Initial commitHEADmain

4 files changed, 2556 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75387-0.txt b/75387-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..ab9d737
--- /dev/null
+++ b/75387-0.txt
@@ -0,0 +1,2539 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75387 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+KOHTALON LEIKKIÄ
+
+Kirj.
+
+Liina Röösgrén
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Paperikauppa Viertola,
+1923.
+
+
+
+
+SISÄLTÖ:
+
+    I. Muistojen hauta.
+   II. Nautintoja.
+  III. Nautintojen jälkeen.
+   IV. Katinkultaa.
+    V. Iltahaaveiluja.
+   VI. Karnevaalikulkue.
+  VII. Kun hauta aukeni.
+ VIII. Arvoitus.
+   IX. Kuka sinä olit?
+    X. Sinun heikko hetkesi tuli.
+   XI. Kun se tapahtui.
+  XII. Sinun voimasi oli heikkous.
+ XIII. Tuskaa.
+  XIV. Valkean talon satu.
+   XV. Kesätoverini.
+  XVI. Minä odotin häntä.
+ XVII. Rakkauteni.
+XVIII. Sinun nimipäiväsi.
+  XIX. Valkea tyttöni.
+   XX. Naisen rukous.
+  XXI. Muruja.
+ XXII. Kuolinlaulu.
+XXIII. Miksi sinua rakastan?
+ XXIV. Eromme.
+  XXV. Yhteinen tie.
+ XXVI. Pohjattomalla syvyydellä.
+XXVII. Via dolorosa.
+
+
+Tämä ei ole romaani, ei edes kaunokirjallinen tuote, vain erheisen
+sydämen tuskainen muistelo, tosielämän traagillinen tarina sydänverellä
+kirjoitettu.
+
+Vaatimaton kukkakiehkura yksinäisen vaeltajan pienelle hautakummulle.
+
+
+
+
+I. MUISTOJEN HAUDALLA.
+
+
+Siinä oli hautakumpu. Itse olin sen luonut ja haudannut sinne hänet,
+jonka ympärille muistot kutoutuvat.
+
+Monen talven lumi kattaa haudan, monen kevään aurinko on sitä
+lämmittänyt. Monen kesän kukkaset ovat sitä kaunistaneet ja monen
+syksyn sateet ovat sitä huuhdelleet.
+
+Olen koettanut unohtaa haudan, olen koettanut unohtaa muistot ja olen
+koettanut unohtaa hänet, jonka sinne hautasin ja jonka ympäri muistot
+kutoutuvat, mutta muistot elävät, vaikka luulin niiden kuolleen ja
+lepäävän haudassaan.
+
+Ulkona sataa lunta. Se putoaa suurina hiutaleina ja täyttää ilman.
+Hämäryys hiipii huoneeseeni. Sen rukki surisee ja muistojen langat
+valmistuvat.
+
+Sytytän liedelle valkean päästäkseni hämärän lumoista. Valkea palaa
+räiskyen, mutta tulen kielekkeet muodostavat muistoja ja sikäli kun
+puut hiiltyvät, muodostuu kuvia ja niiden kuvien keskellä näen kasvot,
+hänen kasvonsa, jonka ammoin luulin kuolleena muistojen hautaan
+kätkeneeni.
+
+Ne kasvot ovat vakavat ja hiilien hehku luo poskiin henkevyyttä, kuten
+ennen luonnollisiin kasvoihin. Leuan pehmeä pyöreys hivelee silmääni.
+Ylähuulen kaartoviivan siro muoto antaa suulle tunteellisen ilmeen ja
+silmät, oi, niiden vakava, lapsellisen hätäytynyt katse suuntautuu
+minuun ja minun sydäntäni vihlaisee niin oudosti. Koetan päästä
+muistoista, koetan päästä sinusta. Olen armoton kuten usein ennenkin,
+jolloin katsein ja sanoin iskin sydämeesi ja sain nähdä kasvojesi
+punastuvan kirkkain veripurppuroin, sain nähdä huuliesi vavahtavan,
+sain nähdä lapsellisten silmiesi täyttyvän suurista kyynelistä ja
+sitten sain nähdä sinun poistuvan luotani hitain, horjuvin askelin.
+Menosi vihlasi rintaani, mutta en kutsunut sinua takaisin, sillä
+mitä merkitsi minulle sinun tuskasi, koska en sinua rakastanut.
+Mitä merkitsee minulle nyt, että viehkeän, hiilihehkuisen kuvasi
+armottomasti sekoitan hiilihangolla. Ei mitään! Sinä olet minulle
+kuollut. Sinä makaat unheen haudassa ja muistosi tahdon haudata myös.
+
+Monin lampuin ja kynttilöin tahdon valaista huoneeni poistaakseni
+harhat.
+
+Olenhan nuori. Elämä kutsuu minua ja moni suloinen tyttökuva ilmestyy
+eteeni. Heidän nuoruutensa on minun otettavissani ja minä riennän
+heidän luokseen, unohtaen sinut.
+
+
+
+
+II. NAUTINTOJA.
+
+
+Valot loistavat. Kristallit kimaltelevat kruunuissa. Naisten puvut
+kohisevat. Monet heistä kulkevat kuin utupilvissä, hiuksissa
+kimaltelevat timantit ja heidän valkoiset kaulansa, kauniit olkapäänsä
+ja pyöreät käsivartensa ovat paljaat, huumaten aistejani tuoksullaan.
+
+Valo, ilo ja nuoruus, sen kaiken voin saavuttaa.
+
+Se on minun, miksi en olisi onnellinen?
+
+Viinit helmeilevät. Samppanja vaahtoaa laseissa, juomme nuoruuden ja
+elämänilojen maljan.
+
+Tuolla kaikuvat vienoina valssin sävelet. Käsivarteeni nojaten astelee
+vierelläni nuori nainen. Hänen runsas tukkansa hohtaa kuin suuri kimppu
+päivänsäteitä. Hänen poskensa on pehmeä ja hieno kuin ruusunpunainen
+sametti ja silmät loistavat kosteina ja salaperäisinä kuin metsälampi.
+Punaiset, raollaan olevat huulet näyttivät olevan valmiit suuteloille.
+Tunnen hänen nuoren notkean ruumiinsa lämmön ja valtimo hänen pienessä
+kädessään sykkii omaani vastaan...
+
+Minä tanssin hänen kanssaan ja hurmaannun. Veri kohisee suonissani,
+ohimot lyövät. Joku kuiskaa sisässäni: sinun hän on, ota hänet, juo ja
+juovu rakkaudesta, nauti!
+
+Me keinumme sävelten tahdissa. Hän värisee käsivarrellani. Tanssimme,
+tanssimme. Hänen poskensa hipaisee omaani. Tuntuu siltä kuin järki,
+kuin kaikki katoaisi ja näkisin ainoastaan hänet. —
+
+Hurmaannun, kuiskaan hulluja sanoja. Hän painautuu lujemmin vastaani ja
+hänen henkäyksensä hyväilee kasvojani.
+
+Katsahdan hänen silmiinsä, jotka äsken olivat kuin salaperäinen
+metsälampi, ja kauhistun. Niissä loistaa nyt eläimellinen halujen
+tyydytysvaisto. Alan tulla järkiini saaden samalla mieleeni
+hätäytyneet, lapsellisen vakavat silmät, joihin verkalleen kohoutuvat
+suuret kyyneleet, ja tulen entiselleni. Vien nuoren naisen pois.
+Kumarran sirosti ja poistun hänen luotaan. Poistuessani näen kylmät
+silmät ja pilkallisesti kohoavan kauniin ylähuulen.
+
+Kumarran toiselle. Hän on nuori, juuri kukoistukseensa puhjennut
+neitonen. Hänellä on kastanjanruskea tukka, kalpea iho ja suuret
+viattomat silmät. Hän tanssii tanssin vuoksi ja iloitsee siitä. Hän
+ei huumaa aistejani, eikä itse huumaannu. Hän rupattelee kevyesti
+tyhjänpäiväisistä asioista ja vakuuttaa kerta kerralta olevansa niin
+onnellinen, kun saa tanssia kanssani. Hänen kätensä on valkoinen
+ja siro. Siinäkin lyö valtimo kiihkeästi omaani vastaan, syy kai
+on tanssin. Me lopetamme. Hän häviää tyttöparveen, minun jäädessä
+miesryhmään. Annan katseeni liukua yli salin, näen ainoastaan kauniita
+kasvoja, hymyileviä suita ja loistavia silmiä. Kenenkään silmät eivät
+ole lapsellisen avuttomat, eikä niihin kohoa suuria kyyneliä. Olen
+iloinen, sillä sydäntäni ei sellainen näky vihlaise täällä.
+
+Taas soivat säveleet. Parit kiitävät lattialla. Äsken tanssittamani
+hurmaava nainen tanssii ohitseni. Hän nojaa pariinsa kuten äsken minuun
+ja heittää minulle kylmän silmäyksen. En tiedä miksi minua inhottaa
+hänen katseensa. Mieleni tekee pois — huoneeni hiljaisuuteen, mutta
+velvollisuus emäntää kohtaan pidättää minua täällä. Haen tanssitoveria
+ja löydänkin yhden, vieden hänet tanssiin. Hän on lihavahko, eikä
+tanssi kevyesti, mutta hänen valtimonsa lyönti on rauhallinen. Olen
+häntä pitempi ja voin katsella ylhäältä päin. Otsa ja tasaisten
+kulmakarvojen ääriviivat muistuttavat minulle erästä toista. Käsikin
+on jäntevä, työkäsi. Se muistuttaa kättä, jonka kymmeniä kertoja olen
+omaani sulkenut. Tunnen hurjaa riemua ja puristan vierasta naista
+kiihkeästi vastaani. Hän nostaa kysyvän katseen minuun ja silmien katse
+on vakava. Pyydän anteeksi. Hän hymyilee lempeästi ja me jatkamme
+tanssia. Hän puhuu kanssani ja hänen äänessään on surullinen sointu,
+joka vihlaisee rintaani. Lopettaessani toivon, etten olisi häntä
+pyytänyt tanssiin.
+
+Siirryn herrojen huoneeseen. Istumme siellä poltellen ja puhuen
+politiikasta.
+
+Täällä on hyvä. Täällä eivät muistojen rukit suristen kehrää lankojaan.
+Täällä unohdan haudan, jonne olen kätkenyt hänet ja muistoni.
+
+
+
+
+III. NAUTINTOJEN JÄLKEEN.
+
+
+Aamulla herätessäni oli pääni kipeä. Raotin silmiäni ja tuijotin
+pimeyteen, joka täytti huoneeni, sillä oli talvinen aamu ja ulkona
+lumipyryinen sää.
+
+Ohimoissani takoi ja ruumis oli veltto. Ajattelin eilisiltaa ja
+ellottava tunne tuntui sydänalassa. Turhaan vietetty ilta, hukkaan
+kulutettu yö. Helmeilevä viini, kuohuva samppanja ja puoleksi verhotut
+naisruumiit, jotka olivat arkailematta tanssin pyörteissä painautuneet
+ruumistani vastaan ja värisseet antautumisen halusta.
+
+Rakkaus — luonnonvietti — veren vellova kiihkeys, joka vaati tyydytystä.
+
+Siinäkö elämän tarkoitus, sekö oli nuoruuden unelma?
+
+Minä olen nuori. Ruumiini on voimakas, vereni kuumaa, haluni väkevät ja
+nainen, jota minut on opetettu kunnioittamaan, hänen silmistään näen
+eläimen halut.
+
+
+
+
+IV. KATINKULTAA,
+
+
+Kokosin voimani, voitin velttouteni ja menin ulos. Vaelsin katuja
+talvipäivän hämäryydessä selvitellen kipeää päätäni. Kadut vilisivät
+täynnä ihmisiä, sillä oli joulunaluspäivät. Kaikilla oli kiire.
+He riensivät myymälöihin ja sysivät toisiaan syrjään saadakseen
+ostettavansa ensin.
+
+Eräällä kadulla tapasin eilen kohtaamani nuoren tytön. Tarjouduin
+kantamaan hänen pakettejaan. Kävelimme yhdessä, mutta tänään hän ei
+ollut sama kuin eilen. Viattomien silmien katseessa luin pyyteen ja
+liikkeiden sirous oli pelkkää kiemailua.
+
+Ajattelin: yössäkö oli lapsen viattomuus kadonnut ja sialle tullut
+naamiota kantava nainen. Oikeat helmet vaihdettu väärennettyihin.
+Puhdas kulta katinkultaan.
+
+Erotessamme rapun hämäryydessä puristin hänet syliini ja suutelin häntä
+suulle. Hänen huulensa imeytyivät omiini ja ruumis värisi nautinnosta.
+Kadulle tultua inhotti minua. Muistin äkkiä oman sisareni. Hänkin oli
+nainen. Mahtoiko hänelläkin olla samat pyyteet. — Halusin asettaa hänet
+erikoisasemaan ja muistelin häntä pienenä kirkassilmäisenä olentona,
+jonka heleä nauru ja suloinen ääni täyttivät huoneet. Nauroiko hän
+nytkin yhtä heleästi kuin silloin, jolloin yhdessä leikimme? —
+
+Ei, hän ei nauranut niin. Eikä ääni ollut yhtä suloinen. Silmien
+kirkkauskin oli himmentynyt. Niissä ei enään kuvastunut taivas, niissä
+asui usein tuska.
+
+Se oli ilmaantunut niihin silloin, sen kevään jälkeen, jolloin hän
+usein oli heleästi nauraen samoillut ystävänsä kanssa kukkivilla
+kedoilla ja istunut kirsikkapuun alla. Sitten oli ystävä mennyt ja
+hänkö oli jättänyt tuskan?
+
+Sain kovan ikävän. Minun täytyi rientää sisareni luo.
+
+Saavuttuani hänen asuntoonsa otin hänen kasvonsa käsieni väliin,
+katsoen häntä syvälle silmiin. Hän hymyili minulle valoisaa hymyänsä.
+Suutelin häntä otsalle, sillä tiesin, etteivät ne silmät koskaan olleet
+kenellekään pyyteitä julki tuoneet. Hän oli rakastanut, mutta hänen
+rakkautensa oli kirkas kuin kristalli, kuin erään toisenkin rakkaus,
+hänen, jonka avuttomiin lapsen silmiin hitaasti kohosivat suuret
+kyyneleet.
+
+
+
+
+V. ILTAHAAVEILUJA.
+
+
+Vietin joulua lapsuuteni kodissa, maan sydämessä. Ympärillämme oli
+hiljaista. Suuret puut seisoivat talomme vieressä juhlallisen vakavina.
+Loitompana hohtivat laajat hanget kuin valkeat hurstit ja vielä
+kauampana, siellä, missä taivas ja maa sulautuivat yhteen, häämöittivät
+sinimetsäiset kukkulat, joiden taa aurinko lyhyen talvipäiväisen
+vierailun jälkeen painui levolleen.
+
+Katselin ikkunastani joka ilta sen verkkaista alenemista. Toisinaan
+hohtivat silloin kukkulat kullassa ja purppurassa, toisinaan ne olivat
+kuin verellä valeltuina. Ajattelin: noin menivät vuodetkin, noin kului
+ihmiselämä. Toisten kimaltelevana ja kauniina, toisten verisiä jälkiä
+jättäen. Kaikki vaelsivat verkalleen kohti samaa päämäärää — hautaa ja
+elämä oli monelle lyhyt kuin talvipäivä ja hämärä kuin sekin usein.
+— Mitä oli auringon laskun takana? Mitä oli ihmisen elämän loputtua?
+Pimeyttä, tyhjyyttäkö, vaiko kauniita, hohtavia maailmoita ja puhtaita,
+jaloja olentoja, jotka kultaisin siivin lennellen tiellemme onnen
+kukkia heittelevät? — —
+
+Mietteeni keskeytyivät kevyen käden olalleni laskeuduttua. Käännähdin
+ympäri. Vierelläni seisoi äitini, kauniina ja solakkana. Hänen kasvonsa
+olivat tyynet, silmät kirkkaat ja vanhuuden-valkea tukka ympäröi
+kiharaisena hänen korkeaa otsaansa.
+
+— Mitä mietit poikani? hän kysyi.
+
+— Elämän arvoitusta, vastasin.
+
+— Ei se miettien selviä. Se käsitetään eläen — ja silloinkin puolittain.
+
+— Entäs onni, äiti, mistä se on löydettävissä?
+
+— Omasta itsestämme. Se asuu meissä. Muualta hakien emme sitä koskaan
+tavota. Joskus tuntuu siltä, että voisimme sen sieltä tai siinä
+saavuttaa, mutta liki tultuamme haihtuu se utupilven tavoin pois ja
+häviää. Toisinaan kimmaltelee se siellä tai täällä, mutta jos lähdet
+sitä takaa ajamaan, huomaatkin sen olleen virvatulen, joka lähetessäsi
+pakenee saavuttamattomana ja silloin kutsut itseäsi onnettomaksi. —
+
+— Tee työsi, täytä velvollisuutesi, lapsi ja silloin huomaat, että onni
+ei tule ulkoapäin, vaan sisältä, omasta itsestäsi.
+
+Otin äitini käden ja suutelin sitä. Hän silitti kevyesti päätäni ja
+poistui. Hänen mentyään seisoin ikkunassani kauan, katsellen kuinka
+hämärä vaihtui pimeydeksi ja kuinka tähti toisensa jälkeen syttyi
+tummalle taivaanlaelle.
+
+Lapsena olin tähtiä kutsunut Jumalan ja enkelten silmiksi tai taivaan
+akkunoiksi, joista autuaiden juhlatulet vilkkuivat maan viheliäisille
+asukkaille tienviittoina. Nyt tiesin tähtien olevan taivaan kappaleita,
+mutta en tahtonut sitä totuutta uskoa, vaan kutsuin niitä ajatuksissani
+Jumalan silmiksi.
+
+
+
+
+VI. KARNEVAALIKULKUE.
+
+
+Oli sunnuntai. Maaliskuun ilma oli kirkas, taivas sininen ja aurinko
+heloitti täydeltä terältään sulattaen kaduilta lumen.
+
+Riensin kadulle, ihmisvilinään. Näin kaikenlaisia kasvoja, outoja ja
+tuttuja. Koetin hakea heidän sielujaan, mutta he kulkivat kaikki kuin
+naamiot kasvoilla. Toisien muoto oli murheellinen, kasvot pitkiksi
+venähtäneet. Muutamat koettivat naamioida itsensä hyveellä, mutta
+silmistä pilkisti irstaisuus. Jotkut kulkivat hymyillen, puoliavoimien
+huulien raosta valkeat hampaat loistaen. Ajattelin:
+
+Hymyilet, hampaasi ovat kauniit, mutta tilaisuuden sattuessa voisit
+hymysi muuttaa irvistykseksi ja valkeat hampaasi voivat purra
+armottomasti ja syvään.
+
+Tuolla meni joku nojaten toisen käsivarteen, nauraen ilotonta naurua.
+Hän kai kulki tuska sydämessä ja epätoivo sielussa. Jotkut kulkivat
+laahustaen. Heidät tylsät kasvonsa olivat puhumattomat. Jonkun muoto
+oli tyhmä ja kasvot kuin ohitse kulkeva kysymysmerkki. Onnellisia
+kasvoja hain turhaan.
+
+Riensin kotiini miettien:
+
+Elämä on karnevaaliviikko, jolloin kukin kulkevat toistensa ohi,
+salaperäisenä, tuntemattomana, naamio kasvoillaan.
+
+
+
+
+VII. KUN HAUTA AUKENI.
+
+
+Hauta aukeni ja muistot astuivat sieltä esiin kuin kuolleet
+ylösnousemuksessa.
+
+Pieni nykäisy ja padottu virta tulvii entistään voimakkaammin murtaen
+sulkunsa kokonaan.
+
+Tänään tulin työstäni miettien äitini sanoja:
+
+»Tee työsi, täytä velvollisuutesi — olet onnellinen.»
+
+Olin tehnyt niin ja tunsin mielenrauhaa. Silloin muutaman kadun
+kulmassa huomasin äkkiä pienet kasvot ja avuttomat lapsensilmät.
+
+Minut nähdessään veri purppuroi hänen kasvonsa, huulet vavahtivat
+ja käsi puristi kiivaasti vierellään kulkevan, suloisen tyttösen
+käsivartta.
+
+Tyttö katsahti äitiin ihmettelevästi. Muuta en nähnyt. He hävisivät
+ihmistungokseen. Mutta minun muistojeni sammaltunut hauta aukeni, minun
+vahvasti padottu virtani särki sulkunsa ja vieri yli äyräittensä.
+
+Nyt istun hämärässä ja annan muistojen kuva kuvalta nousta haudasta ja
+vaeltaa ohitseni. Annan virran rynnätä yli äyräittensä, koska en kykene
+sitä uomaansa sulkemaan.
+
+
+
+
+VIII. ARVOITUS.
+
+
+Sinä olit minulle meikein tuntematon saapuessani sinun kauniiseen
+kotiisi sinä talvi-iltana.
+
+Tulin odottamatta, sinä yllätyit. Vakavilla kasvoillasi ailahti ilo.
+Ojensit kätesi kuin syleilyyn. Rintaani valahti enemmän ihmettelyn kuin
+mielihyvän tunne; olit vieras nainen ja kuitenkin niin tutunomainen.
+
+Katselin sinua. Kasvojesi vilkas, ilmehikäs muoto miellytti minua,
+Puheesi oli nopeaa, muuttuen helposti äänilajista toiseen. En voinut
+kutsua sinua kauniiksi, mutta herätit minussa mielenkiintoa. Puhelimme
+paljon ja huomasin sinulla olevan laajat tiedot monella eri alalla.
+Puhellessasi katselit silmiini vapaasti ja avoimesti kuin lapsi.
+
+Koetin arvailla ikääsi. Voit olla kaksikymmenen vuotias, voit olla
+neljäkymmentä. Kasvojesi hipiä oli valkoinen, vivahtaen vähän
+keltaiseen. Kun innostuit, kohosi poskillesi puna ja silmäsi saivat
+tumman, syvän sinivärin. Kätesi oli pieni, herkän tunteellinen, mutta
+hyvästellessäsi puristit sillä omaani voimakkaasti, toverillisesti.
+
+Saattaessasi minua eteisen ovelle kuiskasit hellän hyväilevästi:
+
+— Älkää jättäkö minua kauaksi yksin, tulkaa pian katsomaan!
+
+Luvatessani täyttää pyyntösi, katsoin sinua syvälle silmiin. Sinä
+punastuit vahvasti, mutta silmiesi kirkkaassa katseessa en lukenut
+mitään pyydettä.
+
+Kadulle tultuani en kohdannut ketään tuttua, siksi sain rauhassa
+ajatella sinua. Et ollut ennen kohtaamieni naisten kaltainen olit
+erilainen. Olit kiehtova ja pois työntävä. Olit lempeän hellä ja
+kuitenkin kylmä kuin jää.
+
+Sinun vierelläsi voisi sulaa, voisi lämmitä, mutta voisi myös paleltua
+ja muuttua kovaksi. — Tunsin sinussa piilevän paljon samaa ainesta
+kuin itsessäni. — Pidin luonteesi vahvana, melkeimpä voittamattomana.
+Päätin mitellä voimia kanssasi, päätin saada selvän olemuksestasi. Ehkä
+olitkin näyttelijätär, joka harjoittelit elämän suurella näytöslavalla.
+Ehkä olit teeskentelijätär, peilin edessä seisoen, kokeilulla
+saavuttanut taidon, vanhanakin katsella toista lapsen viattomalla
+katseella. Salaperäinen olit, eikä sinulta viehätysvoimia puuttunut.
+Mutta jos olitkin sellainen, en minä ainakaan verkkoihisi sotkeutunut,
+sillä tiesin, etten milloinkaan sinuun rakastuisi.
+
+
+
+
+IX. KUKA SINÄ OLIT.
+
+
+Makasin kauan valveilla vuoteellani ja mietin. Monta kertaa kysyin
+itseltäni kuka olit sinä ja kuka olin minä, ja miksi tiemme yhtyivät?
+Kysyin myös sitä, mikä voima minua luoksesi veti ja miksi sinua
+kaipasin.
+
+En tuntenut sinua kohtaan mitään himoa. En koskaan ajatellut
+mahdollisuutta saada omistaa sinut. Tähän asti oli himo aina vallannut
+minut joka kerta, kun joku nainen oli minua miellyttänyt, saattaen heti
+ojentamaan käteni poimiakseni hedelmän, ilman, että himoitsemani naisen
+läsnäolo olisi syvästi vaikuttanut tai häirinnyt sisäistä ajatustani.
+
+Sinuun nähden ei himo kiihdyttänyt vertani ja oli kuin se olisi
+häveten piiloittunut jonkun toisen, voimakkaamman tunteen taakse.
+Määräämättömän, ja jota en halunnut ruveta määräämäänkään, en
+ruumiillisesti, enkä henkisesti. Mutta minä tulin hermostuneeksi, olin
+kiihtynyt, olin levoton, kuitenkaan ei mitään tuskallista liittynyt
+tähän tunteeseen, vaikka se askarruttikin ajatuksiani.
+
+Usein löysin itseni ajattelemasta sinun henkisiä kykyjäsi sekä
+ruumiisi sopusuhtaista kauneutta, mutta ne eivät minua hurmanneet,
+eivätkä tehneet kiihkomieliseksi. Sinä miellytit minua, mutta minä en
+rakastanut sinua. Kuitenkin sinä kiehdoit minut ja kiinnitit minun
+mieltäni enemmän kuin muut naiset. Sinä teit sen erikoisella tavalla
+ja senvuoksi pidin sinua keimailijana, joka koetit kietoa minut ja
+sitten taitavan sotapäällikön tavoin tilaisuuden tullen saartaa ja
+vallata minut. Tehdä sitten rakastajaksesi, minun kuitenkaan sinua
+rakastamatta, mutta jos niin ajattelit, olit laskenut väärin, minä en
+ollut se mies, joka annoin muovata itseäni naisen tahdon mukaan. —
+
+En tuntenut entisyyttäsi, enkä halunnut sinulta enkä muilta sitä
+tiedustella, päätin lopettaa tuttavuuteni tai ainakin tavata
+harvoin. Mutta en tehnyt kumpaakaan, sillä ikävöin sinua. Halusin
+kuulla vaihtelevaa ääntäsi, halusin puristaa kättäsi. Halusin laskea
+kanssasi leikkiä rakkaudesta, johon aineeseen usein palasimme, vaikka
+koetimmekin sitä huolellisesti karttaa puhelemalla muista asioista.
+
+Kerran samaan jouduttuamme sanoit sinä tuskallisesti — niinkuin minusta
+tuntui:
+
+Miksi meidän puheemme aina menee samaan asiaan. Olemmehan jo
+yksimieliset siitä, ettei löydy muuta kuin äidinrakkaus, muu on
+pyydettä, omistushalua. Puhutaan toki muusta.»
+
+— Puhutaan — sanoin minä, mutta hetken kuluttua puhuimme kuitenkin
+siitä ja sen huomattuamme nauroimme molemmat. Mutta pois lähtiessäni
+näin silmissäsi suuret kirkkaat kyyneleet, jotka hitaasti vierivät
+poskillesi. Ja minä tunsin suuren halun painaa sinut vasten rintaani,
+— sillä lähdin matkalle, enkä näkisi sinua useampaan päivään — mutta
+sinä puristit kiivaasti kättäni ja juoksit nopeasti pois, sulkien oven
+jälkeesi.
+
+
+
+
+X. SINUN HEIKKO HETKESI TULI,
+
+
+Ja sitten tuli sinun heikko hetkesi, tuli minulle suurena
+hämmästyttävänä yllätyksenä.
+
+Se oli kesäkuinen ilta, uuvuttavan lämmin helteisen päivän jälkeen.
+Olin palannut matkaltani, ja halusin tavata sinut. Menin kotiisi.
+Riensit vastaani silmät ilosta loistaen. Hyväilit käsiäni ja lepertelit
+kun lapsi, mutta sinun huulesi värähtelivät ja äänesi sointu oli matala
+ja siinä väreili pidätetty itku.
+
+Katsellessani sinua tuli mieleeni elegia. Niin, sinä olit elegia.
+Kaukainen, saavuttamaton ja hellä. Sydäntäni ahdisti, kysyin: — Mikä
+sinun on? Miksi olet tuollainen?
+
+Vastasit katkonaisesti:
+
+— Ikävöin sinua! Ikävöin niin etten saanut rauhaa päivällä, enkä unta
+öillä. Luulin kuolevani. Tunsin jonkun seisovan vuoteeni vieressä ja
+sain mieleeni: se on kuolema, joka on tullut minua noutamaan, enkä
+koskaan, en koskaan enää saa nähdä sinua. Tuskani yltyi ja sitten en
+voinut kestää, vaan kirjoitin sinulle. Sanoin kaiken mitä tunsin, mitä
+ajattelin ja nyt sinä olet saanut kirjeeni ja lukenut sen.
+
+En ollut saanut silloin vielä kirjettäsi ja sanoin sen sinulle. Silloin
+pyysit, etten sitä koskaan lukisikaan. Se oli vain lapsellinen tai ehkä
+sairaloinen hätäsanoma, joka yön hämäryydessä kohosi ihmisrinnasta. —
+
+Saneessasi tätä koetit nauraa, mutta kyyneleet tulivat silmiisi ja sinä
+sanoit, kuin anteeksi pyytäen:
+
+— En sille mitään voi, että rakastan sinua, sinä rakas, sinä ainoa.
+Sitten sinä aioit paeta, mutta otin sinun kätesi ja hyväilin sitä
+sanoen ainoastaan: Luulin sinua vahvaksi, mutta sinä olitkin heikko,
+mutta heikkoudessasi on sinun voimasi. Suljin sinut syliini hyväillen
+sinun tummia kiharoitasi ja sinä makasit rinnallani kiihkotta ja
+rauhallisena kuin lapsi äitinsä sylissä. Katsoin syvälle silmiisi.
+Hakien niistä samaa kuin toisten kohtaamieni naisten silmistä, mutta en
+löytänyt muuta kuin suuren rakkauden ja tuskan.
+
+Näin istuimme kauan ja sitten laskin sinut sylistäni ja lähdin kotiini.
+
+Rinnassani oli epämääräinen tunne. Vuoroin olin poikamaisen ylpeä sinut
+voitettuani, vuoroin tunsin syvää tuskaa. Olin kuin petturi edessäsi,
+enkä kuitenkaan ollut koskaan sinulle valehdellut. Enhän minä sinua
+rakastanutkaan, mutta miksi kuitenkin iloitsin tietäessäni sinun
+itseäni rakastavan.
+
+
+
+
+XI. KUN SE TAPAHTUI.
+
+
+Ja sitten tapahtui se, jonka sinä et milloinkaan uskonut tapahtuvan
+ja jonka minä tiesin tapahtuvan, sillä minä olin nuori, ruumiini oli
+voimakas, vereni kuuma ja haluni olivat väkevät. Ja sinä olit heikko,
+rakastit minua ja painoit pääsi rintaani vasten, niin usein, niin usein!
+
+Muistathan päivän ennen sen tapahtumista. Kuljin kuin kuumeessa. En
+tahtonut olla luonasi, mutten tahtonut olla poissakaan. Jos menit
+toiseen huoneeseen, ikävöin sinua ja huusin nimeäsi, kunnes saavuit
+luokseni, katsellen minua suurin, kysyvin lapsensilmin. En voinut
+katsoa silmiisi. Puhelin vaan jokapäiväisiä asioita. Vastasit niihin
+rauhallisesti, mutta äänesi kuullessani vahva ruumiini värisi.
+
+Tahdoin ottaa kätesi omiini, mutta sinun ahkerat kätesi olivat sinä
+iltana vieläkin ahkerammat. Pidin niitä silmällä, huomatakseni niissä
+samaa kuin omissanikin, mutta sinun; kätesi liikkuivat rauhallisesti ja
+työskennellessäsi puhuit lapsiesi leikeistä. Oli kuin kaikki ajatuksesi
+olisivat olleet heihin kiintyneet. Ja minun kuumeeni kohosi.
+
+En milloinkaan mieheksi tultuani muista peljänneeni mitään, enkä ketään
+ja nyt pelkäsin sinua, joka olet niin kevyt, että vaivatta voin nostaa
+sinut maasta pääni tasalle. Sinun pieni kätesi oli minulle vaarallinen.
+Koetin olla siihen tarttumatta mahdollisimman kauan.
+
+Viimein, puoliyön tienoissa nousin lähteäkseni. Ojensit kätesi
+hyvästiksi. Se oli melkein kylmä. Kasvoiltasi oli kaikki veri
+paennut. Kumarruin puoleesi, suutelin huuliasi kevyesti, kuin sisarta
+suudellessa. Et vastannut suudelmaani ja silloin valtasi minut hurja
+kiihko. Suljin sinut syliini, nostin sinut ylös ja kannoin ympäri
+huonetta. Sinä painauduit vastaani, kiersit kätesi lujasti kaulaani ja
+toistit kuiskaten nimeäni.
+
+Olin kuin juopunut. Kaikki aistini olivat sekaisin. En ajatellut
+mitään, en muistanut ketään muuta kuin sinut.
+
+Painoin kiihkoisena sinua vasten rintaani tietoisena siitä, että olit
+sieluinesi, ruumiinesi minun omani, tuntien antaumuksen riemua, sillä
+sinä rakastit minua. Minä olin sinulle kaikki.
+
+Aamun sarastaessa poistuin luotasi kylmenneenä, melkein vihamielisin
+tuntein.
+
+En vastannut jäähyväissuudelmaasi, enkä välittänyt siitä, vaikka
+silmiesi kirkkaan katseen kyyneleet sumensivat. Ajattelin ainoastaan
+itseäni ja sanoin melkein tylysti; — Et saa itkeä se tekee mieleni
+surulliseksi.
+
+Vastasit hymyillen kyyneltesi läpi: — Enhän itkekään nyt!
+
+— Et nyt, mutta et saa itkeä sittenkään, kun olen mennyt! Sitten
+irroitin käteni käsistäsi ja poistuin, jättäen sinut yksin.
+
+
+
+
+XII. SINUN VOIMASI OLI HEIKKOUS.
+
+
+Lintujen laulu kajahti puistojen läpi kulkiessani. Ne lauloivat
+täyteläisin rinnoin iloisen elämän yltäkylläisyydestä. Puiston
+puiden lehdet liikahtivat hiljaa. Ruohon korsi nyökkäsi toiselle,
+sillä aamutuuli kiirehti ohi pannen merenpinnan väräjämään hienoissa
+lipattavissa laineissa. Luonto heräsi uuden päivän askareihin silloin,
+kun minä valmistauduin levolle. Seisoin vielä hetken avatun ikkunani
+edessä antaen aamutuulen hyväillä yövalvonnasta rasittuneita silmiäni
+ja hurmiohetken veltostamia kasvojani. Sitten vedin uutimet ikkunain
+eteen paneutuen maata.
+
+Vuoteeni raidit tuntuivat vilpoisilta ja sydämeni värähti hetkellisestä
+kaipauksesta.
+
+Muistin lämpimän notkean ruumiisi, jota äsken vielä olin kiihkeässä
+hurmassa syleillyt ja käsivarteni kohosivat syleilyyn, mutta silloin
+muistin tekoni ja käsivarteni vaipuivat sivuilleni.
+
+Vihastuin itselleni, koska olin heikko, mutta vielä enemmän vihastuin
+_sinulle_ sinun heikkoutesi tähden, joka kuitenkin oli sinun ja koko
+sukupuolesi väkevyys. Sillähän te voititte itsellenne kaikki. Sen
+avullahan te pakoititte miehet eteenne polvistumaan ja heikkoudellanne
+hallitsitte heitä.
+
+Mutta minä vihasin sinua vielä senkin tähden, että sinä heikkoudessasi
+unohdit olevasi äiti ja antauduit muun miehen kuin lapsesi isän
+syleilyyn. Sinä tallasit itsessäsi äitiyden lokaan, sinä häväisit
+aviovuoteesi ja teit itsesi mahdottomaksi olemaan enää puolisona. Ja
+kuitenkaan et tekoasi katunut. Sinä iloitsit, sillä olit saanut antaa
+itsesi sille miehelle, jota rakastit. Olit saanut tuntea antaumuksen
+onnea. Uskoit saaneesi uuden elämän, kehittääksesi siitä rakkautesi
+lapsen, voidaksesi hänessä rakastaa vielä syvemmin minua.
+
+Minä vihasin sinua siksi, että illalla aikoessani luotasi pois olivat
+kasvosi kalpeat ja kätesi melkein kylmät. Mutta kaikkein enimmän
+vihasin sinua siksi, ettet vastannut suudelmaani. Jos sen olisit
+tehnyt, olisi kiihkoni laimentunut, kuten usein ennen oli tehnyt
+nähdessäni naisten himon pistävän vähimmästäkin esiin ja silloin olin
+voinut jättää heidät, Mutta sinun kylmä kiihkottomuutesi oli valanut
+tulta suoniini ja saanut minut tekemään sen, jota nyt kaduin ja joka
+sinussa riisti sen ihanteeni, jonka lapsekkaissa silmissä aina kuvastui
+puhdas sielu, mutta joka nyt varmaan ensi kerran kohdatessamme olisi
+mustempi kuin kenenkään ennen kohtaamani naisen sielu. — Pelkäsin nähdä
+sinua, niinkuin peljätään nähdä sen ihmisen kuollutta ruumista, jonka
+itse on tappanut.
+
+Mainitsin nimeäsi ja kirosin sitä päivää, jolloin olin astunut kotisi
+kynnyksen yli ja päättänyt ruveta mittelemään voimia kanssasi, koska
+minä olin kuitenkin siinä kamppailussa hävinnyt, sillä sinun voimasi
+oli heikkous ja sinä _sanoit_ rakastavasi minua, kutsuen minua
+_ainoaksesi_.
+
+
+
+
+XIII. TUSKAA.
+
+
+Sinä kirjoitit minulle rakkauden hehkuisia ja kaihoisan ikäviä
+kirjeitä, joissa pyysit minun saapumaan luoksesi. Sinä pyysit vain
+saada nähdä minua. Halusit vain kuulla ääneni ja kuulla huoneittesi
+kajahtelevan reippaiden askelteni äänestä, voidaksesi taas olla
+onnellinen.
+
+Sinä pyysit, rukoilit ja kerjäsit minua luoksesi, mutta minä en tullut,
+sillä minä en rakastanut sinua, etkä sinä ollut enää ihanteeni.
+
+Sinä kirjoitit kulkevasi yön hämyssä niitä katuja myöten, joita tiesit
+minun kulkevan, voidaksesi edes siten olla lähelläni.
+
+Sinä kerroit jokaisena päivänhetkenä ajattelevasi minua ja toivoit
+saavasi istua lattialla voidaksesi nojata sairaan pääsi polviini,
+taikka jollen antaisi sinun siinä olla, istuisit sinä jossain hiljaa ja
+äänettömänä katselisit minua, sillä sinä rakastit minua ja minä olin
+sinun kaikki kaikkesi. Sinä pyysit minulta itsellesi lasta, voidaksesi
+rakkautesi minusta siirtää häneen ja kuullaksesi hänen suustaan ne
+sanat, joita minä _en koskaan_ tulisi sinulle sanomaan: _»rakastan
+sinua!»_
+
+Näin sinä kirjoitit, mutta minä olin armoton, enkä luoksesi tullut. Ja
+kun omatuntoni minua kovuudestani soimasi, menin kaduille ja kujille
+ja ostin rahalla rakkautta niiltä, jotka sitä myivät ja nautin yön,
+viskatakseni heidät aamun koittaessa kadulle jälleen, unohtaen, että
+heitä oli ollutkaan. Ja niin menivät päivät, viikot vierivät ja
+kuukaudet kuluivat, mutta ostetun rakkauden hurmiohetket jättivät
+jäljet ruumiiseeni tuottaen samalla tuskia sieluuni ja silloin minä
+vihasin sinua, vihasin niin kuin vaan ihminen voi toista ihmistä
+vihata, joka häneltä sielun rauhan riistänyt on.
+
+Vanhenin muutamassa viikossa enemmän kuin useissa vuosissa. Mieleni
+hilpeys haihtui, jättäen jälelle synkkyyden.
+
+Silloin kerran päätin mennä luoksesi ja antaa vihani kuohuvan sapen
+virrata ylitsesi.
+
+Sinä päivänä oli taivas pilvinen ja harmaa kuten mielenikin.
+
+Kuljin kiertoteitä, kuohuttaen mieltäni vihaan ajattelemalla
+kohdannutta onnettomuuttani, johon sinä olit syyllinen.
+
+Viimein saavuin kotisi luo ja samassa näin pilvien haihtuvan ja aurinko
+paistoi täydeltä terältään.
+
+Tapasin puutarhasi veräjän avoinna ja menin sisään. Hiekka narisi
+jalkojeni alla puutarhakäytävällä, jota myöten kiiruhdin.
+
+Pysähdyin portailla. Ovesi oli suljettu, mutta ei lukittu. Menin sisään
+samoillen tyhjissä, avarissa huoneissasi löytämättä ketään.
+
+Viimein perimmässä huoneessa, joka oli makuuhuoneesi, kuulin valittavan
+äänen. Raotin ovea ja katsoin sisään. Olit pystyttänyt sinne alttarin,
+jonka päällä oli Ristiinnaulitun kuva. Alttarin ääressä olit polvillasi
+rukoillen. Kuuntelin sanojasi. Ne kulkivat tuskallisen hätäisinä
+huultesi yli. Sinä pyysit Vapahtajaa kuolettamaan rakkautesi minuun.
+Sinä pyysit häneltä voimaa voidaksesi riistää sydämestäsi kuvani. Sinä
+rukoilit ja itkit.
+
+Sydämeni heltyi. Halusin palata luoksesi, sulkea sinut syliini ja
+lohduttaa sinua, mutta minä olin raukka ja raukkana pakenin, jättäen
+sinut, raadellun, kärsivän naisen ja pakenin.
+
+Juuri kun olin puutarhastasi astumaisillani kadulle, vilahti jotain
+valkoista pensaan välistä ja sinun pieni tyttösi syöksähti eteeni.
+
+Hän katseli minua suurin tutkivin silmin kysyessään:
+
+— Miksi olet ollut näin kauan poissa?
+
+En osannut vastata. Lapselle en voinut valehdella, vielä vähemmin sanoa
+oikeata syytä poissaolooni. Katselin häneen äänetönnä. Silloin hän
+jatkoi:
+
+— Äiti on itkenyt paljon. Hänellä on ollut hirmuisen ikävä sinua. Öillä
+kuulen hänen unissaan puhuvan sinusta. Pelkään äidin kuolevan kun sinä
+et enään tule hänen luoksensa ja silloin olisin minä yksin, niin yksin
+maailmassa!
+
+Äiti varmaan nytkin odottaa sinua. Mene hänen luokseen tai olitko jo
+siellä?
+
+— Olin äitisi huoneissa, mutta en voinut häiritä hänen hartauttaan. Hän
+rukoili.
+
+— Äiti rukoilee usein sinun puolestasi. Hän ikävöi sinua. Sanonko
+hänelle, että olit täällä ja lupaatko tulla pian hänen luokseen?
+
+— Sano vaan että olin, sanoin lapsellesi aikoen mennä, mutta hän otti
+käteni, katsoi silmiini ja toisti kysymyksensä. En voinut kieltää,
+siksi sanoin:
+
+— Tervehdä äitiä ja sano, että tulen pian hänen luokseen.
+
+Lapsi katsoi vakavasti silmiini, suuteli kättäni ja riensi pois,
+luoksesi, viemään tervehdystäni ja minä jatkoin matkaani sydän
+kummallisesti heltyneenä, eikä mielestäni poistunut sinun tuskallinen
+hätähuutosi.
+
+
+
+
+XIV. VALKEAN TALON SATU.
+
+
+Suuri valkea talo oli kaukana hiljaisessa metsässä. Suuret tummat puut
+vartioivat sitä kolmelta puolen, neljännellä oli vaahtoisa virta,
+muodostaen puutarhan takana jyrkän putouksen, aivan kuin vesiseinän.
+Puutarhassa kasvoivat kesäisin tummat tuhatkaunot, vaaleanpunaiset
+ruusut ja heleänväriset unikot, mutta pimentopuolella kasvoivat
+tummasilmäiset orvokit sammaleisten kivien kupeella.
+
+Kaikki ihmiset ja kasvit olivat vakavia, ikäänkuin suuren murheen
+painamia. Tuulen suhina korkeiden puiden latvoissa kuului kaukaiselle
+huokaukselle ja virran kohina oli valitusta joka toistui lakkaamatta,
+yöt päivät.
+
+Sitä suurta valkeaa taloa hallitsivat vahva, synkkä mies ja hento,
+vaalea nainen, kulkien kumpikin tahollaan hiljaisina ja äänettöminä.
+Ja harvoin, jos koskaan vaihtoivat he katseita tai sanoja keskenään,
+Äänettöminä istuivat he aterialle, äänettöminä nousivat he siitä.
+
+He olivat kuin vieraat ja kuitenkin yhdisti heitä pyhän kirkon
+katkeamaton side.
+
+Vahva, synkkä mies oli usein pitkät ajat matkoilla ja silloin valkean
+talon salissa soivat ihmeelliset säveleet, hennon, vaalean naisen
+pitkien sormien kosketellessa flyygelin kieliä. Ne säveleet kohosivat
+korkealle, ne kiersivät iloiten siellä ja hiipivät sitten alas hiljaa
+kuin voihkien kyynelettömän itkun haikeana nyyhkytyksenä.
+
+Silloin vaipuivat vaalean naisen pitkät sormet liikkumattomina
+koskettimille, hänen hennot hartiansa vavahtelivat ja rintaa kouristi
+haikea kyyneletön nyyhkytys, mutta se ei koskaan avannut kyynelten
+lähteitä. Sitten hän nousi ja kulki pois kukkiensa luo puutarhaan.
+Kasteltuaan niitä hetkisen palasi hän takaisin saliin ja löysi sieltä
+tavallisesti pienen, kalpean tyttönsä, jonka syvät orvokinsiniset
+silmät olivat kyynelissä tenhoisan soiton vaikutuksesta.
+
+Nähdessään kyyneleet tyttönsä silmissä, sulki vaalea nainen hänet
+kiihkeästi syliinsä ja kantoi hänet puutarhan aurinkoisille käytäville.
+
+Siellä hän käski lapsen leikitellä hoitajansa kanssa, jääden itse
+istumaan varjoisan puun alle, määrättömyyteen tähdätty katse silmissään.
+
+Pieni tyttönen leikki vakavia leikkejänsä, kunnes aurinko painui metsän
+taa ja puiden pitkät varjot levisivät käytäville ja nurmikolle. Silloin
+vaalea nainen kutsui hänet luokseen, suuteli häntä otsalle ja käski
+mennä levolle. Ja lapsi meni, mutta rauhattomassa unessa eli hän synkän
+päivän tapahtumat uudestaan, heräten aamulla väsynein silmin ja kalpein
+poskin, toistaakseen samat elämykset vuodesta vuoteen uskaltamatta
+kenellekään valittaa ikäväänsä tai kysyä keneltäkään mitään.
+
+Tytön tultua suuremmaksi saapui valkeaan taloon kaunis, vieras nainen,
+jonka suuret silmät hohtivat kuin tähdet ja ääni helisi kuin yöllisellä
+lakeudella hopeatiuku. Hän oli viisas ja oppinut, osasi monet kielet ja
+opetti niitä kalpealle tytölle. Hän tiesi kaikki maailman maat ja tunsi
+niiden kansat ja ymmärsi selittää heidän tapansa tyttöselle, joten
+hänkin viisastui ja oppi ymmärtämään paljon asioita.
+
+Mutta valkean talon synkkä vahva haltija ei poistunut enää koskaan
+kauaksi aikaa matkoille, vaan muuttui hilpeäksi ja iloiseksi vieraan
+naisen tavoin. Laulaen usein kauniita laulujaan tähtisilmäisen naisen
+säestäessä häntä.
+
+Talon vaalea hallitsijatar otti silloin lapsen mukaansa ja vaelsi hänen
+kanssaan synkkiä metsäisiä teitä tölleihin viemään apua niiden köyhille
+asukkaille. Heidän kiitoksensa kuullessaan saivat kalpean naisen silmät
+kirkkaan katseen, pehmeä käsi taputti hellästi pientä pellavapäätä
+ja äänen sointu oli hyväilevän hellä ja silloin tyttönen tiesi ettei
+kellään lapsella ollut parempaa äitiä ja hänen nuori sydämensä paisui
+onnesta omistaessaan sellaisen aarteen.
+
+Näin vierivät taas vuodet. Tyttösen sanottiin saaneen kaikki
+tarvitsemansa tiedot ja vieras nainen halusi lähteä pois. Hän oli
+entistään iloisempi. Hänen äänensä helisi entistään kauniimmin, mutta
+tähtisilmien pitkissä ripsissä väreilivät kyyneleet ja niiden katse
+suuntautui usein talon haltijaan. Viimein koitti matkapäivän edellinen
+ilta. Äiti ja tyttönen kulkivat tavallisilla retkillään, palaten vasta
+myöhään, sillä matka oli ollut pitkä. Ilta oli kuutamoinen, siksi
+seisahtuivat he kosken partaalle katsellen sen kuun hopeassa kylpevien
+laineiden riemuisaa karkeloa.
+
+Seisoen hiljaa pitivät he toistensa käsiä, silloin yhtäkkiä helähti
+hopeanheleä nauru, siihen yhtyi toimen matalampi ja samalla näkivät
+he voimakkaan miehen rintaansa puristaen kantaen sylissään vierasta
+tähtisilmäistä naista.
+
+Äiti parahti, tarttui lujasti tytön käteen jo juosten pakenivat he
+taloon. Tuskallisesti puristaen tyttöä rintaansa vasten kuiskasi äiti
+hyvää yötä ja riensi huoneeseensa.
+
+Tyttönen meni myös makuulle ja nukkui, kumma kyllä, heti, heräten vasta
+kuullessaan äitinsä huoneesta seuraavan kiivaan keskustelun:
+
+— Pettynytkö? Kutsu vaan sitä sillä nimellä, jos tahdot, mutta kuka
+petti ensin? Kuka toisen miehen hedelmöittämänä lasta rintansa alla
+kantaen viattomana neitsyenä toiseen mieheen itsensä vihkiä antoi,
+murskaten siten jo hääyönä miehensä elämän onnen, pahoittaen hänet
+häpeäänsä peittääkseen jättämään maailman, sen ilot ja nautinnot
+ja pakenemaan tänne metsän peittoon elääkseen halveksimansa naisen
+rinnalla ja nähdäkseen toisen miehen hedelmän puhkeavan kukkaan. Onko
+mielestäsi outoa, jos joskus haen lääkitystä vuosikausia saamiini,
+alati vertatihkuviin haavoihini. Sano, millä oikeudella odotat minulta
+uskollisuutta.
+
+— Rakkauteni oikeudella.
+
+— Rakkautesi, jonka kukan toinen mies poimi, jättäen minulle taitetun
+varren.
+
+— Mutta se taitettu varsi on kiintynyt sinuun. Sen juuret saavat
+elinvoimansa vaan rakastamalla sinua. Ja näinä pitkinä vuosina en ole
+lakannut uskomasta rakkauteni voimaan, enkä toivomasta sinun kerran
+rakastumasta itseeni. Kuuletko, rakastan sinua ja kerjään rakkauttasi.
+Olethan mieheni ja pyhä kirkko on yhdistänyt meidät.
+
+— Rakkauteni on nyt saanut toinen nainen ja kirkko kiroaa porton
+avioliiton, sen kai tietänet.
+
+Kuului voihkaisu, sitten kiireiset kevyet askeleet ja senjälkeen oli
+kaikki hiljaista.
+
+Aamulla heräsi tyttö outoon hälinään. Sen kuullessaan kutistui
+hänen sydämensä kokoon, kuin puristimella puristettuna. Hän muisti
+yöllisen keskustelun ja luuli kaiken johtuvan siitä, mutta tullessaan
+huoneestaan näki hän hätäytyneitä kasvoja ja itkeytyneitä silmiä,
+jotka kaikki olivat kohdistuneina häneen ja sitten tuli hänen vanha
+hoitajansa, silitti hellästi hänen hiuksiaan ja kuiskasi:
+
+— Rakas, rakas, onnettomuus on kohdannut sinua: äitisi on löydetty
+kuolleena putouksen alta suvannosta. Tuolla vuoteellaan lepää hän
+entistään kalpeampana. Tule katsomaan häntä vielä.
+
+Tyttö meni. Tutut vaaleat kasvot olivat entistään kalpeammat ja niillä
+asui kuoleman vakavuus. Tytön rinnassa vihlasi kuin puukon pisto ja
+sydämeen tuli haava, joka ei enään koskaan sen jälkeen ole lakannut
+verta tihkumasta.
+
+Äitinsä ruumiin vieressä seisten muisteli hän kohta kohdalta lyhyen
+elämänsä ohi kulkeneet päivät ja silloin alkoi hän ymmärtää valkean
+talon haltijain tuskaista vierekkäin kulkemista ja heidän yksinäisten
+hetkiensä hurjaa kamppailua. Toisen sielun syvää halveksimista ja
+häpeänsä peittämistä, toisen surua erehdyksensä vuoksi ja polttavaa
+kaihoaan rakkautensa tähden.
+
+Nyt kuolemassa oli erhe pyyhitty pois, ehkä anteeksikin annettu ja
+rakkauden polttava jano oli ijäksi sammunut. Tytön hellä sydän sääli
+kuollutta, mutta vielä syvemmin eloonjäänyttä miestä, joka nyt samalla
+hetkellä oli tullut hänelle vieraaksi, ja, jonka hiljaisessa kodissa ei
+enään tämän jälkeen ollut tytöllä mitään tekemistä.
+
+Hän sulkeutui suojaansa, kokosi pienen omaisuutensa ja lähti
+hautajaisjuhlan päätyttyä taivaltamaan tuntematonta tulevaisuuttaan
+kohti, kantaen sielussaan äitinsä erheen poltinmerkkiä.
+
+Hän kulki yön ja lepäsi vasta päivän koittaessa kivellä tien vieressä.
+Levättyään hetken jatkoi hän taas matkaansa siksi, kunnes ensimäiseltä
+asemalta pääsi junaan, joka vei hänet tuntemattomaan kaupunkiin. Siellä
+vierasten ihmisten joukossa kulkien haki hän työtä ja, omaten hyvät
+tiedot, saikin.
+
+Hän oli nöyrä ja ahkera ja ihmiset alkoivat pitää hänestä paljon, mutta
+hänen sielunsa yksinäisyys veti hänet toisista eroon, kulkeakseen
+yksin. Ihmiset ihmettelivät sitä ja pitivät häntä kummallisena.
+Päästäkseen siitä opetteli hän ja oppi taidon hymyilemään, vaikka sielu
+nyyhkytti ja itki. Nyt karttui tuttavapiiri, Miehet pyörivät iloisen
+tytön ympärillä ja halusivat voittaa hänet. Mutta hän oli varuillaan.
+Ja leikin kuumimmillaan ollessa muisti hän sielussaan kantamaansa
+poltinmerkkiä, eikä langennut.
+
+Lopulta hän väsyi leikkiin. Antoi kätensä nuorelle miehelle, joka sanoi
+tyttöä rakastavansa ja niin mies vei hänet suureen kauniiseen kotiinsa,
+tehden hänestä sen hallitsijan. Ja heidän avarissa suojissaan kaikui
+laulu ja nauru. Heidän puutarhansa kukkaset kukoistivat kauniisti ja
+lintujen laulu helisi kirkkaasti koko päivät.
+
+Mutta nuoren vaimon sielussa asusti aavistuksellinen tuska, muuttuen
+usein suoranaiseksi hädäksi. Hän kertoi hätänsä miehelleen, mutta mies
+hymyili ensin ja lopuksi tuskaantuneena käski hänen lopettaa houreensa
+ja niin jäi vaimo yksin, tiet alkoivat eritä.
+
+Vaimo muuttui sairaaloisen ärttyisäksi, pidättyen kaikesta ilosta,
+viettäen aikansa lastensa parissa.
+
+Ilo katosi, nauru hävisi, suuret suojat täyttyivät sadatuksilla ja
+säestivät vastaan huokauksia ja tuskien musta peikko nosteli päätään
+nauraen ilkeää nauruaan. Sen näki vaimo ja hänen tuskansa yltyi ja
+hitaasti kuluivat tuskaiset vuodet.
+
+Lapset kasvoivat ja sitämukaa alkoi vaimo viisastua ja mukautua
+elämään, osaten jo vähän iloltakin. Mutta silloin tuli peljätty tuska.
+Luikerrellen ensin ilkeänä huhuna, sitten tullen esiin täytenä totena,
+sattuen kuin raskaat vasaran iskut kipeälle paikalle. Mies rakasti
+toista, etsi huviaan toisen seurassa, hyljäten vaimonsa yksin. Vaimon
+rakkaus oli sammumaisillaan, mutta hän koetti pitää sitä vireillä
+kaikin keinoin. Hän katseli miestään, etsien hänen tekojensa hyviä
+puolia, mutta kaikesta huolimatta tieto tapahtumasta pisti sielussa
+kuin lihaan syöpynyt oas. Ja viimein ei vaimo enää jaksanut, hän purki
+raivoisana tuskansa miehelle. Mies kuunteli ääneti, vasta kaiken
+kuultuaan sanoi hymyillen:
+
+— Rauhoitu, pienokaiseni! Ei kannata tehdä suureksi pientä asiaa. Ei
+kannata hätäillä naisten vuoksi, jotka saatuaan jonkun kukkavihkon tai
+ehkäpä illallisen, heittäytyvät miehen syleiltäväksi. Heitä pidetään
+nautinnon välikappaleina ja sitten ei enään omisteta ajatustakaan
+heille. Vaimon rakkaus sitävastoin säilytetään pyhänä. Ja nyt, rakas,
+unhoitamme kaiken, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
+
+Hän syleili vaimoaan, joka sieti sen mukautuen näennäisesti, mutta
+sydämeen jäi auhtoisa tunne, joka nakersi siellä kuin kalvava mato
+päivät ja yöt.
+
+Anteeksianto ja sovitus ei suonut unohdusta. Tuskaansa lievittääkseen
+tarttui vaimo työhön. Hän raatoi kuin palkkapiika ja hymyili, vaikka
+silmännurkassa kiilsi kyynel. Hän nauroi iloisesti silloin kun sielua
+repi kovemmin tuska. Näin kuluivat vuodet. Iloinen koti tuli tuskien
+taloksi. Naurun lähteistä juontui kyynelten vuo.
+
+Kadonneet olivat ihanteet, särkynyt elämän usko ja sialle kohosi
+lapsuuden aikainen kummitus, joka vainosi vaimoa yöt, eikä päivälläkään
+jättänyt rauhaan.
+
+Ja sitten, kun vaimon rakkaus mieheen oli sammunut, johdatti kohtalo
+hänen tielleen toisen.
+
+Hän toinen tuli kuin päivänpaiste, iloisena ja elämää uhkuen. Vaimo
+kiintyi häneen kuin veljeen, kuin ystävään ensin, mutta kauemmin
+seurusteltuaan rupesivat tunteet saamaan toisen muodon. Yö yön jälkeen
+valvoi nainen ja tuijotti makuuhuoneensa valkeaan kattoon, johon aina
+muodostui yksi kuva, yhdet ainoat kasvot tullen lopulta rakkaiksi,
+niin rakkaiksi ja muuttuen hänen elämänsä ensimäiseksi tekijäksi.
+Sen huomattuaan pelästyi nainen, koettaen kaiken repiä pois, mutta
+se oli myöhäistä. Kuva oli syöpynyt hänen sieluunsa ja pysyi siellä
+lähtemättömästi. Vastaan taisteleminen ei auttanut. Rakkauden ylivoima
+voitti ja heikkona hetkenään antoi hän toiselle sielunsa ja ruumiinsa.
+Tallasi äitiyden jalkainsa alle, häpäisi, samoinkuin miehensäkin
+aviovuoteen ja tuli tuomitsemainsa naisten kaltaiseksi. Mutta hän tuli
+vielä pahemmaksikin toisia tuomitsemiaan, hän iloitsi rakkaudestaan ja
+antaumuksensa onnesta. Ja kun rakastettu hylkäsi hänet armottomasti,
+rakasti nainen miestä sitä enemmän. Rakasti niin, että jumaloi
+rakastettunsa virheitäkin.
+
+Naisen sielun tuskat olivat hirveät. Jokaisena yksinäisenä hetkenään
+hän kuroitti kätensä Jumalan puoleen voidakseen päästä rakkaudesta,
+mutta »Jumala oli kuuro ja taivas vaskesta», jonka läpi huudot eivät
+päässeet. Epätoivossaan päätti hän kuolla, mutta kaivaten rakastettunsa
+näkemistä ei hän voinut tehdä sitäkään ja niin kulki hän yksin »via
+dolorosaansa», sydän itkien verikyyneliä.
+
+Välistä hän pitkinä yksinäisinä öinään kuvitteli istuvansa lattialla,
+rakkaimpansa jalkojen juuressa, nojaten päänsä hänen polviinsa ja
+silloin kertoi hän ajatuksissaan hänelle tuskistaan, toiveistaan ja
+hädästään.
+
+Välistä taas hän ajatuksissaan kulki kylmänä ja tunteettomana
+rakastettunsa ohi, rientäen iloihin, joita toiset valmistivat. —
+Rakastettu katseli hänen jälkeensä vähän pettyneenä, sitten kohautti
+olkapäitään ja meni menojaan, tunteetonna hänkin. Ja silloin valtasi
+naisen lohduton ikävä, joka, ei poistunut, vaikka hän alttarin edessä
+polvistuen hätänsä Jumalalle kantoi. —
+
+Kerran näki hän, nainen kumman unen:
+
+Hän oli elänyt monta, monta vuotta, tullut vanhaksi ja harmaapäiseksi,
+mutta sittenkään ei hänen kaipauksensa jättänyt häntä.
+
+Eräänä kylmänä talvi-iltana, jolloin taivas oli tumma ja ainoastaan
+tähdet valaisivat sitä, läksi hän etsimään sydämensä valittua. Hän sai
+kulkea kauan etsien, sillä taloja oli paljon ja niissä asui satoja
+ihmisiä. Hän oli jo lakata etsimästä, kun huomasi seisovansa upean
+kirkkaasti valaistun palatsin ovella.
+
+»Siellä _hän_ on!» sanoi ääni naisen sisällä ja sen opastamana nainen
+pyrki taloon.
+
+Palvelija avasi oven ja päästi hänet eteiseen, jonka korkeasta
+kuvastimesta nainen näki kuvansa. Hän oli rääsyihin puettu. Tumman
+päähineen alta pilkistivät harmaat vanuneet suortuvat, mutta suruisten
+kasvojen hipiä oli puhdas ja valkea. Silmien katse lämmin, kuin äidin
+ja kirkas kuin lapsen. Palvelija luuli häntä kerjäläiseksi, ojentaen
+hänelle almun, mutta hän ei lähtenyt pois, hän tahtoi nähdä vain hänet
+ja sitten mennä. Viimein hän saapui. Hän oli muuttunut. Vanhentunut
+ja tullut lihavaksi. Kasvot olivat ryppyiset. Ja vaikka hän oli
+muuttunut, sittenkin nainen rakasti häntä, rakasti niin, että sydän oli
+rakkaudesta haljeta.
+
+Mies katsoi häneen oudosti, kuin vieraaseen, mutta nainen riensi hänen
+luokseen kuiskaten:
+
+— Etkö tunne, minä se olen, minä, joka sinua rakastan enemmän kuin
+kukaan muu!
+
+— Mutta minulla on vaimo ja monta lasta, sanoi mies, en voi sinulle
+olla enää mitään.
+
+— _Minullakin oli mies, oli lapset_ ja sittenkin rakastin ja rakastan
+vielä aina — ijäti, sinua, sinä ainoa!
+
+— Olet köyhä, tarvitsetko apua? Autan mielelläni. Mies kopeloi
+povitaskuaan puhuen liikeäänellä.
+
+Nainen teki torjuvan liikkeen!
+
+— Ei, ei rakas! En rahojasi tarvitse, tarvitsen vaan nähdä kasvosi,
+olla vaan luonasi! Älä aja pois!
+
+Anna minun kuolla sylissäsi! Suutele huuliani kerran, kerran vain,
+sitten kuolen.
+
+— Sinä olet sairas, ja siksi pyydät mahdottomia! Mene! Vaimoni voisi
+nähdä, lapseni saattaisivat tulla. Hyvästi! Hän kääntyi ympäri ja meni.
+
+Nainen hoippui ulos. Hän laskeutui hitaasti rappuja, lysähtäen kokoon
+rakastettunsa talon viimeiselle astuimelle. Hän suuteli kylmää
+rappukiveä, koska tiesi rakastetun jalkojen sitä koskettaneen. Sitten
+hänen sydämensä pakahtui ja kärsinyt sielu leijaili vapauteen.
+
+Aamulla näkivät palvelijat kuolleen köyhän naisen, menivät ja
+ilmoittivat tapahtuman herralleen. Herra jäi mietteisiinsä hetkeksi,
+sitten hän sanoi:
+
+— Jättäkää hänet poliisien haudattavaksi. Hän oli varmaankin se
+kerjäläinen, joka täällä illalla kävi. Hänen olisi pitänyt antaa olla
+yötä kattoni alla, ehkä hän ei olisi silloin kuollut. — No hyvä näinkin.
+
+— Ehkä parempikin! Kuolevalle on sama, missä kuolee ja emmehän
+voi kaikkia maankulkijoita auttaa. Olemme auttaneet tarpeeksi jo,
+sanoi heleä nais-ääni tullen miehen luo ja pujottaen kätensä hänen
+kainaloonsa, sitten hän jatkoi: Mutta sinä olet niin hyväsydäminen ja
+jalo, että tahtoisit omaisuutemme sirotella kaikille tuommoisillekin,
+joita ei tunne eikä tiedä, lie ollutkin joku huono nainen, joka
+kohtalonsa ansaitsi.
+
+— Ei pidä tuomita, sanoi mies ja hänen suupielensä nytkähtivät oudosti,
+ehkä hän oli jalompi ja parempi meitä.
+
+— Pyh! Tuoko? Olisit nähnyt kuinka hänen kasvoillaan kuolleenakin näkyi
+synnin jäljet. Mutta mennään, ruoka on valmis, lapsemme odottavat.
+
+He menivät, mies synkkänä ja nainen ylpeänä kuin loukattu kuningatar.
+
+Mutta sielu, joka leijaili heidän lähellään, tuli surulliseksi, sillä
+hän näki rakastettunsa sydämeen, jossa katumus armottomuuden tähden
+alkoi herätä ja sielu laskeutui alas ja kuiskasi rakastetun sydämelle:
+
+Älä kadu! Ei ole mitään katumista, sillä minä sain kaikki, kun sain
+sinua rakastaa, kun sain olla hetken omasi ja oppia sinulta rakkauden,
+sillä sinä, sinä ainoa, opetit minut rakastamaan. Kiitos kaikesta!
+Kiitos rakas siitä, että olit joskus minulle niin hyvä! Sinä pidit
+minua joskus sylissäsi ja painoit minua vasten sydäntäsi ja silloin
+olin rikas ja ylpeä. Muista minua joskus, mutta älä kadu mitään, ei
+sitäkään, että ajoit minut ovestasi ulos. Se vaan joudutti vapauttani
+ja nyt saan olla luonasi aina, ovet ja lukot eivät minua pidätä.
+
+Miehen sielu tajusi lohdutuksen sanat. Hänen silmiinsä kohosivat
+kyyneleet. Hän tiesi nyt, mitä oikea rakkaus oli.
+
+Näin sinä kerroit minulle kesäyön hämyssä, istuen lattialla, pääsi
+polviini nojaten. Tummat kiharasi reunustivat somasti pieniä kasvojasi
+ja silmäsi olivat niin syvän siniset. Äänessäsi kuului pidätetty
+nyyhkytys. Se hellytti sydäntäni, nostin sinut syliini ja sinä kiedoit
+käteni kaulaani kuiskien nimeäni. — Ja sillä hetkellä olit minulle niin
+läheinen, etten koskaan voinut uskoa voivani elää sinutta. Sanoinkin
+sen sinulle, mutta kuullessasi sanani pudistit surullisesti hymyillen
+päätäsi.
+
+Sinä tunsit minut, sinä tiesit, etten sinua rakastanut.
+
+Mutta ennenkuin lähdin pyysit minun lupaamaan tulla luoksesi usein
+ja minä lupasin, sillä tunsin olevani sen sinulle velkaa niiden
+kärsimysten tähden, jotka olin sinulle tuottanut armottomuudellani.
+Ja kuitenkin sinä olit niin hyvä ja hellä. Sinä luotit minuun. Sinä
+uhrasit kaikki tähteni. Sinä tahdoit palvella minua ja tehdä kaikki
+puolestani.
+
+Kun olin lähdössä pois, hiivit sinä lähelleni ja kuiskasit minulle
+salaisuuden _meidän yhteisen salaisuutemme_, joka oli ollut, mutta jota
+ei ollut enään. Surut olivat voimasi heikentäneet ja sitten onnettomuus
+oli sen vienyt. Olit senjohdosta ollut kauan sairas, luullut
+kuolevasikin. Sinä surit kadonnutta toivettasi, jonka olemassa olon
+tiesit vasta silloin, kun se oli jo sinulta kadonnut. Minä puristin
+sinua rintaani vasten, iloiten onnettomuudestasi. Niin armoton olin,
+koska en sinua rakastanut, iloitsin siitä, jota sinä surit. Sinä tiesit
+sen, mutta annoit anteeksi hymyillen.
+
+
+
+
+XV. KESÄTOVERINI.
+
+
+Tuuli puhalsi voimakkaasti. Aallot kuohuivat, purjeet pullistuivat
+ja venheemme kiiti hurjaa vauhtia. Me istuimme kahden, hän ja minä.
+Hän, kultakutrinen, ylpeäsilmäinen tyttöni. Hän istui vierelläni
+purjeita hoitaen, minun ohjatessani. Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja
+ohkoisilla, punaisilla huulilla leikki ylpeä hymy. Hän, tyttöni, oli
+rohkea. Ei hän peljännyt, vaikka kuohut venhettä viskoivat. Olimme koko
+kesän purjehtineet kaikenlaisissa säissä, mutta ei milloinkaan ollut
+hänen rohkeutensa pettynyt.
+
+Minä ihailin häntä ja palvelin häntä mielelläni. Sillä tiesin, että
+hänen pitkäsorminen kapea kätensä ei ollut luotu palvelemaan, vaan
+palveltavaksi.
+
+Hänen ylpeäin silmäinsä katse vaati ja minä täytin hänen kaikki
+toiveensakin. Hänen tahtonsa oli lakini. Ylpeän tyttöni määräämä laki.
+
+Kukaan ei ollut hänen vertaisensa. Kenenkään luona en niin hyvin
+viihtynyt kuin hänen. Kenenkään tahtoa en niin mielelläni täyttänyt
+kuin hänen. Ketään en kaivannut niin kuin häntä, sillä hän oli niin
+kaukainen, niin saavuttamatoin, enkä minä koskaan tulisi hänen
+likeisekseen.
+
+Toverini kuullessaan retkistämme sanoivat minun olevan häneen
+rakastuneen ja itsekin aloin niin luulla, sillä tulin usein kömpelöksi
+ja turhanpäiten hempeämieliseksi ja rakentelin tuulentupia, joita
+sitten retkeillessämme kerroin ylpeälle tytölleni.
+
+Kuunnellessaan tuli hänen silmiinsä joskus outo välkähdys, joskus
+kaareili huulillansa hymy, lämmin ja hellä ja silloin sydämeni sykähti
+oudon riemukkaasti...
+
+Sitten kului kesä loppuun. Ylpeä tyttöni matkusti pois. Jäin yksin. Ja
+ikävääni haihduttaakseni saavuin luoksesi. Sinä otit minut vastaan yhtä
+hellästi kuin ennenkin. Et kysellyt missä olin ollut, etkä mistä tulin.
+Ja minusta tuntui kuin olisin luotasi lähtenyt illalla ja palannut
+takaisin tänä aamuna. Oli niin kumman kotoinen tunne. Mutta sittenkin
+minua kiusasi sinun palveleva rakkautesi, joka koetti lukea toiveeni
+silmistäni ja täyttää ne ennen julkilausumistani.
+
+Kaikissa sinun ahkerat kätesi minua palvelivat, mutta se teki minut
+ärtyiseksi, armottomaksi, jopa julmaksikin.
+
+Kiusasin sinua, olin sinulle tyly. Jätin sinut yksin silloin kun
+enimmän minua ikävöit.
+
+Kun kätesi ojensit hyvästiksi, painoin ovesi kiinni sanomatta
+sanaakaan. Näin sinun lapsisilmäsi täyttyvän suurilla kyynelillä ilman,
+että se mieltäni liikutti, sillä en rakastanut sinua. Minä rakastin
+häntä, jonka ylpeät silmät eivät milloinkaan olisi kyyneliä tähteni
+vuotaneet.
+
+Minä vertasin häntä sinuun ja sinua häneen ja sydämessäni heräsi sääli.
+Saavuin luoksesi useammin. Ja melkein aina näin että olit itkenyt,
+mutta tultuani luoksesi, hymyilit surullista hymyäsi. Tartuit käteeni,
+istutit minut sohvaan, istuen itse jalkaini juureen, painoit pääsi
+polveeni, kuiskasit nimeäni. Minä kuuntelin vaieten, ajatuksissani
+muistellen ylpeää tyttöäni ja meidän kesäretkiämme, ja kun ikäväni tuli
+suuremmaksi sysäsin pääsi polveltani, sillä sinun nöyrä rakkautesi
+inhotti minua, muistaessani samalla kertaa häntä, joka ei koskaan
+alistuisi miehen polvia hyväilemään.
+
+Sinä nousit pois, siirryit johonkin läheisyydestäni ja silmäsi
+täyttyivät kyynelillä, sillä sinä rakastit minua ja surit sydämeni
+kovuutta.
+
+
+
+
+XVI. MINÄ ODOTIN HÄNTÄ.
+
+
+Makasin sairaana ja odotin häntä, ylpeätä kesätoveriani, joka oli
+luvannut tulla jo eilen. Jokainen liike rapussa ja eteisessä sai
+sydämeni sykkimään nopeasti. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja
+nyt kun näkisin, makaisin avutonna sairasvuoteessa, minä, joka aina
+olin häntä palvellut, sain nähdä hänen auttavan itseään ja kenties
+minuakin. Häpesin avuttomuuttani ja pieni katumuksen häive tuntui
+sisimmässäni siitä, kun olinkaan häntä kutsunut. Kuitenkin joka hetki
+odotin. — —
+
+Minun rakas, ylpeä tyttöni, kyllä hän ymmärtäisi avuttomuuteni.
+
+Silmäsin kelloa. Se kävi jo kahtatoista ja hänen oli määrä tulla
+kymmeneltä. Mieleni kiihoittui ja kuume nousi lievästi. Silloin kuulin
+kyselyjä eteisestä ja hetken perästä kiertyi oveni kädensia. Iloinen
+huumaus kävi läpi ruumiini, mutta kun ovi aukeni, yllätti pettymys
+minut. Sinä seisoit ovessa. Ulkona oli pakkanen ja sen johdosta olivat
+poskesi punaiset. Päässäsi oli suuri valkoinen hattu, jonka alta tummat
+kiharasi pistivät esiin. Päällysvaippasi valkea, tuuhea kaulus suojasi
+kaulaasi ja teki sinut niin hennon näköiseksi. Olit kuin pieni tyttö.
+Hymyilit, mutta nähdessäsi kasvoillani mielipahan varjon tuli silmiisi
+hätääntynyt, arka ilme. Et astunut askeltakaan vuodettani kohti
+ennenkuin kutsuin ja silloinkin tulit verkkaisin, pelokkain askelin.
+Mieleeni muistui kertomus julmasta isännästä ja uskollisesta koirasta
+ja tunsin halveksivani sinua. Sinä olit kuin koira ihmis-ruumiissa.
+Katselin sinua ja toinen kuva kohosi sieluuni, kuva ylpeäsilmäisestä
+tytöstä, joka ei milloinkaan olisi alistunut moiseen. Ojensin käteni.
+Laskit omasi siihen. Se oli kylmä ja vapisi. Pitelin sitä hetken,
+jättäen sen sitten irti. Silloin sinä hymyilit minulle, järjestit
+vuoteeni ja hoidit minua kuin lastasi. Kaikki tuo ärsytti minua. Annoin
+sinun olla hetken luonani, ja kun istahdit vuoteeni reunalle, sanoin:
+eikö olisi parempi, jos menisit kotiisi, tänne voi tulla joku toinen
+pian.
+
+Sinä vavahdit kuullessasi ja silmäsi tulivat täyteen suuria kyyneliä.
+Nyökkäsit ja kävelit ovelle päin. Sanoin silloin: Kiitos siitä, kun
+tulit katsomaan!
+
+Sinä käännyit minuun ja kysyit:
+
+— Miksi kiität, kun kerran tarkoituksesi ei ole kiittää?
+
+Vastasin rehellisesti, sillä tiesin sinun katsovan sieluuni — on kai
+tapa kiittää ja siksi sen tein.
+
+— Minun suhteeni sinun ei tarvitse tapoja noudattaa! Sanoit sinä ja
+sanasi kuuluivat kuin haikea nyyhkytys.
+
+Sydäntäni vihlasi, mieleni täytti ääretön lämpö, tahdoin kutsua sinut
+takaisin, mutta ovi painui kiinni jälkeesi, vain rappusissa kuuluivat
+kevyt askeleesi ja minä olin yksin ja odotin häntä, joka ei kuitenkaan
+tullut.
+
+
+
+
+XVII. RAKKAUTENI.
+
+
+Tuli räiskyi takassa. Sen edessä istuen vietimme iltaa, tyttöni ja minä.
+
+Olimme tehneet pitkän kuutamoisen hiihtomatkan ja jäsenissämme tuntui
+siitä johtuva suloinen raukeus.
+
+Mielenapeus, jota olin tyttöäni kohtaan tuntenut sairauteni aikana,
+oli hävinnyt samalla kun parannuin ja sain kuulla, että hän kammosi
+sairasvuoteita, eikä siis minua halunnut nähdä heikkona, vaan
+voimakkaana.
+
+Semmoinen oli tyttöni. Kauneutta ja voimaa hän rakasti. Ylpeä ja
+voimakas oli hän itse. Kaikki heikkous ja hempeämielisyys oli hänelle
+kaukainen ja vieras.
+
+Istuessani otin hänen siron kätensä omaani ja puristin sitä. Sain
+lämpimän puristuksen vastaan. Katsoessani häneen näin hänen ylpeäin
+silmäinsä hymyilyn ja sitten niihin tuli hetkeksi hellä loiste.
+
+Silloin otin hänet syliini ja suutelin tulisen kiihkon vallassa hänen
+tukkaansa, silmiään ja suutaan ja niin olivat unelmani toteutuneet.
+Ylpeä tyttöni oli tullut morsiamekseni, kalleimmakseni.
+
+Onneni oli rajaton. Ylpeä tyttöni näytti saaneen kasvoihinsa vienon
+hohteen. Huomautin hänelle siitä. Hän vastasi minulle kietomalla
+kätensä kaulaani ja katsomalla silmiini.
+
+Saatoin hänet sitten kotiinsa.
+
+Kun palasin sieltä yöhiljaisia kuutamoisia katuja kulkien, muistin
+äkisti sinut. Ohjasin kulkuni taloasi kohti. Puutarhasi veräjä oli
+auki ja minä kävelin sisälle. Suuret puut seisoivat siellä juhlallisen
+vakavina lumipeitteessään, aivan kuin joukko kuolinliinoihin käärityitä
+vainajia. Kiersin talosi ympäri ja seisoin heikosti valaistun
+makuuhuoneesi ikkunan alla ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt sinne
+sisälle. Tuntui kuin sinä olisit ollut polvillasi tekemäsi alttarin
+edessä, kädet ristiin liitettynä, apua rukoillen. Ja minä tiesin, miksi
+rukoilit, mitä pyysit. Minä tiesin sinun rukoilevan itsellesi voimia,
+voidaksesi kuolettaa rakkautesi. Olit mielestäni kuin nunna luostarin
+kammiossa, tai kuin Vestan neitsyt, joka yökaudet hoidit pyhää tultasi
+taistellen maallista rakkauttasi vastaan. Niin Vestan neitsyt sinä olit
+ja sellaiseksi sinä olit tullut silloin, kun minuun rakastuit. Sinä
+kutsuit minua jumalaksesi, etkä sallinut kenenkään muun miehen käden
+enää itseesi koskea, minun käsieni jälkeen.
+
+Halusin tulla luoksesi, mutta en hennonut häiritä hartauttasi, enkä
+rikkoa kenties jo saavuttamaasi rauhaa.
+
+Palasin kotiini ajatellen häntä, jonka onnekas kohtalo oli omaani
+liittänyt.
+
+
+
+
+XVIII. SINUN NIMIPÄIVÄSI.
+
+
+Sinä päivänä oli sinun nimipäiväsi. Muistin sen sattumalta ollessamme
+meren aavalla selällä, tyttöni ja minä. Muisto toi mieleeni monta sinun
+kanssasi vietettyä päivää.
+
+Muutin suuntaa ja purjehdin kaupunkia kohti. Tyttöni tahtoi aavemmalle,
+minä kaupunkiin. Olimme ensikertaa erimieltä.
+
+Hän tahtoi tietää todellisen syyn. En sanonut. Silloin katsoi hän
+terävästi silmiini, heitti ylpeästi päätään ja vaikeni koko matkan.
+
+Erotessamme sanoi hän minulle hymyillen: — Kiirehdi hän odottaa.
+Katsoin kysyvästi häneen. Silloin hän viskasi minulle sanat:
+
+— Kyllä tiedän, mihin menet, katsos, minä tiedän kaikki.
+
+— Mutta rakas, sanoin koettaen pidättää häntä, mutta hän kiirehti pois
+ivallisesti nauraen ja ovi sulkeutui hänen perässään. Kaduin tekemääni.
+Menin hänen jälkeensä, mutta ovi pysyi suljettuna.
+
+Vihasin sinua, joka olit syynä siihen että loukkasin häntä, joka oli
+sielulleni rakas.
+
+Menin kotiin, pukeuduin ja saavuin luoksesi. Talosi oli valaistu.
+Sieltä kaikuivat vastaani vienot säveleet. Seisoin puutarhassa kauan
+kuunnellen. Viimein menin sisälle. Luonasi oli paljon vieraita, mutta
+näin vain sinut. Olit puettu vaaleisiin, rinnassasi ja tukassasi
+olivat punaiset ruusut. Ne sopivat sinulle niin hyvin. Olit mielestäni
+kauniimpi kuin koskaan ennen. Nähdessäsi minut riensit ilosta
+huudahtaen luokseni, ojentaen molemmat kätesi. Jollei olisi ollut
+muita, olisin ottanut sinut syliini ja suudellut sinua. Nyt puristin
+vain käsiäsi, sinä ymmärsit ja silmäsi loistivat ilosta. Kuitenkin
+vielä samana iltana tuotin sinulle suuren surun sanoillani.
+
+Koko iltana et väistynyt vierestäni iloitsit ja lavertelit lapsen
+lailla. Kerroit töistäsi ja hauskuuksistasi, Yht'äkkiä sanoit:
+
+— Ota minut joskus mukaasi purjehtimaan. Tahtoisin niin mielelläni, en
+ole ollut vuosiin purjehtimassa.
+
+Sanasi suututtivat minua, vaikenin, mutta sinä luit äänettömän
+vastaukseni.
+
+Silmäsi täyttyivät kyynelillä, nousit viereltäni, poistuen huoneesta.
+Kun sitten muutamien hetkien perästä palasit, näin käyneesi läpi suuren
+tuskan, jonka mainingit eivät olleet vielä asettuneet, kuitenkin
+iloitsit ja nauroit, mutta naurusi oli Pajatson naurua. Se kaikui
+korvissani vielä kauan senjälkeen kun olin poistunut luotasi. Soimasin
+itseäni hukkaan kulutetun illan tähden ja surin tyttöni yksinäistä
+iltaa. Molemmat olisimme voineet viettää sen hauskasti yhdessä ja
+sinäkin olisit säästynyt surulta.
+
+
+
+
+XIX. VALKEA TYTTÖNI.
+
+
+Seuraavana päivänä saavuin tyttöni luo. Hänen kylmyytensä viilsi
+veitsenä sielussani. Pyysin anteeksi eilistä menettelyäni, vakuuttaen
+olleeni pahoillani koko illan. Hänen ylpeät silmänsä loistivat, minä
+hyväilin häntä lämpimästi, suutelin hänen huuliansa ja olin onnellinen.
+
+Välistä muistuit mieleeni kuin kaukainen kuva, pieni ja vähäpätöinen,
+joka ei merkinnyt minulle mitään.
+
+Minun tyttöni, puhdas ja valkea, en koskaan olisi hänestä luopuva. En
+milloinkaan ole enää loukkaava häntä sinun vuoksesi.
+
+Menimme merenrantaan, nostimme purjeet ja lasketimme kauas ulapalle.
+Meri vaahtosi ja kuohui. Se kohotti vain iloamme.
+
+Tyttöni lauloi, kuuntelin häntä onnellisena. Sitten laskimme saaren
+rantaan, sytytimme tulen ja valmistimme ruokamme. Senjälkeen samoilimme
+ympäri. Minä keräsin marjoja ja pistelin niitä tyttöni suuhun ja sitten
+suutelin häntä. Hän lepäsi käsivarsillani rentona ja antautuvaisena,
+suljetuin silmin.
+
+Minut valtasi hurja kiihko. Veri humisi aivoissani ja sydän löi
+haljetakseen.
+
+Olimme kahden, kahden... Olimme nuoret. Olimme voimakkaat. Rakkaus
+paloi rinnoissamme. Elämä oli ihana ja antaumuksen ja omistamisen onni
+suuri.
+
+Nostin hänet syliini ja kannoin pehmeälle nurmelle laskien hänet
+siihen. Tyttöni ruumis poltti käsivarsiani. Kumarruin alas ja suutelin
+häntä mieletönnä. Hänen rintansa nousi ja laski. Huohottava hengitys
+kulki hänen huuliensa välistä. Silmissä paloi kiihko.
+
+Heittäytyin hänen ylitsensä — — silloin yht'äkkiä kuulin sinun äänesi.
+Aivan kuin nyyhkien kuiskailit nimeäni.
+
+Kylmä puistatti minua. Kiihkoni katosi. Hellitin otteeni, istahtaen
+rauhallisesti tyttöni viereen ja otin hänen kätensä omaani. Hän vetäsi
+sen pois. Hypähti ylös, järjesti pukunsa ja hiuksensa sekä käveli
+nopeasti rantaan.
+
+Vihasin sinua. Kaikkialla ja kaikissa tilanteissa olit tielläni,
+riistäen iloni.
+
+Kirosin kohtaloa, joka sinut oli tielleni tuonut. Ihmettelin elämän
+monimutkaisia probleemejä, joita ei ihminen pysty ratkaisemaan. Jos
+olisin hitusenkaan sinua rakastanut tai edes pitänyt sinusta, olisin
+ollut askeleen lähempänä ratkaisua, mutta tunteeni olivat kohtaasi
+ainoastaan viha, halveksiminen ja sääli senjälkeen, kuin olin sinulle
+ollut julma ja syvästi loukannut sinua ja silloinkin sääliin sekaantui
+itsemoite siitä, etten ollut jaksanut hillitä itseäni ja olla
+loukkaamatta.
+
+Rakastettuni oli nyrpeä ja minua harmitti — menettelyni. Olin
+mielestäni kuin miehisen miehuuteni kadottanut. Koetin puhella
+tytölleni leikkisään sävyyn, mutta sain yksitavuisia vastauksia.
+Tilanne oli kiusallinen. Viimein vedin kelloni esiin huomauttaen
+ajankulusta hänelle.
+
+— On paras, että lähdemme sanoi hän, muutoin jäämme yöksi merelle.
+Irroitin venheen, tarjosin käteni häntä auttaakseni, mutta hän hypähti
+ketterästi venheeseen, kättäni huomaamatta.
+
+Katselin häntä. Ohuen silkkisukan läpi kuulsi kaunismuotoinen nilkka
+ruusunpunaisena. Kuuma aalto kulki läpi ruumiini. Hypähdin jälessä,
+otin hänen jalkansa ja suutelin sitä nilkan kohdalta. Hän vetäsi
+hameensa ylös ja ojensi polvensa. Siinä oli soma kuoppa. Suutelin
+sitäkin. Sitten avasin hänen puseronsa ja suutelin hänen valkoisia
+rintojaan niin kauan, että hän tuskasta voihkaisi, Silloin tulin
+järkiini. Avasin purjeet, tartuin peräsimeen ja navakassa myötätuulessa
+kiisi venheemme suuressa aallokossa. Emme puhuneet matkalla muuta kuin
+jonkun mitättömän sanan keskenämme.
+
+Mitä lie tyttöni ajatellut, hän istui synkkänä silmäkulmat kokoon
+vedettynä. Minusta tuntui kuin olisimme olleet epäonnistuneet varkaat.
+
+Rantaan päästyämme sanoi tyttöni:
+
+— Huomenna en tule purjehtimaan. Odotan vieraita.
+
+— Etkö minua odota kysyin ilkamoiden.
+
+— Sinuakin jos niin tahdot.
+
+Autolla ajaen saatoin hänet kotiinsa ja sitten riensin sisartani
+tervehtimään.
+
+Vietettyäni iltani hänen seurassaan tuntui siltä kuin olisin kylpenyt
+raikkaassa vedessä ja puhdistunut kaikesta liasta.
+
+Kotia tultuani heittäydyin vuoteeseeni, nukkuen unia näkemättä.
+
+
+
+
+XX. NAISEN RUKOUS.
+
+
+Ikävä yllätys! Herätessäni odotti minua kirje. Pitkä kapea kirjekuori,
+yläreuna viidenpennin postimerkkien peitossa. Aukaisin kuoren ja luin:
+
+ »Yöllä kello 12.
+
+ En minä tiedä, mitä tekisin. Sydämeni pakahtuu tuskiinsa. Ikävöin
+ sinua, ollen tukahtumaisillani. Rakas, sinun täytyy tulla luokseni.
+ Sinä et saa, etkä voi jättää minua yksin. Sinä et saa antaa minun
+ menehtyä ja tulla huonoksi. Kuuletko, minä _tulen_ huonoksi, jollet
+ sinä tule. —
+
+ Minä varmasti teen jotain kauheaa, jos sinä minut jätät yksin. Minä
+ rukoilen Jumalaa, mutta hänkin on sinun laillasi hyljännyt minut.
+ Voi, minä en tahtoisi tulla huonoksi, mutta minä en jaksa pysyä
+ hyvänä sinutta. Rakas, ainoa! Tule ja anna minun saada sinulta lapsi.
+ Rakastan sitä ja se rakastaa minua ja niin en ole kadottanut sinua.
+
+ Lapseni kanssa pakenen jonnekin soppeen maailmassa, sinua
+ ajatellen. Rakas, rakas! Tiedäthän sinä, että minä en ketään muuta
+ maailmassa rakasta, kuin sinua ja lapsiani, siksi sinä et saa minua
+ armottomuudellasi tappaa.
+
+ Sinä tiedät, että minä vain kerran elämässäni olen ollut onnellinen ja
+ se oli _silloin_. Sinä silmänräpäyksenä kun olin sinun.
+
+ Vaatteet, jotka silloin verhosivat ruumistani, ovat minulle pyhät.
+ Katselen niitä joskus, painan pääni niihin ja itken kaivaten
+ sinua ja lastasi. Sinun täytyy antaa minulle lapsi, se on sinun
+ velvollisuutesi, koska sinä minulle kerran rakkauden opetit.
+
+ Odotan sinua luokseni tänään! En jaksa ajatella enkä tiedä miten
+ elämäni järjestäisin. Sinä neuvot minua, sillä sinä olet järkevä ja
+ viisas. Ja sinä tiedät etten ole huono, enkä huonosti ajattele lasta
+ ikävöidessäni sinulta. Rakastan vaan sinua ja siksi teen niin ja olen
+ sellainen kuin olen.
+
+ Rakas sinä, sinun täytyy ymmärtää minua.»
+
+Allekirjoitus puuttui ja kirjoitus oli sekava, mutta tiesin sen olevan
+sinulta ja kirosin sekä tallasin ensin kirjeen jalallani, mutta
+sitten paremmin ajateltuani otin sen ylös ja pistin kirjoituspöytäni
+laatikkoon. Oli hyvä pitää se tallessa.
+
+Poltin kokonaisen sikarin miettiessäni miten sinusta eroon pääsisin.
+Olit kuin takkiainen, joka iskit kiinni, tai niinkuin vampyyri, joka
+imit jokaisen ilopisaran minulta. Oli kerrassaan inhottavaa, että
+nainen kehtasi rukoilla mieheltä moista.
+
+Olin tottunut pitämään sinua himottomana ja puhtaana, mutta sinä
+olitkin julkea ja halusi huonot. Minun tyttöni — — — en kuitenkaan
+voinut tällä kertaa vedota häneen, muistaessani eilistä päivää. Läksin
+ulos. Päätin tulla luoksesi ja antaa sinulle sellaisen iskun, joka
+rakkautesi kuolettaisi kerta kaikkiaan.
+
+Sinä otit minut vastaan itkenein silmin ja tuskaisin värisevin huulin.
+
+Et ojentanut kättäsi nähdessäsi muotoni synkkyyden.
+
+— Istu! Komensin minä ja sinä lysähdit häviten melkein kokonaan suureen
+nahkatuoliin ja purskahdit itkuun.
+
+— Ei kannata itkeä, ei se asiaasi auta. Minä olen mies, joka en myy
+itseäni, enkä lapsiani jokaiselle sirottele. Jos tarvitset, kadulla on
+kyllä miehiä, käänny heidän puoleensa.
+
+Ja jos vielä kerrankaan kirjoitat minulle sellaisen kirjeen, annan
+sen kiertää tuttaviesi käsissä, että hekin saavat nähdä ja mitata
+siveyttäsi. Sinun julkeutesi on suurempi, kuin katunaisen. Aioin
+jatkaa vielä, mutta sinä kohosit suoraksi, astuit lähemmäksi sanoen:
+Vähempi olisi riittänyt, rakas ystävä. Ei niin suuria tiilikiviä olisi
+tarvinnut heittää syntisen vaimon päälle. Muutoin, miksi käyttäydyt
+tuolla tavalla ja teet itsesi huonommaksi kuin olet. Et itsekään usko
+sanojasi, sillä sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, etten ole huono
+nainen ja että rakkauteni sinuun on ainoalaatuinen. Ja vaikka sinä
+rakastaisit maailman jalointa ja puhtainta naista et sittenkään voi
+minua unhoittaa niinkauan kun sinua rakastan ja _minä rakastan sinua
+viimeiseen hengenvetooni saakka_.
+
+Näytä vain kirjeeni, en pelkää, enkä häpeä. En myöskään rakkauttani
+kiellä ihmisten edessä, koska sen Jumalakin tietää ja näkee tuskani,
+eikä kuitenkaan ota sitä minulta pois.
+
+Kasvosi kirkastuivat ja silmiisi tuli lapsen katse.
+
+Seisoin äänetönnä. Olit lyönyt minua omilla aseillani.
+
+Kun jo olin eteisessä riensit jälkeeni ja pyysit: Lähetä kirjeeni
+takaisin. Sehän on arvoton sinulle, mutta minulle se on pyhä. Olen
+vuodattanut siihen äärimmäisen hätäni ja hirveän tuskani. Rakas,
+lähetäthän?
+
+— En? vastasin ja sysäsin oven armottomasti kiinni perässäni, rientäen
+tyttöni luo.
+
+Hänen vieraansa olivat saapuneet. Pelasimme verkkopalloa ja
+ilonhuumauksessa unohdin sinut kokonaan.
+
+
+
+
+XXI. MURUJA.
+
+
+Heräsin yöllä sateeseen. Pisarat putosivat ikkunalaudalle, kuin kaihon
+synnyttämät suuret kyyneleet. Mieleni tuli niin apeaksi. En saanut
+unta. Heittelehdin vuoteessani edestakaisin, kuunnellen yönääniä.
+
+Alhaalta kadulta kuului jalankulkijan kiireiset askeleet, sitten hetken
+perästä hevosen kavioiden kapse.
+
+Tein johtopäätöksiä: Jalankulkija oli myöhästynyt ja ajuri ajoi
+kotiinsa, istuen rattaittensa takaistuimella, märkänä kuin uitettu. Oli
+kastunut yöllisessä sateessa.
+
+Portaista kuuluivat kevyet askeleet, sitten oven paukahdus alhaalla.
+Yöllinen vieras. Onneton kadunkävijä, joka hetken maattuaan lämpimässä
+vuoteessa sai lähteä sateeseen, ajattelin.
+
+Poliisin pillin kimeä vihellys halkaisi ilmaa ja sitten taas hevosen
+kavioiden kapsetta, muutamia hätäisiä ääniä ja hiljaisuutta.
+
+Jonkun naapurin kello löi harvakseen kolme. Sälekaihtimien raoista
+alkoi häämöittää päivän valo.
+
+Viruin vuoteellani vatvoen ajatuksissani elämän ongelmia, miettien
+kohtalon leikkiä, jossa ihminen sai olla leikkikaluna kykenemättä itse
+määräämään tekojaan. — — —
+
+Ystävät kutsuivat minua päättäväiseksi mieheksi ja olinkin olevinani
+sellainen, mutta usein kuitenkin tein sitä, mitä en olisi saanut tehdä
+ja menettelin päinvastoin kun olin päättänyt.
+
+Leikkipallo, leikkipallo lennä sinne, kunne Kohtalonkäsi sinut viskaa!
+Ivasi jokin ääni sisimmässäni.
+
+Vahva mies, joustava ja kaunis, hyvän toimen omaava ja monessa
+suhteessa toisten yläpuolella. Näytä voimasi ja rusenna heikkoja,
+ne muuttuvat pian tomuksi ja lentävät hiukkasina tiehensä, häviten
+näköpiiristäsi.
+
+Kosta lempeys armottomuudella ja hyvät työt kiittämättömyydellä.
+Palkitse rakkaus tylyydellä ja palvele koiran uskollisuudella sitä,
+joka sinua orjanaan pitää. Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja
+nosta itsekkyys glooriaksi pääsi yläpuolelle. Rakenna talosi kukkulalle
+ja katsele ylpeillen niihin, jotka laakson pohjaan majansa tekevät ja
+pesänsä perustavat. Kulje pää pystyssä sen ohitse, joka rakkaudesta
+tomua askeltesi jälissä suutelee. Hymyile ivallisesti hänelle, joka
+alttarin sinulle rakensi ja sydämensä siinä antoi uhriksesi palaa.
+Katsele sitä siksi, kunnes hiilet hiipuvat tuhkaksi tummuen. Hajoita
+sitten tuhka tuuleen tai anna virran viedä, ettei houkkien jäljet
+näkyisi, sillä houkkio hän on, joka sydämensä toiseen kiinnittää ja
+toisesta itselleen jumalan tekee.
+
+Naura hänelle, joka silmät kyynelissä jälkeesi katselee, niin et sääliä
+tunne.
+
+Katsele mielihyvin häneen, joka heikkoutensa voiman naamarilla
+verhoaa ja irstaisuuden hyveellä peittää. Kutsu julkeaksi hänet, joka
+sielunsa ovet selkoselälleen avaa, antaen sinun vapaasti katsella
+sen kaikkiin kammioihin ja lukea sieltä hädän ja avuttomuuden. Mutta
+kruunaa kainoudella hänet, joka päivän valossa itsensä verhoon käärii,
+ollakseen alastonna edessäsi silloin, kun pimeys maan kattaa.
+
+Sillä niin tekevät viisaiksi kutsutut. Opi heitä ja omista käärmeen
+kavaluus, voidaksesi käyttää kaksikärkistä kieltä.
+
+Näyttele, sillä elämä on suurin ja paras näytelmä, mutta älä anna
+naamarin kasvoiltasi luiskahtaa, ettet paljastetuksi tulisi. Sillä
+suurin viisaus on kätkeä itsensä ja hymyillä silloin kun kyyneleet
+silmänurkissa polttavat ja tanssia riemunpolkkaa, kun sydän on
+murheesta pakahtumaisillaan. Sillä autuas on hän, joka elämän
+yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee, voidaksensa muruja pudotella
+niille, jotka silmät kyynelissä kynnyksillänne kerjäten viruvat ja
+saatuaan murusen, jalomielisiksi meitä nimittävät. Kas siinä se
+onkin elämän viisaus ja omistaessaan sen voi houkkiona ollen kehua
+löytäneensä »viisauden kiven», jota vuossatojen kuluessa viisaat ovat
+turhaan etsineet pinnistetyin aivoin ja unettomin öin. — — — Houkkio,
+houkkio, nauroi ääni sisässäni, kohota »viisauden kivi» korkealle,
+pystytä rakennus ja naura silloin, kun se sortuu omaan heikkouteensa,
+kuin korttitalo.
+
+Veisaa autuudesta, kun veresi kaipaa rakkauden nautintoja ja itse
+kerjäten rakkauden muruja anelet, kyllästyneenä ostorakkauteen.
+Kun sydämesi markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaa, kun vaimon
+hyväilyjä halajat ja lasten lepertelyä korvasi kuulla isoavat. Naura
+ja puhu elämän yltäkylläisyydestä ja vaateta itsesi itserakkauden
+veripunaisella purppuramanttelilla. Tee niin, tee!
+
+Hyi, sanoin itselleni, hypähdin ylös vuoteeltani pudistaen mielestäni
+yölliset hourehaaveet, joilla olin sieluani kiduttanut.
+
+Vedin kaihtimet ylös, sysäten ikkunat auki. Sade oli tauonnut. Tuuli
+kiidätti repaleisia pilviä. Ne pakenivat toisiaan kuin pahantekijät
+takaa-ajajiaan.
+
+Kadut olivat märkänä sateesta. Kyyhkyset kylpivät katuojissa siipiään
+räpytellen. Sanomalehtipojat juoksivat lehtipinkat kainaloissa ja
+potkivat paljailla säärillään vesilammikoihin, räiskyttäen kuraa
+ympärilleen. Joku piika sipsutteli maitokannuja kantaen kadun yli.
+Kyllästyneenä katselemiseen menin kylpyyn ja pukeuduttuani kiirehdin
+työhön.
+
+Toimistossa oli paljon työtä, enkä joutanut muistelemaan yöllisiä
+haaveitani.
+
+Päivällisen syötyä riensin tyttöni luo. Monta kertaa ovikelloa
+soitettuani tuli hän vihdoin avaamaan. Hän oli puettu aamupukuun, pitkä
+kullankeltainen tukka hartioille valuen. Poskensa olivat punaiset,
+silmissä outo verhottu katse.
+
+Eteiseen mentyäni pidätti hän minut astumasta sisälle.
+
+— Oletko sairas? kysyin.
+
+— En! Vastasi hän epäröiden.
+
+— Olet, olet! Hätäilin minä, sulkien hänen kauniit kätensä omiini.
+
+— En ole, mutta mene nyt. En voi laskea sinua sisälle. Minulla, näes,
+on kampaaja luonani.
+
+— Enkö saa odottaa toisessa huoneessa?
+
+— Et, mene nyt!
+
+— Näinkö?
+
+— Mitä sitten tahdot?
+
+— Elä ole tyly, rakkahin! Pyytelin.
+
+Hän naurahti vähän, ojensi huulensa suudeltavikseni, silloin painoin
+hänet rajusti rintaani. Hän irtautui otteestani ja työnsi minut ovelle
+päin, hokien:
+
+— Mene, mene! Enhän voi antaa hänen odottaa itseäni.
+
+— Saanko tulla myöhemmin?
+
+— Et tänään. Huomenna — — — tai minä soitan silloin, kun sopii.
+
+Menin pois ja kuulin kuinka avain kiertyi lukossa, sitten ovikello
+nytkähti, sekin kierrettiin irralleen.
+
+Koko päivä oli ollut pilvinen, ulos tullessani paistoi aurinko
+häikäisevän kirkkaasti ja vieno tuulenhenki puhalsi. Kävelin nopeasti
+koettaen arvailla syytä tyttöni omituiseen käytökseen ja mieleeni
+tulivat sanat: Veisaa autuudesta, kun kerjäten rakkauden muruja anelet
+ja markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaat. —
+
+Huomasin taas tulleeni samaan ja siksi suuntasin kulkuni Bulevardeille
+häivyttääkseni ajatuksiani ihmisvilinässä, mutta hetken käveltyäni
+tunsin hermoni kiihtyneiksi ja poikkesin sivukaduille, huomaten
+hetkistä myöhemmin käveleväni tuttuja teitä. Poikkesin taloasi kohti.
+Puutarhasi veräjä oli avoinna. Astuin sisään. Vastaani tuoksahti
+ruusun, neilikan ja helitropin haju. Seisoin hetken ja hengitin
+kukkien tuoksua katsellen niitä. Ruusut seisoivat pitkissä varsissaan
+päät kumarassa sateen painosta. Vesipisaroita välkkyi niiden ihanilla
+terälehdillä. Taitoin yhden ruusun, vieden sen ensin huulilleni ja
+pistin sitten rintaani aikoen palata takaisin, kun samassa kuulin
+laulua. Se tuli hiljaa, vienosti ja väräjävin äänin.
+
+Laulaja olit sinä. Lauloit »Toscan rukousta». Seisoin avatun akkunasi
+alla kuunnellen. Jokainen säe vihlasi rintaani. Tiesin miksi lauloit,
+ketä rukoillessasi muistelit. En jaksanut kuulla loppuun. Maa poltti
+jalkojeni alla ja minä pakenin, kuin pahantekijä, kulkien katuja
+edestakaisin, kuullen aina hätäisen rukouksen soinnut korvissani.
+
+»Autuas on hän, joka elämän yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee,
+voidakseen muruja pudotella niille, jotka silmät kyynelissä
+kynnyksillämme kerjäten viruvat...» ivaili yöllinen ääni sisässäni ja
+päästäkseni siitä päätin tulla luoksesi muruja viskellen.
+
+Pimeys kattoi kaupungin, kun ohjasin askeleeni talollesi. Portti oli jo
+suljettu. Kolkutin siihen hiljaa. Valo ilmestyi akkunaasi ja hetkistä
+myöhemmin istuin luonasi suuressa valoisassa salissa.
+
+Sinä seisoit nojaten uunin reunaan. Katselin sinua. Olit puettu mustaan
+pukuun ja päätäsi verhosi pitkä valkea liina.
+
+Sinä näit katseeni, punastuit ja sanoit nauraen:
+
+— Katsot pukuani, mutta minä leikin nunnaa. Olen leikkinyt novissia
+kauan ja tänä iltana päätin tehdä nunnanlupaukseni.
+
+Silmäsi olivat kyynelissä, mutta sinä hymyilit.
+
+— Mutta ennenkuin kokonaan »jätät maailman», niin soittaisit vielä
+muutaman sävelmän, ilveilin minä.
+
+— Minkä sinä tahtoisit minun soittavan?
+
+— Saat arvata mitä toivon.
+
+— Kuinka minä sen tietäisin?
+
+— Telepatiian avulla. Sehän on sielujemme välinen silta, pitkitin minä
+leikkien, vaikka näin kuinka kärsit ja kyynel toisensa perään tippui
+silmistäsi.
+
+— En voi arvata, mutta jos vähän autat, ymmärrän lopun.
+
+— En sano, mutta tule likemmäksi ja katso silmiini.
+
+Sinä tottelit ja menit senjälkeen soittokoneen luo, valitsit hetken
+nuotteja, sitten sanoit: »nyt löysin».
+
+Sormesi näppäsivät pianon kieliä ja pian kaikuivat Massenet'in
+»Elegian» kyyneltäydet säveleet.
+
+Elegia, elegia olit sinä itse, — se vertaus tuli taas mieleeni,
+kuten kerran ennen — elegia: niin hento, kyynelherkkä ja kaukainen.
+Jokapäiväisen ihmisen saavuttamattomissa. — Vestan-neitsyt pyhän tulen
+vartija, kalpea lilja luostarin puutarhassa.
+
+— Muruja, viskaa nyt muruja ja ota kiitos jalomielisyydestäsi, ivasi
+yöääni sisässäni.
+
+— Minä arvasin! Riemuitsit sinä saapuen luokseni. Ojensin käteni ja
+vedin sinut viereeni sohvalle. Istuimme siinä myöhään yöhön. Pitelin
+sinun viileää kättäsi omassani, tunnustellen valtimoa, jonka lyönneistä
+arvasin, mikä tunne kulloinkin sielussasi liikkui.
+
+— Sinä olet niin hyvä, — sanoin sinulle — aivan toisenlainen kuin muut.
+Jos vaan voisin rakastaa sinua.
+
+— Kyllä _ne muut_ ovat minua paremmat, — mutta niillä olet sinä _ja
+niitä sinä rakastat_.
+
+Mimmoisia mahtaisivat olla minun asemassani? Kuitenkin olen iloinen
+ja onnellinen, jos tulet joskus, vaikka näinkin harvoin luokseni. Kun
+olet ollut luonani, jaksan olla hyvä jokaiselle. Ikävöin sinua aina ja
+ikävissäni tulen ärttyiseksi, eikä kukaan voi tehdä mielikseni. Koko
+ympäristöni saa kärsiä ja ikävöidä kanssani.
+
+Kun nousin lähteäkseni, kysyit sinä:
+
+— Oletko tyytymätön itseesi siksi, kun iltasi kulutit täällä?
+
+— En, minun iltani kului hauskasti.
+
+— Koska tulet taas? Älä ole kauan poissa.
+
+— En mitään lupaa, tulen niin pian kun sinua ikävöin.
+
+— Sitten se kestää kauan, kunnes tulet, sanoit sinä hyvin alakuloisesti
+hymyillen.
+
+— Päivä sarastaa, meidän on molempien jonkun verran nukuttava tänä
+yönä. Hyvää yötä noviisisanoin, ja sinä vastasit:
+
+— Nunnanvalani teen kai myöhemmin! Hyvää yötä, rakas, ainoa.
+
+
+
+
+XXII. KUOLINLAULU.
+
+
+Tämän tarinan luin kauan, kauan sitten, silloin kun pienenä tyttönä
+opettelin lukemaan. Ensikerran luettuani en ymmärtänyt sitä, mutta
+sitten kun tulin isommaksi, luin sen uudestaan ja käsitin.
+
+Se kuuluu näinikään:
+
+»Kaukana suuren meren keskellä oli pieni saari, jossa kasvoi mitä
+ihmeellisempiä puita ja jonka kukkaset olivat kauniimpia kuin minkään
+muun maan kukkaset. Niiden erivärisyyttä ei jaksanut laskea ja niiden
+tuoksu oli suloinen. Eläimet siinä saaressa olivat kauniit ja lintujen
+laulu kaikui vuoden kaikkina päivinä.
+
+Mikään ei häirinnyt saaren rauhaa, sillä kenenkään ihmisen jalka ei
+ollut astunut vielä sen maalla, ainoastaan eläimet siellä asuntoaan
+pitivät, eläen onnellisena vapaudessaan.
+
+Mutta sitten eräänä päivänä ankkuroi valkoinen laiva saaren lähelle ja
+pian souti vene saarta kohti.
+
+Astuttuaan maalle huudahtivat tulijat ihastuksesta, sillä he tiesivät
+löytäneensä rikkaudet. Kasvullisuus ja eläinkunta! Moista ei oltu ennen
+nähty. Tämähän oli kuin paratiisi, kuin jumalten asuinpaikka.
+
+Ja ihmiset jäivät moniksi päiviksi tänne, tehden laskelmia ja laatien
+suunnitelmia ja riemuitsivat.
+
+Saaren eläimet eivät osanneet pelätä, sillä kukaan ei ollut heille
+vielä koskaan väkivaltaa tehnyt, siksi ihmiset saivat niitä ottaa
+kiinni mielin määrin ja viedä laivaansa. Vasta sitten vankeudessa ne
+rupesivat pelkäämään ja pyrkivät vapauteen, sekä koettivat omalla
+tavallaan ilmoittaa vaarasta saareen jääneille. Ne ymmärsivät ja
+alkoivat paeta, mutta niille viskattiin ansa ja otettiin kiinni.
+Ainoastaan linnut välttivät vainoojain ansat lentämällä korkeuteen.
+Mutta linnut olivat ihmisten mielestä niin kauniit ja niiden laulu niin
+suloinen, siksi ei voinut antaa niiden jäädä. Täytyi pyydystää. Ansat
+eivät yltäneet, täytyi houkutella. Mutta linnut olivat viisaat, eivät
+tulleet liki.
+
+Rantakivellä istui mies ja sirotteli muruja ja pieni emoton lintu
+tuli varoen niitä syömään. Mies istui rauhallisena ja antoi syödä.
+Seuraavana päivänä tuli lintu yhä rohkeammin ja viimein tuli se pelotta
+nokkimaan miehen kädestä. Silloin miehen suuri käsi sulkeutui ja pieni
+lintu jäi vankilaansa. Se värisi ja sen sydän oli pelosta haljeta.
+Mutta mies ei päästänyt, vaan vei sen mukanaan. Pisti sen kultahäkkiin
+ja kuletti kauas pois.
+
+Pieni lintu istui häkissänsä ja suri. Se kaipasi vapauttaan ja pyrki
+pois, mutta ovi oli ja pysyi suljettuna. Mutta linnun sydämessä asui
+vapauden kaipaus. Lintu kykötti kultahäkkinsä orrella ja odotti päivää,
+jolloin ovi aukenisi, jotta se pääsisi lentämään tiehensä, voidakseen
+kohota siniseen avaruuteen.
+
+Mutta vuosi toisensa jälkeen kului ja häkin ovi pysyi suljettuna. Pieni
+lintu eli ja kasvoi kärsivin sydämin ja loistottomin silmin. Joskus se
+painoi päänsä syvälle siipiensä suojaan ja uneksi vapaan lapsuutensa
+ihanista metsistä ja hehkuvan lämpöisistä päivistä, jolloin se oksalta
+oksalle hyppien lauleli onnellisena rintansa täydeltä. Nyt ei se enää
+laulanut, sillä vankeudessa oli siltä kadonnut kyky laulaa.
+
+Vihdoin eräänä aamuna herätessään se kuuli ihmeellistä ääntä, joka
+hiveli suloisesti korvaa ja lämmitti sydäntä. Lintu hypähti ylös ja
+katseli ihmetellen ympärilleen, luullen uneksivansa, mutta se ei
+uneksinut. Se näki toisella ikkunalla häkin ja siinä istui toinen
+lintu, sirona ja kauniina laulaen venytetyin kauloin, pää korkealla.
+Pieni lintu tuskin uskalsi hengittää, niin suuri oli hänen ihastuksensa
+ja rinnan täytti kummallinen tunne, tuntui melkein kuin sydän olisi
+sulanut ja hän itse muuttunut toiseksi. Silmät alkoivat loistaa ja
+tuntui kuin olisi noussut korkeuksiin, saaden lennellä vapaana,
+onnellisena ja ajatuksissaan hän liiteli sen kauniin laulajan luo,
+sillä hän rakasti sitä.
+
+Laulajalintu huomasi pienen linnun, silmäsi häneen ja lauloi lämpimästi.
+
+Pienen linnun sydän sykki niin oudosti, se levitti siipiään, lennellen
+edestakaisin, mutta muistaen kyvyttömyytensä kykähti orrelleen ja
+ihaili sieltä sitä toista. — Kun olisi voinut laulaa, laulaa. Silloin
+ehkä tulisi rakastetuksi. Ja pieni lintu istui häkissään katsellen sitä
+toista, joka osasi laulaa niin kauniisti. Ja vankeuttakaan ei enää
+muistanut, ei ajatellut, katseli vaan toista ja iloitsi.
+
+Mutta eräänä aamuna oli hän suorastaan huumaantunut, sillä häkin ovi
+aukeni ja pieni lintu muutettiin sen toisen kauniin linnun häkkiin.
+
+— Se oppii ehkä laulamaan ollessaan toisen kanssa, sanoivat ihmiset
+ja pieni lintu oli heille niin kiitollinen, koetti opetella, vaan
+ei osannut. Suuri lintu oli sille niin hyvä ja hellä, istui sen
+vieressä, hyväili sitä ja lauloi sille aamusta iltaan ja he olivat niin
+onnelliset.
+
+Yhtenä aamuna tuotiin taas siihen häkkiin uusi lintu. Se oli kaunis
+ja sen laulu helkkyi vielä ihmeellisempänä kuin suuren linnun. Suuri
+lintu istui sen viereen ja yhdessä he sitten lauloivat rakkautensa
+ylistystä, lauloivat onnesta keväisen lemmen. Kumpikaan ei huomannut
+pientä lintua, joka suru sydämessä istui katsellen heitä. Mutta pienen
+linnun sydän oli hyvä, eikä se kadehtinut rakastettunsa onnea, vaikka
+oli tullut hyljätyksi. Se iloitsi saadessaan nähdä rakastettunsa ja
+kuullessaan sen äänen.
+
+— Se on mitätön. Se ei koskaan opi laulamaan. Se raukka on mykkä. —
+Täytyisi puhkaista sen silmät, ehkä se auttaisi. Sokea lintu parhain
+laulaa, puhelivat ihmiset.
+
+Kuullessaan heidän sanojaan, kouristi kuin rautakäsi pienen linnun
+sydäntä. Mitä hänellä sitten olisi, jos silmät vietäisiin. Hän ei
+koskaan enää saisi nähdä armastaan. Oi, oi, häntä katsellenhan jaksoi
+elää. Vankeuskaan ei vankeudelle silloin tuntuisi. Kului päiviä ja
+joka aamu herätessään katseli hän onnellista rakastettuaan ja hänen
+kumppaniaan, kuuli heidän lempeän kuhertelunsa ja uskotteli itseään,
+että rakastetun sanat tulivat hänelle ja iloitsi valheonnestaan.
+
+Mutta sitten, sitten yhtenä päivänä tapahtui se kauhea. Pieni lintu
+otettiin toisten häkistä pois, työnnettiin tulinen rautapuikko silmiin
+ja sitten, sitten ei se enää nähnyt mitään. Se oli sokea. Pisto teki
+niin kipeätä silmissä, mutta vielä enemmän sydämessä. Kaikki, kaikki
+oli mennyt. Armas oli hyljännyt se rakasti toista. Mutta kun olisi
+saanut nähdä, saanut katsella häntä ja iloita hänen kauneudestaan,
+olisi jaksanut elää.
+
+Pieni lintu oli niin onneton, sen suru niin äärettömän suuri ja se
+suuri suru opetti hänet laulamaan.
+
+Kerran aamun sarastaessa se tunsi oudon tunteen puristavan rintaansa ja
+samalla helähti kurkusta ääni, niin sointuva, niin kaunis, tuskainen
+ja kyyneltäysi ja hänen laulaessaan unohti rakastunut lintupari
+kuhertelunsa. Suuri lintu vetäytyi vähän edemmäksi ja muisti kerran
+vähäsen rakastaneensa pientä lintua, silloin, jolloin ei se osannut
+laulaa.
+
+Mutta pieni lintu lauloi ja lauloi. Sitten kun laulu helisi kaikkein
+kauniimmin pakahtui pienen linnun sydän surusta. Se halkesi. Ääni
+särähti särkyneesti. Pää vaipui rinnoille. Lintu horjahti pudoten
+kuolleena maahan.
+
+Suuren linnun toveri kuiskasi armaalleen:
+
+— Nyt se raukka on kuollut,
+
+— Niin, sanoi suuri lintu, koroitti äänensä ja lauloi pienen linnun
+muistolle. Mutta sitten se unohti pienen linnun rakastettunsa vierellä.
+
+Ihmiset ottivat pienen linnun, katselivat sitä ja sanoivat:
+
+— Kaunein laulu on lyhkäsin.
+
+Senjälkeen viskattiin pieni lintu roskasäiliöön, eikä kukaan sitä enää
+muistanut.
+
+Tämä satu oli minulle lapsena outo, mutta elämä opetti minut sitä
+ymmärtämään.
+
+Näin lopetit sinä satusi. Painoit pääsi olkaani vasten, huoaten syvään.
+
+Laskin käteni vyötäisillesi puristaen sinua itseeni ilmoittaakseni
+ymmärtäneeni sadun minäkin.
+
+
+
+
+XXIII. »MIKSI SINUA RAKASTIN?»
+
+
+— Kuinka kauan vielä kestää tätä onnenaikaa? Katsoin kysyvästi sinuun
+ja sinä jatkoit:
+
+— Niin, epäilen, tokko se kestää kauan. Olenhan ollut onnellinen monta
+kuukautta peräkkäin. Joka aamu herätessäni olen itseltäni kysynyt,
+vieläköhän tämä päivä on yhtä kaunis kuin eilinen, vieläköhän ilta yhtä
+armas?
+
+Sitten olen päiväni viettänyt hiljaisessa levottomuudessa: jos en
+näkisikään sinua tänään, jos et illalla luokseni saapuisikaan. Mutta
+sinä olet tullut yhtä hyvänä kuin ennenkin ja sitten olemme istuneet
+yhdessä, kertoillen toisillemme kaikenlaista ja silloin tällöin olemme
+syleilleet toisiamme lempeästi ja hellävaroen, ettemme kuumenisi, eikä
+veremme pettäisi meitä ja veisi erheeseen, jottemme joutuisi kantamaan
+katumuksen kuormaa.
+
+Näin minä olen aina tahtonutkin: olla ystäväsi, uskollinen orjasi.
+Olla kuin Maria, istuen Kristuksensa jalkojen juuressa kuunnellen tai
+Magdaleenan tavoin kyynelin jalkasi kostuttaa ja kuivata ne sitten
+pääni hiuksilla.
+
+Hivelin hiljaa hiuksiasi ja sinä jatkoit:
+
+— En minä tiedä miksi sinua niin rakastan. Ethän sinä ole kauniimpi
+monia muita joita tunnen, et sinä minua rakasta ja usein olet
+tylystikin minua kohdellut, mutta en niitä muista, minä vaan rakastan.
+Voidakseni lakata rakastamasta istun usein etsien vikojasi, suurennan
+virheitäsi, joita kuitenkin seuraavassa silmänräpäyksessä jumaloin.
+Katsos, virheitäsikin rakastan.
+
+Puhuessasi näin, istuit lattialla käsivarret polvieni ympäri
+kierrettyinä. Kyyristyin ja nostin sinut syliini, katsoen syvälle
+lapsensilmiisi. Oli pimeä ja sain kumartua hyvin, hyvin lähelle
+nähdäkseni ne. Niissä välkkyi kyynelhelmiä. Sydämeni heltyi. Vedin
+sinut lähelleni ja painoin rintaani vasten niin rajusti, että itsekin
+pelästyin.
+
+Kuiskasit nimeäni, mutta samalla irtauduit otteestani, vedit huntusi
+tiukemmalle kuiskaten:
+
+— Irroitin itseni hehkusta. Pyhitin elämäni. Tahdoin olla
+Vestan-neitsyt rakkauden pyhän tulen vartija.
+
+— Paitsi minulle! Minun sinä olet silloin kun tahdon! sanoin sulkien
+sinut syliini ja nostin korkealle.
+
+Et vastannut, kiersit kätesi kaulaani ja suutelit otsaani. Suudelmasi
+oli hellä ja viileä kuin äidin. Se asetti kiihkoni, viilensi vereni
+rajuuden.
+
+Istahdin, pidellen sinua sylissäni kuin lasta.
+
+Luulen rakastaneeni sinua silloin. Oli vaikea erota, jättää sinut ja
+mennä pois.
+
+Aamu jo sarasti, mutta yhä seisoimme pidellen toistemme käsiä,
+katsellen toisiamme. Sanat kuolivat huulille, mutta sydämemme puhuivat
+sitä enemmän.
+
+
+
+
+XXIV. EROMME.
+
+
+Hän, tyttöni, oli saapunut, oltuaan matkalla kauan.
+
+Hurjana ilosta riensin hänen luokseen, syleillen ja suudellen häntä.
+
+Sitten istuimme vierekkäin. Katselin häntä. Sametin hieno poski oli
+käynyt kalpeaksi ja suun ympärille oli tullut kärsivä piirre, mutta
+päänsä hän piti korkealla ja silmien ylpeä katse oli sama.
+
+— Omani, rakkaani, jumalattareni, kauan viivyit, mutta nyt emme enää
+eriä. Tahdon olla sinun ja omistaa sinut kokonaan.
+
+— Viime sanastani hätkähti tyttöni ja katseli punastuen minua ja se
+teki mieleni niin iloiseksi. Rakas, ylpeä tyttöni ja kuitenkin niin
+kaino, niin viaton. En tiedä olivatko muut miehet niin onnelliset
+syleillessään neitseellistä naista, kuin minä olin nyt.
+
+Nostin hänet syliini. Hän värisi kietoi valkeat käsivartensa kaulaani,
+suuteli huuliani ja silmiäni. Vereni paloi kuin tulessa. En voinut
+muuta kuin toistella sanoja rakkaudesta ja onnesta.
+
+Silloin tyttöni suuteli otsaani ja se toi mieleeni sinun suudelmasi,
+jonka vaikutus oli aivan toisenlainen.
+
+Tyttöni sanoi jotain ja hänen äänensä muistutti ääntäsi.
+
+Kylmä väre meni läpi ruumiini. Autuas tunne kaikkosi sielustani. Tuntui
+kuin armoton käsi olisi kuristanut kurkkuani.
+
+Nousin seisomaan. Katsoin kellooni se oli kymmenen. Sanoin tytölleni
+hyvästi ja läksin kiireisin askelin luoksesi.
+
+Tultuani juoksit sinä iloiten vastaani, mutta ojennettu kätesi vaipui
+nähdessäsi synkän muotoni.
+
+Menin sisälle, istahdin raskaasti.
+
+Sinä seisahduit ovenpieleen kuin vieras omassa talossasi.
+
+Katselimme hetken toisiamme, sitten sanoin niinä:
+
+— Kun mies tekee hulluuden, saa hän katua sitä ikänsä.
+
+— Mitä nyt kadut? kysyit sinä surullisella äänellä.
+
+Kaikkea tätä elämää, joka kuluttaa ja viimein kai tappaa.
+
+— Oletko minulle vihainen, kysyit, läheten pelokkaasti minua.
+
+— Olen! murahdin. Tämä on esteenä kaikelle. Kaunein onnenhetkeni
+turmeltuu tätä muistaessani.
+
+— Rakas, rakas! sopersit sinä, viskaten itsesi lattialle painaen pääsi
+polviini.
+
+Nouse! sanoin sysäten sinut syrjään. Tämän pitää nyt loppua. En aijo
+turmella nuoruuttani, en elämääni hukkaan heittää. En ole sinua
+milloinkaan rakastanut ja siksi on turhaa sinun koettaa kiinnittää
+itseäsi minuun.
+
+Rakastan puhdasta, koskematonta ja jaloa naista ja siksi en enää alennu
+sinun kanssasi moiseen halveksittavaan peliin — — On paras, että
+lopetamme sen nyt ja emme enää koskaan tapaa toisiamme, ettemme joudu
+kiusaukseen. Sanoin jyrkästi.
+
+— Niinkuin tahdot, rakas. Sanoit sinä hiljaa, lysähtäen sanottuasi
+lattialle. Voihkasit ja äänesi kuului kuin syvyyteen vaipuvan viimeinen
+hätähuuto. Minä kuulin sen, mutta en välittänyt, vaan riensin pois,
+tuntien mielessäni syytteen velvollisuuden laiminlyönnistä.
+
+Kierrellessäni katuja tuli mieleeni yht'äkkiä:
+
+»Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja nosta itsekkyys glooriaksi
+pääsi yläpuolelle.» Karistin mielestäni moiset houreet, menin kotiin,
+paneuduin maata, uneksien puhtaasta tytöstäni, joka ylpeän päänsä niin
+kainona alasluoduin silmin rintaani painoi.
+
+
+
+
+XXV. YHTEINEN TIE.
+
+
+Kuljimme ympäri huoneissamme, tyttöni ja minä, katsellen kaikkea, joka
+nyt oli _meidän_, — yhteistä omaisuuttamme.
+
+Huonekalut, taulut ja jokainen esine oli kukin paikoillaan, hivellen
+silmäämme kokonaisvaikutuksellaan.
+
+Tyttöni rakkaat kädet olivat tässä kaikessa olleet mukana ja minusta
+tuntui kuin ilman häntä ei mitään maailmassa voitaisi oikein tehdä,
+eikä kauniiksi laittaa.
+
+Kuljimme. Tässä oli sali, tuossa vierashuone, täällä tyttöni ja
+tässä minun työhuoneeni. Ja tuolla sinisin seinäverhoin ja valkoisin
+huonekaluin kaunistettu yhteinen pyhättömme, salaisuutemme kammio,
+makuuhuoneemme.
+
+Sen ovella puristin tyttöni kättä. Hän säpsähti hiukan, mutta sitten
+loi hän minuun armaat ylpeät silmänsä ja minä kumarruin suudellen niitä.
+
+Senjälkeen riensimme ulos. Aurinko paistoi kirkkaasti. Lumi hohti
+valkeana ja sen pinnalla loistivat tuhannet kiteet. Se oli kuin onnemme
+symbooli: valkoinen ja kirkas. Katselin tyttöäni, hänen poskensa
+punoittivat ja hän käveli korkeana ja ryhdikkäänä kuin kuningatar ja
+minä olin hänet omistaessani ylpeä kuin Jumala ja onnellinen kuin
+suurikansainen kuningas.
+
+Puhelimme häävalmistuksistamme, tilasimme kutsukortteja, teimme pieniä
+ostoksia ja tulimme viimein tyttöni kotiin kädet täynnä tavaraa.
+
+Sitten tyttöni lähetti minut pois. Hänellä oli töitä, pieniä
+valmistuksia tulevaa matkaamme varten.
+
+Mennessäni kuiskasin hänelle:
+
+— Vielä muutama päivä, armas, ja sitten et minua lähetä luotasi pois.
+
+— Niin, sanoi tyttöni naurahtaen, mutta jospa menet itse.
+
+— Rakas, kuinka voit sanoa noin? sanoin hänelle, tuntien samalla
+sydämessäni kumman piston.
+
+Tyttöni nauroi ja suuteli minua. Samassa soi puhelin.
+
+— Mene, mene nyt! sanoi tyttöni, rientäen vastaamaan.
+
+Ovessa ehdin nähdä, kuinka hänen kasvonsa punehtuivat vastatessaan.
+
+Matkalla kotiini tunsin mieleni masentuneeksi ja sisälle tultuani
+tarvitsin polttaa koko sikarin, ennenkuin hyvä tuuleni palasi.
+
+Hääpäiväni aamu vaikeni. Katsahdin ulos, taivas oli tuhkanharmaa ja
+pilvet riippuivat alhaalla. Tuuli lennätti lunta pitkin katuja. Minua
+puistatti ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Minun onnenpäiväni
+alkoi näin synkkänä ja pahanenteisenä. Olen jonkunverran taikauskoinen
+säiden suhteen. Harmaat, myrskyiset päivät tiesivät epäonnistumista,
+jolleivät aivan suoranaista onnettomuutta toimissani ja siksi kävelin
+synkkänä huoneessani edestakaisin, koettaen vapautua painostavasta
+tunteesta, mutta se piti minua kahlittuna.
+
+Monta kertaa tein itselleni kysymyksen: rakastanko häntä, jonka kanssa
+tänään aloitan yhteisen tien tuntematonta päämäärää kohti? Ja joka
+kerta sain vastauksen: rakastan. Mutta olin kuitenkin kuin jotain
+vailla ja vilu puistatti ruumistani samoin kuin pikku poikana kylmään
+veteen astuminen. Ja jos silloin tarvittiin rohkeutta voidakseen sinne
+hypätä, kuinka paljon enemmän sitä tarvittiin nyt, jolloin elämän
+suurin ja tärkein askel oli otettava: liitettävä kohtalonsa toisen
+ihmisen kohtaloon, kulkeakseen hänen kanssaan elämän monivaiheisella
+tiellä.
+
+Koetin muistella vanhempieni elämää. Niin pitkälle, kun muistini
+kantoi, olin aina nähnyt heidät tyytyväisinä, hiljaisina, vakavina ja
+avuliaana toisiaan kohtaan. Aina sovinnollisesti ja lempeästi keskenään
+puhellen.
+
+Tulisiko meidän elämämme yhtä onnelliseksi ja sopusointuiseksi,
+Tulisimmeko me läpi elämän avuliaina ojentamaan toisillemme auttavan
+käden ja olisimmeko me valmiit kantamaan toistemme kuormaa?
+
+Tulisimme, tulisimme varmasti, sillä rakastetun kuorma on samalla
+omamme. Rakastetun tuska on meidän ja rakastetun onni on onnemme.
+Rakastetun ilo ilomme ja hän itse on sielumme autuus, on kaikki
+kaikkemme täyttäen olentomme, luomalla meidät uusiksi, sillä rakkaus
+on luova voima, joka tekee rakastetusta luojan ja rakastavasta uudesti
+syntyvän, joka hakee ja saa ravintonsa rakkaudesta, elää ja iloitsee
+rakkaudessa, ja jonka hedelmä on uhri ja täydellinen, sieluineen,
+ruumiineen toiselle antautuminen ja toistensa seuraaminen elämän
+vaiheissa ja sitten siellä kaukana tuntemattomassa, johon ajanraja
+päättyy ja johon katseemme ei kanna...
+
+Aamuinen tuuli oli yhtynyt myrskyksi piesten lumikuuroilla
+akkunaruutuja. Kuljin huoneessani edestakaisin syvästi masennetuin
+mielin, vaikka minun olisi pitänyt iloita, sillä tänään olisi tyttöni
+puhdas ja valkoinen eriämättömästi minun, läpi ajan, halki ijäisyyden,
+mutta iloita en voinut, sillä ulkona raivosi myrsky ja minä olin
+jonkunverran taikauskoinen säiden suhteen.
+
+Määrätty hetki koitti. Pukeuduin kiireesti ja riensin ottamaan vastaan
+kauan kaihotun onneni, Myrsky raivosi ja ulvoi, mutta se ei minua
+liikuttanut, sillä tuolla vilkkuivat valot, siellä kulki puhdas, valkea
+tyttöni minua odottaen onnentäysin rinnoin ja ylpeissä silmissään hellä
+katse.
+
+Minuutit tuntuivat ijäisyydeltä, mutta vihdoin laskeutui kaunis, kapea
+käsi omaani ja me seisoimme alttarin ääressä vannoen toisillemme
+ikuista uskollisuutta.
+
+Riemuitsin ja sydän nöyrtyneenä kuiskasin: Mikä olen minä, että
+tällainen onni on osakseni tullut.
+
+Jalo, puhdas tyttöni kulki vierelläni, omanani, ikuisesti omanani.
+
+Rakkaus leijaili hiljaa, levitetyin siivin kirkon korkeissa holveissa
+ja sydämemme soittivat onnen- ja elämänriemun kiitoshymniä.
+
+Myrskyinen, ahdistusenteinen hääpäiväni kului iloiten loppuun.
+
+
+
+
+XXVI. POHJATTOMALLA SYVYYDELLÄ.
+
+
+Kuljen kuin pohjattomalla syvyydellä muistellen viisaan miehen sanoja:
+»Ei ole mitään uutta auringon alla, sillä kaikki on turhuus, ja onni
+häipyy niinkuin varjo valon kirkkaudessa».
+
+Vasta taannoin olin onnellinen kuin jumala ja rikas kuin suurikansainen
+kuningas, nyt kuljen pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta,
+pelastuakseni sen avulla hukkumasta, sillä tuskien aallot vyöryvät
+ylitseni, etsien hukuttaakseen minut. Mutta oljenkortta en löytänyt ja
+sisälläni nauroi joku, pilkaten häpeääni.
+
+Onnenseppele, jonka ylpeänä olin otsalleni painanut, muuttui
+kidutusvanteeksi pääni ympärille. Rakkaus, joka kaikkivaltiaana
+oli rinnassani vallinnut, muuttui käärmeeksi, sylkien saastaa,
+myrkyttääkseen ympäristönsä kuolettavalla myrkyllä.
+
+Rakkaus, rakkaus, ruusunhohteinen ja rakkauteni luoja, valkea ja
+puhdas, jotka vielä muutama tunti sitten hallitsivat minua, missä
+olivat ne nyt? Tuhkana! Voi, jospa en olisi häntä mielessäni korottanut
+muita korkeammalle, ei pettymykseni olisi nyt niin suuri eikä, eikä
+hääyöni salattuine iloineen olisi muuttunut rakkauteni kuolinhuoneeksi.
+
+Oih! Ja tämä tapahtui vain muutamia tuntia takaperin, silloin kun veri
+tulena palaen avasin morsiuskammioni oven.
+
+Valkeassa yöpuvussaan seisoi ylpeä tyttöni peilin edessä aukoen vaaleaa
+tukkaansa, joka putoili hartioille kuin suunnaton kultakimppu.
+
+Kädet syleilyyn ojennettuina riensin hänen luokseen, mutta hän pidätti
+minut sanoen: — Ei vielä! Vasta sitten, kun tunnustukseni olet kuullut.
+
+Hän istahti tuolille, vetäen hiukset olkapäiltä rintansa peitoksi,
+katsellen minua rohkeasti ylpeillä silmillään ja jatkoi:
+
+— Tutustuessani sinuun olin sellainen, jommoinen tänä iltana soisin
+olevani: puhdas ja koskematoin.
+
+Mielistyin sinuun ensinäkemältä ja mieltymys seurustellessamme muuttui
+rakkaudeksi. Lopullisesti rakastin sinua hurjasti ja tulisesti,
+uneksien hetkestä, jolloin voisin antautua sinulle kokonaan. Vereni
+polte vei päivieni ilon öitteni unet. Jos joskus nukahdin, heräsin
+autuaan uneni kuumaan hehkuun, ruumis märkänä hiestä, sielu surullisena
+unikuvien katoamisesta.
+
+Näin menivät päivät, vierivät viikot toivon ja pelon vaiheella.
+Silloin kerran oli toivoni toteutumaisillaan. Lepäsin sylissäsi
+antautumis-riemun huumauksessa, lukien silmistäsi palavan veresi
+poltteisen janon. Olin autuas, autuas! Silloin muotosi synkistyi.
+Muistit _hänet_, jonka kerran olit samallaisin tuntein syliisi
+sulkenut. Veresi polte sammui. Istuit kylmänä vierelläni, koettaen
+ottaa käteni. Vedin sen pois. Halveksin sinua, kykenemätöntä,
+miehuutonta miestä. Vihasin ja kirosin sitä naista, joka varjon tavoin
+väliini tullen oli riistänyt minulta autuaan hetkeni.
+
+Senjälkeen olin viikkoja omituisessa horrostilassa miettien miten
+kostaisin sinulle. Olit nähnyt haluni, tunkeutunut pyhättööni, katsonut
+sieluuni, mutta lukittujen ovien taa ei rangaistuksitta kurkistella ja
+minä kostin.
+
+Tapasin miehen, jota aikaisemmin olin rakastanut ja antauduin hänelle.
+
+Onnellinen suhteemme kesti kuukausia, sitten tuli seuraus näkyviin,
+matkustin pois. Lapsen synnyttyä palasin takaisin mennäkseni hänen
+kanssaan naimisiin, mutta hän oli kyllästynyt minuun ja niin suostuin
+tulemaan sinulle. Sinä olit herättänyt haluni tyydyttämättä sitä. Sinä
+olit syypää »lankeemukseeni». Sinä olit kylvänyt siemenen, sinä sait
+korjata sadon, sillä et ole hitustakaan parempi minua. Sinä makasit
+toisen sylissä sillä aikaa, kun minun sylini oli sinulle avoinna ja
+sinä sen kylmästi hylkäsit, vaikka sanoit rakastavasi minua.
+
+Nyt olemme samanarvoiset, nyt voimme joko halveksia toisiamme tai
+rakastaa toisiamme.
+
+Kumpikaan ei voi viskata ensimäistä kiveä.
+
+Hän lopetti. Istuin kuin salaman iskun lyömänä ja jos aurinko olisi
+pudonnut taivaalta, en olisi siitä enemmän hämmästynyt kuin hänen
+puheensa kuullessani.
+
+»Kutsu julkeaksi hänet, jotka sielunsa ovat selkoselälleen avaa,
+antaen sinun vapaasti katsella sen kaikkiin kammioihin, lukeaksesi
+sieltä hädän ja avuttomuuden, mutta kruunaa kainoudella hänet, joka
+päivän valossa itsensä verhoon käärii, ollakseen alastonna edessäsi
+silloin, kun pimeys kattaa maan!» huusi joku ääni sisässäni ja minä
+tunsin maan vajoavan jalkojeni alta. Moni hämärä asia selvisi niinä
+silmänräpäyksinä minulle. Tuskien aallot kuohuivat ylitseni, sillä
+kuljin pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta, johon pelastuakseni
+tarttuisin.
+
+
+
+
+XXVII. VIA DOLOROSA.
+
+
+Avaaja oli tuntematon mustiin puettu nainen. Hän katseli minua
+oudoksuen.
+
+Kävelin tuttuja teitä. Outo ikävä veti minua sinne. Saavuin talollesi.
+Puutarhasi veräjä oli raollaan. Työnsin sen auki ja astuin sisään. Oli
+aikainen kevät. Puutarhasi veräjä oli raollaan. Puutarhasi puut tekivät
+lehtisilmuja ja niistä tuoksahti vastaan kevään lemu. Krookuskukat
+olivat nupulla ja vuokko aukoi sinisilmiään.
+
+Astuin pitkin aurinkoista käytävää ja saavuin talollesi. Ovi oli
+suljettu. Soitin ovikelloa, mutta kesti kotvan, ennenkuin ovi avattiin.
+
+Kysyin talon emäntää. Hän kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta kulkien
+hitain askelin ja palasi tuoden muassaan pitkän tytön. Sinun tyttösi.
+Hän käveli katse maahan luotuna, mutta nähdessään minut kirkastuivat
+hänen kasvonsa ja ojennetuin käsin juoksi hän vastaani. Tartuin hänen
+käsiinsä, Ne olivat kylmät ja vapisivat.
+
+— Lapsi! kuiskasin minä, vetäen häntä lähemmäksi itseäni, Sano minulle
+missä on äitisi.
+
+Sanatonna veti hän minut mukaansa. Kuljimme vaieten huoneiden läpi,
+tullen sinun pyhättöösi. Siellä oli kaikki samassa järjestyksessä, kuin
+vuosia sitten. Nurkassa alttari Ristiinnaulitun kuvineen, rukousjakkara
+rukousnauhoineen ja itse makasit sinä valkealla vuoteella hiljaa kuin
+nukkuva. Muotosi oli tyyni. Otsalla asui tyyni rauha. Sinun silmäsi,
+avuttomine lapsikatseineen, jota en enää koskaan saisi nähdä. Huulesi
+olivat avoinna ja niillä näytti asuvan kysymys elämän arvoituksesta,
+johon et varmaankaan ollut saanut vastausta täällä, mutta joka jo
+kenties oli sinulle selvinnyt.
+
+Lankesin polvilleni vuoteesi ääreen, painoin pääni kylmää poveasi
+vasten. Tuska raateli rintaani ja sydän pakahtumaisillaan toistin
+nimeäsi ikäänkuin sinä olisit sen kuullut.
+
+Oi, sinä ennen niin lämmin ja tunneherkkä olit kylmä ja tunteeton.
+Hirveä oli kohtalon leikki! Silloin kun sinä tulit luokseni sydän
+rakkautta tulvillaan, työnsin sinut tylysti pois. Nyt olisin antanut
+kaikki voidakseni kuulla äänesi kaiun ja saadakseni yhden ainoan
+katseen silmistäsi.
+
+Oi, kuinka paljon sinua rakastin, kuinka paljon sinua olin rakastanut
+aina, vaikka silloin olin sokea, enkä sydäntäni tuntenut.
+
+Ohdakkeita olin tiellesi kylvänyt, ilonruusujen asemasta. Piikeillä
+olin pääsi kruunannut, vaikka olisin voinut onnenseppeleen otsallesi
+laskea. —
+
+Kaikki hetket, ensi kohtaamisestamme asti vaelsivat sieluni silmien
+ohi. Muistin tarkalleen jokaisen liikkeen, jokaisen keskenämme
+vaihdetun sanan ja jokaisen oman ajatukseni. Kaikkina näinä hetkinä
+olit sinä esiintynyt lempeänä, hellänä, kaikki uhraava sydämesi
+rakkaudesta ylitse vuotavana. Minä kylmänä, tylynä ja armottomana usein
+julmanakin kohtaasi. —
+
+Joskus olin armopaloina tiputellut sinulle säälin muruja elämänilon
+yltäkylläisyydestä, mutta sinä olit ne saanut maksaa moninkerroin
+takaisin, sieluntuskien väärentämättömällä rahalla. Ja lopuksi olit
+saanut yksin kulkea »huokaustensillan» yli ja kamppailla viimeisen
+kamppailusi, sulkea viimeisen kerran lapsikatseiset silmäsi, hengähtää
+viimeisen henkäyksesi ja senjälkeen kylmenit ja kangistuit, tulit
+minulle saavuttamattomaksi!
+
+Jumala, Jumala, miksi avasit silmäni liian myöhään? Miksi? Kyyneletön
+tuska puistatti ruumistani. Olin menehtymäisilläni, silloin laskeutui
+kevyt käsi olalleni ja vieno ääni kuiskasi: — Älä sure! Hänellä on
+nyt rauha. Hänen väsynyt ruumiinsa lepää ja sielunsa kahleet ovat
+murtuneet. Hän voi mennä kuhun tahtoo ja levätä kenen läheisyydessä
+haluaa.
+
+Minä kaipaan sanoin kuvaamattomasti armasta äitiäni, mutta minä
+kuitenkin iloitsen, että _hänen_ kaipauksensa on täyttynyt, uni
+muuttunut todeksi, aavistus näkemiseksi ja polttava kaiho häipynyt pois.
+
+Tule! sanoi hän minulle, tarttuen käteeni, niin kerron sinulle jotain.
+
+Hän vei minut sinun työhuoneesesi ja alkoi istuuduttuamme:
+
+— Kun sinä olit mennyt pois, etkä enää palannut, kulki äitini kuumeisin
+silmin ja avoimin, sanattomin huulin, näkemättä mitään, kuulematta
+ketään. Unilääkkeillä saimme hänet nukkumaan, mutta silloin hän
+unissaan huusi nimeäsi. Rukoili sinun palaamaan luoksensa edes kerran,
+kerran saadakseen sinua nähdä ja sitten kuolla.
+
+Sydämeni oli särkyä kuullessani äitini tuskallista valitusta, kirjoitin
+sinulle, ja kertoen kaikki pyysin sinun tulemaan.
+
+Et tullut. Kirjoitin vielä useammin, en saanut edes vastausta
+kirjeisiini. Silloin päätin tulla itse. Tulin, mutta sinä olit
+matkustanut pois vaimosi kanssa vieraalle maalle. —
+
+Olin onneton, mutta tiesin tavottelusi turhaksi, sillä olit hyljännyt
+äitini rakkauden ja jättänyt hänet toisen naisen tähden. Soimasin sinua
+ääneen. Soimaukseni kuuli äitini ja se herätti hänet todellisuuteen,
+Hän kutsui minut luoksensa; painoi pääni rintaansa sanoen:
+
+— Älä soimaa lapsi. Rakkaus ei ole meidän vallassamme, rakkaus
+vallitsee meitä, heikkoja ihmisiä. — Minä rakastan häntä, sentähden
+sieluni häntä kaipaa. Hän ei minua rakasta, siksi hän on minut jättänyt
+ja unohtanut, mennyt hänen luokseen, joka on sielullensa kallis. Mutta
+minä siunaan häntä, minä koetan iloita hänen onnestansa. Mutta minä
+tiedän hänen kerran palaavan luokseni, sillä hän tietää rakkauteni
+suuruuden, hän tuntee sieluni lohduttoman ikävän.
+
+Ja jos en enää hänen saapuessaan ole elävien joukossa, niin sano tämä
+hänelle. Sano, että ymmärsin hänet. Sano että tiesin nuoruuden etsivän
+nuoruutta, voidakseen nauttia elämänpuun hedelmistä. Sano hänelle,
+etten häntä himoinnut, kaipasin vain, sillä hän on silmieni valkeus, on
+kynttilä tieni pimeydessä.
+
+Sano tämä kaikki, lapseni, hänelle jos omat huuleni ovat hänen
+tullessaan käyneet sanattomiksi.
+
+Purista lämpimästi hänen käsiänsä, jos omat käteni ovat kylmiksi
+kangistuneet.
+
+— »Sain ensinnä anteeksi sulta, joka enimmän kärseit multa!» Nämä sanat
+tulivat mieleeni kuullessani tyttösi viime lauseen, tuntien samalla
+kuin huultesi hellän kosketuksen otsallani ja sieluni huusi rakasta
+nimeäsi yhä enemmän ja enemmän.
+
+Tyttäresi jatkoi; — Sen illan jälestä muuttui äitini toisenlaiseksi.
+Hän ei itkenyt enää niin paljon kuin ennen, hän ei valittanut, eikä
+puhunut sinusta niin paljon unissaan, mutta hän rupesi huomattavasti
+kuihtumaan. Sulavien liikkeiden siaan tuli jäykkyys, silmien lempeä
+katse muuttui tuikeaksi ja entisen ahkeruuden siaan tuli sairaloinen
+työkiihko. Melkein läpi vuorokauden teki hän työtä, levähtämättä,
+Päivät puutarhassa, yöt sisällä huoneissa. Käsityö toisensa perästä
+valmistui hänen ahkerissa käsissään ja mitä mutkallisempi ja vaikeampi
+joku työ oli sen enemmän hän siitä piti.
+
+Hätäisenä seurasin hänen toimiaan, sillä näin suuren sisäisen tuskan
+pelottavassa määrässä jouduttavan hänen pois menoaan.
+
+En koskaan voinut hänelle siitä puhua, mutta ymmärsin hänen tietävän
+ajatukseni, sillä joka ilta hyvää yötä toivottaessaan hyväili hän minua
+kuin viimeistä kertaa.
+
+Rakas pieni äiti, surujen uuvuttama, tuskien näännyttämä, kaikkien
+rakkaittensa hylkäämä ja monen ylönkatsoma virheittensä vuoksi, jotka
+kuitenkin olivat minulle rakkaat, sillä ilman virheitänsä ei hän
+koskaan olisi ollut niin hellä, eikä toisille anteeksi antava. En
+milloinkaan olisi tahtonut häntä toisenlaiseksi. En milloinkaan olisi
+toivonut häntä täydelliseksi, niinkuin toiset lapset toivovat äitiensä
+olevan.
+
+Nuori pää painui käsien varaan, hennot hartiat värähtelivät. Hän itki.
+Nousin ylös, kävellen ympäri huonetta. Työpöydällä oli viimeinen
+työsi: oviverhot. Olit ommellut siihen suuria valkoisia liljoja. Ensi
+silmäyksellä näytti se valmiilta, mutta tarkemmin katsottuani näin
+siitä puuttuvan yhden kukkasen, viimeisen. Et ollut ehtinyt saada sitä
+valmiiksi. Kuolema oli herpauttanut ahkerat kätesi. Kaksi päivää sitten
+olit istunut sen yli kumartuneena ja ommellut. Tuntui kuin henkäyksesi
+olisi levännyt vielä sen yllä. Vein keskeneräisen työn huulilleni ja
+sieluni tuskainen ikävä suli haikeaan itkuun.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75387 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..6c4aaff
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75387 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75387)