanine saarineen, joita on kuin useana vyönä. Järven
toisella rannalla näkyy kyliä ja taloja. Sanalla sanoen, tämän
näköalan kannattaisi panna lasin alle kehyksiin. Yöksi jäin _Olli
Erkinpoika Sormuisen_ taloon. Hän tuntui aluksi pidättyvältä ja
epäilevältä, mutta nähtyään passini ja ennätettyäni hetkisen jutella
tulimme tuttavallisiksi.

_Jyrki Olavinpoika Sormuinen_ oli ensinnä tullut Suomesta ja
rakentanut itselleen talon. Hänen papinkirjansa on aina viime aikoihin
asti ollut tallella, mutta hävinnyt äskettäin. Se oli ollut
nuhraantunut ja rikkinäinen ja muste niin haalistunutta, että tuskin
saattoi sitä lukea. Hän sanoi muistelevansa, että se oli kirjoitettu
Rautalammilla lokakuussa 1635, mutta papin tai kylän nimeä hän ei
muistanut. Se oli annettu yhdelle henkilölle. Isäntäni oli tästä
alenevassa polvessa seitsemäs, nimittäin: 1) Yrjänä Ollinpoika, 2)
Olli Yrjänänpoika, 3) Heikki Ollinpoika, 4) Heikki Heikinpoika, 5)
Olli Heikinpoika, 6) Erkki Ollinpoika ja Olli Erkinpoika. Vanha asumus
oli ollut lähempänä rantaa, mutta v. 1758 olivat veljekset Erkki ja
Olli Ollinpoika jakaneet tilan kahtia. Olli Ollinpoika sai vävykseen
_Erkki Lassenpoika Putkoisen_, siten oli Putkoisia tullut kylään.
Kappaleen matkaa Sormulasta on Närsjön niemekkeellä Mörtnäs eli
Laknäs, Näsin rovastin karjamaja, missä hän pitää 40 lehmää ja kaksi
piikaa. Siellä asui Sormuisen tullessa _Ampiainen_. Hän oli itse ollut
hyvä ja rehellinen mies, mutta hänellä oli 7 vallatonta ja
ilkivaltaista poikaa. He olivat olleet rivakkoja miehiä, mutta suuria
heittiöitä ja pahantekijöitä. Valtamaantie kulki silloin täältä
sivuitse ja kun ihmisiä meni kirkolle, niin he varastivat ja
rosvosivat. Taalalaiset usein valittivat siitä käräjillä, mutta kun
heitä ei saatu oikeuteen, julistettiin lopuksi sellainen päätös, että
missä ikinä joku noista Ampiaisista tavattaisiin, saisi heidät ampua.
Kun oli luettu niin ankara tuomio, pakenivat he paikkakunnalta ja talo
jäi kylmilleen. Yksi veljeksistä oli väkisin maannut oman sisarensa ja
pakeni sitten Norjaan. Toinen veli hukkui. Tuuli vei ruuhen
Kaviansaarelta hänen ollessaan siellä kalanpyydyksiään katsomassa.
Saarelta ei ollut pitkälti rannalle eikä myöskään syvää. Mutta pohja
oli niin liejuinen, että jalat vajosivat pohjaan ja niin hän hukkui.
Viimeinen paikkakunnalle jäänyt veli meni varkaisiin taalalaisten
Kråkbo nimiselle karjamajalle. Nuori taalalainen nukkui pyssy
päänalusen vieressä siinä majassa, johon Ampiainen katon kautta yritti
murtautua. Taalalainen uhkasi ampua. »Ammu minua sinne ja ammu minua
tänne», sanoi Ampiainen murtautuen edelleen sisälle. Toinen laukaisi
ja Ampiainen mötkähti kuolleena maahan. He olivat haudanneet hänet
sitten läheiseen suohon, mutta myöhemmin kaivaneet sieltä esille ja
upottaneet hänet toiseen etäämpänä olevaan suohon. Suvun muistona on
lähellä järven rantaa suuri veden pinnan yläpuolella oleva
tasapintainen kivi, jolla Ampiainen oli uhrannut. Sitä sanotaan
vieläkin _Ampiaisen pöydäksi_. Heidän suurta tilaansa ei kukaan
yksityinen saanut, vaan kruunu määräsi, että karkoittajien tuli maksaa
tilan verot. Niinpä tilan oikeudetkin siirtyivät koko pitäjälle, joka
sai maksaa verot. Kun ei talosta osuutta riittänyt kaikille, päättivät
he kauan neuvoteltuaan lahjoittaa tilan pappilaan. Rovasti haki heti
lainhuudon. Ja vielä nykyäänkin pappi nauttii tilan tulot, mutta
pitäjä maksaa verot.

Menin isännän seurassa toiseen taloon istuen ja pakinoiden siellä
kauan. Mentyämme kotiin ja syötyämme iltaista tuli taloon lauma
tyttöjä, jotka panin laulamaan. Niiden joukossa olivat pappilan
piiatkin, jotka olivat tulleet karjamajoilta, luultavasti minua
töllistelemään. Eräs tytöistä, Kaarina, osasi huikean paljon lauluja.
Minä kirjoitin muistiin kaksi niistä, nimittäin laulut: »Skatan sitter
på taket och talar med sina döttrar» — — — ja »Der bodde en gubbe i
granngården vår, men märk hur det gick!» Hän sanoi sen oppineensa
pappilan maisterilta, samaten erään toisen kovin ruokottoman laulun.
Minä laulatin heitä puoleen yöhön asti. Menimme toiseen tupaan, missä
ei ollut vanhuksia nukkumassa voidaksemme mekastaa rauhassa.
Suomalaistytöt ja taalalaistytöt pyysivät minua jäämään luoksensa
yöksi, mutta en välittänyt, vaan menin nukkumaan.

Seuraavana päivänä sain talon rengin soutajaksi Närsjön yli Ronkalaan.
Matkalla halusin nähdä _»Ampiaisen pöydän»_, mutta soutajani ei sitä
löytänyt ja sanoi, ettei hän sitä ollut koskaan nähnytkään. Olin
vihainen ja äkäinen, mutta minkäpä hänelle mahdoin. Kiven pitäisi olla
järven eteläpäässä lähellä Ampiaisten vanhaa asuinpaikkaa. Se on
nelikulmainen, kuutiomainen sylen levyinen ja pituinen, pinta on sileä
kuin pöytä ja puoli kyynärää vedenpinnan yläpuolella. Siinä Ampiaiset
muinoin juhannusöinä uhrasivat, toivat sinne ruokaa ja pitivät pyhää.
Soudimme saarirenkaan lomitse, sillä järvessä saaria lienee 53. Sitten
kuljimme jokea pitkin, kunnes astuimme maihin, kävellen ⅛ penikulmaa
kylään.

_Ronkala_ (Kölaråsen) on alkuaan _Pennaisen_ perkaama. Häntä oli
sanottu Nikki (Nils) Pennaiseksi. Mutta hän myi sen _Matti
Ronkaiselle_, joka tuli Norjan rajoilta pakolaisena sen vuoksi, että
erään piian vuoksi oli joutunut tappeluun ja lyönyt vastustajansa
kuoliaaksi. Mihin Pennaiset joutuivat, ei varmuudella tiedetä, mutta
luullaan heidän muuttaneen Suomeen. Matti Ronkaisella oli kolme
poikaa: _Olli_, _Heikki_ ja _Matti_. Matti muutti Myllymäelle, Heikki
ja Olli jäivät kotitaloon. Heikillä oli kaksi poikaa: _Heikki_ ja
_Juhani_. Heikki muutti Hinkfalletiin ja Juhani Olli Ronkaisen talon
pohjoispuolelle. Tämä oli syntynyt Myllymäellä, oleillut kolme vuotta
Suomessa, palannut ja raivannut uutistilan. Hän oli 70:n ikäinen ja
puhui sujuvaa suomea.

Täällä kuulin toisenkin ja ehkä edellistä todenmukaisemman tarinan
»Nikistä». Nimittäin, että Niki Pennainen oli nainut Närsjöstä ja että
Juhani Ollinpojan isoisä Olli Ollinpoika Ronkainen oli tullut Norjasta
ja ostanut Niilo Pennaisen talon ja että syynä siihen, että hän pakeni
sieltä oli, että hän päästi miehentappajan irti. Hän oli elänyt
tavattoman vanhaksi ja kutistunut aivan pieneksi. En enää muista keltä
kuulin, että muuan suomalaisukko oli tullut niin vanhaksi ja
hinteläksi, että hän makasi kehdossa, jossa häntä tuuditeltiin kuin
lasta.[13] Kerrottiin, että kun joku vieras oli tullut sisälle jotakin
ostamaan, oli ukko sanonut: »Kysy pojaltani! _Hörötä, hörötä!_»
Jäkimmäisillä sanoilla hän tarkoitti: tuudita, tuudita! — Olli
Ollinpojan poika oli Matti Ollinpoika, joka asui siellä ja tämän poika
muutti Håniin.

En tavannut miehiä kotona, mutta kaikki vanhat eukot puhuivat hyvää
suomea. Täältä kuljin ½ penikulmaa _Laalaan_ tapaamatta muita miehiä
kotona kuin n. 50—60 vanhan _Heikki_ Paulinpoika _Hyyryläisen_, joka
oli vankka suomalainen ja jolta kirjoitin muutamia loitsuja. Hän osasi
myöskin ruotsinkielisen laulun: »Vackra jungfru, lilla vensko». — —

_Laala_ (Flaten) on saanut ruotsalaisen nimensä lähellä olevasta
järvestä, suomalainen nimi on väännös ruotsalaisesta. Ensiksi asettui
tänne n. 200 vuotta sitten _Eskil Manninen_ asuen pohjoisimmassa
talossa. Kylä on saanut asukkaansa vähän myöhemmin kuin Ronkala.
Eskilin poika _Matti_ jäi taloon, mutta hänen sisarensa _Margareta_
joutui naimisiin Tyngsjöhön. Matilla oli kolme lasta, _Erkki_, _Matti_
ja _Margareta_, joista Erkki tuli kuoliaaksi ammutuksi. Matilla taas
oli kahdeksan lasta, joista Matti Matinpoika jäi tilalle asumaan ja
hänen poikansa Lasse Matinpoika asuu siinä edelleenkin.

Toiseen taloon tuli ensin _Pertti Hyyryläinen_ ja vähän myöhemmin
_Eskil Manninen_, joka osti edelliseltä puolet talosta. Hänellä oli
kolme poikaa: Juhani, Pauli ja Heikki. _Heikki Pertinpoika
Hyyryläinen_ joutui sotaväkeen ja sai siellä nimen »Knipa» eli kuten
suomalaiset ääntävät »Niipa». Hän meni Slättenissä naimisiin ja tuli
siellä murhatuksi. Veljekset Juhani ja Pauli jakoivat tilan kahtia.
Juhanilla oli neljä tytärtä ja kaksi poikaa, nimittäin: Anna, Maija,
Kirsti ja Kaarina sekä Heikki ja Juhani. Heikki muutti Flatbergiin ja
oli lapseton. Juhani Juhaninpojalla oli kaksi lasta Pekka ja Maija,
jotka muuttivat Äppelbohon. _Pauli Pertinpoika Hyyryläisellä_ oli
neljä lasta, joista Heikki elää ja puhuu hyvin suomea. Hän on
raivannut itselleen uuden tilan. Kylässä on kaikkiaan 4 taloa ja 21
asukasta. Tuon vanhan miehen 20-vuotias tytär tuli kolme päivää sitten
mielenvikaiseksi. Hän houraili, vaikkei vielä paljon. Vanhemmat olivat
sen vuoksi kovin huolissaan. Hänellä oli ollut toista vuotta korva- ja
päänsärkyä. Neuvoin heitä aamuin illoin valelemaan päätä kylmällä
vedellä. Ja kun tyttö oli pullea ja verevä, neuvoin iskemään suonta,
etenkin päästä, jos nimittäin joku taitava iskijä oli saatavissa. Sitä
paitsi lupasin heille antaa espanjankärpästä, jota oli pantava
päälaelle, kun ensin hiukset oli juuria myöten leikattu ja sen jälkeen
oli heidän sijoitettava sitä niskaan. He lähettivät poikansa sitä
noutamaan kirkonkylästä ja käskin ottamaan pullon mukaan ja pyytämään
pastorinrouvalta vähän etikkaa, missä espanjankärpänen liuotettaisiin.

Minun oli mentävä takaisin Ronkalan kautta, kun tahdoin tulla
_Leijeniin_, jossa olin kuullut asustavan _Erkki Juhaninpoika
Kettuisen_, jonka sanottiin osaavan joukon suomalaisia runoja.
Muutenhan olisin voinut mennä suoraan kirkonkylään. Koko tien
tassuttelin paljain jaloin.

Nytkään ei Ronkalassa ollut miehiä kotona. Kylässä oli 6 taloa ja
niissä 35 henkeä. Muuan talo oli joutunut Fredriksbergin tehtaalle
siten, että sen isäntä Olli Antinpoika oli velkaa 300 taalaria, jonka
vuoksi tehtaanherra haastoi hänet käräjiin. Hän tahtoi maksaa
velkansa, mutta herra petkutti ja sanoi: »Olkoon sillään! Sinä voit
luovuttaa talosi minulle sillä ehdolla, että saat sen lunastaa samasta
hinnasta minä päivänä vain haluat.» Talonpoika oli siksi typerä, että
uskoi. Herra otti lainhuudatuksen ja piti sen, vaikka se suurjaossa
arvioitiin 1600 taalarin arvoiseksi. Se voi hyvin elättää hevosen ja
10 lehmää, sillä siinä oli hyvät pellot ja niityt.

Puolitoista neljännestä kylästä pohjoiseen on _Poalaisen autio_, jossa
muinoin on asunut _Poalainen_, joka muutti takaisin Suomeen.
Ronkalasta oli ¾ penikulmaa Leijeniin. Kuljimme Hinkfalletin ohi,
missä eräs nuori mies puhui kanssamme suomea. Sieltä menimme
Adderbergiin, josta oli astuttava vielä puoli penikulmaa Leijeniin.
Hyvä tie kulki järvenrantoja pitkin halki lehtimetsien. Oli jo pilkko
pimeä, kun tulimme _Kettuisen_ luo. Hän oli reipas ja kaunis mies ja
noin 55:n vanha, puhui paljon ja oli tulostani hyvin iloinen. Hän oli
ollut Näsin kirkolla ja kuullut minusta puhuttavan. Kaikki olivat
pitäneet suurena kummana, että sellainen mies vaelteli
suomalaismetsissä j.n.e. Paljo hän puhui, mutta tokkopa puoltakaan
totta. Hän kertoi, että Hånin Honkaiset kerran matkalla olivat
tavanneet suomalaisen herrasmiehen, joka ei ensin illalla puhunut
suomea, mutta jo toisena päivänä kestitsi heitä viinalla. Ja kun he
toisiltaan tiedustelivat kotipaikkoja, oli herra ollut Savosta ja
samasta pitäjästä, mistä ensimmäiset Honkaiset — he olivat vielä
silloin muistaneet pitäjän nimen. Myöskin Kettuinen sanoi sen
tietävänsä, vaikkei sattunut juuri nyt muistamaan. Aloin luetella
Savon pitäjiä. Ja kun mainitsin _Joroisen_, selitti hän, että sepä se
juuri oli. Hän sanoi saaneensa sukunimen Kettuinen sen vuoksi, että
hän oli ampunut paljon kettuja, mutta että hänen oikea nimensä oli
_Helsoinen_. Hän oli osaavinaan runoja, mutta minun oli mahdotonta
saada häntä niitä lukemaan. Luultavasti ei hän mitään osannut. Hän
puhui myöskin paljon eräästä kirjasta, jonka hän oli antanut lainaksi
jollekin. Siinä muka olisi ollut vanhoja runoja, enimmäkseen
latinaksi, mutta vähän ruotsiksikin. (Ehkä joku vanha väitöskirja).
Hän ei ilmoittanut kenelle sen oli lainannut eikä hän myöskään
muistanut tekijän tai kirjanpainajan nimeä. Hän asui pienessä
savupirtissä, jossa oli siistiä ja puhdasta, mutta rakennus oli niin
vanha, että pelkäsin sen millä hetkellä tahansa luuhistuvan. Hän puhui
pahaa lähimmästä naapuristansa: Miten tällä oli suhde piikaansa, joka
oli hänen tytärpuolensa ja kun hän yritti estellä, niin oli siitä
syntynyt vihaa ja vainoa. Siksipä hän ei kahteen vuoteen ollut käynyt
heillä. Naapuri oli usein kaahannut hänen paimenpoikaansa uhaten
tappaa tämän, ruoskinut hänen piikaansa j.n.e. Siitä tulin vain
uteliaammaksi, ja vaikka he olivat jo nukkumaan menossa, lupasin mennä
naapuriin. Mutta Kettuinen siitä kielteli peloitellen sen talon
vihaisella koiralla. Minulla oli syytä epäillä siinä piilevän jotakin
salaperäistä; ehkä oli tarkoitus minut ryöstää, kun yritettiin estää
naapuriinmenoani. Otin käteeni vankan sauvan, ja vähätpä niin ollen
välitin koirasta, olipa se sitten kuinka hyökkäilevä tahansa. Lupasin
tulla yöksi takaisin ja otin Flatenista tulleen pojan mukaani. Emme
pimeässä olleet löytää taloa, vaikka se oli aivan vieressä, mutta
koira, joka hyökkäsi kimppuumme, osoitti kyllä haukkuen tietä. Ja se
olikin totta puhuen tavattoman kiukkuinen. Enpä viitsinyt viipyä kauan
talossa, sillä huomasin Kettuisen puhuneen totta. Toraisia ja
riitaisia olivat mies, tyttö ja äiti. Piika oli emäntänä; hän oli
karkeasuinen ja häijynilkinen. Lähdimme siis tiehemme. Syötyäni
Kettuisen kanssa illallista menin niitylle hänen heinälatoonsa
nukkumaan.

Kylässä on 9 taloa. Ne on rakennettu rantamalle ja kuuluu niistä 8
tehtaalle. Täältä kuljimme ¼ penikulmaa toiseen taloon, josta saimme
veneen, jolla soudimme Hånin järven yli Hånin kylään. Valitsin tämän
tien enkä suorinta Granbergin kautta kirkolle sen vuoksi, että
Kettuinen sanoi siellä olevan miehen, jonka setä oli muuttanut Savoon,
ja että siellä kyllä tiedettäisiin mihin sinne, sillä tuo setä oli
ollut kahdesti täällä sukulaisiansa tervehtimässä. Mutta havaitsin
Kettuisen valehdelleen. Setä kyllä oli paikkakunnalta muuttanut, mutta
ei tiedetty, oliko hän muuttanut Suomeen vai muuanne.

Hånista menimme kirkolle, jonne oli ½ penikulmaa. Tiistaina kello 12
saavuin lukkarin taloon. Pitäjäntupa oli täynnä rippikoululapsia ja
apulainen Engberg heitä parhaillaan kuulustelemassa. Menin lukkarin
kamariin, kunnes kuulustelu päättyi kello 1:ltä, jolloin menin
lukkarin kanssa Säfsenin järveen uimaan. Vesi oli jo melkoisen kylmää,
mutta siitä huolimatta olin kauan vedessä.

*Rippikoulua* käydään tässä pitäjässä siten, että nuoriso kirkossa
kuuluttaen määrätään saapumaan maanantaina kirkonkylään, missä
kuulustellaan tiistai-iltaan asti, jolloin heidät lasketaan kotiinsa
koko viikoksi. Seuraavana maanantaina heidän on taas samoin saavuttava
tiistai-iltana päästäkseen kotiin. Niin he saavat juosta edes takaisin
aina pyhäin miesten päivään saakka, kaikkiaan 6 tai 7 viikkoa, kunnes
pääsevät ripille. Kuinka ahkerasti heitä kuulustellaan, huomaa siitä,
että kirkkoherra eilenkin aloitti toimituksen vasta klo 4 ip. ja
lopetti sen jo klo 6. Tänään apulainen nousi yöpuilta vasta klo 10
lasten odotettua häntä useita tunteja. Iltapäivällä hän tuli toki klo
3, kun oli määrä aloittaa klo 2. Minä juuri aioin ryhtyä tyttöjä
laulattamaan, kun apulainen tuli. Kuuntelin hetkisen hänen
kuulusteluansa. Hän teki n.s. järkeiskysymyksiä. Mutta ne olivat niin
yksinkertaisia ja typeriä, että minua oikein sapetti. Silti hän kauan
kävellä teiskuroi lattialla, ennenkuin keksi uuden kysymyksen. Lapset
olivat joko tylsiä tahi niin suuria veitikoita, että vastailivat aivan
päin honkia sellaista, mitä ei kysytty. Pappi selitti jälkeenpäin
minulle olevansa vielä tottumaton kyselemään ja lasten olevan
vekkuleita, jotka tekeytyivät tietämättömiksi. Hän kuulusteli klo
6:een asti, jolloin lapset saivat palata kotiinsa, jonne monellakin
oli 3:n penikulman matka. Samalla tavoin pidetään muissakin pitäjissä
rippikoulua. Näsissä luetaan vain maanantaisin, muualla
keskiviikoisin.

Kuulustelun päätyttyä menin apulaisen kera pappilaan. Siellä ei ollut
muita kotona kuin Hedda mamsseli, joka heti rakensi minulle hyvän
väliaterian, joka maistuikin, kun olin aika nälkäinen, sillä en ollut
syönyt muuta kuin aamulla Leijenissä. Sitten menimme kävelemään
rantoja pitkin ja tapasimme siellä kirkkoherran, joka oli ollut
kalassa. Hänen seurassaan palasimme kotiin. Pappilassa söin vielä
illallistakin klo ½ 10. Palatessani kävelin kirkon tienoilla. Sillä
aikaa sammutettiin valot lukkarin talossa. Pääsin kumminkin sisälle ja
oli siellä laitettu minulle yötila pöydälle. Tyttö sulki luukut ja
kömpi ullakolle nukkumaan.

[Kuva: _Entisiltä kaskimailta._]

Seuraavanakin päivänä oli kaunis ilma. Aloin ensin lähteä tieheni ja
ainaiseksi jättää tämän pitäjän, mutta päätin sitten käydä _Skifsenin_
ja _Krafsenin_ kylissä, jotka ovat pitäjän vanhimpia. Tahdoin myöskin
tavata muuatta akkaa Solbergissä. Hänen piti olla suuri tietäjä ja
osata suomalaisia loitsuja. Läksin siis aamuvarhaisella sinne käsin.
Mutta tein ensin pitkän polvekkeen läntiseen _Solbergshöjdenin_ kylään
tavatakseni erästä renkiä, jota pitäjällä kehuttiin suureksi
runoilijaksi. Hänen nimensä oli Hannu Ollinpoika Spjut, syntynyt
Gåsbornin Löfåsenilla. Minun oli vaikea saada ruotsalaiselta isännältä
lupaa laulattaa renkiä. Ja kun luvan olin saanut, niin oli renkiä
kauan maaniteltava, ennenkuin hän ryhtyi laulamaan. Minusta eivät
hänen runotuotteensa olleet suuren arvoisia. Kirjoitin kumminkin pari
muistiin. Toinen oli sepästä, joka kosi Säfsenin tyttöä. Se alkoi:
»Jan Ers, de hade en dotter» — — — — Toinen koski nostoväkeen
kutsuntaa: »Nu hafver jag fått veta, att jag måste ut! — —» Annoin
hänelle 18 killinkiä juomarahaa.

Täältä kuljin suoraan metsän halki läntiseen Solbergshöjdeniin ja
jouduin eksyksiin — mutta löysin korkealta mäeltä niin paljon ja
suuria puolukoita, etten muista sellaista runsautta nähneeni. Minä
niitä söinkin ihan haljetakseni. Tässä pitäjässä kasvaakin paljon
puolukoita; ruotsiksi nimitetään niitä täällä »kröson», vattuja
»bringbär»iksi. Luultavasti ne kasvavat muinaisilla kaskimailla.

Vihdoin tulin etsimääni taloon ja tapasin kotona eukon, _Kreeta
Lassentytär Puuroisen_. Hän näytti niin muodottomalta, että aluksi
häntä aivan inhosin enkä halunnut edes puhutella. Hän oli laiha,
tummanpuhuva ja mustakulmainen, nenä oli hirveän pitkä, otsa matala ja
silmät ruskeat. Aluksi hän sanoi, ettei osannut mitään. Mutta käytin
nyt samaa menetelmää kuin usein ennenkin. Jätin sen asian toistaiseksi
sikseen ja aloin puhua kaikenkaltaista muuta, sovitellen sanoihini
vähä väliä loitsujen säkeitä saaden hänet siten piristymään niin, että
hän lopulta luki minulle kaikki osaamansa loitsut. Niitä ei tosin
ollut monia eikä kovin merkillisiä, mutta näin Ruotsin sydämestä
saatuina ovat ne tärkeitä ja ansaitsevat tulla muistetuiksi.
Ruotsalaisista loitsuista, joita tavataan Fernowinkin julkaisussa (ss.
252—3), en välittänyt. Suomalaisia kirjoitin kaikkiaan neljä.

   _(Pakkaisen jälkiä:_

   Pakkainen Pukurin poika
   Talven naitu poikasesi,
   Kesän naitu tyttäresi.
   Likaisella suopalla pestiin (pästättiin).
   Etpä sinä oo aivan koriast tehty
   Etkä aivan aivinasta.
   Aivin tulit ilkiästä ilkiäseen.
   Valkea vanttuis vanuttua).

Täältä menin _Skifseniin_, jonne oli puoli penikulmaa. Kun tulin
ensimmäiseen taloon järven tällä puolella, tapasin kotona talon kaksi
nuorta poikaa, jotka äskettäin olivat palanneet Filipstadin
markkinoilta tuoden sieltä omenia sekä lahjaksi äidilleen ja kauniille
17-vuotiaalle sisarelleen pieniä kaulaliinoja. Ukko, jonka sanottiin
osaavan suomea, oli pellolla viljaa niittämässä. Menin sillä aikaa
toiseen taloon, jossa niinikään oli vanha ukko. Mutta sen väki oli
Hälleforsista äskettäin muuttaneita ruotsalaisia. Nautin täällä
aterian ja palasin illansuussa edelliseen taloon. Siellä ukon kotia
tuloa odotellessani seurustelin tyttären kanssa. Tyttö, Saara Maria,
oli tullessani menossa veljensä kanssa toiseen kylään, mutta jäi nyt
minua katselemaan antaen veljensä mennä yksin. Siitä päättelin, että
hän joten kuten oli minuun mieltynyt. Ja olihan harvinaista nähdä
kylässä sellaista vierasta. Ukko ja eukko olivat hyväntahtoisia. He
valittelivat tehtaan alustalaisena oloa.

Kerrottiin Skifseniin ensimmäisenä Suomesta tulleen _Jaakko Buren_,
jota suomalaiset nimittivät _Puuroiseksi_. Hän oli muka piispan poika
Suomesta, toisten tarinoiden mukaan itse piispa, joka oli ensin
muuttanut Eskilsbergin metsiin ja sieltä tänne Skifseniin. Toinen
poika Matti — rikkautensa vuoksi »Rik Matts» — muutti täältä Krafsenin
kylään ollen sen ensimmäinen asukas. Toinen poika Sakari jäi
Skifseniin. Toiset taas sanoivat, että Jaakko Buresta tuli maaherra —
luultavasti Faluniin — sillä eräs pappi oli pitänyt jollekin
Puuroiselle, joka lienee ollut Laggsundista, ruumissaarnan ja sanonut,
että joku tämän esi-isä oli ollut Falunin maaherra. (Eräs Jaakko
Joonaanpoika Bure tuli von Stejrnmanin mukaan 1676
vuorikollegionasessoriksi, 1691 Länsi-Norrlannin ja Länsipohjan
laamanniksi, 1698 Turun ja Porin läänin maaherraksi sekä 1706 Stora
Kopparbergin maaherraksi ja kuoli 1709. Luultavasti nimien yhtäläisyys
antoi aihetta sukulaisuuden olettamiseen. Mutta Puuroinen on vanha
suomalainen sukunimi, joka muinoin tavattiin Preussissakin ja sen
kanssa Bure-nimellä ei ole mitään tekemistä. Sen huomaa jo siitäkin,
eltei Puuroisten suvussa ole ollut Jaakko ja Joonas nimisiä.
Bure-nimistä suomalaista piispaa ei ole ollut, mutta kyllä Bero
(Björn), Balk sukua. Siis tavallinen n.s. papin pakina on ollut
kansantarinan pohjana).

Kylän vanhin talo on ollut se, missä ruotsalaiset nyt asuivat.
Isäntäni Olli Samulinpoika oli vanhaa Puuroisten eli Buren sukua.
Hänen isänsä oli Samuel Sakerinpoika ja tämän isä Sakeri Sakerinpoika.
Mutta Sakerin isän nimestä ei oltu selvillä — vaikka se olisi ollut
itse Jaakko. Säfsenin pitäjän tällä kulmalla ei enää moni ymmärtänyt
suomea, eikä myöskään tavata savupirttejä, vaikkakin ne heidän
mielestänsä olivat hyviä asuntoja. Tämä Skifsenin kylä oli niin
kauniilla paikalla, että se ansaitsisi tulla kuvatuksi. Kylän keskellä
oli kaitainen järvi ja kaksi taloa sen kummallakin rannalla. Muinoin
käytettiin etäämpänä olevia tiloja karjamajapaikkoina. Järveen
pistäikse pitkä ja kapea niemen kieleke, joka ikäänkuin jakaa järven
kahtia.

Ukolle ja eukolle tuotti päänvaivaa, mihin minut sijoittaisivat yöksi.
Tuvassa arvelivat he olevan kirppuja ja minun ehdottamassani huoneessa
liian kylmää. He siis kysyivät, enkö tahtoisi mennä makaamaan tyttären
kanssa vaateaittaan. Eihän tuo kysymys minusta enää tuntunut aivan
odottamattomalta, mutta en siihen sentään ollut valmistautunutkaan.
Niin mielelläni kuin olisin siihen suostunutkin, sillä tyttö oli nuori
ja kaunis, hävetti minua siihen myöntyä, kun vanhemmat kehtasivat sitä
ehdotella. Annoin heidän tehdä vuoteen tallinparvelle. Mutta myöhemmin
illalla tirkistelin ovenraoista, mihin aittaan tyttö meni makaamaan
aikoen muiden nukuttua hissukseen hiipiä hänen luoksensa. Heittäydyin
sitten heiniin odottelemaan, mutta nukahdinkin makeasti väsyneenä
päivän vaivoista. Kello 11 heräsin. Sakea sumu peitti tienoon, mutta
ei toki niin sakea etten minä tytön aittaan löytänyt. Avain oli
kylläkin poissa ovesta, mutta kun tunnustelin, huomasin, ettei se
ollutkaan lukittu, joten näytti siltä kuin hän olisi odottanut minua
tahi jotakin toista yövieraakseen. Olihan luonnollista, että menin
sisälle ja hiivin hänen kupeellensa. Minulla olikin hyvin hauskaa ja
rupattelin hänen kanssansa iloisesti aina kello 3:een asti, jolloin
taas kömmin tallinparvelle.

Mutta paras kaikesta oli se, että kun vanhukset aamulla kyselivät,
miten olin nukkunut, eivät he ottaneet uskoaksensa, kun sanoin
nukkuneeni hyvin. Ja tyttöletukka vieressäni oli myöskin olevinaan ja
kysyi veitikkamaisesti hymyillen, oliko minulla ollut kovin lämmin. Ja
ajatelkaahan sellaista näsäkköä! Hän oli varmasti ennättänyt
vanhemmillensa kertoa, että olin maannut yön hänen vieressään. Sillä
hän selitteli samaan menoon aivan julkisesti, että hän usein oli
maannut poikien kanssa ja että tutut, hyviksi tunnetut pojat
paikkakunnan tavan mukaan saavat maata tyttöjen vieressä.

Kun minä syötyäni olin lähdössä, ei eukko tahtonut ottaa mitään
maksua. Lopulta määräsi hän yhden killingin, mutta minä annoin
kaksitoista. Sain mainitun tyttären saattajaksi aina Brackofalletin
toiselle puolelle. Hän oli notkea ja soreavartaloinen, käytti
korvakellukoita, virkkasi kalvokkaita eikä siis ollut mikään
talonpoikaistöllerö. Vaikka kuinka pyytelin, en saanut häntä
laulamaan; mutta erottuansa minusta ja päästyänsä kappaleen matkaa
metsään hän korotti kauniin äänensä ja lauloi niin riemuisin rinnoin,
että kaiku kiiriskeli vuoria ja vaaroja — ja minä seisoin pitkän tovin
kuunnellen. —

Kun polkua monin paikoin ei voinut erottaa, eksyin taaskin ja jouduin
suohon, johon olin hukkua. Puolitoista neljännestä matkattuani saavuin
_Krafseniin_, jossa tapasin useita suomea puhuvia. Täällä viivyin koko
päivän, pääasiallisesti kirjoittaakseni päiväkirjaani, sillä olin sen
viime päivinä lyönyt laimin. Krafsenista palasin iltapäivällä
kirkolle, jonne oli penikulma melko hyvää tietä. Kuljin Högsjöbergin
kautta. Säfsenissä tiedustelin, kenen saisin seuraavana päivänä
Ulriksbergiin kyytiin. Lautamies Jussi Kallenpoika _Rautiainen_ lupasi
tulla. Hän kertoi minulle suomalaisten itsepäisyyttä kuvaavan
tapauksen:

Suomalainen _Lasse Lassenpoika_, 70-vuotias ukko Dunderbergistä, oli
käynyt 11 vuotta käräjiä Gravendalin tehtaan isännän Boströmin kanssa.
Tapaus oli seuraava: Hänen tilansa oli alkuaan vanha verotalo. Hänen
isoisänsä oli joutunut velkaan, joten tehdas oli saanut tilan
hoidettavaksensa, mutta ei oston kautta tahi käräjissä, sillä
Lassenpoika oli ollut puolihöperö ja lopuksi hirttäytynyt. Nyt oli
Rautiaisen kertomuksen mukaan Lasse kaskennut sellaisen alueen, jossa
varhemmin oli polttanut tehtaalle sysiä. Boström oli määrännyt hänet
siitä maksamaan kirkolle sakkoa 5 taalaria. Mutta Lasse kieltäytyi.
Hänen poikansa väitteiden mukaan johtui tuo 5 taalarin sakko siitä,
että hän Boströmiltä lupaa kysymättä oli laittanut padon, josta oli
johtanut vettä niitylleen. Käräjänkäyntiin ei ryhdytty. Kun
Lassenpoika ei maksanut, määrättiin hänet muuttamaan tilaltansa. Mutta
kun hän ei muuttanut eikä sanonut aikovansakaan muuttaa, haki Boström
lääninhallituksesta häätötuomion. Lassenpoika ei katsonut olevan syytä
vastata sellaiseen anomukseen eikä luullut sellaista vääryyttä
mahdolliseksi. Sillä hän oli niin viljellyt tämän tilan, että se
oltuaan ennen sangen kehno nyt oli varakas ja hyvin toimeen tuleva.
Hänellä oli 12 lehmää, 2 hevosta ynnä muuta karjaa. Tehtaalla ei ennen
eikä myöhemmin ole ollut sellaista työmiestä, sen todisti koko kylä,
eikä kukaan ollut polttanut niin paljon sysiä kuin hän. Kun hänen
talossaan pidettiin katselemus, arvioitiin hänen raivanneen 100
kuhilaan alan peltoa, useita niittyjä ja laidunmaita ja rakentaneen
miltei kaikki talon rakennukset uudelleen. Mutta kun Boström oli
saanut häätöpäätöksen, lähetti hän sinne nimismies Elias Lidströmin ja
Näsin ruunuvouti Daniel Vestlingin, jotka heittivät kaiken irtaimiston
pihalle. Suomalaisella oli useita vankkoja poikia, jotka koettivat
ehkäistä toimitusta. Näistä pantiin Pekka köysiin, kunnes saatiin talo
tyhjäksi ja ovet sinetöidyiksi. Mutta kun ruununpalvelijat olivat
poistuneet, revittiin sinetti ja mentiin sisälle. Kahdeksan päivän
kuluttua (v. 1806) tuli nimismies Bokholm neljättäkymmentä miestä
mukanaan uudelleen häätämään. Mutta tuskinpa miesjoukko oli mennyt,
kun Lassen joukko taas otti talon haltuunsa. Neljäätoista päivää
myöhemmin tulivat viranomaiset sunnuntai-iltana kolmannen kerran
ulosheittoa suorittamaan. Vaimo ja nuorin lapsi olivat maanneet kovin
sairaina, mutta heidät oli vuoteineen kannettu ulos ja
päällepäätteeksi oltu heille kovin ilkeitä. Kaikki vilja, maitoastiat
j.n.e. heitettiin pihalle ja eräs ruotsalainen Jan Jansson asetettiin
tilalle asumaan. Myöhemmin illalla nousi rankkasade ja ankara
ukonilma. He olivat kantaneet kuumeessa makaavat pirttiin, mutta uusi
asukas oli niin kovasydäminen, että ajoi heidät uudelleen ulos. He
olivat päässeet vanhaan latoon, johon olivat vieneet irtaimistonsa. —

[Kuva: _Ruumiskirstu purilailla._]

Uusi asukas ei talossa viihtynyt kauan; hänet ajettiin siitä tiehensä
ja nyt muuttaa siitä jo kolmas tulokas. — Poika sanoi minulle, ettei
hän olisi muusta välittänyt, mutta kun heittivät heikon äidin ja
avuttoman pienokaisen pihalle — se kaiveli sydämen pohjukoita. Ja
pienoinen veljyt kuolikin sitten pian sen jälkeen.

Nyt ukko muutti loiseksi Gräshöjdeniin. Mutta herrat eivät sielläkään
jättäneet häntä rauhaan. Hän muutti Eckusbergiin. Sielläkään ei hän
saanut oleilla rauhassa, jonka vuoksi hän muutti poikansa luo
Skattlösbergiin ja sieltä vuoden kuluttua Dunderbergiin takaisin
omalle tilalleen. Siellä kaivautui hän maahan entisen talonsa
lähettyville arvellen, että jos herrojen valta ulettuukin maan päällä
kaikkialle, niin se ei uletu maan alle. Mutta hän ei saanut
rakennukseksi käyttää yhtään kasvavaa puuta, vaan keräsi
tuulenkaatamia. Samaten hän kaivoi navettansakin maan alle, pitäen
siellä 2 lehmää ja lampaita. Hän on rakentanut useita ulkohuoneita,
mutta kaikki maan alle ja lahoista puista.

Ukko syytti sitten kihlakunnanoikeudessa herroja siitä, että nämä
anastivat hänen viljansa. Hän oli kylvänyt 4 tynnyriä viljaa, paljon
perunoita y.m., jotka arvioitiin ja herrat tuomittiin maksamaan 800
taalaria ja käräjänkäyntikulut. Mutta ennenkuin kihlakunnanoikeus
julisti tuomion, kävi ukko useasti Tukholmassa valittamassa, sillä
Boström ei koskaan tullut oikeuteen ja kihlakunnanoikeus selitti,
ettei se asia kuulu ukolle. Ukko ei siihen tyytynyt, hän valitti
laamannioikeuteen eikä sanonut tyytyvänsä rahoihin, vaan tahtovansa
talonsa takaisin. Tehtaaseen oli sitten tullut uusi patruuna, kreivi
Posse, joka oli kutsunut ukon luoksensa ja luvannut ukon antaa pitää
talon, sillä hän ei tahtonut käräjöidä alustalaistensa kanssa. Mutta
Boström selitti, ettei hän enää tahtonut olla isännöitsijänä, jos niin
meneteltiin, sillä sittenhän kaikki voisivat ryhtyä käräjöimään.
Nyttemmin juttu on ollut laamannioikeudessa ja Boström on tuomittu
maksamaan yli 1000 taalaria. Mutta kun ukko ei saanut takaisin
taloansa, on hän valittanut kuninkaalliselle majesteetille. Boström on
selittänyt sopivansa ja maksavansa 100 taalaria enemmän kuin
laamannioikeus tuomitsi, mutta Lasse ei ole siihenkään suostunut. Hän
on oleillut toista vuotta Tukholmassa saadakseen asiansa perille
ajetuksi. Siellä hän elättää itseänsä työllään ja samaten tekevät
eukko ja lapset täällä, ja näkyvätpä nuo elävän niinkuin muutkin.
Sillä niin kauan kun Lassella oli talo, ei hän koskaan lainannut
mitään tehtaalta. Itse hän hankki sekä siemenen että syömäviljan.
Äskettäin hän kirjoitti Rautiaiselle, että tämä tarkastuttaisi tuon
uuden torpan paikan, sillä hän väitti, että se on niin huono, ettei
siinä kukaan voi elää. Rautiainen olikin siellä ja torppa arvioitiin
kaikkiaan 40 taalarin arvoiseksi. Kyllähän siinä useita peltoja oli,
mutta useat niin huonoja, että ne arvioitiin 1 taalariksi kappale.

Seuraavana päivänä, joka oli perjantai, syysk. 19:s, oli samaten
kaunis ilma. Minä laitoin kaikki tavarani matkakuntoon, sillä olin
päättänyt sinä päivänä jättää Säfsenin. Annoin lukkarille joukon
lääkkeitä, joista hän kovin kiitteli ja vaikkei hän tahtonut ottaa
vastaan, jätin hänelle ½ taalaria tavaroitteni säilyttämisestä sillä
aikaa, kun kiertelin pitäjää. *»Eilen illalla»* kun lukkarinmuori tuli
kotiin Rifalletista oli hän nähnyt karhun aivan lähellä tien vieressä.
Pelästyksissään hän oli juossut koko neljänneksen minkä oli jaksanut.
Hän oli *»juuri nyt»* tullut kotiin ja sydän tykytti vielä aivan
kamalasti. Hän valitteli surkeasti. Minä annoin 35 tippaa tinctura
thebaicaa ja hänen miehelleen 45 tippaa. Lukkari luki minulle
taalalaisen sepittämän hassunkurisen kirjoituksen häissä morsiamelle
ja sulhaselle luettavaksi, kun pappi ei ollut läsnä, jonka asia oli
pitää aterian jälkeen puhe.

Sitten menin pappilaan jäähyväisille. Siellä istui Hedda mamsseli
salinportailla hameet korkealle käärittyinä suuri pässi sylissä ja
reisien välissä keriten sitä lampaankeritsimillä pässin yrittäessä,
niin jaloistaan kammitsoitu kuin olikin, vapautua ahkerasti laskemalla
syliin mustia kahvipavun tapaisia. Minun oli tehtävä kierros ohi tämän
kuvaelman, mutta jouduin toiseen yhtä hupaiseen. Näin maitokamarin
oven olevan raollaan, joten arvasin jonkun piian olevan siellä voita
kirnuamassa ja päätin mennä katsomaan, käytettiinkö samaa menetelmää
kuin meilläkin. Toinen pappilan mamsseli kuori maitoa tavalla, jolle
tuskin on vertaista. Ensin on minun kerrottava, ettei maitoa säilytetä
kehloissa ja pytyissä kuten muualla, vaan pienissä laakeissa
kaukaloissa, joita pidettiin hyllyillä ja vetivät ne kukin parin
kannun verran. Nyt seisoi siinä mamsseli — hame riisuttuna ja särkin
hihat kainaloihin asti käärittyinä. Kuoriminen tapahtui siten, että
hän kumartui kaukalon yli, upotti oikean käsivartensa kyynäspäätä
myöten maitoon ja veti sitä hiljaa pintaa pitkin kaukalon päästä
toiseen, joten kerma tarttui käsivarteen, josta se lusikalla vedettiin
kulppiin. Täytyy sanoa, että se tuntui vähän vatsaa mojoavalta; ja kun
sittemmin kuulin puhuttavan kermasta, muistelin myös eri
kuorimismenetelmiä. Mutta sukkelasti se kävi ja tarkkaa työtä siitä
tuli. Kysyin, missä hän oli tuon taidon oppinut. Hän sanoi, että se
oli yleinen Särnassa.

Pyysin papilta saada vaihtaa pientä rahaa, mutta hän kehoitti minua
kääntymään kirkonisännän puoleen. Rautiainen tuli kanssani kirkkoon ja
vaihtoi yhden taalarin, enempää ei ollut. Kirkossa näin kauniin
messupaidan. Siellä oli myöskin vanhoja kirjoja, niiden joukossa
joukko taulukkoja. Pitäjän asukasluku oli 2040.

Tultuani kotiin kertoi lukkarinmuori, miten koko viime viikon ihmiset
olivat juosseet kyselemässä, koska minä tulisin pitäjältä takaisin. Ja
he lausuivat pahoittelunsa siitä, että nyt matkustin. He toivottelivat
minulle onnea vastaisen varalle ja sanoivat toivovansa päästä Suomeen
takaisin — pois sorrosta.




15. PALUUMATKALLA

Jo klo 11 ap. saavuin Ulriksbergin tehtaalle. Tiellä näin monia
harkkorautakuormia matkalla Ulriksbergistä Fredriksbergiin. Itse ajoin
tehtaalle rattaineni, mutta Rautiainen taas ajoi ehdon tahdon
suurimmille kiville, jotta rattaat särkyisivät. Hän sanoi, että niin
he aina menettelevät, joten, kun keväällä on 12 hyvät työrattaat,
syksyllä on jäljellä kahdet tai kolmet. Siten valmistetaan vuosittain
8 t. 9 uudet rattaat, puhumattakaan vanhoista, jotka korjataan.
Nykyistä pehtoria Morellia väittivät he pahimmaksi pedoksi, mitä
täällä milloinkaan oli ollut. Jo edellisellä viikolla olin kuullut
hänen ruoskineen erästä vaimoa sangen pahoin ja että tämä oli ollut
näyttämässä papille, miten häntä oli lyöty; mutta eihän pappi voinut
auttaa. Morell oli tullut tänne 6—7 vuotta sitten. Edellisessä
pehtorinpaikassaan oli hän kerran ollut häätämässä talonpoikaa. Tämä
ei sanonut mitään niin kauan kuin pehtori heitteli tavaroita
huoneesta, mutta kun tämä kajosi kehdossa nukkuvaan lapseen
heittääkseen senkin ulos, sydämistyi isä siitä, niin että sieppasi
laudankappaleen ja läimäytti pehtoria korvalle, niin ettei hän sillä
korvallaan tänä päivänä kuule, sillä se meni lopullisesti lukkoon.
Täällä sain kuulla, että he väijyskelivät ampuakseen hänet. Ennen
häntä oli Trana pehtorina, hänkin ilkeä ihminen, mutta ei tämän
veroinen. Hän hukuttautui Tervalampiin siitä syystä, että patruunat
panivat hänet viralta, vaikka hän heidän hyväkseen oli uhrannut
omiakin rahojansa.

_Ulriksbergissä_ oli kotona vain nuori suomalainen mies _Antti
Kallenpoika_, joka oli nainut edellisen kirkkoherran tyttären. Hän oli
nuori reipas mies — sama, joka ensimmäisenä sunnuntaina istui kirkon
parvella kanssani. Odottaessani päivällistä katselin tauluja salin
seinillä. Yksi esitti vanhaa Gravea ja ympärillä oli kirjoitus:

   »Brukspatron Sebastian Grave, f. 1684 d. 25 Dec. gift med Anna
   Cherson 1729 d. 8 Juli, död 1748 d. 14 Martii»

Kuvan alla luki:

   »Jag gläds att vårda få en Faders värda minne,
   Som tjent i redligt nit sin Gud och fosterland;
   Han född af Gallisk stam, dock ägde Göthiskt sinne.
   Fem Bruk, bland vildsint folk, han anlagt med sin hand,
   I sligder var Han snäll och kände Malmers värde;
   Han delt åt många råd, bröd och mogna råd beskärde.

   Ulrika Grave.»

Päivällistä söin vanhan rouvan ja vanhan virasta eronneen »patruunan»
seurassa. Sillä aikaa saapui posti. Postimestarin kirjelmästä näin,
että kirjeeni oli lähetetty Suomeen. Täällä sain myös lukea
sanomalehtiä. Vanha kirjanpitäjä Fahlberg, lukkarin veli, tuli minua
tehtaan hevosella kyytiin Skattlösbergiin. Mutta ennenkuin menin
pengoin kaikki vanhat kirjat ja paperit löytääkseni ne irtolehdet,
joita apulainen, maisteri Enborg, väitti täällä säilytettävän ja
joissa piti olla suomalaisista. Mutta en löytänyt niitä.

Omituisen sopimuksen oli lukkari Björnram, nykyisen edeltäjä, tehnyt
papin kanssa, pappi nimittäin saisi kantaa hänen tulonsa, leiviskän
viljaa joka vanhasta talosta, yhteensä 53 leiviskää. Sen sijaan piti
lukkarin joka sunnuntaiaamuna saada ryyppy viinaa, aamiainen
pappilasta, ½ leiviskää voita ja ½ tynnyriä rukiita. Lukkari oli ollut
suuri juomaratti, mutta nykyinen oli saanut alistua edellisen
sitoumukseen.

Tulin ajoissa _Skattlösbergiin_. Siellä oli kotosalla vain vanha
eukko, joka osasi suomea. Hän oli palvellut Ludovikassa, kun eräs ukko
tuli Suomesta ja valitti Cedercreutzille, että hänet oli ajettu pois
talostansa. Hän oli saanut 11 leipää, juuston y.m. eväiksi sekä rahaa,
ja herra oli sanonut: »Mene sinä, ukko, kotiin ja sano pehtorille,
että sinä saat asua talossasi». Tapasin täällä Lasse Lassenpojan pojan
Dunderbergistä. Hän oli viisas ja järkevä mies. Katselin kylää. Väki
oli jo kokonaan ruotsalaistunut; ei edes ollut ainoata savupirttiä
jäljellä. Talo, jossa olin yötä, oli likainen kuin sikolätti ja täällä
näin ensi kerran, että emäntä keitti puuroa pesemättä pataa. Täällä on
asunut _Vappuisia_ ja _Liittisiä_, Abborbergissä _Pohjoisia_,
_Honkaisia_ ja _Vappuisia_, Bingsjöbergissä (Mujalassa) _Mujaisia_,
Jänsenissä _Liittisiä_, Skålkbergissä _Rautiaisia_ ja _Soikkaisia_,
Grilsåsissa _Kemppaisia_ j.n.e. Kylässä oli 11 taloa ja n. 100 henkeä.
Isäntäni tuumaili myydä talonsa ja muuttaa Suomeen. Hän kertoi, miten
metsänvartijat vähää ennen joulua (kun on juhliksi parasta valmiina)
kävelevät talosta taloon lahjuksia kantamassa aivan kuin laillisia
saataviansa siitä, etteivät ole näitä haastaneet käräjiin tuhkaan
kylvämisestä miiluamisen jäljille. Heitä on niin monesti sakotettu,
että he ovat jo siitä tavasta luopuneet.

Seuraavana päivänä jätin Skattlösbergin. Suo, josta rovasti Boethius
puhuu, on kaikkiaan 15 tynnyrinalan suuruinen ja siitä on Erik ja
Samuel Mattssonilla 3 tynnyrinalaa peltona. Kuulin Rifalletissa
ollessani, että Thorsbergissä olisi mies nimeltä Staffan, jolla olisi
joukko vanhoja asiakirjoja. Menin sinne Roskmoran kautta. Mutta
hänellä ei ollut mitään tai pelkäsi hän niitä minulle näyttää. Hän
sanoi Tuomas Juhaninpojalla Näsissä olevan kirjan, jonka tämä oli
joltakin saanut lainaksi ja siinä puhuttiin näistä suomalaisista.

Tänään oli hieman sateinen ja ruma ilma. Mutta eihän koko viime kuussa
satanut ennenkuin nyt. Tulin 1 ½ penikulmaa Sunnansjöhön siten, että
isäntäni maantiellä juosten ajoi hevosta minun ja hänen kirkolle
menevän tyttärensä istuessa rattailla. Minä pyrin Gränjebergiin, joka
on Ruotsin suurimpia kaivoksia ja sitten ½ penikulmaa Näsiin
tiedustelemaan mainittua kirjaa. Sain suomalaisen kyytimiehen mukaani.
Ensin soudimme yli Vesmanin ja Saxenin, sittemin kävimme jalan. Oli
ollut jo pitkän aikaa pimeä, ennenkuin ennätimme perille.
Björnhyttenissä en ollut sisällä, mutta tapasimme pimeässä erään
palvelustytön, jolta sain kuulla, ettei pehtori Jensen ollut kotona.
Kyytimieheni kuuli heti puheesta, että tyttö oli Säfsenistä, ja hän
myönsikin olevansa Gravendalista. Menimme kartanoon, vaikka kello
olikin jo 9. Eräs mamsseli tahtoi tarjota minulle illallisen, mutta
minä kielsin. Seuralaiseni sitä vastoin käytti hyväkseen, mitä
tarjottiin. Minulle valmistettiin vuode ja menin heti nukkumaan.
Sanoin piialle, että hän herättäisi minut kello 5:ltä, sillä tahdoin
varhain liikkeelle; mutta hän tuli vasta kello 7, kun jo olin täysin
pukeutunut.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 21:ntenä, satoi koko päivän.
Syötyäni aamiaista menin kaivosvoutia etsimään. Mutta siellä ei ollut
muita kotona kuin nuori, kaunis siunatussa tilassa oleva rouva. Hän
näytti minulle miehensä kaikki kivennäiskokoelmat, jotka hän oli
kerännyt kaivoksesta. Niitä säilytettiin suuressa kauniissa kaapissa,
jossa oli lasiovet. Hän lupasi minulle muutamia mineraaleja. Sain
erään kaivosmiehen mukaani Marnäskaivokseen, Räfhålaan Sjustjernaan ja
Ceciliaan, joista löysin useita kivilajeja. Sitten menin taas
kaivosvoudin rouvan luo ja sain kaksi haluamaani kiveä. Luulen, että
olisin häneltä saanut mitä ikinä halusin. Niinpä oli siellä suuri
kaunis tippu-kalcedon. Kun hän näki minun sitä himoitsevasti
katselevan, tahtoi hän välttämättömästi antaa sen minulle, vaikka se
oli koko kokoelman helmi. Niin mielelläni kuin sen olisin tahtonutkin,
en käyttänyt tilaisuutta hyväkseni, kun pelkäsin hänelle siitä miehen
puolelta koituvan ikävyyksiä. Kysyin, saisiko siitä katkaista
kappaleen: »Aivan kernaasti», sanoi hän. ja minä todella taitoin siitä
kappaleen — mitä olen monesti jälkeenpäin katunut, etenkin kun
ajattelin hänen tilaansa. Menin uudelleen kaivokseen
jumalanpalveluksen ajaksi mekastamaan. Sateen vuoksi en välittänyt
mennä Näsiin.

Kello 3 tulin Sunnansjöhön. Söin siellä erään velkaisen ja köyhtyneen
kartanonomistaja Bergmanin luona. Annoin suomalaisen kyytimieheni
viedä tavarani rannalle, josta sain erään miehen soutamaan
kirkonkylään. Klo ½ 6 saavuin Gränjen kirkonkylään, joka oli suuri
punaiseksi maalattuine rakennuksineen. Siellä asui patruunia,
vuorimiehiä, pappeja ja jos joitakin. Ajoin kievariin, jossa
takkavalkean ääressä kuivattelin vaatteitani, sillä olin märkä kuin
uitettu. Pihalla oli joka sopessa juopuneita miehiä, jotka kiroilivat
ja sadattelivat. Sain kievarin palvelijalta kuulla, että yöllä olisi
tanssit, joihin minullekin annettiin lupa tulla. Mutta kun satoi, en
välittänyt mennä ajatellen, että siellä saattaisi olla pappilan
piikoja enkä tahtonut, että siitä huhu ennättäisi ennakolta pappilaan,
jonne seuraavana päivänä aioin mennä. Muuten sain kievarissa hyvän
huoneen ja ruoan, jonka vuoksi istuin kirjoittamaan päiväkirjaani.
Mutta lopulta oli mentävä nukkumaan, kun kynttilä loppui, eikä koko
talossa ollut muuta kuin tuo pieni kynttilänpätkä.

Seuraavanakin päivänä satoi herkeämättä. Istuin kamarissa ja
kirjoittelin päiväkirjaani aina kello 5 saakka ip. Sitten pukeuduin
mennäkseni pappilaan tapaamaan kirkkoherra Godeniusta. Tultuani sinne
kuulin, mikä ilo ja riemu salissa vallitsi: Siellä soi viulu ja
klaveeri ja kaksi naista lauloi. Menin keittiöön kysymään, missä
saisin tavata kirkkoherraa. Muuan tyttäristä, mamsseli Carolina oli
siellä ja vei minut yliskamariin. Siellä tapasin hänen isänsä. Hän oli
pitkä ja harvapuheinen mies. Olin kuullut, että hän oli hieman höperö,
mutta sitä en puheista huomannut. Hän istui siellä yksin sohvalla
kuunnellen, miten alhaalla mellastettiin. Sanoin kuka olin ja mikä oli
matkani syynä j.n.e. En ollut ennättänyt olla kauan, ennenkuin rouva
tuli pyytämään minua alas. Tulin suureen saliin, jossa näin kaksi
herraa ja neljä mamsselia. He alkoivat ensin laulaa, mutta se ei
oikein sujunut ja mamsselit tahtoivat tanssia. Mutta kun kukaan ei
suoranaisesti minua kehoittanut, en liittynyt joukkoon. Yksi herroista
soitti viulua, toiset tanssivat. Vanha rouvakin, senkin silkkipyrstö,
pyöritteli peräänsä niinkuin muutkin kanat. Kaikki katselivat he minua
pitkään ja kuin kysyen, enkö minäkin tahtoisi osallistua leikkiin. En
ollut näkevinänikään, vaan puhelin pastorin apulaisen Vahlbeckin
kanssa suomalaisista. Hän tuntui järkevältä mieheltä. Kun katrilli oli
tanssittu loppuun siten, että yksi kolmesta parista muutti tyhjälle
neljännelle paikalle ja vain yksi kavaljeeri pyörähteli tuon vanhan
rouva-aluksen kanssa, tuli eräs herroista kehoittelemaan minua
liittymään tanssijoihin. Se oli kapteeni, kreivi Horn, joka pari
tuntia sitten oli tullut Lindköpingistä. Hänellä oli täällä maatila,
jota oli tullut vuokraamaan. Hän oli kohtelias eikä suinkaan ylpeä
herra. Hän pyysi minua viemään terveisiä veljelleen, joka äskettäin
ensi kertaa oli matkustanut Upsalaan yliopistoon opiskelemaan. Meidän
jutellessamme toinenkin herra tuli pyytämään minua tanssiin, ja näin
miten tytötkin rukoilevin katsein odottivat vastausta, sillä olinhan
juuri tullut täysi-ikäiseksi ollen nuorin ja luultavasti myös urhein
ritari. Tuo toinen herra oli entinen maanmittari, nykyinen Saxhyttanin
pehtori nimeltä Dahlman. Hänkin oli äsken tullut vieras, joten kaikki
olimme talossa outoja. Paitsi talon omia naisia oli siellä vielä
mamsseli Gustafva Boritz; kaikki iloisia, nauravia ja kepeäjalkaisia
naisia. Tekeydyin aluksi tärkeäksi ja esteleväksi, mutta kun kerran
olin tanssinut ensimmäisen katrillin neiti Boritzin kanssa, tulivat
kaikki naiset ympärilleni ja kysyivät, olinko Upsalassa oppinut
tanssimaan. Ja kun selitin, että kyllä se taito Suomessakin osataan,
niin se heitä hämmästytti suuresti, niin he suoraan sanoivat, etteivät
sitä uskoneet. Minä puolestani kummastelin ruotsalaisen sivistyneistön
tietämättömyyttä, oikeammin sanoen suomalaisen kansallisuuden
halveksumista. Mutta eihän tämä ollut ensi kerta, kun täälläpäin
osoitettiin näin karkeata tietämättömyyttä. (Voin esittää toisen
esimerkin ruotsalaisten tietämättömyydestä ja vieläpä itse
Tukholmasta. Siihen aikaan asui siellä kenraali, kreivi Tavast,
syntyperältään suomalainen, jonka puoliso oli ruotsalainen
vapaaherratar Frisendorff. Heidän luonaan asui pihan puolella kreivin
sukulainen, nuori suomalainen taiteilija _Magnus von Wright_. Eräänä
iltapäivänä oli siellä joukko vieraita naisia, muiden muassa kaksi
kreivittären sisarta, jotka viettivät aikaansa lyömällä korttia.
Wright käyskeli edes takaisin huoneessa, mutta asettui lopuksi emännän
tuolin taa. Ja kun tämän piti lyödä kortti, osoitti von W. sormellaan
toista, joka hänen mielestänsä olisi ollut lyötävä. Silloin kuiskasi
toinen vapaaherratar toiselle, toki niin että W:kin sen kuuli: »Kah,
hänhän tuntee kortitkin.» Niiltä ajoilta, jolloin suomen kaarti (tämän
vuosisadan alussa) oli sijoitettuna Porvooseen, ruotsalaiset upseerit
kertoivat Tukholmaan palattuansa »daameilleen» hassunkurisia juttuja
suomalaisten mamsselien käyttäytymisestä).

Tanssin ilonpitoon kuului myöskin se, että minä kerran mamsseli
Carolina Godeniuksen kanssa juoksin salista — pimeään kamariin; muut
tulivat perässä. Myöskin Lisette ja Johanna Godeniuksen kanssa tanssin
useita kertoja. Sitten aloimme leikkiä. Muun muassa oli musiikin
tahdissa suoritettava joku tehtävä ja minä onnistuin erinomaisesti
viedessäni tuolin pöydän luo ja asettaessani siihen kukkaruukun. Minut
saatiin jäämään illalliselle, jonka jälkeen vieläkin tanssittiin. Kun
en pöytään mennessä ottanut härsytysryyppyä, kehuivat kaikki naiset
minua, sitä enemmän, kun olin ylioppilas ja sellaiselle heidän
mielestään sopi mikä tahansa.

Tehdessäni lähtöä yritti rouva saada minua jäämään muiden herrojen
tavoin yöksi. Kun en suostunut, pyysi hän minua aamiaiselle, mutta en
luvannut, ollakseni vapaa. Sain Vahlbäckiltä kievariin lainaksi
»Grangärdes Församlings minnesbokin» nähdäkseni, oliko siinä mitään
suomalaisista. Dahlman lupasi seuraavana päivänä tulla ottamaan selkoa
minun nuottikokoelmistani.

Seuraavana päivänä nousin varhain ja kopioin yhtä ja toista tuosta
muistikirjasta. Siinä luki m.m.:

Kirkkoherra Hindrik Lindbom sai kihlakunnantuomari Magnus Joh.
Lundilta kesäk. 3 p:nä 1746 päätöksen, ettei kirkonkylän väki
sunnuntai-illoin saanut leikkiä eikä tanssia eikä lauantai-iltoina
suurin joukoin valvoa ruumiin ääressä, koska siitä kuninkaallisen
asetuksen mukaisesti seurasi 10 taalarin sakko. —

Nimismies Nils Rundbergin esityksestä kesäk. 11 p:nä 1750 määrättiin
rengeille ja sotamiehille 5 hopeataalarin sakko elleivät pyhä ja
juhlapäivinä olleet kotona ennen klo 4. — Kesäk. 13 p:nä 1724
määrättiin 10 hopeataalarin sakko soittajille ja isännälle, vieraille
kullekin 5 taalaria.

»Anno 1688 tammik. 22 piti Herra Tri Piispa kenraalitarkastuksen
Grangärden pitäjässä. Pastori ilmiantoi suomalaisen naisen pitäjässä
myyneen olutta ja pyydettiin häntä pitäjästä karkoitettavaksi. —
Pääteltiin: Hänet on ilmiannettava käräjissä ja olut otettava
takavarikkoon maaherran määräyksen mukaisesti. Jos Nimismies siihen ei
puuttua tahdo, ilmiannettakoon Herra Maaherralle.»

»Kysyi Pastori, saisiko hän haudata suomalaisen naisen, jonka Antti
Finne Finmarkista oli tuonut; hän oli kotoisin Suomesta, oli ollut
sukulaistensa luona, mutta hänellä ei ollut papinkirjaa.»

Insinööri Dahlman tuli luokseni pyytäen aamiaiselle pappilaan, mutta
minä en mennyt, sillä tahdoin ensin lukea muistikirjan. Annoin hänelle
joukon nuotteja ja niin hän meni tiehensä. Vein kirjan pois vasta klo
10 ja sain samalla nuottini takaisin.

Kauan en pappilassa viipynyt, vaikka minua kehoitettiinkin jäämään.
Maksoin kortteerini, sain hevosen ja jatkoin matkaani. En mennyt
kauemmaksi kuin Sörgvikiin, jonne oli 1 ¼ penikulmaa. Illansuussa
menin kyytimieheni kanssa Limstenin kaivoksia katsomaan. Kievarissa
oli ruokapöytä niin epäsiisti, että töin tuskin saatoin siitä mitään
nauttia. Rattailta noustessani putosi kelloni maahan ja lasi särkyi.

Seuraavana aamuna satoi hieman, mutta päivemmällä oli kaunis ilma.
Ajettuani 1 7/8 penikulmaa tulin Smedjebackeniin, joka oli kuin pieni
kaupunki. Siellä kysyttiin minulta passia. Täältä sain oikean
nahkakaakin kyytihevoseksi; se ontui toista jalkaansa voimatta sitä
panna maahan. Kyytimies ruoski sitä armottomasti, sillä hän ei
tiennyt, mitä minun kivisäkkini painoivat. Ne nostin aina itse
kyytirattailta toiselle, ettei päästäisi selville niiden raskaasta
sisällöstä. Hevonen väsyikin Stensbossa puolitoista neljännestä ennen
Vesterbytä. Sain uuden virman hevosen, jolla tulin Vikiin. Täällä
tapasin vanhan nimismiehen, joka puhui paljon viime Suomen sodasta ja
kehui suomalaisia ruotsalaisia paremmaksi. Täältä en päässyt suoraan
Nordbergiin, kun sinne ei ollut ruunun maantietä, vaan oli ensin
mentävä penikulma Ansjöflyteriin. Täällä aterioitsin sillä aikaa kuin
hankittiin reservihevonen. Saatuani hyvän hevosen ja kyytiin reiman
20-vuotiaan tytön läksin edelleen klo 5 tullen klo 8 Nordbergiin.

Nousin varhain seuraavana aamuna ja menin suurustettuani kaivoksia
katsomaan saaden joukon uusia mineraaleja. Kello 3:n tienoissa läksin
Hästbackaan, jonne oli 1 ¼ penikulmaa. Tämä kievari oli kuin suuri
kartano. Isäntä ja emäntä olivat ristiäisissä Islingbergin pappilassa
ja vain palvelijattaret kotona. Niistä oli kolme nuorta, sievää ja
vikkelää. Minä vähän taputtelin yhtä eteisessä, sillä en uskonut, kun
hän sanoi olevansa naimisissa, ja että mies juuri katseli minua
vastapäätä olevan rakennuksen ikkunasta. Perästäpäin sain kuulla, että
tosiaankin oli niin. Muut tytöt hyppivät, juoksivat, melusivat tehden
jos jonkinlaista ilvettä.

Minun oli odotettava kauan hevosta, kun kestikievari oli poissa ja
talonpojat väittivät, ettei hevosia ollut saatavissa. Saadakseni
aikani kulumaan, otin luodikkoni ja menin vanhan ladon luo, piirsin
sen seinään viidenäyrin lantin kokoisen pilkan, panin pienen puukon
terän pilkan keskelle, menin 90 askeleen päähän ja ammuin vapaalta
kädeltä kolme laukausta niin että luodin kappaleet menivät terän
kummaltakin puolelta pilkkaan. Kyytimiehet töllöttelivät vuoroin minua
vuoroin toisiaan. Lopulta luulivat he minua poppamieheksi ja
silmänkääntäjäksi. Jopa tuli hevonenkin ja minun toivotettiin menevän
sitä sileätä niin kauas kuin tietä riitti. Mutta nyt ei kukaan
uskaltanut tulla kyytiin. He suostuttelivat viimein erään nuoren
vaimon lähtemään. Hänellä oli niin hyvä hevonen, että sitä täytyi
ohjia pidellen kaikin voimin hillitä. Pian suoritimme tuon 1 ½
penikulman matkan Färnebon pitäjän Islingebyn kievariin. Täältäkin
sain kunnollisen hevosen Hemmingebohon, josta sain iloisen kyytimiehen
Salaan. Kuljimme Sätran kaivon ohi ja tie oli tasainen kuin pöytä.
Kaupungin lähettyvillä äkkäsi kyytimieheni ladon katolla suuren pöllön
aivan tien vieressä. Mutta minun ladatessani pyssyä se lensi tiehensä
ja huomasin, että se oli metson kokoinen.

Kello 11 illalla tulimme kaupunkiin. En saanut yösijää kievarissa, kun
oli paljon matkustajia, joten minulle neuvottiin toinen paikka. Mutta
kun sielläkään ei ollut sijaa, oli kievarin mamsselin noustava
vuoteeltansa ja jätettävä se minun käytettäväkseni. Annoin kyytimiehen
nukkua kamarini lattialla.

Seuraavana aamuna kävin af Forselleksen luona, jolta sain kivipaketin,
jonka menomatkalla olin jättänyt säilytettäväksi. Vasta kello 3 läksin
kaupungista tullen kievarin omalla hevosella Söröniin ja Härfstadiin.
Tullessani Brunsätran majataloon oli kello jo ½ 9 illalla. Täällä sain
kuulla, että metsässä oli paljo rosvoja, jopa 14—15 laumassa ja vain 3
oli saatu kiinni. Kyytimiehet neuvoivat, etten yöllä menisi edemmäksi.
Mutta kun vielä samana iltana tahdoin olla Upsalassa, latasin pyssyni
ja kaivoin matkalaukustani esille pistoolin. Ajoimme hyvää vauhtia 1 ½
penikulmaa Kölfvaan, jonne tulimme klo 11. Muuttaessani pihalla
tavaroitani rattailta toisille tuli mies metsästä. Hän pysähtyi
nähdessään minut ja näytti aikovan kääntyä takaisin. Minä ryntäsin
sapeli ojossa hänen kimppuunsa ja kysyin, kuka hän oli. Kun hän ei
vastannut, tartuin kaulukseen viedäkseni hänet taloon. Nyt hän alkoi
puhua, ja kyytimieheni tuli rytäkkään tuntien miehen lähimmäksi
naapurikseen, joka oli juovuspäissään lähtenyt nurkissa maleksimaan.

Kuu nousi ja ilma oli mitä ihanin. Ja vaikka kaupunkiin oli 2 ¼
penikulmaa niin pääsimme virmalla hevosella pian perille. Ajoin
Linnankatua ja Kuningattarenkatua torille, pysähtyen apteekin
edustalle. Kyytimiehen ja hevosen jätin muutamien kauppakojujen taa ja
menin apteekin ovelle koputtelemaan. Weber nousi vuoteeltaan ja kysyi,
mitä halusin. Minä muutin ääntäni ja pyysin vähän voidetta. Mutta hän
tunsi ääneni, sytytti tulen ja laski minut sisälle.

Häneltä sain nyt kuulla, että asuntoni isäntä, kultaseppä Berg vastoin
sitoumusta oli vuokrannut kolmannen kamarini professori Geijerille,
joka asui samassa talossa ja että hän olisi ilman Weberin väliintuloa
vaokrannut vielä muutkin huoneeni. Minulle oli tullut 8 kirjettä
Suomesta: 4 isältäni, yksi sisareltani, Poppiukselta, Sjögreniltä,
Arvidssonilta ja Hällströmiltä. Isäni kirjeistä näin, että hän oli
saanut minun kirjeeni Salasta, Falunista ja Glitteråsta ja että hän
oli lukenut minun arvosteluni Literatur-Tidningistä sekä runoni
Poetisk kalenderista. Niitä hän ei moittinut eikä kiittänyt, luulipa
vain, etten niitä itse ollut kirjoittanut.

Kun tänään vatsani oli tuntunut vähän kipeältä, otin aimo ryypyn
vatsaa vahvistavia tippoja, se olikin ensimmäinen ja viimeinen koko
matkallani. Weber kertoi myöskin, että leipuri Lund oli minua varten
pitänyt pienen villakoiran pennun, Saukon. Ajoin sitten kortteeriini,
annoin nostaa tavarani kamariini, missä kyytimiehenikin sai lattialla
yötilan. Jumalan kiitos, katon alla oltiin; mutta mieleni oli paha
siitä, että hänen hyvä hevosensa sai seisoa ulkona sateessa.

Siis olin syyskuun 26:ntena onnellisesti jälleen Upsalassa tehtyäni
Taalain suomalaismetsiin matkan, jolle läksin kesäkuun 27:ntenä. Se
siis oli yhteen menoon kestänyt kolme kuukautta. Mitä kaikkia tietoja
minä näistä suomalaisista sain, pidän toistaiseksi omina hyvinäni,
kosk'ei kukaan niistä ole välittänyt.

[Kuva: _K. A. Gottlund v. 1853._]







SUOMENTAJAN LAATIMIA LISÄYKSIÄ JA SELITYKSIÄ

_Siv. 1._ Otavan I osan esipuheessa, ss. XIII—XV, Gottlund samaan
tapaan kuin tässä matkakertomuksessa tekee selkoa siitä, miten hän
joutui matkalle. Gottlund oli syntynyt Ruotsinpyhtään pappilassa
helmikuun 24 p. 1796, itse hän tosin teoksessaan Läsning för finnar,
s. 408, kirjoittaa »på min 70:de födelsedag den 28 Februari».
Ylioppilaaksi hän tuli Porvoon lukiosta maalisk. 5 p. 1814 antautuen
harjoittamaan matemaattis-luonnontieteellisiä opintoja. Hän kuunteli
myöskin luentoja sielutieteestä, uuden testamentin alkukielestä ja
Vergiliuksesta. Kevätlukukauden lopulla 1815 G. otti Turun yliopiston
rehtorilta todistuksen jatkaakseen opiskelua Upsalassa. Ennenkuin
lähti Upsalaan, palasi hän kotiinsa Juvalle keräten syyskuusta 1815
kesäkuuhun 1816 siellä kansanrunoutta. Hänen tänä aikana saamansa
saalis käsitti kaikkiaan n. 150 loitsua, 100 vanhaa ja 50 uutta runoa,
50 laulua sekä joukon taikoja, sananlaskuja ja muistiinpanoja häistä
ja hautajaisista. Hän oli siis kerännyt suuremman kokoelman
kansanrunoutta kuin tiettävästi kukaan ennen häntä. Oltuaan vuoden
kotonaan lähti hän heinäk. 16 p. 1816 Ruotsiin ottaen mukaansa m.m.
runokokoelmansa. Upsalaan hän saapui elokuun alussa ja kirjoitti
nimensä yliopiston matrikkeliin saman kuun 13:ntena. Täällä hän jatkoi
aluksi luonnontieteellisiä opintojaan, mutta kuunteli myös filosofian
latinan ja kreikan luentoja. Isälleen hän kirjoittaa: »Luulen, ettei
kukaan koko akatemiassa kuuntele niin monia luentoja.» Hän kertoo
nousevansa klo 3:lta aamulla ja valvovansa klo 9—11 illalla.
(Kirjeenjäljennös päiväkirjassa 9. X. 1816). Upsalassa oleili silloin
niin suuri joukko suomalaisia, että he muodostivat eri osakunnan
(nation) omine kuraattoreineen ja inspehtoreineen. Vv. 1801—22
opiskeli Upsalassa 86 suomalaista. V. 1824 lakkautettiin Suomalainen
osakunta (Finska nationen).

Kirjeessään isälleen sekä Abraham Poppiukselle G. kertoo, että
suomalaiset ovat »irstaita velikultia» (liderliga krabater), jotka
kulkevat »kellarista kellariin», joten monesta ei ole suomalaiselle
kansakunnalle kunniaa. Senpä vuoksi hän sanoo mieluummin
seurustelevansa ulkomaalaisten kanssa.

_Siv. 1—2_ puhuu G. tutustumisestaan _Palmbladiin_ ja _Atterbomiin_.
Vilhelm Fredrik Palmblad oli syntynyt 1788, tuli ylioppilaaksi 1806,
maisteriksi 1815, dosentiksi 1822. Hän oli maantieteilijä,
historioitsija, sanomalehtimies ja politikko. Osti 1810 akateemisen
kirjapainon, s.v. Phosphoros lehden, Poetisk kalenderin 1811, Svensk
Literatur-Tidningin v. 1813.

Per Daniel _Atterbom_ on Ruotsin kirjallisuuden merkkimiehiä. Hän oli
syntynyt v. 1790, yliopp. 1805. Hän perusti v. 1808 »Aurora»-seuran
ollen Palmbladin ohella sen etevin jäsen. Hän toimitti vv. 1810—22
Poetisk kalenderia ja myöskin Svensk Literatur-Tidningiä.
»Phosphoros», josta G. puhuu, alkoi ilmestyä v. 1810. Se edusti
uusromantiikkaa, jota Atterbom-Palmbladin suuntaa lehden mukaan
nimitettiin fosforistiseksi, vastakohtana järkeilevälle
kustavilaiselle ja akateemiselle kirjallisuuden suunnalle. _Friedrich
Rühsin_ teos »Finland und seine Bewohner» ilmestyi alkuaan saksaksi
Leipzigissä v. 1809. Gottlund arvosteli v.v. 1811—12 julkaistua
ruotsalaista käännöstä »Finland och Dess Invånare».

Myöskin n.s. göötiläisen koulun aatteisiin tutustuminen saattoi antaa
G:lle virikettä runonkeräyksiin ja matkoihin. Göötiläisen koulun
miehet ihailivat alkuperäistä »turmeltumatonta» kansanluonnetta,
voimaa ja kuntoa sekä sankarirunoutta ja tarustoa.

Päiväkirjassaan 1.3. 1815 G. kertoo ostaneensa göötiläisten
aikakauskirjan »Idunin» ja paria kuukautta myöhemmin Atterbomin
Poetisk kalenderin useita vuosikertoja. Upsalaan tultuaan hän osti
Svensk Literatur-Tidningin ja Phosphoroksen vuosikertoja. Palmbladiin
G. tutustui sattumoilta akateemisessa kirjapainossa elok. 31 p. 1816
ja kertoo päiväkirjassaan P:n kanssa puhuneensa laajasti
kirjallisuudesta sekä politiikasta ja eronneensa hänestä hyvänä
tuttavana. Elok. 30 p. 1816 hän kirjoittaa isälleen (päiväkirjassa
kirjeen jäljennös) olevansa Palmbladin ja Atterbomin hyvä tuttava ja
heidän välityksellään tutustuneensa muihinkin kirjailijoihin.
Atterbomista hän kirjoittaa Poppiukselle 5. II. 1816: »Se on yxi ajvan
hiljainen miesi, ja emine taidan ymertä, mitenkä hän on nin suuret
kiäntymyxet (omhvälfningar) Ruotsin laulamuxessa (Poesie) matkan
saatana. Hän on pannuna kumaxi, ette ne ej Turussa ovat pitänä pareman
huolen, oman maan asiojsta, vajka ne kylle joka vuosi kirjuttavat
disputationit Saxan ja Graekan kielen välillä, nin ej hyö millonka
antavat omasta kielestä tiedon. Vaan tähä myö liiton ette ej suomen
maan tietymys (Litterat.) mejden syyn kautta pitä hävittämän, vaan
piteme me ajkana myöten nin paljoin kuin mejden voimassa on site
julista ja ylösvalista.»

Gottlund sanoo, leikillisesti (s. 2) nelisen kuukautta oleiltuaan
Upsalassa seisoneensa toisella jalallaan runotarten alueella, toisella
survaisseensa syvälle viisauden lähteeseen. Syksyllä 1816 hän vei
runojansa Atterbomin ja Palmbladin nähtäväksi ja sai pari savolaista
maalaiselämää kuvaavaa runoansa julkaistuksi Poetisk kalenderissa.
Seuraavan vuoden kalenteriin hyväksyttiin vain yksi hänen runonsa,
mutta Bruzeliuksen toimittamaan »Kalender för Damer» otettiin kolme
G:n runoa: »Det sista afskedet», »Mitt femtonde år» ja »Väinämöinens
Harpa». Runot ilmestyivät kielivirheet korjattuina ja oudot sanat
karsittuina. Pitkäveteisiä ne ovat, mutta mielikuvituksen lentoa
niissä on.

Gottlundilla siis oli alun pitäen menestystä Upsalan huomattavimmissa
kirjallisissa piireissä, vaikka olikin vasta 20:n ikäinen. Niissä
keskusteltiin usein maamme oloista ja kansanrunoudesta. Gottlund
näyttää esiintyneen suomalaisena asiantuntijana. Ei siis ole kumma,
että Palmblad maaliskuussa 1817 pyysi nuorukaista arvostelemaan
saksalaisen oppineen teosta. Matkaa suomalaismetsiin Gottlund näyttää
suunnitelleen jo aikaisemmin ja ehkä hän oli Rühsin teoksenkin lukenut
jo varhemmin, sillä jo tammik. 15 p. 1817 kirjoitti hän isälleen
aikovansa kesällä matkustaa Taalaihin.

Rühs on saanut tietonsa Ruotsin metsäsuomalaisista etupäässä Porthanin
kirjoituksesta: »Om de på svenska sidan boende Finnar», (Åbo Tidningar
1793, n:ot 5—8, 10, 13, 14, 32, 49, 52), Rühs esittää ne saksalaisessa
painoksessa liitteenä: »Von den finländischen Colonisten in Schweden
und Norwegen»: I Von den an verschiedenen Stellen in Schweden
wohnenden Finländern, ss. 407—417 ja II Von den Finländern in
Norwegen, ss. 417—420. Norjan suomalaisista on Rühs käyttänyt
lähteitä: »A. C. Smith beskrivelse over Trysild Praestgjild i Agger
huusstift i Norge» ja »E. Pontoppidan naturl. Historie v. Norwegen I.»

_Siv. 3_ sanoo G. etsineensä vain Rühsin käyttämää
lähdekirjallisuutta. Sitä paitsi löysi hän Fernowin teoksesta
»Beskrifning öfver Värmland» ja Hülphersin kirjasta »Dalresan»
muutamia tietoja suomalaisten asuinpaikoista.

Samalla sivulla Gottlund kertoo tiedustelleensa tuttaviltansa
metsäsuomalaisista. Päiväkirjassa 29. XI. 1816 lukee: »Mine mänin
Pastor Sundströmin luona, hän haasteli kaikilaisista ja hänen matkansa
Vermlandissa, johon asukat hän ki[it]ti ja mitänke hän on Carlstadissa
löytenyt suomalaisia». Tammik. 15 p. 1817 hän kirjoittaa isälleen:
»Olen tutustunut erääseen nuoreen Restadiukseen, Liman pastorin
poikaan Taalaista. Siinä seurakunnassa lienee kokonainen
suomalaisseutu.»

_Ss. 5—6_ ja _9_ mainittu *Höckert* on Fredr. Vilh. Höckert, synt. 16.
VII. 1798, yliopp. Turussa 6. II. 1816, Upsalassa 13. X. 1816. Isä oli
kauppias Vaasassa.

_Siv. 6_ ja toistamiseen _s. 281_ puhutaan Saukosta, »laajalti
kuulusta» villakoirasta. Vermlannin matkallaan oli G:lla mukanaan
kaksi lintukoiraa ja temppuja tekemään opetettu Saukko. Laajalti
kuuluksi tuli Saukko vielä kuolemansakin kautta. Se sai väkivaltaisen
kuoleman ja Gottlund riiteli tappajalta 100 taalaria, »joka summa teki
Otavan julkaisemisen mahdolliseksi».

Matkavarustuksiin kuului myöskin kirjoituslaatta (plån). 1800-luvun
alkupuolella käytettiin muistikirjan tapaista laattaa, jossa oli
muutama levy, joiden pinnat oli niin valmistettu, että niihin saattoi
kirjoittaa kuten rihvelitaululle ja sitten pyyhkiä ne uudelleen
tyhjiksi.

_Siv. 9_ mainilaan, ellä G. ennen matkalle lähtöään luki viimeisen
korjausvedoksen Svensk Literatur-Tidningin 25:nteen numeroon ja
ensimmäisen 26:nteen. 25:s numero on päivätty lauantaina kesäk. 21:nä,
joten mainittu viikkolehti näyttää ilmestyneen ainakin viikkoa
myöhemmin päiväystään. Arvostelu pysähtyi 26:nteen, kesäk. 28:nnen
päivän numeroon, ja jatkoi arvostelija sitä vasta matkalta palattuaan
49:nnessä, jouluk. 6:nnen p:n, numerossa. Kahdessa viimeisessä
numerossa onkin jo hieman G:n matkallaan saamia tietoja.

Tämä yhdeksättäkymmentä tiheään painettua palstaa pitkä arvostelu
ruotsinmaalaisessa kirjallisessa lehdessä on siksi huomattava, että on
syytä sitä selostaa.

Laajimmin puhutaan siinä suomalaisesta jumalaistarustosta ja
kansanrunoudesta. Onpa siinä 23 suomenkielistä otetta vanhoista
runoistammekin, yhteensä 150 suomenkielistä säettä ruotsinkielisine
käännöksineen. Rühs väittää, nojautuen Porthaniin, ettei suomalaisissa
historiallisissa runoissa ole ainoatakaan, joka on uskonpuhdistuksen
aikaa vanhempi. Gottlund kysyy, miten Rühs sitten selittää
Väinämöisen, Joukkavaisen sekä Kalevan pojat, jotka viimeksimainitut
sankarit tarujen tietämän mukaan tekivät retken Garda-Riikiin,
Hiienväet j.n.e. Hänen mielestään ei Suomen suvun muinaisuutta ole
etsittävä Ruotsin vanhoista tarunomaisista lähteistä, vaan
suomalaisten omista muistitiedoista. Rühs väittää, että viisikielinen,
teräskielinen kantele on vanhempi soitin kuin jouhikantele.
»Ilmoittaja luulisi päinvastoin. Osaksi sen vuoksi, että jälkimmäinen
tekotavaltaan on yksinkertaisempi, mikä tavallisesti on vanhemmuuden
merkki, osaksi siksi, että jouhikielet Suomessa ovat vanhempia kuin
teräs- tahi messinkikielet. Ja vihdoin itse kanteleen nimikin näyttää
sitä todistavan. Se johtunee sanasta *kanta*, freqventatiivimuoto
kantele (bära ofta). Luultavasti kantoivat ensimmäiset runolaulajat
(bardit) aina harppuansa mukanansa, jolloin jokainen, joka ei tuota
soitinta tuntenut, kysyi: »Mitäs kantelet?» (kannat), josta ehkä
kantele nimitys sai alkunsa. Tämä on sitä luultavampaa, kun
jouhikanteleessa on ikäänkuin varta vasten tehty ripa (handtag) ja
sitä on mukavampi kuljettaa kuin kanteletta. Kun sittemmin keksittiin
messinkikielet, oli välttämätöntä tehdä niiden välillä ero ja niin
toista alettiin nimittää jouhikanteleeksi (tagelharpa). Pohjoisissa
maakunnissa sitäkin vieläkin nimitettään kanteleeksi.

Tekijän kuvaamia teräskieliä ei ilmoittaja ole nähnyt Savossa eikä
Karjalassa.» Sanoopa G. kuulleensa jouhikolla soitetun venäläisiä
katrillejakin sekä nähneensä herrasväen käyttäneen taitavaa
jouhikonsoittajaa joulukemuissaan. Niinikään hän ei pidä Väinämöistä
kanteleen keksijänä, sillä tämän isä, Kaleva, opetti V:tä kanteletta
soittamaan. Väinämöisestähän sanotaan vain, että hän itse teki
kanteleen ja mestarillisesti osasi sitä käyttää. Jos hän olisi ollut
sen keksijä, niin se olisi vasta silloin saanut nimensä. Mutta niinhän
ei ollut asianlaita. Kun kaikki kokoontuivat suloista soittoa
kuuntelemaan, kysyivät he: »Mist' on kantele kotoisin?». Ja kun
kysyttiin samaten nauloista, kielistä ja pohjasta, niin oli tietysti
ennenkin nähty tuollainen soitin, kun osien nimetkin tiedettiin eikä
luultu, kuten amerikkalaiset ensi kerran nähdessään ratsastajan, että
sekä mies että hevonen kuuluivat samaan eläimeen. Ja tuskinpa edes
tavallisella jouhikanteleella olisi ollut sellaista viehätysvoimaa,
ellei siinä olisi ollut erikoisia kieliä, jotka Väinämöinen ehkä oli
saanut merimatkoillaan, metallikieliä, joista muutamat luulivat, että
ne olivat »Hiuksista Hiien hirven, Karvoista Merikateen», toiset
»Jouhista hyvän orihin, Lemmon varsan vahteista.» Muutamat arvelivat,
että ne olivat »Siian suonista sinisen, Hiuksista Hiijen-Neijon»
j.n.e.

Gottlundin arvostelu, joka muodostaa kokonaisen teoksen on suurimmaksi
osaksi ikäänkuin täydennys Gananderin mytologiaan ja Porthanin
kirjoituksiin ja sisältää varteen otettavia tietoja ja sen ajan
mittapuuta käyttäen hyviä huomioita. Niinikään oikoo hän monilukuisia
Rühsin erehdyttäviä historiallisia, maantieteellisiä ja
kansatieteellisiä tietoja. Tuskinpa kukaan muu silloin olisi pystynyt
kirjoittamaan sellaista arvostelua — vaikka Gottlund esittääkin monta
harhaväitettä.

Tämä arvostelu on kaikkine tietoineen joutunut unhoon ainoastaan
nuorukaisen profeetalliset sanat suomalaisten runojen arvosta ovat
jääneet yleiseen tietoisuuteen. Hän ennustaa tuon upsalalaisen lehden
25:nnessä numerossa (palstalla 394) ennen matkaansa: »Jos Suomen
nuoret kirjailijat (sillä vanhemmista tässä kohden tuskin lienee
suurta toivomisen varaa) enemmän huolehtisivat synnyinmaansa
tuotteista ja koettaisivat hoitaa ja kehittää kotimaansa
kirjallisuutta — mikä työala aukenisikaan heidän ponnistuksilleen! He
löytäisivät siitä kohtia, joita he turhaan etsivät ulkomaan
kirjallisuudesta — meneepä arvostelija niinkin pitkälle, että väittää:
Jos koottaisiin vanhat laulut ja niistä muodostettaisiin järjestetty
kokonaisuus, syntyipä niistä sitten eepos, draama tahi mikä hyvänsä,
niin siitä voisi tulla uusi Homeros, Ossian tahi Niebelungenlied. Ja
ylistettynä Suomen Kansallisuus voisi omaperäisyytensä loistossa ja
kunniassa, tuntien itsenäisyytensä ja oman kehityksensä kunnian
sädekehän koristamana herättää sekä nykyajan että jälkimaailman
ihmettelyä. Arvostelija tunnustaa, ettei hän milloinkaan ole aikaansa
käyttänyt paremmin kuin silloin, kun hän keräsi näitä arvaamattoman
kalliita esi-isien laulujen jäännöksiä, joissa on kätkettynä paljon
elämänviisautta ja kauneutta.»

Alamuistutuksessa hän huomauttaa: »Älköön väitettäkö, että arvostelija
tuntuu näkevän näissä lauluissa enemmän kuin niissä todellisuudessa
on. Sillä hän, joka antoi linnulle kielen luojansa ylistämistä varten,
antoi myös ihmiselle sydämen, jossa pyhimmät tunteet itävät, jossa
aavistus taivaallisista mysteerioista on kätkettynä. Tunteet muuttuvat
runouden kultaiseksi virraksi, laulun rusohohteisiksi aalloiksi ja
sadun hämäriksi maailmoiksi.»

_Ss. 9, 280—1_ mainittu Weber lienee ollut juvalaisen majurin (ks. s.
11.) poika Berndt Gottlieb Weber, syntynyt Viipurissa 1799. Hän
luultavasti v. 1817 kävi koulua Upsalassa ja ehkä samalla palveli
apteekissa. Hän tuli Upsalassa ylioppilaaksi 13. VI. 1821.

_Ss. 9—10_ mainittu pieni kokoelma suomalaisia runoja tarkoittaa vasta
seuraavana vuona heinäkuussa ilmestynyttä vanhoja runoja sisältävää
»Pieniä Runoja Suomen poijille ratoxi I», joka sisältää 10 runoa.
Toinen osa ilmestyi v. 1821 tulijaisiksi Vermlannin suomalaisille.

_Ss. 12—14_ mainittu kreivi Schwerin, Vänrikki Stoolissa ylistetyn
Vilhelm von Schwerinin isä Fredrik Bogistaus oli Gottlundin Salassa
käynnin aikana 53:n ikäinen. Hän oli ollut upseerina v:sta 1777, mutta
erosi sotapalveluksesta v. 1784, suoritti papintutkinnon ja tuli Salan
kirkkoherraksi v. 1788. Hän herätti Ruotsin valtiopäivillä suurta
huomiota kuuluen n.s. oppositsioniin. Gottlund mainitsee, että kreivi
v:n 1823 valtiopäivillä puolsi metsäsuomalaisten anomusta.

_Ss. 27—31._ Svartnäsin ruukki on Svartnäsin neljänneksessä, joka
kuului Svärdsjön pitäjään Itä-Taalaissa. Hülphers väittää kirjassaan
tuon neljänneksen kokonaan olevan »Finnmarkia» (s. 462). G. kertoo
teoksessaan »Läsning för finnar» (ss. 126—7) jokseenkin samalla
tavoin, miten hän tapasi ensimmäiset suomea puhuvat metsäsuomalaiset.
Vieläpä muististaan lisää jonkun pikkupiirteen lähes puolta vuosisataa
myöhemmin. Niinpä hän sanoo ensiksi saaneensa suomea puhumaan vanhan
ukon (s. 29) ulkomuodosta, »Viimein tein saman kysymyksen suomeksi,
kääntyen vanhan ukon puoleen, jolla oli vaalean kellertävä,
suorrukkeinen (stripigt) tukka, aivan kuin aito hämäläisellä vanhaa
juurta.» En malta olla liittämättä toista G:n tässä yhteydessä
kertomaa juttua Ruotsin suomalaisten suomen kielen puhumisesta
Tukholmassa:

»Olin eräänä iltana kutsunut luokseni muutamia ystäviäni, m.m.
kuninkaallisen musiikkiakatemian sihteerin O. Draken y.m.
tukholmalaisia. Tämä tapahtui tammik. 9 p. 1831. Olin saman päivän
aamuna käynyt n.s. Helsinglannin kortteerissa (Helsinge qvarteren)
heinätorilla kuulostaakseni Norrlannin talonpojilta, eikö heidän
joukossaan ollut Norrlannin suomalaisia. Siellä tapasin rahvasta
Helsinglannin, Ångermanlannin ja Gestriklannin suomalaismetsistä. He
olivat tulleet voita, palttina- ja liinakudoksiaan kauppaamaan
pääkaupunkiin. Tapasin vanhan tuttavan Itä-Taalain Orsan metsistäkin.
Hänellä oli lintukuorma kaupattavana. Kaikki nämä suomalaiset Ruotsin
eri maakunnista ja kansallisissa pukimissaan kutsuin illaksi luokseni
— he tietysti eivät toisiaan tunteneet. Tarkoitukseni oli saada
tietoja heidän kotiseuduiltansa. Luonani asui niinä aikoina Vermlannin
suomalainen Erkki Juhonpoika Soikkainen Gunnarskogin Bogenen kylästä.
Nämä olivat vähitellen koolla ja keskustelimme aluksi jonnin joutavia
ruotsiksi. Ovi aukeni hiljaa, ja kaksi Tornion suomalaista astui
sisälle. Toinen oli talollinen Tuomas Hannunpoika Poikela Rovaniemeltä
(sama, joka 1863 tuli valtiopäivämiehenä Helsinkiin). Olin heiltä
muutamia päiviä varhemmin ostanut lohta ja voita ja he tulivat nyt
saataviansa perimään. Että minä ja hämäläinen Nordensvan, joka myös
oli luonani, puhuttelimme noita Suomen miehiä suomeksi, sitä ei kukaan
ihmetellyt. Mutta hupaisaa oli nähdä, miten eri maakuntien Ruotsin
suomalaiset höristelivät korviaan ja jäivät suut auki töllistelemään.
Luultavasti he eivät koskaan ennen olleet kuulleet n.s. Suomen suomea
ja sitä paitsi he yleisesti uskoivat (kuten papit olivat uskotelleet),
ettei heidän kieltänsä enää kukaan suomalainen ymmärrä. Kun olin
hetkisen pakinoinut Tornion ukkojen kanssa, alkoi vermlantilainenkin
suomeksi puuttua puheisiimme ja sitten Orsan taalalainen,
Helsinglannin Ofvanåkerin qvarnbergiläinen; lyhyesti sanoen kaikki
suomalaiset alkoivat puhua suomea. Kaikki muuttuvat kuin taikasauvan
koskettamina täysin puhtaiksi suomalaisiksi. Drake ja muut herrat
eivät tienneet mitä uskoa — niin oliko edes enää omiin korviinsa
uskomista, sillä käden käänteissä he tunsivat olevansa »vieraassa
joukossa». Helsinglantilaisten joukossa oli pari ruotsalaista
rahvaanmiestä. He mahtoivat uskoa, että nyt piru oli päässyt
valloilleen, kun sekä oikealta että vasemmalta kuului vain vierailla
kielillä puhumista, josta ei ymmärtänyt niin halaistua sanaa. Eräs
heistä kääntyi lopulta lähimmän naapurinsa puoleen, ja vaikka tämäkin
oli talonpoika, sai hän nyt kielentaitoisena uuden arvonimen, kun
ruotsalainen kysyi: »Suomeako *herrat* puhuvat?»

Kun huomasimme ruotsalaisen vaiteliaina joutuneen hämilleen, emme
tahtoneet kauemmin koetella heidän kärsivällisyyttänsä, jonka vuoksi
uudelleen aloimme puhua ruotsia. Ja kah! Oli kuin aurinko olisi
alkanut heille loistaa, kuin olisivat he tavanneet entisiä kadotettuja
ystäviänsä.» (Läsning för finnar, ss. 127—8).

_S. 40_ y.m. puhuu G., miten suomalaisilta on riistetty heidän
sukunimensäkin, joten niitä ei tavata kirkonkirjoissa eikä missään
asiakirjoissa. P. Nordman mainitsee väitöskirjassaan, että Östmarkin
kirkonkirjassa v. 1821 tavataan suomalaisia sukunimiä. Gottlund kertoo
päiväkirjassaan yöllä jouluk. toista päivää vasten kirjoittaneensa
pappilasta lainaamiinsa kirkonkirjoihin suomalaisille heidän oikeat
sukunimensä. Kun kesäk. 1905 tämän matkakuvauksen suomentaja tuli
Östmarkin kirkonkylään, käväisi hän pappilassa. Havaitsin, että
Gottlund todella oli omakätisesti antanut suomalaisille perheille
niiden oikeat sukunimet ja siis puhunut päiväkirjassaan totta. Ruotsin
papit eivät liene kirjoihin kirjoittaneet ainoatakaan metsäsuomalaisen
suomalaista nimeä.

_S. 54._ _Anna Tikkaisesta_ on alkuperäisessä päiväkirjassa merkintä:
— »oli yx vanha akka yli 70 astajka vanha joka luki muutamia
Loihtejta, joka minä myös sajn kirjotta ylös.» Runokokoelmassa on Anna
Tikkaiselta saaduiksi merkitty 3 loitsua: käärmen luku, ammuksissa ja
sätkä »kujn lasten sivuja kolotta.» Ensimmäiseen runoon on ruotsiksi
merkitty: »Anna Kajsan tytär Tikkajnen Spaksjöstä eli Hynnilän kylästä
Svardsjön Suomalaismetsistä. 74 vanha leski, kuullut 71-vuotiaalta
äidiltänsä.»

_Siv. 73._ G. kertoo (Läsning för finnar, s. 384), eltä mainittu
Sorolaisen (Ericus Erici) katekismus oli ainoa suomenkielinen kirja,
minkä hän tapasi Itä-Taalain ja Helsinglannin suomalaismetsissä.
Viitalan kylän ruotsinkielisen nimen hän tässä kirjoittaa
»Björnmossen». Metsäsuomalaisten suomenkielisistä kirjoista ks. s:n
198 selityksistä!

_S. 76._ Uddhvassin runoista on päiväkirjassa merkintä: »Uddhvass
laulo myös minun ejste yx laulu, Hiri läxi hipsut, joka minä
kirjuttin, niistä mujsta ej oli suur luku.»

_Siv. 95—6._ Qvarnbergin (Kasakan) seuduilla vallitsevasta
nälänhädästä G. samaan suuntaan kuin tässä ja lisäten useita
esimerkkejä kertoo kirjoituksessaan »Den successiva verkan, eller
följderna, af svält och hunger.» (Läsning för finnar, ss. 192—202.)

_Ss. 129—30._ Metsäsuomalaisten sanoo G. kirjoituksessaan Finlands
Allmänna Tidningissä (1852 n:o 176) käyttävän kolmeatoista lajia
pettu- ja hätäleipää. »Paukkuheinä» on meidän tavallinen »Silone
nutans eli Cuculus Behen» (Läsning för finnar s. 195).

_S. 129._ Juho _Korpilta_ sai G. kaksi runoa, runon »Kokkoiseni
lintuiseni» ja »Hämeen kävijän».

_S. 135._ Lehtomäellä sai G. myöskin kansanrunoutta. 30 p. on merkitty
_Pekka Ollinpoika Härköjseltä_ saaduksi pakkasen luku ja arvoitusluku
ja seuraavana päivänä _Kustaa Kasakalta_ kaksi runoa, nimittäin kenkiä
paulottaessa ja ruokaa suuhun pistäessä.

_S. 140_ mainitsee G. erään eukon Thomasgårdissa laulaneen runoja.
Päiväkirjassa on merkintä: »Kävälin Thomasgårdarne, ette saaha sille
akalta uloskirjottaa hänän Runoja.» Hän sai runot. »Siitä kiiten
Kiesustani», laulajaksi merkitty »Hustru Maria Persdotter», samaten
»Tuoppi tuotu, toinen juotu» ja karjanluvun sekä karhun loitsun.

_Siv. 164—5._ _Boëthiuksen_ vastaus vuorivouti Ol. _Grasille_ (G.
julkaisi sen Mnemosynen syyskuun n:ossa 1821) ei näytä olevan
leikinlaskua, vaikka siinä onkin leikkisiä käänteitä. Lyhyt selostus
siitä ei haitanne:

Ennen Aasain Ruotsiin tuloa, lähivuosisatoina ennen Kristuksen
syntymää, asui Ruotsissa suomalaisia ja lappalaisia. He vetäytyivät
Aasain saavuttua vuoristoihin ja itään päin Suomeen. Metsäsuomalaiset
ovat myöhempiä tulokkaita. Varhaisimmat heistä ovat Eerikki pyhän
ajoilta. Hän jätti ruotsalaisia Suomeen ja toi suomalaisia Ruotsiin.
Myöhempi muutto alkoi Sigismundin ja Kaarle IX:n aikana, jolloin
Suomesta lähti talonpoikia Flemmingin vainoja pakoon. Grangårdessä on
21 suomalaiskylää. Muutamat niistä ovat suuria, (kuten Skattlösberget,
Hjerpberget, Bringsjöberget, Rifallet j.n.e.) toiset pieniä, niissä on
vain jokunen torppa. Suomalaisia on Grangårdessä n. 1 500 henkeä. He
ovat vakavia, hyviä ja työteliäitä ja asuvat savupirteissä. Puhtaus on
erinomainen. »Pappien eukot ostavat mieluummin voita suomalaisämmiltä,
sillä se on hyvin valmistettua ja heidän puuastiansa ovat puhtaita ja
valkoisia kuin valkea luu.» Lihaa he syövät vain pyhäruokana,
teurastavat vuosittain ainoastaan 2—3 vuohta ja joskus vanhan lehmän.
Härkiä ei kivikkoisten maiden vuoksi ole, mutta hevosia sysien ajoa
varten. Juomana käytetään vedellä sekoitettua piimää, rieskaa maitoa
annetaan vain lapsille. Tupakalle he ovat persoja. Kun viinankeitto
oli luvallista, polttivat suomalaiset jouluksi ja pääsiäiseksi 2—3
leiviskää viljaa viinaksi, mutta eivät helluntaiksi eivätkä muulloin,
paitsi häitä varten. Mieluummin he keittävät olutta. Viinapullo on
naisillakin aina kohtutaudin (modersjuka) varalle. Se vaivaa useimpia
naisia, jotka ovat synnyttäneet, koska ensimmäistä synnytystä on
hoidettu huonosti. Tähän lääkeviinaan sekoittavat he useita aineita
(baggsöta, libsticka, bäfvergäll, hvitlök etc.) ja nauttivat sitä
veteen sekoitettuna. Suomalaiset ovat varakkaampia kuin vuorimiehet.
»Svebeliuksen katkismuksen kysymyksiin vastatessaan eivät he jää
kestään muista jäljelle, vaan osoittavat vastauksissaan sukkeluutta ja
hilpeyttä.»

»Saunankäynti tapahtuu _commune_, miehet ja naiset, nuoret ja vanhat
_sine discrimine sexus_. Sitä on koetettu saada käytännöstä
poistetuksi puhumalla säädyllisyydestä, kunniasta, pahennuksesta y.m.,
mutta turhaan. Samaten he käyttäytyvät uidessaan järvissä, jonne he
menevät joukolla toisiaan käsistä pidellen.»

»Yöpuille menevät vanhimmat perimmälle, ensin ukko ja akka, sitten
poika ja miniä, tytär ja vävy, sitten lapset ja palvelijat. Kaikki
menevät vuoteelle ilki alastomina ja _sine pudore_. He elävät kuin
Aatami ja Eeva, joista Mooses sanoo: Ja he olivat alasti ja ei he
hävenneet. Eihän tuo tapahtune ilman että jossakin paikassa tapahtunee
kutemista, kun nuoriso makailee _tare_alla (lec_tare_). Silti ei
täällä näy äpäriä enemmän kuin muuallakaan ja — _ut quimus, quando ut
volumus non licet_, sanoo Terentius.»

Heidän pukunsa on samanlainen kuin vuorimiehien, heidän kanssaan
solmivat he avioliittojakin, mutta 40—50 vuotta sitten oli toisin.
Kielensä ovat suomalaiset jo unohtaneet, joten vain vanhat puhuvat
keskenään suomea; 10—20 vuoden kuluttua suomen kieli on metsiltä
hävinnyt.

Tämän Boëthiuksen kirjeen varusti G. omilla 17 palstan laajuisilla
muistutuksillaan (palstat 274—290, Mnemosyne 1821). Niissä ei ole
sanottavia lisiä käsillä olevaan matkakertomukseen.

_S. 198._ Kirjassa »Läsning för finnar» on muutamia täydentäviä
tietoja metsäsuomalaisten suomenkielisistä kirjoista. Siinä lukee:
»Kun sunnuntaina elok. 24:ntenä 1817 Malungin Tyngsjössä kyselin
lukuisasti saapuvilla olevilta suomalaisilta, omistivatko he
suomalaisia kirjoja, he aluksi kielsivat. Mutta kun useimmat olivat
poistuneet ja niiden mukana ruotsalaiset, joita sattumoilta oli
joukossa, tuli _Niilo Matinpoika Keäriäinen_ kaikessa ystävyydessä
luokseni ja kertoi, että hänellä oli suomalainen kirja. Sitä hän ei
ollut uskaltanut kertoa ruotsalaisten ollessa läsnä. Hänellä oli se
kätkössä pirttinsä portaitten alla, sillä pirtissä hän sitä ei
rohjennut säilyttää. Se oli Joh. Arndtin Paradisin Yrtti-Tarha,
painettu Tukholmassa 1732. Kirjan hän oli saanut _Antti Kalainen_
nimiseltä suomalaiselta, joka oli tullut Suomesta ja ollut kalastajana
Uddeholmassa v. 1782, mutta tämäkin oli vain aivan salaa uskaltanut
sitä lukea.

Samaten oli laita Vermlannin suomalaismetsissä, jossa tapasin vanhan
suomalaisen virsikirjan siekaleita. Ja Fryxänden läntisillä metsillä
omisti talonpoika _Matti Hämäläinen_ vajalehtisen suomalaisen raamatun
(ainoan, minkä matkoillani näin). Kun jouluk. 13:ntena 1821 tulin
Dalbyn _Nikkarilaan_ (Makkartjärn), valitteli isäntäni, joka ei
osannut ruotsin sanaa, että seurakunnan apulaispappi L. Modin 3 vuotta
sitten oli vienyt tuon raamatun muka lukeaksensa sitä (ainoan noilta
metsiltä), mutta ettei hän sitä ollut antanut takaisin, vaikka
omistaja oli useasti pyytänyt. Kun saman kuun 30:ntenä kävin
pappilassa, näin tosiaankin sen tomuisena alimmaisena papin
kirjahyllyllä. Hän vastasi kysymyksiini sen johdosta, että rahvas saa
mieluummin oppia lukemaan ruotsia (jota se ei edes ymmärtänyt). Minä
hankin muutaman kuukauden kuluttua Suomesta uuden raamatun tilalle,
vieläpä monia kappaleita kaikkialle suomalaismetsiin.»

Samaan menoon kertoo G., miten suomen kielen sorto meni niin pitkälle,
että suomalaisia Vermlannissa vangittiin ja sakotettiin sen johdosta,
että he »isiltänsä perityllä kielellä» pyhittivät lepopäivää lukemalla
lukuja suomalaisesta raamatusta. Niin kävi ylioppilas Antti
Vestlingin, joka v. 1818 piti saarnan Fryxänden Stengårdsutskogissa.
Hänet vangitutti apulainen Althar Borgsängin kylässä ja lähetti
Karlstadiin, missä hänet laskettiin vapaalle jalalle. Talonpoika
_Matti Hämäläistä_ Fryxänden Lekvattnetin kylästä kielsi papisto
suomalaisille naapureilleen lukemasta raamattua. Syyksi kieltoon
ilmoitettiin, että hän luki raamattua — sunnuntaina! Gottlund
mainitsee vielä pari muutakin esimerkkiä ja sanoo voivansa luetella
useampiakin.

_Ss. 199—202._ Tarinoita Pekka _Hakkaraisesta_ on julkaissut m.m.,
Väinö Wallin (Voionmaa) kirjasessa Metsäsuomalaiset Ruotsissa, ss.
40—3.

_Siv. 217._ Tässä kirjoittaa Gottlund tärkeän Samporunon sanelijan
nimen _Turpiainen_, mutta runotoisintoon on merkitty sanelijaksi »Maja
Hindricksdoter Turpoinen, en gammal gumma i Säfsens kyrkoby den 30
Aug. 1817.» Tältä sai hän myöskin yhden laulun ja ruotsinkielisen
loitsun »Mot ormhugg» (käärmeen puremalle). Tulen synty on myöskin
Turpoisen sanelema.

_Siv. 219_ sanoo G. kirjoittaneensa muistiin, useita loitsuja.
Päiväkirjassa on muistiinpano: »1 p. Mond. Nousin varrhajn ylös, ja
mänin muutamiin tojsiin vanhon akkojn luona joilta minä sajn muutamia
lukuja.» Runovihkoon on merkitty täältä saaduiksi: »Ormhugg»,
Niukahduksen luku, Pistoksen sanat, Ähky, Käärmeen loitsu ja Puun
jälki. 5 ensiksi mainittua lukua on sanellut _Katarina Jansdotter
Helsojnen_, vanha eukko Säfsenin kirkonkylästä, viimeksi mainitun 91
v:n vanha _Kirsti Sakrisdotter Puurojnen_, niin ikään samasta kylästä.

_Siv. 223._ Erik Juhaninpoika Ronkaiselta on runovihkossa
ruotsinkieliset loitsut: Verensulku, Niukahdus, Kateen luku, Koin luku
ja suomenkielinen Pistoksen luku.

_Siv. 225._ Opinteille joutuneistä metsäsuomalaisista kirjoittaa
Gottlund (Läsning för finnar ss. 37 alimuistutuksessa):

»Moni Ruotsin metsäsuomalaisen poika on opiskellut Upsalassa ja tullut
papiksi. Mutta sen sijaan, että olisivat palvelleet suomalaisia
heimoveljiään he ovat nämä hylänneet. Luovuttuaan alkuperäisistä
suomalaisista sukunimistään ja otettuaan niiden sijaan ruotsalaiset he
ovat hakeneet papeiksi ruotsalaisiin seutuihin. Sellaisia luopioita
eli vielä minunkin aikanani. Mutta heistä ei ole tullut yksinomaan
pappeja — moni muukin valtakunnan kuuluisa ja mainehikas mies on
lähtöisin näistä suomalaismetsistä. Tukholman kuninkaallisen
tiedeakatemian, Lundin Fysiografisen seuran jäsen y.m. _Daniel Persson
Thunberg_ oli alkuaan vain suomalaispoika kotoisin Thunjöstä (siitä
hän otti nimen Thunberg), Ångermanlannin Thorsåkerin
suomalaismetsistä. Hänen neronlahjansa herättivät jo hänen ollessaan
11 vanha pitäjän kirkkoherran huomiota, niin että tämä omalla
kustannuksellaan lähetti hänet Hernösandin kouluun. Sen sekä
lukiokurssin poika suoritti kunnialla ja pääsi Upsalan yliopistoon
antautuen aluksi opiskelemaan itämaisia kieliä, mutta ryhtyi sitten
opiskelemaan teknillisiä tieteitä. Ollessaan ylioppilaana Falunissa
palveluksessa tulivat hänen mekaniset lahjansa tunnetuiksi siten, että
hän keksi jonkunlaisen sahaus- ja karhitsemiskoneen (sågnings- och
harfningsmaskin), jonka hän täällä sommitteli. Nautittuaan kahtena
vuonna Polheimin yksityistä opetusta hallitus valitsi hänet ainoaksi
mieheksi, jolle uskottiin Ehrensvärdin johdolla laivatelakkain
rakentaminen Viaporin laivastoa varten. Tuon työn suoritti hän
kaikkien tyydytykseksi ja omaksi sekä maanmiestensä ikuiseksi
kunniaksi. Sitten hän matkusteli Suomea ristiin rastiin saattaakseen
maanviljelyksen paremmalle kannalle ja suorittaakseen järvien y.m.
korkeusmittauksia kaivaus- ynnä kanavoimistöitä varten. Valtiopäivät
määräsivät hänet jalkamaan Polheimin suunnitelmia ja suorittamaan työt
Trollhättanissa. Hän myös antoi Karlstadin laivatelakalle sen nykyisen
muodon ja kunnon. Hänen töitänsä ovat niinikään Söderköpingin
kanavoimistyöt ja Lyckebyn vesireitti, puhumattakaan monista muista.
(Ks. Memoria Danielis Thunbergi; Math. Nordbergi Opuscula Acad. T. 1.
s. 1—39). Tästä Thunbergistäkin on sanottava samaten kuin muistakin
Ruotsin suomalaisista ja meistä itsestämme. He yleistä mielipidettä
noudattaen halveksivat itseänsä ja suomalaista äidinkieltänsä, kunnes
tulivat minun kanssani tekemisiin, jolloin liekki äkkiä leimahti
tuhkasta.»

_Siv. 233—4._ _Antti Matinpoika Siikaiselta_ (Bisen) sai G. loitsut:
»Mot ledverk», »Mot vrede» ja »Madon luvun.»

_Siv. 237._ Päiväkirjassa on lisäys: »Kujn tulin saunasta, nin minä
annon häjtä lukea minun äjstä suomalajsia ja ruohtalajsia lojhtejta.»
— »_Hindrik Pers. Siikajnen_ ej tajtana suome vaan luuki ilman että
ymmertä. Se sanoi yhen Lapin sanone hänellä näjtä sanoja» Myllymäeltä
on 5 suomenkielistä ja 3 ruotsinkielistä loitsua.

_Siv. 262._ Kreeta _Puuroinen_ saneli paitsi pakkasen lukua muutamia
ruotsalaisia loitsuja sekä »Vihneen» luvun, kyyn ja käärmeen jäljille.
Otan pari näytettä Gottlundin alkuperäisestä oikeinkirjoitustavasta:

   »Kyyn jälät

   Sinä synnyit pimeässä
   Ennen kujn kuu nousi
   Ja päivä valkeni
   Kiväjssä kitisämässä
   Kannajsissa kahisemassa.»

   »Kärmän jälkiä

   Konna nukkujj kalliolla
   Kuola juoxi konnan kiasta
   Santa Pietar tuli käuven
   Loj tuola Herralla hänki
   Pajun karvan näköjnen
   Kajki karvan näköjnen
   Muaa matalavajnen
   Kivillen vojjenuxe
   Huaavan paranaxi.»

Nämä olivatkin viimeiset runomuistiinpanot tällä matkalla. Kaikkiaan
Gottlund kirjoitti papereihinsa tällä matkallaan n. 50 runoa, loitsua
ja laulua.

Tämän matkakuvauksen ruotsinkielinen nimi on: »C. A. Gottlund's Dagbok
öfver dess resor på Finnskogarna i Sverige och Norrige åren 1817 och
1821.»

Mainittakoon lopuksi, että paikannimien ja muidenkin erisnimien
kirjoituksessa on melkoista häilyväisyyttä ja epäjohdonmukaisuutta.
Oikea kirjoitustapa ei nykyään enää ole Suomesta käsin todettavissa,
kun monia nimiä ei tavata kartoissa, sillä useat suomalaiskylät ovat
hävinneet tahi nimet muutetut toisiksi.

Kirjaan liittyvän kartan on piirtänyt rouva _Inkeri Ollila_.




OIKAISUJA

Siv. 21 ja 22, Envald pitäisi ehkä olla Engvall.

Siv. 31, Norrén pitäisi ehkä olla Norrdén.







Viitteet:

[1] Oli näet Porvoon lukiossa tapana vv. 1810—13, että nuoriso
matkustaessaan juhannukseksi kotiin, köytti hattunsa ympärille vihreän
vahakankaan päällystäksi ja sen päälle vielä vihreän silkkiharson, jos
tahtoi olla muodin mukainen.

[2] Tämä käy yksiin Hülphersin tietojen kanssa. Hän sanoo s. 135:
»Suomalaisasutus on 3 penikulmaa kirkolta. Entisaikoina mainitaan vain
3 naapuria, mutta nykyään on 32 ruokakuntaa». Kysymys on vain siitä,
tarkoitetaanko naapureilla 3 nykyistä kylää: Finbacka, Bingsjö ja
Dalstuga.

[3] Hülpherskin mainitsee s. 138 sellaisen noidan luolan Enbergskärnan
länsipuolella. Minun on ehkä mainittava, että kertomuksia peikoista
tavataan joka maakunnassa, mutta Taalaissa ne ovat tuoreessa
muistissa, joten luulisi niillä tarkoitettavan muinaista todella
elänyttä kansaa, josta vain taruja on jäänyt muistiin.
Tässä yhteydessä voinen mainita, että Rättvikin vanhan kirkon toisessa
vaskipallossa on kuvattuna pyhä Olavi uskonnon edistäjänä, toisessa
pallossa noita nimeltä *Skalle* pitäen kirvestä kädessään. Ja kirves
on vieläkin pitäjän vaakunassa. Kun ei tuosta noidasta ole mitään
kertomusta luulisin sen esittävän suomalaista *Lallia*, joka aina
kuvataan kirvestä pitäen merkkinä siitä, että hän on kristinopin
vihollinen, joten siis tässäkin myytti noidista johtuu suomalaisesta
historiallisesta aiheesta. (Tähän voi verrata Brennerin v. 1671
piirtämää kopiota Isonkyrön kirkosta, jotka annoin litografeerata
Otavan 3:tta osaa varten.)

[4] Helsinglannissa käytetään joskus sanaa _böle_, joka meillä
ruotsalaisten asumassa Uudenmaan osassa liittyy moniin kylännimiin.

[5] Tämä Henrik Gustaf Ulfsparre oli syntynyt 1737, kuoli 21/4 1822,
(siis 80 ikäinen), oli ollut luutnanttina Taalain rykmentissä ja asui
samoin kuin von Zweigbergh Noretbergin luutnantin virkatalossa.

[6] Minua on näitä muistiinpanojani jälkeenpäin silmäillessäni
huvittanut vielä 50 vuoden kuluttua ottaa selko tuosta naisesta.
Morasta helmik. 19 p. 1874 saamastani kirjeestä ja vertaamalla Anrepin
»Ättar-taflor»iin näen, että hänen oma nimensä oli _Christina
Vilhelmina Fahnehjelm_, synt. Äppelbossa Tiblen kappalaisen talossa
20/11 1773 (hän siis oli 20 vuotta minua vanhempi), meni avioliittoon
22/4 1805 Taalain rykmentin luutnantin _Carl Johan von Zweigberghin_
kanssa majurin virkatalossa. Tytär Christina Johanna, joka 1816 muutti
isänsä kanssa Lindköpingiin. Äiti muutti 1824 Leksandiin. Kuoli siellä
3/12 1854.

[7] Kalsesaali on vuoren nimi.

[8] Olof Gransell, synt. Grangårdissä maalisk. 23 p. 1771, isä
talonpoika. Opiskeli Upsalassa 1796, vihitty papiksi 1799, apulaisena
Venjanissa, Grytnäsissä y.m.; vihdoin Hedemoran komministeri. Kuoli
helmik. 22 p 1817. (vrt. Vesterås Stifts Herdaminne af J. F.
Muncktell, III s. 28).

[9] Olof Grandell, synt. Grangärdissä elok. 6 p. 1734, kuoll. 1783.
Isä vuorityömies Antti Ollinpoika, äiti Briita Ollintytär. Opiskeli
1758 Upsalassa, filos. maist. 1761, teol. kand. 1764, vihitty papiksi
1766, tuomiokirkon toimitsija Vesteråsissa 1767—81, v.t. pastori
1771—2, supremus collega oppilaitoksessa 1777, konrektor 1779, rehtori
1781 (Muncktell, I s. 382).

[10] Maisteri Johan Gerén, synt. Grangärdissä Rifalletissa
varattomista vuorityöläisistä syysk. 9 p. 1753, kuoll. kesäk. 30 p.
1817. Kasvatettiin aluksi isän ammattiin ja alkoi aikuisena opiskella
mennen 24:n ikäisenä Upsalaan. Fil. kand. 1786, maist. 1788, vihitty
samana v. papiksi, v.t. kirkkoherra Ramsbergissä 1801, Grangärdissä
1802, Oressa 1803.

[11] Minun ei tarvitse huomauttaa, että tämä tarina, kuten
kansantarinat yleensä, ovat mielikuvituksen-omaisia, niitä on
muovaillut *licentia poetica*, mutta ne on silti sellaisenaan
merkittävä muistiin.

[12] Ks. Otava II, s. XII ja Helsing. Tidningar 1862 n:ot 204, 208.

[13] Niin lienee käynyt lopulta F. M. Franzeninkin.







Digitoijan huomio tekijänoikeuksista: Alkuperäisessä kirjassa on
liitteenä kartta jonka otsikkona on "Gottlundin matka-alue".  Kartan
tekijä on Inkeri Ollila, mutta tekijänoikeudet jäivät epäselviksi,
joten kartta on jätetty pois.  Muut kuvat ja piirrokset on mukana,
niiden tekijöitä ei ole ilmoitettu.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75424 ***