diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | 75291-0.txt | 4436 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 4453 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/75291-0.txt b/75291-0.txt new file mode 100644 index 0000000..2f5cc5a --- /dev/null +++ b/75291-0.txt @@ -0,0 +1,4436 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75291 *** + +language: Finnish + + + + +RAKKAUDEN KIROUS + +Romaani + + +Kirj. + +HARRI KANGAS [Toivo Tervas] + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Ahjo, +1921. + + + + +1. + + +Minä uskoin todellakin niin! Minä, ylellisyyden ja maailman turhuuden +lapsi, luulin, että köyhyys oli pahinta mitä maa päällänsä kantoi, se +köyhyys, joka tuijotti vastaani tyhjästä rahalaatikosta ojentaessani +käteni antaakseni siitä rahaa vanhalle taloudenhoitajattarellemme, +köyhyys, joka irvisteli minulle mahonkisen vaatekaappini peiliovesta, +köyhyys, joka varasti toisen vanhan perhehopean toisensa jälkeen +ruokasalin seinähyllyiltä ja joka, mikä oli pahinta, hiiviskeli rakkaan +isäni invaliidituolin ympärillä korjaten salaa pois parhaan viinin ja +herkullisimman palan sairaan pieneltä pöydältä. + +Köyhyyden syytä oli sekin, että kihlaukseni kapteeni Denisoffin kanssa +purkaantui. Lothar oli iloinen, elämänhaluinen ja rakastettava, +mutta hänkin tarvitsi rahaa, rahaa, jota kaikki halusivat ja jota ei +kenelläkään ollut kyllin, rahaa, joka oli onni ja kirous! — En voi +väittää, että tämä kihlaukseni purkaantuminen olisi koskenut minuun +erikoisemmin. Olen aina pitänyt Lotharista, mutta en ole koskaan häntä +rakastanut. Mutta isäni, joka oli tätä kihlausta hartaasti toivonut, +murtui aivan, kun tulin kertomaan siitä hänelle. Hän ei tosin sanonut +mitään, mutta hänen ylpeä, harmaa päänsä painui käden varaan ja hän +mutisi jotain itsekseen. Kysyin toivoiko hän jotain, mutta hän vain +silitti kättäni mutisten hiukan käheästi: Pieni Punahilkkani, pieni +Punahilkkani. — + +Isä ja minä, me kaksi olemme aina kuuluneet yhteen. Äitiäni en ole +milloinkaan tuntenut; isä on ollut minulle kaikki kaikessa. Jo pienenä +palleroisena ollessani oli hän rakkain leikkitoverini, valoisan +lastenhuoneen tervetullein vieras, jonka satusuoni oli ehtymätön ja +joka ei milloinkaan väsynyt keksimään uusia leikkejä. Hän oli minulle +isä, äiti, toveri — kaikki, kunnes onnettomuus tuli. Ja se tuli kuin +salama kirkkaalta taivaalta; kuten sanotaan. Hän sai halvauskohtauksen, +josta hän ei enää milloinkaan täysin toipunut. Pian sen jälkeen iski +salama toisenkin kerran. Isä kadotti äkkiä miltei kokonaan suuren +omaisuutensa. + +Aluksi tuntui kovin oudolta, miltei mahdottomalta, tottua uusiin +olosuhteisiin. Nuoruuden joustavuudella mukauduin minä siihen kuitenkin +suhteellisesti helpommin kuin hän. Kun Herbert-serkku, joka jo parin +vuoden ajan oli hoitanut isäni raha-asioita melkein kokonaan — sillä +isäni oli aina pitänyt omaisuutensa hoitamista suurena vaivana +ja rasituksena — selitti minulle tilanteen, erotin heti kaikki +palvelijat, paitsi Petteriä ja vanhaa Anastasiaa, ja kaikki talousmenot +supisteltiin mahdollisimman pieniksi. Isän sairastuttua oli Herbert +aivan kokonaan ottanut hoitaakseen isän raha-asiat. Liikemaailmassa +tapahtuneen romahduksen jälkeen, jonka kautta mekin olimme kadottaneet +omaisuutemme, vaati Herbert minua selittämään isällekin uuden +tilanteen. Mutta kun minä varovasti yritin selittää sitä hänelle, tuli +hän siitä niin järkytetyksi, etten kertonutkaan hänelle koko totuutta. +Minä käsitin väärin hänen säikähdyksensä. Luulin, että hän, joka kaiken +elämänsä oli elänyt tuhlailevassa ylellisyydessä, kauhistui sitä, että +hänen nyt, vanhuutensa ja sairautensa päivinä, oli opittava elämään +köyhän miehen elämää. Se oli erehdys, onnettomuutta tuottava erehdys, +sillähän ajatteli vain minua. + +Minä en sitä liennyt, ja nähdessäni hänen rakkaissa silmissään +hätääntyneen ja kauhistuneen katseen, koetin lieventää äskeisiä +sanojani. Meitä oli tosin kohdannut onnettomuus, mutta se ei +kuitenkaan ollut niin musertava, että olisi syytä säikähtyä! Meidän +tulisi tietenkin supistaa menojamme, mutta ne olivatkin tähän asti +olleet aivan tarpeettoman suuret. — Isä ei kuitenkaan näyttänyt +rauhoittuneella, vaan pyysi saada puhutella Herbertiä. + +Ennenkuin Herbert saapui isän luo, neuvottelin hänen kanssaan +pitkän aikaa, ja me päätimme salata häneltä totuuden mikäli se oli +mahdollista. Kaikkialla pienessä kodissamme saisi köyhyys hiipiä ja +varastaa — jollen saisi sitä karkoitetuksi — mutta isän huoneisiin +se ei saanut päästä! Hänen lähimpään ympäristöönsä se ei saisi +tunkeutua. — Oi, jospa silloin olisimme olleet avomielisiä toisillemme, +isä ja minä, silloin ehkä olisi suurin onnettomuus kuitenkin ollut +vältettävissä, mutta silmäni avaantuivat vasta liian myöhään, silloin +kun onnettomuus jo oli astunut kynnyksen yli. + +Kaikista ponnistuksistani huolimalta alkoi pieni pääomamme pian huveta +kokoon. Taistelu kävi yhä vaikeammaksi, kunnes vihdoin koko talossa, +isän huoneita lukuunottamatta, tuskin oli mitään kyllin kallisarvoista +köyhyyden ahnaille silmille. Kaikkein viimeiseksi erosin isoäidin +ihanasta kaulakoristeesta, timanttirististä, jonka hän oli saanut +morsiuslahjakseen. Tämä tapahtui pari päivää kihlaukseni purkautumisen +jälkeen. + +Sinä iltana oli täti Auguste-Aurorella tanssiaiset. Kun +autonkuljettajamme Petter, joka tosin ei enää ollut mikään +autonkuljettaja, vaan isän hoitaja ja talon ainoa palvelija, oli +saattanut minut ovelle, hiivin itsekseni ylös pukuhuoneeseen. Muistan, +että minua sinä iltana vaivasi oudon painostava tunne. En enää muista +mistä se johtui ja tuskinpa silloinkaan olin siitä täysin selvillä. +Painoiko minua sinä iltana tavallista enemmän suuri, salainen +köyhyytemme, tai johtuiko tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne ehkä siitä, +että Lothar oli tavallaan hävinnyt elämästäni, tai, kukapa tietää, +oliko se vain lähenevän onnettomuuden aavistelua. Ilma pukuhuoneessa +tuntui tukahduttavalta, lamppujen kirkkaus kirveli silmiäni, ja kun +kreivitär Lewitzky äkkiä kurottautui katsoakseen olkapääni yli peiliin +ja suuri smaragdi-neula hänen tukassaan välähti, tuntui minusta +ikäänkuin olisi peilistä ilkeä, vihreä salama äkkiä iskenyt minua +suoraan sydämeen. Mutta äkillinen säikähdys menee pian ohi, ja tanssin +vilinässä olin puolen tunnin kuluttua aivan entiselläni. + +Illallisen jälkeen istuessani silmänräpäyksen ajan yksinäni +kasvilämpiössä, näin Herbertin eroavan upseeri-toveriensa parvesta +ja tulevan lämpiöön. Suuressa soikeassa kristallipallossa vieressäni +uiskentelivat täti Auguste-Auroren lemmikit. Minä en pidä +kultakaloista, ne ovat niin lihavia ja tyhmän näköisiä, ja miten +kuolettavan ikävää niillä mahtaneekaan olla! Äkkiä Herbert tarttui +käteeni, jota nojasin pallon reunaan, ja tarkasteli sitä. + +— Missä on sormus? + +— Poissa! + +Kun hän ei näyttänyt selviävän hämmästyksestään, kysyin minä häneltä +tiesikö hän mitään keinoa, millä kaksi niin surullisen köyhää ihmistä +kuin Lothar ja minä voisimme mennä naimisiin. Kuvittelinko minä vain, +vai leimahtivatko todellakin Herbertin silmät omituisesti, ikäänkuin +mielihyvästä — ehkä minä kuvittelin — sillä hän kumartui äkkiä hyvin +lähelle minua ja hänen katseensa oli niin vakava ja läpitunkeva, että +minua melkein alkoi pelottaa. + +— Rakel, en ole koskaan päässyt sinusta oikein selville. Jo lapsena +sinä olit minulle arvoitus. Nytkin sinä hymyilet, mutta siitä +huolimatta sinun silmäsi ovat hyvin surulliset. Jos koskaan ihmisen +suu ja silmät ovat olleet ristiriidassa keskenään, niin sinun ovat! +Sano minulle totuus, Rakel, tahtoisitko kernaasti mennä Lotharin kanssa +naimisiin? + +— Ja mitä tämä totuus sinua hyödyttäisi, Herbert? + +— Paljonkin, mutta sinua ehkä vieläkin enemmän! + +— Minua? + +— Niin, luulen voivani auttaa sinua. Ei, älä käsitä minua väärin. Minä +vain tarkoitan, että voisin neuvoa sinulle hyvän keinon, jolla itse +voisit auttaa itseäsi ja isääsi. + +— Ja millainen se keino olisi, Herbert? + +Ketään ei juuri sillä hetkellä sattunut olemaan lämpiössä. Minusta +tuntui, että Herbertin katse imeytyi kasvoihini ikäänkuin olisi hän +tahtonut lukea salaisimmat ajatukseni. Minä kestin tämän katseen +ulkonaisesti rauhallisena, mutta sydämeni alkoi sykkiä omituisen +tuskallisesti. Silloin hän teki minulle ehdotuksensa. Minun olisi +tietysti pitänyt kauhistua ja torjua tällainen ehdotus inholla luotani. +Mutta minä en kauhistunut enkä torjunut. Minusta tuntui, että tämä +oli kohtalo, väistämätön, muuttamaton kohtalo, ainoa mahdollisuus. +Ehkä köyhyys oli tappanut minussa kunniantunnon, ehkä sitä ei minussa +ollut koskaan paljoa ollutkaan, kukapa tietää. Joka tapauksessa tunsin +vain jonkinlaista lievää hämmästystä ja vastenmielisyyttä, ja tämä +vastenmielisyys kasvoi minuutti minuutilta. Mutta Herbert ei laskenut +minua, hän puhui minulle järkeä, tai sitä mikä kuului järjeltä, ja +Herbert oli oikeassa. Hän on aina ollut oikeassa — järjen kannalta. Hän +muistutti minulle, etten koskaan ollut pitänyt itseäni suomalaisena, +ja syystä kylläkin, olihan isoisäni ja koko sukuni ulkomaalainen, ja +paljon muutakin. Ja nytkin kävi kuten niin usein ennenkin lapsuutemme +leikeissä: minä myönnyin, ja me teimme sopimuksen. Mutta istuessani +siinä iloisessa, kirkkaasti valaistussa huoneessa en vielä oikein +käsittänyt mitä olin tehnyt, käsitin sen vasta jälestäpäin. + +Niin, jälestäpäin! Yöllä maatessani valveilla hiljaisessa huoneessani +tuli tämä tietoisuus kylmänä kauhuna, joka kangistutti jäseneni ja +nosti tuskan hien otsalleni. Ja vähitellen minulle selveni, että oli +jotain vaikeampaa kuin köyhyys, monin kerroin vaikeampaa — rikollisen +päivät ja rikollisen yöt! Mitään paluuta ei ollut. Köyhyys oli +karkoitettu, se ei enää irvistellyt talousrahastossa, taikavoima +loihti vähitellen takaisin perhehopeat vanhoille paikoilleen. Petterin +uskolliset kasvot loistivat hänen hääriessään isäntänsä ympärillä, +joka silminnähtävästi reipastui ja nuortui, jollei muusta, niin +ainakin siitä vapauttavasta tunteesta, joka näytti vallanneen hänen +lähimmän ympäristönsä. Ja minun öitteni kauhut tulivat aamusin +täysin korvatuiksi, kun astuessani kirjastoon näin isän istuvan +mukavassa lepotuolissaan takkavalkeansa ääressä, pieni herkullinen +aamiaistarjotin edessään, rakkaat kirjansa ympärillään ja Rex-koiramme +lojuen jääkarhun taljalla hänen jalkainsa juuressa. Se oli kaunis näky: +isä ja suuri Rex! + +Vaikkakin yö olisi ollut miten huono tahansa, vaikka hän ei olisi +silmiään hetkeksikään ummistanut, hymyili hän kuitenkin minun +huoneeseen tullessani Rexin heilahuttaessa pari kertaa juhlallisesti +hännällään. Kysymykseeni, miten yö oli kulunut, tuli aina sama vastaus: +"Erinomaisesti, tyttöseni. Kaadappa nyt kahvia!" + +Mutta oli niitä sellaisiakin aamuja, jolloin eivät mitkään herkut +hänelle oikein maistuneet, ja hän nojasi kaunista päätään silmät +ummessa tuolin selustaa vastaan. Minä suutelin hänen rakkaita käsiään +outo, kouristava tuska rinnassani, ja Rex katseli minua merkitsevästi, +ikäänkuin sanoakseen huonosti ovat asiat, hyvin huonosti. + + + + +2. + + +Oli helmikuun kahdeksas päivä, jumalallisen ihana ja niin kuulakkaan +kirkas ja kevyt kuin talvipäivä voi olla ainoastaan Norjan tuntureilla. +Olin retkeilyt yksinäni koko päivän kelkkoineni, laskenut alas +Stor-Vandet seetteristä melkein kaupunkiin asti, ja olin juuri +paluumatkalla sieltä, istuen pienellä pysäkillä, odottaen kaupungista +nousevaa trammia. Olin aivan yksinäni pysäkillä, aurinko oli laskussa, +tunturit siinsivät satumaisesti, ja hankia pitkin hiipi ruusuinen +hohde. Raskaat lumikinokset peittivät maan kaikkialla, puiden oksatkin +taipuivat syvälle, matalalle, ikäänkuin voimattomina taakkansa painosta. + +Metsä olikin tiheää siinä pysäkin luona. Valkoiset puut olivat +hiipineet aivan lähelle raiteita, ne seisoivat siinä mitkä ryhmissä, +mitkä yksitellen, ääneti ja liikahtamatta. Varjojen kasvaessa tuntuivat +ne yhä lähenevän ja tiivistyvän, ja ikäänkuin uteliaina piirittäen ja +tarkastaen niiden keskelle eksynyttä yksinäistä ihmislasta. Keskellä +kaikkea tätä valkoisuutta ja pimeyttä kiemurtelivat hammasraiteet +kuin mustat rautakäärmeet pilkin tietä kadoten äkkiä ulkonevan +kallionkielekkeen kulmaukseen. + +Olin väsynyt, ja suloinen raukeus sousi suonissani, ikäänkuin niihin +olisi virrannut uusia elämännesteitä. Elämä tuntui suloisella. Sillä +hetkellä olin unohtanut kaiken ikävän ja uhkaavan. Istuuduin mukavammin +kelkalleni, kiersin käsivarteni polvieni ympärille ja suljin silmäni. +Äkkiä, kuin maasta kasvaneena, seisoi tohtori Dahl edessäni. + +— Luulenpa, että otatte pientä päivällislepoa, neiti Rakel, — sanoi hän +tasaisella, ystävällisellä äänellään, ojentaen kättään. + +— En minä ole syönyt päivällistä, enkä sitäpaitsi ymmärrä millä +oikeudella te aina kutsutte minua etunimellä. Olkaa ystävällinen +ja käyttäkää sukunimeäni, vastasin jotenkin ärtyisästi, tekeytyen +ikäänkuin en huomaisi hänen kättään. Hän oli aina siellä missä +hänen vähimmin tuli olla, enkä luule olleeni ainoa, jota hänen +äkilliset ilmestymisensä hermostuttivat. Sitäpaitsi oli hän minulle +persoonallisestikin epämiellyttävä. Hänen pienissä värittömissä +silmissään oli tavallisesti suopea ilme, mutta niissä saattoi äkkiä +välähtää jotain terävää kuin veitsenkärki. Omituisinta hänessä oli +suu, jonka kapeat, lujasti yhteenpuristetut hyvin punaiset huulet +minun mielestäni antoivat hänen muuten aivan kalpeille kasvoilleen +jonkinmoisen verenhimoisen, petomaisen ilmeen. + +Epäystävällisyyteni ei häntä ensinkään liikuttanut. Hän otti +rauhallisesti taskustaan kellon, avasi sen ja piti sitä silmieni edessä. + +— Viisi minuuttia yli puoli. Sanatoriossa ette siis saa enää +päivällistä. Mitä sanoisitte, jos pistäytyisimme alhaalla kaupungissa, +esimerkiksi „Continentalissa”. + +Minulla oli todellakin monituntisen ulkonaolon jälkeen kova nälkä, +niin että päivällisettä jääminen oli minulle suuri pettymys; en ollut +aavistanutkaan kellon jo olevan niin paljon. Ehkä nälkäni olisi +voittanut vastenmielisyyteni, jos ei samassa huomiomme olisi kiintynyt +kallionkielekkeen takaa ilmestyvään ihmisparveen. Missä trammi viipyi? +Mistä ihmiset ilmestyivät? He puhuivat lujalla äänellä ja innokkaasti. +Tohtori Dahl kääntyi muutamain koululaisien puoleen, jotka meluten ja +ruskeita laukkujaan heilutellen kiirehtivät ohi, ja kysyi oliko jotain +tapahtunut. Oli kyllä. Trammi oli joutunut epäkuntoon. Ei liikahtanut +paikastaan. Puolitiestä viime pysäkillä oli saatu kävellä. Ei, luultiin +kyllä että se pian tulisi kuntoon, mutta he eivät olleet jaksaneet +odottaa, sillä saattoihan odotus kestää puolen tuntia, ehkä tunnin +taikka ehkä parikin. Niin, kyllä vain oli varminta lähteä jalan. + +Tohtori Dahlin puhutellessa lapsia oli huomioni äkkiä kiintynyt +erääseen "sähkösanoma-poikaan", jonka usein olin tavannut matkalla +sanatorioon. Jokin selittämätön vaisto kehoitti minua huutamaan poikaa +ja kysymään oliko hän matkalla sinne. Ihmettelin itsekin, mistä tämä +äkillinen uteliaisuus tuli, sillä en ollut koskaan ennen puhutellut +häntä. Jo kaukaa näin paperilipun hänen käsissään ja jo ennenkuin +hän oli vastannut, luin siinä oman nimeni. Eihän isä vain liene nyt +huonompi! + +Koko valoisa mielentilani oli kadonnut. Otin sähkösanoman ja avasin +sen nopeasti. Se oli lyhyt ja salakirjoituksella kirjoitettu sisältäen +ainoastaan muutamia rivejä, mutta siinä oli tarpeeksi saattamaan käteni +vapisemaan ja veren pakkautumaan sydämeen. Jälleen määräys, tinkimätön +määräys; taas oli suoritettava työ, joka sai minut kauhistuen +halveksimaan itseäni. + +Tuijottaessani paperia laskeutui jotakin kylmää kädelleni, aivan kuin +olisi käteni yli madellut jokin kostea, limainen eläin. Parkaisten +kauhusta hypähdin syrjään. + +— Älkää tuijottako noin! Mikä teille tuli, neiti Behringen? Peloitinko +teitä? + +— Tekö se vaan? Tekö minua kosketitte? Kätenne oli niin kylmä, minä +säikähdin... — änkytin, sillä sydämeni sykki kiivaasti ja ohimoissa +jyskytti. + +— Minähän se vain olin. Ehdotin juuri, että lähtisimme — alkaa tulla +niin viileä — mutta te ette kuullut, tuijotitte vain tuota paperia. +Kosketin silloin teidän kättänne nähdäkseni olitteko todella muuttunut +kivipatsaaksi. + +— Oletteko koskaan kuullut kenenkään muuttuneen kivipatsaaksi? Mikäli +minulle on kerrottu tuli Lothin vaimostakin vain suolapatsas! — Me +naurahdimme molemmat ja aloimme pyrkiä tietä ylös. Koetin parhaani +mukaan salata mielenliikutustani ja hiukan rauhoituttuani puhella +välinpitämättömistä asioista, mutta tohtori oli käynyt hajamieliseksi +ja harvasanaiseksi. Vihdoin minäkin vaikenin ja niin jatkoimme +matkaamme ääneti. Tohtori kiskoi kelkkaani jälessään ja minä vaivuin +omiin surullisiin ajatuksiini. Niistä tohtorin ääni herätti minut, kun +jo lähenimme sanatoriorakennuksia. + +— Neiti Behringen, minä näin, että saitte ikäviä uutisia. + +— Mitä tarkoitatte, tohtori? + +— Te kalpenitte niin, että luulin teidän pyörtyvän. Ja te olette koko +matkan ollut niin surullinen. + +— Todellako? Mikä tarkka havaintojen tekijä te olette, tohtori! — +Koetin puhua leikillisesti, mutta kurkkuni oli aivan kuiva. Olin sekä +huolestunut että harmissani itselleni, etten ollut paremmin voinut +salata mielenliikutustani. Hän kääntyi suoraan minua kohden ja hänen +silmänsä olivat läpitunkevan terävät. Saattoiko olla mahdollista vai +kuvittelinko minä vain, mutta hänen ensi sanoissaan olin kuulevinani +uhkaa, vaikkakin hänen äänensä pian painui tavalliseen hyväilevään, +pehmeään sävyynsä ja terävä ilme katosi hänen silmistään. + +— Niin minä olenkin, neiti Rakel, ettekä tiedä mitenkä tarkka... Mutta +miksi ette suostu ehdotukseeni? Olen melkein varma, ettette tulisi +suostumustanne katumaan. + +— Tarkoitatteko eilistä ehdotustanne? + +— Niin juuri. + +— Ainoastaan siitä syystä, etten teitä rakasta. + +— Se on hyvin tyhmä syy, neiti Behringen. + +— Kuinka niin? + +— Eihän rakkaus ole välttämätöntä — nykyaikaisessa avioliitossa. + +— Ehkä ei. Mutta sanokaapa te, tohtori Dahl, miksi te puolestanne +tahdotte minua vaimoksenne? + +Hän näytti tulevan hiukan hämilleen, mutta hänen kasvonsa olivat +poispäin käännetyt, enkä voinut nähdä hänen ilmettään. + +— Minä rakastankin teitä, neiti Rakel. + +— Se ei ole totta, tohtori. + +— Voitteko siis keksiä paremman syyn? + +Nyt jouduin minä puolestani hämilleni, sillä mikäli ymmärrän ei hänellä +tosiaankaan olisi minkäänlaisia etuja naimisista minun kanssani. +Tohtori Dahl näytti tuntevan Helsinkiä hyvin, ja vaikka hän ei +liikkunutkaan meidän piireissämme, niin tiesin, että köyhyytemme ei +ollut hänelle mikään salaisuus. Sitävastoin en tiennyt, mistä hän oli +kaikki tietonsa saanut, hänen käytöksensä ja keskustelutapansa olivat +moitteettomia ja kuitenkin hän oli nousukas. Minä tunsin sen, minä +tiesin sen vaistomaisesti, mutta jos minun olisi pitänyt selittää, +missä tämä ilmeni, en olisi siihen kyennyt! Tahtoisikohan hän minun +kauttani nousta porrasta ylemmäksi yhteiskunnassa? Se etu hänellä +tosiaankin olisi avioliitostamme, mutta olisikohan se kyllin suuri etu +hänenlaiselleen miehelle? En tiedä miksi, mutta minä halveksin häntä +syvästi, halveksin niinkuin jotakuta saastaiseen rotuun kuuluvaa. + +Vilkaisin häneen. Hän seisoi piirrellen kepillään lumeen pää +alaspainuneena, mutta valkoisten kulmakarvojen alta katselivat +minua silmät, joissa oli omituisen ahne, vaaniva ilme. Tiukasti +yhteenpuristetut huulet olivat punaiset ikäänkuin olisivat ne juuri +juoneet verta, ja minut valtasi jälleen äkillinen pöyristyttävä tunne +siitä, että vieressäni seisoi jokin vahingollinen eläin. Vastustamaton +väristys puistatti minua. Eikö hän ollut itse paholainen, joka kiusasi +minua, joka tahtoi ostaa ruumiini ja sieluni? + +Lukiko hän ajatukseni? Hän hymyili. Olimme saapuneet sanatorion pihaan +ja oli jo aivan hämärä. — Miettikää asiaa, neiti, miettikää asiaa. — +Hän ojensi minulle kätensä, mutta olin jo kääntänyt hänelle selkäni ja +paennut sisälle kuin olisi henkeni ollut vaarassa. + + + + +3. + + +Tultuani huoneeseeni täytyi minun riisuttuani päällysvaatteet hetkeksi +heittäytyä leposohvalleni. Sydämeni sykki kiivaasti ja minua raukaisi +sanomattomasti, mutta ei samalla ihanalla tavalla kuin alhaalla pysäkin +luona. Päinvastoin tuntui elämä nyt vaikealta ja kurjalta. + +Hetken levättyäni nousin päättäväisesti ja otin jälleen esille +sähkösanoman istuutuen lampun alle sitä tutkimaan. Niin, se oli kyllä +selvä. Ruhtinas Darcheffskyn saavuttua tänne matkallaan Englantiin oli +minun anastettava hänen papereidensa joukossa olevat tärkeät Jäämeren +miinakartat, kopioitava ne, ja jätettävä alkuperäiset takaisin ilman +että huomattiin niiden poissaoloa. Helposti sanottu kyllä, mutta tehty? + +Äkkiä siinä istuessani tunsin, että joku katseli minua, tunsin sen +yhtä selvästi kuin näin paperin edessäni pöydällä. Joku katseli. +Kuka? Mistä? Nyt sen tiesin! Joku seisoi tuolini takana. Kirjaimet +alkoivat hyppiä silmissäni ja korvani alkoivat soida, mutta käänsin +sähkösanoman rauhallisesti kokoon ja aloin hyräillä jotain. Hyräillen +nousin tuolista, vaikka jokainen hermo oli pingoittunut katketakseen, +ja käännyin ovea kohden. Huone oli tyhjä, mutta ovelle naputettiin +samassa lujaa ja vastaukseeni avautui se ja sisään astui — kukas muu +kuin tohtori Dahl. + +— Kävin ruokasalissa katsomassa vieläkö sieltä on mahdollisuutta mitään +saada. He ovat vastikään lopettaneet, pistäydyin sanomassa teille, että +tietäisitte. Mutta parasta on kiirehtiä. + +— Hyvä on — sanoin välinpitämättömästi — Menkää te vaan edellä, tulen +pian. Kiitoksia vaivastanne. + +Mutta tuskin oli hän sulkenut oven jälessään, ja olin kuullut hänen +askeltensa loittonevan, niin minun täytyi tukea itseäni pöydän +kulmaan, sillä niin jalkani vapisivat. Miksi oli hän vakoillut minua +avaimenreiästä? Tiesin, että hän oli tehnyt niin. Epäiltiinkö minua? +Olinko jo valvonnan alaisena? Suuri Jumala! + +Koetin juoda vettä rauhoittuakseni, mutta käteni vapisi yhä niin, että +vesi läikkyi vaatteilleni, ja vaikka kerran toisensa jälkeen pyyhin +nenäliinallani otsaani, kohosi siihen kylmä hiki yhä uudelleen. Lopuksi +avasin pienelle parvekkeelle vievän oven ja istuuduin sinne kaiteen +luona olevaan korituoliin. + +Miten rauhoittavaa olikaan viileä yöilma! Hanki loisti rakennuksen +edessä akkunoiden valossa, kauempana suli kaikki epämääräiseen, +harmaaseen hämärään. Jostain kuului soittoa, luultavasti +seurusteluhuoneesta. Koetin selvittää kiihtyneitä ajatuksiani. Jos +olin valvonnan alaisena, niin miten silloin saatoin suorittaa minulle +uskotun tehtävän? Oliko tohtori Dahl urkkija ja miksi hän silloin oli +kosivinaan minua? Eikä ainoastaan kosivinaan, vaan tuntuipa lisäksi +ajavan asiaansa oikein ponnella! Mikä oli hänen tarkoituksensa? Ja +miten tuli minun nyt menetellä? + +Ohuesti puettu kuin olin aloin tuikea vilua, ja olin juuri +nousemaisillani mennäkseni sisään, kun kuulin jonkun puhuttelevan minua. + +— Mademoiselle, — sanoi ääni — tämä kuuluu varmaankin teille. — Katsoin +hämmästyneenä ympärilleni, mutta en voinut pimeässä nähdä ketään. +Samassa kuulin pienen matalan naurahduksen kyynärpääni kohdalta, ja +katsoessani alas parvekkeelta, näin pitkän tumman olennon seisovan +tiellä parvekkeen alapuolella aivan kaidepuiden kohdalla. Olento ojensi +jotain. Pieni pitsinenäliinani. Otin sen kiittäen. + +— Peloitinko teitä. Näin sen leijaavan alas ja sain sen ilmassa kiinni. +Jos se olisi pudonnut hangelle, ei sitä tässä pimeässä olisi löytynyt. + +Saatoin hämärästi erottaa puhujan kasvot, kauneimmat miehen kasvot mitä +koskaan olen nähnyt, mutta se ehkä oli luettava hämärän ansioksi. Ääni +ainakin oli tavattoman miellyttävä. Siinä oli omituinen korviahivelevä +metallisointu. + +— Enhän toki niin helposti säikähdä. En vain saattanut käsittää, mistä +ääni kuului. — Mustat silmät katsoivat minuun avoimesti hymyillen, +olento kohotti jonkinlaista urheilulakkia ja poistui kevyesti +kumartaen, öinen tuuli värisytti minua. Nousin ja lähdin sisälle. + +Mutta jälleen muistutti minua nälkä, että olin jäänyt ilman +päivällistä. Poltettuani kynttilän liekissä sähkösanoman jätin huoneeni +mennäkseni halliin katsomaan saisinko siellä kahvia. Ruokasaliin en +tahtonut mennä; pelkkä ajatus, että tapaisin siellä tohtori Dahlin, +pani minut vapisemaan, ja mistä lie johtunut mutta tänä iltana olin +liian väsynyt voidakseni salata mielenliikutustani. Enemmän kuin +koskaan ennen täytyi minun nyt olla varovainen, ja ennen kaikkea pitää +silmällä tohtori Dahlia. Toivottavasti kestää edes muutamia päiviä, +ehkä viikonkin ajan, ennenkuin vanha ruhtinas Darcheffsky saapuu! +Muistin hämärästi kerran tavanneeni hänet suurilla päivällisillä +Pietarissa tätini luona. Hänellä oli ihastuttava, pehmeällä näyttävä +valkoinen parta. + + + + +4. + + +Lähestyessäni hallia kuulin jo kaukaa puheen sorinaa, naurua +ja liikettä. Pysähdyin porrasten taitteeseen katselemaan tuota +ihmisvilinää ja hälinää, joka tällä hetkellä tuntui minusta niin +vastenmieliseltä. Suuri, ilmava halli, jonka jättiläisikkunoista +hämärään peittyvät tunturit heikosti häämöittivät, näytti suorastaan +räikeältä avoimessa takassa räiskyvän, mahtavan tukkivalkean valossa. +Loimuavat liekit kirkastivat pylväiden, pöytien ja tuolien siroja, +iloisin värein maalattuja veistoksia, kynttiläkruunuja, hirsiseiniä +ja iloisia ihmispaljoutta, näiden ylhäisten ja varakkaiden piirien +"sairaita" ja "lepoa etsiviä". + +Tuskinpa milloinkaan näki sellaista täydellistä kokoelmaa harvinaisen +terveillä näyttäviä ihmisiä! Taasen oli sankka parvi ihailijattaria +takan ääressä seisovan lääkärin ympärillä, jonka tähden jokainen +heistä kitui hivuttavaa rakkautta. Silmillään he häntä ahmivat, hänen +pieninkin sanansa oli kultaa kalliimpi, ja hänen hymynsä saattoi heidät +raivostumaan toisilleen kateudesta. Mutta tohtori kohteli heitä kaikkia +samalla hermostuttavan tasaisella kohteliaisuudella, ja hänen hymynsä +oli tunnustetusti "arvoituksellinen". Ehkä arvoituksen avain oli siinä, +että hänellä oli kaksikymmenvuotias vaimo, jonka valkeaa niskaa ja +hymykuoppia ei kukaan mies rankaisemalta katsellut. + +Hallin pyöreällä pöydällä oli kahvitarjotin; sitä ei tosin saattanut +nähdä, mutta kuului kuppien ja lusikoiden helinää, ja pöydän ympärillä +tunkeili ihmisiä. Takan toisella puolella soikeassa ympyrässä istui +sanatorion ylhäisö: vanha, teräväpiirteinen, mutta sangen miellyttävä +kenraalitar, jonka käsilaukussa aina oli korttipakka; tanskalainen +kreivitär, jonka viisikymmenvuotiasta päätä kultaiset kutrit koristivat +ja jonka naurettavan pieni, jaappanilainen sylikoira Baby oli koko +sanatorion ihastus; sekä englantilaisen baronelin juutalaissyntyinen +puoliso, jonka hohtokivillä koristettu lorgnetti varmaankin saattoi +jokaisen, joka ei ollut aatelista alkujuurta taikka joka ei sattunut +omistamaan yhtäkään miljoonaa, tuntemaan itsensä tomuksi ja tuhaksi. +Lukusaliin johtavan oven vieressä, pitkässä nahkapäällisessä sohvassa +istui kokonainen rivi nuorisoa naureskellen ja toisiaan kiusoitellen +ja heidän ohitsensa marssi täsmällisin, kimmoavin askelin pari vanhaa, +punakkakasvoista upseeria keskustellen sotatapahtumista. Tohtori Dahlia +ei näkynyt missään. + +Tarkoitukseni oli mahdollisimman huomaamatta ottaa kahvikuppini ja +vetäytyä lukusaliin, jossa tiesin olevan erään mukavan, matalan tuolin +piilossa ikkunan ja suuren pöydän välillä, sillä tänä iltana halusin +olla yksinäni. Halusin myös rauhassa lukea isäni kirjeen, jonka +ovenvartija juuri oli minulle tuonut. Mutta tuskin olin saanut kupin +käteeni, kun kuulin oikealta ja vasemmalta: Neiti Behringen! Neiti +Behringen! Pieni paashini, maailman herttaisin pikku kadetti, seisoi +vierelläni odottaen palavalla innolla, että suvaitsisin antaa hänelle +tilaisuuden palvella itseäni, mutta kenraalitar, sikäläisen seurapiirin +kruunaamaton kuningatar, viittasi minua, ja silloin hovi vaikeni +odottaen vuoroaan. + +Kenraalitar oli löytänyt alhaalla kaupungissa erinomaisen +hajuvesikaupan ja hän tahtoi neuvoa minulla miten sen löytäisin. +Minun suorastaan täytyi koettaa erästä lajia ruusuhajuvettä, joka oli +niin harhaannuttavan luonnollista, että jos otti sitä pisarankaan, +niin tuntui aivan kuin olisi pitänyt ruusunlehtiä suussaan. — +Kreivitär oli koko ajan liikahdellut levottomana tuolissaan. Nyt +hän käytti tilaisuutta hyväkseen kuiskatakseen minulle, että tänään +oli sanatorioon tullut ihastuttava nuori ulkomaalainen, oikea +"grand-duc", ah! — Hän suoristi pyylevää, palleroista vartaloaan ja +leperrellen lapsellisen pehmeään, tanskalaiseen tapaansa hän ummisti +haaveellisesti silmänsä. Kreivittären sylissä istuva Baby varmaankin +vainusi kilpailijaa, sillä se alkoi raivostuneena haukkua ja hyökkäsi +lattialle syöksyen vuoroin toisen, vuoroin toisen jalkoihin irvistellen +pikku-hampaillaan. Kaikki nauroivat ja täten syntyneen pienen hämmingin +aikana onnistui minun huomaamatta paeta lukusaliin. + +Suuri oli sen vuoksi pettymykseni huomatessani, että lymypaikkani oli +vallattu. Siinä istui suuri sanomalehti, tai oikeammin siinä istui joku +suuren sanomalehden takana. Olin juuri närkästyneenä peräytymäisilläni, +kun lehti rasahti kokoon ja sen takaa tuli näkyviin kaunis tuntematon. + +— Olkaa niin hyvä, neiti, olkaa niin hyvä! — Tuntematon oli +kohteliaasti noussut seisomaan tarjoten paikkaansa. Kieltäydyin +sitä ottamasta, mutta tuntematon oli itsepäinen. — Olkaa niin hyvä, +tunnen itseni muuten aivan onnettomaksi, sillä näen kasvoistanne, +että tämä on teidän paikkanne! — Hän puhui hieman murtaen ja hyvin +matalalla äänellä, vaikka ketään muita ei ollutkaan lukusalissa, +ja hänen äänessään oli niin omituinen sekoitus leikillisyyttä ja +liioittelematonta kohteliaisuutta, että enempää vastustelematta +kiittäen istahdin tuoliin. Tuntematon veti itselleen tuolin vastapäätä +minua pöydän ääreen ja syventyi uudelleen lehteensä. + +Join kahvini hitaasti, mutta todellisuudessa tutkin salaa vastapäätä +olevia- kasvoja. Tämä oli epäilemättä kreivittären "grand-duc"! Hänen +kasvonsa olivat näin lampun valossa yhtä kauniit kuin ulkona hämärässä, +ja mikä enemmän, ne olivat miehekkään miehen ja gentlemanin kasvot. Iho +oli tumma, ikäänkuin ruskettunut. + +Hetken kuluttua alkoi minua väsyttää ja minä nojauduin taaksepäin +ummistaen silmäni ja pidellen tyhjää kuppia sylissäni. Ajatukseni +lensivät kotiin, kultaiseen kotiin, jossa isä suuren lampun alla +leikkasi auki uusia kirjojaan ja Rex laiskasti lojui takan ääressä +nuoleskellen käpäliään. Olin juuri nukahtamaisillani, kun tunsin jonkun +katseen, ja katsoessani varovaisesti silmäluomien! välisiä huomasin +vieraan tarkkaavan minua. Se ei minua ensinkään häirinnyt, valo lankesi +tuoliini hyvin edullisesti silkkikaihtimen läpi, ja minulla on pitkät +silmäripset. + +Siinä mukavasti lojuessani tulla kohisi kreivitär sisään. Näin +silmäripsieni alla miten hän levottomana liehui huoneessa ja arvasin, +että hän etsi hopeaista käsilaukkuaan, jonka näin makaavan eräässä +nojatuolissa rutistetun muotilehden vieressä. Nousin ojentaakseni sen +hänelle. + +— Tätäkö etsitte, comtesse? + +— Juuri sitä, rakkaani, juuri sitä! Kiitoksia ystäväni. — Samassa hän +huomasi tuntemattoman, ja ihastunut ilme levisi hänen punoittaville, +hyväntahtoisille kasvoilleen ja hän viittasi minua syrjään. + +— Se on hän, rakas neiti Behringen, se on hän! Eikö totta, hän on +ihastuttava. Vielä noin nuori ja kuitenkin täydellinen maailman mies! +Ah! Ettekö tahtoisi tutustua häneen, minä esitän hänet ystäväni, minä +esitän hänet, aivan heti, kultaseni! + +— Rakas comtesse, ei nyt, ei nyt! — Pyysin aivan onnettomana, sillä +kreivittären teatteri-kuiskaukset olivat sangen kuuluvia, niin että +tuntematon aivan varmaan kuuli joka tavun. + +— Eikö nyt, mitä? No, olkoon!' Tulkaa sitten puoli kymmenen luokseni. +Minulla on silloin pieni "cercle", esitän teidät silloin toisillenne. +Näkemiin, ystäväni, näkemiin! + +Hän kahisi ulos huoneesta ja minä vaivuin alas pöydän ääreen kätkien +polttavat kasvoni lehden taa. Onnettomuudeksi kreivitär vielä tapasi +ystävättärensä juuri lukusalin oven ulkopuolella ja kuulimme hänen +sanovan aivan kuuluvalla äänellä, vaikka hän varmaankin, raukka, +kuvitteli kuiskaavansa: Tapasin juuri pikku neiti Behringenin tuolla +sisällä. Hän tulee myöskin luokseni illalla ja lapasin esittää silloin +hänelle nuoren ystäväni. Vihdoinkin löydämme hänelle sopivaa ja hänen +säätynsä mukaista seuraa! + +Kauhuissani katsahdin tuntematonta. Minua kohtasi kaksi vallattomuutta +säkenöivää silmää, ja kadottaen kaiken arvokkuuteni heitin lehden +pöydälle ja pakenin kiireimmän kautta. — — — + +Seisoin peilin edessä pukeutuen ja katsellen itseäni hajamielisesti. +Miten tuntematon olikaan nauranut! Hänen hampaansa ja silmänsä olivat +loistaneet kilpaa! Punastuin uudelleen tätä muistellessani. Sormeni +liukuivat pitkin silkkipukuni pehmeitä laskoksia, ja tämä kosketus +tuotti minulle mielihyvää. + +Tämän kankaan olin ostanut ensimmäisillä rahoillani, silloin kun — — +— peilissä olevan tytön kasvot näyttivät äkkiä jähmettyvän, silmät +suurenivat ja tummenivat — — — silloin kun uudet linnoituspiirustukset +katosivat upseerien järjestämillä aamiaisilla Slavalla. + +Pendyyli kamiinalla helähti 1/2 10. Se ikäänkuin vapautti. Ravistin +itseäni niinkuin Baby ja lähdin iltakutsuihin. + +Tänä iltana olivat kaikki täsmällisiä. Kreivittären sievä salonki +oli täynnä ihmisiä, etupäässä vanhanpuoleista väkeä, mutta kaunista +tuntematonta ei näkynyt. Huoneen toiselle puolelle oli järjestelty +pelipöytiä, toisella puolella istuivat ihmiset puoliympyrässä matalan +marmorikaminan hiilivalkean ympärillä. Koko huone vaikutti ihastuttavan +kodikkaalta ja herttaiselta. Lähellä kaminaa, valkoisella taljalla, +aivan ruusunpunaisen lampun alla seisoskeli pikku kadettini kädet +seläntakana. Miehekkään huolettomassa asennossa, niin että hänen kaunis +univormunsa tulisi täysin oikeuksiinsa. Hänen vieressään oli suuri, +syvä nahkatuoli vapaana. Tuskin olin siihen vaipunut, kun hänkin +hylkäsi näyttämöasentonsa ja veti tuolin itselleen minun viereeni. +Samassa ovi aukeni ja tuntematon astui sisään. + +— Ystäväni, nuori ystäväni, — kreivitär liiteli palleroisena ja +keinuvin lantein tulijaa vastaan, saanko esittää teidät! — Seurasi +pitkä esitys. Heidän lähestyessään minua tunsin rajattomaksi +harmikseni, miten puna alkoi hitaasti nousta kasvoilleni ja suuttumus +itseeni tietysti vain kohotti sitä, niin että kun kreivitär vihdoin +iloisesti hymyillen saattoi tämän nuoren miehen luokseni, tunsin miten +kasvojani poltti otsaa myöten, enkä saanut katseitani irti lattiasta. +Minä suorastaan raivosin itselleni. Mistä tällainen kömpelyys, +tällainen backlischimäisyys? Tuntemattoman nimeä en kuullut; joko oli +kreivitär herttaiselta tanskalaisella tavalla niellyt sen melkein, +kokonaan, taikka olin ollut liian hajamielinen kiinnittääkseni siihen +mitään huomiota. Kapteeniksi puhutteli joku häntä. + +Huomasin samassa, että kapteeni istui vieressäni pikku kadettini +paikalla. Entä pikku kadetti? Tuollahan hän seisoi alakuloisen +näköisenä raskaiden ikkunaverhojen luona, mitä traagillisin pieni +olento, jota kreivitär juuri taputti äidillisesti olkapäälle ikäänkuin +hyvitykseksi jostain. Silloin syttyi minussa mieletön viha viatonta +kapteeniakin kohtaan. Millä oikeudella minua näin holhottiin, +järjestämällä järjestettiin "sopivaa" seuraa. Kapteeni ei minua +ensinkään miellyttänyt. Miksi olin ollenkaan tullut tänne! + +— Mademoiselle, millä on minulla ollut onnettomuus pahoittaa mieltänne? +— Katsoin hämmästyneenä ylös syvästä tuolistani, ja kohtasin silmät, +jotka heti sammuttivat vihani. Väriltään olivat ne tummansiniset, mutta +pikimustien kulmakarvojen ja mustien tiheiden ripsien varjostamina +ne näyttivät mustilta nekin. Mutta niiden suuri ulkonainen kauneus +ei suinkaan tehnyt niin voimakasta vaikutusta, vaan niiden ilme. En +koskaan ole nähnyt sellaisia silmiä, niin viisaita ja niin hyviä! Ensi +hetkestä alkaen muodostui suhteeni tähän mieheen omituisen läheiseksi, +miltei pelottavan välittömäksi. Ensi hetkestä alkaen minä häntä +rakastin. Se kuuluu naurettavalta, mutta se on lähempänä itkua kuin +naurua. Se on ollut elämäni onnettomuus ja kirous, onnettomuus niin +suuri, että sitä tuskin olen jaksanut kantaa, ja onnettomuus, joka +kuitenkin on ollut elämäni ainoa valo, jonka vuoksi mieluummin olisin +myynyt sieluni autuuden kuin luopunut siitä. + +En muista mitä vastasin, en muista keitä ihmiset ympärillämme olivat, +taikka mistä puhuttiin. Muistan vain lamppujen hillityn valon, +hiljaisen puheen sorinan, korttia pelaavien äänet ja naurahdukset +takanamme, ja hiiltyneen valkean pehmeän hehkun, joka satumaisesti +valaisi naapurini kasvoja hänen kumartuessaan hiukan eteenpäin +lämmitelläkseen käsiään hiilloksen edessä. Saatoin nähdä miten pieni +verisuoni tykytti hänen ohimollaan. Se hermostutti minua. + +Kreivittären sievä kamarineiti tarjosi viiniä ja hedelmiä. Aivan +lähelle meitä istuutui kaksi vanhaa naista, jotka aloittivat +kuiskailevan keskustelun pöyristyttävästä avioerojutusta, jonka +mielenkiintoisimmat kohdat täytyi suorastaan kuiskuttaa toistensa +korviin. Hallista alkoi kuulua hivuttavan surumielinen valssin sävel. +Vaikenimme molemmat ja kapteeni näytti hajamieliseltä. Hän katsahti +kysyvästi minuun, ja kun nyökäytin päätäni, nousi hän ja kysyen +kohteliaasti kreivittärellä: sallitteko? tarjosi minulle käsivartensa. + +Kreivittären huoneista päästiin suoraan hallia ympäröivään +pylväskäytävään. Tänne olivat nyt kokoontuneet useimmat sanatorion +vanhemmista vieraista. He istuivat siellä jutellen ja katsellen nuorten +tanssia. Slaavilainen sävel tulvaili milloin itämaisen intohimoisena, +kuumana ja kiehtovana — sen kiihko miltei ahdisti mieltä — milloin +taas sulaen haikean valittaviksi, mataliksi aalloiksi. Voimakas +sähkövirta tuntui virtaavan vyötäisiäni ympäröivästä käsivarresta, ja +kun katsahdin ylös, tuntui minusta, että säveleet olivat kokoontuneet +ja keskittyneet muuttuen suuriksi, tummansinisiksi silmiksi, jotka +katselivat minua vuoroin kuumina, vuoroin raskasmielisinä. + +— Miten teidän hiuksenne hohtavat. Ne ovat aivankuin kehrättyä kultaa! + +— Kotona minua kutsutaankin Punahilkaksi. + +— Punahilkaksi! Mutta teitä varmaankaan ei vaani sadun häijy peto, vai +mitä, neiti Punahilkka? + +Juuri silloin sattui katseeni salongin ovella seisovaan tohtori +Dahliin, taikka oikeammin hänen tiukasti yhteenpuristettuihin, +veripunaisiin huuliinsa, ja vastenmielisyyden väre puistatti minua. +Kapteeni seurasi katsettani. + +Kuka hän on? + +— Ei kukaan. + +Me hymyilimme kumpikin, mutta sinisiin silmiin jäi jokin ilme, jota en +täydelleen käsittänyt. Kun kuumina ja väsyneinä hetkeksi istahdimme +muutaman pylvään takana oleviin korituoleihin, näin tohtori Dahlin +lähtevän liikkeelle neiti Långin kanssa. + +Neiti Lång oli upeavartaloinen, mutta harvinaisen rumakasvoinen nainen, +joka kuului sanatorion vanhempiin "nuoriin". Hän oli nähtävästi +päättänyt tänä sesonkina astua avioliittoon, ja oli kaikesta päättäen +valinnut elämäntoverikseen varakkaan tohtori Dahlin. Neiti Lång oli +asettanut sotakannalle koko viehätysvoimansa, ja näin miten tohtori +juuri nyt joutui ankaran tulen alaiseksi. Huomasin, että kapteenikin +seurasi heitä katseillaan, mutta samassa ilmestyi pikku kadettini ja +kumartaen minulle singahutti kapteeniin murhaavan katseen. Kapteeni +katseli häntä suojelevasti, ja me katosimme ihmisvilinään. + +— Satuitteko kuulemaan, kuka tämä uusi tulokkaamme on, tarkoitan +kapteenia, mitä kansallisuutta hän on ja mikä on hänen nimensä? +Eiväthän tanskalaiset osaa lausua mitään nimiä, mutta ehkäpä te +pääsitte siitä selville? + +Pikku kadetti katsoi minua nuhtelevilla lapsen silmillään. — Ettekö +enää voi ajatella mitään muuta kuin häntä? + +— En! + +— Minäpä en sanokaan! + +Minä nauroin, ja närkästynyt ilme levisi nuoren sotilaan kasvoille. Hän +oli niin hullunkurisen näköinen miehekkäine ilmeineen ja lapsellisen +pulloine poskineen, että teki mieleni suudella häntä. Koetin lepyttää +häntä. + +Ettekö haluaisi tulla huomenna kanssani alas kaupunkiin suuruksen +jälkeen? Minä tarvitsisin suojelijan ja pakettien kantajan! + +Nuori ystäväni punastui pelkästä mielihyvästä. + +— Saanko todella tulla? + +Täsmällisesti kello kaksitoista sammutettiin sanatorion sähkö, mutta +jo puoli kahdentoista tienoissa saattoi kapteeni minua huoneeseeni +kreivittären luota Ihmiset olivat jo enimmäkseen vetäytyneet +huoneisiinsa, sähkö oli jo osittain sammunut, ainoastaan siellä täällä +paloi käytävissä joku lamppu. Huoneeni sijaitsi kylkirakennuksessa, +jonka katettu käytävä yhdisti päärakennuksen yläkertaan. Yläkerrassa +oli hyvin hämärää. Ei kuulunut hiiskahdustakaan; varmaankin olivat +ihmiset jo levolla. Kulkiessamme biljardihuoneen ohi temmattiin +ovi äkkiä auki ja kynnyksellä seisoi tohtori Dahl ikäänkuin maasta +kasvaneena ja niin räikeässä valossa, että minä tämän äkillisen valon +sokaisemana horjahdin taaksepäin huudahtaen säikähdyksestä. + +— Pyydän tuhannesti anteeksi! — Mutta kapteeni ei ollut kuulevinaan +näitä anteeksipyyntöjä. Hän oli vetänyt käteni käsivartensa alle ja +melkein pakotti minut seuraamaan itseään. + +— Omituinen olento, tuo herra "Ei kukaan", eikö totta, neiti Punahilkka? + +Hän katsoi minua tarkkaavasti, mutta minä en voinut vastata. Kurkkuani +kuivasi ja vaistomaisesti, aivan ajattelematta, painauduin hänen +käsivarttaan vastaan. + +— Neiti Behringen? + +— Hyvää yötä kapteeni, hyvää yötä! + +Olimme juuri tulleet minun huoneeni kohdalle ja käyttäen tilaisuutta +hyväkseni sanoin kapteenille täten äkkiä hyvästi, ja sulkeuduin +huoneeseeni. Minä en enää ollut hermojeni herra, huomasin sen nyt +paremmin kuin koskaan ennen. Kulunut vuosi oli ollut niin hermoja +kuluttava, että nyt pieninkin säikähdys vaikutti minuun tärisyttävästi. +Minun oli saatava takaisin voimani, minun täytyi voida hillitä itseäni, +täytyi, sillä miten meidän muuten kävisi, isän, rakkaan isä-raukkani ja +minun, hänen ainoan tukensa! + +Kun olin hiukan rauhoittunut, palasivat ajatukseni jälleen illan +tapahtumiin. Kapteenin suhteen olin hyvin utelias. Kuka hän oikeastaan +oli? Samassa pälkähti päähäni ajatus. Jospa vielä ehtisin katsomaan +vieraskirjaa ennenkuin valot sammuivat! Kaminalla oleva pieni pendyyli +osoitti neljännestä vaille kaksitoista. Ehtisin aivan hyvin. Kunhan +vain en enää tapaisi tohtori Dahlia! Mutta uteliaisuus sai minussa +vallan, ja katsottuani ensin varovasti ovelta oliko käytävässä ketään, +lähdin kiireimmän kautta päärakennukseen. Biljardihuone kauhistutti +minua, sen ohi täytyi päästä. Onneksi se olikin aivan pimeä. Ei ketään +näkynyt enää missään. Ei ovenvartijakaan ollut enää huoneessaan, mutta +lamppu paloi siellä vielä ja kirja oli avoimena pöydällä. Tänä päivänä +oli saapunut ainoastaan yksi vieras. Tartuin lujasti molemmin käsin +kirjaan kiinni, sillä nimikirjoituksen täsmälliset, suorat kirjaimet +näyttivät äkkiä paisuneen jättiläissuuruisiksi ja pyrkivät pois kirjan +lehdellä. + +Siinä seisoi: Ruhtinas Darcheffsky, meriväen kapteeni, Helsinki. + + + + +5. + + +Ruhtinas Darcheffskyn tulosta sanatorioon oli kulunut muutamia päiviä, +muutamia melkein onnellisia päiviä ja muutamia hirvittäviä öitä. Sillä +päivisin vilkas, reipas tunturielämä huumasi ja tappoi alakuloisuuden +ja mustat ajatukset. Ne eivät kestä Norjan taivaan ihanaa kirkkautta ja +valoisaa, kevyttä sineä. Ne pakenevat palatakseen hämärän kanssa, kun +varjot peikkojen tavoin hiipivät tunturin rinteitä, ja pieni lammikko +alhaalla laaksossa alkaa muuttua mustaksi, vaanivaksi silmäksi. + +Olimme levähtäneet pienessä tunturiravintolassa. Edessämme levisi +ääretön, äänetön lumierämaa, hanget kimaltelivat auringossa ja lumi +peitti kaikki terävät kivilohkareet ja särmäiset kallionkielekkeet +muodostaen niistä kummallisia, satumaisia olentoja jotka näyttivät +viittailevan, huhuilevan ja antavan merkkejä toisilleen. Aivan +edessämme kapea, kyynäränkorkuisten kinosten reunustama tunturipolku +ikäänkuin putosi syvyyteen, josta se taas jonkun maikan päässä +vaivalloisesti kohosi, litistäytyi kahden mahtavan, talon muotoisen +kiven väliin kadoten sitten äkkiä jäljettömiin. Tuolla kaukana alhaalla +se taas ilmestyi näkyviin hiipien varovasti pitkin pienen lammikon +reunaa. Lammen jäällä liikkui tummia olentoja, ne olivat luistelijoita. +Lähistöllä ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, puut vain ojentelivat +lumisia käsivarsiaan ikäänkuin valkoinen taakka olisi puuduttanut niitä. + +Istuin parvekkeen kaidepuulla. Ruhtinas seisoi portaiden juurella +katsellen alas laaksoon. + +— Luulenpa, että meidän nyt täytyy lähteä täältä. Kello on paljon. + +— Teillä on tänään kiire, kapteeni, te olette varmaankin väsynyt tähän +runolliseen yksitoikkoisuuteen. + +— En ensinkään. Sitäpaitsi tiedätte varsin hyvin — ‒ ‒ + +— Mitä sitten? + +‒ Että minulla ei koskaan ole yksitoikkoista teidän seurassanne, +Punahilkka. + +— Mutta niinhän te tietysti sanotte kaikille naisille, kapteeni, +yhdelle aina erältään, eikö niin? Sehän kuuluu niin rakastettavalla! +Minä olen vain ihmetellyt yhtä asiaa, ja ihmettelen sitä yhä vieläkin. +Te, joka olette niin rakastettava — kuinkahan monta kertaa olettekaan +rakastunut? + +Sanoin tämän aivan kevyesti ja leikillä, mutta kapteeni alkoi hiukan +hermostuneesti pyöritellä pieniä lumipalloja ja heitellä niitä +vastapäätä olevaan kuusenrunkoon toinen toisensa viereen. + +— Tahtoisitteko tietää koko totuuden, pikku neiti Punahilkka? + +— Alastoman totuuden, kapteeni. + +— Minä olen rakastanut toisen vaimoa. + +— Se oli suuri synti se, kapteeni! + +— Se synti ei minua niin suuresti huolettanut, mutta minä rakastin +häntä suuresti! + +— Miksi ette mennyt naimisiin hänen kanssaan? — Sanoinhan, että hän oli +toisen vaimo. + +— En minä ole kuuro. Mutta miksi ette pyytänyt häntä olemaan hyvä ja +eroamaan miehestään ja ottamaan teidät? Sattuuhan sellaista. + +— Sattuu kyllä, neiti Punahilkka, mutta hänen miehensä sattui myöskin +olemaan minun paras ystäväni. + +— Ja ystävyys oli rakkautta voimakkaampi? + +— Kuinka lie ollut, ajattelin sitä usein, mutta en vain saattanut ottaa +ystäväni vaimoa. + +— Mutta jos nyt huomaisitte sen mahdolliseksi, herra kapteeni, niin +olisiko asiaa enää mahdoton järjestää? Te puhutte ikäänkuin vanhasta +asiasta. + +Ruhtinas hymyili. — Se onkin jo vanha asia. Eikä sitä voida enää +mitenkään »järjestää», sillä he ovat jo monta vuotta sitten muuttaneet +maasta. + +— Mutta ettekö ajattele, ettekö koskaan ole ajatellut, että te tuossa +suuressa tunnollisuudessanne olitte oikea — tyhmeliini? + +Mutta tätä minun ei olisi pitänyt kysyä. Se oli erehdys, johon minä +naisellisessa uteliaisuudessani ja äkillisen mustasukkaisuuden vallassa +lankesin. Tumma puna kohosi kapteenin terveille kasvoille, ja hänen +silmissään leimahti, mutta minä en välittänyt tästä varoituksesta. En +ymmärrä mikä pieni paholainen minuun meni. + +— Tahtoisitteko ehkä mielellänne lyödä minua? — kysyin hyvin nöyrällä +äänellä, mutta naurahdin samalla ärsyttävästi. + +‒ En, mutta minä tahtoisin suudella teitä rangaistukseksi! ja sen minä +teenkin, ja juuri nyt! + +49 + +— Ei, sitä te ette tee. + +— Vai en! Ja miksikä en, saako luvan kysyä? — Siksi, kapteeni, että te +olette gentlemanni. + +— Ahaa, vai siihen te vetoatte, kun alkaa pelottaa, niinkö? Mutta +ettekö juuri sanonut, että gentlemannit ovat tyhmeliinejä! Tuollaisia +te naiset olette, mutta minäpä en enää tahdokaan olla gentlemanni. Nyt, +neiti Punahilkka, tulee susi! + +Hän oli parilla harppauksella parvekkeella, mutta juuri kun hän oli +tarttumaisillaan minuun, luisuin alas kaidepuilla lumeen ja livahdin +talon nurkan taakse. Hän nuolena jälessä. Olin hiukan edellä ja ehkä +juuri sen verran notkeampi, että kun tuiskuna jälleen syöksyimme +pihalle, ehdin töintuskin heittäytyä kelkalleni, joka seisoi portaiden +lähellä, ja juuri kun hänen sormenpäänsä koskettivat olkapäitäni, +luisuin hänen käsistään ja lensin huimaavaa vauhtia jyrkännettä alas. +Kumma, että ehdin siepata ohjaustangon käsiini! Mäki oli vaarallinen +enkä voinut silmänräpäykseksikään kääntää päätäni nähdäkseni mitä +ruhtinas teki. Yhä kiiti kelkka alas, alas, lumi pyrysi tuiskuna +kummallakin puolellani, alas vain, alas... + +Vähitellen kävi tie loivemmaksi ja vauhti hiljeni, ja kun vihdoin +tuli aivan tasainen kohta tiellä, nousin kelkalta ja aloin vetää sitä +jälessäni. Katsoessani taakseni ei kapteenia tietenkään näkynyt. Jonkun +ajan kuluttua saavuin tienhaaraan mäen päälle, jonka alapuolella +näkyi sanatorio, ja silloin pälkähti päähäni ajatus. Törmän oikealla +puolella oli iso lumipeitteinen kallionlohkare, kannoin kelkan suurella +vaivalla sen taakse piiloon, sitten vedin sinne ohjaustangon ja vihdoin +istahdin sinne itsekin odottamaan ruhtinaan ilmestymistä. Minua ei +näkynyt tielle, mutta minulla oli itselläni laaja näköala törmältä alas +sanatorioon. + +Kolme vanhaa ystävätärtäni näkyi olevan jokapäiväisellä +kävelyretkellään, he tulivat tien puolivälissä törmälle päin. Baby +pyöri heidän jaloissaan, taikka teki hyökkäyksiä lumivalleja vastaan, +joissa piili luuloteltuja vihollisia. Silloin tällöin tuli suhahtaen +tienhaarasta törmältä kelkka- tai suksimies naisia kohden, mutta +näille ei syntynyt minkäänlaista pakokauhua. Ainoastaan Baby pani +närkästyneenä ankaran vastalauseen tällaista sopimatonta ja ylen +yllättävää esiintymistä vastaan. + +Tienhaarasta tulivat tohtori Dahl ja neiti Lång. + +He kulkivat hitaasti rinnettä alas, ja neiti Lång nauroi helakasti. +Vanhat ystävättäret olivat nyt aivan lähellä piilopaikkaani. Kun +tohtori Dahl ja neiti. Lång olivat sivuuttamaisillaan heidät, nosti +baronetin puoliso lorgnettinsa ja tähysteli neiti Långia häikäilemättä. +En voinut nähdä neiti Långin ilmettä, koska hän oli minuun selin, +mutta hän kiirehti kulkuaan. Kaikki kolme naista pysähtyivät sitten +ikäänkuin neuvotellakseen keskenään. Joko he olivat erimielisiä siitä, +jatkettaisiinko matkaa vielä, taikka he järjestivät tohtori Dahlin ja +neiti Långin asiat. Edellisessä tapauksessa ratkaisi Baby kysymyksen, +sillä se kääntyi päättäväisesti sanatoriota kohden kiskoen kreivitärtä +hopeaketjustaan jälessä. Muutkin seurasivat Babyn esimerkkiä. + +Olin jo kyllästymäisilläni odotukseen, kun kumartuessani taaksepäin +näin kallion takaa, että pientä metsätietä pitkin tuli olento, joka +levottomasti katseli joka puolelle. Valkoisia kinoksia vastaan hänen +tumma urheilupukuinen vartalonsa näytti entistä ryhdikkäämmällä. +Hän hengitti kiivaasti ikäänkuin olisi juossut ja heiluttaen lakkia +kädessään kuivasi nenäliinallaan otsaansa. Hän astui nopeasti +töyräälle asti ja katsoi alas, seisten ainoastaan parin metrin +päässä piilopaikastani. Kuulin, että hän hengähti syvään ikäänkuin +helpoituksesta. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja yhä seisten +paikallaan kaivoi taskustaan sigarettikotelonsa. Seurasin hänen +käsiään, kun ne avasivat kotelon ja varmoin, täsmällisin liikkein +valitsivat sigaretin. Ne olivat kauniit, voimakkaat kädet. Sitten hän +rauhallisesti sytytti sigaretin ja pisti sen huuliensa väliin. Ja +äkkiä minut valtasi mieletön, katkera katumus. Mitä varten en ollut +antanut noiden huulien suudella itseäni? Varmaankin, varmaankin olisi +se ollut sanomattoman suloista! Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä +minä häpesin itseäni, ja nähdessäni ruhtinaan astuvan mäen töyrästä +alas ja liittyvän vanhojen naisten seuraan, purin hampaani yhteen ja +aloin kiskoa kelkkaa kallion takaa. Istahdin, otin tangon käsiini ja +niin jälleen alas mäkeä huimaavaa vauhtia. Jo kaukaa huusin varoituksen +ja kaikki neljä kääntyivät katsomaan. Kiitäessäni ruhtinaan ohi tein +sotilaalliseen tapaan kunniaa vieden käteni urheilulakin laitaan, ja +odotukseni sai ansaitun palkkansa, sillä äkillinen ja odottamaton +ilmestymiseni sai hänet aivan ymmälle. Hän ei tietenkään voinut +käsittää, millä kohtaa oli minut sivuuttanut, sillä metsäravintolasta +johti vain yksi tie. Sivuuttaessani tohtori Dahlin ja neiti Långin +katsoin suoraan eteeni. Pysähtyessäni sanatorion portin eteen olivat +kaikki vielä kaukana tiellä, ja jättäen kelkan siihen oman onnensa +nojaan lähdin tyytyväisenä sisään halliin. + + + + +6. + + +Gong-gongi oli sinä päivänä soinut jo kauan sitten, kun tulin alas +päivälliselle. Kaikki istuivat jo paikoillaan pitkissä pöydissä, +höyryäviä tarjottimia kannettiin ympäri, ja iloinen odotus kuvastui +jokaisen kasvoilla tarjottimien lähestyessä. Paikkani oli ikkunain +alla äärimmäisessä pöydässä, jonka päässä istui kenraalitar, oikealla +puolellaan ruhtinas. Viimemainittu oli minua vinosti vastapäätä. + +Istahdin hyvin säädyllisen näköisenä paikalleni ja kysyin naapuriltani +kreivittäreltä osaaottavalla äänellä, miten hänen hiilihappokylpynsä +tänään oli onnistunut, oliko se taaskin ollut liian kylmä? Ei, ei tällä +kertaa. Hänen kamarineitinsä oli ollut mukana ja itse mitannut veden +kylpyammeessa, ja tosiaankin, kuten hän aina oli sanonut Annettelle, +oli vesi ollut ammeessa astetta kylmempää kuin mitä kylvettäjä oli +sanonut sen olevan! Tietysti hän ei mennyt veteen, ennenkuin oli +lisätty lämmintä! Tietysti ei! Ja tästä lähtien oli hän aina käyttävä +omaa lämpömittariaan. + +Kreivitär melkein kiihtyi, ja hänen ystävättärensäkin yhtyivät +pohtimaan kylpykysymystä, eri kylvettäjien taitavuutta ja miten kauan +oikeastaan tuli levätä eri kylpyjen jälkeen. Minä söin lientäni +hitaasti ja alasluoduin katsein. Huomasin kyllä, että ruhtinas koetti +herättää huomiotani, mutta en ollut sitä näkevinäni. Olin ikäänkuin hän +olisi ollut pelkkää ilmaa. Samassa puhutteli kenraalitar minua. + +— Rakkaani, mikä charmantti väri teillä on! + +Olette varmaankin ollut pitkällä retkellä tänään? — Tunturimajallako? +Teidän pitäisi todella kerran ajaa sinne hevosella, rouva kenraalitar. +Ette voi uskoa, mikä ihana näköala sieltä on! + +— Tunturimajallako? Ruhtinas kertoi juuri myöskin olleensa siellä +tänään! + +— Todellako? + +Käännyin kreivittären puoleen selittääkseni, miten sinne oli paras +lähteä. Ruhtinas väliin lisäsi jonkun selityksen, mutta minä en +ollenkaan kiinnittänyt niihin huomiota, aivan kuin hän ei olisikaan +sanonut mitään, ja lopuksi hän vaikeni. Katsahtaessani häneen varkain +pari kertaa näin, että hän oli sekä hiukan hämmästyneen että hiukan +huvitetun näköinen. Koko pitkän päivällisen aikana emme kertaakaan +puhutelleet toisiamme. Kaikki ovat minua aina hemmoitelleet, ja +nyt minua alkoi harmittaa, että ruhtinas näin helpolla suostui +epäsuosiooni. Minussa heräsi halu suututtaa ja kiihdyttää häntä. + +Päivällisen jälkeen menettelin niin, että jouduin hetkeksi erilleni +muista, tietäen varsin hyvin, että tohtori Dahl käyttäisi tilaisuutta +hyväkseen. Ja niin kävikin. Tuskin oli pari minuuttia kulunut, kun hän +sukelsi arvaamatta viereeni kysyen pehmeällä äänellään, saisiko hän +tuoda minulle kahvikuppini. Olin hänelle harvinaisen rakastettava, ja +me istuuduimme kuppeinemme salonkiin vastapäätä hallin avoimia ovia. +Saatoin paikallani mukavasti seurata ruhtinasta, joka istui pienen +piirin keskessä vilkkaasti kertoen jotain. + +Vastenmielisyyteni vieressäni istuvaa miestä kohtaan kasvoi hetki +hetkellä, mutta minä hillitsin itseni ja koetin näyttää sillä kuin +olisin ollut hänestä huvitettu. Tohtori Dahl puolestaan koetti melkein +kuumeisesti käyttää tilaisuutta mahdollisimman hyvin. Hän kertoi +huvittavia kaskuja kaupungissa käynnistään, ja ollakseni rehellinen +täytyy minun myöntää, että hän todella kertoi hauskasti, mutta siitä +huolimatta täytyi minun ponnistaa kaikki voimani voidakseni seurata +hänen kertomustaan, sillä se seikka, että minun koko ajan täytyi +salaisesti pitää silmällä hallissa istuvaa iloista, pientä piiriä, teki +minut hajamieliseksi. Tohtori ei kuitenkaan näyttänyt tätä huomaavan, +taikka jos hän huomasikin, niin ei hän siitä välittänyt. Päinvastoin +hän kävi yhä puheliaammaksi. + +Mieleni kävi hetki hetkellä raskaammaksi. Hallissa istuvat eivät minua +ensinkään kaivanneet. Tumma pää tuolla ei kertaakaan kääntynyt minua +kohden. Ei kertaakaan! Suuttumukseni oli aivan kadonnut, tunsin itseni +vain surulliseksi ja masentuneeksi. Tuskin viitsin enää kuunnella +tohtori Dahlin puhetta. Mutta silloin vihdoinkin näin ilokseni, että +ruhtinas kävi levottomaksi. Hän näytti hajamieliseltä ja vaikeni. +Sitten hän kääntyi ja katsoi salonkiin, mutta ei minuun, vaan jonnekin +muualle. Heti minä virkosin ja kävin kahta vertaa rakastettavammaksi +tohtorille. Tämä aivan ällistyi. Mutta hän ei ollut tyhmä, ja +suorastaan näin, miten hänelle asia alkoi selvetä. Luulin hänen +käyvän jöröksi tai jollain tavoin osoittavan mieltään, mutta ei, hän +vaikeni hetken ja näytti miettivältä, sitten hän rauhallisesti jatkoi +juttelemistaan. + +Ruhtinas istui nyt kokonaan äänettömänä ja sigarettiaan poltellen. +Hän oli kääntynyt niin, että hän saattoi mukavasti katsella meitä ja +nyt hän katselikin meitä aivan vapaasti. Oikea riemuaalto läikähti +rinnassani, sillä minä näin hänen silmäinsä, jotka ensiksi olivat +katselleet minua vain hämmästyneinä ja nuhtelevina, yhä synkkenevän. +Nyt olin suorastaan rakastunut tohtori Dahliin. Nauroin ja katselin +häntä silmäripsien alta. Kosto on suloinen! Kostoko? Ei, minä rakastin +ruhtinasta ja minut täytti raivokas ilon tunne, kun näin hänen +kärsivän; osoittihan se, että hänkin rakasti minua. En voi ensinkään +muistaa, mitä puhuin tohtori Dahlille, millekä minä nauroin ja kuulinko +minä yleensä ensinkään mitä hän sanoi, sillä ajatukseni olivat niin +kokonaan toisen luona. Yhtäkkiä leimahtivat tummat silmät tuolla +hallissa, ne leimahtivat vihasta. Ruhtinas heitti sigaretin kädestään +ja poistui kiivaasti. Olinko minä voittanut? Hengähdin pitkään ja +vapautuneesti! Olinko minä voittanut? + +Tuskin oli ruhtinas poistunut, niin minäkin jonkin tekosyyn nojalla +lähdin salongista. Tohtori oli keskellä lausetta, kun minä äkkiä +nousin, mutta siitä en välittänyt, lähdin vaan. Muistan niinkuin +unessa, vaikka en silloin kiinnittänyt siihen mitään erikoista +huomiota, että hän äkkiä painoi huulensa tiukasti yhteen ja että hänen +kummallinen, kalsea ihonvärinsä kävi vieläkin kalseammaksi. Mutta mitä +minä siitä välitin. Mitä liikutti minua ikävä, vastenmielinen tohtori +Dahl! + +Juoksin portaita yläkertaan. Biljardihuone oli tyhjä. Otin telineestä +mailan ja aloin umpimähkään leikkiä palloilla. Ajatukset myllersivät +aivoissani ja äkkiä tunsin oloni epävarmaksi. Olikohan ruhtinas +hyvinkin vihainen? Ehkä hän ei enää leppyisikään? Minä aivan masennuin. +Tuli niin paha olla, etten tiennyt mitä tehdä. + +Käytävästä kuului askeleita. Joku tuli ja tarttui takaa voimakkain, +varovaisin käsin käsivarsiini, niin etten voinut liikahtaa. +Taivuttaessani päätäni taaksepäin katselin suoraan tummansinisiin +silmiin, jotka eivät hellittäneet katsettaan. + +— Miksi te olette minulle niin paha, neiti Punahilkka? + +— Pahako? + +— Niin, ette puhu minulle, katsotte ohitseni ikäänkuin olisin pelkkää +ilmaa, kiusaatte ja kidutatte minua liehitellen tuota inhoittavaa +ihmistä. Olenko minä niin verisesti rikkonut teitä vastaan, ettekö +enää milloinkaan aio puhua minulle? Punahilkka? Hänen kiihkeä, matala +äänensä oli muuttunut rukoilevaksi, mutta minä en voinut vastata. Sanat +takertuivat kurkkuuni. Hän piti minua yhä painettuna itseään vastaan ja +minun täytyi vain katsoa hänen pohjattomiin, helliin silmiinsä. Hänen +kasvonsa lähenivät, mutta minä yhä vain tuijotin, tuijotin niinkuin +kadotettu sielu Kaikkivaltiasta. + +— Punahilkka, etkö sinä vastaa? Punahilkka, rakastatko sinä minua? + +Silmiäni alkoi kirveltää. Elämäni minä antaisin, jos saisin häntä +rakastaa! Minä, joka olin hänet pettävä — — —. Voimakas vavistus +valtasi minut. Ovi takanamme kävi, käsivarret hellittivät otteensa. +Minä kumarruin punastuen vihreän veran yli järjestellen palloja. +Ruhtinas meni hermostuneena ikkunan ääreen. + +— Häiritsemmekö me? + +— Ette laisinkaan! Olemme juuri lopettaneet pelin. + +— Teerenpelin! — Pilkallinen hymy väreili tohtori Dahlin huulilla. +Minä ojensin hämmentyneenä mailani hänelle, hän otti sen rauhallisesti +ja alkoi järjestellä palloja. Neiti Lång liidutti mailaansa telineen +luona. Ruhtinas seurasi minua ulos huoneesta. + +— Minun täytyy vielä tänäiltana kiirehtiä kaupunkiin, sitten meillä on +vain huominen päivä itseämme varten, sillä sitä seuraavana minun täytyy +lähteä. — Hän pidätti minun kättäni omassaan ja katsoi minua kysyvästi. +— Tapaammeko huomenaamulla kuten tavallisesti? — Minä nyökäytin +päätäni. Hän kumartui äkkiä, suuteli kättäni hellästi ja kiirehti pois. + +Hänen kadottuaan täytyi minun nojautua seinää vasten. Silmäni olivat +sokeat ja korvissani humisivat sanat: — "Sillä sitä seuraavana minä +lähden!" + + + + +7. + + +— On aivan sopimatonta, että hän, jonka morsian kuuluu istuvan +Pietarissa häitä odotellen, liehittelee täällä mitä huomattavimmalla +tavalla nuorta tyttöä. + +Sanat lausuttiin kenraalittaren terävällä äänellä. Katselin ympärilleni +kuin unesta havahtuva. Seisoin käytävässä samalla paikalla, mihin +ruhtinas oli minut jättänyt, vastapäätä tupakkahuoneen raollaan, olevaa +ovea. Kaikki, jotka päivällisen jälkeen halusivat pelata korttia, +kokoontuivat tavallisesti suureen, kodikkaaseen tupakkahuoneeseen. +Aikomukseni ei suinkaan ollut jäädä kuuntelemaan, mitä he puhuivat, +mutta seuraavat sanat saivat minut pidättämään hengitystäni +hämmästyksestä. Baronetin puoliso puhui: + +Niin minustakin. Ja hänen morsiamensa kuulunee sitäpaitsi Pietarin +korkeimpaan ylhäisöön. + +Mitähän hän sanoisi nähdessään niitä silmäyksiä, joita ruhtinas luo +neiti Behringeniin! Ruhtinas on epäilemättä hieno mies, mutta miehet +ovat niin heikkoja, herra paratkoon, kun on kysymyksessä kaunis nainen. +Neiti Behringeniä tietenkin kyllä täytyy sanoa kauniiksi, vaikka +hänellä onkin punainen tukka! + +— Punainen tukkako? — sanoi kreivitär pehmeällä äänellään. — Punainen +tukkako, rakkaani, sehän on kuparinruskea, sehän on loistava kuin +aurinko, aivan kuin itse aurinko, armaani! Mutta onko ruhtinaalla +todella morsian Pietarissa? + +— Niin kerrotaan ainakin, sitäpaitsi on hänellä siellä rakastajatarkin, +tietysti! Hän on oikea don Juan. Naiset rakastuvat häneen kuin +mielettömät, mihin hän vaan tuleekin. Voinpa kertoa teille jutun +hänestä ja siitä tanssijattaresta, joka viime talvena herätti niin +suunnatonta huomiota Pietarissa, La bella Theresita oli hänen nimensä +muistaakseni. Ei, odottakaahan, nythän on minun vuoroni! Kas niin! +Niin, juttu kerrottiin minulle näin, kuulin sen varmalla taholta — — — + +— Voi, voi, — keskeytti kreivitär — onko hän todellakin niin +häilyväinen! Minä kun jo toivoin, että hän ja neiti Behringen — — he +ovat molemmat niin herttaisia ja hienoja. Luulen varmasti, että heisiä +tulisi onnellinen aviopari. + +Joku naurahti. + +— Olen todella pahoillani, — sanoi kenraalittaren ääni, — jos neiti +Behringen on niin kokematon ja lapsellinen, että hän pitää ruhtinaan +pieniä kohteliaisuuksia vakavana aikomuksena. Voin vakuuttaa teille, +ystäväni, että neiti Behringen on vain yksi ruhtinaan monen monista +rakkauksista. Mutta minä pidän neiti Behringenistä, hän on hyvin +hyvästi kasvateltu tyttö, hieno tyttö, — toivon, että hän on järkevä. +Sitäpaitsi, kuten minulle on kerrottu, ruhtinaalla on morsiamensa — +Olin kuullut tarpeeksi. Hiivin tieheni kuin varas. + +Hänellä oli siis morsian Pietarissa, hänellä oli rakastajatarkin, +hänellä oli ystävättäriä, jotka kaikki olivat valmiit avosylin ottamaan +hänet vastaan. Oi, minä houkkio, minä olin rohjennut kuvitella, että +hän rakasti minua, minua! + +Sulkeuduin huoneeseeni ja kuljin siellä edestakaisin kuin mieletön. +En ollut ajatellut ennen sitä mahdollisuutta, että ruhtinas menisi +kanssani naimisiin, mutta hänen rakkautensa oli siitä huolimatta tehnyt +minut hurjan onnelliseksi. En ollut ajatellut pitemmälle. Nyt olin +kuullut! Minä olin yksi hänen monien rakkauksiensa sarjassa, jokin +uusi Bella Theresita, jollaisia tulisi olemaan ehkä vielä montakin. Ja +hänellä oli Pietarissa morsian, joka odotti häitään! + +Niin suuri tuska valtasi minut, että minun täytyi pysähtyä ja painaa +yhteenpuristetut käteni rintaani vastaan. — Morsian, joka odotti +häitään. — Oliko hän onnellinen, tuo vieras nainen? Rakastikohan +hänkin, niinkuin minä, ja tiesiköhän hänkin niistä monista muista? + +Jos ruhtinas olisi todella rakastanut minua, todella aikonut tehdä +minut vaimoksensa, olisivat kaikki huoleni kadonneet jäljettömiin. +Minun ei olisi tarvinnut jalkaa tätä inhoittavaa toimintaani, sillä +niin rikas hän tietenkin oli, että olisi saattanut ylläpitää isänikin +talouden. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut! Mutta niin suuria +onnea ei voinut tulla minun osalleni. + +Ja nyt, mikä minua nyt odotti? + +Työni. + +Päivästä päivään, hetkestä hetkeen olin työntänyt luotani tämän +ajatuksen. Minä tiesin, mikä minua odotti, minä tiesin, että minun oli +suoritettava tämä työ, mutta karkoitin sen aina mielestäni seuraavaan +päivään. Huomenna minä tekisin suunnitelman, huomenna ehkä sattuisi +hyvä tilaisuus, huomenna... niin niin, huomenna! Mutta nyt oli +tullut se huomen, oli tullut niin äkkiarvaamatta yllättäen niinkuin +onnettomuus tulee, ja nyt se oli tehtävä! Kapteeni viipyisi kaupungissa +monta tuntia. Sillä aikaa se oli suoritettava. + +Minä raivosin ja itkin. Epätoivoni oli niin suuri, etten voi sitä +kuvata. Hetki hetkellä kului, kallis aika meni hukkaan, seurasin +kasvavalla tuskalla pientä pendyyliä kaminalla, mutta en saanut voimia +lähteä. Mutta vähitellen nousi suurista sieluntuskistani kirkas ja +vapauttava ajatus: minä en sitä tee! Kävi miten tahansa, minä en sitä +tee, en enää koskaan mitään sellaista. Tästälähtien olin rehellisellä +työlläni ansaitseva toimeentuloni, niinkuin muutkin köyhät tytöt. +Osasinhan minä hiukan neuloa, voisinhan ommella jotain koristeommelta +hienoihin liikkeisiin, päällystää ja koristaa hattuja, taikka ottaa +puhtaaksikirjoitustyötä. Varmasti löytyisi jokin pelastuskeino! Omasta +puolestani en ensinkään ollut levoton, mutta sairas isäraukkani +huolestutti minua. Sairas vanhus tarvitsee niin paljon sellaista, josta +nuori ja terve ihminen voi kieltäytyä. Hän ei saisi kärsiä, hän ei edes +saisi huomata minunkaan kärsivän. Täytyi keksiä keino, täytyi! + +Olin jo hiukan tyyntynyt, kun ovelle naputettiin ja ovenvartija toi +minulle iltapostissa tulleen kirjeen. Se oli Herbertiltä. Pahaa +aavistaen istuuduin takan ääreen sitä lukemaan. + +Isä oli sairaampi kuin ennen, kirjoitti Herbert. Hän, Herbert, +pistäytyi siellä usein iltasin vanhusta katsomassa. Isä kaipasi paljon +Punahilkkaansa. Oli täytynyt ottaa Petterille avuksi sairaanhoitajatar, +mutta minun ei pitänyt tulla liian levottomaksi, sillä kaupungin etevin +lääkäri hoiti isää. Lääkäri luuli, että hän vielä virkistyisi, jos +hänet heti keväällä voitaisiin viedä jonnekin kylpylään ulkomaille. +Tämä oli tietysti vain rahakysymys, mutta Herbert oli vakuutettu, että +palkkioita minun töistäni, jotka tähän asti olivat olleet erittäin +tyydyttävästi suoritetut, voitaisiin korottaa. Hän tulisi tekemään +asian johdosta anomuksen minun puolestani. Minun tulisi siis olla +levollinen näiden monien uusien menojen suhteen. Suoritettuani minulle +sähköteitse määrätyn tehtävän tulisi minun palata kotiin. Lisättyään +vielä kerran, että minun ei tulisi huolehtia liikaa isäni sairaudesta +ja liitettyään terveisensä päätti Herbert kirjeensä. + +Kirje putosi veltosta kädestäni, liekit vetivät sen hiilivalkeaan ja +nielivät sen ahnaasti. Valkoinen paperi käpristyi niinkuin suuressa +tuskassa. + +Tuskassako? Koskiko minussakin jossain kipeästi? Jäseneni tuntuivat +jäykiltä. Kuka nauroi? Minäkö itse? Se oli paha, ilkeä nauru, ja se +vihlasi korviani. Minä olin tahtonut tulla kunnialliseksi ihmiseksi, +olin ollut valmis uhraamaan sen vuoksi isänikin, olin ollut valmis +raatamaan jokapäiväisen leipämme vuoksi, mutta kohtalo oli määrännyt +toisin. Se pakotti minut varkaaksi ja petturiksi, ainoa, mitä minulta +omasta puolestani vaadittiin, oli suorittaa työni hyvin. Minä +suorittaisin sen hyvin. + +Tunsin itseni äkkiä aivan levolliseksi. Ajatukset toimivat kylminä ja +harkitsevina. Niin, nyt minun oli todella kiirehdittävä! + +Kuuntelin ovella. Kukaan ei liikkunut käytävässä. Hiivin varovasti +punaista mattoa pitkin kolmen oven ohi. Vielä oli mentävä ristikäytävän +poikki ja sitten toinen ovi oikealla. Avain oli naulassa. Otin +sen. Käteni ei vapissut vääntäessäni lukkoa auki, en pelännyt +ensinkään. Löysin heti sähkönapulankin. Huoneessa ei ollut montakaan +piilopaikkaa, joko olivat paperit tuolla matalassa kaapissa tikka +vaatekonttorissa. Koetin laatikoita; ne olivat kaikki lukitsemattomia. +Niitä siis ei kannattanut tutkia. Samoin pöytälaatikko. Mutta missä +oli vaatekonttorin avain? Etsin kaikki tavalliset paikat, vieläpä +melkein mahdottomatkin, mutta sitä ei löytynyt. Vihdoin täytyi minun +turvautua omiin, tällaisiin tarkoituksiin varattuihin avaimiini. Lukko +avautui helposti, mutta voi, konttori oli tyhjä! Ei sentään, naulakossa +riippuvien vaatteiden alta häämötti hämärässä pieni harmaa käsilaukku. +Sekin oli tietysti lukittu, mutta avautui yhtä helposti kuin ovikin. + +Sekin oli tyhjä. Koettelin sen pohjaa ja reunoja, ei missään tuntunut +salaista osastoa. Joko oli laukku tavattoman hyvin tehty, tai olivat +kartat piirretyt jollekin harvinaiselle kankaalle taikka paperille, +niin ettei niitä voinut ollenkaan erottaa laukun vuoria, koettelemalla. +Tai ehkä ruhtinaalla oli kartat yllään? + +Tätä miettiessäni sattuivat silmäni vaatteiden välissä naulakossa +nahkahihnassa riippuvaan kävelykeppiin ja sydämeni sykähti toivosta. +Olin kerran ennen nähnyt samanlaisen kepin, se oli ollut sisältä ontto +ja avautui mekanismilla. Ripustin laukun kiireesti paikalleen ja +tartuin keppiin. Siinä oli hopeainen, sileä pää. Minä koetin vääntää +sitä varovasti kummallekin puolelle, ja se liikkui todellakin oikealle. +Väänsin vieläkin, ja silloin hopeainen pää avautui kuin pullon kansi. +Ontelossa näkyi sinervä käärö; vedin sen vapisevin käsin sieltä ulos. +Siinä olivat etsimäni kartat, ohuelle kalkkeeripaperille piirrettyinä. +Muistan, että ihmettelin, miksi ruhtinas ei pitänyt niitä vaatteittensa +sisään ommeltuina, ne kun olivat niin pehmeät ja ottivat verrattain +vähän tilaa. + +Olin juuri ripustamassa keppiä paikoilleen, kun kuulin käytävästä +askeleita, jotka pysähtyivät oveni kohdalle. Silmänräpäyksessä +painauduin konttoriin ja vedin oven jälessäni kiinni. Sydämeni +sykki kiivaasti. Kuka oli tulija? Joku palvelijattarista kaiketi. +Palvelijatar ei kuitenkaan pyrkisi konttoriin. Tulija kulki huoneessa +edestakaisin ja nyt hän alkoi hyräillä. Veri pakkautui sydämeeni, +pelkäsin pyörtyväni, sillä minä tunsin tuon äänen. Ruhtinas siellä oli. +— Hän ei siis ollutkaan kaupungissa! Jos hän nyt avaisi konttorin +oven. — + +Mutta samassa tuli helpoitus. Kuulin oven avautuvan, ja huoneessa +vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, niin syvä, että sydämeni tuskallinen +tykintä kuului korvissani kovina jysähdyksinä. Odotin vielä hetken, +mutta kun ei mitään kuulunut, raotin ovea ja astuin huoneeseen, se +oli tyhjä. Pistin kiireesti kartat puseroni sisään ja yritin lukita +konttorin oven, mutta se ei tahtonut onnistua, käteni olivat ikäänkuin +kohmettuneet, en saanut avainta väännetyksi. Silmissäni alkoi hämärtää +ja sormeni vapisivat. Vihdoin avain kuitenkin kääntyi. Kiiruhdin +ovelle, joka johti käytävään, ja kuuntelin. Ei kuulunut mitään. Avasin +siis oven ja hiivin ulos. Mutta nyt en enää voinut hillitä hermojani; +minun olisi tietysti pitänyt mennä rauhallisesti omaan huoneeseeni, +mutta sen sijaan aloin juosta, juosta kilpaa tykyttävän sydämeni +kanssa. Onneksi oli huoneeni niin lähellä. + +Kun vihdoinkin olin taas omassa turvallisessa huoneessani, täytyi minun +hetkeksi heittäytyä leposohvalleni pitkälleni. Voimani olivat aivan +lopussa. Makasin silmät ummessa miettien, mitä minun nyt tuli tehdä. +Kuinka saisin kartat, kopioituani ne, takaisin ruhtinaalle, kun hän +ei ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Sattuisiko mitään tilaisuutta ennen +huomista? Ja entä jos hän sillä välin huomaisi niiden poissaolon? +Nousin äkkiä kauhistuneena istumaan. _Jos hän todellakin huomaisi +niiden poissaolon?_ Mitä silloin tapahtuisi? En ollut ottanut sitä +huomioon, että kartat tulisivat olemaan minulla niin kauan! Antaisiko +hän pitää tarkastuksen? + +Ovelle koputettiin. En ensiksi ollut kuulevinani, mutta kun koputus +uudistui, heittäydyin sohvalle pitkäkseni silmät ummessa ja huusin +raukeasti: sisään! + +— Pieni Punahilkka, oletteko sairas? + +Vaikka ääni olikin niin hellä ja matala, oli se kuitenkin sillä +hetkellä minulle kauhein ääni maan päällä, ja yliluonnollisen kauhun +vallassa kohotin pääni ja tuijotin ylitseni kumartuvaa ruhtinasta. Hän +istahti leposohvan reunalle ottaen käteni omaansa. + +— Oletteko sairas, Punahilkka? Pieni Punahilkka? + +— Päätäni pakoittaa; kaiketi särky menee ohi, kun makaan tässä hiljaa +ja yksinäni. + +— Älkää ajako minua pois, ette voi uskoa, miten taitava +sairaanhoitajatar osaan olla! Enkö saa auttaa teitä? + +— Kiitos. En kaipaa mitään. + +Hän laski viileän, varman kätensä otsalleni. Päätäni pakoitti +todellakin, ja hänen kosketuksensa olisi vaikuttanut omituisen +rauhoittavasti, jollei tuota ainoata kiduttavaa tietoisuutta olisi +ollut: hänen paperinsa olivat siinä, rinnallani, puseroni sisässä. Entä +jos hän sattuisi koskettamaan niitä! + +— Minulla olisi ehdotus, joka virkistäisi teitä. En voinut lähteä +kaupunkiin, menen vasta huomenna aamulla. Vielä ei ole kovin myöhänen, +ja ulkona on ihana tähtitaivas. Otetaanpa kelkkanne ja lähdetään +Stor-Vandet seetterille. Ette voi uskoa, miten virkistävää on laskea +sieltä alas tähän aikaan. Todellakin, olen varma, että se parantaisi +teidän päänne. Lähdettehän, eikö totta? + +— Samantekevää minulle. Lähden, jos niin haluatte. + +— Tietysti haluan, ja te itsekin samoin, kunhan vain pääsemme matkaan! +Kas niin, olkaa kiltti, ja pankaa nopeasti yllenne, ja tulkaa sitten +käytävään. + +Hän nousi ja lähti huoneesta. Otin käärön puserostani, se poltti minun +käsiäni. Minä piilotin sen pöytälaatikkoon ja pistin laatikon avaimen +käsilaukkuuni. + +Tuntui niin kaamealta, ikäänkuin olisin kätkenyt ruumiin. + + + + +8. + + +Yö oli tähtikirkas. Raskaat hanget huokuivat kylmää, lumi narskahteli +jalkain alla, ja metsässä risahteli salaperäisesti. Kuljimme vaieten +valtatietä, pitkin. Honkien varjot lankesivat tien yli tummina ja +uhkaavina, ja huuhkaja huusi. Se kuului kaamealta yön hiljaisuudessa, +ikäänkuin ennustaen onnettomuutta. Yhä vaieten nousimme tummaa tunturin +rinnettä ja poikkesimme kapeammalle metsätielle, jossa tiheikkö hiipi +meitä ahdistavan lähelle, vangiten meidät pimeään; sitten tie laajeni +metsäaukeaksi, ja vihdoin nousimme kukkulaa, jonne metsä ei meitä enää +seurannut. Raikas ilma henki viileänä vapaasti kasvoihin ja näköala +laajeni. Mutta allamme oli yö, suuri, hämärä yö. + +Koko maailma nukkui, tunturit, metsä ja ihmisasunnot. Mitä olimme me, +jotka tätä suurta rauhaa rohkenimme häiritä? Varjojako, ajatuksia +yössä, uniako? Tai unissakulkijoitako? Askel askeleelta kävi tie +minulle raskaammaksi, tuntui kuin olisi jäseniini valettu lyijyä, en +jaksanut pitemmälle. + +— Käännytään jo, minua väsyttää. + +Hän kääntyi sanaa sanomatta puoleeni, otti kasvoni käsiensä väliin ja +käänsi pääni ylöspäin. Hänen silmänsä olivat tähtien valossa melkein +mustat ja hehkuivat sellaista hellyyttä, että minä rikollisuudessani en +voinut sitä kestää, vaan ummistin omani. + +— Rakas pieni Punahilkkani, sano minulle totuus, rakastatko sinä minua? + +— Rakastan. + +En aikonut olla niin katala, tuo sana pääsi minulta aivan vahingossa. +Ruhtinas otti minut syliinsä ja suuteli kiihkeästi. En käsitä mikä +minulle tuli, olin aivan kuin puutunut, taikka melkein kuin kuollut. +En voinut liikahtaa, en sanoa mitään, huulenikin olivat aivan kankeat. +Hän piti minua kauan sylissään kuiskaillen helliä sanoja, mutta minä +en käsittänyt mitä hän puhui. Vihdoin heräsin huumauksestani, kun hän +asetti minut eteensä kelkalle ja se alkoi hiljaa liukua vuorta alas. + +En koskaan voi unhoittaa sitä yötä ja sitä retkeä. Tunsin itseni +kurjan katalaksi suuressa rikollisuudessani ja samalla mielettömän, +järjettömän onnelliseksi! Juorut, joita pari tuntia sitten olin +kuunnellut, eivät minua vaivanneet. En niitä muistanut, oli kuin en +olisi niitä koskaan kuullutkaan. + +Me kiidimme läpi tyhjän, äänettömän maailman. Muita ei ollut olemassa +kuin hän ja minä, ja yllämme ikuiset tähdet. Lojuessani suuressa +norjalaisessa kelkassa hänen rintaansa vasten tunsin vaatteiden läpi +hänen ruumiinsa lämmön. Joskus, kun hän kumartui hiukan eteenpäin +nähdäkseen paremmin ohjata, hiveli hänen hengityksensä poskeani, ja +minä näin hänen kasvonsa läheltä. Kuinka minä häntä rakastin! Kuinka +minä janosin hänen suudelmiaan! Minä, Juudas, jonka suudelmat olivat +petollisia. + +Ruhtinas irroitti vasemman kätensä ohjaustangosta ja hellittämättä +katsettaan hämärästä tiestä, jota pitkin me syöksyimme, veti minut +lähemmäksi itseään. Tartuin hänen käteensä ja painoin huuleni hänen +ranteeseensa. Tunsin hänen lämpöisen verensä sykkivän huuliani vasten, +ja sillä hetkellä ei mikään muu merkinnyt minulle mitään. + +Olimme tulleet metsätieltä valtatielle. Tummat varjot lensivät +ohitsemme ja kelkka kääntyi tien mutkissa niin rajusti, että lumi +tuiskahti kylmänä ryöppynä kasvoille. Joskus kuului kulkusten kilinää, +ja me syöksyimme jonkun elävän olennon ohi, mutta kaikki tapahtui niin +salaman nopeudella, ettei saanut mistään selvää käsitystä. Väliin +minusta tuntui siltä, kuin ruhtinas ei enää hallitsisi kelkkaa, +luultavasti olivat siihen pimeys ja nopea vauhti yhdessä syypäät. Mutta +minua ei peloittanut. Tällä hetkellä ei minulle huomispäivä, taikka +tulevaisuus yleensä, ollut ensinkään olemassa. + +Kultaiset lähdet taivaalla luikkivat. Ne näyttivät muuttuneen hyviksi, +helliksi silmiksi. Ne olivat niin lähellä. Minusta alkoi tuntua, että +jo kiidin heidän joukossaan korkealla avaruudessa, tähdenlentona +ilmojen halki. Maa murheineen oli jäänyt kauaksi alas syvyyteen. + +Samassa palasin todellisuuteen, sillä äkkiä oli alkanut kuulua +kulkusten kilinää ja tie kääntyi. + +Jotain tummaa ilmestyi kuin maasta nousseena eteemme. Kohosin melkein +istumaan, mutta rautainen käsi painoi minut kiivaasti alas. Kuului +tukahdutettu huudahdus, töksähdys; jokin murskaantui rätisten, ja minä +singahdin kauaksi hangelle puiden väliin. Kultaiset tähdet sammuivat — +— — + +‒ Rakkaani, rakkaani! + +Kuka huusi? En jaksanut avata silmiäni. + +— Punahilkkani, rakas, pieni tyttöni! + +Miksi eivät antaneet minun nukkua, kun olin niin väsynyt? Avasin +hitaasti silmäni, jotka aukenivat jäykästi ja raskaasti. Tummat kasvot +kumartuivat huolestuneina ylitseni. + +— Ethän sinä todella ole vahingoittunut, rakkaani, ethän? Sano minulle +koskeeko mihinkään? Pieni Punahilkka parkani, pelkäsin sinun jo +kuolleen! — Ruhtinaan ääni vapisi. + +Kuolleenko, niin, kuolleen? Olin ollut jo niin lähellä kultaisia +tähtiä, kun minut temmattiin takaisin maan päälle... + +— Kerro, rakastettu, sano miltä tuntuu? + +— En luule — loukkaantuneeni, hiukan vain — huimaa. + +Hän nosti minut syliinsä ja kantoi jonnekin pehmeään ja lämpimään. Se +oli reki, jota ruhtinas oli koettanut väistää. Hän käski kuskin ajaa, +kietoi käsivartensa ympärilleni ja painoi toisella päätäni rintaansa +vastaan. Hänen rakkaat silmänsä olivat taas niin lähellä minua. Mutta +minun suruni oli rajaton. + +— Miten sinä olet kalpea, oma rakastettuni! Se olikin ankara säikähdys, +tie kääntyi niin äkkiä ja samassa seisoi tämä hevonen ja reki kuin +maasta kasvaneena edessämme. Ehdin töin tuskin väistää heitä, mutta +sen jälkeen kelkka ei enää totellut, me iskimme täyltä lentoa +puunrunkoa vastaan. Kelkka tietysti meni säpäleiksi. Se ei merkitse +mitään, mutta et voi kuvitella kauhuani, kun näin sinun makaavan +hangella, elottomana, niinkuin luulin! Kuinka minä kirosinkaan omaa +uhkarohkeuttani ja tyhmyyttäni lähtiessäni sinun kanssasi tällaiselle +yölliselle retkelle! Rakas Hilkkani, anna minulle anteeksi! Eikä +minulla sitäpaitsi ollut oikeutta panna omaakaan henkeäni vaaralle +alttiiksi juuri nyt, kun isänmaani vaatii minulta palveluksiaan tänä +vaikeana sota-aikana. Minulla on niin tärkeä velvollisuus täytettävänä, +että jos siinä epäonnistuisin, jäisi minulle vain yksi mahdollisuus, +kuolema... Mutta Punahilkka, mikä sinulle tuli? Kulta tyttöni, miten +sinä vapiset ja miten kylmä sinä olet! Kätesi ovat aivan kuin jäätä +ja poskesi samoin! Minä suutelen sinut lämpimäksi. Eikö jo ala tuntua +paremmalta? Mutta Punahilkka, sinähän itket! Älä kielläkään, kauniit +silmäsi ovat täynnä kyyneliä. Lapsi parkani, mitä sinä itket? + +Mutta minä olin aivan suunniltani enkä voinut pidättää kyyneleitäni. +Ruhtinas ehkä luuli, että hermoni olivat tapaturmasta järkytetyt, sillä +hän ei enää kysellyt mitään, antoi minun vain itkeä hiljaa olkapäätään +vasten, suudellen minua silloin tällöin. + +Saavuimme sanatorioon. Kello läheni kahtatoista. Ketään ei enää näkynyt +liikkeellä. Ruhtinas saattoi minut huoneeseeni, auttoi päällysvaatteet +yltäni ja lähti vihdoin luotani toivotettuaan hellästi hyvää yötä. +Tuskin oli hän jättänyt huoneeni, kun minä lankesin polvilleni vuoteeni +ääreen ja rukoilin palavasti, että Jumala Kaikkivaltias ei antaisi +rakastettuni etsiä papereitaan, ennenkuin olin ehtinyt panna ne +paikoilleen, sillä minä tunsin, minä tiesin, että kauhea onnettomuus +oli ovella. + +Aloin heti kopioida karttoja kattolampun alla olevalla pyöreällä +pöydällä, mutta käteni olivat ikäänkuin kohmettuneet, sormeni kankeat +ja vapisevat. Työ edistyi hitaasti. + +Kello oli ehkä yksi kynttilän valossa työskennellessäni, kun kuulin +jotain, joka jähmetytti veren suonissani. Se oli laukaus. Kynä putosi +kädestäni ja minun täytyi tukea itseäni pöydän reunaan. En hetkeäkään +epäillyt mitä tämä laukaus merkitsi. Ruhtinas oli huomannut paperien +kadonneen. En itsekään ymmärrä, miten minulla oli maltillisuutta ja +järkeä kätkeä kartat ja sitäpaitsi heittää pukuni yli kevyt aamunuttu, +mutta toimin aivan vaistomaisesti. Avasin oven käytävään. Siellä paloi +yksi ainoa lamppu käytävän päässä. Joka ovesta tirkisteli kauhistuneita +kasvoja, siellä täällä seisoskeli muutamia vapaasti pitkissä +valkoisissa yöpuvuissaan. Kummallista oli, ettei kukaan puhunut mitään. +Kaikkien kasvoilla kuvastui vain sama mieletön kauhu, kaikkien silmät +tuijottivat ruhtinaan huoneen avointa ovea. + +Miksi ei kukaan mennyt sinne sisälle? Miksi ei kukaan auttanut? Miksi +ei kukaan ryhtynyt mihinkään? + +Minäkin tuijotin ovea kokonaisen iäisyyden, joka varmasti kesti vain +muutamia sekuntteja. Sitten tuli tumma olento ruhtinaan huoneesta +huutaen jotain. Kuulin mitä hän huusi, mutta aivoni eivät toimineet, +minä en ymmärtänyt sanaakaan. + +Oliko hän kuollut? Minä hänet tapoin, minä olin murhaaja... Kaksi +valkopukuista olentoa lähti juoksemaan portaita kohden. Ehkä he hakivat +lääkäriä, ehkä ruhtinas ei ollutkaan vielä kuollut. Jumalani, jospa hän +ei olisikaan kuollut. + +Tämä toivon kipinä vaikutti minuun niin voimakkaasti, että minä +horjahdin ja olisin kaatunut, jollen olisi juuri sillä hetkellä +saanut kiinni ovenpielestä. Vilkaisin ympärilleni, mutta kukaan +ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Kaikki olivat lähteneet +liikkeelle, kaikki puhuivat yhteen ääneen. Minusta tuntui, että he +juoksivat siinä kaikki edes takaisin kuin mielettömät. Ovi ruhtinaan +huoneeseen oli yhä auki, ja oviaukko täynnä toistensa olkapäitten +yli kurkottelevia ihmisiä. Samassa tuli lääkäri ja hänen jälessään +sairaanhoitajatar. He hajoittivat ihmisjoukon, menivät huoneeseen +sisään ja sulkivat oven jälessään. + +Joku minun vieressäni kertoi kuiskaten, mitä oli tapahtunut. Hän oli +valvoessaan, sillä hän ei tänä yönä ollut ottanut veronaalia, kuullut +laukauksen. Hän piti aina tätä italialaista vaippaa vuoteensa vieressä; +— hän oli kietaissut sen ympärilleen ja syöksynyt ensimmäisenä +ulos. Hän oli ehtinyt ensimmäisenä tuonne ovelle. Hän oli ollut +pyörtymäisillään, niin kauhea oli näky hänen heikoille hermoilleen... + +Samassa tuli sairaanhoitajatar huoneesta mennen kiireesti käytävää +pitkin. Naiset piirittivät hänet kysellen, mitä oikeastaan oli +tapahtunut. Minäkin kuuntelin henkeäni pidätellen. + +Oli luultavasti sattunut tapaturma. Ruhtinas oli nähtävästi pidellyt +varomattomasti browningpistoolia ja se oli lauennut. Ei, ei hän ollut +kuollut. Lääkäri _luuli_ hänen paranevan. — Sairaanhoitajatar kiirehti +pois. + +Hoipertelin huoneeseeni ja suljin oven. Huonekalut näyttivät pyörivän. +Yksinäinen kynttilä pöydällä lepatti, ikäänkuin olisivat näkymättömät +huulet koettaneet puhaltaa sitä sammuksiin. Nurkasta huoneen perältä +läheni minua olento, jolla oli elottomat silmät ja liidunvalkoiset +huulet. Tuijotin sitä hetken tylsästi, se oli oma kuvani peilissä. +Istahdin matalaan lepotuoliin. + +Lääkäri _luuli_ hänen paranevan. — Päätäni pakotti niin, että se oli +pakahtumaisillaan. Korvissani surisi ja jyski, ja väliin jysähti niin, +että hypähdin. Oliko tuo jälleen laukaus? Ei, tietysti oma sydämeni +vain. + +Minä olin murhannut rakastettuni, minun käteni olivat vuodattaneet +hänen verensä; turvatakseni isäni sairaan, avuttoman vanhuuden olin +ajanut rakkaani surman suuhun. Tätä en ollut koskaan tarkoittanut. +Enhän olisi mitenkään mennyt ottamaan karttoja, jollen olisi ollut +niin varma siitä, että ruhtinas oli kaupungissa ja että ehtisin panna +ne takaisin, ennenkuin hän palaisi. En mistään hinnasta, en isänikään +tähden, olisi tahtonut tehdä hänelle mitään vahinkoa. Miksi en ollut +pannut karttoja takaisin, ja palannut hänen huoneestaan tyhjin toimin, +kun kuulin, ettei hän ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Siksi kai, etten +hädissäni kyennyt arvostelemaan, mitä tein. Sillä hetkellä oli minulle +ollut tärkeintä, että saisin paperit käsiini, kaikki muu järjestyisi +sitten kyllä itsestään. En ollut voinut ajatellakaan, että saattaisi +käydä näin! Minkä kauhistuttavan rikoksen minä olinkaan tehnyt! + +Äkkiä juolahti mieleeni ajatus: Entä jos voisin jossain määrin sovittaa +tämän rikoksen? Entä jos — —? Niin, se minun täytyikin tehdä! Jos hän +ei kuolisi veisin minä hänelle kartat ja kopion takaisin, että hän +näkisi, etten kopiotakaan käytä. — Tämä ajatus tuotti jonkin verran +helpoitusta. Mutta kuinka pääsisin hänen luokseen? Sairaanhoitajatar +ei varmaankaan päästäisi minua sisään, en myöskään voisi suorittaa +tehtävääni hänen siellä sisällä ollessaan, joskin hän antaisi minulle +luvan tulla sairaan luokse. Täytyisi odottaa tilaisuutta, kun +sairaanhoitajatar poistuu. + +Käytävässä oli jo aivan hiljaista; viereisestä huoneesta kuului +hiljainen supatus. Hiivin varpaillani ovelle ja raotin sitä. Käytävässä +ei liikkunut kukaan, oli hämärää ja äänetöntä. Äskeinen meteli tuntui +pahalta unelta, painajaiselta, ah, jospa se olisi sitä ollutkin! Odotin +kiihkeästi, että sairaanhoitajatar ilmaantuisi. Mutta hetki toisensa +jälkeen kului, ja ovi sairaan huoneeseen pysyi yhä kiinni. + +Jossain sivurakennuksessa kuului kello lyövän kolme. Vasta kolmeko? +Olin sammuttanut kynttilän ja makasin vuoteellani, josta saatoin nähdä +raollaan olevan oven kautta käytävään. Mutta yön hetket kuluivat, eikä +ruhtinaan ovi vain auennut. + + + + +9. + + +Seuraavana päivänä kuhisi sanatorio kuin mehiläispesä. Toinen juoru +toistaan hurjempi levisi yhtämittaa salamannopeudella yli koko talon. +Useimmat olivat yhtämieltä siitä, että ruhtinas oli yrittänyt tehdä +itsemurhan, mutta miksi, siitä olivat melkein kaikki erimieltä. Kuinka +olisikaan ollut mahdollista, että olisi voitu sopia siitä, oliko +ruhtinas tehnyt vekseliväärennyksen, vararikon, tullut mielenhäiriöön, +taikka joutunut onnettoman rakkauden uhriksi! Todellista syytä ei +yksikään aavistanut, ja kumma kyllä, oli kelkkaretkemmekin pysynyt +salaisuutena. + +Minua katseltiin uteliaasti ja pitkään, ja supistiin selkäni takana. +Kenraalitar oli erikoisen ystävällinen minulle, ja kreivitär oli +aivan lohduton ruhtinaan onnettomuuden tähden. Hän tuhlaili minulle +äidillisyydessään hellyyttään ja osanottoaan. Pikku kadetti oli jo +pari päivää sitten matkustanut. Yleensä osoitettiin minulle suurta +osanottoa, mutta tämä osanotto kiusasi ja kidutti minua sanomattomasti, +niin että mieluimmin olin aivan yksinäni huoneessani. Se olikin +tärkeää, sillä minä pysyin, yhä päätöksessäni pyrkiä ruhtinaan luo, +niin pian kun siihen vain tilaisuus tarjoutuisi. + +Mutta tämä pelätty ja toivottu tilaisuus viipyi yhä. Ruhtinas oli +niin heikko, ettei kukaan saanut tavata häntä. En uskaltanut myöskään +hiipiä sinne ilman lupaa, sillä olisihan mielenliikutus saattanut +pahentaa hänen ennestään arveluttavan tilansa. Mitä loppumattoman +pitkiä päiviä ja mitä kammoittavia öitä minä vietinkään! Ainoa ihminen, +jonka seura tänä kauheana odotusaikana tuotti minulle jonkin verran +viihdytystä, oli, niin kummallisella kuin se kuuluukin, tohtori Dahl. +Hän ei milloinkaan puhunut siitä, mitä oli tapahtunut, ei lausunut +mitään arveluita suuntaan eikä toiseen, ei sanoin eikä katsein säälinyt +minua, mutta oli aina lähistöllä silloin, kun kaipasin seuraa, ja +poistin aina, kun halusin yksinäisyyttä. Hänen hiljainen, väsymätön +huolenpitonsa minusta olisi varmaankin, liikuttanut minua, jos olisin +niihin aikoihin kyennyt tuntemaan muuta kuin ruhtinaan ja oman +onnettomuuteni. Mutta minun ajatukset olivat aina ruhtinaan luona. + +Vihdoin tarjoutui odotettu tilaisuus. Se tuli eräänä iltana palatessani +huoneeseeni päivällisiltä. Sairaanhoitajatar tuli minua vastaan +käytävässä. + +— Sisar, miten sairas voi? + +— Hän nukkuu. + +— Luuletteko — — — luuletteko hänen paranevan? + +— Kyllä, neiti. Minun täytyy nyt mennä neuvottelemaan lääkärin kanssa. + +— Uskallatteko jättää hänet yksinään? Jos jotain tapahtuisi? + +— Ei mitään tapahdu. Ja minun täytyy puhutella lääkäriä. + +— Jos voin tehdä palveluksen istumalla sairaan luona sen ajan, niin +teen sen kernaasti. + +Sisar katseli minua tarkkaavasti viisailla, harmailla silmillään. +Koetin näyttää niin kylmältä ja välinpitämättömältä kuin suinkin. + +— No niin, tietenkin on parempi, jos joku on siellä sisällä. En viivy +kauvoja. Näkemiin siis, neiti. — Hän oli jo lähtenyt liikkeelle, mutta +kääntyi vielä kerran. — Älkää istuko korituoliin, se narisee, sairas +voi herätä! + +— En istu. — Huone on hämärän peitossa. Ikkunan luona pöydällä +palaa himmeästi jollain kankaalla verhoilu yölamppu. Vuoteessa +makaa liikkumaton olento. Jalkani ovat aivan kuin kiinni kasvaneet +kynnykseen, kylmä hiki kihoaa otsalleni. Miten uskallan mennä vuoteen +luo? En kuule henkäystäkään, ah, Jumalani, ehkä hän on kuollut! +Äkillinen pelko antaa minulle vallan jäsenteni yli ja minä hiivin +vuoteen ääreen. + +Ruhtinas makaa silmät ummessa ja hänen kasvonsa ovat kuoleman +kalpeat. Otsan ja ohimon peittää kaamea, valkoinen side. Ohimon +kohdalla on siinä pienen pieni punainen täplä. Lasken niin varovasti +kuin suinkin kääröksi kierretyt kartat ja kopion peitteelle hänen +kätensä ulottuviin, mutta tuskin hiipaisevat sormeni peitettä, kun +sairaan silmät jo avautuvat. Ne näyttävät tavallista suuremmilta ja +loistavammilta ja niiden raukea katse on sanomattoman kärsivä. Hän +ei ensinkään näytä hämmästyvän huoneessa oloani, ja näen, että hänen +huulensa muodostavat sanan: Punahilkka, — mutta minkäänlaista ääntä ei +tule niiltä. + +Samassa hänen katseensa osuu vielä kädessäni oleviin papereihin. Veri +karahtaa tummana hänen, kasvoilleen, syöksähtäen punaisena aaltona +kaulalta otsaan asti, mutta katoaa sitten äkkiä aivan jäljettömiin, +jättäen sairaan kasvot liidunvalkoisiksi. Hän kohottautuu kiivaasti +kyynärpäiden varaan, tuijottaen kuivin huulin kääröä. Tällä hetkellä +olen kokonaan vain yhden tunteen, yhden ajatuksen vallassa: hän ei +saa kiihtyä, hänen täytyy mistä hinnasta tahansa rauhoittua, hänen +henkensä voi olla vaarassa. Painan hänet varovasti molemmin käsin alas +vuoteelle, ja hänen päänsä vaipuu tyynylle voimattomana kuin lapsen +pää. Otan käärön, kierrän sen auki ja pidän papereita avoimina hänen +edessään. + +— Katsokaa, ne ovat aivan vahingoittumattomia, ne ovat aivan samassa +kunnossa kuin ennen. Ei kukaan muu ole nähnyt niitä, kuin minä, minä +vain. Ajattelin kopioida ne, katsokaa, tässä on kopio, se ei edes +ole valmis, ja annettuani sen teille, en voi millään tavalla käyttää +karttoja hyväkseni, vaikka tahtoisinkin, ymmärrättehän... uskottehan, +minä vakuutan sen, minä vannon sen! + +Puhuessani on hän koko ajan tuijottanut papereihin. Käärin ne kokoon ja +lasken ne hänen, käteensä, ja hänen vapisevat sormensa tarttuvat niihin +ahnaasti ja lujasti. Sitten hänen katseensa siirtyy vitkaan minuun, ja +minä näen hämmästyksen niissä muuttuvan hitaasti kauhuksi, kammoksi. +Silloin minun järkeni jättää minut ja minä soperran mielettömiä sanoja +rukoillen anteeksi. Ikäänkuin sellaiselle rikokselle olisi anteeksi +antoa. + +— Vakoojatar! + +Se sattuu suoraan sydämeen, ja ikäänkuin salaman iskusta vaivun +polvilleni vuoteen viereen. Hänen oikea kätensä riippuu vavahdellen +vuoteen reunalla, minä yritän suudella sitä, mutta hän vetää sen pois. +Kätken kasvoni vuoteen peitteeseen. Käytävästä alkaa kuulua askelia, ja +minä kimmahdan pystyyn. + +— Sisar tulee, sallikaa minun pistää kartat laukkuunne! + +Hän siirtää vaivaloisesti, vastaamatta, käärön päänalustensa alle, ja +kääntää kasvonsa pois. Hän ei luota minuun sen vertaa, hän luulee, +että voisin ne uudelleen... varastaa. Vaikka hänen kasvonsa ovatkin +seinään päin kääntyneet, näen, että ohimon kohdalla alkaa side heikosti +punoittaa, se punoittaa yhä selvemmin ja täplä sen keskellä suurenee» +Tahdon kiiruhtaa pois, mutta minun täytyy tuijottaa täplään kuin +lumottuna, se suurenee, suurenee, oi Jumalani... Vielä tänäkin päivänä, +jos suljen silmäni, voin nähdä valkean siteen, jolla punainen täplä +kammottavaa vauhtia suurenemistaan suurenee, kunnes se peittää miltei +koko otsan. Minä parkaisen kauhusta ja juoksen ulos. Ovessa tulee minua +sisar vastaan, mutta minä työnnän hänet syrjään ja juoksen käytävään. +Minä juoksen kuin mieletön, ja tultuani huoneeseeni lukitsen oven ja +nojaudun läähättäen siihen. Minulla ei ole ainoatakaan selvää ajatusta. +Seison siinä, en tiedä miten kauan, kunnes vihdoin alan tuntea itseni +rauhallisemmaksi. + +Kun jälleen saatan ajatella, tuntuu minusta mahdottomalta enää jäädä +tänne hetkeksikään. Minä tahdon lähteä kotiin. Kotiin? Turtuneet +ajatukseni askartelevat sairaan isäni ympärillä. Miten on hänen nyt +käyvä, rakkaan isä raukan? On selvää, että köyhyyttä emme enää voi +välttää; ja on vielä toinenkin mahdollisuus, joka hyytää vereni, se, +että ruhtinas antaisi minut ilmi. Jos hän sen tekisi, tiedän varmasti, +että isäni ei voisi sitä kestää, ja täten tulisin syypääksi ainakin +hänen kuolemaansa. + +Alan hitaasti ja vaistomaisesti koota tavaroitani kokoon ja panna niitä +matkalaukkuuni. Ne joutuvat sinne mikä minnekin, kuinka vain sattuu. +Kun olen valmis, on kello jo seitsemän aamulla, ja minä, lähden alas +suorittamaan laskuani. Annan ovenvartijalle setelin ja pyydän hänen +sanomaan minua kysyttäessä, että olen yöllä saanut sähkösanoman, joka +vaatii minua viipymättä palaamaan kotiin. + +Tunturit kylpivät punaisessa hohteessa ajaessani tietä alas kaupunkiin. + + + + +10. + + +Pakkanen paukkui nurkissa, kun harmaassa aamunsarastuksessa ajoin +asemalla kotiini Kaivopuistoon. Käärin turkkini tiiviimmin ympärilleni, +mutta kylmä tunkeutui vaatteiden läpi; painoin puuhkaani kasvojani +vastaan, mutta nekin tuntuivat olevan jäätymäisillään. Hevonen juoksi +väsyneesti ja matka sujui hitaasti. + +Vihdoin olimme huvilakaupunginosassa ja pian pysähdyimme oman +pienen kotini edustalle. Pieni, punainen linnamme, siinä se kohotti +siroja tornejaan harmaata taivasta kohti! Ikkunassa näin Anastasian +vanhat, punakat kasvot, ne katosivat samassa, ovi avaantui ja Petter +kiirehti portaita alas. Hänen ohitsensa syöksyi jättiläisharppauksin +Rex heiluttaen tuuheaa häntäänsä ja haukkuen vimmatusti. Kömmin +reestä kankeana väsymyksestä, matkasta ja unettomuudesta, ja Rexin +sydämelliset terveiset olivat kaataa minut kinokseen. + +— Emme tienneet odottaa neitiä tänään! Kuinka iloiseksi kenraali +mahtaakaan tulla! — puheli Petter säteilevin kasvoin kootessaan +kapineitani reestä. Oikein lämmitti sydäntä nähdä hänen vanhat +rehelliset kasvonsa. + +— Kuinka hän voi, Petter? Onko hän ollut huonompi? + +— On, huonompi on ollut, mutta nyt, kun neiti jälleen on kotona, nyt +varmaankin muuttuu kaikki entiselleen. + +Anastasia oli ovella vastassa. Hänen pienet, ryppyverkkojen ympäröimät +silmänsä kiilsivät kosteina, ja nyt, näin kotiintuloni hetkellä, hän +ei yrittänytkään hillitä puhetulvaansa. Hän miltei syleili minua +ihastuksissaan. + +— Rakas neitini, kaunis pieni ruusunnuppuni, kultakäpyni, kyllä me +nyt jälleen tulemme onnellisiksi, kun hän on tullut kotiin, kun +päivänpaisteemme on tullut kotiin! Matka varmaankin on ollut hiukan +väsyttävä, mutta nyt saa hän levätä, minä itse teen Rakel-neidille +vuoteen. Mutta ensiksi kullannuppuni täytyy syödä, minä itse teen +neidille ihanan omeletin. + +Kaikki hääräilivät kilpaa ympärilläni, ja ensi kerran pitkästä ajasta +tunsin jonkinlaista rauhaa ja tyydytystä. Oli kuitenkin suloista +tulla kotiin! Isä nukkui vielä, ja minä menin tuttuja portaita ylös +omaan huoneeseeni. Anastasian pikku apulaistyttö oli siellä juuri +sytyttämässä valkeaa takkaan. Ensimmäiset kalpeat talviauringon säteet +pyrkivät huoneeseen, hiiviskellen merenvihreiden verhojen laskoksissa +ja kimallellen toilettipöydän kristalleissa. Koko huone henki vastaani +kodin tyyntä rauhaa ja turvallisuutta, ja äkkiä tunsin voimakkaasti, +että ihminen, niin kauan kun hän omistaa rakkaan, hyvän kodin, ei +koskaan voi tuntea itseään täydellisesti onnettomaksi. + +Viereisestä kylpyhuoneesta kuului ammeeseen vuotavan veden lorina, +Anastasia näkyi siellä hääräilevän, ja pikku Ella, jonka vihdoin oli +onnistunut saada tuli takassa syttymään, kattoi sen ääressä pientä +pöytää. Petterkin naputti ovelle tuoden päivän lehdet. + +Kuinka sanomattoman suloista onkaan pitkän matkan jälkeen rauhassa +kylpeä, pukeutua ja levätä. Olin niin väsynyt, että heti vaivuin uneen. +Kun parin tunnin virkistävän unen jälkeen laskeuduin portaita alas, +tunsin itseni täysin levähtäneeksi Oli jo kirkas päivä. + +Ovi, joka vei hallista isäni huoneeseen, oli auki. Huoneen ikkunat +olivat puolittain verhojen peittämät, joten huoneessa oli hiukan +hämärää. Näin isäni ikkunan luona tuolissaan samoinkuin olin nähnyt +hänet joka aamu jo monena vuonna. Hänen valkoinen tukkansa oli yhtä +valkoinen ja hänen kauniit kasvonsa yhtä kauniit kuin ennenkin. Me +syleilimme toisiamme onnellisina, ja silloin näin hänessä muutoksen. +Hänen rakkaat, vanhat silmänsä olivat suurien, tummien renkaiden +ympäröimät, ikäänkuin hän olisi valvonut, ja kasvojen ilme oli +sanomattoman raukea. Sydäntäni kouristi häntä katsellessani. + +— Isä! Isä kulta! + +— Mitä, pieni Hilkkani? + +— Sinä olet sairas, sairaampi kuin ennen? Minä näen! Isä, onko sinulta +jotain puuttunut, onko Petter hoitanut sinua huonosti? + +— Minulta ei ole puuttunut muuta kuin pieni Hilkkani! Ja Petter on +hoitanut minua hyvin, erinomaisen hyvin, tiedät sen kyllä itsekin +rakkaani. + +Minun täytyi kertoa matkastani yksityiskohtia myöden. Aika kului +nopeasti. Äkkiä kuulin hallista miehen äänen. Siellä oli Herbert. Hän +tuli nopeasti sisään, tervehti isääni tapansa mukaan kunnioittavasti +ja näytti iloiselta ja tyytyväiseltä nähdessään minut. Minun täytyi +toistaa hänellekin osa matkakertomustani. Hän kuunteli, joskus tehden +pieniä huomautuksia, mutta näytti hiukan hajamieliseltä. Kun isä +alkoi näyttää väsyneeltä, siirryimme kirjastoon ja jätimme hänet +lepäämään. Katsahdin taakseni vielä ovelta. Isä oli vaipunut kokoon +ja hänen päänsä lepäsi hervottomana tuolin selkänojalla. Teki mieleni +juosta takaisin hänen luokseen, mutta juuri silloin sulki Herbert oven +takanamme. Hän tarttui käsivarsiini, ja hänen tummat silmänsä upposivat +omiini. + +— Mikä sinun on, Rakel, et ole entiselläsi? + +— Sinä olet oikeassa, en olekaan, enkä tule enää koskaan olemaankaan, +Herbert. + +— Mitä sinä sillä tarkoitat? + +— Minulla ei ole karttoja. + +— Sinulla ei ole — — karttoja? + +‒ Ei. Minä en enää tule auttamaan sinua sellaisilla palveluksilla, +Herbert. + +— Sinä lasket leikkiä! + +— En, en tosiaankaan. + +— Sitten sinä olet mieletön! + +— Ehkä olen, mutta ei puhuta tästä enää, minulla ei ole kuten jo sanoin +karttoja, meidän ei kannata puhua tästä enempää. + +— Mutta lapsi kulta, millä sinä sitten aiot elää? + +— Minä voin tehdä työtä. + +— Sinäkö työtä, Rakel; Yhtä vähän kuin kukka voi kehrätä! Ja mitä työtä +sinä sitten saattaisit tehdä? + +— En tiedä vielä, en ole vielä ajatellut niin tarkoin sitä asiaa. — +Minua alkoi hermostuttaa. Herbert käveli edestakaisin harmistuneen +näköisenä. Me vaikenimme jonkun aikaa kumpikin, ja Herbertin +askeleet kävivät yhä kiivaammiksi. Hetken kuluttua hän tuli suuren +kirjoituspöydän luo, jonka ääressä minä istuin, ja pysähtyi eteeni +kädet selän takana. + +— Rakel, oletko sinä ajatellut isääsi? Sinä tiedät mitä köyhyys +merkitsee hänelle, niin sairas kuin hän on. Onko sinulla sydäntä antaa +hänen kärsiä sinun oikkujesi tähden. + +— Tämä ei ole mikään oikku, sen olet pian huomaava Herbert. Ja nyt minä +en tahdo puhua enempää tästä asiasta. + +Mutta Herbert ei jättänyt minua rauhaan, ja minun täytyi viettää +tuskallinen tunti hänen seurassaan. Kun hän vihdoinkin nousi +lähteäkseen, tunsin suurta helpotusta. Hän ei ollut minulle vihoissaan, +mutta ei yrittänytkään salata suurta pettymystään. Hallissa otin +häneltä lupauksen, ettei hän enää kiusaisi minua tällä asialla, ja me +erosimme ystävinä. + +Herbertin lähdettyä hiivin isän ovelle ja katsoin sisään. Isä lepäsi +samassa asennossa kuin minä olin nähnyt hänet tunti sitten. Hän oli +kuullut askeleeni ja huusi minua hiljaa. Menin sisälle ja vedin +ikkunaverhot syrjään. Nyt vasta minä todella näin muutoksen. Isäni +oli vain varjo siitä entisestä itsestään, joka hän oli ollut minun +lähtiessäni Norjaan. + +Lopun päivää vietimme kahdenkesken kirjastossa, jonne Petter pyöritti +isän tuolin. Kirjasto oli aina ollut lempihuoneemme. Vaikka kirjahyllyt +peittivät seiniä aina kattoon asti, ei huone kuitenkaan ollut +synkkä. Ikkunoissa oli miellyttävän harmaat, raskaat verhot, takassa +paloi sairaan vuoksi ainainen valkea, ja ruskeat nahkatuolit uunin +kummallakin puolella olivat kotimme mukavimmat. Isän tuolin ääressä +seisoi korkealla jalustallaan kaunis lamppu, jonka pehmeä, harmaa valo +viihdytti silmiä. Meillä oli niin paljon toisillemme kerrottavaa ja +paljon kysyttävää. Yhdessäolomme oli niin rakasta ja hellää. Minusta +tuntui, että meillä kummallakin oli salainen, ahdistava aavistus +lähenevästä erosta. + +Kello viiden tienoissa kävi isä äkkiä raukeaksi. Otin erään kirjan +käsiini ja me vaikenimme kumpikin. Pian huomasin isän nukahtaneen. +Ulkona oli jo täydellinen hämärä. Petter tuli hiljaisella tavallaan +sisään ja veti verhot ikkunoiden eteen, kohensi valkeaa, lisäsi puita, +siirsi pienen pöydän uunin ääreen ja kantoi siihen teetarjottimen. +Viittasin häntä sammuttamaan lampun. + +Petterin poistuttua oli huoneessa hyvin hiljaista, teekeittiö kihisi +kodikkaasti, ja uunissa loimuavat liekit loivat kummallisia tanssivia +varjoja seinille. Isä nukkui yhä. Tuijotellessa liekkeihin näytti +minusta äkkiä, että siellä leimusi kaksi tummaa, pitkien pikimustien +ripsien ympäröimää silmää. — Ne säkenöivät syvää surua ja suuttumusta, +ja minä olin kuulevinani matalan kuiskauksen: Vakoojatar! + +Tuli sitten ilta ja yö. Koko talo nukkui, mutta minä en saanut unta. +Matkan huolissa ja vaihtelussa turtuneet tunteet heräsivät yön +hiljaisuudessa eloon. Kaikki viime aikojen elämykset tunkeutuivat +väkipakolla tietoisuuteen. Mitä helvetin tuskia ovatkaan omantunnon +vaivat! En voinut riisuutua enkä istua hiljaa. Minun täytyi koko +ajan kulkea huoneessa edestakaisin. Minun ei tarvinnut pelätä, että +häiritsisin ketään, sillä pehmeällä matolla eivät askeleeni kuuluneet. + +Oli niin painostavaa. Avasin ikkunan ja jäin istumaan sen ääreen. Ilma +oli muuttunut leudoksi; tuntui niin hyvälle, kun viileä ilma henki +kasvoihin. — Näin olin istunut silloinkin, kun ensi kerran näin hänet. +Oliko siitä jo sata vuotta... Ei, ei, en tahtonut ajatella sitä. +Omantunnon syyttävät äänet yltyivät. Nousin uudelleen kävelemään. + +Tuolla tuolilla oli vihreä silkkipukuni, jota olin kantanut pikku +tanskattaren "cerclessä", sen vihreät laskokset kimaltelivat +lampunvalossa ikäänkuin kuiskaillen: muistatko, muistatko? Niin, +muistinko minä! Mikä mielipuolien kysymys? Soisin, kautta taivaan, +etten muistaisi mitään! Ja äkillisen raivokohtauksen vallassa sieppasin +sen käsiini, ja rutistin sen kokoon pieneksi mytyksi. Se sihisi +ilkeästi sormissani ikäänkuin käärme. Heitin sen inholla luotani. + +Vaikka ikkuna olikin auki, tuntui sittenkin tukehduttavalta. Avasin +oven pieneen ylähalliin. Huoneestani tulvahtava valo lankesi suoraan +pimeän hallin poikki portaille, joiden yläpäässä olevalla kaidepuun +pylväällä alabasteri-lamppua pitelevä marmoripoikanen käänsi minua +kohden elottomat suuret silmänsä kuin kysyen: Mitä tahdot? Ulkona +oli kuutamo ja portaiden yläpuolella olevan ikkunan maalaus hohti +himmeästi. Se esitti pyhää neitsyttä, joka ruusutarhassa istuen ompelee +kapaloa tulevalle marttyyri-vapahtajalle. Pyhän Neitsyeen päätä verhosi +huntu, joka valkoisen siteen tavoin peitti otsan. Valkoisen siteen +tavoin! — Kurkkuani kouristi, ja minä käännyin takaisin huoneeseeni. + +Oliko hän kuollut? Oliko hän viimeisinä hetkinään kironnut minua? — +Hänen kirouksensa vielä jaksaisin kantaa, jos vaan tietäisin hänen +jääneen eloon. Saisinkohan minä sitä milloinkaan tietää? Ehkä piankin, +ehkä liiankin pian! Kenties on pieni kotimme kohta piiritetty, ja +sisään astuu mies, joka etsii minua ja jota minun on seurattava yön +pimeään. Ja silloin... Oi, miten käy silloin isän! Isä paran! — Sitten +seuraa pitkällinen tyrmässä viruminen, joka päättyy kuolemaan tai +karkoitukseen ja pakkotyöhön. Ja millaiseen työhön, ja millaisessa +seurassa, oi Jumalani! Kenties he tulevat jo tänä yönä, kenties, sillä +yöllä he tulevat, eivät milloinkaan päivällä, sehän olisi heidän +perinnäistapojaan vastaan. — Olin kuulevinani jotain liikettä, mutta se +ei kuulunut kadulta. Nostin päätäni ja jännitin kuuloani. + +Alhaalla hallissa joku liikkui. Olikohan se Petter taikka +sairaanhoitajatar? Ei, noin ei astunut Petter, eikä +sairaanhoitajatarkaan. Ne olivat kummallisia, hiipiviä, luisuvia +askeleita. Kenen? + +Veri pakkautui sydämeeni. Äkillinen mielenjohde saattoi minut +sammuttamaan vierelläni pöydällä palavan sähkölampun. Seisoin +liikahtamatta tuijottaen halliin. + +Siellä ei ollut täysin pimeää, kuutamo ulkona oli tullut kirkkaammaksi, +sillä ikkunamaalaus hehkui salaperäisesti, Pyhän neitsyeen valkoinen +otsaside hohti, ja ruusut paloivat punaisina, aivankuin suuret ja +raskaat, tihkuvat verikarpalot. Marmoripoika näytti kohottavan kapeita +käsivarsiaan ikäänkuin kauhulla torjuakseen luotaan sitä, mikä +portailla läheni. Sillä askeleet kuuluivat jo portailla hiljaa hiipien +ja miltei laahaavina. Kiusaantuneet hermoni olivat pettää minut, minut +valtasi miltei vastustamaton halu kiljahtaa. Väliin kuului siltä kuin +olisi tulijoita ollut kaksikin. Keitä? Keitä? Polveni alkoivat vapista +niin, että minun täytyi istahtaa leposohvalle ja pidellä kiinni sen +reunasta. Askeleet pysähtyivät taitteeseen... Nyt ne alkoivat jälleen +nousta, hitaasti ja täsmällisesti. Nyt tuli näkyviin jotain mustaa ja +matalaa. Karmiva kylmä hiipi jäseniäni pitkin, keitä ovat ne, jotka +noin tulevat? Musta hahmo lähestyi oveani, mutta samassa valtasi minut +vapauttava tunne. Rex, sehän oli Rex! Rex, tänne! Ja minä hyväilin +itkien ja nauraen hämmästynyttä ja ihastunutta Rexiä, joka nuoli +käsiäni yrittäen silloin tällöin nuolaista kasvojanikin. + +Väsyneenä jännityksestä heittäydyin vihdoin lepovuoteelle pitkäkseni. +Rex pyöri tapansa mukaan hetken paikallaan, ennenkuin se laskeutui +maata sohvan eteen. Jälleen oli hiljaista. Ikkunamaalauksen kaukainen +Jerusalemi hohti palatseineen kuutamossa. Rex huokasi syvään, ja suuri +hyväntekiä, uni, sulki molemmat meidät vihdoin viihdyttävään syliinsä. + + + + +11. + + +Oli harmaa, epämääräinen päivä, ei enää talvi, mutta ei vielä oikein +kevätkään, tuollainen masentavan kolea sää. Isä oli ollut liian sairas +jaksaakseen nousta vuoteestaan, ja minä istuin yksinäni kirjastossa +takan ääressä, josta köyhyys oli sammuttanut tulen. Takka ammoitti +minua vastaan kylmänä ja mustana, ja porisevan teekeittiön alla +näyttivät liekitkin masentuneen matalilta ja ikäänkuin väsyneiltä. Minä +ainakin olin väsynyt. Kaikki yritykseni saada jotain sopivaa työtä +olivat olleet turhia ja usein nöyryyttäviä. Isältä asiain todellisen +tilan salaaminen kävi päivä päivältä mahdottomammaksi, puute oli +ovella. Tänään olin antanut Anastasialle viimeiset talousrahani, ja +valvotut yöni lamauttivat kaikista ponnistuksista huolimatta tahtoni, +niin etten voinut toimia niin tarmokkaasti kuin minun kaiketi olisi +pitänyt. Niin, hätä oli uhkaava, sitä ei kannattanut salata itseltään, +eikä enää juuri muiltakaan! + +Ja ikäänkuin katkerana ivana näin, miten liekit nuolivat vanhan +teekeittiön raskaita hopeakylkiä ja miten kallisarvoiset verhot ja +matot täyttivät huoneeni ihanuudellaan, mutta verhot ja matot ja +hopeakeittiö eivät voineet muuttua leiväksi... + +Ovelle naputettiin. Se oli Herbert. Olin iloinen, että joku tuli. +Keskeytyiväthän ikävät ajatukset hetkeksi. Hän istahti tavallisella +tyyneydellään minua vastapäätä, otti tyytyväisenä teelasin kädestäni +ja alkoi hitaasti poltella sigarettiaan maistellen silloin tällöin +lasistaan. + +Herbert oli melkein jokapäiväinen vieras nykyään, ja mieluinen +vieras sekä isälle että minulle. Hän lyhensi isälle monta pitkää +hetkeä ja katkaisi minulta monta ikävää ajatusta, niinkuin nytkin. +Hänen läsnäolonsa tuntui suorastaan viihdyttävältä, ja minun oli +juuri onnistunut hetkeksi unhoittaa kaikki ikävä, kun Petter tuli +sisään pyytämään rahaa eräiden lääkkeiden ostoon. Veri nousi kuumana +kasvoihini, en mistään hinnasta olisi suonut Herbertin tietävän, miten +huonosti olivat asiamme. + +— Laukkuni on tuolla oven luona, Petter, ota siitä mitä tarvitset. +— Sanoin sen aivan tyynesti ja jatkoin heti keskusteluani, ettei +Herbertin huomio kiintyisi tähän kiusalliseen pikku tapahtumaan. +Luulin todella, ettei hän mitään huomannut, sillä minun nähdäkseni +hän ei kertaakaan katsonut Petteriin päin, jatkoi vain keskeytettyä +kertomustaan. Seurasin salaa jännitettynä Petteriä, joka oli ottanut +pienen hopealaukkuni käteensä ja avannut sen. Huomatessaan sen tyhjäksi +hän kohoitti kulmakarvojaan ja katsahti minuun säikähtynyt kysymys +rehellisissä silmissään. Minä nyökkäsin päätäni. Hän pani laukun +kiinni, laski sen pöydälle ja poistui mitään sanomatta. Petter ei ollut +tyhmä. + +Herbert tiedusteli, miten yritykseni saada jotain työtä olivat +onnistuneet. Kerroin hänelle miten olin kerta toisensa jälkeen +epäonnistunut, siinähän ei ollut mitään salattavaa. Hän oli hyvin +vakavan näköinen. + +— Vielä on jälellä yksi keino, Rakel, koska kerran et tahdo kuulla +puhuttavan siitä edellisestä tavasta, joka minusta oli järkevin ja +mukavin. + +— Älä puhu siitä enää, Herbert, minä pyydän, ei kannata keskustella +siitä, sillä se vain kiusaa minua. Mutta mitä toista tapaa sinä +tarkoitat? + +‒ Mene naimisiin rikkaan miehen kanssa. + +— Kukapa "rikas mies" tahtoisi köyhää tyttöä! + +‒ Monikin, Rakel, sen tiedät hyvin, mutta miehen, jonka valitset, +täytyy olla todella niin rikas, että hänen varansa ylettävät isääsi +asti. Ja sinä tiedät millaiseen isäsi on tottunut. Hän ei tule toimeen +ilman Petteriä, ja... paljoa muuta. + +Tiesin, että Herbert puhui totta. + +— Jos minä olisin sinun sijassasi, Rakel, ajattelisin tohtori Dahlia! + +— Ja miten tiedät, että tunnen hänet? + +— Hän on kertonut minulle olostanne sanatoriossa. — Hän on meidän +tunnetuimpia asianajajiamme ja satumaisen rikas, ja lisäksi hyvin +rakastunut sinuun, Rakel. + +— Sehän siinä onkin pahinta! + +— Mikä? + +— Että hän on rakastunut. Sillä minä en voi sietää häntä, hän on +minulle persoonallisesti mitä suurimmassa määrässä epämiellyttävä. Ei, +en voi ajatellakaan häntä! + +‒ Sinä olet suurin hupakko maailmassa, Rakel. Sinä, köyhä tyttö, +valitset miestä kuin miljoonatar ja hylkäät edullisen tarjouksen +samasta syystä kuin jokin pikku-porvarisnainen! Epämiellyttävä, +todella, Rakel, suo minulle anteeksi, mutta sellaisilla asioilla ei +todellakaan ole mitään avioliiton kanssa tekemistä! + +— Minä en käsitä sinua? + +Herbert nousi kävelemään lattialle; hän astui jonkun aikaa edestakaisin +vaieten ja puhallellen sinisiä savujaan, vihdoin hän istahti isän +suureen kirjoitustuoliin, jonka hän käänsi minua kohden. + +‒ Katso, Rakel, sinä olet vielä siinä iässä, jolloin tytöt uneksivat +rakkaudesta ja perheonnesta ja sen semmoisesta. Mutta muutaman vuoden +perästä sinä luultavasti naurat tällaisille tyttö-haaveille, joilla +ei ole mitään paikkaa todellisessa elämässä. Tärkeintähän on, että +olet taloudellisesti turvatussa asemassa, että elät ympäristössä, +jollaisessa olet kasvanut ja jollaista varten olet saanut kasvatuksen. +Mitä taas mieheen tulee, niin onhan kieltämätöntä, että nuoret +rouvat hyvinkin pian väsyvät aviopuolisoonsa ja käyvät hänestä +välinpitämättömiksi oli hän millainen tahansa. Parhaimmassakin +tapauksessa yhdistää heitä jonkin ajan kuluttua vain rauhallinen +tottumus toisiinsa. Eikö silloin ole aivan samantekevää millaisilla +silmillä nainen ennen naimistaan on tulevaa miestään katsellut? +Pääasiahan on, että hänen kauttaan on voitettu monta etua, joita ei +muulla tavalla voida saavuttaa, ja jos mies on järkevä, ei hän ole +liian vaativainen, eikä liiaksi rajoita vaimonsa vapautta! Ja tässä +suhteessa luulen olevani jotenkin varma tohtori Dahlista. + +— Sinä olet katkera, Herbert. Voit olla oikeassa — — ‒ mutta voit +myöskin olla väärässä. + +— Ole järkevä, Rakel! + +— Olenko minä koskaan muuta kuin järkevä! Minunhan on aina pakko olla +järkevä! Jospa kerrankin saisin olla järjetön! + +Herbert naurahti, nousi tuoliltaan ja otti jäähyväiset. Hän jäi yksin +kirjastoon pariksi minuutiksi, kun kävin katsomassa oliko isä herännyt +ja halusiko hän tavata Herbertiä. Isä oli valveilla, ja Herbert läksi +muutamaksi minuutiksi hänen luokseen. Hetken kuluttua kuulin hallin +oven käyvän. Herbert oli lähtenyt. + +Otin laukkuni pikku pöydältä mennäkseni huoneeseeni, mutta se tuntui +harvinaisen raskaalta. Avasin sen ja näin hämmästyksekseni siinä +kultarahoja. Veri nousi päähäni. Herbertkö oli ne sinne pannut? +Kuinka hän uskalsi! Seisoessani siinä ja veren kiertäessä polttavana +suonissani tuli Anastasia sisään. Hänkin tahtoi tietysti rahaa, oli, +ikävää puhua siitä neidille, hän oli niin moneen kertaan lähettänyt +laskut takaisin, mutta nyt oli mies käynyt hävyttömäksi ja uhkaili. +Mitä tuli nyt tehdä? Jos neiti voisi maksaa edes puolet? Ja kun oli +vielä muitakin vanhoja laskuja! — Anastasia huokaili ja katseli minua +arkana. Rahat polttivat käsissäni, kylmä hiki nousi otsalle. Kuin +unessa otin pari kultarahaa ja annoin ne hänelle. Hän katsahti minua +hämmästyneenä, mutta muuttui sitten äkkiä tyytyväiseksi ja poistui +nopeasti. + +Minä olin ottanut Herbertin rahat, mutta minä tahdoin maksaa ne +takaisin! Kultarahat kiilsivät kädessäni. Olinko minä myynyt itseni? + +Kuljin huoneissa levottomana, en voinut mennä isän luo, enkä saanut +rauhaa syventyäkseni minkäänlaiseen työhön taikka lukemiseen. Hädän +peikot ahdistivat minua, kiduttivat kysymyksillään loivat kaameita +näkyjä, kuiskuttivat korviini: mihin on tämä kaikki päättyvä? Mitä +seuraa sitten? + +Ei, minä en kestänyt tätä kauempaa. Sieppasin päällysvaatteeni ylleni +ja kiirehdin ulos. + +Oli kolea ilta. Harmaa sumu hiipi kallioitten ja meren yllä, +peittämättä niitä kokonaan. Se mateli maata, mutta pyrki joskus +ylöspäinkin, hiipi lyhtypylväitä pitkin, kietoi lamput keltaisen +harmaaseen harsoon, painautuen seiniä vasten, kurottautuen kurkistamaan +ikkunoista ja tunkeutuen tiiviisti napitetun päällysnutun läpi, +jähmetyttäen jäsenet ja tunkeutuen aina sieluun saakka. Meri ei vielä +ollut jäistä vapaa. Sinisen harmaat jäälohkareet nousivat ja laskivat, +tyrkkien toisiaan ontosti korahdellen. Harmaat aallot nuoleskelivat +niiden reunoja. Kallioiden harjoilla oli lunta, mutta niiden kupeet +tuijottivat alastomina; ja mustina veteen, ikäänkuin synkkiin +mietteisiin vaipuneina. Synkempiä ne eivät kuitenkaan voineet olla kuin +minun! + +Tällaista oli siis elämä — — — muutamille. Ainaista kuluttavaa tuskaa, +ainaista pyrkimisiä pakoon sellaista, jota ei pakoon päässyt. Ja +kuitenkin ainaista salaista uskoa pelastukseen! + +Oliko Herbert oikeassa siinä, että meidän ainoa, pelastuksemme oli +minun rikkaissa naimisissani. Minun täytyi rehellisesti myöntää +itselleni, että niin näytti olevan. Minun täytyi myöskin katkeruudella +myöntää, että olin täydellisesti kykenemätön ansaitsemaan isäni ja +oman toimeentuloni. Minun kallis kasvatukseni ei kelvannut mihinkään +taistelussa olemassaolon puolesta. Minun oli siis mentävä naimisiin, +rikkaisiin naimisiin, niinkuin Herbert oli minua kehoittanut. + +— Tohtori Dahlinko kanssa? Ei, ei! Olihan seurapiirissämme +miellyttävämpiä miehiä. — Istahdin eräälle käytävän penkille miettimään. + +Sumu tuli hiipien matalana. Se pyyhkäisi pois edestäni puitten ja +pensaitten ääriviivat, se kutoi ympärilleni verkon, se lähestyi henkien +kylmää kasvoihini, tunkien värisyttävänä viluna vaatteiden alle. + +Kaikki miehet liehittelivät minua tanssisalissa, jokainen kilpaili +suosiostani, mutta kuinka moni heistä tahtoisi naida minut? Toista on +ylvästellä seuraelämässä ihaillun kaunottaren suosiolla, toista ottaa +hänet vaimokseen. Tämä totuus oli selvennyt minulle jo kauan sitten, +mutta nyt vasta tunsin sen katkeruudella. Oli kuitenkin sellaisiakin +houkkioita, jotka olisivat olleet valmiita köyhyydestäni huolimatta +katsomaan armossa puoleeni. Sellaisia oli luutnantti Marck. Hän rakasti +minua, siitä olin varma, ja minua miellytti hänen miehekäs, rehellinen +olemuksensa. Mutta mikä vahinko, että hän oli köyhä kuin kirkonrotta, +melkein köyhempi minuakin, ja hänen palkkansakin oli niin mitättömän +pieni. Häntä minä en voinut ensinkään ottaa lukuun. — Ratsumestari von +Beckin aikomuksista olin myöskin varma. Hän oli vielä nuori ja perinyt +isältään miljoonaperinnön. Hän oli hauska seuraihminen, mutta hänen +loistavista pidoistaan ja miljoonaperinnöstään huolimatta kuiskailtiin +yleisesti huikeista veloista. Ei, hänen kanssaan en uskaltanut mennä +naimisiin. + +Äkillinen, kylmä tuulahdus puhalsi mereltäpäin, sumu kohottautui +hetkeksi, jäälauttojen korahteleva tyrske kuului selvästi. Katettu auto +ajoi kiireesti ja toitottaen ohi. + +Jos minun kerran oli myytävä itseni, — kuinka ilkeästi sana »myytävä» +vihlasikaan aivoissani, — niin eikö silloin ollut järkevintä myydä +itsensä enimmän tarjoavalle! Enimmän tarjoava oli tohtori Dahl, hän, +joka oli satumaisen rikas — — — Minä olin todellakin nyt järkevä, niin +järkevä kuin Herbert suinkin saattoi toivoa. + +Olin äkkiä näkevinäni näyn: Hämärtävän sanatorion pihan tuntureilla, +miehen, joka alaspainunein päin piirtelee kepillään lumeen kuvioita, +mutta jonka valkoisten kulmakarvojen alta vilkkuvat vaanivat silmät ja +jonka tiiviisti yhteenpuristetut huulet hehkuvat nälkäisen punaisina. + +Nousin kiivaasti penkiltä. Näky haihtui, sumun verhoamat puut vain +kurottautuivat aavemaisina minua kohden. Näkymättömien saarten takaa +kuului sumusireenin valittava ulina. + + + + +12. + + +Eräänä päivänä tullessani alas portaita yläkerrasta, näin tohtori +Dahlin seisovan hallissa jättämässä nimikorttiaan Petterille. Minun +täytyi ottaa hänet vastaan. Hän esiintyi aivan moitteettomasti, kuten +tavallisesti, eikä hänen kätensä tuntunut niin oudon kylmältä, eikä +hänen olemuksensa juuri niin kalamaiselta kuin ennen, niin että minun +ei ollut aivan mahdotonta olla hänelle ystävällinen. Me istuimme ehkä +neljännestunnin kirjastossa, mutta hänen lähtiessään tuntui minusta, +ettei ollut sitä soppea huoneessa, ei sitä kirjaa hyllyllä, eikä +sitä tomunjyvää kamiinan reunustalla, jota hän ei olisi huomannut ja +painanut mieleensä. Ja kuitenkaan hän ei ollut uteliaana vilkuillut +ympärilleen, päinvastoin hän oli istunut keskustellen tyyneen, +rauhalliseen tapaansa. Hän ei maininnut sanaakaan siitä, mistä minä +jännityksellä sekä odotin, että pelkäsin hänen puhuvan, nimittäin +ruhtinaasta. Tämän kerran jälkeen hän tuli usein. + +Koko kevään ja kesän isä sairasti. Hänen elämänsä ei tosin ollut +välittömässä vaarassa, mutta ei myöskään ollut mitään toiveita hänen +paranemisestaan. Isän henkiset kyvyt pysyivät kylläkin ennallaan, +mutta hänen ruumiilliset voimansa heikkenivät huomattavasti. Kuinka +surullista onkaan nähdä rakastelun omaisen, jossa aina hamasta +lapsuudestaan asti on tottunut näkemään lempeän ohjaajan, avun ja +turvan, muuttuvan avuttomaksi, suureksi lapseksi, jonka ainoaksi avuksi +ja turvaksi itse muuttuu. + +Kaikista ponnistuksistani huolimatta olivat taloudelliset vaikeutemme +nyt käyneet suorastaan peloittaviksi. Olin katkera Herbertille, sillä +minusta tuntui, ettei hän suinkaan tehnyt kaikkea voitavaansa. Tiesin +kyllä käyväni epätoivoista taistelua ja minulle oli jo kauan sitten +selvinnyt, että minusta ennemmin taikka myöhemmin oli tuleva tohtori +Dahlin vaimo. Kohtaloaan ei kukaan voi välttää; tätä tapahtumaa oli +vaan koetettava viivästyttää mahdollisimman kauan, eikä ennen aikojaan +kiusattava, itseään sillä, mikä ei kuitenkaan ollut vältettävissä. ‒ + +Mitään ei voida pitkittää loppumattomiin, ja niin tuli tuo pelätty +hetki. Se tuli eräänä iltana syysauringon laskiessa mereen, meidän +astellessamme meren rannalla. Oli muitakin kävelijöitä, sillä laskevan +auringon säleissä kylpevä meri houkutteli puoleensa ikuisesti +salaperäisellä tenhollaan. Sen sileän pinnan alla kävi joskus salainen +maininki, se huokasi kuin kärsivä ihmisrinta. Lokkien kimakat huudot +vihloivat ilmaa, ja kallioiden teräviä särmiä valaisi punerva hohde. + +Silloin tohtori Dahl uudisti tuntureilla tekemänsä kysymyksen. Hän +puhui samalla tasaisella, kiihkottomalla äänellään aivankuin jatkaen +keskusteluaan jostain jokapäiväisestä ilmiöstä. Omaksi hämmästyksekseni +eivät hänen sanansa tehneet minuun mitään erikoisempaa vaikutusta. Ehkä +olin jo niin tottunut tähän ajatukseen, että pysyin aivan kylmänä. En +säpsähtänyt, en punastunut, en edes nostanut katsettani merestä, vaan +annoin hänen puhua. Hän toi esille samat näkökohdat kuin ennenkin, +mutta niiden lisäksi oli hänellä yksi uusi ja painava syy: hän vetosi +isääni. + +Ei hänen olisi tarvinnut olla niin perusteellinen, enhän minä +aikonutkaan vastustaa. Mutta sitä hän ei tietysti voinut tietää. +Kuuntelin sanaakaan sanomatta nojautuen kaidetta vastaan ja katsellen +punertavaa vettä. Minusta oli mieluista kuunnella hänen kiihkotonta +ääntään, se herätti minussa epämääräisiä, arkoja toiveita. Ehkäpä hän +meidän naimisiin jouduttuammekin suhtautuisi minuun samalla viileällä +tavalla kuin tähänkin asti? Ehkä ei tuleva asemani olisikaan niin +vaikea kuin olin kuvitellut. Merenpinta kaiteen alla kohoili ja laski +kuin nyyhkyttäen. Näin siinä äkkiä kasvot, loistavat, tummat silmät, +joita en luultavasti enää koskaan näkisi maan päällä... Käännyin selin +mereen. + +— Ettekö tahdo vastata minulle ensinkään? + +— Mitä minä vastaisin? Te tiedätte oikeastaan kyllä, mitä minun täytyy +vastata, tohtori Dahl. Minulla ei ole varaa valita. Te tunnette +taloudellisen asemamme. + +— Minulla on jonkinlainen aavistus siitä. Mutta oletteko aivan varma, +että vastauksenne olisi toinen, jos teillä olisi, kuten sanotte, varaa +valita? + +— Aivan varma. + +Vaikenimme hetken. Tohtori Dahl näytti miettiväiseltä, mutta ei +loukkaantuneelta. + +— Luuletteko, ettette milloinkaan voi suhtautua minuun toisella +tavalla? Ei, ei, ei teidän tarvitse sanoa mitään, luen sen silmistänne. +Mutta siitä huolimatta toivoisin, että tahtoisitte jakaa kotini +kanssani. — Minulla on aivan vastakkainen käsitys kuin teillä. Luulen, +että tulemme sopimaan varsin mainiosti saman katon alle. Minun kanssani +ei ole ensinkään vaikea sopia. Jos olette kyllin järkevä täyttääksenne +toivomukseni, niin olen tekevä kaiken mitä voimassani on, tunteaksenne +itsenne tyytyväiseksi ja onnelliseksi. + +Onnelliseksiko? Kurkkuni meni äkkiä aivan kuin kiinni. Onni ei +ollut sellaisia, Jumalan ja ihmisten hylkäämiä olentoja varten kuin +minä olin. Mutta jos hän saattoi tehdä isäni viimeiset elinvuodet +onnellisemmiksi ja helpommiksi, niin ei mikään oikeutettu uhraus minun +puoleltani olisi liian kallis. Sanoin sen hänelle. + +— Eikö mikään? + +Hänen harmaat silmänsä katsoivat minuun äkkiä niin terävästi, että +jäin hämmästyneenä tuijottamaan häneen. Mitä hän tarkoitti? Samassa +ilme jälleen muuttui hänen silmissään, silmäluomet laskeutuivat +tapansa mukaan puolittain ikäänkuin väsähtäneinä alas, ja katse kävi +verhotuksi. Mutta epämääräinen, käsittämätön levottomuus oli vallannut +minut, eikä jättänyt minua enää rauhaan. + +Olimme alkaneet hiljaa astella kotia kohden. Aurinko oli laskenut +veripunaisena keränä viileään mereen, ja ahnaat aallot olivat sen +jo ahmaisseet. Vastaantulevat naiset käärivät kokoon kirjavat +päivänvarjonsa, ja heidän seuralaisensa näyttivät suuresti nauttivan +kauniin syysillan kevyestä viileydestä. + +— Asia on siis päätetty, Rakel? + +Tämä tuttavallinen puhuttelu sai veren syöksähtämään kuumana +kasvoilleni. + +— On. + +Hän otti hetkeksi veltosti riippuvan vasemman käteni omaansa, +ja mielikuvitukseni uskotteli minulle heti, että hänen kätensä +hansikkaankin läpi huokui kylmää. Suureksi helpoituksekseni hän melkein +heti laski käteni uudestaan irti. + +Emme puhuneet paljon kotimatkalla. Aioin sanoa hyvästi hänelle +kotiportilla, mutta hän ei sitä huomannut vaan seurasi minua sisään. +Sydämeni alkoi sykkiä kiivaasti. Mitä hän aikoi? Isän kanssa hän ei +voinut puhua, täytyihän minun ensin valmistaa isää. Mitä siis? + +Menin hänen edellään suoraan kirjastoon, laskin päivänvarjoni pöydälle +ja odottaessani mitä hänellä oli sanottavaa aloin riisua hansikkaitani. +Hän sulki oven ja tuli suoraan luokseni. Hetken me katsoimme toisiamme +silmästä silmään. Minusta tuntui, että hänen katseensa vihlaisten +tuskallisesti kuin terävä veitsi tunkeutui aina sisimpääni asti, +syvemmälle, syvemmälle, niin että minä hurjan pelon vallassa väistin +häntä ja nostin vaistomaisesti käteni ikäänkuin suojakseni. Samassa +hänen käsivartensa ympäröivät minut. + +— Rakel, miksi sinä pelkäät minua noin järjettömästi, ikäänkuin olisin +jokin peto? + +Eivätkö nuo sitten olleet pedon silmät, jotka noin nälkäisesti +tuijottivat minuun. Ne lähenivät kasvojani, ne polttivat. Koetin +kääntää kasvoni sivulle, odottaen ummessa silmin ja hengitystä +pidättäen. + +Äkkiä tunsin olevani vapaa ja avatessani hämmästyneenä silmäni näin +tohtori Dahlin seisovan pöydän ääressä niin tyynenä kuin ei olisi +paikaltaan ensinkään liikahtanut. + +— Minun täytyy lähteä, Rakel, Ehkä olet sitten niin ystävällinen ja +ilmoitat minulle, milloin voin puhua isäsi kanssa. + +Hän tuli uudelleen luokseni, tarttui käteeni ja kääntäen auki avatun +hansikkaan! painoi huulensa rannettani vastaan. Hänen huulensa +tuntuivat imeytyvän ihoon kiinni. Hämähäkki, joka imee uhrinsa veren! +välähti aivoissani. Hän pudotti äkkiä käteni, ja tarttuen oudolla +kiireellä hattuunsa ja keppiinsä kiirehti halliin. Kuulin Petterin +avaavan hänelle oven, se sulkeutui, ja niin oli kaikki jälleen +hiljaista. + +Seuraavana aamuna kantoi Ella huoneeseeni suunnattoman suuria, +kellertäviä ruusuja. En ojentanut kättäni ottaakseni niitä, ja hän +laski ne pöydälle vuoteen ääreen. Ne olivat raskaita, omituisen värisiä +ruusuja, ja nuokkuessaan siinä pöydän reunan yli ja ikäänkuin katsellen +minua ne toivat mieleeni tohtori Dahlin silmät. Ella oli avannut +ikkunan raolleen ja tuulenhenki liikutti hiljaa ruusujen lehtiä. Eräs +terälehti irtaantui, tuulahdus puhalsi sen vuoteeni yli ja se putosi +pehmeästi auenneen yöpuvun pitsien välistä rinnalleni. Siinä se lepäsi +ikäänkuin tuntemattoman käden hiljainen kosketus, mutta minä raivostuin +sille, ravistin sen pois ja heitin sen lattialle. — + +Pukeutuessani tunsin sanoin kuvaamatonta haluttomuutta kaikkeen. +Mieleni oli täynnä uusia, vastenmielisiä velvollisuuksia. Tohtori +Dahl, Erik, oli kaiketi kutsuttava aamiaiselle, tai päivällisellekö? +Ei, aamiaiselle, sillä silloin hän varmaankaan ei ehtisi viipyä +pitkää aikaa. Mitenkähän oli tänään isän terveydentila, ja mitähän +hän kihlauksestani sanoisi? Mutta siinähän juuri oli tämän surullisen +tapahtuman ainoa valokohta. Isä-raukalle oli elämä tästälähtien +muuttuva. Kaikki se, mitä vailla hän jo pitkän aikaa oli ollut, oli +pian jälleen ympäröivä, häntä, kaikki se ylellisyys, mitä raha voi +aikaansaada, oli jälleen lankeava hänen osalleen, eikä hän olisi +milloinkaan aavistava, miten kalliista hinnasta se oli ostettu. + +Näissä ajatuksissa olin pukeutunut ja mennyt portaita alas isän +huoneeseen. Petter tuli vastaan kantaen aamiaistarjotinta. Yksi ainoa +silmäys riitti näkemään, miten vaatimaton aamiainen oli ollut. Isä +istui jo tuolissaan. Hän vastasi aamutervehdykseeni niin raukealla +hymyllä, että sydäntäni vihlaisi. + +— Oletko nukkunut hyvin, isä? + +‒ En oikein hyvin, rakkaani, näin pahaa unta Punahilkastani. Vanhat +ihmiset näkevät usein pahoja unia. + +— Söikö susi Punahilkan suuhunsa? + +— Ei nyt aivan niin! Istu tuohon niin kerron. Kas niin! Olin näkevinäni +sinun kävelevän yksinäsi tuolla meren rannalla kalliolla. Oli synkkä +kevättalven päivä. Sinä kuljit mietteisiisi vaipuneena, ja minusta +näytti, että sinä olit surullinen. Äkkiä puhkesi kinoksesta esiin +suuri, loistava auringonkukka. Se hehkui siellä aivan jyrkänteen +reunalla. Sinun kasvosi kirkastuivat nähdessäsi sen, ja sinä kumarruit +sitä poimimaan, mutta et ylettänyt. Kurottauduit yhä pitemmälle, maa +alkoi lohkeilla jatkaisi alla ja vieriä alas syvyyteen, mutta sinä et +sitä huomannut, sinä vain tuijotit kuin lumottu kukkaa ja kumarruit +yhä alemmas. Tahdoin huutaa, mutta en tietystikään saanut kurkustani +ääntäkään, niinhän unessa aina käy. Pieni Punahilkkani, juuri silloin +yletti kätesi kukkaan, mutta taittaessasi sen syöksähti kukasta käärme +sinua kohden ja sinä huudahdit kauhusta, horjahdit, kadotit jalansijan +ja — — ‒ katosit syvyyteen. Suuri, harmaa jäälohkare nousi korahtaen +pystyyn juuri sillä paikalla, missä sinä olit kadonnut, nousi kuin +hautapatsas. Vihdoin totteli ääneni minua huusin apua ja heräsin +siihen, että Petter ja sairaanhoitajatar seisoivat huolestuneina +vuoteeni ääressä. Olen niin järkytetty, ettei mieleni ole vieläkään +tasapainossa. Se oli paha enne, Punahilkka, paha enne, tunnen sen. + +— Mikä taikauskoinen untennäkijä sinä oletkaan, isä, mutta sinä kerrot +kauniisti. Oikeastaan kai sinä et koskaan ole todella sielultasi ollut +sotilas, vaan runoilija, isä. Haaveksija — — — + +Isä silitteli hitaasti päätäni. + +— Me olemme useimmat meidän suvussamme olleet haaveksijoita, mutta se +ei ole ollut hyväksi, se ei tuota onnea. Parempi nähdä elämä sellaisena +kuin se on, ja nauttia siitä mitä elämä antaa, tyttöseni. + +— Isä, luuletko, että Herbertin tapaiset ihmiset ovat onnellisempia? + +— Herbertinkö? — isä huokasi. — Melkeinpä luulen. Herbert on joka +suhteessa kunnon mies ja viisas mies. Olen iloinen, lapseni, että +sinulla hänessä on niin hyvä neuvonantaja, sitten kun minä olen +lähtenyt. + +Kurkkuani kouristi. + +— Älä puhu noin, isä. Tiedätkö minulla onkin sinulle hyvä uutinen, olen +valinnut itselleni paremman neuvonantajan kuin Herbert on. + +— Punahilkka, oletko sopinut Lotharin kanssa? + +— En, isä, kysymys ei ole Lotharista. + +— Kuka hän sitten on, Rakel? + +— Älä nyt kiihdy, isä. Puhun tohtori Dahlista, hän pyysi minua eilen +vaimokseen — — + +— Ja sinä lupasit! + +— Minä... lupasin. Sinä tunnet hänet ja pidät hänestä, isä? + +— Pidän hänestä? En! En! + +— Isä, minusta tuntui... minä luulin. + +— Rakel! Sinä suostuit kysymättä minulta! Kuinka sinä uskalsit! +Kuinka sinä saatoit menetellä niin? Tohtori Dahl on tosin hauska +seuraihmisenä, mutta tyttäreni miehenä. Minä en käsitä, miten sinä +saatoit, kysymättä minulta, kysymättä minulta! Sitäpaitsi on hän +nousukas. + +Isä kiihtyi yhä enemmän, niin että aloin jo pelätä pahinta. Hän +hengitti kiivaasti ja epätasaisesti. Kaikki yritykseni rauhoittaa häntä +olivat turhat. + +— Tahdon olla yksinäni, Rakel, jätä minut! — Jätä minut! + +Minun täytyi jättää hänet, en uskaltanut vastustella. Menin kirjastoon +ja istuuduin suuren kirjoituspöydän ääreen. Tunteeni olivat sekavia, +en ollut voinut odottaakaan tällaista. Minusta oli näyttänyt siltä, +kuin olisi isä viihtynyt hyvin tohtori Dahlin seurassa. Isä oli aina +maininnut hänet viisaaksi, energiseksi ihmiseksi ja tiesi hänen +koonneen itselleen huomattavan omaisuuden. Tämä viimeksi mainittu +seikka ei tietenkään paljoakaan isään vaikuttanut, koska hän ei +tuntenut hädänalaista asemaamme. Olinko pahoillani? Minun täytyi +rehellisesti myöntää, ellen sitä oikeastaan ollut. Jos isä asettuisi +tätä avioliittoa vastaan, ei siitä tietenkään mitään voisi tulla. +Oikein tuntui vapauttavalla! Ja kuitenkin — — — mihin me sitten +joutuisimme, isä ja minä? Mikä sitten neuvoksi? + +Noin tunti tämän jälkeen tuli Petter ilmoittamaan, että isä halusi +puhutella minua. Hän istui sotilaallisen suorana, vaikkakin vaivoin +tuolissaan. Hänessä oli omituinen yhdistelmä vanhaa soturia ja isää, +hänen rakkaat silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, mutta harmaat +viiksensä värähtelivät väliin hänen puhuessaan. + +‒ Tule tänne, lapseni, istahda tähän viereeni. + +Istahdin pienelle, puisevalle tuolille, joka lapsuudestani asti aina +oli seisonut isän tuolin vieressä, seisoen siinä vieläkin. Hän otti +pääni käsiensä väliin, käänsi kasvoni valoa kohden ja tarkasteli minua +kauan. + +— Pieni punahilkkani, sinä tiedät, että sinun onnesi on myöskin +vanhan isäsi onni. Ja sinä tiedät, ettei mikään onnettomuus, joka +meitä yhdessä kohtaisi, voisi olla minulle suurempi kuin onnettomuus +nähdä sinun kärsivän. Kuullessani, että olimme kadottaneet; osan +omaisuuttamme, kun en vielä tiennyt, miten suuren tappion olimme +kärsineet, säikähdin sanomattomasti, mutta ainoastaan sinun tähtesi, +rakkaani. Sillä minä tunnen maailman ja tiedän millainen valta on +rahalla. Sinä olet siksi kaunis ja miellyttävä, että voit joutua +hyviin naimisiin ilman ainoatakaan penniä, enkä tietysti oletakaan, +että tohtori Dahl, tai joku toinen, tahtoisi mennä kanssasi naimisiin +ainoastaan varallisuutesi tähden! Mutta parhaimmassa tapauksessa, +rakkausavioliitossakin, on rahoilla verrattain suuri merkitys, ellei +mies nimittäin ennestään ole rikas, sillä nehän ovat kuitenkin +elämisen ehto. Olen nähnyt kauniiden ja viisaiden nuorten tyttöjen +jäävän naimattomiksi ainoastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että +olivat varattomia, eikä mikään olisi minulle tuskallisempaa, jos +omaisuutemme olisi kokonaan mennyt, kuin nähdä sinun raatavan itsesi +vanhaksi ja kuluneeksi minun, avuttoman invaliidin tähden. Onneksi ei +kuitenkaan ole käynyt niin. — En voi täydellisesti hyväksyä miestä, +jonka olet elämäntoveriksesi valinnut, mutta sinä olet viisas tyttö, +ja minä tahdon uskoa, että sinä tiedät, mitä teet. Sinun olisi pitänyt +neuvotella minun kanssani ensiksi, mutta tehtyä ei voida tehdä +tekemättömäksi, ja yksi ominaisuus on meille kaikille aina ollut +yhteinen: me emme milloinkaan petä sanaamme! + +Oli ikäänkuin olisin kuullut rautaportin kumahtavan takanani lukkoon, +ikäänkuin olisin jäänyt yksin erämaahan. Isä suuteli ja hyväili +minua, ja minä koetin näyttää niin iloiselta ja valoisalta kuin +kaksikymmenvuotias morsian ainakin. + +Juuri kun olimme istahtaneet aamiaispöytään, tuli Petter ilmoittamaan, +että tohtori Dahl kysyi minua. Isä pyysi minua poistumaan hetkeksi, ja +Petter sai määräyksen kutsua tohtori Dahlin sisään isän luo. + +Seisoin kiivaasti tykyttävin sydämin kirjaston ikkunan ääressä +ja odotin. Ilma oli samea, alastomat puut näyttivät toivottoman +alakuloisilta, maa oli kostea kuin olisi se itkenyt runsaita kyyneliä. +Kyyneleet kohosivat alinomaa minunkin silmiini, mutta minä pakoitin ne +takaisin, en tahtonut olla heikko. Noin puolen tunnin kuluttua tuli +Petter kutsumaan minua. + +Isä istui suorana ja vakavana tuolissaan, häntä vastapäätä istui +tohtori Dahl, joka kuitenkin minun sisään tullessani nousi heti +paikaltaan. Ensi kerran näin hänen kasvoillaan hiukan punaa, ja +hän sivalsi kasvojaan hermostuneella kädenliikkeellä. Hän tuli +luokseni, suuteli minua ja painoi isän nähden sormeeni kallisarvoisen +jalokivisormuksen. Kuinka vastenmielinen olikaan minulle käsi, joka +kosketti omaani! Ja kuinka minä inhosin sitä sormusta! Se oli kuin +"pedon merkki", josta raamatussa puhutaan, pedon merkki, jolla minut +leimattiin. — — — Minä polvistuin isän tuolin viereen, hän suuteli +minua tavattomalla hellyydellä, ja hänen harmaat viiksensä vapisivat +jälleen. Petter tuli sisään kantaen viinitarjotinta, ja me joimme +"onnen maljan." + + + + +13. + + +Kihlaukseni jälkeen oli isäni ikäänkuin reipastunut. Meillä oli +lähes kolmen viikon ajan ollut täydellinen pieni vastaanotto, sillä +kaikki isän vanhat ystävät ja koko seurapiirimme saapui onnittelemaan +kihlaukseni johdosta. Katselin usein aivan hämmästyneenä, miten isä +pienessä salongissamme istuen lepotuolissaan sotilaallisella ryhdillä +ja aivan kuin nuortuneena otti vastaan vieraan toisensa jälkeen ilman +pienintäkään väsymyksen merkkiä. Tosin hän sitten iltasin, vieraiden +mentyä, aivan vaipui kokoon. Petter ravisti päätään, mutta lääkäri +ja sairaanhoitaja vakuuttivat minulle kilvan, että isän terveys oli +suuresti edistynyt. + +Oli lokakuun loppupuoli. Neljän viikon kihlausaika oli kulunut +hirvittävän nopeasti. Erik oli ostanut kauniin, palatsimaisen +rakennuksen samasta kaupunginosasta, missä kotini oli, ja sisustanut +sen melkein ruhtinaallisella upeudella. Mutta kulkiessani noissa +loistavissa suojissa päivää ennen vihkiäisiä, en tuntenut minkäänlaista +mielenkiintoa tai mielihyvää niistä, ne jättivät minut aivan kylmäksi. +Ainoastaan se seikka, että tulisin asumaan niin lähellä vanhaa kotiani, +tuotti minulle onnea. Enkä minä muutenkaan tuntenut itseäni suorastaan +onnettomaksi. Olin vaipunut jonkinlaiseen tylsyyden tilaan, josta +levottomuus ja nakertava ikävä minut hetkittäin herättivät. + +Koko tänä aikana en ollut ehtinyt paljoa syventyä omiin mietteisiini, +sillä päivä toisensa jälkeen vierähti kaikenlaisissa valmisteluissa +ja seuraelämässä. Iltasin olin niin uupunut, että nukahdin heti, +kun laskin pääni patjalle. Jos heräsin öisin, valtasi minut kyllä +peloittava yksinäisyyden tunne ja epämääräiset onnettomuuden +aavistukset, mutta kiedottuani peiton tiiviisti ympärilleni nukahdin +hetken kuluttua uudelleen. + +Tulevan kotini alakerrassa sijaitseva suuri salonki oli liiankin +upeasti sisustettu. Huonekalujen kalliissa silkkipäällyksissä oli +loistavan keltaisia ympyröitä; näytti siltä, kuin olisi siinä +ollut kultaraha toinen toisensa vieressä. Peilien raskaat kullatut +kehykset tuntuivat kirkuvan: arvaappas, mitä minä olen maksanut? — +Ja tammilattia, missä se ei ollut itämaisten mattojen peitossa, oli +niin kiiltäväksi hangattu, että se loisii kuin itseensä erittäin +tyytyväisen ihmisen kasvot. — Se oli minulle vastenmielinen huone +toisestakin syystä. Seistessäni siellä tunsin selvästi, että kaikista +näistä kallishintaisista esineistä olin minä kallein, ja se, jolle koko +tämä komeus oli aiottu sopivaksi kehykseksi. Peili-ikkunoiden välissä +tuntui kehuskelevan: Katsokaa näitä tummia silmiä, katsokaa miten +pitkät ripset niissä on! Ah, hyvät ystävät, _sellaiset_ ripset ovat +harvinaisuus! — Peili kirjaston ovien vieressä katseli minua tylysti +arvioiden: Niin, entä sitten, mutta oletteko, hyvät vieraat, huomanneet +tätä kaunista niskaa, valkoista kaulaa, ja käsivarsien pyöreyttä, +_hurmaavaa_ pyöreyttä? Entä tuo jalka sitten! Mitä liekään tuo pieni +samettikenkä maksanut — — —. Ja tuskan ja häpeän ahdistamana täytyi +minun paeta salongista. + +Yksityiset huoneeni yläkerrassa olivat viihdyttävämmät. Käytävän +vasemmalla puolella olivat Erikin huoneet ja muutamia vierashuoneita. +Oikealla puolella olivat minun makuuhuoneeni, sanomattoman kaunis +marmorinen kylpyhuone, jonka koko toisen seinän muodosti hiottu +peililasi, sekä kabinetti, jonka ikkunoista oli hurmaava näköala +merelle. + +Oli päivä ennen vihkiäisiämme. Olin istahtanut kabinetin +ikkunasyvennykseen, katsellen avoimen oven kautta kädet toimettomina +sylissä, miten Anastasia vanhat, ryppyiset kasvot ilosta loistaen +makuuhuoneessani täytti toisen laatikon toisensa jälkeen +liinavaatteillani. Hän nautti, Anastasia! Hän piti minua yhtenä +maailman onnellisimmista tytöistä. Enkä minä juuri sillä hetkellä +onneton ollutkaan. Oli viihdyttävää istua siinä, ajattelematta mitään +erikoista ja vain katsella Anastasiaa. + +Hän oli aina ollut minulle hellä ja hyvä, suorastaan äidillinen, ja +hän oli uskollinen kuin kulta. Minun ei tarvinnut tänne muuttaessani +huolehtia isästä, Anastasia ja Petter tulisivat aina hoitamaan ja +palvelemaan häntä vanhaan kilttiin tapaansa, ja, kun tulisin asumaan +näin lähellä, saatoinhan milloin tahansa pistäytyä hänen luonaan. + +Anastasia kumartui ja nosti ylös jotain ruusunpunaista, — aamunuttu. +Hän avasi sen, ravisti huolellisesti laskokset suoriksi ja silittäen +pitsejä kädellään ripusti sen kaappiin. Nyt hän kumartui uudelleen ja +nosti käsivarrelleen jotain pehmeää harmaata, silkkipeitteen, jonka — +hän siroissa laskoksissa järjesteli lepovuoteen jalkapuoleen silitellen +sitäkin ikäänkuin hyväillen. Nyt hän avasi kylpyhuoneen oven ja katosi +sinne valkoinen taakka käsivarrellaan. + +Kuinka ihanaa elämä saattaisikaan olla tällaisessa ympäristössä, +vapaana kaikista huolista, jos olisi naimisissa miehen kanssa, jota +rakasti. Mutta varmaankin lankesi aniharvoin yhden osalle rakkaus ja +rikkaus. Mutta ehkä toinen näistä ominaisuuksista voisi avioliitossa +korvata jossain määrin toista, ja jos Herbert maailmankatsomuksessaan +oli hiukankin oikeassa, ja väite, että naiselle on tärkeämpää saada +rakkautta kuin itse rakastaa, oli tosi, niin ei elämäni häiden jälkeen +tulisi muodostumaan minulle aivan sietämättömäksi. Erikin rakkautta +en tosin tahtonut, mutta hänen rakkaudestaan johtuvia etuja. Koko +kihlausaikamme oli Erik esiintynyt hienosti ja tahdikkaasti, ehkäpä +minä tottuisin häneen niin, että aikaa myöten voisin tuntea häntä +kohtaan jonkinlaista ystävyyttä. Tämä toive ei tuntunut minusta aivan +mahdottomalta. — Jospa hän vain olisi hyväilemättä minua! Sillä hänen +hyväilynsä olivat minulle voittamattoman vastenmielisiä; onneksi hän +hyvin harvoin vaivasi minua niillä. Hänen rakkaudestaan oli ainakin +muun muassa se etu, että hän koetti järjestää kaikki niinkuin minulle +oli mieluisinta. Ovelle naputettiin. + +— Sisään. + +Sievä palvelustyttö astui huoneeseen kantaen tarjotinta. + +— Tohtori lähetti terveisiä ja käski lähettämään kahvin tänne. + +— Tohtori? Onko hän täällä? + +— Ei, hän on jo lähtenyt. Hän kävi täällä erään sähkömiehen kanssa, +mutta hän ei viipynyt ensinkään. + +— Hyvä on. Laskekaa tarjotin tuonne pöydälle kaminan eteen, olkaa hyvä. + +Tyttö poistui ja minä siirryin ikkunasyvennyksestä matalan, kauniin +marmorikaminan ääreen. Sen yläpuolella oli suuri peili. Istuessani +siinä pöydän ääressä saatoin mukavasti nähdä kasvoni peilissä. +Uteliaisuus valtasi minut, minä nousin uudelleen ja nojaten +kyynärpäitäni kaminan marmorilevyä vasten tarkastin kasvojani peilissä. +Millaiset olivat ne kasvot, jotka huomisesta alkaen katselisivat minua +tuosta lasista. Kohtaloonsa alistuvat, välinpitämättömät, surulliset? +Mitä oli tuo uusi ja vieras nainen tunteva ja ajatteleva? Tummat +silmät katselivat minua peilistä miettivästi, niiden pitkät ripset +olivat mustat ja raskaat, ne eivät kaartuneet sirosti ylöspäin, kuten +naisten ripset yleensä, ne olivat suorat ikäänkuin juuri vuodatettujen +kyynelten painosta. Tyttö peilissä huokasi ja kääntyi pois. — — — + +Sinä iltana en voinut jättää isää. Me istuimme myöhään yöhön +takkavalkean ääressä. Isä suuressa tuolissaan, minä omalla pienellä +ja kuluneella lapsuuteni jakkaralla nojaten hänen polviinsa niinkuin +niin monasti, monasti ennen. Emme paljon puhuneet, sydämeni oli niin +täynnä, ja isä tuijotti tuleen. Tiedän, että me kaksi emme ole koskaan +tunteneet yhteenkuuluvaisuuttamme niinkuin sillä hetkellä, emmekä +yksinäisyyttämme koskaan niinkuin sillä hetkellä. Väliin hiipi isän +käsi hyväillen hiuksiini, ja minä painauduin häntä vasten kuin olisi +hän ollut ainoa tukeni ja turvani maan päällä... kuten hän olikin. +Rex venyttelihe nahalla, mutta väliin se nousi ja tuli luokseni +laskien päänsä minun polvelleni ja katsellen minua kysyvästi kosteilla +silmillään. Olen vakuutettu, että sen koiransielu aavisti, että ero oli +tulossa. + +Vanha kaappikello kumahti sydänyön lyönnit. Viinipikari, jonka isä joka +yö tyhjensi, seisoi koskemattomana pöydällä, ja Rex huokasi unessaan. +Tuli tummeni takassa. Oli kuin olisi isää värisyttänyt puistatus. +Katsahdin häneen levottomana. Takkavalkean viimeinen hohde valaisi +hänen rakkaita, äkkiä sanomattoman vanhentuneita kasvojaan. + +— Isä, isä, ethän ole sairas, isä kulta! + +— En, pienokaiseni, mutta on jo myöhäinen, on aika mennä levolle. Soita +Petteriä, Punahilkkani. + +— Isä, jos tunnet itsesi sairaaksi, niin minä en voi jättää sinua +huomenna! Eihän minun tarvitse, eihän, isä? + +— Hullutuksia, pikku Hilkka, voin aivan hyvin. Sano nyt kiltisti +vanhalle isälle hyvää yötä ja mene nukkumaan, niin että olet huomenna +kaunis ja reipas. + +— Isä, minä en _voi_ mennä. + +— Hilkkaseni? + +— Tämän viimeisen yön, isä, tämän viimeisen yön! Anna minun nukkua +tuolla sohvalla, ja anna ovesi olla auki. Tahtoisin olla sinun +läheisyydessäsi. + +— Pikku hupakko, tietysti saat maata siinä, ja ovi saa olla auki, jos +niin haluat. Kas tuossahan tuleekin Petter. Hyvää yötä, rakkaani. Hyvää +yötä. — — — + +Hiilet hehkuvat hiljaa. Milloin ne kytevät kuin peikon silmät, milloin +ne tummenevat sammumaisillaan. Kalpea, punertava loimu leikkii ilmassa; +näyttää siltä kuin läpikuultavat, ruusuiset kädet hiveleisivät +huonekaluja, hiipaisisivat mattoa ja hyväileisivät Rexin kuonoa ja +litteää, nurinkääntynyttä korvaa. Vanha kaappikello on alentanut +äänensä kuiskaukseksi. + +Tik, tak, tik, tak, muistatko iltakutsuja silloin kerran, +lapsuudessasi? Tik, tak, tik, tak, sinä hiivit salaa alas portaita +pitkässä yöpaidassasi ja piilouduit isän turkin sisään nähdäksesi +vieraiden tulevan, mutta Petter näki laahaavan paidanliepeen ja +pienen, alastoman jalan pilkistävän esiin turkin alta, ja hän kantoi +karkulaisen takaisin vuoteeseensa suureen, hämärään lastenhuoneeseen, +tik, tak, tik, tak. — Muistatko iltaa ikkunakomerossa, tuolla, kun +Lothar antoi sinulle turkoosi-rannerenkaan, tik, tak, tik, tak ‒ ‒. + +Ruusuiset kädet vetäytyvät lähemmäksi takkaa, hiilet hehkuvat +heikommin, ne tummenevat. On ikäänkuin kasvot kumartuisivat hiilloksen +yli, kalpeat, tummat kasvot. Lensikö takasta kipinä ohimoon, siinä +kytee ja leiskuu... Se ei olekaan tulta, ah! Se onkin verta, tihkuvaa +verta... + +Hypähdän istumaan ja näky katoaa. Kello lyö kaksi. — — — + +‒ Punahilkka, rakastatko sinä minua? + +— Henkeni minä antaisin, jos saisin sinua rakastaa, minä, Juudas, joka +olen sinut pettävä. + +Ketkä puhuvat? Avaan hämmästyneenä silmäni. Tuli takassa on sammunut. +Huoneessa on pilkkopimeä. Rex käännähtää matolla. Ulkoa kuuluu +katutytön iloton nauru. Käärin aamupukuni tiiviimmin ympärilleni ja +nousen sohvalta. Avaan käytävän oven varovaisesti. Heräsiköhän isä? +Ei, ei kuulu ääntäkään. Suljen oven hitaasti ja hiljaa hiivin käytävän +poikki. Harmaa aamusarastus lankeaa kiviportaille. Hääpäiväni aamu on +koittanut. + + + + +14. + + +Tuoko olen minä? Tuolla peilissä tuo tyttö, jonka hiuksille juuri +kiinnitetään morsiushuntua? Tyttö, jonka posket ovat yhtä valkoiset +kuin huntu, ja jonka silmät tuijottavat niin suurina, tummina ja +vakavina? Ne odottavat, nuo silmät. — Vilunväre puistattaa tyttöä +peilissä. + +— Rakel, vieraat odottavat! + +— Odottakoot vielä hetkisen, täti. + +Täti Auguste-Aurore, joka ei suinkaan ole oikea tätini, puuhailee +huoneessa. Hänen harmaa silkkilaahustansa kahisee vihlovasti +korvissani. Aivoni työskentelevät kuumeisesti etsien syytä viivytellä +vielä joitakin silmänräpäyksiä. + +— Rakel, Erikkin on tuolla hallissa jo! + +— Kohta, kohta, täti, aivan kohta, sydämeni niin tykyttää. + +Tyttö peilissä tuijottaa tuskallisesti. Eikö löydy mitään pelastusta? +Eikö mitään? + +‒ Rakel, on sopimatonta noin odotuttaa itseään. Näin kirkkoherran +saapuvan jo kymmenen minuttia sitten. Sinähän olet aivan valmis. Nyt +me lähdemme, tai kutsunko Erikin sinua hakemaan? Parempi olisi, että +menisit hänen luokseen tuonne ylähalliin. + +— Ei, ei, täti, älä kutsu, älä kutsu, älä kutsut + +Tyttö peilissä kyyristyy kokoon ja purskahtaa kyyneliin. + +— Sinä olet hermostunut, lapsi kulta. Anastasia, tuokaa tänne +pikarillinen viiniä neidille. Morsiamet aina hermostuvat odottaessa, +saatpa nähdä Rakel, että olet aivan kuin toinen ihminen seremonian +jälkeen. No, rauhoituhan nyt. Sinä pilaat ulkomuotosi itkemällä. Kas +niin, kas niin. + +Kymmenen minuttia tämän jälkeen astun Erikin käsivarteen nojaten +salonkiin, joka tuntuu olevan tungokseen asti täynnä ihmisiä, tai +ainakin täynnä tuijottavia silmiä. Ei kukaan virka mitään, kaikki +tuijottavat vain kuin hautaussaattoa, välähtää ajatus aivoissani- Minä +katsahdan vaistomaisesti sulhaseeni. Hänkin on tavallisia kalpeampi, +piirteet näyttävät teräviltä ja silmien ympärillä on tummia varjoja. +Me astumme yhdessä keskilattialle jossa joku seisoo mustana ja +ankarana. Musta ja ankara puhuu pitkän aikaa, ja sitten minun sormeeni +työnnetään sormus, mutta niin kovakouraisesti, ikäänkuin vihaisesti. +Minä nostan hämmästyneenä katseeni sulhaseeni, mutta tämän kasvot ovat +liikkumattomat kuin tavallisesti, aivan kuin ajattelisi hän jotain +kaukaista. + +Hetken kuluttua pappi lakkaa puhumasta ja ihmiset tulevat onnittelemaan +meitä. Morsiusvihkon varressa on oka, joka pistää hansikkaan läpi, se +on pistänyt koko vihkimisen ajan. Minä käännän ruusuvihkoa kädessäni +ja tunnen samalla, miten joku hellittämättä katselee minua. Kohotan +päätäni ja kohtaan isäni hellyyttä säteilevät silmät. Loppu iltaa +on vain puheensorinaa, kukkien tuoksua ja epämääräistä tyhjyyden ja +levottomuuden tunnetta. Vieraittemme kasvot muistan kuin unessa, +tai kuin harson läpi, ne liikkuvat ja puhuvat kaukana minusta, niin +kaukana, kuin kuuluisimme eri maailmoihin. + +Tulee sitten jäähyväishetki. Kuin unessa kuljen ihmisparven läpi +kirjastoa kohden, jonne isän tuoli on pyöritetty. Minua peloittaa avata +ovi, minua peloittaa astua sisään. — Ainoastaan himmeä pöytälamppu +palaa. Isä istuu tuolissaan selin valoon, hän ojentaa käsivartensa +ja minä juoksen hänen syliinsä. Kumpikaan meistä ei saa sanotuksi +sanaakaan. Hetken kuluttua minä riistäydyn hänen sylistään ja kiirehdin +ulos huoneesta. Silmäni ovat sokeat kyynelistä, minä kuulen Erikin +äänen jostain läheltä, Petter vastaa hänelle, ja Anastasian äidilliset +käsivarret kietovat vaipan ympärilleni. Ja sitten minä äkkiä huomaan +olevani autossa, joka kiitää katua pitkin Rexin turhaan tavoitellessa +sitä. + +Uusi kotini loistaa yössä vastaani kuin satupalatsi. Kaikki akkunat +ovat valaistuja, ja portailla seisovat palvelijat odottamassa. Me +astumme tervehtien heidän ohitsensa, menemme suuren salongin läpi ja +pysähdymme sen takana olevaan pieneen kabinettiin. Erik auttaa vaipan +päältäni, ja minä vaivun matalaan, sinisellä silkillä päällystettyyn +nojatuoliin. Nyt vasta huomaan, että yhä edelleenkin pitelen +morsiusvihkoa kädessäni, sen kauniit ruusut alkavat jo nuokkua. Erik on +kadonnut. Pendyyli kaminan reunalla lyö kaksitoista — — —. Erik viipyy +yhä, ja raukea väsymys valtaa minut mielenliikutusten ja ruumiillisten +ponnistusten väsymys. + +Oviverho liikahtaa, ja Erik tulee sisään. Hän tulee suoraan luokseni ja +polvistuu tuolini ääreen. Katselen häntä ihmetellen. Hänen tavallinen, +järkähtämätön rauhallisuutensa on poissa, hänen silmissään on kiilto +ja poskilla palaa punainen täplä. Hän kietoo käsivartensa minun +ympärilleni ja puhuu kiihkeällä, mutta niin matalalla äänellä, että +minun on vaikea kuulla, mitä hän sanoo. + +— Rakel, Rakel, vihdoinkin sinä olet minun! Viimeiseen asti pelkäsin, +että vielä voisin sinut kadottaa. Nyt sinä et enää pääse pakenemaan +minulta, et pääse, et pääse! — Hän painaa kasvonsa syliini ja +hänen käsivartensa kietoutuvat yhä tiukempaan. Tuntuu, kuin olisin +tukehtumaisillani. Äkkiä nostaa Erik kasvonsa ja tuijottaa minuun kauan +ja terävästi. Sitten hän nousee hitaasti ja menee ikkunan luo. Hän +vetää verhot syrjään ja avaa ikkunan; hän sivelee otsaansa seistessään +siinä selin minuun. + +— Tuntuuko vetoa, Rakel? + +— Ei. + +Vaikenemme kumpikin. Raitis ilma ja syvä hiljaisuus henkii huoneeseen. +Koko talo näyttää nukkuvan. Sitten Erik sulkee ikkunan ja tulee ja +istahtaa viereeni. Hän näyttää jälleen aivan rauhalliselta. + +— Rakel, minä voisin odottaa, jos sinä antaisit minulle vähänkään +toiveita, että tunteesi minua kohtaan voivat muuttua... + +Sanat takertuvat kurkkuuni. — Minä en voi valehdella, en ole koskaan +oikein sitä voinut. Minun tunteeni... eivät voi... muuttua. + +Erikin silmissä leimahtaa ilkeästi. — Siksikö, että sinä ajattelet +jotakuta toista? Kas vaan, sinä säpsähdät! Luuletko, etten sitä +tiennyt? Tiesin kyllä! Siitä huolimatta päätin ottaa sinut omakseni, +ja siitä voit olla vakuutettu, — hän kumartuu niin lähelle minua, että +hänen hengityksensä huokuu kasvoihini, hänen silmänsä palavat niin, +että melkein polttavat minua, — voit olla vakuutettu, että saat oppia +tuntemaan olevasi minun, minun eikä kenenkään muun! — Hänen äänensä on +käynyt uhkaavaksi, ja minä tuijotan häneen kauhistuneena. Hän hillitsee +itsensä äkkiä ja kätkee kasvonsa käsiinsä. Me vaikenemme jälleen. +Sitten puhuu Erik matalalla, kiihkottomalla äänellä. + +— Suo minulle anteeksi, Rakel, jos säikähdytin sinua. Se ei ollut +tarkoitukseni. En voi tänään säilyttää mieleni tasapainoa ‒ ‒ ‒ On jo +myöhäinen, lähtekäämme täältä... pieni vaimoni. + +Hänen viimeinen sanansa sattuu minuun kuin isku kasvoihin, ja minä +nousen raskaasti matalasta tuolistani. Erik tarjoaa käsivartensa, +mutta minä menen hänen ohitsensa ovesta ulos, ja me nousemme portaita +yläkertaan. Portaisssa takertuu jalkani pitkiin, laahustaviin +vaatteisiini, minä horjahdan ja kompastun, Erik nostaa minut syliinsä +ja kantaa minut huoneeseeni. + + + + +15. + + +Erik oli hukuttaa minut kallishintaisiin koruihin, hohtokiviin ja +kaikenlaisiin muihin lahjoihin. Hän käytti täysin määrin lupauksensa, +tehden kaikkensa, mitä hänen vallassaan oli, jotta minä tuntisin +itseni onnelliseksi. Kaikesta huolimatta ei hän tietenkään saattanut +yrityksissään onnistua, sillä kaikissa hänen lahjoissaan näin minä +ne "kolmekymmentä hopeapenninkiä", joista olin myynyt itseni. Onnen +hetkiä olivat ainoastaan ne, jotka vietin vanhassa kodissani isäni +invaliidituolin ääressä, ja ne, jolloin tuhlailevasti kylvin rahaa +Petterin ja Anastasian käsiin. Petter ja Anastasia, nuo uskolliset +sielut, he olivat niin kauan saaneet tehdä parhaansa tullakseen toimeen +ilman rahaa, tai ainakin niin vähällä kuin mahdollista. Heidän kasvonsa +säteilivät, kun he huomasivat voivansa toimia ja menetellä kuin +"entiseen, hyvään aikaan". + +En ollut Erikille hiukkaakaan kiitollinen hänen suuresta +anteliaisuudestaan. Minä olin sen ostanut, ja kalliisti maksanut, ja +maksoin sitä yhä vieläkin, olin maksava sitä ehkä elämäni loppuun asti. +Tätä ajatellessani täytyi minun puristaa käteni nyrkkiin ja purra +hampaani yhteen. + +Uusi kotini ei koskaan ollut minulle koti. Kuljin siellä kuin vieras ja +muukalainen. Alakerran loistohuoneissa en viihtynyt, niihin kokoontuva +Erikin seurapiiri ei minua miellyttänyt, jäin sillekin aina vieraaksi. +Tiesin, että naiset keskenään parjasivat minua, ja herrat pitivät minua +jäykkänä ja ylpeänä. Erik moitti minua useasti käytökseni tähden, ja +minä kuuntelin nöyränä ja alistuvana kuten kuuliaisen vaimon tulee, +mutta seuraavalla kerralla en vaivautunut hituistakaan enemmän olemaan +heille ystävällisempi. Olin kohtelias emäntä, siinä kaikki. Suurin +osa heistä oli sodan aikana rikastuneita gulasheja ja nousukkaita, he +olivat minulle vastenmielisiä, ja varsinkin heidän ylellisen komeasti +puetut vaimonsa ja tyttärensä. + +Mieheni poissa ollessa vietin suurimman osan aikaani omissa +huoneissani. Kaunis kabinettini syvine ikkunakomeroineen oli minulle +mieluisin paikka. Siellä tunsin olevani eniten turvassa ja rauhassa. +Kuinka usein istuinkaan siellä kädet toimetonna sylissä ja katselin +aavaa merta. Tuntui niin viihdyttävälle, aivankuin meren majesteetti +olisi velloutunut sieluuni, henkien sinne viileyttä ja rauhaa. + +Kaikista huoneista oli minulle vastenmielisin upeasti sisustettu +makuuhuoneeni. Se ahdisti ja tukehdutti minua. Se oli kaikessa +huikeassa ylellisyydessään inhoittava huone. Minä vihasin sitä. + +Herbert kävi meillä usein. En ollut tiennyt, että hän ja mieheni +olivat niin hyviä ystäviä. Heillä näytti olevan yhteisiä liikeasioita, +tai ainakin otaksuin, että he keskustelivat sellaisista, kun he +sulkeutuivat Erikin työhuoneeseen. Kuinka ajattelematon minä olinkaan! +Se johtui luultavasti siitä, että mieheni toimet niin sanomattoman +vähän, tai ei laisinkaan, kiinnittivät mieltäni.- Oli kyllä hauskaa, +kun Herbert tuli hetkeksi huoneeseeni juttelemaan. Ei kukaan ollut niin +huvittava kuin Herbert, silloin kun hän halusi sellainen olla. + +Olimme lokakuussa, mutta päivät pysyivät siitä huolimatta kauniina ja +syksyisen kirkkaina. Erik oli ostanut minulle pienen moottoriveneen. +Sisäinen levottomuuteni ja onnettomuuteni ajoivat minut usein pois +asunnostamme ja silloin suuntasin tieni rantaan. Oli viihdyttävää +kiitää nuolena aavaa merta, viihdyttävää tuntea tuulen pieksemän +suolaisen hyrskeen kasvoillaan, viihdyttävää tuntea viiman tunkeutuvan +vaatteiden läpi niin, että jäsenet olivat jäätyä. Jospa se olisi +voinut tunkea aina sieluuni saakka ja jäätää kaikki polttavat, +kiduttavat ajatukset! — Kuinka ne houkuttelivat, nuo vihreät aallot, +kuinka ne kutsuivat, vaativat, vetivät... Mutta aina, juuri kun ne +olivat saamaisillaan tahtonsa perille, näin minä kuohuissa avuttoman +vanhuksen kasvot. Ne kasvot pidättivät minua, ne sitoivat minut. Minä +purin huuleni verille, mutta voimattomana ja väsyneenä käänsin veneeni +ulapalta rantaa kohden. Niin kävi joka kerta. + +Turvauduin vielä toiseenkin keinoon tappaakseni aikaani ja ajatuksiani. +Miehelläni oli taitava autonkuljettaja, hän opetti minut kuljettamaan +itse autoa, ja vähitellen saavutin tässäkin suuren taituruuden. Tämä +urheilu on omituinen siitä, että mitä nopeammin ajaa, sitä nopeampaa +vauhtia vain tahtoisi. Nopeammin, nopeammin, yhä vain nopeammin, +niin että pyörät tuskin maata koskettavat! Sellainen vauhti huumaa +nakertavimmankin ikävän! + + * * * * * + +On yö. Makaan komeassa vuoteessani, veri soutaa suonissa kuumeisesti, +ja huulia kuivaa. Voisi ehkä nukahtaa hetkeksi, jos sydän ei sykkisi +juuri niin nopeasti, mutta se sykkii niin, että käy raskaaksi +hengittää. Tuntuu sietämättömän tukalalle. Vuodevaatteetkin aivankuin +liimautuvat jäseniin, takertuvat kuin kahleet! + +Tämä on jälleen yksi niitä öitä, joilla ei tunnu loppua olevan. Yksi +niitä öitä, jolloin aika ei kulu, ei edes matele, se tuntuu suorastaan +seisovan paikallaan. Olen mielestäni jo kokonaisen ihmisiän seurannut +marmoripöydällä vieressäni seisovan pendyylin kulkua. Miten kiduttavan +hitaasti se liikutteleekaan mustia käsivarsiaan, niin hitaasti, että +luulen joskus sen pysähtyneen ja nousen kyynärpäiden varaan kuullakseni +vieläkö se todellakin käy? + +— Tik-tak-tik-tak. + +Sen valkoinen numerotaulu tuijottaa minua tylsästi, muistuttaen klovnin +valkoiseksi puuteroituja kasvoja, narrin kasvoja, ja lopulta alkaa +minusta tuntua, että minä itsekin olen, jollen juuri narri niin ainakin +hyvin lähellä mielipuolisuuden rajaa. + +Minä liikahdan ja siirrän katseeni etäämmälle huoneeseen. Siellä +on suuria ruusuvihkoja korkeissa kristallimaljoissa, ne ovat jo +lakastuneita, ne ovat hääkukkia... Käännän kiusaantuneena katseeni +niistä pois. + +Mutta minä en pääse ajatuksista, jotka kuihtuneet ruusuvihot taas ovat +herättäneet eloon, ja minä vääntelen itseäni tuskissani. — Mutta on +myöskin hetkiä jolloin ajatus uupuu, jolloin ei muista mitään, ei tunne +mitään, jolloin on _melkein_ hyvä olla, kunnes äkkiä nykyhetki palaa +uudelleen, yllättäen sellaisella äkillisellä voimalla, että kylmä hiki +pusertuu ruumiista ja koko olemus jähmettyy. Minä taistelen vastaan, +en tahdo ajatella, en tahdo, en tahdo, minä koetan pysyä rauhallisena, +koetan nukkua. + +Miten infernaalisesti vihaan tätä huonetta! Liekö koko avarassa +maailmassa toista niin vihattua paikkaa kuin tämä vankityrmäni? Olen jo +ehtinyt kärsiä täällä niin sanomattoman paljon, ja kärsimykseni ovat +painaneet leimansa koko huoneeseen. + +Harmaa seinä, johon surullisena olen tuijotellut, on muuttunut +mielestäni kyyneltyneen, harmaan harson näköiseksi. Tuolla ikkunan +lähellä oleva turkkilainen sohva on aivan käyttökelvoton, olen sillä +viettänyt unettoman tuskallisia öitä, ja olen vastoin "parempaa +tietoani" vakuutettu siitä, että se on epämukava. Kaunis persialainen +matto, muinainen ylpeyteni vanhassa kodissani, kyllästyttää minua nyt +kirjavine kuvioineen. Silkillä verhottu, iso himmeä kattolamppu pistää +silmiini ja tuottaa minulle päänkivistystä. + +Se on kauhea, tuo lamppu, _se elää_! Se loistaa niin itsekylläisen +tyytyväisenä ja levittää säleitään mitä suurimmalla itsetieloisella +varmuudella, ikäänkuin tahtoisi sanoa: tulkaa tänne vaan, te raukat, +kyllä minä valaisen, kyllä minä lämmitän, kyllä täällä riittää... Ja +sen pyöreässä liepeessä riippuvat koristepallot kiikkuvat tärkeän +näköisinä ja kirkuvat yhteen ääneen: kyllä täältä riittää... Kuinka +minä vihaan sitä lamppua. Tahtoisin kiskaista sen alas ja heittää +sen ulos ikkunasta. Mikä nautinto olisikaan kuulla sen pienten +koristepallojen särkyvän kadun kivitykseen. — + +Siniset verhot tuottavat minulle uskomatonta kauhua. Inhoan niitäkin +niin, että minun täytyy väliin sulkea silmäni päästäkseni näkemästä +niiden vihattuja, syviä, orvokinsinisiä laskoksia ja suuria tupsuja. +Ne tupsut, ne ovat niin raskaita, että lamauttava väsymys valtaa minut +heti, kun vain katseeni osuu niihin. + +Pahinta kaikesta on kuitenkin sininen silkkipeite. Sen hiljainen, kuiva +kahina nostaa tuskan kylmän hien otsalleni. Kim se liikahtaessani +kahisee, kuuluu melkein siltä, kuin nauraisi joku hiljaista, +vahingoniloista, ilkeää ivanaurua... + +Miksi minä en voi nukkua, nukkua niinkuin muut! Uni, uni, uni, minä +rukoilen, tule! _Tule_! + +Minun täytyy nousta istumaan. On vaikea hengittää; viluttaa ja +polttaa samaan aikaan. Äkkiä luulen kuulevani jotakin, ja minä vallan +jäykistyn. Eikö hallin ovessa käyty, eikö portaissa joku liikkunut? Ei. +— Yksinäisyys vaan tulee mustana ja matalana, yksinäisyys ja kauhu... + +— Tik-tak-tik-tak. + +Vilkaisen hermostuneena pendyyliä, kuuluu kuin tuo ääni; ei tulisikaan +pendyylistä, vaan minun omista aivoistani. Sielläkin tuntuu pieni +tulinen vasara iskevän hetki hetkellä tik-tak-tik-tak- + +Mikä tuli syö minun ruumistani? Helvetin tuli, kadotuksen tuli! +Minun sieluni se jo on kärventänyt poroksi. — Nauran äkkiä ääneen ja +kimakasti, mutta hätkähdän samassa. Mistä se nauru kuului? Joku oli +yhtynyt nauruuni, nauraen kahisevaa, kuivaa ivanaurua. Lamppu näyttää +lehahtaneen heleämpään valoon; pienet koristepallot kirkuvat, raskaat +tupsut uhkaavat tukahduttaa minut alleen... + +Eikö portaissa käyty? Varmasti! — Vastapäätä olevassa peilissä kohoaa +nuori nainen kyynärpäiden varaan, näyttää siltä, kuin laskeutuisi +hänen kasvoilleen vahanaamari, hänen lasimaiset silmänsä tuijottavat +liikkumattomina yhteen kohtaan, koko hänen vartalonsa jähmettyy +intensiiviseen kuuntelemiseen. + +Joku nousee portaita pitkin käytävään. Tänneköpäin? — Kalpeat kasvot +peilissä käyvät liidunvalkoisiksi. — Ei tännepäin, jumalankiitosl +Käytävän toisella puolella aukeaa ovi, ja sulkeutuu jälleen, sitten +on hiljaista. Olento peilissä kuuntelee yhä. Häneltä pääsee pitkä +helpotuksen huokaus ja hän laskeutuu vuoteelleen. + +Viereisestä huoneesta kuuluu kellon kumeita lyöntejä. — Ikäänkuin +kirkonkellot, ruumiskellot — Minä käännyn väsyneenä seinään päin. + + + + +16. + + +Eräänä iltana tullessani mereltä lapasin Herbertin portaissa. Hän +näytti vastoin tavallisuuttaan hiukan levottomalta ja kiihtyneellä. +Olivatkohan he riitautuneet Erikin kanssa? Pyysin häntä jäämään +päivälliselle, mutta hän syytteli kiireellisiä töitään ja kiirehti +nopeasti ulos. Mitä oli Herbertille tapahtunut? + +Tullessani eteiseen näin mieheni seisovan työhuoneensa ovella ikäänkuin +odotellen minua. Hän oli kaiketi kuullut äänemme portaissa. + +— Rakel, minulla on sinulle puhuttavaa. + +— Salli minun muuttaa pukua ensin. + +— Ole niin hyvä. + +Puolen tunnin kuluttua tulin mieheni työhuoneeseen. Hän istui +kirjoituspöytänsä ääressä. Vihreällä kaihtimella verhottu lamppu paloi +pöydällä, mutta hän istui niin, että hänen kasvonsa olivat varjossa. +Hän käänsi hiukan päätään minun tullessani sisään. + +— Minulla on sinulle tärkeätä sanottavaa. + +— Kuinka juhlallista! Mitä asia koskee? + +— Sinua. + +— Minua? + +— Niin, mutta älä jää siihen seisomaan, istuudu tuohon lampun ääreen ja +kuuntele rauhallisesti mitä minulla on sanottavaa. + +— Onko isä huonompi, onko hänellä ollut kohtaus, onko... + +— Isälle ei ole tapahtunut yhtään mitään. Sinun mielikuvituksesi lähtee +heti lentoon, hänelle oi ole tapahtunut kerrassaan mitään. Asiat on +vallan toinen. Tahtoisin tiedustaa sinulla erästä seikkaa, Rakel, älä +pidä minua epähienona taikka turhan kyselijänä, sillä minun _täytyy_ +tietää se. + +— Sepä vasta pitkä alkulause! Puhu suoraan, ole niin hyvä. Mitä sinä +tahdot tietää? + +— Siis: mitä tapahtui sanatoriossa sinun ja ruhtinaan välillä? + +— Erik! + +— En kysy sitä mustasukkaisuudesta, minun on vain pakko päästä siitä +selville. Minä _tahdon_ sen tietää. + +— Ja minä _en tahdo_ sitä sanoa. + +Tuli kuoleman hiljaisuus. Olimme kumpikin puhuneet yhtä päättävästi ja +varmasti. Erik otti paperiveitsen pöydältään ja alkoi leikkiä sillä. +Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi, kun Erik nousi tuoliltaan ja +alkoi hitaasti astua matolla. + +— Näyttää olevan parasta puhua sinulle avomielisesti. + +— Epäilemättä. + +— Katsos, minä olen jo kauan tehnyt N:n valtiolle pieniä palveluksia. +Sinä et sitä tiennyt, näen, että kauhistut. + +Sydämeni oli todellakin pysähtyä. En ollut uskoa korviani. Mitä Erik +tarkoitti? Oliko siis hänkin — — — + +— Niin, sinä et sitä tiennyt. Enkä minäkään sinusta mitään tullessasi +sanatorioon. Mutta samalla kun kiinnitit huomiotani heräsi minussa +myöskin epäluulo. Muistatko sähkösanomaa, jonka kerran sait sanatorion +tiellä? Se vahvisti epäluulojani, ja sittemmin sain varmuuden. Sain +varmuuden toisestakin asiasta, siitä nimittäin, että olit aivan kuin +luotu minulle vaimoksi. Minä tarvitsin vaimon, jolla on kekseliäisyyttä +ja energiaa. + +Olin aivan kuin salaman iskemä. + +— Miksi — — — sinä sanot minulle — — — tämän kaiken? + +— Siksi, että nyt sinun kekseliäisyyttäsi tarvitaan! + +— Mitä sinä tarkotat? + +— Kuuntele tarkasti. Santahaminassa, missä näkyy nuo neljä +marconipylvästä, on langaton sähkölennätinasema. Siellä säilytetään +luonnollisesti myöskin langattoman sähköityksen salamerkkien avainta. +Se on sinun saatava käsiisi. Ja jotenkin pian. + +— Tarkoitatko sinä, että minä — — — todellakin — ‒ ‒ + +Päätäni huimasi, ajatukseni temmelsivät hurjasti ja sekavina. +Oliko todella mahdollista, että tuossa istui Erik ja vaati minulta +vakoojattaren palveluksia niin rauhallisella ja jokapäiväisellä äänellä +kuin olisi ollut kysymyksessä pieni huviretki jonnekin saaristoon? +Oliko mahdollista, että Erik siis itsekin oli vakooja, oli ollut sitä +kauan? + +— Minä tarkoitan juuri mitä sanon. Koeta rauhoittua ja koota +ajatuksesi. — Erikin ääni oli hiukan terävä. + +— Minun pitäisi siis ruveta vakoojattareksi! + +— Ei ruveta, vaan jatkaa sillä alalla, jolla olet jo saavuttanut niin +monta kaunista ennätystä. Herbert on minulle kertonut miten taitava +olet. + +— Herbertkö kertonut! Herbertkö pettänyt minut! Se ei ole mahdollista. +— Minussa leimahti silmitön suuttumus. Tämä oli katalaa. Olivatko he +molemmat liittoutuneet minua vastaan, ja siksikö Herbert oli ollut niin +levoton tavatessaan minut portaissa? + +— Älä viitsi raivostua, ei se kannata. Koetetaanpa nyt neuvotella +siitä, miten parhaiten pääsisit Santahaminaan. + +— En koskaan! En koskaan! + +Erik tuli tyynesti luokseni. Hän tarttui kylmillä käsillään +ranteisiini, niin etten voinut liikahtaakaan. Hänen äänensä oli pehmeä +ja matala kuten tavallisesti, mutta hänen silmänsä polttivat minua, +polttivat aina sieluun asti. + +— Rakel. Minua kohtaan et voi käyttää sanoja: en koskaan. Tässä talossa +tahdon vain minä, ja määrään vain minä, ja minua tottelevat _kaikki_. +Hän laski käteni irti, kääntyi ja mennen erään seinän luona seisovan +pikkupöydän luo, kaatoi siellä seisovasta viinikarahvista pikariin +viiniä ja toi sen minulle. + +— Juo tämä. + +Minä join, mutta käteni vapisi niin, että puolet viinistä kaatui +syliini. Erik pyyhki sen pois. Sitten hän jälleen istahti tuoliinsa. + +— Ole niin hyvä ja kerro minulle nyt, mitä tapahtui sanatoriossa sinä +yönä, jolloin matkustit pois. + +— Mitä se sinua liikuttaa? + +— Jonkun verran, mutta voin melkein itsekin sen arvata. Sinä varastit +kartat, mutta mihin ne sitten joutuivat? + +— Annoin ne takaisin ruhtinaalle. + +— Kopioimatta niitä? + +— Kopioimatta niitä. + +— Olitko sinä mieletön! + +— Tuottaako sinulle iloa kiduttaa minua? + +— Ei, todentotta, Rakel, mutta täytyyhän minun tietää miten asiamme +ovat. Jos annoit ruhtinaalle kartat, niin tietääkö hän, että sinä itse +ne varastit. + +— Tietää kyllä. + +— Mutta siinä tapauksessahan — — — Sinuthan voidaan viedä minä hetkenä +hyvänsä, ja minut myöskin! Mistähän johtuu, että sinua ei vielä ole +vangittu, ja siitä on kuitenkin kulunut kohta vuosi? Sehän on aivan +käsittämätöntä. + +Erik siveli levottomana otsaansa. + +— Ruhtinas matkusti Englannin kautta Roomaan. Hän ei nähtävästi ole +ilmiantanut sinua, sehän on päivän selvää. Ja hän tulee luultavasti +viipymään siellä noin parin vuoden ajan. Niin, niin se on! Niin sen +täytyy olla! + +— Minkä — — — täytyy olla?— + +— Se hyöty siitä oli, Rakel, ruhtinaan rakkaudesta sinuun! Hän ei +saattanut antaa sinua ilmi, hän tiesi, mikä sinua olisi odottanut. + +Vastustamaton vavistus puistatti minua. Tunsin niin suurta heikkoutta, +että minun täytyi käsin puristaa tuolinkaidetta, etten liukuisi +lattialle. + +— Erik! Jos ruhtinas rakkaudesta säästi minua, etkö sinä sitten, joka +olet minun mieheni, voi säästää minua tällaisesta tehtävästä, sinä, +joka myöskin sanot rakastavasi minua? + +— Sinä et tätä ymmärrä. Sinä et ymmärrä, että sinä juuri tämän vuoksi +olet minulle, meille, niin tärkeä. — + +‒ Tarkoitatko... että olet mennyt kanssani naimisiin, siksi että... +olin vakooja? + +— Siksi... Ja toisestakin syystä. + +— Mistä? + +Erik nousi tuoliltaan ja tuli hitaasti luokseni. Hänen kätensä liukui +hiusteni yli kaulalle. Minä vihasin sitä kättä. + +— Sinä olet sanomattoman kaunis nainen, Rakel. + +Tahdoin häpeästä vaipua maan alle. Kyyristyin kokoon välttääkseni +hyväilevää kättä; sen kylmyyskin poltti kuin kuuma rauta. Tunsin +tukehtuvani, ja voimaton raivo ja inho saivat minut vapisemaan. Mutta +minä en tahtonut sittenkään antautua. Työnsin syrjään Erikin käden ja +hypähdin seisomaan. + +— Sano mitä tahdot. Mutta minä en enää suostu olemaan vakoilija. Juuri +siksi menin kanssasi naimisiin päästäkseni sellaisesta inhoittavasta ja +alentavasta työstä. + +— Sen tiedän, mutta Herbert ja minä olimme sinua viekkaampia, me +pyydystimme sinut uudelleen. Luuletko, että niin vähällä lasketaan +sellainen kultalintu irti! Sanon sinulle, Rakel, ei ole monta niin +sanomattoman näppärää naista kuin sinä. Sinä olet kultaa kalliimpi, +olemme sinua usein yhdessä Herbertin kanssa ihailleet. + +— En olisi uskonut Herbertistä, että hän olisi ollut valmis myymään +minut. — Mutta oli miten oli, minä en suostu. + +— Rakel, älä kiihdytä minua. En ole pyytänyt sinulta suostumusta, +siitä ei ensinkään ole kysymys. Kysymys on miten saat salamerkit +Santahaminasta. + +Minä käänsin hänelle selkäni ja lähdin ovelle. Mutta hän oli siellä +ennen minua. Hän väänsi oven lukkoon ja pani avaimen taskuunsa. Minä +vapisin voimattomasta raivosta ja surusta, mutta hän oli yhtä tyyni +kuin ennenkin. + +— Asia ei näy olevan sinulle selvä, Rakel. _Sinun täytyy tehdä tämä!_ +Jos et tee, kieltäydyn minäkin maksamasta mitään isäsi ylläpidoksi. + +— Sitä sinä et voi tarkoittaa! + +— Juuri sitä tarkoitan. + +— Mutta sinä olet luvannut. + +— Ja sinä olet luvannut, ettei mikään uhraus ole sinulle liian kallis, +kun on isäsi onni kysymyksessä! + +Ei mikään _oikeutettu_ uhraus! + +Oikeutettu uhraus! — Erik nauroi kyynillisesti. Kas tässä on avain, +mene minne haluat, ja tee mitä haluat, mutta muista yksi seikka: ei +penniäkään rahaa isällesi ennenkuin sinä taivut. Nyt voit mennä. + +Minä tempasin avaimen, sain oven auki ja juoksin yläkertaan. Sulkeuduin +huoneisiini ja kyyristyin ikkunakomeroon. Sydämeni sykki kuin olisi +se ollut pakahtumaisillaan, käteni vapisivat ja silmissäni hämärsi. +Mikä peto hän olikaan! Mikä peto, mikä peto... Kaksi sanaa kohisi +vuoroin korvissani, ne polttivat aivoissani, ne raatelivat ja repivät: +Satimessa, satimessa, ja, petetty, petetty! + +Satimessa, satimessa... petetty, petetty... Herbert, veljeni tai +melkein veljeni, oli minut pettänyt, juonilla houkutellut minut ansaan, +naittanut minut vakoojalle pakoittaakseen minut harjoittamaan vihattua +entistä ammattiani! Miten viisaasti, miten sanomattoman viisaasti! — — — + +Turhaan olen uhrautunut — — — turhaan olen myynyt itseni. Suostuessani +tähän vihattuun avioliittoon kadotin kaiken itsekunnioitukseni, kuinka +hullu minä olinkaan kuvitellessani sitä ainoaksi pelastukseksemme — — +— hullu — — —! Tuhatkertaisesti olin pahentanut asemani, nyt olin sekä +orjatar että vakoojatar! + +Katkera nauru puistatti minua, minua nauratti niin, että sain +kouristuksia, mutta en voinut lakata nauramasta. Kyyneleet kohosivat +silmiini ja päähäni koski kipeästi, mutta minun täytyi yhä vain nauraa. +— Vihdoin tuli raukeus ja tukahdutti naurun, pää tuntui tyhjältä, ja +jäsenissä hiipi kummallinen kylmyys. + +Pari tuntia myöhemmin laskeuduin jälleen portaita alas ja naputin +mieheni työhuoneen ovelle. Hän istuu hiukan kumarassa kirjoituspöytänsä +ääressä ahkerassa työssä. Tullessani sisään nostaa hän päätään ja luo +minuun nopean, tutkivan katseen, ja hänen äänensä on asiallinen kuten +tavallisesti. + +— No, mitä sinä olet päättänyt, Rakel? + +— Minä alistun, mutta yhdellä ehdolla. + +— Entä jos minä en siihen ehtoon suostu. + +— Silloin minä jätän sinut. + +Erik hymyilee, hänen hymynsä on niin julma, että se tuo jälleen pedon +mieleeni. Hänen kapeat, yhteenpuristetut huulensa ovat taasen niin +punaiset kuin tihkuisivat ne verta. + +— Sinä et voi jättää minua, Rakel. Jos epäilisin sinua sellaisista +aikeista, sulkisin sinut huoneeseesi... koko elämäksesi. + +Tunnen, että hän puhuu totta, ja minä puristan hermostuneesti vapisevat +käteni nyrkkiin. Kuinka avuton olenkaan hänen käsissään! + +— Millainen on ehtosi? + +— Mitä siitä, jos et kerran suostu. + +— En ole sanonut, etten suostu! Älä ole lapsellinen, Rakel, emmekö +voisi puhua tästä asiasta aivan järkevästi ja rauhallisesti. Tule tänne +istumaan. ‒ Hän yrittää tavoittaa minua, mennessäni pöytänsä ohi, mutta +minun onnistuu välttää hänen kättään, ja minä istahdan pienen matkan +päähän suureen nojatuoliin. + +— Tahtoisin, että siirtäisit isäni tilille tietyn rahasumman, niin että +hänen taloudellinen toimeentulonsa olisi turvattu, vaikkakin minua tai +meitä, kohtaisi... onnettomuus. Sinä tiedät miten monen vaaran takana +ovat nuo salamerkit! On hirvittävää ajatella, että isä voisi jäädä +yksin ja avuttomaksi. + +Erik näyttää miettivältä. Hän nousee kävelemään, astuu pari kertaa +lattian poikki ja istuu jälleen. Mutta hetken kuluttua hän nousee +uudelleen, tulee luokseni, sytyttää vieressäni seisova lampun palamaan, +niin että häikäisevä valo lankeaa kasvoilleni. Hän tarkastaa minua +kauan ja terävästi. + +— Tahtoisinpa tietää, onko tuo ehdotus niin vallan viaton miltä se +kuuluu. Ajatteletko, että kun isäsi toimeentulo on turvattu, niin on +kaikki muu sinulle yhtäkaikkista, ja että silloin minä olen kadottanut +vallan sinun ylitsesi. Älä kuvittelekaan sellaista, minulla on muitakin +mahdollisuuksia pakottaa sinua oleman järkevä. — Hänen äänessään on +uhkaa. Minä nauran. + +— Tietysti sinulla on! Silloin sinä tietysti alat lyödä ja +pahoinpidellä minua. Sinun "rakkautesi" minuun on kummallista laatua, +Erik. — Ja minä nauran yhä. + +— Älä naura noin, älä naura noin! Rakel, lopeta! Kuuletko Rakel! + +Hän painaa päätäni rintaansa vastaan, ja tympäisevä vastenmielisyys +tukahduttaa nauruni. + +— Minä olen itsekäs, ja väliin julma, — miehet ovat yleensä sellaisia. +Mutta minä rakastan sinua sittenkin, vaikka rakkauteni onkin sinun +sanojesi mukaan "kummallista laatua". — Sinun retkesi Santahaminaan +ei luultavasti kuitenkaan ole juuri niin vaarallinen, kuin näyt +luulevan, sillä meillä on ystäviemme joukossa sangen vaikutusvaltaisia +henkilöitä, sangen vaikutusvaltaisia todellakin, ja satamassa odottaa +meitä laiva valmiina tarpeen tullen lähtemään minä hetkenä hyvänsä. +Jollet toimi niin typerästi, että joudut itse paikalla kiinni, niin on +sinulla kaikki pelastuksen mahdollisuudet, vaikka olisitkin herättänyt +vakavia epäluuloja. — Mutta minä teen sinulle kernaasti mieliksi, kun +olet järkevä. Ja nyt puhumme siitä rahasummasta. — Hän siirtyy pöydän +luo, avaa erään laatikon ja vetää sieltä esille shekki-kirjan. + +— Paljonko, Rakel? + +Minä otin hänen rahansa, hänen saastaiset rahansa, "kolmekymmentä +hopeapenninkinä" uudelleen. — + + + + +17. + + +Pari päivää myöhemmin esitettiin minut Viaporin komendantin +tanssiaisissa langattoman sähkölennätinosaston päällikölle. Esittely +tapahtui talvipuutarhassa, jossa istuin muutamien naisten, Herbertin +jolle en enää koskaan kahdenkesken ollessamme puhunut sanaakaan, ja +parin muun upseerin seurassa. Luutnantti Grigorkoff oli vallattoman +ja hiukan poikamaisen näköinen, mieleni kävi kevyeksi katsellessani +häntä salaa, sillä minusta näytti, ettei minulle voisi tulla mitään +voittamattomia esteitä hänen suhteensa. Ihmettelin hiukan itsekseni, +miten niin nuorelle upseerille oli uskottu sellainen tärkeä toimi. +Mutta minulta jäi silloin huomaamatta voimakas piirre hänen suunsa +ympärillä; sen salasivat hyvin pienet, tummat viikset. Kaikesta +poikamaisuudestaan huolimatta oli hän mies, joka tiesi mitä tahtoi. + +Mutta minäkin tiesin, mitä tahdoin. Ja mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo +paholainenkin, sanotaan. Mutta työni kävi sittenkin vaikeammaksi kuin +luulin. + +Kun meidät oli esitelty, annoin hänelle tilaisuuden istua viereeni, +eikä hän ollut hidas käyttämään tätä tilaisuutta. Minä istuin +ihanan venetsialaisen kristallikruunun alla, ja vastapäätä olevasta +peilistä näin, miten hiukseni hohtivat säteilevällä kupariloistolla. +Ihastuttavampaa ja kallisarvoisempaa pukua kuin musta pitsipukuni, +josta kaula ja käsivarret eroittautuivat häikäisevän valkoisina, en +ole milloinkaan kantanut, enkä nähnyt kenenkään muunkaan kantavan. +Niin narrimaiselta kuin kuuluukin, en itsekään voinut olla ihailematta +kuvaani peilissä, — mitenkä sitten tavallinen, syntinen mies? + +Hänen kasvoillaan kuvastui kunnioittava ihailu, ja hän teki parhaansa +ollakseen niin huvittava ja miellyttävä kuin mahdollista. Poika parka, +jospa hän olisi tiennyt! Mutta hän ei tiennyt, ja sinä iltana meistä +tuli hyvät ystävät. Hän pyysi saattaa minut kotiin, sillä Erik ei ollut +tanssiaisissa. + +Oli kirkas kuutamo noustessamme autioon. Luutnantti kääri huolellisesti +autovaipan polvieni ympärille, istahti itse viereeni, ja niin me +lähdimme. Kuinka kuvaamattoman ihanaa tulla kuumasta, painostavasta +tanssiaissalista raittiiseen, puhtaaseen yöilmaan ja kiitää nuolena +tyhjien katujen läpi. Ohjasin itse, kuljettaja istui takanamme. Me +suorastaan lensimme! Poliisit katujenkulmissa tahtoivat pysähdyttää +meidät, mutta ennenkuin ehtivät avata tarpeeksi uniset silmänsä, olimme +me jo kaukana, näkymättömiin hävinneinä. + +Sininen silkkipäähineeni liukui niskaan jääden sinne liehumaan leuan +alle sidotuista nauhoista. Ankara veto tempasi jo ennestään tanssista +höltynyttä tukkalaitettani ja kiskasi valloilleen hiukset. Ne liehuivat +ja hulmusivat luutnantti Grigorkoffin kasvoihin. Hän nauroi ja koetti +pitää niistä kiinni, mutta viima tempasi ne aina uudelleen hänen +käsistään. + +En ajanut suoraan kotiin. Luutnantti kumartui lähemmäksi minua; hän +alkoi hengittää kiivaammin. + +— Rouva Dahl sanokaa minulle ristimänimenne. + +— Rakel. + +— Todellako? + +— Kuinka niin? + +— Kun se on teille niin tarumaisen sopiva. Muistattehan: „- sillä Rakel +oli ihanakasvoinen, ja sorea muodoltaan...” Sellainen oli ensimäinenkin +Rakel, sellaisia hänen seuraajattarensakin. + +Minä naurahdin, ja juuri silloin pysähtyi auto tempauksella kotini +eteen. Hän auttoi minua laskeutumaan autosta ja saattoi minua portaita +ylös pylvästöön pääoven eteen. + +— Hyvää yötä, luutnantti Grigorkoff. + +Hän kumartui ja suuteli tulisesti kättäni. + +‒ Ihana rouva Rakel, sallikaa minun tavata teitä huomenna! + +‒ Luulen, että minulla ei ole huomenna aikaa. + +‒ Toki joku hetki, määrätkää vain, ainoastaan neljän ja kuuden välillä +olen huomenna työssäni. + +— Mutta juuri silloin on aika, jolloin minulle sopii. Ei, minä en voi +tulla! + +Oikkuni kiihoittivat häntä. Hän pyysi yhä hartaammin ja hänen nuoret +kasvonsa olivat kuutamossa niin lapsekkaat ja kauniit, että minun tuli +vaikea olla. Omantuntoni syyttävät äänet nousivat tällaista huutavaa +vääryyttä vastaan, mutta minulla ei ole ollut varaa pitää omaatuntoa. + +— No olkoon kuten tahdotte, tulen Fazerin kahvilaan huomenna kello +kolme. Mutta jollette silloin ole siellä, niin en tahdo tuntea teitä +enää ensinkään. + +— Minäkö en olisi siellä! Olen siellä jo vaikka kello kahdelta teitä +odottamassa. Hänen silmänsä säihkyivät vakuuttavasti, ne olivat +melkein mustat tähtien valossa, ne muistuttivat toisia, tummia silmiä, +jotka kerran, sata vuotta sitten, säihkyivät minulle tuntureilla — — +‒ siellä kaukana. Sydäntäni vihlasi kipeästi, sanoin hyvää yötä ja +katosin raskaan, raudoitetun oven taa. Se kumahti takanani lukkoon kuin +vankilan ovi. + +Hallissa oli jo aivan pimeä, mutta Erikin työhuoneen oven raosta +loisti kapea valojuova. Se näytti saalistaan vaanivalta käärmeellä, +joka vartioi herransa, peikon, luolan suulla. Vastenmielisyys valtasi +minut tympäisevänä; hiivin oven ohi varpaillani, hiljaa, varovasti kuin +varas. Jospa hän ei olisikaan sattunut kuulemaan tuloani I Jospa minä +pääsisin näkemästä tänä yönä hänen vihattuja kasvojaan! + +Ehdin äänettömästi portaille, kuinka hyvä, että ne olivat kivestä, +etteivät saattaneet natista! Portaiden yläpäässä pysähdyin vielä +kuuntelemaan, mutta kaikkialla oli haudan hiljaista. Hiivin +makuuhuoneeseeni, sain vaatteet jotenkuten yltäni ja menin vuoteeseeni. +Pieni pendyyli nakutti marmoripöydällä vuoteen vieressä, lamppu paloi +himmeästi, nakertava ikävä ja katkerat ajatukseni eivät antaneet minulle +rauhaa ‒ ‒ ‒ + +Raskaat, orvokinväriset verhot oven luona liikkuivat. Miehen käsi +siirsi ne syrjään, Erik tuli lattian poikki ja istahti vuoteeni +reunalle. Hänen katseensa oli terävä. + +— On ollut niin paljon työtä, en ole vieläkään aivan valmis, mutta +olisin utelias kuulemaan, miten sinä olet onnistunut? + +— Noin jotakuinkin. Tapaan hänet huomenna uudelleen. Nyt minua kovin +väsyttää, kertoisin siitä mieluummin huomenna tarkemmin. + +Kuinka minä vihasin tuota miestä, vanginvartijaani, orjakauppiasta, +isäntääni! Kuinka minä vihasin ja inhosinkaan omaa voimattomuuttani! + +Pirullinen hymy väreili Erikin huulilla, ikäänkuin hän olisi lukenut +ajatukseni. Ehkä hän lukikin ne, ehkä hän olikin itse paholainen? Hän +kumartui hiukan eteenpäin, tarttui omistajan rauhallisella varmuudella +käsivarteeni, pyyhkäsi ylös leveän, ohuen balistihihan aina olkapäähän +asti ja painoi huulensa lämmintä, värähtelevää ihoa vastaan. + +— Hyvää yötä, pieni vaimoni, ikävää, että minulla vielä siellä alhaalla +on tärkeää työtä, ja eräs vieras. — + +Mikä kirous piileekään rakkaudessa, mikä kuluttava tuli, mitkä +kadotuksen tuskat! Rakkauteni isääni oli eksyttänyt minut rikollisuuden +teille. Rakkauteni ruhtinaaseen oli muuttunut taakaksi, raskaammaksi +kuin saatoin kantaa. Ja Erikin, mieheni, rakkaus oli ajaa minut, ei +epätoivoon, vaan suoraan helvettiin. + + + + +18. + + +Tapasin usein luutnantti Grigorkoffin, kahviloissa, päivälliskutsuissa, +tanssiaisissa. Hänestä tuli minun nöyrä orjani, joka ilolla seurasi +pienintäkin viittaustani. Mutta yhdessä asiassa hän oli aivan mahdoton. +Aina kun kiertäen kaartaen sain puheen käännetyksi Santahaminaan +käänsi hän sen heti uudelleen muualle. Yhden ainoan kerran rohkenin +leikillisesti huomauttaa, miten mieltäkiinnittävää olisi nähdä langaton +sähkölennätinasema, mutta hän kävi aivan vakavaksi ja loi minuun niin +kummastelevan katseen, että minulle selvisi, miten turhaa minun olikaan +toivoa, että hän vapaaehtoisesti suostuisi viemään minut sinne. Asia +oli mutkallisempi kuin olin luullut. + +Näin oli kulunut kaksi viikkoa turhiin yrityksiin ja marraskuun +ensimmäinen päivä koitti kylmän kirkkaana. Katsellessani aamulla +ikkunakomerostani merelle, näin lakkapäitten laineitten syöksyvän +rantaan ja auringon paistavan niin säteilevän kirkkaana kuin ei muuta +kuin onnea ja autuutta olisikaan maan päällä. Siiloin minussa syntyi +ajatus. Kenties minä onnistuisin tänään. + +Tiesin, että luutnantti Grigorkoff oli kaupungissa, josta hän aikoi +kello 1/2 6 palata Santahaminaan. Kello 5 otin öljymekkoni ja kaikki +mitä moottorimatkalla tarvittaisiin, ja lähdin alas rantaan. Ja niin +sattui, että kun pieni laiva läheni Santahaminaa Nikolainkirkon +kellojen lyödessä puoli kuusi, lähenin minäkin sitä toiselta suunnalta +matkalla mereltäpäin. Aallot kohisivat kokassa ja vesi poreili +moottorin reunoja vastaan, kiidin saarta kohden huimaavaa vauhtia, +pieni laivakin läheni, mutta hitaammin. + +Juuri kun olin sivuuttamaisillani saaren kumarruin äkkiä alas ja +katkasin penkin alla pattereista sähkölangan. Vene lensi eteenpäin +vielä muutaman metrin ja joutui sitten tuuliajolle. Katkaisin langan +päistä kiiltävät metalliosat, kiersin päät yhteen, ettei vikaa heti +voitaisi huomata, jos laivasta koetettaisiin saada moottori uudelleen +käyntiin. + +Taaskin näytin erehtyneeni laskelmissani. Laivasta ei onnettomuuttani +ensinkään huomattu. Veneeni oli ajelehtimaisillaan saaren taakse, ja +pieni laiva oli jo miltei Santahaminan laiturilla. Mikä nyt neuvoksi? + +Samassa näin liikettä laivalla ja sydämeni alkoi sykkiä nopeammin. +Huomasivatko he nyt minut? aivan oikein, pieni laiva muutti suuntaa, +tuprutti savua ja alkoi liikkua minua kohden. Pian tunsin luutnantti +Grigorkoffin, joka tarkasti tähystellen nojasi kaidepuun yli. Laiva oli +täynnä sotilaita. + +Työskentelin ahkerasti koneitteni luona. + +— Rouva Dahl, tekö se todellakin olette, luulin jo kaukaa tuntevani +teidän veneenne. Oletteko haaksirikkoutunut? — Ääni oli luutnantti +Grigorkoffin, hän huusi minulle laivasta pitäen käsiään torvena. Nousin +seisomaan koneitten äärestä, joiden viereen olin polvistunut. + +— Minä se olen. — Laiva oli nyt niin lähellä, ettei minun tarvinnut +huutaa. — Kuten näette olen haaksirikkoutunut, olen puuhannut koneitten +kanssa niin että käteni ovat kylmästä kankeat! + +Laivasta heitettiin minulle nyt köysi, jonka kiinnitin veneeseeni. +Olin onnellinen huomatessani, ettei siellä aiottukaan yrittää tulla +tarkastelemaan koneistoa. + +— Teidän täytyy nyt seurata meitä Santahaminaan ja odottaa siellä +tunnin ajan, silloin tämä viheliäinen laivanhylky kulettaa teidät +veneinenne takaisin kaupunkiin. — Luutnantti Grigorkoff oli siirtynyt +laivan perään, josta hän saattoi mukavasti jutella minulle, veneeni kun +oli tuskin parin metrin päässä laivasta. + +— Odotan kernaasti, jos siellä vain jossain voisi lämmitellä, katsokaa +miten punaiset käteni ovat. — Nostin kohmettuneet käteni ilmaan, ne +olivat todellakin hyvin punaiset. + +— Pienet käsiraukat! — sanoi luutnantti, ja hänen poikamaisessa +äänessään oli hellä sävy. — Voisin kyllä viedä teidät erään naimisissa +olevan ystäväni luo, mutta hän asuu saaren toisessa päässä ja minun +täytyisi välttämättä käydä ensiksi asemalla. + +— Käykää toki, voinhan odottaa rannassa niin kauan, tahi ehkä teillä ei +olisi mitään vastaan, jos seuraisin teitä. Se on lapsellista minulta, +mutta minua hiukan peloittaisi jäädä yksin aivan ventovieraaseen +paikkaan, jossa lisäksi vilisee teidän villejä sotilaitanne. Ne ovat +niin hurjan näköisiä. + +Ennenkuin luutnantti ehti vastata, laski laiva laituriin, ja +sinellimekkoinen joukko alkoi purkaantua maihin. Luutnantti kiirehti +auttamaan minua. Nousimme pientä mäkeä ylös ja käännyimme oikealle. +Astuessamme vasemmalla puolella olevien suurten parakkien ohi alkoi +minua puistattaa. Täällähän oli K... ta pidetty vangittuna, ennenkuin +hänen aivankuin ihmeen kautta onnistui paeta juuri ennen teloitusta... +Kuljimme edelleen, kiersimme suuren santakuopan, ja astuttuamme +vielä noin kilometrin verran jouduimme lopulta langattomalle +sähkölennätin-asemalle. Luutnantti, joka koko ajan oli vilkkaasti ja +iloisesti keskustellut kanssani, kävi äkkiä vaiteliaaksi ja hiukan +vaivaantuneen näköiseksi, kun lähenimme pientä puurakennusta. Sen +edustalla seisovat vartiosotilaat katselivat meitä hiukan pitkään ja +kummeksien, kun astuimme heidän ohitsensa, mutta välittämättä heidän +katseistaan johdatti luutnantti minut suoraan aparaattihuoneeseen. +Pöydän ääressä istuva sotilas hypähti pystyyn ja ojentautui suoraksi. + +— Onko mitään tapahtunut? + +— Äskettäin oli puhelu. He eivät näy tietävän että meillä on täällä +näin voimakas asema. Ikävä, ettemme tunne heidän salamerkkejään. + +— Hyvä on, Ivan. + +Luutnantti siirtyi huoneen perällä olevan koneen ääreen. Hän avasi +erään kaapin ja pani erään pyörän huimaavaan liikkeeseen. Syntyi +häikäisevä valo, hän sulki kaapin uudelleen ja nosti kuulotorven +korvansa juureen. Ivan oli poistunut. + +Luutnantti Grigorkoffin puuhaillessa koneen ääressä olin nopeasti +ja salaa ottanut huoneesta yleissilmäyksen. Missä säilytettiin +salamerkkien ohjetta? Huone oli mitä vaatimattomimmin sisustettu, monta +mahdollista säilytyspaikkaa siellä ei ollut. Luultavasti oli se tuolla +pöytälaatikoissa. Koska ja kuinka saisin sen sieltä? Jos saisin jäädä +hetkeksikin yksinäni huoneeseen! + +Luutnantti laski kuulotorven alas. Hän kääntyi minua kohden ja +koetellen taskujaan etsi esille hopeisen sigarettikotelon. Huomattuaan +sen olevan tyhjän hän tuli pöydän ääreen, jonka luona minä seisoin +ja avasi erään pöytälaatikoista avainkimpussaan olevalla avaimella. +Pidätin hengitystäni jännityksellä odottaen, mitä näkisin, mutta koetin +kuitenkin näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä. + +Älkää koskaan ruvetko tupakoimaan, rouva Rakel, jos kerran alatte, +niin olette ikuisesti orja! — virkkoi hän leikillisesti penkoessaan +laatikossa olevia papereita, ja etsien turhaan sigarettejaan. + +— Minähän olen jo orja, taikka orjatar! — vastasin minäkin +leikillisesti, siirtyen pöydän luota pari askelta ikkunan ääreen. +Sydämeni tykytti niin, että korvissa humisi, sillä _minä olin nähnyt +sen_! Luutnantti nauroi ikäänkuin olisin sanonut jotain oikein +sukkelaa, tyrkkäsi laatikon jälleen nopeasti kiinni, mutta jättäen +avaimet suulle, pyysi kohteliaasti lupaa poistua viereiseen huoneeseen +pariksi sekunniksi sigarettejaan etsimään. Ja hän katosi ovesta, josta +Ivankin oli mennyt ulos. + +Vaikka kaikki olikin käynyt näin nopeasti, olin kuitenkin ehtinyt nähdä +laatikossa pahvilevyjä, joiden päälle liimatuista papereista näkyi +tavalliset sähkötysviivat ja pisteet ja näiden vieressä pahvitaulun: +Salamerkit selityksineen. + +Tuskin oli luutnantti sulkenut oven jälessään, kun olin jo pöydän +ääressä, tempasin laatikon auki, sieppasin käsilaukustani Herbertilta +saamani naurettavan pienen valokuvauskoneen, asetin taulun pöydällä +olevia esineitä vastaan ja otin siitä kuvan lyhyen matkan päästä. +Sitten seurasi nopea tarkastus laatikossa, olisiko siellä muitakin +sellaisia, ja huomattuani toisen samanlaisen pahvilevyn, otin siitäkin +varovaisuuden vuoksi kuvan. Samassa kuului viereisestä huoneesta +läheneviä askelia. Minä heitin taulut laatikkoon, ehtimättä järjestää +niitä samalla tavalla kuin ne olivat olleet, ja tyrkkäsin laatikon +kiinni. Tuskinpa kukaan huomaisi, että laatikossa oli käyty, sillä +luutnantti oli sigarettejaan etsiessään pannut jo ennestään sekavassa +laatikossa kaikki huiskin haiskin. Olin juuri ennättänyt ikkunan +ääreen tuijotellen välinpitämättömänä siitä ulos, kun luutnantti astui +huoneeseen. Hän oli tuskin viipynyt kolmea minuuttia. + +— Nyt ne löytyivät! — huudahti hän voitonriemuisesti taputtaen +taskuaan. — Ivan, se hölmö, oli kuten tavallista piiloittanut ne, muka +»järjestäessään»! Mutta nyt me lähdemme lämmittelemään ystävieni luo. — +Ivan, sinä hölmö, tänne! + +"Hölmö" astui nöyränä huoneeseen ja me lähdimme sieltä. Kuljimme nyt +huviloiden ohi vievää tietä. Luutnantti puheli vilkkaasti ja iloisesti, +mutta niinkuin silloin, kun olin ottanut miinakartat, oli minun nytkin +paha olla. Pieni käsilaukkuni painoi käsivarrellani. + + + + +19. + + +Onnettomuus ei tule kello kaulassa, sanotaan. Ei, se tulee kuin varas +yöllä, äkkiä ja odottamatta. Niinpä nytkin. Onni oli ollut minulle +nyt niin suopea ja myötäinen, että oli melkein luonnollista, että +vastoinkäymistenkin täytyi tulla. Mutta että kostonenkeli yllättäisi +minut siltä taholta, ja sellaisella lamauttavalla voimalla, en ollut +voinut uneksiakaan. Minä jouduin suorastaan satimeen. + +Kulkiessamme reippaasti eteenpäin naureskellen ja jutellen tuli +tienkäänteessä eräs upseeri meitä vastaan. Jo kaukaa hän näytti +omituisen tutulta! Hän käveli ryhdikkäästi nopein, kimmoisin askelin, +ja äkkiä heräsi minussa kauhea, mahdoton, lamauttava aavistus. Ei, +se ei ollut mahdollista! Se ei ollut mahdollista! Kiihtyneet hermoni +kujeilivat varmaankin. + +Upseeri läheni meitä nopeasti. Hänen katseensa oli kiintynyt maahan. +Veri tuntui hyytyvän suonissani. Olinko minä hullu! Hullu! Tai +uneksinko minä? + +Minä en uneksinut. Edessämme seisoi ruhtinas Darcheffsky. Hän, jonka +minä olin pettänyt, jonka kuolemaan olin luullut olevani vikapää. + +Ensimäinen tunteeni oli lamauttava kauhistus ja pelko, toinen hurja, +mieletön ilo siitä, että hän eli, että hän ei ollutkaan kuollut, että +minä en ollutkaan tappanut häntä. Iloni sammui yhtä nopeasti kuin oli +syttynytkin, sillä yksi ainoa katse riitti selvittämään minulle, että +tämä oli loppu. Kaiken loppu. Minä en enää milloinkaan jättäisi tätä +saarta. + +Ehdin elää koko tämän tunneasteikon, ennenkuin luutnantti Grigorkoff +kuului iloisella äänellä huudahtavan: + +— Kas vaan, sinäkö täällä, Kolja! Koska olet tullut Helsinkiin? Luulin +sinun vielä olevan ulkomaanmaanmatkoillasi! Saanko esittää sinulle ‒ ‒ +‒ mutta tehän näytätte tuntevan toisenne? + +Kolja, ruhtinas, oli ojentanut minulle kätensä ja minä olin laskenut +siihen omani. Me katselimme toisiamme hämmentyneinä. Vaikka henkeni +olisi siitä riippunut, en olisi voinut sanoa sanaakaan. Silmäni +etsivät vastoin tahtoani ruhtinaan otsaa, mutta se oli miltei kokonaan +univormulakin peitossa. + +— Me olemme tutustuneet Norjassa! sanoi ruhtinas kuivasti. — Mihin +herrasväki on matkalla? + +— Aiomme mennä Dmitrin luo, toivon, että Annuschka antaa meille +kahvia... + +— He lähtivät juuri moottorillaan kaupunkiin, tulen suoraan sieltä, +mutta olen varma, että saatte siellä kahvia ja mitä ikinä haluatte, +onhan vanha Nikita yhtä mainio kuin ennenkin. Minä teen seuraa. + +Ruhtinas puhui kohteliaalla, miellyttävällä tavallaan, ja vaikka en +uskaltanutkaan katsoa häneen, tunsin, miten hän tarkasteli minua. +Arvasikohan hän salaisuuteni? Salaisuuden, jota kannoin käsilaukussani? +Tunsin katkeruudella, että hänen ei olisi vaikea arvata, millä +teillä minä liikuin. Minua vain ihmetytti, ettei hän heti kutsunut +vartiosotilasta, ja antanut vangita minua. Mutta minun ei varmaankaan +tarvitseisi odottaa kauvoja. + +Ruhtinas ja luutnantti Grigorkoff vaihtoivat keskenään muutamia +lauseita. Minä katselin ruhtinasta salasilmäyksin ja näin, että hän oli +suuresti laihtunut Hänen kauniit silmänsä olivat entistään kauniimmat, +mutta suun ympärille oli tullut piirre, jota en voinut tulkita. +Ruhtinas yllätti yhden tällaisen salasilmäyksen ja hymyili. Hänen +hymynsä oli minulle yhtä arvoituksellinen kuin piirre suun ympärillä. + +Mitä he juttelivat? Olin kulkenut niin omissa ajatuksissani, etten +ollut kuunnellut heidän huoletonta keskusteluaan. — Rouva Dahlin +moottori meni epäkuntoon täällä edustalla ja meidän täytyi pelastaa +hänet tälle saarelle, — kuului luutnantti sanovan. + +— Rouva Dahlin! + +— Niin! + +Ruhtinas pysähtyi ja kääntyi minua kohden. Me pysähdyimme kaikki. +En tiedä mikä minulle silloin tuli, minun ei ole tapana pyörtyä, +mutta sillä hetkellä musteni maailma silmissäni ja maa tuntui +liikkuvan jalkaini alla. Minun täytyi tarttua luutnantti Grigorkoffin +käsivarteen. — — — + +Kun jälleen tulin tuntoihini, makasin pienellä leposohvalla avoimen +ikkunan ääressä. Luutnantti Grigorkoff seisoi kumartuneena ylitseni ja +hieroi käsiäni. + +— Toivutteko jo vihdoinkin, rakas rouva Dahl? Kuinka olenkaan ollut +levoton! Kuinka ajattelematonta minulta viedä teitä asemalle ja +sallia Teidän väsyttää itseänne siellä seisomalla! Mikä hölmö minä +olin, hölmömpi kuin itse Ivan, se tolvana! Suokaa minulle anteeksi ja +virkistykää, olkaa niin hyvä, oikein pian! + +— Asemalleko! — kuului ruhtinaan ääni. — + +Asemalleko? Veitkö todellakin rouva... Dahlin asemalle? + +Luutnantti kääntyi selittämään hänelle, ja silloin näin, että ruhtinas +käveli huoneessa edestakaisin. Hän oli miltei yhtä kalpea kuin silloin, +kauhun yönä. Hänen silmänsä näyttivät palavan ja suupielissä värähteli. + +Nyt, nyt oli koston hetki lyönyt... + +Ruhtinas pysähtyi äkkiä keskelle lattiaa ja iski katseensa minuun. +Ummistin silmäni ja makasin liikahtamatta... Tulkoon mitä tuli, turhaa +oli minun aina ollut taistella kohtaloa vastaan, turmio tuli, silloin +kun sen täytyi tulla. Ja nyt sen täytyi. + +— Mitja, — kuului ruhtinas sanovan miettivällä äänellä. — Miten olisi, +jos lähettäisit yhden miehistä korjaamaan rouva Dahlin moottorin ehkä +siinä on vain pieni vika. Näen tuolla maalla pari sellaista, joiden +tiedän ymmärtävän koneita. + +Tämä siis oli alku. + +— Aivan kernaasti. Mikä houkkio olenkaan, kun en sitä heti ajatellut! +— Hän aikoi kiirehtää ulos, mutta minä tartuin hänen käteensä. Tartuin +kuin hukkuva oljenkorteen. Minua kauhistutti jäädä kahden ruhtinaan +kanssa. + +— Älkää menkö, oi älkää, voinhan sen yhtä hyvin korjauttaa kaupungissa, +— sopertelin epätoivoissani. + +— Mutta jos siinä todellakin on vain pieni vika, niin onhan teille +mukavampaa saada se heti korjatuksi. Sanon heti miehille, että käyvät +sitä tarkastamassa! — ja luullen tekevänsä minulle palveluksen hän +irroitti kätensä ja kiirehti huoneesta. + +Nyt minä olin hukassa. + +Ruhtinas seisoi hetken liikahtamatta, sitten hän tuli luokseni ja otti +pöydältä, leposohvan äärestä, käsilaukkuni. Sanaakaan virkkaamatta +tarkasti hän sen sisällön. Saadessaan käsiinsä valokuvauskoneen +nyökäytti hän itsekseen päätään ikäänkuin sanoakseen: sitähän minä +odotinkin! — Hän otti filmit siitä ulos ja pisti ne taskuunsa. Koneen +hän laski uudelleen laukkuun kaiken muun laukun sisällön kanssa. + +Kurkkuni oli kuin kiinnikuristettu, tunsin muuttuneeni patsaaksi. +Kylmät hikihelmet kihoilivat otsalleni. Jospa hänessä olisi +hituinenkaan sääliä, niin hän ei antaisi viedä minua vankityrmään +kidutettavaksi, häväistäväksi, vaan ampuisi minut tähän paikkaan. Miten +armelias hän olisikaan silloin! Uskaltaisinko pyytää? + +Tahdoin puhua, mutta en saanut sanaakaan huuliltani. Olin täydellisesti +kadottanut puhekykyni, saatoin vain tuijottaa häneen usvan läpi, joka +sokaisi silmäni. + +Olin kadotettu sielu, joka kärsi jo etukäteen kaikki kadotuksen +tuskat... + +Ovi tempaistiin auki ja joku tuli sisään. + +— Kiirehtikää, ystäväni, muuten myöhästymme laivalta. En luule, että +miehet ehtivät tarkastaa rouva Dahlin venettä, se työ täytyy jättää. +Rakas rouva Dahl, miten voitte? Tehän olette kalpea kuin palttina, +oletteko sairas? Kolja, miksi et ole hoitanut rouva Dahlia? Voitteko +seurata meitä laivalle. + +— Luulen kyllä, että rouva Dahl jaksaa sen lyhyen matkan, parastahan +hänen on päästä kotiin! — kuulin rajattomaksi hämmästyksekseni +ruhtinaan sanovan. + +Mitä hän siis aikoi? Vangituttaako minut kotonani? + +Nousin koneellisesti sohvalta, ja luutnantti auttoi päällysnuttuni +ylleni. Ruhtinas ojensi kevyesti kumartaen minulle käsilaukkuni. En +uskaltanut katsoa häntä kasvoihin. Lähdimme alas rantaan. + +Syyttäen pahoinvointia istuin vaieten ahtaassa laivassa, joka jälleen +oli täpösen täynnä sotilaita. Luutnantti ja ruhtinas keskustelivat +jälkimmäisen ulkomaanmatkasta. Ruhtinas tuntui matkaansa tyytyväiseltä. + +Vihreät aallot poreilivat laivan laitoja vastaan, vihreät aallot, jotka +olivat kehoittaneet ja kutsuneet minua, vihreät aallot, joiden helmassa +olisi ollut niin hyvä olla. Miksi en ollut seurannut niiden kutsua, voi +miksi en! — Kuolema ei ollut minulle itsessään kauhistuttava, mutta +kaikki se, joka tapahtuisi sitä ennen. Ja ennen kaikkea se hätä ja +tuska ja häpeä, jota isäni, rakastettu vanha isäni, oli tunteva. — — — + +Laiva laski rantaan ja sinellimekot purkautuivat jälleen +rantakivitykselle. Mekin nousimme laivasta. Katsahdin ruhtinaaseen, +mutta hänen huomionsa oli kiintynyt muualle. Pyysin ajuria. Luutnantti +kutsui ajurin, hän olisi tahtonut tulla minua saattamaan, mutta pyysin +hänen olemaan niin ystävällinen ja toimittamaan veneeni paikoilleen. +Noustessani ajurin rattaille, tuli eräs vanha kenraali juuri siitä ohi +ja pysähtyi juttelemaan ruhtinaan kanssa. Käskin ajurin lähteä. + + + + +20. + + +Minä nousen asuntomme portaita. Palvelija, joka avaa oven, katsoo minua +pitkään, mutta minä menen hänen ohitsensa suoraan Erikin huoneeseen. +Hän istuu jälleen pöytänsä ääressä. Huoneessa on hämärä, sillä vain +pöydällä oleva viheriäverhoinen lamppu palaa. + +— Erik, me olemme hukassa, tai ainakin minä.. + +— Mitä sinä sanot! + +— Me olemme hukassa. + +Erik hypähtää seisomaan, hän tulee luokseni, painaa minut istumaan +tuoliin ja tarttuen molemmin käsin hartioistani iskee silmänsä minuun. +Hänen sieraimensa värisevät. + +— Kerro kaikki, mutta lyhyesti. + +— Sain coden. Me lähdimme asemalta, ja kaikki kävi hyvin, kunnes — — — +Sanat takertuvat kurkkuuni. + +— Kunnes? — hänen kätensä puristavat minua niin, että minä huudan +tuskasta, mutta hän ei hellitä, vaan ravistaa minua kärsimättömästi. + +— Kunnes mitä? Kunnes mitä? + +— Kunnes tapasimme... ruhtinaan. + +— Mitä, ruhtinaan! Sinä hourailet! — Hänen kätensä hellittävät otteessa +ja hän peräytyy pari askelta kauhu kasvoillaan, jotka muuttuvat +vähitellen vihertävän valkoisiksi; huuletkin näyttävät vahalta. + +— Niin, ruhtinaan. Hän tuli meitä vastaan lähdettyämme asemalta. +Tietysti hän epäili minua heti. Hän otti valokuvauskoneestani levyt, ja +pisti ne taskuunsa. Jos ne kehitetään... + +— Tietysti ne kehitetään. Laittaudu heti valmiiksi lähtemään täältä, +mutta niin, etteivät palvelijat ala huomata mitään erikoista. Ota +ainoastaan korusi ja rahat mukaan. Me lähdemme heti. + +— Minä en lähde mihinkään. + +— Sinun täytyy, Rakel! + +— Sanon sinulle, etten lähde. Tee sinä mitä haluat, mutta minä en lähde. + +— Mitä sitten aijot tehdä? + +— Ei ainakaan kannata paeta. + +— Narri, jää sitten, minulla ei ole aikaa kuunnella oikkujasi. + +Hän kääntää minulle selkänsä ja hiipii ovelle, kierrettyään avaimen +äänettömästi lukossa menee hän lattian poikki suureen vaatesäiliöön +ja sytytettyään sähkön puuhailee siellä itsekseen. Muutaman +silmänräpäyksen kuluttua tulee hän sieltä ulos, kantaen pientä, ruskeaa +salkkua, jonka hän nopeasti tarkastaa kirjoituspöydän ääressä. + +— Sinä et siis tule? — kysymys singahtaa minua kohden kuin laukaistu +luoti. + +— En. + +Hän ottaa salkustaan esille tukun seteleitä ja heittää ne syliini, +mutta ne eivät lennäkään perille asti, vaan putoilevat lattialle +jalkaini juureen. En vaivaudu kokoilemaan niitä. + +Erik vetää hiljaa avaimen lukosta ja katselee avaimenreiästä halliin. +Varmaankaan siellä ei ole ketään, koska hän ojentautuu suoraksi, +huoahtaa helpoituksesta, pistää avaimen uudelleen lukkoon ja avaa oven. +Samassa kuuluu myöskin ovi ruokasalista avautuvan halliin. Erik ei +pysähdy. + +— Hyvästi Rakel, älä odota minua illalla. Voisihan sattua, että kokous +kestää myöhäiseen, — sanat ovat aiotut hallin poikki menevän palvelijan +kuultaviksi. Ovi sulkeutuu Erikin jälkeen, ja minä istun huoneessa +yksinäni. + +Istun liikahtamatta. Ikkunain ohi käy suhahdus ikäänkuin myrskyn +enne. Hämärä hiipii huoneessa. Vihreä lamppu levittää heikosti +sairasta valoaan, se on aivan kuin pieni, viheriöivä hautakumpu. +Huonekalut, joilla ennen oli niin voimakas Erikin persoonallisuuden +leima, ikäänkuin eläisi niissä jokin osa Erikistä itsestään, näyttävät +kuolleen, muuttuneen tavallisiksi, elottomiksi esineiksi. Koko +huoneella on jonkinlainen iäksimenneen tuntu. Kirjoituspöydällä oleva +rokoko-pendyyli yksin on enää elossa. Se tikuttaa iäisyyteen nopeasti +katoavia elämäni viimeisiä hetkiä. + +Niin, loppu on tullut, ja tullut äkkiä. Mahdotontahan tällainen elämä +olisikin ajanpitkään ollut, ainainen pelko, ainaiset vehkeet ja juonet, +ainainen kavaluus. Seuraten jesuiitta-moraalia, tarkoitus pyhittää +välikappaleet, olen eksynyt synnin tielle ja elämä on kostanut minulle +ankarasti. Olen koettanut nousta, olen koettanut ponnistella kaikin +voimin, mutta syitten ja seurausten lain mukaan ole painunut uudelleen, +vastoin tahtoani. Nyt on minulla jälellä vain yksi tie, yksi sovitus, +yksi pelastus. — Niin, Loppu on tullut, ja hyvä on, että on tullut. +Minulla on syylä iloon, eikä itkuun. Isän ei tarvitse kärsiä häpeää, +sillä minä jätän elämän omasta tahdostani. Mikä onni, että hänen +vanhuutensa päivät ovat turvatut. Summa pankissa hänen tilillään on +suuri. — Tunnen todellista vahingoniloa siitä, että olen pettänyt +kohtalon, ryöstänyt siltä sen saaliin, temmaissut isän köyhyyden +kidasta! Ja toisenkin kerran olen pettävä kohtalon. Se luulee minua +jo uhrikseen, se on suunnitellut minulle tulevaisuuden, joka olisi +sopusoinnussa menneen elämäni kanssa, mutta siitä ei tule mitään. +Elämäni minä katkaisen itse — — — + +Pendyyli kirjoituspöydällä tikuttaa hitaammin, yhä hitaammin, ikäänkuin +ontuen. Minä käännän hämmästyneenä katseeni siihen. Sen heiluri +heilahtaa vielä muutaman kerran. Se pysähtyy. Onko tämä merkki minulle, +että minunkin hetkeni nyt ovat luetut? + +Loppu on siis todellakin tullut. + + + + +21. + + +Minä liikun jälleen kuin unessakulkija. Valkoiset marmoriportaat, +joita minä nousen yläkertaan, tuntuvat henkivän minua kohtaan kuoleman +kylmyyttä. Punainen matto valuu niitä pitkin alas kuin verivirta, +sen punaiset aallot läikähtelevät silmissäni. Sisäisestä pakosta, +ajattelematta mitään erikoista, menen autiolta tuntuvan pylväikön läpi +makuuhuoneeseeni. Suuren seinäpeilin alla on matala jaappanilainen +kaappi, jonka seinien kullankirjavat olennot pyörivät niin hurjasti +silmissäni, että on vaikeaa löytää oikea laatikko. + +Tuossa se on, tuossa, mustana laatikon pohjalla. Pieni +browningpistoolini, se on nyt minun ainoa ystäväni maan päällä. Minä +pidän sitä kädessäni, ja sen kylmyys hiipii kädestäni yli koko ruumiin. +Sen musta piipunsuu tuijottaa minua kuin kysyvä silmä. Minä ymmärrän +kyllä sen kysymyksen. Se kysyy: _Milloin?_ + +— Kohta. Kohta. — + +Pitelen sitä yhä kädessäni; minun täytyy katsella sitä kuin jotain +uutta ja ihmeellistä, ikäänkuin en olisi nähnyt sitä koskaan +ennen. Tämäkö siis on pelastajani? Tämäkö siis on avaava minulle +Kuoleman-portit? + +Kuoleman portit — — ‒ mutta tässä huoneessa minä _en voi_ kuolla. Tässä +huoneessa, jossa Tuska ja Kauhu asuvat. + +Aukeniko ovi kabinettiin itsestään, vai kosketinko minä sitä? Suljen +oven makuuhuoneeseen, kierrän avaimen lukossa, se rasahtaa ilkeästi +kääntyessään. Vetäessäni käteni takaisin seuraa avain mukana. En tunne +ensinkään, että sormeni pitävät siitä kiinni, on aivankuin se seuraisi +itsestään itsepäisesti kättäni. Minä katselen sitä inholla. Se on osa +tuosta vihatusta huoneesta, minä ravistan sen kädestäni niinkuin jonkin +iljettävän eläimen. + +Kuka on täälläkin sytyttänyt lampun? Kirjoituspöydällä olevasta +kabinettikuvasta katselevat isäni silmät minua tuskallisina. Ne +eivät voi minua enää pidättää, ei mikään voi. — Otan kuvan käteeni +katsellakseni sitä viimeisen kerran. Suutelen isän rakkaita kasvoja. +Tuska isän silmissä näyttää muuttuvan kammoksi. + +— Anna anteeksi, isä... Hilkallesi. + +— En uskalla katsella kuvaa kauempaa. Lasken sen pöydälle ja juoksen +ikkunasyvennykseen, jokainen jäseneni vapisee, kuolemantuska valtaa +minut järkyttävällä voimalla, kylmä hiki pusertuu koko ruumiistani. +Miksi, oi miksi on niin sanomattoman vaikea kuolla... Hämärä on +langennut yli meren, minä kuulen maininkien jyskeen rantakallioita +vasten. On noussut äkillinen syysmyrsky, joka piiskaa raskaita +sadepisaroita ruutuja vasten.. Ikkunat auki! Ikkunat auki! Ah! — + +Myrsky kiskoo hiuksiani ja kasvoni ovat sateesta märät. Tuulen ulvova +valitus kauhistuttaa minua. Mihin on minun alaston, avuton sieluni +joutuva noustessaan yksinään ylös avaruuksiin tällaisena yönä? +hapuillessaan Kuoleman-porteilla? + +Mutta myrskyn myllertäessä ulkona laskeutuu vähitellen suuri, pyhä +rauha sieluuni. Se valtaa koko olemukseni, jokainen hermo, jokainen +solu minussa tuntuu kuiskaavan: Näin täytyi käydä Näin on parasta. Näin +on parasta. ‒ Vielä hetkinen, ja minun sieluni on turvallisesti kohoava +täältä» läpi elementtien raivon, läpi Kuolemanlaakson, korkeuksiin ‒ ‒ ‒ + +Mitä nyt? Mitä nyt? — Ovelle naputetaan lujaa. Ehkä jo kauan on +naputettu, vaikka myrsky on estänyt minua kuulemasta. Joko he nyt +tulevat? Olenko viivytellyt liian kauan? Pidän pistooliani piilossa +puseron poimuissa ja tunnen olevani turvassa. + +— Kuka siellä? + +— Minä se olen, Liisi. — Kamarineitsyt raottaa ovea, olen siis +unohtanut lukita oven hallista kabinettiin. — Ruhtinas Darcheffsky +pyytää puhutella tohtorinnaa. Hänellä on tärkeä asia. + +— Onko siellä muitakin? + +— Ei ole, ruhtinas on yksinään. Hänellä näyttää olevan kiire. + +— Sano hänelle, että minä — — — että minä — — — en nyt voi ottaa häntä +vastaan. + +Liisi poistuu. Myrsky tempaa ikkunoita niin, että toinen puolikas +revähtää irti kiinnityshakasesta ja paiskautuu seinää vastaan niin, +että ruudut helähtävät säpäleiksi. Juuri niin, juuri niin, kuolema +ja hävityshän käyvät käsikädessä! — Suljen silmäni, nojaudun seinää +vastaan ja nostan pistoolin ohimoa kohden. Samassa hetkessä astuu joku +kiivaasti huoneeseen, ja juuri kun minä painan liipasinta, saa käteni +sysäyksen, ja luoti lentää suhahtaen seinään. Minulta koetetaan ryöstää +turvani, pelastukseni, mutta minä en voi siitä luopua, en, en! + +Syttyy katkera kamppailu. Ruhtinas, sillä hän se on, on voimakas, +mutta minä notkea ja liukas kuin käärme. Me läähätämme kumpainenkin. +Minä puristan pistoolia rintaani vasten molemmin käsin, hän koettaa +ryöstää sen väkivallalla. Tietysti minä lopulta joudun häviölle, hänen +voimakkaat kätensä anastavat aseen ja minä jään lattialle polvilleni +hervottomana ja läähättäen. Kuinka hän saattaa olla niin julma! Eikö +hän voinut sallia minulle tätä pelastusmahdollisuutta! Kirvelevät +kyyneleet sokaisevat silmäni. Ruhtinaskin seisoo kiivaasti hengittäen, +ja käännellen pistoolia kädessään. Hän mutisee jotain itsekseen. + +— Ruhtinas Darcheffsky? + +— Niin? + +Ehkä rukoukset voisivat liikuttaa hänen kovaa sydäntään. + +— Minulla on vanha isä, jonka silmäin valo olen. Hänen täytyy tulla +sokeaksi, mutta minä rukoilen teitä, säälikää hänen harmaita hiuksiaan, +säästäkää hänet siitä häpeästä, että hänen ainoa tyttärensä vangitaan +vakoojana. Hänen tähtensä olen ollut pakoitettu tähän rikokselliseen +elämään — — — hänen tähtensä minun täytyi suostua tähän vihattuun +avioliittoon — — — armahtakaa minua, antakaa pistoolini takaisin, minä +rukoilen teitä, jättäkää minut hetkeksi yksinäni, antakaa minulle +kymmenen minuuttia aikaa kuolla, viisi minuttia, silmänräpäys, voi +Jumalani, miten kova te olette — — ‒ eikö teidän kostonhimonne tule +tyydytetyksi, jos sallitte minun itse jättää elämän — — —? + +— Kostonhimoni! Suuri Jumala! —. hänen äänensä on käheä. — +Kostonhimoniko? Minähän rakastan teitä kuin mieletön! Uutinen teidän +naimisistanne Dahlin kanssa oli viedä minulta viimeisenkin järjen +kipinän. Kuinka te saatoitte, Punahilkka! + +Veri nousee päähäni suhisten ja kohisten, keltaisia liekkejä +leimahtelee silmäini ohi. Hapuilen tuolin selustaa tuekseni. Hänkö +rakastaisi minua! Minua, jonka nyt täytyy kuolla — — — + +Ruhtinas tarttuu minuun, hänen äänensä on käheänä korvaini juuressa. — +Kuinka sinä saatoit? + +Kurkkuni on kiinni. — Palattuani Norjasta — — ‒ silloin — — ‒ en +tahtonut enää — — — mutta isän sairaus — — ‒ ei ollut rahaa — — ‒ + +Hän puristaa minua kiihkeämmin. — Arvastahan sen! Kun ensimmäinen +suuttumukseni oli ohi, ja sinä olit lähtenyt, olit kadonnut +minulla, tunsin, että oli mahdotonta, että sinä, Punahilkka, _sinä_ +vapaaehtoisesti! -- -- -- mutta nyt ei ole aikaa selityksiin. Aika +on täpärällä, niin täpärällä, että täytyy rientää. Missä ovat +päällysvaatteesi? Olen käskenyt auton ajamaan esiin! Pian Punahilkka, +pian! + +Mutta minä seison kuin patsas. Hänkö olisi tullut pelastamaan minua, +petturia -- -- -- + +Hilkka, auto odottaa portaiden edessä! — Sinä et tiedä mitä on +tapahtunut! Grigorkoffin täytyi miltei heti palata takaisin +Santahaminaan, mutta hän oli tuskin tullut sinne, kun hän huomasi, että +joku vieras oli käynyt laatikossa, jossa säilytetään codea. Sinä olit +pannut vanhan coden, jota ei enää käytetä, ylimmäksi, uusi oli jäänyt +alle. Ainoa vieras henkilö, joka oli asemalla käynyt, olit sinä! Hän ei +sittenkään tahtonut uskoa, poika parka. Hän riensi santarmilaitokselle +kuullakseen tiedettiinkö siellä teistä mitään ja mitä. Hän kuuli, että +tohtori Dahlia oli kauan epäilty vakoojaksi ja juuri hänen siellä +ollessaan tuotiin tohtori sinne. Hänet oli pidätelty satamassa. +Grigorkoff ei kertonut sanaakaan omista epäluuloistaan heille, hän +tuli syösten minun luokseni. Hän oli epätoivoissaan. Kerroin hänelle +lyhyesti, mitä tiesin. Sanoin, että levyt olivat minulla, hän +rauhoittui silloin hiukan. Annoin sanani, ettet sinä tästälähtien ole +enää oleva vaarallinen, ja hän on luvannut olla pettämättä meitä. +Ei hänellä sitäpaitsi ollut mitä haluakaan antaa sinua ilmi, mutta +hän on itse rehellisyys ja tunnollisuus. Häntä meidän ei siis enää +tarvitse pelätä, mutta muiden epäluulot ovat voineet herätä, jo tohtori +Dahlinkin tähden. + +— Entä... Erik? + +— Hän yritti paeta ja... ja... hänet... + +Ammuttiin? + +Ruhtinas ei vastaa. Hän tarttuu minun käsivarteeni ja pakoittaa minut +seuraamaan itseään. En vastustele enää. Me jätämme kabinetin, jossa +vihurit temmeltävät särkyneen ikkunan kautta, ja menemme pylvästöön. +Palvelijatar seisoo siellä kummasteleva katse pyöreillä, punakoilla +kasvoillaan. + +— Myrsky on särkenyt tohtorinnan ikkunan. Se on heti korjattava. Mutta +ensiksi on teidän tuotava tohtorinnalle hänen päällysvaatteensa, olkaa +hyvä. + +Tyttö kiirehtää edellämme halliin. Me laskeudumme portaita hänen +jälessään. Ruhtinas ottaa tyynesti autonutun tytön käsistä ja auttaa +sen ylleni. Painan päähineeni päähän, ja niin olemme valmiit. + +— Sinun ei tarvitse odottaa minua tänä iltana, Liisi, tulen vasta +myöhään kotiin! Hyvästi. + +Raskas ovi painuu äänettömästi lukkoon jälessämme, vankilani ovi. +Portaat ovat sateesta liukkaat, ruhtinas tukee minua ja nostaa +minut nopeasti autoon. Hän lähettää pois kuljettajan ja asettuu +itse ohjaamaan. Hän on ottanut yllensä autonutun, -lakin ja suuret +silmälasit. + +Auto alkaa hyristä ja lähtee liikkeelle. Minä käännän päätäni ja luon +vielä viimeisen katseen taloon, joka minulle on kulkenut kodin nimellä. +Se tuijottaa minua pimein, elottomin ikkunoin, ikäänkuin talo, jossa +kuolema vierailee ‒ ‒ ‒ + +Me kiidämme hämäriä, autioita katuja. Missä ovat kaikki kadunkulkijat? +Pelkäävätkö he pimeää ja sinisten lyhtyjen valoa? Joskus näkee +vilahdukselta tummia olentoja painuvan rakennusten kylkiä vasten, +joskus joku menee kadun poikki taikka seisoskelee sen kulmassa. Minä +pelkään ihmisiä, jotka kulmissa seisoskelevat. Joku heistä voisi +kohottaa kätensä, vaatia autoa pysähtymään ja käskeä minun seuraamaan +itseään. Silloin ei ruhtinaskaan voisi minua pelastaa. + +Mutta kukaan ei estä meitä, me kiidämme yhä eteenpäin. Kaupunki ja +sinisten lyhtyjen yö jää kauaksi taaksemme, ja suuri salaperäinen metsä +kummittelevine varjoineen nielee meidät. + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75291 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..5c3102c --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #75291 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75291) |