Initial commitHEADmain

1 files changed, 4733 insertions, 0 deletions

diff --git a/75306-0.txt b/75306-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..d44c445
--- /dev/null
+++ b/75306-0.txt
@@ -0,0 +1,4733 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75306 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+KULTAINEN LYYRA
+
+Katkelmia naisylioppilaan elämästä
+
+
+Kirj.
+
+MAILA TALVIO
+
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1916.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+KULTAINEN LYYRA.
+
+ Rannan talossa.
+ Alma materin liepeillä.
+ Tarina Kukasta ja Valkokukasta.
+ Aappiksen premiääri.
+ Kun on kaunis ja rikas.
+ Kotona.
+ Yhteiskoulun merkeissä.
+ Kultainen lyyra.
+ Vapunpäivänä.
+
+
+
+
+RANNAN TALOSSA
+
+
+Aurinkoisena oli juhlapäivä koittanut yli Helmi Rannan kodin. Suvinen
+lauantaiaamu säteili ja ilakoi.
+
+Kiirettä kesti Rannan talossa nyt jo sitten alkuviikon. Yöllä tätä
+odotettua päivää vastaan oli uni sekä kamareissa että luhdeissa ollut
+lyhyttä kuin lintusten uni tähän aikaan vuotta. Jota korkeammalle
+päivä nousi, sitä kiireisemmiksi kävivät askeleet aittojen, kellarien,
+keittiön ja pakarin välillä ja vaistomaisesti alkoivat katseet kääntyä
+järvelle, mistä laivaa odotettiin, tai kamarin ikkunaan, missä talon
+ainoa tytär valmisti itseään vastaanottamaan vieraita. Laivan tuloon
+oli vielä aikaa, eikä heillä, noilla hyvillä vaimoilla, jotka tänään
+kuten niin monesti ennen olivat auttamassa pitovalmistuksissa Helmin
+kotona, ollut hänelle mitään erikoista sanottavaa. He tiesivät vain,
+että juhlat tänään tarkoittivat Helmiä, Helmiä, jonka he olivat nähneet
+pienenä ja joka nyt oli ylioppilas, ja heistä oli mukavaa omalla
+äänellään yhtyä niihin ääniin, jotka tällaisena aamuna täyttävät ilman
+juhlatalon ympärillä.
+
+— Saa nähdä, eivätkö nuo pihlajat puhkeakin tänään! huusivat he Helmin
+avonaisen ikkunan alla ja menivät niin että hiekka narskui ja heinä löi
+paljaita nilkkoja vastaan.
+
+— Enkös minä sitä sanonut — riihikalliolla on puu jo valkoisenaan!
+huusivat he palatessaan, ja taasen narskui hiekka Helmin ikkunan alla
+ja heinä keittiön portaiden edessä häälyi.
+
+— Kyllä nyt on kaunista, vastasi Helmi sisältä, kuten käki vastaa, kun
+kuulee toisen käen kukkuvan.
+
+Kaikki tänään todella ikään kuin kukkui kuulaassa kesäaamussa. Käet
+kukkuivat järven puolelta ja maan puolelta ja ihmisten äänissä oli
+jonkinlaista kukkuvaa iloa, kun he puhuttelivat toisiaan kesken
+kiireensä. Olisiko se johtunut siitä, että tämä juhla talonväelle oli
+niin mieluisa? Koko Ylimaan ylioppilasosakunta tulisi Rannan taloon
+viettämään kesäjuhlaansa. Sellaista kunniaa ei millekään talolle
+pitäjässä vielä ollut tapahtunut, eikä lähipitäjässäkään.
+
+Pappa ja mamma tahtoivat tietenkin palkita tytärtään siitä, että hän
+kunnialla oli tullut ylioppilaaksi, ja mummo, Rannan ylpeä vanhaemäntä,
+tahtoi toimittaa hänelle herrassulhasen — näin pääteltiin kylällä.
+Helmi itse puolestaan tiesi vain, että isä ja äiti olivat kutsuneet
+osakunnan taloon tuottaakseen hänelle iloa, nyt kun hän oli saanut
+kultaisen lyyransa. Hän olikin iloisena odottanut päivää. Nyt kun
+se oli koittanut, häntä kuitenkin oudosti pelotti. Tuntui kumman
+juhlalliselta ja kohtalokkaalta. Mitä tapahtuisi? — joutuisiko hän
+kihloihin?
+
+Mitä hulluja? Hänen lapsuutensa haaveiluilla ei ollut mitään tekemistä
+tämän juhlapäivän kanssa. Tuolla naapurissa, apilavainioiden keskellä
+ne olivat kukkineet. Siellä oli Mustamäki, Heikin talo, komein
+pitäjässä. Uuden navetan tiiliseinät hehkuivat puukujien lomitse juuri
+Helmin ikkunaan. Kuinka monet kerrat hän, Helmi, olikaan istunut siinä
+ja katsellut Mustamäkeen. Hänen ikkunastaan saattoi nähdä, milloin
+Heikki läksi kotoa, siitä saattoi seurata, missä töissä Mustamäessä
+milloinkin oltiin. Heikki oli kauan rakastanut Helmiä, jo siitä asti
+kun he leikkivät yhdessä. Ja pitihän Helmikin Heikistä. Mustamäki
+tarvitsi emäntää, vanhukset olivat juuri joulun alla kuolleet
+peräperään. Kotona Rannan talossa ei mitään niin toivottu, kuin että
+Helmi joutuisi Mustamäkeen. Eemelikään ei enää osannut kohdella
+sisartaan ystävällisesti paitsi silloin, kun leikillä viittailtiin
+Mustamäen tulevaan emännyyteen. Mummon vastustus ei tähän asti ollut
+merkinnyt paljoa. Mutta saisiko Heikki milloinkaan edes sanotuksi
+Helmille, mikä hänen tarkoituksensa oli? Heikki oli niin arka.
+
+— Katsokaa hyvät ihmiset järvelle, ettei laiva vain tule, se tulee
+joskus niin aikaisin! kuului äidin ääni taimilavan tienoilta.
+
+— Ei kuulu vielä! vastattiin keittiön portailta.
+
+Mummo tahtoi Helmiä jatkamaan lukujaan, koko ylioppilastutkinto meni
+muka hukkaan, jollei sittemmin ottanut maisterintutkintoa. Saattoihan
+se olla niinkin. Kukaties hän syksyllä lähtisi Helsinkiin.
+
+— Martta näkyy jo tulevan laivarantaan! kuului taasen ulkoa.
+
+No niin, kyllähän Martan tiesi, Kilpisen Martan. Hän saapui aina joka
+paikkaan niin hyvissä ajoin. Tuntia ennen laivan tuloa loisti hänen
+uusi valkoinen lakkinsa jo maantieltä kesantojen keskeltä.
+
+Helmi tuli lipastonsa eteen, katsahti peiliin ja veti auki laatikon.
+Suureen kotikutoiseen nenäliinaan käärittynä lepäsi siellä, siistien
+tanakoiden paitapinojen päällä, hänen ylioppilaslakkinsa. Varovasti hän
+otti pois peitteen. Lakissa ei ollut ainoatakaan tahraa. Sitä olikin
+niin vähän käytetty, mitäpä hän täällä kotona olisi ruvennut sitä
+pitämään.
+
+Hänellä oli liian paljon hiuksia, sen oli myyjätär jo sanonut
+lakkikaupassa. Olisi pitänyt ruveta kampaamaan tukkaa toisella tavalla,
+kun vain olisi osannut. Kaunis se yhtä kaikki oli, tuo valkoinen lakki
+kultaisine lyyroineen. Antaisiko hän kerran lyyran Heikille?
+
+Mitä hulluja! Keskellä kiirettä ruveta miettimään kaikkia joutavia.
+Heikki oli viimein kysynyt häneltä, minkä väriset kaakelit hän ostaisi
+uuden maitohuoneensa seiniin — Mustamäen navettaan piti tulla sellainen
+kuulumattoman kaunis maitohuone. "Sinivalkoiset", oli Helmi sanonut.
+Hiuksia oli liian paljon, varmaan alkaisi särkeä päätä, jollei keksisi
+toista kampausta. Ylioppilaslakinkin tähden...
+
+— No, nyt on lahti täynnä niitä sinun valkolakkisiasi!
+
+Se oli Eemelin ääni. Hän oli tullut puutarhaan ottamaan heiniä
+oriilleen. Laiva oli todella jo kiertänyt niemen ja viillätti suoraan
+Rannan laituria kohti.
+
+— Korkeamman sivistyksen merkit päähän vain, että tunnustavat omakseen!
+puheli hän äänellä, joka kaikui tuiki toisenlaisena kuin muiden äänet
+olivat kaikuneet tänä juhla-aamuna.
+
+Helmi ei nyt antautunut hänen kanssaan hämmästelemään. Tämäntapaista
+veljenrakkautta oli Eemeli tuhlannut hänelle siitä lähtien, kun hän
+joutui jatkoluokille ylioppilastutkintoa varten.
+
+— Helmi, laiva tulee! huusi nyt vuorostaan isä, joka oli saanut Heikin
+avukseen ja pystytti viimeisiä limoja pihan perälle.
+
+Ja nyt toisti uutisen jok'ikinen, joka astui ikkunoiden ohitse. Helmi
+juoksi minkä ehti huoneesta huoneeseen, vielä kerran katsoakseen, oliko
+kaikki kunnossa. Vierashuoneissa kohoilivat sänky vaatteet kuohkeina
+ryijyjen tai valkoisten irtopeitteitten alla, salin sohvatyynyt
+seisoivat kenossa keskellä aluettaan, ja valokuva-albumit ja
+kuvaraamatut lepäsivät kauniisti paikoillaan pöydillä. Helmin omassakin
+kamarissa oli järjestys moitteeton: kirjoituspöytä seisoi viistossa
+ikkunan alla, lasisessa vaasissa lemmenkukkia. Ikään kuin vahingossa
+esiin jääneenä lepäsi pöydällä Tauno Nuotion uusi kirja "Siipeen
+ammuttu", jonka Helmi oli ostanut Helsingissä. Kirjoitustelineillä
+ei näkynyt tomun hiventä, lipastolla seinää vasten seisoi suuri,
+vielä kehystämätön valokuva hänestä itsestään ylioppilaslakissa ja
+ylioppilaskukkasissa.
+
+Nyt laulettiin.
+
+Tuuli toi sävelet järveltä yli metsikön. Ne soivat heleinä, ikään kuin
+ne olisivat kirvonneet esiin itse sinisistä aalloista. Helmin sydän
+löi kiivaasti. Vielä viimeinen silmäys peiliin: hän oli sitten kevään
+lihonut ja kasvoihin oli tullut kesakkoja. Ylioppilaat lauloivat tuttua
+piirilaulua: On neidolla punapaula. Sanatkin erotti selvästi.
+
+Tuli jo kiire. Lakki pyrki viistoon, hiukset ja neulat tekivät
+kiusaa. Tulikuumana Helmi puuhaili peilin edessä, kun mummo ilmestyi
+kynnykselle.
+
+— Etkö sinä jo tule valmiiksi, sanoi hän ja hänen katseensa tarkasti
+arvostelevasti tyttärentytärtä. - Martta on aikoja sitten ollut
+rannassa. Etkö sinä pane kultavitjoja? No niin, ehkeivät sovi
+pumpulipukuun. Mutta huomenna iltamaan, kun sinä otat silkkipuseron.
+
+Pihamaalla juoksi heitä vastaan apunaisia tärkätyissä esiliinoissa,
+kerma-astioita käsissä. Isä ja Heikki kokosivat puuntynkiä maasta.
+Heikki punehtui tervehtiessään Helmiä.
+
+— No Eemeli siinä, komensi mummo, — etkö jo mene muuttamaan vaatteita.
+Tulee kiire rantaan.
+
+— Menköön Heikki Helmin mukana, sanoi Eemeli, - Heikillä on länget
+kaulassa.
+
+Helmi ei olisi tahtonut mennä kahden Heikin kanssa ja rupesi
+pyytelemään veljeään.
+
+— Kuinka monta kertaa, sanoi hän, — minä olen auttanut sinua, kun
+toverisi ovat käyneet täällä!
+
+— Se onkin toinen asia, sanoi Eemeli ja naurahti hiukan häijysti. — Ne
+ovatkin olleet meidän miehiä eivätkä mitään keltanokkia.
+
+— Olisit nyt saanut tulla, sanoi Helmi ja läksi Heikin kanssa.
+
+Ettei vain Heikki taas olisi alkanut puhua uudesta navetastaan ja
+maitohuoneestaan.
+
+Mutta ei pelkoa. Heikki pysyi niin ääneti, että rupesi tuntumaan
+tuskalliselta. Pyyhkien hikeä otsaltaan astui hän Helmin jäljessä.
+Helmi viskeli kalikoita koiralleen ja koetti houkutella Heikkiäkin
+peliin, mutta Heikki pysyi kovin vakavana. Oliko hänelle mahtanut
+jotakin tapahtua. Tai: ettei hän vain nyt aikoisi sanoa sitä, minkä
+Helmi tiesi, vaikk'ei siitä milloinkaan oltu puhuttu? Vai rupeaisiko
+hän ehkä kyselemään Helmin syksyistä Helsingin-matkaa — eihän Helmi
+vielä itsekään tietänyt siitä mitään! Helmi tunsi vaikk'ei hän nähnyt
+Heikkiä, että Heikki taittoi kukan ja että hänen teki mieli antaa se
+Helmille. Helmi tiesi myöskin turvallisena, ettei Heikki milloinkaan
+tekisi sellaista, halutti häntä miten paljon hyvänsä. Heikki oli toki
+hyvä. Jokin muisto tulvahti äkkiä Helmin mieleen, lapsuudenaikainen
+hellyys läikähti kuin aalto hänen rintaansa ja hän kääntyi
+vaistomaisesti ympäri Heikkiä kohti. Heikki tunsi onnellisena, että
+hänen toivonsa oli lähellä täyttymistään, ja kävi kiinni Helmin käteen.
+Sitä kesti vain silmänräpäyksen.
+
+    "Siellä metsämökissä
+    on kaunis kultaseni"
+
+laulettiin järvellä. Laiva välähteli valkoisena rantalehdon runkojen
+takaa. Polttavin poskin ja juoksujalkaa riensivät Helmi ja Heikki
+laituria kohti.
+
+Mutta he olivat äskeisestään kokonaan muuttuneet. Heikki oli niin
+iloinen, ettei hän saanut hillityksi itseään, vaan yskähteli ja tohisi
+itsekseen. Helminkin oli hyvä olla siitä, että he nyt olivat päässeet
+sopusointuun, hänen oli aina, jo lapsenakin, ollut vaikea olla, jos
+hän vain oli nähnyt Heikin pahoillaan jostakin. Heikki heitteli nyt
+vuorostaan kalikoita koiralle ja pisti juoksuksi. Laulunsävelen ohella
+kuului vesiltä jo laivakoneen käynti, naurua ja puhetta. Hiestyneinä ja
+hengästyneinä pääsivät Helmi ja Heikki punaisen tavaramakasiinin eteen,
+missä Martta Kilpinen seisoi. Hänen kätensä tuntui kylmältä keskellä
+suvista hellettä.
+
+Pieni valkoinen laiva tuli kuin huojuen painonsa alla. Yläkansi oli
+täynnä ylioppilaita, sekä naisia että herroja. Muut matkustajat
+tuntuivat olevan tiellä, mutta koettivat pitää puoliaan, levennellen
+paikoillaan. Alettiin laulaa marssia. Yhtäkkiä nousi eräs herroista
+penkille, nosti lakkiaan kääntyneenä rannalle päin, muut herrat
+tervehtivät paikoiltaan ja naiset heiluttivat käsiään. Helmi ja Martta
+vastasivat. Martan kalpeutta ei mikään tuntunut voivan poistaa, mutta
+Helmi kuumeni hiusrajaa myöten. Hänen Vahtinsa tuli hänelle, kuten
+niin usein ennenkin, hyvään tarpeeseen: se haukkui vimmatusti laivaa
+ja sen nuori valtiatar peitti hämmennyksensä koettaessaan kutsua sitä
+järjestykseen. Marssi jäi kesken, viimeiset yksiääniset yritykset
+hukkuivat puheensorinaan. Kannella nousi mylläkkä. Kaikki kokosivat
+tavaroitaan ja puhelivat sekaisin. Joku kimeä naisääni kuului yli
+muiden. Martta ja Helmi päättelivät kukin tahollaan, että se mahtoi
+olla laihan, pitkän tytön, joka juoksi kannen toisesta päästä toiseen
+ja joka yhtä mittaa oli äänessä. Laiva oli jo töytännyt laituriin
+ja valkolakkiset alkoivat astua maihin, kun tämä ääni yhä soi
+kannelta, vuorotellen hiljaisemman miesäänen kanssa. Kuului irrallisia
+huudahduksia ja vieraskielisiä lauseita, joiden sisällyksestä ei
+syrjäinen saattanut saada mitään käsitystä.
+
+Kuraattori oli ensinnä astunut maihin ja tervehtinyt paikkakuntalaisia,
+jotka olivat vastassa rannalla. Sen jälkeen kättelivät kymmenet ihmiset
+Helmiä, Marttaa ja Heikki Mustamäkeä. Alussa mainitsi kuraattori nimiä,
+mutta sitten jäi esitteleminen kesken. Helmin koira oli yhtäkkiä tehnyt
+sovinnon vieraiden kanssa ja hyppi nyt ylenpalttisessa ilossa jokaista
+vastaan. Kun kaikki muut jo olivat maalla, astui, suuri hatturasia
+kädessä, varovasti laskusillalle pitkä, laiha tyttö, jonka tumma tukka
+viipotti ylioppilaslakin alta. Heti kun hän avasi suunsa, tunsi Helmi
+äskeisen kimeä-äänisen puhujan.
+
+— Neiti Ranta — neiti Linnamäki, esitti kuraattori ja mainitsi yhteen
+kyytiin Martta Kilpisen ja maanviljelijä Mustamäen nimet.
+
+— Freut mich sehr, hyvin hauskaa, sanoi neiti Linnamäki ja tuntui ensi
+silmäyksellä ottaneen selon siitä, keitä uudet tuttavuudet olivat ja
+mihin he kelpaisivat.
+
+Heikki Mustamäki sai hänen hatturasiansa kannettavakseen ja kun
+hetkinen oli juostu ja huudettu, huomattiin, että oli paras lähettää
+hevonen noutamaan tavaroita. Heikki yritti nyt jättää kannettavansa
+muiden tavaroiden mukaan, mutta Pirsta Linnamäki hyökkäsi heti rasiansa
+luo. Sitä ei voinut jättää, hän ei koskaan jättänyt sitä luotaan. Siitä
+oli joskus puhjennut pohjakin, mutta sen piti aina seurata omistajaansa.
+
+— Se on nyt minun omituisuuteni, sanoi Pirsta nauraen. — Meillä on aina
+jotakin, josta emme tahdo luopua, eikä se tavallisestikaan ole se,
+mikä meissä on kauneinta ja parasta, vaan juuri joku tuollainen vanha
+hatturasia. Isännälläkin olisi varmaan varaa uuteen hattuun, mutta te
+pidätte jostakin vanhasta rähjästä... ei, ei, ei, isäntä-kulta, en
+tarkoita sitä kaunista hattua, joka on päässänne, vaan sitä, joka on
+kotona keittiönnaulassa. Olen vakuutettu, että siellä on sellainen.
+Tuo tuossa teidän kädessänne on osa minun olentoani — toiset osat ovat
+sitten tietysti ruumis ja sielu!
+
+Naurettiin. Pitkänä kiemurtelevana jonona alettiin siirtyä ylös
+oikopolkua läpi metsikön, kuraattori, Helmi ja Martta edellä.
+Seuraavassa ryhmässä tulivat Pirsta, Heikki Mustamäki ja hatturasia.
+
+— Tavattoman ihana matka meillä oli! sanoi kuraattori. — Olen käynyt
+täällä koulupoikana, mutta en todella muistanut, että nämä seudut
+olivat näin luonnonkauniit.
+
+Puhuttiin paikkakunnan merkillisyyksistä, osakunnan kiertoretken
+tapahtumista ja kauniista ilmasta, joka kaiken aikaa oli suosinut
+matkailijoita. Pirsta-neiti tiedusteli innokkaasti uuden tuttavansa
+oloja, miten monta lehmää hänellä oli ja miten monta hevosta.
+
+— Pidättekö te lehmistä? sanoi hän. — Minä pidän hirvittävästi
+hevosista. Lehmät ovat niin — uh! Niissä on jotakin niin epäsiveellistä!
+
+Maisteri Salojärvi, kuraattori, kääntyi nämä sanat kuullessaan
+katsomaan taakseen ja koetti nauraen silitellä Pirstan hiukan
+uskallettua sukkeluutta.
+
+— Nyt isäntä kuulee oikein helsinkiläisen mielipiteitä maalaiselämästä.
+
+Mutta Pirsta vain yltyi.
+
+— Mikä helsinkiläinen minä olen! huusi hän. — Ylimaan osakunnan
+kuraattorin pitäisi tietää, että Ylimaan pääkaupungissa, jossa
+minullakin on ollut onni nähdä päivänvalo, lehmät vielä minun
+lapsuudessani kävivät kadulla ja söivät heinää. Niin että kyllä minä
+sen eläimen tunnen. Montako hevosta isännällä olikaan? Kahdeksantoista
+— komeaa, komeaa! Onko oriita? Onko kilpa-ajohevosia? Sellaisia,
+jotka ovat voittaneet palkinnon?... Vai naapurissa... Rannan talossa
+— emmekö juuri ole menossa sinne? Eikö se ole tämän neidin kotitalo?
+Ai, tämän neidin veljelläkö se juuri on se ori? Abusch, minä ajamaan
+sillä! Neiti-kulta, neiti Ranta, suosittelettehan minua veljellenne?
+Hyvät hevoset ovat jotakin jumalallista!... Vai onko teidän veljenne
+naimisissa?
+
+— Pirsta, sanoi kuraattori, selvästi aikoen keskeyttää hänen puheensa,
+— sinulta putosi jotakin...
+
+— Kampa! huudahti Pirsta, — Donnerwetter niitä kampoja!... Nuoret
+vaimot pelkäävät aina eivätkä antaisi miestensä lähteä tuollaisiin
+hurjisteluihin, nimittäin hurjiin ajoihin.
+
+— Ei veljeni ole naimisissa, sanoi Helmi.
+
+— No, sepä mainiota, sitten lähdetään ajelulle. Suositteleehan neiti
+minua. Jään teille ikuiseen kiitollisuudenvelkaan ja autan teitä miten
+ikinä vain voin, kun te tulette Helsinkiin. Tietysti me syksyllä saamme
+teidät Helsinkiin?
+
+Pirsta ei odottanut vastausta, ei hän myöskään pannut merkille, että
+hänen viime sanansa synnyttivät pienen pingotuksen kahden ihmisen
+välillä hänen läheisyydessään. Hän jatkoi kyselyjään, ja Mustamäen
+isännän vastaukset alkoivat käydä suorastaan epäkohteliaiksi. Äkkiä
+nousi loppupäässä jonoa huuto. Tytöt olivat nähneet, käärmeen. Sylvi
+Ahonen oli ollut polkemaisillaan sitä. Pojat karkasivat huvitettuina
+metsään, koppasivat käsiinsä aseita, nauroivat ja polkivat maata. Koko
+joukkue oli seisahtunut. Pirsta hyppäsi kivelle keskelle mustikan
+varsia, huusi ja huitoi.
+
+— Ette saa tappaa! Miksei käärme saisi kulkea yhtä vapaasti kuin joku
+meistä. Missä suhteessa me olemme paremmat... Leben und leben lassen.
+Siku... Esa... Nuutti... jos te koskette siihen käärmeeseen, niin
+minä...
+
+— Emme tapa, emme tapa, huusivat pojat. — Tuomme elävänä sinulle.
+
+Naurettiin.
+
+Mustamäen nuori isäntäkin nauroi ja haki käteensä puun. Hän oli niin
+tyytyväinen siitä, että tuolle harakalle, jota sanottiin Pirstaksi, oli
+annettu hiukan kyytiä. Hän etsi katseillaan Helmiä ja oli huomaavinaan,
+että Helmi oli käynyt kalpeaksi. Helmi pelkäsi käärmeitä. Sanottiin
+niiden Rannan talossa aina ennustaneen kuolemaa. Tämä muistui oudon
+selvästi Heikin mieleen.
+
+Ympärillä meluttiin ja etsittiin käärmettä. Vihdoin viimein se
+löydettiin ja Siku Kallio tähtäsi taitavasti kiven sen päätä kohti.
+Koko joukon häärätessä ja huutaessa ympärillä keksi Heikki Helmin
+tiellä koiransa kanssa. Hänellä oli täysi työ pidellessä koiraa, joka
+halusi muiden luo. Heikki rauhoittui — ehkei Helmi ollut ajatellut
+mitään erikoista käärmeen yhteydessä. Kuraattori erosi pian joukosta,
+tuli Helmin luo ja alkoi, koiraa hypitellen, astella eteenpäin.
+Vähitellen muodostui taasen tielle sama pitkä jono, joka äsken oli
+lähtenyt laivalaiturilta.
+
+— Tämäkö siis nyt on Rannan talo? huudahti kuraattori, kun metsä
+loppui ja tultiin apilavainion laitaan, mistä eteen avautui iloinen
+talo vaaleine päärakennuksineen ja harmaakivisine navettoineen sekä
+etäämpänä, yhdessä aukeassa, koko jykevä kylä.
+
+— Tämä, vastasi Helmi ja punastui ilosta ja ylpeydestä.
+
+Hän ei milloinkaan ollut huomannut, että hänen kotinsa todella oli
+näin kaunis eikä hän milloinkaan ollut tuntenut sellaista lämmintä
+onnentunnetta kuin nyt, saadessaan noiden kymmenien ylioppilaiden
+edellä kulkea läpi kukoistavan apilamaan kukoistavaa taloa kohti, joka
+oli hänen kotinsa.
+
+Pirsta hyppeli lyhyessä hameessaan vaivalloisesti ojien yli ja kyseli
+kyselemistään, mikä mikin talo ja rakennus oli.
+
+— Mikä linna se sitten on tuo punainen? huudahti hän, käsi ojollaan
+Mustamäkeä kohti.
+
+— Minun navettani, vastasi Heikki puoleksi leppyneenä.
+
+— Epäsiveellisiä lehmiä varten, lisäsi Siku Kallio.
+
+Naurettiin.
+
+Puutarhan alitse tultiin nyt maantielle ja oltiin samassa keskellä
+talon piiriä. Isä avasi portin molemmat puoliskot selälleen ja jäi
+yskähtäen portin sisäpuolelle. Siinä tervehti hän kuraattoria ja
+kuraattori esitti hänelle seurueen: "neiti Tanner, neiti Ahonen, neiti
+Riuku, herra Sorvi, maisteri Kukkola, neiti Friman, neiti Suvi-Aho..."
+Sitten ei nimistä enää saanut selvää. Kuistilla uudistui sama esitys
+talon molemmille emännille. Helmin äiti, pieni ujo ihminen, jäi
+kokonaan huomaamattomaksi muhkean vanhanemännän rinnalla. Vanhaemäntä
+johdatti vieraita saliin, nuori emäntä hävisi keittiön puolelle.
+Valokuva-albumeja selaillessa käytiin läpi sukuluetteloja ja lopulta
+osoittautuivat miltei kaikki vieraat Rannan perheen sukulaisiksi,
+likeisemmiksi tai kaukaisemmiksi. Pirsta väitti hänkin kuuluvansa
+sukuun: joku hänen esi-isänsä, satulamaakari Slottsberg, oli joskus
+nainut jonkun Rannan tyttären, kokonaan vastoin tytön vanhempien tahtoa.
+
+Rannan vanhaemäntä kuunteli häntä suu pienessä ivassa. Helmi,
+joka istui Pirstan rinnalla ja jonka käden Pirsta holhoavalla
+ystävällisyydellä oli ottanut käteensä, tunsi, ettei mummo pitänyt
+tästä liitosta ja nousi keräämään kahvikuppeja. Hän kuuli punastuen,
+kuinka mummo armottomasti kuvaili pitäjän viimeistä Slottsbergia sekä
+juopoksi että rentuksi. Pirstaan ei iva kuitenkaan pystynyt. Hän nauroi
+ja toitotti pitkin huonetta:
+
+— Vai sellaisessa tilassa se on se minun sukuni viimeinen mohikaani!
+
+Kuraattori selaili muistikirjaansa. Juhlan ohjelmaa nähtävästi
+täytyi hiukan muuttaa. Martta Kilpinen, joka kuului paikalliseen
+toimikuntaan, neuvotteli hänen kanssaan. Juotiin kahvia uudelleen ja
+uudelleen. Suurin osa poikia oli kuistilla, tytöt istuivat yhä salissa
+ja Helmin kamarissa. Leipätarjottimet tyhjentyivät nopeaan. Helmin
+suuri ylioppilaskuva kiersi kädestä käteen. Hän seisoi siinä vakavana,
+tärkeänä ja jonkin verran kaunistettuna. Pikkuinen ylioppilaslakki
+pusersi kuin vanne otsaa, ruusuja oli kahden puolen mustalla puvulla,
+jota maaseutukaupungin ompelija oli koristanut kaikella millä taisi.
+
+- Minä olin silloin niin väsynyt, sanoi Helmi selitykseksi.
+
+Hän oli toistanut tämän jokaiselle, joka oli katsellut kuvaa.
+
+Ruuto Syrjänen otti Tauno Nuotion kirjan pöydältä. Kansilehti todella
+ei ollut hullumpi: valkea siipeen ammuttu lintu oli kauniisti piirretty.
+
+— Se onkin paras koko kirjassa, sanoi Eedla Riuku. — Niin paljon kuin
+olen ihaillutkin hänen "Hiira" sarjaansa, olen sitä mieltä, että tämä
+on liikaa.
+
+— Mikä? kysyi Syrjänen, ihmeissään Eedlan arvostelusta.
+
+— No, esimerkiksi tuo alituinen toisteleminen ja vatkaaminen tyylissä...
+
+— En minä puolestani muusta, huomautti Lahja Suvi-Aho, — mutta naisen
+hän saisi jättää rauhaan. Eihän sitä nyt iankaiken jaksa kuulla tuosta
+riutuvasta rakkaudesta, jota hänen naisensa potevat.
+
+— Nuotio, puhkesi Syrjänen puhumaan, kokonaan sivuuttaen Lahja
+Suvi-Ahon huomautuksen, — on keksinyt aivan uuden tyylin. Jahka hän
+vain saa kehittää tätä tyyliä, niin on meillä hienostunut suomalainen
+tyyli, joka kilpailee minkä ranskalaisen kirjailijan ennätysten
+kanssa tahansa. Saatte uskoa, että Tauno Nuotio tulee kerran olemaan
+kirjallisuushistoriamme loistavimpia nimiä ja juuri nimenomaan tyylin
+uudistajana. Tämä pitäisi sinun, Eedla Riuku, tulevana kriitikkona toki
+ymmärtää.
+
+Kaukaiseen maalaiskamariin oli tulvahtanut tuoksu estetisoivasta
+pääkaupungista. Eedla Riuku huomautti useampaan kertaan, että
+kirjailija helposti voisi langeta maneeriin, jos hän jatkaisi
+tätä menoa. Lahja Suvi-Aho puhui naisen puolesta. Nainen ei ollut
+sukupuoliolento, hän oli toki ennen muuta ihminen. Maisteri Syrjänen
+esitti mielipiteensä kuin kirjallisuushistorian oppikirja. Keltanokat
+muodostivat kiitollisen kuulijakunnan oppineelle väittelylle Helmi
+Rannan yksinkertaisessa neitsytkammiossa. Helmi ja Martta Kilpinen
+vaihtoivat tuon tuostakin katseita. He olivat yhdessä lukeneet "Siipeen
+ammuttua" ja olleet siihen hyvin ihastuneita. Myöskin olivat he olleet
+ylpeät siitä, että Tauno Nuotio kuului Ylimaan osakuntaan.
+
+— Oo, huudahti Pirsta äkkiä ovelta, — täällä ollaan tietysti Aappiksen
+kimpussa. Milloin käärme, milloin Aappis — aina täytyy hämmästellä!
+Te "uudet", tahdotteko tietää kuka Aappis on? Se on puudelikoira,
+joka kirjoittaa romaaneja ja näytelmiä, Ylimaan kuuluisa poeetta,
+moderneista modernein, viralliselta nimeltään Nuotio, Tauno Nuotio!
+Me, jotka häntä taputamme ja keritsemme, aina sen mukaan kuin hän
+tarvitsee, kutsumme häntä Aappikseksi. Syksyllä, kun te tulette
+Helsinkiin, saatte hänet nähdä, hän käy usein osakunnassa, sillä hän on
+luonteeltaan uskollinen. Ulkomuodoltaan hän on pyöreä, aivan pyöreä.
+Siinä määrin, ettei hän esimerkiksi voi kaatua, niinkuin ei muuna kaadu.
+
+— Uimaan! kuului äkkiä ikkunan alta, ja töminä todisti, että muutama
+kymmen jalkapari teki juoksua rantaa kohti. Esteettinen keskustelu
+peräkamarissa keskeytyi. Syrjänen paiskasi "Siipeen ammutun" käsistään
+ja hyppäsi ulos ikkunasta puutarhaan.
+
+— Ette saa olla kauan, että mekin pääsemme! huudettiin peräkamarista
+kuorossa.
+
+Pojat viipyivät runsaasti puolitoista tuntia ja sinä aikana hakivat
+tytöt neliapilaita nurmesta, lauloivat ja juttelivat. Viime kesäjuhlan
+jälkeen oli Ylimaan mahtavimman seurakunnan pappi saarnatuolista
+haukkunut ylioppilaita jumalattomasta menosta — oliko tämä meno
+nyt niin jumalatonta? Huomenna piti olla erinäisiä juhlallisuuksia
+kirkolla, Linda Frimanin täytyi vielä valmistaa esitelmäänsä. Sylvi
+Ahonen oli keväällä erehtynyt yliopisto- ja senaattirakennuksesta
+ja mennyt senaattiin kysymään tenttejä. Sen jälkeen oli häntä hänen
+tenttiryhmässään alettu kutsua senatorskaksi. Tietysti heistä joku
+oli myöhästynyt, mutta professoritkin myöhästyivät aina. Professori
+Strömmer oli torunut kaikkia ja sanonut, ettei hän päästä ketään läpi.
+Kaikki kuitenkin pääsivät. Joskus hän tentissään kuului sanoneen
+jollekin reputtamalleen neitoselle: "Menkää te naimisiin, niin teette
+paljon viisaammin." Hän todella kuului sanoneen niin. Ja kyllä hän
+näytti siltä, että sen saattoikin sanoa.
+
+Pirsta väitti vastaan. Strömmeristä oli niin paljon juttuja. Hän
+saattoi kyllä olla myrkyllinen, mutta tavallisesti hän lausui
+ilkeytensä hyvin peitetysti.
+
+— Strömmer on yliopiston viisain professori, puhui Pirsta. — Joka
+tahtoo ihmistapoja, menköön vain hänen käsiteltäväkseen. Hän syöttää
+pieninä pippurimarjoina teihin sekä älyä että tietoja. Mikähän karjakko
+minäkin olisin — tai ehkä olen vieläkin. Joka tapauksessa...
+
+— Ai! kuului kuin yhdestä suusta ihastunut huudahdus.
+
+Helmi oli paneutunut polvilleen keskelle tyttöparvea, olkapäällään
+valkoinen kissanpoikanen.
+
+— Aaai!
+
+— Kuinka hirveän suloinen!
+
+— Minulle, minulle!
+
+— Tänne minulle!
+
+— Mikä sen nimi on?
+
+— Jussi — meidän kissat ovat aina jusseja.
+
+— Jusu — jusu — jusu — jusu.
+
+— Kissat ovat suloisia, kissat ja hevoset. Kuulkaa, katsokaa, eikö nyt
+neiti Ranta muistuta tätä kissaa. Katsokaa näitä hiuksia! Ja ihon väri
+— aivan niinkuin kissanpojan suu.
+
+Helmi punastui.
+
+— Eivätpä ne ole ensinkään kauniit...
+
+— Kuulkaa nyt, mitä hän sanoo: etteivät nämä hiukset ole kauniit!
+
+Pirsta oli irroittanut Helmin hiukset ja ne lepäsivät kuin kimppu
+pellavavyyhtiä nurmella apilankukkien joukossa.
+
+— Ne täytyy vain kammata toisella tavalla. Ne eivät ensinkään pääse
+oikeuksiinsa tuolla lailla...
+
+Kun Pirsta punnitsi Helmin hiuksia kädessään, karkasi kissanpoikanen
+niihin kiinni ja nauraen saivat tytöt irroittaa pienet kynnet.
+
+— Pirsta on mestari kampaamisessa, kerrottiin.
+
+Sitä ei hänen omista hiuksistaan päättäen olisi voinut uskoa.
+
+— No niin, kun minä Berliinissä asuin kampaajan luona ja kuulin yhtä ja
+toista. Se oli hyvin kunnioitettava ihminen, kaikin puolin.
+
+Miten äärettömän hullua! Helmiä sekä hävetti että nauratti: hän joutui
+huoneeseensa peilin eteen ja Pirsta kampasi hänen hiuksensa. Keskellä
+odotettua kesäjuhlaa! Pojat saattoivat minä hetkenä hyvänsä tulla
+rannasta. Äiti saattoi hänkin tulla. Ja entä jos Heikki olisi tullut.
+
+— Jätetään toiseen kertaan, rukoili Helmi. — Ehkä sitten kun minä tulen
+Helsinkiin, tai jos minä tulen. Minun täytyy mennä auttamaan.
+
+— Ei, sanoi Pirsta itsepintaisesti. — Ollaan nyt todellisia naisia.
+Tällainen hiusmateriaali! Teitä ei ensinkään tarvita keittiössä. Siellä
+häärii kaksi emäntää ja ainakin kymmenen palvelustyttöä. Ottakaa te
+syksyllä professori Strömmerin aineet. Teissä on vuodessa tullut
+kulttuuri-ihminen. Mutta älkää pahasti rakastuko Strömmeriin. Aijai —
+hän on niin vaarallinen. Ja vielä lisäksi naimaton. Jota pirullisemmin
+hän kohtelee meitä, sitä enemmän me hänestä pidämme. Minäkin olin
+pahasti kiinni, mutta pääsin toki vihdoin irti ja sittemmin olen
+säilyttänyt vapauteni. Ruudi Winkler on tehnyt poikkeuksen kaikista
+muista. Ruudiin aina palaan. Me olemme ehkä sukulaissieluja, me
+emme esimerkiksi kumpikaan tule menemään naimisiin. Ah, Ruudi on
+suurenmoinen.
+
+Helmi sai tietää, että Ruudi Winkler on lupaava nuori kriitikko.
+Entisenä osakuntalaisena kävi hän usein osakunnassa, kun vain oli
+Helsingissä. Hän nimittäin oleskeli paljon ulkomailla, milloin
+missäkin osassa Eurooppaa. Paraikaa juuri hän oli konttinentilla. Hän
+kirjoitteli lehtiin, tunnettiinhan nimikirjaimet R.W. Viime syksynä oli
+Ruudista puhuttu paljon, hän oli silloin ollut suuressa polemiikissa ja
+suoriutunut loistavasti. Ruudi sai aina naurajat puolelleen. Ruudi oli
+sukkela ja pureva kuin ranskalainen.
+
+— Mitäs te sitten sanotte toisesta esteetikostamme, maisteri
+Syrjäsestä, jonka esitystä Aappiksesta äsken saimme kuulla, jatkoi
+Pirsta. — Näin meidän kesken sanoen hän kadehtii Ruudia ja kulkee
+aina viisaan näköisenä ja selittää: "Winkleristä ei tule mitään, hän
+hajoittaa itsensä — sääli, sääli!" Kyllä hän kerran teillekin tulee
+sanomaan tämän. Mutta se ei merkitse mitään. Sillä Ruudi pysyy Ruudina
+ja Ruuto Ruutona.
+
+Pirsta ryösti neuloja omista hiuksistaan saadakseen Helmin hiukset
+pysymään, ja hetkisen oli molempien tyttöjen huomio kokonaan kiintynyt
+työhön, jossa Pirstan kädet tottuneina liikkuivat. Pian Pirsta
+kuitenkin palasi äskeiseen esitykseensä.
+
+— Entä sitten meidän Eedlamme — eikö ole stiili tyttö! Hänkin valmistuu
+kriitikoksi. Mikä hätä hänellä on: eno toimittaa suurta lehteä ja antaa
+hänelle ilman muuta koko kriitikontoimen. Ei Eedla olekaan hullumpi,
+varsinkin nyt, kun hän alkaa katsella Aappista vähän järkevämmillä
+silmillä.
+
+Helmi kysyi, minkä tähden Tauno Nuotiota kutsuttiin Aappikseksi.
+
+Sitä ei Pirsta tietänyt, kukaan ei sitä tietänyt koko osakunnassa.
+Siihen ei ollut mitään järjellistä syytä.
+
+— Onko se ehkä lyhennys Aappishärästä? tiedusteli Helmi vakavana.
+
+Pirstan täytyi hänelle nauraa.
+
+— Ehkä, sanoi hän. — Luultavasti Ruudi on nimen keksijä. Joka
+tapauksessa "Aappis" nyt on Nuotion hyväilynimi. Me pidämme nimittäin
+kaikki hänestä. Hän huvittaa meitä. Voi sanoa, että hän on meidän
+estetisoivan osakuntamme kukka. Useat ovatkin hänestä ylpeät. Minä en
+kuulu niihin. Mutta minuakin hän huvittaa. Hän on niin monumentaalinen.
+Ah, jahka te näette hänet. Luultavasti hän teihin rakastuu. Jo tämän
+tukankin vuoksi.
+
+Pirsta puhui lyhyissä, katkonaisissa lauseissa. Se aiheutui hänen
+jännittävästä työstään.
+
+Helmin koko olento oli joutunut omituisen liikehtimisen valtaan. Jokin
+outo, uusi voima tuli ja tarttui häneen kuin pyörre. Oli kuin hän olisi
+kasvanut ja nähnyt maailmaa avarammalta kuin ennen. Hänen jäsenensä
+pyrkivät jännittymään oudossa ilossa ja kun hän katsahti peiliin,
+näki hän siellä entisten maalaisten kasvojensa tilalla jotakin niin
+muodikasta, että veri läikähti kasvoille. Mitä tuo vieras neiti olikaan
+hänelle tehnyt?
+
+Poikien tömisevät askeleet puutarhan takaa saivat hänet heräämään.
+Pirstan pyynnöt eivät auttaneet, Helmi purki koko uudenaikaisen
+kampauksen ja ehti nolona kuulemaan poikain tarinoita uintimatkalta.
+Siku Kallio oli keksinyt järvessä uuden simpukkalajin, jonka hän
+arveli soveltuvan erinomaisesti viljeltäväksi. Tämä simpukkalaji,
+jolle yksissä neuvoin oli annettu nimi Sicu calliensis tulisi
+varmaan voitollisesti kilpailemaan Välimeren osterien kanssa
+maailmanmarkkinoilla, ja oli järvessä jo perustettu osakeyhtiö
+"Simpukka", hinta osakkeelta sata penninkiä. Nuutti Sorvi nau'utti
+kissanpoikaa, Eedla Riuku pelasti Jussin ja viskasi hiekkaa häijyn
+medisiinarin kasvoihin. Tytöt etsivät kääröistään ja laukuistaan
+esiin pyyhinliinat ja alkoivat pitkänä keinuvana ketjuna painua
+rantaa kohti. Esa Ahonen valokuvasi heidät. Hänen sisarensa Sylvi
+seisoi kansallispuvussaan nauravana ja kukoistavana ja katsoi suoraan
+koneeseen.
+
+Martta Kilpiselle paikkakuntalaisena uskottiin ylivalvonta rannassa
+ja Helmi palasi kotiin puolitiestä. Pirsta oli oikeassa: häntä ei
+tarvittu kotona. Hänellä oli vain itsellään tarve jäädä selvittämään
+ajatuksiaan, hänessä oli jokin mennyt ikään kuin sekaisin. Kun hän
+erosi tyttöparvesta, ei hän kuitenkaan ensinkään voinut ajatella,
+hänen sydämensä vain löi ja hän olisi toivonut edes tuulenhenkäystä
+kasvoilleen. Kuuma kesäpäivä oli kuitenkin aivan tuuleton.
+
+Pojat loikoilivat nyt vuorostaan nurmella, ja Vahti, joka oli
+ystävystynyt heihin, leikki piirissä heidän keskellään.
+
+Kahvitarjottimet olivat taasen lähteneet liikkeelle ruokasalista käsin.
+
+Agronomi — kuka hänet nyt tänään toi tänne!
+
+Helmi näki, tullessaan portille, agronomi Riipisen astuvan tallista
+Eemelin kanssa. Pitikö Eemelin nyt juuri tänään kuljettaa ystävänsä
+tänne — eikö enää ollut muita päiviä! Ja juuri päivällisaikaan.
+Kuraattori kun kirjeessään nimenomaan oli viitannut siihen, että
+ylioppilaat tämän ensi päivän halusivat olla omassa keskuudessaan. Sen
+vuoksihan ei paikkakuntalaisiakaan oltu kutsuttu Rantaan.
+
+Helmi ei päässyt sivu. Agronomi tuli suoraan häntä kohti ja nosti
+hymyillen panamaansa.
+
+— Saakos vieras tulla taloon, sanoi hän ja jatkoi yhteen kyytiin,
+vastausta odottamatta: — tapasin tuossa Eemelin ja teki mieleni
+pistäytyä talossa katsomassa. Niin, ja valvomassa maalaisten etuja,
+suoraan sanoen. Tuommoinen liuta herraspoikia — vievät meiltä tytöt!
+Terve, terve...
+
+Agronomi tuli kuin vanha tuttu poikaparveen, iski leveän kämmenensä
+kuraattorin laihaan käteen kiinni ja kätteli sitten yhteen kyytiin
+kaikkia muita. Eemeli kulki hänen, vanavedessään. Agronomi oli kuin
+sulamistilassa.
+
+— Terve, terve, toisteli hän pitkin linjaa, — sanoin tässä juuri neiti
+Rannalle, että piti tulla valvomaan maalaisten etuja, kun teitä ryntää
+tällainen liuta herraspoikia keskelle meidän maalaisten laitumia...
+
+— Mitenkäs me maalaisten edut saatamme vaaraan? sanoi maisteri
+Salojärvi hymyillen.
+
+— Vai ette ole tietääksennekään!
+
+Agronomi keskeytti puheensa ja otti kahvia. Pojat kokoontuivat hänen
+ympärilleen. Suurena ja jykevänä, panama niskassa, hän seisoi kuistin
+edessä ja sälytti teevadilleen leipää.
+
+— No mitäs tällaiset röttitakit sitten enää merkitsevät meidän
+tytöille, kun he ovat nähneet teidät...
+
+— Eipä taida koko Ylimaan osakunnassa olla niin kansallista miestä kuin
+agronomi!
+
+Naurua.
+
+— Minäpä kerron herroille, sanoi agronomi, pistäen poskensa täyteen
+vehnäleipää, — että siellä Alimaassa, mistäpäin minä olen kotoisin,
+kerran tapahtui, että lukumiehet eräänä kesänä veivät kolme
+talontytärtä — ja rikkaan talon tytärtä lisäksi — nuorten isäntien
+nenän edestä. Miltäs herrat luulevat sen tuntuvan? Perhana, se on
+melkein niinkuin pistettäisiin koura suoraan minun povitaskuuni ja
+otettaisiin sieltä minun lompakkoni.
+
+— Ei agronomi pelkää, emme me pistä kättämme teidän taskuunne.
+
+— Me on tultu tänne aivan toisissa aikeissa.
+
+— Kuka ne aikeet tietää. Perästä kuuluu.
+
+Rannan isäntä tarjosi agronomille tupakkaa ja kehoitti vieraita
+siirtymään lehtimajaan, siellä olisi ehkä vähän vilpoisempaa.
+
+Päivällispöydät oli katettu suureen pirttiin, jossa oli ikkunoita
+kolmelle taholle. Huone oli koristettu kuin häihin ja pitoruokia oli
+sekä runsaasti että monta lajia. Kun Eemeli tuli pyytämään sahtia
+juodakseen, kävivät Helmi ja mummo hänen kimppuunsa agronomin tähden.
+Miksi Eemeli oli tuonut hänet tänne? Mutta hepä eivät kutsuisi häntä
+päivälliselle! Odottaisivat, kunnes hän olisi mennyt. Eemeli nauroi
+ja pyyhki humalanlehtiä suupielistään. Agronomia ei saisi täältä
+lähtemään! Ja mikseikäs hän saisi ollakin? Senkö tähden, että hän oli
+rohtimisissa vaatteissa ja pitkävartisissa? Ei, vaan sen vuoksi, että
+hän oli tullut kutsumatta. Sen vuoksi, ettei Helmi voinut häntä kärsiä!
+
+Tytöt tulivat kuumina rannasta — vedessä Sicu calliensiksen luona oli
+ollut viileää ja suloista, mutta maalla oli heti taas tullut kuuma!
+
+Pirtin kuistilla syntyi pieni sananvaihto talon emäntien välillä.
+Vanhaemäntä kehoitti tytärtään käymään käskemässä vieraita
+päivälliselle, ja nuori emäntä toisteli hiljaa: "Menkää nyt vain te."
+Vihdoin he sopivat niin, että nuoriemäntä meni noutamaan tyttöjä,
+jotka Helmin kamarissa panivat kuntoon hiuksiaan uimisen jäljeltä, ja
+vanhaemäntä meni lehtimajaan kutsumaan herroja. Ei ketään tarvinnut
+kutsua moneen kertaan. Kaikkien oli nälkä.
+
+— Terve, terve, toisteli agronomi pirtin kuistin edustalla ja jokainen
+uusi tyttö toi uuden ilmeen hänen kasvoilleen. Sylvi Ahosen kättä hän
+piteli kauemmin kuin tarpeellista olisi ollut ja Lahja Suvi-Ahon hymyyn
+hän vastasi veitikkamaisella hymyllä.
+
+— Onpa, onpa siinä pulskaa vaimoihmistä, vaikka ylioppilaita ollaankin.
+
+— Siitäpä syystä sitä juuri ollaan, sanoi Pirsta, livahtaen naurussa
+suin agronomin ohitse.
+
+Herrat odottivat kärsimättöminä kuistilla. Tytöt kursailivat.
+Vähitellen päästiin alkuun ja kaikki löysivät paikan. Agronomin ääni
+oli ainoa, joka kuului. Veitsien kilinä lautasia vasten säesti sitä.
+Osakunnan agraarit ja paikkakunnallinen maanviljelysneuvoja olivat
+asettuneet samaan pöytään ja puhelivat osuusmeijerin koneista, jotka
+olivat uusitut keväällä, kun meijeri pantiin uuteen kuntoon. Hyvin
+se täällä meni. Kuorimisasemia oli jo pitkin pitäjää. Kuraattori
+kuulosteli vanhaltaemännältä paikannimiä ja sananlaskuja.
+
+Laulettiin. Nälkä oli lähtenyt ja rauhallisina lähestyttiin
+ruokapöytiä. Vahti kiersi ryhmästä ryhmään, istui, antoi kättä ja
+sai palkintonsa. Helmi houkutteli sitä pois, mutta se ei ollut häntä
+näkevinäänkään. Vanhaemäntä kysyi Sylvi Ahoselta, eikö kansallispuku
+ollut kuuma näin kesällä. Puhuttiin ryijyistä ja kansallispuvuista.
+Päästiin paistiin. Kuraattori sai hyvän aikaa kilistää lasinsa laitaan,
+ennen kuin sanasorina lakkasi. Hänen puheensa tarkoitti isäntäväkeä.
+Isäntä ja emäntä nousivat ja jäivät ykstotisina rinnan seisomaan.
+Myöhemmin nousi "talon herttainen ja nuorekas vanhaemäntäkin" ja
+vihdoin kohdisti puhuja sanansa osakuntalaiseen neiti Rantaan, jonka
+kauniissa vieraanvaraisessa kodissa osakunnan kesäjuhlille oli
+valmistettu näin ruhtinaallinen vastaanotto.
+
+"Arvaamaton on se hyöty, mikä ylioppilasnuorisolle valmistetaan sen
+kautta, että annetaan sille tilaisuus tuntea yhteenkuuluvaisuutensa
+maakunnan kansan kanssa. Paitsi sitä, että tällaiset yhteiset retket
+ovat omiaan mitä suurimmassa määrässä herättämään ja syventämään
+isänmaanrakkautta ja kotiseututunnetta, vaikuttavat ne kenties enemmän
+kuin mikään muu hyvän, terveen toverihengen kehittymiseen."
+
+Helmi oli silmää räväyttämättä katsellut kuraattoriin, joka puhui
+lämpimästi ja innostuneesti. Yhtäkkiä hänen hartautensa särkyi ja hänen
+katseensa kohtasi toisessa päässä huonetta Heikin silmät. Sitä kesti
+vain hetkisen, Heikin katse kääntyi heti pois. Mutta Helmi oli lukenut
+siinä syytöksen, ikään kuin hän olisi pettänyt lapsuutensa ystävän.
+
+Helmi kuumeni. Miksi Heikin piti kiusata häntä!
+
+"Vastaanottakaa, arvoisa isäntäväki, kotiseudun ylioppilasnuorison
+sydämellinen kiitos unohtumattomista hetkistä Rannan kauniissa talossa.
+Me toivomme, että osakuntalaisemme neiti Helmi Ranta sinä aikana,
+jolloin hän suorittaa lukujaan pääkaupungissa, tulee viihtymään siinä
+kodissa, jonka me olemme pystyttäneet Alma materin liepeille. Vielä
+kerran..."
+
+Helmi katsahti taasen Heikkiin, hän olisi tahtonut sanoa hänelle, ettei
+hän ollut mitään päättänyt lähdöstään Helsinkiin, että hän oli aivan
+viaton. Mutta Heikki oli kääntynyt ikkunaan ja katsoi ulos.
+
+"Toverit, kohottakaamme voimakas, kolminkertainen eläköönhuuto
+isäntäväellemme."
+
+Huone jyrisi laesta lattiaan asti. Kuraattori riensi kumartaen
+painamaan isännän ja emännän käsiä. Isäntä yskähti ja nieli alas
+liikutuksensa. Emäntä loi nuoreen maisteriin hartaan katseen ikään
+kuin hänen edessään olisi seisonut itse rovasti. Vanhaemäntä antoi
+kuraattorille nauraen kätensä ja rupesi juttelemaan hänen kanssaan
+Helsingistä ja ylioppilaitten olosta siellä. Helmi katsahti heihin ja
+oli vakuuttunut, että mummo jo järjesteli hänen syksyisiä lukujaan. Se
+olisi ollut niin mummon tapaista.
+
+Heikki astui permannon poikki ja hävisi kuistille.
+
+Agronomien pöydässä puheltiin nyt hyvin vilkkaasti ja ennen pitkää sai
+koko juhlaseurue tietää, että agronomi Riipinen halusi pitää puheen.
+Tai ettei hän itse halunnut sitä, vaan että muut kehoittivat häntä
+puhumaan.
+
+— Ei, sanoi hän ja tyhjensi lasin sahtia toisensa perästä, — se mitä
+minulla on sanottavaa, ei sovi juhlapuheeksi. Ja siksi toiseksi ei
+kuokkamiesten sovi puhua.
+
+Vanhaemäntä kehoitti vieraita ottamaan jälkiruokaa ja ojensi omin käsin
+lautasen kuraattorille, hän nähtävästi ei halunnut, että agronomi
+puhuisi. Mutta agraarien pöydässä oltiin itsepintaisia ja loppujen
+lopuksi saatiin jykevä, auringonpaahtama Riipinen seisomaan ja puhumaan.
+
+— Niin, ne tahtoo täällä välttämättä minua puhumaan, vaikka minä olen
+sanonut, etten tahdo puhua, että olen kuokkavieras ja ettei minulla ole
+mielessä mitään, mikä sopii juhlaan. Minä nyt vain siis referoin eli
+selostan, mistä täällä meidän pöydässä on puhuttu. Ensin me puhuimme
+osuusmeijeristämme ja erinäisistä maanviljelyskoneista. Sitten — mutta
+nyt ette saa suuttua minulle — sitten on täällä vain sanottu jotakin
+siihen tapaan, — ja se on kyllä sanottu monesti ennenkin, nimittäin,
+että maaseutu ei enää siedä tällaisia suoneniskuja, kun kaupungit
+joka vuosi vievät siltä sen parhaat miehet ja naiset. Ja se olisi nyt
+sitten niinkuin yhteinen toivomus, että maaseudun ylioppilasnuoriso
+yhä enemmän alkaisi palata turpeenpuskijatyöhön takaisin ja antaisi
+kaupunkien pitää huolta itsestään. Loppuuhan se leipä kaupungeiltakin,
+jollei maamies sitä tuota!
+
+— Hyvä! huudettiin ympärillä.
+
+— Tähän tämä referaatti eli selostus sitten saisi loppuakin. Mutta
+asialla on vielä sellainenkin puoli, jota ei usein tulla ajatelleeksi.
+Se nimittäin, että tuo siirto ruumiillista työtä tekevästä luokasta
+henkisen työn luokkaan ei suinkaan aina asianomaisille itselleenkään
+ole mitään leikintekoa. Se voi olla suorastaan vaarallista sekä
+sielulle että ruumiille. Se siirto, se siirto ja se uusi maaperä —
+kaikki taimet eivät sitä kestä. Kun sen sijaan tämä maaemo, se pitää
+kaikki lapsensa voimissa ja vahvistaa meitä jyvillä ja ytimillä.
+Mutta tietäköön jo kuokkavieras vaieta. Minä lausun siis vain meidän
+pöytäkuntamme toivomuksena, että tämä vanha maineikas Ylimaan osakunta
+yhä enemmän ja enemmän — sen ohella kun se kasvattaa maakunnalle
+opettajia ja virkamiehiä — muistaisi sen maaseutua.
+
+— Hyvä, hyvä!
+
+— Eläköön! Eläköön! Eläköön!
+
+Riipinen jysähti paikoilleen istumaan ja kaasi itselleen lasin sahtia.
+
+Syntyi vilkas sananvaihto eri ryhmien kesken. Äkkiä kuuli agronomi
+viereltään reippaan, hiukan terävän äänen.
+
+— Pyydän saada esittää itseni, herra agronomi. Birgit Linnamäki on
+nimeni...
+
+— Terve, terve...
+
+— Olisin vain halunnut tietää, mitä te oikein tarkoititte sillä
+että... "maaseutu antaisi kaupunkien pitää huolta itsestään".
+Katsokaas, minä olen kaupunkilainen, minä, ja minä olen tuntenut
+sanoissanne loukkauksen kaupunkia kohtaan, joka on minun kotini...
+Menen luultavasti nyt ulkopuolelle aineen, mutta minua on niin monta
+kertaa harmittanut se, että juhlapuheissa kaupunkeja yleensä tuskin
+tunnustetaan tekijöiksi yhteisessä isänmaassa. Maaseutu, maaseutu — se
+on isänmaata, mutta kaupungit, ne ovat joitakin loisia, jotka elävät
+maaseudun kustannuksella ja tuottavat maaseudulle pelkkää pahennusta...
+No niin, te ette tarkoittanut sitä — mitä te sitten tarkoititte?
+
+— Minä tahdoin vain sanoa, että soisin maaseudun voimakkaimman
+nuorison...
+
+— Minä raivostun, kun ajattelen sitä! Tietäkää te maalaiset, että
+te nukkuisitte iankaikkiseen saamattomuuteen, jolleivät kaupungit
+valvoisi ja takoisi ja ajattelisi... Niin, juuri niin. Kaupungista saa
+maaseutu kaikki ajatuksensa, niinkuin ruumis saa ne aivoista. Kaupungit
+ovat maaseudun aivot. Kuinka minua harmittaa tuo maaseutulaisten
+itsekylläisyys...
+
+— Voitte olla oikeassa, mutta paha olisi minun järjenjuoksuni mukaan
+aivoillakin ilman pääkoppaa ja ruumista...
+
+— Niin kyllä, sitä eivät aivot väitäkään. Mutta maaseutu väittää aina,
+että kaupunki on jokin paise, joka olisi leikattava pois...
+
+Pirsta pui kujeillaan nyrkkiä agronomin edessä.
+
+— No, no, no, no, yritteli agronomi keskeyttää.
+
+Mutta Pirsta ei antanut hänelle suunvuoroa.
+
+— Myönnättekö, että tekin tarvitsette meitä, että maaseutu ei tule
+toimeen ilman kaupunkia, että...
+
+— Myönnämme, myönnämme. Minä jo katselen tässä, että neiti Linnamäestä
+taitaisi tulla hyvä talonemäntä. Isännän ei siinä talossa tarvitsisi
+ajatella ensinkään...
+
+Pirsta purskahti suureen nauruun ja paiskasi agronomille kättä.
+
+— Onpa teillä karhun kämmen!
+
+Kuraattori oli astunut pöydän luo ja kilisti hiljaisuutta.
+
+— Käytän tässä vielä hyväkseni tilaisuutta tuodakseni ilmi kiitokset
+niistä miehekkäistä sanoista, jotka vasta lausuttiin. Epäilemättä
+kuuluu nykypolven vaikeihin tehtäviin tasoittaa työnjako eri
+yhteiskuntaluokkien kesken. Epäilemättä tulee maaseudun saada pitää
+voimansa. Epäilemättä on myöskin hyvin huomioonotettavaa, mitä
+edellinen puhuja lausui niistä yksilöistä, jotka suoraan aurankurjesta
+ja lapionvarresta lähtevät lukutielle. Näiden suhteiden saattaminen
+onnelliseen ratkaisuun tulee olemaan meidänkin osakuntamme hartain
+pyrkimys tällä hetkellä. Kasvaaksemme juuri tätä tehtävää varten on
+meille annettu ihanimmat suvipäivät yhdessä kotiseutumme ihanimmista
+taloista. Niin, iloitkaamme siis täällä luontoemon sylissä, tuntekaamme
+hänen sydämensä lyönnit sydäntämme vastaan, ja kasvakoon velvoitus
+meissä niin valtavaksi, että työssä ja toimessa voimme näyttää olevamme
+Ylimaamme arvokkaita poikia ja tyttäriä. Eläköön kotiseutu! Eläköön
+Ylimaa!
+
+— Eläköön! Eläköön! Eläköön!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Päivä läksi lentäen menemään. Viilenevässä illassa hengittivät ruis
+vainiot ja heinämaat ilmaan väkeviä tuoksujaan. Taivaan sini himmeni,
+ja aurinko aleni poutaisen punaisena ja säteettömänä. Kukkimaan
+puhkeavat pihlajat katselivat valkoisia terttujaan järven kalvossa.
+
+Rannan talosta liitelivät yli metsäin, ulappain ja vainioiden
+milloin piirilaulut, milloin viulun sävelet, milloin nauru, ja
+auringon laskiessa syttyi saareen korkea tuli. Silloin läksivät
+nuoret, liehutellen koivunoksilla sääskiä ympäriltään, juoksujalan
+rantaan, missä parikymmentä venettä odotti. Jotkut veneistä olivat
+kukkaköynnöksillä koristetut.
+
+Helmi oli jäänyt jäljelle muista ja kiersi juosten navetanpäätyä, kun
+hän huomasi riihikalliolla miehen, jonka heti tunsi Heikiksi. Heikki
+oli nähtävästi vain odottanut häntä. Hän tuli yli aidan, pihlajanoksa
+kädessä. Helmi ei voinut välttää häntä. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt
+Heikkiä näin vakavana. Hän rupesi huutelemaan koiraansa, mutta Vahti
+oli uusien ystäviensä luona.
+
+— Jättävät, sanoi Helmi ja tekeytyi huolettomaksi.
+
+— Jättäkööt, vastasi Heikki ja asettui polulle hänen eteensä. — Minulla
+on sinulle puhuttavaa, minun täytyy...?
+
+— Toisen kerran, toisen kerran, pyyteli Helmi, tuntien, että nyt se
+tulee.
+
+— Ei, ei enää. Sinä tiedät, että minä aina olen sinusta pitänyt... Älä
+mene... Sinä olet aina kiertänyt kysymykseni, mutta nyt minä tahdon
+vastauksen.
+
+— Jättävät, sanoi Helmi ja otti askeleen mennäkseen Heikin ohitse.
+
+‒ Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. Minä en enää jaksa katsella tätä
+leikkiä. Sinun täytyy valita. Tahdotko nuo tuolla vai tahdotko tyytyä
+minuun? Helmi... Sano...
+
+Heikki oli pusertanut pihlajanoksaa käsissään. Se putosi ja hän kävi
+kiinni Helmin ranteeseen.
+
+— En minä tiedä, sanoi Helmi... — Sen vain tiedän, että jos sinä aiot
+kohdella minua tällä tavalla, niin...
+
+— Millä tavalla?
+
+— No... sillä, että puserrat poikki ranteeni, niin... niin... sitä minä
+en tahdo.
+
+Helmi riuhtaisi irti kätensä ja kääntyi menemään. Suuttumus oli oudosti
+vääntänyt hänen kasvonsa.
+
+— Helmi, huusi Heikki, — anna minulle anteeksi! Helmi, minä rakastan
+sinua niin että...
+
+- Mitä sinä sitten koko päivän olet kiusannut minua ilkeillä
+katseillasi...
+
+— Mutta juuri sen vuoksi, etten minä tahdo, että sinä olisit keidenkään
+muiden. Kuule, etkö nyt ymmärrä. Minä en kärsi noita nauravia herroja,
+minä en kärsi tuota sinun lakkiasi, sillä ne vievät sinut minulta...
+
+— Mutta minäpä pidän sekä lakistani että noista iloisista ihmisistä.
+Sinä et koskaan sallisi minun nauravankaan.
+
+— Helmi, et tarkoita, mitä sanot. Sinä pidät minusta, ainakin
+vähäisen...
+
+— Tarkoitan minä juuri mitä sanon...
+
+— Hoooi! kuului rannasta pitkä, venytetty miesääni.
+
+— Helmiii! huusivat tytöt.
+
+— Minun täytyy mennä, kuiskasi Helmi ja sydämen lyönnit takoivat
+ohimoihin asti.
+
+— Et voi jättää minua tällä tavalla, rukoili Heikki. - Sano, sano,
+tulethan sinä minulle. Minä olen sinulle niin hyvä, sinä et kadu, jos
+tulet vaimokseni. Älä mene, minä en voi elää ilman sinua...
+
+— Oletpa si-nä aika kiusantekijä. Ihmisetkin kuulevat ja näkevät
+meidät. Eihän nyt ole aikaa tällaisiin... hullutuksiin...
+
+— Hullutuksiin?
+
+— Tai lapsellisuuksiin... tai miten vain...
+
+— Helmi hoooi! kajahti rannasta.
+
+— Helmiii!
+
+Voimakkaan Heikin silmissä oli murtuvan rukous. Helmi näki sen, ja
+jokin sisäinen ääni sanoi hänelle silmänräpäyksen ajan, että piti
+tarttua Heikin käteen ja olla hänen omansa. Mutta ääni oli hyvin
+etäällä ja katkesi samassa. Ja Helmi heilautti päätään, nosti vaalean
+hameensa lievettä ja hyppäsi apilaaseen, joka heti kostutti hänen
+jalkansa.
+
+Rusottava lahti oli täynnä veneitä ja valkoiset lakit kuvastuivat
+veteen. Tytöt olivat vaihtaneet koivunoksansa pihlajanterttuihin ja
+lauloivat. Pirsta istui kukitetun veneen tuhdolla agronomin rinnalla ja
+karkotti sääskiä polttamalla savuketta. Kun he näkivät Helmin, soutivat
+he maihin. Pirsta nousi vallattomasti, puhalsi pitkän sauhun ilmaan,
+pani toisen kätensä vyötäisille ja hyppäsi tuhdolle seisomaan.
+
+    — Höchstes Glück der Erdenkinder
+    sei nur die Persönlichkeit!
+
+lausui hän juhlallisesti, niin että kaikui yli metsien ja vainioiden.
+
+— Hiljaa, hiljaa, varoitti kuraattori, joka oli airoissa.
+
+Kokka solui ylös hiekkaa, koira hyppäsi veneeseen ja kuraattori ojensi
+Helmille kätensä, auttaen hänet syrjätuhdolle.
+
+Saarelta kohosi taivasta kohti korkea tuli.
+
+
+
+
+ALMA MATERIN LIEPEILLÄ
+
+
+Parisen kuukauden aikana ovat uudet ylioppilaat jo ehtineet tottua
+Helsinkiin, pahin avuttomuus ja koti-ikävä on voitettu, pääkaupunki on
+päivästä päivään suostutellut nuoria miehiä ja naisia puolelleen ja
+vähitellen voittanut heidät.
+
+Parin ensi kuukauden ohjelmaan on kuulunut: ensinnäkin huoneenhaku,
+joka on suoritettu paremmalla tai huonommalla menestyksellä, sitten
+luennoiden valitseminen, mikä sekin on suoritettu paremmalla tai
+huonommalla menestyksellä, sitten on käyty luennoilla, istuttu
+osakunnan kokouksissa, tanssittu illanvietoissa, harjoiteltu urheilua,
+tutustuttu kahviloihin — ruokapaikoista tietysti puhumattakaan — ja
+kotiuduttu teattereissa, ehkä jonkin verran konserteissakin. Sanalla
+sanoen: on saatu yleissilmäys yliopisto- ja pääkaupunkilaiselämään
+yleensä.
+
+Helmi Ranta ja Martta Kilpinen olivat hekin kärsineet koti-ikävää
+aikansa. Muuten ei heillä suinkaan ollut syytä valittaa. He
+olivat saaneet kauniin salihuoneen, joka oikeastaan luovutettiin
+valtiopäivämiehille. Helmi maksoi kymmenen markkaa kuussa enemmän
+kuin Martta ja sai kirjoituspöydän yksin käytettäväkseen. Martta
+luki sohvapöydän ääressä, siinä ei ollut mitään hätää. Punainen
+plyyshiliina koristi sitä ja pöytälamppuun sai sähkövalon. Huonekalut
+olivat hyvät ja molempien ikkunoiden alla seisoi korkealla telineellä
+palmu. Kipsinen Venus oli upeillut pöydällä, mutta koska se oli jonkin
+verran likaantunut, olivat tytöt muuttaneet sen kaapin päälle. Kyllä
+siinä kelpasi asua. Vuoteetkin olivat niin viettelevät, että niissä
+väkisinkin teki mieli loikoilla aamuisin. Maalla ei ollut sellaisia,
+kaukana siitä. Kotoa Rannasta tuli silloin tällöin lähetyksiä Helmille,
+mummo siitä piti huolen. Martta sai herkuista tietysti osansa. Mummo se
+oli tahtonut, että Helmi, hintaan katsomatta, ottaisi hyvän huoneen, ja
+Helmin lähtiessä hän oli pistänyt sata markkaa hänen käteensä — että
+hän saisi pikkutarpeisiinsa. Helmi olikin heti ostanut sekä valkeat
+että mustat kengät, sinisen silkkipuseron ja suuren pitsikauluksen.
+Mutta ei Helsingissä sadalla markalla paljon saanut. Kävelypukuun oli
+annettu raha kotoa. Sekin tuli aika kalliiksi, vaikka sen osti valmiina.
+
+Heillä oli Martan kanssa aivan eri luennot. Ruokapaikassa he tapasivat
+toisensa. Helmi kävi säännöllisesti kahvilassa. Martta säästi muistaen
+joka hetki, että luki velaksi.
+
+Pirsta oli joka suhteessa ollut heille avuksi. Hän oli opastanut heitä
+niin toisella kuin toisellakin tavalla. Helmin hiukset olivat nyt
+kauniisti kammatut. Teatterissa oli tapahtunut, että kuiskailtiin, kun
+hän astui ohitse. Helmi oli ymmärtänyt, että häntä ihailtiin. Hän ei
+enää tuskitellut liikoja hiuksiaan, hän kantoi mielellään niiden painon.
+
+Osakunnassa oli paljon hauskoja tyttöjä, ja poikia myöskin tietysti.
+Eedla Riuku kuunteli Strömmeriä, maisteri Syrjänen kävi hänkin vielä
+Strömmerin luennoilla. Strömmer oli etevä, se täytyi myöntää. Luennolta
+he kaikki kolme, Eedla, Ruuto ja Helmi tavallisesti läksivät kahville.
+
+Ruudi saapui osakuntaan odottamatta, sumuisena päivänä marraskuun
+lopulla, kun kokouksessa keskusteltiin paraikaa vuosijuhlanvietosta.
+Kokous ei mitenkään ollut merkillinen. Se oli päinvastoin noita
+vähäpätöisiä, jollaisia osakunnat pitävät sisältörikkaiden kokousten
+lomassa, ikään kuin levätäkseen. Puoli tuntia olivat Järvensivu, Sorvi
+ja Kukkola ylläpitäneet keskustelua osanottomaksusta. Pojat loikoilivat
+tuoleillaan oikealla ja tytöt istuivat hyvässä järjestyksessä
+vasemmalla. Inspehtori johti puhetta, vedoten tuon tuostakin
+kuraattorin asiantuntemukseen. Osakunnan suurten vainajien kipsihahmot
+katselivat juhlallisina elävien osakuntapolvien kilvoitusta. Sorvin,
+Kukkolan ja Järvensivun äänet kaikuivat vuoronperään. Oli miltei
+unettavan hiljaista. Tarjoilusalista eli niinsanotusta "tuvasta"
+kuului silloin tällöin posliinin kilahdus tai ikään kuin varastettu
+naurunhelähdys.
+
+Äkkiä soi eteisen kello ja samassa kävi kuin humahdus läpi koko
+huoneiston. Se tuntui lukittujen ovien takaa kokoussaliin asti. Ensin
+kajahti ilo pienten huudahdusten muodossa ilmoille eteisessä, sitten se
+siirtyi tupaan, sitten tupakkahuoneeseen, sitten läpi kirjastohuoneen
+pikkusaliin ja täällä se pysähtyi punnitakseen, kannattaisiko lähteä
+valloittamaan kokoussalia vai olisiko parasta jäädä ulkopuolelle.
+
+Helmi tunsi Pirstan käden vavahtavan omassaan heidän istuessaan rinnan
+salin perällä.
+
+— Ruudi on varmaan tullut, kuiskasi Pirsta.
+
+Ja heidän silmänsä ja korvansa jännittyivät. Kaikkien muidenkin
+tyttöjen päät kääntyivät oveen. Miesväeltäkään ei jäänyt huomaamatta,
+että jotakin oli tekeillä oven takana. Inspehtori kysyi, leikitellen
+vasaralla, kuraattorilta, mikä vuosijuhlamaksu aikaisemmin
+oli ollut. Hän koetti nähtävästi saattaa kysymystä luistamaan
+eteenpäin. Läsnäolijat tuntuivat kaikki saaneen siitä tarpeekseen,
+pääväittelijätkin kiirehtivät kumpikin tekemään ehdotuksensa. Ratkaisu
+meni nopeaan ja vasara paukahti.
+
+Silloin nousi Pirsta ja veti Helmin mukaansa. He kiirehtivät läpi
+kokoushuoneen ja Pirsta repäisi oven auki pikkusaliin.
+
+— Ruudi! huusi Pirsta.
+
+— Terveisiä Unkarista.
+
+— Oletko sinä todella tullut!
+
+— Pikakyytiä läpi Euroopan. Keskiviikkona Budapest, torstaina Wien,
+perjantaina Berliini, lauantaina Kööpenhamina, eilen kotona.
+
+— Ja vasta nyt täällä.
+
+‒ Niin, kun eivät suvainneet kyydittää pakaasiani yhtä nopeasti.
+Koko aamupäivä on mennyt sähköttämiseen ja muuhun turhuuteen.
+Tänään kymmenen ja kahdentoista välillä on soinut monessa koneessa
+pitkin mannermaata: nak, nak, nak... missä ovat monsieur Winklerin
+matkatavarat, nak, nak...
+
+— Mikä onni meille, ettei itse monsieur Winkler joutunut harhateille!
+
+— Niin, on hauskaa taas olla kotona. Eikä täällä ole muuttunut millään
+tavalla...
+
+— Tunnusta pois, huudahti Eedla Riuku, — että sinun oli vaikea jättää
+Unkari. Oo, minusta ainakin oli hirveän harmaata, kun piti lähteä
+Pariisista.
+
+— Sydämesi on kai haavoja täynnä?
+
+— Tai itse asiassa jäi kai kokonaan sinne?
+
+— Ei, kyllä se on tässä lompakon alla entisellä paikallaan. No mitäs
+osakuntaan kuuluu?
+
+— Vanha rauha vain.
+
+— Suurten miestemme galleria on lisääntynyt yhdellä päällä.
+
+— Ja sitten me olemme saaneet uuden shakkipöydän ja nappulat, joita on
+mahdoton rikkoa.
+
+— Joko siellä viini oli korjattu?
+
+— Aikoja sitten. Budapestissa satoi melkein niinkuin täälläkin.
+
+— No, Unkarin tytöt vuodattivat kyyneliä, kun Suomen poika läksi?
+
+— Aina vähän, aina vähän.
+
+— Terve mieheen — kas vain, että olet tullut!
+
+— Ja noin laihtuneena.
+
+— Rahat hupenivat tietysti loppupuolella matkaa niin että...
+
+— Herra inspehtori haluaa tervehtiä.
+
+Kysymysten ristituli lakkasi ja osakuntalaiset tekivät tilaa.
+
+— Tervetuloa kotiin, hauska nähdä, että on palattu.
+
+— Terveisiä Unkarista. Herra inspehtori voi hyvin?
+
+— Kiitos, kiitos. Kyllähän täällä. No, matka on kulunut onnellisesti...
+ilman mitään kommelluksia...
+
+— Kiitos, kyllä — ainakin luulisin.
+
+— Minä tarkoitan tuloksiltaan, sanoi inspehtori ja hymyili.
+
+Ruudin ohimoille tuli hiukkasen punaa ja ääneen saman verran ivaa.
+
+— Minä toivon, herra inspehtori. — Olen harjoittanut opintoja sekä
+teoreettisesti että käytännöllisesti — varsinkin käytännöllisesti.
+Unkarilaisethan ovat siitä niin hyvät, — muun muassa — että he
+aina puhuvat omaa kieltään. Heidän kanssaan ei voi puhua muuta.
+Sitä paitsi... tarkoitukseni ei ollut kertoa siitä, mutta koska
+tuli puheeksi... olen hiukkasen suomentanut unkarista ja perin
+pohjin tutustunut kirjallisuuteen. Aion lähimmässä tulevaisuudessa
+julkaista sarjan artikkeleja sukulaiskansamme kirjallisista ilmiöistä,
+unkarilaisia esseitä.
+
+Inspehtori lausui kaikinpuolisen tyytyväisyytensä ja sekä
+osakuntalaiset että kuraattori riensivät ehdottamaan, että Ruudi
+osakunnassa pitäisi esitelmän vaikutelmistaan Unkarissa ja
+unkarilaisesta kirjallisuudesta. Päätettiin jo viikon perästä viettää
+oikein unkarilainen ilta. Innostus tämän johdosta oli niin suuri, että
+inspehtorikin katsoi hetken vaativan jotakin kevyttä ja leikillistä
+huomautusta.
+
+— No, kaikki Belat jaksoivat hyvin? sanoi hän hymyillen.
+
+— Kyllä, ja lähettivät terveisiä Suomeen, vastasi Ruudi, naurun
+kaikuessa ympärillä. — Unkarissa tunnetaan sentään harvinaisen hyvin
+Suomen oloja. Ei kukaan siellä uskonut, että täällä pääkaupungin
+kaduilla ajettaisiin poroilla tai että ihmiset kävisivät pukeutuneina
+eläinten nahkoihin, kuten eräs ranskalainen arveli. Unkarissa tulee
+patriootiksi.
+
+— No niin näyttää.
+
+— Donnerwetter!
+
+— Aa Birgit, olisitpa sanonut tuon Unkarissa!
+
+— Donnerwetter, mitä olisi tapahtunut?
+
+— Se olisi ollut tahdittomuus, jonka myöhään olisit saanut anteeksi.
+
+— Todella?
+
+— Jaa, ne taitavat todella siellä olla jonkin verran suvaitsemattomia,
+sanoi inspehtori. — No, vielä kerran, herra Winkler, oli erittäin
+ilahduttavaa kuulla tuloksellisesta matkasta. Alamme sitten pian
+odottaa luvattua artikkelisarjaa. Unkarilaisia esseitä — se tulee
+olemaan tapaus pääkaupungin elämässä. Hyvästi, herra Winkler. Näkemiin.
+
+Inspehtori ojensi kätensä lähinnä seisoville. Hän teki sen vaikutuksen
+kuin hän olisi ujostellut kömpelyyttään sulavan nuoren miehen rinnalla,
+joka kaukaa tullen oli sähköittänyt ikätoverinsa, niinhyvin miehet kuin
+naiset. Kukaan ei pyytänyt vanhaa herraa jäämään. Kun sihteeri oli
+saanut autetuksi päällystakin hänen ylleen, kiiruhti hän juoksujalkaa
+takaisin pikkusaliin.
+
+Ilo oli siellä ylimmillään. Ruudi seisoi keskellä lattiaa ja kuvasi
+viininkorjuujuhlia Balatonjärven rannalla, isänmaallisia tilaisuuksia
+Budapestissa ja iltoja kahviloissa, kun mustalaismusiikki soitti.
+Unkarin mustalaissoittajat olivat taiteilijoita jumalan armosta. Kun
+joutui heidän säveltensä lumoihin, saattoi tulla aivan hulluksi. He
+tiesivät sen myöskin itse. Joskus tulee heistä joku tuohon viereen
+ja alkaa soittaa korvan juuressa. Viulu nyyhkii ja laulaa villissä
+ilossa... Sitä ei sanoin saata kuvata! Csárdás — niin se on ihmeellinen
+tanssi. Se tanssitaan joka lihaksella, joka hermosäikeellä. Se alkaa
+hitaasti ja aavistelevasti ja se päättyy hurjassa ilossa. Näyttää,
+kuinka csárdás tanssitaan? — Ei, sitä ei voi näyttää!
+
+Tilattiin teetä ja istuttiin jäähtyvien kuppien ääressä. Ruudin täytyi
+lakkaamatta kertoa. Ennen pitkää oltiin unkarilaisessa naisessa — oliko
+unkarilainen nainen todella niin kaunis kuin sanottiin?
+
+Ruudi laski savukkeen kädestään ja hänen katseensa sai merkitsevän
+ilmeen, ikään kuin hän olisi kutsunut silmiensä eteen nuo olennot,
+jotka vasta olivat sulostuttaneet hänen elämäänsä ja jotka vielä olivat
+niin lähellä, että heidät saattoi suostutella luokseen milloin halutti.
+
+— Niin, Unkarin naiset, alkoi Ruudi.
+
+— He ovat tummia ja tulisia — eikö totta? huudeltiin malttamattomasti.
+
+— He ovat kai hyviä patriootteja?
+
+Ruudi tuntui äkkiä saaneen lähtökohdan.
+
+— He ovat hyviä patriootteja, sanoi hän miltei juhlallisesti. — Sitten
+he ovat hyviä äitejä.
+
+— Oooo!
+
+— He eivät ole kuluttaneet aivojaan logaritmeilla eivätkä filosofialla.
+
+— Kuulkaapas Ruudia!
+
+— Ja he ovat uskollisia vaimoja.
+
+Kysymykset vaikenivat hetkiseksi.
+
+— Entä tuleeko heidän pojistaan myöskin uskollisia miehiä? kysyi Pirsta.
+
+— Eiköhän.
+
+— Kunnes nyt logaritmit kuluttavat näiden ihanteellisten naisten
+aivot...
+
+— En usko, että heidän kunnianhimonsa ensinkään tähtää siihen suuntaan.
+
+— Kehitys kulkee kaikkialla siihen suuntaan, sanoi Lahja Suvi-Aho.
+
+— Se olisi vahinko, sanoi Ruudi.
+
+— He keittävät varmaan hyvää ruokaa?
+
+— Ja panevat paljon paprikaa joukkoon?
+
+— Paljon, paljon.
+
+— Mitä se paprika on?
+
+— Punapippuria.
+
+— Punapippuria!
+
+— Pojat, mennään Unkariin naimaan.
+
+— Niin, kyllä Unkarista saa "oikeita" naisia, sanoi Ruudi. — Muistuu
+tässä mieleeni tanssit entisen yhteiskoululaispojan kodissa, kun äiti
+kysyi, mitä tyttöjä kutsuttaisiin. "Oikeita tyttöjä", sanoi poika,
+tarkoittaen niillä tyttökoululaisia.
+
+Unkarilaisten oli aivan mahdoton käsittää tätä suomalaista
+yhteiskasvatusta. Unkarissa se olisikin ollut mahdottomuus. Heidän
+ihailunsa suomalaista naisylioppilasta kohtaan oli rajaton. He eivät
+väsyneet kuulemaan tarinoita hänestä. Hän kävi heidän silmissään
+ihmeeksi, harvinaisuudeksi... uuden ihmisrodun kantaäidiksi, uudeksi
+Eevaksi.
+
+— Tätä pitäisi Aappiksen olla kuulemassa, huomautti Pirsta.
+
+Aappista mainitessa Ruudi kysyi Aappiksen vointia.
+
+Aappiksella oli edessään kriitilliset ajat: premiääri. Hän harjoitti
+tulisella kiireellä uutta näytelmäänsä. Syrjänen tiesi aiheen olevan
+erittäin mieltäkiinnittävän - enempää ei hänellä ollut lupa sanoa. Joka
+tapauksessa oli odotettavissa jotakin aivan uutta.
+
+— No, sianpää laakeroidaan kai sitten taas tavanmukaisin juhlamenoin?
+sanoi Ruudi.
+
+— Tietysti, tietysti! huusi Pirsta. — Se kuuluu traditioihin. Ylimaan
+osakunnassa on alituinen varasto laakereja sianpäitä varten... Niinkuin
+muuten kyllä koko Suomessakin.
+
+— Pirsta, sanoi Syrjänen vihaisesti, — kaikella on rajansa.
+
+Aappiksesta oli viime aikoina riidelty Ylimaan osakunnassa, suorastaan
+riidelty. Syrjänen oli ajoittain ollut Pirstalle niin suuttunut, ettei
+ollut edes puhunut hänelle.
+
+— Saisimme olla Aappiksestamme ylpeät, jatkoi Ruuto, jossa ei ollut
+pisaraakaan huumoria.
+
+— Emmekö sitten ole! huudahti Pirsta hullunkurisesta käsi sydämellä. —
+Vakuutan teille, että jos minä saan sen maanviljelijän sieltä kauniista
+Rannan talosta, tai sen kuparinvärisen agronomin, niin minä rakennan
+kasvihuoneen, ja siellä pitää viljeltämän pelkkiä laakeripuita...
+
+— Käyttäydyt kuin katupoika!
+
+— Laakeripuita Aappista ja muita Ylimaan osakunnan neroja varten...
+
+— Minkä tähden sinun aina pitää ivata ja pilkata? puuttui nyt Lahjakin
+puhumaan.
+
+— Pirsta viedään nurkkaan, jollei Pirsta ole siivosti, torui Kallio
+nauraen.
+
+Kurris huomasi viisaimmaksi alkaa johtaa keskustelua rauhallisemmille
+aloille. Hän rupesi kertomaan Ruudille uutisia osakuntaelämästä.
+Inspehtorista pidettiin yhä, kuten ennenkin. Hän kävi harvoin
+kokouksissa ja karttoi kaikkia "kommelluksia". Järvensivu kirjoitti
+jo väitöskirjaansa, se poika ei antanut ajan mennä hukkaan. Tässä
+uusimmassa ylioppilaspolvessa tuntui olevan hyviä voimia. Ja
+innostusta. Sixtus Vento, se vanha veijari, oli vihdoinkin joutunut
+kunnanlääkäriksi maalle ja onnistunut saamaan kelkkaansa jonkun rikkaan
+talontyttären. Lienevätkö kaikki hänen vanhat vaatimuksensa tulleet
+täytetyiksi: "Tarpeeksi kaunis, jotta minä huolisin hänet, tarpeeksi
+rikas, jotta hän maksaisi velkani, tarpeeksi tyhmä ottaakseen minut."
+Joka tapauksessa velkamiehet nyt saattoivat elää toivossa. Kesäjuhlan
+yhteydessä oli vietetty ylimaalaista heimojuhlaa useita päiviä.
+Innostus oli ollut suurenmoinen.
+
+— Tietäisit, Ruudi, iski Pirsta kiinni kesken toisen kertomusta, —
+kuinka minä noilla samaisilla heimojuhlilla punoin pauloja saadakseni
+miehen. Koetin erästä nuorta maanviljelijää, ajoin hänen rinnallaan
+kylän ristiin rastiin heti kirkonmenojen päätyttyä. Mutta aivan
+huonosti menestyen. Sitten koetin valloittaa erään agronomin, mutta
+hänen sydämensä oli jo kiinnittynyt toisaalle...
+
+Tässä etsi Pirstan katse Helmiä, ja kun hän tyttöjen joukossa näki
+hänet, hymyili hän ja nyökäytti hänelle päätään.
+
+Silloin tapahtui, että Ruudi, seuraten Pirstan katsetta, kääntyi
+Helmiin päin ja huomasi hänet.
+
+Helmi hätkähti ja loi katseen käsiinsä, jotka nekin olivat valahtaneet
+veripunaisiksi. Ruudi kysyi Kurrikselta jotakin ja Kurris vastasi.
+Helmi tunsi tämän, vaikka hän katsoi alas. Hänelle tuli outo tunne,
+ikään kuin hiukset hänen otsansa ympärillä olisivat syttyneet tuleen.
+
+Hetkisen perästä hänen nimensä mainittiin ääneen ja ikään kuin
+virallisesti. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, että hänen täytyi
+kysyä, mitä sillä tarkoitettiin. Hän sai silloin kuulla, että hänet oli
+valittu pieneen epäviralliseen komiteaan, jonka oli määrä järjestää
+kirjallinen illanvietto viikon perästä. Sylvi luetteli muut komitean
+jäsenet.
+
+Niihin kuului tietysti myöskin Ruudi.
+
+Ilta tuntui muodostuvan yhdeksi noita siivekkäitä ja onnellisia, jotka
+tulevat vain kutsumatta.
+
+Ruudi oli ulkomaanmatkallaan käynyt oikein luokseenpäästäväksi ja
+herttaiseksi. Monet toverit, jotka eivät koskaan olleet voineet
+sietää hänen ivaansa, seurasivat häntä nyt sillä kiertoretkellä,
+jonka hän teki pitkin huoneistoa. Sellaista se oli: maailmanranta
+opetti. Toisilla silmillä katseli hienostunut esteetikko nyt kaikkea
+suomalaista ja koko suomalaista rotua. Toisinaan pisti pukinjalka
+esiin. Ruudi oli vielä valmis lausumaan kovia sanoja suomalaisesta
+kuvanveistotaiteesta, se oli muka vasta aivan idulla. Tähän johduttiin
+katsellessa sitä uutta kuvaa, joka oli tullut osakunnan suurten
+miesten joukkoon. Sen sijaan piti Ruudi kerrassaan loistavan puheen
+suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi. Hän oli Unkarissa, eri piireissä
+selostellessaan meidän saavutuksiamme siinä suhteessa, tullut kerrankin
+ottaneeksi asian vakavalta kannalta ja tehneeksi itselleen selväksi,
+mitä suomalainen kirjallisuus oikeastaan oli, katsottuna nykypäivien
+Euroopan taustaa vastaan. Ja hän oli tullut siihen johtopäätökseen,
+että Suomen kirjallisuus oli jotakin varsin huomattavaa. Mikä kansa
+saattoi itse asiassa ylpeillä niin monista lahjakkaista runoilijoista
+kuin suomalaiset? Ja meillä oli edustettuna niin monet eri tyypit.
+Esimerkiksi sellainen humoristi jumalan armosta kuin Simo Suomio
+— hänet olisi herkkuna nautittu missä kulttuurimaassa tahansa.
+Entä Vendia Kajasto, Suomen George Sand... Ja mikä joukko lupaavaa
+nuorta polvea! Toiselta puolen oli totta, että uudestiarviointi
+kirjallisuudessamme oli tarpeen vaatima. Moni kirjailija oli asetettu
+jalustalle ja seisoi siellä yhä, vaikk'ei hänen myöhempi tuotantonsa
+lainkaan ollut vastannut niitä lupauksia, mitä hän esikoisteoksellaan
+antoi. Tämän uudestiarvioinnin aikoi Ruudi ottaa tehtäväkseen
+suomalaisissa esseissä.
+
+— Eljen!
+
+— Eljen! Eljen! Eljen!
+
+Ruudi oli puhunut puoleksi isille jalustoilla, puoleksi tovereille
+ympärillä. Edelliset tuijottivat häneen vakavan hyväksyvästi,
+jälkimmäiset kiihottivat häntä kysymyksillään ja huudahduksillaan
+jatkamaan. Joukko hänen ympärillään oli kuitenkin melkoisesti
+supistunut.
+
+Kun Ruudi pitkän pyytämisen jälkeen oli saatu soittamaan, tulivat
+kaikki taasen saliin. Ruudin täytyi soittaa unkarilaisia lauluja. Hän
+oli oppinut joitakuita matkallaan. Rytmi niissä oli merkillisin. Se
+oli niin oikullinen ja villi. Auttaakseen puutteellista tekniikkaansa
+turvautui hän silloin tällöin lauluääneensä. Saatiin kuulla haikeita
+kansansäveliä, ylpeä marssi ja vihdoin vallaton csárdás.
+
+Tästä ilosta tulvi kaukainen kaiku aina kadulle asti. Sen kuuli Tauno
+Nuotio, joka palasi näytelmäharjoituksestaan. Ohi astuessaan hän oli
+nähnyt tulta ikkunoissa — jaahah, mitä siellä nyt olikaan tekeillä?
+Peliä ja musiikkia — jaahah, pistäydytäänpäs katsomassa.
+
+Hän astui sisään keskellä csárdás-sävelen tulisinta iloa. Riisuessaan
+päällysvaatteitaan ja ottaessaan tuvassa lasin vettä hän heti
+huomasi, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Tuvassa ei ollut
+yhtään tyttöä eikä tupakkahuoneessa yhtään poikaa. Keitä ihmeellisiä
+vieraita mahtoikaan tänä iltana olla Ylimaan osakunta-kodissa? Hän
+oikaisi peilin ääressä solmionsa ja korjasi koholleen suuren vaalean
+hiuskiehkuran, jonka lakki aina litisti. Sitten hän varpaisillaan
+likeni ovea.
+
+Ruudi — sehän oli Ruudin ääni!
+
+Ja Nuotio tuli oikein iloiseksi. Hän avasi heti saliin oven, vaikka
+laulunopettajatar jo kansakoulussa oli sanonut, ettei koskaan saisi
+astua sisään keskellä musiikkinumeroita, vaan vasta sen loputtua.
+
+Ruudi kääntyi soittokoneen ääressä, naurahti, nyökäytti päätään
+hymyilevälle Aappikselle ja soitti tulisessa vauhdissa, ylenannetun
+iloisena sävelen loppuun. Kättentaputusten kaikuessa hän ja Aappis
+tervehtivät toisiaan.
+
+— No Aappis, sinä runotarten suosikki! sanoi Ruudi.
+
+— Tulet parhaaseen aikaan, sanoi Nuotio, — minun premiäärini on
+kymmenen päivän perästä. Terve mieheen, mitä kuuluu?
+
+— Olet tuntuvasti laihtunut, Aappis! sanoi Ruudi, yhä pidellen Nuotion
+kättä. — Sinun täytyy jonkin verran lihoa hetkeä varten, jolloin astut
+yleisön eteen. Ei paljon, mutta vähän. Liika laihuus herättää yleisön
+epäluulon.
+
+— Ei, kuule, jos sinä olet ystäväni, niin et sano sitä. Ihminen
+vaikuttaa henkevämmältä, jos hän on laiha...
+
+— Et voi syyttää Balzacia pölkkypäisyydestä...
+
+— Oliko hän lihava?
+
+— No kuinka "Hiiran tytär" sujuu? kysyi Pirsta, otti Aappista
+käsipuolesta ja vei hänet istumaan.
+
+— Me tulemme joukolla premiääriin, toimitettiin tyttöjen piiristä, —
+aiomme tilata sata lippua. Meidän täytyy saada nuo sata lippua, oli
+kysyntä miten hurja tahansa.
+
+— Oletko koettanut, miltä vaikuttaa, jos ne pienet muutokset, mitä
+ehdotin, tehdään? kysyi Syrjänen.
+
+— Toiset olivat hyvät, sanoi Nuotio. — Hyvät. Kappale on minusta
+kerrassaan täydellinen, vaikka itse sen sanon.
+
+Kaikki vaikenivat tämän kallionlujan vakuutuksen edessä.
+
+— Oletko todella tyytyväinen? kysyi Ruudi.
+
+— Olen. Todella.
+
+— Mikä näky: tyytyväinen ihminen.
+
+— Itseensä tyytyväinen, täydensi Pirsta Ruudin lauseen ja taputti
+Nuotiota päälaelle.
+
+Erinäisiä epäilyksen väreitä saattoi havaita muutamien kasvoilla, ja
+jokin kuiske lähti liikkeelle tyttöjen parvessa. Oliko varma, ettei
+Tauno erehtynyt, nimittäin ettei kappaleeseen ollut jäänyt jotakin
+pientä, johon ilkeämielinen arvostelu saattoi kohdistua?
+
+Kun arvostelua mainittiin, muuttuivat Nuotion kasvot. Siitä että ne
+olivat olleet ikään kuin kuolleet, vilkastuivat ne eivätkä olleet aivan
+vapaat ilkeydestä.
+
+— He tulevat tällä kertaa nolatuiksi! sanoi hän ja hymyili. — Tahtoisin
+tietää, mitä he voisivat sanoa. Kerrassaan nolatuiksi. Nolatuiksi.
+
+— Oo! huudahti Eedla Riuku, — arvostelu meillä on niin raakaa! Jahka
+minä pääsen ohjaksiin, niin kyllä minä näytän.
+
+— Minä olen _laskenut_, sanoi Nuotio painavasti ja hänen vasen silmänsä
+meni raolleen.
+
+— Mitenkä meidän arvostelijoihimme nähden voi laskea?
+
+— Kaikki voi riippua siitä, kenen kanssa arvostelija syö illallista
+kenraaliharjoituksen jälkeen.
+
+— Tai missä seurassa hän istuskelee kahviloissa.
+
+— Jahka minä pääsen ohjaksiin — odottakaa, odottakaa! niin minä
+paljastan koko meidän tämän viheliäisyytemme.
+
+Kirjailija kävi levottomaksi. Tyttöjen täytyi kertoa, mitä epäilyksiä
+heillä oli. He olivat kuulleet juoruja. Kerrottiin kaupungilla, että
+kirjailija olisi rakentanut aivan mielettömiä teorioja — "idioottisia",
+kuului sana.
+
+Kun Tauno Nuotio tämän kuuli, jähmettyi äskeinen iloisuus hänen
+kasvoillaan ja kun taas jähmetys alkoi sulaa, muuttui kasvojen ilme
+pelästyneeksi ja hätääntyneeksi. Näytelmänkirjoittaja nousi ja puhkesi
+tulistuneena puhumaan.
+
+— Siinä sen nyt näkee. He eivät tiedä mitään koko näytelmästä, mutta
+arvostelu heillä on valmiina. Kiven kohtalo on tässä maassa totisesti
+jokaisen kirjailijan osa. Ja tätä tyranniaa he saavat rankaisematta
+harjoittaa.
+
+Nuotio pyysi vettä. Hänen kurkkunsa oli aina aivan kuiva, kun hän oli
+tullut teatterista. Teattereissa oli niin paljon tomua. Tytöt toivat
+vettä. Eedlan täytyi juurta jaksain kertoa kaikki, mitä hän tiesi.
+Kaupungilla kerrottiin hirvittäviä juttuja Nuotion Hiira-ideasta. Ei
+tahdottu käsittää, miksi hän alituisesti palasi Hiiraansa.
+
+— Ne aasit, sanoi dramaturgi ja asteli suuttuneena edestakaisin, — mitä
+ne ymmärtäisivät jostakin ideasta. Ne pitkäkorvaiset. Mutta minäpä
+opetan ne ajattelemaan.
+
+Syrjänen lupasi toimittaa premiääripäiväksi lehtiin valaisevan
+esittelyn Aappiksen ideoista ja Eedla puhua samasta asiasta enolleen.
+Aappiksen mieli suli kiitollisuudesta ja hän rupesi avonaisesti
+selittämään.
+
+— Hiira — ehkä tekin oudoksutte, että minä aina palaan Hiiraani. Mutta
+Hiira se on minulle samaa, mitä Itämaiden kansoille on Herodias. Kaiken
+naissuvun perustyyppi, äiti ja rakastajatar...
+
+— Das Ewig-Weibliche, sanoi Pirsta.
+
+— Vaikka niinkin. Hiira on alkuäiti, alkukiemailija.
+
+— Eeva? sanoi Ruudi.
+
+— Vaikka niinkin. Ja Hiiran tytär? Tytär on nykyajan nainen,
+nautinnonhimoinen, julma, imevä, tanssiva. Päämääränään miesten
+päät. Niin, päät. Nykyajan nainen ei tahdo olla äiti — ainoastaan
+rakastajatar. Päämääränään miesten päät... Kas kuinka minua
+janottaakin. Teattereissa on niin paljon tomua.
+
+Oli hetken äänettömyys.
+
+— Tauno, sanoi Lahja Suvi-Aho vakavasti, — minä palaan aina samaan
+minäkin: jätä naiset rauhaan. Sinä olet moderni ja hieno kirjailija.
+Mutta naista sinä et ymmärrä.
+
+— Ettei Aappis ymmärtäisi naista! huudahti Pirsta. — Nainen on juuri
+Aappiksen erikoisala. Aappis on naisen erikoistuntija. Hän on sitä,
+mitä sinä olet, kun kahdeksan vuotta olet valmistunut naislääkäriksi.
+Nimittäin hän tuntee naisen sielun, kuten sinä silloin tunnet hänen
+vaivaisen ruumiinsa. Mitä jää Aappikselle, jos häneltä otetaan nainen,
+— sillä miehestä hän ei koskaan ole mitään tietänyt!
+
+— Pirsta, Pirsta, kuiskasi Ruudi, — totuuksia on käsiteltävä varovasti.
+
+Nuotio kiihtyi.
+
+— Miksi minä en ymmärtäisi naista?
+
+— Sinä näet hänessä vain sukupuoliolennon — sinun naisesi joutuu aina
+puille paljaille, jos mies hänet jättää.
+
+— Mutta Lahja, eikö se ole niin?
+
+Nuotio teki kysymyksensä viattomasti. Veri nousi Lahjan kasvoille.
+
+— On hänessä toki jäljellä ihminen, sanoi hän kiivaasti. — Pitääkö tätä
+nyt toistaa ja toistaa!
+
+Tytöt hyökkäsivät Lahjan kimppuun. Tässähän oli kysymys syiden
+tutkimisesta, piti toki ymmärtää se! Psykologisten syiden ja seurausten.
+
+— Niin, juuri niin, tarttui Tauno ajatuksensa katkenneeseen lankaan.
+
+Kirjailijan pyytämä uusi vesilasi tuotiin.
+
+— Kerropa vähän itse kappaleen tekotavasta, kehoitteli Syrjänen. — Voi
+olla hyvä, että tiedetään jotakin siitäkin, kun juorut tulevat vastaan.
+
+— Niin, sanoi Nuotio, — ehkä idea siitä käykin paremmin selville.
+
+Hän vei käden pitkin kravattiaan ja takinkäänteitään koetellakseen,
+oliko niille pudonnut vettä. Sitten hän alkoi:
+
+— Kun me vuokraamme huoneiston, niin me mieluummin kalustamme sen itse.
+Ainoastaan matkalla ollen vuokraamme kalustettuja huoneita, chambres
+garnies. Siis me kalustamme huoneistomme itse. Me täytämme myöskin
+mielellämme itse näytelmän sisällöllä.
+
+— Ei, kuules, älä hulluttele! sanoi Lahja. — Kun me olemme maksaneet
+piletin hinnan, niin me tahdomme katsella valmista.
+
+— Lahja, sanoi Nuotio, — oletko koskaan käynyt katolisessa kirkossa?
+Eikö sinua siellä ole miellyttänyt se, että olet saanut antautua
+harjoittamaan omaa hartauttasi? Omaa. Vailla pakkoa, antautua oman
+tunnelmasi valtaan.
+
+— En ole koskaan käynyt katolisessa kirkossa.
+
+— Valitan, ettet ymmärrä vertaustani. Valitan. Taide vaatii aina
+vapautta. Uusi näytelmäni antaa katselijalle seinät, huoneiston:
+katselija saa itse kalustaa. Tässä se nyt on koko teoria, jota ne
+pitkäkorvaiset aasit eivät saa päähänsä.
+
+Syntyi äänettömyys. Nuotion silmät tuijottivat jännittyneinä
+toveriparveen. Se oli arveluttavasti pienentynyt.
+
+— Tämä on niin nerokasta, sanoi Syrjänen, — ettet sinä itsekään
+tiedä, miten nerokasta se on. Siinä on aivan uusi ohjelma tulevalle
+näytelmätaiteelle. Antaa katselijan oman mielikuvituksen kalustaa!
+
+— Oman mielikuvituksen kalustaa, toisti Nuotio. - Minä liikuttelen
+viivoja ja asentoja. Minä pitelen rytmejä. Rytmejä. Viivoja. Asentoja.
+Liikkeitä. Minä...
+
+— Sinun näytelmässäsi ei siis enää ensinkään puhuta? kysyi Ruudi.
+
+Oli hetken äänettömyys.
+
+— Minä tunnen sinut, vanha irvihammas, sanoi Nuotio. — Tietysti
+puhutaan. Voitko ajatella näytelmää ilman vuorosanoja.
+
+— Tässä on niin paljon muuta, mitä vailla minun täytyy ajatella sitä.
+Vailla sisältöä...
+
+— Mutta sisällönhän katselija panee...
+
+Kuraattori oli huomannut poikien toinen toisensa jälkeen siirtyvän
+tupakkahuoneeseen tai kokonaan poistuvan. He naureskelivat. Hän sai
+Eedla Riu'un pianon ääreen ja valssin käyntiin. Ainoastaan Pirsta ja
+Ruudi seisoivat enää Nuotion ympärillä.
+
+— Kyllä kirjailija meillä on avuton! huudahti Nuotio. — Hän on kuin
+rosvojen luolassa.
+
+— Älä pelkää, lohdutteli Pirsta. — Kyllä me Eedlan kanssa otamme
+käsitelläksemme toimittajien sisaret ja serkut ja serkunserkut.
+
+— Mitä te voisitte tehdä!
+
+— Me — mitäkö me voisimme tehdä? Me intrigeeraamme... Ja kun on
+piirtänyt kilpeensä "Leben und leben lassen", kuten Birgit Linnamäki,
+niin on hyvä liikkua.
+
+— Kuinka minä olisin sinulle kiitollinen! sanoi Nuotio.
+
+— Oi sinä pyhä Aappis! hymyili Pirsta.
+
+Kirjailijan kasvat kirkastuivat äkkiä.
+
+— Ruudi, eikös olekin sentään hyvä tyttö tuo meidän pyhä Birgittamme?
+
+— On, on, sinä pyhä Aapiskirja, vastasi Ruudi.
+
+— Teetkö pilkkaa?
+
+— Mutta Aappis — Aapiskirjahan on kaiken viisauden alku ja loppu.
+
+— No niin on, mutta kuka sen tietää, mitä sinä milloinkin tarkoitat.
+Saanko pyytää pyhää Birgittaa tanssimaan?
+
+— Kiitoksia — mutta sitten _me_ myöskin tanssimme, Ruudi!
+
+Pienen sananvaihdon suoritettuaan läksivät Pirsta ja Nuotio liikkeelle.
+Ruudi kuuli kirjailijan kiihkeästi selittävän jotakin asiaa ja Pirstan
+leikillisesti huudahtelevan joukkoon.
+
+Ruudi silmäili ympäri salia. Miten paljon uusia kasvoja täällä taas
+olikin. Hymyillen liitelivät parit ohitse. Ovensuussa vastapäätä
+istui vaaleatukkainen tyttö, yksi niistä monista, jotka tänään
+joukkoesittelyssä olivat kulkeneet hänen ohitseen. Tyttö punehtui, kun
+Ruudi jäi häneen katsomaan. Sievä tyttö. Ja niin tuore ja maalainen.
+
+Ruudi astui, pujotellen tanssivien ryhmien läpi, permannon poikki, ja
+suuntasi askeleensa tyttöä kohti.
+
+Tyttö oli Helmi Ranta.
+
+
+
+
+TARINA KUKASTA JA VALKOKUKASTA
+
+
+Martta ei lukenut ääneen, mutta yksityisiä sanoja ja lauseenosia kuului
+pitkin matkaa.
+
+"— — — lähestyi sitten alkuvuodella 1610 puolalaisten saartamaa
+Moskovaa — — — nuo ketterät Suomen suksimiehet tekivät vihollisille
+paljon vahinkoa — — — ja maaliskuun 12 päivänä de la Gardie — — —
+ruhtinas Mikael myrkyllä surmattiin. — — — Kenraali Sholkowski kesäkuun
+24 p. 1610 äkillisen hyökkäyksen — — — jäljellä neljäsataa sivua
+— — — viikossa saada pois. — — — Nämä tapaukset tietysti muuttivat
+— — — vaan vielä lisäksi. Ivangorod, Pähkinälinna ja Kuolansuu — —
+— haltuunsa annettava — — — elokuussa 1610 lähti mainittua linnaa
+hävittämään..."
+
+Martta sekoitti lukuunsa omia mietteitään. Hänen urakkansa oli
+vähintään viisikymmentä sivua päivässä ja tämän urakan ja sen
+päämäärän, tentin, ympärillä hänen ajatuksensa tietysti askartelivat.
+Myöskin hän ajatteli, että hän nyt kohta kaksi vuotta oli ollut
+ylioppilaana, ja että syksystä täytyy saada uusi laina - mistähän
+siihenkin saisi takaajat.
+
+"— — — juuri tähän aikaan syttyi Tanskankin kanssa ilmi sota — — —
+arvonimen 'Lappalaisten kuningas', — — — ja Kaarlon viimeiset päivät
+synkistyivät tämän uuden sodan vastoinkäymisistä."
+
+Kello seinän takana löi. Martta laski oikean kätensä etusormen sille
+kohdalle sivua, mihin oli ennättänyt.
+
+— Helmi!... Helmiiii! Kello on puoli kahdeksan.
+
+Kello toisen seinän takana vahvisti hänen sanansa lyömällä sekin heleän
+lyönnin. Helmi sen sijaan loikoi unisena vuoteessaan ja aikoi sanaa
+sanomatta jäädä nukkumaan toiselle kyljelleen.
+
+— Sinä olet sanonut, että minä herättäisin sinut kello puoli kahdeksan.
+Olet taas sitten pahalla päällä.
+
+"— — — Tuhatkuusisataa kolmetoista Knärödissä- — — Kuusitoistasataa
+kolmetoista, kuusitoistasataa kolmetoista, kuusitoista kolmetoista — —
+— Knäröd, Knäröd, Knäröd — — — Elfsborgin lunnaiksi — — — Yksi miljoona
+hopeariksiä kuudessa vuodessa — — —"
+
+— Helmi! olet sitten taas pahalla päällä. Mitä se auttaa, että aina
+päättää, kun ei sitten kuitenkaan nouse.
+
+Martta repäisi kappaleen vanhasta sanomalehdestä, jonka hän tapasi
+pöydältä, rypisti sen palloksi ja tähtäsi Helmin hartioita kohti. Helmi
+liikahti ja päästi pitkän, voihkaisevan äänen.
+
+— Kyllä minä nyt jo olen valveilla, sanoi hän.
+
+Hän kääntyi ja jäi tuijottamaan Marttaan, jonka harmaat kasvot
+liikkuvine huulineen näkyivät räikeästi pienen sähkölampun valossa.
+Vihreä villaröijy teki Martan vieläkin kalpeammaksi. Kampaamattomat
+hiukset valuivat olkapäille. Helmin mielessä ilakoi sitten eilisillan
+jokin valoisa kuva, jota säesti hymy ja laulu, ja hetkiseksi
+tuntui Martta hänestä joltakin mahdottomuudelta, hirviöltä, joka
+oli vihamielinen kaikelle ilolle ja elämälle. Mitä oli harmaalla,
+lahonneella puunkannolla tekemistä keväässä? Sen oli kaatuminen, ei
+muuta. Mutta samassa hän muisti, että Martta se juuri heistä molemmista
+oli kunnollinen ja ahkera, ja hän, Helmi, kunnoton ja laiska. Eilinen
+naurava, iloinen kuva oli tuomittava ja tuo tuossa kiitettävä ja
+seurattava. Helmi tuijotti Marttaan. Hän kuuli: "— Se oli tukalin
+rauha, minkä Ruotsi milloinkaan — — —. Kuusitoistasataa kolmetoista,
+kuusitoistasataa kolmetoista — — — Knäröd, Knäröd, Knäröd — — —."
+Helmin tuli paha olla.
+
+— Voi, voi, sanoi hän, — joko sinä taas kauankin olet lukenut?
+
+— Kuudelta.
+
+Ja samassa Martan ääni jo ynisi kirjan tekstissä.
+
+— Kuudelta! lausui Helmi ikään kuin olisi ollut kysymys
+saavuttamattomasta ennätyksestä. Häntä haukotutti ja hän oikoili
+käsivarsiaan. Ne olivat kauniit, hän tiesi sen. — Voi voi, kuudelta,
+ehätti hän toistamaan ikään kuin päästäkseen irti omista ajatuksistaan.
+— Kuinka sinä voit jaksaa?
+
+— Pistä sinäkin vain jalkasi kylmään veteen, niin heräät, sanoi
+Martta ja jatkoi täyttä vauhtia: "— — — Heinäkuun viimeisenä päivänä
+kuusitoistasataa viisitoista — — — sankari Eevertti Horn — — —
+sai tykin kuulasta surmansa — — — heinäkuun viimeisenä päivänä
+kuusitoistasataa viisitoista — — — Eevertti Horn..."
+
+Helmi rupesi yhtäkkiä nauramaan. Hänelle oli selvinnyt, että se eilinen
+kuva oli oikea ja luonnollinen ja lukeva Martta tuossa hulluutta.
+
+— "— — Kustaa Aadolf itse oli saapuvilla — — — Turun tuomiokirkkoon" —
+— — Mitä sinä naurat?
+
+— On vain niin hullua! sanoi Helmi ja kiemaili pää käsivarsien varassa.
+
+— Mikä on hullua? kysyi Martta, joka aina tahtoi päästä asioiden
+perille.
+
+— Nooo — — — vaikkapa pistää jalkansa kylmään veteen.
+
+— Mutta kun ei muuten herää. Eelis Järvensivu ruoskii itseään märillä
+pyyhinliinoilla.
+
+— Hän on aivan hullu!
+
+— Hän saa väitöskirjansa pian valmiiksi, "— — — juhlallisella
+rauhanteolla Stolbovan kylässä Laatokan ja Tihvinän välillä
+helmikuun seitsemäskolmatta päivä kuusitoistasataa seitsemäntoista,
+helmikuun Seitsemäskolmatta, seitsemäskolmatta, seitsemäskolmatta,
+kuusitoistasataa seitsemäntoista, kuusitoistasataa seitsemäntoista,
+kuusitoistasataa seitsemäntoista — — — uuden aikakauden lähtöpaikkana.
+— — — Novgorod lääninensä, Audovan ja Laatokan kaupungit, Novgorod,
+Audovan ja Laatokan kaupungit."
+
+— Kuule, keskeytti Helmi äkkiä, — tunnetko sinä tarinan Kukasta ja
+Valkokukasta, Floiresta ja Blanchefloresta?
+
+— "Mutta tämän edun olivatkin Suomen urhoolliset miehet" — luku loppuu
+ihan juuri — "verellänsä ja varoillansa kalliisti ostaneet. — — —
+Kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi, kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi
+elokuussa..."
+
+— Lue, lue, lue sinä. Kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi — muistathan
+tuon nyt koulustakin. Lue, lue, lue sinä...
+
+Helmi ilveili, minkä ehti, oikoi sitten taas käsivarsiaan
+käärmemäisillä liikkeillä ja solmi ne yhteen ylhäälle päänsä taakse.
+Hän jäi tuijottamaan kattoon ja tunsi mielihyvää, että hänen silmänsä
+olivat suuret ja loistavat.
+
+Ruudi, Ruudi — mitä Ruudi oli tarkoittanut? Miksi hän oli tahtonut,
+että Helmi tuntisi tuon runon?
+
+    "Je fais souvent ce rêve étrange et pénétrant
+    d'une femme inconnue, et que j'aime et qui m'aime!"
+
+Ruudi oli kehoittanut Helmiä kääntämään tämän runon ja luvannut
+läpikäydä käännöksen...
+
+    "Minä näen usein unta outoa ja ankaraa,
+    että on vieras nainen, joka lempii mua ja saa lempeni..."
+
+Kuka on se vieras nainen, Ruudi? "Onko hän tumma, vaalea vaiko
+punahapsinen — Est elle brune, blonde ou rousse?"
+
+        "Car elle me comprend, et mon coeur transparent
+        pour elle seule, hélas! cesse d'être un problème...
+
+    "Sillä hän ymmärtää minut ja sydämeni
+    yksin hälle oi! lakkaa olemasta arvoitus..."
+
+Ruudi, Ruudi! Rudolf Erik Winkler. "Car elle me comprend..." Helmi
+kierteli käsissään palmikkojaan. Ruudi katseli usein hänen hiuksiaan,
+vaikk'ei hän mitään sanonut. Jos olisi voinut näyttää ne hänelle
+näin... Helmi kuumeni, kun sitä ajatteli.
+
+"— On siis suureksi osaksi perustanut nykyisen sivistyksemme — — —
+nykyisen kansallisen heikkoutemme..."
+
+    "— Car elle me comprend, et mon coer transparent
+    pour elle seule, hélas! cesse d'être un problème..."
+
+"— historian viidenteen aikakauteen."
+
+Martta käänsi lehden, läjäytti kämmenellä kirjan aukeamalle ja nousi.
+
+— No, nyt on kahvitauko, nyt on päästy "mahtavuuden aikakauteen".
+
+Helmi tukahutti sanat, jotka olivat puhkeamaisillaan hänen huulilleen,
+"— — — et que j'aime et qui m'aime" — teki miltei kipeää tappaa niitä.
+Verlaine oli yhtä kaikki ihana!
+
+— No oliko eilen hauskaa?
+
+Martta sammutti lampun ja veti ylös uutimet. Olikin jo suuri
+päivä. Säteestä, joka lankesi viistoon vastapäiseen talonseinään,
+saattoi nähdä, että oli pilvetön sää. Tutussa huoneistossa
+kolmannessa kerroksessa, missä mitkään uutimet eivät peittäneet
+idyllistä perhe-elämää, tuli herra paitahihasillaan hypittämään
+pikkulasta ikkunaan. Neljännessä kerroksessa pudisteltiin tomuliinaa
+ikkunanraosta. Ettei lapsi vain löisi rikki ruutua, sen kädessä oli
+suuri hopealusikka. Raitiovaunun kilinä kuului, rattaat rämistivät
+ohitse.
+
+— No, oliko eilen hauskaa? toisti Martta ja valmistautui sukimaan
+hiuksiaan.
+
+— Oli, sanoi Helmi, kädet niskan alla ja katse suunnattuna taloon
+vastapäätä. — Räätäli Laine astuu jo työhuoneeseensa.
+
+Martta katsahti ikkunaan, vasemmassa kädessään ohut, palmikosta
+päästetty tukka. Hänen oli nälkä. Kello seinän takana alkoi lyödä.
+Saisikohan kahvia. Sitä sai tänään odottaa. Lempi oli eilen ollut
+tansseissa.
+
+— Oliko teitä paljonkin?
+
+— Eedlan kamari täynnä. Me olimme hullulla päällä, lauloimme ja
+tanssimme csárdásta, niin että tultiin kieltämään. Alakerrasta.
+Siellä oli muka joku sairaana. Ruudi sanoi, että minä jo tanssin
+niinkuin unkaritar. Sitä minä nyt en usko, mutta... joka tapauksessa
+oli hauskaa. Me seppelöimme Aappiksen. Eedla teki seppeleen
+konvehtipapereista.
+
+— Konvehtipapereista!
+
+— Hän leikkasi ne tietysti laakerinlehtien muotoon. Aappis oli mainio
+helyissään...
+
+Kello toisen seinän takana alkoi lyödä.
+
+— Kyllä se on aika lahjaton se Aappis. Nyt hän taasen suunnittelee
+jotakin uutta Hiira-teosta, hän on saanut päähänsä, että hänen
+tehtävänään on selvittää maailmalle Hiiran salaisuus. Nimittäin naisen
+salaisuus... Je fais souvent ce rêve étrange...
+
+Koputettiin ovelle. Kolme suuta lausui miltei yhtaikaa "huomenta".
+Kaita tumma palvelustyttö laski pöydänlaidalle himmentyneen soikean
+tarjottimen, tehden toisella kädellään tilaa kirjojen keskelle.
+
+— No oliko Lempillä eilen hauskaa? sanoi Helmi sängystä.
+
+Lempi haki asetin laidan alta esiin muutamia rahoja ja vastasi:
+
+— No noin — o-jaa — menihän se. Entäs neidillä?
+
+— Kiitos, kyllä.
+
+— Koskas neiti tuli kotiin?
+
+— Tuossa kahdentoista jälkeen.
+
+— Niin varhain. Minä tulin vasta kolmelta.
+
+— Ei se ollut mikään tanssitilaisuus, se oli vain sellainen
+lausuntailta, sellainen, että jokainen lausui jotakin...
+
+— Kyllä minä tiedän. Meillä oli yhteen aikaan yhdistyksessä
+sellaisia... Minäkin esitin Vapautetun kuningattaren ja... Mitäs neiti
+eilen esitti? Omiako runoja? Kyllä minä olen löytänyt täältä revittyjä
+palasia. On ollut oikein kauniita joukossa.
+
+— Ne ovat olleet käännöksiä, keskeytti Helmi, ja helsinkiläinen
+palvelustyttö saattoi hänen äänestään kuulla, että toverillisuus oli
+saavuttanut rajansa.
+
+Lempi hymähti pilkallisesti — luulivatko nuo nyt olevansa häntä
+paremmat sen vuoksi, että olivat ylioppilaita? — ja järjesti rahat
+kahteen eri läjään.
+
+— Nämä ovat takaisin valkoisesta silkkipuserosta - jaahah, se on jo
+eilen ollut päällä. Kyllä se sitten pian taas on pesetettävä. Neiti on
+paha likaamaan...
+
+— No niin no, keskeytti Helmi, — omilla rahoillanipa minä maksan...
+
+— Omilla, niin kai — tai papan ja mamman.
+
+— Se ei kuulu kehenkään.
+
+Martta huomautti kuivasti, että toinen lanttiläjä kai oli jäljellä
+kenkärahoista.
+
+— Puolipohjaaminen on taas korotettu, huomautti tyttö, — niin että on
+paras hyppiä vähemmän.
+
+Ja sen sanottuaan hän meni.
+
+Se oli toki tullut sietämättömäksi tuo Lempi. Sille ei toki enää
+uskaltanut lausua ystävällistä sanaa. Leikin varjossa tyttö käyttäytyi
+suorastaan sopimattomasti.
+
+Toverit asettuivat väliaikaisesti puettuina juomaan kahviaan. Taas
+tällaista ikivanhaa leipää!
+
+— Mitä ohjelmaa teillä oli? uteli Martta.
+
+Helmi vastasi hajamielisesti. Piian nenäkkyys kuohutti häntä vieläkin.
+Eedlalla oli ollut pari tanskalaista uutuutta, Aappis oli esittänyt
+Oscar Wildeä, Sylvi oli selittänyt joitakin kansanrunotoisintoja.
+Pirsta luki Liliencronia. Olihan sitä siinäkin.
+
+— Entä Ruudi? kysyi Martta.
+
+Helmi huomasi kysymyksessä pienen peitetyn tarkoituksen. Lisäksi häntä
+harmitti, että Martta kutsui Ruudia ristimänimeltä. Koko osakunta teki
+niin, mutta Martta ei olisi saanut sittenkään.
+
+— Winkler, sanoi hän, — antoi esityksen keskiaikaisesta ranskalaisesta
+runoudesta.
+
+— Ja siinä oli siis se tarina, huomautti Martta yhtäkkiä puheliaana.
+
+— Mikä tarina?
+
+— No se, josta sinä äsken mainitsit.
+
+— Niin, mikset kuunnellut silloin.
+
+— Kun minun juuri piti päästä lukuni loppuun. Kerro se nyt.
+
+— En minä enää.
+
+Martta lopetti suuren sämpylänsä, — hän söi sen aina kokonaan,
+sillä hän ei syönyt aamiaista — nousi ja rupesi pukeutumaan. Helmi
+veti päällystakin ylleen ja haki puulaatikon päältä eteisestä
+"Ylimaan Sanomat". Svea Sovelius ja Antti Karhu olivat julkaisseet
+kihlauksensa. Se oli se rikas Karhu. Hän aikoi jo kertoa uutisen
+Martalle, mutta muisti, että hän oli tälle vähän suuttunut. Yhtäkkiä
+Martta, kiinnittäessään solkea kauluksensa päihin, sanoi Helmiin päin
+kääntymättä:
+
+— Kertoisit nyt sen tarinan sill'aikaa, kun minä panen kengät
+jalkaani, jollei se ole pitkä. Pitäisi koettaa saada sitä
+yleissivistystä. Inspehtori sanoi jo vastaanottopuheessaan, muistathan,
+yleissivistyksestä...
+
+— Svea Sovelius ja Karhu ovat kihloissa, sanoi Helmi.
+
+— No nyt se Svea sai rikkaan, mutta kukas niistä luopuu kielestään?
+
+— Me pääsemme häihin.
+
+— Niin, sinä.
+
+Helmi tiesi, ettei Martta pääsisi. Karhu oli aina etsinyt varakkaiden
+seuraa. Hänen tuli yhtäkkiä sääli Marttaa.
+
+— No, sanoi hän — minä kerron nyt tarinan Floiresta ja Blanchefloresta,
+Kukasta ja Valkokukasta. Se voi olla hyvä yleissivistyksen vuoksi.
+
+Helmi kapusi ikkunalaudalle, ties mistä syystä, veti paljaat jalkansa
+huppuun allensa ja rupesi kertomaan, katsellen aurinkoiselle kadulle
+ja ikkunoihin vastapäätä, jossa räätäli Laineen työväki liikkui. Ja
+kertoessaan näki hän edessään Ruudin sellaisena, kuin hän oli ollut
+eilen illalla, solakkana, tummana, silmät säkenöiden ja ääni tenhoten
+kuulijat.
+
+— Floire ja Blancheflor olivat syntyneet samana päivänä ja rakastivat
+toisiaan, Floire oli pakanallisen kuninkaan poika ja Blancheflor
+kristityn kreivin tytär. Pakanallinen kuningas ei hyväksynyt, että
+hänen poikansa piti kristitystä tytöstä, joka lisäksi oli vain kreivin
+tytär, ja niin hän toimitti, että Blancheflor...
+
+— Blancheflor — mitä se oikein on?
+
+— Muinaisranskaa. "Floire" merkitsee kukkaa ja "Blancheflor"
+valkokukkaa. No niin, Valkokukka myytiin kauppiaille, jotka veivät
+hänet Babylonin hoviin ja saivat hänestä seitsemän kertaa hänen
+painonsa kullassa. Niin kaunis hän oli. Nyt tyttö suljettiin haaremiin
+ja levitettiin tieto, että hän on kuollut. Floire oli epätoivoissaan
+ja tahtoi tappaa itsensä. Äiti ei voinut sitä kestää, vaan ilmaisi,
+että Valkokukka eli. Silloin Kukka lähti rakastettuaan etsimään, samosi
+maat ja mantereet ja kysyi ihmisiltä neuvoa. Ja kaikki tiesivät,
+sillä he muistivat nähneensä hänet kauppiailla, niin kaunista tyttöä
+eivät he milloinkaan olleet ennen nähneet. Ja Kukka tuli Babylonin
+haaremiin ja lahjoi portinvartijan ja pääsi, suureen kukkakoriin
+kätkettynä, Valkokukan huoneeseen ja oli siellä kaiken yön. Aamulla
+hänet keksittiin ja molemmat tuomittiin kuolemaan. Tuomioistuimen
+edessä tapahtui kuitenkin jotakin hyvin liikuttavaa: molemmat koettivat
+ottaa syyn niskoilleen. Tämä sai sulttaanin peruuttamaan tuomion ja
+rakastavaiset vihittiin kirkossa. Eikö se ole kaunis tarina?
+
+Martta rupesi nopeasti solmimaan kengännauhojaan.
+
+— On kyllä, sanoi hän. — Mutta eikö se muistuta Tauno Nuotiota? Minä
+tarkoitan, että hänkin kirjoittaa noin hienosti rakkaudesta.
+
+Helmi naurahti halveksien.
+
+— Ei, tiedätkö, ei hänen päähänsä pälkähtäisi kirjoittaa mitään niin
+runollista kuin esimerkiksi juttua kukka korista.
+
+— Mutta sinäkin ennen pidit hänestä.
+
+— Niin, ennen! huudahti Helmi ikään kuin hän olisi puhunut vuosisadan
+takaisesta asiasta. — Mitä minä ennen ymmärsin!
+
+Palvelustyttö ikkunassa vastapäätä tanssitti lasta. Helmi hymyili sille
+ja liehutti kättään. Herttainen pieni lapsi!
+
+— Tiedätkö sinä, sanoi Martta kovakouraisesti, ‒ että siitä Winkleristä
+puhutaan yhtä ja toista pahaa.
+
+Veri karkasi Helmin kasvoille, hän hyppäsi alas ikkunalta ja katseli
+leimuten asuintoveriinsa.
+
+— Ja mitä sitten? Ei, älä puhu mitään, minä en tahdo kuulla, minä en
+siedä juoruja. Ne ovat kaikki juoruja, ininä tiedän sen. Puhukoot.
+Niin, tai miksenkäs minä voisi kuullakin, mitä sanotaan. Mitä se minuun
+koskee.
+
+— Mutta... mikäs sinulle nyt tuli? Herranen aika sinua. Oletkos sinä
+nyt häneen noin rakastunut. Varoisit vähäisen...
+
+— Varoisit itse. Tiedätkös sinä, että sinä olet... sinä olet...
+sinä olet kummitus etkä mikään nuori tyttö. Näkisit, miltä sinä
+näytät, kun istut tuossa ja tankkaat "kuusitoistasataa kolmetoista...
+kuusitoistasataa kolmetoista..." Sellaiseksi en minä tahdo tulla, en
+ikinä! Nainen on rakkautta varten. Siitä ei pääse mihinkään.
+
+Martta veti taskustaan suuren kotikutoisen nenäliinansa, niisti
+nenänsä, raivasi pois kahvitarjottimen ja otti esiin kirjansa. Hetkisen
+hän tuijotti lehtiin ikäänkuin hänen silmänsä olisivat olleet sumeat,
+sitten hän pyyhkäisi ne ja alkoi lukea. Hän luki hiljaa, ei kuulunut
+yhtään ääntä. Hän oli loukkaantunut, Helmi tunsi sen.
+
+Olkoon vain!
+
+Helmi päästi peilin edessä valloilleen hiuksensa ja järjesti ne
+nopeasti. Hänen ei ollut hyvä olla. Joka vaatekappale, jonka hän pani
+ylleen, soimasi häntä koko siitä elämästä, jota hän vietti. Ne olivat
+halpoja pieniä ylellisyysesineitä, jollaisia hän ennen yliopistoon
+tuloaan oli varkain katsellut vain jostakin muotilehdestä tai
+sanomalehti-ilmoituksesta, mikä oli eksynyt kotiin Rannan taloon tai
+koulukaupunkiasuntoon. Tunnossaan hän oli jo silloin hävennyt niitä.
+Martta oli pysynyt uskollisena kodilleen ja syntyperälleen. Jos hänen
+äitinsä olisi tullut tänne tällä hetkellä, olisi hän tavannut Martan
+yllä karut kotoiset vaatteet, jopa suutari Kilpisen neulomat kengätkin.
+Helmin teki mieli sovittaa Martta, mutta hän ei keksinyt millä tavalla.
+Ei sitä viitsinyt suorastaan pyytää anteeksikaan, sillä Marttakin oli
+ollut tyhmä. Mitä hän rupesi ärsyttämään juoruillaan.
+
+Kun Helmi suurella kultaneulallaan kiinnitti kaulustaan, hämmästyi hän
+omia kasvojaan peilissä. Hän tuli iloiseksi. Hänen silmänsä olivat
+suurentuneet ja syventyneet, sitten eilisen illan se oli tapahtunut.
+Hänen täytyi olla hyvä Martalle, koko maailmalle.
+
+Kun hän kääntyi, näki hän asuintoverinsa kasvot tumman punan
+paisuttamina. Martta katseli tiukasti kirjaan, mutta hän ei lukenut.
+Hän istui ja kärsi jostakin. Köyhyydestäänkö, kömpelyydestäänkö...
+
+Helmin kävi sääli. Kyyneleet eivät olleet kaukana.
+
+— Martta... kuule... älä nyt viitsi. Minä lausun sinulle vähän
+Verlainea — häntäkin on hyvä tuntea yleissivistyksen vuoksi... Kuule,
+minä lakkaan heti häiritsemästä sinua, kunhan vain et ole suuttunut.
+Huomenna minä nousen kello seitsemältä. Minä ostan herätyskellon. Tai
+herätä sinä, minä lupaan totella, kun sinä herätät! Kuule, älä viitsi
+noin! Minä olen niin häijy. Mummo on kasvattanut minut huonosti.
+Kuule nyt ‒ en minä rakastu Ruudiin, saat olla ihan levollinen. Mitä
+Pirsta sitten sanoisi! Päinvastoin Aappis on tekeytynyt minulle
+hiukan makeaksi viime aikoina. Vaikka en minä Aappikseenkaan. Aappis
+on aivan vähäpätöinen. Ruudista minä kyllä pidän, se on totta. Mutta
+en minä rakastu häneen. Pelkään häntä hiukan, en sen vuoksi että
+hän... että hänestä puhutaan pahaa... vaan sen vuoksi, että hän on
+niin terävä. Esimerkiksi kun hän rupeaa puhumaan minun kirjallisista
+taipumuksistani, en koskaan tiedä, tekeekö hän pilkkaa vai tarkoittaako
+hän totta. Ei, en minä uskalla rakastua häneen... No, oletko jo
+hyvä! Kuule, ensi kerralla, kun sinä tarvitset uuden puvun, pitää
+sinun ostaa jotakin sinistä tai punaista, kun sinä olet kalpea... No
+niin, ja huomenna minä nousen kello seitsemältä. Sinä herätät! Mutta
+kuule — minähän kokonaan unohdin lopun pois Floiren ja Blanchefloren
+tarinasta. Tarina loppui siihen, että Kukka tuli kristityksi ja risti
+koko kansansa. Joka ei viikon kuluessa antautunut kastettavaksi, se
+tapettiin.
+
+Martan harmaista kasvoista katsahtivat silmät äkkiä pelästyneinä ja
+avuttomina. Hän oli kokonaan unohtanut suuttumuksensa.
+
+— Ja mitä oppia on otettava Kukan ja Valkokukan tarinasta? sanoi hän
+hiljaa.
+
+— Ei mitään — se on kaunis runo, vastasi Helmi lämpimästi.
+
+— Tahtooko se sanoa, että kun ihmiset rakastuvat, he panevat kaiken
+valtansa alle, ja joka ei taivu, se tapetaan?
+
+Martta oli puhunut syvästi vakavana. Hymy kuoli Helmin huulilla.
+
+— Kyllä teidän kelpaa, jatkoi Martta, — teidän, jotka olette rikkaat ja
+kauniit, mutta entä ne toiset? Niidenkin täytyy mennä elämän läpi.
+
+Helmi puhui vastaan, paremmin päästäkseen tukalasta mielialasta kuin
+ajatellen, mitä hän sanoi.
+
+— Kuka sitä tietää, mikä niitä "rikkaita ja kauniita" odottaa? Ja kuka
+sitä tietää, kutka itse asiassa ovat rikkaita ja kauniita. Tänään
+rikas, huomenna köyhä. Rakkaus on kaikkia varten.
+
+— Työ on kaikkia varten, sanoi Martta ikään kuin hän olisi saanut
+kiinni elämänsä ankkurista.
+
+— Rakkaus ja työ — molemmat! huusi Helmi hätääntyneenä.
+
+Minkä tähden hänen olikin niin paha olla?
+
+Martta luki jo. Hän oli leppynyt, sillä hän luki ääneen, oli kysymys
+Elfsborgin lunnaista. Martta oli ryhtynyt työhönsä täydellä höyryllä.
+Hän huojutti ruumistaan ja rummutti kädellään kirjan laitaan ikään kuin
+takomalla takoakseen päähänsä sen viisauden.
+
+Äkkiä rupesi Helmiä äärettömästi huvittamaan. Hän meni
+piironginlaatikolleen, otti sieltä suuren pussin ja viskasi kourallisen
+piparikakkuja keskelle kirjan aukeamaa Martan eteen.
+
+
+
+
+AAPPIKSEN PREMIÄÄRI
+
+
+Mikä oli mieliala oikeastaan ollut? Saattoiko sanoa sen olleen
+innostuneen? Mieluummin se ehkä oli ollut jännittynyt. Toiselta puolen
+olivat ihmiset väliajoilla kriitillisen näköisinä tungeskelleet
+voileipien ympärillä teatterin lämpiössä, toiselta puolen olivat
+suosionosoitukset näytösten jälkeen olleet myrskyiset. Ei tietenkään
+puuttunut niitäkään, jotka viettivät väliajat paikoillaan haukotellen,
+mutta heidän vastapainokseen saattoi taas panna lukuisia ryhmiä nuorta
+väkeä, jotka käytävien kulmauksissa kiivaasti väittelivät kappaleesta
+ja Tauno Nuotion kirjallisesta tuotannosta yleensä. Ylioppilasnuoriso
+oli erittäin runsaslukuisena läsnä teatterissa, varsinkin ylimaalaiset.
+He täyttivät kokonaisia rivejä keskipermannolla eikä tarvinnut
+olla erittäin tarkkakuuloinen huomatakseen, että suosionosoituksia
+ikään kuin johdettiin sieltä käsin. Ylimaalaiset käyttäytyivät
+muutenkin kuin miltei isäntinä tilaisuudessa. Heidän esiintymisessään
+oli jotakin ylpeää ja uhmaavaa. Kun kolmannen näytöksen jälkeen
+kättentaputusten myrsky oli saatettu loppuun, katosi suuri osa heistä
+ulkoportaisiin, missä heidän laakeriseppeleensä ja kukkalaitteensa
+säilytettiin. Heidän "kurriksensa" hääräsi siellä, antaen ohjeita
+vahtimestarille. Ylimaalaiset esteetikot Ruuto Syrjänen ja Eedla Riuku
+olivat juhlapuvuissa — nähtävästi he muodostivat jonkin lähetystön.
+Levitettiin tietoa, että juhlaillallisiin oli tilaisuus ottaa osaa
+osakunnan ulkopuoleltakin.
+
+Helmi ja Pirsta, jotka tekijän kutsuvieraina istuivat kalleimmilla
+paikoilla edessä, olivat viimeisellä väliajalla menneet tervehtimään
+Nuotiota näyttämön puolelle. Kirjailijan ympärillä parveili ihmeellisiä
+olentoja Hiiran puutarhoista, runoilijan vallattoman mielikuvituksen
+lapsia, jotka täällä kulissien takana tulivat kysymään isältään ja
+luojaltaan, oliko hän heihin tyytyväinen. "Hiiran tytär" kertoi
+leikillisesti nauttineensa koko viikon arsenikkia saadakseen silmänsä
+loistamaan täksi Illaksi. Kirjailija ojensi hänelle toisen niistä
+valkoisista neilikoista, jotka koristivat hänen rintaansa. Nuotio
+ilostui tyttöjen tulosta ja riensi esittämään Helmiä. Tottumattomana
+ympäristöön Helmi kauniisti punasteli, samalla säilyttäen jotakin siitä
+varmuudesta, minkä siro ja hyvin tehty puku aina antaa naiselle.
+
+Eräänlainen onnen hohde lankesi sinipunertavasta kankaasta hänen
+kasvoilleen. Hänen uudella puvullaan oli oma tarinansa, tai oikeastaan
+sen kankaalla. Viime viikolla, kun he kolmisin Pirstan ja Ruudin kanssa
+olivat astuneet suuren kaupan ohitse, oli Ruudi äkkiä pysähtynyt
+kehumaan jotakin harvinaista väriä ikkunassa. Ruudilla oli pettämätön
+vaisto tällaisissakin asioissa. "Sopisiko se minulle?" oli Helmi
+sanonut. Ruudi oli hetkisen punninnut asiaa ja sitten sanonut:
+"Erinomaisesti". Samana päivänä oli Helmi ostanut kankaan ja tänään
+oli puku hänen yllään. Kaukaa kumartaessaan Ruudille, oli hän Ruudin
+hymystä lukenut hyväksymisen ja se oli täyttänyt hänen mielensä ilolla.
+Kuinka kaunis Ruudi olikaan mustassa iltapuvussaan. Ei kukaan koko
+maailmassa ollut niinkuin Ruudi — Ruudi, Ruudi!
+
+Aappiskin teki sentään tänään harvinaisen hauskan vaikutuksen. Hän oli
+laihtunut ja kulissien takana, näyttämöhenkilöiden joukossa, vaikutti
+hän melkein mieheltä. Helmistä oli mukavaa muistella, että hän viimeksi
+eilen oli saanut kirjailijalta korillisen vaaleanpunaisia hyasintteja.
+
+— Minä juuri kerron täällä, virkkoi "Hiiran tytär" kymmenenteen
+kertaan, — että koko viikon olen syönyt arsenikkia saadakseni silmäni
+loistamaan. Mutta loistavatko ne?
+
+— Loistavat, vakuutti Pirsta, — te loistatte koko ihminen kuin fosfori,
+sekä pukunne että silmänne.
+
+— Kuinka hauskaa.
+
+— Se oli hyvin sanottu, Birgit, puhkesi Nuotio puhumaan, — juuri
+fosfori oli oikea sana. Miten sinä sen keksitkään? Olenko minä
+maininnut sinulle tuon sanan, vai oletko itse sen keksinyt?
+
+— Koko salonki on voinut sen keksiä — huomenna tulet kuulemaan sen
+arvostelijain suusta.
+
+Nuotio kävi kiinni päähänsä ja tuijotti silmät suurina Pirstaan.
+
+— Älä mainitse niitä piruja, huusi hän, puoleksi leikillä, puoleksi
+tosissaan.
+
+— Miltä ne muuten tänä iltana näyttävät? kysyi Paratiisin Käärme, pieni
+iva huulilla. — Ovatko kovin murhaavan näköisiä?
+
+Käärme kantoi pyrstöään molemmilla käsivarsillaan ja olkapäillään. Se
+kalisi ja kimmelteli. Helmi katsoi häneen, pelkoaan salaten. Hänen
+kauneudessaan oli jotakin kamalaa ja kiehtovaa.
+
+— Kyllä minä nyt tiedän, mikä se on, joka aina vetää tätä meidän
+kirjailijaamme sinne Ylimaan osakuntaan! nauroi Hiiran tytär.
+
+— Siellä on niin hauskaa! sanoi Helmi ja punastui uudelleen. — Meillä
+on siellä sellainen cercle littéraire, jossa...
+
+Hiiran tytär löi yhteen kätensä ja purskahti nauruun.
+
+— Cercle littéraire — kuulkaa, mitä tämä lapsi sanoo: hän luulee, että
+cercle littérairet vetävät puoleensa kirjailijoita!
+
+— Hän kirjoittaa runoja, kuiskasi Nuotio, saattaen Helmin entistä
+enemmän hämilleen. — Itse Winkler on sanonut, että hänellä ehdottomasti
+on lyyrillistä temperamenttia.
+
+Helmi rypisti kulmakarvojaan. Oliko tuo Nuotio noin ilkeä vaiko noin
+tyhmä. Ruudi oli sen kyllä sanonut, mutta hän oli valitettavasti
+lausunut sanansa aivan toisessa mielessä. Hän oli tehnyt pilkkaa
+naisista ja heidän kirjallisista harrastuksistaan.
+
+— Sanokaa nyt, sanokaa nyt, puhui kirjailija yhtäkkiä tytöille, —
+millainen mieliala salongissa on?
+
+Pirsta kohautti olkapäitään.
+
+— Emmekö ole paukuttaneet käsiämme? sanoi hän ja hymyili.
+
+— Sfinksi, mitä sillä tarkoitat? sanoi Nuotio ja tarttui hänen
+olkapäihinsä ikään kuin ravistaakseen hänestä ulos totuuden.
+
+Pirsta purskahti nauruun.
+
+— Hiiran tytär, miksi kidutat minua?
+
+Kello soi. Näyttelijät sanoivat nopeasti hyvästi ja läksivät kaikkine
+helyineen paikoilleen odottamaan vuoroaan.
+
+— Muista, muista, kuiskasi Pirsta, painaen Nuotion kättä –
+
+    "Höchtes Glück der Erdenkinder
+    sei nur die Persönlichkeit."
+
+— Hän on armoton, valitti kirjailija Helmille, joka ojensi hänelle
+kätensä, lähteäkseen seuraamaan Pirstaa.
+
+Nuotio ei päästänyt hänen kättään. Hän talutti hänet pois
+kulissientakaisista sokkeloista. Siellä olisikin voinut helposti
+langeta. Yhtäkkiä Helmi muisti, ettei hän ollut kiittänyt kaikista
+Nuotion lahjoista.
+
+— Kiitos kukista ja kiitos tästä illasta, sopersi hän ovenavauksessa.
+
+Hän sanoi sen jollakin tavoin kömpelösti. Silloin tarttui kirjailija
+hänen käteensä ja suuteli sitä. Helmi liukui eteiseen, josta valoja
+sammutettiin, ja tuli hiukan pyörryksissä salonkiin, jossa jo oli
+pimeä. Hänen kädellään tuntui selvästi kohta, jota kirjailija oli
+koskettanut huulillaan. Pirsta tarttui mitään aavistamatta samaan
+armoitettuun käteen. Tuskin he olivat päässeet paikoilleen, kun
+esirippu nousi.
+
+Koko paratiisin yrttitarha aukeni katselijain eteen. Jalopeura makasi
+lampaan vieressä ja gasellin pää pisti esiin liaanien joukosta. Hyvän-
+ja pahantiedon puussa loistivat omenat kuin valaistu veri. Oksien alla
+lepäsi Hiiran tytär, mutta ei fosforinkarvaisena, kuten äsken, vaan
+lempeänä kuin kuutamon säde. Hän puhui. Ja puhetta säesti suloinen
+ääni. Se ei ollut musiikkia eikä tuulen suhinaa. Se johtui ehkä virran
+juoksusta. Yhtäkkiä kääntyi valonsäde hyvän- ja pahantiedon puuhun ja
+tuli näkyviin suuri keltainen papukaija, joka piti ääntä ja nyökytti
+päätään. Koko yleisö rupesi nauramaan. Hiiran tytär puun alla puhui
+jotakin kaihostaan ja ikävästään. Puutarha oli miltei pimeä ja sen
+kasvillisuus oudon rehevä, mutta samalla aivan kuiva. Yht’äkkiä alkoi
+kuulua ikään kuin kymmenien pienenpienten kahleitten kitinää. Käärme
+tuli. Mustana ja loistavana kuin pienoiskuva koko kuoleman virrasta hän
+luikerteli esiin. Hän ei ensinkään tehnyt sitä kauheaa vaikutusta kuin
+äsken läheltä katsoen. Hän oli ainoastaan kiehtova ja vastustamaton.
+Läpi pimeän hän kiemurteli ja oli pian saartanut naisen puun alla.
+Hiiran tyttären oli mahdoton koettaa pois. Pimeyden ruhtinas oli
+ottanut hänet valtoihinsa. Hänen ylpeä päänsä kohosi oksien välistä ja
+omenat hyvän- ja pahantiedon puussa loistivat kuin tuli. Kun hänen ensi
+kuiskeensa sihahti pimeään, nousi nainen ja loisti nyt fosforin valolla.
+
+Helmin sydän alkoi oudosti sykkiä. Ei milloinkaan, ei milloinkaan hän
+ollut ymmärtänyt tarinaa syntiinlankeemuksesta, mutta nyt sen salaisuus
+ilmi elävänä oli hänen edessään. Hän istui liikahtamatta, väkevän
+vaikutuksen kahlehtimana ja odotti, mitä tapahtuisi.
+
+— Kauheata sekamelskaa! sanoi Pirsta matalasti hänen vierellään ja
+puisti päätään.
+
+Helmiä suututti. Kuinka Pirsta saattoi pysyä kylmänä.
+
+Kaukainen, ihana soitto säesti Hiiran tyttären ja Käärmeen puhelua.
+Helmiltä salpautui hengitys. Pirsta asettui istumaan käsi silmien
+edessä. Hän otti sen pois vasta, kun uudet askelet ilmoittivat jonkun
+uuden henkilön olevan tulossa. Se oli vanha Hiira. Hän oli pukeutunut
+sammaliin ja hänen kädessään oli kulunut ryhmysauva. Häntä seurasi
+lukematon joukko kansaa. Miehet kantoivat kuokkia ja nuijia olallaan,
+naiset taluttivat lapsia. Se oli harmaa, iloton joukko. Helmi ymmärsi,
+että saatto kuvasi työtä.
+
+— Aappis on tullut mielipuoleksi, kuiskasi Pirsta.
+
+— Näkisit Martan, kun hän lukee tenttilukujaan, kuiskasi Helmi takaisin.
+
+— Minä menen ja nain sen agronomin sieltä maalta, niin minua suututtaa
+tämä siirappi...
+
+Nyt alkoi vanhus näyttämöllä kumeasti puhua:
+
+— Kuten sinä, tyttäristäni nuorin, niin olen minä kerran kukkinut.
+Kuten minä, tulet sinä kerran lakastumaan. Työn lapset, kukkikaa,
+lakastukaa ja palatkaa maahan.
+
+Kuului kaukaista jyrinää ja ääni ylhäältä puhui:
+
+— Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman...
+
+Helmi säikähti yhtäkkiä ja heräsi lumouksestaan. Toki juhlalliset sanat
+siihen loppuivat, mutta yhtä kaikki tuntui kauhealta kuulla niitä
+tässä. Helmi ymmärsi tällä hetkellä maalaiset. Oli sellaista, josta ei
+voinut teatterissa puhua.
+
+Ihmeellinen rusotus jäi ympäröimään Hiiran tytärtä ja Käärmettä, työn
+joukko eteni kuin uni. Paratiisin lehdot alkoivat ihanasti soida,
+kukkaset puissa loistivat. Kylmänä Helmi totesi, että oli tarkoitus
+kuvata rakkautta, ennen kuin alkoi työ ja lakastuminen, mutta koko
+toimitus tuntui hänestä suututtavalta pilkanteolta, ja kun esirippu
+laski ja kättentaputukset alkoivat jyristä, nauratti häntä.
+
+— Saa nähdä, kehtaako Aappis tämän kaiken jälkeen tulla esiin, sanoi
+Pirsta ja katsahti taakseen.
+
+Ylimaalaiset seisoivat sotaisina ja paukuttivat käsiään. Tekijä
+antoi todella odottaa itseään ikään kuin hän itsekin olisi epäillyt,
+kannattiko nyt niittää laakereja. Vihdoin hän sitten seisoi keskellä
+paratiisin yrttitarhaa ja teatterin vahtimestari kiiltonappisessa
+univormussaan kasasi kukkia hänen jalkainsa juureen. Esirippu nousi
+ja esirippu laski. Kättentaputuksia seurasi jalkojen tömistely. Eedla
+Riuku ja Ruuto Syrjänen kuljettivat näyttämölle jättiläiskokoisen
+laakeriseppeleen, jonka punavihreissä nauhoissa oli kultaista
+kirjoitusta. Kirjailija otti heltyneenä vastaan laakerit ja kumarteli.
+Muuten alkoi sali jo tyhjetä. Päällysvaatteisillaan kurkistelivat
+ihmiset vielä sisään salonkiin.
+
+Helmi seisoi yhä salissa ja tuijotti näyttämölle. Hänen mieleensä
+johtui aivan selittämättömästä syystä Heikki siellä maalla ja hänen
+maitohuoneensa sinivalkeat kaakeliseinät. Oli kulunut viikkoja
+siitä, kun Helmi oli omistanut kaukaisintakaan ajatusta lapsuutensa
+leikkitoverille, mutta nyt hänestä tuntui omituisen hyvältä ajatella
+näköalaa huoneensa ikkunasta: vainioita ja puukujia, joiden välitse
+Mustamäen rakennukset pilkottivat. Voi Heikki — unohtaisiko Heikki
+milloinkaan!
+
+— Te menette tietysti juhlaillallisille? kuului äkkiä aivan likeltä.
+
+Se oli Ruudin ääni. Helmi seisoi eteisessä, odottaen
+päällysvaatteitaan. Hän tuli hyvin iloiseksi.
+
+— Kyllähän minä olin aikonut, sanoi hän, — mutta ei enää ensinkään
+haluta.
+
+— Todella?
+
+— Ei.
+
+— Todella? sanoi Ruudi alleviivaten ja hänen äänessään oli sitä tuttua
+ivaa, joka niin monet kerrat oli tehnyt Helmin neuvottomaksi.
+
+Tällä kertaa se palautti Helmin nykyhetkeen: hän muisti kappaleen
+lopun, joka niin oli suututtanut hänet.
+
+— Te tietysti menette? sanoi hän naurahtaen.
+
+— Tietysti, jatkoi Ruudi äskeiseen tapaansa. — Sallitteko minun saattaa
+teidät kotiin?
+
+— Kiitos, se on hyvin hauskaa. Mutta kai minun pitäisi sanoa edes
+Pirstalle, minne olen joutunut.
+
+— Mitä te häneen kuulutte.
+
+Helmi katsahti Ruudiin kummastuneena. Ruudin silmät olivat kylmät
+ja nauru hänen suupielissään samoin. Eikö hän välitäkään Pirstasta?
+ajatteli Helmi ja veri läikähti hänen kasvoilleen. Tuntui hyvältä tulla
+ulos. Teatterin edustalla Ruudi vielä teki joitakin huomautuksia, ettei
+Helmin vain pitänyt kieltäytyä nautintorikkaista hetkistä Aappiksen
+orgioissa, mutta kun melu eteisessä äkkiä antoi aavistaa, että koko
+Ylimaan ylioppilasparvi oli tulossa, riensivät molemmat kuin yhteisestä
+sopimuksesta pois. Likeisestä kadunkulmasta kuuntelivat he, kuinka
+toverit juhlavieraineen iloisina vaelsivat kohti ravintolaansa. He
+eivät milloinkaan olleet tunteneet sellaista yhteenkuuluvaisuutta.
+Ensi kerran oli suhde Helmin puolelta vapaa ja hänen ilonsa sen
+johdosta ääretön. Hän tuskin tunsi maata jalkojensa alla. Hän kulki
+tanssiaskelin. Jossakin kaukana toverit astelivat meluten ja nauraen.
+Helmille he eivät merkinneet enempää kuin ajurinrattaiden jyrinä, joka
+tuon tuostakin kumisi kivimuurien välissä.
+
+— Huh, sepä oli oikeaa abrakadabraa! nauroi Ruudi ja iski keppinsä
+katuun.
+
+— Oli totisesti, sanoi Helmi, mutta hänen äänensä soi kiitollisena
+ikään kuin hän olisi siunannut iltaa kaikkineen päivineen.
+
+Taivas oli tähdessä. Maaliskuun vihertävä kajastus lepäsi yli
+kaupungin. Kivimuurien tummat aavemaiset varjot kaatuivat keskelle
+kajastusta taivaalta. Oli jo paljasta, vain katuojissa oli päivän
+kuluessa sulanut vesi jäätynyt. Ajo kivityksellä rämisi, kaikuen
+seinästä seinään sitä mukaa kuin ajopelit etenivät. Jalkamiestenkin
+askeleet kajahtelivat hiljaisessa yössä. Ruudin keppi antoi helähtävän
+äänen, kun hän löi sen kivitykseen ikään kuin sanojensa vahvistukseksi.
+
+— Kaikki ne puhuvatkin rakkaudesta ja syntiinlankeemuksesta! sanoi hän.
+— Tämä minun keppini tietää niistä asioista enemmän kuin meidän mainio
+Aappiksemme.
+
+— Kyllä se oli kauheaa sekamelskaa, säesti Helmi ja hänen äänensä oli
+iloinen kuin linnun laulu.
+
+— Aappiksen ihanne on Lilithin tyttäret, jatkoi Ruudi, — ja niinpä
+hänellä tällä ajankohdalla täällä Suomessa onkin lihavat laidunmaat.
+
+— Lilithin tyttäret...?
+
+— Ettekö te tiedä — vielä elää Lilithin, Aatamin ensimmäisen vaimon
+tyttäriä. He ovat syntyneet ennen syntiinlankeemusta eivätkä voi tehdä
+syntiä eivätkä kuolla. Joka päivä he rukoilevat Jumalaa, että he
+voisivat oppia tekemään syntiä ja kuolemaan, mutta kumpaakaan he eivät
+vielä ole oppineet, sillä jos osaa toisen, niin osaa toisenkin.
+
+— Onko todella sellainen tarina? kysyi Helmi äkkiä tarkkaavaisena.
+
+Ruudi jatkoi puheluaan, kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa.
+
+— Meidän ylioppilasnaisemme alkavat järjestään olla tuollaisia
+sukupuolettomia olentoja, täydellisiä Lilithin tyttäriä. Aappiksen on
+ollut helppo löytää Muusansa heidän joukostaan. Ja he puolestaan ovat
+hänessä tavanneet sisimpänsä tulkitsijan. Se myöskin selittää, miksi
+Aappis miesten joukossa on aina aivan epäpopulääri. Sillä me miehet, me
+emme ihaile Lilithin perikuntaa, me pidämme Eevan tyttäristä.
+
+Helmi kuunteli yhtenä korvana. Ruudin sanat olivat tehneet hänet
+levottomaksi, mutta hän pelkäsi paljastaa kehittymättömyyttään.
+
+— Kuka teidän mielestänne on Aappiksen Muusa? sanoi hän arasti.
+
+— Noo, niitä on legio, nauroi Ruudi. — Kaikki Eedlat ja Pirstat ja
+Lahjat ja mitä nimiä he kantanevatkin -kaikki he kuuluvat Aappiksen
+Muusa-haaremiin.
+
+— Pirsta? kysyi Helmi henkeä pidätellen.
+
+— Ja miksei Pirsta!
+
+Pirstan nimi kajahti kivimuurin seinään ikään kuin se olisi särkynyt.
+Helmi tuli sanomattoman iloiseksi: Ruudi ei siis pitänyt Pirstasta!
+Ja toiselta puolen hän tunsi olevansa huono ystävä, sillä Pirsta piti
+Ruudista, sen hän tiesi. Pirsta-raukka!
+
+— Naisten emansipaatio hävittää päivä päivältä kaiken runouden
+elämästä, puheli Ruudi taasen täyttä vauhtia. — Ja tämä niinsanottu
+sukupuolien yhdenvertaisuus tappaa kerran viimeisen ritarin. Milloin
+sitten tullee se päivä, jolloin he huomaavat, että on aika kääntyä
+takaisin. Naiset ovat kerta kaikkiaan luodut orjattariksi ja
+jumalattariksi, sisimmässään täytyy Eevan tyttärien se kerran tuntea.
+Orjatar on kuin onkin kadehdittavampi kuin tämä nykyajan nainen. Ja
+naisten joukossa taas: onko maailmassa rikkinäisempää olentoa kuin tämä
+naisylioppilas, tämä...
+
+— Kuinka kauheita te puhutte, kuului miltei parahtaen Helmin huulilta.
+
+— Peloitinko minä teidät? sanoi Ruudi. — Eivät toki kaikki kuulu tähän
+lukuun. Kymmenen prosenttia voi naisylioppilaidenkin joukossa tavata
+Eevan tyttäriä. Ja jonkun heistä on ehkä onnistunut säilyttää Eevan
+perintöä. Esimerkiksi teidän.
+
+— Minun?
+
+Helmin huudahdus tuli hämmästyksen ja iloisen yllätyksen rajoilta.
+
+— Niin. Katsokaas, jos minä nyt puhun teille suoraan, niin... olen
+usein sitä ajatellut: on sentään sääli, että tekin menette hukkaan.
+Sillä niin varmasti tapahtuu. Jollei kahden vuoden perästä, niin
+varmasti viiden.
+
+Helmi naurahti.
+
+— Ei, herra Winkler, te laskette leikkiä.
+
+— Uskokaa minua: estetiikan luennot korvaavat huonosti elämän, ja
+kaikki kauniit kirjat rakkaudesta eivät voi korvata itse rakkautta.
+Kadehdittava oli entisajan nainen, joka kuutamoyössä kuuli oman
+ikkunansa alta miehen huulilta ne kauniit runot, jotka nykyajan nainen
+lukee silmälasiensa läpi sähkölampun valossa. Niinkuin uni oli heidän
+elämänsä, mutta siinä unessa oli ideaa. Nykyajan naisen elämä on kuin
+painajainen...
+
+— Kauheaa, mitä te sanotte!
+
+— En tietysti taaskaan tarkoita kaikkia. Kymmenen prosenttia on, kuten
+sanottu, Eevan tyttäriä. Minä raivostun aina, kun ajattelen nykyajan
+naisia, varsinkin näin kävellen täällä romanttisen tähtitaivaan alla
+nuoren naisen rinnalla, joka ei vielä ole tärveltynyt, mutta joka...
+
+— Herra Winkler, keskeytti Helmi äkkiä, — ettekö te asu tässä?
+
+Syntyi pieni äänettömyys ja molemmat seisahtuivat.
+
+— Kuinka te sen tiedätte?
+
+— Tiedän vain, vastasi Helmi ikään kuin hänet olisi saatu kiinni
+jostakin luvattomasta. — Tehän olette asunut täällä kauan, koetti hän
+parannella. — Te asutte jonkun sellaisen hienon vanhan rouvan luona...
+
+— Kas vain — kaikki te tiedätte.
+
+— Pirsta on sen sanonut.
+
+— Niin, niin, tietysti Pirsta! Minä olen todella hyvin kadehdittavassa
+asemassa, asun yksin tädin luona ja olen kuin kotonani.
+
+— Saisiko Pirstan kanssa joskus käydä teitä katsomassa?
+
+— Tervetuloa vaikka heti paikalla.
+
+— Nyt — yöllä?
+
+— No niin, miksei.
+
+— Kylläpä te pidätte minua pilkkananne.
+
+— Päinvastoin.
+
+— Ei se käy päinsä.
+
+— Oletteko te noin vanhanaikainen?
+
+— Olen. Myöntäkää te vain, että itsekin olette juuri yhtä
+vanhanaikainen. Tarkoitan oikein sydämenne pohjalla!
+
+— Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään. Ruudi haki jo avainta taskustaan.
+
+— Ei mutta mitä te nyt, herra Winkler... En olisi luullut, että pidätte
+minua... Kuinka minä nyt sanoisin... noin kovin ala-arvoisena.
+
+Helmin viime sanat olivat kuin nyyhkytys.
+
+— Erehdys, sanoi Ruudi. — Kunnioitan teitä päinvastoin suuresti.
+
+— Oikeinko totta. No mutta tarkoitatteko nyt sitten, että tulisin...?
+Sopiiko se nyt mielestänne?
+
+— Erinomaisesti.
+
+Pieni ääni joka särisi yön hiljaisuudessa, kun Ruudi pani avainta
+reikään, oli kuin varoitus, mutta Helmi ei nyt enää kuunnellut mitään
+varoituksia. Juovuttava ilo oli hänet vallannut ja portaissa tuli
+salaperäisyys lisää. Siellä tuli vaistomaisesti ajatelleeksi ääneti.
+Ruudi valaisi taskulampulla. Nämä portaat eivät kuuluneet mihinkään
+vuokrakasarmiin.
+
+— Näettekö te kulkea?
+
+— Kiitos.
+
+— Tässä tulee kaksi porrasta aivan noin ilman mitään järkeä, tämä on
+sellainen vanha talo.
+
+Siinä olisi todella helposti voinut kompastua.
+
+Heidän tyhjänpäiväisten kuiskaustensa alla kävi kuuma tunteen virta.
+Helmin sydän löi, niin että korvissa jyski. Hän nousi ylös portaita
+kuin siipien kannattamana.
+
+— Tämä talo on vanhimpia Helsingissä. Meillä on vanha palvelija ja
+koira joka voi haukahtaa — niin että älkää pelästykö.
+
+Helmi pysähtyi.
+
+— Ei, sitten minä en tule.
+
+— Tulkaa nyt vain, ei ole mitään koiraa.
+
+— Hyi teitä. Aivan totta, minä menen, mitä minä teen täällä keskellä
+yötä.
+
+— Mutta ettehän te nyt suutu! Eihän se nyt ollut kuin pientä leikkiä.
+Tulkaa hetkiseksi, jotta näen, ettette ole suuttunut.
+
+Helmi ei sanonut mitään. Hiukan surumielisenä hän seurasi. Eikö Ruudi
+yhtään, yhtään välittänyt hänestä, kun hän noin saattoi häntä kiusata!
+Kyyneleet pyrkivät ylös Helmin rinnasta. Sydämenlyönnit humisivat
+ohimoissa. Hetkiseksi tuli pimeä, Ruudi haki taasen avainta. Sitten
+välähti lampun valo yli huolellisesti kiilloitetun nimikilven ja
+valkoisen kortin, johon tutulla käsialalla oli kirjoitettu Ruudin nimi.
+Oven alla oli siisti punainen matto. Ohikiitävänä silmänräpäyksenä
+Helmi vielä aikoi peräytyä, mutta samassa hän Ruudin jäljessä astui
+lämpöiseen eteiseen, jonka ilma todisti tuiki toisenlaisia elintapoja
+kuin niissä eteisissä, joiden läpi ylioppilaat kulkevat. Ruudi astui
+pimeyteen, avasi jonkin oven ja sytytti sähkön. Helmi kulki valoa
+kohti. Hapuillessaan päällysvaatteiden ohi hän tuli koskettaneeksi
+johonkin samettiseen takkiin. Varpaisillaan hän astui Ruudin kynnyksen
+yli.
+
+Sohvapöydällä oli tarjotin voileipiä, peilipöydälle oli jäänyt käytetty
+kaulus, kirjoituspöydällä näkyi kukkiva, valkoinen hyasintti.
+
+Ruudi pyysi anteeksi jotakin ja viittasi vierastaan istumaan
+nojatuoliin. Helmi oli äkkiä mennyt kuin tainnoksiin. Seinät kuvineen,
+kirjakaapit ja hyllyt täynnä kirjoja — häntä pyörrytti, kun hän
+niitä katseli. Jokin valkea täplä ylhäisen tummassa huoneessa häntä
+ikään kuin ravisti valveille: vuoteen punaisella peitteellä lepäsi
+huolellisesti kokoonkääritty yöpaita. Helmi tuli tajuihinsa, kun hän
+sai selville, että tuossa Ruudi nukkui.
+
+— Täällä te siis asutte, sanoi hän ja päästi takin liukumaan
+hartioiltaan.
+
+Ruudi puheli joistakin kuvista, jotka hän oli tuonut Unkarista ja
+Saksasta. Helmi vastasi jotakin. Saattoi kuulla sähkön sähinän
+kattolampussa.
+
+Yöpaidan kauluksessa oli kapea sinipunerva koristenauha.
+
+Helmi hätkähti, kun hänen silmänsä kiintyivät siihen, ja veti
+päällystakin ylleen. Samassa rupesi Ruudi kehoittamaan häntä syömään.
+He haukkasivat ääneti voileipää ja jakoivat maitolasin kahtia. Kun
+Ruudi toi tyhjän lasin ja toimitti jakotyön, se huvitti heitä molempia
+ja teki seurustelun vapaammaksi. Päällystakki liukui taasen Helmin
+hartioilta.
+
+— Kuinka hauskaa, että te tulitte ja karkotitte koko sen ikävän
+mielialan, mikä oli tarttunut Aappiksen premiääristä.
+
+— Ai, minä olin unohtanut koko Aappiksen.
+
+— Totta puhuen minäkin.
+
+— Minusta se on niin tavattoman kaukana.
+
+— Niin minustakin.
+
+Koko elämä kaikkineen mitä siinä oli ollut, tuntui itse asiassa olevan
+kaukana. Ei ollut muuta kuin tämä huone, Ruudi tuossa, hän, Helmi tässä
+ja tähtitaivas, joka loisti sisään. Oi, kun ei koskaan tulisikaan
+mitään muuta — ei koskaan!
+
+Ruudi rupesi puhumaan, taasen näyttäen hänelle jotakin kuvaa.
+
+— Minä pidän erikoisesti tästä — tunnetteko. Se on juuri
+Gartenhaus-ajoilta. Rouva von Steinin viileä ystävyys on kutsunut esiin
+tämän ikävän silmissä ja suupielissä. Kaipaus hallitsee näitä kasvoja.
+Muuten yleensä otsa ja silmät hallitsevat Goethe-kuvissa.
+
+— Uskotteko, että rouva von Steinin ystävyys oli niin viileä? kysyi
+Helmi jotakin sanoakseen.
+
+— Ettekö te usko — te, nykyaikainen naisylioppilas?
+
+— Mutta eihän rouva von Stein ollut mikään naisylioppilas, sanoi Helmi
+ärtyneenä.
+
+Häntä suututti, hän ei tietänyt miksi.
+
+— Ei, sanoi Ruudi, — ei. Rouva von Stein ei ollut mikään
+naisylioppilas. Mutta sen sijaan saavat estetisoivat naisylioppilaat
+nyt hikoilla lukiessaan hänestä.
+
+Helmi heilautti päätään ja tarttui päällystakkiinsa.
+
+— Täytyy lähteä, sanoi hän lyhyesti.
+
+Mutta tuskin hän oli sen lausunut, kun hänen tuli sanomattoman ikävä.
+Kuinka hän voisikaan lähteä, sillä varmaan hän ei milloinkaan tulisi
+tänne takaisin.
+
+— Joko te menette? kysyi Ruudi.
+
+— Niin, mitäpä minä muutakaan, sanoi Helmi hymyillen, jottei hänen
+liikutuksensa näkyisi.
+
+— Ehkä minä saan antaa teille uuden kirjani — huolitteko? Muistoksi
+tästä illasta.
+
+Helmi ei vastannut. Hän kuuli Ruudin liikuttelevan kirjoja hyllyllä ja
+sitten paperia. Nyt se loppuu, nyt se loppuu! ajatteli hän, nousi ja
+kulki pienin, äänettömin askelin pitkin huonetta, ikään kuin sanoakseen
+sille hyvästi. Vielä kerran hän näki kirjoituspöydän ja Ruudin sen
+ääressä kirjoittamassa, vielä kerran hän näki kauluksen, joka oli
+jäänyt piirongille, vielä kerran hän näki seinät ja kuvat. Tullessaan
+vuoteen luo antoi hän kätensä keveästi liukua yli valkean päänalaisen.
+Tämän ainoan kerran...
+
+Silloin tarttui voimakas käsi takaapäin hänen hartioihinsa, ja hän
+vaipui Ruudin syliin. Hän viipyi siinä raukeana ja sanomattoman
+onnellisena, hän ei tietänyt miten pitkälti. Kun hän tuli tajuihinsa,
+seisoi hän uunin luona, kädessään jokin esine. Hän näki, että se oli
+valokuvakehys, jossa oli nuoren ulkomaalaisen naisen kuva. Havahtuen
+laski hän sen paikoilleen. Mitä olikaan tapahtunut — jotakin onnetonta
+vaiko onnellista? Oli yö, hän oli täällä Ruudin luona. Ruudi oli
+suudellut häntä, se oli totta, onnellinen, onnellinen hän! Mutta miksei
+Ruudi puhunut hänelle? Kahisteli vain jotakin paperia. Äkkiä Helmi
+kuuli pienen narahduksen, kuuli kuinka saksilla leikattiin poikki
+jotakin lankaa. Oli kuin jotakin hänessä itsessään olisi leikattu
+poikki. Hänen sydämensä ikään kuin puutui. Hän napitti takkinsa ja
+sanoi äänellä, jota ei tuntenut omakseen:
+
+— Hyvää yötä nyt. Oletteko niin ystävällinen ja saatatte minut kadulle,
+minä kyllä löydän siitä.
+
+Hän kuuli aivan kylmänä kuinka Ruudi pilkallisesti huomautti Helmin
+tuntevan häntä huonosti luullessaan, että hän, Ruudi Winkler, jättäisi
+nuoren naisen yöllä kulkemaan katuja yksin. Ruudi sai pilkata, Helmille
+oli yhdentekevää. Kylmänä astui hän yli Ruudin kynnyksen, kylmänä
+kuuli hän oven painuvan umpeen ja askelten kaikuvan porraskäytävässä.
+Kajastus taivaalla oli käynyt heleämmäksi Siellä kotona maalla
+kiekuivat kohta jo kukot. Ruudin keppi iski taasen katukiviin.
+
+— Oletteko te tähtien tuntija, sanoi Ruudi, silmäillen ylös taivaalle.
+
+— En tunne yhtään tähteä, vastasi Helmi naurahtaen.
+
+Hänen äänensä oli iloinen ja hänen mielensä kevyt.
+
+Hän oli itse aivan ihmeissään. Mikä hänelle oli tullut?
+
+— No kai te sentään voitte erottaa Venuksen Siriuksesta.
+
+— Ehkä sen verran. Epämusikaalisimmatkin ihmisethän voivat erottaa
+Maamme-laulun Porilaisten marssista.
+
+Ruudi naurahti. He astuivat ääneti pitkin puistikon laitaa. Puunoksien
+varjot lepäsivät kuin verkko heidän jalkojensa alla.
+
+— Nyt ovat juhlat hyvän Aappiksemme kunniaksi ylimmillään, muisti Ruudi
+äkkiä.
+
+— Niin, todella, huomasi Helmikin. — Ajatelkaa, että Hiiran premiääri
+oli tänään. Minusta tuntuu siltä kuin siitä olisi kymmenen vuotta.
+Kuulkaas, mitäs Aappis oikeastaan tahtoi sanoa? Ehkei kappale
+sittenkään ollut niin huono. Minä muistelen, että syntiinlankeemus oli
+oikein vaikuttavasti kuvattu.
+
+— Pitäkää hyvänänne vain, jos tahdotte. Enpä haluaisi minä mielelläni
+joutua Aappiksen kanssarikolliseksi.
+
+— Mutta mitä Aappis todella tahtoi sanoa?
+
+— Sitä teidän täytyy kysyä häneltä itseltään, jos hän sen tietää. Mitä
+minä suuresti epäilen.
+
+— Niistä asioista ehkei olekaan niin helppo tietää mitään varmaa ja
+sanoa mitään varmaa.
+
+Helmi sanoi sen pikkuvanhasti ja Ruudi rankaisi häntä tutulla
+naurullaan.
+
+Keskustelu ei sujunut. Kadut lepäsivät autioina. Jostakin harvasta
+ikkunasta näkyi tulta. Vihdoinkin päästiin perille.
+
+— Hyvää yötä, Helmi, sanoi Ruudi.
+
+Ääni kajahti taasen pehmeänä, miltei hellänä. Pitikö Ruudi hänestä
+sittenkin, ehkä hiukkasen? Vai oliko se erehdys?
+
+Ruudin kädenpuristus oli ystävällinen, kohtelias, ikään kuin ei mitään
+olisi tapahtunut.
+
+Hapuillessaan ylös pimeitä portaita asuntoonsa Helmi huomasi, että hän
+oli hiessä ja että häntä oudosti väsytti.
+
+Mutta hän ei saanut unta. Martta nukkui tasaisin hengenvedoin ja
+molempien seinien takana löivät kellot kokonaisia ja puolia tunteja.
+Helmin sydän oli oikullinen, milloin se tuntui pysähtyneen, milloin se
+oli särkemäisillään rinnan. Kauan hän taisteli vastaan, vihdoin hän
+purskahti itkuun.
+
+
+
+
+KUN ON KAUNIS JA RIKAS
+
+
+ Arvoisa neiti Helmi!
+
+ Terveisiä taas täältä kotipuolesta päin. Täytyy oikein kirjoittaa,
+ kun ette tullut pääsiäisenäkään kotona käymään. Ja olen kuullut, että
+ te siellä Helsingissä sairastelette. Kyllä olisi vain paras tulla
+ kotiin. Täällä on kevät jo hyvässä mitassa, mitäs niistä luvuista,
+ antaa vaivaisempien lukea. Hanget ovat täällä hohtavimmillaan, niissä
+ on nyt se hajukin, mistä Helmi-neiti aina puhuu. Rannan talon ahteessa
+ ovat kivetkin jo paljastuneet. Niin että tulisitte nyt vain kotiin.
+ Minä lähden mielelläni ajamaan vastaan, ori on ollut joutilaana,
+ vajaassa kolmessa tunnissa minä tuon teidät asemalta että helähtää.
+ Poikkeamme sitten minunkin mökilleni kahville. Se on nyt valmis,
+ nimeä vailla vain, toiset tahtovat ristiä sen Lepolaksi, toiset
+ Mäkeläksi, toiset Myrskymäeksi, mutta minä en pidä kiirettä, ehkä
+ me sitten Helmin kanssa juodessamme sitä kahvia keksimme nimenkin.
+ Minä teetin vinttikamareihinkin muurit, niin että huoneita on nyt
+ yhteensä kahdeksan. On se mukavaa se rakennuspuuhakin. Keväällä tulee
+ puutarhuri. Koetan ostaa tähän maata lisää, jos naapurin äijä hyvinkin
+ tulisi sille päälle, että möisi sen irrallisen palstansa, joka sopii
+ minun maihini. Sitten tästä tulisi koko kartano. Siinä on kerrassa
+ ensiluokkainen suo.
+
+ Minulla on nyt oikeastaan sellaista asiaa, että Helmi-neiti ehkä
+ voi sen arvatakin. En puhuisi mitään, jollei Heikki täällä olisi
+ naimahommissa. Pari kertaa jo on nähty hänen ajavan Heikuran Alitaloon
+ ja olisipa se ihmettä, jollei Fanni taipuisi talollisille. Kun tässä
+ eilen Eemeli soitti minulle perillisensä syntymisestä ja samalla
+ kertoi, että Helmi-neiti on ollut kipeänä, niin hän sanoi: mene sinä
+ ja nyppäise se minunkin sisareni sieltä pääkaupungin humusta, mitäs
+ siitä tulee muuta kuin tauti ja surkeus, jos se siellä tulee olemaan
+ kauankin, tai jos vielä joutuu naimisiin jonkun kaupunkilaisherran
+ kanssa.
+
+ Ja niin minä sitä asiaa olen nyt ajatellut, että kyllä minä sen
+ Rannan tyttären hyvin mielelläni nyppäisenkin sieltä pääkaupungin
+ humusta, jos se vain lähtee. Ja kyllä minä taas siitä olen varma,
+ että onnellisiksi me tulemme, mikäs siinä sitten auttaa, kun on
+ työtä ja iloa ja maaseudun rauhaa. Ja rakastanut teitä olen siitä
+ hetkestä asti, kun te Rannan rappusilla tulitte vastaani. Teillä oli
+ yllä punakirjava pumpulipuku, palmikko riippui niskassa paksuna kuin
+ käsivarsi, te olitte avojaloin ja koiranpenikka pyrki alituisesti
+ tarttumaan nilkkoihinne. Jo silloin minä ajattelin, että tuon tytön
+ minä nain. Ja tässä minä nyt sitä kysyn teiltä, että lähdettekös pojan
+ matkaan. Hyvän kyydin lupaan ja iloiset kulkuset ja lämpimät vällyt.
+
+ Jään odottamaan teidän vastaustanne ensi tilassa. Eikä sitten muuta
+ kuin terveisiä ja hyvää voimista toivoo
+
+ ystävyydellä Kalle Riipinen.
+
+Helmi oli lukiessaan pitkin matkaa päästänyt kirjeen helmaansa
+saadakseen nauraa. Hän ei kuitenkaan vastannut Martan kysymyksiin
+mitään, tarttui vain uudelleen kirjeeseen ja luki eteenpäin. Kirjeen
+lopetettuaan hän ei enää nauranut, vaan istui kattoon tuijottaen, kirje
+kädessä.
+
+— Mikä ihme sinun on? sanoi Martta ja nousi kirjansa äärestä.
+
+Helmi ojensi hänelle kirjeen.
+
+Tuntui omituiselta. Viime päivien taukoamaton kuume ja levottomuus
+olivat äkkiä ikään kuin pysähtyneet.
+
+Siellä maalla tulee kevät. Eemelille ja hänen vaimolleen, Rannan
+talon nuorelle isännälle ja emännälle on syntynyt ensimmäinen lapsi.
+Heikki ajelee Alitalon rikkaan tyttären luona kosimassa. Helmin rintaa
+vihlaisi. Hänelle tuli tunne ikään kuin hän olisi ollut ulkopuolella
+kaikkea elämää, viskattu jonnekin romuläjään menehtymään. Ja nyt
+ilmestyy ihminen, joka tahtoo viedä hänet takaisin sinne, minne
+tulee kevät, missä syntyy lapsia ja rakennetaan uusia koteja. Kunnon
+Riipinen tarjoaa hänelle hyvän kyydin reessään. Matkalla ei keskustella
+kirjallisuudesta eikä taiteesta, keskustellaan tuomaskuonasta ja
+karjanjalostuksesta. Jos lähtisi agronomin rekeen. Mitä hänellä on
+kadotettavana? Terveys hänellä on voitettavissa ja yön rauhallinen
+uni — miksei hän lähtisi? Hän tarttui tähän ajatukseen todenteolla,
+ja agronomin terve hahmo, joka sukelsi esiin hänen muistissaan, ei
+ollut vastenmielinen. Mitä sanoisikaan muuan helsinkiläinen herra,
+kun hän eräänä aamuna lehdistä lukisi: Kihloissa: Helmi Ranta, Kalle
+Riipinen. Niin, niin, monsieur Muuan, Kalle Riipinen elättää rouvansa
+toisenlaisella rehulla kuin monsieur Muuan elättäisi — ja varmaan sekä
+kunnollisemmin että huolellisemmin.
+
+Martta oli vuorostaan lukenut kirjeen ja laski sen pöydälle. Se oli
+häntä suuresti huvittanut, hänen kasvonsa olivat harvinaisen eloisat ja
+hän puhui oudon vilkkaasti.
+
+— Mene sinä Riipiselle. Mitäs... reilu mieshän Riipinen on, ei
+hänestä ole kuultu mitään pahaa. Parempi se on, että otat hänet kuin
+että odottelet Ruudia. Ruudi vain huvittelee, ei hän tarkoita mitään
+vakavaa. Riipisellä on kaunis huvila ja perineenkin kuuluu hiljan.
+Rannan talossa pidetään komeat häät — kai te sitten kutsutte minutkin...
+
+Martta ei ollut kiinnittänyt huomiota asuintoverinsa kasvoihin, kuinka
+ne hänen puhuessaan kalpenivat ja kuumenivat vuoronperään. Suunniltaan
+suuttumuksesta Helmi vihdoin keskeytti Martan:
+
+— Vai pitäisi minun mennä naimisiin sitä varten, että sinä pääsisit
+suuriin häihin! Kiitoksia paljon. Minäpä en kärsi Riipistä enkä huoli
+häntä mistään hinnasta. Voit itse ottaa hänet, sittenpähän saat hänen
+perintönsä ja voitte viettää minkämoisia häitä tahdotte.
+
+— Riipinen ei huoli minusta. Minä olen juuri niitä vaivaisia, jotka
+voivat lukea eivätkä kelpaa naimisiin.
+
+— No mitä tahdot sitten multa!
+
+- Mutta eihän lukeminen sinua huvita. Kuinka monta kertaa sinä olet
+istunut tuon kirjoituspöydän ääressä? Minä olen sitä monta kertaa
+ajatellut, että tuollainen suuri pöytä ja hyvä lamppu...
+
+— Vai olet sinä sitäkin ajatellut, vai... onko sinun käynyt kateeksi?
+
+— No ei, mitäs minä, eihän minulla tässäkään ole ollut hätää.
+
+— No mitä sinä sitten?
+
+— En mitään muuta kuin että varmaan sinä naimisissa tulisit
+onnelliseksi.
+
+— Entä sinä itse — pitäisit hiukkasen huolta itsestäsi, olet aivan
+liian epäitsekäs.
+
+— Älä nyt viitsi suuttua. Enhän minä sillä mitään pahaa. Sinun
+kaltaisesi tyttö on avioliittoa varten.
+
+— Todella!
+
+— Sinä olet kaunis ja rikas ja kyllä se sinun Blanchefloresi aina
+löytää sinun luoksesi vaikkapa noissa kukkakoreissa.
+
+Martta viittasi kahteen komeaan kukkalaitteeseen, jotka seisoivat
+ikkunalla.
+
+— Useinpa täällä on ollut niitä niin monta, että meillä molemmilla on
+ollut pää kipeänä.
+
+Helmi nauroi itsetietoisesti.
+
+— Niin, sitä ei voi kieltää, ettei kukkia olisi tullut usein. Mutta en
+ole tietänyt, että ne sinua häiritsivät. Ehkäpä ne ovat olleet syypäät
+siihen, että sinä silloin tällöin olet saanut reppuja.
+
+Helmi katui heti myrkyllisiä sanojaan, sillä Martan kasvoille oli
+kohonnut tumma, tuskallinen puna. Helmin mieli teki sanoa jotakin
+lieventävää, mutta hän ei keksinyt mitään ja toiselta puolen: Martta
+oli ollut häijy ja ansainnut saada takaisin. Itkeköön nyt aikansa,
+kaipa joskus leppyykin taas.
+
+— Eivät sinun kukkasi ole minua häirinneet, alkoi Martta hyvin hiljaa
+ja taistellen mielenliikutustaan vastaan, — ne ovat olleet hauskuudeksi
+vain. Mutta sinä itse olet minua häirinnyt. Päivällä täällä alituisesti
+käy herroja sinua hakemassa, en minä tiedä keitä lienevätkään,
+taiteilijoita ja kirjailijoita...
+
+Helmi naurahti ylpeästi.
+
+— Joskus aamuyöstä sinä tulet kotiin ja itket ja voivottelet koko yön...
+
+— Olisit voinut aikaisemmin sanoa, että se häiritsee sinua.
+
+— Olen ajatellut, että sinä itse sen huomaisit ja tulisit järkiisi.
+Sinusta puhutaan jo joka paikassa ja koko osakunta on sinun ja Pirstan
+vuoksi huudossa.
+
+Helmin nyrkki tärähti piironkiin.
+
+— Se ei kuulu kehenkään, kuinka minä elän. Minä olen miten tahdon.
+
+— Niin, niin, ole vain...
+
+— Ja jos minä sinua häiritsen, niin pääsenhän minä tästä muualle. Ole
+huoleti, minä muutan.
+
+— Ei, sanoi Martta, — jää sinä vain tänne. Ei minulla ole varaa
+pitää näin kallista huonetta. Minun täytyy katsoa, että pääsen pois
+Helsingistä. Me olemme nyt jo kuudetta lukukautta yliopistossa. Kyllä
+minä muutan.
+
+— Kuinka vain tahdot.
+
+Toverukset panivat vaieten hattua päähänsä, Helmi peilin edessä, Martta
+kaapin luona. Aurinko paistoi iloisesti huoneeseen. Kärpänen surisi,
+nousten ylös ruutua.
+
+— Sinulla oli ennen sellainen uni, että olisi saanut kiskoa sinua
+hiuksista, sanoi Helmi myrkyllisesti.
+
+— Ne ajat ovat olleet ja menneet.
+
+— Pääkaupungissa hienostuu.
+
+— Niin ja hienossa seurassa.
+
+Martta oli valmis ja läksi. Helmi jäi peilin ääreen. Hän kuuli Martan
+askelten etenevän. Olipa Martta ollut suuttunut, koska läksi sanaa
+sanomatta. No niin, hyvä olikin. Hän olisi paljon aikaisemmin saanut
+tehdä eron koko Martasta. Kyllä aina löytyisi toinen toveri. Harso teki
+kiusaa, se repeytyi ja Helmiä alkoi hermostuttaa. Hän sai ponnistaa
+kaikki voimansa tuollaisen mokoman kuin harson tähden. Yhtäkkiä
+auringon siinä paahtaessa niskaan, tunsi hän suurta väsymystä. Hän
+ei enää mistään hinnasta jaksanut kiinnittää harsoaan. Hän ei saanut
+edes hattua päästään, hän vain kiirehti sohvalle. Siinä hän lyyhistyi
+puoleksi pitkälleen. Hänen tuli ilkeästi hiki. Hänellä ei ollut
+tuskia, mutta näin täydellisessä voimattomuuden tilassa hän ei ollut
+milloinkaan ollut. Vähitellen jaksoi hän irroittaa hattunsa ja nostaa
+jalat sohvalle. Siinä hän sekavasti muisti, että Pirsta ja Aappis
+odottivat häntä kahvilaan, että agronomi oli kirjoittanut ja että
+kotona Rannassa nyt oli pieni lapsi. Mikseivät olleet kotoa soittaneet
+vai olisivatko johdot olleet rikki?
+
+Helmi oli niin väsynyt, ettei hän enää jaksanut itkeä sillä
+väkivaltaisella tavalla, millä hän koko viikon oli itkenyt. Kyyneleet
+vuotivat hiljaa alas hänen poskiaan niinkuin lähteestä, jonka
+vesisuonen edessä ei ole mitään estettä.
+
+Ruudi, Ruudi!
+
+Sitten tuon onnettoman yön ei heidän välillään ollut tapahtunut mitään
+sovittavaa tai lähentävää. He olivat tavanneet kadulla ja kahvilassa.
+Helmi oli jännityksellä odottanut jotakin kirjelippua, jotakin vaikkapa
+kuinka pientä sanaa, joka hänelle olisi ilmoittanut, mitä Ruudi nyt
+ajatteli: oliko hän suuttunut, pitikö hän sittenkin hiukkasen Helmistä,
+vai oliko kaikki heidän välillään lopussa. Mutta ei mitään ollut
+tullut. Ruudi oli iloinen ja rakastettava, häneltä riitti iloa ja ivaa
+niin monelle. Helmi vain sai pysyä ikuisesti jännittyneenä, tietämättä,
+oliko hänellä toivoa vai eikö.
+
+Olikohan hän sairas?
+
+Hän nousi ja asteli, pidellen huonekaluista kiinni, peilin ääreen.
+Hän oli laihtunut, silmät olivat suurentuneet ja hiukset ikään kuin
+pehmenneet. Näin oli hyvä. Tästä Ruudi pitäisi, kukaties Ruudi vasta
+nyt huomaisi hänet, sillä Ruudi ei milloinkaan ollut nähnyt häntä
+tällaisena.
+
+Hän rauhoittui katsellessaan omaa henkevöitynyttä kauneuttaan peilissä
+ja palasi sohvalle. Kunhan olisi voinut nukkua! Kunhan olisi saanut
+Ruudilta pienen tervehdyksen.
+
+Molemmat hänen toivomuksensa toteutuivat. Hän vaipui kevyeen uneen ja
+kun hän heräsi, törmäsi hänen eteensä kokonaista neljä sanansaattajaa,
+jotka toivat terveisiä Ruudilta. Eedla, Pirsta, Aappis ja Syrjänen
+tulivat kahvilasta ja pistäytyivät katsomassa, mikä hänen oli.
+
+Ruudin he olivat tavanneet Espiksellä. Poika käveli uusissa
+kevättamineissa niin sirona ja sorjana, että minkä helsinkiläisen
+keikarin hyvänsä saattoi käydä kateeksi.
+
+— Lähettikö hän sitten terveisiä minulle? kysyi Helmi, silmät yhtenä
+ainoana teränä.
+
+— Gott behüte, kuinka sinä olet laihtunut ja saanut suuret silmät!
+sanoi Pirsta. — Tietysti hän lähetti. Hän huudahti, meidän astuessamme
+ohi: "Mihin matka?" ja kun me sanoimme: "Helmiä katsomaan", sanoi hän:
+"Terveisiä."
+
+— Ettei hän tullut mukaan? sanoi Helmi.
+
+— Hänellä oli seuraa, selitti Eedla merkitsevästi.
+
+Ja he kertoivat nyt kaikki yhteen ääneen, että Ruudi liehitteli Ainikki
+Rekolaa. Ainikki oli todella kaunis ja lahjakas. Aappis tiesi, että
+hän varmasti keväällä saisi sopimuksen teatteriin. Tarkoitus oli antaa
+hänen debyteerata Juliana. Oli todella vaikea ajatella ihanteellisempaa
+Juliaa. Ja kuinka elegantti Ainikki oli. Mutta hän olikin hienosta
+kodista, eleganssi oli hänessä myötäsyntynyt. Jos Ruudi syksystä
+ryhtyisi teatteriarvosteluun, niin sopihan hyvästi, että hän jo ajoissa
+liehitteli Ainikkia.
+
+— Vähitellen on koko taidearvostelu ylimaalaisten käsissä, eikö se ole
+komeaa! huudahti Eedla: — Ruuto ja Ruudi ja minä, me laadimme lait!
+
+— Lakataan tupakoimasta! sanoi Nuotio äkkiä, ‒ savu tekee pahaa
+Helmille.
+
+Kaikki keskeyttivät puhelemisensa ja katsoivat Helmiin. Hän oli todella
+huonon näköinen.
+
+— Minä en tiedä, koetti hän sanella pää tuolin nojaa vastaan, —
+mikä minun tänään on, olen niin kauhean väsynyt. Ja sitten vuotavat
+kyyneleet silmistäni, vaikken minä itke.
+
+Toverit katselivat häneen hetkisen vaieten.
+
+— Jos se on kevät, joka vaikuttaa sinuun?
+
+— Oletko sinä lukenut liiaksi?
+
+— Ehkä me valvomme liian paljon.
+
+— Lahjan, meidän medisiinarimme, täytyy tulla tänne sinua katsomaan.
+
+— Voi, voi, pitäisiköhän sinun lähteä vähän maalle, kun et käynyt
+pääsiäisenäkään!
+
+— Suretko sinä jotakin?
+
+— Mitäs minä, vakuutteli Helmi.
+
+— Sinun täytyy mennä lääkärille.
+
+— Me lähetämme Lahjan tänne.
+
+— Ei, ei, pyyteli Helmi, — tämä menee ohitse. En minä itke, vaikka
+minun kyyneleeni vuotavat.
+
+— Kuule, no sinun veljellesihän on syntynyt poika. Joko sinä tiedät,
+mikä nimeksi pannaan?
+
+— En, puhelimet ovat epäkunnossa...
+
+— Nyt sinun mummosi taas saa panna toimeen kemut, hänhän niin pitää
+kemuista. Aijai, ristiäiset.
+
+— Vai niin, todella? Se mahtaa olla intresantti ihminen se Helmin
+mummo, huomautti Nuotio viisaan näköisenä.
+
+— Mene sinä kerran sinne Rannan taloon käymään, niin voit jossakin
+uudessa Hiira-teoksessa kuvata sen mummon.
+
+— Helmi, kuule, ylimaalainen maaseutumme on korottanut Taunon kunnian
+kukkuloille. Teatterikirjeessä Helsingistä asetetaan Nuotio Calderonin
+rinnalle...
+
+— Ei, mutta me väsytämme sinua, kuulkaa, lähdetään pois. Sinä olet
+kipeä.
+
+— Ei, ei, ei, olkaa nyt vain täällä.
+
+Helmin täytyi panna pitkäkseen. Hän makasi silmät kiinni ja pitkien
+ripsien alta valuivat kyyneleet.
+
+Toverit kävivät todenperään levottomiksi. Kuiskaten he neuvottelivat,
+mihin pitäisi ryhtyä. Eedla otti takin naulasta, peitti sillä Helmin
+ja avasi ikkunan. Huone olikin ehtinyt tulla täyteen sauhua. Eedla ja
+Ruuto istuivat kirjoituspöydällä ja katselivat ulos.
+
+— Mikä holbergilainen tunnelma, kuiskasi Eedla, viitaten taloon
+toisella puolen katua, missä räätälintyöntekijät liikkuivat.
+
+Nuotio otti piirongilta hajuvettä ja kostutti sillä Helmin otsaa.
+Pirsta etsi pyyhinliinan, kastoi sen veteen ja asetti Helmin pään
+ympäri. Helmi antoi kaiken tapahtua, lausumatta sanaakaan. Eedla veti
+kiinni ikkunan. Pirsta asettui hänkin pöydälle ja he alkoivat taasen
+kuiskaten neuvotella. Sill'aikaa seisoi Nuotio ja katseli Helmiä.
+
+— Kuinka ihana sinä olet, kuiskasi hän kuin itsekseen ja huojutti
+haikeasti hymyillen päätään. — Ei mikään runoilija voisi löytää
+ihanampaa runotarta. Sinä olet kuin Dafne. Nuo kalpeat posket, tuo
+loistava tukka, joka kuin gloria ympäröi valkoista otsaa. Kuin gloria.
+Viattomuuden ja puhtauden gloria. Mutta miksi itkee runotar? Minä
+kuivaan kyyneleet noista ihanista silmistä. Kuivaan. Kuivaan.
+
+— Mitä sinä Aappis siellä höpiset! kuiskasi Pirsta äkäisesti. — Anna
+hänen olla. Ei hän ole sinun Hiirojasi. Lähdemme heti ja lähetämme
+lääkärin.
+
+— Huomaa, että silkkinen nenäliina tarttuu kiinni silmäripseihin, sanoi
+Ruuto.
+
+— Kiitos, sanoi Helmi, avaamatta silmiään.
+
+— Parfyymeistäsi tulee pää kipeäksi, huomautti Eedla ja kapusi alas
+pöydältä.
+
+He sanoivat Helmille hyvästi, toivottivat pikaista parantumista ja
+ilakoivat vapautuneesti niin pian kuin pääsivät ulos huoneesta.
+
+Pirsta istui tuolilla Helmin sohvan ääressä. Äkkiä avasi Helmi silmänsä
+ja kysyi:
+
+— Pirsta, kuka on Ruudi?
+
+— Ruudi? toisti Pirsta ja alkoi yhtäkkiä ymmärtää. — Kuule sinä, ei
+sinun kannata surra Ruudin takia. Suretko todella häntä? Sure sitten
+samalla ilman lintuja, jotka lentävät pohjoisen ja etelän väliä.
+
+— Pirsta, sano minulle: kuka on Ruudi?
+
+— Hyvänen aika — tiedäthän sinä hänestä yhtä paljon kuin minä.
+
+— En. Minä en tiedä hänestä mitään.
+
+— Tarkoitatko sitten sitä, kutka ovat hänen vanhempansa? Papin poika
+hän on, ja äiti elää jossakin maalla. Hänellä on kai jokin pieni
+omaisuus.
+
+— Ei, ei, se on minulle sama — mutta ettekö te ole olleet kihloissa?
+
+— Kihloissa — me? Emme!
+
+Pirsta purskahti nauruun.
+
+— Rakastaneet olemme! Silloin kun minulla vielä oli komeat mustat
+hiukset, ennen kuin se kirottu lavantauti tuli minuun. Rakastaneet
+olemme! Mutta ei kummankaan päähän ole pälkähtänyt sormus ja papillinen
+vihkiminen ja muut sellaiset — ei, Ruudi ei ole sellaista varten! Enkä
+minä myöskään.
+
+Helmi tuijotti Pirstaan suurin, pelästynein silmin.
+
+— Kuinka sinä olet voinut?
+
+— Miten niin sitten?
+
+— Kuinka et ole halunnut häntä omistaa ainiaaksi?
+
+— Mitäs minä mahdottomia. Seuraa sinä minun esimerkkiäni. Nauti
+hetkestä äläkä pyydä iäisyyksiä. Kyllä tämä teatterilainen pian kuluu
+Ruudin käsissä — silloin on taas sinun vuorosi.
+
+Helmi parahti ja painoi kädet ohimojaan vasten.
+
+— No mutta! naurahti Pirsta. — Kyllä sinun täytyy parantua tuosta
+sentimentaalisuudesta. Emme enää elä mummojemme aikakaudella. Minäpä
+kerron sinulle jotakin, kuuntelepa nyt. Tiedätkös sinä, että Ruudilla
+on lapsikin... Tai niin ainakin kerrotaan.
+
+— Se ei ole totta! huusi Helmi ja tuijotti Pirstaan leimuavin silmin.
+
+— Niin, en minä tiedä, kerrotaan, että se olisi pieni poika ja että
+se olisi täällä jossakin Sörnäisissä. Helmi, no mutta! Sinä sairastut
+todenperään.
+
+Helmi paineli päätään ikään kuin se olisi ollut halkeamaisillaan ja
+voihki tukahdutetusti.
+
+— Kuule, puheli Pirsta, — koeta järkevästi ajatella: mitä pahaa siinä
+on?
+
+— Minä en kärsi sitä! huusi Helmi ja puristi kätensä lujasti nyrkkiin,
+niin että kynnet upposivat kämmeneen.
+
+Tuntiessaan ruumiillista kipua hänen tuli silmänräpäykseksi helpompi
+olla.
+
+— Hm, se on sellaista, että me saamme luvan kärsiä. Ja me teemme
+viisaasti, jos iloisesti otamme vastaan kaikki, mitä elämä antaa. Oo —
+leben, leben, leben und leben lassen!
+
+Pirsta asteli edestakaisin huoneessa. Muistamatta, että tupakansavu
+juuri äsken oli karkotettu, sytytti hän savukkeen.
+
+— Pirsta, sanoi Helmi pitkän äänettömyyden jälkeen ja hänen
+silmäteränsä tuijottivat taasen suurina ystävättäreen, — tiedätkö
+sinä...
+
+Hänen oli vaikea jatkaa ja Pirsta sai vasta kyselyjen jälkeen kuulla,
+että hän halusi tietää, ketä sitten luultiin lapsen äidiksi — ei siksi
+että hän olisi uskonut koko juttuun. Pirsta ei niin tarkkaan tietänyt
+sitä. Se oli hänestä yhdentekevää. Ei hän Ruudilta milloinkaan olisi
+udellut sellaisia, se olisi ollut heidän ystävyytensä loppu.
+
+— Pirsta, sanoi Helmi äkkiä, — minä en voi kuulla enempää, pane ikkuna
+auki, täällä tukehtuu.
+
+Pirsta pani pois savukkeen, avasi ikkunan ja harmitteli koko
+tupakoimista. Mokomankin huonon tavan oli omaksunut. Sitten hän
+istuutui pöydälle ja katseli räätälejä. Joku nuori sälli pysähtyi
+ikkunaan ja jäi puolestaan katsomaan häneen. Pirsta hyppäsi alas
+pöydältä.
+
+— Helmi, kuule, voitko taas vipata minulle hiukkasen. En enää tiedä
+velkojeni määrää, mutta olen ihan kuitti. Ja onhan minusta nyt
+pikkuisen toivoa, kun jo auskulteeraan — eikö niin?
+
+Pirsta sai rahaa ja puheli taas lääkäristä ja Helmin taudista.
+Martta tuli kotiin ja katui, että oli suutahtanut. Ei hän toki ollut
+aikonutkaan muuttaa. Sovittiin, ettei vielä kutsuttaisi lääkäriä,
+katsottaisiin ensin, miltä huomenna näyttäisi.
+
+Helmi sai yöllä unta monesta aikaa ja oli huomenna pystyssä. Hän tapasi
+toverit kahvilassa ja Nuotio pyysi häntä illalla ajelemaan.
+
+— Minä en pidä autoista, selitti kirjailija, — otamme sufletin — eikö
+niin. Olen varma, että illalla on kuutamo.
+
+Oli kuutamo ja kauniilla mustalla hevosella ja sufletillä tuli Nuotio
+noutamaan sydämensä valittua. Hajamielisenä antoi Helmi hänen peitellä
+itseään, hajamielisenä hän kuunteli pitkää juttua huopapeitteestä, joka
+oli lämmittänyt kirjailijaa Pariisissa, jopa suorastaan varjellut häntä
+kuolemasta viluun, Pariisissahan talvisin oli niin kylmä huoneissa.
+
+Suurina ja loistavina tuikkivat tähdet lempeässä illassa. Kuu purjehti
+uneliaana kevättaivaan vihertävässä sinessä.
+
+Ajuri kääntyi ja kysyi jotakin.
+
+— Johan minä sanoin teille, vastasi kirjailija lyhyesti. — Katsokaa
+kelloanne. Ajamme tunnin tai puolitoista, kuinka haluttaa. Mutta
+kysykää kaikki, mitä teillä on kysyttävää nyt, ettette sitten
+lavertelullanne häiritse.
+
+— No mistä minä sitten tiedän, ajanko yhteensä tunnin vaiko puolitoista.
+
+— No ajakaa puolitoista, mutta pitäkää itse huolta ajasta.
+
+Kumipyörät keinuivat miellyttävästi vaunujen alla. Kesti kuitenkin
+hetkisen, ennen kuin tunnelma palasi.
+
+— Eihän sinun vain ole kylmä? kysyi kirjailija. - Kunhan tämä minun
+uskollinen palvelijani vain ymmärtäisi lämmittää sinua koko voimallaan.
+Ja kyllä se sen tekeekin. Se on kiitollinen isäntänsä puolesta. Niin
+kiitollinen.
+
+Yksitoikkoiset, karut "linjat" avautuivat huvimatkailijoiden eteen.
+Pitkät, köyhät puutalot loivat varjonsa kadulle, ja kuutamossa teki
+outo kaupunginosa satumaisen vaikutuksen. Helmi tiesi, että ajettiin
+Sörnäisten läpi ja sana "Sörnäinen" herätti hänessä nyt illalla
+mielikuvia, joista ei hänellä ollut aamulla herätessä ollut mitään
+aavistusta. Kirjailija, joka ei voinut tietää hänen ajatuksistaan, piti
+hänelle seuraa ja kertoi näytelmästään. Se oli saanut uusia loistavia
+arvosteluja.
+
+— Niin, näytelmä onnistui, siitä ei pääse mihinkään. Huolimatta
+helsinkiläisten arvostelijain kaksimielisistä, ettei sanoisi
+ilkeämielisistä arvosteluista, se on menestynyt. Tänäkin iltana oli
+miltei loppuun myytyä, kun soitin teatteriin. Mutta kenen ansio tästä
+kaikesta - kenen? Ei suinkaan minun. Kuka on runottarena hedelmöittänyt
+mielikuvitukseni ja antanut sanoilleni siivet? Kuka on kannustanut
+minua... kannustanut, etten tyytyisi vähään, vaan pyrkisin, pyrkisin
+uumeniin? Kenen kuva on ihanaisena niinkuin tuo Venus tuolla väikkynyt
+edessäni? Voitko arvata kenen?
+
+Helmi sanoi epäröiden:
+
+— Pirstan.
+
+— Ei! huudahti kirjailija intohimoisesti.
+
+— Eedlan?
+
+‒ Ei, ei, tuhat kertaa ei! Oi Helmi, täytyykö minun sanoa se sinulle.
+Sinun, sinun kuvasi! Etkö ole lukenut sitä silmistäni, silmistäni. Etkö
+ole kuullut sitä äänestäni. Eikö ääneni ole värissyt aina, kun olen
+sinua puhutellut. Värissyt ja vavissut. Helmi — oi että minä saisin
+kutsua sinua ikuiseksi runottarekseni, runottareksi, jonka kaltaista
+ei yhdelläkään kirjailijalla ole ollut! Minä rakastan sinua, sinun
+silmiäsi, sinun hiuksiasi, noita tuoksuvia... Helmi... niin, ja sinun
+sieluasi. Saanhan minä tulla tuon valuvan kultasateen onnelliseksi
+herraksi ja omistajaksi... Sano, armas, päästä minut epätietoisuuden
+tuskasta — sano.
+
+Ajuri pysähtyi ja kääntyi ympäri. Helmiä puistatutti. Hän oli kuullut
+kaikki, mitä kirjailija sanoi, mutta hän ei voinut tehdä johtopäätöstä,
+miten sanat oli käsitettävä. Hänestä tuntui siltä, kuin Aappis olisi
+lukenut hänelle jonkin katkelman jostakin romaanista. Hän ei ymmärtänyt
+mitään, hän ei käsittänyt mitään. Tämä oli taasen Sörnäistä. Kolkot
+"linjat" lepäsivät talojensa varjojen peitossa kuun valossa. Mitä
+olikaan tapahtunut Sörnäisissä?
+
+— Armas, rukoili ääni Helmin rinnalla, — minä odotan, sano, sano.
+
+Silloin oli kuin viimeinen vastustuskyky olisi pettänyt Helmin, hän
+voihkaisi ja retkahti taapäin.
+
+Ja hänen voimattomuutensa oli taaskin niin suuri, että Nuotio mielin
+määrin sai hoidella, lohdutella ja halailla häntä. Hän kutsui
+häntä pikku morsiamekseen, loistavaksi runottarekseen, tähdekseen,
+auringokseen, jumalattarekseen ja Hiirakseen. Hän lupasi käsillään
+kantaa hänet koko elämän läpi ja laskea kaikki laakerinsa hänen
+jalkainsa juureen. Koska ne kuuluivat hänelle!
+
+— Kuinka suloinen sinä olet, että juuri tällä tavalla elit tämän
+ikuisuuden hetkemme, kuiskasi kirjailija, painaen hänen kättään. —
+Juuri näin, kyyneltyen. Tulen aina näkemään sinut sellaisena kuin istut
+tuossa kuun valossa... Voitko huonosti? Onko kylmä...? Sinä tarvitset
+lepoa ja yksinäisyyttä. Niin minäkin. Oi, kuinka uudestisyntyneenä
+minä...
+
+Rattaat rämisivät kivityksellä. Vaunuissa vaiettiin. Helmi oli
+kiitollinen, että joku oli hänelle hyvä. Se kauhea väsymys oli hänet
+taas vallannut. Nuotio sai puoleksi kantaa hänet ylös portaita.
+
+Yöllä hänelle täytyi noutaa lääkäri.
+
+
+
+
+KOTONA
+
+
+Talossa oli kaikki nurin narin.
+
+Illalla, juuri kun oli päästy leipomasta rinkeliä vanhan emännän
+nimipäiviä varten, jolloin naapurien oli tapana tulla kahville Rannan
+taloon, oli Helsingistä soitettu, että Helmi oli sairaana, että
+lääkärit olivat määränneet hänet heti lähetettäväksi maalle ja että
+aamujunan tuloon oli toimitettava asemalle kaksi hevosta ja mukavat
+ajopelit. Martta tämän kaiken oli soittanut. Oli kuulunut huonosti,
+Martta oli saanut tankkaamistaan tankata: "Helmi on sairas, aamujunaan
+kaksi hevosta ja mukavat ajopelit."
+
+Helmin äiti oli ottanut vastaan tiedonannon. Hän oli paremmaksi
+vakuudeksi toistellut joka sanan, mikä Helsingistä lausuttiin, ja siinä
+Martan hätääntyneeltä tuntuvan äänen kiihoittamana syövyttänyt ne
+mieleensä. Hän istui pienen hetken siunaillen keittiön penkillä, ennen
+kuin hän läksi hakemaan isäntää. Kaksi hevosta — ja näin äkkiä — oliko
+hengenvaara kysymyksessä, saisiko hän enää elävänä nähdä lapsensa?
+
+Nousi yleinen hälinä. Jokainen vaati emännältä tarkempia tietoja ja
+emännän täytyi toistamistaan toistaa sen vähän, minkä hän tiesi.
+Kaikki syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut ottanut parempaa selkoa
+sairaudesta ja sen vakavuudesta. Hiukan ärtyneinä ja syytellen
+toisiaan läksivät perheen jäsenet tekemään valmistuksia Helmin
+vastaanottamiseksi. Ensimmäinen kysymys oli, pantaisiinko asemalle
+reki vaiko rattaat, oli kelirikon aika. Päätettiin panna molemmat.
+Isä ja Eemeli lähtivät matkaan, mukanaan tyynyjä ja peitteitä kaiken
+varalta. Naiset painivat kuntoon Helmin huoneen. Vanha emäntä pysytteli
+reippaana ja toivorikkaana, hänen tyttärensä vaikeni ja kuvitteli
+nähtävästi pahinta. Nuorin emännistä, Eemelin vaimo, hoiteli pientä
+lastaan ja hänen tuutilaulunsa soivat tavallista hiljaisempina talossa,
+jossa mieliala äkkiä oli käynyt kolkoksi.
+
+Vanhan emännän nimipäivänvietto joutui tietenkin kärsimään
+masennuksesta, joka yön aikana ei suinkaan ollut vähentynyt ja johon
+tänään liittyi odotuksen jännitys. Kelirikon vuoksi ei vieraita ollut
+saapunut paljon — onneksi kyllä asioiden näin ollen, sillä vaikka
+kuinka olisi koetettu puhella hauskasti yhteisistä harrastuksista
+ja kuulumisista pitäjän piirissä, ja vaikka talon nuori perillinen
+kuinka olisi nauranut ja näyttänyt ensimmäistä hammastaan, palasi
+keskustelu aina lopuksi tyttäreen, jota odotettiin kotiin, kukaties
+kuolemansairaana. Naapureista oli usea jäänyt tulematta tärkeän
+kokouksen vuoksi, johon oli ollut pakko lähteä. Ne, jotka olivat
+saapuneet nimipäiville, läksivät hienotunteisesti pian pois ja perhe
+oli yksinään talossa, kun molemmat kotoiset hevoset tunnettiin
+kaukana vainioiden keskellä. Kelirikosta huolimatta saapuivat
+odotetut harvinaisen aikaisin. Tämäkin teki, että molemmat emännät,
+odotellessaan pihamaalla, olivat suuresti jännittyneitä. Märiksi
+ajettuina ja huohottaen tulivat hevoset ylös loivaa mäkeä, miesten
+kävellessä rinnalla. Jokainen koiran äännähdys teki pahaa, mutta Vahti
+ei ottanut vaietakseen. Vasta kun hevoset astuivat sisään portista, se
+tunsi tulijat.
+
+Herra Jeesus, ettei Helmi olisi matkalla kuollut!
+
+Rattailta astui nuori sairaanhoitajatar. Hän toivotti hyvää päivää
+ja alkoi heti avata reen peitteitä. Jumalalle kiitos, elihän Helmi
+toki, vieläpä hymyili ja ojensi kätensä koiraa kohti, joka hyppäsi
+reen laidalle. Myöskin hän puhui, vaikka väsyneellä äänellä ja oudon
+hitaasti. Äiti otti vastaan jokaisen elonmerkin odottamattomana
+lahjana, sillä hän oli varustautunut pahimpaan. Isä nosti Helmin reestä
+ja äitiin ja sairaanhoitajattareen nojaten hän pääsi sisään. Ainoa joka
+uskalsi puhua, oli mummo, hän alkoi heti kysellä, mitä tautia tämä oli
+ja miten matka oli mennyt. Hän ei kuitenkaan saanut mitään vastausta
+ja vaikeni sen vuoksi pian. Helmin äidillä olivat samat kysymykset
+huulilla, mutta ne jäivät tekemättä ja hän supisi vain jotakin siitä,
+ettei Helmi ollut kovin huonon näköinen ja että hän pian paranisi
+täällä kotona. Kun Helmi, istuessaan salin sohvalla ja sisaren ottaessa
+päällysvaatteita hänen yltään, rupesi itkemään, sai äiti äkkiä takaisin
+tarmonsa ja alkoi kysellä, mitä hän halusi syödä. Hän kuuli sisarelta
+ohjeet. Samassa hän oli käynyt niin rohkeaksi, että hän kysyi, minkä
+tähden Helmi ei ollut kirjoittanut aikaisemmin taudistaan ja mitä
+tautia tämä oikeastaan oli.
+
+— Kas noin, sanoi sisar silloin ikään kuin leikatakseen poikki
+keskustelun, joka siihen katkesikin. — Nyt me menemme sänkyyn, sitten
+me syömme ja sitten me nukumme, sanoi hän lopuksi.
+
+Naiset eivät enää kyselleet, iloitsivat vain siitä, etteivät asiat
+olleet vielä huonommin ja palvelivat sisarta ja sairasta minkä
+taisivat. Helmi tunsi, että salissa oli tupakansavua, kysyi, oliko
+ollut vieraita ja muisti samassa nimipäivän. Voi voi, ettei hän ollut
+tuonut mitään nimipäivälahjaa!
+
+— Mutta kun panivat minut sairaalaan!
+
+— Kas noin, sanoi sairaanhoitajatar ja veti toisen päällyskengän Helmin
+jalasta.
+
+Kun hän meni tarkastamaan sairaan huonetta vanhan emännän johdolla,
+jäivät äiti ja tytär kahden. He tunsivat, että kallis aika kului
+hukkaan ja että olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta heitä vain itketti
+kumpaakin. Helmistä tuntui vaikealta. Kaikki täällä kotona ikään kuin
+syytti häntä, vaikk'ei kukaan sanonut pahaa sanaa. Jollakin lailla
+helpotti, kun äiti kysyi: eikö Helmi tahtonut nähdä pientä pojua.
+Tietysti hän tahtoi nähdä hänet! Ja sill'aikaa kun äiti kävi lasta
+hakemassa, lepäsi hän pitkänään sohvalla, pyyhkien kyyneliään ja
+katsellen tuttuun huoneeseen. Tulisiko hän terveeksi täällä? Tuntui
+oudon vaikealta. Miksi? Varmaan hän menehtyisi täällä ikävään. Olisi
+ehkä kuitenkin ollut parempi mennä parantolaan. Itse hän oli syypää,
+hän oli ikävöinyt kotiin ja rukoillut, kunnes hänet päästettiin tänne.
+Ja nyt täällä tuntui vieraalta. Ihmisetkin vain syyttivät häntä,
+jollei sanoilla, niin katseilla ja kysymyksillä, joita he eivät hänen
+sairautensa vuoksi uskaltaneet tehdä, mutta jotka Helmi tunsi jotenkin
+ilmassa.
+
+Nuori Aino-emäntä tuli, sylissään lapsi. Pienokaisen äiti oli pukenut
+hänen ylleen pitsikauluksen ja tervehti teeskennellyn ystävällisesti
+kälyään. Helmikin koetti olla hyvin ystävällinen, se rasitti häntä.
+Eemelin lapsi oli samanlainen kuin kaikki muut lapset ja hänen
+äitinsä hymy onnellinen ja kirkas, kuten kai äitien tavallisesti.
+Tuntui helpottavalta, kun sairaanhoitajatar tuli ja tavanmukaisella
+lauseellaan teki lopun kohtauksesta.
+
+— Kas noin, nyt menemme sänkyyn.
+
+Illansuussa kun Helmiä jo valmistettiin yöpuulle, tulivat Heikki
+emäntineen ja agronomi. He palasivat kokouksesta ja tietämättä, että
+Helsingistä oli tullut vieraita, poikkesivat nimipäiväkahville. Kun he
+kuulivat, mitä oli tapahtunut, tahtoivat he jatkaa matkaansa. Siihen
+ei toki talossa kuitenkaan suostuttu ja niin joutuivat vieraat yhdessä
+Rannan perheen kanssa istumaan isännän ja emännän pienessä kamarissa
+keittiön takana, mistä ei mikään melu saattanut tunkea salin puolelle,
+sairaan korviin.
+
+Kaikki, mitä päivän mittaan oli puhuttu, toistettiin. Isäntä
+kertoi, miten surkeaa oli ollut nähdä Helmin astuvan junasta
+sairaanhoitajattaren ja jonkun avuliaan matkustavaisen turvissa.
+Vanhaemäntä vakuutteli, että tauti pian menisi menojaan. Siihen murahti
+agronomi jotakin kahvikuppinsa äärestä ja isäntä kuvaili taas, miten
+vaikea matka oli ollut tällaisella kelillä. Välillä mentiin kokouksen
+asioihin, mutta pian todisti äänettömyys taasen, että ajatukset olivat
+muualla. Mustamäen nuori emäntä meni Aino Rannan kanssa katselemaan
+lasta, joka nukkui. Isäntä, Heikki ja agronomi tupakoivat ääneti.
+Eemeli, saapuen hevostallista, kohtasi porstuassa äitinsä, joka tuli
+Helmin huoneesta. Keittiössä äiti avasi kätensä, joka oli ollut
+nyrkissä. Hän ei sanonut mitään, ainoastaan ojensi kourallisensa
+poikansa nähtäväksi. Hänen kädessään oli suuri tukko vaaleita hiuksia.
+
+— Katso nyt, kuiskasi hän sitten ja heitti hiukset uuniin. — Näin
+sisaresi hiukset lähtevät!
+
+Kun Rannan miniä ja Mustamäen emäntä tulivat porstuanperästä, seisoivat
+äiti ja poika vielä hiilloksen ääressä, joka oli nuollut hiustukon.
+Kaikki menivät yhdessä miesten luo.
+
+— Hän kuolee, siinä ei auta mikään, sanoi Eemeli kalseasti ja
+ojensi vaimolleen tyhjän kahvikuppinsa, jonka hän oli jättänyt
+piironginlaidalle.
+
+Kaikki kävivät hänen kimppuunsa, varsinkin vanhaemäntä. Mitenkä sen
+saattoi sanoa, eihän Helmi ensinkään näyttänyt kuolevalta.
+
+— Se on varma se, sanoi agronomi, — että jollei hän olisi mennyt
+Helsinkiin, niin hän nyt olisi terve.
+
+Mustamäen isäntä katsahti hiukan kiusaantuneena kelloaan.
+
+— Eikös hän sitten täällä maalla olisi voinut sairastua? sanoi
+vanhaemäntä terävästi.
+
+— No ei. Kyllä emäntä sen itsekin tietää.
+
+Emäntä naurahti.
+
+— Agronomi puhuu aivan niinkuin ei täällä maalla tunnettaisi raihnautta
+ja kuolemaa.
+
+— Että viitsittekin, vanha ihminen, puuttui Eemeli puheeseen, — te
+olette enemmän kuin kukaan syypää tähän tautiin; Te aina olette
+tahtonut Helmiä kouluun, te tahdoitte minuakin kouluun, muistatteko —
+herra minusta piti tehtämän ja maisteri.
+
+Vanhaemäntä oli noussut. Hän sai suustaan vain yksityisiä hämmästyksen
+ja moitteen huudahduksia. Eemelin olisi toki siinä iässä pitänyt vähän
+tietää, mitä puhui. Tulla syyttämään häntä, mummoaan, Helmin taudista.
+Jos joku oli katsonut lastenlasten parasta, niin kai heidän mummonsa.
+Mutta Eemeli oli liian kauan kantanut mielessään kaunaa näistä asioista.
+
+— Alussa ei Helmi ottanut menestyäkseen — muistatteko? jatkoi hän. —
+Kotiopettajia täällä pidettiin, että hän saisi ehtonsa suoritetuiksi.
+
+— No se oli se yksi aine, joka teki kiusaa, matematiikka.
+
+— Ja muistatteko, kun hän tuli koulusta, niin hän ei enää syönyt meidän
+kanssamme yhteisessä pöydässä kuten ennen...
+
+— Mitäs se tähän kuuluu?
+
+— Siirto, siirto, tuli agronomi ystävänsä avuksi. - Hän ei kestänyt
+siirtoa.
+
+— Mutta kestäväthän huonopäisemmätkin. Niinkuin sekin Kilpisen Martta.
+Mikäs hänkään nyt oli ottamaan maisterintutkintoa.
+
+— Hänen isänsä onkin suutari, niissä on aina vähän ajattelijan vikaa,
+sanoi agronomi.
+
+— Mutta mitenkäs me nyt olisimme saattaneet jättää Helmiä huonommalle,
+kun köyhä Kilpinenkin toimitti tyttärensä yliopistoon!
+
+— No niin, sanoi agronomi ja löi leveän kämmenensä pöytään, — kilpaa
+pitää juostaman yliopiston rappusissa, kesti terveys tai ei. Olisikos
+Helmi nyt huonommalla osalla kuin maisteri Martta, jos hän olisi
+emäntänä jossakin talossa tai vaikkapa karjakkona?
+
+Hetkisen vaikenivat kaikki. Sitten puhui isäntä sängynlaidaltaan, missä
+hän ääneti oli istunut koko keskustelun ajan:
+
+— Se on nyt sellainen tämä nykyaika, että se vaatii niin paljon
+oppia. Yksi ei voi asettua vastakynteen. Lapset syyttävät aina
+sittenkin aikaihmisiksi päästyään, etteivät he ole saaneet käydä
+koulua tarpeeksi. He kaipaavat "ilmaa" ja "kauneutta" ja "väljempää
+liikkumisalaa" ja mitenkä niitä nimitetäänkin. Täytyyhän vanhempien
+koettaa parastaan, oli sitten onneksi tai onnettomuudeksi. Ja useinhan
+se onnistuukin. Ja kun vanhemmat ovat tehneet parhaansa, niin eihän
+heiltä pitäisi voida muuta vaatia.
+
+Kunnioituksesta puhujaa kohtaan vaikenivat väittelijät hetken ja
+agronomi lausui muutamia sovittavia sanoja. Mutta pian hän taas
+pauhasi, vakuuttaen, että tämä nykyaika tekee lopun kaikesta
+terveydestä. Hän ennusti, että pian joka pitäjä katsoisi arvonsa
+vaativan ylläpitää ainakin yhtä yhteiskoulua, kansakoulunopettajiksi
+ei enää sopisi ottaa muita kuin maistereja, ja viisiluokkaisissa
+yhteiskouluissa täytyisi välttämättä olla opettajina tohtoreja. Kyllä
+tulisi ajanmittaan oppinut maa.
+
+— Mutta entä jos me vielä näillä silmillämme näemme
+yhteiskoulurakennukset jyvämakasiineina ja heinälatoina, keskeytti
+Eemeli hänet naurahtaen.
+
+— Me näemmekin, sanoi agronomi puoleksi salaperäisesti, puoleksi
+vahingoniloisesti. — Eikä se aika ole kovin kaukana. Mutta siihen
+mennessä on monen neitosen terveys murtunut. Se kokemus ostetaan
+kalliisti.
+
+— Metsistykää, metsistykää te, huusi vanhaemäntä katkerasti puheen
+joukkoon.
+
+Isäntä puolestaan koetti huomauttaa, ettei ihminen elä ainoastaan
+leivästä. Mutta heidän sanansa menivät huomaamatta, sillä agronomi
+ja Eemeli jatkoivat kovaäänistä puheluaan. Agronomi muisteli, miten
+hänen ylioppilasaikanaan tytöt olivat itkeä piipertäneet professorien
+luona tenteissä — mutta kandidaatiksi piti koettaa vain! Eemeli
+vuorostaan palautti mieleensä koululaisia kesälomalla: miten istuttiin
+riippumatoissa ja lehtimajoissa romaani kädessä. Heikki ja hänen
+vaimonsa vihdoin keskeyttivät heidän vuoropuhelunsa, sillä heidän
+täytyi lähteä.
+
+Heikki oli niin kalpea, että sekä agronomi että Eemeli kävivät
+sanattomiksi, kun he hänet huomasivat.
+
+— Terveisiä Helmille, sai Heikki hiukan vaikeasti suustaan, lausuessaan
+hyvästi emännälle.
+
+Agronomi läksi samaan matkaan ja Eemeli meni pihamaalle heitä
+saattamaan.
+
+Hevoset talutettiin vajasta. Ne ikävöivät kotiin ja pitivät kiirettä.
+Oli pakastanut. Metsänranta ja puut erottautuivat mustina kirkkaassa
+illassa. Yksi ainoa suuri tähti loisti keltaisessa iltaruskossa
+Mustamäen navetan päällä. Helmin huoneessa oli tulta. Kun ei ikkuna
+ollut peitetty, saattoi nähdä, miten siellä liikuttiin. Sill'aikaa kun
+emäntä nousi rattaille ja Helkki piteli suupielistä, näytti siltä, kuin
+Heikki silmänräpäykseksi olisi unohtunut katsomaan valaistuun ikkunaan.
+Samassa hyppäsi hän itse rattaille ja nopeasti jättivät malttamattomat
+hevoset pihamaan.
+
+Lemuava kevät tuntui ilmassa. Pienen pakkasenkin alta huokui ikään kuin
+leuto, suloinen henkäys. Eemeli sytytti savukkeen ja läksi astelemaan
+talliin.
+
+Sieltä hörhötti ori häntä vastaan.
+
+
+
+
+YHTEISKOULUN MERKEISSÄ
+
+
+Juhlahumu iltamassa pitäjän tulevan yhteiskoulun hyväksi oli
+ylimmillään. Sekä kirkonkylän uuden seuratalon avarat suojat että
+aitaus sen ympärillä olivat täynnä väkeä. Metsikössä ulkopuolella
+seisoivat hevoset kiinnitettyinä puihin ja sadat polkupyörät lepäsivät
+puolikumossa juhlatalon päädynseinää vastaan.
+
+Ei puuttunut mitään siitä, mikä on omiaan antamaan väriä ja sävyä
+virkeän kirkonkylän kesäiselle juhlalle. Liput liehuivat katoilla,
+köynnökset keinuivat pylväiden välissä, torvisoittokunta kaiutteli
+tuttuja marsseja ja isänmaallisia säveliä, koirat tappelivat, pojat
+melusivat nurkkausten takana, helistellen polkupyöräkelloja, tytöt
+muodostivat heleitä ryhmiä salissa tai pihamaalla, nuoret miehet
+tupakoivat, istuen kivillä vielä raivaamattomalla tantereella ja
+häiriten äänekkäällä naurulla, toimituksen kestäessä sisäpuolella —
+sanalla sanoen: kaikki oli kuten hyvä tapa vaati.
+
+Oli päätetty rakentaa yhteiskoulu, arpajaiset olivat jo käynnissä
+varojen hankkimista varten ja iltamalla oli määrä tehdä yhteiskoulun
+tarkoitus tutuksi paikkakunnalla. Kirkonkyläläisille tietysti kyllä
+oli selvää, minkä tähden yhteiskoulu oli tarpeen vaatima, mutta
+pitäjässä oli suuria metsäkulmia hyvinvoipine taloineen, joissa
+katsottiin karsain silmin kansakouluakin, saatikka sitten korkeampaa
+oppilaitosta. Lisäksi kun oli päässyt liikkeelle outoja huhuja
+korkeammasta sivistyksestä yleensä, jopa taholta, jolta sitä vähiten
+olisi odottanut. Oli kuitenkin tultu niin pitkälle, että piirustukset
+olivat valmiit. Ne olivat iltamatilaisuudessakin nähtävinä, juhlasalin
+seinällä ne komeilivat katajaseppeleen ympäröiminä, tunnettu
+rakennusmestari oli ne tehnyt. Kyllä tulisi komea koulu, kyllä
+siihen kelpaisi panna lapsensa. Suuri punakattoinen rakennus oli
+täynnä ulkonevia kulmauksia ja parvekkeita. Määrättynä sijaitsemaan
+kirkonkylän kauneimmalla paikalla tulisi se varmaan olemaan koko
+seudun ylpeys. Tomuisessa salissa, johon ilta-auringon säteet loivat
+viistoja valojuovia, tungeskeli pitkin iltaa väkeä piirustusten
+ympärillä. Kauniit ne vain olivat, ei siitä mihinkään päässyt, ja
+niin halvalla kuin rakennus saataisiin nyt, kun rakennusmestarilla
+sattui olemaan tilaisuutta mieskohtaisesti valvoa tarpeiden hankintaa.
+Ne isännät ja emännät, joilla on kouluikäisiä lapsia, joutuivat
+pitkin iltaa pitämään esitelmää piirustuksista, todistelemaan koulun
+tarpeellisuutta ja muistuttelemaan, miten halvaksi sentään tulisi
+pitää lapset pitkän kouluajan kestäessä kotona. Siinähän oli valmis
+johtajatarkin siinä Martta Kilpisessä. Hän oli itseoikeutettu tähän
+toimeen, rakennusmestari olikin hänen kanssaan neuvotellut piirustuksia
+tehdessään, Martta kun paraikaa oli opettajana yhteiskoulussa, jossa
+oli ihan uusi, ajanmukainen rakennus. Ja komea ja ajanmukainen se
+tulisi tämäkin, ei suinkaan sitä nyt huonoa ryhtynyt tekemään, kun
+kerran ryhtyi.
+
+Oli päästy ensimmäiseen väliaikaan. Torvisoittokunta oli aloittanut
+iltaman, tervehdyssanat oli lausuttu, nuorisoseuran kuoro, opettaja
+Pääkkösen johdolla, oli laulanut, neiti Helmi Ranta oli esittänyt
+kirjoittamansa juhlarunon, maisteri Martta Kilpinen oli pitänyt
+esitelmän — hän oli puhunut äitityypistä Kalevalassa, — kuten sanottu:
+väliaika oli tullut ja ilta-aurinko valaisi kylää, jossa heinät
+seipäissään tummuivat ja ruispellot vaalenivat leikattaviksi, sekä
+kirjavaa kenttää pihkaisen seuratalon ympärillä.
+
+Tytöt myivät ennakkoarpoja. He olivat suorastaan pelottavat, heistä
+ei ollut hyvä päästä eroon. Toiset houkuttelivat kymmenentuhannen
+markan pankkikirjalla, toiset autolla, joka kuului voittojen joukkoon,
+toiset selittivät yhteiskoulun välttämättömyyttä näin väkirikkaalla ja
+voimakkaalla seudulla. Mikäs auttoi — miesten oli ostettava! Mustamäen
+isäntää olisi pitänyt verottaa erikoisesti, hänelle ei olisi merkinnyt
+mitään ostaa arpoja vaikka sadoilla markoilla. Mutta hän oli viime
+aikoina käynyt niin totiseksi, ettei hänen kanssaan luonnistanut
+leikinlaskukaan, joka aina tällaisessa tapauksessa oli myyjättärien
+paras liittolainen. Mustamäen emäntää ei saatu ostamaan muuta kuin
+sillä kymmenellä markalla, millä hän jo oli ostanut, hän oli saita,
+kuten suuren rikkaan ainakin sopi. Rannan nuori isäntä ja agronomi
+Riipinen eivät olleet edes kunnioittaneet iltamaa läsnäolollaankaan.
+Eemeli ei toki ollut vielä puhunut pitäjän yhteistä kouluyritystä
+vastaan, mutta agronomi, hän oli saarnannut kuin paras pappi, että
+naisen suuri ja ihana kutsumus oli kotilieden ääressä, että lukuisat
+yhteiskoulut kasvattaisivat proletariaattia, joka sittemmin orpona ja
+juurettomana vaeltaisi läpi elämän, ja ties mitä kaikkea. Agronomi
+oli innostuksessaan käynyt varsin runolliseksi. Mutta kirkonkylän
+naiset olivat olleet hänelle niin suuttuneet, että heillä oli ollut
+valmiina uutinen paikkakunnan lehtiä varten, uutinen "omituisesta
+sivistysharrastuksesta, mikä ilmeni eräissä henkilöissä, joiden
+kuitenkin jo virkansakin puolesta olisi pitänyt levittää valistusta
+kansaan". Uutinen oli miesväen väliintulon vuoksi jäänyt lähettämättä,
+miehet olivat vakuuttaneet, että agronomi tarkoitti paljasta hyvää,
+vaikka hän ajoi asiaansa liian kiivaasti. Naiset olivat siihen
+kihahtaneet, ettei Riipisen tarvinnut tulla heille selittämään naisen
+kutsumusta. Juuri "kotiliettä" varten ja tulevien polvien kasvattajaksi
+hekin valmistivat naista. Että sentään piti sivistyneelle miehelle
+nykymaailman aikaan selittää tällaisia asioita! Viisainta oli kuin
+olikin, ettei agronomi näyttäytynyt iltamassa: hän olisi saanut niellä
+yhden ja toisen kovan ja katkeran palan! Vaikka toiselta puolen täytyi
+sanoa, että oli hävytöntä pysytellä poissa tuollaisesta suuresta
+yhteisestä juhlasta, johon oli tullut väkeä peninkulmien takaa.
+
+Agronomin olisi pitänyt talttua. Helmi Ranta, jonka sairaudesta hän oli
+nostanut sellaisen melun, oli parantunut. Agronomin sanottiin olevan
+siitä miltei närkästyneen, sillä nytpä hän ei enää tämän sairauden
+perusteella voinut väittää, ettei ensimmäinen sivistyspolvi olisi
+kunnialla kestänyt tulikoetta. Rannan nuori isäntä oli aina kulkenut
+agronomin talutusnuorassa. Hänen emäntänsä oli juhlilla, mutta hän
+itse lienee pitänyt seuraa agronomille tänä ihanana suvi-iltana, jossa
+torvisoitto törähteli yli kypsyvien viljapeltojen kuin iloinen lupaus
+tulevien sivistysaikojen varalta.
+
+Oli siis päästy ensimmäiseen väliaikaan. Silloin herättää maantiellä
+huomiota muuan komea hevonen, joka tunnetaan agronomin juoksijaksi.
+Totta tosiaan: agronomin "Linnunpoika"! Eipäs ole mies sittenkään
+malttanut pysyä poissa! Neiti Rantapa on kuitenkin jo ehtinyt esittää
+runonsa — sen numeron vuoksi hän tietenkin tulee, hän on uudelleen
+alkanut toivoa neiti Rantaa, se kyllä tiedetään pitäjällä. Mutta onpa
+oikein, että hän myöhästyy, miksei ole tullut ajoissa. Ja nyt kun hän
+suvaitsee saapua, nytpä hänet saarretaan joukolla, päättelevät tytöt,
+eikä hänen kukkaroaan enää jätetäkään rauhaan!
+
+Airueille huomautetaan, että väliaika täytyy pidentää, koska
+erinomainen saalis on odotettavissa. Tirskuvissa parvissa seisovat
+tytöt ja tähyilevät. Mokomaa — hän nähtävästi ei aio sittenkään
+juhliin, hän on arkivaatteissaan! Hänen hevosensa ymmärtää kuitenkin
+asiat paremmin kuin hän itse, sillä hevonen höristelee korviaan
+kuullessaan torvisoiton, kun sen sijaan sen isäntä istua könöttää
+rattaillaan ikään kuin kulkisi metsänkorvessa.
+
+Tytöt keksivät, että Helmi Rannan täytyy olla mukana, kun hyökätään
+agronomin kimppuun. Ja he juoksevat viime tingassa hakemaan Helmiä.
+He tapaavat hänet isäntämiesten joukosta, hän selittää heille
+itsepäisesti, etteivät nämä piirustukset kelpaa, vaan että pitää tilata
+piirustukset joltakin arkkitehdiltä. Hän on niin kiihkeä asiansa
+puolesta, ettei hän ensin tahdo ymmärtää, mitä tytöt tarkoittavat, kun
+keskeyttävät hänet. Vai agronomi! Eläköön — nyt on agronomi ansassa!
+Helmi astuu tyttöjen parvessa nopeasti pihamaan poikki, hän tuntuu
+olevan pitempi kuin muut, he iloitsevat kaikki siitä, että olivat
+löytäneet jonkin yhtymäkohdan. Sillä kaikista ponnistuksista huolimatta
+on väli Helmin ja hänen lapsuudentoveriensa kesken ollut hiukan
+väkinäinen.
+
+Agronomin kuuluisa "Linnunpoika" on hyvinkasvatettu hevonen. Ilman
+vähintäkään pelkoa ja pikemmin uteliaana se nousee ylös mäkeä ja
+astuu sitä pitkää tyttöriviä kohti, joka, sanan kirjaimellisessa
+merkityksessä, sulkee tien. Keskellä tyttöjen ketjua seisoo korkeana
+ja vaaleatukkaisena Helmi, koettaen tekeytyä ankaraksi ja nostaen
+uhkaavasti päätään. Muut tytöt ovatkin jättäneet johtotoimen kokonaan
+hänelle. Uhattu mies nostaa panamaansa ja hänen päivettyneet kasvonsa
+hymyilevät leveästi.
+
+Mitä — aikooko hän komentaa hevosensa ketjun läpi? Pahalta näyttää. Hän
+kiertää ohjaksia käsiensä ympäri ja kurkistelee kahdenpuolen, missä
+olisi ketjun heikoin kohta. Mutta silloin ojentaa korkea sininen tyttö
+kimpun sinikantisia ennakkoarpavihkoja häntä kohti ja puhkeaa puhumaan:
+
+— Seis! Ainoastaan meidän ruumiimme yli käy tie tästä eteenpäin. Ei
+paikalta, ennen kuin olette uhrannut päivän tunnukselle: yhteiskoulu!
+
+Ja kymmenestä kädestä ojentuu sinikantisia vihkoja tulijaa kohti ja
+kymmenet huulet hymyilevät viettelevästi. Agronomin sydän ei ole
+kivikappale. Se sykähtää iloisesti, mies astuu rattailta ja tervehtii,
+kättä paiskaten, koko amatsonijoukkoa.
+
+— Vai niin, vai niin, sanoo hän, — taitaa kyllä kannattaa ryhtyä
+kauppaan. Kymmenen vuoden kuluttua myydään koko roska huutokaupalla ja
+me voimme perustaa siihen suuren osuuskanalan.
+
+— Eeei! huudahtaa Helmi, liehuttaen arpavihkoja agronomin edessä, — te
+ajattelette silloin aivan toisin, te ymmärrätte, että ajan virtaukset
+tulevat ja menevät ja että ihmisen vain täytyy koettaa pysytellä niiden
+harjalla.
+
+— Pitää ohjata niitä, antaa niille suunta! keskeytti agronomi.
+
+Hän jäi hetkeksi katsomaan Helmiä silmiin ja molemmat tunsivat, että
+olivat joutuneet vakavan keskustelun alkuun. Helmi heilautti silloin
+nopeasti päätään ja sai lasketuksi leikkiä.
+
+— Te tarvitsette sitä paitsi kymmenen vuoden perästä koulua aivan
+toisiin tarkoituksiin.
+
+Se oli varomattomasti sanottu. Agronomi takertui heti siihen.
+
+— Jaa-ah, neiti Ranta, puhutaanpa ensin eräästä kiireellisemmästä
+asiasta.
+
+— Mistä? uhitteli Helmi, mutta näki heti, että hyvä agronomi oli
+valmis tässä kaikkien kuullen sanomaan vaikkapa tähän tapaan: "Siitä
+naimisesta, eihän voi olla kysymys koulusta minun lapsiani varten,
+ennen kuin olen naimisissa!" Hän riensi sen tähden heti nopeasti
+sekoittamaan koko asiaa. — Minä olen loukkaantunut, sanoi hän. —
+Kirjoitan juhlarunon, esitän sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan
+ja pitäjän aristokratia ei suvaitse antaa sille mitään arvoa! Olen
+loukkaantunut! Ainoastaan ostamalla kaikki arvat, mitä meillä tässä on
+jäljellä, voitte varjella itsenne joutumasta ikuiseen epäsuosioomme.
+
+— Jaa-ah, jaa-ah, puhalteli agronomi, — älkää te pidättäkö minun
+hevostani, voitte helposti saada kuulla esitelmän, joka ei ole kokonaan
+sopusoinnussa iltaman tarkoituksen kanssa.
+
+— Emme pelkää, selitti Helmi Ranta ja leikitteli vihoilla kädessään. —
+Pankaa hevosenne kiinni vain ja siirtykää sisäpuolelle.
+
+Agronomi sanoi olevansa menossa hakemaan seppää ja tarjosi neiti
+Rannalle pientä ajelua. Ei, ei minnekään! Tytöt pysyivät lujasti
+vaatimuksessaan: lompakko esiin vain! Mutta sitten sai Helmi äkkiä
+viekkaan pienen tuuman ja kuiskasi sen tytölle vieressään. Tämä antoi
+uutisen mennä eteenpäin ja Helmi olisi jo ollut valmis hyppäämään
+rattaille, jollei viivytystä olisi tullut toiselta taholta. Nuoret
+miehet olivat lähteneet liikkeelle asemiltaan ja piirittivät hevosen.
+Ei enää puhuttu arpavihoista. Tytötkin katselivat, toisiinsa
+nojautuneina, hevoseen. "Linnunpoika" vapisi menohalusta. Helmin ääni
+kaikui ylinnä siinä kiitoksen kuorossa joka yhtäkkiä oli muodostunut
+juhlatalon portin takana. Kun kellon soitto portailta vihdoin ilmoitti
+ohjelman jatkumista, pani Helmi nopeasti tuumansa täytäntöön ja hyppäsi
+vallattomana rattaille. Ja se katse, jonka hän loi tyttöjen parveen,
+sanoi: en astu alas, ennen kuin tämän jykevän herran vastustus on
+voitettu.
+
+Riipinen näytti, mihin hänen hevosensa kelpasi. Helmi painoi jalkansa
+rattaiden pohjaa vastaan ja piteli kaksin käsin kiinni laidoista.
+Onneksi ei hänellä ollut hattua. Vasta meijerin suuressa ahteessa
+hiljeni vauhti ja Helmi rupesi puhumaan. Hän oli ihastunut hevoseen ja
+oli sovinnollinen sen omistajaakin kohtaan. Mahtoi toki olla ihanaa
+omistaa tuollainen hevonen. Olihan heillä Rannan talossa hevosia, mutta
+eivät ne olleet näin tulisia.
+
+Alas ahdetta mentiin taas niin että silmissä kipunoi, mutta sitten
+hellitti ajaja ohjaksia ja viihdytti orittaan sillä miltei isällisellä
+äänellä, jolla hyvät hevoshoitajat puhuttelevat eläimiään.
+
+Torvisoitto ei enää kuulunut. Metsän syvä hiljaisuus tuli vastaan.
+Viilenevässä illassa äännähti vain jokin lintu. Kasteen laskeutuessa
+lemusivat suuret sananjalat tiepuolessa väkevästi. Helmiä puistatutti.
+Yhtäkkiä kääntyi agronomi häneen päin ja lausui, katsoen tiukasti
+silmiin:
+
+— Oletteko te todella nyt ihan terve?
+
+Helmi naurahti.
+
+— Täydellisesti, sanoi hän ja heräsi mielialasta, johon illan kauneus
+oli alkanut häntä virittää. — En enää kelpaa todistuskappaleeksi
+teoriojenne pätevyydestä.
+
+Agronomi ei nauranut sukkeluudelle.
+
+— Odotan vain syksyä päästäkseni Helsinkiin, jatkoi Helmi.
+
+— Vai Helsinkiin, sanoi agronomi kiukkuisesti, ‒ taas hävittämään
+terveyttänne.
+
+Helmi kiihtyi hänkin. Mitä terveydestä sitten oli, jollei saanut tehdä
+työtä. Häneltä kuitenkin oli huvittelunhalu ohi eikä hän muuta toivonut
+kuin päästä kirjojensa luo. Hän oikein ikävöi Helsinkiin, hyvän suuren
+kirjoituspöytänsä ääreen.
+
+— Jaa-ah, jaa-ah, pani agronomi itsekseen. — Olisipa hauskaa nähdä
+tämän oppineen sukukunnan lapset kerran kolmannessa ja neljännessä
+polvessa. Miltä luulette niiden näyttävän?
+
+— Varmaan he ovat hienostuneempia kuin me. Ehkei tällä "oppineella
+sukukunnalla" sitä paitsi ole niin paljon lapsia.
+
+— Jaa-ah, jaa-ah, kiihtyi agronomi ja kiersi ohjakset käsiensä ympäri,
+— se on kyllä mahdollista, mutta mitenkäs te luulette kansan silloin
+käyvän?
+
+— Kyllä se aina jotenkuten hoitaa itsensä, huusi Helmi nauraen ja
+piteli kiinni rattaiden laidoista. — Luonto tietää aina parantaa
+haavansa.
+
+"Linnunpoika" oli suurenmoinen. Ihan tuli kylmä tässä vauhdissa. Mutta
+agronomi — olisiko hän suutahtanut? Äänettömyyttä kesti, vaikka hevosen
+meno taas vähitellen hiljeni.
+
+— Mitäs te nyt haudotte? alkoi Helmi veitikkamaisesti.
+
+— Te ette ole siinä mielentilassa, että teidän kanssanne voi oikeasta
+asiasta puhua.
+
+— Pitääkö minun ruveta vakavaksi? No, minä en enää naura. Sanokaa nyt,
+mitä teillä on sydämellänne.
+
+— Ajattelen vain tätä meidän kansamme suurta oppineisuutta.
+
+— Te tahtoisitte, että heitettäisiin kirjat nurkkaan ja "palattaisiin
+luontoon"?
+
+Sepän punainen asumus tuli näkyviin metsän takaa.
+
+— Ajattelen, että olisi hyvä hetkeksi pysähtyä tarkistamaan suuntaa,
+mihin mennään, sanoi agronomi. ‒ Ja ennen kaikkea opittava se työnteko,
+se työnteko! Ja se työnteon ilo!
+
+Seppä sattui tulemaan pihamaalleen ja Riipinen puhui hänelle rattailta
+asiansa. Hiljaisuudessa kajahtelivat miesten äänet vuoronperään ja
+ruisrääkkä säesti heitä tasaisella kaiherruksellaan.
+
+Työnteon ilo! ajatteli Helmi.
+
+Sepän koura lepäsi portinpylvään päällä. Se oli kuin moukari. Agronomin
+koura, joka piteli ohjaksia, oli toinen moukari. Kun niitä katseli,
+tuli mieleen kilkatus ja kalkatus. Äänettömyys oli kuitenkin syvänä
+ympärillä.
+
+Agronomi käänsi hevosensa ja miehet toivottivat toisilleen hyvää yötä.
+Ruisrääkkä ei hellittänyt. Sen ääni kuului lakkaamatta hopeankarvaisen
+kauravainion laidasta. Helmiä puistatti. Yökaste lepäsi jo raskaana
+maassa ja puiden lehvillä.
+
+— Sitä minä tarkoitan, sanoi agronomi, — että... niin, ei sitä saa niin
+lausutuksi kuin tahtoisi, mutta sanonpahan nyt sinnepäin. Tarkoitan,
+että kaiken opin ja sivistyksen pitäisi ymmärtääkseni olla sellaista,
+että se kasvattaisi ihmisissä työnteon iloa. Kaikki muu seuraa
+itsestään.
+
+Kun agronomi kääntyi Helmiin päin, huomasi hän, että tyttö oli käynyt
+kalpeaksi. Hänen oli tietysti kylmä. Oliko se kumma, sumu nousi
+soista tänne asti. Riipinen kahmaisi istuimen alle ja tapasi sieltä
+kumitakkinsa, joka aina kaikkien ilmojen varalta seurasi mukana. Hän
+pani sen Helmin ylle, peitteli häntä ja hieroi hänen hartioitaan.
+Helmi otti äänettömänä vastaan hoidon. Hän oli tullut niin oudon
+voimattomaksi. Mutta siinä häärätessään rupesi agronomi puhumaan
+asiasta, jota ei Helmi tällä hetkellä ollut ottanut lukuun. Hän sanoi,
+että täytyi saada emäntä, ei ollut hyvä olla yksin. Olihan kylässä
+tyttöjä, mutta kun ei saanut mielestään sitä, josta piti. Ja eikö
+kuitenkin olisi mahdollista ajatella, että tämä yksi tottuisi elämään
+täällä maalla ja voisi tyytyä häneen, tähän kömpelöön Riipisen Kalleen.
+
+Helmi oli pelottavan kalpea. Kaulaa myöten uponneena hiekanväriseen
+vaippaan katseli hän tuijottaen eteensä ja hänen silmiensä pohjalla
+kuvastui suuri suru. Agronomi puheli hänelle iloisesti, tämä kosinta ei
+suinkaan ollut mitään ruikutusta. Kesti kuitenkin pitkän aikaa, ennen
+kuin Helmi voi mitään sanoa.
+
+— Te olette kovin hyvä, hän aikoi vaivoin, — minä olen teille
+suuresti kiitollinen. Te olette myöskin järkevä ja minä tekisin
+viisaasti, jos kuulisin teitä. Mutta... se on niin kummallista: minä
+en enää voi rakastaa, en ketään enkä mitään. Minä vain arvostelen ja
+nauran kaikkea. Ensin kun minä paranin, niin minä olin kiitollinen
+ja onnellinen. En koskaan unohda, miten ihanaa oli päästä nurmella
+kävelemään ja nähdä kaikki kukkaset. Nyt minusta miltei tuntuu siltä,
+että olisi ollut parempi yksintein kuolla. Minulla ei ole mitään
+tekemistä maailmassa. Tämä on syntistä puhetta, minä tiedän sen. Äitini
+sanoo aina, että pitää kiittää Jumalaa jokaisesta uudesta päivästä, oli
+se millainen tahansa. Mutta minä en voi. Mikään ei minua huvita, vaikka
+niin usein nauran. Minä en voi itkeäkään, vaikka kyyneleet tekisivät
+niin hyvää. Sellaista se on.
+
+Agronomi oli kuunnellut häntä pää kumarassa ja ohjaksia pitelevät kädet
+polvien välissä. Nyt hän nosti päänsä ja nykäisi ohjaksista.
+
+— No niin — kun ei, niin ei. Mitäs siitä sitten.
+
+Agronomin viisas hevonen tiesi pelästyä juuri oikealla kohdalla Se
+säikähti tyhjää tynnyriä meijerirakennusten takana ja johti molempien
+huvimatkakaan ajatukset iloisempiin asioihin. Kun oli päästy meijerin
+ahteelle, alkoi jo torvisoittokin kuulua juhlatalolta.
+
+
+
+
+KULTAINEN LYYRA
+
+
+Ovi jysähti kiinni, niin että kaikui portaissa ja käytävissä. Helmi
+syöksyi eteenpäin, katsomatta oikealle tai vasemmalle ja vaistomaisesti
+napittaen takkiaan. Hänen kätensä haparoivat pitkin verkaisia ja
+nahkaisia pintoja, mutta hän ei löytänyt hakasia eikä napinläpiä. Koko
+hänen ruumiinsa vapisi. Juuri ulko-oven takana hän vaistomaisesti
+pysähtyi pyyhkimään silmiään, ikään kuin varustaakseen itseään
+katua varten. Juosten hän tuli alas portaat, yli torin ja poikki
+raitiotiekiskojen. Hän pysähtyi hengittämään vasta siinä kulmauksessa,
+missä hän oli kävellyt odottaessaan kellon tulevan likemmä yhtä. Se oli
+ollut viittätoista vailla.
+
+Oli harmaa, kuurainen pakkaspäivä. Sama kello myymälän seinässä
+vastapäätä osoitti nyt puoli neljää. Mennessään tenttiin hän
+oli seurannut sen kulkua, kävellen edestakaisin ja katsellen
+näyteikkunoihin. Tuossa ikkunassa olivat olleet avokengät, jotka
+maksoivat kahdeksantoista markkaa, tuossa ristiäispukuja riipuksissa
+ikään kuin missäkin hirsipuussa, toiset koristettuina sinisillä, toiset
+punaisilla silkkinauhoilla. Hirsipuuhun totisesti tässä elämässä joutui
+ihminen enemmän kuin yhden kerran — ristiäispuvut hirsipuuasennoissa,
+se ei ollut mikään sokea sattuma. Kaikki tämä johtui silmänräpäyksessä
+Helmin mieleen, kun ulkoilma siveli hänen polttavia kasvojaan, kuuran
+kokoontuessa pieniksi puikoiksi hänen kauluksensa nahkaan.
+
+Puolikolmatta tuntia oli piinaa siis kestänyt, oikeata hirsipuupiinaa.
+Ja puolen vuoden kuluttua oli kaikki uusittava. "Te ette ole
+sulattanut... te ette ole kypsä... Teillä ei ole yleiskatsetta, te
+tunnette detaljit... Suuret viivat ovat jääneet teiltä näkemättä...
+Parasta, ettei yritetä aikaisemmin... Jos puolessa vuodessa, niin
+voimme olla tyytyväiset..." Strömmer oli sentään lopulta käynyt
+ystävälliseksi, hän oli kai huomannut, että Helmi oli sairas. Istua
+yhdellä paikalla puolikolmatta tuntia, yksistään se saattoi tehdä
+ihmisen sairaaksi. Professori saa liikkua mielin määrin, kävellä,
+istua milloin pöydän ääressä, milloin ikkunan alla, hän saa katsahtaa
+kadulle, hän saa avata kirjan ja tuorentaa muistiaan — uhri sen sijaan
+istuu kuin kiinni naulittuna. Siinä menettää järkensä, varsinkin,
+jollei ole nukkunut edellisinä öinä.
+
+Helmi ei ollut nukkunut. Tuhannet kirjansivut nimineen, vuosilukuineen
+olivat tanssineet hänen päässään. Hän muisti, millä kohdalla sivua se
+tai se asia sanottiin, millä kohdalla kirjan sivua se tai se vuosiluku
+oli ‒ ja silti hän ei aina muistanut itse asiaa eikä vuosilukua. Se
+oli kuin noiduttua. Kuinka monta kertaa hän viime öinä oli noussut
+etsiäkseen asianomaiselta kohdalta tiedot, jotka eivät tahtoneet pysyä
+päässä. Ja tässä sitä taas oltiin — toisen kerran antoi Strömmer
+hänelle nyt takaisin kaikki tyynni.
+
+No niin, mitäpä se siitä parani, että seisoi tässä. Onni oli kuin
+olikin kääntänyt selkänsä ja puolen vuoden kuluttua piti taasen alkaa
+sitä kosia. Koko Helmin onni oli näihin aikoihin tenttimenestyksen
+varassa ja tentit kävivät hänelle päivä päivältä yhä kauheammiksi.
+Paleli. Miksi hän olikin niin hullu ja seisoi päällysvaatteet auki.
+Saisi tässä vielä kuolemantaudin reppujen lisäksi. Mistä tämä kaikki
+oikeastaan johtui? Koulussa hän ei ollut huonoimpia oppilaita — ja nyt
+kaikki näin mahdotonta! Eikö hän jaksanut?
+
+Mitä hulluja — tässä hän viipyi paikallaan, aivan kuin tuossa
+tanssikengät ja ristiäispuvut. Kello oli kiertänyt kymmenen minuuttia
+eteenpäin, hänen kauluksensa oli ehtinyt käydä aivan lumiseksi. Täytyi
+lähteä jonnekin, mutta minne? Kotiin kai, tuttujen lähettyville ei
+nyt tehnyt mieli, olipa onni, että hän asui yksin. Ruudi saattoi
+olla liikkeellä tähän aikaan — varmaan ilkeämielinen kohtalo toisi
+hänet hänen tavallisilta kävelyreiteiltään jonnekin tännepäin.
+Helmi keksi äkkiä, että hän voi ottaa hevosen, niitä seisoi tuolla
+puistikon takana. Hän pakotti itsensä eteenpäin, häntä paleli, niin
+että hän värisi. Jokainen liike, jokainen huomionteko, jokainen
+ajatus, pienimmänkin päätöksen tekeminen maksoi hänelle ponnistusta.
+Mitenkä hän olikin näin oudon tylsä, mitenkä äskeinen kiihtymys
+Strömmerin luona näin äkkiä oli jähmettynyt? Siksi varmaan, että
+hän jäi niin pitkäksi aikaa paikoilleen tuohon lyijynraskaaseen,
+kuurantäyttämään ilmaan. Istuessaan reessä hän omituisesti elpyi,
+kun ajaessa raitiokiskojen yli tai muuten lumettomilla paikoilla,
+anturat raahasivat kivitystä vastaan. Hänellä oli joskus lapsena ollut
+sellainen aika, että hän pureskeli rihvelejään. "Ette ole kypsynyt...
+ette ole sulattanut..." Professorin lauseet kumisivat kuin mukurakivet
+vieriessään kuormasta maahan.
+
+Jos heittäisi kaikki ja lähtisi kotiin Rantaan!
+
+Ajatus iski hänen päähänsä ja hänen mielensä kävi silmänräpäyksessä
+keveäksi. Mutta samassa hän tunsi, että se tie oli tukossa. Siellä
+kotona ovat Heikki ja agronomi. Ja mihin hän siellä ryhtyisi? Levätä
+voisi jonkin aikaa, jos levosta tulisi jotakin, kun alituisesti
+pitäisi olla valmis kuulemaan kysymyksiä siitä, mitä tutkintoja tällä
+haavaa suoritti — tietysti tätä kysyisi jokikinen vieras, joka astuisi
+keittiöön, ja samassa yhteydessä lausuttaisiin jotakin tähän tapaan: se
+Martta, se Kilpisen tytär, se suoritti siellä tutkinnot niin lyhyessä
+ajassa. Levon laita olisi siellä varmaan niin ja näin. Ja kun olisi
+"levännyt" jonkin viikon — mitä sitten? Uudestaan lukuihin, mitäpä
+muutakaan!
+
+Helmi tuli tuttuun huoneeseensa ja tapasi vaatteensa huiskin haiskin
+tuoleilla ja vuoteella. Tentti oli hänen ajatustensa vaivalloisuuden
+vuoksi viime puolentunnin kuluessa ehtinyt joutua jotenkuten kauas
+hänen mielestään. Se tuli nyt äkkiä taasen lähelle ja alkoi kaivella
+ja kiertää. Kirjaläjät pöydällä valoivat kuin öljyä tuleen. Suuri
+kirjallisuushistoria oli avoinna, hän oli vielä viime hetkessä katsonut
+sieltä Shakespearen kuolinvuotta — eikä hän sitten kuitenkaan ollut
+sitä tentissä muistanut.
+
+Hänet valtasi eräänlainen raivo ja hän paiskasi naurahtaen
+käsilaukkunsa kirjan aukeamalle. Lukko paukahti ja lyijykynä ja
+taskupeili vierivät lattialle. Menkööt — häntä nauratti, tai ehkäpä
+se oli vilua. Olisi pitänyt ryhtyä järjestämään, eihän tällaista
+sekamelskaa jaksanut katsella. Mutta puku, se oli myöskin riisuttava,
+tenttipuku — kaikki nämä mustat pitsit, joilla se oli koristettu kuin
+milläkin suruharsoilla.
+
+Hän tuli peilin eteen. Kasvot olivat paisuneet, ikään kuin ne olisivat
+olleet paleltuneet. Oli ollut hirvittävän kylmä, oli yhä vieläkin.
+Tulisikohan hän sairaaksi? Vähemmästäkin: puolikolmatta tuntia
+sellaista piinaa. Ei totta totisesti hän enää menisi siihen leikkiin,
+mieluummin vaikka mitä! Jos hän muuttaisi alaa — olihan pankkeja ja
+konttoreja, virastoja, joissa seisoi naisia luukkujen ja ristikkojen
+takana...
+
+Hän ei jaksanut ajatella. Se hirveä voimattomuus tuli. Hän ei moniin
+aikoihin ollut tuntenut sitä, ja nyt se tuli. Märkä vilu asettui koko
+hänen ruumiinsa ympärille, tuntui siltä kuin hiuksetkin olisivat
+kostuneet. Hän sai kiinni pöydästä ja pääsi sohvalle. Koko kirjaläjä
+vyöryi permannolle, hän kuuli sen kuin jostakin kaukaa. Hän itki eikä
+enää ajatellut mitään. Pitkä jännitys laukesi ja purkautui kyyneliin.
+Tuli helpompi olla. Kunhan vain ei olisi palellut.
+
+Hän itki ja itki ja hänestä alkoi tuntua, ettei se nyt ole koko
+maailman asia, jollei tentissä läpäissytkään tällä kertaa. Hänpä lepää
+jonkin aikaa kokonaan, ajattelee kaikkea muuta kuin estetiikkaa — ja
+sitten jaksaa taas käydä noiden tuhansien sivujen kimppuun, jotka
+tuolla pöydän alla häpeävät ankaruuttaan ja mahtipontisuuttaan. Hänpä
+huvittelee jonkin aikaa perin pohjin. Hänen uusi valkea pukunsakin on
+kokonaan käyttämättä. Se on raskasta valkeaa silkkiä ja valuu kuin vesi
+alas olkapäiltä. Ehkä Ruudiakin haluttaa tanssia, Ruudi on hänkin ollut
+työssä — vaikka paremmin menestyen kuin Helmi.
+
+Tämä viluttaminen ei tiedä hyvää. Tai ehkä huoneessa on kylmä. Ei ollut
+viisasta seisoa siellä tanssikenkien ja ristiäispukujen edessä. Unetti.
+
+"Mikä on ollut Shakespearen merkitys?" Merkitys... merkitys... kuinka
+sellaiseen voi vastata! Ei hän ollut tietänyt sanoa, vaikka tavallaan
+oli tietänytkin. Strömmer osasi ilkeästi asettaa kysymyksensä.
+"Mitä on Cervantes tarkoittanut Don Quijotellaan?" Tarkoittanut...
+tarkoittanut... siihen oli siihenkin mahdoton mitään sanoa. Olisi
+kysynyt Don Quijoten sisältöä, niin hän olisi tietänyt kuin vettä vain.
+"Kuka on Ranskan suurin lyyrikko?" Viktor Hugo. "Miksi juuri hän?"
+Miksi... miksi? Hän oli kiihkeästi etsinyt päästään jotakin järkevää
+selitystä siihen, että Victor Hugo oli Ranskan suurin lyyrikko, mutta
+ei ollut keksinyt mitään, joka olisi häntä itseäänkään tyydyttänyt.
+Hädissään hän silloin tuli sanoneeksi, että Viktor Hugolle oli Lanson
+omistanut suuremman tilan kuin kenellekään toiselle. Siihen oli
+Strömmer pirullisesti hymyillyt, mitään sanomatta. Mutta Helmi oli
+siitä käynyt niin avuttomaksi, ettei hän lopulta saattanut tehdä tiliä
+edes Goethen rakkauksista, vaikka hän tiesi osaavansa ne viidellä
+sormellaan. Silloin hän jo oli varma kohtalostaan eikä muuta toivonut,
+kuin että Strömmer julistaisi hänen tuomionsa. "Te ette ole kypsynyt...
+te ette ole sulattanut..."
+
+Hän pakotti itsensä nousemaan. Päässä huojui ikään kuin aivot olisivat
+siirtyneet toiselta puolelta toiselle. Kun saisikin hyllyltä alas
+huopapeitteen, kauniin punakirjavan huopapeitteen. Se oli ostettu
+silloin viimein, kun hänet vietiin sairaalaan. Eedla ja Pirsta
+olivat yhdessä käyneet ostamassa sen, Eedla oli sanonut, että se
+ulkomaanmatkalla olisi hyvään tarpeeseen, ei ensinkään saattanut
+ajatella ulkomaanmatkaa ilman tuollaista peitettä. Aappis oli hänkin
+joskus kertonut liikuttavia juttuja jostakin huopapeitteestä.
+Tuollaiset matkapeitteet ovat siis jotakin varsin runollista. Helmin
+huopapeitteen runous on vastaiseksi kotoisin ainoastaan sairaalasta.
+Se on syksystä lähtien virunut kaapin ylimmällä hyllyllä yhdessä
+hatturasian kanssa, hän ei ole sitä tarvinnut, kun hänen huoneensa on
+niin lämmin, eikä hän jouluna ottanut sitä mukaansa kotiin maallekaan
+‒ kunhan nyt vain saisi sen alas kaapin hyllyltä — päässä oli kumma
+tunne. Hyvin se kävi: peite tuli alas, hatturasia jäi paikoilleen.
+Peitteen mukana tuli kuitenkin esine, jota ei nyt olisi tarvittu,
+ylioppilaslakki. Hän oli ostanut sen kunniatervehdystilaisuutta
+varten viime syksynä — Helsingissä oli vierailulla joku kuuluisa
+ulkomaalainen professori, mikä hänen nimensä olikaan? Oli myöhemmin
+tehty laivaretki...
+
+Helmi kiiruhti sohvalle ja vetäytyi peitteen alle. Ei se paljon
+auttanut. Olisi pitänyt lämmittää huoneessa. Kunhan joku ihminen olisi
+tullut...
+
+"No voiko neiti sanoa minulle, minkä tähden luetaan runoutta?" Strömmer
+tuntui nauttivan hänen hämmingistään.
+
+Helmi meni jonkinlaiseen horrostilaan, jossa tentin onnettomat
+kysymykset yhä toistuivat.
+
+Oli pilkkosen pimeä, kun hän heräsi. Ensi hetkessä ei hän tietänyt,
+missä hän oli ja mitä oli tapahtunut, hän olisi yhtä hyvin voinut olla
+kotona maalla kuin helsinkiläishuoneessaan, tai vaikkapa sairaalassa.
+Hänen oli kuuma. Vaivoin hän pääsi pystyyn ja löysi sähkövalon
+kiertimen. Vaistomaisesti hän avasi oven, meni puhelimen ääreen ja
+soitti sairaalaan Lahja Suvi-Aholle.
+
+— Minä luulen, että olen vähän kipeä, sanoi hän. ‒ Ehtisitkö sinä
+pistäytyä...
+
+Helmiin koski Lahjan lyhyt, täsmällinen ja hiukan kalsea puhetapa.
+Lahja lupasi kuitenkin tulla, tehtyään iltakierroksensa sairaiden
+luona. Tämän keskustelun jälkeen sai Helmi voimaa järjestää
+huoneessaan. Odottihan hän lääkäriä. Häntä paleli niin, että vihloi
+ruumiissa, mutta hän veti alas uutimet, muutti pukua ja pani kaikki
+paikoilleen. Kirjapinkatkin hän kylmäverisesti järjesti pöydälle, jonka
+ääressä hän kuukausimääriä oli istunut kytkettynä. Siinä liikkuessaan
+hän sai äkkiä hyvin selkeän hetken. Hän näki, ettei hän enää jaksaisi
+taistella tuon laudaturin kanssa, näki myöskin, ettei hänellä enää
+ollut paluuta siltä tieltä, jolle hän oli astunut. Miksi — sitä hän
+ei täsmällisesti tietänyt, luultavasti siksi, ettei hänellä ollut
+voimaa kestää ihmisten ivaa sen johdosta, ettei hän ollut onnistunut.
+Hän totesi itselleen, että se oli luonteen heikkoutta, eihän ollut
+häpeä tunnustaa erehdystä. Kun hän otti ylioppilaslakkinsa pöydältä
+pannakseen sen hyllylle, mistä se oli pudonnut, näki hän selvästi
+koko ylioppilasaikansa päästä päähän, ikään kuin keskellä pimeyttä
+valonheittäjä olisi suunnannut säteensä juuri siihen hetkeen, jolloin
+hän sai kultaisen lyyransa.
+
+Tavoitellessaan sitä aikoinaan ei hän ollut lukenut työnteon ilosta,
+vaan ainoastaan saadakseen tämän valkoisen lakin ja kultaisen lyyran.
+Niin hullunkuriselta kuin se nyt tuntuikin, oli tuo pieni valkoinen
+lakki vuosikausia ollut hänestä tavoiteltavin asia maailmassa.
+Jollei tämä lakki olisi kuulunut ylioppilaaksituloon, niin ei mikään
+maan mahti olisi saanut häntä ponnistamaan kirjojen ääressä. Ja
+päällepäätteeksi tuo lakki ei edes yleensä naista pukenut!
+
+Katuiko hän? Voiko katua elämää, joka on ollut täynnä iloja ja täynnä
+tuskaa? Hänen elämänsä oli kulunut kuten helteinen suvi, joka jättää
+niukan sadon. Sellaiset suvet voivat olla kauniit, mutta ne eivät ole
+käytännölliset. Ne voivat olla yksilöä varten, mutta ne eivät ole
+yhteiskuntaa varten. Ja kukaties yksilökin pitkän syksyn aikana näkee
+nälkää niiden niukkojen tähkäpäiden ääressä, jotka hänen lyhyt kesänsä
+on tuottanut.
+
+Oli miten oli — huolimatta kaikista käytännöllisistä näkökohdista
+tulisi runouden hohde aina ympäröimään valkeaa samettilakkia
+kultaisine lyyroineen. Aina tulisi se olemaan nuorille tavoiteltavin
+ja kadehdittavin asia maailmassa. Ei koskaan tulisi puuttumaan niitä,
+jotka terveytensä uhalla ponnistaisivat saadakseen tuon pienen
+valkoisen esineen. Rammat ja raajarikotkin tulisivat taistelemaan
+päästäkseen osallisiksi siitä.
+
+Istuen punaisessa nojatuolissa, missä Ruudin oli tapana istua, kun hän
+kävi Helmiä tervehtimässä, Helmi odotti lääkäriä. Kuume poltti jo hänen
+suonissaan ja vilunväreet vihloivat jäsenissä. Hän ajatteli kuitenkin
+selkeämmin kuin terveenä — olisipa hänen järjen juoksunsa tentissä
+tänään ollutkin näin hyvässä kunnossa! Häntä huvitti leikitellä aivan
+kuin hän olisi esittänyt teatteria. Oli kuin tauti jo olisi vienyt
+hänet ulkopuolelle todellisen elämän ja antanut hänelle jotakin
+syrjästäkatsojan tarkkanäköisyydestä. Ajatukset lakista ja kultaisesta
+lyyrasta tulivat juuri niinkuin teatterissa ihmiset ja tapahtumat
+sillä hetkellä, jolloin niitä tarvitaan. Ylioppilaslakki oli astunut
+näyttämölle aivan ohjelmanmukaisesti tänä onnettomana päivänä, jolloin
+oli niin kaikin puolin sopivaa kääntyä katsomaan taaksepäin.
+
+Kultainen lyyra — mikä salaperäinen mahti olikaan tässä symbolissa,
+joka sukupolvi sukupolven jäljestä oli kiinnittänyt itseensä nuorison
+kiihkeät ajatukset, toivomukset ja kunnianhimon! Kuinka paljon nuorta
+uskoa, kuinka paljon luottamuksellisesti kärsittyä tuskaa ja vaivaa,
+kuinka paljon unelmia ja epätoivoa liikkuikaan tämän pienen, ikuisesti
+vaikenevan soittimen kultakielten ympärillä! Kuinka monessa ilottomassa
+lapsuudessa ja nuoruudessa oli se ollut kuin toivon viiri, kuin
+huomenen lupaus! Kuinka kiihkeästi olivatkaan tuhannet kädet ojentuneet
+sitä kohti, nuoret kädet, joilta elämä jo oli ehtinyt paljon kieltää,
+mutta jotka tässä tavoittelivat sen ihanimpien lupausten täyttymistä!
+Se oli, tämä pieni kultainen esine, ollut nuorukaisten elämänpyrkimys
+‒ nyt se oli myöskin neitojen. Niin monet pojan- ja tytönkädet, jotka
+toisissa oloissa entisaikaan olivat etsineet toisiaan, tavoittelivat
+nyt tätä yhteistä symbolia. Mutta kuinka kalliisti tämä kaikki usein
+saatiinkaan maksaa, kuinka usein tämä kaunis symboli paljastuikin
+harhakuvaksi! Kuinka monet kädet tapailivatkaan tämän nuoruuden
+päämääräksi korotetun vertauskuvan takaa tyhjää ilmaa, väsyivät ja
+kuihtuivat ennen aikaansa...
+
+Helmi istui niin omissa ajatuksissaan, ettei hän huomannut, ennen kuin
+lääkäri astui sisään.
+
+Kuume paloi hänen ruumiissaan kuin tuli,
+
+
+
+
+VAPUNPÄIVÄNÄ
+
+
+Vapunpäivä.
+
+Se on koittanut säteilevänä ja voimakkaana. Kylä on kuin valokylvystä
+nostettu. Silmää häikäisee, jos katsoo taivaaseen. Ainoastaan
+kesantopelto on rauhallinen, kaikella muulla tuntuu olevan sellainen
+kiire, ettei malttaisi odottaa huomista päivää. Täytyy ottaa yökin
+avuksi.
+
+Vain hänellä ei ole kiirettä. Tai jos on kiire, niin ei ole eteenpäin.
+Taaksepäin mennään ja nopein askelin. Hänelläkin on siis kyllä kiire.
+Vaikka vastaiseen suuntaan. Kuinka on kummallista, ettei häntä
+muutaman viikon, ehkä päivän — niin, varmaan päivän — perästä enää
+ole! Koivuissa tulee olemaan lehdet, pihlajat tulevat kukkimaan,
+Ylimaan osakunta tulee viettämään kesäjuhlansa — häntä, Helmi Rantaa,
+ei ole. Ruoho tulee itämään hänen haudallaan ja hautajaisseppeleet,
+myöskin osakunnan seppel, kuihtumaan ja kirjoitukset nauhoista
+haalistumaan. Hän itse lepää arkussaan kolmen kyynärän syvyydessä,
+puettuna valkoiseen silkkipukuun, jossa hän on tanssinut kerran,
+Helsingissä, kauan sitten. Ruudi piteli kättään hänen ympärillään ja
+kiusasi häntä ihanalla tavallaan, vuoroin ivaten, vuoroin lausuen
+hyviä sanoja. Ruudikin puolestaan sanoi, että oli ihanaa kiidättää
+häntä, painoi häntä vastaansa ja nosti hänet korkealle ilmaan. Siitä ei
+ole kuin muutama kuukausi. Se oli heidän viimeinen tanssinsa. Helmin
+kuolemantanssi. Sen illan puvussa hän tulee lepäämään arkussaan, hän
+on sanonut äidille, ettei hän tahdo niitä kauheita pukuja, jollaisia
+ostetaan kuolemaa varten, hän tahtoo ylleen elämän puvun ja rintaansa
+saman vaaleanpunaisen silkkiruusun, jolla Ruudin silmät olivat
+levänneet. Äidistä tämä tietysti oli kauheaa puhetta. Kuolema on
+vanhankansan ihmisille jotakin niin suurta ja juhlallista, he aina
+pelkäävät sitä ja toivovat siltä jotakin. Nykyajan ihminen ei pelkää
+eikä liioin toivo. Sen vuoksi hän katselee kaikkea rauhallisemmin.
+
+Helmiä väsyttää. Jos hauta antaa ikuisen unen, niin mitäpä muuta
+haluaisi pyytää! Mitäpä väsynyt muuta tarvitsisi. Ei ole tuskiakaan
+enää ja se on suloista. Mutta mitä tietääkään tämä tuskattomuus
+— sitäkö että kuolema pian tulee? Vai tapahtuisiko ihme? Jos hän
+paranisi...
+
+Jos hän paranisi!
+
+Tämä ajatus palaa uudelleen ja uudelleen. Tuhat kertaa hän on tuntenut,
+ettei hän enää halua elää, tuhat kertaa hän on vihannut rakkautta,
+joka polttaa poroksi ihmisen rauhan. Kuitenkin palaa aina ajatus:
+jos tulisi terveeksi, jos tapahtuisi ihme. Hän tietää, ettei ole
+mitään mahdollisuutta elää — eikö hän olisi nähnyt sitä omaisten
+teeskentelevän iloisista kasvoista lääkärien mentyä, eikö hän olisi
+kuullut sitä lääkärien valheellisista sanoista. Jotkut rehelliset
+ihmiset ovat rehellisesti sanoneetkin, ettei hän elä enää yli kevään
+ja kehoittaneet häntä valmistautumaan. Viimein, kun hänellä oli
+se vaikea kohtaus ja kaikki luulivat lopun olevan käsissä, kysyi
+äiti pelonalaisesti, eikö hän haluaisi pappia. Hän kuuli puhuttavan
+ympärillään, että hänen jalkansa jo olivat kylmät. Kuitenkin palaa aina
+kysymys: jos tulisi terveeksi!
+
+Tänään se tulee oudon voimakkaana ja panee veren kiertämään, niin
+että tekisi mieli yrittää ylös vuoteesta. Hän onkin maannut tässä
+monta kuukautta. Mutta tänään on taivas ihmeellisen sininen,
+sireenipensaitten nuput ikkunan alla puhkeavat silmin nähden ja linnut
+täyttävät riemullaan ilmojen ääret. Mullan ja versovan vihannan lemu
+tulvii sisään lauhan tuulenhengen mukana. Jumala, jos tulisi terveeksi!
+Jos vielä kerran saisi seisoa, kävellä, nähdä Ruudin, kuulla Ruudin
+nauravan, heittäytyä nurmeen, poimia kukkia...
+
+Sairaan katse viipyy sinisessä ilmassa, jossa leivonen kohoaa korkeutta
+kohti ja tuhannet pienet, vastaheränneet eläimet hyörivät ja pyörivät.
+Aurinko lämmittää hänen kasvojaan ja laihtuneita käsiään, kyntömiesten
+huudot sulavat yhteen lintujen laulun kanssa. Sairas viipyy ääneti,
+huulet avoimina, ja tuntuu siltä kuin taivaan suuresta sinisestä
+kalkista vuodatettaisiin elämää hänen riutuneeseen ruumiiseensa. Tuntuu
+siltä kuin tapahtuisi jotakin ratkaisevaa, kuin elämä ja kuolema
+olisivat taistelleet hänen omistamisestaan ja ratkaisu juuri nyt
+olisi edessä. Veri, joka kauan on ollut ikään kuin hyytyneenä hänen
+suonissaan, kiertää taasen ‒ Jumala, jos tulisikin terveeksi!
+
+Tuossahan on vuoteen vieressä hänen ylioppilaslakkinsa, sisarhan sen
+pani siihen, ennen kuin läksi muiden mukana Mustamäkeen. Lakki-raukka,
+se olisi pitänyt pestä, se kävi silloin huviretkellä niin pahaksi.
+Mustamäessä on tänään ristiäiset. Heikin tytär siellä kastetaan —
+etteivät vain saisi päähänsä panna sen nimeksi "Helmi". Se ei olisi
+lapselle onneksi! Ei, ei ole pelkoa ‒ lapsen äiti on kyllä huomannut,
+ettei Heikin elämä ole ihan eheää. Niin, tuohon ne panivat Helmin
+valkean lakin ja rinnalle kimpun ruusuja. Myöskin Ruudin kukat kuolevat
+tuossa hänen lakkinsa vieressä — onko mahdollista, että Ruudi on
+muistanut häntä! Hän ei uskoisi sitä, jolleivät nuo kukat olisi tuossa
+ja jollei hän kuulisi korvissaan Pirstan ääntä: "Ja nämä, ne ovat
+Ruudilta. Ruudi lähettää niiden kautta terveisensä ja toivottaa, että
+sinä pian paranisit ja palaisit Helsinkiin. Hän käski sanoa, ettei hän
+ole saanut tanssia iltaakaan oikein _con amore_ siitä asti kuin sinä
+läksit."
+
+Pirsta ja Eedla he kävivät todella häntä tervehtimässä, toivat kukkia,
+makeisia ja Aappiksen viime kirjan. He viipyivät kolme päivää,
+valitettavasti Helmi ei silloin vielä ollut tointunut vaikeasta
+kohtauksestaan. Hän ei kuullut niin paljon kuin hän olisi tahtonut
+kuulla, hän ei jaksanut. Mitä hän oikeastaan sai kuulla Ruudista? Että
+Ruudi voi hyvin ja oli yhä teatteriarvostelijana ‒ viimeksimainitun
+seikanhan hän kyllä tiesi sanomalehdistä. Välttivätkö he tahallaan
+kertomasta Ruudista? He syyttivät aina Helmin väsymystä. Aappis
+oli taas julkaissut uuden Hiira-teoksen, tällä kertaa "Hiiran
+ylösnousemuksen". Se oli romaani, Ruuto Syrjänen oli lehdessään
+ylistänyt sitä pilviin asti. Eedla oli lehdessään kriitillisempi, hän
+oli sanonut sitä sekavaksi ja tämän lausunnon johdosta oli syntynyt
+pieni polemiikki. Väittelyn kestäessä oli kaupungilla levinnyt
+tieto, joka sittemmin huomattiin oikeaksi: Tauno Nuotio oli viety
+hermosairaalaan ja pelättävissä oli parantumaton mielenvikaisuus.
+Aappis-parka! Sic transit... Pirsta käytti puheessaan pieniä viattomia
+kiroussanoja — se tuli nyt yhtäkkiä Helmin mieleen. Mikä Pirstan oli?
+Eikö hän ollut saanut tointa? Oliko hänen vaikea elää? Helmi päätti
+pyytää isältä ja äidiltä, että hän saisi lähettää jonkin pienen lahjan
+Pirstalle. Hänelle tuli äkkiä Pirstan puolesta hätä. Pirsta oli kerran
+puhunut leikkiä, että mikäpä tässä muukaan tulee eteen kuin kulkea
+kerjäämässä ovelta ovelle tai turvautua johonkin rikkaaseen herraan...
+se oli tietysti ollut leikkiä...
+
+Käki alkoi kukkua koivussa ikkunan alla. Sillä oli heleä iloinen
+ääni ja toinen käki yhtyi heti sen kukuntaan. Helmi pysytteli hiljaa
+ja kuunteli. Hän saattoi nähdä käen leveän pyrstön ja siivet, jotka
+hiukkasen avautuivat joka kerta, kun lintu kukahti. Oliko taivas
+koskaan ollut niin sininen kuin tänään? Tänään on Vapunpäivä,
+vaikeitten lakkien ja ruusujen päivä. Tänään kuolee paljon ruusuja
+Helsingissä.
+
+Nyt, tällä hetkellä ne kaikki ovat siellä koolla ja sima vaahtoaa ja
+laulu soi. Tämä sama sininen taivas kaartuu yli Helsingin. Siku ja
+Eelis — tai ehkä jotkut nuoremmat, tai tuskin sentään — Siku kumminkin
+on rientänyt Alppilaan auringon nousun aikaan vallatakseen paviljongin,
+jossa Ylimaan osakunnalla on tapana tyhjentää kevään malja. Sikulla
+on yllä kesätakki — luultavasti vanha ja hiukan haaltunut, mutta
+rinnassa tuoreita kukkia. Kuin lintu häkissään istuu Siku, varjellen
+lasipaviljonkiaan muilta tulijoilta, kunnes alkaa kuulua laulua, ja
+haaltunut lippu, valkotakkiset parvet ja koko suuri yleisö saapuvat.
+
+Ja ajatellessaan Siku Kalliota, ikuista ylioppilasta, joka keltanokan
+koko innostuksella hyökkää kello kuusi vuoteestaan tullaksensa
+ensimmäisenä perille Alppilaan, saa Helmi ikään kuin vereensä pisaran
+siitä verestä, joka vapunpäivänä kiertää pääkaupungin suonissa.
+Helsingin vapputunnelma on aivan erikoinen, siihen kuuluu laulua,
+simaa, tippaleipiä, aamiaispäivällisiä Luodolla tai Kappelissa,
+remuamista, juopottelua, konfettisadetta, ajelehtimista kaduilla ja
+kapakoissa. Siinä on jotakin keinotekoista ja kylmää, siinä huudetaan
+ja hosutaan järjettömästi. Mutta tämä kaikki on sittenkin ollut
+keuhkoille virkistävää. Helsingin vapunpäivä ei ole shamppanjaa —
+kaukana siitä. Mutta se on hyvää maalaissahtia, sellaista, josta voi
+tulla pieneen iloiseen hutikkaan — tämän sanoi Ruudi kerran — tietysti
+Ruudi!
+
+Ruudi on tänään autossa tehnyt kierroksen Helsingin ympäri — kuka
+onkaan istunut hänen rinnallaan ja saanut häneltä ruusun? Kahtena, ei
+kolmena vapunpäivänä antoi hän ruusun hänelle, Helmille. Ensi vuonna
+olivat Pirsta, Eedla ja Aappis mukana — sittemmin ajoivat he Ruudin
+kanssa kahden. Ei milloinkaan hän unohtaisi, kuinka Ruudi kerran näin
+vapunpäivänä puhui keväästä, siitä, kuinka kevät seuloo luomakunnassa,
+kuinka se erottaa sen, mikä saa elää vuoden eteenpäin, ja sen, mikä on
+tuomittu kuolemaan.
+
+Helmi oli silloin vielä terve. Tänä vuonna tulee hän olemaan niitä,
+jotka seulotaan maahan... Kuinka se on kummallista, että hautausmaan
+koivut tulevat imemään suoniinsa hänen elämänsä mehun ja nostamaan sen
+latvoihinsa. Kuinka se on kummallista että elämä täällä jatkuu ikään
+kuin ei häntä, Helmiä, koskaan olisi ollut. Vainioita kynnetään, kuten
+tänään, kiurujen laulu helisee kohti taivasta, yhä uusia tyttöjä tulee
+lukemaan Goethen rakkauksista siinä huoneessa, missä hän, Helmi, on
+niin paljon kärsinyt ja iloinnut — hän itse on poissa! Yhä harvemmin
+mainitaan kotona hänen nimeään. Kirkkotiellään käyvät isä ja äiti
+joskus hänen haudallaan. Heikkikin tottuu vaimoonsa ja alkaa iloita
+lapsistaan.
+
+Mutta hänenhän piti tulla terveeksi! Voi tapahtua ihme, hän voi... Ei,
+se on itsepetosta. Hän tietää varsin hyvin, että tämä on lopun alkua.
+Väsymys palaa, häntä alkaa palella. Nytkö, nytkö se tapahtuu? Herra
+Jumala... — Jumala, minä olen sinua niin paljon kieltänyt, mutta nyt...
+kuitenkin... älä hylkää...
+
+Ovi avautui hiljaa ja nuori palvelustyttö tuli kysymään, kuinka neiti
+jaksoi. Olivat soittaneet Mustamäestä ja käskeneet tulla katsomaan. Ja
+Mustamäen pienestä tytöstä oli tehty "Helmi Valpuri".
+
+Helmi sai voimansa takaisin, käski sanoa, että hän voi hyvin, ei
+pidä hänen tähtensä kiirehtiä kotiin, sanoa terveisiä vain. Hän sai
+vaivoin sanat suustaan, häntä hiotti ja paleli. Mutta hän jaksoi
+jäädä ajattelemaan pientä Helmi Mustamäkeä, joka alkoi retkensä tässä
+oikullisessa elämässä. Hänen silmänsä etsivät Ruudin kukkia, jotakin
+kiinnekohtaa, mutta kaikki hämärtyi. Oli kuin hän olisi levännyt
+jäisessä vedessä. Tai joko hän oli kuollut? Oli kuin kylmä vesi olisi
+läikähtänyt hänen päänsä yli ja tukahduttanut hänet. Mutta hän eli
+vielä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Portinpielessä seisoo kaksi nuorta kuusta ja tie on havuilla sirotettu.
+Pihan perälle on pystytetty kuusia ja niiden keskellä, korokkeella
+seisoo valkoinen arkku. Neljä ylioppilasta viipyy lippuineen arkun
+ääressä. Tutut apunaiset juoksevat keittiön ja kellarin väliä
+kerma-astiat käsissä. Kaikki ovat pukeutuneet mustiin. Sisällä ovat
+pöydät peitetyt valkeilla liinoilla ja sohvatyynyjen ympärille on
+pantu valkeat kankaat. Helmin suuri ylioppilaskuva hallitsee salin
+keskiseinää, sen ympärille on tehty seppel valkeista ruusuista, jotka
+ovat solmitut suruharsolla. Eteisen penkit ovat täynnä suruseppeleitä.
+
+Rattaat toistensa jälkeen ajavat läpi apilavainion, kohti Rannan taloa.
+Mustapukuisia emäntiä ja lapsia tärkätyissä valkoisissa vaatteissa
+astuu portaita kohti. Eemelillä on tekemistä tallin luona, mutta isäntä
+ottaa vastaan vieraat portailla.
+
+— Kuka olisi voinut aavistaa, että näin kävisi, sanovat vieraat hiljaa
+isännälle. — Valitamme surua. Hän yskähtää, nielee kyyneleen ja käskee
+sisälle. Siellä olisi kahvia. Salissa on mummo vanhentuneena ja
+kyynelten vallassa. Vieraat toistavat hänelle samat sanat, jotka äsken
+sanoivat isännälle, ja vanhuksen kyyneleet vuotavat vuolaasti ja hän
+valittaa ääneensä.
+
+— Tapahtukoon Jumalan tahto, sanoo äiti ilman kyyneliä, kun valitetaan
+hänen suruaan.
+
+Äiti on ikään kuin kasvanut.
+
+— Terve, terve, isäntä, sanoo agronomi. — Katsokaa nyt, hän ei kestänyt
+siirtoa. Puutkin käyvät läpi koulun, ennen kuin tottuvat. Hän ei
+kestänyt.
+
+Agronomi ei mene juomaan kahvia, hän siirtyy pihan perälle ja tervehtii
+ylioppilaita.
+
+— Vai niin, vain niin, täällä on vanhoja tuttuja, terve, terve. Jaa-ah,
+että on tultu oikein joukolla. Ja maisteri on vielä kuraattorina,
+sehän on mukavaa, mitäs se sitten siitä ainaisesta vaihtamisesta
+paranee. Neiti Pirsta, kuulkaas, te olette ränstynyt. Kas sitä se
+kaupunki tekee. Tiedättekös te, että jollette te olisi käyneet täällä
+viisi vuotta sitten, ‒ vai onko siitä vallan kuusi — niin ei tämä
+nuori nainen nyt lepäisi tässä kylmänä. Vaan hän askaroitsisi tuolla
+naapurissa tai minun mökilläni tuolla kirkon takana. Mitäs sanotte
+siihen?
+
+— Agronomi tekee raskaan syytöksen meitä vastaan, sanoo kuraattori
+vakavana.
+
+— Te tapoitte silloin käärmeen. Tätä se ennusti. Käärmeet ovat aina
+tietäneet onnettomuutta, kun ovat tulleet tämän talon likelle. Niin
+sanovat ihmiset, jotka tuntevat nämä Rannan talon väet pitemmälti.
+
+Heikki emäntineen ajaa taloon. He kiinnittävät hevosensa aidan taakse
+ja tulevat hiljalleen portaita kohti. Heikin käsivarrella on suuri,
+kaupungista tilattu seppel. Emäntä menee sisään, mutta Heikki tulee
+arkun luo. Hän paljastaa siinä päänsä ja alkaa yskiä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta kukkiva suvi on ympärillä, pihlajat lemuavat ja apilavainio
+punertaa. Kuin kyynelvuo putoavat hautausvirren säveljaksot keskelle
+lintujen iloa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Helmi parahtaa ja herää. Kaikki on ollutkin unta.
+
+Hän makaa sängyssään, äiti ja sairaanhoitajatar liikkuvat hänen
+ympärillään. Juostaan. Äiti itkee. Sisar sanoo, että kiireesti täytyy
+soittaa lääkärille. Helmi tahtoisi nousta, ojentaa kätensä, tarttua
+johonkin. Hänen rinnallaan on jotakin suurta ja painavaa. Tulee oudon
+pimeä. Hän yrittää vielä ylös, hän koettaa huutaa, hänen täytyy saada
+ilmaa. Jumala!... Äiti... Heikki... auttakaa! Jumala!
+
+Pimenee kokonaan.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75306 ***