Initial commitHEADmain

4 files changed, 2272 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75290-0.txt b/75290-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..b2a50f9
--- /dev/null
+++ b/75290-0.txt
@@ -0,0 +1,2255 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75290 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+KAHDEN MUURAHAISEN SEIKKAILUT
+
+Kertonut
+
+Nanny Hammarström
+
+
+Suomennos
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Helios,
+1908.
+
+
+
+
+Meitä ympäröivä luonto on ehtymättömän rikas ilmiöistä, jotka
+ovat omansa kahlehtimaan huomiomme ja herättämään ihmettelyämme.
+Yleistajuiset teokset, jotka näitä ihmeitä esittävät kansan taajoille
+joukoille, alkavat yhä useammin nähdä päivän valon meidänkin maassamme.
+Vielä ei meillä kumminkaan ole ainoatakaan kirjaa, jonka erikoisena
+tarkotuksena olisi pienten lasten tutustuttaminen siihen monivaiheiseen
+elämään, joka hengittää ja kehittyy pikku-olioitten, hyönteisten ja
+kasvien, maailmassa ja jonka he tapaavat metsissä ja niityillä, siihen
+elämään, joka oikein kuvattuna ehdottomasti vaikuttaa mitä vilkkaimmin
+lapsen mieleen.
+
+»Kahden muurahaisen seikkailut» nimisen teoksen kirjottuja on
+yllämainitun tehtävän suorittanut aivan mestarillisesti. Tuntien
+hyvästi elämän luonnon salaisissa työpajoissa hän on kuvannut sen
+tavalla, jonka täytyy kahlehtia lasten koko sielun, hän kun vetoo
+samalla heidän mielikuvitukseensa ja tiedonhaluunsa. Erinomaisen
+onnellista oli että hän tässä käyttää sitä kieltä, jota pienokaiset
+parhaiten ymmärtävät, sadun, ja että hän on antanut noille pienille
+muurahaisille sananvuoron. Aivan niin olisikin kirja luonnosta lapsia
+varten kirjotettava. He saavat tässä, tuntematta mitään opetuksen
+liikamakua, tietoa useista huvittavista kohdista sekä hyönteisten
+että kasvien elämässä. Ja sadun sävy on ihmeellisesti säilytetty koko
+teoksessa, jonka, tekijä oikeastaan oli tarkottanut — vaan kahta pientä
+sisarenlastaan varten.
+
+Yllä olevalla on minulla ollut huvi koettaa tutustuttaa yleisöä tähän
+kirjaseen, mutta suositus on tarpeeton jokaiselle, joka sitä lukee.
+Älköön unohdettako antaa se lapsille! Pian he kertovat toisilleen,
+minkä »hauskan kirjan» he ovat saaneet. Ja unohtavat sanoa kuinka
+opettavainen se on ollut. Siinäpä sen suuri ansio onkin. Lapset ovat
+itse tietämättään ammentaneet melkoista tietoa, joka tekee että he
+vastaisuudessa katsovat luontoa aivan uusilla silmillä.
+
+O.M. Reuter.
+
+
+
+
+Rufa kertoo.
+
+
+Olen kerran asunut pienen pienessä munassa. Mutta nyt olen muurahainen,
+vanha ruskea muurahainen.
+
+Kesällä kiipesin Gunnin jalalle, mutta Biggi nosti minut siitä ja
+asetti minut kauniisti hiekalle. Senvuoksi tunnen teidät ja tahdon
+kertoa teille vähäsen muurahaismaasta.
+
+Niin, kerranpa olin pikkusessa munassa. Ehkä Biggi ja Gunni myös ovat
+pikkusissa munissa olleet, en tiedä. Mutta minäpä olin äitini ja
+ystävieni talossa pienessä munassa, hauskassa kolossa maan sisässä
+ja hoitajattareni nuoleksi minua koko päivän. Siitä minä pidin, minä
+turposin ja kasvoin ja tahdoin niin mielelläni päästä ulos. Ja vihdoin
+kuoreni halkesi ja pääsin esille. Mutta tiedättekös minkä näkönen olin?
+
+Ei minulla ollut jalkoja eikä silmiä, olin Valkonen ja pehmeä ja koko
+näöltäni kuin mato. Ja joku tuli luokseni ja antoi minulle makeata,
+hyvää maitoa juodakseni. Senjälkeen olen nähnyt useita sellaisia pieniä
+muurahaislapsia, olen ruokkinut heitä ja laulanut heille ja minusta he
+ovat hyvin hauskoja. Mutta itselläni ei ole minulla lapsia.
+
+Siinä maatessani ja juodessani makeata maitoani tapahtui taas jotain
+ihmeellistä. Pitkä lanka alkoi kasvaa ja kasvaa suustani ja minä
+sotkeuduin siihen. Ja kuinka siinä pyörin ja vyörin, kiemuroin ja
+ponnistelin, niin se vain kasvoi ja kasvoi ja olinpa lopuksi kuin
+lankakerä. Sain niin lämmintä ja tuli kuuma ja rupesin hikoilemaan,
+niin että oikein tippui, mutta silloinpa vasta hullusti kävi, langat
+hyytyivät kiinni toisiinsa ja niin olin kuin vankilassa, sidottuna ja
+kapaloituna. Kun en enää jaksanut ponnistella, nukuin sikeään uneen.
+Siinä sitte makasin ja nukuin ja nukuin.
+
+Ja voitteko ajatella, tuolla tavoin kaikki muurahaislapset sotkeutuvat
+lankoihin ja me sanomme kerää koteloksi. Ja kotelot ovat ikäänkuin
+pieniä Valkosia pusseja tai tynnyreitä. Ehkä Biggi ja Gunni ovat
+nähneet niitä muurahaiskeossa?
+
+Mutta eräänä kauniina päivänä heräsin unesta ja olinpa nukkuessani
+tullut niin vahvaksi, että potkin rikki kaikki lankani ja nauhani
+ja ryömin ulos kotelosta. Nyt jäljestäpäin tiedän kumminkin, että
+hoitajattareni auttoi minut ulos.
+
+Ulos päästyä olin alussa hyvin peloissani. Oli niin valoista ja
+kummallista ympärilläni. Näettekö, olinpahan saanut silmät, mutta sitä
+en vielä älynnyt. Ja kun minun piti vähäsen kiertää pyöreätä, lihavaa
+ruumistani, niin eipä se enää ollutkaan pyöreä ja lihava. Pitkät langat
+riippuivat sivuissani ja vyötäisiltä olin niin hoikka, niin hoikka.
+Enkä ollut Valkonen, enkä ollut pehmeä. Edessä minulla oli kaksi lankaa
+ja niissä kutkutti niin ihmeellisesti, kun ne johonkin kajosivat.
+Tiedättekö, olin niin peloissani, että vaan makasin hiljaa ja mietin.
+Mitä tässä mailmassa, mitä tässä mailmassa minun nyt pitää tehdä, ja
+kuinka käy kaikkien lankojeni? Vähän ajan kuluttua tunsin kuinka rupesi
+kasvamaan kuori vatsalleni ja rinnalleni ja pääni ympäri ja pikkuisia
+ahtaita kuoria lankojeni ympäri. Ja yhä kovemmaksi ja ruskeammaksi
+muutuin, eikä kukaan tullut minua nuoleksimaan kuten ennen.
+
+— Mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä, ajattelin yhä
+peloissani.
+
+Tuli sitte muuan laiha ja ruskea ja lankainen luokseni ja alkoi
+etulangoillaan tunnustella päätäni ja nytpä tunsin vanhan
+hoitajattareni, jota en koskaan ollut nähnyt.
+
+— Katsoppas, nyt sinä olet aivan niinkuin minä, hän sanoi.
+
+Ja nytpä näin että niinhän minä olinkin.
+
+— Juokse nyt, juokse nyt vähäsen langoillasi, ne ovat jalkasi, hän
+sanoi ja nauroi — ei sinun pidä niitä pelätä. Tee näin, hän sanoi, ja
+heilutteli lankojaan.
+
+Koetin silloin minä myös liikuttaa etulankoja ja tulin niin iloseksi,
+kun osasinkin sitä tehdä. Asetin ne sitte lattiaa vastaan ja yritin
+niillä kävellä, mutta silloinpa horjahdin ja kaaduin kumoon.
+
+Mutta nytkös se laiha alkoi nauraa niin että langat tärisivät.
+
+— Sinä olet vähän tuhma, sinä pikku, vähän tuhma, hän sanoi. —
+Sinullahan on kuusi jalkaa, ajattele, kuusi jalkaa, kävele niillä
+ja anna etulankojen olla. Niillä sinun pitää jutella ja tuntea ja
+haistella, sinä pieni muurahaisraukka. Vai eikö sinusta ole hyvä kun on
+kuori vatsaa ja rintaa peittämässä? Miltä luulet että tuntuisi saada
+tuollaisia sysäyksiä pehmeään ruumiiseen?
+
+— Etkö tahdo minua auttaa, kysyin. — Pelkään etten ollenkaan tiedä
+kuinka minun on tehtävä ja kuinka minun pitää käyttää kaikkia jalkojani
+ja lankojani?
+
+— Kyllä, sanoi se laiha — mutta näetkös, kyllä sinun kumminkin täytyy
+enimmäkseen itse auttaa itseäsi ja lisäksi muitakin, kun joudut
+vanhemmaksi. Mutta mielelläni tahdon neuvoa sinulle kaikki mitä tiedän
+ja taidan.
+
+Ja niin tuo laiha kävi rakkaaksi ystäväkseni. Olimme usein yhdessä ja
+hän on opettanut minulle enimmän kaikesta siitä, minkä tiedän.
+
+Mutta Biggi ja Gunni, ettepä voi mielessänne kuvitella, kuinka hauskaa
+minulla oli kun aloin juosta kuudella oivalla jalallani. Ottaisin
+niin mielelläni teidät mukaani ja näyttäisin teille talomme, mutta
+tehän olette niin hirveän isot. Meidän talossamme on sata huonetta ja
+enemmänkin ja portaita ja käytäviä ja koloja ja piilopaikkoja. Siellä
+on lämpösiä huoneita, silloin kun on kylmä, ja viileitä huoneita,
+silloin kun on lämmin. Siellä on valosia torneja ja pimeitä kellareita.
+Ettepä voi tietää miten hauskaa siellä on.
+
+Juoksentelin kaikkialla, ylös ja alas käytävissä, huoneisiin sisään ja
+niistä ulos; kaikki tahdoin nähdä ja kaikki tahdoin oppia niin että
+tuntisin uudellen. Toisinaan tulin sellaisella vauhdilla syösten että
+töytäsin talon muihin muurahaisiin. He juoksivat kaikkialla ja tekivät
+työtä kaikkialla. Kun satuin heihin vastakkain, niin he suuttuivat.
+
+— Miten sinä juokset, muurahaisparka, he sanoivat. — Eikö sinulla ole
+silmiä? Onhan sinulla kaksi isoa, komeata silmää, yksi kummallakin
+puolella päätä, ja kolme pientä helmisilmää keskellä otsaasi. Vai eikö
+sinulla ole suurihmoja?
+
+Ja sitte he pysähtyivät ja nuuskivat minua.
+
+— Sinulla on hyvän ystävän haju, he sanoivat, mutta olet liian hätikkö.
+Katso eteesi ettei sinun käy hullusti!
+
+Minäkin nuuskin heitä ja kaikilla heillä oli sama hyvä haju kuin sillä
+laihalla ja minulla itselläni, ja kaikki he olivat meidän näkösemme.
+
+Eräänä päivänä tuli luokseni se laiha, täti Formica, niinkuin olin
+ruvennut häntä nimittämään, ja oli hyvin vakavan näkönen.
+
+— Rakas täti Formica, sanoin — sinun tulee näyttää iloselta, siitä minä
+pidän.
+
+— Vai niin. Mutta tiedätkös sinä, mistä minä en lainkaan pidä?
+
+— Mistä niin, kysyin minä.
+
+— Siitäpä minä en lainkaan pidä kun kuulen kaikkien muurahaisten
+sanovan: — Rufa on tyhjäntoimittaja, Rufa on laiska ja tyhmä, Rufa
+juoksee vaan toisten tielle eikä tee mitään hyötyä. Ja senvuoksi, Rufa,
+saat nyt alkaa oppia työtä tekemään. Tuleppas nyt mukaan!
+
+Ja nyt täti Formica vei minut — sillä minähän se olin Rufa — mukaansa
+pieneen, pieneen huoneeseen, jossa oli pikkusia, Valkosia munia.
+
+— Nyt sinun pitää nuoleksia näitä ja hyvästi hoidella, hän sanoi. Ja
+hän rupesi näyttämään minulle miten minun olisi tehtävä. Ensin se oli
+minusta ikävää, mutta sitte huomasin, että munat alkoivat pöhöttyä ja
+suurentua, ja sitte tulin hiukan uteliaaksi ja ajattelin: — Mitähän
+tästä nyt tulee? Ja tiedättekö kuinka kävi? Niinpä kävi, että vihdoin
+kuori halkesi ja ulos pääsi pehmeä ja Valkonen ja soma poikanen, joka
+kävi minulle sääliksi, se kun ei osannut juosta eikä nähdä, eikä puhua,
+kuten minä.
+
+— Täti Formica, täti Formica, huusin minä — mitä minun pitää tehdä —
+mitä ihmeessä minun pitää tällä tehdä?
+
+— No rauhotu, Rufa kulta, rauhotu, oletpas aina niin kiivas. Ei se ole
+lainkaan mitään vaarallista. Juuri noin pitääkin käydä.
+
+Ja täti Formica tuli pienokaiseni luo ja nuoleksi sitä ja ojensi sille
+kielellään jotakin, ja tuo pieni Valkonen imi heti ahneesti kaiken
+minkä sai.
+
+— Tätä sinun myös pitää oppia, täti Formica sanoi. — Nuoleksi nyt
+polkastasi ja pidä sitä siistinä ja hienona ja ruoki se pyöreäksi ja
+lihavaksi. Jos hoidat sitä hyvin, niin eräänä päivänä näytän sinulle
+jotakin hauskaa.
+
+— Mutta rakas täti Formica, sanoin — ei minulla ole mitään kielelläni,
+jota tuo pieni Valkonen haluaa.
+
+— Eikö sinulla ole? No, tuleppas mukaani. Ja niin me juoksimme useita
+käytäviä ja monessa huoneessa, kunnes tulimme erääseen huoneeseen,
+jossa oli köysiä pingotettu huoneen toisesta päästä toiseen.
+
+— Joudu nyt tänne juurien luo, täti Formica sanoi — ja katso kuinka
+minä teen.
+
+Hän meni sinne, jossa oli mitä minä köysiksi luulin. Niissä oli koko
+joukko pieniä, vihreitä palloja, joita täti Formica alkoi kosketella
+suurihmoillaan.
+
+— Mitä tämä on, kysyin minä.
+
+— Nehän ovat meidän lehmämme, rakas Rufa. Niiltä saamme hunajamaitoa.
+Tule tänne ja maista.
+
+— Mutta mitä sinä nyt sitten teet, täti Formica?
+
+— Minä lypsän niitä. Tule tänne vaan.
+
+Kun tulin paikalle, näin tuon pienen vihreän lehmän selässä pisaran
+kiiltävän ja kun pistin kieleni siihen, niin maistui se niin makealle
+ja hyvälle, että tahdoin vaan saada enemmän.
+
+— Odota, niin kyllä saat, täti Formica sanoi ja alkoi silitellä ja
+taputella toista pientä lehmää siinä vieressä. Sillä oli selässä pari
+mukavaa tappia! Vähän hetken perästä herui hunajapisara esille, jonka
+sukkelasti imin.
+
+— Kuinka hyvää se on ja kuinka kiltti sinä olet, täti Formica, sanoin
+ja heiluttelin suurihmoillani hänelle.
+
+— Hyvä on, hyvä on, hän sanoi ja heilutteli vastaan.— Mutta nyt sinun
+pitää lypsää ja pistää kupuusi ja viedä pienokaisille, jotka eivät itse
+voi tulla tänne.
+
+— Kupuuni, sanoin — kupu, mikä se on ja missä se on?
+
+Silloin täti Formica nauroi ja sanoi:
+
+— Unohdan aina että tiedät vielä niin vähäsen. Kas niin käy, kun vaan
+juoksee ja leikkii. Kupuhan on oma ruokakorisi ja maitopullo, joka
+sinulla on omassa kuoressasi. Kielellä sinun tulee imeä hunajamaitoa,
+säilyttää se kuvussasi ja viedä niille pienille valkosille. Siellä otat
+sen ulos kielelläsi ja annat niille syötäväksi.
+
+Tiedän kyllä nyttemmin, että sinulla Biggi ja sinulla Gunni ei ole
+niin mukavia kupuja, vaan teidän täytyy kantaa ruokanne pulloissa ja
+koreissa.
+
+Mutta täti Formica ja minä täytimme kupumme hunajamaidolla ja veimme
+sen poikasille. Heitä syöttäessämme täti Formica sanoi:
+
+— Nyt sinun vielä tulee toimittaa muuan asia, ennenkuin saat käydä omia
+teitäsi. Ota nyt joka poikanen kauniisti syliisi ja vie se johonkin
+tornihuoneeseen. Huomaan auringon paistavan lämpimästi ja sulosesti, ja
+siitä poikaset pitävät.
+
+Niin kannoimme heidät sitte, toisen toisensa jälkeen sinne ylös, ja
+sielläpä olikin hyvin hauskaa. En minä tietänyt, mitä täti Formica
+auringolla tarkotti, mutta en ilennyt alinomaa kysellä, vaan tuumin
+että koetan itse ottaa siitä selkoa. En nähnyt tornihuoneessa mitään,
+joka olisi voinut olla aurinko, mutta valosaa ja hupaista siellä oli.
+
+— Nyt meidän pitää siistiä itsemme, sanoi täti Formica — ja sitte saat
+lähteä seikkailuille, kuten vaan haluat.
+
+Samassa hän asettui yhdelle jalkaparille ja alkoi siistiä itseään
+niillä muilla neljällä — ensin jalat, sitte vatsan ja sitte rinnan.
+Sitte hän asettui kahdelle jalkaparille, taivutti pään ja harjasi
+sitä kaikin voimin. Hän väänteli ja kierteli itseään tuhansin tavoin
+ja kampasi ja silitti ja hieroi ja hankasi, kunnes oli niin hieno ja
+kiiltävä, että loisti ja kiilsi.
+
+— Tee nyt samaten, hän sanoi.
+
+Mutta luuletteko että minä osasin? Ei, kerta toisensa jälkeen kaaduin
+kumoon, enkä minä voinut lainkaan vääntää itseäni niin mukavasti ja
+somasti kuin täti Formica.
+
+— Alussa on kaikki vaikeaa, mutta aika kyllä opettaa, hän sanoi ja
+nauroi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt monet päivät kuluivat samaan tapaan. Hoitelin lapsia ja autoin täti
+Formicaa. Lapset muuttuivat koteloiksi ja koteloista tuli muurahaisia,
+jotka olivat saman näkösiä kuin täti Formica ja minä. Toisinaan
+tuumiskelin, mitä tuo hauska olisi, jota täti Formica oli minulle
+luvannut, ja ajattelin aurinkoa, josta hän oli puhunut, mutta tiesin,
+että kun täti Formica oli minulle jotakin luvannut, niin sen myös sain
+mankumatta ja senvuoksi odotin. Vihdoin tuli päivä, jolloin hän sanoi:
+
+— Nyt, Rufa, aurinko paistaa kauniisti. Nyt lähdemme yhdessä retkelle.
+Juokse nyt edeltäkäsin lehmien luo ja lypsä varalta kupusi täyteen,
+jos ehkä tulisimme olemaan kauankin poissa. Siisti sitten itsesi
+jalkakammoillasi, niin lähdemme.
+
+Ja niin me lähdimme. Mutta ei alas kellarikerrokseen eikä maareikiin
+tai käytäviin, vaan ensin ylös erääseen tornihuoneeseen ja siitä talon
+katolle. Siellä oli niin valosaa, että minun täytyi vaan kumartua ja
+taivuttaa päätäni, ettei niin pistäisi viiteen silmääni.
+
+— Voitko nyt jo nähdä, täti Formica kysyi — niin seuraa minua! Kuljimme
+sitten alas katolta, pois talosta ja metsään. Täti Formica käveli
+edellä ja minä seurasi häntä. Ensin olin niin hämmästynyt kaikesta,
+että olin aivan hiljaa. Lopuksi minun kumminkin täytyi kysyä erästä
+asiaa, jota kauvan olin miettinyt.
+
+— Missä aurinko on, täti Formica?
+
+— Aurinko? Se on tuolla puitten latvojen välissä. Näetkös se tekee
+tänne meihin pitkiä siltoja, ja niitä myöten lentää lämpöä ja valoa
+tänne alas.
+
+— Mutta missä aurinko on yöllä?
+
+— Se kiipee kai maan sisään nukkumaan, luulen minä, sanoi täti Formica
+— mutta en minä tuota varmaan tiedä, tiedätkös Rufa. Mutta kaikilla
+vanhoilla muurahaisilla on tapana sanoa, että se on meidän aurinkomme
+ja että se on meille, kun se paistaa.
+
+— No, kenen ovat puut sitte, kysyin minä.
+
+— Ne kuuluvat kanssa olevan meidän. Ne ovat kasvaneet tässä, ettei
+aurinko liiaksi kuumentaisi meitä, niin minulle on opetettu, täti
+Formica sanoi. — Toisinaan aurinko vetää eteensä vaipan. Silloin se ei
+näy lainkaan ja vaipan takana aurinko itkee, niin että alkaa tippua
+puihin ja maalle ja joka paikkaan. Silloinpa myös on hyvä, että meillä
+on puita, sillä ne pitävät oksansa talomme yli, niin etteivät kyyneleet
+valu huoneisiimme.
+
+— Mutta minkä vuoksi aurinko itkee?
+
+— Sitä en tiedä. Ehkä joku on ollut paha ja tuhma.
+
+— Voimmeko mekin olla pahoja?
+
+— Niin, tiedätkö Rufa, en oikein tiedä miten lie. Mutta kyllä kumminkin
+luulen, että aurinko meistä pitää. Nyt käykäämme edelleen. Ja sitte
+kävelimme. Mutta en voinut olla ajattelematta aurinkoa, meidän
+aurinkoamme, joka nauroi, niin että tuli lämmin, ja itki, kun joku oli
+paha, niin että kyyneleet virtasivat kaikkialle.
+
+— Täti Formica, sanoin minä.
+
+— Niin, Rufa, vastasi hän.
+
+— Kuule sinä, minä en tahdo, että aurinko itk—
+
+Mutta samassa tarttui täti Formica minuun ja nykäsi minut tiepuoleen.
+
+— Tule pois, Rufa, väisty — tule tänne, tule tänne — tuossa on leijona,
+muurahaisleijona, joka viskasi hiekkaa päällesi saadakseen sinut kiinni.
+
+Ja me riensimme vikkelästi pois.
+
+— Rakas Rufa, sanoi täti Formica, kun me rauhassa ja levossa istuimme
+suuren kallion suojassa — kallio oli melkein yhtä iso kuin Gunnin käsi
+— nyt olisi voinut sinun käydä aivan hullusti. Olen aivan unohtanut
+varottaa sinua muurahaisleijonasta. Kuinka voinkaan olla niin
+ajattelematon!
+
+Ja täti Formican suurihmat vapisivat ja tutisivat ja silittivät
+minua. Niin hän oli pelästynyt siitä, että olisin voinut joutua
+leijonakuoppaan.
+
+— Täti Formica hyvä, sinä olet herttaisin muurahainen, jonka tunnen,
+sanoin minä ja heilutin suurihmojani.
+
+— Hyvä on, hyvä on, rakas Rufa, hän sanoi — mutta nyt sinun täytyy
+kuunnella tarkasti ja oppia tuntemaan vaarallisen vihollisemme,
+muurahaisleijonan. Tiedätkö, se hiipii meidän teillemme, ja sinne se
+kaivaa kuopan hiekkaan ja itse se piiloutuu kuopan pohjaan, niin ettei
+sitä ollenkaan voi nähdä. Siinä se vaanii muurahaisia, jotka kulkevat
+ohi ja putoovat kuoppaan — juuri niinkuin oli tapahtumaisillaan
+sinulle, Rufa.
+
+— Kuinka olisi käynyt, jos olisin pudonnut kuoppaan, kysyin.
+
+— Voi, tiedätkö Rufa, silloin leijona olisi puristanut sinua kahdella
+pitkällä, terävällä sapelillaan, jotka sillä on hampaina, ja niin en
+olisi koskaan enää saanut nähdä sinua.
+
+— Onpa ilkeä ja häijy tuo muurahaisleijona, sanoin minä.
+
+— Niin, se on varmaan totta, täti Formica sanoi. Se on hirveän häijy
+eläin.
+
+— Ehkä se on senvuoksi, kun aurinko itkee, sanoin.
+
+— Niin ehkä, mutta sitä en tiedä, vastasi täti Formica. — Mutta nyt
+sinun pitää tulla katsomaan leijonakuoppaa, että toisella kertaa voisit
+olla varuillasi.
+
+Ja täti Formica ja minä kiipesimme ylös kalliolle, nähdäksemme siitä
+kuopan.
+
+— Lähelle ei saa mennä, täti Formica sanoi — sillä silloin leijona
+viskaa hiekkaa päällemme, niin että putoomme kuoppaan. Tuskin hän oli
+tämän sanonut, kun näin kokonaisen hiekkapilven lentävän kuopasta ja
+sattuvan muurahaisparkaan, joka kulki siitä ohi. Se sai koko hiekan
+päälleen ja vyöri alas.
+
+— Tule ja auta, tule ja auta, huusin ja riensin alas niin sukkelasti
+kuin kuusi jalkaani saattoi liikkua.
+
+Mutta ennenkuin olin pitkälle ennättänyt, oli täti Formica päälläni,
+heitti minut kumoon ja asettui päälleni. Näin vaan hampaansa, jotka
+olivat valmiit minua puremaan.
+
+Täti Formica, huusin minä enkä uskaltanut liikuttaa itseäni — mitä
+ajattelet?
+
+— Ajattelen ettei saa omin tahdoin mennä ja heittäytyä leijonan kitaan,
+sanoi täti Formica ja oli vakavan näkönen.
+
+— Mutta se toinen muurahainen — se, joka putosi?
+
+— Sitä ei kukaan enää voi auttaa, täti Formica sanoi ja näytti taas
+lempeältä ja ystävälliseltä. — Mutta nouse nyt, Rufa, sinä pieni
+raukka! Ehkä on parasta että palaamme kotiin taas tältä ensimäiseltä
+retkeltämme.
+
+Niin me teimme. Mutta kauvan minulla oli paljo ajattelemista — aurinko,
+joka nauroi ja itki, muurahaisleijona ja tuo pieni muurahainen, jota ei
+kukaan voinut auttaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muurahaiskeossa oli niin kiire, niin kiire. Kaikki muurahaiset tekivät
+työtä päivät ja yöt. Täti Formicalla ei ollut melkein lainkaan aikaa
+jutella kanssani, ja kun hän jotakin sanoi, niin se vaan kuului näin:
+
+— Nuoleksi munia ja lypsä lehmiä, Rufa! Vedä hirsiä, Rufa! Meidän
+täytyy saada useampia huoneita. Katso ja opi rakentamaan käytäviä ja
+tekemään seiniä ja kattoja. Meille on tarpeen useampia huoneita, useita
+käytäviä ja isompi keko. Tässä tulee tapahtumaan jotakin. Jotakin
+ihmeellistä on tulossa.
+
+Silloin kävin uteliaaksi, juoksin hänen jälkeensä ja huusin:
+
+— Kerro, kerro, täti Formica.
+
+— En jouda, en jouda, sittepä saat nähdä, hän sanoi, ja siihen minun
+täytyi tyytyä.
+
+Ja niin kummallista, oli että vaikka en ollenkaan tiennyt, minkävuoksi
+oli niin kiireellistä, niin tein työtä niin paljo kuin jaksoin ja voin.
+Hinasin kekoon suuria hirsiä, jotka olivat pudonneet maahan kuusista ja
+annoin ne taitaville rakentajamuurahaisille, jotka sitte sovittivat ne
+uusien huoneitten seiniksi ja permannoiksi ja katoiksi. Kerran rupesin
+itse rakentelemaan pientä huonetta, mutta seinät tulivat aivan vinoiksi.
+
+Ja niin saapui sitte muuan vanha, viisas muurahainen ja repi alas
+kaikki tyyni ja laittoi uudelleen. Silloin minusta oli parempi puuhata
+sellaista, jota osasin. Toisinaan juoksin ulos metsään ja kiipesin
+vihreille pylväille ja nauhoille, jotka nousivat pystyyn maasta,
+ja niillä löysin villejä lehmiä, jotka siellä olivat laitumella.
+Niitä minä houkuttelin ja pyydystin ja vein ne kotiin, meidän
+lehmänavettaamme. Toisinaan minun täytyi lypsää hunajamaitoa ja viedä
+sitä niille vanhoille työntekijöille, jotka olivat niin kiihkeät,
+etteivät malttaneet mennä syömään.
+
+Mutta kiireimmässä työssämme sattui julma tapaturma. Olin parhaillaan
+täti Formican kanssa ruokkimassa pieniä lihavia, hauskoja lapsia, kun
+kuulimme jyskettä ja ryskettä ja näimme seinien alkavan vavahtaa ja
+luhistua maahan. Hirret, kivet, tikut ja korret, kaikki luisuivat sikin
+sokin. Muurahaiset ja kotelot ja lapset vyöryivät sekasin, ja minä
+luulin, että koko maailma hukkuisi.
+
+— Täti Formica — täti Formica, kuiskasin säikähdyksissäni, sillä muuta
+en voinut.
+
+— No niin, Rufa, vastasi hän — tässä ei kelpaa olla peloissaan ja itkeä
+ja valittaa. Riennä vaan, niin että ennätämme auttaa niin monta kuin
+suinkin.
+
+Samalla täti Formica syöksyi pahimpaan sekamelskaan ja alkoi auttaa
+esille muurahaisia, jotka olivat puserruksissa eivätkä päässeet
+irti. En minäkään tahtonut olla huonompi ja juoksin perästä. Pahin
+vaara olikin jo ohi; vain joku hirsi siellä täällä vyörähti alas
+eikä se ollut niin pelottavaa. Muutamia sysäyksiä ja kolahduksia voi
+kyllä kestää, kun on päällään sellainen panssari-kuori, kuin meillä
+on. Pian olimme useita satoja muurahaisia, jotka työskentelivät
+tapaturmapaikalla. Haavottuneita muurahaisparkoja kannoimme seljässämme
+vahingottumattomiin huoneisiin, ja siellä rupesivat heti toiset
+muurahaiset heitä hoitamaan ja nuoleksimaan heidän haavojaan. — Se
+on meidän lääkkeemme, tiedättekö sen, Biggi ja Gunni. — Koteloita ja
+toukkia hinasimme myös alas, mutta ne me kannoimme suissamme vahvoilla
+hampaillamme. Meistä se on niin mukava keino. — Ehkä teillä, Biggi ja
+Gunni myös on tapana kantaa pieniä ihmistoukkia hampaitten välissä?
+
+Hirsiä aloimme myös heti kuljettaa pois, ja eräät muurahaiset
+rakensivat jo uusia huoneita ja uusia pylväskäytäviä. Mutta monen,
+monen päivän työ oli mennyt hukkaan, ja monet muurahaisparat olivat
+sairaina, monet olivat kadottaneet jalkansa ja suurihmansa, ja monet
+lapset ja kotelot olivat tykkänään hävinneet. Olin niin alakulonen
+tästä kaikesta enkä ymmärtänyt, miten niin hirveätä oli voinut
+tapahtua. Kun senvuoksi täti Formicalla eräänä päivänä oli aikaa,
+kysyin häneltä.
+
+— Niin, hän sanoi, minäpä en myöskään tiedä, tiedätkö Rufa, kuinka
+sellaista voi tapahtua, mutta näin luulen, että on. Maailmassa on
+hirmusen iso jättiläis-olento, jonka nimi on ihminen. Ei voi oikein
+tietää, minkä näkönen se on, mutta luulen, että jos joku muurahainen
+seisoisi ja kävelisi takajaloillaan ja sitä paitsi olisi yhtä suuri
+kuin monet sadat muurahaiset yhteensä, niin hän näyttäisi ihmiseltä.
+Ihmisillä ei ole ollenkaan suurihmoja ja silloinpa ne luultavasti eivät
+myös saata puhua keskenään, eivät ainakaan yhtä hyvin kuin me. Paitsi
+kahta takajalkaansa niillä on kaksi etujalkaa, jotka eivät ulotu maahan
+asti. Niillä me uskomme niiden puhuvan vähäsen ja niillä ne tekevät
+meille hyvin paljo pahaa. Eräillä niistä ei ole takajalkoja juuri
+ollenkaan, vain etujalat ja hyvin pitkä, paksu ruumis. Ihmeellistä on
+että ne lainkaan voivat kävellä.
+
+— Mutta mitä ihmisillä on tekemistä meidän onnettomuutemme kanssa,
+kysäsin minä.
+
+— Kyllä, tiedätkö Rufa, muutamat niistä ovat häijymmät kuin
+muurahaisleijona. Ja nytpä luulemme, että eräs niistä, jolla oli pitkä,
+paksu hirsi etujaloissaan, sekotti sillä muurahaiskekoamme ja aikaansai
+koko onnettomuuden.
+
+— Syövätkö ne meitä niinkuin muurahaisleijona tekee, minä kysyin.
+
+— Eivät, eivät ne sitä tee, sitä ei kukaan ole voinut sanoa, mutta
+näetkös, se on juuri häpeällisintä. Muurahaisleijona on nälkänen,
+niinkuin sinulla ja minulla on tapana olla, ja jollei se saa ruokaa,
+niin se kuolee, ja sen vuoksi se pyydystää meitä. En minä rakasta
+muurahaisleijonaa, mutta kyllä se on parempi kuin ihminen. Hän on
+kaikista tuhmin ja ilkein.
+
+— Niin, sitä mieltä minäkin olen, sanoin minä — ja kun vaan voin, niin
+puren häntä ja ruiskutan häneen muurahaishappoa, niin että rupeaa
+oikein kirvelemään. Täti Formica, ajatellessani kaikkia sairaita
+muurahaisraukkojamme ja kadonneita lapsiamme, niin tahdon vaan purra ja
+purra kaikkia häijyjä ihmisiä.
+
+— Niin, tiedätkö Rufa, jos voisi uskoa ihmisten jotakin oppivan sillä
+tavoin, niin mielelläni auttaisin sinua, täti Formica sanoi. Ja hän
+näytti alakuloselta ja surulliselta puhuessaan.
+
+— Mutta kuule, täti Formica, nytpä tiedänkin minkä vuoksi aurinko
+itkee. Ei se ole muurahaisleijonan tähden — se ehkei ole pahempi kuin
+monet muut. Ei, se on ilkeän ihmisen tähden. Niin minä uskon, niin.
+
+Mutta täti Formica ei vastannut mitään, vaan meni työhönsä, ja niin tein
+minäkin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muutamia päiviä myöhemmin täti Formica tuli luokseni.
+
+— Joudu nyt pian, Rufa, ja auta päästämään nuorimmat lapset
+koteloistaan. Nyt sinä saat nähdä sen ihmeellisen, jonka sanoin
+tapahtuvaksi. Mutta tämä on vaan alkua.
+
+Hän juoksi edellä ja minä perästä, sukkelana ja uteliaana. Nuorimpain
+koteloin luona, jotka olivat suurimmat mitä olin nähnyt, seisoivat
+hoitajattaret, sellaiset kuin täti Formica ja minä, pitkissä riveissä
+ja me alotimme heti purra reikiä kotelopusseihin, jotta lapset
+pääsisivät ulos. Olin jo monta kertaa ennen tehnyt tätä enkä voinut
+ymmärtää, minkä vuoksi täti Formica sanoi että tässä olisi jotain
+ihmeellistä. Mutta tiedättekö, Biggi ja Gunni, kuinka hämmästyin,
+kun poikaseni ryömi ulos kuorestaan. Huusin aivan kuin ensikerralla
+nähdessäni muurahaislapsen:
+
+— Täti Formica, täti Formica, mitä minun pitää tehdä, mitä maailmassa
+minun pitää tehdä tällä näin? Se on väärin, se on väärin — ei tämä
+kuulu tänne.
+
+Täti Formica nauroi, niin että oli kaatua kumoon koteloineen kaikkineen.
+
+— Olet niin kiivas ja soma, Rufa, hän sanoi. — Kuinka sinun lapsesi
+laita on? Minun on aivan kuin olla pitää, ja samalla hän auttoi esille
+lapsensa kuoresta. Hän kyllä hyvin tiesi minkä vuoksi olin niin
+hämmästyksissäni, mutta hän halusi tehdä minulle pientä pilaa.
+
+— Mutta, täti Formica, sanoin minä — tule tänne, ja katso, etkö näe
+jotakin kummallista minun lapsessani.
+
+— En, sanoi täti Formica — onhan sillä kuusi jalkaa ja kaksi isoa
+silmää ja kolme pientä.
+
+— Mutta katsoppas nyt oikein, pyysin minä.
+
+— Kyllä näen, kyllä näen. Kaksi suurihmaa sillä on ja pää ja hampaat ja
+rinta ja takaruumis.
+
+— Mutta etkö sinä näe, sanoin aivan epätoivoisena — etkö näe noita
+riepuja, jotka riippuvat rinnalla?
+
+Mutta silloin ei ainoastaan täti Formica nauranut, vaan kaikki muutkin
+hoitajattaret, niin että jouduin oikein hämilleni, sillä ei minusta
+ollut hauskaa, että kaikki minulle nauroivat.
+
+— Ei se ole vaarallista, Rufa, ei se ole vaarallista, vaikka sinua
+vähän nauramme, sanoi täti Formica ja taputteli minua suurihmoillaan.
+
+— Kyllä me sinusta pidämme, Rufa, sanoi joku hoitajattarista.
+
+— Vaikkapa olet niin soma ja innokas, toinen sanoi ja nyökäytti päätään.
+
+Minä nyökkäsin takaisin ja heiluttelin suurihmojani, etteivät uskoisi
+minun olevan pahoillani. Mutta sitte kuiskasin täti Formicalle:
+
+— Minkä vuoksi minun poikasellani on tuollaiset rievut?
+
+— Katsoppas minun lastani, täti Formica sanoi.
+
+Ja kun minä katsoin siihen, niin sillä oli ihan samallaiset rievut.
+
+— Katso muittenkin poikasia, täti Formica sanoi.
+
+Ja kaikilla niillä oli rievut.
+
+— Mitä tämä on, mitä ihmeessä tämä on, täti Formica? Kenen poikasia
+olemme erehdyksestä saaneet?
+
+— Odota vähän, niin saat nähdä. Nuoleksi nyt polkastasi, kyllä se on
+oikea poikanen. Ja varo hyvin noita riepuja, niin saat nähdä mitä
+niistä tulee.
+
+Ja kun siinä sitte seisoin ja pesin ja puhdistin poikasta, näin kuinka
+rievut vähitellen laajenivat mitä hienoimmaksi, ohuimmaksi kalvoksi,
+jota muutamat vahvat rimat pitivät levitettyinä. Rinnan kummallakin
+puolella oli isompi ja pienempi kalvo, ja minusta ne näyttivät niinkuin
+ne olisivat kudotut auringon kyynelistä. Mutta sitä ne eivät kai
+voineet olla, sillä minä olen monta kertaa koettanut pyytää kyyneleitä,
+joita olin tavannut metsässä vihreissä taloissa, mutta ne juoksivat
+aina pois tieltäni. Toisinaan olin imenyt ne kupuuni. Niin, mutta
+kuvustahan olin sitte antanut ruokaa näille lapsille — minä ja ne muut
+hoitajattaret, jotka kai myös olivat kyyneleitä juoneet. Ehkä oli
+kumminkin niin että ne olivat auringosta saapuneet.
+
+— Eivätkö ne ole kauniita, sanoi täti Formica, joka huomaamattani oli
+ehtinyt luokseni. — Ne ovat siipiä. Heillä on siivet ja kerran he
+saavat lentää ulos korkealle ilmaan — korkeammalle kuin puut.
+
+Lentävätkö he aurinkoon?
+
+— Enpä tiedä, enpä tiedä, minulla ei ole koskaan ollut siipiä, sanoi
+täti Formica ja taivutti päänsä niin syvästi lattiaa vastaan, etten
+voinut häntä nähdä. Mutta huomasin että suurihmat värähtelivät. Silloin
+tunsin sisässäni niin kummallisen tuskan. Eihän minullakaan ollut
+siipiä, en voisi koskaan lentää — en ollut minä auringon lapsia enkä
+voisi myös koskaan siksi tulla. Mitä olen siis? Rufa, työmuurahainen,
+tuo innokas ja soma, ne toiset sanoivat. — Ja minun täytyi juosta pois,
+sukkelaan, ennenkuin kukaan sai nähdä minua, ei edes täti Formica.
+
+Mutta hetken kuluttua tuli täti Formica ja etsi minua. Hän ei
+puhunut mitään siitä että olin juossut työstä, vaan taputteli minua
+suurihmoillaan ja oli niin kiltti ja ystävällinen, että tulin uudestaan
+iloseksi ja minun täytyi sanoa:
+
+— Tiedätkö, en ole koskaan tuuminut minkä vuoksi aurinko nauraa, vaan
+aina vaan ajatellut sen kyyneliä. Mutta nytpä tiedän että aurinko on
+ilonen sentähden että täti Formica elää.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt olimme saaneet uutta työtä talossa. Nuo uudet lapset, prinssit ja
+prinsessat, olivat niin ajattelemattomia ja heidän oli niin vaikea
+jotakin oppia. Varsinkin prinssit olivat suureksi vaivaksi, ne eivät
+edes voineet oppia itse syömään, vaan meidän täytyi ruokkia heitä,
+niinkuin he olisivat olleet pieniä lapsia. Eikä ollut prinsessojenkaan
+laita paljo paremmin. Sitäpaitsi meidän täytyi vartioida heitä, sillä
+täti Formica sanoi että heitä on kielletty menemästä talosta pois.
+Mutta meidän piti olla hyvin kohteliaita heille ja kumarrella ja
+kaunein sanoin pyytää heitä pysymään kotona. Minun kävi oikein heitä
+sääli. Mitään he eivät osanneet tehdä, ulos ei heidän sallittu päästä
+ja vielä vähemmin he saivat lentää kauniilla siivillään. Jos täti
+Formica ei olisi ollut niin luja päätöksessään, niin olisin antanut
+niiden, jotka olivat minun hoidettavinani, karata tiehensä.
+
+— Kärsivällisyyttä vaan, täti Formica sanoi — niin saatpa nähdä kuinka
+komeata tulee olemaan hääpäivänä.
+
+— Mikä päivä se on, kysyin minä.
+
+— Se on se päivä, jolloin he kaikki lentävät pesästä yhtaikaa. Mutta
+heidän tulee sitä ennen saada tarpeeksi vahvat siivet, ja toisekseen
+meidän täytyy odottaa kesän kauneinta päivää.
+
+— Koska se sitte joutuu?
+
+— Se joutuu hääpäiväksi, ja hääpäivä on silloin, se on kaikki, mitä
+minä tiedän, täti Formica sanoi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+— Mutta kuule, täti Formica, sanoin eräänä päivänä ollessamme ulkona
+hakemassa ruokaa taloon — tänään on varmaan kesän kaunein päivä.
+Miksemme pidä häitä nyt?
+
+— Ei tänään, Rufa, ei tänään, mutta ehkä huomenna. Tunnen jotakin
+jaloissani, saa nähdä, saa nähdä, jollemme saa tuota pikaa vetäytyä
+kekoon ja sulkea kaikki ovet.
+
+— Minkätähden, kysyin minä. — Aurinkohan on niin ilonen ja ystävällinen
+ja ilma on tyyni ja lämmin.
+
+— Niin, sepä on melkein liian tyyni ja lämmin, täti Formica sanoi. —
+Mutta jos tulee hyrskytyrsky tänään, niin ehkä meillä on häät huomenna.
+
+— Hyrskytyrsky, sanoin minä, minkä vuoksi kutsut kyyneliä
+hyrskytyrskyksi?
+
+— Eikö se sitte ole hyvin, sanoi täti Formica, ja samassa olimme kotona
+ja riensimme suoraa päätä kaikkien niiden luo, jotka tyhjin vatsoin
+meitä odottivat. Parastaikaa syöttäessämme kuningaslapsia, kuulin
+jonkun huutavan:
+
+— Sulje kaikki ovet, sulje kaikki ovet! Vie prinssit ja prinsessat
+maakerrokseen! Pelasta kaikki kotelot ja lapset! Pian, pian, menkää
+kaikki piiloon sinne alas! Tulee hirmunen ilma, aurinkokäärmeitä ja
+jyminää.
+
+— Mitä aurinkokäärmeet ja jyminä on, kysyin täti Formicalta,
+hätistäessämme kuningaslapsia alempiin kerroksiin, missä oli
+rauhallista ja turvallista.
+
+— En ole koskaan nähnyt niitä, täti Formica sanoi — olen aina ollut
+semmonen että olen piiloutunut maahan, kun tunnen särkyä jaloissani, ja
+sitä olen aina tuntenut ennen aurinkokäärmeitä ja jyminää. Sanoinhan
+vastikään että luulen hyrskytyrskyn olevan tulossa ja se tulee aina
+käärmeitten ja jyminän perästä.
+
+— Mutta minäpä tahtoisin nähdä sen, minä sanoin.
+
+— Ei, ei, Rufa, sinä et saa mennä. Voi tapahtua jokin onnettomuus.
+
+— En minä mene ulos, tirkistän vaan hiukan ovesta, vastasin — ja jos
+sattuu vaara, kiidän tänne alas.
+
+Ja samassa käännyin ja riensin muutamaan tornihuoneeseen, ennenkuin
+täti Formica oli ennättänyt sanaakaan sanoa. Mutta tuskin olin päässyt
+tornihuoneeseen ja tirkistänyt oven raosta, kun näin jotakin kauheata
+ja pitkää ja mutkaista ryntäävän läpi mustan vaipan, joka riippui
+puunlatvojen takana. Oli niinkuin aurinko olisi ollut hyvin äkänen ja
+heilutellut suurihmoillaan.
+
+Ja aurinko puhui!
+
+Mutta silloin minä niin pelästyin, että kaikki jalkani notkistuivat ja
+kävivät niin heikoiksi, ettei niillä voinut seistä, ja vielä vähemmin
+saatoin juosta pakoon. Kauvan makasin sitte tornihuoneessa ja näin
+aurinkokäärmeet ja kuulin auringon sanelevan.
+
+— Sinä et saa — sinun täytyy, kuulin sen sanovan kerran toisensa
+perästä.
+
+Vihdoin kuiskasin minä.
+
+— Aurinko, rakas aurinko, mitä minä en saa tehdä ja mitä minun täytyy
+tehdä?
+
+Mutta aurinko vastasi vaan:
+
+— Sinä et saa — sinun täytyy!
+
+— Mitä tarkotat — mitä sinä aurinko tarkotat, kuiskasin taas.
+
+— Sinä et saa — sinun täytyy, vastasi aurinko uudelleen hetken kuluttua.
+
+Tarkotatko että minun pitää itse ajatella mitä minä en saa tehdä ja
+mitä minun täytyy tehdä, kuiskasin minä.
+
+— Sinun täytyy, lausui aurinko, ja sitte se ei sanonut enää mitään,
+vaan kyyneleet alkoivat pudota niin tiheästi ja niin sukkelasti etten
+mitään voinut nähdä.
+
+Samassa tuli täti Formica ja haki minua.
+
+— Rakas Rufa, hän sanoi — minkätähden teit näin?
+
+Olin niin peloissani sinun tähtesi. Oletko sairas, Rufa?
+
+Ja muuta kysymättä hän alkoi minua hieroa päästä kantapäähän.
+
+— Jos tuntuu paremmalta nyt, niin tule selkääni! Kannan sinut sinne
+alas.
+
+Ja täti Formica kantoi minut alas erääseen maakammioon ja hoiteli
+minua, kunnes olin taas entisellään.
+
+— Tiedätkö täti Formica, sanoin tuntiessani itseni paremmaksi — aurinko
+on puhutellut minua.
+
+— Mitä sanotkaan, mitä sinä sanot?
+
+— Niin, kyllä se puhui, mutta en ymmärtänyt mitä se sanoi. Sinä et saa
+— sinun täytyy, se saneli kerran toisensa perästä. Mitä luulet sen
+tarkottaneen?
+
+— En ole koskaan kuullut kenenkään sanovan, että aurinko puhuu, Rufa.
+Oletko varma, Rufa, että niin oli?
+
+— Mutta kuulinhan minä, täti Formica, ja se puhui monta kertaa samaa.
+Mutta se ei tahtonut selittää, mitä tarkotti, vaan kun minä kysyin,
+tahtoiko se että itse miettisin, niin se vastasi: sinun täytyy. Etkö
+sinä voi auttaa minua, täti Formica, sinä, joka kaikki tiedät?
+
+— Rakas pieni Rufa, auringosta en tiedä, sen enempää kuin mitä
+keskenämme olemme jutelleet, ja kuka tietää, Rufa, jos se mitä siitä
+uskomme, on oikein. On niin vaikea tietää, kun se on niin kaukana.
+Mutta ehkä kerran, kun sinä tulet vanhemmaksi, voimme lähteä etsimään
+sitä maakoloa, jossa aurinko lepää yöllä, niin saat nähdä ja puhutella
+sitä ja kysellä kaikkea mitä tahdot tietää. Teemmekö niin?
+
+— Kyllä, kyllä, täti Formica, sitä minä niin hirveän mielelläni
+haluaisin. Mutta enkö jo ole tarpeeksi vanha? Emmekö voi lähteä nyt
+heti, hyvä, kiltti täti Formica?
+
+— Ei, ei, ei, sanoi täti Formica. Huomenna meillä on häät talossa
+ja saamme paljo työtä ja sitte — niin, tiedätkö Rufa, sitte joutuu
+kummallinen aika, jolloin kaikki tulemme unisiksi ja väsyneiksi ja
+meidän täytyy nukkua ja vaan nukkua pitkän, pitkän yön. Ja silloin on
+parasta olla kotona.
+
+— Mistä tiedät että huomenna on häät, kysyin.
+
+— Siitäpä tiedän, että kun on ollut aurinkokäärmeitä, jyryä ja
+hyrskytyrskyä, silloin tavallisesti sattuu kesän kaunein päivä. Saamme
+nähdä huomenna.
+
+Ja täti Formicalla oli oikein. Tuli niin ihana, ihana sää. Aurinko
+hymyili niin ystävällisesti ja kaikki puut olivat hiljaa, ikäänkuin
+ne olisivat jotakin vartioineet, ja kaikki viheriät pylväät ja nauhat
+ja liput ja töyhdöt olivat puettuina hienoimpiin pukuihinsa, jotka
+kiilsivät ja loistivat. Ja keossa — niin siinä oli hyörinää, voitte
+uskoa. Kaikki juoksivat sinne tänne, ylös ja alas, ja kaikki olivat
+kiihkoissaan ja levottomia.
+
+— Nyt me lennämme, prinssit sanoivat.
+
+— Noh, odottakaa vähäsen, odottakaa vähäsen, sanoivat prinsessat.
+
+— Noh, odottakaapa nyt toki, sanoivat hoitajattaret — ei vielä kaikki
+ole järjestyksessä. Miltä sinun siipesi näyttävät?
+
+Ja niin he vielä kerran siistivät kuningaslasten kauniit siivet, jotka
+olivat jo ennestään aivan hyvät.
+
+— Mutta nyt me lennämme, sanoivat prinssit ja alkoivat levittää
+siipiään. Silloin minäkin tulin kärsimättömäksi ja huusin niin että
+kuului:
+
+— Lennä, lennä, ja sano terveisiä auringolle! Ja samassa he suhahtivat
+lentoon niin taajassa parvessa, niin taajassa, että täyttivät
+koko ilman. Kaikkialla näki vaan meidän kuningaslapsiamme ja yhä
+korkeammalle he nousivat — korkeammalle kuin puitten latvat — ja sitte
+en enää heitä nähnyt.
+
+— Täti Formica, kuiskasin hiljaa, niin ettei kukaan muu kuulisi — etkö
+sinäkin tahtoisi olla mukana tuolla ylhäällä?
+
+Täti Formica, joka oli seissyt ja katsellut heitä, kääntyi minuun päin.
+
+— Kuka hoitaisi taloa ja kotia, hän sanoi — jos kaikki lentäisivät
+auringon luo? Mutta kyllä tuntuu vähän kummalliselta, nähdessään heidän
+lentelevän. — Mutta nyt sinun tulee katsoa tarkasti joka puolelle,
+sillä varmaan ne viettävät häitä myös naapureissamme.
+
+Tuskin hän oli tämän sanonut, ennenkuin näin paksun pylvään nousevan
+naapurikeosta. Se oli heidän kuningaslastensa häälento. He tanssivat
+yhä korkeammalle ja korkeammalle. Aurinko välkkyi heidän siivillään —
+ja niin hekin olivat poissa.
+
+— Täti Formica, sanoin — mitä me nyt teemme? Emmehän kai voi tehdä
+työtä itse hääpäivänä?
+
+— Ei, täti Formica sanoi — lähtekäämme kävelylle.
+
+Ja niin me lähdimme. Vähän ajan kuluttua rupesimme kiipeämään pitkään,
+viheriään pylvääseen, jolla oli pieniä vihreitä lippuja sivuissaan,
+ja jonka latvassa oli iso, sininen talo, jonka alla oli viheriä
+verho. Sinisestä talosta soi niin mukavasti, ja kun astuimme verholle
+kiivetäksemme taloon, niin kuului laulu:
+
+— Kuokkavieraita, kuokkavieraita!
+
+— Mitä he sanovat, minä kysyin.
+
+— Älä välitä siitä, täti Formica sanoi — he ovat niin epäkohteliaita
+täällä, mutta eivät he niin pahaa tarkota. Astumme sisään vaan.
+
+Tullessamme sisään, oli siinä muuan pitkä ja hoikka, joka niiasi ja
+kumarsi ja sanoi:
+
+— Tässä on kaikki suljettu, tässä on kaikki suljettu!
+
+— Mikä nimesi on, kysyin.
+
+— Neiti Emi, hän sanoi.
+
+— Noh, mutta mitä nuo langat ovat?
+
+— Viisi hedeveljestä, jotka minulta ovat kuolleet, hän sanoi ja sai
+kyyneleen silmäänsä.
+
+— Ketä sinä sitte odotat tässä, kysyin taas.
+
+— Enpä tiedä, enpä tiedä, mutta en teitä, sillä silloin olisi
+kellossani soinut:
+
+— Tervetuloa, tervetuloa!
+
+Samalla alkoi kello soida:
+
+— Tervetuloa, tervetuloa, tervetuloa!
+
+— Riennä ulos täältä, niin saamme nähdä kuka tulee, sanoi täti Formica.
+Ja tuskin olimme ennättäneet ulos, ennenkuin suhisi ilmassa ja muuan
+iso ja karkea ja paksu ukko töytäsi keskelle taloa; töytäsi sinne
+tervehtimättä ja välittämättä vähääkään siitä että koko ajan kuului
+kaunis soitto: tervetuloa, tervetuloa! Pieni neiti Emi kumartui
+eteenpäin ja tervehti monet kerrat tuota ukkorumaa, ja painoi kasvonsa,
+jotka olivat hedeveljiään muistaessaan kyynelistä kosteat, vasten ukon
+paksua, pölyistä turkkia.
+
+— Mikä tuommoisen ruman ukon nimi on, kysyin minä.
+
+— Se on Bombus — kimalainen, sanoi täti Formica.
+
+— Bombus, sepä on nimi, joka sopii. Bombus, Bombus, etkö ole oppinut
+kumartamaan, huusin minä ääneen hänelle, ja silloin hän vastasi:
+
+— Srrrrrrrrrr! Ja lensi pois samalla.
+
+Kun sitte vilkasimme taloon, näimme pienen neiti Emin aivan pölyisenä
+kasvoiltaan tuon epämiellyttävän, likaisen Bombuksen käynnistä.
+
+— Tahdon auttaa ja nuoleksia sinut puhtaaksi, ehdotin minä.
+
+— Ei, ei, hän sanoi ja taipui pelästyneenä pois minusta. — Älä koske
+minuun, älä koske minuun!
+
+— Anna hänen olla, kuiskasi täti Formica: — Luulen, että ne ovat
+muistoja ystäviltänsä. Etkö näe, että ne ovat pieniä helmiä. Ja
+kuuletko kuinka kello nyt soi:
+
+— Tyhjä talo, tyhjä talo!
+
+— Mitä heillä sitte on täällä ollut, kysyin häneltä.
+
+— Heillä on ollut jotakin, josta sinä paljo pitäisit, heillä on ollut
+hunajaa. Mutta näetkös, Bombus söi kaikki tyhjiksi. Mutta ehkä löydämme
+jotain muuta hyvää muualla. Tule, niin lähdemme.
+
+Kun olimme kävelleet vähän aikaa, sanoin:
+
+— Minä nousen tähän. Tämä pylväs on kaunis.
+
+— Vai niin, sanoi täti Formica — ja minä jään tähän ja odotan.
+
+Kummastelin hiukan miksei täti Formica tullut mukaani, mutta kiipesin
+kumminkin. Pylväs oli niin kaunis. Se loisti punaselta, ja pieniä
+vihreitä lippuja oli sekin ripustanut kyljilleen. Seisahduin eräälle
+lipulle ja huusin:
+
+— Tule tänne sinäkin, täti Formica, täällä on hauskaa.
+
+— Niin, ehkä on parasta että tulen ja katson miten sinun käy.
+
+— Hyvin vaan, hyvin vaan, sanoin minä. Ja niin kiipesin edelleen. Mutta
+nytpä kuulin jonkun huutavan:
+
+— Kielletty tie, kielletty tie!
+
+Onpa aivan niinkuin täti Formica sanoi, ajattelin mielessäni, ne
+ovat hirveän epäkohteliaita nämä pylväsolennot, mutta ei siitä auta
+välittää. Kuljin siis edelleen. Mutta olin kävellyt vaan lyhyen matkan,
+niin huudettiin taas:
+
+— Kielletty tie, kielletty tie!
+
+— Kuka siellä huutaa, minä kysyin, mutta ei kukaan vastannut. Kuljin
+taas edelleen, mutta en ennättänyt astua kuin muutaman askeleen
+kun jalkani tarttui paksuun ja ilkeään limaan, joka oli tielläni.
+Sain ponnistella pitkän aikaa ennenkuin sain jalkani vapaaksi ja
+puhdistetuksi ja harjatuksi.
+
+Käynpä pylvään toiselle puolelle, tuumin ja olin hiukan nolona kaikesta
+tästä. Ja kiersin, kiersin, mutta joka puolella oli limasta.
+
+Voinhan ottaa pitkiä askelia, ei suinkaan sitä ole niin kovin paljon,
+ajattelin ja astuin rohkeasti paksuun limaan. Mutta siihenpä jäinkin.
+Juuri kun minun piti huutaa apua tuli täti Formica.
+
+— Mutta Rufa kulta, missä sinä seisot, hän sanoi.
+
+— Keskellä limaa, minä sanoin.
+
+— Noh, ei ole niin vaarallista kuin näyttää, täti Formica sanoi ja
+nauroi. — Mutta pysy nyt hiljaa siksi kunnes tuon sinulle muutamia
+kiviä, joilla voi seistä, niin ettemme molemmat tartu, sillä silloin on
+pahempi.
+
+Samalla hän juoksi alas ja ylös monet kerrat tuoden kiviä, jotka
+asetteli sillaksi. Siltaa myöten hän tuli luokseni ja alkoi hinata
+minua pois.
+
+Miltä silloin näytin, tiedättekö, Biggi ja Gunni! Niin, olinpa ihan
+sellainen kuin tekin kun te kesällä olitte töhrinneet itsenne rannan
+savessa.
+
+Täti Formica, auttaessaan minua siistimisessä ja harjaamisessa, kysyi
+eikö kukaan ollut varottanut minua kulkemasta edelleen.
+
+— Kyllä, joku kyllä huusi: kielletty tie! — mutta siitä en huolinut,
+vastasin minä.
+
+— Luulin varmasti että huutaisit minulle ja kysyisit minkätähden tie
+oli kielletty.
+
+— Tahdoinpa kerran tulla omin neuvoin toimeen, ja niinpä kävikin
+hullusti, sanoin.
+
+— No, parempi onni toisen kerran, täti Formica lohdutteli
+ystävällisesti ja vetäsi harjallaan viimeisen kerran.
+
+Niinpä sitte kiipesimme alas tervapylväältä ja astuimme edelleen.
+
+— Mitähän nyt keksisimme, sanoin minä.
+
+— Onko mielestäsi tämä ollut hauskaa?
+
+— Kyllä, kyllä, vastasin. — Mutta voikohan muilla olla yhtä hauskaa
+kuin meillä kahdella?
+
+— Enpä tiedä, mutta miksei, täti Formica sanoi. — Kaikki mitä me näemme
+ja osotamme toisillemme ja jolle me nauramme, sehän on myös muita
+varten. Ja kaikki pienet muurahaiset ovat kai joskus pistäneet jalkansa
+tervavirtaan ja olleet sinun näkösiäsi, töhrääntyneitä ja noloja — jos
+tämä nyt oli niin hauskaa. Mutta nyt meidän täytyy hakea itsellemme
+vähän ruokaa, Rufa.
+
+— Mennäänkö ehkä hakemaan lehmiä?
+
+— Ei, nyt ajattelen tarjota sinulle hääruokaa. Tuleppas mukaani, niin
+koetamme onneamme tässä pylväässä.
+
+Ja niinpä kiipesimme taas useitten kapeitten lippujen ohitse. Tulimme
+pian erääseen kohtaan, jossa oli kaksi tietä, mutta täti Formica kulki
+suoraan leveämpää tietä myöten ja tuli eräälle talolle, jossa oli
+korkea seiväs katolla.
+
+— Tämä tässä on vaan raunio, hän sanoi, kulkien ohi komean talon luo,
+jonka seinät loistivat vaaleankeltasina ja punasina.
+
+— Mutta tässä ei ole ovea, sanoin minä.
+
+— Kyllä on, mutta se on suljettu.
+
+— Koputamme, sanoin minä.
+
+— Koeta, täti Formica sanoi.
+
+Astuin ovelle, joka oli vahvasti kiinni teljetty, koputin ja huusin:
+
+— Olkaa hyvä ja päästäkää sisään!
+
+— Astu sisään, jos voit, astu sisään, jos voit, kuului vastaus talosta.
+
+— En saa ovea auki, huusin minä.
+
+— Niin jää sinne, missä olet, jää sinne missä olet, vastattiin.
+
+— Emme täälläkään mitään saa, täti Formica, valitin minä ja kävin
+alakuloiseksi — ja nyt olen oikein nälkänen.
+
+Mutta täti Formica vaan nauroi minulle ja sanoi:
+
+— Tule tänne Rufa ja katso minkä tempun minä taidan.
+
+— Kun tulin hänen luokseen, huomasin hänet täydessä puuhassa. Hän
+pureskeli ja pureskeli pientä torvea, joka kuului taloon, ja tuota
+pikaa hän oli purrut suuren reijän torven kylkeen.
+
+— Tule nyt tänne, Rufa, pistä pääsi reikään ja juo.
+
+Ja tiedättekö, Biggi ja Gunni, niin hyvää kuin silloin sain keltasesta
+talosta juodakseni, en ole koskaan sittemmin saanut. Koko ajan kuulin
+jonkun huutavan:
+
+— Tyys, tyys! Ken syö hunajaani? Tyys, tyys! Mutta täti Formica, joka
+pysyi vieressäni, sanoi: — Juo vaan, Rufa, älä huoli siitä mitä he
+puhuvat. Eivät he niin pahaa tarkota kuin miltä kuuluu.
+
+Käveltyämme hetkisen noilla keltasilla taloilla, täti Formica sanoi:
+
+— Nyt meidän täytyy lähteä kotiin.
+
+— Nytkö jo, sanoin minä.
+
+— Kyllä, kyllä, näetkö Rufa, meidän täytyy olla prinsessoja vastassa,
+jos he ehkä jo tänään tulisivat kotiin.
+
+— No mutta prinssit sitte?
+
+— Niin, tiedätkö, he eivät koskaan enää tule meille takasin eikä kukaan
+heitä tahdokaan.
+
+— Mutta kuinka heidän sitte käy?
+
+— Niin kyllä heidän käy hullusti, täti Formica sanoi ja pudisti
+päätään. — Mutta tiedätkö, hän sanoi — kaikki prinsessatkaan eivät
+löydä kotiin.
+
+— Käykö heidänkin hullusti, minä kysyin.
+
+— Ei, ainakaan ei kaikkien. Muistathan että he olivat paljo viisaammat
+kuin prinssit. He alkavat omaa talouttaan pienessä maakolossa, ja sinne
+he munivat munansa ja hoitavat niitä ja lapsiaan, kunnes nämä voivat
+itse alkaa työtä tehdä, vetää hirsiä ja rakentaa kekoa. Ja niin syntyy
+uusi muurahaispesä.
+
+— Vai niin, sanoin minä — mutta prinssejä minun käy sääli.
+
+— Eipä aivan syyttä, sanoi täti Formica. — Mutta katso, katso, tuossa
+— tuossa — tuossa on eräs prinsessojamme. Riennä, riennä, viemme sen
+kotiin. Sukkelaan, sukkelaan, Rufa, tule pian! Ja täti Formica oli niin
+innoissaan, että kaikki jalkansa ja lankansa viipottivat ja vapisivat.
+Hän riensi tiehensä pienen prinsessan luo, joka näytti väsyneeltä ja
+yksinäiseltä. Päästyään luo täti Formica tervehti ja kumarsi ja niiasi
+monet kerrat, paljo syvemmin ja kohteliaammin kuin meillä ennen oli
+tapana.
+
+— Rakas rouva kuningatar, hän sanoi — me autamme sinua, Rufa ja minä.
+— Rufa, tule tänne ja tervehdi, kuiskasi hän minulle — kumarra syvään,
+kumarra ja kysy, salliiko kuningatar sinun auttaa häntä kotiin.
+
+— Tahtooko pieni prinsessa — sanoin.
+
+— Rouva kuningatar, sinun pitää sanoman — hän on kuningatar nyt,
+kuiskasi täti Formica ja nykäsi minua.
+
+— Saanko auttaa pientä rouva kuningatarta kotiin, kysyin ja kumarsin ja
+heilutin suurihmojani.
+
+Puhuessamme, täti Formica ja minä, pienen väsyneen kuningattaren
+kera, tuli muuan sisaristamme ja hänkin kumarsi ja tervehti. Mutta
+tervehdittyään hän meni kuningattaren luo ja alkoi purra ja repiä
+jotakin kuningattaren selässä. Pieni kuningatar ei puhunut mitään,
+mutta huokasi niin syvään.
+
+— Mitä sinä teet, huusin minä. — Hyi, hyi, hyi, kuinka olet paha, minä
+kirkasin, kun samassa näin että hän puri poikki kuningattaren siivet
+— hyi, hyi! Ja sitte juoksin hänen luokseen ja rupesin lyömään häntä
+jaloillani.
+
+— Rufa, huusi täti Formica ja äänensä oli niin ankara, että heti
+taukosin lyömästä ja poistuin.
+
+— Rufa rukka, täti Formica sanoi, ja olematta suuttunut hän taputteli
+minua suurihmoillaan. — Minun olisi pitänyt kertoa sinulle, että
+prinsessojen siivet ovat otettavat pois kun he saapuvat kotiin.
+Kerran he saavat lentää, mutta sitten ei enää koskaan. Katso Rufa,
+muurahaiskeossa siivet vaan likaantuisivat ja menisivät rikki. Eikö ole
+parempi että leikkaamme ne poikki, Rufa?
+
+— En tiedä, en tiedä vähääkään, sanoin — mutta minusta me olemme niin
+pahoja noille kuningaslapsi raukoille.
+
+— Ei Rufa, sitä emme tahdo olla. Emme koskaan unohda kuningaslasten
+lentäneen korkealle, jonne me emme milloinkaan voi päästä, ja senvuoksi
+olemme aina ystävällisiä ja kohteliaita heille ja hoitelemme heitä
+parhain tavoin. Tiedätkö Rufa, näin kerran kuningattaren, joka
+ei tahtonut palata kotiin, vaan sanoi, että hän aikoi pitää omaa
+taloutta. Ennenkuin hän meni maareikäänsä, asettui hän siivilleen ja
+väänsi ja kiersi itseään siksi kunnes itse sai siivet irtaantumaan.
+Siivet olisivat vaan vaivaksi ahertaessa jokapäiväisessä työssä, hän
+sanoi. Etkö ymmärrä nyt, Rufa, ettemme pahanilkisyydestä pure siipiä
+poikki. Eikä se ole niin vaarallista, jos tekeekin vähän kipeätä: Me
+muurahaiset emme saa hemmotella.
+
+— En minä siitä välitä, tekeekö se kipeätä, minä sanoin — mutta
+siivethän olivat parasta, mitä heillä oli.
+
+— Niin, siinä sinä olet oikeassa, Rufa, sanoi täti Formica — mutta
+parhainta, mitä omaa, sitä ei saa tahrata. — Mutta tule nyt, niin saat
+kantaa kuningattaren kekoon.
+
+Ja niin me menimme kaikki kotiin hääpäivän illalla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kesän kaunein päivä oli nyt mennyt ja kuningaslapsilla oli ollut
+häälentonsa. Useimmat heistä eivät olleet koskaan saapuneet takaisin.
+Mutta kaikilta kotiin tulleilta kuningattarilta siivet purtiin poikki,
+aivan kuin täti Formican ja minun pieneltä kuningattarelta. Vaikka
+kyllä tiesin täti Formican olleen oikeassa, kävi minun kumminkin heitä
+kaikkia hyvin sääliksi ja kohdatessani heitä pesässä, pysähdyin aina
+ja kumarsin hyvin syvään ja ajattelin: sinä olet ollut prinsessa ja
+sinulla on ollut siivet, pieni kuningatar raukka. Ja sitte kumarsin
+taas, vaan en puhutellut heitä, sillä en luullut heidän siitä pitävän.
+
+Eräänä päivänä olin yksinään metsässä ja olin joutunut hyvin kauvas,
+kun huomasin auringon alkavan ryömiä vaippansa taakse. Käännyin takasin
+että ehtisin kotiin ennenkuin tulisi pimeä, musta yö ja hyrskytyrsky.
+Minulla oli niin kiire, etten lainkaan ennättänyt katsoa muuanne —
+kiiruhdin vaan eteenpäin pää maata vasten. Siinä juostessani kuulin
+äkkiä oudon äänen ilmasta ja joku huusi:
+
+— Pelastakaa itsenne, pelastakaa itsenne, pikkuolennot! Lentäkää ja
+ryömikää, lentäkää ja ryömikää!
+
+Pysähdyin kysyäkseni mitä oli tapahtunut, mutta sillä, joka huusi, oli
+ollut kova kiire ja oli hävinnyt. Kun käännyin ja katsahdin taakseni,
+näin jotain outoa metsässä puitten välissä.
+
+— Mitähän se lienee, tuumin ja kiipesin muutamaan pylvääseen nähdäkseni
+paremmin. Silloin näin jotakin, joka yhtaikaa pelästytti minua ja teki
+minun iloseksi.
+
+Aurinko — aurinko oli pudonnut alas metsään. Siinä se nyt oli, aurinko,
+jota aina olin rakastanut.
+
+Mutta samassa kuulin taas jonkun huutavan ylhäällä ilmassa:
+
+— Pelastakaa, pelastakaa itsenne, pikkuolennot!
+
+— Minkähän tähden ne huutavat noin — eivät suinkaan noin voi aurinkoa
+pelätä, ajattelin. — Juoksenpahan pian kotiin ilmottamaan täti
+Formicalle ja sitte palaamme yhdessä tänne auringon luo. Laskeuduin
+alas pylväältä ja rupesin juoksemaan. Lähestyessäni kekoa huusin jo
+pitkän matkan päästä:
+
+— Täti Formica, täti Formica! Ja kun hän kuuli ääneni ja tuli vastaan,
+huusin hänelle:
+
+— Täti Formica, aurinko on pudonnut metsään, olen sen itse nähnyt:
+
+— Aurinko? Onko se pudonnut? Mitä sanot?
+
+— Niin, niin, olen sen nähnyt. Se on metsässä aivan tässä lähellä.
+
+— Mutta Rufa, täti Formica sanoi — katso nyt ylöspäin!
+
+— Mihin? Mihin minun pitäisi katsoa?
+
+— Ylös taivasta kohti, puunlatvojen taakse, jossa aurinko tavallisesti
+on.
+
+Ja katsellessani ylöspäin, näin auringon, joka juuri kurkisti vaippansa
+takaa.
+
+— No, mitä nyt luulet, täti Formica sanoi ja nauroi katsahtaen minuun.
+
+— En tiedä, mutta yksi aurinko on metsässä, senhän näin. Ja muut ovat
+myös nähneet, koska he huusivat ilmassa:
+
+— Pelastakaa itsenne, pikku olennot, pelastakaa itsenne!
+
+— Kuka huusi sillä tavoin, kysyi täti Formica ja lakkasi heti
+nauramasta. — Tunsitko niitä?
+
+— En, sanoin minä — äänet olivat vieraat.
+
+— Nyt olemme hädässä ja koko metsäkin on vaarassa, täti Formica sanoi.
+— Meidän pitää heti ilmottaa kekoon.
+
+Ja täti Formica juoksi kekoon huutaen alinomaa:
+
+— Metsä on vaarassa, metsä on vaarassa.
+
+— Mikä on tapahtunut, huudettiin takasin kaikilta tahoilta.
+
+— En vielä tiedä, mutta ilman kansa lentää pakoon ja huutaa maakansaa
+pelastumaan.
+
+— Silloin vaara on tarjona. Kaikki lapset, munat ja kotelot ovat heti
+vietävät maahuoneisiin ja parasta on että kaikki muutkin pysytteleikse
+siellä.
+
+Alkoipa nyt aika työ, kantaminen ja hinaaminen. Kaikki muurahaiset
+olivat turvassa, mutta silloin kuiskasin täti Formicalle:
+
+— Emmekö lähde ottamaan selkoa siitä mitä on tapahtunut.
+
+— Lähdetään vaan, täti Formica sanoi — lähdetään.
+
+Niinpä lähdimme keosta ja kiipesimme erääseen puuhun. Ja siitä näimme
+molemmat auringon metsässä. Mutta se oli kasvanut hirmuisesti siitä kun
+ensiksi sen näin. Se oli kamalan ja pelottavan näkönen ja siitä kuului
+hirveä huuto ja pauhina.
+
+— Mitä se on, kysyin vapisten — koska se ei ole aurinko?
+
+— Se on se »punanen kukka», ja kaikki elämä metsässä ja ilmassa
+kauhistuu, kun se kohoo maasta. Se syö kaikki ja kaikkia, eläimiä,
+ihmisiä ja kasveja, eikä se tule koskaan kylläiseksi, sillä kuta
+enemmän se syö, sitä suuremmaksi ja nälkäsemmäksi se käy. Tule nyt,
+Rufa, tule pian, pian, meidän täytyy kotiin ja piiloutua syvästi
+maahan, muuten tuho meidät perii. Ja täti Formica sysäsi minua ja
+sitte aloimme molemmat juosta. Samassa kuulimme uusia ääniä metsässä
+ja katsahtaessani ylös, näin useita suuria puita, jotka vavahtivat ja
+horjuivat ja kaatuivat.
+
+— Mikä nyt taas on, kuiskasin hiljaa — eihän punanen kukka vielä ole
+ennättänyt niiden luo. Minkävuoksi ne kaatuvat?
+
+— Katso, katso, kuiskasi täti Formica minulle — ne ovat ihmisiä. Ne ne
+ovat, jotka purevat puut poikki terävillä etujaloillaan.
+
+— Mutta minkävuoksi?
+
+— Enpä tiedä. Mutta näetkö, näetkö Rufa, punanen kukka ryntää
+ihmisten päälle. Katso — nyt ne alkavat kaivaa suuria käytäviä maahan
+puolustukseksi. Tiedätkö Rufa, ne koettavat tappaa punasen kukan
+nälällä. Se ei elä, jollei se koko ajan syö ja syö, ja nyt se ei pääse
+mihinkään käsiksi, kun puut ovat poissa ja tuo syvä käytävä on kaivettu
+maahan. Ihmiset pelastavat meidät, ihmiset pelastavat meidät, täti
+Formica huusi ja oli aivan suunniltaan.
+
+Hän oli aivan unohtanut pelkonsa ja että meidän piti juosta kotiin.
+Niinpä sitte pysähdyimme ja jäimme katsomaan. Punanen kukka laihtui
+todellakin ja sen ääni heikontui yhä. Uskoimme jo kaiken vaaran olevan
+ohi. Mutta samassa tuli vahva ilmanpuuska ja heti punanen kukka nielasi
+niin paljo ilmaa, että se kasvoi ja suureni niin että ihmiset alkoivat
+juosta meihin päin.
+
+— Nyt meidän täytyy alas, pian, pian, jos lainkaan enää ennätämme,
+sanoi täti Formica.
+
+Ja me juoksimme.
+
+— Syökö se ilmaa myös, kysyin juostessamme.
+
+— Kyllä, kyllä, kaikkea se syö, täti Formica sanoi — kaikkia, meidät
+myös, ellemme kiiruhda.
+
+Juostuamme kappaleen, huomasin maan täynnä pakenevia. Muutamat
+huokasivat ja ruikuttivat:
+
+— Poikaseni, poikaseni — missä ovat poikaseni?
+
+Toiset hätistivät lapsia edessään ja huusivat:
+
+— Rientäkää, rientäkää, lapsukaiset!
+
+Kaikki juoksimme, suuret ja pienet, eikä kukaan ajatellut tehdä
+toiselle pahaa. Ilmassa oli myös levotonta ja surua. Siinä ne
+räpyttelivät ja lensivät ja valittivat kilpaa. Yhä kuumemmaksi ja
+kuumemmaksi kävi, ja punanen kukka viskasi päällemme mustia pilviä,
+huumatakseen ja eksyttääkseen meitä. Toisinaan sinkoili punasesta
+kukasta pieniä siemeniä sekaamme ja mihin ne putosivat, siinä kasvoi
+pieni loistava, kuuma ja vaarallinen poikanen.
+
+— Täti Formica, kuiskasin — olen niin väsynyt ja on niin kuuma. Enpä
+jaksa enää.
+
+— Mutta sinun täytyy, täti Formica sanoi ja alkoi juosta takanani. Joka
+kerta kun vauhtia vähän hiljenin, sysäsi hän minua ja huusi:
+
+— Parempi vauhti, Rufa — älä lannistu! Ja juoksimme ja juoksimme.
+
+— Miksemme koskaan tule kekoon, ähkin minä.
+
+— Olemme sekasorrossa juosseet väärään, täti Formica sanoi. —
+Tuulen että meidän täytyy missä hyvänsä kaivautua maahan. Kunpahan
+kerkiäisimme tarpeeksi syvään voidaksemme pelastua. Se syöpyy syvään
+maan sisään sekin, tuo kauhea punanen kukka.
+
+Niinpä pysähdyimme ja aloimme kaivaa ja purra ja repiä maata
+päästäksemme sen sisään. Mutta hitaasti se kävi ja punanen kukka läheni
+yhä. Ihmiset tosin vielä olivat sen ja meidän välillä ja purivat puita
+poikki ja kalvoivat käytäviä, mutta emme enää uskoneet että ne voisivat
+pelastaa itseään tai meitä. Silloin kuulimme huminan, jonka hyvin
+tunsimme, ja samassa syöksyi auringosta kyynelvirta, niin väkevä ja
+raju, että se tempasi meidät mukanaan. Kohiseva virta nieli minutkin
+enkä enää tiennyt mitään. Kun heräsin huomasin vieressäni jonkun, joka
+nuoleksi ja silitti ja hieroi minua. Tietysti se oli täti Formica, joka
+oli vetänyt minut kyyneljärvestä, jossa muuten olisin hukkunut.
+
+— Missä punanen kukka on, sanoin minä, heti kun osasin puhua.
+
+— Poissa, täti Formica vastasi. — Sade on niellyt sen ja kaikki sen
+pienokaiset. Ne ovat kaikki tyyni kuolleet.
+
+— Ja ihmiset ja kaikki muut?
+
+— Kai he ovat piiloutuneet niinkuin mekin, mutta kyllä he tulevat taas
+esille, kun aurinko alkaa paistaa.
+
+— Mutta kuule, täti Formica, ihmisethän tahtoivat pelastaa metsän ja
+meidät.
+
+— Niin, kyllä he sitä tahtoivat.
+
+— Mutta sittenpähän he eivät olekaan niin pahoja, kuin luulimme.
+
+— Ei, mutta tiedätkö, Rufa, on niin vaikea ymmärtää heitä, kun on niin
+pieni kuin sinä ja minä. Ja ehkä ihmiset puolestaan ovat liian suuria
+meitä ymmärtääkseen.
+
+— Ehkä niin on. Mutta nytpä luulen tietäväni, mitä aurinko tarkoitti,
+puhuessaan minulle.
+
+— No, mitä sitte?
+
+— Et saa heti ajatella pahaa muista. Sinun pitää miettiä, miettiä
+tarkasti ja olla lempeä ja kiltti. Etkö sinäkin usko auringon tahtovan
+niin?
+
+— Kyllä, sitä kyllä voin uskoa, täti Formica sanoi ja jatkoi
+hieromistaan.
+
+— Kiitos, kiitos, täti Formica, nyt voin hyvin, sanoin minä ja niin
+juoksimme molemmat kekoon.
+
+       *       *       *       *       *
+
+— Rufa, Rufa, täti Formica huusi minulle eräänä päivänä, vähän
+aikaa tuon kamalan punasen päivän perästä — tule mukaani; lähdemme
+metsästämään.
+
+— Metsästämään, sanoin — siinä en ole ennen ollut muassa.
+
+— Sen vuoksi onkin juuri nyt aika että opit senkin, täti Formica sanoi.
+— Näetkös, tuon pitkän yön pian saapuessa meidän täytyy olla lihavia
+ja kylläisiä, muuten emme jaksa sitä kestää, ja sen vuoksi ei ole
+kylliksi, että maistelemme vaan hunajakastetta ja makeisia. Nyt meidän
+täytyy hankkia itsellemme voimakasta liharuokaa. Tuolla metsässä on
+riistaa kaikenlasta.
+
+— Mutta silloinhan me olemme aivan samallaiset kuin muurahaisleijona,
+sanoin kauhistuneena.
+
+— Kyllä, sanoi täti Formica — kyllä me olemme kaikki samallaiset, mutta
+toisinaan unohdamme sen.
+
+— Kaivammeko niinkuin leijona kuoppia ja väijymme niissä, sanoin vähän
+aikaa käveltyämme.
+
+— Eipä niin, sanoi täti Formica — me pyydystämme toisin tavoin
+me. Kelvatakseen meidän retkillämme täytyy olla nopea ja rohkea
+ja vahvoilla hampailla varustettu. Ja muista että sinulla on
+muurahaishappoa takaruumiissasi. Ensin sinun tulee purra ja sitte
+ruiskuttaa muurahaishappoa haavaan, sillä silloin saaliisi helposti ja
+mukavasti käy hervottomaksi.
+
+— Mutta mitä sitte metsästämme, kysyin.
+
+— Kaikki, mihin pystymme on meidän, ja muurahainen, Rufa, ei ole
+pelkuri.
+
+— Ei, ei olekaan, sanoin minä.
+
+— Katsoppas nyt, Rufa, näin se käy, huusi täti Formica ja ryntäsi
+samassa ison kuoriaisen niskaan, puri siihen itsensä kiinni ja taipui
+kuin kaari. Kuoriainen ravisteli ja juoksi pakoon, mutta täti Formica
+pysyi kiinni. Miten kuoriainen väänteli ja käänteli itseään, teki
+se äkkiä korkean hypyn ilmaan. Molemmat putosivat ja lensivät eri
+tahoille. — Nyt se pääsee karkuun, tuumin. Mutta eipäs, täti Formica
+oli taas jaloillaan ja juoksi sen perästä ja niin he alkoivat taas.
+Vähän aikaa kuoriainen oli paikoillaan ja täti Formica huusi minulle:
+
+— Tule tänne, Rufa, nyt viemme sen kotiin.
+
+— Mitä tämä on, kysyin minä hinatessamme sitä tietä pitkin.
+
+— Se on seppä, sanoi täti Formica. — Etkö nähnyt kuinka se napsautti
+korkealle ilmaan ja minä selässä.
+
+— Kyllä, vastasin siihen. — Mutta eikö tuo ollut vähän vaarallista
+sinullekin?
+
+— Kyllä varmaan, mutta tiedätkö Rufa, semmosta ei ajattele. Eihän
+tämä seppäkään ollut peloissaan. Sellaisia me olemme kaikki
+metsästystuulella. Tiedätkö, olenpa kerran taistellut itse Bombuksen
+kanssa. Se lensi korkealle ilmaan ja hörisi ja pörisi, niin että
+olin aivan pyörryksissäni ja kuuro. Olinpa lähellä hukkua, mutta
+viime hetkellä ruiskutin siihen niin paljo muurahaishappoa, että
+se huumaantui ja putosi maahan. Sitte veimme sen kekoon. — Mutta
+tiedätkö, Rufa, vietyämme kotiin tämän sepän, lähdemme taas metsään
+seikkailuille. Haluatko?
+
+— Kyllä mielelläni, täti Formica.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jätimme saaliimme kekoon ja palasimme uudelleen metsään.
+
+— Tällaiset retkeilyt ovat minusta hauskemmat kuin metsästys, sanoin
+minä.
+
+— Kyllä, kyllä, mutta metsästyskin on hyvä, sanoi täti Formica — ja kun
+nyt kerran olemme ulkona niin voimme katsoa miten muut pienet olennot
+metsästävät ja puolustavat itseään metsästäjiä vastaan.
+
+Vaelsimme kauas metsään, missä en koskaan ennen ollut käynyt.
+
+— Mitä nämä pienet olennot ovat, jotka seisovat niin kylki kyljessä
+toistensa vieressä ikäänkuin olisivat peloissaan, kysyin minä
+kävellessämme yli tiheän viheriän peitteen.
+
+— Kysy niiltä, sanoi täti Formica.
+
+— Kuulkaa, huusin — ketä te olette ja mitä te osaatte?
+
+— Meitä on niin monta, niin monta, humisi tuhansista hienoista varsista
+vastaukseksi.
+
+— Sen kyllä näen, mutta mikä on nimenne?
+
+— Sammal, sammal, sammal, he vastasivat ja samassa lensi pieniä
+keltasia tuppia korkealle ilmaan.
+
+— Mitä nuo sitten ovat?
+
+— Lakkeja, lakkeja, lakkeja, vastasivat he ja sitte he kaikki mutisivat
+jotain miten tyhmää oli pitää lakki päässä niin myöhään kesällä ja että
+muutamat vitkastelevat niin etteivät koskaan tule ajoissa valmiiksi.
+
+— Mitä ne tarkettavat, kysyin täti Formicalta.
+
+— Enpä tiedä, hän sanoi — mutta ehkä heistä on epäkohteliasta pitää
+lakki päässä kun kesä on kauneimmillaan.
+
+— No, teettekö mitään hyötyä, pienet sammaleet, kysyin edelleen.
+
+Silloin humisi vastaan niin paljo sanoja yht'aikaa, että täti Formica
+aivan säikähti ja nykäsi minua ja kuiskasi:
+
+— Joudu, mennään pois!
+
+Mutta silloin humina vaan yltyi:
+
+— Pysähdy ja kuule, pysähdy ja kuule!
+
+— No mitä saamme kuulla?
+
+— Olemme niin monta, niin monta, niin monta.
+
+— Mutta senhän näemme, ei teidän ole pakko sitä ehtimiseen toistaa.
+Monta teitä on, mutta mitä te taidatte? Ei teistä saa selvää, sanoin
+minä.
+
+— Me, me teemme työtä koko metsän hyväksi; ilman meitä kaikki
+kuolisivat, komeat puut, iloset kukat ja tekin, ja tekin.
+
+— Jaarittelette turhia, sanoi täti Formica ja suuttui — _me_ kumminkin
+teemme työtä itsemme ja lapsiemme hyväksi. Mitähän suurtöitä te
+tekisitte?
+
+— Me juomme, me juomme enemmän kuin kukaan muu, juomme itsemme
+lihaviksi ja pulleiksi.
+
+— Niin, luulenpa kyllä että olette ahneemmat kuin muut, sanoi täti
+Formica, joka vielä oli suutuksissaan heidän kehumisestaan.
+
+— Ahneemmat, sanoi eräs sammal, jonka lakilla peitetty pää kurotti
+hirveän pitkän, ohuen kaulan päässä — ahneemmat, sanot sinä, mutta
+kuka sitten on ahne, kun kuiva aika tulee? Kyllä silloin kaikki imevät
+meitä niin että olemme kuin kuivat rihmat, eivätkä ne sittenkään saa
+tarpeekseen. Joka säästää, sillä on, sanotaan, mutta mitä me olemme
+säästämässä, sitä koko metsä on riistämässä. Eikä kukaan kiittää
+ymmärrä.
+
+Ja kaikki he taas kohottivat äänensä.
+
+— Meitä on niin monta, niin monta!
+
+Heidän huutaessaan, täti Formica ja minä livahdimme tiehemme. Vähän
+olimme hämillään, sillä emme tienneet, eivätkö he hyvinkin olisi
+oikeassa.
+
+Vähän ajan kuluttua tulimme jälleen sammalpeitteen luo, mutta tällä
+paikalla sammaleet olivat Valkosia ja muutenkin toisellaisia kuin
+edelliset. Varoin alkamasta niiden kanssa pakinoida, kuiskasin vaan
+hiljaa täti Formicalle:
+
+— Nämä eivät näy jaksavan juoda kaikkea, minkä saavat, sillä tässä on
+hyvin kosteata.
+
+Mutta olivatpa kuulleet mitä sanoin, sillä kaikkialta huudettiin:
+
+— Kosteata, kosteata, vaan mitä luulet tulevan, jos meitä ei olisi
+tässä vartioimassa? Tulva tulisi, ja kaikki hukkuisitte, kaikki, kaikki!
+
+Emme vastanneet mitään, vaan kiiruhdimme edelleen.
+
+— Katso nyt eteesi miten astut, täti Formica sanoi — ja jos näet
+jotakin punasta ja makeata, niin varo. Vähäsen kuljettua näin todella
+jotain punasta vivahtavan edessäni ja huusin täti Formicaa.
+
+— Niin, tätäpä juuri tarkotin, hän sanoi. —Nyt menemme aivan lähelle ja
+istumme odottamaan, niin saamme nähdä mitä tapahtuu.
+
+— Uskaltaako sen kanssa puhua, kysyin.
+
+— Kysy vaan, täti Formica sanoi — mutta älä anna itseäsi narrata!
+
+— Miksi sinua sanotaan?
+
+— Kihokki minä olen, pikku Rufa.
+
+— Täti Formica, se tuntee minut, ja sillä on niin lystikäs nimi.
+
+— Niin, kun itse saa sanoa, täti Formica mutisi.
+
+— Minkä vuoksi sinulla on neulasia lehdilläsi? Näyttää vaaralliselta,
+Kihokki.
+
+— Etkö näe, että ne ovat punaisia helmiä rihmojen päissä, ja joka
+helmessä loistaa kaunis pisara. Se se hyvälle maistuisi. Ole niin hyvä!
+
+— Täti Formica, kuiskasin — se pyytää minua maistamaan.
+
+— Muistatko tervakkoa, Rufa, täti Formica kysyi,
+
+— Kyllä, kyllä, minä sanoin ja käännyin taas Kihokin puoleen.
+
+— Ei kiitosta, kai hunajasi olisi jo aikoja sitte lopussa, kun sinulla
+se ei ole paremmin säilytettynä, jos siinä ei olisi vikaa.
+
+— Katsos vain, katsos vain, kuinka viisas olet olevinasi, sinä pikku,
+Kihokki nauroi. — Mutta hiukan kohteliaampi voisit olla, kun sinulle
+hyvästä sydämestä tarjotaan.
+
+— Niinpä olisinkin, kun vaan tietäisin että hyvästä sydämestä minulle
+tarjoot, mutta pelkään että tahdot vaan narrata minut johonkin, jota
+myöhemmin saisin katua.
+
+Silloin Kihokki nauroi juonikkaasti ja nyökkäsi:
+
+— Niin, niin, pikku ystävä, ole vaan aina varovainen ja katso eteesi,
+niin kyllä sinun hyvin käy mailmassa. Ja sillä hän kääntyi minusta pois.
+
+— Täti Formica, sanoin — Kihokki on hyvin hauska.
+
+— Jäämme tähän odottamaan ja näkemään, täti Formica sanoi.
+
+Tuskin oli hän tämän sanonut, niin ilmassa suhisi jotakin, ja ennenkuin
+ennätin virkata mitään, oli pieni kärpänen istahtanut Kihokin lehdelle.
+
+Mutta nyt olisitte nähneet, Gunni ja Biggi, kuinka kävi. Pahemmin kuin
+minulle tervavirrassa. Hunaja ei ollutkaan hunajaa, vaan pelkkää limaa,
+joka imeytyi kiinni eikä päästänyt pois sitä joka sinne oli uskaltanut.
+Eikä Kihokin helmet olleet punasia, varrellisia helmiä, vaan julmia
+raatelukoukkuja, jotka hitaasti painuivat yhteen. Koko lehti teki
+samoin ja sulki kärpäsen väliinsä niinkuin iso koura. Siinä se nyt oli
+satimessa.
+
+— Hyi, hyi, Kihokki, mitä teetkään, huusin.
+
+Mutta se ei vastannut mitään.
+
+— Kihokki, Kihokki, miksi noin teet, sanoin vieläkin kerran.
+
+— Minä syön, senhän voit ymmärtää. Näkisit juureni, miten pienet ja
+heikot ne ovat, ja jos tietäisit kuinka tässä on laiha maa, niin
+ymmärtäisit, että näkisin nälkää, ellei minulla olisi tämä konsti.
+Muutaman päivän perästä levitän taas punasen mesikämmeneni. Silloin se
+on kuiva ja kärpäsestä on jäljellä vaan vähänen kuori. Sen tuuli siivoo
+pois. Sitten puserran esille kirkkaita pisaroita helmien ympärille,
+ja olen valmis uutta pyydystämään. Eikö sinusta tämä ole hauska
+metsästystapa, Kihokki myhäili.
+
+— Enpä tiedä kenen metsästystapa on parempi, muurahaisleijonan vai
+sinun.
+
+— Vai omasi, Kihokki sanoi.
+
+— Vai omani niin, sanoin hiukan arvelevana ja käännyin sitten täti
+Formican puoleen.
+
+— Kuljemmeko edelleen nyt?
+
+— Niin, varmaan teemme sen, täti Formica sanoi.
+
+— Minua aivan jo väsyttää tuo Kihokin jaaritus.
+
+— Hyvästi sinä pikku Rufa, huusi Kihokki jälkeemme.
+
+Nyökkäsin päätäni ja niiasin ja juoksin sitten jäljessä, täti Formican
+kiitäessä edellä.
+
+— Rufa, täti Formica huusi, vähän aikaa astuttuamme — joudu tänne,
+niin näytän sinulle sopivan kokoisen saaliin, jolla voit alottaa
+metsästyskokeesi.
+
+Ja täti Formica kiipesi puuhun, minä perästä.
+
+— Ruvetaanko nyt taas metsästämään, kysyin nyreissäni — etpähän silloin
+ennätä näyttää minulle kaikkea mitä lupasit, sillä meidän kai täytyy
+hinata saalis heti kekoon.
+
+No, no, rauhotu, Rufa, emme ole vielä nähneet onnistuuko jahtisi. Tule
+tänne ja katso. Katsoppas, tuolla viheriällä seipäällä on perhostoukka.
+Tartu kiinni, jos voit.
+
+— Ettäkö en voi, sanoin minä — saatpa nähdä.
+
+Samassa, kiidin toukan luo ja olin puremaisillani, kun se hävisi
+jäljettömiin. Hädin tuskin pysyin seipäässä kiini, sillä olin rynnännyt
+sellaisella vauhdilla, että olin putoamaisillani maahan.
+
+— Joko rupeemme kuljettamaan kotiin otusta, täti Formica kysyi, vähän
+aikaa odotettuaan. Olin hyvin nolona ja saavuin hitaasti hänen luokseen.
+
+— Se on poissa, sanoin.
+
+— Vai niin, vai niin, täti Formica sanoi.
+
+Mutta onhan niitä muitakin, joita voi koettaa. — Katsos tuonne.
+
+Yritin uudelleen, mutta joka kerta kun olin tarttua toukkaan, niin se
+samalla katosi:
+
+— Minne ihmeeseen ne katoovat, kysyin aivan epätoivoisena.
+
+Hän nauroi ja sanoi:
+
+— Pysy tässä hiljaa ja tähystä ylöspäin minne minä menen, niin saat
+jotakin nähdä. Ja nyt täti Formica kiipesi vähä ylemmä.
+
+— Huomaa nyt, hän sanoi, ja samassa näin pienen perhostoukan hiljaa ja
+kauniisti laskeuvan alas ilmassa.
+
+— Täti Formica, huusin — se ei putoa ilmassa — se ei putoa, niinkuin
+sinä ja minä.
+
+— Etkö näe, täti Formica sanoi tullessaan taas alaspäin — että se
+kehrää itselleen langan, jolla se kiipee. Kuta enemmän se kehrää, sitä
+lähemmä maata se joutuu, ja kun se tahtoo päästä ylös jälleen, niin se
+kerii lankansa pieneksi keräksi. Etkö muista, Rufa, että meidän omat
+lapsemme myös voivat kehrätä alahuulestaan?
+
+— Mutta tuota olisi hyvin hauska osata, minä sanoin — katso, miten se
+keijuu ja kiikkuu.
+
+— No, ei meidänkään ole niin huonosti laita, sillä me voimme laskeutua
+varsin korkealta vahingottamatta itseämme, täti Formica sanoi.
+
+— Niin, onpa totta, onpa totta se, sanoin minä innoissani. — Katsos
+tänne, täti Formica, tästä minä hyppään.
+
+Ja samassa laskin irti ja putosin. Kuulin täti Formican huutavan. —
+Rufa, Rufa — mutta olipa liian myöhästä.
+
+Ennenkuin saavuin maahan, kohtasin jotakin, johon paikalla tartuin
+kiinni, sillä olin hiukaan pyörryksissäni ja peloissani putoamisesta.
+Se ottikin niin pehmeästi vastaan ja keinui niin hauskasti. Katsoessani
+ympärilleni, huomasin, että se missä olin, oli hieno kudos, tehty
+kehruulangoista. Vähän tahmeat nuo langat olivat ja tuntuivat ilkeiltä,
+mutta muuten siinä oli hauska keinua. Olin juuri huutamaisillani
+täti Formicalle että minullapa oli yhtä hauskaa kuin tuolla pienellä
+perhostoukalla, kun sain nähdäkseni jotakin kauheata. En tiennyt mitä
+se oli ja kauhistuksissani en voinut erottaa minkä näkönen se oli; sen
+vaan ymmärsin, että jotakin kauheata se oli. Rupesin heti ruiskuttamaan
+happoa, niin että olin kuin pilvessä. Päästäkseni pian pois, rupesin
+repimään ja puremaan ja särkemään kudosta, joka minusta ei enää ollut
+niinkään hauska, ja joka kerta kun hirviö liikahti, ruiskutin happoa
+sitä vastaan. Silloinpa huomasin kumman. Tuo musta ja valkea peto puri
+myös poikki kudoksen säikeitä, näytti siltä kuin se olisi tahtonut
+päästä minusta vapaaksi. Sen nähtyä, muutuin taas rohkeaksi. — Tuo
+varmaan minua pelkää, arvelin ja rauhotuinpa kokonaan. Vähän aikaa
+työskenneltyämme molemmat lankojen repimisessä, irtaantui se osa
+kudosta, jossa minä olin, ja putosin maahan. Siinä tapasin taas täti
+Formican, joka oli hyvin levoton.
+
+— Kuinka on laitasi, hän kysyi kiihkeästi.
+
+— Hyvin vaan, minä sanoin. — Tiedätkö, tuo musta ja valkea pelkäsi
+minua.
+
+— Sepä onneksi sinulle, sillä tiedätkö, Rufa, tuon mustan ja valkean
+kanssa ei ole leikkimistä. Jos sinulla on happoa, niin sillä on
+myrkkyä. Etkö nähnyt myrkkykoukkuja. Jos olisitte joutuneet taisteluun,
+niin pelkään, että hullusti olisi sinun käynyt. Tuo musta ja valkea oli
+ristihämähäkki Epeira, ja jos tuntisit sen paremmin et puhuisi noin
+ajattelemattomasti.
+
+— Mistä Epeira on saanut verkkonsa, kysyin minä, oltuamme vähän aikaa
+puhumatta.
+
+— Se on itse tehnyt sen ja taitavasti se kutoo, täytyy myöntää, täti
+Formica sanoi. — Minusta kyllä olisi nurinkurista kutoa langoilla,
+jotka eivät lähde alahuulesta kuten meillä.
+
+— Mistä sitten Epeiran langat lähtevät?
+
+— Takaruumiin kärjestä, voitko ajatella. Hyvin epämukavaa se lienee.
+Mutta taitava se on kutomaan, sen ymmärtää. Tarttuihan vaarallinen
+Rufakin verkkoon, täti Formica sanoi ja katsoi minuun hymyillen.
+
+— Kyllä ensin pelkäsin, sanoin minä vähän häpeissäni — mutta kun
+huomasin sen tahtovan päästä minusta, niin —
+
+— Niin rohkeus kasvoi, voin ymmärtää, täti Formica sanoi ja taputteli
+minua suurihmoillaan.
+
+— Minne nyt menemme, minä kysyin.
+
+— Nyt palaamme kotiin, kun ensin olemme olleet tässä puussa ja
+lypsäneet lehmiä.
+
+Juoksimme kaunista valkopintaista runkoa ylös ja hauskat, vihreät liput
+liehuivat kaikilla suunnilla. Äkkiä täti Formica pysähtyi:
+
+— Rufa, hän sanoi — joudu tänne. Näetkö jotain?
+
+— Kyllä, näenpä kaikellaista — lehtiä ja oksia ja täti Formican ja —
+
+— Vaan etkö näe jotain muuta — jotain outoa?
+
+Koetin tirkistää ja tunnustella joka puolelle, mutta mitään outoa en
+erottanut.
+
+— No, mutta Rufa, mitä tämä sitten on, täti Formica kysyi ja tunnusteli
+suurihmoillaan sitä mitä hän tarkotti.
+
+— Oksa se on.
+
+— Oletko varma, Rufa?
+
+— Niin, kyllä minä uskon että se on oksa tai jotain, joka on olevinaan
+oksa.
+
+— Joka on olevinaan — niin, joka on olevinaan oksa, sepä on oikein
+sanottu, täti Formica sanoi. — Istukaamme tässä aivan liikkumatta ja
+hiljaa, niin saamme nähdä mitä oksa aikoo tehdä.
+
+Kauan saimme odottaa, mutta senhän voi käsittää edeltäpäin, etteivät
+oksat heti näytä kaikkia konstejaan ja kujeitaan. Mutta miten olikaan,
+oksa alkoi heilua — ensin hitaasti ja varovasti, mutta sitte niinkuin
+kovimmassa myrskyssä. En uskaltanut sanaakaan sanoa istuessani
+siinä täti Formican vieressä, ja vaikka tunsin, että hän vapisi —
+metsästysinnosta, luulen — niin hän pysyi kumminkin aivan hiljaa
+antaakseen minun nähdä. Vihdoin oksa taipui kaareksi ja alkoi kävellä.
+Kaaresta se muuttui suoraksi tikuksi ja tikusta kaareksi, mutta kävellä
+se osasi eikä niinkään huonosti.
+
+— Kuka se on — kuka se on, täti Formica, kysyin minä.
+
+Vaan en ennättänyt saada vastausta, ennenkuin se oksa, jolla me olimme,
+nytkähti niin äkkiä ja arvaamatta, että täti Formica ja minä saimme
+tehdä pitkän matkan ilmassa, ennenkuin jouduimme maahan puun alla.
+
+— Mitä tämä oli, kysyin aivan pyörryksissäni.
+
+Täti Formica ravisteli itseään, ojenteli jalkojaan ja heilutti
+suurihmojaan tunteakseen oliko kaikki tallella.
+
+— Olenpa vähän liian vanha tällaisille matkoille, hän sanoi sitte —
+mutta hyvinhän kuitenkin kävi. Ja sitten hän purskahti nauruun.
+
+— Miksi naurat, sano, miksi naurat, täti Formica, kysyin minä enkä
+tietänyt mitä ajatella, kun en saanut vastausta.
+
+— Naura sinäkin, Rufa, naura mukana, parempaa emme voi, kun olemme
+olleet niin tyhmät. Vanha täti Formica oli antanut narrata itsensä
+oikein perinpohjin.
+
+Ja niin hän nauroi taas ja minä myös, vaikka en vielä mitään ymmärtänyt.
+
+— Muistatko Rufa, täti Formica sanoi hetken kuluttua — kuinka istuimme,
+ennenkuin teimme kuperkeikan?
+
+— Kyllä, minä sanoin — istuimme pienellä oksalla ja katselimme — niin,
+mitä me katselimme?
+
+— Se oli Koivumittari, Rufa. Mutta minkä vuoksi luulet että putosimme
+maahan?
+
+— Tuuli kai heilutti äkkiä puuta, luulen minä.
+
+— Ei, Rufa, ei ollut se tuuli — mieti tarkemmin.
+
+— Et kai tarkota? —
+
+— Niin varmaan, sitä juuri tarkotan. Istuimme aivan kauniisti eräällä
+Koivumittarilla ja katselimme toista. Ja meidän mittarimme tahtoi myös
+lähteä kävelylle, kun se ei luullut vaarassa olevansa, niin hiljaa kun
+me olimme istuneet.
+
+Ja täti Formica purskahti taas nauruun.
+
+— Nyt olen varmaan nauranut vuosinauruni, hän sanoi, kun aivan
+väsähtyneinä käännyimme kotiinpäin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Monta päivää oli kulunut viimeisen seikkailumme jälkeen kun täti
+Formica eräänä päivänä tuli luokseni. Hän näytti hyvin huolestuneelta.
+
+— Tiedätkö, Rufa, hän sanoi — näyttää siltä kuin saisimme sodan vielä
+tänä kesänä.
+
+— Mitä sota on, kysyin minä.
+
+— Lyödä ja purra ja ruiskuttaa myrkkyä ja ryövätä ja tappaa.
+
+— Hyi, täti Formica, miten rumasti puhutkaan.
+
+— Mutta totta se on, Rufa, sitä on sota.
+
+— Vaan et sinä enkä minä tahdo tehdä niin, sanoppas?
+
+— Ei, en minä tahdo tehdä niin, ainakaan nyt, mutta ehkä huomenna jo
+täytyy, täti Formica sanoi hitaasti ja vakavasti.
+
+— Ketä vastaan sitten sotisimme, minä kysyin.
+
+— Etkö ole huomannut, ketkä ovat tunkeutuneet meidän alueellemme
+näinä viime päivinä, ketkä ovat lypsäneet lehmämme ja haavottaneet ja
+tappaneet useita ystäviämme. Sen ovat tehneet nuo punaset rosvot.
+
+— Mutta nehän ovat aivan pienet, minä sanoin.
+
+— Pienet kyllä, mutta sitä vaarallisemmat, niinkuin pian saat huomata,
+täti Formica vastasi.
+
+Ja pian sain sen huomata, sillä jo parin päivän perästä alkoi sota
+toden perään. Pienet, punaset viholais-muurahaiset marssivat meitä
+vastaan ja meidän täytyi mennä heitä vastaan puolustamaan kekoamme,
+lapsiamme ja itseämme. Kaksi päivää kesti taistelu ja meidän täytyi
+lähettää kekoon hakemaan avuksi toinen apujoukko toisensa jälkeen.
+En tahdo kertoakaan, miltä näytti, kun kaikki oli lopussa. Kauheata
+vaan oli. Nuo peljättävät punaset lopettivat taistelun vaan sillä
+ehdolla, että he saisivat useita lehmälaumoja, jotka kuuluivat
+meille. Ja meidän oli pakko sallia heidän ne ottaa. Sitten rupesimme
+kiiruusti kuljettamaan kotiin kaikkia haavottuneita raukkoja, niin että
+niitä keossa mitä paraimmin hoidettaisiin. Ja kuolleet me kannoimme
+kuolleitten luo. Kaikki kuolleet ystävämme asuvat näet yhdessä,
+pienissä maakoloissa.
+
+— Niinkuin me kaikki olemme kerran maasta ryömineet esille, niin
+ryömimme jälleen maahan takaisin, täti Formica sanoi.
+
+— Missä aurinko on ollut näinä kauheina päivinä, kysyin minä
+lopetettuamme haavottuneiden ja kuolleiden kuljetuksen.
+
+— Enpä tiedä, täti Formica sanoi väsyneenä — en ole muuta nähnyt kuin
+punasta, punasta —.
+
+— En minäkään tiedä, minä sanoin. — Mutta ellei se nyt ole itkenyt
+meidän tähtemme, niin enpä tiedä milloin sen pitäisi tehdä sitä.
+
+— Kohta, Rufa, saapuu se pitkä yö, josta olen puhunut, sanoi täti
+Formica kerran kauan sodan jälkeen.
+
+— Ja tiedätkö mitä mielestäni meidän nyt olisi tehtävä?
+
+— No, mitä haluaisit, minä kysyin.
+
+— Haluaisin että lähtisimme pitkälle kävelylle tervehtimään muita
+olentoja ja näkemään miten ne valmistautuvat yötä varten. Etkö tahdo,
+Rufa.
+
+— Kyllä, minä sanoin.
+
+— Niin saamme myös sulosemman muiston kun vaivumme uneen, täti Formica
+lisäsi ikäänkuin itsekseen.
+
+Olimme kulkeneet pitkän matkan, kun huomasin olevamme paikalla, jota en
+ollut ennen milloinkaan nähnyt.
+
+— Minne aiot mennä, täti Formica, kysyin.
+
+— Olenpa ajatellut, että kerrankin menisimme tuonne niityn ja puutarhan
+puolelle. Katso, siinä metsä loppuu. Ja tässä on heti muuan, jonka
+kanssa voit alkaa tarinoida. Joudu, niin kiiruhdamme taloihin.
+
+Niinpä juoksimme sukkelasti vartta pitkin ylös kunnes tulimme
+taloille, jotka olivat hiehkurassa ja joiden ovet olivat avoinna. Ne
+näyttivät hyvin vieraanvaraisilta. Astuin suurelle vihreälle lehdelle
+kiehkuran alla ja kurkistin erääseen taloon. Toinen ovipuolisko
+kaareutui Valkosena, hienona kattona talon neiti Emin ja hänen neljän
+hedeveljensä yli. Mutta hiukan kumarassa heidän täytyi seistä.
+
+— Mitä sukua pieni neiti on ja teidän neljä hedeveljeänne, kysyin
+kohteliaasti.
+
+— Peipin sukua, kaikki viisi vastasivat.
+
+— Ja se on vanhaa, hyvää sukua, pieni neiti sanoi.
+
+— Varhain nousemme ylös ja myöhään menemme levolle, huusivat molemmat
+pitkät heteet.
+
+— Mutta niinpä ovatkin varastohuoneet täynnä kesän parainta ruokaa, kun
+tulee yö ja tuo pitkä uni, lisäsivät molemmat lyhyet.
+
+— No, miten teidän käy, kun yö tulee, kysyin.
+
+— Me — me kuihdumme ja vartemme ja lehtemme lakastuvat myös, mutta
+tuossa lämpöisessä ihanassa maassa nukkuu maanalainen vartemme kaikkine
+aarteineen, jotka pitkän kesän kuluessa olemme keränneet. Ja kevään
+tullessa, nousee sukumme taas nuorena ja aamuvirkkuna maasta. Niin
+meillä on, Rufa, mutta mitä luulet meillä olevan talon pohjalla?
+Tiedätkö?
+
+— En, sanoin minä.
+
+— Siellä on pieniä munia, pieniä munia, jotka muuttuvat siemeniksi ja
+jotka saavat nukkua maassa koko yön ja heräävät ja kasvavat keväällä.
+
+— Kuka auttaa niitä pieniä keväällä, kun ne heräävät, kysyin minä
+ajatellen miten me hoitelimme lapsiamme, niiden ryömiessä ulos munista.
+
+— Auttaa niitä, neiti Emi sanoi ja näytti arvelevalta. — Sitä emme ole
+ajatelleet.
+
+— No, mutta pikku sisar, pikku sisar, huusivat heteet — nehän saavat
+evästä mukaansa.
+
+— Niin, niin, sanoi neiti Emi — sitä ne kyllä saavat, mutta Rufa kysyi,
+kuka niitä auttaa. — Mutta nytpä tiedän. Maa pitää ne sylissään, sade
+hiipii niiden luo, ilma hyväilee niitä ja aurinko lämmittää niitä ja
+houkuttelee ne ylös — korkeammalle ylös. Niin on, neiti Emi sanoi ja
+nyökkäsi ilosesti.
+
+— Niin on, niin on, kaikki heteet huusivat kilpaa.
+
+— Ne ovat hyviä hoitajattaria, sanoin minä. — Mutta nyt meidän pitää
+lähteä, meillä on kiire.
+
+— Meillä on myös niin kiire, niin kiire, kaikki viisi huusivat ja
+nyökkäsivät meille.
+
+— Ajatteles, sanoin täti Formicalle, rientäessämme sieltä pois — että
+nuo viisi pientä voivat olla niin ahkerassa työssä.
+
+— Nuo viisi pientä, täti Formica sanoi ja nauroi — ovat nuorimmat koko
+perheessä. Ne haluavat rupatella ja tarinoida ja vanhemmat eivät tuosta
+välitä. Mutta kyllä ne ovat ahkeria kaikki tyyni, jokainen kykynsä
+mukaan.
+
+Juoksimme taas edelleen kunnes täti Formica kääntyi puoleeni ja virkkoi:
+
+— Hiljaa, hiljaa, Rufa. Epeira on lähellä ja on ankaran näköinen.
+
+Hiivin lähemmäksi ja tirkistin sinne päin minne täti Formica oli
+osottanut ja siinäpä seisoi vanha tuttavani Epeira ja puuhasi jotakin.
+
+— Mitä se tekee, kuiskasin.
+
+— Se järjestää pienokaisilleen yötä varten, kuiskasi täti Formica
+takasin.
+
+— Näetkö, minkä suuren käärön se on kutonut. Mitä luulet sen käärineen
+kaikkiin noihin lankoihin?
+
+— Lapsensa, arvaan minä.
+
+— Niin onkin. Epeiran munat siinä nukkuvat. Hyvää ja lämmintä ja
+pehmeätä niillä on ja hyvään kätköön ne joutuvat. Keväällä ne heräävät.
+
+— Mutta mihin vanha Epeira itse piiloutuu, kysyin.
+
+— Se kai lakastuu aivan niinkuin ne viisi iloista Peipin talossa.
+
+— Puhuttelemmeko sitä?
+
+— Ei, ei. Se on aina vaarallista, mutta nyt enemmän kuin ennen, kun se
+on kätkemässä munansa.
+
+Ja niinpä teimme pitkän kierroksen ja kiipesimme puuhun. Juostuamme
+siellä vähäsen sanoin täti Formicalle:
+
+— Eihän täällä ole kukkahuoneita eikä ketään neiti Emiä, jonka kanssa
+sopisi jutella.
+
+— Ei ole, täti Formica sanoi — mutta voithan kerrankin jutella
+vanhempienkin kanssa.
+
+— Kyllä, kyllä, jos ne vaan minusta välittävät, mutta useat ovat
+lentäneet pois kun olen tullut heidän luokseen. Mutta koetanpa
+uudelleen, sanoin ja astuin erään suuren, vihreänkellertävän lehden luo.
+
+— Hyvää päivää, sanoin.
+
+Vastaukseksi vaan kahisi ja rapisi.
+
+— Kesä on kohta lopussa nyt, sanoin.
+
+— Niin on, niin on, huokasi lehti.
+
+Minua säälitti tuo vanha lehti enkä tiennyt mitä sanoisin.
+
+— Miksi jätätte oksanne, sanoin vihdoin.
+
+— Olemme lopettaneet työmme ja olemme vanhat ja väsyneet, vastasivat
+lehdet.
+
+— Senkö vuoksi huokaat ja olet pahoillasi, kuiskasin minä.
+
+— En ole pahoillani, pikku Rufa, olenpa vaan vanha ja kuiva ja
+senvuoksi kuuluu helposti ikäänkuin huokaisin joka tuulenpuuskan takia.
+Emme ole pahoillamme me vanhat, jos vaan ehdimme saada kaikki valmiiksi
+ennen yön tuloa.
+
+— Mikä silloin on oleva valmis?
+
+— Ruoka niille nuorille, jotka heräävät ensi keväänä.
+
+— Missä ne sitte ovat tuon pitkän yön aikana?
+
+— Ne nukkuvat huoneissaan, jotka niille olemme rakentaneet, lehti
+vastasi. — Näetkö, tuo pieni, ruskea pallo varteni tyvessä, on noiden
+pikkuisten lämmin talvikehto. Sellaisia pieniä kehtoja on paljo tällä
+oksalla, ja toiset ovat suuremmat ja pyöreämmät kuin toiset.
+
+— Minkä vuoksi niin, kysyin uteliaana.
+
+— Mieti vähäsen, Rufa, sanoi täti Formica, joka seisoi vieressäni —
+mieti miten on omain lastemme laita.
+
+— Toukkalapsienko, kummastelin minä.
+
+— Niin, toukkalapsien, kun ne ovat nukkuneet.
+
+— Kotelot, sanoin tuumiskellen. — Niin, meidän kuningaslapsillamme on
+isommat kehdot kuin muilla. Ovatko ne teidän kuningaslapsenne, jotka
+asuvat noissa suuremmissa taloissa, kysyin innoissani.
+
+— Niin kyllä, niin kyllä, kuningaslapsemme ne ovat. — Heteet ja Emit,
+vastasi lehti.
+
+— Onko niissä muissa sitten sellaisia kuin täti Formica ja minä?
+
+— On, lehti vastasi — jos te myös pidätte siellä teillä huolta ruoasta
+ja ilmanvaihdosta ja puhtaudesta ja paljosta muusta lisäksi, niinkuin
+me viheriät teemme meillä. Sillä pieniä vihreitä ne ovat, jotka
+nukkuvat minun kehdossani.
+
+— Niin, sellaisia juuri me olemme, minä huusin ja nyökkäsin.
+
+— Ne nukkuvat niin hyvin tässä, lehti sanoi ja kumartui edestakaisin
+pienen, ruskean pallon yli — ja koko pitkän talven ne nukkuvat, mutta
+keväällä, silloin seinä särkyy, ja ne ryömivät esille — pieninä,
+vaaleanvihreinä ja vähän karvaisina pysyäkseen lämpösinä. Kauan ennen
+niitä emit ja heteet ovat puhkaisseet seinänsä ja tulleet esille mitä
+hienoimpina valkosina silkkitupsuina.
+
+— Mutta miten ne uskaltavat ulos niin varhain? Eikö ole yöllä hyvin
+kylmää?
+
+— Ne ovat niin kärsimättömiä ja kiihkeitä ja jos aurinko hetkisenkin
+paistaa niiden seinään, niin ne heräävät ja alkavat huutaa toisilleen:
+
+— Olemme nukahtaneet liiaksi, olemme nukahtaneet liiaksi. Varmaan on jo
+aikoja sitte kevät.
+
+Ne ojentelevat itseään ja sanovat että on niin kauhean lämmintä ja
+ahdasta, ja kaikki ne haluavat tirkistää ulos — edes vähäsen pienen
+pienestä raosta — vaan nähdäkseen, eikö kevät jo ole valmis.
+
+Ja kaikki ne ojentelevat itseään ja kaikki ne tirkistävät ulos. Ja
+sittenpä seinä halkeaa ja siinä ne ovat.
+
+— Näetkös mitään kevättä?
+
+— En, mutta näetkös sinä, ne kysyvät toisiltaan.
+
+— Liian aikaiseen olemme tulleet, sanoo vihdoin joku. — Tämä on vielä
+Valkonen talvi.
+
+— Hyvä on että meillä on pehmeä silkkiturkkimme, toinen sanoo.
+
+— Pysykäämme lähellä toisiamme, niin käy kyllä hyvin, kolmas sanoo.
+
+Ja sillä tavoin ne pysyvät likekkäin toinen toisensa vieressä
+Valkosissa talviturkeissaan ja odottavat kevättä. En ole koskaan niitä
+nähnyt, mutta mikäli olen kuullut täytyy niiden olla kauneinta ja
+pehmeintä kaikesta kauniista ja pehmeästä. Samassa silkkitupsussa asuu
+joko vaan pieniä emiä tai vaan heteitä. Meidän puumme on neitipuu.
+
+Samassa tuli tuulenpuuska ja repi vanhaa lehteä, niin että luulin sen
+irtaantuvan. Mutta se pysyi.
+
+— Vielä en ole valmis, se sanoi kun oli rauhottunut. — Vielä minulla on
+vähäsen ruokanestettä, joka on lähetettävä silmuille — nuo pienet ovat
+silmuja. Sitten repiköön minut tuuli.
+
+— Mutta eikö siihen tule paha haava kun putoat pois.
+
+— Ei, se sanoi ja hymähti vähäsen — etkö luule, ettemme ole sitäkin
+ajatelleet? Silloinhan tuo kallis elämän-neste juoksisi pois. Ei,
+ennenkuin minä olen valmis putoamaan, on meidän rakennettava seinä
+rungon ja minun väliin. Pian se on valmis ja silloin minä putoan maahan
+ja pieni arpi on ainoa, joka osottaa entisen paikkani.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maahan kaikki näkyvät tahtovan, sanoin kävellessämme puulta kotiin.
+— Siinä ne haluavat nukkua ja siinä ne haluavat kuihtua. Onpa oleva
+oikein sulosta ryömiä siihen ja nukkua koko pitkän yön.
+
+— Niin minunkin mielestäni, täti Formica sanoi.
+
+— Mutta kuuletko, sanoin — hyvin mielelläni tahtoisin olla valveilla
+kun kevät tulee, tuo, josta kaikki puhuvat.
+
+Täti Formica nauroi.
+
+Silkkitupsu, hän sanoi — missä on turkkisi?
+
+Nauroin hiukan hämilläni.
+
+— Älä ole levoton, Rufa kulta, kyllä heräämme keväällä, hän sitten
+sanoi ja nyökkäsi. — Mutta sano, Rufa, mitä pidät ensimäisestä
+kesästäsi?
+
+— Täti Formica, täti Formica, minä sanoin ja silittelin häntä
+suurihmoillani — olen niin ilonen pitkästä, ihanasta kesäpäivästäni.
+
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75290 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..4693c09
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75290 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75290)