path: root/75387-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75387 ***

language: Finnish




KOHTALON LEIKKIÄ

Kirj.

Liina Röösgrén





Helsingissä,
Paperikauppa Viertola,
1923.




SISÄLTÖ:

    I. Muistojen hauta.
   II. Nautintoja.
  III. Nautintojen jälkeen.
   IV. Katinkultaa.
    V. Iltahaaveiluja.
   VI. Karnevaalikulkue.
  VII. Kun hauta aukeni.
 VIII. Arvoitus.
   IX. Kuka sinä olit?
    X. Sinun heikko hetkesi tuli.
   XI. Kun se tapahtui.
  XII. Sinun voimasi oli heikkous.
 XIII. Tuskaa.
  XIV. Valkean talon satu.
   XV. Kesätoverini.
  XVI. Minä odotin häntä.
 XVII. Rakkauteni.
XVIII. Sinun nimipäiväsi.
  XIX. Valkea tyttöni.
   XX. Naisen rukous.
  XXI. Muruja.
 XXII. Kuolinlaulu.
XXIII. Miksi sinua rakastan?
 XXIV. Eromme.
  XXV. Yhteinen tie.
 XXVI. Pohjattomalla syvyydellä.
XXVII. Via dolorosa.


Tämä ei ole romaani, ei edes kaunokirjallinen tuote, vain erheisen
sydämen tuskainen muistelo, tosielämän traagillinen tarina sydänverellä
kirjoitettu.

Vaatimaton kukkakiehkura yksinäisen vaeltajan pienelle hautakummulle.




I. MUISTOJEN HAUDALLA.


Siinä oli hautakumpu. Itse olin sen luonut ja haudannut sinne hänet,
jonka ympärille muistot kutoutuvat.

Monen talven lumi kattaa haudan, monen kevään aurinko on sitä
lämmittänyt. Monen kesän kukkaset ovat sitä kaunistaneet ja monen
syksyn sateet ovat sitä huuhdelleet.

Olen koettanut unohtaa haudan, olen koettanut unohtaa muistot ja olen
koettanut unohtaa hänet, jonka sinne hautasin ja jonka ympäri muistot
kutoutuvat, mutta muistot elävät, vaikka luulin niiden kuolleen ja
lepäävän haudassaan.

Ulkona sataa lunta. Se putoaa suurina hiutaleina ja täyttää ilman.
Hämäryys hiipii huoneeseeni. Sen rukki surisee ja muistojen langat
valmistuvat.

Sytytän liedelle valkean päästäkseni hämärän lumoista. Valkea palaa
räiskyen, mutta tulen kielekkeet muodostavat muistoja ja sikäli kun
puut hiiltyvät, muodostuu kuvia ja niiden kuvien keskellä näen kasvot,
hänen kasvonsa, jonka ammoin luulin kuolleena muistojen hautaan
kätkeneeni.

Ne kasvot ovat vakavat ja hiilien hehku luo poskiin henkevyyttä, kuten
ennen luonnollisiin kasvoihin. Leuan pehmeä pyöreys hivelee silmääni.
Ylähuulen kaartoviivan siro muoto antaa suulle tunteellisen ilmeen ja
silmät, oi, niiden vakava, lapsellisen hätäytynyt katse suuntautuu
minuun ja minun sydäntäni vihlaisee niin oudosti. Koetan päästä
muistoista, koetan päästä sinusta. Olen armoton kuten usein ennenkin,
jolloin katsein ja sanoin iskin sydämeesi ja sain nähdä kasvojesi
punastuvan kirkkain veripurppuroin, sain nähdä huuliesi vavahtavan,
sain nähdä lapsellisten silmiesi täyttyvän suurista kyynelistä ja
sitten sain nähdä sinun poistuvan luotani hitain, horjuvin askelin.
Menosi vihlasi rintaani, mutta en kutsunut sinua takaisin, sillä
mitä merkitsi minulle sinun tuskasi, koska en sinua rakastanut.
Mitä merkitsee minulle nyt, että viehkeän, hiilihehkuisen kuvasi
armottomasti sekoitan hiilihangolla. Ei mitään! Sinä olet minulle
kuollut. Sinä makaat unheen haudassa ja muistosi tahdon haudata myös.

Monin lampuin ja kynttilöin tahdon valaista huoneeni poistaakseni
harhat.

Olenhan nuori. Elämä kutsuu minua ja moni suloinen tyttökuva ilmestyy
eteeni. Heidän nuoruutensa on minun otettavissani ja minä riennän
heidän luokseen, unohtaen sinut.




II. NAUTINTOJA.


Valot loistavat. Kristallit kimaltelevat kruunuissa. Naisten puvut
kohisevat. Monet heistä kulkevat kuin utupilvissä, hiuksissa
kimaltelevat timantit ja heidän valkoiset kaulansa, kauniit olkapäänsä
ja pyöreät käsivartensa ovat paljaat, huumaten aistejani tuoksullaan.

Valo, ilo ja nuoruus, sen kaiken voin saavuttaa.

Se on minun, miksi en olisi onnellinen?

Viinit helmeilevät. Samppanja vaahtoaa laseissa, juomme nuoruuden ja
elämänilojen maljan.

Tuolla kaikuvat vienoina valssin sävelet. Käsivarteeni nojaten astelee
vierelläni nuori nainen. Hänen runsas tukkansa hohtaa kuin suuri kimppu
päivänsäteitä. Hänen poskensa on pehmeä ja hieno kuin ruusunpunainen
sametti ja silmät loistavat kosteina ja salaperäisinä kuin metsälampi.
Punaiset, raollaan olevat huulet näyttivät olevan valmiit suuteloille.
Tunnen hänen nuoren notkean ruumiinsa lämmön ja valtimo hänen pienessä
kädessään sykkii omaani vastaan...

Minä tanssin hänen kanssaan ja hurmaannun. Veri kohisee suonissani,
ohimot lyövät. Joku kuiskaa sisässäni: sinun hän on, ota hänet, juo ja
juovu rakkaudesta, nauti!

Me keinumme sävelten tahdissa. Hän värisee käsivarrellani. Tanssimme,
tanssimme. Hänen poskensa hipaisee omaani. Tuntuu siltä kuin järki,
kuin kaikki katoaisi ja näkisin ainoastaan hänet. —

Hurmaannun, kuiskaan hulluja sanoja. Hän painautuu lujemmin vastaani ja
hänen henkäyksensä hyväilee kasvojani.

Katsahdan hänen silmiinsä, jotka äsken olivat kuin salaperäinen
metsälampi, ja kauhistun. Niissä loistaa nyt eläimellinen halujen
tyydytysvaisto. Alan tulla järkiini saaden samalla mieleeni
hätäytyneet, lapsellisen vakavat silmät, joihin verkalleen kohoutuvat
suuret kyyneleet, ja tulen entiselleni. Vien nuoren naisen pois.
Kumarran sirosti ja poistun hänen luotaan. Poistuessani näen kylmät
silmät ja pilkallisesti kohoavan kauniin ylähuulen.

Kumarran toiselle. Hän on nuori, juuri kukoistukseensa puhjennut
neitonen. Hänellä on kastanjanruskea tukka, kalpea iho ja suuret
viattomat silmät. Hän tanssii tanssin vuoksi ja iloitsee siitä. Hän
ei huumaa aistejani, eikä itse huumaannu. Hän rupattelee kevyesti
tyhjänpäiväisistä asioista ja vakuuttaa kerta kerralta olevansa niin
onnellinen, kun saa tanssia kanssani. Hänen kätensä on valkoinen
ja siro. Siinäkin lyö valtimo kiihkeästi omaani vastaan, syy kai
on tanssin. Me lopetamme. Hän häviää tyttöparveen, minun jäädessä
miesryhmään. Annan katseeni liukua yli salin, näen ainoastaan kauniita
kasvoja, hymyileviä suita ja loistavia silmiä. Kenenkään silmät eivät
ole lapsellisen avuttomat, eikä niihin kohoa suuria kyyneliä. Olen
iloinen, sillä sydäntäni ei sellainen näky vihlaise täällä.

Taas soivat säveleet. Parit kiitävät lattialla. Äsken tanssittamani
hurmaava nainen tanssii ohitseni. Hän nojaa pariinsa kuten äsken minuun
ja heittää minulle kylmän silmäyksen. En tiedä miksi minua inhottaa
hänen katseensa. Mieleni tekee pois — huoneeni hiljaisuuteen, mutta
velvollisuus emäntää kohtaan pidättää minua täällä. Haen tanssitoveria
ja löydänkin yhden, vieden hänet tanssiin. Hän on lihavahko, eikä
tanssi kevyesti, mutta hänen valtimonsa lyönti on rauhallinen. Olen
häntä pitempi ja voin katsella ylhäältä päin. Otsa ja tasaisten
kulmakarvojen ääriviivat muistuttavat minulle erästä toista. Käsikin
on jäntevä, työkäsi. Se muistuttaa kättä, jonka kymmeniä kertoja olen
omaani sulkenut. Tunnen hurjaa riemua ja puristan vierasta naista
kiihkeästi vastaani. Hän nostaa kysyvän katseen minuun ja silmien katse
on vakava. Pyydän anteeksi. Hän hymyilee lempeästi ja me jatkamme
tanssia. Hän puhuu kanssani ja hänen äänessään on surullinen sointu,
joka vihlaisee rintaani. Lopettaessani toivon, etten olisi häntä
pyytänyt tanssiin.

Siirryn herrojen huoneeseen. Istumme siellä poltellen ja puhuen
politiikasta.

Täällä on hyvä. Täällä eivät muistojen rukit suristen kehrää lankojaan.
Täällä unohdan haudan, jonne olen kätkenyt hänet ja muistoni.




III. NAUTINTOJEN JÄLKEEN.


Aamulla herätessäni oli pääni kipeä. Raotin silmiäni ja tuijotin
pimeyteen, joka täytti huoneeni, sillä oli talvinen aamu ja ulkona
lumipyryinen sää.

Ohimoissani takoi ja ruumis oli veltto. Ajattelin eilisiltaa ja
ellottava tunne tuntui sydänalassa. Turhaan vietetty ilta, hukkaan
kulutettu yö. Helmeilevä viini, kuohuva samppanja ja puoleksi verhotut
naisruumiit, jotka olivat arkailematta tanssin pyörteissä painautuneet
ruumistani vastaan ja värisseet antautumisen halusta.

Rakkaus — luonnonvietti — veren vellova kiihkeys, joka vaati tyydytystä.

Siinäkö elämän tarkoitus, sekö oli nuoruuden unelma?

Minä olen nuori. Ruumiini on voimakas, vereni kuumaa, haluni väkevät ja
nainen, jota minut on opetettu kunnioittamaan, hänen silmistään näen
eläimen halut.




IV. KATINKULTAA,


Kokosin voimani, voitin velttouteni ja menin ulos. Vaelsin katuja
talvipäivän hämäryydessä selvitellen kipeää päätäni. Kadut vilisivät
täynnä ihmisiä, sillä oli joulunaluspäivät. Kaikilla oli kiire.
He riensivät myymälöihin ja sysivät toisiaan syrjään saadakseen
ostettavansa ensin.

Eräällä kadulla tapasin eilen kohtaamani nuoren tytön. Tarjouduin
kantamaan hänen pakettejaan. Kävelimme yhdessä, mutta tänään hän ei
ollut sama kuin eilen. Viattomien silmien katseessa luin pyyteen ja
liikkeiden sirous oli pelkkää kiemailua.

Ajattelin: yössäkö oli lapsen viattomuus kadonnut ja sialle tullut
naamiota kantava nainen. Oikeat helmet vaihdettu väärennettyihin.
Puhdas kulta katinkultaan.

Erotessamme rapun hämäryydessä puristin hänet syliini ja suutelin häntä
suulle. Hänen huulensa imeytyivät omiini ja ruumis värisi nautinnosta.
Kadulle tultua inhotti minua. Muistin äkkiä oman sisareni. Hänkin oli
nainen. Mahtoiko hänelläkin olla samat pyyteet. — Halusin asettaa hänet
erikoisasemaan ja muistelin häntä pienenä kirkassilmäisenä olentona,
jonka heleä nauru ja suloinen ääni täyttivät huoneet. Nauroiko hän
nytkin yhtä heleästi kuin silloin, jolloin yhdessä leikimme? —

Ei, hän ei nauranut niin. Eikä ääni ollut yhtä suloinen. Silmien
kirkkauskin oli himmentynyt. Niissä ei enään kuvastunut taivas, niissä
asui usein tuska.

Se oli ilmaantunut niihin silloin, sen kevään jälkeen, jolloin hän
usein oli heleästi nauraen samoillut ystävänsä kanssa kukkivilla
kedoilla ja istunut kirsikkapuun alla. Sitten oli ystävä mennyt ja
hänkö oli jättänyt tuskan?

Sain kovan ikävän. Minun täytyi rientää sisareni luo.

Saavuttuani hänen asuntoonsa otin hänen kasvonsa käsieni väliin,
katsoen häntä syvälle silmiin. Hän hymyili minulle valoisaa hymyänsä.
Suutelin häntä otsalle, sillä tiesin, etteivät ne silmät koskaan olleet
kenellekään pyyteitä julki tuoneet. Hän oli rakastanut, mutta hänen
rakkautensa oli kirkas kuin kristalli, kuin erään toisenkin rakkaus,
hänen, jonka avuttomiin lapsen silmiin hitaasti kohosivat suuret
kyyneleet.




V. ILTAHAAVEILUJA.


Vietin joulua lapsuuteni kodissa, maan sydämessä. Ympärillämme oli
hiljaista. Suuret puut seisoivat talomme vieressä juhlallisen vakavina.
Loitompana hohtivat laajat hanget kuin valkeat hurstit ja vielä
kauampana, siellä, missä taivas ja maa sulautuivat yhteen, häämöittivät
sinimetsäiset kukkulat, joiden taa aurinko lyhyen talvipäiväisen
vierailun jälkeen painui levolleen.

Katselin ikkunastani joka ilta sen verkkaista alenemista. Toisinaan
hohtivat silloin kukkulat kullassa ja purppurassa, toisinaan ne olivat
kuin verellä valeltuina. Ajattelin: noin menivät vuodetkin, noin kului
ihmiselämä. Toisten kimaltelevana ja kauniina, toisten verisiä jälkiä
jättäen. Kaikki vaelsivat verkalleen kohti samaa päämäärää — hautaa ja
elämä oli monelle lyhyt kuin talvipäivä ja hämärä kuin sekin usein.
— Mitä oli auringon laskun takana? Mitä oli ihmisen elämän loputtua?
Pimeyttä, tyhjyyttäkö, vaiko kauniita, hohtavia maailmoita ja puhtaita,
jaloja olentoja, jotka kultaisin siivin lennellen tiellemme onnen
kukkia heittelevät? — —

Mietteeni keskeytyivät kevyen käden olalleni laskeuduttua. Käännähdin
ympäri. Vierelläni seisoi äitini, kauniina ja solakkana. Hänen kasvonsa
olivat tyynet, silmät kirkkaat ja vanhuuden-valkea tukka ympäröi
kiharaisena hänen korkeaa otsaansa.

— Mitä mietit poikani? hän kysyi.

— Elämän arvoitusta, vastasin.

— Ei se miettien selviä. Se käsitetään eläen — ja silloinkin puolittain.

— Entäs onni, äiti, mistä se on löydettävissä?

— Omasta itsestämme. Se asuu meissä. Muualta hakien emme sitä koskaan
tavota. Joskus tuntuu siltä, että voisimme sen sieltä tai siinä
saavuttaa, mutta liki tultuamme haihtuu se utupilven tavoin pois ja
häviää. Toisinaan kimmaltelee se siellä tai täällä, mutta jos lähdet
sitä takaa ajamaan, huomaatkin sen olleen virvatulen, joka lähetessäsi
pakenee saavuttamattomana ja silloin kutsut itseäsi onnettomaksi. —

— Tee työsi, täytä velvollisuutesi, lapsi ja silloin huomaat, että onni
ei tule ulkoapäin, vaan sisältä, omasta itsestäsi.

Otin äitini käden ja suutelin sitä. Hän silitti kevyesti päätäni ja
poistui. Hänen mentyään seisoin ikkunassani kauan, katsellen kuinka
hämärä vaihtui pimeydeksi ja kuinka tähti toisensa jälkeen syttyi
tummalle taivaanlaelle.

Lapsena olin tähtiä kutsunut Jumalan ja enkelten silmiksi tai taivaan
akkunoiksi, joista autuaiden juhlatulet vilkkuivat maan viheliäisille
asukkaille tienviittoina. Nyt tiesin tähtien olevan taivaan kappaleita,
mutta en tahtonut sitä totuutta uskoa, vaan kutsuin niitä ajatuksissani
Jumalan silmiksi.




VI. KARNEVAALIKULKUE.


Oli sunnuntai. Maaliskuun ilma oli kirkas, taivas sininen ja aurinko
heloitti täydeltä terältään sulattaen kaduilta lumen.

Riensin kadulle, ihmisvilinään. Näin kaikenlaisia kasvoja, outoja ja
tuttuja. Koetin hakea heidän sielujaan, mutta he kulkivat kaikki kuin
naamiot kasvoilla. Toisien muoto oli murheellinen, kasvot pitkiksi
venähtäneet. Muutamat koettivat naamioida itsensä hyveellä, mutta
silmistä pilkisti irstaisuus. Jotkut kulkivat hymyillen, puoliavoimien
huulien raosta valkeat hampaat loistaen. Ajattelin:

Hymyilet, hampaasi ovat kauniit, mutta tilaisuuden sattuessa voisit
hymysi muuttaa irvistykseksi ja valkeat hampaasi voivat purra
armottomasti ja syvään.

Tuolla meni joku nojaten toisen käsivarteen, nauraen ilotonta naurua.
Hän kai kulki tuska sydämessä ja epätoivo sielussa. Jotkut kulkivat
laahustaen. Heidät tylsät kasvonsa olivat puhumattomat. Jonkun muoto
oli tyhmä ja kasvot kuin ohitse kulkeva kysymysmerkki. Onnellisia
kasvoja hain turhaan.

Riensin kotiini miettien:

Elämä on karnevaaliviikko, jolloin kukin kulkevat toistensa ohi,
salaperäisenä, tuntemattomana, naamio kasvoillaan.




VII. KUN HAUTA AUKENI.


Hauta aukeni ja muistot astuivat sieltä esiin kuin kuolleet
ylösnousemuksessa.

Pieni nykäisy ja padottu virta tulvii entistään voimakkaammin murtaen
sulkunsa kokonaan.

Tänään tulin työstäni miettien äitini sanoja:

»Tee työsi, täytä velvollisuutesi — olet onnellinen.»

Olin tehnyt niin ja tunsin mielenrauhaa. Silloin muutaman kadun
kulmassa huomasin äkkiä pienet kasvot ja avuttomat lapsensilmät.

Minut nähdessään veri purppuroi hänen kasvonsa, huulet vavahtivat
ja käsi puristi kiivaasti vierellään kulkevan, suloisen tyttösen
käsivartta.

Tyttö katsahti äitiin ihmettelevästi. Muuta en nähnyt. He hävisivät
ihmistungokseen. Mutta minun muistojeni sammaltunut hauta aukeni, minun
vahvasti padottu virtani särki sulkunsa ja vieri yli äyräittensä.

Nyt istun hämärässä ja annan muistojen kuva kuvalta nousta haudasta ja
vaeltaa ohitseni. Annan virran rynnätä yli äyräittensä, koska en kykene
sitä uomaansa sulkemaan.




VIII. ARVOITUS.


Sinä olit minulle meikein tuntematon saapuessani sinun kauniiseen
kotiisi sinä talvi-iltana.

Tulin odottamatta, sinä yllätyit. Vakavilla kasvoillasi ailahti ilo.
Ojensit kätesi kuin syleilyyn. Rintaani valahti enemmän ihmettelyn kuin
mielihyvän tunne; olit vieras nainen ja kuitenkin niin tutunomainen.

Katselin sinua. Kasvojesi vilkas, ilmehikäs muoto miellytti minua,
Puheesi oli nopeaa, muuttuen helposti äänilajista toiseen. En voinut
kutsua sinua kauniiksi, mutta herätit minussa mielenkiintoa. Puhelimme
paljon ja huomasin sinulla olevan laajat tiedot monella eri alalla.
Puhellessasi katselit silmiini vapaasti ja avoimesti kuin lapsi.

Koetin arvailla ikääsi. Voit olla kaksikymmenen vuotias, voit olla
neljäkymmentä. Kasvojesi hipiä oli valkoinen, vivahtaen vähän
keltaiseen. Kun innostuit, kohosi poskillesi puna ja silmäsi saivat
tumman, syvän sinivärin. Kätesi oli pieni, herkän tunteellinen, mutta
hyvästellessäsi puristit sillä omaani voimakkaasti, toverillisesti.

Saattaessasi minua eteisen ovelle kuiskasit hellän hyväilevästi:

— Älkää jättäkö minua kauaksi yksin, tulkaa pian katsomaan!

Luvatessani täyttää pyyntösi, katsoin sinua syvälle silmiin. Sinä
punastuit vahvasti, mutta silmiesi kirkkaassa katseessa en lukenut
mitään pyydettä.

Kadulle tultuani en kohdannut ketään tuttua, siksi sain rauhassa
ajatella sinua. Et ollut ennen kohtaamieni naisten kaltainen olit
erilainen. Olit kiehtova ja pois työntävä. Olit lempeän hellä ja
kuitenkin kylmä kuin jää.

Sinun vierelläsi voisi sulaa, voisi lämmitä, mutta voisi myös paleltua
ja muuttua kovaksi. — Tunsin sinussa piilevän paljon samaa ainesta
kuin itsessäni. — Pidin luonteesi vahvana, melkeimpä voittamattomana.
Päätin mitellä voimia kanssasi, päätin saada selvän olemuksestasi. Ehkä
olitkin näyttelijätär, joka harjoittelit elämän suurella näytöslavalla.
Ehkä olit teeskentelijätär, peilin edessä seisoen, kokeilulla
saavuttanut taidon, vanhanakin katsella toista lapsen viattomalla
katseella. Salaperäinen olit, eikä sinulta viehätysvoimia puuttunut.
Mutta jos olitkin sellainen, en minä ainakaan verkkoihisi sotkeutunut,
sillä tiesin, etten milloinkaan sinuun rakastuisi.




IX. KUKA SINÄ OLIT.


Makasin kauan valveilla vuoteellani ja mietin. Monta kertaa kysyin
itseltäni kuka olit sinä ja kuka olin minä, ja miksi tiemme yhtyivät?
Kysyin myös sitä, mikä voima minua luoksesi veti ja miksi sinua
kaipasin.

En tuntenut sinua kohtaan mitään himoa. En koskaan ajatellut
mahdollisuutta saada omistaa sinut. Tähän asti oli himo aina vallannut
minut joka kerta, kun joku nainen oli minua miellyttänyt, saattaen heti
ojentamaan käteni poimiakseni hedelmän, ilman, että himoitsemani naisen
läsnäolo olisi syvästi vaikuttanut tai häirinnyt sisäistä ajatustani.

Sinuun nähden ei himo kiihdyttänyt vertani ja oli kuin se olisi
häveten piiloittunut jonkun toisen, voimakkaamman tunteen taakse.
Määräämättömän, ja jota en halunnut ruveta määräämäänkään, en
ruumiillisesti, enkä henkisesti. Mutta minä tulin hermostuneeksi, olin
kiihtynyt, olin levoton, kuitenkaan ei mitään tuskallista liittynyt
tähän tunteeseen, vaikka se askarruttikin ajatuksiani.

Usein löysin itseni ajattelemasta sinun henkisiä kykyjäsi sekä
ruumiisi sopusuhtaista kauneutta, mutta ne eivät minua hurmanneet,
eivätkä tehneet kiihkomieliseksi. Sinä miellytit minua, mutta minä en
rakastanut sinua. Kuitenkin sinä kiehdoit minut ja kiinnitit minun
mieltäni enemmän kuin muut naiset. Sinä teit sen erikoisella tavalla
ja senvuoksi pidin sinua keimailijana, joka koetit kietoa minut ja
sitten taitavan sotapäällikön tavoin tilaisuuden tullen saartaa ja
vallata minut. Tehdä sitten rakastajaksesi, minun kuitenkaan sinua
rakastamatta, mutta jos niin ajattelit, olit laskenut väärin, minä en
ollut se mies, joka annoin muovata itseäni naisen tahdon mukaan. —

En tuntenut entisyyttäsi, enkä halunnut sinulta enkä muilta sitä
tiedustella, päätin lopettaa tuttavuuteni tai ainakin tavata
harvoin. Mutta en tehnyt kumpaakaan, sillä ikävöin sinua. Halusin
kuulla vaihtelevaa ääntäsi, halusin puristaa kättäsi. Halusin laskea
kanssasi leikkiä rakkaudesta, johon aineeseen usein palasimme, vaikka
koetimmekin sitä huolellisesti karttaa puhelemalla muista asioista.

Kerran samaan jouduttuamme sanoit sinä tuskallisesti — niinkuin minusta
tuntui:

Miksi meidän puheemme aina menee samaan asiaan. Olemmehan jo
yksimieliset siitä, ettei löydy muuta kuin äidinrakkaus, muu on
pyydettä, omistushalua. Puhutaan toki muusta.»

— Puhutaan — sanoin minä, mutta hetken kuluttua puhuimme kuitenkin
siitä ja sen huomattuamme nauroimme molemmat. Mutta pois lähtiessäni
näin silmissäsi suuret kirkkaat kyyneleet, jotka hitaasti vierivät
poskillesi. Ja minä tunsin suuren halun painaa sinut vasten rintaani,
— sillä lähdin matkalle, enkä näkisi sinua useampaan päivään — mutta
sinä puristit kiivaasti kättäni ja juoksit nopeasti pois, sulkien oven
jälkeesi.




X. SINUN HEIKKO HETKESI TULI,


Ja sitten tuli sinun heikko hetkesi, tuli minulle suurena
hämmästyttävänä yllätyksenä.

Se oli kesäkuinen ilta, uuvuttavan lämmin helteisen päivän jälkeen.
Olin palannut matkaltani, ja halusin tavata sinut. Menin kotiisi.
Riensit vastaani silmät ilosta loistaen. Hyväilit käsiäni ja lepertelit
kun lapsi, mutta sinun huulesi värähtelivät ja äänesi sointu oli matala
ja siinä väreili pidätetty itku.

Katsellessani sinua tuli mieleeni elegia. Niin, sinä olit elegia.
Kaukainen, saavuttamaton ja hellä. Sydäntäni ahdisti, kysyin: — Mikä
sinun on? Miksi olet tuollainen?

Vastasit katkonaisesti:

— Ikävöin sinua! Ikävöin niin etten saanut rauhaa päivällä, enkä unta
öillä. Luulin kuolevani. Tunsin jonkun seisovan vuoteeni vieressä ja
sain mieleeni: se on kuolema, joka on tullut minua noutamaan, enkä
koskaan, en koskaan enää saa nähdä sinua. Tuskani yltyi ja sitten en
voinut kestää, vaan kirjoitin sinulle. Sanoin kaiken mitä tunsin, mitä
ajattelin ja nyt sinä olet saanut kirjeeni ja lukenut sen.

En ollut saanut silloin vielä kirjettäsi ja sanoin sen sinulle. Silloin
pyysit, etten sitä koskaan lukisikaan. Se oli vain lapsellinen tai ehkä
sairaloinen hätäsanoma, joka yön hämäryydessä kohosi ihmisrinnasta. —

Saneessasi tätä koetit nauraa, mutta kyyneleet tulivat silmiisi ja sinä
sanoit, kuin anteeksi pyytäen:

— En sille mitään voi, että rakastan sinua, sinä rakas, sinä ainoa.
Sitten sinä aioit paeta, mutta otin sinun kätesi ja hyväilin sitä
sanoen ainoastaan: Luulin sinua vahvaksi, mutta sinä olitkin heikko,
mutta heikkoudessasi on sinun voimasi. Suljin sinut syliini hyväillen
sinun tummia kiharoitasi ja sinä makasit rinnallani kiihkotta ja
rauhallisena kuin lapsi äitinsä sylissä. Katsoin syvälle silmiisi.
Hakien niistä samaa kuin toisten kohtaamieni naisten silmistä, mutta en
löytänyt muuta kuin suuren rakkauden ja tuskan.

Näin istuimme kauan ja sitten laskin sinut sylistäni ja lähdin kotiini.

Rinnassani oli epämääräinen tunne. Vuoroin olin poikamaisen ylpeä sinut
voitettuani, vuoroin tunsin syvää tuskaa. Olin kuin petturi edessäsi,
enkä kuitenkaan ollut koskaan sinulle valehdellut. Enhän minä sinua
rakastanutkaan, mutta miksi kuitenkin iloitsin tietäessäni sinun
itseäni rakastavan.




XI. KUN SE TAPAHTUI.


Ja sitten tapahtui se, jonka sinä et milloinkaan uskonut tapahtuvan
ja jonka minä tiesin tapahtuvan, sillä minä olin nuori, ruumiini oli
voimakas, vereni kuuma ja haluni olivat väkevät. Ja sinä olit heikko,
rakastit minua ja painoit pääsi rintaani vasten, niin usein, niin usein!

Muistathan päivän ennen sen tapahtumista. Kuljin kuin kuumeessa. En
tahtonut olla luonasi, mutten tahtonut olla poissakaan. Jos menit
toiseen huoneeseen, ikävöin sinua ja huusin nimeäsi, kunnes saavuit
luokseni, katsellen minua suurin, kysyvin lapsensilmin. En voinut
katsoa silmiisi. Puhelin vaan jokapäiväisiä asioita. Vastasit niihin
rauhallisesti, mutta äänesi kuullessani vahva ruumiini värisi.

Tahdoin ottaa kätesi omiini, mutta sinun ahkerat kätesi olivat sinä
iltana vieläkin ahkerammat. Pidin niitä silmällä, huomatakseni niissä
samaa kuin omissanikin, mutta sinun; kätesi liikkuivat rauhallisesti ja
työskennellessäsi puhuit lapsiesi leikeistä. Oli kuin kaikki ajatuksesi
olisivat olleet heihin kiintyneet. Ja minun kuumeeni kohosi.

En milloinkaan mieheksi tultuani muista peljänneeni mitään, enkä ketään
ja nyt pelkäsin sinua, joka olet niin kevyt, että vaivatta voin nostaa
sinut maasta pääni tasalle. Sinun pieni kätesi oli minulle vaarallinen.
Koetin olla siihen tarttumatta mahdollisimman kauan.

Viimein, puoliyön tienoissa nousin lähteäkseni. Ojensit kätesi
hyvästiksi. Se oli melkein kylmä. Kasvoiltasi oli kaikki veri
paennut. Kumarruin puoleesi, suutelin huuliasi kevyesti, kuin sisarta
suudellessa. Et vastannut suudelmaani ja silloin valtasi minut hurja
kiihko. Suljin sinut syliini, nostin sinut ylös ja kannoin ympäri
huonetta. Sinä painauduit vastaani, kiersit kätesi lujasti kaulaani ja
toistit kuiskaten nimeäni.

Olin kuin juopunut. Kaikki aistini olivat sekaisin. En ajatellut
mitään, en muistanut ketään muuta kuin sinut.

Painoin kiihkoisena sinua vasten rintaani tietoisena siitä, että olit
sieluinesi, ruumiinesi minun omani, tuntien antaumuksen riemua, sillä
sinä rakastit minua. Minä olin sinulle kaikki.

Aamun sarastaessa poistuin luotasi kylmenneenä, melkein vihamielisin
tuntein.

En vastannut jäähyväissuudelmaasi, enkä välittänyt siitä, vaikka
silmiesi kirkkaan katseen kyyneleet sumensivat. Ajattelin ainoastaan
itseäni ja sanoin melkein tylysti; — Et saa itkeä se tekee mieleni
surulliseksi.

Vastasit hymyillen kyyneltesi läpi: — Enhän itkekään nyt!

— Et nyt, mutta et saa itkeä sittenkään, kun olen mennyt! Sitten
irroitin käteni käsistäsi ja poistuin, jättäen sinut yksin.




XII. SINUN VOIMASI OLI HEIKKOUS.


Lintujen laulu kajahti puistojen läpi kulkiessani. Ne lauloivat
täyteläisin rinnoin iloisen elämän yltäkylläisyydestä. Puiston
puiden lehdet liikahtivat hiljaa. Ruohon korsi nyökkäsi toiselle,
sillä aamutuuli kiirehti ohi pannen merenpinnan väräjämään hienoissa
lipattavissa laineissa. Luonto heräsi uuden päivän askareihin silloin,
kun minä valmistauduin levolle. Seisoin vielä hetken avatun ikkunani
edessä antaen aamutuulen hyväillä yövalvonnasta rasittuneita silmiäni
ja hurmiohetken veltostamia kasvojani. Sitten vedin uutimet ikkunain
eteen paneutuen maata.

Vuoteeni raidit tuntuivat vilpoisilta ja sydämeni värähti hetkellisestä
kaipauksesta.

Muistin lämpimän notkean ruumiisi, jota äsken vielä olin kiihkeässä
hurmassa syleillyt ja käsivarteni kohosivat syleilyyn, mutta silloin
muistin tekoni ja käsivarteni vaipuivat sivuilleni.

Vihastuin itselleni, koska olin heikko, mutta vielä enemmän vihastuin
_sinulle_ sinun heikkoutesi tähden, joka kuitenkin oli sinun ja koko
sukupuolesi väkevyys. Sillähän te voititte itsellenne kaikki. Sen
avullahan te pakoititte miehet eteenne polvistumaan ja heikkoudellanne
hallitsitte heitä.

Mutta minä vihasin sinua vielä senkin tähden, että sinä heikkoudessasi
unohdit olevasi äiti ja antauduit muun miehen kuin lapsesi isän
syleilyyn. Sinä tallasit itsessäsi äitiyden lokaan, sinä häväisit
aviovuoteesi ja teit itsesi mahdottomaksi olemaan enää puolisona. Ja
kuitenkaan et tekoasi katunut. Sinä iloitsit, sillä olit saanut antaa
itsesi sille miehelle, jota rakastit. Olit saanut tuntea antaumuksen
onnea. Uskoit saaneesi uuden elämän, kehittääksesi siitä rakkautesi
lapsen, voidaksesi hänessä rakastaa vielä syvemmin minua.

Minä vihasin sinua siksi, että illalla aikoessani luotasi pois olivat
kasvosi kalpeat ja kätesi melkein kylmät. Mutta kaikkein enimmän
vihasin sinua siksi, ettet vastannut suudelmaani. Jos sen olisit
tehnyt, olisi kiihkoni laimentunut, kuten usein ennen oli tehnyt
nähdessäni naisten himon pistävän vähimmästäkin esiin ja silloin olin
voinut jättää heidät, Mutta sinun kylmä kiihkottomuutesi oli valanut
tulta suoniini ja saanut minut tekemään sen, jota nyt kaduin ja joka
sinussa riisti sen ihanteeni, jonka lapsekkaissa silmissä aina kuvastui
puhdas sielu, mutta joka nyt varmaan ensi kerran kohdatessamme olisi
mustempi kuin kenenkään ennen kohtaamani naisen sielu. — Pelkäsin nähdä
sinua, niinkuin peljätään nähdä sen ihmisen kuollutta ruumista, jonka
itse on tappanut.

Mainitsin nimeäsi ja kirosin sitä päivää, jolloin olin astunut kotisi
kynnyksen yli ja päättänyt ruveta mittelemään voimia kanssasi, koska
minä olin kuitenkin siinä kamppailussa hävinnyt, sillä sinun voimasi
oli heikkous ja sinä _sanoit_ rakastavasi minua, kutsuen minua
_ainoaksesi_.




XIII. TUSKAA.


Sinä kirjoitit minulle rakkauden hehkuisia ja kaihoisan ikäviä
kirjeitä, joissa pyysit minun saapumaan luoksesi. Sinä pyysit vain
saada nähdä minua. Halusit vain kuulla ääneni ja kuulla huoneittesi
kajahtelevan reippaiden askelteni äänestä, voidaksesi taas olla
onnellinen.

Sinä pyysit, rukoilit ja kerjäsit minua luoksesi, mutta minä en tullut,
sillä minä en rakastanut sinua, etkä sinä ollut enää ihanteeni.

Sinä kirjoitit kulkevasi yön hämyssä niitä katuja myöten, joita tiesit
minun kulkevan, voidaksesi edes siten olla lähelläni.

Sinä kerroit jokaisena päivänhetkenä ajattelevasi minua ja toivoit
saavasi istua lattialla voidaksesi nojata sairaan pääsi polviini,
taikka jollen antaisi sinun siinä olla, istuisit sinä jossain hiljaa ja
äänettömänä katselisit minua, sillä sinä rakastit minua ja minä olin
sinun kaikki kaikkesi. Sinä pyysit minulta itsellesi lasta, voidaksesi
rakkautesi minusta siirtää häneen ja kuullaksesi hänen suustaan ne
sanat, joita minä _en koskaan_ tulisi sinulle sanomaan: _»rakastan
sinua!»_

Näin sinä kirjoitit, mutta minä olin armoton, enkä luoksesi tullut. Ja
kun omatuntoni minua kovuudestani soimasi, menin kaduille ja kujille
ja ostin rahalla rakkautta niiltä, jotka sitä myivät ja nautin yön,
viskatakseni heidät aamun koittaessa kadulle jälleen, unohtaen, että
heitä oli ollutkaan. Ja niin menivät päivät, viikot vierivät ja
kuukaudet kuluivat, mutta ostetun rakkauden hurmiohetket jättivät
jäljet ruumiiseeni tuottaen samalla tuskia sieluuni ja silloin minä
vihasin sinua, vihasin niin kuin vaan ihminen voi toista ihmistä
vihata, joka häneltä sielun rauhan riistänyt on.

Vanhenin muutamassa viikossa enemmän kuin useissa vuosissa. Mieleni
hilpeys haihtui, jättäen jälelle synkkyyden.

Silloin kerran päätin mennä luoksesi ja antaa vihani kuohuvan sapen
virrata ylitsesi.

Sinä päivänä oli taivas pilvinen ja harmaa kuten mielenikin.

Kuljin kiertoteitä, kuohuttaen mieltäni vihaan ajattelemalla
kohdannutta onnettomuuttani, johon sinä olit syyllinen.

Viimein saavuin kotisi luo ja samassa näin pilvien haihtuvan ja aurinko
paistoi täydeltä terältään.

Tapasin puutarhasi veräjän avoinna ja menin sisään. Hiekka narisi
jalkojeni alla puutarhakäytävällä, jota myöten kiiruhdin.

Pysähdyin portailla. Ovesi oli suljettu, mutta ei lukittu. Menin sisään
samoillen tyhjissä, avarissa huoneissasi löytämättä ketään.

Viimein perimmässä huoneessa, joka oli makuuhuoneesi, kuulin valittavan
äänen. Raotin ovea ja katsoin sisään. Olit pystyttänyt sinne alttarin,
jonka päällä oli Ristiinnaulitun kuva. Alttarin ääressä olit polvillasi
rukoillen. Kuuntelin sanojasi. Ne kulkivat tuskallisen hätäisinä
huultesi yli. Sinä pyysit Vapahtajaa kuolettamaan rakkautesi minuun.
Sinä pyysit häneltä voimaa voidaksesi riistää sydämestäsi kuvani. Sinä
rukoilit ja itkit.

Sydämeni heltyi. Halusin palata luoksesi, sulkea sinut syliini ja
lohduttaa sinua, mutta minä olin raukka ja raukkana pakenin, jättäen
sinut, raadellun, kärsivän naisen ja pakenin.

Juuri kun olin puutarhastasi astumaisillani kadulle, vilahti jotain
valkoista pensaan välistä ja sinun pieni tyttösi syöksähti eteeni.

Hän katseli minua suurin tutkivin silmin kysyessään:

— Miksi olet ollut näin kauan poissa?

En osannut vastata. Lapselle en voinut valehdella, vielä vähemmin sanoa
oikeata syytä poissaolooni. Katselin häneen äänetönnä. Silloin hän
jatkoi:

— Äiti on itkenyt paljon. Hänellä on ollut hirmuisen ikävä sinua. Öillä
kuulen hänen unissaan puhuvan sinusta. Pelkään äidin kuolevan kun sinä
et enään tule hänen luoksensa ja silloin olisin minä yksin, niin yksin
maailmassa!

Äiti varmaan nytkin odottaa sinua. Mene hänen luokseen tai olitko jo
siellä?

— Olin äitisi huoneissa, mutta en voinut häiritä hänen hartauttaan. Hän
rukoili.

— Äiti rukoilee usein sinun puolestasi. Hän ikävöi sinua. Sanonko
hänelle, että olit täällä ja lupaatko tulla pian hänen luokseen?

— Sano vaan että olin, sanoin lapsellesi aikoen mennä, mutta hän otti
käteni, katsoi silmiini ja toisti kysymyksensä. En voinut kieltää,
siksi sanoin:

— Tervehdä äitiä ja sano, että tulen pian hänen luokseen.

Lapsi katsoi vakavasti silmiini, suuteli kättäni ja riensi pois,
luoksesi, viemään tervehdystäni ja minä jatkoin matkaani sydän
kummallisesti heltyneenä, eikä mielestäni poistunut sinun tuskallinen
hätähuutosi.




XIV. VALKEAN TALON SATU.


Suuri valkea talo oli kaukana hiljaisessa metsässä. Suuret tummat puut
vartioivat sitä kolmelta puolen, neljännellä oli vaahtoisa virta,
muodostaen puutarhan takana jyrkän putouksen, aivan kuin vesiseinän.
Puutarhassa kasvoivat kesäisin tummat tuhatkaunot, vaaleanpunaiset
ruusut ja heleänväriset unikot, mutta pimentopuolella kasvoivat
tummasilmäiset orvokit sammaleisten kivien kupeella.

Kaikki ihmiset ja kasvit olivat vakavia, ikäänkuin suuren murheen
painamia. Tuulen suhina korkeiden puiden latvoissa kuului kaukaiselle
huokaukselle ja virran kohina oli valitusta joka toistui lakkaamatta,
yöt päivät.

Sitä suurta valkeaa taloa hallitsivat vahva, synkkä mies ja hento,
vaalea nainen, kulkien kumpikin tahollaan hiljaisina ja äänettöminä.
Ja harvoin, jos koskaan vaihtoivat he katseita tai sanoja keskenään,
Äänettöminä istuivat he aterialle, äänettöminä nousivat he siitä.

He olivat kuin vieraat ja kuitenkin yhdisti heitä pyhän kirkon
katkeamaton side.

Vahva, synkkä mies oli usein pitkät ajat matkoilla ja silloin valkean
talon salissa soivat ihmeelliset säveleet, hennon, vaalean naisen
pitkien sormien kosketellessa flyygelin kieliä. Ne säveleet kohosivat
korkealle, ne kiersivät iloiten siellä ja hiipivät sitten alas hiljaa
kuin voihkien kyynelettömän itkun haikeana nyyhkytyksenä.

Silloin vaipuivat vaalean naisen pitkät sormet liikkumattomina
koskettimille, hänen hennot hartiansa vavahtelivat ja rintaa kouristi
haikea kyyneletön nyyhkytys, mutta se ei koskaan avannut kyynelten
lähteitä. Sitten hän nousi ja kulki pois kukkiensa luo puutarhaan.
Kasteltuaan niitä hetkisen palasi hän takaisin saliin ja löysi sieltä
tavallisesti pienen, kalpean tyttönsä, jonka syvät orvokinsiniset
silmät olivat kyynelissä tenhoisan soiton vaikutuksesta.

Nähdessään kyyneleet tyttönsä silmissä, sulki vaalea nainen hänet
kiihkeästi syliinsä ja kantoi hänet puutarhan aurinkoisille käytäville.

Siellä hän käski lapsen leikitellä hoitajansa kanssa, jääden itse
istumaan varjoisan puun alle, määrättömyyteen tähdätty katse silmissään.

Pieni tyttönen leikki vakavia leikkejänsä, kunnes aurinko painui metsän
taa ja puiden pitkät varjot levisivät käytäville ja nurmikolle. Silloin
vaalea nainen kutsui hänet luokseen, suuteli häntä otsalle ja käski
mennä levolle. Ja lapsi meni, mutta rauhattomassa unessa eli hän synkän
päivän tapahtumat uudestaan, heräten aamulla väsynein silmin ja kalpein
poskin, toistaakseen samat elämykset vuodesta vuoteen uskaltamatta
kenellekään valittaa ikäväänsä tai kysyä keneltäkään mitään.

Tytön tultua suuremmaksi saapui valkeaan taloon kaunis, vieras nainen,
jonka suuret silmät hohtivat kuin tähdet ja ääni helisi kuin yöllisellä
lakeudella hopeatiuku. Hän oli viisas ja oppinut, osasi monet kielet ja
opetti niitä kalpealle tytölle. Hän tiesi kaikki maailman maat ja tunsi
niiden kansat ja ymmärsi selittää heidän tapansa tyttöselle, joten
hänkin viisastui ja oppi ymmärtämään paljon asioita.

Mutta valkean talon synkkä vahva haltija ei poistunut enää koskaan
kauaksi aikaa matkoille, vaan muuttui hilpeäksi ja iloiseksi vieraan
naisen tavoin. Laulaen usein kauniita laulujaan tähtisilmäisen naisen
säestäessä häntä.

Talon vaalea hallitsijatar otti silloin lapsen mukaansa ja vaelsi hänen
kanssaan synkkiä metsäisiä teitä tölleihin viemään apua niiden köyhille
asukkaille. Heidän kiitoksensa kuullessaan saivat kalpean naisen silmät
kirkkaan katseen, pehmeä käsi taputti hellästi pientä pellavapäätä
ja äänen sointu oli hyväilevän hellä ja silloin tyttönen tiesi ettei
kellään lapsella ollut parempaa äitiä ja hänen nuori sydämensä paisui
onnesta omistaessaan sellaisen aarteen.

Näin vierivät taas vuodet. Tyttösen sanottiin saaneen kaikki
tarvitsemansa tiedot ja vieras nainen halusi lähteä pois. Hän oli
entistään iloisempi. Hänen äänensä helisi entistään kauniimmin, mutta
tähtisilmien pitkissä ripsissä väreilivät kyyneleet ja niiden katse
suuntautui usein talon haltijaan. Viimein koitti matkapäivän edellinen
ilta. Äiti ja tyttönen kulkivat tavallisilla retkillään, palaten vasta
myöhään, sillä matka oli ollut pitkä. Ilta oli kuutamoinen, siksi
seisahtuivat he kosken partaalle katsellen sen kuun hopeassa kylpevien
laineiden riemuisaa karkeloa.

Seisoen hiljaa pitivät he toistensa käsiä, silloin yhtäkkiä helähti
hopeanheleä nauru, siihen yhtyi toimen matalampi ja samalla näkivät
he voimakkaan miehen rintaansa puristaen kantaen sylissään vierasta
tähtisilmäistä naista.

Äiti parahti, tarttui lujasti tytön käteen jo juosten pakenivat he
taloon. Tuskallisesti puristaen tyttöä rintaansa vasten kuiskasi äiti
hyvää yötä ja riensi huoneeseensa.

Tyttönen meni myös makuulle ja nukkui, kumma kyllä, heti, heräten vasta
kuullessaan äitinsä huoneesta seuraavan kiivaan keskustelun:

— Pettynytkö? Kutsu vaan sitä sillä nimellä, jos tahdot, mutta kuka
petti ensin? Kuka toisen miehen hedelmöittämänä lasta rintansa alla
kantaen viattomana neitsyenä toiseen mieheen itsensä vihkiä antoi,
murskaten siten jo hääyönä miehensä elämän onnen, pahoittaen hänet
häpeäänsä peittääkseen jättämään maailman, sen ilot ja nautinnot
ja pakenemaan tänne metsän peittoon elääkseen halveksimansa naisen
rinnalla ja nähdäkseen toisen miehen hedelmän puhkeavan kukkaan. Onko
mielestäsi outoa, jos joskus haen lääkitystä vuosikausia saamiini,
alati vertatihkuviin haavoihini. Sano, millä oikeudella odotat minulta
uskollisuutta.

— Rakkauteni oikeudella.

— Rakkautesi, jonka kukan toinen mies poimi, jättäen minulle taitetun
varren.

— Mutta se taitettu varsi on kiintynyt sinuun. Sen juuret saavat
elinvoimansa vaan rakastamalla sinua. Ja näinä pitkinä vuosina en ole
lakannut uskomasta rakkauteni voimaan, enkä toivomasta sinun kerran
rakastumasta itseeni. Kuuletko, rakastan sinua ja kerjään rakkauttasi.
Olethan mieheni ja pyhä kirkko on yhdistänyt meidät.

— Rakkauteni on nyt saanut toinen nainen ja kirkko kiroaa porton
avioliiton, sen kai tietänet.

Kuului voihkaisu, sitten kiireiset kevyet askeleet ja senjälkeen oli
kaikki hiljaista.

Aamulla heräsi tyttö outoon hälinään. Sen kuullessaan kutistui
hänen sydämensä kokoon, kuin puristimella puristettuna. Hän muisti
yöllisen keskustelun ja luuli kaiken johtuvan siitä, mutta tullessaan
huoneestaan näki hän hätäytyneitä kasvoja ja itkeytyneitä silmiä,
jotka kaikki olivat kohdistuneina häneen ja sitten tuli hänen vanha
hoitajansa, silitti hellästi hänen hiuksiaan ja kuiskasi:

— Rakas, rakas, onnettomuus on kohdannut sinua: äitisi on löydetty
kuolleena putouksen alta suvannosta. Tuolla vuoteellaan lepää hän
entistään kalpeampana. Tule katsomaan häntä vielä.

Tyttö meni. Tutut vaaleat kasvot olivat entistään kalpeammat ja niillä
asui kuoleman vakavuus. Tytön rinnassa vihlasi kuin puukon pisto ja
sydämeen tuli haava, joka ei enään koskaan sen jälkeen ole lakannut
verta tihkumasta.

Äitinsä ruumiin vieressä seisten muisteli hän kohta kohdalta lyhyen
elämänsä ohi kulkeneet päivät ja silloin alkoi hän ymmärtää valkean
talon haltijain tuskaista vierekkäin kulkemista ja heidän yksinäisten
hetkiensä hurjaa kamppailua. Toisen sielun syvää halveksimista ja
häpeänsä peittämistä, toisen surua erehdyksensä vuoksi ja polttavaa
kaihoaan rakkautensa tähden.

Nyt kuolemassa oli erhe pyyhitty pois, ehkä anteeksikin annettu ja
rakkauden polttava jano oli ijäksi sammunut. Tytön hellä sydän sääli
kuollutta, mutta vielä syvemmin eloonjäänyttä miestä, joka nyt samalla
hetkellä oli tullut hänelle vieraaksi, ja, jonka hiljaisessa kodissa ei
enään tämän jälkeen ollut tytöllä mitään tekemistä.

Hän sulkeutui suojaansa, kokosi pienen omaisuutensa ja lähti
hautajaisjuhlan päätyttyä taivaltamaan tuntematonta tulevaisuuttaan
kohti, kantaen sielussaan äitinsä erheen poltinmerkkiä.

Hän kulki yön ja lepäsi vasta päivän koittaessa kivellä tien vieressä.
Levättyään hetken jatkoi hän taas matkaansa siksi, kunnes ensimäiseltä
asemalta pääsi junaan, joka vei hänet tuntemattomaan kaupunkiin. Siellä
vierasten ihmisten joukossa kulkien haki hän työtä ja, omaten hyvät
tiedot, saikin.

Hän oli nöyrä ja ahkera ja ihmiset alkoivat pitää hänestä paljon, mutta
hänen sielunsa yksinäisyys veti hänet toisista eroon, kulkeakseen
yksin. Ihmiset ihmettelivät sitä ja pitivät häntä kummallisena.
Päästäkseen siitä opetteli hän ja oppi taidon hymyilemään, vaikka sielu
nyyhkytti ja itki. Nyt karttui tuttavapiiri, Miehet pyörivät iloisen
tytön ympärillä ja halusivat voittaa hänet. Mutta hän oli varuillaan.
Ja leikin kuumimmillaan ollessa muisti hän sielussaan kantamaansa
poltinmerkkiä, eikä langennut.

Lopulta hän väsyi leikkiin. Antoi kätensä nuorelle miehelle, joka sanoi
tyttöä rakastavansa ja niin mies vei hänet suureen kauniiseen kotiinsa,
tehden hänestä sen hallitsijan. Ja heidän avarissa suojissaan kaikui
laulu ja nauru. Heidän puutarhansa kukkaset kukoistivat kauniisti ja
lintujen laulu helisi kirkkaasti koko päivät.

Mutta nuoren vaimon sielussa asusti aavistuksellinen tuska, muuttuen
usein suoranaiseksi hädäksi. Hän kertoi hätänsä miehelleen, mutta mies
hymyili ensin ja lopuksi tuskaantuneena käski hänen lopettaa houreensa
ja niin jäi vaimo yksin, tiet alkoivat eritä.

Vaimo muuttui sairaaloisen ärttyisäksi, pidättyen kaikesta ilosta,
viettäen aikansa lastensa parissa.

Ilo katosi, nauru hävisi, suuret suojat täyttyivät sadatuksilla ja
säestivät vastaan huokauksia ja tuskien musta peikko nosteli päätään
nauraen ilkeää nauruaan. Sen näki vaimo ja hänen tuskansa yltyi ja
hitaasti kuluivat tuskaiset vuodet.

Lapset kasvoivat ja sitämukaa alkoi vaimo viisastua ja mukautua
elämään, osaten jo vähän iloltakin. Mutta silloin tuli peljätty tuska.
Luikerrellen ensin ilkeänä huhuna, sitten tullen esiin täytenä totena,
sattuen kuin raskaat vasaran iskut kipeälle paikalle. Mies rakasti
toista, etsi huviaan toisen seurassa, hyljäten vaimonsa yksin. Vaimon
rakkaus oli sammumaisillaan, mutta hän koetti pitää sitä vireillä
kaikin keinoin. Hän katseli miestään, etsien hänen tekojensa hyviä
puolia, mutta kaikesta huolimatta tieto tapahtumasta pisti sielussa
kuin lihaan syöpynyt oas. Ja viimein ei vaimo enää jaksanut, hän purki
raivoisana tuskansa miehelle. Mies kuunteli ääneti, vasta kaiken
kuultuaan sanoi hymyillen:

— Rauhoitu, pienokaiseni! Ei kannata tehdä suureksi pientä asiaa. Ei
kannata hätäillä naisten vuoksi, jotka saatuaan jonkun kukkavihkon tai
ehkäpä illallisen, heittäytyvät miehen syleiltäväksi. Heitä pidetään
nautinnon välikappaleina ja sitten ei enään omisteta ajatustakaan
heille. Vaimon rakkaus sitävastoin säilytetään pyhänä. Ja nyt, rakas,
unhoitamme kaiken, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Hän syleili vaimoaan, joka sieti sen mukautuen näennäisesti, mutta
sydämeen jäi auhtoisa tunne, joka nakersi siellä kuin kalvava mato
päivät ja yöt.

Anteeksianto ja sovitus ei suonut unohdusta. Tuskaansa lievittääkseen
tarttui vaimo työhön. Hän raatoi kuin palkkapiika ja hymyili, vaikka
silmännurkassa kiilsi kyynel. Hän nauroi iloisesti silloin kun sielua
repi kovemmin tuska. Näin kuluivat vuodet. Iloinen koti tuli tuskien
taloksi. Naurun lähteistä juontui kyynelten vuo.

Kadonneet olivat ihanteet, särkynyt elämän usko ja sialle kohosi
lapsuuden aikainen kummitus, joka vainosi vaimoa yöt, eikä päivälläkään
jättänyt rauhaan.

Ja sitten, kun vaimon rakkaus mieheen oli sammunut, johdatti kohtalo
hänen tielleen toisen.

Hän toinen tuli kuin päivänpaiste, iloisena ja elämää uhkuen. Vaimo
kiintyi häneen kuin veljeen, kuin ystävään ensin, mutta kauemmin
seurusteltuaan rupesivat tunteet saamaan toisen muodon. Yö yön jälkeen
valvoi nainen ja tuijotti makuuhuoneensa valkeaan kattoon, johon aina
muodostui yksi kuva, yhdet ainoat kasvot tullen lopulta rakkaiksi,
niin rakkaiksi ja muuttuen hänen elämänsä ensimäiseksi tekijäksi.
Sen huomattuaan pelästyi nainen, koettaen kaiken repiä pois, mutta
se oli myöhäistä. Kuva oli syöpynyt hänen sieluunsa ja pysyi siellä
lähtemättömästi. Vastaan taisteleminen ei auttanut. Rakkauden ylivoima
voitti ja heikkona hetkenään antoi hän toiselle sielunsa ja ruumiinsa.
Tallasi äitiyden jalkainsa alle, häpäisi, samoinkuin miehensäkin
aviovuoteen ja tuli tuomitsemainsa naisten kaltaiseksi. Mutta hän tuli
vielä pahemmaksikin toisia tuomitsemiaan, hän iloitsi rakkaudestaan ja
antaumuksensa onnesta. Ja kun rakastettu hylkäsi hänet armottomasti,
rakasti nainen miestä sitä enemmän. Rakasti niin, että jumaloi
rakastettunsa virheitäkin.

Naisen sielun tuskat olivat hirveät. Jokaisena yksinäisenä hetkenään
hän kuroitti kätensä Jumalan puoleen voidakseen päästä rakkaudesta,
mutta »Jumala oli kuuro ja taivas vaskesta», jonka läpi huudot eivät
päässeet. Epätoivossaan päätti hän kuolla, mutta kaivaten rakastettunsa
näkemistä ei hän voinut tehdä sitäkään ja niin kulki hän yksin »via
dolorosaansa», sydän itkien verikyyneliä.

Välistä hän pitkinä yksinäisinä öinään kuvitteli istuvansa lattialla,
rakkaimpansa jalkojen juuressa, nojaten päänsä hänen polviinsa ja
silloin kertoi hän ajatuksissaan hänelle tuskistaan, toiveistaan ja
hädästään.

Välistä taas hän ajatuksissaan kulki kylmänä ja tunteettomana
rakastettunsa ohi, rientäen iloihin, joita toiset valmistivat. —
Rakastettu katseli hänen jälkeensä vähän pettyneenä, sitten kohautti
olkapäitään ja meni menojaan, tunteetonna hänkin. Ja silloin valtasi
naisen lohduton ikävä, joka, ei poistunut, vaikka hän alttarin edessä
polvistuen hätänsä Jumalalle kantoi. —

Kerran näki hän, nainen kumman unen:

Hän oli elänyt monta, monta vuotta, tullut vanhaksi ja harmaapäiseksi,
mutta sittenkään ei hänen kaipauksensa jättänyt häntä.

Eräänä kylmänä talvi-iltana, jolloin taivas oli tumma ja ainoastaan
tähdet valaisivat sitä, läksi hän etsimään sydämensä valittua. Hän sai
kulkea kauan etsien, sillä taloja oli paljon ja niissä asui satoja
ihmisiä. Hän oli jo lakata etsimästä, kun huomasi seisovansa upean
kirkkaasti valaistun palatsin ovella.

»Siellä _hän_ on!» sanoi ääni naisen sisällä ja sen opastamana nainen
pyrki taloon.

Palvelija avasi oven ja päästi hänet eteiseen, jonka korkeasta
kuvastimesta nainen näki kuvansa. Hän oli rääsyihin puettu. Tumman
päähineen alta pilkistivät harmaat vanuneet suortuvat, mutta suruisten
kasvojen hipiä oli puhdas ja valkea. Silmien katse lämmin, kuin äidin
ja kirkas kuin lapsen. Palvelija luuli häntä kerjäläiseksi, ojentaen
hänelle almun, mutta hän ei lähtenyt pois, hän tahtoi nähdä vain hänet
ja sitten mennä. Viimein hän saapui. Hän oli muuttunut. Vanhentunut
ja tullut lihavaksi. Kasvot olivat ryppyiset. Ja vaikka hän oli
muuttunut, sittenkin nainen rakasti häntä, rakasti niin, että sydän oli
rakkaudesta haljeta.

Mies katsoi häneen oudosti, kuin vieraaseen, mutta nainen riensi hänen
luokseen kuiskaten:

— Etkö tunne, minä se olen, minä, joka sinua rakastan enemmän kuin
kukaan muu!

— Mutta minulla on vaimo ja monta lasta, sanoi mies, en voi sinulle
olla enää mitään.

— _Minullakin oli mies, oli lapset_ ja sittenkin rakastin ja rakastan
vielä aina — ijäti, sinua, sinä ainoa!

— Olet köyhä, tarvitsetko apua? Autan mielelläni. Mies kopeloi
povitaskuaan puhuen liikeäänellä.

Nainen teki torjuvan liikkeen!

— Ei, ei rakas! En rahojasi tarvitse, tarvitsen vaan nähdä kasvosi,
olla vaan luonasi! Älä aja pois!

Anna minun kuolla sylissäsi! Suutele huuliani kerran, kerran vain,
sitten kuolen.

— Sinä olet sairas, ja siksi pyydät mahdottomia! Mene! Vaimoni voisi
nähdä, lapseni saattaisivat tulla. Hyvästi! Hän kääntyi ympäri ja meni.

Nainen hoippui ulos. Hän laskeutui hitaasti rappuja, lysähtäen kokoon
rakastettunsa talon viimeiselle astuimelle. Hän suuteli kylmää
rappukiveä, koska tiesi rakastetun jalkojen sitä koskettaneen. Sitten
hänen sydämensä pakahtui ja kärsinyt sielu leijaili vapauteen.

Aamulla näkivät palvelijat kuolleen köyhän naisen, menivät ja
ilmoittivat tapahtuman herralleen. Herra jäi mietteisiinsä hetkeksi,
sitten hän sanoi:

— Jättäkää hänet poliisien haudattavaksi. Hän oli varmaankin se
kerjäläinen, joka täällä illalla kävi. Hänen olisi pitänyt antaa olla
yötä kattoni alla, ehkä hän ei olisi silloin kuollut. — No hyvä näinkin.

— Ehkä parempikin! Kuolevalle on sama, missä kuolee ja emmehän
voi kaikkia maankulkijoita auttaa. Olemme auttaneet tarpeeksi jo,
sanoi heleä nais-ääni tullen miehen luo ja pujottaen kätensä hänen
kainaloonsa, sitten hän jatkoi: Mutta sinä olet niin hyväsydäminen ja
jalo, että tahtoisit omaisuutemme sirotella kaikille tuommoisillekin,
joita ei tunne eikä tiedä, lie ollutkin joku huono nainen, joka
kohtalonsa ansaitsi.

— Ei pidä tuomita, sanoi mies ja hänen suupielensä nytkähtivät oudosti,
ehkä hän oli jalompi ja parempi meitä.

— Pyh! Tuoko? Olisit nähnyt kuinka hänen kasvoillaan kuolleenakin näkyi
synnin jäljet. Mutta mennään, ruoka on valmis, lapsemme odottavat.

He menivät, mies synkkänä ja nainen ylpeänä kuin loukattu kuningatar.

Mutta sielu, joka leijaili heidän lähellään, tuli surulliseksi, sillä
hän näki rakastettunsa sydämeen, jossa katumus armottomuuden tähden
alkoi herätä ja sielu laskeutui alas ja kuiskasi rakastetun sydämelle:

Älä kadu! Ei ole mitään katumista, sillä minä sain kaikki, kun sain
sinua rakastaa, kun sain olla hetken omasi ja oppia sinulta rakkauden,
sillä sinä, sinä ainoa, opetit minut rakastamaan. Kiitos kaikesta!
Kiitos rakas siitä, että olit joskus minulle niin hyvä! Sinä pidit
minua joskus sylissäsi ja painoit minua vasten sydäntäsi ja silloin
olin rikas ja ylpeä. Muista minua joskus, mutta älä kadu mitään, ei
sitäkään, että ajoit minut ovestasi ulos. Se vaan joudutti vapauttani
ja nyt saan olla luonasi aina, ovet ja lukot eivät minua pidätä.

Miehen sielu tajusi lohdutuksen sanat. Hänen silmiinsä kohosivat
kyyneleet. Hän tiesi nyt, mitä oikea rakkaus oli.

Näin sinä kerroit minulle kesäyön hämyssä, istuen lattialla, pääsi
polviini nojaten. Tummat kiharasi reunustivat somasti pieniä kasvojasi
ja silmäsi olivat niin syvän siniset. Äänessäsi kuului pidätetty
nyyhkytys. Se hellytti sydäntäni, nostin sinut syliini ja sinä kiedoit
käteni kaulaani kuiskien nimeäni. — Ja sillä hetkellä olit minulle niin
läheinen, etten koskaan voinut uskoa voivani elää sinutta. Sanoinkin
sen sinulle, mutta kuullessasi sanani pudistit surullisesti hymyillen
päätäsi.

Sinä tunsit minut, sinä tiesit, etten sinua rakastanut.

Mutta ennenkuin lähdin pyysit minun lupaamaan tulla luoksesi usein
ja minä lupasin, sillä tunsin olevani sen sinulle velkaa niiden
kärsimysten tähden, jotka olin sinulle tuottanut armottomuudellani.
Ja kuitenkin sinä olit niin hyvä ja hellä. Sinä luotit minuun. Sinä
uhrasit kaikki tähteni. Sinä tahdoit palvella minua ja tehdä kaikki
puolestani.

Kun olin lähdössä pois, hiivit sinä lähelleni ja kuiskasit minulle
salaisuuden _meidän yhteisen salaisuutemme_, joka oli ollut, mutta jota
ei ollut enään. Surut olivat voimasi heikentäneet ja sitten onnettomuus
oli sen vienyt. Olit senjohdosta ollut kauan sairas, luullut
kuolevasikin. Sinä surit kadonnutta toivettasi, jonka olemassa olon
tiesit vasta silloin, kun se oli jo sinulta kadonnut. Minä puristin
sinua rintaani vasten, iloiten onnettomuudestasi. Niin armoton olin,
koska en sinua rakastanut, iloitsin siitä, jota sinä surit. Sinä tiesit
sen, mutta annoit anteeksi hymyillen.




XV. KESÄTOVERINI.


Tuuli puhalsi voimakkaasti. Aallot kuohuivat, purjeet pullistuivat
ja venheemme kiiti hurjaa vauhtia. Me istuimme kahden, hän ja minä.
Hän, kultakutrinen, ylpeäsilmäinen tyttöni. Hän istui vierelläni
purjeita hoitaen, minun ohjatessani. Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja
ohkoisilla, punaisilla huulilla leikki ylpeä hymy. Hän, tyttöni, oli
rohkea. Ei hän peljännyt, vaikka kuohut venhettä viskoivat. Olimme koko
kesän purjehtineet kaikenlaisissa säissä, mutta ei milloinkaan ollut
hänen rohkeutensa pettynyt.

Minä ihailin häntä ja palvelin häntä mielelläni. Sillä tiesin, että
hänen pitkäsorminen kapea kätensä ei ollut luotu palvelemaan, vaan
palveltavaksi.

Hänen ylpeäin silmäinsä katse vaati ja minä täytin hänen kaikki
toiveensakin. Hänen tahtonsa oli lakini. Ylpeän tyttöni määräämä laki.

Kukaan ei ollut hänen vertaisensa. Kenenkään luona en niin hyvin
viihtynyt kuin hänen. Kenenkään tahtoa en niin mielelläni täyttänyt
kuin hänen. Ketään en kaivannut niin kuin häntä, sillä hän oli niin
kaukainen, niin saavuttamatoin, enkä minä koskaan tulisi hänen
likeisekseen.

Toverini kuullessaan retkistämme sanoivat minun olevan häneen
rakastuneen ja itsekin aloin niin luulla, sillä tulin usein kömpelöksi
ja turhanpäiten hempeämieliseksi ja rakentelin tuulentupia, joita
sitten retkeillessämme kerroin ylpeälle tytölleni.

Kuunnellessaan tuli hänen silmiinsä joskus outo välkähdys, joskus
kaareili huulillansa hymy, lämmin ja hellä ja silloin sydämeni sykähti
oudon riemukkaasti...

Sitten kului kesä loppuun. Ylpeä tyttöni matkusti pois. Jäin yksin. Ja
ikävääni haihduttaakseni saavuin luoksesi. Sinä otit minut vastaan yhtä
hellästi kuin ennenkin. Et kysellyt missä olin ollut, etkä mistä tulin.
Ja minusta tuntui kuin olisin luotasi lähtenyt illalla ja palannut
takaisin tänä aamuna. Oli niin kumman kotoinen tunne. Mutta sittenkin
minua kiusasi sinun palveleva rakkautesi, joka koetti lukea toiveeni
silmistäni ja täyttää ne ennen julkilausumistani.

Kaikissa sinun ahkerat kätesi minua palvelivat, mutta se teki minut
ärtyiseksi, armottomaksi, jopa julmaksikin.

Kiusasin sinua, olin sinulle tyly. Jätin sinut yksin silloin kun
enimmän minua ikävöit.

Kun kätesi ojensit hyvästiksi, painoin ovesi kiinni sanomatta
sanaakaan. Näin sinun lapsisilmäsi täyttyvän suurilla kyynelillä ilman,
että se mieltäni liikutti, sillä en rakastanut sinua. Minä rakastin
häntä, jonka ylpeät silmät eivät milloinkaan olisi kyyneliä tähteni
vuotaneet.

Minä vertasin häntä sinuun ja sinua häneen ja sydämessäni heräsi sääli.
Saavuin luoksesi useammin. Ja melkein aina näin että olit itkenyt,
mutta tultuani luoksesi, hymyilit surullista hymyäsi. Tartuit käteeni,
istutit minut sohvaan, istuen itse jalkaini juureen, painoit pääsi
polveeni, kuiskasit nimeäni. Minä kuuntelin vaieten, ajatuksissani
muistellen ylpeää tyttöäni ja meidän kesäretkiämme, ja kun ikäväni tuli
suuremmaksi sysäsin pääsi polveltani, sillä sinun nöyrä rakkautesi
inhotti minua, muistaessani samalla kertaa häntä, joka ei koskaan
alistuisi miehen polvia hyväilemään.

Sinä nousit pois, siirryit johonkin läheisyydestäni ja silmäsi
täyttyivät kyynelillä, sillä sinä rakastit minua ja surit sydämeni
kovuutta.




XVI. MINÄ ODOTIN HÄNTÄ.


Makasin sairaana ja odotin häntä, ylpeätä kesätoveriani, joka oli
luvannut tulla jo eilen. Jokainen liike rapussa ja eteisessä sai
sydämeni sykkimään nopeasti. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja
nyt kun näkisin, makaisin avutonna sairasvuoteessa, minä, joka aina
olin häntä palvellut, sain nähdä hänen auttavan itseään ja kenties
minuakin. Häpesin avuttomuuttani ja pieni katumuksen häive tuntui
sisimmässäni siitä, kun olinkaan häntä kutsunut. Kuitenkin joka hetki
odotin. — —

Minun rakas, ylpeä tyttöni, kyllä hän ymmärtäisi avuttomuuteni.

Silmäsin kelloa. Se kävi jo kahtatoista ja hänen oli määrä tulla
kymmeneltä. Mieleni kiihoittui ja kuume nousi lievästi. Silloin kuulin
kyselyjä eteisestä ja hetken perästä kiertyi oveni kädensia. Iloinen
huumaus kävi läpi ruumiini, mutta kun ovi aukeni, yllätti pettymys
minut. Sinä seisoit ovessa. Ulkona oli pakkanen ja sen johdosta olivat
poskesi punaiset. Päässäsi oli suuri valkoinen hattu, jonka alta tummat
kiharasi pistivät esiin. Päällysvaippasi valkea, tuuhea kaulus suojasi
kaulaasi ja teki sinut niin hennon näköiseksi. Olit kuin pieni tyttö.
Hymyilit, mutta nähdessäsi kasvoillani mielipahan varjon tuli silmiisi
hätääntynyt, arka ilme. Et astunut askeltakaan vuodettani kohti
ennenkuin kutsuin ja silloinkin tulit verkkaisin, pelokkain askelin.
Mieleeni muistui kertomus julmasta isännästä ja uskollisesta koirasta
ja tunsin halveksivani sinua. Sinä olit kuin koira ihmis-ruumiissa.
Katselin sinua ja toinen kuva kohosi sieluuni, kuva ylpeäsilmäisestä
tytöstä, joka ei milloinkaan olisi alistunut moiseen. Ojensin käteni.
Laskit omasi siihen. Se oli kylmä ja vapisi. Pitelin sitä hetken,
jättäen sen sitten irti. Silloin sinä hymyilit minulle, järjestit
vuoteeni ja hoidit minua kuin lastasi. Kaikki tuo ärsytti minua. Annoin
sinun olla hetken luonani, ja kun istahdit vuoteeni reunalle, sanoin:
eikö olisi parempi, jos menisit kotiisi, tänne voi tulla joku toinen
pian.

Sinä vavahdit kuullessasi ja silmäsi tulivat täyteen suuria kyyneliä.
Nyökkäsit ja kävelit ovelle päin. Sanoin silloin: Kiitos siitä, kun
tulit katsomaan!

Sinä käännyit minuun ja kysyit:

— Miksi kiität, kun kerran tarkoituksesi ei ole kiittää?

Vastasin rehellisesti, sillä tiesin sinun katsovan sieluuni — on kai
tapa kiittää ja siksi sen tein.

— Minun suhteeni sinun ei tarvitse tapoja noudattaa! Sanoit sinä ja
sanasi kuuluivat kuin haikea nyyhkytys.

Sydäntäni vihlasi, mieleni täytti ääretön lämpö, tahdoin kutsua sinut
takaisin, mutta ovi painui kiinni jälkeesi, vain rappusissa kuuluivat
kevyt askeleesi ja minä olin yksin ja odotin häntä, joka ei kuitenkaan
tullut.




XVII. RAKKAUTENI.


Tuli räiskyi takassa. Sen edessä istuen vietimme iltaa, tyttöni ja minä.

Olimme tehneet pitkän kuutamoisen hiihtomatkan ja jäsenissämme tuntui
siitä johtuva suloinen raukeus.

Mielenapeus, jota olin tyttöäni kohtaan tuntenut sairauteni aikana,
oli hävinnyt samalla kun parannuin ja sain kuulla, että hän kammosi
sairasvuoteita, eikä siis minua halunnut nähdä heikkona, vaan
voimakkaana.

Semmoinen oli tyttöni. Kauneutta ja voimaa hän rakasti. Ylpeä ja
voimakas oli hän itse. Kaikki heikkous ja hempeämielisyys oli hänelle
kaukainen ja vieras.

Istuessani otin hänen siron kätensä omaani ja puristin sitä. Sain
lämpimän puristuksen vastaan. Katsoessani häneen näin hänen ylpeäin
silmäinsä hymyilyn ja sitten niihin tuli hetkeksi hellä loiste.

Silloin otin hänet syliini ja suutelin tulisen kiihkon vallassa hänen
tukkaansa, silmiään ja suutaan ja niin olivat unelmani toteutuneet.
Ylpeä tyttöni oli tullut morsiamekseni, kalleimmakseni.

Onneni oli rajaton. Ylpeä tyttöni näytti saaneen kasvoihinsa vienon
hohteen. Huomautin hänelle siitä. Hän vastasi minulle kietomalla
kätensä kaulaani ja katsomalla silmiini.

Saatoin hänet sitten kotiinsa.

Kun palasin sieltä yöhiljaisia kuutamoisia katuja kulkien, muistin
äkisti sinut. Ohjasin kulkuni taloasi kohti. Puutarhasi veräjä oli
auki ja minä kävelin sisälle. Suuret puut seisoivat siellä juhlallisen
vakavina lumipeitteessään, aivan kuin joukko kuolinliinoihin käärityitä
vainajia. Kiersin talosi ympäri ja seisoin heikosti valaistun
makuuhuoneesi ikkunan alla ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt sinne
sisälle. Tuntui kuin sinä olisit ollut polvillasi tekemäsi alttarin
edessä, kädet ristiin liitettynä, apua rukoillen. Ja minä tiesin, miksi
rukoilit, mitä pyysit. Minä tiesin sinun rukoilevan itsellesi voimia,
voidaksesi kuolettaa rakkautesi. Olit mielestäni kuin nunna luostarin
kammiossa, tai kuin Vestan neitsyt, joka yökaudet hoidit pyhää tultasi
taistellen maallista rakkauttasi vastaan. Niin Vestan neitsyt sinä olit
ja sellaiseksi sinä olit tullut silloin, kun minuun rakastuit. Sinä
kutsuit minua jumalaksesi, etkä sallinut kenenkään muun miehen käden
enää itseesi koskea, minun käsieni jälkeen.

Halusin tulla luoksesi, mutta en hennonut häiritä hartauttasi, enkä
rikkoa kenties jo saavuttamaasi rauhaa.

Palasin kotiini ajatellen häntä, jonka onnekas kohtalo oli omaani
liittänyt.




XVIII. SINUN NIMIPÄIVÄSI.


Sinä päivänä oli sinun nimipäiväsi. Muistin sen sattumalta ollessamme
meren aavalla selällä, tyttöni ja minä. Muisto toi mieleeni monta sinun
kanssasi vietettyä päivää.

Muutin suuntaa ja purjehdin kaupunkia kohti. Tyttöni tahtoi aavemmalle,
minä kaupunkiin. Olimme ensikertaa erimieltä.

Hän tahtoi tietää todellisen syyn. En sanonut. Silloin katsoi hän
terävästi silmiini, heitti ylpeästi päätään ja vaikeni koko matkan.

Erotessamme sanoi hän minulle hymyillen: — Kiirehdi hän odottaa.
Katsoin kysyvästi häneen. Silloin hän viskasi minulle sanat:

— Kyllä tiedän, mihin menet, katsos, minä tiedän kaikki.

— Mutta rakas, sanoin koettaen pidättää häntä, mutta hän kiirehti pois
ivallisesti nauraen ja ovi sulkeutui hänen perässään. Kaduin tekemääni.
Menin hänen jälkeensä, mutta ovi pysyi suljettuna.

Vihasin sinua, joka olit syynä siihen että loukkasin häntä, joka oli
sielulleni rakas.

Menin kotiin, pukeuduin ja saavuin luoksesi. Talosi oli valaistu.
Sieltä kaikuivat vastaani vienot säveleet. Seisoin puutarhassa kauan
kuunnellen. Viimein menin sisälle. Luonasi oli paljon vieraita, mutta
näin vain sinut. Olit puettu vaaleisiin, rinnassasi ja tukassasi
olivat punaiset ruusut. Ne sopivat sinulle niin hyvin. Olit mielestäni
kauniimpi kuin koskaan ennen. Nähdessäsi minut riensit ilosta
huudahtaen luokseni, ojentaen molemmat kätesi. Jollei olisi ollut
muita, olisin ottanut sinut syliini ja suudellut sinua. Nyt puristin
vain käsiäsi, sinä ymmärsit ja silmäsi loistivat ilosta. Kuitenkin
vielä samana iltana tuotin sinulle suuren surun sanoillani.

Koko iltana et väistynyt vierestäni iloitsit ja lavertelit lapsen
lailla. Kerroit töistäsi ja hauskuuksistasi, Yht'äkkiä sanoit:

— Ota minut joskus mukaasi purjehtimaan. Tahtoisin niin mielelläni, en
ole ollut vuosiin purjehtimassa.

Sanasi suututtivat minua, vaikenin, mutta sinä luit äänettömän
vastaukseni.

Silmäsi täyttyivät kyynelillä, nousit viereltäni, poistuen huoneesta.
Kun sitten muutamien hetkien perästä palasit, näin käyneesi läpi suuren
tuskan, jonka mainingit eivät olleet vielä asettuneet, kuitenkin
iloitsit ja nauroit, mutta naurusi oli Pajatson naurua. Se kaikui
korvissani vielä kauan senjälkeen kun olin poistunut luotasi. Soimasin
itseäni hukkaan kulutetun illan tähden ja surin tyttöni yksinäistä
iltaa. Molemmat olisimme voineet viettää sen hauskasti yhdessä ja
sinäkin olisit säästynyt surulta.




XIX. VALKEA TYTTÖNI.


Seuraavana päivänä saavuin tyttöni luo. Hänen kylmyytensä viilsi
veitsenä sielussani. Pyysin anteeksi eilistä menettelyäni, vakuuttaen
olleeni pahoillani koko illan. Hänen ylpeät silmänsä loistivat, minä
hyväilin häntä lämpimästi, suutelin hänen huuliansa ja olin onnellinen.

Välistä muistuit mieleeni kuin kaukainen kuva, pieni ja vähäpätöinen,
joka ei merkinnyt minulle mitään.

Minun tyttöni, puhdas ja valkea, en koskaan olisi hänestä luopuva. En
milloinkaan ole enää loukkaava häntä sinun vuoksesi.

Menimme merenrantaan, nostimme purjeet ja lasketimme kauas ulapalle.
Meri vaahtosi ja kuohui. Se kohotti vain iloamme.

Tyttöni lauloi, kuuntelin häntä onnellisena. Sitten laskimme saaren
rantaan, sytytimme tulen ja valmistimme ruokamme. Senjälkeen samoilimme
ympäri. Minä keräsin marjoja ja pistelin niitä tyttöni suuhun ja sitten
suutelin häntä. Hän lepäsi käsivarsillani rentona ja antautuvaisena,
suljetuin silmin.

Minut valtasi hurja kiihko. Veri humisi aivoissani ja sydän löi
haljetakseen.

Olimme kahden, kahden... Olimme nuoret. Olimme voimakkaat. Rakkaus
paloi rinnoissamme. Elämä oli ihana ja antaumuksen ja omistamisen onni
suuri.

Nostin hänet syliini ja kannoin pehmeälle nurmelle laskien hänet
siihen. Tyttöni ruumis poltti käsivarsiani. Kumarruin alas ja suutelin
häntä mieletönnä. Hänen rintansa nousi ja laski. Huohottava hengitys
kulki hänen huuliensa välistä. Silmissä paloi kiihko.

Heittäytyin hänen ylitsensä — — silloin yht'äkkiä kuulin sinun äänesi.
Aivan kuin nyyhkien kuiskailit nimeäni.

Kylmä puistatti minua. Kiihkoni katosi. Hellitin otteeni, istahtaen
rauhallisesti tyttöni viereen ja otin hänen kätensä omaani. Hän vetäsi
sen pois. Hypähti ylös, järjesti pukunsa ja hiuksensa sekä käveli
nopeasti rantaan.

Vihasin sinua. Kaikkialla ja kaikissa tilanteissa olit tielläni,
riistäen iloni.

Kirosin kohtaloa, joka sinut oli tielleni tuonut. Ihmettelin elämän
monimutkaisia probleemejä, joita ei ihminen pysty ratkaisemaan. Jos
olisin hitusenkaan sinua rakastanut tai edes pitänyt sinusta, olisin
ollut askeleen lähempänä ratkaisua, mutta tunteeni olivat kohtaasi
ainoastaan viha, halveksiminen ja sääli senjälkeen, kuin olin sinulle
ollut julma ja syvästi loukannut sinua ja silloinkin sääliin sekaantui
itsemoite siitä, etten ollut jaksanut hillitä itseäni ja olla
loukkaamatta.

Rakastettuni oli nyrpeä ja minua harmitti — menettelyni. Olin
mielestäni kuin miehisen miehuuteni kadottanut. Koetin puhella
tytölleni leikkisään sävyyn, mutta sain yksitavuisia vastauksia.
Tilanne oli kiusallinen. Viimein vedin kelloni esiin huomauttaen
ajankulusta hänelle.

— On paras, että lähdemme sanoi hän, muutoin jäämme yöksi merelle.
Irroitin venheen, tarjosin käteni häntä auttaakseni, mutta hän hypähti
ketterästi venheeseen, kättäni huomaamatta.

Katselin häntä. Ohuen silkkisukan läpi kuulsi kaunismuotoinen nilkka
ruusunpunaisena. Kuuma aalto kulki läpi ruumiini. Hypähdin jälessä,
otin hänen jalkansa ja suutelin sitä nilkan kohdalta. Hän vetäsi
hameensa ylös ja ojensi polvensa. Siinä oli soma kuoppa. Suutelin
sitäkin. Sitten avasin hänen puseronsa ja suutelin hänen valkoisia
rintojaan niin kauan, että hän tuskasta voihkaisi, Silloin tulin
järkiini. Avasin purjeet, tartuin peräsimeen ja navakassa myötätuulessa
kiisi venheemme suuressa aallokossa. Emme puhuneet matkalla muuta kuin
jonkun mitättömän sanan keskenämme.

Mitä lie tyttöni ajatellut, hän istui synkkänä silmäkulmat kokoon
vedettynä. Minusta tuntui kuin olisimme olleet epäonnistuneet varkaat.

Rantaan päästyämme sanoi tyttöni:

— Huomenna en tule purjehtimaan. Odotan vieraita.

— Etkö minua odota kysyin ilkamoiden.

— Sinuakin jos niin tahdot.

Autolla ajaen saatoin hänet kotiinsa ja sitten riensin sisartani
tervehtimään.

Vietettyäni iltani hänen seurassaan tuntui siltä kuin olisin kylpenyt
raikkaassa vedessä ja puhdistunut kaikesta liasta.

Kotia tultuani heittäydyin vuoteeseeni, nukkuen unia näkemättä.




XX. NAISEN RUKOUS.


Ikävä yllätys! Herätessäni odotti minua kirje. Pitkä kapea kirjekuori,
yläreuna viidenpennin postimerkkien peitossa. Aukaisin kuoren ja luin:

 »Yöllä kello 12.

 En minä tiedä, mitä tekisin. Sydämeni pakahtuu tuskiinsa. Ikävöin
 sinua, ollen tukahtumaisillani. Rakas, sinun täytyy tulla luokseni.
 Sinä et saa, etkä voi jättää minua yksin. Sinä et saa antaa minun
 menehtyä ja tulla huonoksi. Kuuletko, minä _tulen_ huonoksi, jollet
 sinä tule. —

 Minä varmasti teen jotain kauheaa, jos sinä minut jätät yksin. Minä
 rukoilen Jumalaa, mutta hänkin on sinun laillasi hyljännyt minut.
 Voi, minä en tahtoisi tulla huonoksi, mutta minä en jaksa pysyä
 hyvänä sinutta. Rakas, ainoa! Tule ja anna minun saada sinulta lapsi.
 Rakastan sitä ja se rakastaa minua ja niin en ole kadottanut sinua.

 Lapseni kanssa pakenen jonnekin soppeen maailmassa, sinua
 ajatellen. Rakas, rakas! Tiedäthän sinä, että minä en ketään muuta
 maailmassa rakasta, kuin sinua ja lapsiani, siksi sinä et saa minua
 armottomuudellasi tappaa.

 Sinä tiedät, että minä vain kerran elämässäni olen ollut onnellinen ja
 se oli _silloin_. Sinä silmänräpäyksenä kun olin sinun.

 Vaatteet, jotka silloin verhosivat ruumistani, ovat minulle pyhät.
 Katselen niitä joskus, painan pääni niihin ja itken kaivaten
 sinua ja lastasi. Sinun täytyy antaa minulle lapsi, se on sinun
 velvollisuutesi, koska sinä minulle kerran rakkauden opetit.

 Odotan sinua luokseni tänään! En jaksa ajatella enkä tiedä miten
 elämäni järjestäisin. Sinä neuvot minua, sillä sinä olet järkevä ja
 viisas. Ja sinä tiedät etten ole huono, enkä huonosti ajattele lasta
 ikävöidessäni sinulta. Rakastan vaan sinua ja siksi teen niin ja olen
 sellainen kuin olen.

 Rakas sinä, sinun täytyy ymmärtää minua.»

Allekirjoitus puuttui ja kirjoitus oli sekava, mutta tiesin sen olevan
sinulta ja kirosin sekä tallasin ensin kirjeen jalallani, mutta
sitten paremmin ajateltuani otin sen ylös ja pistin kirjoituspöytäni
laatikkoon. Oli hyvä pitää se tallessa.

Poltin kokonaisen sikarin miettiessäni miten sinusta eroon pääsisin.
Olit kuin takkiainen, joka iskit kiinni, tai niinkuin vampyyri, joka
imit jokaisen ilopisaran minulta. Oli kerrassaan inhottavaa, että
nainen kehtasi rukoilla mieheltä moista.

Olin tottunut pitämään sinua himottomana ja puhtaana, mutta sinä
olitkin julkea ja halusi huonot. Minun tyttöni — — — en kuitenkaan
voinut tällä kertaa vedota häneen, muistaessani eilistä päivää. Läksin
ulos. Päätin tulla luoksesi ja antaa sinulle sellaisen iskun, joka
rakkautesi kuolettaisi kerta kaikkiaan.

Sinä otit minut vastaan itkenein silmin ja tuskaisin värisevin huulin.

Et ojentanut kättäsi nähdessäsi muotoni synkkyyden.

— Istu! Komensin minä ja sinä lysähdit häviten melkein kokonaan suureen
nahkatuoliin ja purskahdit itkuun.

— Ei kannata itkeä, ei se asiaasi auta. Minä olen mies, joka en myy
itseäni, enkä lapsiani jokaiselle sirottele. Jos tarvitset, kadulla on
kyllä miehiä, käänny heidän puoleensa.

Ja jos vielä kerrankaan kirjoitat minulle sellaisen kirjeen, annan
sen kiertää tuttaviesi käsissä, että hekin saavat nähdä ja mitata
siveyttäsi. Sinun julkeutesi on suurempi, kuin katunaisen. Aioin
jatkaa vielä, mutta sinä kohosit suoraksi, astuit lähemmäksi sanoen:
Vähempi olisi riittänyt, rakas ystävä. Ei niin suuria tiilikiviä olisi
tarvinnut heittää syntisen vaimon päälle. Muutoin, miksi käyttäydyt
tuolla tavalla ja teet itsesi huonommaksi kuin olet. Et itsekään usko
sanojasi, sillä sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, etten ole huono
nainen ja että rakkauteni sinuun on ainoalaatuinen. Ja vaikka sinä
rakastaisit maailman jalointa ja puhtainta naista et sittenkään voi
minua unhoittaa niinkauan kun sinua rakastan ja _minä rakastan sinua
viimeiseen hengenvetooni saakka_.

Näytä vain kirjeeni, en pelkää, enkä häpeä. En myöskään rakkauttani
kiellä ihmisten edessä, koska sen Jumalakin tietää ja näkee tuskani,
eikä kuitenkaan ota sitä minulta pois.

Kasvosi kirkastuivat ja silmiisi tuli lapsen katse.

Seisoin äänetönnä. Olit lyönyt minua omilla aseillani.

Kun jo olin eteisessä riensit jälkeeni ja pyysit: Lähetä kirjeeni
takaisin. Sehän on arvoton sinulle, mutta minulle se on pyhä. Olen
vuodattanut siihen äärimmäisen hätäni ja hirveän tuskani. Rakas,
lähetäthän?

— En? vastasin ja sysäsin oven armottomasti kiinni perässäni, rientäen
tyttöni luo.

Hänen vieraansa olivat saapuneet. Pelasimme verkkopalloa ja
ilonhuumauksessa unohdin sinut kokonaan.




XXI. MURUJA.


Heräsin yöllä sateeseen. Pisarat putosivat ikkunalaudalle, kuin kaihon
synnyttämät suuret kyyneleet. Mieleni tuli niin apeaksi. En saanut
unta. Heittelehdin vuoteessani edestakaisin, kuunnellen yönääniä.

Alhaalta kadulta kuului jalankulkijan kiireiset askeleet, sitten hetken
perästä hevosen kavioiden kapse.

Tein johtopäätöksiä: Jalankulkija oli myöhästynyt ja ajuri ajoi
kotiinsa, istuen rattaittensa takaistuimella, märkänä kuin uitettu. Oli
kastunut yöllisessä sateessa.

Portaista kuuluivat kevyet askeleet, sitten oven paukahdus alhaalla.
Yöllinen vieras. Onneton kadunkävijä, joka hetken maattuaan lämpimässä
vuoteessa sai lähteä sateeseen, ajattelin.

Poliisin pillin kimeä vihellys halkaisi ilmaa ja sitten taas hevosen
kavioiden kapsetta, muutamia hätäisiä ääniä ja hiljaisuutta.

Jonkun naapurin kello löi harvakseen kolme. Sälekaihtimien raoista
alkoi häämöittää päivän valo.

Viruin vuoteellani vatvoen ajatuksissani elämän ongelmia, miettien
kohtalon leikkiä, jossa ihminen sai olla leikkikaluna kykenemättä itse
määräämään tekojaan. — — —

Ystävät kutsuivat minua päättäväiseksi mieheksi ja olinkin olevinani
sellainen, mutta usein kuitenkin tein sitä, mitä en olisi saanut tehdä
ja menettelin päinvastoin kun olin päättänyt.

Leikkipallo, leikkipallo lennä sinne, kunne Kohtalonkäsi sinut viskaa!
Ivasi jokin ääni sisimmässäni.

Vahva mies, joustava ja kaunis, hyvän toimen omaava ja monessa
suhteessa toisten yläpuolella. Näytä voimasi ja rusenna heikkoja,
ne muuttuvat pian tomuksi ja lentävät hiukkasina tiehensä, häviten
näköpiiristäsi.

Kosta lempeys armottomuudella ja hyvät työt kiittämättömyydellä.
Palkitse rakkaus tylyydellä ja palvele koiran uskollisuudella sitä,
joka sinua orjanaan pitää. Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja
nosta itsekkyys glooriaksi pääsi yläpuolelle. Rakenna talosi kukkulalle
ja katsele ylpeillen niihin, jotka laakson pohjaan majansa tekevät ja
pesänsä perustavat. Kulje pää pystyssä sen ohitse, joka rakkaudesta
tomua askeltesi jälissä suutelee. Hymyile ivallisesti hänelle, joka
alttarin sinulle rakensi ja sydämensä siinä antoi uhriksesi palaa.
Katsele sitä siksi, kunnes hiilet hiipuvat tuhkaksi tummuen. Hajoita
sitten tuhka tuuleen tai anna virran viedä, ettei houkkien jäljet
näkyisi, sillä houkkio hän on, joka sydämensä toiseen kiinnittää ja
toisesta itselleen jumalan tekee.

Naura hänelle, joka silmät kyynelissä jälkeesi katselee, niin et sääliä
tunne.

Katsele mielihyvin häneen, joka heikkoutensa voiman naamarilla
verhoaa ja irstaisuuden hyveellä peittää. Kutsu julkeaksi hänet, joka
sielunsa ovet selkoselälleen avaa, antaen sinun vapaasti katsella
sen kaikkiin kammioihin ja lukea sieltä hädän ja avuttomuuden. Mutta
kruunaa kainoudella hänet, joka päivän valossa itsensä verhoon käärii,
ollakseen alastonna edessäsi silloin, kun pimeys maan kattaa.

Sillä niin tekevät viisaiksi kutsutut. Opi heitä ja omista käärmeen
kavaluus, voidaksesi käyttää kaksikärkistä kieltä.

Näyttele, sillä elämä on suurin ja paras näytelmä, mutta älä anna
naamarin kasvoiltasi luiskahtaa, ettet paljastetuksi tulisi. Sillä
suurin viisaus on kätkeä itsensä ja hymyillä silloin kun kyyneleet
silmänurkissa polttavat ja tanssia riemunpolkkaa, kun sydän on
murheesta pakahtumaisillaan. Sillä autuas on hän, joka elämän
yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee, voidaksensa muruja pudotella
niille, jotka silmät kyynelissä kynnyksillänne kerjäten viruvat ja
saatuaan murusen, jalomielisiksi meitä nimittävät. Kas siinä se
onkin elämän viisaus ja omistaessaan sen voi houkkiona ollen kehua
löytäneensä »viisauden kiven», jota vuossatojen kuluessa viisaat ovat
turhaan etsineet pinnistetyin aivoin ja unettomin öin. — — — Houkkio,
houkkio, nauroi ääni sisässäni, kohota »viisauden kivi» korkealle,
pystytä rakennus ja naura silloin, kun se sortuu omaan heikkouteensa,
kuin korttitalo.

Veisaa autuudesta, kun veresi kaipaa rakkauden nautintoja ja itse
kerjäten rakkauden muruja anelet, kyllästyneenä ostorakkauteen.
Kun sydämesi markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaa, kun vaimon
hyväilyjä halajat ja lasten lepertelyä korvasi kuulla isoavat. Naura
ja puhu elämän yltäkylläisyydestä ja vaateta itsesi itserakkauden
veripunaisella purppuramanttelilla. Tee niin, tee!

Hyi, sanoin itselleni, hypähdin ylös vuoteeltani pudistaen mielestäni
yölliset hourehaaveet, joilla olin sieluani kiduttanut.

Vedin kaihtimet ylös, sysäten ikkunat auki. Sade oli tauonnut. Tuuli
kiidätti repaleisia pilviä. Ne pakenivat toisiaan kuin pahantekijät
takaa-ajajiaan.

Kadut olivat märkänä sateesta. Kyyhkyset kylpivät katuojissa siipiään
räpytellen. Sanomalehtipojat juoksivat lehtipinkat kainaloissa ja
potkivat paljailla säärillään vesilammikoihin, räiskyttäen kuraa
ympärilleen. Joku piika sipsutteli maitokannuja kantaen kadun yli.
Kyllästyneenä katselemiseen menin kylpyyn ja pukeuduttuani kiirehdin
työhön.

Toimistossa oli paljon työtä, enkä joutanut muistelemaan yöllisiä
haaveitani.

Päivällisen syötyä riensin tyttöni luo. Monta kertaa ovikelloa
soitettuani tuli hän vihdoin avaamaan. Hän oli puettu aamupukuun, pitkä
kullankeltainen tukka hartioille valuen. Poskensa olivat punaiset,
silmissä outo verhottu katse.

Eteiseen mentyäni pidätti hän minut astumasta sisälle.

— Oletko sairas? kysyin.

— En! Vastasi hän epäröiden.

— Olet, olet! Hätäilin minä, sulkien hänen kauniit kätensä omiini.

— En ole, mutta mene nyt. En voi laskea sinua sisälle. Minulla, näes,
on kampaaja luonani.

— Enkö saa odottaa toisessa huoneessa?

— Et, mene nyt!

— Näinkö?

— Mitä sitten tahdot?

— Elä ole tyly, rakkahin! Pyytelin.

Hän naurahti vähän, ojensi huulensa suudeltavikseni, silloin painoin
hänet rajusti rintaani. Hän irtautui otteestani ja työnsi minut ovelle
päin, hokien:

— Mene, mene! Enhän voi antaa hänen odottaa itseäni.

— Saanko tulla myöhemmin?

— Et tänään. Huomenna — — — tai minä soitan silloin, kun sopii.

Menin pois ja kuulin kuinka avain kiertyi lukossa, sitten ovikello
nytkähti, sekin kierrettiin irralleen.

Koko päivä oli ollut pilvinen, ulos tullessani paistoi aurinko
häikäisevän kirkkaasti ja vieno tuulenhenki puhalsi. Kävelin nopeasti
koettaen arvailla syytä tyttöni omituiseen käytökseen ja mieleeni
tulivat sanat: Veisaa autuudesta, kun kerjäten rakkauden muruja anelet
ja markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaat. —

Huomasin taas tulleeni samaan ja siksi suuntasin kulkuni Bulevardeille
häivyttääkseni ajatuksiani ihmisvilinässä, mutta hetken käveltyäni
tunsin hermoni kiihtyneiksi ja poikkesin sivukaduille, huomaten
hetkistä myöhemmin käveleväni tuttuja teitä. Poikkesin taloasi kohti.
Puutarhasi veräjä oli avoinna. Astuin sisään. Vastaani tuoksahti
ruusun, neilikan ja helitropin haju. Seisoin hetken ja hengitin
kukkien tuoksua katsellen niitä. Ruusut seisoivat pitkissä varsissaan
päät kumarassa sateen painosta. Vesipisaroita välkkyi niiden ihanilla
terälehdillä. Taitoin yhden ruusun, vieden sen ensin huulilleni ja
pistin sitten rintaani aikoen palata takaisin, kun samassa kuulin
laulua. Se tuli hiljaa, vienosti ja väräjävin äänin.

Laulaja olit sinä. Lauloit »Toscan rukousta». Seisoin avatun akkunasi
alla kuunnellen. Jokainen säe vihlasi rintaani. Tiesin miksi lauloit,
ketä rukoillessasi muistelit. En jaksanut kuulla loppuun. Maa poltti
jalkojeni alla ja minä pakenin, kuin pahantekijä, kulkien katuja
edestakaisin, kuullen aina hätäisen rukouksen soinnut korvissani.

»Autuas on hän, joka elämän yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee,
voidakseen muruja pudotella niille, jotka silmät kyynelissä
kynnyksillämme kerjäten viruvat...» ivaili yöllinen ääni sisässäni ja
päästäkseni siitä päätin tulla luoksesi muruja viskellen.

Pimeys kattoi kaupungin, kun ohjasin askeleeni talollesi. Portti oli jo
suljettu. Kolkutin siihen hiljaa. Valo ilmestyi akkunaasi ja hetkistä
myöhemmin istuin luonasi suuressa valoisassa salissa.

Sinä seisoit nojaten uunin reunaan. Katselin sinua. Olit puettu mustaan
pukuun ja päätäsi verhosi pitkä valkea liina.

Sinä näit katseeni, punastuit ja sanoit nauraen:

— Katsot pukuani, mutta minä leikin nunnaa. Olen leikkinyt novissia
kauan ja tänä iltana päätin tehdä nunnanlupaukseni.

Silmäsi olivat kyynelissä, mutta sinä hymyilit.

— Mutta ennenkuin kokonaan »jätät maailman», niin soittaisit vielä
muutaman sävelmän, ilveilin minä.

— Minkä sinä tahtoisit minun soittavan?

— Saat arvata mitä toivon.

— Kuinka minä sen tietäisin?

— Telepatiian avulla. Sehän on sielujemme välinen silta, pitkitin minä
leikkien, vaikka näin kuinka kärsit ja kyynel toisensa perään tippui
silmistäsi.

— En voi arvata, mutta jos vähän autat, ymmärrän lopun.

— En sano, mutta tule likemmäksi ja katso silmiini.

Sinä tottelit ja menit senjälkeen soittokoneen luo, valitsit hetken
nuotteja, sitten sanoit: »nyt löysin».

Sormesi näppäsivät pianon kieliä ja pian kaikuivat Massenet'in
»Elegian» kyyneltäydet säveleet.

Elegia, elegia olit sinä itse, — se vertaus tuli taas mieleeni,
kuten kerran ennen — elegia: niin hento, kyynelherkkä ja kaukainen.
Jokapäiväisen ihmisen saavuttamattomissa. — Vestan-neitsyt pyhän tulen
vartija, kalpea lilja luostarin puutarhassa.

— Muruja, viskaa nyt muruja ja ota kiitos jalomielisyydestäsi, ivasi
yöääni sisässäni.

— Minä arvasin! Riemuitsit sinä saapuen luokseni. Ojensin käteni ja
vedin sinut viereeni sohvalle. Istuimme siinä myöhään yöhön. Pitelin
sinun viileää kättäsi omassani, tunnustellen valtimoa, jonka lyönneistä
arvasin, mikä tunne kulloinkin sielussasi liikkui.

— Sinä olet niin hyvä, — sanoin sinulle — aivan toisenlainen kuin muut.
Jos vaan voisin rakastaa sinua.

— Kyllä _ne muut_ ovat minua paremmat, — mutta niillä olet sinä _ja
niitä sinä rakastat_.

Mimmoisia mahtaisivat olla minun asemassani? Kuitenkin olen iloinen
ja onnellinen, jos tulet joskus, vaikka näinkin harvoin luokseni. Kun
olet ollut luonani, jaksan olla hyvä jokaiselle. Ikävöin sinua aina ja
ikävissäni tulen ärttyiseksi, eikä kukaan voi tehdä mielikseni. Koko
ympäristöni saa kärsiä ja ikävöidä kanssani.

Kun nousin lähteäkseni, kysyit sinä:

— Oletko tyytymätön itseesi siksi, kun iltasi kulutit täällä?

— En, minun iltani kului hauskasti.

— Koska tulet taas? Älä ole kauan poissa.

— En mitään lupaa, tulen niin pian kun sinua ikävöin.

— Sitten se kestää kauan, kunnes tulet, sanoit sinä hyvin alakuloisesti
hymyillen.

— Päivä sarastaa, meidän on molempien jonkun verran nukuttava tänä
yönä. Hyvää yötä noviisisanoin, ja sinä vastasit:

— Nunnanvalani teen kai myöhemmin! Hyvää yötä, rakas, ainoa.




XXII. KUOLINLAULU.


Tämän tarinan luin kauan, kauan sitten, silloin kun pienenä tyttönä
opettelin lukemaan. Ensikerran luettuani en ymmärtänyt sitä, mutta
sitten kun tulin isommaksi, luin sen uudestaan ja käsitin.

Se kuuluu näinikään:

»Kaukana suuren meren keskellä oli pieni saari, jossa kasvoi mitä
ihmeellisempiä puita ja jonka kukkaset olivat kauniimpia kuin minkään
muun maan kukkaset. Niiden erivärisyyttä ei jaksanut laskea ja niiden
tuoksu oli suloinen. Eläimet siinä saaressa olivat kauniit ja lintujen
laulu kaikui vuoden kaikkina päivinä.

Mikään ei häirinnyt saaren rauhaa, sillä kenenkään ihmisen jalka ei
ollut astunut vielä sen maalla, ainoastaan eläimet siellä asuntoaan
pitivät, eläen onnellisena vapaudessaan.

Mutta sitten eräänä päivänä ankkuroi valkoinen laiva saaren lähelle ja
pian souti vene saarta kohti.

Astuttuaan maalle huudahtivat tulijat ihastuksesta, sillä he tiesivät
löytäneensä rikkaudet. Kasvullisuus ja eläinkunta! Moista ei oltu ennen
nähty. Tämähän oli kuin paratiisi, kuin jumalten asuinpaikka.

Ja ihmiset jäivät moniksi päiviksi tänne, tehden laskelmia ja laatien
suunnitelmia ja riemuitsivat.

Saaren eläimet eivät osanneet pelätä, sillä kukaan ei ollut heille
vielä koskaan väkivaltaa tehnyt, siksi ihmiset saivat niitä ottaa
kiinni mielin määrin ja viedä laivaansa. Vasta sitten vankeudessa ne
rupesivat pelkäämään ja pyrkivät vapauteen, sekä koettivat omalla
tavallaan ilmoittaa vaarasta saareen jääneille. Ne ymmärsivät ja
alkoivat paeta, mutta niille viskattiin ansa ja otettiin kiinni.
Ainoastaan linnut välttivät vainoojain ansat lentämällä korkeuteen.
Mutta linnut olivat ihmisten mielestä niin kauniit ja niiden laulu niin
suloinen, siksi ei voinut antaa niiden jäädä. Täytyi pyydystää. Ansat
eivät yltäneet, täytyi houkutella. Mutta linnut olivat viisaat, eivät
tulleet liki.

Rantakivellä istui mies ja sirotteli muruja ja pieni emoton lintu
tuli varoen niitä syömään. Mies istui rauhallisena ja antoi syödä.
Seuraavana päivänä tuli lintu yhä rohkeammin ja viimein tuli se pelotta
nokkimaan miehen kädestä. Silloin miehen suuri käsi sulkeutui ja pieni
lintu jäi vankilaansa. Se värisi ja sen sydän oli pelosta haljeta.
Mutta mies ei päästänyt, vaan vei sen mukanaan. Pisti sen kultahäkkiin
ja kuletti kauas pois.

Pieni lintu istui häkissänsä ja suri. Se kaipasi vapauttaan ja pyrki
pois, mutta ovi oli ja pysyi suljettuna. Mutta linnun sydämessä asui
vapauden kaipaus. Lintu kykötti kultahäkkinsä orrella ja odotti päivää,
jolloin ovi aukenisi, jotta se pääsisi lentämään tiehensä, voidakseen
kohota siniseen avaruuteen.

Mutta vuosi toisensa jälkeen kului ja häkin ovi pysyi suljettuna. Pieni
lintu eli ja kasvoi kärsivin sydämin ja loistottomin silmin. Joskus se
painoi päänsä syvälle siipiensä suojaan ja uneksi vapaan lapsuutensa
ihanista metsistä ja hehkuvan lämpöisistä päivistä, jolloin se oksalta
oksalle hyppien lauleli onnellisena rintansa täydeltä. Nyt ei se enää
laulanut, sillä vankeudessa oli siltä kadonnut kyky laulaa.

Vihdoin eräänä aamuna herätessään se kuuli ihmeellistä ääntä, joka
hiveli suloisesti korvaa ja lämmitti sydäntä. Lintu hypähti ylös ja
katseli ihmetellen ympärilleen, luullen uneksivansa, mutta se ei
uneksinut. Se näki toisella ikkunalla häkin ja siinä istui toinen
lintu, sirona ja kauniina laulaen venytetyin kauloin, pää korkealla.
Pieni lintu tuskin uskalsi hengittää, niin suuri oli hänen ihastuksensa
ja rinnan täytti kummallinen tunne, tuntui melkein kuin sydän olisi
sulanut ja hän itse muuttunut toiseksi. Silmät alkoivat loistaa ja
tuntui kuin olisi noussut korkeuksiin, saaden lennellä vapaana,
onnellisena ja ajatuksissaan hän liiteli sen kauniin laulajan luo,
sillä hän rakasti sitä.

Laulajalintu huomasi pienen linnun, silmäsi häneen ja lauloi lämpimästi.

Pienen linnun sydän sykki niin oudosti, se levitti siipiään, lennellen
edestakaisin, mutta muistaen kyvyttömyytensä kykähti orrelleen ja
ihaili sieltä sitä toista. — Kun olisi voinut laulaa, laulaa. Silloin
ehkä tulisi rakastetuksi. Ja pieni lintu istui häkissään katsellen sitä
toista, joka osasi laulaa niin kauniisti. Ja vankeuttakaan ei enää
muistanut, ei ajatellut, katseli vaan toista ja iloitsi.

Mutta eräänä aamuna oli hän suorastaan huumaantunut, sillä häkin ovi
aukeni ja pieni lintu muutettiin sen toisen kauniin linnun häkkiin.

— Se oppii ehkä laulamaan ollessaan toisen kanssa, sanoivat ihmiset
ja pieni lintu oli heille niin kiitollinen, koetti opetella, vaan
ei osannut. Suuri lintu oli sille niin hyvä ja hellä, istui sen
vieressä, hyväili sitä ja lauloi sille aamusta iltaan ja he olivat niin
onnelliset.

Yhtenä aamuna tuotiin taas siihen häkkiin uusi lintu. Se oli kaunis
ja sen laulu helkkyi vielä ihmeellisempänä kuin suuren linnun. Suuri
lintu istui sen viereen ja yhdessä he sitten lauloivat rakkautensa
ylistystä, lauloivat onnesta keväisen lemmen. Kumpikaan ei huomannut
pientä lintua, joka suru sydämessä istui katsellen heitä. Mutta pienen
linnun sydän oli hyvä, eikä se kadehtinut rakastettunsa onnea, vaikka
oli tullut hyljätyksi. Se iloitsi saadessaan nähdä rakastettunsa ja
kuullessaan sen äänen.

— Se on mitätön. Se ei koskaan opi laulamaan. Se raukka on mykkä. —
Täytyisi puhkaista sen silmät, ehkä se auttaisi. Sokea lintu parhain
laulaa, puhelivat ihmiset.

Kuullessaan heidän sanojaan, kouristi kuin rautakäsi pienen linnun
sydäntä. Mitä hänellä sitten olisi, jos silmät vietäisiin. Hän ei
koskaan enää saisi nähdä armastaan. Oi, oi, häntä katsellenhan jaksoi
elää. Vankeuskaan ei vankeudelle silloin tuntuisi. Kului päiviä ja
joka aamu herätessään katseli hän onnellista rakastettuaan ja hänen
kumppaniaan, kuuli heidän lempeän kuhertelunsa ja uskotteli itseään,
että rakastetun sanat tulivat hänelle ja iloitsi valheonnestaan.

Mutta sitten, sitten yhtenä päivänä tapahtui se kauhea. Pieni lintu
otettiin toisten häkistä pois, työnnettiin tulinen rautapuikko silmiin
ja sitten, sitten ei se enää nähnyt mitään. Se oli sokea. Pisto teki
niin kipeätä silmissä, mutta vielä enemmän sydämessä. Kaikki, kaikki
oli mennyt. Armas oli hyljännyt se rakasti toista. Mutta kun olisi
saanut nähdä, saanut katsella häntä ja iloita hänen kauneudestaan,
olisi jaksanut elää.

Pieni lintu oli niin onneton, sen suru niin äärettömän suuri ja se
suuri suru opetti hänet laulamaan.

Kerran aamun sarastaessa se tunsi oudon tunteen puristavan rintaansa ja
samalla helähti kurkusta ääni, niin sointuva, niin kaunis, tuskainen
ja kyyneltäysi ja hänen laulaessaan unohti rakastunut lintupari
kuhertelunsa. Suuri lintu vetäytyi vähän edemmäksi ja muisti kerran
vähäsen rakastaneensa pientä lintua, silloin, jolloin ei se osannut
laulaa.

Mutta pieni lintu lauloi ja lauloi. Sitten kun laulu helisi kaikkein
kauniimmin pakahtui pienen linnun sydän surusta. Se halkesi. Ääni
särähti särkyneesti. Pää vaipui rinnoille. Lintu horjahti pudoten
kuolleena maahan.

Suuren linnun toveri kuiskasi armaalleen:

— Nyt se raukka on kuollut,

— Niin, sanoi suuri lintu, koroitti äänensä ja lauloi pienen linnun
muistolle. Mutta sitten se unohti pienen linnun rakastettunsa vierellä.

Ihmiset ottivat pienen linnun, katselivat sitä ja sanoivat:

— Kaunein laulu on lyhkäsin.

Senjälkeen viskattiin pieni lintu roskasäiliöön, eikä kukaan sitä enää
muistanut.

Tämä satu oli minulle lapsena outo, mutta elämä opetti minut sitä
ymmärtämään.

Näin lopetit sinä satusi. Painoit pääsi olkaani vasten, huoaten syvään.

Laskin käteni vyötäisillesi puristaen sinua itseeni ilmoittaakseni
ymmärtäneeni sadun minäkin.




XXIII. »MIKSI SINUA RAKASTIN?»


— Kuinka kauan vielä kestää tätä onnenaikaa? Katsoin kysyvästi sinuun
ja sinä jatkoit:

— Niin, epäilen, tokko se kestää kauan. Olenhan ollut onnellinen monta
kuukautta peräkkäin. Joka aamu herätessäni olen itseltäni kysynyt,
vieläköhän tämä päivä on yhtä kaunis kuin eilinen, vieläköhän ilta yhtä
armas?

Sitten olen päiväni viettänyt hiljaisessa levottomuudessa: jos en
näkisikään sinua tänään, jos et illalla luokseni saapuisikaan. Mutta
sinä olet tullut yhtä hyvänä kuin ennenkin ja sitten olemme istuneet
yhdessä, kertoillen toisillemme kaikenlaista ja silloin tällöin olemme
syleilleet toisiamme lempeästi ja hellävaroen, ettemme kuumenisi, eikä
veremme pettäisi meitä ja veisi erheeseen, jottemme joutuisi kantamaan
katumuksen kuormaa.

Näin minä olen aina tahtonutkin: olla ystäväsi, uskollinen orjasi.
Olla kuin Maria, istuen Kristuksensa jalkojen juuressa kuunnellen tai
Magdaleenan tavoin kyynelin jalkasi kostuttaa ja kuivata ne sitten
pääni hiuksilla.

Hivelin hiljaa hiuksiasi ja sinä jatkoit:

— En minä tiedä miksi sinua niin rakastan. Ethän sinä ole kauniimpi
monia muita joita tunnen, et sinä minua rakasta ja usein olet
tylystikin minua kohdellut, mutta en niitä muista, minä vaan rakastan.
Voidakseni lakata rakastamasta istun usein etsien vikojasi, suurennan
virheitäsi, joita kuitenkin seuraavassa silmänräpäyksessä jumaloin.
Katsos, virheitäsikin rakastan.

Puhuessasi näin, istuit lattialla käsivarret polvieni ympäri
kierrettyinä. Kyyristyin ja nostin sinut syliini, katsoen syvälle
lapsensilmiisi. Oli pimeä ja sain kumartua hyvin, hyvin lähelle
nähdäkseni ne. Niissä välkkyi kyynelhelmiä. Sydämeni heltyi. Vedin
sinut lähelleni ja painoin rintaani vasten niin rajusti, että itsekin
pelästyin.

Kuiskasit nimeäni, mutta samalla irtauduit otteestani, vedit huntusi
tiukemmalle kuiskaten:

— Irroitin itseni hehkusta. Pyhitin elämäni. Tahdoin olla
Vestan-neitsyt rakkauden pyhän tulen vartija.

— Paitsi minulle! Minun sinä olet silloin kun tahdon! sanoin sulkien
sinut syliini ja nostin korkealle.

Et vastannut, kiersit kätesi kaulaani ja suutelit otsaani. Suudelmasi
oli hellä ja viileä kuin äidin. Se asetti kiihkoni, viilensi vereni
rajuuden.

Istahdin, pidellen sinua sylissäni kuin lasta.

Luulen rakastaneeni sinua silloin. Oli vaikea erota, jättää sinut ja
mennä pois.

Aamu jo sarasti, mutta yhä seisoimme pidellen toistemme käsiä,
katsellen toisiamme. Sanat kuolivat huulille, mutta sydämemme puhuivat
sitä enemmän.




XXIV. EROMME.


Hän, tyttöni, oli saapunut, oltuaan matkalla kauan.

Hurjana ilosta riensin hänen luokseen, syleillen ja suudellen häntä.

Sitten istuimme vierekkäin. Katselin häntä. Sametin hieno poski oli
käynyt kalpeaksi ja suun ympärille oli tullut kärsivä piirre, mutta
päänsä hän piti korkealla ja silmien ylpeä katse oli sama.

— Omani, rakkaani, jumalattareni, kauan viivyit, mutta nyt emme enää
eriä. Tahdon olla sinun ja omistaa sinut kokonaan.

— Viime sanastani hätkähti tyttöni ja katseli punastuen minua ja se
teki mieleni niin iloiseksi. Rakas, ylpeä tyttöni ja kuitenkin niin
kaino, niin viaton. En tiedä olivatko muut miehet niin onnelliset
syleillessään neitseellistä naista, kuin minä olin nyt.

Nostin hänet syliini. Hän värisi kietoi valkeat käsivartensa kaulaani,
suuteli huuliani ja silmiäni. Vereni paloi kuin tulessa. En voinut
muuta kuin toistella sanoja rakkaudesta ja onnesta.

Silloin tyttöni suuteli otsaani ja se toi mieleeni sinun suudelmasi,
jonka vaikutus oli aivan toisenlainen.

Tyttöni sanoi jotain ja hänen äänensä muistutti ääntäsi.

Kylmä väre meni läpi ruumiini. Autuas tunne kaikkosi sielustani. Tuntui
kuin armoton käsi olisi kuristanut kurkkuani.

Nousin seisomaan. Katsoin kellooni se oli kymmenen. Sanoin tytölleni
hyvästi ja läksin kiireisin askelin luoksesi.

Tultuani juoksit sinä iloiten vastaani, mutta ojennettu kätesi vaipui
nähdessäsi synkän muotoni.

Menin sisälle, istahdin raskaasti.

Sinä seisahduit ovenpieleen kuin vieras omassa talossasi.

Katselimme hetken toisiamme, sitten sanoin niinä:

— Kun mies tekee hulluuden, saa hän katua sitä ikänsä.

— Mitä nyt kadut? kysyit sinä surullisella äänellä.

Kaikkea tätä elämää, joka kuluttaa ja viimein kai tappaa.

— Oletko minulle vihainen, kysyit, läheten pelokkaasti minua.

— Olen! murahdin. Tämä on esteenä kaikelle. Kaunein onnenhetkeni
turmeltuu tätä muistaessani.

— Rakas, rakas! sopersit sinä, viskaten itsesi lattialle painaen pääsi
polviini.

Nouse! sanoin sysäten sinut syrjään. Tämän pitää nyt loppua. En aijo
turmella nuoruuttani, en elämääni hukkaan heittää. En ole sinua
milloinkaan rakastanut ja siksi on turhaa sinun koettaa kiinnittää
itseäsi minuun.

Rakastan puhdasta, koskematonta ja jaloa naista ja siksi en enää alennu
sinun kanssasi moiseen halveksittavaan peliin — — On paras, että
lopetamme sen nyt ja emme enää koskaan tapaa toisiamme, ettemme joudu
kiusaukseen. Sanoin jyrkästi.

— Niinkuin tahdot, rakas. Sanoit sinä hiljaa, lysähtäen sanottuasi
lattialle. Voihkasit ja äänesi kuului kuin syvyyteen vaipuvan viimeinen
hätähuuto. Minä kuulin sen, mutta en välittänyt, vaan riensin pois,
tuntien mielessäni syytteen velvollisuuden laiminlyönnistä.

Kierrellessäni katuja tuli mieleeni yht'äkkiä:

»Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja nosta itsekkyys glooriaksi
pääsi yläpuolelle.» Karistin mielestäni moiset houreet, menin kotiin,
paneuduin maata, uneksien puhtaasta tytöstäni, joka ylpeän päänsä niin
kainona alasluoduin silmin rintaani painoi.




XXV. YHTEINEN TIE.


Kuljimme ympäri huoneissamme, tyttöni ja minä, katsellen kaikkea, joka
nyt oli _meidän_, — yhteistä omaisuuttamme.

Huonekalut, taulut ja jokainen esine oli kukin paikoillaan, hivellen
silmäämme kokonaisvaikutuksellaan.

Tyttöni rakkaat kädet olivat tässä kaikessa olleet mukana ja minusta
tuntui kuin ilman häntä ei mitään maailmassa voitaisi oikein tehdä,
eikä kauniiksi laittaa.

Kuljimme. Tässä oli sali, tuossa vierashuone, täällä tyttöni ja
tässä minun työhuoneeni. Ja tuolla sinisin seinäverhoin ja valkoisin
huonekaluin kaunistettu yhteinen pyhättömme, salaisuutemme kammio,
makuuhuoneemme.

Sen ovella puristin tyttöni kättä. Hän säpsähti hiukan, mutta sitten
loi hän minuun armaat ylpeät silmänsä ja minä kumarruin suudellen niitä.

Senjälkeen riensimme ulos. Aurinko paistoi kirkkaasti. Lumi hohti
valkeana ja sen pinnalla loistivat tuhannet kiteet. Se oli kuin onnemme
symbooli: valkoinen ja kirkas. Katselin tyttöäni, hänen poskensa
punoittivat ja hän käveli korkeana ja ryhdikkäänä kuin kuningatar ja
minä olin hänet omistaessani ylpeä kuin Jumala ja onnellinen kuin
suurikansainen kuningas.

Puhelimme häävalmistuksistamme, tilasimme kutsukortteja, teimme pieniä
ostoksia ja tulimme viimein tyttöni kotiin kädet täynnä tavaraa.

Sitten tyttöni lähetti minut pois. Hänellä oli töitä, pieniä
valmistuksia tulevaa matkaamme varten.

Mennessäni kuiskasin hänelle:

— Vielä muutama päivä, armas, ja sitten et minua lähetä luotasi pois.

— Niin, sanoi tyttöni naurahtaen, mutta jospa menet itse.

— Rakas, kuinka voit sanoa noin? sanoin hänelle, tuntien samalla
sydämessäni kumman piston.

Tyttöni nauroi ja suuteli minua. Samassa soi puhelin.

— Mene, mene nyt! sanoi tyttöni, rientäen vastaamaan.

Ovessa ehdin nähdä, kuinka hänen kasvonsa punehtuivat vastatessaan.

Matkalla kotiini tunsin mieleni masentuneeksi ja sisälle tultuani
tarvitsin polttaa koko sikarin, ennenkuin hyvä tuuleni palasi.

Hääpäiväni aamu vaikeni. Katsahdin ulos, taivas oli tuhkanharmaa ja
pilvet riippuivat alhaalla. Tuuli lennätti lunta pitkin katuja. Minua
puistatti ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Minun onnenpäiväni
alkoi näin synkkänä ja pahanenteisenä. Olen jonkunverran taikauskoinen
säiden suhteen. Harmaat, myrskyiset päivät tiesivät epäonnistumista,
jolleivät aivan suoranaista onnettomuutta toimissani ja siksi kävelin
synkkänä huoneessani edestakaisin, koettaen vapautua painostavasta
tunteesta, mutta se piti minua kahlittuna.

Monta kertaa tein itselleni kysymyksen: rakastanko häntä, jonka kanssa
tänään aloitan yhteisen tien tuntematonta päämäärää kohti? Ja joka
kerta sain vastauksen: rakastan. Mutta olin kuitenkin kuin jotain
vailla ja vilu puistatti ruumistani samoin kuin pikku poikana kylmään
veteen astuminen. Ja jos silloin tarvittiin rohkeutta voidakseen sinne
hypätä, kuinka paljon enemmän sitä tarvittiin nyt, jolloin elämän
suurin ja tärkein askel oli otettava: liitettävä kohtalonsa toisen
ihmisen kohtaloon, kulkeakseen hänen kanssaan elämän monivaiheisella
tiellä.

Koetin muistella vanhempieni elämää. Niin pitkälle, kun muistini
kantoi, olin aina nähnyt heidät tyytyväisinä, hiljaisina, vakavina ja
avuliaana toisiaan kohtaan. Aina sovinnollisesti ja lempeästi keskenään
puhellen.

Tulisiko meidän elämämme yhtä onnelliseksi ja sopusointuiseksi,
Tulisimmeko me läpi elämän avuliaina ojentamaan toisillemme auttavan
käden ja olisimmeko me valmiit kantamaan toistemme kuormaa?

Tulisimme, tulisimme varmasti, sillä rakastetun kuorma on samalla
omamme. Rakastetun tuska on meidän ja rakastetun onni on onnemme.
Rakastetun ilo ilomme ja hän itse on sielumme autuus, on kaikki
kaikkemme täyttäen olentomme, luomalla meidät uusiksi, sillä rakkaus
on luova voima, joka tekee rakastetusta luojan ja rakastavasta uudesti
syntyvän, joka hakee ja saa ravintonsa rakkaudesta, elää ja iloitsee
rakkaudessa, ja jonka hedelmä on uhri ja täydellinen, sieluineen,
ruumiineen toiselle antautuminen ja toistensa seuraaminen elämän
vaiheissa ja sitten siellä kaukana tuntemattomassa, johon ajanraja
päättyy ja johon katseemme ei kanna...

Aamuinen tuuli oli yhtynyt myrskyksi piesten lumikuuroilla
akkunaruutuja. Kuljin huoneessani edestakaisin syvästi masennetuin
mielin, vaikka minun olisi pitänyt iloita, sillä tänään olisi tyttöni
puhdas ja valkoinen eriämättömästi minun, läpi ajan, halki ijäisyyden,
mutta iloita en voinut, sillä ulkona raivosi myrsky ja minä olin
jonkunverran taikauskoinen säiden suhteen.

Määrätty hetki koitti. Pukeuduin kiireesti ja riensin ottamaan vastaan
kauan kaihotun onneni, Myrsky raivosi ja ulvoi, mutta se ei minua
liikuttanut, sillä tuolla vilkkuivat valot, siellä kulki puhdas, valkea
tyttöni minua odottaen onnentäysin rinnoin ja ylpeissä silmissään hellä
katse.

Minuutit tuntuivat ijäisyydeltä, mutta vihdoin laskeutui kaunis, kapea
käsi omaani ja me seisoimme alttarin ääressä vannoen toisillemme
ikuista uskollisuutta.

Riemuitsin ja sydän nöyrtyneenä kuiskasin: Mikä olen minä, että
tällainen onni on osakseni tullut.

Jalo, puhdas tyttöni kulki vierelläni, omanani, ikuisesti omanani.

Rakkaus leijaili hiljaa, levitetyin siivin kirkon korkeissa holveissa
ja sydämemme soittivat onnen- ja elämänriemun kiitoshymniä.

Myrskyinen, ahdistusenteinen hääpäiväni kului iloiten loppuun.




XXVI. POHJATTOMALLA SYVYYDELLÄ.


Kuljen kuin pohjattomalla syvyydellä muistellen viisaan miehen sanoja:
»Ei ole mitään uutta auringon alla, sillä kaikki on turhuus, ja onni
häipyy niinkuin varjo valon kirkkaudessa».

Vasta taannoin olin onnellinen kuin jumala ja rikas kuin suurikansainen
kuningas, nyt kuljen pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta,
pelastuakseni sen avulla hukkumasta, sillä tuskien aallot vyöryvät
ylitseni, etsien hukuttaakseen minut. Mutta oljenkortta en löytänyt ja
sisälläni nauroi joku, pilkaten häpeääni.

Onnenseppele, jonka ylpeänä olin otsalleni painanut, muuttui
kidutusvanteeksi pääni ympärille. Rakkaus, joka kaikkivaltiaana
oli rinnassani vallinnut, muuttui käärmeeksi, sylkien saastaa,
myrkyttääkseen ympäristönsä kuolettavalla myrkyllä.

Rakkaus, rakkaus, ruusunhohteinen ja rakkauteni luoja, valkea ja
puhdas, jotka vielä muutama tunti sitten hallitsivat minua, missä
olivat ne nyt? Tuhkana! Voi, jospa en olisi häntä mielessäni korottanut
muita korkeammalle, ei pettymykseni olisi nyt niin suuri eikä, eikä
hääyöni salattuine iloineen olisi muuttunut rakkauteni kuolinhuoneeksi.

Oih! Ja tämä tapahtui vain muutamia tuntia takaperin, silloin kun veri
tulena palaen avasin morsiuskammioni oven.

Valkeassa yöpuvussaan seisoi ylpeä tyttöni peilin edessä aukoen vaaleaa
tukkaansa, joka putoili hartioille kuin suunnaton kultakimppu.

Kädet syleilyyn ojennettuina riensin hänen luokseen, mutta hän pidätti
minut sanoen: — Ei vielä! Vasta sitten, kun tunnustukseni olet kuullut.

Hän istahti tuolille, vetäen hiukset olkapäiltä rintansa peitoksi,
katsellen minua rohkeasti ylpeillä silmillään ja jatkoi:

— Tutustuessani sinuun olin sellainen, jommoinen tänä iltana soisin
olevani: puhdas ja koskematoin.

Mielistyin sinuun ensinäkemältä ja mieltymys seurustellessamme muuttui
rakkaudeksi. Lopullisesti rakastin sinua hurjasti ja tulisesti,
uneksien hetkestä, jolloin voisin antautua sinulle kokonaan. Vereni
polte vei päivieni ilon öitteni unet. Jos joskus nukahdin, heräsin
autuaan uneni kuumaan hehkuun, ruumis märkänä hiestä, sielu surullisena
unikuvien katoamisesta.

Näin menivät päivät, vierivät viikot toivon ja pelon vaiheella.
Silloin kerran oli toivoni toteutumaisillaan. Lepäsin sylissäsi
antautumis-riemun huumauksessa, lukien silmistäsi palavan veresi
poltteisen janon. Olin autuas, autuas! Silloin muotosi synkistyi.
Muistit _hänet_, jonka kerran olit samallaisin tuntein syliisi
sulkenut. Veresi polte sammui. Istuit kylmänä vierelläni, koettaen
ottaa käteni. Vedin sen pois. Halveksin sinua, kykenemätöntä,
miehuutonta miestä. Vihasin ja kirosin sitä naista, joka varjon tavoin
väliini tullen oli riistänyt minulta autuaan hetkeni.

Senjälkeen olin viikkoja omituisessa horrostilassa miettien miten
kostaisin sinulle. Olit nähnyt haluni, tunkeutunut pyhättööni, katsonut
sieluuni, mutta lukittujen ovien taa ei rangaistuksitta kurkistella ja
minä kostin.

Tapasin miehen, jota aikaisemmin olin rakastanut ja antauduin hänelle.

Onnellinen suhteemme kesti kuukausia, sitten tuli seuraus näkyviin,
matkustin pois. Lapsen synnyttyä palasin takaisin mennäkseni hänen
kanssaan naimisiin, mutta hän oli kyllästynyt minuun ja niin suostuin
tulemaan sinulle. Sinä olit herättänyt haluni tyydyttämättä sitä. Sinä
olit syypää »lankeemukseeni». Sinä olit kylvänyt siemenen, sinä sait
korjata sadon, sillä et ole hitustakaan parempi minua. Sinä makasit
toisen sylissä sillä aikaa, kun minun sylini oli sinulle avoinna ja
sinä sen kylmästi hylkäsit, vaikka sanoit rakastavasi minua.

Nyt olemme samanarvoiset, nyt voimme joko halveksia toisiamme tai
rakastaa toisiamme.

Kumpikaan ei voi viskata ensimäistä kiveä.

Hän lopetti. Istuin kuin salaman iskun lyömänä ja jos aurinko olisi
pudonnut taivaalta, en olisi siitä enemmän hämmästynyt kuin hänen
puheensa kuullessani.

»Kutsu julkeaksi hänet, jotka sielunsa ovat selkoselälleen avaa,
antaen sinun vapaasti katsella sen kaikkiin kammioihin, lukeaksesi
sieltä hädän ja avuttomuuden, mutta kruunaa kainoudella hänet, joka
päivän valossa itsensä verhoon käärii, ollakseen alastonna edessäsi
silloin, kun pimeys kattaa maan!» huusi joku ääni sisässäni ja minä
tunsin maan vajoavan jalkojeni alta. Moni hämärä asia selvisi niinä
silmänräpäyksinä minulle. Tuskien aallot kuohuivat ylitseni, sillä
kuljin pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta, johon pelastuakseni
tarttuisin.




XXVII. VIA DOLOROSA.


Avaaja oli tuntematon mustiin puettu nainen. Hän katseli minua
oudoksuen.

Kävelin tuttuja teitä. Outo ikävä veti minua sinne. Saavuin talollesi.
Puutarhasi veräjä oli raollaan. Työnsin sen auki ja astuin sisään. Oli
aikainen kevät. Puutarhasi veräjä oli raollaan. Puutarhasi puut tekivät
lehtisilmuja ja niistä tuoksahti vastaan kevään lemu. Krookuskukat
olivat nupulla ja vuokko aukoi sinisilmiään.

Astuin pitkin aurinkoista käytävää ja saavuin talollesi. Ovi oli
suljettu. Soitin ovikelloa, mutta kesti kotvan, ennenkuin ovi avattiin.

Kysyin talon emäntää. Hän kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta kulkien
hitain askelin ja palasi tuoden muassaan pitkän tytön. Sinun tyttösi.
Hän käveli katse maahan luotuna, mutta nähdessään minut kirkastuivat
hänen kasvonsa ja ojennetuin käsin juoksi hän vastaani. Tartuin hänen
käsiinsä, Ne olivat kylmät ja vapisivat.

— Lapsi! kuiskasin minä, vetäen häntä lähemmäksi itseäni, Sano minulle
missä on äitisi.

Sanatonna veti hän minut mukaansa. Kuljimme vaieten huoneiden läpi,
tullen sinun pyhättöösi. Siellä oli kaikki samassa järjestyksessä, kuin
vuosia sitten. Nurkassa alttari Ristiinnaulitun kuvineen, rukousjakkara
rukousnauhoineen ja itse makasit sinä valkealla vuoteella hiljaa kuin
nukkuva. Muotosi oli tyyni. Otsalla asui tyyni rauha. Sinun silmäsi,
avuttomine lapsikatseineen, jota en enää koskaan saisi nähdä. Huulesi
olivat avoinna ja niillä näytti asuvan kysymys elämän arvoituksesta,
johon et varmaankaan ollut saanut vastausta täällä, mutta joka jo
kenties oli sinulle selvinnyt.

Lankesin polvilleni vuoteesi ääreen, painoin pääni kylmää poveasi
vasten. Tuska raateli rintaani ja sydän pakahtumaisillaan toistin
nimeäsi ikäänkuin sinä olisit sen kuullut.

Oi, sinä ennen niin lämmin ja tunneherkkä olit kylmä ja tunteeton.
Hirveä oli kohtalon leikki! Silloin kun sinä tulit luokseni sydän
rakkautta tulvillaan, työnsin sinut tylysti pois. Nyt olisin antanut
kaikki voidakseni kuulla äänesi kaiun ja saadakseni yhden ainoan
katseen silmistäsi.

Oi, kuinka paljon sinua rakastin, kuinka paljon sinua olin rakastanut
aina, vaikka silloin olin sokea, enkä sydäntäni tuntenut.

Ohdakkeita olin tiellesi kylvänyt, ilonruusujen asemasta. Piikeillä
olin pääsi kruunannut, vaikka olisin voinut onnenseppeleen otsallesi
laskea. —

Kaikki hetket, ensi kohtaamisestamme asti vaelsivat sieluni silmien
ohi. Muistin tarkalleen jokaisen liikkeen, jokaisen keskenämme
vaihdetun sanan ja jokaisen oman ajatukseni. Kaikkina näinä hetkinä
olit sinä esiintynyt lempeänä, hellänä, kaikki uhraava sydämesi
rakkaudesta ylitse vuotavana. Minä kylmänä, tylynä ja armottomana usein
julmanakin kohtaasi. —

Joskus olin armopaloina tiputellut sinulle säälin muruja elämänilon
yltäkylläisyydestä, mutta sinä olit ne saanut maksaa moninkerroin
takaisin, sieluntuskien väärentämättömällä rahalla. Ja lopuksi olit
saanut yksin kulkea »huokaustensillan» yli ja kamppailla viimeisen
kamppailusi, sulkea viimeisen kerran lapsikatseiset silmäsi, hengähtää
viimeisen henkäyksesi ja senjälkeen kylmenit ja kangistuit, tulit
minulle saavuttamattomaksi!

Jumala, Jumala, miksi avasit silmäni liian myöhään? Miksi? Kyyneletön
tuska puistatti ruumistani. Olin menehtymäisilläni, silloin laskeutui
kevyt käsi olalleni ja vieno ääni kuiskasi: — Älä sure! Hänellä on
nyt rauha. Hänen väsynyt ruumiinsa lepää ja sielunsa kahleet ovat
murtuneet. Hän voi mennä kuhun tahtoo ja levätä kenen läheisyydessä
haluaa.

Minä kaipaan sanoin kuvaamattomasti armasta äitiäni, mutta minä
kuitenkin iloitsen, että _hänen_ kaipauksensa on täyttynyt, uni
muuttunut todeksi, aavistus näkemiseksi ja polttava kaiho häipynyt pois.

Tule! sanoi hän minulle, tarttuen käteeni, niin kerron sinulle jotain.

Hän vei minut sinun työhuoneesesi ja alkoi istuuduttuamme:

— Kun sinä olit mennyt pois, etkä enää palannut, kulki äitini kuumeisin
silmin ja avoimin, sanattomin huulin, näkemättä mitään, kuulematta
ketään. Unilääkkeillä saimme hänet nukkumaan, mutta silloin hän
unissaan huusi nimeäsi. Rukoili sinun palaamaan luoksensa edes kerran,
kerran saadakseen sinua nähdä ja sitten kuolla.

Sydämeni oli särkyä kuullessani äitini tuskallista valitusta, kirjoitin
sinulle, ja kertoen kaikki pyysin sinun tulemaan.

Et tullut. Kirjoitin vielä useammin, en saanut edes vastausta
kirjeisiini. Silloin päätin tulla itse. Tulin, mutta sinä olit
matkustanut pois vaimosi kanssa vieraalle maalle. —

Olin onneton, mutta tiesin tavottelusi turhaksi, sillä olit hyljännyt
äitini rakkauden ja jättänyt hänet toisen naisen tähden. Soimasin sinua
ääneen. Soimaukseni kuuli äitini ja se herätti hänet todellisuuteen,
Hän kutsui minut luoksensa; painoi pääni rintaansa sanoen:

— Älä soimaa lapsi. Rakkaus ei ole meidän vallassamme, rakkaus
vallitsee meitä, heikkoja ihmisiä. — Minä rakastan häntä, sentähden
sieluni häntä kaipaa. Hän ei minua rakasta, siksi hän on minut jättänyt
ja unohtanut, mennyt hänen luokseen, joka on sielullensa kallis. Mutta
minä siunaan häntä, minä koetan iloita hänen onnestansa. Mutta minä
tiedän hänen kerran palaavan luokseni, sillä hän tietää rakkauteni
suuruuden, hän tuntee sieluni lohduttoman ikävän.

Ja jos en enää hänen saapuessaan ole elävien joukossa, niin sano tämä
hänelle. Sano, että ymmärsin hänet. Sano että tiesin nuoruuden etsivän
nuoruutta, voidakseen nauttia elämänpuun hedelmistä. Sano hänelle,
etten häntä himoinnut, kaipasin vain, sillä hän on silmieni valkeus, on
kynttilä tieni pimeydessä.

Sano tämä kaikki, lapseni, hänelle jos omat huuleni ovat hänen
tullessaan käyneet sanattomiksi.

Purista lämpimästi hänen käsiänsä, jos omat käteni ovat kylmiksi
kangistuneet.

— »Sain ensinnä anteeksi sulta, joka enimmän kärseit multa!» Nämä sanat
tulivat mieleeni kuullessani tyttösi viime lauseen, tuntien samalla
kuin huultesi hellän kosketuksen otsallani ja sieluni huusi rakasta
nimeäsi yhä enemmän ja enemmän.

Tyttäresi jatkoi; — Sen illan jälestä muuttui äitini toisenlaiseksi.
Hän ei itkenyt enää niin paljon kuin ennen, hän ei valittanut, eikä
puhunut sinusta niin paljon unissaan, mutta hän rupesi huomattavasti
kuihtumaan. Sulavien liikkeiden siaan tuli jäykkyys, silmien lempeä
katse muuttui tuikeaksi ja entisen ahkeruuden siaan tuli sairaloinen
työkiihko. Melkein läpi vuorokauden teki hän työtä, levähtämättä,
Päivät puutarhassa, yöt sisällä huoneissa. Käsityö toisensa perästä
valmistui hänen ahkerissa käsissään ja mitä mutkallisempi ja vaikeampi
joku työ oli sen enemmän hän siitä piti.

Hätäisenä seurasin hänen toimiaan, sillä näin suuren sisäisen tuskan
pelottavassa määrässä jouduttavan hänen pois menoaan.

En koskaan voinut hänelle siitä puhua, mutta ymmärsin hänen tietävän
ajatukseni, sillä joka ilta hyvää yötä toivottaessaan hyväili hän minua
kuin viimeistä kertaa.

Rakas pieni äiti, surujen uuvuttama, tuskien näännyttämä, kaikkien
rakkaittensa hylkäämä ja monen ylönkatsoma virheittensä vuoksi, jotka
kuitenkin olivat minulle rakkaat, sillä ilman virheitänsä ei hän
koskaan olisi ollut niin hellä, eikä toisille anteeksi antava. En
milloinkaan olisi tahtonut häntä toisenlaiseksi. En milloinkaan olisi
toivonut häntä täydelliseksi, niinkuin toiset lapset toivovat äitiensä
olevan.

Nuori pää painui käsien varaan, hennot hartiat värähtelivät. Hän itki.
Nousin ylös, kävellen ympäri huonetta. Työpöydällä oli viimeinen
työsi: oviverhot. Olit ommellut siihen suuria valkoisia liljoja. Ensi
silmäyksellä näytti se valmiilta, mutta tarkemmin katsottuani näin
siitä puuttuvan yhden kukkasen, viimeisen. Et ollut ehtinyt saada sitä
valmiiksi. Kuolema oli herpauttanut ahkerat kätesi. Kaksi päivää sitten
olit istunut sen yli kumartuneena ja ommellut. Tuntui kuin henkäyksesi
olisi levännyt vielä sen yllä. Vein keskeneräisen työn huulilleni ja
sieluni tuskainen ikävä suli haikeaan itkuun.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75387 ***