path: root/75291-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75291 ***

language: Finnish




RAKKAUDEN KIROUS

Romaani


Kirj.

HARRI KANGAS [Toivo Tervas]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1921.




1.


Minä uskoin todellakin niin! Minä, ylellisyyden ja maailman turhuuden
lapsi, luulin, että köyhyys oli pahinta mitä maa päällänsä kantoi, se
köyhyys, joka tuijotti vastaani tyhjästä rahalaatikosta ojentaessani
käteni antaakseni siitä rahaa vanhalle taloudenhoitajattarellemme,
köyhyys, joka irvisteli minulle mahonkisen vaatekaappini peiliovesta,
köyhyys, joka varasti toisen vanhan perhehopean toisensa jälkeen
ruokasalin seinähyllyiltä ja joka, mikä oli pahinta, hiiviskeli rakkaan
isäni invaliidituolin ympärillä korjaten salaa pois parhaan viinin ja
herkullisimman palan sairaan pieneltä pöydältä.

Köyhyyden syytä oli sekin, että kihlaukseni kapteeni Denisoffin kanssa
purkaantui. Lothar oli iloinen, elämänhaluinen ja rakastettava,
mutta hänkin tarvitsi rahaa, rahaa, jota kaikki halusivat ja jota ei
kenelläkään ollut kyllin, rahaa, joka oli onni ja kirous! — En voi
väittää, että tämä kihlaukseni purkaantuminen olisi koskenut minuun
erikoisemmin. Olen aina pitänyt Lotharista, mutta en ole koskaan häntä
rakastanut. Mutta isäni, joka oli tätä kihlausta hartaasti toivonut,
murtui aivan, kun tulin kertomaan siitä hänelle. Hän ei tosin sanonut
mitään, mutta hänen ylpeä, harmaa päänsä painui käden varaan ja hän
mutisi jotain itsekseen. Kysyin toivoiko hän jotain, mutta hän vain
silitti kättäni mutisten hiukan käheästi: Pieni Punahilkkani, pieni
Punahilkkani. —

Isä ja minä, me kaksi olemme aina kuuluneet yhteen. Äitiäni en ole
milloinkaan tuntenut; isä on ollut minulle kaikki kaikessa. Jo pienenä
palleroisena ollessani oli hän rakkain leikkitoverini, valoisan
lastenhuoneen tervetullein vieras, jonka satusuoni oli ehtymätön ja
joka ei milloinkaan väsynyt keksimään uusia leikkejä. Hän oli minulle
isä, äiti, toveri — kaikki, kunnes onnettomuus tuli. Ja se tuli kuin
salama kirkkaalta taivaalta; kuten sanotaan. Hän sai halvauskohtauksen,
josta hän ei enää milloinkaan täysin toipunut. Pian sen jälkeen iski
salama toisenkin kerran. Isä kadotti äkkiä miltei kokonaan suuren
omaisuutensa.

Aluksi tuntui kovin oudolta, miltei mahdottomalta, tottua uusiin
olosuhteisiin. Nuoruuden joustavuudella mukauduin minä siihen kuitenkin
suhteellisesti helpommin kuin hän. Kun Herbert-serkku, joka jo parin
vuoden ajan oli hoitanut isäni raha-asioita melkein kokonaan — sillä
isäni oli aina pitänyt omaisuutensa hoitamista suurena vaivana
ja rasituksena — selitti minulle tilanteen, erotin heti kaikki
palvelijat, paitsi Petteriä ja vanhaa Anastasiaa, ja kaikki talousmenot
supisteltiin mahdollisimman pieniksi. Isän sairastuttua oli Herbert
aivan kokonaan ottanut hoitaakseen isän raha-asiat. Liikemaailmassa
tapahtuneen romahduksen jälkeen, jonka kautta mekin olimme kadottaneet
omaisuutemme, vaati Herbert minua selittämään isällekin uuden
tilanteen. Mutta kun minä varovasti yritin selittää sitä hänelle, tuli
hän siitä niin järkytetyksi, etten kertonutkaan hänelle koko totuutta.
Minä käsitin väärin hänen säikähdyksensä. Luulin, että hän, joka kaiken
elämänsä oli elänyt tuhlailevassa ylellisyydessä, kauhistui sitä, että
hänen nyt, vanhuutensa ja sairautensa päivinä, oli opittava elämään
köyhän miehen elämää. Se oli erehdys, onnettomuutta tuottava erehdys,
sillähän ajatteli vain minua.

Minä en sitä liennyt, ja nähdessäni hänen rakkaissa silmissään
hätääntyneen ja kauhistuneen katseen, koetin lieventää äskeisiä
sanojani. Meitä oli tosin kohdannut onnettomuus, mutta se ei
kuitenkaan ollut niin musertava, että olisi syytä säikähtyä! Meidän
tulisi tietenkin supistaa menojamme, mutta ne olivatkin tähän asti
olleet aivan tarpeettoman suuret. — Isä ei kuitenkaan näyttänyt
rauhoittuneella, vaan pyysi saada puhutella Herbertiä.

Ennenkuin Herbert saapui isän luo, neuvottelin hänen kanssaan
pitkän aikaa, ja me päätimme salata häneltä totuuden mikäli se oli
mahdollista. Kaikkialla pienessä kodissamme saisi köyhyys hiipiä ja
varastaa — jollen saisi sitä karkoitetuksi — mutta isän huoneisiin
se ei saanut päästä! Hänen lähimpään ympäristöönsä se ei saisi
tunkeutua. — Oi, jospa silloin olisimme olleet avomielisiä toisillemme,
isä ja minä, silloin ehkä olisi suurin onnettomuus kuitenkin ollut
vältettävissä, mutta silmäni avaantuivat vasta liian myöhään, silloin
kun onnettomuus jo oli astunut kynnyksen yli.

Kaikista ponnistuksistani huolimalta alkoi pieni pääomamme pian huveta
kokoon. Taistelu kävi yhä vaikeammaksi, kunnes vihdoin koko talossa,
isän huoneita lukuunottamatta, tuskin oli mitään kyllin kallisarvoista
köyhyyden ahnaille silmille. Kaikkein viimeiseksi erosin isoäidin
ihanasta kaulakoristeesta, timanttirististä, jonka hän oli saanut
morsiuslahjakseen. Tämä tapahtui pari päivää kihlaukseni purkautumisen
jälkeen.

Sinä iltana oli täti Auguste-Aurorella tanssiaiset. Kun
autonkuljettajamme Petter, joka tosin ei enää ollut mikään
autonkuljettaja, vaan isän hoitaja ja talon ainoa palvelija, oli
saattanut minut ovelle, hiivin itsekseni ylös pukuhuoneeseen. Muistan,
että minua sinä iltana vaivasi oudon painostava tunne. En enää muista
mistä se johtui ja tuskinpa silloinkaan olin siitä täysin selvillä.
Painoiko minua sinä iltana tavallista enemmän suuri, salainen
köyhyytemme, tai johtuiko tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne ehkä siitä,
että Lothar oli tavallaan hävinnyt elämästäni, tai, kukapa tietää,
oliko se vain lähenevän onnettomuuden aavistelua. Ilma pukuhuoneessa
tuntui tukahduttavalta, lamppujen kirkkaus kirveli silmiäni, ja kun
kreivitär Lewitzky äkkiä kurottautui katsoakseen olkapääni yli peiliin
ja suuri smaragdi-neula hänen tukassaan välähti, tuntui minusta
ikäänkuin olisi peilistä ilkeä, vihreä salama äkkiä iskenyt minua
suoraan sydämeen. Mutta äkillinen säikähdys menee pian ohi, ja tanssin
vilinässä olin puolen tunnin kuluttua aivan entiselläni.

Illallisen jälkeen istuessani silmänräpäyksen ajan yksinäni
kasvilämpiössä, näin Herbertin eroavan upseeri-toveriensa parvesta
ja tulevan lämpiöön. Suuressa soikeassa kristallipallossa vieressäni
uiskentelivat täti Auguste-Auroren lemmikit. Minä en pidä
kultakaloista, ne ovat niin lihavia ja tyhmän näköisiä, ja miten
kuolettavan ikävää niillä mahtaneekaan olla! Äkkiä Herbert tarttui
käteeni, jota nojasin pallon reunaan, ja tarkasteli sitä.

— Missä on sormus?

— Poissa!

Kun hän ei näyttänyt selviävän hämmästyksestään, kysyin minä häneltä
tiesikö hän mitään keinoa, millä kaksi niin surullisen köyhää ihmistä
kuin Lothar ja minä voisimme mennä naimisiin. Kuvittelinko minä vain,
vai leimahtivatko todellakin Herbertin silmät omituisesti, ikäänkuin
mielihyvästä — ehkä minä kuvittelin — sillä hän kumartui äkkiä hyvin
lähelle minua ja hänen katseensa oli niin vakava ja läpitunkeva, että
minua melkein alkoi pelottaa.

— Rakel, en ole koskaan päässyt sinusta oikein selville. Jo lapsena
sinä olit minulle arvoitus. Nytkin sinä hymyilet, mutta siitä
huolimatta sinun silmäsi ovat hyvin surulliset. Jos koskaan ihmisen
suu ja silmät ovat olleet ristiriidassa keskenään, niin sinun ovat!
Sano minulle totuus, Rakel, tahtoisitko kernaasti mennä Lotharin kanssa
naimisiin?

— Ja mitä tämä totuus sinua hyödyttäisi, Herbert?

— Paljonkin, mutta sinua ehkä vieläkin enemmän!

— Minua?

— Niin, luulen voivani auttaa sinua. Ei, älä käsitä minua väärin. Minä
vain tarkoitan, että voisin neuvoa sinulle hyvän keinon, jolla itse
voisit auttaa itseäsi ja isääsi.

— Ja millainen se keino olisi, Herbert?

Ketään ei juuri sillä hetkellä sattunut olemaan lämpiössä. Minusta
tuntui, että Herbertin katse imeytyi kasvoihini ikäänkuin olisi hän
tahtonut lukea salaisimmat ajatukseni. Minä kestin tämän katseen
ulkonaisesti rauhallisena, mutta sydämeni alkoi sykkiä omituisen
tuskallisesti. Silloin hän teki minulle ehdotuksensa. Minun olisi
tietysti pitänyt kauhistua ja torjua tällainen ehdotus inholla luotani.
Mutta minä en kauhistunut enkä torjunut. Minusta tuntui, että tämä
oli kohtalo, väistämätön, muuttamaton kohtalo, ainoa mahdollisuus.
Ehkä köyhyys oli tappanut minussa kunniantunnon, ehkä sitä ei minussa
ollut koskaan paljoa ollutkaan, kukapa tietää. Joka tapauksessa tunsin
vain jonkinlaista lievää hämmästystä ja vastenmielisyyttä, ja tämä
vastenmielisyys kasvoi minuutti minuutilta. Mutta Herbert ei laskenut
minua, hän puhui minulle järkeä, tai sitä mikä kuului järjeltä, ja
Herbert oli oikeassa. Hän on aina ollut oikeassa — järjen kannalta. Hän
muistutti minulle, etten koskaan ollut pitänyt itseäni suomalaisena,
ja syystä kylläkin, olihan isoisäni ja koko sukuni ulkomaalainen, ja
paljon muutakin. Ja nytkin kävi kuten niin usein ennenkin lapsuutemme
leikeissä: minä myönnyin, ja me teimme sopimuksen. Mutta istuessani
siinä iloisessa, kirkkaasti valaistussa huoneessa en vielä oikein
käsittänyt mitä olin tehnyt, käsitin sen vasta jälestäpäin.

Niin, jälestäpäin! Yöllä maatessani valveilla hiljaisessa huoneessani
tuli tämä tietoisuus kylmänä kauhuna, joka kangistutti jäseneni ja
nosti tuskan hien otsalleni. Ja vähitellen minulle selveni, että oli
jotain vaikeampaa kuin köyhyys, monin kerroin vaikeampaa — rikollisen
päivät ja rikollisen yöt! Mitään paluuta ei ollut. Köyhyys oli
karkoitettu, se ei enää irvistellyt talousrahastossa, taikavoima
loihti vähitellen takaisin perhehopeat vanhoille paikoilleen. Petterin
uskolliset kasvot loistivat hänen hääriessään isäntänsä ympärillä,
joka silminnähtävästi reipastui ja nuortui, jollei muusta, niin
ainakin siitä vapauttavasta tunteesta, joka näytti vallanneen hänen
lähimmän ympäristönsä. Ja minun öitteni kauhut tulivat aamusin
täysin korvatuiksi, kun astuessani kirjastoon näin isän istuvan
mukavassa lepotuolissaan takkavalkeansa ääressä, pieni herkullinen
aamiaistarjotin edessään, rakkaat kirjansa ympärillään ja Rex-koiramme
lojuen jääkarhun taljalla hänen jalkainsa juuressa. Se oli kaunis näky:
isä ja suuri Rex!

Vaikkakin yö olisi ollut miten huono tahansa, vaikka hän ei olisi
silmiään hetkeksikään ummistanut, hymyili hän kuitenkin minun
huoneeseen tullessani Rexin heilahuttaessa pari kertaa juhlallisesti
hännällään. Kysymykseeni, miten yö oli kulunut, tuli aina sama vastaus:
"Erinomaisesti, tyttöseni. Kaadappa nyt kahvia!"

Mutta oli niitä sellaisiakin aamuja, jolloin eivät mitkään herkut
hänelle oikein maistuneet, ja hän nojasi kaunista päätään silmät
ummessa tuolin selustaa vastaan. Minä suutelin hänen rakkaita käsiään
outo, kouristava tuska rinnassani, ja Rex katseli minua merkitsevästi,
ikäänkuin sanoakseen huonosti ovat asiat, hyvin huonosti.




2.


Oli helmikuun kahdeksas päivä, jumalallisen ihana ja niin kuulakkaan
kirkas ja kevyt kuin talvipäivä voi olla ainoastaan Norjan tuntureilla.
Olin retkeilyt yksinäni koko päivän kelkkoineni, laskenut alas
Stor-Vandet seetteristä melkein kaupunkiin asti, ja olin juuri
paluumatkalla sieltä, istuen pienellä pysäkillä, odottaen kaupungista
nousevaa trammia. Olin aivan yksinäni pysäkillä, aurinko oli laskussa,
tunturit siinsivät satumaisesti, ja hankia pitkin hiipi ruusuinen
hohde. Raskaat lumikinokset peittivät maan kaikkialla, puiden oksatkin
taipuivat syvälle, matalalle, ikäänkuin voimattomina taakkansa painosta.

Metsä olikin tiheää siinä pysäkin luona. Valkoiset puut olivat
hiipineet aivan lähelle raiteita, ne seisoivat siinä mitkä ryhmissä,
mitkä yksitellen, ääneti ja liikahtamatta. Varjojen kasvaessa tuntuivat
ne yhä lähenevän ja tiivistyvän, ja ikäänkuin uteliaina piirittäen ja
tarkastaen niiden keskelle eksynyttä yksinäistä ihmislasta. Keskellä
kaikkea tätä valkoisuutta ja pimeyttä kiemurtelivat hammasraiteet
kuin mustat rautakäärmeet pilkin tietä kadoten äkkiä ulkonevan
kallionkielekkeen kulmaukseen.

Olin väsynyt, ja suloinen raukeus sousi suonissani, ikäänkuin niihin
olisi virrannut uusia elämännesteitä. Elämä tuntui suloisella. Sillä
hetkellä olin unohtanut kaiken ikävän ja uhkaavan. Istuuduin mukavammin
kelkalleni, kiersin käsivarteni polvieni ympärille ja suljin silmäni.
Äkkiä, kuin maasta kasvaneena, seisoi tohtori Dahl edessäni.

— Luulenpa, että otatte pientä päivällislepoa, neiti Rakel, — sanoi hän
tasaisella, ystävällisellä äänellään, ojentaen kättään.

— En minä ole syönyt päivällistä, enkä sitäpaitsi ymmärrä millä
oikeudella te aina kutsutte minua etunimellä. Olkaa ystävällinen
ja käyttäkää sukunimeäni, vastasin jotenkin ärtyisästi, tekeytyen
ikäänkuin en huomaisi hänen kättään. Hän oli aina siellä missä
hänen vähimmin tuli olla, enkä luule olleeni ainoa, jota hänen
äkilliset ilmestymisensä hermostuttivat. Sitäpaitsi oli hän minulle
persoonallisestikin epämiellyttävä. Hänen pienissä värittömissä
silmissään oli tavallisesti suopea ilme, mutta niissä saattoi äkkiä
välähtää jotain terävää kuin veitsenkärki. Omituisinta hänessä oli
suu, jonka kapeat, lujasti yhteenpuristetut hyvin punaiset huulet
minun mielestäni antoivat hänen muuten aivan kalpeille kasvoilleen
jonkinmoisen verenhimoisen, petomaisen ilmeen.

Epäystävällisyyteni ei häntä ensinkään liikuttanut. Hän otti
rauhallisesti taskustaan kellon, avasi sen ja piti sitä silmieni edessä.

— Viisi minuuttia yli puoli. Sanatoriossa ette siis saa enää
päivällistä. Mitä sanoisitte, jos pistäytyisimme alhaalla kaupungissa,
esimerkiksi „Continentalissa”.

Minulla oli todellakin monituntisen ulkonaolon jälkeen kova nälkä,
niin että päivällisettä jääminen oli minulle suuri pettymys; en ollut
aavistanutkaan kellon jo olevan niin paljon. Ehkä nälkäni olisi
voittanut vastenmielisyyteni, jos ei samassa huomiomme olisi kiintynyt
kallionkielekkeen takaa ilmestyvään ihmisparveen. Missä trammi viipyi?
Mistä ihmiset ilmestyivät? He puhuivat lujalla äänellä ja innokkaasti.
Tohtori Dahl kääntyi muutamain koululaisien puoleen, jotka meluten ja
ruskeita laukkujaan heilutellen kiirehtivät ohi, ja kysyi oliko jotain
tapahtunut. Oli kyllä. Trammi oli joutunut epäkuntoon. Ei liikahtanut
paikastaan. Puolitiestä viime pysäkillä oli saatu kävellä. Ei, luultiin
kyllä että se pian tulisi kuntoon, mutta he eivät olleet jaksaneet
odottaa, sillä saattoihan odotus kestää puolen tuntia, ehkä tunnin
taikka ehkä parikin. Niin, kyllä vain oli varminta lähteä jalan.

Tohtori Dahlin puhutellessa lapsia oli huomioni äkkiä kiintynyt
erääseen "sähkösanoma-poikaan", jonka usein olin tavannut matkalla
sanatorioon. Jokin selittämätön vaisto kehoitti minua huutamaan poikaa
ja kysymään oliko hän matkalla sinne. Ihmettelin itsekin, mistä tämä
äkillinen uteliaisuus tuli, sillä en ollut koskaan ennen puhutellut
häntä. Jo kaukaa näin paperilipun hänen käsissään ja jo ennenkuin
hän oli vastannut, luin siinä oman nimeni. Eihän isä vain liene nyt
huonompi!

Koko valoisa mielentilani oli kadonnut. Otin sähkösanoman ja avasin
sen nopeasti. Se oli lyhyt ja salakirjoituksella kirjoitettu sisältäen
ainoastaan muutamia rivejä, mutta siinä oli tarpeeksi saattamaan käteni
vapisemaan ja veren pakkautumaan sydämeen. Jälleen määräys, tinkimätön
määräys; taas oli suoritettava työ, joka sai minut kauhistuen
halveksimaan itseäni.

Tuijottaessani paperia laskeutui jotakin kylmää kädelleni, aivan kuin
olisi käteni yli madellut jokin kostea, limainen eläin. Parkaisten
kauhusta hypähdin syrjään.

— Älkää tuijottako noin! Mikä teille tuli, neiti Behringen? Peloitinko
teitä?

— Tekö se vaan? Tekö minua kosketitte? Kätenne oli niin kylmä, minä
säikähdin... — änkytin, sillä sydämeni sykki kiivaasti ja ohimoissa
jyskytti.

— Minähän se vain olin. Ehdotin juuri, että lähtisimme — alkaa tulla
niin viileä — mutta te ette kuullut, tuijotitte vain tuota paperia.
Kosketin silloin teidän kättänne nähdäkseni olitteko todella muuttunut
kivipatsaaksi.

— Oletteko koskaan kuullut kenenkään muuttuneen kivipatsaaksi? Mikäli
minulle on kerrottu tuli Lothin vaimostakin vain suolapatsas! — Me
naurahdimme molemmat ja aloimme pyrkiä tietä ylös. Koetin parhaani
mukaan salata mielenliikutustani ja hiukan rauhoituttuani puhella
välinpitämättömistä asioista, mutta tohtori oli käynyt hajamieliseksi
ja harvasanaiseksi. Vihdoin minäkin vaikenin ja niin jatkoimme
matkaamme ääneti. Tohtori kiskoi kelkkaani jälessään ja minä vaivuin
omiin surullisiin ajatuksiini. Niistä tohtorin ääni herätti minut, kun
jo lähenimme sanatoriorakennuksia.

— Neiti Behringen, minä näin, että saitte ikäviä uutisia.

— Mitä tarkoitatte, tohtori?

— Te kalpenitte niin, että luulin teidän pyörtyvän. Ja te olette koko
matkan ollut niin surullinen.

— Todellako? Mikä tarkka havaintojen tekijä te olette, tohtori! —
Koetin puhua leikillisesti, mutta kurkkuni oli aivan kuiva. Olin sekä
huolestunut että harmissani itselleni, etten ollut paremmin voinut
salata mielenliikutustani. Hän kääntyi suoraan minua kohden ja hänen
silmänsä olivat läpitunkevan terävät. Saattoiko olla mahdollista vai
kuvittelinko minä vain, mutta hänen ensi sanoissaan olin kuulevinani
uhkaa, vaikkakin hänen äänensä pian painui tavalliseen hyväilevään,
pehmeään sävyynsä ja terävä ilme katosi hänen silmistään.

— Niin minä olenkin, neiti Rakel, ettekä tiedä mitenkä tarkka... Mutta
miksi ette suostu ehdotukseeni? Olen melkein varma, ettette tulisi
suostumustanne katumaan.

— Tarkoitatteko eilistä ehdotustanne?

— Niin juuri.

— Ainoastaan siitä syystä, etten teitä rakasta.

— Se on hyvin tyhmä syy, neiti Behringen.

— Kuinka niin?

— Eihän rakkaus ole välttämätöntä — nykyaikaisessa avioliitossa.

— Ehkä ei. Mutta sanokaapa te, tohtori Dahl, miksi te puolestanne
tahdotte minua vaimoksenne?

Hän näytti tulevan hiukan hämilleen, mutta hänen kasvonsa olivat
poispäin käännetyt, enkä voinut nähdä hänen ilmettään.

— Minä rakastankin teitä, neiti Rakel.

— Se ei ole totta, tohtori.

— Voitteko siis keksiä paremman syyn?

Nyt jouduin minä puolestani hämilleni, sillä mikäli ymmärrän ei hänellä
tosiaankaan olisi minkäänlaisia etuja naimisista minun kanssani.
Tohtori Dahl näytti tuntevan Helsinkiä hyvin, ja vaikka hän ei
liikkunutkaan meidän piireissämme, niin tiesin, että köyhyytemme ei
ollut hänelle mikään salaisuus. Sitävastoin en tiennyt, mistä hän oli
kaikki tietonsa saanut, hänen käytöksensä ja keskustelutapansa olivat
moitteettomia ja kuitenkin hän oli nousukas. Minä tunsin sen, minä
tiesin sen vaistomaisesti, mutta jos minun olisi pitänyt selittää,
missä tämä ilmeni, en olisi siihen kyennyt! Tahtoisikohan hän minun
kauttani nousta porrasta ylemmäksi yhteiskunnassa? Se etu hänellä
tosiaankin olisi avioliitostamme, mutta olisikohan se kyllin suuri etu
hänenlaiselleen miehelle? En tiedä miksi, mutta minä halveksin häntä
syvästi, halveksin niinkuin jotakuta saastaiseen rotuun kuuluvaa.

Vilkaisin häneen. Hän seisoi piirrellen kepillään lumeen pää
alaspainuneena, mutta valkoisten kulmakarvojen alta katselivat
minua silmät, joissa oli omituisen ahne, vaaniva ilme. Tiukasti
yhteenpuristetut huulet olivat punaiset ikäänkuin olisivat ne juuri
juoneet verta, ja minut valtasi jälleen äkillinen pöyristyttävä tunne
siitä, että vieressäni seisoi jokin vahingollinen eläin. Vastustamaton
väristys puistatti minua. Eikö hän ollut itse paholainen, joka kiusasi
minua, joka tahtoi ostaa ruumiini ja sieluni?

Lukiko hän ajatukseni? Hän hymyili. Olimme saapuneet sanatorion pihaan
ja oli jo aivan hämärä. — Miettikää asiaa, neiti, miettikää asiaa. —
Hän ojensi minulle kätensä, mutta olin jo kääntänyt hänelle selkäni ja
paennut sisälle kuin olisi henkeni ollut vaarassa.




3.


Tultuani huoneeseeni täytyi minun riisuttuani päällysvaatteet hetkeksi
heittäytyä leposohvalleni. Sydämeni sykki kiivaasti ja minua raukaisi
sanomattomasti, mutta ei samalla ihanalla tavalla kuin alhaalla pysäkin
luona. Päinvastoin tuntui elämä nyt vaikealta ja kurjalta.

Hetken levättyäni nousin päättäväisesti ja otin jälleen esille
sähkösanoman istuutuen lampun alle sitä tutkimaan. Niin, se oli kyllä
selvä. Ruhtinas Darcheffskyn saavuttua tänne matkallaan Englantiin oli
minun anastettava hänen papereidensa joukossa olevat tärkeät Jäämeren
miinakartat, kopioitava ne, ja jätettävä alkuperäiset takaisin ilman
että huomattiin niiden poissaoloa. Helposti sanottu kyllä, mutta tehty?

Äkkiä siinä istuessani tunsin, että joku katseli minua, tunsin sen
yhtä selvästi kuin näin paperin edessäni pöydällä. Joku katseli.
Kuka? Mistä? Nyt sen tiesin! Joku seisoi tuolini takana. Kirjaimet
alkoivat hyppiä silmissäni ja korvani alkoivat soida, mutta käänsin
sähkösanoman rauhallisesti kokoon ja aloin hyräillä jotain. Hyräillen
nousin tuolista, vaikka jokainen hermo oli pingoittunut katketakseen,
ja käännyin ovea kohden. Huone oli tyhjä, mutta ovelle naputettiin
samassa lujaa ja vastaukseeni avautui se ja sisään astui — kukas muu
kuin tohtori Dahl.

— Kävin ruokasalissa katsomassa vieläkö sieltä on mahdollisuutta mitään
saada. He ovat vastikään lopettaneet, pistäydyin sanomassa teille, että
tietäisitte. Mutta parasta on kiirehtiä.

— Hyvä on — sanoin välinpitämättömästi — Menkää te vaan edellä, tulen
pian. Kiitoksia vaivastanne.

Mutta tuskin oli hän sulkenut oven jälessään, ja olin kuullut hänen
askeltensa loittonevan, niin minun täytyi tukea itseäni pöydän
kulmaan, sillä niin jalkani vapisivat. Miksi oli hän vakoillut minua
avaimenreiästä? Tiesin, että hän oli tehnyt niin. Epäiltiinkö minua?
Olinko jo valvonnan alaisena? Suuri Jumala!

Koetin juoda vettä rauhoittuakseni, mutta käteni vapisi yhä niin, että
vesi läikkyi vaatteilleni, ja vaikka kerran toisensa jälkeen pyyhin
nenäliinallani otsaani, kohosi siihen kylmä hiki yhä uudelleen. Lopuksi
avasin pienelle parvekkeelle vievän oven ja istuuduin sinne kaiteen
luona olevaan korituoliin.

Miten rauhoittavaa olikaan viileä yöilma! Hanki loisti rakennuksen
edessä akkunoiden valossa, kauempana suli kaikki epämääräiseen,
harmaaseen hämärään. Jostain kuului soittoa, luultavasti
seurusteluhuoneesta. Koetin selvittää kiihtyneitä ajatuksiani. Jos
olin valvonnan alaisena, niin miten silloin saatoin suorittaa minulle
uskotun tehtävän? Oliko tohtori Dahl urkkija ja miksi hän silloin oli
kosivinaan minua? Eikä ainoastaan kosivinaan, vaan tuntuipa lisäksi
ajavan asiaansa oikein ponnella! Mikä oli hänen tarkoituksensa? Ja
miten tuli minun nyt menetellä?

Ohuesti puettu kuin olin aloin tuikea vilua, ja olin juuri
nousemaisillani mennäkseni sisään, kun kuulin jonkun puhuttelevan minua.

— Mademoiselle, — sanoi ääni — tämä kuuluu varmaankin teille. — Katsoin
hämmästyneenä ympärilleni, mutta en voinut pimeässä nähdä ketään.
Samassa kuulin pienen matalan naurahduksen kyynärpääni kohdalta, ja
katsoessani alas parvekkeelta, näin pitkän tumman olennon seisovan
tiellä parvekkeen alapuolella aivan kaidepuiden kohdalla. Olento ojensi
jotain. Pieni pitsinenäliinani. Otin sen kiittäen.

— Peloitinko teitä. Näin sen leijaavan alas ja sain sen ilmassa kiinni.
Jos se olisi pudonnut hangelle, ei sitä tässä pimeässä olisi löytynyt.

Saatoin hämärästi erottaa puhujan kasvot, kauneimmat miehen kasvot mitä
koskaan olen nähnyt, mutta se ehkä oli luettava hämärän ansioksi. Ääni
ainakin oli tavattoman miellyttävä. Siinä oli omituinen korviahivelevä
metallisointu.

— Enhän toki niin helposti säikähdä. En vain saattanut käsittää, mistä
ääni kuului. — Mustat silmät katsoivat minuun avoimesti hymyillen,
olento kohotti jonkinlaista urheilulakkia ja poistui kevyesti
kumartaen, öinen tuuli värisytti minua. Nousin ja lähdin sisälle.

Mutta jälleen muistutti minua nälkä, että olin jäänyt ilman
päivällistä. Poltettuani kynttilän liekissä sähkösanoman jätin huoneeni
mennäkseni halliin katsomaan saisinko siellä kahvia. Ruokasaliin en
tahtonut mennä; pelkkä ajatus, että tapaisin siellä tohtori Dahlin,
pani minut vapisemaan, ja mistä lie johtunut mutta tänä iltana olin
liian väsynyt voidakseni salata mielenliikutustani. Enemmän kuin
koskaan ennen täytyi minun nyt olla varovainen, ja ennen kaikkea pitää
silmällä tohtori Dahlia. Toivottavasti kestää edes muutamia päiviä,
ehkä viikonkin ajan, ennenkuin vanha ruhtinas Darcheffsky saapuu!
Muistin hämärästi kerran tavanneeni hänet suurilla päivällisillä
Pietarissa tätini luona. Hänellä oli ihastuttava, pehmeällä näyttävä
valkoinen parta.




4.


Lähestyessäni hallia kuulin jo kaukaa puheen sorinaa, naurua
ja liikettä. Pysähdyin porrasten taitteeseen katselemaan tuota
ihmisvilinää ja hälinää, joka tällä hetkellä tuntui minusta niin
vastenmieliseltä. Suuri, ilmava halli, jonka jättiläisikkunoista
hämärään peittyvät tunturit heikosti häämöittivät, näytti suorastaan
räikeältä avoimessa takassa räiskyvän, mahtavan tukkivalkean valossa.
Loimuavat liekit kirkastivat pylväiden, pöytien ja tuolien siroja,
iloisin värein maalattuja veistoksia, kynttiläkruunuja, hirsiseiniä
ja iloisia ihmispaljoutta, näiden ylhäisten ja varakkaiden piirien
"sairaita" ja "lepoa etsiviä".

Tuskinpa milloinkaan näki sellaista täydellistä kokoelmaa harvinaisen
terveillä näyttäviä ihmisiä! Taasen oli sankka parvi ihailijattaria
takan ääressä seisovan lääkärin ympärillä, jonka tähden jokainen
heistä kitui hivuttavaa rakkautta. Silmillään he häntä ahmivat, hänen
pieninkin sanansa oli kultaa kalliimpi, ja hänen hymynsä saattoi heidät
raivostumaan toisilleen kateudesta. Mutta tohtori kohteli heitä kaikkia
samalla hermostuttavan tasaisella kohteliaisuudella, ja hänen hymynsä
oli tunnustetusti "arvoituksellinen". Ehkä arvoituksen avain oli siinä,
että hänellä oli kaksikymmenvuotias vaimo, jonka valkeaa niskaa ja
hymykuoppia ei kukaan mies rankaisemalta katsellut.

Hallin pyöreällä pöydällä oli kahvitarjotin; sitä ei tosin saattanut
nähdä, mutta kuului kuppien ja lusikoiden helinää, ja pöydän ympärillä
tunkeili ihmisiä. Takan toisella puolella soikeassa ympyrässä istui
sanatorion ylhäisö: vanha, teräväpiirteinen, mutta sangen miellyttävä
kenraalitar, jonka käsilaukussa aina oli korttipakka; tanskalainen
kreivitär, jonka viisikymmenvuotiasta päätä kultaiset kutrit koristivat
ja jonka naurettavan pieni, jaappanilainen sylikoira Baby oli koko
sanatorion ihastus; sekä englantilaisen baronelin juutalaissyntyinen
puoliso, jonka hohtokivillä koristettu lorgnetti varmaankin saattoi
jokaisen, joka ei ollut aatelista alkujuurta taikka joka ei sattunut
omistamaan yhtäkään miljoonaa, tuntemaan itsensä tomuksi ja tuhaksi.
Lukusaliin johtavan oven vieressä, pitkässä nahkapäällisessä sohvassa
istui kokonainen rivi nuorisoa naureskellen ja toisiaan kiusoitellen
ja heidän ohitsensa marssi täsmällisin, kimmoavin askelin pari vanhaa,
punakkakasvoista upseeria keskustellen sotatapahtumista. Tohtori Dahlia
ei näkynyt missään.

Tarkoitukseni oli mahdollisimman huomaamatta ottaa kahvikuppini ja
vetäytyä lukusaliin, jossa tiesin olevan erään mukavan, matalan tuolin
piilossa ikkunan ja suuren pöydän välillä, sillä tänä iltana halusin
olla yksinäni. Halusin myös rauhassa lukea isäni kirjeen, jonka
ovenvartija juuri oli minulle tuonut. Mutta tuskin olin saanut kupin
käteeni, kun kuulin oikealta ja vasemmalta: Neiti Behringen! Neiti
Behringen! Pieni paashini, maailman herttaisin pikku kadetti, seisoi
vierelläni odottaen palavalla innolla, että suvaitsisin antaa hänelle
tilaisuuden palvella itseäni, mutta kenraalitar, sikäläisen seurapiirin
kruunaamaton kuningatar, viittasi minua, ja silloin hovi vaikeni
odottaen vuoroaan.

Kenraalitar oli löytänyt alhaalla kaupungissa erinomaisen
hajuvesikaupan ja hän tahtoi neuvoa minulla miten sen löytäisin.
Minun suorastaan täytyi koettaa erästä lajia ruusuhajuvettä, joka oli
niin harhaannuttavan luonnollista, että jos otti sitä pisarankaan,
niin tuntui aivan kuin olisi pitänyt ruusunlehtiä suussaan. —
Kreivitär oli koko ajan liikahdellut levottomana tuolissaan. Nyt
hän käytti tilaisuutta hyväkseen kuiskatakseen minulle, että tänään
oli sanatorioon tullut ihastuttava nuori ulkomaalainen, oikea
"grand-duc", ah! — Hän suoristi pyylevää, palleroista vartaloaan ja
leperrellen lapsellisen pehmeään, tanskalaiseen tapaansa hän ummisti
haaveellisesti silmänsä. Kreivittären sylissä istuva Baby varmaankin
vainusi kilpailijaa, sillä se alkoi raivostuneena haukkua ja hyökkäsi
lattialle syöksyen vuoroin toisen, vuoroin toisen jalkoihin irvistellen
pikku-hampaillaan. Kaikki nauroivat ja täten syntyneen pienen hämmingin
aikana onnistui minun huomaamatta paeta lukusaliin.

Suuri oli sen vuoksi pettymykseni huomatessani, että lymypaikkani oli
vallattu. Siinä istui suuri sanomalehti, tai oikeammin siinä istui joku
suuren sanomalehden takana. Olin juuri närkästyneenä peräytymäisilläni,
kun lehti rasahti kokoon ja sen takaa tuli näkyviin kaunis tuntematon.

— Olkaa niin hyvä, neiti, olkaa niin hyvä! — Tuntematon oli
kohteliaasti noussut seisomaan tarjoten paikkaansa. Kieltäydyin
sitä ottamasta, mutta tuntematon oli itsepäinen. — Olkaa niin hyvä,
tunnen itseni muuten aivan onnettomaksi, sillä näen kasvoistanne,
että tämä on teidän paikkanne! — Hän puhui hieman murtaen ja hyvin
matalalla äänellä, vaikka ketään muita ei ollutkaan lukusalissa,
ja hänen äänessään oli niin omituinen sekoitus leikillisyyttä ja
liioittelematonta kohteliaisuutta, että enempää vastustelematta
kiittäen istahdin tuoliin. Tuntematon veti itselleen tuolin vastapäätä
minua pöydän ääreen ja syventyi uudelleen lehteensä.

Join kahvini hitaasti, mutta todellisuudessa tutkin salaa vastapäätä
olevia- kasvoja. Tämä oli epäilemättä kreivittären "grand-duc"! Hänen
kasvonsa olivat näin lampun valossa yhtä kauniit kuin ulkona hämärässä,
ja mikä enemmän, ne olivat miehekkään miehen ja gentlemanin kasvot. Iho
oli tumma, ikäänkuin ruskettunut.

Hetken kuluttua alkoi minua väsyttää ja minä nojauduin taaksepäin
ummistaen silmäni ja pidellen tyhjää kuppia sylissäni. Ajatukseni
lensivät kotiin, kultaiseen kotiin, jossa isä suuren lampun alla
leikkasi auki uusia kirjojaan ja Rex laiskasti lojui takan ääressä
nuoleskellen käpäliään. Olin juuri nukahtamaisillani, kun tunsin jonkun
katseen, ja katsoessani varovaisesti silmäluomien! välisiä huomasin
vieraan tarkkaavan minua. Se ei minua ensinkään häirinnyt, valo lankesi
tuoliini hyvin edullisesti silkkikaihtimen läpi, ja minulla on pitkät
silmäripset.

Siinä mukavasti lojuessani tulla kohisi kreivitär sisään. Näin
silmäripsieni alla miten hän levottomana liehui huoneessa ja arvasin,
että hän etsi hopeaista käsilaukkuaan, jonka näin makaavan eräässä
nojatuolissa rutistetun muotilehden vieressä. Nousin ojentaakseni sen
hänelle.

— Tätäkö etsitte, comtesse?

— Juuri sitä, rakkaani, juuri sitä! Kiitoksia ystäväni. — Samassa hän
huomasi tuntemattoman, ja ihastunut ilme levisi hänen punoittaville,
hyväntahtoisille kasvoilleen ja hän viittasi minua syrjään.

— Se on hän, rakas neiti Behringen, se on hän! Eikö totta, hän on
ihastuttava. Vielä noin nuori ja kuitenkin täydellinen maailman mies!
Ah! Ettekö tahtoisi tutustua häneen, minä esitän hänet ystäväni, minä
esitän hänet, aivan heti, kultaseni!

— Rakas comtesse, ei nyt, ei nyt! — Pyysin aivan onnettomana, sillä
kreivittären teatteri-kuiskaukset olivat sangen kuuluvia, niin että
tuntematon aivan varmaan kuuli joka tavun.

— Eikö nyt, mitä? No, olkoon!' Tulkaa sitten puoli kymmenen luokseni.
Minulla on silloin pieni "cercle", esitän teidät silloin toisillenne.
Näkemiin, ystäväni, näkemiin!

Hän kahisi ulos huoneesta ja minä vaivuin alas pöydän ääreen kätkien
polttavat kasvoni lehden taa. Onnettomuudeksi kreivitär vielä tapasi
ystävättärensä juuri lukusalin oven ulkopuolella ja kuulimme hänen
sanovan aivan kuuluvalla äänellä, vaikka hän varmaankin, raukka,
kuvitteli kuiskaavansa: Tapasin juuri pikku neiti Behringenin tuolla
sisällä. Hän tulee myöskin luokseni illalla ja lapasin esittää silloin
hänelle nuoren ystäväni. Vihdoinkin löydämme hänelle sopivaa ja hänen
säätynsä mukaista seuraa!

Kauhuissani katsahdin tuntematonta. Minua kohtasi kaksi vallattomuutta
säkenöivää silmää, ja kadottaen kaiken arvokkuuteni heitin lehden
pöydälle ja pakenin kiireimmän kautta. — — —

Seisoin peilin edessä pukeutuen ja katsellen itseäni hajamielisesti.
Miten tuntematon olikaan nauranut! Hänen hampaansa ja silmänsä olivat
loistaneet kilpaa! Punastuin uudelleen tätä muistellessani. Sormeni
liukuivat pitkin silkkipukuni pehmeitä laskoksia, ja tämä kosketus
tuotti minulle mielihyvää.

Tämän kankaan olin ostanut ensimmäisillä rahoillani, silloin kun — —
— peilissä olevan tytön kasvot näyttivät äkkiä jähmettyvän, silmät
suurenivat ja tummenivat — — — silloin kun uudet linnoituspiirustukset
katosivat upseerien järjestämillä aamiaisilla Slavalla.

Pendyyli kamiinalla helähti 1/2 10. Se ikäänkuin vapautti. Ravistin
itseäni niinkuin Baby ja lähdin iltakutsuihin.

Tänä iltana olivat kaikki täsmällisiä. Kreivittären sievä salonki
oli täynnä ihmisiä, etupäässä vanhanpuoleista väkeä, mutta kaunista
tuntematonta ei näkynyt. Huoneen toiselle puolelle oli järjestelty
pelipöytiä, toisella puolella istuivat ihmiset puoliympyrässä matalan
marmorikaminan hiilivalkean ympärillä. Koko huone vaikutti ihastuttavan
kodikkaalta ja herttaiselta. Lähellä kaminaa, valkoisella taljalla,
aivan ruusunpunaisen lampun alla seisoskeli pikku kadettini kädet
seläntakana. Miehekkään huolettomassa asennossa, niin että hänen kaunis
univormunsa tulisi täysin oikeuksiinsa. Hänen vieressään oli suuri,
syvä nahkatuoli vapaana. Tuskin olin siihen vaipunut, kun hänkin
hylkäsi näyttämöasentonsa ja veti tuolin itselleen minun viereeni.
Samassa ovi aukeni ja tuntematon astui sisään.

— Ystäväni, nuori ystäväni, — kreivitär liiteli palleroisena ja
keinuvin lantein tulijaa vastaan, saanko esittää teidät! — Seurasi
pitkä esitys. Heidän lähestyessään minua tunsin rajattomaksi
harmikseni, miten puna alkoi hitaasti nousta kasvoilleni ja suuttumus
itseeni tietysti vain kohotti sitä, niin että kun kreivitär vihdoin
iloisesti hymyillen saattoi tämän nuoren miehen luokseni, tunsin miten
kasvojani poltti otsaa myöten, enkä saanut katseitani irti lattiasta.
Minä suorastaan raivosin itselleni. Mistä tällainen kömpelyys,
tällainen backlischimäisyys? Tuntemattoman nimeä en kuullut; joko oli
kreivitär herttaiselta tanskalaisella tavalla niellyt sen melkein,
kokonaan, taikka olin ollut liian hajamielinen kiinnittääkseni siihen
mitään huomiota. Kapteeniksi puhutteli joku häntä.

Huomasin samassa, että kapteeni istui vieressäni pikku kadettini
paikalla. Entä pikku kadetti? Tuollahan hän seisoi alakuloisen
näköisenä raskaiden ikkunaverhojen luona, mitä traagillisin pieni
olento, jota kreivitär juuri taputti äidillisesti olkapäälle ikäänkuin
hyvitykseksi jostain. Silloin syttyi minussa mieletön viha viatonta
kapteeniakin kohtaan. Millä oikeudella minua näin holhottiin,
järjestämällä järjestettiin "sopivaa" seuraa. Kapteeni ei minua
ensinkään miellyttänyt. Miksi olin ollenkaan tullut tänne!

— Mademoiselle, millä on minulla ollut onnettomuus pahoittaa mieltänne?
— Katsoin hämmästyneenä ylös syvästä tuolistani, ja kohtasin silmät,
jotka heti sammuttivat vihani. Väriltään olivat ne tummansiniset, mutta
pikimustien kulmakarvojen ja mustien tiheiden ripsien varjostamina
ne näyttivät mustilta nekin. Mutta niiden suuri ulkonainen kauneus
ei suinkaan tehnyt niin voimakasta vaikutusta, vaan niiden ilme. En
koskaan ole nähnyt sellaisia silmiä, niin viisaita ja niin hyviä! Ensi
hetkestä alkaen muodostui suhteeni tähän mieheen omituisen läheiseksi,
miltei pelottavan välittömäksi. Ensi hetkestä alkaen minä häntä
rakastin. Se kuuluu naurettavalta, mutta se on lähempänä itkua kuin
naurua. Se on ollut elämäni onnettomuus ja kirous, onnettomuus niin
suuri, että sitä tuskin olen jaksanut kantaa, ja onnettomuus, joka
kuitenkin on ollut elämäni ainoa valo, jonka vuoksi mieluummin olisin
myynyt sieluni autuuden kuin luopunut siitä.

En muista mitä vastasin, en muista keitä ihmiset ympärillämme olivat,
taikka mistä puhuttiin. Muistan vain lamppujen hillityn valon,
hiljaisen puheen sorinan, korttia pelaavien äänet ja naurahdukset
takanamme, ja hiiltyneen valkean pehmeän hehkun, joka satumaisesti
valaisi naapurini kasvoja hänen kumartuessaan hiukan eteenpäin
lämmitelläkseen käsiään hiilloksen edessä. Saatoin nähdä miten pieni
verisuoni tykytti hänen ohimollaan. Se hermostutti minua.

Kreivittären sievä kamarineiti tarjosi viiniä ja hedelmiä. Aivan
lähelle meitä istuutui kaksi vanhaa naista, jotka aloittivat
kuiskailevan keskustelun pöyristyttävästä avioerojutusta, jonka
mielenkiintoisimmat kohdat täytyi suorastaan kuiskuttaa toistensa
korviin. Hallista alkoi kuulua hivuttavan surumielinen valssin sävel.
Vaikenimme molemmat ja kapteeni näytti hajamieliseltä. Hän katsahti
kysyvästi minuun, ja kun nyökäytin päätäni, nousi hän ja kysyen
kohteliaasti kreivittärellä: sallitteko? tarjosi minulle käsivartensa.

Kreivittären huoneista päästiin suoraan hallia ympäröivään
pylväskäytävään. Tänne olivat nyt kokoontuneet useimmat sanatorion
vanhemmista vieraista. He istuivat siellä jutellen ja katsellen nuorten
tanssia. Slaavilainen sävel tulvaili milloin itämaisen intohimoisena,
kuumana ja kiehtovana — sen kiihko miltei ahdisti mieltä — milloin
taas sulaen haikean valittaviksi, mataliksi aalloiksi. Voimakas
sähkövirta tuntui virtaavan vyötäisiäni ympäröivästä käsivarresta, ja
kun katsahdin ylös, tuntui minusta, että säveleet olivat kokoontuneet
ja keskittyneet muuttuen suuriksi, tummansinisiksi silmiksi, jotka
katselivat minua vuoroin kuumina, vuoroin raskasmielisinä.

— Miten teidän hiuksenne hohtavat. Ne ovat aivankuin kehrättyä kultaa!

— Kotona minua kutsutaankin Punahilkaksi.

— Punahilkaksi! Mutta teitä varmaankaan ei vaani sadun häijy peto, vai
mitä, neiti Punahilkka?

Juuri silloin sattui katseeni salongin ovella seisovaan tohtori
Dahliin, taikka oikeammin hänen tiukasti yhteenpuristettuihin,
veripunaisiin huuliinsa, ja vastenmielisyyden väre puistatti minua.
Kapteeni seurasi katsettani.

Kuka hän on?

— Ei kukaan.

Me hymyilimme kumpikin, mutta sinisiin silmiin jäi jokin ilme, jota en
täydelleen käsittänyt. Kun kuumina ja väsyneinä hetkeksi istahdimme
muutaman pylvään takana oleviin korituoleihin, näin tohtori Dahlin
lähtevän liikkeelle neiti Långin kanssa.

Neiti Lång oli upeavartaloinen, mutta harvinaisen rumakasvoinen nainen,
joka kuului sanatorion vanhempiin "nuoriin". Hän oli nähtävästi
päättänyt tänä sesonkina astua avioliittoon, ja oli kaikesta päättäen
valinnut elämäntoverikseen varakkaan tohtori Dahlin. Neiti Lång oli
asettanut sotakannalle koko viehätysvoimansa, ja näin miten tohtori
juuri nyt joutui ankaran tulen alaiseksi. Huomasin, että kapteenikin
seurasi heitä katseillaan, mutta samassa ilmestyi pikku kadettini ja
kumartaen minulle singahutti kapteeniin murhaavan katseen. Kapteeni
katseli häntä suojelevasti, ja me katosimme ihmisvilinään.

— Satuitteko kuulemaan, kuka tämä uusi tulokkaamme on, tarkoitan
kapteenia, mitä kansallisuutta hän on ja mikä on hänen nimensä?
Eiväthän tanskalaiset osaa lausua mitään nimiä, mutta ehkäpä te
pääsitte siitä selville?

Pikku kadetti katsoi minua nuhtelevilla lapsen silmillään. — Ettekö
enää voi ajatella mitään muuta kuin häntä?

— En!

— Minäpä en sanokaan!

Minä nauroin, ja närkästynyt ilme levisi nuoren sotilaan kasvoille. Hän
oli niin hullunkurisen näköinen miehekkäine ilmeineen ja lapsellisen
pulloine poskineen, että teki mieleni suudella häntä. Koetin lepyttää
häntä.

Ettekö haluaisi tulla huomenna kanssani alas kaupunkiin suuruksen
jälkeen? Minä tarvitsisin suojelijan ja pakettien kantajan!

Nuori ystäväni punastui pelkästä mielihyvästä.

— Saanko todella tulla?

Täsmällisesti kello kaksitoista sammutettiin sanatorion sähkö, mutta
jo puoli kahdentoista tienoissa saattoi kapteeni minua huoneeseeni
kreivittären luota Ihmiset olivat jo enimmäkseen vetäytyneet
huoneisiinsa, sähkö oli jo osittain sammunut, ainoastaan siellä täällä
paloi käytävissä joku lamppu. Huoneeni sijaitsi kylkirakennuksessa,
jonka katettu käytävä yhdisti päärakennuksen yläkertaan. Yläkerrassa
oli hyvin hämärää. Ei kuulunut hiiskahdustakaan; varmaankin olivat
ihmiset jo levolla. Kulkiessamme biljardihuoneen ohi temmattiin
ovi äkkiä auki ja kynnyksellä seisoi tohtori Dahl ikäänkuin maasta
kasvaneena ja niin räikeässä valossa, että minä tämän äkillisen valon
sokaisemana horjahdin taaksepäin huudahtaen säikähdyksestä.

— Pyydän tuhannesti anteeksi! — Mutta kapteeni ei ollut kuulevinaan
näitä anteeksipyyntöjä. Hän oli vetänyt käteni käsivartensa alle ja
melkein pakotti minut seuraamaan itseään.

— Omituinen olento, tuo herra "Ei kukaan", eikö totta, neiti Punahilkka?

Hän katsoi minua tarkkaavasti, mutta minä en voinut vastata. Kurkkuani
kuivasi ja vaistomaisesti, aivan ajattelematta, painauduin hänen
käsivarttaan vastaan.

— Neiti Behringen?

— Hyvää yötä kapteeni, hyvää yötä!

Olimme juuri tulleet minun huoneeni kohdalle ja käyttäen tilaisuutta
hyväkseni sanoin kapteenille täten äkkiä hyvästi, ja sulkeuduin
huoneeseeni. Minä en enää ollut hermojeni herra, huomasin sen nyt
paremmin kuin koskaan ennen. Kulunut vuosi oli ollut niin hermoja
kuluttava, että nyt pieninkin säikähdys vaikutti minuun tärisyttävästi.
Minun oli saatava takaisin voimani, minun täytyi voida hillitä itseäni,
täytyi, sillä miten meidän muuten kävisi, isän, rakkaan isä-raukkani ja
minun, hänen ainoan tukensa!

Kun olin hiukan rauhoittunut, palasivat ajatukseni jälleen illan
tapahtumiin. Kapteenin suhteen olin hyvin utelias. Kuka hän oikeastaan
oli? Samassa pälkähti päähäni ajatus. Jospa vielä ehtisin katsomaan
vieraskirjaa ennenkuin valot sammuivat! Kaminalla oleva pieni pendyyli
osoitti neljännestä vaille kaksitoista. Ehtisin aivan hyvin. Kunhan
vain en enää tapaisi tohtori Dahlia! Mutta uteliaisuus sai minussa
vallan, ja katsottuani ensin varovasti ovelta oliko käytävässä ketään,
lähdin kiireimmän kautta päärakennukseen. Biljardihuone kauhistutti
minua, sen ohi täytyi päästä. Onneksi se olikin aivan pimeä. Ei ketään
näkynyt enää missään. Ei ovenvartijakaan ollut enää huoneessaan, mutta
lamppu paloi siellä vielä ja kirja oli avoimena pöydällä. Tänä päivänä
oli saapunut ainoastaan yksi vieras. Tartuin lujasti molemmin käsin
kirjaan kiinni, sillä nimikirjoituksen täsmälliset, suorat kirjaimet
näyttivät äkkiä paisuneen jättiläissuuruisiksi ja pyrkivät pois kirjan
lehdellä.

Siinä seisoi: Ruhtinas Darcheffsky, meriväen kapteeni, Helsinki.




5.


Ruhtinas Darcheffskyn tulosta sanatorioon oli kulunut muutamia päiviä,
muutamia melkein onnellisia päiviä ja muutamia hirvittäviä öitä. Sillä
päivisin vilkas, reipas tunturielämä huumasi ja tappoi alakuloisuuden
ja mustat ajatukset. Ne eivät kestä Norjan taivaan ihanaa kirkkautta ja
valoisaa, kevyttä sineä. Ne pakenevat palatakseen hämärän kanssa, kun
varjot peikkojen tavoin hiipivät tunturin rinteitä, ja pieni lammikko
alhaalla laaksossa alkaa muuttua mustaksi, vaanivaksi silmäksi.

Olimme levähtäneet pienessä tunturiravintolassa. Edessämme levisi
ääretön, äänetön lumierämaa, hanget kimaltelivat auringossa ja lumi
peitti kaikki terävät kivilohkareet ja särmäiset kallionkielekkeet
muodostaen niistä kummallisia, satumaisia olentoja jotka näyttivät
viittailevan, huhuilevan ja antavan merkkejä toisilleen. Aivan
edessämme kapea, kyynäränkorkuisten kinosten reunustama tunturipolku
ikäänkuin putosi syvyyteen, josta se taas jonkun maikan päässä
vaivalloisesti kohosi, litistäytyi kahden mahtavan, talon muotoisen
kiven väliin kadoten sitten äkkiä jäljettömiin. Tuolla kaukana alhaalla
se taas ilmestyi näkyviin hiipien varovasti pitkin pienen lammikon
reunaa. Lammen jäällä liikkui tummia olentoja, ne olivat luistelijoita.
Lähistöllä ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, puut vain ojentelivat
lumisia käsivarsiaan ikäänkuin valkoinen taakka olisi puuduttanut niitä.

Istuin parvekkeen kaidepuulla. Ruhtinas seisoi portaiden juurella
katsellen alas laaksoon.

— Luulenpa, että meidän nyt täytyy lähteä täältä. Kello on paljon.

— Teillä on tänään kiire, kapteeni, te olette varmaankin väsynyt tähän
runolliseen yksitoikkoisuuteen.

— En ensinkään. Sitäpaitsi tiedätte varsin hyvin — ‒ ‒

— Mitä sitten?

‒ Että minulla ei koskaan ole yksitoikkoista teidän seurassanne,
Punahilkka.

— Mutta niinhän te tietysti sanotte kaikille naisille, kapteeni,
yhdelle aina erältään, eikö niin? Sehän kuuluu niin rakastettavalla!
Minä olen vain ihmetellyt yhtä asiaa, ja ihmettelen sitä yhä vieläkin.
Te, joka olette niin rakastettava — kuinkahan monta kertaa olettekaan
rakastunut?

Sanoin tämän aivan kevyesti ja leikillä, mutta kapteeni alkoi hiukan
hermostuneesti pyöritellä pieniä lumipalloja ja heitellä niitä
vastapäätä olevaan kuusenrunkoon toinen toisensa viereen.

— Tahtoisitteko tietää koko totuuden, pikku neiti Punahilkka?

— Alastoman totuuden, kapteeni.

— Minä olen rakastanut toisen vaimoa.

— Se oli suuri synti se, kapteeni!

— Se synti ei minua niin suuresti huolettanut, mutta minä rakastin
häntä suuresti!

— Miksi ette mennyt naimisiin hänen kanssaan? — Sanoinhan, että hän oli
toisen vaimo.

— En minä ole kuuro. Mutta miksi ette pyytänyt häntä olemaan hyvä ja
eroamaan miehestään ja ottamaan teidät? Sattuuhan sellaista.

— Sattuu kyllä, neiti Punahilkka, mutta hänen miehensä sattui myöskin
olemaan minun paras ystäväni.

— Ja ystävyys oli rakkautta voimakkaampi?

— Kuinka lie ollut, ajattelin sitä usein, mutta en vain saattanut ottaa
ystäväni vaimoa.

— Mutta jos nyt huomaisitte sen mahdolliseksi, herra kapteeni, niin
olisiko asiaa enää mahdoton järjestää? Te puhutte ikäänkuin vanhasta
asiasta.

Ruhtinas hymyili. — Se onkin jo vanha asia. Eikä sitä voida enää
mitenkään »järjestää», sillä he ovat jo monta vuotta sitten muuttaneet
maasta.

— Mutta ettekö ajattele, ettekö koskaan ole ajatellut, että te tuossa
suuressa tunnollisuudessanne olitte oikea — tyhmeliini?

Mutta tätä minun ei olisi pitänyt kysyä. Se oli erehdys, johon minä
naisellisessa uteliaisuudessani ja äkillisen mustasukkaisuuden vallassa
lankesin. Tumma puna kohosi kapteenin terveille kasvoille, ja hänen
silmissään leimahti, mutta minä en välittänyt tästä varoituksesta. En
ymmärrä mikä pieni paholainen minuun meni.

— Tahtoisitteko ehkä mielellänne lyödä minua? — kysyin hyvin nöyrällä
äänellä, mutta naurahdin samalla ärsyttävästi.

‒ En, mutta minä tahtoisin suudella teitä rangaistukseksi! ja sen minä
teenkin, ja juuri nyt!

49

— Ei, sitä te ette tee.

— Vai en! Ja miksikä en, saako luvan kysyä? — Siksi, kapteeni, että te
olette gentlemanni.

— Ahaa, vai siihen te vetoatte, kun alkaa pelottaa, niinkö? Mutta
ettekö juuri sanonut, että gentlemannit ovat tyhmeliinejä! Tuollaisia
te naiset olette, mutta minäpä en enää tahdokaan olla gentlemanni. Nyt,
neiti Punahilkka, tulee susi!

Hän oli parilla harppauksella parvekkeella, mutta juuri kun hän oli
tarttumaisillaan minuun, luisuin alas kaidepuilla lumeen ja livahdin
talon nurkan taakse. Hän nuolena jälessä. Olin hiukan edellä ja ehkä
juuri sen verran notkeampi, että kun tuiskuna jälleen syöksyimme
pihalle, ehdin töintuskin heittäytyä kelkalleni, joka seisoi portaiden
lähellä, ja juuri kun hänen sormenpäänsä koskettivat olkapäitäni,
luisuin hänen käsistään ja lensin huimaavaa vauhtia jyrkännettä alas.
Kumma, että ehdin siepata ohjaustangon käsiini! Mäki oli vaarallinen
enkä voinut silmänräpäykseksikään kääntää päätäni nähdäkseni mitä
ruhtinas teki. Yhä kiiti kelkka alas, alas, lumi pyrysi tuiskuna
kummallakin puolellani, alas vain, alas...

Vähitellen kävi tie loivemmaksi ja vauhti hiljeni, ja kun vihdoin
tuli aivan tasainen kohta tiellä, nousin kelkalta ja aloin vetää sitä
jälessäni. Katsoessani taakseni ei kapteenia tietenkään näkynyt. Jonkun
ajan kuluttua saavuin tienhaaraan mäen päälle, jonka alapuolella
näkyi sanatorio, ja silloin pälkähti päähäni ajatus. Törmän oikealla
puolella oli iso lumipeitteinen kallionlohkare, kannoin kelkan suurella
vaivalla sen taakse piiloon, sitten vedin sinne ohjaustangon ja vihdoin
istahdin sinne itsekin odottamaan ruhtinaan ilmestymistä. Minua ei
näkynyt tielle, mutta minulla oli itselläni laaja näköala törmältä alas
sanatorioon.

Kolme vanhaa ystävätärtäni näkyi olevan jokapäiväisellä
kävelyretkellään, he tulivat tien puolivälissä törmälle päin. Baby
pyöri heidän jaloissaan, taikka teki hyökkäyksiä lumivalleja vastaan,
joissa piili luuloteltuja vihollisia. Silloin tällöin tuli suhahtaen
tienhaarasta törmältä kelkka- tai suksimies naisia kohden, mutta
näille ei syntynyt minkäänlaista pakokauhua. Ainoastaan Baby pani
närkästyneenä ankaran vastalauseen tällaista sopimatonta ja ylen
yllättävää esiintymistä vastaan.

Tienhaarasta tulivat tohtori Dahl ja neiti Lång.

He kulkivat hitaasti rinnettä alas, ja neiti Lång nauroi helakasti.
Vanhat ystävättäret olivat nyt aivan lähellä piilopaikkaani. Kun
tohtori Dahl ja neiti. Lång olivat sivuuttamaisillaan heidät, nosti
baronetin puoliso lorgnettinsa ja tähysteli neiti Långia häikäilemättä.
En voinut nähdä neiti Långin ilmettä, koska hän oli minuun selin,
mutta hän kiirehti kulkuaan. Kaikki kolme naista pysähtyivät sitten
ikäänkuin neuvotellakseen keskenään. Joko he olivat erimielisiä siitä,
jatkettaisiinko matkaa vielä, taikka he järjestivät tohtori Dahlin ja
neiti Långin asiat. Edellisessä tapauksessa ratkaisi Baby kysymyksen,
sillä se kääntyi päättäväisesti sanatoriota kohden kiskoen kreivitärtä
hopeaketjustaan jälessä. Muutkin seurasivat Babyn esimerkkiä.

Olin jo kyllästymäisilläni odotukseen, kun kumartuessani taaksepäin
näin kallion takaa, että pientä metsätietä pitkin tuli olento, joka
levottomasti katseli joka puolelle. Valkoisia kinoksia vastaan hänen
tumma urheilupukuinen vartalonsa näytti entistä ryhdikkäämmällä.
Hän hengitti kiivaasti ikäänkuin olisi juossut ja heiluttaen lakkia
kädessään kuivasi nenäliinallaan otsaansa. Hän astui nopeasti
töyräälle asti ja katsoi alas, seisten ainoastaan parin metrin
päässä piilopaikastani. Kuulin, että hän hengähti syvään ikäänkuin
helpoituksesta. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja yhä seisten
paikallaan kaivoi taskustaan sigarettikotelonsa. Seurasin hänen
käsiään, kun ne avasivat kotelon ja varmoin, täsmällisin liikkein
valitsivat sigaretin. Ne olivat kauniit, voimakkaat kädet. Sitten hän
rauhallisesti sytytti sigaretin ja pisti sen huuliensa väliin. Ja
äkkiä minut valtasi mieletön, katkera katumus. Mitä varten en ollut
antanut noiden huulien suudella itseäni? Varmaankin, varmaankin olisi
se ollut sanomattoman suloista! Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
minä häpesin itseäni, ja nähdessäni ruhtinaan astuvan mäen töyrästä
alas ja liittyvän vanhojen naisten seuraan, purin hampaani yhteen ja
aloin kiskoa kelkkaa kallion takaa. Istahdin, otin tangon käsiini ja
niin jälleen alas mäkeä huimaavaa vauhtia. Jo kaukaa huusin varoituksen
ja kaikki neljä kääntyivät katsomaan. Kiitäessäni ruhtinaan ohi tein
sotilaalliseen tapaan kunniaa vieden käteni urheilulakin laitaan, ja
odotukseni sai ansaitun palkkansa, sillä äkillinen ja odottamaton
ilmestymiseni sai hänet aivan ymmälle. Hän ei tietenkään voinut
käsittää, millä kohtaa oli minut sivuuttanut, sillä metsäravintolasta
johti vain yksi tie. Sivuuttaessani tohtori Dahlin ja neiti Långin
katsoin suoraan eteeni. Pysähtyessäni sanatorion portin eteen olivat
kaikki vielä kaukana tiellä, ja jättäen kelkan siihen oman onnensa
nojaan lähdin tyytyväisenä sisään halliin.




6.


Gong-gongi oli sinä päivänä soinut jo kauan sitten, kun tulin alas
päivälliselle. Kaikki istuivat jo paikoillaan pitkissä pöydissä,
höyryäviä tarjottimia kannettiin ympäri, ja iloinen odotus kuvastui
jokaisen kasvoilla tarjottimien lähestyessä. Paikkani oli ikkunain
alla äärimmäisessä pöydässä, jonka päässä istui kenraalitar, oikealla
puolellaan ruhtinas. Viimemainittu oli minua vinosti vastapäätä.

Istahdin hyvin säädyllisen näköisenä paikalleni ja kysyin naapuriltani
kreivittäreltä osaaottavalla äänellä, miten hänen hiilihappokylpynsä
tänään oli onnistunut, oliko se taaskin ollut liian kylmä? Ei, ei tällä
kertaa. Hänen kamarineitinsä oli ollut mukana ja itse mitannut veden
kylpyammeessa, ja tosiaankin, kuten hän aina oli sanonut Annettelle,
oli vesi ollut ammeessa astetta kylmempää kuin mitä kylvettäjä oli
sanonut sen olevan! Tietysti hän ei mennyt veteen, ennenkuin oli
lisätty lämmintä! Tietysti ei! Ja tästä lähtien oli hän aina käyttävä
omaa lämpömittariaan.

Kreivitär melkein kiihtyi, ja hänen ystävättärensäkin yhtyivät
pohtimaan kylpykysymystä, eri kylvettäjien taitavuutta ja miten kauan
oikeastaan tuli levätä eri kylpyjen jälkeen. Minä söin lientäni
hitaasti ja alasluoduin katsein. Huomasin kyllä, että ruhtinas koetti
herättää huomiotani, mutta en ollut sitä näkevinäni. Olin ikäänkuin hän
olisi ollut pelkkää ilmaa. Samassa puhutteli kenraalitar minua.

— Rakkaani, mikä charmantti väri teillä on!

Olette varmaankin ollut pitkällä retkellä tänään? — Tunturimajallako?
Teidän pitäisi todella kerran ajaa sinne hevosella, rouva kenraalitar.
Ette voi uskoa, mikä ihana näköala sieltä on!

— Tunturimajallako? Ruhtinas kertoi juuri myöskin olleensa siellä
tänään!

— Todellako?

Käännyin kreivittären puoleen selittääkseni, miten sinne oli paras
lähteä. Ruhtinas väliin lisäsi jonkun selityksen, mutta minä en
ollenkaan kiinnittänyt niihin huomiota, aivan kuin hän ei olisikaan
sanonut mitään, ja lopuksi hän vaikeni. Katsahtaessani häneen varkain
pari kertaa näin, että hän oli sekä hiukan hämmästyneen että hiukan
huvitetun näköinen. Koko pitkän päivällisen aikana emme kertaakaan
puhutelleet toisiamme. Kaikki ovat minua aina hemmoitelleet, ja
nyt minua alkoi harmittaa, että ruhtinas näin helpolla suostui
epäsuosiooni. Minussa heräsi halu suututtaa ja kiihdyttää häntä.

Päivällisen jälkeen menettelin niin, että jouduin hetkeksi erilleni
muista, tietäen varsin hyvin, että tohtori Dahl käyttäisi tilaisuutta
hyväkseen. Ja niin kävikin. Tuskin oli pari minuuttia kulunut, kun hän
sukelsi arvaamatta viereeni kysyen pehmeällä äänellään, saisiko hän
tuoda minulle kahvikuppini. Olin hänelle harvinaisen rakastettava, ja
me istuuduimme kuppeinemme salonkiin vastapäätä hallin avoimia ovia.
Saatoin paikallani mukavasti seurata ruhtinasta, joka istui pienen
piirin keskessä vilkkaasti kertoen jotain.

Vastenmielisyyteni vieressäni istuvaa miestä kohtaan kasvoi hetki
hetkellä, mutta minä hillitsin itseni ja koetin näyttää sillä kuin
olisin ollut hänestä huvitettu. Tohtori Dahl puolestaan koetti melkein
kuumeisesti käyttää tilaisuutta mahdollisimman hyvin. Hän kertoi
huvittavia kaskuja kaupungissa käynnistään, ja ollakseni rehellinen
täytyy minun myöntää, että hän todella kertoi hauskasti, mutta siitä
huolimatta täytyi minun ponnistaa kaikki voimani voidakseni seurata
hänen kertomustaan, sillä se seikka, että minun koko ajan täytyi
salaisesti pitää silmällä hallissa istuvaa iloista, pientä piiriä, teki
minut hajamieliseksi. Tohtori ei kuitenkaan näyttänyt tätä huomaavan,
taikka jos hän huomasikin, niin ei hän siitä välittänyt. Päinvastoin
hän kävi yhä puheliaammaksi.

Mieleni kävi hetki hetkellä raskaammaksi. Hallissa istuvat eivät minua
ensinkään kaivanneet. Tumma pää tuolla ei kertaakaan kääntynyt minua
kohden. Ei kertaakaan! Suuttumukseni oli aivan kadonnut, tunsin itseni
vain surulliseksi ja masentuneeksi. Tuskin viitsin enää kuunnella
tohtori Dahlin puhetta. Mutta silloin vihdoinkin näin ilokseni, että
ruhtinas kävi levottomaksi. Hän näytti hajamieliseltä ja vaikeni.
Sitten hän kääntyi ja katsoi salonkiin, mutta ei minuun, vaan jonnekin
muualle. Heti minä virkosin ja kävin kahta vertaa rakastettavammaksi
tohtorille. Tämä aivan ällistyi. Mutta hän ei ollut tyhmä, ja
suorastaan näin, miten hänelle asia alkoi selvetä. Luulin hänen
käyvän jöröksi tai jollain tavoin osoittavan mieltään, mutta ei, hän
vaikeni hetken ja näytti miettivältä, sitten hän rauhallisesti jatkoi
juttelemistaan.

Ruhtinas istui nyt kokonaan äänettömänä ja sigarettiaan poltellen.
Hän oli kääntynyt niin, että hän saattoi mukavasti katsella meitä ja
nyt hän katselikin meitä aivan vapaasti. Oikea riemuaalto läikähti
rinnassani, sillä minä näin hänen silmäinsä, jotka ensiksi olivat
katselleet minua vain hämmästyneinä ja nuhtelevina, yhä synkkenevän.
Nyt olin suorastaan rakastunut tohtori Dahliin. Nauroin ja katselin
häntä silmäripsien alta. Kosto on suloinen! Kostoko? Ei, minä rakastin
ruhtinasta ja minut täytti raivokas ilon tunne, kun näin hänen
kärsivän; osoittihan se, että hänkin rakasti minua. En voi ensinkään
muistaa, mitä puhuin tohtori Dahlille, millekä minä nauroin ja kuulinko
minä yleensä ensinkään mitä hän sanoi, sillä ajatukseni olivat niin
kokonaan toisen luona. Yhtäkkiä leimahtivat tummat silmät tuolla
hallissa, ne leimahtivat vihasta. Ruhtinas heitti sigaretin kädestään
ja poistui kiivaasti. Olinko minä voittanut? Hengähdin pitkään ja
vapautuneesti! Olinko minä voittanut?

Tuskin oli ruhtinas poistunut, niin minäkin jonkin tekosyyn nojalla
lähdin salongista. Tohtori oli keskellä lausetta, kun minä äkkiä
nousin, mutta siitä en välittänyt, lähdin vaan. Muistan niinkuin
unessa, vaikka en silloin kiinnittänyt siihen mitään erikoista
huomiota, että hän äkkiä painoi huulensa tiukasti yhteen ja että hänen
kummallinen, kalsea ihonvärinsä kävi vieläkin kalseammaksi. Mutta mitä
minä siitä välitin. Mitä liikutti minua ikävä, vastenmielinen tohtori
Dahl!

Juoksin portaita yläkertaan. Biljardihuone oli tyhjä. Otin telineestä
mailan ja aloin umpimähkään leikkiä palloilla. Ajatukset myllersivät
aivoissani ja äkkiä tunsin oloni epävarmaksi. Olikohan ruhtinas
hyvinkin vihainen? Ehkä hän ei enää leppyisikään? Minä aivan masennuin.
Tuli niin paha olla, etten tiennyt mitä tehdä.

Käytävästä kuului askeleita. Joku tuli ja tarttui takaa voimakkain,
varovaisin käsin käsivarsiini, niin etten voinut liikahtaa.
Taivuttaessani päätäni taaksepäin katselin suoraan tummansinisiin
silmiin, jotka eivät hellittäneet katsettaan.

— Miksi te olette minulle niin paha, neiti Punahilkka?

— Pahako?

— Niin, ette puhu minulle, katsotte ohitseni ikäänkuin olisin pelkkää
ilmaa, kiusaatte ja kidutatte minua liehitellen tuota inhoittavaa
ihmistä. Olenko minä niin verisesti rikkonut teitä vastaan, ettekö
enää milloinkaan aio puhua minulle? Punahilkka? Hänen kiihkeä, matala
äänensä oli muuttunut rukoilevaksi, mutta minä en voinut vastata. Sanat
takertuivat kurkkuuni. Hän piti minua yhä painettuna itseään vastaan ja
minun täytyi vain katsoa hänen pohjattomiin, helliin silmiinsä. Hänen
kasvonsa lähenivät, mutta minä yhä vain tuijotin, tuijotin niinkuin
kadotettu sielu Kaikkivaltiasta.

— Punahilkka, etkö sinä vastaa? Punahilkka, rakastatko sinä minua?

Silmiäni alkoi kirveltää. Elämäni minä antaisin, jos saisin häntä
rakastaa! Minä, joka olin hänet pettävä — — —. Voimakas vavistus
valtasi minut. Ovi takanamme kävi, käsivarret hellittivät otteensa.
Minä kumarruin punastuen vihreän veran yli järjestellen palloja.
Ruhtinas meni hermostuneena ikkunan ääreen.

— Häiritsemmekö me?

— Ette laisinkaan! Olemme juuri lopettaneet pelin.

— Teerenpelin! — Pilkallinen hymy väreili tohtori Dahlin huulilla.
Minä ojensin hämmentyneenä mailani hänelle, hän otti sen rauhallisesti
ja alkoi järjestellä palloja. Neiti Lång liidutti mailaansa telineen
luona. Ruhtinas seurasi minua ulos huoneesta.

— Minun täytyy vielä tänäiltana kiirehtiä kaupunkiin, sitten meillä on
vain huominen päivä itseämme varten, sillä sitä seuraavana minun täytyy
lähteä. — Hän pidätti minun kättäni omassaan ja katsoi minua kysyvästi.
— Tapaammeko huomenaamulla kuten tavallisesti? — Minä nyökäytin
päätäni. Hän kumartui äkkiä, suuteli kättäni hellästi ja kiirehti pois.

Hänen kadottuaan täytyi minun nojautua seinää vasten. Silmäni olivat
sokeat ja korvissani humisivat sanat: — "Sillä sitä seuraavana minä
lähden!"




7.


— On aivan sopimatonta, että hän, jonka morsian kuuluu istuvan
Pietarissa häitä odotellen, liehittelee täällä mitä huomattavimmalla
tavalla nuorta tyttöä.

Sanat lausuttiin kenraalittaren terävällä äänellä. Katselin ympärilleni
kuin unesta havahtuva. Seisoin käytävässä samalla paikalla, mihin
ruhtinas oli minut jättänyt, vastapäätä tupakkahuoneen raollaan, olevaa
ovea. Kaikki, jotka päivällisen jälkeen halusivat pelata korttia,
kokoontuivat tavallisesti suureen, kodikkaaseen tupakkahuoneeseen.
Aikomukseni ei suinkaan ollut jäädä kuuntelemaan, mitä he puhuivat,
mutta seuraavat sanat saivat minut pidättämään hengitystäni
hämmästyksestä. Baronetin puoliso puhui:

Niin minustakin. Ja hänen morsiamensa kuulunee sitäpaitsi Pietarin
korkeimpaan ylhäisöön.

Mitähän hän sanoisi nähdessään niitä silmäyksiä, joita ruhtinas luo
neiti Behringeniin! Ruhtinas on epäilemättä hieno mies, mutta miehet
ovat niin heikkoja, herra paratkoon, kun on kysymyksessä kaunis nainen.
Neiti Behringeniä tietenkin kyllä täytyy sanoa kauniiksi, vaikka
hänellä onkin punainen tukka!

— Punainen tukkako? — sanoi kreivitär pehmeällä äänellään. — Punainen
tukkako, rakkaani, sehän on kuparinruskea, sehän on loistava kuin
aurinko, aivan kuin itse aurinko, armaani! Mutta onko ruhtinaalla
todella morsian Pietarissa?

— Niin kerrotaan ainakin, sitäpaitsi on hänellä siellä rakastajatarkin,
tietysti! Hän on oikea don Juan. Naiset rakastuvat häneen kuin
mielettömät, mihin hän vaan tuleekin. Voinpa kertoa teille jutun
hänestä ja siitä tanssijattaresta, joka viime talvena herätti niin
suunnatonta huomiota Pietarissa, La bella Theresita oli hänen nimensä
muistaakseni. Ei, odottakaahan, nythän on minun vuoroni! Kas niin!
Niin, juttu kerrottiin minulle näin, kuulin sen varmalla taholta — — —

— Voi, voi, — keskeytti kreivitär — onko hän todellakin niin
häilyväinen! Minä kun jo toivoin, että hän ja neiti Behringen — — he
ovat molemmat niin herttaisia ja hienoja. Luulen varmasti, että heisiä
tulisi onnellinen aviopari.

Joku naurahti.

— Olen todella pahoillani, — sanoi kenraalittaren ääni, — jos neiti
Behringen on niin kokematon ja lapsellinen, että hän pitää ruhtinaan
pieniä kohteliaisuuksia vakavana aikomuksena. Voin vakuuttaa teille,
ystäväni, että neiti Behringen on vain yksi ruhtinaan monen monista
rakkauksista. Mutta minä pidän neiti Behringenistä, hän on hyvin
hyvästi kasvateltu tyttö, hieno tyttö, — toivon, että hän on järkevä.
Sitäpaitsi, kuten minulle on kerrottu, ruhtinaalla on morsiamensa —
Olin kuullut tarpeeksi. Hiivin tieheni kuin varas.

Hänellä oli siis morsian Pietarissa, hänellä oli rakastajatarkin,
hänellä oli ystävättäriä, jotka kaikki olivat valmiit avosylin ottamaan
hänet vastaan. Oi, minä houkkio, minä olin rohjennut kuvitella, että
hän rakasti minua, minua!

Sulkeuduin huoneeseeni ja kuljin siellä edestakaisin kuin mieletön.
En ollut ajatellut ennen sitä mahdollisuutta, että ruhtinas menisi
kanssani naimisiin, mutta hänen rakkautensa oli siitä huolimatta tehnyt
minut hurjan onnelliseksi. En ollut ajatellut pitemmälle. Nyt olin
kuullut! Minä olin yksi hänen monien rakkauksiensa sarjassa, jokin
uusi Bella Theresita, jollaisia tulisi olemaan ehkä vielä montakin. Ja
hänellä oli Pietarissa morsian, joka odotti häitään!

Niin suuri tuska valtasi minut, että minun täytyi pysähtyä ja painaa
yhteenpuristetut käteni rintaani vastaan. — Morsian, joka odotti
häitään. — Oliko hän onnellinen, tuo vieras nainen? Rakastikohan
hänkin, niinkuin minä, ja tiesiköhän hänkin niistä monista muista?

Jos ruhtinas olisi todella rakastanut minua, todella aikonut tehdä
minut vaimoksensa, olisivat kaikki huoleni kadonneet jäljettömiin.
Minun ei olisi tarvinnut jalkaa tätä inhoittavaa toimintaani, sillä
niin rikas hän tietenkin oli, että olisi saattanut ylläpitää isänikin
talouden. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut! Mutta niin suuria
onnea ei voinut tulla minun osalleni.

Ja nyt, mikä minua nyt odotti?

Työni.

Päivästä päivään, hetkestä hetkeen olin työntänyt luotani tämän
ajatuksen. Minä tiesin, mikä minua odotti, minä tiesin, että minun oli
suoritettava tämä työ, mutta karkoitin sen aina mielestäni seuraavaan
päivään. Huomenna minä tekisin suunnitelman, huomenna ehkä sattuisi
hyvä tilaisuus, huomenna... niin niin, huomenna! Mutta nyt oli
tullut se huomen, oli tullut niin äkkiarvaamatta yllättäen niinkuin
onnettomuus tulee, ja nyt se oli tehtävä! Kapteeni viipyisi kaupungissa
monta tuntia. Sillä aikaa se oli suoritettava.

Minä raivosin ja itkin. Epätoivoni oli niin suuri, etten voi sitä
kuvata. Hetki hetkellä kului, kallis aika meni hukkaan, seurasin
kasvavalla tuskalla pientä pendyyliä kaminalla, mutta en saanut voimia
lähteä. Mutta vähitellen nousi suurista sieluntuskistani kirkas ja
vapauttava ajatus: minä en sitä tee! Kävi miten tahansa, minä en sitä
tee, en enää koskaan mitään sellaista. Tästälähtien olin rehellisellä
työlläni ansaitseva toimeentuloni, niinkuin muutkin köyhät tytöt.
Osasinhan minä hiukan neuloa, voisinhan ommella jotain koristeommelta
hienoihin liikkeisiin, päällystää ja koristaa hattuja, taikka ottaa
puhtaaksikirjoitustyötä. Varmasti löytyisi jokin pelastuskeino! Omasta
puolestani en ensinkään ollut levoton, mutta sairas isäraukkani
huolestutti minua. Sairas vanhus tarvitsee niin paljon sellaista, josta
nuori ja terve ihminen voi kieltäytyä. Hän ei saisi kärsiä, hän ei edes
saisi huomata minunkaan kärsivän. Täytyi keksiä keino, täytyi!

Olin jo hiukan tyyntynyt, kun ovelle naputettiin ja ovenvartija toi
minulle iltapostissa tulleen kirjeen. Se oli Herbertiltä. Pahaa
aavistaen istuuduin takan ääreen sitä lukemaan.

Isä oli sairaampi kuin ennen, kirjoitti Herbert. Hän, Herbert,
pistäytyi siellä usein iltasin vanhusta katsomassa. Isä kaipasi paljon
Punahilkkaansa. Oli täytynyt ottaa Petterille avuksi sairaanhoitajatar,
mutta minun ei pitänyt tulla liian levottomaksi, sillä kaupungin etevin
lääkäri hoiti isää. Lääkäri luuli, että hän vielä virkistyisi, jos
hänet heti keväällä voitaisiin viedä jonnekin kylpylään ulkomaille.
Tämä oli tietysti vain rahakysymys, mutta Herbert oli vakuutettu, että
palkkioita minun töistäni, jotka tähän asti olivat olleet erittäin
tyydyttävästi suoritetut, voitaisiin korottaa. Hän tulisi tekemään
asian johdosta anomuksen minun puolestani. Minun tulisi siis olla
levollinen näiden monien uusien menojen suhteen. Suoritettuani minulle
sähköteitse määrätyn tehtävän tulisi minun palata kotiin. Lisättyään
vielä kerran, että minun ei tulisi huolehtia liikaa isäni sairaudesta
ja liitettyään terveisensä päätti Herbert kirjeensä.

Kirje putosi veltosta kädestäni, liekit vetivät sen hiilivalkeaan ja
nielivät sen ahnaasti. Valkoinen paperi käpristyi niinkuin suuressa
tuskassa.

Tuskassako? Koskiko minussakin jossain kipeästi? Jäseneni tuntuivat
jäykiltä. Kuka nauroi? Minäkö itse? Se oli paha, ilkeä nauru, ja se
vihlasi korviani. Minä olin tahtonut tulla kunnialliseksi ihmiseksi,
olin ollut valmis uhraamaan sen vuoksi isänikin, olin ollut valmis
raatamaan jokapäiväisen leipämme vuoksi, mutta kohtalo oli määrännyt
toisin. Se pakotti minut varkaaksi ja petturiksi, ainoa, mitä minulta
omasta puolestani vaadittiin, oli suorittaa työni hyvin. Minä
suorittaisin sen hyvin.

Tunsin itseni äkkiä aivan levolliseksi. Ajatukset toimivat kylminä ja
harkitsevina. Niin, nyt minun oli todella kiirehdittävä!

Kuuntelin ovella. Kukaan ei liikkunut käytävässä. Hiivin varovasti
punaista mattoa pitkin kolmen oven ohi. Vielä oli mentävä ristikäytävän
poikki ja sitten toinen ovi oikealla. Avain oli naulassa. Otin
sen. Käteni ei vapissut vääntäessäni lukkoa auki, en pelännyt
ensinkään. Löysin heti sähkönapulankin. Huoneessa ei ollut montakaan
piilopaikkaa, joko olivat paperit tuolla matalassa kaapissa tikka
vaatekonttorissa. Koetin laatikoita; ne olivat kaikki lukitsemattomia.
Niitä siis ei kannattanut tutkia. Samoin pöytälaatikko. Mutta missä
oli vaatekonttorin avain? Etsin kaikki tavalliset paikat, vieläpä
melkein mahdottomatkin, mutta sitä ei löytynyt. Vihdoin täytyi minun
turvautua omiin, tällaisiin tarkoituksiin varattuihin avaimiini. Lukko
avautui helposti, mutta voi, konttori oli tyhjä! Ei sentään, naulakossa
riippuvien vaatteiden alta häämötti hämärässä pieni harmaa käsilaukku.
Sekin oli tietysti lukittu, mutta avautui yhtä helposti kuin ovikin.

Sekin oli tyhjä. Koettelin sen pohjaa ja reunoja, ei missään tuntunut
salaista osastoa. Joko oli laukku tavattoman hyvin tehty, tai olivat
kartat piirretyt jollekin harvinaiselle kankaalle taikka paperille,
niin ettei niitä voinut ollenkaan erottaa laukun vuoria, koettelemalla.
Tai ehkä ruhtinaalla oli kartat yllään?

Tätä miettiessäni sattuivat silmäni vaatteiden välissä naulakossa
nahkahihnassa riippuvaan kävelykeppiin ja sydämeni sykähti toivosta.
Olin kerran ennen nähnyt samanlaisen kepin, se oli ollut sisältä ontto
ja avautui mekanismilla. Ripustin laukun kiireesti paikalleen ja
tartuin keppiin. Siinä oli hopeainen, sileä pää. Minä koetin vääntää
sitä varovasti kummallekin puolelle, ja se liikkui todellakin oikealle.
Väänsin vieläkin, ja silloin hopeainen pää avautui kuin pullon kansi.
Ontelossa näkyi sinervä käärö; vedin sen vapisevin käsin sieltä ulos.
Siinä olivat etsimäni kartat, ohuelle kalkkeeripaperille piirrettyinä.
Muistan, että ihmettelin, miksi ruhtinas ei pitänyt niitä vaatteittensa
sisään ommeltuina, ne kun olivat niin pehmeät ja ottivat verrattain
vähän tilaa.

Olin juuri ripustamassa keppiä paikoilleen, kun kuulin käytävästä
askeleita, jotka pysähtyivät oveni kohdalle. Silmänräpäyksessä
painauduin konttoriin ja vedin oven jälessäni kiinni. Sydämeni
sykki kiivaasti. Kuka oli tulija? Joku palvelijattarista kaiketi.
Palvelijatar ei kuitenkaan pyrkisi konttoriin. Tulija kulki huoneessa
edestakaisin ja nyt hän alkoi hyräillä. Veri pakkautui sydämeeni,
pelkäsin pyörtyväni, sillä minä tunsin tuon äänen. Ruhtinas siellä oli.
— Hän ei siis ollutkaan kaupungissa! Jos hän nyt avaisi konttorin
oven. —

Mutta samassa tuli helpoitus. Kuulin oven avautuvan, ja huoneessa
vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, niin syvä, että sydämeni tuskallinen
tykintä kuului korvissani kovina jysähdyksinä. Odotin vielä hetken,
mutta kun ei mitään kuulunut, raotin ovea ja astuin huoneeseen, se
oli tyhjä. Pistin kiireesti kartat puseroni sisään ja yritin lukita
konttorin oven, mutta se ei tahtonut onnistua, käteni olivat ikäänkuin
kohmettuneet, en saanut avainta väännetyksi. Silmissäni alkoi hämärtää
ja sormeni vapisivat. Vihdoin avain kuitenkin kääntyi. Kiiruhdin
ovelle, joka johti käytävään, ja kuuntelin. Ei kuulunut mitään. Avasin
siis oven ja hiivin ulos. Mutta nyt en enää voinut hillitä hermojani;
minun olisi tietysti pitänyt mennä rauhallisesti omaan huoneeseeni,
mutta sen sijaan aloin juosta, juosta kilpaa tykyttävän sydämeni
kanssa. Onneksi oli huoneeni niin lähellä.

Kun vihdoinkin olin taas omassa turvallisessa huoneessani, täytyi minun
hetkeksi heittäytyä leposohvalleni pitkälleni. Voimani olivat aivan
lopussa. Makasin silmät ummessa miettien, mitä minun nyt tuli tehdä.
Kuinka saisin kartat, kopioituani ne, takaisin ruhtinaalle, kun hän
ei ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Sattuisiko mitään tilaisuutta ennen
huomista? Ja entä jos hän sillä välin huomaisi niiden poissaolon?
Nousin äkkiä kauhistuneena istumaan. _Jos hän todellakin huomaisi
niiden poissaolon?_ Mitä silloin tapahtuisi? En ollut ottanut sitä
huomioon, että kartat tulisivat olemaan minulla niin kauan! Antaisiko
hän pitää tarkastuksen?

Ovelle koputettiin. En ensiksi ollut kuulevinani, mutta kun koputus
uudistui, heittäydyin sohvalle pitkäkseni silmät ummessa ja huusin
raukeasti: sisään!

— Pieni Punahilkka, oletteko sairas?

Vaikka ääni olikin niin hellä ja matala, oli se kuitenkin sillä
hetkellä minulle kauhein ääni maan päällä, ja yliluonnollisen kauhun
vallassa kohotin pääni ja tuijotin ylitseni kumartuvaa ruhtinasta. Hän
istahti leposohvan reunalle ottaen käteni omaansa.

— Oletteko sairas, Punahilkka? Pieni Punahilkka?

— Päätäni pakoittaa; kaiketi särky menee ohi, kun makaan tässä hiljaa
ja yksinäni.

— Älkää ajako minua pois, ette voi uskoa, miten taitava
sairaanhoitajatar osaan olla! Enkö saa auttaa teitä?

— Kiitos. En kaipaa mitään.

Hän laski viileän, varman kätensä otsalleni. Päätäni pakoitti
todellakin, ja hänen kosketuksensa olisi vaikuttanut omituisen
rauhoittavasti, jollei tuota ainoata kiduttavaa tietoisuutta olisi
ollut: hänen paperinsa olivat siinä, rinnallani, puseroni sisässä. Entä
jos hän sattuisi koskettamaan niitä!

— Minulla olisi ehdotus, joka virkistäisi teitä. En voinut lähteä
kaupunkiin, menen vasta huomenna aamulla. Vielä ei ole kovin myöhänen,
ja ulkona on ihana tähtitaivas. Otetaanpa kelkkanne ja lähdetään
Stor-Vandet seetterille. Ette voi uskoa, miten virkistävää on laskea
sieltä alas tähän aikaan. Todellakin, olen varma, että se parantaisi
teidän päänne. Lähdettehän, eikö totta?

— Samantekevää minulle. Lähden, jos niin haluatte.

— Tietysti haluan, ja te itsekin samoin, kunhan vain pääsemme matkaan!
Kas niin, olkaa kiltti, ja pankaa nopeasti yllenne, ja tulkaa sitten
käytävään.

Hän nousi ja lähti huoneesta. Otin käärön puserostani, se poltti minun
käsiäni. Minä piilotin sen pöytälaatikkoon ja pistin laatikon avaimen
käsilaukkuuni.

Tuntui niin kaamealta, ikäänkuin olisin kätkenyt ruumiin.




8.


Yö oli tähtikirkas. Raskaat hanget huokuivat kylmää, lumi narskahteli
jalkain alla, ja metsässä risahteli salaperäisesti. Kuljimme vaieten
valtatietä, pitkin. Honkien varjot lankesivat tien yli tummina ja
uhkaavina, ja huuhkaja huusi. Se kuului kaamealta yön hiljaisuudessa,
ikäänkuin ennustaen onnettomuutta. Yhä vaieten nousimme tummaa tunturin
rinnettä ja poikkesimme kapeammalle metsätielle, jossa tiheikkö hiipi
meitä ahdistavan lähelle, vangiten meidät pimeään; sitten tie laajeni
metsäaukeaksi, ja vihdoin nousimme kukkulaa, jonne metsä ei meitä enää
seurannut. Raikas ilma henki viileänä vapaasti kasvoihin ja näköala
laajeni. Mutta allamme oli yö, suuri, hämärä yö.

Koko maailma nukkui, tunturit, metsä ja ihmisasunnot. Mitä olimme me,
jotka tätä suurta rauhaa rohkenimme häiritä? Varjojako, ajatuksia
yössä, uniako? Tai unissakulkijoitako? Askel askeleelta kävi tie
minulle raskaammaksi, tuntui kuin olisi jäseniini valettu lyijyä, en
jaksanut pitemmälle.

— Käännytään jo, minua väsyttää.

Hän kääntyi sanaa sanomatta puoleeni, otti kasvoni käsiensä väliin ja
käänsi pääni ylöspäin. Hänen silmänsä olivat tähtien valossa melkein
mustat ja hehkuivat sellaista hellyyttä, että minä rikollisuudessani en
voinut sitä kestää, vaan ummistin omani.

— Rakas pieni Punahilkkani, sano minulle totuus, rakastatko sinä minua?

— Rakastan.

En aikonut olla niin katala, tuo sana pääsi minulta aivan vahingossa.
Ruhtinas otti minut syliinsä ja suuteli kiihkeästi. En käsitä mikä
minulle tuli, olin aivan kuin puutunut, taikka melkein kuin kuollut.
En voinut liikahtaa, en sanoa mitään, huulenikin olivat aivan kankeat.
Hän piti minua kauan sylissään kuiskaillen helliä sanoja, mutta minä
en käsittänyt mitä hän puhui. Vihdoin heräsin huumauksestani, kun hän
asetti minut eteensä kelkalle ja se alkoi hiljaa liukua vuorta alas.

En koskaan voi unhoittaa sitä yötä ja sitä retkeä. Tunsin itseni
kurjan katalaksi suuressa rikollisuudessani ja samalla mielettömän,
järjettömän onnelliseksi! Juorut, joita pari tuntia sitten olin
kuunnellut, eivät minua vaivanneet. En niitä muistanut, oli kuin en
olisi niitä koskaan kuullutkaan.

Me kiidimme läpi tyhjän, äänettömän maailman. Muita ei ollut olemassa
kuin hän ja minä, ja yllämme ikuiset tähdet. Lojuessani suuressa
norjalaisessa kelkassa hänen rintaansa vasten tunsin vaatteiden läpi
hänen ruumiinsa lämmön. Joskus, kun hän kumartui hiukan eteenpäin
nähdäkseen paremmin ohjata, hiveli hänen hengityksensä poskeani, ja
minä näin hänen kasvonsa läheltä. Kuinka minä häntä rakastin! Kuinka
minä janosin hänen suudelmiaan! Minä, Juudas, jonka suudelmat olivat
petollisia.

Ruhtinas irroitti vasemman kätensä ohjaustangosta ja hellittämättä
katsettaan hämärästä tiestä, jota pitkin me syöksyimme, veti minut
lähemmäksi itseään. Tartuin hänen käteensä ja painoin huuleni hänen
ranteeseensa. Tunsin hänen lämpöisen verensä sykkivän huuliani vasten,
ja sillä hetkellä ei mikään muu merkinnyt minulle mitään.

Olimme tulleet metsätieltä valtatielle. Tummat varjot lensivät
ohitsemme ja kelkka kääntyi tien mutkissa niin rajusti, että lumi
tuiskahti kylmänä ryöppynä kasvoille. Joskus kuului kulkusten kilinää,
ja me syöksyimme jonkun elävän olennon ohi, mutta kaikki tapahtui niin
salaman nopeudella, ettei saanut mistään selvää käsitystä. Väliin
minusta tuntui siltä, kuin ruhtinas ei enää hallitsisi kelkkaa,
luultavasti olivat siihen pimeys ja nopea vauhti yhdessä syypäät. Mutta
minua ei peloittanut. Tällä hetkellä ei minulle huomispäivä, taikka
tulevaisuus yleensä, ollut ensinkään olemassa.

Kultaiset lähdet taivaalla luikkivat. Ne näyttivät muuttuneen hyviksi,
helliksi silmiksi. Ne olivat niin lähellä. Minusta alkoi tuntua, että
jo kiidin heidän joukossaan korkealla avaruudessa, tähdenlentona
ilmojen halki. Maa murheineen oli jäänyt kauaksi alas syvyyteen.

Samassa palasin todellisuuteen, sillä äkkiä oli alkanut kuulua
kulkusten kilinää ja tie kääntyi.

Jotain tummaa ilmestyi kuin maasta nousseena eteemme. Kohosin melkein
istumaan, mutta rautainen käsi painoi minut kiivaasti alas. Kuului
tukahdutettu huudahdus, töksähdys; jokin murskaantui rätisten, ja minä
singahdin kauaksi hangelle puiden väliin. Kultaiset tähdet sammuivat —
— —

‒ Rakkaani, rakkaani!

Kuka huusi? En jaksanut avata silmiäni.

— Punahilkkani, rakas, pieni tyttöni!

Miksi eivät antaneet minun nukkua, kun olin niin väsynyt? Avasin
hitaasti silmäni, jotka aukenivat jäykästi ja raskaasti. Tummat kasvot
kumartuivat huolestuneina ylitseni.

— Ethän sinä todella ole vahingoittunut, rakkaani, ethän? Sano minulle
koskeeko mihinkään? Pieni Punahilkka parkani, pelkäsin sinun jo
kuolleen! — Ruhtinaan ääni vapisi.

Kuolleenko, niin, kuolleen? Olin ollut jo niin lähellä kultaisia
tähtiä, kun minut temmattiin takaisin maan päälle...

— Kerro, rakastettu, sano miltä tuntuu?

— En luule — loukkaantuneeni, hiukan vain — huimaa.

Hän nosti minut syliinsä ja kantoi jonnekin pehmeään ja lämpimään. Se
oli reki, jota ruhtinas oli koettanut väistää. Hän käski kuskin ajaa,
kietoi käsivartensa ympärilleni ja painoi toisella päätäni rintaansa
vastaan. Hänen rakkaat silmänsä olivat taas niin lähellä minua. Mutta
minun suruni oli rajaton.

— Miten sinä olet kalpea, oma rakastettuni! Se olikin ankara säikähdys,
tie kääntyi niin äkkiä ja samassa seisoi tämä hevonen ja reki kuin
maasta kasvaneena edessämme. Ehdin töin tuskin väistää heitä, mutta
sen jälkeen kelkka ei enää totellut, me iskimme täyltä lentoa
puunrunkoa vastaan. Kelkka tietysti meni säpäleiksi. Se ei merkitse
mitään, mutta et voi kuvitella kauhuani, kun näin sinun makaavan
hangella, elottomana, niinkuin luulin! Kuinka minä kirosinkaan omaa
uhkarohkeuttani ja tyhmyyttäni lähtiessäni sinun kanssasi tällaiselle
yölliselle retkelle! Rakas Hilkkani, anna minulle anteeksi! Eikä
minulla sitäpaitsi ollut oikeutta panna omaakaan henkeäni vaaralle
alttiiksi juuri nyt, kun isänmaani vaatii minulta palveluksiaan tänä
vaikeana sota-aikana. Minulla on niin tärkeä velvollisuus täytettävänä,
että jos siinä epäonnistuisin, jäisi minulle vain yksi mahdollisuus,
kuolema... Mutta Punahilkka, mikä sinulle tuli? Kulta tyttöni, miten
sinä vapiset ja miten kylmä sinä olet! Kätesi ovat aivan kuin jäätä
ja poskesi samoin! Minä suutelen sinut lämpimäksi. Eikö jo ala tuntua
paremmalta? Mutta Punahilkka, sinähän itket! Älä kielläkään, kauniit
silmäsi ovat täynnä kyyneliä. Lapsi parkani, mitä sinä itket?

Mutta minä olin aivan suunniltani enkä voinut pidättää kyyneleitäni.
Ruhtinas ehkä luuli, että hermoni olivat tapaturmasta järkytetyt, sillä
hän ei enää kysellyt mitään, antoi minun vain itkeä hiljaa olkapäätään
vasten, suudellen minua silloin tällöin.

Saavuimme sanatorioon. Kello läheni kahtatoista. Ketään ei enää näkynyt
liikkeellä. Ruhtinas saattoi minut huoneeseeni, auttoi päällysvaatteet
yltäni ja lähti vihdoin luotani toivotettuaan hellästi hyvää yötä.
Tuskin oli hän jättänyt huoneeni, kun minä lankesin polvilleni vuoteeni
ääreen ja rukoilin palavasti, että Jumala Kaikkivaltias ei antaisi
rakastettuni etsiä papereitaan, ennenkuin olin ehtinyt panna ne
paikoilleen, sillä minä tunsin, minä tiesin, että kauhea onnettomuus
oli ovella.

Aloin heti kopioida karttoja kattolampun alla olevalla pyöreällä
pöydällä, mutta käteni olivat ikäänkuin kohmettuneet, sormeni kankeat
ja vapisevat. Työ edistyi hitaasti.

Kello oli ehkä yksi kynttilän valossa työskennellessäni, kun kuulin
jotain, joka jähmetytti veren suonissani. Se oli laukaus. Kynä putosi
kädestäni ja minun täytyi tukea itseäni pöydän reunaan. En hetkeäkään
epäillyt mitä tämä laukaus merkitsi. Ruhtinas oli huomannut paperien
kadonneen. En itsekään ymmärrä, miten minulla oli maltillisuutta ja
järkeä kätkeä kartat ja sitäpaitsi heittää pukuni yli kevyt aamunuttu,
mutta toimin aivan vaistomaisesti. Avasin oven käytävään. Siellä paloi
yksi ainoa lamppu käytävän päässä. Joka ovesta tirkisteli kauhistuneita
kasvoja, siellä täällä seisoskeli muutamia vapaasti pitkissä
valkoisissa yöpuvuissaan. Kummallista oli, ettei kukaan puhunut mitään.
Kaikkien kasvoilla kuvastui vain sama mieletön kauhu, kaikkien silmät
tuijottivat ruhtinaan huoneen avointa ovea.

Miksi ei kukaan mennyt sinne sisälle? Miksi ei kukaan auttanut? Miksi
ei kukaan ryhtynyt mihinkään?

Minäkin tuijotin ovea kokonaisen iäisyyden, joka varmasti kesti vain
muutamia sekuntteja. Sitten tuli tumma olento ruhtinaan huoneesta
huutaen jotain. Kuulin mitä hän huusi, mutta aivoni eivät toimineet,
minä en ymmärtänyt sanaakaan.

Oliko hän kuollut? Minä hänet tapoin, minä olin murhaaja... Kaksi
valkopukuista olentoa lähti juoksemaan portaita kohden. Ehkä he hakivat
lääkäriä, ehkä ruhtinas ei ollutkaan vielä kuollut. Jumalani, jospa hän
ei olisikaan kuollut.

Tämä toivon kipinä vaikutti minuun niin voimakkaasti, että minä
horjahdin ja olisin kaatunut, jollen olisi juuri sillä hetkellä
saanut kiinni ovenpielestä. Vilkaisin ympärilleni, mutta kukaan
ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Kaikki olivat lähteneet
liikkeelle, kaikki puhuivat yhteen ääneen. Minusta tuntui, että he
juoksivat siinä kaikki edes takaisin kuin mielettömät. Ovi ruhtinaan
huoneeseen oli yhä auki, ja oviaukko täynnä toistensa olkapäitten
yli kurkottelevia ihmisiä. Samassa tuli lääkäri ja hänen jälessään
sairaanhoitajatar. He hajoittivat ihmisjoukon, menivät huoneeseen
sisään ja sulkivat oven jälessään.

Joku minun vieressäni kertoi kuiskaten, mitä oli tapahtunut. Hän oli
valvoessaan, sillä hän ei tänä yönä ollut ottanut veronaalia, kuullut
laukauksen. Hän piti aina tätä italialaista vaippaa vuoteensa vieressä;
— hän oli kietaissut sen ympärilleen ja syöksynyt ensimmäisenä
ulos. Hän oli ehtinyt ensimmäisenä tuonne ovelle. Hän oli ollut
pyörtymäisillään, niin kauhea oli näky hänen heikoille hermoilleen...

Samassa tuli sairaanhoitajatar huoneesta mennen kiireesti käytävää
pitkin. Naiset piirittivät hänet kysellen, mitä oikeastaan oli
tapahtunut. Minäkin kuuntelin henkeäni pidätellen.

Oli luultavasti sattunut tapaturma. Ruhtinas oli nähtävästi pidellyt
varomattomasti browningpistoolia ja se oli lauennut. Ei, ei hän ollut
kuollut. Lääkäri _luuli_ hänen paranevan. — Sairaanhoitajatar kiirehti
pois.

Hoipertelin huoneeseeni ja suljin oven. Huonekalut näyttivät pyörivän.
Yksinäinen kynttilä pöydällä lepatti, ikäänkuin olisivat näkymättömät
huulet koettaneet puhaltaa sitä sammuksiin. Nurkasta huoneen perältä
läheni minua olento, jolla oli elottomat silmät ja liidunvalkoiset
huulet. Tuijotin sitä hetken tylsästi, se oli oma kuvani peilissä.
Istahdin matalaan lepotuoliin.

Lääkäri _luuli_ hänen paranevan. — Päätäni pakotti niin, että se oli
pakahtumaisillaan. Korvissani surisi ja jyski, ja väliin jysähti niin,
että hypähdin. Oliko tuo jälleen laukaus? Ei, tietysti oma sydämeni
vain.

Minä olin murhannut rakastettuni, minun käteni olivat vuodattaneet
hänen verensä; turvatakseni isäni sairaan, avuttoman vanhuuden olin
ajanut rakkaani surman suuhun. Tätä en ollut koskaan tarkoittanut.
Enhän olisi mitenkään mennyt ottamaan karttoja, jollen olisi ollut
niin varma siitä, että ruhtinas oli kaupungissa ja että ehtisin panna
ne takaisin, ennenkuin hän palaisi. En mistään hinnasta, en isänikään
tähden, olisi tahtonut tehdä hänelle mitään vahinkoa. Miksi en ollut
pannut karttoja takaisin, ja palannut hänen huoneestaan tyhjin toimin,
kun kuulin, ettei hän ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Siksi kai, etten
hädissäni kyennyt arvostelemaan, mitä tein. Sillä hetkellä oli minulle
ollut tärkeintä, että saisin paperit käsiini, kaikki muu järjestyisi
sitten kyllä itsestään. En ollut voinut ajatellakaan, että saattaisi
käydä näin! Minkä kauhistuttavan rikoksen minä olinkaan tehnyt!

Äkkiä juolahti mieleeni ajatus: Entä jos voisin jossain määrin sovittaa
tämän rikoksen? Entä jos — —? Niin, se minun täytyikin tehdä! Jos hän
ei kuolisi veisin minä hänelle kartat ja kopion takaisin, että hän
näkisi, etten kopiotakaan käytä. — Tämä ajatus tuotti jonkin verran
helpoitusta. Mutta kuinka pääsisin hänen luokseen? Sairaanhoitajatar
ei varmaankaan päästäisi minua sisään, en myöskään voisi suorittaa
tehtävääni hänen siellä sisällä ollessaan, joskin hän antaisi minulle
luvan tulla sairaan luokse. Täytyisi odottaa tilaisuutta, kun
sairaanhoitajatar poistuu.

Käytävässä oli jo aivan hiljaista; viereisestä huoneesta kuului
hiljainen supatus. Hiivin varpaillani ovelle ja raotin sitä. Käytävässä
ei liikkunut kukaan, oli hämärää ja äänetöntä. Äskeinen meteli tuntui
pahalta unelta, painajaiselta, ah, jospa se olisi sitä ollutkin! Odotin
kiihkeästi, että sairaanhoitajatar ilmaantuisi. Mutta hetki toisensa
jälkeen kului, ja ovi sairaan huoneeseen pysyi yhä kiinni.

Jossain sivurakennuksessa kuului kello lyövän kolme. Vasta kolmeko?
Olin sammuttanut kynttilän ja makasin vuoteellani, josta saatoin nähdä
raollaan olevan oven kautta käytävään. Mutta yön hetket kuluivat, eikä
ruhtinaan ovi vain auennut.




9.


Seuraavana päivänä kuhisi sanatorio kuin mehiläispesä. Toinen juoru
toistaan hurjempi levisi yhtämittaa salamannopeudella yli koko talon.
Useimmat olivat yhtämieltä siitä, että ruhtinas oli yrittänyt tehdä
itsemurhan, mutta miksi, siitä olivat melkein kaikki erimieltä. Kuinka
olisikaan ollut mahdollista, että olisi voitu sopia siitä, oliko
ruhtinas tehnyt vekseliväärennyksen, vararikon, tullut mielenhäiriöön,
taikka joutunut onnettoman rakkauden uhriksi! Todellista syytä ei
yksikään aavistanut, ja kumma kyllä, oli kelkkaretkemmekin pysynyt
salaisuutena.

Minua katseltiin uteliaasti ja pitkään, ja supistiin selkäni takana.
Kenraalitar oli erikoisen ystävällinen minulle, ja kreivitär oli
aivan lohduton ruhtinaan onnettomuuden tähden. Hän tuhlaili minulle
äidillisyydessään hellyyttään ja osanottoaan. Pikku kadetti oli jo
pari päivää sitten matkustanut. Yleensä osoitettiin minulle suurta
osanottoa, mutta tämä osanotto kiusasi ja kidutti minua sanomattomasti,
niin että mieluimmin olin aivan yksinäni huoneessani. Se olikin
tärkeää, sillä minä pysyin, yhä päätöksessäni pyrkiä ruhtinaan luo,
niin pian kun siihen vain tilaisuus tarjoutuisi.

Mutta tämä pelätty ja toivottu tilaisuus viipyi yhä. Ruhtinas oli
niin heikko, ettei kukaan saanut tavata häntä. En uskaltanut myöskään
hiipiä sinne ilman lupaa, sillä olisihan mielenliikutus saattanut
pahentaa hänen ennestään arveluttavan tilansa. Mitä loppumattoman
pitkiä päiviä ja mitä kammoittavia öitä minä vietinkään! Ainoa ihminen,
jonka seura tänä kauheana odotusaikana tuotti minulle jonkin verran
viihdytystä, oli, niin kummallisella kuin se kuuluukin, tohtori Dahl.
Hän ei milloinkaan puhunut siitä, mitä oli tapahtunut, ei lausunut
mitään arveluita suuntaan eikä toiseen, ei sanoin eikä katsein säälinyt
minua, mutta oli aina lähistöllä silloin, kun kaipasin seuraa, ja
poistin aina, kun halusin yksinäisyyttä. Hänen hiljainen, väsymätön
huolenpitonsa minusta olisi varmaankin, liikuttanut minua, jos olisin
niihin aikoihin kyennyt tuntemaan muuta kuin ruhtinaan ja oman
onnettomuuteni. Mutta minun ajatukset olivat aina ruhtinaan luona.

Vihdoin tarjoutui odotettu tilaisuus. Se tuli eräänä iltana palatessani
huoneeseeni päivällisiltä. Sairaanhoitajatar tuli minua vastaan
käytävässä.

— Sisar, miten sairas voi?

— Hän nukkuu.

— Luuletteko — — — luuletteko hänen paranevan?

— Kyllä, neiti. Minun täytyy nyt mennä neuvottelemaan lääkärin kanssa.

— Uskallatteko jättää hänet yksinään? Jos jotain tapahtuisi?

— Ei mitään tapahdu. Ja minun täytyy puhutella lääkäriä.

— Jos voin tehdä palveluksen istumalla sairaan luona sen ajan, niin
teen sen kernaasti.

Sisar katseli minua tarkkaavasti viisailla, harmailla silmillään.
Koetin näyttää niin kylmältä ja välinpitämättömältä kuin suinkin.

— No niin, tietenkin on parempi, jos joku on siellä sisällä. En viivy
kauvoja. Näkemiin siis, neiti. — Hän oli jo lähtenyt liikkeelle, mutta
kääntyi vielä kerran. — Älkää istuko korituoliin, se narisee, sairas
voi herätä!

— En istu. — Huone on hämärän peitossa. Ikkunan luona pöydällä
palaa himmeästi jollain kankaalla verhoilu yölamppu. Vuoteessa
makaa liikkumaton olento. Jalkani ovat aivan kuin kiinni kasvaneet
kynnykseen, kylmä hiki kihoaa otsalleni. Miten uskallan mennä vuoteen
luo? En kuule henkäystäkään, ah, Jumalani, ehkä hän on kuollut!
Äkillinen pelko antaa minulle vallan jäsenteni yli ja minä hiivin
vuoteen ääreen.

Ruhtinas makaa silmät ummessa ja hänen kasvonsa ovat kuoleman
kalpeat. Otsan ja ohimon peittää kaamea, valkoinen side. Ohimon
kohdalla on siinä pienen pieni punainen täplä. Lasken niin varovasti
kuin suinkin kääröksi kierretyt kartat ja kopion peitteelle hänen
kätensä ulottuviin, mutta tuskin hiipaisevat sormeni peitettä, kun
sairaan silmät jo avautuvat. Ne näyttävät tavallista suuremmilta ja
loistavammilta ja niiden raukea katse on sanomattoman kärsivä. Hän
ei ensinkään näytä hämmästyvän huoneessa oloani, ja näen, että hänen
huulensa muodostavat sanan: Punahilkka, — mutta minkäänlaista ääntä ei
tule niiltä.

Samassa hänen katseensa osuu vielä kädessäni oleviin papereihin. Veri
karahtaa tummana hänen, kasvoilleen, syöksähtäen punaisena aaltona
kaulalta otsaan asti, mutta katoaa sitten äkkiä aivan jäljettömiin,
jättäen sairaan kasvot liidunvalkoisiksi. Hän kohottautuu kiivaasti
kyynärpäiden varaan, tuijottaen kuivin huulin kääröä. Tällä hetkellä
olen kokonaan vain yhden tunteen, yhden ajatuksen vallassa: hän ei
saa kiihtyä, hänen täytyy mistä hinnasta tahansa rauhoittua, hänen
henkensä voi olla vaarassa. Painan hänet varovasti molemmin käsin alas
vuoteelle, ja hänen päänsä vaipuu tyynylle voimattomana kuin lapsen
pää. Otan käärön, kierrän sen auki ja pidän papereita avoimina hänen
edessään.

— Katsokaa, ne ovat aivan vahingoittumattomia, ne ovat aivan samassa
kunnossa kuin ennen. Ei kukaan muu ole nähnyt niitä, kuin minä, minä
vain. Ajattelin kopioida ne, katsokaa, tässä on kopio, se ei edes
ole valmis, ja annettuani sen teille, en voi millään tavalla käyttää
karttoja hyväkseni, vaikka tahtoisinkin, ymmärrättehän... uskottehan,
minä vakuutan sen, minä vannon sen!

Puhuessani on hän koko ajan tuijottanut papereihin. Käärin ne kokoon ja
lasken ne hänen, käteensä, ja hänen vapisevat sormensa tarttuvat niihin
ahnaasti ja lujasti. Sitten hänen katseensa siirtyy vitkaan minuun, ja
minä näen hämmästyksen niissä muuttuvan hitaasti kauhuksi, kammoksi.
Silloin minun järkeni jättää minut ja minä soperran mielettömiä sanoja
rukoillen anteeksi. Ikäänkuin sellaiselle rikokselle olisi anteeksi
antoa.

— Vakoojatar!

Se sattuu suoraan sydämeen, ja ikäänkuin salaman iskusta vaivun
polvilleni vuoteen viereen. Hänen oikea kätensä riippuu vavahdellen
vuoteen reunalla, minä yritän suudella sitä, mutta hän vetää sen pois.
Kätken kasvoni vuoteen peitteeseen. Käytävästä alkaa kuulua askelia, ja
minä kimmahdan pystyyn.

— Sisar tulee, sallikaa minun pistää kartat laukkuunne!

Hän siirtää vaivaloisesti, vastaamatta, käärön päänalustensa alle, ja
kääntää kasvonsa pois. Hän ei luota minuun sen vertaa, hän luulee,
että voisin ne uudelleen... varastaa. Vaikka hänen kasvonsa ovatkin
seinään päin kääntyneet, näen, että ohimon kohdalla alkaa side heikosti
punoittaa, se punoittaa yhä selvemmin ja täplä sen keskellä suurenee»
Tahdon kiiruhtaa pois, mutta minun täytyy tuijottaa täplään kuin
lumottuna, se suurenee, suurenee, oi Jumalani... Vielä tänäkin päivänä,
jos suljen silmäni, voin nähdä valkean siteen, jolla punainen täplä
kammottavaa vauhtia suurenemistaan suurenee, kunnes se peittää miltei
koko otsan. Minä parkaisen kauhusta ja juoksen ulos. Ovessa tulee minua
sisar vastaan, mutta minä työnnän hänet syrjään ja juoksen käytävään.
Minä juoksen kuin mieletön, ja tultuani huoneeseeni lukitsen oven ja
nojaudun läähättäen siihen. Minulla ei ole ainoatakaan selvää ajatusta.
Seison siinä, en tiedä miten kauan, kunnes vihdoin alan tuntea itseni
rauhallisemmaksi.

Kun jälleen saatan ajatella, tuntuu minusta mahdottomalta enää jäädä
tänne hetkeksikään. Minä tahdon lähteä kotiin. Kotiin? Turtuneet
ajatukseni askartelevat sairaan isäni ympärillä. Miten on hänen nyt
käyvä, rakkaan isä raukan? On selvää, että köyhyyttä emme enää voi
välttää; ja on vielä toinenkin mahdollisuus, joka hyytää vereni, se,
että ruhtinas antaisi minut ilmi. Jos hän sen tekisi, tiedän varmasti,
että isäni ei voisi sitä kestää, ja täten tulisin syypääksi ainakin
hänen kuolemaansa.

Alan hitaasti ja vaistomaisesti koota tavaroitani kokoon ja panna niitä
matkalaukkuuni. Ne joutuvat sinne mikä minnekin, kuinka vain sattuu.
Kun olen valmis, on kello jo seitsemän aamulla, ja minä, lähden alas
suorittamaan laskuani. Annan ovenvartijalle setelin ja pyydän hänen
sanomaan minua kysyttäessä, että olen yöllä saanut sähkösanoman, joka
vaatii minua viipymättä palaamaan kotiin.

Tunturit kylpivät punaisessa hohteessa ajaessani tietä alas kaupunkiin.




10.


Pakkanen paukkui nurkissa, kun harmaassa aamunsarastuksessa ajoin
asemalla kotiini Kaivopuistoon. Käärin turkkini tiiviimmin ympärilleni,
mutta kylmä tunkeutui vaatteiden läpi; painoin puuhkaani kasvojani
vastaan, mutta nekin tuntuivat olevan jäätymäisillään. Hevonen juoksi
väsyneesti ja matka sujui hitaasti.

Vihdoin olimme huvilakaupunginosassa ja pian pysähdyimme oman
pienen kotini edustalle. Pieni, punainen linnamme, siinä se kohotti
siroja tornejaan harmaata taivasta kohti! Ikkunassa näin Anastasian
vanhat, punakat kasvot, ne katosivat samassa, ovi avaantui ja Petter
kiirehti portaita alas. Hänen ohitsensa syöksyi jättiläisharppauksin
Rex heiluttaen tuuheaa häntäänsä ja haukkuen vimmatusti. Kömmin
reestä kankeana väsymyksestä, matkasta ja unettomuudesta, ja Rexin
sydämelliset terveiset olivat kaataa minut kinokseen.

— Emme tienneet odottaa neitiä tänään! Kuinka iloiseksi kenraali
mahtaakaan tulla! — puheli Petter säteilevin kasvoin kootessaan
kapineitani reestä. Oikein lämmitti sydäntä nähdä hänen vanhat
rehelliset kasvonsa.

— Kuinka hän voi, Petter? Onko hän ollut huonompi?

— On, huonompi on ollut, mutta nyt, kun neiti jälleen on kotona, nyt
varmaankin muuttuu kaikki entiselleen.

Anastasia oli ovella vastassa. Hänen pienet, ryppyverkkojen ympäröimät
silmänsä kiilsivät kosteina, ja nyt, näin kotiintuloni hetkellä, hän
ei yrittänytkään hillitä puhetulvaansa. Hän miltei syleili minua
ihastuksissaan.

— Rakas neitini, kaunis pieni ruusunnuppuni, kultakäpyni, kyllä me
nyt jälleen tulemme onnellisiksi, kun hän on tullut kotiin, kun
päivänpaisteemme on tullut kotiin! Matka varmaankin on ollut hiukan
väsyttävä, mutta nyt saa hän levätä, minä itse teen Rakel-neidille
vuoteen. Mutta ensiksi kullannuppuni täytyy syödä, minä itse teen
neidille ihanan omeletin.

Kaikki hääräilivät kilpaa ympärilläni, ja ensi kerran pitkästä ajasta
tunsin jonkinlaista rauhaa ja tyydytystä. Oli kuitenkin suloista
tulla kotiin! Isä nukkui vielä, ja minä menin tuttuja portaita ylös
omaan huoneeseeni. Anastasian pikku apulaistyttö oli siellä juuri
sytyttämässä valkeaa takkaan. Ensimmäiset kalpeat talviauringon säteet
pyrkivät huoneeseen, hiiviskellen merenvihreiden verhojen laskoksissa
ja kimallellen toilettipöydän kristalleissa. Koko huone henki vastaani
kodin tyyntä rauhaa ja turvallisuutta, ja äkkiä tunsin voimakkaasti,
että ihminen, niin kauan kun hän omistaa rakkaan, hyvän kodin, ei
koskaan voi tuntea itseään täydellisesti onnettomaksi.

Viereisestä kylpyhuoneesta kuului ammeeseen vuotavan veden lorina,
Anastasia näkyi siellä hääräilevän, ja pikku Ella, jonka vihdoin oli
onnistunut saada tuli takassa syttymään, kattoi sen ääressä pientä
pöytää. Petterkin naputti ovelle tuoden päivän lehdet.

Kuinka sanomattoman suloista onkaan pitkän matkan jälkeen rauhassa
kylpeä, pukeutua ja levätä. Olin niin väsynyt, että heti vaivuin uneen.
Kun parin tunnin virkistävän unen jälkeen laskeuduin portaita alas,
tunsin itseni täysin levähtäneeksi Oli jo kirkas päivä.

Ovi, joka vei hallista isäni huoneeseen, oli auki. Huoneen ikkunat
olivat puolittain verhojen peittämät, joten huoneessa oli hiukan
hämärää. Näin isäni ikkunan luona tuolissaan samoinkuin olin nähnyt
hänet joka aamu jo monena vuonna. Hänen valkoinen tukkansa oli yhtä
valkoinen ja hänen kauniit kasvonsa yhtä kauniit kuin ennenkin. Me
syleilimme toisiamme onnellisina, ja silloin näin hänessä muutoksen.
Hänen rakkaat, vanhat silmänsä olivat suurien, tummien renkaiden
ympäröimät, ikäänkuin hän olisi valvonut, ja kasvojen ilme oli
sanomattoman raukea. Sydäntäni kouristi häntä katsellessani.

— Isä! Isä kulta!

— Mitä, pieni Hilkkani?

— Sinä olet sairas, sairaampi kuin ennen? Minä näen! Isä, onko sinulta
jotain puuttunut, onko Petter hoitanut sinua huonosti?

— Minulta ei ole puuttunut muuta kuin pieni Hilkkani! Ja Petter on
hoitanut minua hyvin, erinomaisen hyvin, tiedät sen kyllä itsekin
rakkaani.

Minun täytyi kertoa matkastani yksityiskohtia myöden. Aika kului
nopeasti. Äkkiä kuulin hallista miehen äänen. Siellä oli Herbert. Hän
tuli nopeasti sisään, tervehti isääni tapansa mukaan kunnioittavasti
ja näytti iloiselta ja tyytyväiseltä nähdessään minut. Minun täytyi
toistaa hänellekin osa matkakertomustani. Hän kuunteli, joskus tehden
pieniä huomautuksia, mutta näytti hiukan hajamieliseltä. Kun isä
alkoi näyttää väsyneeltä, siirryimme kirjastoon ja jätimme hänet
lepäämään. Katsahdin taakseni vielä ovelta. Isä oli vaipunut kokoon
ja hänen päänsä lepäsi hervottomana tuolin selkänojalla. Teki mieleni
juosta takaisin hänen luokseen, mutta juuri silloin sulki Herbert oven
takanamme. Hän tarttui käsivarsiini, ja hänen tummat silmänsä upposivat
omiini.

— Mikä sinun on, Rakel, et ole entiselläsi?

— Sinä olet oikeassa, en olekaan, enkä tule enää koskaan olemaankaan,
Herbert.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

— Minulla ei ole karttoja.

— Sinulla ei ole — — karttoja?

‒ Ei. Minä en enää tule auttamaan sinua sellaisilla palveluksilla,
Herbert.

— Sinä lasket leikkiä!

— En, en tosiaankaan.

— Sitten sinä olet mieletön!

— Ehkä olen, mutta ei puhuta tästä enää, minulla ei ole kuten jo sanoin
karttoja, meidän ei kannata puhua tästä enempää.

— Mutta lapsi kulta, millä sinä sitten aiot elää?

— Minä voin tehdä työtä.

— Sinäkö työtä, Rakel; Yhtä vähän kuin kukka voi kehrätä! Ja mitä työtä
sinä sitten saattaisit tehdä?

— En tiedä vielä, en ole vielä ajatellut niin tarkoin sitä asiaa. —
Minua alkoi hermostuttaa. Herbert käveli edestakaisin harmistuneen
näköisenä. Me vaikenimme jonkun aikaa kumpikin, ja Herbertin
askeleet kävivät yhä kiivaammiksi. Hetken kuluttua hän tuli suuren
kirjoituspöydän luo, jonka ääressä minä istuin, ja pysähtyi eteeni
kädet selän takana.

— Rakel, oletko sinä ajatellut isääsi? Sinä tiedät mitä köyhyys
merkitsee hänelle, niin sairas kuin hän on. Onko sinulla sydäntä antaa
hänen kärsiä sinun oikkujesi tähden.

— Tämä ei ole mikään oikku, sen olet pian huomaava Herbert. Ja nyt minä
en tahdo puhua enempää tästä asiasta.

Mutta Herbert ei jättänyt minua rauhaan, ja minun täytyi viettää
tuskallinen tunti hänen seurassaan. Kun hän vihdoinkin nousi
lähteäkseen, tunsin suurta helpotusta. Hän ei ollut minulle vihoissaan,
mutta ei yrittänytkään salata suurta pettymystään. Hallissa otin
häneltä lupauksen, ettei hän enää kiusaisi minua tällä asialla, ja me
erosimme ystävinä.

Herbertin lähdettyä hiivin isän ovelle ja katsoin sisään. Isä lepäsi
samassa asennossa kuin minä olin nähnyt hänet tunti sitten. Hän oli
kuullut askeleeni ja huusi minua hiljaa. Menin sisälle ja vedin
ikkunaverhot syrjään. Nyt vasta minä todella näin muutoksen. Isäni
oli vain varjo siitä entisestä itsestään, joka hän oli ollut minun
lähtiessäni Norjaan.

Lopun päivää vietimme kahdenkesken kirjastossa, jonne Petter pyöritti
isän tuolin. Kirjasto oli aina ollut lempihuoneemme. Vaikka kirjahyllyt
peittivät seiniä aina kattoon asti, ei huone kuitenkaan ollut
synkkä. Ikkunoissa oli miellyttävän harmaat, raskaat verhot, takassa
paloi sairaan vuoksi ainainen valkea, ja ruskeat nahkatuolit uunin
kummallakin puolella olivat kotimme mukavimmat. Isän tuolin ääressä
seisoi korkealla jalustallaan kaunis lamppu, jonka pehmeä, harmaa valo
viihdytti silmiä. Meillä oli niin paljon toisillemme kerrottavaa ja
paljon kysyttävää. Yhdessäolomme oli niin rakasta ja hellää. Minusta
tuntui, että meillä kummallakin oli salainen, ahdistava aavistus
lähenevästä erosta.

Kello viiden tienoissa kävi isä äkkiä raukeaksi. Otin erään kirjan
käsiini ja me vaikenimme kumpikin. Pian huomasin isän nukahtaneen.
Ulkona oli jo täydellinen hämärä. Petter tuli hiljaisella tavallaan
sisään ja veti verhot ikkunoiden eteen, kohensi valkeaa, lisäsi puita,
siirsi pienen pöydän uunin ääreen ja kantoi siihen teetarjottimen.
Viittasin häntä sammuttamaan lampun.

Petterin poistuttua oli huoneessa hyvin hiljaista, teekeittiö kihisi
kodikkaasti, ja uunissa loimuavat liekit loivat kummallisia tanssivia
varjoja seinille. Isä nukkui yhä. Tuijotellessa liekkeihin näytti
minusta äkkiä, että siellä leimusi kaksi tummaa, pitkien pikimustien
ripsien ympäröimää silmää. — Ne säkenöivät syvää surua ja suuttumusta,
ja minä olin kuulevinani matalan kuiskauksen: Vakoojatar!

Tuli sitten ilta ja yö. Koko talo nukkui, mutta minä en saanut unta.
Matkan huolissa ja vaihtelussa turtuneet tunteet heräsivät yön
hiljaisuudessa eloon. Kaikki viime aikojen elämykset tunkeutuivat
väkipakolla tietoisuuteen. Mitä helvetin tuskia ovatkaan omantunnon
vaivat! En voinut riisuutua enkä istua hiljaa. Minun täytyi koko
ajan kulkea huoneessa edestakaisin. Minun ei tarvinnut pelätä, että
häiritsisin ketään, sillä pehmeällä matolla eivät askeleeni kuuluneet.

Oli niin painostavaa. Avasin ikkunan ja jäin istumaan sen ääreen. Ilma
oli muuttunut leudoksi; tuntui niin hyvälle, kun viileä ilma henki
kasvoihin. — Näin olin istunut silloinkin, kun ensi kerran näin hänet.
Oliko siitä jo sata vuotta... Ei, ei, en tahtonut ajatella sitä.
Omantunnon syyttävät äänet yltyivät. Nousin uudelleen kävelemään.

Tuolla tuolilla oli vihreä silkkipukuni, jota olin kantanut pikku
tanskattaren "cerclessä", sen vihreät laskokset kimaltelivat
lampunvalossa ikäänkuin kuiskaillen: muistatko, muistatko? Niin,
muistinko minä! Mikä mielipuolien kysymys? Soisin, kautta taivaan,
etten muistaisi mitään! Ja äkillisen raivokohtauksen vallassa sieppasin
sen käsiini, ja rutistin sen kokoon pieneksi mytyksi. Se sihisi
ilkeästi sormissani ikäänkuin käärme. Heitin sen inholla luotani.

Vaikka ikkuna olikin auki, tuntui sittenkin tukehduttavalta. Avasin
oven pieneen ylähalliin. Huoneestani tulvahtava valo lankesi suoraan
pimeän hallin poikki portaille, joiden yläpäässä olevalla kaidepuun
pylväällä alabasteri-lamppua pitelevä marmoripoikanen käänsi minua
kohden elottomat suuret silmänsä kuin kysyen: Mitä tahdot? Ulkona
oli kuutamo ja portaiden yläpuolella olevan ikkunan maalaus hohti
himmeästi. Se esitti pyhää neitsyttä, joka ruusutarhassa istuen ompelee
kapaloa tulevalle marttyyri-vapahtajalle. Pyhän Neitsyeen päätä verhosi
huntu, joka valkoisen siteen tavoin peitti otsan. Valkoisen siteen
tavoin! — Kurkkuani kouristi, ja minä käännyin takaisin huoneeseeni.

Oliko hän kuollut? Oliko hän viimeisinä hetkinään kironnut minua? —
Hänen kirouksensa vielä jaksaisin kantaa, jos vaan tietäisin hänen
jääneen eloon. Saisinkohan minä sitä milloinkaan tietää? Ehkä piankin,
ehkä liiankin pian! Kenties on pieni kotimme kohta piiritetty, ja
sisään astuu mies, joka etsii minua ja jota minun on seurattava yön
pimeään. Ja silloin... Oi, miten käy silloin isän! Isä paran! — Sitten
seuraa pitkällinen tyrmässä viruminen, joka päättyy kuolemaan tai
karkoitukseen ja pakkotyöhön. Ja millaiseen työhön, ja millaisessa
seurassa, oi Jumalani! Kenties he tulevat jo tänä yönä, kenties, sillä
yöllä he tulevat, eivät milloinkaan päivällä, sehän olisi heidän
perinnäistapojaan vastaan. — Olin kuulevinani jotain liikettä, mutta se
ei kuulunut kadulta. Nostin päätäni ja jännitin kuuloani.

Alhaalla hallissa joku liikkui. Olikohan se Petter taikka
sairaanhoitajatar? Ei, noin ei astunut Petter, eikä
sairaanhoitajatarkaan. Ne olivat kummallisia, hiipiviä, luisuvia
askeleita. Kenen?

Veri pakkautui sydämeeni. Äkillinen mielenjohde saattoi minut
sammuttamaan vierelläni pöydällä palavan sähkölampun. Seisoin
liikahtamatta tuijottaen halliin.

Siellä ei ollut täysin pimeää, kuutamo ulkona oli tullut kirkkaammaksi,
sillä ikkunamaalaus hehkui salaperäisesti, Pyhän neitsyeen valkoinen
otsaside hohti, ja ruusut paloivat punaisina, aivankuin suuret ja
raskaat, tihkuvat verikarpalot. Marmoripoika näytti kohottavan kapeita
käsivarsiaan ikäänkuin kauhulla torjuakseen luotaan sitä, mikä
portailla läheni. Sillä askeleet kuuluivat jo portailla hiljaa hiipien
ja miltei laahaavina. Kiusaantuneet hermoni olivat pettää minut, minut
valtasi miltei vastustamaton halu kiljahtaa. Väliin kuului siltä kuin
olisi tulijoita ollut kaksikin. Keitä? Keitä? Polveni alkoivat vapista
niin, että minun täytyi istahtaa leposohvalle ja pidellä kiinni sen
reunasta. Askeleet pysähtyivät taitteeseen... Nyt ne alkoivat jälleen
nousta, hitaasti ja täsmällisesti. Nyt tuli näkyviin jotain mustaa ja
matalaa. Karmiva kylmä hiipi jäseniäni pitkin, keitä ovat ne, jotka
noin tulevat? Musta hahmo lähestyi oveani, mutta samassa valtasi minut
vapauttava tunne. Rex, sehän oli Rex! Rex, tänne! Ja minä hyväilin
itkien ja nauraen hämmästynyttä ja ihastunutta Rexiä, joka nuoli
käsiäni yrittäen silloin tällöin nuolaista kasvojanikin.

Väsyneenä jännityksestä heittäydyin vihdoin lepovuoteelle pitkäkseni.
Rex pyöri tapansa mukaan hetken paikallaan, ennenkuin se laskeutui
maata sohvan eteen. Jälleen oli hiljaista. Ikkunamaalauksen kaukainen
Jerusalemi hohti palatseineen kuutamossa. Rex huokasi syvään, ja suuri
hyväntekiä, uni, sulki molemmat meidät vihdoin viihdyttävään syliinsä.




11.


Oli harmaa, epämääräinen päivä, ei enää talvi, mutta ei vielä oikein
kevätkään, tuollainen masentavan kolea sää. Isä oli ollut liian sairas
jaksaakseen nousta vuoteestaan, ja minä istuin yksinäni kirjastossa
takan ääressä, josta köyhyys oli sammuttanut tulen. Takka ammoitti
minua vastaan kylmänä ja mustana, ja porisevan teekeittiön alla
näyttivät liekitkin masentuneen matalilta ja ikäänkuin väsyneiltä. Minä
ainakin olin väsynyt. Kaikki yritykseni saada jotain sopivaa työtä
olivat olleet turhia ja usein nöyryyttäviä. Isältä asiain todellisen
tilan salaaminen kävi päivä päivältä mahdottomammaksi, puute oli
ovella. Tänään olin antanut Anastasialle viimeiset talousrahani, ja
valvotut yöni lamauttivat kaikista ponnistuksista huolimatta tahtoni,
niin etten voinut toimia niin tarmokkaasti kuin minun kaiketi olisi
pitänyt. Niin, hätä oli uhkaava, sitä ei kannattanut salata itseltään,
eikä enää juuri muiltakaan!

Ja ikäänkuin katkerana ivana näin, miten liekit nuolivat vanhan
teekeittiön raskaita hopeakylkiä ja miten kallisarvoiset verhot ja
matot täyttivät huoneeni ihanuudellaan, mutta verhot ja matot ja
hopeakeittiö eivät voineet muuttua leiväksi...

Ovelle naputettiin. Se oli Herbert. Olin iloinen, että joku tuli.
Keskeytyiväthän ikävät ajatukset hetkeksi. Hän istahti tavallisella
tyyneydellään minua vastapäätä, otti tyytyväisenä teelasin kädestäni
ja alkoi hitaasti poltella sigarettiaan maistellen silloin tällöin
lasistaan.

Herbert oli melkein jokapäiväinen vieras nykyään, ja mieluinen
vieras sekä isälle että minulle. Hän lyhensi isälle monta pitkää
hetkeä ja katkaisi minulta monta ikävää ajatusta, niinkuin nytkin.
Hänen läsnäolonsa tuntui suorastaan viihdyttävältä, ja minun oli
juuri onnistunut hetkeksi unhoittaa kaikki ikävä, kun Petter tuli
sisään pyytämään rahaa eräiden lääkkeiden ostoon. Veri nousi kuumana
kasvoihini, en mistään hinnasta olisi suonut Herbertin tietävän, miten
huonosti olivat asiamme.

— Laukkuni on tuolla oven luona, Petter, ota siitä mitä tarvitset.
— Sanoin sen aivan tyynesti ja jatkoin heti keskusteluani, ettei
Herbertin huomio kiintyisi tähän kiusalliseen pikku tapahtumaan.
Luulin todella, ettei hän mitään huomannut, sillä minun nähdäkseni
hän ei kertaakaan katsonut Petteriin päin, jatkoi vain keskeytettyä
kertomustaan. Seurasin salaa jännitettynä Petteriä, joka oli ottanut
pienen hopealaukkuni käteensä ja avannut sen. Huomatessaan sen tyhjäksi
hän kohoitti kulmakarvojaan ja katsahti minuun säikähtynyt kysymys
rehellisissä silmissään. Minä nyökkäsin päätäni. Hän pani laukun
kiinni, laski sen pöydälle ja poistui mitään sanomatta. Petter ei ollut
tyhmä.

Herbert tiedusteli, miten yritykseni saada jotain työtä olivat
onnistuneet. Kerroin hänelle miten olin kerta toisensa jälkeen
epäonnistunut, siinähän ei ollut mitään salattavaa. Hän oli hyvin
vakavan näköinen.

— Vielä on jälellä yksi keino, Rakel, koska kerran et tahdo kuulla
puhuttavan siitä edellisestä tavasta, joka minusta oli järkevin ja
mukavin.

— Älä puhu siitä enää, Herbert, minä pyydän, ei kannata keskustella
siitä, sillä se vain kiusaa minua. Mutta mitä toista tapaa sinä
tarkoitat?

‒ Mene naimisiin rikkaan miehen kanssa.

— Kukapa "rikas mies" tahtoisi köyhää tyttöä!

‒ Monikin, Rakel, sen tiedät hyvin, mutta miehen, jonka valitset,
täytyy olla todella niin rikas, että hänen varansa ylettävät isääsi
asti. Ja sinä tiedät millaiseen isäsi on tottunut. Hän ei tule toimeen
ilman Petteriä, ja... paljoa muuta.

Tiesin, että Herbert puhui totta.

— Jos minä olisin sinun sijassasi, Rakel, ajattelisin tohtori Dahlia!

— Ja miten tiedät, että tunnen hänet?

— Hän on kertonut minulle olostanne sanatoriossa. — Hän on meidän
tunnetuimpia asianajajiamme ja satumaisen rikas, ja lisäksi hyvin
rakastunut sinuun, Rakel.

— Sehän siinä onkin pahinta!

— Mikä?

— Että hän on rakastunut. Sillä minä en voi sietää häntä, hän on
minulle persoonallisesti mitä suurimmassa määrässä epämiellyttävä. Ei,
en voi ajatellakaan häntä!

‒ Sinä olet suurin hupakko maailmassa, Rakel. Sinä, köyhä tyttö,
valitset miestä kuin miljoonatar ja hylkäät edullisen tarjouksen
samasta syystä kuin jokin pikku-porvarisnainen! Epämiellyttävä,
todella, Rakel, suo minulle anteeksi, mutta sellaisilla asioilla ei
todellakaan ole mitään avioliiton kanssa tekemistä!

— Minä en käsitä sinua?

Herbert nousi kävelemään lattialle; hän astui jonkun aikaa edestakaisin
vaieten ja puhallellen sinisiä savujaan, vihdoin hän istahti isän
suureen kirjoitustuoliin, jonka hän käänsi minua kohden.

‒ Katso, Rakel, sinä olet vielä siinä iässä, jolloin tytöt uneksivat
rakkaudesta ja perheonnesta ja sen semmoisesta. Mutta muutaman vuoden
perästä sinä luultavasti naurat tällaisille tyttö-haaveille, joilla
ei ole mitään paikkaa todellisessa elämässä. Tärkeintähän on, että
olet taloudellisesti turvatussa asemassa, että elät ympäristössä,
jollaisessa olet kasvanut ja jollaista varten olet saanut kasvatuksen.
Mitä taas mieheen tulee, niin onhan kieltämätöntä, että nuoret
rouvat hyvinkin pian väsyvät aviopuolisoonsa ja käyvät hänestä
välinpitämättömiksi oli hän millainen tahansa. Parhaimmassakin
tapauksessa yhdistää heitä jonkin ajan kuluttua vain rauhallinen
tottumus toisiinsa. Eikö silloin ole aivan samantekevää millaisilla
silmillä nainen ennen naimistaan on tulevaa miestään katsellut?
Pääasiahan on, että hänen kauttaan on voitettu monta etua, joita ei
muulla tavalla voida saavuttaa, ja jos mies on järkevä, ei hän ole
liian vaativainen, eikä liiaksi rajoita vaimonsa vapautta! Ja tässä
suhteessa luulen olevani jotenkin varma tohtori Dahlista.

— Sinä olet katkera, Herbert. Voit olla oikeassa — — ‒ mutta voit
myöskin olla väärässä.

— Ole järkevä, Rakel!

— Olenko minä koskaan muuta kuin järkevä! Minunhan on aina pakko olla
järkevä! Jospa kerrankin saisin olla järjetön!

Herbert naurahti, nousi tuoliltaan ja otti jäähyväiset. Hän jäi yksin
kirjastoon pariksi minuutiksi, kun kävin katsomassa oliko isä herännyt
ja halusiko hän tavata Herbertiä. Isä oli valveilla, ja Herbert läksi
muutamaksi minuutiksi hänen luokseen. Hetken kuluttua kuulin hallin
oven käyvän. Herbert oli lähtenyt.

Otin laukkuni pikku pöydältä mennäkseni huoneeseeni, mutta se tuntui
harvinaisen raskaalta. Avasin sen ja näin hämmästyksekseni siinä
kultarahoja. Veri nousi päähäni. Herbertkö oli ne sinne pannut?
Kuinka hän uskalsi! Seisoessani siinä ja veren kiertäessä polttavana
suonissani tuli Anastasia sisään. Hänkin tahtoi tietysti rahaa, oli,
ikävää puhua siitä neidille, hän oli niin moneen kertaan lähettänyt
laskut takaisin, mutta nyt oli mies käynyt hävyttömäksi ja uhkaili.
Mitä tuli nyt tehdä? Jos neiti voisi maksaa edes puolet? Ja kun oli
vielä muitakin vanhoja laskuja! — Anastasia huokaili ja katseli minua
arkana. Rahat polttivat käsissäni, kylmä hiki nousi otsalle. Kuin
unessa otin pari kultarahaa ja annoin ne hänelle. Hän katsahti minua
hämmästyneenä, mutta muuttui sitten äkkiä tyytyväiseksi ja poistui
nopeasti.

Minä olin ottanut Herbertin rahat, mutta minä tahdoin maksaa ne
takaisin! Kultarahat kiilsivät kädessäni. Olinko minä myynyt itseni?

Kuljin huoneissa levottomana, en voinut mennä isän luo, enkä saanut
rauhaa syventyäkseni minkäänlaiseen työhön taikka lukemiseen. Hädän
peikot ahdistivat minua, kiduttivat kysymyksillään loivat kaameita
näkyjä, kuiskuttivat korviini: mihin on tämä kaikki päättyvä? Mitä
seuraa sitten?

Ei, minä en kestänyt tätä kauempaa. Sieppasin päällysvaatteeni ylleni
ja kiirehdin ulos.

Oli kolea ilta. Harmaa sumu hiipi kallioitten ja meren yllä,
peittämättä niitä kokonaan. Se mateli maata, mutta pyrki joskus
ylöspäinkin, hiipi lyhtypylväitä pitkin, kietoi lamput keltaisen
harmaaseen harsoon, painautuen seiniä vasten, kurottautuen kurkistamaan
ikkunoista ja tunkeutuen tiiviisti napitetun päällysnutun läpi,
jähmetyttäen jäsenet ja tunkeutuen aina sieluun saakka. Meri ei vielä
ollut jäistä vapaa. Sinisen harmaat jäälohkareet nousivat ja laskivat,
tyrkkien toisiaan ontosti korahdellen. Harmaat aallot nuoleskelivat
niiden reunoja. Kallioiden harjoilla oli lunta, mutta niiden kupeet
tuijottivat alastomina; ja mustina veteen, ikäänkuin synkkiin
mietteisiin vaipuneina. Synkempiä ne eivät kuitenkaan voineet olla kuin
minun!

Tällaista oli siis elämä — — — muutamille. Ainaista kuluttavaa tuskaa,
ainaista pyrkimisiä pakoon sellaista, jota ei pakoon päässyt. Ja
kuitenkin ainaista salaista uskoa pelastukseen!

Oliko Herbert oikeassa siinä, että meidän ainoa, pelastuksemme oli
minun rikkaissa naimisissani. Minun täytyi rehellisesti myöntää
itselleni, että niin näytti olevan. Minun täytyi myöskin katkeruudella
myöntää, että olin täydellisesti kykenemätön ansaitsemaan isäni ja
oman toimeentuloni. Minun kallis kasvatukseni ei kelvannut mihinkään
taistelussa olemassaolon puolesta. Minun oli siis mentävä naimisiin,
rikkaisiin naimisiin, niinkuin Herbert oli minua kehoittanut.

— Tohtori Dahlinko kanssa? Ei, ei! Olihan seurapiirissämme
miellyttävämpiä miehiä. — Istahdin eräälle käytävän penkille miettimään.

Sumu tuli hiipien matalana. Se pyyhkäisi pois edestäni puitten ja
pensaitten ääriviivat, se kutoi ympärilleni verkon, se lähestyi henkien
kylmää kasvoihini, tunkien värisyttävänä viluna vaatteiden alle.

Kaikki miehet liehittelivät minua tanssisalissa, jokainen kilpaili
suosiostani, mutta kuinka moni heistä tahtoisi naida minut? Toista on
ylvästellä seuraelämässä ihaillun kaunottaren suosiolla, toista ottaa
hänet vaimokseen. Tämä totuus oli selvennyt minulle jo kauan sitten,
mutta nyt vasta tunsin sen katkeruudella. Oli kuitenkin sellaisiakin
houkkioita, jotka olisivat olleet valmiita köyhyydestäni huolimatta
katsomaan armossa puoleeni. Sellaisia oli luutnantti Marck. Hän rakasti
minua, siitä olin varma, ja minua miellytti hänen miehekäs, rehellinen
olemuksensa. Mutta mikä vahinko, että hän oli köyhä kuin kirkonrotta,
melkein köyhempi minuakin, ja hänen palkkansakin oli niin mitättömän
pieni. Häntä minä en voinut ensinkään ottaa lukuun. — Ratsumestari von
Beckin aikomuksista olin myöskin varma. Hän oli vielä nuori ja perinyt
isältään miljoonaperinnön. Hän oli hauska seuraihminen, mutta hänen
loistavista pidoistaan ja miljoonaperinnöstään huolimatta kuiskailtiin
yleisesti huikeista veloista. Ei, hänen kanssaan en uskaltanut mennä
naimisiin.

Äkillinen, kylmä tuulahdus puhalsi mereltäpäin, sumu kohottautui
hetkeksi, jäälauttojen korahteleva tyrske kuului selvästi. Katettu auto
ajoi kiireesti ja toitottaen ohi.

Jos minun kerran oli myytävä itseni, — kuinka ilkeästi sana »myytävä»
vihlasikaan aivoissani, — niin eikö silloin ollut järkevintä myydä
itsensä enimmän tarjoavalle! Enimmän tarjoava oli tohtori Dahl, hän,
joka oli satumaisen rikas — — — Minä olin todellakin nyt järkevä, niin
järkevä kuin Herbert suinkin saattoi toivoa.

Olin äkkiä näkevinäni näyn: Hämärtävän sanatorion pihan tuntureilla,
miehen, joka alaspainunein päin piirtelee kepillään lumeen kuvioita,
mutta jonka valkoisten kulmakarvojen alta vilkkuvat vaanivat silmät ja
jonka tiiviisti yhteenpuristetut huulet hehkuvat nälkäisen punaisina.

Nousin kiivaasti penkiltä. Näky haihtui, sumun verhoamat puut vain
kurottautuivat aavemaisina minua kohden. Näkymättömien saarten takaa
kuului sumusireenin valittava ulina.




12.


Eräänä päivänä tullessani alas portaita yläkerrasta, näin tohtori
Dahlin seisovan hallissa jättämässä nimikorttiaan Petterille. Minun
täytyi ottaa hänet vastaan. Hän esiintyi aivan moitteettomasti, kuten
tavallisesti, eikä hänen kätensä tuntunut niin oudon kylmältä, eikä
hänen olemuksensa juuri niin kalamaiselta kuin ennen, niin että minun
ei ollut aivan mahdotonta olla hänelle ystävällinen. Me istuimme ehkä
neljännestunnin kirjastossa, mutta hänen lähtiessään tuntui minusta,
ettei ollut sitä soppea huoneessa, ei sitä kirjaa hyllyllä, eikä
sitä tomunjyvää kamiinan reunustalla, jota hän ei olisi huomannut ja
painanut mieleensä. Ja kuitenkaan hän ei ollut uteliaana vilkuillut
ympärilleen, päinvastoin hän oli istunut keskustellen tyyneen,
rauhalliseen tapaansa. Hän ei maininnut sanaakaan siitä, mistä minä
jännityksellä sekä odotin, että pelkäsin hänen puhuvan, nimittäin
ruhtinaasta. Tämän kerran jälkeen hän tuli usein.

Koko kevään ja kesän isä sairasti. Hänen elämänsä ei tosin ollut
välittömässä vaarassa, mutta ei myöskään ollut mitään toiveita hänen
paranemisestaan. Isän henkiset kyvyt pysyivät kylläkin ennallaan,
mutta hänen ruumiilliset voimansa heikkenivät huomattavasti. Kuinka
surullista onkaan nähdä rakastelun omaisen, jossa aina hamasta
lapsuudestaan asti on tottunut näkemään lempeän ohjaajan, avun ja
turvan, muuttuvan avuttomaksi, suureksi lapseksi, jonka ainoaksi avuksi
ja turvaksi itse muuttuu.

Kaikista ponnistuksistani huolimatta olivat taloudelliset vaikeutemme
nyt käyneet suorastaan peloittaviksi. Olin katkera Herbertille, sillä
minusta tuntui, ettei hän suinkaan tehnyt kaikkea voitavaansa. Tiesin
kyllä käyväni epätoivoista taistelua ja minulle oli jo kauan sitten
selvinnyt, että minusta ennemmin taikka myöhemmin oli tuleva tohtori
Dahlin vaimo. Kohtaloaan ei kukaan voi välttää; tätä tapahtumaa oli
vaan koetettava viivästyttää mahdollisimman kauan, eikä ennen aikojaan
kiusattava, itseään sillä, mikä ei kuitenkaan ollut vältettävissä. ‒

Mitään ei voida pitkittää loppumattomiin, ja niin tuli tuo pelätty
hetki. Se tuli eräänä iltana syysauringon laskiessa mereen, meidän
astellessamme meren rannalla. Oli muitakin kävelijöitä, sillä laskevan
auringon säleissä kylpevä meri houkutteli puoleensa ikuisesti
salaperäisellä tenhollaan. Sen sileän pinnan alla kävi joskus salainen
maininki, se huokasi kuin kärsivä ihmisrinta. Lokkien kimakat huudot
vihloivat ilmaa, ja kallioiden teräviä särmiä valaisi punerva hohde.

Silloin tohtori Dahl uudisti tuntureilla tekemänsä kysymyksen. Hän
puhui samalla tasaisella, kiihkottomalla äänellään aivankuin jatkaen
keskusteluaan jostain jokapäiväisestä ilmiöstä. Omaksi hämmästyksekseni
eivät hänen sanansa tehneet minuun mitään erikoisempaa vaikutusta. Ehkä
olin jo niin tottunut tähän ajatukseen, että pysyin aivan kylmänä. En
säpsähtänyt, en punastunut, en edes nostanut katsettani merestä, vaan
annoin hänen puhua. Hän toi esille samat näkökohdat kuin ennenkin,
mutta niiden lisäksi oli hänellä yksi uusi ja painava syy: hän vetosi
isääni.

Ei hänen olisi tarvinnut olla niin perusteellinen, enhän minä
aikonutkaan vastustaa. Mutta sitä hän ei tietysti voinut tietää.
Kuuntelin sanaakaan sanomatta nojautuen kaidetta vastaan ja katsellen
punertavaa vettä. Minusta oli mieluista kuunnella hänen kiihkotonta
ääntään, se herätti minussa epämääräisiä, arkoja toiveita. Ehkäpä hän
meidän naimisiin jouduttuammekin suhtautuisi minuun samalla viileällä
tavalla kuin tähänkin asti? Ehkä ei tuleva asemani olisikaan niin
vaikea kuin olin kuvitellut. Merenpinta kaiteen alla kohoili ja laski
kuin nyyhkyttäen. Näin siinä äkkiä kasvot, loistavat, tummat silmät,
joita en luultavasti enää koskaan näkisi maan päällä... Käännyin selin
mereen.

— Ettekö tahdo vastata minulle ensinkään?

— Mitä minä vastaisin? Te tiedätte oikeastaan kyllä, mitä minun täytyy
vastata, tohtori Dahl. Minulla ei ole varaa valita. Te tunnette
taloudellisen asemamme.

— Minulla on jonkinlainen aavistus siitä. Mutta oletteko aivan varma,
että vastauksenne olisi toinen, jos teillä olisi, kuten sanotte, varaa
valita?

— Aivan varma.

Vaikenimme hetken. Tohtori Dahl näytti miettiväiseltä, mutta ei
loukkaantuneelta.

— Luuletteko, ettette milloinkaan voi suhtautua minuun toisella
tavalla? Ei, ei, ei teidän tarvitse sanoa mitään, luen sen silmistänne.
Mutta siitä huolimatta toivoisin, että tahtoisitte jakaa kotini
kanssani. — Minulla on aivan vastakkainen käsitys kuin teillä. Luulen,
että tulemme sopimaan varsin mainiosti saman katon alle. Minun kanssani
ei ole ensinkään vaikea sopia. Jos olette kyllin järkevä täyttääksenne
toivomukseni, niin olen tekevä kaiken mitä voimassani on, tunteaksenne
itsenne tyytyväiseksi ja onnelliseksi.

Onnelliseksiko? Kurkkuni meni äkkiä aivan kuin kiinni. Onni ei
ollut sellaisia, Jumalan ja ihmisten hylkäämiä olentoja varten kuin
minä olin. Mutta jos hän saattoi tehdä isäni viimeiset elinvuodet
onnellisemmiksi ja helpommiksi, niin ei mikään oikeutettu uhraus minun
puoleltani olisi liian kallis. Sanoin sen hänelle.

— Eikö mikään?

Hänen harmaat silmänsä katsoivat minuun äkkiä niin terävästi, että
jäin hämmästyneenä tuijottamaan häneen. Mitä hän tarkoitti? Samassa
ilme jälleen muuttui hänen silmissään, silmäluomet laskeutuivat
tapansa mukaan puolittain ikäänkuin väsähtäneinä alas, ja katse kävi
verhotuksi. Mutta epämääräinen, käsittämätön levottomuus oli vallannut
minut, eikä jättänyt minua enää rauhaan.

Olimme alkaneet hiljaa astella kotia kohden. Aurinko oli laskenut
veripunaisena keränä viileään mereen, ja ahnaat aallot olivat sen
jo ahmaisseet. Vastaantulevat naiset käärivät kokoon kirjavat
päivänvarjonsa, ja heidän seuralaisensa näyttivät suuresti nauttivan
kauniin syysillan kevyestä viileydestä.

— Asia on siis päätetty, Rakel?

Tämä tuttavallinen puhuttelu sai veren syöksähtämään kuumana
kasvoilleni.

— On.

Hän otti hetkeksi veltosti riippuvan vasemman käteni omaansa,
ja mielikuvitukseni uskotteli minulle heti, että hänen kätensä
hansikkaankin läpi huokui kylmää. Suureksi helpoituksekseni hän melkein
heti laski käteni uudestaan irti.

Emme puhuneet paljon kotimatkalla. Aioin sanoa hyvästi hänelle
kotiportilla, mutta hän ei sitä huomannut vaan seurasi minua sisään.
Sydämeni alkoi sykkiä kiivaasti. Mitä hän aikoi? Isän kanssa hän ei
voinut puhua, täytyihän minun ensin valmistaa isää. Mitä siis?

Menin hänen edellään suoraan kirjastoon, laskin päivänvarjoni pöydälle
ja odottaessani mitä hänellä oli sanottavaa aloin riisua hansikkaitani.
Hän sulki oven ja tuli suoraan luokseni. Hetken me katsoimme toisiamme
silmästä silmään. Minusta tuntui, että hänen katseensa vihlaisten
tuskallisesti kuin terävä veitsi tunkeutui aina sisimpääni asti,
syvemmälle, syvemmälle, niin että minä hurjan pelon vallassa väistin
häntä ja nostin vaistomaisesti käteni ikäänkuin suojakseni. Samassa
hänen käsivartensa ympäröivät minut.

— Rakel, miksi sinä pelkäät minua noin järjettömästi, ikäänkuin olisin
jokin peto?

Eivätkö nuo sitten olleet pedon silmät, jotka noin nälkäisesti
tuijottivat minuun. Ne lähenivät kasvojani, ne polttivat. Koetin
kääntää kasvoni sivulle, odottaen ummessa silmin ja hengitystä
pidättäen.

Äkkiä tunsin olevani vapaa ja avatessani hämmästyneenä silmäni näin
tohtori Dahlin seisovan pöydän ääressä niin tyynenä kuin ei olisi
paikaltaan ensinkään liikahtanut.

— Minun täytyy lähteä, Rakel, Ehkä olet sitten niin ystävällinen ja
ilmoitat minulle, milloin voin puhua isäsi kanssa.

Hän tuli uudelleen luokseni, tarttui käteeni ja kääntäen auki avatun
hansikkaan! painoi huulensa rannettani vastaan. Hänen huulensa
tuntuivat imeytyvän ihoon kiinni. Hämähäkki, joka imee uhrinsa veren!
välähti aivoissani. Hän pudotti äkkiä käteni, ja tarttuen oudolla
kiireellä hattuunsa ja keppiinsä kiirehti halliin. Kuulin Petterin
avaavan hänelle oven, se sulkeutui, ja niin oli kaikki jälleen
hiljaista.

Seuraavana aamuna kantoi Ella huoneeseeni suunnattoman suuria,
kellertäviä ruusuja. En ojentanut kättäni ottaakseni niitä, ja hän
laski ne pöydälle vuoteen ääreen. Ne olivat raskaita, omituisen värisiä
ruusuja, ja nuokkuessaan siinä pöydän reunan yli ja ikäänkuin katsellen
minua ne toivat mieleeni tohtori Dahlin silmät. Ella oli avannut
ikkunan raolleen ja tuulenhenki liikutti hiljaa ruusujen lehtiä. Eräs
terälehti irtaantui, tuulahdus puhalsi sen vuoteeni yli ja se putosi
pehmeästi auenneen yöpuvun pitsien välistä rinnalleni. Siinä se lepäsi
ikäänkuin tuntemattoman käden hiljainen kosketus, mutta minä raivostuin
sille, ravistin sen pois ja heitin sen lattialle. —

Pukeutuessani tunsin sanoin kuvaamatonta haluttomuutta kaikkeen.
Mieleni oli täynnä uusia, vastenmielisiä velvollisuuksia. Tohtori
Dahl, Erik, oli kaiketi kutsuttava aamiaiselle, tai päivällisellekö?
Ei, aamiaiselle, sillä silloin hän varmaankaan ei ehtisi viipyä
pitkää aikaa. Mitenkähän oli tänään isän terveydentila, ja mitähän
hän kihlauksestani sanoisi? Mutta siinähän juuri oli tämän surullisen
tapahtuman ainoa valokohta. Isä-raukalle oli elämä tästälähtien
muuttuva. Kaikki se, mitä vailla hän jo pitkän aikaa oli ollut, oli
pian jälleen ympäröivä, häntä, kaikki se ylellisyys, mitä raha voi
aikaansaada, oli jälleen lankeava hänen osalleen, eikä hän olisi
milloinkaan aavistava, miten kalliista hinnasta se oli ostettu.

Näissä ajatuksissa olin pukeutunut ja mennyt portaita alas isän
huoneeseen. Petter tuli vastaan kantaen aamiaistarjotinta. Yksi ainoa
silmäys riitti näkemään, miten vaatimaton aamiainen oli ollut. Isä
istui jo tuolissaan. Hän vastasi aamutervehdykseeni niin raukealla
hymyllä, että sydäntäni vihlaisi.

— Oletko nukkunut hyvin, isä?

‒ En oikein hyvin, rakkaani, näin pahaa unta Punahilkastani. Vanhat
ihmiset näkevät usein pahoja unia.

— Söikö susi Punahilkan suuhunsa?

— Ei nyt aivan niin! Istu tuohon niin kerron. Kas niin! Olin näkevinäni
sinun kävelevän yksinäsi tuolla meren rannalla kalliolla. Oli synkkä
kevättalven päivä. Sinä kuljit mietteisiisi vaipuneena, ja minusta
näytti, että sinä olit surullinen. Äkkiä puhkesi kinoksesta esiin
suuri, loistava auringonkukka. Se hehkui siellä aivan jyrkänteen
reunalla. Sinun kasvosi kirkastuivat nähdessäsi sen, ja sinä kumarruit
sitä poimimaan, mutta et ylettänyt. Kurottauduit yhä pitemmälle, maa
alkoi lohkeilla jatkaisi alla ja vieriä alas syvyyteen, mutta sinä et
sitä huomannut, sinä vain tuijotit kuin lumottu kukkaa ja kumarruit
yhä alemmas. Tahdoin huutaa, mutta en tietystikään saanut kurkustani
ääntäkään, niinhän unessa aina käy. Pieni Punahilkkani, juuri silloin
yletti kätesi kukkaan, mutta taittaessasi sen syöksähti kukasta käärme
sinua kohden ja sinä huudahdit kauhusta, horjahdit, kadotit jalansijan
ja — — ‒ katosit syvyyteen. Suuri, harmaa jäälohkare nousi korahtaen
pystyyn juuri sillä paikalla, missä sinä olit kadonnut, nousi kuin
hautapatsas. Vihdoin totteli ääneni minua huusin apua ja heräsin
siihen, että Petter ja sairaanhoitajatar seisoivat huolestuneina
vuoteeni ääressä. Olen niin järkytetty, ettei mieleni ole vieläkään
tasapainossa. Se oli paha enne, Punahilkka, paha enne, tunnen sen.

— Mikä taikauskoinen untennäkijä sinä oletkaan, isä, mutta sinä kerrot
kauniisti. Oikeastaan kai sinä et koskaan ole todella sielultasi ollut
sotilas, vaan runoilija, isä. Haaveksija — — —

Isä silitteli hitaasti päätäni.

— Me olemme useimmat meidän suvussamme olleet haaveksijoita, mutta se
ei ole ollut hyväksi, se ei tuota onnea. Parempi nähdä elämä sellaisena
kuin se on, ja nauttia siitä mitä elämä antaa, tyttöseni.

— Isä, luuletko, että Herbertin tapaiset ihmiset ovat onnellisempia?

— Herbertinkö? — isä huokasi. — Melkeinpä luulen. Herbert on joka
suhteessa kunnon mies ja viisas mies. Olen iloinen, lapseni, että
sinulla hänessä on niin hyvä neuvonantaja, sitten kun minä olen
lähtenyt.

Kurkkuani kouristi.

— Älä puhu noin, isä. Tiedätkö minulla onkin sinulle hyvä uutinen, olen
valinnut itselleni paremman neuvonantajan kuin Herbert on.

— Punahilkka, oletko sopinut Lotharin kanssa?

— En, isä, kysymys ei ole Lotharista.

— Kuka hän sitten on, Rakel?

— Älä nyt kiihdy, isä. Puhun tohtori Dahlista, hän pyysi minua eilen
vaimokseen — —

— Ja sinä lupasit!

— Minä... lupasin. Sinä tunnet hänet ja pidät hänestä, isä?

— Pidän hänestä? En! En!

— Isä, minusta tuntui... minä luulin.

— Rakel! Sinä suostuit kysymättä minulta! Kuinka sinä uskalsit!
Kuinka sinä saatoit menetellä niin? Tohtori Dahl on tosin hauska
seuraihmisenä, mutta tyttäreni miehenä. Minä en käsitä, miten sinä
saatoit, kysymättä minulta, kysymättä minulta! Sitäpaitsi on hän
nousukas.

Isä kiihtyi yhä enemmän, niin että aloin jo pelätä pahinta. Hän
hengitti kiivaasti ja epätasaisesti. Kaikki yritykseni rauhoittaa häntä
olivat turhat.

— Tahdon olla yksinäni, Rakel, jätä minut! — Jätä minut!

Minun täytyi jättää hänet, en uskaltanut vastustella. Menin kirjastoon
ja istuuduin suuren kirjoituspöydän ääreen. Tunteeni olivat sekavia,
en ollut voinut odottaakaan tällaista. Minusta oli näyttänyt siltä,
kuin olisi isä viihtynyt hyvin tohtori Dahlin seurassa. Isä oli aina
maininnut hänet viisaaksi, energiseksi ihmiseksi ja tiesi hänen
koonneen itselleen huomattavan omaisuuden. Tämä viimeksi mainittu
seikka ei tietenkään paljoakaan isään vaikuttanut, koska hän ei
tuntenut hädänalaista asemaamme. Olinko pahoillani? Minun täytyi
rehellisesti myöntää, ellen sitä oikeastaan ollut. Jos isä asettuisi
tätä avioliittoa vastaan, ei siitä tietenkään mitään voisi tulla.
Oikein tuntui vapauttavalla! Ja kuitenkin — — — mihin me sitten
joutuisimme, isä ja minä? Mikä sitten neuvoksi?

Noin tunti tämän jälkeen tuli Petter ilmoittamaan, että isä halusi
puhutella minua. Hän istui sotilaallisen suorana, vaikkakin vaivoin
tuolissaan. Hänessä oli omituinen yhdistelmä vanhaa soturia ja isää,
hänen rakkaat silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, mutta harmaat
viiksensä värähtelivät väliin hänen puhuessaan.

‒ Tule tänne, lapseni, istahda tähän viereeni.

Istahdin pienelle, puisevalle tuolille, joka lapsuudestani asti aina
oli seisonut isän tuolin vieressä, seisoen siinä vieläkin. Hän otti
pääni käsiensä väliin, käänsi kasvoni valoa kohden ja tarkasteli minua
kauan.

— Pieni punahilkkani, sinä tiedät, että sinun onnesi on myöskin
vanhan isäsi onni. Ja sinä tiedät, ettei mikään onnettomuus, joka
meitä yhdessä kohtaisi, voisi olla minulle suurempi kuin onnettomuus
nähdä sinun kärsivän. Kuullessani, että olimme kadottaneet; osan
omaisuuttamme, kun en vielä tiennyt, miten suuren tappion olimme
kärsineet, säikähdin sanomattomasti, mutta ainoastaan sinun tähtesi,
rakkaani. Sillä minä tunnen maailman ja tiedän millainen valta on
rahalla. Sinä olet siksi kaunis ja miellyttävä, että voit joutua
hyviin naimisiin ilman ainoatakaan penniä, enkä tietysti oletakaan,
että tohtori Dahl, tai joku toinen, tahtoisi mennä kanssasi naimisiin
ainoastaan varallisuutesi tähden! Mutta parhaimmassa tapauksessa,
rakkausavioliitossakin, on rahoilla verrattain suuri merkitys, ellei
mies nimittäin ennestään ole rikas, sillä nehän ovat kuitenkin
elämisen ehto. Olen nähnyt kauniiden ja viisaiden nuorten tyttöjen
jäävän naimattomiksi ainoastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että
olivat varattomia, eikä mikään olisi minulle tuskallisempaa, jos
omaisuutemme olisi kokonaan mennyt, kuin nähdä sinun raatavan itsesi
vanhaksi ja kuluneeksi minun, avuttoman invaliidin tähden. Onneksi ei
kuitenkaan ole käynyt niin. — En voi täydellisesti hyväksyä miestä,
jonka olet elämäntoveriksesi valinnut, mutta sinä olet viisas tyttö,
ja minä tahdon uskoa, että sinä tiedät, mitä teet. Sinun olisi pitänyt
neuvotella minun kanssani ensiksi, mutta tehtyä ei voida tehdä
tekemättömäksi, ja yksi ominaisuus on meille kaikille aina ollut
yhteinen: me emme milloinkaan petä sanaamme!

Oli ikäänkuin olisin kuullut rautaportin kumahtavan takanani lukkoon,
ikäänkuin olisin jäänyt yksin erämaahan. Isä suuteli ja hyväili
minua, ja minä koetin näyttää niin iloiselta ja valoisalta kuin
kaksikymmenvuotias morsian ainakin.

Juuri kun olimme istahtaneet aamiaispöytään, tuli Petter ilmoittamaan,
että tohtori Dahl kysyi minua. Isä pyysi minua poistumaan hetkeksi, ja
Petter sai määräyksen kutsua tohtori Dahlin sisään isän luo.

Seisoin kiivaasti tykyttävin sydämin kirjaston ikkunan ääressä
ja odotin. Ilma oli samea, alastomat puut näyttivät toivottoman
alakuloisilta, maa oli kostea kuin olisi se itkenyt runsaita kyyneliä.
Kyyneleet kohosivat alinomaa minunkin silmiini, mutta minä pakoitin ne
takaisin, en tahtonut olla heikko. Noin puolen tunnin kuluttua tuli
Petter kutsumaan minua.

Isä istui suorana ja vakavana tuolissaan, häntä vastapäätä istui
tohtori Dahl, joka kuitenkin minun sisään tullessani nousi heti
paikaltaan. Ensi kerran näin hänen kasvoillaan hiukan punaa, ja
hän sivalsi kasvojaan hermostuneella kädenliikkeellä. Hän tuli
luokseni, suuteli minua ja painoi isän nähden sormeeni kallisarvoisen
jalokivisormuksen. Kuinka vastenmielinen olikaan minulle käsi, joka
kosketti omaani! Ja kuinka minä inhosin sitä sormusta! Se oli kuin
"pedon merkki", josta raamatussa puhutaan, pedon merkki, jolla minut
leimattiin. — — — Minä polvistuin isän tuolin viereen, hän suuteli
minua tavattomalla hellyydellä, ja hänen harmaat viiksensä vapisivat
jälleen. Petter tuli sisään kantaen viinitarjotinta, ja me joimme
"onnen maljan."




13.


Kihlaukseni jälkeen oli isäni ikäänkuin reipastunut. Meillä oli
lähes kolmen viikon ajan ollut täydellinen pieni vastaanotto, sillä
kaikki isän vanhat ystävät ja koko seurapiirimme saapui onnittelemaan
kihlaukseni johdosta. Katselin usein aivan hämmästyneenä, miten isä
pienessä salongissamme istuen lepotuolissaan sotilaallisella ryhdillä
ja aivan kuin nuortuneena otti vastaan vieraan toisensa jälkeen ilman
pienintäkään väsymyksen merkkiä. Tosin hän sitten iltasin, vieraiden
mentyä, aivan vaipui kokoon. Petter ravisti päätään, mutta lääkäri
ja sairaanhoitaja vakuuttivat minulle kilvan, että isän terveys oli
suuresti edistynyt.

Oli lokakuun loppupuoli. Neljän viikon kihlausaika oli kulunut
hirvittävän nopeasti. Erik oli ostanut kauniin, palatsimaisen
rakennuksen samasta kaupunginosasta, missä kotini oli, ja sisustanut
sen melkein ruhtinaallisella upeudella. Mutta kulkiessani noissa
loistavissa suojissa päivää ennen vihkiäisiä, en tuntenut minkäänlaista
mielenkiintoa tai mielihyvää niistä, ne jättivät minut aivan kylmäksi.
Ainoastaan se seikka, että tulisin asumaan niin lähellä vanhaa kotiani,
tuotti minulle onnea. Enkä minä muutenkaan tuntenut itseäni suorastaan
onnettomaksi. Olin vaipunut jonkinlaiseen tylsyyden tilaan, josta
levottomuus ja nakertava ikävä minut hetkittäin herättivät.

Koko tänä aikana en ollut ehtinyt paljoa syventyä omiin mietteisiini,
sillä päivä toisensa jälkeen vierähti kaikenlaisissa valmisteluissa
ja seuraelämässä. Iltasin olin niin uupunut, että nukahdin heti,
kun laskin pääni patjalle. Jos heräsin öisin, valtasi minut kyllä
peloittava yksinäisyyden tunne ja epämääräiset onnettomuuden
aavistukset, mutta kiedottuani peiton tiiviisti ympärilleni nukahdin
hetken kuluttua uudelleen.

Tulevan kotini alakerrassa sijaitseva suuri salonki oli liiankin
upeasti sisustettu. Huonekalujen kalliissa silkkipäällyksissä oli
loistavan keltaisia ympyröitä; näytti siltä, kuin olisi siinä
ollut kultaraha toinen toisensa vieressä. Peilien raskaat kullatut
kehykset tuntuivat kirkuvan: arvaappas, mitä minä olen maksanut? —
Ja tammilattia, missä se ei ollut itämaisten mattojen peitossa, oli
niin kiiltäväksi hangattu, että se loisii kuin itseensä erittäin
tyytyväisen ihmisen kasvot. — Se oli minulle vastenmielinen huone
toisestakin syystä. Seistessäni siellä tunsin selvästi, että kaikista
näistä kallishintaisista esineistä olin minä kallein, ja se, jolle koko
tämä komeus oli aiottu sopivaksi kehykseksi. Peili-ikkunoiden välissä
tuntui kehuskelevan: Katsokaa näitä tummia silmiä, katsokaa miten
pitkät ripset niissä on! Ah, hyvät ystävät, _sellaiset_ ripset ovat
harvinaisuus! — Peili kirjaston ovien vieressä katseli minua tylysti
arvioiden: Niin, entä sitten, mutta oletteko, hyvät vieraat, huomanneet
tätä kaunista niskaa, valkoista kaulaa, ja käsivarsien pyöreyttä,
_hurmaavaa_ pyöreyttä? Entä tuo jalka sitten! Mitä liekään tuo pieni
samettikenkä maksanut — — —. Ja tuskan ja häpeän ahdistamana täytyi
minun paeta salongista.

Yksityiset huoneeni yläkerrassa olivat viihdyttävämmät. Käytävän
vasemmalla puolella olivat Erikin huoneet ja muutamia vierashuoneita.
Oikealla puolella olivat minun makuuhuoneeni, sanomattoman kaunis
marmorinen kylpyhuone, jonka koko toisen seinän muodosti hiottu
peililasi, sekä kabinetti, jonka ikkunoista oli hurmaava näköala
merelle.

Oli päivä ennen vihkiäisiämme. Olin istahtanut kabinetin
ikkunasyvennykseen, katsellen avoimen oven kautta kädet toimettomina
sylissä, miten Anastasia vanhat, ryppyiset kasvot ilosta loistaen
makuuhuoneessani täytti toisen laatikon toisensa jälkeen
liinavaatteillani. Hän nautti, Anastasia! Hän piti minua yhtenä
maailman onnellisimmista tytöistä. Enkä minä juuri sillä hetkellä
onneton ollutkaan. Oli viihdyttävää istua siinä, ajattelematta mitään
erikoista ja vain katsella Anastasiaa.

Hän oli aina ollut minulle hellä ja hyvä, suorastaan äidillinen, ja
hän oli uskollinen kuin kulta. Minun ei tarvinnut tänne muuttaessani
huolehtia isästä, Anastasia ja Petter tulisivat aina hoitamaan ja
palvelemaan häntä vanhaan kilttiin tapaansa, ja, kun tulisin asumaan
näin lähellä, saatoinhan milloin tahansa pistäytyä hänen luonaan.

Anastasia kumartui ja nosti ylös jotain ruusunpunaista, — aamunuttu.
Hän avasi sen, ravisti huolellisesti laskokset suoriksi ja silittäen
pitsejä kädellään ripusti sen kaappiin. Nyt hän kumartui uudelleen ja
nosti käsivarrelleen jotain pehmeää harmaata, silkkipeitteen, jonka —
hän siroissa laskoksissa järjesteli lepovuoteen jalkapuoleen silitellen
sitäkin ikäänkuin hyväillen. Nyt hän avasi kylpyhuoneen oven ja katosi
sinne valkoinen taakka käsivarrellaan.

Kuinka ihanaa elämä saattaisikaan olla tällaisessa ympäristössä,
vapaana kaikista huolista, jos olisi naimisissa miehen kanssa, jota
rakasti. Mutta varmaankin lankesi aniharvoin yhden osalle rakkaus ja
rikkaus. Mutta ehkä toinen näistä ominaisuuksista voisi avioliitossa
korvata jossain määrin toista, ja jos Herbert maailmankatsomuksessaan
oli hiukankin oikeassa, ja väite, että naiselle on tärkeämpää saada
rakkautta kuin itse rakastaa, oli tosi, niin ei elämäni häiden jälkeen
tulisi muodostumaan minulle aivan sietämättömäksi. Erikin rakkautta
en tosin tahtonut, mutta hänen rakkaudestaan johtuvia etuja. Koko
kihlausaikamme oli Erik esiintynyt hienosti ja tahdikkaasti, ehkäpä
minä tottuisin häneen niin, että aikaa myöten voisin tuntea häntä
kohtaan jonkinlaista ystävyyttä. Tämä toive ei tuntunut minusta aivan
mahdottomalta. — Jospa hän vain olisi hyväilemättä minua! Sillä hänen
hyväilynsä olivat minulle voittamattoman vastenmielisiä; onneksi hän
hyvin harvoin vaivasi minua niillä. Hänen rakkaudestaan oli ainakin
muun muassa se etu, että hän koetti järjestää kaikki niinkuin minulle
oli mieluisinta. Ovelle naputettiin.

— Sisään.

Sievä palvelustyttö astui huoneeseen kantaen tarjotinta.

— Tohtori lähetti terveisiä ja käski lähettämään kahvin tänne.

— Tohtori? Onko hän täällä?

— Ei, hän on jo lähtenyt. Hän kävi täällä erään sähkömiehen kanssa,
mutta hän ei viipynyt ensinkään.

— Hyvä on. Laskekaa tarjotin tuonne pöydälle kaminan eteen, olkaa hyvä.

Tyttö poistui ja minä siirryin ikkunasyvennyksestä matalan, kauniin
marmorikaminan ääreen. Sen yläpuolella oli suuri peili. Istuessani
siinä pöydän ääressä saatoin mukavasti nähdä kasvoni peilissä.
Uteliaisuus valtasi minut, minä nousin uudelleen ja nojaten
kyynärpäitäni kaminan marmorilevyä vasten tarkastin kasvojani peilissä.
Millaiset olivat ne kasvot, jotka huomisesta alkaen katselisivat minua
tuosta lasista. Kohtaloonsa alistuvat, välinpitämättömät, surulliset?
Mitä oli tuo uusi ja vieras nainen tunteva ja ajatteleva? Tummat
silmät katselivat minua peilistä miettivästi, niiden pitkät ripset
olivat mustat ja raskaat, ne eivät kaartuneet sirosti ylöspäin, kuten
naisten ripset yleensä, ne olivat suorat ikäänkuin juuri vuodatettujen
kyynelten painosta. Tyttö peilissä huokasi ja kääntyi pois. — — —

Sinä iltana en voinut jättää isää. Me istuimme myöhään yöhön
takkavalkean ääressä. Isä suuressa tuolissaan, minä omalla pienellä
ja kuluneella lapsuuteni jakkaralla nojaten hänen polviinsa niinkuin
niin monasti, monasti ennen. Emme paljon puhuneet, sydämeni oli niin
täynnä, ja isä tuijotti tuleen. Tiedän, että me kaksi emme ole koskaan
tunteneet yhteenkuuluvaisuuttamme niinkuin sillä hetkellä, emmekä
yksinäisyyttämme koskaan niinkuin sillä hetkellä. Väliin hiipi isän
käsi hyväillen hiuksiini, ja minä painauduin häntä vasten kuin olisi
hän ollut ainoa tukeni ja turvani maan päällä... kuten hän olikin.
Rex venyttelihe nahalla, mutta väliin se nousi ja tuli luokseni
laskien päänsä minun polvelleni ja katsellen minua kysyvästi kosteilla
silmillään. Olen vakuutettu, että sen koiransielu aavisti, että ero oli
tulossa.

Vanha kaappikello kumahti sydänyön lyönnit. Viinipikari, jonka isä joka
yö tyhjensi, seisoi koskemattomana pöydällä, ja Rex huokasi unessaan.
Tuli tummeni takassa. Oli kuin olisi isää värisyttänyt puistatus.
Katsahdin häneen levottomana. Takkavalkean viimeinen hohde valaisi
hänen rakkaita, äkkiä sanomattoman vanhentuneita kasvojaan.

— Isä, isä, ethän ole sairas, isä kulta!

— En, pienokaiseni, mutta on jo myöhäinen, on aika mennä levolle. Soita
Petteriä, Punahilkkani.

— Isä, jos tunnet itsesi sairaaksi, niin minä en voi jättää sinua
huomenna! Eihän minun tarvitse, eihän, isä?

— Hullutuksia, pikku Hilkka, voin aivan hyvin. Sano nyt kiltisti
vanhalle isälle hyvää yötä ja mene nukkumaan, niin että olet huomenna
kaunis ja reipas.

— Isä, minä en _voi_ mennä.

— Hilkkaseni?

— Tämän viimeisen yön, isä, tämän viimeisen yön! Anna minun nukkua
tuolla sohvalla, ja anna ovesi olla auki. Tahtoisin olla sinun
läheisyydessäsi.

— Pikku hupakko, tietysti saat maata siinä, ja ovi saa olla auki, jos
niin haluat. Kas tuossahan tuleekin Petter. Hyvää yötä, rakkaani. Hyvää
yötä. — — —

Hiilet hehkuvat hiljaa. Milloin ne kytevät kuin peikon silmät, milloin
ne tummenevat sammumaisillaan. Kalpea, punertava loimu leikkii ilmassa;
näyttää siltä kuin läpikuultavat, ruusuiset kädet hiveleisivät
huonekaluja, hiipaisisivat mattoa ja hyväileisivät Rexin kuonoa ja
litteää, nurinkääntynyttä korvaa. Vanha kaappikello on alentanut
äänensä kuiskaukseksi.

Tik, tak, tik, tak, muistatko iltakutsuja silloin kerran,
lapsuudessasi? Tik, tak, tik, tak, sinä hiivit salaa alas portaita
pitkässä yöpaidassasi ja piilouduit isän turkin sisään nähdäksesi
vieraiden tulevan, mutta Petter näki laahaavan paidanliepeen ja
pienen, alastoman jalan pilkistävän esiin turkin alta, ja hän kantoi
karkulaisen takaisin vuoteeseensa suureen, hämärään lastenhuoneeseen,
tik, tak, tik, tak. — Muistatko iltaa ikkunakomerossa, tuolla, kun
Lothar antoi sinulle turkoosi-rannerenkaan, tik, tak, tik, tak ‒ ‒.

Ruusuiset kädet vetäytyvät lähemmäksi takkaa, hiilet hehkuvat
heikommin, ne tummenevat. On ikäänkuin kasvot kumartuisivat hiilloksen
yli, kalpeat, tummat kasvot. Lensikö takasta kipinä ohimoon, siinä
kytee ja leiskuu... Se ei olekaan tulta, ah! Se onkin verta, tihkuvaa
verta...

Hypähdän istumaan ja näky katoaa. Kello lyö kaksi. — — —

‒ Punahilkka, rakastatko sinä minua?

— Henkeni minä antaisin, jos saisin sinua rakastaa, minä, Juudas, joka
olen sinut pettävä.

Ketkä puhuvat? Avaan hämmästyneenä silmäni. Tuli takassa on sammunut.
Huoneessa on pilkkopimeä. Rex käännähtää matolla. Ulkoa kuuluu
katutytön iloton nauru. Käärin aamupukuni tiiviimmin ympärilleni ja
nousen sohvalta. Avaan käytävän oven varovaisesti. Heräsiköhän isä?
Ei, ei kuulu ääntäkään. Suljen oven hitaasti ja hiljaa hiivin käytävän
poikki. Harmaa aamusarastus lankeaa kiviportaille. Hääpäiväni aamu on
koittanut.




14.


Tuoko olen minä? Tuolla peilissä tuo tyttö, jonka hiuksille juuri
kiinnitetään morsiushuntua? Tyttö, jonka posket ovat yhtä valkoiset
kuin huntu, ja jonka silmät tuijottavat niin suurina, tummina ja
vakavina? Ne odottavat, nuo silmät. — Vilunväre puistattaa tyttöä
peilissä.

— Rakel, vieraat odottavat!

— Odottakoot vielä hetkisen, täti.

Täti Auguste-Aurore, joka ei suinkaan ole oikea tätini, puuhailee
huoneessa. Hänen harmaa silkkilaahustansa kahisee vihlovasti
korvissani. Aivoni työskentelevät kuumeisesti etsien syytä viivytellä
vielä joitakin silmänräpäyksiä.

— Rakel, Erikkin on tuolla hallissa jo!

— Kohta, kohta, täti, aivan kohta, sydämeni niin tykyttää.

Tyttö peilissä tuijottaa tuskallisesti. Eikö löydy mitään pelastusta?
Eikö mitään?

‒ Rakel, on sopimatonta noin odotuttaa itseään. Näin kirkkoherran
saapuvan jo kymmenen minuttia sitten. Sinähän olet aivan valmis. Nyt
me lähdemme, tai kutsunko Erikin sinua hakemaan? Parempi olisi, että
menisit hänen luokseen tuonne ylähalliin.

— Ei, ei, täti, älä kutsu, älä kutsu, älä kutsut

Tyttö peilissä kyyristyy kokoon ja purskahtaa kyyneliin.

— Sinä olet hermostunut, lapsi kulta. Anastasia, tuokaa tänne
pikarillinen viiniä neidille. Morsiamet aina hermostuvat odottaessa,
saatpa nähdä Rakel, että olet aivan kuin toinen ihminen seremonian
jälkeen. No, rauhoituhan nyt. Sinä pilaat ulkomuotosi itkemällä. Kas
niin, kas niin.

Kymmenen minuttia tämän jälkeen astun Erikin käsivarteen nojaten
salonkiin, joka tuntuu olevan tungokseen asti täynnä ihmisiä, tai
ainakin täynnä tuijottavia silmiä. Ei kukaan virka mitään, kaikki
tuijottavat vain kuin hautaussaattoa, välähtää ajatus aivoissani- Minä
katsahdan vaistomaisesti sulhaseeni. Hänkin on tavallisia kalpeampi,
piirteet näyttävät teräviltä ja silmien ympärillä on tummia varjoja.
Me astumme yhdessä keskilattialle jossa joku seisoo mustana ja
ankarana. Musta ja ankara puhuu pitkän aikaa, ja sitten minun sormeeni
työnnetään sormus, mutta niin kovakouraisesti, ikäänkuin vihaisesti.
Minä nostan hämmästyneenä katseeni sulhaseeni, mutta tämän kasvot ovat
liikkumattomat kuin tavallisesti, aivan kuin ajattelisi hän jotain
kaukaista.

Hetken kuluttua pappi lakkaa puhumasta ja ihmiset tulevat onnittelemaan
meitä. Morsiusvihkon varressa on oka, joka pistää hansikkaan läpi, se
on pistänyt koko vihkimisen ajan. Minä käännän ruusuvihkoa kädessäni
ja tunnen samalla, miten joku hellittämättä katselee minua. Kohotan
päätäni ja kohtaan isäni hellyyttä säteilevät silmät. Loppu iltaa
on vain puheensorinaa, kukkien tuoksua ja epämääräistä tyhjyyden ja
levottomuuden tunnetta. Vieraittemme kasvot muistan kuin unessa,
tai kuin harson läpi, ne liikkuvat ja puhuvat kaukana minusta, niin
kaukana, kuin kuuluisimme eri maailmoihin.

Tulee sitten jäähyväishetki. Kuin unessa kuljen ihmisparven läpi
kirjastoa kohden, jonne isän tuoli on pyöritetty. Minua peloittaa avata
ovi, minua peloittaa astua sisään. — Ainoastaan himmeä pöytälamppu
palaa. Isä istuu tuolissaan selin valoon, hän ojentaa käsivartensa
ja minä juoksen hänen syliinsä. Kumpikaan meistä ei saa sanotuksi
sanaakaan. Hetken kuluttua minä riistäydyn hänen sylistään ja kiirehdin
ulos huoneesta. Silmäni ovat sokeat kyynelistä, minä kuulen Erikin
äänen jostain läheltä, Petter vastaa hänelle, ja Anastasian äidilliset
käsivarret kietovat vaipan ympärilleni. Ja sitten minä äkkiä huomaan
olevani autossa, joka kiitää katua pitkin Rexin turhaan tavoitellessa
sitä.

Uusi kotini loistaa yössä vastaani kuin satupalatsi. Kaikki akkunat
ovat valaistuja, ja portailla seisovat palvelijat odottamassa. Me
astumme tervehtien heidän ohitsensa, menemme suuren salongin läpi ja
pysähdymme sen takana olevaan pieneen kabinettiin. Erik auttaa vaipan
päältäni, ja minä vaivun matalaan, sinisellä silkillä päällystettyyn
nojatuoliin. Nyt vasta huomaan, että yhä edelleenkin pitelen
morsiusvihkoa kädessäni, sen kauniit ruusut alkavat jo nuokkua. Erik on
kadonnut. Pendyyli kaminan reunalla lyö kaksitoista — — —. Erik viipyy
yhä, ja raukea väsymys valtaa minut mielenliikutusten ja ruumiillisten
ponnistusten väsymys.

Oviverho liikahtaa, ja Erik tulee sisään. Hän tulee suoraan luokseni ja
polvistuu tuolini ääreen. Katselen häntä ihmetellen. Hänen tavallinen,
järkähtämätön rauhallisuutensa on poissa, hänen silmissään on kiilto
ja poskilla palaa punainen täplä. Hän kietoo käsivartensa minun
ympärilleni ja puhuu kiihkeällä, mutta niin matalalla äänellä, että
minun on vaikea kuulla, mitä hän sanoo.

— Rakel, Rakel, vihdoinkin sinä olet minun! Viimeiseen asti pelkäsin,
että vielä voisin sinut kadottaa. Nyt sinä et enää pääse pakenemaan
minulta, et pääse, et pääse! — Hän painaa kasvonsa syliini ja
hänen käsivartensa kietoutuvat yhä tiukempaan. Tuntuu, kuin olisin
tukehtumaisillani. Äkkiä nostaa Erik kasvonsa ja tuijottaa minuun kauan
ja terävästi. Sitten hän nousee hitaasti ja menee ikkunan luo. Hän
vetää verhot syrjään ja avaa ikkunan; hän sivelee otsaansa seistessään
siinä selin minuun.

— Tuntuuko vetoa, Rakel?

— Ei.

Vaikenemme kumpikin. Raitis ilma ja syvä hiljaisuus henkii huoneeseen.
Koko talo näyttää nukkuvan. Sitten Erik sulkee ikkunan ja tulee ja
istahtaa viereeni. Hän näyttää jälleen aivan rauhalliselta.

— Rakel, minä voisin odottaa, jos sinä antaisit minulle vähänkään
toiveita, että tunteesi minua kohtaan voivat muuttua...

Sanat takertuvat kurkkuuni. — Minä en voi valehdella, en ole koskaan
oikein sitä voinut. Minun tunteeni... eivät voi... muuttua.

Erikin silmissä leimahtaa ilkeästi. — Siksikö, että sinä ajattelet
jotakuta toista? Kas vaan, sinä säpsähdät! Luuletko, etten sitä
tiennyt? Tiesin kyllä! Siitä huolimatta päätin ottaa sinut omakseni,
ja siitä voit olla vakuutettu, — hän kumartuu niin lähelle minua, että
hänen hengityksensä huokuu kasvoihini, hänen silmänsä palavat niin,
että melkein polttavat minua, — voit olla vakuutettu, että saat oppia
tuntemaan olevasi minun, minun eikä kenenkään muun! — Hänen äänensä on
käynyt uhkaavaksi, ja minä tuijotan häneen kauhistuneena. Hän hillitsee
itsensä äkkiä ja kätkee kasvonsa käsiinsä. Me vaikenemme jälleen.
Sitten puhuu Erik matalalla, kiihkottomalla äänellä.

— Suo minulle anteeksi, Rakel, jos säikähdytin sinua. Se ei ollut
tarkoitukseni. En voi tänään säilyttää mieleni tasapainoa ‒ ‒ ‒ On jo
myöhäinen, lähtekäämme täältä... pieni vaimoni.

Hänen viimeinen sanansa sattuu minuun kuin isku kasvoihin, ja minä
nousen raskaasti matalasta tuolistani. Erik tarjoaa käsivartensa,
mutta minä menen hänen ohitsensa ovesta ulos, ja me nousemme portaita
yläkertaan. Portaisssa takertuu jalkani pitkiin, laahustaviin
vaatteisiini, minä horjahdan ja kompastun, Erik nostaa minut syliinsä
ja kantaa minut huoneeseeni.




15.


Erik oli hukuttaa minut kallishintaisiin koruihin, hohtokiviin ja
kaikenlaisiin muihin lahjoihin. Hän käytti täysin määrin lupauksensa,
tehden kaikkensa, mitä hänen vallassaan oli, jotta minä tuntisin
itseni onnelliseksi. Kaikesta huolimatta ei hän tietenkään saattanut
yrityksissään onnistua, sillä kaikissa hänen lahjoissaan näin minä
ne "kolmekymmentä hopeapenninkiä", joista olin myynyt itseni. Onnen
hetkiä olivat ainoastaan ne, jotka vietin vanhassa kodissani isäni
invaliidituolin ääressä, ja ne, jolloin tuhlailevasti kylvin rahaa
Petterin ja Anastasian käsiin. Petter ja Anastasia, nuo uskolliset
sielut, he olivat niin kauan saaneet tehdä parhaansa tullakseen toimeen
ilman rahaa, tai ainakin niin vähällä kuin mahdollista. Heidän kasvonsa
säteilivät, kun he huomasivat voivansa toimia ja menetellä kuin
"entiseen, hyvään aikaan".

En ollut Erikille hiukkaakaan kiitollinen hänen suuresta
anteliaisuudestaan. Minä olin sen ostanut, ja kalliisti maksanut, ja
maksoin sitä yhä vieläkin, olin maksava sitä ehkä elämäni loppuun asti.
Tätä ajatellessani täytyi minun puristaa käteni nyrkkiin ja purra
hampaani yhteen.

Uusi kotini ei koskaan ollut minulle koti. Kuljin siellä kuin vieras ja
muukalainen. Alakerran loistohuoneissa en viihtynyt, niihin kokoontuva
Erikin seurapiiri ei minua miellyttänyt, jäin sillekin aina vieraaksi.
Tiesin, että naiset keskenään parjasivat minua, ja herrat pitivät minua
jäykkänä ja ylpeänä. Erik moitti minua useasti käytökseni tähden, ja
minä kuuntelin nöyränä ja alistuvana kuten kuuliaisen vaimon tulee,
mutta seuraavalla kerralla en vaivautunut hituistakaan enemmän olemaan
heille ystävällisempi. Olin kohtelias emäntä, siinä kaikki. Suurin
osa heistä oli sodan aikana rikastuneita gulasheja ja nousukkaita, he
olivat minulle vastenmielisiä, ja varsinkin heidän ylellisen komeasti
puetut vaimonsa ja tyttärensä.

Mieheni poissa ollessa vietin suurimman osan aikaani omissa
huoneissani. Kaunis kabinettini syvine ikkunakomeroineen oli minulle
mieluisin paikka. Siellä tunsin olevani eniten turvassa ja rauhassa.
Kuinka usein istuinkaan siellä kädet toimetonna sylissä ja katselin
aavaa merta. Tuntui niin viihdyttävälle, aivankuin meren majesteetti
olisi velloutunut sieluuni, henkien sinne viileyttä ja rauhaa.

Kaikista huoneista oli minulle vastenmielisin upeasti sisustettu
makuuhuoneeni. Se ahdisti ja tukehdutti minua. Se oli kaikessa
huikeassa ylellisyydessään inhoittava huone. Minä vihasin sitä.

Herbert kävi meillä usein. En ollut tiennyt, että hän ja mieheni
olivat niin hyviä ystäviä. Heillä näytti olevan yhteisiä liikeasioita,
tai ainakin otaksuin, että he keskustelivat sellaisista, kun he
sulkeutuivat Erikin työhuoneeseen. Kuinka ajattelematon minä olinkaan!
Se johtui luultavasti siitä, että mieheni toimet niin sanomattoman
vähän, tai ei laisinkaan, kiinnittivät mieltäni.- Oli kyllä hauskaa,
kun Herbert tuli hetkeksi huoneeseeni juttelemaan. Ei kukaan ollut niin
huvittava kuin Herbert, silloin kun hän halusi sellainen olla.

Olimme lokakuussa, mutta päivät pysyivät siitä huolimatta kauniina ja
syksyisen kirkkaina. Erik oli ostanut minulle pienen moottoriveneen.
Sisäinen levottomuuteni ja onnettomuuteni ajoivat minut usein pois
asunnostamme ja silloin suuntasin tieni rantaan. Oli viihdyttävää
kiitää nuolena aavaa merta, viihdyttävää tuntea tuulen pieksemän
suolaisen hyrskeen kasvoillaan, viihdyttävää tuntea viiman tunkeutuvan
vaatteiden läpi niin, että jäsenet olivat jäätyä. Jospa se olisi
voinut tunkea aina sieluuni saakka ja jäätää kaikki polttavat,
kiduttavat ajatukset! — Kuinka ne houkuttelivat, nuo vihreät aallot,
kuinka ne kutsuivat, vaativat, vetivät... Mutta aina, juuri kun ne
olivat saamaisillaan tahtonsa perille, näin minä kuohuissa avuttoman
vanhuksen kasvot. Ne kasvot pidättivät minua, ne sitoivat minut. Minä
purin huuleni verille, mutta voimattomana ja väsyneenä käänsin veneeni
ulapalta rantaa kohden. Niin kävi joka kerta.

Turvauduin vielä toiseenkin keinoon tappaakseni aikaani ja ajatuksiani.
Miehelläni oli taitava autonkuljettaja, hän opetti minut kuljettamaan
itse autoa, ja vähitellen saavutin tässäkin suuren taituruuden. Tämä
urheilu on omituinen siitä, että mitä nopeammin ajaa, sitä nopeampaa
vauhtia vain tahtoisi. Nopeammin, nopeammin, yhä vain nopeammin,
niin että pyörät tuskin maata koskettavat! Sellainen vauhti huumaa
nakertavimmankin ikävän!

       *       *       *       *       *

On yö. Makaan komeassa vuoteessani, veri soutaa suonissa kuumeisesti,
ja huulia kuivaa. Voisi ehkä nukahtaa hetkeksi, jos sydän ei sykkisi
juuri niin nopeasti, mutta se sykkii niin, että käy raskaaksi
hengittää. Tuntuu sietämättömän tukalalle. Vuodevaatteetkin aivankuin
liimautuvat jäseniin, takertuvat kuin kahleet!

Tämä on jälleen yksi niitä öitä, joilla ei tunnu loppua olevan. Yksi
niitä öitä, jolloin aika ei kulu, ei edes matele, se tuntuu suorastaan
seisovan paikallaan. Olen mielestäni jo kokonaisen ihmisiän seurannut
marmoripöydällä vieressäni seisovan pendyylin kulkua. Miten kiduttavan
hitaasti se liikutteleekaan mustia käsivarsiaan, niin hitaasti, että
luulen joskus sen pysähtyneen ja nousen kyynärpäiden varaan kuullakseni
vieläkö se todellakin käy?

— Tik-tak-tik-tak.

Sen valkoinen numerotaulu tuijottaa minua tylsästi, muistuttaen klovnin
valkoiseksi puuteroituja kasvoja, narrin kasvoja, ja lopulta alkaa
minusta tuntua, että minä itsekin olen, jollen juuri narri niin ainakin
hyvin lähellä mielipuolisuuden rajaa.

Minä liikahdan ja siirrän katseeni etäämmälle huoneeseen. Siellä
on suuria ruusuvihkoja korkeissa kristallimaljoissa, ne ovat jo
lakastuneita, ne ovat hääkukkia... Käännän kiusaantuneena katseeni
niistä pois.

Mutta minä en pääse ajatuksista, jotka kuihtuneet ruusuvihot taas ovat
herättäneet eloon, ja minä vääntelen itseäni tuskissani. — Mutta on
myöskin hetkiä jolloin ajatus uupuu, jolloin ei muista mitään, ei tunne
mitään, jolloin on _melkein_ hyvä olla, kunnes äkkiä nykyhetki palaa
uudelleen, yllättäen sellaisella äkillisellä voimalla, että kylmä hiki
pusertuu ruumiista ja koko olemus jähmettyy. Minä taistelen vastaan,
en tahdo ajatella, en tahdo, en tahdo, minä koetan pysyä rauhallisena,
koetan nukkua.

Miten infernaalisesti vihaan tätä huonetta! Liekö koko avarassa
maailmassa toista niin vihattua paikkaa kuin tämä vankityrmäni? Olen jo
ehtinyt kärsiä täällä niin sanomattoman paljon, ja kärsimykseni ovat
painaneet leimansa koko huoneeseen.

Harmaa seinä, johon surullisena olen tuijotellut, on muuttunut
mielestäni kyyneltyneen, harmaan harson näköiseksi. Tuolla ikkunan
lähellä oleva turkkilainen sohva on aivan käyttökelvoton, olen sillä
viettänyt unettoman tuskallisia öitä, ja olen vastoin "parempaa
tietoani" vakuutettu siitä, että se on epämukava. Kaunis persialainen
matto, muinainen ylpeyteni vanhassa kodissani, kyllästyttää minua nyt
kirjavine kuvioineen. Silkillä verhottu, iso himmeä kattolamppu pistää
silmiini ja tuottaa minulle päänkivistystä.

Se on kauhea, tuo lamppu, _se elää_! Se loistaa niin itsekylläisen
tyytyväisenä ja levittää säleitään mitä suurimmalla itsetieloisella
varmuudella, ikäänkuin tahtoisi sanoa: tulkaa tänne vaan, te raukat,
kyllä minä valaisen, kyllä minä lämmitän, kyllä täällä riittää... Ja
sen pyöreässä liepeessä riippuvat koristepallot kiikkuvat tärkeän
näköisinä ja kirkuvat yhteen ääneen: kyllä täältä riittää... Kuinka
minä vihaan sitä lamppua. Tahtoisin kiskaista sen alas ja heittää
sen ulos ikkunasta. Mikä nautinto olisikaan kuulla sen pienten
koristepallojen särkyvän kadun kivitykseen. —

Siniset verhot tuottavat minulle uskomatonta kauhua. Inhoan niitäkin
niin, että minun täytyy väliin sulkea silmäni päästäkseni näkemästä
niiden vihattuja, syviä, orvokinsinisiä laskoksia ja suuria tupsuja.
Ne tupsut, ne ovat niin raskaita, että lamauttava väsymys valtaa minut
heti, kun vain katseeni osuu niihin.

Pahinta kaikesta on kuitenkin sininen silkkipeite. Sen hiljainen, kuiva
kahina nostaa tuskan kylmän hien otsalleni. Kim se liikahtaessani
kahisee, kuuluu melkein siltä, kuin nauraisi joku hiljaista,
vahingoniloista, ilkeää ivanaurua...

Miksi minä en voi nukkua, nukkua niinkuin muut! Uni, uni, uni, minä
rukoilen, tule! _Tule_!

Minun täytyy nousta istumaan. On vaikea hengittää; viluttaa ja
polttaa samaan aikaan. Äkkiä luulen kuulevani jotakin, ja minä vallan
jäykistyn. Eikö hallin ovessa käyty, eikö portaissa joku liikkunut? Ei.
— Yksinäisyys vaan tulee mustana ja matalana, yksinäisyys ja kauhu...

— Tik-tak-tik-tak.

Vilkaisen hermostuneena pendyyliä, kuuluu kuin tuo ääni; ei tulisikaan
pendyylistä, vaan minun omista aivoistani. Sielläkin tuntuu pieni
tulinen vasara iskevän hetki hetkellä tik-tak-tik-tak-

Mikä tuli syö minun ruumistani? Helvetin tuli, kadotuksen tuli!
Minun sieluni se jo on kärventänyt poroksi. — Nauran äkkiä ääneen ja
kimakasti, mutta hätkähdän samassa. Mistä se nauru kuului? Joku oli
yhtynyt nauruuni, nauraen kahisevaa, kuivaa ivanaurua. Lamppu näyttää
lehahtaneen heleämpään valoon; pienet koristepallot kirkuvat, raskaat
tupsut uhkaavat tukahduttaa minut alleen...

Eikö portaissa käyty? Varmasti! — Vastapäätä olevassa peilissä kohoaa
nuori nainen kyynärpäiden varaan, näyttää siltä, kuin laskeutuisi
hänen kasvoilleen vahanaamari, hänen lasimaiset silmänsä tuijottavat
liikkumattomina yhteen kohtaan, koko hänen vartalonsa jähmettyy
intensiiviseen kuuntelemiseen.

Joku nousee portaita pitkin käytävään. Tänneköpäin? — Kalpeat kasvot
peilissä käyvät liidunvalkoisiksi. — Ei tännepäin, jumalankiitosl
Käytävän toisella puolella aukeaa ovi, ja sulkeutuu jälleen, sitten
on hiljaista. Olento peilissä kuuntelee yhä. Häneltä pääsee pitkä
helpotuksen huokaus ja hän laskeutuu vuoteelleen.

Viereisestä huoneesta kuuluu kellon kumeita lyöntejä. — Ikäänkuin
kirkonkellot, ruumiskellot — Minä käännyn väsyneenä seinään päin.




16.


Eräänä iltana tullessani mereltä lapasin Herbertin portaissa. Hän
näytti vastoin tavallisuuttaan hiukan levottomalta ja kiihtyneellä.
Olivatkohan he riitautuneet Erikin kanssa? Pyysin häntä jäämään
päivälliselle, mutta hän syytteli kiireellisiä töitään ja kiirehti
nopeasti ulos. Mitä oli Herbertille tapahtunut?

Tullessani eteiseen näin mieheni seisovan työhuoneensa ovella ikäänkuin
odotellen minua. Hän oli kaiketi kuullut äänemme portaissa.

— Rakel, minulla on sinulle puhuttavaa.

— Salli minun muuttaa pukua ensin.

— Ole niin hyvä.

Puolen tunnin kuluttua tulin mieheni työhuoneeseen. Hän istui
kirjoituspöytänsä ääressä. Vihreällä kaihtimella verhottu lamppu paloi
pöydällä, mutta hän istui niin, että hänen kasvonsa olivat varjossa.
Hän käänsi hiukan päätään minun tullessani sisään.

— Minulla on sinulle tärkeätä sanottavaa.

— Kuinka juhlallista! Mitä asia koskee?

— Sinua.

— Minua?

— Niin, mutta älä jää siihen seisomaan, istuudu tuohon lampun ääreen ja
kuuntele rauhallisesti mitä minulla on sanottavaa.

— Onko isä huonompi, onko hänellä ollut kohtaus, onko...

— Isälle ei ole tapahtunut yhtään mitään. Sinun mielikuvituksesi lähtee
heti lentoon, hänelle oi ole tapahtunut kerrassaan mitään. Asiat on
vallan toinen. Tahtoisin tiedustaa sinulla erästä seikkaa, Rakel, älä
pidä minua epähienona taikka turhan kyselijänä, sillä minun _täytyy_
tietää se.

— Sepä vasta pitkä alkulause! Puhu suoraan, ole niin hyvä. Mitä sinä
tahdot tietää?

— Siis: mitä tapahtui sanatoriossa sinun ja ruhtinaan välillä?

— Erik!

— En kysy sitä mustasukkaisuudesta, minun on vain pakko päästä siitä
selville. Minä _tahdon_ sen tietää.

— Ja minä _en tahdo_ sitä sanoa.

Tuli kuoleman hiljaisuus. Olimme kumpikin puhuneet yhtä päättävästi ja
varmasti. Erik otti paperiveitsen pöydältään ja alkoi leikkiä sillä.
Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi, kun Erik nousi tuoliltaan ja
alkoi hitaasti astua matolla.

— Näyttää olevan parasta puhua sinulle avomielisesti.

— Epäilemättä.

— Katsos, minä olen jo kauan tehnyt N:n valtiolle pieniä palveluksia.
Sinä et sitä tiennyt, näen, että kauhistut.

Sydämeni oli todellakin pysähtyä. En ollut uskoa korviani. Mitä Erik
tarkoitti? Oliko siis hänkin — — —

— Niin, sinä et sitä tiennyt. Enkä minäkään sinusta mitään tullessasi
sanatorioon. Mutta samalla kun kiinnitit huomiotani heräsi minussa
myöskin epäluulo. Muistatko sähkösanomaa, jonka kerran sait sanatorion
tiellä? Se vahvisti epäluulojani, ja sittemmin sain varmuuden. Sain
varmuuden toisestakin asiasta, siitä nimittäin, että olit aivan kuin
luotu minulle vaimoksi. Minä tarvitsin vaimon, jolla on kekseliäisyyttä
ja energiaa.

Olin aivan kuin salaman iskemä.

— Miksi — — — sinä sanot minulle — — — tämän kaiken?

— Siksi, että nyt sinun kekseliäisyyttäsi tarvitaan!

— Mitä sinä tarkotat?

— Kuuntele tarkasti. Santahaminassa, missä näkyy nuo neljä
marconipylvästä, on langaton sähkölennätinasema. Siellä säilytetään
luonnollisesti myöskin langattoman sähköityksen salamerkkien avainta.
Se on sinun saatava käsiisi. Ja jotenkin pian.

— Tarkoitatko sinä, että minä — — — todellakin — ‒ ‒

Päätäni huimasi, ajatukseni temmelsivät hurjasti ja sekavina.
Oliko todella mahdollista, että tuossa istui Erik ja vaati minulta
vakoojattaren palveluksia niin rauhallisella ja jokapäiväisellä äänellä
kuin olisi ollut kysymyksessä pieni huviretki jonnekin saaristoon?
Oliko mahdollista, että Erik siis itsekin oli vakooja, oli ollut sitä
kauan?

— Minä tarkoitan juuri mitä sanon. Koeta rauhoittua ja koota
ajatuksesi. — Erikin ääni oli hiukan terävä.

— Minun pitäisi siis ruveta vakoojattareksi!

— Ei ruveta, vaan jatkaa sillä alalla, jolla olet jo saavuttanut niin
monta kaunista ennätystä. Herbert on minulle kertonut miten taitava
olet.

— Herbertkö kertonut! Herbertkö pettänyt minut! Se ei ole mahdollista.
— Minussa leimahti silmitön suuttumus. Tämä oli katalaa. Olivatko he
molemmat liittoutuneet minua vastaan, ja siksikö Herbert oli ollut niin
levoton tavatessaan minut portaissa?

— Älä viitsi raivostua, ei se kannata. Koetetaanpa nyt neuvotella
siitä, miten parhaiten pääsisit Santahaminaan.

— En koskaan! En koskaan!

Erik tuli tyynesti luokseni. Hän tarttui kylmillä käsillään
ranteisiini, niin etten voinut liikahtaakaan. Hänen äänensä oli pehmeä
ja matala kuten tavallisesti, mutta hänen silmänsä polttivat minua,
polttivat aina sieluun asti.

— Rakel. Minua kohtaan et voi käyttää sanoja: en koskaan. Tässä talossa
tahdon vain minä, ja määrään vain minä, ja minua tottelevat _kaikki_.
Hän laski käteni irti, kääntyi ja mennen erään seinän luona seisovan
pikkupöydän luo, kaatoi siellä seisovasta viinikarahvista pikariin
viiniä ja toi sen minulle.

— Juo tämä.

Minä join, mutta käteni vapisi niin, että puolet viinistä kaatui
syliini. Erik pyyhki sen pois. Sitten hän jälleen istahti tuoliinsa.

— Ole niin hyvä ja kerro minulle nyt, mitä tapahtui sanatoriossa sinä
yönä, jolloin matkustit pois.

— Mitä se sinua liikuttaa?

— Jonkun verran, mutta voin melkein itsekin sen arvata. Sinä varastit
kartat, mutta mihin ne sitten joutuivat?

— Annoin ne takaisin ruhtinaalle.

— Kopioimatta niitä?

— Kopioimatta niitä.

— Olitko sinä mieletön!

— Tuottaako sinulle iloa kiduttaa minua?

— Ei, todentotta, Rakel, mutta täytyyhän minun tietää miten asiamme
ovat. Jos annoit ruhtinaalle kartat, niin tietääkö hän, että sinä itse
ne varastit.

— Tietää kyllä.

— Mutta siinä tapauksessahan — — — Sinuthan voidaan viedä minä hetkenä
hyvänsä, ja minut myöskin! Mistähän johtuu, että sinua ei vielä ole
vangittu, ja siitä on kuitenkin kulunut kohta vuosi? Sehän on aivan
käsittämätöntä.

Erik siveli levottomana otsaansa.

— Ruhtinas matkusti Englannin kautta Roomaan. Hän ei nähtävästi ole
ilmiantanut sinua, sehän on päivän selvää. Ja hän tulee luultavasti
viipymään siellä noin parin vuoden ajan. Niin, niin se on! Niin sen
täytyy olla!

— Minkä — — — täytyy olla?—

— Se hyöty siitä oli, Rakel, ruhtinaan rakkaudesta sinuun! Hän ei
saattanut antaa sinua ilmi, hän tiesi, mikä sinua olisi odottanut.

Vastustamaton vavistus puistatti minua. Tunsin niin suurta heikkoutta,
että minun täytyi käsin puristaa tuolinkaidetta, etten liukuisi
lattialle.

— Erik! Jos ruhtinas rakkaudesta säästi minua, etkö sinä sitten, joka
olet minun mieheni, voi säästää minua tällaisesta tehtävästä, sinä,
joka myöskin sanot rakastavasi minua?

— Sinä et tätä ymmärrä. Sinä et ymmärrä, että sinä juuri tämän vuoksi
olet minulle, meille, niin tärkeä. —

‒ Tarkoitatko... että olet mennyt kanssani naimisiin, siksi että...
olin vakooja?

— Siksi... Ja toisestakin syystä.

— Mistä?

Erik nousi tuoliltaan ja tuli hitaasti luokseni. Hänen kätensä liukui
hiusteni yli kaulalle. Minä vihasin sitä kättä.

— Sinä olet sanomattoman kaunis nainen, Rakel.

Tahdoin häpeästä vaipua maan alle. Kyyristyin kokoon välttääkseni
hyväilevää kättä; sen kylmyyskin poltti kuin kuuma rauta. Tunsin
tukehtuvani, ja voimaton raivo ja inho saivat minut vapisemaan. Mutta
minä en tahtonut sittenkään antautua. Työnsin syrjään Erikin käden ja
hypähdin seisomaan.

— Sano mitä tahdot. Mutta minä en enää suostu olemaan vakoilija. Juuri
siksi menin kanssasi naimisiin päästäkseni sellaisesta inhoittavasta ja
alentavasta työstä.

— Sen tiedän, mutta Herbert ja minä olimme sinua viekkaampia, me
pyydystimme sinut uudelleen. Luuletko, että niin vähällä lasketaan
sellainen kultalintu irti! Sanon sinulle, Rakel, ei ole monta niin
sanomattoman näppärää naista kuin sinä. Sinä olet kultaa kalliimpi,
olemme sinua usein yhdessä Herbertin kanssa ihailleet.

— En olisi uskonut Herbertistä, että hän olisi ollut valmis myymään
minut. — Mutta oli miten oli, minä en suostu.

— Rakel, älä kiihdytä minua. En ole pyytänyt sinulta suostumusta,
siitä ei ensinkään ole kysymys. Kysymys on miten saat salamerkit
Santahaminasta.

Minä käänsin hänelle selkäni ja lähdin ovelle. Mutta hän oli siellä
ennen minua. Hän väänsi oven lukkoon ja pani avaimen taskuunsa. Minä
vapisin voimattomasta raivosta ja surusta, mutta hän oli yhtä tyyni
kuin ennenkin.

— Asia ei näy olevan sinulle selvä, Rakel. _Sinun täytyy tehdä tämä!_
Jos et tee, kieltäydyn minäkin maksamasta mitään isäsi ylläpidoksi.

— Sitä sinä et voi tarkoittaa!

— Juuri sitä tarkoitan.

— Mutta sinä olet luvannut.

— Ja sinä olet luvannut, ettei mikään uhraus ole sinulle liian kallis,
kun on isäsi onni kysymyksessä!

Ei mikään _oikeutettu_ uhraus!

Oikeutettu uhraus! — Erik nauroi kyynillisesti. Kas tässä on avain,
mene minne haluat, ja tee mitä haluat, mutta muista yksi seikka: ei
penniäkään rahaa isällesi ennenkuin sinä taivut. Nyt voit mennä.

Minä tempasin avaimen, sain oven auki ja juoksin yläkertaan. Sulkeuduin
huoneisiini ja kyyristyin ikkunakomeroon. Sydämeni sykki kuin olisi
se ollut pakahtumaisillaan, käteni vapisivat ja silmissäni hämärsi.
Mikä peto hän olikaan! Mikä peto, mikä peto... Kaksi sanaa kohisi
vuoroin korvissani, ne polttivat aivoissani, ne raatelivat ja repivät:
Satimessa, satimessa, ja, petetty, petetty!

Satimessa, satimessa... petetty, petetty... Herbert, veljeni tai
melkein veljeni, oli minut pettänyt, juonilla houkutellut minut ansaan,
naittanut minut vakoojalle pakoittaakseen minut harjoittamaan vihattua
entistä ammattiani! Miten viisaasti, miten sanomattoman viisaasti! — — —

Turhaan olen uhrautunut — — — turhaan olen myynyt itseni. Suostuessani
tähän vihattuun avioliittoon kadotin kaiken itsekunnioitukseni, kuinka
hullu minä olinkaan kuvitellessani sitä ainoaksi pelastukseksemme — —
— hullu — — —! Tuhatkertaisesti olin pahentanut asemani, nyt olin sekä
orjatar että vakoojatar!

Katkera nauru puistatti minua, minua nauratti niin, että sain
kouristuksia, mutta en voinut lakata nauramasta. Kyyneleet kohosivat
silmiini ja päähäni koski kipeästi, mutta minun täytyi yhä vain nauraa.
— Vihdoin tuli raukeus ja tukahdutti naurun, pää tuntui tyhjältä, ja
jäsenissä hiipi kummallinen kylmyys.

Pari tuntia myöhemmin laskeuduin jälleen portaita alas ja naputin
mieheni työhuoneen ovelle. Hän istuu hiukan kumarassa kirjoituspöytänsä
ääressä ahkerassa työssä. Tullessani sisään nostaa hän päätään ja luo
minuun nopean, tutkivan katseen, ja hänen äänensä on asiallinen kuten
tavallisesti.

— No, mitä sinä olet päättänyt, Rakel?

— Minä alistun, mutta yhdellä ehdolla.

— Entä jos minä en siihen ehtoon suostu.

— Silloin minä jätän sinut.

Erik hymyilee, hänen hymynsä on niin julma, että se tuo jälleen pedon
mieleeni. Hänen kapeat, yhteenpuristetut huulensa ovat taasen niin
punaiset kuin tihkuisivat ne verta.

— Sinä et voi jättää minua, Rakel. Jos epäilisin sinua sellaisista
aikeista, sulkisin sinut huoneeseesi... koko elämäksesi.

Tunnen, että hän puhuu totta, ja minä puristan hermostuneesti vapisevat
käteni nyrkkiin. Kuinka avuton olenkaan hänen käsissään!

— Millainen on ehtosi?

— Mitä siitä, jos et kerran suostu.

— En ole sanonut, etten suostu! Älä ole lapsellinen, Rakel, emmekö
voisi puhua tästä asiasta aivan järkevästi ja rauhallisesti. Tule tänne
istumaan. ‒ Hän yrittää tavoittaa minua, mennessäni pöytänsä ohi, mutta
minun onnistuu välttää hänen kättään, ja minä istahdan pienen matkan
päähän suureen nojatuoliin.

— Tahtoisin, että siirtäisit isäni tilille tietyn rahasumman, niin että
hänen taloudellinen toimeentulonsa olisi turvattu, vaikkakin minua tai
meitä, kohtaisi... onnettomuus. Sinä tiedät miten monen vaaran takana
ovat nuo salamerkit! On hirvittävää ajatella, että isä voisi jäädä
yksin ja avuttomaksi.

Erik näyttää miettivältä. Hän nousee kävelemään, astuu pari kertaa
lattian poikki ja istuu jälleen. Mutta hetken kuluttua hän nousee
uudelleen, tulee luokseni, sytyttää vieressäni seisova lampun palamaan,
niin että häikäisevä valo lankeaa kasvoilleni. Hän tarkastaa minua
kauan ja terävästi.

— Tahtoisinpa tietää, onko tuo ehdotus niin vallan viaton miltä se
kuuluu. Ajatteletko, että kun isäsi toimeentulo on turvattu, niin on
kaikki muu sinulle yhtäkaikkista, ja että silloin minä olen kadottanut
vallan sinun ylitsesi. Älä kuvittelekaan sellaista, minulla on muitakin
mahdollisuuksia pakottaa sinua oleman järkevä. — Hänen äänessään on
uhkaa. Minä nauran.

— Tietysti sinulla on! Silloin sinä tietysti alat lyödä ja
pahoinpidellä minua. Sinun "rakkautesi" minuun on kummallista laatua,
Erik. — Ja minä nauran yhä.

— Älä naura noin, älä naura noin! Rakel, lopeta! Kuuletko Rakel!

Hän painaa päätäni rintaansa vastaan, ja tympäisevä vastenmielisyys
tukahduttaa nauruni.

— Minä olen itsekäs, ja väliin julma, — miehet ovat yleensä sellaisia.
Mutta minä rakastan sinua sittenkin, vaikka rakkauteni onkin sinun
sanojesi mukaan "kummallista laatua". — Sinun retkesi Santahaminaan
ei luultavasti kuitenkaan ole juuri niin vaarallinen, kuin näyt
luulevan, sillä meillä on ystäviemme joukossa sangen vaikutusvaltaisia
henkilöitä, sangen vaikutusvaltaisia todellakin, ja satamassa odottaa
meitä laiva valmiina tarpeen tullen lähtemään minä hetkenä hyvänsä.
Jollet toimi niin typerästi, että joudut itse paikalla kiinni, niin on
sinulla kaikki pelastuksen mahdollisuudet, vaikka olisitkin herättänyt
vakavia epäluuloja. — Mutta minä teen sinulle kernaasti mieliksi, kun
olet järkevä. Ja nyt puhumme siitä rahasummasta. — Hän siirtyy pöydän
luo, avaa erään laatikon ja vetää sieltä esille shekki-kirjan.

— Paljonko, Rakel?

Minä otin hänen rahansa, hänen saastaiset rahansa, "kolmekymmentä
hopeapenninkinä" uudelleen. —




17.


Pari päivää myöhemmin esitettiin minut Viaporin komendantin
tanssiaisissa langattoman sähkölennätinosaston päällikölle. Esittely
tapahtui talvipuutarhassa, jossa istuin muutamien naisten, Herbertin
jolle en enää koskaan kahdenkesken ollessamme puhunut sanaakaan, ja
parin muun upseerin seurassa. Luutnantti Grigorkoff oli vallattoman
ja hiukan poikamaisen näköinen, mieleni kävi kevyeksi katsellessani
häntä salaa, sillä minusta näytti, ettei minulle voisi tulla mitään
voittamattomia esteitä hänen suhteensa. Ihmettelin hiukan itsekseni,
miten niin nuorelle upseerille oli uskottu sellainen tärkeä toimi.
Mutta minulta jäi silloin huomaamatta voimakas piirre hänen suunsa
ympärillä; sen salasivat hyvin pienet, tummat viikset. Kaikesta
poikamaisuudestaan huolimatta oli hän mies, joka tiesi mitä tahtoi.

Mutta minäkin tiesin, mitä tahdoin. Ja mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo
paholainenkin, sanotaan. Mutta työni kävi sittenkin vaikeammaksi kuin
luulin.

Kun meidät oli esitelty, annoin hänelle tilaisuuden istua viereeni,
eikä hän ollut hidas käyttämään tätä tilaisuutta. Minä istuin
ihanan venetsialaisen kristallikruunun alla, ja vastapäätä olevasta
peilistä näin, miten hiukseni hohtivat säteilevällä kupariloistolla.
Ihastuttavampaa ja kallisarvoisempaa pukua kuin musta pitsipukuni,
josta kaula ja käsivarret eroittautuivat häikäisevän valkoisina, en
ole milloinkaan kantanut, enkä nähnyt kenenkään muunkaan kantavan.
Niin narrimaiselta kuin kuuluukin, en itsekään voinut olla ihailematta
kuvaani peilissä, — mitenkä sitten tavallinen, syntinen mies?

Hänen kasvoillaan kuvastui kunnioittava ihailu, ja hän teki parhaansa
ollakseen niin huvittava ja miellyttävä kuin mahdollista. Poika parka,
jospa hän olisi tiennyt! Mutta hän ei tiennyt, ja sinä iltana meistä
tuli hyvät ystävät. Hän pyysi saattaa minut kotiin, sillä Erik ei ollut
tanssiaisissa.

Oli kirkas kuutamo noustessamme autioon. Luutnantti kääri huolellisesti
autovaipan polvieni ympärille, istahti itse viereeni, ja niin me
lähdimme. Kuinka kuvaamattoman ihanaa tulla kuumasta, painostavasta
tanssiaissalista raittiiseen, puhtaaseen yöilmaan ja kiitää nuolena
tyhjien katujen läpi. Ohjasin itse, kuljettaja istui takanamme. Me
suorastaan lensimme! Poliisit katujenkulmissa tahtoivat pysähdyttää
meidät, mutta ennenkuin ehtivät avata tarpeeksi uniset silmänsä, olimme
me jo kaukana, näkymättömiin hävinneinä.

Sininen silkkipäähineeni liukui niskaan jääden sinne liehumaan leuan
alle sidotuista nauhoista. Ankara veto tempasi jo ennestään tanssista
höltynyttä tukkalaitettani ja kiskasi valloilleen hiukset. Ne liehuivat
ja hulmusivat luutnantti Grigorkoffin kasvoihin. Hän nauroi ja koetti
pitää niistä kiinni, mutta viima tempasi ne aina uudelleen hänen
käsistään.

En ajanut suoraan kotiin. Luutnantti kumartui lähemmäksi minua; hän
alkoi hengittää kiivaammin.

— Rouva Dahl sanokaa minulle ristimänimenne.

— Rakel.

— Todellako?

— Kuinka niin?

— Kun se on teille niin tarumaisen sopiva. Muistattehan: „- sillä Rakel
oli ihanakasvoinen, ja sorea muodoltaan...” Sellainen oli ensimäinenkin
Rakel, sellaisia hänen seuraajattarensakin.

Minä naurahdin, ja juuri silloin pysähtyi auto tempauksella kotini
eteen. Hän auttoi minua laskeutumaan autosta ja saattoi minua portaita
ylös pylvästöön pääoven eteen.

— Hyvää yötä, luutnantti Grigorkoff.

Hän kumartui ja suuteli tulisesti kättäni.

‒ Ihana rouva Rakel, sallikaa minun tavata teitä huomenna!

‒ Luulen, että minulla ei ole huomenna aikaa.

‒ Toki joku hetki, määrätkää vain, ainoastaan neljän ja kuuden välillä
olen huomenna työssäni.

— Mutta juuri silloin on aika, jolloin minulle sopii. Ei, minä en voi
tulla!

Oikkuni kiihoittivat häntä. Hän pyysi yhä hartaammin ja hänen nuoret
kasvonsa olivat kuutamossa niin lapsekkaat ja kauniit, että minun tuli
vaikea olla. Omantuntoni syyttävät äänet nousivat tällaista huutavaa
vääryyttä vastaan, mutta minulla ei ole ollut varaa pitää omaatuntoa.

— No olkoon kuten tahdotte, tulen Fazerin kahvilaan huomenna kello
kolme. Mutta jollette silloin ole siellä, niin en tahdo tuntea teitä
enää ensinkään.

— Minäkö en olisi siellä! Olen siellä jo vaikka kello kahdelta teitä
odottamassa. Hänen silmänsä säihkyivät vakuuttavasti, ne olivat
melkein mustat tähtien valossa, ne muistuttivat toisia, tummia silmiä,
jotka kerran, sata vuotta sitten, säihkyivät minulle tuntureilla — —
‒ siellä kaukana. Sydäntäni vihlasi kipeästi, sanoin hyvää yötä ja
katosin raskaan, raudoitetun oven taa. Se kumahti takanani lukkoon kuin
vankilan ovi.

Hallissa oli jo aivan pimeä, mutta Erikin työhuoneen oven raosta
loisti kapea valojuova. Se näytti saalistaan vaanivalta käärmeellä,
joka vartioi herransa, peikon, luolan suulla. Vastenmielisyys valtasi
minut tympäisevänä; hiivin oven ohi varpaillani, hiljaa, varovasti kuin
varas. Jospa hän ei olisikaan sattunut kuulemaan tuloani I Jospa minä
pääsisin näkemästä tänä yönä hänen vihattuja kasvojaan!

Ehdin äänettömästi portaille, kuinka hyvä, että ne olivat kivestä,
etteivät saattaneet natista! Portaiden yläpäässä pysähdyin vielä
kuuntelemaan, mutta kaikkialla oli haudan hiljaista. Hiivin
makuuhuoneeseeni, sain vaatteet jotenkuten yltäni ja menin vuoteeseeni.
Pieni pendyyli nakutti marmoripöydällä vuoteen vieressä, lamppu paloi
himmeästi, nakertava ikävä ja katkerat ajatukseni eivät antaneet minulle
rauhaa ‒ ‒ ‒

Raskaat, orvokinväriset verhot oven luona liikkuivat. Miehen käsi
siirsi ne syrjään, Erik tuli lattian poikki ja istahti vuoteeni
reunalle. Hänen katseensa oli terävä.

— On ollut niin paljon työtä, en ole vieläkään aivan valmis, mutta
olisin utelias kuulemaan, miten sinä olet onnistunut?

— Noin jotakuinkin. Tapaan hänet huomenna uudelleen. Nyt minua kovin
väsyttää, kertoisin siitä mieluummin huomenna tarkemmin.

Kuinka minä vihasin tuota miestä, vanginvartijaani, orjakauppiasta,
isäntääni! Kuinka minä vihasin ja inhosinkaan omaa voimattomuuttani!

Pirullinen hymy väreili Erikin huulilla, ikäänkuin hän olisi lukenut
ajatukseni. Ehkä hän lukikin ne, ehkä hän olikin itse paholainen? Hän
kumartui hiukan eteenpäin, tarttui omistajan rauhallisella varmuudella
käsivarteeni, pyyhkäsi ylös leveän, ohuen balistihihan aina olkapäähän
asti ja painoi huulensa lämmintä, värähtelevää ihoa vastaan.

— Hyvää yötä, pieni vaimoni, ikävää, että minulla vielä siellä alhaalla
on tärkeää työtä, ja eräs vieras. —

Mikä kirous piileekään rakkaudessa, mikä kuluttava tuli, mitkä
kadotuksen tuskat! Rakkauteni isääni oli eksyttänyt minut rikollisuuden
teille. Rakkauteni ruhtinaaseen oli muuttunut taakaksi, raskaammaksi
kuin saatoin kantaa. Ja Erikin, mieheni, rakkaus oli ajaa minut, ei
epätoivoon, vaan suoraan helvettiin.




18.


Tapasin usein luutnantti Grigorkoffin, kahviloissa, päivälliskutsuissa,
tanssiaisissa. Hänestä tuli minun nöyrä orjani, joka ilolla seurasi
pienintäkin viittaustani. Mutta yhdessä asiassa hän oli aivan mahdoton.
Aina kun kiertäen kaartaen sain puheen käännetyksi Santahaminaan
käänsi hän sen heti uudelleen muualle. Yhden ainoan kerran rohkenin
leikillisesti huomauttaa, miten mieltäkiinnittävää olisi nähdä langaton
sähkölennätinasema, mutta hän kävi aivan vakavaksi ja loi minuun niin
kummastelevan katseen, että minulle selvisi, miten turhaa minun olikaan
toivoa, että hän vapaaehtoisesti suostuisi viemään minut sinne. Asia
oli mutkallisempi kuin olin luullut.

Näin oli kulunut kaksi viikkoa turhiin yrityksiin ja marraskuun
ensimmäinen päivä koitti kylmän kirkkaana. Katsellessani aamulla
ikkunakomerostani merelle, näin lakkapäitten laineitten syöksyvän
rantaan ja auringon paistavan niin säteilevän kirkkaana kuin ei muuta
kuin onnea ja autuutta olisikaan maan päällä. Siiloin minussa syntyi
ajatus. Kenties minä onnistuisin tänään.

Tiesin, että luutnantti Grigorkoff oli kaupungissa, josta hän aikoi
kello 1/2 6 palata Santahaminaan. Kello 5 otin öljymekkoni ja kaikki
mitä moottorimatkalla tarvittaisiin, ja lähdin alas rantaan. Ja niin
sattui, että kun pieni laiva läheni Santahaminaa Nikolainkirkon
kellojen lyödessä puoli kuusi, lähenin minäkin sitä toiselta suunnalta
matkalla mereltäpäin. Aallot kohisivat kokassa ja vesi poreili
moottorin reunoja vastaan, kiidin saarta kohden huimaavaa vauhtia,
pieni laivakin läheni, mutta hitaammin.

Juuri kun olin sivuuttamaisillani saaren kumarruin äkkiä alas ja
katkasin penkin alla pattereista sähkölangan. Vene lensi eteenpäin
vielä muutaman metrin ja joutui sitten tuuliajolle. Katkaisin langan
päistä kiiltävät metalliosat, kiersin päät yhteen, ettei vikaa heti
voitaisi huomata, jos laivasta koetettaisiin saada moottori uudelleen
käyntiin.

Taaskin näytin erehtyneeni laskelmissani. Laivasta ei onnettomuuttani
ensinkään huomattu. Veneeni oli ajelehtimaisillaan saaren taakse, ja
pieni laiva oli jo miltei Santahaminan laiturilla. Mikä nyt neuvoksi?

Samassa näin liikettä laivalla ja sydämeni alkoi sykkiä nopeammin.
Huomasivatko he nyt minut? aivan oikein, pieni laiva muutti suuntaa,
tuprutti savua ja alkoi liikkua minua kohden. Pian tunsin luutnantti
Grigorkoffin, joka tarkasti tähystellen nojasi kaidepuun yli. Laiva oli
täynnä sotilaita.

Työskentelin ahkerasti koneitteni luona.

— Rouva Dahl, tekö se todellakin olette, luulin jo kaukaa tuntevani
teidän veneenne. Oletteko haaksirikkoutunut? — Ääni oli luutnantti
Grigorkoffin, hän huusi minulle laivasta pitäen käsiään torvena. Nousin
seisomaan koneitten äärestä, joiden viereen olin polvistunut.

— Minä se olen. — Laiva oli nyt niin lähellä, ettei minun tarvinnut
huutaa. — Kuten näette olen haaksirikkoutunut, olen puuhannut koneitten
kanssa niin että käteni ovat kylmästä kankeat!

Laivasta heitettiin minulle nyt köysi, jonka kiinnitin veneeseeni.
Olin onnellinen huomatessani, ettei siellä aiottukaan yrittää tulla
tarkastelemaan koneistoa.

— Teidän täytyy nyt seurata meitä Santahaminaan ja odottaa siellä
tunnin ajan, silloin tämä viheliäinen laivanhylky kulettaa teidät
veneinenne takaisin kaupunkiin. — Luutnantti Grigorkoff oli siirtynyt
laivan perään, josta hän saattoi mukavasti jutella minulle, veneeni kun
oli tuskin parin metrin päässä laivasta.

— Odotan kernaasti, jos siellä vain jossain voisi lämmitellä, katsokaa
miten punaiset käteni ovat. — Nostin kohmettuneet käteni ilmaan, ne
olivat todellakin hyvin punaiset.

— Pienet käsiraukat! — sanoi luutnantti, ja hänen poikamaisessa
äänessään oli hellä sävy. — Voisin kyllä viedä teidät erään naimisissa
olevan ystäväni luo, mutta hän asuu saaren toisessa päässä ja minun
täytyisi välttämättä käydä ensiksi asemalla.

— Käykää toki, voinhan odottaa rannassa niin kauan, tahi ehkä teillä ei
olisi mitään vastaan, jos seuraisin teitä. Se on lapsellista minulta,
mutta minua hiukan peloittaisi jäädä yksin aivan ventovieraaseen
paikkaan, jossa lisäksi vilisee teidän villejä sotilaitanne. Ne ovat
niin hurjan näköisiä.

Ennenkuin luutnantti ehti vastata, laski laiva laituriin, ja
sinellimekkoinen joukko alkoi purkaantua maihin. Luutnantti kiirehti
auttamaan minua. Nousimme pientä mäkeä ylös ja käännyimme oikealle.
Astuessamme vasemmalla puolella olevien suurten parakkien ohi alkoi
minua puistattaa. Täällähän oli K... ta pidetty vangittuna, ennenkuin
hänen aivankuin ihmeen kautta onnistui paeta juuri ennen teloitusta...
Kuljimme edelleen, kiersimme suuren santakuopan, ja astuttuamme
vielä noin kilometrin verran jouduimme lopulta langattomalle
sähkölennätin-asemalle. Luutnantti, joka koko ajan oli vilkkaasti ja
iloisesti keskustellut kanssani, kävi äkkiä vaiteliaaksi ja hiukan
vaivaantuneen näköiseksi, kun lähenimme pientä puurakennusta. Sen
edustalla seisovat vartiosotilaat katselivat meitä hiukan pitkään ja
kummeksien, kun astuimme heidän ohitsensa, mutta välittämättä heidän
katseistaan johdatti luutnantti minut suoraan aparaattihuoneeseen.
Pöydän ääressä istuva sotilas hypähti pystyyn ja ojentautui suoraksi.

— Onko mitään tapahtunut?

— Äskettäin oli puhelu. He eivät näy tietävän että meillä on täällä
näin voimakas asema. Ikävä, ettemme tunne heidän salamerkkejään.

— Hyvä on, Ivan.

Luutnantti siirtyi huoneen perällä olevan koneen ääreen. Hän avasi
erään kaapin ja pani erään pyörän huimaavaan liikkeeseen. Syntyi
häikäisevä valo, hän sulki kaapin uudelleen ja nosti kuulotorven
korvansa juureen. Ivan oli poistunut.

Luutnantti Grigorkoffin puuhaillessa koneen ääressä olin nopeasti
ja salaa ottanut huoneesta yleissilmäyksen. Missä säilytettiin
salamerkkien ohjetta? Huone oli mitä vaatimattomimmin sisustettu, monta
mahdollista säilytyspaikkaa siellä ei ollut. Luultavasti oli se tuolla
pöytälaatikoissa. Koska ja kuinka saisin sen sieltä? Jos saisin jäädä
hetkeksikin yksinäni huoneeseen!

Luutnantti laski kuulotorven alas. Hän kääntyi minua kohden ja
koetellen taskujaan etsi esille hopeisen sigarettikotelon. Huomattuaan
sen olevan tyhjän hän tuli pöydän ääreen, jonka luona minä seisoin
ja avasi erään pöytälaatikoista avainkimpussaan olevalla avaimella.
Pidätin hengitystäni jännityksellä odottaen, mitä näkisin, mutta koetin
kuitenkin näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä.

Älkää koskaan ruvetko tupakoimaan, rouva Rakel, jos kerran alatte,
niin olette ikuisesti orja! — virkkoi hän leikillisesti penkoessaan
laatikossa olevia papereita, ja etsien turhaan sigarettejaan.

— Minähän olen jo orja, taikka orjatar! — vastasin minäkin
leikillisesti, siirtyen pöydän luota pari askelta ikkunan ääreen.
Sydämeni tykytti niin, että korvissa humisi, sillä _minä olin nähnyt
sen_! Luutnantti nauroi ikäänkuin olisin sanonut jotain oikein
sukkelaa, tyrkkäsi laatikon jälleen nopeasti kiinni, mutta jättäen
avaimet suulle, pyysi kohteliaasti lupaa poistua viereiseen huoneeseen
pariksi sekunniksi sigarettejaan etsimään. Ja hän katosi ovesta, josta
Ivankin oli mennyt ulos.

Vaikka kaikki olikin käynyt näin nopeasti, olin kuitenkin ehtinyt nähdä
laatikossa pahvilevyjä, joiden päälle liimatuista papereista näkyi
tavalliset sähkötysviivat ja pisteet ja näiden vieressä pahvitaulun:
Salamerkit selityksineen.

Tuskin oli luutnantti sulkenut oven jälessään, kun olin jo pöydän
ääressä, tempasin laatikon auki, sieppasin käsilaukustani Herbertilta
saamani naurettavan pienen valokuvauskoneen, asetin taulun pöydällä
olevia esineitä vastaan ja otin siitä kuvan lyhyen matkan päästä.
Sitten seurasi nopea tarkastus laatikossa, olisiko siellä muitakin
sellaisia, ja huomattuani toisen samanlaisen pahvilevyn, otin siitäkin
varovaisuuden vuoksi kuvan. Samassa kuului viereisestä huoneesta
läheneviä askelia. Minä heitin taulut laatikkoon, ehtimättä järjestää
niitä samalla tavalla kuin ne olivat olleet, ja tyrkkäsin laatikon
kiinni. Tuskinpa kukaan huomaisi, että laatikossa oli käyty, sillä
luutnantti oli sigarettejaan etsiessään pannut jo ennestään sekavassa
laatikossa kaikki huiskin haiskin. Olin juuri ennättänyt ikkunan
ääreen tuijotellen välinpitämättömänä siitä ulos, kun luutnantti astui
huoneeseen. Hän oli tuskin viipynyt kolmea minuuttia.

— Nyt ne löytyivät! — huudahti hän voitonriemuisesti taputtaen
taskuaan. — Ivan, se hölmö, oli kuten tavallista piiloittanut ne, muka
»järjestäessään»! Mutta nyt me lähdemme lämmittelemään ystävieni luo. —
Ivan, sinä hölmö, tänne!

"Hölmö" astui nöyränä huoneeseen ja me lähdimme sieltä. Kuljimme nyt
huviloiden ohi vievää tietä. Luutnantti puheli vilkkaasti ja iloisesti,
mutta niinkuin silloin, kun olin ottanut miinakartat, oli minun nytkin
paha olla. Pieni käsilaukkuni painoi käsivarrellani.




19.


Onnettomuus ei tule kello kaulassa, sanotaan. Ei, se tulee kuin varas
yöllä, äkkiä ja odottamatta. Niinpä nytkin. Onni oli ollut minulle
nyt niin suopea ja myötäinen, että oli melkein luonnollista, että
vastoinkäymistenkin täytyi tulla. Mutta että kostonenkeli yllättäisi
minut siltä taholta, ja sellaisella lamauttavalla voimalla, en ollut
voinut uneksiakaan. Minä jouduin suorastaan satimeen.

Kulkiessamme reippaasti eteenpäin naureskellen ja jutellen tuli
tienkäänteessä eräs upseeri meitä vastaan. Jo kaukaa hän näytti
omituisen tutulta! Hän käveli ryhdikkäästi nopein, kimmoisin askelin,
ja äkkiä heräsi minussa kauhea, mahdoton, lamauttava aavistus. Ei,
se ei ollut mahdollista! Se ei ollut mahdollista! Kiihtyneet hermoni
kujeilivat varmaankin.

Upseeri läheni meitä nopeasti. Hänen katseensa oli kiintynyt maahan.
Veri tuntui hyytyvän suonissani. Olinko minä hullu! Hullu! Tai
uneksinko minä?

Minä en uneksinut. Edessämme seisoi ruhtinas Darcheffsky. Hän, jonka
minä olin pettänyt, jonka kuolemaan olin luullut olevani vikapää.

Ensimäinen tunteeni oli lamauttava kauhistus ja pelko, toinen hurja,
mieletön ilo siitä, että hän eli, että hän ei ollutkaan kuollut, että
minä en ollutkaan tappanut häntä. Iloni sammui yhtä nopeasti kuin oli
syttynytkin, sillä yksi ainoa katse riitti selvittämään minulle, että
tämä oli loppu. Kaiken loppu. Minä en enää milloinkaan jättäisi tätä
saarta.

Ehdin elää koko tämän tunneasteikon, ennenkuin luutnantti Grigorkoff
kuului iloisella äänellä huudahtavan:

— Kas vaan, sinäkö täällä, Kolja! Koska olet tullut Helsinkiin? Luulin
sinun vielä olevan ulkomaanmaanmatkoillasi! Saanko esittää sinulle ‒ ‒
‒ mutta tehän näytätte tuntevan toisenne?

Kolja, ruhtinas, oli ojentanut minulle kätensä ja minä olin laskenut
siihen omani. Me katselimme toisiamme hämmentyneinä. Vaikka henkeni
olisi siitä riippunut, en olisi voinut sanoa sanaakaan. Silmäni
etsivät vastoin tahtoani ruhtinaan otsaa, mutta se oli miltei kokonaan
univormulakin peitossa.

— Me olemme tutustuneet Norjassa! sanoi ruhtinas kuivasti. — Mihin
herrasväki on matkalla?

— Aiomme mennä Dmitrin luo, toivon, että Annuschka antaa meille
kahvia...

— He lähtivät juuri moottorillaan kaupunkiin, tulen suoraan sieltä,
mutta olen varma, että saatte siellä kahvia ja mitä ikinä haluatte,
onhan vanha Nikita yhtä mainio kuin ennenkin. Minä teen seuraa.

Ruhtinas puhui kohteliaalla, miellyttävällä tavallaan, ja vaikka en
uskaltanutkaan katsoa häneen, tunsin, miten hän tarkasteli minua.
Arvasikohan hän salaisuuteni? Salaisuuden, jota kannoin käsilaukussani?
Tunsin katkeruudella, että hänen ei olisi vaikea arvata, millä
teillä minä liikuin. Minua vain ihmetytti, ettei hän heti kutsunut
vartiosotilasta, ja antanut vangita minua. Mutta minun ei varmaankaan
tarvitseisi odottaa kauvoja.

Ruhtinas ja luutnantti Grigorkoff vaihtoivat keskenään muutamia
lauseita. Minä katselin ruhtinasta salasilmäyksin ja näin, että hän oli
suuresti laihtunut Hänen kauniit silmänsä olivat entistään kauniimmat,
mutta suun ympärille oli tullut piirre, jota en voinut tulkita.
Ruhtinas yllätti yhden tällaisen salasilmäyksen ja hymyili. Hänen
hymynsä oli minulle yhtä arvoituksellinen kuin piirre suun ympärillä.

Mitä he juttelivat? Olin kulkenut niin omissa ajatuksissani, etten
ollut kuunnellut heidän huoletonta keskusteluaan. — Rouva Dahlin
moottori meni epäkuntoon täällä edustalla ja meidän täytyi pelastaa
hänet tälle saarelle, — kuului luutnantti sanovan.

— Rouva Dahlin!

— Niin!

Ruhtinas pysähtyi ja kääntyi minua kohden. Me pysähdyimme kaikki.
En tiedä mikä minulle silloin tuli, minun ei ole tapana pyörtyä,
mutta sillä hetkellä musteni maailma silmissäni ja maa tuntui
liikkuvan jalkaini alla. Minun täytyi tarttua luutnantti Grigorkoffin
käsivarteen. — — —

Kun jälleen tulin tuntoihini, makasin pienellä leposohvalla avoimen
ikkunan ääressä. Luutnantti Grigorkoff seisoi kumartuneena ylitseni ja
hieroi käsiäni.

— Toivutteko jo vihdoinkin, rakas rouva Dahl? Kuinka olenkaan ollut
levoton! Kuinka ajattelematonta minulta viedä teitä asemalle ja
sallia Teidän väsyttää itseänne siellä seisomalla! Mikä hölmö minä
olin, hölmömpi kuin itse Ivan, se tolvana! Suokaa minulle anteeksi ja
virkistykää, olkaa niin hyvä, oikein pian!

— Asemalleko! — kuului ruhtinaan ääni. —

Asemalleko? Veitkö todellakin rouva... Dahlin asemalle?

Luutnantti kääntyi selittämään hänelle, ja silloin näin, että ruhtinas
käveli huoneessa edestakaisin. Hän oli miltei yhtä kalpea kuin silloin,
kauhun yönä. Hänen silmänsä näyttivät palavan ja suupielissä värähteli.

Nyt, nyt oli koston hetki lyönyt...

Ruhtinas pysähtyi äkkiä keskelle lattiaa ja iski katseensa minuun.
Ummistin silmäni ja makasin liikahtamatta... Tulkoon mitä tuli, turhaa
oli minun aina ollut taistella kohtaloa vastaan, turmio tuli, silloin
kun sen täytyi tulla. Ja nyt sen täytyi.

— Mitja, — kuului ruhtinas sanovan miettivällä äänellä. — Miten olisi,
jos lähettäisit yhden miehistä korjaamaan rouva Dahlin moottorin ehkä
siinä on vain pieni vika. Näen tuolla maalla pari sellaista, joiden
tiedän ymmärtävän koneita.

Tämä siis oli alku.

— Aivan kernaasti. Mikä houkkio olenkaan, kun en sitä heti ajatellut!
— Hän aikoi kiirehtää ulos, mutta minä tartuin hänen käteensä. Tartuin
kuin hukkuva oljenkorteen. Minua kauhistutti jäädä kahden ruhtinaan
kanssa.

— Älkää menkö, oi älkää, voinhan sen yhtä hyvin korjauttaa kaupungissa,
— sopertelin epätoivoissani.

— Mutta jos siinä todellakin on vain pieni vika, niin onhan teille
mukavampaa saada se heti korjatuksi. Sanon heti miehille, että käyvät
sitä tarkastamassa! — ja luullen tekevänsä minulle palveluksen hän
irroitti kätensä ja kiirehti huoneesta.

Nyt minä olin hukassa.

Ruhtinas seisoi hetken liikahtamatta, sitten hän tuli luokseni ja otti
pöydältä, leposohvan äärestä, käsilaukkuni. Sanaakaan virkkaamatta
tarkasti hän sen sisällön. Saadessaan käsiinsä valokuvauskoneen
nyökäytti hän itsekseen päätään ikäänkuin sanoakseen: sitähän minä
odotinkin! — Hän otti filmit siitä ulos ja pisti ne taskuunsa. Koneen
hän laski uudelleen laukkuun kaiken muun laukun sisällön kanssa.

Kurkkuni oli kuin kiinnikuristettu, tunsin muuttuneeni patsaaksi.
Kylmät hikihelmet kihoilivat otsalleni. Jospa hänessä olisi
hituinenkaan sääliä, niin hän ei antaisi viedä minua vankityrmään
kidutettavaksi, häväistäväksi, vaan ampuisi minut tähän paikkaan. Miten
armelias hän olisikaan silloin! Uskaltaisinko pyytää?

Tahdoin puhua, mutta en saanut sanaakaan huuliltani. Olin täydellisesti
kadottanut puhekykyni, saatoin vain tuijottaa häneen usvan läpi, joka
sokaisi silmäni.

Olin kadotettu sielu, joka kärsi jo etukäteen kaikki kadotuksen
tuskat...

Ovi tempaistiin auki ja joku tuli sisään.

— Kiirehtikää, ystäväni, muuten myöhästymme laivalta. En luule, että
miehet ehtivät tarkastaa rouva Dahlin venettä, se työ täytyy jättää.
Rakas rouva Dahl, miten voitte? Tehän olette kalpea kuin palttina,
oletteko sairas? Kolja, miksi et ole hoitanut rouva Dahlia? Voitteko
seurata meitä laivalle.

— Luulen kyllä, että rouva Dahl jaksaa sen lyhyen matkan, parastahan
hänen on päästä kotiin! — kuulin rajattomaksi hämmästyksekseni
ruhtinaan sanovan.

Mitä hän siis aikoi? Vangituttaako minut kotonani?

Nousin koneellisesti sohvalta, ja luutnantti auttoi päällysnuttuni
ylleni. Ruhtinas ojensi kevyesti kumartaen minulle käsilaukkuni. En
uskaltanut katsoa häntä kasvoihin. Lähdimme alas rantaan.

Syyttäen pahoinvointia istuin vaieten ahtaassa laivassa, joka jälleen
oli täpösen täynnä sotilaita. Luutnantti ja ruhtinas keskustelivat
jälkimmäisen ulkomaanmatkasta. Ruhtinas tuntui matkaansa tyytyväiseltä.

Vihreät aallot poreilivat laivan laitoja vastaan, vihreät aallot, jotka
olivat kehoittaneet ja kutsuneet minua, vihreät aallot, joiden helmassa
olisi ollut niin hyvä olla. Miksi en ollut seurannut niiden kutsua, voi
miksi en! — Kuolema ei ollut minulle itsessään kauhistuttava, mutta
kaikki se, joka tapahtuisi sitä ennen. Ja ennen kaikkea se hätä ja
tuska ja häpeä, jota isäni, rakastettu vanha isäni, oli tunteva. — — —

Laiva laski rantaan ja sinellimekot purkautuivat jälleen
rantakivitykselle. Mekin nousimme laivasta. Katsahdin ruhtinaaseen,
mutta hänen huomionsa oli kiintynyt muualle. Pyysin ajuria. Luutnantti
kutsui ajurin, hän olisi tahtonut tulla minua saattamaan, mutta pyysin
hänen olemaan niin ystävällinen ja toimittamaan veneeni paikoilleen.
Noustessani ajurin rattaille, tuli eräs vanha kenraali juuri siitä ohi
ja pysähtyi juttelemaan ruhtinaan kanssa. Käskin ajurin lähteä.




20.


Minä nousen asuntomme portaita. Palvelija, joka avaa oven, katsoo minua
pitkään, mutta minä menen hänen ohitsensa suoraan Erikin huoneeseen.
Hän istuu jälleen pöytänsä ääressä. Huoneessa on hämärä, sillä vain
pöydällä oleva viheriäverhoinen lamppu palaa.

— Erik, me olemme hukassa, tai ainakin minä..

— Mitä sinä sanot!

— Me olemme hukassa.

Erik hypähtää seisomaan, hän tulee luokseni, painaa minut istumaan
tuoliin ja tarttuen molemmin käsin hartioistani iskee silmänsä minuun.
Hänen sieraimensa värisevät.

— Kerro kaikki, mutta lyhyesti.

— Sain coden. Me lähdimme asemalta, ja kaikki kävi hyvin, kunnes — — —
Sanat takertuvat kurkkuuni.

— Kunnes? — hänen kätensä puristavat minua niin, että minä huudan
tuskasta, mutta hän ei hellitä, vaan ravistaa minua kärsimättömästi.

— Kunnes mitä? Kunnes mitä?

— Kunnes tapasimme... ruhtinaan.

— Mitä, ruhtinaan! Sinä hourailet! — Hänen kätensä hellittävät otteessa
ja hän peräytyy pari askelta kauhu kasvoillaan, jotka muuttuvat
vähitellen vihertävän valkoisiksi; huuletkin näyttävät vahalta.

— Niin, ruhtinaan. Hän tuli meitä vastaan lähdettyämme asemalta.
Tietysti hän epäili minua heti. Hän otti valokuvauskoneestani levyt, ja
pisti ne taskuunsa. Jos ne kehitetään...

— Tietysti ne kehitetään. Laittaudu heti valmiiksi lähtemään täältä,
mutta niin, etteivät palvelijat ala huomata mitään erikoista. Ota
ainoastaan korusi ja rahat mukaan. Me lähdemme heti.

— Minä en lähde mihinkään.

— Sinun täytyy, Rakel!

— Sanon sinulle, etten lähde. Tee sinä mitä haluat, mutta minä en lähde.

— Mitä sitten aijot tehdä?

— Ei ainakaan kannata paeta.

— Narri, jää sitten, minulla ei ole aikaa kuunnella oikkujasi.

Hän kääntää minulle selkänsä ja hiipii ovelle, kierrettyään avaimen
äänettömästi lukossa menee hän lattian poikki suureen vaatesäiliöön
ja sytytettyään sähkön puuhailee siellä itsekseen. Muutaman
silmänräpäyksen kuluttua tulee hän sieltä ulos, kantaen pientä, ruskeaa
salkkua, jonka hän nopeasti tarkastaa kirjoituspöydän ääressä.

— Sinä et siis tule? — kysymys singahtaa minua kohden kuin laukaistu
luoti.

— En.

Hän ottaa salkustaan esille tukun seteleitä ja heittää ne syliini,
mutta ne eivät lennäkään perille asti, vaan putoilevat lattialle
jalkaini juureen. En vaivaudu kokoilemaan niitä.

Erik vetää hiljaa avaimen lukosta ja katselee avaimenreiästä halliin.
Varmaankaan siellä ei ole ketään, koska hän ojentautuu suoraksi,
huoahtaa helpoituksesta, pistää avaimen uudelleen lukkoon ja avaa oven.
Samassa kuuluu myöskin ovi ruokasalista avautuvan halliin. Erik ei
pysähdy.

— Hyvästi Rakel, älä odota minua illalla. Voisihan sattua, että kokous
kestää myöhäiseen, — sanat ovat aiotut hallin poikki menevän palvelijan
kuultaviksi. Ovi sulkeutuu Erikin jälkeen, ja minä istun huoneessa
yksinäni.

Istun liikahtamatta. Ikkunain ohi käy suhahdus ikäänkuin myrskyn
enne. Hämärä hiipii huoneessa. Vihreä lamppu levittää heikosti
sairasta valoaan, se on aivan kuin pieni, viheriöivä hautakumpu.
Huonekalut, joilla ennen oli niin voimakas Erikin persoonallisuuden
leima, ikäänkuin eläisi niissä jokin osa Erikistä itsestään, näyttävät
kuolleen, muuttuneen tavallisiksi, elottomiksi esineiksi. Koko
huoneella on jonkinlainen iäksimenneen tuntu. Kirjoituspöydällä oleva
rokoko-pendyyli yksin on enää elossa. Se tikuttaa iäisyyteen nopeasti
katoavia elämäni viimeisiä hetkiä.

Niin, loppu on tullut, ja tullut äkkiä. Mahdotontahan tällainen elämä
olisikin ajanpitkään ollut, ainainen pelko, ainaiset vehkeet ja juonet,
ainainen kavaluus. Seuraten jesuiitta-moraalia, tarkoitus pyhittää
välikappaleet, olen eksynyt synnin tielle ja elämä on kostanut minulle
ankarasti. Olen koettanut nousta, olen koettanut ponnistella kaikin
voimin, mutta syitten ja seurausten lain mukaan ole painunut uudelleen,
vastoin tahtoani. Nyt on minulla jälellä vain yksi tie, yksi sovitus,
yksi pelastus. — Niin, Loppu on tullut, ja hyvä on, että on tullut.
Minulla on syylä iloon, eikä itkuun. Isän ei tarvitse kärsiä häpeää,
sillä minä jätän elämän omasta tahdostani. Mikä onni, että hänen
vanhuutensa päivät ovat turvatut. Summa pankissa hänen tilillään on
suuri. — Tunnen todellista vahingoniloa siitä, että olen pettänyt
kohtalon, ryöstänyt siltä sen saaliin, temmaissut isän köyhyyden
kidasta! Ja toisenkin kerran olen pettävä kohtalon. Se luulee minua
jo uhrikseen, se on suunnitellut minulle tulevaisuuden, joka olisi
sopusoinnussa menneen elämäni kanssa, mutta siitä ei tule mitään.
Elämäni minä katkaisen itse — — —

Pendyyli kirjoituspöydällä tikuttaa hitaammin, yhä hitaammin, ikäänkuin
ontuen. Minä käännän hämmästyneenä katseeni siihen. Sen heiluri
heilahtaa vielä muutaman kerran. Se pysähtyy. Onko tämä merkki minulle,
että minunkin hetkeni nyt ovat luetut?

Loppu on siis todellakin tullut.




21.


Minä liikun jälleen kuin unessakulkija. Valkoiset marmoriportaat,
joita minä nousen yläkertaan, tuntuvat henkivän minua kohtaan kuoleman
kylmyyttä. Punainen matto valuu niitä pitkin alas kuin verivirta,
sen punaiset aallot läikähtelevät silmissäni. Sisäisestä pakosta,
ajattelematta mitään erikoista, menen autiolta tuntuvan pylväikön läpi
makuuhuoneeseeni. Suuren seinäpeilin alla on matala jaappanilainen
kaappi, jonka seinien kullankirjavat olennot pyörivät niin hurjasti
silmissäni, että on vaikeaa löytää oikea laatikko.

Tuossa se on, tuossa, mustana laatikon pohjalla. Pieni
browningpistoolini, se on nyt minun ainoa ystäväni maan päällä. Minä
pidän sitä kädessäni, ja sen kylmyys hiipii kädestäni yli koko ruumiin.
Sen musta piipunsuu tuijottaa minua kuin kysyvä silmä. Minä ymmärrän
kyllä sen kysymyksen. Se kysyy: _Milloin?_

— Kohta. Kohta. —

Pitelen sitä yhä kädessäni; minun täytyy katsella sitä kuin jotain
uutta ja ihmeellistä, ikäänkuin en olisi nähnyt sitä koskaan
ennen. Tämäkö siis on pelastajani? Tämäkö siis on avaava minulle
Kuoleman-portit?

Kuoleman portit — — ‒ mutta tässä huoneessa minä _en voi_ kuolla. Tässä
huoneessa, jossa Tuska ja Kauhu asuvat.

Aukeniko ovi kabinettiin itsestään, vai kosketinko minä sitä? Suljen
oven makuuhuoneeseen, kierrän avaimen lukossa, se rasahtaa ilkeästi
kääntyessään. Vetäessäni käteni takaisin seuraa avain mukana. En tunne
ensinkään, että sormeni pitävät siitä kiinni, on aivankuin se seuraisi
itsestään itsepäisesti kättäni. Minä katselen sitä inholla. Se on osa
tuosta vihatusta huoneesta, minä ravistan sen kädestäni niinkuin jonkin
iljettävän eläimen.

Kuka on täälläkin sytyttänyt lampun? Kirjoituspöydällä olevasta
kabinettikuvasta katselevat isäni silmät minua tuskallisina. Ne
eivät voi minua enää pidättää, ei mikään voi. — Otan kuvan käteeni
katsellakseni sitä viimeisen kerran. Suutelen isän rakkaita kasvoja.
Tuska isän silmissä näyttää muuttuvan kammoksi.

— Anna anteeksi, isä... Hilkallesi.

— En uskalla katsella kuvaa kauempaa. Lasken sen pöydälle ja juoksen
ikkunasyvennykseen, jokainen jäseneni vapisee, kuolemantuska valtaa
minut järkyttävällä voimalla, kylmä hiki pusertuu koko ruumiistani.
Miksi, oi miksi on niin sanomattoman vaikea kuolla... Hämärä on
langennut yli meren, minä kuulen maininkien jyskeen rantakallioita
vasten. On noussut äkillinen syysmyrsky, joka piiskaa raskaita
sadepisaroita ruutuja vasten.. Ikkunat auki! Ikkunat auki! Ah! —

Myrsky kiskoo hiuksiani ja kasvoni ovat sateesta märät. Tuulen ulvova
valitus kauhistuttaa minua. Mihin on minun alaston, avuton sieluni
joutuva noustessaan yksinään ylös avaruuksiin tällaisena yönä?
hapuillessaan Kuoleman-porteilla?

Mutta myrskyn myllertäessä ulkona laskeutuu vähitellen suuri, pyhä
rauha sieluuni. Se valtaa koko olemukseni, jokainen hermo, jokainen
solu minussa tuntuu kuiskaavan: Näin täytyi käydä Näin on parasta. Näin
on parasta. ‒ Vielä hetkinen, ja minun sieluni on turvallisesti kohoava
täältä» läpi elementtien raivon, läpi Kuolemanlaakson, korkeuksiin ‒ ‒ ‒

Mitä nyt? Mitä nyt? — Ovelle naputetaan lujaa. Ehkä jo kauan on
naputettu, vaikka myrsky on estänyt minua kuulemasta. Joko he nyt
tulevat? Olenko viivytellyt liian kauan? Pidän pistooliani piilossa
puseron poimuissa ja tunnen olevani turvassa.

— Kuka siellä?

— Minä se olen, Liisi. — Kamarineitsyt raottaa ovea, olen siis
unohtanut lukita oven hallista kabinettiin. — Ruhtinas Darcheffsky
pyytää puhutella tohtorinnaa. Hänellä on tärkeä asia.

— Onko siellä muitakin?

— Ei ole, ruhtinas on yksinään. Hänellä näyttää olevan kiire.

— Sano hänelle, että minä — — — että minä — — — en nyt voi ottaa häntä
vastaan.

Liisi poistuu. Myrsky tempaa ikkunoita niin, että toinen puolikas
revähtää irti kiinnityshakasesta ja paiskautuu seinää vastaan niin,
että ruudut helähtävät säpäleiksi. Juuri niin, juuri niin, kuolema
ja hävityshän käyvät käsikädessä! — Suljen silmäni, nojaudun seinää
vastaan ja nostan pistoolin ohimoa kohden. Samassa hetkessä astuu joku
kiivaasti huoneeseen, ja juuri kun minä painan liipasinta, saa käteni
sysäyksen, ja luoti lentää suhahtaen seinään. Minulta koetetaan ryöstää
turvani, pelastukseni, mutta minä en voi siitä luopua, en, en!

Syttyy katkera kamppailu. Ruhtinas, sillä hän se on, on voimakas,
mutta minä notkea ja liukas kuin käärme. Me läähätämme kumpainenkin.
Minä puristan pistoolia rintaani vasten molemmin käsin, hän koettaa
ryöstää sen väkivallalla. Tietysti minä lopulta joudun häviölle, hänen
voimakkaat kätensä anastavat aseen ja minä jään lattialle polvilleni
hervottomana ja läähättäen. Kuinka hän saattaa olla niin julma! Eikö
hän voinut sallia minulle tätä pelastusmahdollisuutta! Kirvelevät
kyyneleet sokaisevat silmäni. Ruhtinaskin seisoo kiivaasti hengittäen,
ja käännellen pistoolia kädessään. Hän mutisee jotain itsekseen.

— Ruhtinas Darcheffsky?

— Niin?

Ehkä rukoukset voisivat liikuttaa hänen kovaa sydäntään.

— Minulla on vanha isä, jonka silmäin valo olen. Hänen täytyy tulla
sokeaksi, mutta minä rukoilen teitä, säälikää hänen harmaita hiuksiaan,
säästäkää hänet siitä häpeästä, että hänen ainoa tyttärensä vangitaan
vakoojana. Hänen tähtensä olen ollut pakoitettu tähän rikokselliseen
elämään — — — hänen tähtensä minun täytyi suostua tähän vihattuun
avioliittoon — — — armahtakaa minua, antakaa pistoolini takaisin, minä
rukoilen teitä, jättäkää minut hetkeksi yksinäni, antakaa minulle
kymmenen minuuttia aikaa kuolla, viisi minuttia, silmänräpäys, voi
Jumalani, miten kova te olette — — ‒ eikö teidän kostonhimonne tule
tyydytetyksi, jos sallitte minun itse jättää elämän — — —?

— Kostonhimoni! Suuri Jumala! —. hänen äänensä on käheä. —
Kostonhimoniko? Minähän rakastan teitä kuin mieletön! Uutinen teidän
naimisistanne Dahlin kanssa oli viedä minulta viimeisenkin järjen
kipinän. Kuinka te saatoitte, Punahilkka!

Veri nousee päähäni suhisten ja kohisten, keltaisia liekkejä
leimahtelee silmäini ohi. Hapuilen tuolin selustaa tuekseni. Hänkö
rakastaisi minua! Minua, jonka nyt täytyy kuolla — — —

Ruhtinas tarttuu minuun, hänen äänensä on käheänä korvaini juuressa. —
Kuinka sinä saatoit?

Kurkkuni on kiinni. — Palattuani Norjasta — — ‒ silloin — — ‒ en
tahtonut enää — — — mutta isän sairaus — — ‒ ei ollut rahaa — — ‒

Hän puristaa minua kiihkeämmin. — Arvastahan sen! Kun ensimmäinen
suuttumukseni oli ohi, ja sinä olit lähtenyt, olit kadonnut
minulla, tunsin, että oli mahdotonta, että sinä, Punahilkka, _sinä_
vapaaehtoisesti! -- -- -- mutta nyt ei ole aikaa selityksiin. Aika
on täpärällä, niin täpärällä, että täytyy rientää. Missä ovat
päällysvaatteesi? Olen käskenyt auton ajamaan esiin! Pian Punahilkka,
pian!

Mutta minä seison kuin patsas. Hänkö olisi tullut pelastamaan minua,
petturia -- -- --

Hilkka, auto odottaa portaiden edessä! — Sinä et tiedä mitä on
tapahtunut! Grigorkoffin täytyi miltei heti palata takaisin
Santahaminaan, mutta hän oli tuskin tullut sinne, kun hän huomasi, että
joku vieras oli käynyt laatikossa, jossa säilytetään codea. Sinä olit
pannut vanhan coden, jota ei enää käytetä, ylimmäksi, uusi oli jäänyt
alle. Ainoa vieras henkilö, joka oli asemalla käynyt, olit sinä! Hän ei
sittenkään tahtonut uskoa, poika parka. Hän riensi santarmilaitokselle
kuullakseen tiedettiinkö siellä teistä mitään ja mitä. Hän kuuli, että
tohtori Dahlia oli kauan epäilty vakoojaksi ja juuri hänen siellä
ollessaan tuotiin tohtori sinne. Hänet oli pidätelty satamassa.
Grigorkoff ei kertonut sanaakaan omista epäluuloistaan heille, hän
tuli syösten minun luokseni. Hän oli epätoivoissaan. Kerroin hänelle
lyhyesti, mitä tiesin. Sanoin, että levyt olivat minulla, hän
rauhoittui silloin hiukan. Annoin sanani, ettet sinä tästälähtien ole
enää oleva vaarallinen, ja hän on luvannut olla pettämättä meitä.
Ei hänellä sitäpaitsi ollut mitä haluakaan antaa sinua ilmi, mutta
hän on itse rehellisyys ja tunnollisuus. Häntä meidän ei siis enää
tarvitse pelätä, mutta muiden epäluulot ovat voineet herätä, jo tohtori
Dahlinkin tähden.

— Entä... Erik?

— Hän yritti paeta ja... ja... hänet...

Ammuttiin?

Ruhtinas ei vastaa. Hän tarttuu minun käsivarteeni ja pakoittaa minut
seuraamaan itseään. En vastustele enää. Me jätämme kabinetin, jossa
vihurit temmeltävät särkyneen ikkunan kautta, ja menemme pylvästöön.
Palvelijatar seisoo siellä kummasteleva katse pyöreillä, punakoilla
kasvoillaan.

— Myrsky on särkenyt tohtorinnan ikkunan. Se on heti korjattava. Mutta
ensiksi on teidän tuotava tohtorinnalle hänen päällysvaatteensa, olkaa
hyvä.

Tyttö kiirehtää edellämme halliin. Me laskeudumme portaita hänen
jälessään. Ruhtinas ottaa tyynesti autonutun tytön käsistä ja auttaa
sen ylleni. Painan päähineeni päähän, ja niin olemme valmiit.

— Sinun ei tarvitse odottaa minua tänä iltana, Liisi, tulen vasta
myöhään kotiin! Hyvästi.

Raskas ovi painuu äänettömästi lukkoon jälessämme, vankilani ovi.
Portaat ovat sateesta liukkaat, ruhtinas tukee minua ja nostaa
minut nopeasti autoon. Hän lähettää pois kuljettajan ja asettuu
itse ohjaamaan. Hän on ottanut yllensä autonutun, -lakin ja suuret
silmälasit.

Auto alkaa hyristä ja lähtee liikkeelle. Minä käännän päätäni ja luon
vielä viimeisen katseen taloon, joka minulle on kulkenut kodin nimellä.
Se tuijottaa minua pimein, elottomin ikkunoin, ikäänkuin talo, jossa
kuolema vierailee ‒ ‒ ‒

Me kiidämme hämäriä, autioita katuja. Missä ovat kaikki kadunkulkijat?
Pelkäävätkö he pimeää ja sinisten lyhtyjen valoa? Joskus näkee
vilahdukselta tummia olentoja painuvan rakennusten kylkiä vasten,
joskus joku menee kadun poikki taikka seisoskelee sen kulmassa. Minä
pelkään ihmisiä, jotka kulmissa seisoskelevat. Joku heistä voisi
kohottaa kätensä, vaatia autoa pysähtymään ja käskeä minun seuraamaan
itseään. Silloin ei ruhtinaskaan voisi minua pelastaa.

Mutta kukaan ei estä meitä, me kiidämme yhä eteenpäin. Kaupunki ja
sinisten lyhtyjen yö jää kauaksi taaksemme, ja suuri salaperäinen metsä
kummittelevine varjoineen nielee meidät.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75291 ***