path: root/75405-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75405 ***

language: Finnish




KOSKEN TARINA

Kolminäytöksinen näytelmä


Kirj.

KAARLE HALME


Toinen, korjattu painos (näytelmästä "Herran ääni")

Seuranäytelmiä N:o 210





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1920.




HENKILÖT:

MARGARETA VUORENPÄÄ.
AHTI.
VELLAMO.
HOVINEUVOS KARILA.
SVANTE ALHORANTA.
YÖVARTIJA VARIS.
LAINA.
ANNI.

Omistettu Kaarlo Bergbomin muistolle.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Vuorenpään arkisali. Keskellä lattiaa mallijalusta ja maalausteline.
Perällä kaksi ikkunaa ja lasiovi, joiden läpi näkyy kuistin aitaus,
puisto ja etäämpänä tehtaan savupiippuja.

Harmaa, sateinen kesäpäivä.

VELLAMO maalaamishommissa telineen ääressä. Laina, köyhästi puettu
pieni tyttö, istuu jalustalla mallina.

LAINA. Ja sitten he —

VELLAMO. Odotapa hiukan! (Menee Lainan luo.) Koetahan katsoa tuonne
katonrajaan! Hetkinen vain! — Noin! — Joko Laina-pikkua alkaa väsyttää?

LAINA. Ei vielä.

VELLAMO. Vieläkös! — Eihän Laina toki vielä —! Kohta saammekin työmme
valmiiksi. (Menee takaisin telineen luo.) Nyt olemme aivan hiljaa —
pikkuruisen hetken vain! — Yksi ainut viiva — korkeintaan pari — viisi
sekuntia — silmänräpäys enää! — Odotahan! — Katsotaanpas ensin! —
Mainiota! — Nyt Laina-tytti saa taas istua vapaammin. Sillä lailla! —
No, kumman tehtävä on tällä kertaa sadun kertominen? Onko minun vuoroni?

LAINA. Eikä! Minunhan jäi kesken —

VELLAMO. Niinpä niinkin! Lainan satuhan keskeytyi.

LAINA. Niin. — Kääpiöt saivat sitten Avaruuden meressä erään saaren
asuttavakseen. Toiset asettuivat vuorelle, ja toiset jäivät rotkoon,
vuoren juurelle. Vuorelle paistoi aurinko lämpimästi — siellä oli
kirkas ilma — sieltä kantoi silmä kauas avaruuteen — paljon ihmeellistä
ja kaunista näkivät vuorelaiset. He näkivät senkin, että vuorella oli
mukavampi ja parempi olla kuin rotkossa.

VELLAMO. No eivätkö rotkon kääpiöt sitä huomanneet?

LAINA. Eivät. Rotkossa oli ilma tummaa, usvaista ja paksua. Se sokaisi,
ahdisti ja painoi heitä — yhä alemmas — niin alas, että lopulta he
kaikki tulivat vuorelaisten orjiksi. Nyt oli vuorelaisilla vielä
parempi ja mukavampi olla, sillä rotkolaiset toimittivat kaikki heidän
askareensa. Eivät vuorelaiset maan eivätkä puitten hedelmiäkään voineet
itse korjata, vaan —

VELLAMO. Miksi eivät voineet?

LAINA. No, kun pensaat pistelivät ja — ja kun maan multa oli niin kovin
mustaa — ja — ja likaista. — Nyt tulee sellainen kohta, jota en oikein
muista. Siinä puhutaan niin paljon vuorelaisten sydämettömyydestä ja
rotkolaisten kärsimyksistä ja — ja — vuorelaisten hengen kuolemasta —

VELLAMO. Voi, voi sinua, pikku-rukka! Kuinka sinä sellaista
muistaisitkaan!

LAINA. Mutta sitten taas muistan —. Vuorelaiset rupesivat pelkäämään,
että rotkolaiset hyökkäisivät anastamaan heidän asuinsijojansa.
Sentähden he lähettivät rotkoon erään mustan kääpiön sanomaan, että
kaikkien on siirryttävä pois tältä saarelta sadan vuoden kuluttua,
ja että siellä uudella saarella pääsevät rotkolaiset vuorelle — ja
vuorelaisten täytyy mennä rotkoon. Rotkolaiset olivat tyytyväisiä nyt,
kun kerran vuorotella saataisiin. Ja niin elettiin taas edelleen.

VELLAMO. Juttusi ei tunnu oikein luistavan tänään.

LAINA (arasti). Niin — kun se on niin vaikea ja — minä muistan niin
huonosti. Lopetanko?

VELLAMO. Ei, ei — älä nyt paina päätäsi alas — jatka sinä vain!

LAINA (yrittää parastaan). Kerran tuli suurilta tuntureilta, auringon
noususta päin vieras —

VELLAMO. Käännäpäs nyt vähän päätäsi oikealle — kas niin! Hyvä on! —
No, se tunturi-vieras —? Oliko se vuoren-väkeä vai —?

LAINA. Ei. Se oli Auringon maasta kotoisin. Päivänpoika oli hänen
nimensä.

Hän kokosi rotkolaiset Avaruuden meren rannalle — ja rotkolaiset
hämmästyivät ja ihmettelivät joukkonsa paljoutta.

Heidän sydämensä paisui ja heidän katseensa terävyys puhkaisi paksun
usvan. He näkivät auringon kajastuksen idässä ja kuulivat lauhkean
länsituulen huminan puitten latvoissa.

Nyt puhui Päivänpoika heille ja sanoi, että sadan vuoden kuluttua
kyllä täytyy tältä saarelta muuttaa, mutta kukaan ei tiedä minne.
Eikä kukaan tiedä onko siellä uudella saarella ollenkaan vuoria ja
rotkoja. Vuorelaiset vain narrailevat rotkolaisia, saadakseen rauhassa
pitää paikkansa vuorella. Tästä rotkolaisten mieli kovin katkeroitui
— ja suruissaan he rupesivat toisiltaan kyselemään, ja keskustelemaan
keskenään. —

Taas puhui Päivänpoika heille ja sanoi: »Katsokaa ympärillenne ja
uskokaa mitä näette ja tunnette ja mikä olevaista on, älkääkä sokkoina
juosko virvatulien perässä, mustaan pimeyteen!»

Rotkolaiset katselivat ympärillensä — he näkivät läikehtivän meren,
elinvoimaa uhkuvan maan — ja vuorelaisten loisteliaan ylängön. —
He näkivät — toistensa kuihtuneissa muodoissa oman kurjuutensa
alastomuuden, ja — hämmästyivät.

»Tarttukaa toisianne kädestä kiinni, lujasti ja varmasti!» huusi
Päivänpoika kääpiöille.

He etsivät toistensa kohmettuneet kourat ja pusersivat niitä
lämpimästi, luottavaisesti. Jokainen tunsi voimansa kasvavan, vartensa
vahvistuvan. Ihmeellisen turvalliselta tuo tuntui. Niin he seisoivat
hiiskumattomina. Aavistuksen oraat tekivät terää heidän sydämissään.
Jotakin käsittämätöntä oli tulossa! —

»Katsokaa toisianne silmiin, suoraan ja syvästi!» huusi Päivänpoika
kaikuvalla äänellä. — Kääpiöt tekivät niin. —

Aurinko nousi nyt pilvettömästä idästä, lännen tuuli tuoksui
tunturi-ilmaa, nuppunsa aukaisivat kukat, laineet läikkyivät, ja
linnut virtensä virittivät. Nopeana kuin salama syöksyi lämmön virta
kääpiöjoukon läpi, sytyttäen elämän tulen jokaisen rintaan. Koko luonto
vavahti: ihminen oli syntynyt.

VELLAMO (on Lainan viimeisen sanelman aikana tullut yhä
tarkkaavaisemmaksi ja vihdoin lopettanut maalaamisensa). Mitä sanoit?
Ihminen oli syntynyt?

LAINA (viattomasti). Niin. Rotkon kääpiöissä, Avaruuden meren rannalla.

VELLAMO. Oliko siis jo vuoren kääpiöissä ennen —?

LAINA (varmasti). Ei. Ne jäivät kääpiöiksi.

VELLAMO (pyyhkii siveltimiään). Hm! Sinun satusi on kovin tulipunainen.
Mutta — kyllähän se kuljettaa ajatuksia. — On siinä paljon —

LAINA. Paljon siinä on muistamista.

VELLAMO (nauraa). On todellakin. — Missä olet sen oppinut?

LAINA. Ihmisyyskoulussa.

VELLAMO. Ihmi —? Taas! Sinähän olet tänään ihan täynnä yllätyksiä. —
Mikä koulu se on?

LAINA. Se on — se on kaupungissa — me käymme siellä aina iltasilla. —
Tule kerran katsomaan, niin saat leikkiä ja oppia satuja! Mutta tule
minun osastolleni! Meille kerrotaan kaikkein hauskimmat sadut. Isojen
ihmisten sadut ovat vähän ikäviä. Tämä oli isojen satu — luullakseni.

VELLAMO. Käykö siellä isojakin ihmisiä?

LAINA. Etkö sitä tiedä?

VELLAMO. En.

LAINA. Herranen aika! Ethän sinä sitten tiedä mitään. Minä luulin,
että sinä jo olet käynyt ihmisyyskoulusi loppuun. (Vellamo purskahtaa
nauramaan ja menee suutelemaan Lainaa.) Ihastuitko noin kovin, kun minä
lupasin ottaa sinut mukaani?

VELLAMO. Ihastuin — ihastuin! (Nauraa.) Minä ihastuin niin kovin sinun
ihmisyyskoulustasi. — Kas niin! Nyt me olemme lopettaneet. Tulehan
nyt alas! — Odotapas! (Tuo pöydältä hedelmävadin.) Otahan nyt tästä!
Katsos, noin kauniita omenoita!

LAINA (ottaa omenan). Oletko ravistanut näin paljon omenoita?

VELLAMO. Ravistanutko? — Millä tavalla?

LAINA. Oletko itse ravistellut nämä puusta alas?

VELLAMO. Niinkö? — En ole. Palvelusväki on tietysti —

LAINA. Oletko sinä sitten vuorelainen?

VELLAMO. Vuorelainenko? (Ajattelee.) Tosiaankin — niin! (Hymyilee.)
Vuorelainen kai — mikäpä minä muukaan voisin olla. — Sinähän olet älykäs
tyttö, sinä.

LAINA. Tuletko ihmisyyskouluun minun kanssani, jos tulen hakemaan sinua?

VELLAMO. Tule vain hakemaan! Mennään sitten yhdessä. — Sinä saat olla
minun pikku opastajani. (Rouva Vuorenpää tulee vasemmalta, hattuun ja
päällysviittaan puettuna, menee suoraapäätä keskiovesta kuistille,
nyökäyttää mennessään Vellamolle, tähystelee oikealle.) Kas, äiti!
Pianpa palasit kaupungista! — Nyt pikku Laina saa mennä kotia. Miksi et
syö omenaasi?

LAINA. Minä vien sen siskolle.

VELLAMO. Onko sinulla paljon siskoja?

LAINA. Yksi.

VELLAMO. Ja äitisi on jo parantunut — niinkö?

LAINA. On.

VELLAMO. Entä isäsi? Sinä et koskaan ole maininnut häntä. Elääkö hän?

LAINA. Hän on yövartijana tehtaalla.

VELLAMO. Voi pikku ressua! — Tässä on siskollesikin. No, helma levälle!
(Tyhjentää hedelmävadin Lainan helmaan.) Kas noin! — Älä nyt pudota
niitä matkalla! — Sano äidillesi terveisiä! — Minun täytyy tulla
jonakin päivänä katsomaan häntä. Missä te asutte?

LAINA. Me olemme asuneet keväästä asti myllärin halkovajassa. Mutta kun
äiti parani ja jaksaa taas mennä tehtaaseen, niin me muutimme toiselle
puolelle koskea, Karpalosuon vaarin mökkiin. Oikeaan huoneeseen.

VELLAMO. Miksi te sellaisessa paikassa olette asuneet? Sanoithan, että
isäsi —

LAINA. Isä on taas kaupungin — rannassa.

VELLAMO. Mitä hän siellä tekee?

LAINA (hiljaa). En minä tiedä. — Isä juo kaikki äidinkin ansiot. Eilen
hän taas tuli kaupungista sinne Karpalosuolle, mutta vaari saarnasi
hänet ulos.

VELLAMO. Saarnasi? Millä tavalla?

LAINA (naurahtaa). Etkö tiedä mitä saarna on? Etkö ole koskaan käynyt
kirkossa? Se on sellaista, joka kauheasti pelottaa. Ja vaari on niin
iso, harmaapartainen —

VELLAMO. Saarnaako hän niinkuin pappi?

LAINA. Ihan kuin ilmeinen pappi. Äsken hän seisoi tuolla kosken
rannalla ja saarnasi — koskelle. (Nauraa.)

VELLAMO. Minäpä käyn teillä jonakuna päivänä.

LAINA. Et sinä sinne löydä — Karpalosuolle asti. — Minä tulen sitten
hakemaan sinua ihmisyyskouluun. Tulenko tänä iltana?

VELLAMO (ohjaa Lainan ovesta vasemmalle). Tule vain! Tule vaikka tänä
iltana! (Palaa mietteissään keskilattialle. Seisahtuu. Menee sitten
maalausta tarkastelemaan.)

ROUVA VUORENPÄÄ (tulee kuistilta). Vellamo!

VELLAMO. Mitä, äiti?

ROUVA VUORENPÄÄ. Tulehan tänne! (Viittaa ulos oikealle.) Tunnetko tuota
miestä — tuolla — tienristeyksessä? (Vellamo menee kuistille.) Hän
seisoo risteyksessä ja katselee tännepäin. — Tunnetko?

VELLAMO (tulee sisään). En tunne. Kuka hän on?

ROUVA VUORENPÄÄ. En tiedä — ajattelin vain — hän seisoi tuolla
käytävällä, kun ajoin lehtokujaa — minusta tuntui — lie joku
tehtaamme uusista virkamiehistä. (Vellamo on mennyt maalauksen
luo. Rouva Vuorenpää, katseltuaan vielä hetken ulos, sulkee oven.)
Hän on jo mennyt. (Painaa soittokellon nappulaa ja alkaa riisua
päällysvaatteitaan.) Oletko muuttanut atelieesi pois Uhmakalliolta?

VELLAMO. Vain täksi kerraksi. Paviljonki oli niin kolkko ja kostea.

ROUVA VUORENPÄÄ. Mitenkä voit ollenkaan maalata tällaisella säällä?

VELLAMO. Tämä oli jo melkein valmis —

ANNI (tulee). Soittiko kauppaneuvoksetar?

ROUVA VUORENPÄÄ. Tässä! (Antaa hattunsa ja vaippansa.) Kävikö täällä
äsken joku — outo herra?

ANNI. Ei käynyt. (Menee.)

ROUVA VUORENPÄÄ (menee sohvan luo ja ottaa sen selkänojalta liinan
hartioilleen, istuutuu). Luulin huomanneeni täällä äsken pienen tytön?

VELLAMO (menee kirjoituspöydän luo, repäisee pienen paperipalan ja
kirjoittaa siihen). Hän oli minun mallini.

ROUVA VUORENPÄÄ. »Paimentytön» malli?

VELLAMO. Olen muuttanut tauluni nimen.

ROUVA VUORENPÄÄ. Milloin?

VELLAMO. Nyt juuri. (Menee telineen luo ja kiinnittää paperipalasen
taulun reunaan.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Miksikä?

VELLAMO. Tule katsomaan!

ROUVA VUORENPÄÄ (aikoo nousta, mutta nojautuu hermostuneesti takaisin
sohvaan). Sano vain!

VELLAMO (pitkäveteisesti). »Satu.»

ROUVA VUORENPÄÄ. Mikä? — »Satu»? Muotokuvan nimeksi?

VELLAMO (nyökäyttää). Hm!

ROUVA VUORENPÄÄ (nousee ja menee kuvan luo, hämmästyy). Tämähän on
aivan kuin elävä ihminen! — Sinähän olet koko mestari. Onko tämä myöskin
aivan mallisi näköinen?

VELLAMO. Jotenkin — luulisin. — Silmät olivat pahimmat! Katselepa
niitä! Onko niissä mielestäsi kaukaista kaihoa?

ROUVA VUORENPÄÄ (ikäänkuin säpsähtäen). Mitä? Kaukaista kaihoa?

VELLAMO. Niin. Hänen silmänsä olivat sellaiset.

ROUVA VUORENPÄÄ (varjostaa kädellään nähdäkseen vain silmät).
Ihmeellistä!

VELLAMO. Mikä niin?

ROUVA VUORENPÄÄ. Nuo silmät! — Katsopa niitä näin — ainoastaan silmiä!

VELLAMO. Mitä sitten?

ROUVA VUORENPÄÄ. Etkö tunne niitä? — Veljesi silmät!

VELLAMO. Ahdinko? — Ei mutta — tosiaankin! Sepä omituista!

ROUVA VUORENPÄÄ (puoliääneen). Se on sittenkin — aivan varmaan —

VELLAMO (tarkastelee äitiään). Mitä tarkoitat? Mikä on varmaa?

ROUVA VUORENPÄÄ. Mikä oli — kuka oli sinun mallisi?

VELLAMO. Yövartijan pikku Laina.

ROUVA VUORENPÄÄ (pyyhkii hermostuneesti otsaansa). Peitä se! (Menee
sohvaan istumaan.)

VELLAMO (peittäessään kuvaa, seuraa katseellaan äitiään). Arveletko,
että Ahti olisi —? (Rouva Vuorenpää tuijottaa eteensä eikä vastaa.
Vellamo rientää äitinsä viereen ja suutelee häntä hellästi poskelle.)
Äiti! — Voihan se olla yhtä hyvin erehdystä — tai sattumaa — tai —

ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, ei, ei! (Nousee ja menee perälle. Katselee
puistoon.)

ANNI (tulee). Insinööri pyysi neitiä telefooniin. (Menee. Vellamo
poistuu vasemmalle.)

ROUVA VUORENPÄÄ (katselee ympärilleen, menee sitten kuvan luo, heittää
peitteen syrjään ja puhuu puoliääneen). »Satu»! Satu! Hänen silmänsä!
Myöskin hänen! — Kaukaista kaihoa —

VELLAMO (tulee, hämmästyy, kun huomaa äitinsä kuvan vieressä, menee
hiljaa hänen luokseen). Äiti! — Pannaan tämä peittoon! (Johtaa äitinsä
istumaan.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Ahtiko soitti?

VELLAMO. Niin. (Koettaa lohduttaa.) Se oli sittenkin pelkkää
mielikuvitusta.

ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, Vellamo! Ei se ole.

VELLAMO. Mutta vaikka otaksuisimme sen todeksikin, niin eihän asiaa
enää voi auttaa. Ja onhan se jo siksi vanha juttu, että —

ROUVA VUORENPÄÄ. Onhan se vanha. Oikeastaan sangen vanha. Mutta sen
ääni soi herkeämättä. On jo soinut kauvan. Jumala tiesi katkeaako
milloinkaan. Ja jos katkeaa, niin — mitä tapahtuu silloin?

VELLAMO. Etköhän sinä ole tänään kovin hermostunut? Entistä enemmän —
minun mielestäni.

ROUVA VUORENPÄÄ. Kyllä kai olenkin. Minun on — niin vaikea olla.

VELLAMO. Oh! Tuo onneton kuva —

ROUVA VUORENPÄÄ (hymyilee heikosti). Sinun »Satusi» — niin — (Nousee.)
Eikö mitä! (Menee toiselle puolen huonetta.) Se vain taas herätti ja —
ja vakaannutti — (Äänettömyys.)

VELLAMO. Missä oli Lainan äiti — silloin? Oliko hän meillä
palveluksessa?

ROUVA VUORENPÄÄ. Oli. Katri oli meillä samana keväänä, jolloin — isäkin
kuoli. (Istuutuu.)

VELLAMO (hämmästyy). Isäkö —?

ROUVA VUORENPÄÄ (kuulematta). Sinä ehkä et sitä muista — olithan
siihen aikaan ensimmäistä vuottasi Pariisissa — ja tulit kotia vasta
isäsi hautajaisiksi — joiden jälkeen Katri heti muutti pois — ja meni
naimisiin yövartija Variksen kanssa. — Varis oli jo silloin juoppo ja
muuttui sen jälkeen yhä juopommaksi — sai tietysti liiaksi rahoja —
palkkioksi. — Tämä naiminenhan katkaisi silloiset epäilyni ja —. Nyt en
enää epäile.

VELLAMO (menee katselemaan kuvaa). Mutta — eiväthän nämä ole — isän
silmät —

ROUVA VUORENPÄÄ (vavahtuu). Isäsikö? Ei — Ahdinhan —

VELLAMO. Niin — niin — Ahti — Ahdin ovat — minä ymmärsin väärin —.
Isä-vainajallahan olikin kylmät, teräsharmaat silmät — ei näissä ole
mitään yhtäläisyyttä — (Peittää kuvan ja tulee alas.)

ROUVA VUORENPÄÄ (raskaasti). Ei — ei niissä ole.

VELLAMO (pysähtyy hämmästyneenä; arasti). Mitä tarkoitat —?

ROUVA VUORENPÄÄ (kuulematta). Hänellä oli kylmät, teräsharmaat — ei
mitään — ei mitään yhteyttä Ahdin —

VELLAMO. Äiti! (Rouva Vuorenpää lopettaa äkkiä ja katsoo pelästyneenä
Vellamoa. Vellamo katselee liikahtamatta äitiään. Rouva Vuorenpää
hämmentyy, painaa päänsä alas. Vellamo pyyhkii otsaansa, menee hitaasti
telineen luo, järjestelee maaleja ja siveltimiä. Rouva Vuorenpää nousee
raskaasti, katselee Vellamoa, hermostuu, menee perälle, katselemaan
ulos. — Äänettömyys.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Mitä Ahti soitti?

VELLAMO. Sanoi tulevansa tänne — hetken perästä.

ROUVA VUORENPÄÄ (kääntyy). Sinun taulullasi on hyvä nimi. »Satu!»
(Vellamo ei vastaa. Rouva Vuorenpää menee hitaasti istumaan sohvan
nurkkaan, lähelle Vellamoa.) Se on hyvin sattuva. (Katsahtaa
Vellamoa.) Sattuvampi kuin luuletkaan.

VELLAMO (neuvottomana). Hm!

ROUVA VUORENPÄÄ (hermostuneesti). No — ei siten kuin sinä ajattelet.

VELLAMO. Minä — minä en ajattele mitään.

ROUVA VUORENPÄÄ. Sinussa heräsi äsken eräs ajatus — epäilys — minuun —

VELLAMO. Minä ymmärsin tietysti väärin. Ei puhuta siitä!

ROUVA VUORENPÄÄ. Luuletko, että vaiti oleminen olisi minulle eduksi.

VELLAMO (menee äidin luo). En minä sitä tarkoittanut. — En usko sinusta
mitään pahaa.

ROUVA VUORENPÄÄ. Mistä sait tuon nimen taulullesi?

VELLAMO (istuu jakkaralle). Se oli vain mielijohde. Minä olen antanut
Lainan kertoa satuja, istuessaan mallina.

ROUVA VUORENPÄÄ. Mielijohdeko?

VELLAMO. Päähänpisto — tai sattuma.

ROUVA VUORENPÄÄ. Sitä en usko. — Rengas liittyi toiseen — edelliseen —
ja kohtalo takoo jo uutta —

VELLAMO. Oletko ruvennut taas mietiskelemään?

ROUVA VUORENPÄÄ. Sinä et usko? — Kyllä minä tiedän. Tähän sinun
»Satuusi» liittyy toinen satu eräästä maahovin tytöstä, joka eli kerran
perintökodissaan — kohisevan kosken rannalla. Minun tarinani, kosken
tarina siihen liittyy.

VELLAMO. Äiti!

ROUVA VUORENPÄÄ (katselee Vellamoa). Tyttö oli tuollainen
tummakiharainen. Hyvin sinun näköisesi — hyvin.

VELLAMO. Kyllä tiedän. Tuolla vanhassa hovissa — kauniin kosken
rannalla.

ROUVA VUORENPÄÄ. Sinä et tiedä, kuinka kaunis ja kiehtova tuo koski
oli. (Raskaasti.) Nyt se ei enää ole samanlainen kuin silloin.
Sen voima vangittiin sulkuihin ja telkimiin. Sen voimakas ääni
tukahutettiin hammasrattaitten kalinaan. Kaksi vierasta miestä sen
teki. Niin kävi tytön kosken. Ja niin kävi — hänen itsensäkin.
Tietysti. Olihan hän kosken kasvatti.

Tehtaanrakentajista oli toinen tumma, toinen vaalea.

Hovin tyttö vihasi heitä kumpaistakin — aluksi. Mutta Tumma kertoili
hänen koskestaan kauniita tulevaisuudenkuvia, ja hovin tyttö luuli
lukevansa Tumman silmissä ymmärtämystä ja anteeksipyyntöä..- Yhä
syvemmälle katsoivat nuo silmät — yhä syvemmälle —

Kaunis unelma oli syntynyt hänen sielussaan — vielä kauniimpi kuin se,
jonka koski oli synnyttänyt —: Mutta se oli vain unelma —! Muutamana
sumuisena ja synkkänä syyskuun päivänä — hän heräsi siitä. (Kiihkoisesti.)
Tumma matkusti pois maasta. Oli irtautunut liikkeestä, kaikesta —
kaikesta — sanottiin. — Eikä hän milloinkaan enää palaa — sanottiin
myöskin.

Näin heräsi hovin tyttö harmaana syyskuun aamuna — harmaaseen
todellisuuteen. Ainoastaan muisto jäi jäljelle — ja sielunsa sisimpään
— Tumman silmät. (Hengittää epätasaisesti.) Nopeasti toimivat tämän
jälkeen tytön omaiset ja — Vaalea. Yksinäisenä, välinpitämättömänä
seisoi tyttö.

Koskikaan ei ollut enää sama kuin ennen. Raiskatut olivat sen
kuusikkoäyräät, ja uoma meurusi tuskaisen toivottomasti.

Kaukaista kaihoa!

Kihlajaiset — häät — heittäytyivät ulvahtavana laineena kaiken yli —

Laineen kylki kimmelsi kylmää kiiltoaan — aivankuin — ei koskaan olisi
— ainuttakaan lämmintä sydäntä sen alle hautaantunut. Mutta sinne
hautaantui paljon lämmintä, koska sieltä kasvoi hovin tytön esikoiselle
— Tumman silmät — »Satusi» silmät —

VELLAMO (hellästi). Rakas — rakas hovin-tyttö raukka! — Nyt minä
ymmärrän kaikki — sinun koskesi, Ahtisi ja Vellamosi — kaikki.

ROUVA VUORENPÄÄ (hermostuneesti). Olen aina aavistanut — minä pelkään —

VELLAMO. Mitä, rakas äiti?

ROUVA VUORENPÄÄ. Että tapausten verkko alkaa kutoutua umpeen. Kosken
tarina jatkuu.

VELLAMO. Äiti rakas! Sinä olet sairas — kovin hermostunut ja kiihtynyt.

ROUVA VUORENPÄÄ. Minun täytyy maksaa kesän-lyhyt onneni elämän
pituisella kärsimyksellä — ehkä vieläkin pahemmalla. Sellaista on elämä.
(Nousee, kävelee hermostuneena.) Kaikesta pitää maksaa. (Pysähtyy.)
Toisinaan ajattelen sitäkin, että minä olen rikollinen — ja että —
rikos on rangaistava.

VELLAMO (nousee). Mikä rikos?

ROUVA VUORENPÄÄ. Se — hm — en oikein tiedä — ehkä se, että annoin tuon
laineen upottaa itseni ja — niin — se kai se lienee. — Toisinaan olen
siitä vakuutettu —

VELLAMO. Minä en sitä usko. Minä en usko, että olet mitään rikkonut.

ROUVA VUORENPÄÄ (istuu pöydän luo). Toisinaan en minäkään sitä usko —
ja silloin on hyvä olla. Mutta taas toisinaan — oh, minun mielessäni
liikkuu joskus kauheita asioita.

VELLAMO. Kuule, äiti! Meidän täytyy matkustaa täältä.

ROUVA VUORENPÄÄ (kuulematta). Minä ajattelen, että Ahdissa on kaksi
vastakkaista voimaa, jotka vaanivat toinen toistaan — että hänessä on —
kuinka sanoisin — osa kahdesta miehestä — kahdesta verivihollisesta —

VELLAMO. Olivatko he verivihollisia?

ROUVA VUORENPÄÄ. En ole koskaan saanut tietää, mitä heidän välillään
tapahtui. — Mutta ilman syytä ei Tumma matkustanut. Hänhän rakasti
minua, minä tunsin sen.

VELLAMO. Minkätähden luulet hänen matkustaneen?

ROUVA VUORENPÄÄ. Jotakin kieroa — petosta — valhetta tai rikosta on
ollut mukana -. Olipa miten tahansa, niin heidän on täytynyt olla
verivihollisia — ja heidät minä olen yhdistänyt samaan henkilöön —

VELLAMO. Mitä sinä tarkoitat?

ROUVA VUORENPÄÄ. Ahdissa minä olen heidät yhteen liittänyt. Se juuri
on minun rikokseni. (Nousee kiihkeästi). Minä en olisi saanut mennä
naimisiin toisen miehen kanssa, kun kerran minun sieluni oli juuriaan
myöten kiintynyt toiseen. — Se on luontoa vastaan. Siksi se on rikos.
Hänen ruumiinsa ei ole hänen henkensä oikea asuinsija. Hänen sielunsa
on vangittuna vastenmielisessä paikassa, josta se kaikin voimin pyrkii
vapautumaan. Juuri sen tähden hänen silmistään loistaa —

VELLAMO (vie äitinsä sohvaan istumaan). Meidän täytyy tosiaankin
matkustaa täältä pois. — Vuosikausia sinä olet kiduttanut itseäsi
noilla kauheilla ajatuksilla ja saanut itsesi ihan sairaaksi. — Meidän
täytyy ryhtyä vakaviin toimiin. Tästä pitää keskustella lääkärin kanssa.

ROUVA VUORENPÄÄ (hervahtaen). Olenhan minä senkin tehnyt.

VELLAMO. Ja hän —?

ROUVA VUORENPÄÄ. Hän on kehoittanut minua muuttamaan muualle.

VELLAMO. Etkä ole siitä maininnut mitään. — Hyi sinua, äiti! Miksi olet
sen salannut?

ROUVA VUORENPÄÄ. Jos olisin matkustanut täältä, niin olisit sinä
seurannut mukana. Ja sitä en tahtonut, kun tiesin sinun viihtyvän
täällä. Keväällä aioin sitä ehdottaa, mutta kun sinä silloin niin
innokkaasti aloit hommata uuden atelieen rakentamista, niin en hennonut
sitä tehdä.

VELLAMO. Sinä herttainen äiti kulta! Siinä olet menetellyt aivan
väärin. — Tällä seudulla ei millään tavalla ole minulle mitään
erikoisviehätystä. Viihdyn yhtä hyvin muuallakin. — Kuinka sinä olet
mahtanutkaan kärsiä!

ROUVA VUORENPÄÄ. Täällä on sentään ollut parempi kuin tuolla vanhassa
kartanossa. Tämä on vähän kauvempana. Tehtaan jyrinä ja jyskytys
vaivasi minua. En voinut siihen tottua. Se tuntui minusta koskeni
voihkimiselta tuskallisen taakan alla. — Sunnuntait, jolloin tehdas
seisoi, olivat minulle juhlahetkiä. Niitä aina odotin. Silloin
menin Uhmasaaren paviljonkiin katselemaan kosken vapaata, hurjaa
huppelehtimista. — Istuin siellä tuntikausia ja riemuitsin. Me
riemuitsimme molemmat toistemme näkemisestä. — Täällä uudessa huvilassa
kuluu viikon kuusi päivää sentään rauhallisemmin, sillä tänne ei kuulu
tuo tuskan voihkiminen. — Kun Ahti vielä saa oman huvilansa valmiiksi
ja muuttaa sinne, niin silloinhan pääsen irti kaikesta, joka minua
kiusaa.

VELLAMO. Ei suinkaan hän —?

ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, ei — ei oikeastaan hän. Vaan kaikki se elämän
pinta, kaikki ne tuhannet pikku jokapäiväisyydet, jotka ikäänkuin
roikkuvat kiinni hänen käsissään, tukassaan, vaatteissaan — uh!

VELLAMO. Me matkustamme, me kaksi. Se on päätetty asia.

ROUVA VUORENPÄÄ. Mutta sinun uusi atelieesihan —

VELLAMO. Samantekevää! Saavat keskeyttää rakentamisen tai käyttää
senkin — tehtaaksi tai miksi vain tahtovat. Sinun on lähdettävä — ja
minä seuraan mukana.

ROUVA VUORENPÄÄ (raskaasti). Voiko kohtaloaan paeta! — Etkö muista
tarinaa Vuorenpään harmaasta kummituksesta, joka nähdään aina suurien
onnettomuuksien edellä —?

VELLAMO. Menneitten aikojen mielikuvituksen kummitus — tiedäthän sen.

ROUVA VUORENPÄÄ. Mikä liekin —! Mutta minä olen nähnyt sen.

VELLAMO. Missä?

ROUVA VUORENPÄÄ. Kosken niskalla — sulkutelineillä. (Nousee.) Tuo pato
vaivaa minua — kiusaa. Tekisi mieleni räjähdyttää se auki.

VELLAMO. Niin, niin! — Minä ymmärrän — kummituksesi — koskesi
painajainen —

ROUVA VUORENPÄÄ. Ei, ei! Siellä oli myöskin harmaa — vanha mies —

VELLAMO. Karpalosuon vaari lie ollut — hupelo vanhus — liikkuu usein
kosken äyräillä.

ROUVA VUORENPÄÄ (kuuntelee). — Hss! — siellä tulee joku — varmaankin
Ahti — olkaamme vaiti tästä nyt —!

ANNI (tulee). Siellä etuhuoneessa on yövartija Varis. Hän tahtoo
kivenkovaan päästä neidin puheille.

VELLAMO. Mitä hän minusta tahtoo?

ROUVA VUORENPÄÄ. Rahaa hän tahtoo. Hän on taas juomatuulella, olen
kuullut — poissa paikastaankin. Hänelle ei saa antaa rahaa — se vain
vajottaa hänet yhä syvemmälle. — Älä laske häntä sisään!

ANNI. Minä jo sanoin — mutta hän ei —

YÖVARTIJA VARIS (täydellinen jätkä, ennen aikojaan vanhentunut,
kuihtunut, törkeä ja puoli-humalainen olento, tunkeutuu sisään).
Kyllä, kyllä piika sanoi. Mutta minulla on sellainen käsitys —
muutamanlaisista ryökkynäpiioista, että ne valehtelevat. —

ROUVA VUORENPÄÄ. Mitä yövartija nyt niin välttämättömästi —?

YÖVARTIJA VARIS. Minä olen ollut viime aikoina pienillä matkoilla. —
Minulla on suuria — suuria — asioita. Mutta ne tulevat sitten vasta —
kaikki samoille markkinoille.

ROUVA VUORENPÄÄ. Minä olen kieltänyt yövartijaa käymästä täällä —
päihtyneenä.

YÖVARTIJA VARIS. Minulla on sellainen käsitys päihtymisestä, että —

VELLAMO. Anni sanoi, että teillä on minulle asiaa. Mitä se on?

YÖVARTIJA VARIS. Asioista minulla on sellainen käsitys, että —
hiljaksensa — noin — noin — jetsullensa —

ROUVA VUORENPÄÄ. Menkää nyt, rakas yövartija — ainakin tällä kertaa —

YÖVARTIJA VARIS. Miksi minä olisin tullut, jos minä noin vain heti
menisin. Katsokaas —

ROUVA VUORENPÄÄ (hermostuneena). Minä en voi teidän kanssanne
keskustella. En tänään. Ehkä huomenna —

YÖVARTIJA VARIS. Huomisesta on minulla sellainen käsitys —

ROUVA VUORENPÄÄ. Vaietkaa nyt, ihminen! (Ottaa kukkarostaan rahaa ja
antaa Varikselle.) Tuossa — menkää!

YÖVARTIJA VARIS. Kiitos ja kunnia. Pikkuinen alkusuoritus! — Rahasta on
minulla sangen hyvä käsitys. — (Kääntyy menemään.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Anni! — Suoraan kuistin kautta!

ANNI (avaa kuistin oven). Tästä!

YÖVARTIJA VARIS (mennessään). Herrasväen piioista on minulla sangen
huono käsitys. (Menee.)

VELLAMO. Jätä ovi vähän auki!

ANNI. Kyllä. (Menee.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Minä tein taas suuren rikoksen, antaessani hänelle
rahaa. — Oh, tätä kurjuutta! Tätä inhoittavaa kurjuutta!

VELLAMO. Onko hän ennenkin — käyttäytynyt noin törkeästi? Hänhän
uhkaili —

ROUVA VUORENPÄÄ. On kehittynyt tietysti yhä julkeammaksi. — Häneltä
nähtävästi voi odottaa jo mitä tahansa. — Ja nyt — kun minä tiedän
varmaan mistä syystä hän —

AHTI (tulee vasemmalta). No —? (Katselee ympärilleen.) Eikö hän vielä
ole tullutkaan? (Rouva Vuorenpää tuijottaa Ahtia melkein kammoksuen.
Ahti nyökäyttää tervehdykseksi.)

VELLAMO. Kenen olisi pitänyt tulla?

AHTI. Enkö sitten —? Unohdin kai äsken sanoa, että hovineuvos Karila
soitti kaupungista —

ROUVA VUORENPÄÄ (koettaa tyynnyttää itseään). Onko eno uskaltanut ulos
tällaisella ilmalla?

AHTI (heittäytyy istumaan). Lienee jotakin tärkeätä uuden —

VELLAMO (paheksuen). Etkö sinä koskaan voi lakata tuosta
hovineuvos-ivastasi?

AHTI. — uuden arvonsa johdosta. — Tähän asti hän on ollut vain meidän
perheemme hovineuvos, mutta nyt hän on — yleinen hovineuvos.

VELLAMO. Millä tavalla?

ROUVA VUORENPÄÄ. Olisiko eno —?

AHTI (sytyttää tupakan kotelostaan). Palkinnoksi siitä, että hän on
eronnut yliopettajan-toimestaan, on kaikkein korkein suosio nimittänyt
hänet — hovineuvokseksi.

VELLAMO. Nytpä sitten saat tosissasi nimittää häntä siten. Pahuus sai
palkkansa.

AHTI (naurahtaa). Niin — johdonmukaiset ovat Herran tiet.

VELLAMO. Mutta — tällainen sää — vierashuoneisiin on toimitettava
tulta. (Aikoo mennä.)

ROUVA VUORENPÄÄ (katsoo pitkään Ahtia). Anna olla — menen itse
katsomaan. (Menee vasemmalle.)

AHTI. Mikä äitiä vaivasi?

VELLAMO. Kuinka niin?

AHTI. Hän oli niin — hm — jäykkä.

VELLAMO. Hän loukkaantui ehkä, kun sinä — Miksi et voi sanoa eno
Karilaa enoksi?

AHTI. Hänhän on äidin eno, eikä minun.

VELLAMO. Onko se mikään syy?

AHTI. Hm! Jos hän ei olisi tehtaan osakas, niin kernaasti minun
puolestani. Mutta asioimismaailmassa ei tunneta mitään enoja eikä
orpanoita. Niistä on vain haittaa. (Nousee.) Ja kylmentääkseni herra
hovineuvoksen liiallista sukulaisuutta —

VELLAMO. — puhuttelet häntä arvonimillä.

AHTI. Se pitää loitompana.

VELLAMO. Ja se on tarpeellista?

AHTI. Tietysti.

VELLAMO. Miksi niin?

AHTI. Huvittaisiko neiti taiteilijatarta —?

VELLAMO (naurahtaa). Oliko sekin arvonimi — loitolla pitämistä varten?

AHTI (kävelee ylöspäin ja huomaa taulun). Maalaile sinä vain ja
sekoittele värejäsi — äläkä sekaannu liikeasioihin! — Joko työsi on
valmis? (Aikoo taulun luo.)

VELLAMO (kiirehtii telineen luo). Ei vielä — se on puolivalmis —. minä
en näytä sitä vielä!

AHTI. En ole utelias. (Kuuntelee.) Nyt ajetaan lehtokujalla. (Menee
perälle.) Siinä on hovineuvos-eno. (Seisahtuu hetkiseksi mietteisiinsä.)

VELLAMO. Kuulehan, Ahti!

AHTI. Hm? (Menee alas.)

VELLAMO (istuu pöydän luo). Tuosta atelieesta minä tahtoisin —

AHTI (heittäytyy sohvaan). Tosiaan! Niin minäkin. — Olisiko mielesi
paha, jos atelieesi rakentaminen keskeytyisi — joksikin aikaa?

VELLAMO. Keskeytyisi? Mitä tarkoitat?

AHTI. Työn lopettamista minä tarkoitan.

VELLAMO. Minkätähden? Onko äiti ehkä —?

AHTI. Äiti? Mitä äidillä olisi tämän asian kanssa tekemistä? — Työväkeä
vain pitäisi vähän — no, se ei kuulu tähän -. Mitä arvelet?

VELLAMO. Voisiko rakennusta käyttää joksikin muuksi, jos —?

AHTI. Mitä?

VELLAMO. Jos minä en sitä tarvitsisikaan?

AHTI. Niinkö?

VELLAMO. Olen ajatellut asettua kaupunkiin asumaan.

AHTI. Kaupunkiin? — Mitä järkeä siinä olisi? Tämähän on melkein
kaupungissa. Tuskin neljännestunnin matka.

VELLAMO. Johonkin toiseen kaupunkiin. Pääkaupunkiin esimerkiksi.

AHTI. Vai niin?

VELLAMO. Niin. Mutta Uhmasaaren paviljonkia voin sentään vielä tarvita.
— Paneta siis parempi vetoköysi uomaan, ettei virta vie lauttaa
mukanaan!

AHTI (nousee). Olihan se oikeastaan hassua! Minua onkin jo alkanut
hävettää koko homma. Ruveta syytämään rahoja taiteellisiin yrityksiin!

VELLAMO. Sinä et ole juuri erittäin taiteellinen!

AHTI. Taiteellinen? Minäkö? Pyh! (Nauraa.)

VELLAMO (vakavasti). Ei sinua nähtävästi liiallinen henkisyys rasita.

AHTI. Ei. Minä olen vapaa sellaisista — höyryistä.

VELLAMO. Sielusta.

AHTI (heittää pois tupakan; hyväntuulisesti). Mikä se on?

VELLAMO (puoliääneen). Ei kahta vastakkaista — ainoastaan puolikas —

AHTI. Mitä sanoit?

VELLAMO. Sanopas minulle, hyvä mies, millä sinä elät?

AHTI (kääntyy nopeasti Vellamoon, naurahtaa). Milläkö elän?
(Terävästi.) Ethän liene —? — Hm! — Sinustahan voisikin täällä
sukeutua —. (Miettii. — Hovineuvos Karila tulee vasemmalta. Hän on
vanha, harmaapäinen ja sileäksi ajeltu. Liikkuu hitaasti ja varmasti.
Puhuu harvaan, miettivästi ja terävästi. Ahti päättävästi Vellamolle.)
Atelieen rakentaminen on lopetettava heti!

VELLAMO (menee Karilaa vastaan). Katsopas enoa! Hyvää päivää!
Tervetuloa, eno!

AHTI (tervehtii). Tervetuloa, herra hovineuvos!

HOVINEUVOS KARILA (viittaa kädellään). Ta, ta, ta!

VELLAMO. Kuinka sinä tällaisella ilmalla uskalsit lähteä liikkeelle?

HOVINEUVOS KARILA. Parempi tietysti olisi ollut huoneessa. (Tulee
etualalle.) Mutta kun kerran täällä napavyöhykkeellä asuu ja elää, niin
pitää kai toisinaan ulkonakin liikkua — pakosta ainakin.

VELLAMO. Istuhan nyt, eno! Tässä nojatuolissa on mukavaa.

HOVINEUVOS KARILA. Kiitos, kiitos!

AHTI. Minulla on kunnia onnitella teitä uuden arvonne johdosta.

HOVINEUVOS KARILA (istuu). Ta, ta, ta!

VELLAMO. Niin tosiaankin — hovineuvos —

HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta! — Minä olen yhtä vähän hovineuvos kuin
teidän isänne oli kauppaneuvos. Ihmisten tyhmyyksiä! Lapsikamarijuttuja!

VELLAMO. Sinä et siis pidä —?

HOVINEUVOS KARILA. Hassutuksia. En.

AHTI. Mutta, herra hovineuvos —

HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! Nimitä minua ennemmin vaikka
nokikolariksi — tai ehkä paremmalla syyllä kaivonkatsojaksi. Sen nimen
olen jotenkin edes ansainnut. Tuo kaivo tuolla vanhan kartanon pihalla
on minun katsomani. Niin! Sano kaivonkatsojaksi — ellet löydä muuta
sopivampaa. — Täällä vetää. — (Katselee ympärilleen.) Onkohan tuo ovi —?

VELLAMO (menee sulkemaan peräoven). Minä suljen —.

HOVINEUVOS KARILA (huomaa maalaustelineet). Oletko hommassa?

VELLAMO (sulkiessaan ovea). Se on vain pieni harjoitelma, puolivalmis —

HOVINEUVOS KARILA. Taiteentuntijat arvelevat, että sinun ensi matkasi
pitäisi käydä Italiaan päin. (Äkkiä Ahdille.) Missä sanoit lopettavasi
työt? Luulin kuulleeni — tehtaillako?

AHTI (istuutuu). Eikä — Vellamon ateliee-rakennuksella.

HOVINEUVOS KARILA (Vellamolle). No?

VELLAMO. Ei se vielä ole päätetty asia.

AHTI. Vellamo aikoo asettua kaupunkiin vastaisuudessa.

HOVINEUVOS KARILA. Ja äiti mukaan! Se on hyvä! Olen sitä usein
ajatellut — ja kehoittanutkin äitiäsi. Hyvin hyvä! — Hän näytti niin
rasittuneelta, kärsivältä. — Matkusta ensin Italiaan ja ota hänet
mukaasi — talveksi —

VELLAMO. Niin tosiaankin — syksyllä —

HOVINEUVOS KARILA. Minäkin olen aikonut —

VELLAMO (ihastuneena). Sinäkö, eno! Sepä hauskaa —

HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! — Riippuu asianhaaroista. Täällä on
luullakseni paljon järjestettävää. (Ahdille.) Luulin jo, että tuo työn
keskeytys olisi ollut yhteydessä lakon kanssa.

VELLAMO. Minkä lakon?

HOVINEUVOS KARILA (katsoo Ahtia). Eikö — —?

AHTI (liikahtaa tyytymättömästi). Hyh!

HOVINEUVOS KARILA. Sen — jota suunnitellaan meidän tehtaillamme.

VELLAMO. Täälläkö? — Ahti ei ole puhunut mitään siitä,

AHTI. Siitä ei ole mitään puhumista. — Konehuoneen väki on pyytänyt
palkankorotusta, ja — huomenna kello kaksitoista he saavat vastauksen.

VELLAMO (istuutuu). Minkälaisen vastauksen?

AHTI. Kieltävän.

HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta! Minä olen aina vastustanut liiallista —
sanon liiallista — palkkojen polkemista — ja vastustan nyt — tätä sinun
kieltoasi.

AHTI. Olenhan tarjonnut osani herra hovineuvoksen ostettavaksi, ja —

HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta!

VELLAMO. No, mutta Ahti! — Ajattelehan, jos he todellakin tekevät lakon?

AHTI (nousee). Tehkööt! Me emme siitä kärsi. — Tehdas on käynyt, veden
vähyyden tähden, vain yhdellä koneella aina toisen puolen vuotta. Mutta
nyt on meillä niskasulku valmis, ja ylävesi kohotettu. Vastaisuudessa
voi tehtaassa käydä kaksi konetta ympäri vuoden. Pieni seisahdus ei
tule tekemään tuotantoon mitään vajausta.

HOVINEUVOS KARILA. Mutta jos lakko laajenee? jos konepajalaiset,
valimolaiset, ulkotyöläiset'—?

AHTI. Eikö mitä! Sellaista ei voi ajatella. Niinkö suureen hommaan he
pystyisivät!

HOVINEUVOS KARILA. Kuka tietää! — Te ette kai kumpainenkaan ole
lukeneet tämänpäiväistä »Kansan ääntä»?

AHTI. Minä en koskaan lue meidän sosialistisia lehtiämme.

HOVINEUVOS KARILA. Tällä kertaa olisi syytä. (Ottaa sanomalehden
taskustaan.) Siinä on erittäin mieltäkiinnittävä kirjoitus.

VELLAMO. Saanko nähdä —?

HOVINEUVOS KARILA (antaa lehden Vellamolle). Tätä ennen on jo
useammissa kirjoituksissa perätysten hyökätty meihin. Vertailevilla
numeroilla on todistettu, että meillä on alhaisimmat palkat koko
maassa. — Nyt tuossa — vaaditaan elinehtojen parantamista kautta koko
linjan — lakon uhalla.

AHTI. Se ei ole mitään uutta. Minun muistinaikani he ovat kirkuneet
samaa. Eikä siitä ole sen kummempaa tullut.

VELLAMO (lukiessaan). Loistavaa! Lennokasta!

AHTI (ivallisesti). Sepä uutta!

HOVINEUVOS KARILA. Se onkin uutta. — He eivät taistele enää
itsepuolestaan, vaan ihmisyyden puolesta. Koko aate saa tuossa
laajemman, korkeamman kantavuuden. Se innostaa, tempaa mukaansa.

AHTI. Sepä jo näyttää tehneen vaikutuksensa!

HOVINEUVOS KARILA. Sana ihmisyys on aina tehnyt minuun erityisen
vaikutuksen — suuremman kuin mikään muu sana.

VELLAMO (lukee). »— Ymmärtäkää kuolleet sankarinne! Kuulkaa mitä haudat
huutavat!»

AHTI. Kehoitus väkivaltaisuuksiin! Tietysti!

HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! — Ei se ole sitä. — Minä melkein uskon,
että se on suurta, pyhää sotaa.

AHTI (hymähtää). Tai — suurta, keinotekoista peliä.

HOVINEUVOS KARILA. Hm! Mitä liekin! — Mutta tarkoitus on selvä:
marttyyrejä tarvitaan.

AHTI. Jotka kuolisivat — niinkö? — Minkä puolesta?

HOVINEUVOS KARILA. Totuuksiensa, ihanteittensa puolesta.

AHTI (halveksien). Luuletteko todellakin, että heillä on ihanteita?

HOVINEUVOS KARILA. Meillä niitä ainakin on — sangen vähän. Eikä voi
otaksua, että meidän vanhentunut jumaluusihanteemme kestää kamppailun
heidän ihmisyysihanteensa kanssa.

AHTI. Noh, sellainen tappio ei paljoakaan merkinne.

HOVINEUVOS KARILA. Se merkitsee luopumista parhaasta suojamuurista — ja
— jäljelle jää siinä tapauksessa ainoastaan itsekkyys. (Katsoo Ahtia.)
Itsekkyys!

AHTI. Entä korkeampi sivistys?

HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! — Meidän sivistyksemme?! — Jonkun verran
— hyvin hiukan aivovoimistelua! Siinä kaikki! — Korkeampi sivistys!
(Yskii ja nousee kävelemään.) Korkeampi sivistys on sillä, jolla on
korkeammat ihanteet.

AHTI (ivallisesti). Meidän työväkemme on saanut herra hovineuvoksesta
vallan erinomaisen puolustajan.

HOVINEUVOS KARILA. Ta, ta, ta! — Minä vain punnitsen taistelevien
voimia ja — ja teen johtopäätöksiä.

VELLAMO (lopettaa lukemisensa). Kuka on tämä erinomainen kynä?

HOVINEUVOS KARILA (istuutuu). Minä sain tietää, että lehden
toimitukseen on astunut muuan Svante Alhoranta niminen mies. Kuka hän
on ja mistä — en saanut tietää. Joskus ennen luulen kuulleeni sen
nimen, mutta kenties erehdyn.

VELLAMO. Kuinka sanoit — Svante —?

HOVINEUVOS KARILA. Svante Alhoranta.

AHTI. Saanko ottaa tuon lehden mukaani konttoriin?

    (Hovineuvos Karila nyökkää.)

VELLAMO. Tuossa!

AHTI (hymyilee). Jos miehellä todellakin on kykyä, niin katsotaanpa,
eikö voitaisi sijoittaa häntä jonnekin — konttoriin tai tehtaalle.

VELLAMO. Mitä tarkoitat?

AHTI. Katkaista hänen kynänsä.

HOVINEUVOS KARILA. Mitä se auttaisi? Ei tässä ole yksi kynä eikä yksi
mies vastuksena. — Miljoonat — miljoonat ovat tulossa. Me seisomme
kokonaan uuden elämänkatsomuksen edessä. (Nousee.) Ajattele vielä
kerran! Minun mielipiteeni tunnet. — Täällä on vähän kosteata ja —

VELLAMO. Minä saatan sinut lämpimämpiin suojiin. Toiseen kerrokseen
on vartavasten pantu tulia uuneihin.

HOVINEUVOS KARILA. Kyllä tunnen tiet. Älä vaivaa itseäsi! Menen
hakemaan äitiäsi. (Aikoo mennä, mutia kääntyy ovessa ympäri.) Aiotteko
pelottaa työväkeä — työn lopettamisella Uhmasaarella?

AHTI. Varoittaa — ehkä.

HOVINEUVOS KARILA. Ei ole hyvä nyt varoitella. Sellaiset varoitukset
vain kiihoittaisivat. (Menee.)

VELLAMO. Kuule, Ahti! — Minä luultavasti en muutakaan kaupunkiin. Anna
siis jatkaa atelieen rakentamista!

AHTI (katsoo Vellamoa). Kiihoituksen pelostako —?

VELLAMO. Nyt juuri — näin ratkaisevalla hetkellä — ole varovainen!

AHTI. Saammehan nähdä! (Menee.)

VELLAMO (tulee ajatuksissaan alas ja pysähtyy sille kohdalle, missä
äskettäin luki lehteä; itsekseen). Miljoonat ovat tulossa. Me seisomme
uuden elämänkatsomuksen edessä. (Menee hitaasti perälle ja pysähtyy
katselemaan ulos. Outo mies näkyy hitaasti nousevan kuistin rappuja
ylös ja lähestyvän keskiovea. Vellamo peräytyy, miehen lähetessä, alas
telineen taakse. Outo mies tulee sisään. Hän on tummaverinen, kookas,
täysipartainen ja noin viidenkymmenen ikäinen sekä puettu leuan alle
asti napitettuun, lyhyeen takkiin, pitkään, pehmeään päällysviittaan ja
pehmeään huopahattuun. Hän katselee pitkään ympäri huonetta ja huomaa
viimeksi telineen takana seisovan Vellamon. Nähtyään hänet jää outo
hetkeksi tuijottamaan häneen. Ottaa vihdoin hatun päästään ja kumartaa
lievästi. Vellamo kumartaa vaistomaisesti arasti ja kunnioittavasti.)

OUTO MIES (lämpimästi). Anteeksi, neiti! Minun teki mieleni — nähdä
— miltä täällä sisällä näyttää. — Luulin muuten tapaavani täällä —
tehtaan omistajia. Kävellessäni tuolla puistossa — näin heidän tulevan
tänne.

VELLAMO. Hovineuvos Karila on kyllä täällä ja ehkä veljenikin vielä —

OUTO MIES. Ei ole tarpeellista kutsua heitä. — Tahdoin vain nähdä —.
Mikä teidän nimenne on?

VELLAMO. Vellamo — olen talon tytär.

OUTO MIES. Sen kyllä tiedän. Luulin teitä ensin äidiksenne — mutta —.
Pelkäättekö minua?

VELLAMO. En.

OUTO MIES. Hyvä on. Älkää vastaisuudessakaan sitä tehkö, vaikka
syytäkin saisitte.

VELLAMO. Tahdotteko, että kutsun äitini?

OUTO MIES. En. Minulle riittää, kun näin — teidät. Kuinka vanha olette?

VELLAMO. Kolmenkolmatta.

OUTO MIES. Niin — niinpä kai —

VELLAMO. Sanonko äidilleni terveisenne —?

OUTO MIES. Jos teitä huvittaa — mutta ettehän tiedä keneltä —

VELLAMO. Kyliä minä tiedän.

OUTO MIES. En uskonut, että minun nimeni —

VELLAMO. Sitä en tunnekaan, mutta minä tunnen teidät.

OUTO MIES. Minutko? — Hm! Sanokaa sitten äidillenne tervehdys — Svante
Alhorannalta.

VELLAMO (hämmentyneenä). Tekö olette »Kansan äänen» uusi toimittaja?

SVANTE ALHORANTA. Minä. — Näkemiin — Vellamo! (Kääntyy, mennäkseen
pois, mutta pysähtyy äkkiä, kun Rouva Vuorenpää samassa astuu sisään
vasemmalta ja joutuu seisomaan vastatusten Alhorannan kanssa. Svante
Alhoranta, hetkisen seisahduksen jälkeen, kumartaa ja menee.)

VELLAMO. Minä tunsin hänet, äiti! (Rouva Vuorenpää vaipuu hiljaa
istumaan viereiselle tuolille. Vellamo rientää hänen luokseen ja
polvistuu hänen viereensä.) Minä tunsin hänet!

ROUVA VUORENPÄÄ. Hän oli — oli — (Ei saa ääntä.)

VELLAMO. Hovin tytön — Tumma —.

    Väliverho.




TOINEN NÄYTÖS.


Sama huone. Mallijalusta ja maalausteline ovat poissa. Kirkas
auringonpaisteinen aamupäivä. Lasiovet perällä auki.

(Rouva Vuorenpää seisoo kuistilla, katselee puistoon. Saarnaava
ääni kuuluu kaukaa puistosta, yhä läheten. Rouva Vuorenpää on
äänen lähetessä peräytynyt sisäpuolelle ja hermostuneesti painanut
soittokellon nappulaa. — Anni tulee.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Kutsu pois tuo hirveä ihminen! Vie hänet sisään, ja
anna hänen syödä —!

ANNI (hymyilee). Sekö se on taas tuo Karpalosuon saarnaaja? (Menee
kuistille.) Nyt hän toki vaikeni — hovineuvos puhuttelee häntä —

ROUVA VUORENPÄÄ. Anna hänelle ateria, ja hoida hänet sitten matkalle —
käske toimittamaan hänet pois!

ANNI. Kyllä minä — (Menee kuistin kautta ulos. — Rouva Vuorenpää
kävelee rauhattomana edestakaisin. Ei tiedä mitä tekisi. Ottaa vaipan
harteilleen ja heittää sen taas pois hetken kuluttua. — Hovineuvos
Karila tulee perältä.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Jumalan kiitos, että tulit, eno! — joko hän meni — tuo
harmaa kummitus?

HOVINEUVOS KARILA. Tuoko Karpalosuo? Jo. — Aivan sekaisin. Kulkee
pitkin teitä, ja saarnaa —

ROUVA VUORENPÄÄ. — Kirousta meille — eikö niin?

HOVINEUVOS KARILA. — Sanoja — tyhjiä sanoja! Muutamia ulkoa opittuja
raamatunlauseita. (Istuutuu.) Vanha juttu! Kun ilmassa liikkuu jotakin
voimakkaampaa, niin aina silloin muutamia aivoja sotkeutuu. Eikä niissä
monessakaan ole paljon sotkeutumisen varaa.

ROUVA VUORENPÄÄ. Tuolla miehellä oli kuitenkin oma tarkoituksensa.

HOVINEUVOS KARILA. Rakas Marga! Sinä näet nykyään kaikissa asioissa
tarkoituksia. Tuo Svante Alhorannan tarina on —

ROUVA VUORENPÄÄ. Tiedätkö kuka tuo Karpalosuo on? — Hän on yövartijan
vaimon isä — Lainan vaari. — Eilen hänen isänsä. Nyt tuo profeetta.
Eikö siinä ole mielestäsi tarkoitusta? — Ja lakko vielä tulossa —.
Miltä tehtaalla näytti? (Hovineuvos Karila yskii; nousee sitten
rauhattomana kävelemään. Rouva Vuorenpää koettaa tyyntyä, istuutuu.)
Oliko siellä kyllä levotonta?

HOVINEUVOS KARILA. Sähköä siellä oli — rikkihappoa ilma täynnä. Työväki
teki työtään näennäisesti levollisena. Mutta saattoi huomata, että joka
hermo oli jännityksessä. Nopeita katseita — hehkuvia silmiä — mutta
sanaakaan ei vaihdettu. Täydellinen äänettömyys kaikkialla. — Luulin
tuntevani tulikiven katkua nenässäni.

ROUVA VUORENPÄÄ. Niin, niin! Jotakin tavatonta liikkuu ilmassa. Se on
totta! Minä tunnen sen niin selvästi.

HOVINEUVOS KARILA. Menin sitten konttoriin. Mikä erotus! Luulin
tulevani johonkin kosteaan kellariin. Kirjurit istuivat pöytiensä
ääressä ilmeettöminä kuin vahakuvat. — Insinöörit seisoivat
piirustuspöytiensä luona ja mittailivat — vain mittailivat. Ei mitään
jännitystä, ei kiihkoa. — Teki oikein hyvää vanhalle miehelle. —
Kirjurit vain mahtoivat kirjoitella pelottavan paljon vääriä numeroita,
koska kuului alituista paperin raapintaa. Sen verran kai olivat
hajamielisiä.

ROUVA VUORENPÄÄ. Entä Ahti?

HOVINEUVOS KARILA (istuutuu). Istui pöytänsä ääressä kylmänä ja
levollisena. — Sellainen oli tuo keskus, jonka ympärillä kihisi ja
kuohui. Eloton, väritön! Jääkylmä, harmaa virasto — numeroiden,
sirkkelien ja viivottimien valtakunta!

ROUVA VUORENPÄÄ. Ne ihmiset, jotka tuollaisen keskuksen ympärillä
elävät ja tuntevat, toivovat ja luottavat — ne eivät koskaan saa
oikeutta siinä valtakunnassa. Eikö totta?

HOVINEUVOS KARILA. Tuskinpa vain. Veri ei kierrä numeroissa — eivätkä
sydämet syki kuvioissa —. Tässä on kieroa — kieroa — (Nousee.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Meidänkö tehtaissamme?

HOVINEUVOS KARILA. Koko elämässä. (Kävelee.) Tuolla tehtaalla huomaa
sen aivan selvästi. Siellä kuuluu jotakin kevätpuron tapaista, jonka
pitäisi kaikua —. (Pysähtyy). Mutta me olemme niin kovin huonokuuloisia.

ROUVA VUORENPÄÄ. Jos sinä olet samaa mieltä kuin minäkin, niin miksi
emme vastusta Ahdin menettelyä?

HOVINEUVOS KARILA. Minä olen vanha mies. Minä en tahdo sekaantua
tähän taisteluun. Olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin päästäkseni irti
tehdasosuudestani. — Erimielinen perhe taistelemassa tuota uutta,
suurta voimaa vastaan! Ei se käy! Laaja osakeyhtiö on ainoa. Siinä
ei ole mitään persoonallista. Silloin jäävät vastakkain numerot ja
inhimillisyys. — Minä olen vastahakoisesti numeroiden puolella.

ROUVA VUORENPÄÄ. Miksi on taisteltava? Miksi ei sovinnolla —?

HOVINEUVOS KARILA. Elämä ei lahjoita —

ROUVA VUORENPÄÄ. Se on totta.

HOVINEUVOS KARILA. — Eikä saa lahjoittaa. — On taisteltava —! — Mutta
minä en tahdo olla siinä mukana —

ROUVA VUORENPÄÄ. Tee samoin minun osuuteni kanssa! Päästä minutkin irti
tästä —! — Minä en kestä enää tätä elämää täällä —. (Menee perälle,
katselee ulos.)

HOVINEUVOS KARILA. Olisi parasta, että lähtisit kaupunkiin. Täällä voi
tulla liian jännittävää —

ROUVA VUORENPÄÄ. Niin aionkin tehdä -. Paljonko kello on?

HOVINEUVOS KARILA. Puoli kaksitoista. Puolen tunnin kuluttua puhkeaa
lakko konehuoneella. Sitä emme siis voi auttaa. Eikä se minua niin
erittäin huolettaisi — ellei —

ROUVA VUORENPÄÄ. Mitä?

HOVINEUVOS KARILA. Minä pelkään, että se laajenee koko tehdasalueelle.
Sitä minä todellakin pelkään. Me seisomme aivan kuin tulivuoren
kupeella. — Ahti arveli, että he vain uhkaavat, kannattaakseen
tovereitaan —. Hm! Mahdollista kyllä — mutta — kuka sen tietää —!
Kuulin kerrottavan, että — jos tehtaan pilli puhaltaa kolme kertaa,
niin silloin — alkaa lakko — kaikkialla —

ROUVA VUORENPÄÄ. Emmekö voi mitään tehdä —?

HOVINEUVOS KARILA. Emme.

ROUVA VUORENPÄÄ (tulee alas). Tiedätkö mitä? Minä odotan tänne juuri
erästä henkilöä —

HOVINEUVOS KARILA. Ketä?

ANNI (tulee). Herra Alhoranta pyytää puhutella rouva
kauppaneuvoksetarta.

ROUVA VUORENPÄÄ. Pyydä sisään! (Anni menee.) Minä lähetin hakemaan
häntä —

HOVINEUVOS KARILA. Häntäkö? Mitenkä —?

ROUVA VUORENPÄÄ. Minun täytyy puhua hänen kanssaan — minun täytyy saada
tietää hänen — minä tarkoitan — minä pelkään, että kosto on tässä
vaikuttimena —

HOVINEUVOS KARILA. Olitko sinä siis syypää hänen lähtöönsä — silloin?

ROUVA VUORENPÄÄ. En. Mutta kuka tietää mitä hän asiasta ajattelee.
Jumalako tietää, mistä se kaikki johtui. Minä tahdon selvyyttä! Minä en
mistään hinnasta tahdo ottaa itselleni syytä siihen, mitä täällä nyt on
tekeillä. Minä en jaksa sitä edes ajatellakaan.

ANNI (tulee vasemmalta). Herra Alhoranta! (Svante Alhoranta tulee
levollisena esille, pysähtyy, kumartaa rouva Vuorenpäälle. Anni menee.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Tervetuloa — herra Alhoranta! — Enoni, hovineuvos
Karila.

HOVINEUVOS KARILA. Olen luullakseni kerran ennenkin kuullut teidän
nimenne — ja nähnytkin teidät — jättiläislakon aikana pääkaupungissa —
muistanko oikein —? (Svante Alhoranta kumartaa.) Niin, niin! Teitä ei
hevillä unohda. — Mutta suokaa anteeksi, että poistun. Näkemiin, herra
Alhoranta. (Menee vasemmalle.)

ROUVA VUORENPÄÄ (epävarma ja vavahteleva). Antakaa anteeksi — herra
Alhoranta — että — että vaivasin teitä — tänne. — Ettekö suvaitse
istua? (Svante Alhoranta kumartaa, jää seisomaan. Rouva Vuorenpää
neuvottomana.) Älkää pahastuko, jos minä — (Istuutuu.) — En ole voinut
oikein hyvin — viime aikoina —. (Äänettömyys.)

SVANTE ALHORANTA. Otaksuin, että teillä olisi minulle sangen
tärkeätä sanottavaa — sentähden noudatin kutsuanne, vaikka aikani onkin
nykyään kovin tiukalla.

ROUVA VUORENPÄÄ (hiljaa, vaikeasti). Minulle on kerrottu, että te
olette saanut aikaan tämän mieltenkuohun — meidän tehtaillamme —

SVANTE ALHORANTA. Olot — en minä.

ROUVA VUORENPÄÄ. Te olette kuitenkin ohjannut tapausten kulkua —
kiirehtinyt sitä —?

SVANTE ALHORANTA. Voimieni mukaan.

ROUVA VUORENPÄÄ (katsoo Alhorantaan.) Mistä syystä?

SVANTE ALHORANTA. Vakaumuksesta.

ROUVA VUORENPÄÄ. Minä en — usko teitä!

SVANTE ALHORANTA. Niinkuin suvaitsette.

ROUVA VUORENPÄÄ. Minä en ole tottunut pitämään teitä vakaumuksen
miehenä — herra Alhoranta.

SVANTE ALHORANTA. Minä en voi sanoa samaa teistä, koska te — olette
nainen.

ROUVA VUORENPÄÄ (liikahtaa hermostuneesti). Te ette tahdo loukata
sanoilla — vaan kyllä ajatuksilla ja — teoilla.

SVANTE ALHORANTA. Lakkoako tarkoitatte?

ROUVA VUORENPÄÄ. Myöskin sitä.

SVANTE ALHORANTA. Minä toimin sellaisten lakien mukaan —

ROUVA VUORENPÄÄ. — jotka polkevat sydämiä! Niin teette.

SVANTE ALHORANTA. Suuren päämäärän valtatien varrella voi sattua
yhtä ja toista. (Äänettömyys.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Sattuiko sekin — minä tarkoitan muuatta tapausta —
kaukaisessa menneisyydessä — te arvaatte ehkä — mitä minä tarkoitan
— sattuiko — sekin jonkun päämäärän tähden? Teidänkö — vai minun?

SVANTE ALHORANTA. En tiedä.

ROUVA VUORENPÄÄ. Sattuiko teille ylipäänsä mitään — silloin?

SVANTE ALHORANTA. Katkerasta pettymyksestä alkoi minun rotkoinen
vuoristopolkuni, ja vei — korpeen. Vasta sieltä alkoi minun —
valtatieni. (Äänettömyys.) Minua pahoittaa, jos tämä lakko on teille
tuskallinen, mutta minä en voi sitä auttaa.

ROUVA VUORENPÄÄ. Minä en puhu nyt lakosta! — Entisyydestä — siitä mitä
tapahtui —

SVANTE ALHORANTA. Siitä on jo niin paljon aikaa kulunut — niin paljon
unohtunut —

ROUVA VUORENPÄÄ (ivallisesti). Unohtunutko? Onko todellakin?

SVANTE ALHORANTA. Älkää manatko esiin kuolleitten haamuja! Ne voivat
asettua teidän tuomariksenne.

ROUVA VUORENPÄÄ (nousee ärtyneenä). Te seisotte pimeässä, herra
Alhoranta! — Luuletteko, etten minä ole ensi hetkestä tuntenut — ensi
hetkestä, kun teidät eilen näin — että te asetutte minun tuomarikseni.
Teidän käytöksenne, teidän kiertelevä keskustelunne, teidän katseenne —
kaikki on ollut tuomarin kieltä — koston kieltä! Te kartatte puhumista
siitä, mutta sen sijaan toimitte — puuhaatte onnettomuutta — niin
juuri! — onnettomuutta se tuottaa, sillä teidän valtatienne lähtee
väärästä katkeruudesta, väärästä pettymyksestä. Sentähden sanon teille
vielä kerran — te seisotte aivan pimeässä, herra Alhoranta!

SVANTE ALHORANTA. Te erehdytte, jos luulette minun ajattelevan kostoa.
Minun yhteiskunnallinen toimintani ei ole missään yhteydessä noitten —
nuoruudentapahtumain kanssa.

ROUVA VUORENPÄÄ. Eikö missään yhteydessä! — Minkä vuoksi te jouduitte
jyrkänteille ja korpeen? Yhteiskunnanko vuoksi? Älkää pettäkö itseänne!
Minun vuokseni te lähditte, karkasitte. (Kääntyy päin.) Te ette vie
minua harhaan, vaikka minä tunnenkin halveksumisen huokuvan teidän
äänestänne, kun puhutte meidän menneisyydestämme. Te rakastitte minua
kuitenkin (kääntyy pois) silloin. Minun täytyy se uskoa, ja — minä
uskon. — Ellen sitä tekisi, niin ajaisin teidät ulos heti paikalla.

SVANTE ALHORANTA. Uskokaa sitten myöskin se, että minä en ikinä ole
askeltakaan ottanut — kostaakseni teille!

ROUVA VUORENPÄÄ. Kenties minä uskon senkin — myöhemmin. Mutta ensin
täytyy teidän totuuden nimessä sanoa minulle — minkätähden te silloin
lähditte? (Svante Alhoranta kääntyy vähän poispäin hetkeksi.) Jos
minä olisin nuori tyttö, ja vaisto puhuisi minulle samaa kieltä kuin
nyt, niin pakenisin kauaksi teidän läheisyydestänne. Mutta minä olen
hopeahapsinen nainen — niin paljon kärsinyt — ja kärsinyt toivottomasti
— että minä voin seisoa tässä ja — odottaa — odottaa. (Kääntyy poispäin.
Äänettömyys.) Jos te aavistaisitte, kuinka paljon minä olen kärsinyt —
oh, kuinka paljon — mutta mistäpä te! Te ette aavistanut edes kuinka
paljon minä — teitä rakastin — kuinka äärettömän paljon! (Svante
Alhoranta astuu askeleen lähemmäksi. Rouva Vuorenpää pyyhkii hitaasti
otsaansa.) Mutta mitäpä siitä — nyt enää! Minun sydämeni on jo hiipunut
ja hiiltynyt. Se tuli on polttanut hitaasti — mutta varmasti — oh,
niin hitaasti! — (Vaipuu muistoihinsa.) Mitään minä en ole kuitenkaan
unohtanut. Kaikki muistan aivan elävästi —kaikki. Hän rakasti minua
niin kauniisti, suuresti. Ja minä — minä jumaloin häntä. Hän kertoi
minulle suuresta tulevaisuudestamme. Hän loihti esiin äärettömän määrän
onnea ja ihanuutta — jonka me yhdessä toteuttaisimme. Koski oli se
runsauden sarvi, jonka avulla me tekisimme suuren työmme — ihmiskunnan
hyödyksi — itsemme iloksi. Ja minä — minä elin vain hänelle, hänen
aatteilleen ja — suurelle onnellemme. — Sitten eräänä aamuna — (Istuu
hiljaa.) — ryöstettiin minulta kaikki — kaikki. Maailma pimeni, aurinko
sammui. Minä juoksin — juoksin sinne tänne, ja huusin — miksi — miksi!?
(Painaa kädellään sydäntään.) Nyt en voi juosta — en huutaa. Eikä sitä
tarvitakaan — vastaajani on lähellä ja kuulee kuiskauksenikin — miksi
hän lähti? (Ummistaa silmänsä.)

SVANTE ALHORANTA (astun taas askeleen lähemmäksi). Margareta!

ROUVA VUORENPÄÄ (hiljaa). Minä kuulen — Svante.

SVANTE ALHORANTA (katkonaisesti ja matalalla äänellä). Toverini
— minun liikeystäväni, sanoi kerran — en koskaan ollut huomannut
hänen valhetelleen — että hän oli kihloissa — salakihloissa sinun
kanssasi, Margareta — ja että — että teidän suhteenne oli — niin —
niin kehittynyt — että — piti toimittaa kiireellinen vihkiminen.
(Tuskaisesti.) Minä kauhistuin, jähmetyin, hyydyin — elämän virta
seisahtui minussa. — — Kun se taas alkoi kiertää — tunsin, että jotakin
oli katkennut — sortunut. — (Voimakkaasti.) Minä lähdin — pakenin —
matkustin — kuin unissani. (Matalasti.) Muutama viikko sen jälkeen olin
kuitenkin — kotimatkalla — mutta näin silloin lehdistä — että olitte —
vihityt. — Siinä pääasiat —

ROUVA VUORENPÄÄ (tuijottaa eteensä). Valehtelija — konna! (Nousee.)
Kirous — kirous hänelle!

SVANTE ALHORANTA (kauhistuen). Se ei siis ollut totta?

ROUVA VUORENPÄÄ (huitoen). Valhetta — valhetta —, mustaa kuin sysi!
Oi, Jumalani!

SVANTE ALHORANTA (hiljaisesti). Margareta! Minä huomaan rikkoneeni
paljon sinua vastaan. Mutta nuoruuden kiivaus — ajattelemattomuus —
onhan sekin ymmärrettävää. — Kuinka olet mahtanutkaan minua syyttää —

ROUVA VUORENPÄÄ. Syyttääkö? En! Minä olen vain rakastanut —

SVANTE ALHORANTA (ojentaa kätensä rouva Vuorenpäälle). Margareta!

ROUVA VUORENPÄÄ. Ja — kärsinyt itseni karrelle.

SVANTE ALHORANTA. Voitko antaa minulle anteeksi?

ROUVA VUORENPÄÄ. Voin. Minusta tuntuu tällä hetkellä, että näin on
täytynyt käydä —

SVANTE ALHORANTA. Sinä olet niin kalpea — sinun täytyy istua. (Auttaa
hänet sohvalle.)

ROUVA VUORENPÄÄ (katsoo Svante Alhorantaa). Etkö sinä —? (Svante
Alhoranta istuu.) Kiitos! — Minun täytyy vielä kysyä sinulta — vielä
kuulla sinun suustasi —. Mutta — (Hymyilee heikosti.) — älä vain
— ymmärrä minua väärin! Minun mielessäni silloiset — Svante ja
Margareta — kuvastuvat toisiksi ihmisiksi — meidän hyviksi ystäviksemme
— ei meiksi itseksi — ymmärrätkö mitä tarkoitan? (Svante Alhoranta
nyökäyttää myöntävästi.) Älä siis kohdista kysymystäni — meihin! —
Rakastitko sinä silloin Margaretaa?

SVANTE ALHORANTA. Rakastin.

ROUVA VUORENPÄÄ. Paljonkin?

SVANTE ALHORANTA. Niin paljon, että — minä rakastan häntä vieläkin.

ROUVA VUORENPÄÄ. Silloista Margaretaa?

SVANTE ALHORANTA. Niin — silloista. (Äänettömyys.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Vellamo kävi eilen kuulemassa sinun esitelmiäsi —

SVANTE ALHORANTA. Niin kävi.

ROUVA VUORENPÄÄ. Ja sinä tapasit hänet.

SVANTE ALHORANTA. Niin. —

ROUVA VUORENPÄÄ. Minä tiedän sen! Vellamo on puhunut minulle paljon —
sinusta.

SVANTE ALHORANTA. Onko hän —? — Hän sanoi vihaavansa minua — sinun tähtesi.

ROUVA VUORENPÄÄ. Hm! Niin Margaretakin vihasi — ensin. — Vihasi — ja
ihaili — kunnes —. Vellamo on aivan minun luonteiseni —

SVANTE ALHORANTA (nousee, kävelee toiselle puolen huonetta, pysähtyy,
ajattelee — menee rouva Vuorenpään luo, istuu hänen viereensä ja ottaa
häntä kädestä.) Olisiko se — vastenmielistä sinulle?

ROUVA VUORENPÄÄ. Ei —! Minulla on harvinainen tunne rinnassani —
onnen tunne. Tuntuu kuin kohtalon ääni puhuisi —

SVANTE ALHORANTA (suutelee rouva Vuorenpäätä kädelle). Oh, Margareta!
(Nousee.) Sinä et voi aavistaa, miltä minusta tuntui eilen, kun tulin
tänne, ja yhtäkkiä — näin hänet. — Valtavalla voimalla syöksähtivät
minussa esiin haudatut muistot — minä tunsin liekkien leimahduksen koko
olennossani — tulipaloa — tulipaloa koko huone täynnä!

ROUVA VUORENPÄÄ (nousee, ojentaa kätensä Svante Alhorannalle,
hymyilee). Nyt minä uskon sinun — vakaumuksiisi! — Mitä hyvänsä sinä
tehnetkin, kostosta sinä et toimi. — Mene nyt — kulje valtatietäsi! —
Minä luotan sinuun.

SVANTE ALHORANTA. Ymmärrätkö sinä minut? — Hän on niin — sinun
näköisesi ja luonteisesi.

ROUVA VUORENPÄÄ. Juuri sentähden minä sinua niin mielelläni ymmärrän.
(Hymyilee.) Ja hänet — hänet minä ymmärrän myöskin.

SVANTE ALHORANTA (ihmettelevänä, hajamielisenä). Mutta — sinä —?

ROUVA VUORENPÄÄ. Minäkö —? (Hymyilee.) Minun nuoruudenystäväni seisoo
yhä vielä — nuorena ja rohkeana Uhmakallion korkeimmalla paadella —
katseessaan kaukaisen kaihon tuli — ainoastaan hänet näen. — Hyvästi —
Svante! Minä lähden tänään Vuorenpäästä — ainiaaksi.

SVANTE ALHORANTA. Tänäänkö?

ROUVA VUORENPÄÄ. Niin pian kuin suinkin. Jos tahdot sanoa minulle
hyvästit, niin — tule Uhmasaaren paviljonkiin — kun näet lipun
liehuvan paviljongin katolla! (Nyökäyttää päätään, kääntyy hitaasti,
katselee kiintyneenä Svante Alhorantaan, ja menee oikealle. Svante
Alhoranta jää hetkeksi seisomaan paikalleen ja menee sitten hitaasti
peräovea kohti.)

VELLAMO (juoksee kuistin rappuja ylös ja tulee kiireesti sisään,
pysähtyy hämmästyneenä, kun huomaa Svante Alhorannan). Tekö —! —
Yksin —? Oletteko tavannut äitiä?

SVANTE ALHORANTA. Olen.

VELLAMO. Missä äiti on?

SVANTE ALHORANTA (viittaa oikealle). Hän meni luullakseni valmistamaan
itseänsä matkalle.

VELLAMO. Hän siis lähtee kaupunkiin. Se on hyvä. — No —?

SVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoitatte?

VELLAMO (hajamielisenä). Minun pitää ensin — (Aikoo oikealle.)

SVANTE ALHORANTA. Sallikaa minun ensin sanoa teille hyvästi!

VELLAMO (pysähtyy). Anteeksi! — En minä sitä —. Minä en — tiedä —

SVANTE ALHORANTA. Te ette tiedä — pitääkö teidän vihata minua — vai —.
(Vellamo nyökkää.) Ei — ellette tahdo —

VELLAMO. Te ette siis ollut syyllinen?

SVANTE ALHORANTA. En.

VELLAMO. Kuka sitten?

SVANTE ALHORANTA. Ei kukaan.

VELLAMO (hiljaa). Eikö — eikö — isäkään?

SVANTE ALHORANTA. Ei — hänkään. — Elämän kierous — jos niin tahdotte.

VELLAMO (ojentaa Svante Alhorannalle molemmat kätensä; lämpimästi).
Kiitoksia — herra Alhoranta! — Tämä mahtoi olla suloista äidille.
Minulle tämä oli jo toinen iloinen uutinen tänä päivänä.

SVANTE ALHORANTA. Mikä oli ensimmäinen?

VELLAMO. Istukaahan nyt — että minäkin saan levähtää! — Ajatelkaa,
että olen ollut tehtaalla kello kahdeksasta asti. (Riisuu hatun
päästään ja heittää tuolille. Istuvat. ) Minä tahdoin omin silmin nähdä
kaikki — perehtyä kaikkeen. — Oi, kuinka paljon minä siellä näin ja
kuulin. — En voi ymmärtää, kuinka olen voinut kulkea umpisokeana näin
kauan! — Olen minä ennenkin käynyt tehtaalla — kulkenut sekä sisällä
että ulkona, mutta en ole nähnyt muuta kuin kiirettä — en kuullut muuta
kuin jyskinää. — Tänään minä ensi kerran huomasin siellä ajatuksia,
mietiskelyä, tunteita — elämää. — Minä tunnen aamun tunnetta —
heräämisen tunnetta! — Ymmärrättekö minua ollenkaan?

SVANTE ALHORANTA. Ymmärrän — täydellisesti. Elämän ovi on nyt auennut
teille. Katsokaa, ettette vain päästä sitä sulkeutumaan!

VELLAMO (nauraa). Teidän ansionne on, että se aukeni. (Nousee,
vilkkaasti.) Oi, kuinka luontokin rehottaa — kaikkialla vivahduksia —
kuohuntaa — aurinko paistaa paljon lämpimämmin — ja linnut laulavat
uusilla sävelillä. — Kuulkaa, herra Alhoranta! Minä uskon teidän
satuunne — minä uskon ihmisen syntymiseen. — Minä olen uudesti syntynyt
— minun simpukankuoreni on auennut. — Minun ympäriltäni on haihtunut
verho, joka on kudottu kankeista kaavoista ja piintyneistä tavoista
— piintyneistä tavoista ja kankeista kaavoista — ei elähdyttämistä
varten, vaan kuolettamista — kuolettamista — vain kuolettamista. — Minä
olen nähnyt maailman, joka on ihmisarvoinen — täynnä voimakasta elämää,
rohkeita suunnitelmia, korkealle tähtääviä päämääriä. — Siihen mailmaan
minä tahdon tulla asukkaaksi! Sille tahdon uhrata. — Kelpaako minun —?

SVANTE ALHORANTA. Uhrinneko?

VELLAMO. Niin.

SVANTE ALHORANTA. Ei! — Uhri ei kelpaa! Kokonainen itse on annettava!

VELLAMO (hämillään). Millä tavalla —?

SVANTE ALHORANTA. Millä tavalla olette aikonut yhdistyä tuohon toiseen
mailmaan?

VELLAMO (pettyneenä). Onko sielläkin siis seremonioja —?

SVANTE ALHORANTA (hymyilee). Vaikeampi on rikkaan päästä elämän
valtakuntaan kuin kameelin kulkea neulansilmän läpi.

VELLAMO. Omaisuuteniko vain on haittana!? — Sillä rupean harjoittamaan
hyväntekeväisyyttä —

SVANTE ALHORANTA. Hyväntekeväisyys on virvatulitusta mammonan
alttarilla. Se synnyttää pahaa.

VELLAMO. Mitä on sitten tehtävä?

SVANTE ALHORANTA. On luovuttava kaikesta. Toisesta maailmasta toiseen
voidaan vaikuttaa sangen vähän — hyvää. — On mentävä heidän luokseen —
ja oltava yksi heistä!

VELLAMO. No, niin sitten — hyvin kernaasti! (Ojentaa taas molemmat
kätensä Svante Alhorannalle.) Ja te opastatte minua — ohjaatte —? Minä
olen teidän opetuslapsenne — eikö totta?

YÖVARTIJA VARIS (on tullut sisään peräovesta; hän kantaa jotakin
takkinsa povessa). Hyvää huomenpäivää!

VELLAMO. Yövartijako? — No?

YÖVARTIJA VARIS (huomaa Svante Alhorannan). Kas vain! Meidän suuri —.
(Yskii.) Minulla on ollut sellainen käsitys teistä, että te vihaatte —
tällaisia paikkoja! — Mutta teillä näkyy olevan —

VELLAMO. Mitä yövartija nyt asioitsee?

YÖVARTIJA VARIS. Kauppaneuvoksetar kun kutsui — olisin vähän
tarvinnut —. (Yskii.)

VELLAMO. Jos minulla vain — (Hakee taskustaan.)

SVANTE ALHORANTA. Virvatulitusta!

VELLAMO (katsahtaa Svante Alhorantaa, ymmärtää hänen tarkoituksensa,
mutta tulee neuvottomaksi, mitä pitäisi tehdä; keksii vihdoin). Ellette
ole vielä syönyt päivällistä, niin olkaa hyvä ja menkää keittiön
puolelle — minä sillä aikaa —

YÖVARTIJA VARIS (katselee äkäisesti Svante Alhorantaa). Virvatuli? Mikä
sana se oli? Sekö se teki tenän? Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä
koko sanasta —

VELLAMO. Menkää nyt, hyvä yövartija, jos —

YÖVARTIJA VARIS. Äitinne ei käskenyt minua tänään menemään, vaan
tulemaan. — Minä olen, nähkääs, tehnyt pieniä kauppoja — ja —
tällaisena kapitalistisen sortovallan aikana eivät pienipalkkaisen
työmiehen rahat oikein tahdo riittää —

VELLAMO. Mitä kauppoja te olette tehnyt?

YÖVARTIJA VARIS. Kun meidän Laina nyt näkyy pystyvän ja kelpaavan
johonkin — ja kun hän on käynyt — paljain jaloin — sukulaisissaankin
— niin — päätin minä uhrata viimeiset pennini —. (Yskii.) Rikkaista
sukulaisista minulla on ollut aina hyvä käsitys — ja _isän_
nimellisenä  —

VELLAMO. Mitä nyt sitten olette tehnyt?

YÖVARTIJA VARIS. Ostin Lainalle kengät —

VELLAMO. Tekö ostitte?

YÖVARTIJA VARIS. Niin — velaksihan ne piti hankkia — ja sentähden —
maksamisapuahan minä — kun kerran tyttö käy teidän hommissanne —

VELLAMO. Te valhettelette, yövartija —

YÖVARTIJA VARIS. Topp! (Svante Alhorannalle.) Tässä näette millaista
sortopolitiikkaa —

VELLAMO. Minä käyn ensin Lainan luona. Minä en usko teitä.

YÖVARTIJA VARIS. Ei meitä köyhiä koskaan uskota. (Vetää takkinsa,
povesta parin kenkiä.) Tässä minä näytän.

VELLAMO. Mitä? Nuoko —?

YÖVARTIJA VARIS. Eiköhän —! Minulla on kengistä tällainen käsitys.

VELLAMO. Minä sanon teille vieläkin — te valhettelette!

YÖVARTIJA VARIS (Svante Alhorannalle). Nyt näette itse tämän
sortojärjestelmän —

VELLAMO. Nuo kengät minä ostin eilen Lainalle — mennessämme
ihmisyyskouluun. Te olette ne anastanut häneltä. — Te riistätte
vaimoltanne ja lapsiltanne kaikki, mitä näette. Te turmelette heidän
elämänsä — viette hautaan oman perheenne. Inhottavaa!

YÖVARTIJA VARIS. Hautaanko? (Nauraen ilkeästi.) Ei kultalintuja
haudata —! Minulla on Lainasta sellainen käsitys, että —

VELLAMO. Menkää, mies! Menkää heti paikalla pois täältä!

YÖVARTIJA VARIS (raa'asti). Kyllä minä menenkin. Minä voin sekä mennä
että tulla. — Minulla on vielä tultavaakin! Suuria asioita! Kaikki
samoille markkinoille!

SVANTE ALHORANTA. Älkää uhatko! Ei teillä näy olevan siihen syytä!

YÖVARTIJA VARIS (katsoo kiukkuisesti Svante Alhorantaa). Virvatuli! —
Minulla on sangen huono käsitys — virvatulista! (Menee ulos perältä
oikealle.)

VELLAMO (hervahtaen). Uskomatonta!

SVANTE ALHORANTA (lempeästi). Älkää sulkeko elämänne ovea! — Se
oli vain huuhkan huuto yöstä. Se ei saa masentaa! Päinvastoin — yhä
kiihoittaa — suurempiin ponnistuksiin! Ajatelkaa, että hänkin voisi
olla ihminen!

VELLAMO. Voi, te ette tiedä — mikä hänet on — tuollaiseksi tehnyt!

SVANTE ALHORANTA. Vaikutus — toisesta maailmasta — luullakseni. —
Sellaisia yövartijoita tulee sieltä paljon —

VELLAMO. Aivan oikein — toisesta maailmasta. — Ei, ei! Ei masentua!

SVANTE ALHORANTA. Se oli teidän ensimmäinen kiusauksenne. Niitä tulee
vielä paljon — paljon.

VELLAMO. Noinko mustia?

SVANTE ALHORANTA. Mustempiakin — mutta myöskin kiiltävän valkoisia.
Heidän lävitsensä ja — ylitsensä käy elämän tie.

VELLAMO. Kaita tie —?

SVANTE ALHORANTA. Juuri se.

HOVINEUVOS KARILA (tulee vasemmalta). Anteeksi — — Vai niin! Oletpa
sinäkin jo tullut! — Minä alan tulla kovin levottomaksi. Kello on jo
paljon yli kahdentoista, eikä —

VELLAMO. Se on totta! Minä unohdin. — Sehän oli minun toinen
ilouutiseni. Lakkokomitea oli konttorissa, kun lähdin. Ei tule
kokonaislakkoa — vain konehuoneella.

AHTI (tulee perältä vasemmalta). No, sitä myöten on asia selvä! (Huomaa
Svante Alhorannan.) Ah —?

VELLAMO. Minun veljeni — herra Alhoranta! (Ahti kumartaa kylmästi,
jää paikalleen. Svante Alhoranta kumartaa lievästi, katselee tarkasti
Ahtia. Äänettömyys.)

VELLAMO. Minä juuri kerroin näille herroille —

AHTI. Niin — kokonaislakko on kartettu.

HOVINEUVOS KARILA. Se on hyvä. Paljon kurjuutta estyi.

AHTI (ivallisesti). Herra Alhoranta on kai asiasta eri mieltä? — Toisin
kai te suunnittelitte?

SVANTE ALHORANTA. Sillä tavalla kuin te luulette — en ole mitään
suunnitellut.

AHTI. Jos on lupa tehdä johtopäätöksiä teidän kirjoituksistanne, niin
kokonaislakkoon te niissä olette kehoittanut.

SVANTE ALHORANTA. Olen koettanut valmistella mielipiteitä —

AHTI. Sehän on sama asia. (Heittäytyy sohvaan.) Ette onnistunut?

SVANTE ALHORANTA. Hedelmä ei ollut kypsä.

VELLAMO (korjatakseen Ahdin epäkohteliaisuutta). Istukaa, hyvät herrat —

AHTI. Niin tosiaankin! — Te tuotatte meille suuren ilon, herra
Alhoranta, jos jäätte päivälliselle. Tällainen aamupäivä kannattaa
vähintään yhdet — juhlapäivälliset.

SVANTE ALHORANTA. Tämä päivä on todellakin synnyttänyt ainakin minussa
juhlatunnelman — (Katsoo Vellamoa.) — aivan harvinaisen — (Valmistuu
lähtemään.) — ja sentähden en tahdo pilata sitä — syömisellä. —
(Tehtaan pilli puhaltaa kolme kiivasta vihellystä. Kaikki kuuntelevat
hämmästyneinä ja liikahtamattomina.)

AHTI (hypähtää ylös vihellyksien loputtua, kiivaasti). Mitä se
merkitsee?

SVANTE ALHORANTA. Hedelmä on kypsynyt. (Kumartaa ja menee perältä ulos.
Vellamo seuraa häntä ovelle.)

HOVINEUVOS KARILA. Mitä on tapahtunut? — Eikö asia ollut selvä?

AHTI. Oli, oli! — Mikä jumalan nimessä on voinut saada aikaan tällaisen
käänteen?

ROUVA VUORENPÄÄ (tulee oikealta). Kuulitteko — lakko on alkanut?

AHTI. Miksi ei kukaan soita konttorista —? (Juoksee vasemmalle.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Minä kuulen aivan kuin meren aaltojen —

HOVINEUVOS KARILA. Vellamo — avaa ovi! (Vellamo avaa oven. Kaikki
kuuntelevat henkeä pidättäen. Kaukaisia ääniä kuuluu.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Ettekö kuule? Ihmisjoukon ääniä —! (Vellamo menee
kuistille.)

HOVINEUVOS KARILA. Jo minä sitä sanoin —! Ta, ta, ta! (Kävelee
levottomana.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Eno hyvä! Minä olen valmis matkalle. Lähdetkö
kanssani?

HOVINEUVOS KARILA. Lähden. Meillä kummallakaan ei ole täällä mitään
tekemistä. (Painaa soittokellon nappulaa.) Minä käsken heti —

VELLAMO (tulee kuistilta). Melua sieltä kuuluu — melua ja huutoja. —
Sinne täytyy lähteä — (Juoksee ottamaan hattuaan.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Odota nyt — Ahti on telefoonissa! (Anni tulee.)

HOVINEUVOS KARILA. Käske heti valjastamaan minun ajopelini!

YÖVARTIJA VARIS (syöksyy sisään perältä, ilman lakkia ja villin
näköisenä). Nyt ne markkinat tulivat — nyt ne tulivat! Mutta en minä
tällaista tahtonut! Väärin minua syytettiin. Minä tässä olen syyttäjä!
Minä — ja koko minun elämäni!

HOVINEUVOS KARILA. Älä huuda, ihminen! Mitä on tapahtunut?

YÖVARTIJA VARIS. Minä huudan — huudan — murhaajat — murhaajat! —
Teistä on kaikki lähtenyt! Teistä! Teistä on tämä alkujuurta! Teistä!
Yksin teistä! — Vaimoni heittäytyi niskasululta koskeen minun lapseni
kanssa —. (Ahti tulee.) Ja sinun lapsesi kanssa. Itsensä tappoi — ja
molemmat lapset — Lainan myöskin — kaikki kolme koskeen — koskeen —
koskeen —

ROUVA VUORENPÄÄ (seisoo jäykistyneenä paikallaan). Minun rikokseni —

VELLAMO. Jumalan tähden — noinko hohtavan valkoisiakin — heidänkin
ylitsensäkö?

HOVINEUVOS KARILA (puoliääneen). »Kuulkaa, kuinka haudat huutavat!»

    Väliverho.




KOLMAS NÄYTÖS.


Uhmasaaren paviljonki. Jotenkin pimeä. Perällä on lasiovet, mutta
puiset ulko-ovet sulkevat valon. Ikkunain edessä on valon peittävät
verhot. Muutamia kapeita valoviiruja tunkeutuu sisään oven ja
ikkunoiden raoista.

Hiljainen kosken kohina kuuluu. (Kosken kohinan kuuluminen ei ole
välttämätöntä.)

Keskilattialla on iso pöytä, jolla on kukkamalja, täynnä ruiskukkia
ja päivänkakkaroita. Molemmilla etualan seinustoilla, ikkunain alla,
sohva. Seinillä muutamia tauluja ja harjoitelmia. Tuoleja siellä
täällä. Nurkassa mallijalusta ja maalausteline, jolla on Lainan
vastamaalattu kuva. Toisessa nurkassa pienempi pöytä.

Ulkoa kuuluu askeleita — avain työnnetään lukkoon — ulko-ovet avataan,
ja kirkkaan kesäpäivän valotulva syöksähtää sisään.

Taustan muodostavat melkein vedetön koski, vesiruuhi ja korkeat
harjanteet. Taivas näkyy ainoastaan koskenniskan kohdalta.

Putouksen alainen virta ulottuu aivan paviljongin juureen. Ulompana
oven kohdalla on iso kivipaasi.

(Koski voidaan kuvitella näkyväksi myöskin perältä, oikealta, joten
taustana voidaan käyttää tavallista metsää.)

Kun ikkunaverhot on nostettu, nähdään vasemmalla tehdasrakennuksia,
oikealla jyrkkä kallioseinä.

Vellamo aukaisee ovet perällä ja tulee sisään Rouva Vuorenpään kanssa.


ROUVA VUORENPÄÄ (melkein kuiskaten). Mitä hän tuolla kalliolla seisoo —
tuo Karpalosuon vaari?

VELLAMO. Hän on kai siitä katsellut uponneitten etsimistä. (Vetää ylös
ikkunaverhoja, mutta jättää vasemmanpuolisen, lähinnä parrasta olevan
verhon vetämättä.) Täällähän on kukkiakin! — Tule istumaan tänne pöydän
ääreen, äiti! — Anni on lähettänyt tänne ruiskukkia ja päivänkakkaroita.

ROUVA VUORENPÄÄ (tulee hitaasti pöydän luo, istuutuu raskaasti). Miksi
et avannut tuota?

VELLAMO. Siitä näkyy kansanjoukko — tuolla rannalla — jossa — uponneet
ovat.

ROUVA VUORENPÄÄ. Älä estä valoa! — Aukaise viimeinenkin ikkuna!
(Vellamo menee aukaisemaan.) Mitä tekee kansa siellä?

VELLAMO. He seisovat äänettöminä uponneitten ympärillä. ( Äänettömyys.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Luuletko, että heillä oli kovinkin suuri kurjuus?

VELLAMO. Kyllä kai.

ROUVA VUORENPÄÄ. Eikä minun käteni ulottunut sitä lieventämään —

VELLAMO. Yövartija oli sinun ja heidän välillä.

ROUVA VUORENPÄÄ. Yövartija — niin.

VELLAMO. He näyttävät kuuntelevan — joku puhuu siellä —

ROUVA VUORENPÄÄ. Kuolema puhuu. — (Nousee, katselee perälle.) Ah! Minun
koskeni — noin ehtynyt! (Kääntyy alas.) Minun koskeni — jonka piti niin
paljon suurta elämän iloa synnyttämän! Nyt sen raunioilla on tuskaa
vain — ja sääliä.

VELLAMO. Ja iloa.

ROUVA VUORENPÄÄ. Kuinka voit niin sanoa?

VELLAMO. Minusta tuntuu siltä —

ROUVA VUORENPÄÄ. Vellamo!

VELLAMO. Tällaisena hetkenä ei kansa voi tuntea tuskaa eikä sääliä —
vielä vähemmin sääliä.

ROUVA VUORENPÄÄ (ihmetellen). Mitä sitten?

VELLAMO. Suurta ajatusten nousua ja suurta iloa.

ROUVA VUORENPÄÄ (menee oikeanpuolisen ikkunan luo ja tuijottaa
eteensä). Kunpa eno jo tulisi! — Täällä tapahtuu — niin paljon —
hämmästyttävää ja kummallista — uusia tunteita — uusia ajatuksia —

VELLAMO. Oraat tekevät terää — (Valtava riemuhuuto kuuluu vasemmalta.)

ROUVA VUORENPÄÄ (vavahtaa). Kuoleman ääressä! Minä en ymmärrä noita
ihmisiä! He turmelevat, kun me säälimme, ja nauravat, kun me itkemme —?

VELLAMO. Ja kun me riemuitsemme, niin — he kuolevat.

ROUVA VUORENPÄÄ (menee perälle ulos). Minun koskeni, koskeni! —
(Vellamo menee telineen luo, heittää pois peitteen ja kääntää kuvan
parempaan valoon — oveen päin, katselee sitä. Riemuhuuto kuuluu
taas. Vellamo menee vasemmanpuolisen ikkunan luo. Rouva Vuorenpää
kääntyy huudon kuultuaan ja tulee sisään; ovella hän huomaa kuvan,
pysähtyy, katsoo sitä, ja suutelee sitten kuvaa; menee Vellamon luo.)
Istuhan, Vellamo! — Minulla on jotakin sanottavaa sinulle! (Istuvat
sohvalle vasemmalle.) Minä lähden nyt Vuorenpäästä — me emme sovi enää
toisillemme. Luulen, että sinäkin täältä —

VELLAMO. Nuo hautajaiset -tahdon ensin järjestää ne.

ROUVA VUORENPÄÄ. Niin, niin — tietysti! Mutta sitten. — Eräs asia
vaivaa minua. Niin kauan kun olet täällä — ja niin kauan kun Svante
Alhoranta on täällä — olkaa varuillanne — Ahdin suhteen! — Hän on
vähän kiihtynyt näistä tapahtumista ja voisi ehkä hairahtua johonkin
sellaiseen, joka — no, niin — minä ehkä pelkään suotta — mutta olkaa
sentään varuillanne! Minua surettaisi, jos jotakin ikävää vielä
tapahtuisi.

VELLAMO. Minä en ymmärrä, mitä se voisi olla!

ROUVA VUORENPÄÄ. En minäkään sitä ymmärrä, sillä onhan Vuorenpään
liikehuone itse asiassa — jo hajonnut — mutta — kosken tarina ehkä ei
vielä ole loppunut.

HOVINEUVOS KARILA (tulee Ahdin seurassa oikealta). No, Margareta!
Hevoset odottavat tuossa mäellä. Oletko valmis?

ROUVA VUORENPÄÄ. Olen.

HOVINEUVOS KARILA (Vellamolle). Olisin tahtonut sinutkin mukaan,
mutta Margareta arveli —

VELLAMO. Minun täytyy vielä jäädä tänne.

HOVINEUVOS KARILA. No, niinkuin tahdot. — Näkemiin asti, Vellamo!
Muista aina, että me elämme yllätyksien ilmakehässä — (Hymyilee.) —
täällä napavyöhykkeellä! — Hyvästi, Ahti! — Ei yksin järkeä! Numerot
eivät hedelmöi. Niistä syntyy vain uusia numeroita. (Menee ovelle.)

ROUVA VUORENPÄÄ (suutelee Vellamoa hellästi). Rakas Vellamo! Toivon
näkeväni sinut taas pian — hyvin pian. — Hyvästi, Ahti! (Pitkään.)
Ehkä sinutkin näen. (Aikoo jatkaa, mutta ei voi; kääntyy ripeästi
Vellamoon.) Tuhannesti tervetullut — hyvin pian! (Aikoo mennä, mutta
kääntyy.) Se on totta —! Vellamo! Vedä lippu liehumaan paviljongin
katolle, että — näen sen vielä tuonne Tienkäänteen harjulle —
Uhmasaaren lipun! Vedätkö?

VELLAMO. Kyllä äiti! Puolitankoon. (Ottaa lipun eräältä pöydältä.)

HOVINEUVOS KARILA. Sitten — Margareta. — (Tarjoo käsivartensa rouva
Vuorenpäälle.)

ROUVA VUORENPÄÄ (kääntyy ovessa). Minä tahdon nähdä Vellamon lipun
liehuvan —. (Katselee mennessään koskea. Vellamo seuraa oven
ulkopuolelle näkymättömiin. Ahti kävelee tylyn näköisenä ympäri
huonetta. Riemuhuutoja kuuluu taas. Ahti juoksee vasemmanpuolisen
ikkunan luo. Hänestä uhkuu vihaa, hän työntää tarmokkaasti kädet
taskuihin, ja vartalo jännittyy. Vellamon nähdään vetävän lippua ylös.
Tulee sitten sisään.)

AHTI. Kuuletko, kuinka tuo karja möyryää tuolla —?

VELLAMO. Ahti!

AHTI. Niin, niin! Sinä olet heidän puolellaan, sinä! Sen kyllä olen
huomannut. Kaikki, mitä he tekevät, on tietysti kaunista, esteettistä —

VELLAMO. Minä en ollenkaan ajattele heitä siltä kannalta.

AHTI. Miten sitten? Voitko selittää tuon hävyttömän ulvomisen —
kuolleitten ääressä?

VELLAMO. Tuskin — sinulle.

AHTI (terävästi). Niinkö? Et minulle? Miksi et?

VELLAMO. Sinä et sitä ymmärtäisi.

AHTI. Onko se niin peräti järjetöntä?

VELLAMO. He eivät näe siellä kuolemaa. He näkevät elämän. (Ahti
hymähtää ylenkatseellisesti.) Sanoinhan, että sinä et sitä ymmärrä.

AHTI (pysähtyy uhkaavana Vellamon eteen). Yhden asian minä varmasti
ymmärrän.

VELLAMO. Minkä sitten?

AHTI. Että sinä olet narri! Sinä, äitisi ja tuo hupsu kaivonkatsoja!
Narreja kaikki! — Muut tekevät teille kultaa! Te saatte monta kymmentä
tuhatta vuotuisia tuloja, joista teillä ei ole muuta vaivaa kuin nimen
kirjoittaminen rahoja nostaessa — mutta —

VELLAMO. Niin — me olemme narreja!

AHTI (kohottaa ääntään). — Mutta se on teidän mielestänne epämukavaa —
menettämisestä on liian paljon vaivaa — tuloja pitää vähentää, heittää
hukkaan — tuolle päättömälle laumalle —

VELLAMO. Ei vähentää! Kaikesta on päästävä!

AHTI (hämmästyy). Mitä? — Mitä sinä ajattelet?

VELLAMO. Älä kysele minulta! En minä osaa nyt vastata. — (Pyyhkii
otsaansa.) Minä kyllä selitän sitten myöhemmin! On tapahtunut niin
paljon —

AHTI. Minä en tahdo tietää mitään sinun tapahtumistasi. Ne eivät
ole minkään arvoisia. Mutta sinun omaisuutesi on jonkun arvoinen! —
Hovineuvos mainitsi, että sinulla on jonkunlaisia aikeita sen suhteen.
Mihin aiot sen panna?

VELLAMO. Oh, en tiedä vielä! —

AHTI. Aiotko jättää sen tehtaaseen?

VELLAMO. En koskaan — en!

AHTI (tiukasti). Mihin sitten?

VELLAMO. Sanoinhan jo, etten ole ehtinyt ajatella sellaisia
sivuseikkoja.

AHTI. Sivuseikkoja! — Tiedätkö, mikä tuo sivuseikka on? Se on sinun
pääasiasi. Jos tuo pääasia otetaan pois, niin mitä luulet jäävän
jäljelle? (Viittaa vasempaan ikkunaan.) Kas tuonne! Tuolla on
sadoittain sellaisia, jotka ovat ilman noita sivuseikkoja. Mutta he
pyrkivät kaikin voimin omistamaan niitä. He varastavat, tappavat ja
kuolevat — omaisuuden tähden.

VELLAMO. He eivät taistele suurien omaisuuksien puolesta, vaan niitä
vastaan.

AHTI. Siksi, että omaisuus ei ole heidän.

VELLAMO. Sitä et saa sanoa! Tiedäthän, että heillä ei ole toimeentuloa.

AHTI. Mutta he tahtovat saada toimeentulon — eikö niin?

VELLAMO. Niin.

AHTI (ivallisesti). Sinulla on toimeentulo, mutta sinä tahdot päästä
siitä. Huomaatko ristiriitaa?

VELLAMO. Minulla ei ole mitään toimeentuloa. Siinäpä se juuri on! Minä
en ole vielä ansainnut ainoatakaan ropoa, en koskaan kortta ristiin
pannut elämisen eduksi. Minua on juotettu ja syötetty elämän mehulla
kuin sairasta ihmistä, jolle on annettu imuputki suuhun ja sanottu: —
Kas tuossa! Älä rasita itseäsi — ime, ime vain! Ja minä olen tehnyt
työtä käskettyä, vaikka minä en ole heikko, en kykenemätön enkä
sairaskaan! Ja tiedätkö sinä, missä on ollut tuon putken toinen pää —
tiedätkö?

AHTI. Kyllä. Tehtaan kassakaapissa.

VELLAMO (menee vasemman ikkunan luo). Tuolla! Tuolla se on ollut! —
Katso sinne! Siellä on se maaperä, josta mehu on lähtenyt! — Mutta sen
ei tarvitse lähteä enää! Ei enää! Minä olen katkaiseva tuon putken.

AHTI. Ja aiot —?

VELLAMO. Aion tehdä terveen ihmisen velvollisuuden — aion itse
elättää itseäni.

AHTI (myrkyllisestä). Pidä sentään putki ehjänä — jos et
onnistuisikaan! Koetahan nyt ensin edes vähän aikaa, miltä se tuntuu!
Edes kuukausi, viikko — tai edes yksi päivä — että saat nähdä!

VELLAMO. Miksi minun pitäisi arkaillen kokeilla sitä, mihin tuolla ovat
alaikäiset lapsetkin pakotetut! Minä en tahdo olla elämän dilettantti!

AHTI (ivallisesti). Taiteessasi olet saanut jo siitä tarpeeksi — niinkö?

VELLAMO (katsahtaa nopeasti kuvaan päin, viittaa kädellään ja aikoo
sanoa jotakin, mutta pidättää itsensä). Vaikkapa — niinkin. (Menee
katselemaan ikkunasta.)

AHTI (ärtyneesti). Sinä et ole viisas — sinä — (Miettii hetken
kylmästi.) Aivan suotta tuhlaamme tällaiseen asiaan näin paljon sanoja!
Yhden seikan voin sinulle kuitenkin valaista. — Tee muuten mitä tahdot,
ja yrittele mitä tahdot — mutta — omaisuutesi jää hajoittamattomaksi
— ja — sinne, missä se on — vastaiseksi. Hulluuden ja hullujen
päähänpistojen varalta on yhteiskunta laatinut lain (Vellamo kääntyy
nopeasti.) — joka estää yksilön hajottamasta omaisuuttaan.

VELLAMO. Mutta ei kokoamasta —?

AHTI. Ei — tietysti!

VELLAMO. Hyvinpä on suojattu! — Mutta jos sellainen laki on olemassa,
niin se on väärä ohje — ja väärissä ohjeissa on aina joku takaportti.

AHTI (uhkaavasti). Varo, että minun ei tarvitse niitä sulkea!

VELLAMO (tulistuneena). Älä uhkaile minua! Sinä et kuitenkaan voi
mitään! Minä tahdon kulkea omaa tietäni!

AHTI (katsoo terävästi Vellamoa). Svante Alhorannan tietä!

VELLAMO (hetken perästä). Niin — voitpa sanoa sitä vaikka — hänen
tiekseen.

AHTI (ivallisesti). Kun naiset ihastuvat aatteisiin, niin he aina
unohtavat yhden seikan.

VELLAMO. Minkä?

AHTI. Että he ovatkin ihastuneita henkilöihin. (Vaanien.) Eikä minulla
ole sanottavasti myöskään herra Alhorantaa vastaan — hm!- Hän on
kieltämättä etevä mies. Harvinaisen terävä kynä. Hänessä on tarmoa — se
on miehen paras avu. Hän toimii säälimättä. — Hänen ainoa vikansa on
vain se, että hän toimii huonon asian palveluksessa. — En ihmettele,
että olet huomannut hänet. — (Odotettuaan hetkisen vastausta.) Hän
myöskin on — huomannut sinut. (Vellamo kääntyy hieman poispäin.)
Olisihan vallan ihmeellistä, ellei hän olisi nähnyt sinun ympäristöäsi.
(Viittaa tehtaille päin.) Kukkiihan se jotenkin uhkeasti! — Pitäisi
kelvata mehiläiselle kukan — korresta he eivät välitä. — (Huomaa kukat
pöydällä, ja ottaa maljakosta yhden päivänkakkaran.) Kas tuossa! —
Minä halveksin vertauksia, mutta — (Naurahtaa.) — otahan tuo! (Antaa
kukan Vellamolle.) Se on kaunis — eikö niin? (Nypistää kukan varresta
lattialle.) Tarjoapa sitä nyt mehiläisellesi! (Kuuntelee.) Hss! Lautan
köysi vingahti. — (Menee katsomaan oikeanpuolisesta ikkunasta.) Herra
Alhoranta! Todellako? (Katsoo merkitsevästi Vellamoa.) Vai niin? — Noh!
(Hymähtää.) Samapa se! — Voimmehan ostaa kynän — mutta — ainoastaan
taittumattoman kynän — (Menee Vellamon luo.) — vain siinä tapauksessa,
että se taipuu — (Nauraa.) — Ei — korsi ei kelpaa — älä tarjoakaan!
(Ottaa korren Vellamon kädestä ja heittää pöydälle. Svante Alhoranta
tulee oikealta, hämmästyy vähän nähdessään Ahdin ja Vellamon.) Kas vain
— herra Alhoranta! — Minä en voi olla lausumatta hämmästystäni siitä
erinomaisesta huomaavaisuudesta, jota osoitatte meidän perheellemme —

VELLAMO (nopeasti). Hyvä, että tulitte, herra Alhoranta! — Nyt kun
äitini on matkustanut, niin —

SVANTE ALHORANTA. Onko hän matkustanut?

VELLAMO. Äsken juuri — kaupunkiin.

SVANTE ALHORANTA. Vai niin! Sitten ehkä —

AHTI (viittaa kädellään istumaan). Ellei teillä ole mitään vastaan,
niin pyytäisin käyttää tilaisuutta hyväkseni —ja — keskustella vähän
kanssanne.

SVANTE ALHORANTA (luo silmäyksen Vellamoon). Palvelukseksenne!
(Istuutuu pöydän ääreen. Ahti istuu toiselle puolen pöytää. Vellamo
menee levottomana ovelle, josta seuraa keskustelua.)

AHTI. No, te voititte. Saavutitte näennäisen voiton. — Tiedätte kai
— paremmin kuin minä — että tämä ei ole ensimmäinen lakko — tällä
teollisuuden alalla — jonka nähtävästi olette ottanut erikoisalaksenne —

SVANTE ALHORANTA. Minun erikoisalani on koneinsinöörin —

AHTI. Vai niin? (Kohteliaammin.) Anteeksi, että en tietänyt sitä!
Hm! Niin — minä aioin vain sanoa, että aivan perätysten on sattunut
lakkoja juuri tällä alalla. Enkä sitä erityisesti ihmettelekään.
Minä olen persoonallisesti sitä mieltä, että palkkaussuhteissa
sietäisi — pitäisi tehdä muutoksia. Samaan suuntaan on lausuttu
myöskin yhdistyksessämme — tiedättehän — hm! — Mutta sitä ei ole voitu
toteuttaa. Ulkomainen kilpailu on meidän määrääjämme. — Luuletteko,
herra — herra insinööri, että vielä on tulossa jokin lakko?

SVANTE ALHORANTA. Siinä suhteessa en voi luulla mitään.

AHTI. Minä arvelin, että jos sattumalta — olisitte kuullut. Asema
on nykyään sangen uhkaava. Olisi estettävä sen kärjistyminen. —
Yhdistyksemme on päättänyt ryhtyä työnsulkuun koko linjalla, jos vissi
määrä lakkoja puhkeaa. Tämä — meidän — oli viimeinen siinä määrässä. —
Ymmärrätte kai, minkälaisen hallan koko meidän teollisuutemme kärsii,
jos se joutuu pitkäksi ajaksi pois ulkomaisilta markkinoilta. Sentähden
— koko teollisuuden etua silmällä pitäen — tulin ajatelleeksi — eikö
sellaista suurta onnettomuutta voitaisi estää.

SVANTE ALHORANTA. Ryhtykää keskusteluihin lakkokomitean kanssa!

AHTI. Tyhmien ihmisten kanssa, jotka vain huutavat yhtä ja samaa! Siitä
se ei valkene. — Ei! — Minä ajattelin keskustella teidän kanssanne.

SVANTE ALHORANTA. Minun?

AHTI. Niin.

SVANTE ALHORANTA. Minä en ole valtuutettu. En voi mitään keskustella.
Korkeintaan voin ilmoittaa lakkokomitealle, että haluatte puhutella
heitä.

AHTI. Ei, ei! Sitä en halua.

SVANTE ALHORANTA. No, sitten — (Nousee.)

AHTI. Te ette siis tahdo estää työnsulkua?

SVANTE ALHORANTA. Minä en voi sitä estää enkä edistää.

AHTI (hillityllä raivolla). Hm! — Teillä on voimakas kynä —

SVANTE ALHORANTA. Mikä minulla on?

AHTI (pakottaa itsensä levolliseksi). Istukaahan nyt vielä! Minä
johduin ajattelemaan — jos olette yhtä etevä insinööri kuin
artikkeleitten kirjoittaja, niin — mutta istukaahan toki! (Svante
Alhoranta istuu.) Oletteko huomannut kuinka paljon vettä meillä on
kasattuna —? — Vettä. — (Saa äkkinäisen päähänpiston, hypähtää ylös
ja menee perälle katsomaan koskeen päin, kääntyy takaisin, katsoo
uhkaavasti Svante Alhorantaa ja Vellamoa, pyyhkii otsaansa ja koettaa
päästä entiseen tasapainoon, puhuu nopeammin ja epätasaisesti.) Olette
kai nähnyt, että nousu on jo — padon reunoihin asti. — Jos tulee
työnsulku — paljon väkeä joutuu kurjuuteen — olen ajatellut erästä
toista — teollisuushaaraa — rakentaa uutta tehdasta — ja te olette
epäilemättä etevä insinööri — kirjoituksistanne päättäen —

SVANTE ALHORANTA (hymyilee). Niistä tuskin voi päättää —

AHTI (halliten taas itsensä, hymyilee). Ei, ei! Eipä tietenkään.
Mutta niistä voi päättää miehen. (Istuutuu.) Ja uutta tehdaslaitosta
perustettaessa tarvitaan kaikki avut —

SVANTE ALHORANTA. Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte?

AHTI. Tarjoan teille edullisen paikan — sangen edullisen. Tiedättehän,
ettei missään kyky maksa niin paljon kuin liikealalla. — Ja jos
tahdotte, niin voitte päästä liikkeen osakkaaksi edullisilla ehdoilla —
erittäin edullisilla ehdoilla —

SVANTE ALHORANTA (nousee). Minä —

AHTI (nousee). Älkää sanoko vielä mitään! Älkää tehkö mitään nopeita
päätöksiä! Ajatelkaa ensin mitä etuja minun ehdotukseni tarjoaa! —
Keskustelkaa ensin Vellamonkin kanssa! Hän on myöskin tehtaan osakas.
— Minun täytyy mennä katsomaan tuota niskasulkua. Varaluukut ovat
nähtävästi kiinni — koko laitos voi murtua. (Naurahtaa.) Ja silloin
hukka perii tämän Alhosaaren. — Teistä voi tulla merkitsevä mies
tehtaalle. — Vellamon osuus on suurin — lähinnä minua. Näkemiin —
herra insinööri! Toivoakseni tapaan teidät täällä hetken perästä. —
(Ottaa hattunsa ja menee perälle.) Ajattelepas, Vellamo — mikä hauska
yhtiö on tekeillä — uusi tehdas —! Sitten saat sinäkin ajaa
mielikuviasi mielin määrin. Harkitsehan asiaa tarkoin — herra
Alhorannan kanssa! Odottakaa täällä! (Menee oikealle.)

VELLAMO (tulee alas Svante AIhorannan luo). Mikä tuo oli?

SVANTE ALHORANTA. Mitä arvelette?

VELLAMO. Viettelys! Kiiltävän valkoinen —

SVANTE ALHORANTA. Minä riemuitsen teidän puolestanne.

VELLAMO. Niin minäkin — teidän puolestanne. Te voititte hänet. Vaikka
te ette sanonut mitään, näin minä kuitenkin teidän kasvoistanne,
että te ette hyväksynyt hänen viimeistä yritystään. Ja hän sen näki
myöskin — luulen.

SVANTE ALHORANTA. Te näytätte niin —. Pelkäsittekö?

VELLAMO. Pelkäsin. — Ei, ei! Kyllä minä sentään olin varma teistä.
— (Menee vasemman ikkunan luo.) Katsokaa tuota kansaa tuolla! Se
muistuttaa teidän satuanne ihmisen syntymisestä. — Tuohon satuun minä
uskon. — Mutia siihen toiseen —

SVANTE ALHORANTA. Mihin toiseen?

VELLAMO. Jumalien syntymiseen. Omituinen yhtäläisyys niissä sentään
on. Ihmiset syntyvät törkeissä vuorirotkoissa — ja — jumalat syntyvät
talleissa.

SVANTE ALHORANTA. Hän oli pienille kääpiöille liian suuri — ihmiseksi.
Sentähden tekivät he hänestä — jumalan. — Siihen oli helppo luottaa. —
Ihmisyyteen on vaikea uskoa!

VELLAMO. Miksi?

SVANTE ALHORANTA. Se on niin kovin lähellä.

VELLAMO. Nuo uskovat. Minä tiedän sen varmaan. Minä tunnen sen.

SVANTE ALHORANTA. Heille haudat huutavat joka päivä. Vähitellen opitaan
sitä huutoa ymmärtämään.

VELLAMO. Nuokin kolme synkkää hautaa!

SVANTE ALHORANTA. Heidän elämänsä oli synkkä, mutta heidän hautansa
on valaistu. (Vellamo katsoo Svante Alhorantaa.) He olivat onnen
lunnaita. — Jos olisitte lähempänä tuota kansanjoukkoa, niin näkisitte
heidän silmissään oudon tulen, joka ei vivahda kuoleman surulle eikä
valitukselle.

VELLAMO (puoliääneen). Aina vain lunastusta! — Tuollaisia lunnaita
on jo maksettu miljoonia — miljoonia! Ja tässä me vielä seisomme! —
Jumala meitä armahtakoon! Yhäkö, ja yhä uudelleenko niitä on maksettava
jokaisesta tuuman alasta!

SVANTE ALHORANTA (seisoo mietteissään). Hm! (Kääntyy, huomaa kuvan.)
Teidänkö maalaamanne?

VELLAMO. Niin.

SVANTE ALHORANTA. Saanko nähdä —? (Menee katsomaan kuvaa.)

VELLAMO. Ahti on hänen isänsä.

SVANTE ALHORANTA (hämmästyy). Veljenne —?

VELLAMO. Laina-pikulla oli aivan teidän silmänne. Sentähden tunsin
teidät heti.

SVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoitatte?

VELLAMO. Ja Ahdin silmät. Ettekö tunne?

SVANTE ALHORANTA. Minä en ymmärrä —

VELLAMO. Niin paljon äiti teitä rakasti.

SVANTE ALHORANTA. Margareta — raukka! (Kääntyy hitaasti perälle päin,
jääden ovipieleen, katselemaan koskea. Vellamo asettaa taulun lattialle
seinää vasten.) Monta kertaa olen minä seisonut tällä samalla paikalla.
Uhmaten seisoin minä suuren luonnon edessä ja vaadin sitä alistumaan
ihmisonnen palvelukseen. Minulle oli silloin onni niin helppoa — niin
uskomattoman helppoa! (Vellamo menee alas pöydän luo.) Minä luulin
silloin onnea tulvivan — ilmaiseksi. (Tulee alas toiselle puolelle.)
Kun minä katselen teitä — niin tuntuu minusta — että kaikki tuo
tapahtui eilen — ja että sama onni tulvii — vain tulvimalla tulvii
minulle. Mutta kun katson tuonne — (Katselee vasemmasta ikkunasta.) —
niin huomaan — mikä pitkä yö on entisyyden ja tämän päivän välillä.
— Minä tahdoin tehdä sammon, joka jauhaisi elämän onnea, suurta elämän
onnea — mutta —

VELLAMO. Ettekö usko, että tekin jo olette maksanut lunnaanne?
(Svante Alhorannan katse kirkastuu, hän aikoo rientää Vellamon luo.)

ANNI (tulee oikealta). Tässä on neidille kirje.

VELLAMO. Kirje — keneltä?

ANNI. Kauppaneuvoksetar antoi ja käski tuoda tänne, kun näen lipun
liehuvan —

VELLAMO. Lipunko?

ANNI. Paviljongin katolla.

VELLAMO. Vai niin! Hyvä on! Kiitos vain! (Anni menee oikealle.)

VELLAMO (aukaisee kirjeen nopeasti, lukee, istuu ihmeissään). Tämäpä
omituista!

SVANTE ALHORANTA. Mikä sitten? Mitä siinä on?

VELLAMO. Anni! (Juoksee oikean ikkunan luo). Hän meni jo. — (Tulee
takaisin pöydän luo.) Mistä äiti on voinut tietää, että te —?
(Hämmentyy, lukee uudestaan.)

SVANTE ALHORANTA. Voitteko sanoa minulle, mitä äitinne kirjoittaa?
(Vellamo ojentaa kirjeen Svante Alhorannalle, joka lukee.) »Matkustan
suoraa päätä ulkomaille. Älä yritäkään seurata minua vielä! Ilmoitan
ensimmäisestä pysähdyspaikastamme osoitteeni. Tule vasta myöhemmin
kesällä. Tulkaa molemmat! Ehkä Svante Alhoranta saattaa sinut minun
luokseni. Hyvästi, oma Vellamoni! Odotan teitä! — Äitisi. — P.S. —
Hämmästyikö hän, kun löysi paviljongista — sinut?» — (Panee kirjeen
pöydälle, menee Vellamon luo.) Te ihmettelette —?

VELLAMO. Mistä äiti tiesi —?

SVANTE ALHORANTA. Että minä olen täällä? — Hän pyysi minua tulemaan
tänne, kun näen lipun katolla. Hänen piti sanoa minulle viimeiset
jäähyväiset.

VELLAMO. Miksi hän sitten ei sanonutkaan?

SVANTE ALHORANTA. Hän sanoi ne — tällä tavalla.

VELLAMO (hämillään). Näinkö —?

SVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoititte äsken, kun sanoitte, että enköhän
minäkin jo ole maksanut lunnaitani?

VELLAMO (tuskalla). Jos minä nyt sanon jotakin, niin — se ei ole totta
— tai — te ette sitä ymmärrä — minä en itsekään ymmärrä. — (Menee
sohvan luo.) Oih! Miksi näin — miksi näin —? (Vaipuu sohvalle.)

SVANTE ALHORANTA. Minä sanoin jotakin hyvin kömpelöä —

VELLAMO. Ei, ei! Eihän se ollut muuta kuin mitä minä itse olin
sanonut vähän ennen. Mutta minä en ollenkaan silloin ajatellut — oi,
hyvä jumala! — Minä en ajatellut noin — tuo kirje — hänen ääretön
rakkautensa — äiti raukka — hän on yrittänyt — oi, ette te ymmärrä,
mitä minä ajattelen —!

SVANTE ALHORANTA. Minä luulen ymmärtäväni. Mutta te erehdytte.

VELLAMO. En, en! Tässä on jotakin lunastuksen tapaista äidin puolelta
— meidän välillemme tuli jotakin — aivan kuin sulku. — (Nousee
vilkkaasti.) Te olette hyvä, te olette jalo, minä tiedän sen. Säälikää
äitiä! Säälikää Margareta-raukkaa! Hänen sydämensä ei saa kuolla! Oi,
hänellä on niin hellä sydän — niin hellä! — Matkustakaa hänen luoksensa
— matkustakaa — minä rukoilen teitä.

SVANTE ALHORANTA (vakavasti). Hän pahastuisi siitä.

VELLAMO. Pahastuisi —?

SVANTE ALHORANTA (pitkään). Tuolla paadella — tuolla oven ulkopuolella
seisoi Margareta kerran erään nuorukaisen rinnalla. — Auringon
kirkastamina näin minäkin heidät siellä kauan — kauan. Nyt minä en enää
näe heitä. Margareta on toisessa paikassa, ja nuorukainen on kadonnut.
— Mutta hän — äitinne näkee heidät — ei tunne ketään toisia. Hän
seisoo unelmissaan yhä vielä tuon nuorukaisen rinnalla — tuolla — ja
näkee vain hänet, tuntee vain hänet. Minua hän ei enää tunne — paitsi
nimeltä. Hän pitää minua tuon nuoruudenystävänsä parhaana toverina.
Siinä kaikki. Hän pahastuisi, jos minä matkustaisin. Hän sanoisi
siiloin, että minä en Margaretaa rakastanutkaan. — Miksi minä häntä
pettäisin? Hän tietää kuitenkin totuuden — itsestänsä. Jos minä menisin
hänen eteensä yhtä nuorena ja uhkuvana kuin hän on tullut minun eteeni
— niin rakastaisi hän minua epäilemättä. Minä en voinut mennä. Hän on
voinut tulla. (Ojentaa kätensä.)

VELLAMO. Onko äiti sanonut teille kaiken tämän?

SVANTE ALHORANTA. On — kaikki.

VELLAMO. Sitten —

AHTI (tulee oikealta synkkänä ja kylmänä). No, oletteko ajatelleet
uutta osakeyhtiötä? Mitä tuumitte uudesta tehdas-suunnitelmastani,
herra Alhoranta?

SVANTE ALHORANTA. Minä olen tälle koskelle kerran suunnitellut sammon,
mutta minä rakentelin silloin hiekalle. Minä en enää suunnittele —
sellaisia.

AHTI. Tekö olette? Milloin?

SVANTE ALHORANTA. Teidän isänne kanssa —

AHTI (katsoo vuoroon Vellamoa ja Svante Alhorantaa). Niinkö? — No, minä
en tahdo vaivata teitä — mutta oman onnenne tähden —

SVANTE ALHORANTA. Minun onneni ei ole siellä päin.

AHTI. Ah! Siitä ei siis sen enempää! — Älkää kuitenkaan unohtako, että
minä olen tarjonnut teille sovinnon kättä.

SVANTE ALHORANTA. Minä en ole teidän vihamiehenne.

AHTI (kavalasti). Jätä meidät, Vellamo! Minä tahtoisin vähän
seikkaperäisemmin keskustella herra Alhorannan kanssa. (Vellamo aikoo
lähteä, mutta pysähtyy äkkiä, palaa hitaasti paikalleen, jolloin Ahti
tiukasti lausuu:) No —? (Äänettömyys. Yövartija Varis hiipii varovasti
oikealta, kurkistaa ikkunasta sisään, ja kun näkee, ettei kukaan
katsele perälle päin, puikahtaa nopeasti oven ohi vasemmalle.) No?

SVANTE ALHORANTA. Jos veljellänne on jotakin kahdenkeskistä — minä en
ymmärrä, mitä se voisi olla — mutta jos on jotakin, niin —

VELLAMO. Minä tahdon olla täällä kunnes — (Keksii.) — tahdon olla
täällä kunnes nuo lähtevät — tahdon katsella. Jos herroilla on
kahdenkeskistä, niin —

SVANTE ALHORANTA. Minä voin seurata teitä, jos —.

AHTI (nopeasti). Ei, ei! Jääköön sitten — toiseen kertaan!

VELLAMO (hätäisesti). Ei! Te ette saa vielä lähteä, herra Alhoranta!
Minulla on vielä teille puhuttavaa. Voittehan huomenna — herra
Alhoranta voi tulla konttoriin —. (Svante Alhoranta katsoo pitkään
ensin Vellamoa ja sitten Ahtia.)

AHTI. Siis — molemmat — tahdotte jäädä! Hm! Ruumissaatto lähteekin kai
kohta — ja te tahdotte sen nähdä —. Sitä ei siis voi auttaa! — Minun
täytyy lähteä. —

VELLAMO (äkisti). Minne?

AHTI. Minne —?! — Minun tieni riippuu sinun tiestäsi. — Mitä tietä
sinä kuljet?

VELLAMO. Omaani — sanoinhan sen.

AHTI. Varmasti?

VELLAMO. Varmasti!

AHTI (hymyilee kylmästi). Hm! Keppihevosia on kaikenlaisia — sekä lujia
että hauraita! Kaikkein hauraimmat ovat isoimmilla laumoilla. — Te
olette veistäneet itsellenne laumojen keppihevosen.

VELLAMO (katselee epäilevästi Ahtia). Sinun on lujempi — niinkö?

AHTI. Minä en ratsastele keppihevosilla enkä usko tekoihmisyyteen.

SVANTE ALHORANTA (terävästi). Mihin te uskotte?

AHTI (katsoo uhkaavasti Svante Alhorantaa). Siihen, joka teiltä on
hukkunut jo aikoja sitten: yksilön voimaan. (Menee perälle, mutta
kääntyy ovella.) Kiinnitä nyt kortesi herra Alhorannan rintaan! Kukka
on pudonnut! (Menee nopeasti oikealle.)

VELLAMO (kiireesti). Minä en sallinut teidän jäädä tänne hänen kanssaan
kahden kesken, enkä myöskään seurata häntä. Äiti oli aivan oikeassa
varoittaessaan meitä hänestä.

SVANTE ALHORANTA. Mitä hän tarkoitti tuolla kukalla?

VELLAMO. Oh! Vähäpätöistä juttua — minun omaisuuttani! Hän riistää
sen! — Jospa olisikin kysymys vain siitä —!

SVANTE ALHORANTA. Mistä sitten? Onko jotakin —?

VELLAMO. En tiedä — mutta näittekö hänen silmiään? Ne eivät enää olleet
teidän silmänne! — Kauheata! Kauheata!

SVANTE ALHORANTA. Mitä te pelkäätte?

VELLAMO. Minä näin hänen silmissään — oh —!

SVANTE ALHORANTA. Mitä näitte?

VELLAMO. Hengen kuoleman. (Yövartija Varis kurkistaa varovasti
vasemmasta peräikkunasta. Vellamo äännähtää säikähdyksestä). Ah! Kuka
siellä on?

SVANTE ALHORANTA (astuu perälle päin). Mitä te tahdotte?

YÖVARTIJA VARIS (tulee nopeasti sisään). Älkää pelätkö, neiti! En minä
tee mitään pahaa! Mutta se toinen, joka täältä lähti. Minun käsitykseni
hänestä —

VELLAMO. Insinöörikö?

YÖVARTIJA VARIS. Minä seurasin häntä tänne — salaa. Minä tahdoin nähdä —

SVANTE ALHORANTA. Älkää tuhlatko sanoja! Jos almuja tahdotte, niin —

YÖVARTIJA VARIS (kiivaasti). Ei, ei! Ei almuja! (Vähän nolostuen.)
Te ette sitä ymmärrä — mutta minulla on nyt sellainen käsitys.
(Koruttomasti.) Tämä tuli kuin ukkosenilma minun niskaani. Kaikki
samoille markkinoille. — Tuolla he nyt makaavat kolme. Minä seisoin
rantaäyräällä ja katselin. Minä en uskaltanut mennä kansan joukkoon.
Minun mielestäni he olivat kaikki sydämen ihmisiä — ja kun minun
sydämettömyyteni oli syynä kaikkeen — niin — niin minä vain katselin
kaukaa — ja kuuntelin. — Minä sain sellaisen käsityksen, että nuo
vainajat olivat kaikkien hyväntekijöitä. Heidän kuolemansa synnytti
katkeran kiihkon ja kiihko synnytti lakon — rohkaisi epäröivät mielet.
Heille pidettiin kauniita puheita — heille juhlittiin..- He olivat
uskaltaneet silloin kun muut epäilivät ja pelkäsivät. — Heitä pidettiin
sankareina ja riemuittiin. Minä en sitä oikein ymmärtänyt — mutta se
vaikutti kovin lujasti — minä itkin. Muut huusivat riemuhuutoja — minä
vain itkin. — Mutta eihän minun tätä pitänyt — enhän minä sitä varten
tullut —

VELLAMO. Te mainitsitte insinöörin —

YÖVARTIJA VARIS. Niin — minä tapasin hänet tuolla niskasululla. —
Minulla oli niin kuuma, niin kauhean kuuma — minun täytyi mielestäni
päästä heidän seuraansa — kosken kuohuihin.

SVANTE ALHORANTA. Puhutteliko hän teitä?

VELLAMO. Mitä hän sanoi teille?

YÖVARTIJA VARIS. Hän puhui padosta ja lakosta ja kosken tyhjentämisestä
— ja käski minun aukaista varaluukut. — Minä olisin sen tehnyt ilman
muuta — olisinhan itsekin päässyt suurempiin kuohuihin — samoille
markkinoille — mutta —

SVANTE ALHORANTA. No?

VELLAMO. Miksi ette tehnyt —?

YÖVARTIJA VARIS. Hän lupasi minulle siitä rahaa — paljon rahaa — mutta
kielsi kuoleman uhalla tekemästä sitä vielä — sanoi antavansa merkin
tuolta mäeltä. — (Viittaa oikealle.) Silloin syntyi minussa eräs
ajatus —

VELLAMO (jähmettyneenä). No — mikä?

YÖVARTIJA VARIS. Antakaa anteeksi, jos sen sanon. Minä en ole ollut
koskaan parempain ihmisten kanssa tekemisissä muulloin kuin —

SVANTE ALHORANTA. Muulloin kuin —?

YÖVARTIJA VARIS. — rikoksissa — ja ainoastaan silloin on maksettu
paljon rahaa. Minä en tahtonut enää rikoksia — minä seurasin hänen
jälkiänsä — minä tahdoin nähdä hänen toimensa — ja — mutta hän sanoi
kai teille, että lähtisitte pois täältä — (Katsoo koskeen päin.)
— sillä Svante Alhoranta (menee nopeasti oikeanpuolisen ikkunan
luo, katsoo ulos, vavahtaa hiukan, mutta pysyy sitten levollisena).
Uskotteko, että paviljonki on vaarassa, jos —?

YÖVARTIJA VARIS. Menee kuin lastu — jos kaikki luukut avataan.

VELLAMO (juoksee nopeasti oikeanpuolisen ikkunan luo, kiljahtaa). Hyvä
jumala! Lautta on poissa!

YÖVARTIJA VARIS. Lautta —! (Syöksyy ulos oikealle.)

SVANTE ALHORANTA (rauhoittaen). Virta on vienyt — köysi on katkennut —

VELLAMO. Ei, ei, ei! Te ette nähnyt hänen silmiään!

SVANTE ALHORANTA. Rauhoittukaa, Vellamo! Onhan kansa tuolla rannalla. —
(Menee vasemman ikkunan luo. Torvilla soitetaan surumarssia.)

VELLAMO (menee myös ikkunan luo). He lähtevät poispäin — eivät näe —
eivät kuule — kohina ja soitto —

YÖVARTIJA VARIS (tulee sisään). Köysi on katkaistu — puukolla katkaistu
— lautta mennyt —

VELLAMO. Minä tiesin sen — minä tiesin sen! (Juoksee paadelle,
heiluttaa hattuaan.)

YÖVARTIJA VARIS. Älkää pelätkö! Luukut eivät aukaisematta aukea!
Olenhan minä täällä —

SVANTE ALHORANTA (yövartijalle). Mutta jos hän huomaa, että te ette ole
niskasululla —

YÖVARTIJA VARIS. Huudetaan kansaa!

SVANTE ALHORANTA. He eivät kuule. He ovat lähdössä! Eikä se mitään
auttaisi. Hän voi ehtiä ennen.

YÖVARTIJA VARIS (nopeasti vasemman ikkunan luo). Virta on kapea ja
heikko — minä vien sanan —

SVANTE ALHORANTA. Miten?

YÖVARTIJA VARIS. Minä yritän uiden — ja huudan koko tien —

SVANTE ALHORANTA. Se on kuoleman tie. Ettekö pelkää —?

YÖVARTIJA VARIS. Minä olen kurja — eikä kurja voi pelätä mitään, sillä
hän voi kadottaa ainoastaan sen, jota hänellä ei koskaan ole ollutkaan
— elämän. Se on minun käsitykseni. (Syöksyy ulos vasemmalle. Svante
Alhoranta menee ikkunan luo.)

VELLAMO. Yövartija ui nopeasti — he huomaavat. —

    (Soitto taukoaa.)

YÖVARTIJA VARIS (huutaa virralla). Apua, apua! (Kauhea rysähdys kuuluu
koskesta, ja hirveä kohina alkaa.)

VELLAMO (parkaisee.) Jumala! (Syöksyy Svante Alhorannan syliin.) Sulku
on murtunut! Me olemme hukassa!

SVANTE ALHORANTA. Niin — murtunut —

VELLAMO. Ei, ei! Veljeni katse uhkasi kuolemaa. Hän sen teki! —
Armahda, jumala! Me hukumme.

SVANTE ALHORANTA. Ainoastaan kuolemme. Emme huku. Astinlaudaksi jäämme
ihmisten onnen portaille.

VELLAMO (riuhtoo itseään irti). Eikä apua! En tahdo kuolla.

SVANTE ALHORANTA. Rauhoitu! Tänne umpisolaan emme uppoa.
Heittäytykäämme vapaaseen virtaan!

VELLAMO (riuhtaisee itsensä irti, hurjana). Niin! Virtaan — virtaan!
(Syöksyy perältä vasemmalle.)

SVANTE ALHORANTA (nopeasti perälle, pysähtyy ovelle, voimakkaasti).
Tämä hirmutekosi kylvää tuhatkertaisen tappionne siemenen! Et huutoani
nyt kuule, mutta kuulet kohta, kuinka hautamme huutavat. (Syöksyy ulos.)

    Väliverho.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75405 ***