path: root/75260-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75260 ***

language: Finnish




OLAVINLAPSET


Kirj.

Sigrid Undset


Tekijän luvin suomensi

Impi Sirkka





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1929.






ENSIMMÄINEN OSA




I.


Eräänä kevätpäivänä Olav kuljetti renkinsä kera lantaa iljannetta
myöten pellolle.

Pohjoiseen päin viettävillä mailla jääpeite kiilsi ja kimmelsi vielä,
mutta vesi juosta norisi jo Hesthammerilta ja kallionkylki paistatti
päivää lahden toisella rannalla, auringon puolella. Härkätunturin
punaisenharmaa kallioseinä kohosi merestä keväänhohtoisena. Maa
heloitti petäjän juurella tummanruskeana, ja Kverndalenin puoleisella
rinteellä pähkinäpensaikko oli täynnä keltaisia rönsyjä.

Eirik souteli lahdella — pojan punainen nuttu hohtaa heloitti
keskellä sinistä vettä. Olav pysähtyi lapioonsa nojaten ja katseli
pientä venettä — tuollaiseen sillä aina riitti aikaa! Pojan oli määrä
kuljettaa muutamia lampaita toiselle rannalle, vuonat oli laskettu
sinne metsään. Kyllä pojalla olisi tänään ollut kotonakin työtä. —

Silloin alkoi Olavin takaa kalliolta kuulua keveitä askeleita. Cecilia
seisoi siinä auringon paisteessa, niin että sen säteet hohtivat hänen
vaaleissa kiharoissaan. Hän istuutui paljaalle kivelle huudellen isälle
ja näytellen kätösissään olevia leskenlehtiä.

Olav kielteli häntä tulemasta. »Älä tule, Cecilia — sinä vain likaat
itsesi.» Hän nosti tytön kivelle. Tyttönen seisoi hieroen kukkiaan isän
kasvoihin ja katsellen, tarttuiko niihin keltajauhoa. Eipä niissä juuri
mitään ollutkaan — Cecilia oli murskannut kukat kourassaan, mutta hän
naureskeli yhtä tyytyväisenä ja yritti kellata isää jälleen.

Olav tunsi kevään ensi kasvien raikkaankitkerän tuoksun. Kulunut talvi
oli hänestä ollut pitkä kuin nälkävuosi, mutta nyt siinä seisoessaan ja
tuntiessaan saappaitten kosteuden ja niihin tarttuneen tuoreen mullan
painon kuuma riemu tulvahti läpi ruumiin. Täällä varjon puolellakin oli
kalliopaaden takana peltoa peittänyt jääkuori kutistunut ja paljastanut
kiven kupeelta pienen pälven. Levitetystä lannasta huokui voimakas
tuoksu ja voimakas kevään lemu uhkui sillan luota merestä, tervasta,
haloista ja vettyneestä puusta.

— Hän näki äsken Härkätunturin alla pienen purjeveneen, nyt se oli
tulossa tännepäin. Hän ei tuntenut sitä, ehkäpä siinä oli kylään
meneviä.

Hän pyyhkäisi käsistään paksumman lian ja talutti Cecilian kallion
toiselle puolelle.

»Mene Livin luo — Liv, sinä et saa laskea lasta niin kauas luotasi,
hänhän voisi suistua kalliolta alas!»

Tyttö kääntyi häneen päin hymyillen: »Kylläpä nyt on kaunis ilma!» Hän
istui päivää paistattaen, ja korjattava vaatekappale virui kaukana
nurmella.

Olav käänsi selkänsä tyytymättömänä ja palasi työhönsä. Äskeinen vene
oli laskenut laiturin laitaan ja vieraat miehet kiipesivät Eirikin
seurassa häntä kohti. Olav ei ollut heitä näkevinään, ennenkuin he
pysähtyivät aitoviereen tervehtien.

Heitä oli kaksi keski-ikäistä, pitkää, laihansalskeata miestä,
kyömynenäisiä ja ilosilmäisiä. Olav tunsi nyt, hän oli usein nähnyt
heidät Oslossa, vaikkei ollut koskaan vaihtanut sanaakaan heidän
kanssaan. He olivat englantilaisen asesepän Rikard Platemesterin
poikia. Tämä oli nainut talon tyttären jostain vuonon länsipuolelta
ja asettunut kaupunkiin asumaan. Olav ei voinut ymmärtää, mitä asiaa
näillä miehillä olisi hänelle, mutta läksi kuitenkin heidän kanssaan
sisään.

Saatuaan ruokaa ja istuessaan nyt oluthaarikan ääressä Torodd, vanhin
heistä alkoi puhua: hän oli kuullut puhuttavan, että Olav aikoi purkaa
kauppasitoumuksensa Claus Wiephartin kanssa. Kun Olav selitti, ettei
hän tiennyt siitä mitään, Torodd kertoi kuulleensa kaupungissa, ettei
Olav Auduninpoika ollutkaan tänä vuonna jättänyt tuotteitaan Claus
Wiephartin myytäviksi.

Ei sen asian laita ihan sellainen ollut, Olav vastasi. Mutta pidettyään
talvella vaimonsa maahanpanijaisia ne olivat nielleet paljon, ja vaimon
kuolema oli estänyt häntä monin tavoin töihin tarttumasta. Nyt Olav
luuli keksineensä heidän asiansa. Sitäpä saattaisikin ajatella, ehkäpä
olisi hyvä hankkia toinen välittäjä —.

Silloin toinen veli, Galfrid, alkoi:

»Asianlaita on sellainen, Olav, että veljelläni ja minulla on asiaa
Englantiin tänä kesänä. Me tiedämme, että sinä olet taitava laivuri
ja sinähän tunnet maan jo entuudestaan — me emme ole siellä koskaan
käyneet, vaikka siellä on isämme sukulaisia. Nyt me olemme kuulleet
varmalta taholta, että sinä aiot tänä kesänä ulkomaille.»

Tällä aikaa Eirik oli pujahtanut ovesta sisälle sinivuokkoseppele
käsissään. Olav tiesi, että pähkinämetsä lahden toisella puolella oli
niitä sinisenään. Tuollaiseen lapsellisuuteen kuin kukkien keräilyyn
kulutti pitkä poika kirkkaan, kiireellisen kevätpäivän —.

Eirik pysähtyi oven suuhun kuuntelemaan jännittyneenä odottaen samalla,
että isä käskisi hänet ulos.

»Kuka sellaista on kertonut, Galfrid?» Olav kysyi.

Sitä oli jutellut veli Stefan, se samainen paljasjalkamunkki, joka
oli viime kesänä oleskellut niin paljon näillä main. Rikardinpojat
käväsivät usein fransiskaaniluostarissa, jossa eräs heidän veljistään
oli munkkina. Siellä he olivat kuulleet Hestvikenin Olavin aikovan
kesällä ulkomaille, mutta ettei hän suinkaan vielä ollut sopinut
laivasta —.

Olav vaikeni. — Mutta mistä ihmeestä munkki oli saanut sen tietää— hän
ei muistanut hiiskuneensakaan siitä kenellekään ihmiselle. Matkustaa —
Jumala paratkoon, sehän oli hänen hartain halunsa — mutta ei suinkaan
hän ollut aikonut panna sitä täytäntöön. Hänellä ei ollut minkäänlaista
laivaa enemmän kuin lastiakaan ja aivan mahdottomalta hänestä tuntui
yrittää muitten ihmisten mukana. Työtä olisi kotonakin yllin kyllin —
kaikkihan oli emännän sairastaessa jäänyt rempalleen.

Mutta, nyt hänelle tarjoutuisi tilaisuus —!

Ja samassa kun hän tajusi päivän selvästi, että hän voisi nyt päästä
eroon kaikesta nykyisestä, hänen sydämensä tuntui puristuvan sykkyrään,
ihan niinkuin käsi puristuu nyrkkiin pöytään iskiessään. Pois kauas ja
pitkäksi aikaa —. Olisipa se jotain!

»En minä ole veli Stefanille puhunut sellaisia —». Olav pudisti
päätään. »Ehkäpä minä olen maininnut — en minä sitä edes muista —
kenties lienen sanonut, että mieleni tekisi jälleen näkemään maailmaa
nyt, kun olen vapaa mies —»

Samassa hän huomasi, miten Eirik seisoi jännittyneenä kuuntelemassa,
ja hän käski pojan mennä ulos. Eirik astui nopeasti perälle, kietoi
seppeleensä äidin vuoteen vieressä seinällä olevan ristiinnaulitun
kuvan kaulaan. Mutta sitten oli hänen lähdettävä.

— Sitäpä Olav ei vain voinut keksiä, mistä veli Stefan pitkine nenineen
oli saanut nuuskituksi ne salaiset ajatukset, joita hän oli hautonut.

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä miehet olivat niin pitkällä keskusteluissaan, että Olav
näytteli vieraille, minkä verran hänellä oli myytävää. Eihän sitä
paljon ollut — puolisentoistakymmentä vuohenvuotaa, kolme saukonnahkaa
sekä joitakin muita pedonvuotia ja tammenkaarnaa jokin astiallinen.
Hän voisi kyllä ottaa mukaansa koko kala- ja sillivarastonsa,
väki selviäisi kyllä kotona tuoreella kalalla. Oli hänellä vielä
jonkinverran tammihirsiä ja saavipuita, joita hän oli koonnut omiksi
tarpeiksi, mutta ellei hän nyt jäisikään kotiin, viruisivat ne tyhjän
panttina —.

       *       *       *       *       *

Myöhään illalla Liv tuli sisään pyytäen isäntää navettaan kanssaan.
Erään lehmistä piti poikia, mutta karjapiika oli sairastunut, Liv
selitti — eikähän hänen tehtäviinsä kuulunutkaan karjanhoito.

Kun Olav vihdoin viimein tuli navetasta, oli yö pimeä, kylmä ja tyven.
Hänen täytyi mennä herättämään vanha Tore ja pyytää häntä valvomaan
navetassa tänä yönä, Liviä ei sinne voinut yksin jättää. Hän oli sekä
laiska että ajattelematon. — Eipä sitä olisi voinut uskoa, mutta
hän ei vain saanut olla tytöltä rauhassa, ei edes puuhaillessaan
kärsivän eläinparan kanssa — ei edes pimeässä, ahtaassa navetassa.
Tyttö tuppautui häneen kiinni kuin hyväilynhaluinen kissa, hän sai
lakkaamatta melkein työntää hänet tieltään voidakseen liikuttaa
käsiään. Olav arveli hänen yrittävän taloon jalkavaimoksi. Ja vaikka
hän oli osoittanut sen olevan turhaa vaivaa, ei tyttö näyttänyt sitä
älyävän.

Hän oikeastaan häpesi omaa väkeään — ne tietysti naureskelivat hänen
selkänsä takana ja pitivät silmällä, onnistuiko tytön narrata hänet
sentään lopulta. Hän oli näkevinään, miten Liv kävellä keikuttelisi
täällä avainkimppu vyöllään. Älkää uskoko —! Hän ei viitsinyt mennä
navettaan takaisin saatuaan Tore-ukon sinne —.

Jää peitti vesisaavin Olavin pestessä siinä käsiään. Hän seisoi hiljaa
miettien, olisiko mitään unohtunut —.

Kylläpä oli hiljaista — kylmä oli vaientanut vuoripurojen hilpeän
lorinan, meri vain helähteli hiljalleen vuoren juurella ja virran
kohina kantautui kaukaa Kverndalenista. Tähtiä näkyi vain jokin harva
ja nekin olivat kaukana, kevyt sumu leijaili ilmassa.

— Vasikka oli ryppyinen ja pitkäkorvainen — se oli lupaavan näköinen.
Olipa se hyvä asia, hän olikin tänä keväänä menettänyt kolme vasikkaa,
eikä ainoatakaan lehmivasikkaa ollut syntynyt.

Härkätunturin mustan selän takaa pohjoisella taivaalla läikehti valjuja
revontulia — kuin avaruuden henkäyksiä. Niitä ei usein nähnyt täällä
etelässä —. Kotona Ylämaassa liekehti puoli taivasta — ja varsinkin
jos niitä ärsytti, huiskutteli niille pellavaliinoilla, ne alkoivat
räiskyä, heittelivät maata kohti pitkiä kielekkeitä ja hulmahtivat
jälleen taivaalle. He olivat kerran hiipineet ulkohuonerakennusten
taakse ja huiskutelleet sieltä oikein Ingunnin pisimmällä pääliinalla,
mutta Arnvid olikin keksinyt heidät ja kurittanut. — Oli suuri synti
tehdä siten, sillä aina kun revontulet olivat levottomia, tuli myrsky.

Revontulet olivat täällä etelässä hyvin heikkoja ja kalpeita —.

Olav puisteli pahanhajuisia vaatteitaan — vielä oli kokonaista neljä
vuorokautta saunapäivään ja pyhään —.

Hän asteli hyvin varovasti pihamaan poikki; jääriite helisi askelissa
ja hänestä tuntui pahalta rikkoa yön hiljaisia ääniä, jotka tulivat
kuin jostain yön syvyyksistä. —

— Heikko hylkeenrasvalamppu tuikutti liedellä. Hän oli opastanut
molemmat vieraat kamariin vuoteeseen ja istuen Ingunnin vuoteen
laidalla hän alkoi riisuutua — hän teki sen hitaasti, otti viivytellen
vaatekappaleen toisensa jälkeen. Hän nousi aikoen sammuttaa tuikun —.

Silloin kuului pohjoisseinän vuoteesta: »Isä!»

Olav vastasi hetken kuluttua hiljaa: »Oletko sinä hereillä, Eirik?»

»Olen. Milloin me lähdemme purjehtimaan, isä?»

Olav oli vaiti. Mutta Eirik oli tottunut siihen, ettei isä aina
näyttänyt kuulevan — tai vastaus tuli kuin kaiku kaukaa Härän takaa
sinne huudeltaessa — ei aivan heti ja kuin kuilun ylitse.

»Isä, ota minut mukaasi! Kyllä te saatte minusta paljon apua» — Eirik
kuiski kovaa ja innokkaasti — »minä teen täyden miehen työt. Kyllä minä
siihen pystyn mihin aikamieskin —!»

»Sehän on selvä», Eirik saattoi kuulla että isä hymyili, mutta ääni ei
kuulostanut vihaiselta eikä kieltävältä.

»Isä, saanhan minä lähteä sinun kanssasi, isä — tänä kesänä Englantiin?»

»Kuka on sanonut, että minäkään lähden», Olav virkahti vihaisesti.

Hän puhalsi tuikun sammuksiin, niisti karren ja laski sydämen painumaan
rasvaan. Sitten hän nousi vuoteeseen; pimeässä putosi jotain häntä
kohti ja valahti hänen kaulalleen. Se oli pehmeätä ja vilpoista,
muistutti vuoteen karkean villan ja vällyjen keskellä nuorta ihmisihoa.
Se oli Eirikin seppele; Olav hapuili ja sai sen takaisin paikoilleen.
Se muistutti Ingunnin jäseniä — hentoa, pehmeätä ja viileätä olkaa,
jolta peite on nukahtaessa valahtanut pois, ja hän nostaa sen
paikoilleen, käärien hänen ympärilleen —.

Tietysti hän matkustaisi — se päätös oli vuoren vankkana hänen sielunsa
syvyydessä, eikä hän suvainnut, että mikään tulisi sitä estämään. Näön
vuoksi hän ei ollut vielä tietävinään lähtisikö — eihän hän mitenkään
voinut näyttää, että kaksi ventovierasta miestä saisi hänet niin äkkiä
myöntymään — että hän tarttui heidän tarjoukseensa avoimin käsin.

Mutta tänne Hestvikeniin hän ei vain jäisi koko kesäksi maleksimaan,
kun kerran avautuisi tilaisuus päästä pois. Asiaan ei saanut vähääkään
vaikuttaa se seikka, että Rikardinpoikain äidinisän omistama alus oli
huononpuoleinen — enemmän kuin sekään, että miehet olisivat helposti
löytäneet paljon paremman merenkävijän kuin hän oli. Englannissa
hän oli ollut jaarlin kanssa yhden ainoan kerran kaiken kaikkiaan
ja siitäkin oli jo viitisentoista vuotta, eivätkä ritarin asepojat
päässeet ominpäin pitkällekään kuljeskelemaan. Mutta kun kerran
Rikardinpojat eivät häneltä sitä kyselleetkään, niin —. Hän ei
tuntenut noita kahta sen enemmän, mutta sen hän oli huomannut, että
he olivat kokemattomia eivätkä mitään neropatteja. Hänen itsensä oli
täytynyt vähin erin oppia huolehtimaan kaikesta — taitavaa kauppiasta
hänestä ei tulisi milloinkaan. Häntä suututti huomatessaan tulleensa
petetyksi, mutta hän oli oppinut vaikenemaan ja olemaan huomaamatta;
mitäpä häntä hyödyttäisi tapella sellaisten kanssa, jotka olivat niissä
asioissa häntä etevämpiä. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut purkaa
kauppasuhteitaan Claus Wiephartin kanssa — voisihan hän joutua vieläkin
suurempien nylkyrien käsiin.

Nämä Rikardinpojat olivat sen näköisiä, että heitä helposti voi vetää
nenästä. Sitä suuremmalla syyllä hänen olisi arveluttavaa liittyä
heihin. Mutta sittenkin —.

Hän kaipasi suuresti poismennyttä, eikä voinut käsittää, miten hän
selviäisi hänettä tulevina pitkinä vuosina. Hän kuljeskeli kuin unessa.

Hän muisti viime vuosina usein ajatelleensa, että olisi väärin toivoa
Ingunnille vielä lisää tällaisia kärsimysrikkaita elinvuosia. Mutta
nyt, kun hän oli poissa — niin, hänen mieleensä muistui vanha taru,
jonka veli Vegard kerran heidän lapsena ollessaan kertoi kuningas
Harald Luvasta, joka oli kolme vuotta palvonut vaimovainajansa
ruumista. Niin, niin, ehkeipä se sentään ollutkaan hulluutta.

Niin kauas taaksepäin kuin hän suinkin jaksoi muistaa hän oli tottunut
ajattelemaan Ingunnia yhtä paljon kuin itseään, tekipä mitä tahansa. —
Kun kaksi puuta on juuresta asti kasvanut vieri vieressä, leviää niiden
latvakruunukin yhtenä. Toisen kaatuessa toinenkin näyttää kituliaalta.
Olavkin tunsi olevansa vain puolikuntoinen ja kykenemätön Ingunnin
kuoltua.

Useimmat vuodet olivat tosin olleet ilottomia, tiesihän hän sen,
mutta muistot yhdessä koetusta onnesta olivat sitä kirkkaammat ja
voimakkaammat. Niiden laita oli kuten lahtea ympäröivillä vuorilla
kasvavien lehmusten: mitään silmänruokaa ne eivät tarjonneet, mutta
annas kesällä niiden kukinta-aikana, koko Hestviken oli silloin täynnä
niiden tuoksua, niin että se melkein tarttui ihoon kuin hunajan neste.
Ja niinä monina vuosina, jolloin hän oli sekä lapsena että aikuisena
ollut joko vieraitten kasvattina tai muilla mailla, oli tämä lehmusten
tuoksu ollut ainoa, mikä hänelle oli muistuttanut, että hänkin omisti
oman maan — kaikki muu oli unohtunut.

Ingunn oli aina ollut hänen omansa kaikkein raskaimpinakin yhdessä
elettyinä vuosina — kuten hän oli pikkutyttönäkin, suloisena ja
kauniina, hentoisena ja syleilyssä pehmeänä, suloisen tuoksun
tulvehtiessa kullanruskeasta tukasta hänen sitä pimeässä levitellessä
valloilleen. Hän oli toisinaan rakastanut Ingunnia niin lempeällä
ja hellällä rakkaudella, jolla rakastetaan uskollista, järjetöntä
lempi-eläintä — kaunista, lauhkeaa vasikkaa tai koiraa, mutta toisinaan
hän oli rakastanut häntä niin, että hän nyt vapisi ja kiemurteli
tuskasta, muistaessaan, että kaikki oli nyt lopussa ja oli ollut jo
aikoja ennen Ingunnin kuolemaa. Ja Ingunn oli oikeastaan ainoa nainen,
jonka hän oli omistanut, hän ei voinut olla ajattelematta toisia ilman,
että niiden muistokin häntä puistatti.

Nyt hän oli kadottanut Ingunnin, ja muistellessaan hänen viimeistä
elinyötään hän tajusi olevansa itse syypää Ingunnin menetykseen.
Hän käsitti kyllä, mikä häntä oli kohdannut. Ollessaan syvimmässä
murheen yössä kadotettuaan elämänsä rakkaimman aarteen oli Jumala,
hänen Vapahtajansa, seisonut hänen edessään syli avoinna. Olisipa
hänellä itsellään vain ollut rohkeutta tarttua noihin ojennettuihin,
lävistettyihin käsiin, ei heidän olisikaan tarvinnut erota. Jospa
hänellä olisi silloin ollut rohkeutta pysyä tekemässään päätöksessä
— olisipa hänen osakseen sitten tullut joko pyhiinvaellusmatka tai
pyövelin kirves — nyt hän ainakin olisi ollut vainajaan lujemmin ja
sydämellisemmin sitein yhdistynyt kuin ystävä on ystäväänsä maan päällä
eläessä.

Ja toisenkin kerran hän oli menettänyt rohkeutensa. Hän oli jäänyt
katselemaan, kun Jumala nouti pois Ingunnin. Hän oli jäänyt paikoilleen
kuin mies, jolta vene ryöstäytyy rannalta karkuun.

Elää täällä kotona kaiken tämän jälkeen — hän ei voinut nähdä kuin
pitkän, loputtoman jonon päiviä ja öitä, toinen toisensa näköisiä.

Eihän toki, hän ei kieltäytyisi Rikardinpoikain tarjouksesta.

Pojan virkeä ääni kuului pilkkopimeässä:

»Isä, tanskalaisethan väijyvät Englannin merellä meidän laivojamme ja
sieppaavat niitä — minä olen kuullut —»

»Englannin meri on suuri, Eirik, ja meidän laivamme pieniä. — Kyllä on
viisainta, että sinä jäät kotiin tällä kertaa.»

»En minä sitä tarkoittanut.» Olav kuuli, että Eirik oli kohonnut
vuoteen laidalle. »Minä tarkoitin — minulla olisi niin kova halu
yrittää, mihin minä pystyisin», hän kuiskasi ujosti ja pyytävästi.

»Käy maata, Eirik, ja nuku», Olav sanoi.

»Enhän minä enää ole mikään lapsi —»

»Silloinhan sinulla pitäisi olla järkeä sen verran, että annat
ihmisille yörauhaa. Nuku nyt!»

Isän ääni tuntui väsyneeltä, mutta ei vihaiselta, tuumi Eirik. Hän
vetäysi kerälle ja painui maata, mutta nukkua hän ei voinut.

Hän oli varma mukaan pääsystään — ja kun hän oli vähän aikaa maannut
ja asiaa miettinyt, hän oli siitä jo ihan vakuuttunut. Ja ihan
varmasti he tapaisivat matkallaan tanskalaisia laivoja. — Ne ovat
hyvän joukon meidän aluksiamme korkeampia ja ensi näkemältä ne
varmaankin ovat peloittavia. Mutta sitten hän huutaa, että kaikkien
miesten on juostava suojaan pitäen kilpeä päänsä päällä, ja kun kaikki
viholliset ryntäävät heidän alukseensa, käyvät he heti kimppuun. Isä
itse astuu vihollisen päällikköä vastaan — tämä muuten muistuttaa sitä
isän ystävää, jonka he viime vuonna kohtasivat Tunsbergissa: paksu,
tanakka, punatukkainen, kasvot täyteläiset ja punaiset, silmät pienet
ja siniset ja suuri suu täynnä pitkiä, keltaisia hevosenhampaita.
— Silloin Eirik heittää kilpensä vieraan jalkoihin, niin että tämä
kompastuu kosteisiin teljoihin eikä isku osukaan isään — no, eipä
siltä, isä ei ole milläänkään, vaikka haavoittuisikin — tanskalainen
kompastuu, niskasuojus heilahtaa pois, niin että niskakuoppa paljastuu
äkkiä, silloinkos Eirik käyttää miekkaansa tikarina —. Nyt tanskalaiset
yrittävät paeta laivaansa. Laivankaaret ryskyvät ja särkyvät niiden
törmätessä toisiinsa myrskyssä, ja kun miehet siinä hädissään riippuvat
ja potkittelevat puoshakoihin ja kirveisiinsä turvaten tanskalaislaivan
korkeassa ja vinossa kyljessä, norjalaiset surmaavat ne nuolin ja
kirvein. — Eiköhän nyt ole oikeus ja kohtuus, isä virkkaa, että Eirik,
minun poikani, saa päällikön aseet — tai jos te tahdotte toisin, minä
tarjoudun lunastamaan teidän osuutenne saaliista. Mutta kaikki miehet
yhtyvät ehdotukseen: ei toki, Eirikhän kukisti yksin tämän jättiläisen
ja he ovat hänen näppäryytensä vuoksi pelastaneet aluksensa —.

Oletko sinä se nuori norjalaispoika Eirik Olavinpoika Hestvikenistä
— sinusta puhuu koko Lontoon kaupunki. Ja sitten kun linnankreivi
ratsastaa linnastaan eräänä päivänä, tapaa hän hänet. Lontoon linnan
nimi on Valkoinen torni, sillä se on rakennettu valkoisesta marmorista.
Eräänä päivänä hän on kiivennyt sinne ylös katselemaan — se linna on
suurempi ja komeampi kuin Tunsberginlinna, ja vuori, jolla se kohoaa,
on paljon korkeampi — silloin ratsastaa kreivi koko joukkonsa kera ja
joku joukosta kuiskaa jotain herralleen ja osoittaa norjalaista poikaa
—.

Jäädäkö Lontooseen isän lähdettyä — ei, siihen hän ei suostu.
Eihän Eirik voisi leikilläänkään ajatella, että isä lähtisi kotiin
Hestvikeniin ja hän jäisi, että elämä kotitalossa kulkisi entistä
uomaansa ilman häntä. Eirikin sielun pohjalla asustaa ikuinen pelko, ja
joskin hän on saanut sen viime aikoina vaivutetuksi uneen, hiipii hän
itse ulkopuolella, peläten herättää sitä. Jos hänelle jonain päivänä
valkenisikin, ettei hän olekaan Hestvikenin oikea perillinen! Tässä
maatessaankin ja runoillessaan omaa taruaan, johon punoutuu samanlaisia
seikkailuja ja rikoksia kuin renkien kertomuksissa Tanskanretkistä
ja vanhan Aasmund Rugan seikkailujutuissa, muistaa poika salaista
tuskaansa: entäpä, jos isä hänet hylkää, hän menettää Hestvikenin.
Hänen täytyykin sepittää toinen leikki — vieraat miehet astuvat maihin
tähän Vikenin rantaan, isä ei ole kotona, hän itse nostaa talonväen
puolustautumaan ja varoittaa ympäristön asukkaita. —

Mutta kyllä isän täytyy pian huomata, mitä maata tämä hänen poikansa
on. Ja silloin isä saakin oikein ihmetellä — Silloin isäkin herää, ei
kävele enää niinkuin unessa — nyt hän ei edes näekään Eirikiä heidän
yhdessä ollessaan. —

Mutta seuraavana päivänä isä pani hänet ajamaan kotiin halkoja ja
sanoi, että ne on kaikki saatava ajetuksi samana päivänä. Lunta oli
tänään vielä lahden etelärannalla, mutta huomenna se jo voisi olla
kaikki sulanut.

Aamuvarhaisella oli keli hyvä. Anki täytti toisen reen, Eirikin ajaessa
toista. Päivemmällä oli jo hyvin kuuma ja jo ennen puoltapäivää täytyi
Eirikin ajaa kuormaansa pitkät matkat pelkässä lumisohjussa.

Eirik loi lunta jalasten eteen, mutta se muuttui heti hyyhmäksi. Olav
levitteli mäkipellollaan lantaa ja huusi pojalle, että tämän olisi
parempi ajaa metsän kautta. Mutta se olisi monin kerroin pitempi tie
peltojen taitse, eikä Eirik ollut kuulevinaan.

Kun Olav katsoi jälleen tielle, seisoi halkokuorma juuttuneena pihalle
johtavan mäen alla. Eirik heitteli kuormasta halkoja, niin että mäki
kaikui — sitten hän juoksi ja nykäisi suitsista huutaen; mutta hevonen
ei hievahtanutkaan: »Vai et vedä — senkin vintiö!» Eirik peräytyi, nyki
ohjista. Sitten hän taas viskeli maahan halkoja.

Vanhan riihen luona, kallion alla, siinä missä Kverndalenin tie kääntyy
pihalle, oli halkokuorma lujasti kiinni savikuopassa. Aurinko ei ollut
vielä ennättänyt tänne asti, jonka vuoksi kallionkuve oli vielä jään
peitossa, mutta vesi juosta nurisi alas jäätikköä. Eirik yritti olkansa
takaa kiskaista rekeä irti, mutta hevonen ei vain liikahtanutkaan.
Poika pinnisti koko voimansa, työnsi vallan kumarassa silloin luiskahti
hänen jalkansa saviliejussa, hän tupsahti polvilleen, kädet maassa,
jokin halko vierähti kuormasta ja kieri hänen selkäänsä — isä oli
samassa tullut mäkeä alas ja seisoi nyt pellon pientarella. Harmi ja
pelko saivat itkun nousemaan Eirikin kurkkuun; hän ryntäsi pystyyn,
repi ohjaksista ja huitoi hevosta ohjasten perillä. Hevonen riuhtoi,
pudisti päätään, mutta ei hievahtanutkaan. — »Etkö kisko, senkin
riivattu!» Vimmoissaan nähdessään isän vain seisovan katselemassa iski
Eirik hevosta nyrkillään päähän, turpaan —. Olav riensi alas pellolta
ja läheni toruen —.

Silloin painoi hevonen jalkansa iljankoon, yritti liikkeelle ja näytti
siltä kuin se olisi painunut polvilleen. Mutta samassa se saikin
jalkansa tenättyä, pingoitti valjaita — reki pääsi irti, kuorma olikin
aika kevyt — ja niin mentiin aika vauhtia pihamäkeä ylös.

Silloin Eirik kääntyi, huusi taakseen isälleen itku kurkussa: »Etkö
sinäkin olisi voinut käydä käsiksi — sinä vain saatoit seisoa ja
töllistellä!»

Puna kohosi hitaasti Olavin otsalle. Hän ei virkkanut sanaakaan. Pojan
huutaessa hänelle ei hän itsekään voinut ymmärtää — mutta hän olikin
toden totta vain seisonut ja töllistellyt eikä hänen mieleensäkään
ollut johtunut auttaa Eirikiä. Kumma kammo täytti Olavin mielen — eikä
se tapahtunut ensimmäistä kertaa. Viime aikoina oli monesti käynyt
niin, että hän oli ikäänkuin herännyt ja huomannut seisovansa kuten
äskenkin — hän oli vain tuijottanut eteensä eikä hänen mieleensäkään
juolahtanut liikahtaa tai ryhtyä siihen, mikä sillä kertaa olisi ollut
tehtävä.

Hän kuuli Eirikin seisovan halkopinojen luona — juttelemassa
ystävällisesti hevoselle ja hyväilemässä sitä. Olav oli sen ennenkin
huomannut — tuollainen se poika oli sekä ihmisiä että eläimiä kohtaan:
hän joutui ensin ihan vihan vimmoihin ja sitten hän oli mitä hellin.
Vastenmielisyyden vallassa Olav kääntyi takaisin pellolle.

       *       *       *       *       *

Rikardinpojat palasivat Osloon ja Eirik ymmärsi isän tehneen heidän
kanssaan sopimuksen. Mutta nyt hän ei uskaltanut kysyä, ottaako isä
hänet mukaansa. Kauheinta oli, ettei edes hänen viimeinen pahatyönsä
herättänyt isää onnettomasta äänettömyydestään. Kun Olav oli ilmestynyt
halkoreen viereen, oli Eirik ollut selkäsaunasta varma — hän oli
jo kyyristynyt odottaessaan isän kovaa kouraa. Mutta perästäpäin
tuntui suurelta pettymykseltä, kun ei mitään tullutkaan. Lyönnit,
kirosanat, pahimmat nuhteet hän olisi ottanut vastaan ja — maksanut
samalla mitalla, ainakin ajatuksissaan — se olisi sentään tuntunut
helpotukselta, kunhan tämä kauhea epävarmuus olisi loppunut — hän ei
päässyt isästä ensinkään selville.

       *       *       *       *       *

Olav saattoi istua iltaisin Eirikiin tuijottaen — eikä poika tiennyt,
katsoiko isä häneen vai hänen lävitseen seinään, niin kaukainen ja
omituinen hänen katseensa oli. Eirik punastui ja tuli epävarmaksi sen
katseen edessä, jota hän ei ymmärtänyt. Joskus Olav huomasi hänen
levottomuutensa: »Mikä sinua vaivaa, Eirik?» Äänessä oli epäluulon
häivä. Eirik ei osannut vastata. Mutta joskus hän rohkaisi mielensä;
hän alkoi kovaa vauhtia kertoa jostain päivän tapahtumasta, mieluimmin
siitä, miten paljon hän oli saanut aikaan, tai sitten jostain
erikoisesta tapahtumasta — kun hän alkoi kertoa isälle, muuttuikin
kaikki niin paljon suuremmaksi, kuin mitä hän oli alussa tarkoittanut.
Usein kävi niin, että jo aikoja ennen kuin Eirik oli ennättänyt
lopettaakaan, isä ei enää kuunnellut — hän oli jälleen soljunut omiin
aatoksiinsa. Mutta pahinta oli, kun isä veti suunsa hymyyn ja sanoi
hiljaa ja kylmästi: »Ainahan siellä, missä sinä liikut, tapahtuu
suurtöitä.» Tai »kyllä sinä olet aika poika — ei tarvitse muuta kuin
sinulta kysyy, niin sen saa tietää.»

Kuitenkin Eirik yritti isälle kertoessaan sanoa juuri niinkuin asia
oli, eikä yhtään toisin. Mutta kun hän pääsi alkuun, oli se hänelle
kovin vaikeaa — ennenkuin hän huomasikaan, oli hän tullut kertoneeksi
asian niinkuin se olisi voinut olla, tai niinkuin hän ajatteli, että
sen olisi pitänyt olla. Asianlaita oli myös sellainen, että väki
yllytti häntä kertomaan yhtä ja toista huvittavimmalla tavalla. Tosin
he tiesivät, kuten Eirik itsekin, että hän koristeli juttujaan sekä
sarvilla että hampailla, mutta siinä he olivat yksimielisiä, että niin
pitikin olla, eikä kukaan näyttänyt mitenkään huomaavansa, että Eirikin
tapana oli vähän lisäillä asiaan —.

Isä vain oli niin jyrkkä ja ymmärtämätön ja tahtoi aina, että kaikki
piti kerrottaman koristelematta ja tarkasti.

Mutta kerran tulisi sekin päivä, jolloin isän täytyisi myöntää toden
teolla, että Eirik pystyisi johonkin. Siitä Eirik oli aivan varma.

       *       *       *       *       *

Kyllä Eirik olikin suureksi hyödyksi ikäisekseen sekä maatöissä että
merellä. Voimakas hän ei ollut, hentonen ja heiveröinen vain, mutta hän
oli kestävä ja sitkeä, kun hän vain ei unohtunut omille teilleen ja
jättänyt tekemättä työtänsä. Rengitkin ottivat hänet mielellään töihin
mukaansa — hän oli iloinen ja kiltti niin kauan kuin kukaan ei häntä
ärsyttänyt; silloin hän suuttui. Hänellä oli myöskin kirkas, kaunis
ääni, jolla hän lauleli ja huhuili.

Sinä keväänä puhuivat sekä Tore että Arnketil hänestä isännälle monta
kertaa, kehuivat hänen ahkeruuttaan ja näppäryyttään. Olav nyökäytti,
mutta ei näyttänyt huomaavan pojan jännittynyttä katsetta. Ja miten
Eirik olikaan ponnistellut ja yrittänyt miellyttää ja palvella isäänsä
— vain harvoin oli isä edes huomannut kiittää poikaa. Ja toisinaan
hän ei näkynyt lainkaan huomaavan pojan apua, hän otti vain vastaan
nyökäyttämättä edes päätään.

Silloin Eirikin sisu kuohui. Hän mietti tehdä jotakin sellaista,
mikä suututtaisi isää — silloin hän ainakin huomaisi edes rangaista
häntä. Mutta tilaisuuden tullen hän ei uskaltanutkaan — muutoin hän ei
varmastikaan pääsisi mukaan Englannin-matkalle.

       *       *       *       *       *

Helluntaista viikko Olav Auduninpoika purjehti Osloon ja kymmenen
päivän kuluttua Rikardinpoikain alus laski Hestvikenin rantaan. Olavin
tavarat oli pian lastattu laivaan, vaikka hän oli ottanut vielä jonkin
verran Skikkjustadin Baard Paalssonin tavaraa, vuotia ja rautaa. Näin
sopimattomaan vuodenaikaan ei Olav ollut saanut kylästäkään mitään
myytävää. Olavin veneet hinasivat aluksen lahdesta, ulomma merelle
päästyä he nostivat purjeen. Oli tyyni, hiljainen kevät-aamu.

Eirik oli ollut laivalla, autellut tavaran lastaamisessa, jutellut
miesten kanssa. Koko aluksessa ei ollut ainoatakaan teljoa tai lautaa,
ei kantta eikä touvinpätkää, joita Eirik ei olisi kosketellut ja
tutkistellut.

Illallisen aikana poika istui vartiovuorella tuijottaen pikku alusta,
joka oli jo häviämäisillään eteläisen taivaanrannan taa.

Hän meni sillalle, irroitti oman veneensä ja souti Härkätunturin
juurelle.

Tunturin kupeella oli pieni, viheriä tasanko ja keskellä sitä muutamia
suuria kivenmöhkäleitä. Suurimman päällä kasvoi kolme kuusta. Eirik
kutsui sitä kuninkaaksi. Kivien väliin saattoi ryömiä. Kuninkaan alla
oli pienoinen luola ja siellä oli hänen kätkönsä.

Härkätunturin tällä sivulla oli yksi ainoa kohta, jonne saattoi laskea
veneellä ja josta pääsi vuorelle halkeamaa myöten kiiveten. Muuten
täytyi soutaa ympäri sen pohjoispuolelle tai painua aivan lahden
pohjukkaan. Ja tasangon reunalta vuori laskeutui aivan äkkijyrkkänä.
Eirik oli ajatellut toisenkin kerran, että jos joku joutuisi vangiksi
täällä ylhäällä, voisi hän heittäytyä mereen, sukeltaa pitkät matkat ja
päästä piiloon, ennenkuin muut pääsisivät polkua myöten veneelleen —.

Mutta tänään hänen mielensä oli niin apea ja raskas, ettei haluttanut
edes sitä ajatella. Hän ryömi luolaansa, otti aarteensa esille, mutta
hän ei tuntenut entistä jännitystä eikä omistajan iloa istuessaan ne
helmassaan. Tänä keväänä ne olivat olleet esillä yhden ainoan kerran
tätä ennen — ja silloin hän oli tarkastellut aarreaittaansa samalla
riemulla kuin muinakin vuosina.

Siellä oli kaksi sorvattua puurasiaa. Pienempään hän keräili kesäisin
pihkaa, mutta nyt siinä oli vain jonkin pikkulinnun munan siruja, hän
oli keräillyt munia niiden tavallisuudesta poikkeavan punervan värin
vuoksi. Toisessa rasiassa oli harvinaisen kalan ruotoja. Se kala oli
monta vuotta sitten tarttunut pyydyksiin, eikä isä, enemmän kuin
muutkaan kalamiehet olleet koskaan sellaista nähneet, ja silloin Olav
käski viskata sen mereen — se oli myrkyllisen näköinen. Eirik näki sen
putoavan vanhan sillan arkkuhirsien väliin. Kun aikuiset olivat menneet
sisään, hän souti takaisin ja otti sen talteen. Oli mahdotonta tietää,
oliko vaarallista ottaa sen ruotoja tai oliko siinä kenties jokin
salattu taika, sen vuoksi hän oli aina pitänyt niitä arvokkaina. Ihan
tähän asti — nyt ne olivat hänenkin mielestään pelkkää roskaa.

Hänellä oli myöskin nahkakukkaro täynnä sileitä ja teräviä piikiviä.
Hän oli löytänyt niitä suuren joukon vuorentöyrämän juurelta jonkin
matkaa ylöspäin Kverndalenin joenrannasta, mutta hän pisti vain
kauneimmat piiloon, ne, jotka muistuttivat nuolen kärkiä. Isä sanoi
niiden olevan oikeita kivinuolia — lappalaiset olivat käyttäneet niitä
pakanuuden aikana, kauan ennenkuin norjalaiset tulivat ja perustivat
Norjan. Mutta Eirik arveli, että niissä saattoi olla jotain — ehkäpä
ne olivat ukonnuolia. Kerran hän oli myös löytänyt sieltä luisen
ongenkoukun siimantynkineen päivineen. Hän oli ajatellut, että sitä hän
kerran vielä käyttää, kun kala ei nyvi ja silloin kaikki ihmettelevät
häntä, joka ihan yksin vetelee kaloja kuormakaupoin. — Mutta nyt oli
onki kadonnut.

Mutta hänen kallein aarteensa oli kuitenkin hevonen. Se oli koverrettu
puun juuresta, eikä sitä oltu paljon vuoltukaan ja se oli tuskin
sanottavasti hänen nyrkkiään suurempi. Eirik ei tiennyt, mistä se oli
kotoisin — hän arveli, että hänellä on ollut se jo siellä, missä hän
lapsena asui ja hän arveli sen tulleen esille kiven alta, jossa asui
menninkäisiä — tämä oli niiltä saatu lahja. Lapsuusleikkinsä hän oli
aikoja sitten jättänyt, hän oli mielestään liian suuri sellaisiin
hommiin. Mutta hevonen oli jotain paljon suurempaa kuin leikki; ja niin
hän säilytti sitä täällä Kuningaskiven alla.

Eirik istui mäellä polviensa varassa hevosta katsellen. Se oli tumma ja
kulunut, toinen takajalka oli lyhyempi, niin että se seisoi kolmella
jalalla ja silmäkin sillä oli vain toisella puolella päätä, jona oli
vähän vuoleskeltu puunpahka. Se oli niin salaperäisen näköinen —.

Hän vei sen matalalle valkoiselle kivelle. Silmät ummessa hän kulki
takaperin kolme kertaa sen ympäri vastapäivän hiljaa hyristen:

    Aurinko painuvi merten taa, haaksi rannalla lahoaa
    pohjat ja etelät käymme, orhini uljas —

Mutta sitten hän ei viitsinytkään tehdä ristinmerkkiä takaperin
— se oli syntiä ja sitäpaitsi se oli niin tyhmääkin. Ja hänen
mielessään välähti ilkeä aavistus, että koko leikkikin oli aina ollut
tyhmää. Hän ei ollut kylläkään koskaan odottanut, että se muuttuisi
kultasuitsiseksi kupariorhiksi, mutta aina hänestä sentään oli
tuntunut, laulettuaan rumaa taikalaulua sille, että jotain ihmeellistä
kerran tapahtuisi —.

Jørund Rypasta se varmaankin olisi joutavaa leikkiä. Hän oli aina
pelännyt Jørund Rypan keksivän hänet juuri näissä puuhissa. Eihän se
oikeastaan ollut mitenkään mahdollista — Jørundilla oli sukulaisia
kaukana kirkonkylässä ja siellä hän joskus oli vieraisilla, mutta
aivan mahdotonta oli ajatuskin, että hän yht'äkkiä ilmestyisi tänne
Hestvikenin kallioille. Ja sittenkin pelkäsi Eirik, että Jørund joskus
yllättäisi hänet. Hän tajusi, ettei Jørund näkisi tässä kerrassaan
mitään, arvelisi hänen vain leikkivän pikkulasten tavoin — ja siitä hän
oli varma, niin Jørund tekisi, ivaisi ja nauraisi vain häntä. Ja Jørund
oli kuitenkin tutuista ikätovereista ainoa, jota Eirik olisi toivonut
ystäväkseen. — Mutta Jørund oli ollut näillä main vain vuoden päivät,
sitten hänen kotinsa oli maan itäpuolella, Eyjavatnissa.

Eirik istui kädet ristissä polvien ympärillä, leuka polvissa. Hän istui
siten taloa tuijotellen.

Ilta-aurinko valaisi sitä, ja sen alla oleva lahti oli tänään niin
hohtavan kirkas, ettei rannan varjossa voinut erottaa, mikä oli
maata, mikä sen peilikuvaa, mutta sillan alla, ranta-aittojen luona,
seisoi toinen maa päällään vedessä ja syvälle lahden pohjaan hän näki
kuvastuvan kultahohtoisten vuorten ja talon pitkän turvekattorivin
— turpeet auringon haalistamat — sekä niityt ja kaikki kauniit
peltosarat, joissa juuri vilja nousi tasaisena ja kauniina — mutta
alhaalla vuonon pinnalla virranviri välkehti kauniina juovana.

Karjankellojen kilkattelu läheni kaukaa Hesthammerin takaa. Nyt Ragna
huhuili mäellä: karjalauma tuli näkyviin veräjän suussa, metsänrajassa.
Punervien ja kirjavain lehmien jono kulki niitynreunaa.

Pojan mielessä välähti taas pieni, ikävä muisto. Isä oli vähän ennen
Osloon lähtöään lähettänyt hänet asialle Saltvikeniin. Mäellä hän oli
tavannut heidän karjalaumansa ja oli silloin tukkinut lehmänkellon
täyteen sammalta — ei mistään erikoisesta syystä, hänen teki vain
mielensä tehdä juuri niin. Mutta paimen Jon kanteli illalla kotiin
tultuaan isännälle. Ja jälleen tapahtui sama harmittava juttu,
ettei hänen päähänpistonsa saanut isää suuttumaan enemmän kuin
nauramaankaan. Hän oli vain mutissut jotain poikamaisuudesta ja ollut
välinpitämättömän näköinen.

Tuolla Liv meni siltapolkua ylös — hän oli taas ollut aitassa ja
luultavasti Ankin kanssa —. Eirik liikahti rauhattomasti. Hänen
ruumistaan kuumensi ja kihelmöi, häntä hävetti ja tuntui pahalle
—. Vaikkei hän ollutkaan tehnyt mitään pahaa — eihän hän voinut
estää tyttöä kuiskimasta sellaisia asioita, ja häntä sekä suututti
että hävetti tytön yrittäessä tarttua häneen ja likistellessä
häntä pimeässä. Mitä varten hän niin teki, eihän Eirik ollut edes
täysikasvuinen — olihan hänellä aikamiehiäkin yllin kyllin, senkin
ilkiö —.

Mutta hän ei voinut olla ajattelematta sitä, sillä hän oli nähnyt tytön
tavoittelevan isääkin. Ja samassa hänen sielussaan tulvahti sama tuska
kuin saatuaan tietää isästä ja Torhild Bjørnintyttärestä — sama hätä
ja epätoivo, koska hän ei tiennyt, oliko hänellä isään ja Hestvikeniin
täydet oikeudet — kokonainen pahojen, likaisten ajatusten liejuvirta
ja raivoisa viha, niin että hänen poskensa sekä kalpenivat että
punastuivat ajatellessaan hänen vihansa syvyyttä!

Isän päiviä kestävät puuskat, jolloin hän ei virkkanut halaistua sanaa,
kärsivä piirre suun ja ohutluomisten silmien ympärillä — vieläpä se
tapa, jolla hän nousi ruokalevolta työhön mennäkseen — silloin näytti
aina siltä kuin hänen olisi vaikea palauttaa ajatuksiaan jostain kaukaa
— kaikki se täytti pojan mielen epävarmuudella. Hän tajusi elävänsä
lähellä niin suurta tuskaa, että se kerran paljastuttuaan herättäisi
hänessä pelkoa. Ja hän vihasi kaikkea sitä ja raivosi sitä vastaan,
joka teki sen, ettei hän milloinkaan saanut rauhaa eikä hyviä päiviä.
Poika näki myöskin, ettei isä ollut vanha, vaan että hän oli vielä
kaunis mies. Väki pohti julkisesti, kutka neidot tai lesket olisivat
sekä kirkolla että naapurikylissä naimakelpoisia — Olavilla oli
ensimmäisestä vaimostaan ollut siksi vähän iloa, että hän varmaankin
pikimmiten naisi uudelleen.

— Ellei tuo Liv olisi ollut niin inhoittava ja mahdoton, olisi kenties
ollut parempi — hänen kanssaan ei isä kuitenkaan olisi voinut mennä
naimisiin. Moni mies tyytyi pitämään kotonaan jalkavaimoa. Mutta sitten
hän muisti Torhildin aikoja. Ei, isä ei saisi tuoda vierasta naista
Hestvikeniin — hän ei tahtonut, että täällä kulkisi joku avaamassa ja
lukitsemassa ja ruokaa jakelemassa, joku, joka iltaisin makaisi hänen
isänsä vieressä kuiskimassa ja supattamassa, pyytämässä häneltä yhtä
ja neuvottelemassa toista, kantelemassa isälle hänestä ja Ceciliasta
samalla kuin hänen omat kakaransa täyttäisivät talon —.

Tältä paikalta ei Hestvikenin taloista nähnyt juuri muuta kuin
turvekattorivin mäellä vuoren juurella. Varjo kiipesi yhä korkeammalle
mäkeä ylös, mutta päivä paistoi katoille ja sen takana tunturirinteen
halkeamista työntyville lehtipuille; ylhäällä Hevostunturin laella
koreilivat männyt kuparinruskeine runkoineen.

Kyynelet tulvahtivat äkkiä hänen silmiinsä. Rakkaus tuolla lepäävään
taloon täytti hänet kuin koti-ikävä ja hänet jättäneen isän kaipuu
valtasi mielen voimakkaasti. Hänen vanhat leikkinsä eivät maistuneet
enää miltään. Eirik joutui niin sen valtaan, että hän painui mäelle
pitkälleen ja itki niin, että kyynelet virtasivat.

Samassa jokin liikkui ja rapisi hänen yläpuolellaan kallion reunalla —
poika ponnahti häpeissään pystyyn. Lammas pisti pensaan takaa mustaa
päätään — sen takana oli valkoisenaan lampaita. Eirik ajoi sen pois —
olipa toki hyvä, ettei ollut ihmisiä. Tai Jørund —.

Hän asteli hitaasti takaisin. Tuossa tuo hevonenkin seisoi, mokoma
leikkikalu! Hän sieppasi sen, juoksi jyrkänteelle ja heitti alas.

Vuoren juurella oli jo siksi pimeää, ettei hän nähnyt minne se meni —
joko se jäi kivien väliin tai putosi mereen. Hän seisoi hetken kuin
naulittuna — nyt se oli tehty! Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan,
hän katui niin että voihki. Hän huusi, juoksi ja riensi melkein kierien
jyrkkää polkua alas luolaan veneensä luo.

Eirik oli vallan poissa suunniltaan, hän sai veneen irti. Oi, minun
täytyy löytää kuparihevoseni. Hän oli niin jännityksissä, että pelkkä
veden hiljainen solina venettä vastaan kiusasi häntä. Niin hiljaa kuin
voi, hän souti ja meloi vuoren juurella tuijottaen jännittyneenä ja
tarkkaavasti pimentoon. Tuolla kulkikin jotain mustaa kivien välissä
veden pinnalla — hän veti sen airolla luokseen — ei, se oli vain
kaarnanpala. Entä tuolla —. Ei, ei —. Huomenna hän haeskelee koko
rannikon, eihän se suuri ole —.

Rakas, pyhä Maria — auta minua löytämään kuparihevoseni —. Ensi
kerralla kun Helga tulee, annan minä hänelle kolme penniäni. Ave Maria,
gratia plena, Dominus tecum —.

— Tuolla se olikin! Aivan veneen toisella puolella, vähän ulompana.
Oli aivan kuin ihme, ettei se ollut joutunut rannalle kiven väliin,
silloin hän ei olisi sitä enää löytänyt. Poika veti syvään henkeään,
pitkään ja onnellisena, pitäessään puuhevostaan märässä kädessään. Hän
ei uskaltanut mennä ylös piilottamaan sitä komeroonsa, oli jo niin
myöhäistä. Hän pisti sen nuttunsa laskoksiin.

Sitten hän tarttui airoihin ja souti rivakasti toiselle rannalle.

Hänen tullessaan sillalle oli siellä hiljaista. Metsässä lauloi
laulurastas. — Eirikin täytyi pysähtyä sitä kuuntelemaan. Sitten hän
kipasi juoksuun pihamäkeä ylös — hän oli niin rajattoman iloinen. Ja
tuon tuostakin hänen täytyi äkkiä pysähtyä kuuntelemaan linnun laulua.

Pihalla oli hiljaista. Avatessaan tuvan ovea välähti pojan mieleen
— hänen on nukuttava täällä yksinään koko kesä. Olihan hän nukkunut
täällä yksin silloin tällöin isän poissa ollessa, eikä häntä ollut
milloinkaan peloittanut, mutta nyt tuntui kolkolta.

Räppänää ei oltu suljettu. Ruoka oli asetettu hänelle tyhjän laastun
lieden laidalle. Mutta sisään virtailevassa hämärässä näytti kaikki
kovin kaamealta. Eirik riensi sulkemaan kamarin mustaan kitaan vievän
oven. Hän aikoi myös sulkea ulko-oven ennen syömään käymistään, mutta
kynnykselle päästyään hänen täytyi jälleen pysähtyä kuuntelemaan —
kylläpä linnut tänä yönä lauloivatkin!

Niityllä liikkui musta varjo. Eirik vihelsi hiljaa — koira tuli
juosten, mutta pysähtyi matkan päähän, heilutti vähän häntäänsä, mutta
ei uskaltanut tulla lähemmä. Eirik kutsui kutsumistaan — tule, tule
vain Kuningas Ring — mitä sinä olet oikein tehnyt! Rakki oli mitä
viheliäisin pahantekijä: jo kauan sitten oli sen tuomio luettu, mutta
kukaan ei vain tullut ottaneeksi sitä hengiltä.

Vihdoin viimein Kuningas Ring rohkeni pujahtaa ovesta sisään häntä
koipien välissä pökkien päällään pojan kupeisiin. Eirik riensi
sulkemaan, ja kun hän kumartui, oli koira kaataa hänet. Se uikutti
liehitellen ja nuoli kuumalla kielellään hänen kasvojaan.

Lieden reunalla istuen hän söi kylmää puuroa ja hapanta maitoa jakaen
tuulenkuivaaman lihapalansa koiran kanssa. Nyt hänestä alkoi tuntua
hauskalta saada yksin hallita tuvassa koko kesän ajan.

Kuparihevosensa hän kätki vuoteeseen pieluksen alle. Kuningas Ring
hyppäsi myös ylös kietoutuen makaamaan hänen jalkoihinsa.

— Ja kun sitten noita-akka tulee sisälle ja hapuilee ja etsiskelee
pimeässä kristittyä, silloin hän viheltää valkokarhuaan —

Eirik veti polvet vielä korkeammalle koukkuun ja sepitti kaiken
uudelleen alusta alkaen. Eräs mies — ja se mies on ihan kuin hän — on
koko päivän kulkenut suuria aarniometsiä; myöhään illalla hän saapuu
taloon. Se on autio, mutta hän löytää ruokaa ja valmiin vuoteen ja
asettuu levolle. Yöllä hän kuulee kovaa ryskettä ja sisälle tulee
noita-akka — se on niin korkea, että se ulottuu aina katto-orsiin asti,
ja on yhtä paksu kuin pitkäkin. Ja se haistelee ja nuuskii kristityn
verta, hakee ja hamuilee, sillä se aikoo siepata miehen ja paistaa
hänet tulella. Mutta silloin hän viheltääkin koiraansa —.

Uni oli tulemaisillaan ja Eirikin ajatukset sotkeentuivat. Hän yritti
taas alusta — koko päivän aarniometsien läpi, hän ja valkokarhu — ja
sitten tuli noita-akka — ensin he tulivat suurelle tuvalle keskellä
synkkää metsää — hän näkee ihan selvästi pienen aukeaman ja aution
talon —. Silloin uni voittaa sammuttaen kaikki näyt.




II


Tyyni ilma ja vastatuuli hidastutti aluksen kulkua etelään rantoja
pitkin, ja vasta kahdentenatoista päivänä Hestvikenistä lähtönsä
jälkeen miehet pääsivät ulomma. Mutta aavalle merelle tultuaan he
saivatkin myötätuulen, ja jo kolmannen päivän iltana Olav katseli
korkeaa vuorta, jonka hän arveli olevan Skotlantia. Hän oli kuullut
Englannin ja Skotlannin kuninkaitten käyvän sotaa keskenään, jonka
vuoksi hän piti viisaampana palata jälleen aavemmalle. He luovailivat
päivän verran, mutta sitten alkoikin pohjatuuli puhaltaa. Nyt he
pukeutuivat sotisopaansa, ottivat rautakypärit päähänsä, sillä
Englannin ja Flanderin välisellä merellä oli aina rauhatonta ja
vaarallista kulkea.

Mutta elettyään koko kehitysikänsä pohjoisessa sisämaassa Olav
Auduninpojasta oli meri ja merellä kulku jollain lailla seikkailua. Ja
vaikka hänen ruumiinsa olikin väsynyt, oli hän sielultaan ihmeellisen
reipas ja levännyt. Hän oli valvonut harmaanhämärinä kesäöinä koko
ajan sieluineen, aisteineen merta ja taivasta tähyten — ja hänestä
tuntui kuin hän purjehtisi pois yksinpä niitten loputtoman pitkien
unettomien öitten muistoistakin, jolloin hän oli ollut sidottuna
mustan vuoteen uumeniin pilkkopimeässä kamariluolassa. Ne vaipuivat
taivaanrannan taa, kuten se rantakin, josta hän läksi. Ilma oli
ollut melkein koko ajan hyvä — myötätuuli vinkui touveissa purjeita
pullistaen; meren suuret aallot nostivat pientä alusta — se tuntui
hetkisen ikäänkuin miettivästi pidättyvän ennen aallon laaksoon
painumistaan — sitten vaahtopärskeet peittivät keulan, kupeissa vilahti
kirkasta, harmaanvihreätä vettä, valtameri pauhasi täysin rinnoin
laivan kylkeä vasten laineitaan nostaen ja ajaen toista toisen edellä
— aina kulki kolme muita suurempaa saman välimatkan päässä toisistaan.
Pilvet peittivät koko taivaanlaen, soljuen hiljakseen eteenpäin
vaaleanharmaina, auringonsäde välkähti tuon tuostakin, kiiltäen
märällä, kallellisella laivankannella. Illalla joskus selkeni; välkkyvä
auringonhelo ulottui merellä taivaanrantaan. Sitten sumu jälleen
kasaantui, laskeva aurinko punasi sitä.

Päiväuni virkisti häntä sydänjuuria myöten. Hän makasi nahkapussissa.
Meri pauhasi, laivanköysissä ulvoi ja vonkui, kuului huutoa ja kolinaa,
raskaita askeleita — hän kuuli sen kaiken maatessaan ja tuntiessaan
aluksen kohoavan, liukuvan ja vaipuvan. Hän saattoi vaipua uneen
kuten lapsi, maatessaan aavan, kirkkaan taivaanlaen alla, missä vesi
ja taivaan tuulet pääsivät vapaasti liikkumaan, täyttäen voimakkaan
yksitoikkoisella laululla hänen aivonsa.

Hän tunsi olevansa nuori; oli kuin meri ja tuuli olisivat luoneet
hänet uudelleen ja valaneet hänen sieluunsa ja ruumiiseensa tämän
notkean virkeyden — niin tuntui sinä iltapäivänä, jolloin hän seisoi
laivankannella sen ajautuessa virran ja nousuveden myötä pitkin Lontoon
jokea. Maa oli täällä alavaa ja viheriää — kosteita niittymaita, mäillä
viljavainioita, kauempana matalia lehtimetsäkunnaita, toinen kohoten
toisensa takaa, kunnes taimmaiset häipyivät sinervään usvaan. Heikkoja
päivänsäteitä liukui pilvien kirkkaitten reunojen lomitse; kosteita
auringonsädekimppuja tulvahti lännenpuolella maahan: aurinko imi
itseensä vettä.

Oli samanlaista kuin Tanskassakin. Mutta Olav ei ollut koskaan
silmäillyt äitinsä synnyinmaan rantoja siten kuin hän nyt katseli näitä
odotuksen jännitys sielussaan. — Englanti oli myöskin paljon paremmin
rakennettu. Sisämaassa kohosi lukemattomia huippuja ja kirkkojen
torneja metsän ylitse. Ja he olivat sivuuttaneet monta valkoista
kivirakennusta ympärysmuureineen ja tähystystorneineen.

Ja kun eräs miehistä sitten huusi kaupungin jo näkyvän, Olav riensi
juoksujalkaa purjeitten alitse.

Valo-usvan läpi hän näki vieri vieressä lukemattoman joukon huippuja ja
torneja. Ja tuo tumma juova tuolla matalalla joen päällä oli varmaankin
se kuuluisa Lontoon silta. — Olav unohti kaiken muun, tuijotti vain
eteensä.

Torodd Rikardinpoika tuli Olavin luo. Hän oli jutellut luotsin kanssa,
jonka he olivat saaneet alukseensa joensuussa. Tuolla oli mahtava
linnoitus, Lontoonlinna neljine torneineen — ympärysmuuri kohosi
äkkijyrkkänä virran vedestä — se oli itse Valkea Torni. Ja tuo pitkä
lyijykattoharja, joka näkyi tuolla, oli Pyhän Katariinan kirkko. Pyhän
Paavalin kirkko kohosi muita torneja korkeampana kukkulalla.

Silta vaikutti Olaviin kaikkea muuta voimakkaammin — se ei muistuttanut
mitään muuta ennen nähtyä. Se oli suurin ihme — rakennettu raskaille
kaarille, jotka kohosivat virrasta, ja ne olivat kaiken lisäksi
kivestä; sillalla oli rakennuksia pitkin matkaa. Virran eteläpuolella
oli Pyhän Olavin kirkko, Torodd selitti, ja he menisivät sinne
huomenna messuun; he tapaisivat siellä kenties maanmiehiään. Ennen
vanhaan, jolloin norjalaiset itse purjehtivat Lontoon kaupunkiin
kauppamatkoillaan, se oli ollut heidän kirkkonsa. Nykyjään norjalaiset
Englannin-kävijät osuivat harvoin näin kauas etelään. — Tämä Peura
oli ainoa alus, joka tänä vuonna oli purjehtinut Oslosta tänne, mutta
täällä saattoi kyllä olla Tröndelagenin ja Björvinin puolen miehiä.

— Olav kuunteli toisen puhetta vain osittain tuijottaessaan ja
odottaessaan — hän ei tiennyt edes mitä.

He nousivat maihin seuraavana aamuna myöhään. Aurinko oli jo korkealla,
kun Peuran kuusi miestä asteli Lontoon sillan poikki.

Olavin mieli kävi omituiseksi ajatellessa, että tämä kaltainen kuja
kulki vaatemyymälöitten välitse leveän virran yli. Vuorovesi kohosi
virtaa ylöspäin ja painui takaisin meren helmaan: hän oli pannut
merkille yöllä satamassa maatessaan, että vuoksen ja luoteen ero
oli suurempi täällä kuin kotona Hestvikenissä. Mutta ihmiset olivat
pystyneet kohottamaan raskaat kivipilarit voimakkaaseen virtaan ja
rakentamaan sillan niitten varaan. Se ajatus teki Olavin kumman
onnelliseksi.

Silta oli monin paikoin niin ahdas, että taivas näkyi rakennusten
lomitse vain kapeana juovana. Mutta eräässä kohdassa rakennusrivi
oli katkaistu niin, että rattaat mahtuivat sivuuttamaan toisensa.
Norjalaiset menivät sillan kaiteelle kurkistelemaan virtaan.

Aurinko oli idässä kohonnut metsien latvoille, ja ilma oli täynnä
kirkasta usvaa, joten virran vesi välkkyi lumivalkeina läikkinä. Vesi
vyöryi siltakaarien lomitse tasaisena juoksuna; oli niin ihmeellistä
nähdä paksujen kivimöhkäleitten nousevan virrasta pystysuoraan. Olav
oikaisi vaistomaisesti selkänsä ja katsoi kaupunkia kohti. Huiput ja
tornit loistivat aamuauringossa keskellä hienoa usvaa. Samassa lehahti
jostain lentoon valtavan suuri kyyhkysparvi, se leijaili ilmassa
suurena ympyränä ja kääntyili auringon välkehtiessä valkoisilla ja
merensinisillä siivillä.

Soutuvene pyrki vastavirtaan — sen kahdentoista, neljäntoista airoparin
lavat välkkyivät. Se ei ollut oikeastaan minkään ennen nähdyn veneen
näköinen, vaan se muistutti viikinkilaivaa. Olav olisi mielellään
jäänyt katselemaan sen menoa sillan alitse, mutta Ganfrid muistutti,
että aamu oli jo kulunut pitkälle, messut loppuisivat kohta kaikissa
kirkoissa.

Sillalla ei ollut niin myöhään päivällä kovinkaan suurta liikettä.
Mutta nyt heidän oli väistyttävä erään puodin oven pieleen vastaan
tulevaa kulkuetta: edellä astui suuri, karkeatekoinen vanhus, keihäs
kädessä ja rinnassa ommeltu vaakunamerkki. Häntä seurasi kaksi
koreisiin laahushameisiin pukeutunutta neitosta; laahus oli viskattu
käsivarrelle, kädessä heillä oli kirjoja ja rukousnauhoja, vaaleilla,
valtoiminaan riippuvilla hiuksilla kukkaseppel, ja he olivat kumpikin
kauniita kuin aamunkoi. Heitä seurasi vanha palvelijatar ja kaksi
nuorta saattomiestä, jotka kantoivat neitosten vaippoja, toisella oli
käsivarrella sylikoira, joka teutaroi ja helisteli kaulanauhan kulkusia.

Sillävälin oli heidän taaksensa kauppaan ilmestynyt nuori mies: hän
huuteli ja yritteli näytellä tavaroitaan — tarttui Olavin nuttuun ja
levitteli heidän eteensä sinisen ja keltaisen kirjavaa viittaa. Mutta
huomattuaan, etteivät vieraat olleetkaan halukkaita kaupantekoon — tai
eivät ymmärtäneet hänen puhettaan — hän ilkkui ja ivaili heitä. —

Eteläisen sillanportin päällä, muurin harjalla, oli miehenpäitä
seipäitten nenässä. Olav pysähtyi joukkoineen päästyään avoimelle
paikalle niiden edustalle niitä katselemaan — samassa tulikin pieni,
kumarainen eukko, joka kulkea kupsutti kahden kainalosauvan varassa;
häntä seurasi nuori poika ryömien käsien ja jalkojen alla laahaamansa
lautapalan päällä — hänellä ei ollut jalkoja. He viittoilivat ja
juttelivat. Torodd Rikardinpoika oli ainoa joukossa, joka ymmärsi
maan kieltä, hän tulkitsi toisille: neljä tämän puoleisinta oli maan
pohjoispuolelta kapinallisten päälliköiden päitä.

Olav nyökäytti vakavana. — Niiden näkeminen ei hänestä ollut millään
lailla pahaa. Hän katseli ajatuksiinsa vaipuneena —. Aurinko
paistoi paljaisiin, harmaankeitaisiin luihin, aamutuuli heilutteli
hiljakseen hiussuortuvia. Liha oli lohkeillut pois tai korpit olivat
repineet, mitä olivat irti saaneet — nyt ei ollut ainoassakaan päässä
linnuillekaan ruokaa. Noissa nenättömissä kasvoissa, jotka tuijottivat
liikkumattomine silmineen suoraan aurinkoon, oli ihmeellinen rauha. Ne
olivat kuin hienon homeen peitossa, sivellyt mustalla ja viheriällä
jauheella, mutta tyyniä —.

Olav ei ollut milloinkaan nähnyt mestattujen miesten päitä läheltä.
Hän oli kyllä purjehtinut Stegle-saarten ohi lähellä Sigvaldsteineriä,
mutta hän ei ollut koskaan noussut siellä maihin. Ja Oslon
laitakaupungin lähellä oli hirttomäki, mutta sinnepäin hänellä ei
milloinkaan ollut asiaa — eikä siellä muutenkaan tullut käydyksi, sillä
hänen kaupungissa ollessaan ei ketään mestattu.

Mutta näky ei herättänyt ensinkään kauhua, ei mikään tuntunut vainajia
häpäisevän. Ne olivat urhoollisten miesten näköisiä, ne vartioivat
muurinharjalla kärsivällisesti jotain odotellen, katsellen päin
aurinkoa ja raikasta aamutuulta.

Olav huomasi ensimmäisenä tehdä ristinmerkin; hän alkoi lukea
puoliääneen — »Pater noster qui es in coelis, sanctificetur nomen tuum,
adveniat regnum tuum —» [Pater noster qui es in coelis jne. Isä meidän,
joka olet taivaassa...]

»Opera manuum tuarum, Domine, ne despicias», kerjäläisetkin yhtyivät
sanellen vastauksen hänen matkatovereittensa kanssa. [Opera manuum
tuarum jne. Herra, älä hylkää kättesi tekoja!]

»Requiem aeternam dona eis, Domine, et lux perpetua luceat eis.»
[Requiem aeternam dona eis jne. Anna heille, Herra, iäinen rauha ja
anna iäisen valosi loistaa heille!]

Olav ja Galfrid antoivat kerjäläisille rovon, ja nämä läksivät
kulkea kompuroimaan kumpikin taholleen. Olav tuli ajatelleeksi, että
ensimmäiset sanat, mitä hän oli tämän kansan puheesta ymmärtänyt,
olivat rukous mestattujen miesten sielujen puolesta.

Voudin miehet olivat Lontoon portilla osoittaneet Peuralle
ankkuroimispaikaksi pienen, neliömäisen altaan virran vieressä,
sillan länsipuolella. Siellä oli vain pienempiä aluksia, useimmat
englantilaisia. Vesi oli sameata, suuria limaliuskareita nousi
laskuveden aikana joen pohjasta pinnalle. Mutta itse satama oli
kauniisti rakennettu, sitä kiersi kolmella sivulla laituri, ja
ranta-aittoja oli ylt’ympäri; pilarit kannattivat ylintä hirsikertaa,
joten se oli luostarin ristikäytävän näköinen. Silloilla oli kaiken
päivää vilkasta liikettä; parinkymmenen miehen ainoana tehtävänä
oli kantaa ja purkaa tavaroita ja kuljettaa ihmisiä koko ajan
virran poikki. Torodd oli saanut tietää, ettei pitäisi käyttää omia
laivaveneitään maihin mennessä ja takaisin tullessa; lautturit eivät
pitäisi siitä, ja oli tyhmää ärsyttää heitä. Ja niin he sopivat erään
lautturin kanssa, että tämä joka päivä kuljettaisi heidät tullen mennen
ja saisi siitä viisi englannin penninkiä viikolta. Se oli paljon —
mutta Olav älysi varsin pian, ettei hän tällä Englannin matkalla
rikkauksia kokoaisi.

Tammihirsiä ja vuotia oli heillä itselläänkin — sellaista tavaraa ei
kannattanut lähteä kuljettamaan Englanninmeren yli, eikä kalastakaan
suuria tänä vuoden aikana lähtenyt. Ainoastaan saukon ja näädän
nahoista sekä Baardin raudasta tuli vähän voittoa. Häntä harmitti
hiukan tietämättömyytensä siitä, minkälaista maailmalla oli, mutta
matkaansa hän ei kuitenkaan katunut.

Rikardinpoikain rinnalla hän ei myöskään joutunut häpeään — he eivät
olleet sen viisaampia kauppiaita kuin hänkään. Mutta kauppa ei
ollutkaan heidän pää-asiansa. Heidän veljensä, minoriteetti-munkki, oli
toimittanut heidät matkaan. Hän oli Englannissa ollessaan jokin vuosi
sitten tavannut erään sukulaisensa, rikkaan papin maan länsiosasta, ja
tämä oli pitänyt niin paljon sisarensa pojanpojasta, että lupasi jättää
kallisarvoisia kirjoja ja messupukuja perinnöksi Oslon minoriteeteille.
Viime vuonna oli tullut sanoma papin kuolemasta, ja Rikardinpoikain
oli nyt koetettava saada perintö käsiinsä. Heidän veljensä oli samalla
jättänyt heille tehtäväksi ostaa silkkikankaita, kultalankaa, aivinaa
ja samettia sekä Oslon nunnaluostarin että kuningattaren neitojen
tarpeiksi.

Rikardinpoikain oli määrä asua kaupungilla erään sukulaisensa luona,
joka oli aseseppä, nimeltään Hamo. Olaviakin pyydettiin sinne asumaan,
mutta koko sen kaidan kadun varrella, jossa Hamon talo oli, oli paja
pajan vieressä, ja ympärillä, toisilla kaduilla, oli ravintoloita ja
aittojen luhtia — päivin hälinää, öisin rähinää ja kirkumista. Hänen
olisi sitäpaitsi poislähtiessään annettava koko talonväelle suuria
lahjoja. Niinpä Olav päättikin viettää yönsä laivassa erään nuoren
pojan ja vanhan miehen kanssa, jota kutsuttiin Tomas Rummuttajaksi,
koska hän oli talvisin rummuttajana Oslon pidoissa.

Toiset kaksi matkatoveria yöpyivät Rikardinpoikain kera kaupunkiin.
— Yhtenä syynä oli vielä se, että Olav nukkui mielestään erinomaisen
hyvin paljaan taivaan alla. Öisin satoi usein niin, että vesi virtaili
heidän makuusijalleen kannen alle, mutta hänestä se oli sittenkin
parempi kuin maata lämpimässä vuoteessa ventovieraan vuodetoverin
vieressä.

Joka aamu aamusaarnan aikaan lautturi souti hänet ja toisen hänen
tovereistaan maihin. Jo toisena kaupungissa olonsa päivänä Olav keksi
siellä suuren saarnaajaveljesten luostarin ja kävi siellä messussa —
Olavinkirkko oli niin kaukana eikä häntä erikoisemmin haluttanut tavata
maanmiehiäänkään. He kulkivat virran rantaa, kapeaa kujaa myöten,
joka vei ranta-aittojen taitse; tympeä, raaka ja kylmänkostea haju
tunki tänne korkeitten päätyrakennusten väliin. Viimein he saapuivat
epätasaiselle aukeamalle, jossa pensaita ja heiniä rehoitti kivien
ja muurisoran välissä; kaupungin muuri oli revitty tällä kohtaa ja
oli tehty tilaa dominikaaniluostarille. Luostari oli vallan uuden
muurin kupeella, ja kirkkoa vielä rakennettiin — sen muurit kohosivat
alastomina ja keskeneräisinä. Mutta sisältä se oli erinomaisen kaunis
korkeine käärineen ja mahtavine ristikkoholveineen. Aamuaurinko tulvi
sisään kirkkaana ja voimakkaana korkeista, kapeista ikkunoista, joissa
ei vielä ollut kuvaruutuja.

Olav asettui niin lähelle alttaria, että hän kuuli, mitä pappi luki
messussa. Kyllähän latinaa äännettiin täällä vähän toisin kuin
norjalaiset papit äänsivät, mutta ei sentään niin, ettei hän olisi
ymmärtänyt palasia pyhimysten properioista:

Me exspectaverunt peccatöres, ut perderent me: testimonia tua, Domine
intellexi: omnis consummationis vidi finem: latum mandatum tuum
nimis. Beati immaculati in via: qui ambulant in lege Domini — [Ps
119. Jumalattomat vartioivat minua tuhotakseen minut; mutta minä otan
säädöksistäsi vaarin. Kaikella täydellisyydellä olen nähnyt olevan
rajansa, mutta sinun käskyilläsi on määrätön laajuus. —Autuaita ovat
elämältänsä viattomat, jotka vaeltavat Herran lain mukaan. —]

Se oli erään veritodistajaksi joutuneen neitosen officie. Mutta Beati
immaculáti lauletaan myöskin pikkulapsia hautaan kannettaessa. Kädet
rintasoljen ympärillä ristissä ja nojaten leukaansa käsiinsä Olav
seisoi tuijottaen papin punaiseen messuhakaan. Asbjörn Allfeit oli
kerran opettanut hänelle tämän:

In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis parabolam hanc: Similie
est regnum coelorum thesauro abscondito in agro: quem qui invenit
homo, abscondit, et prae gaudio illius vadit, et vendit universa quae
habet, et emit agrum illum —. [Matt. 13:44. Sinä aikana Jeesus sanoi
opetuslapsilleen tämän vertauksen: Taivasten valtakunta on peltoon
kätketyn aarteen kaltainen, jonka mies löysi ja kätki, ja siitä
iloissaan hän meni ja möi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti pellon.]

Tässä kirkossa käydessään hän aina muisti Arnvid Finninpoikaa.
Alttarilla oleva pappi ikäänkuin muuttui Arnvidiksi — vaikkei hän
kuulijoihin käännyttyään muistuttanutkaan ensinkään Arnvidia, eikähän
Arnvid milloinkaan saanut sitä mitä kaipasi — nimittäin papiksi
vihkimistä. — Et vendit universa quae habet, et emit agrum illum —
eiköhän Arnvid juuri samaa tarkoittanut sillä neuvolla, jonka hän antoi
heidän viimeksi tavatessaan.

Eräänä aamuna vietettiin jonkun pyhimyksen muistoa, sellaisen, josta
Olav ei ollut ennen kuullutkaan, lienee ollut englantilainen. Mutta
sekin oli marttyyri:

In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis: Nolite arbitrari, quia
pacem venerim mittere in terram; non veni pacem mittere, sed gladium —.
[Matt. 10:34. Sinä aikana Jeesus sanoi opetuslapsilleen: Älkää luulko,
että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan
rauhaa, vaan miekkaa.]

Gladium — Olavista oli se sana aina sointunut erittäin kauniisti,
ja hän ymmärsi, ettei toisin voinutkaan olla: Kun Jumala itse otti
miehuuden ja tuli ihmiseksi ihmisten joukkoon, niin täytyihän tulla
miekka eikä rauha. Hänen täytyi tulla virittäen sotahuudon: minun
kanssani tai minua vastaan! Jumalan rauha, se muistutti varmaankin
sellaista rauhaa, joka tulee myrskyn laattua raivoamasta ja taistelun
loputtua — juuri sen oli Pyhä Evankelista Johannes näyissäänkin nähnyt;
Torfinn-piispa oli siitä puhunut.

Näinä aikaisina aamuhetkinä polvistuessaan messussa hänen mieleensä
muistuivat ilmielävästi varhaiset aamuhetket Hamarin kirkossa ja ne
tulivat hyvin läheisiksi. Silloin oli tosin ollut talvi ja pimeä,
hänen seuratessaan Asbjörn Allfeitia pohjoiskappeliin; Asbjörn luki
messunsa Mikaelin alttarilla. Silloin ei siellä ollut ketään muuta —
ja joskus oli niin aikaista, että luostarinoppilaat nukkuivat vielä;
senvuoksi Asbjörn oli opettanut hänelle messutoimituksia. Kun Olav ei
heti muistanut vastausta, Asbjörn kuiskasi ensimmäiset sanat; pienellä
nyökkäyksellä ja sormen viitteellä hän antoi merkin, milloin toisen
tuli siirtää kirjat, tuoda ampullit ja acqua-manilen.

Syvä, vakava ilo oli täyttänyt ääriään myöten hänen sydämensä
saadessaan siten auttaa pyhässä toimituksessa, jossa ikuinen uhri
tuodaan yön ja päivän vaiheilla. Täällä salakammiossa, aamun
sarastaessa hän tunsi olevansa satamassa vaellettuaan kauan vaikeita
teitä toisten ihmisten ja omien, valtoimina riehuvien intohimojensa
raju-ilmassa. Hän ei ollut välittävinään myrskystä — mutta hän oli
ollut niin nuori; hän värisi sielunsa uumenissa väsymyksestä. Eikä
hän ollutkaan selvinnyt tahratonna: hänen sydämensä oli kuin samea,
pohjoinen metsälampi, johon kaikki harmaat, pauhaavat kevätpurot ovat
tyhjentäneet lumisohjunsa. Eikä se tulvan jälkeen selviäkään, ennenkuin
sitä ympäröivät kuusikot kukkivat ja levittelevät keltajauhoaan
sen suonruskealle pinnalle. Mutta tässä alttarin äärellä hän tunsi
Jumalan hengen kuin virkistävän tuulen — kaikki imelä höyry oli pois
puhallettu; hänen elämänsä tulisi jälleen kirkkaaksi ja selkeäksi kuin
lampi, joka kuvastaa heleän sinen, auringon ja pilvien kulun taivaan
kannella.

Herra, Herra — siitä on jo kauan! Minä en ole enää nuori. Mutta
syksylläkin, kun jää jo on alkanut kuortua kivien kupeisiin ja lampea
peittää kuihtunut kaisla ja heinän korsi — silloinkin Sinä voit vielä
lähettää sellaisen ilman, joka murtaa jääriitteen ja puhdistaa veden
pinnan, niin että se lepää vielä vähän aikaa kirkkaana ja sinisenä,
ennenkuin talvi tulee ja kattaa sen jäävaipallaan. Ajatukset eivät
tulleet selkeinä, vaan ne kulkivat ohi Olavin siinä polvistuessa
vaipan kulma kasvojen edessä. Kaikki hän muisti yrittämättäkään mitään
kiellellä. Ja hän oli sittenkin rauhallinen ja aivan tyyni.

Pieni messukello kilahti; pappi kumartui syvään alttarin eteen,
polvistui. Sitten hän nousi, pitäen koholla oikeassa kädessään Herramme
Pyhää ruumista, joka ilmestyi leivän vaatimattomassa muodossa.

Olav nosti katseensa rukoillen: Herrani ja Jumalani!

Hän tunsi nyt, ettei hänen sydämensä milloinkaan voinut lakata
rakastamasta Jumalaa, tahtoipa hän sitten tai oli tahtomatta. Tekipä
hän mitä tahansa ja koettipa hän vaikka miten hiljentää ääntä, joka
hänen sydämessään vaikeroi: Herra, sinä tiedät, että minä rakastan
sinua!

Hän muisti nytkin: tässä polvistuu petturi, joka on paennut Jumalan
läheltä. Vuosikausia hän oli tehnyt paljasta pahaa eikä suinkaan
siksi, ettei hän olisi tiennyt parempaa. Mutta hän ei sittenkään tällä
hetkellä tuntenut sitä pahan omantunnon kalvamista, joka häntä oli
niin kauan kiusannut aina hänen rukoillessaan tai kun hän oli ollut
rukoilevinaan. Nyt tuntui hänestä jokaista rukousta rukoillessaan kuin
hän olisi painunut lähteen juurelle janoaan sammuttamaan.

Menneet päivät Hestvikenissä tuntuivat hänestä pitkältä sairaus-ajalta,
yhdeltä ainoalta haavakuumekaudelta. Tuska ja pakotus oli tullut
sisältäpäin, kaikki paha, kaikki kauhunkuvat olivat syntyneet hänessä
itsessään. Nyt tuntui kuin kaikki ovet olisi avattu selkoselälleen ja
ulkoapäin tulvisi häneen valoa ja vilpoisuutta. —

Hän tunsi jälleen olevansa reipas. Aava tuuli, meri ja vartiossa
vietetyt yövalvonnat olivat karsineet hänestä pois turhan hempeyden.

Ei silti, että hän olisi nyt ajatellut syntiään vähemmän, mutta hän
kävi omissa silmissään paljon vähäisemmäksi. Kotona Hestvikenissä hän
kulki äänetönnä ja epätoivoisena sielunsa turmiota surren ja hänestä
oli tuntunut niin suurelta kaikki se, mistä hänen oli luovuttava, jos
mieli päästä sovintoon Jumalan kanssa — oma kunniansa, oma onnensa,
kenties elämänsäkin. Mutta nyt, kun hän oli sellaisessa paikassa, jonne
tämän maailman ihanuuksia ja rikkautta oli koottu enemmän kuin hän
oli koskaan uskonut yhdessä paikassa voivan olla — nyt hänestä tuntui
kaikki se, mitä hän omakseen kutsui, hyvin pieneltä — kaiken senhän
mies voisi viskata luotaan yhtä helposti kuin harppu nostetaan seinälle
torven kutsuessa aseisiin.

Herran nimessä — kyllähän maailmassa aina miehiä riittää. Mutta entäpä
kunkin yksityisen sielu — sitä ei kukaan saa käsiinsä eikä pysty sitä
punnitsemaan ja mittailemaan ihmismitan mukaan. Ja sitten Jumala kokoaa
loppujen lopuksi kaikki sielut ja punnitsee ne sellaisella vaa’alla,
joka on vain Hänen salaisuutensa.

Ja niin hän kuunteli rauhallisena sitä ainoata ääntä, jota hän ymmärsi
— täällä vieraalla maalla, jossa kaikki muut kielet hälisivät hänen
ympärillään — ikäänkuin niiden ja hänen välillään olisi kohonnut
korkea muuri. Kirkon ääni oli sama, jota hän oli kuunnellut jo sekä
lapsuudessaan että nuoruudessaan samoin kuin miehuudessaankin. Hän
oli tosin vaihetellut eri ikäkausinaan niin kieltä kuin ajatuksia
ja puheitaankin, mutta kirkko ei ole vaihettanut ei puhettaan eikä
tarkoituksiaan; se puhui hänelle pyhässä messussa, kuten se oli
puhunut hänelle jo hänen pikkupoikana ollessaan, jolloin hän ei
ollut ymmärtänyt montakaan sanaa, mutta ymmärtänyt kuitenkin paljon
katsellessaan, kuten lapsi ymmärtää äitiään hänen liikkeitään ja
ilmeitään katsellessaan jo ennenkuin hän tajuaa puhuttua sanaa. Ja
hän tiesi, että vaikka hän menisi maailman ääriin, kristittyjen
asuinpaikkojen laidoille — olkoonkin kansan kieli, tavat ja olemus
hänelle ihmeellistä ja käsittämätöntä, kaikkialla missä ikänä hän
kirkkoon astuisi, hän kohtaisi saman äänen, joka jo hänen lapsuudessaan
oli hänelle puhunut; avoimin käsin kirkko tarjoaisi hänelle
sakramentteja, joilla se oli häntä ravinnut jo kasvu-iällä, mutta jotka
hän oli hylännyt ja väärin käyttänyt. —

Ja Olavista tuntui kuin hän olisi palannut kotiin äitinsä luo —
kaukaisilta mailta, joissa hän oli saanut enemmän vahinkoa ja haavoja
kuin kunniaa ja voittoa. Mutta nyt hän istuu äitinsä kanssa kahden
kesken kuunnellen hänen tyyntä puhettaan ja hänen viisaita sanojaan:
»Vaikka sinä olet hävinnyt kaikissa taisteluissasi, on kuitenkin niin,
ettei kaikkein onnettominkaan ihminen ole hävinnyt siinä taistelussa,
jota hän ei ole vielä alkanutkaan.»

       *       *       *       *       *

Aurinko heloitti ihanasti kirkkomäellä — tänä kesänä satoi melkein
yksinomaan öisin. Messun jälkeen Olav kuljeskeli tovereineen P.
Paavalin kirkkomaalle vieviä katuja pitkin.

Talot olivat täällä paljon korkeampia kuin Oslossa ja ne oli rakennettu
hirsistä, savirappausta välissä, ja päädyt oli peitetty laudoituksella.
Tuon tuostakin talorivi katkesi, siinä kohosi vankka kivirakennus, jota
ympäröi muuri; vartijoita seisoi portilla miekka kädessä. Sisäpuolella
näkyi viheriä pihamaa, jolla linnan nuoret miehet harjoittelivat
nuolella ampumista ja palloleikkejä.

Pitkin kirkon aitoviertä oli kauppapuoteja, mutta jos vain hetkeksikään
pysähtyi tavaroita katselemaan, heti ilmestyi mies, joka iski kyntensä
katselijaan. Sellaista ei tapahtunut Oslossa — paitsi saksalaisten
kaupoissa Miklegaardissa nuoren neitosen pysähtyessä katselemaan. Mutta
mies saattoi kuljeskella puodissa kaikkialla ja käännellä jokaista
näkyvillä olevaa esinettä — omistaja ei ollut näkevinäänkään, tuskin
vilkaisi työstään vastatessaan jonkun kysymykseen. Mutta täällä
oppipojatkin juoksivat pitkin katuja ihmisten perässä, ja muutenkin
täällä oli kova meteli ja huuto.

Kirkonkellot soivat lakkaamatta heidän päittensä päällä — ne soivat
kaikkialla, kuului harvalleen moikavia suuria kelloja ja herkästi
heliseviä pikkukelloja. Sitten kaikki kellot alkoivat soida ja pauhata
valtavan suurena kuorona. Kun laski yhteen kaikki luostarikirkot
ja kaikki eri seurakuntain kirkot, Olav arveli Lontoossa olevan
paljon yli puolisensataa kirkkoa. Vähintään puolet niistä oli Oslon
Halvardinkirkon kokoisia. Pyhän Paavalin kirkko oli suurempi kuin
yksikään hänen ennen näkemänsä kirkko.

Fransiskaaniluostari oli kaupungin muurin itälaidalla, ja sen edessä
olevalla kentällä pidettiin viljamarkkinoita. Raskaat härkien tai
suurien vankkajalkaisten hevosten vetämät vankkurit tekivät torin ja
lähikadut ahtaiksi ja vaikeiksi liikkua. Olav ja Tomas Rummuttaja
kävelivät tuntikausia katsellen tätä vaurautta. Vieläpä nyt keskellä
kesääkin oli kivisillalla suuria, täyteläisiä säkkejä — suut avoinna,
niin että kaunis, keltainen vilja pisti näkyviin. Pöly kiiri torin yli
vaaleana pilvenä. Kyyhkysparvien hurina kuului moniäänisen sorinan ja
kolinan keskellä jonkinlaisena pohjasävelenä.

Kaupungin muurikin oli torneineen ja porttivarustuksineen katsomisen
arvoinen; joissakin portti-torneissa oli vankeja, jotka laskivat
alas luukuista koreja, niihin saivat ohikulkijat pistää roponsa.
Portinvartijat olivat kaikki valittua väkeä, komeasti puettuja ja
asestettuja.

Kaikki kirkkojen kellot soittivat viimeiseen messuun. Aurinko oli niin
korkealla taivaalla, että alkoi jo tuntua lämpimältä. Olav ja hänen
toverinsa hikoilivat kovin; heillä oli nuttunsa alla panssaripaita.
Rikardinpojat sanoivat, että se olisi täällä välttämätöntä. Maasta
nousi vuosisatojen kuluessa sinne heitettyjen jätteitten löyhkä, mutta
talojen takana kivi-aitojen varjoissa ja luostarinmuurien toisella
puolella leviävistä puutarhoista huokui seljapensaitten ja ruusujen
vieno tuoksu ja neilikoiden sekä sellerien voimakas lemu. Ja nyt
alkoi avoimista ovista tulvia keittojen ja paistosten hajut — läheni
aamiaisaika. Molemmat muukalaiset alkoivat rientää kujia alas joelle,
nälkä kurni jo suolia.

Suuret, kirkontorneissa asuvat varis- ja naakkaparvet lentää lehahtivat
alas heti, kun joitain jäännöksiä heitettiin ulos. Teurastajien
taloista levisi äitelä veren haju, verta virtaili niin, että kujan
keskellä oleva kouru oli aivan punaisenaan. Mutta kun he lähenivät
siltaa, työntyi heitä vastaan maahan kaadetun mäskin tympeä haju ja
heidän täytyi hätistää jaloistaan sikoja, jotka kiiruhtivat osalle.
Oli mainiota saada nälkäisenä ostaa matkan varrelta leipää, kaksi
kiiltävää, pyöreätä kullankeltaista kakkua.

Lautturin veneessä heitä odotti olutlekkeri; lautturi oli tarjoutunut
hakemaan heille joka aamu olutta eikä tahtonut siitä mitään lisämaksua.
Mutta sitten hän ottikin luonnossa lekkerin vuokraa. Olav sekä toiset
miehet kirosivat lyhyesti sekä naurahtivat ravistellessaan lekkeriä
laivalle päästyään.

He vetivät kannelle auringonpaisteeseen nahkasensa, hakivat arkuistaan
voivakkasen ja lihakimpaleen sekä juuston. Olav teki puukolla
ristinmerkin leipien ylitse ja jakoi ne sitten. Sitten he asettuivat
matkanahoilleen, söivät ja joivat äänettöminä, nälkäisinä ja janoisina.
Olut oli erinomaista. Entä tämä tuore leipä, jota he söivät joka päivä
— he olivat yksimielisiä siitä, ettei heidän kannattanut tuhlata rahaa
ostaakseen tuoretta ruokaa ravintoloissa, kun he saivat sitä.

Olav viihtyi hyvin matkatovereittensa parissa; he olivat molemmat
harvasanaisia miehiä. Onni oli, että Sigurd Suupaltti, kuten he häntä
kutsuivat, oli mennyt Galfridin mukaan.

Aterioituaan heittäytyivät Olav ja Leif nahkasäkeilleen. Tomas
Rummuttaja istuutui leikittelemään pienen, kaupungista ostamansa
pillin kanssa. Sen hento ääni nousi kolmisen ääniaskelta, luritteli
jälleen takaisin ja teki niin ylös, alas — Olavista tuntui hänen siinä
unenhorroksissa maatessaan kuin pieni tyttönen kiipeilisi ja leikkisi
aitan portailla — toisinaan hän näki ilmielävänä Cecilian —.

       *       *       *       *       *

Illansuussa Olav otti laivaveneen ja souteli joella. Kaupunki oli
kaunein näin vedenselältä katsellen — virralla oli liikettä kuin
kylätiellä. Ylhäisön asumuksista, virran yläjuoksun varrelta kaupungin
länsipuolelta, lähti suuria veneitä, jotka kiitivät hurjaa vauhtia
kymmenen — kaksitoistasoutuisina; jokea pitkin kiiri veneissä olevien
herrojen ja naisten huilujen ja pillien soitto.

Jonkin matkan päässä kohosivat linnoituksen muurit virrasta —
niissä oli vankat sulut ja sillat edessä, takana kohosivat korkeat
kauppahuoneet — Domus teutonicorum. Olav katseli linnaa soutaessaan
pienellä veneellään ohi. Saksalaisten kauppiaitten kanssa ei
kannattanut muitten kansain kilpailla. Hän ajatteli katkerana: eiköhän
sekin päivä koittane, jolloin ne rakentelevat linnojaan Oslonkin
siltojen varsille. Mutta kylläpä heidän linnansa oli kaunis, kuten
kaikki, mikä kuvastaa voimaa, on kaunista omalla tavallaan.

Hän kääntyi lähtien soutamaan vastavirtaa. Nyt hän sivuutti kaupungin
muurin lounaanpuoleisen tornin, hän näki koko muurin läntisen ulkosivun
torneineen ja porttilinnoituksineen. Hetken kuluttua alkoivat puitten
takaa näkyä temppeliherrojen praeseptoriumin katot.

Olav ei ollut koskaan ollut siellä ennen, mutta Galfrid sanoi, että
hänen on mentävä sinne jonain perjantai-aamuna. Silloin kannettiin
kedolle mahtavan suurta punaista ristiä, ja sillä aikaa kuin pappi
puhui kansalle, seisoivat ritarit ympärillä täysissä varustuksissaan
paljastettu miekka kädessään, kärki taivasta kohti; he seisoivat kuin
malmiin valettuina. Ja heidän pappinsa mahtoi olla oikea puhuja, sillä
sekä miehet että naiset itkivät niin, että niiskutus kuului.

Olavin ajatukset risteilivät puoleksi leikiten tämän sotilas-luostarin
ympärillä. Paavi kuuluu antaneen niiden päämiehelle saman oikeuden
päästää ja sitoa kuin hänellä itselläänkin oli. Ennenkuin joku mies
pääsi veljeskuntaan, tuli hänen ripissä tunnustaa kaikki koko elämänsä
rikkomukset, sekä sovitut että sovittamattomat — eikä siitä kovasta
rangaistuksesta, mikä hänen osakseen tuli, maailma saanut vihiä enemmän
kuin siitä, mitä kiirastulessa tapahtuu. Heillä kerrottiin olevan
merkillisiä tapoja — sen, joka aikoi heidän joukkoonsa, tuli riisuutua
alasti ja maata sellaisenaan avoimessa haudassa kirkossa koko yö
merkiksi siitä, että hän on kuollut koko kuluneesta elämästään. —

Hän oli jonkin kerran nähnyt temppeliherrojen ratsastavan Lontoon
läpi; he olivat sotisopaan puettuina kiireestä kantapäähän, haarniskan
päällä oli ristinmerkillä koristettu valkoinen asenuttu ja valkoisessa
vaipassa punainen risti, vieläpä heidän sotanuijassaankin oli
ristinmerkki. Hän oli kyllä ennenkin kuullut sotilasmunkeista, vaikkei
ollut koskaan heitä nähnyt.

Sitten oli vielä itsensäkiduttajia. Heitä oli kaupungissa monenlaisia.
Toiset asuivat kaupungin muurin komeroissa, toiset kirkon kupeeseen
muuratuissa pikku majoissa, jotka erotti kirkosta luukku, niin että
asukas saattoi nähdä alttarin ja Herran ruumiin sisältävän ciborian.
Toisten puolesta kävi joku maallikkoveli tai -sisar toimittelemassa
heidän asioitaan, mutta monet, sekä miehet että naiset, olivat
antaneet muurata itsensä sinne, jakaakseen siten kurjimpien vankien
kohtalon. Eräs asui aivan erään vankitornin juurella — hän aikoi elää
kuolinpäiväänsä asti siellä mustassa, kylmässä kolossa, johon vettä
tihkui, omien ulostustensa löyhkässä, kurjissa, likaisissa rääsyissään;
kihti oli hänet tehnyt rammaksi ja rujoksi. Ja tämän miehen elämä oli
ollut pyhä jo hamasta lapsuudesta sekä hänen luostarissa ollessaan.
Kun rangaistavaksi vietäviä miehiä kuljetettiin hänen luukkunsa
ohi, kiduttaja huusi kolostaan: olkaa laupiaita, niinkuin teidän
taivaallinen Isänne laupias on!

— Viime vuosina olivat Olavin ajatukset usein alkaneet kääntyä
luostari-elämään — loppuisivatkohan hänen vaikeutensa sitten, jos hän
sinne joutuisi. Mutta totta puhuen hän ei kuitenkaan ollut sitä koskaan
uskonut. Tekipä Jumala hänen suhteensa mitä tahansa — munkiksi ei häntä
oltu luotu. Hän oli siitä täysin vakuutettu — sillä luostari-elämän
kovuus ei häntä peloittanut. Päinvastoin — luopua kaikesta siitä,
mistä munkin oli luovuttava, taipua sääntöjen kuriin, sitä hän oli
toivonutkin usein. Siihen ei kyennyt kuitenkaan kukaan ihminen ilman
Jumalan erikoista armoa. Mutta nyt oli Olav kuljeskellut niin kauan
rauhatonna Jumalan armon rajamailla, että hän oli oppinut sen: vasta
kun ihminen vapaaehtoisesti antautuu Jumalan valtaan ja ottaa Hänet
vastaan, vasta silloin Jumalan voima on hänessä rajaton. Ja pitkinä
unettomina öinä hän oli usein ajatellut — nyt menevät sekä miehet että
naiset luostarikuoriin, nousevat palvelemaan Herraansa kiitoslauluin,
rukouksin ja ajatuksin, kuten nukkuvan leirin vartijat. — Mutta
säännöissä oli sellaisia kohtia, jotka olivat siellä heikolle ihmiselle
apua ja lepoa antamassa, mutta joita hän ei voinut olla ajattelematta
vastenmielisyydellä: veljeselämä, keskustelutunnit, jolloin munkin
on osoitettava laupeutta ja kohteliaisuutta toveriaan kohtaan, piti
hänestä sitten tai ei, olipa sitten suurempi halu puhua tai vaieta, ja
pakko lähteä vieraitten pariin tai palvelemaan majapaikoissa priorin
käskiessä, vaikka itsellä olisi halua vetäytyä yksinäisyyteen —. Hän
oli myöskin nähnyt, ettei moni munkki jaksanutkaan sitä, vaikkakin he
muuten olivat hyviä, hurskaita miehiä — silloin he tulivat katkeriksi
ja tylyiksi vieraille ja toveripiirissä riitaisiksi. Mutta ehkäpä
se juuri osoittikin, etteivät he olleet luostarielämään sopivia.
»Kristuksen kuvan voi veistää yhtä hyvin männystä kuin lehmuksesta»,
oli piispa Torfinn kerran sanonut Arnvidille tämän jutellessa toivosta
tulla joskus yhtä hurskaaksi ja hyväksi kuin Asbjörn Allfeit, »mutta
minä en ole milloinkaan kuullut, että Jumala olisi tehnyt männystä
lehmusta, sillä se olisi turha ihmetyö. Jumalan armosta sinusta voi
tulla yhtä hyvä mies kuin Asbjörn on, mutta minä en usko, että hän
sinusta kuitenkaan tekee Allfeitin luonteista milloinkaan».

Mutta nyt hän näki, että munkkielämässä oli muitakin teitä kuin
ne, mihin hän Norjassa oli tutustunut. Oli teitä niitäkin varten,
jotka eivät pystyneet yhteiselämään vieraitten veljien kanssa. Oli
sotaretkiä, luostarikuri sotakurin takana, kuten jouhipaita haarniskan
alla — pyhässä maassa oli usein temppeliherrojen joukot lyöty maahan
viimeiseen mieheen. Kartusiaaniluostarissa asui kukin munkki omassa
majassaan yksinään; kirkossa vain kokoonnuttiin yhteen. Ja nyt hän oli
myöskin nähnyt toisia munkkeja, maturiineja — heidän valkoinen pukunsa
muistutti saarnaajamunkkien pukua, mutta heillä oli rinnassa punainen
ja sininen risti. He kokosivat almuja ja matkustivat sitten merten taa
ostamaan kristittyjä vapaaksi saraseenien vankeudesta. Ja kun heidän
rahansa loppuivat, nuorimmat ja voimakkaimmat jäivät sairaitten ja
heikkojen sijaan vankeuteen.

Olavin mielessä ei mikään päätös ollut kuitenkaan vielä kypsynyt.
Mutta se askarteli hänen ajatuksissaan. Maailma oli avautunut
hänen näköpiirissään — ja se toinen maailma, jonka holvi kaareutui
maailman äärestä toiseen, se oli nyt hänen silmissään rajaton. Ja
huomatessaan nyt itse seisovansa sen äärettömän holvin alla, hän tunsi
olevansa pieni, yksinäinen ja vapaa. Mitäpä se merkitsi, vaikkei yksi
norjalainen talonpoika palaisikaan kotiin —. Hänethän voitaisi jonain
iltana pistää kuoliaaksi täällä jollain sillalla — merirosvot voisivat
ryöstää ja surmata heidät syksyllä Flanderin puolella, he voisivat
tuhoutua purjehtiessaan Norjan rannikolla — jokaikinen kauppamatkoille
lähtevä tietää sellaista voivan sattua, eikä kukaan sen pelossa
jää kotiin. Kummallista, että hän oli voinut ajatella kotipuuhissa
kuljeskellessaan ja lahdella hommaillessaan, että oli niin tärkeätä
hänen kodinhoitonsa — se olikin hyvänlaista — että hänen sen vuoksi oli
surmattava sielunsa.

Sen saattoi vielä niin kauan ymmärtää, kun Ingunn eli. Mutta nyt
— Arnentyttäret miehineen ottaisivat kyllä sekä talon että lapset
hoiviinsa, jos hän lähettäisi syksyllä kotiin sanan, ettei hän enään
palaakaan.

Lontoon kirkonkellot soivat — oli aika sammuttaa valkeat. Olav souti
takaisin kaupunkiin. Hän laski pienen sillan laitaan aivan läntisen
vesitornin viereen. Vanha ukko, joka otti veneen vastaan, oli niin
partainen ja nukkainen, että luuli hänessä kasvavan naavaa. Olav
vaihtoi hänen kanssaan jonkin englantilaisen sanan — hän oli jo oppinut
hiukan englantia. — Sitten hän yritti päästä saarnaajaveljesten
kirkolle kujien kautta, joilla juoksenteli ja kuhisi lapsia, jotka
eivät millään tahtoneet totella heitä kotiin huutelevia äitejään.

Hän rukoili iltarukouksensa ja De profundiksen vainajilleen, sitten hän
istuutui eräälle muurioven portaalle. Leuka käden varassa hän istui
siinä odotellen munkkien tuloa kuoriin iltamessuaan veisaamaan.

Korkeat ikkunat alkoivat himmetä, hämärä kutoutui holvien alle, täytti
sivulaivat. Eräällä sivualttarilla tuikutti ainoa kynttilä, mutta
pääalttarin yläpuolella kultainen lamppu loisti yksinään hämärissä kuin
tähti. Avointen ovien takana päivänvalo alkoi himmetä ja sinertää.
Kansaa alkoi rientää sisälle kuulemaan iltamessua; heidän kuiskailevien
ääntensä kaiku suhisi ja sihisi korkeassa pilarisalissa, askelten kaiku
kumahteli lattiakivillä. Sitten alkoi kuulua hillitty ja sittenkin
kaikuva askelten kohina kuorissa, kuorituolien avaamisesta syntynyt
helähdys — munkkien edessä syttyivät pienet tulet tuikuttamaan
heidän kirjalaudoillaan, näkyi valkopukuisten miesten hämärä joukko
koristuksia täyteen leikattujen tuolirivien edessä. Ja alhaalla
kirkossa kohisi ihmisjoukko, joka nousi ja vetäytyi lähemmä, kun
kuorissa suuri, voimakas ja kirkas miesääni alkoi ja sille vastasi heti
vähintään viisikymmentä laulajaa ensimmäiset lyhyet säkeet, kunnes koko
mieskuoro viritti Daavidin laulun yksitoikkoiset, hitaasti lainehtivat
sävelet.

Laulun alkaessa Olav istuutui jälleen. Hän vaipui siinä istuessaan
unenhorroksiin — heräsi nyökähdykseensä — sitten hän jälleen kietoutui
unen valtaan ja ajatuksetkin pöpertyivät. Vihdoin hän heräsi Salve
Reginan säveliin ja kuorista lähteneen kulkueen kopinaan. Ihmiset
siirtyivät keskilaivaan musta- ja valkopukuisten munkkien kulkiessa
laulaen:

»Et Jesum, benedictum fructum ventris tui, nobis post hoc exsilium
ostende. O clemens, o pia, o dulcis Virgo Maria!»

       *       *       *       *       *

Olav riensi siltaa kohti. Ulkona oli jo pilkkopimeätä, yölepakot
lentelivät pimeässä kuin nokiliuskat. Hänen piti olla Peurassa
ennenkuin oli sysimustaa — edellisenä iltana oli hänelle jo huudettu
jokivahti-aluksesta. Tämä iltamessu teki hänelle hyvää ihan
sydänjuuriin asti. Juuri saman hän oli kuullut Hamarissa ja Oslossa,
tanskalaisissa niinkuin ruotsalaisissakin satamissa — niin hyvinä kuin
pahoinakin päivinä hän oli aina koettanut päästä iltamessuun, missä
suinkin sattui olemaan saarnaajamunkkiluostari —. Eräänä iltana hän
oli kuullut täällä Lontoossa myöskin nunnien laulua — ensi kerran
eläessään; hän ei ollut koskaan ennen tullut menneeksi nunnaluostarin
kirkkoon, mutta eräänä iltana oli Tomas Rummuttaja saanut hänet
lähtemään. Se oli ollut ihmeellisen puhdasta, mutta se ei kuitenkaan
vaikuttanut häneen syvästi. Kirkkaat, hennot naisäänet kulkivat kuten
pitkät, kultaiset pilvisuikaleet taivaanrannalla, maan ja taivaan
välillä. Mutta se ei tunnu kohottavan pimeyden varjostamasta maasta
sillä lailla ylös kuin mieskuoron kiitosvirsi yön tullen.

Tomas Rummuttaja tuli laivan laidalle Olavin laskiessa viereen. Nyt on
jo kohta yö, hän valitti, eikä Leif ole vielä tullut — viime yönäkin
hän jäi maihin ja syytti sitä, ettei ollut saanut enää yöllä venettä.
Olav heittäytyi kaiteen yli.

»Sinun täytyy kieltää häneltä maihin pääsy, Olav! Hän ei olekaan niin
vakava kuin miksi me luulimme!»

»Siltäpä näyttää.» Olav kohautti olkapäitään naurahtaen. Miehet menivät
perälle ja painuivat kannen alle »Minäpä pelkään, että se Sudrvirken
neitonen on pannut hänen päänsä pyörälle.»

He asettuivat makuusäkkeihinsä syöden leipäpalan maaten.

»Ja lorun lopuksi saa poika puukon niskaansa. Siellä vasta onkin
oikeita heittiöitä ja roistoja.»

»Eiköhän Leif pidä puoliaan —.»

»Hän on itsekin nopea tarttumaan puukkoon — kyllä sinun, Olav, on se
tehtävä, kiellettävä pojalta maihin meno yksinään.»

»Onhan poika siksi vanha, etten minä voi häntä paimentaa.»

»Emme mekään, Olav — Jumala paratkoon — olleet siinä
kuuden-—seitsemäntoista korvissa niin viisaita ja ymmärtäväisiä —»

Olav nielaisi viimeisen leipäpalan. Vähän ajan kuluttua hän virkkoi:

»Emmepä suinkaan. No, kun hän ei kerran osaa aikanaan tulla takaisin,
niin olkoon sitten lupa antamatta. — Ehkäpä hän onkin jo saanut
leikistä kyliänsä, kenties se riittääkin hänelle pitkäksi aikaa.»

— Hetken kuluttua:

»Minä luulen yöllä taas satavan», vanha Tomas virkahti.

»Siitäpä tuntuu —», Olav vastasi unisena.

Sadekuuro rapisi kannella heidän päänsä päällä, solisi laitoja pitkin;
pisarat poukkivat vedenkalvossa. Miehet vetäytyivät kannen alle niin
pitkälle kuin pääsivät, nukkuivat kesäsateen vieriessä kaupungin yli.

       *       *       *       *       *

Torodd ja Ganfrid tuntuivat jääneen olemaan länsiseuduille — ehkeipä
ollut niinkään helppo saada Dom Jonin perintöä käsiinsä. Olav oli yhtä
tyytyväinen — ja päivät kuluivat, toinen toisensa jälkeen.




III.


Olav oli istunut eräänä iltana kirkossa nurkassaan torkahdellen.
Kuullessaan kuorista askelten töminää hän nousi ja lähti keskilaivaan.

Suoraan häntä vastapäätä naisten puolella oli erään pilarin nenässä
Neitsyt Maria lapsi sylissä, kuu jalkojensa alla. Tänä iltana paksu
vahakynttilä paloi kuvan edessä. Sen juurella polvistui nuori nainen.
Olavin katsoessa nainen käänsi häneenpäin kasvonsa —.

— Silloin oli Olavin sydän lakata lyömästä eikä hän käsittänyt mitään,
mutta siinä polvistui Ingunn viitisen askelen päässä hänestä —.

Samassa Olav heräsi ja ymmärsi, että Ingunnhan on kuollut, mutta
hän ei tahtonut uskoa silmiään — hänen sydämensä tuntui seisovan
hiljaa väristen, hän ei tiennyt oliko se ilosta vai surusta kuolleen
nähdessään —.

Kapeat kasvot mataline nenineen ja pitkine, hentoine leukoineen —
silmäripset varjostivat suloisia poskia. Ohimokuopan yli laskeutui
kullanruskea tukkakiehkura, ja läpinäkyvä huntu valui päästä laajoina
laskoksina kapeitten, hentojen olkapäitten yli.

Vielä nauttiessaan hänen suloudestaan Olav huomasi, ettei hän ollut
ihan sama kuin Ingunn. — Mutta miten kaksi ihmistä voi niin toisiaan
muistuttaa! Miten hentoinen ja solakka hän oli vyötäisiltä polviin,
miten kaidat hänen pitkäsormiset kätensä olivat — hän piteli kirjaa
edessään, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa — nyt hän käänsi lehteä.
Hän polvistui punaisella silkkipieluksella.

Olavin lävitse tulvahti viileys, ettei se sittenkään ollut hän. Hänelle
kävi kuten käy ihmiselle syvästä unesta herätessään ja tuntiessaan
vähän kerrassaan yhä selvemmin huoneen, jossa on ja tajutessaan
äskeisen Olleenkin vain unta — niin valkeni hänellekin seikka toisensa
jälkeen.

Hänen Ingunn-parkansa ei olisi osannut lukea. Eikä hänellä milloinkaan
ollut tuollaisia vaatteita. Katsellessaan vieraan naisen ylellistä
pukua, hän tunsi suurta sääliä Ingunnia kohtaan — hänelle ei kukaan
koskaan sellaisia antanut. Hän muisti Ingunnin sellaisena kuin hän oli
vuoden toisensa jälkeen kulkenut Hestvikenissä sairaana, nuoruus ja
suloisuus näivettyneenä, köyhää, karkeaa sarkapukua kantaen. Hänellä
olisi pitänyt olla kuten tälläkin, joka polvistui silkkijakkarallaan
punaposkisena, raikkaana ja sorjana; hänen vaippansa laskeutui kauas
kivipermannolle ja se oli jotain hienoa, tummaa kangasta; puku
oli rinnoilta syvälle uurrettu ja käsivarret hohtivat alushameen
ohuen, kullankeltaisen silkin alta. Rintalaskoksien välissä kimmelsi
suuri paternoster-nauha — toiset helmet olivat viininpunaisia ja ne
välkehtivät rinnan noustessa ja laskiessa. Hän oli hyvin nuori. — Hän
muistutti Ingunnia niiltä ajoilta, jolloin tämä polvistui Hamarin
kirkossa huntuineen lapsellisen nuorena ja kauniina.

— Vieras nainen tunsi varmaankin Olavin hellittämättömän tuijotuksen —
hän nosti katseensa ja loi sen häneen. Jälleen Olavin sydäntä ahdisti:
naisella oli samat suuret ja tummat silmätkin ja sama epävarma ja
viivähtävä, hiukan syrjään siirtyvä katse — sillä lailla oli Ingunnkin
vilkaissut ihmisiin, joita hän ensi kerran tapasi. Häneen ei Ingunn
ollut milloinkaan sillälailla katsonut — ja miehen sydämessä ailahti
jonkinlainen hämärä, selittämätön tunne siitä, että häntä oli petetty,
koska Ingunn ei ollutkaan luonut häneen ensimmäistä katsetta.

Nuori nainen katsoi jälleen kirjaansa, hänen poskensa olivat
lehahtaneet punaisiksi, silmäluomet värähtelivät hiukan. Olav huomasi
häirinneensä häntä, seisoessaan siinä salaa tuijottaen. Hän päätti
jättää sen, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin että nainen oli
siinä — ja samassa hänen täytyi taas vilkaista sinne. Kerran hän
kohtasi toisen salavihkaisen katseen, aran ja uteliaan — joka äkkiä
taas painui alas.

Vihkiveden vihmominen sai hänet jälleen tasapainoon, mutta olipa
sentään ihmeellistä, että hän kohtasi täällä Lontoossa naisen, joka
niin oli hänen vaimovainajansa näköinen. Ja niin nuori hän oli, että
olisi kelvannut melkein heidän tyttärekseen —.

Hän muisti unohtaneensa lukea iltarukouksensa, polvistui ja saneli ne
ajattelematta mitä kuiskaili. Silloin hän huomasi naisen lähenevän
häntä — hän kulki niin läheltä, että hänen vaippansa pyyhkäisi häntä.
Kun Olav nousi, seisoi toinen aivan hänen vieressään häneen selin.
Nainen oli laskenut kätensä erään miehen olalle, joka vielä polvistui.
Hänen takanaan seisoi vanha palvelijatar huppuvaipassaan, pitäen rouvan
rukouspielusta kainalossaan.

Mies nousi; Olav arveli hänen olevan naisen puolison. Hänet Olav
tunsi ulkomuodoltaan, sillä hänellä oli tapana tulla tänne kirkkoon
joka päivä. Mies oli sokea. Hän oli nuori ja aina hyvin ylellisesti
puettu, eikä hän olisi ollut rumakaan, ellei silmäkulmien päällitse
olisi kulkenut suuri arpi ja elleivät silmät olisi olleet elottomat;
vasen näytti olevan kokonaan pois, silmäluomi sulki kuopan, mutta oikea
pullotti kohollaan, niin että luomen alta näkyi kapea juova ja se oli
vaaleanharmaa ja mustasuoninen kuten rantakivet joskus ovat. Kasvot
olivat kalpeat kuin vangin kasvot ja näppyläiset — hän oli sen näköinen
kuin olisi hän hyvin paljon huoneessa —; pienen, kaunispiirteisen
suun pielet olivat painuneet väsyneesti alaspäin, musta, kihara
tukka liimautui otsalle kosteina siirtoina. Hän oli keskikokoinen ja
kaunisvartaloinen, mutta lihavahko.

Olav seisoi kirkon ovella katsellen heidän jälkeensä: sokea mies kulki
pitäen kättään vaimonsa olalla, ja heitä seurasi palvelijatar ja
apulaispoika. He kulkivat katua pitkin pohjoista kohti.

Sinä yönä ei Olav päässyt uneen. Hän makasi huomaten aluksen keinuvan
virrassa hiljalleen ja kuuli veden lotinan sen alla — ja hänen
mielessään purjehtivat muistot — Ingunnista heidän nuoruusajoiltaan.
Toisinaan ne riensivät vinhasti, kasaantuivat ja kokoontuivat
unikuviksi. Hän tunsi avanneensa sylinsä ottaakseen hänet vastaan —
ponnahti samassa ylös säpsähtäen, ilmivalveilla — ja huomasi olevansa
läpimärkänä hiestä, joka jäsen turta ja väsynyt.

Nahkasissa oli liian kuuma, hän kömpi ylös ja läksi kannelle.
Kaikki oli kasteesta kosteana — taivas oli virran pinnalla ja
ranta-alangoitten päällä kulkevien kevyitten sumupilvien yläpuolella
kirkas. Jokin loistava, suuri tähti tuikki kostean näköisenä usvan
lävitse. Vesi porisi ja solisi laidan salkojen lomitse. Joku souti
pimeässä —.

Olav istuutui keulaan asearkulle. Laitaan nojaten hän katseli yön
pimeyteen. Eteläinen metsänreuna piirtyi mustana tummaa taivasta
vastaan. Jossain etäällä koira haukkui. — Muistot ja unelmat alkoivat
vieriä hänen ohitseen; heidän nuoruutensa palautui ja hävisi jälleen.
Kaikki vuodet siitä asti, hänen maanpakolaiskautensa, onnettomuuksien
vuodet, jotka murskasivat kaikki toiveet, ne monet vuodet, jolloin hän
oli yrittänyt kantaa vointinsa mukaan sekä omat että Ingunnin kuormat —
ne näyttivät kulkevan hänen sivuitseen ja katoavan ja hän kutsui niitä
kuin vastavirtaan —.

— Vihdoin hän hätkähti — hän oli nukkunut arkulle istualleen; hän
oli viluissaan. Nyt hän kenties voisi nukkua jos hän lähtisi alas ja
paneutuisi levolle. Ulkona alkoi jo päivä sarastaa.

Hän murahti, kun Tomas Rummuttaja herätti hänet — tänään saisi Tomas
ottaa Leifin mukaansa messuun, hän jäisi laivalle.

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä Olav varustautui soutamaan kaupunkiin. Nykyjään oli
päivisin lämmintä; hän ei jaksanut pitää varuspaitaa nuttunsa alla
— hänen tänne mukaan ottamansa oli hyvin painava, paksua liinaa,
villalla sisustettu. Tuskinpa sentään olisi niin vaarallista käydä
suojuksetta — hän ei vielä ollut joutunut tässä kaupungissa mihinkään
kahakkaan — ja hän oli siinä niin kömpelö ja paksu. Olav kiinnitti
vyötäisilleen, nutun alle, lyhyen, leveän miekan; vasemmalla kupeella;
oli aukko, josta hän sai helposti käsiinsä piilossa olevan aseen.
Se oli pitkä juhlapuku, mustaa, viheriäkukallista villakangasta,
kevyt ja sopiva lämpimällä säällä. Ingunn oli sen ommellut vuosia
sitten — siihen aikaan hän olisi kipeämmin tarvinnut tavallisia
työtamineita; hän ei ollut usein sitä käyttänyt, mutta kauniisti se
oli ommeltu ja koristettu. Olav valitsi ruskean, huputtoman vaipan
näädännahkareunuksineen ja mustan, kapealaitaisen huopahatun, jonka
kuvun ympärillä oli hopeaketjuja. Hän painoi sen päähän niin että hänen
hopeankellervä, harmaantunut tukkansa työntyi joka puolelta laidan alta
esiin. Mutta näytti siltä kuin hän ei oikein itselleenkään myöntäisi
— kun hän vain vähänkin piti siitä huolta, hän oli vielä kaunis ja
miehekäs mies — ja ani harva ihminen olisi aavistanut hänen olevan jo
seitsemänneljättä vanha.

       *       *       *       *       *

Olav oli kieltänyt Leifiä lähtemästä puolenpäivän jälkeen aluksesta;
sen sijaan hän lähetti hänet maihin Tomas Rummuttajan kanssa joka
toinen aamu. Siten hän itse joutui messuun vaan joka toinen aamu —
mutta olisi kovin hullusti, jos poika joutuisi Sudrvirkessä johonkin
kahakkaan. Jos joku laivaväestä sattuisi mailla ollessaan johonkin
vaaraan, saisivat he kaikki kärsiä siitä.

Sokea mies saapui luostarikirkkoon joka-aamuiseen messuun ja usein myös
päivämessuun. Nainen oli aina vesperissä ja joskus myös miehensä kanssa
iltakirkossa.

Olav ei tiennyt keitä he olivat ja missä he asuivat, eikä milloinkaan
ajatellutkaan ottaa siitä selkoa. Hänen mielensä oli vain joutunut pois
tasapainostaan — kaikki ajatukset, joita hän oli tottunut ajattelemaan
vuosikausia, kaikki arkiaskareet ja huolet ja kaikki se, mikä oli
kuulunut hänen aikamieskauteensa, oli kuin pois pyyhälletty ja jäänyt
hänessä puhjenneen lähteen alle. Hän ei voinut sille itse mitään —
vuosien kuluessa kertailemiaan nuoruusmuistoja hän ei milloinkaan ollut
ajatellut tällä lailla. Nyt ne eivät enää olleet mitään menneitä — hän
eli niiden keskellä; oli kuin kaiken pitäisi nyt vasta tapahtua. Tai
kun ihminen makaa unen ja valvonnan rajamailla tietäen unien olevan
unia, mutta yrittäen pidättää niitä, taistellen heräämistä vastaan.
Ja joka päivä hän meni katselemaan sokean miehen vaimoa, sillä hänet
nähdessään kumpusivat kaikki unen kaltaiset kirkkaat muistot esiin
entistä vapaampina ja rikkaampina — nuoren, rikkaan rouvan kuva suli
nuoren Ingunnin hentoon, suloiseen varjokuvaan.

Eikä toinen näyttänyt pahastuvan, vaikka hän katselikin häntä kauemmin
— hän näkyi suovan sen mielellään, sen Olav huomasi. Eräänä iltana
hän tuli kirkkoon aikoen polvistua päästyään sakramenttituolin
ohitse. Nutun alla olevan miekan kärki löi lattiaan, niin että kahva
kohosi iskien häntä leukaan. Hän mahtoi olla naurettavan näköinen —
ja vilkaistuaan vieraaseen, hän huomasi miten tämä taisteli naurua
vastaan. Olav lehahti harmista punaiseksi. Mutta kun hän hetken päästä
katsoi rouvaan, hän kohtasi tämän hymyilevän katseen — silloin täytyi
Olavinkin hymyillä, vaikka häntä sekä nolostutti että kiukutti. Nyt hän
piti toista silmällä; nainen luki uutterasti kirjaansa, mutta koko ajan
läikehti hymyn häive hänen kauniilla kasvoillaan.

Sen jälkeen hän seisoi kirkkomäellä katsellen miten nainen tuli ulos
miestään ohjaten. Rouva katsoi Olaviin kumartaen hiukan päätään — Olav
ei ymmärtänyt tarkoittiko se tervehdystä vai miten, mutta huomaamattaan
hänkin tervehti käsi sydämellä. Sitten häntä harmitti — kunpa hän olisi
tiennyt, oliko nainen häntä tervehtinyt vai ei.

Seuraavana päivänä hän asettui kirkon oven ulkopuolelle niihin
aikoihin, jolloin ihmisiä alkoi tulla vesperiin. Rouvakin tuli
joukkoineen — Olav tervehti — mutta toinen ei ollut näkevinään, astui
vaan sisään. Silloin Olavia harmitti ja hävetti eikä hän aikonut katsoa
häneen päinkään; hän yritti seurata laulua ja olla ajattelematta muuta.
Mutta sitten hän tunsi että nainen katseli häntä — ja kun hän kohtasi
tämän katseen suurista, tummista silmistä, rouva hymyili niin lempeästi
ja valoisasti kuin päivänpaiste.

Ja sitten he hymyilivät toisilleen kuin vanhat tutut, vaikkeivät he
koskaan olleet sanaakaan vaihtaneet eikä Olav tiennyt edes hänen
nimeään.

Olav ei ollut milloinkaan ajatellut, että hänen laivatoverinsa olivat
huomanneet hänessä tapahtuneen muutoksen. Hän ei huomannut itsekään,
että hänen ja molempien laivakumppanien suhde oli muuttunut. Ennen he
olivat elellyt tovereina ja vertaisina — että Olav oli Hestvikenin
omistaja ja Tomas talvisin oslolainen soittoniekka, mutta Leif oli
peltisepän luona palvelevan lesken poika — sen he kyllä olivat kaikki
tienneet päivän selvästi, niin etteivät he sitä olleet ajatelleet sen
enempää kuin että Olav oli vaalea Ja keski-ikäinen, Tomas vanha ja
harmaa ja Leif punatukkainen ja pisamainen poika. Mutta nyt Olav kulki
heidän keskellään heitä tuskin huomaten — kuten hallitsijan poika
huomaamattaan erottautuu talon palvelusväen lapsien leikkitoveruudesta
sinä päivänä, jolloin hänelle selviää omat mahdollisuutensa sekä että
hän on aiottu toisia kohtaloita varten kuin toiset.

Joka kerran kaupungille lähtiessään hän puki ylleen juhlanuttunsa,
ajoi partansa ja eräänä iltana hän oli ollut tukanleikkaajallakin.
Mutta toiset eivät olleet sitä huomaavinaan, eikä Olav tullut
ajatelleeksikaan, että he huomasivat. Hän ei huomannut, että hän oli
kuin loihdittu ja että käyttäytyi paremminkin parikymmenvuotiaan
nuorukaisen kuin neljääkymmentä lähentelevän talonpojan tavoin.

       *       *       *       *       *

Torodd ja Galfrid olivat palanneet Lontooseen, eikä siis ollut pitkää
aikaa heidän kotimatkaansa. Olav ajatteli sitä sydämen ahdistuksella
— hänestä tuntui, ettei hän ollut valmis lähtemään Englannista, sitä
paitsi hänen mielessään liikkuivat epäselvät ajatukset siitä, ettei
hän mahdollisesti palaisikaan kotiin. Lähinnä hän ajatteli johonkin
munkkikuntaan liittymistä, ehkäpä matusiaaneihin ja sitten pakanamaille
— Mutta hän ei ollut siihen vielä valmis Ja varsinkin juuri nyt hän
oli tullut sekä mykäksi että kuuroksi sille äänelle, joka oli hänelle
niin voimakkaasti puhunut — mutta sitä ei kestäisi kauan. Oli jotain
muuta, mikä oli ensin ajateltava loppuun — hän ei ollut siitä oikein
selvillä. Mutta hän oli jo tuntenut ikäänkuin sen rauhan esimakua,
jonka saavuttaa Jumalalle antautuessaan. Hän tiesi sen kerran tekevänsä.

Kaksi nuorta englantilaista oli tilannut Peuralla matkan — he
aikoivat tehdä pyhiinvaellusretken Nidarokseen. Molemmat olivat
taitavia merimiehiä. Niinpä Rikardinpojat eivät tarvinneetkaan häntä
kuljettajakseen —.

Ja nyt oli kesä jo ehtinyt pitkälle.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut kolme viikkoa siitä, kun hän ensi kerran näki vieraan
naisen. Eräänä iltana tämä ei saapunutkaan iltakirkkoon. Messun jälkeen
ulos mennessään Olav tunsi jonkun tarttuvan nuttunsa liepeeseen. Hän
kääntyi, siinä oli rouvan palvelijatar huppukapassaan. Nainen sanoi
jotain — Olav ei ymmärtänyt halaistua sanaa. Ja kuitenkin hän ymmärsi.
Hän nyökäytti naista seuraten.

Olav ei ollut koskaan ennen käynyt ulkopuolella läntistä kaupungin
porttia. Hänen mieleensä johtui nostosillan yli kulkiessaan, että
tunnin kuluttua soitettaisiin tulensammutuskelloa ja silloin suljetaan
kaikki portit eikä hänellä; ole nuttunsa alla suojapaitaa eikä muita
aseita kuin pieni miekka kätkössä puvun laskoksissa. Mutta sekään
ei saanut häntä hereille siitä epäselvyydestä, joka hänet nyt oli
vallannut.

Täällä länsipuolella, aivan muurin alla, juoksi pieni joki, joka laski
maaltapäin Thamesiin likaisena ja löyhkäävänä kaikesta siitä moskasta,
mitä siihen muurin yli viskattiin. Tämän portin edustalle ei oltu
paljon rakennettu ja maakin oli joen varsilla soista. Jonkin askelen
päästä he olivat suon poikki kulkevalla polulla. Kummallakin puolen oli
valkoiselta hohtavia lammen- ja suosilmiä täynnä kaisloja ja ruokoa.
Kauempana kohosi alangolla taloja, metsiköitä ja kirkontorneja, ja
kaiken yli kaareutuvaa taivaanlakea peittivät ohuet pilvenhattarat,
joita alhaalla oleva aurinko kultasi.

Polku painui jälleen pikku joelle; nainen sanoi jotka osoittaen
niittyjen takaa kohoavaa talorykelmää. Olav näki rapatun kivitalon
päädyn, puitten latvoja ja ulkohuonerakennusten kattoja. Mutta he eivät
lähestyneet taloa kivirakennuksen puolelta. He seurasivat säleaitaa,
jonka takaa korkeat, suipot pensaat kurkistelivat ja Olav tunsi
hajusta, että karjarakennus oli sen takana. Sitten ulospäin kallistuvan
pitkän, savella rapatun ja olkikattoisen rakennuksen seinänviertä;
seinässä oli portti, ja nainen avasi toisessa portin puoliskossa
olevan pienen oven. Ilkeä, inhottava sian löyhkä tunki häntä vastaan
ja rakennusten välinen kuja oli niin märkä, että hän vaipui melkein
nilkkojaan myöten sakeaan, mustaan liejuun.

He kulkivat pienen niityn poikki, jolle oli levitetty pellavaa
valkenemaan, ja nainen laski Olavin veräjästä puistoon.

Nurmi oli jo omenapuitten alla kosteata, ja viileän ilman täytti
hedelmäpuitten ja tillin, sellerin sekä sellaisten kukkien tuoksu,
joiden niiniäkään hän ei tiennyt, mutta kaikki tuntui ikäänkuin
kylpevän ja vilvoittelevan illan ilmassa. Puistossa ei enään ollut
täyttä päivän valoa.

Nainen vei Olavin erääseen yrttitarhan nurkkaan, jossa pensaat
kasvoivat kehänä; hän sanoi jotain, Olav ymmärsi, että hän käski
odottamaan. Opas läksi pois häviten puitten sekaan.

Aivan lähellä kasvoi ryhmä korkeita, valkoisia liljoja, jotka hohtivat
pimeässä ja joiden raskas, imelä tuoksu täytti tienoon. Silloin hän
huomasi, että liljat kasvoivat lehtimajan suulla, maja oli melkein
pensaitten peittämä. Olav astui lähemmä ja katsoi sisään. Ovensuussa
oli pajusta tehty lintuhäkki — siinä oli lintu, se hyppeli äänetönnä
kahden salon väliä. Lehtimajassa hän näki valmiiksi levitetyn vuoteen.

Hänen sydämensä alkoi jyskiä; hän jäi seisomaan liikahtamatta.
Yölepakko lehahti hänen kasvojaan vasten ja hän säpsähti.

Silloin rouva läheni nurmikkoa myöten hedelmäpuitten lomitse; hän kulki
pää kumarassa toisella kädellä kannattaen pukuaan. Vaippa oli hänen
hennoilla harteillaan ja Olav näki hänen tulevan puettuna ainoastaan
ohueen, keltaiseen aluspukuun — Olav tunsi onnen värähdyksen ja tiesi,
että hän saisi hetken kuluttua sulkea syliinsä hänen hennon, pehmeän,
silkillä verhotun ruumiinsa.

Nainen kantoi hopeapikaria toisessa kädessään. Nyt hän seisoi jo Olavin
edessä painaen päänsä yhä syvemmälle alas. Sitten hän kohotti pikarin
ja joi Olavin maljan. Olav otti sen sitten ja joi — siinä oli viiniä,
niin makeaa että se oli vallan sakeata.

Hän ojensi pikarin takaisin — nuori nainen seisoi hetkisen pidellen
sitä kädessään; sitten hän antoi sen pudota maahan. Ja nyt hän
kohotti kasvonsa ja loi ne Olaviin. Suuret silmät, avoimet sieraimet
ja puoliavoin suu olivat kalpeissa, soikeissa kasvoissa kuni mustat
aukot. Olav astui lähemmä kietoen kätensä hoikan, silkkipukuisen varren
ympärille.

Nainen painui häneen kiinni, hänen jääkylmät sormensa tarttuivat Olavin
niskaan. Olav painoi hänen päänsä huulilleen, ensiksi hän halusi imeä
itseensä toisen tuoksua — ja hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, nainen
tuoksui rasvalle, voiteille ja äitelän imelälle. Hän suuteli kuitenkin
hänen hiuksiaan, mutta voiteitten vastenmielinen haju täytti hänen
aistimensa inholla — tuli kuin pettymys; hän oli kaivannut nuoren tukan
ja ihon tuoksua.

Hän käänsi vaistomaisesti päänsä poispäin. Hän tiesi, että rikkailla
naisilla on tapana voidella ruumistaan sellaisilla hyvänhajuisilla
voiteilla. Mutta hänelle se teki pahaa. Hän tunsi kuitenkin, miten
antautuen toinen nojasi häneen; hän ei ollut vuosikausiin pitänyt
naista sylissään ja nyt hänellä oli sylintäydeltä. Ja kuitenkin häneen
vaikutti viilentäen se, että hän tunsi tämän olevan ventovieraan.

Ei, tämä ei ollut _hän_ — ja silloin hänestä tuntui kuin jostain olisi
kohonnut huuto; ääni, jota hän ei kuullut aineellisilla korvillaan,
huusi hänelle kovalla äänellä ja täynnä tuskaa, se tahtoi varoittaa
häntä. Jostain, maasta hänen jalkainsa alta se kuului — Ingunn, sen
hän tiesi, oikea Ingunn ponnisti päästäkseen häntä auttamaan. Olavista
tuntui, että hän oli äärimmäisessä hädässä; joko voimattomuuden tai
synnin kahleista hän yritti saada äänensä Olavin kuuluviin sen pimeyden
läpi, joka heidät erotti —.

Nainen riippui hänessä kädet kietoutuneina kaulan ympäri ja pää hänen
olkaansa painuneena; Olav piti hänestä vielä kiinni; tuijottaessaan
ja kuunnellessaan hänen päänsä ylitse hän tunsi oman intohimonsa, ei
sammuneena, vaan ikäänkuin kohisten pois, kauas tästä naisesta. —
Ingunn kutsui häntä, Ingunn pelkäsi, ettei Olav huomaisi tämän naisen
vain lainanneen hänen Olaviaan ja vetävän hänet nyt turmioon —. Ei, ei
Ingunn, minä kuulen sinua — minä tulen —.

Hän jännitti kaikki aistinsa kuullakseen selvästi hätähuudon, jota
hän ei kuullut luonnollisilla korvillaan eikä myöskään nähnyt
luonnollisilla silmillään olentoa, joka taisteli maan kahleissa. Nyt se
hiljeni —.

Olav irroitti hiljaa vieraan naisen kädet kaulastaan, vetäytyi hänestä
irti. Nainen seurasi ja katsoi häneen — Olavia pyörrytti nähdessään
toisen aran, nöyrän eläimen-katseen. He olivat niin toistensa näköisiä,
että hän oli melkein sairas halusta saada suudella eläviä huulia — ja
kuitenkin hän tiesi siinä olevan vieraan, joka tuijotti häneen pyytäen
ja vaatien, hirvittävä yhdennäköisyys silmien pohjalla. Mutta hänestä
tuntui, että hänen oli käytettävä kaikki voimansa vapautuakseen hänestä
— oli aivan kuin niitten kovimpien öitten viettelys, jolloin hän oli
ajatellut kotilahtea — ajatellut pujahtaa pakoon ja päästä kaikesta —.

»Ei, Ingunn, minä tottelen —. Auta Maria!»

Nainen tarrautui häneen, kuten aalto paiskautuu laivan keulaan ja
Olavin täytyi nousta varpailleen, saadakseen hänet irti. Pitkät,
valkoiset kädet vielä viimeksi hapuilivat häntä. Olav kääntyi ja läksi
—.

Takaapäin Olav kuuli matalan, pitkän parahduksen ja sitten huutoa,
sanoja, joista sinkoili ivaa ja raivoa. Hän heittäytyi veräjän yli —
nutun lieve pidätti hetken. Nyt tulee varmaankin ihmisiä, Olav arveli,
eiköhän nainen huuda väkeään —. Hän juoksi valkaistavien pellavien yli
ja joittenkin karjarakennusten väliin, tuli sitten paaluaidan viereen.
Se oli kahden miehenmitan korkuinen, mutta mitäpä siitä —.

Hän ei itsekään tiennyt, miten hän pääsi sen yli. Hän seisoi kuivalla
nurmikolla heinärukojen keskellä — hän muisteli työntäneensä jotain
aitaa vasten ja samalla hänelle välähti mieleen, että hänelle oli
käynyt näin kerran ennenkin — hän oli paennut aidan yli.

»Niin se onkin.» Hän sanoi sen ääneen — pysähtyi ja kuunteli,
kuuluisiko talosta mitään. Hän oli toisella puolella taloa kuin mistä
oli tullut naisen kanssa. Olav ei kuullut mitään — sitten hän läksi
juoksemaan vainion poikki lähintä metsikköä kohti.

Päästyään metsän läpi hän keksi pienen polun, joka johti joittenkin
läjien ohi alas suon poikki jokea kohti. Hän ei tiennyt missä oli
— laakso siinä oli, mutta hän seurasi joen viertä kulkevaa polkua
ajatellen kaupungin porttien olevan jo suljetut; ilta yhä pimeni; hän
ei enää pääsisi kaupunkiin ja tuskinpa enää tänä yönä Peuraankaan.
Olkoon sitten niin. — Hän pyyhkäisi kädellään tukanrajaa ja huomasi
kadottaneensa hattunsa. No niin, olkoon vaan — Siinä kulki porraspuu
joen yli ja saavuttuaan mäelle vasta rannalla, hän näki hämärissä
valoisan kaupungin muurin ja korkeat, vaaleat vahtitornit. Hän seurasi
yhä poluntapaista pohjoista kohti — Thamesin suuntaan näkyi vain olevan
suonsilmiä.

Miten kauas ja miten kauan hän oli kulkenut, siitä hänellä ei
ollut aavistustakaan, mutta hän arveli olevansa jossain kaupungin
pohjoispuolella. Vesilätäköitä loisti pimeässä ja karkeaäänisten
koirien haukuntaa kuului jostain. Olav tiesi, että kaupunkilaisten
metsäkoiria pidettiin jossain kaupungin ulkopuolella. Mutta yöllä se
tuntui kaamealta.

Polusta vasemmalla näkyi kohoavan mäki, jolla kasvoi suuria puita —
niiden juurilla kellersi kuihtuneita lehtiä. Olavin aistit tajusivat,
hänen itsensä sitä lainkaan huomaamatta, tässä olevan niin kuivan
paikan, ettei paremmasta väliä. Hän nousi sinne — matalat, terävät
pensaat repivät ja raastoivat hänen vaatteitaan, hän huomasi sopivan
kuopan, asettui sinne kietoen parhaansa mukaan vaipan ympärilleen.

Hän tunsi olevansa likomärkä ja hikinen melkein kauttaaltaan, sekä
paita että housut olivat kosteat. Olav veti miekkansa ja asettui
kyljelleen miekka kourassaan. Hän nukkui heti.

— Herättyään pilkkopimeässä pelon ahdistamana hän luuli huutaneensa.
Yrittäen selviytyä unen vallasta hän ei tiennyt ensinkään missä
oli — hän makasi paljaalla maalla ja pimeä liikkui ja värisi hänen
ympärillään, hän oli likomärkä ja jääkylmä ja hänen sydämensä oli
pakahtua epätoivoon ja syyllisyyden tuntoon. — Hän makasi kuihtuneilla
lehdillä —.

— Sitten muistot alkoivat selvitä — hänen seikkailunsa ja unensa
kietoutuivat yhteen. Samassa kun hän muisti, miten hän oli joutunut
viettämään metsässä yötä, hän muisti unensakin ja hitaasti kaikkosi
pelko — kyllähän sen muistaminen oli ilkeää sekin, mutta sehän oli vain
unta — eikä hän sitä ollut tehnyt, hän ei voinut muistaa edes unessa
tehneensä sille lapselle mitään. Eihän hänellä ollut kolmikärkistä
tikaria matkallakaan muassa, se oli kotona hänen arkussaan.

Hän oli seisovinaan vuoteen vieressä — pimeässä, se taisi olla metsää
— se vuode oli täynnä kuihtuneita, kosteita ja mädänneitä lehtiä, ja
puoleksi lehtien peitossa oli alaston ihminen. Lehdet peittivät sen
vyötäisiin asti ja ne peittivät kasvojen yläosankin. Hän ei ollut
varma, oliko se poika vai tyttö, mutta hän arveli sen olleen nuoren
neitosen — kehittymätön, matala rinta oli valkoinen ja näytti pehmeältä
— ja vasemman nännin vieressä oli kolmiomainen haava, kuin joku olisi
iskenyt siihen sisään kolmikärkisen tikarin. Verta oli vähän kihonnut
haavan alimmasta nurkasta — mutta se oli sellainen paha, äänetön
haava, josta ei paljonkaan lähde verta ulospäin — veri tulvii sisään
tukehduttaen ja pysäyttäen sydämen..

Ja hänet oli vallannut kaamea hätä siitä, että se oli hänen työtään
ja ettei hän jaksaisi sitä kantaa —. Hän koetti ottaa lapsen syliinsä
ja yritti saada siihen henkeä. Eikä hän muistanut edes unessakaan
työntäneensä tikaria. Ja sehän olikin vain unta.

Kävi hiljainen tuulen henki, se huokaili puitten latvoissa ja kahisi
lehdissä. Hän makasi hytisten ja koettaen pimeässä erottaa ympäristöä,
joku pieni eläin liikkui kuivien lehtien välissä. Eikä hän ymmärtänyt
mitä se merkitsisi — kenellekään naiselle hän ei milloinkaan ollut
tehnyt pahaa, sen hän tiesi, paitsi Torhildille, mutta tämä oli pikku
tyttö. Hän muisti kuolleen lapsen kasvot lehtien keskellä ihan selvästi
leuka oli lyhyt ja leveä, suu täyteläinen, tukka musta eikä ulottunut
olkapäitä alemma. Hän ei muistanut koskaan tunteneensa tämän näköistä.

Se ei voinut olla Cecilia, hänen vaaleakutrinen tyttönsä Lämmin
helpotuksen laine täytti hänet, Ceciliaa ei uhkaa mikään vaara.

Mutta hänen ajatuksensa eivät tahtoneet irtautua unesta. Joko se oli
pahojen voimien ilkeyttä tai se oli varoitus, jota hän ei ymmärtänyt
— ainakaan vielä. Ja hän ajatteli illan tapausta puistossa — oliko se
totta vai näköharhaa? Toinen oli ollut niin Ingunnin näköinen, ettei se
voinut olla oikeata — ja hän oli tuntenut miten Ingunn itse oli ollut
läsnä, aivan lähellä, valittaen surun ja voimattomuuden kahleissa —. Ja
hänelle selvisi yhtäkkiä: ellei Ingunn olisi saanut ääntään kuuluville,
jospa hänen olisikin pitänyt olla kuoleman ja voimattomuuden ja maan
kahleissa todistajana — Olavin antautuvan noidan valtaan, tai mikä se
lie ollut —.

Hänen sisässään tuntui jotain murtuvan, ja sekä suru että hellyys
tulvehtivat lämpiminä täyttäen hänet niin, että joka solu hänessä
lämpeni — hän oli ollut niin vähällä murskaamaisillaan Ingunnin,
yritettyään koko Ingunnin elinajan kantaa häntä käsillään, mikäli
mahdollista.

— Silloin hän yht'äkkiä muisti huutaneensa: auta Maria — hän ihmetteli
sitä itsekin: johan siitä oli vuosia, kun hän viimeksi oli Marialta
jotain pyytänyt. Hänen mielestään hänen ei sopinut mennä pyytämään apua
siltä, jonka pojalle hän oli uhmaillut. Hän oli lukenut Avensa, kuten
hän oli pienestä pitäen tottunut tekemään, osoittaakseen hänelle sitä
kunnioitusta, mikä hänelle kuului, mutta ei milloinkaan hyötyäkseen
siitä jotain. Ja niin hän nyt oli huutanut häntä illalla kuten eksynyt
lapsi huutaa äitiään —.

Olav kääntyi toiselle kyljelle painaen päänsä käsivarteensa ollakseen
näkemättä pimeyttä. Salve Regina, mater misericordiae — hän aikoi lukea
rukouksen yhä uudelleen ja uudelleen kunnes nukkuisi, eikä ajatella
muuta. Niin, Maria, nyt minä tulen Taivaan Kuninkaalta armoa anoen —.

— Väliin hän nukahti, heräsi jälleen, nukahti taas ja sotkeutui uniin,
joilla ei ollut mitään yhteyttä keskenään, mutta kaikki olivat ilkeitä
— hän heräsi aina tuskallinen pistos sydämessään. Mutta yhä uudelleen
hän yritti nukkua ja kaikin voimin keskittää ajatuksensa samaan:
rukoukseen jonka tuli tänä yönä olla hänen kilpenään.

Ja sitten hän vihdoin heräsi, huomasi auringon paistavan ja tunsi
olevansa täysin virkeä. Ja hänen mielensä täytti vieläkin aamuisen unen
hyvyys ja turvallisuus. Aamukylmä uhosi häneen mäestä, mutta hän jäi
pitkälleen tuijottaen metsänlaitaan, jossa kaste välkkyi sinivalkoisena
aamuvalossa. Pisarat liittyivät heinänkorsissa helmi helmen viereen.
Pensaat tummine, kovine ja terävine lehtineen loistivat kuin hiottu
teräs. Sininen auer hohteli vuoren rintamia verhoavien puitten välillä.
Uni häilähteli taas hänen mielessään kuin lempeä, maidonvalkea
aamuhämärä.

Hän oli lepäävinään naisen helmassa, pää hänen sydämellään, ja
tuntemastaan syvästä, rauhallisesta onnesta hän tiesi, kuka siinä oli,
ja hän virkahtikin: äiti! Hän ei muistanut hänen kasvojensa piirteitä
— hän ei saanut niistä nyt kiinni — mutta unessa hän muisti ne
tunteneensa, vaikka hän olikin ollut äidin kuollessa älytön sylilapsi.

Arnvid oli myöskin vilahtanut unessa, hänellä oli yllään pitkä,
valkoinen mekko — se lienee ollut munkkipuku — ja Arnvid oli jutellut
hänen äitinsä kanssa ikäänkuin hänen päänsä ylitse ja hän lepäili kuten
pikku lapsi äitinsä sylissä. Torfinn-piispan hän myös oli nähnyt. He
olivat kaikki valemeressä, kuten pilvet auringon loistaessa niiden
takana, mutta se ei loistanut häneen eikä se hänestä ollutkaan aurinko,
vaan jokin näky tai asia, jonka toiset näkivät, mutta hän ei nähnyt,
hän näki vain valon, joka hohti heistä —

Pieni kirkonkello alkoi kilahdella aivan lähellä, Olav ponnahti pystyyn
jäykkänä ja viluissaan. Hän oli tullut hyvin tuhruiseksi: nuttu oli
ryppyinen ja likainen, Olav puhdisti vaatteitaan ja poimi pois lehtiä
ja roskia. Olisipa hänellä ollut vaippa huppuineen —. Hän riisui omansa
pois kantaen sitä käsivarrellaan, silloin ei pistäisi niin silmiin,
vaikkapa hän kulkikin avopäin.

Olav kulki kellon ääntä kohti. Polku johti alaspäin pitkin
metsänreunaa. Kierrettyään pyökkimetsän kulmauksen hän katsoi
vaistomaisesti länttä kohti — ajatellen samassa, ettei suinkaan
maksanut vaivaa etsiä eilistä taloa: tuskinpa sitä tänään siellä
olisikaan. Pieni kirkko, jonka kellot soivat, oli erään puron toisella
rannalla, vähäisellä kummulla. Hän Iäksi sinne arvellen siellä
selviävän, mikä nyt oli epäselvää.

Kirkko oli pieni, köyhä huone ja ilma oli raakaa ja ummehtunutta; Olav
arveli, ettei täällä usein messua lueta ja se messu, joka nyt oli
alkanut, oli tarkoitettu kymmenelle, kahdelletoista köyhästi puetulle
miehelle, jotka seisoivat alttarin lähellä ja joilla oli jokin yhteinen
merkki — lienee joku veljeskunta viettämässä juhlaansa. Ihmiset olivat
koristautuneet parhaansa mukaan. Mutta papin messukaapu oli kulunut,
lukkari ja kuoropojat olivat välinpitämättömiä ja käyttäytyivät vailla
siroutta ja arvokkuutta, papin kiirehtiessä jumalanpalvelusta kuin hän
vain koettaisi saada sen pian loppuun.

Itselleen hän ei saanut mitään lohtua — sen vain, että hän
seisoi täällä tuntemattomana ja köyhänä näitten köyhien ihmisten
keskellä, jotka hänen kanssaan ottivat osaa tähän huolimattomaan
jumalanpalvelukseen. Hänelle selvisi kuitenkin, miten vähän merkitsee
keski-ikäinen mies, jolta on riisuttu kaikki se, millä varat ja
ylhäiset sukulaiset hänen mahtiaan lisäävät. Ja hän tajusi saavansa
oppia sen yhä selvemmin mitä kauemmas kotoa joutui.

Kerran ennenkin hän oli saanut saman opin, hän muisti sen nyt —
nuoruuspäivinään, maanpakovuosinaan. Hänessä tulvahti selkeä, viileä
katkeruus. Senkö tähden hän oli palannut kotiin ja senkö tähden hän
oli viettänyt monen monet vuodet ainoan armaansa kanssa kuten pimeässä
talossa — jotta Jumala nyt taluttaisi hänet ulos, lukitsisi oven hänen
takanaan ja lähettäisi hänet jälleen kulkemaan.

Hän näki kotitalonsa, kuten näyssä — selvemmin kuin milloinkaan näkevin
silmin. Sillan ja ranta-aitat, vuonon veden, joka loiski pilarijalkojen
välissä, pitkän, auringon paahtaman kattorivin ja talojen
ruskeanharmaat päädyt mäellä, Hevostunturin seinä takanaan, peltonsa,
joitten välissä oli harmaita ja ruskeita kalliopaasia, ympärillä
harmaat ja ajansyömät vuoret, joilla kasvoi tuulen käyristämiä
petäjiä, mutta laaksossa heinäpellot ja metsän. Eipä se ollut niin
suuri ihanuus, ettei hän suurempiakin olisi nähnyt, mutta se oli hänen
omansa; sieltä olivat hänen isänsä lähteneet maailmalle, ja sinne ne
olivat jälleen palanneet. Jos kaikki muu olikin hänen elämässään käynyt
toisin kuin mitä hän oli kuvitellut, perintönsä hän oli saanut takaisin
ja viljellyt sitä — hän ei ainakaan jättänyt jälkeensä vähemmän kuin
mitä hän oli käsiinsä saanut. Nyt siellä laiturin laidassa oli veneitä,
suuria ja pieniä, oli peltoja ja niittyjä, jotka hän oli uudelleen
perannut sammaleisesta ja vanhentuneesta maankamarasta Kverndalenin
puolelta.

Köyhä miesjoukko astui yhdessä alttarin ääreen. Nyt hän näki heidän
merkissään olevan kuvan: Jeesus kumarassa ristinsä alla ja hänen
takanaan mies auttamassa häntä, kyreniläinen talonpoika. Se oli siis
kantajien veljeskunta. Eräs teineistä viittasi Olavia — luuli tämänkin
kuuluvan joukkoon. Olav pudisti päätään polvistuen siihen missä oi
seisonutkin, aivan oven suuhun.

Ja ehtoollisleivän yksinkertaiseen muotoon pukeutuneena Taivaan
Kuningas astui alas, antaen itsensä köyhille ystävilleen Olav oli
ainoa, joka ei rohjennut astua pöydän ääreen. Olav oli vuosikaudet
tiennyt, että kun hänen pääsiäisenä _täytyi_ mennä — meni hän kuten
Juudas oli mennyt ehtoollispöytään. Läsnä ollessaan hän ei milloinkaan
ollut voinut käsittää, miten Juudas uskalsi — hänenhän piti ymmärtää
Jumalan tietävän, mitä hän oli tehnyt. Nyt hän oli samassa asemassa
kuin Keriotin Juudas: hän kulki toisten kristittyjen parissa, he
kohtelivat häntä hyvänä kristittynä, kuten apostolit olivat kohdelleet
toveriaan Juudasta istuessaan pöytään sinä iltana. Ja hän oli itse
ajatellut, että koko joukossa vain Hän toisena tiesi hänen petoksestaan.

Tällaiseksi hän oli tullut. Kerran hänkin oli ollut kuni nuori vainio,
joka kasvaa voimakasta orasta siihen kylvetystä viljasta: esi-isiin
kuuluvien uskollisten miesten perinnöstä, uljaitten miesten, jotka
eivät kurkotelleet menetettyä onneaan kohti, kunhan vain säilyttivät
kunniansa tahratonna. Mutta nyt hän oli itse tehnyt elämänsä
sellaiseksi, hän oli nyt niiden hoidottomien peltojen kaltainen, joita
hän oli Hestvikeniin palatessaan tavannut rikkaruohon vallassa —.

Olav nosti katseensa. Keskelle seinää oli maalattu kuva Herrasta
istumassa Kaanan hääpöydän ääressä. Hänen vieressään seisoi Maria;
tämä ojensi kätensä tarjoilijoita kohti silmien katsoessa suoraan oven
suussa polvistuvaan mieheen:

»Mitä hän teille sanoo, se tehkäät!»

Olav ei tiennyt oliko hän kuullut sanat vai tulivatko ne hänestä
itsestään.

Niin, puhdista minut, kuten maanviljelijä puhdistaa tulella ja raudalla
— ota omasi jälleen, niin että se voisi kasvaa Sinulle sadon!

Vielä kerran hän näki Hestvikenin kuni kajastuksena. Sitten meren
harmaana, aalloilla hopea-välkettä, rannan vaipuessa sen takana harmaan
sinervänä. Ja hän näki itsensä pienenä ja yksinäisenä seisomassa
uloimman saariston äärimmäisellä rannalla. Hän odotti ypöyksin Häntä,
joka astelee kimmeltävillä aalloilla, kuten isäntä astelee pelloillaan
ja pysäyttää myrskyn, niinkuin maamies hevosensa. Ja rannalla seisova
mies on vapaa, niin vapaa, ettei sitä tajua kukaan muu kuin se, joka on
ollut pitkän synnintuskaisen yön ajan vankikomeroon tukehtumaisillaan.

Soihtuja kantavien messu-apulaisten keskitse pappi astui pitkin köyhien
työmiesten riviä. Papin ottaessa rasiasta ehtoollisleipää, Olav rukoili
joka kerran hiljaa: Sinä rikas Kristus, armahda minua! Sinä rikas
Kristus — hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut, miksi ihmiset häntä
siten nimittivät. Nyt hän sen ymmärsi. Herra, minä en ole arvollinen,
ettäs astuisit kattoni alle, minä olen tyhjä ja alaston, minulla ei ole
mitään, millä voisin Sinua miellyttää, mutta Sinä astut sisään tyhjään
huoneeseen, Herra, ja täytät luotusi siunauksellasi.

Ehkäpä Sinä sentään vielä otat minut palvelukseesi jälleen. Jos minä
olen liian vanha oppiakseni lukemaan ja laulamaan Sinun kiitostasi,
lienen sentään kyllin nuori ja voimakas kelvatakseni vaihdettavaksi
pakanamailla surkeaan orjaan—.

Hän huomasi silloin, että joku koputteli hänen vieressään seinään.
Keskenkasvuinen poika seisoi nakutellen kalkkia avaimellaan ja näytti
kärsimättömänä odottelevan oven sulkemista. Kirkko oli muuten tyhjä.
Olav nousi ja läksi.

Veljeskunta kulki pellolla, pappi sekä hänen apulaisensa. Merkin
sininen silkki loisti kellertävän vehnäpellon yli. Poika sulki
kirkonoven ja juosta kippasi perään. Olav seurasi hitaasti jäljessä
astellen auringon valossa avopäin.

       *       *       *       *       *

Laivavene oli poissa hänen saapuessaan läntiselle laiturille. — Hänen
oli kuljettava satamaan, jossa heidän aluksensa oli ja etsittävä
lautturi. Tämä nauroi nähdessään Olavin ja sanoi jotakin — Olav ymmärsi
tarkoituksen, vaikkei sanoja, hän nauroi myöskin ja pudisti Päätään.
Hän oli ihmeen iloinen ja tuntui kevyeltä — aivan kuin jonkin ratkaisun
edellä.

Hän tapasi laivalla Rikardinpojat. Olav huomasi heidän puhuneen
hänestä — ja he katsoivat ivallisesti hymyillen häneen, joka palasi
niin myöhään repaleisena ja hatutta päin. Mutta he eivät olleet mitään
huomaavinaan, enemmän kuin Olavkaan.

Rikardinpojat olivat tulleet hakemaan toisia kanssaan toivioretkelle.
Pohjoispuolella Lontoota oli jossain pyhäkkö, jossa oli ihmeitätekevä
Neitsyt Marian kuva; se oli kerran maailmassa, viikinkien ryöstellessä,
kätketty onttoon tammeen ja löydetty jälleen. Huomenna oli sen juhla.

Olav ilostui. Hän oli aikonut huomenna mennä Marian kirkkoon.
Saarnaajaveljesten kirkkoa hän ei enää halunnut muistellakaan.




IV.


Seuraavana iltapäivänä Olav seisoi kirkkomäellä, pyhiinvaelluspaikan
ulkopuolella — hän etsiskeli seuralaisiaan.

Pöly leijaili vaaleana pilvenä auringon paistaessa tallatun
nurmikon yllä — ihmisiä vilisi kaikkialla lähtöä tekemässä. Joukko
katumuspukuisia miehiä kantoi mahdottoman suurta puuristiä, joka huojui
heidän astellessaan mäkeä alas; he lauloivat kulkiessaan litaniaa ja
pölyttivät jalkoineen ilmaan uusia tomupilviä. Heidän laulunsa kaiku
hymisi vielä kauan heidän mentyään pitkänä äänivirtana ja korviin
kantautui ratsastavan kansan hevosten töminä, huilun valittava sointu
ja harppujen syvä jyminä.

Ylt’ympäri kenttää kohosi pyökkimetsä muurina ja sen latvat hohtivat
kelmeässä auringon valossa harmaansinistä taivasta vasten — oli kuuma
päivä. Mäen alla oli puronvarsiniityllä markkinat: savu nousi roviosta
metsikön yli; joku paistoi siellä härkiä ja kokonaisia lampaita, ja
kaupustelijoiden terävät äänet kuuluivat keskellä humaltuvien ja
ilakoivien ihmisten hälinää.

Vielä kulki yksi ja toinen kirkkoon ja sieltä pois. Mutta aamulla oli
suuri kirkko niin tupaten täynnä kansaa, että Peuran miehet töin tuskin
pääsivät tuppautumaan sisään messun aikana, eivätkä he olleet nähneet
kerrassaan mitään. Ja sekös vei aikaa, ennenkuin he olivat päässeet
tunkeutumaan siihen kappeliin, jossa Tammen Neitsyt Maria oli. Siellä
paloi ainakin satakunta vahakynttilää, oli vallan elävistä liekeistä
seinä — kulta ja hopea vain kimalteli. Kuva oli pikimusta, kasvot
pitkät, jäykät ja kovat, päässä kultakruunu, ja kultavaipan laskoksista
katseleva lapsi muistutti puumähkyrää. Mutta se oli ikivanha ja sangen
arvokas. Pyhäkössä ei ollut tilaisuutta pitää pitempiä rukouksia,
siellä tunkeili kansaa niin paljon.

Kun he sitten pääsivät eväsreppujensa kimppuun, he ostivat omenaviiniä
— se oli aika hyvää ja nousi päähän; sitten he eksyivät toisistaan
tungoksessa markkinapaikan lähettyvillä. Olav ja Tomas olivat kauimman
aikaa pysytelleet yhdessä, mutta sitten Tomaksen teki mieli kuunnella
niin kauan vaeltavaa laulajaa, että Olav kyllästyi odottamiseen ja
läksi eteenpäin. Hän seisoi metsän reunassa katsellen löytäisikö jonkun
joukostaan ihmisvilinässä, joka kuhisi mäellä sinne tänne.

Hän koetteli nutun alla, vyön välissä, säilyttämiään kääröjä.
Niissä oli lahjoja, jotka hän aikoi lähettää kotiin — viimeisenä
tervehdyksenä. Signelle ja Iinalle koristellut samettikäsineet,
Cecilialle koralli- ja kultahelmikoristeinen rukousnauha, Eirikille
tikari. Vaikka nythän Eirik perisi kaikki hänen aseensa — paitsi
Ættarfylgja-tapparaa; hänen täytyy muistaa lähettää kotiin sana, että
se kirves seuraisi Cecilian sukuhaaraa.

— Ajatukset suhisivat kuin olisi mehiläispesää hätyytetty. Hän yritti
päästä niistä eroon — katseli ympärilleen eikä nähnyt omaa joukkoaan
missään.

Jostain metsästä takaapäin hän kuuli laulua; se kuulosti
tanssilauluilta. Olav kääntyi ja läksi kulkemaan metsäpolkua —
tanhupaikasta hän varmaan tapaisi ainakin Galfridin ja Leifin.

Hetken päästä hän saapui suurelle niitylle keskellä metsää. Joukko
leikkijöitä seisoi keskellä kenttää lepäämässä. Puitten juurella
nurmikolla loikoili ihmisiä syöden ja juoden. Pieni poika juoksi Olavia
kohti, kompastui ja kaatui. Olav nosti maasta kohti kurkkuaan parkuvan
pikku miehen ja yritti sitä hillitä. Hän seisoi lapsi käsivarrella
ympärilleen katsellen. Silloin tuli lihava, nuori, kaunis vaimo
juosten. Olav hymyili ja pudisti päätään hänen sanatulvalleen. Äkkiä
hän painoi pojan rintaansa vasten suudellen häntä ennenkuin ojensi
hänet äidille. Se oli kuin jäähyväiset jostain —.

Leikkijät asettuivat jälleen piiriin — siinä oli yksinomaan miehiä;
he kulkivat käsi toisen kainalossa ja alkoivat rajun ja kiihoittavan
laulun. Olav läheni, tunkeutuen katselijoitten joukkoon.

Kummallinen, kajahteleva ja kiihkeä tanssi sai veren hänen suonissaan
läikehtimään: he lauloivat taistelusta ja hän muisteli kuulleensa
sellaista ennenkin — hänen sydämensä liikehti kuten liikehtii
multakumpu, jonka alta kuolleista herännyt pyrkii ylös — ja kun hän
näki ympärillä olevien kasvot, syke kasvoi yhä. Vanhat miehet seisoivat
etukumarassa päällään tahtia nyökäten, jännityksestä hehkuen. Suuret,
komeat emännät kuuntelivat ilme kovana kuin laulu koskisi heidän
kokemiaan onnettomuuksia. Olavistakin tuntui, että siinä oli jotain
koettua, mutta mitä, siitä hän ei päässyt perille —.

— Silloin se vaikeni yht'äkkiä! Glaama-joki virtaili tulvillaan ja
kylmänä, varjossa päivä sädehti vielä vartiotornin huipuilla — linna
kohosi pienellä saarella virran keskellä. Ja hän seisoi rantaniityllä
katsellen miten jaarlin muukalaiset soturit tanssivat ja lauloivat
englantilaisten ja skottilaisten taisteluista. Totta vieköön — se
lauluhan se olikin!

Muistot, joita hän ei ollut vuosikausiin ajatellutkaan, tulvivat hänen
sielunsa syvyyksistä esille, kuten vangit tyrmästään. Näyt vierivät
nopeasti ohitse — raivoisat taistelut, mies miestä vastaan, loimuavat
soihdut valaisemassa hurjaa kamppailua ahtaassa, pimeään avautuvassa
porttiholvissa — ja taas hän oli veneessä soudellen illanhämyssä
saareen Tukholman muurin ulkopuolella, ja tuhdolla häntä vastapäätä
istui jaarli, lyhyenä ja leveänä kuin luhdin ovi, murtumattoman
vankkana, karvaisena ja lämpimänä kuin uroskarhu, viininpunaisen vaipan
hohtaessa harteilla ja kirkkaitten silmien loistaessa taistelun- ja
seikkailunhaluisina — Alf-herra, Alf-herra, minun isäntäni!

Tanssivien ketju sivuutti hänet eikä raju, kajahteleva laulu loppunut.
Miehet riippuivat toinen toisensa käsivarren varassa ja ketju liikahti
heidän nojautuessaan taaksepäin; aina heidän hypähtäessään koholle ja
polkiessaan tannerta heidän tulipunaiset, laulavat kasvonsa hohtivat
häilähtelevän pölypilven lävitse. Sitten tempautui koko piiri äkkiä
oikealle ja jälleen vinhaa vauhtia vasempaan —. Olavin täyttivät yhä
menneet muistot: miehistä, joiden ystävä oli ollut ihanalla, viileällä
tavalla, haarniskavarusteissaan yksinäisinä, mutta toisiaan suojellen
kiivin ja miekoin. Hornan kuiluun kaikki naiset, he tunkeutuvat
liiaksi miehen tielle! Hän näki tulenloimun erään kaupungin pimeitten
hirsipäätyjen välistä. Ja hän itse seisoi ovella kaksikymmenvuotiaana,
täysissä varusteissa — eräs neito, jonka nimen hän on unohtanut,
yrittää vetää hänet sisään ja kätkeä — hän nauroi, suuteli häntä
ohimennen lähtiessään porhaltamaan paljastettu miekka kädessä katua
pitkin siihen suuntaan, josta kuuli kuninkaan miesten torviinsa
puhaltavan — ja hänessä kuohui kiukkuinen pelko, etteivät vain jaarlin
miehet anna toisten pakottaa itseään laivoihin vastarintaa yrittämättä.

Olavin kädet puristivat vaipan lievettä — hänen mielensä paloi:
miten hän oli saattanutkin tämän kaiken unohtaa! Ja nyt näky palasi
jälleen, talo mäellä lahden rannalla, se tuli nyt kumman kalpeana
ja kuihtuneena; mutta se oli täpötäynnä muistoja raihnaudesta ja
taistelusta hämärä harmaata ylivoimaa vastaan ja sairaasta naisesta,
joka riisti hänen nuoruutensa ja miehuutensa ja joka kuihtui
kuihtumistaan, vaikkakin tämä imi hänestä lakkaamatta voimaa Ja
äkkiä nämä muistot, kaikki mitä hän niistä tiesi, muuttavat — Herra
siunatkoon — nyt ne kiusasivat ja häiritsivät häntä. Eikö hän ollut
kuin vuoreen viety — tai kuin manalaan!

— Laulu päättyi jyrisevään kiljuntaan, ja samassa tömähti puolisen
sataa jalkaparia samalla kertaa tantereeseen. Olavilta pääsi syvä
huokaus —.

Piiri hajaantui ja katselijat läksivät pois. Olav liikahti eikä tiennyt
minne mennä. Silloin hän törmäsi johonkin — vilkaisi häneen ja huomasi
siinä sokean saarnaajaveljesten kirkosta.

He seisoivat hetken toisiinsa tuijottaen — niin ainakin Olavista
tuntui: toisen kuihtuneet, sokeat kasvot, tuskan tai lieneekö ollut
katkeruuden uurtelemat, näyttivät olevan täynnä katsetta. Olav ei
ajatellut mitään, seisoi vain kuin naulittuna; sitten sokean kasvot
muuttuivat ikäänkuin hän olisi herännyt pahasta unesta. Niillä karehti
hymy hänen hapuillessaan eteensä käsillään ja sanoessaan jotakin.

»Cognovis me?» [Tunnetko minua?] Olav kuiskasi arasti.

Vieras — Olav huomasi, että hän oli vielä melkein poikanen — vastasi
heti samalla kielellä, mutta hän puhui niin nopeaan ja sujuvasti, ettei
Olav ymmärtänyt mitään.

»Non capio bene latinum» [En osaa hyvin latinaa], mutisi Olav nolona.

Toinen hymyili kohteliaasti toistaen saman hitaammin ja lyhyemmin.
Olav ymmärsi sen verran että hän oli eksynyt seurueestaan ja että hän
nyt pyysi Olavia viemään hänet jonnekin — kirkkoon. Viivytellen Olav
tarttui nuoren miehen käteen.

Nuorukainen yritti saada keskustelua syntymään — latinaksi, englanniksi
ja ranskaksi, vähän kutakin. Olav ymmärsi hänen tarkoittavan, että hän
tunsi hänet dominikaanikirkosta.

»Non es —» hän etsi sanaa sokea. Hän vilkaisi salavihkaa toisen
sammuneisiin silmiin. Ei, kyllä hänen täytyi olla umpisokea. Hän
hätkähti, siis joku oli näyttänyt häntä miehelle. »Non es caesis?»
[Etkö ole sokea?] Jännitys täytti hänet jonkinlaisella ilolla. Nyt hän
sai olla varuillaan —.

Metsässä oli pimeää. Olav kuljetti vierasta varovasti kivien ja
puunjuurien yli — samalla pitäen tarkasti silmällä, olisiko metsikössä
ihmisiä. Olipa sattunut niin onnettomasti, että vieraan vasen käsi
lepäsi hänen oikeallaan — vai olikohan toinen sovittanut siten
tahallaan? Olavia hävetti nyt vaihettaa. Mutta hän piti toisen
miekka-kättä silmällä.

Hän kulki odottaen, että kohta välähtäisi tikari — tai että joku
ryntäisi pimennosta — eihän tie ollut ennen leikkikentälle näin pitkä,
eikä polku näin kaita — ja täällä metsässä oli vielä kovin pimeätä.
Mutta sokean kysymyksiin hän vastasi levollisesti, että hänen nimensä
on Olav, on norjalainen ja kauppias. Hän olisi myöskin selittänyt missä
hänen aluksensa on — saakoon vaan sen tietää, ei hän aio pakoilla —
mutta yrittäessään sitä toimittaa, ei hän saanutkaan sitä selväksi
vieraalla kielellä.

Ja samassa he olivat poissa metsästä. Olav talutti sokeaa miestä kohti
kirkkoa, joka hohti kalpeana illan hämyssä. Ja sekava, painostava pelko
valtasi nyt Olavin — tämä vieras ei aikonutkaan kohdata häntä tikarein
tai asestetuin miehin. Mutta kirkkoon sisälle hän ei menisi tämän
miehen kanssa!

Silloin heitä kohti juoksi eräs palveluspojista huutaen nähdessään
isäntänsä. Tämä irroitti heti kätensä Olavin kainalosta, tarttui hänen
käteensä ja kiitti avusta. Olav oli mykkänä hämmästyksestä. Nuori
ritari kääntyi seuralaiseensa, laski kätensä hänen olalleen ja kulki
toisen ohjaamana eteenpäin, kääntyen vielä kerran ja tervehtien Olavia
sanomalla »vale!» [Voios hyvin!]

Olav jäi seisomaan — nyt oli kaikki niin kummallista, että hän tunsi
pettyneensä. Hän katseli vieraan jälkeen. Kirkon vieressä olevan
luostarin portilla seurue oli nousemassa ratsaille. Ja vähän ajan
kuluttua he ratsastivat sen paikan ohi, missä Olav seisoi.

Siinä oli useita ylimyksiä samettipuvuissaan, kultaiset käädyt rinnalla
riippumassa; heillä oli komeat ratsut ja kallisarvoiset valjaat.
Sokea ratsasti suurella oriilla, jota knaappi talutti. Jäljessä
ratsastavat palveluspojat olivat asestetut ja varustetut matkaa varten
ja viimeisenä kulki monta kuormahevosta. Olav arveli heidän tulevan
jostain kaukaa —.

— Ja nyt hänelle selvisi, että sokea mies oli ollut kotoaan poissa
jonkin päivän. Ja niin oli vaimo lähettänyt yksin ollessaan hakemaan
Olavia. — Hän näki edessään puutarhan kaukaisimmassa nurkassa kätkössä
olevan lehtimajan, nuoren naisen, joka tuli hiukset voideltuina, vain
ohut silkkipuku verhonaan — ei se ollut mikään noita tai näköharha,
kuten hän oli itselleen uskotellut — olihan vain uskoton aviovaimo —.

Raivo täytti Olavin ja hänestä tuntui, että hän olikin juuri se petetty
mies. Hänen kiukkunsa muuttui kuumaksi ja veriseksi himoksi — hänen
olisi tehnyt mieli ottaa nainen ja kuristaa hänet paljain käsin. Ja
samassa hänessä liikkui kummallinen, epätodellinen tunne, että hänelle
oli joskus ennenkin käynyt samoin —.

Sitten verenkohu tasaantui ja punainen sumu hälveni hänen silmistään.
Hän tunsi maan jälleen jalkainsa alla ja hän katseli ympärilleen kumman
terävin ja selkein silmin. — Haalea valo lepäsi pyökkien latvoilla ja
yläpuolella oli taivaalla muutamia vaaleita pilven hattaroita; kirkon
harmaaseen seinään heijastui päivän kilon punerrus. Nyt oli melkein
autiota ja tallatusta nurmikosta kohosi pölyn ja kasteen sekainen haju.
Ja kylmän selkeästi Olav tunsi, että hän on kerran ennenkin ollut
samanlaisessa leikissä osallisena. Mutta tällä kertaa hän oli varas.

Hän tarttui kaksin käsin vaippaansa kuten repiäkseen kahleet irti —.
Mutta hänen sielunsa syvimmistä komeroista — nyt kun hänen vihdoin
viimein oli pakko kurkistaa sinne — uumosi sanaton pimeys. Tämä oli
tarkoituksena siinä, mitä hän oli kokenut viimeksi. Toisen miehen
vaimo oli asetettu hänen eteensä niin, ettei hänen tarvinnut muuta
kuin ojentaa kätensä ja tarttua häneen. Eikä hän itse ollutkaan muuta
ajatellut kuin ottaa hänet — ennenkuin hänelle huudettiin ja häntä
varoitettiin, joko taivaasta tai kiirastulesta. Ellei häntä olisi
nykäisty pois, kuten äiti nykäisee lapsensa tulesta, olisi hän nyt itse
ollut aviovaimon häpäisijä —.

Olav läksi astelemaan nopeasti, kuten pakoon näitä ajatuksia: Hän kulki
markkinatorin poikki. Mäellä, yhä lisääntyvässä pimeässä, hehkui vielä
nuotion jäte; eräässä paikassa nousi roviosta liekkejä; siellä oli
ihmisiä ja kaikki näyttivät olevan juovuksissa. Olav riensi eteenpäin;
hän saapui jälleen metsään leveälle polulle, joka johti mäelle.

Hän yritti jonkinlaisella epätoivoisella kiukulla vaimentaa ääntä; piru
vieköön, minähän en _koskenutkaan_ naiseen. Minä olen kulkenut täällä
kuin eläin katsellen englantilaista narttua, sillä hän muistutti minun
mielestäni minun vaimoani. Ja kyllä hän saikin harmitella joutuessaan
siinä iässä naisen pauloihin — mutta minähän en ajatellut mitään
sellaista ja läksinhän minä heti pois huomattuani mitä hän tahtoi —. Ja
että sokea oli hänet tuntenut, sehän ei ollut mikään ihme; olihan hän
usein nähnyt sokeita miehiä — kerjäläisiä ja vanhoja ihmisiä — jotka
näyttivät näkevän koko ruumiillaan: he saivat koiran vainun ja kuulon.

Mutta kaikista ponnisteluista huolimatta hän ei saanut sisäistä ääntä
vaikenemaan — eihän hän ollut kenenkään miehen kunniaa loukannut.
Mutta kulkiessaan sokean miehen kanssa metsän läpi hän ei ollut sitä
muistanut — hän oli ollut varma siitä, että tämä vainosi hänen henkeään
ja täydellä syyllä. Ja nyt hän myöskin tiesi, että hän oli tullut
vikapääksi johonkin, seuratessaan vieraan rouvan lähettiä — tai oliko
joku vanha rikos tullut päivänvaloon?

Rientäessään yhä pimenevässä illassa metsätietä, jalka varmana kuten
unissakävijällä, yli kivien, kantojen ja oksien, hänestä tuntui, että
tämä pimeys, jota kohti hän yhä syvemmälle ja syvemmälle kiiruhti, oli
hänen omaa sisäistä pimeyttään, ja nyt hän oli saapumaisillaan kaikkein
syvimpään salakammioon. Kohta hän olisi pakoitettu peräytymään selkä
perimmäistä seinää vasten, mutta hän tiesi myös, että hän vastustaisi
ja taistelisi viimeiseen asti. Ja hän ymmärsi —.

Ensin oli Jumala puhunut hänelle kasvoista kasvoihin — sinä yönä,
jolloin hän kadotti Ingunnin. Sinä hetkenä jolloin hän tiesi ainoan
ystävänsä jättäneen hänet, oli Jumala puhunut hänelle ristin
yksinäisyydestä. Ja sinä yönä, ja loin hänestä tuntui, että hän hikoili
verta tuskasta, oli Jumala näyttäytynyt hänelle kalmantuskasta,
ruoskimisesta, naulan jäljistä ja orjantappuroista verissään ja Hän oli
puhunut Olaville, kuten veli veljelleen: Oi, katsokaa kaikki te, jotka
teitänne kuljette, katsokaa tänne ja nähkää, onko suurempaa tuskaa kuin
minun tuskani! Ja hän oli nähnyt oman tuskansa verivirtoina valuvan
Hänen verisillä hartioillaan. Eikä hän vieläkään ollut jaksanut mennä —.

Ja Jumala oli puhunut hänelle toisenkin kerran. Hän oli puhunut hänelle
pyhässä kirkossaan Olavin sen verran selvittyä tuskan kuumeesta,
että hän pystyi kuuntelemaan rauhan sanoja. Ja kuitenkin hän oli yhä
viivytellyt — hän ei ollut edes varma oliko hän nytkään kuullut kutsua
—. Ellei —

— Mutta nyt tämä oli varmaankin tapahtunut, jotta hän olisi pakotettu
näkemään, kuka hän oli ja mikä hänen syntinsä oli.

Ja hän seisoi samassa ikäänkuin ulkopuolella itseään — kuten seisotaan
aidan takana katsellen miestä, joka raataa rikkaruohoisella,
perkaamattomalla pellolla.

Mies puuhaa karhunmarjapensaan ääressä, jota hän yrittää kiskoa
juurineen pois, hän raastaa vaatteensa rikki ja ruumiinsa verille.
Mutta rikkaruohoa, karkeita ja haisevia ohdakkeita, juolavehnää
ja leskenlehtiä hän ei ole näkevinäänkään. Eikä kuitenkaan
karhunmarjapensas tukehduta hänen peltonsa viljaa: kyllähän se kasvaa
suureksi seisoessaan täydessä kukoistuksessaan, mutta se ei levittele
siemeniään, eikä leviä kaikkialle, sen saa kerta kaikkiaan hävitetyksi,
jos ryhtyy siihen puuhaan. Eikä sitä kukaan halveksi sen siinä rehevänä
ja hyödyttömän kauniina kukoistaessa.

Hän oli vain tahtonut tunnustaa suuret syntinsä. Sillä kyllä ne
lienevät veriruskeita, taivaan valtakunnassa vallitsevien lakien
edessä. Sen hän oli aina tiennyt, mutta hän oli myös tiennyt, että
miesten kesken mitataan toisin. Ja sen lain mukaan, joka vallitsee
hänen arvoistensa miesten kesken, hän oli vain tehnyt sen, mikä olikin
tehtävä — puolustanut omaa ja vaimonsa kunniaa.

Vieläpä vaikka se tulisi julkikin, mitä hän salassa oli tehnyt, murha,
ilkityö — ei ole sanottu, että hänen jälkimuistonsa olisi silti
häväisty; hän sovittaa tekonsa mestauspölkyllä. Ei ainoakaan mies hänen
vertaisistaan pitäisi häntä rikollisena — vaikkakin he tietäisivät
kaikki. Olav näki nyt, että jossain hänen sielunsa komeroissa oli tämä
tieto aina olemassa.

— Hän oli silloin ollut siksi nuori, ettei ollut muuta mahdollisuutta
kuin tehdä itse vääryyttä, koska hänen kohtalonsa oli punoutunut
toisten miesten vääryyksiin ja onnettomuuksiin. Mutta kaikki sitä
seurannut paha oli johtunut siitä, että ne, joiden tuli huolehtia
kahden lapsen oikeuksista, olivat joutuneet pettämään Ingunnin ja
hänet. Ja vihdoin viimein pahin, väärä rippi, pyhän ryöstö, joka poltti
sekä suuta että sydäntä — hänet oli ajettu tähän askel askelelta, sillä
hänen oli pakko ottaa omiin käsiinsä oma ja kasvattisisarensa asia,
ja hän oli joutunut tarttumaan siihen väärin ottein ja tottumattomin
lapsen käsin.

Hän ei ollut milloinkaan pohtinut asiaa selväksi tältä puolen, mutta
hän oli kaikessa hiljaisuudessa tiennyt, keskellä hätäänsäkin, Jumalan,
kaikkitietävän, näkevän kaiken paljon selvemmin kuin hän näkikään
— hänen suurimmat syntinsä olivat yhtä paljon vieraitten syntejä
kuin hänen omiaan. Hän kantoi toistenkin taakkoja peruuttamattomasti
sidottuina omien syntiensä vyyhteen.

Ja sitten hän oli kumartunut syvään lyöden rintoihinsa teinin
rukoillessa confiteoria messussa: hän oli valmis tunnustamaan: tässä
joukossa ympärilläni ei ole ainoatakaan, joka olisi tehnyt niin
mustaa syntiä kuin minä. Jumalan oikeudenmukaisuuden peilissä hän
näki olevansa vajonnut niin paljon näitä muita syvemmälle kuin tammen
kuva painuu lampeen syvemmälle ympärillä olevan metsikön kuvaa. Ja
ihmistenkin mitan mukaan hän oli pitänyt itseään tammena näreikössä.

Mutta tässä ylimaallisessa valossa, joka nyt loisti hänen pimeyteensä,
hänelle selveni vihdoin mitä hän sydämensä sopukassa ja kaikessa
salaisuudessa oli tahtonut Jumalan kädeltä kätkeä: syntisen ylpeyttä,
joka on vaikeampi voittaa kuin vanhurskaan itsevanhurskaus. — Oli miten
tahansa, pikkusyntejä minä en ole milloinkaan tehnyt!

Kaksi kertaa oli Jeesus Kristus puhunut hänelle armonsa ihanuudessa
— ja hän oli paennut kuin arka koira. Kaksi kertaa ääni oli puhunut:
Katso, kuka minä olen, katso minun rakkauteni syvyyttä! Nyt se sanoi
hänelle: Katsohan, mikä sinä olet. Katsohan vain, ettet ole muita
suurempi syntinen! Katsos, sinä olet yhtä pieni syntinen!

Miekka tunkeutui viiltäen hänen sydämensä syvimpiin juuriin. Non veni
pacem mittere, sed gladium; Qui invenit animam suam, perdet illam,
et qui perdiderit animam suam propter me, inveniet eam. [Minä en
tullut tuomaan rauhaa vaan miekkaa. Joka tahtoo pelastaa sielunsa,
se sen kadottaa, mutta joka kadottaa sielunsa minun tähteni, hän sen
löytää.] Olav näki näiden sanojen totuuden selvemmin kuin hän oli ennen
aavistanutkaan ja kun hän ne tajusi, tuntui hänestä kuin hän olisi
vaipunut suuren valtameren jääkylmien vesien alle.

Hän nauroi tuskasta juostessaan synkän metsän halki.

Hän oli ollut olevinaan peloissaan elämänsä menettämisestä — hän,
joka oli ollut jo niin kauan elämäänsä kyllästynyt, eikä hän olisi
jaksanut muuta kuin Ingunnin vuoksi pysyä elossa päivääkään. Hän ei
halunnut siihen takaisin — hän ei joutunut mitään uhraamaan, vaikkapa
hän nyt valitsisikin tottelevaisuuden, köyhyyden, siveyden, vieläpä
lopuksi orjuuden ja marttyyrikuoleman, sillä sitä, mistä hänen oli
luovuttava, hän ei pitänyt minkään arvoisena, mutta se, mikä odotti,
houkutteli verrattomilla voitoilla — seikkailuilla, kaukoretkillä, ja
lopuksi tulisi rauha ja Jumalan anteeksianto ja pääsy jälleen hänen
seurakuntaansa.

Mutta nyt hän vihdoin viimein ymmärsi, että hänen oli valittava, ei
Jumalan ja tämän maailman tai edes ajallisen elämänsä välillä, vaan
Jumalan ja oman itsensä välillä —.

Polku vei avoimelle tasangolle — kulki mäenvierua, josta oli metsää
kaadettu. Hän näki nyt yläpuolellaan suuren alan taivaankantta tummana
ja täynnä tähtiä. Hänen alapuolellaan oli alho tai pieni laakso, hän
näki hämärästi puitten latvojen yli; puro solisi jossain alhaalla.

Hän hiljensi vaistomaisesti askeleitaan. Ilman kosteahko henki siveli
vilvoittaen hänen hikisiä kasvojaan. Olav kuivasi niitä jonkin kerran.
Ja silloin hänestä yhtäkkiä tuntui, huomatessaan kulkevansa niin
korkealla, avaruuden levitessä joka puolella hänen ympärillään— että
hänet oli viety erämaahan; hän kulki täällä ypöyksin ventovieraassa
maassa tietämättä missä oli. Täällä ei ollut ainoatakaan tuttua
paikkaa tai ainoatakaan tuttua seikkaa, mihin turvautua päästäkseen
näkemästä, mitä ei halunnut nähdä; eikä kansan vieras kieli, jota hän
ei ymmärtänyt, saanut sitä Ääntä vaiennetuksi, jota hän tahtoi päästä
kuulemasta —.

Olav pysähtyi äkkiä. Tuntui kuin hän olisi imenyt itseensä voimia
ympäröivästä pimeydestä ja jalkojensa alta kylmää uhoavasta maasta,
niin että hän tunsi minänsä kasvavan ja uhman lisääntyvän: Miksi Sinä
kohtelet minua siten? Moni mies on tehnyt pahempia — ja katalampiakin
— tekoja. Mutta Sinä et aja heitä pois kodistaan ja rauhastaan etkä
ahdista heitä, kuten Sinä ajat ja ahdistat minua.

Vastaus tuntui tulevan hiljaisuudesta aavan tähtitaivaan alta ja
metsästä, jossa yö äänteli hiljakseen, laaksonpohjassa virtailevan
purosen solinasta:

Koska sinä minua rakastat, minä etsin sinua. Koska sinä minua ikävöit,
minä vainoan sinua. Minä ajan sinua takaa, koska sinä paetessasikin
kutsut minua —.

Tie muuttui äkkijyrkäksi — hävisi sitten sakeaan metsään. Olav pysähtyi
jälleen, heittäytyi maahan mustan aukon suulle, joka johti lehtimetsän
uumeniin ja istuutui pää käsien varassa.

Näyt tulivat parvina hänen voimatta niitä estää. Hän voihkasi ääneen.
Tämän nähdäkseenkö hänet johdettiin aivan alkujuuriin, nuoruuteensa
asti? Hän oli salaa ylpeillyt nuoruudestaan: Minulla oli kuitenkin yksi
voima vastassani, minun oli oltava yksin, minua ei kenkään auttanut ‒ ‒
mitä minä tein tai tekemättä jätin, ne eivät olleet henkipaton tekoja.

Eikö kukaan sinua auttanut —? Hänen eteensä kuvastui pieni, tuikuttava
valo, kalvolyhty oli pimeän tallin lattialla, ja huoneessa oli
kaksi miestä. Hän tunsi Arnvid Finninpojan kasvot, alakuloiset ja
säikähtyneet — hän oli juuri syöttänyt ystävälleen valheen. Niin, tämä
_synti_ oli hänen oma syntinsä, eikä kenenkään toisen. Nyt hän näki,
tämä oli varmaankin ensimmäinen synti, jonka hän teki tieten tahtoen:
vierittäessään rikoksensa ystävänsä harteille, ystävän, josta hän
tiesi, ettei tämä milloinkaan kieltäytyisi kantamasta toisen taakkoja.

»Ei —!» Hän oli sen kuiskannut henkeään pidättäen. Sitä hän ei tekisi —
tehkööt munkit ja papit, hän ei sulkeutuisi siihen itsensä-tutkiskelun
kammioon, josta he puhuvat, asetelkoot he vain kuvastimia, johon
Jumalan valkeus ja ihmisen pimeys heijastuvat.

Mutta hän ei voinut puolustautua — pimeässä loistava valo alkoi loimuta
ja hän näki sen valossa lukemattomia asioita, jotka hän oli ehdoin
tahdoin unohtanut.

Eikö kukaan ollut häntä auttanut —! Ne, joilta hän oli apua pyytänyt,
olivat häntä auttaneet, sekä Arnvid että hyvä piispa, Torfinn-herra.
Niitä miehiä hän oli rakastanut ja ihaillut ylempinään — alemmiltaan
hän ei ollut milloinkaan pyytänyt mitään. Mutta hän oli käyttänyt
hyväkseen näiden miesten ystävyyttä yhtä paljon kuin hänen alaisensa
olivat käyttäneet häntä hyväkseen. Ero oli vain siinä, ettei hän ollut
milloinkaan ajatellutkaan pitää ystävinään ja vertaisinaan niitä, jotka
tulivat häneltä jotain pyytämään. Hän oli antanut lahjansa säälistä,
välinpitämättömänä ja ylpeänä. Mutta ne miehet, jotka olivat ottaneet
hänet suojaansa, olivat kohdelleet häntä apua tarvitsevana nuorempana
veljenä. — Nöyryytys vyöryi hänen sydämessään kuten vuoren vieremä —
hän oli tukehtua kiviröykkiöitten alle.

Hyvä Jumala, tätä minä en tahdo. Ingunn, auta minua, hän huusi
tuskissaan — ole minun todistajani — Ingunn, sinua kohtaan minä en
milloinkaan tehnyt vääryyttä —.

Ja taas hän tunsi sanomattoman selvästi, miten lähellä Ingunn nyt oli.
Kuolema kätki hänet vain kuin pimeyden sisään. Mutta hän kuuli Ingunnin
vastaavan aivan vieressään ja niin suuren tuskan vallassa, että elävät
ihmiset muuttuivat sen rinnalla ymmärtämättömiksi lapsiksi:

»Minä olen sinun todistajasi, Olav, ja jokainen, jota kohtaan sinä
olet ollut laupias, todistaa sinun hyvistä töistäsi. Niitä on paljon,
Olav, sinä olet koettanut antaa Jumalalle hänen lahjansa takaisin
moninkertaisena. Mutta sinun teoillesi on käynyt kuin kuihtuneelle
viljankorrelle, joka on kauttaaltaan madonsyömä —, ne ovat olleet niin
kauan rikkaruohon vallassa —.»

Hän näki ne itsekin, ne olivat heikkoja ja kalpeita tähkiä, jotka
eivät jaksaneet työntää kylliksi siementä. Hänen sisin tahtonsa
oli pakottanut ne esille — se tahto, jonka Jumala oli antanut
hänelle suojaamista ja johtamista varten. Mutta himot ja halut ja
vastahakoisuus ja ymmärtämättömyydestä johtuneet harhaiskut olivat
voittaneet tämän tahdon, kuten vasallit voittavat herransa. Salainen
ylpeys oli pitänyt häntä siinä uskossa, etteivät hänen syntinsä olleet
ainakaan lähtöisin pelkuruudesta, enemmän kuin halpamaisuudestakaan. Ja
nyt hän näki sälyttäneensä suuret syntikuormansa muitten kannettaviksi,
sillä hän ei ollut jaksanut omistaa omakseen holtittomuuttaan ja
pelkuruuttaan ja ajattelemattomuudesta tekemiään erehdyksiä.

Hän oli hankkinut itselleen hyötyä ja menestystä sekä vehkeillen että
rehellisesti eläen, sekoittaen toisiinsa sekä valhetta että totuuden
jyväsiä, käyttäen hyväkseen niitä ani harvoja ihmisiä, joita hän oli
pitänyt kyllin hyvinä kutsuakseen heitä ystäväkseen, rakastaakseen ja
kunnioittaakseen heitä. Hän ei ollut milloinkaan uskaltanut kertoa
heille koko elämänsä totuutta, sillä hän tahtoi heidän pitävän häntä
arvossa — ja koska hän tarvitsi heidän apuaan. Hän oli suuressa velassa
ystävilleen — hän, joka oli säälinyt jokaisen velallisen miehen
surkeutta.

— Hän ei ollut puhunut totta piispa Torfinnille enemmän kuin muillekaan
ystävilleen, kunnes hän oli miltei unohtanut, mikä oli totta —. Sekin
oli vaihetta, kun hän käytti oikeutta morsiameensa — vain siksi,
että ilkeät ihmiset tahtoivat heiltä riistää heidän oikeutensa. Oi
ei, hän ei ollut tarmokas, viisas mies ottaessaan Ingunnin omakseen,
arvellessaan, että jos asiasta riidellään, sillä on voitto, joka on
ottanut asian haltuunsa. Totuus oli toinen, nöyryyttävä — ja samassa
virtaili näistä lapsuuden rakkauden muistoista häneen lämpöä, kun
ne nyt vihdoinkin tulvehtivat alastomina, vapaina kaikista niistä
valheista, joihin hän oli yrittänyt ne kietoa. Silloin Frettasteinissa
ollessaan hän oli ollut vain lapsi, eikä hän ollut lainkaan ajatellut,
tekikö hän oikein vai väärin omistaessaan nuoren morsiamensa hurjana
ja raisuna, himoiten nauttia koko hänen suloudestaan ja hempeydestään
— hän ei ollut ajatellut sen enemmän kuin lapsi, joka tarttuu käsiksi
kaikkeen mitä mieli tekee, ajattelematta vaikka tavoitellessa
sattuisikin kaatumaan —.

Hän näki suljettujen silmäluomiensa läpi kivikkorotkon jonka pohjalla
kivien alitse juoksi puro ja jonka reunoilla punaisia horsmia huojui.
Ingunn astui hänen edellään; hän näki tämän pitkän, notkean selän
punaisine mekkoineen; Ingunn kulki palmikoiden pitkää, tummankellervää
tukkaansa, ja hän oli Olavin mielestä niin kaunis, että hänen täytyi
kuin loihdittuna astella hänen jäljissään. Suoria kuusia kohosi
jyrkänteen reunalla, ja kuulaassa kesäillassa saattoi nähdä tunturien
painuvan kauempana äkkijyrkkinä laaksoon. Olav kulki Ingunnin takana
mieli täynnä muistoja heidän luhtiöistään ja ylpeänä omistaessaan koko
hänen ihanuutensa. Ja jouduttuaan rotkon laitaan, jossa Mjösen lepäsi
syvyydessä metsien tummien harjujen keskellä — siellä oli suurien,
värisevien haapojen välissä pieni nurmikko — silloin hän juoksi,
sieppasi Ingunnin takaapäin, käänsi hänen kasvonsa omiaan kohti.
Ingunnin kasvot olivat kalpeat, lämpimästä kosteat; tarttuessaan häneen
hän huomasi tämän antautuvan ja värisevän alkeellisen olennon tavoin.
Tämä tapahtui ennenkuin hän tiesi Steinfinnin kuolevan ja ennenkuin hän
oli aavistanutkaan kenenkään tahtovan särkeä heidän välillään tehtyä
sitoumusta.

Kuluneina vuosina hän ei milloinkaan ollut uskaltanut muistella
pohjiaan myöten, miten kaikki oli tapahtunut, — muisteli vain omaa
nuoruuttaan ja nuoren tytön suurenmoista ihanuutta. — Kaipaus kuristi
häntä ja kuumensi hänen silmäkuoppansa tulikuumiksi.

Olav nousi käsien valahtaessa alas. Hän tuijotti eteensä tähtitaivasta,
joka kaareutui sametinmustana ja kullanhehkuisena ventovieraan maan
yllä, jossa hän harhaili eksyneenä. Hän tunsi huomaamattaan nuotion
käryä — mistä lienee yön helmasta.

Hän aavisti nyt selvitelleensä koko elämänsä onnettomuuksien vyyhdin
loppuun asti. »Salaisista synneistäni puhdista minut, Herra», hän oli
oppinut aamurukouksessaan — ja aina tätä psalmia muistaessaan hän oli
ajatellut omia pahoja tekojaan. Hän näki nyt kaiken sen, minkä hän oli
tahtonut kätkeä sekä Jumalan että ihmisten silmiltä, hän ei tahtonut
millään hinnalla myöntää erehtyneensä heikkoudesta, lapsellisesta
ajattelemattomuudesta ja sokeasta himosta: ennemmin hän ottaisi
harteilleen kannettavakseen paljon pahempia tekoja ja niin raskaita
murheitten taakkoja, että niitten alle nääntyisi. Kunhan vain näyttäisi
siltä, että hän oli toiminut ehdoin tahdoin ja ottanut murheet
niskoilleen tieten tahtoen.

— »Ja varjele palvelijaasi julkeilta ihmisiltä: älä salli heidän
vallita minua, säilyäkseni tahratonna —.» Etten taivu vihollisteni
edessä, hän oli tarkoittanut. Eikä se kuitenkaan ollut muuta kuin
hänen luonteensa kirkkautta ja suoruutta, tuo hänen taipumattomuutensa
vihollisten edessä, ettei hän milloinkaan taipunut sellaisen edessä,
jota hän ei kunnioittanut tai jotka vastustivat häntä; heitä kohtaan
hän oli tyytymättömän arvokas tai kylmän uhmaava. Ystäviensä parissa
hän oli taipuisa, vieläpä vilpillinen ja valheellinenkin; vasta silloin
hän oli tajunnut rakastavansa nuoruutensa morsianta, kun koko hänen
sielunsa oli lämmennyt ja muuttunut taipuisaksi kuin vahakynttilä
kovassa kuumuudessa —. Hänenhän olisikin pitänyt rukoilla: rohkeutta
tunnustaa häpeävänsä, voimaa toimia oikein ja sanoa totuus kysymättä
niiden mieltä, joista piti.

Mutta hän oli aina itse luullut olevansa vakaa ja luja, tarmokas
mies; hän oli itse valinnut Kaiuin surkean osan ja valinnut sen
pakosta, joutuessaan sidotuksi jo hamasta lapsuudestaan heikkoon ja
arkamieliseen vaimoon tämän turvaksi — ja hänen oli täytynyt monta
kertaa pakottautua olemaan luja — sulkea omantuntonsa suu sen sanoessa,
etkö sinä tiedä miten helposti mies tekee huomaamattaan väärin
kysymyksen ollessa rakkaudesta tai ystävyydestä kun ilot ja riemut
houkuttelevat. — Hän oli tietänyt pelaavansa vaarallista peliä — mutta
hän ei ollut pelannut ensinkään, hän oli vain pyöritellyt nappuloita
järjettömän lapsen tavoin. Hän ei ollut valinnut Kainin osaa; hän ei
ollut itsekään selvillä milloin hän valitsi —.

Olav puri hampaansa yhteen. Oli niinkuin joku toinen olisi sanellut
hänelle tuomion, ja hän olisi yrittänyt puolustautua, kieltää. Mutta
hän muisti iltaa puutarhassa: vaikka hän oli siksi vanha, ei tarvittu
muuta kuin nuori nainen häntä viekoittelemaan, ja hän tavoitteli
ensimmäistä edessään leikkivää harhaa —. Hän ei tosin ollut aikonut
tehdä syntiä — hän ei ollut ajatellut mitään. Hän oli unohtanut
kerrassaan vieressään joka päivä messussa seisovan nuorukaisen —;

Vesi kihahti hänen suuhunsa aivan kuin lapsena nähdessään jossain
matoja —. Herkkä, äkkipikainen, lyhytjärkinen, sielultaan
hienohipiäinen — maitohampainen — mies lähes nelikymmenvuotias —! Olav
nauroi epätoivoista naurua. Ei, hän ei kirjoita sen tuomion alle —.

— Hänen mieleensä johtui vilahduksen tavoin edellisen yön uni metsässä:
lehtivuode pimeässä, siinä jotain valkoista, surmattu lapsi — kuten
tauluihin maalattiin ihmisten kuolema: sielu lähtee ruumiista pienen,
alastoman lapsen muotoisena ja sekä enkelit että paholaiset taistelevat
siitä —.

Hänet valtasi mitä suurin pelko. Hänestä tuntui jälleen kuten lapsena
madon nähdessään. Ja kauhean tuskan täyttäessä mielen, huomatessaan
kaikkea, mitä hän oli itseltään kätkenyt piiloon julkisten syntiensä
alle, hänessä heräsi kiusaus — hän heittää yhä enemmän lehtiä tapetun
lapsen päälle ja sitten pakoon —.

Ja hän kuuli kuin joku olisi sanonut: lapsellinen, pelkuri,
ajattelematon — sitä mainintaa hän tuskin saisi kotikyläläisiltään.
Arka, hänkö — tanssihumun herättämät muistot palasivat jälleen — nyt
ne tuntuivat hänestä auttajilta. Hän ei voinut tuomita aikamiehenä
tehtyjä tekojaan niitten järjettömien hullutusten mukaan, joita hän oli
tehnyt, joutuessaan orpona nuorukaisena hoitelemaan asioita, joiden
kunniakkaaseen loppuun saattamisessa olisi aikamieskin tarvinnut
erikoista näppäryyttä. Eikä myöskään Hestvikenissä elettyjen vuosien
mukaan, jolloin hän oli sidottu vaimoon, joka ei jaksanut elää enemmän
kuin kuollakaan. Niinä elämänsä vuosina, jolloin hän oli voinut toimia
vapain käsin, hän oli ollut aivan toisenlainen. Eikä hän suinkaan
tarvinnut kutsua itseään piimäparraksi ja pehmeäsydämiseksi, vaikkei
hän hyväksynytkään Barnim-enon järjetöntä ja hyödytöntä julmuutta. Hän
ei suinkaan ollut pelkuri, vaikkakin häntä tympäsi Teitin murhaaminen
— se muistutti liiaksi, kuten tämä itse oli sanonutkin, kärpästen
pyydystämistä haukoilla. Eikö hän ollut yhtä rohkea, yhtä taitava
aseleikeissä kuin uljain jaarlin miehistä — toveriensa uskollinen
toveri, sotilaitten kesken suosittu, useimpien ystävä, mutta ei
kenellekään liian läheinen, valmis puolustamaan naapuriaan, varovainen
kenen kanssa oli tarvis —. Jumala, mikset sinä antanut minulle
sellaista kohtaloa, että olisin saanut elää miehen elämää, harjoittaa
miesten tekoja, kuten esi-isänikin, nauttia kyllikseni uljaista
sotaretkistä — sinä asetit minut sinne, missä minun täytyi taistella
tautia ja onnettomuuksia vastaan, jotka olivat mustia kuin tuoni,
kunnes minusta tuntui tuin olisin vajonnut maahan polviani myöten.
Olenko minä pelkuri, koska itse tiesin usein pelänneeni, vaikkei kukaan
nähnyt minun milloinkaan vapisevan —.

Ajoinko minä silloin sokeasti omaa onneani takaa, kun minä luovuin
maassa-ololuvastani, perinnöstäni ja vaimostani, vaikka olisin
voinut niihin tarttua kaksin käsin ja seurasin henkipattoa isäntääni
maanpakoon —?

Mutta pelkkä jaarlin muistokin sai hänen sydämensä värähtämään vanhasta
ihailusta ja uskollisuudesta — eipä toki! Mutta jos hän jolloinkin oli
seurannut omaa haluaan oli se juuri silloin, kun hän matkusti jaarlin
mukana. Siihen aikaan hän oli melkein unohtanut Ingunnin — hän tiesi
olevansa sidottu häneen, hän ei milloinkaan luopuisi siitä oikeudesta,
että heidän sen syksyinen yhdyselämänsä oli luvallinen, naimasopimuksen
mukainen. Mutta hän ei ollut muistanut, että hän rakasti vaimoaan.
Rakkaudestaan Alf-jaarliin hän ei ollut koskaan puhunut kenellekään
ihmiselle — kohtalo oli antanut hänelle naisen sydämen rakastetuksi, ja
miten tämä voisi ymmärtää ritarin rakkautta isäntäänsä —.

Olav oikaisihe liikutettuna. Hänen edessään levisivät puitten latvat
jättiläismäisinä, ne kohosivat ylöspäin mustina ja mahtavan suurina
peittäen tähtitaivaan. Hänestä tuntui kuin hän pakenisi metsän
kohtuun, pidellen itseään saaliina käsissään. Polku painui alas niin
äkkijyrkkänä, että hän oli tuupertumaisillaan suin päin — ja täällä oli
niin pimeää kuin myyrän käytävissä suurten lehtiläjien alla, vieru oli
täynnä suuria kiviä ja juuren känttyröitä. Olav huomasi joutuneensa
siltä leveältä, hyvältä tieltä, jota hän oli alkuyöstä seurannut. Tämä
teki hänet ihmeen keventyneeksi ja levolliseksi — nyt hänen täytyi
jaloin koetella missä kulki, ja hänen täytyi ajatella missä oli ja
pääsisikö hän ihmisten ilmoille yösijaa saamaan. Tässä maassa ei
voinutkaan poiketa ensimmäiseen vastaantulevaan taloon majaa pyytämään,
kuten kotona.

Kerran pysähdyttyään tyhjentämään multaa jalkineistaan, hän tunsi
jälleen samaa voimakasta savun hajua, jonka oli jo harjulla seisoessaan
huomannut. Siellä täytyi olla nuotio — eihän näin myöhään missään
talossa voitu enää lämmittääkään. Täällä metsässä oli siis ihmisiä
liikkeellä. Olav veti miekan esille nutun poimusta ja jätti sen
riippumaan valmiina. Totuttuun tapaansa hän koetti, läksikö se helposti
tupesta. Hän jätti vasemman kätensä kahvalle kulkiessaan edelleen
hitaasti ja hiljaa.

Polku kiersi puutonta kallion nyppylää alas laakson pohjaan. Alhaalla,
aivan edessään, hän näki rovion palavan.

Sen näkeminen jo herätti hänessä rajattoman riemun; kyllähän siellä
saattoi oleilla epäilyttävää väkeä. Mutta Olav iloitsi tavatessaan ketä
tahansa, kunhan hänen ei tarvinnut olla yksin.

Nyt hän näki liekit puitten lomitse, kuuli tulen räiskeen. Nuotio paloi
ja loimusi pienellä maan kaljamalla metsäisen mäen alla, joen toisella
rannalla; se kuvastui punaisena mustassa, virtaavassa vedessä. Hän näki
kaksi mustaa miestä sen ääressä, kuuli ääniä —.

Polku vei alas porraspuulle ja siitä niitylle. Nuotion ääressä
makaavat miehet eivät olleet kuulleet tulijan askeleita, sillä he
olivat vastikään heittäneet sylillisen kuivia risuja tuleen. Siellä
olikin kolme nuorta miestä — he olivat rahvaan puvussa, eivätkä olleet
peloittavan näköisiä. Hän huusi heille —.

Miehet säpsähtivät. Olav piti vaippaa ympärillään vasemmalla
kädellään. Astuttuaan tulen loimuun hän tuli ajatelleeksi, että
olisi ollut viisainta ottaa sen käden sormesta molemmat hohtokiviset
kultasormukset, mutta nyt oli myöhäistä. Hän tervehti miehiä, kysyen
niin hyvin kuin osasi, veikö tämä tie Lontooseen.

Mikäli hän heidän puhettaan ymmärsi, ei se vienyt miehet viittoilivat
virran suuntaan ja mäkeä ylös. Kyllähän lie kaupunkiin veisi lounasta
kohti yli kukkulan, mutta miehet arvelivat, ettei hän löytäisi sitä nyt
pimeässä ja että hän voisi jäädä heidän luokseen, kunnes valkenisi.
Olav nyökäytti ja kiitti. Sitten miehet viskasivat hänelle monta
sylystä lehtisiä oksia, joita he olivat itselleen hakanneet Olav
levitti ne maahan ja heittäytyi tulen ääreen.

Se teki hyvää — nyt hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja nälkäinen
kuin susi; hän ei ollut syönyt muuta kuin kerran tänään ja siitä
oli jo aikaa. Niinpä hän toivoi, että nämä vieraat ihmiset
tarjoaisivat jotain, mutta sitä he eivät tehneet — he olivat kyllä
syöneet illallisen ja nyt he sitoivat eväspussiensa suun kiinni ja
heittäytyivät lehtivuoteilleen, kaksi heistä. Kolmannen piti jäädä
vahtiin. Ja niin ei Olav voinut pyytää ruokaa —.

He makasivat jutellen vähän aikaa, minkä osasivat. Miehet olivat
maan länsipuolelta — he eivät puhuneetkaan Lontoon murretta, sen
Olav huomasi. Heidän kysymykseensä Olav vastasi, että hän oli ollut
toivioretkeläisten kirkossa, oli eksynyt joukostaan, oli norjalainen.
Mutta keskustelu kävi heikosti. Sitten toinen alkoi kuorsata. Kohta
nukkui Olavkin.

Hänen herätessään oli vielä yö, mutta pimeä alkoi hiukan hälvetä,
melkeinpä hämärsi. Hän oli nukkunut uneksimatta ja raskaasti, mutta
kylmä ja nälkä herätti nyt hänet. Nuotio oli melkein sammunut, ja
vahtikin istui ja näytti nukkuvan.

Olav nousi hiljaa ja läksi joelle. Hän aikoi yrittää juoda. Hän painui
polvilleen ammentaen kädellään — mutta hän oli nopeasti jaloillaan: hän
huomasi, että joku liikkui hänen takanaan. Ei ollut aikaa vetää miekkaa
— hän heittäytyi tulijaa päin ja tunsi puukon viillon kasvoillaan —
oli onni, ettei se osunut silmään. Mutta hän oli päässyt hyvin käsikö
toiseen ja puristi häntä kainaloonsa niin, että tämän huuto melkein
tukehtui. Puukko, ajatteli Olav, mutta ei voinut laskea irti, sitten
hän nosti polvensa, työntäen sen toisen kylkeen, tuskin huomaten,
että hän sai reiteensä iskun puukkoa vääntäessään. Mutta silloin sai
vieras otteen Olavista — ja puristaen toisiaan he nuhisivat ja painivat
pimeässä, koettaen kumpikin saada toisen viskatuksi jokeen. Miehen haju
ja lihaa ja verta olevan vastustajan luja, kiivas roiston-ote täyttivät
Olavin pohjattoman syvällä, lämmittävällä ilolla. Hän ponnisti ja
pinnisti — hänestä tuntui kuin hän koettaisi vihollisen hyökätessä
sulkea raudoitettuja portteja.

Nyt hän kuuli toistenkin olevan liikkeellä — samassa hän sai otteen
ja sai heitetyksi toisen, niin että ruumis ryski pensaissa. Olav veti
miekan esille juostessaan toisia vastaan — hän ei ajatellut itsekään,
että hän juoksi heitä päin eikä pakoon — tuossa ne olivat! Pimeässä hän
löi syrjään aseen — taisi olla kirves, iski, tunsi osuneensa, vieläpä
aikalailla, joku huusi ja tuupertui nurin niskoin; iskiessään uudelleen
hän tapasi vain tyhjää ilmaa ja juoksi edelleen. Kukkulalle oli liian
pitkä matka — hän otti vauhtia ja hyppäsi jokeen.

Polskittuaan vähän aikaa hän tapasi pohjan; kun hän ojentautui
suoraksi, hän seisoi vedessä vyötäisiään myöten, mutta pohja oli
liejuista, hän vajosi siihen. Sitten hän sai kiinni jostain,
ulkonevista oksista ja sitten juuresta, turve irtautui hänen polvensa
alla, ja multaa sekä kiviä ja mitä lienee ollut alkoi vieriä veteen —
samassa hän oli joen toisella rannalla. Takana huudettiin ja rähistiin
—.

Olav työnsi likomärän vaipan taaksepäin kietoen sen vasemman
käsivartensa ympäri, ryntäsi näreikköön, tunkeutui pensaitten läpi
miekka paljaana oikeassa kädessään — nyt hän vasta huomasi sen
haavoittuneen luultavasti vääntäessään puukkoa ensimmäisen hyökkääjän
kädestä, veri vuosi virtanaan. Tuon tuostakin hän pysähtyi hetkeksi
kuuntelemaan — toiset olivat varmaankin kukkulalla; näytti kuin ei
heillä olisi ollut halua lähteä häntä takaa-ajamaan, ehkäpä heidän
mielestään oli epävarmaakin pimeässä ja tiheässä metsikössä, — se
olikin viheliäistä metsää, vain orjantappuroita ja karhunvatukoita —.

Olav raivasi tiensä rinnettä ylös, suojellen parhaansa mukaan kasvojaan
vasemman käden ympärillä olevalla vaipallaan.

Mäelle päästyään hän joutui hetken kuluttua leveälle tielle, joka
näytti vievän laaksoon päin. Taivas oli jo alkanut sinertää ja tähdet
hävisivät ja kalpenivat, metsänkin pimeys alkoi vaihtua aamuhämärään.

Hän seisoi taas kuunnellen — metsän miehistä hän ei kuullut
pirahdustakaan, ei ääntä mistään muuta kuin jonkin pienen eläimen
rapinaa syvällä vaaleana hohtavien, kuivuneitten lehtien alla, tässä
oli suurta metsää, pyökkiä. Olav kulki nyt eteenpäin, mutta hitaammin,
ja nyt hän tunsi koko märän vaatekertansa painon sen takertuessa häneen
kävellessä — hän olikin märkä kiireestä kantapäähän, ja kuljettuaan
vähän aikaa rauhassa häntä alkoi palella jääkylmien vaatteitten
liimautuessa ruumiiseen.

Tavallaan se teki hyvääkin. Ihmeen selkeästi ja välinpitämättömänä hän
muisti koko sisäisten tapausten kiihkeän kulun, joka oli vienyt hänet
mukaansa illasta pimeimpään keskiyöhön — mitä sitten oli tapahtunut,
taistelu roistojen kanssa ja pako läpi orjantappuroitten oli ikäänkuin
avannut suuren kuilun hänen ja hänen selkeitten näkemystensä väliin.
Hän oli siitä selvillä, ettei hän äsken näkemäänsä ollut nähnyt _omin_,
sielussaan asuvin voimin, vaan että häneen oli virrannut ulkoapäin
valoa, ja siitäkin hän oli selvillä, että hän oli huutanut apua tätä
voimaa vastaan, vieläpä apua siltä taholta, mistä mies ei milloinkaan
turhaan apua pyydä taistellessaan totuutta vastaan — ja apua hän olikin
saanut. Hän tiesi myös, että jos hänellä sillä hetkellä olisi ollut
kyky sekä nähdä että tuntea selvästi, mitä hän oikeastaan oli tehnyt,
tuntea ei yksinomaan päällään, vaan myöskin sydämellään ‒ hän olisi
nyt luultavasti ollut epätoivoon sortunut mies. Mutta hän tunsi vain
helpotusta, ja hänen ympärilleen kireälle kietoutuva märkä vaate teki
hänet levolliseksi, kuten märällä purjeella sammutetaan tulta.

Hän pyyhkäisi kasvojaan ja huomasi niistä vuotavan verta ja niiden
saaneen metsikössä naarmuja sekä että oikean reiden sisäpuolella vuoti
verta. Vähän ajan kuluttua hän alkoi ontua, mutta jatkoi kulkuaan
— hänestä tuntui kuin hän ei voisi pysähtyä. Ja niin hän kulki
kulkemistaan pökerryksissä ja unissaan.

Aamun koitteessa alkoi usvaa kohota alangoista — äkkiä sumu ympäröi
hänet valkoisena ja tiheänä, peittäen taivaan sinen ja sammuttaen
viimeisetkin tähdet. Olav oli lopulla kulkenut puoliunissaan
kompastellen tuon tuostakin syviin pyörän raiteisiin, jotka olivat
syöpyneet tien ruohikkoon; nyt hän heräsi ihan täydelleen.

Kaikkialle kietoutuvassa, ääntä vaimentavassa sumussa näyttivät puut
kasvavan kaamean suuriksi. Olavin väsyneet aivot tajusivat sen — se
oli kuin viimeinen vilahdus siitä näkyjen maailmasta, johon hän oli
kietoutunut ja josta hän oli karannut. Se katosi yhtä nopeasti kuin oli
tullutkin.

Ruoho oli kasteen vallassa, se taipui harmaanvihmaisena ja painavana.
Tie kulki täällä suuria tammia kasvavassa metsässä ja hämähäkin verkot
puikkelehtivat ala-metsikön tiheikössä pensaasta toiseen. Olavia
vilutti siinä seisoessaan — ja lähtiessään taas liikkeelle ja eteenpäin
kulkiessaan hän tunsi, että oikea jalka oli jäykkä ja kipeä ja housut
verestä kankeat.

Jonkin ajan kuluttua hän joutui niitylle, jossa punaisen kirjavaa
karjaa kulki sumussa laitumella. Olav huusi vanhalle paimenelle,
mutta ei saanut ymmärrettävää vastausta. Vähän ajan päästä hän saapui
pienelle kyläkujalle ja täällä häntä neuvottiin, niin että hän joutui
Lontooseen auringon tunkeutuessa usvapilvien lävitse ja kaikkien
kirkonkellojen soidessa. Hän saapui kaupunkiin jostain itäportista
— hän oli tehnyt ulkopuolella suuren kierroksen. Olav ei katsellut
oikealle enemmän kuin vasemmallekaan, hän ontui puoliunissaan kaupungin
läpi repaleisena, pölyisenä kasvot verellä. Sillalta lautturi läksi
viemään häntä laivalle.

Toiset olivat saapuneet kotiin edellisenä iltana. Ne näyttivät
Olavin saapuessa ilostuvan. Hän sanoi joutuneensa joittenkin miesten
käsiin, jotka olivat metsässä ryöstää hänet, mutta hän oli päässyt
irti pimeässä ja sitten eksynyt Eikä siitä sen enemmän puhuttukaan.
Mutta kun Galfrid auttoi häntä pesemään hyytynyttä verta ja Leif toi
vesiastian, ei poika malttanutkaan olla virkkamatta:

»Siis sinä, Olav, palasitkin kotiin loppujen lopuksi verissäsi, enkä
minä», naurussa oli pientä ivaa.

»Niinhän saattaa käydä —», Olav kohautti olkapäitään,

Galfrid kääri käden ja sitoi reiden. Toiset haavat olivat vähäpätöisiä.

Olav pysytteli laivassa suurimman osan sitä viikkoa, minkä he vielä
olivat Lontoossa. Sitten he purjehtivat kotiin.




V.


Olav purjehti kotiin Oslon vuonoa myöten eräänä aamuna raikkaassa
pohjatuulessa; oli säteilevän sininen aurinkoinen päivä ja vuono
aaltoili tummana valkoisin hyökyharjoin. Pitkin vuonon rantamia hohti
ja loisteli metsän joka puu; tuuli riisteli koivujen latvoista niitten
ensimmäisiä kellertäviä lehtiä. Laineet syöksähtivät valkoisina
riutoille ja saarille, joissa harmaan kallion koloissa kasvoi
keltaista, auringon paahtamaa heinää — ja Olavista tuntui kuin hänen
päälleen pirskahtelevat ja kastelevat aallotkin olisivat kotoisempia ja
parempia, aivan toisenlaisia kuin aavalla merellä. Hän istui jälleen
oman veneensä peräsimessä. Kauan hän olikin ollut poissa kotoaan.
Hestvikenissä oli kaikki paikoillaan, sanoi Arnketil. — Olav huusi
veneen keulaan Eirikille, joka oli noussut jotain ottaakseen ja oli nyt
tuupertumaisillaan tuhdon yli veneen painuessa aallon pohjaan.

Kylläpä se poika oli kasvanut. Eirik oli tullut Arnketilin mukana
kaupunkiin isäntää vastaan, mutta Olavilla ei ollut aikaa jutella
paljonkaan heidän kanssaan Oslossa viipyessään jonkin päivän,
ja sitäpaitsi oli Eirik lakkaamatta kiusannut häntä utelemalla
kaikenlaista isän Englanninmatkalta. Olav ei itse ollut niinkään
tyytyväinen sen tuottamaan hyötyyn; voitto oli suurimmaksi osaksi
mennyt kuluihin, eikä häntä nyt enää haluttanut siitä sen enempää
puhua. Olav oli ihmeekseen huomannut pojan vastailevan rumasti ja
ylimielisesti — pojalle ei näyttänyt tehneen hyvää maleksiminen koko
kesän kenenkään häntä kasvattamatta. Mutta purjehtiessaan nyt kotiin
tuttua reittiä, Haa-öj ja Hougsviken-salmi edessään, teki hänen
mielensä unohtaa Eirikin rumat tavat ja kohdella poikaa ystävällisesti.
Kun sitten Eirik tuli hajasäärin perälle asettuen istumaan tuhdolle
isän eteen nyökäytti tämä. Eirik kertoili innokkaasti jostain
paikkakunnalla Jaakopinmessun iltana tehdystä murhasta — ja hänen oli
itsensä pitänyt ratsastaa Baardin kera Skikkjustadiin käräjille. Olav
nyökäytti välinpitämättömänä — hän ei tuntenut enemmän murhattua kuin
murhaajaakaan; he olivat ulkopitäjän irtolaismiehiä, jotka olivat
palvelleet jossain pohjoisessa metsämaan talossa.

Ja Fager oli saanut kaksi vasikkaa, Eirik jatkoi.

»Olipa se uutinen!» Olav naurahti.

»Ja Ragna sai kaksi poikaa Knuutinmessun iltana —»

»No sepä ei ollut niinkään onnellista», Olav arveli hymyillen. »On
siinä lasta — ja Ragna on yksin niiden kanssa.» Ragna, karjakko, oli
jäänyt uudenvuoden maissa leskeksi ja hänellä oli tytär ennestäänkin.

»Mutta Cecilia oli pitämäisillään huolta siitä, että ne vähenisivät»,
Eirik virkkoi vallattomasti. »Cecilia piti niin paljon kaksosista.
Ja eräänä päivänä Ragnan ollessa ulkona oli Cecilia mennyt sisään
niiden luo ja tupannut toisen suun täyteen kallioimarretta sitä muka
lohduttaakseen. Lapsi oli menettämäisillään henkensä.»

Olav pudisti hymyillen päätään.

Veneen laskiessa laituriin hyppivät hänen koiransa pitkin laiturin
laitaa ulvoen ja ulisten ilosta. Sitten hän nousi omalle sillalleen,
tervehti väkeään kädestä pitäen koirien hypellessä vinkuen, irvistellen
ja nuoleskellen hänen kasvojaan.

Liv työnsi Ceciliaa esille! Lapsi oli puettu ahtaaseen haalistuneeseen
hameeseen, mutta se heloitti auringossa hiukset hohtivat kuin ilmava,
hopeanhohtoinen pilvi hänen valkeitten, pyöreitten pikku-kasvojensa
ympärillä. Tyttö oli terveen näköinen, vaikka hänen ihonsa olikin niin
valkoinen — se näytti raikkaalta kuin kedon kukka — ja harvinaisen
suuret silmät olivat aivan harmaansiniset tai vihertävät kuin merivesi.
Hän tuijotti isän silmiin vähän vieraasti tämän kumartuessa hänen
puoleensa juttelemaan. Sitten Olav tarttui tyttärensä käteen ja talutti
häntä astellessaan taloa kohti koirat ympärillään ja talon väki
jäljessään.

Hän kulki polkua ylös pitkin viljapellon laitaa. Tähkät kohosivat
valkoisina, se oli kaunista ja Olavin mieli oli kevyt: tänä vuonna ei
ollut paljon rikkaruohoakaan. Tuntui kuin hänen elämänsä olisi jollain
salaisella tavalla kytketty tähän viljapeltoon. Mutta se olisi pitänyt
leikata jo ennemmin, nyt tuuli oli sitä jonkin verran pilannut.

»Sanovat sinulla olevan minulle suuria lahjoja, isä», Cecilia kuiskasi,
ja ne olivat lapsen ensimmäiset sanat.

»Jos niin sanotaan, niin täytynee sen olla totta», isä vastasi
hymyillen.

       *       *       *       *       *

Hän istui illalla isännän paikallaan, kädet tuolin käsinojalla
kiiltäviksi kuluneitten miehenpäitten päällä ja nojaten niskaansa
seinähirsiä peittävään, vanhaan vaatteeseen. Ajatuksessaan hän kertasi
kaiken, mitä hän oli päivän mittaan nähnyt ja järjestellyt silmien
huomaamattaan seuratessa lieden liekkien leikkiä pirtin savuttuneilla
seinillä.

Selittämätön mielihyvän tunne ja jonkinlainen tulevaisuuden odotus
täytti hänen mielensä. Ne eivät edes muodostuneet ajatuksiksikaan —
mutta ensimmäisen kerran hän huomasi ilman tuskaa, että Ingunn oli
poissa. Pelkkä tyhjyys jo tuntui hänestä ruumiilliselta levolta,
kuten haavan parannuttua, kun kipeä ja pakottava kohta on poistettu.
Tuskin Olav sitä itsekään huomasi, mutta sinä yönä, vieraan naisen
puutarhassa, häneltä oli hävinnyt halu ajatella Ingunnia. Häpeä
seikkailusta oli jollain lailla tartuttanut sen yhteyteen liittyvät
muistot.

Liv tuli sisään, käänsi hahlan patoineen syrjään, puuhaili tulen
ääressä. Sanomattoman ruma, Olav ajatteli, käsittämätöntä, miten rengit
viitsivät hänen kanssaan — mutta näkyivätpä vaan sen tehneen —.

»Sinäpä olet tänä iltana myöhäinen illallisemme puuhissa, Liv», hän
virkahti ja tyttö naureskeli onnellisena, kuten hänen tapansa oli,
kunhan isäntä hänelle sanankin sanoi.

Ovi oli raikkaan ilman vuoksi avoinna aivan ulos asti — ulkoa kuului
koron kopinaa kallioon. Sitten pistihe Cecilian vaalea pää näkyviin
eteisen mustasta oviaukosta. Olav katseli häntä hänen kiivetessään
kynnyksen yli. Lapsi meni lieden luo — valo hohti hänen punaisessa
puvussaan ja vaaleassa tukassaan hänen siinä seisoessaan ja poimiessaan
lieden reunalle tipahtaneita jyväsiä.

»Tule tänne, Cecilia», kutsui isä lempeästi.

Lapsi tuli ja pysähtyi hänen viereensä.

»Oletko sinä, isä, piilottanut nyt minun paternosternauhani?»

»Olen.» Olav tarttui häneen aikoen nostaa hänet syliinsä. Mutta lapsi
pujahti pois ja meni jälleen lieden luo.

Jyväset pomppivat padassa ja päästivät lyhyitä höyrypussahduksia. Olav
iloitsi saadessaan puuroa ja olutta — keitettyä ruokaa hän ei ollut
maistanut kotoa lähdettyään.

       *       *       *       *       *

Hän käveli pihamaalla tuokion ennen maata menoaan. Tuuli oli
illansuussa vaimennut, vuono kohisi ja solisi mäen alla kaislistossa.
Ulkona oli pimeää, ja tähdet tuikkivat kirkkaasti, aamuyöstä saattoi
maan vetää kuuraan. Olav läksi karjakartanolle päin. Tallin seinään
tuntui pientä töminää hän pysähtyi hetkeksi, avasi oven ja astui
sisään, meni tamman luo ja jutteli sille. Hän veti syvin henkäyksin
pistävää, lämmintä tallin tuoksua.

‒ Itäpuolella, riihen takana, hän seisahtui taas hetkeksi — kuunteli
laaksopuron heikkoa, syksyistä solinaa ja katseli loistavia tähtiä
mustan metsäharjun yllä. Alhaalla hän näki vaalean viirun siinä kohtaa,
missä meri huuhtoi vuoren juurta. Laaksossa kuulsivat vaalenevat
vainiot pimeän vaipan alla.

Jumala, välähti äkkiä hänen mielessään — hän katseli suurta tähteä,
joka loisti aivan kuusen latvojen tasalla. Hänen mieleensä johtui se
tähtikirkas yö Englannissa, jolloin hänet pysäytettiin ja hänelle puhui
Ääni, jota tottelemattomuuden valinnut mies ei haluakaan muistella.
Hän oli tehnyt valintansa ja nyt hänestä tuntui kuin hän olisi paennut
ja piiloutunut, ryöminyt yön pimeässä vaaleana ja kypsänä kohoavan
viljavainion turviin; hän painui kylmänkalseaan maahan ja piiloutui
sinne —.

Sitä paitsi oli totta mitä sanottiin, täällä Hestvikenissä oli kumman
kuollutta. Vanhat ihmiset sanoivat Olav Puolipapin karkoittaneen
pois kaikki haltiat ja maahiset — paitsi yhtä — sille hän ei voinut
mitään. Kukaan ei tiennyt tarkoilleen mikä se sellainen oikeastaan
oli — se oleili enimmäkseen joensuussa, sillan korvalla ja muistutti
jättiläismäistä metsäsikaa, jolla oli vain kolme jalkaa. Se ei tehnyt
hyvää enemmän kuin pahaakaan. Epäselvästi toivoi Olavi, että täällä
olisi saanut olla enemmän elämää —.

Sitten hän asteli hiljakseen takaisin pirttiin päin, meni sisään ja
kävi vuoteeseen.

— Hän oli juuri nukkumaisillaan, kun eräs asia pujahti mieleen —
Liv. Entäpä, jos paikkakuntalaiset alkaisivatkin epäillä että hän
oli syyllinen. Hän heräsi täydelleen ja valahti kuumaksi — hän oli
aina tuntenut suurta vastenmielisyyttä tuota matalaa, kevytmielistä,
sammakon näköistä tyttöä kohtaan ja nyt hänestä tuntui, että hän
kärsisi vaikka mitä mieluimmin kuin että joku luulisi hänen olleen
sellaisia puuhissa —. Tällä kertaa täytyy hänen saada hänet naitetuksi
ja pois talosta — eiköhän Arnketil ollut läheisin korjaamaan häntä
—. Olav makasi kauan valveilla, saman nakertelevan rauhattomuuden
kiusaamana —.

Seuraavana päivänä hän puhui Liville. Tyttö vääntelihe, tirskui
rumasti, mutta lopuksi hän myönteli, että lapsi saattaa olla
Arnketilin. Ensin hän ei näyttänyt tulleen erikoisen iloiseksi, kun
Olav sanoi aikovansa auttaa heitä naimisiin, Mutta sitten hän muutti
mieltään, kiitteli ja ylisteli häntä — Olav huomasi hänen arvelevan,
että nyt hän ja Arnketil jäisivätkin talon isännän apulaisiksi. Hän
sanoi lyhyesti, ettei se ollut hänen tarkoituksensa; hän auttaisi heitä
oman kodin hankinnassa.

Mutta miten se kävisi päinsä, sitä ei Olav itsekään tiennyt;
vuokralaisista ei kukaan ollut halukas muuttamaan. Rundmyr oli ainoa
paikka, jossa ei asunut ketään —.

Olav oli sitä viljellyt Torhild Bjørnintyttären ja hänen siskojensa
puolesta siitä asti, jolloin tämä joutui Hestvikeniin. Pellot olivat
jääneet hoidotta vähän kerrassaan, sillä hänellä ei mielestään
ollut varaa niiden kunnossa pitoon; Olav piti maita laituminaan, ja
rakennukset olivat tyhjinä. Silloin tällöin vietti siellä joku Bjørnin
ja Gudridin vanhemmista pojista jonkin viikon — he tulivat äitiinsä,
olivat säälimättömiä ja heidän olevan epäluotettaviakin. Vanhin
heistä, Egil, oli yli kahdenkymmenen; siitä asti, jolloin Olav oli
rikkonut sisarpuolta vastaan, oli tämä apua tarvitessaan maleksinut
Hestvikenissä — vaatinut yhtä ja toista aivan kuin olisi kaikkeen
oikeus; hän käyttäytyi parempisäätyisen miehen poikana ja senpä vuoksi
tarvittaisikin aika paljon ennenkuin voitaisi sanoa Olavin sovittaneen
suvulle tuottamansa häpeän. Olav myöntyi siihen, vaikka hän olikin
aikanaan suorittanut veljille täydet sovintorahat ja huolehtinut hyvin
Torhildista ja lapsesta — mutta Egil ei tainnut olla milloinkaan
sisarpuolensa luona. Olav tuli siihen tulokseen, että hän kenties
voittaisikin ostaessaan nyt Rundmyrin — silloinhan hän pääsisi Egilin
naapuruudesta.

Mutta kun Olav kutsui Arnketilin luokseen, ei hän saanutkaan puhuttua
tälle asiasta. Mies oli täydellinen köyhyyden ja kurjuuden esikuva:
pitkä ja laiha ronkelo, raajat veltot ja liian pieni pää pitkän,
laihan ja suonisen kaulan päässä, kurkunpää suurena ja ulkonevana.
Hänen kasvonsa olivat likaisen harmaat eikä hänen ikäänsä ollut
helppo arvata, mutta hän ei voinut olla muuta kuin kuusi—seitsemän
kolmatta, sillä hän ei ollut vielä täysikasvuinen tullessaan Olavin
palvelukseen. Arnketil oli niin hölmö, että häneltä varmasti puuttui
jotain järjenjuoksussa; hän oli kuitenkin tavallaan kunnon työmies ja
hän oli aina palvellut Olavia uskollisesti — kunnes hän joutui Livin
pauloihin —, sillä tämä sai hänet sekä näpistelemään että valehtelemaan
isännälleen; vaikka tyttökään ei ollut järjellä pilattu, oli hän
sellaiseen sentään aika taitava. — Ja niin kävi Olavin sääliksi
ihmis-parkaa, eikä hän puhunut hänelle mitään koko naimisiin menosta.

Mutta pari päivää myöhemmin Olav tuli illalliselle väsyneenä ja
märkänä, ja Liv kuljeskeli ruokavateja kanniskellen — hänen jouduttuaan
emännyyttä hoitamaan ei ruoka tahtonut milloinkaan tulla pöytään. Eirik
oli istuutunut kauas penkin alapäähän Arnketilin viereen; heillä oli
jotain hauskaa, niin että he koettivat tuijottaa sylissään oleviin
ruokakuppeihin — ja sentään he tuon tuostakin purskahtivat nauramaan,
niin että liemi roiskahti sekä Eirikin suusta että sieraimista. Silloin
ei Arnketilkaan voinut pidättäytyä, hän nauroi, ruoka meni väärään
kurkkuun, hän yski ja nauroi ja köhi niin, että kyynelet virtasivat
pitkin poskia, ja nyt... Eirik nauroi vallan hillittömästi.

Olav kääntyi kiivaasti; silloin Eirik ponnahti ylös, ryntäsi ulos
naurusta ulvoen, mutta Arnketil pudotti ruokakuppinsa lattiaan ja
räjähti täyteen nauruun, Liv seisoi ja tirskui tietämättä edes mistä
tällainen mahdoton ilo sai alkunsa.

Illallisen jälkeen Olav kutsui Arnketilin kanssaan ulos ja puhui
hänelle naima-päätöksestään. Arnketil myöntyi ja tuntui tyytyväiseltä.
Olav tunsi taaskin sääliä häntä kohtaan — herra ties minkälaiseksi
elämä tulisi Rundmyrissa; olemaan moisen pariskunnan käsissä. Mutta sen
täytyi mennä parhaansa mukaan ja apuahan he saisivat tarvittaessa — —.

— Olav makasi yöllä miettien — entäpä jos hän sentään antaisi heidän
jäädä tähän. Mutta sitten se tuntui mahdottomalta. Liv oli hoitanut
tehtävänsä yksinkin ollessaan huonosti. Jos nämä kaksi nyt jäisivät
tähän lapsineen, parine lehmineen ja pikkukarjoineen — kylläpä kävisi
aikalailla rauhattomaksi. Sillä Ragnaa kolmine lapsineen hän ei voisi
lähettää pois; hän oli kunniallinen nainen ja rehellisen miehen leski.
Ja häntä näkyi seuraavan karjaonni —.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä iltapäivällä Olav otti pienimmän veneen ja souti
vuonon poikki.

Tunturien yli olikin pitempi matka kuin mitä hän muisti. Hän pysähtyi
tuon tuostakin — epävarmana tiestä. Mutta hän ei halunnut kyselläkään.

Ilma sinersi tyynenä, taivas oli raskaitten pilvien peitossa, mutta
silloin juuri kilotti aurinko pilven lomasta, niin että havumetsä
hohti tummanvihreänä ja keltaiset lehdikot saivat ihmeellisen
väriloisteen raskasta, mustansinistä ilmaa vasten. Haavat värisivät
hiljalleen vahankeltaisine lehtineen ja latvat olivat jo täällä
ylhäällä harvenneet, niin että niiden alla kulkeva tie oli keltaisenaan
pudonneita lehtiä. Metsämaa uhosi kosteutta, kuten aina syksyllä,
vaikkapa olisi poutakin.

Vihdoin Olav tunsi seudun. Suuren suon takana, joka oli punaisenaan
kanervia ja jossa vaaleanharmaa suovilla ympäröi suonsilmiä, oli
Auken raivattu tila. Metsätöyrämän kautta hän joutui veräjälle ja
näki keltaiset vastapiilutut rakennukset kivisellä penkerellä, sen
alapuolella levisi pellon sarkoja, joilla vilja oli kuhilailla.

Tie kulki pellon piennarta ja suuren kiviröykkiön sivu. Polku kääntyi
ja sen keskellä Olav näki edessään lapsen, parivuotiaan pojan, jonka
vaaleankellervä tukka kihartui niskassa. Hän puuhaili kivikossa
vattuja poimien. Huomatessaan vieraan hän kääntyi. Poika oli pistetty
pellavahousuihin, jotka olivat aivan liian suuret, kannattimet oli
sidottu ristiin kainaloitten alle, paksu paita pullotti esille sen
lomista sekä edessä että takana vallan hassunkurisesti. Mutta siitä
huolimatta saattoi huomata, että lapsi oli harvinaisen kaunis.

Olav seisoi hetkisen hiljaa ja poika katseli häntä, kunnes hänen
pienet, marjantahrimat kasvonsa alkoivat vetäytyä itkun mareeseen. Olav
katseli ympärilleen ja silloin hän huomasi Torhildin — tämä suoristihe
kypsässä viljapellossa. Torhild katsoi sinnepäin — laski sirpin
kädestään, irroitti huivin, joka oli valahtanut niskaan ja solmi sen
päähän. Hän oli puettuna samoin kuin Olav oli aina nähnyt hänet työssä
ollessa, nilkkoihin asti ulottuvaan, vaaleanharmaaseen rohdinpaitaan,
jota kudottu vyö kiinnitti vyötäisillä. Kömpelöt kengät oli paljaissa
jaloissa. Hän ei ollut sen enempää nuoremman kuin vanhemmankaan
näköinen kuin entisinäkään vuosina, minä Olav oli hänet tuntenut, mutta
nyt astellessaan häntä kohti voimakkaana, sorjana ja suorana sirppi
kädessään hän oli Olavin silmissä kaunis.

He tervehtivät toisiaan hiljaa. Torhild virkkoi:

»Tämäpä oli odottamatonta — oletko sinä täällä kävelemässä tänään?»

»Olen, minulla oli tänne asiaa —»

Torhild laski sirpin kivelle, kumartui ja nosti pojan syliinsä.

»Tämän näköinen hän on», hän sanoi ikäänkuin itseään puolustaen, »mutta
täällä on niin paljon käärmeitä, etten uskalla hänen antaa kulkea
avojaloin —»

He kulkivat yhdessä taloa kohti.

Sisälle päästyään Torhild kehoitti häntä istumaan: »— eiköhän sinun
ole jano?» Hän toi haarikalla vaahtoavaa olutta ja toivotti hänet
tervetulleeksi. »Minä tein olutta Mikonpäiväksi.»

Olav istui, hän tunsi jälleen saman miedon ja hienon kuivuneitten
kukkaseppelten tuoksun; sellaisia kukkia oli Torhildilla ollut aina
kesäisin tapana ripustella huoneisiin syöpäläisiä karkoittamaan.
Sillä aikaa Torhild oli tullut esille sängyn päädyn takaa: hänellä
oli yllään viheriäksi värjätty mekko työpukunsa päällä ja vyöllään se
kuparihelainen vyö, jota hän tavallisesti piti pikku-pyhinä. Sitten
hän istuutui pojan kanssa ja puki hänet. Sitä tehdessään hän kyseli
Hestvikenin väkeä, Eirikin ja Cecilian vointia ja vuodentuloa.

Olav kertoi olleensa kesällä ulkomailla.

»Niinhän minä olen kuullut. Sinä oletkin ollut oikein pitkällä
matkalla. Kyllähän sen tiesikin — sinä halusit katsella vähän maailmaa
tultuasi vapaaksi mieheksi.»

Torhild toi vieraalle ruokaa ja tämän syödessä hän seisoi jonkin matkan
päässä lapsi käsivarrellaan. Olav ei voinutkaan olla sanomatta alas
katsellen:

»Hän on suuri ikäisekseen, — kahden vuoden vanha vasta?»

»Suureksihan häntä sanotaan.» Äiti kumartui ja hyväili poskellaan
lapsen poskea. Mutta nyt poika alkoi väännellä ja ponnistella, hän
tahtoi pois ja äiti laski hänet lattialle. Poika meni vieraan luo,
seisoi ja katseli häntä hetkisen. Mutta sitten muistui hänen mieleensä
jokin tärkeämpi asia, hän tallusteli nurkkaan, istuutui ja alkoi
leikkiä jollain.

Olav pyysi Torhildia istuutumaan: »Minulla on sinulle asiaa.» Tämä vei
ruokakupin pois. Sitten hän istui lieden laidalle Olavia vastapäätä,
katseli häntä kädet helmassa Olavin selittäessä asiaansa.

»Minun täytyy neuvotella tästä veljieni kanssa», hän sanoi Olavin
puhuttua. »Asian laita on sellainen, että onhan sinulla oikeus
odottaakin minun tekevän tässä asiassa sinun mielesi mukaan; ja samaa
voit odottaa meiltä muiltakin. Mutta minä vain arvelen, lieneekö oikein
viisasta sinun asettaa sellaista väkeä kuin Anki ja Liv asumaan niin
lähelle omaa taloasi.»

»Olen minä sitä itsekin ajatellut. Sinä tietysti ajattelet sitä, että
he ovat jonkin verran epäluotettavia. Tokkopa sentään siinä ajan
mittaan niin paljon menee, etten sitä jaksaisi kärsiä köyhtymättä. Enkä
minä näe mitään muuta neuvoa.»

Torhild lupasi silloin neuvotella veljiensä kanssa.

Sitten he läksivät ulos katselemaan ympäristöä. Torhild kantoi kiulua
— hänellä oli kaksi lehmää ja hieho laitumella metsässä aivan aidan
takana. Hänen lypsäessään Olav nojasi aitaan häntä katsellen; he
juttelivat karjasta ja ilmasta ja sen sellaisesta. Bjørn-poika tuli
sinne ja tahtoi nousta aidalle nähdäkseen äidin; Olav tarttui häneen
ja auttoi häntä; hän jäi siihen poika käsissään juttelemaan Torhildin
kanssa kuten ennenkin.

Metsästä tuli kolme puolikasvuista lasta tuoden lehtikerppu-kuormaa;
kaksi poikaa veti ja tyttö työnsi takaa. Ne olivat Kaare ja Rannveig,
Torhildin nuorimmat sisarpuolet. Olav tervehti, he olivat kasvaneet
Hestvikenissä.

Kolmas oli pitkä, hontelo, vaaleaverinen poika, jolla oli, kihara tukka
ja pitkä, litteä leuka; hän oli typerän näköinen; mutta Torhild sanoi
hänestä olevan suurta hyötyä: »Tämä Ketil on minun isäntärenkini».
Hänet oli löydetty maantien varrelta ristin juurelta tästä pohjoiseen
nelisentoistavuotta sitten vastasyntyneenä, ja ne vanhukset, jotka
olivat Jumalan tähden ottaneet hänet suojaansa, olivat nyt kuolleet; ja
niin hän oli nyt täällä Aukenissa.

He läksivät taloa kohti jälleen ja Olav arveli, ettei hän ollut koko
tänä vuonna nähnyt missään niin kaunista viljaa kuin täällä Aukenissa.

»Sittenhän minä saankin lähettää sinulle vakallisen kylvösiementä»,
Torhild virkkoi hymyillen hiukan. »Jos sinulle kelpaa sellainen lahja
minulta.»

»Kiitos, mutta sehän on liian paljon.»

Lapset istuivat tuvassa syömässä heidän sisään tullessaan. Torhild
sanoi heille, että he saisivat nukkua tulevana yönä aitassa: »— me
olemme saaneet pitkämatkaisen vieraan.»

He läksivät heti pois, ja Torhild otti arkustaan pieluksen ja kaksi
peittoa, joihin oli kudottu tähtiä, ja aikoi tehdä vuodetta.

»Älä vaivaudu minun vuokseni», Olav virkkoi hiljaa. »Minun täytyy
palata vielä tänä yönä Hestvikeniin.»

Torhild seisoi mieheen selin. Hän oli hetkisen vaiti, sitten hän
virkkoi:

»Polku rantaan on huononlainen. Ja pimeä tulee pian.»

»Niin. — Tuskinpa minä sentään voin täällä tämän kauemmin viipyä —.»

»No, jos niin on, että sinun täytyy vielä tänä yönä soutaa vuonon
poikki — täytynee sinun kai lähteä.»

Olav nousi, otti vaippansa ja keihäänsä. Hän meni Torhildin luo ja
ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi.

»Täältä lähtee jalkapolku —. Minä lähden kanssasi.»

Torhild nosti syliinsä lapsen, joka istui lattialla helistellen
puukupissa kiviä ja laski hänet vuoteeseen. Sitten hän läksi yhdessä
Olavin kanssa.

Päivän ihmeellinen tummansininen kajastus oli muuttunut harmaaksi
hämäräksi, ja joku sadepisarakin tipahteli; mutta kun Olav kehoitti
häntä lähtemään sisään, Torhild vastasi, ettei siitä sen kummempaa
sadetta tulisikaan. Hän asteli Olavin edellä etelään pellon poikki
purolle, joka erotti Aukenin ja päätilan maat toisistaan. Saavuttuaan
kartanon alueelle hän odotti, ja he kulkivat rinnan eteenpäin pellon
piennarta, jossa sarat levisivät leikattuina ja sänkisinä harmaan
taivaan alla.

»Kenen sinä olet ottanut Livin tilalle Hestvikeniin emäntäpiiaksi täksi
talveksi?» Torhild kysyi.

»Minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta katsella ketään», Olav vastasi.
»Mutta ehkäpä siihen keino keksitään —.»

Torhild kulki hetkisen ääneti. Sitten hän sanoi ikään kuin
hengästyneenä:

»Olav — kuka naisista — niistä, joita sinä tunnet — olisi sinun
mielestäsi siihen toimeen sopivin?»

Olav ei vastannut. Silloin hän virkkoi kovemmin:

»Kenen sinä luulisit enimmän huolehtivan sinun parastasi ja palvelevan
sinua koko voimallaan, uskollisemmin kuin muut naiset?»

Olav vastasi käheästi:

»Kyllähän sinä tiedät minun tietävän kuka se on.»

He jatkoivat matkaa, sitten Olav virkkoi:

»Mutta ymmärräthän sinäkin sen. Tuskinpa kauankaan kestäisi ennenkuin
—. En minä voi pyytää sinua palaamaan sellaisiin — kunniattomiin
oloihin.»

Torhild vastasi hiljaa:

»Minä olisin tyytyväinen sellaisiin oloihin — sinun luonasi, Olav.»

He kulkivat jälleen hetkisen. Sitten Olav sanoi kiivaasti:

»Ei. Minä en tahdo, että sinä kärsisit minun takiani vielä enemmän
pahaa kuin mitä sinä jo olet kärsinyt, ja täällä Aukenissa olette te,
sekä sinä että poika parhaimmassa turvassa. Minä olen tänään nähnyt
siksi paljon, että arvelen sinun täällä hyvin selviävän, Torhild.»

»Kyllähän minä selviän.» Olav kuuli Torhildin hymyilevän.

»Enhän minä ole kiittämätön, Olav. Mutta en tiedä — ellei se olisi
koskenut häntä, joka makasi vuoteessa sairaana ja kykenemättömänä ja
jolle me teimme vääryyttä — enpä luule, että minulla olisi ollut paha
olla viimeisenä talvena, jonka elin Hestvikenissä.»

Olav pudisti päätään. Samassa he saapuivat metsänrantaan veräjälle.

»No, nyt et sinä eksy enää», sanoi Torhild. »Tätä polkua myöten on
paljon helpompi löytää venetalaalle kuin sitä, jota sinä tulit.»

Olav ojensi hänelle kätensä sanoen hyvästi.

Olav katseli naista — päivän viime säteitten valossa erottautui hänen
soikeitten kasvojensa vaalea pyöreys ja hänen ruumiinsa korkeapovinen
solakkuus; häntä saattoi luulla vielä aivan nuoreksi. Vuono lepäsi
alhaalla metsän varjossa kuolleena ja synkkänä raskaan syystaivaan
alla; vastaranta sulautui mustanpuhuvana sadesumuna.

Hänet valtasi voimakas halu ottaa Torhild. Pudonneet lehdet hohtivat
metsässä kanervikon nyökkyvien latvojen päällä — Torhildin pirtissä
hehkui lieden lämpö kodikkaasti, poikanen nukkui —. Kotimatka-ajatus
täytti hänet vastenmielisyydellä.

Hän tunsi Torhildin seisovan ja odottavan.

Sitten hän toivotti hyvästit, kääntyi ja läksi nopeasti rinnettä alas.

Hän pysähtyi metsän halki polkua astellessaan tuon tuostakin
aatoksissaan. Oli jo vallan pimeä hänen saapuessaan rantaan. Hän pääsi
veneensä luo siihen, missä se oli rannalle vedettynä, aikoi työntää
sen vesille, mutta jäikin seisomaan veneeseen nojaten, tuijottaen yön
pimeään.

Olav ei tiennyt itsekään, mikä hänet oli ajanut Torhildin luota —
mutta hänen oli täytynyt. — Yhtäkkiä hän huomasi, että satoi — hän ei
ollut huomannut, milloin se oli alkanut, mutta nyt se solisi tuhansina
pisaroina vuonon kalvoon; hänen takanaan se rapisi ja virtaili
lehtimetsässä.

Seisoessaan siinä pimeässä syyssateen kastelemana hän tunsi sielunsa
syvyyksissä olevansa sidottu olemaan yksin, kuin jos hän olisi tehnyt
munkkilupauksen — se vain erona, ettei hänen omalla tahdollaan ollut
sen kanssa mitään tekemistä. Täytyi olla niin, tahtoipa tai oli
tahtomatta. Hänen elämänsä oli muodostunut kuin tiettömässä erämaassa
kulkemiseksi, hän ei nähnyt tietä eikä polkua ja hänen täytyi jatkaa
ypö yksin matkaansa —.

Hän sai veneen vesille, pohjan rapina rannan hiekkaan ja airon
läiskähdykset niitä veteen laskiessa herättivät hänet. Sade yhä valui
virtanaan. Tuon tuostakin hän katsoi olkansa yli toista, mustaa rantaa,
ettei kulkisi liian kauas.

Torhild — hän tunsi tätä ajatellessaan sydäntänsä kouristavan. Mutta
oli sääli, että isä oli saattanut tyttären sellaiseen asemaan. Ellei
Bjørn Egilinpoika olisi menettänyt koko omaisuuttaan ja nainut
sitten sellaista Gudridia ja saattanut kaikki lapsensa köyhyyteen ja
palvelijan asemaan —. Olavissa heräsi siinä soutaessaan kiukku Bjørniä
kohtaan, joka oli saattanut tyttärelleen sellaisen kohtalon. Sukunsa ja
syntyperänsä vuoksi olisi Torhild voinut joutua hyviin kunniallisiin
naimisiin.

Olav ymmärsi puolittain, että hänen mielessään oli tapahtunut muutos.
Jouduttuaan katselemaan onnettomuutta kasvoista kasvoihin hän ei
milloinkaan ollut joutunut edes kiusaukseen pyrkiä osastaan tai
omasta syyosuudestaan eroon, hän ei milloinkaan ollut pelännyt nostaa
harteilleen omaa taakkaansa, vieläpä enemmänkin, jos joku heikompi
yritti laskea taakkansa hänen kannettavakseen. Nyt hän etsi jotakuta,
jonka niskoille voisi vierittää syyn näistä vaikeuksista, joihin oli
joutunut —.





II

ERÄMAA




I.


Vuosi Olav Auduninpojan ulkomaanmatkan jälkeen oli eräänä
varhais-kevään aamuna käräjät Haugsvikissä ja Eirik oli saanut olla
siellä isänsä kanssa. Mutta poislähtiessä sattuikin niin, että
rynjuliläiset läksivät Olavin veneessä ja Eirikin piti tulla toisessa
aluksessa.

Hän tuli vasta iltapäivällä — pienessä purjeveneessä, joka oli tupaten
täynnä keskenkasvuisia poikia. Ragna tuli isännän luo ja kysyi, eikö
lapsille, joista monet olivat kauempaa pitäjältä, saisi tarjota ruokaa
ennen heidän kotiin lähtöään. Kyllä, Olav vastasi.

Pojat tulivat sisään ja Olav vastasi nyökäyttäen heidän
tervehdykseensä. Sitten hän läksi ulos, sillä häntä ujostutti, samoin
kuin kaikki pitkin penkkejä istuskelevat lapset näyttivät vierastavan.

Hän seisoi tallin ovella poikalauman tullessa pirtistä. Mutta lapsilla
ei näyttänyt ensinkään olevan kiire pois; he jäivät pihamaalle —
jotkut maleksivat rakennusten väliä sinne tänne, pari, kolme yhdessä,
nuuskivat ja katselivat joka nurkan; toiset pysyttelivät suuremmissa
joukoissa, puhelivat ja naureskelivat ja kiusoittelivat pikkuisen
toinen toisiaan; mutta se oli vain kaikki leikkiä ja hyväntuulisuutta.

Olav jäi paikoilleen, sillä häntä ei haluttanut kulkea hälisevän parven
sivuitse. Oli kylmä auringon laskettua ja nuoret, terävät poikain-äänet
kajahtelivat kirkkaasti hiljaisena kevät-iltana.

Rakennusten pohjoisella seinämällä oli vielä lunta, ja pojat alkoivat
lumipallosodan. Olav ei sen enempää heitä tarkannut, mutta joukossa
oli eräs, joka pisti silmiin; hän oli pisin joukosta ja tavallaan
kauniskin, punainen ja valkoinen kuin veri ja lumi, tukka pitkä ja
sileä, oljenkeltainen. Eirik pysytteli koko ajan sen pojan rinnalla ja
auttoi häntä.

Mutta vähän ajan kuluttua Olav huomasi, että muut pojat olivat
yhtä puolta ja taistelivat Eirikiä vastaan, he viskelivät häntä
lumipalloilla ja sulkivat häneltä tien lumikasalle, niin ettei hän
päässyt heitä vastustamaan. Pitkä poika seisoi katsellen.

Silloin Eirik juosta porhalsi karjarakennuksiin päin. Vuoren juurella,
ulkohuoneitten takana, oli notko vielä täynnä lunta. Eirik hyppäsi
sinne ja alkoi tehdä lumipalloja sekä pommitti niillä häntä seuraavaa
parvea. Olavkin läksi ulkohuoneitten taa katsomaan miten kävisi.

Eirik riistäytyi irti sinne ensiksi hypänneitten vihollistensa
käsistä; rynnättyään joukon läpi ja kahlattuaan polviaan myöten
nuoskassa lumessa hän pääsi notkon halki takana olevassa vuoressa
olevan halkeaman suojaan. Sieltä hän lennätti kourallisen toisensa
jälkeen sammalta ja irtomultaa hyökkääjien niskaan, jotka viskelivät
takaisin lumipalloja. Siellä kiljuttiin jo kovasti — leikki oli jo
muuttumaisillaan riidaksi.

Silloin osui lumipallo Eirikin silmään, hän kumartui ja painoi sitä
kädellään. Samassa hyppäsi pitkä, vaalea poika, joka koko ajan oli
seisoskellut joutilaana katsellen, Eirikin luo ja kietaisi käsivartensa
hänen ympärilleen. Sitten hän paiskasi Eirikin suin päin kinokseen ja
kaikki muut heittäytyivät hänen päälleen ja alkoivat pestä Eirikiä
lantaisella lumella uudelleen ja kiljuen ja nauraen, Eirik ulvoi
kiukuissaan tukehtumaisillaan poikaliudan alla.

Olav astui lähemmä — pitkä, vaalea huomasi hänet ja sanoi toisille
jotain. He nousivat heti.

Eirik nousi; hänen suustaan vuoti verta ja hän kääntyi pitkän puoleen
huutaen raivoissaan:

»Sinä olet paholainen etkä ihminen —! Minä — minä autoin sinua —!» hän
itki kiukusta.

Olav huomasi, että pitkä, vaalea poika näytti hyvin nololta, hän
räpytteli silmiään ja käänsi Eirikin isälle selkänsä. Kaikille
muillekin pojille tuli notkosta kiire lähtö. Olav kulki hitaasti
jäljessä; pihalle tultuaan hän näki koko poikaparven olevan menossa
itäänpäin riihen sivua. He eivät olleet hyvästelleet enemmän kuin
kiittäneet ruuastakaan.

Eirik seisoi isän takana. Hän nikotteli vielä puristaessaan lumipalloa,
jonka painoi ensin ajettuneelle silmälleen, sitten vertavuotavalle
huulelleen.

»Kuka se vaalea poika oli?» kysyi Olav.

»Jørund Rypa.» Eirik niiskutti ja nieleskeli; hän katseli joukon
jälkeen, joka hävisi hämärissä Kverndalenin puoleen.

»Jørund? Onko näillä seuduin jossain sellaisia nimiä?»

Eirik vastasi, että Jørund oli suuresta talosta kaukaa idästäpäin,
Eyjavatnin luota, mutta hänen äitinsä sisar oli naimisissa Tjernaasissa
ja sukulaisia oli Randabergissa; hän oleili siellä usein.

Olav pudisti välinpitämättömänä päätään. Hän tunsi niitä ihmisiä hyvin
vähän, eikä ollut milloinkaan heidän kanssaan ollut puheissa.

       *       *       *       *       *

Miehet istuivat illallisen jälkeen pirtissä; he olivat ottaneet joitain
valjaita tai muita työkaluja, jotka tuli korjata ennen kevättöitä
pellolla. Kun Olav kerran heräsi omista ajatuksistaan, hän huomasi
miesten istuvan naureskelemassa, mutta Eirik virkkoi kiivaasti:

»— kun ne kaikki tuli yhtaikaa minun niskaan — Ettekö te usko, että
minä olisin ne nujertanut maahan joka sorkan, jos olisimme joutuneet
yhteen tasaisella maalla —»

»No tottakai. Tietysti sinä olisit —»

»— ja minä kyllä pidin puoliani pitkän aikaa —.»

»Mutta sitten sinä sait apua tuolta sinun erinomaiselta veljeltäsi,
Eirik», nauroi eräs miehistä.

Eirik vaikeni heti. Olav näki, että pojan huulet värisivät; hän nieli
esiinpyrkivät kyynelet ja yritti näyttää välinpitämättömältä.

Olavissa heräsi hiljainen kiukku; tässä oli jotain hullusti — rengit
uskalsivatkin ivata ja pilkata talon poikaa isän läsnäollessa. Eirik
ei ollut enää mikään lapsi. Hän laski työn käsistään, oikaisihe ja
haukotteli:

»Ei, miehet, — ilta on jo kulunut pitkälle. On jo aika käydä levolle —.»

Kun isä ja poika jäivät kahden, Olav meni Eirikin luo ja seisahtui
hänen eteensä. Poika istui penkillä ja itki hiljaa.

»Nyt sinä saat lopettaa, Eirik — kerskua niin lapsellisia — että
meidän palvelusväkemme rohkenee sillä lailla laskea leikkiä sinun
kustannuksellasi —»

Kun poika ei vastannut, istui vain ja taisteli itkua vastaan, jatkoi
Olav terävämmin:

»Ja sinun pitää hävetä, itkeä siitä, että on saanut selkäänsä!»

Eirik niiskutti muutaman kerran.

»En minä sen vuoksi itke, että minä selkääni sain!»

»Mitä sinä sitten itket —?»

»Jørund —» Eirik nielaisi. »Me olimme luvanneet toisillemme olla aina
uskollisia ystäviä — me vannoimme veljesliiton syksyllä ja —»

»Mitä se sellainen lörpötys on?» kysyi isä vähän pilkallisesti.

Eirik aikoi heti selittää innokkaasti. He olivat tavanneet toisensa
kirkolla syksyllä, ja silloin Eirik oli kertonut kuulleensa äskettäin
— ennenvanhaan oli ystävysten kesken ollut sellainen tapa, että he
solmivat keskenään veljesliiton. Jørund oli ollut siihen suostuvainen.
Mutta päästyään niin pitkälle, että heidän piti nostaa turveviilu
keihään kärjellä se aina särkyi, eikä Jørund sitten enään viitsinyt —
ja sitten siihen saapui sira Hallbjørn ja suuttui hirveästi nähdessään
vasikkahaassaan heidän kaivelemansa monet kuopat.

Olav pudisti päätään: »Olipa se keksintö!»

Eirik seisoi toinen jalka lieden laidalla niin lähellä hiilen hehkua,
että hänen kenkänsä alkoi savuta. Poika oli surullisen näköinen siinä
pitkän hontelona seistessään, pitkine kauloineen ja kumaraisine,
mustakiharaisine päineen — Eirikissä oli kaikki niin nuorta ja hentoa.
Olavin valtasi halu osoittaa lapselle ystävällisyyttä:

»Äläppäs seiso siinä polttamassa kenkääsi, huomenna se on kivikova.»
Olav ojensi hänelle parin omia jalkineitaan: »Sinä saat nämä huomiseksi
lainaksi — pane omiisi olkia, niin ne kuivuvat rutikuiviksi.»

Eirik kiitti iloisena. Olav alkoi vetää vaatteita yltään.

Silloin poika huusi nauraen:

»Isä — sinun kenkäsi ovat jääneet minulle liian pieniksi — katsoppas
tänne.»

Niin olikin. Hänellä itsellään olikin tavallista pienemmät jalat. Ja
Eirikistä näytti venyvän suurikokoinen.

       *       *       *       *       *

Olav makasi valveillaan. Ajatukset Eirikistä tekivät rauhattomaksi ja
kalvoivat.

Viime vuosina — aivan siitä asti, jolloin hänen ja Torhild
Bjørnintyttären asiat saivat onnettoman käänteensä — hän oli karttanut
poikaa melkeinpä huomaamattaan. Eirik oli olemassa — mutta mitä
vähemmän hän häntä ajatteli, sitä parempi.

Mutta kuluneen talven aikana Eirik oli ikäänkuin pyrkinyt herättämään
isän huomiota. Ensin Olav arveli sen johtuvan siitä, että poika oli
saanut olla koko kesän vailla miehen kasvatusta; hänelle tuli kiire
hiljentää pojan omaksumaa suuriäänistä olemusta. Mutta Olav oli saanut
oppia näkemään suuresti hämmästyen eikä suinkaan ilostuen, ettei hänen
onnistunutkaan, enään sysätä poikaa ulkopuolelle isän elämää, kuten
tämä niin kauan oli ollut.

Hän huomasi, että hänen täytyi ottaa yhä enemmän käsiinsä pojan
kasvatus, — niin vähän kuin se ajatus häntä miellyttikin. Hän näki
kyllä kaikki pojan virheet ja heikkoudet — mutta asiantila ei saanut
jatkua tällä lailla edelleen — että heidän käskynalaisensakin selvästi
osoittivat ne tuntevansa. Nuorukainen oli jo siksi vanha, että hänen
oli jo pakostakin esiinnyttävä ihmisten parissa isän kanssa. Mutta
silloin oli isän pidettävä huolta, että poikaa kohdellaan arvonsa
mukaisesti. ।

Mutta Eirikillä ei ollut itsellään minkäänlaista aavistusta, miten
hänen oli käyttäydyttävä. Hän kuljeskeli täällä palvelusväen parissa:
toisena päivänä hän oli heidän kanssaan hyvissä väleissä, lapsellinen
hupakko; toisena taas ylpeä ja suurellinen — mutta se yllytti vain
väkeä naurelemaan hänelle päin kasvoja.

Pahinta kaikesta oli, että hän vetelehti Rundmyrissä myöhään ja
varhain. Siitä oli tullut mitä viheliäisin pesä Livin ja Arnketilin
sinne muutettua. Egil ja Vigard, nuorin veli, oleilivat siellä myöskin
ja laahasivat sinne omaa joukkoaan. Olav sai kuulla, että Eirik oli
äskettäin ollut pelaamassa kaikenkarvaisten maantieltä kokoontuneiden
kulkijainten ja heidän naistensa kanssa. Hän otti pojan silloin
käsiinsä ja nuhteli häntä kovin sanoin. Silloin poika hänen suureksi
hämmästyksekseen tuli röyhkeäksi ja sanoi vastaan. Olav tarttui vain
pojan niskaan, nujuutti häntä vähän ja työnsi hänet sitten menemään —
mutta hänelle teki pahaa tuntiessaan, miten pehmeänä ja rentona poika
oli hänen käsissään. Ja Eirikin katse — samalla kertaa sekä ilkeä että
nöyrä, herätti Olavissa voimakkaan vastenmielisyyden, vaikkakin hän
tunsi sääliä poika rukkaa kohtaan.

Eräs asia kiusasi tänä yönä Olavia. Hän oli kyllä huomannut, mitä Una
tarkoitti pyrkiessään käräjäpaikalta hänen veneessään pois. Eikä hän
ollut erehtynytkään — kun he laskivat maihin, oli Una sovittanut niin,
että hän jäi Olavin kanssa ranta-aittojen luona kahden kesken. Silloin
Una sanoi selvin sanoin — nyt oli Disa Erlandintyttärellä toisia
kosijoita. Mutta sekä hän että Torgrim soivat morsiamen mieluimmin
Olaville —.

Olav ei tainnut antaa minkäänlaista vastausta. Mutta hän ei tainnut
enää selvitä ilman selvää vastausta. Ja silloin saattaisi hänen ja
hänen sukulaistensa väli kylmetä aikalailla, kun he huomaisivat hänet
taipumattomaksi: kyllä hän itsekin huomasi, miten pitkälle he olivat
menneet häntä auttaakseen, kun he melkein tarjosivat hänelle Torgrimin
rikasta sisaren tytärtä puolisoksi. Ja koko seutukunta taisi tietää
asiasta. Nyt Olav ymmärsi, että hänen olisi pitänyt jo kauan sitten
osoittaa heille, ettei hän aio naida uudelleen.

He voisivat nyt täydellä syyllä syyttää häntä siitä, että hän
oli palkinnut heidän uskollisen sukulaisuutensa puuttuvalla
kunnioituksella. Hänen jäätyään leskeksi oli ollut jälleen enemmän
kanssakäymistä hänen ja hänen serkkujensa, Arnen tyttärien ja heidän
miestensä välillä. Niin — ja nyt hän huomasi, että ihmiset ikäänkuin
avasivat hänelle tietä; jos hän tahtoi, hän saattoi astua esiin ja
ottaa jälleen sen aseman, mikä täällä Hestvikenin isännälle kuuluu.
Yhdessä Skikkjusstadin ja Rynjulin lankojansa kanssa hän voisi
saada sekä valtaa että kunniaa koko kihlakunnassa. Ja hän piti sekä
Torgrimista että Baardista, — niin Baardista hän piti enemmän kuin
useimmista muista miehistä?

Arnentyttäret ja heidän miehensä ikäänkuin työnsivät ihmisiä, niin
että he tulivat ja tarjoutuivat itse — ne, joilla oli veneensä ja
kala-aittansa hänen rannallaan — selvittämään kaikki vanhat, epäselvät
asiat eri talojen oikeuksista ja hänelle kuuluvista kalaveroista ja
sen sellaisista. Oli monenlaista, joka oli vuosikausia kiusannut
Olavia, sillä hän tunsi olevansa yksin ja hylätty. Ja naapurit sekä
monet muut, jotka vuosikausia olivat käyttäneet rantatietä, eivätkä
olleet poikenneet taloon, tulivat nyt sisälle, tekivät asiaa ja saivat
nauttia kaikkea Hestvikenin vieraanvaraisuutta. Eikähän se ihmeellistä
ollutkaan — olihan vallan luonnollista, että ihmiset pysyttelivät
poissa emännän maatessa siellä sairaana ja saamattomana.

Ja nyt tarjoutui Olaville tilaisuus saada korvaus — no niin, voihan hän
sanoa asian niin kuin se on — hän voisi nyt saada korvauksen kaikesta
siitä, mitä hän oli menettänyt joutuessaan Steinfinn Torenpojan
kasvatiksi ja Ingunnin sulhaseksi. Mutta hän ei tahtonut!

Disa oli rikas, hyvää sukua, hänen ensimmäinen avioliittonsa oli
lisännyt hänen arvoaan ja hän oli perinyt Roaldstadin sekä rikkauksia
jäitten lähdön aikana hukkuneitten pikku poikainsa jälkeen. Ikäkin
oli jokseenkin sama — Disa taisi olla kolmissakymmenissä. Ja vaikkei
hän ollutkaan häikäisevän kaunis, oli hän kaikkea muuta kuin ruma,
hyvin muodostunut, terve, hyvä ja iloinen nainen. Eipä Olavilla
toista semmoista naimakauppaa tarjoutuisikaan enää, hän nyt tarttuisi
tilaisuuteen, voisivat ihmiset luulla, ettei hän tahtonutkaan omaa
parastaan. Ja hän piti tästä nuoresta leskestä, mikäli hän häntä oli
nähnyt.

Mutta hän ei tahtonut mennä Disa Erlandintyttären kanssa naimisiin.
Eikä se ollut samaa kuin työntäessään Torhildin pois; hänet oli siihen
pakotettu, vaikkei hän ymmärtänyt mikä pakotti. Ajoittain hänet
valtasi ikävä muistaessaan Torhildia — hän kaipasi hänen voimakasta,
tervettä syleilyään, kuten verta vuotava mies kaipaa juomista. Ja hänet
saattoi vallata ahdistava tarve jättää kaikki tämä taitaviin käsiin,
huolehtiessaan asioista, jotka kuuluivat emännälle. Hänet hän oli
työntänyt luotaan, sillä hän tiesi, että hänen oli niin tehtävä, oli se
sitten myötä tai vasten hänen omaa mieltään.

Mutta ajatellessaan, että Disa kulkisi täällä Hestvikenissä, että hän
kohtaisi hänet omissa ovissaan, että hänen olisi kuunneltava tämän
juttelua joka päivä ja olisi vastailtava hänelle — ei, hän tiesi
ettei hän tahtoisi — ei sittenkään, vaikka Disa toisi tullessaan
pesään kaiken sen kullan, mitä koko Norjan valtakunnassa on. Hän
värisi vastenmielisyydestä ajatellessaan, että Disa makaisi tässä
vuoteessa hänen ja seinän välissä kaikkina unettomina öinä. Hänen oli
mahdotonta pitää luonaan ventovierasta naista silloin. Torhild — jos
hän nukkuisi tuossa hänen vieressään, hän tiesi että joko tämä nukkuisi
tai valvoisi, aina tulvehtisi huolenpito hänen onnestaan uskollisesta
sydämestä; hänen ei tarvitsisi hävetä Torhildia, vaikkakin hänen
mielensä olisi levoton.

Näin se vain oli: usein hänestä tuntui katkeralle, että jokin voima,
josta hän ei itsekään ollut selvillä, esti häntä tuomasta kotiinsa
köyhää Torhildia ja pitämästä entistä palvelijatartaan jalkavaimonaan.
Ja sentään koko hänen olemuksensa soti vastaan muistaessaan, että hänen
parhaat ja uskollisimmat ystävänsä tahtoivat naittaa hänet rikkaan ja
taitavan Roaldstadin Sveinin lesken kanssa.

Hän muisti kerran ajatelleensa — loppujen lopuksi saattaa sittenkin
hänen elämänsä päättyä sellaiseen — onneen. — Hän ajatteli näin
huomatessaan, ettei Ingunn olisi pitkäikäinen. Silloin hän oli
työntänyt luotaan kaikki uskottomuus-ajatukset. Mutta silloin oli
Ingunn olemassa, hän oli hänen vaimonsa, ja jokaikisenä harmaankalseana
pahana päivänä, jokaikisen uuden vastoinkäymisen ja hänen elämänsä
kalkkiin tipahtelevan viheliäisyyden sattuessa hän oli tiennyt
sittenkin mieluimmin kestävänsä kaiken sen Ingunnin kanssa kuin
toisenlaisen kohtalon ilman Ingunnia.

Mutta nyt oli Ingunn poissa. Eikä häneltä nyt pyydetty muuta kuin yhtä
ainoaa sanaa, niin hän saisi Roaldstadin ja rikkaudet, terveen, kunnon
vaimon, perillisiä jakamaan kaiken sen, mitä he yhdessä omistivat,
lujan liiton sukulaistensa kanssa, joista hän piti, ja valtaa
paikkakunnalla. Mutta Olav tiesi, että hän kuolisi, ennenkuin huolisi
tästä onnesta.

Ingunnin muisto oli himmennyt Olavin Lontoossa kokeman seikkailun
jälkeen; oli kuin hän ei osaisi erottaa Ingunnia siitä toisesta. Kaikki
tuntui tyhjältä, järjettömältä, eläimellisen tyhmältä — oli kuin Ingunn
olisi hävittänyt heidän yhteisen onnensa, kuin hän itse olisi eksynyt
kaikilta niiltä teiltä, joita hänen olisi pitänyt käydä, kunnes hänestä
nyt tuntui kuin hänen oma sielunsa olisi vain pieni, harmaa, kovettunut
kivi.

Toivioretkensä jälkeisenä yönä hänessä myllertäneet ajatukset tuntuivat
kivettyneen. Hän muisti ne ja tunsi ne tavallaan — kuten sadun poika
tunsi jättiläisen talon edustalla seisovat kivimöhkäleet ystävikseen.
Mutta ne tuntuivat hänestä kylmiltä ja uneliailta. Hän tiesi itse
olevansa tämän uuden rauhan vallitessa paljon köyhempi kuin ennen
tuskassa ja hädässä eläessään: jokaisen tuskan okaan ja rauhan kaipuuta
läikehtivän laineen aikana hän tunsi omistavansa jotain, joka oli
hätää ja tuskaa suurempi: hän rakasti sitä, jota hän pakeni, ja hän
oli toivonut kaikessa salaisuudessa sen ajan kerran koittavan, jolloin
hän ei enää voisikaan paeta. Hän oli arvellut pääsevänsä ennemmin tai
myöhemmin sovintoon Jumalan kanssa — ilman että hänen itsensä oli pakko
valita. Mutta hän joutuikin yhä uudelleen ja uudelleen valitsemaan. Ja
niin kauan hän oli valinnut itsensä, että hän oli kadottanut rakkauden
Jumalaan. Mutta saman tien hän oli kadottanut rakkautensa lämmön ja
voiman kaikkeen muuhun, mikä hänelle oli tässä maailmassa ollut rakasta.

Jumala, Jeesus Kristus, Maria — kerran oli asian laita ollut sellainen,
että kunhan hän vain ajattelikin näitä sanoja, hänen sydämensä muuttui
hehkuvaksi tuleksi. Nyt ei häneen vaikuttanut mikään, lukipa hän
rukouksiaan kirkossa tai kotona aamuin illoin ihmisten nähden, kun se
aika sattui — tai yksin ollessaan jätti lukematta. Mutta tämä uusi
välinpitämättömyys oli yhtä paljon äskeistä tuskaa heikompi kuin
tuhkaläjä on roviota mitättömämpi.

Mutta Ingunn — vaikka hänen muistonsa olikin haalistunut ja kulunut,
hän ei kuitenkaan tahtonut nyhtää sitä pois ja tehdä tilaa uusille
asioille. Ja hänen elämänsä oli nyt muuttunut sellaiseksi, ettei hän
voinut omistaa eikä vetää siihen sitä uutta onnea, jota hänelle nyt
tarjottiin.

Olav Puolipappi oli kertonut kerran Hvitserkin kummusta — suurimmasta
näillä seuduin. Se oli tapahtunut, ennen kuin kristinusko tuli
maahan; siihen aikaan asui Hestvikenissä Inggjaldin suku, sama suku,
josta hänen isoisänsä isoäiti oli lähtöisin, ja isännän nimi oli
Aale Hvitserk. Hän oli ollut kuuluisa viikinki, mutta nyt hän oli jo
ikäloppu; silloin sytyttivät hänen vihamiehensä Hestvikenissä tulipalon
— se oli ensimmäinen niistä kolmesta murhapoltosta, jotka hävittivät
talon tuhaksi. Aalen pojat tasoittivat rauniot ja kuljettivat hirsiä
rakentaakseen kaikki uudelleen, mutta Aale antoi miestensä laittaa
kummun ja sinä päivänä, jolloin vedettiin pois Aalen pirtin palaneita
hirsiä, vanhus astui kummun sisään ja antoi orjien sulkea aukon kivillä.

Olav Auduninpoika muisti pudistaneensa päätään vanhan kaimansa tätä
urotyötä kertoessa — mutta hänen mielestään vanha pakana oli ollut
oikein miesten mies.

Nyt hän makasi pimeässä hymyillen ajatuksilleen. — Hän oli kyllä
varonut hiiskumasta asiasta kenellekään papille, mutta hän oli uhrannut
joulumaljan kummun haltialle, olipa vienyt muulloinkin, varsinkin
suurina juhlina, sinne oluthaarikan. Olihan Arnvidkin tehnyt niin
kotonaan — ei se ole mikään suuri synti; oli tämä sanonut, kunhan
pysyi vaiti eikä pyytänyt vainajilta mitään vastalahjaksi. — Nyt hänen
varmaankin täytyy ruveta uhraamaan paljon ahkerammin — täten hän
loppujen lopuksi joutuisi kohtaamaan pakanallisen esi-isänsä.




II.


Eirik oli sattunut Olavin Englannin-matkan aikana saamaan tiedon siitä,
että hän oli avioliitossa syntynyt.

Hänen oli mentävä eräänä päivänä pussi selässään Rynjuliin — siinä oli
Olavin vaimonsa hautajaisiin lainaamat kuparit ja kattilat. Pieni,
ilkeä koiranpahanen oli siellä tavallisesti pihalla kahleissa, mutta
sinä päivänä se oli ryöstäytynyt irti ja ryntäsi Eirikin kimppuun
purren jalkaan. Eirik potkaisi pentua, niin että se kieri ulvoen pitkin
ruohikkoa. Torgrim riensi raivoissaan ulos:

»— pelkää mokomaa pientä koiraa — ja potkii penikkarukkaa — sitäpä ei
tekisi kukaan muu kuin tuollainen sinunlaisesi porton poika!»

Eirik tuli tupaan, jossa Una järjesteli astioitaan; silloin pojalta
pääsi:

»Una, onko se, mitä Torgrim sanoi — onko se totta?»

»Mikä onko totta?» hän kysyi seisten puukuppiensa luona kumarassa.

»Porton poika — sehän on äpärä, eikö olekin, Una?» Eirik kuiskasi
tuskissaan.

»On — miten niin?» Una kohotti katseensa ja näki pojan seisovan
kalpeana kuin palttina, kapeat kasvot epätoivon vallassa. »Pyhä Maria,
mikä sinua vaivaa, Eirik?»

»Olenko minä sellainen — puhu totta, rakas Una!»

Una Arnentytär seisoi ällistyneenä.

»Niin, kyllä minä olen sen jo kauan tiennyt», Eirik kuiskasi.

»Minkä sinä olet tiennyt! Etkö sinä häpeä puhua sellaista isästäsi —
ja äidistäsi, joka makaa mullan alla. — Varjelkoon, mitä sinä nyt taas
olet keksinyt!»

»Mutta kuulithan sinäkin, mitä Torgrim sanoi — isä itsekin kutsui minua
äpäräksi kerran —.»

»Pitäisihän sinun se tietää», Una virkkoi lempeämmin, »ettei heistä
kumpikaan kutsuisi sinua sillä nimellä, jos sinä olisit sellainen.
Onhan sinulla toki sen verran järkeä, että tajuat sen suuttuneen miehen
puheeksi.»

»_Oliko_ äiti siis naimisissa isän kanssa», Eirik kysyi.

»Tuskinpa sinun sitä tarvitsee kysyä. Olav kohteli ihmisparkaa sekä
kunniallisesti että hyvin koko hänen elämänsä ajan. Etkä sinäkään muuta
nähnyt.»

»Isä otti häneltä avaimet ja antoi ne jalkavaimolleen», mutisi Eirik.
»Ja se tapahtui vähän ennen äidin kuolemaa.»

»Älä sellaisia juttele, poika.» Una punastui kiukusta. »Sinä et sitä
ymmärrä. — En minä tahdo puhua äiti-raukastasi pahaa — eihän hän
voinut sille mitään, että hänen sukulaisensa olivat vilpillisiä Olavia
kohtaan, vielä lisäksi kun äitisi oli sellainen kuin oli, sairas
ja yksinkertainen. Ei kukaan voi vaatia, että miehen täytyy tyytyä
sellaiseen naimakauppaan, jonka meidän serkkumme joutui tekemään.
Tuskin Steinfinninpojat olivat saaneet rikkaan perillisen käsiinsä, kun
he jo solmivat naimakaupan pikku pojan ja yhden tyttärensä välillä;
ei Olavilla ole milloinkaan ollut mitään iloa eikä kunniaa siitä
sukulaisuudesta, mutta terveydeltään heikon vaimon täytyi hänen ottaa
myötään, sillä he olivat houkutelleet hänet suhteisiin tämän kanssa jo
ennenkuin Olav oli edes täysikasvuinen.»

Una jutteli pitkän aikaa ja kertoi kaiken, mitä tiesi Olavin
avioliitosta. Una oli hyvä sukulaisilleen ja hän piti Olavista kuten
veljestään, mutta vaikka hän aina olikin ollut hyvä ja avulias tämän
vaimolle, ei hän erikoisemmin ollut pitänyt Ingunnista ja sydämessään
hän oli sanonut häntä vaivaiseksi —.

       *       *       *       *       *

Eirik tunsi aluksi rajatonta helpotusta tietäessään, ettei häntä kukaan
voisi karkoittaa Hestvikenistä, mutta samassa hänet valtasi hivuttava
viha isää kohtaan. Näitten vuosien hädältä ja turvattomuudelta hän
olisi voinut säästyä — mutta isän syy oli: hän oli osoittanut sellaista
röyhkeyttä huonolla elämällään kirotun nartun, Torhildin kanssa, että
Eirik saattoi hyvällä syyllä pelätä pahintakin. Vääryyttä, vääryyttä
oli hänen äitinsä saanut kärsiä omassa kodissaan —.

Eirik kulki sen kesän Hestvikenissä: jokaisella vanhojen seinien
raolla, jokaisella harmaanpunaisen, sileäksi hioutuneen kalliopaaden
uurteella oli omat kasvonsa, jotka katselivat häntä hyväntahtoisin ja
lempein ilmein. Hänen omien kallioittensa kupeella kasvavat jäkälät
olivat aivan toisennäköisiä kuin muualla. Ei muissa silloissa tai
veneissä ollut sellaista hyvää hajua kuin heidän veneissään. Kun hän
tarttui oman veneensä airoihin tai puuhaili omine pyydyksineen, täytti
hänet riemu — hän ne omisti! Hän kulki hyväillen jokaista heidän omaa
eläintään, joka tielle osui —. Eirik otti ohrantähkän, laski sen
kämmenelleen, niin että se hipoi rannetta ja työnsi ylöspäin hihan
alle — tämä vanha lasten leikki oli hänestä kuin taikatemppu — se oli
hänen viljaansa. Hänen ei tarvitsisi enää pelätä kaiken tämän keskellä
kulkiessaan — se ei milloinkaan livahtaisi hänen käsistään.

Äidin muisto oli äkkiä haihtunut Eirikin mielestä. Jo viimeisinä
vuosinaan aina vuoteessa maatessaan hän oli jäänyt ulkopuolelle pojan
maailman; hänen kuoltuaan Eirik oli pian unohtanut hänet. Nyt isään
suuttuessaan hän suuttui myöskin äitinsä puolesta — Eirikin rakkaus
häneen heräsi. Hän kalpasi usein äitiä. Hän oli rakastanut häntä
suuresti niin kauan kuin äiti oli ollut terve ja oli voinut olla hänen
kanssaan — ja häntä oli isä kohdellut niin kovasti ja julmasti.

Mutta heti, kun Olav vain tuli sanoneeksi Eirikille ystävällisen
sanankin, poika unohti kaiken katkeruuden. Myöhemmin hän sen muisti
ja silloin hän katui heikkouttaan. Mutta isän lähestyessä häntä
pikkuruikkuisenkin ja kun hän näki isän huulten heikon hymyn häiveenkin
hänelle osoitetun — silloin ei poika taas muistanut kerrassaan mitään
muuta kuin rajattoman rakkautensa isään.

       *       *       *       *       *

Vähän Olavin Englannista tulon jälkeen tuli Eirikin korviin huhuja,
että isän pitäisi naida Disa Erlandintytär. Rundmyrissa lörpöteltiin
kaiken maailman asioista. Eirikin mieli joutui jälleen kuohuksiin.
Hän ei huolinut äitipuolesta. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan
toisista Hestvikenin perillisistä. Tänne ei saisi tulla ventovieraita
ihmisiä tai uusia tapoja tai muutakaan uutta. Kaiken piti olla
vain hänen ja Cecilian omaa, talo ja silta ja metsät Oksenilla ja
Hesthammerin harjanteilla, Kverndalenissa ja Saltvikenissä. Hän tunsi
siellä joka polun, hänellä oli omat paikkansa, vartiokukkulansa ja
salaiset kuoppansa rannan puolella, harmaitten kalliopaasien välissä
— hänellä oli tapana pujahtaa sinne, istua siellä ja iloita hämärästi
ja selittämättömällä tavalla siitä, että hänellä oli tällainen kätkö.
Hän saisi kerran hallita metsästystä, hylkeenpyyntiä, kalastusta. Mutta
kaikkein syvimmässä sopukassa oli jotain, jota hän ei voinut ajatella
tuntematta raivoa, koska hän ei sen toteutumista kyennyt estämään —
ja se oli, ettei vain kukaan pääsisi lähemmä isää kuin hän oli. Ja
hän kulki yhä sepitellen pitkiä juttuja urotyöstä, jolla hän kerran
voittaisi isän suosion.

Tänä vuonna hylkeenpyynti epäonnistui suurimmaksi osaksi. Ja Olav
kadotti hyvän, uuden kuusisoutuisen veneen; köysi oli eräänä yönä
poikki, joko oli joku varastanut veneen tai se oli vihamiehen työtä.
Ja niin Olav palasi hylkeenpyyntiretkeltä mieli apeana — hänenkin
luonteelleen oikein poikkeuksellisen apeana.

Joitakin päiviä myöhemmin hänen täytyi lähteä asialle kylään ja Eirikin
oli määrä seurata häntä kirkolle asti; oli joulun alusviikon torstai
ja sira Hallbjørn vaati ankarasti, että jokaisen, joka vain kynnelle
kykeni, oli käytävä niihin aikoihin kirkossa.

Pakkassumu lepäsi aamulla paksuna peittäen huurteeseen sekä kivet että
kannot. Olav seisoi tallin ovella Eirikin taluttaessa ulos hevosia
satuloitavaksi. Olav oli uninen ja kärtyisä — äkkiä hän kääntyi pojan
puoleen ja virkkoi kiivaasti:

»Etkö sinä hiero kuolaimia, ennenkuin pistät ne hevosen suuhun —
tällaisessa kiljuvassa pakkasessa?»

»Eivät ne ole kylmät, ne vain tuntuvat kylmiltä näin pakkasella.»

»Suu kiinni! Sinäkö minua opetat. Jos sinun pitäisi panna suuhusi noin
tulisen kylmä rauta, niin —»

Eirik sieppasi tallin seinään pistetyn rautavaarnan ja työnsi
poikittain suuhunsa — isä kiskaisi sen pois ja heitti kallioon:

»Etkö sinä näe, nyt vuotaa verta!»

»Ei se siksi vuoda, että rauta olisi purrut sinä repäisit suupieliäni —»

»Ole vaiti», virkahti Olav lyhyesti, »ja tee valmista.»

Päivällisaikaan istui kirkkoväkeä pappilan pirtissä syöden
eväspussistaan ennen kotiinlähtöään. Haava Eirikin suupielessä alkoi
vuotaa taas ja silloin hän kertoi joillekin pojille, miten hän oli
sen saanut, mutta hän sanoi isän pakottaneen hänet ottamaan raudan
hampaisiinsa —.

— Hän huomasi silloin, että seuranneessa hiljaisuudessa piili ivaa.
Viimein eräs poika virkahti:

»Hyi sentään, Eirik — annatko sinä isäsi kohdella itseäsi kuin
hevoskonia —»

Eirik vilkaisi epävarmana ympärilleen. Hän oli aikonut kerskua
tapahtumalla. Huomattuaan toisten halveksumisen oli kuin jotain olisi
hänessä pusertunut kokoon. Silloin hän yritti korjata sitä:

»Ei. — Mutta asian laita oli sellainen, että olisi kerrassaan turhaa
ruveta isää vastustamaan», hän selitti, hän oikein innostui. »Minä
kiskaisin riimun irti, tietäkää se, ja läimäytin sillä häntä. Mutta
hän on vahva kuin pakana, se isä-ukko, niin että —. Tapahtuipa kerran,
siihen aikaan, jolloin hän oli jaarlin kanssa, että miehet löivät
vetoa, miten paljon hän jaksaisi nostaa. Isä asetti hartiansa penkin
alle, kohottautui, kunnes seisoi suorana. Penkillä istui kahdeksan
miestä.»

Vallitsi hyinen hiljaisuus.

»Silloin sanoi jaarli: Jos sinä nostat pöydän kannen, Olav
Auduninpoika, saat kaiken siinä olevan kullan. Isäukko nosti pöydän
kannen ojennetuin käsivarsin.»

»Sehän muistuttaa ihan sitä tarua, jonka sinä, sira Hallbjørn, kerroit
meille viime vuonna», eräs tyttö tirskui, »— siitä kristitystä
ritarista, joka oli saraseeni-jaarlin vankina — mikä hänen nimensä
olikaan?» Joku nuorista nauroi ivallisesti.

Sira Hallbjørn istui vuoteensa reunalla. Tänään hän ei ollut ilkeällä
enemmän kuin leikilliselläkään tuulella, oli paremminkin veltto. Hän
katsoi kylmästi tyttöön.

»Muistathan sinä, sira Hallbjørn, — veljeni häissä?»

»En minä tunne sellaista tarua. Sinä muistat väärin.»

Mutta vähän myöhemmin ihmisten lähtiessä pappi tuli äkkiä takaapäin ja
tarttui lujasti Eirik Olavinpojan käsivarteen:

»Mitä sinä sellaisella tarkoitat — valehteletko sinä isästäsi?»

»Ei, en minä valehdellut, hyvä sira», Eirik vastasi rauhallisesti.

»Sinä valehtelit.» Sira Hallbjørn löi häntä korvalle. »Ja sinä
valehtelet papillesi. Minä luulen, että paholainen on mennyt sinuun.
Painele nyt tiehesi!»

       *       *       *       *       *

Illan hämärässä Olav Auduninpoika ratsasti papin oven eteen. Hän
ei halunnut mennä sisään, hän sanoi, koska on jo niin myöhä. Hän
jätti hevosen selässä istuen kirjesalkun sira Hallbjørnille ja aikoi
ratsastaa heti edelleen. Sira Hallbjørn meni ulos ja astui rinnalla
Olavin ratsastaessa aitoviertä käymäjalkaa mäkeä ylös.

»Sinun ei pitäisi suvaita sitä, Olav isäntä», pappi sanoi kiivaasti,
»että sinun poikasi oleilee niitten ihmisten parissa, jotka sinä
ajattelemattomuudessasi olet Rundmyriin asettanut. Se, mitä poika
siellä oppii, ei ole hänelle hyödyksi.»

Olav ei tiennyt, mitä hänen pitäisi vastata. Kun hän vaikeni, pappi
jatkoi kertoen, mitä Eirik oli isästä jutellut: »— sinun poikasi
tulee paikkakunnalla pilkan esineeksi sellaisia valehdellessaan — ja
valehdellessaan niin tyhmästi.» Kun he sillä aikaa olivat saapuneet
tienristeykseen, pappi tarttui Olavin hevosen suitsiin ja piti niistä
kiinni samalla katsoen toista silmiin. Sumun levitessä oli kuitenkin
vielä heikko päivän kajastus — ja Olav huomasi ihmeekseen, että pappi
näytti hyvin liikutetulta.

»En minä ymmärrä, miten Eirik on niin voinut sanoa —» Olav kertoi, mitä
hänen ja pojan välillä oli aamulla tapahtunut.

»Niin käy, kun nuorilla on huonoja oppimestareita.»

Olav rypisti kulmiaan, veti suutaan naurun mareeseen; mutta ei
vastannut. Tuskinpa Eirik sellaisessa oppimestaria tarvitsi —
valehteluun, eiköhän hänellä ollut siihen synnynnäiset lahjat.

»Jos joku viisas mies olisi neuvonut isääni, kuten minä nyt neuvon
sinua», sanoi sira Hallbjørn, »olisi isäni ottanut minut pois siitä
talosta, jossa minut kasvatettiin äitini kuoltua. Minä olin hänen
eläessään jumalinen — hän oli luvannut minut Jumalalle, ennenkuin olin
syntynytkään. Mutta sitten isä lähetti minut kasvatusisän luo, ja tämä
oli lappalaissyntyinen.»

»Asuuko lappalaisia Valdresissa?» Olav kysyi; hänestä tuntui, että
hänen oli sanottava jotain.

Pappi nyökkäsi. »Minä näin kasvu-iässäni paljon merkillistä, Olav.
Lappalaiset ovat erinomaisia paimenia — ja tuntureilla kuljeskelee
monenlaista, sekä eläintä että ihmistä — ja muutakin —. Sen jälkeen
en ole tahtonut missään muualla viihtyä. Minä en kaivannut kotiin
ulkomailla ollessani, kulkiessani koulusta toiseen. Mutta nämä ihmiset
täällä kiihdyttävät minua, niin että minä menetän kärsivällisyyteni —.»

»Siltä näyttää.» Olav ei voinut olla hymyilemättä hiukan ivallisesti.

»Niin», sanoi pappi kiivaasti. »Täällä ei ole hyvä olla. Eipä
sinullakaan ole sen paremmin täällä ystäviä, Olav.»

»Siltä näyttää», Olav virkkoi jälleen, »— mutta en minä tiedä, onko
niin senvuoksi —. Tuskinpa ihmiset täällä ovat toisenlaisia kuin
muualla.»

»Oletko sinä milloinkaan ollut poroja paimentamassa?», kysyi sira
Hallbjørn äkkiä, — vanhojen karjakuoppien lähettyvillä. »Oletko sinä
nähnyt porolauman pakomatkalla — monta tuhatta poroa —.»

»En,» virkkoi Olav. »Minä en ole ikinä nähnyt elävää poroa.»

»Tule minun kanssani kotiin», — pappi tuntui melkein rukoilevan, hän
oli niin innoissaan — »kun joskus matkustan veljieni luo.»

»Kiitos, sira Hallbjørn. Jos vain sopii, tekee mieleni kerran lähteä
kanssasi.»

He hyvästelivät. Sitten pappi vielä sanoi:

»Mutta älä laske Eirikiä Rundmyriin. Muuten he panevat varastelujaan
pojan niskoille — tai syyttävät häntä jonkun tytön lapsen isäksi,
ennenkuin hän on tämän vanhempi. Ja se olisi teille kummallekin paha
juttu, Olav.»

Olav ajatteli pimeässä kotiin ratsastaessaan keskusteluaan papin
kanssa. Hän tunsi jonkinlaista pettymystä. Eipä siksi, että hänellä
olisi ollut jotain selvitettävää papin kanssa — päinvastoin; hän
oli niitä ani harvoja paikkakunnan miehiä, joilla ei ollut mitään
riitaa tämän kanssa. Mutta hänenkin mielestään sira Hallbjørnissä oli
jotain salaperäistä — ja sekin, että hän oli täällä kuin maanpaossa,
vailla kaikkea sitä asemaa ja arvoa, mitä hänellä olisi ollut
korkean syntyperänsä ja oppinsa mukaan oikeus nauttia. Ja niin oli
Olav odottanut, että jonain päivänä ehkä jotain tulisi ilmi. Ehkäpä
siinä ei muuta sentään ollutkaan, kuin ettei hän viihtynyt täällä
tasankoseudulla ja että hänen oli vaikea mukautua kansaan, hän oli äksy
ja itsepäinen kuten tunturiseutulainen usein on. Hänestä ei kenties
ollut hauskaa kököttää täällä pikku kirkossa ja olla valmis palvelemaan
jokaista, joka häntä vain tarvitsi.

Ennen oli Olav etsinyt vaistomaisesti sellaisten miesten seuraa, joiden
sydämen hän tiesi puhtaaksi ja jotka olivat Jumalalle uskollisia.
Aivan vaistomaisesti hän oli karttanut syyhyisiä lampaita kohdatessaan
niitä. Nyt hän viihtyi aivan yhtä hyvin sellaisten miesten parissa,
jotka eivät olleet niin vaativia — tai joista sanottiin, etteivät he
itseään kohtaan olleet kovinkaan ankaria, he kyllä hänen puolestaan
saivat kernaasti puhua muista ankarasti. Kaikessa salaisuudessa hän
oli tavallaan tyytyväinenkin huomatessaan jonkun vian ihmisessä, ja
vielä parempi, jos se oli pappi tai luostarin asukas. Hän ei tosin
nytkään välittänyt huhuista ja hän vaikeni ihmisten sellaisista
asioista jutellessa, mutta hän kuunteli kuitenkin, eikä enää tuntenut
vastenmielisyyttä tai loukkaantumista.

— Hän ajatteli myöskin sitä, mitä sira Hallbjørn oli sanonut Eirikistä,
ja se harmitti häntä. Mutta hän ei puhuisi siitä Eirikille — paljon
parempi, ettei hän ollut tietävinäänkään. — Mutta hän voisi nuhdella
poikaa Rundmyrissä juoksusta.

Hän tekikin niin. Mutta Eirik ei totellut. Olav sai kuulla siitä.
Joskus hän koveni siitä pojalle, mutta toisinaan hän ei ollut
tietävinäänkään Eirikin siellä käynnistä.

Kyllä hän oli ollut tyhmä sijoittaessaan Ankin ja Livin Rundmyriin.
Jospa ne edes olisivat tyytyneet hänen omaisuuteensa — se ei vielä
olisi häntä köyhdyttänyt, ja hän olisi voinut sulkea siltä toisen
silmänsä; mutta ihmiset alkoivat supista, että Rundmyriin tuntui
tulleen pitkäkyntisiä. Vihdoin Olavin täytyi puhua siitä Arnketilille:
»Minun mielestäni teidän sentään pitäisi tulla toimeen sillä, mitä te
Hestvikenistä irti saatte.» Mies lupasi tehdä parannusta — mutta Olav
ei siihen suurestikaan luottanut.

Nyt hänen oli myöskin vaikea päästä heistä eroon. Kun Arnketil pyysi
häntä olemaan heidän lapsensa kummina, ei hän voinut kieltää köyhältä
mieheltä. Hän ajatteli sitäpaitsi, että jos hän olisi pojan kummi, ei
kenenkään päähänkään pälkähtäisi epäillä hänen suhdettaan äitiin. Olav
ei tullut ajatelleeksi, ettei sellainen ollut kenties kenenkään mieleen
juolahtanutkaan — hän vain itse pelkäsi ihmisten sellaista keksivän.
Sellaista oli kuiskittu silloin, kun Liv sai edellisen — mutta hän
oli juuri niihin aikoihin ihmisten hampaissa Torhildin asiassa, ja
ainahan on niitä, jotka tahtovat tehdä mustan yhä mustemmaksi. Mutta
ruvetessaan kummiksi hän sitoutui tukemaan vanhempia.

Eirikille oli Arnketil puoliksi kasvatusisä, niin ettei ollut niinkään
helppoa erottaa poikaa hänestä kokonaan. Ja kun Liv saapui Hestvikeniin
poika selässään — hän viipyi siellä koko päivän — hän jakeli
palvelustytöille hyviä neuvoja ja jutteli, miten hänen oli ollut tapana
tehdä täällä emännän virkaa hoitaessaan.

Torhild oli ollut oikeassa huomauttaessaan Olavin tehneen tyhmästi,
kun otti moisen perheen niin lähelle taloansa. Olav ajatteli haikealla
katkeruudella — että asiain laidan pitikin olla sellaisen, ettei hän
voinut pitää Torhildia luonaan ja nauttia hänen viisaista neuvoistaan.

       *       *       *       *       *

Olavia kiusasi tällainen Eirikin tunkeutuminen hänen näkyviinsä
ja ajatuksiinsa. Ja hän törmäsi yhä uudelleen ja uudelleen asiain
käsittämättömään valheellisuuteen. Se oli Olaville joka kerran
arvoitus. Hän oli itse valehdellut, niin kovin ja kylmästi, että se
olisi voinut kivenkin särkeä — sitä hän ei unohtanut, mutta hän oli
tiennyt minkä vuoksi hän valehteli: hän oli valehdellut pakosta.
Mutta Eirik valehteli valehtelemistaan eikä isä milloinkaan voinut
keksiä siihen mitään kunnollista syytä — hän ei valehdellut mitään
hyötyäkseen, ja hän valehteli harvoin jotain peittääkseen. Olav oli sen
huomannut, vaikkei hän ollut tarkannut, miten usein Eirik oli joutunut
kiusaukseen kieltää tai valehdella häneltä suoraan kysyttäessä, mutta
poika tunnusti kuitenkin pahimmatkin tekonsa mielellään; kysyttäessä
hän sanoi asian laidan punastuen, epävarmana ja nolona. Siis näytti
siltä kuin Eirik sepittäisi nämä valejuttunsa etupäässä huvikseen —
vaikka sekin tuntui Olavista käsittämättömältä.

Vuosien mittaan olivat Olavin tunteet lapseen nähden jakaantuneet
kahden tunteen kesken: epäselvän halun voida kiintyä tähän nuoreen
olentoon, joka oli joutunut hänen käsiinsä — ja vastenmielisyyden tätä
vierasta kohtaan, joka oli kuin pistimenä työnnetty hänen lihaansa.
Nyt ne vihdoinkin alkoivat vakiintua. Toisina hetkinä herätti Eirikin
käsittämätön valheellisuus Olavin sydämessä vihaa: kuten se valhe,
jonka hän oli ottanut harteilleen ikeenään, olisi tullut lihaksi
Eirikin olemuksessa, ivannut häntä harvinaisen kauniin, ruskeasilmäisen
pojan hymyssä.

Mutta toisina hetkinä oli toisin.

Toisena kesänä emännän kuoleman jälkeen oli Olavin mentävä Eidsivan
käräjille. Hän oli nykyjään vähin miehin Hestvikenissä eikä voinut
ottaa ketään mukaansa. Niinpä Eirikin oli lähdettävä isän matkaan.

Olavilla ei ollut erikoista halua lähteä tälle matkalle eikä hän
halunnut tavata lankoaan. Hän ei ollut käynyt Osloa pohjoisempana
kolmeentoista vuoteen, ei sen jälkeen kun hän toi Ingunnin kotiin,
paitsi kerran hakiessaan Eirikin, ja silloin oli talvi:

Nyt hän ratsasti kesätietä Raumariken pohjoispuolitse. Oli kaunis
aurinkoinen päivä, mutta liian kuuma keskipäivällä matkustaa. He
keksivät silloin sopivan paikan tien vierestä; Eirik riisui hevoset ja
sitoi jalkahihnalla. Syötyään heittäytyivät Olav ja Eirik pitkäkseen.
Poika nukkui heti.

Olav loikoi pää satulaan nojaten ja katseli eteensä heinän korsien
lomitse. Niitty oli täpötäynnä voikukkia, pää pään vieressä, ja
alempana olevan sinisenrusahtavan lähteensilmän ympärillä kohosivat
suovillan hopeiset tupsut. Puron toisella rannalla hohtelivat punaisten
tähtikukkien ryhmät leppien varjossa. Hän katseli kukkia kuten
vuosikausia yhä uudelleen kohtaamiaan vanhoja tuttuja, hän tarkkaili
niitä kyllä kotona Hestvikenissäkin, ja kun tämä tai tuo kukka avautui,
teki hän huomioita, minkälaiseksi kesä muodostuisi. Mutta täällä
toimetonna maatessaan ja nähdessään kukkien kukkivan maalla, jonka
omistajasta hänellä ei ollut aavistustakaan, oli toisin — niissä oli
kuni kuva niistä maista, joitten läpi hän nuoruudessaan oli matkustanut.

Suuria, hopeanharmaita, valkoreunaisia pilviä kohosi kuusenlatvojen
takaa ja levisi ihmeellisen nopeasti ja hiljaa helteiselle sinilaelle
— täällä alhaalla ei käynyt tuulen henkäystäkään. Nyt ne levisivät
peittäen auringon. Olav veti nutun kasvoilleen sääskien takia ja nukkui.

Iltapäivällä he joutuivat pois metsästä ja näkivät edessään
ilta-auringossa suurtilan. Se kohosi korkealla kunnaalla kuin mikäkin
valtaherran kartano. Rakennusryhmien pohjoispuolella oli pieni, vaalea
kivikirkko, niityt levisivät sen alla joka puolella. Eirik huudahti
ihastuneena, hänestä se oli niin kaunista. Olav ei vastannut mitään
hänen ihastukseensa.

Ratsutie vei kukkulan laitse ja kartanon kautta. Se ei läheltäkään
katsoen ollut sen mitättömämpi, siinä oli lukematon määrä rakennuksia,
vanhoja ja uusia, kahdessa rivissä tien molemmin puolin, ja kaikkialla
näkyi uutteruuden ja väen paljouden jälkiä. Saavuttuaan laaksoon ja
ratsastettuaan joen rantaa Olav kysyi Eirikiltä:

»Tiedätkö sinä, Eirik, mikä tuon kartanon nimi on?»

»Mikä?» kysyi poika innostuneena.

»Se on Dyfrin.»

»Onko se —!» Hetken päästä Eirik virkkoi hiljaa ja syvästi liikutettuna:

»Oikeuden mukaan me omistaisimme sen — eikö niin, isä?»

»Niinpä kyllä.» Olav ratsasti vähän aikaa hiljaa. Sitten hän kysyi
hymyn häivähtäessä:

»Kummasta näistä kahdesta talosta enemmän pidät Eirik — Dyfrinistä
vaiko Hestvikenistä?»

»Hestvikenistä», Eirik vastasi nopeasti ja lämmöllä.

»Dyfrin on enemmän kuin kaksi kertaa Hestvikeniä suurempi — sen kai
huomasit.»

»Yhdentekevää. Mutta Dyfrinissä ei ole merta — eikä siltaa enemmän
kuin koko kalastushommaakaan. Mutta harmittaa, kun muistaa vääryyden.
Minun mielestäni ei pitäisi sellaisen miehen, joka niin paljon on tässä
maassa harjoittanut vääryyttä talonpoikia kohtaan kuin tämä Sverre —
hänen ei pitäisi saada olla kuninkaana —.»

»Jokainen mies, joka eteenpäin pyrkii, joutuu aina jonkin verran
harjoittamaan vääryyttä», Olav vastasi.

Eirik alkoi kysellä vanhoja taruja — Torgils Fivilistä ja hänen
pojistaan sekä leskestä, jonka kuningas Sverre antoi eräälle
miehistään. Olav vastasi hänen kysymyksiinsä. Mutta sitten levisi tie
heidän edessään männikkökankaalla tasaisena ja sileänä ja Olav kiirehti
hevosia; niin keskeytyi heidän keskustelunsa.

       *       *       *       *       *

Hallvard Steinfinninpoika vastaanotti lankonsa ja sisarensa pojan
sydämellisesti. Hallvard oli vuosien kuluessa alkanut muistuttaa
kovasti isäänsä, arveli Olav, ja hän muistuttikin Steinfinniä koko
olemukseltaan; hän oli iloluontoinen, avokätinen eikä mikään neropatti.
Hänen kanssaan käräjillä oli Toran ja Haakon Gautinpojan vanhin poika.
Eirik oli iloinnut suuresti saadessaan tavata äitinsä sukulaisia, mutta
vaikka he olivatkin hänelle hyvin ystävällisiä, Eirik harvinaisen ujo
ja pysytteli koko ajan isän kupeella myöskin käräjäpaikalla.

Olav tapasi myöskin aivan odottamatta käräjillä sukulaisiaan Soleyarin
Tveitistä: oli Gudbrand ja Jon Helgenpojat sekä kaksi heidän poikaansa
ja tyttären poika. Olav ei ollut tavannut tveitiläisiä muuta kuin
yhden kerran ennen — niihin aikoihin, jolloin hän yritti järjestellä
Einar Kolbeininpojan tapposakkoja, ja hän oli silloin ajatellut,
etteivät he juuri panneet tikkua ristiin nuoren serkkunsa hyväksi. Nyt
olivat kaikki vanhempia miehiä, sekä hän itse että Helgenpojat, ja
myöhäistähän oli nyt alkaa serkkujen kanssa kanssakäyminen. Mutta hän
vaihtoi sentään heidän kanssaan jonkin sanan tavatessaan. Viimeisinä
käräjäpäivinä, kun Hallvard oli pyytänyt Olavia tulemaan kanssaan
juomaan majapaikkaan, hän tapasi siellä Tveitinpojatkin; Hallvard oli
kutsunut heidätkin osoittaakseen sisarensa miehelle kohteliaisuutta.

Hallvard asui samassa talossa, jossa Steinfinnkin oli asunut käräjillä
ollessaan. Olav ei tuntenut paikkaa; hän ei ollut ensinkään varma,
oliko tämä huone, jossa he nyt istuivat juomassa, sama, missä hänet ja
Ingunn kihlattiin toisilleen. Hän muisti muuten sen illan ilmielävästi
— Ingunnin ja Steinfinnin sekä oman isänsä, niin, oikeastaan hän
muisti oman isänsä vain tänä iltana — ja hän muisti monen läsnäolleen
juhlavieraan kasvonpiirteet päivän selvästi.

Olav istui hyvin hiljaisena koko illan, mutta toiset eivät siihen
kiinnittäneet huomiota; he joivat ja lopulta he näyttivät kokonaan
unohtaneen hänen läsnäolonsa. Mutta eniten kiintyi Olavin huomio
Eirikiin — tämä oli aivan hiljaa ja ihan toisenlainen kuin kotona.

Poika istui ulommalla penkillä Tveitin nuorten kanssa. Olav katseli
häntä: vanhat asiat sukelsivat esiin ihmeen uusiintuneina, vaikkeivät
suinkaan puolueettomina ‒ koko matkalla ei Eirik ollut tehnyt mitään,
mikä isää saattoi kiihoittaa. Hän istui hyvin siivosti ja hiljaa
paikallaan, jutteli hillitysti ja vapaasti Knutin ja Joarin kanssa.
Rusehtavissa, selkeissä pojan kasvoissa alkoi jo näkyä nuorukaisiän
piirteitä, otsa oli korkea ja kapea, mustan tukan reunustama, nenä
korkea ja kaita, kyömyinen, se kaartui oikeastaan ylhäältä juuresta
asti; suun piirre oli kaareva, yläleuan hammasrivi työntyi eteenpäin;
kuunnellessa näkyi hiukkasen ylähampaita ja ne olivat häikäisevän
valkoisia; kaksi keskimmäistä oli hiukan toisten päällä. Hän oli
kaikkea muuta kuin ruma; iho oli kaunis, päivän paahtama ja punerva,
huulet hohtivat punaisina, silmät olivat harvinaisen suuret ja
kellanruskeat, niin kirkkaat, että mieleen johtui meripihka tai
lähteensilmä, johon auringon säteet heijastuvat. Olavin mielessä
värähti ajatus, että hän istuu tässä omien serkkujensa ja lankojensa
parissa, eikä heillä ollut toisillensa mitään sanomista. Ja niitten
rehellisten ja selvien siteitten lisäksi, joilla hän oli sidottu
toisiin, veren ja lain siteitten, hän oli sidottu tähän hoikkaan,
tummaan poikaan, joka istui vieraana vaaleitten ja punakoitten
Tveitinpoikain joukossa, — hän ei edes aavistanut, miten lujin sitein.

Hallvardilla oli viiniä, ja niin vieraat erosivat vasta puolen yön
maissa. Olavin majapaikkaan oli puolisen tunnin matka ja hän pysähtyi
tienhaaraan juttelemaan jonkun tutun kanssa, jonka oli mentävä toiseen
suuntaan. Sitten hän läksi nopeasti Eirikin kera. Yö oli lämmin ja niin
valoisa, että kuutamo näytti kovin valjulta. Kuljettuaan jonkin matkaa
he kuulivat tveitiläisten olevan edellään — he olivat juovuksissa ja
kova-äänisiä, eikä Olavilla ollut halua heihin yhtyä. Hän poikkesi
silloin Eirikin kanssa tieltä; he kulkivat mäen rinnettä, joka oli
katajikkoa sekä muita pikkupensaita kasvavaa kivikkoa; joitakin hevosia
kuljeskeli kuutamossa laitumella.

He saapuivat mäen töyräälle ja heidän edessään levisi suo, jonka
poikki oli vaikea päästä; silloin Olav istuutui, hän tahtoi laskea
tveitiläiset hyvän matkan päähän. Mutta silloin kuuluikin, että hekin
olivat istuutuneet tielle — eivät näyttäneet yrittävän eteenpäin,
Gudbrand oksenteli ja yökkäili toisten tohistessa ja sohistessa hänen
ympärillään. Eirik loikoili ruohikossa mahallaan hiljaa naureskellen ja
matkien isälle tieltä kuuluvia sanoja ja huutoja.

»Katso kuuta, isä», virkkoi Eirik. Se oli laskemaisillaan ja uiskenteli
selällään puolikuuna läntisten männynlatvojen päällä, allaan pieniä,
kultaisia pilvenhaitaleita. Melkein sen takana suuri tähti tuikutteli
yksin sinitaivaalla.

»Niin, tulee tuuli», Olav vastasi.

»Se on laivan näköinen», Eirik jatkoi nauraa hymähtäen omalle
päähänpistolleen, »joka purjehtii merellä — ja tuo suuri tähti on kuin
laivan jäljessä juokseva koiran pentu.»

»Eipäs, Eirik» — Olavkin naurahti, »— mitenkäs koira voi seurata
merellä purjehtivaa laivaa?»

»Kyllä se voi», selitti poika innoissaan, »— ne ovat purjehtineet
tiehensä ja nyt se juoksee pitkin rantaa, on aivan niemen nenässä,
haukkuu ja yrittää laivan jälkeen —»

Pojan sanat johtivat hänen mieleensä jotain — hän oli kuullut tai
uneksinut joskus jostain samantapaisesta, koirasta, joka juoksi pitkin
rantaa uikuttaen pois purjehtivan laivan jälkeen — se oli koira tai
oliko se mies, joka oli jätetty yksin —.

Hän katsoi pojan yiöskäännettyihin kasvoihin — ne näyttivät iltavalossa
kalpeilta ja suuret silmät varjossa tummilta. Tuntui kuin näkymättömät
siteet olisivat tiukenneet.

»— Kissanjalkain töminästä ja naisten parrasta ja vuorten juurista ja
kalojen hengestä ja lintujen syljestä —» hän oli osannut sen lorun
lapsena, jostain, joka oli punonut ketjun ja se oli silkkiä hienompi ja
sitoi lujemmin kuin teräsköysi — jonkin pedon piti olla sillä sidottu
tuomiopäivään asti —.

Nyt oli tiellä hiljaista. »Tule», virkkoi Olav, ja hänen kätensä painui
vaistomaisesti pojan olalle viipyen siinä kotvan aikaa.

He kulkivat eteenpäin ja löysivät tielle. Tveitin miehiä ei enää
näkynyt ei kuulunut, ja he saapuivat kaikessa rauhassa yömajaansa.

Vuode oli melko ahdas. Eirik nukkui heti, ja sitten hän kääntyili
unissaan, niin että joutui melkein isän päälle.

Olav makasi ahtaassa, epämukavassa vuoteessa, pimeä huone täynnä
ihmisten hajua — hän tunsi Eirikin hoikan, laihan ruumiin painon, hänen
ihonsa ja tukkansa tuoksun — mutta ilman vastenmielisyyttä, tuntien
vain sanomatonta sääliä. Kunpa Jumala ja hänen äitinsä neuvoisivat,
miten hänen on hoivattava Eirikiä. Hän ei käsittänyt, mikä hänet pani
poikaa säälimään, mutta oli kuin pojan nuoruuskin olisi saanut hänen
sydämensä heltymään. — Ehkäpä se onkin vain heikkoutta, josta pian
pääsee, Olav tuumi.

Olav makasi; ei hän oikeastaan nukkunutkaan, vaan keinuili unen ja
heräämisen välimailla kuten merentuomat puut matalikolla. Mutta parin
tunnin kuluttua kuullessaan toisissa huoneissa miesten liikkuvan
Olav vetäysi nukkuvan pojan alta, nousi ja Iäksi ulos itse panemaan
hevosiaan kuntoon. Hän ei hennonut herättää poikaa.




III.


Ystävyys, joka oli alkanut orastaa Olavin ja hänen Rynjulin ja
Skikkjustadin sukulaistensa välillä, sammui jälleen. Una oli silloin
keväällä sanonut siksi paljon, ettei hän nyt enää voinut siihen sen
enempää kajota. Ja niin he välttivät toisiaan. Sen vain Olav ymmärsi,
että Rynjulissa oltiin harmissaan.

Tavatessaan sillalla sira Hallbjørnin hän sai kuulla, mitä ihmiset
tohisivat hänen matkastaan. Pappi hyökkäsi hänen kimppuunsa jyrkällä
tavallaan:

»Sinä olet tyhmä kuin pässi, Olav, alkaessasi taas Torhildin kanssa
— hän narrasi sinut ostamaan sen viheliäisen mökkiräyskän ja vielä
hullumpaa on, että hän sai sinut luopumaan hyvästä naimiskaupasta.»

»Mitä puhetta se semmoinen on?» Olav lehahti tulipunaiseksi. »Minä
en kysy kenenkään neuvoa, ostanko maata tai otanko vaimon — niissä
asioissa minä teen ihan niinkuin tahdon.»

»Pyh! Kyllähän minä uskon sinun niin luulevan. Sinä luulit saaneesi
oman tahtosi lävitse tehdessäsi hänelle kuten hän tahtoi. Torhild
Bjørnintytär on viisain teistä kahdesta. Pidä vain varasi, Olav, ettei
hän kahlitse sinua jälleen paitansa nauhoilla.»

Olav vastasi vihaisena:

»Oli miten tahansa — tämä ei koske sinua, sira Hallbjørn, ellen jälleen
makaa hänen kanssaan. Minä voin kyllä pyytää neuvoa, missä haluan —
sinulta en sitä ole pyytänyt!»

Hän käänsi selkänsä ja hypähti veneeseensä.

Mutta sen jälkeen alkoi häntä kalvaa hiukaiseva Torhildin kaipuu —
päivää ja yötä, lakkaamatta. Jospa hän ottaisi hänet luokseen kaikesta
huolimatta. Jos kerran ihmisillä on halu sekaantua hänen asioihinsa,
niin annetaan heille jotain sekaantumisen aihetta. Entä Bjørn — hän
oli itse kieltäytynyt häntä ajattelemasta — karkoittanut ajatukset
heti, kun ne vain sinnepäinkin läksivät. Nyt hänestä tuntui yhtäkkiä —
maksoiko tämä vaivan? Häneltä oli moni asia mennyt päin mäntyyn — eikö
hän saisi omistaa edes sitä hyvää, mikä oli saatavana —.

Hän uneksi pojastaan sekä valveilla että nukkuessaan. Mutta
vaaleanverevän pojan takana hän näki toisen vaaleanverevän lapsen
— Cecilian. Hänen tähtensä oli Olavin kestettävä ja kieltäydyttävä
mielihalustaan. Ei olisi varmaankaan Cecilialle onneksi kasvaa kodissa,
jossa isän jalkavaimo pitäisi ohjaksia. Cecilian tulevaisuutta hän ei
vielä ollut pilannut eikä hän sitä tekisikään.

Olav näki tytärtään nykyjään hyvin vähän. Jos hän juoksenteli
pihamaalla leikkien ja isä pysähtyi juttelemaan hänelle, oli tällä
töin tuskin aikaa vastata. Yöt hän vietti Ragnan luona Torhildin
pirtissä. Mutta Ragna oli vain palvelija, kykenemätön kasvattamaan
Olavin säätyluokkaan kuuluvaa lasta tämän kehittyessä neidoksi.
Sitä paitsi Ragnalla oli koko talouden hoito ja kolme omaa lastaan
paimennettavana. Vanhin lojui koko päivän oven ulkopuolella kuolaillen
ja kuorsaten ja käännellen suurta päätään — lapsirukka ei tainnut olla
aivan täysijärkinen; mutta vuoden vanhat kaksoset olivat ketteriä kuin
kissanpojat ja ryömiskelivät päivät päästään pihamaalla ja kompuroivat
kynnysten yli.

Olav mietiskeli neuvottomana, mitä hänen pitäisi tehdä tyttärelleen,
jotta hän saisi hänelle kunnollisen kasvatuksen. Se asia olisi kyllä
kenties helpompi ratkaista, jos hän olisi nainut Disan. Vaikka eihän
kenestäkään naisesta voinut tietää, minkälainen äitipuoli hänestä
tulisi.

Vielä kaiken lisäksi oleskeli Liv talossa myöhään ja varhain — Cecilia
kuljeskeli paljon hänen kintereillään, hän ei muuta äitiä muistanutkaan.

       *       *       *       *       *

Silloin tarjoutui aivan odottamaton apu näissä vaikeuksissa — niin
ainakin tuntui Olavista. Eräänä päivänä saapui hänen luokseen kaksi
miestä Tunsbergistä, jotka toivat tiedon, että Asger Maununpoika makasi
kaupungissa premonstratenssien luostarissa kuolemaisillaan ja halusi
puhua hänen kanssaan. Olavilla ei sinä päivänä ollut mitään tärkeätä
tehtävää ja oli myötätuulikin. Niinpä hän purjehti heti sinne.

Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että nyt alkoi tulla tällaisia sanomia
nuoruuden ajan tutuilta, jotka olivat painuneet unhoon vuosien
kuluessa. Hänestä alkoi tuntua kuin hän olisi päässyt pois vuoren
lumoista — ja kuten kerrotaan vuoreen loihdituista, niin alkoi tuntua
hänestäkin, hän oli vieras ja välinpitämätön näitä ihmisiä kohtaan.
Eipä siltä, että hänen ja Hallvard Steinfinninpojan tai tveitiläisten
välit olisivat olleet koskaan erittäin lämpimät. Asger oli ollut hänen
ystävänsä: he olivat tuttuja vuosien takaa, ja Tanskassa ollessaan he
olivat olleet sangen paljon yhdessä, vaikkei suhde ollutkaan mikään
erikoisen läheinen — tämä ystävyyssuhde oli ainoa maanpaossa solmittu,
joka ei ollut katkennut. Muuten enon luona Vikingavaagissa vietetyt
vuodet tuntuivat Olavista vanhalta, melkeinpä unohtuneelta unelta.
Mutta Asger tuli tänne Norjaan maanpakolaisina kulkevien tanskalaisten
herrojen kera, ja niin heistä tuli Tanskaan hyökätessä ratsutoverit.
Muistaessaan näitä sotakesiä valtasi Olavin ilo — hän iloitsi
saadessaan nähdä aseveikkonsa. Tällaisen mielialan vallassa hän seisoi
käsi peräsimessä, katse merimerkkeihin luotuna. Tuskinpa Asger sentään
oli niin kuoleman kielissä kuin miehet sanoivat, eipä se olisi hänen
kaltaistaan —.

Mutta kun hänet seuraavana aamuna johdettiin siihen ullakko-huoneeseen,
jossa tanskalainen makasi, näki hän heti, ettei kuolema ollutkaan
kaukana. Asgerin suuret ja leveät kasvot olivat punaisen parran
keskellä aivan harmaanviheriät ja hänen voimakkaasta, vähän käheähköstä
äänestään oli enää jäljellä särkynyt kähinä. Hän sanoi itsekin heti
ystävänsä nähtyään: »Minusta tuli nyt loppu, Olav.»

Pienen päätyikkunan alla olevalla arkulla istui vanha vaimo ja pikku
tyttö. Vaimo nousi ja ojensi Olaville kätensä tämän tervehtiessä. Hänen
ulkomuotonsa herätti Olavin huomiota: hän oli ainakin päätänsä pitempi
Olavia, hartiakas, laiha ruipelo mustassa puvussaan; huivin päällä oli
hänellä tummansininen leskenhuntu. Kapeat, kalpeat kasvot lienevät
olleet kerran harvinaisen kauniit: tuuheitten, raudanharmaitten
kulmakarvojen alla loistivat vieläkin suuret, siniset silmät ja hienon
kyömynenän selkä hohti kuin elfenluu. Mutta posket olivat täynnä
ryppyjä ja suupielissä kasvoi voimakkaita partatupsuja. Hän oli Asgerin
vaimon äiti ja hänen nimensä oli Märtta Birgerintytär. Olav ei ollut
milloinkaan tuntenut ketään Märtta-nimistä naista, mutta tämä ei
ainakaan tuottanut häpeää suojelus-pyhimykselleen, Betanian hyvälle
emännälle.

Nainen lähti heti ulos ja Olav istuutui ystävänsä vuoteen reunalle.
Asger oli henkipatto sekä Norjassa että Tanskassa; hänelle oli sattunut
sellainen onnettomuus, että hän oli tullut surmanneeksi erään rikkaan
miehen kotiseudullaan Hisingissä, jossa tämä oli eräässä talossa
vävynä. Ja surmattu oli ollut sekä kuningas Haakonin että kreivi
Jaakopin ystävä. Hän oli paennut tänne Tunsbergiin; hänet tunnettiin
täällä luostarissa entisistä ajoista ja näin sairaana arveli hän
saavansa olla rauhassa ainakin sen ajan, jolloin hän hieroi sovintoa
— tai saisi kuolla tässä pyhäkössä. Apotti väitti luostarilla olevan
turvapaikan oikeudet, vaikkakin oli epävarmaa, oliko se milloinkaan
lailla vahvistettu. Mutta olipa miten tahansa, nyt oli kysymys siitä,
ottaisiko Olav hänen anoppinsa ja lapsensa luokseen? Olav lupasi heti
ja vahvisti sen kädenlyönnillä.

Hän oli kuullut aikoinaan, että Asger oli tehnyt etelässäpäin hyvät
naimakaupat. Mutta nyt Asger kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut
kolmisen vuotta sitten, ja hän itse oli viime vuosina ollut kivulloinen
erään talvella kärsimänsä haaksirikon jälkeen; hänen sisuksissaan oli
silloin jotain särkynyt ja sen jälkeen hän oli sylkenyt verta, eikä
ruoka tahtonut maittaa.

»Etkä sinä sentään ollut niinkään kykenemätön, koska kaasit Paal-herran
sotisovassaan», Olav ei voinut olla hymyilemättä.

Asger nauroi ja yski pahasti. Ei —. Olav huomasi, että anoppi oli
ollut suurena tekijänä näissä riidoissa — niin, kyllä hän oli sen
näköinenkin, eikähän Asgerkaan ollut koskaan ollut mikään ääliö. Mutta
mies oli tottunut siihen, että hänen onnensa nousi ja laski, ja hän
alistui rauhallisena nykyiseen häviöönsä. Lapsen kohtalo näytti sentään
kovin huolestuttavan häntä.

Olav katsoi arkulla istuvaa tyttöstä ja ojensi hänelle kätensä:

»Tulehan tänne, pikku Bothild, sinusta tulee minun kasvattityttöni —
meidänhän pitää vähän jutella yhdessä.»

Lapsi istui hiljaa kuin hiiri ja vieraan jutellessa hänelle hän painoi
silmäluomensa alas — hänen silmäripsensä olivat pitkät ja mustat. Hän
oli vähän suurempi Ceciliaa — kuusivuotias, sanoi hänen isänsä.

Olav huomasi, että hän oli mitä kaunein lapsi, vaikka olikin Asgerin
näköinen. Hänellä oli leveät kasvot, kuten isällään, matala, leveä
otsa, silmät toisistaan kaukana, leuka neliskulmainen, mutta hänen
ihonsa oli häikäisevän kaunis ja otsa, jota kaksi paksua, rinnalle
riippuvaa, punaisen ruskeata palmikkoa reunusti, oli maidonvalkoinen.
Kun hän vilkaisi nopeasti Olaviin, näkyivät taivaan siniset silmät. —
Olavia saattanut maallikkoveli oli pistänyt tytön käteen suuren omenan
ja nyt hän istui pitäen sitä kaksin käsin helmassaan eikä ollut sitä
edes maistanutkaan — hän oli siinä niin hiljaisen ja aran näköinen kuin
ymmärtäisi, miten hyljätty ja ilman ystävää hän oli maailmassa.

Olav ei ollut milloinkaan pitänyt omenan tuoksusta, se oli hänen
mielestään äitelä ja inhoittava — ja nyt se sekaantui sairaan ja
vuodeolkien ja inhoittavien, hikisten villavaatteitten hajuun. Ja
liikkumaton, surullinen lapsi herätti Olavin sydämessä selittämättömän
hellyyden ja tuskan tunteen. Hänen sielussaan tulvailivat varjojen
tavoin muistot kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut nuoruudesta,
jota ei kenkään suojellut, vaan joka oli loppunut ennen aikojaan; ja
kaikki, mitä hän oli omista lapsistaan ajatellut, jos he joutuisivat
turvattomiksi, ja lapsesta, jonka isä hän oli, mutta johon hänellä ei
milloinkaan olisi isän oikeuksia. Hän nousi, meni pikku tytön luo ja
hyväili pehmeätä, viileätä lapsen poskea.

»Etkö sinä katsokaan minuun, Bothild — minä tahdon sinun parastasi.
Minulla on kotona tytär, Cecilia — nyt teistä tulee kasvatus-siskot ja
elätte yhdessä — Mitä sinä siihen sanot?»

Bothild liukui äänettömästi arkulta ja pujahti Olavin käden alitse.

»Minä tahdon olla sinun luonasi, isä kulta», hän sanoi haikeasti.

Olav otti hänen omenansa maasta ja ojensi sen hänelle.

Asgerin pienet, kirkkaansiniset silmät avautuivat kuin kovassa
tuskassa; hänen äänensä sointu oli avuttoman heikko:

»Sinä et saa pahastua, Olav-veikko. Minä olen hoitanut tätä tytärtäni
enemmän kuin olisi ollut tarpeellista.» Hän kietoi kätensä tyttösen
ympärille, painoi hänen pienen, tumman päänsä kainaloonsa. »Älä pahastu
tästä —»

»En, en.» Olav istui vuoteen laidalla ja katseli syrjään. Hänen oli
paha olla sääliessään isää ja tytärtä.

       *       *       *       *       *

Kuukauden päästä Olav sai sanan Asger Maununpojan kuolemasta, mutta hän
ei päässyt ennen joulua hakemaan vanhusta ja lasta. Apotti kertoi, että
vainajan omaisuus oli takavarikoitu, mutta että Märtta Birgerintytär
oli koonnut arkkuunsa aikamoisen määrän irtainta. Koska Asger oli aina
eläessään osoittanut olevansa munkkien ystävä, ehdotti apotti, että
ellei Olav mielellään ottaisikaan köyhää lasta luokseen, hän kyllä
kirjoittaisi Osloon Groa rouvalle ja pyytäisi häntä ottamaan Bothildin
Jumalan nimessä — tyttönen sopisikin parhaiten nunnaksi, sillä hän oli
lempeä ja hiljainen, herttainen lapsi. Olav kiitti, mutta hän sanoi
luvanneensa vainajalle olla Bothildille isänä.

       *       *       *       *       *

Tullessaan apotin luota Olav oli kompastua lapseen — tämä oli solassa
polvillaan leikkimässä kivillä. Oli kolea, tuulinen ilma ja solaan
tuprutti lumiräntää; Olav jutteli tytölle ja pyysi häntä nousemaan.
Bothild ei vastannut, mutta totteli heti. Olav tarttui hänen käteensä;
se oli jääkylmä, ja hän hieroi lapsen käsiä omiensa välissä. Hänellä
oli jotain asiaa veneelleen ja hän kysyi, lähtisikö tyttö hänen
kanssaan. Bothild nyökäytti ja Olav talutti häntä.

Pikku kätönen lepäsi niin turvallisena hänen kourassaan että hän tuli
vallan liikutetuksi; jos hän tarttui Cecilian käteen, nykäisi tämä sen
heti pois; Cecilia ei osannut kävellä hiljaa aikuisen rinnalla. Mutta
hän ei saanut kasvatiltaan mitään muuta irti, kuin hiljaisen kyllä ja
ei.

Hän vei Bothildin jälleen kanssaan vierastupaan ja istuutuessaan tulen
ääreen kuivaamaan vaatteitaan hän nosti lapsen syliinsä. Tyttönen istui
siinä, nojasi päätään hänen rintaansa; hänen tukassaan oli suloinen
tuoksu. Olav kohotti hänen päätään ja suuteli häntä suulle — silloin
hän tunsi pehmeitten lapsen huulten liikahtavan — lapsi vastasi
suuteluun. Lämmin virtaus tulvahti hänen lävitseen.

Eirik olisi pienenä mielellään istunut hänen sylissään, mutta Cecilia
rynnisti heti maahan, kun hän oli nostanut hänet syliinsä. Ja jos hän
yritti suudella tytärtään, huomasi hän, ettei tämä pitänyt siitä.

       *       *       *       *       *

Viime vuosina Olav oli nukkunut tuvassa, entisessä aviovuoteessaan.
Hän nukkui paremmin kuin moneen vuoteen, mutta nytkin hän saattoi
usein maata kauan valveilla. Silloin oli hauskempaa valvoa täällä kuin
kamarissa, jonne ei milloinkaan päivän valo päässyt, joten ilma oli
kalseata ja ummehtunutta, ja jossa aina oli raaka hylkeenrasvan ja
siellä talvisaikaan säilytettävien ruokien haju. Tuvassa oli ihmisten
ja savun haju; öiseenkin aikaan tuntui lieden tuhkaan peitetyistä
hiilistä hohtavan lämpöä. Eräänä yönä oli osa räppänäluukkua pudonnut
tuulen tuomana alas, eikä Olav ollut tullut sitä korjanneeksi.
Kuutamolla hän näki kalvoruudun läpi kajastuksen ja aamuisin päivän
koiton. Olav piti siitä.

Nyt Olav muutti jälleen kamariin; Märtalla ja lapsilla piti olla tuvan
eteläisin vuode.

Olav oli odottanut, että Cecilia huutaisi ja rimpuilisi. Kuullessaan,
että hänen oli nukuttava vieraan eikä Ragnan kanssa, kuten hän
oli tottunut. Mutta kävi toisin. Hän saapui Hestvikeniin myöhään
iltapäivällä, sillä hän oli viipynyt Tunsbergissa kolme päivää ja oli
saanut pysytellä maissa myrskyn vuoksi. Bothild oli paremminkin kuollut
kuin elävä.

Olavin kantaessa hänet huoneeseen — koko illan hän keinui kuin veneessä
jakkaralla, jolle Olav oli hänet sisään tuodessaan asettanut. Ihmisiä
tuli ja meni, käveli sinne ja tänne, ja koko ajan Cecilia Olavintytär
hääri vieraan tyttösen ympärillä, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä
olivat selkoselällään ihmettelevinä vaaleitten kiharoitten alla.

Tuskin Märtta oli saanut lapsi-paran peiton alle ja Olav virkkanut,
että Cecilian oli nyt nukuttava kasvatussiskon vieressä — kun Cecilia
käden käänteessä vetäisi vaatteet yltään ja kiipesi vuoteeseen. Vähän
ajan kuluttua Märtta toi pielusta; hän tarttui jo uneen vaipuneeseen
Bothildiin asettaakseen sen hänen alleen. Silloin Cecilia levitti
kätensä vieraan lapsen päälle:

»Älä koske häneen! Hän on minun siskoni!»

       *       *       *       *       *

Paikkakunnalla naureltiin, että Olav oli vihdoin viimein perinyt
rikkaat tanskalaiset sukulaisensa: hän oli perinyt anopin! Hänelle
keksittiin heti liikanimi ja häntä alettiin kutsua nimellä: Mahtava
Märtta-rouva.

Olav oli tyytyväinen uuteen emäntään. Hän pääsi nyt huolehtimasta
muista kuin omalle alalleen kuuluvista toimista, ja vieras näkyi olevan
Ceciliallekin hyvä.

Galfrid Rikardinpoika oli Olaville jonkin verran velkaa ja nyt hän
tarjosi sen suoritukseksi hyvän naarashaukan — Galfrid oli ostanut
sen keväällä eräältä islantilaiselta, mutta hän ei ymmärtänyt paljon
mitään haukkametsästyksestä ja halusi päästä siitä eroon. Olav tiesi
ennestään, että Hestvikenissä oli vaikea pitää lintuja, niin että
ne säilyisivät hengissä talven yli, eikä hänellä ollut nykyisin
ainoatakaan hevosta, joka olisi pystynyt sellaiseen metsästykseen.
Mutta hän ei sittenkään voinut hillitä haluaan omistaa lintu. Hän
ratsasti se mukanaan joinakin aamuina niin kauan kuin maa oli lumeton.
Useimmiten se pyydysti vain metsäkanoja, mutta joskus häntä onnisti
ja hän näki sen ajavan haarahaukkaa. Kun hän sitten palasi kotiin
innostuneena ja haltioissaan suurenmoisesta näystä, ilmataistelusta,
sai Eirik runsain mitoin nauttia isän hyvästä tuulesta. Pojan
jutellessa, miten hän keväällä ottaa kiinni haukan poikasia ja
kasvattaa niitä metsästyshaukoiksi, Olav naurahti — se ei ole niinkään
helppoa tottumattomalle, mutta hän oli yritellyt sitä omassakin
nuoruudessaan ja hän lupasi auttaa Eirikiä parhaansa mukaan. Pojan
tehtäväksi jäi hiekan tuonti sisään ja linnun alustan puhtaana pito;
isä opetti häntä puuhailemaan linnun kanssa, pujahuttamaan hilkan sen
yli ja sitomaan sen nilkan. Lintu yhdisti miehen ja pojan hyviksi
ystäviksi.

Sitten haarahaukat muuttivat pois ja lunta satoi. Olav oli pannut
kamariin orren haukalle ja ripustanut sinne tilkkuja pesäksi.
Öisin, kamarin seinien vetäytyessä huurteeseen ja peiton muuttuessa
hänen hengityksestään härmäiseksi, hän makasi kuunnellen liikkuuko
lintu. Hän oli huolissaan sen voinnista, ettei se tulisi kevääksi
käyttökelvottomaksi. Hän koetteli sen nilkkoja ja tarkkaili sen
syömistä. Hän iloitsi kuitenkin sanomattomasti tällaisen aarteen
omistamisesta, joka oli niin ylpeä ja raisu, mutta samalla niin heikko
ja hento. Hän nautti sen painosta käsiselällään, hän kantoi sen valoon
ja tarkasteli sen hienoja piirteitä, harmahtavaa kaulusta ja vaalean
ruskeita juovia, jotka loistivat sen valkoisista höyhenistä. Öisin
pakkasen vaimentaessa kaikki hajut hän oli kuitenkin tuntevinaan sen
voimakkaan petolinnun hajun ja hän kaipasi kevättä ja iloitsi siitä,
niinkuin ei ollut tehnyt moneen aikaan.

— Hirvet olivat paenneet paikkakunnalta parin suuren susitalven jälkeen.

       *       *       *       *       *

Mitä pitemmälle uusi vuosi kului, sitä useammin Olav huomasi, ettei
talossa ollut sopua, sillä Eirik vastusti Märtta rouvaa. Olav suuttui,
sillä hän kaipasi rauhaa — hän torui poikaa ankarasti, mutta poika ei
näyttänyt ottavan totellakseen. Olav oli varma siitä, että vika oli
Eirikissä — eihän niin kunnioitettava nainen, kuin Märtta Birgerintytär
oli, voinut odottaa Hestvikenin pojan käyttäytyvän raa’asti ja tyhmästi
kuin mikäkin tomppeli.

Eirik ei ollut ennen kiinnittänyt suurestikaan huomiota pikku
siskoonsa. Mutta hän ei ollut myöskään milloinkaan häntä kiusannut
— kun hän joskus kääntyi hänen puoleensa, tapahtui se tavallisesti
ystävällisyyttä osoittaen tai hän auttoi tätä leikeissä. Nyt sekin
muuttui; hän oli lakkaamatta pikku tyttöjen kimpussa, näykki heitä ja
oli mielissään, kun Cecilia suuttui ja sähisi kuin haukan poikanen.
Toinen ryömi vain surkeana poikaa pakoon nurkkaan.

Olav tuli eräänä iltana ulkoa; hän jäi eteiseen hetkiseksi etsimään
arkkua, jossa hänen nuolenvartensa, nuolensa ja sulat olivat — hän
aikoi sinä iltana panna lintunuolensa kuntoon. Hän liikkui hiljaa ja
ääneti, kuten hänen tavakseen oli tullut viime vuosina, jolloin hänellä
oli ollut niin paljon pohtimista — hän oli alkanut vihata hälinää.

Tuvasta kuului lasten ääniä — Eirik nauroi ja Cecilia oli vihainen.
Olav kurkisti sisään. Cecilia istui lieden ääressä pienellä,
kolmijalkaisella, omalla jakkarallaan. Vanha Tore renki oli tehnyt
sen hänelle. Hän istui pidellen kaksin käsin jakkaran laidasta ja
tenäsi jaloillaan lattiaan. Hänen huulensa olivat mytyssä ja silmät
tuijottivat pyöreinä palloina — valkuaiset olivat melkein yhtä
siniset kuin silmäterät — hän muistutti pientä, valkoista, vaanimassa
olevaa kissanpoikaa. Hänen takanaan seisoi Eirik, jalka jakkaran alla
keinutellen sitä — Cecilia pani vastaan koko painollaan.

Olav nouti sisästä lyhdyn. Eirik läksi sisarensa luota, mutta tuskin
isä pääsi eteiseen, kun hän alkoi jälleen. Hän heilutteli punaista
lettinauhaa — laski sen sitten lattiaoljille. Cecilia koetti olla
nokkela, mutta Eirik oli nokkelampi, nauraen hän heittäytyi syrjittäin
jakkaralle.

Sisko ponnahti pystyyn ja iski molemmat kätensä pojan tukkaan. Hän
ravisti ääneti; Eirik nauroi ja keikutti tyttöä edestakaisin, kunnes
toinen suistui liedelle, ojensi kätensä vastaan ja kosketti vielä
hehkuvaa halonpäätä. Silloin hän päästi huudon ja ryntäsi veljensä
kimppuun, sylki hänen jälkeensä, niin että kuola valui pikku leukaa
myöten.

Olav astui sisään, tarttui lujasti Eirikin käteen ja väänsi sitä —
poika oli tarttunut Cecilian tukkaan, kun tyttö yritti häntä purra. Isä
nosti tytön syliinsä:

»Sinä näyt olevan pikku tyttöjen kanssa tukkanuottasilla —»

»_Hän_ tarttui ensin minun tukkaani —»

»Niinkö se olikin!»

Eirik karahti tulipunaiseksi. Cecilia muisti polttaneensa kätensä
ja alkoi itkeä surkeasti. Olav hyvitteli tyttöä, etsi kalanmaksaa
ja voiteli sillä palaneen paikan. Bothild tuli piilostaan esille
katselemaan.

Olav oli iloinen saadessaan pitää vähän aikaa Ceciliaa sylissään ja
toisen tytön nojaamassa polveensa. Eirikiä hän ei ollut näkevinään.
Mutta Märtta-rouvan ja Ragnan tullessa sisään ruokaa tuoden ja Märtan
kysyessä mitä oli tapahtunut, Olav vastasi vain: »ei mitään.»

Silloin Cecilia nosti päätään isän povelta:

»Eikö Eirikin nyt ole annettava minulle minun hevoseni, isä?»

»Tietysti on hänen annettava sinun hevosesi.»

»Ei se ole hänen hevosensa», sanoi Eirik, lehahtaen jälleen punaiseksi.

Silloin Märtta-rouva tarttui asiaan:

»Minä annoin pikku tytölle pienen puuhevosen, jonka minä löysin Eirikin
vuoteesta pannessani jouluksi olkia. Nyt ovat lapset riidelleet siitä
kaksitoista viikkoa —»

Olav hymyili ivallisesti:

»Onko se hevonen sellainen aarre, Eirik, ettet sinä voi suoda sitä
sisarellesi?»

»On», Eirik vastasi uhmaten. »Äiti vuoli sen minulle, kun minä olin
pieni.»

»Silloin on sinun annettava se Eirikille», Olav virkkoi. »Kyllä sinä
saat puuhevosia niin paljon kuin haluat.»

— Illallisen jälkeen tuli Eirik isän luo kysyen, saisiko hän auttaa
häntä nuolien teossa. Olav vastasi myöntäen. Kerran kun ei Eirik
tahtonut saada sulkia pysymään paikallaan, Olav pysäytti työnsä, katsoi
häneen ja virkkoi:

»Etpä sinä ole erittäin kätevä.»

Se ei ollut totta; Eirik oli nopea ja reipas, tässä varressa vaan oli
vika, sulkien reiät olivat liian matalat.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä, jonkin aikaa myöhemmin, isä ja poika olivat aittojen
luona panemassa lintuja säilöön, Olav nylki, Eirik avasi rinnan,
pani tiinuun ja suolasi. Olav kuivasi käsiään tuon tuostakin
takinliepeeseen; Eirik olisi mielellään tehnyt samoin, mutta suola
kirveli hänen haavoittuneita, ajettuneita käsiään, niin että kun hän
vain koskettikin karkeata villaista, koski kipeästi.

Etelätuuli ulvoi aitan seinustalla ja vähän väliä sadekuuro sataa
rapisi. Lattian alla solisi ja loiskutteli meri, viilteli jäälevyjä
ja särki niitä kallioita vastaan. Paha ilma oli tulossa Eirik oli
sanomattoman iloinen saadessaan olla täällä kahden kesken isän kanssa
ja häntä auttamassa.

Haakon-kuningas tuli Elvenista pohjoiseen Tunsbergiin heti pääsiäisen
jälkeen. Vuonon rantamilla huhuttiin, että rauha oli solmittu Tanskan
kuninkaan kanssa kahdeksi vuodeksi. Ihmiset tulivat iloisiksi, sillä
ensimmäiset huhut kuninkaitten kohtauksesta kertoivat kuningas Haakonin
aikoneen keväällä hyökätä Tanskaan entistä suuremmalla laivastolla.

Olav vain ei tuntenut iloa touontekoon ryhtyessään. Tuntui tukalalta
ajatella kesää Hestvikenissä. Hän ei mietiskellyt mitä varten päivät
nyt tuntuivat paljon tyhjemmiltä, kun hän vihdoinkin vapautui siitä
tuskasta ja huolesta, minkä aina sairasteleva vaimo aiheutti. Aika oli
silloin tuntunut hänestä pitkältä; nyt se kyllä kului nopeasti — ja
sittenkin täytti hänen mielensä ainainen levottomuus. Hänestä tuntui,
kuin hän olisi myynyt sielunsa ja hänet olisi petetty maksussa.

Täällä lahden poukamassa, mäen töyrämällä kohoavassa talossaan
puuhaileminen — kalastusveneissään merelle lähtö, maassa raataminen,
myllymatkat ja käynnit Saltvikenissä — hän ei ollut kaiken tämän
vuoksi vaientanut loppujen lopuksi ääntä, joka oli häntä niin kauan
kehoitellut ja vaatinut. Koko se sielun salainen taistelu, joka oli
kahdentoista vuoden aikana täyttänyt hänen elämänsä, oli kuin hänen
ja erään toisen kutoma kangas. Ja hän oli tehnyt kuin tekee nainen,
joka irroitettuaan kangaspuista kutomansa kankaan, käärii sen kokoon
ja kätkee sen lukittuun arkkuunsa. Olavista tuntui kuin hän olisi
heittänyt avaimen mereen.

Mutta hän ei ollut tehnyt niin päästäkseen näille rauhallisille
päiville. Hän oli unohtanut kokemuksensa Englannissa ja siellä
ajattelemansa ajatukset niin tyystin, että hänestä itsestäänkin tuntui
mahdottomalta voida siten unohtaa. Mutta kaukaa häämöitti sentään
muisto jostakin, joka oli aiheuttanut ratkaisun: sen herätti urhojen
laulu ja hänen lyhyeen, raikkaaseen maanpaossa vietettyyn nuoruuteensa
sekaantunut suolaisenimelä veren maku, ja hän muisti taistelun
nautinnon — oli eläviä, lihaa ja verta olevia vihollisia, ryöväreitä,
jotka tarttuivat puukkoon pilkkopimeässä. Hänet oli ikäänkuin näillä
lahjottu — suurtahan se ei ollut, mutta siinä oli kylliksi johtamaan
hänet ratkaisuun sinä hetkenä, jona hän oli toden teolla ja ainiaaksi
luopumaisillaan Jumalasta, koska sen, josta kerran oli tullut
pakolainen ja petturi, oli niin vaikeata palata oikean isäntänsä
sotalipun alle. Kolmekymmentä hopeapenninkiä oli liian pieni omaisuus
houkuttelemaan Juudasta. Siihen kyllä johti Neitsyt Marian niiden
matkarahojen hoito, joita hänen olisi ollut tehtävä tili.

Ja Olavin valtasi tämä tunne joskus kevään kuluessa. Hän seisoi
kalpeana ja äärettömänä kaartuvan iltataivaan alla, joka kellersi
vaarojen yläpuolella vuonosta länteen; vedenkalvo liikehti hänen
edessään rauhatonna ja harmaana; pimenevillä rantamilla meri lauloi
yksitoikkoista lauluaan. Olav peseytyi pirtin oven edessä olevassa
soikossa. Tekipä hän mitä tahansa — kaikki hänen päivätyönsä alkoivat
ja päättyivät siihen, että hänen oli poljettava pihapolkuja edes
takaisin, kavuttava sisään ja painuttava kamariinsa nukkumaan. Hänet
valtasi äkkiä kiusaus tehdä Juudaksen tavoin — hänestä oli niin hiton
vastenmielistä mennä muitten joukkoon.

Talvella huhujen levitessä sotaretkestä Olav oli luvannut kevään tullen
ottaa Eirik kerallaan laivaan. Ja niin kauan kuin kaikki luulivat
retkestä tulevan täyttä totta, Eirik touhusi mitä kaikkea hän ottaa
mukaansa, ja hän yritteli harjoitella aseitten käyttöä. Mutta kun
sitten tulikin tieto rauhan säilymisestä, tuli Eirikille entistä
kiireempi, ja nyt hän selitteli, että jos ja jos —, niin —. Olavia
suututti, kun hän kuuli pojan siitä sohisevan.

Olavia harmitti myös Eirikin ainainen laulunjurina. Se ei ollut
kiusannut häntä niin paljon Eirikin pienenä ollessa, pojalla oli
silloin ollut kirkas, suloinen ääni. Mutta nyt hänellä oli äänenmurros
ja siitä huolimatta hän lauleli se ei kuulunut kauniilta —.

Olav lähetti Eirikin eräänä heinänkorjuupäivänä, päivällisen maissa,
kotoa noutamaan kantoköyttä. Sitä kesti odottaa — ukkonen jyrähteli
Hudrheimin kukkuloitten yllä, ihmiset häärivät saadakseen heinät
kuivina katokseen, ja Olavia suututti yhä enemmän kulkiessaan ja
kanniskellessaan heiniä sylissään. Hän läksi kotiin juoksujalkaa.

Cecilia oli pihalla palloa heittämässä; hän heitti pallon aitan
seinään, otti sen kiinni yhdellä kädellä — toinen pikku käsi heilui
vapaana samassa tahdissa; aina palloa heittäessään hän nosti suloisesti
vaaleata päätään. Bothild istui katsellen.

Samassa Eirik juoksi sisarensa ja seinän väliin ja nappasi pallon.
Hän juoksi takaperin pitkin mäkeä heitellen palloa ilmaan ja ottaen
kopin, Cecilia yritti perässä koettaen tavoittaa sitä. Eirik oli väliin
heittävinään sen hänelle: »Ota, ota, ota nyt —», mutta hän vain kiusasi
toista. Samassa hän heitti sen katon yli.

Silloin hän näki isän. Hän sieppasi mäellä viruvat köydet ja ojensi ne
hänelle.

»Etkö sinä olisi löytänyt mistään vielä mädempiä —-»

»Eivät nämä ole mätiä, isä kulta», vastasi Eirik varmasti.

Olav painoi jalkansa vyyhteen, nykäisi ja heitti köydenpätkät pois.

Eirik aikoi kääntyä aittoja kohti, mutta isä käski lyhyesti:

»Hae siskosi pallo —», hän läksi itse etsimään ehjää köyttä.

Aitassa oli yhtä ja toista sekaisin. Olav asetti kaikki paikoilleen
ennenkuin läksi ulos. Hän seisoi käärimässä köyttä vyyhdille, kun
hän kuuli maitohuoneen luota melua Märtta oli antanut pikku tytöille
kermakehlon nuoltavaksi. Mutta Eirik toppasi sinne myös nuolemaan.
Märtta tarttui häneen ja työnsi pois. Eirik huusi kiukuissaan:

»Sinä käyttäydyt kuin tämä talo olisi sinun — eivät suinkaan ne ole
sinun kermakehlojasi.»

Märtta ei ollut häntä kuulevinaan, mutta Cecilia härnäsi häntä sormi
suussa. Eirik raivostui ja huusi:

»Ei tässä talossa ole mikään sinun — jos isä antaa sinulle asunnon ja
ruoan meidän tavarastamme, sinulle ja kakarallesi —»

Olav oli samassa hänen rinnallaan.

»Sepä ei ollut kohteliaasti sanottu, Eirik. Sinä saat pyytää sitä
kasvatusäidiltäsi anteeksi.»

Eirik seisoi jyrkkänä ja uhmaten; hän punastui. Olavissa kuohahti viha:

»Pyydä Märtalta anteeksi — suutele rouvaa kädelle ja tee kuten sanoin.»

Salama välähti vuonon yli sinertävän synkässä ilmassa. Olav laski
puoliääneen odottaessaan jyrähdystä. Kaiku kiiri kadoten tunturien taa.

»Joudu nyt, tee kuten käskin ja lähde sitten kanssani heinää
korjaamaan.»

Eirik ei hievahtanutkaan. Olav veti köyttä sormiensa lomitse. Hän sanoi
sitten kylmästi ja hiljaa.

»On jo pitkä aika siitä kun sinua kuritin, Eirik. Mutta tee nyt kuten
käskin, muuten saat maistaa tästä.»

Eirik notkisti toisen polvensa ja suuteli nopeasti Märtta
Birgerintyttären kättä. Mutta samassa Olavista tuntui pahalta nähdä
poika noin säälittävänä.

Isä sieppasi köysinipun ja läksi juoksujalkaa niitylle. Hän ei
edes vilkaissutkaan, seurasiko poika vai ei. Vaikkakin poika oli
täydellisesti ansainnut nöyryytyksen — raivostutti Olavia kuitenkin,
että hänen oli täytynyt siten nöyryyttää poikaa vieraan edessä; hän
vihasi sen vuoksi Eirikiä.




IV.


Isän ja pojan välit pysyivät samoina kuitenkin vuoden päivät.

Tuli sitten seuraavan vuoden adventti-aika, heillä tehtiin
jouluteurastuksia.

Arnketil ja Liv saapuivat Hestvikeniin aamupimeässä sian tappoon;
miehen piti teurastaa, eukon auttaa naisia suolien puhdistuksessa ja
sen sellaisessa.

Viikkoa ennen oli satanut lunta, niin että maat olivat vallan
valkoisenaan, mutta täysikuu toi suojan, ja tänä aamuna Olavin
astuessa pihalle oli niin sakea sumu, että rakennusten välillä tuskin
osasi kulkea. Olav sanoi miehille, että heidän oli sidottava sika
väsyttäessään sitä — jos se pääsisi karkuun tässä sumussa, olisi sitä
vaikea saada kiinni.

Olav seisoi oviaukossa, hän näki soihtujen loimuavan usvassa, sitten
ne himmenivät himmenemistään, kunnes ne hävisivät. Mutta hetken
kuluttua hän kuuli huutoa ja hälinää ja sian kirkumista ja ihmiset
alkoivat juoksennella pihakalliolla — jotakin livahti pimeässä hänen
ohitseen ja hän aavisti sen olleen sian. Hän yritti juosta sen eteen,
mutta se oli pimeässä tipotiessään — painalsi itää kohti pellolle.
Sen jäljessä riensi ihmisiä sumussa päreineen ja soihtuineen, he
näyttivät pimeässä tummilta kääröiltä. Olav juoksi heidän mukanaan.
Arnketil ja Eirik riensivät kumarassa tietä valaisten — he yrittivät
etsiä lumessa jälkiä. Olav pysähtyi riihen luona ja vanha Tore kertoi
miten oli käynyt. Eirik piteli sikaa ja Arnketil istui sen selkään
ratsastaakseen sen väsyksiin, mutta sitten hän oli laskenut sen irti. —
Yksi syöttösioista oli päässyt samassa karkuun.

— Se sika ainakin saa juosta kyllikseen ennenkuin se saa puukon
sisäänsä! — Sanat kuuluivat sumusta.

Olav tiesi vanhastaan Eirikin voivan aina teurastuspäivinä pahoin
— mutta kukapa niistä pitää —. Ja poika oli aina yhtä saamaton ja
avuton, kun hänen piti käsitellä teurastuseläimiä; eikä sekään yhtään
parantanut asiaa, vaikkakin hän koetti peitellä vastenmielisyyttään
sopimattomalla vallattomuudella ja joutavalla leikinlaskulla —.

Väki tuli takaisin. He eivät luulleet löytävänsä sikoja ennen päivän
koittoa. He kiroilivat hukkaan mennyttä aikaa.

Mutta tunnin kuluttua palasivat Arnketil ja Eirik mukanaan toinen
sioista — se oli juossut nietokseen. Olav palasi sisään ja paneutui
tuvan penkille pitkälleen — oli sellainen tapa, että isännän oli
pysyteltävä poissa siantaposta, eikä hän saanut tulla pihalle ennenkuin
toi tullessaan oluthaarikassa tappojuoman. Hän makasi kuunnellen sian
kovaa vinkumista — tänään kestikin sanomattoman kauan ennenkuin siitä
henki läksi.

Ulkona oli jo päivä, sumu levisi harmaana ja kalseana, kun Olav läksi
Arnketilin kanssa kotoaan. Ulkopuolella oli lumessa sian ruho kahtena
palana.

Kodan seinustalla seisoi Eirik ja Aasta, talon pikku piika; he
seisoivat ja pesivät käsiään vesitiinussa, nauroivat ja roiskuttivat
vettä toistensa päälle. Eirik ei sumun vuoksi nähnyt isää, vaan
heittäytyi tytön kimppuun ja yritti kuivata käsiään tämän mekkoon —
hän ei suinkaan käyttäytynyt oikein soveliaasti. Aasta huusi, mutta ei
sentään erittäin innokkaasti pyrkinyt pakoon pojan tunkeilevaisuutta ja
Eirik sai kätensä hänen mekkonsa alle —.

Samassa silmänräpäyksessä Olav tarttui poikaa niskaan ja heittää
sinkautti hänet kauas. Eirik näki vilaukselta isän kasvot, ne
olivat vihasta harmaat ja raivoisat — samassa hän sai nyrkin iskun
leukaperiinsä, niin että hän suistui maahan, isä tarttui häneen
uudelleen, ravisteli häntä ja heitti niin, että hän keikahti hankeen
selälleen pitkin pituuttaan.

»Mene tiehesi, senkin viheliäinen narttu», sanoi Olav Aasalle — tämä
seisoi hölmistyneenä. Tyttö pujahti pois. »Ylös —!» Olav potkaisi
Eirikiä jalallaan.

Eirik nousi ja jäi pökerryksissä seisomaan isän eteen.

Olav virkkoi matalalla, vihasta vapisevalla äänellä:

»Luuletko sinä saavasi sillälailla menetellä isäsi talossa — tytön
kanssa — keskellä kirkasta päivää ja ihmisten nähden — kuin rakkikoira!»

Eirik lensi tulipunaiseksi. Hänkin vapisi raivosta:

»Se ei ole totta — se oli vain — leikkiä —» häntä alkoi harmi itkettää
ja hän huusi:

»Kyllä kai minä saan telmiä täällä jonkun tytön kanssa, ilman että
sinun tarvitsee ajatella sellaista — että minä tekisin hänelle, kuten
sinä teit Torhildille —»

Hän nosti kätensä estääkseen lyöntiä — Olav paiskasi hänet maahan,
heittäytyi hänen päälleen, survoi polvin poikaa, joka makasi verisellä
hangella, eikä lopettanut ennen kuin hän huomasi ruumiin lakkaavan
vastustamasta. Eirik makasi velttona, kasvot puoleksi lumeen
kääntyneinä, kun Olav vihdoin nousi ja lähti hänen luotaan..

Vanha Tore oli seisonut ja katsellut kun Olav kuritti poikaa. Nyt hän
polvistui likaiselle lumisohjulle ja alkoi puuhailla tiedottomana
makaavan pojan kanssa.

Päivällä löydettiin se syöttösika, jonka Eirik oli aamulla laskenut
irti. Se makasi eräässä kuopassa, ulkohuoneitten takana kuolleena. Olav
kohautti olkapäitään kun hänelle tultiin onnettomuudesta ilmoittamaan.
Hän puri hampaansa yhteen: hän ei ollutkaan kurittanut aamulla Eirikiä
liian lujasti.

Sinä päivänä ei kukaan nähnyt Eirikiä — siihen ei sen enempää
kiinnitetty huomiota, kaikilla näet oli kiire. Vanha Tore yksin oli
nähnyt Olavin lyövän poikaa. Muut kyllä huomasivat, että isän ja pojan
välillä oli taaskin epäsopua, mutta sitähän oli usein. —

Mutta pimeän tultua, kun Olav tuli sisään, joku seisoi eteisessä;
sitten se seurasi isäntää tyhjään tupaan ja sulki oven perästään. Eirik
oli siinä. Liedellä tuikutti jokin halko — sen heikossa loimussa Olav
näki, että pojan kasvot olivat haavoilla ja turvoksissa.

Olav istui penkille. Pöydällä oli leipää ja höyryävän kuumaa pylsyä.
Mies haukkasi ruokaa, puri ja söi hitaasti — mutta Eirik jäi seisomaan
pimeään suorana ja äänettömänä.

»Mitä sinä tahdot?» kysyi isä vihdoin vastahakoisesti.

»Minä en luule, että sinä itsekään uskoit mitä sanoit —», Eirik
sanoi sen niin rauhallisesti ja tyynesti, että isä ihmetteli — ja
samalla tunsi pientä ahdistusta — hän ei ollut milloinkaan kuullut
pojan puhuvan sillä tavoin. »Oliko sinusta pahasti tehty, jos vähän
tartuinkin tyttöön — silloin sinä et ole kovin järkevä, isä. Mutta
minua kohtaan sinä olet harvoin järkevä ja oikeudenmukainen.»

Olav työnsi ruuan syrjään. Hän istui suorana penkillään — hänen
sydäntään kouristi jännitys — ja sitten hänet valtasi selkeä tunne,
joka ikäänkuin tunnusti erehtyneensä: Eirik oli oikeassa.

Poika odotti hiukan. Sitten hän jatkoi kuten äskenkin:

»Oikeastaan tuntuu siltä, kuin sinä olisit hyökännyt vihassa päälleni,
isä.»

Mutta kun mies yhä istui penkillä liikahtamatta, Eirik jatkoi, mutta
kiivaammin, paremmin entisensä kaltaisena:

»Sinä kohtelet meitä siten, että voisi luulla sinun vihaavan omia
lapsiasi. Sinä et osoita pojallesi vähääkään arvonantoa etkä
kunnioitusta — sinä kohtelet minua kuin lapsipahaista — minähän käyn jo
kuudettatoista —!» Ääni oli nyt muuttunut, se oli huutava.

»Kyllähän minä käsitän sinun niin ajattelevan», isä virkkoi.

Ja hän lisäsi hetken kuluttua, äänessä ivan väre:

»Sinä oletkin, Eirik, vielä liian nuori arvioimaan omaa arvoasi.»

Poika kääntyi ja läksi ulos.

Eirik oli jo kiivennyt vuoteeseen vällyjen alle — niin ainakin näytti —
kun Olav tuli illalla sisään maata pannakseen. Pikku tytöt nukkuivat jo
eteläisessä vuoteessa, Märtta puuhaili vielä kodassa. Mutta seuraavana
aamuna, kun Märtta rouva aikoi herättää Eirikin, huomasikin hän
vuoteessa olevan vain käärön vällyjen alla.

Kun hän sitten veti vanhan vaipan esille, tuli siitä näkyviin lastuja
ja olkia. Märtta suuttui — hän luuli pojan vain kiusoitelleen häntä.
Olav seisoi vieressä ja näki sen — ensin hänet valtasi pelko —
tarpeeton, lisäsi hän heti itsekseen; hän kääntyi harmistuneena:
sellaisia lasten hullutuksia. Poika ei ollut yöllä vuoteessaan, hän
tahtoi luultavasti näyttää pahastumisensa; mutta mokomakin kapine,
tuollainen käärö! Sitten hänen mieleensä välähti: mutta jospa hän onkin
mennyt Aastan luo, uhmatakseen — no, jos niin on, silloin hän saisi
sellaisen kurituksen, jollaista ei olisi koskaan edes uneksinut.

Kysyä hän ei tahtonut. Mutta keskipäivällä koko talo tiesi, ettei Eirik
ollut kotona.

Veneet olivat kaikki kotona ja hänen hevosensa oli tallissa. Tänään
oli samanlainen sakea sumu kuin eilenkin — oli turhaa alkaa etsiä
poikaa, eikä Olavilla ollut ketään, jonka olisi voinut lähettääkään.
Mutta hän pohti, minne Eirik olisi saattanut lähteä — Rynjuliin tai
Skikkjustadiin tai ehkäpä Jørund Rypan luo?

Yöllä alkoi tuulla etelästä ja samalla rupesi satamaan. Päivällä olivat
kaikki maat kirkkaalla iljanteella, ilmassa kuului meren ja metsän
pauhu ja kohina.

Olav ei ollut vielä maininnut väelleen; sanaakaan tapauksesta. Märtta
rouva yritti siihen tarttua, mutta hän lopetti sen lyhyeen.

Tuon tuostakin hänet valtasi hätä. Ei suinkaan poika ollut sitä ottanut
niin, että hän — tuskinhan hän nyt sentään oli lähtenyt pois kokonaan
yön selkään sellaisessa sumussa. Hänen mieleensä johtui ajatuksia,
joita hän koetti karkoittaa tiehensä. Sehän olisi mahdotonta —. Hänellä
oli asiaa veneilleen — rohkaisi mielensä, kurkisteli ranta-aittojen
ja sillan alle, kulki jonkin matkaa lahden rantaa — ja yhä vain hoki
itsekseen, että Eirik on Rynjulissa; — hän oli aina ollut Unan lemmikki
—.

       *       *       *       *       *

Sunnuntaina hän tapasi kirkolla sekä rynjulilaiset että
skikkjustadilaiset. Messun jälkeen hän antautui keskusteluun Jørund
Rypan omaisten kanssa. Hän huomasi heti, etteivät he tienneet Eirikin
karkaamisesta mitään.

Hän meni papin asuntoon. Siellä oli ollut paljon kansaa juttelemassa
papin kanssa — ja messu oli tänään päässyt alkamaan hyvin myöhään,
sillä tiet olivat pahan ilman jälkeen melkein pääsemättömät. Sira
Hallbjørn ei ollut saanut vielä suuhunsa kuivaa enemmän kuin märkääkään
— pitkästä paastosta hänen nenänsä oli vallan valkoinen.

Olav sanoi, että hänen poikansa oli karannut.

»Sepä ei ollut liian ennenaikaista», pappi virkahti.

Vanha, ontuva emäntä toi puurovadin, miehet asettuivat pöydän ääreen.
Pappi ja lukkari lukivat ruokaluvun, Olav seisoi ääneti ovensuussa
ja odotti. Sira Hallbjørn viittasi ääneti hänelle kehoittaen häntä
istuutumaan pöytään ja syömään hänen kanssaan.

Olav kiitti, mutta sanoi lähtevänsä kotiin päin. Mutta hän pyysi pappia
tulemaan kanssaan ulko-ovelle, hänellä olisi puhuttavana pari sanaa.
Pappi totteli vastahakoisesti.

»Etkö sinä sitten tiedä mitään Eirikistä, sira Hallbjørn? Sinä et ole
kysynyt ensinkään, mihin hän on mennyt.»

»Minäkö —?»

Olav meni ulos vihaisena. Siellä seisoi hänen hevosensa sateessa pää
nuukassa; vesi virtaili sen harjasta noroina. Sitä virtaili hänen
vaipastaankin, jolla hän oli peittänyt satulan ja hevosen selän ja
jonka hän nyt kietoi ympärilleen.

Matkalla hän poikkesi Rundmyriin ja täällä hän kysyi suoraan Ankilta
ja Liviltä; hän kertoi heille asian juurta jaksain. He eivät sanoneet
mitään tietävänsä ja Olav näki, että he kerrankin puhuivat totta.

Illalla hän kysyi Aastalta — päätti nöyrtyä ja kysyi tytöltä:

»Kyllä kai sinä tiedät, minne Eirik on livahtanut — tehän olette niin
hyvät ystävät?»

Tyttö punastui, kyynelet kohosivat silmiin. Hän pudisti arkana päätään.

»Tottakai hän oli sinun luonasi jäähyväisillä ennen lähtöään?»

Aasta puhkesi itkuun:

»Ei Eirikin ja minun välillä ollut mitään ystävyyssuhdetta, hyvä
Olav-isäntä.» Eirik oli vain joskus laskenut hänen kanssaan leikkiä,
Eirik oli hyväntahtoinen, vallaton mutta kiltti. Nähdessään isännän
epäilevän hymyn hän alkoi itkeä ääneensä ja vannoi vannomistaan, ettei
hän ollut unohtanut rehellisten vanhempiensa neuvoja, hänen maineensa
ja kunniansa oli tahraton —.

»Jos sinä annat nuorten miesten kohdella sinua sillä tavoin kuin minä
näin sinä aamuna tehtävän, menetät sinä kummatkin sangen pian», virkkoi
Olav tylysti. »Mutta mene nyt siitä itkemään itkusi loppuun.»

       *       *       *       *       *

Eikä sitten ollut muuta neuvoa kuin tuijotella omaan toivottomuuteensa.
Olav vaivasi mieltään päivät päästään miettimällä sopivia selityksiä
siihen, mitä Eirik olisi mahdollisesti voinut tehdä. Hän oli lähtenyt
yllään suuri huppuvaippansa, miekkansa ja keihäänsä hän oli ottanut
mukaan. Hänellä oli aina paidankauluksessaan pieni kultainen haka ja
nutun rinnassa suuri solki sekä sormessa sormus, jossa oli punainen
agaatti, ja jos hän oli mennyt kaupunkiin, saisi hän kyllä asunnon
myymällä ne koristukset. Hän oli saattanut mennä joko Claus Wiephartin
tai levysepän luo — tai sitten johonkin luostariin. Tai ehkäpä hän
oli saanut kyydin Tunsbergiin vuonon yli — kenties oli poika saanut
päähänsä etsiä onneaan sieltä, missä niin monet ylimykset liikkuvat.
Olav yritti mielessään virittää henkiin Eirikin paon herättämän
katkeruuden.

Mutta öisin hän makasi valveilla — ja silloin hänen ajatuksensa
yksinomaan risteilivät sen ympärillä, mihin Eirik oli saattanut
joutua. Ehkä hän oli eksynyt sinä yönä sumussa, oli suistunut
jonnekin hengettömäksi. Olihan Hestvikenin poika siksi tunnettu —
oli vallan käsittämätöntä, miten hän on saattanut hävitä kuin maa
olisi hänet niellyt tai —. Jospa hänet olikin loihdittu, viety,
pahat vallat noituneet — nyt Olav muisti, mitä Eirik oli lapsena
jutellut yhteydestään niiden kanssa. Ehkäpä siinä kaikessa olikin
totta jonkin verran, vaikkakin hän sitten oli sepittänyt lisää. Tai,
jos hän oli ollut lahdella lähtönsä jälkeisenä päivänä — silloin oli
monta venekuntaa jäänyt sille tielleen. — Eivätkä tiet olleet sen
turvallisempia, niin että hyvin puetun, asestetun ja kalliita koruja
kantavan nuorukaisen oli yksin sangen turvatonta kulkea. Pohjoisessa
päin, Gerdarudiin vievissä metsissä, kerrottiin olevan ryöväreitä. —
Tai tai —. Olav tunsi kyllä Eirikin äkkipikaisen luonteen, hän oli yhtä
nopea ja kiivas tulemaan synkäksi kuin vallattomaksikin. Mutta eihän
hän sentään ollut voinut tästä rangaistuksesta niin pahastua, että
olisi mennyt mereen —

Ingunn, Ingunn, minun rakas Ingunnini — auta minua, missä poika on —.

Jeesus, Maria — missä Eirik on —.

Olav nousi vuoteessa polvilleen nojaten päätään ristissä oleviin
käsiinsä. Hän painoi päänsä vuoteen jalkopäähän. Enhän minä pyydä
itselleni armoa.

Pyhä Maria, minähän olen nämä rukoukset itse opettanut pojalle hänen
pienenä ollessaan — muistathan sen!

— Mutta siitähän oli jo pitkä aika — eikä hän tiennyt, muistiko Eirik
niitä enää. Siitä oli jo pitkä aika kun hän viimeksi opetti lapsilleen
jotakin sellaista. Cecilialle ei sanaakaan — hän oli jättänyt sen
Märtan tehtäväksi. Oli niin, ettei hän osannut eikä uskaltanut. Mutta
hyvä Jumala, ei suinkaan heidän tarvitse sen vuoksi joutua kärsimään.
Hän rukoili Jumalaa ottamaan Eirikin suojaansa, hän pyysi Jumalan äitiä
rukoilemaan pojan puolesta, hän rukoili Pyhää Olavia ja Pyhää Eirikiä,
joita hänen ei milloinkaan ollut tapana rukoilla —.

Väliin hän tuli vähän rauhallisemmaksi. Hänen oma tilansa oli
yhdentekevä, mutta nuorukainen, Ingunnin poika —.

Ceciliaa hän ei milloinkaan ajatellut sillä tavoin — hän oli Ingunnin
tytär yhtä paljon kuin hänenkin..

Hän ei voinut estää sitä, että väki jutteli nyt Eirikin paosta. Hän
ei itse sanonut juuri sanaakaan. Mutta hän koetti tarkkaan kuunnella,
olisiko heillä mitään tarkempia tietoja.

Etelätuulia kesti yhä. Joulu-yönä tuuli kirkossa niin, että valaistun
kuorin vahakynttilöitten liekki oli myrskyn oikein raivotessa vallan
vaakasuorana — huone pimeni, raskaat ovet natisivat ja akkunaluukut
ryskivät kuin rajuilman kaikki henget olisivat hyökänneet lukkojen
ja salpojen kimppuun ja yrittäneet häiritä kuorissa tapahtuvaa pyhää
toimitusta. Nurkissa ulvoi ja vihelsi, ja kirkkoaidan ulkopuolella
olevien vanhojen hautakumpujen päällä kasvavissa saarnissa humisi ja
kohisi. Myrskyn pauhun ja raivon keskeltä kuului messu ihmeen tyynenä
ja voimakkaana — se oli kirkas virran juova myllertävässä meressä —.

Mutta samassa kun hopeakellot alkoivat soida ja kirkkokansa
polvistui, kuorista kaikuessa Sanctus, sanctus, sanctus, tyyntyi sää.
Kynttilöitten liekit suorenivat ja alkoivat loistaa; kuorin seinälle
maalattujen kuvien kirkkaansiniset ja keltaiset ja ruosteenpunaiset
värit erottautuivat selvemmin. Sira Hallbjørnin kookas vartalo hohtavan
valkoisessa paidassa ja kullankirkkaassa messukasukassa näytti
laskeutuneen alas suoraan Pyhän Johanneksen näkyjä kuvaavasta taulusta
— hän oli kuin hyvän sanoman sanansaattaja ja Jumalan tuomion julistaja
—.

Sitten tuli uusi myrskynviima ulvoen ja vonkuen kirkonseinissä: kuori
pimeni kerrassaan, pappi kumartui kuiskaten öylättilautasen yli.
Kellojen ääni ihmispäitten päällä, katto-orsissa, hukkui myrskyn
raivoon.

Kirkkokansan noustessa Agnus Dein jälkeen Olav Auduninpoika jäi vielä
etukumaraan. Baard Paalinpoika Skikkjustadista, joka oli ollut hänen
vieressään, kumartui ja yritti katsoa häntä silmiin:

»Oletko sinä sairas, Olav?»

Olav pudisti päätään ja nousi.

Messun jälkeen Olav ja Baard ponnistelivat rinnakkain kirkkomäen
poikki pitäjäntuvalle. Katosta riippuva kalvolyhty huojui sinne
tänne. He näkivät kaikki paikat täynnä kansaa loikoilemassa pimeässä,
levähtämässä hiukan ennen paimentenmessua.

Olav riisui kaapunsa ja ravisteli siitä vettä.

»Oletko sinä sairas?» Baard kysyi jälleen. »Sinä olet kalpea kuin aave.»

»En», Olav vastasi. Hän painui myöskin oljille, jossa kaksi miestä
työntyi lähemmä toisiaan, antaakseen kahdelle vastatulleelle tilaa.

»Minä tulin vain sitä ajatelleeksi», Baard jatkoi, »kun sinä itse et
saattanut Eirikiä. Minä näin miten sinä yöllä valahdit kalpeaksi,
arvelin että sinä olet ollut jo kauemmin sairas. Gunnar ja Arne
mainitsivat siitä, heidän mielestään oli merkillistä, että sinä laskit
pojan yksinään menemään mukanaan vain tunnusmerkki —.

»Mitä sinä tarkoitat?» Olav sai sanotuksi.

Baard ei vastannut — hän ei ymmärtänyt mitä Olav tarkoitti.

»Gunnar ja Arne — sinä tarkoitat Haugsvikin Arnea?» Kun Baard ei
vastannut, jatkoi Olav niin välinpitämättömänä kuin suinkin.

»Eirik ei lähtenyt minun luvallani kotoa — vaikka ei vastoin
tahtoanikaan sentään. Hän oli omasta mielestään kyllin vanha
huolehtimaan itsestään — ja niin minä ajattelin että koettakoon. Ja
niin hän läksi Osloon», Olav uskalsi sanoa näin paljon mielessään
salainen toivo. »Hän siis saapui hyvin perille?» hän kysyi sitten, kun
toinen ei vastannut.

Niin, kyllä hän pääsi hyvin perille, vastasi toinen unisena — silloin
oli myrskypäivä. Ja Arne oli kertonut pojan olleen heistä erotessaan
hyvällä tuulella. Mutta tultuaan Haugsvikiin sukulaisiltaan kyytiä
pyytämään, hän oli kertonut, että Olav oli sopinut jonkun kaupungin
ylimyksen kanssa hänen menostaan tämän luokse palvelukseen oppimaan
sotatemppuja ja hienoja tapoja. Eirik ei ollut tahtonut sanoa, kuka
hänen esimiehensä on — sellainen hän aina oli, tahtoi olla niin
salaperäinen —.

Olav makasi kädet kaavun alla ristissä. Jumala, hyvä Jumala, minä
kiitän sinua — Maria, sinä armollinen, suloisin, mitä minun pitää tehdä
näyttääkseni, että minä sinua kiitän —. Vanhojen ajatusten muistot
alkoivat liikkua, kuten tuulenhenkäys levittää tuhkaa. Ei, se sai
loppua — mutta hän antaisi jotain köyhilleen, lehmän Ingalle, jolla oli
pitalinen poika —.

Mutta ratsastaessaan päivämessun jälkeen kotiin sateen valuessa virtana
— tuuli oli nyt tyyntynyt — heräsi hänessä jälleen viha. Eipä hän
sellaista retkeä ollut ennen nähnytkään — ja kaikesta päättäen hän oli
Haugsvikissä kehunut ja kerskunutkin. — Merkki — johtui Olavin miehen,
mikähän merkki se oli — ei suinkaan hän vain ollut ottanut mitään,
sinettiä tai sinettisormusta — oli lähtenyt kodista kuin varas —?

Hän istui pöydän ääressä ääneti ja synkkänä, tuskin nähden renkejä,
jotka kumartuivat höyryävien lihavatien yli. Joskus hän hoksasi tarttua
oluthaarikkaan, ryyppäsi siitä ja antoi sen kiertää edelleen.

Sitten hän meni sisään ja etsi kaikki paikat. Mutta mitään ei puuttunut.

Suuttumus lainehti hänessä, asettui, ja tilalle kohosi levottomuus.
Eirik oli mennyt Osloon, sen enempää hän ei tiennyt — ja hän saattoi
joutua siellä jos johonkin. Hänen täytyy varmaankin matkustaa sinne ja
ottaa pojasta selvä — niin sopimaton aika kuin olikin nyt lähteä kotoa.

Viimeinkin Olav tapasi loppiaisena kylässä miehen, joka oli ollut
kaupungissa Eirikin puheissa. Hän oli käynyt jouluna nunnaluostarissa
— luostarilla oli osuus siinä talossa, jota hän viljeli, ja siellä
hän oli osunut yhteen Eirikin kanssa majapaikassa; tämä oli istunut
odottamassa isäntäänsä, herra Ragnvald Torvaldinpoikaa, joka oli
abbedissan puheilla.

Seuraavana päivänä Olav purjehti Osloon. Sigvaldasteinerin edustalla
oli vuono jäässä. Jään reuna oli täynnä veneitä, eikä mistään
lähitalosta saanut hevosta lainaksi. Silloin Olav jätti vanhan Toren
veneeseensä ja läksi jäätä myöten yksin kaupunkiin.

Hän tapasi Tomas Rummuttajan ja lähetti hänet Ören vanhaan
kuninkaankartanoon — herra Ragnvald oli sen päällikkönä. Mutta Eirik
ei tullut seuraavana päivänä isänsä majataloon; toinen päivä oli jo
illassa ja Olav yhä odotti.

Kotona olevat matkustavaiset makasivat jo kukin vällyjensä alla — oli
kylmä. Apulaiseukko torkkui lieden ääressä nahkasiin kääriytyneenä; hän
odotteli vain ajan kuluvan, että saisi peittää hiilloksen ja sulkea
oven. Olav istui vuoteensa laidalla, kädet riipuksissa — hänen jalkansa
olivat polven yläpuolelle jääkylmät ja odotus kyllästytti häntä.

Nainen nousi, korjaili pitkän huoneen kummassakin päässä palavaa
kalvolyhtyä:

»Etkö sinä aio käydä nukkumaan, Olav isäntä?» — samassa koputettiin
ovelle. Siellä oli Eirik.

Olav astui jonkin askelen häntä vastaan ja ojensi kätensä
tervehdykseen. He kohtasivat toisensa aivan lyhdyn alla. Isä oli kyllä
jo ennen huomannut, että poika oli häntä pitempi ja että hänellä oli
hienoa parran haiventa suupielissä — mutta hän ei ollut oikeastaan
koskaan ymmärtänyt muutosta — poika oli tullut täysikasvaneeksi.
Hän oli hyvin puettu — päässä oli sileä teräslakki ja sen alla
tummansininen villapäähine, joka reunusti tummia, kapeita kasvoja, niin
että ne näyttivät vieläkin kapeammilta. Hänen vaippansa oli ruskea,
leveä ja hyvää kangasta, sen alla oli ahdas palttinanuttu ja vyöllä vyö
merkkinä siitä, että hän kuului päällikön asemiehiin. Pitkät kannukset
kilisivät hänen kulkiessaan.

»Et sinä saa minua kanssasi kotiin Hestvikeniin, isä», sanoi hän heti,
kun Olav laski hänen kätensä irti.

»Ei se ole minun tarkoituksenikaan», Olav vastasi. »Jos sinä kerran
olet sitoutunut linnan herran palvelukseen, ymmärrät, etten minä aio
saada sinua sieltä lähtemään ennen aikojaan.» Palvelijattarelle, joka
kävi kysymässä, toisiko hän juomista sekä hänelle että vieraalle, hän
vastasi myöntäen ja pyysi parasta saksalaista olutta.

»Niin», Olav alkoi heidän istuutuessaan hänen vuoteensa laidalle.
»Minusta olisi vain ollut parempi, jos sinä olisit puhunut minulle
ennenkuin läksit — mutta siitähän on nyt turha puhua —»

Eirik punastui, kysyi sitten hämillään:

»Oletko sinä täällä nyt asioilla?»

»Minun asianani on antaa sinulle, mitä sinä tarvitset — sinun pitää
olla niin varustettu maailmaan lähtiessäsi kuin _minun_ pojalleni
kuuluu.» Olav otti vuoteestaan esille säkin, jossa oli vaatteita, hyvä
sotakirves ja peitsenkärki. Sitten hän ojensi pojalleen kukkaron:
»Tässä on neljä markkaa hopeaa, vanhaa, arvokasta rahaa. Minun tahtoni
on, että sinulla on oma hevonen, mitä pikemmin sitä parempi sinulle
annetaan silloin paremmin arvoa. Vapaan miehen pojalle on sopimatonta
käyttää herransa hevosta niinkuin mökistä lähtenyt renkipoika. Tämän
enempää et sinä nyt minulta saa, Eirik, niin kauan kuin olet kotoa
poissa. Sinä olet itse tahtonut valita retkesi suunnan — tee sitten
niin, ja tee sillälailla, että niität siitä kunniaa.»

Eirik nousi ja kiitti isää suudellen kädelle. Hänen tuli lämmin ja
hyvä olla, kun isä puhui hänelle kuten täysikasvuiselle; eipä isä
ollut usein pitänyt hänelle niin pitkää puhetta. Ja sittenkin se oli
pieni pettymys — tästä kohtaamisesta ei ollut tullutkaan sellaista,
jonkalaiseksi hän sen oli kuvitellut siitä hetkestä alkaen, jolloin
Tomas Rummuttaja oli tuonut hänelle Olavin sanan: hän oli odottanut,
että isä olisi ollut hyvin vihainen, torunut ja nuhdellut häntä
saadakseen hänet kotiin kanssaan, mutta silloin hän saisikin vastauksen
—. Mutta isäpä näytti ottaneenkin hänen pakonsa varsin rauhallisesti
eikä ajatellutkaan saada häntä kanssaan kotiin.

»Kiitos, minulla ei ole nälkä —» mutta Eirik otti sentään isän
tarjotessa eväslippaastaan ja ryyppäsi ahkerasti isän tarjotessa
haarikkaa. Oikeastaan hän vähän kerrassaan vilkastui — oli harvinaista
ja melkein juhlallista hänen istua näin syömässä ja juomassa isänsä
kanssa majatalossa ja kysellä sekä kuunnella kotikuulumisia — hän ja
isä, kaksi täysikasvuista miestä.

»Mutta mistä sinä sait tietää, että minä olin täällä Oslossa, ritari
Ragnvaldin luona?»

Olav hymyili niukkaa hymyään:

»Niin. — Kyllähän minä saan tietää melkein kaikki, mitä minä _tahdon_
tietää, Eirik. Kunhan sinä tulet minun ikääni, olet sinäkin ehkä saanut
siksi paljon järkeä, ettet sinä näytä kaikkea mitä tiedät.»

Eirik karahti hehkuvan punaiseksi — kaikkien mahdollisten, suurten
ja pienten pahojen tekojen muistot koko hänen nuoren elämänsä ajalta
tulvahtivat hänen mieleensä ja saattoivat hänet hetkeksi epävarmaksi.
Isä huomasi sen ja hymyili kuten äskenkin. Mutta hän puhui edelleen
rauhallisesti, antoi pojalle hyviä neuvoja, miten hänen piti käyttäytyä
nyt ritarin palveluksessa ollessaan, ja mainitsi jotakin omastakin
nuoruudestaan.

Majatalon viimeiset vieraat palasivat. Kirkonkellot soittivat tulia
sammutettavaksi, ja Eirik sanoi, että hänen oli lähdettävä.

»Minä aion lähteä huomenna keskipäivän maissa — tuskin minä sinua sitä
ennen näen?» isä kysyi.

Eirik ei luullut pääsevänsä.

»Ei, ei.» Olav saattoi ovelle. »Käyttäydy rehellisesti ja hyvin,
Eirik. Olkoon Jumala itse ja hänen armias äitinsä suojanasi.» Hän
suuteli nuorukaista kummallekin poskelle ja nyökäytti lyhyesti, kun
poika aikoi pysähtyä ovelle — Eirikin mieli oli tullut niin kummaksi
tästä juhlallisesta jäähyväisestä ja isän ohuitten, jäykkien huulien
suudelmasta.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli Olavilla asiaa Claus Wiephartille, ja
saksalainen saattoi häntä torin poikki. Eteläisellä taivaalla heloitti
aurinko ohuen pakkasusvan sisällä, kullaten jään pinnan. »Ihana ilma,
Olav.»

He poikkesivat kapealle kadulle ranta-aittojen keskellä — se johti
kapealle rantasuikaleelle, josta tie vei jäälle. Torilta kuului
ratsastajajoukon jyminää, aseitten ja kannusten kilinää. — Olav ja
Claus painuivat aitanseinustaa vasten joukon kääntyessä solaan ja
ratsastaessa ohi. Etunenässä ratsasti lyhyt, leveä herra. — Olav
tunsi herra Ragnvald Torvaldinpojan ulkomuodolta. Hänen asejoukkonsa
seurasi yksitellen, sillä sola oli kapea. Silloin yksi hevosista oli
likistymäisillään kahden muun väliin, jono tuli rauhattomaksi, pari
hevosta nousi takajaloilleen. Olav näki Eirikin joukossa, hän istui
suorana ja varmana satulassa mutta hän ei huomannut isää, hänellä oli
täysi työ hillitessään hevostaan, joka näytti olevan aika raisu; hän
nauroi ja huuteli esimiehelleen keskellä höyryävää hevosjoukkoa.

»Mutta — eikö se ollut sinun poikasi?» kysyi Claus Wiephart.

»Oli kyllä».

»Niin, aika kuluu. Ennenkuin huomaakaan, on jo vanha mies. Miten vanha
sinä nyt olet, Olav?»

»Neljäkymmentä vuotta.»

»Sitten sinä olet nuorempi, kuin miltä näytät. Eikö Ingunnin kuolemasta
ole neljä vuotta? Sinä olet vielä liian nuori antaaksesi parran kasvaa
— ja nukkuaksesi ilman vaimoa talviyöt.»

»Näethän sinä, että minä ajan parran pois vielä, Claus — ja enköhän
minä vielä saa vaimoakin, jos se on minulle sallittu.» Olav naurahti.

Claus sanoi hyvästit ja meni omaan ranta-aittaansa. Olav kulki jäälle,
jossa tie vei kuparin väristä jään peilipintaa myöten jään reunalle.
Hän näki ratsastaja-joukon kaukana edellään — se suuntasi kulkunsa
lahden poikki Akerin nientä kohti, jossa kuningas Haakonin uusi linna
kohotti muurejaan pakkas-usvan keskeltä.

Taaskin ajatus Eirikistä kuristi köyden tavoin hänen sydäntään — mutta
nyt siinä oli kalvava kipu, sillä toinen oli niin nuori —.




V.


Seuraavat kolme vuotta kuluivat nopeammin — aika hupeni Olavin käsissä
kuin savu.

Hän oli vaipunut rauhaan. Se oli senlaatuista elämää, jota Olav ei
milloinkaan ennen ollut kokenut. Sisimmässään tunsi hän hiljaisuuden,
joka oli kuin tyhjyyttä tai kaipuuta. Mutta jos hänen olisi sanoin
pitänyt kuvata, mitä hän nykyisestä elämästään ajatteli, olisi se
varmaankin kuulunut: hän oli tyytyväinen.

Hänen ulkonaiset olosuhteensa olivat näinä vuosina hyvät ja hän
oli naapuriseudusta ostanut joitakin maapalstoja — Olav ei päässyt
siitä, että hän luotti enemmän maahan kuin mereen. Ja häntä oli
onnestanut maanviljelys paremmin kuin koskaan ennen. Ensimmäisinä
vuosina Hestvikenissä asuessaan, jolloin hän vielä oli nuori ja täynnä
rohkeutta ja intoa, oli häneltä puuttunut kokemusta — ja sen jälkeen
hän oli aina ollut sidottu muuhun.

Täytyi kuitenkin tunnustaa, että Hestvikenissä voitiin aina hyvin.
Mutta nykyjään Märtta Birgerintyttären hoitaessa taloutta tuli se
yhä selvemmin näkyviin. Palvelusväen kanssa ei enää koskaan ollut
epäsopua. Siellä ennen olleet jäivät paikoilleen — isäntärenki,
vanha Tore, kulki töissään tyynenä ja rauhallisena; Svein, paimen,
Jon sekä Bodvar, rengit, pysyivät kaikki kolme naimattomina; Ragna
asui lapsineen Torhildin tuvassa ja hoiti karjaa, Aasta oli luopunut
kevytmielisyydestään ja saattoi täydellisesti nauttia kunniasta
ja hyvästä maineestaan. Sitten siellä oli vielä nuori poika ja
keskenkasvuinen tyttö. Talossa ei ollut ilonpitoa eikä leikinlaskua,
mutta väki eli tyytyväisenä, rouva oli oikeudenmukainen ja tarpeeksi
runsaskätinen. Talossa käyvät kunnan kerjäläisetkin olivat tyytyväisiä.

Isäntä ei puhunut paljon, eikä siitä päässyt mihinkään, että se
painoi muita — mutta hänen palvelusväkensä sanoi, että kun häneen
vain paremmin tutustui, tottui siihen kyllä. Työväki ei erikoisesti
pitänyt Olavista. Hän antoi Märtta rouvan hallita omalla alallaan ja
kysyi häneltä kernaasti neuvoa kaikissa omissakin asioissaan. Heidän
suhteensa oli kuin olisi toinen ollut äiti ja toinen poika — aika
topakka äiti ja toinen nöyrä poika.

Vieläpä itse pääpesässä, Rundmyrissä, oli hiljaista. Märtta
Birgerintytär oli saanut kurin Arnketiliin ja Liviinkin nähden —. Mies
oli käynyt kumaraselkäiseksi käyssäksi ja näivettyneeksi; eukko sen
sijaan paisui — joka kevättalvi tuli heille pienokainen. Joka kerta
Livin käydessä Hestvikenissä, hävisi jotakin pientä, ruokatavaraa,
villoja ja sen sellaista, mutta oli ikäänkuin vakiintunut hänen
oikeudekseen ottaa pyytämättä, kunhan hän vain piti rajansa. Muuten
hän ei muualla näpistellytkään kuin Unan luona Rynjulissa. Arnketil ei
varastanut enään milloinkaan sen jälkeen kun Märtta oli kerran saanut
hänet kiinni; hän oli ollut aitassa ja yrittänyt iskeä tulta:

»Tuskinpa sinun tarvitsee tulta ottaa — tunnethan sinä siksi tarkoin
joka paikan», rouva oli sanonut.

       *       *       *       *       *

Molemmat pikku tytöt kasvoivat niin kauneiksi, että heistä vallan
puhuttiin. He olivat nyt niin vanhoja, että joutuivat mukaan
vierailuille ja juhliin — paljon niitä ei ollutkaan, sillä Olav
ei seurustellut muitten kanssa kuin läheisimpäin naapurien, jotka
joka vuosi kävivät toisissaan. Mutta kyläläiset näkivät Hestvikenin
tytöt kirkossa. Olav Auduninpoika ratsasti ensimmäisenä ja Bothild
Asgerintytär istui hänen takanaan hevosen selässä ja piteli hänen
vyötäisistään kiinni — sillä Cecilia ratsasti vanhan Toren kanssa;
se oli Toren etuoikeus ja jos se otettiin häneltä pois, ei hän jäisi
päiväksikään taloon, uhkaili hän leikillään. Molemmat tytöt olivat aina
messuun tullessaan ylellisesti ja kauniisti puetut — Märtta-rouva antoi
heille verkapukuja, korureunaisia samettivaatteita, hän solmi heidän
valloillaan olevan tukkansa kultakirjailluin silkkinauhoin.

Arkipäivin ei Olav nähnyt useinkaan tyttöjään. Olav oli rakentanut
naistentuvan vanhan asuinpirtin viereen — Märtta-rouva oli sitä
mieltä, että naisilla piti olla oma huoneensa, jossa he voivat olla
kangaspuineen, ompeluksineen ja sen semmoisineen; Cecilian ja Bothildin
oli nyt opittava käyttämään käsiään.

Uusi pirtti tuli kauniiksi; Bodvar oli taitava puuseppä ja hän
koristeli pirtin monin kaunein leikkauksin. Olav ei pistänyt sinne
usein jalkaansa.

Mutta vaikkakin hän näki lapsia niin harvoin, heijasti kuitenkin hänen
mieleensä kuni talvipäivän kelmeätä valoa näistä kahdesta kauniista ja
nuoresta ihmisestä, jotka kasvoivat niin lähellä hänen omaa hyytynyttä
elämäänsä.

Näytti siltä kuin Märtta-rouva olisi onnistunut kesyttämään Cecilian
kiivautta — tai ehkäpä tämä oli päässyt siitä järjen varttuessa. Jäykkä
hän oli vieläkin, mutta siihen oli tullut oma, rauhallisen jyrkkä
sävynsä. Väki nauroi tytön vastatessa lyhyesti ja harvasanaisesti —
hän oli niin isän kaltainen, he sanoivat, mutta se sopi hänelle hyvin;
hän oli niin kaunis, että sanoipa ja tekipä hän mitä tahansa, sopi se
ihmisten mielestä aina hänelle.

Hän piti Märtta-rouvasta, sen näki kyllä vaikkei Cecilia sitä
sanottavasti sanoin tai töin osoittanut. Samanlaista näkyi hänen
rakkautensa olevan vanhaan Toreen, Ragnaan ja hänen lapsiinsa — se oli
äänetöntä, uskollista kiintymystä heihin, joka kesti tuulet ja tuiskut.
Vain kasvattisiskoaan, Bothildia, kohtaan hän osoitti lempeämpää ja
hellempää kiintymystä; mikäli sellaisesta rauhallisesta, sulkeutuneesta
tyttösestä saattoi nähdä, hän rakasti Bothildia enemmän kuin mitään
muuta maailmassa. Mutta Bothildia kohtaan olivat muuten kaikki
hestvikeniläiset hellempiä ja pehmeämpiä — hän oli yhä edelleen ujo;
hänessä oli jotakin, joka näytti pyytävän ihmisiä kohtelemaan itseään
varovasti ja olemaan hänelle hyviä. Olavkin osoitti kasvattitytärtään
kohtaan suurempaa hellyyttä kuin omaa lastaan kohtaan. Jos hän joskus
tuli hyväilleeksi lapsia, silitti hän aina Bothildin tukkaa tai hyväili
hänen poskeaan — se tuntui käyvän helpommin häneen nähden, sillä hän
ilostui suuresti jokaisesta rakkauden osoituksesta. Kun lapset tulivat
sillalle häntä vastaan tai seurasivat häntä pellolle, tarttui hän aina
Bothildin käteen ja talutti häntä, sillä hän näki lapsen siitä pitävän.
Lapsi katseli häneen koko ajan heidän yhdessä puhellessaan ja hänen
sinisissä silmissään paksun punaisenruskean tukan alla oli lempeä ilme.
Cecilian kirkkaat, vaaleat, silmät katselivat suoraan ja selkeästi
maailmaan; koko hänen pienestä, tanakasta olemuksestaan uhosi, että
hän kyllä selviää maailmassa yksinkin. Cecilia oli hänen oma lapsensa,
Olaville oli rakkaus tyttäreen kuten hyvässä tallessa oleva aarre, jota
ei tarvinnut edes ottaa esille. Sen sijaan hän saattoi jakaa hyvyyttään
kasvattitytärtä kohtaan helpommin vähin erin, aina tarpeen mukaan.

— Cecilia Olavintyttäressä ei ollut kerrassaan mitään, mikä olisi
muistuttanut äitiä. Ingunn Steinfinnintyttären onnettoman, hyödyttömän
elämän muistokin näytti kokonaan häipyneen talosta. Sira Hallbjørn
mainitsi siitä kerran taloon poikettuaan, päästäkseen veneellä Olavin
kera:

»Mahtaakohan koko kylässä olla ainoatakaan ihmistä, sinua
lukuunottamatta, joka enää muistaa vaimoasi.»

Sanottuaan sen hän vilkaisi Olavin kasvoihin. Mutta hänen täytyi
kääntyä pois, kuten rippitunnustuksen kuullessaan.

»Sinä siis muistat häntä?» Olav virkahti hetken päästä tuskin
kuultavasti.

»Sinähän tiedät, että minä viimeksi jokin päivä sitten luin messun
hänen puolestaan — minun vain johtui mieleeni — muistin ne monet
vuodet, jolloin näin hänen makaavan tuolla vuoteessa —.»

»— Odotin muuten sinua kirkkoon sielumessuun», sanoi pappi.

»Minä en muistanut sen olevan sinä päivänä — ennenkuin illalla.»

»— Niin, niin», sanoi Olav sitten. »Eipä taida moni häntä enää muistaa.»

       *       *       *       *       *

Eräänä varhaiskevään aamuna tuli Hestvikenin tupaan muutamia miehiä
— ne olivat kyläläisiä, joilla oli venetalas Olavin rannassa. He
purjehtivat jostakin juhlasta vuonon pohjoispäästä ja olivat vieläkin
humalassa.

Olav ja vanha Tore istuivat yhdessä korjaten joitakin työkaluja:
toiset miehistä eivät vielä olleet tulleet sisään ja naiset viipyivät
navetassa. Pikkutytöt vain leikkivät penkin ääressä. Olav lähetti Toren
hakemaan vieraille olutta ja jonkin aikaa keskusteltiin rauhallisesti
häistä ja sen sellaisista. Silloin sanoi eräs miehistä Olaville:

»Se samainen Torhild, jonka kanssa sinulla oli lapsi, oli myöskin
pidoissa. Hän pyysi meitä tuomaan Hestvikeniin terveisiä.»

Olav kiitti ja kysyi mitä hänelle kuului.

Hyvää, sanoivat miehet, häntä pidetään suuressa arvossa
paikkakunnallaan ja hän voi hyvin. Hän on hoitanut Aukenia niin hyvin,
että sitä sanotaan nykyisin Torhildrudiksi.

Vanha Tore kyseli innokkaasti enemmän uutisia Torhild
Bjørnintyttärestä; hän oli pitänyt tästä aina hyvin paljon. Ja niin
he puhelivat hänen oloistaan jonkin aikaa. Olav kuunteli, mutta ei
sekaantunut keskusteluun, kysäisi vaan kerran:

»Oliko poika hänen muassaan keinuissa?»

Miehet myönsivät, se oli kaunis poika, vaalea ja vankka, »— eikä
kenenkään tarvitse kysyä kuka isä on.»

Mutta kun miehet saivat vähän entisen höyryn lisäksi, he kävivät
äänekkäiksi ja kohta alkoi kaksi heistä kinastella keskenään. Olavin
täytyi vihdoin pyytää heitä rauhoittumaan tai lähtemään ulos.

Samassa toiset hyökkäsivät toistensa niskaan. Pikku tytöt kiipesivät
Olavin arkun päälle ja jäivät sinne seisomaan. Silloin eräs miehistä
huomasi heidät, kääntyi sinne ja aikoi laskea heidän kanssaan leikkiä.

Olav nousi niin että kaikki, mitä hänen sylissään oli, kieri lattialle
— hän aikoi mennä erottamaan tappelevia, samassa kolmas mies meni
tyttöjen luo. Olav näki Bothildin lysähtävän kasaan pelon pökertämänä.
Cecilian kädessä välähti jotakin — lapsi oli vetäissyt esiin puukkonsa
ja tavoitti miestä. Olav tarttui miestä hartioista, painoi polvensa
hänen selkäänsä ja kaatoi hänet lattialle. Samassa Tore oli isäntänsä
luona, avasi oven — Olav tarttui vieraan kainaloihin, kantoi hänet
eteiseen ja siitä pihalle. Sitten hän riensi takaisin tarttuakseen
toisiin.

Seinien ja ovenpielien ryskyessä, rähinän ja kirosanojen lennellessä,
mutta ilman suurempia kahakoita Olav ja Tore saivat tuvan tyhjäksi
ja ovet kiinni. Miehet huusivat ja mellastivat pihalla, jyskyttivät
eteisen oveen ja seiniin. Olav ja Tore kuuntelivat nauraen ja
huohottaen sekä suoristivat vaatteitaan; hekin olivat saaneet
jonkin kuhmun, joko juopuneitten miesten nyrkeistä ja koroista tai
satuttaessaan itsensä johonkin pimeässä eteisessä.

Olav kääntyi hymyillen lasten puoleen. Cecilian maidonvalkeat
kasvot olivat vielä raivosta rypyissä; hänen silmänsä säikkyivät
vaaleanvihreinä. Mutta Bothild seisoi seinään nojaten, hän vapisi
niin että hampaat kalisivat. Kun Olav tarttui häneen, purskahti hän
niin valtavaan itkuun, että kasvatusisä vallan säikähti. Hän veti
tytön luokseen ja istuutui häntä pidellen jutellessaan hänelle kuin
pikku lapselle — vaikkei hän enää mikään lapsi ollutkaan, sen isä
tunsi, hän oli jo melkein neitonen, pitkäjäseninen ja hento — taisi
olla kaksitoista vuotias. Sitten hän siveli hänen tukkaansa ja pitkiä
palmikoltaan pyytäessään hänen olemaan pelkäämättä — vaikkei se
auttanutkaan, sen hän tiesi entuudestaan, tyttö käyttäytyi siten aina
miesten haastaessa riitaa, vaikkei kukaan hänelle aikonutkaan tehdä
mitään pahaa. Ryskeen ja paukkeen seinän takana yltyessä, värähti tytön
hento ruumis.

Sitten Olav työnsi hänet luotaan, nousi ja läksi ulos. Samassa rengit
saapuivat pihalle, ja vieraat miehet pötkivät käpälämäkeen.

Pöydässä istuessaan, kun Cecilian piti leikata itselleen juustopalaa,
huudahti eräs miehistä nauraen:

»Sinun veitsesihän on veressä, Cecilia!»

Bothild kirkaisi, mutta nyt täytyi sekä Olavin että miesten nauraa
hänen arkuudelleen. Illallinen riita oli heitä piristänyt, ja nyt he
istuivat tyytyväisinä pöydän ääressä edessään hyvää olutta ja ruokaa
sekä lieden lämpö ympärillään.

Cecilia sylkäisi puukkoonsa ja kuivasi sen hameensa sisäpuolelle,
sitten hän leikkasi ison juustokimpaleen ja painoi kahden leipäpalan
väliin — hän ei virkkanut halaistua sanaa.

Olav nauroi:

»Annappas kun katson puukkoasi — sepä oli pieni heikko puolustusase,
tyttöseni!»

»Anna minulle sitten parempi puukko, isä!» tyttö virkahti.

»Sen sinä saat», vastasi isä yhtä iloisena kuin äsken.

Illallisen jälkeen hän toi sisään pienen, rautasilaisen arkkunsa,
jossa hän säilytti kalleuksiaan. Tytöt häärivät hänen ympärillään
hänen sieltä penkoessaan — tytöt eivät olleet kovinkaan usein saaneet
nähdä, mitä isä siellä säilytti. He huudahtivat ja kyselivät aina
uuden esineen tullessa näkyviin, ja Olav, joka oli tänä iltana
hyvällä tuulella, antoi tyttöjen ottaa esineitä käsiinsä ja koetella
koruja. Pohjalla oli neljä kaunista tikaria — Olav ei niitä käyttänyt
milloinkaan. Cecilia tarttui pisimpään.

»Annatko sinä tämän minulle, isä?» hän vetäisi sen huotrastaan.

Sen terä oli kolmikulmainen, varsi ja huotra koristettu kauniisti
kullatuin renkain. Olav otti sen häneltä, katsoi sitä vähän:

»Ei tämä ole naisten veitsi, Cecilia — sitä tarvitaan vain vihollista
surmatessa. Tätä sinä voit paremmin käyttää —» hän ojensi tytölle
suuren, norjalaisen puukon, jossa oli leveä terä ja varsi vuoltu
mursunhampaasta.

»Minä otan mieluimmin sen toisen», tyttö virkkoi.

Olav mietti hetkisen:

»Sinä et usein pyydä minulta — ota se sitten.» Hän tarttui tytön
paksuun, vaaleankeltaiseen palmikkoon — se oli sykkyrässä — Cecilian
tukka oli niin kiharainen. »Etpä sinä muuten olisikaan Hestvikenin
tytär, Cecilia.»

       *       *       *       *       *

Olav oli hankkinut Eirikistä tietoja lakkaamatta. Ja totuttuaan
Eirikin poissaoloon, heräsi hänessä joskus ajatus. Ehkäpä Eirik ei
sentään tulekaan takaisin. Ja hän saattoi ajatella, että se olisikin
kaikkein paras. Pitäisihän hänen toki jotakin saada siitä hyvästä, että
oli myynyt sielunsa, jos hänen petoksensa tasaantuisi siten, ettei
suku eikä perintö menisi vääriin käsiin — silloin tuntuisi hänestä
paljon helpommalta kohdata kuolemaa ja tuomiota. Oman elämänsä hän
oli hukannut — ehdoin tahdoin; hän ajatteli sitä tyynin mielin — ja
hän tunsi ikäänkuin jonkinlaista ruumiillista iloa siitä, että hän
oli väärässä, Jumala oikeassa. Hän ei koskaan ollut voinut ymmärtää
kenenkään löytävän iloaan Jumalaa syyttämällä tai kiroamalla. Hän itse
oli vain yksi mies; hänen kohtalonsa ei suuriakaan merkinnyt. Hänen
mielestään oli hyvä tietää, miten maailma oli turvassa hyvän Kristuksen
käsissä, nousipa miten monta miestä tahansa häntä vastaan.

Cecilian onneen hän luotti täydellisesti.

       *       *       *       *       *

Samana vuonna, juhannuksen aikoihin, naittivat Skikkjustadin Baard ja
Signe Arnentytär vanhimman tyttärensä. Sulhanen asui naapuripitäjässä,
Olav Auduninpoika oli mukana ja saattoi morsiamen sulhasen kotiin,
sillä hän oli morsiamen kummi.

Hän oli ollut huono kummi; hän ei ollut pitänyt tytöstä huolta —
tytön nimi oli Helga. Ulkomuodoltaan hän oli mitätön ja näytti niin
omahyväiseltä. Mutta hääpäivänään hän oli kaunis.

Baard ei ollut ensin tahtonut kuulla naimisesta puhuttavankaan;
hänen ja sulhasen välit eivät olleet hyvät tämä oli Helgaa paljon
vanhempikin. Mutta tänä juonna puolipaaston aikaan olivat miehet
sopineet, ja niin hän oli kihlannut tyttärensä Hoskold Joninpojalle.

Olavia liikutti morsian erikoisesti Helga Baardintytär oli niin
muuttunut, että hän vallan ällistyi. Hän huomasi muittenkin
häävieraitten olevan samaa mieltä — siitä juteltiin istuttaessa
kolmantena pitopäivänä häätalon pienessä pirtissä. Se oli järjestetty
vanhemmille ja arvokkaimmille isännille. Olavin paikka oli yläpäässä
heti Rynjulin Torgrimin, morsiamen tädinmiehen vieressä, Sira Hallbjørn
istui kunniapaikalla.

Hoskoldista ja Helgasta johtui puhe muihin morsiamiin, jotka olivat
olleet erittäin kauniita ja onnellisia morsiamia — tai toimeliaita
ja reippaita emäntiä. Vanhojen miesten mielestä oli aina niin, ettei
kukaan nykyisistä naisista ollut niin kaunis kuin heidän nuoruutensa
ajan naiset.

Sira Hallbjørn nojaili pöytään ja piirteli viivoja pöydälle
läikkyneeseen olueen. Hän oli koko häitten ajan ollut huonotuulinen,
väsynyt ja hiljainen. Tämä keskustelu näytti häntä kyllästyttävän:

»Tässäkö te nyt aiotte istua tämän iltaa ja lörpötellä kuolleista
naisista? Eivätköhän vain heidän miehensä heidän eläessään olleet
heille yhtä pahoja kuin miehet yleensä ovat. Minun mielestäni on paljon
parempi omistaa sellainen seuranainen kuin Olavilla on matkassaan kuin
kaikki muut yhteensä», hän oli vähän juovuksissa ja naurahti veltosti,
»kuuleppas, hyvä Olav, etkö sinä luovuta minulle kaunista naistasi?»

Olav suoristihe äkkiä, hän lehahti punaiseksi ja suutahti — hän ei
ymmärtänyt mitä pappi tarkoitti. Torgrim ei sitä myöskään ymmärtänyt,
vaan kysyi:

»Mitä sinä tarkoitat, hyvä sira?»

Sira Hallbjørn nauroi kuten äsken, työnsi kätensä Torgrimin selän
taitse ja sipasi Olavin sotakirveen terää, joka riippui seinällä Olavin
istuimen kohdalla:

»Tätä minä tarkoitan —», hän laski kätensä Olavin olalle. Olav työnsi
sen pois ja nauroi vastahakoisesti:

»Ei pappi — viime kerralla sinä halusit haukkaani — eikä tämä tappara
ole —»

Silloin Ættarfylgja helähti — kaikki juhlijat kuulivat sen. Sen syvä
sointu kajahti huoneessa häipyen sitten hitaasti.

Sira Hallbjørn säpsähti ja tarttui kirveeseen:

»Sellainenko se sinun kirveesi onkin että se laulaa, Olav», kysyi hän
vilkkaasti.

»Niin sanotaan. Mutta minä olin luullut, että se oli jo aikoja sitten
vaiennut — vanhuuttaan.» Hän otti tapparan papilta, ripustaen sen
takaisin seinälle.

Miehet alkoivat tuumia, oliko tappara soinut itsestään vai soiko se
sira Hallbjørnin kosketuksesta.

Olav ja sira Hallbjørn olivat katsoneet hetkisen toisiaan silmiin —
sitten he nauroivat molemmat yhtaikaa, kumpikin yhtä vastahakoisesti.
Oli kuin he olisivat huomanneet heitä yhdistävän siteen — sen, ettei
heistä kumpikaan ollut tässä ilonpidossa sydämensä halusta.

       *       *       *       *       *

Olav lähti häätalosta samana iltana, mutta hän sanoi miehilleen, että
he voivat viipyä seuraavaan päivään ja tulla Märtta Birgerintyttären ja
lasten kera kotiin.

Paksu pilvivaippa peitti taivaan laen. Kesäyön värittömässä hämyssä
näyttivät niittämättömät niityt ja vaaleanviheriät peltosarat
harmailta, Olavin ratsastaessa vesaikossa kulkevaa polkua peltojen
laidalla. Koko maailma nukkui — ruisrääkkä vain raksutteli jossakin
pellolla.

Hän saapui kirkkotielle ja hevonen paransi vauhtiaan, se halusi kotiin.
Kirkko kohosi kukkulalla, kiviseinät hohtivat valjuina ja paanukatto
riippui pienien ikkuna-aukkojen Päällä. Olav käänsi hevosensa
kirkkopolulle. Yön hiljaisuus tuntui lähenevän häntä kuten joku elävä
olento, hevosen kavioitten kopseen kuuluessa hiljakseen mäen ruohikossa.

Hautausmaan muurin vieressä oli joitakin vanhoja kumpuja; vanhin aivan
aitovarressa, niin että sillä kasvavat vanhat saarnit levittivät
varjonsa sen sisäpuolelle. Olav nousi ratsultaan ja sitoi sen
kirkkomaan portin viereen puomiin. Hän muisti, ettei teräs-asetta
saanut kantaa — hän irroitti vyönsä ja laski sen pois tapparan kanssa.
Sitten hän asteli korkeinta hautakumpua kohti.

Kuivien, hänen jalkojensa alla taittuvien risujen räiske — niitä oli
saarnien alla paksuna mattona — kammotti Olavia, niin että hiukset
nousivat hänen päässään. Hän astui kummun yli ja nousi muurille. Sen
sisäpuolella olivat hautakivet syvällä nuoren nurmen sisään vajonneina
kirkon seinustalla. Olav tuijotti, kunnes hänen silmissään alkoi
liikkua mustia pilkkuja ja hänen sydämensä löi niin, että hän tunsi
verenmakua suussaan. Mutta se kaikki oli vain kuin ulkomaailma olisi
vierinyt hänen ylitseen ja hänen sisimmässään vallitsi rauha. Ja
sittenkin hän vaistomaisesti sulki silmänsä kuullessaan oman äänensä,
sanoessaan selvästi ja kirkkaasti:

»Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös!»

Hän kuuli, miten hevonen aitauksen takana säpsähti. Hän ei uskaltanut
kääntyä ja katsoa sinnepäin. Hän vain tuijotti kirkonseinään, ja hän
huomasi aivan kirkon oven vieressä hautakiven häämöittävän. Kasvot
kylminä ja jäykänkalpeina hän lausui jälleen:

»Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös! Ingunn Steinfinnintytär — nouse
ylös!»

Hän oli jälleen sulkenut silmänsä, mutta hän näki sittenkin — harmaa
kivi kohosi hitaasti, valkoinen vainaja nousi ja pudisti mullan
kääreliinoistaan.

Hän kohotti päätään takanojaan, veti henkeään ja avasi silmänsä. Ei
näkynyt mitään muuta kuin harmaa, lauhkea yö. Olav tuijotti — se tuntui
hänestä paljon uskomattomammalta kuin kaikki muu. Mutta kirkkotarha
nukkui maahanpainuneine korkean nurmen peittämine kivipaasineen aivan
harmaaseen kirkonseinään asti.

Vihdoin hän kääntyi, meni takaisin kummun poikki ja hevosensa luo.
Irroittaessaan riimua hän huomasi Blakkenin näkevän jotain — se seisoi
pää pystyssä, sieraimet levällään, heilutteli korviaan, hätkähti pari
kertaa, kun hän laski sille kätensä — mutta Olav ei nähnyt mitään.
Sitten hän nousi satulaan ja antoi hevosen mennä — kova ratsastus teki
hänelle hyvää; ilmavirta ja hevosen kavioitten pauke voittivat kaamean
hiljaisuuden.

Hänen saapuessaan Hestvikeniin oli jo aamu — pilvet olivat punertuneet
kauttaaltaan. Saatuaan hevosen talliin meni Olav vuorelle ilmaa
katsomaan — tapansa mukaan. Ennen auringon nousua mustensi pieni tuulen
puuska vuonon kalvon.

Pirtti oli autio ja tyhjä. Olav meni kamariin ja heittäytyi vuoteelleen
riisuutumatta. Mutta tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän
kavahti ylös täysin valveilla. Hän tuijotti tupaan vievään harmaaseen
ovi-aukkoon — mutta siellä ei ollut ketään —.

Ajatukset nousivat mieleen kuin katkerat vedet. Ingunn oli _luvannut_
kerran — sikäli kuin kuolleet voivat tulla kotiin elävien luo.

Mutta nyt hän oli hänen luotaan rajattoman paljon kauempana kuin ennen
— ensimmäisenä vuotena, ei, vaan ensimmäisenä kesänä hänen kuolemansa
jälkeen Olav oli nähnyt miten lähellä Ingunn oli häntä keskellä heitä
toisistaan erottavaa pimeyttä. Nyt he olivat joutuneet toisistaan
kauas, niin kauas, ettei Ingunn enää kuullut vaikka hän huusi.

Siinä maatessaan muodostui hänelle yksinäisyys jonkinlaisiksi näyiksi.
Hän oli olevinaan aution kalliolaen pyörällä huipulla, siellä kasvoi
kanervaa, ja kivet olivat harmaan sammalen peitossa. Hänen ympärillään
levisi joka puolella huurteesta harmaata metsää, ja likaisenharmaita
suosilmiä, pinta jäässä, oli alhaalla alangoilla, mutta kaukana sinersi
harmaa taivas, yhtyen mataliin, tummansinisiin vaaroihin. Hän seisoi ja
hänen mielensä teki huutaa sinne, mutta hän tiesi sen olevan hyödytöntä
—. Näky vaihtui hiljalleen uneen, eikä hän herännyt, ennenkuin Ragna
toi aamiaista; tämä sanoi ihmetelleensä kovasti kuultuaan Sveiniltä
Olavin hevosen seisovan jo tallissa, eikä muiden —.




VI.


Sinä syksynä Olav sattui usein näkemään savun nousevan kukkulalta
Hudrheiminmaan puolesta. Hän pysähtyi työssään ja katseli sinnepäin.
Sielläpäinhän Torhildrudin pitäisi olla, mikäli hän ymmärsi.

Tuli muutamia kirkkaan sinisiä, aurinkoisia päiviä, jolloin vuoria
vasten kohisevat meren aallotkin näyttivät olevan täynnä valoa
ja ilmaa. Kultaisia lehtiä liiteli ilmassa, ja avaruuskin näytti
laajenevan vuonon sinisestä vaahtopinnasta valoisaan, tuulen pyyhkimään
taivaanlakeen, jossa valkoiset, pienet pilvenhattarat leijailivat
äärettömän korkealla. Ja Olav meni eräänä päivänä puolenpäivän maissa
rantaan, otti yhden pienimmistä veneistään ja läksi yksin purjehtimaan.

Tänään oli leikkiä purjehtia pitkin täyteläisiä, hohtavia aaltoja,
Olavia kasteleva merenvaahto oli hohtavan valkoista. Taivaaseen oli
niin pitkältä, että tuntui kuin hän olisi tässä pienessä veneessään
piilossa aaltojen välissä ja aina veneen noustessa aallonharjalle
hän näki toisen rannan tulleen yhä lähemmä, käyneen yhä selvemmäksi.
Hänet valtasi melkein sama mieliala kuin poikavuosina, karattuaan
Frettasteinistä metsään leikkimään.

Maihin tultuaan hän läksi nopeasti polkua myöten tunturille. Metsät
olivat täällä jo käyneet vaaleiksi. Keltaisia lehtiä lenteli ja satoi,
niitä hulmahti tuon tuostakin hänen ohitseen kuin kirkkaita valojuovia,
jotka tanssien riensivät polun poikki. Voimakas tuulenhenki täytti
Olavin mielen ilolla.

Hän ihmetteli nyt vain, miten hän ei ollut jo aikoja päiviä tätä
keksinyt: hänen olisi pitänyt käydä katsomassa Torhildia, ottamassa
selkoa, miten hän tulee pojan kanssa toimeen. Eipä niin, ettei hän
voisi olla varma hänen selviämisestään, kyllä Torhild oli siksi kätevä.
Mutta olisihan hänen sentään pitänyt tarjota apuaan, mikäli Torhild
olisi ottanut sitä vastaan — olihan hän pojan isä.

Hän ei nyt voinut käsittää, miksi hänen mielestään oli ollut niin
mahdotonta tavata Torhildia — aivan kuin heidän olisi toisiaan
tavatessa tehtävä uusia erehdyksiä. Eiväthän he enää olleet nuoria
kumpikaan — mutta sitä hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut.

Hän saapui metsän reunaan veräjälle, läksi kulkemaan kivikkoista
polkua. Täällä oli nyt paljon enemmän peltoa — kannokkoa.

Olav oli iloinen, vaikkei jännittynyt, saadessaan nähdä taas hänet ja
Bjørnin.

Koira alkoi sisällä tuvassa ulvoa. Ovi avautui — rakki kiirehti
rähisten häntä kohti. Sen jäljessä kumartui Torhild ulos ovi-aukosta.

Olav ei osannut selittää toisen kasvojen ilmettä, mutta siinä oli
jotakin aivan toista kuin hän oli odottanut. Torhild ojensi hänelle
kätensä viivytellen.

»Oletko sinä liikkeellä — täälläpäin?»

»Olenpa niin — onko se sinusta ihmeellistä?»

»No ei. Onhan se luonnollistakin», sanoi Torhild hiljaa Hän pyysi
miestä sisälle, käski istumaan, toi maitotuopin: »— olutta minulla
ei ole —.» Sitten hän kumartui lieden ääreen, puhalsi hiillokseen ja
sytytti tulen:

»Etköhän sinä ole märkä ja viluissasi — etkö halua istua tänne lähemmä?»

Olav kiitti ja istuutui Torhildin nostamalle jakkaralle — hän oli
kävellyt itsensä kuivaksi. »Mutta lämmitähän edes jalkojasi», Torhild
kehoitti.

Vuoteesta alkoi kuulua tuhinaa ja liikettä — siellä on sylilapsi,
arveli Olav. Torhild vilkaisi olkansa yli, mutta ei kiinnittänyt siihen
sen enempää huomiota; hän ripusti padan liedelle ja kaasi siihen
maitoa. Sitten he puhelivat tuulesta ja kauniista ilmasta; se kävi
heiltä kummaltakin hitaanlaisesti.

»Bjørn ei ole kotona?» kysäisi Olav.

»Ei, hän läksi Ketilin kanssa — he veivät tuonne taloon lehmää.»

»Minä olenkin kuullut, että sinä olet lisännyt karjaasi paljon. Jos
sinä aiot viljellä noin suuria peltoja, täytyy sinulla olla aikalailla
karjaakin, vai mitä?»

»Meillä on neljä lypsävää ja kolme vasikkaa —». Lapsi huusi yhä
kovemmin Torhildin jutellessa Olaville karjastaan.

»Silläpä pojalla tuntuu olevan hätä», Olav naurahti. Hän aikoi kysäistä
kenen se oli, mutta sitten hän muisti Ranveigin, Torhildin nuoren
sisaren, ja vaikeni.

»Tyttö se on», Torhild virkkoi; hän nousi äkkiä. »Minun täytynee sitä
sitten rauhoittaa.» Hän riuhtaisi nopeasti auki nuttunsa edustan ja
veti esiin täyteläisen, sinisuonisen rinnan.

Olav katsoi häneen suu puoliavoimena ihmetyksestä. Sitten hän kumartui
— ohimoita alkoi kuumentaa, puna levisi yli miehen kasvojen. Hän ei
voinut katsoa Torhildiin, vaan hänen täytyi painaa katseensa lujasti
permantoon. Tämä oli ainoa, minkä hän ei milloinkaan olisi osannut
ajatellakaan näin käyvän!

Torhild oli istuutunut vuoteen askelmalle lapsi rinnoillaan. Olav tunsi
Torhildin katsovan häneen ja häntä harmitti punastumisensa. Sitten he
istuivat pitkän aikaa ääneti. Mutta äkkiä Torhild aikoi selvällä ja
hiljaisella äänellä:

»Minä soisin nyt, että sinä sanoisit asiasi, Olav — minä selitän
sinulle niin hyvin kuin voin.»

»Asiani — ei minulla ole muuta asiaa kuin että minun teki mieleni —
minä aioin katsoa miten Bjørn voi — nähdä häntä ja kuulla miten hän —
ja sinä —»

Torhild vastasi kuin olisi punninnut jokaista lausumaansa sanaa:

»Kyllä minä ymmärrän, Olav, sinun arvelevan — ettei tämä ollut sinun
tarkoituksesi antaessasi minulle talon — minä sain Aukenin elääkseni
täällä lapsen kanssa. Mutta kuten sanoin sinulle ovat viljelykset
nyt kaksin verroin suuremmat kuin tänne tullessani. Ja minä arvelen,
että on parempi oma mies tässä auttamassa — kuin puuhata täällä yksin
palkkarenkien kanssa. Sitten sinun tulee muistaa, että minä olen jo
vanha — Bjørn ei tule saamaan kovinkaan monta sisarta enää. Ehkei muita
kuin tämän —» Hän kumartui hellästi pienokaisen puoleen painaen sitä
rintaansa vastaan.

Kun Olav ei vieläkään virkkanut mitään, jatkoi Torhild vähän kiivaammin:

»Minä ajattelin viime vuonna ennenkuin annoin hänelle myöntävän
vastauksen — käydä Hestvikenissä puhumassa sinulle asiasta. Mutta
sitten minä tuumin, etten ollut kuullut sinusta mitään pitkiin aikoihin.

»Mutta sinä voit kenties ajatella, että minä olin toiminut toisin kuin
mitä sinä olit tarkoittanut antaessasi minulle maat ja mannut — vaikkei
meidän kesken ollut milloinkaan puhetta, etten minä menisi naimisiin.»

Olav pudisti päätään:

»Minä en tiennyt, että sinä olit naimisissa.»

»Siitä on jo kohta vuosi», sanoi Torhild lyhyesti.

Olav nousi, meni hänen luokseen ja ojensi kätensä.

»Toivotan sinulle onnea.» Torhild tarttui hänen käteensä, mutta ei
nostanut katsettaan lapsesta.

»Sinä olet siis saanut tyttären — mikä sen nimi on?»

»Borgny, oman äitini mukaan.» Torhild otti lapsen rinnoiltaan, sulki
vaatteensa, pyyhki lapsen suun käsiselällään ja käänsi sen kasvot
Olaviin päin.

»Se on kaunis lapsi.» Olavista tuntui, että hänen oli se sanottava.
Pienistä, punaisista kasvoista katselivat tummat, tutkivat silmät,
kuten aina pikkulapsilla ja ne näyttivät katsovan häntä. Sitten ne
sulkeutuivat hitaasti; lapsi nukkui. Torhild jäi istumaan pienokainen
helmassaan.

Olav ajatteli, että Torhildin pitäisi nyt puhua jotakin siitä miehestä,
jonka hän oli ottanut tänne ja jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin.
Mutta Torhild ei puhunut siitä mitään.

»Entä sinun veljesi», Olav kysyi sitten, »he suostuivat tähän?»

»Sinähän tiedät, että he ovat tottuneet siihen jo lapsesta alkaen —
kunhan he vain ovat silmäini alla, tottelevat he kyllä minua.»

Olav ajatteli, että silloinhan olisi ollut parempi pitää ainakin yksi
heistä tässä — mutta hän vastasi vain:

»No, niinhän se lienee — että sinä arvelit tarvitsevasi täällä isännän.»

»Niin, asia oli sillälailla, että minun täytyi mennä Ketilin kanssa
naimisiin — muilla ehdoilla hän ei olisi jäänyt tänne. Ja ellei minulla
näinä vuosina olisi ollut hänen apuaan ‒ hän on tehnyt täällä enemmän
kuin miehen työn jo ennen aikamieheksi tuloaan. Jos minä olisin
päästänyt pojan pois — ottanut tänne toisen työmiehen — enhän minä
olisi voinut olla varma siitä, ettei hänkin kerran olisi esittänyt
samoja vaatimuksia. Oli siis oikeudenmukaisempaa, että Ketil sai
minut sekä saa nauttia siitä hyvästä, josta olemme hänelle suuresti
kiitollisuuden velassa —»

Olav ei vastannut. Silloin Torhild jatkoi:

»Muistathan sinä Ketilin —? Sinä näit hänet viimeksi täällä käydessäsi?»

»En suinkaan?»

»Niin, hän ei ollutkaan silloin vielä täysikasvuinen —» Silloin
Olaville vaikeni: keskenkasvuinen poika, typerän näköinen — löytölapsi
— joka oli silloin ollut Torhildin luona. Tulipunaisena, ja Torhildiin
katsomatta hän kysyi:

»Hänetkö sinä olet ottanut isäksi minun pojalleni?»

»Hänet», Torhild vastasi kovasti.

»No niin, minä en ole milloinkaan pyrkinyt määräilemään sinun
asioissasi», Olav kohautti hartioitaan. »Entä Bjørn?» hän kysyi. »Hän
oli tietysti liian nuori tähän puuttumaan.»

»Ei suinkaan. Hän on tuntenut Ketilin niin kauan kuin voi muistaa.
— Tuolla he tulevat.» Hänen voimakkaat, harmaankalpeat kasvonsa
pehmenivät ja niitä valaisi hieno hymyn väre.

Ovi lensi selälleen — se johti suoraan pihalle — tuuli toi sisään
nuorten, nauravien äänien soinnun, sieltä kuului lapsen ja nuoren
miehen äänet. Tuvan sauhu alkoi valossa lainehtia sinervänä. Poikasella
oli kädessä tuuliviiri, hän juoksi suoraan äitiä kohti huutaen
loistavan iloisena. Hänen jäljessään seurasi pitkä ja vaalea mies; hän
sanoi nauraessaan jotakin ja pyyhkäisi tuulen pörröttämää tukkaansa ja
kuivasi kasvojaan. Sitten he molemmat huomasivat vieraan. —

— Olav näki, että Ketil tunsi hänet. Ketil pysähtyi, ryhti näytti
höltyvän ja hän näytti hämmentyneeltä.

Torhildin mies oli pitkä hujale, suuret työihmisen kädet riippuivat
polviin, mutta hänen kasvonsa olivat lapselliset ja vähän
tyhmänsekaiset pitkine, litteine leukoineen, jossa kasvoi sakeata,
vaaleata parransänkeä. Keltainen, kihara tukka roikkui hänen otsallaan.
Eikä hän sittenkään ollut ruma —.

Torhild nousi, laski lapsen vuoteeseen, alkaen puuhailla puuron
ääressä. Hän viittasi Ketiliä istumaan isännän paikalle. Niin tämä
tekikin.

Poika jäi seisomaan äidin luo. Hän ei ollut pitkä ikäisekseen, mutta
siro ja voimakastekoinen. Olav huomasi pojan muistuttavan Hestvikenin
sukua — vaalea tukka, suuret, vedensiniset silmät hiukan kaukana
toisistaan vaaleitten, suorien kulmakarvojen varjossa. Hänen ihonsa
oli maidonvalkoinen, nenänjuuressa joitakin tummia pisamia. Hän seisoi
katsellen vierasta kylmän tutkivasti.

Torhild puhui miehelleen, kyseli, miten naapurissa oli käynyt. Sitten
he juttelivat ilmasta ja vuodentulosta, vaimo yritti saada molemmat
miehet keskusteluun, mutta se kävi heikosti. Silloin tuli sisälle
vieras, nuori nainen — hän oli naapurin naisia, joka kävi auttamassa
Torhildia karjanhoidossa; Torhild ei ollut vielä käynyt kirkotettavana
lapsen syntymän jälkeen. Torhild kysyi, eikö Olavia haluttaisi käydä
Ketilin kanssa taloa katselemassa.

Bjørn seurasi heitä. Hän tarttui isäpuolensa käteen ja miesten
kävellessä pikku taloa tarkastamassa, poika tuli puheliaaksi — hän
yhtyi kaikkeen, mitä isäpuoli sanoi tai lisäsi jotakin tämän puheeseen.
He olivat tähän asti lainanneet hevosta, Ketil kertoi, mutta jos heillä
olisi edelleen sama onni, joka heitä tähän asti oli seurannut, niin —.

»Sinä tiedät, Ketil», Olav virkkoi, »että jos Torhild tarvitsisi
jollakin lailla minun apuani —»

»Minä tiedän, ettei hän tarvitse», keskeytti toinen. Ja Olav huomasi,
kohdatessaan toisen katseen, ettei tämä aina ollut yhtä tyhmän
näköinen. »Me olemme näinä vuosina tulleet omin neuvoin toimeen.»

       *       *       *       *       *

Syötyään puuron Olav puhui poislähdöstään. Hän kutsui Bjørniä ja pyysi
häntä luokseen.

Poika tuli, seisoi Olavin edessä ja katseli häntä viileä tarkkaavainen
ilme kauneissa lapsenkasvoissaan.

»Tiedätkö sinä kuka minä olen, Bjørn», kysyi Olav.

»Minä arvelen, että sinä olet se Hestvikenin Olav, joka on minun isäni.»

Olav oli vetänyt sormestaan kultasormuksen:

»Otatko sinä sitten vastaan tämän sormuksen, Bjørn. — lahjana isältäsi?»

Poika katsoi äitiinsä ja sitten isäpuoleensa. Kun molemmat
nyökäyttivät, hän vastasi:

»Otan kyllä, Olav — minä kiitän sinua lahjasta.»

Hän koetti sormusta sormeensa, katseli sitä hiukan; sitten hän meni
äitinsä luo ja pyysi tätä panemaan se talteen.

Olav Iäksi heti sen jälkeen. Hän pyysi Torhildia kanssaan ulos.
Hämärsi, ja tuuli oli kiihtynyt. Myrskynpuuska tuiversi paljaita
pihlajia niin että oksat heilahtelivat jäisensinistä taivasta vasten,
mutta etelästä hiipi pimeitä pilven lonkia. Torhild kysyi:

»Aiotko sinä tällaisessa vastatuulessa purjehtia kotiin, voimmehan me
varata sinulle yösijan?»

Olav vastasi menevänsä. Hän heitti vaippansa hartioilleen:

»Kun sinä nyt olet naimisissa ja sinulla on aviolapsi — eikö olisi
parasta, että Bjørn muuttaisi minun luokseni lahden taa?»

Hän ei voinut myrskyssä kuulla vastausta ja niin hän toisti sanansa.

»Älä pyydä sitä minulta, Olav.»

»Miksei? Minä en kuitenkaan mene naimisiin — ja minä hoitaisin poikaa
kuten omaani ainakin.»

»Ei. Sinulla on aviolapsia sinullakin. Minä en tahdo, että Bjørn on
siellä, missä häntä kohdeltaisiin alempiarvoisena. On parempi olla
Torhildrudissa ensimmäisenä kuin Hestvikenissä huonoimpana.»

»Eirik ei ole ollut kotona neljään vuoteen. Me kuulemme hänestä harvoin
ja on epävarmaa milloin hän palaa.»

»Minä tiedän sen. Mutta onhan Cecilia — ja sitten sinun
kasvattityttäresi ja Märtta-rouva. Sitten sinä tiedät, ettei veljilläni
ole sielläpäin sellaista mainetta, että se lisäisi pojan arvoa.»

»Sinullapa näkyy olevan tarkat tiedot minun kuulumisistani», virkkoi
Olav terävästi.

»Olethan sinä, Olav, siksi mahtava mies, että sellaiset tulevat
kuuluville.»

Olav jätti hyvästit ja läksi.

Hän yritti päästä siitä irti pimeässä ja myrskyssä kulkiessaan. Olihan
vallan järjetöntä, että hän oli näin kiukuissaan. Torhildilla oli ollut
täysi oikeus mennä naimisiin. Mutta hän ei ollut milloinkaan ajatellut
sellaista mahdolliseksikaan.

Olihan totta, että hän tarvitsi taloonsa isäntää, ja sekin oli totta,
että jos hän laski Ketilin menemään, saattoi seuraava renki tehdä
hänelle saman vaatimuksen. Mutta että hän sittenkin voi ottaa tämän
kulkurin —. Hän näki edessään lapsellisen nuoren ja vaalean Ketilin,
pitkän, voimakkaan nuorukaisen — käsi kädessä pikkupojan kanssa,
molemmat nauravina ja leikinhaluisina. — Kun hän viimeksi hänelle jätti
hyvästit — siitä taisi olla nyt seitsemän vuotta sitten — silloin oli
Torhild pyytänyt että hän ottaisi hänet luokseen. — Ei, hän ei saisi
hautoa sellaisia ajatuksia; oli alhaista luulla toisesta rumaa, kun ei
siitä ollut sen varmempi.

Bjørn. Miehelle, joka sellaisen pojan omisti, täytyi olla sen
menettäminen kuolemaakin katkerampaa.

Aaltojen pauhu täytti kaiken — keskellä yhä pimenevää iltaa
välkähtelivät vaahtopäät hyökyaallot. Pienen kivisillan irtokivet
kolisivat ja helisivät jylhästi aallon vyöryessä sen ylitse. Olav
seisoi katsellen hetkisen — tuuli oli kääntynyt kokonaan etelään.
Mitäpä hänellä oli kotonakaan tehtävää, niiden vuoksi hän oli kyllä
voinut jäädä huomiseen asti Torhildrudiin.

Hän ei ollut milloinkaan ajatellut yhtyä jälleen Torhildiin — ja
sittenkin hänessä kiehui kiukku ajatellessaan mitä hän oli äsken
nähnyt. Hän oli niin kiihdyksissä, että hän ihmetteli sitä itsekin.

Hän oli koko ajan tiennyt, ettei Torhild enää koskaan tulisi hänen
omakseen — mutta hänestä tuntui sittenkin, että hän omisti jonkun
tietäessään Torhildin olevan siellä — Aallot kastelivat hänet kokonaan
hänen mennessään pienelle sillalle, jossa hänen veneensä keinui tuulen
alla pimeässä.




VII.


Sinä vuonna talvi tuli aikaisin. Ilma oli kylmää ja tyyntä viikon
toisensa jälkeen. Aamun sarastus levisi messinginkarvaisena synkkien
harjujen laelta, maa oli likaisenharmaa ja routainen, vedet ja suot
jäässä. Kirkkaina päivinä oli vuonon pinta tummansininen ja väreilevä
— sitten tuulen viri asettui ja veden kalvo näytti laajenevan ja
harmenevan pakkas-usvan leijaillessa sen päällä ja levitessä raa’an
purevana Folden seutujen ylle. Eräänä päivänä taivas peittyi pilviin;
ilmassa oli lumen tuoksu. Päivemmällä alkoi heitellä pieniä, kovia
jyväsiä — niitä tuli enemmän ja lumi putoili kuivasti helähdellen —
illalla satoi jo suuria hiutaleita.

Lunta satoi pari päivää. Eräänä iltana alkoi etelätuuli puhaltaa ja
silloin tuli lumimyrsky.

Sinä iltana oli Hestvikenissä menty varhain levolle. Oli pari päivää
Lucian messuun. Olav heräsi ulko-oven jytinään — hän kuuli erään
miehistä nousevan ja lähtevän ulos. Tällaisella ilmalla sattui, että
kyläläiset olivat laskeneet maihin myöhällä ja pyysivät jäädä tänne
yöksi, ja niin hän kävi jälleen maata. Silloin hän äkkiä heräsi
ilmihereille jonkun huutaessa hänen nimeään — vuoteen vieressä seisoi
Torhild Bjørnintytär kädessä tervassoihtu — hänen päähineessään ja
vaippansa harteilla oli paljon lunta.

Olav nousi kyynärpäihinsä nojaten.

»Jumalan nimessä — sinäkö olet tullut! — Onko Bjørnille tapahtunut
jotain?»

»Nyt ei ole Bjørnistä kysymys. Mutta Eirik herttua tuli tänään
Vam-järven yli — hänellä oli mukanaan viisisataa ratsumiestä — niin
kerrotaan. Hän aikonee Osloon kiittämään appeaan viimeisestä.»

»Mistä sinä sellaisia uutisia olet kuullut?»

Torhild pisti soihdun seinänrakoon, istuutui puhuessaan vuoteen
laidalle. Hänen veljensä olivat päässeet viime syksynä erääseen
kalastaja-alukseen osakkaiksi ja Torhild oli nyt seurannut heitä
Tesaliin. Sinne oli tullut aamupäivällä talonpoikia, jotka olivat
paenneet ruotsalaisia — ne käyttäytyivätkin raa'asti, ryöstivät sekä
tavarat että karjan.

»Jumala siunatkoon maamiehiä», Olav virkkoi. »Eiväthän he voi kätkeä
karjaansa metsäänkään näin talvisaikaan.»

»Hestviken ei ole tien varrella», Torhild jatkoi, »mutta ajattelin
sittenkin pikku tyttöjen sekä naisväen olevan paremmassa turvassa
meillä vuonon toisella puolella. Herttuan muassa kerrotaan olevan
saksalaisia sotilaita. Ja niin pyysin Egilin laskemaan maihin tässä,
minä veisin heidät kanssani kotiin.»

»Sinä olet minulle ja omaisilleni uskollinen, Torhild», Olav virkkoi
hiljaa, »ja ajatteleva.»

»Minulla oli hyvä olla sinun luonasi — ja onhan Cecilia minun poikani
sisar. Mutta mitä sinä itse aiot tehdä?»

»Lähteä pohjoiseen, Galabyhyn, viemään sanaa.»

Torhild meni tupaan väen luo. Olav oli muitten luo tullessaan lyhyessä
sarkanutussa, jonka alta näkyi nahkapanssari, jalkojen ympärillä oli
villasäärystimet, päässä englantilainen kypärä poskisuojuksineen ja
kaulavarusteineen. Edessä oli kilpi ja sotatappara Ættarfylgja. Torhild
katsoi häneen.

»Luuletko Reidulfin yrittävän nostaa talonpoikia vastarintaan?»

»Eipä se liene mahdotonta», Olav virkkoi. »Siellä on sekä Hullet että
Aurevirran laakso — kallioitten välissä on kapea tie, jossa ratsastajat
eivät pääse pakoon. Herttua on varmaankin arvellut pakkasen kestävän
ainakin kuun vaihteeseen asti, mutta tämä lumipyry voi hidastuttaa
hänen kulkuaan.»

Märtta Birgerintytär sanoi jäävänsä kotiin. Jos ruotsalaiset tulisivat
tänne, voisi sattua heidän joukossaan olemaan hänen sukulaisiaan tai
tuttuja naapuristosta: »— ja silloinhan saattaisi olla hyvä jutella
vähän heidän kanssaan — että he käsittelevät sinun omaisuuttasi
varovasti. Minä olen sinulle niin suuressa kiitollisuuden velassa,
Olav, että tekisin mielelläni jotain hyväksesi missä voin.»

»Älä _sitä_ ajattele», Olav virkkoi estellen. Hänet valtasi kumma
levottomuus näiden köyhien naisten tullessa kiittämään häntä siitä
vähäisestä hyvästä, mitä hän oli heille tehnyt — se tuntui muistuttavan
häntä vanhoista, jo puolittain unohtuneista, ennen koetuista seikoista.
Kerran oli eräs ihminen seisonut ojennetuin käsin, valmiina häntä
auttamaan, mutta _hän_ oli kiittämättä kääntänyt selkänsä —.

Hän kehoitti Bodvardia varustautumaan hänen mukaansa pohjoiseen ja
meni vanhan Toren kera aittaan. He panivat ruokaa säkkeihin, sillä
Olav arveli Torhildille käyvän vaikeaksi elättää niin suurta joukkoa
ties miten kauan, siinä puuhaillessaan hän tuli tönäisseeksi aitassa
seisovat suksensa nurin. Tänne etelään tultuaan hän oli käyttänyt niitä
hyvin vähän — nämä vuonon rannoilla asuvat olivat miespolvi sitten
lakanneet hiihtämästä. Olavin mieleen juolahti, että niistä voisi olla
tänä yönä apua: tie rannasta Galabyhyn oli varmaankin ummessa.

Hän kantoi miehineen tavaransa Bjørninpoikain aluksen; se ei
ollutkaan aivan pieni; siinä oli seitsemän miestä. Siinä pimeässä ja
lumituiskussa heidän järjestellessään säkkejä ja arkkuja lyhdyn valo
lankesi maston juurella, patojen ja muun tavaran keskellä olevaan
suureen myttyyn. Torhildin lapset makasivat siinä peittojen ja
nahkasten alla. Olav näki vaalean pojan pään pistävän sieltä esiin.

Alus läksi rannasta, ja Olav jäi seisomaan kuunnellen sen liikettä, kun
se hävisi synkkään yöhön. Pimeys ja lumipyry käärivät hänet vaatteen
tavoin. Hän tiesi tunturin olevan takanaan ja mäellä yön pimeydessä
talon, jyrkän, mustan kallioseinän juurella, ja hänen edessään
pikimusta vesi loiskui sillan reunaa vasten, lumihiutaleet liitelivät
sinne alas, häviten näkymättömiin. Hän seisoi siinä Bodvardin ja
vieraan, kalastajalaivassa olleen nuorukaisen kanssa; tämä oli,
nähdessään Olavin siinä aseissa, pyytänyt saada tulla mukaan. — Olavin
täytti yhtäkkiä käsittämätön, hillitön riemu — kuin hänessä olisivat
kahleet lauenneet: takana oli pimeätä ja edessä oli pimeätä, ja hän
seisoi tässä ypöyksin kahden ventovieraan, asestetun miehen kanssa
tietämättä huomispäivän tapahtumista kerrassaan mitään.

Bodvard hyppäsi veneeseen alkaen ajaa siitä vettä.

Koitti jo keskiyö, ennenkuin Hestvikenin kolme miestä saapui Galabyhyn.
He huomasivat lumipyryssä räppänästä painuvan savun hajun, ja ovelle
saavuttuaan Olav kuuli suurpirtissä vielä valvottavan — juopuneet
miehet rähisivät ja laulelivat. Hänen täytyi jyskyttää oveen hyvän
aikaa, ennenkuin se avattiin. Avaaja oli pitkä, laiha mies — hän
huudahti hämmästyneenä Olavin astuessa tovereineen kynnyksen yli. Olav
tunsi sira Hallbjørnin.

»Tuotko sinä sotasanomia, Olav — vai miksi sinä ole aseissa, sekä sinä
että sinun seuralaisesi?»

»Näytpä olevan noita, pappi —.»

Olav katsoi pirttiin — pitkällä pöydällä paloi kaksi kynttilää,
ja kahdeksan—kymmenen humalaista miestä istui sen ympärillä tai
makasi sen päällä rähmällään. Olav tunsi useimmat heistä — siinä oli
paikkakuntalaisia tai naapurikunnan miehiä. Reidulf Jonninpoika,
maavouti, lojui peräistuimen ja pöydän välissä niin syvälle vaipuneena
kuin hänen suuri mahansa salli, iso, ruskeapartainen pää oli vaipunut
rinnoille. Lattialla istui hänen nuorin veljensä laulellen, jalat
oikosinaan oljilla ja pää penkillä hajareisin istuvan ja pientä harppua
näppäilevän nuorukaisen polvella. Pappi yksin oli melkein selvä — sira
Hallbjørnillä oli sama vika kuin Olav Auduninpojalla, jumalan lahja ei
häneen tehonnut: hän pysyi yhtä laihana, söi hän miten tahansa, ja yhtä
surullisena, joi miten paljon tahansa.

Hän seisoi suorana kuunnellen jännittyneenä Olavin kertomusta. Olav ei
ollut ennen huomannut papin punaisen tukan muuttuneen viime aikoina
harmaan kirjavaksi, ja kapeat, luisevat ja pisamaiset kasvot olivat
vanhenneet ja käyneet ryppyisiksi. Mutta hän ajoi edelleenkin partansa,
kuten Olavkin — heidän nuoruudessaan oli ollut sellainen tapa.

He eivät saaneet talonpoikain joukosta montakaan niin selväksi ja
hereille, että heidän kanssaan olisi maksanut vaivaa neuvotella. He
olivat tulleet Galabyhyn erään sovintoasian vuoksi. »Sinun sukulaisesi
Baard läksi jo pois aikaseen», pappi selitti, »ja se oli paha juttu.
Häntä me olisimme kaikkein kipeimmin tarvinneet oppaaksemme Reidulfista
ei ole suurtakaan apua.»

Olavin mielestä heidän ensi tehtävänsä oli lähettää sana kaupunkiin
Akershusin päämiehelle: »— mutta totta puhuakseni minä jään tänne
mieluimmin — jos te olette kanssani yhtä mieltä, että on meille
häpeäksi laskea herttua joukkoineen Aurevirran laakson kautta
yrittämättä tehdä hänelle vastusta.»

»Viitisenkymmentä miestä voi hyvin koko päivän pidättää sotajoukkoa
jyrkänteen kohdalla», virkkoi pappi. »Siten — kaupunkilaisjoukot
voittavat aikaa — vaikka me kyllä emme mitään voita.»

Nuori Ragnvald oli jo selvinnyt siksi paljon, että hän ymmärsi asian.
Hän tarjoutui heti lähtemään. Pappi etsi kirjoitusvehkeet esille;
sillä aikaa Olav ja joku toinen talonpojista läksi väentupaan miehiä
herättelemään.

Lumipyry oli hiukan asettunut miesjoukon suunnatessa kulkunsa
kirkonkylää kohti. Mutta jokaikisen tien jäljenkin oli umpeen
tuiskuttanut. Pappi ja joku talollisista ratsasti; he kulkivat
siten hyvän joukon edellä jalan kulkijoita, joiden oli kahlattava
nietoksissa. Olav pysyi suksineen helposti ratsumiesten rinnalla, saipa
tuon tuostakin pysähtyä odottelemaan. Hän seisattui pienen aukeaman
laitaan sira Hallbjørnin ilmestyessä pimeästä näkyviin. Pappi pysäytti
höyryävän hevosensa ja kumartui Olavin puoleen:

»Minä olen tässä ajatellut — ainoastaan me kaksi osaamme hiihtää —
mitäpä jos me lähtisimme etelään päin vakoilemaan?»

Olav vastasi ajatelleensa samaa.

       *       *       *       *       *

He saapuivat papintalon pilkkopimeään ja jääkylmään huoneeseen — sira
Hallbjørn oli ollut kotoa poissa aamunkoitosta asti, ja väki nukkui.
Hän sai vihdoin viimein isketyksi tulta ja kynttilään valon. Olavista
tuntui kuin hänen Hestvikenistä lähdöstään olisi kulunut jo monta
vuorokautta — yö oli ollut raskas, sitten kulku vuonoa myöten, hiihto
ja poikkeileminen toiseen vieraaseen taloon toisensa jälkeen oli käynyt
voimille. Sira Hallbjørn huusi kamarista, eikö hän haluaisi levätä
vähän ennen lähtöä, mutta Olavin mielestä heillä ei ollut aikaa. Hän
työnsi reppuunsa jäätynyttä leipää ja lihaa sekä voikimpaleen, jonka
papin renki toi — hän huomasi silloin lähteneensä kotoaan rahatonna
ja ilman ruokaa; hän oli arvellut käyvänsä kotona ennen lopullista
lähtöä. Mutta juuri se ajatus, että he ovat nyt lähdössä suoraa päätä
taisteluun, teki hänen mielensä keveäksi.

Sira Hallbjørn astui ulos. Hänen päässään oli tasainen, vanhanaikainen
rautahattu pitkine, alasriippuvine reunoineen ja pikimustaksi värjätty
liinapaita-panssari ylöskäärityn, sinisen papinkaavun päällä; miekka
riippui olkapäältä nahkahihnassa. Kädessä hänellä oli pitkä jousi,
sellainen, jonkalaisia englantilaiset ja telemarkilaiset käyttivät;
nuolet kopisivat pussissa hänen selässään. Olav ei voinut olla
naurahtaen sanomatta:

»Sinä näyt varustautuneen laulamaan monelle miehelle requiemia, hyvä
isä!»

Toisen terävillä, korkeanenäisillä kasvoilla värähti: »Tempus
occidendi, et tempus sanandi — sinä sanoit kerran heidän opettaneen
sinulle Sanasta monenlaista ollessasi nuorena Hamarissa, eikö
jäykkäniskainen Torfinn-herra opettanut sinulle sitä?»

»Ei. Mutta sen verran minä osaan, että luulen ymmärtäväni sen. Aika
surmata ja aika parantaa?»

Pappi nyökäytti — hän jännitti jousen ja kiinnitti jänteen:

»Tempus helli et tempus pacis. Salomo on kirjoittanut niin
Ecclesiastes-kirjassaan — se on Raamatun parhaita kirjoja. Mutta
riisuppa panssarisi, siihen puettuna on raskas ratsastaa.»

Olav otti pois takin ja riisui sen alta panssarin. Se oli tehty
hirvennahasta, keskellä, arempien paikkojen suojana, ohuita
rautalevyjä. Sitä kokoon kääriessään ja hihnoilla siteessään hän kysyi:

»Onko siinä mainitsemassasi kirjassa vielä muutakin — sodasta?»

»Laudavi magis mortuos quam viventes. Et feliciorem utroque judicavi,
qui necdum natus est, nec vidit male quae sub sole fiunt — siellä
sanotaan.»

Olav pudisti päätään: »Se on minulle liian viisasta!»

»Ja minä ylistin kuolleita, jotka jo aikaa kuolleet olivat, enemmän
kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja molempia onnellisemmaksi sitä,
jota ei tähän asti vielä ollut syntynyt joka ei ole nähnyt sitä pahaa,
jota auringon alla tehdään!»

»Sellaistako Salomon viisaus on —?» Olav heitti panssarinyytin
selkäänsä, ja miehet läksivät ulos. Satoi jälleen niin, että yö välkkyi
heidän ympärillään. »Hän sanoi sillä lailla luultavasti siksi, että
hänellä oli Siionin linnassa niin turvalliset ja hyvät päivät», Olav
virkkoi hiljaa naurahtaen. Sira Hallbjørnkin naurahti juostessaan ja
hävitessään yön pimeään; hän oli menossa etsimään suksiaan.

       *       *       *       *       *

Lunta tuprutti päin silmiä peltojen poikki mennessä, ja Olavin oli
oltava silmä kovana, jottei toisen musta varjo häviäisi tuiskussa.
Sira Hallbjørn paineli eteenpäin pitkin, notkein vedoin, hänen
suksensa vajosivat lakkaamatta nuoskaan lumeen. Hän suuntasi kulkunsa
pilkkopimeässä aidan aukkoja kohti, joissa kesällä oli ollut veräjät.
Olav pyyhkäisi tuon tuostakin kasvojaan ja kypäriään, jolle kerääntyi
lunta, se alkoi sulaa ja valui puroina pitkin niskaa, mutta hän ei
saanut pysähtyä hetkeksikään, jos mieli pysyä toverin kintereillä.

Metsässä oli parempi. Olavilla ei ollut enää aavistustakaan missä
he kulkivat, mutta toinen näytti olevan yhtä varma. He kulkivat
sellaisia paikkoja, joissa kuuset kasvoivat niin tiheästi, että heidän
kumartuessaan lumen alla notkuvien oksien alitse heidän suksensa
raapivat paljasta maata. Olav muisti kuulleensa papista sanottavan,
että tämä ei arkailisi toisen miehen metsissä metsästellä, vaikkei
siitä sentään puhuttu sen enempää; muutenkin syntyi sira Hallbjørnin
kanssa helposti riitaa. Kyllähän se saattoi olla totta; pappi liikkui
kuin tuntisi hän täällä pimeässä ja lumessa sekä polut että tiet.

Kerran Olav tunsi paikat — he olivat saapuneet kapeaan solaan,
itäpuolella oli jyrkkä, paljas kallioseinä, pohjassa vierinkiviä, niin
että Olav pelkäsi suksien pohjanahkojen pirstoutuvan, kun he usein
joutuivat teräville kiville. Heikkoa veden solinaa kuului lumen alta.
Lumisade oli lakannut — ylhäällä pilkisti valkoisten pilvien lomista
mustia taivaan kaistaleita, tähtikin tuikki. Ihmiset liikkuivat täällä
hämärän tultua hyvin vastahakoisesti — joka ilta kuului vuorelta
vuorikoiran ulvontaa. Olav päästi vaistomaisesti huudahduksen edellä
kulkevalle.

»Pelkäätkö sinä, mies?» kysyi pappi naurahtaen Olavin painuessa hänen
rinnalleen. »Ei vuorelainenkaan jätä tällaisena yönä edes koiraansa
ulos.»

»Enpä minä oikeastaan pelkää», Olav otti kypärän päästään ja laski sen
riippumaan niskaan. »Päässä vain kutisee olin; minä olen hiessä.»

Sira Hallbjørn odotti, kunnes toinen oli valmis, sitten hän painui
jälleen tielle.

He kulkivat rinnan valkoisen lakeuden poikki, jolla näkyi valkoisia
läikkäpäitä — suojailman tultua alkoi lumi vettyä. Sira Hallbjørn
pysähtyi, nojasi sauvoihinsa huoahtamaan:

»Sinä olet väsynyt, Olav?»

Pilvikerrokset heidän päittensä päällä hajaantuivat hajaantumistaan,
niihin ilmestyi suuria aukkoja ja joitakin heikosti välkehtiviä tähtiä.
Luminen metsä huokaili, ja jotkut oksat pudottivat lumen harteiltaan,
joka sai aikaan matalan, humahtavan ja ikäänkuin läähättävän äänen.

»Niin — huomaan vain, etten enää olekaan niin hyvä hiihtäjä kuin
nuoruudessani.»

»Sinä et ole tottunut kulkemaan öiseen aikaan?»

»Kuljin kerran Hämärin kaupungista Elfardalin Mikleböhön — olen
kulkenut sen tien monta monituista — mutta kerran kuljin puolisen
matkaa yöllä ja perille, enkä tiennyt missä olin.»

»Olitko sinä yksin?» pappi kysäsi.

Olav sanoi:

»Oli minulla seurana — puoli matkaa — eräs -— poika. Mutta hän oli
tottumaton — hänestä ei ollut hiihtäjäksi.»

Mutta sira Hallbjørn ei kysellyt sen enempää. He seisoivat vielä
vähän aikaa levähtämässä, sitten pappi painautui eteenpäin, ja he
jatkoivat jälleen matkaa. He hiihtivät metsään ja joutuivat uudelleen
vetten varsille — Olavin täytyi seurata toisen latua, he kulkivat
kulkemistaan. — Hän oli tyytyväinen tavallaan, ettei toinen ollut
kysellyt — ja hänestä tuntui hyvältä alkaessaan tuntea väsymystä:
ruumis liikkui yhä enemmän kuin itsestään. Hän tunsi laskiessaan
erästä mäkeä, miten sydämen lyönnit heikkenivät hetkeksi, ja ilmavirta
vilvoitti suloisesti hänen kauttaaltaan hikistä ruumistaan. Aina oksan
tarttuessa hänen selkäkantamukseensa ja pudottaessa hänen niskaansa
märkää lunta hänet valtasi pieni harmi. — Hän ei tiennyt, miten kauan
he olivat kulkeneet, mutta yö alkoi vaaleta ja selvetä —.

Oli jo valoisaa, aamunharmaata, ja taivas oli jälleen lumipilvien
peitossa, kun sira Hallbjørn ja Olav saapuivat laidunmaalle, joka
vietti tasangolla olevaan kylään päin. Olav kokonaan — kaikki pihat
olivat täynnä kansaa, miehillä oli kypärit ja keihäät aseina, hevoset
olivat ulkona. Kaikista savutorvista tuprusi paksua, mustaa savua —
kauempana etelän puolella paloi erään talon pihalla suuri rovio.

Sira Hallbjørn seisoi tuijottaen ja haistellen rovion savua. Sitten hän
painui lepikköön, hiihti lyhyin vedoin tarkoin väijyen. Olav seurasi
virkeänä ja täysin valveilla.

He saapuivat aidalle. Heidän edessään levisi suuri, valkoinen vainio
lähimmän talon ulkohuoneisiin asti. Navetan nurkkauksessa seisoi
muutamia asestettuja miehiä parin talollisen ympärillä, jotka nylkivät
nautaa. Olav ja pappi katselivat hetkisen.

»Luulenpa melkein —», sira Hallbjørn naurahti kiukkuisesti, »että he
ovat pakottaneet itsensä Sigurdin pitämään kiinni ja hänen poikansa
nylkemään.»

Olav tunsi paikat — nämä talot ovat Kamshornista etelään ja itään.
Kylän ympärillä olevat metsät erottivat sen itäpuolelta Jalundin
salmen seuduilta. Olav hiihti aitoviertä eteenpäin tarkastellen, miten
he pääsisivät metsikön suojassa suurkylään, päästäkseen herttuan
päävoimista selville.

Silloin hän kuuli takanaan jousen soivan. Hän näki nuolen lentävän ja
painuvan hankeen nylkemistä katselevien miesten takana. Sira Hallbjørn
oli polvillaan toisella suksellaan, tarttui juuri uuteen nuoleen,
joita oli pistänyt hankeen eteensä. Olav kääntyi ja lähti häntä kohti.
Samassa ensimmäinen nuoli mennä viuhahti aivan hänen ohitseen, osui
vesakkoon, niin että lumi tuprusi oksilla. Talon luona olevat miehet
läksivät juoksemaan tasankoa pitkin, mutta vajosivat pehmeään lumeen —
silloin yksi kaatui, sira Hallbjørn oli jälleen ampunut nuolen, mutta
nyt hän ponnahti pyryyn, ja sekä hän että Olav pakenivat metsikköön.
Pari nuolta lensi vielä heidän jälkeensä, mutta ruotsalaisten oli turha
yrittää seurata hiihtäjiä.

He pysähtyivät hetkiseksi kuuntelemaan oli ‒ valkoinen, aukea paikka
keskellä metsää, vanha niitty ‒ siellä oli pari vanhaa latoa.

»Sinä ammuit typerästi, sira Hallbjørn», Olav virkkoi kiukkuisena.

»Olen minä ennen osunut pitempäänkin maaliin», sira Hallbjørn vastasi
kylmästi, »mutta minä nyrjäytin viime yönä peukaloni, siksi ensimmäinen
nuoleni ei osunut.»

»En minä sitä tarkoittanut», Olav vastasi kärsimättömästi. »Mutta mepä
emme tällä matkalla paljoakaan hyödy — me emme ole nähneet sen enempää;
kuin mitä tiesimme jo ennestäänkin. — Ja he saattavat kostaa näille
ihmisraukoille —.»

Sira Hallbjørn suuttui, niin että suonet kohosivat tummina otsalla,
mutta hän ei vastannut Olavin sanoihin. Ja he jatkoivat matkaa.

       *       *       *       *       *

He kulkivat nyt ajoteitä ja saapuivat aikaisin päivällä Saanan pitäjän
eteläisimpiin taloihin. Ihmiset olivat siellä kuulleet sodasta,
ja saapuessaan kauemmaksi pohjoiseen he kuulivat kirkonkelloja
soitettavan. Kirkon pohjoispuolella he kohtasivat eräällä sillalla
joukon talonpoikia, ja siinäkös alkoi uutisten kysely.

Ilma oli leuto, ja taivas matala ja harmaansynkkä tasankoseudun
päällä, mutta jää oli lumivaipan alla kestävää, joten oli turhaa
pidättää ruotsalaisia sillalla. Sitäpaitsi oli paljon ihmisiä lähtenyt
karjoineen itää kohti Gardarin metsäseutuihin; se oli kyllin syrjässä
tiestä.

Sira Hallbjørn yllytti miehiä yhtymään pohjoispuolen talonpoikiin,
kaikki seudun asekelpoiset olisivat silloin yhdessä. Mutta huomasi
selvästi täkäläisten ihmisten olevan tyytyväisiä asiain nykyiseen
tilaan: he toivoivat joukkojen kulkevan heidän seutunsa läpi tekemättä
mitään pahaa. Eivätkä he edes näyttäneet toivovan ruotsalaisten
häviötäkään — jos vihollisjoukko hyökkäisi lyötynä ja raivoissaan
heidän niskaansa, olisi se kaikkein pahinta.

»Rikkaat kaupunkilaiset, kauppiaat ja papit kestävä meitä paremmin
pakkoverotuksen —.»

Olav huomasi sira Hallbjørnin olevan niin vihaisen, ettei ollut
viisasta antaa hänelle suunvuoroa. Siksipä hän itse astuikin esiin ja
sanoi:

»Ettekö te, hyvät ystävät ja kylänmiehet ymmärrä! jos Erik-herttua
asettuu Akershusin linnaan, tämä ankara herra on meidän niskassamme,
kaikkien, emmekä edes tiedä miten kauan, ainakin kevääseen asti,
ja silloin hän nylkee meidät nahkoineen, karvoineen. Hänellä on
mukanaan kolmesataa saksalaista ratsumiestä. Me kyllä tiedämme, mitä
se merkitsee, ja näille palkkasotureille hän on velkaa. Olisi paljon
parempi kohdata hänet nyt ja saada hänet toisiin ajatuksiin.»

Jotkut arvelivat kuningas Haakonin palaavan nyt kotiin puolustamaan
maata.

»Kuninkaalla on työtä yllin kyllin puolustaessaan rajajokea. Meistä
Foldenin talonpojista kulki ennen vanhaan sellainen maine, että me
olemme rauhaarakastavia, niin kauan kun saamme olla rauhassa. Ettekö
te muista, miten esi-isämme enemmän kuin yhden kerran tanssivat
samanlaista tanssia vihollistensa kanssa Oslon edustalla jäällä —.»

»He eivät tuoneet siitä tanssista kotiin voittoja, Olav Auduninpoika»,
keskeytti eräs mies. »Etkö sinä sitä tiedä?»

»He voittivat siitä sentään ajan mittaan, Erling —. Sille, joka ei
uskalla itseään puolustaa, käy loppujen lopuksi aina pahasti. Ja koska
nämä seudut ovat näin tiheään asuttuja, pitäisi meidän pystyä saamaan
herttua toiselle päälle.»

Päätökseksi tuli, että Husabyn Paal Kunt ja Bergfjordin Pojat
Tegnebystä seuraisivat heitä niin monen miehen kera, kuin he ennättävät
saada kokoon. Sira Hallbjørn ja Olav jatkoivat matkaa.

»Etkö sinä tiennyt», kysyi pappi, »että kuningas purjehti jo ennen
Martinmessua Bjørgviniin — Helge-herra ja kreivi Jacob ovat Baagaholmin
uudessa linnassa pienen miesjoukon kanssa —»

»On parempi heidän näillä seuduin uskoa meidän joukkomme olevan
turvana.»

»Mistä sinä tiedät herttuan olevan saksalaisille velkaa?» hän kysäsi
taas.

»Minä en ole milloinkaan kuullut muuta herttuoista ja palkkasotureista
—». Olav naurahti. »Tempus bell, niinkö sinä sanoit?»

»Tempus bell!», pappi oikaisi myöskin naurahtaen.

       *       *       *       *       *

Palattuaan kotiseudulleen he saivat kuulla Skikkjustadin Baardin
ja Reidulfin selvittyään humalastaan luopuneen ajatuksesta
kohdata vihollisjoukkoja Aurevirran laaksossa, vaan menneen yli
kahdeksankymmentä miestä muassaan yhtyäkseen tunturilaisten kanssa;
nämäkin olivat tarttuneet aseisiin. Ihmiset arvelivat, ettei herttua
tällä kelillä ennättäisi yhtenä päivänä muuta kuin Kraakastadiin
tai Skeidin seuduille, ja talonpojat odottaisivat häntä vähän
pohjoisempana, jossa tie kulkee erään pienen tunturin juurella, ja
itäpuolella on soita, jotka monien lähteittensä vuoksi eivät jäädy
ennen keskitalvea; he arvelivat täällä saavansa ratsumiehet ajetuksi
hetteisiin. Olav ei tuntenut näitä seutuja tarkoin, mutta pappi,
kuultuaan tästä, mutisi ja pudisti päätään.

He saapuivat sinne hämärissä. Vahdit olivat sytyttäneet vuoren onkaloon
nuotion. Vakoilijat kertoivat tietonsa, kuten oli sovittu — heistä
kummastakin oli tarpeetonta mainita, miten vähän he olivat nähneet
vihollisia. He riisuivat saappaansa ja ripustivat ne tulen viereen
seipäitten nenään, heittäytyivät sitten havuvuoteelle räiskyvän nuotion
ääreen, johon jotkut miehet olivat peitoista ja vaipoista kyhänneet
teltan tapaisen, ja niin he vaipuivat lopen väsyneinä uneen.

Aamu, ei ollut vielä valjennut, kun Olav heräsi liikkeeseen. Hän
sieppasi loppuunpalaneen nuotion päältä seipäästä saappaansa, ne olivat
paahtuneet koviksi, mutta olivat suloisen lämpimät, sillä hän oli kovin
viluissaan. Hän veti kaikessa kiireessä panssarin vaatteitten päälle,
sitten hän sieppasi kirveen käteensä ja juoksi kallion reunalle.

Hänen alapuolellaan oli kolmen miehen mittainen sileä kallio, joka
päättyi suon reunaa kulkevaan, kapeaan tiehen. Se kääntyi kauempana
kukkulalle — se ei ollut erittäin korkea, ja sen heikkoutena oli se,
että ylhäällä oli kahden puolen tasaista ja avointa — sammaleisia
paasia ja harvaa metsää. Siellä ylhäällä odottelivat tunturilaiset ja
saanalaiset. Kallion laidalle oli rakennettu hirsivarusteita.

Alhaalta kuului jo ratsujoukon kohinaa ja märällä tiellä kavioitten
lätinää, hän näki ensimmäisten ratsastajien tulevan etelästä päin,
kolme mahtui aina rinnan ratsastamaan. Suolla näkyi kantavilla
paikoilla suksimiehiä mustina pilkkuina; siellä oli pikkutaloissa,
metsänlaidassa, odottaneita talonpoikia. Samassa tulla lennähti
ensimmäinen kuuro nuolia ja keihäitä, mutta suurin osa suolla odottavia
oli tähdännyt liian ylös, niin että nuolet suhahtivat ratsastajien
päitten ylitse — yksi lensi reunalla seisovien jalkojen juuren
kanervikkoon.

»Se oli vielä liian aikaista», Baard Skikkjustad virkahti kiroten — hän
seisoi aivan Olavin edessä.

Alhaalla ratsastavien joukossa tultiin kuitenkin levottomiksi, joku
hevonen pillastui ja yritti syrjään. Etumaiset ratsumiehet pidättivät
hevosiaan, huutelivat taakseen ja sieltä vastailtiin. Sitten he
kannustivat ratsujaan. He näyttivät yrittävän eteenpäin suolla
olevista talonpojista huolimatta. Yön aikana oli muodostunut suuria
vesilätäköitä, eikä niiden vuoksi ollut viisasta lähteä ratsain
hyökkääjää vastaan — ei, näkyipä joku hyppäävän satulasta, he aikonevat
sittenkin ryhtyä kahakkaan —.

Mikäli Olav näki aamuhämärässä, lienee ratsastajia ollut satakunta
miestä. Takimmaiset työnsivät edellä kulkevia joku ratsastaja joutui
suon laitaan. Etummaiset olivat jo päässeet kukkulan laelle: siellä
heidät kohtasi talonpoikain joukko keihäin, kirvein ja miekoin, ja
ampujatkin osasivat suoltaa joukkoon tarkemmin — isännättömät ja
haavoittuneet hevoset huusivat ja hirnuivat ja häiritsivät joukkoa
yrittämällä tunkeutua muitten väliin, ja haavoittuneitten miesten
huudot sekaantuivat kukkulalla aseitten kalinaan.

Tieltä kuului korkea, nuori ääni huutavan kesken melua — pitkä,
ryhdikäs ritarivarusteinen mies hillitsi vauhkoa hevostaan, vaatien
samalla hiljaisuutta. Metelin laattua hetkeksi kukkulalla olevat
kuulivat hänen olevan norjalaisen. He kuulivat melkein kaikki mitä
hän huusi ylhäällä oleville talonpojille. — Sitä seuranneessa
hiljaisuudessa Olav huomasi sateen alkaneen —.

Norjalainen herttua huusi, ettei Eirik-herttua tullut aseineen kansaa
vastaan, elleivät he ensin hyökänneet. Kuningas Haakonhan oli rikkonut
kaikki sopimuksensa sekä herttuan että Tanskan kuninkaan kanssa — niin
että kesällä heitä odottaa jälleen retki sitä maata vastaan — ja hän
oli tehnyt liiton kuningas Birgerin kanssa ja aikoo viedä norjalaiset
sotajoukkonsa tukemaan ruotsalaista kerjäläiskuningasta, joka tekee
vääryyttä omille veljilleen. Kuningas Haakon oli pettänyt pahoin sen
miehen, jonka hän vast’ikään oli toivottanut tervetulleeksi vävynään —
eikä herttua ollut tahtonut muuta täällä Norjassa kuin päästä kuninkaan
kanssa puheisiin, mutta kuningas Haakon oli loukannut omia ritareitaan
niin pahoin, ja hän käyttäytyi niin julmasti ja kopeasti hallitessaan
täällä, että Eirik-herttua oli saanut kannattajikseen monia mainioita
ja ylhäisiä Norjan herroja, jotka nyt odottivat talonpoikain tukea
edesottamisissaan —.

»Tuo on herra Lodin Sighvatinpoika», sira Hallbjørn virkkoi, »Bjørnen
kasvatti — kettu ja kuninkaan pettäjä kuten setänsäkin.»

»Antaa mennä», Baard huusi, ja harjalla seisovat talonpojat vierittivät
alas hirsiä ja kiviä — varustusten vieriessä alhaalla ratsastavien
niskaan syntyi kärventyneen kiven hajua. Olav näki pystyyn kohoavien
hirsien lomitse ilmassa heiluvia hevosen jalkoja, eläinten kieriessä
selälleen; hirnuttiin, kiljuttiin, huudettiin yhdessä mylläkässä,
miehet yrittivät irtautua satulastaan ja kömpiä ylös — siellä kävi
samanlainen vilinä kuin onkimatoja täynnä olevassa astiassa, johon
pikkupojat viskelevät kiviä. Sitten hän juoksi muitten mukana
kallioreunan yli, ryntäsi tielle, jossa talonpoikain etujoukko oli
ahdistuksessa ja joku mies jo makasi maassa — monet ratsujoukosta
olivat tunkeutuneet lävitse, kääntäneet hevosensa ja hyökkäsivät
takaapäin talonpoikain niskaan.

Olav heitti kilven selkäänsä, tarttui kirveeseensä kaksin käsin,
hevosten vaahto vain valui höytäleinä hänen päälleen hänen
taistellessaan höyryävien, jaloilleen pyrkivien hevosten välissä. Hän
tarttui hevosen kuolaimiin, iski samassa kirveen hamaralla miehen
teräväpäisen nuijan tieltään, löi hevosta, niin että se vaipui
polvilleen ja iski miehen nurin. Olav juoksi sitten kaatuneen hevosen
ja miehen ohitse, ja häntä seurasi joukko talonpoikia. Hän sai
iskun kypäräänsä, niin että silmissä musteni, mutta isku luiskahti
syrjään, hän jäi seisomaan suorana, tappeli, käsitti miten epätasaista
taistelu oli, talonpojat jalan, sekä edessä että takana ratsuväkeä —
paikka oli huonosti valittu: ruotsalaiset ryntäsivät kankaalle tien
itäpuolelle, jossa talonpoikain joukot olivat harvempia, hän kuuli
kesken iskujen ja taistelun melskeen jonkun huutavan ja kehoittavan
pitämään puoliaan; se oli hänelle tuntematon tunturiseutujen päällikkö.
Hän ei voinut kypäräkorvallisten vuoksi nähdä paljon sivulleen, mutta
hän huomasi yhä useamman vihollisen ratsastavan itäänpäin nummelle —
siellä kävi nyt kiivain ottelu, ja hänen takanansa taistelivat hänen
toverinsa selkä häneen sekä ne, jotka taistelivat tulevia vastaan —
suurin vihollisjoukko oli nyt heidän selkäpuolellaan: talonpoikain
hyökkäys oli murrettu, sen hän käsitti ja hän mölysi täyttä kurkkua
iskiessään kirveellään raivoissaan. Vasemmalla, nummella talonpojat
näyttivät pakenevan, mutta jyrkänteellä seisova pieni lauma, joka nyt
taisteli selkä selkää vasten, ratsumiehiä sekä ala- että yläpuolella,
puolustautui kuolemaa pelkäämättä — emme väistä, emme väistä, lauloi
kirveen isku!

Silloin hän huomasi kukkulan alla tiellä pitkän ratsujoukon lähestyvän
keihäät käsissä: heikossa, harmaassa aamuvalossa teräskypärät ja
olkakilvet sekä hevosen suojukset loistivat märkinä — ei kannattanut
sen enemmän enää —.

Hän ryntäsi lävitse ja pääsi jyrkän, oikeanpuoleisen tien viereen,
kiipesi sitä auttaen kirveellä itseään ja pääsi ylös. Sekä
hänen edessään että takanaan kiipeili, ponnisti ja riensi hänen
taistelutovereitaan vierua ylös — useimmat olivat selviytyneet tänne.
Päästyään jonkin matkaa ylös hän pysähtyi ja katseli taakseen — tien
toisella puolella juoksi suurin osa talonpoikais-joukosta nummen
poikki ratsuväki kintereillään ja hävisi petäjikköön. Mustaksi
poljetulla tiellä makasi hevosia ja miehiä sikin sokin, mustia olentoja
lumisohjossa, toiset liikahtelivat, toiset makasivat hiljaa, ja kaiken
sen ylitse ratsasti herttuan rautapukuinen pääjoukko, raskasaseisia
sotureita, niin että kuului töminä ja kilinä — ja sade valui virtanaan.
— Olav läksi juoksemaa eteenpäin metsäisen ylängön poikki.

— Olav kulki aukean yli; pikkutaloja näkyi joen varrella. Eräs mies
juosta hoippui hänen edellään, nyt se kaatui ja jäi siihen. Hänen
luokseen päästyään Olav pysähtyi, kohotti häntä ja käänsi hänet. Siinä
oli Baardin vävy, kesällinen sulhanen. Hoskold Joninpoika työnsi
horroksissa hänet syrjään, istui puolittain toiseen käteen nojaten,
pää nuokuksissa, sitten hän kääntyi, kaatui ja jäi toiselle kyljelleen
makaamaan — ihan niinkuin pikku poika, kun hänet herätetään liian
aikaisin, kääntyy vuoteessaan unen pöpperössä ja nukkuu uudelleen,
ajatteli Olav. Lumi oli Hoskoldin ympärillä verinen. Olav nosti hänet
ylös ja sai hänet vaivoin olkapäänsä varaan. Oli ylen raskasta kahlata
painava taakka selässään vetisessä lumessa mättäistä maata, mutta
hän sai hänet sentään erääseen mökkiin, jossa istui pari eukkoa. —
Hän ei jaksanut muistaa, mitä oli sanonut naisille tai nämä hänelle
juostessaan joittenkin jäljessä kolmen, mökin luona häneen yhtyneen
miehen kanssa. Hän oli saanut mahaansa joko iskun tai potkun, vatsassa
tuntui pahka ja se vaivasi kävellessä.

Hetken kuluttua hän saapui jollekin korkeammalle kalliolle pakenevan
talonpoikaisjoukon keskelle. Hän heittäytyi kuusen juurelle
kanervikkoon ja sai vähän ruokaa — usealla miehistä oli eväsreppu,
josta jakoi toisille. Baard oli siellä sekä sira Hallbjørn ja neljä,
viisi muuta tuttua kaikkiaan oli sinne kerääntynyt parisenkymmentä
miestä.

Eräs talonpojista huudahti, hän juoksi pienelle kallionnyppylälle
ja katseli eteenpäin. Toiset seurasivat. Täältä näki etelästä
palasen Skeidin seutua. Metsän alta kohosi sakea, musta savu leviten
painostavassa ilmassa ylt’ympäri. Siellä paloi Hestbaek, arvelivat
näiltä seuduilta olevat miehet. Vähän kauempana idässä näkyi toinen
savu ‒ herttuan väki kosti hyökkäyksen.

»Sinuapa on pidelty pahoin, Baard», Olav virkkoi matalalla äänellä.
Hestbaekin Arne, Baardin appi ja Olavin sukulainen eli vielä korkeasta
iästään huolimatta reippaana ja toimeliaana. Olav ei voinut olla
myöskään kertomatta Baardin vävystä, jonka hän oli jättänyt tuonne
kukkulan alle johonkin mökkipahaseen vaikeasti haavoittuneena.

Mutta Baard, harvapuheinen, hyvänahkainen suurtilallinen, naurahti vain
raivoissaan.

Sade valui suoranaan sulavaan lumeen hillityn kahisevasti. Koko sitä
alaa, jossa palavat rakennukset olivat, kehysti tumma taivas, joka
näkyi matalalla taivaanrannan tummansinisten metsien latvoilla. Miehet
olivat ryömineet tiheimpien kuusten alle, jutellessaan natustelleet
ruokiaan ja imeskelleet lunta.

He huomasivat nyt kaikki, että hyökkäystä varten oli valittu sopimaton
paikka. Aurevirran laakso, kapeine ratsuteineen kivisen rotkon
keskellä, olisi ollut paljon sopivampi. Mutta siellä metsien laidassa
asuvat talonpojat eivät olleet halunneet ärsyttää vihollislaumoja,
ennenkuin ne olivat edenneet heidän seuduiltaan kauemmaksi. — Sitten
juteltiin, että hirsivarustukset olisi pitänyt säästää siihen asti,
kunnes haarniskajoukot saapuivat kohdalle — ja eräs mies kysyi,
mikseivät vakoilijat olleet ilmoittaneet sellaisen joukon tulosta
mitään. Olav oli juuri maannut tuumaillen, että olisivatpa he sen
tienneet, niin — mutta se oli sira Hallbjørnin syy, vastatkoon hän.
Mutta pappi sanoi vain, että nämä sotilaat lienevät olleet taloissa
etelämpänä, kuin missä hän ja Olav olivat käyneet. Miehet noituivat,
toiset kiroilivat karkeasti: siinä joukossa lienee itse herttuakin
ollut.

Sitten keskusteltiin, mihin nyt olisi ryhdyttävä. Useimmat olivat
halukkaita palaamaan koteihinsa ottamaan selkoa, miten siellä oli
asiain laita. Silloin sira Hallbjørn virkkoi.

»Olisi mieletöntä sallia herttuan asettua Osloon häiritsemättä. Jos
hän asettuu Akershusin eteen — sitä hän saa tuskin niinkään helposti,
Munan Baardinpoika ei ole tyhmä enemmän kuin arkakaan, ja hänellä on
hyvä miehistö. Minun mielestäni me tekisimme kaikkein viisaimmin, jos
painuisimme itää kohti Eyjavatniin ja sieltä menemme Sudrheimiin.
Kuninkaan vävy Haftor ja hänen veljensä ovat reippaita miehiä ja
johtajiksi sopivimmat, jos kutsunta pannaan toimeen. Mikäli tiedän
ei Haftor sure suurestikaan, vaikka näyttääkin siltä, kuin hän ei
milloinkaan saisi kutsua Eirikherttuaa veljekseen ja langokseen —
Sudrheimissä oltiin vain kohtalaisen iloisia kuninkaan antaessa hänelle
Agnesrouvan nuoren sisaren.»

Metsästä kiipesi nuoria poikia näkyviin — he taluttivat vanhempaa,
miestä, josta veri vuoti kuin härän kidasta. Joidenkuiden miesten
alkaessa papin kanssa hoidella haavoittanutta kysyi eräs nuorukaisista
Hestvikenin Olav Auduninpoikaa, oliko hän täällä. Olav ei ensin
tuntenut kysyjää, mutta sitten hän tunsi hänet siksi pojaksi, joka
oli tullut maihin Bjørninpoikain aluksesta ja seurannut häntä
Galabyhyn. Nuorukainen kysyi nyt, mitä Olav aikoi tehdä ja saisiko
hän seurata tätä? Olav vastasi sen kyllä käyvän päinsä, mutta ettei
hän ollut ennättänyt ottaa mukaansa muuta kuin mitä näkyi ja että hän
puolestaan aikoi seurata sira Hallbjørnin neuvoa ja lähteä Sudrheimiin
Joninpoikain luo katsomaan, aikovatko raumarikiläiset yrittää
kartoittaa herttuaa.

Vieras sanoi olevansa siihen suostuvainen. Hänen nimensä oli Aslak
ja hän oli Yttre Dalin Gunnarin poika Rumudalista, mutta hänellä oli
kolme häntä vanhempaa veljeä, ja niin toivoivat vanhemmat hänen menevän
luostariin. Hän oli nyt ollut kolme vuotta, kolmetoistavuotiaasta
asti, Tunsbergissa valkoveljesten luona, sillä isä Sigurd Knuutinpoika
oli hänen enonsa. Mutta hänestä ei ollut munkiksi — hän olikin ollut
suurimman osan aikaa eräällä luostarin Andabussa olevista tiloista, ja
nyt he olivat sopineet enon kanssa, että hän matkustaisi kotiin.

»Ja kun minä sitten kuulin sotaretkestä ja kun he aluksella
sanoivat laskevansa Hestvikenin rantaan, ja nähdessäni sinun olevan
varustuksissa —. Eno on jutellut sinusta — tehän olette tuttuja,
tietääkseni.»

»Onko isä Sigurd jutellut minusta?» Olav kysyi vähän epäilevänä.
»Minä näin hänet ollessani siellä asialla, mutta me emme vaihtaneet
keskenämme montakaan sanaa — minä en käsitä, mitä hän voisi minusta
puhua —.»

»Hän sanoi sinun olevan urhoollisen miehen ja että sinä olet ollut
ulkomailla — hän mainitsi, että sinut on kasvatettu Ylämaissa,
Frettasteinissä, ja että sinä olet nainut sieltä.»

Olav ei vastannut siihen mitään. Hän ei milloinkaan kuullut
mielellään puhuttavan nuoruudestaan eikä kohdannut kernaasti sen
aikaisia ylämaalaisia. Hän ei ollut milloinkaan tiennyt, että
premonstratensiläisluostarin isä Sigurd Knuutinpojalla oli sukulaisia
ylämaassa. Mutta se ei tuntunut nykyjään olevan ajattelemisen arvoista
—. Hän kysyi Aslakilta, missä tämä oli ollut rotkossa taisteltaessa,
ja antoi pojan kertoa itse puhumatta paljoakaan. Hän oli myös vähän
väsynyt ja likomärkä, pää oli kipeä, hän huomasi sen nyt vasta,
kypäräänsä saamastaan iskusta, ja saappaat olivat hanganneet jaloista
nahan rikki.

Kohta päivällisajan mentyä joukko läksi vuorelta liikkeelle. Useimmat
halusivat mennä kotiin — niiden joukossa oli Skikkjustadin Baard;
hän tahtoi nähdä vävyään. Mutta yksitoista miestä läksi itää kohti,
heitä johti eräs Skeidin pitäjäläinen, jonka oli määrä johtaa heitä
tietä metsien kautta Eyjavatniin. Heitä oli sira Hallbjørn ja Olav
Auduninpoika, Markus ja Simon Alfinpojat Bergistä, eräs jättiläismäisen
vahva nuori talonpoika, jota Olav ei tuntenut; loput olivat loismiehiä
sekä sitten mainittu nuorukainen, Aslak.

Metsässä heihin liittyi useita miehiä, keskusteltiin taistelusta
— vaikkei kukaan tiennyt mitään sen varmempaa, montako
talonpoikaisjoukosta oli kaatunut ja miten monta herttua oli
menettänyt. Osa ratsumiehiä oli kääntynyt takaisin, ryöstänyt ja
polttanut taloja, mutta he eivät olleet malttaneet mennä kovin kauas.

Pian keskustelu vaikeni. Pieni joukko kulki hanhenmarssia metsämaita
ylös alas, matalien kuusikkoisten kukkulain yli ja ympäri, korkeassa,
märässä kanervikossa ja lumisohjussa — jäillä kohosi hyyhmä nilkkoihin
asti. Ja sade valui harmaista pilvistä valumistaan. He saapuivat
hämärissä kylään, heidän edessään levisi Eytja-järvi, laajana,
harmaankalpeana kenttänä illan pimenevän sadetaivaan alla.

Kukaan ei tiennyt täällä kerrassaan mitään rauhattomuuksista, ja
niiden suurtilojen miehet, joissa he pyysivät yösijaa, lähettivät heti
sanan Ormbergin ritarille; vuoltiin arpakapula ja miehet riensivät
sytyttämään merkkitulia. Ja niin seuraavana päivänä oli koolla ainakin
kahdeksisen kymmentä miestä lähdössä pohjoista kohti sohjuisen jään
poikki jalan, ratsain ja rekipelin.




VIII.


Vierasseutulaiset saivat majoittua paikkakunnan eri taloihin ja
he viettivät siellä joulun. He saivat useimmissa paikoissa hyvän
vastaanoton — raumarikiläisillä oli kova halu lähteä Osloon
väläyttelemään herttualle terää. Mutta sira Hallbjørniä pyydettiin
Sudrheimiin asumaan — hän oli herra Jon Raadille kaukaista sukua — ja
niin tämä pyysi myöskin Olav Auduninpoikaa viettämään joulua luonaan.

Hän piti taloa nuorimman poikansa, Ivarin kanssa; toiset, herra
Haftor, kuninkaan vävy ja herra Tore Tinghovde olivat kuninkaan kanssa
Bjørgvinissä. Sira Hallbjørn ja Olav saivat nukkua kauniissa, kahden
naimattoman pojan asuinrakennuksessa, ja Jon-herra lähetti heille
tarpeelliset vaatteet.

Olav ei ollut vuosikausiin viettänyt joulua näin iloisin mielin.
Talosta lähti lähettejä ja palasi tuoden tietoja; Jonherralla
oli vakoilijansa. Kuninkaan nuori sukulainen, Munan Baardinpoika
Akershusissa, oli saanut sotaretkestä ajoissa tiedon. Hänellä oli
niin vähän miehiä, ettei hän uskaltanut tehdä hyökkäystä, mutta
hän oli kuitenkin puolustautunut ensi ryntäystä vastaan. Herttua
oli silloin leiriytynyt linnan edustalle, mutta pitkällinen sade
pakotti hänet lähtemään rämeisen Akershusin edustalta ja palaamaan
takaisin kaupunkiin. Hän vietti joulua siellä rannalla olevassa,
vanhassa kuninkaan kartanossa, löi norjalaisia ystäviään ritareiksi
Ja piti turnajaisia — vaikkakin huhuiltiin hänen saaneen leirillä
ollessaan horkan, jonka vuoksi hän usein sairasteli, Hän otti
maaseudulta pakkoveroa, eivätkä kaupunkilaisetkaan siitä päässeet
vapaiksi, vaikkakin hän siellä oli varovampi. Sudrheimiläiset
nauroivat vahingoniloista naurua — oslolaisten rakkaudella ei
ennen, Eirik-herttuan vieraillessa siellä kuninkaan vävynä, ollut
rajoja; herttuan joukkoon kuului kolmesataa saksalaista ratsumiestä,
puolitoista sataa ruotsalaista sotilasta, ja hänen norjalaiseen
joukkoonsa kuului yhteensä runsas vanhanaikainen sadanmiehen ryhmä,
useimmat asestetut ritarien tavoin.

Sudrheimin herra Jon Raud ei ollut vielä erikoisen vanha, mutta hän
oli sairaalloinen, ja niin jäi pojan, Ivar Joninpojan tehtäväksi
talonpoikain johto, hän oli rohkea, viisas ja kansan suosiossa —
mutta hän oli ylen nuori, tuskin kahdenkymmenen yhden ikäinen.
Sudrheimissä vietettiin joulu vanhan tavan mukaan, ja Olav tapasi
täällä monta miestä ja naista, jotka olivat hänelle kaukaista sukua,
aina niiltä ajoilta, jolloin hänen sukunsa omisti Dyfrinin. Hän oli
sudrheimiläisillekin sukua, kuten selvisi.

»Mistä se johtuu, Olav», herra Jon kysäsi eräänä päivänä, »ettet sinä
ole milloinkaan pyrkinyt kuninkaan lähelle? Onhan väärin, että niin
korkeasukuinen, varakas ja hyvän kasvatuksen saanut mies ei kuulu hänen
henkivartioonsa.»

»Palvelin kuningas Haakonia hänen johtaessaan retkiä», Olav vastasi,
»mutta tietäkää, herra, että nuoruudessani olin Alf Erlinginpojan
käskettävissä ja vannoin Jumalan ja suojeluspyhäni nimessä, kuultuani
jaarlin kuolleen lainsuojatonna, etten milloinkaan vanno käsi
miekankahvalla uskollisuutta toiselle miehelle, kaikkein vähimmin
sille, joka hänet henkipatoksi julisti.»

»Sinä olet uskollisempi kuin useimmat muut», Jon-herra virkkoi
huoahtaen. Hän oli tuntenut jaarlin hyvin ja sen jälkeen hän jutteli
usein Olavin kanssa hyvästä Alf-herrasta — ja Olavin mielestä hän
ei ollut milloinkaan ollut niin lähellä omaa nuoruuttaan eikä niitä
aikoja, jolloin hän itse oli vapaa ja huoleton — niin, ei ainakaan
kotiin Norjaan paluunsa jälkeen.

Sira Hallbjørnkin oli aivan kuin toinen mies, sävyisä ja hauska
ihminen. Hän otti koko sieluineen osaa retkeen ja myöntyi kaikkiin
sudrheimiläisten ehdotuksiin. Hän näytti viihtyvän paljon paremmin
maallisten ylimysten ja päälliköitten joukossa kuin pappien ja
talonpoikain parissa. Hän ja Olav olivat joskus nuoren Ivarin ja tämän
ystävien kanssa metsästämässä sopivalla ilmalla. Pyhäpäivinä hän luki
kirkossa messun, ja ihmiset pitivät siitä paljon, sillä hän käyttäytyi
kauniisti alttarilla, ja hänellä oli kaunis, voimakas ääni, puhuipa
sitten tai luki — pitäjän pappi oli tyhmä tomppeli, ja Jon-herran
kotipappi jo niin vanha, että hän alkoi olla lapsi uudelleen. Hän
pystyi kyllä vielä lukemaan messun, mutta hän ei enää tuntenut ihmisiä;
hän luuli usein Ivaria Jon-herraksi, joka oli ollut nuoruudessaan hänen
kasvatettavanaan.

Haftor-herran nuori puoliso, rouva Agnes Haakonintytär, oli kotonaan
Sudrheimissä, sillä hän odotti toista lastaan — hänellä oli jo poika,
ja sukulaisilla oli siihen poikaan nähden omat suunnitelmansa — jos
pieni Ingeborg-neito sattuisi kuolemaan perillisittä.

Se, mitä Olav oli kuullut rouvan äidistä, kuningas Haakonin
jalkavaimosta, oli saanut hänet aina lämpenemään, vaikkakin
ihmiset puhuivat siitä enimmäkseen ivalla. Hän oli talonpojan
tytär jostain sisävuonoilta ja hän oli ollut kuningatar Ingeborgin
kylvynlaittaja-neito. Hänen valmistamansa kylpy oli kerran ollut liian
kuuma, silloin hänen emäntänsä oli lyönyt häntä niin pahoin, että hän
oli mennyt pois kylpyhuoneesta itkien ja verissään, ja silloin hän oli
tavannut kuninkaan nuoren pojan, herttua Haakonin. Hän puhutteli tyttöä
ja kysyi, miksi hän niin itki. Hän ei ollut kaunis ja hän oli poikaa
paljon vanhempi, ainakin parikymmentä vuotta, mutta ennenkuin vuosi
oli umpeen kulunut, hän synnytti kuninkaanpojalle lapsen. Kuningatar
oli pakahtumaisillaan raivosta, mutta herttua ei tahtonut erota
jalkavaimostaan, ja asetuttuaan Osloon asumaan hän antoi tälle kartanon
asunnoksi Bergheimin kihlakunnassa. Hänen herttuan kanssa saamistaan
lapsista eli ainoastaan Agnes-neiti. Mennessään naimisiin saksalaisen
neidin kanssa hän otti jalkavaimonsa tyttären luokseen, mutta äidin hän
lähetti Reinsin luostariin. Hänestä tuli siellä nunna parisen vuotta
sitten. Hän oli aina ollut hurskas, siveä nainen, köyhille hyvä — mutta
kuninkaan jalkavaimoksi hän oli sentään ihmisten mielestä sopimaton,
niin pieni ja kalpea, arka ja ujo vieraitten parissa; kerrottiin hänen
usein rukoilleen herraltaan armoa sellaisille, jotka olisivat sietäneet
saada kovan rangaistuksen. Agnes-rouva oli tullut äitiinsä, hän oli
pieni ja kalpea, ilman mitään viehätysvoimaa, harvasanainen, mutta
lempeä nainen.

Kun Olav eräänä päivänä istui huoneessaan aseitaan korjaillen, tuli
eräs nainen sisään, kulki vuode vuoteelta, nosteli peitteitä ja pöyhi
pieluksia. Tultuaan valon ääreen Olav huomasi sen olevankin itsensä
Agnes-rouvan. Olav nousi tervehtimään, ja kun nainen lähestyi ojentaen
kätensä, Olav polvistui kuninkaan tyttären edessä, suuteli hänen
kättään, ajatellen hänen paremminkin muistuttavan lopen kulunutta
torpparin vaimoa, jonka on pakko kulkea askareillaan, kunnes vaipuu
nurkkaansa.

»Katselin vain onko vieraillamme täällä kaikki hyvin», Agnes-rouva
virkkoi. Hän istuutui rahille, ja Olav jäi seisomaan hänen eteensä
pää kumarassa, toinen käsi sydämellään; hän vastasi tämän kysymykseen
kiittäen, että heillä oli kaikin puolin hyvä olla.

»Te Foldenin miehet tiedätte hyvin vähän mitä koteihinne kuuluu?» rouva
kysäsi.

Niin on, Olav selitti; he eivät olleet kuulleet, enemmän kuin
kyselleetkään kuulumisia lähtönsä jälkeen.

»Sitten teillä ei ole ollut hauska joulu?»

Olav ei voinut olla naurahtamatta — hän ei ollut milloinkaan viettänyt
tämän iloisempaa joulua, hän vastasi.

»Mutta sinähän et taida tietää, onko sinun kotisi pystyssä, vai onko se
tuhkana?»

»Hestviken on ollut tomuna ja tuhkana jo kolme kertaa, hyvä rouva»,
Olav vastasi entiseen sävyyn. »Jos se on neljännen kerran poltettu,
ei minun auta muuta kuin tehdä esi-isäini tavoin, ottaa onni vastaan
Jumalan kädestä ja rakentaa uudelleen.»

»Entä omaisesi?» Agnes-rouva kysyi.

»Poikani on herra Ragnvaldin kanssa, ja tyttäreni ovat ystävien luona
vuonon länsirannalla, niin ettei minulla ole mitään syytä heitä surra.»

»Sinun vaimosi siis ei olekaan elossa?»

»Ei ole, rouva, nyt on jo kahdeksas talvi hänen kuolemastaan.»

»Vai niin, sittenhän sinun asemasi onkin helpompi kuin monen muun,
Olav. Saa kuulla niin paljon — köyhät talonpoika-rukat etelässä —
Jumala heitä auttakoon!»

»Amen, rouva — mutta jos Hän tahtoo, ei enää kestä kauan, kun he saavat
avun ja koston. Vahinko, ettei teidän herranne ole täällä, vaikka onhan
Ivarilla kyllä hyvää tahtoa —»

»Oi, enpä tiedä», Agnes-rouva huokasi. »En voi sanoa, että, suren kovin
Haftor-herran poissaoloa. Talonpojat saksalaisia sotilaita vastassa, se
on epätasaista taistelua, vaikkapa talonpojat ovatkin monilukuisina —.
Vaikka onhan minulle raskasta hänen poissaolonsa tänä aikana.»

Olav katseli pientä naista — hänen mielestään tämän nöyryys oli pelkkää
hyvyyttä ja hänen sanansa olivat kaikkea muuta kuin kuninkaantyttären
sanoja. Mutta hän sääli häntä. Hänen ruskeat silmänsä olivat kauniit,
muuta kaunista hänessä ei ollutkaan.

Hän tunsi häntä kohtaan erittäin syvää myötätuntoa kuultuaan
eräänä aamuna, jokin päivä äskeisen jälkeen, että Agnes-rouva oli
lapsivuoteessa, eivätkä läsnäolevat rouvat olleet varmat miten siinä
kävisi. Jon-herra kuljeskeli omaisineen edestakaisin synkän näköisenä,
mutta heitä huoletti eniten se, että jos Agnes-rouva kuolisi,
katkeaisivat lujimmat siteet, jotka kiinnittivät Haftor Joninpojan
kuninkaaseen, jos taas lapsi kuolisi, olisi heidän viinessään yhtä
nuolta vähemmän.

Mutta illan suussa tuli sana, että Agnes-rouva oli saanut suuren,
kauniin pojan, ja nytkös riemu syntyi: Jon-herra käski tuomaan simaa ja
viiniä, ja miehet joivat vastasyntyneen onneksi. Isoisä kannatti sisään
vanhimman, vuoden vanhan pojan, Jonin, jota omaiset kutsuivat keskenään
junkkeriksi — häntä tervehdittiin ja kuljetettiin sylistä syliin, ja
herrat joivat, kunnes joutuivat nurkkaan miesten tavoin, kuten Ivar
sanoi.

Sira Hallbjørn kastoi vastasyntyneen seuraavana päivänä — hänen
nimekseen tuli Magnus. Vieraat kävivät omaisten kanssa uhraamassa, ja
illalla juotiin ristiäisiä suurella riemulla, mutta Olav ei voinut
olla ajattelematta nuorta äitiä, jonka kaikki näyttivät unohtaneen
— eräs naisista oli maininnut hänen olevan hyvin sairaan, makaavan
kuumehoureissa ja valittavan, ettei Haftor-herra tule hänen luokseen;
he eivät saaneet häntä ymmärtämään hänen olevan Bjørgvinissä.

       *       *       *       *       *

Mutta eräänä iltana, pari päivää ennen hiivanuuttia, tuli Sudrheimiin
tieto kahdentuhannen miehen suuruisen talonpoikaisjoukon, lidungilaisia
ja ringerikiläisiä, kulkevan Osloa kohti. Kaupungissa oli asianlaita
sellainen, että Eirik herttua oli ollut jouluna hyvin sairaana, mutta
nyt hän oli parempi, ja siitä ilosta hänen ystävänsä aikoivat viettää
hiivanuuttia suurin juomingein. Lidingiläiset olivat saaneet siitä
vihiä ja heidän aikomuksenaan oli hyökätä yöllä kaupunkiin.

Ivar Joninpoika neuvotteli heti ystävineen, ja he läksivät seuraavana
aamuna kolmisata-miehisenä joukkona, mutta loput raumarikiläisistä,
jotka asuivat kauempana pohjoisessa ja lännessä, seuraisivat heitä
mahdollisimman pian: Ivar pelkäsi lidungilaisten ennättävän ennen
häntä ja vievän häneltä kunnian. Foldenin miehiä oli vähän kerrassaan
kokoontunut viitisenkymmentä henkeä, ja Olav oli heidän päällikkönsä.
Hän juuri oli nostattanut talonpojat ruotsalaisia vastaan ensi
hyökkäykseen ja hän juuri oli lähettänyt ajoissa varoituksen Akershusin
linnanherralle — hän ei ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, eikä hän
ollut Oslon tiellä taistelussakaan päälliköitten joukossa. Mutta täällä
Sudrheimissä hän sai siitä kunniaa, ja lankesi ikäänkuin itsestään,
että häntä pidettiin joukkonsa ensimmäisenä. Olihan hän Hestvikenin
vanhan päällikönistuimen omistaja ja Alf Erlinginpojan entinen
henkivartija. Ja hän itsekin piti sitä niin luonnollisena — hänen
mielestään kaikki oli niinkuin olla pitikin. Toiset kolme alipäällikköä
olivat nuorempia miehiä, lähempänä Ivar Joninpojan ikää.

He saapuivat hämärissä Gellirvaaran juurelle, Tveitin kylään, ja
saivat tietää herttuan asettaneen vartijoita Hofvingin majataloon,
Sinseen ja Akeriin kirkon viereen, mutta joka paikkaan vain vähän
miehiä, sillä sattui niin onnellisesti, että kaikki nämä tien varsilla
olevat tilat kuuluivat nunnaluostarille, ja abbedissa, rouva Groa
Guttormintytär oli pannut ankaran vastalauseensa ja uhannut kovin,
jos hänen alustalaisilleen tapahtuu jotain vahinkoa — eikä herttua
halunnut joutua tämän topakan nunnan kanssa epäsopuun, jos sitä
suinkin voi karttaa. Kautta koko kihlakunnan oli sisarten talonpojilla
enemmän etuisuuksia kuin muilla talollisilla, sekä itsenäisillä että
vuokraajilla; kaikkein pahimmin oli käynyt kruunun ja suurtilallisten
vuokramiehille. Sira Hallbjørn nauroi sen kuultuaan: hän ei kylläkään
ajatellut rouva abbedissaa hyvällä, sillä hän oli riidassa tämän
kanssa, mutta nyt hänkin nauroi asialle. Pappi seurasi Ivaria
varustuksissaan ja asestettuna.

Neuvoteltua muutamien naapuri-talollisten kanssa sovittiin, että
raumarikiläiset kätkeytyvät metsään ennen päivän koittoa ja odottavat
siellä seuraavaa iltaa. Sitten he kulkevat edelleen pitkin Alnajokea,
hyökkäävät matkan varrella Holfvinissa vahtien kimppuun ja ryntäävät
kaupunkiin Martestokkerin poikki, Silläaikaa lidungilaiset hyökkäävät
lännestä nunnaluostarin ohitse. Näiden oli kierrettävä Akerin kirkko
ja kuljettava Frysjun sillan poikki, sillä jää oli Bjaarrin lahdessa
heikkoa, eikä Frysjun alajuoksu ollut vielä jäätynyt. Täällä vaaroilla
oli pakastanut ja oli siksi paljon lunta, että Ivar Joninpojan lähetit
voivat lännessä käyttää suksia, kunhan seurasivat tien vartta peltoja
myöten.

Ivar asettui päällikköineen lepäämään Tveitin taloihin aamunkoittoon
asti. Mutta vähän ennen puolta yötä tempaistiin pirtin ovi auki äkkiä,
ja sisään astui eräs niistä talonpojista, joiden kanssa he olivat
neuvotelleet illalla, vanhan vaimon, äitinsä kanssa.

Vaimo asui kaupungissa naimisissa olevan tyttärensä kanssa, ja heillä
oli olutanniskelu eräässä talossa lähellä kuninkaan kartanoa. Herttuan
miehet olivat saaneet vihiä, että suuri talonpoikais-armeija marssi
lännestäpäin Osloa kohti, ja he olivat varustautuneet huomenna tekemään
suurrynnäkön Akershusia vastaan. Vaimo oli keinotellut itselleen pääsyn
kaupungista sanaa tuomaan — sillä Oslo huhuiltiin kaupunkilaisten
kesken Sudrheimin herrojen keräävän myöskin joukkojaan Ylämaissa, mutta
sitä ruotsalaiset eivät uskoneet.

»Tästä syntyykin toisenlaiset hiivanuutin tanssit», sira Hallbjørn
virkkoi. Nyt ei ollut helppo tietää, mihin raumarikiläisten olisi
ryhdyttävä. Silloin sira Hallbjørn pyysi puheenvuoroa ja sanoi, ettei
ole muuta kuin kaksi mahdollisuutta valittavana: »— eikä niistä toinen
ole toistaan parempi. Toinen on se, että me lähdemme heti länttä kohti,
samaa tietä, jota lähetit menivät, sitten Sandakrarissa joen poikki,
hyökkäämme Akerin vahtien niskaan ja otamme Frysjun sillan huomenna
haltuumme, kunnes lidungilaiset saapuvat — jos voimme. Jos herttua
onnistuu saamaan Akerinlinnan haltuunsa, saattaa hän valmistaa lännestä
tulevalle talonpoikaisjoukolle verisen kylvyn ja tehdä Haakon-kuninkaan
kanssa rauhan aivan oman mielensä mukaisen — hän norjalaisine
ystävineen. — Toinen neuvo on se, että me palaamme jälleen kotiin
Raumarikeen ja tyhjennämme häveten Sudrheimin viimeiset joulutynnyrit.»

Nuori Ivar pohti päällikköineen papin neuvoa. Siitä tulisi epätasainen
ottelu, kolmesataa miestä ja niistä ainoastaan seitsemän viidettä
ratsain ja ratsumiehen tavoin asestettuna, mutta loput talonpojista
jalan, niitä vastassa herttuan sotilaat ja tottuneet taistelijat.

»Mitä Te, Olav Auduninpoika, sanotte?» Ivar kysyi. »Te olette vanhin ja
kokenein?»

»Minä sanon papin olevan oikeassa. Ei muuta neuvo kuin jompikumpi
mainituista. Niistä ei ole kumpikaan hyvä — mutta edellinen ei
mielestäni sentään ole aivan mahdoton. Ellemme pysty pitämään siltaa
hallussamme, voimme repiä sen ja pelastua Akerinlinnaan.»

Sira Hallbjørn huomautti olevan sangen tärkeätä, ettei herttua saisi
linnaa käsiinsä. Heidän oli valmistauduttava siltaa repimään, kuten
Olav sanoi ja heillähän oli Akerinkirkko ja kirkkomaa takanaan,
sieltäkäsin oli hyvä puolustautua, jos vihollinen sattuisi saamaan
osan väkeään joen yli; ja jos heidät karkoitettaisiin kirkkotarhasta,
voisivat he paeta kirkkoon; siellä he voisivat pysyä kunnes läntinen
joukko saapuisi.

»Uskotko sinä itse omia sanojasi?» Olav kysyi pukeutuessaan papin
kanssa varustuksiin, »että lidungilaiset pääsisivät kirkon luo, jos
kerran ritarijoukko ennättää Frysjan länsipuolelle?»

Sira Hallbjørn pudisti päätään, »— mutta emmehän me voi kääntyä kotiin
yrittämättä taistella. Ja voi käydä maalle kalliiksi, jos Eirik-herttua
joutuu hallitsemaan Akerinlinnassa ja neuvottelemaan rauhasta sen
kanssa, jota hänen pitäisi kutsua apekseen —»

»Niinhän se on. — Tämä retki on minun mielestäni aloitettu vähän
päättömästi. Mutta Ivar on nuori — pahempi sydämetön kuin päätön, ja
sydän on paikallaan sekä hänellä että kansalla, eikä tappeluhaluakaan
puutu.»

»Ei. — Muistatko sinä viimekesäisiä häitä — sinun tapparasi lauloi?
Pianhan nähdään kumpaa se varoitti, sinuako vai minua.»

»Minä en ole milloinkaan kuullut sellaisen aseen laulavan muuta
kuin sukua tarkoittaen. Mutta tässä tapauksessa tuntuu siltä kuin
se tarkoittaisi meitä kumpaakin», Olav virkkoi naurahtaen ja sira
Hallbjørnkin nauroi: »Siltä melkein näyttää.»

       *       *       *       *       *

Ei ollut kuutamoa, ja taivas oli täydessä tähdessä. Lunta ei ollut
niin paljon, että se olisi estänyt kulkua, pakastikin hiukan. Olav
Auduninpoika ja sira Hallbjørn ratsastivat foldingilaisjoukon
etunenässä — se oli viimeisenä sotajoukossa. Olav ja pappi olivat
saaneet lainata Sudrheinistä hevoset, mutta Olav sanoi taistelevansa
jalan, hän oli siihen tottuneempi.

»Jos tällaista pakkasta kestää jonkunkin päivän», pappi virkkoi, »voi
herttua kuljettaa panssaroidut ratsastajansa Bjaarin lahden poikki.»

»Niin, me olemme hyvin myöhään liikkeellä», Olav sanoi, »kunhan ei vain
olisi liian myöhään.»

»Sudrheimissä oli odoteltava ristiäisiä — ja ehkäpä näillä länsipuolen
miehillä oli häitä ja hautajaisia ja joulu-oluita tyhjennettävänä!
Mutta ehkäpä me sentään saamme herttuan karkoitetuksi — kuten katuva
syntinen karkoittaa paholaisen luotaan yhdennellätoista hetkellä.»

Olav vaikeni. Hän katseli, miten hänen edessään tähtitarhat hävisivät
tumman, metsäisen vaaran taakse. On ihmeellistä ajatella, miten paljon
hän oli kärsinyt niin monina vuosina yhden miehen kuoleman vuoksi,
miettinyt niin paljon kuolemaa ja kaikkea, mikä sitä seuraa — mutta
kun oli lähdettävä sotaan ja taisteluun, hupenivat sellaiset ajatukset
vallan olemattomiin, ja niin lienee käynyt aina ja kaikille miehille..

Heidän oppaansa ei löytänyt sitä kahluupaikkaa, josta etujoukko oli
mennyt — heidän oli mentävä eräälle lammentapaiselle, jossa oli
veneitä. Tämä hidastutti foldingilaisia siksi paljon, että alkoi
jo sarastaa heidän kulkiessaan lepikkopolkua joen rannalla. Taivas
kaareutui avarana ja vaaleana, keltaisena kuin rikki itäisiä vaaroja
kohti Akerinkirkon tornien tullessa heidän näkyviinsä puitten yli,
ja alapuolellaan, Frysjan toisella puolella, he näkivät Forsin
talojen kato lumivalkoisessa maisemassa. Vuonon ympärillä levisi sumu
Akerinlinnan ja kaupungin ylitse, ohuena kuin peite, ja Havardinkirkon
ja kuninkaankartanon päädyt pistivät sumu vaipasta esiin.

Sillan luona olikin toivorikkaampaa kuin mitä Olav oli ajatellut — hän
ei ollut kulkenut tätä tietä sen jälkeen kun kuningas oli rakennuttanut
sillan päihin puiset linnoitukset. Ne olivat suuremmat kuin hän oli
tullut ajatelleeksikaan. Itäinen, Oslon puoleisen tien päässä, oli niin
paljon matalampi, että läntisestä linnoituksesta saattoi ampua sen yli,
jos sotajoukko lähenisi Akerinnientä idästäpäin.

Ivarkaan ei ollut toimetonna, hän oli nostattamassa kiviä ja
heittovälineitä sillantorneihin, ja keskelle siltaa, missä se
kaartui korkeimpana, rakennettiin suojus — toiset miehet purkivat
pari sillan lähellä olevaa hökkeliä, toiset vetivät hirsiä ja ovia,
muutamat lastasivat kivirekiä mäellä, toiset taas ajoivat niitä alas.
Vastatulleet foldingilaiset saivat siten heti työtä. He saivat kuulla
raumarikiläisiltä, että Akerin talon vahdit oli voitettu, joko lyöty
tai otettu vangiksi. Sira Hallbjørn sai heti käsiinsä pari jalkajousta,
jotka Ivar oli ottanut ruotsalaisilta, toisen itselleen, toisen Olav
Auduninpojalle — he ampuivat kumpikin yhtä hyvin jalkajousella, kuin
pitkällä jousella.

Aamu oli jo kulunut niin pitkälle, että norjalaiset alkoivat tuumia
joko Tveitin lesken puhuneen omiaan tai ruotsalaisten luopuneen
hyökkäys-ajatuksestaan linnaa vastaan. Eikabergharjun metsän latvat
alkoivat lounaassa jo punoittaa kuin tulessa — aurinko oli juuri
nousemaisillaan — silloin he kuulivat rumpujen ja sotisopien kumean
äänen aivan Forsin alta metsän laidasta. He olivat niin kovin
puuhailleet omissaan, ja koski kohisi sillan alla, etteivät olleet
aikaisemmin huomanneet sotajoukkojen lähenemistä — nyt kaikui heidän
korviinsa hevoskavioitten ja ratsuvarusteitten moninkertainen ääni
rummun jyminän säestämänä.

Talonpojat oli nähty. Rynnäkköportaat pistäytyivät näkyviin pensaikon
takaa ja hävisivät jälleen: he koettivat, olivatko ne kunnossa. Olav
heitti kilven selkäänsä ja alkoi juosta sillan poikki viidentenätoista;
he kiipesivät keskivarustusten yli. Hän oli tarjoutunut olemaan
etulinnakkeella ja oli valinnut miehistöönsä nuoria, voimakkaita miehiä
ketterän näköisiä.

Eräs nuorukainen — Olav tunsi hänet ulkonäöstä Oslon kaduilta, mutta
ei tiennyt kuka hän oli, tai miten hän oli tullut tänne — tuli
jotakin lippua kantaen, ja Olav vastasi hymyillen, että he saisivat
pystyttää sen. Se oli keltainen ja siinä oli Pyhän Olavin kuva — he
olivat ottaneet sen kirkosta; se lienee kuulunut jollekin oslolaiselle
killalle.

Auringonkierä kohosi valoisena ja hohtavana vaaran laella Olavin
seisoessa linnakkeen tasaisella katolla ja kuunnellessa vihollisen
pyrkivän pellon toisella puolella olevan metsikön kautta. Pitkä,
rautapukuinen jono, joka helähteli ja hohti valkoisen tanteren
kylmässä valaistuksessa, lippujen loistavat pilkut, rynnäkköportaat ja
rautaseipäät etunenässä — nyt torvi törähti ja kuului lyhyitä huutoja.
Olav tunsi sydämensä takovan: siellä tuli vihollisjoukko, mutta mitäpä
siitä, näyn tuottama ilo vaikutti kuin kylmä, vahva olut.

Hän huusi tunnussanan, nosti kilven päänsä päälle, sitä sen tarkemmin
ajattelematta — vanhat muistot heräsivät hänen joka jäsenessään ja
solussaan. Samassa lensi ensimmäinen luoti- ja heittoaseiden kuuro
länsilinnakkeelta heidän päittensä yli. Itäportilla olevat miehet
kumartuivat alas, nostivat kilven päänsä päälle ja tirkistelivät
ampuma-aukoista. Joku hevonen oli kaatunut, särkenyt rivin ja saanut
hämmennystä aikaan.

»Onko heillä ainoastaan neljät tikapuut—?» Olav huusi
vierustoverilleen, oslolaiselle nuorukaiselle.

»He menettivät muutaman Akerin niemellä.»

Vihollisjoukko lähetti ammussateen, joka iski tornin seinään, paukahti
siltaan heidän takanaan, mutta putoili vain katolle kehenkään osumatta.
Norjalaiset poimivat ne ylös huutaen mahtavina. Silloin alkoi mäki
jymistä raskasvarusteisten hevosten laukatessa porttia vastaan; he
kuljettivat keskellään raudoitettua työntökonetta.

»Mitä leikkikaluja ne sieltä raahaavat — aikovatko he ottaa
Akerinlinnan tuollaisilla?»

»Näes, ne eivät voi kuljettaa tätä tietä suuria muurinmurtajiaan»,
vastasi oslolainen huutaen, »näin kukkuloitten poikki. — He ovat
luottaneet pakkasen tuloon —.»

»Ne ovat olleet yhtä lyhytjärkisiä kuin meidän Ivarimme silloin —.»

He lennättivät ruotsalaisten omat ammukset takaisin ratsu-joukon päälle
— se ei vahingoittanut yhtään vankkoja rautapaitoja — kohottivat
harteillaan vipuja ja nostivat kiehuvaa vettä täynnä olevat kattilat
rintavarustusten laidalle. Samassa kun työntökoneen ensimmäiset iskut
panivat tornin vapisemaan, norjalaiset kaatoivat vesikattilat heidän
niskaansa.

Palaneitten miesten ja hevosten huudot, kavioitten kapse ja
metallilevyjen helinä hukkui melkein kokonaan uusien joukkojen
rynnistykseen, jotka tunkivat tieltään peräytyvien laumat. »Älkää
hätäilkö», Olav huusi miehille, »säästäkää kiviä —.» Heillä ei
ollut niitä paljon, täytyi osua kohdalleen ja estää mahdollisimman
kauan ryntääviä saamasta käsiinsä työntökonetta, jonka kuumaa vettä
niskaansa saaneet olivat pudottaneet. Luoteja ja jousipyssyjen nuolia
sinkoili pellolla heidän kilpiinsä, ja heidän päittensä yli lentelivät
raumarikiläisten luodit länsilinnakkeelta.

Olav huomasi erään ratsastajan joutuneen liian kauas oikealle —
hevosen jalat lipesivät; melkein takapuolellaan istuen se liukui joen
rantaa alas. Sen vihlova hirnunta kaikui yli metelin ja kosken pauhun
sen painuessa mustaan virtaan ratsastajan riippuessa jalustimessa.
Tornin juurella molemmin puolin olivat jyrkät rannat lumen alla jään
peitossa ja se oli norjalaisille hyvä asia: viholliset eivät päässeet
porttia vastaan kovin monta kerrassaan, eivätkä he tähän asti olleet
onnistuneet saamaan tikapuitaan pystyyn. Mutta näin ei voinut kestää
kauan —.

Sillalta huudettiin hänelle jotakin — kymmenen, kaksitoista miestä
nosti täpötäysiä kivikoreja varustuksen yli ja laahasi niitä eteenpäin.
Ivar Joninpoika arveli heittoaseitten loppuvan pian etumaisesta
linnakkeen tornista — nuorukainen ei ollut ajattelematon. Olav nauroi
sydämessään ilosta — Ivar oli ottanut miehet pois varustuksen luota ja
seisoi nyt heidän kanssaan vasemmalla linnan portilla odottamassa, ja
se oli oikein: ei voinut kauan kestää, ennenkuin ruotsalaiset mursivat
portin ja tunkeutuivat sillalle. Ivar oli revittänyt sillan kaidepuut
varustuksen ulkosivulta.

He olivat töin tuskin saaneet kivikorit ylös, kun ensimmäiset
rynnäkköportaat kohosivat rintavarustusta vasten. Nyt oli kirveitten
vuoro. Olipa hyvä, että hän oli saanut korimiehet luokseen, Olav tuumi,
muuten olisikin miehiä ollut niukanlaisesti. He saivat miehen toisensa
jälkeen syöstyä alas, sikäli kuin ne juoksivat portaita ylös. Pari
hänen miehistään kaatui, ja lattiapalkit olivat veressä — mutta veressä
oli lumikin tornin juurella — mikäli lunta oli vielä.

He eivät voisi kauan puolustaa tornia — Olav vilkas: aurinkoon —
taistelua oli kestänyt tuskin puolta tuntia.

Nyt murtui portti heidän allaan, ja koko torni tuntui huojuvan. Olav
juoksi toiselle puolelle kurkistamaan, miten siellä kävisi. Talonpojat
olivat rientäneet sinne ja seisoivat nyt sulun päällä, Ivar keskellä
joukkoa. Ratsastajat eivät päässeet eteenpäin muuta kuin kaksittain.
Talonpoikain sotakirveitten iskut ja miekan kalskahdukset kajahtelivat
huutojen ja kavioitten kopseen seasta — jonkin aikaa kyllä kävisi
kaikki hyvin. Monet ratsumiehet hevosineen päivineen, olivat mennä
vilistäneet koskeen — ruotsalaiset lähettivät nyt jalkamiehiä sillalle.

Hän näki sira Hallbjørnin varustuksen reunalla lyömässä suurella,
kaksin käsin pideltävällä tapparallaan; pappi iski kuin itse paholainen.

Olav heitti kilpensä jäännökset pois; siitä oli enää sirpaleita
jäljellä rautavanteitten välissä, hän tarttui käsin Ættarfylgjaansa ja
kääntyi sinnepäin, missä tikkaat olivat aikaisemmin olleet, mutta nyt
ne olivat poissa, riippuivat ulospistävällä kallionkielekkeellä virran
yläpuolella jäähyyhmässä, sieltäpäin hinattiin uusia. Hänen takanaan
hänen miehensä työnsivät alas niitä vihollisia, jotka yrittivät kiivetä
portaita myöten — ne olisi pitänyt vetää ylös —.

Nyt Ivar miehineen juoksi varustuksen yli sillalle. He puhdistivat sen
äkkiä — sillä kertaa. Ja ruotsalaiset vetäytyivät takaisin pellolle
ampumamatkan ulkopuolelle.

Olav nosti kypäriään vilvoitellakseen hetkisen — hiljaisuuskin tuntui
rauhoittavalta kosken kohinassa, jonka taistelun melske oli voittanut.
Ja nyt hän huomasi, etteivät vaatteet tarttuneetkaan ruumiiseen hiestä,
sillä hirvennahkapanssari oli halki vatsan kohdalta ja oli aivan
veressä, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi saanut vain pienen naarmun.

Porras-aukosta pistihe kypäri näkyviin — sira Hallbjørn kiipesi sinne:

»Montako teistä on hengissä? — Menkäähän te nyt pois, me otamme vastaan
uuden hyökkäyksen tuorein voimin.»

»Eipä täällä ole oikeastaan mitään, millä ottaa hyökkäystä vastaan,
sira Hallbjørn.»

He näkivät miehiä tulevan peltoa pitkin Forsin mökeistä; he kantoivat
jotakin.

»He yrittänevät sytyttää linnakkeen tuleen», Olav virkkoi. »Meidän on
puolustauduttava niin kauan kuin mahdollista.»

»Ivar on asettanut sytykkeet kuntoon varustusten puolella», pappi
virkkoi.

»Silloin silta palaa loppujen lopuksi. Ja niin voivat kummatkin
seisoa omalla rannallaan laulaen taistelulaulujaan» nauroi Olav. »Ja
silloinhan on käynyt paremmin kuin mitä luultiinkaan.»

Pellolla toitotettiin joukot kokoon. Olav kumartui ja nosti pystyyn
keltaisen Olavin lipun, joka oli revitty maahan — vaate oli veressä:

»Nytpä me saamme näyttää niille, mihin me pystymme jalkajousinemme,
sira Hallbjørn!»

Ratsumiehet lähestyivät leveine riveineen, ja heitä seuraavat miehet
kantoivat tulipatoja, pikikattiloita ja risukimppuja. Sira Hallbjørnin
nuoli osui niin hyvin, että yksi tulipadoista putosi mäkeen ja kaatui.

Ivar Joninpoika oli miehineen tehnyt ovista ja irtirevityistä hirsistä
varustuksen portin eteen; he seisoivat sen takana pitkine keihäineen,
nuijineen ja seipäineen, joiden päässä oli viikatteen terä, ja heidän
takanaan seisoi silta täynnä miehiä odottamassa astuakseen tilalle
ensimmäisten miesten kaaduttua.

Kolmannen kerran hyökättiin porttia ja linnakkeen huojuvia seiniä
vastaan. Ivar Joninpojan onnistui miehineen vielä kerran häätää
rynnäkkö, ja tornin juurella kituvan tulen saivat miehet sammumaan
tornin liedellä olevine kylmine vesikattiloineen — kukaan ei ollut
ennättänyt pitää lieden tulesta huolta.

Ruotsalaiset peräytyivät jälleen, ja melu heikkeni. Tornista nähtiin
päälliköiden ratsastavan joukkojensa keskellä ja neuvottelevan.
Silloin, aivan yhtäkkiä pappi huudahti: »Katsokaa!»

Olav kääntyi, katsoi sinne minne toinen osoitti:

»Nyt voimme virittää laulun 'Nunc dimittis —'», sira Hallbjørn virkkoi.

Metsiköstä tuli näkyviin hevosvaljakoita — ne vetivät suuria
heittokoneita ja muurinmurtajia.

Ivar Joninpoika antoi puhaltaa torveen. Hän seisoi sillalla huutaen
miehille ylös linnakkeille — silkkipaita roikkui haarniskan päällä
siekaleina. Nyt he eivät voisi tehdä mitään, vain peräytyä ja yrittää
särkeä silta takanaan.

Silloin kajahti heidän takanaan mäellä — torvet vastasivat Ivarin
torveen. Oli aivan kuin kirkkaita, sointuvia nauhoja olisi
liehunut talvipäivän sinivalkoisessa valossa. Olav kääntyi äkkiä
— kirkkoaitauksen takana loistivat suuren armeijan keihäänkärjet
aamuauringossa.

Pienen, sillalla olevan talonpoikaisjoukon riemuhuutoihin vastasi uusi
torventoitotus. Se oli vanha sävel — kansa sanoi sitä Andvaka-lauluksi
tai kuningas Sverren tanssiksi; ja vaikka Olav Auduninpoika ei
ollutkaan valmis ylistämään vanhaa kuningas Sverreä, ei ollut sentään
mitään muuta säveltä, jota hän tällä hetkellä olisi mieluimmin
kuunnellut, kuin juuri tätä.

Sira Hallbjørn oli tarttunut Olavin käteen — papin käsi oli veressä.
Olav huomasi ihmeekseen tämän kasvojen käyneen aivan tuhkanharmaiksi,
niillä näkyi raju, katkeran hekumallinen virnistys:

»Se on _meidän_ torvemme! Isäni, minä tarkoitan — erottaisin sen
kaikista muista —. Silloin heidänkin täytyy olla muassa — veljieni —
Finnin ja Eysteinin —»

Ja kun torvi alkoi jälleen ja heläytti Andvaka-laulun, yhtyi siihen
sira Hallbjørn voimakkaalla, kauniilla äänellään laulaen sillä
sävelellä lauletun ikivanhan laulun:

    »Kuolee karjasi,
    kuolee sukus’ myös,
    kuolet itsekin,
    jotain on
    mi kuole ei:
    se on kuolleen miehen maine!»

Toiset yhtyivät lauluun, mikäli osasivat, raumarikiläisten purkaessa
esteitä vastatulleen ratsasjoukon tieltä — siinä oli ainakin
viisikymmentä miestä ratsain ja aatelismiesten tavoin asestettuina.
He ratsastivat sillan poikki, ja heitä seurasi jalkaväki, talonpojat,
mutta useimmat kauniisti asestettuina. Olav näki sira Hallbjørnin
juoksevan pellolla suuren, ruskean hevosen rinnalla, pidellen kiinni
satulankaaresta — sillä ratsastavalla miehellä oli suljettu kypärä ja
varustusten päällä sininen silkkivaippa.

Hän ei ollut selvillä vastatulleitten aikomuksista — näytti siltä
kuin heillä olisi aikomus karkoittaa viholliset avoimessa taistelussa
tantereella. He olivat jo piirittäneet sen ruotsalais-joukon, joka oli
tulossa sillalle, ja kaukana pellolla kokoontuivat länsiseutulaiset
heitä johtavien ritarien ympärille ja kulkivat metsänreunassa,
hyökkäys-varusteineen seisovia pääjoukkoja kohti.

Ivar Joninpoika oli noussut linnakkeelle Markus Lautinin, erään
alipäällikön kanssa:

»Jos heidän vain onnistuu karkoittaa saksalaiset sotilaat
talonpoikaisjoukoin — silloin onnistuu mikä tahansa.»

»Heitä on ainakin kaksituhatta miestä, vähintään», Olav virkkoi.
Joukkoja tulvi yhä kirkkomäkeä alas ja sillan poikki.

Norjalaisten ritarien rynnistys oli voitettu heistä kiskottiin alas
hevosen selästä, ja kuljetettiin pois vankeina. Mutta lidungilaiset
jatkoivat yhä — jos osa lyötiin takaisin, ryntäsi uusi joukko tilalle.
Saksalaiset sotilaat hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen kahakkaan,
polkivat jalkoihinsa ja iskivät keihäillään, mutta norjalaiset,
ryntäsivät sivuilta heidän kimppuunsa, nuijivat sekä hevosia että
miehiä nuijin ja kirvein, löivät ja huitoivat viikate-asein ja peitsin.
He olivat tunkeneet metsän laitaan niin tiivein joukoin ja onnistuneet
pidättämään siellä vihollisen, ettei näillä ollut vähääkään apua
heittoaseistaan — mutta siltalinnakkeilla olevat eivät myöskään voineet
auttaa lidungilaisia — he taistelivat ampumamatkan ulkopuolella.

Sillan edessä oli hiljaista — joitakin hevosia ja miehiä makasi
ruskeassa ja verisessä sohjussa, eräs hevosista liikahteli ja huitoi
silloin tällöin kavioillaan ilmaa. Nuori poika käveli siltaa kohti,
vasemmalla kädellään hän kannatti oikeaa, josta verta vuoti virtanaan,
ja hän asteli kotia kohti ihmeen rauhallisena ja yksin, ikäänkuin
kantaen jotakin ulkoa ostamaansa.

Mutta nyt ajettiin ensimmäiset joukot takaisin Forsinpeltojen poikki.
Olav tarttui jalkajouseensa — asettaessaan jalkansa jalkarautaan ja
jännittäessään hän vasta huomasi, että hänen ruumiinsa oli väsymyksestä
aivan jäykkä.

Pakenevat lidungilaiset kokoontuivat vielä kerran kedolle vastarintaan,
ja vielä kerran viholliset ratsastivat vastaan. Samassa osui jokin
Olavin kypärän oikeaan poskikilpeen — se särkyi hänen kasvojaan
vasten, ja hän kaatui takaperin Ivarin syliin; kaikki musteni hetkeksi
hänen silmissään. Noustuaan ja tartuttuaan jouseensa hän huomasi
suunsa olevan täynnä verta ja irtonaista lihaa; hän sylki veren ja
hampaansirut pois ja ampui uudelleen jalkajousellaan.

Lidungilaiset oli ajettu jo niin kauas, että ruotsalaiset saattoivat
käyttää heittovehkeitään; kiviä ja heittoaseita putoili heidän
joukkoonsa, ja ensimmäisistä pakolaisista toiset yrittivät sillalle,
toiset vainion poikki metsään, Olav oli lakannut ampumasta jousella
— hän seisoi katsellen jännittyneenä taistelun loppua, samassa
ajatuksissaan kielellä koetellen poskesta sisään pistävää rautaa ja
särkynyttä poskihammasta, mutta silloin kieli alkoikin paisua ja
jäykistyä, ja haava täytti suun kuin verinen sieni. Mutta hän ei sitä
paljoakaan huomannut nähdessään taistelun loppuvan.

Valdres-ritarin torvi oli kutsunut herkeämättä kokoon, ja
länsimaalaisten miehet kokoontuivat uudelleen aivan siltalinnakkeitten
alle. Raumarikiläiset olivat saaneet apua, tuli uusia miehiä kontit
ja viinet täpötäynnä nuolia ja heittonuijia. Olav aikoi puhua
vastatulleille, jotka seisoivat hänen ympärillään, mutta siitä ei
tullut muuta kuin veristä solkotusta ja epäselvää korinaa kurkussa: hän
ei tahtonut uskoa silmiään, mutta ruotsalaiset eivät hyökänneetkään,
ne näyttivät luopuvan taistelusta ja vetäytyvän metsään takaisin.
Olivatkohan ne saaneet leikistä kyllänsä!

Hän kulki vähän ajan kuluttua takaisin sillan poikki aivan kuin unessa,
hänen päänsä oli niin raskas — keskellä siltaa vieraitten, palaavien
miesten keskellä. Tornista alas tullessaan hän oli sentään muistanut
ottaa kirveensä; hän muisti ikäänkuin unessa kiipeilleensä kuolleitten
ruumiitten yli, joita makasi tornin juurella portaitten ympärillä, ja
hän kuuli kuni unessa miesten huudot linnakkeelta — he valmistautuivat
uuteen puolustukseen, jos tarvitaan. Hänen täytyi väistää kahta miestä,
jotka kantoivat kolmatta hartioista ja polvien alta — hän huomasi
tylsänä siltapalkkien olevan tummia ja verestä liukkaita ja häntä
pyörrytti hiukan sillan alla virtaava, musta vesi ja putouksen pauhu.

Päästyään Akerinkirkon mäelle hän pysähtyi, laski kirveen alas — hän
aikoi irroittaa kypärin, jonka sisässä päätä niin pakotti, ja suussa
vaivasi se teräskappale keskellä pehmeitä, kipeitä suun lihaksia. Eräs
mies pysähtyi häntä auttamaan — hiki alkoi yhä runsaammin virrata hänen
ennestäänkin hikisestä ruumiistaan, ja hänen silmiinsä pusertuivat
kyynelet; toisen irroittaessa kypärää, poski repeytyi vielä enemmän.
Vieras yritti tarttua häntä kainalosta, mutta Olav pudisti päätään, hän
aikoi hymyillä, mutta se ei onnistunutkaan, sillä kasvot olivat tulleet
niin jäykiksi ja aivan kuin suuriksi — silloin mies otti ylös kirveen
ja kypärin, ojensi hänelle, sanoi jotakin hymyillen ja meni edelleen.
Olav koetti pyyhkiä pois verta, jota virtaili pitkin hänen kaulaansa —
hän kastui vaatteitten alta niin epämiellyttävästi.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, sen hän huomasi — oli jo
päivällisaika mennyt, ja oli tullut mitä ihanin ja kirkkain talvipäivä,
kirkon ympärillä seisovien puitten latvat loistivat taivaan sineä
vastaan niinkuin keväällä, mutta valo teki hänen silmilleen pahaa.

Hän saapui mäellä erääseen pihaan ja meni taloon. Se oli miehiä
täpötäynnä, mutta hän ei tuntenut ainoatakaan. Moni puhui hänelle
nähtyään hänen runnellut kasvonsa, mutta hän ei saanut sanaakaan
suustaan. He työntyivät lähemmä toisiaan, niin että hän mahtui
lattialle penkin viereen, ja joku penkillä istuja painoi hänen päänsä
syliinsä, silloin väsymys sai hänessä vallan. Hän ei oikeastaan
nukkunut, sillä tuskat päässä yhä lisääntyivät, tuntuivat tunkeutuvan
ihan pääkallon sisään, ja hänestä tuntui, että hän kangistui vilusta
vaipuessaan jonkinlaiseen horrokseen —

Kerran hänet herätettiin siitä — lihavanlainen, vanhempi nainen tarttui
häneen. Keskenkasvuinen tyttö seisoi vieressä, silmät totisina ja
tuijottavina, ja piteli höyryävää astiaa, ja nainen kastoi siihen
pyyhinliinaa, joka oli käyttämisestä vaaleanruskea, sekä pyyhki verta
pois hänen kasvoistaan ja kaulastaan lämpimällä vedellä. Hänen päänsä
oli pyörällä ja hän oli kärsimätön sekä väsymyksestä että tuskista
ja niin hänen täytyi antaa auttaa itseään penkille istumaan — hän
tuijotti koko ajan lieden loimuun, sillä häntä vilutti nyt kovasti.
Nainen ja eräs mies vetivät hänen päästään hirvennahkapanssarin ja
irroittivat takin ja paidan jotka olivat tarttuneet ihoon kiinni; hän
oli alastomana vyötäisiin asti ja häntä paleli kovasti toisten pestessä
häntä ja hoidellessa haavaa, joka ulottui vasempaan nänniin asti sitten
he pukivat hänet jälleen likomärkiin vaatteisiin.

Hän horjui noustessaan, aikoi mennä lähelle tulta lämmittelemään,
mutta eräs nainen, joka muistutti Torhildia, otti häntä kainaloista ja
talutti hänet permannolle tehtyyn vuoteeseen. Päästyään alas hänestä
tuntui hyvin suloiselta saada oikaista jäsenensä ja nojata selkäänsä
ja niskaansa suuria heinäsäkkejä vasten — Torhildin näköinen pani
hänen peitteekseen nahan ja antoi hänelle lämmintä juomaa, mutta hän
ei saanut suuhunsa paljonkaan ja nieleminen oli kovin vaikeata. Mutta
pian nahan lämpö alkoi vaikuttaa, vielä lisäksi häntä lämmitti vieressä
makaava suuri, mustapartainen mies, ja lämpö tuotti suurta lievitystä,
vaikka pää olikin tuskasta halkeamaisillaan.

Vähän ajan kuluttua joku hänet herätti taas horroksestaan ja tahtoi
ulos. Hän seurasi. Ulkona oli nyt melkein pimeää, etelässä oli
viheriänkeltainen valaistus; pakkasiltana loistivat suuret, valkeat
tähdet. Kirkon luona paloi suuria, punaisia nuotioita, joiden ympärillä
liikuskeli mustia ihmisiä tallit ja kirkkovaja oli ihmisiä täynnä.
Kirkon pääovi oli selko selällään, ja hän näki kuorissa palavan suuren
kynttilä-joukon, laulun sävelet tulvivat ulos, hänen saattajansa
kuljettaessa häntä eteenpäin jotakin taloa kohti. —

Hän joutui pirttiin, siellä oli paljon kansaa koolla — hän tunsi Ivar
Joninpojan ja pari kotipuolen miestä. Penkin luona puuhaili joku pesten
sillä makaavaa alastonta ruumista. Olav astui lähemmä ja tunsi sira
Hallbjørnin.

Tämä makasi selällään pitkänä ja valkoisena, kädet riippuivat alas
lattiaan kämmenet ylöspäin. Toinen käsi oli poikki, niin että luitten
päät pistivät näkyviin kyynärpään yläpuolelta. He pesivät juuri verta
pois hänen punaisesta, harmaasuortuvaisesta tukastaan ja kuului
murtuneitten luitten ritinä pääkoppa oli isketty sisään vasemman ohimon
kohdalta. Penkin vieressä oli soikossa höyryävää, punaista vettä.

Ivar Joninpoika tuli Olavin luo. Hän kertoi kuiskaten, että he olivat
löytäneet papin ruumiin ohdakepensaikosta kaukana aivan siellä asti,
missä ruotsalaisten heittovehkeet olivat olleet — puolialastonna ja
ryöstettynä: hänen aseensa olivat poissa, samoin sinettisormus ja
kullattu Agnus dei, jonka Olav muisti aina olleen sira Hallbjørnin
kaulassa.

Hänen veljensä, ritari Finn Erlinginpoika, oli niiden joukossa,
jotka ruotsalaiset olivat ottaneet vangikseen, mutta pojat Einride
ja Erling olivat täällä, Ivar selitti. Olav katsoi kahteen hoikkaan,
punatukkaiseen, setänsä ruumiin vieressä seisovaan nuorukaiseen, ja hän
nyökkäsi ymmärtäneensä; Ivar jatkoi vielä — talonpoikais-armeijassa oli
ollut lidungilaisia, ringerikiläisiä ja Modheimin pitäjäläisiä, sekä
pieni joukko Valdresista Finn-herran johdon alaisena.

Kuolleen kasvot olivat harmaat ja rauhalliset kuin kivikuvan. Ympärillä
seisovat miehet pohtivat, mikä arpi mahtoi hänen ruumiissaan olla:
vasemmassa olkapäässä ja olkavarressa oli kuin nahka olisi ollut
nyletty ja vasemmassa rintalihaksessa oli neljä pientä, syvää kuoppaa —
niistä läksi hopeanvalkoisia arpiviiruja alas vatsan poikki. Mutta ne
olivat jo niin vanhoja, ettei ollut helppo sanoa, minkä pedon kanssa
hän oli ollut ottelussa.

Olav polvistui muutamien muiden kanssa, mutta haavaa ja koko päätä
särki niin, ettei hän voinut rukoilla mitään. Hänen noustuaan oli
ruumis jo puettu ja nostettu paareille. Sira Hallbjørn lepäsi siinä
pappina, valkoisessa messupaidassa ja vanhassa messukasukassa,
jaloissa sandaalit ja tinakalkki ristiin asetettujen käsien välissä:
Akerinkirkon papit olivat hankkineet mitä kuolleelle veljelle
tarvittiin.

Olav seurasi paaria kannettaessa kirkkoon; siellä oli kuorissa monta
muutakin ruumista. Mutta hän ei jaksanut jäädä kuuntelemaan vigiliaa.
Sama mies, joka oli saattanut hänet ruumishuoneeseen, tarttui hänen
kainaloonsa ja vei hänet takaisin siihen taloon, jossa häntä oli
hoidettu; se oli Vähä-Aker, sanoi toinen.

       *       *       *       *       *

Ruumiillinen tuska oli Olav Auduninpojalle uusi kokemus. Kirveleviä ja
kuumeisia haavoja ja naarmuja hän oli saanut monta kertaa, mutta hän ei
ollut niitä koskaan pitänyt minään — lihashaavoja vain, jotka paranivat
pian ja hyvin.

Mutta tämä kasvohaava oli kerrassaan tuskastuttavan kipeä; päässä
jyski ja särki, ja leukaluuta ja poskihampaan juurta kolotti vallan
sietämättömästi. Mutta pahinta oli inhoittava tunne — suun täytti
lakkaamatta haavan ja visvan ellottava maku.

Hänellä oli tuon tuostakin kova kuume, ja silloin hänestä tuntui kuin
hänen vuodettaan nostettaisiin yhä ylemmä ja hänen ruumiinsa oli
litteä kuin tyhjä säkki, samalla kun hänen päänsä sisällä ollut pyöreä
ja raskas kieri hänen ylitseen, ja hänen silmiensä ohi vieri näkyjä
— olentoja, jotka eivät olleet ihmisiä eikä eläimiä, kasvoja, joita
hän oli ennen nähnyt tietämättä ketä ne olivat — etenkin eräs jalaton
kerjäläinen kulki vinhaa vauhtia lautapalat käsien ja polvien alla; se
näky kiusasi häntä enin.

Hän näki eräänä yönä Ingunnin — tämä seisoi seinässä vuoteen jalkopään
yläpuolella kumartuneena hänen puoleensa, niin että kullanruskea tukka
kietoutui hänen kaitojen, paljaitten käsivarsiensa ympäri ja valui
eteenpäin vaipan tavoin. Tuskin hänellä oli yllään muuta kuin paita,
jonka yliseen oli ommeltu pieniä vihreitä kukkia, niin että kaikki
ne kirjavat pisteet vilisivät hänen silmissään. Olav kohotti käsiään
kieltäen häntä astumasta lähemmä, juuri niinä päivinä haava oli hyvin
paha ja pahanhajuinen, mutta Ingunn painui hänen ylitseen kuten lämmin
ja suloinen laine, Olav sai ikäänkuin häneltä ylitsevuotavasti hyvyyttä
— sitten hän menetti tajunsa, vaipui täyteen tiedottomuuteen.

Seuraavana päivänä hän sylki suustaan suuren joukon hyyhmää ja
luusiruja, jotka olivat irroittuneet leukaluusta; häntä hoitava vaimo
pesi haavan kokolailla puhtaaksi, ja hänen oli parempi olla. Hän oli
raukea ja häntä vilutti, ja kun hän voi maata ainoastaan vasemmalla
kyljellään, tuntui kuin kaikki luut tunkeutuisivat pois, ruumis oli
niin hellänä. Hän oli myös nälkään nääntymäisillään — hän ei ollut
saanut oikeastaan niellyksi mitään, mitä hänelle tuotiin juotavaksi.

Yksi ja toinen hänen aseveikoistaan oli käynyt melkein joka päivä häntä
katsomassa, mutta hän ei ollut jaksanut kuunnella oikeastaan mitään
heidän puheistaan. Mutta tänä aamuna tuli Ivar Joninpoika itse ja joku
muukin: heidän oli vaikea peittää ylpeyttään. Herttua oli jättänyt
Oslon aamun koitteessa; hän oli menettänyt halun koetella hampaitaan
vielä kerran Akerinlinnan muureilla, hän oli itsekin sairas, ja kun
vielä talonpoikia oli kolmetuhatta miestä tunturin takana — ja Munan
Baardinpoika oli saanut lisäapua ja oli kuuleman mukaan pannut linnan
erinomaiseen puolustuskuntoon.

Herttua ei ollut oikeastaan menettänyt kuin noin puolisen sataa miestä
Frysjun sillan taistelussa; talonpoikia kaatui parisataa, ja usea
oli saanut suurempia tai pienempiä vammoja. Mutta herttuan mielestä
siinäkin oli jo yllin kyllin; hän ei ollut odottanut oikeastaan mitään
vastarintaa, päinvastoin luullut suurimman osan norjalaista ylimystöä
olevan kuningas Haakoniin tyytymättömiä ja siten yhtyvän häneen.

Olav makasi ja tunsi, ystäviensä mentyä, miten hänessä virtaili ja
levisi kautta koko hänen olentonsa se salainen varmuus ja ilo, joka oli
ollut kätkössä syvällä hänen sielussaan näinä pitkinä päivinä, ruumiin
ollessa tuskan, likaisen verihyyhmän ja kuumeen tyyssijana. Tämä ilo
oli kuitenkin asustanut hänessä koko ajan, kuten ränstyneen talon
liedessä hiillos. Mikään kipu ei voisi ryöstää häneltä iloa siitä, että
on saanut lähteä työhön ja taisteluun kotiseudun ja isänmaan puolesta
siihen tunkeutuvia vieraita vastaan. Vaikkei _mitään_ olisikaan
voitettu, ei sekään voisi vaimentaa iloa siitä, että _oli_ noustu
vastarintaan, hän ja kotipuolen talonpojat. Mutta nyt, kun se kaiken
lisäksi oli hyödyttänyt, hän makasi täällä ja hänen mielestään hänen
rääkätyt jäsenensä olivat kuin ohut, putoamaisillaan oleva haavarupi
uuden, vasta paranneen ihon päällä.

Hän oli niin sydämellisen iloinen, ettei hän ollut sellainen ollut
muuta kuin nuoruudessaan. Kotona ollessaan monien vuosien kuluessa,
jolloin elämä näytti muodostuneen hänelle sellaiseksi, ettei hänellä
muitten ihmisten silmissä voinut olla mitään valittamisen aihetta —
eikö hänellä ollut sekä varallisuutta, terveyttä että rauhaa silloin
hänestä tuntui kuin käärmeet olisivat nakerrelleet hänen sydämessään,
kuten kotona kammarin ovessa olevassa Gunnarin vertauskuvassa. Hän oli
taistellut sielussaan toivotonta taistelua, kauhean hädän vallassa,
voimia vastaan, jotka eivät olleet lihaa ja verta.

Hän käsitti nyt, ettei hänen kärsimyksensä vienyt häneltä hänen
elämänsä onnea — mies voi olla onnellisempi kärsiessään kuin
hyviä päiviä nauttiessaan. Ja sellaiset kärsimykset, jotka jotain
_hyödyttävät_, ovat keihäänkärkien kaltaiset, jotka kannattavat kansan
kunnioittamaa, kilvellä istuvaa nuorta kuninkaan poikaa.

       *       *       *       *       *

Jonkin päivän kuluttua saapui Claus Wiephart reki mukanaan — hän
tahtoi, että Olav Auduninpoika muuttaisi hänen luokseen ja alistuisi
hänen hoitoonsa. Olav myöntyi siihen — eihän hän voisi jäädä tänne
Vähä-Ankeriinkaan makaamaan. Claus kiusasi ja rääkkäsi häntä kovin ensi
aikoina, kiskoi hampaanjäännöksen pois, nyppi irti kaikki luunsirut,
leikkeli ja poltti haavaa. Olav kesti kaiken kärsivällisesti, mikään
ei voinut vähentää häneltä hiljaista iloa siitä, että oli taisteltu ja
nähty sen hyödyttävän. Ei edes ajatus siitä, että Claus kyllä pitäisi
huolen maksun ottamisesta hoidostaan, eikä sekään, mitä hän kuuli
ruotsalaisten hävityksistä ennen heidän maasta lähtöään. Hän ei tiennyt
mitään Hestvikenin kuulumisista — oliko talo poltettu — mutta se ei
koskenut häneen vähääkään. Jos hänellä olisi ollut naisia ja lapsia
kotona, olisi asian laita ollut toinen.

Ruoho oli jo pitkä Claus Wiephartin pihassa, ja lehtipuissa oli suuret,
kellertävät nuput Olavin vihdoin viimein valmistuessa kotimatkalle.
Haava oli jo melkein terve ja poski parantunut päältäpäin. Päivää ennen
lähtöään hän pyysi Claun jalkavaimoa lainaamaan peiliään. Hän istui
se kädessään pitkän aikaa, hengitti sen kirkkaaseen metallilevyyn,
kirkasti sen ja katseli jälleen kasvojaan.

Hänen vaalea tukkansa oli nyt harmaantunut kauttaaltaan ja muodosteli
heikkoja laineita ilman kiharoita, ja nelikulmaiset, puhdaspiirteiset
kasvot olivat tulleet ryppyisiksi ja kuihtuneiksi. Oikea sivu oli
runneltu, poski kuopallaan, niin että kasvot näyttivät vinoilta, ja
suuri, punainen arpi oli ruma, se veti suutakin hiukan toiselle sivulle.

Olav oli aina tavallaan tiennyt olevansa harvinaisen kaunis mies. Ei
niin, että hän olisi siitä ollut turhamainen, ja nuoruudessa häntä oli
kiusannut, kun siitä puhuttiin tai kun naiset osoittivat viihtyvänsä
hänen kanssaan, koska hän oli niin vaalea ja kaunis. Hän oli pitänyt
ruumiillista kauneuttaan jollain käsittämättömällä tavalla osana
niistä lihan ja veren kahleista, jotka sitoivat hänet Ingunniin —
koska hän ei ollut vielä täysikasvuinenkaan antautuessaan puolisolleen
Mutta hänen itsetietoisuutensa osana oli ollut se, että hän oli kerta
kaikkiaan kaunis — pikemminkin pieni kuin suuri, mutta voimakas ja
hyvin muodostunut, ilman pienintäkään sairasta kohtaa koko kiinteässä,
sirojäsenisessä ruumiissaan, hän oli valkoihoinen ja vaalea hiuksista,
ihosta ja silmistä lähtien, kuten koko se sukukin, josta hän oli
lähtöisin.

Oli jollain lailla nöyryyttävää, kun se nyt oli mennyttä — mutta hän
otti senkin tyynesti, ikäänkuin selviönä, että hän on nyt vanha.
Häneltä ei puuttunutkaan paljon puolesta vuosisadasta, niin että hän
sai tyytyä siihen.

Ja niin hän palasi kotiin Hestvikeniin eräänä kauniina kevätpäivänä
nurmikoitten vihertäessä ja lehtien puhjetessa lehtojen puihin.
Rakennukset olivat paikoillaan, mutta ne olivat tyhjinä — ruotsalaiset
olivat hävittäneet ja ryöstäneet kaikki, mitä irti olivat saaneet.
Navetassa oli lehmä ja hieho, jotka Märtta-rouva oli ostanut Torhild
Bjørnintyttäreltä hakiessaan kotiin tyttäret ja neidot.

Mutta Märtta Birgerintytär oli yhtä tyyni kuin tavallisesti, ja Olav
oli yhtä tyyni kuin rouvakin, ja he istuivat iltasin jutellen, mutta
Olav puhui hyvin vähän; sillä hän puhui hieman epäselvästi suussa
olevan haavan vuota ja häntä hävetti sen vuoksi puhua. Hän oli iloinen
siitä, että lapset _oli_ jo haettu — Torhild Bjørnintytär oli ainoa,
jonka hän ei kernaasti halunnut nähdä itseään näin rumana.






TOINEN OSA




I.


Olav Auduninpoika meni eräänä myöhäissyksyn päivänä ranta-aittojensa
luo katsomaan, olivatko ne kaikki kiinni ja lukossa. Päivällä oli
tuullut kovin, oli nousuveden aika ja yöksi tuuli yhä yltyi. Sillalle
tultuaan hän huomasi pienen purjeveneen laskeneen tuulen suojaan.
Veneessä oli yksi ainoa mies, ja Olav läksi katsomaan olisiko vieras
avun tarpeessa.

»Minulla oli nyt onni myötä», virkkoi vastatullut ravistaessaan vettä
vaatteistaan Olavin otettua hänen aseensa ja pyyhittyä niistä enimmät
vedet pois. »Minun piti puhua kanssasi kahden kesken, Olav, mitä
pikemmin, sitä parempi, ja nyt sinä tulet itse minua vastaan.»

Hän puhui niinkuin he olisivat vanhoja tuttuja, ja Olav arveli
nähneensä tämän nuorukaisen ennen, vaikkei jaksanut muistaa, kuka hän
oli — kasvot olivat kauniit, piirteet selvät, suu hieno ja kapea; niitä
pilasi jonkin verran vaaleansinisten silmien ulkonevaisuus, mutta hän
oli joka tapauksessa hauskan näköinen. Hiukset olivat takertuneet
kiinni otsaan vahatun liinahatun alla, josta vesi juoksi virtanaan,
mutta ne näkyivät olevan punertavat. Vieras oli pitkä ja soreavartinen.

Olav vei miehen kanssaan erääseen aittaan kehoittaen häntä sanomaan
asiansa.

»No, minun on sanottava asia niinkuin se on, isäntä, olen joutunut
vastaamaan erään miehen hengestä, eikä asiaa ole vielä sovittu — se
voi viedä aikaa. Enkä minä keksinyt sen parempaa neuvoa kuin tulla
sinun luoksesi: tiedän sinut sellaiseksi mieheksi, ettet kieltäydy
piilottamasta minua sillä aikaa, kun omaiseni järjestävät asian
puolestani.»

Olav vaikeni. Viime vuosina oli käynyt yhä vaikeammaksi piilottaa
lainsuojattomia maan rauhoituttua ja kuningas Haakonin pitäessä
lujemmin laista kiinni. Mutta eihän hän voinut lähettää nuorukaista
luotaankaan — aallot kävivät lahdella yhä valkoisemmiksi, ja yö läheni.

»Missä se tapahtui?» hän kysyi. »Ja kenet sinä tapoit?»

»Se tapahtui kotona, ja mies oli Hallvard Bratte, nimismiehen
sisarenpoika.»

»Vai kotona — missä se on?» Olav kysäisi vähän tuskastuneena.

»Minä ymmärrän — sinä et näykään tuntevan minua», sanoi nuorukainen
näyttäen pahastuneen. »Vaikka minä seurasin sinua uskollisena
toverinasi taistelussa sekä Skeidin kirkon luona että Frysjun sillalla
—.»

»Niin, niin, nythän minä muistankin, missä sinut olen nähnyt ennen —
Aslak Gunnarinpoika Yttre Dalista. Sinä olet kasvanut siitä ajasta
paljon, Aslak, siitähän on kohta neljä vuotta.»

Aslak jutteli yhä. Asian laita oli sellainen, että hänen isänsä oli
ottanut kesälaitumelleen muutamia Signe-rouvan, Hallvard Bratten
sisaren lehmiä, ja kaksi näistä karhu oli kaatanut. Kun laaksolaiset
palasivat Hamariin hänen karjansa kanssa, oli hän ollut aivan
suunniltaan, ja niin oli tullut sana sanasta. Hallvard, rouvan veli,
joka oli myös olin läsnä, oli tullut sanoneeksi jotakin Yttre Dalin
Gunnarista, jota Aslak ei voinut istua rauhallisena kuuntelemassa.
Hän oli lähtenyt murhan tehtyään liikkeelle, ratsastanut etelään
päin ja vasta valkoisten veljesten luostarissa Tunsbergissa pyytänyt
suojaa. Mutta sinne tultuaan hän oli saanut kuulla sukulaisensa priori
Sigurdin kuolleen äskettäin, ja hän huomasi heti, etteivät munkit häntä
mielellään pitäisi luonaan: heidän oli ollut luovuttava vaatimuksestaan
saada Tunsbergin veljeskunnan luostarille sama turvapaikkaoikeus, joka
oli Mariskogin luostarilla. Apotti kehoitti häntä menemään Mariskogiin
— mutta siellä oli jo kovin moni kuningas Haakonin vihollinen saanut
suojapaikan, ja Aslak oli huomannut munkkien olevan levottomia, sillä
kuningas Haakon katseli karsain silmin tätä turvapaikka oikeutta
nauttivaa luostaria. Ei, Aslakilla ei ollut halua matkustaa sinne.
»Ja silloin sinä johduit mieleeni, Olav. Minä tiedän sinut rohkeaksi
mieheksi ja tiedän sinun tekevän niinkuin parhaaksi näet. Sinä
olet itse nuoruudessasi kuljeskellut lainsuojatonna — ja niin minä
ajattelin, ettet sinä kieltäisi apuasi minulta.»

Olavilla ei ollut entistä suurempaa halua kätkeä murhamiestä kuultuaan
kaiken tämän — ja että poika oli ylämaalainen, joka näytti tietävän
Olavin nuoruudesta enemmän kuin Olav halusikaan; miten paljon hän
tiesi, se ei käynyt selville. Hän oli muuten luullut ihmisten siellä
pohjoisessa unohtaneen sekä hänet että hänen asiansa jo kauan sitten;
hänen niillä seuduilla käynnistään oli kulunut jo niin monta vuotta.
Eirik oli ollut siellä vähän aikaa kaksi vuotta sitten ja oleskellut
Bergissä Steinfinn Haakoninpojan luona. Olav ei ollut ihastunut siitä
kuullessaan eikä erikoisesti pahastunut, saatuaan tietää serkusten
riitaantuneen jokin kuukausi sen jälkeen, niin ettei Eirik ollut
jäänyt sen pitemmäksi aikaa Ylämaihin. — Mutta hän ei sentään voinut
kieltäytyä ottamasta Aslak Gunnarinpoikaa luokseen.

Ja niin hän sanoi, että he menisivät yhdessä taloon; Aslak tarvitsi
varmaankin sisäänsä lämmintä ja ylleen kuivia vaatteita.

Olipa sentään onni onnettomuudessa, hän ajatteli heidän astellessaan
mäkeä ylös, Olav kantaen Aslakin matkatavaroita — ettei koko talossa
ollut ketään, joka olisi urkkinut, kuka vieras on. Märtta-rouvan
kuoltua keväällä Bothild Asgerintytär ja Cecilia hoitivat nyt hänen
talouttaan ja molemmat neitoset olivat siksi hyvin kasvatettuja,
etteivät he milloinkaan suotta puhutelleet isäänsä, jollei heiltä
kysytty.

Aslak Gunnarinpoika asettui Hestvikeniin kaikessa rauhassa. Olavin
tarkoitus ei suinkaan ollut, että hän jäisi sinne, mutta hän ei saanut
sanotuksi mitään, ja kevään tultua Aslak oli yhä siellä ja käyttäytyi
kaikessa kuin talonväkeen kuuluva. Häntä kutsuttiin Jon Torenpojaksi, —
nimi oli Olavin keksintöä, eikä siitä kukaan voisi arvata, ken hän oli.

Olavin täytyi sitäpaitsi tunnustaa, että Aslak eli Jon oli mitä
miellyttävin ihminen ja pystyvä hyödylliseen toimeen. Hän oli vahva
ja ahkera sekä erittäin kätevä—oiva sekä puu- että rautaseppä, ja hän
keksi aina jotakin näpertelyä. Olav oli itse ollut vain kohtalainen
käsistään — hän pystyi kyllä selviämään kaikista kotiaskareista, mutta
hän ei kyennyt mihinkään sellaiseen, missä tarvittiin erikoista taitoa
tai tarkkaa silmää ja näppäryyttä. Eikä hänellä senjälkeen, kuin
hän menetti Bodvarin, sen rengin, joka kaatui Frysjun sillan luona,
ollut ketään sellaisiin hommiin kykenevää miestä. Ja lisäksi Aslak
oli aina iloinen ja hyvätuulinen; hänellä oli kaunis lauluääni, ja
hän osasi myös viheltää niin hienosti ja puhtaasti, että oli vallan
nautinto kuunnella — hän vihelteli melkein aina työtä tehdessään. Hän
osasi lukeakin vähän, niin että Olav antoi hänen katsella muutamia
omaisuuttaan ja oikeuksiaan koskevia kirjeitä — oli seikkoja, joista
Olav ei ollut varma, muistiko hän ne oikein tarkkaan.

Aslak oli sitäpaitsi olennoltaan rauhallinen, niin ettei hän joutunut
särkemään Hestvikenissä vallitsevaa hillittyä sävyä.

Talossa elettiin hiljaista elämää. Ihmiset eivät puhuneet paljon
toisilleen, ja kaikki puhelivat hiljaa: isännän vaiteliaisuus vaikutti
koko huonekuntaan, joka oli elänyt niin kauan hänen parissaan —
palkolliset olivat melkein samat kuin ennen. Lahden rannalle tuntui
sentään tulleen ikäänkuin raikkaampi tuulahdus Märtta Birgerintyttären
terävän äänen vaiettua ja hänen suljettuaan tarkat silmänsä. Molemmat
nuoret kasvinsisaret, jotka nyt jakoivat keskenään emännyyden, olivat
hiljaisimpia ja kohteliaimpia neitosia, mitä tavata saattaa — mutta
heitä seurasi sentään heidän nuoruutensa loisto ja riemu, he olivat
niin kauniita ja kaikki pitivät heistä.

Bothild Asgerintytär oli nyt kahdeksannellatoista, reipas ja tanakka
ikäisekseen, mutta terveydeltään heikko, kotona iloinen, mutta
vieraitten parissa arka ja ujo.

Kenenkään päähän ei pälkähtänyt luulla Cecilia Olavintytärtä ujoksi
tai araksi, vaikka hän ihmisten joukossa olikin hyvin sulkeutunut: hän
katsoi kaikkia suoraan silmiin kirkkaine ja kylmine, vaaleanharmaine
silmineen. Olavin nuori tytär oli yhtä harvasanainen kuin isänsäkin,
ja hän oli yhtä vaalea kuin tämä oli ollut nuoruudessaan. Kiiltävä,
pellavankeltainen tukka, kun se pyhäpäivin oli valtoimenaan, lankesi
kauniina kiharoina tytön pään ympärillä; hänen ihonsa oli niin
valkoinen kuin pähkinän sydän ja se näytti niin tiiviiltä ja lujalta
kuin aurinko ja tuuli eivät pääsisi siihen käsiksi, ja nuoret,
täyteläiset huulet olivat niin hohtavan punaiset kuin vaaleat ruusun
marjat. Hän oli lyhyt viidentoistavuotiaaksi ja leveähkö, mutta pyöreä
ja sopusuhtainen, kädet ja jalat pienet, mutta ote oli varma ja jalka
näppärä. Cecilia Olavintytär hymyili harvoin, ja vielä harvemmin hän
nauroi, mutta sen sijaan ei kukaan ollut kuullut hänen itkevän. Hän
oli hyvä omaisilleen ja avulias köyhiä ja sairaita kohtaan, mutta
muuten olennoltaan juro ja vähäpuheinen. Kasvinsisaret olivat aina
hyviä ystäviä, tulivat hyvin toimeen ja näyttivät rakastavan toisiaan
sydämellisesti.

       *       *       *       *       *

Hestvikenin neitoset olivat läsnä vain vuosittaisissa Olavin
seurustelupiirin kesteissä, mutta heitä ei nähty milloinkaan
sellaisissa tilaisuuksissa, joissa nuorisolla oli tapana kokoontua.
Mutta he kävivät kirkossa joka messupäivä mikäli ilma suinkin salli.
He olivat silloin niin hyvin pukeutuneita ja koristuksissaan, ettei
kellään muilla naisilla ollut sen parempia vaatteita eikä raskaampia
hopeavöitä ja solkia kuin Olavin neitosilla — sillä nimellä heitä
kutsuttiin. He ratsastivat toinen toisella, toinen toisella puolella
isää, hyvillä, hyvin hoidetuilla hevosilla, joiden harjat olivat
vastaleikatut.

Olavin sydämen täytti hiljainen, sydämellinen ilo kulkiessaan
tyttärineen kirkon läpi. Ostoverasta tehdyt, värilliset vaipat
laahasivat maata, ohuitten kirkkohuntujen alta välkkyi hajallaan oleva
tukka, Bothildin sileä, kuparinvärinen ja Cecilian silkkipörrö vaaleana
kuin hopea. Olav seisoi messussa eikä katsonut kertaakaan heihin
päin naisten puolelle, ja kuitenkin tuntui siltä kuin hänen kaikki
ajatuksensa olisivat sen ainoan ympärillä, että he ovat siellä olemassa.

Hän ei ajatellut enää milloinkaan itseään eikä omia asioitaan — hän
oli nyt mielestään vanha mies, oli jo valinnut oman osansa elämässä.
Mutta juuri sen vuoksi tuntuikin kuin kaikki, mitä hän vielä toimi ja
puuhasi, siihen asti, kunnes ilta hänet saavuttaa, koskisi yhtä ainoaa
päämäärä — näiden kahden nuoren suojelemista. Hän ei ajatellut sen
erikoisemmin, minkälaiseksi heidän tulevaisuutensa muodostuisi — se
kyllä muodostuisi parhaan mukaan: hän naittaisi heidät aikanaan, ja
se mies olisi hyvin merkillinen, joka ei kantaisi tällaisia aarteita
ojennetuin käsin läpi elämän, kun kerran olisi niin onnellinen, että
saisi heidät. Mutta hänellähän olisi vielä yllin kyllin aikaa ajatella
näitä asioita — hehän olivat vielä molemmat niin kovin nuoria.

— Eirik oli olemassa. Mutta tuntui kuin Eirikin olemus olisi haihtunut
Olavilta olemattomiin; hän ajatteli häntä harvoin. Hän ei ollut nähnyt
häntä Oslossa tapaamisen jälkeen. Olav ei ollut kotona Eirikin kerran
sen jälkeen siellä käydessä — siitä tulee nyt kesällä neljä vuotta,
silloin isä oli ollut Ivar Joninpojan kanssa sillä sotaretkellä
Ruotsissa, jossa tämä urhoollinen nuori herra oli kaatunut. Ja Olavin
oli vähitellen vallannut jonkinlainen varmuus siitä, ettei Eirik tulisi
milloinkaan hänen jälkeensä Hestvikenin isännäksi — siitä synnistä
Jumala oli hänet vapauttanut; vanhaa taloa ei saisi väärä perillinen.
Itse Jumala suojaisi Cecilian oikeuksia.

       *       *       *       *       *

Oli aikaisen alkukesän aamu. Olav meni erään renkinsä kanssa sillan
luo rantaan puuhailemaan ripustettavien pyydysten kanssa. Oli
mitä kaunein ilma — auringonpaiste lepäsi meren pinnalla suurina,
valkoisina läikkinä; nurmikot ja pellot pitkin vuonon varsia loistivat
vaaleanvihreinä ja lepikoitten lehdet olivat jo alkaneet tummeta kesän
värisiksi, mutta havumetsissä oli jo pitkät, tuoreet kerkät.

Sillan vieressä, aurinkoisella kalliolla, Cecilia oli polvillaan,
edessään läjä kiiltäviä, sätkytteleviä keittokaloja. Tytön vanha,
punaisenruskea arkipuku hohti aamu-auringossa, niin että oli vallan
kaunista katsella, paksut, vaaleat palmikot riippuivat hänen
olkapäillään — erittäin pitkät ne eivät olleet, ja hänen tukkansa oli
niin kihara, että palmikot kiertyivät sisään palmikoidun punaisen
nauhan ympärillä. Puukko välähti hänen sitä nostaessaan ja koettaessaan
sen terää sormellaan.

Aamun hiljaisuudessa kuului kesäisen herttaiselta, kun Aslakin siirteli
tavaroitaan veneeseen: vesi loiskahteli ja läiskähteli hänen siinä
liikkuessaan ja sovitellessaan paikoilleen kaikkea, mitä hänen oli
määrä ottaa mukaansa — Olav oli lähettänyt hänet asialle eteläänpäin,
Saltvikeniin.

»Jon», Cecilia virkkoi hiljaa. Mies kohotti päätään — Olav huomasi
hänen nuorilla, raikkailla kasvoillaan hymyn karehtivan — tytön
viittoessa hänelle puukollaan. Hän lipui veneineen pitkin laiturin
laitaa kalliolla seisovan tytön luo.

Tyttö pyysi häntä teroittamaan puukkoaan. Cecilia istuutui hänen sitä
tehdessään ja katseli, kädet helmassa, merelle. He eivät jutelleet
keskenään, mikäli Olav näki — mutta työnsä tehtyään ja istuutuessaan
veneeseen väikkyi Aslakin kasvoilla sama, lämmin hymy. Ja Cecilian
palatessa työhönsä oli hänenkin vaaleilla piirteillään saman hymyn
kajastus.

Hän alkoi perata kaloja. Soutaessaan kallion ohi Aslak pidätti airoaan
ja tervehti tyttöä kädellään. Ja Cecilia kohotti häntä kohti hiukan
toista kättään. Sitten hän kumartui jälleen työhönsä, huulilla hymyn
kare.

Olav tuijotti — kautta koko hänen olemuksensa kävi kumma värähdys.
Tässä tapahtui jotakin, josta hänellä ei ollut aavistustakaan —.

Cecilia laski valmiin kalan astiaan ja oikaisi hetkeksi selkänsä. Hän
käänsi vaaleat, suloiset kasvonsa aurinkoon, istui silmät ummessa. Eikä
Olav ollut ikinä nähnyt mitään sen hymyn veroista, joka nyt levisi
lapsen pienille, totisille kasvoille; niistä näkyi salaisen, ihanan
ilon säteily, eikä Olav ollut milloinkaan nähnyt niin kaunista näkyä —

       *       *       *       *       *

Olav koetti karkoittaa sitä mielestään. Hänen tyttärensä ei milloinkaan
voisi kiinnittää huomiotaan mieheen, joka oli Hestvikenissä palvelijan
asemassa. Eihän tyttö edes tiennyt, kuka tämä Jon Torenpoika oli.

Hän päätti kuitenkin päästä eroon Aslakista, mitä pikemmin, sitä
parempi. Nuorukainen oli saanut turvaluvan jo talvella; Tunsbergin
munkit olivat siitä toimittaneet hänelle tiedon. Niin ettei Olavilla
ollut enää syytä pitää häntä luonaan kauemmin, kuin minkä hän itse
tarvitsi Aslakia.

       *       *       *       *       *

Mutta kului viikon päivät, ennenkuin Olav sai tilaisuuden puhua
Aslakille asiasta. Hän piti molempia nuoria, salassa silmällä. Mutta
hän ei huomannut heidän olevan keskenään sen parempia ystäviä kuin
muukaan talon väki. Hän lohduttautui sillä, että hän oli sinä aamuna
sillalla erehtynyt.

— Lauantai-iltana oli Olavin määrä mennä miesten kanssa saunaan,
naisten piti ottaa kodassa ammekylpyä; he olivat valmistaneet
katajanmarjajuomaa. Olav meni miesten kanssa pihan poikki; silloin
Cecilia huusi kodan ovelta Aslakia.

Isä hätkähti huomatessaan tytön tietävän vieraan oikean nimen—.

Aslak riensi tytön luo, otti kaksi ämpäriä ja juoksi Olavin ohi.
Ilta-auringon kullassa hän juoksi kevein askelin nurmikon poikki
lähteelle. Hän oli iso, solakka ja notkea, kaunis ja iloinen
nuorukainen; hänen punertava, kihara tukkansa hohti kauniisti
ilta-auringossa.

Olav pysähtyi. Cecilia tuli jälleen takkahuoneen ovelle. Hän oli
riisunut hameensa ja seisoi nyt alusnuttusillaan; se oli sininen ja
laskeutui runsasryppyisenä hänen pieniin, paljaisiin jalkoihinsa asti,
joita hän nosteli lakkaamatta toista toisen päälle, sillä paasi oli
varjossa jääkylmä. Vettä odotellessaan hän avasi palmikkonsa, levitti
tukkansa ja suori sitä, niin että se ympäröi hänen kasvojaan ja
käsivarsiaan pilven tavoin.

Aslak saapui vesiämpäreineen. Nuoret vaihtoivat jonkin sanan, joita
Olav ei kuullut, mutta Cecilian kasvoille lehahti jälleen sama uusi,
suloinen kirkkaus, ja Aslak palasi hymyillen.

       *       *       *       *       *

Maanantai-iltana Olav meni Aslakin luo pajaan ja sanoi hänelle:

»Sinä halunnet jo lähteä kotiin, Aslak — sinun asiasihan on nyt selvä.
Ja minun mielestäni sinun olisi käytettävä hyvää ilmaa, niin kauan kuin
se kestää —. Sinä taidat tarvita ratsastukseen neljä päivää?»

Aslak laski pois kädestään pitelemänsä esineen ja katsoi vanhempaan
mieheen:

»Minä olen itsekin ajatellut, Olav, lähteä tästä kohta puoleen kotiin.
Ellet sinä joudu pulaan — lasketko sinä minut lähtemään jo ennen
heinäntekoa?»

»Sehän on selvä, että minä lasken. En suinkaan minä tahdo sinun
oleilevan täällä renkipoikanani, kun sinä et enää tarvitse minun
suojelustani.»

»Eihän toki, enhän minä mikään sellainen olekaan; mutta ymmärräthän
sinä minun pysyvän täällä, niin kauan kuin sinä minua tarvitset.»

Olav pudisti päätään. Aslak siirteli teroittamiaan viikatteita; hän
näkyi olevan hyvin liikutettu. Sitten hän kääntyi suoraan Olaviin päin.
Hän oli hyvin vakava: kaunis mies hän oli, voimakkaat, punertavat
kasvot olivat kirkkaat ja rehelliset, hiukan ulkonevat silmät eivät
häirinnee ensinkään.

»Jos minä palaisin takaisin, Olav, heti kun isäni tai vanhin veljeni
ovat valmiit seuraamaan minua etelään — sinä ymmärtänet, mistä omaiseni
puhuisivat kanssasi?»

Olav ei vastannut. Aslak jatkoi:

»Ymmärräthän sinä, millä asialla me tulisimme? Millä lailla sinä
ottaisit meidät silloin vastaan ja minkälaisen vastauksen isäni saisi
sinulta?»

»Jos sinä tarkoitat sitä, mitä minä arvelen», Olav vastasi hyvin hiljaa
ja epäselvästi, »niin sanon sinulle, ettei sinun pidä vaivata omaisiasi
tekemään näin pitkää matkaa turhan tautta.»

Aslak hätkähti.

»Voitko sinä sanoa sen niin varmaan, Olav — ennenkuin sinä olet
kuullut, mitä ehtoja me sinulle voisimme tarjota? Onhan tosin totta,
että sinä voisit saada rikkaamman vävyn, mutta sinä voisit saada
köyhemmänkin. Ja rikkailla miehillä on harvoin arvokas suku tai ovat
suurimmassa arvossa pidettyjä — ei ainakaan nykyjään — jollet sinä etsi
heitä näiden suurtilallisten ja ritarien joukosta, joitten kanssa et
ole halunnut olla koko Hestvikenissä oloaikanasi kosketuksissa. Minä
polveudun siksi hyvistä ja vanhoista suvuista joka puolelta, että siinä
suhteessa olen kyllä tyttäresi veroinen, eikä koko Heidmarkissa ole
montakaan miestä, jotka nauttivat niin suurta arvonantoa kuin isäni.»

Olav kohautti vähän hartioitaan. Hän ei keksinyt näin yhtäkkiä, mitä
siihen vastaisi — tuskinhan hän oli itsekään selvillä, miksei hän
missään tapauksessa halunnut naittaa Ceciliaa kenenkään ylämaalaisen
kanssa.

»Onhan tosin hyvä ajatella naittaa lapsensa rikkaalle», Aslak jatkoi
jälleen, »mutta siitä on hyvin vähän apua, jos sattuu saamaan sellaisen
vävyn, joka ei kykenekään hoitamaan omaisuuttaan eikä kartuttamaan
sitä. Ja sen minä uskallan sinulle luvata — minun käsissäni sen ei pidä
vähenemän, jos Jumala suo minulle terveyttä ja varjelee meitä suurista
onnettomuuksista. — Minä olen nyt ollut sinun luonasi enemmän kuin
puoli vuotta, ja sinä tunnet minut.»

»Minä en voi sanoa muuta kuin että minä pidän sinusta, Aslak —
mutta se ei vielä oikeuta antamaan ainoaa tytärtään ensimmäiselle
kosijalle; minä en oikeastaan tiedä sinusta mitään muuta, kuin että
teitä on monta sisarusta, ja sinä itse kertonut Gunnarin olevan
ahtaissa oloissa — olkoon vain, etten ole kuullut sinun omaisistasi
muuta kuin hyvää mikäli olen heistä mitään kuullut. — Mutta sinä olet
kaiken lisäksi nuoruudestasi huolimatta, jo ollut miesten töissä — ja
lainsuojattomana sinä tänne minunkin talooni tulit» — Olavista tuntui
ihmeellisen kevyeltä löytäessään yhä uusia esteitä pojalle —, »sinä
olet minun mielestäni myöskin liian nuori ajattelemaan naimisiin menoa
neuvottelematta omaistesi kanssa —.»

»Rikokseni minä olen katunut ja sovittanut», Aslak vastasi, »ja
mitä siihen tulee, että jouduin niin nuorella iälläni murhaajaksi —
sitä suurempi syyhän on uskoa minun oppineen hallitsemaan itseäni
paremmin, niin etten joudu sellaiseen toista kertaa, ellei minua
kovasti ärsytetä. — Mutta sinunhan pitäisi olla viimeinen mies minua
sellaisesta moittimassa, sinun, Olav Auduninpoika; — etkä sinä
suinkaan voi tarkoittaa minun olevan liian nuori kosimaan. Minähän
olen jo yhdeksäntoista talven vanha — sinä olit viisitoista - tai
kuusitoistavuotias, mikäli olen kuullut, ottaessasi vaimosi väkivalloin
ja tappaessasi hänen veljensä, joka yritti kieltää sinua pitämästä
häntä —.»

»Toista ei voi verrata toiseen, Aslak.» Olavin onnistui puhua aivan
tyynesti. »Se neito, jonka minä otin, oli morsiameni ja minä olin
hänen sulhasensa; hänen isänsä ja minun isäni välillä oli laillinen
sopimus jo varhaisessa lapsuudessamme, ja sitten tahtoivat hänen
omaisensa riistää meiltä, kahdelta isättömältä lapselta, oikeutemme.
Sinä et menetä kunniaasi, enemmän kuin oikeuksiasikaan, vaikket saakaan
ensimmäistä neitosta, johon silmäsi olet iskenyt omaistesi edes
tietämättäkään ajatuksistasi mitään —»

»Ei, ei», Olav virkkoi kiivaasti, »sinun isäsi ei ole milloinkaan
saava aihetta sanoa, että ottaessani sinut vastaan lainsuojattomana ja
kodittomana olisin järjestänyt sinun ja tyttäreni avioliiton kysymättä,
haluavatko he edes minua sukuunsa.»

»Sinä tiedät kyllä itsekin», Aslak vastasi kylmästi, »ettei minun
isälläni voi olla mitään vastaan saada Hestvikenin Olav Auduninpojan
tytär pojalleen. Minä en ymmärrä sinun tarkoitustasi! Niitäkö huhuja
sinä tarkoitat, joita sinusta oli liikkeellä naidessasi Ingunn
Steinfinnintyttären? Sen ajan jälkeen on vuonossa ehtinyt jo virrata
siksi paljon vettä, ettei kukaan enää välitä, mitä sinä nuoruudessasi
teit tai tekemättä jätit — sen jälkeen sinä olet elellyt rauhassa yli
kaksikymmentä vuotta ja saavuttanut mainetta rehellisenä miehenä sekä
rauhan että sodan töissä.»

Olav tunsi sydämensä takovan kovin kovaa. Mutta hän keskeytti
jääkylmästi:

»Onhan se kaunista, Aslak — mutta sinä puhut siitä asiasta turhaan.
Minulla on Cecilian suhteen muita ajatuksia —.»

»Niistä hän ei tiedä mitään!» Aslak huudahti kiivaasti.

»Vai ei», — Olav tunsi huojennusta saadessaan purkaa kiukkunsa jostakin
syystä — »että sinä oletkin kuljeskellut täällä kosiskelemassa
tytärtäni selkäni takana.»

»Sitä sinä et itsekään minusta usko. Minä en ole puhunut Cecilialle
sanaakaan, jota sinä et olisi voinut hyväksyä. Mutta hän on nähnyt
minun pitävän hänestä, ja minä olen nähnyt hänen pitävän minusta — sitä
ei kumpikaan meistä voi auttaa, sellaista ei voi peittää. Jos sinä
tahdot kuunnella meitä, Olav, on Cecilia huoletta samaa mieltä, siitä
olen varma —.»

Olav vastasi:

»Tuskin se tuottaa teille suurtakaan surua, vaikken halua tätä
kosimista kuulla. Tyttö on vielä lapsi — etkä sinäkään vielä vanha ole
—.»

»Sanotko sinä niin! Sinä itse ja hänen äitinsä pidit, toisistanne
kymmenen vuotta, taisi olla enemmänkin ettekä sallineet hänen
sukulaistensa erottaa teitä yhdistävää rakkautta — minä olen kuullut
kotona teitä mainittavan Olav uskollisen rakkauden esikuvina!»

Olav vaikeni hetkisen. Pojan sanat tunkivat ihmeellisesti hänen
sydämeensä — mutta samalla hän oli järkähtämättömän selvillä, ettei hän
sallisi tyttärensä mennä ylämaalaisen kanssa naimisiin. Hän vastasi
hiljaa ja epävarmasti:

»Asianlaita oli sentään toinen, Aslak — minulla oli häneen oikeus.
Ja me olimme kasvaneet yhdessä kuten kaksi marjaa samassa oksassa —
rakastaneet toisiamme sisarina lapsesta asti. Cecilia ja sinä olette
tunteneet toisenne talvikauden ajan, eikä ole minkäänlaista sopimusta.
— Ei teille kummallekaan voi mitään suurta sydänsurua tulla, vaikka
teidän nyt täytyykin erota.»

Aslak punastui kauttaaltaan. Hän seisoi hetkisen pää kumarassa, käsi
rinnalla sormiellen rintasolkeaan.

»Sinun tyttärestäsi en minä voi vastata», hän virkkoi lyhyesti. »Minä
—» hän kohautti hartioitaan — sitten hän pyörähti kantapäillään ja
läksi.

Hän oli jo seuraavana päivänä lähtövalmis. Hän käyttäytyi sivistyneen
miehen tavoin, kiitti Olavia avusta ja osakseen tulleesta ystävyydestä
valituin sanoin ja jätti hyvästit. Hän kiersi jokaisen luona
hyvästellen kädestä pitäen. Olav piti jännittyneenä molempia nuoria
silmällä heidän hyvästellessään. Mutta se kävi hyvin: he eivät
katsoneet toisiinsa, ja heidän kätensä vaipui hyvästeltyä kumman
veltosti alas, muuten ei kukaan asiaa tuntematon voinut huomata mitään.

Ja niin Aslak Gunnarinpoika ratsasti pois Hestvikenistä.

       *       *       *       *       *

Olav kulki pitäen tytärtään salaa silmällä. Mutta Cecilia ei ollut sen
kummempi ennenkään, ja isä uskotteli itselleen, ettei hän kaivannut
Aslakia, ei ainakaan paljon. Hän olikin vain viisitoistavuotias.—

Ingunn oli ollut viisitoista vuotta vanha. Mutta kaikki muu oli
toisenlaista—.

Hänen ei tarvinnut katua mitään. Yttre Dalin nuorin poika — Hestvikenin
Cecilia joutuisi sentään toisenlaisiin naimisiin. Olihan selvä, että
hän oli pitänyt Aslakista; hän oli muuten nähnytkin hyvin vähän nuoria
miehiä, ja poika oli ystävällinen, mutta tyttö unohtaisi hänet kyllä
muita tavattuaan —.

Olavin sielussa oli alkanut voimakas tunteitten kuohu kuullessaan
siellä pohjoisessa olevan vielä niitä, jotka muistivat hänen ja
Ingunnin rakkautta ja puhuivat siitä. Esikuvana —. Entä huhut — hän ei
tiennyt, minkälaisia ne olivat. Olav luuli heidän siellä pohjoisessa jo
unohtaneen sekä hänet että Ingunnin. Täällä ei kukaan, häntä itseään
lukuunottamatta, muistanut Ingunnia, eikä Olavkaan muistanut siten,
että olisi häntä nyt enää usein ajatellut; hän tiesi vain kaiken ennen
tapahtuneen muuttuneen hänen omaksi kohtalokseen.

Synti ja suru ja häpeä ja kaiken tämän kätkössä ihanan onnen muisto,
joka saattoi pulpahtaa esille, kuten vesi pulpahtaa jään pinnalle,
ja vallata hänen koko sielunsa heti pienenkin raon päästessä hänen
hyytyneeseen mielenrauhaansa. — Ja siellä pohjoisessa kaikki eli kansan
suussa taruina — tosina tai väärinä. — Hän ei halunnut missään nimessä
liittyä ihmisiin, jotka kenties puhuivat hänen selkänsä takana hänen
nuoruudenseikkailuistaan —.

Ja kaikki vain neitosen päähänpiston vuoksi, jonka hän varmaan
unohtaisi vuoden päästä viimeistäänkin, kunhan häntä ei vain siitä
muistuteta. Kahden lapsen lapsellisuudenko vuoksi hän menisi elävänä
takaisin sellaiseen kiirastuleen —! Sitä hän ei tekisi milloinkaan.




II.


Kuukautta myöhemmin Eirik Olavinpoika tuli kotiin Hestvikeniin.

Hän oli etukäteen lähettänyt sanan, että hän tuo tullessaan ystävänsä
Jørund Kolbeininpojan Gunnarsbystä, ja hän pyysi isää ottamaan vieraan
hyvin vastaan.

Heinän tuoksu ja kukkivien lehmusten lemu täytti laaksossa kesäkuuman
ilman Eirikin ratsastaessa pitkin Hestvikenin joen vartta.
Rundmyrissä oli heinä niitettynä, tummana ja vähän pilaantuneena
pitkin niittypalasia; köyhän torpan ympärillä kasvoi metsä syvänä
ja hiljaisena imien itseensä auringonpaistetta. Anki astui ulos
kuullessaan jonkun ratsastavan, varjosti kädellä silmiään ja läksi
juosta hölkyttämään laiha kaula pitkänä, selkä köykyssä, heiluttaen
liian pitkiä käsivarsiaan. Häntä seurasi parvi puolialastomia,
avojalkaisia lapsia, ja viimeisenä tulla hynttäsi Liv itse, kantaen
nuorinta käsivarrellaan ja jo taas uutta odottaen; hänen kasvonsa
olivat niin vanhentuneet, että hän muistutti leuattomine naamoineen
kanaa, jonka kaula oli vallan höyhenetön.

Eirik jäi istumaan hevosen selkään, jotta he oikein näkisivät hänet.
Mutta ensimmäisten tervehdysten tultua vaihdetuksi täytyi hänen sentään
laskeutua maahan, ja Anki tarkasteli hevosta ja silitteli sitä Livin
kehuessa Eirikin ja hänen toveriaan. Eirikin oli pakko lähteä mökkiin
sisälle.

Huoneen hapan ja huono ilmakin tuntui rakkaalle ja kotoiselle.
Pyöreä, seinätön maakuoppa suippeni kattoa kohti kuten teltta, siinä
oli kaksi korkeampaa osaa, käytävä välissä, ja käytävän pohja oli
märkänä pahanhajuisesta liejusta: ihmisten täytyi istua jalat ylhäällä
penkillä. Sisällä oli pimeässä ylt’ympäri kaikenlaista roskaa ja
jätteitä läjissä. Eirik muisti kaikkea ihmeellistä ja luvatonta:
hän oli maannut täällä kuunnellen korvat hörössä kaikenlaisten
kulkurien juttuja elämästä, joka kului pimeänä ja salaperäisenä
kuten likavesi Livin lätäkössä, talonpoikais-asutusten laillisen
ja päivänselvän elämän ulkopuolella, kesäisin kuusenjuurimajoissa
ja kallion kielekkeitten alla, sekä elämästä suurtiloilla —
talonpoikain, kaupunkilaisten, pappien elämästä, sellaisena kuin se
näyttää kerjäläisten makuusijoilta. Hän kuuli sellaisten tavaroitten
salakaupasta, joita kuningas oli kieltänyt myymästä, ryöstöistä
ja salaisista taioista, siveettömästä elämästä miesten ja naisten
kesken, jotka kuljeskelivat yhdessä jonkin aikaa ja sitten erosivat,
Olavinjuhlasta ja kirkonvihkiäismessuista ja puhtaasta pakanuudesta,
pyhistä kivistä ja puista. Täällä hän oli voittanut pelissä
hopeasilaisen puukon, jonka hän oli lahjoittanut pois, koska ei
uskaltanut pitää sitä. Ja tuolta nurkasta he löysivät kerran kuolleen
lapsen — äiti oli sen yöllä maannut kuoliaaksi ja sen jälkeen jatkanut
matkaansa. Liv korjasi ruumiin pois. Eirik oli ollut jännityksestä
melkein sairaana — entäpä jos isä saa tietää, että sellaista tapahtuu
Hestvikenin alustalaisilla! Sitä ei ollut hauska ajatella, ja siinä oli
kuitenkin oma nautintonsa! Se tuotti hänelle jonkinlaista korvausta
isänsä luona kärsimiin, ikuisiin tappioihin — tietäisipä vain isä, mitä
hän uskalsi kuulla ja nähdä ja tehdä täällä Rundmyrissä! Mutta isä ei
tiennyt hänen tällä lailla uhmaavan häntä. Vieläpä silloinkin, kun hän
ensimmäisen kerran teki syntiä naisen kanssa, hän teki sen kostaakseen
isälle. Jälkeenpäin, kun hänen oli hiivittävä aittaan varastettava
naiselle lupaamansa naudanreisi, häntä kuvotti sekä häpeä että pelko,
eikä hän ollut selvillä, kumpi oli voimakkaampi, hänen katumuksensa
vaiko jonkinlainen ilo siitä, että oli uskaltanut tehdä sellaista,
josta isä raivostuisi — jos saisi sen tietää.

Eirik poimi kärpäsiä vanhasta kauhasta ja joi — maito oli kitkerän
hapanta ja karvasta, mutta Livin maidossa oli oma tuttu makunsa.
Sitten hän istui kädet pystyssä olevien polvien ympärillä kuunnellen
Ankin ja Livin juttelua: niin, heillä oli nyt hyvin Cecilian ja
Bothildin emännöidessä — ei, Olav ei puuttunut siihen milloinkaan,
ei Märtan kieltoon eikä tytärten anteliaisuuteen. Heidän juttuunsa
punoutui uutisia kuolemantapauksista ja syntymisistä ja paikkakunnan
vierailuista, Hestvikenistä ja ruotsalaisten hävityksistä — aina mikäli
ne olivat koskeneet heidän elämäänsä.

Eirik kuunteli toisella korvallaan. Hän istui uneliaanlaisena, antaen
muistojen liukua ohitseen, hymyillen miettien, miten asiat nyt
järjestyisivät. Hän oli kuljeskellut niin paljon maailmalla, että hän
arveli olevansa vanha ja haavoittumaton. Oven ulkopuolella aurinko
loisteli kivipaadelle ja sammalelle, alempana kimaltelivat suonsilmät
lepikon läpi, ja takana kohosi kuusikon tumma seinä. Se oli hänen
maataan ja hänen metsäänsä, tämä mökki oli hänen ja nämä ihmiset
olivat hänen: hänen sydämensä lämpeni pohjiaan myöten heidän suurta
kurjuuttaankin kohtaan. Hän olisi heille hyvä, sillä he olivat olleet
hänen lapsuudessaan hänelle uskollisia —.

Jørund Rypa huusi ulkoa — hän makaili nurmikolla, häntä ei ollut
haluttanut mennä sisään sellaiseen loukkoon. Anki ja Liv ja koko
lapsilauma seurasi Eirikiä hänen ulos mennessään.

Joki, myllypuro, solisi pienenä ja surkastuneena kivien lomitse.
Eirik tunsi jok’ainoan syvemmän kohdan, jossa hänellä oli ollut
tapana pyydystellä forelleja. Riippuvien oksien alla edestakaisin
liitelevät kiiltävän viheriät kärpäset saattoivat olla samat vanhat
kärpäset, siellä kasvoi virmajuuria ja sinikelloja samoilla paikoilla,
missä niitä ennenkin oli kasvanut. Hän ratsasti toisen niittysaran
sivu toisensa jälkeen; toisin paikoin oli heinärukoja vielä ulkona.
Huumaavat tuoksut täyttivät ilman: täällä lehmukset peittivät koko
kivikon ja painautuivat vuorenseinämää vasten hunajankeltaisten
kukkakimppujen loistaessa tummien, limittäisten lehtien lomista.
Ja siinä, missä raskas kuusikko työntyi ratsutielle asti, peitti
maan vanamo lonkeroineen, jotka olivat täpötäynnä vaaleanpunaisia
kaksoiskelloja.

Tuolla oli se pieni, ulkoneva kallio, jonka alta hiekasta hän oli
löytänyt ukonvaajoja — isä kutsui niitä lapinnuoliksi. Hän kahlasi
joen poikki läheltä sen suuta ja tuli pois pikkumetsiköstä — vanha,
tuttu lahti levisi auringon hohteessa hänen eteensä. Toisella puolella
kohosi Härkätunturi, sen sileässä, punaisessa seinämässä kuvastui lahti
kirkkaana verkkona, eteläpuolella laskeutuivat niitetyt heinämaat ja
lainehtivat, vaaleat viljavainiot Hevosen jyrkän, mustan kiiltävän
vuoriseinän juurella, ja kesän sinistä auerta vasten talojen katot
kuvastuivat tunturinhuippujen edessä, vuoren kupeella. Siellä ylhäällä
kohosi savu katoista; vuono levisi edessä tuulenvirissä tumman sinisenä
hohtaen. Polun joka kivi- ja pellon joka korsi oli hänen, ja hän rakasti
niitä.

Sauna oli tuolla niityllä ikäänkuin itsekseen, edessä suuri lato. Hän
ratsasti pientä töyryä ylös, josta vähän lumen aikana oli niin vaikeata
päästä kuormareellä. Ja nyt hevosen kaviot iskivät kalliopaateen.

Suurtuvan ovesta astui isä sisaren seuraamana. Isä oli juhlapuvussa,
pitkässä, viheriässä nutussa, hopeavyö vyöllään; hän astui poikaansa
vastaan suorana ja arvokkaana. Hän oli vasta ajanut partansa ja
suorinut tukkansa hänen kauniit hiuksensa kiersivät kiharaisina
nelikulmaisia, kivenharmaita kasvoja veristävine vaaleansinisine
silmineen. Tukka oli nyt hopeanharmaa, pehmeissä laineissa näkyi
hohtavia, kellanvalkeita juovia. Eirik oli aina kuvitellut
kaikkivaltiasta Isä Jumalaa oman isänsä näköisenä.

Hän oli maailman kaunein ja miehekkäin mies. Hän oli sitä vieläkin,
vaikka pää oli harmaa ja kasvojen oikea puoli ikäänkuin sisään painunut
ja poski suuren arven rypistämä ristiin rastiin. Molemmat nuorukaiset
hyppäsivät hevosen selästä, Eirik tarttui isän ojennettuun käteen ja
suuteli sitä.

Sitten Olav tervehti Jørundia, toivottaen hänet tervetulleeksi.

Cecilia astui esiin. Hän kantoi kaksin käsin vanhaa juomasarvea; hänkin
oli juhlapuvussa, valtoimet hiukset hohtavina tarmokkaitten kasvojen
ympärillä. Hän seisoi neuvottomana katsoen nuorukaisesta toiseen,
sitten isä nyökkäsi; talon omalle pojalle oli tarjottava ensin.

Eirikin sydämeen tulvahti ikäänkuin koko riemun mitta olisi täynnä
— tämä oli hänen sisarensa! Suorana ja sorjana ja suloisena kuten
ne nuoret ritarien tyttäret, joita hän ei ollut voinut lähestyä —
ja täällä hän tapasi kotinsa pirtinovella kauneimman ja vaaleimman
kaikista suursukujen tyttäristä; se oli hänen oma sisarensa.

»Ensin vieraalle, siskoseni», Eirik virkkoi iloisena, ja Cecilia
tervehti Jørundia, juoden hänen maljansa.

Sisällä oli tuli takassa, liekit leikkivät kalpeassa auringonvalossa,
joka sisään virtaillessaan pani savun sinertämään kattohirsien alla.
Lattialle oli paksulti sirotettu lehtiä ja kukkia; pohjoisvuoteessa,
joka oli ollut Eirikin hänen kasvuaikanaan, oli uusi, punaisen ja
keltaisen kirjava peite nahkasten päällä. Pöydälle oli katettu
vierasruokia, ja kahden puolen Olavin kunnia-istuinta oli kaksi
hopeasilaista sarvea, joista hänen ja Jørundin oli määrä juoda; Eirik
ei ollut milloinkaan ennen saanut niistä juoda.

Kaikki kolme nuorta istuivat auringonlaskun jälkeen vartiovuorella.
Eirik loikoi pienessä kuivassa kanervakuopassa kivien välissä, sisar
istui vähän ylempänä, selkä suorana, pienet, lyhyet kädet ristissä
helmassa. Eirik kuunteli hänen puhettansa hiljaisen, ihastuneen
ilon vallassa — tyttö ei ollut monisanainen ja hän puhui kaikesta
pikkuvanhan viisaasti.

Oli täysin hiljaista; vuoren alla lipattelivat ja solahtelivat laineet.
Taivas oli aivan kirkas, lounaassa vain näkyi pieniä, punertavia
pilviä. Vuonon voimakas valaistus hohti siskon kalpeilla kasvoilla
hänen kääntäessään ne ylöspäin, tähystellessään, näkyisikö yhtään
tähteä tänä iltana.

Jørund istui vähän syrjässä, hänkin puhui tänä iltana harvinaisen
vähän, kuunteli vain siskosten juttelua ja katseli Ceciliaa.

Ei, vastasi Cecilia, kyllä talous oikeastaan lepäsi Bothildin
hartioilla, Bothild oli paljon taitavampi. Ja hän oli pannut kaikki
niin erinomaiseen kuntoon ja järjestykseen lähtiessään, että hänen,
Cecilian, oli varsin helppo hoidella vähän aikaa yksinkin. Niin, Signe
Arnentytär otti aina toisen heistä mukaansa käydessään naimisissa
olevien tyttäriensä luona, tällä kertaa oli Bothildin vuoro lähteä —
ei, hän ei tulisi aivan pian kotiin vielä; Helga odotti vasta Margretan
messun aikana, ja Signe oli aina kauan tämän tyttärensä luona.

Ei, Bothild ei ollut vielä kihloissa, mutta isä alkaisi varmaankin
kohta katsella, hänelle miestä. Niin, kyllä Bothild tekee varmaankin
hyvän naimiskaupan; hänellä on joukko irtainta rahaa isoäitinsä jälkeen
ja Olav kyllä lisäisi hänen myötäjäisiään, ja Bothild oli lisäksi niin
taitava, hyvä ja kaunis — niin kaunis! Täällä vuonon rantamilla ei
ollutkaan monta niin kaunista tyttöä kuin Bothild Asgerintytär, kaikki
sanoivat niin. Hänen tukkansakin oli kuin silkkiä, ja niin pitkä ja
paksu sitten, »niin ettei hän voinut sitä itse sukiakaan; minä teen
sen; meillä on tapana palmikoida toistemme hiukset».

Eirik makasi hymyillen itsekseen ilosta. Hän iloitsi myöskin Jørundin
nähdessä, minkälainen koti hänellä oli: suuri talo ja asukkaat kuten
ylhäiset ainakin ja kaikki suuren talon tavoin järjestetty — vanhan
tavan mukaan; rakennukset olivat pienet ja vanhat, täällä ei ollut
mitään nykyisen muodin mukaista, mutta se oli sitä arvokkaampaa. Uusi
sopi uusien sukujen ihmisille, jotka olivat kohonneet pienistä oloista,
mutta sellaista ei kaivattu täällä Hestvikenissä; sitä ei tarvinnut
Olav Auduninpoika eivätkä hänen lapsensa.

Eirik huomasi alhaalla pihalla isänsä tulevan tallista. Olav pysähtyi,
katsoi ylös vuorelle, jossa nuoret istuivat, mutta hän ei huutanut eikä
sanonut mitään, meni vain sisään. Cecilia nousi kuitenkin heti:

»Isän mielestä on jo varmaankin aika mennä sisään ja vuoteeseen. Ja
sinäkin saatat olla väsynyt, sinä, veliseni.»

       *       *       *       *       *

Eirik heräsi seuraavana aamuna kellojen kilinään ja ammumiseen, nousi
kiireesti, pukeutui ja riensi ulos.

Aurinko oli hädin tuskin noussut koillisessa vaaran laelle ja paistoi
tunturin jyrkkään seinään; kallion koloihin kasvanut heinä hohti ja
säteili. Meri lepäsi peilikirkkaana ja valoisana; laakson nurmikoille
lankesivat pensaitten ja puitten varjot pitkinä aamuauringon ensi
valossa.

Viileässä aamunkoitteessa tuntuivat säteet suloisilta ja leudon
pehmeiltä. Eirik saapui juuri silloin, kun viimeinen lehmä katosi
metsään. Cecilia seisoi veräjällä sulkemassa sitä pajuraksilla,
huudellen paimenille. Sitten hän palasi korkeaa pellonpiennarta pitkin,
sillä hän oli avojaloin, ja kuja oli likainen. Hän oli työläisnaisen
pukimissa, vanhassa, sinisessä hameessa, jonka hän oli kietonut ylös
sääriin asti, ja hänen jalkansa olivat punaiset ja kasteisesta ruohosta
kylmät.

»Joko sinä olet hereillä?» hän virkkoi veljelle. Niin, hän kyllä oli
aina aikaiseen ylhäällä: »aamun ensimmäiset hetket ovat aina parhaat.»
Hänestä läksi navetan haju ja hän oli lypsyn jäljiltä likainen
valkoisiin käsivarsiinsa asti; ranteet olivat pyöreät kuin sorvatut.
Molemmat lujat palmikot riippuivat rinnoilla lyhyinä ja paksuina ja ne
kiertyivät nauhansa ympäri, niin kihara oli hänen tukkansa.

Cecilialla oli jotakin asiaa valkaisupaikalle. Eirik istuutui
aitanportaalle katselemaan, miten hän hoiteli pellaviaan. Tyttö meni
maitokamariin ja jutteli siellä Ragnan kanssa, Eirik seisoi sen aikaa
ovella — Cecilia oli niin näppärä ja pirteä kaikissa käänteissään.

Veli seurasi hänen kintereillään, istui naistenpirtin portailla hänen
peseytyessään ulkopuolella olevassa vesitiinussa ja viruttaessaan
jalkojaan. Cecilia astui kynnyksen yli hänen ohitseen ja huusi sisältä
huoneesta, haluaako hän tulla sinne katsomaan.

Naistenpirtti oli talon suurin huone; uusine, keltaisine seinähirsineen
se oli pimeää arkitupaa paljon kauniimpi, ja huonekalut olivat
kauniisti veistetyt; takan hahla päättyi avosuiseen, villin hevosen
päähän. Pitkin seinää oli kangaspuita, keloja ja arkkuja; orrella
riippui kokoon käärittyjä peittoja ja rahityynyjä. Cecilia, joka oli
saanut jalkaansa sukat ja kengät, otti parhaat alas ja näytteli niitä.

Eräästä koristetusta arkusta sisar toi kiviruukun ja pienen
hopeapikarin, hän täytti sen ja joi veljen maljan.

»Isä antoi tämän meille viime vuonna — meillä pitää olla tällainen, hän
sanoi, jos sattuisimme saamaan vieraita. — Sinä olet nyt ensimmäinen —.»

»Kiitos. Se olikin hyvää viiniä!»

»Mutta eikö ollutkin väkevää? Se nousi meille päähän kerran eräänä
iltana viime syksynä, Bothildille, minulle ja neitosille.» Hän
katsoi veljeensä ja naurahti hämillään ikäänkuin olisi ollut
tottumaton kertomaan vieraalle omista asioistaan. »Sen keksi eräs,
Yngvild-niminen, hän ei ole enää meillä — me tanssimme täällä.
Rannalla, vähän tästä pohjoiseen, piti olla leikkiä, ja sitten ne
halusivat meitä kanssaan veneisiinsä mennessään, Gaute Sigurdinpoika
ja Jon Tasall ja vielä jotkut muut mukana olleet, mutta isä kielsi,
vaikka muassa oli kaksi Runjulista — se ei auttanut. Yngvild suuttui,
hän sanoi isän kohtelevan meitä kovemmin kuin Groa-rouva luostarissaan
kasvatettavana olevia lapsia —. Ja niin hän sai meidät panemaan syrjään
ompeluksemme ja me tanssimme täällä ja joimme sitä viiniä, jota meillä
oli vieraitamme varten varattuna —.»

»Mitä isä siitä sitten sanoi?» kysyi Eirik hymyillen. Hän ei ymmärtänyt
mitään muuta kuin kirkkaan, vastaheränneen rakkautensa nuoreen,
suloiseen sisareensa. Jokainen siskon sana ja jokainen hänen liikkeensä
sai Eirikin sydämen tulvilleen iloa.

»Isäkö? No, eihän hän siitä mitään sanonut, ymmärräthän sinä sen. Mutta
parin päivän kuluttua hän tuli ja pyysi meitä siirtymään arkitupaan ja
nukkumaan sen ylisillä; nuorten neitosten on vaarallista nukkua yksin
rakennuksessa, joka on niin lähellä rantaa. Me nukuimme täällä ennen
yötkin. Ja kun Yngvild seuraavalla kerralla vastusti isää, hän vastasi,
että lienee parasta tytön muuttaa takaisin kotiin isänsä luo, häntä hän
varmaankin tottelee.»

»Onko isä teille niin ankara?»

Cecilia oli saanut ylleen hameen; se oli punainen, kauniisti kirjottu.
Hän pani vyön vyölleen ja kiinnitti siihen sakset, puukon, kukkaron ja
avainkimpun. Äskeinen pieni, avojalkainen karjapiika oli nyt komea,
nuori talontytär.

»Hän on ankara siten, että hän pitää lujasti kiinni hyvistä tavoista
kuten ennen vanhaan oli tapana — me emme saa avata suutamme emmekä
katsoa vieraisiin ihmisiin päinkään. Mutta kyllähän sinä muuten
tiedätkin, että hän tarkoittaa kaikessa meidän parastamme.» Hän haki
arkustaan ja levitti vuoteelle hihattoman, avokaulaisen, ruskean
samettipuvun, johon oli kudottu keltaisella silkillä renkaita ja
ristejä. Siihen kuuluva pitkähihainen alushame oli kaula-aukosta
punaista silkkiä ja rinta-aukossa kullatut hakaset. »Hän antoi meille,
sekä Bothildille että minulle tällaiset puvut — se oli silloin, kun
hän ei laskenut meitä Osloon katsomaan prinsessojen ja ruotsalaisten
herttuoitten häitä. Minun mielestäni meillä olisi jo aika päästä kerran
kaupunkiin — joko markkinoille tai Halvardinmessuun. Mutta isä ei
laske.»

»Etkö sinä ole milloinkaan ollut Oslossa?»

Cecilia pudisti päätään ja kääri pukunsa takaisin sarkakääreeseen.
»Herra tietää milloin me näitä komeuksia saamme pitää.»

»Silloin varmaankin, kun juomme sinun kihlajaisiasi.»

Cecilian kasvot muuttuivat yhtäkkiä — hän kääntyi arkkuunsa päin pannen
sinne piiloon hienoutensa: »— Minä en tiedä siitä mitään.»

       *       *       *       *       *

Sisaren kauneus ja suloisuus nousi Eirikin päähän kuin pieni humala.
Hän ei itse ymmärtänyt, ettei ollut muistanut siskoaan kertaakaan näinä
vuosina; jos hän olisi muistanut, olisi hän varmaankin pysynyt paremmin
erossa yhdestä ja toisesta, renttuilemisesta ja pelistä, tappelusta,
naikkosista ja raakuuksista. Nyt hän katui, ettei ollut koettanut
hillitä itseään — hän ei ollut milloinkaan itseään hillinnyt — hän
oli heittäytynyt kaikkeen, mikä houkutteli tehnyt mitä milloinkin oli
päähän pälkähtänyt. Ja niin hän loppujen lopuksi tottui sellaiseen
ja joutui siveettömien miesten, ravintoloissa ja vielä pahemmissa
paikoissa oleilijan, kirjoihin. Eikä se tullut syyttä. Siitä seurasi,
ettei häntä kohdeltu juuri sen kummemmin kuin muitakaan palvelijoita,
ritarin seurueeseen kuuluvana asemiehenä vain.

Nyt perästäpäin hän huomasi, että hänen olisi pitänyt seurata isänsä
neuvoa — silloin hän olisi käyttäytynyt niin, että kaikki olisivat
aina muistaneet hänen olevan Hestvikenin Olavin pojan. Olisipa hän
pysynyt poissa ravintoloista ja eukkojen olvituvista, ostanut itselleen
sen sijaan vaatteita ja aseita, pitänyt omaa hevosta. Mutta silloin
hänen olisikin täytynyt pysytellä sisässä, vanhempien ja arvokkaampien
parissa, istua hiljaa ja arvokkaasti, kuunnella heidän puheitaan.
Silloin hän olisi päässyt naistenkin tupaan, jossa säädylliset neidot
istuivat, hän olisi saanut seurata heitä tanssiin ja messuun.

Hän oli pysytellyt kaukana tällaisista naisista, vain uneksinut heistä
mitättömiä, värittömiä unia. Mutta hän ujosteli heitä ja oli liian
veltto ja liian tarmoton pakottaakseen itseään ja luopuakseen huonoista
tavoistaan.

Hän ei tavallaan uskonutkaan heitä niin hienoiksi ja puhtaiksi kuin
mielessään kuvitteli. Jørund sanoi asian toisinpäin, ja hän oli heidän
pariinsa yhtä tervetullut uin muihinkin paikkoihin. Ja Jørund kertoi
laskevansa leikkiä ja lähentelevänsä heitä — he pelkäsivät vain yhtä,
sanoi ivallisesti — muuten he kyllä sallivat nuorukaisen käyttäytyä
heitä kohtaan rohkeasti.

— Tämä oli yksi niitä piirteitä, joista Eirik ei ystävässään pitänyt —
että hän saattoikin puhua sillä lailla neitosistaan. Silloin Eirikiltä
meni halu koettaa heidän parissaan onneaan — hän ei tiennyt itsekään,
ettei hän halunnut panna omia hyviä ajatuksiaan hyvistä naisista
koetukselle. Olihan niitä toisiakin yllin kyllin olemassa.

Mutta asian laita oli sellainen, että kaikki neitoset olisivat
mielellään menneet Jørundin kanssa naimisiin — Jørund ei milloinkaan
unohtanut tuoda esille kuka hän oli: hän oli Gunnarsbyn poikia ja
hän oli lähtenyt palvelukseen vain katsellakseen maailmaa ennenkuin
asettui kotiin taloa asumaan. Hänellä ei ollut sen tarkempia tapoja
kuin Eirik Olavinpojallakaan, hän ei sen tarkemmin katsonut, kenen
kanssa ryypiskeli, ja päästyään käsiksi neitosiin ja sensellaisiin
leikkikaluihin tuli hän kerrassaan hulluksi, — mutta hänellä oli
useimmiten onni myötä — eikä sentään kukaan unohtanut, ettei Jørund
ollut sen vähempi kuin kuninkaan nuori asemies, vaikkakin hän oli
astunut sellaisen herran palvelukseen, jonka seurueeseen kuuluvat
saivat viettää vapaampaa elämää —. Mutta Jørund ei ollutkaan lähtenyt
kotoaan ollen riidassa omaistensa kanssa.

Eirikin alitajunnassa asusti ajatus, että hän kyllä kerran lopettaa
tällaisen ryövärielämän. Hän palaisi kerran isäinsä maalle ja sopisi
isänsä kanssa, pääsisi jälleen Hestvikenin perillisen asemaan. Ja
silloin hän luultavasti myöskin menisi naimisiin — isän asiaksi jäisi
katsoa hänelle sopiva morsian.

       *       *       *       *       *

Eirik oli ratsastanut pitkin paikkakuntaa, käynyt tervehtimässä
sukulaisemäntää Una Arnentytärtä ja tavannut muitakin tuttuja. Illalla
Eirik mainitsi kotonaan, että huomenna on siellä pohjoisrannalla
olevalla leikkipaikalla tanssit, siellä, jonne aina kesäisin sekä
etelä- että pohjoispuolilta nuoriso tapaa kokoontua.

»Cecilia saanee tulla meidän kanssamme sinne?»

Olav vastasi:

»Nämä lapset ovat tottumattomia kulkemaan sellaisissa paikoissa. Emmekä
me jaksa lauantai-iltana valvoakaan niin kauan — meillä on pitkä
kirkkomatka —.»

Eirik pani vastaan: oli paljon muitakin yhtä pitkän kirkkomatkan
takana, ja voisihan levätä messusta kotiin tultua. — Olav mutisi
jotakin, kielsi, eikä ollut huomaavinaan, että Cecilia katsoi häneen.

Huomatessaan, ettei isännän kanssa maksanut enää vaivaa siitä asiasta
puhua, alkoi Jørund puhua muusta. Mutta kohta sen jälkeen Eirik virkkoi
yht'äkkiä:

»Mitä se merkitsee, isä, mistä Una puhui, että Aslak Gunnarinpoika
Yttre Dalista oli ollut täällä talvella — hän käytti toista nimeä, ja
sinä piilottelit häntä, niin ettei nimismieskään tiennyt sinun pitävän
luonasi lainsuojatonta.»

»Eikö hän tiennyt?» Olav kysyi vetäen suutaan hymyyn.

»Eipä kukaan voi sanoa sinun isäsi kätkeneen häntä erikoisemmin», sanoi
vanha Tore hymyillen. »Reidulf ei pidä turhista puuhista. Ja sotatalven
jälkeen hän varmaankin pelkää Olavin hänelle aikaansaattamaa touhua,
niin ettei hän ainakaan mielellään tuota Olaville ikävyyksiä —»

»Oli joka tapauksessa epämiehekästä viskautua mokomassa asiassa vieraan
niskoille», sanoi Eirik. »Mutta Yttre Dalin punapäät ovat sellaisia —
ylpeitä köyhyydestään huolimatta, mutta apua he ovat valmiit ottamaan
vastaan, mistä vain tarvittaessa saavat. Minä tapasin hänen veljensä
silloin Ylämaissa ollessani, ja se mies oli koppava ja ikävä —.»

»Siinä ei Aslak muistuta häntä», sanoi eräs rengeistä innokkaasti.
»Me pidimme hänestä kaikki —» Olav keskeytti, lähetti miehen hakemaan
jotakin ja alkoi puhua Toran kanssa hevosesta, jonka harjan alle oli
tullut ajoksia.

Olav käveli sillalle ennen maata menoaan. Sieltä ylös tullessaan hän
näki Cecilian seisovan vartiovuorella. Isä meni sinne hänen luokseen:

»Sinä saat tulla nyt sisään, Cecilia — on jo myöhäistä.»

Tyttö kääntyi häneen päin. Kesäyön vaalean taivaan valossa isä huomasi
tytön kasvojen olevan ikäänkuin lauenneet — lujilla piirteillä
neuvottomuuden pehmeys. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, seurasi vain
isää nöyrästi taloa kohti.

Seuraavana aamuna Cecilian kantaessa sisään ruokia. Olav sanoi
tyttärelleen:

»Sinä tiedät, että jos sinua kerran haluttaa lähteä kuuntelemaan
tanssilauluja, en minä tahdo sinua kieltää — nyt, kun voit mennä
veljesi kanssa.»

Cecilia katsoi häneen vähän epävarmana.

»— mutta ehkeipä sinulla olekaan halua mennä sinne —?»

»Kyllä. Menisinhän minä mielelläni sinne kerran», sanoi Cecilia.

       *       *       *       *       *

Uusikuu uiskenteli ohuena ja kesäisen kalpeana Hurheimslandin päällä
punervanharmaassa ilmassa Olavin soutaessa Härän alla. Niemen
kiviseinässä viipyi vielä päivänvalon kajastus. Olav souti hiljaisin
aironvedoin illan rauhassa. Hän laski pieneen lahdelmaan, jossa oli
hiekkapohja, veti veneen maihin ja läksi astumaan kalliossa olevaa
metsäistä rotkoa myöten.

Hänellä oli jousi ja nuolia ja hän hiipi hiljaa. Mutta saavuttuaan
kukkulalle, jossa metsä harvenee ja sammaleiset kalliopaadet viettävät
Otersteiniä kohti, hän pysähtyi hetkiseksi, sitten hän jatkoi matkaa
hongikossa pohjoista kohti. — Jonkin ajan kuluttua hän kuuli sinne ylös
laulua ja tunsi savun hajua.

Saavuttuaan pienelle vuoren töyräälle hän näki nuotion syvällä alhaalla
— lahden hiekkarannan vaalea kaari oli hänen allaan, ja kallioitten
keskellä oli leikkipaikka kesäauringon vaaleaksi paahtamana. Suuren
nuotion ympäri kiersi tanhuketju mustana tulta vasten; tanssijain
askelet tömähtelivät kuivassa tanteressa ja laulu kaikui kauniisti
illan hiljaisuudessa sinne ylös. Olav ei erottanut sanoja sillä hän
ei osannut sitä laulua, mutta hän tunsi sävelen ja tiesi sen olevan
Karlamagnuksen ja Rolandin laulun. Esilaulajalla oli tumma, lämmin
ääni; Olav mietti, olisiko se Eirik — hän oli lapsena ollessaan
laulellut aina. Sinne alas oli liian pitkä matka, jotta Olav olisi
voinut tuntea pimeässä ketään tanssijaa. Piirin ulkopuolella istui
joitakin lepäämässä.

Olav heittäytyi rouskuvalle valkosammalelle, joka oli vielä
päivänpaisteesta lämmin. Leikkilaulut kaikuivat ylös hänen luokseen
sekä poljenta laulun tahdissa:

    Oli dam dam damdelideia
    dam-dam dam-delidei —

Hän kuuli aina välillä tulen räiskähtelyn ja syvällä alla jymähteli
vuono nuoleskellen ympäröiviä tuntureita. Kuu oli laskenut aikoja
sitten; kesäyö pimeni hänen ympärillään. Taivaalla oli aika monta
tähteä — juhannuksesta olikin jo kulunut jokin aika. — Vihdoin mieskin
nousi, otti jousen ja nuolet sekä läksi hiljalleen takaisin metsän
kautta.

       *       *       *       *       *

Hän makasi pimeässä kammiossaan torkahtaen ja kietoutuen epäselvien
unikuvien verkkoon, mutta aina, kun hän oli nukahtamaisillaan, hän
heräsi hätkähtäen. Mutta ei koskaan ollut mitään, hänellä oli vain
sellainen tunne kuin ulkona olisi jotakin, joka herätti. Mutta
takkahuoneessa ei ollut mitään ja siellä valkeni valkenemistaan —
olivat unohtaneet sulkea räppänän.

Vihdoin viimein kuului heidän askeleitaan pihamaalla he hyvästelivät
toisia nuoria, jotka jatkoivat matkaa kylään. Sitten hänen joukkonsa
tuli sisään. Olav kuuli kammiostaan heidän juttelevan, haukottelevan
ja miesten riisuvan jalkineitaan. Cecilia seisoi vielä siellä, hän
naurahti jonkin kerran.

»Nyt on jo aamu», isä kuuli hänen sanovan. »Kolmen tunnin kuluttua on
meidän jo ratsastettava kirkkoon. Minäpä en taidakaan nousta ylisille —
käyn vain täällä alhaalla pitkälleni.»

Eteläpuolen vuode natisi vähän hänen siihen noustessa, sitten natisi
toinen vuode miesten alla. He juttelivat maatessaan toisilleen —
Cecilian ääni tuli uniseksi, sitten hän lakkasi vastailemasta, ja
hetken kuluttua joku miehistä alkoi kuorsata.

Olav nousi ylös vähän ajan kuluttua; hän aikoi mennä tupaan sulkemaan
räppänää. Pohjoisessa vuoteessa hän näki nuorten miesten päät; he
olivat vetäytyneet peiton alle käppyrään.

Cecilia nukkui toisessa vuoteessa; hän makasi selkoselällään, hienot,
kukankalpeat kasvot hohtivat kiharaisen tukan keskellä. Olav muisti
hänen äitinsä maanneen samalla lailla samassa vuoteessa vuoden toisensa
jälkeen vyötäisiinsä asti hervottomana, hitaasti kuihtuen kuoliaaksi.

Mutta nukkuva lapsi loisti terveyttä; hänen kasvonsa olivat kalpeat,
mutta ne olivat pyöreät ja raikkaat kuin helmet; hän oli vähän nyrpeän
ja itsepäisen näköinen vieläpä siinä maatessaankin, ja vaaleat, pitkät
silmäripset varjostivat pyöreitä poskia. Lyhyt, suora nenä ja leuan
leveä kaari kertoivat jäykkäniskaisuudesta tai lujuudesta hän oli vielä
liian nuori, niin ettei voinut sanoa, kumpaako se oli.

Hänen toinen kätensä riippui vuoteenlaidan yli — se näytti
epämukavalta. Olav tarttui varovasti tyttärensä käteen, nosti sen
rinnalle. Hänen rintansa kohosivat kauniina ja lujina punaisen
villahameen alla, niin että halkeama oli levällään ja siitä
näkyi hänellä olevan ommeltu rintaliina nauhoilla kiinnitettyjen
hopeasolmujen alla. Hihoistakin tämä puku oli käynyt hänelle liian
pieneksi — rannetta pisti pitkältä näkyviin.

Olav seisoi tytärtään katsellen, kunnes huomasi hytisevänsä vilusta
pelkkä nuttu harteillaan. Hän kumartui tehden ristinmerkin tytön
ylitse. Sitten hän otti pienet, punaiset kengät; ne olivat märät ja
siitä aivan tummat, ehkäpä kastuneet veneen pohjavedestä — isä asetti
ne jäähtyneen kiukaan laidalle.




III.


Eirik ja Jørund kulkivat paljon ympäristössä, kyläilyllä ja
kokouksissa, ja Cecilia oli usein heidän muassaan; Olav ei sanonut
siitä mitään.

Ystävykset olivat kauniita miehiä, he olivat yhdessä kuljeskellessaan
kaunis pari; heitä seurasi elämää ja iloa, ja heistä pidettiin. Ihmiset
sanoivat tavatessaan Olavin, että hänellä oli kunniaa pojastaan.

Eirik oli venynyt aika pitkäksi lopetettuaan kasvunsa, hän oli
pitkäjäseninen ja vankka, mutta hyvinmuodostunut, vyötäisiltään ja
lanteiltaan hoikka, vaikka yläruumis näytti vähän leveältä ja raskaalta
— hän oli niin hartiakas, että kulki hiukan kumarassa, ja ihmiset
sanoivat häntä leikillään etukumaraksi — mutta hänen päänsä oli pieni.

Hänen ihonsa ja kasvonsa olivat tulleet hyvin tummiksi, kasvot olivat
pitkät ja kaidat; kasvonpiirteet eivät olleet erittäin kauniit: nenä
oli kyömy silmien välissä, siinä oli polvi alempana nenän varressa, suu
oli suuri, ja yläleuka niin komollaan, että suuret, kirkkaat hampaat
muistuttivat hevosen suuta; pitkä, sileä leuka ei ollut pyöreä. Mutta
hän oli niin kaunissilmäinen, sanoivat ihmiset — Eirikin silmät olivat
suuret, kellanruskeat ja näyttivät loistavan pohjiaan myöten. Ja sitten
hän oli nuori — ja niin häntä sanottiinkin kauniiksi nuorukaiseksi,
vaikkeivät kasvot olleetkaan niin kauniit, etteivät ne olisi voineet
olla vieläkin kauniimmat.

Jørund Rypa oli sellainen, jota ihmiset tavallisesti sanovat
kauniiksi, pitkä ja sorja, tukka sileä, keltainen, siniset silmät,
kasvot punertavat, ja suuri, vähän terävähkö nenä raikas suu, huulet
paksuhkot. Hän oli hiljainen ja sulkeutunut täällä näiden ihmisten
parissa — Eirik oli paljon miellyttävämpi. Siten toinen näytti
kauniilta vilkkaudessaan, ja toinen oli niin kaunis, ettei haitannut,
vaikka hän olikin vähän kopea ja ylpeä.

Tämä Jørundin hillitty tapa sai Olavin pitämään hänestä niin kauan
kuin hän oli vieraan kanssa yhdessä. Mutta kun hän ajatteli Jørund
Rypaa silloin, kun hän ei ollut silmien nähtävänä, Olav tunsi syvää ja
epäselvää vastenmielisyyttä pojan ystävää kohtaan.

Hän muisti ihmeen selvästi pienen, ruman piirteen tässä miehessä, jonka
hän oli nähnyt hänessä jo poikana kerran muutamain puolikasvuisten
poikain ollessa lumisotasilla tässä pihamaalla; Jørund oli silloin
ollut Eirikille uskoton. Se oli kyllä pieni seikka näin muistettavaksi,
lapsellinen kuje lastenleikissä, mutta se oli sillä kertaa niin
järkyttänyt Olavia kuin hän olisi nähnyt pahinta petollisuutta, ja
sen jättämä vaikutus oli jäänyt niin voimakkaasti mieleen, ettei Olav
voinut ajatella Jørundia ilman vastenmielisyyttä.

Mutta Jørundin parissa ollessaan tämä vastenmielisyys hävisi melkein
kokonaan — hän huomasi itsekin vääräksi syyttää tätä aikamiestä
vanhasta lapsen kujeesta. Jørund käyttäytyi kohteliaasti ja kauniisti,
oli tyyni käytökseltään, katsoi ihmisiä suoraan silmiin eikä
lörpötellyt joutavia. Olav huomasi tekevänsä väärin ajatellessaan tässä
nuoressa olevan jotakin vilpillistä, sillä Jørund Rypassa _ei ollut_
mitään vilpillistä, ei hänen puheessaan enemmän kuin ilmeissään tai
katseessaan.

Olav sattui kerran kuulemaan osan veljen ja siskon keskustelusta.
Hän puuhaili pajassa; silloin Eirik tuli Cecilian kanssa ovelle. He
pysähtyivät ulkopuolelle.

»— kaikki neitoset menisivät mielellään Jørund Rypan kanssa naimisiin»,
Eirik virkkoi.

»Silloin hänelle ei tuota vaikeutta löytää vertaisensa morsian.»

»Mutta mistä se johtuu, ettet sinä pidä Jørundista, sisko?»

»Enhän minä ole sanonut, etten hänestä pidä», vastasi Cecilia.

»Sanoithan sinä, kun äsken sinulta kysyin.»

»Minä en ole sanonut, etten minä pidä sinun ystävästäsi», — Cecilian
äänessä soi nauru, »vaikkakin minä sanoin ’ei' sinun kysyessäsi,
pidänkö minä hänestä.»

»No eikö se ole samaa? Jos sinä et kerran pidä hänestä, niin sinä et
pidä hänestä?»

»Ei, se ei ole sama!» Nyt tyttö jo nauroi. Olav kuuli hänen juoksevan
pois pihan poikki; Eirik avasi oven hymyillen siskon sanoille.

       *       *       *       *       *

Eirikin sydämen täytti kokonaan uusi, säihkyvä rakkaus sisareen. Oli
aivan kuin koko lapsuusajan onneton rakkaus isään, hänen haikea,
tulinen kiintymyksensä Hestvikeniin sulautuisi näitten suvipäivien
auringontäyteiseen onneen; paha häipyi ja hyvä jäi jäljelle, sulautuen
lämpimään ja kultaiseen iloon pikkusiskon vaaleasta kauneudesta ja
ujosta tyttöydestä. Hän seurasi siskoaan kotona, hän tahtoi hänet
mukaansa muualle mennessään, hän tuhlaili hänelle lahjoja — parhaat
korunsa ja vaatteensa, jotka omisti, ja joista hän ei milloinkaan ollut
aikonut luopua.

Hän iloitsi kaikesta ympärillään olevasta, perintömaahansa kuuluvasta —
hän piti vieläkin enemmän kaikesta tästä, joka olisi aina hänen omansa,
sillä hän muisti lapsuusaikansa pahat ajatukset, että kadottaisi kaiken
tämän loppujen lopuksi. Se oli samanlaista kuin tämä kotivuo auringon
paistaessa pitkän rajuilman jälkeen — maat ja talot eivät milloinkaan
hohtaneet niin kauniisti kuin silloin.

Hän itse ojentautui ja nautti oman nuoruutensa loistosta. Hänen
sisarensa oli tullut täysikasvuiseksi ja suloiseksi; hänen elämänilonsa
oli löytänyt hänestä toverin. Hänen paras ystävänsä oli hänen luonaan,
ja he kolme nauttivat yhdessä joka päivän riemuja.

Ja niin hän oli joutunut itsekin ajattelemaan sitä, josta Jørund puhui
heidän eräänä iltana ollessaan vuonolla kalassa.

»Minä olen ajatellut, Eirik, emmekö me voisi sitoa ystävyyttämme
lankouden siteillä —? Luuletko sinä Olavin suostuvan, jos kysyisin
häneltä sisartasi?»

»Ymmärräthän sinä», Eirik vastasi iloisena, »että isän täytyy antaa
sellaiselle tarjoukselle arvoa — enkä minä tiedä ketään muuta, jolle
minä hänet mieluimmin soisin kuin sinulle, minä rakastan häntä siksi
suuresti; enkä minä milloinkaan toivoisi häntä annettavan huonommalle
miehelle kuin sinulle. Ja isä seuraa usein minun neuvoani -» Ja tuskin
Eirik oli sen sanonut, kun hän jo itsekin siihen uskoi.

Eirik piti sen jälkeen ikäänkuin päätettynä asiana, että hänestä ja
Jørundista tulisi langokset. Ja hän alkoi aivan vaistomaisesti katsella
ystäväänsä toisin silmin.

Hän unohti ihan kokonaan, että vaikka hän olikin pitänyt Jørund Rypasta
aivan siitä alkaen, jolloin oli lapsuudessaan tutustunut häneen,
ei hän ollut koskaan oikein kokonaan pitänyt Jørundista, eikä hän
ollut milloinkaan luottanut Jørundiin niin täydellisesti, ettei hän
olisi ollut puolestaan varovainen — tarkaten, miten pitkälle tämä
uskaltaisi häneen nähden. Eirik, joka oli monessa asiassa epävarma,
tunsi vetovoimaa toiseen poikaan, joka oli niin järkähtämättömän varma.
Mutta hän oli tiennyt koko ajan Jørundin olevan niin varman siksi, että
hänellä oli mitä lujin tahto suojella nahkansa, maksoipa se toiselle
mitä tahansa. Jørund Rypa ei vapisisi eikä räpäyttäisi silmäänsäkään,
vaikka hänen olisikin käännettävä ystävälle selkänsä. Jørund ei ollut
arka, eikä hän pelännyt sitäkään, mitä ihmiset hänestä sanoisivat.

Mutta juuri tämä, että Jørund piti itseään kaikkena kaikessa, oli
kerrassaan häikäissyt Eirikin heidän poikana ollessaan. Ja Jørund
Rypan ilmestyttyä Ragnvald Torvaldinpojan seurueeseen Eirik oli
heti liittynyt häneen, vaatien oikeutta olla Jørundin paras ystävä
lapsuusajoilta asti. Koko seurueessa ei ollut ainoatakaan, jonka
läheiseksi ystäväksi hän olisi tullut, muita läheisemmäksi, vaikka hän
oli tehnyt voitavansa miellyttääkseen tovereitaan — he pitivät hänestä
kyllä — hän oli avulias, reipas, monin tavoin huimapää, joskin taas
toisinaan omituisen ja odottamattoman saamaton. Mutta he nauroivat
hänelle hiukkasen — hän ei epäillyt heitä, ja hänen kertoellessaan se
kysyi tavallista enemmän tavallisen ihmisen herkkäuskoisuutta —.

Jørund tyytyi olemaan Eirikin parhaan ystävän kirjoissa, eikä Eirik
helpottanut yhtään; hän oli saanut ajan mittaan kestää Jørundin
puolesta yhtä ja toista. Mutta Jørund ei ollut tietävinäänkään
Eirikin ottaessa syyn niskoilleen toisen kommelluksista, ja Eirikin
nähdessä ystävän rehellisen, sinisilmäisen naaman hän arveli itsekin
Jørundin olevan oikeassa — olisi kunnotonta ajatella toisin. Jørund
oli niin hyväntahtoinen mielenlaadultaan, ääni lempeä, nauroi niin
hyväntahtoisesti, Eirikin jutellessa hänelle tyhmyyksiä huvittaakseen
häntä. — Hän oli monella tavalla välinpitämätön, niin että Eirikin
mielestä se oli jo sopimatonta — sillä Eirik täytti huolellisesti
tehtävänsä, vaikkei hänellä aina ollut kestävyyttä tehdä kaikkea hyvin,
ja hän oli hyvin arka kuulemaan töistään alentavaa sanaa. Jørund piti
omia puoliaan enemmän kuin mistä Eirik piti tai tahtoi myöntää hänen
tekevän, Jørund puhui naisista raaemmin kuin mitä Eirik teki edes
niistä keveistä naikkosista, joita kummempia hän ei ollut tuntenutkaan.
Mutta kaikesta tästä huolimatta Eirik piti Jørundista.

Sellaista asetoveruutta he olivat pitäneet jo vuosikausia. He olivat
joskus olleet erossa, sillä Eirikillä oli tapana erota silloin tällöin
ja etsiä uutta isäntää, mutta se päättyi aina siihen, että hän palasi
takaisin Ragnvald-herran luo, ja Jørund oli siellä edelleen.

Ystävässä oli eräs seikka, johon hän ei voinut tottua, ja se oli
Jørundin laulu. Jørund käyttäytyi leikissä kauniisti ja hänellä
oli kova ääni — hänestä tuli siten esitanssija; siinä oli hänen
kunnianhimonsa. Mutta hän ei laulanut puhtaasti. Eirikillä itsellään
oli erittäin tarkka musiikkikorva, eikä hänen äänensä ollut niin kova
kuin ystävän, vaan se oli lämmin ja pehmeä — ja kun Jørund viritti
laulun, tuli Eirikille ystävän puolesta oikein paha olla.

       *       *       *       *       *

Jo seuraavana päivänä Eirik kertoi Olaville Jørundin ajattelevan
Ceciliaa. He kulkivat yhdessä tunturin poikki Saltvikeniin.

Olav kuunteli poikaansa ääneti, kulki vain eteenpäin vastaamatta.

»Olethan sinä varmaankin huomannut», Eirik jatkoi, »Jørundin seurassa
viihtyvän. Ja sinä lienet kyllä kuullut, mitä gunnarsbyläisistä
puhutaan —?»

»Minä olen kuullut heidän olevan rikkaita ihmisiä.» Olav kulki
edelleen. »Oletko sinä ollut siellä — nimittäin Gunnarsbyssä?»

Silloin selvisi Eirikille vallan yhtäkkiä, että Jørund olisikin voinut
sen tehdä — pyytää häntä joskus kanssaan käydessään kotonaan omaisiaan
tervehtimässä. Hän tunsi pienen pistoksen, »ei milloinkaan sattunut
niin, että olisin voinut lähteä Jørundin tahtoessa minua kanssaan
kotiinsa.»

»Mitä sinä itse pidät miehestä?» kysyi Olav. »Onko hän sellainen, että
Cecilia on turvassa hänen käsissään?»

Vaistomaisesti vanha epävarmuus nosti epäselvästi päätään. Mutta olihan
hän kaikkea sitä jo ajatellutkin, Jørundin virheet olivat sellaisia,
että niistä hän voi hyvin luopua kodin perustettuaan; ja kunhan heistä
tulisi langokset, pitäisivät he kyllä yhtä uskollisesti. Ja niin Eirik
vastasi myöntävästi — ja alkoi ylistellä Jørundia joka puolelta —
maltillinen, hyväntahtoinen, iloinen, rohkea, niin, olihan isä itsekin
nähnyt—.

»Niin, en minä ole nähnyt hänessä mitään muuta kuin hyvää.» Olav
huokasi. He kulkivat vähän matkaa, sitten isä sanoi:

»Minä puhun Baardin kanssa — ehkä hän tietää —. Baard saa kyllä sen
puolen ihmisistä selvää; hänellä on itselläänkin niillä seuduilla
sukulaisia. Niin kauan toivon, ettei siitä asiasta puhuta mitään.
Jørund on meidän vieraamme ja hän ymmärtänee, miten pitää olla, niin
ettei ryhdy asiaan ennenkuin hänen veljensä käyvät siihen käsiksi.»

»Siitä saat olla huoleti.» Eirikin valtasi samassa suuri hätä, että
Jørund pilaisi koko asian — jos hän vain raoittaakaan sitä isälle,
joka on niin tarkka siitä, että kaikki tapahtuu kohteliaassa muodossa.
Tai että hän säikähdyttäisi Cecilian, jos hän lähestyisi tätä sillä
rohkealla, vähän kovakouraisella leikinlaskulla, jolla Eirik oli
nähnyt hänen voittavan muitten neitosten suosion. Mutta Cecilia ei
suvaitsisi sellaista, sen hän ymmärsi täydellisesti; Cecilia, tämän
isän kasvattama, oli paljon ylpeämpi ja myöskin ujo. Hänen täytyi sanoa
se Jørundille.

Päivää ennen Laurin messua oli Eirik jollakin asian vuonon varrella.
Ilma oli aivan tyyni hänen soutaessa kotiin päin — pohjoisessa ja
idässä kohosi punareunaisia myrskypilviä tunturien yllä; niiden
heijastus synkensi vuonon kirkkaan sinen ja teki veden mustaksi,
auringonkilon muuttuessa hopean harmaaksi. Eirik souti rivakasti
— hänellä oli päällään paras pukunsa, siksi hän yritti kotiin
ennen rajuilman puhkeamista. Oli hyvin lämmin, aurinko oli pistävä
päästessään pilven läpi ja sen heijastus hohti vedestä.

Hän katsoi taakseen olkansa yli — taivas oli etelässä kirkas ja
sininen, ja valo välkkyi meressä. Hestviken kylpi auringossa — kypsät
vainiot ja sänkipellot, joilta vilja jo oli leikattu ja oli kuhilailla,
erottautuivat vaaleina ympäristön koko vihreydestä. Eirik ajatteli,
että hänen on saatava ainakin kuiva vilja talteen — isä ja Tore olivat
poissa kotoa — hän muisti olleen rajuilmoja, jotka olivat irroittaneet
kaikki jyvät tähkistä pitkin mäkeä.

Taivas oli Oslon puolella mustansininen ja ukkonen jyrisi etäämpänä —
näytti siltä kuin ukkosilma kulkisikin kauempana pohjoista kohti. Eirik
meni sillalta pitkin pellon polkua; hän hyppäsi aidan yli, koetteli
lyhteitä ja vetäisi kourallisen valkoisia jyviä, hieroi kämmentensä
välissä ja pani makeat sisukset suuhunsa. Silloin hän kuuli jonkun
laulavan ylhäällä vartiovuorella, kuului hiljainen, hillitty naisääni.
Cecilia se ei voinut olla, hänellä ei ollut laulunääntä.

Eirik nousi sinne katsomaan. Vuorella loikoi vieras, nuori nainen; hän
makasi selkä häneen päin ja kasvot kääntyneinä merelle, suuri, märkä
tukka oli levällään kuivamassa punaisella kivellä. Hänen siinä siten
suorana maatessa, toinen lanne kaarellaan, oli siinä jotakin, joka
kiihoitti Eirikiä, niin että hän pysähtyi kuin päästessään riistan
jäljille.

Nainen makasi laiskan liikkumattomana hyräillen itsekseen päin aurinkoa
ja vuonoa. — Eirikille selvisi silloin, kuka hän oli. Hän meni sinne.

Kuullessaan miehen askelet nainen kohosi puolittain ja kääntyi — nousi
sitten polvilleen. Eirik huomasi hänen vartalonsa olevan täyteläisen,
mutta pehmeän, ikäänkuin liian kypsän ollakseen nuoren tytön vartalo,
ja kun hän nousi jaloilleen, olivat hänen liikkeensä raskaat ja
kömpelöt. Hän punastui kovin katsoessaan Eirikiin; suurissa, tummissa
silmissä oli epävarma, karttava katse, kädet työntäen hapuilivat
suurta, tervanväristä tukkaa olkapäiltä taakse.

Eirik meni aivan hänen luokseen kättä antaen.

»Oletko sinä, Bothild, tullut kotiin — tervetuloa!»

Tyttö ei vastannut toisen kädenpuristukseen, nykäisi vain äkkiä ja
arasti kätensä pois; hän seisoi pää kumarassa alas katsellen ja hänen
äänensä oli soinnuton ja samea.

Eirik oli hämillään, ja sydäntä tuntui ahdistavan se, että tämän neidon
näkeminen oli tehnyt hänet niin levottomaksi — vieläpä hänen epävarma
ja kumarainen ryhtinsä ja kuiskaava puheensakin oli osoittanut, että
se viaton ja huoleton elämä, jota hän kodissa oli viettänyt, oli nyt
lopussa. Koko Bothildin säikähtynyt olemus hänen siinä seisoessaan
kumarassa pyöreine harteineen, täyteläisine rintoineen ja leveine
lanteineen, voimakas tuoksu meressä kastuneissa hiuksissaan, — oli
aivan kuin heidän kummankin omatunto olisi jo saanut tärähdyksen.

He juttelivat vähän hänen matkoistaan ja puhuivat sitten uhkaavasta
ilmasta; Eirik selitti yrittävänsä korjata talteen viljan ennen
rajuilman puhkeamista. Bothild kuiskasi myöntäen — ellei rajuilma nyt
tulisi, puhkeaisi se varmasti yöllä. Silloin tällöin välähti salama
kaukana pohjoisessa ja kaukaa kuului heikkoa jyrinää.

Eirik vilkaisi häneen salaa heidän rinnakkain kulkiessaan taloa kohti.
Tyttö oli pitkä, mutta hän ei kulkenut suorana; tukka oli tavattoman
musta ja pitkä vaikka se oli nyt merivedestä suorrukkeinen. Mutta
hänen kasvonsa olivat kauniit, pyöreät ja valkoiset, poskilla punaiset
ruusut; otsa oli leveä, hohtavan valkoinen, kulmakarvat mustat,
kaarevat, ja tummansiniset silmät katselivat paksujen valkoisten
luomien alta arasti, suu oli suuri, leuka pieni ja pyöreä kuin omena.
Kerran hän hymyili jollekin Eirikin sanalle, ja silloin Eirik näki
hänellä olevan pienet, lyhyet hampaat, rako välissä, aivan kuin lapsen
maitohampaat, ja hänen nauraessaan näkyivät ikenet — silloin Eirik sai
halun ottaa hänet syliinsä ja suudella häntä, mutta kovakouraisesti,
ilman lempeyttä.

Sinä iltapäivänä Eirik sai kaiken viljan talteen pellolta; ukkosilma
kiersi vuonoa pohjoista kohti, mutta ei tullut Hestvikeniin. Ulkona
oli jo pimeätä, kaukaiset salamat välkähtelivät illalla, ja jokaisen
jyräyksen jälkeen tuntui vuoren juurella tunturin hiljaisuus leutona
syyskesän iltana oikein kaamealta. Miehet menivät sisään. Bothild
kantoi ruoan pöytään yhtä kumaraisena kuin hän teki kaiken muunkin.
Mutta huomasi selvästi Cecilian olevan rajattoman iloisen saadessaan
jälleen kasvatussisarensa kotiin. Se lisäsi vain Eirikin Bothildia
kohtaan tuntemaa, epävarmuuden herättämää vihamielisyyttä — hän ei
ollut Eirikin mielestä hänen sisarelleen sopiva ystävätär — nainen,
joka herätti siinä määrässä hänen himojaan.

Eirik heräsi yöllä ukkosen jyrinään — sade valui virtanaan: se jymisi
hillitysti kattoturpeita vasten, virtasi alas ja kohisi pihakalliolla,
solisi lehtipuitten latvoissa. Se vuoti tupaan räppänän jostakin
raosta.. Kirkkaan salaman välähdykset valaisivat päädyn seinähirren
rakoja; ne olivat pitkän poudan aikana ravistuneet. Ja jyrähdys
toisensa jälkeen räiskyi ja paukkui talon päällä.

Eirik muisti Bothildin heti herättyään — hän nukkui tuolla kamarin
päällä ylisillä. Jørund nukkui kuin tukki hänen vieressään seinän
puolella; Eirik nukkui laidalla. Hänen mielensä teki nousta ja mennä
portaille — huutaa sinne ylös, ovatko neitosetkin hereillä; ehkä heitä
tällainen ilma peloitti —. Mutta hän jäi paikoilleen.

Hän yritti ajatella muita asioita — laaksossa olevia peltoja ja niiden
melkein leikattavaksi kypsää viljaa, minkähänlaiseksi se menisi tässä
ilmassa? Hän ei muistanut huomanneensa Bothild Asgerintytärtä viime
kerralla kotona käydessään, sotakesänä, siitähän taisi nyt olla kolme
vuotta —. Cecilia oli silloin vain lapsi, isä Ivar Joninpojan kanssa
Ruotsissa, Bothild auttoi isoäitiään askareissa; sitä tekivät molemmat
tytöt. Hän ei ollut nähnyt heitä paljon eikä kysynytkään heistä mitään.

Hän ei tiennyt, mistä hän oli saanut sen ajatuksen, ettei Bothild olisi
niin puhdas ja viaton kuin Cecilia —.




IV.


Eirikiltä loppuivat kodin rauha ja viattomat, puhtaat kesäpäivät.
Nyt heidän neljän piti olla yhdessä — sillä Cecilian mieleenkään ei
juolahtanut, että hän hievahtaisi mihinkään, ellei sisar olisi mukana.
Mutta Eirikin kiihoittuneessa mielessä näytti siltä kuin Bothild olisi
tunkeutunut nuoremman pariin. Hän pysyi aina vähän jäljessä, viivytteli
hitaine, raskaine ja aistillisine liikkeineen ja iänikuisine arkoine,
kurkistelevine katseineen — hänestä tuntui kuin Bothild riippuisi
kiinni noine silmineen, kuin hän olisi koskettanut Eirikiä käsin, mutta
heti häneen katsoessa tytön katse luisti pois. Se herätti nuorukaisessa
jonkinlaista raivoa — ettei hän koskaan pääse häneltä rauhaan; häntä
hävettivät omat ajatuksensa, — tässä kulki isänsä ja siskonsa kanssa,
mutta levottomuus ja himo kiusasivat häntä Bothildin vuoksi.

Häntä halutti kohdella tyttöä kovasti saatuaan hänet kerran käsiinsä —
lähettää hänet luotaan itkien ja murtuneena. Se oli järjetön mieliteko,
tämä halu tehdä pahaa, joka oli tunkeutunut esiin joistakin hänen
sielunsa tuntemattomia a syvyyksistä — tällainen orjaansa suuttuneessa
herrassa herännyt mieletön, sokea oikku, koska orjan arat ilmeet ja
nöyrä yritys peittää suruaan ärsyttää häntä —.

Bothild muistutti orjanaista, sodassa otettua naista. — Vieläpä
molemmat paksut palmikot, jotka riippuivat täyteläisillä, hieman
veltoilla rinnoilla, muistuttivat kahleita; ne ulottuivat melkein
polviin asti ja niiden paino näytti vetävän päätä eteenpäin ja tekevän
hänestä kumaraselkäisen. Bothildin tukka ei sitäpaitsi ollut musta
ja suorrukkeinen kuten hän oli luullut nähdessään hänet ensi kerran,
jolloin se oli märkä — siinä oli pehmeä, ruskea väri, se vivahti
vähän punervalle, sopi hyvin hänen valkoiseen ja punaiseen ihoonsa ja
tummansinisiin silmiinsä. Mutta hänen kauneutensakaan ei lepyttänyt
Eirikiä.

Hän ei juuri puhunutkaan tytölle — kaikki tämä Bothildia koskeva
askarteli vain hänen ajatuksissaan. Mutta hän ei voinut tehdä mitään
isänsä talossa asuvalle naiselle. Sitäpaitsi hän pelkäsi isää — kun
hänen mielensä puhtaus ja rauha oli tullut järkytetyksi, heräsi hänessä
koko lapsuusaikanansa isäänsä kohtaan tuntema pelkokin —.

       *       *       *       *       *

Joko Olav ja Cecilia eivät huomanneet mitään tapahtuvan Eirikin ja
Bothild Asgerintyttären välillä, taikka he käsittivät näkemänsä
toisin kuin mitä se oli — että he joko eivät pitäneet toisistaan tai
he ujostelivat toisiaan. Ei isä enemmän kuin siskokaan osoittaneet
pienimmälläkään tavalla ajattelevansa mitään —.

Jørund oli huomannut heti, mikä Eirikiä vaivaa, mutta hän tyytyi
huomauttamaan siitä jonkin kerran leikillisesti.

»Minä en käsitä», hän sanoi kerran hymyillen sitä hymyään, jota Eirik
ei voinut suvaita, »että sinä pidät hänestä niin kovin. Hän hikoilee
niin —.»

Toisen kerran hän sanoi — oli jo ilta heidän maata pantuaan:

»On se vain ikävää, ettet sinä saa häntä jalkavaimoksesi — koska Olav
on hänen holhoojansa — eikä hän liene niin rikaskaan, että sinä voisit
ajatella hänen naimistaan!»

Eirik vaikeni mieli kuohuksissa. Naida hänet — ha olisi varmaankin
viimeinen, jonka hän vaimokseen otti. Ei hän sillälailla ajatellut
Bothildia —.

Jørund teki poislähtöä — hänen oli oltava kotona Marian
syntymämessussa. Skikkjustadin Baard oli ottanut Jørundista selkoa.
Sitä täytyi sanoa hyväksi naimakaupaksi, sanoi Baard. Gunnarsbyssä oli
rikkauksia ja Gunhild Rypan pojilla oli odotettavana lisää perintöä;
Kolbein oli ollut paikkakunnalla kuin kuningas ja hän oli ollut arvossa
pidetty mies. Pojista, jotka nyt asuivat taloa, ei pidetty yhtä paljon,
mutta ihmiset puhuivat heistä sellaista, mitä kadehtijat aina puhuvat,
kun rikas mies pitää oikeuksistaan kiinni. Molemmat vanhemmat veljekset
olivat naineet mahtavien ja etevien miesten tyttäriä — »niin etten minä
kieltäisi sinua ottamasta heidän pyyntöään vastaan, jos Jørund muuten
sinun mielestäsi on sen arvoinen, että häneen voi suostua», sanoi Baard
Olaville.

Silloin Olav mainitsi Eirikille: jos Jørund on sitä mieltä ja hänen
omaisensa ajattelevat samoin, voisi sitä asiaa kyllä ajatella —.

Eirik tuli siitä vähän alakuloiseksi. Hän ei ymmärtänyt, mistä se
johtui — nyt hänestä kuitenkin tuntui, ettei Cecilialla ollut mitään
kiirettä naimisiin. Eihän hän oikeastaan ollut muuta kuin lapsi vielä,
tuo hänen pieni sisko kultansa —.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna Cecilia virkkoi isälleen, että nyt täytyy hänen ja
Bothildin muuttaa joksikin aikaa naistentupaan nukkumaan — heidän
täytyi panna kuntoon väen talvitamineita ja silloin täytyy iltaisin
valvoa myöhänlaiseen.

Eirik haki ennen vuoteeseen menoaan sinä iltana esille ne vaatteet,
mitkä hän seuraavana aamuna aikoi ottaa vuonolle mennessään ylleen
— Olav aikoi aamun sarastaessa lähteä makrillin pyyntiin. Silloin
hän huomasi sen villapaidan, jonka hän aikoi ottaa mukaansa, olevan
kyynärpäästä rikki. Eirik otti paidan ja läksi ulos, hän aikoi pyytää
sisartaan korjaamaan sitä — hän oli kuullut neitosten vielä valvovan
mennessään heidän ovensa ohi vähän aikaa sitten.

Eteisessä oli pilkkopimeää. Hän kuuli ohuen väliseinän takana sisarensa
kolistelevan arkkujen kanssa; tämä huusi Bothildia avaamaan Eirikin
koputtaessa tuvan oveen.

Ovi avautui, tytön takana oli huone valaistu. Tumma naisolento näytti
oviaukossa vaipuvan säikähdyksestä kokoon nähdessään kuka ulkopuolella
oli. Soinnuttomalla, kuiskaavalla äänellä hän sanoi Cecilialla olevan
siistimisessä kiirettä: »Kyllä minä ompelen tämän sinulle—.»

Hän ojensi kätensä tarttuakseen paitaan —. »Tule tänne» — käski Eirik
hiljaa tarttuen hänen ranteeseensa. Tyttö totteli huohottaen hiljaa
kuin tuskassa: hän kumartui oviaukosta ja seurasi eteiseen. Samassa
Eirik tarttui häneen ja painoi seinää vasten, hän painautui häneen
kiinni ja etsi kasvoillaan tytön kasvoja siinä pimeässä, kosketti
hänen palmikoitaan ja tapasi jääkylmän, pyöreän posken; hän kahlitsi
suudelmillaan irti rimpuilevan pään seinään.

»Tule ulos kanssani», hän kuiskasi, »tule kanssani ulos —»

Tyttö läähätti säikähtyneenä, toinen kuuli hänen hampaittensa kalisevan
ja hänen pehmeitten, kylmien käsiensä rimpuilevan voimattomina — tyttö
koetti puolustautua, mutta ei jaksanut. Eirik otti hänen molemmat
kätensä toiseen omaansa puristaen kuin saadakseen veren kynsien
alta irti. Tyttö oli säikähdyksestä niin pökerryksissä, ettei Eirik
huomannut, ymmärsikö hän oikeastaan ainoatakaan sanaa hänen rajuista,
hävyttömistä kuiskauksistaan.

Silloin Olav huusi eteisen ovelta. He eivät olleet kuulleet hänen
tuloaan. Hän huusi Ceciliaa. Eirik laski Bothildin irti, hän vapisi
itsekin — silloin Cecilia tuli sisäovelle:

»_Täälläkö_ te seisotte?» hän kysyi ihmeissään, ja sitten toisten
ohitse: »mitä sinä, isä, tahdot?»

Olav kysyi sitä pientä soikkoa, jonka hän viime viikolla oli tuonut
lipeällä pestäväksi.

»Inga on sen varmaankin unohtanut — minä etsin sinulle toisen, isä.»

Hän meni sisään lyhtyä hakemaan ja palasi se mukanaan, »— oletteko te
riidelleet?» hän kysyi puoleksi hymyillen valon langetessa eteisessä
toisten kasvoille. Sitten hän läksi juoksemaan —.

Eirik kuuli isänsä korkorautojen etenevän pihakalliolla. Hän oli nähnyt
vilahdukselta Bothildin kalmankalpeat kasvot tämän hiipiessä tuvan
ovesta sisään. Eirik meni katsomaan sisään —.

Tyttö oli vaipunut polvilleen vaatearkun eteen, pää oli ristissä
olevien käsien varassa. Eirikiä raivostutti hänen tämä asentonsa — ihan
kuin hän rukoilisi —.

»Nouse ylös», sanoi hän, hänen äänensä tuli raa’aksi ja kovaksi,
»ennenkuin Cecilia tulee. Et suinkaan sinä tahdo hänen saavan tästä
tietää?» Sitten hän läksi ulos.

       *       *       *       *       *

Astuessaan seuraavana aamuna päivän koitteessa mäkeä alas siltaa kohti
hän näki tytön kulkevan edellään kantaen suurta tiinua. Tyttö vei
sen veneeseen, palasi juuri takaisin laituriporrasta myöten Eirikin
saapuessa veneelle. Eirik ojensi kätensä auttaakseen — tytön yläruumis
painui vallan kokoon sinä lyhyenä hetkenä, jona toinen piti kädestä,
ja Eirik huomasi tytön olevan kasvoiltaan lumivalkoisen, mutta silmien
alla oli syvät, mustat renkaat. Niin hänellä oli usein, huomasi Eirik
nyt — ehkäpä hänen silmänsä näyttivätkin sen vuoksi niin suurilta.

Mutta Eirik oli tuskin päässyt veneeseen, kun Olav tuli ja sanoi
hänelle, että hän saikin jäädä maihin. Voi sattua niin, että he
viipyisivätkin kolmisen päivää, ja hän odotteli Reidulfia, nimismiestä,
huomenna tulevaksi erään asian vuoksi. Olav sanoi Eirikille, mitä hänen
piti sanoa ja tehdä, jos nimismies sattuisi tulemaan.

Eirik jäi seisomaan ja katselemaan, kunnes vene hävisi aamusumuun. Hän
näki hädin tuskin toista rantaa — vuoren halkeamissa kasvavat pienet
lehtipuut olivat jo keltaiset — sitä hän oli tuskin huomannutkaan,
niin, olihan syksy jo menossa. Hän kuunteli airon loisketta sumussa;
pieni alus näkyi pienenä pilkkuna. Eirikiä puistatti — oli kylmä — hän
kääntyi ja meni taloa kohti.

Sivuuttaessaan ranta-aitan hän kuuli jonkun olevan siellä. Samassa hän
pysähtyi kuuntelemaan jännittyneenä — olisikohan siellä hän —?

Hän hiipi ovelle, kurkisti sisään. Bothild seisoi selin ottamassa
nipusta kuivaa kalaa. Hän oli parilla harppauksella tytön luona,
kietoi kädet hänen ympärilleen. Hän tunsi tämän jäsenten herpautuvan,
ikäänkuin jokainen luu olisi sulanut, hän makasi voimatonna Eirikin
käsivarsilla, jotka puristivat häntä rinnan alta. Sitten Eirik viskasi
hänet luotaan, niin että hän kaatui maahan — Eirik juoksi ovelle
sulkien sen.

Kääntyessään hän näki tytön seisovan edessään, suorana ja jäykkänä,
kasvot hohtavan punaisina:

»Mitä sinä teet!» Hänen silmänsä olivat pikimustat ja suuret, »sinä
käyttäydyt kuin — sinä et käyttäydy miehen tavoin — oi!» Bothild huusi
kovaa ja terävästi, ja sitten kyynelet alkoivat virrata tulvimalla.

Eirikin selkäpiitä karmi kylmät väreet tytön katkeruus sai hänet
yht'äkkiä järkiinsä. Mutta hänen itkunsa aiheutti hänelle uuden
mielenliikutuksen — häpeä ja katumus sai hänet hämilleen — ja tyttö
itki niin, että häntä alkoi peloittaa:

»Älä itke sillä lailla —», hän mutisi järkytettynä.

Mutta Bothild itki yhä kyynelten virratessa pitkin vääristyneitä
kasvoja. Kerran hän nosti kädet kasvoilleen, mutta antoi niiden vaipua
jälleen alas raskaasti.

»Mitä minä olen sitten sinulle _tehnyt_», hän huusi, »minkälainen mies
sinusta on tullut!»

»Bothild!» Eirik pyysi onnettomana. »Et suinkaan sinä luule minun
tosissani tarkoittaneen — sehän oli vain leikkiä —»

»Leikkiä!» Harmista kipinöiden tyttö katsoi häntä suoraan silmiin.
»Sellaistako sinä kutsut leikiksi —» sitten itku taas voitti. Hän
itki niin, että hänen täytyi istuutua — vaipui arkulle ja käänsi
kasvonsa hänestä pois. Otsa seinään nojaten hän itki nyt hiljemmin,
surullisemmin ja valittavasti.

Eirik seisoi hiljaa. Hän ei keksinyt mitä sanoisi. Vihdoin Bothild
kääntyi häneen päin puolittain ja huokasi pitkään, vavisten:

»Oi niin —! Minä en ollut ajatellut näin käyvän sinun tultuasi jälleen
kotiin luoksemme —»

»Minun tultua kotiin?» Eirik kysyi hiljaa.

»Me arvelimme sinun kerran tulevan kotiin», hän sanoi melkein
ivallisesti. »Me juttelimme siitä usein, Cecilia ja minä —» hän itki
taas.

»Älä itke sillä lailla», Eirik pyysi vihdoin.

Bothild nousi, pyyhki käsillään itkettyneitä kasvojaan.

»Avaa minulle ovi», hän pyysi lyhyesti.

Eirik teki niin, mutta hän jäi seisomaan oven eteen.

»Mene pois tieltä», tyttö sanoi kuten äskenkin. »Laske minut nyt pois.»

Eirik astui syrjään. Bothild meni hänen ohitseen. Eirik jäi seisomaan —
hänessä heräsi ihmettely, joka tuntui kuin kirkastumistaan kirkastuva
valo. Nyt hän ei ymmärtänyt itsekään, miten hän oli sillä tavoin voinut
tyttöä kohtaan menetellä kuin oli tehnyt.

Mäen rinteessä hän saavutti Bothildin. Tämä seisoi pitäen suuria,
kasteisia lehtiä itkettyneillä, punaisilla silmillään. Eirik pysähtyi
hänen eteensä, silloin Bothild sanoi häneen katsomatta:

»Mene—.» Eirik viivytteli. Bothild virkkoi kärsimättömästi: »Mene jo
— enhän minä voi mennä ihmisten ilmoille tällaisena, itkettyneenä —
pitäisihän sinun se toki ymmärtää!»

Eirik ei vastannut, vaan meni pois.

       *       *       *       *       *

Eirik ei ymmärtänyt nyt ensinkään, mikä häneen oli mennyt. Sinä
hetkenä, jolloin turvaton tyttö oli asettunut vastarintaan, oli
pahahenki jättänyt hänet. Hän oli hämillään ja häpeissään, vaikkei
suuresti, sillä hänen omat pahat ajatuksensa tuntuivat hänestä
luonnottomilta — vain pahalta unelta.

Päivällä tuli loistava auringonpaiste ja kesälämmin. Eirik puuhaili
kotiin jääneen rengin kanssa metsän rinnassa uudispellolla. Eirik
tarttui työhön rutosti — hän teki aina niin ryhtyessään johonkin
tehtävään. Mutta hän oli samalla syvälle ajatuksiinsa vaipuneena —
Bothild oli hänen mielessään koko ajan. Hänen täytyi ajatella hänen
vapisevaa vihaansa ja hänen katkeraa itkuaan. Ja nyt vasta hän oikein
ymmärsi, mitä tyttö oli sanonut — hän ja Cecilia olivat usein jutelleet
hänen kotiintulostaan—.

Hänet valtasi kirvelevä, hiljainen häpeä sitä ajatellessaan. Olivatko
nämä pienet neito-rukat täällä odotelleet veljeään —. Bothild oli
varmaankin odottanut hänen kohtelevan häntäkin siskonaan—.

Kiihkeät ja raa’at ajatukset, joita hän oli tytöstä ajatellut, olivat
nyt kuolleina hänen sielunsa pohjalla, kuten lieju-uoma tulvaveden
laskettua. Ja kuten kuivuneen harmaan mudan läpi puhkeaa hienoja,
vihreitä kasveja, puhkesi hänessäkin uusia ajatuksia Bothildista.

Hän ei nähnyt tyttöä sinä päivänä ennenkuin illalla kotiin tullessaan.
Bothild askarteli hiljaa, kaunis pää palmikoitten painosta kumarassa
kuten ennenkin, mutta se masentunut ja arka, mikä ennen oli herättänyt
hänen pahat halunsa, oli nyt poissa. Hän oli vain hiljainen, nuori
emäntä, joka liikuskeli tyynenä askareissaan.

Hänen kauneutensakin liikutti nyt Eirikiä toisella lailla — hän näki
nyt vain suloisuutta ja lempeyttä hänen pyöreissä, valkeissa ja
punaisissa kasvoissaan, arvokkuutta hänen hitaissa liikkeissään ja
hänen vartalonsa pyöreydessä.

       *       *       *       *       *

Nimismies ei tullut seuraavana päivänä eikä häntä kuulunut vielä
sitäkään seuraavan päivän päivällisen aikoina. Eirik meni sisään
saamaan ruokaa. Ulos tullessaan leipä kädessä hän kuuli Ingan huutavan
tyttöä — Bothild istui talon pohjoisella seinustalla, meren puolella.
Eirik meni sinne — tyttö istui ommellen sitä paitaa, jonka hän silloin
illalla oli hänelle antanut.

Tyttö katsoi häneen hänen tullessaan — mutta hänen katseessaan ei ollut
nyt entistä tuskaa ja pelkoa. Bothild painui jälleen työnsä ääreen; hän
oli alakuloisen näköinen, mutta rauhallinen ja suloinen.

Eirik jäi seisomaan nurkkaan nojaten. Syötyään leivän, tytön
virkkamatta mitään tai vilkaisematta ylös, hänen täytyi itsensä puhua:

»Vieläkö sinä, Bothild, olet minulle vihainen?»

»Vihainen —», hän sanoi hiljaa ommellen ääneti vähän aikaa. »Minä en
edes itse tiedä, mitä minä olen, Eirik, — sillä minä en ymmärrä. — Ei,
minä en ymmärrä, miten sinä voit olla minulle sellainen!»

Eirik seisoi ymmällä. Sillä aikoessaan vastata tulleensa tytön
yrittäneen houkutella häntä luokseen, hän huomasi, ettei hänen pidä
sanoa sillä lailla — silloin kaikki tulisi vain paljon pahemmaksi.

»Sen minä voin luvata sinulle», Eirik virkkoi hiljaa huoaten, »etten
minä enää loukkaa sinua.»

Bothild laski käsityön syliinsä, käänsi hitaasti kasvonsa häneen päin.
Ja nyt se vaikutti Eirikiin aivan uudella tavalla: pyöreät, valkoiset
kasvot, poskilla kirkas puna, tummat, miettivät silmät, kaunis suu
näytti niin pieneltä hänen ollessaan murheellisen näköinen. Nyt häntä
vain halutti taputtaa häntä poskelle, silittää hiljaa ja hellästi
pitkin kaulan pitkää, valkoista kaarta — hänestä tuntui, että hän
toivoi tytölle sydämestään hyvää.

»Minun isoäitini tähdenkö», tyttö kysyi totisena, »sinä olet minulle
niin — vihainen?»

Eirik tarttui siihen halukkaasti:

»Minä en ymmärrä nyt, miten sinä saatoit minun mielestäni muistuttaa
Märttaa —»

»Isoäiti ei kuitenkaan tarkoittanut mitään muuta kuin Olavin parasta»,
Bothild sanoi hiljaa. »Hän muistutti minulle aina, miten suuressa
kiitollisuuden velassa me olemme sinun isällesi — Jumala hänelle
palkitkoon, me emme sitä voi. Enkä minäkään tahdo mitään muuta kuin
hänen parastaan — minä en ole vallanhimoinen, Eirik, vaan minä teen
kaikki Cecilian kanssa neuvotellen —.»

Eirikin valtasi voimakas ilo ja mielen kevennys. Jumalalle kiitos hänen
viattomuudestaan — hän ei ollut ymmärtänyt muuta kuin että hän oli
hänelle paha, koska hän oli sisaren puolesta mustasukkainen, tai että
hän tahtoi kostaa vanhan noita-akan vuoksi —. Tyttö luuli varmasti
hänen koettaneen nöyryyttää häntä —.

Hän kuuli jonkun ratsastavan Kverndalenia myöten ja hänen oli pakko
lähteä katsomaan, kuka saapui taloon. Niin ettei auttanut muu kuin
lähteä siitä pois.

Ratsastajat olivat jo pihalla. Siellä oli Ragnvald Joninpoika,
nimismiehen nuori veli Galabystä ja Gaute Sigurdinpoika, jota
kutsuttiin nimellä Virvir; Eirik oli tavannut heidät usein näinä
kahtena kotona-olokuukautenaan. Hän huusi Bothildia, ja tämä tuli
esille nurkan takaa.

»Hei vain», virkkoi Ragnvald nauraen, »etkö sinä istunutkaan yksin!
Silloin me emme olekaan tervetulleita, minä pelkään —.»

»Ompeletko sinä Eirikille paitaa, Bothild?» naureli Gaute Virvir.

Ja nyt hänen päänsä heti painui alas ja silmiin tuli epävarma katse.
Hän riensi pois kuin paeten. —

Ragnvald oli tovereineen tullut maantietä myöten, sillä he olivat
olleet asialla kirkonkylässä, eikä heillä ollut erikoisen nälkäkään,
jonka vuoksi Eirik arveli olevan parasta toimittaa ennen ruoalle
käyntiä asiat selviksi. Sisaret olivat valmistaneet ja kattaneet
ruokapöydän heidän tullessaan kamarista, ja nyt olivat vieraat sekä
nälissään eivätkä suinkaan vähän janoissaan. Miesten syödessä ja
juodessa neitoset istuivat tuvassa. Ragnvald kinasteli koko ajan
Cecilian kanssa, ja Cecilia vastaili lyhyesti ja terävästi; mutta
Eirik arveli tämän sanaleikin huvittavan Ceciliaa — hän oli ennenkin
huomannut Cecilian pitävän vastailemisesta. Mutta Bothild oli jälleen
epävarma ja ujo ja hän näkyi tulleen vallan onnettomaksi, kun Gaute
alkoi häneltä kysellä jotakin Tegnebyn Einaria, jonka Bothild muka oli
tavannut kesällä ollessaan Signe Arnentyttären kanssa tämän tyttären
luona. Eirik ei pitänyt siitä, että hänelle kiusoteltiin toista miestä,
eikä hän pitänyt siitäkään, kun Bothild oli sen näköinen kuin hänellä
olisi ollut paha omatunto.

Ragnvald ja Gaute läksivät vasta auringonlaskun jälkeen. Sitten he
tahtoivat Eirikiä ja neitosia saattamaan jonkin matkaa.

»Ei, minä en uskalla lähteä kanssasi, Ragnvald», sanoi Cecilia
Olavintytär, »minä voisin joutua samaan onnettomuuteen kuin Tora
Paalintytär, jonka kanssa laskit leikkiä niin kauan, että hän
haukotteli leuan pois sijoiltaan ikävästä. — Voi olla niin, että isä
ja miehet palaavat pian, minä en voi lähteä kotoa pois. Mutta sinä,
Bothild, voit mennä Livin luo, Eirikhän tuo sinut sitten kotiin.»

Ja niin he läksivät nelisin. Ragnvald ja Gaute antoivat hevostensa
kävellä edellä, kaikki kolme nuorukaista kulki jutellen, ja Bothild
asteli hiukan jäljessä nyytti ja vakkanen kädessään. Alkoi jo hämärtää;
ohut, valkoinen sumu leijaili syksynkalpeitten maitten yllä, ja taivaan
kellanpuna vaaleni ruosteenruskeaksi. Joen rannalla, lepikossa,
oli väkevä mädän haju, ja tie oli kasteesta kostea, sitä tippui
kuihtuneista lehdistä.

Rundmyrin luona Bothild poikkesi tieltä — tumma, kumarainen olento
riensi jo kaukana aidan yli ennenkuin miehet huomasivatkaan. Eirik
aikoi seurata toisia vielä, mutta he pyysivät häntä nauraen jäämään. He
nousivat hevostensa selkään.

»Kovin on kylmä leikkiä nyt lehdossa ruusuposkensa kanssa», virkkoi
Ragnvald nauraen. »Mutta tehän ette taida voida itse valita aikaa —
teistä pitää vanhus tuolla kotona huolta —»

»Hyvää yötä», sanoivat molemmat. »Pidäpäs huolta, Eirik, ettei haltia
vie tänä yönä sinun suloista vaimoasi!»

Eirik jäi seisomaan kuunnellen, kunnes toiset hävisivät illan pimeään.
Sitten hän kääntyi mökkiin mennäkseen.

Oven pielessä, tulikuopassa, paloi iloinen valkea ja rautapihdissä
paloi penkillä Livin vuoteen vieressä kynttilä.

Bothild istui äidin jalkojen juuressa kapaloiden lasta. Toisella
penkillä istui Anki kuuden vanhimman lapsen kanssa syömässä Cecilian
lähettämiä herkkuja, ja liedellä kiehuvan lihapadan hyvä haju
hälvensi melkein kokonaan mökin tavallisen huonon ilman. Kodikkuus
ja huolettomuus keskellä köyhyyttä tulvahti Eirikiä vastaan hänen
kömpiessään sisään kylmästä syysillasta.

Eirik istui Ankin kanssa jutellen Silläaikaa kuin Bothild hoiteli lasta
— hän hidasteli siinä, kunnes Eirik kiirehti kärsimättömänä: Bothildin
piti joutua, ulkona oli jo pimeä yö.

He läksivät, Eirik edellä, tyttö jäljessä, Rundmyrin pimeässä
häämöittävien maitten poikki alas ratsutielle metsän läpi. He kulkivat
joen vartta, jossa solisi ja lorisi lepikon keskellä; siinä oli nyt
syksyllä tuiki vähän vettä.

Eirik huomasi tuon tuostakin tytön jäävän jälkeen — silloin hän
pysähtyi odottamaan, kunnes tämä tuli. Ja joka kerran siinä pimeässä
puitten alla seistessään ja odotellessaan tuntui hänen paha minänsä
pääsevän yhä enemmän voitolle.

Vihdoin kerran seisahtuessa tyttöä ei kuulunutkaan. Eirik pidätti
henkeään ja hiipi takaisin niin hiljaa kuin suinkin. Hän törmäsi
pimeässä tyttöön — tarttuessaan hänen hartioihinsa hän tunsi tytön
värisevän kuin kuumesairaan.

»Mikä sinun on?» Veri kohisi, niin ettei hän tahtonut voida puhua.

»Minä en jaksa enää», tyttö kuiskasi valittaen.

»Silloin meidän täytyy levätä —», hän tarttui tyttöön, veti hänet
viereensä tien oheen, jossa häämöitti puitten keskellä paljas paikka,
»sinä itse tahdot sitä!» hän kuiskasi uhkaavasti.

Bothild ryöstäysi äkkiä irti. Eirik ei heti tajunnut — hän kuuli tytön
pakenevan tietä myöten, riensi jäljessä, silloin kumahti jotakin —
Eirik oli kompastumaisillaan maassa makaavaan. Eirik kumartui alas —
tyttö oli kaatunut pitkin pituuttaan. Eirik tarttui häneen, pani käden
hänen suulleen ja sai sen täyteen sieltä virtailevaa kuumaa ainetta
—. Hän ei ensin tiennyt, mitä se oli, hänessä kuohahti inho ja raivo
— siinä se narttu makasi oksentelemassa —! Silloin hänelle selvisi
yhtäkkiä kauhistuen, että se oli verta —.

Hän sai Bothildin kääntymään, kävi liejuiselle tielle polvilleen ja
tuki häntä rintaansa vasten. Oli niin pimeä, että hän vaivoin erotti
kalpeat, pyöreät kasvot ja suusta tulvahtelevan veren.

»Bothild — mitä tämä on — satutitko sinä itsesi näin?»

Hän ei saanut vastausta, mutta hän tunsi kätensä alla tytön sydämen
lyövän omansa kanssa samassa tahdissa. Hän pyysi turhaan: »Etkö sinä
voi vastata, Bothild — Bothild, sattuiko sinuun —»

Hänen täytyi lopulta laskea tyttö maahan. Hän riensi pensaikon läpi
Kivet kierivät hänen jaloissaan, kun hän pimeässä etsi kuivasta puron
uomasta sellaista vesikuoppaa, mistä lakkiinsa saisi. Vesi virtaili
huopapohjan läpi; siinä oli jäljellä vaan tilkkanen, kun hän vihdoin
pääsi tytön luo takaisin — hän kaasi sen tytön kasvoille. Nyt hän tunsi
veren hajunkin; hänen omat vaatteenakin olivat veressä ja hän oli
melkein sairas pelosta ja pahoinvoinnista. Ja Bothild makasi ääneti
kuin kuollut.

Silloin hän ei keksinyt muuta keinoa — hän nosti tytön käsivarsilleen.
Eirikin täytyi saada hänet kotiin, — mutta hän oli painava, lepäsi
vallan rentona hänen sylissään. Lyhyt tienpätkä pilkkopimeässä kivien
ja kantojen yli oli pitkä kuin iäisyys. Ja hän itse oli sisäisesti kuin
pirstottu — raju himo oli murtunut tämän kaamean arvoituksen edessä.

Vihdoin viimein — niin hänestä tuntui — hän pääsi kuormineen pihalle.
Hän sai naistentuvan oven auki, pääsi vuoteen luo ja laski hänet sinne.
Sitten hän läksi ulos apua etsimään — Cecilia, missä hän oli?

Asuintuvassa — sinne päästyään hän näki isän istuvan venemiesten
kanssa pöydän ääressä ottamassa puuroa. Sisar levitteli naisten kanssa
vaatteita lieden luona.

»Bothild on varmaankin sairas —»

Cecilia kääntyi äkkiä — näki veljensä seisovan hämärässä kasvot veressä
ja kädet kuin vereen kastetut. Kirkaisten hän pudotti vaatteen, jota
oli juuri orrelle panemassa ja riensi hänen ohitseen ovelle.

Mutta Olavkin oli noussut. Hän hyppäsi pöydän yli ja riensi tyttärensä
jälkeen.

Miehetkin nousivat ja astelivat lattialle.

»Jeesus, Maria», vanha Tore virkkoi valittaen, »Jeesus, Maria — hän sai
sen taas!»

Inga, palvelijatar, huokasi kokeneesti:

»Eihän muuta voinut odottaakaan — hivutustauti on sellaista, se ei
laske käsistään koskaan, kun se kerran on saanut nuoren ruumiin
valtoihinsa. Minä olen tätä koko ajan ajatellut — Bothild-raukalle ei
löydy mitään apua —»

»Tämä koskee Ceciliaan kovasti», toinen miehistä virkkoi. »Ja myöskin
Olaviin — he pitävät hänestä kuin hän olisi yhtä lihaa ja verta.»

»Liian valkoista ja punaista», Tore arveli, »kyllä minä olen sitä
ajatellut — hänellä ei ole pitkää elonaikaa. Hän kulki täällä vieraana
— ei se auttanut mitään, vaikka Olav antoikin lukea hänelle monta
messua ja oli kuin isä.»

Eirik oli vaipunut renkien lavitsalle oven pieleen. Hän ei huomannut
painaneensa kasvonsa hihoihinsa. Tuntui niinkuin side toisensa jälkeen
olisi vedetty hänen kasvoiltaan — ne sanoivat hivutustauti, se oli
ollut tytölle jo ennen ja hän oli sylkenyt verta hän oli ollut koko
ajan sairas, eikä kukaan ollut hiiskunut Eirikille siitä sanaakaan.
Koko sen ajan, jolloin Eirik oli ajatellut hänestä sellaisia ajatuksia,
leikkinyt hänen kanssaan julmaa leikkiä, hän olikin ollut vain sairas
lapsi —.

Bothild oli siinä asennossa, kun joku koski häntä hartioihin.

»Mistä se johtui — että hän sai sen niin ankarana?» Olav oli puhunut
hiljaa, Eirik nosti päänsä. Isä oli sen näköinen kuin hän olisi jo
unohtanut, mitä kysyi. Hän tuijotti eteensä katkeran näköisenä. Eirik
ei jaksanut katsoa häneen muuta kuin hetken.

Cecilia tuli nyt sisään. Ihmiset piirittivät hänet kysellen. Tyttö
pudisti vain päätään — hänen kasvonsa olivat kuin kutistuneet kokoon;
hän ei tahtonut itkeä. Cecilia etsi kiireesti arkustaan lippaan ja
yritti lähteä heti pois.

»Minä valvon sinun kanssasi ensi yönä», sanoi Olav matalalla äänellä.

Tytär pysähtyi, nyökkäsi. Sitten Olav otti hänestä kiinni, painoi hänen
kasvojaan rintaansa vasten hetkisen. Hän seurasi tytärtään ulos.

— Eirik oli naistentuvan edessä, mutta ei uskaltanut mennä sisään. Hän
muisti, miten hän edellisenä iltana oli seisonut tytön kanssa eteisessä
— hän ei ollut tiennyt toisen olevan sairaan. — Inga tuli ulos jollekin
asialle. Bothildin laita oli huonosti, hän vastasi Eirikin kysymykseen.
Hänen omien vaatteittensa veren haju oli tukehduttaa hänet.

Hän meni sisään ja kävi vuoteeseen. Hän ei ollut tiennyt Bothildin
olevan sairaan, ja nyt hän alkoi ymmärtää mitä hänen omituisessa
olemuksessaan oli ollut häntä alkoi peloittaa, hän taisteli sitä
vastaan eikä tahtonut katsella kaikkea perin juurin. Kunhan vain haltia
ei veisi sinun suloista vaimoasi, ne sanoivat, Ragnvaldko vai Gaute —.

Hänestä oli tuntunut, ettei Bothild ollut viaton, koskematon neito —.
Mutta hänen mieleensäkään ei ollut koskaan johtunut, että tyttöön oli
Kuolema koskenut ‒.

       *       *       *       *       *

Cecilia tuli seuraavana aamuna tupaan silmät itkettyneinä. Ei, Bothild
ei ollut nukkunut paljon, hän vastasi — ei hän ollut puhunutkaan, hän
ei jaksaisikaan — hän oli tällä kertaa menettänyt enemmän verta kuin
koskaan ennen.

Cecilia otti ne vaatteet, mitkä veljellä oli ollut edellisenä iltana:
»Minä otan nämä haltuuni, koetan saada ne puhtaiksi.»

»Lienee parasta, että minä lähden nyt tieheni», Eirik virkkoi
epävarmasti, »takaisin Ragnvald-herran luo — nyt kun täällä kotona on
sairauttakin —.»

»Ei suinkaan se ole tarpeen?» Cecilia virkkoi ihmeissään.

Eirik sanoi samaa isälleen tavattuaan hänet päivemmällä. Olav hätkähti
— katsoi Eirikiin niin merkillisesti, että nuorukainen tunsi kaiken
isäänsä kohtaan tuntemansa pelon jälleen heräävän ja liikkuvan. Jospa
hän on huomannut jotakin — tai Bothild on sanonut jotakin hänelle —
Eirik punastui ja raivostui isälle, joka sai hänet punastumaan. Olav ei
vastannut sanaakaan, vaan meni.

       *       *       *       *       *

Kahta päivää myöhemmin Eirik oli lähtövalmiina.

Hän aikoi lähteä aamulla varhain. Hänen täytyi käydä Bothildin luona —
hänen oli sanottava tytölle ennen poislähtöään hyvästit.

Bothild makasi posket punaisina, mutta tultuaan vuoteen luo Eirik
huomasi hänen kasvojensa painuneen sisään, varsinkin silmäin alta. Hän
oli maannut paternosternauha käsissään, nyt hän kätki sen nopeasti
peiton alle. Eirik tunsi tuskan kouristavan kurkkuaan sen nähdessään.

Kirpeä, väkevä hienhaju, joka oli häntä niin ärsyttänyt — oi, nyt hän
tiesi, mitä se oli, hivutustautiset, hikoilevat kovin, sillä heitä
kuluttaa sisäinen kuumuus. Ja häntä oli niin kiusannut tytön yskähtely
—.

Eirik seisoi hiljaa nojaten molemmin käsin miekan kahvaan. Oli
mahdotonta sanoa mitään — jos hän nyt pyytäisi anteeksi, olisi se
kaiken loppu. Hän olisi kaikkein mieluimmin heittäytynyt maahan,
painanut päänsä hänen sairasta rintaansa vasten.

»Sinä et saa uskoa minusta pahempaa kuin — —. Minä en tarkoittanut niin
pahaa kuin sinä varmaankin minusta ajattelet.- Minä en sittenkään ole
sellainen kuin sinä luulet.»

Sairas makasi katsellen häntä suurin, tummin silmin.

»Sano sitten, Bothild — voitko sinä antaa minulle anteeksi?»

»Kyllä», hän vain vastasi. Eirik odotti vielä.

Sitten hän astui aivan vuoteen viereen, tarttui hänen käteensä — se oli
kylmä ja kostea.

»Voi sitten hyvin.» Hän rohkeni silittää hänen poskeaan — kasvot olivat
tulikuumat. »Jumala parantakoon sinut — niin että sinä olet terve ensi
kerran tavattaessa.»

»Hyvästi, Eirik. Jumala olkoon kanssasi.»

       *       *       *       *       *

Isä ja sisar eivät saattaneet häntä kuin riihelle asti. Hänen oli yksin
ratsastettava kotoa. Eikä hän voinut päästä painosta — hänestä tuntui
kuin hän ratsastaisi pois henkipattona ja kirottuna.




V.


Bothild makasi koko syksyn. Hänen tilansa oli milloin parempi, milloin
huonompi.

Olav näki tyttärensä kulkevan ääneti ja totisena sairaan siskonsa
ja koko suuren talon askareitten väliä. Cecilia oli urhoollinen ja
kestävä. Isä näki surun ja tuskan kouristavan hänen sydäntään, hän oli
usein itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän ei antanut myöten — hän
hoiti ahkerana ja hyvin ne tehtävät, joissa ennen oli ollut kaksi.

Silloin isä sanoi, että Cecilian olisi nukuttava öisin. Hän valvoisi
itse sairaan luona.

Yskä ja kuume antoivat Bothildin nukkua vähän — pahimpina öinä Olav
oli ylhäällä ja istui hänen vuoteensa vieressä. Ensimmäisen kerran
eläessään Olav oli pahoillaan, ettei hänellä ollut seurustelunlahjoja
— hän ei osannut leikkiä eikä laulaa, ei kertoa. Eikä hän osannut
kasvatilleen puhua kuolemasta ja taivaan valtakunnasta.

Vaimonsa vieressä valvoessaan hän ei ollut tuntenut vaitiolon painoa.
Hänen ja Ingunnin välillä oli ollut leikkiä ja nuoruuden iloja ja
suruja ja häpeää ja kuolemaakin voimakkaampaa rakkautta, heidän
välillään oli hiljaisuus elänyt ja lainehtinut kuin meri. Mutta tämä
lapsi tässä oli sekä tuttu että vieras kasvatusisälle — hän ei ollut
muuta kuin nähnyt hänen kasvavan talossaan, tulevan kauniiksi ja
suloiseksi, niin että oli ilo sitä katsella; Olav oli ollut hänelle
niin hyvä kuin oli osannut — nyt hän kuolee kuin nuori puu kuivettuu.

Bothild oli osoittanut hänelle selvemmin kuin toiset lapset
tarvitsevansa hänen turvaansa; senpä vuoksi Olav tunsi niin kipeästi
sen, että tytön nyt täytyy kuolla. Vaikkakin Olav tiesi, että olisi
vieläkin pahempaa, jos hänen oma tyttärensä makaisi tässä.

Niin hän istui pölkyllä lieden ja vuoteen välissä, torkkui ja nyökkyi,
nousi tukemaan sairasta yskänkohtausten tullessa, veti peitteen tytön
leukaan asti, ettei tälle tulisi kylmä siinä hiestä likomärkänä
maatessaan, Olav piti astiaa hänen suullaan hänen juodessaan ja
istuutui jälleen.

Olav oli väsynyt ja hänen sydäntänsä ahdisti — ja hän tunsi itse tämän
surun olevan hänessä, kuten outo ihminen hienossa talossa — se oli vain
varjoa ja kaikua siitä surusta, jota hän oli tuntenut vaimonsa jälkeen.
Se oli ollut paljon pahempaa, ja sittenkin oli ollut tuhat kertaa
helpompaa Ingunnin erottua hänestä — vaikka oli kuin olisi elävät liha-
ja verisiteet katkottu kerrassaan — kuin nyt istuessa ja odotellessa
näiden hänen ja tämän vieraan lapsen välisten hienojen lankojen
katkeamista.

Bothild oli sylkenyt verta muutaman kerran — ei niin paljon kuin sinä
iltana, jolloin hän oli Rundmyristä tullessaan sairastunut. Mutta oli
helppoa huomata hänen huononevan, jopa hyvää vauhtia —.

Eräänä aamuna adventti-aikana hän sai taas kovan yskänkohtauksen ja
verensyöksyn. Päivällä Olav näki hänen olevan hyvin heikon. Hän vaipui
illalla uneen; isä jäi valvomaan. Ja kun Bothild heräsi keskiyöllä ja
Olav oli järjestänyt hänet hyvin makaamaan, sanoi Olav, mitä hänen
mielestään oli pakko sanoa:

»Kunhan nyt valkenee, rakas Bothild, lienee parasta, että haen papin
sinulle.»

»Oi ei, oi ei —» hän tarttui kaksin käsin miehen käsivarteen, pyytäen
tuskissaan, »— oi ei, älä puhu sellaisia! Isä, luuletko, että minun
täytyy kuolla?»

Olav ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei lapsi olisi itse sitä
ymmärtänyt jo kauan sitten.

»Lapsi kulta», hän sanoi rauhoittaen, »kuinka sinä et kuolisi? Sinä
olet nuori ja hyvä — eihän sinun tarvitse kuolemaa pelätä. Jumalan
pyhät enkelit ottavat sinut vastaan ja taluttavat sinut Jumalan
istuimen eteen, niiden autuaitten neitosten pariin, jotka uskaltavat
seurata Jumalan karitsaa, mihin ikinä hän menee —»

Mutta kyynelet tulvivat Bothildin suljettujen luomien alta:

»Minä en ole valmis kuolemaan, isä — minä tahtoisin elää kauan tässä
maailmassa —. Minä pelkään kuolla!»

»Sinun ei pidä pelätä. — On parempi asua taivaan valtakunnassa ja
seurata Mariaa hänen vähimpänä palvelijanaan kuin omistaa vaikka koko
maailman ja kaiken, mitä siinä on —.»

»Sinä voit niin sanoa, joka olet hurskas mies ja hyvä kristitty»,
Bothild itki.

»Ihmiset pitävät minua sellaisena», Olav vastasi liikutettuna. »Rakas
tyttäreni, minä en ole sellainen; Jumala tietää, mikä minä olen. Ja
minä kuitenkin, Bothild — minä voin puhua sinulle sellaista Jumalan
armosta, hänen kärsivällisyydestään meidän syntejämme kohtaan ja siitä
rakkaudesta, joka näkyy Kuninkaamme viidessä pyhässä naulanreiässä,
verivirroissa ja haavoissa —. Siitä on kulunut vuosikausia, jolloin
siltä tieltä erkanin ja minun oma tieni on rikkaruohon ja ohdakkeitten
peitossa —. Jospa minä osaisin sinulle sanoa sen, mitä minä olen
itse nähnyt ja oppinut kerran — minä tein itselleni pahoin siinä,
etten uskaltanut elää, niinkuin tiesin oikein olevan — lapseni, minun
mielestäni sinun tulee iloita siitä, että sinä saat nyt kuolla,
ennenkuin olet lisännyt synneilläsi Meidän Herramme kuolemaa ja
haavoja.»

Bothild katsoi isäänsä ihmetellen ja pelästyneenä. Mutta sitten hän
alkoi jälleen itkeä:

»Kyllä minulla on syntejä vastattavana, vaikka olenkin nuori.»

»Ne sinä sanot huomenna sira Eyvindille ja sitten sinä voit levätä
rauhassa —»

Olav istuutui vuoteen laidalle, pitäen Bothildin kättä omassaan;
Bothild itki hiljaa ja valittaen.

»Taivaan valtakunnassa on paras viettää joulua», Olav virkkoi hiljaa.

»Tee sitten niin», Bodhild kuiskasi viimein murtuneena ja sitten alkoi
jälleen itkeä.

       *       *       *       *       *

Olav haki seuraavana päivänä papin. Bothild ripittäytyi; senjälkeen hän
kutsutti luokseen kasvatusisänsä, siskon sekä koko muun väen, pyysi
heiltä anteeksi, jos hän oli joko tahtoen tai tahtomattaan rikkonut
heitä vastaan. Sitten sira Eyvind antoi hänelle viimeisen voitelun ja
lähtöleivän.

Papin mentyä Olav läksi sisään ja istuutui kuolevan luo:

»Nyt, rakas Bothild, sinä pääset pian isäsi luo. Sinä saat pyytää
Asgerilta, ystävältäni, anteeksi, etten pitänyt niin hyvin kuin minun
olisi tullut pitää sitä lupausta, jonka minä annoin hänelle sinä
päivänä, jolloin minä otin sinut vastaan ja lupasin olla sinulle isän
asemessa. Muistatko sitä päivää — sinä istuit sen oven ulkopuolella,
jonka takana isäsi makasi, silloin satoi ja tuiskusi; sinulla oli
kylmä, olit vallan sininen. Sinä olet aina ollut hyvä ja tottelevainen
lapsi, tyttäreni — Jumala suokoon, ettei sinulla olisi liian katkerasti
syytä valittaa minusta Jumalalle astuessasi tuomiosaliin ‒»

»Minulle sinä aina olet ollut mitä hellin isä.» Hän makasi vähän
aikaa, sitten hän kuiskasi kuin häntä olisi peloittanut puhua uudesta
aiheesta: »Kunhan sinä et olisi koskaan ollut jollekin toiselle
ankarampi —»

»Mitä sinä tarkoitat?» isä kysyi vähän kylmähkösti.

»Eirik», Bothild sanoi hyvin hiljaa. »Häntä kohtaan sinä minun
mielestäni olit usein ankara.»

»Sitä minä en usko», Olav vastasi torjuen. »En minä tiedä olleeni
Eirikiä kohtaan sen ankarampi kuin on ollut tarvis.»

Bothild vaikeni vähän aikaa. Sitten hän rohkaisi mielensä:

»Sitten on Cecilia, isä. Minä toivoisin, ettet antaisi häntä Jørund
Kolbeininpojalle, jos se on kovin vastoin hänen tahtoaan.»

»Onko se sitten niin?» Olav kysyi vähän ajan kuluttua vastahakoisesti.

»Hän piti enemmän Aslakista», sisar kuiskasi.

Siihen Olav ei vastannut.

»Minä en ole aikonut», hän sanoi vihdoin, »pakottaa Ceciliaa. En minä
aio naittaa häntä miehelle, jota hän ei halua ottaa. Mutta en minä
sentään voi luvata häntä mille miehelle tahansa, josta hän sattuu
pitämään, jos hän minun mielestäni ei ole Cecilialle kyllin arvokas.»

Olavin ääni oli sellainen, ettei sairas uskaltanut enää siitä aiheesta
puhua.

       *       *       *       *       *

Olaviin oli koskenut Bothildin puhe. Eirikin lähtö Hestvikenistä oli
liiaksi paon tapainen, eikä se voinut olla herättämättä Olavissa
ihmettelyä. Ja hän oli nähnyt yhtä ja toista muutakin — epäilys
heräsi. Mutta Olav ei tahtonut antaa sille valtaa. Ei, sellaista ei
voisi uskoa kenestäkään miehestä, ei Eirikistäkään: että hän olisi
voinut ryhtyä salaisiin suhteisiin kehenkään neitoseen, joka oli
hänen isänsä turvissa, omaan kasvattisiskoonsa. Olihan totta, että
kasvinsiskokset — mutta Ingunnin ja hänen asiansa oli vallan toinen;
he olivat olleet sulhanen ja morsian jo lapsesta lähtien; että heidän
välillään oli rakkaussuhde, vieläpä että he olivat unohtaneet kaikki
toistensa sylissä, — se johtui siitä, ettei kukaan pitänyt heistä
huolta, ei kukaan ohjannut heitä oikeaan, yhtä välttämättä kuin kaksi
nuorta tainta kasvaa vieri vieressä oksien ja lehtien yhtyessä yhdeksi
latvaksi. — Ei Eirik enempää kuin Bothildkaan ollut kuullut sellaisista
suunnitelmista. Se on totta, että hän oli joskus _ajatellut_ sitä:
jos kävisi niin, että Eirik tulisi kotiin eikä Cecilia saisikaan
Hestvikeniä hänen jälkeensä — silloin voisi naittaa Eirikille hänet,
joka ei ollut oikeastaan vähemmän rakas kuin oma tytär. Siinä olisi
jonkinlainen lohdutus, että uusi suku polveutuisi Bothildista. Mutta
nämä ajatukset olivat olleet aivan irrallisia, hän ei ollut puhunut
niistä kenellekään — mikäli hän muisti, hän oli sanonut syyksi
Bothildin nuoruuden ja köyhyyden, kieltäessään Galabyn Ragnvaldia
lähettämään suotta kosijoita tänne —.

Sitten oli se Cecilian asia. Jørundin sukulaisista hän ei ollut kuullut
eikä heitä kysynyt, ja Olav oli sydämessään syvästi loukkaantunut.
Olihan ennen kuulumatonta sellainen, että Jørund oli ensin tunnustellut
maaperää ja kuultuaan, että hän voisi koettaa onneaan, hän ei enää sitä
tehnytkään —.

Olav tunsi salassa vihaa sekä Jørundia että Eirikiä kohtaan, joka oli
siihen syypää.

Aslakin asiaa ei taas kannattanut enää ajatellakaan. Hän ei huomannut
Ceciliankaan ajattelevan enää vierasta.

Mutta Olav oli sittenkin tullut levottomaksi. Hän ei ollut ensinkään
varma, ettei Bothildin ja Eirikin välillä olisi ollut jotakin, josta
hän ei tiennyt hän ei voinut aavistaa, mitä se olisi ollut. Pitkinä
valvomisöinään hiipi turvattomuus hänen mieleensä.

Cecilia—. Ihmiset sanoivat, että jos nainen on saanut lehtolapsen,
seuraa sama kohtalo tyttäriä kolmessa polvessa. Ingebjørg Jonintytär,
Ingunn —. On päin honkia ajatella sellaista — Ceciliasta, joka oli niin
viileä ja viaton kuin aamunkaste: mahdotonta ajatella kenenkään miehen
voivan houkutella tarmokasta lasta oikealta tieltä. Hänessä ei ollut
mitään, mikä olisi muistuttanut äidinäidin kuumasta itsepäisyydestä
tai äidin avuttomasta heikkoudesta. Mutta Jumala, hyvä Jumala, voiko
ihminen milloinkaan vastata toisesta niissä asioissa —! Hänen tarvitsi
vain ajatella itseään —.

Hän olisi joka tapauksessa sinä päivänä iloinen, jolloin hän olisi
saanut Cecilian naimisiin ja turvattuun asemaan — hän tiesi sen nyt!

Illalla hänen istuessaan sairaan luona Bothild kysyi isästään — jotakin
pientä asiaa, jonka hän arveli Olavin mahdollisesti tietävän.

Olavin mieleen ei ollut milloinkaan johtunut jutella ystävästään
tämän tyttärelle. Hän huomasi nyt ihmeekseen Bothildin uskollisesti
muistaneen isäänsä näinä monina vuosina. Olav ilostui löydettyään täten
vihdoinkin aiheen, josta hän voisi puhella sairaan tytön kanssa. Nyt
muistui toinen nuoruusmuisto toisensa jälkeen mieleen — myöskin niiltä
ajoilta, jolloin hän oli Tanskassa enonsa luona. Ja hän muisti aika
paljon kertoa Bothildille Asger Maununpojasta ja heidän yhteisistä
sukulaisistaan.

»Miten läheisiä sukulaisia me oikeastaan olemme Eirikin kanssa — ja
Cecilian?» Bothild kysäisi kerran.

Olav selitti sukulaisuuden. Se oli melko kaukaista. Eirikin kanssa
Bothild ei ollut oikeastaan ensinkään sukua, hän ajatteli itsekseen.

Varmaankaan hän ei alkaisi kysellä saadakseen selkoa, oliko
sukulaisuutta luvattomia teitä — olihan hän jo sopeutunut kuoleman
ajatukseen.

Hän ei milloinkaan enää tullut puhuneeksi sellaista, mitä hän oli
sinä yönä puhunut, jolloin hän ensi kerran huomasi, ettei lapsiraukka
halunnut kuolla. — Jumalan valtakunnasta ja Kristuksen rakkaudesta
ja niistä teistä, joita hän oli kerran kulkenut, mutta jotka hän oli
laskenut ruohottumaan.

Kymmenen yötä ennen joulua Bothild Asgerintytär kuoli kasvatussisarensa
syliin.

       *       *       *       *       *

Herra Ragnvald Torvaldinpoika oli tänä talvena talossaan lähellä
Konungahellaa. Hän hämmästyi Eirik Olavinpojan palatessa takaisin,
sillä hän oli luullut nuorukaisen eronneen tällä kertaa toden teolla.
Mutta hän otti hänet hyvin vastaan — hän oli tottunut Eirikin
huikentelevaisuuteen ja kuljeskelunhaluun, mutta mies oli urhoollinen,
uskollinen ja pystyvä palveluksessa ollessaan, ja Ragnvald-herra piti
hänestä.

Ja niin Eirik sai vanhan paikkansa Ragnvald-herran linnan tuvassa. Ja
hän kulki entisten tovereittensa parissa kuin vuoren lumoissa ollut.
Hän ei tänä talvena leikkinyt eikä laulellut.

Mitä enemmän hän yritti irtautua omista ajatuksistaan, sitä hullummin
kävi — hän oli kuin kala verkossa, mitä enemmän hän pyristeli irti,
sitä lujemmin hän sotkeutui kiinni.

Jos hän yritti ajatella ensimmäisiä, huolettomia aikoja kodissaan
Jørundin ja Cecilian kanssa ja iloja ja kesäkiireitä rakkaassa
kotitalossa, sitä kipeämmin tuska puristi: hän oli ainiaaksi murskannut
sen kaiken. Bothildin surunpainama olemus nousi esiin — arka
lapsirukka, jota hän oli häväissyt ja pettänyt ja ajanut takaa kuin
metsän sutta vaikkakin hän rakasti häntä — Bothild oli ensimmäinen
ainoa, jota hän oli rakastanut.

Nyt hän ei itsekään käsittänyt, miten hän oli voinut olla Bothildia
kohtaan sellainen. Eihän hän muuten sellainen ollut —. Mutta hänellä
oli epäselvä ajatus, että kodin joka nurkasta häntä vastaan hohti
joitakin vanhoja pahoja voimia hänen kesällä Hestvikeniin palatessaan
— vanhoista rakennuksista ja vedestä ja maasta ja Livin majasta —
kuten musta vesi pursuaa suomaalla kulkijan jalanjäljistä. Ja kuten
usva nousee hiljaisesta, mätänevästä suosta, oli se tehnyt hänet
kuumesairaaksi ja päästään pyörälle —.

Mutta nyt se oli lopussa — Hestvikeniin hän ei voisi enää milloinkaan
mennä. Hän oli nyt kotoaan pannaan pantu, suojaton mies. Sillä nyt
olivat siitä varmaankin saaneet jo kaikki tietää. Ja ajatus tavata
tämän jälkeen isä, joutua hänelle tilintekoon — se peloitti Eirikiä
enemmän kuin tuomiopäivä.

Turhaa, turhaa oli Bothildin rakkaus häneen. Nyt hän tiesi Bothildin
pitävän hänestä, ja Bothild oli näinä monina vuosina, hänen
kuljeskellessaan maailmalla, odotellut häntä. Hän oli nähnyt hänen
aran, uskollisen, odottavan rakkautensa nöyrissä katseissa, avuttomassa
nöyryydessä heidän yhdessä ollessaan. Ja nyt hän oli kadottanut kaiken
—.

Hän yritti joskus rohkaista mieltään. Ensiksikin hän ei ollut häväissyt
ja pettänyt rakasta ystäväänsä. Hän ei ollut tehnyt hänelle mitään
pahaa milloinkaan — ja ajatukset lienevät sentään tullivapaat tässä
maailmassa. Hän oli käyttäytynyt epäkohteliaasti ja raa’asti jonkin
kerran — olihan sekin pahasti, mutta sen pahempaa se ei sentään ollut.

Mutta ei auttanut, vaikka hän sanoikin niin itselleen. Sitä iltaa
naistentuvan eteisessä, pelkoa sinä yönä metsässä — siitä ei päässyt
yli eikä ympäri. Hän ei päässyt irti tunteesta, että siellä olikin
tapahtunut enemmän kuin oikeastaan hänen tietämänsä mukaan oli
tapahtunut. Ja tuntui kuin olisi vajonnut kauhujen kuiluun.

Ja silloin tuli houkutus irtautua tästä kaikesta. Asettaa miekan kahva
kiveä vastaan ja kääntää sen kärki sydäntään kohden — silloin kylmä
rauta voisi viilentää rinnan polttavan tuskan. Tämä tuska ahdisti häntä
joulun alla, hänellä ei ollut rauhaa yöllä enemmän kuin päivälläkään —
olisi helpotus päättää päivänsä.

       *       *       *       *       *

Mutta uudenvuoden maissa hän eräänä aamuna heräsi, ja hänen mielensä
oli niinkuin sumu olisi hälvennyt. Hänestä oli yhtäkkiä tuntunut
käsittämättömältä, miten hän oli voinut niin ajatellakaan:

Bothild, hänen suloinen vaimo-parkansa — pitääkö hänen odottaa turhaan!
Tietysti hän odotti Eirikiä palaavaksi luokseen. Hän oli ollut
Bothildia kohtaan julma ja paha — mutta ei ollut loukannut häntä.
Jumalan kiitos! Ja heidän erotessaan — hehän olivat eronneet ystävinä,
hän oli luvannut palata hänen luokseen —.

Isä — nyt Eirikistä tuntui, ettei hänen tarvinnut isää niin kauheasti
pelätä! Olihan hän täysi mies — jos isä raivoaisi, niin raivotkoon!
Sitäpaitsi — miten Bothild sentään olisikaan voinut kertoa isälle —
eihän heidän välillään ollut tapahtunut mitään sellaista, josta hän
olisi voinut kasvatusisälleen valittaa —. Jos hän olikin siepannut
hänet vähän lujemmin pari kertaa, suudellut häntä — siitä ei
kenellekään neidolle tullut vahinkoa!

Cecilia oli sanonut isän pitävän huolta Bothildin joutumisesta hyviin
naimisiin — isä piti Bothildista kuin omasta lapsestaan. Ja ellei hän
olisikaan isän mielestä kyllin rikas miniäksi — hän kyllä saisi isän
toisiin ajatuksiin!

Ulkona oli säteilevä talvipäivä, lumi hohti auringossa ja taivas oli
niin sininen kuin keväällä. Eirik kuljeskeli hyräillen ja silloin
tällöin ääneen laulaen. Ja illalla, saattaessaan isäntäänsä vuoteeseen,
hän pyysi toimestaan eroa Ragnvald-herran kysymykseen, mitä tämä nyt
sitten merkitsi, Eirik vastasi saaneensa kutsun tulla kotiin häitä
viettämään.

Ragnvald-herra oli vähän juovuksissa ja hyvällä tuulella; hän kyseli ja
laski leikkiä, ja silloin Eirik kertoi:

Se oli hänen kasvatussiskonsa — sen Asger Maununpojan tytär, joka
oli saanut Knuthild Holgeirintyttären kanssa Eirikstadin — tunsihan
Ragnvald-herra hänet ja että hän tappoi Paal Galtin ja joutui silloin
henkipatoksi —. Niin, Olav Auduninpoika oli ottanut luokseen vanhan
emäkarhun ja pikkutytön — Olav ja Asger olivat olleet aseveikkoja — nyt
oli neito kasvanut, kaunis ja suloinen ja kaikille neidoille kelpaava
esikuva, mutta hänellähän ei ollut maata eikä rikkaita sukulaisia; ja
niin Olav ei halunnut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Sen vuoksi
Eirik oli palannut takaisin syksyllä Ragnvald-herran luo — hänen
mielestään isällä piti olla aikaa miettiä asiaa, sillä hän oli sanonut,
etteivät he näkisi häntä Hestvikenissä, ennenkuin isä antaisi hänelle
Bothildin. Ja Olav tiesi vanhastaan, ettei Eirik ollut se poika, joka
myöntyi —. Ja isähän alkoi jo olla iäkäs; hänelle kävi raskaaksi
hoitaa taloa ja tilojaan; hän tarvitsi poikaa nyt kotona. Niin, hän
oli lähettänyt sanan. Eirik sai tulla kotiin, Bothildin hän saisi
vaimokseen ja isä oli nyt sitä mieltä, että kaiken piti käydä mitä
pikimmin — niin että kihlajaiset ovat nyt heti ja häät heti paastoajan
päätyttyä. Niin, Eirik selitti, hän oli saanut sanan eilen kirkolla;
eräs maastrandilainen mies oli ollut munkkien luona ja hän oli jutellut
hänen kanssaan messun jälkeen. Hänen kotipuolensa miehiä oli aina
Maastrandissa sillin pyynnissä.

Sen vuoksi hän läksisi mielellään nyt heti, niin hän voisi seurata
sitä miestä Maastrandiin ja päästä sieltä kotiin venekyydillä
silli-aluksessa.

Ragnvald-herra toivotti hänelle onnea ja antoi hänelle
jäähyväislahjaksi sen hevosen, jolla Eirik oli ratsastanut,
satuloineen, valjaineen päivineen sekä punaisen vaipan mustine
silkkihilkkoineen.

Eirik ratsasti jo seuraavana päivänä pohjoista kohti; hän aikoi
Maastrandiin. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, ettei se, mitä hän
Ragnvald-herralle kertoi, ollutkaan totta; siellä oli usein kotipuolen
miehiä talvisin sillinpyytäjien joukossa, niin että hän luuli varmasti
tapaavansa jonkun, joka veisi hänet Foldeniin.

Kalastus oli täydessä käynnissä ja Eirik sitä paitsi halusi saada
hevosenkin mukaan alukseen, sillä hänen mieleensä oli johtunut ajatus
antaa se Bothildille morsiuslahjaksi. Ja niin kesti toista viikkoa,
ennenkuin hän sai kyydin — jotkut drafnilaiset miehet olivat olleet
Maastrandissa suoloja myymässä.

Rannikkoa pitkin purjehdittaessa heidät saavutti kova myrsky, ja
Saverniin saavuttua suolanmyyjäin oli jäätävä maihin odottamaan. Folden
oli täynnä pohjoisesta ajautuneita ajojäitä ja ne olivat jäätyneet
pitkiksi lautoiksi; vuonon poikki ei nyt päässyt veneellä eikä
hevosella.

Eirikin kärsimättömyys, oli matkalla kasvanut tunti tunnilta. Bothild,
Bothild askarteli hänen ajatuksissaan, hän ajatteli häntä, joka kulki
kotona Hestvikenissä odotellen. Sillä hän ei voinut kenellekään
valittaa suruaan —. Tai he istuivat yhdessä naistentuvassa, hän ja
Cecilia, kehräsivät ja ompelivat ja juttelivat hänestä. Hän näki
edessään hänen kasvonsa ja hänen silmänsä hänen astuessaan tupaan — kun
koko talossa huudettiin Eirikin palanneen kotiin. Ja ajatellessaan,
että hän saisi pitää häntä sylissään päästyään ensikerran kahdenkesken,
värisi hänen joka veripisaransa riemuisasta odotuksesta — pahoja
ajatuksiaan hän muisteli vain kuin lumousta, josta oli vapautunut.
Nyt Bothildkin pääsisi surustaan ja sairaudestaan ja he eläisivät
onnellisina koko ikänsä. Hän ei epäillyt ensinkään, ettei isäkin
myöntyisi, kunhan hän oli aikansa murjotellut ja marissut. Mutta kun
näki, ettei poika peräytyisi —!

— Sitten Eirik Olavinpoika satuloi hevosensa ja läksi maata myöten
Foldenin länsipuolta pohjoista kohti. Ihmiset olivat Tunsbergissa
samaa mieltä — Hestvikeniin oli jäitse mahdotonta päästä. Silloin
hän ratsasti eteenpäin. Hänen täytyi päästä Skogheimin lääniin;
Oslovuonon sisäosa oli kovassa jäässä. Eirikillä ei ollut aikaa käydä
kaupungissakaan; hän käänsi hevosensa etelää kohti.

Hän ratsasti kirkonkylän lävitse eräänä iltapäivänä.

Hän tapasi siellä Ragnvald Joninpojan rekikuorman kanssa; he
pysähtyivät tervehtimään. Eirik kysyi, oliko Ragnvald ollut äskettäin
Hestvikenissä?

»En hautajaisten jälkeen», Ragnvald vastasi.

Kun Eirik ei virkkanut mitään, tuntui Ragnvaldista, että hänen oli
katkaistava hiljaisuus:

»Sinun isäsi ja Cecilian kanssa en sen koommin ole ollut puheissa —
minä en ole nähnyt heitä muuta kuin kirkossa. Se oli heille kovaa —
vaikkakaan se ei ollut odottamatonta, mutta hän oli niin nuori ja hyvä,
Jumala sielua armahtakoon! — Olav ei olisi voinut pitää kauniimpia
hautajaisia, vaikka olisi ollut hänen oma lapsensa — ja hän puhui
kauniisti, nimittäin Olav, pitäessään ruumiin talosta-kantopuheen —»

»Minä en tiennyt sisareni kuolleen —»

Eirik tuijotti tyhjään ilmaan. Ragnvald tuli neuvottomaksi, sillä hän
huomasi toisen saaneen suuren surun. Sitten hän nykäisi ohjaksia,
hoputti hevostaan.

»Ei, minun on riennettävä kotiin ennen pimeän tuloa ‒. Hyvästi, Eirik —
me tapaamme kyllä, jos sinä jäät joksikin aikaa kotiin —»

— Eirik ratsasti sinne, minne Rundmyrin lumiset, pienet majat näkyivät
kaukaa valkoisen hangen takaa. Hänen masentuneeseen mieleensä tulvahti
vastenmielisyys ja kouristava pelko.

Ainainen vuonosta nouseva usvapilvi sakeni lännessä olevan
pilvikerroksen eteen; aurinko oli painunut sen taakse. Lunta oli vain
sen verran, ettei se peittänyt sen alta törröttäviä kiviä ja juuria
leppien alla kulkevalla tiellä; tummat, kesäisten angervojen latvukset
ja keltainen, kuihtunut ruoho reunusti jäätyneen joen varrella kulkevaa
tietä.

Metsässä oli nyt valoisaa, autiota ja avointa. Mutta jossakin tämän
tien varrella se oli tapahtunut — ja Eirik muisti selvästi sen syysyön
kostean, tympeän pimeyden, ikäänkuin he olisivat olleet kietoutuneina
pahuuden valtaan.

Hämärsi jo hänen ratsastaessaan kotipihaan. Olav itse oli ulkona. Hän
astui vierasta vastaan; huomattuaan poikansa hän tervehti ihmetellen,
mutta ystävällisesti:

»Sinäkö tulet —?»

Isän ryhdikäs, vaikkei varsin pitkä vartalo näytti lammasnahkatakissa
leveältä; hän oli avopäin. Eirik erotti siinä hämärissä hänen tukkansa
ja kasvonsa, kaikki harmaana, kasvojen puhtaat piirteet, toinen poski
sisään painuneena ja murskautuneena. Eirik ei käsittänyt, helpottiko
vai raskauttiko hänen tuskaansa toisen näkeminen. Hänessä heräsi toivon
kipinä, että isä voisi häntä auttaa, mutta hän piteli siitä kiinni,
kuten pidetään ajokoiraa hihnassa: hän oli niin monta kertaa turhaan
odottanut Olavilta apua.

Sitten vanha Tore tuli, tervehti häntä ja otti hänen hevosensa. Olav
pyysi poikaansa sisään.




VI.


Olav ja Eirik tulivat keskenään toimeen talven aikana hädin tuskin.

Eirikillä ei ollut lepoa eikä rauhaa. Hän ei jaksanut olla
Hestvikenissä — hän oli unohtanut, minkälainen isä oli arkioloissaan
— äänetön, katse kaukana; kun hänelle joku puhui, tuntui usein siltä
kuin hänelle pitäisi huutaa maitten ja merien taakse. Ja sitten saattoi
tapahtua, että Eirik huomasi isän tuijottavan häneen — eikä Eirik
milloinkaan tiennyt, katsoiko isä häneen vai istuiko hän vain siten
tietämättään tuijottaen. Eirik ei jaksanut kestää sitä —. Ja siskokin
kulki niin ääneti ja vieraana —.

Niin Eirik läksi kylään ja palatessaan hän oli kohmelossa. Olav
tiesi, ettei niistä miehistä, joiden kanssa nuorukainen seurusteli,
ollut muuhun kuin juopotteluun ja hurjasteluun, muullakin lailla he
olivat siveettömiä. Useimmat olivat suurten talojen nuorimpia poikia,
jotka eivät viitsineet tehdä sellaisia töitä, jotka heidän mielestään
kuuluivat palvelijoille. Mutta Olav ei virkkanut Eirikille mitään siitä
seurasta, jota hän haki — hän puhui vaikenemalla.

Ragnvald Joninpojasta, nimismiehen veljestä, oli tullut Eirikin paras
ystävä. Alusta alkaen hän, Eirik, oli liittynyt Ragnvaldiin, sillä hän
toivoi tai odotti Ragnvaldin sanovan jotakin — koska hän hänen suustaan
oli ensiksi kuullut Bothildin kuolemasta. Vaikkei Ragnvald ollutkaan
hänen sisariaan sen enemmän tuntenut, oli hän sentään nähnyt heitä
useammin kuin monet muut paikkakunnan nuoret.

Tuskan yhä vain nakerrellessa Eirikin mieltä heräsi hänessä
sairaalloinen halu kysäistä toiselta: oliko Bothildista ollut koskaan
mitään juoruja liikkeellä —. Hän oli vähitellen vaipunut niin syvälle
surkeuteensa, että hän itse uskoi jaksavansa paremmin elää, jos hän
saisi kuulla Bothildilla olleen sellaisen maineen, että hän olisi ollut
kevytmielinen tai hyväilynkipeä —. Sillä hän ei jaksaisi elää, jos hän
olisi vuodattanut viatonta verta —.

Mutta kukaan ei koskaan maininnut mitään Bothild Asgerintyttärestä.
Vihdoin hän nielaisi häpeän tunteen eräänä yönä, jolloin hänen oli
Galabyssä nukuttava Ragnvaldin kanssa samassa vuoteessa. Silloin Eirik
kysyi ystävältään:

»Mitä sinä tarkoitit sanoillasi viime syksynä meillä käydessäsi?
Bothildista?»

»En minä muista mitään sanoneeni —»

»Sanoit sinä. Sinä puhuit hänestä niin halveksien —»

»Oletko sinä järjiltäsi — olenko minä puhunut halveksien sinun
siskostasi?»

»Hän oli vain minun kasvatussisareni —. Sinä puhuit sillä lailla,
että minä tulin ajatelleeksi, ettei Bothild ehkä ollutkaan niin
viaton, vaan että hänestä ihmiset arvelivat, että mies voi saada hänet
viekoitelluksi —»

»Sen miehen, joka aikoi viekoitella Olavintyttäriä, täytyisi muuttua
linnuksi, kuten ritarin laulussa — heitähän vartioidaan niin hyvin!
Kyllä sinä minun mielestäni olet järjiltäsi, Eirik!

»Ehkäpä minä sanoin jonkin leikkisanan — nyt sinun siitä puhuessasi minä
luulenkin muistavani. — Totta puhuakseni minä pidin Bothildista niin
paljon, että sain Reidulfin lähtemään kysymään häntä Olavilta kerran —.
Mutta hän sai silloin sellaisen vastauksen, että me arvelimme Olavin
varanneen sinulle morsiamen.» Ragnvald naurahti: »— Ellei hän ajatellut
häntä itselleen, vaikka hän onkin niin vanha.»

       *       *       *       *       *

Jokin päivä myöhemmin, Olavin ja Eirikin istuessa yksin tuvassa, Eirik
kysyi äkkiä:

»Isä — onko totta mitä ihmiset kylällä puhuvat — että sinä olisit
mennyt Bothildin kanssa naimisiin?»

Olav nosti nopeasti katseensa siitä nahkaköydestä, jota hän punoi. Hän
_katsoi_ vain poikaan, sitten hän jälleen työhönsä mitään vastaamatta.

Eirik alkoi taas, melkein rukoillen:

»Minä olen kuullut sitä ihan varmana —»

»Mitähän _sinä_ mahtaisit kuulla», virkkoi Olav »joka olisi niin
yksinkertaista, ettet sinä uskoisi!»

Eirik kuiskasi:

»Sinä — taikka minä. Ihmiset arvelivat sinun puhuneen hänestä sillä
lailla, että siitä tuli ajatelleeksi tarkoittavan hänestä kerran
Hestvikenin emäntää.»

Olav nosti taas katseensa. Hän ei virkkanut nytkään mitään, mutta Eirik
näki vanhuksen runnelluilla kasvoilla värähdyksen — hämmästystäkö vai
tuskaa, vaiko molempia?

»Ehkä», Olav virkkoi hiljaa, »— minä olin ajatellut jotakin siihen
suuntaan. Että siitä tulisi tälle talolle hyötyä minun jälkeeni — että
sinä saisit sellaisen vaimon, jonka minä tiedän kyvykkääksi ja joka ei
ole laiska, kun sinä kerran tässä isännöit —».

»Kunpa me olisimme sen tienneet!» Eirik löi kätensä yhteen, puristeli
niitä. »Kunpa me olisimme sen tienneet! Mutta me ajattelimme kumpikin,
ettet sinä tahtonut siitä kuullakaan — kun hän oli köyhä, orpo lapsi,
eikä omistanut maata jalankaan vertaa — sitä oli turha ajatella —»

Olav nojasi eteenpäin, laski kyynärpäät polvilleen ja jätti kätensä
riipuksiin.

»Tekö puhuitte jo siitä?» hän kysyi hiljaa ylös katsomatta.

»Me puhuimme siitä sinä viimeisenä iltana, jolloin me palasimme
Rundmyristä.»

»Vai niin, vai niin», Olav virkkoi vihdoin huoaten. »Mutta hän oli
ennenkin jo sairas. Niin että Jumala yksin tietää, miten se olisi
käynyt päinsä.»

He istuivat vähän aikaa ääneti.

»Eikä ole naiselle helppoa», Olav sanoi hiljaa ja ajatellen, »jos hän
on terveydeltään heikko — hoitaa tällaista suurta taloa kuin tämä on,
jakaa miehensä kanssa kaikki huolet ja työt, kantaa ja synnyttää lapsen
toisensa jälkeen kenties, vaikka olisi väsynyt ja sairaskin. Minä
huomasin sen äidistäsi, Eirik — hänellä ei ollut täällä helpot päivät —»

Eirik nousi ja seisoi isän edessä:

»Voi olla niin, isä. Mutta nyt minulla ei ole enää halua puuhailla
ja omistaa tämän maailman hyvyyksiä. Ja siksi minä aionkin nyt mennä
luostariin.»

Olav nosti päätään — tuijotti hämmästyneenä nuorukaiseen.

Eirik virkkoi:

»Minä ymmärrän, isä — se tuottaa sinulle suuren surun. Sinulla on vain
yksi poika, joka voi sinut periä — ja hänestä tulee munkki. Mutta sinä
et saa asettua tätä vastaan!»

»Asettua vastaan —. Mutta se tulee niin odottamatta.»

Samassa Eirik huomasi, että se tuli hänellekin odottamatta. Hän ei
ollut sitä ajatellut, ennenkuin sanoi. Mutta Jumala lieneekin asettanut
sanat hänen suuhunsa.

»Juhlien jälkeen minä ajattelin mennä kaupunkiin, puhumaan gardiaanin
kanssa.»

»Siksikö sinä aiot — kerjäläismunkiksi?»

Eirik nyökäytti.

»Tietävätkö siitä muut — odotetaanko sinua luostariin?»

Eirik pudisti päätään.

»Silloin sinun täytyy suoda minulle aikaa — ajatella asiaa», Olav
virkkoi.

Eirik nyökäytti. Sitten he eivät enää puhuneet mitään, ja vähän ajan
kuluttua Cecilia tuli palvelijattarien kanssa sisään.

       *       *       *       *       *

Olav oli tuskin ennättänyt mennä kamariinsa, kun Eirik heittäytyi
ristiinnaulitun kuvan eteen. — Hän oli kuin eksyksissä soita ja maita
rämpinyt mies, joka yhtäkkiä joutuu lujalle maalle — ja hän rukoili
kuten eksynyt rientää kylää kohti. Se oli hänestä aivan kuin merkki —
sillä hän ei ollut vielä milloinkaan edes ajatellut luostariin menoa —
ja mitä kauemmin hän rukoili, sitä selvemmin hän oli näkevillään tien
edessään ja sitä kirkkaammaksi se hänelle valkeni.

Hän ei ajatellut nytkään sanojen merkitystä, ei sen enempää kuin
ennenkään lukiessaan aamuin, illoin ja mennessään kirkkoon. Mutta
ne kohottivat hänen mieltään kuin virta, ja hän purjehti sillä yhä
eteenpäin uusia maita kohti —

Hän ei ollut oppinut paljoa kristinuskosta, eikä hän oppimastaankaan
paljon muistanut nyt enää. Mutta koettaessaan muistutella mieleensä
entisiä tietojaan — Meidän Herramme elämästä ja kuolemasta, Marian
tarun, paikkoja profeetoista ja Daavidin psalmeista, messu-rukoukset —
tuntui hänestä kuin hän vaeltaisi ihanassa salissa, jossa oli suuria,
kauniisti veistoksilla koristettuja arkkuja ja kirstuja joka nurkassa.
Hän oli itse nuori perillinen, joka seisoo siellä ensimmäistä kertaa
avaimet käsissään. Kärsimättömän innon vallassa hän tuskin malttoi
odottaa sitä hetkeä, jolloin hän saisi avata ja omistaa ja käsitellä
kaikkea uskon salaisuuksiin kätkettyä.

Ehkäpä hänestä tulisi pappi — hän ei ollut sen huono-oppisempi
kuin muutkaan miehet, niin että hänen pitäisi kyllä pystyä. Eirik
oli näkevinään näyssä miehen seisomassa alttarilla, liina- ja
kultakangaspuvussa, hän kohotti kätensä vastaanottaakseen Taivaan
valtakunnan syvimmän mysteerion, yhtyneenä käsittämättömällä tavalla
Kristukseen messun ihmeessä. — Oli kuin Herran enkeli olisi tarttunut
häntä tukkaan, nostanut hänet ylös ja pois hänen tavallisesta
maailmastaan, asettanut hänet sinne — kuten hän muisteli juutalaiselle
viisaalle käyneen: hän meni puuroastioineen viemään ruokaa
heinäväelleen, silloin Herran enkeli tuli, tarttui hänen tukkaansa ja
vei hänet Babyloniin —.

Konungahellan veljekset ihmettelisivät kuullessaan Eirik Olavinpojan
liittyneen heidän järjestöönsä — eivät he enemmän kuin hänkään olleet
koskaan uneksineet, että hänestä tulisi kerran paljasjalkamunkki!
Nyt hän huomasi, että sekin annettiin hänelle ilman, että hänen
tarvitsi sitä ajatella tai valita — hän menisi minoriittien luo.
Ja hän oli siinäkin asiassa tyytyväinen Jumalan valintaan. Hän
oli aina ripittäytynyt minoriiteille, sekä Oslossa ollessaan että
Konungahellassa — ihmiset sanoivat heidän rukoilevan paljon enemmän
rippilastensa puolesta kuin maallikkopapit. Hänellä oli harvoin ollut
tilaisuus ripittäytyä muuta kuin kerran vuodessa, ennen pääsiäistä —
hän oli huonosti hoitanut sieluaan, hän huomasi sen nyt. Mutta hän
oli aina pitänyt näistä veljistä ja hän iloitsi ajatellessaan heidän
iloaan, kun hän meni pyrkimään heidän joukkoonsa.

       *       *       *       *       *

Olav makasi valveilla. Ja koettaessaan selvitellä sitä ajatusten
vyyhteä, jonka pojan sanat olivat saaneet aikaan, hän kuuli hätäisesti
kuiskattuja rukouksia Pater, Ave, Laudate Dominum —. Nuori ääni nousi
ja laski, sanat virtasivat nopeammin ja hitaammin, aina sen mukaan n
Eirikin mieli aaltoili.

Poika oli rukoilemaan mennessään sytyttänyt kynttilän. Se oli
sellaisessa paikassa, ettei Olav nähnyt sitä maatessaan, mutta oviaukon
edessä oli huoneessa lämmin kullan hohto.

Olavin sydän oli kuin kokoon käpristynyt, vaikkakin hän vakuutti
itselleen olevan suuren onnen, kun Eirik niin aivan odottamatta ja
itsestään oli keksinyt luostari-kutsumuksensa. Se oli onni pojalle
itselleen ja se oli onni Cecilialle. Eikä hänen tarvinnut kärsiä
ajatuksesta vetäneensä aviottoman perillisen sukuun.

— Hän oli tehnyt suuren vääryyden ottaessaan toisen miehen pojan
omakseen, — ellei hän olisi sitä tehnyt, vaan jättänyt pojan sinne,
minne äiti oli kätkenyt hänet pois ihmisten ilmoilta — silloin pojalla
ei olisi ollut sen kummempaa tulevaisuutta kuin muillakaan köyhän
miehen lapsilla. Sekin olisi ollut väärin — väärin äidin puolelta. Nyt
hänestä tuli Jumalan palvelija —. ja hän sai mennä luostariin rikkain
myötäjäisin — jos hän haluaisi lahjoittaa sinne koko äidinperintönsä,
niin Olav ei sitä vastustaisi. Se synti ainakin jäisi tekemättä. Ja
niin tulisi tämän Ingunnin murheenlapsen elämä Jumalan kunniaksi ja
monelle siunaukseksi — sillä tällaisina aikoina, jolloin niin monet
ihmiset tuntuvat välinpitämättömiltä, rakkaudettomilta ja Jumalaa
vastustavilta, oli kaunista ja opettavaa nähdä Eirikin asemassa olevan
nuoren miehen uhraavan kaikki Taivaan valtakunnan rikkauksien vuoksi.
Ja nyt hän auttaisi äitiäänkin, kenties — Ehkäpä häntäkin —.

Ja sittenkin isän sydän oli raskas.

Hän ei saanut mielestään sitä, mitä Eirik oli sanonut itsestään ja
Bothildista. Se olisi ollut järjetön avioliitto — Olav ei ollut varma,
olisiko hän suostunut siihen. Mutta hänen täytyi ajatella molempien
nuorten surua — ja kaikkia niitä öitä, jolloin hän oli valvonut
kasvatustyttärensä vieressä. Oliko lapsi maannut siinä kantaen
sellaista murhetta —. Hän oli toivomaisillaan, että he olisivat
puhuneet hänelle. Vaikka sairaus olikin saanut hänessä niin suuren
vallan — Ingunnin onnettomuus olisi vaan uusiintunut. Ja Eirik oli
saanut paremman osan. Oli parempi, kun kävi niinkuin kävi —.

Mutta, mutta, mutta —. Ja miten monta kertaa hän oli ajatellutkaan,
että ellei Eirik palaisikaan enää Hestvikeniin, olisi se kaikkein
parasta —. Niin usein kun pojan olemus olikin häntä ärsyttänyt, miten
monta tuhatta kertaa hän olikaan tuntenut vihaa, halveksimista,
neuvottomuutta tätä vierasta lintua kohtaan, joka oli joutunut
hänen pesäänsä — aina siihen oli sekaantunut paljon muutakin hänen
suojatessaan sen onnettomuuden hedelmää, joka oli hävittänyt hänen sekä
Ingunnin elämän. Hän oli pitänyt Eirikistä huolta lapsuudesta asti, oli
huolehtinut hänestä hänen kasvaessaan mieheksi. Ja kun hänen nyt piti
erota Eirikistä, tuntui siltä kuin nuorukainen olisi ollut hänen oma
poikansa.

       *       *       *       *       *

Ääni toisessa huoneessa oli vaiennut — mutta kynttilä paloi yhä — ja
nyt hän kuuli tuon tuostakin kuorsausta. Olav nousi ja katsoi tupaan.
Eirik oli yhä polvillaan vaipuneena arkulle pää käsivarsien välissä.
Palava kynttilä oli aivan hänen kyynärpäänsä vieressä. Se olisi
helposti voinut kaatua lattiaoljille.

Isä tarttui Eirikiin, ravisti hänet hereille niin varovasti kuin
suinkin. Puoliunissaan, silmät unen samentamina Eirik riisuutui — hän
ei äännähtänytkään — hän laskeutui puoliunissaan vuoteeseen ja nukkui
heti. Hän oli ollut kuin lapsi, tehnyt nöyrästi totellen unenpöpperössä
kaiken, mitä isä oli käskenyt.

Olav puhalsi kynttilän sammuksiin, puristi sydämen märkien hyppystensä
välissä ja hiipi hiljaa kamariin. Pimeässä valveilla maaten hän jälleen
yritti puhua järkeä ymmärtämättömälle sydämelleen.




VII.


Eräänä iltana myöhemmin, jolloin Eirik oli rukouksessa — nyt hänestä
tuntui kuin hän olisi ollut sillä tavoin jo koko ikänsä, että kun
toiset talonväestä olivat lähteneet levolle, hän joka ilta antautui
tuntikausiksi rukoilemaan — hänet herätti kova kuiskaus:

»Eirik —!»

Hän kääntyi. Kamarin ja eteisen päällä olevan huoneen portaitten
puolivälissä näkyi sisaren valoisa olento:

Eirik lopetti äkkiä rukouksensa »In domine —», teki ristinmerkin, aivan
kuin olisi vetänyt vaipan ympärilleen. Sitten hän hypähti ylös ja
riensi sinne:

»Pidänkö minä sinua valveilla, Cecilia —?»

»Pidät — minä pelkään että sinä nukut ja kynttilä jää palamaan. Sinä
olet tehnyt siten monena iltana — ja eilisiltana minun täytyi tulla
alas sammuttamaan, sillä isäkin nukkui.»

Neito hytisi vilusta ohuessa yöpuvussaan. Eirik seisoi hänen edessään
katsellen valoisaa olentoa: hänen mielestään tyttö muistutti enkeliä,
ja hän kumartui eteenpäin ja puhalsi hellästi paljaille, kylmästä
punaisille varpaille, jotka näkyivät pitkän, poimukkaan nutun alta
askelmalle käpristyneinä.

»Mene nyt ylös, Cecilia, ja käy levolle», hän sanoi iloisesti. Ja
häntä halutti kertoa siskolleen kaikesta siitä uudesta, mikä hänet nyt
täytti. »Minä tulen vähän sinun luoksesi.»

Eirik laskeutui tytön viereen nahkasten alle, kietoi kätensä pieluksen
ympärille ja alkoi innokkaasti:

»Nyt sinä saat kuulla jotakin uutta, joka sinua ihmetyttää, Cecilia —
minä aion mennä luostariin.»

»Niin, minä olen sen jo kuullut.»

Eirik vaikeni hetkisen ällistyneenä.

»Oletko sinä sen kuullut —! Onko isä sanonut sen sinulle?»

»Ei, Ragna sanoi.»

Ragna, karjakko —. No niin, hän oli tullut siitä hänellekin
maininneeksi. Eirikille selvisi, että hän oli maininnut siitä jo hyvin
monelle. Mutta Ragna oli ollut hänelle aina niin hyvä — ja sitten
hän sanoi hänelle, että kunhan hänestä tulee munkki, hän rukoilee
erikoisesti hänen vanhimman lapsensa, sairaan tytön, puolesta. Ragnan
kaikki kolme lasta oli viime kesänä tullut Eirikin kanssa hyviksi
ystäviksi.

»Niin —», Eirik virkkoi. »Etkö sinä, Cecilia, ole milloinkaan ajatellut
sellaista — etkö sinä ole milloinkaan ajatellut ruveta nunnaksi ja
palvella Neitsyt Mariaa?»

»En», Cecilia vastasi. Se oli kuin lukko olisi napsahtanut kiinni, ja
Eirik vaikeni.

»Et, et», Eirik virkkoi sitten lempeästi. »En minäkään ole itsestäni
tätä ajatusta keksinyt — Jumalan armo on sen minulle antanut.»

»Tämä on tullut sinulle aivan äkkiä», Cecilia kysyi arkaillen.

»Niin on», Eirik vastasi iloisena. »Aivan kuin oveen kolkutus keskellä
yötä ja kuin ääni olisi minulle huutanut ja käskenyt minua nousemaan ja
lähtemään. Minäkään en ollut koskaan ennen tullut sitä ajatelleeksi.
Niin että kyllä sinullekin, sisko, voi niin käydä.»

»— Minä en tiedä», Cecilia virkkoi hiljaa. »Minä en sitä usko —. Mutta
kyllä täällä nyt tulee hiljaista —» hän kuiskasi ja ääni tuntui samassa
niin surkean pieneltä ja heikolta. »Ensin minä menetin Bothildin — ja
nyt sinä lähdet luotamme —»

Eirik jäi hiljaa makaamaan siskon sanoista hämmästyneenä. Hän oli
melkein unohtanut heidän yhteisen kesänsä kaiken sitä seuranneen
vuoksi; hän oli Bothildinkin muistosta tuntunut näinä päivinä
etääntyneen pitkän matkan. Mutta nyt hän muisti maanneensa tässä
samassa paikassa ennen Cecilian vieressä. Kaikki yhtäkkiä puhkeavat
muistot valtasivat hänet rajattomalla murheella. Hän ei saanut
sanaakaan irti.

»Itketkö sinä?» hän kysyi vihdoin, kuu Ceciliakaan ei katkaissut
hiljaisuutta.

»En», sisar vastasi yhtä lyhyesti kuin ennenkin..

Niin, Bothild makasi nyt mullan alla, ja hänen jalkansa ovat
asetetut täältä kauas pois johtavalle tielle. Mutta Cecilia jäisi
tänne jäljelle, yksin, kuten lintu muiden lähtiessä maasta, yksin
raskasmielisen, vaiteliaan isän kanssa.

»Ettekö te ole kuulleet mitään tänä talvena Jørundista?» hän kysyi
äkkiä.

»Emme ole.» Hän kuuli äänestä siskon olevan kuohuksissa.

»_Sehän_ on merkillistä. Hän mainitsi minulle jotakin sellaista, että
hän pistäytyisi täällä tänä talvena.»

Cecilia hätkähti; hän kääntyi äkkiä seinään päin. Eirik huomasi tytön
vapisevan. Hän kohottausi kyynärpäänsä varaan, kumartui siskonsa
puoleen:

»Mikä sinulla on?» hän kysyi huolissaan.

»Ei minulla mitään ole», sisko kuiskasi tukahtuneella äänellä. »En minä
välitä, missä Jørund Kolbeininpoika on. Minä en hänestä välitä.»

Eirik virkkoi epävarmana:

»Minä en sitä ymmärrä. Sinä puhut niinkuin sinä hänelle vihoissasi.»

»Vihoissaniko?» Hän liikahti jälleen, kääntyi veljeensä päin. »Ehkäpä
minä olenkin. Sillä minä olen tottumaton siihen, että mies puhuu
minulle siten kuin Jørund puhui Ja minä vastasin hänelle niin että —
niin että —. Minä olen tottumaton sietämään halveksimista.»

»Sano minulle, mitä se on», Eirik pyysi hiljaa.

»Ei, minä en tiedä — ehkei sitä pidetä ihmisten kesken niin tärkeänä
nyt enää, ja että minä vain, tällainen kotikissa, kuvittelen
aatelisneitosen sanan olevan suuremman arvoisen. Mutta hän tuli
luokseni naisten tupaan iltaa ennen poislähtöään. Ja silloin hän sanoi
— niin hän sanoi tulevansa takaisin omaisineen kysymään minua. Sitten
hän kysyi, oliko se vastoin minun tahtoani. Minä vastasin siihen, ettei
ollut —. Hän kysyi myöskin, saisiko hän suudella minua», hän kuiskasi
tuskin kuuluvasti. »Siihenkään en vastannut kieltävästi. Jumala tietää,
että mieluimmin olisin ollut ilman suudelmaa. Jumala tietää, etten
hänestä pitänyt. Mutta hän puhui siihen suuntaan, niinkuin isä toivoisi
sitä — ja sinä. Ja minä en silloin halunnut asettua vastustamaan.
Minä pidin sillä kertaa Jørundista siksi paljon, että ajattelin häntä
useampia muita paremmaksi. — Koska se näkyy olevan niin, ettei minulla
ole omasta naimisiin menostani isän mielestä mitään sanomista. — Mutta
Jørund ei varmaankaan pidä sanaa ja suudelmaa sen suuremman arvoisena —»

Eirik kääntyi äkkiä sisarensa puoleen ja suuteli häntä suulle. Sitten
hän painui jälleen maata.

»Ehkei Jørund saanutkaan itse päättää», hän sanoi kuin anteeksi
pyytäen. »Ehkäpä hänen omaisensa olivat jo päättäneet hänelle toisen
avioliiton hänen tietämättään.»

»Hänen ei olisi sitten pitänyt siitä puhua», Cecilia vastasi
tyytymättömänä. »Ellei hän kerran tiennyt, oliko hänet myyty vaiko
ostettu.»

»Voi olla niin. Mutta — hän kyllä jutteli minulle tästä asiasta
niinkuin se olisi ollut hyvin lähellä hänen sydäntään — että saako
hän sinut, minä tarkoitan. Mutta sinähän tiedät, että hänen oli
matkustettava kotiin neuvottelemaan veljiensä kanssa —»

»Emmeköhän me sitten heidän mielestään ole muka kyllin hyviä
Jørundille?»

Eirik makasi neuvottomana. Sisarella oli harmiin syytä. Ja nyt hän
muistelikin sanoneensa Jørundille ja Jørund oli luvannut hänelle, ettei
hän virka asiasta mitään Cecilialle, ennenkuin palaa kosijana. Mutta
ymmärsihän hän Jørundin voineen helposti unohtaa lupauksensa, kun
Cecilia oli niin kaunis ja suloinen. Sitten hän tarttui siskon käteen,
painoi sen rinnalleen ja hyväili sitä; laskeutuessaan takaisin hän
palasi siihen, millä hän ensiksi oli koettanut ystäväänsä puolustaa:

»He ovat varmaankin järjestäneet hänelle toisen naimiskaupan hänen
itsensä tietämättä.»

Cecilia ei vastannut. Eirik makasi hänen kättään taputtaen — mutta
sitten hän huomasi tulevansa uniseksi. Cecilia jo varmaankin nukkui.
Eirik kumartui vielä kerran hänen ylitseen suudellen varovasti nuorta
siskoaan, sitten hän pujahti vuoteesta ja meni alas. Hän oli jo
portailla kuullessaan hennon, kylmän tytön äänen ylhäältä pimeästä:

»Et suinkaan sinä enää tänä iltana lue rukouksia?»

»En», Eirik vastasi lämpimästi, »minä menen nyt nukkumaan.»

»Sammutathan sinä sitten kynttilän?»

Eirik teki niin. — Hän makasi kiukutellen Jørundille, joka oli
osoittanut hänen siskoaan samoin kuin heitä kaikkia kohtaan niin vähän
kunnioitusta. Mutta samalla hän tunsi vastenmielisyyttä ajatellessaan
Cecilian joutuvan Jørundille. Tänä ainoana viikkona, jolloin hän koko
sydämellään oli elänyt toisissa ajatuksissa kuin ennen, oli hän alkanut
katsella monia asioita vallan toisin silmin. Hän ajatteli nyt koko
elämäänsä siitä asti, jolloin hän pakeni kotoaan, vastenmielisyydellä,
vieläpä surullakin. Hän katui syntejään, olihan se hyvä — mutta hän
toivoi sittenkin nyt aikoessaan vihkiä elämänsä Jumalalle, että se
olisi ollut vähemmän tahraantunut.

— Mutta Jørundilta, joka ei ollut saanut sellaista kutsua — häneltä
ei kukaan mies voisi vaatia, että hän olisi sen parempi kuin muutkaan
miehet. Ja huonompi Jørund ei ainakaan ollut. Mutta Cecilia — hän oli
niin hyvä.

       *       *       *       *       *

Olav ei ollut tarkoittanut sen enempää puhuessaan siihen suuntaan kuin
hän ei asettaisi minoriteettien veljeskuntaa erittäin korkealle. Hän
oli siihen kyllästynyt, hän, kuten niin moni muukin paikkakuntalainen
sira Hallbjørnin aikoina — sillä pappi kuljetti heitä luonaan myöhään
ja varhain. Harmaaveljekset olivat olleet riidassa tuomiokapitulin ja
Oslon pappien kanssa ties kuinka kauan, mutta eri asia on, olivatko
veljet suurimpia syyllisiä epäsopuun. Ja kulki rumia juoruja eräästä
minoriitistä ja Nesin Eldrid Bersentyttärestä — mutta Eldridistä oli
aina ollut liikkeellä rumia juttuja ihan siitä asti, jolloin hänen
isänsä antoi vastahakoisen neitosen vanhalle Harald Joninpojalle, eikä
sentään oltu milloinkaan saatu vakuutta huhuihin; hän oli hedelmätön
kuin vanha kengänantura. Hän oli sitäpaitsi autuaan sira Benediktin
veljenpojan tytär ja Arnentyttärien pikkuserkku, mutta sukulaiset
eivät puhuneet hänestä koskaan; hän oli joutunut kokonaan ulkopuolelle
kunniallisten ihmisten piiriä. Sen nuoren munkin, veli Gunnarin, joka
oli ollut liian paljon hänen luonaan Nesessä, he olivat lähettäneet
maasta pois, oppineeseen kouluun, sanottiin.

Veljeskunnan ainoa jäsen, jota Olav jonkin verran tunsi, oli
Rikardinpoikain veli, kuvantekijä Edvin, ja veli Stevne, jolla oli
tapana tulla kerran vuodessa Hestvikeniin paastoaikana — hän oli tehnyt
niin siitä asti, jolloin hän oli Ingunnin luona hänen kuolinhetkenään.
Olav ei pitänyt veli Stevnen ulkomuodosta: hän oli pieni ja
kyyryselkäinen ja kasvoiltaan myyrän näköinen, tuli ehdottomasti
odottaneeksi hänen liikuttavan pitkää, pehmeää nenäänsä. Mutta Olav ei
ollut milloinkaan nähnyt tai kuullut miehestä muuta kuin hyvää.

Ja koska Eirik itse tuntui niin varmasti haluavansa liittyä tähän
veljeskuntaan, oli isä aivan valmis antamaan hänet minoriiteiile
sopivat myötäjäiset mukanaan.

Olav ajatteli kyllä tässä yhteydessä Eirikin syntyperää. Mutta hän
ei ollut milloinkaan kuullut hylättävän aviottoman taholta tehtyä
erikoisvapaus-anomusta, jos mies muuten oli sopiva munkiksi tai
papiksi. Ja hän oli jo itse ottanut siksi paljon kuormaa kantaakseen,
että hän voisi ottaa vielä tämänkin — ja vaieta salaisuudestaan. Hänen
kuormansa oli syöpynyt jo luihin ja ytimiin asti — hänestä tuntui,
ettei hän jaksanut siitä enää luopua.

       *       *       *       *       *

Eirik piti isän muuttunutta käytöstä itseään kohtaan osana uudesta
onnestaan. Vaikkei Olav käyttäytynyt poikaansa kohtaan sen kummemmin
kuin ennenkään, tunsi Eirik aina sen lämmön, joka häntä kohtaan
virtaili ollessaan yhdessä vanhemman kanssa. Suurin osa siitä,
mitä Eirik näinä vuosina oli kuullut hurskasten miesten puheista
ja saarnoista, oli mennyt suurimmaksi osaksi toisesta korvasta
sisään, toisesta ulos. Mutta nyt kumpusi yhtä ja toista muistissa
pysynyttä sittenkin esille. »Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja
Hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämä muutkin teille annetaan —»
jotakin sellaista hän muisti kuulleensa Kristuksen sanoneen kerran
opetuslapsille Nyt Eirik sen muisti. Koko ikänsä oli hänellä omasta
mielestään ollut yksi asia, jota hän oli halunnut enemmän kuin mitään
muuta maailmassa — pakottaa isä kerran osoittamaan häntä kohtaan
rakkautta ja olemaan ylpeä hänestä Nyt kun hän aikoi luopua kaikesta
maailman hyvyydestä voittaakseen Taivasten valtakunnan, hän sai
jäähyväislahjaksi matkalleen sen, mitä hän lapsuudestaan asti oli
kerjännyt.

Eirikille tuotti vain enää huolta ajatus sisaresta. Hän vakuutti
itselleen, ettei kukaan muu kuin isä ja sisko olisi keksinytkään ottaa
Jørundin kosintaa niin raskaasti, katsoa sitä lupauksen rikkomiseksi
ja halveksimiseksi. Nykyjään ihmiset eivät ottaneet kaikkia irtonaisia
sanoja niin tarkkaan — hän ei itse ollut sitä milloinkaan tehnyt. Mutta
nyt hänestä tuntui isä olevan oikeassa — olisi paljon helpompi elää
maailmassa, jos ihmiset pitäisivät paremmin sanansa.

       *       *       *       *       *

Mutta eräänä päivänä Olavin ja Eirikin tervatessa rannalla venettä ja
Cecilian tuotua heille murkinaa veli sanot hänen mentyään:

»Hänelle tulee minun mentyäni tyhjää.»

»Ehkä.» Olav katsoi miettivänä mäkeä nousevan tytön jälkeen.

Eirik virkkoi:

»Minun ainoa suruni onkin, kun minun on lähdettävä, ennenkuin hänen
tulevaisuutensa on turvattu.»

»Sen huolen sinä voinet jättää minulle.» Olavin huulet vetäytyivät
siihen pieneen, vinoon hymyyn, joka hänellä oli ennen ollut usein
pojalle vastatessaan. »Mehän emme ole vuosikausiin huomanneet sinun
huolehtivan sisaresi hyvinvoinnista.»

»Ei, ei. — Mutta minunhan oli ensin nähtävä maailmassa ympärilleni
kuten muutkin miehet. Ja minä tiesin hänen olevan sinun hoteissasi
hyvässä turvassa.»

»Eikö se turva sitten enää olekaan kyllin hyvä?»

Eirik seisoi painaen sikliterää veneen kylkeen ja katsellen alas.

»Sinähän tiedät, isä, että alat vanheta, — niin —» Eirik vilkaisi isää
hämillään. Olavin ilme oli nyt kylmä ja epäystävällinen. Hän jatkoi
kuitenkin: »Minun siskoni ei ole niin iloinen ja vallaton kuin hänen
pitäisi olla — ikäänsä nähden.»

Olav ei voinut olla kysymättä, vaikkakin se oli hänestä vastenmielistä:

»Onko hän valittanut — sinulle?» hän kysyi epäillen.

Hän ajatteli Aslakia. Mutta Eirik vastasi:

»Minä luulen hänen ihmettelevän, miksei Jørundista ole mitään kuulunut.»

Olav tarttui lujasti työhönsä mitään virkkamatta.

»Etkö sinä ole kuullut heistä mitään?» Eirik kysäisi lopuksi.

Olav vastasi:

»_Tietääkö_ Cecilia sitten Jørundin aikeista —? Mikäli muistan, minä
pyysin sinua sanomaan ystävällesi vaativan, ettei hän hiiskahdakaan
asiasta mitään lapselle, ennenkuin se on pitemmällä. Minä pidän
epämiehekkäänä ja kunniattomana, jos hän on puhunut niin nuorelle
tytölle, ennenkuin hänen omaisensa ja minä olemme päättäneet asian.»

Olavin ääni oli niin halveksiva, että Eirikissä heräsi vanhaa
ratsutoveri-rakkautta Jørundia kohtaan.

»Hän ei tietysti ole mitään sanonut. Mutta jos kaksi nuorta on iskenyt
silmänsä toisiinsa, ei sitä voi peittää niin, ettei toinen tietäisi
mitään toisesta —»

Olav teki työtä ääneti.

»Jørund —!» hän sanoi niin tuimasti ja niin halveksivasti, ettei Eirik
uskaltanut isän vaietessa mitään kysyä.

— Siitä ei ole vuottakaan, kun Aslak sanoi samat sanat — sitä ei voi
peittää. Hän oli silloin pitänyt tytärtään silmällä, peläten hänen
surevan liiaksi Aslakia. Mutta siitä hän olisi hyvin voinut itseään
säästää. Olipa hyvä, ettei hän ollut sitä ottanut sen raskaammin, vaan
nyt jo oli Jørund — kyllähän hän tämänkin surun voittaisi. Ceciliahan
olikin melkein lapsi vielä —. Mutta Olav tunsi sentään jonkinlaista
pettymystä siitä, että hänen tyttärensä unohti niin helposti.

       *       *       *       *       *

Eirik aikoi purjehtia luostariin ennen pääsiäistä — hän ei nyt voinut
saada sielulleen rauhaa, ennenkuin hän oli päässyt munkki-elämään.

Olavin aikomus oli ollut seurata sinne poikaansa. Mutta hän sairastui.
Hän oli saanut Frysju-sillan taistelussa sisäisen vamman; hän ei ollut
silloin kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, mutta se muistutti
silloin tällöin olemassaolostaan verensyöksyin ja suurin verimaksoin.
Hänen täytyi tällä kertaa käydä vuoteeseen. Mutta Eirik ei voinut
odottaa. Hän lupasi lähettää isälle sanan hyvissä ajoin, kunhan
päätetään hänen vihkimispäivänsä.

Aamulla, lähtövalmiina, hän meni kamariin ottamaan isältään hyvästit.
Hän polvistui vuoteen viereen ja pyysi isältä siunausta.

Olav sanoi:

»Minä pyydän sinulta, Eirik, että sinä opettelet nyt officien
kuolleille ja luet sen joka viikko äitisi sielun ja isäsi puolesta.»

»Minä lupaan sen sinulle. Minä rukoilen niin paljon kuin voin sekä
äidin että sinun puolestasi.»

»Sinun on rukoiltava isäsi puolesta. Minun nimeäni sinä et saa mainita.»

Eirik, syvästi liikutettuna isän vaatimattomuudesta, suuteli hänen
kättään.

       *       *       *       *       *

Eirik Olavinpoika sai minoriteettien luona mitä sydämellisimmän
vastaanoton. Ja hän oli niin innokas, ettei hän voinut odottaa pyhien
ohi; hän alkoi heti kuunnella veljesten opetusta uudesta elämästä, hän
seurasi heitä kuoriin ja otti lauluun osaa mikäli osasi.

Mutta viikkoa jälkeen pääsiäisen hän meni gardianin luo ja sanoi, että
hänellä on ystävä, jolta hän haluaisi ottaa jäähyväiset, ennenkuin
jättää maailman. Ja hänen teki mielensä ratsastaa sinne heti, niin
että hän ennättäisi joka tapauksessa saada vihkimisen jo Pyhän Eirikin
päivänä, kuten oli ollut puhe.

Eirik oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että siskon mielenliikutus sinä
yönä, jolloin he olivat maanneet jutellen, johtui hänen rakkaudestaan
Jørundiin. Ja nyt hän ainakin aikoi koettaa, eikö hän voisi tehdä
rakkaalle siskolleen ennen luostariin menoaan palvelusta — ainakin hän
voisi tunnustella maaperää.

Hänet otettiin Gunnarsbyssä hyvin vastaan, mutta Jørund oli jonkin
verran pidättyväinen. Mutta kun Eirik sanoi menevänsä luostariin ja
tulleensa sanomaan ystävälleen hyvästit, tuntuivat sekä Jørund että
hänen veljensä hämmästyvän kovin.

Yöllä, kahta päivää ennen luostariin lähtöään, hän meni Jørundin kanssa
metsonsoitimelle. Heidän kulkiessaan metsän halki Jørund virkkoi
ystävälleen:

»Minun mielestäni sinun sentään pitäisi, Eirik, odottaa vähän ja
koetella itseäsi, ennenkuin sinä luovut Hestvikenistä ja kaikesta
maailman hyvästä.»

Hän kuuli äänestä Eirikin kulkevan itsekseen hymyillen pimeässä:

»Miten niin? Luuletko sinä sellaisen itsetutkistelun auttavan, kun minä
tiedän, ettei se ole minusta itsestäni lähtenyt. En minä saa antaa sen
kauan odottaa, joka minut on kutsunut.»

»Sinun on tästäkin luovuttava», Jørund virkkoi kuin leikillään, lyödä
napsauttaen Eirikin jousta. »Sinä olet aina ollut innokas metsämies,
Eirik.»

»Minä vaihdan sen korkeammalle kantavaan jouseen.»

»Niinhän se lienee. Etkö sinä sentään voisi odottaa, kunnes me olisimme
puhuneet isäsi kanssa siitä asiasta, jonka sinäkin tiedät; sanoisit
minun puolestani Olaville ja Cecilialle hyvän sanan.»

Tuskin Eirik sai pidätetyksi iloaan. Ja nyt Jørund sanoi koko talven
olleensa huolissaan ja ikävöineensä Ceciliaa. Mutta hän oli odottanut,
koska oli ollut puhetta Steinarin ja Brynhildin muuttamisesta
Norderheimiin ja silloin hän kyllä piti parhaana odottaa, Cecilia
säästyisi joutumasta asumaan Brynhildin kanssa, joka oli oikea
noita-akka. Mutta nyt se asia oli selvä.

Eirik pysyi kuitenkin päätöksessään ja läksi gardianin kanssa sovittuna
aikana. Hän antoi Jørundille soljen vietäväksi Cecilialle merkiksi.




VIII.


Olav oli hädin tuskin toipunut niin paljon sairaudestaan, että hän oli
juuri päässyt vuoteesta Gunnarsbyn veljesten ratsastaessa taloon.

Olav otti heidät hyvin vastaan. Hän luuli, etteivät vieraat huomaisi
hänen olevan sairaan, eikä suvaitsevan ruokaa — ja hän tuntui olevan
sairas sieluaan myöten: hän ei tahtonut jaksaa päästä selvyyteen, mitä
hänen olisi vastattava, kun vieraat esittävät asiansa.

Kiukuissaan Jørund Rypalle, joka ensin oli houkutellut häneltä
puolinaisen lupauksen ja sitten antanut vierähtää kolme
neljännesvuotta, ennenkuin antoi kuulua mitään itsestään, Olav
oli ajatellut — ei, hän ei pitänyt miehestä, hän ei luota häneen
nimeksikään; Cecilia saisi vähintään kymmenen Jørundia parempaa miestä.
Mutta nyt olivat rypungilaiset tulleet, eikä hän voinut kieltää,
etteivät he olleet kohteliaita ja käytökseltään kuin suuret herrat.
Aake, vanhin, oli naimisissa Lucia Torentyttären kanssa Leikvinistä
ja Steinar Lautinin Höfin Brynhild Bergintyttären kanssa — niin ettei
hänen ollut helppo keksiä syytäkään, jos aikoisi hylätä Jørundin.
Hänellä ei ollut mitään muuta syytä siihen kuin haluttomuus myöntyä —.

Silloin hän lähetti salaa sanan Skikkjustadin Baardille tulla tapaamaan
häntä metsään, kauas talosta.

Baard tuli ja kertoi jälleen kaiken, mitä tiesi gunnarsbyläisistä.

Vanhat tammet seisoivat pienine, punaisenruskeine lehtisilmuineen
leudossa ilmassa ja ruoho pisti päätään valkoisen, kuihtuneista
lehdistä muodostuneen kuoren läpi kaikkialla, mihin aurinko vain
pääsi. Vieläpä suurilla maakivilläkin, jotka keräsivät lämpöä, sinersi
isoja orvokkikimppuja. Olav oli heittäytynyt mäelle, ja Baard, joka
istui ystäväänsä katsellen, mietti hänen varmaankin olevan jo kuoleman
kynnyksellä. Hän oli harmaa ja kuihtunut silmät hailakat kuin vetinen
maito, valkuaiset keltaiset hiusten ja parran kaunis hopeamainen kiilto
oli kuin pois pyyhkäisty. Silloin Baard virkkoi:

»Sinä tiedät kyllä, lanko, Torgrim ja minä kyllä pidämme huolta
Ceciliasta ja hänen omaisuudestaan niin hyvin kuin taidamme, jos hän
sattuisi yksinkin jäämään. Mutta nythän sinun koko omaisuutesi jää
hänelle Eirikin mentyä luostariin. Ja isäntä hoitaa sentään paremmin
kuin muut —»

Olav nyökäytti.

Hän kyllä tiesi sen. Tarkoittakootpa lapsen holhoojat miten hyvää
tahansa — omaisuus hyötyy sittenkin parhaiten omistajan käsissä.
Jos Jørund saisi Cecilian, muuttaisivat he Hestvikeniin heti hänen
kuoltuaan tai tultuaan vanhuuttaan kykenemättömäksi yksin sitä
hoitamaan; Gunnarsbyssä oli jo kaksi naimisissa olevaa poikaa.
Varmaankin huhu perillisen munkiksi rupeamisesta oli saanut veljekset
lähtemään kosioretkelle nyt. Mutta jos nuoret kerran olivat jo kesällä
rakastuneet toisiinsa, kuten Eirik sanoi, rakastaisi Jørund häntä
tuskin vähemmän saatuaan talon hänen kanssaan. Ja kaikkia rypungilaisia
sanottiin toimeliaiksi ja viisaiksi isänniksi, Baard sanoi —.

Olav oli itse ajatellut, että lapsi voisi jäädä yksin ennen kuin
aavistetaankaan; hän oli ollut tänä keväänä niin huonossa kunnossa.
Cecilia olisi kyllä Baardin ja Signen hoivissa hyvissä käsissä, ja
vaikka hän oli niin nuori, hän oli sittenkin järkevä. Mutta isän
mielessä asusti sentään huoli — se, mikä saattoi hänessä olla perittyä
sekä äidiltä että häneltä itseltäänkin, Jumala varjelkoon!

»Sinä siis kehoitat, minun ymmärtääkseni», Olav virkkoi hiljaa.

»Hm — en nyt sitäkään», Baard vastasi. »Mutta asiain näin ollen, kun
Eirik on poissa, en sinua kielläkään, Olav!»

       *       *       *       *       *

Kun Aake Kolbeininpoika esitti veljesten asian, Olav kuunteli häntä
ystävällisesti ja näytti olevan myöntyväinen. Päätettiin loppujen
lopuksi viettää kihlajaiset Hestvikenissä iltaa ennen Pyhän Columbanin
messua, ja morsian vietäisiin Gunnarsbyhyn neljä päivää ennen
Laurinmessua.

       *       *       *       *       *

Olav Auduninpoika ei ollut käynyt minoriteettien luostarikirkossa sen
valmistumisen jälkeen.

Oli valoisa ja raikas toukokuun aamu, kevät oli tänä vuonna tullut
niin varhain, että tuomi kukki pitkin tienvarsia Olavin noustessa
mäkeä sillalta luostariin. Hän oli varhain liikkeellä — vasta hänen
astuessaan kirkonmäelle aikoivat kellot tapulissa soida. Hänen päänsä
yläpuolella kumahtelevat malmin soinnut panivat kylmät väreet kulkemaan
pitkin selkäpiitä.

Kirkossa auringon valo tulvi ikkunoista sisään leveitten hirsipalkkien
tavoin ja tomu tanssi valossa. Olav vilkaisi nopeasti ympärilleen,
mutta se ei muistuttanut hänen mielestään fransiskaanien kirkkoa,
mikäli hän sitä muisti sinä iltana, jolloin se oli pimeä ja kylmä ja
tyhjä, vielä siistimätön rakennuksen jäljiltä, kuorikaan pimeässä
yössä ammottavana. Nyt oli kuori auringon paisteesta kirjavana heillä
oli jo ikkunoissa maalatut ruudut — seinissä oli kalkkimaalauksia, ja
pääalttarilla oli hyvin paljon ja kauniita koristuksia. Sen takana,
syvemmällä kuorissa hän näki ruskeita veljeksiä tuolissaan seisomassa,
he olivat jo aamurukouksissaan.

Kuorista vasemmalle, jossa hän muisteli seinällä olleen ihmeellisen
ristiinnaulitun kuvan, oli nyt kaksi pientä sivualttaria, seinällä
niiden takana kudotut vaatteet. Ristiinnaulitun kuva lienee sama,
joka nyt oli kuorissa poikkihirrellä, mutta se näytti päivänvalossa
toisenlaiselta.

Kirkko oli vielä melkein tyhjä, ja niin Olav istuutui rahille oven
suuhun odottamaan messu-aikaa. Hän katseli siinä joutilaana ympärilleen
— oli totta, mitä ihmiset sanoivat, paljasjalka-veljesten kirkosta oli
tullut kaunis. Hänen yläpuolellaan kellot kutsuivat, ja sisään virtaili
yhä uusia vieraita. Hänen oma joukkonsakin tuli, Baard parhaissa
pukimissaan; Anki ja Tore niissä uusissa vaatteissaan, jotka hän oli
antanut heille kaupungin matkaa varten. He polvistuivat hetkiseksi;
heidän noustuaan Olavkin nousi ja läksi heidän kanssaan astumaan
kuoriin. Signe ja Una olivat jo naisten puolella polvillaan, Cecilia
keskellä. Neitonen oli kokonaan hunnun peitossa. Kirkko täyttyi yhä —
aina kun noviisi puettiin, tapasi kirkkoon saapua paljon kansaa.

Munkki astui sisään pitkä kynttilänsytytin kädessään ja sytytti
alttarikynttilät, ja suurin osa kirkon etuosassa seisojista polvistui.
Olavista oli noloa jäädä seisomaan kaikkien katseltavaksi, hänkin
polvistui ja veti nutun nurkan silmilleen. Silkkikangas tuntui
harvinaisen pehmeältä ja viileältä — harvinaisen, sillä hän ei ollut
viime vuosina usein pitänyt juhlapukuaan.

Hän alkoi tottumuksesta mutista rukouksia ollessaan siinä asennossa
— hän teki niin aina hyvän tavan vaatiessa häntä olemaan niinkuin
hän rukoilisi. Hänellä oli sillä oma tarkoituksensakin — hän kulki
hyvän, hurskaan kristityn kirjoissa ja hän tahtoi ollakin sellainen.
Hän tahtoi kätkeä luopumuksensa oman sydämensä syvyyteen — hän ei
halunnut julkisesti kuulua Jumalan vastustajiin ja pilkkaajiin. Heille
hän ei toivonut voittoa ja menestystä — hän tiesi itse, vaikkakin hän
oli sellainen kuin oli, toivovansa Kristukselle voittoa ja kunniaa —
kuten maanpetturi, maanpaossa vierailla mailla, voi salaisesti iloita
maanmiestensä voitoista, salaa toivoa sille lipulle menestystä, jonka
alla hän ei itse milloinkaan saa taistella.

Mutta hän tiesi myöskin, että ne sanat, jotka vuotivat hänen
huuliltaan, olivat itämättömien jyvien kaltaisia, joita hän kylvää
sittenkin, koska hän ei halua naapuriensa tietävän mitään hänen
köyhyydestään.

Mutta muistettuaan nyt, että hän joutuisi ensi talvena elämään
Hestvikenissä yksinään —! Nyt hän ei enää voinut peittää sisäistä
tyhjyyttään ja hiljaisuuttaan sillä ajatuksella, että hän raataa
muitten hyväksi, kaikkien niitten, joitten onni ja hyvinvointi riippui
hänen työstään. Cecilialle olisi onneksi, sen Olav kyllä ymmärsi hyvin,
jos hänen puolisonsa voisi ottaa mukaansa kaikki, mitä Cecilialle
kuului, ja mitä pikemmin sitä parempi. Ja Eirik oli poissa, Bothild oli
poissa —.

Hän tulisi siten jäämään ypö yksin sielunsa kanssa, kuten vanki on
tornin alla syvimmässä luolassa jätetty yksin vankitoverinsa ruumiin
kanssa.

Olav tunsi joutuneensa näine ajatuksineen ikäänkuin virran pyörteeseen
— hän joutuisi vinhaa vauhtia nieluun. Hänet valtasi ikäänkuin huimaus
nähdessään yksinäisyyden, joka nyt vallitsisi lahden rannalla —
hiljaisuus, aivan kuin hän olisi vaipunut merenpohjaan, selkeään ja
liikkumattomaan pimeyden kuiluun, ja tietäisi, ettei hän täälläkään
olisi yksin. Kun kaikki se, mihin hän oli voinut ajatuksensa
kiinnittää, riistettiin pois ulottuvilta, olisi hän jälleen yksin
itse sen Elävän Olennon kanssa, jota hän oli koettanut paeta ja jolta
piiloutua —.

Jumala, minun Jumalani, oletko sinä ajanut minut ylös pilviin ja sitten
meren pohjaan asti —? Hänet oli kerran asetettu ypö yksin Jumalan
kasvojen eteen sinervänkalpean talviyön taivaan holvin alle — jolloin
hän kadotti toisen puolen elämäänsä —. Menetettyään nyt kaikki, mitä
hän sen tilalle oli koettanut panna, oliko hän nyt pakotettu tuntemaan
Jumalan silmät itseensä luotuina, kuten meren syvyyksissä levämetsän
välistä.

Ellei itämättömältä näyttävä jyvä olisikaan itämätön, ja jospa murhattu
lapsi liikkuisikin kuihtuneista lehdistä tehdyssä vuoteessaan ja
heräisi —!

Olav ei tiennyt, oliko siinä oikeastaan pelkoa vaiko toivoa. Mutta
tänä selvänäköisyyshetkenään, joka hänet nyt valtasi, hän näki, ettei
hän ollut milloinkaan pelännyt ottaa kantaakseen huolta tai tuskia
luullessaan voivansa pelastaa elämän turmiosta tai hukkaan joutumasta.
Ainoa, mitä hän oli aina pelännyt, oli nähdä elämän pirstoutuvan,
lahoavan —. Ja hän näki ihmeellisen selvästi, että sama voima, joka oli
pakottanut hänet ottamaan hoiviinsa kaikki ne, jotka hänen tielleen
joutuivat, pakotti hänet nyt ottamaan hoiviinsa oman sielunsa. Hän oli
aina kuullut ja ymmärtänyt, että miehen on rakastettava lähimmäisiään
niinkuin itseään, niin, ja se oli oikein, ja mitä tarkemmin sen sanan
jälkeen osasi elää, sitä parempi. Mutta kuten aurinko loistaa maalatun
ikkunan läpi, niin että siitä voi nähdä sen kuvat, samoin selveni
hänelle nyt yht'äkkiä senkin merkitys, mitä Jumala oli käskenyt
selkeästi ja puhtaasti, että ihmisen on myös rakastettava itseään —.

Hän heräsi siihen, että joku kosketti häntä olkaan. Eräs munkeista
osoitti sormin ja viittilöiden, että Olavin oli mentävä eteen — hän ei
ollut huomannut, miten pitkällä messu oli, mutta pappi oli jo messussa
Orate, fratres — ja hän huomasi nyt Eirikin; hän ei ollut huomannut
pojan tuloa —.

Mutta kuorikaaren alla Eirik makasi käsivarret sivuilla, otsa
lattiassa. Tummanpunainen samettiviitta levisi makaavan ylitse,
laskeutui harmaalle kivipermannolle, sen alta näkyi miekka — sillä
tänään, jolloin hän tuli tarjoutumaan Jumalalle kaikkineen, mitä hän
oli ja mitä omisti, Eirik yksin sai kantaa aseitaan Jumalan huoneessa.

Olav nousi, astui muutaman askelen eteenpäin, polvistui paikalleen
nuorukaisen vasemmalle puolelle. Ja rakkaus poikaan katkaisi lopulta
kaikki siteet. Hän antoi tänään pois oman poikansa —. Olav kätki
jälleen päänsä vaipan laskoksiin.

Hän oli luvannut tyttärensä — hänet hän antaisi miehelle, johon
hän luotti vain puolittain, kaikelle, mitä maailmassa on epävarmaa
ja vaihtelevaa, mutta juuri siksipä hänestä tuntuikin kuin hän ei
luovuttaisi Ceciliaa kokonaan käsistään, hän voisi vielä joutua
tarttumaan hänen kohtaloonsa. Mutta Eirikin hän antaisi Jumalalle,
sille, joka on vuoriakin lujempi, kuolemaa ja tuomiotakin varmempi —
tämä oli todellinen ero ainiaaksi, se saattoi ulottua iankaikkisuuteen
asti —.

Poikani, minun poikani, joka toteuttaa sen, missä minä petin —.

Olav ei seurannut messua — hän ei seurannut mitään ulkopuolella
itseään, ennenkuin hän kuuli äänen vierestään.

Gardiani seisoi keskellä kuoria, hänen edessään polvistui Eirik suorana
ja sorjana, nuoret kasvot kääntyneinä ylöspäin, viitta heitettynä
taaksepäin, niin että soljet ja sulhasketjut välkkyivät hänen
silkkinutullaan. Eirik oli kokonaan punaisissa, sillä vaatteet piti
uhrattaman alttarille, ja parhaiten tarvittiin punaisia messupukuja.

Olav kuuli Eirikin vastaavan — niin kovaa ja kirkkaasti, että kuului
kautta koko huoneen. Kirkon takaosassa joku nainen itki ääneen — mutta
ainahan on naisia, jotka niin tekevät, Olav koetti vakuuttaa itselleen
voidakseen itseään hillitä. — Eirik oli täysi-ikäinen, niin ettei
Olavin tarvinnut vastata mihinkään.

Hän näki Eirikin nousevan gardianin käteen nojaten Eirikin kannukset
kilahtelivat hiljaa ja kauniisti hänen seuratessaan munkkia
pääalttarille. Olav näki alttarilla karkean, harmaan sarkavaatekäärön
— nyt siunattiin noviisin puku — nyt se annettiin Eirikille, joka otti
sen ja painoi sitä rintaansa vasten.

Kuristava tuska kurkussa kävi sietämättömäksi — ja silloin Olav tunsi
kirvelevien silmiensä sokenevan. Hän veti vaipan jälleen kasvoilleen.
Kun hän jälleen nosti silmänsä, oli Eirik poissa.

Olav nousi, meni jälleen paikoilleen Baardin viereen. Hän ei ymmärtänyt
mitään nyt seuranneista luvuista ja rukouksista. He olivat jo laulaneet
hänen huomaamattaan veni Creatorin —.

Ja he palasivat vihdoin viimein. Olav ei ollut tuntea tätä nuorta
munkkia —. Hieno, kapea päälaki loisti vasta-ajeltuna ja kiiltävänä
hiusten lyhyeksi leikatun, mustan reunan keskellä, ja nämäkö olivat
Eirikin tummat, levottomat kasvot, jotka olivat käyneet kelmeiksi
kuin niini ruskettuessaan; hänen suuret, keltaiset silmänsä loistivat
kuin tähdet. Hän näytti entistä pitemmältä ja hartiakkaammalta
tuhkanharmaassa viitassaan, hoikilla vyötäisillään solmullinen köysi.
Olav näki vaipan helman alta Eerikin paljaat jalat sandaaleissa.

Hän seisoi siinä hetkisen hiljaa ja säteilevänä. Sitten hän kääntyi
— kulki ympäri kuorin, hänen uudet veljensä antoivat hänelle
rauhansuudelman. Isän uudelleen katsoessa ylös hävisivät viimeiset
munkeista luostarin ovesta.

— Olav tapasi joukkonsa kirkon mäellä. He tarttuivat hänen käteensä,
toinen toisensa jälkeen, onnitellen häntä ja hänen poikaansa. Monet
kaupunkilaiset, jotka tunsivat Olavin, tulivat tervehtimään.

Arnentyttäret pyyhkivät silmiään päähuiviinsa. Cecilia oli laskenut
hunnun silmilleen — hän ei ollut tainnut nostaa sitä kirkossa
ainoatakaan kertaa.

»Mitä sinä tästä pidät, tyttöseni?» Olav kysäisi häneltä heidän
kiertäessään majapaikkaan; heidät oli kaikki kutsuttu sinne paastoa
lopettamaan.

»Niin», oli neidon vastaus.

No niin, mutta hänhän oli nähnyt veljeään niin vähän viime vuosina,
Olav ajatteli.




IX.


Olav ei säästänyt mitään pitäessään tyttärensä kihlajäisiä, ja läsnä
olleet vieraat puhuivat siitä vielä jälkeenkinpäin. Olav Auduninpojan
kesteissä ei milloinkaan ollut liian iloista ja meluisaa, mutta kaikki
oli käynyt kauniisti ja arvokkaasti.

Signe ja Una jäivät sinne jälkeenpäin tyttärineen ja muutamine
palvelusneitoineen, ja Hestvikenissä oli kiirettä. Cecilian suuret
myötäjäiset oli tarkastettava ja viimeistä sijaa myöten pantava
kuntoon, ja kaikille niille talonväestä, jotka Olav aikoi ottaa
hääsaattoon mukaan, oli laitettava häävaatteet kuntoon.

Signe tuli eräänä aamuna Olavin luo sanomaan, että heidän oli nyt
katsottava, mitä lapsi saisi äitinsä perinnöstä mukaansa.

Ingunn Steinfinnintyttären morsiusarkku oli ollut kamarissa Olavin
luona koko ajan; hän ei ollut milloinkaan vastannut, kun joku oli
tahtonut viedä sitä aittaan. Kun hän nyt kantoi sen vanhan Toren kanssa
sieltä päivänvaloon, pelkäsivät naiset siellä olleitten vaatteitten
pilaantuneen. Olav oli kyllä pitänyt sitä kahden hirrenpätkän päällä,
mutta kamarissa oli aina raa’ahko ilma.

Olav huomasi Cecilian odottavan jännittyneenä, vaikkakin hän oli yhtä
rauhallisen näköinen kuin tavallisesti. Tytär ei ollut milloinkaan
nähnyt äidiltään perimiään tavaroita; arkkua ei oltu sen jälkeen
avattu, kun Olav otti sieltä vaimonsa kuolinvaatteet.

Olav antoi Signelle avaimen. Mutta naiset eivät saaneet lukkoa auki —
hänen itsensä täytyi avata. Niin hän jäi seisomaan ja katselemaan, mitä
he sieltä ottivat esille.

Hänen silmiinsä osui ensiksi kokoonkääritty, punaisenruskea
villakutous. Vaikka se olikin käärössä, hän tunsi sen heti: he olivat
käyttäneet sitä hänen lapsuudessaan aulan koristeena. Siihen oli
ommeltu uusi Jørsalan linna ja lammasta kunnioittavat pyhimykset, Pyhän
Jonin näyn mukaan. Kuvan sekä ylä- että alapuolella oli reunoilla
köynnöksiä, joiden välissä oli eläimiä ja metsästäjiä.

Naiset pudistivat sen levälleen, niin että sieltä hulmahti laskoksiin
koin varalta pantuja kuivia kukkia. Mitään vahinkoa se ei ollut
kärsinyt.

»— mutta kaunis se ei ole», Una virkkoi, »taitaahan se olla ikivanha?»
Pyhimykset olivat lyhyitä ja leveitä ja kaikilla miehillä oli parta.
»Tätähän ei kannata lähettää Cecilian muassa Gunnarsbyhyn?»

»Se oli pantu vain päällimmäisenä peitteeksi.» Olav otti vaatteen,
kääri sen kokoon ja pani taakseen penkille.

Kappale toisensa jälkeen nostettiin esille ja ravistettiin, niin että
ympärillä seisovia alkoi yrttien paljous aivastuttaa. Päänalusia ja
peitteitä, hameita ja vaippoja, samettisia ja flaamilaiskudoksisia
hilkkoja, alushameita silkillä ja pellavalla ommelluin yläosin; ja
monta yläosaa, joihin alapuoli oli kiinnittämättä.

»Ingunn oli näppärä käsistään», Una virkkoi ojentaen sellaisen yläosan
Cecilialle. »Oletko sinä milloinkaan nähnyt näin kaunista ommelta?»

Cecilia sormieli kallista kappaletta: se oli valkoista silkkiä, pääntie
ja hihansuut ommellut mustalla ja kultalangalla. »En, tällaista minä en
ole milloinkaan nähnyt. Äiti oli kätevä!»

Isä nyökäytti — häntä ei haluttanut sekaantua keskusteluun. Muuten
Ingunn ei ollutkaan tätä liiviä ommellut — hän oli ostanut sen
ollessaan jaarlin kera Tukholmassa eräältä mieheltä, joka sanoi sen
olevan Myklegaardista kotoisin. Ingunn ei ollut milloinkaan valmistanut
sitä käyttökelpoiseksi.

Naiset ottivat veistoksin koristellun lippaan ja latoivat koristukset
pöydälle — sormuksia, nauhalla toisiinsa yhdistettyjä, valkoisia ja
kullatulta solkia, mutta käyttämättöminä tummuneita ja vihertyneitä,
lahonnut nahkavyö pakotettuine metallilevyineen. Pyörösolki puhdasta
kultaa — sen hän oli itse antanut Ingunnille, hän oli perinyt sen
isältään. Ympyrässä oli kirjoitettuna Enkelin tervehdys ja Amor
vincit omnia. Sitten Signe ojensi Olaville haalistuneen, viheriän
samettinauhan, joka oli täpötäynnä kullatulta ruusuja — Ingunnin
neitsyt-seppel, tahrattoman neitsyyden ja vapaasukuisuuden merkki.

»Kas kun sinä et antanut tätä Cecilialle kihlajaisissa», Signe
ihmetteli.

»Se neitsytseppel, jonka minä annoin hänelle, on parempi», isä vastasi
torjuen. »Tämä on tuskin puolta sen painosta.»

Naiset nostivat kynttilän valoon viheriän silkkihameen, johon oli
kudottu kullankeltaisia kukkia ja lintuja. Vyötäisiltä se oli
kohtalaisen ahdas, mutta alaosasta avara ja tavattoman pitkä. Kaikki
naiset huudahtivat ilosta nähdessään niin kauniin kankaan — vahinko,
että se oli leikeltävä, jos siitä pitäisi tehdä Cecilian morsiuspuku!

Olav muisti Ingunnin kannattaneen sitä kulkiessaan pöydän ympäri
juomaa tarjoamassa — hän oli kompastunut siihen heidän käsikädessä
juostessaan sinä kesäiltana sateesta märän pihan poikki — ja pimeässä
neitsytkammiossa hän oli tuntenut pehmeän silkin kietoutuvan hänen
hennon vartalonsa ympärille ikäänkuin seikkailun luvattoman suloisuuden
osana. Hänen sydäntänsä kouristi ajatellessaan miehen tarttuvan hänen
tyttäreensä, joka on tähän pukuun pukeutunut —.

»Olisi sääli leikellä ja tärvellä noin kallista silkkiä», hän sanoi.
»Cecilia ei ole niin vanha, ettei hän vielä voisi kasvaa pituutta —
hänen äitinsä oli pitkä nainen. On parasta antaa tämän hameen olla
vielä jonkin vuoden —.»

       *       *       *       *       *

Olav oli sopinut Aake Kolbeininpojan kanssa, että hän kävisi
Gunnarsbyssä ennen heinäntekoa katsomassa, minkälaista rypungilaisten
luona on, ennenkuin vie sinne tyttärensä. Hän meni Oslon kautta
viedäkseen kultasepälle osan koruja ja pöytäkalustoa — Cecilialla pitää
olla joitakin uusia esineitä pesään vietävänä, mutta Hestvikenissä oli
niitä niin paljon, ettei tarvinnut muuta kuin vanhoista tehdä. Tyttären
häät kysyivät siksi paljon menoja, vaikkei isä ostaisikaan hänelle
uusia hopeita myötäjäisiksi.

Viimeisenä kaupungissa-olonsa päivänä hän meni minoriittien kirkkoon
kuulemaan vesperlaulua. Sitten hän meni luostarinportille ja pyysi
saada tavata poikaansa.

Veli Eirik tuli portille — nähdessään nuoren munkin Olav taas hätkähti
— hän Oli niin toisennäköinen kuin kotonaan lahdella. Häneen oli jo
painunut luostarin leima, mutta sillälailla, että se puki häntä. Kotona
oli aina niin, ettei Eirik oikein tuntunut tietävän, miten hänen
pitäisi käyttäytyä — milloin hän oli liian meluava, milloin liian
töykeä, milloin liian kohtelias, milloin taas liian välinpitämätön,
mutta olipa hän minkälainen tahansa, aina hän liioitteli. Nyt hän
näytti oppineen käyttäytymään rauhallisesti ja puhui, niinkuin
ajattelisi ennen sanomistaan.

Hänellä ei ollut paljon aikaa, hän sanoi — heillä raivosi täälläkin
rutto. Isä Einar sanoi sen tulleen vedestä; se mätäni tällaisessa
kuumuudessa. Ja niin oli sekä hänen että veli Arnen oltava puutarhassa.
Mutta hän kysyisi eikö hän saisi ottaa isää kanssaan sinne, silloin he
voisivat jutella hänen tehdessään työtä.

Suurten koivujen alla oli lehtikatoksessa viileätä ja ruoho kasvoi
korkeana ja rehevänä, sitä piti kosteana Eikabergistä luostarin
puutarhaan onttoja tukkipuita myöten johdettu puro. Olav istui nauttien
rauhasta katsellessaan kahta nuorta, harmaakaapuista veljeä, jotka
kulkivat kanniskellen vettä herne- ja selleripenkkeihin. Kukkapenkeissä
oli jo jokin ruusu puhjennut, ylt’ympärillä nuokkuivat keltaiset
liljat, ja kasvoi sinisiä kukkia, joitten nimeä Olav ei tiennyt.

Eirikin ollessa vesitiinun luona Olav jutteli isän kanssa. Isä
Einar, noviisimestari, oli opettanut häntä jo lukemaan kirjasta ja
kirjoittamaan, se oli hänelle helppoa.

Olav tunsi monessa asiassa poikansa entuudestaan — hänellä oli aina
ollut hyvät ajatukset itsestään, kun hänen oli määrä tehdä jotakin,
ennenkuin hän oli päässyt oikein siihen kiinnikään. Mutta poika oli
ollut täällä vasta kuusi viikkoa, ja Olav huomasi hänessä nyt jo suuren
muutoksen. Hän istui antaen rakkauden Eirikiin hehkua ja lämmittää
sydäntään: hän oli aina pitänyt tavallaan tästä lapsesta, ja nyt oli
hyvä tuntea tämän paljon kokeneen ja käpristyneen rakkauden saavan
kasvaa terveeksi ja voimakkaaksi.

Olav otettiin Gunnarsbyssä niin hyvin vastaan ja Kolbeininpojat
osoittivat hänelle niin suurta kunniaa, ettei Olav voinut muuta kuin
viihtyä siellä.

Talo oli suuri ja kaunis auringon puoleisella mäellä pienen järven
rannalla, ympärillä leveät pellot ja niittymaat; se voi hyvin elättää
kolme veljestä oikein mahtimiesten tavoin. Talon tavat olivat täällä
lähempänä hovimiestapoja — kuten saattoi odottaakin, olihan täällä
nuoria herroja, jotka elivät komeasti. Isäntäväen ja navetta- sekä
renkitupaväen välillä oli joukko palvelusneitoja ja nuorukaisia —
jotkut näistä olivat rypungilaisten köyhiä sukulaisia.

Olav ei ollut ennen nähnyt ketään Gunnarsbyn naisväestä. Gunhild Rypa,
Kolbeininpoikain äiti, oli raihnainen ja uudelleen lapsi. Niin ettei
Cecilia saisi anoppia niskaansa. Aaken ja Steinerin vaimot olivat
kumpikin juuri päässeet lapsivuoteesta silloin, kun Hestvikenissä oli
kihlajaiset. Olav piti heistä vähimmin kaikista gunnarsbyläisistä.
Brynhild oli kovan näköinen, mutta Lucia oli liian makea — hän lupasi
Olaville, että Cecilia saisi peseytyä maidossa ja juoda viiniä, milloin
haluaisi. Olav hymyili itsekseen — Cecilia kyllä selviytyisi heistä
— hänen lapseltaan ei puuttunut järkeä enemmän kuin kykyäkään, ja
hän käyttäytyi yhtä kohteliaasti kuin nämä kaksi ritarien tytärtä.
Sitäpaitsi oli vallan luonnollista, että nämä veljestenvaimot
iloitsivat nuorimman langon naidessa talon perillisen, silloin hän
voisi muuttaa Gunnarsbystä vaimoineen lapsineen, kun se aika koitti.

Niin ettei Olav ollut tyytymätön näkemäänsä ratsastaessaan pois
Gunnarsbystä.

       *       *       *       *       *

Kesäkuumaa kesti päiväkausia. Päivällisen maissa tuntui rajuilma usein
uhkaavan — tummansininen seinä, laella hohtavia punaisenkeltaisia
pilviä, kohosi metsäisten harjanteitten takaa; synkässä sinessä
välkähteli etäisiä salamoita, aivan niinkuin majassa liikuteltaisiin
kynttilää, ja ukkonen kieri hiljaa jyristen yli maitten. Jonkin kerran
pieni nurkka siitä purkautui ja sadekuuro rapisi kuiville maille, mutta
rajuilmaa, joka olisi puhdistanut ilman, ei vain kuulunut. Ja joka ilta
kirkastui ja joka aamu vaikeni taivas sinervän autereisena ennustaen
päiväksi poutaa.

Oli paahtavan kuumaa sinäkin aamupäivänä jolloin Olav ja Tore
ratsastivat kotiin niiden metsien kautta ja erottavat Eytjavatnin
seudut Foldenista. Ja päivällisen maissa heidän ratsastaessaan harjua
myöten kohosi jälleen ukkospilviä pohjoisesta ja idästä, varjostaen
auringonpaahtamia maita ja mustentaen kaikkialla alavimmilla
paikoilla olevien soitten vedet. Polku vei joidenkin harjanteella
olevien karjalaidunten kautta. Erään karjamajan edessä istui nuori
nainen kehräämässä, hän piti samalla toisella silmällä huolta
juustokattilasta, joka oli aivan hänen vieressään tulella kuopassa.
Huomattuaan kulkijoitten olevan rauhallisia ihmisiä hän ilostui
suuresti saadessaan vieraita; hän tahtoi tarjota heille välttämättä
sekä lämmintä maitoa että piimää evääksi. Heidän siinä jutellessaan
selvisi, että vanha Tore tunsi jonkun hänen miehensä sukulaisen.
Silloin he jäivät istumaan ja juttelemaan, Olavin mennessä purolle,
joka kuului solisevan lähellä metsässä — hän aikoi etsiskellä viileätä
paikkaa, jossa voisi nukahtaa.

Hänen oli kuljettava jonkin matkaa alaspäin; karjamajojen luona maa oli
tallattua karjan juottopaikan ympärillä, ja siinä paikassa, mihin hän
ensin heittäytyi kuusten alle sammalelle, vilisi muurahaisia. Mutta
sitten hän joutui kuivalle mäennyppylälle, jossa oli matalaa heinää,
ajuruohoa ja kissankäpäliä, ja sinne hän heittäytyi metsänlaitaan.

Hän ei ollut erittäin väsynyt — makaili vain katsellen suuria sinisiä
ja hopeareunaisia pilviä, jotka vaeltelivat kuusenlatvojen yläpuolella,
niin että varjot vaihtuivat kirkkaankeltaiseen auringonvaloon. Ukkonen
jyrisi kaukana, ja suurten kivien välissä solisi ja lirisi puro mäen
alla.

Mäen toisella puolella metsä kohosi äkkijyrkkänä vuorenharjanteella,
mutta vastapäätä häntä oli vuorenvieressä ja sen kivien koloissa kukki
punainen horsma. Ja silloin välähti Olaville yht'äkkiä, että hän oli
ollut täällä kerran ennenkin — hän tunsi vieremän ja kukkaryhmät ja
nämä siniset, hiljaa kohoavat pilvet ja kaukaisen ukkosen jyrinän —
kaikki oli vanhastaan tuttua.

Sitten kangastus hävisi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Täällä oli
aivan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin metsässä vetten varrella.
Olav selitti itselleen erehdyksensä, makasi päivänpaisteessa puoleksi
suljetuin silmin ja tunsi mäestä leviävän voimakkaan tuoksun, joka sai
hänet raukeaksi.

— Silloin hänet herätti yhtäkkiä ilmihereille jokin ääni, joka hävisi,
ennenkuin hän käsitti, mikä se olikaan — jokin varjo vilahti hänen
ohitseen nopeasti kuin lentävän linnun varjo. Hän avasi silmänsä,
katseli ympärilleen ja näki Ingunnin seisovan puron toisella puolella
tunturin vieremässä punaisten kukkien keskellä.

Olav ei hämmästynyt — noustessaan polvilleen hän näki yhdellä
silmäyksellä kaikki ne seikat, mitkä hän sittemmin näystä muisti.
Metsän läpi lehahti samassa lämmin tuulenhenki, ja korkeat, punaiset
kukkatertut huojuivat siellä, puitten latvoja taivutti syvä huokaus ja
neulaset suhahtivat, mutta hiuskaan ei liikahtanut häntä ympäröivässä
valtoimesta kullanruskeasta tukasta muodostuneessa vaipassa. Hän
seisoi liikahtamatta, pitkät, kalpeat kädet ristissä rinnoilla. Hänen
valkoiset kasvonsakin olivat liikkumattomat — hän tuijotti Olaviin
ihmeellisen rukoileva katse suurissa, avoimissa silmissään. Vaikkakin
Olav oli hänestä niin kaukana, hän sentään saattoi huomata Ingunnin
ihon kalpeuden ja kosteuden — se oli aina sellainen kuumuuden häntä
rasittaessa.

Olav ei ensinkään huomannut ihmetellä, vaikka hän näkikin Ingunnin
sellaisena, jollaisena hän oli heidän kasvaessaan. Hän ei itsekään
huomannut lainkaan omaa ikäänsä noustessaan ja juostessaan mäkeä alas
näkyä kohti. Aikaa ei ollut olemassakaan. —

Olavin rientäessä mäkeä alas Ingunn ojensi kätensä häntä kohti — Olav
ei ymmärtänyt, ojensiko hän käteni ottaakseen häntä vastaan vaiko
varoittaakseen häntä tulemasta. Mutta nyt hän huomasi lumivalkeissa
kasvoissa suurta tuskaa —.

Silloin hänen jalkojensa alta vierähti kivi. Olav vaipui polvilleen, ja
hänen takanaan purossa kuului pulahdus. Kun hän sitten nosti päätään,
oli näky hävinnyt, mutta pitkät, huojuvat kukat heiluivat pitkin koko
vieremää, aivan kuin joku olisi paennut sitä tietä —.

Olav jäi vähäksi aikaa etukumaraan asentoon yrittäen päästä selvyyteen
—. Silloin hänestä tuntui kuin hänen sydämensä halkeaisi veren
tulvehtiessa ja hänen aivonsa halkaisisivat pääkopan — ja vieremä
näytti liikkuvan ylöspäin, pimeyden laskeutuessa levyinä hänen
silmilleen, ja hän vaipui maahan tajuttomana.

— Hän heräsi sadevirtaan — ensiksi hän huomasi kivien olevan täynnä
pilkkuja, mutta ne eivät olleet kauttaaltaan märkiä, hän näki niillä
kivillä, joilla hän oli maannut, olevan verta, ja hän huomasi olevansa
jäykkä ja kasvot märkinä verestä. Hän näki sadekuuron vaaleanharmaan
vaipan lakaisevan puron uomaa, lehtipuut vaalenivat tuulenpuuskan
kääntäessä niiden lehtiä.

Olav nousi ja tunsi olevansa niin heikko kuin koko ydin olisi
puhallettu pois hänen luistaan. Hänen päähänsä koski hirveästi — eikä
se johtunut iskusta, vaan sisältäpäin ja sydämestä — hän ymmärsi
Ingunnin olleen täällä ja nyt hän oli poissa, ja näky oli ollut kuin
ilmestys toisilta ajoilta kuin nämä ovat, hetkiltä, joiden päällä hän
oli luulin ja ihmisiän lepäävän. Läpi sielun ja ruumiin riipaisi tuska,
jonkalaista hän ei ollut milloinkaan tuntenut, ja hän ajatteli, että se
oli Kuolema—.

Sitten tuskan aalto laski, henki kulki jälleen ja hän ravisti itseään
rankkasateessa. Hypätessään puron yli hän huomasi vapisevansa ja koko
ruumis oli voimaton.

Sade kohisi mäenrinteessä. Olavin rientäessä sitä ylös karjamajaa kohti
Tore kurkisteli häntä vaimon kanssa majan ovelta: »— mitä sinulle on
tapahtunut, Olav?» Tore kysyi ihmeissään.

Olav oli unohtanut olevansa verissään. Hän vastasi juosseensa päin
kuusen runkoa. Hän heittäytyi vuoteeseen majan perällä, makasi suullaan
kädet kasvoillaan, koettaen siten miettiä. Toiset seisoivat ovella
katsellen sadetta.

Aurinko paistoi jälleen ja metsikkö hohti viheriänä ja sinisenä ja
pesun jälkeen hienona Olavin ratsastaessa Toren kanssa eteenpäin
iltapäivällä. Olav ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta hänen
sielunsa syvimmässä, syvemmällä kuin epätoivo ja levottomuus, asusti
ilo. Hän oli nähnyt, ettei kuolema ollut häntä vielä erottanut
Ingunnista, ja hänen oma nuoruutensa eli vielä jossakin ajassa
ja paikassa, huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt sen
surmatakseen.

       *       *       *       *       *

He saapuivat Hestvikeniin vasta yön tultua. Olav auttoi Torea hevosia
hoitaessa — he panivat ne talliin, jos sattuisi yöllä tulemaan taas
ukkosilma. Kun Olav kurkottausi silittämään sitä nuorta hevosta, joka
seisoi pilttuussa hänen ratsuhevosensa vieressä — se pillastui niin,
että tömisi ja jytisi — se pelkäsi ja peräytyi. Kun Olav aikoi mennä
aivan hevosen luo, tuli se kerrassaan villiksi.

»Minä luulen hevosen pelkäävän sinua!» Tore sanoi.

Olavin täytyi tulla sen pilttuusta pois; hän ei virkkanut mitään.

Hän nukkui heti maata käytyään. Aamulla oli muisto näystä kuihtunut tai
niinkuin se olisi tapahtunut, kauan sitten. Mutta aikoessaan pukeutua
hän astui kamarin ovelle tarkastellakseen paitaansa — hän pelkäsi
saaneensa vaatteisiinsa lampaantalia metsämajassa. Silloin hän huomasi
puolella silmällään, että hänen olkapäänsä oli veressä — siinä oli
pureman jäljet. Hänen sitä katsellessaan pursui kirkasta verta pienistä
hampaanjäljistä.

Sydäntä ja päätä kouristi jälleen hirvittävä tuska, ja Olavin täytyi
tarttua ovenpieleen, kunnes hänelle selvisi että tämä käsittämätön oli
totta — miten se oli mahdollista —.

Hänellä oli ollut siinä pieni arpi. Ingunn oli purrut kerran
vallattomuuttaan häntä olkapäähän — eräänä yönä hänen ollessaan
Ingunnin luona luhdissa Frettasteinissä. Hän ei ollut muistanut sitä
moniin herran vuosiin, sillä arvet olivat vuosien kuluessa hälvenneet,
ja ne olivat niin kaukana, ettei hän nähnyt niitä päätään kääntämättä.
Mutta nyt veri pursusi punaisena ja raikkaana hänen hampaittensa
pienistä jäljistä —.




X.


Olav kulki talossaan kuin unissakävijä Arnentyttärien ja hänen
sukulaistensa ja ystäviensä valmistellessa häämatkaa. Koko hänen
mielensä oli kääntynyt sisäänpäin, näyn muistoihin. Hän mietiskeli,
mitä se merkitsi, että Ingunn tuli takaisin sellaisena —.

Merkki olkapäässä vuoti aina aamuisin. Hän ei tuntenut siinä muuten
mitään, mutta jos hänen ajatuksensa hetkeksikään kääntyi pois
kohtauksestaan vainajan kanssa, muistutti se olemassaolostaan, pistäen
tai kirvelien.

Ne ajat olivat hänestä itsestään jo niin kaukana, ettei hän edes
itse tiennyt, mitä hän muisti oikein, mikä oli unta. Mutta hän oli
muistavinaan Ingunnin nauraneen sinä yönä ja sanoneen tahtovansa purra
omaansa merkin —.

Ja oliko hän nyt tullut siitä muistuttamaan?

Nyt hän jäisi jälleen yksin. Kaikki, mistä hän ei ollut luullut
voivansa luopua, oli nyt luistanut hänen käsistään. Hän oli kohta yhtä
yksin maailmassa ja vapaana kuin lintu, niinkuin siihen aikaan, jolloin
hän sitoi itsensä lapsuutensa morsiameen —.

Hän oli vaeltanut heidän lapsuudestaan pitkän, raskaan tien.
Ja ajatellessaan nyt sitä, oli se aika, jonka he olivat täällä
lahdella eläneet miehenä ja vaimona yhdessä, ollut siitä vain pieni
osa — he olivat asuneet yhdessä kaksitoista vuotta, mutta hänen
maanpakolaisvuotensa nuoruudessa olivat kestäneet lähes kymmenen
vuotta, ja nyt oli kolmetoista vuotta hänen kuolemastaan. Hän ei ollut
ennen milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä, että se aika, jolloin he
olivat saaneet elää naimisissa, oli oikeastaan hyvin lyhyt. Hänestä
oli tuntunut kuin he olisivat kuuluneet toisilleen niin kauan kuin hän
saattoi muistaa, eikä se loppunut Ingunnin kuolemassa. Vasta silloin,
kun hänen oma elämänsä alkoi kuivua ja kuihtua kuten puu kuivettuu,
tulee ontoksi ja lahoksi vuosi vuodelta siinä yhä harvemman oksan
keväisin työntäessä lehtiä, silloin hän ei enää tuntenut samalla
tavalla heidän yhteenkuuluvaisuuttaan, joka oli paljon laajempaa ja
syvempää kuin mitä hän oli milloinkaan kyennyt ymmärtämään — mutta ne
lyhyet ajat, jolloin he olivat saaneet nauttia toistensa rakkaudesta,
sinä syksynä Frettasteinissä ja ensi vuosina Hestvikenissä, ne
olivat vain olleet näkyvinä merkkeinä heidän välisestään salaisesta
yhteenkuuluvaisuudesta.

Ja jos Ingunn nyt oli saanut täyttää lupauksensa, tulla hänen luokseen
— elävä kuolevan luo — ja jos hän nyt oli saanut luvan avata sen
merkin, jolla hän kerran tyttömäisessä vallattomuudessaan oli hänet
merkinnyt, eiköhän se vain muistuttanut häntä siitä, ettei heidän
välinen side ollut vieläkään katkennut, että heidän suhteensa yhä
vieläkin piti paikkansa ja että Ingunn vieläkin voisi vaatia omansa?

Eivätkä he siis voineet erota toisistaan. Jumalan tuomio yksin voi
erottaa heidät niin kauas kuin Taivaan valtakunta on helvetistä — jos
he ovat tulleet yhtä erilaisiksi kuin vapaat, autuaat sielut Jumalan
joukossa ovat perkeleen kahlehdituista orjista.

Hän huomasi toisenkin asian, vaikkei hän tiennyt, miten se oli hänelle
selvinnyt, että sielut olivat ilman ikää. Synti ja armo vaikuttavat
niihin ja muovailevat niitä, mutta se tapahtuu toisella tavalla,
kuin millä aika ja työ ja sairaus vaikuttavat ruumiiseen. Ingunnin
raihnaiset jäsenet ja hänen oma ahavoitunut, arpinen ruumiinsa olivat
vain kuin kuluneet työkalut; sitä tarkoittivat kuvantekijät kuvatessaan
sieluja alastomiksi lapsiksi, joista enkelit ja paholaiset kumpikin
ottavat omansa, niiden tullessa ulos kuolleen suusta. Ikää ei ole
kuoleman jälkeen, vaan sekä autuaat että kadotetut saavat ottaa ikuisen
kohtalonsa vastaan täysissä nuoruutensa voimissa. Veli Vegard oli myös
opettanut heille siten — iäisyydessä ovat kaikki aina nuoria.

Cecilia Olavintyttären hääseurueessa oli viisikymmentä henkeä
Hestvikenistä lähdettäessä, rengit ja apulaisnaiset siihen luettuina.
Se muodosti kuormahevosten ja karjan kanssa kylien läpi komean
kulkueen. Olav katseli sitä tyytyväisenä: ihmisten arvostelun mukaan
hänellä oli viime vuosina ollut myötäkäymistä. Ruotsin sotaretken
jälkeen hän oli nauttinut paikkakunnalla arvonantoa, kaikki tiesivät,
että hänellä olisi ollut täällä valtaa, jos hän olisi halunnut sitä
käyttää, hänellä oli varallisuutta, ja hänen lapsensa olivat tuottaneet
hänelle kunniaa ja iloa. Hän ei ollut valittanut raskaina vuosinaan
kenellekään surujaan, eikä kukaan ollut nähnyt hänen ylpeilevän hyvinä
päivinään — tämä maailma ei saanut milloinkaan valtaa hänen ylitseen.

Nyt hän sai seurata sitä sydämensä kehoitusta, joka oli ollut hänellä
näinä vuosina — langeta ristiinnaulitun Kristuksen jalkojen juureen ja
tunnustaa eläneensä koko ikänsä salaisessa taistelussa Jumalaa vastaan,
ja nyt hän makaa tässä hänen edessään polvillaan, voitettuna.

Hän ei voinut tietää, mitä sitten tapahtuisi. Ikivanhaa murhajuttua
tuskin enää kannattaisi vetää esiin. Se oli vain oka, jonka hän oli
painanut omaan lihaansa — mutta se oli särkenyt, kunnes oli tullut
pois ja unohtunut jo kauan sitten, mutta haava syöpyi ylt’ympäriltä ja
kalvoi häntä.

Hänet luultavasti tuomittaisiin pyhiinvaellusmatkalle joka kestäisi
hänen kuolemaansa asti, hän oli nyt siksi vanha. Ja hän ajatteli sitä
rauhallisin mielin, nyt juuri nähdessään ympärillään vaurautensa —
hän luopuisi siitä nyt mielellään, antaisi panna raudat käsiinsä ja
jalkoihinsa, kulkisi parannusta tekevänä pyhiinvaeltajana pyhästä
paikasta toiseen, anellen ruokansa —.

Mutta aina Eirikiä ajatellessaan jännitys sai hänet vapisemaan.
Hän muisti pojan vain sellaisena, millainen hän oli polvistuessaan
luostarikirkon kuorissa, sorjana ja säteilevänä sulhaspuvussaan. Eirik
oli antautunut Jumalalle pelotonna ja ilman pikkumaisuutta. Ja kun
hän astui esiin paljasjalkamunkin vaipassa, jättäessään maailmalle
jäähyväiset — isän mielestä, joka nyt voi antaa rakkautensa poikaan
tulvehtia vapaasti, loisti jo sädekehä Eirikin kapean, kiiltävän
päälaen ympärillä.

Hänelle hänen olisi nyt sanottava: »Minä en ole sinun oikea isäsi —
olen sinun isäsi murhaaja.»

Jos Eirik _tämänkin_ jälkeen tunnusti hänet omaisekseen — silloin oli
kaikki hyvin.

Hän ei ajatellut sitä, mitä Cecilia tästä arvelisi.

       *       *       *       *       *

Häät Gunnarsbyssä olivat hyvin kauniit; sekä rypungilaiset että Olav
niittivät siitä kunniaa. Cecilia Olavintytär oli niin kaunis morsian,
että hän vallan säteili kultakruunu avoimilla keltakiharoilla.

Olaviin koski nähdessään seuraavana aamuna nuoren vaimon huntuineen
— tukka oli ollut Ceciliassa kauneinta, ja kun se nyt oli peitetty,
hän näytti paljon pienemmältä kalpeana, vaaleasilmäisenä ja
lyhytkasvuisena. Mutta hän oli vieraassa paikassa ja oudoissa oloissa
— varmaankin hän virkistyisi, kunhan tottuisi olemaan naimisissa ja
Gunnarsbyssä. Jørund näytti olevan morsiameensa erikoisen tyytyväinen.

Kuudentena hääpäivänä — Olav aikoi seuraavana päivänä lähteä kotiin —
Kolbeininpojat tahtoivat näytellä hänelle ja hänen omaisilleen niitä
kalleuksia, joita heidän äitinsä omisti ja jotka he kerran saisivat
keskenään jakaa. Tällä Gunhild Rypalla oli kalliita aarteita ja paljon
kauniita esineitä.

Kolbeininpojat ja nuoret emännät, Aaken ja Steinarin vaimot,
innostuivat yhä enemmän. Ja taas Olavista tuntui, ettei hän pidä
oikein näistä ihmisistä. Hänen mielestänsä oli liian rohkeata ja
vastoin ylhäisön tapoja, ettei osattu käsitellä rikkauksia sen
rauhallisemmin ja arvokkaammin — heidän äänensä kohosi ja laski; he
olivat suuriäänisiä ja teräviä ja sitten taas heti imelän ystävällisiä,
samalla kun he silmäilivät toisiaan epäluuloisin ja ahnein katsein.
Nämä sukulaiset tulisivat tuskin rauhassa jakamaan perintöä äidin
kuoltua, Olav ajatteli. Siihen ainakin pystyivät ne ylimykset, joiden
joukossa hän oli kasvanut, ja hän itsekin kyllä, — olla niinkuin ei
voitto tai tappio vähääkään järkyttäisi heidän mielenrauhaansa —.

Hän tuli katsoneeksi tytärtään. Tämä seisoi ääneti miehensä rinnalla.
Olav luki hänen silmistään hänen ajattelevan aivan samoin, ja hän
tunsi sydämessään pistoksen muistaessaan, että hänen oli huomenna
ratsastettava pois ja jätettävä hänet tänne vieraitten ihmisten pariin.

Illalla Olav Iäksi tyttärensä kanssa kävelemään järvelle johtavaa
polkua. Hän oli itse pyytänyt Ceciliaa lähtemään kanssaan — häntä
halutti tietää, miten tämä viihtyi uudessa kodissaan. Mutta Cecilia ei
virkkanut siitä mitään, eikä Olav saanut kysytyksi.

Vasta pihalle noustessaan Olav sanoi:

»Asianlaita on niin, Cecilia — sinä tiedät sen päivän tulevan ja se
tulee ehkä ennen kuin sitä kukaan odottaakaan — että sinä palaat kotiin
Hestvikeniin, ja silloin on kaikki siellä sinun. Pidä se mielessäsi,
jos sinulle sattuisi käymään niin, että sinä nyt alkuaikoina joskus
sattuisit ikävöimään kotiin.»

»Jumala suokoon sinulle pitkän iän, isä», morsian virkkoi nopeasti.
»— Ettekö te ole milloinkaan siitä puhuneet että Jørund muuttaisi
Hestvikeniin sinun eläessäsi?» hän kysyi sitten.

Olav ei ollut sitä ajatellut ensinkään, siksi hän vaikeni. Se ajatus
ei oikein tuntunut miellyttävän: hän ei luullut olevan sopivaa asua
yhdessä vävynsä kanssa. Olav vastasi vain:

»Voi olla mahdollista, että kunhan sinä olet asunut täällä Gunnarsbyssä
jonkin aikaa, sinä et enää lähtisikään täältä pois. Täällähän on nuorta
väkeä» — hän aikoi sanoa jotakin samanikäisistä nuorista vaimoista,
mutta ei sitten voinutkaan mainita kälyjä minään etuina — »suuria,
väkirikkaita seutuja. Ja sinä saat liikkua vapaasti ja hallita —»

Cecilia ei vastannut siihen yhtään mitään.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna Olav nousi murkinalta ennen muita vieraita; hänen
kanssaan oli monen määrä ratsastaa kotiin päin, niin että hän aikoi
mennä katsomaan, miten hevoset oli valjastettu ja kuormahevoset
sälytetty. Tultuaan aitan kynnykselle — satulat ja heidän valjaansa
olivat aitassa — hän kuuli sieltä Cecilian äänen; tämä oli siellä
vanhan Toren kanssa. Hänen tyttärensä sanoi:

»— että sinun pitääkin erota minusta —. Etkö sinä voi tulla tänne ja
jäädä meidän luoksemme Gunnarsbyhyn? Brynhildillä ja Lucialla on omat
käskyläisensä ja palvelusneitonsa; kyllä kai he suovat minun pitävän
yhden miehen hoitamassa hevostani ja palvelemassa minua —»

»Herra varjelkoon, Cecilia!» — vanhus nauroi. — »Etkö sinä keksisi
ketään, joka vielä kehnommin sopisi Gunnarsbyn rouvan ritariksi.»

Olav ei voinut olla sille ajatukselle nauramatta. Tore oli omituisen
näköinen, sillä hänen yläruumiinsa oli tavallista paksumpi, mutta hänen
jalkansa olivat lyhyet ja käyrät, hänen päänsä oli pyöreä kuin pallo,
jonka ympärillä riippui pitkä, karkea ja harmaa tukka, hänen kasvonsa
olivat täynnä pieniä ryppyjä, ne olivat lihavahkot ja punaiset, ja
silmät olivat värittömät kuin keitetyn kalan silmät. Hän oli vahva kuin
jättiläinen ja piti itsekin raskaasta työstä, oli harvasanainen ja
luotettava; kukaan ei voinut sanoa häntä käytökseltään epäkohteliaaksi,
mutta hän oli luonnollinen eikä ollut milloinkaan oppinut sitä
pehmeyttä, johon Gunnarsbyn palvelijoitten oli opittava — ja hän oli
kuusissakymmenissä.

»Minä olisin sinulle oikein hyvä!» Cecilia rukoili.

»Sinä olet hyvä kuin kulta, sen minä tiedän. Mutta minä olen palvellut
isääsi yli kaksikymmentä vuotta, ja totta puhuakseni, Olavin olisi
vaikeata tulla Hestvikenissä ilman minua toimeen — vaikeampi kuin mitä
hän itse tai joku muu ymmärtääkään —»

»Minunkin on hyvin vaikea olla ilman sinua. Minulla ei ole ollut ketään
niin uskollista ystävää kuin sinä siitä asti, jolloin olin niin pieni,
että sinä annoit minun ratsastaa olkapäilläsi —»

»Kunhan minä tulen niin vanhaksi, etten kelpaa muuhun», vanha Tore
virkkoi nauraen, »tulen minä sinun luoksesi lasten hoitajaksi, Cecilia
—»

»Niin, lupaatko sinä sen ihan varmasti?»

Olav meni sisään. Cecilia istui vanhan rengin sylissä, toinen käsi
hänen kaulallaan; hän katsoi miehen rumiin kasvoihin, ihan niinkuin
lapsi jotakin pyytäessään.

Olav nyökäytti molemmille:

»Sinä olet ikävissäsi, kun sinun on erottava Toresta, näen mä?»

Cecilia oli noussut yhtäkkiä ja nyt hänen kasvonsa olivat yhtä
rauhalliset ja totiset kuin tavallisesti.

»Minä olen kysynyt Torelta, isä, eikö hän muuttaa meidän luoksemme
Gunnarsbyhyn.»

»Ei ole sanottu, Cecilia, että hän viihtyisi täällä — vanhojen ihmisten
on vaikea tottua uusiin oloihin.» Tore myönnytteli isännän puheisiin.

       *       *       *       *       *

Morsiussaaton oli itään päin mentäessä kuljettava parhaita teitä,
mutta kotimatkalla Olav ja jotkut vieraista, joilla oli kiire kotiin,
oikaisivat samaa metsätietä, jota hän oli kulkenut viime kerralla
Gunnarsbystä palatessaan.

He levähtivät samalla karjamajalla kuin silloinkin. Ja muitten
levätessä Olav pujahti heidän joukostaan ja laskeutui joen rantaa
myöten.

Aurinko paistoi ja kaikki oli kuten edelliselläkin kerralla — horsmat
olivat kuihtuneet ja värittömät; siemenet irtaantuivat niistä ja
lentelivät ilmassa hopeauntuvan tavoin. Olav seisoi hetken tunturin
vieremään tuijottaen, mutta hän ei nähnyt tänään mitään ihmeellistä.

Hänen mieleensä johtui ensimmäisen kerran, että se kenties olikin
harhakuva — tai jokin muu: »A negotio perambulante in tenebris, ab
incursu et daemonio meridiano.» Sitä luetaan iltarukouksessa sitä
vastaan, joka pimeässä vaeltaa, ja pahojen henkien hyökkäystä vastaan
keskipäivän aikaan. Ja hän oli tuntenut itse usein, että auringon
kilottaessa oikein kuumana päiväsydämen hiljaisena hetkenä on sellaista
liikkeellä, jota ei näe —.

Tai jos se oli ollut Ingunn, mutta hän ei ollut tarkoittanut mitään
muuta — tahtonut vain varoittaa häntä pitämään huolta, ennenkuin antoi
pois heidän ainoan lapsensa.

Sitten Olav karkoitti sen mielestään. Hän tahtoi uskoa, niinkuin ensin
uskoi.

Olav sai kuulla kirkonkylässä, että Hestvikenissä oli ollut tuli irti.
Suuri, vanha idänpuoleinen latoja heinäsuovat olivat palaneet.

Metsä oli alkanut palaa lahden pohjoispuolella — kalastajat olivat
sytyttäneet nuotion Härkätunturilla — ja sitten se oli tarttunut
kanervikkoon, ja petäjikkö paloi, mutta tuli pysähtyi siellä olevaan
rotkoon, jossa kasvaa lehmuksia ja pähkinäpensaita. Mutta pohjatuuli
oli puhaltanut vähän aikaa ja kipinöitä oli lennellyt ladon edessä
oleviin heinäpieleksiin; silloin menivät sekä heinät että lato — talon
rakennuksetkin mäen alla olivat olleet vähän aikaa vaarassa.

On ihmeellistä, miten lahdelle päin näyttää epäsiistiltä, Olav ajatteli
seuraavana päivänä ollessaan ulkona ja katsellessaan Härkätunturia
kohti — mustiksi ja punaisiksi kärventyneitä puita, jotka törröttivät
tai olivat kaadetut palaneelle sammalelle. Hiiliä ja nokea oli pitkin
lahden vartta.

Lato oli ainoa talon rakennuksista, joka oli paikoillaan talon
suuruuden ajoista asti. Siksi Olav olikin pahoillaan sen menetettyään.
Ja tänä talvena olisi rehua hyvin vähän.

Hänen oli nyt ajateltava uutta rakennusta ja hätärehun keräämistä.
Sitten tuli hylkeenpyynti- ja kalastusaika. Olavilla oli kädet täynnä
työtä sekä syksyksi että talveksi. Väki huomasi hänen panevan erikoista
huolta kaikkeen, niitä teki sinä talvena. Hän oli maininnut Torelle
jotakin siihen suuntaan, että miehet arvelivat hänen tulevana kesänä
aikovan lähteä jälleen ulkomaille ja että hän luultavasti tuumi Jørund
Kolbeininpojan muuttavan tänne vaimoineen.

Olav viihtyi kotona paremmin kuin milloinkaan muina vuosina. Hän piti
yksinäisyydestä ja työn touhusta — sillä se oli hänestä kiireellistä
ennen päämäärään pääsyä. Hän alkoi pitää vieläpä Härkätunturin
palaneesta metsäkyljestäkin, totuttuaan siihen, varsinkin syysmyrskyn
puhdistettua sitä ja lumen langettua sille. Nyt näytti avoimemmalta.

       *       *       *       *       *

Einar ja Valgard Bjørninpojat, Torhildin veljet, olivat tänä talvena
pohjoisessa Haugsvikissä. Olav oli usein toivonut saavansa tietoja
pojastaan Bjørnistä ja pojan äidistä. Hän lähetti nyt Toren matkaan —
tämä oli vanhastaan Einarin ja toisten veljien tuttu.

Tore palasi kotiin ilmoittaen Bjørnin lähteneen viime keväänä kotoa,
hän halusi maailmalle onneaan koettamaan. Enot sanoivat hänen lähteneen
kotoa valmistuakseen rautasepäksi — hän oli lapsesta pitäen ollut
muita lapsia kätevämpi — hänen kerrottiin sanoneen menevänsä jonkun
dovrefjeldiläisen miehen luo, jonka äidin pitäisi olla jättiläisen
tytär — vaikka tuskinpa se oli totta — hän oli kuitenkin mainittavan
etevä seppä. Bjørn Olavinpoika aikoi pyrkiä hänen palvelukseensa.

Torhild ja Ketil voivat hyvin, heillä oli kolme lasta, tytär ja sitten
kaksoiset: poika ja tytär. Ei, kyllä Bjørn oli eronnut sovinnossa
vanhemmistaan, ja äiti oli hankkinut hänelle satulan ja hevosen ja
kaikki varusteet matkaa varten, niin komeat heidän asemaansa nähden,
että ihmiset puhuivat hänen ylpeydestään.

Olav ei vastannut paljonkaan Toren kertomukseen. Tähän poikaanhan
hänellä ei milloinkaan ollut oikeuksia.




XI.


Olav sai seuraavan kevään kuluessa uuden ladon pystyyn ja sai sen
kattoon heinänkorjuuksi. Hän oli väkineen niittämässä joen suussa
olevilla pelloilla — oli iltapäivä, vähän ennen Margretanmessua —
silloin eräs vieras mies tuli hänen luokseen heinärukojen väliin,
tervehti häntä ja sanoi:

»Minulla on sinulle asiaa, Olav, ja se on sellaista, että minun on
sanottava se sinulle heti. Voitko tulla kanssani vähän tuonne syrjään,
niin saamme jutella kahden kesken?»

Olav teki niin, ja päästyään vähän matkaa muista syrjään mies sanoi:

»Minä tulen Gunnarsbystä. Tyttäresi on lapsivuoteessa ja kärsii mitä
kovimpia tuskia; olisi hyvä, jos voisit tulla hänen luokseen ja niin
nopeaan kuin paras hevosesi jaloistaan pääsee.»

»Onko niin», Olav kysyi, »onko siinä heidän mielestään henki
kysymyksessä?»

»Vaara on lähellä», toinen vastasi.

Olav riensi takaisin niitylle, sai Ragnan ja Toren käsiinsä ja sanoi
heille, mistä oli kysymys. Hän käski Toren hakemaan Brunsveinin haasta
ja Ragnan varustamaan ruokaa; sitten hän meni vieraan luo ja pyysi
häntä kanssaan taloon. Heidän mennessään Olav kysyi äkkiä:

»Mutta mies, niissä sinun hevosesi on?»

»Minä olen tullut Gunnarsbystä jalan.»

»Tullut jalan?» Olav katsoi vieraaseen epäillen. Tämä oli noin
kolmisenkymmenen ikäinen ja näytti tavalliselta palvelijalta. —
Olav ei muistanut nähneensä häntä ennen, mutta eihän se ollut ihme,
Gunnarsbyssä oli niin paljon ihmisiä; hän oli luotettavan näköinen.
»Onko Jørund lähettänyt sinut tänne tuomaan sellaisia uutisia, eikä
lähetä sinua ratsain?»

»Totta puhuakseni, rypungilaiset eivät ole minua lähettäneet. Mutta
Cecilia auttoi minua kerran hädän hetkellä — silloin minä lupasin
Jumalalle ja pyhälle Halvardille maksavani sen hänelle, jos joskus
voisin sen tehdä. Minä arvelin nyt olevan sellaisen hetken — kunhan hän
saa nähdä sinut ja puhua kanssasi, ennenkuin kuolee —»

Olav arveli keventyneimmin mielin, ettei tyttären laita mahtanut
sentään olla niin huono, koskei hänen miehensä eivätkä kälyt olleet
lähettäneet sanaa. Asiassa tuntui hänen mielestään sentään olevan
jotakin merkillistä, mutta oli miten oli, hän oli tyytyväinen
saadessaan tiedon tyttärensä sairaudesta ja hän aikoi heti ratsastaa
Gunnarsbyhyn. Hän ei kysellyt vieraalta — tämän nimi oli Finn — sen
enemmän, mutta taloon tultuaan hän käski pitämään vieraasta hyvää
huoltaja kunhan olisi levännyt, lainaamaan hänelle hevosen kotimatkaa
varten.

Tunnin kuluttua Olav nousi hevosen selkään ja antoi Brunsveinin mennä
täyttä laukkaa — se oli hänen nopein juoksijansa, mutta hänellä ei
ollut tapana ratsastaa sillä itse, sillä se ei ollut niin komean
näköinen kuin Rode Roland, hänen oma ratsunsa. Skeidissokniin
saavuttuaan hän pysähtyi muutamiksi tunneiksi sukulaisiinsa Hestbaekiin
ja antoi Brunsveinin levätä, mutta Olav istui satulassa jo aikoja ennen
auringon nousua, ja päivemmällä hän saapui Gunnarsbyhyn.

Mutta siellä hän sai heti kuulla Cecilian voivan hyvin; hän oli
synnyttänyt terveen ja kauniin lapsen; siitä oli jo puolitoista
vuorokautta. Ei, Lucia-rouva vastasi hänen kysymykseensä, Cecilian
synnytys ei ollut erittäin vaikea, ei hän sen suuremmassa
hengenvaarassa ollut kuin muutkaan nuoret vaimot. Olav huomasi heti
heidän ihmettelevän hänen tuloaan, eikä hän tällä kertaa ollut mikään
erittäin tervetullut Gunnarsbyhyn. Tässä piili alla jotakin — hän ei
käsittänyt mitä — ja jotta hän ei ilmiantaisi mainittua Finniä, hän
vastasi Lucialle, joka kysyi, mistä hän oli saanut tietää Cecilian
olevan sairaana, tavanneensa kotipitäjän kirkolla joitakin ihmisiä,
joilla oli täälläpäin sukulaisia; he sanoivat hänen tyttärensä, joka
viime kesänä naitiin Gunnarsbyhyn, odottavan lasta Margretanmessun
maissa.

»Mutta eihän sitä odotettu ennen Marianmessua —.» Lucia tuli nyt
hämilleen, ikäänkuin hän olisi puhunut liikoja, ja toisetkin
olivat merkillisen näköisiä. Brynhild sanoi lapsirukan olleen koko
kantamisaikansa hyvin peloissaan; ehkäpä hän oli puhunut siitä ja
sanonut pelkäävänsä lapsen syntyvän ennen aikojaan —.

Sehän oli tavatonta, että Cecilia pelkäisi, isä ajatteli. Mutta eihän
sellaista milloinkaan tiennyt naisista, ja nämähän olivat sellaisia
asioita, joita miehet eivät ymmärtäneet. Hänen tuli olla iloinen,
kun Cecilia voi hyvin, ja koska hän kerran oli tullut tänne, hän oli
myöskin mielissään saadessaan nähdä tyttärensä.

       *       *       *       *       *

Luhdissa, jossa Cecilia makasi, oli melko pimeätä Lucian viedessä sinne
Olavin illalla. Jørundkin oli läsnä. Olav tuli iloiseksi nähdessään
Cecilian ilostuvan hänen tulostaan; hän sanoi kaiken olevan nyt hyvin
ja että hänellä oli kaikin tavoin hyvä olla. Huone, johon hänet oli
pantu, oli suuri ja komeasti sisustettu, ja se oli täynnä vaimoja ja
apulaisneitoja, jotka häärivät hänen ja lapsen ympärillä.

Jørund puhui vaimolleen hyvin hellästi ja näytti olevan ylenmäärin
iloinen siitä, että hänelläkin oli poika. Ja naiset ylistivät lasta
kovin. Olav otti sen syliinsä, kun se hänelle ojennettiin, ja katsoi
sitä — tämä poika tulisi siis kerran omistamaan Hestvikenin hänen
jälkeensä, jos Jumala salli sen elää — mutta vastasyntyneet olivat
hänen mielestään aina rumia nähtäviä, paitsi Cecilia, hän oli ollut
kaunis ensimmäisestä elinpäivästään lähtien.

Olav istui seuraavana päivänä jälleen tyttärensä luona, he juttelivat
enimmäkseen kotipuolen tutuista. Cecilia puhui hyvin vähän siitä,
miten hän viihtyi täällä uudessa kodissaan — paitsi että täällähän oli
niin paljon levottomampaa kuin kotona lahdella — ja gunnarsbyläiset
kävivät hyvin paljon kesteissä ja sen sellaisissa — se oli viimein
kyllästyttänyt häntä; mutta nythän hän tulisi olemaan paljon enemmän
kotona, kun hänellä oli rintalapsi.

»Niin, niin», isä virkkoi, »mutta tuollainen poikahan kasvaa nopeasti,
ja sitten sinä olet jälleen vapaa.»

»En minä sitä tarkoittanut», hän vastasi nopeasti. »Minä olen tietysti
tullut sinuun, isä — minusta on hauskempi olla siellä, missä ei ole
sellaista ihmistungosta.»

Viimeiset sanat olivat isän mielestä ivallisesti sanotut, hän yritti
oikaista tytärtään, pyytää häntä nauttimaan nuoruudestaan niin kauan
kuin sitä riittää.

Samassa tuli joku apulaisnaisista tuoden lapsen äidin rinnoille.
Cecilialla oli yllään vain pieni nuttu, joka peitti rinnan ja
käsivarret; naisen nostaessa imettäjää korkeammalle pielusten varaan
isä näki vilaukselta hänen ruumistaan vyötäisten kohdalta, ja hän
näki Cecilian kupeitten olevan sinisen ja ruskean kirjavat. Aurinko
paistoi samalla vuoteeseen — ilma oli vaihteleva, ja Olav huomasi hänen
kasvoissaankin olevan lyönnin jälkiä.

»Oletko sinä loukkaantunut?» isä kysyi vieraan naisen mentyä.

»Olen, minä kaaduin ja loukkaannuin», Cecilia vastasi.

»Sen vuoksi tämä tulikin ennen aikojaan.»

Olavin mielestä oli hyvä, että se oli aiheutunut sellaisesta
tapaturmasta — hän oli pelännyt Cecilian perineen äitinsä heikkouden;
ja Cecilia oli varmaan pelännyt tämän lankeamisen tuottavan vaaraa.

»Silloinko sinä tulit ajatelleeksi lähettää Finnin hakemaan minua?»

Cecilia vaikeni vähän aikaa, aivan kuin hän olisi miettinyt:

»En minä häntä pyytänyt lähtemään —. Mutta ehkäpä hän oli mielestään
minulle kiitollisuuden velassa —. Ehkä hän tuumi näin voivansa sen
suorittaa — kuultuaan minun kaatuneen ja loukkaantuneen —»

»Onkohan hän mahtanut palata jo», Olav virkkoi, »— tiedätkö sinä siitä
mitään? Hänen piti lainata meiltä hevonen, minä voisin viedä sen
mennessäni.»

»Kyllä Finn toimittaa hevosen sinulle takaisin. Mutta totta puhuakseni,
minä en usko hänen enää palaavan tänne Gunnarsbyhyn. He ovat täällä
ankarampia palvelijoilleen kuin mihin me olemme tottuneet, ja koska
Finn on lähtenyt täältä lupaa kysymättä —»

»Onko hän tehnyt niin?»

Cecilia nyökäytti. »Minä haluaisin tietää, minne hän nyt joutuu», hän
sanoi sitten. »Hän on ollut minulle uskollinen.»

»Tahtoisitko sinä», Olav kysyi, »minun ottavan hänet luokseni
Hestvikeniin?»

Cecilia makasi vähän aikaa katsellen lasta rinnoillaan.

»Ei, sitä minä en tahdo», hän virkkoi sitten jyrkällä äänellään.

       *       *       *       *       *

Poika kastettiin seuraavana päivänä ja Olav aikoi lähteä sen jälkeisenä
päivänä kotiin. Mutta illalla toivottaessaan tyttärelleen hyvää yötä
hän tuli jääneeksi tämän kanssa hetkeksi kahden kesken. Silloin hän
rohkaisi mielensä ja kysyi:

»Sanopa nyt minulle, Cecilia, meidän ollessa näin kahden kesken — onko
sinulla mitään sydämelläsi, jota sinä tahtoisit sanoa minulle?»

»Ei minulla ole mitään», nuori vaimo vastasi lujasti. Huomatessaan
isänsä pettyneen hän ojensi kätensä: »Mutta joka tapauksessa minä olen
iloinen sinun tulostasi, isä!»

Olav läksi seuraavana päivänä kotimatkalle. Häneltä oli jäänyt jo
itse kylä taakseen ja hän ratsasti pienen joen viertä myöten; joen
kahden puolen oli pieniä taloja vihreine nurmikkoineen. Hän ratsasti
ajatuksiinsa vaipuneena, kun hevonen yhtäkkiä säpsähti — eräs mies
nousi ratsastuspolun vierestä pensaikosta. Se oli Finn.

He tervehtivät. Mutta kun mies ei virkkanut mitään, täytyi Olavin alkaa
—:

»Siellä ei käynytkään niin hullusti, kuin mitä sinä ennustit,
ystäväni», hän sanoi ystävällisesti. »Tyttäreni voi nyt hyvin, ja me
kastoimme eilen Kolbein Jørundinpojan.»

»Minä olen kuullut siitä.»

»Oletko sinä matkalla Gunnarsbyhyn?» Olav kysyi.

»En, minä aion etelää kohti», mies vastasi. Hän oli ollut joidenkin
tuttaviensa luona eräässä pikkutalossa joen toisella puolen.

Olav tuli ajatelleeksi, että voi sanoa juuri tämän Finnin tuoneen
hänelle sanan tyttärenpojan syntymästä. Hän sanoi sen ja kiitti.
Hänellä oli ollut muassaan kymmenen Englannin floriinia, jotka hänellä
oli Englannin-matkan jäljiltä — säästetty sopivaksi uhrilahjaksi, jos
sattuu tarvitsemaan. Nyt hän antoi Finnille ne kaksi, mitä hänellä
vielä oli jäljellä.

Mies otti ne vastaan vähän epäillen. Sitten hän seisoi katsoen Olaviin,
ja Olav katseli satulastaan häneen. Kumpikaan ei puhunut. Vihdoin Olav
virkkoi, että hänen täytynee jatkaa matkaa; »Ehkäpä meillä on sama tie?»

Niin onkin, mies arveli. Olav antoi Brunsveinin kulkea käymäjalkaa, ja
Finn asteli vieressä, eikä kuulunut muuta kuin puron solinaa mättäitten
lomitse ja hevosenkengän kalahdus sen kiveen sattuessa, kesätuulen
huminaa kuusen latvoissa. Aurinko paistoi ja loisti lehdillä ja
neulasilla — ja molemmat miehet astelivat ääneti.

Olav kysäisi kerran, oliko Finn saanut hevosta lahdelta lainaksi, ja
Finn vastasi kieltäen, hän käveli mieluimmin. Olav kysyi vähän ajan
kuluttua, oliko Finn kotoisin näiltä seuduin, ja Finn vastasi kieltäen,
hän oli Raumariken Nesistä. Siihen keskustelu päättyi.

Kuljettuaan siten tunnin verran Finn sanoi, että hän erkanisi tästä —
hän viittasi polulle, joka vei pienen kukkulan poikki. Silloin Olav
kiitti seurasta ja Finn vastasi: kiitos itsellesi, ja hän hävisi
metsään.

Olav katui sitten, ettei ollut ottanut jostakin sen tarkempaa selkoa.
Mutta hän ei ollut saanut kysytyksi tyttärensä palvelijalta —. Ja hän
ratsasti rivakasti eteenpäin.

       *       *       *       *       *

Olavin oli täytynyt luvata poiketa Hestbaekiin kotimatkallakin. Eikä
hän heti päässyt sieltä pois lähtemäänkään — siitä onkin kuusi vuotta,
kun hän viimeksi oli täällä sukulaisissaan käynyt, Arne sanoi, »ja
taitaapa kulua jälleen kuusi vuotta, ennenkuin tulet takaisin, ‒ ja
silloin minä olen mullan alla.»

Arne Torgilsinpoika oli jo ainakin kahdeksankymmenen talven ikäinen,
mutta ei vielä lainkaan raihnainen. Hän muistutti isäänsä Torgils
Likapartaa, joka olisi ollut tällainen, ellei olisi ollut järjiltään;
Arne oli pienenläntä, mutta solakka ja kaunis; tukka ja parta olivat
valkoiset kuin niittyvilla ja kaiken valkoisen keskeltä loistivat hänen
punaiset poskensa ja merensiniset silmänsä. Torgunn, hänen nuorin
tyttärensä, hoiti taloa poikineen; hän oli ollut leskenä jo monta
vuotta.

Arne murisi kuullessaan Cecilian saaneen pojan.

»Käy samoin kuin täälläkin — yksi tyttärenpoika vain joka tulee sinun
jälkeesi Hestvikeniin! Minulle Jumala ei suonut poikia, vaikka rukoilin
ja lupasin — sinulla oli yksi ja hänestä tuli paljasjalkamunkki. Etkö
sinä, Olav, joka olet niin rikas ja olet aina ollut pappien ystävä,
olisi voinut lähettää Roomasta hakemaan erikoisvapautta — sinä olisit
silloin voinut mennä Torgunnin kanssa naimisiin ja vienyt silloin
Fivlunge-suvun takaisin vanhoille asuinsijoillemme?»

»Mikset sinä keksinyt tätä ennen, serkku», Olav virkkoi nauraen,
»ennenkuin Torgunn ja minä tulimme vanhoiksi!»

       *       *       *       *       *

Olavin täytyi jäädä Hestbaekiin kolmanneksi päiväksi; hän ratsasti
Hestvikeniin auringonlaskun aikana. Taivas oli täynnä pilviä, jotka
hohtivat ja rusoittivat ja kuvastuivat punaisina ja kultaisina
vuonon pintaan — laskeva aurinko heitti matalalta vinoja säteitään
ja pitkät varjot liikkuivat levottomina pelloilla, niin ettei Olav
nähnyt selvästi, kuka tuli häntä kohti sarkojen välissä, mutta vieraan
pitkässä ja hartiakkaassa varressa oli sekä tuttua että vierasta,
ja puvussa oli sellaista herraskaisuutta, jota näillä seuduilla ei
tavattu. Vieraan rinnalla asteli harvinaisen suuri pukki, jolla oli
mahtavat sarvet.

Silloin Olav huomasi tulijan Eirikiksi — Eirik tuli häntä kohti
kaksivärisessä nutussa, toinen puoli oli punainen, toinen keltainen,
niin lyhyessä ja ahtaassa, että se oli Olavin mielestä sopimaton,
hänellä oli nahkavyö vyöllään, siinä pitkä tikari, puukko ja laukku.
Pitkä, kihara tukka ei ollut vielä oikein kasvanut, vaan tonsuuri
paistoi sen lävitse. Olav ei päässyt irti ensi vaikutelmastaan, että
siinä oli jotakin paholaismaista vielä silloinkin, kun hän tunsi pukin,
se oli heidän vanha pukkinsa.

Olav pysäytti hevosensa. Eirik juoksi viimeiset askelet, laski kätensä
isänsä satulan nupille ja kysyi:

»Isä, onko hän kuollut?»

»Ceciliako? Ei, hän voi hyvin.» He katselivat toisiaan ääneti, Eirik
punastuen ja yhä hämmentyneemmin. Mutta ei auttanut, hänen täytyi alkaa:

»Minä olen tullut kotiin, isä», hän virkkoi rukoilevasti.

»Kuten näet.»

»Minä näen.» Olav nykäisi ohjaksista, niin että Eirikin täytyi väistyä,
mutta hän kulki isän hevosen rinnalla taloa kohti.

Olav laskeutui pihalla hevosen selästä, vastasi Toren ja Ragnan
kysymyksiin Ceciliasta. Sitten hän kääntyi tuvan ovea kohti, jossa
Eirik seisoi odottamassa. Poika seurasi isäänsä sisään. Olav riisui
vaippansa, laski pois aseensa ja kääntyi sitten vasta Eirikin puoleen:

»Mistä sinä tulet?»

»Tottahan sinä sen tiedät», Eirik vastasi hiljaa. »Minä läksin kotoa
— luostarista, minä tarkoitan — eilisaamuna — sain veneen lainaksi
Galfridilta —»

»Joko sinä kyllästyit luostarielämään. Tai — ovatko veljet lähettäneet
sinut pois? Oletko sinä tehnyt pahojasi, niin etteivät he enää
huolineet sinusta?» Olav kysyi ankarasti.

Eirik oli käynyt vallan tummanpunaiseksi kasvoiltaan; niillä kävi
aivan kuin tuskan väristys. Mutta hän vastasi hyvin nöyrästi:

»Minä en veljesten mielestä sovi siihen elämään. Sinähän tiedät, isä
— sen vuoksihan minulla oli koevuoteni — kaksi kuukautta sitten se
loppui. Minä luovuin vastahakoisesti veljistäni; minä sain jäädä sinne
vielä joksikin ajaksi. Mutta sitten he sanoivat minulle luulevansa,
etten minä ole munkiksi sopiva — minä voisin palvella paremmin Jumalaa
maailmassa —»

»Sinä eläisit maailmassa ääni oli jäätävän ivallinen, sinua! ja
palvelisit Jumalaa?»

»Silloin ne veljet eivät tunne sinua!»

Hän huomasi pojan ikäänkuin painuvan kokoon. Mutta sitten Eirik vastasi
nöyrästi:

»Ei, isä — veljeni tuntevat minut kaikkein parhaiten — veljeni Einar ja
gardiani —. Minä en unohda, mitä he ovat minulle opettaneet. Älä luule
minun tulleen kotiin jatkaakseni jälleen — huonoa elämääni. Minä — minä
— he ovat ottaneet minut veljekseen — ab extra veljekseen. Sinähän
tiedät sen itse parhaiten, mies voi elää maailmassa ja sentään muistaa
Vapahtajaansa ja palvella häntä.»

Olav seisoi hiljaa katsoen nuorukaiseen:

»Mikä tuo on — miltä sinä näytät?».

Eirik punastui jälleen, nyki ja veti naurettavan koreata nuttuaan, joka
oli hänelle sekä liian pieni että liian lyhyt joka suhteessa ja joka
suuntaan:

»Minä sain sen luostarista», hän sanoi rukoilevasti. »Ne olivat saaneet
sen lahjaksi — ja niin he kaikki yhdessä päättivät antaa sen minulle
— silloin minun ei tarvinnut tehdä kaupungilla velkaa vaatteita
ostaakseni kotimatkaa varten.»

»Vai niin.»

Ragna toi ruoan, ja väki seurasi häntä syömään. Olav jutteli heidän
kanssaan, mutta Eirikille hän ei puhunut mitään, tuskin vilkaisi häneen.

Syönnin jälkeen Olav antoi tuoda sisään olutta ja simaa — käski
palvelusväkensä juoda Kolbein Jørundin onneksi. Eirik otti maljan, joi
sisarensa pojan onneksi ja lähetti sen eteenpäin. Mutta seuraavalla
kerralla sarven tultua hänen kohdalleen hän antoi sen kulkea ohitseen
ja vähän ajan kuluttua hän pujahti hiljaa ovesta ulos.

»Hän aikoo varmaankin rukoilla», Ragna virkkoi liikutettuna — »hän
rukoili määrätyt päivärukouksensa ja hänellä oli rukousnauha nuttunsa
alla.»

Olavissa heräsi entistä suurempi halveksunta ja viha sen kuultuaan.




XII.


Olavin katkeruus tuntui ikäänkuin syöpyneen häneen heti kotiin
palanneen ensinäkemältä. Hän oli tottunut ajattelemaan Eirikiä jo
täytenä pyhimyksenä — ja hän saapuukin yhtäkkiä kotiin juosten häntä
vastaan pellolla hassunkurisessa puvussa ja haiseva, musta pässi
toverinaan.

Ja sitten nousi mieleen ajatus kaikista niistä vaikeuksista, joita
Eirikin huikentelevaisuus tulisi aiheuttamaan. Hänenhän täytyy myöskin
selvittää jollakin lailla välinsä näiden paljasjalkamunkkien kanssa.
Heidän sääntöjensä mukaan heillä ei ollut oikeutta vaatia mitään
myötäjäisiä sinne pyrkiviltä miehiltä, niin että kaikki se, mitä he
olivat saaneet Eirikin luostariin tullessa, oli annettu lahjana; sitä
Olav ei voinut vaatia takaisin. Mutta jos he vaatisivat sitä, minkä
Olav oli luvannut heille Eirikin tullessa munkiksi, niin —! Olavia
harmitti koko joukko; he olivat ensin yllyttäneet Eirikiä tämän
suunnitelmissa, minkä olivat ennättäneet, ja sitten he olivat — jos
hän voisi luottaa edes Eirikin omiin sanoihin — tukeneet häntä hänen
alkaessaan epäillä koko munkkikutsumustaan.

Mutta siinä oli sellaistakin, joka oli vielä hullumpaa. Eirikin päätös
luopua maailmasta oli saanut Jørund Rypan kosimaan — sitä ei voinut
epäillä. Eikä Olav kaikesta huolimatta ollut varma — ei edes viime
Gunnarsbyn matkansa jälkeen — siitä, että Cecilia olisi rypungilaisten
parissa onnellinen. Kun he saisivat syytä epäillä, etteivät Cecilian
sukulaiset olisikaan menetelleet oikein rehellisesti heitä kohtaan —.

Olav mainitsi siitä jotakin eräänä päivänä Eirikille. Hän huomasi pojan
tulevan hyvin onnettomaksi.

»Aivan ennenkuulumatonta se ei sentään ole», Eirik vastasi sävyisästi,
»että luostarin noviisi huomataankin kykenemättömäksi elämään sääntöjen
mukaan.»

Olav ei siihen vastannut. Eirik puhui kyllä totta, mutta useimmat
sittenkin liittyivät luostariin aikoinaan munkkeina ja nunnina, ja
Eirik oli aluksi viime vuonna puvun saatuaan ollut niin innokas ja hän
oli itse päättänyt ruveta munkiksi kenenkään neuvomatta tai työntämättä
häntä sille tielle.

»Ei ole ensinkään varma minun naimisiin menoni», hän sanoi sitten.

»Vai ei? Oletko sinä aikonut jatkaa vanhaa huonoa elämääsi?»

Eirik tuli hohtavan punaiseksi. Mutta hän vastasi tyynesti ja
rauhallisesti:

»Sinä, isä, olet elänyt kuten kristityn tulee näinä vuosina äitimme
kuoleman jälkeen — sinä et ole mennyt uusiin naimisiin etkä ottanut
jalkavaimoa.»

»Minäkö?» Olav virkkoi liikutettuna. »Minä olin jo silloin
vanhanpuoleinen mies. Eikä minua nuorenakaan nähty porttoloissa tai
pelipaikoissa —»

Eirik jatkoi yhä tyynesti:

»Minä lupasin isä Einarille pysyväni erossa peleistä ja juomingeista.
Etkö sinä, isä, usko minun oppineen mitään hyvää ja hyödyllistä
tänä vuonna, jonka olen viettänyt Pyhän Fransiskuksen katon alla ja
rukoillut joka päivä Jumalan edessä Hänen korkeimmassa paikassaan?»

»Kyllä, kyllä», Olav mutisi vähän häpeissään. »Aika näyttää, Eirik, —
miten kauan tämä päähänpisto kestää.»

»Sinun ei pitäisi sanoa niin!» Eirik nousi ja riensi ulos.

Mutta Olavia tuntui vain yhä enemmän kiusaavan, kun Eirik nyt näytti
muuttuneen hurskaaksi ja nöyräksi. Häntä ei milloinkaan voitu ärsyttää
vastaamaan vihaisesti, hän ei lörpötellyt eikä kehunut. Isä piti häntä
nyt niin kovilla, ettei Eirikillä ollut kerrassaan mitään, mitä hän
olisi voinut omakseen sanoa. Olav oli aina ollut antelias, mutta ei
mikään siitä, mitä hän antoi köyhille ja sairaille, saanut kulkea
Eirikin käsien kautta. Mutta Eirik keksi keinon — hän teki talonväelle
ja lahdella poikkeaville ihmisille monta palvelusta, jotka todistivat
hänen nöyryyttään ja hyvää tahtoaan. Sekin suututti isää ja häntä
suututti huomatessaan Eirikin vetäytyvän ihmisten parista ja menevän
joko rannan kallioille tai ulkohuonerakennuksiin rukouksiaan lukemaan
yksinäisyydessä. Hän luki rukousnauhastaan aikarukouksensa sekä
Neitsyt Marian rukoukset, joista hän jo osasi suurimman osan. Pian
Olav huomasi Eirikin asettaneen pieniä ristejä sinne tänne pelloille
rakennuksen ympärille, niihin paikkoihin, joihin hänellä oli tapana
mennä rukoilemaan.

Olav kuuli syyspuoleen puhuttavan Eirik Olavinpojan jättäneen
luostarin, koska hän tunsi tarvetta saada viettää vieläkin ankarampaa
katumuselämää. Hänen aikomuksensa on rakentaa itselleen maja
kirkkomaalle ja asettua sinne erakoksi. Tässä pitäjässä ei sellaista
ollut ennen ollut, niin että ihmiset puhuivat siitä paljon — toiset
pilkkasivat, mutta toiset arvelivat siitä tulevan suurta hyötyä
paikkakunnalle. Olav huomasi viimein, että Eirik oli itse tavalla tai
toisella pannut tällaiset huhut liikkeelle, ja hän otti pojan lujille.
Eirik tuli kovasti hämilleen — ja nyt ensimmäisen kerran luostarista
tulon jälkeen isä huomasi hänen olevan epävarman ja räpyttelevän
silmiään. Mutta hän vastasi, ettei hän itse ollut milloinkaan aikonut
ruveta erakoksi, hän oli vain kertonut jostakin, jota oli lukenut
talvella refektoriossa eräästä kirjasta, jonka nimi on Vitae Patrum.

Eräänä päivänä Eirik tuli Olavin luo kysyen, saisiko hän ottaa
vanhimman Rundmyrin lapsista Hestvikeniin. Pojasta oli tullut
raajarikko sairastettuaan jotakin tautia seitsenvuotiaana; kun hänet
kesäisin pantiin pihalle maahan, pääsi hän laahautumaan eteenpäin
vähän matkaa käsivarsillaan, eikä hän osannut puhua ensinkään. Ennen
sairastumistaan hän oli ollut pirteä ja kaunis lapsi — hän ei ollut
Ankin enemmän kuin Livinkään näköinen, vaan muistutti erästä nuorta
ja iloista, punatukkaista ja ruskeasilmäistä renkiä, joka oli ollut
Hestvikenissä edellisenä talvena ennen heidän naimisiin menoaan.
Mutta se ei vähentänyt Ankin isänrakkautta, ja kun poika nyt makasi
sellaisena, sanoivat sekä Anki että Liv mieluimmin kadottavansa kaikki
muut lapsensa, paitsi tätä poikaa. Mutta vaikkakin he rakastivat
häntä sillä lailla ja vaikka he aina saivat niin runsaasti antimia
Hestvikenistä, ettei heidän tarvinnut kärsiä puutetta, makasi sairas
poika täynnä haavoja ja syöpäläisiä ja oli menehtyä omiin likoihinsa.
Vanhemmat kyllä puuhailivat hänen kanssaan, pistivät hänen suuhunsa
parhaat suupalat, mutta lialle he eivät voineet mitään. — Olav ei
voinut mielestään kieltää Eirikin pyyntöä, sillä lapsi oli hänen
kummipoikansa ja nimenä hänen mukaansa Olav. Hän sanoikin vain, ettei
Eirik saisi tuoda poikaa tupaan, ellei hän saisi tästä pois syöpäläisiä
ja saisi haavoja niin puhtaiksi, etteivät ne niin haisisi. Eirik piti
Olav Livinpoikaa ladossa, kunnes tuli kylmä, sitten hänen täytyi ottaa
poika tupaan makaamaan. Eirik oli saanut hänet aika puhtaaksi, ja
poika oli opetellut kulkemaan jonkin askelen kahden sauvan varassa.
Talven mittaan hänestä lähti sen verran, että hän pystyi näpertelemään
yhtä ja toista pientä: liottamaan vitsaksia ja suolilankaa, hiomaan
karkeita puukapineita ja sen sellaista. Hän oppi puhumaankin vähän
paremmin, mutta änkyttäen ja epäselvästi se kävi. Hänen huoneessa
olostaan seurasi sentään monta ikävyyttä. Talon väki ei ollut hänelle
epäystävällistä, ja jos Olav Auduninpoika joskus kääntyi kummipoikansa
puoleen, tapahtui se aina hyvällä — oikeastaan Olav ei ollut tyytymätön
nähdessään lapsiraukan saavan nyt kristityn ihmisen hoitoa — mutta kun
häntä suututti sairaan tuottamat vaikeudet, sai Eirik kokea isänsä
huonoa tuulta.

Olav ei tiennyt vielä mitään siitä, miten Gunnarsbyssä otettiin vastaan
tieto Hestvikenin pojan kotiin tulosta. Mutta hän ei voinut saada pois
mielestään pahoja aavistuksia sitä muistaessaan, eivätkä nämä ajatukset
kauan pysyneetkään pois mielestä.

Syysmyöhällä Olav ennätti käydä Oslossa. Hän meni myös
minoriteettiluostariin. Mutta hän huomasi pian, ettei hän täältä saisi
lisätietoja Eirikin erosta. Veljet pitivät sitä luostarin sisäisenä
asiana, ja konventin vaikeneminen oli kuin muuri, jota vastaan
törmäsi. He puhuivat Eirikistä ainoastaan hyvää, sanoivat kiintyneensä
nuoreen veljeensä sydämellisesti, mutta kun oli selvinnyt sekä hänelle
itselleen että heille, että Jumala tahtoo kuljettaa tätä sielua muita
teitä kuin munkkielämän kautta, niin —.

»Silloinko se teille selvisi, kun hän hyökkäsi Tveitin miehen
kimppuun?» Olav kysyi.

Hän oli kuullut sen Claus Wiephartilta. Eräs hurskas tveittiläis-leski
oli lähettänyt sanan luostariin haluavansa lahjoittaa sinne vähän
vaatetta ja ruokatavaroita. Veli Stevnen oli määrä hakea lahjat ja hän
otti veli Eirikin mukaansa; hänen piti auttaa kotiin kantamisessa.
Mutta kun he jo seisoivat valmiina, kummallakin säkki selässään
ja aikoivat lähteä pihalta, palasi lesken poika kotiin, ja koska
hän ei tuntenut sellaista rakkautta kerjäläismunkkeihin kuin äiti,
haukkui hän molemmat munkit — mutta veli Eirik ei voinutkaan hillitä
itseään, vaan viskasi säkin maahan, hyökkäsi talonpojan niskaan ja
iski häntä poskelle, niin että mies kellahti nurin. Veli Stevne oli
tosin nuhdellut häntä heti siinä, ja Eirik oli pyytänyt talonpojalta
anteeksi ja kotona luostarissakin hän oli saanut harjoittaa katumusta;
ei ollut hyvä elvyttää tällä lailla eloon paljasjalkamunkkien entisen
sotaisuuden muistoja. Mutta seikkailusta puhuttiin paljon.

Olav oli luullut vian olevan tässä. Mutta gardiani ei myöntänyt. Ei,
hän sanoi, noviisia ei voinut sellaisen harha-askelen vuoksi erottaa,
kun hän kerran oli osoittanut selvää katumusta. Eirik ei ollut
koettanut puolustaa kiivauttaan, vaan taipunut katumusharjoituksiin,
niin että häntä voitiin pitää nöyryyden esikuvana.

Eirikin isä hymyili epäillen.

Silloin gardiani sanoi vihdoin — Eirikhän oli tullut tänne, koska hän
luuli olevansa kutsuttu papiksi. Mutta koska siinä kerran oli este —

»Este?» Olav lehahti tulipunaiseksi. »Kuka niin on sanonut, isä, että
olisi olemassa este?»

»Pyhän kirkon laki on sellainen. Ei kukaan ruumiiltaan tai jäseniltään
viallinen voi palvella alttarilla. Niin ettei Eirik voi viallisella
kädellään —»

Olav vaikeni. Hän ei ollut muistanut että Eirikiltä puuttui vasemman
käden pikkusormesta kaksi niveltä. Hän oli heti ajatellut Eirikin
syntyperää.

Gardiani jatkoi nopeasti ja varmasti: Eirik oli pyrkinyt heidän
veljeskuntaansa, koska hän oli luullut Jumalan valinneen hänet papiksi.
Mutta koska Jumala ei milloinkaan anna ihmisille tehtävää, jota hän
ei voisi täyttää, oli siis selvää, että Eirik Olavinpoika oli tässä
erehtynyt. Mutta silloin saikin asia toisen luonteen. Koevuotensa
loppuajan Eirik oli pyrkinyt selvyyteen, oliko hän sopiva palvelemaan
Jumalaa maallikkoveljenä, mutta he olivat lopulta tulleet siihen
tulokseen, ettei niin ollut —.

Olav sai luvan tyytyä siihen. Veljet eivät puhune mitään saamistaan
lahjoista Eirikin tullessa heidän luokseen, mutta eivät myöskään mitään
niistä, mitä heille luvattiin myöhemmin. Niin että näitä asioita ei
kosketeltu ensinkään.

Mutta Olav Auduninpoika erosi minoriiteistä melko viilein mielin.
Ja senjälkeen hän puhui näistä munkeista aina vastenmielisesti. Ja
koska häntä muuten pidettiin hurskaana miehenä, joka suosi munkkeja
ja pappeja, niin ettei edes sira Hallbjørn Erlinginpojasta ja hänestä
tullut vihamiehiä, arvelivat ihmiset hänellä olevan täyden syyn
valittaa paljasjalkamunkkien käytöstä tässä asiassa.

       *       *       *       *       *

Totta on, että Eirikin päätöstä ensimmäisenä järkytti tieto siitä,
ettei hänestä voisikaan tulla pappia.

Hän oli heittäytynyt uuteen elämäänsä niin palavalla innolla, että
noviisimestarin, veli Einarin, täytyi pikemminkin häntä pidättää.
Moni munkeista tapasi jäädä kirkkoon aamusaarnan jälkeen rukoilemaan
seuraavaan saarnaan asti. Eirik tahtoi heti saada jäädä joka aamu, ja
veli Einarin täytyi pakottaa hänet palaamaan dormitorioon ja käymään
levolle.

Eirik ei omasta mielestään tarvinnut sen enemmän unta kuin lintu
oksalla. Olipa hän miten väsynyt tahansa, kun hänet herätettiin
matutiniin — herätti kesäyön viileä ilma hänet täysin valveille
hänen tullessaan luostarin pihalle. Kun hän astui luostarin kylmään,
puolihämärään kirkkoon, oli hänellä sama tunne kuin lapsena hypätessään
uimaan. Aamusaarnan jälkeen alkoi suuressa, korkeakuorisessa kirkossa
valkenemistaan valjeta. Juhannuksen aikana aamuauringon ensi säteet
pilkistivät Akerinseutujen ylimmille harjuille veljien lähtiessä
kuorista ja kulkiessa viheriän pihamaan poikki takaisin makuusuojiinsa.

Mutta hän sai luvan kahdesti viikossa jäädä kirkkoon aamusaarnan
jälkeen. Hänen polvillaan rukoillessaan selvenivät kuori-ikkunoiden
kuvat, värit alkoivat loistaa — sitten osui aurinko lasiin ja sen
puna ja kelta hohti ja säteili, kunnes kuoriin tuli yliluonnollinen
valo ja lämpö auringon säteistä, jotka kirkastivat seinien kuvat ja
alttarin ristin ja kynttilänjalat sinisin, sinipunaisin ja kultaisin
valoläiskin. Veljien tullessa takaisin ensimmäiseen messuun oli kirkko
jokaista nurkkaansa myöten täynnä aurinkoa ja auringon heijastusta —
ja silloin alkoi kirkon laivassa kuulua askeleita ja askelten kaikua
ihmisten tullessa sinne messua kuulemaan.

Aina laulamassa ollessaan hän tunsi samaa pursuavaa riemua:
hän iloitsi jokaisesta päivästä, jolloin hän sai laulaa mukana
messussa, hän iloitsi jokaisesta sunnuntai- ja juhlapäivästä, sillä
silloin laulettiin myöskin aikarukouksissa, hän iloitsi kaikista
sielumessuista, sillä silloin hän oli mukana ja lauloi vigilian
edellisenä iltana. Hän oli aina iloinnut omasta kauniista äänestään.
Hän ajatteli nyt, mihin hän oli käyttänyt tätä kallisarvoista lahjaa,
ja hän otti pyhällä kunnioituksella vastaan opetusta, miten hän
sitä voisi käyttää Jumalan ylistykseksi. Silloin hänen mieleensä
tulivat sanat, ensimmäiset, mitkä hän tässä talossa oli oppinut:
»Eructavit cor meum verbum bonum; dico ego opera mea Regi.» [Ps. 45.
Sydämeni vuodattaa kauniin puheen; minä ajattelen: »Teokseni puhuu
kuninkaasta.»] Eirik valitsi usein tämän psalmin, joka alkaa näillä
sanoilla, tutkistelunsa esineeksi, jäädessään kirkkoon aamuisin — hän
ei osannut sitä vielä sanasta sanaan, mutta opitussakin oli jo kyllin
rikkautta.

Ensimmäinen ajatus hänen rukoilemaan antautuessaan — että hänen
kristinuskonsa oli ollut kuin luhtihuone täynnä lukituita arkkuja,
joita hän ei ollut milloinkaan ajatellut avata — oli pysynyt hänen
mielessään. Nyt hän sai joka päivä käsiinsä uusia avaimia Ja hänestä
tuntui, ettei ihmiselämä tässä maailmassa ole koskaan niin pitkä, että
hän ennättäisi tarttua muuta kuin vain pieneen murto-osaan kaikesta
siitä hyvästä, mitä on kätkettynä uskon salaisuuksiin.

Eräänä päivänä oli refektoriossa luettu eräästä kirjasta, joka puhui
Paratiisista. Eirik muisti sitä polvistuessaan seuraavana aamuna
kuorissa ja ajatellessaan Getsemanea. Hän näki Paratiisin edessään:
se on heidän puutarhaansa muistuttava puisto, jossa hedelmäpuut ovat
täpötäynnä raakaleita ja jonka lavojen muheasta mullasta kohoaa
ruokayrttejä, ja kukat puhkeavat pitkin seinäviertä. Sellaiseksi
Jumala oli istuttanut ja kylvänyt ensimmäisten ihmisten oman maan. Hän
oli kieltänyt koskemasta yhteen ainoaan puuhun, mutta sen vuoksi he
uskoivatkin käärmettä heti, kun se houkutteli heitä sanoen: tämä puu
on kaikkein paras — ja he olivat heti valmiit siitä ryöstämään. Se oli
se puutarha, jonka Jumala antoi ihmissuvulle huomenlahjaksi. Mutta
Getsemanessa seisoi öljypuun hoikka, kuivunut runko jäykkänä ja käyränä
kuutamossa — heillä oli luostarissa muutamia öljypuun oksia, jotka oli
tuotu heidän isänsä Pyhän Fransiskuksen syntymälinnasta, ne olivat
rumia ja karkeita, lehdet sitkeitä ja kurttuisia. Sellaisiksi ihmiset
olivat puutarhansa istuttaneet ottaakseen Jumalan siellä vastaan
Hänen astuessaan alas heidän joukkoonsa vapahtamaan heitä synneistä.
Tällaisten katkerien, kuivuneitten pensaitten välissä hän oli maannut
kasvoillaan verta hikoillen, ja hän näki kalkin pohjalla kaiken sen
pahan, mitä Aadamin ja Eevan suku oli tehnyt ja tekee aikojen alusta
tuomiopäivään asti. Kalkissa oli kaikki vuodatettu veri ja ryöstöt ja
murhat ja väärät valat ja petokset ja haureus ja petollinen ystävyys,
ja hänen oli otettava kaikki harteilleen ja sovitettava — ja portin
vieressä hänen opetuslapsensa nukkuivat, mutta linnasta saapuu jo
rinnettä alas Juudas, johtaen ylimmäisten pappien palvelijoita ja
Pilatuksen sotilaita soihtuineen, miekkoineen, keihäineen sitomaan ja
lyömään ja surmaamaan Jumalaa.

— Sinä aamuna ei kirkossa ollut ketään muita. Eirik ryömi polvillaan
sakramenttikopin luo, avasi vaatteensa ja antoi niiden valua alas
vyötäisille asti. Sitten hän otti solmunuoran, jota hän kantoi
vyöllään, iski sillä itseään, kunnes se tuli vallan punaiseksi verestä.

Hänet lähetettiin päivällä puutarhaan kitkemään. Oli polttavan kuuma
auringonpaiste. Hän ei tuntenut ensin kipua haavaisessa selässään,
mutta lavojen välissä ryömiessään, ja kun karkea vaippa tarttui kiinni
rikkinäiseen ihoon ja läksi siitä jälleen irti ja päivä paahtoi häneen
suoraan, tuntui kuin hartioissa olisi ollut polttava tuli. Mutta
tuska täytti hänet syvällä ja hiljaisella innolla, sillä hän ajatteli
tuntuvan aivan samanlaiselta, jos on painava risti selässä — ja silloin
hänestä tuntui, että hän on liian arvoton, ja hänessä heräsi sellainen
nöyryys, että hän olisi mielellään heittäytynyt suulleen multaan. Hän
alkoi nyt ensimmäisen kerran tuntea, mikä tarkoitus on katumuksen
harjoituksella ja väkivallalla omaa itseään kohtaan — ettei se ollut
päämäärä, vaan väline: ruumis tarvitsi kuritusta ja sen oli opittava
tottelemaan kuten hevosta kasvatetaan, ja hänelle avautui eteen
pilkahduksia teistä, jotka avautuvat sielulle, joka oppii hallitsemaan
lihaansa.

Mutta puhuttuaan tästä isä Einarille seuraavassa ripissä tämä sanoi
vakavasti, että tulokas saattoi näillä teillä helposti kulkea harhaan,
ja hän kielsi oppilasta harjoittamasta katumustöitä neuvottelematta
ensin hänen kanssaan.

Kaikki kotona olevat veljet työskentelivät koko aamupäivän päivällisiin
asti ristikäytävällä. Ainoastaan kirkko ja itäinen sivulaiva —
konventtihuone ja kirjurintupa olivat vasta kivestä muuratut. Kivillä
laskettu pilarikäytävä ulkopuolella, piharakennuksesta länteen ja
etelään oli puurakennuksia, joita ympäröivät hirsiset kuistikot.
Kivirakennuksen edessä ristikäytävällä istuivat lukevat ja kirjoittavat
veljet, mutta eteläisen siiven edustalla istui vanha veli Arnstein
Antonius kangaspuittensa ääressä, ja siellä olivat veli Sigvard ja
veli Johannes sorveineen ja hakkuupölkkyineen. Näinä aamupäivätunteina
oli veli Eirik veli Hubertin luona, tämä vanha, saksalainen munkki
kuului siihen ensimmäiseen veljeskuntaan, joka täällä oli taloa
perustettaessa. Hänen oli määrä opettaa noviisille lukutaitoa ja
latinaa, ja saadakseen olla rauhassa he istuivat ristikäytävän
takimmaisessa nurkassa, aivan kirkonoven pielessä.

Tänä kesänä oli paitsi Eirikiä ainoastaan yksi nuori veli, veli Arne,
mutta hän oli ollut täällä seitsemännestä ikävuodestaan asti, jolloin
hänen isänsä, veli Sveinko, oli tullut tänne — äiti oli kahden tyttären
kera liittynyt Ginisayhin, ja vanhin näistä sisarista oli jo kuollut
kahdeksantoista ikäisenä, kuuluisana hurskaudestaan. Veli Arne oli
ainoastaan seitsentoistavuotias, mutta jo täysinoppinut pappi, niin
että Eirik sai opetella yksin, ja hän olikin niin nopea oppimaan, että
sekä hänen oppimestarinsa että noviisimestari ihmettelivät. Ja sitten
eräänä päivänä, kun Eirik oli piirrellyt taulunsa jälleen täyteen, ja
kirjoitus oli niin kaunista ja selvää viheriässä vahassa, että veli
Hubertin täytyi näyttää sitä jollekin toisellekin, ennenkuin se jälleen
tasoitettiin: »— on suuri vahinko, että veli Eirik on vajaajäseninen,
niin ettei hänestä voi tulla pappia.»

Se oli ensimmäinen harmaa pilvenhattara Eirikin kirkkaalla
kesätaivaalla. Hän oli ollut niin pieni sen sormen menettäessään,
hän oli tottunut olemaan ilman sitä — eikä hänen mieleensäkään
ollut johtunut, että se voisi estää häntä alttaripalveluksesta.
Noviisimestari huomasi sen kovin koskevan nuorukaiseen — silloin
hän jutteli tälle siitä ja huomautti sen auttavan paljon enemmän
täydellisyyttä kohti, kunhan hän kantoi kärsivällisesti ne ristit,
jotka hänen kannettavakseen on pantu, kuin jos hän olisi itse kerännyt
niitä oman mielensä mukaan vaikka miten paljon. Ja maallikkona hän
saattoi saada aikaan aivan yhtä paljon kuin pappinakin; heidän isänsä,
Pyhä Fransiskus itse, ei ollut milloinkaan halunnutkaan olla muuta
kuin maallikko, ja hän olikin ensin aikonut perustaa järjestönsä
maallikko-veljeskunnaksi.

Eirik kuunteli nöyränä noviisimestarin puhetta, ei maininnut sitten
enää mitään koko asiasta, mutta oli kauan aikaa alakuloinen. Ja sitten
alkoi syksy lähestyä.

Heillä ei ollut enää mitään tekemistä puutarhassa. Herneenvarret
olivat maassa hallanpanemilla, harmailla saroilla ja härmä peitti
valkoisena hedelmäpuitten alle pudonneet lehdet. Munkit olivat jo aikaa
sitten ottaneet aamusaarnaan mennessään käytäntöön pienet lyhtynsä.
Oli noustava vuoteen ohuen peiton suomasta niukasta lämmöstä kylmään
dormitorioon ja ristikäytävälle, jossa raaka aamuhuuru nipisti nenää ja
kylmäsi alastomia jäseniä. Talvihuuru peitti villan tavoin luostarin;
kun joku tuli ulos, näytti se tunkeutuvan kimppuun ja peittävän pienen
käsilyhdyn härmään. Mutta kirkossa oli vielä kylmääkin kylmempi.

Eirikillä oli niin vilu, että hänen aivonsa tuntuivat jäätyvän
pääkopassa. Hän ei ymmärtänyt lukemastaan officiestä sanaakaan, sillä
häntä paleli niin, ettei jaksanut ajatella sen merkitystä. Huuru
tunkeutui kirkkoonkin; kuorituolien kynttilät paloivat usvan sisässä ja
veljesten hengitys tuli suusta ulos valkoisena savuna. Mutta alhaalla
laivassa vallitsi pilkkopimeys.

Hän oli nyt huolissaan niistä kahdesta aamusta, jolloin hänen oli lupa
jäädä aamusaarnan jälkeen yksin rukoilemaan. Kylmästä kankeana hän
makasi polvillaan tiukasti luotuina sakramenttikopin edessä kilottavaan
pieneen lamppuun. Hän tiesi takanaan olevan aution mustan kirkon,
hautapaadet lattialla. Aivan kuorikaaren edessä lepäsi sira Hallbjørn —
eikä Eirik päässyt eroon ajatuksesta: entäpä jos pappivainaa näyttäytyy
hänelle jonakin aamuna Jos hän nyt kääntyisi ja näkisikin sira
Hallbjørnin seisovan takanaan, veri vuotaisi murskatusta pääkopasta
pitkin kalpeita, luisevia kasvoja, messuhaka, jossa hänet haudattiin,
olisi veripilkkuja täynnä —.

Hän kuuli silloin tällöin jonkun sinne hänen tavallaan jääneen veljen
hiljaa mutisevan. Mutta he olivat enimmäkseen aivan hiljaa. He olivat
eläneet tätä elämää vuosikausia, kesät, talvet, ja näytti siltä kuin
ei kesäaamujen sanomaton ihanuus enemmän kuin talviöittenkään autio
kaameus olisi heihin enää mitään vaikuttanut.

Hän koetti pysyä rohkeana ajatellen koko ajan kiinteästi
sakramenttikoppia. Mutta tämäkin salaperäisyyksineen peloitti enemmän
kuin rauhoitti — että Jumala itse olikin antanut sulkea itsensä
tähän pieneen, maalattuun puutorniin ja oli siellä. Valppaana Hän
täytti kirkon ruumiillisella olemuksellaan, hengellään ja sielullaan,
katseli hänen syntiseen sydämeensä ja näki hänen mielensä masennuksen,
näki kaiken, mitä kaikkien sydämissä liikkui — ja koko jumaluutensa
voimalla Hän huolehti koko tästä talven maasta, täytti kaikki
asumukset: jääkylmän luostarin — Ja kaupungin, sekä vuonon ja kodit
sen jäätyneillä rannoilla — ja Hestvikenin, Rundmyrin, Konungahellan
— kaikki paikat, mitä hän vain muisti. Kesällä tässä polvistuessaan
ja tuntiessaan koko ihanuuden saada puhutella Jumalaa näin läheltä,
tuotti lakkaamatonta riemua tieto, että Jumala ruumiillisesta
läsnäolosta sakramentissa lähtee näkymättömänä läsnäolemaan kaikkialla
— ulkona ristikäytävän täyttävään auringonpaisteeseen, mikä muhensi
puutarhan mullan niin, että nuoret versot aamusta iltaan nostivat
yhä pitenevät päänsä, mikä virtaili puitten lehtikatoksen lomitse
— kaupungin ympärillä kaartuvan lahden ja saarten ja metsämaitten
kylpiessä autereessa. Mutta nyt talven kouristellessa maailmaa se
muuttui vain epämiellyttäväksi — ikäänkuin se aavistaisi Kristuksen ja
Saatanan välisen taistelun, elämän ja kuoleman välisen painin. Kaikista
näkyvistä ja aineellisista asioista tuli vain elottomia pikkuseikkoja,
jotka painuivat raivoavan taistelun pyörteeseen.

Hän ei tahtonut pyytää päästä näistä valvomishetkistä, joita hän oli
itselleen pyytänyt. Mutta jonkin ajan kuluttua veli Einar huomasi,
ettei Eirik niistä enää hyötynyt mitään, ja hän kehoitti nuorukaista
joksikin aikaa menemään nukkumaan joka aamu aamusaarnan jälkeen.

Mutta Eirikin oli vaikeata päästä jälleen uneen. Hän ei päässyt
lämpenemään kapealla vuoteellaan, ohut olkisäkki allaan ja kaksi
ohutta peittoa päällään. Iltaisinkin hän nukkui myöhään kylmän vuoksi
— ja niin hän oli aina väsynyt, eikä hän tahtonut aamuisinkaan nukkua
pelosta, ettei hän taas heräisi ensi messuun. Ja jos hän vähän lämpeni
vuoteessaan, alkoivat kylmänkuhmut sormissa ja varpaissa polttaa ja
syyhyttää vallan sietämättömästi.

Hän oli itsekin epätoivoissaan alakuloisuudestaan, ja hän yritti
rohkaista mieltään: eikö hän ollut kokenut paljon sellaista, joka oli
ollut hyvän joukon kovempaa, eikä hän ollut sellaisesta välittänyt
kerrassaan mitään! Hän koetti ajatella ratsastusta myrskyssä ja
lumipyryssä, niin kovassa, että töin tuskin voi erottaa oman ratsunsa
päätä. Tai veneessä talvella — sitäkin yötä viime vuonna heti hänen
kotiintulonsa jälkeen, heidän purjehtiessaan Tunsbergiin ja myrskyn
silloin puhjetessa. Pimeässä jymisi ja myrsky-yössä kävi pauhu ja
kohina — tuo valkoinen seinä, joka tuolla edessäpäin näytti elävän, oli
varmaankin Rakkekarit, ja he ajautuivat niitä kohti; aallon kohottaessa
heitä korkealle harjalleen hänestä näytti karikko olevan yhä lähempänä.
Kaikki, mitä heillä oli yllään, oli läpeensä jäässä heidän vihdoin
myöhään aamulla päästessään satamaan kaukana vuonon eteläpäässä — hän
oli arvellut, ettei Knut eräs Ragnan pojista, pääsisi siitä ehjin
nahoin. Ja oliko hänestä itsestään nyt tullut sellainen pehmeä raukka,
että hän valitti kylmänpahkojen kirvellessä, hän, joka oli useamman
kuin yhden kerran saanut riisua saappaat paleltuneista jaloistaan ja
joka oli tottunut siihenkin, että meri ja suola poltti käsien veristä
ihoa —.

Mutta sellaisiin vastuksiin oli totuttu ja ne otettiin vastaan
sellaisina kuin ne tulivat. Ja niiden mentyä — jos hengissä selvittiin
— seurasi suloinen tunne siitä, että oli päässyt sisään, sai sulatella
jäätyneitä jäseniään, syödä kyllikseen ja juoda kyllikseen, ryömiä
nahkasten alle jossakin, pari kolme miestä samaan vuoteeseen, niin että
he lämmittivät toisiaan, ja nukkua kuin tukki. Ja aina seurasi sama
uutuuden viehätys: ei milloinkaan tiennyt, miten kävisi, eikä kukaan
tiennyt, mitä huomispäivä toisi tullessaan —.

Mutta tässä oli koko elämänura kysymyksessä — joka kesän lämmön ja
sielun ilon jälkeen kuljettiin talvea kohti ja se merkitsi vilua,
valvomista, rukoilemista, paastoamista ristinmessusta syksyllä
pääsiäiseen asti, läpeensä viluissaan, niin etteivät lepohetket kovalla
vuoteella eikä lyhyt hetkinen refektoriossa riittänyt kerrassaan
mihinkään. Sillä ei pitänyt ajatella, ottaa päivät vain sellaisina kuin
ne tulivat, sillä muutosta siihen ei tullut, ennenkuin Jumala teki
ilman jälleen lämpimäksi.

Ja Eirikille selvisi, mitä oikeastaan oli munkkien ankaruus ja sen
tuottama uhri — miehen oli päätettävä — ja päätettävä koko iäkseen
luopua kohtalon leikistä ja valittava elämä, josta kaikki yllätykset
ovat pois suljetut ja jossa kaikki on tahdosta riippuvaa. Vieläpä
tahdon alistaminenkin oli tahtomista. Mutta siksipä hänestä tuntuikin,
ettei hän voinut sitä tehdä!

Hänen täytyi lopuksi kertoa isä Einarille, miten asian laita oli.
Munkki vastasi kohtalon seuraavan ihmistä luostariinkin, tai oikeammin
sanoen: Jumala voi lähettää hänelle hyvin paljon monenlaista aivan
odottamatonta, kuten esimerkiksi sairautta ja matkoja. Eirikin oli vain
rukoiltava voimaa voittaakseen tämän kiusauksen.

Ja Eirik rukoili. Mutta hän tiesi itse, että syvempää, kuin mistä tämän
rukouksen sanat lähtivät, ääni rukoili: — »Suo minulle se armo, jota
nyt anon! Lähetä minut kotiin —!»

Hän ajatteli joskus, että Saatana ehkä juuri siten osoittikin suurinta
viekkauttaan — ettei se houkutellut häntä millään hänen nuoruutensa
siveettömään elämään kuuluvalla. Hän vihasi niitä ajatuksiakin ja hän
vihasi senaikaista itseään. Vaikkapa hänen olisikin palattava maailmaan
takaisin, ei hänestä sentään milloinkaan tulisi sellaista.

Hestvikenin muisto tulvehti esiin ja valtasi hänet, öisin maatessaan
hän muisteli, muisteli koko ruumiillaan ja kaikilla aisteillaan. Ei
missään koko maailmassa ollut sellaista hajua kuin heidän omalla
rannallaan, heidän viljansa kuhilailla, jakun yöllä oli niille tullut
huurretta, oli vallan toisenlaista kuin vilja muilla pelloilla — hän
makasi ja oli tuntevinaan heidän omien heinäsuoviensa tuoksun ja
vuonon ympärillä vuorilla kasvavien lehmusten lemun. Hänen suljettujen
silmäluomiensa alla vilisi kuvia siitä maasta, josta hän oli eronnut:
Kverndalenin luhtaniityt, se pieni, kuiva mäki, jolta hän löysi
lappalaisten nuolia, jokainen kotivuoren halkeama, Hevostunturin musta
seinä rakennusten takana ja Härkätunturin punertava, sileäpintainen
kylki merestä kohoavana, aallokko sen alla, hyvillä ilmoilla
raikkaana ja valkoisena — syysiltoina siellä pimeässä mylvi ja öisin
valkoharjaiset hyökyaallot siellä löivät painia.

— Useimmissa Hestvikenissä syntyneissä vasikoissa oli taikamerkki,
useimmiten valkoinen läiskä — sydämenkuva otsassa tai kupeella
valkoista tai jalat valkoiset. Hän muisti minkänäköistä oli niiden
syödessä suolaista heinää laitumella tai ollessa suurella, tasaisella
rantaniityllä Saltvikenissä ja kaskimailla, joilta metsä oli hakattu
ja kaskettu. Mutta suuret kanervat olivat jäljellä tummina ja sakeina.
Hän muisti suolapadat ja talon vähän ylempänä, sen rakennukset olivat
rappeutuneet, yhtä vain pidettiin kunnossa, niin että suolankeittäjät
ja heinämiehet voivat siinä viettää yönsä. Isä antoi talon olla vain
laidunmaana, mutta Eirik itse oli aina ajatellut, että kunhan hänen
aikansa tulee, hän ottaa sen jälleen hoitoon — siitä voisi tuliakin
paljon parempi viljatalo kuin mitä päätila Hestviken olikaan.

Eikö kaikki tämä, mikä houkutteli ja veti hänen sekä sieluaan että
ruumistaan, ollut syntiä — sehän oli rehellistä, kristillistä elämää
sekin. Sukupolvi toisensa jälkeen oli Hestvikenissä elänyt miehiä,
jotka antoivat Jumalalle kunnian ja tottelivat Hänen käskyjään, he
olivat olleet köyhille ja vieraille anteliaita, heillä oli ollut
sekä voimaa että tahtoa suojella leskiä ja heikkojen oikeuksia —
olivat olleet ensimmäisiä aseisiin tarttumaan, kun joko sisäiset tai
ulkonaiset viholliset uhkasivat talonpojan rauhaa. Jos Jørund Rypasta
tulisi isän seuraaja, tulisi moni talon asioista muuttumaan toiseksi
kuin se oli ollut ammoisista ajoista hän tunsi siksi paljon lankoaan. —
Ja hän itse, joka oli koko elämänsä iän ajatellut vain, että kunhan hän
kerran saa Hestvikenin.

Hän ei tuntunut edistyvän enää lukemisessa ja kirjoituksessakaan.
Heitä oli sitäpaitsi nyt kaksi noviisia veli Hubertin opetettavana —
jo varhain syksyllä eräs köyhä torpan poika Eikeristä oli liittynyt
veljeskuntaan. Kerrattiin paljon sellaista, minkä Eirik jo oli
oppinut, ja nyt se kävi hitaasti, sillä tämä veli Torbjørn oli kovin
hidasjärkinen.

       *       *       *       *       *

Noviisimestari, veli Einar, menetti vähän kerrassaan uskon Eirik
Olavinpojan luostarikutsumukseen. Hän oli kiintynyt nuorukaiseen eikä
epäillyt, ettei Jumala ollut herättänyt häntä ajattelemattomuudestaan
ajattelevaksi mieheksi. Eirikin lämpö ensi aikoina, hänen intonsa
taipua järjestön sääntöihin, oli ollut paljon enemmän kuin vain
päähänpisto.

Mutta siinä oli ensiksikin se, että rakkaus naiseen oli ajanut hänet
luostarin portille — joskin oli paljon muutakin. Mutta noviisimestari
oli tullut siihen tulokseen, että niistä tuli harvoin hyviä munkkeja,
jotka olivat kääntäneet rakkautensa Jumalaan, koska eivät olleet
saaneet sitä, johon heidän sydämensä oli maailmassa kiintynyt. Ja
hän ei tiennyt, mitä oli oikeastaan tapahtunut Eirikin ja hänen
kasvatussisarensa välillä — nyt mies sanoi, ettei ollutkaan tapahtunut
mitään synnillistä ja että hän pelkäsi nyt Perkeleen houkutelleenkin
sanomaan sen pahemmaksi kuin se oli, saadakseen hänet luostariin
ilman munkkikutsumusta — silloin hänestä tulisi huono munkki ja itse
Pahan varma saalis. Veli Einar oli tosin nuhdellut häntä ankarasti
sellaisesta puheesta: Perkeleellä ei ole sen suurempaa valtaa ihmiseen
kuin mitä Jumala hänelle suo ja mies itse antaa hänelle, eikä hän voi
riistää Jumalan palvelijoita pois Jumalan perheväen piiristä, elleivät
he itse avaa hänelle ovea. Mutta Eirikin sanoissa piili jotakin;
noviisimestari oli huomannut, ettei Eirik milloinkaan puhunut valhetta
tieten tahtoen, mutta oli päivänselvää, ettei mies itse muistanut,
miten asian laita oikein oli. Ja hän oli nähnyt sen jo monta kertaa. —
Eirikin oli vaikeata muistaa jotakin asiaa niin hyvin, että hän voisi
kertoa sen samalla tavalla kaksi kertaa peräkkäin. Mutta jos se oli
virhe missä asemassa tahansa olevalle miehelle, oli se munkille suuri
virhe.

Ja Eirik oli luonteeltaan epävakainen ja sellainen hän varmaankin
tulisi aina olemaan. Hänellä oli sellainen mielenlaatu jonkalaisia
veli Einar oli nähnyt jo enemmän kuin tarpeekseen, ja luostarille oli
onnettomuudeksi saada sellainen veli, joka aina kaipasi vaihtelua
— aina halusi toista tointa tai toista työtä kuin mihin hänet oli
pantu, toivoi pääsevänsä toiseen taloon, kunnes hän on koettanut
kaikki järjestönsä luostarit kolmessa, neljässä kuningaskunnassa.
Mikä risti veljeskunnalla oli esimerkiksi Edvin Rikardinpojasta; mies
oli mitä hurskain ja puhdassydämisin, mutta hänessä asui levoton
henki. Hänen vaellushalulleen keksittiin sentään lääke — hän oli
sellaisen kuvamestarin kirjoissa, että hän sai tuon tuostakin kutsuja
tulla milloin sinne milloin tänne työtä tekemään. Mutta sellainen
levottomuuden henki tartuttaa pian koko luostarin. Veli Einar oli itse
ollut mustainveljesten munkki benediktiläisten luona Bjørgvinissä
kymmenen vuotta, ennenkuin hän sai kutsumuksen siirtyä ankarampaan
järjestöön, ja nyt hän oli ollut minoriteettimunkkina yli kolmekymmentä
talvea, mutta hän oli yhä edelleenkin sitä mieltä, ettei munkki
saa ilman vakavaa syytä jättää sitä luostaria, jossa hän ensin on
lupauksensa antanut.

       *       *       *       *       *

Kevään tullen Eirikin rakkaus luostariinsa heräsi jälleen — mutta
myöskin kaipuu Hestvikeniin kasvoi, Ja hän oli nyt aivan onneton,
sillä hänestä tuntui, ettei hän nähnyt tietä edessään, ja vaikka hän
miten paljon tahansa rukoili ja kuritti itseään, repi ikävä häntä yhä
molempiin suuntiin. Kun hänen koevuotensa oli kulunut, oli hänen määrä
odottaa syksyyn asti vihkimistään — silloin piti molempien toistenkin
noviisien, veli Arnen ja veli Torbjørnin, tehdä lupauksensa.

Hän sattui sitten erehtymään ja lyömään Tveitin poikaa niin, että tämä
joutui sairastamaan. Jospa se pojanjolppi olisi häväissyt häntä —
hän olisi luullut voivansa sietää sen. Mutta koska oli kysymys siitä
talosta, jota hän rakasti vieläkin enemmän nyt, kun hän jo puolittain
oli päättänyt jättää sen ja veljet, joista hän piti, ja veljeskunnan
puvun, jota hän oli koettanut opetella kantamaan kunnialla. — Hän
nöyrtyi miehen edessä veli Stevnen ensi sanoista, hän nöyrtyi kotona
konventtituvassa — mutta tämä se sittenkin ratkaisi asian lopullisesti.

Mutta sinä päivänä, jolloin kaikki veljet menivät veli Bjørnvardin,
tukanleikkaajan, luo ajattamaan päälakensa, eikä hän mennytkään
mukaan — silloin hänen sydäntään kirveli. Ja sinä aamuna, jolloin hän
oli jälleen puettuna housuihin ja sukkiin, keltainen nuttu yllään
ja puukkovyö vyöllään, hän vaipui kerrassaan kokoon — häneltä pääsi
kirkossa itku; hän itki häpeästä ja katumuksesta, toivoen valinneensa
jäämisen. Mutta hän tiesi itse katuvansa, valitsipa toisen tai toisen
tien.

Veljet ottivat häneltä hellät jäähyväiset, lupasivat rukoilla
hänen puolestaan — hänhän kuuluisi edelleen heidän joukkoonsa ab
extra-veljenä. Hän asteli siltaa kohti häntä hävetti ja hän oli
mielestään alaston tässä hänelle oudossa puvussaan, hän häpesi jokaista
ihmistä peltiseppämestarin talossa. Ja hänen sydämensä oli surusta
halkeamaisillaan, kun hän nosti purjeet ja suuntasi saarten lomitse
yksin Galfridin lainaamassa pienessä veneessä.

Ja noustessaan sillalta rinnettä myöten tyhjin käsin ja paljaana —
merituulen lyödessä leikkiä hänen edessään, niin että vilja pellolla
lainehti liekkien tavoin, ja aurinko loisti silkinhienoilla tähkillä —
Eirikin teki mieli hypätä aidan yli hyväilemään tuulen hellimää viljaa.

       *       *       *       *       *

Isän kylmyys teki hänelle paremminkin hyvää kuin pahaa. Oli raskasta
olla kotona niin aivan toisin kuin ennen. Mutta se, ettei hän täällä
voinut elää taistelutta sellaista elämää, joka hänen mielestään
kuuluu kristitylle miehelle se teki hänet turvallisemmaksi: hän oli
valinnut oikein. Hän ei ollut paennut luostarista takaisin vanhaan
ajattelemattomaan ja mukavaan elämään — oli olemassa kolmaskin tie,
ja sen hän oli löytänyt, se rohkaisi häntä, rohkaisi joka päivä hänen
tuntiessaan, ettei sitä ollutkaan helppo kulkea.

Talvi kului siten hänen osoittamatta vähintäkään taipumusta laimeuteen.

Viikon päivät ennen pääsiäistä Olav ja Eirik läksivät yhdessä
Galabyhyn. Iltapäivällä, kun asiat oli toimitettu ja Olav istui
juomapöydässä nimismiehen ja muutamien vanhempien talollisten kanssa,
alkoi pihalta kuulua meteliä — joku poika repäisi oven auki ja huusi,
että Eirik Olavinpoika makaa ulkona luultavasti kuolinhaavoissaan.

Olav riensi nopeasti ulos. Taliin luona seisoi joukko miehiä lumessa
makaavan miehen ympärillä, josta vuoti verta niin, että maa hänen
allaan oli vallan punainen, oikeassa kädessä oli vieläkin tikari. Eirik
makasi tajuttomana. Olav kantoi hänet erään miehen kanssa sisään ja
laski hänet vuoteeseen tarkastellen haavoja. Hän oli saanut puukon
iskun selkäänsä ja toisen eteen solisluun lähelle kasvoissakin oli
lyönnin jälkiä. Haavat olivat pahat, mutta ei niistä sentään kuoleman
vaaraa ollut, ellei sattunut mitään onnettomuutta. Isän puuhaillessa
hänen ääressä Eirik avasi silmänsä.

»Etkö sinä voinutkaan enää hillitä miehekkyyttäsi?» Olav kysyi, vaikkei
epäystävällisesti — hän hymyili.

Eirikin silmäluomet sulkeutuivat jälleen.

Olav sai tietää, miten kaikki oli käynyt. Kaksi renkiä oli riitaantunut
hevosia satuloidessaan — he olivat jo vanhastaan vihamiehiä — ja
siitä nousi tappelu, heidän aseensa olivat sisällä talossa käräjistä
asti, mutta he tarttuivat puukkoihinsa. Eirikin yrittäessä sovittaa
kääntyivät molemmat häntä vastaan, ja hän oli silloin vetänyt tikarin,
mutta vain puolustautuakseen; kumpikin rengeistä oli saanut vain jonkin
naarmun. He makasivat nyt sidottuina kellarissa.

Eirik palasi tajuihinsa vasta yöllä; hän kuiskasi, että jos tämä
olisi hänen menonsa, hän ei tahtonut näitä köyhiä miehiä vastaan
nostettavaksi syytettä, vaan hän antoi heille anteeksi, kuten hän
toivoi Jumalankin antavan anteeksi hänelle.

Olav ei vastannut siihen. Ei hän enemmän kuin Reidulfkaan aikonut
säästää miehiä, jos Eirikin haavat kääntyisivät pahoiksi. Mutta
kaikki kävi hyvin; Reidulf haetti sinne vanhan miehen, joka osasi
tukkia verenvuodon ja oli hyvä haavalääkäri. Viikon päästä Olav sai
siirretyksi Eirikin kotiin Hestvikeniin ja siellä hän itse hoiteli
Ragnan kanssa haavoittunutta niin hyvin, että Eirik pääsi jaloilleen jo
ennen Valkosunnuntaita.

Tämän jälkeen vallitsi isän ja pojan välillä rauha. Sairaana maatessaan
olivat Eirikiltä jääneet aikarukoukset ja muutkin hartausharjoitukset;
ylös päästyään hän ryhtyi niihin jälleen, mutta joko hän ei pitänyt
niistä niin paljon väliä, tai sitten hän salasi niitä enemmän talon
väeltä. Ja jos Olav sattui huomaamaan hänet paternosteria lukemassa
tai huomasi Eirikin harjoittavan jotakin lihankidutusta, poika sai
päivemmällä kuulla:

»On se sentään hyvä, Eirik», isä virkkoi naurahtaen, »että me olemme
nähneet sinun kätesi tikarin varressakin vielä. Muuten meidän muitten
olisikin hankalaa asua samassa talossa noin hurskaan miehen kanssa,
kuin miksi sinä olet tullut.»

Eirik lehahti punaiseksi. Häntä kiusasi sellainen isän puhe, mutta Olav
sanoi sen niin hyväntahtoisesti, eikä hän milloinkaan ollut voinut
vastustaa isää tämän osoittaessa hänelle pienintäkin ystävällisyyttä.




XIII.


Eirik makasi valveilla eräänä aamuna Gunnarsbyssä. Jørund pukeutui
toisessa huoneen nurkassa. Cecilia tuli sisään jotakin tuoden ja
vaihtaen jonkin sanan miehensä kanssa. Silloin tämä sanoi:

»Etkö sinä puhuisi nyt veljellesi siitä, mistä me olemme jutelleet?»

»Ei. Minähän olen sinulle sanonut, etten minä puhu.»

Jørund mutisi jotakin vihaisen makuisena. Sitten hän läksi vaimonsa
jälkeen.

Eirik nousi ja pukeutui. Hänen tullessaan ulos Cecilia istui
multapenkillä tuvan edessä poikansa sylissään. Lapsi nousi äidin
helmassa hyväilyä pyytäen; Cecilia painoi lasta rintaansa vasten, mutta
hän näytti ajattelevan muita asioita. Eirik tervehti sisartaan, jäi
seisomaan ja katselemaan häntä.

»Mitä Jørund tahtoi sinun sanovan minulle?»

»Koska sinä kerran sen kuulit» — Cecilia nosti kirkkaan, kylmän
katseensa — »kuulit sinä tietysti myöskin minun vastaukseni.»

»Koskeeko se minun luostarista tuloani?» Eirik kysyi. »Onko se
vaikeuttanut sinun oloasi täällä Gunnarsbyssä?»

»Ei — ei se ole ainoastaan sitä.» Hänen katseensa viipyi veljen
pitkässä, kauniissa olemuksessa. Eirik seisoi hänen edessään
aamuauringossa, joka hohti hänen kumartuneella, ruskeakiharaisella
päällään. Hän oli pukeutunut polviin ulottuvaan, tummanpunaiseen
takkiin, joka sopi hyvin hänen hartiakkaalle vartalolleen, hoikalla
miehustalla r hopeasolkinen nahkavyö. _Cecilia_ piti Eirikistä
tällaisenaan enemmän — hän oli ollut liikutettu nähdessään kauniin
vilkkaan veljensä paljasjalkamunkin nutussa, hän ei ollut milloinkaan
uskonut veljensä olevan aiotun siihen elämään »On vielä paljon muutakin
—»

Eirik virkkoi:

»Pelkkänä sisaren-osuutena Jørund saa Hestvikenistä enemmän kuin hänen
veljensä vaimoiltaan. Brynhildillä on neljä veljeä ja Lucian isä on
saanut maksaa kuninkaalle raskaita sakkoja siitä tyhmästä leikistä,
johon hän sekaantui herttuan ollessa Akershusin edustalla.»

Cecilia nyökäytti:

»Jørund tietää sen — ne tietävät sen kaikki. Mutta se ei tee Jørundille
elämää täällä sen helpommaksi — me olemme tässä suuriperheisessä
talossa kaikkein nuorimmat ja saamme taipua toisten tahtoon niin
pienessä kuin suuressakin.»

»Onko kysymys Brynhild-rouvasta?» Eirik kysyi.

»Brynhildistä minä pidän enin. Hän sanoo, mitä hän tarkoittaa —. Mutta
totta on, etteivät hän ja Jørund ole milloinkaan olleet ystäviä. Ja
Aake ja Lucia eivät pidä minusta.»

Eirik katseli alas nuoreen äitiin. Hän oli huomannut täällä ollessaan,
ettei Jørundilla enemmän kuin Ceciliallakaan ollut helpot päivät.

»Sano nyt sittenkin minulle, mitä Jørund pyysi sinua sanomaan», hän
pyysi. »Sano», hän toisti vielä, kun sisar punastui eikä tahtonut
vastata.

Äkkiä, ikäänkuin kärsimättömästi, Cecilia laski jokeltelevan lapsen
maahan. Vuoden vanha poika kellahti nurin ja alkoi huutaa — silloin
Eirik nosti sen ylös ja otti syliinsä.

»Niin, eipä kestä muuta kuin lähelle Klementinmessua — silloin minulla
on taas toinen samanlainen.» Cecilia henkäisi muutaman kerran syvään.
»Minä en voi sitä kieltää — minä antaisin hyvin paljon, jos pääsisin
synnyttämästä lasta kälyjeni käsiin —

»— Vaikkapa sinusta tulisikin Hestvikenin omistaja — emmekö me voisi
asua siellä yhdessä? — Hän ja Aake eivät ole milloinkaan voineet
_sietää_ toisiaan. Sitä Jørund on toivonut meidän naimisiin menostamme
asti — hän pyysi minua, se tapahtui jo aivan ensimmäisinä öinä yhdessä
ollessamme — hän pyysi minua kysymään isältä, emmekö saisi muuttaa
hänen luokseen. Mutta jos hän kerran halusi sitä — asua mieluummin
isän kanssa, joka on niin jyrkkä ja jonka kanssa on niin vaikea
tulla toimeen, kuin omien veljiensä kanssa — niin tullee se vielä
helpommaksi, kun isä on kerran poissa ja sinä olet siellä isäntänä.
Olethan sinä ja hän olleet niin kauan parhaat ystävät —»

»Haluatko sinä», Eirik kysyi, kun Cecilian täytyi pysähtyä ja vetää
henkeään, »minun puhuvan isälle — voisitteko te muuttaa meille jo
syksyllä?»

»Haluan», Cecilia vastasi punastuen.

Eirik ojensi hänelle lapsen, joka rimpuili takaisin äidilleen. Sitten
hän kääntyi ja meni hakemaan Jørundia.

Ystävykset olivat koko aamupäivän takamailla — he kuljeskelivat ja
makailivat mäellä ja Jørund puhui puhumistaan. Hän vannoi, ettei hän
ollut ensinkään pahoillaan kuultuaan, ettei Eirikistä tullutkaan
munkkia; _hän_ oli kyllä muistanut, että koevuosi on koevuosi —
mutta Aake ja Steinar ja heidän vaimonsa olivat puhuneet sellaista,
mikä oli ärsyttänyt Ceciliaa — ja kyllähän Eirik tiesi hänen olevan
itsepäisen, joka ei milloinkaan taivu ajatellessaan toisin kuin muut —.
Ja sellainen hän olikin usein täällä ollessaan ja useimmiten hän kyllä
olikin oikeassa. Mutta heidän elämänsä _oli_ täällä sietämätöntä —
epäsopu hänen ja veljiensä välillä oli tullut kymmenen kertaa suuremmat
hänen naituaan Cecilian. Mutta jos he tulisivat Hestvikeniin hän oli
varma siitä, että hän sopisi Cecilian kanssa hyvin. Sitten hän alkoi
jutella Cecilian myötäjäisinä tuomasta pöytähopeasta — Aaken vaimo
oli saanut kuulla Oslossa kultaseppä Magnukselta Olavin näyttäneen
kihlajaisissa vanhoja; Olav oli sitten antanut ne uusia, mutta he
sanoivat Olavin sillä pettäneen tyttärensä miehen perintöön nähden,
— ja Cecilia oli antanut sanan sanasta —. Eirikin pää oli pyörällä
kuunnellessaan Jørundin valituksia heidän vihdoinkin kulkiessaan taloa
kohti.

       *       *       *       *       *

Eirik oli kotiin ratsastaessaan aivan varma isän lupauksesta —
vaikka olisi vaikeakin saada vanhus myöntymään. Mutta hän ei ollut
ajatellutkaan sitä mahdollisuutta — Olav myöntyi heti. Niin Jørund ja
Cecilia muuttivat Hestvikeniin samana syksynä. He saivat naistentuvan
asuakseen.

Cecilia synnytti vähän aikaa sen jälkeen toisen poikansa. Hänen
nimekseen tuli Torgils — aivan sattumalta: poika tuli maailmaan
melkein tukehtuneena ja naiset kutsuivat Eirikin sisään; hän antoi
vastasyntyneelle hätäkasteen. Hädissään hän antoi pojalle ensimmäisen
sukuun kuuluvan nimen, mikä mieleen johtui. Olav suuttui — pojan
nimeksi olisi pitänyt tulla Audun hänen isänsä ja pienen poikavainaansa
mukaan, eikä hän olisi tahtonut enää saada sukuunsa Likaparran kaimaa
— vaikkakin miehen oma jälkeläiset olivat sen tehneet, kun kaksi Arne
Torgilsintytär oli antanut pojilleen isoisänsä nimen.

       *       *       *       *       *

Eirik sanoi isälle eräänä päivänä:

»Etkö sinä voisi olla Jørundin kanssa puhuessasi vähän puheliaampi?
Minä luulen, ettet sinä pidä hänestä.»

»En, minä en voi olla», Olav vastasi tylysti. Sitten hän lisäsi heti
vähän myöntyvämmin: »Ei suinkaan Jørund voi vaatia minua kohtelemaan
häntä enää meidän vieraanamme nyt hänen tänne kokonaan muutettuaan
asumaan.»

Olav ei voinut enää lopultakaan tuntea Eirikiä kohtaan vanhaa
vastenmielisyyttään. Nuorukainen oli pakottanut isän jollakin lailla
kunnioittamaan itseään: hän oli jo toista vuotta kotona ja hänessä
säilyi yhä luostarielämän tuottama muutos. Olav huomasi Eirikin
aina koettavan tehdä sitä, mikä on oikein, ja hän oli saavuttanut
sellaisen itsehillinnän, josta Olav olisi voinut vannoa, ettei hän sitä
milloinkaan saavuttaisi. Isä muisti melkein häveten ensimmäisiä aikoja,
jolloin hän oli odottanut, jopa melkein toivonutkin Eirikin jälleen
lankeavan vanhoihin huonoihin tapoihinsa —.

— Kenenkään tahtomatta tai oikeastaan sitä edes selvästi tietämättään
nämä kolme, jotka olivat niin kauan muodostaneet yhden perheen,
vetäytyivät lähemmäksi toisiaan. Jørund Rypan tänne muutettua he
tunsivat kasvaneensa toisiinsa ja hänen olevan vieraan —.

Hän kuljeskeli rakennusten väliä ikäänkuin hämillään — eikä tehnyt
mitään. Täällä talossa ei myöskään ollut oikeastaan mitään sellaisia
työtä, mihin hän olisi tottunut. Hän meni aamulla ulos, seisoi tallin
ovella katsellen, miten hänen renkinsä hoiteli hänen hevosiaan; ellei
ilma ollut mahdoton, hän läksi sillalle, maleksi siellä, katseli
merelle ja syljeskeli veteen. Hän oli ollut jonkin kerran veneitten
mukana, mutta sitten häntä ei enää huvittanut lähteä. Sitten hän
loikoili huoneessaan penkillä ja torkahteli hän valitti, ettei yöllä
saanut lasten vuoksi oikein nukkua. Olavin ja Eirikin tullessa kotiin
venemiehineen — tämä tapahtui kalastusaikana — hän meni vanhaan
tupaan ja jäi sinne istumaan, mutta miehet olivat väsyksissä ja
nälissään eivätkä jaksaneet ajatellakaan pitää seuraa Jørund Rypalle.
Vesilintujen pyyntiaikana hän piristyi vähän ja läksi muitten mukaan —
mutta sitten tuli viikon päivyt kestävä pohjoismyrsky, ja silloin se
loppui.

Cecilia ei nähnyt paljon muuta talon väkeä — hän pysytteli
naistentuvassa tai palvelusneitoineen kodassa ja ulkorakennuksissa.

Tänä vuonna tuli kova rehunpuute Hestvikeniin, sillä heillä oli myöskin
Jørundin karja, ja heidän oli täytynyt ottaa käytäntöön vanha läävä,
joka oli ollut käyttökelvottomana ties kuinka kauan. Sitä oli vähän
korjailtu, mutta nälkäiset eläimet kärsivät siellä kovasti. Cecilia
saattoi tulla sieltä itkien, käytyään viemässä sinne ruoanpuolta —
hänenpä ei moni ollut nähnyt itkevän, jos jotakin tapahtui ihmisten
kesken, mutta eräänä iltana hän tuli läävästä ja tavattuaan Eirikin
eteisessä hän kietoi kätensä tämän kaulaan pimeässä:

»Eirik — sinähän rukoilet Jumalalta niin paljon, etkö sinä voisi
rukoilla, että tänä vuonna tulisi aikainen kevät!»

»Minähän teen niin, tiedäthän sinä sen.»

Kun Olav oli sinä iltana mennyt kamariin nukkumaan, Eirik meni hänen
luokseen ja sanoi isälle, mitä oli ajatellut, että heidän pitäisi
ottaa Saltvikenin talo jälleen viljelykseen. Olav arveli heillä olevan
enemmän hyötyä maasta, jos he käyttäisivät sitä kuten nytkin niittynä
ja laitumena kuin että he antaisivat sen vuokralle. Eirik vastasi,
ettei hän ajatellut sitä vuokrattavaksi, vaan että he viljelisivät omin
väin täältä käsin: »Jos Jørund pitää kymmenen lehmää ja neljä hevosta,
täytyy meidän vähentää omiamme tai siirtää osa muualle.»

Hän sai vihdoin isän jollakin lailla suostumaan. Eirik otti mukaansa
Knutin ja Sveinin, Ragnan nuoret pojat souti etelää kohti jo parin
päivän kuluttua vieden pari venelastia aidaksia mukaan. Eikä routa
ollut vielä oikein sulanut maasta, kun hän jo läksi uudelleen, tällä
kertaa joitakin eläimiä mukanaan, ja ennen Hallvardinmessua Eirik oli
saanut aidatuksi suurimman osan vanhaa peltoa, jollei muuten, niin
ainakin risuaidalla. — Ajan mittaan täytyi isänkin myöntää hänen olevan
oikeassa — tästä tulisi vielä hyvä talo —

Olav Auduninpoika oli ollut itse talvimarkkinoilla Oslossa. Hän oli
tapansa mukaan tehnyt joitakin kauppoja, jotka piti päätettämän
Hallvardinmessuilla. Hän lähetti nyt Eirikin sinne, ja Eirik pyysi
Jørundia kanssaan.

Langokset viipyivät kaupungissa pari päivää juhlien jälkeen; he olivat
tavanneet tuttuja ja iltaisin he istuskelivat taloissa juomassa. Eirik
piti varansa — hän ei tahtonut joutua mihinkään niistä paikoista,
joissa hän oli ennen liiankin tuttu; tämä oli yhtenä syynä siihen,
miksi hän pyysi Jørundia kanssaan: ollessaan naimisissa olevan miehen
kanssa lankesi luonnostaan, ettei hän mennyt yleisiin kapakoihin, vaan
pysytteli muissa kokoushuoneissa ja kaupunkilaisten taloissa. Toisena
syynä oli se, että hän huomasi Jørundin ikävöivän kovin Hestvikenissä.

Pyhän Eirikin päivän aatto-iltana he palasivat hyvin myöhään
asuntoonsa peltisepän taloon, he olivat juovuksissa, ja niin Eirik
nukkui seuraavana aamuna hyvin myöhään. Hän oli aikonut tänä päivänä
kuunnella omien veljiensä messua — hän ei ollut ennättänyt käydä siellä
muuta kuin ensimmäisenä kaupungissa olonsa päivänä — mutta nyt oli
taaskin liian myöhäistä. Messu oli loppunut kaikissa muissa paitsi
Hallvardinkirkossa; hän meni sinne ja sitten veljien luo vesperiin.

Messun aikana rukoillessaan hänen mieleensä johtui pyytää luostarista
muutamia taimia suuresta, tunturin juurella olevasta kirsikkametsästä.
Saltvikenissä oli rakennusten lähellä suojainen paikka aurinkoisen
kallion kupeessa, juuri sellainen, jossa hedelmäpuut viihtyvät
Hestvikenissäkin oli monta sellaista paikkaa — mutta isä oli nauranut
hänen ehdotukselleen: tämä ei ole mikään ritarilinna, jonne olisi
istutettava naistenlehto tai ruusutarha. Mutta Saltvikeniä Eirik piti
jo omana talonaan.

Palattuaan majapaikkaansa hän sai kuulla Galfridilta Jørundin menneen
ulos jonkun Brandsgaardenilla asuvan miehen kanssa. Hän läksi etsimään
ja löysi lankonsa talon sisäpihasta eräitten miesten kanssa, joilla
oli siellä kukkoja. He katselivat ensin kukkotappelua ja sitten he
menivät luhtiin juomaan. Jonkin ajan kuluttua sinne tuli joitakin
naisia — erään heistä, nimeltään Gyda Paratiisiryyni, Eirik tunsi
ennestään; tämä istuutui Eirikin polvelle, Eirik joi hänen kanssaan,
he hyväilivätkin vähän toisiaan Eirikin ajatellessa samalla, että
hän tekisi nyt viisaimmin, jos lähtisi pois — mutta hän ujosteli
toisia miehiä. Siellä oli noppapikari. Eirikiä ei haluttanut ryhtyä
uhkapeliin luvattuaan pysyä sellaisesta erossa — mutta sehän ei aina
ollut mahdollista — hänen oli vaikea muitten vuoksi julkisesti vetäytyä
syrjäänkin. Silloin siellä oli eräs mies, jota Eirik ei tuntenut ja
joka ei sanonut haluavansa pelata uhkapeliä, vaan kysyi, eikö kukaan
pelaisi hänen kanssaan shakkia. Eirik pääsi siten kahdesta kiusauksesta
yhdellä kertaa, koska hän ei voinut pelata shakkia Paratiisiryyni
polvellaan — Eirik tarjoutui silloin peliin ja laski neitosen pois,
vaikkei aivan ilman pientä haluttomuutta. Mutta vieras, Helge, oli
niin hyvä shakinpelaaja, että Eirik unohti kohta kaiken muun paitsi
pelin. Häntä halutti jäädä vesperistäkin pois, mutta kun kirkon kellot
alkoivat soida, hän muisti kirsikkapuut, ja nyt hänen mielensä teki
saada niitä. Ja silloin hän lopetti; Jørund jäi sinne — Eirik huomasi
hänen olevan jo aikalailla juovuksissa; hän itse selvisi innostuksesta,
huomattuaan, miten taitavan vastustajan hän oli saanut laudan ääreen.
Jørund pelasi innokkaasti, mutta Eirik ei siitä ollut huolissaan,
hänellähän oli aina onni pelissä ja olihan hän naimisissa, tottahan hän
piti huolen itsestään —.

Ja hän unohti kaiken seisoessaan jälleen omassa kirkossaan ja
laulaessaan muitten kera Ave Maris Stellaa ja Magnificatia.
Jumalanpalveluksen jälkeen tuli moni veli hänen luokseen kirkkoon, ja
hän läksi heidän kanssaan luostariin; hänen täytyi jutella kaikkien
heidän kanssaan; tuli sitten illallisaika — ja niin Eirik jäi yöksi
vierashuoneeseen; huomisaamuna päivämessun jälkeen he ottaisivat
hänelle taimia. Hedelmäpuut olivat jo ennättäneet pitkälle, mutta isä
Einar arveli, että kunhan niiden juuret käärittäisiin hyvin sammaliin
ja tuohien sisään ja hän purjehtisi heti Saltvikeniin ja istuttaisi ne
samana iltana, niin ne kyllä varmaan juurtuisivat.

Eirik oli kirkossa kompletoriumissa ja nukkui vierashuoneessa;
valoisana kevätyönä hänet herätti munkki, joka seisoi hilkka pään
päälle vedettynä ja kuiskasi; »Benedicamus Domino.» Ja hän meni
aamusaarnaan, sitten takaisin vuoteeseen ja messuun. Silloin hän vasta
muisti isältä saamansa rahakukkaron — se oli hänen vuoteensa pohjalla
Rikardinpoikain luona — mutta tietysti se säilyisi siellä —.

Kun veljet saivat maasta kirsikan taimet, he halusivat antaa yhtä ja
toista muutakin puutarhastaan. Eirik kantoi koko kuormansa veneeseen,
sai vanhan purjeen, jonka sisään hän ne kietoi auringolta varjoon. Oli
jo päivällisaika, ennenkuin hän palasi peltisepän taloon. Siellä hän
sai tietää Jørundin pistäytyneen kotona edellisenä iltana, mutta yöllä
hän ei ollut käynytkään.

Eirik läksi kaupungille etsimään lankoaan. Hän tapasi Brandsgaardissa
Helgen ja sai kuulla tämän olleen Jørund Rypan kanssa myöhään
edellisenä iltana eräässä talossa, jossa kukaan mies ei olisi
mielellään nähnyt sisarensa miehen oleilevan. Hän oli jäänyt sinne
vielä Helgen lähdettyä. Eirik pyysi Helgeä sinne kanssaan, mutta heidän
sinne saavuttuaan he saivat kuulla Jørundin lähteneen kotiin vähän
aikaa sitten. Silloin Eirik palasi majapaikkaan.

Hän tapasi siellä Jørundin panemassa kokoon heidän tavaroitaan. Hän oli
sen näköinen kuin hän olisi kokenut jotakin ikävää. Eirik ei saanut
sanotuksi sanaakaan. Hän pani kokoon loput heidän tavaroistaan. Kun hän
aikoi ottaa vuoteesta kukkaronsa, se olikin poissa.

»Minä olen ottanut sen talteen», Jørund virkkoi. »Minähän en tiennyt,
miten kauan sinä aioit viipyä niiden sinun veljiesi luona —»

Eirik kääntyi äkkiä lankoonsa päin. Mutta hän nielikin sanat, jotka
olivat jo hänen huulillaan. Asiat olivat jo kyllin hullusti — eivätkä
ne puhumisesta paranisi —.

Sitten he menivät veneelleen. Purjehtiessaan he eivät vaihettaneet
ainoatakaan tarpeetonta sanaa. Eirik oli iloinen, ettei ketään
talonväestä ollut mukana, eikä Cecilia siis saisi tietää mitään miehen
retkistä.

Illallisen jälkeen Eirik teki isälleen selkoa, miten oli isän asiat
toimittanut. »Kukkaro rahoineen on Jørundilla.»

Jørund Rypa nousi:

»Rakas appi — totta puhuakseni minulla ei ole rahoja. Asianlaita on
sellainen, että minä tapasin miehen, joka vaati minulta — minä olin
jäänyt hänelle velkaa puolitoista markkaa hopeata — se oli taalalainen,
ja hän juuri oli myynyt minulle harmaanhanhen, mutta hän oli jo
lähtenyt pois silloin, kun minä aioin maksaa hänelle — ja niin min nyt
lainasin nämä rahat sinulta päästäkseni vanhasta velasta —»

Olav tuijotti tyttärensä mieheen, niin että Jørund meni vähän hämilleen:

»Niin, ja me pelasimme vähän uhkapeliäkin — minä olen niin tottunut
siihen, että minua seuraa onni; toivoin voittavani niin paljon, että
olisin voinut suorittaa sille Simonille velkani —. Mutta tässä on tämä
pikari, joka on paljon suuremmanarvoinen kuin se hopeasumma, minkä
sinulta lainasin —.» Jørund otti nuttunsa laskoksista pienen, kauniin
hopeapikarin, asetti sen appensa eteen pöydälle. »Sinä saat ottaa tämän
—»

Olav tarttui pikariin, rutisti sen käsissään — sitten hän heitti sen
päin Jørund Rypan silmiä.

»Minä en ole pyytänyt sinun pikariasi. Minä tahdon saada hopeani — en
enemmän enkä vähemmän!»

Eirik oli ponnahtanut ylös. Hän huomasi jotakin Jørundin kasvoissa — ja
hänet valtasi kauhu — tätä ei olisi pitänyt tapahtua!

Jørund katsoi maassa olevaa, rutistettua pikaria. Hän laski jalkansa
sille ja polki sitä.

»Ota pikarisi», Olav sanoi, niin että vävyn oli toteltava.

Sitten Jørund läksi ulos.

Eirik ja Olav seisoivat ääneti katsomatta toisiinsa.

Sitten isä kysyi matalalla äänellä ja vihaisesti:

»Entä sinä — olitko sinäkin pelaamassa —?»

Eirik pudisti päätään.

»Hän lienee tehnyt sen», hän sanoi, »viimeisenä iltana Oslossa
ollessamme. Me menimme silloin kumpikin omalle tahollemme. Hän
meni jonkun sukulaisensa luo, ja minä menin veljien luo kaupungin
ulkopuolelle, olin siellä yötä.»

»Eikö sinulla ollut enemmän älyä», Olav kysyi terävästi, »kuin mennä
sinne makaamaan ja näppäilemään paternosternauhaa — kun hän oli
mukanasi? Sinun pitäisi toki tuntea ystäväsi. Asiat ovat hullusti, kun
lammas on ketun vartijana —»

Eirik seisoi ääneti. — Sinun ei olisi sittenkään pitänyt tehdä näin,
isä — mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa.

Eirik makasi pääsemättä uneen. Hänen ei olisi pitänyt jättää
Jørundia — isä oli siinä paljon enemmän oikeassa kuin mitä hän itse
tiesikään; eihän hän tiennyt, minkälaisen seuran Eirik oli jättänyt
ja minkälaiseen Jørund oli mennyt. Olisihan hän voinut koettaa saada
Jørundin kirkkoon kanssaan, mutta siihen tällä ei olisi ollut halua;
hän tahtoi olla rauhassa niiden ystäviensä parissa, joista hän piti
aivan toisella tavalla kuin Eirik piti Jørundista.

Isän ei olisi sittenkään pitänyt tehdä sillä lailla — heittää pikaria
hänen silmilleen ja puhua hänelle kuten varkaalle. Eirik voihki hiljaa
— Jørund ei antaisi tätä isälle anteeksi. Ja kun heidän oli pakko
asua täten samassa talossa —. Hänestä tämä ennusti ties minkälaisia
onnettomuuksia —.

Silloin hänen mieleensä juolahti se, mikä hänellä oli ranta-aitassa,
purjerepaleihin käärittynä. Hänen piti koettaa saada ne maahan mitä
pikemmin, sitä parempi, olivat sekä isä Einar että veli Hubert
sanoneet. Eirikiä ei haluttanut tavata aamulla isää eikä Jørundia ja
Ceciliaakaan. Hän nousi ja hiipi ulos.

Vuono lepäsi kalpeana ja hiljaa vaikenevassa kevätyössä. Mainingit
nuoleskelivat vuoren alla kellertävää ruoistoa, lokit istuivat
siellä valkoisina pilkkuina — yksi niistä nousi ja lensi ulospäin.
Mutta petäjikössä, joka täytti kaikki notkot sammalharmaissa
rantatuntureissa, linnunlaulu alkoi hiljalleen viritä. Eteläiset,
harmaat pilvet muuttuivat punaharmaiksi ja taivas sai koillisessa
punakeltaisen värin hänen soutaessaan Saltvikenin leveätä, mutkikasta
hiekkarantaa. Rannalla levisi suuri tasanko, se oli laihaa niittyä,
jolla kasvoi joitakin suolankeittäjäin säästämiä leppiä ja mahtavan
suuria katajapensaita, jotka olivat jättiläismäisten keihäänkärkien
muotoisia. Eirik souti ohitse — hänen teki mielensä tarkastaa
pyydyksiään lahdesta etelään kohoavan vuoren alla — olivatko pojat
muistaneet hänen poissa ollessaan hoitaa niitä. Soutaessa takaisin
pyristeli parikymmentä keittokalaa veneen pohjalla.

Talot olivat jonkin matkaa rannasta puoleksi suuren, matalan, punaisen
vuorenharjanteen takana, joka muistutti mahtavan suuren valaan selkää.
Maasta kohosi ylempänäkin samanlaisia valaanselkiä metsänreunaan asti.

Mennessään tuvan oven ohitse Eirik kuuli koiriensa äänen — ne olivat
tunteneet hänet. Hän laski ne ulos ja näki niiden riemun. Mutta
pojat, hän kutsui heitä rengeikseen, nukkuivat makeasti — Knut ja
Svein toisessa vuoteessa ja Olav Livinpoika penkillä; Eirik oli
siirtänyt hänet tänne, sillä hän oli huomannut ihmisten Hestvikenissä
kyllästyneen hänen suojattiinsa. Hän voisi ainakin pitää vähän huolta
toisten vaatteista, heidän täällä näin asuessaan vailla naisen apua.

Mutta hänen täytyi sulkea koirat jälleen sisään istuttaessaan — ne
repivät ylös sitä mukaa kuin hän sai istutetuksi. Hän oli saanut työnsä
jo likipitäen valmiiksi kuullessaan poikain menevän navettaan. Aurinko
oli ollut ylhäällä jo hetken aikaa, tunturit ja mäet toisella puolella
olivat raikkaan, kalpean aamuloisteen vallassa. Poikain laskettua
lehmät aitaukseen, jonka hän seuraavana vuonna aikoi tehdä pelloksi,
hän oli valmis.

Hän meni heidän luokseen, toivotti hyvää huomenta ja puhui kaloista.
Sitten hän heitti multaiset vaatteensa Olav Livinpojalle, joi yhtäpäätä
kauhallisen vastalypsettyä aamumaitoa ja heittäytyi sitten vuoteeseen,
tuntien jaksavansa nukkua iltaan asti.




XIV.


Eirik pysytteli kesällä etupäässä Saltvikenissä. Tuntui niinkuin hän
olisi siirtänyt koko vanhaa kotiaan kohtaan tuntemansa rakkauden tänne;
hän ei viihtynyt enää Hestvikenissä, ja kun hänen oli pakko olla siellä
muutamia päiviä, hän kaipasi jälleen uudistaloonsa ja ajatteli, mihin
hän siellä sitten ryhtyisi.

Isä pisteli häntä siitä:

»Minulla ei ole kohta sinusta sen enemmän hyötyä kuin vävystänikään.»

»Niin, hänestä sinulla ei liene suurtakaan apua —»

Olav nauroi harmissaan.

Eirik yritti saada ulkohuonerakennukset siihen kuntoon, että täällä
voisi joku asua kymmenen naudan kanssa. Hänellä ei ollut muuta kuin ne
kaksi poikaa ja raajarikko apunaan, mutta kävihän se sentään. Olavilla
oli kesällä kaksi suolankeittäjää lahdella, ja he asuivat siellä.

Vihdoin, kun Eirik oli jo päättänyt heinänteon, Olav tuli sinne eräänä
päivänä katsomaan suolavarastoja. Hän oli tyytymätön pihan kuntoon —
pelkkä rojukasa rakennusaineita ja lastuja — tuvassa oli sellaista
kuin saattoi odottaakin, missä viisi miestä ja avuton raajarikko asuu
ilman naisväen apua; hän murisi rumista, kuihtuneista risu-aidoista
aivan talon ympärillä — ja Eirikin hän tahtoi kotiin nyt heinän teon
ajaksi. Hän ei puhunut paljon mitään Eirikin kulkiessa hänen kanssaan
ja näytellessä, mitä hän oli tehnyt ja mitä vielä aikoi tehdä. Mutta
kulkiessaan venettä kohti Olav pysähtyi:

»Sinä olet oikeassa, Eirik. Tästä talosta tulee paljon parempi kuin
luulinkaan. Minä näen nyt, että kaikki, mitä sinä olet tehnyt, on hyvin
tehty.»

Eirik punastui ilosta. Hän virkkoi naurahtaen:

»Tiedätkö, isä kulta, että sinä nyt ensi kerran siitä lähtien, kun me
olemme toisemme tunteneet, myönnät minun olevan oikeassa?»

Olav vastasi miettivästi:

»Enpä tiedä. Myönnyinhän minä silloinkin, kun sinä halusit mennä
luostariin. — Paettuasi kotoa, koska sinun teki mielesi lähteä
maailmalle onneasi koettamaan — minä en jaksa muuta muistaa, kuin että
myönnyin silloinkin, vaikken minä pitänytkään siitä, että sinä läksit
luotani sillä tavalla. Ja jos sinä olisit puhunut minulle Bothildista —
ehken minä silloinkaan olisi kieltänyt —»

Eirik vaikeni hämillään. Hän huomasi isän puhuvan totta — mutta hän
tiesi, ettei siinä sentään ollutkaan koko totuus —.

»Oletko sinä jättänyt luostarin kokonaan mielestäsi?»

Siihen ei ollut helppo vastata. Hän kaipasi siihen elämään tavallaan
aina — ja hän oli joskus ajatellut, että kunhan tämä Saltvikenin
talo kerran tulee kuntoon —. Jos hän saisi tehdä lupauksensa heti,
hän luulisi sen tekevänsä. Mutta hän tiesi, että hänen oli käytävä
noviisi-aikansa uudelleen, eikä hän jaksaisi pitää koko vuotta
koe-aikaa.

»Sinä olet, poikani, epävakainen», Olav virkkoi matalalla äänellä
heidän laskeutuessaan rantaan, »ja luulenpa senkin ajan kerran
koittavan, jolloin sinä kyllästyt Saltvikeninkin hoitoon.»

Eirik sylkäisi suustaan pureskelemansa katajanmarjat. Mutta sitten hän
hillitsi itsensä eikä vastannutkaan isälle. Epävakainen — isä Einarkin
oli sanonut niin. Se oli merkillistä —

»Koska sinä et enää ajattele luostaria», Olav sanoi, »pitäisi sinun
mennä naimisiin.»

Kun Eirik ei vastannut, Olav jatkoi:

»Sinä olet jo kahdenkymmenen kahdeksan vuotias, Eirik; olisihan siihen
jo aika. Ja minä olen yli puolen vuosisadan — minun iässäni ei kukaan
mies tiedä, vaikka hän olisi seuraavana keväänä turpeen alla. —
Haluaisin tietää, miten Hestvikenin käy, kun minä olen poissa.»

»Cecilialla on kaksi kaunista poikaa», Eirik virkkoi.

»Puolen kolmatta, minä pelkään», Olav vastasi lyhyesti. »Niin,
kauniita lapsia, kuuluvat naiset sanovan. Mutta niillä on samanlaiset
hiirenkorvat — kuin isälläänkin.»

Eirik kysyi:

»Oletko sinä ajatellut jo jotakin —? Jonka kanssa minun pitäisi mennä
naimisiin, minä tarkoitan.»

»Eikenin Bersellä on tytär—»

»Gunhild? — Mutta Berse ja sinähän olette riidoissa?»

»Ei niin pahoin, ettei meistä voisi tulla jälleen ystäviä.» — Olav
hymyili. »Jos hän voisi saada Hestvikenin pojan vävykseen, niin —»

He eivät jutelleet enää Eirikin soutaessa kotiin kesäiltana. Vasta
sillan luo saavuttua isä virkkoi:

»Eikö vanha Tore voisi olla talvea Saltvikenissä sen karjan kanssa,
jonka sinä haluat sinne ottaa?»

»Tore? Voitko sinä sitten olla täällä ilman Torea?»

»Paremmin kuin ilman sinua.» Olav pysähtyi. »Olla täällä Jørundin
kanssa on minusta vaikeaa —» Eirik huomasi, ettei isän ollut helppo
sanoa sitä.

Eirik meni seuraavana päivänä aamiaisen aikana sisarensa luo. Cecilian
noustessa Eirik huomasi olevan, kuten isä oli sanonut. Hänestä
ei muuten huomannut mitään muuta, kuin että hän ikäänkuin taipui
vaikeammin — ja veljelle selvisi yht'äkkiä, ettei Ceciliassa tapahtunut
muuta muutosta, kuin että hän ei taipunut ja hänen selkänsä tuntui
jäykistyvän.

Cecilia toi kannun ja pikarin ja asetti hänen eteensä; sitten hän
istuutui jälleen ompelemaan. Olut oli ollut sisällä; se oli niin
hapanta, että Eirik joi vain siksi, ettei loukkaisi sisartaan.

Eirik ei oikein tiennyt, mistä hänen pitäisi Cecilian kanssa jutella.
Cecilia istui hyvin suorassa, pitäen ompelustaan korkealla aivan
kasvojensa edessä; kaunis, kalpea suu näytti jäykistyneen lujaksi,
suoraksi viivaksi, ja hänen poskensa olivat käyneet kuopille, niin että
suuret poskiluut ja hienopiirteinen leuka pistivät esiin. Hän huomasi
Cecilian kirkkaitten silmien himmentyneen, ne muistuttivat pieniä,
vaaleanharmaita rantakiviä.

Kolbein, vanhin pojista, tulla taarutti pitäen jotakin kädessä — se
oli kaarnanpala — ja laski sen äidin helmaan. Cecilia sanoi kiitos,
totisena, mutta pudisti päätään tämän pyrkiessä syliin; hän ompeli
ahkerasti.

Silloin lapsi otti kaarnanpalan pois ja vei sen Eirikille. Eirik nosti
pojan syliinsä ja leikki hänen kanssaan, hän oli aina pitänyt lapsista.
Kolbein oli lihava ja kaunis — Eirik silitti hänen vaaleata, kosteata
lapsentukkaansa. Se oli totta, hänellä oli hiirenkorvat; Eirikiä
hämmästytti kuitenkin, kun lapsen oma äidinisä sanoi niin. Hän ei.
ollut tullut ajatelleeksi, että Jørundillakin oli — hänen tukkansa oli
aina niin leikattu, ettei sitä nähnyt. Sen piti olla merkki siitä, että
sukuun oli tullut orjan verta, sanoivat ihmiset —.

Eirikin teki mieli kysyä Cecilialta Gunhild Bersentyttärestä — he
olivat samanikäiset — mutta ei vain saanut sitä tehdyksi. Hän oli
nähnyt Gunhildin kirkolla monta kertaa, mutta ei jaksanut oikein
muistaa, minkä näköinen hän oli — ei ruma eikä kauniskaan, ja
punatukkainen, mikäli hän muisti —.

Hän toivoi sisaren ottavan lapsensa syliinsä, leikkivän ja
naureskelevan niiden kanssa ja kehuvan niitä, kuten hän oli kuullut
toisten nuorten äitien tekevän. Mutta Cecilia ei tehnyt niin
milloinkaan. Hän hoiti ne hyvin, mutta ilman hymyä ja leikinlaskua.
Hän puhui Jørundille ja Jørundista — sen vähän, mitä hän oli kuullut
Cecilian puhuvan — kuten hyvä vaimo ainakin. Mutta aina yhtä kylmästi
ja raskaasti. Eirik olisi ennemmin toivonut hänen valittavan — sillä
hän tiesi, että jos hänellä olisikin ollut jotakin valittamista, ei
Cecilia ainakaan olisi sitä tehnyt. Eirik oli Jørundin vuoksi myöskin
levoton — tuollaisella luonteella ei voinut pitää Jørund Rypaa hyvällä
mielellä ja herttaisena, ja kun Jørund kaiken lisäksi oli vihoissa
isänkin kanssa —.

Lanko tuli samalla sisään, tervehti Eirikiä ja kaatoi itselleen olutta:

»Missä Magnhild on — käske hänen tuoda meille raikasta olutta!»

»Minä en tiedä, missä Magnhild on.» Cecilia laski työnsä pois, otti
kannun ja läksi ulos.

»Onko hän lähettänyt hakemaan sinua heinänkorjuuseen?» Jørund
ojentausi. »Niin — minä en ole liikuttanut kättänikään — enkä minä tee
sitä, ennenkuin Olav hyvittää, mitä hän keväällä rikkoi minua vastaan.»

       *       *       *       *       *

Eirik kysyi illalla isältään:

»Onko Jørund maksanut sinulle sen hopean, minkä hän sinulta keväällä
lainasi?»

Olav tuhahti halveksivasti eikä edes vastannut.

       *       *       *       *       *

Sunnuntaina, kun hestvikeniläiset menivät kirkosta ulos messun jälkeen,
Rynjulin Torgrim tuli heidän luokseen.

»Una sanoo, Olav, että sinä voisit antaa tänään nuorillesi lupapäivän —
siitä on niin kauan, kun hän on viimeksi jutellut Eirikin kanssa, hän
sanoo.»

»Aivan kernaasti —» Olav hypähti satulaansa. Hän ratsasti
palvelusväkineen pois.

Antaessaan Una Arnentyttärelle kättä Eirik huomasi Gunhildin seisovan
aivan lähellä Rynjulin lasten kanssa. Tämä riisui juuri vaippansa,
antoi sen ja hunnun Torgrimin pojalle: »Tänään on niin kuuma», hän
sanoi pojalle. Hänen äänensä oli kirkas ja hyvä — Eirik piti siitä.

Eirik tarkasteli häntä salaa sillä aikaa kuin Una tervehti Jørundia ja
Ceciliaa. Hän ei ollutkaan punatukkainen, kuten hän oli luullut — hänen
palmikkonsa olivat tuhanväriset, mutta hänen ihonsa oli juuri sellainen
hieno, punainen ja valkoinen ja pisamainen, jonkalainen on usein
punatukkaisilla, ja iho kiilsi kuin silkki. Hän oli pitkä, suora ja
solakka — ja punaisenruskea puku oli aivan ruumiinmukainen hopeavyöhön
asti, siitä se laskeutui hyvin runsain laskoksin, jotka levisivät hänen
jalkojensa ympärille maassa. Hihat ulottuivat melkein maahan asti ja
ne olivat kyynärpäihin asti halki, niin että kurotut, vaaleansiniset
paidanhihat näkyivät.

Hän ei ollut sen kummemman näköinen kuin muutkaan terveet, säädylliset
naiset, jotka ovat saaneet elää huolettomissa oloissa — kasvot olivat
soikeat ja täyteläiset, nenä suora ja päästä paksuhko, silmät harmaat.
Mutta Eirik tarkasteli naista, joka oli hänelle määrätty, ja hän näki
hänessä eroavaisuuksia muista naisista. Torgrim ja Una mahtavat olla
asiasta selvillä, hän arveli.

Kun heidän sitten oli lähdettävä, nosti Eirik Gunhild Bersentyttären
satulaan. Tämä kiitti häntä ujostelemattoman ystävällisesti,
katsoi alas Eirikin kapeisiin, tummiin kasvoihin, huomasi miehen
kullanruskeitten, suurien silmien olevan erittäin kauniit, silloin hän
hymyili hiukan ja kiitti vielä kerran ohjaksiin tarttuessaan.

Eirik ei päässyt Rynjulissa ollessaan hänen kanssaan ensinkään
puheisiin, mutta hänen mielestään päivä jo siitä täyttyi, kun hän oli
läsnä. Illalla halusivat talon nuoret, Astrid ja Torgils ja Elin, saada
leikit toimeen.

Eirik ei aikonut ensin ottaa osaa — hän oli Unan lapsia ja näiden
ystäviä niin paljon vanhempi. Ja hän oli kotiintulonsa jälkeen
pysytellyt poissa leikistä ja tansseista. Mutta hän piti tanssista — ja
hänen nuoret sukulaisneitosensa halusivat saada hänet kaikin mokomin
esilaulajaksi. Hänen tullessaan ketjuun Astrid päästi irti Gunhildin
käden ja tarttui hänen käteensä. Hän joutui siten seisomaan kahden
nuoren neitosen keskellä.

Aurinko oli laskeutumaisillaan ja sen lämpimässä, keltaisessa valossa
nuorten varjot lankesivat kauas nurmikolle. Laulu kaikui kauniina
kesäillan rauhaan, ja Eirik tunsi ihanaa, hurmaavaa riemua kuullessaan
oman kauniin äänensä. Hän tunsi koko ajan Gunhildin käden omassaan —
se oli lämmin ja vähän kostea, ja siitä virtasi koko ajan Eirikin koko
ruumiiseen lämpöä ja hyvyyttä. Eirik iloitsi aina ketjun kääntyessä
toiseen suuntaan — silloin tytön liehuvat hihat ja hameen helmat
pyyhkäisivät häntä.

Kerran, kun tanssiketju pysähtyi hengähtämään, hän tuli vilkaisseeksi
sinne, missä Cecilia istui Unan kanssa katsellen leikkiä. Sisar oli
kokonaan kietoutunut siniseen vaippaansa; hänen kasvonsa näyttivät
luun kaltaisilta naidun vaimon valkoisen hunnun ympäröimänä. Hänen
kohdaltaan olivat leikit ja tanssit lopussa ja hän oli Gunhildia
nuorempi —. Eirik päästi Astridin käden irti ja meni molempien naisten
luo.

Hän heittäytyi maahan heidän jalkojensa juureen, makasi siinä jutellen
Unan kanssa. Pian tulivat toisetkin nuoret sinne. Toiset menivät hetken
kuluttua pois, mutta Gunhild istuutui viereen ja nuoret juttelivat
yhdessä. Eirik kuuli heidän kirkkaat äänensä takanaan, nuorempien
tanssiessa ja laulaessa pihamaalla ja hänen jutellessaan Unan kanssa.

Sisarukset läksivät pimeän-tultua. Torgrim sanoi Jørundin lähteneen
jo vähän aikaa sitten — hänellä oli jonnekin asiaa, hän oli sanonut.
Metsään saavuttuaan Eirik astui hevosen selästä ja talutti sisaren
hevosta. Hänen ei olisi pitänyt viipyä Rynjulissa näin kauan, hän tuli
ajatelleeksi — Cecilian oli vaarallista olla ulkona pimeän tultua.

Rundmyrin luona hän poikkesi sille pikku polulle, joka kiersi suon
ylälaitaa; hänellä oli Arnketilille asiaa eikä hän uskaltanut jättää
Ceciliaa, mutta toivoi tapaavansa ihmisiä rakennusten luona. Heidän
saapuessaan mäen alle, jolla rakennukset olivat, avautui ovi — tuvan
takasta levisi tulen loimu — ja joku tuli ulos, sieltä tuli miehiä ja
naisia, hän kuuli heidän äänistään heidän olevan irtolaisväkeä.

Silloin hän huomasi joukossa kaksivärisen nutun, jonka hän
oli tuntevinaan. Hän oli myynyt Jørundille sen puvun, jonka
minoriteettimunkit olivat lahjoittaneet hänelle; se sopi langolle.

Eirikin tuli paha olla — oliko Jørund nyt Rundmyrissä — Hän muisti
korvat kuumina kaikkea, mitä hän ennen vanhaan oli kertonut
Jørundille seikkailuistaan siellä — vielä suurennellen niitä. Mutta
hänellä oli epäselvä aavistus siitä, että jos Jørund nyt alkaisi
etsiä ajanvietettä, muuttuisi se paljon pahemmaksi. Tekemättä siitä
milloinkaan itselleen selkoa hän kuitenkin tunsi siksi tarkoin toisen
sielun kylmyyden tietääkseen, että jos Jørund kerran tahrasi itsensä
liejussa, ei hänessä ollut mitään, joka olisi luonut lätäkön liejuun
minkäänlaista kiiltoa.

Cecilia ei ollut nähnyt mitään, Jumalan kiitos hän istui toisaalle
kääntyneenä.

Eirik vei kotiin tultuaan hevoset talliin, jonka pilttuut olivat nyt
kesäaikaan tyhjinä. Sitten hän istuutui oven suussa olevalle arkulle —
hän halusi ottaa vastaan Jørundin tämän kotiin tultua ja yrittää saada
mies sisään Cecilian heräämättä.

Gunhild, Gunhild — hän väikkyi koko ajan Eirikin ajatuksissa. Hän oli
tuskin koskenut naiseen käsin luostarista palattuaan. Hän oli yli kolme
vuotta vartioinut itseään sanoin, töin, ajatuksin. Kun häntä perkele,
maailma ja oma liha viekoittelivat, hän oli taistellut —

Nyt hän oli saanut oikeuden katsella yhtä, ajatella yhtä. Hän sai
muistella, miltä oli tuntunut tarttua häneen ja nostaa hänet hevosen
selkään, muistella hänen kättään, jota hän piti omassaan — sen
suloisuutta ja lupausta vielä enemmästäkin —.

Näiden viime vuosien vakavuuteen, jolloin hän oli oppinut tahtomaan
ja käyttämään tahtoaan itseään vastaan, sekaantui muistojen varjoja
nuoruusvuosilta, ostettujen naisten syleilyitä ja unelmia säädyllisistä
naisista — unelmia, joita hän ei uskaltanutkaan yrittää toteuttaa
pyrkimällä tutustumaan johonkin heistä. Ja Bothildia hän ei rohjennut
milloinkaan oikein ajatella, mutta häpeä ja pelko ja tuska siitä,
mitä hän oli Eirikin elämässä merkinnyt, oli yhä selvittämättömänä
hänen sielunsa syvimmässä sopukassa ja oli luonut väriä kaikkiin näinä
vuosina hänen mielessään läikkyneihin aaltoihin.

Gunhild Bersentyttären vaalea kuva alkoi kiintyä tälle tummalle
pohjalle. Eirik oli jo alkanut häntä rakastaa.

Oli jo puoliyö, eikä Jørund ollut vieläkään tullut. Eirik istui häntä
odotellen, oli huolissaan lankonsa vuoksi, ajatteli sitten Gunhildia ja
tuli iloiseksi —.

Sitten hän heräsi ja huomasi nukkuneensa kauan ulkona oli valoisaa.
Hän katsoi ulos — aitovierellä kulki Jørundin kaunis vaalea ratsu ja
vajassa riippuivat hänen satulansa ja valjaansa paikoillaan. Hän ei
voinut sittenkään olla kovin pahoin juovuksissa —.

       *       *       *       *       *

Isä ei hiiskunut asiasta sanaakaan, ennenkuin viikon kuluttua.

»Oletko sinä ajatellut, mistä me viimeksi juttelimme? Sinun naimisiin
menostasi?»

»Se asia saa mennä, kuten sinä, isä, tahdot.»

       *       *       *       *       *

Eirik teki parin päivän kuluttua asiaa Rynjuliin jälleen. Gunhild oli
siellä vielä. Hän ei vaihtanut monta sanaa tytön kanssa, mutta tämä
istui Unan luona Eirikin jutellessa sukulaisensa kanssa.

Eikenin Berse oli Hestbaekin Arnen serkku, Baardin ja Torgrimin appi.
Mutta hän oli ollut Rynjulin Torgrimin kanssa vihoissa jo vuosikausia —
Torgrim oli kiivas ja suorasukainen; hänen kiivauteensa ei kiinnitetty
kovinkaan suurta huomiota, sillä hän ei ollut ensinkään halpamainen,
vaan jalomielinen, mutta Berse ei suvainnut yhtään leikkisanaa, sillä
hän piti lujasti kiinni arvostaan. Olav Auduninpoikakin oli joutunut
hänen kanssaan huonoihin väleihin aikoinaan; heidät oli kerran
kummatkin valittu johonkin asiaan erotuomareiksi, mutta he eivät olleet
päässeet yksimielisyyteen, ja Olav oli silloin sanonut ajatuksensa
terävämmin sanoin kuin mitä Bersen arvo salli hänen mielestään.

Eirik ei ollut milloinkaan kiinnittänyt näiden kolmen vanhan miehen
väliseen epäsopuun mitään huomiota. Mutta nyt, naisten mentyä
huoneesta, hän kysäisi Torgrimilta:

»Oletteko te sukulaiset jo sopineet, koska Eikenin tytär on täällä
kylässä?»

Torgrim nauroi ja joi Eirikin maljan:

»Niin, olen nyt osoittanut ukolle osaavani olla vihoissa seitsemän
vuotta. Mutta nyt minä, Herra nähköön, näytän olevani vieläkin
vahvempi — minä uskallan olla hänen ystävänsäkin seitsemän vuotta,
jos niin on tarvis — mutta ei hän niin kauan eläkään — hän on ainakin
seitsemänkymmenen vuotias. Ja Gunhild on tullut äitiinsä — ja se on
hänen onnensa», hän nyökäytti Eirikille.

Hän ymmärsi silloin, että Torgrimin oli siinä asiassa otettava ensi
askel.

       *       *       *       *       *

Jonakin päivänä Bartolomeuksenmessun jälkeen Una tuli Hestvikeniin
Ceciliaa katsomaan; hän otti mukaansa kaksi nuorta tytärtään ja Gunhild
Bersentyttären.

Kaikki nuoret istuivat naistentuvassa vaimojen luona. Silloin Una
sanoi Cecilialle ensimmäisen asiansa olevan pyytää saada viedä Torgils
täksi talveksi luokseen kasvatettavaksi: »Koska sinä taas saat lapsen,
ennenkuin tämä on vuodenkaan vanha, on siinä sinulle liikaa, ja minulla
on hänelle kasvatusäitikin; Ingrid synnytti illalla ja lapsi olikin
kuollut — vaimo parka! Hän ottaisi mielellään sinun Torgilsisi ja
laskisi hänet rinnoilleen —.»

»Ei, ei—. Minä en laske poikaani luotani —»

Silloin Jørund virkkoi:

»Sinun pitäisi olla tästä emännälle kiitollinen. Sinä tarvitset
nykyjään yörauhaa, Cecilia, ja ehkäpä Torgilskin vahvistuisi, jos saisi
imeä tervettä äitiä.»

Una arveli Jørundin olevan oikeassa. Sitten hän alkoi puhua Ingridin
onnettomuudesta. Hän oli ollut Unan palvelusneitona jo vuosikausia ja
melkeinpä Rynjulin kasvattina; sieltä hän joutui viime vuonna naimisiin
hyvän, kunnon miehen kanssa, joka palveli Gunhildin enolla, Draumtorpin
Guttormilla Skeidin pitäjässä. Guttorm oli ollut vaimoineen häissä
Raumarikissä ja heillä oli ollut mukanaan säkillinen kalliita esineitä,
jotka he olivat lainanneet hääpaikkaan. Metsässä, Gerdarudin luona, he
joutuivat rosvojen käsiin — isäntä oli kolmen renkinsä kanssa pitänyt
hyvin puoliaan, mutta Jon, Ingridin mies, kuoli haavoihinsa jonkin ajan
kuluttua. Leski oli menettää surusta järkensä ja pakeni eräänä yönä
Draumtorpista; aivan yksin pienen pojan kanssa, jonka hän oli saanut
mukaansa, hän tuli jalan Rynjuliin.

He istuivat vielä vähän aikaa jutellen rosvoista ja hyökkäyksestä,
josta puhuttiin kaikkialla Oslon ympärillä. Mutta sitten Una lähetti
nuoret pois; hän halusi vähän jutella kahden kesken Cecilian kanssa.

Eirik tunsi jälleen sydäntä ahdistavaa sääliä sisartaan kohtaan, jonka
oli jäätävä istumaan kuihtuneena ja raskaana vanhemman vaimon kanssa,
toisten mennessä ulos, jossa ilma väreili kirkkaana vuorten yläpuolella
ja iltatuuli loi vuonolle vaalean kimmellyksen.

Astrid ja Elin olivat yhtä vaaleita kuin äiti oli nuorena ollut, he
olivat ainoastaan kuudentoista ja neljäntoista vanhoja. Elin oli tuonut
Torgilsin ulos, pitänyt nauraen puoliaan siskonkin yrittäessä saada
tätä kantaakseen — lapsi oli kaunis, vaaleakutrinen, mutta kalpea ja
jäsenet veltot. »Sinä saat neljä äitiä Rynjuliin tullessasi», pikku
Elin nauroi ja rutisti lasta rintaansa vasten.

»Sinä et ole tainnut milloinkaan ennen käydä täällä lahdella?» Eirik
kysyi Gunhildiita; he seisoivat rinnakkain katsellen tyttöjä, jotka
väittelivät lapsesta.

»En. Minun tekisi kyllä mieleni mennä rantaan katselemaan —»

»Ehkäpä sinä lähdet kanssani soutelemaan?» Eirik uskalsi kysyä.

»Oikein mielelläni.»

Jørund oli hävinnyt, niin että Eirik jäi yksin veneeseen kolmen
neitosen kanssa. Gunhild istui edessä keulassa, korkealla sinistä
taivasta vasten kuvastuen, valo tuli takaa, niin että hänen hoikka,
vaalea olemuksensa oli vähän epäselvänä, mutta hän liikkui niin
kauniisti kääntyessään ja katsellessaan ympärilleen. Hänen edessään
tuhdolla istuivat sisarukset; Astrid jutellen ja kysellen ja Elin
pienokaisineen, joka oli nukahtanut hänen syliinsä; hän kietoi yhtenään
vaippaansa paremmin lapsen ympärille ja nosti sitä taas kurkistaen
lasta. — Eirik olisi mielellään soutanut niin kauas, kunnes Saltviken
olisi näkynyt, mutta heillä ei ollut aikaa.

»Hestviken on mereltä kaunein», Gunhild virkkoi heidän noustessaan
rannasta ylös.

»Mutta asua vuonon rannalla — siitä sinä et taitaisikaan pitää?»

»Kyllä. Minä luulen, että pitäisin siitä oikein paljon», Gunhild
virkkoi, ja Eirik ajatteli taas hänen äänensä olevan hyvän ja
rauhallisen.

»Sinä et antaisi kosijalle kieltävää vastausta — jos hän tulisi
hakemaan sinut näille main?» Hänestä itsestäänkin se tuntui kömpelöltä.

»En suinkaan —» Gunhild hymyili. »Ellei hänessä ole muita sen pahempia
syitä.»

»Mitä sitten? — Ettäkö hän — ettäkö jos sinä esimerkiksi joutuisit
asumaan yhdessä hänen naimisissa olevien sisartensa kanssa?»

Gunhild pudisti päätään.

»Neitonen, jolla on kaksitoistavuotiaasta asti ollut äitipuoli», hän
vastasi vakavana, »on kyllä saanut oppia mukautumaan muitten mukaan.
Niin etten luule sen minua säikäyttävän, jos muuten miehestä pidän.»

»Minä haluaisin tietää», Eirik kuiskasi, »— luulisitko sinä voivasi
pitää minusta?»

Gunhild vastasi kirkkain äänin ja hymyillen:

»Minä en ole milloinkaan kuullut sinusta, Eirik, muuta kuin että sinä
olet hyvä mies.»

»Sitten sinä et olisi pahoillasi, vaikkakin minun isäni sopisi Bersen
kanssa?»

Nyt Gunhild nauroi:

»En! Enhän minä ymmärrä mitään surun syytä siinä, että isä sopii jonkun
vihamiehensä kanssa.»

Silloin Eirik nauroi myös.

Sinä iltana Eirik uskalsi painaa rintaansa hänen polveaan vastaan
nostettuaan hänet satulaan.

»Milloinkahan minä saan jälleen nähdä sinut?»

»Sitä en tiedä. Minä matkustan huomenna kotiin.»

Cecilia ja Eirik saattoivat vieraita jonkin matkaa peltoa myöten. Pikku
Torgils nukkui hyvin käärittynä Unan suuressa sylissä. Kun heidän piti
erota, äiti ojensi kätensä:

»Minä pidän häntä hetkisen, Una!» Hän suuteli lasta, ettei se heräisi.
»Kyllähän minä tiedän sinun hoitavan häntä yhtä hyvin kuin minä itsekin
—.»

Veli ja sisar kulkivat hitaasti taloa kohti.

»— Mutta eiköhän sentään liene parasta, että Una hoitaa häntä tämän
talven —» hän sanoi lohduttaen.

»Kyllähän se niin on; tiedänhän minä sen. Mutta —»

Eirik kulki toivoen voivansa ottaa hänet syliinsä — tai toivoi
pystyvänsä tekemään jotakin, josta tämä pitäisi. Hänen sydäntään
viilsi, ettei Cecilia voinut olla iloinen, vaikka hän itse oli.
Keskustelunsa jälkeen Gunhildin kanssa, jolloin hänen sydämensä alkoi
tykyttää, hän oli aivan erikoisen iloinen —.

       *       *       *       *       *

Hänen tupaan tullessaan isä istui siellä syömässä hän ei ollut riisunut
vielä takkia eikä hattuakaan. Eirik seisoi hetkisen.

»Isä — etkö sinä voisi tehdä Jørundin kanssa sovintoa? Cecilialle käy
sietämättömäksi nähdä teidän kulkevan toisillenne sanaakaan sanomatta.»

»Onko _hän_ pyytänyt sinun tästä puhumaan?»

»Ceciliako? Miten sinä voit sellaista ajatellakaan! Mutta täytyyhän
sinun ymmärtää —»

»Hm. Ei Ceciliakaan puhu minulle enemmän kuin on välttämätöntä. Hän
vetää Jørundin kanssa yhtä köyttä, luulen. Ja eiköhän niin lienekin
paras —.

»— Meidän on odotettava vähän, Eirik, katsotaan miten käy. Minulla
ei ole suurtakaan halua tarjota Jørundilie ensin sovinnon kättä. Ei
se ole sitä, etten minä voisi antaa viholliselleni anteeksi — mutta
Jørund. Minä olen tehnyt sen yhden kerran — myöntynyt, vaikkakin hän on
väärässä — niin että pelkään hänen taas pian tekevän samoin.»

Se ei hyödyttänyt. Eikä isä ollutkaan väärässä. Hänen oli odotettava —.

Eirik näki Eikenin Bersen vähän ajan kuluttua Haugsvikenin käräjillä.
Hän oli jättiläiskokoinen ja lihava, hänellä oli tuuhea, hopeanharmaa
tukka, suuret, kauniit, mutta arpiset kasvot ja toinen silmä sokea
rokon jäljiltä. Hän istui yksikseen penkillä; hänen rintansa
muistutti suuressa nutussaan vanhan vaimon rintoja, ja vatsa ulottui
polviin. Olav ja Torgrim istuivat sivupenkeillä, ja ensi kerran
Eirikille selvisi, mikä ero on olemassa seitsemänkymmenen vuoden ja
viidenkymmenen välillä. Hänen isänsä oli Bersen rinnalla pieni, mutta
harmaasta tukastaan ja runnelluista kasvoistaan huolimatta hän näytti
nuorelta ja sorjalta, suoralta ja sirovartaloiselta. Mutta Torgrim
laihana ja velttoryhtisenä, vilkkaat, kulmikkaat kasvot harmaan ja
ruskeankirjavan tukkamättään keskellä näytti melkein yhden ikäiseltä
Eirikin mielestä. Silloin Olav kutsui Eirikiä luokseen.

Eirik seisoi Bersen edessä, vastasi kunnioittavasti ja kohteliaasti
vanhuksen hänelle ylen vakavasti ja arvokkaasti tekemiin kysymyksiin.
Sitten Berse viittasi, että hän sai lähteä.

— Olipa se! Eirik tuumi. Pihalla hän juoksi vallan Ragnvald Joninpojan
luo.

»Mikä sinua niin naurattaa?» Ragnvald kysyi ihmeissään.

Eirik lyödä läimäsi Ragnvaldia olalle, niin että ystävä jäi katsoa
töllöttämään — sitten hän ei enää voinut pidättää: hän nauroi niin,
että hänen täytyi pitää Ragnvaldista kiinni.

Kotiin soudettaessa Olav kysyi:

»Mitä sinä, poikani, pidät Eikenin Bersestä?»

Eirik puri huultaan ja ponnisteli pysyäkseen totisena.

Olav virkkoi:

»Sinähän tiedät suvun olevan vanhan ja hyvän, monta kunnon miestä —
ja heillä on paljon rikkauttakin. Ja neito on tullut äitiinsä; Helga
oli erinomainen vaimo. Kaikissa sopimuksissahan on aina jotakin, jonka
toivoisi olevan toisin. — Kuten tässä Berse —.»

Huomatessaan isän hymyilevän hänkin uskalsi nauraa.

»— Mutta hän onkin, tämä Berse, jo ikivanha, ja Eikenistä on
Hestvikeniin matkaa.»

»Samaa sanoi Gunhildkin.»

»Oletko sinä jutellut Gunhildin kanssa?» isä kysyi terävästi.

»En paljon. Me juttelimme vähän hänen ollessaan meillä Unan kanssa.
Silloin hän mainitsi siitä — hänen mielestään oli vuonon varrella
hauskaa, ja Eiken on kaukana sisämaassa, hän sanoi.»

»Niin, niin. Mutta älä nyt vain tee mitään ajattelematonta, Eirik —
ole mieluimmin hänen kanssaan puhumatta, ennenkuin kaikki on valmista.
Berse tulee — se ainakin on varma — mutta meidän on annettava hänen
tulla hitaasti, annettava hengittää joka mäessä. Kyllähän sinä
ymmärrät, sen olevan kohteliainta —»

He katsoivat toisiinsa naurahtaen.

       *       *       *       *       *

Mikonmessun aikana oli jonakin päivänä kylmää, maa oli kuurassa ja
vesilätäköitä peitti jääriite, silloin tällöin pyyhkäisi lumituiskukin.
Sitten tuli hyvä ilma jälleen — harjut sinersivät ja lehtimetsät
kultasivat ne, vuono välkkyi auringossa kirkkaan sinisenä. Äpäre
vihersi lahden rinteillä valkoisten sänkien keskellä. Kaikki metsiköt
olivat tulleet valoisammiksi keltaisten lehtien putoillessa, viimeiset
kuihtuneet viheriät lehtitupsut vain olivat vielä leppien latvuksissa.

Eirik oli purjehtinut eräänä aamuna Saltvikenistä. Ilma oli niin
kaunis, että hän jäi seisomaan vähäksi aikaa tuvan ovelle. Kirjava,
viheriällä pihamaalla syövä karja oli vielä kesän jäljiltä lihava
ja joukossa oli monta oivaa eläintä. He voisivat aivan hyvin ottaa
Saltvikeniin viisi, kuusi vielä.

Hän huomasi Cecilian sen aitan portaalla, jonka Jørund oli saanut
pitää tavaroitaan varten. Hän kantoi sylissään hyvin suurta turkki- ja
vaatekuormaa. Eirik huusi hänelle, juoksi hänen luokseen ja sieppasi ne
häneltä.

»Minä aioin yrittää panna talvitamineemme kuntoon ennen makuulle
joutumistani — pakkanen voi tulia todenteolla piankin —» hän kääntyi
aitan ovelle.

»Jos sinä aiot ottaa lisää, niin ota vain esille — minä tulen sinne ja
kannan sisälle.»

Eirik palasi, juoksi vihellellen luhdin portaita ja astui luhtiin.
Aurinko paistoi sisään avoimesta ovesta ja avoimen arkun ääressä
polvistuvaan sisareen. Eirik riensi hänen luokseen:

»Cecilia! Sairastutko sinä —?»

»En —» hän parahti tuskasta; hän oli sulkenut arkun niin äkkiä, että
sen kansi oli pudonnut hänen sormilleen.

Eirik nosti kantta — huomasi siellä jonkin esineen kimaltavan. Sitten
hän tuki sisartaan ja johti hänet istumaan. Hän tarttui sisarensa
käteen ja koetteli varovasti, oliko se kärsinyt vauriota. Cecilia
läähätti läähättämistään raskaasti ja tuskastuneesti.

»Tahdotko sinä minun kantavan sinulle vielä lisää?» Hän nosti nopeasti
arkun kannen.

Cecilia loi häneen tuskaisen katseen. Eirik näki hänen yrittävän
nousta, mutta hän ei jaksanut.

»Kylläpä Jørund säilyttää hopeitaan ihmeellisessä paikassa.»

Eirik huomasi omienkin käsiensä vapisevan ottaessaan sarkakääreestä
esineen toisensa jälkeen: suuren hopeakannun, jonka sisällä oli kimpale
sulatettua hopeaa, kaksi pienempää pikaria.

»Näitä minä en ole ennen nähnyt.»

»En minäkään», Cecilia kuiskasi. Sitten hän sai sanotuksi: »Hän lienee
ostanut nämä aivan äskettäin.»

Eirik nyökäytti vastahakoisesti.

Cecilia jatkoi hätäisen innokkaasti:

»Hänen mielestään hänen veljensä ovat aina tehneet hänelle vääryyttä
— kaksikin kertaa heidän tehdessään perinnönjakoa — sen vuoksi Jørund
on tullut sellaiseksi, ettei hän mielestään saa milloinkaan hopeaa
kylliksi. Siellä Gunnarsbyssä rakastetaan paljon enemmän rikkauksia
kuin —. Niin että Jørund tahtoo aina ostaa kaikki mitä voi.»

Eirik nyökäytti jälleen. Jørund himoitsi hopeaa kuin susi — vaikkakin
hän usein hävisi pelissä sen jälleen. Mutta hän ei ollut sentään
milloinkaan luullut sen johtavan tällaiseen —. Tällaiseen, jota hän
epäili, mutta josta hän ei kuitenkaan ollut varma —.

Sitten hän otti ne vaatteet, mitkä Cecilia oli pudottanut arkun eteen
ja ojensi sisarelle kätensä. Cecilia vapisi koko ruumiiltaan.

»Eirik — Jumalan nimessä — mitä sinä aiot tehdä?»

»Puhua Jørundille. Älä pelkää, Cecilia», hän sanoi rukoilevasti.

Veli auttoi häntä luhdinportaita alas, seurasi häntä pirttiin ja sai
hänet vuoteeseen -.

»Kutsunko Magnhildin luoksesi?»

Cecilia pudisti päätään.

»Eikö sinun ole vaarallista nyt olla yksin?»

»Ei, voin aivan hyvin olla yksin.»

Pihalla Kolbein juoksi aivan hänen jalkoihinsa. Eirik nosti
sisarenpojan syliinsä; hän meni lapsi sylissään naistentupaan, kumartui
ovesta:

»Kolli tahtoo äitinsä luo, hän sanoo — saammeko tulla sinne?»

»Olen mieluimmin yksin.»

       *       *       *       *       *

Hän piti pojasta huolta, lauloi hänelle ja koetti hälventää oman
sydämensä tuskaa. Mutta nähtyään Jørundin veneen vuonolla hän kantoi
Kolbeinin naisten luo takkatupaan. Eirik seisoi viljapellon veräjällä
Jørundin tullessa mereltä.

»Sinä olet tullut kotiin —?»

»Olen, tulin aamulla. Minä jään tänne joksikin ajaksi. Minä haluaisin
puhua kanssasi eräästä asiasta.» He kulkivat yhdessä pihan poikki. »Me
voimme mennä sinun luhtiisi.»

Jørund hätkähti. Eirik katseli toista silmiin, kunnes sai hänen
häilyvän katseensa hetkiseksi kiinni:

»Muista, Jørund, että olen ollut sinun ystäväsi lapsuudesta asti — olen
jo monta kertaa pelastanut sinut pulasta. Ja nyt me olemme samassa
aluksessa; sinun menestyksesi on meidänkin menestyksemme. Jos sinä olet
menetellyt ajattelemattomasti, tulee sinun onnettomuudestasi siskoni
ja meidänkin onnettomuutemme. — Ei, mene sinä vain edellä», hän lisäsi
heidän saapuessaan luhdin portaille.

Jørund otti kätensä tikarinsa kahvalta ja totteli.

Luhtiin saavuttuaan Eirik meni suoraan arkun luo avaten sen.

»Mitä sinä olet tehnyt arkullani?»

»En mitään. Cecilia otti joitakin vaatteita esiin, ja minä autoin häntä
niitä kantamaan.»

»Cecilia —!»

»Niin. Mutta tämä ei ole hänen syynsä — luulen Jumalan itsensä
ohjanneen näin päästäksemme vaarasta. Ja jos sinä aiot kostaa tämän
Cecilialle, on sinun parasta mennä heti tekemään rippisi.»

»Uhkaatko sinä minua?»

»Uhkaan.»

»Luuletko sinä minun sinua pelkäävän? Sinunlaisesi tekopyhä — sinähän
käännät toisen poskesi, jos joku lyö sinua korvalle —»

»Niin, olen viime vuosina voinut hillitä itseni, vaikka minua on
ärsytetty. Mutta sinä kyllä tiedät, etten ennen vanhaan suinkaan
ollut vastaan tappelua — niin ei ollut sinun laitasi. Minua sinun ei
ole milloinkaan tarvinnut pelätä ‒ mutta minä tiedän, ettet sinä ole
kaikkein rohkeimpia miehiä.»

»Minne sinun hurskautesi on tänään joutunut?» Jørund yritti virnistellä
halveksivasti.

»Älä sinä sitä sure. Meidän on nyt puhuttava siitä, mitä me näille
hopeille teemme.»

»Minä olen ostanut hopean.»

»Niin minä arvelinkin. Sinä olet ostanut ne niiltä ihmisiltä, jotka
sinä tapasit Rundmyrissä Suscipimus Deus-sunnuntain iltana?»

»Minun olisi pitänyt muistaa niiden olevan sinun orjiasi», Jørund
kivahti, »ja sinä haluat pitää sen pesän omanasi kaikkine varkaineen ja
huorineen —»

»Vaikene nyt!» Eirik virkkoi rauhallisesti. »On totta, että sinun olisi
pitänyt muistaa niiden ihmisten olevan meille uskollisia. Ja oletko
sinä sellainen nauta, että uskot kaikkea, mitä sinulle huvin vuoksi
olen ennen jutellut — enpä olisi uskonut sinua niin herkkäuskoiseksi;
ei se ole sinun kaltaistasi. Mutta asianlaita on sellainen, että
ratsastin ohi ja näin sinun seisovan ulkona jonkun kanssa —. He eivät
ole sanoneet mitään; kehoitan sinua pitämään sen mielessäsi! — Olivatko
ne itse ryöstäjiä vai olivatko he vain kätyreitä?» hän kysyi vaivoin.

»Oli eräs nainen», Jørund vastasi lyhyesti.

»Luuletko sinä sen naisen perineen ne hopeat, joita hän kuljetti pitkin
maailmaa mukanaan» — mutta Eirik ei sanonut sitä, ajatteli vain.

»Olen keksinyt keinon, Jørund. Kaivetaan nämä tavarat maahan lähelle
Rundmyriä. Ja kun ne ovat olleet siellä jonkin aikaa, kaivamme ne
sieltä ja viemme Draumtorpin Guttormille.» —

»Minä olen ne ostanut», Jørund sanoi vihaisesti.

»Minä annan sinulle Agnarin korvaukseksi» — hän katui samassa, ettei
ollut keksinyt mitään muuta; Jørund ei kohdellut aina hevosiaan hyvin.
»Minä uskon sen maksavan enemmän kuin mitä sinä sille naiselle annoit»,
hän sanoi vähän ivallisesti.

»Etkö sinä, mies, käsitä pelastavasi täten oman kunniasi ja onnesi»,
hän pyysi. »Mitä hyötyä sinulla on hopeasta, jota sinä et voi käyttää?».

Hän kietoi aarteet jälleen sarkakankaaseen, pisti sen vaippansa alle ja
vei sen kätköön omaan vuoteeseensa.

Iltapäivällä hän, nähdessään Jørundin menevän pois, pistäytyi
naistentupaan katsomaan, miten Cecilian laita oli.

Tämä istui ompelemassa jotakin Eirikin aamulla alas kantamista
vaatteista. Eirikin oli vaikea kysyä, mutta hän sanoi sittenkin:

»Onko Jørund kertonut sinulle, mistä me aamulla puhuimme?»

»On. Kiitos, Eirik, tahtoessasi auttaa häntä. Hän ei itsekään käsitä,
hän sanoo, miten hän saattoi olla niin ajattelematon, että hänet
saatiin houkutelluksi ottamaan nämä esineet. Mutta asia on niin, että
hän tahtoi hankkia isälle takaisin velkansa.»

Eiköhän se ollut valhe, veli ajatteli. Hän kumartui, silitti muutaman
kerran ompeluksen yli kumartunutta pellavapäätä.

       *       *       *       *       *

Illalla Eirikin ja isän mennessä nukkumaan Eirik virkkoi:

»Isä, minulla on sinulle pyyntö, sama, jonka olen jo ennenkin tehnyt —
sovi Jørundin kanssa!»

»Minä olen jo sinulle vastannut.»

»Niin. Mutta sanon nyt sinulle — Cecilialle tämä on vaikeampaa kuin
sinä luuletkaan. Niin totta kuin Jumala kuoli meidän kaikkien puolesta
— tee tällä kertaa niinkuin pyydän!»

Olav katsoi poikaansa, mutta ei vastannut.

»Minä pyydän sinulta nyt vielä muutakin. Kun Cecilia on kirkotettu —
anna hänelle koko talon emännyys!»

»Mitä sinä sanotkaan! Ja nyt kun sinä olet tuomaisillasi emännän tänne
Joninmessuna ‒! Cecilia ei ennätä kauan kantaa avaimia —»

»Niin, en tiedä — Olen ajatellut, että Gunhild ja minä voisimme asua
suurimmaksi osaksi Saltvikenissä.»

»Ei, Eirik! Saltviken on liian pieni Eikenin tyttärelle.»

»En tiedä. Mehän saamme kerran kuitenkin Hestvikenin — ja tuskinpa
meitä sen enemmän halveksitaan, vaikka asummekin sillä aikaa jonkin
vuoden syrjätilalla.»

»Minä olen sinulle jo sanonut», Olav virkkoi hitaasti, »viimeksi näistä
asioista juteltaessa —. Lienee sangen vaarallista myöntää Jørundin
olevan oikeassa, silloin kun hän on väärässä.»

»Isä!» Eirik nousi, seisoi Olavin edessä ja puhui innokkaasti. »Minä
pyydän sinulta tätä koko sydämestäni! Ajattele äitiämme! Säälitkö sinä
häntä joskus hänen tässä halvattuna ja kykenemättömänä maatessaan —
ja säälithän sinä — jos sinä olet katunut tehneesi hänen elämänsä
raskaammaksi —. Isä, Kristus tietää, etten sano tätä vaatiakseni sinua
tilille, minä tiedän, ettei sinunkaan elämäsi ollut niin helppo —
minä tiedän, ettet sinä olisi ottanut häntä, mutta sinut pakotettiin
naimisiin, ennenkuin olit edes täysikasvuinen. Mutta vaikket sinä
hänestä pitänytkään, täytyi sinun sentään sääliä häntä, äläkä nyt tee
niin, että Cecilia saa äitinsä kovan kohtalon.»

Olav oli kuunnellut poikaa — ilme saattoi Eirikin hämilleen.

»Mistä sinä sellaista olet saanut? Etten minä muka olisi pitänyt sinun
äidistäsi?» Miehen kasvoille leviävä ja samassa häipyvä ihmeellisen
kirkas hymy toi pojan mieleen veden kalvoon leviävät renkaat. »Kyllä
minä pidin. Ja hänen tähtensä minä teen sinun pyyntösi mukaan.»

Eirikin päästyä vuoteeseen — hän makasi hopean päällä ajatellen, miten
paljon mieluimmin hän olisi pitänyt kyykäärmeen pesän vuodeoljissaan —
isä tuli kamarin ovelle:

»Jäätkö sinä nyt kotiin?»

»Minä aioin purjehtia sinne huomenna Toren kera. Sitten palaan kotiin
parin, kolmen päivän kuluttua.»

»Hyvä on.»

— Kesken kaiken sen surkeuden, mitä hän siinä maatessaan mielessään
hautoi, hänelle selvisi yhtäkkiä — asiat ovat kääntyneet sellaisiksi,
ettei hänellä ole nykyjään Hestvikenissä niinkään vähän sanomista. Ja
se ajatus ei suinkaan häntä murehduttanut. Ja Joninmessuna, oli isä
sanonut. Hän valvoi sen yön tuntien hätää ja vastenmielisyyttä muitten
asioita kohtaan, tuntien iloa omistaan —.

Keskiyön aikana hän hiipi ulos ja läksi Rundmyriä kohti. Hän löysi
ajattelemansa piilopaikan, kaivoi sinne Daumtorpin hopeat. Kotiin
tultuaan hän herätti Toren, ja Olavin tullessa ulos aamuhämärissä he
olivat jo lastanneet veneet ja olivat lähtövalmiina.

Saltvikenissä Olav Livinpoika tuli heitä vastaan. Raajarikko muistutti
kainalosauvoineen ja laihoine, rentoine jäsenineen suurta lähestyvää
hämähäkkiä. Mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, hienot ja kapeat,
silmät suuret ja ruskeat. Eirik ajatteli vastenmielisesti Jørundia,
joka kysyi, oliko hän pojan isä. Eirikin vastattua nauraen olleensa
silloin kaksi-kolmetoistavuotias Jørund nauroi rumasti sanoen: »Vai
niinkö?» Eirik ei nyt itsekään voinut käsittää, miten hän oli kerran
pitänyt Jørund Rypasta. Ja sittenkin hän piti hänestä —.

Hänellä oli kiireinen päivä. Hänen oli täällä tartuttava kaikkeen.
Lehtikerput olivat vielä ulkona pieleksissä, mutta ne olivat nyt jo
kuivia; niistä läksi kauas kitkerän imelä haju. Keväällä, kunhan
he saivat lantaa ja pääsivät kyntämään peltoja, he vaihtaisivat
risuaitansa oikeisiin aitoihin. Hän kävi myöskin katsomassa
kirsikkapuitaan — niissä ei ollut marjoja, eikä niitä voinut
odottaakaan, mutta ainoastaan neljä kymmenestä puusta oli kuollut, ja
ruusupensaista eli kaksi. Hän poimi mintun oksan, hieroi sitä käsissään
ja haisteli sitä. Hienoja, sinivihreitä lehtiä oli myöskin noussut
maasta — ne lienevät olleet sitä, mitä veli Hubert sanoi acquilegiaksi;
niiden siemeniä lienee joutunut mukaan juurimullassa. Niihin kasvoi
suuria, hohtavan sinisiä kukkia — olikohan Gunhild nähnyt sellaisia
ennen —. Gunhild hämmästyisi varmaankin huomatessaan hänellä olevan
puutarhankin talossaan.

Ennen nukkumistaan hän muisti, ettei täältä ollut Eikeniin niin
pitkää matkaa kuin Hestvikenistä. Ja hän valjasti seuraavana päivänä
Rauden-hevosen ja ratsasti kylään.

Hän ei ollut ennen milloinkaan nähnyt Eikeniä muuten kuin matkan päästä
— sen ohi ei kulkenut mitään yleistä tietä. Nyt hän käänsi hevosensa
syrjäpolulle, joka johti taloa kohti.

Talo oli yksinään mäellä, joka vietti kahden puron uoman muodostamaa
kielekettä kohti — aivan synkkää metsää kasvavan ylängön kupeella.

Eirik ratsasti sinne talon ohitse. Rakennusten luona ei ollut ihmisiä.
Talo näytti metsän reunassa kuolleelta monine rakennuksineen, joiden
edustalla kasvoi suuria, rusehtavalehtisiä tammia.

Talosta nousi tie metsään päin. Ilma oli kaunis, ja Eirikiä huvitti
ratsastaa täten ilman aikojaan — häntä halutti ottaa selkoa, mihin
täältä mentiin — kenties hän joutuisi jollekin kukkulalle, josta olisi
näköala tämän seudun yli — hän oli näillä main outo.

Hän joutui siten joillekin suurille kalliopaasille, metsä oli siellä
harvaa, kuusien latvat olivat joko tuulen tai lumen painamia.
Harmaasammal ja kanerva peittivät tiheästi maan, ja töyrämien
välissä oli soisia notkoja kuivuneine, naavaisine puineen, ja
kuvastinkirkkaita, sinisiä lampia ympärillä kasvavine, keltaisine
visakoivuineen.

Täällä näin korkealla peitti huurre varjopaikat, ja pienet lumijyväset
sammalella osoittivat lumikuuron kiirineen metsän yli. Mutta taivas oli
nyt kirkas ja sininen, jokin valkoinen poutapilvi vain viiruili taivaan
ja aurinko loisti syysmetsässä. Eirik antoi hevosen levähtää, istui
tyytyväisenä eikä ajatellut mitään —.

— Silloin kuului suolta huhuilu, korkea, kirkas naisenääni. Se kutsui
vuohta, huusi jotakin, luultavasti nimen, surullisesti valittaen, ja
sitten alkoi jälleen huhuilu.

Eirik kuunteli jännittyneenä. Sitten hän teki ristinmerkin — ellei se
ollut ihminen, ei sillä olisi häneen mitään valtaa. Mutta sehän saattoi
olla joku Eikenistä —.

Huhuilu läheni. Nyt hän kuuli: »Blaalin, Blaalin», hän kutsui — nyt
Eirik huomasi viheriäpukuisen naisen; tämä asteli paljasta kalliota
lammen tuolla puolen, pysähdellen pienten keltaisten koivujen luona.

— Nyt hän huomasi vieraan ratsastajan vuorella — hän pysähtyi
epävarmana. Silloin Eirik käänsi hevosensa, huhuili niin, että kajahti,
ja huusi sitten tytön nimen: »Gunhild, Gunhild —» ja ratsasti häntä
kohti.

»Pelästytinkö sinut?» Eirik huusi tullessaan niin lähelle, että Gunhild
hänet tunsi.

Gunhild läheni häntä epäröiden:

»Oletko sinä täällä? Näillä main?»

»Minulla on asiaa —» samassa Eirik pysähtyi. Kaikkein vaikeinta
hänen hyvien päätöstensä toteuttamisista oli sanoa aina totta sen
sijaan, mitä ensiksi päähän pälkähti. »Minun teki mieleni katsella
kerran näitäkin seutuja. En ole milloinkaan ollut Kambshornin tien
itäpuolella.»

Hänellä oli punaisella päärmätty viheriä hame, mutta se oli niin
huonosti tehty kuin palvelijattaren työpuku; hihat eivät ulottuneet
ranteisiin asti, ja hame oli niin lyhyt, että nilkka näkyi; jalassa
oli kömpelöt kengät, kosteudesta mustat ja liejun tahraamat. Kuivia
oksia ja naavaa riippui hänen puvussaan ja hänen puoliksi irtoimissa
palmikoissaan. Eirikin mielestä hän oli ikäänkuin nuoremman ja jollakin
lailla läheisemmän näköinen tässä yksinkertaisessa puvussa.

»Mutta — eikö ole varomatonta sinun, Gunhild, kuljeskella näin yksin
metsässä?» Hän tiesi näiden harjujen seuduilla olevan paljon karhuja —
ja täällä asui kuulemma myöskin menninkäisiä —.

Gunhild katsoi häntä silmiin; Eirik näki hänen pelänneen:

»Minun vuoheni ei tullutkaan tänä iltana kotiin — se on ollut minulla
karitsasta asti.»

»Sitten minä jään sinun kanssasi etsimään.» Jokin peto on sen voinut
napata, Eirik ajatteli, mutta ehkäpä he löytäisivät jäljet —.

»Kiitos. Jäätkö sinä? Sitten lienee parasta, että sinä lasket hevosesi
laitumelle kesämajamme luo niitylle — se on tuolla etempänä —»

»Mutta sinun on tultava mukaan. Minä en pidä siitä, että sinä olet
täällä metsässä yksin.»

Eirik astui suitset käsissä, ja Gunhild asteli hänen rinnallaan. He
olivat olleet täällä nuoren karjan ja vuohien kanssa, hän kertoi, ja
isän ja äitipuolen lähdettyä pois toissapäivänä hän oli tullut tänne
katsomaan, miten täällä oli asianlaita. Blaalin oli antanut eilisaamuna
hyvin vähän maitoa; hän ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota, mutta
sitten paimen oli sanonut sen kävelevän niin omituisesti, kuin se olisi
juovuksissa — ja sitten se ei tullut illalla kotiin. Eikä Gunhild ollut
tahtonut osata nukkua koko yönä levottomuudesta — Blaalin, raukka, oli
ulkona —. Eirik nieli hänen jokaisen sanansa — Gunhild jutteli hänelle,
niinkuin he olisivat olleet ikänsä ystäviä.

Polku vei ulkoniitylle, jolla oli muutamia ränstyneitä hökkeleitä.
Korjailtuaan Saltvikenin vanhat rakennukset Eirik ei voinut milloinkaan
katsella rempallaan olevia taloja ajattelematta, mitä niille olisi
tehtävä — niin täälläkin. Rakenteleminen oli hänestä maailman hauskinta
työtä.

»Mutta meidän on oikeastaan mentävä toiselle haaralle, Gunhild — eilen
oli lounaistuuli.»

Gunhild ei tiennyt vuohien menevän aina vastatuuleen.

He läksivät toisaannepäin. He kulkivat kumpikin yksinään, mutta ei
sentään sen kauempana toisistaan kuin että he näkivät ja kuulivat
toisensa; he vastailivat koko ajan toistensa huhuiluun.

Korkeat, kauniit sävelet kaikuivat kirkkaassa syysilmassa. Eirik juoksi
rauskuvalla valkosammalella, siitä kivikon poikki, jossa oli käppyrään
kääntyneitä, kuihtuneita sananjalkoja ja jossa vatukoissa oli vielä
veripunaisia marjoja, mutta kivien koloissa oli pudonneita lehtiä,
hopeanvalkoiset alapuolet päälläpäin. Hän juoksi soissa niin, että vesi
roiski, ja keihäs vajosi syvälle mättäisiin hänen yrittäessään saada
niistä tukea, hän joutui jäätyneille maille, joissa jääriite särkyi
hänen askelistaan, ja synkkiin havumetsiin, joissa hän kadotti tytön
näkyvistään. Silloin hän huhuili:

»Oletko siellä, oletko siellä, oletko siellä, Gunhild, Gunhild, oma
Gunhild —»

Ja tämä huhuili, vastaten:

»Oletko, oletko, oletko siellä, Eirik, Eirik, Eirik —»

Eirik kuuli Gunhildin äänestä tämän unohtaneen leikkiessä surunsa ja
hän juoksi riemuissaan antaen puhtaan, kirkkaan äänensä kajahdella
sinitaivaan alla. He saapuivat kerran paikkaan, jossa kaiku vastaili
niin selvästi, että he unohtuivat huutelemaan ja huhuilemaan vuorella.

He saapuivat mäentöyrämälle, jossa tuulenkaatamia puita makasi ristiin
rastiin, sammalmättäät riippumassa juurissa, ja puolukat loistaa
kilottivat sieltä välistä. He kulkivat niin, että näkivät toisensa
— silloin Gunhild kokosi kaksin käsin hameensa, läksi juoksemaan
kiiveten kivien ja kantojen yli vinosti häntä kohti. Samassa Eirik
kuuli myöskin heikon, surkean äänen — hänkin läksi juoksemaan ääntä
kohti. He kohtasivat toisensa kuopan luona — sen pohjassa oli sammalen
ja kuihtuneitten lehtien päällä paksu jää, ja he löysivät sieltä
sinervän vuohiraukan; se makasi koivet suorina ja kaula pitkänä taakse
kääntyneenä; ei siinä raukassa paljon henkeä ollut. Mutta Gunhild
heittäytyi sen viereen ja nosti sen puoleksi syliinsä silitellen ja
jokellellen sille hellästi.

Eirik nosti Blaalinin syliinsä kantaen sitä, ja Gunhild otti hänen
pienen kevyen keihäänsä, kulkien hänen rinnallaan. Olisi ollut kaikkein
viisainta lopettaa eläinparka, se oli kuolemaisillaan — ja vuohi
oli raskas kannettava ajan mittaan. Mutta Eirik oli liian iloinen
saadessaan siten kulkea tytön kanssa sanoakseen mitään sellaista;
Gunhildin täytyi tuon tuostakin hyväillä Blaalinia siinä Eirikin
sylissä.

He saapuivat vihdoin viimein karjamajalle. Eirik haki sylillisen
heiniä, jotka Gunhild tahtoi levittää vuohensa alle; hän oli myöskin
löytänyt vanhan, risaisen peiton, jonka hän levitti sen päälle. Sitten:

»Mutta sinun, Eirik, on tultava sisään lepäämään. Minulla ei ole täällä
sinulle muuta tarjottavaa kuin vuohen maitoa ja juustoa —»

»Oletko sinä nukkunut täällä öisin?» Eirik kysyi hiljaa — he saapuivat
pieneen, pilkkopimeään majaan, jonne aurinko pilkisti joka hirren
raosta. Lattiakuoppa oli takkana ja vuoteena halaistusta hirrestä tehty
penkki, jonka päällä oli heiniä ja joitakin peittoja. Hän ei siis ollut
ylpeä — hän oli lempeä, huolehtien kaikesta, mikä hänelle oli jätetty,
uskollinen ja ahkera —. Eirik katseli häntä täynnä hellää ihailua
istuessaan hänen yksinkertaisen vuoteensa laidalla ja juodessaan
savulle maistuvaa vuohen maitoa.

Eirik teki hänelle tulen, ja Gunhild asetti sille padan. Gunhildin
odotellessa maidon lämpiämistä sellaiseksi, että siihen voi lisätä
juoksutinta, he istuivat vuoteella rinnan jutellen yhdessä vanhojen
ystävien tavoin. Kunnes Gunhild sanoi yhtäkkiä — ja punastui samassa:

»Minä luulen, Eirik — karjakon tulevan pian takaisin — hän ihmettelisi
varmaankin, jos minulla olisi vieras täällä majassa —»

Eirik nousi hiukan vastahakoisesti:

»Mutta saata minua jonkin matkaa niittyä myöten, Gunhild, jos sinä
uskallat jättää pataasi —»

Eirik otti hevosensa, talutti sen veräjästä metsään. Sitten heidän kai
piti sanoa hyvästit —.

»Sinä olet noennut kätesi —» hän piteli sitä kaksin käsin. He seisoivat
toisiinsa katsellen, hiukan hymyillen. Gunhild ei vastustellut Eirikin
vetäessä hänet luokseen, ja sitten Eirik kietoi kätensä tytön ympärille
ja suuteli häntä suulle.

Tyttö salli sen tapahtua; silloin Eirik suuteli häntä kasvoihin ristiin
rastiin, puristi häntä lujasti rintaansa vasten — kunnes hän huomasi
tytön vastustelevan:

»Eirik — nyt sinun on päästettävä minut —»

»Onko —?»

»On — päästä jo!»

Eirik päästi: »Oletko sinä vihainen, Gunhild —?»

»Oi, en tiedä.» Silloin Eirik veti hänet jälleen luokseen.

Gunhild kietoi äkkiä kätensä hänen kaulaansa:

»Mutta nyt sinä saat lähteä ratsastamaan — ei, ei, mitä sinä teet —»

Eirik oli pistänyt kätensä tytön kaulan aukosta, painaen hetkisen hänen
silkinpehmeää rintaansa. Puoleksi hymyillen ja puoleksi hämillään hän
työnsi Eirikin luotaan veti esille sen kylmän ja kovan esineen, minkä
Eirik oli hänen vaatteisiinsa työntänyt:

»Ei, Eirik — tämä sinun on otettava takaisin — en minä kuitenkaan voi
ottaa sinulta vastaan näin suurta lahjaa —», hän ojensi vaatteittensa
miehustasta löytämänsä kultasoljen.

»Voit kyllä.» Eirik hyppäsi satulaan tytön tullessa luo ja ojentaessa
hänelle toisella kädellä keihästä ja yrittäen toisella työntää hänelle
solkea, Eirik kumartui, koskettaen vielä kerran huulillaan hänen
sileätä, viileätä otsaansa. »Sinun pitää ottaa se — ja sinun pitää
säilyttää se, kunnes voit sitä käyttää!»

Sitten hän nykäisi hevosen käyntiin. Hän kääntyi tuon tuostakin,
nyökäytti tytölle. Nähdessään hänet viimeisen kerran tien kääntyessä
metsikköön Gunhild kohotti kätensä huiskuttaen hänelle.

Eirik hymyili itsekseen, naurahtipa oikein vuonoa kohti ratsastaessaan.
Hän hyräili aina välillä huhuilua, mutta hyvin hiljaa, eikä hän
uskaltanut laulaa ääneen hänen nimeään. Tämä oli hänen elämänsä iloisin
päivä —.




XV.


Viimeistä edellisenä sunnuntaina ennen adventtia Cecilia Olavintytär
kirkotettiin, ja heidän palattuaan kotiin Hestvikeniin isä antoi
hänelle koko talonväen nähden avaimet säilytyspaikkoihinsa, pyytäen
häntä tekemään hyvin ja ottamaan vastaan Hestvikenin emännän tehtävät.

Olav ja Jørund puhelivat jo keskenään — ei paljon, mutta Olav ei
kuitenkaan ollut tyttärensä miehelle epäystävällinen. Ja hän oli käynyt
Cecilian luona monta kertaa katsomassa hänen äsken saamaansa lasta;
ihmiset arvelivat hänen olevan iloissaan, kun Hestvikenissä jälleen
oli Audun. Se olikin kaunis ja iso lapsi. Cecilia oli kalpea ja laiha,
mutta terveen näköinen — hän tarttui askareisiin kuten tarmokas emäntä
ainakin, ja vanhat palvelijat, jotka olivat tunteneet hänet lapsesta
asti, taipuivat mielellään nuoren emännän käskettäviksi ja rakastivat
hänen pikku poikiaan.

Eirikin ilo oli sellaista, ettei koko tämän hiljaisen talon hiljaisissa
asukkaissa ollut ainoatakaan, jota se ei olisi edes vähän piristänyt.
Vaikkakin hän itse oli nyt rauhallinen. Sen metsässä vietetyn päivän
jälkeen hän oli jutellut Gunhildin kanssa yhden ainoan kerran
— kirkolla — eikä hän silloinkaan saanut muusta puhutuksi kuin
Blaalinista ‒ Blaalin oli kuollut.

Mutta Olav oli sanonut hänelle Torgrimin saaneen Bersen vastauksen:
he saivat tulla hänen luokseen puhumaan asiasta hiivanuutin jälkeen
— hänen mielestään ei sellaista asiaa voinut päättää adventtina eikä
pyhinä. Kihlajaiset saattoi aivan hyvin pitää ennen paastoa, ja jos
Olav Auduninpoika toivoi häät pidettävän jo keväällä, ei Bersellä olisi
mitään sitä vastaan, koska Eirik ei ollut enää nuori ja Gunhildkin oli
täyttänyt kaksikymmentä.

— Ja Una sanoi sekä hänen että Signen sovittavan niin, että Eirik saisi
tavata Gunhild Bersentytärtä jouluna: »Täytyyhän teidän saada jutella
joskus, ennenkuin teidät kihlataan toisillenne — koska kerran on
päätetty, että sinä saat Gunhildin.»

Hän oli tosin huolissaan siitä, mitä hän oli kaivanut maahan Rundmyrin
luona. Oli muitakin, häntä lukuunottamatta, jotka tunsivat saman
piilopaikan. Hän oli tosin kieltänyt aikanaan Arnketilla suosimasta
luonaan epärehellisiä ihmisiä, mutta asianlaita oli sellainen,
että rundmyriläiset tottelivat kieltoa niin ja näin. Jørundkin oli
ahdistanut häntä parisen kertaa — hän oli tahtonut tietää, mitä Eirik
oli aarteille tehnyt. Eirik koetti kääntää puheen toisaalle — muistutti
ostaneensa hopeat häneltä hyvällä hevosella ja sanoi niiden olevan
sellaisessa paikassa, jossa kirkkaalla päivälläkin on vaarallista
kulkea. Hän koetti muuten pitää Jørundia kaikin tavoin hyvällä mielellä
— vei hänet kanssaan metsästämään ja merelle ja teki asiaa hänen
kanssaan kaikkiin taloihin, joissa heillä oli ystäviä tai sukulaisia.
Hänen mielestään ei ollut oikein kuljeskella niin paljon, mutta hän
arveli Hestvikenin hiljaisen elämän olevan Jørundille vaarallista: mies
oli kiukkuinen kuin sonni, ja jos häntä ärsytettäisiin, Eirik pelkäsi
hänen hyökkäävän Cecilian kimppuun.

Mutta hän itse oli liian iloinen antaakseen kaiken tämän kovin koskea.
Hän uskoi muittenkin surujen ja vaikeuksien hälvenevän, kun hän saisi
Gunhildin tänne luokseen. Gunhildia seuraisi sellainen ilo —.

Eräänä aamuna kahta viikkoa ennen joulua tullessaan pihalle Eirik
huomasi sataneen ohuen lumikerroksen. Aamun kuu kilotti vaaleana
pilkkuna kiitävien, paksujen pilvien lävitse luvaten lisää. Eirik
päätti hakea tänään hopeat — muuten lumi voisi pakottaa häntä
odottamaan ties miten kauan, ja hän toivoi pääsevänsä niistä eroon.

Hän pyysi Jørundia kanssaan sinä päivänä metsästämään, ja heidän
palatessaan kotiin hämärissä Eirik oli kaatanut ketun ja kantoi pientä,
multaista sarkanyyttiä —.

Nyt hän ei tiennyt, oliko hänen sanottava isälleen vai eikö. Mutta
häntä ei haluttanut valehdella tässä ikävässä jutussa enemmän kuin
välttämätöntä oli. Ja hän pelkäsi Ceciliaa huolestuttavan ja kiusaavan,
jos täällä kotona jälleen alettaisiin jutella näistä hopeista — hänellä
oli ilmankin yllin kyllin puuhaa näin joulun edellä, ja rintalapsi soi
hänelle sangen vähän yörauhaakin.

Ja niin hän sanoi vain isälle, että Jørundilla oli asiaa pohjoiseen
naapurikylään ja että hän oli luvannut lähteä langon mukaan. Niin he
ratsastivat Draumtorpiin.

He saapuivat sinne illalla. Eirik oli pahoillaan kuullessaan Eikenin
Bersen olevan siellä kahden poikansa, Gunhildin veljen kera. Asiaa
oli hänen mielestään yhä pahentanut se, että Draumtorpin Guttorm oli
Gunhildin eno. Mutta hän ei ollut ajatellut, että hänen oli pakko
valhetella asiastaan niiden kuullen, joista tulisi hänen lankonsa.

Mutta se kävi hyvin. Ryhtyessään puhumaan Eirik ensin kertoi varsin
uskottavasti ketunjahdista ja koirasta, joka oli juossut johonkin
maakuoppaan, ja löydöstä, jonka he olivat Jørundin kanssa arvelleet
kuuluvan Draumtorpin omaisuuteen.

Guttorm ilostui saadessaan takaisin osan hopeistaan ja niinpä Eirik
ja Jørund saivat mitä parhaan vastaanoton. Gerdarudin metsässä
tapahtunutta ryöstöä pohdittiin nyt pitkin ja poikin. Hestvikenin
langokset kuuntelivat vanhempia eivätkä vastanneet muuta kuin mikä oli
välttämätöntä — Berse näytti pitävän siitä; hän tuli heitä kohtaan
erittäin ystävälliseksi; hän laski leikkiä Eirikinkin kanssa arvellen
heidän ajan mittaan tulevan tuntemaan toisensa paremminkin — ja vihdoin
viimein Eirik sai kunnian saattaa Berseä vuoteeseen. Päästyään ikävästä
salaisuudestaan Eirik tuli iloiseksi, hänen oli hyvä olla; hän oli
juonut sen verran kuin mieli teki — niin että hän auttoi tulevaa
appeaan iloisin mielin. Vaikkakin vanha Berse oli joutunut ruumiillisen
heikkoutensa valtaan, hän sentään kaikesta raihnaudestaan huolimatta
säilytti jossakin määrin arvokkuutensa.

Draumtorpin Guttorm keskusteli seuraavana aamuna kauan aikaa Eirikin
kanssa. Hän tuntui olevan älykäs ja maltillinen mies. Hän jutteli
Bersestä — muistutti, miten vanhusta oli vuosikausia pidetty
talonpoikain päällikkönä, ja täydellä syyllä; hän oli nuoruudessaan
ollut jaloluontoinen, urhea ja taitava mies. Nyt hän oli iän karttuessa
tullut vähän erikoiseksi — ja hänen nuorella vaimollaan, kolmannella
jo, jonka hän oli nainut kuusikymmenvuotiaana, oli paljon valtaa
häneen, vaikkei hän tahtonut sitä tunnustaa. Ja ensimmäisen vaimonsa
lapsista hänellä oli ollut paljon surua — poika, Benedikt, syytti isää
sisarensa onnettomuudesta ja oli lähtenyt Eikenistä vihoissaan; Berse
ei nähnyt häntä enää, sillä hän kaatui seuraavana vuonna Tanskassa.
Mutta Eldrid ei kuollut, hänelle ei käynyt niin hyvin —.

»Mutta kaikista Helgan, sisareni, kanssa saamistaan lapsista hänellä
on ollut iloa, Eirik — ja nyt olen iloinen, kun Gunhild joutuu niin
hyviin naimisiin.»

Eirik huomasi tytön kaikkien sukulaisten tietävän asiasta; myöskin
Gunhildin nuoret veljet, Torleif ja Kaare kohtelivat häntä kuin ainakin
tulevaa lankoaan.

Guttorm oli tavannut Olav Auduninpojan kerran Hestbaekissä, ja hän
pyysi hyvästellessä Eirikiä viemään isälleen terveisiä. Kun Eirik
palasi kotiin, hänen täytyi kertoa Olaville olleensa Draumtorpissa ja
kertoa hopealöydöstä. Olav suuttui kuullessaan sellaista löydetyn hänen
metsästään. Eirik vastasi jo nuhdelleensa Ankia ja Liviä ja pitävänsä
vasta silmällä heitä, mutta nyt hän pyysi isän säästämään heitä tällä
kertaa.

Eirik tapasi jouluna eikeniläisiä, ja he kohtelivat häntä siten, että
kaikki näkivät, mitä oli tekeillä. Heidän ratsastaessaan kirkkoon
Skikkjustadista kahdeksantena joulupäivänä tiet olivat liukkaat ja sade
virtasi suoranaan. Berse pyysi Eirikiä ratsastamaan Gunhildin kanssa
ja pitämään tämän hevosta silmällä, ja Rynjulissa he saivat istua
shakkipöydän ääressä yksin koko illan. Siitä tuli mitä omituisin peli,
sillä Gunhild oli siinä leikissä mahdollisimman tyhmä, mutta Eirikin
mielestä sekin sopi hänelle hyvin — hän ei ollut milloinkaan pelannut
shakkia muitten naisten kuin sisarensa kanssa, ja tämä pelasi sitä
paremmin kuin useimmat miehet.

Samana iltana Hestvikenin Olav ja Eikenin Berse juttelivat kauan
yhdessä toisessa talon rakennuksessa — vaikkakin oli juhla — ja
läsnä oli kummankin sukulaisia ja ystäviä. Olav kertoi jäljestäpäin
Eirikille, mitä sovittiin morsiamen myötäjäisistä; Olavin oli määrä
tulla Eikeniin Agneksenmessun iltana poikineen ja todistajineen, ja
seuraavana päivänä Eirikin oli määrä kihlata Gunhild Bersentytär
sormuksin ja lahjoin.

Seuraavana iltana Gunhild lähetettiin kotiin äitipuolensa ja vanhimman,
naimisissa olevan veljensä kanssa, mutta Berse jäi Rynjuliin nuorempine
poikineen. Oli mitä kaunein, kirkkain talvipäivä, ja silloin Eirik
ehdotti lähtöä kaupunkiin, kenellä vain oli halua, katsomaan suurta
juhlakulkuetta, kuninkaan tullessa Mariankirkkoon epifania-juhliin —
kerrottiin Haakon-kuninkaan olevan Oslossa.

Kaikki nuoret halusivat olla mukana — Bersen pojat, Jørund Rypa, nuori
Torgils Torgriminpoika sekä hänen serkkunsa Sigmund Baardinpoika
Skikkjustadista. Silloin sanoi Torgrim, isäntä itse, että häntäkin
haluttaisi lähteä: »Mitä sinä, Olav, arvelet, emmeköhän mekin voisi
kerran yhtyä nuoriin?»

Olav Auduninpoika nauroi päätään pudistaen. Hänen oli paras kääntyä
kotia kohti: »Cecilia on saanut ilmankin jo olla siellä kyllin kauan
yksin.»

Silloin astui Berse itse esiin. Hän oli ollut Eirik-kuninkaan
henkivartiossa ja sitten Haakon-kuninkaan, ja nyt hänen mielensä teki
mennä tervehtimään kuningastaan viimeisen kerran ja hän aikoi yhtyä
kulkueeseen.

He eivät päässeet heti lähtemään, ja heidän kaupunkiin tullessaan oli
jo niin myöhä, ettei Eirik voinut enää mennä luostariinsa yösijaa
pyytämään, kuten hän oli aikonut tehdä, vaan hän seurasi joukkoa
erääseen taloon, jossa Guttormin tyttärenmiehellä oli asunto.

Vaikka he saapuivatkin niin myöhään, oli se luhti, johon he saapuivat,
täpötäynnä miehiä, ja pöydät notkuivat ruokaa ja juomaa. Miehet
kokoontuivat Guttormin ympärille kertomaan hänelle suuria uutisia,
joista kaupungilla puhuttiin: kolme yötä sitten oli Akerin talonpoikain
kimppuun hyökänneet ne ilkityöntekijät, jotka olivat jo kauan tehneet
Oslon seudut niin epävarmoiksi. Syksyllä roistot olivat tulleet pieneen
uudistaloon Elivaagin luona, jossa kaksi veljestä asui vaimoineen
ja nuorine sisarineen; he olivat ryöstäneet ja teurastaneet karjan,
häväisseet yksin kotona olleet naiset — mutta yksi ryöväreistä oli niin
kiintynyt tyttöön, että oli käynyt myöhemminkin hänen luonaan. Tyttö
oli olevinaan hänelle ystävällinen ja sai häneltä vihdoin urkituksi,
missä ryövärien pesä oli, ja silloin olivat hänen veljensä johtaneet
sinne talonpojat; kuusi roistoista surmattiin tai poltettiin sisään,
mutta neljä miestä ja eräs nainen istui vanhan kuninkaan kartanon
kellarissa odottelemassa palkkaansa töistään Stegleskjaerissä. Tyttö
oli pyytänyt saada palkakseen pitää väkivallantekijän tukasta mestaajan
kirveen pudotessa.

Vihdoin viimein miesten juteltua ja juotua kyllikseen he menivät
vuoteeseen. Eirik makasi reunimmaisena vuoteessa Jørund Rypan ja Kaare
Bersenpojan kanssa; toiset nukkuivat heti, mutta hän makasi valveilla
kauhun vallassa koettaen vakuuttaa itselleen, ettei hänen pitänyt
pelätä, ennenkuin tiesi, olisiko pelon aihetta —.

Hän otti rukousnauhan kaulastaan pitäen sitä käsiensä välissä.
Mutta hänellä ei ollut näinä vuosina ollut tapana rukoilla mitään
erikoista — hän oli vain rukoillut tunteakseen Jumalan läsnäolon ja
saadakseen puhua hänelle, mutta hän oli ottanut tyytyväisenä vastaan
kaiken Jumalan kädestä —, Oli hän rukoillut Ceciliankin puolesta —.
Mutta nyt hän ei tiennyt, mitä hänen oli uskallettava jos se, mitä
hän oli tehnyt, oli hullusti, silloin hän ei voisikaan rukoilla
Jumalaa auttamaan totuuden peittämisessä, jos sen kerran oli tultava
päivänvaloon —.

— Hän seisoi kuninkaankartanon sillalla väentungoksessa, niin ettei
hän voinut nähdä kulkueesta mitään — kuunnellen ihmisten juttelua
ympärillään, hän ei saattanut ajatellakaan heidän puhuvan kerrassaan
mistään muusta kuin ryöväreistä —.

Kirkko oli niin täpötäynnä, ettei mahtunut polvistumaan eikä hän
voinut seurata messua, hänen sydämensä oli niin levoton. Mutta hän
jäi sinne kirkon tyhjennyttyä. Nyt hän huomasi seisoneensa aivan
erään sivualttarin vieressä, ja viereiselle seinälle oli maalattu
Maria neitoineen: Margret, Lucia, Cecilia, Barbara, Agatha — joukon
laitimmaisena oli Agnes karitsoineen. Hänen piti olla todistajana
Eirikin vannoessa Gunhildille uskollisuutta; Eirik iloitsi siitä,
sillä hän rakasti erikoisesti tätä lapsellista, nuorta veritodistajaa
kuultuaan hänen tarinansa. Ja hän meni hänen luokseen rukoillen häntä:
»Pyydä minulle, mikä parasta on —», Eirik rauhoittui heti; tuntui kuin
hän olisi neuvotellut pikku siskon kanssa —.

Jonkun koskettaessa häntä hartioihin hän heti, nousi — siinä oli
Draumtorpin Guttorm; Eirikistä tuntui, että hän oli häntä odottanutkin.
He menivät yhdessä kirkosta, mutta pysähdyttyänsä porttikäytävälle ja
katsottuaan katua pitkin Guttorm virkkoi äkkiä:

»Me voimme puhua aivan yhtä hyvin tuolla sisällä. On tullut ilmi
jotakin, josta minä mielelläni puhuisin kanssasi, Eirik Olavinpoika.
Ehkäpä sinä aavistat, mistä on kysymys?» Eirik katsoi häneen, mutta ei
vastannut.

»Minä halusin kernaasti tietää, onko vielä lisää tullut näkyviin»,
Guttorm virkkoi, »minun hopeitani nimittäin, loppuja. Ja niin minä
menin kuninkaankartanoon aamulla aamusaarnan ja messun välillä —
Bersenhän piti mennä sinne joka tapauksessa, ja minä läksin mukaan.
Tore-herra antoi silloin viedä vangit linnantupaan, niin että me saimme
keskustella heidän kanssaan —»

Eirik puristi hattua käsissään, mutta ei vastannut. Nyt he seisoivat
jälleen äskeisen sivualttarin vieressä — ja Eirik näki seinällä
yläpuolellaan pyhien neitsyitten kuvat; he seisoivat hoikkina ja
siroina piirissä kuningattarensa ympärillä hymyillen hänen sylissään
lepäävälle kuningaslapselle Eirikin mieleen muistui säe: »Ego mater
pulchrae dilectionis, et timoris, et agnitionis, et sanctae spei», ja
vastaus »Deo gratias». [Ego mater j.n.e. Minä olen kauniin rakkauden ja
jumalanpelon ja viisauden ja pyhän toivon äiti.» (Viisauden kirja 24.)
Jumalalle olkoon kiitos!]

Guttorm raapi päätään.

»Jos totta sanon, Eirik — minusta itsestänikin on epämiellyttävää puhua
näistä asioista —. Ja minä arvelen — etkö sinä voisi yhtä hyvin?»

»Minä —?»

»Kuten arvaat, kyselin heiltä siitä Hestvikenin metsän piilopaikasta.»
Hän katsoi tutkivasti nuorukaiseen, joka seisoi kalpein, äänettömin
kasvoin katsellen alas lattiaan. »Lyhyesti sanoen — asia tuntuu olevan
niin, että kun sinä löysit minun hopeani, sinä tiesit, mistä sitä oli
etsittävä?»

Eirik nyökäytti vähän.

»Minä olen jättänyt sinulle hopeasi, Guttorm», hän sanoi hiljaa. »Etkö
sinä ole siihen tyytyväinen?»

»Onko totta, että sinä olit ne ostanut?»

»On. — Mutta et suinkaan sinä luule minun ostaneen niitä
tuntemattomalta», hän jatkoi vähän vilkkaammin. »Se paikka, jossa —
jossa minä sain tästä tietää — siellä asuu köyhiä, typeriä ihmisiä
— mies on ollut minulle melkein kasvatusisän asemessa minun poikana
ollessani. Niillä ei ole paljonkaan älyä — ja heidän luonaan
kuljeskelee kaikenlaisia kerjäläisiä ja sen sellaisia, toiset ovat
meidän elätettäviä ja kunnon ihmisiä, sellaisia, jotka ovat olleet
venekunnassamme, kerjäläisiä, kulkureita ja —. Guttorm etkö sinä
voisi jättää tätä asiata tutkimatta, vaan tyytyä siihen, että olen
maksanutkin, saadakseni omaisuutesi käsiisi ja sallia minun tutkia omaa
väkeäni?»

»Ei, Eirik — ei käy päinsä, että sinä nyt koetat uskotella sen olleen
jonkun sinun alustalaisesi ‒»

Eirik keskeytti:

»Jumalan nimessä, jos sinä tiedät enemmän, niin sinä myös käsität
minulla olleen pätevän syyn menetellä täten — salaisesti — kuten minä
olen tehnyt —»

»Voi olla niin.» Guttorm seisoi hetkisen nieleskellen nieleskelemistään
jotakin. »Sinä et tiedä, onko minun hopeitani siellä vielä enemmänkin?»

»En —. Minä en ole sitä ajatellutkaan. Enkä minä sitä usko — mutta jos
sinä tahdot, sinä voit tulla meille, kun lumi on sulanut mäestä, minä
autan sinua mielelläni etsimään.»

Guttorm katsoi nuorukaiseen terävästi — hän punastui itsekin sanoessaan:

»Parempi olisi saada asia loppumaan», hän sanoi sitten. »Jørund Rypa
sanoi olleen neljä pikaria — suuren maljan ja neljä pientä —»

Eirik katsoi Guttormiin hämmästyneenä. Hopeakimpale, hän ajatteli.
Jørund oli siis itse sulattanut osan aarteista — yhä hullumpaa vain.
Hän pudisti päätään:

»Minä en ole nähnyt muuta kuin sen, minkä sinulle annoin.
Niin etten minä tiedä, kuka sinun pikarisi on sulattanut.»

»Siellä oli ollut neljä hopeapikaria sekä hopeakimpale», Guttorm
virkkoi hiljaa.

Eirik tuijotti — puna levisi hiljaa yli hänen kalpeitten kasvojensa.

»Silloin Jørund muistaa väärin.»

»Se hevonen, jonka sinä annoit hänelle väliä», Guttorm kysyi, »oli
varmaankin kalliimpi sinun minulle jättämääsi hopeaa — sehän oli se,
jolla hän eilen ratsasti?»

»Koska siis tiedät, kuka on kysymyksessä», Eirik virkkoi kiivaasti,
»sinä myös ymmärrät minun tinkineen asiasta.»

Guttorm oli vähän aikaa hiljaa.

»Sinä et siis tiedä mitään muusta hopeasta kuin siitä, minkä sinä
minulle annoit —. Jos sinä nyt vastaat minulle tällä paikalla, missä me
nyt seisomme, niin minä uskon sinua.»

Eirik vilkaisi vaistomaisesti seinään — hänen mieleensä välähti, mitä
hän oli kuullut puhuttavan puhuvista kuvista: itse Maria ja hänen
Poikansa olivat todistaneet maalatuin huulin ja kivisuin saadakseen
totuuden julki. Mutta kultakruunujen alla eivät lempeät kasvot
muuttuneet, ja pyhät neitsyet seisoivat liikkumattomina osoittaen
pyöriä ja miekkoja, jotka olivat kerran murskanneet heidän jäsenensä.

»Ei. Minä en tiedä sen enemmästä», hän vain sanoi.

Guttorm ojensi kätensä. Kun Eirik ei yrittänytkään siihen tarttua, hän
tarttui nuorukaisen käteen puristaen sitä lujasti.

»Minä luotan sinuun, minä sanon. — Mutta minun täytyy saada tästä
asiasta selvä — sitä sinä et voine panna pahaksesi?»

»En. Sinun täytynee se tehdä —.»

»Täällä on kylmä seisoa», Guttorm sanoi. »Tule, mennään ulos.»

Ulkona höyrysivät kaikki valkoiset talojen katot — oli lauhkea ilma,
aurinko paistoi ja taivas oli sininen. Yöllä satanut ohut lumikerros
oli niin tallattu, että tiet olivat liukkaat. »Saanhan minä nojata
sinuun», Guttorm pyysi.

Eirik ei jaksanut vastata. Hän ymmärsi vanhemman miehen tarkoituksen,
mutta oli katkeraa kärsiä sellaista nuhdetta, kun hän oli saanut
viattomana kärsiä niin sietämättömän loukkauksen. He kulkivat käsikkäin
pitkin Vestre Straeteä. Halvardinkirkon edessä Guttorm kohtasi joitakin
tuttuja miehiä; hän nojasi raskaasti Eirikin käsivarteen jutellessaan
heidän kanssaan. Eirik seisoi ääneti kuin seiväs. Mutta saavuttuaan
Ristikirkon luona olevan asuntonsa lähelle hän sanoi Guttormille:

»Ennenkuin me menemme sisään, minä kyselisin mielelläni sinulta yhtä ja
toista?»

»Sehän lienee tarpeellista.»

He saapuivat talojen taakse, missä joki virtaili savimättäitten
lomitse. Eirik pyysi Guttormia kertomaan, mitä kuninkaankartanon
linnantuvassa oli tapahtunut aamulla ja ketä siellä oli ollut.

Guttorm kertoi siellä olleen Bersen poikineen, Rynjulin Torgrimin
ja Jørund Rypan sekä hän itse tyttärensä miehen, Karlin kera.
Kuninkaankartanon väestä ei muita ollut sisällä kuin Tore-herra ja ne
miehet, jotka olivat tuoneet vangit sisään.

Näistä ei kukaan ollut läsnä silloin, kun Guttorm joukkoineen
ryöstettiin — ne ryövärit olivat joko surmatut tai he olivat eronneet
joukosta jo ennen talvea. Mutta nainen oli ollut valmis kertomaan,
mihin he olivat jättäneet Draumtorpin hopeat; hän oli myynyt ne tuolle
miehelle, joka seisoi tuolla, Jørund Rypalle. He kaksi olivat jo
entuudestaan tuttuja. Silloin Jørund heti myönsi hänen sanansa tosiksi,
mutta lisäsi Aasan sanoneen hänelle niiden olevan perintöänsä, jotka
tämä oli hakenut kotoaan. Ja Jørund oli uskonut naista, koska hän tiesi
tämän kuuluvan hyvään sukuun. Hän sanoi ostaneensa hopeat, koska nainen
oli sanonut koettavansa päästä pois miehensä luota — he eivät olleet
naimisissa — ja aikoi nyt parantaa elämäntapansa.

Nainen oli vastannut siihen, ettei ollut ensinkään ollut puhetta siitä,
mistä hopeat olivat kotoisin, eikä hän ollut sinä yönä huomannut
Jørundin ensinkään yrittäneenkään saada häntä parantamaan tapojaan.

Silloin Jørund sanoi hänen valehtelevan ja ettei hän ollut ajatellut
muuta kuin että hopeat olivat olleet hänen perintöänsä Haugseteristä
Aasmundin jälkeen. Tämä olikin totta, sillä hän oli tämän miehen tytär,
mutta oli tehnyt rikoksen ja paennut sitten kotoaan. Jørund oli vasta
silloin näyttänyt Eirikille ostoaan kuultuaan langon arvelevan sen
olevan varastettua tavaraa. Silloin Jørund ei ollut enää halunnut sitä
pitää, mutta Eirik oli pyytänyt saada ostaa sen häneltä sillä mustalla
ruunalla, jolla hän nyt ratsasti — ja siinä oli suuri malja, neljä
pienempää pikaria ja sulatettu hopeakimppu. Mutta sitten oli Eirik
sanonut talvella, ettei hän halunnut sitä enää pitää — kun hän nyt
aikoi naida Guttormin sisarentyttären, hänen mielestään oli viisainta
saada se takaisin Draumtorpin isännälle ennen sitä.

Eirik seisoi nojaten selällään aitaan. Joen toisella puolella välkkyi
lumi valkoisilla kentillä niin, että silmiin koski; sininen ja
valkoinen häikäisi niin — ja hänen katsoessaan alas joen tummaan uomaan
savimaitten välissä häntä alkoi pyörryttää. Hän oli saanut yhtäkkiä
hirvittävän päänsäryn —.

»Mitä Berse sanoi?». Eirik kysyi.

»Bersekö — no sen sinä voit aavistaa —. Mutta sanopa, mikä mies tämä
sinun lankosi, Jørund Rypa, oikeastaan on?»

»Olethan sinä kuullut Gunnarsbyn Rypungeista. — Hän ja minä olemme
olleet ystäviä vuosikausia —»

»Ettekö te ole enää —? Se johtui mieleeni hänen sanoessaan sinun
silloin vasta päättäneen antaa hopeat takaisin, kun tuli puhe meidän
sukulaisiksi tulostamme — sinä ymmärrät, ettei hänen olisi tarvinnut
sitä sanoa; olisi ollut sopivampaa, _ettei_ hän olisi sanonut sitä
vaimonsa veljestä. Ellei hänellä vain liene ollut tarkoitus estää sinun
avioliittoasi Gunhildin kanssa —?»

Eirik katsoi toiseen hetken aikaa.

»— Sitä on vaikea uskoa —», hän kuiskasi hiljaa. Sitten hän ojentausi,
pudisti päätään, heitti vaipan harteilleen. »Mutta nyt minä lähden
Bersen luo», hän sanoi reippaasti.

Guttorm ojensi kätensä ikäänkuin häntä estääkseen:

»Sen sinä toki käsität, Eirik — mitä me olimme ajatelleet sinusta ja
Gunhildista, siitä ei nyt tule mitään.»

»Puhuthan sinä minun puolestani, Guttorm», nuorukainen kysyi
innokkaasti — »sanot Berselle uskovasi minun olevan rehellisen miehen?»

»Sen teen, saat olla varma siitä! Mutta on — toisesta kysymys, Eirik.
Mitä varmemmin uskomme sinun olevan kunnon miehen, sinun ja isäsi ja
kaikki sukulaisesikin, sitä enemmän pelkäämme joutua sukulaissuhteeseen
sellaisen —»

Eirik tuijotti Guttormiin — hänen huulensa olivat tulleet valkoisiksi
kuin sairaan miehen huulet.

»Minä etsin Bersen käsiini joka tapauksessa», hän sanoi sitten ja läksi
ripeästi astumaan katua kohti.

       *       *       *       *       *

Mutta heidän saapuessaan majataloon he saivat kuulla Bersen
ratsastaneen pois koko seurueineen. Ja heti sen jälkeen oli Jørund
lähtenyt. — Rynjulin Torgrim oli ottanut puolustaakseen Eirikiä, kertoi
Karl, Guttormin tyttären mies, mutta kun Berse ei tahtonut ensinkään
uskoa Eirikin olevan yhtä viattoman kuin lapsi äitinsä kohdussa,
Torgrim raivostui. Kun hän vielä sanoi sen olevan pahan jutun, ettei
Bersellä ole milloinkaan ollut järkipahaista, sillä nyt olisi ollut
sitä tarvis pikkuruikkuisen — silloin vanhus oli lähtenyt tiehensä
vihan vimmassa. Torgrimin keskustelu Jørundin kanssa oli päättynyt
siihen, että isäntä oli siepannut härän ruoskan ja iskenyt sillä
Jørundia kasvoihin —.

»— Ja elleivät Jumala ja Pyhä Olav olisi ohjanneet kättäni, olisin minä
siepannut keihään sen sijaan ja iskenyt sen hänen lävitseen», Torgrim
vaikeroi heidän siitä puhuessaan.

Sitten hän käänsi kiukkunsa Eirikiin, joka ei vastannut Torgrimin
vihaisiin selityksiin:

»Sinä istut niin alakuloisena kuin raskaana oleva morsian — tai enkeli,
jolta paholaiset ovat nykineet kaikki siipisulat! Mene sen sijaan
veljien luo kaupungin ulkopuolelle ja pyydä heiltä takaisin kaapuasi!
Silloin Jørund on saavuttanut sen, mitä on halunnutkin!»

Karl vihelsi — Guttorm vilkaisi äkkiä häneen. Mutta Eirik vastasi
rauhallisesti:

»Tapahtuipa mitä tahansa — sillä lailla minä en aio luostariin palata —
jos sinne palaan.»

Torgrim sanoi, että heidän on noustava heti ratsaille — selitettävä
Olaville asianlaita: »Sinä, Guttorm, olet rehellinen mies, sinä lähdet
kanssamme.» Guttorm lupasi lähteä.

       *       *       *       *       *

»Olisi ollut viisainta sinun kysyä isältäsi neuvoa», Guttorm sanoi
Eirikille heidän ratsastaessaan Botnissa jään poikki, »heti päästyäsi
asian perille.»

»Kun sinä kerran tunnet hänet», Eirik vastasi kiivaasti, »mitä sinä
luulet, että isä olisi tehnyt? Sen jälkeen olisi meidän yhteiselämämme
käynyt Hestvikenissä sietämättömäksi. Jumala auttakoon nyt sisartani ja
hänen lapsiaan —»

Jonkin matkan päässä Draumtorpista he kohtasivat erään Guttormin
rengin; hän kertoi Bersen tulleen sinne ja tahtovan puhua isännän
kanssa ennen Eikeniin lähtöään.

»Odottakoon», Torgrim virkkoi, ja Guttorm vastasi tulevansa huomenna
kotiin.

       *       *       *       *       *

Oli jo pimeä heidän saapuessaan Hestvikeniin. Joukon ratsastaessa tuvan
oven eteen Eirik huomasi jonkun seisovan vartiovuorella kuvastuen
mustana taivaanrannan viimeistä viheriää juovaa vastaan. Isän tullessa
alaspäin Eirikin mieleen johtui mies, jota kuljetettiin tuomarin luota
toisen luo — minä en jaksa, Jumala, hyvä Jumala, auta minua jaksamaan!

Oli niin pimeä, etteivät he erottaneet Olavin kasvoja hänen tullessaan,
mutta Torgrim oli rientänyt hevosen selästä häntä kohti:

»Onko hän tullut kotiin, Jørund nimittäin, ja mitä hän on kertonut —»

»Ei yhtään sellaista sanaa, mihin minä uskoisin», Olav vastasi
ivallisesti. »Mutta tulkaahan sisään!»

Tuvassa oli pimeää, takassa vain hehkui pieni, punainen silmä. Mutta
sitten eteinen valkeni — Cecilia Olavintytär astui sisään kantaen
kummassakin kädessään kynttilänjalkaa sytytetyin kynttilöin. Eirik
seisoi oven suussa miekkaansa nojaten yhä päällysvaatteissaan: tämä on
pahinta, hän ajatteli nähdessään sisarensa kivikovat kasvot. Hän asetti
kynttilät pöydälle, polvistui takan ääreen, sytytellen hehkuvaa hiiltä
tuohilla ja kuivilla lastuilla Olavin tervehtiessä Guttormia.

»Jääväthän vieraat tänne yöksi?» hän kysyi saadessaan tulen palamaan,
»ja haluatteko te ensin puhella vai syöttekö ensin?»

»Jumalan nimessä, antakaa meidän ensin puhua puhuttavamme», Torgrim
huudahti.

Isän nyökäytettyä Cecilia kääntyi ovea kohti. Samassa Jørund pujahti
siitä sisään ja astui valoa kohti. Hän katseli vastatulleita:

»Eirik saapuu runsaslukuisin joukoin, näemmä — sekä nuorine että
vanhoine ystävineen. Nyt hän luultavasti sanoo sanottavansa — ja me
tiedämme kaikki hänen olleen aina erinomaisen sepittelemään juttuja
ja keksimään ajankulua, niin etten minä muuta luulekaan, kuin että te
uskotte häntä, sekä sinä, Olav, että kaikki hänen sukulaisensa. Minulla
ei ole sellaisia lahjoja, niin että minä tiedän häviäväni — minä en
keksi mitään sellaista, joka tuntuisi sopivalta, silloin kuin totuus on
sopimatonta —»

He kuulivat takaa kolauksen — Cecilia oli työntänyt salvan oven eteen.
Nyt hän astui esiin asettuen miehensä rinnalle:

»Lienee parasta, että minä sanon ensin, mitä minä tiedän — koska minä
löysin hopeat ja koska minun veljeni joutui minun vuokseni sekaantumaan
meidän asioihimme.»

Jørund kääntyi raivoissaan häneen päin:

»Sinä todistat omaa miestäsi vastaan —»

— ja Eirik seisoi sisarensa toisella puolella:

»— ei, Cecilia — sinä et saa sanoa mitään —»

Cecilia työnsi molemmat miehet syrjään:

»Minä todistan, mikä on totta — se on meille kaikille paras», hän sanoi
rauhallisesti, »vaikene sinäkin, Jørund! Mutta ensin minä pyydän,
että te kaikki vaikenette tästä asiasta, kuten te toivotte enkelien
vaikenevan tuomiopäivänä niistä synneistänne, joiden te ette millään
toivoisi tulevan julki sielujen suurilla käräjillä!»

»Me teemme, minkä voimme, emäntä», Guttorm virkkoi, »jotta tämä ikävä
asia saataisiin vaiennetuksi.» Toiset yhtyivät häneen.

Sitten hän kertoi hopealöydöstä. Torgrim kysyi:

»Sinä olet varma siitä, ettei siellä arkussa ollut muuta kuin nämä
kolme pikaria?»

»Olen, minä otin sieltä kaikki pois — se vaippa, jota etsin, oli
alimmaisena. Mutta nyt minä saanen mennä pois hoitamaan tehtäviäni —
te voitte olla nälissänne ja janoissanne ratsastettuanne tänään niin
pitkät matkat.»

Jørund kääntyi ja aikoi seurata, kun hänen vaimonsa meni. Olav virkkoi:

»Ei, jää sisään, Jørund — me emme ole vielä puhuneet asiaa selväksi.»

Cecilia kääntyi ovessa:

»Muista, isä, mitä minä olen sinulle sanonut Jørund sai oppia jo
varhain, ettei hänen ollut luottamista lähimpiin omaisiinsa. On hyvin
ikävää, kun hän nyt luulee sekä sinua että Eirikiä vihamiehikseen ja
että hänellä on kostamisen syytä.»

»— ja kylläpä hän kestikin miehekkäästi!» Torgrim kivahti.

»Sinäkin, sukulainen, lienet ollut yhtenä syynä mieheni luuloon, että
te kaikki tahdotte hänelle vain pahaa. Sellaisen, joka sinua ei tunne,
on vaikea ymmärtää, ettet sinä tarkoita suuriakaan kaikella sillä, mitä
sinä sanot pahan pään saadessa sinut valtoihinsa.»

Siitä tuli ikävä ateria — miehet söivät ja joivat kaikkia Cecilian ja
hänen neitostensa pöydälle kantamia herkkuja melkein ääneti. Olav oli
sanonut tuskin sanaakaan — hän ei ollut Eirikille virkkanut mitään, ja
sekä Eirik että Jørund istuivat siinä ääneti kuin seinä. Cecilia jäi
sisään, tarjoili itse. Mutta neitosten vietyä ruoat pois ja kun olutta
oli tuotu lisää, emäntä kääntyi Guttorm-isännän puoleen:

»Minulla on sinulle pyyntö, Guttorm, ja se pyyntö on suuri, mutta minä
en voi kääntyä kenenkään muun puoleen kuin sinun — sukulaisestani
Torgrimista minulla ei ole mitään apua. Tahdotko ratsastaa kanssani
Eikeniin huomenna; minä tahdon puhua itse Bersen kanssa.»

»Berse on kotonani Draumtorpissa, emäntä.»

»Anna minun sitten ratsastaa kotiisi. Tämä Sigur Baardinpoika on
luvannut tulla mukaan ja saattaa minut kotiin —»

»Minä ratsastan itse huomenna Guttormin kera», Olav virkkoi.

»Sitä parempi —»

»Ei», isä sanoi, »me emme voi ottaa sinua mukaamme, tyttöseni. Täällä
Hestvikenissä ei ole milloinkaan ollut sellaista tapaa, että me
olisimme sallineet naisten ajaa asioitamme.»

Eirik pujahti ulos hetkinen siskonsa lähdön jälkeen. Hän tapasi
Cecilian kodasta — tämä oli juuri sammuttanut takasta tulen ja aikoi
ulos. Eirik otti hänet syliinsä: »Cecilia!»

Cecilia seisoi hiljaa vähän aikaa kädet veljen olalla. Sitten hän
irroittautui:

»Minä lukitsen täällä, Eirik — minun täytyy mennä sisään ja käydä
nukkumaan.»

»Etkö sinä voisi nukkua sisällä — tuvan ullakolla», Eirik pyysi
hartaasti. »Cecilia — ethän sinä voi mennä sisään — nukkua tänä yönä
hänen luonaan!»

»Kyllä minun täytyy», hän vastasi naurahtaen. »Te ette ymmärrä
paljoakaan —. Ettekö te voisi jättää Jørundia rauhaan», hän sanoi
kiivaasti. »Enhän minä tiedä, voinko häntä rauhoittaa, mutta —. Muista,
että minulla on hänen kanssaan kolme lasta —.»

Eirik puristi häntä ääneti rintaansa vastaan.

»— Minä en pelkää», Cecilia sanoi kuivahkolla, jäisellä äänellä,
riuhtaisten irti.

Torgrim läksi nuorien poikiensa Torgilsin ja Sigmundin kanssa
seuraavana aamuna kotiin päin heti aamiaisen syötyään. Sitten Olav
lähetti sanan hevosten valjastamisesta sekä Guttormille että itselleen.
Eirik toi miehille heidän päällysvaatteensa ja aseensa. Guttorm meni
ensin ulos, Olav aikoi seurata, silloin poika pyysi:

»Isä —!»

Olav katsoi nuorukaisen kalpeihin, epätoivoisiin kasvoihin.

»Muista, isä — minä en ensin luonut katsettani häneen — Gunhildiin.
Te sitä tahdoitte, sinä ja Berse. Me tiesimme kumpikin tutuiksi
tullessamme, mikä teidän tahtonne oli — että me alkaisimme pitää
toisistamme. Muista se puhuessasi hänen isänsä kanssa —»

Olav pudisti päätään:

»Siitä, mitä sinä Eirik tarkoitat — siitä ei tule milloinkaan mitään.»

»Oi, tulee!» Eirik väänteli käsiään. »Koko kylä tietää Agneksenmessuna
olevan juhlat. Voitatteko te mitään sillä, että kaikki saavat
juoruamisen aihetta, jollei siitä tulekaan mitään —. Ajattele sitä,
isä, ellet sinä muuta ajattelisikaan! Älä ole liian jyrkkä puhuessasi
Bersen kanssa —»

»Sinä pyydät minulta _paljon_, Eirik», Olav virkkoi hiljaa.

»Mutta se merkitsee meillekin paljon —»

»Jos voin, ajattelen asiaa», Olav sanoi kuten ennenkin.

»Et sinä lupaa paljon», Eirik kuiskasi.

»Muille minä en lupaisi niinkään paljon, poikani —» Olav läksi ja Eirik
seurasi.

Guttorm istui jo satulassa. Eirik meni pitelemään isän hevosta tämän
noustessa satulaan; silloin Cecilia tuli naistentuvasta. Hänellä oli
yllään tumma, nahkareunainen huppuvaippansa. Rintalapsi oli hänellä
sylissään ja Kolbein käveli vieressä pidellen äitiä hameesta.

»Satuloitko minulle Brunsveinin, Eirik», hän pyysi. »Minun Graaenini on
alkanut ontua takajalkaansa, huomasin aamulla. Minä vien vain lapset
Ragnan luo —.»

»Ei, Cecilia», Olav virkkoi. »Minä olen sanonut sinulle, ettet saa
tehdä niin.»

»Kyllä, isä. Se merkitsee minulle enemmän kuin kellekään muulle. Ellei
Berse tahdo kuulla sinua — minua hänen on kuultava, niin totta kuin hän
on kristitty mies — kun minä pyydän mieheni ja kolmen poikani puolesta.»

Olav seisoi katsoen tyttäreensä. Silloin Guttorm sanoi hevosen selästä:

»Luulenpa vaimon olevan oikeassa. — Anna tyttäresi tulla mukaan; minä
luulen hänen olevan viisaimman.»

»Sinä et jaksa, Cecilia.» Isä astui aivan hänen eteensä». Tässä
pakkasessa. Ja on epävarmaa, ennätämmekö illalla kotia. Minun on
mahdollisesti jäätävä Hestbaekiin yöksi. Se on sinulle vaikeata, sinun
rintasihan on maitoa täynnä —»

»Oi, kyllä minä jaksan —» hän hymyili, hymy sammui samassa. Hän meni
sitten lapsineen Ragnan tupaa kohti ja Eirik meni talliin.

       *       *       *       *       *

Heidän ratsastettuaan metsään joensuussa Eirik kääntyi naistentupaa
kohti. Hänen sydämensä sykki ajatellessa kohtausta langon kanssa; hän
ei vieläkään tahtonut uskoa ymmärtävänsä Jørundin menettelytapaa — hän
oli Cecilian mies, ja niin kauan kuin he kaikki elivät, hän kuului
heihin —.

Samassa hän muisti juuri tässä eteisessä seisoneensa Bothildin kanssa
eräänä iltana. Hän oli melkein unohtanut, minkälainen hän oli ollut
niinä hulluutensa päivinä, jolloin hän ei ollut halunnut muuta kuin
kiusata lapsiparkaa, hän oli vento vieras sille miehelle, joksi hän nyt
oli muuttunut.

Äkkiä, kuten välähdyksittäin, selkeni Eirikin sielulle — mitä hänelle
oli annettu anteeksi ja mitä hän oli näinä vuosina saanut. Ja vaikkapa
kävisi niinkin, että hän menettäisi onnensa tässä maailmassa, eivät
Jumalan työt hänessä menettäisi arvoaan: hänestä ei milloinkaan
tulisi sellaista, minkälainen hän oli Bothildia vainotessaan —
hän huomasi ihmeekseen, miten hänen raaka, pehmeä mielensä oli
kypsynyt. Tarttuessaan sisäoveen hän tunsi polttavaa sääliä Jørundin
kunniattomuutta kohtaan —

Hänen astuessaan kynnyksen yli Jørund hyökkäsi häntä kohti — Eirik
väisti taaksepäin, joten isku osui ovenpieleen. Samassa hän tarttui
lankoaan vyötäisistä ja kädestä; hän väänsi tältä miekan ja heitti sen
lattialle. Jørund oli seisonut oven takana piilossa.

»Annahan olla Jørund — sinä olet jo kyllin pilannut asiaasi, mies!»
Toinen seisoi huohottaen ja mulkoillen, ja Eirik huomasi nyt vasta,
miten Jørund oli viime vuosina muuttunut — lihonut kasvoistakin,
piirteet olivat veltot, silmät syvällä ja näytti kuin hän ei osaisi
katsoa ihmisiä oikein suoraan silmiin. Eirikin tuli paha olla — hän
otti miekan ja ojensi sen langolleen: »Sinä olet ollut kyllin tyhmä —
älä pahenna sitä enää. Sinä olet aina rakastanut omaa elämääsi liiaksi
— minä en usko sinun sitä edes miettineenkään, kun uskalsit yrittää
kostaa minulle — jos sinulla ylimalkaan on kostoon syytä — tuskinhan
sentään sitä niin kalliilla ostat.»

»Ennätinhän sentään ennen sinua», Jørund ivaili, »etkö sinä luule minun
älynneen, mitä sinulla oli mielessä — minä kuulin sinun seisovan oven
ulkopuolella kuuntelemassa —»

»Kuten näet, olen minä aseeton — mutta istuhan —»

Jørund loi lankoonsa omituisen, epävarman katseen. Sitten hän nosti
miekkansa uhkaavasti. Eirik hymyili pudistaen päätään.

»Minä voisin iskeä sinut siihen paikkaan kuoliaaksi — paeta metsään —»

»Paljon mahdollista! Mutta on hyvin vaikeaa elää metsässä tähän vuoden
aikaan — sellaisen, joka ei tunne seutuja. On myöskin epävarmaa,
pääsisitkö sinä niin pitkälle. Voihan olla, ettet pääsisi pihastakaan
pois —»

»Vahditaanko minua kuin vankia —» Jørund huusi. Eirikin mielestä hän
oli silmistään kuin rotta, joka on ajettu koloonsa.

»Ei suinkaan. Mutta siitä voisi syntyä kolinaa — ihmiset ovat ulkona —»

Jørund heitti miekan pois, meni vuoteeseensa ja heittäytyi pitkäkseen.
Hän makasi kyynärpäähänsä nojaten ja tuijotti Eirikiin: »Mitä sinä
sitten _tahdot_?»

»Sanoa sinulle», Eirik vastasi, »ettet sinä minusta pääse sillä lailla
— jos sinä sellaista tarkoitat. Sinun täytyy toki ymmärtää, mitä minä
teen tai jätän tekemättä — isä on vanha mies, Cecilialla ei ole muita
läheisiä omaisia kuin minä. Niin kauan kuin sinä käyttäydyt sillä
lailla, että minulla on syytä pelätä hänellä olevan muut kuin hyvät
päivät sinun luonasi, ymmärtänet, etten voi mennä munkiksi.»

»Cecilia on portto!» Jørund sanoi raa’asti.

»Varo toistamasta sitä!» Eirik vastasi yhä rauhallisesti. »Minä luulen
itse pahan vieneen sinun järkesi —» Sen sanottuaan hän säikähti —
Jørund oli sen näköinen kuin se olisikin totta.

»Minä en ole Kolbeinin isä», Jørund kähisi, »minä olen sen kuullut
hänen omasta suustaan! Minä rukoilin häntä sanomaan, minäkö se olen —
enkä saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi!»

»Tuskinpa sinä voit saada kunnialliselta vaimolta sellaiseen
vastausta.» Sekä pelko että kyllästyminen sai hänet pahoinvoivaksi
— silloin Jørund alkoi ulvoa kuin koira, hän ulvoi ulvomistaan —
sitten hän ratkesi itkemään ääneen sanojen virtaillessa ja solkatessa
hänen suussaan: kaikki olivat pettäneet hänet, hänen veljensä, heidän
vaimonsa, kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkin maailmaa,
Cecilia ja Olav ja kaikki täällä — Eirik tuskin ymmärsi kymmenettä osaa
—.

»Etkö sinä luota kehenkään, Jørund?» Eirik kysyi toisen lakattua
hetkiseksi raivoamasta.

Vastaukseksi Jørund kirkaisi kuin häntä olisi potkaistu.

»Jørund», Eirik virkkoi tyynnyttäen, »sinun vaimosi on lähtenyt
pyytämään Eikenin Berseä vaikenemaan ja vaientamaan tämän asian,
niin että sinun maineesi säilyy. Hänen ei ole helppoa anoa armoa —
pelkäänpä sinun tietävän sen vielä paremmin kuin me muut. Hän ei ole
maloinkaan valittanut sinusta sanallakaan meille omalle-. Sinä teet
viisaimmin uskoessasi sanojani — meillä ei ole täällä ollut tapana
käyttää kieroutta ja viekkautta, meillä on ilman sitäkin yllin kyllin
vastattavaa — mutta me olemme olleet aina mainittuja uskollisuudestamme
—»

Jørund Rypa kätki päänsä vuodevaatteisiin itkien ja huohottaen.
Sitten hän yhtäkkiä alkoi kuorsata. Eirik säikähti, ehkäpä hän oli
sairastunut — hän tarttui Jørundiin ja yritti saada hänet parempaan
asentoon. Jørund räpytteli vähän silmiään, kasvot punaisina ja itkusta
pöhöttyneinä, mutta hän sulki ne samassa — hän nukkui.

Eirik istui vähän aikaa vuoteen laidalla, mutta Jørund nukkui yhä.
Sitten hän pujahti ulos raskain mielin ja järkytettynä.

       *       *       *       *       *

Tuntia ennen illallista Eirik tuli pihalle pukeutuneena
ratsastuspukuun. Hän kurkisti naistentupaan — Jørund kuorsasi niin,
että kuului. Sitten hän meni talliin, talutti sieltä Raudenin ja
satuloi sen.

Aurinko oli niin alhaalla, että sen säteet punersivat ja kultasivat
maat ja kartanon takana olevan lumisen metsäharjun Eirikin saapuessa
Eikenin näköpiiriin. Hän pyysi tien vieressä olevasta pienestä mökistä
saada jättää sinne hevosensa. Vaikkapa se joutuisikin Bersen korviin,
hänen oli pakko uskaltaa niin tehdä —.

Hän kulki jalan tietä pellon poikki taloa kohti taloon vievän pihapolun
ohi. Aurinko oli nyt laskenut ja valkoinen maa muuttui harmaan
siniseksi, mutta taivas oli punaisen keltainen, etelässä uiskenteli
jokin kultainen pilvi ja keskellä taivaan kantta jokin tähtikin jo
tuikutti.

Se tie, jota hän viime kerralla täällä ollessaan oli kulkenut, oli
ajettu — ylempänä oli reenjälkiä ja heiniä. Se kulki vähän matkaa sitä
aitoviertä, joka erotti pihan metsästä. Hän kahlasi aidalle, pysähtyi
katsomaan taloa kohti. Hänen mieleensä johtui, että oli paha enne: hän
ei ollut milloinkaan käynyt siellä sisällä.

Hän jäi seisomaan tietämättä, mennäkö sinne pyytämään Gunhildia
puheilleen. Silloin ovi avautui — nainen, mies ja koira tulivat ulos.

Eirik alkoi huhuilla syksyistä huhuiluaan varovaisin äänin. Nainen
säpsähti, koira alkoi haukkua ja syöksyi kuin nuoli häntä kohti, mies
kintereillä:

»Sinäkö oletkin, Kaare —?» Eirik huusi.

Kaare Bersenpoika tuli hänen luokseen:

»Oletko sinä täällä—?»

»Olen. Pyydätkö sisartasi, haluaisin puhua hänen kanssaan. Minä odotan
tuolla tiellä.»

Oli jo paljon pimeämpää — auringonlasku muuttui keltaiseksi ja kirkkaan
viheriäksi, tähtiä ilmestyi jo enemmän. Gunhild saapui pitkään
huppuvaippaan puettuna; veli ja koira seurasivat häntä.

»Anna Gunhildin ja minun jutella vähän aikaa kahden kesken, Kaare»,
Eirik pyysi. Sisar virkkoi jotakin pojalle ja tämä kääntyi takaisin
koiran seuraamana.

Sitten hän sieppasi Gunhildin syliinsä. Silloin Gunhild purskahti
itkuun: »Minä en nyt ymmärrä tätä, Eirik.»

Eirik piti häntä sylissään onnettomana — hän oli niin tottumaton
itkeviin naisiin. Mutta hetken kuluttua hän laski tytön irti ja alkoi
kertoa aivan rauhallisesti, miten asianlaita oli, kuten Gunhild jo oli
kuullut veljiltään.

Gunhild oli rauhoittunut: »Sen minä ainakin käsitän, ettei se voi olla
totta, mitä ne sanovat, eivätkä minun veljenikään sitä usko. — Mutta
mitä Jørund Rypa ajattelee?»

Eirik kertoi vähän Jørundin omituisista ajatuksista ja siitä, miten
hänen henkeänsä muka uhattiin Hestvikenissä. — »Mutta minä tahtoisin
puhua sinulle, Gunhild —. Niin — minähän olen luullut — minä uskallan
toivoa sen olevan sinunkin mielesi mukaan, sen, mitä minä toivon — että
meitä koskeva sopimus täyttyy?»

»Olenhan minä antanut sinun nähdä — ehkä enemmän kuin minun olisi
pitänytkään —» hän torjui Eirikin yrittäessä taas tarttua häneen, mutta
salli hänen pitää kädestään.

»Nyt se ei tapahdukaan Agneksenmessuna. Meidän on tietysti odotettava.
Mutta minä en voi muuta ajatella kuin että isäsi ajattelee asiaa, hän
ymmärtää, tämän avioliiton olevan joka suhteessa muuten niin sopivan,
että —»

Gunhild puristi hänen kättään:

»Minä toivon, ettei meidän tarvitse kauan odottaa», hän virkkoi
alakuloisella äänellä, joka sai miehen värähtämään ilosta. »Näin
täysikasvuisena neitona ei ole helppo asua äitipuolen käskettävänä
—. Ja minä olen uskonut sinusta aivan siitä asti, jolloin ensikerran
kanssasi puhuin — että sinä olet hyvä sille, jonka kanssa sinä tulet
yhdessä elämään!»

Silloin ei Gunhild voinut estää Eirikiä sieppaamasta häntä jälleen
syliinsä.

»On vielä eräs asia, josta tahtoisin sinulle puhua», Eirik virkkoi
hetken kuluttua. »Sinähän tiedät, että kerran aioin ruveta munkiksi
— minä olin luostarissa toista vuotta. Niin että minä tiedän jonkin
verran kirkkolaeista ja sen sellaisista —. Jos kävisi niin hullusti,
että Berse ehdottaisi toista kosijaa, niin tiedä, ettei avioliitto ole
avioliitto Jumalan sanan ja kirkon lain mukaan, ellet sinä itse ole
siihen suostunut. Uskallatko sinä pysyä lujana ja kieltäytyä, niin
etteivät he voi sinua pakottaa — ja piispan velvollisuus on ottaa sinut
suojelukseensa, jos sinä hänelle valitat.»

»Pakottaa minua sellaiselle, jota en huoli!» Gunhild virkkoi kiivaasti.
»Minä ennemmin pakenen kotoa — minä menen ennemmin sisareni Eldridin
luo —»

Eirikin sydämessä värähti — ei, niin ei ainakaan saisi käydä! Hänen
Gunhildinsa, puhdas ja uljas, vanhan luo ‒. Seitsemässä seurakunnassa
ei ollut naista, jonka maine olisi ollut huonompi kuin Eldrid
Bersentyttären. Se ei saisi tapahtua —. Mutta hän virkkoi vain:

»Ei suinkaan sentään niin huonosti käy — minä vain ajattelin, että jos
veisi niin pitkän aikaa, että toisesta avioliitosta tulisi puhe. Jumala
sinua, Gunhild, siunatkoon — tuskinhan sentään asia niin pitkälle
menee, että sinun uskollisuutesi tulisi niin kovalle koetukselle.»

»Minulla on vilu», Gunhild virkkoi hetken päästä; hän seisoi
liikutellen jalkojaan ja väristen.

»Tule — kiedonko vaippani ympärillesi—», Eirik veti tytön luokseen,
istuutui joillekin tukeille tien vieressä ja sai tytön syliinsä. »Onko
sinulla vieläkin vilu?» hän kuiskasi.

»Jalkani ovat jääkylmät—»

Eirik tarttui hänen polviensa alitse, nosti hänet, niin että hän oli
aivan koukussa hänen sylissään, kietoi vaippansa hänen jalkojensa
ympärille. Eirik tunsi koko hänen nuoren, terveen ruumiinsa painon
omaansa vasten, tyttö täytti kokonaan hänen sylinsä, ja Eirik etsi
kasvoillaan hänen pehmeää, talvikylmää poskeaan vaipanhupun nahkareunan
alta. Ja Eirik tunsi oman nuoruutensa ja elinvoimansa ja että heitä
kahta lämmitti heidän lämmin verensä talviyön raikkaassa pakkasessa.

Eirikin lujasta otteesta ja kuumista suudelmista säikähtäneenä hän
pyrki pois: »Eirik — minä en uskalla olla kauemmin ulkona —»

Silloin Eirikin täytyi laskea hänet vihdoin pois — vielä väristen ja
hengästyneenä äskeisestä hurjasta syleilystä. Hän seurasi tyttöä aina
pihatielle asti:

»Nyt kulunee aikaa seuraavaan tapaamiseemme —?»

Gunhild ojensi hänelle käden:

»Älä pelkää, Eirik — minua he eivät saa myöntymään!»

»Siunatkoon sinua Kristus ja neitsyt Maria — kunhan minä vain sen
tiedän, keksitään kyllä keino!»

Oli jo pimeä, ja tuhannet tähdet tuikkivat hänen rientäessään
valtatielle. Oli pureva pakkanen, lumi narskui jalkojen alla —
linnunrata loisti kirkkaana mustalla tähtitaivaalla. Mutta pakkanen
teki hyvää — hän tunsi oman voimansa ja lämpönsä sen vastakohtana.

Pikku mökissä oltiin nukkumaan menossa hänen tullessaan hevostaan
hakemaan. Ja yö oli jo kulunut pitkälle hänen Hestvikeniin saapuessaan.
Hän kurkisti Jørundin puolelle — naistentuvassa oli jääkylmä, tuli oli
sammunut liedellä. Eirik kuuli nukkuvan hengityksen — hän meni omalle
puolelleen, sytytti lyhdyn ja palasi katsomaan lankoaan. Jørund ei
näyttänyt liikahtaneen, mutta hänen unensa näytti nyt terveemmältä.

Eirik peitti hänet, kokosi joitakin peittoja ja päänalaisia ja teki
itselleen vuoteen penkille. Hän kiskoi saappaat jääkylmistä jaloistaan,
avasi vyönsä, kietoutui huurteiseen vaippaansa ja nukkui heti.

       *       *       *       *       *

Hän ei herännyt, ennenkuin Jørund ravisti häntä: »Etkö sinä tule
syömään?»

Eirik nousi. Jørund oli tänään aivan toisenlainen arka ja hiljainen,
ääni erittäin pehmeä. Heidän käytyään ruokaan käsiksi Jørund kysyi
hetken kuluttua katsellen sivulle:

»Kuule — Eirik — oliko niin, että — aioinko minä tehdä sinulle jotakin
— tappelimmeko me eilen?»

»Etkö sinä itse muista, mistä me eilen puhuimme?» Eirik kysyi vakavana.

»Minä en oikein tiedä — mitä minä olen uneksinut Ja mikä on totta.
Minulla on joskus niin sietämätön päänsärky, etten minä muista
jäljestäpäin mitään —»

»Voitko sinä tänään paremmin?»

»Minun pääni on tänäänkin kipeä — mutta toisella tavalla —»

Ja heidän syötyään hän paneutui jälleen vuoteeseensa ja nukkui
uudelleen. Eirik kurkisti häntä monta kertaa. Päivällisen maissa Olav
ja Cecilia palasivat kotiin.

Eirik meni ulos heitä vastaan. Hän koetti lukea isän kasvoista — Olav
ei ollut häntä huomaavinaan, ei tervehtinyt — hän astui hevosen selästä
ja meni suoraa päätä omaan tupaansa katsomatta puoleen tai toiseen.
Eirik seurasi Ceciliaa Ragnan tuvalle. Saatuaan Audunin täpötäysille
rinnoilleen Cecilia vetäisi helpotuksen huokauksen. Eirik nosti hänen
maahan pudonneen vaippansa.

»Sinä luultavasti odotat saavasi kuulla, miten meidän asiamme
onnistui?» Cecilia katseli rintalapsensa päätä. »Se olisi voinut
käydä paremmin — mutta se olisi voinut käydä huonomminkin. Berse
lupasi vaieta. Mutta minä en voi sinulta salata, että hän sanoi meille
sellaisia asioita —. Ja isä — isä hillitsi itseään omalla tavallaan.
Mutta minä olisin toivonut — olisin toivonut hänen säästyneen tältä —
kun hän on näin vanha mies ja — ja —. On viisainta, ettet sinä lähesty
häntä —.»

»Minun täytynee sitten —» Eirik silitti sisarensa poskea. »Sinä luulet
varmaankin minun olevan heikomman kuin sinä olet, Cecilia», hän virkkoi
surullisesti.

»Minä en sitä tiedä.» Hän siirsi lapsen toiselle rinnalleen. »Lienee
asioita, joita mies kestää paremmin kuin nainen. Ja asioita, joita mies
kestää huonommin —»

Mutta Eirikin mennessä pirttiin Olav istui vielä täysissä
päällystamineissaan kädet miekan kahvalla ja leuka nojaten siihen.
Hän vilkaisi Eirikiin ohimennen mitään virkkamatta, eikä Eirikkään
uskaltanut puhua.




XVI.


Sekin talvi meni menojaan — päivä kerrassaan.

Olav ei ollut sanallakaan maininnut kohtauksestaan Bersen kanssa
Draumtorpissa, ja Eirik varoi kysymästä. Oikeastaan nämä kaksi puhuivat
keskenään hyvin vähän — heidän välinsä oli samanlainen kuin Eirikin
lapsena ollessa: isä istui tuijottaen, eikä Eirik tiennyt, katseliko
tämä häntä, vaiko hänen lävitseen jotakin muuta; jos hänellä oli
jotakin puhuttavaa Olavin kanssa jostakin asiasta, tuntui kuin isä
olisi vain kuunnellut toisella korvalla, ja vanhuksesta tulvahti häntä
vastaan kylmän vastenmielisyyden ja epäystävällisyyden henkäys. Eirik
muisti — kerran oli tämä isän tapa saattanut hänen vallan raivoihin.
Nyt hän ajatteli — Jumala tietää, ehkäpä isä oli jo silloin kantanut
jotakin salaista kuormaa. Ja hän tunsi rakkauden isäänkin lujittuneen
kuten kaiken muunkin hänessä näinä vuosina — jonkinlaisesta läiskyvästä
maidosta lujaksi ytimeksi.

Cecilialle ja Jørundille oli tämä hänen luoksepääsemättömyytensä kovin
ikävää, mutta sitä ei voinut auttaa.

Eirik pysytteli mikäli mahdollista naistentuvan nuoren parin seurassa.
Hän oli lakannut pohtimasta lankonsa luonnetta uskoi mieluimmin miehen
olleen syksyllä ja talvella vähän sekaisin, mutta nyt hän oli saanut
kiukkunsa puretuksi tältä kerralta. Jørund Rypa oli koko kevättalven
hyvällä tuulella, iloinen ja puhelias, kuten ennen aikaan. Hän
leikki pikkulapsineen, oli hellä vaimolleen — joskus siinä määrin,
että Eirikiä vallan hävetti; hän ei voinut ajatellakaan muuta, kuin
että se kiusasi Ceciliaakin, vaikkei tämä sitä näyttänyt. Hän hoiti
osansa taion hoidossa erittäin suurella huolella, ja Eirik huomasi
palvelusväen menevän vaikka tuleen nuoren emäntänsä puolesta. Cecilia
sai isänkin heräämään, kun hän tahtoi tämän kanssa neuvotella.

Eirik ei milloinkaan nähnyt Jørundin uhraavan ajatustaan joulun aikana
tapahtuneelle tai kiinnittävän vähääkään huomiota siihen, miten paljon
siitä ihmiset tiesivät. Huhuja kyllä liikkui, siitä Eirik oli varma,
vaikkei kukaan sitä hänelle näyttänytkään. Hän tiesi myöskin — olisipa
ollut kysymys kahdesta köyhästä miehestä, jotka olisivat sekaantuneet
juttuun varastetun tavaran kätkemisestä, eivät he olisi päässeet
saamatta koko eliniäkseen vähintäänkin tahraa maineeseensa —. Mutta nyt
oli kysymys Gunnarsbyn ja Hestvikenin pojista, ja heidän sukulaisiaan
oli Skikkjustadin Baard, joka oli paikkakunnan porhomiehiä, varsinkin
naitettuaan kaikki neljä tytärtään niin viisaasti, ja Rynjulin Torgrim,
joka saattoi sanoa tekevänsä mitä halusi — hänestä yleensä pidettiinkin
ja mukauduttiin hänen suorasukaisuuteensa; vieläpä sekin, johon se
osui, lohdutti itseään sillä, että se huomenna sattuisi toisen niskaan
—.

— Eirik ymmärsi todeksi, mitä hän oli pyhistä isistä kuullut — kansan
tuomio ja menestys maailmassa alkoi merkitä hänelle niin vähän, että
hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten kukaan voi niiden tähden niin
taistella kuin taisteltiin — surulla ja murheella ja viekkaudella ja
petoksella ja väkivallalla. Ellei olisi ollut kysymyksessä Gunhild
ja heidän välinen rakkautensa, ja että Cecilia ja Jørund tarvitsivat
häntä — hän olisi mielellään luopunut kaikesta maailmallisesta aivan
heti. Mutta hän alkoi ymmärtää sanoja »olla maailmassa, eikä kuitenkaan
maailmasta» — hänestä tuntui, ettei mikään voisi järkyttää hänen
sisintään, mielensä rauhaa.

Eirik meni eräänä varhaiskevään päivänä sisarensa kera Rynjuliin;
Cecilia halusi nähdä siellä kasvatettavana olevaa lastaan. Eirik istui
Unan kanssa tämän kutomohuoneessa katsellen, miten Cecilia kävelytteli
poikaansa lattialla — Torgils Jørundinpoika oli oppinut kävelemään
sitten äidin viime näkemän. Silloin Torgrim tuli sisään. Isäntä virkkoi
hetken kuluttua:

»Oletko sinä kuullut Gunhildin saaneen uuden kosijan?» Hän mainitsi
miehen, jonka nimeäkään Eirik ei ollut kuullut, joku agderilainen.
»Berse ei vain ollut ottanut oppiakseen. Hän ajoi tahtonsa perille
Eldridin naimisessa, ja kävi niinkuin kävi. Ja nyt hän sittenkin myy
Gunhildin sellaiselle vanhalle peikolle.»

Sisarukset ratsastivat kotiin hämärissä; ensimmäiset suuret tähdet
tuikkivat vaalealta taivaalta lepikon tuuheitten latvojen lävitse. Oli
leuto ilta — raaka mullan lemu kohosi ruskeilta, alastomilta mäiltä,
ja linnut lauloivat kaikissa lehdoissa. He ratsastivat kauan ääneti,
silloin sisar virkkoi:

»Eirik — se, mitä Torgrim kertoi Gunhildista —. Sinä menetät hänet
meidän tähtemme —»

»Gunhild ei anna pakottaa itseään», Eirik vastasi.

»Pakottaa — siihen on monta keinoa», sisar virkkoi Eirik sanoi hetken
kuluttua:

»Koska me nyt olemme joutuneet keskustelemaan näistä asioista — ja
ellet tahdo, ei sinun tarvitse vastata — onko Jørund kiusannut sinua
joskus sillä, että hän luulee pahaa kaikista ihmisistä —?»

»Mistä sinä sen tiedät?» Cecilia kysyi kiivaasti.

»Silloin talvella — jolloin hän ei ollut oma itsensä, vaan kiusasi
kaikkia — sinäkään et ollut vapaa —»

»Oi, minähän olen itsekin tavallani siihen syypää», Cecilia sanoi.
»Minä olin silloin niin nuori. Minä en ymmärtänyt silloin sen parempaa,
vaan ärsytin häntä sekä vaikenemalla että puhumalla.»

Nuori, Eirik ajatteli — hän ei ole Gunhildinkaan ikäinen. Cecilia
jatkoi kohta:

»Minä olin luultavasti myöskin tehnyt väärin. Toiset olivat lähdössä
vierailulle; minä en aikonut mukaan. Pääsyynä oli se, että olin
Kolbeiniä kantaessani jo pitkällä — mutta tiesin myös siinä talossa
olevan vieraan, jota en halunnut tavata. Mutta hän tulikin sinä iltana
Gunnarsbyhyn, ja minä menin sentään ulos, juttelin hänen kanssaan
veräjällä. Me emme puhuneet sanaakaan, joita Jørund ei olisi saanut
kuulla — hän ei ole sellainen. Mutta Jørund sai sen tietää ja hän tiesi
minun tunteneen miehen jo Hestvikenin ajoilta. — Sinä et häntä tunne —.

»Minä olin itsepäinen — ja Jørund menetti kokonaan malttinsa. Alutta
hän ei ole senjälkeen milloinkaan ollut sellainen — hän säikähti isän
tullessa. Jørund on myöskin sopuisa mies näiden puuskiensa välillä.»

— Mutta se ei voi olla synti, jos yllytänkin Gunhildia vastarintaan —,
Eirik mietti.

       *       *       *       *       *

Eirik läksi muutaman päivän kuluttua Saltvikeniin. Hän oli koko talven
iloinnut siellä tehtävistä kevättöistä. Nyt hän työskenteli ajatusten
askarrellessa muillakin mailla. Hänen oli vaikea irtaantua siitä,
mitä sisar oli kertonut — sekin oli Cecilian siis ollut kärsittävä,
hänen, jota kukaan ei ollut edes lapsena lyönyt. Ja sitten tuli Gunhild
mieleen.

Päivät olivat mitä ihanimmat. Lanta oli hyvin levitetty ja sekoitettu
multaan hänen uusilla, ruskehtavilla peltosaroillaan, sekoittaen hyvän,
lämpimän lemunsa niityn orastavan heinän hapahkoon tuntuun. Siellä,
missä vuorilla oli ohut multakerros, kasvoi orvokkeja jo sinisenään.
Lehtipuitten ensimmäiset hiirenkorvat olivat kirkkaita ja loistelivat
kellanvihreitten liekkien tavoin auringonpaisteessa — ne olivat jo
muodostuneet pienen pieniksi lehdiksi. Hänen kirsikkametsänsä oksille
muodostivat lehdet helmikoristeita, mutta joissakin, aurinkoista vuorta
vasten kasvavissa oksissa oli jo puhjennut valkeita kukkia. Eirik meni
päivällislevon aikana lahdelle, riisuutui ja ui. Vesi oli vielä kylmää,
mutta täällä rannalla oli kuten kesällä ainakin.

Saatuaan kylvöt tehdyksi hän päivällisen aikana sinä päivänä lopetti ja
vaihtoi vaatteita — hänellä oli täällä mukanaan sininen puku, niin että
hän voi lähteä kirkkoon, tarvitsematta tehdä mutkaa kodin kautta. Niin
hän ratsasti Eikeniä kohti.

Siinä mökissä, jonne hän viime kerralla oli hevosensa jättänyt,
oli ollut suuri lapsiliuta. Hän käänsi nytkin sinne, sai käsiinsä
keskenkasvuisen tytön, joka virutti vaatteita purossa. Hän otti esille
muutamia hopearahoja kysyen, läksisikö tämä hänen asialleen..

»Juokse sitten Eikeniin ja koeta päästä kahden kesken Gunhildin kanssa
puheisiin. Kysy häneltä, onko hänellä mitään asiaa sille, joka tämän
merkin omistaa.»

Hän otti poveltaan keskeneräisen, ommellun paidanhihan; Gunhild oli
antanut sen hänelle, heidän ollessaan viime kerralla Rynjulissa
jouluna, ja luvannut hänelle toisen samanlaisen pääsiäiseksi.

Hän makasi nurmikolla pikku mökin edessä odotellen. Vaimo tuli ulos
juttusille. Häneltä Eirik sai kuulla Bersen vaimoineen olevan poissa
kotoa; he olivat matkustaneet vuonon eteläpuolelle viikon päivät
sitten, mutta kartanossa valmistauduttiin ottamaan vieraita vastaan
heidän palattuaan Olipa sitten hyvä, että hän oli tullut tänne, Eirik
tuumi —.

Auringon laskun aikaan tyttönen tuli juosten tietä myöten. Eirik läksi
häntä vastaan; tämä ojensi hänelle merkin takaisin:

»Gunhild pyysi minun tuomaan terveisiä ja sanomaan, että käskisit sen,
joka tämän merkin omistaa, ratsastamaan kiireimmän kautta Neseen ja
odottamaan siellä, kunnes hänelle annetaan se, mikä hänelle sopimuksen
mukaan kuuluu —»

Eirik tuijotti tyttöön — henki tahtoi salpaantua. Sitä hän ei ainakaan
ollut koskaan odottanut—.

       *       *       *       *       *

Eirik ratsasti etelää kohti illan hämärän muuttuessa valoisan harmaaksi
kevätyöksi ja lintujen riemuitessa metsissä. Oli viileätä ja hyvä
ratsastaa näin myöhään, eikä hän ollut milloinkaan pelännyt yöllä
ratsastamista. — Ja tietysti hän oli iloinen —.

— Mutta samalla hän oli myöskin peloissaan. Että Gunhild saattoikin
toteuttaa niin rajun uhkauksen — ei sitä tahtonut uskoakaan!

Hän tunsi heidän kummankin nyt joutuvan vaikeaan asemaan. Jos tuli
ilmi, minne Gunhild oli paennut, ja että he olivat olleet siellä
yhdessä, leviäisi siitä mitä pahimpia juttuja. Hänen oli vietävä
Gunhild pois sen sisaren luota niin pian kuin suinkin mahdollista.
Mutta minne he sitten läksisivät —?

Laki oli, kuten hän oli sanonut — piispan velvollisuus oli
suojata naisia pakko-avioliitosta. Mutta se oli laki, joka joutui
aniharvoin piispojen täytettäväksi, vaikkapa he olivat kauankin
toimessaan. Eirik käsitti hyvin, ettei Gunhild Bersentytär ollut
tervetullut piispankartanoon, enemmän kuin ankaran Groa-rouvan luo
Nunnaluostariinkaan, jos hänet sinne lähetettäisiin. Eikä hän voisi
pyytää ketään isänsä ystävää kaupungissakaan tai kotiseudulla ottamaan
suojaansa hänen ryöstämäänsä naista. Torgrim ja Una ottaisivat kyllä
— mutta hän ei voinut saattaa heitä niin vaikeaan asemaan. Ja Rynjul
oli liian lähellä sekä Eikeniä että Hestvikeniä. Sillä tuskinpa hänen
isänsä suvaitsisi sitä sen paremmin kuin Gunhildinkaan isä.

Ainoa keino oli viedä hänet sukulaisten luo Ylämaihin, Hän ei ollut
eronnut Bergin Steinfinn Haakoninpojasta sovussa, mutta hän tiesi
sisarensa kautta, että jos hän tarvitsisi tältä apua, hän kohtaisi
Steinfinnissä uskollisen sukulaisen.

Mutta siinäkin oli vaikeutensa — ja tie oli pitkä; jos heitä
ajettaisiin takaa, selviäisi siitä tuskin, Herran nimessä, ilman
tappelua. Mutta jos he ehtisivät edelle ja kulkisivat erämaita
myöten —. Mutta siinä oli muutakin — hän tiesi sen liiankin hyvin
ratsastaessaan tässä kevätyössä tuntien nuorten lehtien ja heinän
hapahkon mahlan tuoksun sekä oman terveen ruumiinsa lämmön ja
nuoruuden. Hänen mielessään kangastivat jo ne ajat, jolloin hän
saisi sulkea kauniin morsiamensa syliinsä ja suudella häntä, heidän
kulkiessaan kahden yötä päivää, viisi, kuusi vuorokautta metsäpolkuja
ja etäisiä maita. Mutta onneksi hän oli siksi vanha, että hän ymmärsi
olla varuillaan. Mitä siitä sitten sanottaneenkin — sen hän kyllä
tiesi, mutta Gunhildinkin täytyi se tietää, ja sittenkin Gunhild oli
uskaltanut tällaiseen seikkailuun. Mutta Gunhild ei ainakaan itkisi
hänen tuottamaansa surua salaa —.

Hänen sydämensä oli pysähtyä muistaessaan kerran ajattelemiaan
ajatuksia — Herran nimessä, Bothild riitti.

Olisi ollut viisainta hänen lähettää Gunhildille sana takaisin, ettei
hän saisi pitää niin järjetöntä lupausta. — Mutta se kenties loukkaisi
häntä. Ja kuka mies jaksaisikaan olla niin viisas. —

Kunhan hän edes tietäisi, missä se Nes edes on! Jossakin Saanan ja
Gardan pitäjäin rajamailla. Hän oli kerran ratsastanut siitä ohi vanhan
Toren kanssa ollessaan puolikasvuinen — talo näkyi veden takaa. Nyt
hän ei edes tiennyt, oliko hän oikealla tiellä — hän ratsasti tiheän
metsän läpi, jossa lumiläiskiä vielä näkyi, eikä koivu ollut vielä
puhjennut, ja raakaa kevätilmaa uhosi lumen sulamisaikana metsän pintaa
peittävästä paksusta lietteestä. Keskiyö oli jo ohi, ja hetkiseksi
vaiennut linnunlaulu alkoi uudelleen vähitellen, mutta yölintujenkin
ääni kuului vielä, yökehrääjä kehräsi — ja joillakin hänen jo
sivuuttamillaan soilla oli metso jo soitimella. Eirikiä nukutti ja
Rauden astuskeli väsyneesti onnahdellen toista takajalkaansa.

Hän hypähti maahan ja talutti hevosen rinnettä alas, jolla vesi
virtaili polulla pieninä purosina pikku mökkien ohi — ja hän olikin jo
isolla tiellä. Vähän ajan kuluttua tie vei pienen järven ohitse.

Metsä kohosi yltympäri järveä synkkänä, ja vain pohjoispuolella oli
yksinäinen talo järveen pistävällä niemekkeellä. Usvaa kohosi veden
pinnasta ja taloa ympäröiviltä alavilta mailta, niin että ainoastaan
viheriät turvekatot kohosivat usvasta. Vedenrajasta nousi polku tieltä
ja painui suolle. Eirik ratsasti sitä myöten — kapulasiltoja oli tehty
pahimpien liejukkojen poikki; vettä tihkui, ja nuorista koivuista
levisi voimakkaan väkevä tuoksu. Hän ratsasti monessa kohdassa entisen
niityn sivu, joille nyt oli noussut nuorta kuusikkoa. Oli jo valjennut
sen verran, että taivas oli käynyt valkoiseksi ja vedenpinta hohti
teräksen karvaisena usvapilvien lomissa. Talon edessä ruoho kasvoi jo
korkeana ja rehevänä, kasteesta harmaana, ja sekä koivun että lepän
lehdet olivat jo suuria.

Hän ei voinut herättää ihmisiä tähän aikaan ventovieraassa paikassa,
mutta metsän laidassa oli pieni lato. Hän jätti hevosen ulkopuolelle ja
meni itse maata tyhjään latoon.

Hänen herätessään aurinko paistoi sisään kaikista seinän raoista —
ladon oven edessä kaikki heloitti kirkkaan viheriänä ja auringon
kultaamana, ja ovella seisoi nainen, pitäen kiinni Raudenin
otsatukasta. Eirik ponnahti ylös, ravisti rypistynyttä nuttuaan ja
astui tervehtimään:

»Voitko sinä, emäntä, sanoa minulle, onko tämä Nes, jossa Eldrid
Bersentytär asuu?»

Samassa hänelle setvisi, että nainen oli Eldrid itse: hän oli
työläisnaisen puvussa, mutta hän muistutti — Eirik ei osannut sanoa
mitä, mutta talonpoikaisnainen hän ei ollut —.

Nainen ei ollut erittäin pitkä, ei Gunhildin mittainen, ja laiha,
leveämpi hartioistaan kuin miehekkään kapeista, laihoista lanteistaan,
ja hän oli suora kuin seiväs. Ahavoituneista, ruskeista kasvoista
näytti liha nahan alta aivan pois raapitulta — otsa oli kiiltävä,
poskipäät ja hieno, suora nenä kiilsivät. Mutta mitä enemmän Eirik
katseli tätä surkastunutta, vanhentunutta naista, sitä selvemmin
hänestä näytti, että hän oli kerran ollut kaunis — niin kaunis,
ettei ainoakaan hänen kohtaamastaan kauniista naisesta olisi vetänyt
Eldridille vertoja.

»Minä olen Nesen Eldrid — onko sinulla tänne asiaa?»

»On — pelkään sen asian tuntuvan sinusta merkilliseltä.» Sitten hän
sanoi, kuka hän oli.

»Oletko sinä Hestvikenin Olav Auduninpojan poika?» Hänen äänensäkin oli
kaunis, tumma ja sointuva. »Sinä et ole isäsi näköinen. Minä muistan
hänet — hän kävi meidän kylässämme vuotta ennen minun lähtöäni —»

Eldrid pyysi häntä tupaan, ja Eirik näki, miten kaunista täällä oli
auringon paisteessa, niityt ja lehtimetsät olivat ehtineet melkein
yhtä pitkälle kuin kotona vuonolla. Mutta täällä oli kummallisen
autiota ja yksinäistä — ja suljettua, takana synkkä metsä, joka oli
leviämäisillään vanhoille niittymaille, ja edessä kapea sisäjärvi,
jonka pinnan mustensi varjollaan etelärannalla kohoava kuusikkomäki
keskellä kirkasta kevätaamuakin.

Niemi, jolla talo kohosi, oli melkein rannasta erotettu — siinä
oli niin matala kannas, että vesi kohosi kahden puolen niitylle.
Kevättulvien aikana vesi peitti koko maa-alan, Eldrid selitti.

»Silloin teidän on käytettävä venettä?»

»Venettä?» Eldrid nauroi ivallisesti. »Meillä, täällä olevilla, ei ole
mitään asiaa minnekään.»

Rakennukset olivat pienellä kummulla sikin sokin. Ne olivat pieniä ja
olisivat tarvinneet parempaa hoitoa. Vanha, köykkyselkä eukko, huivi
syvällä tihrusilmillä kurkisteli heitä, heidän siinä ohi mennessään.

Tupa oli vain kolme hirsikertaa korkea; sen edessä oli hirsistä
jonkinlainen eteinen ja perällä oli yksi ainoa huone. Keskellä
olevan takan asemesta oli oven suussa tulisija, ja seinän nurkkaus
oli kivipaasista ja savilaastista. Toisella pitkällä seinällä oli
rojuinen vuode kummassakin päässä. Mitään muita tavaroita ei huoneessa
ollutkaan, mutta pitkin seiniä olevalla penkillä oli jos jotakin,
kattiloita ja astioita, vaatteita ja patoja ja kirnu läjässä toinen
toisensa päällä.

Eldrid raivasi hänelle istuimen tuvan perällä: »Sinulla lienee nälkä —»

Niin olikin — Eirik muisti nyt vasta, ettei hän ollut, eilen
lähdettyään kotoa päivällisen aikoihin, maistanut muuta kuin tilkkasen
maitoa Eikenin luona mökissä. Ja niin hänestä maistui hyvälle, mitä
Eldrid toi hänelle penkille: maitoa, kauraleipää ja vanhaa juustoa.
Sitten hänen oli sanottava asiansa.

»Minä tulen sisaresi luota, Eldrid — Eikenin Gunhildin —»

»Sisareni!» Eldrid katsoi häneen omituisesti. Sitten hän otti penkin
sekasotkusta karan, pisti sen vyöhönsä ja alkoi kehrätä. »Siitä
sisaresta, minkä sinä mainitset, en ole kuullut enkä ole nähnyt
häntä milloinkaan ennen. Ja ihmettelen, kuka olisi hänelle puhunut
minusta mitään. Tuskin hänen vanhempansa. Mutta mitä tämä minun
Gunhild-sisareni tahtoo?»

»Hän pyytää sinua auttamaan itseään. He tahtovat antaa hänet vanhalle
miehelle, leskelle, jota hän ei ole milloinkaan nähnyt. Ja nyt hän
arveli — ehkäpä sinä säälit häntä. Hän ei uskalla toivoa keneltäkään
muulta apua.»

Eldrid katsoi häneen hymyn häive ruskeilla, ryppyisillä huulillaan:

»Hm. Entä sinä — ehkäpä hän haluaisi saada juuri sinut?»

»Oli määrä, että minä kihlaisin Gunhildin talvella. Mutta sitten hänen
isänsä purki sen.»

»Ja se lienee tullut liian myöhään?» Eldrid virkkoi kuten äsken.

Eirik ymmärsi hänen tarkoituksensa; häntä harmitti punastumisensa,
mutta hän vastasi rauhallisesti:

»Niin on — niin kauan kuin me luulimme, ettei meidän tarvitse odottaa
muuta kuin vuoden päivät — kunnes vanhukset sopisivat asiasta, siihen
me olisimme taipuneet. Mutta jos Berse aikoo jälleen antaa nuoren
hirven vanhalle pukille, hän saa nähdä sen olevan liian myöhään
Gunhildiin nähden. Gunhild ei aio taipua, enkä minä salli sen miehen
saada häntä.»

»Mutta mitä apua te minulta odotatte?» Eldrid kysyi. »Onko minun
mentävä Bersen luo häntä kieltämään —?»

Eirik oli istunut häntä katsellen. Vaikkakin Eldrid oli sen näköinen
kuin häntä olisi korvennettu monella hiilloksella, oli hänessä
sittenkin jotakin kaunista: karkea huivi ei peittänyt kokonaan hänen
tukkaansa, se oli tumma, harmaasuortuvainen ja se muodosti ihmeen
kauniin mutkan keskelle hänen leveätä, kirkasta otsaansa, jossa oli
kaksi terävää vakoa. Vaikkakin hänen poskensa olivat kuopallaan, ei
Eirik ollut milloinkaan nähnyt mitään kauniimpaa kuin hänen leukansa
kaari oli. Silmät olivat syvällä kuopissaan ja niiden ympärillä oli
paljon ryppyjä, mutta ne olivat suuret, tummanharmaat. Suu oli ruskea
ja haavainen, alahuulessa syvä, verinen naarmu. Mutta kehräävät kädet
olivat punaiset ja halkeilleet ja täynnä kylmänkyhmyjä.

Eikä Eirik voinut sittenkään uskoa kaiken hänestä kuulemansa olevan
totta. Ja vaikkapa hän olisikin rikkonut — paljonkin — he olivat
sittenkin tehneet hänelle julmaa vääryyttä. Ja oli miten oli, sittenkin
oli säälittävää nähdä tämän kauniin, ylimysmäisen naisen vanhentuneena
ja hylättynä istuvan tällaisessa viheliäisessä luolassa.

Silloin Eirik alkoi kertoa hänelle naima-asiansa alusta alkaen.

»Gunhild on siis lähettänyt sinut tänne?»

»Niin on.»

»Ja sinä uskot hänen pitävän sanansa ja tulevan tänne?»

»Uskon. Mutta jos sinä keksisit jonkin paikan, jossa hän saisi levätä,
me menisimme sinne, jos niin tahdot?»

»Ettäkö minä pelkäisin tähän asiaan sekaantua?» Eldrid nauroi.
»Pikemminkin Gunhild pelästyy tullessaan tänne Eikenistä ja nähdessään,
missä hänen sisarensa asuu.»

»Hän tulee olemaan minun kanssani samaa mieltä», Eirik virkkoi hiljaa,
»ettei näin saisi olla. Ja tämä onkin korjattava.»

»Aiotko sinä houkutella minua palkkiolla?» Eldrid kysyi ivallisesti.

»En tiedä, sanotko sitä palkkioksi vai miksi, jos teen mitä voin,
hankkiessani kälylleni hänen oikeutensa takaisin, Olen kuullut veljesi
yrittäneen, mutta hän luopui —»

Eldrid laski kädet helmaansa. Mutta sitten hän virkkoi:

»Sinäpä, Eirik, et näy pelkäävän mustuvasi, vaikka tartutkin pikeen.
Mutta jos sinä haluat kerran tulla Bersen kanssa sovintoon, saat
jättää, oman onnensa nojaan sekä varkaita suosivan lankosi että porton
kälysi. Niin, Berse sen nimen antoi minulle ennenkuin kukaan toinen
mies, eikä hän silloin puhunut valheita parhaan ystävänsä vaimosta.
Paras lienee, ettei kukaan saa tietää, jos niin kävisi, että joutuisit
jonakin yönä makaamaan nuoren morsiamesi kanssa Nesessä.»

»Minä aioin vielä pyytää jotakin», Eirik virkkoi. »Minä pyytäisin sinua
tekemään Gunhildille sen palveluksen, että ratsastaisit kanssamme
pohjoista kohti. Kukaan ei voi uskoa sinun jättävän sisartasi häpeään.»

Eldridin kasvoille levisi puna vähitellen. Mutta sitten hän nauroi:

»Minun täytyy silloin ratsastaa harmaalla härälläni — minulla ei ole
hevosta!»

»Rauden kantaa sekä Gunhildin että minut», Eirik virkkoi rauhallisesti,
»kunnes me saamme matkan varrelta sinulle hevosen.»

Eldrid nauroi vain.

»Teetkö sinä sitten kevättyöt täällä ilman hevosta?» Eirik kysäisi
vähän ajan kuluttua. »Vai lainaatko sinä naapurilta hevosen?»

»Minulla on kuokka ja lapio», Eldrid vastasi lyhyesti. »Ja tadikko sekä
selkäkori.»

Eirik sai tietää hänen asuvan täällä yksinään, kanssaan äsken näkemänsä
vanha eukko ja luuvaloinen vanha sukulaismies Eldrid oli ottanut hänet,
koska hän oli Bersen kanssa vihoissa — ja puolikasvuinen poikanen, joka
oli paimenena ja autteli missä tarvittiin.

»Mutta nyt minun täällä ollessani hevosen kanssa on käytettävä
tilaisuutta hyväksi», Eirik pyysi. Mutta kun Eldrid ei tahtonut
kuulla siitä puhuttavankaan, Eirik vain nauroi ja sanoi, että hänen
on otettava asia nyt niin kuin hänellä olisi talossa oma veli. Sitten
Eirik nousi ja riensi ulos.

Eldridin tullessa ulos hetken kuluttua hän näki Eirikin pellolla, jonka
yhdessä kulmassa vain oli tehty töitä. Eirik oli kiskonut esille vanhan
sahran ja oli panemassa kuntoon joitakin puuttuvia kohtia, voidakseen
valjastaa sen Raudenin eteen. Pitkä vaippa ja juhlapuku oli maassa, ja
Eirikillä oli yllä ainoastaan punainen sarkapaita, pitkät housut ja
ratsastussaappaat.

»Aiotko sinä kyntää nuo saappaat jalassa?» Eldrid kysyi.

»En, mutta jos sinä voisit lainata jotakin jalkaan pantavaa, olisi
vielä parempi.»

»Miten vanha sinä olet, Eirik Olavinpoika?» Eldrid kysyi.

»Oi — enhän minä ole nuori — kahdenkymmenen yhdeksän vuotias.»

»Sinua ei luulisi yhdeksänkääntoista vuotiaaksi.»

»Ollessani yhdeksäntoista vuotias», Eirik vastasi nauraen, »olin paljon
viisaampi — ihmisten arvostelun mukaan.»

       *       *       *       *       *

Myöhään iltapäivällä Eirik sanoi ratsastavansa pohjoista kohti — jos
hän sattuisi näkemään jotakin tai kohtaamaan jonkun.

»Miten sinä luulet hänen tulevan tänne?» Eldrid kysyi.

Eirik vastasi, ettei hän tiedä — kenties joku siellä oli Gunhildin
uskottu.

»Minä luulen sinun uskovan, että hän tulee!» Sitten hän virkkoi; »Sinä
palaat tänne vasta myöhään.»

— »Ei, Eirik vastasi, sillä Rauden on väsynyt, niin että — mutta
minähän voin mennä latoon nukkumaan, jossa minä viime yönkin nukuin.»

»Ei», Eldrid virkkoi, »meillä ei ole täällä usein vieraita, mutta koska
sinä kerran olet tullut tänne, en tahdo, että sinulla olisi liian
huonosti. Minä panen sinulle alavuoteen kuntoon enkä sulje ovea —»

Oli kuitenkin myöhempi kuin Eirik oli ajatellutkaan hänen kotiin
tultuaan. Vedestä ja suosta uhosi valkoista usvaa hänen ratsastaessaan
järven päästä; pihassa oli kaikki hiljaista. Eirik pujahti sisään.
Siellä oli lämmintä ja pimeää; hän huomasi Eldridin olevan vuoteessa.

Hän ei ollut rukoillut aikarukouksiaan muuta kuin aamulla, niin että
hän polvistui nyt ja rukoili — seitsemän isämeitää pikku-ajoilta,
viisitoista vesperistä ja seitsemän kompletoriumista. Viimeiset hän
rukoili hänen puolestaan, jonka vieraana oli: hän oli huomannut, miten
yksinäinen Eldrid oli, ja hän vannoi Eldridin olojen parantuvan heti,
kunhan hän vain ennättäisi.

Hän oli riisunut päällysvaatteensa ja oli nousemaisillaan vuoteeseen,
silloin Eldrid virkkoi huoneen yläpäästä:

»Minä panin sinulle maitoa ja ruokaa liedelle — sinä olit poissa
illalliselta.»

»Kiitos, minulla ei ole nälkä. On kovin paha, jos herätin sinut.»

»Teetkö sinä joka ilta näin — rukoilet niin kauan?» Eldrid kysäisi.

»Teen. Mutta olenhan sanonut sinulle makaavan! aivan yhtä mielelläni
ladossa. Silloin en häiritse sinua tavoillani.»

Eldrid naurahti.

»Minun puolestani sinä kyllä saat pitää tapasi kaikessa rauhassa.»

Päivät vierivät. Eirikin ajatellessa Saltvikeniä ja Hestvikeniä ja
ihmisiä siellä tuntui hänestä kaikki olevan niin ihmeellisen kaukana ja
kauan sitten tapahtuneelta. Hän mietti joskus, minne ne arvelivat hänen
hävinneen. Ja hän ajatteli, miten Gunhild mahtoi päästä tänne. Oli jo
kulunut viikon päivät —

Mutta hänestä tuntui, että pitikin olla näin, että hän kulki täällä
merkillisessä ja yksinäisessä talossa keskellä synkkää korpea. Joka
aamu hänen ulos tullessaan kannas oli kuin meren saari keskellä
valkoista usvaa, ja siitä kohosivat kuusiharjanteet synkkinä. Sitten
tuli aurinko karkoittaen usvan ja se paistoi päivät päästään näillä
keväisillä mäillä; ne pellot, jotka Eldrid oli ennättänyt kylvää ennen
hänen tuloaan, vihersivät jo, viidakoissa lehdet jo suurenivat, ja
niityn ruoho piteni ja alkoi loistaa. Eirik tarttui kaikkeen työhön
auttaakseen Eldridiä — ja kyllä siellä työtä olikin. Eldridin köyhyys
hämmästytti häntä — talossa oli tuskin viljaa, hänen lehmistään kolme
oli ummessa ja kahdesta tuli hyvin vähän maitoa, vaikkakin ne olivat
paremmassa kunnossa kuin kevätkarja tavallisesti oli — hän olisi
voinut elättää useammankin lehmän. Pedot olivat viime vuonna vieneet
useimmat hänen lampaistaan, ja halla oli vienyt viljan; rakennukset ja
työkalut olivat sellaisessa kunnossa kuin sopi odottaakin miehettömässä
talossa, jossa ei ollut hevostakaan, millä kuljettaa tarpeita. Vähäisiä
ruokavaroja lisätäkseen Eldridillä oli verkkoja järvessä ja ansoja
metsässä, ja Eirik otti kokeakseen kummatkin hänen puolestaan.

Eirikistä tuntui tämä seutu niin kumman tutulta — aivan kuin hän
olisi elänyt täällä jo kauan sitten. Hänen mieleensä muistui nyt
hänen ensimmäinen kotinsa — ei ollut muistanut sitä pitkiin aikoihin,
mutta nyt se sukelsi esiin; se oli ollut samanlainen paikka, kaukana
liiketeiltä ja syvällä metsässä, mutta hän ei muistanut, oliko siellä
ollut järveä. Ja Eldrid sulautui niin merkillisellä tavalla uneen jonka
hän oli lapsena nähnyt — oli ollut sinikaapuinen nainen, puoleksi
ihminen, puoleksi lintu; hän oli pelännyt sitä, mutta se oli ollut
kauniskin ja hän oli kutsunut sitä Portoksi, sillä hän oli ollut
niin pieni, ettei hän ollut tiennyt sen sanan merkitystä, mutta hän
oli arvellut sen olevan jotakin lentävää. — Ja hän oli sekoittanut
tämän näyn äitiinsäkin — hän ei ollut selvillä — mutta nyt hänelle
selvisi Nesen muistuttavan hänen varhaisinta lapsuuskotiaan, ja Eldrid
muistutti hänen unensa Porttoa.

Mutta hän ratsasti pois joka ilta samaa tietä, jota oli tullut,
Gunhildia vastaan, ja kotiin hän palasi soitten poikki illan muuttuessa
kirkkaaksi kevätyöksi ja järven sekä suon usvan levitessä Eldridin
talon ympärille.

Seitsemäntenä päivänä oli pilvistä — jokin, sadekuuro oli kulkenut,
mutta illansuussa ilta-aurinko pilkisti Neseen. Eirik seisoi sahaamassa
mäellä olevia tukkeja — hän näki siinä seisoessaan Eldridin navetan
ovella kutsumassa karjaansa. Viimeisenä tuli pieni, takkuinen,
hirvenharmaa sonni, se loiskutteli karjapihan liejussa. Eldrid otti sen
vastaan, pani kätensä sen poskille ja painoi hyväillen otsansa härän
päätä vastaan.

Eirik meni sisään ottaakseen ylleen nuttunsa ja vaippansa. Hänen
ruokansa oli vuoteen portaalla — Eldrid pani sen nykyjään siihen, jotta
Eirik sai jotakin ennen ratsastamaan lähtöään. Eirik ei kuullut, että
pihaan tuli ihmisiä, ennenkuin hevoset olivat aivan tuvan edessä —
Silloin hän riensi ulko-ovelle.

Ulkopuolella, jossa sadepisarat välkkyivät päivänpaisteessa, oli kaksi
miestä laskeutunut hevosen selästä. Toinen, nuori palvelija, viskautui
omansa selkään, tarttui isäntänsä hevosen suitsiin ja ratsasti
aitaukseen, mutta arvokas ja komea vanhempi herra, Draumtorpin Guttorm,
riensi sateesta sisään.

»Tämä on todella enemmän kuin odotinkaan», hän sanoi astuessaan
Eldridin tupaan, »että sinä olitkin täällä!»

Eirik oli käynyt kalman kalpeaksi:

»Sinäkö tulet!»

»Niin, minä tulen. Gunhild toivoo sinulle vieläkin siksi paljon hyvää
— vaikka Herra ties, minkä arvoinen sinä olet! — hän kääntyi minun
puoleeni eikä isänsä tai veljiensä. Sinä käsität, etteivät he olisi
tulleet sinun eteesi muuta kuin miekka kädessä —.»

»Minä olisinkin pitänyt siitä enemmän —.» Eirik tarttui vaistomaisesti
miekkaansa.

»Vaiti sellaista puhumasta! Luuletko sinä meidän paljonkaan luottavan
sinun miehekkyyteesi — onko miehekästä houkutella lasta omaistensa
turvista — vielä tällaiseen luolaan —.»

»— tämä on hänen sisarensa talo —»

»Luuletko sinä Gunhildin sallivan sinun häväistä itseään, vaikkakin hän
on Eldridin sisar — mutta he eivät olekaan saman äidin lapsia —.»

»Etkö sinä, Guttorm, voi sanoa sanottavaasi parjaamatta naista —.»

»Sinä lienet oikeassa. Ei tässä monia sanoja tarvitakaan. Gunhild pyysi
minun antamaan tämän sinulle takaisin — eiköhän se riittäne.»

Eirik otti sen, minkä Guttorm hänelle ojensi, hän tuskin katsoi siihen.
Sitten hän laski kultasoljen kädestään, niin että se putosi hänen
jalkoihinsa.

Silloin Guttorm virkkoi surullisesti:

»Niin minä suutuin kuullessani tästä, Eirik Olavinpoika — minä en olisi
tätä milloinkaan uskonut niin rehellisen miehen pojasta kuin Olav on.
Minä pidin sinua kunnon miehenä — minä luotin ensi sanasta sinuun,
vaikkakin asiat puhuivat sinua vastaan.»

»Sinä et luota enää?»

»Ei puhuta siitä nyt», Guttorm virkkoi kiivaasti. »Minä olen nyt
sanonut sanottavani ja nyt minä menen. — Mitä minun on ajateltava
sinun käytöksestäsi sisareni tytärtä kohtaan», hän kuohahti, »sinä
olet vahtinut aitovierissä kuin kananvaras, viekoitellut lapsirukan
luoksesi illan tullen, käynyt hänen luonaan karjamajalla ja istunut
yksin hänen luonaan siellä majassa kuin hän olisi ollut karjapiika —
hänen oli sanottava, missä hän sinulta soljen sai. — Ja koska hän on
herkkäuskoinen ja lapsellinen, sinä luulit voivasi houkutella hänet
luoksesi — tänne!»

»— Etkö sinä, mies, aio tervehtiä emäntää!» Eirik huusi raivoissaan.

Eldrid oli astunut sisään — navettapuvussaan. Hän vastasi Guttormin
tervehdykseen rauhallisesti ja ylpeästi.

»Sinä olet nyt siis saanut tervehdyksen sisareltani, Eirik?» hän kysyi
lempeästi.

»Niin, minä olen tuonut hänelle sanan.»

»Mutta mikäli sinua, isäntä, ymmärsin, oli tämä minun sisareni sanonut
sinulle, että Eirik oli keksinyt heidän tänne minun luokseni tulon?
Eirik sanoi minulle Gunhildin pyytäneen häntä tänne ja Gunhild oli
aikonut seurata häntä —»

»Onko Eirik sanonut niin!»

Eirik vastasi itse, hän oli kalpea huuliaan myöten.

»Olen.»

»Hyi sinua!» Guttorm sylkäisi.

Eldrid jatkoi:

»Eirik sanoi niin — ja hän sanoi aikoneensa lähteä hänen kanssaan
edelleen, Gunhildin vähän levättyä, Ylämaihin rikkaisiin sukulaisiinsa,
jättää neitonen heidän huomaansa, kunnes hän olisi sopinut Bersen
kanssa. Minä luulen ettei hänkään pitänyt Gunhildin ehdotuksesta tulla
tänne, jonka Gunhild oli ehdottanut kohtaamispaikaksi.»

»Gunhild ei ole kuullut mitään hänen rikkaista sukulaisistaan
Ylämaissa, mikäli minä tiedän. Mutta onhan hyvä, jos Eirik on tullut
parempiin ajatuksiin myöhemmin.»

Eirik sanoi rauhallisesti ja vakuuttavasti:

»Onko sinusta merkillistä, Guttorm — jokainen lapsikin tietää näillä
seuduin Bersen myyneen vanhimman tyttärensä sille — sille —. Jeftan
tyttärellä Judeassa oli parempi kohtalo kuin tällä emännällä. Minä
rakastin Gunhildia — ja minä tiesin hänenkin pitävän minusta. Saatuani
kuulla Bersen suunnitelleen hänelle samaa kohtaloa aikovan antaa hänet
ikälopulle hirviölle, joka oli jo yhden vaimon rääkännyt kuoliaaksi —»

»Mitä puhetta se on», Guttorm keskeytti vihaisesti, »ikäloppu — mies
on vuotta, paria sinua vanhempi, kohtelias ja hieno. Niin, hänet
naitettiin, ennenkuin hän oli täysi-ikäinenkään, mutta Hillebjørg-rouva
eli ainoastaan vuoden tai pari —.»

»Vastako kuultuaan tämän uudesta sulhasestaan», Eldrid kysyi, »Gunhild
luopui järjettömästä aikomuksestaan neuvotteli sinun kanssasi?»

»Ei», Guttorm vastasi vastahakoisesti ja hiljaa. »Minä sain tietää
lapsen olevan joutumaisillaan onnettomuuteen —. Mutta nähtyään
Magnus-herran hän ei voi kieltää ettei isä olisi aikonut järjestää
kaikki hänen parhaakseen —. Mutta nyt lienee siitä asiasta jo puhuttu
yllin kyllin. Hyvää yötä —.»

»Ei, odotahan, isäntä —» Eldrid meni Guttormin jälkeen ulos.

Hän palasi hetken kuluttua; Eirik seisoi yhä äskeisessä paikassaan.

»Hän ei halunnut levätä eikä ruokaa», Eldrid selitti.

Hän katseli pitkää, tummaa miestä, joka tuvan hämärässä näytti vieläkin
suuremmalta. »Nyt kestänee pitkän aikaa ennenkuin sinä luotat naisen
sanaan?» Eldrid kysyi melkein pilkallisesti.

Eirik kääntyi ja läksi ulos.

Satoi hiljaa ja tiheästi — ja kevään mahlan tuoksut tuntuivat märässä
illassa entistäänkin voimakkaammin. Eirik mietti, että nyt hänen lienee
lähdettävä täältä — mutta hän oli niin omituinen, tyhjä ja hervoton,
melkein samanlainen kuin saatuaan puukon ruumiiseensa Haugsvikissä,
kun hän oli vuotamaisillaan kuiviin. Hän asteli hitaasti polkua pitkin
niityn poikki järveä kohti. Hänen mielessään pyöri ajatus ottaa vene ja
soutaa jonnekin.

Silloin Eldrid juoksi hänen luokseen, tarttuen takaapäin hänen
käsivarteensa:

»Eirik — minne sinä aiot —. Mies, et suinkaan sinä järveen mene
mokomien lapsellisuuksien vuoksi!»

»En, en.» Hän työnsi toisen käden pois. »En minä ole sellaista
ajatellut.»

»Tule pois», Eldrid rukoili. »Älä kävele täällä sateessa.»

Eirik katsoi häneen; sitten hän läksi naisen jälkeen vähän
vastahakoisesti.

Eldrid oli pannut takkaan hyvän tulen — liekit leikkivät matalan tuvan
seinillä ja katossa, niin matalan, ettei aikamies voinut seisoa suorana
muualla kuin kurkihirren alla. Eirik joi vähän hänen tarjoamaansa
maitoa — ajatteli hajamielisesti, miten hyvä paikka on takalla näin
nurkassa — silloin ei satanut tuleen, vaikka räppänäkin oli auki, kuten
nytkin.

»Käydään levolle», Eldrid sanoi sitten. »Nyt sinulla ei ole mitään
syytä lähteä yöllä ratsastamaan.»

Eirik riisuutui sen verran kuin hänellä oli tapana yöksi riisuutua.
Mutta sitten hän jäi istumaan vuoteensa jalkopäähän penkille, käsivarsi
hevosenpää-hirren ympärillä, tuijottaen lieden sammuvaan tuleen. Eldrid
makasi jo nahkasten alla omassa vuoteessaan. »Käy maata», hän kehoitti
parisen kertaa, ja Eirik vastasi: »kyllä», mutta jäi istumaan.

Silloin Eldrid nousi jälleen vuoteesta, tuli hänen luokseen avojaloin,
karkeassa, tummassa alushameessaan. Hän tarttui Eirikin hartioihin,
työnsi hänet istumaan suoraan niin äkkiä, että Eirikin niska kolahti
seinähirteen.

»Älä istu sillälailla tuijottamassa!» hän virkkoi kärsimättömästi.
»— Sinulla on vielä paljon opittavaa, Eirik!»

»Opittavaa —», Eirik tarttui toisen ranteisiin. »Pitäisikö minun
sinulta saada ehkä oppia?»

Eldrid katsoi Eirikin vääntyneihin kasvoihin. Hänen sieraimensa
laajenivat ja silmät suurenivat:

»No niin — osaisin minäkin opettaa sinulle yhtä ja toista ‒»

Silloin Eirik sieppasi hänet syliinsä, peitti hänen halkeilleet
huulensa suudelmillaan.




XVII.


Aina luostariajoistaan asti Eirikillä oli ollut tapana valvoa joka yö
niihin aikoihin, jolloin veljet nousivat ja menivät aamusaarnaan. Ja
hän teki nytkin niin maatessaan Eldridin sylissä.

Nyt herättäjä kulki dormitorion läpi, kuiskaten »Benedicamus Domino»,
ja miehet vastasivat hiljaa »Deo gratias» noustessaan lattialle. Hän
oli itse ollut astumassa hiljaa valoisaan kuoriin laululla tervehtimään
aamunkoittoa; hän oli itse maannut polvillaan rukoillen heikosta
aamuruskosta aina siihen asti, jolloin aurinko loisti koko voimallaan
ja kaikki ihmiset läksivät töihinsä. — Ja nyt hän oli kulkeutunut
tänne, ja se, mitä tämä nainen oli hänelle opettanut, oli sellaista,
joka tuntui hänestä helvetin kuumuuden esimaulta —. Ja hän tunsi kumman
jähmettyneen tuskan vallassa — kaikki tämä, mikä hänelle nyt oli
tapahtunut, oli hänelle määrätty jo hänen syntymästään, ja nyt se oli
toteutunut. Hän tunsi yhä selvemmin täällä metsän korvessa kaikki: tämä
kaikki oli ollut hänen unessaan — vieläpä pieni peltokin kuihtuneine
risuaitoineen; hän oli unessa ratsastanut Raudenilla Porton tullessa
lentäen levein, sinisin siivin, vetäen hänet hevosen selästä ja
heittäytyen hänen päälleen kuumin, rajuin rakkauden osoituksin, jotka
kauhistivat häntä. Ja nyt tämä oli saanut hänet siipeinsä alle, iskenyt
häneen nokkansa ja kyntensä, repinyt hänen sydäntään ja imi hänestä
voimaa.

Hän ei löytänyt mitään tietä takaisin. Tällä kertaa hän ei voinut
irtaantua Portosta ja paeta, kuten hän teki unessa — siihen hänellä ei
nyt ollut voimia. Eldrid oli ollut ensimmäinen nainen, jonka hän oli
rakkaudesta omistanut — ensimmäinen, joka oli tahtonut hänet eikä rahaa
maksuksi. Ja sitten — ratsastaa hänen luotaan jonakin päivänä ja jättää
hänet tänne yksin korpeen ja kurjuuteen, sitä hän ei voisi milloinkaan
tehdä.

Ja keskellä onnettomuutta hänelle valkeni — tämä ei loppunut tähän. Hän
oli ennenkin jäänyt pahan käsiin, mutta hän oli siitä pelastunut ja
hänen jalkansa oli tavannut lujan kalliopohjan ja hänestä oli tullut
entistä vapaampi mies. Ja Hän, joka silloin oli pelastanut, pelastaa
nytkin. Kukaan ei pääse kohtaloaan pakoon, mutta Jumala on kohtalonkin
yläpuolella. Ja silloin ei voinut olla tarkoitettu äsken tapahtunut,
että Portto saisi iskeä nokallaan hänen sydämeensä ja juoda hänet
tyhjäksi ja kuivaksi, mutta hänen mieleensä tuli: kaikki lieneekin
tapahtunut siksi, että hän pelastaisi Porton.

Tätä oli kestänyt toista viikkoa. Hän teki Eldridille töitä päivisin ja
hän tutustui kolmeen työtoveriinsa, eukkoon, paimeneen ja Holgeiriin,
Eldridin vanhaan sukulaiseen. He eivät ihmetelleet — tuskinpa kukaan
ihmetteli mitään täällä Eldridin luona. Eikä Eirikkään ihmetellyt,
tavallaan — kaikki, mitä oli tapahtunut hänen lapsuudessaan korvessa
olonsa ja tämän metsässä olon välillä, oli kuin unta.

Hän oli ottanut pari kertaa jousen ja nuolen talossa oli paljon aseita;
kysyessään Eldridiltä, kenen ne olivat, tämä vastasi vain »minun». Hän
läksi metsälle.

Hän palasi kotiin kymmenennen päivän aamuna siitä lähtien, jolloin
Guttorm oli ollut siellä, tuoden Eldridille kaksi metsoa. Sitten hän
kysyi Eldridiltä äkkiä, ilman mitään valmisteluja:

»Tuletko sinä minun kanssani naimisiin, Eldrid?» Eldrid naurahti: »En
minä tule.»

»Mikset?»

»Tiedätkö sinä, miten monta miestä minulla on ollut?» hän kysyi
pilkallisesti.

»Tuskinpa niin monta kuin Maria Magdalalla.»

»Hahahaa! Niinkö sinä tarkoitit —. Sinä voit siitä vaivasta säästyä,
Eirik. — Minulla on ollut munkkikin — kun sain hänet sinne, minne
tahdoin, tulikin hänestä kaikkein pahin.»

»Se voi olla mahdollista», Eirik virkkoi. »Kun hän kerran oli rikkonut
pyhän lupauksensa. Sitä ei voi kukaan minusta sanoa — täytynee katsoa
Gunhildin päästäneen minut lupauksestani samoinkuin kaikista muistakin
lupauksista.»

Eldrid oli jättänyt työnsä, seisoi vain tuijottaen nuoreen
rakastajaansa.

»Ja miten sinä luulet tämän päättyvän?» Eirik kysyi.

»Oh — toiset minä olen ajanut luotani, väsyttyäni heihin — joku
kyllästyi minuun ensin ja läksi tiehensä. Miten sinun käy, sitä en ole
ajatellut.»

»Eldrid», Eirik virkkoi, »olen nähnyt sinun silmistäsi aina metsään
lähtiessäni sinun pelkäävän, etten palaisikaan.»

Eldrid tuijotti häneen ääneti ja punaisena. Mutta sitten hän puuskahti:

»Pelkään! Se on totta se — ja luuletko sinä minun pelkäävän omaa
pelkoani! Jospa sinä tietäisit — minä opin tietämään, mitä pelko on jo
silloin, kun sinä vielä imit äitisi rintoja — pelkään!» Eldridin suuret
silmät säkenöivät: »Lähde täältä vain, milloin mielesi halaa, pikku
poikanen, ja ala jälleen lukea aikarukouksiasi ja ryömi ristin juurelle
ja tee katumus — minua sinä et siihen saa! Minä rukoilin silloin, kun
ratsastin morsiamena Haraldin taloon — rajuilma tapasi meidät tiellä,
minä rukoilin Jumalaa lähettämään salaman, joka iskisi minuun. Minä
rukoilin Neitsyt Mariaa armahtamaan minua — minäkin olin neitsyt ja
neljätoistavuotias, kuten hän, enkelin tullessa hänen luokseen, minä
rukoilin Häntä lähettämään enkelin välkkyvine miekkoineen pelastamaan
minut —. Salama oli iskenyt suureen saarniin Linnan kupeella, me näimme
pihanurmella salaman jäljet mäkeä noustessamme, mutta minua kohtaan ei
osoitettu armoa —. Ja sinä puhut minulle pelosta —» hän kulki pienessä
tuvassa edestakaisin.

»_Sinä_ sanot minun pelkäävän — minä voisin pelästyttää sinut
järjiltäsi, jos kertoisin sinulle, miten kostin Haraldille hänen omien
renkiensä kanssa hänen silmäinsä edessä, hänen maatessaan halvattuna
ja puhumattomana —. Se olisi saanut riittää — muuta olenkin katunut,
kenties, se oli tyhmästi tehty, eikä sen arvoinen — Haraldin kuoltua ja
kun hänen lapsensa karkoittivat minut pois ja minä asuin Sigurdstadissa
turmellen sekä itseni että omaisuuteni — mutta minä riemuitsen aina
muistaessani Haraldia, miten hän makasi ja tuijotti ja sammalsi —»

Eldrid seisoi Eirikin edessä väännellen ruskeita, kuivia huuliaan:

»Matkusta! — Nyt _sinä_ pelkäät _minua_ — maitovasikka, sellainen pojan
nalikka — sinun kasvosi ovat valkoiset ja harmaat kuin villakuontalo!»

Eirik pudisti päätään:

»Minä en pelkää.» Hän hymyili heikosti. »Ja minä aion jäädä tänne ja
mennä kanssasi naimisiin.»

Muutamana iltana sen jälkeen, kun vanha Holgeir oli tuvassa heidän
luonaan, Eirik sanoi hänelle.

»Minä olen kysynyt Eldridiltä, menisikö hän kanssani naimisiin. Hän
on leski ja voi itse järjestää sen asian, mutta hän neuvottelisi
mieluimmin jonkun sukulaisensa kanssa Senvuoksi kysyisin nyt sinulta.»

Holgeir vastasi, että jos Eirik lupaisi todistajain läsnäollessa
hänelle edelleenkin asunnon ja yhtä hyvät olot kuin tähänkin asti,
vaikkakin Eldrid ottaa isännän, kehoittaisi hän. Siihen Eirik vastasi
myöntäen. — Holgeirin mentyä Eirik kääntyi Eldridin puoleen:

»Myönny nyt sinäkin — on sekä sinulle että minulle ikävää jauhaa samaa
asiaa lakkaamatta.»

Eldrid vastasi kiivaasti:

»Sinä olet kuin järjettömät eläimet, Eirik, hevonen tai mullikka — on
turha yrittää pelastaa heitä tulesta — he ryntäävät sinne takaisin suin
päin.»

»Voinko minä pitää tätä myöntymisenä?» Eirik kysyi naurahtaen.

»Pidä minä haluat!»

       *       *       *       *       *

Silloin hän möi Holgeirille sen pienen hopeaketjun ristineen, jota hän
oli kantanut kaulassaan vaatteitten alla pikkupojasta asti, ja osti
jauhoja ja maltaita. Eldrid pani kaljaa ja leipoi ja he teurastivat
vasikan; hän valmisti kihlajaisia synkin katsein ja kummallisin puhein,
mutta pitäessään häntä sylissään Eirik tiesi hänen olevan sellaisen,
koska hänellä, Eirikillä, nyt oli valta hänen ylitseen: Eldridin
mielestä tämä avioliitto oli hullutus, mutta hän ei voinut luopua
Eirikistä. Eräänä yönä Eldrid kysyi Eirikiltä:

»Mitä sinä minulle sitten teet, kun sinä muutat takaisin Hestvikeniin?»

»Ei ole ensinkään varma, tulemmeko me siellä asumaan isän eläessä»,
Eirik virkkoi. »Mutta olethan sinä suuremmankin talon taloutta ennen
hoitanut.»

Eldrid oli niin laiha, että Eirik painaessaan hänet syliinsä tuli
ajatelleeksi suuria lintuja, joita hän oli väliin pyytänyt, niistä
oli joskus tullut siipirikkoja, mutta ne olivat sittenkin pysyneet
jotenkuten hengissä pitkät ajat.

Vähän ennen heinäntekoa Eirik kutsui naapurit kesteihin, ja sitten
hän läksi papin luo Saanan kirkolle. Eirik oli antanut hevosensa
Holgeirille ja kulki itse jäljessä kahden metsätalon miehen kanssa.

Holgeir johti puhetta, Eirik mainitsi nimensä ja isänsä nimen ja
kotipaikkansa. Sira Jon lupasi kuuluttaa avioliiton laillisessa
järjestyksessä ja lupasi myöskin saapua kihlajaisjuhliin.

Ne olivat kolme päivää ennen Knuutinmessua ja kaikki kävi hyvin. Eirik
kihlasi Eldridin sormuksellaan; varmuuden vuoksi hän sovitti sanansa,
sanoen: »Minä otan sinut aviovaimokseni», niin että hän sai olla varma
avioliiton pätevyydestä, koska hän oli elänytkin jo hänen kanssaan.
Eldrid käytti vastatessaan samoja sanoja.

Sira Jon luki sitten muutamia rukouksia, siunasi heidät vihkivedellä
ja siunasi sekä vuoteen että ruokapöydän. Juhla oli erittäin kaunis.
Köyhät, todistajina olleet naapurit eivät tienneet paljoakaan
merkillisen naapurivaimon entisyydestä, mutta he tuntuivat viihtyvän
hänen pöydässään. Pappi istui ylimmällä istuimella; nyt, kun hän ja
hänen kaksi apulaistaan olivat riisuneet valkoiset pukunsa yltään,
hän tuli hyvin puheliaaksi ja hyvin iloiseksi. Hän oli itse köyhän
talonpojan poika naapuriseudulta ja hän oli ollut usein täällä Nesessä
lapsuudessaan, sillä Benedikt Bersenpoika oli ostanut tämän sisarelleen
hänen äitinsä sisaren mieheltä. Hän kehui kovin, minkälainen Nes oli
siihen aikaan ollut, ja antoi Eirikille hyviä neuvoja, mitä hänen
nyt pitäisi tehdä, tultuaan tänne isännäksi, kehoitti häntä myöskin
osoittamaan kiitollisuutta Jumalalle, päästyään näin hyviin oloihin.

Eirik huomasi papin pitävän häntä irtolaismiehenä, joka oli joutunut
tänne palvelukseen ja sai nyt sekä talon että paremmista ihmisistä
lähtöisin olevan vaimon, vaikkakin tämä oli vähän surkastunut.

Niin tekivät kaikki vieraatkin — he olivat nähneet hänet puuhaavan
töissään Eldridin tekemässä työnutussa ja omissa tekemissään
nahkajalkineissa. Ei kukaan, Eldridiä ja Holgeiria lukuunottamatta,
tiennyt hänestä sen enempää, Tämä herätti hänen vanhan halunsa
kääntää asiat toisin — ja niin hän tuli vallattomaksi, eikä hän
puhunut sanaakaan, joka olisi johtanut oikealle tolalle, vaan puhui
ja käyttäytyi kuin hän olisi ollut köyhä renki, joka nyt pääsi
maataomistavien miesten pariin.

Pappi sanoi muun muassa, ettei oikeastaan missään koko maassa ollut
niin hyvää kalaa kuin tässä järvessä, ainakaan ahvenia —. Eirik lupasi
suorittaa rehellisesti kalakymmenyksensä ja sitten hän sanoi, että jos
hän jonakin päivänä saa koukuilla oikein hienoja ahvenia, toisi hän
niitä papille lahjaksi —.

       *       *       *       *       *

Eirik ja Eldrid kuulutettiin kaksi kertaa. Mutta eräänä aamuna viikolla
ennen kolmatta kuulutusta Eirik sai paljon ja oikein kauniita kaloja
koukuilla, ja silloin hänen päähänsä pälkähti pitää papille antamansa
lupaus ja viedä hänelle paaston ajaksi vähän tuoretta kalaa. Hän pisti
suurimmat ahvenet nuoraan, otti hevosen ja läksi.

Mutta hän ei ollut ennättänyt vielä astua papin huoneeseen, kun
sira Jon ryntäsi häntä vastaan ja oli sen näköinen kuin silmät
pullistuisivat päästä; hän sieppasi kalanuoran ja heitti sen aivan kuin
siinä olisi ollut kyykäärmeitä:

»Sinä kovan onnen mies — oletko sinä houkutellut minut satimeen
ja laskenut leikkiä kanssani — sinähän olet itse Hestvikenin Olav
Auduninpojan ainoa poika!» Hän löi käsiä yhteen kauhuissaan.

»Ei, sira Jon, olenko minä houkutellut sinua —? Minähän sanoin nimeni
ja isäni nimen ja mistä olen —»

»Niin, Eirik ja Olav — sen nimisiä on paljon —. Minä lähetin kyselyn
pitäjäsi papille, hänen pitäisi ottaa selkoa, oletko naimaton etkä
vaimolle sukua — ja kyselen sen sellaista!»

»Etkä sinä suinkaan ole saanut tietää mitään, mikä olisi esteeksi?»

»Ainoa poika kaiken lisäksi ja perillinen — ja sinä aiot naimisiin
Eldrid Bersentyttären kanssa!»

»Niin», Eirik hymyili, »minä arvelen omasta puolestani olevani hänen
kanssaan saman arvoinen.»

Silloin sira Jon huusi, ettei hän missään maailmassa lukisi sitä
morsiusmessua eikä julkaisisi kolmatta kuulutusta.

»Sitä sinä, sira Jon, et voi meiltä kieltää.»

»En voi — niin, minä tiedän, että sinä olet pistänyt nenäsi luostarin
sisäpuolelle ja haistellut vähän siellä olleita kirjoja — sinä saat
kannella Peter Profastille tai piispalle, jos uskallat!»

Ei auttanut, sanoi Eirik mitä tahansa — että hän oli aikoja sitten
täysi-ikäinen ja Eldrid leski, että oli kihlautunut hänelle sukulaisen
kehoituksesta ja että heidän yhdyselämänsä on kirkon lain mukaan oikea
eikä sitä voisi purkaa ilman kuoleman syntiä, ja ettei Berse enemmän
kuin Olavkaan kuulunut hänen lammaslaumaansa, niin ettei hän voinut
käsittää, miksi pappi heitä niin pelkäsi. Ei sekään auttanut, kun
hän viekoitteli sira Jonia ja lupasi muistaa häntä kerran tultuaan
Hestvikenin isännäksi.

Ja niin ei häistä tullut mitään. Eirik oli yhtä onnellinen — koskei
Eldrid näyttänyt panevan sitä pahaksi. Se, mikä jo oli tapahtunut,
riitti Jumalan lain mukaan, sen mukaan he olivat jo mies ja vaimo, ja
mitä taas maalliseen lakiin tulee, merkitsi se sangen vähän, ainakin
vielä.

       *       *       *       *       *

Mutta papin kanssa puheissa oltuaan hänen täytyi muistaa, että maailmaa
oli Nesen Pitkänjärven ulkopuolellakin. Ja eräänä päivänä syksyllä hän
sanoi vaimolleen käyvänsä kotona isäänsä katsomassa.

Hänen lähtöaamunaan Eldrid saattoi häntä jonkin matkaa suon poikki.

»Älä katsele minua tuolla lailla», Eirik hymyili hämillään heidän
erotessaan. »Minä olen kotona viimeistään kolmannen päivän iltana,
mutta voi käydä niinkin, että palaan jo aikaisemmin.»

Päivällisaika oli jo kulunut hänen tullessaan joen suuhun ja nähdessään
jälleen lahden ja vuonon sekä punaisenharmaat vuoret merta vasten. Hän
ratsasti peltoja myöten ylös. Täällä oli jo vilja leikattu ja karja
laskettu pelloille. Hän tunsi joka lehmän ja hän tunsi joka jalan
mitan maata; ei ollut ainoatakaan pensaikkoa eikä kivirauniota, ei
mätästä niityllä, jota hän ei olisi kiertänyt viikattein ja sirpein.
Ja sittenkään hän ei tuntenut olevansa täällä enää kotonaan, ei siten
kuin hän oli Neseen kotiutunut, taloon, jossa hän aina joutui johonkin
nurkkaan, jossa hän ei ollut aikaisemmin käynyt, järveen, jota hän
ei ollut milloinkaan päähän asti soutanut, metsiin, joissa hän aina
joutui uusille poluille, joista hän ei tiennyt, mihin ne veivät —
ja sittenkin hänestä tuntui, että hän oli siellä syntynyt ja siellä
varhaislapsuutensa viettänyt ja nähnyt siellä ennen kaikki paikat, joko
sitten läsnä ollessaan tai sitten hän oli uneksinut niistä —.

Hevosen kavioitten kopistessa pihan kalliopaasiin Ragna tuli ulos
ovesta. Ragna huusi ääneensä ja juoksi häntä vastaan. Sitten tuli
muitakin ihmisiä, he häärivät hänen ympärillään, ja viimein tuli
Cecilia, lapsi käsivarrella. Eirikiä sävähdytti, kun hän huomasi sen
olevan Audunin ja ettei tämä ollut viime näkemästä vielä kasvanut, ei
ollut edes vuoden vanhakaan. Siitä päivästä luhtihuoneessa ei ollut
vielä vuottakaan kulunut —.

Sitten hän näki isän tulevan tuvan ovelle. Olav seisoi siinä hetkisen,
katsoi poikaan, sitten hän kääntyi ja meni takaisin sisään.

Eirik suuteli hiljaista sisartaan suulle: »Minä tulen sinun luoksesi,
kunhan olen puhunut isän kanssa.»

Hän seurasi isää asuintupaan. Isä istui istuimellaan. Eirik jäi
seisomaan oven suuhun hattu käsissään.

»Minä olen tullut kotiin, isä —.»

»Niin, minä alan jo siihen tottua.»

»Niin, isä — minä tiedän sinulla olevan täyden syyn olla pahoillasi
lähtiessäni kotoa sinulle puhumatta ja viipyessäni näin kauan —.»

Olav keskeytti:

»Sinä olet kuljeksija, etkä sinä muuksi muutu kuin kuljeksijaksi
ja muuttolinnuksi. Minä en sinua syytä — sinä olet se, miksi sinut
on synnytetty. Minä olin narri uskoessani kerta toisensa jälkeen
sinun viimeisen päähänpistosi olevan —. Minä uskoin sinua sanoessasi
rupeavasi munkiksi, minä uskoin sinua, kun sanoit haluavasi asua
Saltvikenissä ja rakentavasi sinne talon, minä uskoin sinua, kun näytit
kiintyneesi Gunhild Bersentyttäreen —

»— Mutta minä en ollut milloinkaan uskonut sinun kostavan Berselle näin
kelvottomalla tavalla. Sinä läksit tiehesi ja otit jalkavaimoksesi
hänen tyttärensä, jonka sinä tiesit olevan sellaisessa asemassa, ettei
yksikään mies häntä ottaisi suojaansa —»

»Minä olen Eldridin kanssa naimisissa, isä.»

Kun isä ei vastannut mitään, Eirik sanoi taas:

»Luulin sinun kuulleen siitä — koska meidän pappimme oli kysyttävä
täältä minun omasta pitäjästäni —»

»Minä kuulin siitä. Mutta minä ajattelin sinun tekevän tapasi mukaan —
kuten sinä teit silloin, kun sinun piti antaa luostarissa lupauksesi.
Mutta se on sinulle itsellesi kaikkein pahinta. Jumala tietää,
miten sinä sinä päivänä käyttäydyt, jolloin sinua sellaiset siteet
kahlitsevat, joita sinä et voikaan irroittaa.»

Eirik seisoi hiljaa isään katsoen. Hän ajatteli jälleen ihmeissään —
miten totta kaikki isän puhe oli, ja hän tiesi sittenkin asian olevan
toisin —.

»Minä en syytä Eldridiä», Olav virkkoi katkerasti. »En minä olisi
tehnyt kuten Berse teki — antoi nuoren, kauniin lapsen vanhukselle,
jolla oli jo kaksi vaimoa mullan alla — ja hän oli inhoittavan ruma,
päälaella törrötti kaksi myhkyä hänen pörröisestä tukastaan, enkä minä
ole kuullut hänen tehneen hyvää kellekään ihmislapselle. Toiset naiset
olisivat varmaankin tehneet yhtä pahoin kuin Eldrid, elleivät he olisi
olleet häntä arempia —.

»— Ja onhan selvää, että hän haluaa mennä kanssasi naimisiin, saatuaan
asiat niin pitkälle. Mutta sittenkään minä en tahdo sellaisen naisen
istuvan täällä äitisi istuimella ja astuvan täällä Hestvikenissä
sisaresi edellä — ei niin kauan kuin minä olen täällä isäntänä. Kun
minä olen kuollut tai kykenemätön hoitamaan itseäni — silloin sinä voit
tulla tänne, ja silloin on rehellisempää tuoda tullessaan se vaimo,
jonka sinä itse olet valinnut, kuin työntää hänet nurkkaan — ellet sinä
ole jo tehnyt sitä ennen. Mutta niin kauan te saatte pysytellä pois
minun taloistani.»

»Niinkuin tahdot, isä.»

»Se ei ole niin tarkoitettu», Olav virkkoi lyhyesti, »että minä ajaisin
sinut kodista. Sinä saat olla täällä niin kauan kuin haluat sinä haet
täältä omat tavarasi, käyt tervehtimässä sukulaisia ja ystäviä. Sitä
minä en tahdo sinulta kieltää. Enkä sitäkään, että sinä käyt täällä
tervehtimässä sisartasi — mutta silloin sinä saat tulla yksin. Mutta
sinun ei pidä asua täällä enää minun elinaikanani. Minä olen väsynyt
siihen, että juuri, kun me luulemme sinun olevan rauhassa jossakin,
sinä tuletkin tänne — ja kun me luulemme sinun jäävän kotiin, sinä
jonakin päivänä häviätkin tiehesi —. Mutta riisu vaippasi», isä sanoi
aivan kuin puhuen jollekin toiselle vieraalle, »ja lepää vähäisen.»

       *       *       *       *       *

Cecilia oli tuottanut omalla puolellaan pöytään ruokaa ja olutta
veljelleen. Jørund oli lähtenyt Gunnarsbyhyn katsomaan veljiään,
Cecilia sanoi. He juttelivat yhdessä hänen lapsistaan — kaikki kolme
voivat hyvin — ja sitten talosta ja kesästä ja ihmisistä, sukulaisista
ja tuttavista, mutta ei Eirikin asioista.

Eirik kysyi, tulevatko Jørund ja heidän isänsä paremmin toimeen.

»Eivät he vihoissa ole», vaimo vastasi. Hän lehahti punaiseksi: »Hän on
ruvennut tekemään paremmin töitä nykyjään taion hyväksi — Jørundilla ei
tänä kesänä ole ollut sitä pahaa päänsärkyään. — Isä puhuu Saltvikeniin
muutosta, Jørund saisi vallita täällä.»

Eirik nosti Kolbeinin syliinsä:

»Sinä tiedät», hän virkkoi hiljaa, »ettei minun vaimollani ole
milloinkaan ollut lapsia — eikä hän enää ole nuorikaan —. Minä tahdon
sanoa sen sinulle — niin että te tiedätte, Jørund ja sinä, jos teille
joutuu koko tämän talon työt — paljon mahdollista on, että tästä
pikkupojasta tulee kerran minun jälkeeni Hestvikenin omistaja.»

»Eirik — miten sinä saatoitkin tehdä sellaisen tuhon itsellesi»,
Cecilia sanoi hiljaa ja kauhuissaan.

»Ei asia ole niinkuin sinä luulet», Eirik vastasi, ja sisarta liikutti
enin se, ettei hän ymmärtänyt Eirikin katsetta, mutta surua ja
katumusta siinä ei ollut.

       *       *       *       *       *

Eirik läksi myöhään kolmannen päivän iltapäivällä. Hän oli täyttänyt
haarasäkin sellaisilla tavaroilla, joita hän enin tarvitsi; osan
tavaroista hän pyysi lähettämään jälkeenpäin, sillä hän tahtoi
ratsastaa kotiin yksin, eikä hän voinut viedä mukanaan yhtään
hevostakaan — Nesessä ei voinut elättää yhtä hevosta enempää. Mutta
Gistin, yhden vanhoista koiristaan, hän ottaisi mukaansa — se oli
seurannut hänen kintereillään näinä päivinä joka paikassa, hyppi ja
näykki, kun Eirik vain sormillaan näpäytti sille. Eirik oli iloinen,
sillä hän oli kaivannut Nesessä koiraa.

Cecilia halusi saattaa jonkin matkaa, katsoa samassa lastaan Rynjulissa.

Isä hyvästeli Eirikiä pihalla. He erosivat sovussa, mutta Eirik tiesi
olevansa täällä nyt vieras.

Veli ja sisar ratsastivat yhdessä; Knut Ragnanpoika, joka oli nykyjään
Cecilian saattopoikana, ratsasti jonkin verran jäljempänä. Heidän
sivuuttaessaan Rundmyrin Eirik pyysi Ceciliaa ottamaan huostaansa Olav
Livinpojan, sairaan pojan: »Eiköhän hän jaksa toimitella joitakin
naisten askareita.» Cecilia lupasi.

He saapuivat Rynjulin tienhaaraan. Eirik ei halunnut mennä sinne
tervehtimään. He erosivat siinä. Eirik oli astunut maahan hevosen
selästä. Silloin sisar laski kätensä hänen päänsä päälle ja painoi sen
äkkiä syliinsä:

»Eirik, Eirik», hän kuiskasi epätoivoissaan, »minusta tuntuu kuin sinä
menisit takaisin vuoren lumoihin!»

Eirik irroittautui varovasti:

»Mitä sinä juttelet! Minä olen tyytyväinen siihen, mitä on tapahtunut.»

Oli jo pimeä hänen saapuessaan järven rantaan. Nes työntyi mustana
veden kirkkaassa kuvastimessa. Eirik huomasi pimeässä jonkun lähestyvän
tietä myöten. Eirik hypähti satulasta:

»Minä täällä tulen, Eldrid!»

Eldrid ei tarttunut hänen käteensä, Eirik kuuli hänen hengittävän
syvään ja sitten puhkeavan itkuun. Eldrid istuutui tien laitaan,
kumartui pimeässä kaksin kerroin ja itki ääneen syliinsä. Eirik seisoi
hiljaa hevoseensa nojaten ja odottaen. Sitten hän meni, tarttui
vaimonsa käteen ja nosti hänet maasta:

»Nyt sinä et enää saa itkeä, Eldrid!»

Sitten he kulkivat yhdessä suon poikki kotiin taloa kohti. Rauden kulki
edellä ja Eirikin koira seurasi kintereillä.

»Minä en ole pannut ruokaa esille», Eldrid virkkoi heidän päästyään
tupaansa. »Minä panin eilisiltana — sinähän muistat, sinä mainitsit
tulevasi jo kenties silloin. Mutta minä kyllästyin katselemaan sitä
siinä koskemattomana. Nyt minä menen hakemaan —»

Eirik katsoi miettiväisesti vaimonsa jälkeen.

Hänen syödessään ja purkaessaan haarasäkkiään he juttelivat hänen
matkastaan. Eirik sanoi, ettei isä ollut hänelle erittäin vihainen.
Mutta se oli sovittu, ettei hän vielä muuttaisi Hestvikeniin.

Mutta Eldrid oli tuskin päässyt vuoteeseen, jälleen alkoi itkeä. Ja hän
itki itkemistään — hän itki hän miehen hyväillessä häntä, hän nukkui
pää Eirikin povella ja nyyhki unessa, heräsi ja itki jälleen. Eirik
makasi hiljaa ja antoi hänen itkeä.

»Kunpa olisin kuollut», hän valitti kerran, »ennenkuin sinä tapasit
minut!»

»Niin sinä et saa sanoa», Eirik pyysi vakavasti. »Älä toivo kuolleesi
silloin, kun vihasit sekä Jumalaa että ihmisiä.»

»Oi, kyllä. Ennemmin niin kuin näin, että sinä nyt virut täällä
karkoitettuna perinnöstäsi ja suvustasi.»

»Sinut juuri oli määrätty minulle alusta alkaen. Täältä minä olen
tullut ja tänne minun oli palattava.»

Sitten hän kertoi unensa lintunaisesta, Portosta.

Mutta seuraavana päivänä Eirikin tullessa aamiaiselle Eldrid kysyi
kuivasti:

»Kuulitko sinä mitään siitä minun sisarestani, Gunhildista nimittäin —
miten hänen on käynyt?»

Eirik katsoi häneen.

»En», hän vastasi hämmästyneenä, »minä unohdin kokonaan kysyä siitä.»




XVIII.


Olav muutti Saltvikeniin.

Kalastus oli hoidettava Hestvikenistä käsin; täällä ei ollut muuta
siltaa kuin pieni venelaituri suurista kivistä, ei yhtään talasta
tai ranta-aittaa, pienet katokset vain suolapannuja varten. Ja olisi
ollut aikamoinen urakka saada satama tälle avoimelle ja matalalle
lahdelmalle. Saltvikenistä voisi tulla hyvä viljatalo. Eirik oli
tajunnut sen oikein.

Olav purjehti Hestvikeniin, meni omiin aluksiinsa, jutteli Cecilian
kanssa pimeinä talviaamuina sillalla, mutta ei käynyt talossa.
Hän tiesi kuitenkin vävynsä käyttävän haukkumasanoja vanhasta
merihirviöstä, joka makaa ja tongiskelee rantakaislikossa.

Hän tiesi, ettei hänen tyttärensä mies kyennyt hoitamaan kaikkea sitä,
minkä hän oli tämän käsiin jättänyt. Hänen oli turvauduttava vanhaan,
kokeneeseen väkeensä ja Ceciliaan. Mutta asiat olivat sellaiset, että
hänen mielestään oli oltava niinkuin hän luottaisi Jørund Rypaan,
vaikkei sitä tehnytkään.

Mitä ihmiset tästä kaikesta sanoivatkaan — oli päivän selvää, että
ne puheet joutuivat vasta viimeiseksi hänen korviinsa. Mutta se ei
ainakaan voinut olla mikään salaisuus, että hän oli valinnut väärin,
valitessaan miehen tyttärelleen. Ja Jørund oli kyllä tuonut hänen
kuuluvilleen, mitä ihmiset kohisivat Eirikin teosta: hän oli tahtonut
kostaa Berselle — oikein roiston tavalla — ja hän sai palkan ansionsa
mukaan, opittuaan näkemään vanhan porton olleen niin viekkaan, että hän
kietoikin Eirikin pauloihinsa.

Olav oli lopen väsynyt koko maailmaan. Ensin hän joutui kuohuksiin
ollessaan pakotettu kärsimään Bersen loukkauksia — ja hän oli hillinnyt
itseään, Eirikin vuoksi hän oli malttanut mielensä enemmän kuin mihin
luuli pystyvänsäkään — ja sitten Eirik läksi tiehensä häikäilemättä,
kunniattomasti, ajattelematta muuta kuin omaa itseään — kun se
mieltenkuohu oli vihdoin asettunut, tuntui Olavista, ettei hän jaksanut
enää mitään, nyt kaikki oli hänestä yhdentekevää. —

Mutta hän ei tahtonut sittenkään luopua taistelusta; hän tahtoi yhä
taistella häpeää ja onnettomuutta vastaan. Hän asetti kaikkialla
ympäristössä voittamansa kunnioituksen Cecilian puolisoon kohdistetun
tuomion vastapainoksi, koetti olla olevinaan kuin Jørund olisi
kelvollinen ja Jørundin kilpi olisi kirkas. Ja hän yritti täältä
erämaasta käsin pitää silmällä kaikkea; johtaa ja neuvoa — ei auttanut
välittää, vaikkei Jørund siitä pitänytkään. Saattoihan käydä niinkin,
että Cecilialle ja hänen lapsilleen koittaisi paremmat ajat. Kun
Jørund nyt oli olevinaan Hestvikenin herra, hän oli saanut ystäviä; ne
eivät olleet seudun parhaita miehiä, ja hän itsekin oli riitaisa ja
pahasisuinen — saattoihan käydä niinkin hyvin, että hän joutui saamaan
jonkin tuuman kylmää rautaa ruumiiseensa —.

Ja Eirik oli järjestänyt niin elämänsä, ettei sitä voinut puolustaa —
hänen täytyi olla karkoitettuna kodistaan. Sekin oli hyvä näin — kunpa
hänen ei enää tarvitsisi nähdä sitä ihmistä eläessään. Hänen olisi
pitänyt se arvata silloin kerran kotiin tultuaan ja tavattuaan Ingunnin
kantamassa ilmielävää onnettomuutta sydämensä alla — että tämä vieras
olio seuraisi häntä koko elämän iän, jättämättä häntä milloinkaan
rauhaan: hän oli vihannut häntä, halveksinut häntä, paaduttautunut
häntä vastaan, toivonut hänen kuolevan — ja kaivannut häntä, uskonut
häntä silloinkin, kun häntä oli petetty, toivonut hänelle hyvää,
vaikkakin oli tullut petetyksi, tämä vieras oli tullut hänelle omaksi
enemmän kuin hänen omat lapsensa; hän oli uskonut kerran toisensa
jälkeen kirouksen muuttuneen siunaukseksi — niin, muutakin vielä — tämä
muukalainen oli tullut hänelle rakkaaksi pojaksi — ja tämä vaihdokas
teki aina kuperkeikan — ja hän itse jäi petetyksi, naurun aiheeksi — ja
vieläkin pahemmaksi, joka kirveli kipeämmin —.

Mutta nyt se loppui. Ja hyväpä olikin.

Ja kuitenkin hän huomasi yhtäkkiä kulkevansa ajattelemassa Eirikiä. Hän
toivoi saavansa sanoa Eirikille ajatuksensa aivan suoraan. Hän toivoi
saavansa nähdä hänet —.

Aika kävi hänelle talven mittaan pitkäksi Saltvikenissä. Hän asui
siellä yksin Knut Ragnanpojan ja tämän vasta naiman nuoren vaimon
kanssa.

Eräänä päivänä keväällä Galfrid Rikardinpoika tuli odottamatta hänen
luokseen Saltvikeniin. Ja hän sanoi illalla Olaville asiansa.

Eräs mies kosi Galfridin nuorinta tytärtä, Alisia, ja Galfrid itse
ottaisi hänet mielellään vävykseen, mutta hän tahtoi ensin puhua Olavin
kanssa: »Sillä kosija on Bjørn, Torhildsrudin Torhildin poika — niin
että sinähän olet hänen isänsä.»

Olav vastasi saaneensa tämän pojan vielä vaimonsa eläessä, niin ettei
hänellä ohut häneen mitään oikeuksia, mutta jos Bjørn tarvitsi apua
kotia perustaessa, täyttäisi hän kyllä velvollisuutensa —.

Ei hän sitä tarkoittanut, Galfrid selitti — hän tahtoi vain tietää,
oliko Olavilla jotakin avioliittoa vastaan. Bjørn selviytyi hyvin —
ja äiti ja kasvatusisä olivat nyt hyvissä varoissa. Hän oli oppinut
tuntemaan nuorukaisen syksyllä kun Bjørn oli vuokrannut pajan heidän
talostaan. Hänen piti takoa rauta uusiin Laurentiuksenkirkon oviin;
joku henkivartioston herroista tahtoi lahjoittaa ne kirkolle. Bjørn
oli tehnyt tämän työnsä niin hyvin, että eräs herroista tahtoi häntä
takomaan kaksi kynttiläkruunua ja yhden rautasilaisen arkun hänen
talossaan olevaan kappeliin. Mutta Bjørnin vietyä nämä tavarat
Arne-herralle ja vaatiessaan palkkaansa ritari piti sitä liian kalliina
ja alkoi tinkiä. Bjørn vastasi, että ellei Arne-herralla ole varaa
maksaa, mitä seppä pyysi, oli hänellä varaa lahjoittaa ritarille sekä
arkku että kruunut, mutta hänen työnsä arvoa ei pystynyt kukaan muu
kuin hän itse arvioimaan. Silloin Arne-herra antoi, mitä hän pyysi.
Bjørn Olavinpoika oli nyt ostanut ne vanhalla Gullbringenillä olevat
talot, mitä hän tarvitsi — kyllähän Olav tiesi, talot Flugagaardin
alapuolella, Sigridsgaardin ja Elven välissä.

       *       *       *       *       *

Tämän jälkeen Olav sai polttavan halun nähdä Bjørniä. Hän huomasi
Margretanmessun aikana, että hänellä oli kaupunkiin asiaa. Ja tultuaan
sunnuntaina messusta Halvardinkirkosta hän kulki niitä taloja kohti,
jotka olivat savimäkien alapuolella, rantatöyräällä. Gullbringen oli
suurin, siinä oli kolme pihaa sisäkkäin.

Sisintä pihaa ympäröivät talot ulottuivat aivan Alnaan asti. Siellä oli
paja, talli ja luhtiaittoja sekä kaunis tupa rakennus. Tuvan seinän
vieressä kasvoi suuri ruusupensas, sen vieressä seisoi nuori mies
kahden naisen kera, jotka kumarassa haistelivat ruusuja. Olav tunsi
nuoren, solakan naisen pitkine, punertavine palmikkoineen, hän oli Alis
Galfridintytär, jonka Olav oli nähnyt tämän isän luona. Toinen oli
hänen naimisissa oleva sisarensa.

Alis oli huomannut Olavin; hän kuiskasi jotakin nuorelle miehelle.
Sitten hän kääntyi, tervehti ujosti Olav Auduninpoikaa ja pujahti
tiehensä. Hänellä oli hienot ja raikkaat, pisamaiset kasvot, ruusu oli
hänellä rinnassaan ja ruusuja käsissä. Mies läheni hitaasti tervehtien
Olavia:

»Tuleeko näin isoisia vieraita?»

Hänen hymynsä oli poikamaisen ylimielinen — hän lienee nyt
kahdenkymmenen vuotias, isä mietti.

»Minun teki taas kerran mieleni nähdä sinua —»

»Viime kerrasta onkin pitkä aika. Ja vuodet näkyvät koetelleen sinua
kovasti — sinusta on tullut vanha, Olav Auduninpoika! Mutta käy sisään
—»

Ja niin hän istui sepän tuvan penkillä, ja nurkassa, vinosti hänen
edessään, istui se mies, joka oli hänen ainoa poikansa.

Poika oli kaunis, kuten hän itsekin oli ollut nuoruudessaan — kooltaan
koko joukon suurempi, vaikkei niin sirotekoinen. Mutta hän oli perinyt
isältään niittyvillan värin, hiusten ja kulmakarvojen hopeahohteen,
valkoisen ihon ja vedenkirkkaat, harmaat silmät, jotka näyttivät olevan
kaukana toisistaan.

Olav huomasi heti, ettei Bjørnin kanssa ollut helppo päästä puheisiin
— heillä ei ollut toisilleen mitään asiaa. Äiti, isäpuoli, sisaret, he
voivat hyvin joka suhteessa; niin teki Bjørnkin. Tupakin osoitti hänen
hyvinvointiaan.

»Sinä olet nuori ollaksesi talonomistaja ja hoitaaksesi ammattiasi omin
päin.»

»Minä olen huolehtinut itsestäni aina viisitoistavuotiaasta asti.»

Olav sanoi mielellään näkevänsä näytteitä Bjørnin taiteesta — hän oli
kuullut niitä kehuttavan kovasti. Bjørn vastasi, ettei hänellä ollut
täällä kotona mitään näyttämisen arvoista: »Mutta sinähän voit mennä
Lavransin seurakuntaan katsomaan eteläisen kirkonoven rautoja ja
kolmea kirkonlaivassa riippuvaa kruunua. Se on suurin työ, mitä tähän
asti olen tehnyt. Minulla ei ole tänään aikaa, muuten olisin lähtenyt
kanssasi —»

»Onko totta», Olav naurahti kysyessään, »että se seppä, jonka luona
sinä olit opissa, on puoleksi jotuni?»

»Ei hän siitä mitään puhunut. Eikä minulla ole tapana kysellä
ihmisiltä, mitä he eivät itsestään puhu.» Se oli hänelle ojennukseksi,
isä käsitti, ja hänen mielensä teki hymyillä. Hän ei ollut milloinkaan
nähnyt kenenkään olevan niin varman itsestään kuin tämä nuorukainen oli.

»Mutta hän oli hyvä seppä — paras Norjassa», Bjørn sanoi. Hän
meni arkun luo, palasi sieltä ja ojensi Olaville lippaan lukon ja
avaimen: »Tämän minä tein ollessani hänen luonaan. Nykyjään minä taon
mutkikkaampia lukkoja. Jos sinä siitä pidät, saat sen, Olav.»

Olav kiitti ja kehui työtä.

»Sinä et ole näitä taitoja perinyt isän puolelta», hän sanoi kokeillen.
»Me emme suvussamme ole milloinkaan olleet erittäin käteviä.»

»Isän sukua minä en tunne», Bjørn vastasi kirkkaalla äänellä.

»Ja siitäkö sinä olet pahoillasi?» Olav virkkoi levollisesti.

Bjørn katsoi häntä suoraan silmiin ja nauroi nuorta, raikasta nauruaan:

»En, Olav, sitä minä en ole. Sinä siitit minut — ja siinä sinä teit
minun mielestäni oikein. Ja vaikket sinä muuta olekaan sen jälkeen
minulle tehnyt — et sinä minun mielestäni ole sillä tehnyt minulle
pahaakaan.»

Olav katsoi poikaansa — ymmärsiköhän poika, mitä sanoi — vai oliko ne
sanat pantu hänen suuhunsa —

Bjørn nousi ja meni ottamaan jotakin oven päältä hyllyltä.

»Mutta sinä voit luulla, etten minä olekaan vierasvarainen.» Hän
kaasi pikariin, joi isänsä maljan: »Terve, Olav Auduninpoika. Minulle
tuottaa sentään suurta iloa se, että sinä olet kerran istunut minunkin
penkilläni.»

Olav otti haarikan ja hymyili:

»Enpä minä voi sanoa sitä huomanneeni, Bjørn!» Siinä oli hyvää viiniä.

»Kyllä se vain niin on. — Ja minä tahdon antaa sinulle siitä muiston.»
Hän meni jälleen hakemaan. Tällä kerralla se oli solki, kokonaan
kullattu ja aika iso; sen keskellä oli Neitsyt Maria Lapsineen ja
ylt’ympäri palloja, jokaisessa enkelinkuva.

»Ei, Bjørn — tämä oli liian suuri lahja, tätä minä en voi ottaa!»

»Ota se vain. Etkö sinä muista, minä sain kerran sinulta
kultasormuksen?»

»Tahdotko sinä, että me täten olemme toisistamme selvät?»

»Ei, ei, ei se sitä ole. Minä vain sanon sinulle, että sillä
sormuksella minä kihlaan Alis Galfridintyttären Klemensin kirkon oven
edessä Laurinmessun iltana.»

»Se pääseekin silloin kunniaan.»

Bjørnin seuratessa häntä ulos Olav kysyi: »Entä äitisi — onko hän
tyytyväinen sinun avio liittoosi?»

»Äitikö —» Bjørnin hymy oli ensimmäisen kerran iloinen, olematta
mitenkään vaativa. »Äiti on minuun tyytyväinen, tein mitä tahansa, hän
‒.»

»Sepä hyvä», Olav vastasi. »Silloin minä tiedän sinun aina tehneen vain
hyvin ja miehekkäästi.»

He kättelivät toisiaan ja Olav lähti.

       *       *       *       *       *

Olav asteli asuntoaan kohti melkein hymyillen. Tähän Bjørniin hän sai
olla tyytyväinen. Nuori ja ylimielinen — mutta ne kasvaimet elämä kyllä
nyppii pois mieheltä — ja Jumala suokoon, että poikaa karsittaisiin
varovasti latvaa vahingoittamatta. Niin että mies pitäisi, mitä poika
on luvannut, kunhan keltanokka hänestä haihtuu.

Bjørn puhui totta — hän olisi voinut tehdä enemmänkin tämän poikansa
hyväksi. Toiset miehet tekivät tällaisessa tapauksessa toisin — he
kasvattivat aviottomat lapsensa kodissaan tai tuttaviensa luona. Olihan
hän antanut äidille Torhildsrudin, mutta sitä Bjørn ei näyttänyt
pitävän minään — no niin, hyvinvoinnistaan hänen on kiitettävä itseään
ja sitä toista miestä. Ja ellei Tornhild olisi mennyt naimisiin,
olisivat hän ja Bjørn mahdollisesti tavanneet toisiaan useammin —.
Vaikkakin pääsyy oli ollut ja oli tämä, hänen oli vaikea katsella
silmiin poikaa, jota hän ei saanut asettaa sukuoikeuksiinsa — eikä
silloin mikään muu, mitä hän voisi tehdä, tuntunut minkään arvoiselta.

Ja olipa poika tarkoittanut sanoillaan mitä tahansa — se ainakin oli
totta hänen sanoissaan, että vaikkei Olav ollutkaan tehnyt Bjørnin
hyväksi muuta kuin oli hänet siittänyt, ei hän sillä ollut tehnyt
hänelle pahaakaan. Se poika, joka oli suvun ulkopuolella, eikä tahtonut
häntä edes isäkseen kutsua, oli myöskin onnettomuuden ulkopuolella.




XIX.


Eirik ajoi jo kolmannen kerran viljan talteen paleltuneena ja
kypsymättömänä. Täällä järven rannalla halla vei ennen kuin muualla.
Ei se kuitenkaan ollut erittäin suuri onnettomuus — he saivat siitä
sentään aina vellijauhot ja mallasviljan; leipäähän he saivat ostaa.
Sellaisia ruoka-aineita kuin lihaa ja kaloja heillä oli yllin kyllin,
ja paastoaikana olikin hyvä nähdä vähän nälkää.

Eirik hymyili muistaessaan paaston aikaa ensimmäisenä vuonna. Hän oli
pitänyt sen, kuten ennen luostarissa ollessaan, joi vain vettä kerran
päivässä, muuten hän otti ainoastaan jääpalan suuhunsa, kun oikein
rupesi janottamaan. Öisin hän nukkui eteisessä olkisäkillä. Hän ei
ottanut selkoa, mitä Eldrid teki. Mutta eräänä aamuna sisään tullessaan
hän näki Eldridin nukkuvan lattialla — hän oli vielä täydessä unessa.
Eldrid sanoi joka ilta asettuneensa tähän Eirikin lähdettyä nukkumaan,
ja nähdessään Eirikin käyttävän jalkineita ilman sukkia, teki hänkin
samoin.

»Sinun ei pidä tottumattomana tehdä niin.»

Eldrid kertoi joka vuosi paaston aikana käyneensä ripillä ja ottaneensa
pääsiäispäivänä Corpus Dominin — mutta hän oli tehnyt niin vain
päästäkseen joutumasta syytteeseen.

»On hyvä, ettet enää tee niin pahoin», sanoi mies.

»Ei, minä tein lupauksen sinä yönä, jolloin kävelin tiellä sinua
odotellessani — silloin sinun Hestvikenissä ollessasi.»

»Olipa sitten hyväksi sekin, että niin lapsellisesti ajattelit. Mutta
sanoinhan sinulle olevani kotona kolmannen päivän iltana.»

»Ellet sinä olisi pitänyt sanaasi», Eldrid virkkoi, »en tiedä, miten
minulle olisi käynyt.»

»Jumala sinua auttakoon, Eldrid — pitäisihän sinun tietää paremmin kuin
moni muu, ettei yksikään mies ole itsestään suurenkaan arvoinen.»

»Sinä et ole muiden kaltainen.»

»Olenpa niinkin. Ylimalkaan katsoen en ole ollut sen parempi kuin
useimmat ihmiset, ja monessa olen ollut huonompi.»

Mutta hän ei ollut milloinkaan maininnut Bothildin nimeäkään vaimolleen.

       *       *       *       *       *

Nyt hän tunsi järven päästä päähän, metsät, polut ja karut korvet.
Pikku talossa ei ollut paljon työtä, ja niin hänelle jäi yllin
kyllin aikaa samoilla ulkona mielin määrin. Nähdessään ensimmäisenä
talvena Eldridin sukset — hänen oli ollut helpompi kuljeskella
niillä hevosettomana ollessaan — Eirik halusi itselleenkin laittaa
samanlaiset. Opittuaan niitä käyttämään hän piti niin paljon
hiihtämisestä, että hän hiihti enemmän kuin ratsasti. Sitten tuli
aikoja, jolloin hän oli ulkona aamusta iltaan asti; hän palasi kotiin
usein vasta myöhään yöllä. Kunnes hän keksi taas niin paljon töitä,
joita ei käynyt siirtäminen. Ja silloin oli työtä ja tehtävää sellaiset
määrät, että oli vaikea niistä selvitä, ja hän pysytteli taas silloin
niin kotosalla, että töin tuskin malttoi ruokansa hotkaista, eikä
tahtonut ennättää levähtämään; iltaisin hän istui takkavalkean ääressä
Kädessään puukko ja taltta, naskali ja suonikimppu ja teki käsitöitä.
Eldrid istui yhtä äänetönnä kuin miehensäkin, ompeli ja kehräsi.

He eivät jutelleet keskenään oikeastaan muusta kuin töistä. Toinen
ei tiennyt paljon enempää toisen entisyydestä kuin minkä tiesivät
tavatessaan. Mutta Eirik tunsi, että hänen elämänsä oli siepannut
Eldridin mukaansa, Eldrid seurasi nyt häntä kuin vene virtaa, ja
kumpainenkin oli tyytyväinen nykyiseen elämäänsä.

Hänen oltuaan kaksi vuotta Nesessä veli Stefan saapui saarnaamaan
Saanan kirkkoon muutamiksi päiviksi taivaaseenastumisviikolla.
Viimeisenä iltana Eirik sai hänet kanssaan Neseen ja yöpymään sinne, ja
hän saattoi veli Stefania metsitse oikotietä naapuriseurakuntaan.

He istuivat kauan puhelemassa eräällä harjulla, josta näkyi kauas yli
metsien ja pikku järvien, mutta jonne ei näkynyt ainoatakaan asumusta
koko avaran taivaan alla, ja Eirikin koirat makasivat sammalissa hänen
jalkojensa juuressa. Täällä Eirik voi puhua hänelle kaikesta siitä,
mitä hän ei ripissä voinut kertoa, sillä se ei koskenut syntiä eikä
armoa, vaan kaikkea, missä elämä liikkuu.

Veli Stefan virkkoi kerran, että oli hyvä, ettei Eldrid enää raatanut
kuin orja, omaan vihaansa kytkettynä. »Mutta et sinä tule täällä
Nesessä viettämään koko ikääsi — oletko sinä ajatellut, miten sitten
käy, kun te muutatte Hestvikeniin takaisin?»

»En», Eirik vastasi. »Kaikki käy kuten Jumala tahtoo — jos me sinne
joudummekaan. Isä voi elää kahdeksankymmenen vanhaksi. Sitäpaitsi
Eldrid on viisas ja ymmärtäväinen nainen. Paras varsa ja parhaat lahjat
voidaan pilata julmuudella ja älyttömällä käsittelyllä.»

»Ei sinun pidä verrata kristittyä ihmistä järjettömään eläimeen»,
Stefan virkkoi.

»Vanha Ragnhild, jonka meillä näit — hän kertoi minulle — Harald
Joninpoika köytti kerran Eldridin luhdin patsaaseen kotoa lähtiessään,
hän tahtoi, että hänen oli seistävä siinä, kunnes jalat ajettuivat,
ettei hän jaksaisi enää mitään — hän koetti saada vaimonsa siten
itselleen ystävälliseksi. Ragnhild vapautti hänet toisena yönä ja
hoiteli häntä — Eldrid oli silloin kuusitoistavuotias. — Ragnhild oli
ollut ennen Haraldin jalkavaimo, mutta tämä oli lähettänyt hänet pois
saatuaan Eldridin, mutta kutsunut hänet takaisin Borgiin, hänen oli
määrä auttaa Haraldia nöyryyttämään Eldridiä.»

He istuivat kumpikin vähän aikaa ääneti.

Veli Stefan sanoi kaikkien veljien surreen saatuaan viime vuonna
kuulla Eirikin kohtalosta: veli Arne oli luvannut ruoskia itseään joka
torstai-ilta niin kauan, että hän seisoi omassa veressään, siihen asti,
kunnes hän saisi kuulla veljensä kääntyneen.

Veli Arnesta, joka oli ollut silloin kuin hänkin kokelasveljenä,
oli Eirik välittänyt vähemmän kuin muista luostarin asukkaista —
tämä olikin ollut perin nuori ja oli asunut minoriteettien luona
lapsuudestaan asti. Eirik pyysi nyt veli Stefania viemään Arnelle
terveiset ja hänen kiitoksensa.

Heidän saavuttuaan naapurikylään ensimmäisen pellonaitauksen luo Eirik
jätti ystävälleen jäähyväiset. Veli Stefan siunasi hänet; sitten munkki
asteli kylää kohti ja yksinäinen metsämies nousi jälleen harjulle jousi
olalla ja koirat kintereillään.

       *       *       *       *       *

Se suvi kului neseläisiltä samoin kuin osa seuraavaakin
Kynttilämessuviikolla oli aika pakkanen. Eirik oli päivisin harjulla
hirsiä piiluamassa. Hän heräsi eräänä yönä siihen, että Eldrid hänen
vieressään värisi vilusta. Eldrid kertoi pudonneensa tänään lähteeseen
hakiessaan vettä navettaan, ja hän lienee jo siksi vanha, ettei hän
sietänyt enää olla jäätyneissä vaatteissa. Eirik sai silloin kuulla
vanhan apulaisen Ragnhildin olevan sellaisen, että kun hän joskus
suuttui emäntäänsä, hän meni istumaan Holgeirin tupaan, kunnes lauhtui.
Eldrid sai sinä aikana tehdä kaikki askareet ypöyksin. Heillä ei ollut
talvella paimentakaan.

Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuli hehkuvan kuumaksi, hän sai
pahoja yskänkohtauksia ja sitten hän alkoi hourailla, valitella ja
heittelehtiä sinne tänne. Hän makasi seuraavat päivät hyvin sairaana.
Ensimmäisenä iltana, kun hän oli vähän parempi, ja nähdessään miehensä
tuovan maitoa sisään hän kysyi Ragnhildia. Eirik nauroi ja vastasi
eukon olevan heille kummallekin vihoissaan — kukaan ei tiennyt syytä —
hän istui yhä loukossaan, ja Eirik oli toimitellut askareet.

»Ei, Eirik, nyt ovat asiat kovin hullusti — lypsäminen ja kirnuaminen
eivät ole miesväen töitä.»

»Kenen sinä luulet luostarissa lypsävän?» Eirik kysyi nauraen.

Seuraavana päivänä saapui Gaute Virvir, Eirikin vanha ystävä
kotipuolelta. Hänellä oli kylään asiaa ja niin hänen päähänsä pälkähti
lähteä katsomaan Neseen. Hän tapasi Eirikin ruokkimassa lehmiä. Eirik
otti vieraan vastaan niin hyvin kuin taisi emännän maatessa sairaana.
Gaute oli juuri epäonnistunut jossakin omaisuusjutussa, siksi hän oli
pahalla päällä ja kertoi kotipuolelta jos jotakin sen näköisenä, kuin
kaikki olisi hullusti. Olav asui Saltvikenissä, Cecilian viimeinen
lapsi oli kuollut heti kastamisen jälkeen, Gunhild Bersentytär oli
Magnus-herran rouvana ja kuului Ingebjorg-rouvan seurueeseen, sillä
ritari oli herttuattaren uskottuja.

Eirikin mielestä eivät kotikuulumiset olleet niinkään huonoja. Olihan
ikävää, että Cecilia oli menettänyt lapsen. Mutta kotona tuntuivat
voivan aivan yhtä hyvin ilman häntä; isä ja Cecilia hoitivat yhdessä
asioita, hän arveli, ja Jørund sai olla johtavinaan — silloin hän oli
sentään koko lailla siedettävä.

       *       *       *       *       *

Hän oli elänyt täällä kolme kesää, ja nyt oli kohta kolmas talvi
loppumaisillaan — Eirik mietti sitä eräänä iltana seisoessaan eteisen
ovella ja katsellessaan harmaan sinervään illan hämyyn. Koko auringon
puoleinen maa oli ruskeana, mäet paljaina, räystäältä tipahteli
harvakseen ‒ tänä iltana oli niin leutoa, ettei ollut jääpuikkojakaan.
Metsissä oli vielä paksulti lunta, mutta järven pintaa peitti tumma
jäänsula, ja rannan puolella taivas jo kuvastui sulassa, joka oli
eilisillasta suurentunut.

Silloin hän huomasi järven rannalla liikkuvan jotakin mustaa — siellä
näytti olevan kaksi henkeä, he olivat nousseet hevosen selästä ja
taluttivat niitä. Eirik riensi sinne — hänen täytyi pysäyttää heidät ja
johtaa heidät rannalle siitä ainoasta paikasta, jossa jää enää saattoi
olla vähänkin kestävää. Hänen juostessaan alas äyrästä ja huutaessaan,
että he pysähtyisivät, hän mietti, ketä he mahtoivat olla — koko
järven rannalla ei ollut muita kuin heidän talonsa, niin että heidän
aikomuksensa kai oli päästä tänne.

Hänen rientäessään jäätä myöten kirkkaitten sulakohtien välitse hän
huomasi toisen olevan varmasti naisen. Mutta vasta saapuessaan heidän
luokseen hän tunsi Cecilian:

»Jumalan nimessä, antakaa minun auttaa teitä maihin. Ota sinä, Svein,
hevoset, minä talutan Ceciliaa.»

Eirik huomasi hämärissä, että Ceciliaa vaivasi jokin, mutta hän arveli
sen vain johtuneen siitä, että Cecilia oli säikähtänyt nähdessään jään
heikkouden, vai olisikohan muutakin. Päästyään maalle Eirik sanoi:

»Kyllähän sinä, Svein, löytänet tien eteenpäin. Minun vaimoni nukkunee
jo, mutta sinä saat mennä sisään herättämään hänet ja sanomaan, ketä
tulee.» Hän otti Cecilian hevosen. »Sinä saat nousta selkään, Cecilia —
täällä suolla vaipuu lumeen polviaan myöten.»

Silloin Cecilia kietoi kätensä veljensä kaulaan, painautui häneen, ja
Eirik tunsi, miten hän vapisi.

»Minä olen tullut pyytämään sinua kanssani kotiin», Cecilia sanoi
epätoivoissaan. »Nyt on niin, etten minä enää jaksa.» Hän värisi kovin:
»Minä en voi enää tavata Jørundia —»

Eirik painoi häntä rintaansa vasten:

»On paras, että ensin tulet sisään», sanoi hän sitten, »ja saat yltäsi
märät vaatteesi. Sillä sinun kertomuksesi lienee pitkänlainen, pelkään
minä —»

»Lopuksi», Cecilia jatkoi päästäen veljensä irti, »hän löi eilen
Olavia, Ankin poikaa, niin että poika kuoli tänä aamuna. Silloin minä
pyysin Sveinin satuloimaan hevoseni —»

Eirik seisoi kuin puusta pudonnut:

»Sitäkö halvattua —! Voiko sellaista tapahtuakaan. Minne sinä olet
lapsesi jättänyt?» hän kysyi äkkiä.

»Ne ovat Torella. Mutta eihän hän ole milloinkaan tehnyt lapsille
mitään —»

»Minä kielsin kotiväkeä», hän jatkoi Eirikin taluttaessa hänen
hevostaan pitkin rantaa, »viemästä sanaa isälle. Minä en uskalla —
ennenkuin sinä olet siellä. Sinä olet ainoa, joka voit meitä auttaa —
ehkä —»

Eldrid tuli heitä vastaan tuvan ovelle. — Eirik huomasi jo kauas hänen
peittäneen päänsä lumivalkoisella, pitkällä kirkkohunnullaan. Hän
ojensi Cecilialle kätensä ja lausui hänet tervetulleeksi.

Eldrid oli sytyttänyt tulen takkaan; hän johti Cecilian istumaan tulta
lähinnä olevan penkin päähän, otti hänen märän vaippansa ja työnsi
penkkipieluksen vieraan selän taakse:

»Sinä, Eirikin sisar, saatat olla väsynyt — te olette ratsastaneet
vuonolta asti tänään tällaisessa raskaassa kelissä, sanoo sinun
renkipoikasi —»

Eirik huomasi sisarensa katselevan ihmeissään ympärilleen — tupa oli
siisti ja lämmin, vaikkakin se oli pieni ja matala, ja vuoteissa
oli puhtaat vaatteet ja nahkaset — ja sitten hän katsoi veljensä
vaimoon. Eldrid ei ollut vanhentunut näinä kolmena vuotena ja hän
näytti tummassa hameessaan ja valkoisessa pitkin selkää laskeutuvassa
hunnussaan komealta, vanhanpuoleiselta naiselta.

»Minä olen sitä mieltä, Cecilia, että sinun on viisainta mennä heti
vuoteeseen, sinä olet niin märkä ja viluissasi — minä tuon sinulle
ruokaa.» Hän vei nuoren naisen heidän omaan vuoteeseensa, polvistui
ja veti hänen jalkineensa pois. »Sinun jalkasi ovat kuin jääpalat —
ota nahkaset toisesta vuoteesta, Eirik, lämmitä niitä, niin kiedon ne
sisaresi ympärille.»

Cecilia istui pitäen kaksin käsin vuoteen laidasta; kyynelet alkoivat
vieriä pitkin poskia hänen itkiessään aivan ääneti, ja kun Eldrid
oli kietonut hänen jalkansa lämpimiin nahkasiin ja painanut hänet
vuoteeseen, hän kääntyi seinään päin, kätkien kasvonsa pieluksiin. Hän
makasi sillä lailla, kunnes veljen vaimo toi ruokaa.

»Nyt sinäkin saat lähteä pois — Sveinhän sinun nimesi oli? Minä menen
Holgeirin tupaan ja nukun tämän yön Ragnhildin luona, Eirik — minä
arvelen sinun sisaresi mielellään puhelevan sinun kanssasi kahden
kesken; te ette ole nähneet toisianne pitkiin aikoihin.»

Sitten Eldrid toivotti hyvää yötä ja läksi.

       *       *       *       *       *

»Gaute saa hävetä — hän on levittänyt pitkin kylää huhua, että
sinä kuljet täällä puoli-alastomana rääsyissä ja elät kuin kurjin
mökkiläinen ja että sinun vaimosi on niin ikäloppu ja huono, että hänen
täytyy vain maata —»

»Silloinhan Gaute on vielä parempi keksimään juttuja kuin minä itse»,
Eirik sanoi.

»Jospa minä olisin tiennyt sinulla olevan niinkuin sinulla on», Cecilia
vastasi, »niin tuskinpa minä olisin tullut tänne vaivojani valittamaan.
Minä luulin, ettei sinun olosi enää voisi tulla sen huonommaksi, kuin
mitä ne ovat.»

»Olipa sitten hyvä, että Gaute jutteli sellaisia.»

Mutta otettuaan sisareltaan ruoka-astiat ja istuuduttuaan hänen
viereensä vuoteeseen takkatulen hiipuessa nurkassa peloitti häntä se,
mitä hän nyt saisi kuulla.

Jørund oli toisinaan ollut siedettävä ja hyvä, Cecilia kertoi. Mutta
hän vainusi salaisia loukkauksia ja epäluottamusta kaikessa, mitä
isä ja vanhat palvelijat sanoivat tai tekivät, ja silloin oli hänen
usein vaikeata mennä välittämään. Sitten oli Liv ja Anki — Jørund
oli alkanut vihata heitä sen onnettoman asian jälkeen ja hän tahtoi
saada heidät pois Rundmyristä. Olav sanoi, ettei siitä tulisi mitään
— silloin Jørund suuttui silmittömästi, haukkui isän kauheasti, sanoi
koko paikkakunnan tietävän, että isä suosii sellaista varasjoukkoa
aivan talonsa nurkilla, mutta että niiden oli nyt lähdettävä, muuten
hän pistäisi tuleen koko pesän. Tämä tapahtui syksyllä, jolloin hän
vielä makasi sisällä sen pikku tyttörukan jälkeen, joka sitten kuoli
— isä oli tullut sinne häntä katsomaan. Vähän myöhemmin selvisi, että
Rundmyrin Gudrun, joka oli ollut Hestvikenissä kesällä auttamassa,
palasikin vanhempiensa luo raskaana, ja Jørund oli tarjonnut sekä Svein
Ragnanpojalle että monelle muullekin miehelle rahaa, että he ottaisivat
syyn niskoilleen. »Minä en ole milloinkaan maininnut siitä Jørundille»,
Cecilia sanoi, »mutta minä menin sinne eräänä päivänä aivan äskettäin.
Ankille se on suuri suru, sillä Gudrun ei ole ruma, hän oli toivonut
saavansa hänet naimisiin, ja hän on ainoastaan neljäntoista vuotias,
niin ettei se lapsiparka varmaankaan kyennyt puolustautumaan —.»

Mutta Jørund raivostui kerrassaan saatuaan kuulla siitä. Ja Olavia,
raajarikkoa, hän ei ollut milloinkaan voinut sietää. Ja eilisaamuna
Olav oli ollut lasten kanssa pellolla, hän aikoi tehdä niille
pajupillejä — silloin Kolbein tuli juosten kotiin, poika itki ja sanoi
isän tulleen heidän jälkeensä hyvin vihaisena, oli siepannut Olavin
kainalosauvat ja lyönyt niillä häntä.

Cecilia oli juossut sinne. Olav makasi siellä ja veri virtasi hänen
suustaan ja sieraimistaan. »Minä sanoin Jørundille, mitä mieleeni
sattui muistumaan.» Mutta Jørund oli ollut kuin raivoisa sonni eikä
niinkuin viisas ihminen. Sitten tulivat Svein ja Halstein, ja hän pääsi
Jørundin käsistä irti. He kantoivat Olav Livinpojan Ragnan luo, ja
Cecilia oli istunut hänen luonaan yön, mutta aamulla hän kuoli.

Cecilia nukkui vihdoin viimein ja Eirik meni nukkumaan alavuoteeseen.

Eirik oli varma siitä, että Jørund oli toisinaan sekapäinen — häntä
täytyi vartioida, ehkäpä pitää sidottunakin. Eikä Cecilia voinut
enää elää hänen kanssaan. Joko hänen olisi muutettava Saltvikeniin
lapsineen — taikka hän muuttaisi sinne ja ottaisi lankonsa kanssaan
isän palatessa Hestvikeniin asumaan Cecilian kanssa — sen hän päättäisi
vasta käytyään paikalla.

Seuraavana aamuna aamun koittaessa Eldrid pistäytyi sisälle muuttamaan
navettapuvun ylleen. Eirik sanoi lähtevänsä tänään Hestvikeniin. »Ja
luulenpa kestävän hyvän aikaa, ennenkuin sinun luoksesi kotiin pääsen.»

»Niin minäkin arvelen.»

Cecilia tahtoi kaikin mokomin ratsastaa Eirikin kanssa kotiin, vaikka
sekä Eirik että Eldrid pyysivät häntä jäämään Neseen, kunnes veli
lähettäisi sanan.

Matkalla ei puhuttu paljon — tiet olivat vaikeat kulkea, ja Eirik
huomasi Cecilian jo katuvan, että oli tullut sanoneeksi liian paljon.

Heidän saavuttuaan Rundmyriin Eirik pyysi Ceciliaa ja Sveiniä
odottamaan vanhoissa, tien vieressä olevissa rakennuksissa — hänen
teki mielensä pistäytyä Ankin ja Livin luona. Hän ei tiennyt, mitä hän
sanoisi näille ihmisparoille. Rientäessään tuttua polkua suon poikki
hän muisti täällä leikkineensä tulella, täynnä sokeaa vihaa isää
kohtaan, palaen likaisesta halusta oppia tuntemaan kaikkea pahaa — ja
hän itse oli pelastunut jollakin tavoin, mutta ne, joilla oli vähemmän
järkeä ja olivat vähemmän syyllisiä, makasivat nyt kiemurrellen
auttamattomasti turmiolla —

Kaksi lammasta kulki pihamaalla etsien ruokaa kuivuneitten lehtien
välistä ruohosta — ne läksivät pakoon hänen lähestyessään. Majan
ovi oli lukossa eikä kukaan vastannut hänen kolkutukseensa. Pieni
navettakin oli tyhjänä ja autiona. Eirikissä kuohahti kiukku — olikohan
Jørund karkoittanut heidät sittenkin —.

Heidän ratsastaessaan pihaan tuli ihmisiä joka ovesta. He kokoontuivat
Eirikin ympärille hänen istuessaan hevosen selässä ja katselivat häneen
jännittyneinä ja totisina. Mutta kukaan ei virkkanut mitään, ennenkuin
vanha Tore, mennessään pitelemään hevosta Eirikin astuessa maahan,
sanoi:

»Jopa nyt onkin aika sinun tulla kotiin, Eirik!»

Siihen hän ei osannut mitään vastata. Hän kysyi vain:

»Missä Jørund on?»

Ensin ei kukaan vastannut, sitten joku mutisi jotakin sellaista, että
hän lienee sisällä, mutta silloin eräs pelästynyt poikapahanen kuiskasi
— Jørund oli mennyt vähän aikaa sitten sillalle, hän oli nähnyt —,

Eirik kielsi miehiä, jotka aikoivat häntä seurata, lähtemästä mukaan,
ja Sveinille, joka ojensi hänelle kirvestä: »Minulla on miekka, kuten
näet — mutta tuskin minun tarvitsee sitä käyttää.»

Hän ei mennyt tietä pitkin, vaan laskeutui vuorta myöten tuvan editse.
Sen kallion, jolle talo oli rakennettu, ja rannan välillä oli vain
pieniä palasia käyttökelpoista maata, etupäässä vain kallionlohkareita
ja kivijärkäleitä sekä katajapensaita ja orjanruusuja; Eirik
hiipi siten eteenpäin, ettei hullu huomaisi hänen tuloaan. Alas
laskeutuessaan hän ei voinut huomata muuta kuin että kevät oli täällä
meren äärellä ennättänyt paljon pitemmälle — kaikkialla tunturin
halkeamissa vihersi heinä kuihtuneessa ruohikossa, orjanruusuissa oli
suuria punaisia silmukoita, ja vuorilla kiipeilevät vuohet olivat jo
päässeet vaurastumaan talven jälkeen.

Ja vuono loisteli ilta-auringossa.

Hän ei nähnyt sillalla ketään. Mutta heti, kun hänen askelensa alkoivat
kuulua siltapalkeilla, tuli joku esille aittarakennuksen nurkan
takaa, porhalsi hänen ohitseen kaksinkerroin koukussa ja oli samassa
silmänräpäyksessä sillan vieressä olevassa veneessä. Eirik ei ajatellut
sen enempää, vaan hyppäsi veneeseen hänkin juuri silloin, kun Jørund
sai veneen irti ja työnsi sen rannasta. He seisoivat veneessä kumpikin,
Jørund oli tarttunut airoon, löi sillä lankoaan ja samassa vene kaatui.

Heti heidän veteen jouduttuaan Jørund kietoi kätensä Eirikin kaulaan;
tämä huomasi Jørundin koettavan saada hänet veden alle — hän oli
jo vetänyt henkeensä vettä, vaippa, miekka ja painavat saappaat
olivat tiellä; hän oli veden alla, kunnes kaikki musteni ja hän oli
tukehtumaisillaan. Mutta hän oli sittenkin tottuneempi pulikoimaan
vedessä kuin Jørund, hän pääsi lankonsa otteesta irti, sai päänsä
pinnalle — he eivät olleet kaukana rannasta, hän pääsi niljakkaalle
rantakivelle, kiipesi ja pääsi paljaalle kalliolle. Eirik sylki
merivettä suustaan, riisui yltään läpimärän vaippansa ja ravisteli
vaatteitaan, niin että vesi lotisi hänen saappaissaan.

»Pääsetkö sinä itse maihin?» hän huusi sinnepäin, missä näki Jørundin
pään vedenpinnan yläpuolella. »Vai pitääkö minun tulla sinne sinua
auttamaan?»

Silloin Jørund alkoi kiivetä ylös, Eirik ojensi hänelle kätensä ja veti
hänet maihin. Siinä he seisoivat veden valuessa vaatteista.

»Minä luulen sinun tekeytyvän hullummaksi kuin olet», Eirik virkkoi.
»Luuletko sinä selviäväsi ilkitöistäsi siten paremmin?»

Jørund vilkaisi häneen sillä ilkeällä, aralla rotankatseellaan, jonka
Eirik oli ennenkin nähnyt ja joka sai hänessä jotakin puristumaan
kokoon.

»Sinä et sittenkään saanut minua hengiltä tälläkään kertaa», Jørund
sanoi ivallisesti.

Kun Eirik ei vastannut mitään, jatkoi lanko:

»Kyllähän minä tiedän sinun vihanneen minua ja etsineen koston hetkeä
ja yrittäneen minua päiviltä pois kaikkina näinä vuosina. Aivan siitä
yöstä asti Baagahusissa, jolloin sinä olit juonut itsesi tolkuttomaksi
ja löit Brynjulf Tistilliä — ja minä pelastin sinut vankilasta!»

Eirikin muistissa hämärsi jokin hyvin vanha, melkein unohtunut jupakka
linnan tuvassa; he olivat olleet siihen sekaantuneet kumpikin, sekä hän
että Jørund, mutta hän oli silloin saanut rangaistuksen ja Jørund oli
päässyt vapaaksi —.

»Mennään nyt ylös», hän virkkoi kärsimättömänä, »me seisomme tässä kuin
kaksi märkää koiraa.»

»Ja kun minä sitten keksin, mikä teidän tarkoituksenne oli,
suvaitessanne sellaista joukkoa Rundmyrissä — olihan sopimatonta sekä
sinun isällesi että sinulle harjoittaa sellaista hienoa ammattia
rauhassa —»

Eirik oli vetänyt miekan tupestaan kuivatakseen sitä parhaansa mukaan
kanervilla ja heinätupuilla:

»Ellet sinä nyt mene kotiin, lyön minä sinua miekan lappeella!»

»Kyllä kai sinä sen ennemminkin isket minuun, kun olet saanut minut
näin eteesi, aivan aseettomana—»

Mutta hän läksi sentään liikkeelle. — Eirik ei tiennyt, mitä ajatella —
uskoiko Jørund todellakin kaiken vai oliko vain uskovinaan.

Talon väki katseli pihalla näitä kahta likomärkää tulijaa. Eirik pyysi
jonkun sanomaan Cecilialle, että he tarvitsisivat kuivia vaatteita.
Sitten hän seurasi Jørundia, joka kulki asuintupaa kohti; heidän sisään
tullessaan hän huomasi heidän asuvan nyt siellä. Hän riisui miekkansa
ja istuutui, Jørund toiselle seinälle, ja siinä he istuivat kumpikin
ääneti.

Mutta Cecilian astuttua sisään kantaen sylin täyden kuivia vaatteita
Jørund nosti katseensa ja hymyili ilkeästi nuorelle vaimolleen:

»Onko sinulla aikaa muistaa minuakin — niinä en luullut sinun hennovan
jättää urhokkaan rakastajasi ruumista, sen kuusijalan, jota minä
kuritin eilen —»

»Ei, Jørund», alkoi Eirik, mutta hänen äänensä värisi, »vaikka sinä
olisitkin hullu — sinä voit sentään puhua jo liikoja. Että sinä
saatoitkin koskea halvattuun raajarikkoon —»

»Tämä minun vaimoni on sellainen, että hän rakastuu vaivaisiin», hän
hymyili jälleen rumaa, järjetöntä hymyä »ensimmäinen, jonka kanssa hän
minut petti, oli myöskin jalaton rampa —»

Cecilian kasvot vääristyivät äkkiä, hänen suuriin, kirkkaisiin
silmiinsä tuli jääkylmän vihertävä ilme. Eirik nousi vaistomaisesti ja
asettui sisarensa rinnalle.

»Minä näin sen itse», mies jatkoi, »— ontuva viallinen — ja tämä
kantamassa minun lastani —»

Cecilian kylmä ääni oli pistävän terävä:

»Olitko sinä näkevinäsi jotakin sopimatonta — mikset sinä silloin
astunut esiin, ennenkuin ontuva viallinen ennätti niin kauas, ettei hän
voinut minua edes puolustaa sinun polkiessasi minua jalkojesi alle?»

Eirik tarttui sisarensa käsivarteen: »Tule ulos!» Hän oli nähnyt
välähdyksen sisarensa vihan syvyydestä miestään kohtaan ja hän pelästyi.

»Ei, minä en jaksa käydä Jørundin vaatteissa», Eirik virkkoi heidän
seisoessaan yhdessä Ragnan tuvassa. »Eiköhän aitassa ole arkussa
joitakin minun vanhoja vaatteitani —.»

»— Etkö sinä oppinut Märtalta ennenvanhaan», hän kysyi Cecilian
kääntyessä hakemaan hänelle vaatteita, »sekoittamaan jotakin unijuomaa?
On parasta, että sekoitat sellaista tänä iltana hänen olueensa. Minä
menen hakemaan isän jo illalla. Mutta minä en voi lähteä täältä
rauhallisena, ennenkuin tiedän hänen nukkuvan syvää unta.»

Vaihdettuaan ylleen joitakin vanhoja vaatteitaan hän meni siihen
luhtiin, jonne Olav Livinpoika oli asetettu. Siellä paloi kaksi
kynttilää vainajan pään kahden puolen ja ruumis oli kääritty hyviin
liinavaatteisiin. Eirik paljasti ainoastaan kasvot: niissäkin näkyi
pahoinpitelyn jälkiä, mutta kapeat, kalpeat kasvot olivat rauhalliset
kuin nuorukainen olisi vain nukkunut. Valkoisen lakanan alla näytti
ruumis pitkän hontelolta laihoine, kuihtuneine jäsenineen.

Eirik suuteli jääkylmää otsaa, polvistui paarien ääreen ja luki
kuolleen rukoukset ja litanian, ja siellä istuvat ihmiset vastasivat
hiljaa: »Ora pro nobis», sekä »Te rogamus audi nos.»

Sitten hän puheli ihmisten kanssa hiljaa. He eivät olleet uskaltaneet
lähettää papille sanaa, mutta he olivat valvoneet edellisen yön
ruumiin luona ja lupasivat tänäkin yönä vuorotellen valvoa. Eirik
sanoi huolehtivansa hautauksesta huomenna palatessaan, mutta nyt hänen
oli lähdettävä Saltvikeniin puhumaan Olavin kanssa. He eivät olleet
kuulleet mitään Arnketilista ja Livistä, rakennukset olivat olleet
tyhjät eilisaamusta asti, niin että he lienevät paenneet koko joukko
peläten Jørundia, joka oli uhannut tappaa ja polttaa heidät.

Eirik oli pyytänyt Halsteinia viemään Jørundille ruoan ja jäämään hänen
luokseen, kunnes hän nukkuisi — Halstein oli suuri ja vahva mies. Eirik
kurkisti sisään ennen veneille menoaan. Jørund nukkui. Eteisen oven
voi sulkea ulkoapäin; Eirik antoi Halsteinille avaimen ja pyysi häntä
viemään Jørundille aamulla varhain aamiaista.

       *       *       *       *       *

Hänen saapuessaan Saltvikeniin hämärsi jo. Auringonlaskusta näkyi enää
länsipuolella sinisenharmaitten pilvien reunoilla kuparinpunaa; meri
oli synkkä ja iltatuuli pani sen väreinen loiskuttelemaan hänelle niin
tutulla tavalla rannan pitkää, kalpeaa kaarta vastaan.

Sora narskui hänen jaloissaan, ja tuuli vihelteli rantakaisloissa;
autiolla ruohikolla, jossa kasvoi jäykkiä katajia, makaili pari
mullikkaa. Niin — tänne hän ei ollut astunut jalallaan sen päivän
jälkeen, jolloin hän läksi Gunhildia etsimään. Ja nyt hänen elämässään
ei ollut kerrassaan mitään, minkä hän olisi niin tarkoin unohtanut kuin
Gunhildin —.

Hän oli odottanut ihmisten olevan jo vuoteissaan, mutta tultuaan
aitauksen sisään hän näki tumman olennon seisovan veräjällä — siinä oli
isä.

»Minä täällä, isä» — hän pyrki vaistomaisesti isänsä edelle, siksi
hän puhui nopeasti: »Minä tulen Hestvikenistä; asiat ovat nyt sillä
kannalla, että meidän olisi Cecilian mielestä neuvoteltava yhdessä,
mitä olisi tehtävä; hän lähetti hakemaan sinua.»

»Asiat ovat olleet sillä kannalla jo kauan aikaa», Olav vastasi. »Mutta
sinusta en minä ole kuullut hiiskaustakaan. Tuskinpa siellä asiat sen
hullummin ovat kuin mitä ne ovat olleet koko tänä aikana, jolloin
sinulla ei ollut mielestäsi mitään asiaa käydä kotona.»

Mutta isä itsehän oli kieltänyt häntä tulemasta. Eirik tunsi
nuoruutensa vihan tapaista: eikö isä voinut milloinkaan olla hänelle
oikeudenmukainen ja sovinnollinen. Mutta hän hillitsi mieltään —
jos hän alkaisi selvitellä ja puolustella itseään, tulisi paha vain
pahemmaksi.

»Minä en kuullut milloinkaan muuta kuin hyviä uutisia — mutta sinä
saatat olla oikeassa; on turha luottaa kuulopuheisiin.»

Knut ja Signe nukkuivat tuvassa, Olav sanoi — heidän oli mentävä
luhtiin, jossa hän itse nukkui. Siellä oli pilkkopimeätä ja Eirik
kompastui esineisiin ja kolhi tavaroita, joita oli siellä sikin sokin
pimeässä. Ja pimeässä, ovi kevätyöhön raollaan, he istuivat yhdessä
puhelemassa. Eirik kertoi, mitä Hestvikenissä oli tapahtunut ja mitä
hän itsekin oli ajatellut: »Cecilia ei voi asua Jørundin kanssa tämän
jälkeen.»

»Ei, se jää sinun ja vaimosi asiaksi. — Ja silloin onkin Hestvikenissä
hauska elämä, kun te kolme siellä asutte —»

Äänen kirvelevä iva teki lopun Eirikin kärsivällisyydestä.

»Hestvikenissä ei ole milloinkaan ollut hauska elää, isä. Äitiä sinä
kiusasit — minä en tiedä, teitkö sinä sitä tahallasi vai tahtomattasi.
Sitten sinä olet tehnyt kaikkesi kiusataksesi meitä, kunnes me olimme
samaa mieltä, Cecilia ja minä — että kaikki muu oli helpompaa kuin
elää sinun kanssasi. Pidä se mielessäsi, kun hän muuttaa tänne sinun
luoksesi, ja ole kuin kristitty mies äläkä niinkuin vuoren peikko hänen
lapsilleen — vaikkakin heillä on hiirenkorvat.»

»Jumala varjelkoon, etten olisi sinua milloinkaan nähnyt!» kuului isän
mielenliikutuksesta värisevä ääni. »Kristus ja Neitsyt Maria auttakoot,
että olisin jättänyt sinut sinne, missä olitkin, sinisten vuorien taa!»

»Sitä sinä et voinut auttaa — minä tulin, minne minun oli tultava.
Muuten täytyy minun sanoa, että minulle olisi ollut aivan yhtä hyvä
jäädä sinne — ja sinulle myös: tavalla tai toisella sinun on täytynyt
tehdä vääryyttä niitä lapsia kohtaan, jotka sinä olet siittänyt!»

»Minä en ole sinua siittänyt! Sinä et ole minun poikani!»

»Hyi sinua!» Eirik nousi kiukuissaan. »Minkälaiseen sukuun te
kuulutte, sellaiset miehet kuin sinä ja Jørund —. Kun maailma kääntyy
teitä vastaan, otatte te kunnian omilta vaimoiltanne häpeämättömillä
puheilla.»

Hän kuuli Olavin hengittävän syvään pimeässä ja malttoi mieltään:

»Mutta tämä ei ole sopiva aika kaivaa jälleen esille vanhoja
riitojamme, isä — ja minä pyydän sinulta anteeksi kiivastumistani.
Mutta äiti sinun olisi pitänyt jättää rauhaan lepäämään», hän oli
kuohahtaa jälleen; »mutta käydään nyt levolle, isä — meidän olisi paras
joutua Hestvikeniin heti aamun koitteessa.»

Sitten hän vetäytyi penkille koukkuun. Oli mahdotonta nukkua — hänen
päässään kohisi — päivällinen ratsastus, Jørund, taistelu vedessä
hullun kanssa, kuollut luhdissa, kylmilleen jäänyt koti Rundmyrissä
ja Cecilia — äkillinen muutos, joka vääristi Cecilian kalpeat kasvot
vihan kauheiksi piirteiksi, jäinen pilkahdus hänen vedenkirkkaissa
silmissään. Hätä sisaren puolesta kouristi häntä sydänjuuria myöten —
Cecilia ei milloinkaan joutuisi niille harhateille, joille Eldrid oli
joutunut, mutta hän käsitti vihalla olevan monet tiet, jotka kaikki
johtavat lopulta samaan maaliin.

Sitten hän muisti isänsä sanat — ja hän muisti lapsuutensa pelon joutua
kerran karkoitetuksi aviottomana. Mutta saattoiko olla sittenkin
jotakin aihetta hänen pelkoonsa, hän oli kenties joskus kuullut
joitakin sanoja, joista hän oli unohtanut kaiken muun, paitsi pelkonsa
— että isä oli epäillyt äiti-parkaa — ahdistanut häntä, kuten Jørund
oli ahdistanut Ceciliaa, kuten hän itse oli kerran ahdistanut naista
kuolemaan asti häpeällisillä epäluuloillaan —.

Hänet valtasi ikävä kotiin Nesen erämaahan valtavana haluna päästä
pakoon. Mutta hän tiesi, ettei hän pääsisi sinne enää milloinkaan. Ja
hän tiesi myöskin, että kun nyt hänen ja Eldridin oli muutettava tänne
helvetin esikartanoihin, hänellä oli vaimo, johon hän voi luottaa. Hän
ei ollut milloinkaan luottanut kehenkään ihmiseen niinkuin häneen,
jonka sielu oli kahlannut tuskien virroissa.

Isäkään ei tuntunut nukkuvan. Ja nyt sääli vanhukseen voitti vihan.

       *       *       *       *       *

Olav herätti hänet — hänestä tuntui, että hän oli vast'ikään nukkunut.
Aurinko oli tuskin noussut heidän soutaessaan Hevostunturin alla.
Silloin Olav katkaisi hiljaisuuden:

»Kun me saavumme perille», hän sanoi, »lähden minä heti ratsastamaan
metsään Svein ja minä. He eivät voi nukkua metsässä koko
lapsilaumoineen ja lisäksi vielä Gudrun. Minä toimitan Ankin ja Livin
takaisin Rundmyriin aivan heti — sinä pidät niin kauan Jørundia
silmällä. Hän saa maksaa täydet sakot surmaamastaan pojasta ja
häpäisemästään tyttärestä. Minä luulen hänen muistavan seuraavalla
kerralla, kun järki aikoo juosta tiehensä, että hän tarttuu sitä
hännästä kiinni —»

Eirikin pidellessä venettä rannassa, jotta isä pääsi siitä nousemaan,
hän kuuli Olavin kysyvän:

»Mitä kuuluu, Halstein?»

Renki oli omituisen näköinen ja kalpea. Hän odotti, kunnes Eirik seisoi
isänsä rinnalla.

»Jørund kuoli yöllä, Olav», hän virkkoi hiljaa.

Olav kysyi hetken kuluttua:

»Onko —»

»Hänessä on tikarin haava. Suoraan rinnassa. Sen enemmän minä en tiedä.»

»Hän houraili ja oli järjiltään», Eirik virkkoi kiivaasti. »Jumala
armahtakoon hänen sieluaan — hän ei tiennyt, mitä teki.»

Renki katsoi häneen vastaamatta.

Isä ja poika menivät yhdessä asuintupaan, Halstein seurasi heitä. Hän
ei ollut koskenut ruumiiseen. Jørund makasi eteläisessä vuoteessa
— suuri, alaston ruumis makasi siinä vasen jalka ja olkapää sekä
käsivarsi reunalla, pää toiselle puolelle kääntyneenä: näytti
siltä kuin hän olisi aikonut nousta. Vasemmassa rinnassa, nännin
sisäpuolella, oli haava, ja luunvalkoisella iholla oli vähän verta,
sen verran että ihokarvat tarttuivat toisiinsa. — Penkillä, vuoteen
vieressä, oli vielä se ruoka, jonka Halstein oli tuonut sisään
nähdessään hänet tällaisena.

Eirik oli melkein yhtä kalpea kuin vainajakin — isän kasvoissa
hän ei nähnyt mitään muuta kuin samaa vihaa, mitä oli Jørundin
vaimon silmissä. Jørund oli ollut hänen ystävänsä ajatus hänen
sekaantumisestaan, hänen raakuudestaan ja surkeasta kuolemastaan
raateli hänen sydäntään hänen nostaessaan jääkylmää ruumista ja
asettaessaan sen oikeaan asentoon pää pielukselle; hän yritti sulkea
sammuneet silmät ja painaa sieraimet kiinni.

Olav nosti peitettä ja etsi ruumiin ympäriltä:

»Missä tikari on?»

Haava oli kolmikulmainen kuin kolmikärkisen italialaisen tikarin
jäljiltä, eheä ja niin suuri, että ase oli täytynyt iskeä voimakkaasti
vartta myöten.

Halstein meni hiljaa sulkemaan tuvan oven.

»Minun täytyy sanoa, mikä on sanottava — te olette hänen puoleltaan
syyttäjiä — ja minun oli hänestä vastattava. Mutta kun Eirik antoi
minulle illalla avaimen, en minä tiennyt tähän huoneeseen olevan
toisenkin käytävän —»

»Toisen käytävän —» isä ja poika sanoivat sen yht'aikaa.

»Tullessani aamulla sisään», renki puhui hiljaa, osoittaen sormellaan
pohjoisvuodetta, joka oli ollut Eirikin hänen asuessaan vielä kotona,
»oli keskellä lattiaa sikin sokin vuodevaatteita ja olkia, eikä luukku
ollut kokonaan kiinni, sillä olkia oli välissä —»

Molemmat seisoivat ääneti jäykkinä. Talon luoteiskulma ei ollut
kalliolla, vaan sen alla oli muurattu jalka, ja kun Olav Ribbung
rakensi sen uudelleen tulipalon jälkeen birkebeiniläis-aikana, hän
oli tehnyt tähän meren puolelle käytävän, jonne vei luukku pohjoisen
vuoteen pohjasta. Olav Auduninpojan aikana tätä salakäytävää ei
milloinkaan käytetty, mutta vanhimmat talon palvelusväestä tunsivat sen
ja Eirik oli myös kulkenut sitä poikana ollessaan.

Hän huomasi isän nojaavan kättään pöydän kanteen, kumartuvan yhä
syvemmälle näytti siltä kuin vanhus kaatuisi siihen pitkin pituuttaan.
Eirik tarttui häneen — Olav nosti puoleksi päätään, ja vanhat, arpiset
kasvot olivat ikälopun näköiset; suu ammotti auki, mutta silmät olivat
jälleen suljettuina. Hän kohotti kättään, työnsi Eirikin hiljaa luotaan
ja asteli vuodetta kohti hapuillen sokean tavoin.

Hän paljasti ruumiin rinnan uudelleen — koetteli haavaa yhdellä
sormellaan ja pyyhki pois verisiä karvoja, joita oli tarttunut sen
yhteen nurkkaan. Sitten hän kopeloi jälleen vuodetta — etsi tikaria.

Hänen kääntyessään poika huomasi hien virtaavan otsalta pehmeitten,
valkoisten hiussuortuvain alta. Hän kääntyili sinne tänne aivan
neuvottomana.

»Isä?» Eirik kysyi tuskan vallassa — mutta hän ei ymmärtänyt, mitä tämä
merkitsi.

Olav oli lähtenyt liikkeelle kävellen kummasti tassutellen, aivan kuin
eläin kuopassa.

»Isä», Eirik virkkoi jälleen, »meidän on mentävä etsimään Ceciliaa.»

Olav nojasi kamarin oveen, jossa oli Gunnarin kuva:

»Mene sinä —. Minä tulen—»

»Meidän on suljettava ovi», Eirik vastasi matalalla äänellä, »kunnes me
saamme tänne miehet tarkastamaan ruumista.» Hän huomasi isän katseessa
pelkoa. »Muista, että hänen veljensä on haettava tänne!»

Olav voihkaisi ääneen. Sitten hän seurasi poikaa.

       *       *       *       *       *

Heidän saapuessaan naistentupaan leski istui kokoon kyyristyneenä
huoneen perimmäisessä nurkassa. Ragna vanha palvelijatar, oli hänen
luonaan. Cecilia painautui yhä lujemmin seinään, tuijottaen miehiä
pelon viileys silmissään Eirik meni hänen luokseen ja aikoi tarttua
häneen hän taisteli vastaan:

»Oletko sinä nähnyt hänet?» hän kuiskasi.

Eirik nyökäytti ja veti hänet luokseen vastustuksesta huolimatta; hän
vapisi kuin kouristuksen käsissä. Silloin Eirik nosti hänet kuin lapsen
ja kantoi hänet vuoteeseen. Ja isä seisoi katsellen näitä kahta kasvot
sen näköisinä, kuin ne olisi lyöty muodottomiksi.

Cecilia makasi nyyhkien — vähitellen nyyhkytykset hiljenivät; hän
makasi hiljaa, mutta tuijotti yhtä hurjasti silmät selkoselällään.
Isä oli istuutunut rahille; hän istui ajatuksissaan, kädet kirveeseen
nojaten.

Eirik läksi hetken kuluttua ulos. Hän sai miehet kokoon; yhden niistä
hän lähetti Rynjuliin Torgrimia ja Unaa hakemaan ja sitten kutsumaan
tänne miehiä, naapureita ruumista tarkastamaan, toisen hän lähetti
kirkonkylään pyytämään pappia tänne illaksi valvomaan kahden ruumiin
ääressä, murhatun ja murhaajan —, hänen oli myös koetettava taivuttaa
sira Magnea hautaamaan Jørundin siunattuun maahan, murha oli tehty
sekapäisenä—. Gunnarsbyhyn hän saattoi lähettää huomenna sanan —.

Kului vähän aikaa, ennenkuin hän sai kaikki väkensä kanssa
järjestetyksi. Sitten hän arveli, että Cecilialle oli saatava jotakin,
vaikkapa tilkkanen maitoa. Hän seurasi maitoastiaa kantavaa tyttöä.
Sisar makasi kuten ennenkin tuijottaen ja isä istui paikoillaan.

Cecilia laski astian huulilleen, mutta työnsi sen heti pois:

»Minä en voi — minä tulen kipeäksi —»

Eirik istuutui vuoteen laidalle. Palvelustytöt olivat menneet ulos.

»Sisko!» Eirik virkahti. »Kunhan sinä vain voisit itkeä!»

»Niin — kunpa voisin», hän vastasi soinnuttomasti.

Silloin isä nosti päänsä:

»Jospa minä voisin auttaa sinua siihen! Jospa minä voisin auttaa
sinua siihen, ennenkuin on liian myöhäistä! — parempi olisi, että
sinut poltettaisiin roviolla elävänä, kuin että sinulle kävisi kuten
on käynyt minulle! Älä luule hyödyttäväsi lapsiasi vaikenemalla ja
paaduttamalla sielusi ja sydämesi. Eirik puhui totta enemmän kuin
tiesikään sanoessaan, että teille olisi ollut parempi asua ihmisiä
syövän vuorenpeikon luona kuin minun kanssani!»

Poika ja tytär tuijottivat häneen ymmärtämättä mitään.

»Minä olin nuori, minäkin», Olav jatkoi jälleen, »en paljonkaan
vanhempi kuin sinä, Cecilia, olet. Ja asia oli pienempi kuin tämä. Se,
minkä minä tein — ei ole varma, teinkö väärin, itse minä luulin olevani
oikeassa. Mutta minä vaikenin siitä. Ensin minä ajattelin, että kunhan
se aika tulee, jolloin minä voin, silloin minä tunnustan ja kadun ja
suoritan rikokseni. Nyt se on ollut myöhäistä jo kauan sitten. Minut se
on lahottanut, ja kaikkeen, mihin minä olen koskenut ja mitä käsissäni
pitänyt, olen tartuttanut lahoamista —»

Cecilia ei ymmärtänyt vieläkään, mutta Eirik:

»— Jeesus Kristus — isä!» hän kuiskasi huulet valkoisina.

»Nyt minä en voi katua», Olav sanoi lujasti. »Se valo, mikä minulla
oli, otettiin minulta pois — nyt on minun katumiseni samanlaista kuin
sellaisen miehen näkö, jonka on silmät puhkaistu. Mutta nyt minä tahdon
sen sittenkin tunnustaa, Cecilia — minä seuraan sinua ja sama kohtalo
tulkoon meille kummallekin —»

Silloin Cecilia oli ymmärtänyt. Hän ponnahti vuoteeseen istumaan:

»Minäkö! — Luuletko sinä, että minä —!» Hän huudahti kovaa ja hurjasti.

Eirik oli noussut ja riensi sisarensa viereen: »Isä lopeta!»

»Silloin tulee meille sama kohtalo», hän jatkoi jälleen. »Jos sinun on
paettava maasta, minä seuraan sinua ‒»

»Sinunko kanssasi!» Tytärtä värisytti. »Ennen minä tekisin, kuten
Jørund teki!»

Olav kysyi:

»Onko sinulla vielä se italialainen tikari, jonka sinä kerran
pikkutyttönä sait — missä se on, Cecilia?»

»Minun lippaassani.» Hän laskeutui vuoteesta ja meni lattian yli
arkulleen; veli näki hänen jälleen vapisevan, mutta huulet olivat
lujasti suljetut ja silmät säkenöivät. Arkustaan hän otti pienen
lippaan, kaasi rahille koko sen sisällön — soljet, käädyt, pienen
korallisen isämeidän-nauhan, monta veistä.

»Se ei ole täällä. Ehkäpä Jørund on sen ottanut», hän sanoi hampaat
kalisten.

»Me voimme mennä sisään etsimään kerran vielä», Olav sanoi hiljaa.

»Ei —!» Cecilia peräytyi.

»Uskallatko sinä lähteä minun kanssani hänen luokseen —?»

»En —.» Cecilia painoi päänsä alas. »Minä en voi nähdä ruumista tässä
kunnossa ollessani», hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.

»Jos sinä olet syytön, ei se vahingoita sinua enemmän kuin sitäkään.»

Hän näytti painuvan kokoon siinä seisoessaan. Isä jatkoi vain:

»Jos sinä olet syytön, lähde kanssani sinne, laske kätesi hänen
rinnalleen —»

»Ei.» Hän huusi: »Minä en _tahdo_ —»

»Julma ihminen!» Eirik seisoi sisarensa vieressä.

Olavin tarttuessa Cecilian ranteeseen sisar nykäisi, yritti riistäytyä
irti, mutta luiskahti ja kaatui. Hän jäi polvilleen pää kumarassa,
koettaen toisella kädellään irroittaa isän otetta. Eirikin mielestä isä
raahasi häntä lattialla —

Silloin Eirik sieppasi Ættarfylgja-tapparan, juoksi isää kohti tappara
kohotetuissa käsissään. Olav huomasi sen, laski irti tyttären — ja
ojentautuessaan hän nosti otsansa iskua vastaan ottamaan —

— Mutta Ceciliakin oli sen huomannut, hän tarttui veljeään vyötäisistä,
Eirik horjahti ja teräs kilahti lieden kivireunaan —.

»Eirik!» kuului Cecilian kiljahdus.

Eirik katsoi isän veristäviin silmiin ja ne tuntuivat surmaavan hänet:
niissä ei ollut vihaa, eikä niissä ollut suuttumusta, eikä niissä ollut
äskeistä hurjaa ja jännittynyttä kiivautta. Hän ei ymmärtänyt, mitä
niissä oli — ne olivat sellaisen miehen silmät, joka tuli maasta, jota
ei elävin silmin ole kukaan nähnyt —.

Tappara putosi hänen käsistään. Sitten hän painoi kädet silmilleen,
hoiperteli rahille vaipuen sille, hän istui puolittain seinään päin
kääntyneenä, pää käsivarteen nojaten.

Samassa kun hän huomasi jonkun menneen ovesta ulos, Cecilia koetti
hänen olkaansa.

»Eirik — että sinä saatoit —!» Hän oli sen näköinen kuin hän ei
jaksaisi enää kauan. »Hän on sentään meidän isämme —»

»Niin», Eirik valitti päätään nostamatta. »Minä tiedän sen. Herra, ole
meille armollinen. Minä tiedän sen.»

Sitten hän kohotti äkkiä kasvonsa siskoonsa:

»Minä tiedän sen. Minä olin murhata hänet. Minä olin sen tehdä. Oman
isäni!»

Silloin Cecilia ratkesi voimakkaaseen itkuun ja heittäytyi Eirikin
nojaan. Painaen päänsä Eirikin mustaan tukkaan hän itki itkemistään,
kunnes Eirik veti hänet alas, veti syliinsä, ja painuneena toisiaan
vastaan sisarukset itkivät kauhistuneena sitä elämää, johon he olivat
kietoutuneet.

Mutta sitten Eirik työnsi sisaren luotaan:

»Minun on mentävä etsimään häntä —»

Eirikin mennessä ulos Cecilia seurasi, tarttui veljeään kädestä ja
puristi sitä — he kulkivat yhdessä kuin kaksi säikähtynyttä lasta.
Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi vähän; sitten he jatkoivat matkaa
eteenpäin samalla tavoin kuin etsien tietä erämaassa. Talorivin toiseen
päähän päästyään he huomasivat Olavin juuri lähtevän rannasta veneellä
soutamaan.

»Eirik — mitä hän tekee», Cecilia kuiskasi.

Toinen pudisti päätään: »En tiedä.»

»Eirik», hän sanoi kuten äsken. »Ymmärsitkö sinä, mitä hän sanoi — mitä
hän on tehnyt?»

Eirik pudisti taas päätään: »En tiedä —»

Isä souti pohjoista kohti Härkätunturin ympäri. Sitten he kääntyivät
yhdessä hitaasti takaisin taloa kohti. Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi:

»Hänen ei pidä nukkua siellä yksin kuin pakanakoiran. Minä menen hänen
luokseen —»

Cecilia tarttui Eirikin käsivarteen ja puristi sitä:

»Sitten minä tulen sinun kanssasi. Minä en pelkää, kun sinä olet
mukana.»

Cecilia tunsi veljen ruumiin vavahtavan — tämän kasvot muuttuivat
kummallisesti — ehkäpä hänkin oli epäillyt. Mutta hän ei tahtonut
tietää sitä. Ja niin menivät veli ja sisko yhdessä vainajan luo.




XX.


Olav ei ollut milloinkaan ennen soutanut kaupunkiin. Hän lepuutti
silloin tällöin airojaan — vesi loiskutteli kulkevan veneen alla.
Tänään oli vuonolla hiljaista, ei näkynyt ainoatakaan alusta.

Kevyttä usvaa kohosi etelästä ja harmensi sekä veden että taivaan;
metsäiset harjanteet tummuivat ja puhkeavat lehtipuut näyttivät
harmahtavilta läiskiltä tummansinervien havupuitten keskellä. Olav
vetäisi jälleen airoilla.

Se polttava pelko, joka oli sytyttänyt hänen mielensä, oli sammunut,
hän oli sisäisesti väsynyt ja harmaa. Hän oli nyt matkalla täyttämään
sitä, josta koko hänen elämänsä oli ollut ainaista pakoa, ja tällä
kerralla hän sen tekisi; hän tiesi sen nyt yhtä järkähtämättömän
varmasti kuin hän oli aina ennen tiennyt haluavansa paeta keksittyään
vain jonkinlaisen tien. Mutta hänen sielunsa oli harmaa ja kylmä kuin
kuollut ruumis.

Hän oli kuullut tuhannet kerrat, että Jumalan armo on rajaton, ja hän
oli siihen salaisesti luottanutkin: se, jota hän oli paennut, oli
paikoillaan häntä odottamassa, kunhan hän saisi rohkeutta palata,
sillä kaikki se oli ulkopuolella aikaa ja muuttumaton: Jumalan
käsivarret levällään ristillä, valmiina ottamaan vastaan, viiden haavan
armonvirrat, kallellaan oleva pää, joka katseli luomakuntaa, valvoi
ja odotti, ympärillään Maria ja kaikki pyhimykset rukouksineen, jotka
kohosivat kuin savu sammumattoman tulen suitsutusalttarilta. Hänen
palvelijansa olivat valmiina kirvoittamaan hänen kahleensa. Elämän
leipä oli aina alttarilla. Jumala oli rajaton —.

Mutta sitä hän ei itse ollut, sen hän nyt näki. Oli sittenkin liian
myöhäistä. Ne rajat, jotka olivat hänessä itsessään, olivat kuortuneet
ja kovettuneet kiveksi — samanlaisiksi kiviksi, joita ihmiset olivat
näytelleet hänelle siellä täällä: ne olivat olleet kerran eläviä
eläimiä ja ihmisiä.

Nyt hän ei enää voinut katua. Hänessä ei ollut enää rakkautta Jumalaan
eikä vähintäkään halua palata takaisin, hän olisi nyt mieluimmin
kulkenut tietään kulkemistaan Jumalasta pois, iankaikkisesti. Se oli
helvettiä. Se oli sen iankaikkisen tuskan valtakuntaa, sen hän tiesi,
kadotuksen maasta oli tullut hänen kotinsa.

Peli oli loppuun pelattu ja nyt hän voisi kyllä tunnustaa ja tehdä
katumuksen piispan määräyksen mukaan — se ei hyödyttänyt mitään.
Vapahdus ei vapahda sitä, joka ei kadu. Hän oli kadottanut kristityn
ihmisen uskon — vaikkakin hän tiesi, että se, mitä hän kerran oli
uskonut, se on juuri sitä, joka on, joka oli ja joka tulee olemaan, ja
hän itse on kestämätön, mutta hän oli monta monituista kertaa valinnut
itsensä ja sen, mikä ei kestä, niin että hän oli kadottanut halun
omistaa Elämän.

Mutta hän tekisi sen sittenkin Cecilian vuoksi. Hän oli tullut
tuntemaan tytärtään näinä vuosina — ja nyt hänestä tuntui, että hän oli
jo kauan aavistanut tämän voivan loppujen lopuksi tehdä jotakin tämän
kaltaista. Hänen olisi pitänyt tehdä tehtävänsä ennen —.

Eirikillä oli jotakin sen kanssa tekemistä, sen hän nyt näki. Hän oli
vihannut vaihdokkaan valehtelemishalua omana irvikuvanaan, vihannut
hänen epävakaista mieltään, vihannut häntä, koska hän ei milloinkaan
jaksanut toteuttaa tekemiään päätöksiä. Niin, olihan hän nainut sen
porton. Sen Eirik oli kyllä tehnyt. Ja hän oli rakastanut Eirikiä, joka
valehteli ja kerskaili ja seurasi kaikkia päähänpistojaan ja peräytyi
kaikilta alkamiltaan teiltä — rakastanut tätä vierasta oliota, jonka
hän oli saanut niskaansa, tätä kummitusta, joka oli imenyt hänestä
verta, kunnes heistä oli tullut oikea isä ja poika. Murhatun miehen
poika oli kostanut hänelle isänsä puolesta yhtä salaa, kuin hän oli
murhannut Tveitin.

Hänestä tuntui, että hän oli nähnyt tämän kaiken kuin salaman valossa
sinä hetkenä, jolloin Eirik juoksi häntä kohti tappara iskuun
kohotettuna ja hän oli kohottanut otsansa — oli ollut iloa kaikessa
siinä, että hän nyt näkisi lopun. Silloin oli tappara käännetty
kostajapojan kädestä syrjään —.

Ja hän tiesi sen tapahtuneen Cecilian vuoksi. Mitä hyötyä siitä
tyttärelle olisi, sitä hän ei tiennyt. Mutta tytär oli nuori — hänellä
oli pitkä elämä edessään elettävänä ja kuoltavana, jos hän teki kuten
isä oli tehnyt. Hän näki, että hän tahtoi päästä jostakin kauheasta —
ja hän ajatteli kolmea kasvavaa pikku poikaa, isän surmanneen äidin
lapsia. Mutta vieläkin pahemmin olisi, jos heidän pitäisi kasvaa hänen
huostassaan, ja hän kulki säilyttäen sellaista salaisuutta. Hän käsitti
sen tulevan tavalla tai toisella pelastukseksi heille kaikille, jos hän
nyt laski Cecilian jalkojen juureen sen ruumiin, jota hän oli laahannut
muassaan näin kauan: »Katso — ja pidä itsestäsi huolta, ennen kuin on
liian myöhäistä sinullekin—.»

Ehtoopäivä oli pitkälle kulunut hänen soutaessaan länsipuolta
pitkin kaupunkilaisten siltojen viertä: siinä oli Claus Wiephartin
silta ranta-aittoineen — siihen hänelläkin on ollut tapana laskea —
Miklegaardin silta, Klemensinkirkon ja Joninsilta — piispankartanon
siltoihin asti. Ja hän vastasi kylmästi ja terävästi, kun joku nuori
nalikka tuli sillan laidalle ja huusi epäkohteliaalla äänellä, ettei
hän saanut laskea venettään siihen. Olav vastasi laskevansa tähän ja
että hänellä oli asiaa piispankartanoon — samassa hän muisti ettei hän
ollut pukeutunut eikä varustautunut kaupungin käyntiä varten ja häntä
suututti se noustessaan piispan pihaa kohti.

Puolen tunnin kuluttua hän seisoi kapealla aukealla piispankartanon ja
Halvardinkirkon hautausmaanaan välissä.

Piispa makasi kuolemaisillaan. Kukaan ei ennättänyt häntä kuunnella
tai vastata hänelle sen enempää. — Ihmiset juoksivat kartanossa
edestakaisin. Helge-herran sairaus oli tullut niin äkkiä ja vielä näin
pääsiäisjuhlan edellä — Se oli totta, huomenna oli palmusunnuntai, hän
oli sen kokonaan unohtanut —

Hän ei ollut ajatellut, että _sellaista_ voisi tapahtua, — kun hän
vihdoinkin oli valmis heittämään aseensa ja antautumaan, ei kellään
ollut aikaa ottaa häntä vastaan. Ja nyt hän tunsi, että kuoleman
kaltainen rauha olikin ollut äärimmäistä jännitystä, sillä nyt hän oli
kylmässä värjöttävä — ja epätoivoinen, sillä hänen oli pakko yrittää
vielä kerran; nyt hänestä tuntui tämä viivytys sietämättömältä.

Olav seisoi eikä tiennyt minne mennä. Sumu oli muuttunut tihkusateeksi.
Suuret, aukean ympärillä olevat kivirakennukset — piispankartanon
kiviseinä, kirkkomaan aitaus ja tuomiokirkon mahtava koko raskaine
torneineen ja sateella kiiltävine lyijykattoineen — näyttivät vieläkin
suuremmilta sateessa, joka teki ne mustiksi. Mutta kirkkomaan aidan
ylitse ojentelevat poppelit näyttivät avaavan lehtiään, joista läksi
voimakas tuoksu, ja ruoho pursusi rehevänä aukean mukulakivien tornista.

Hän ei jaksanut mennä Clausin luo, istua siellä ja kuunnella
kauppiaitten lörpöttelyä. Eikä levysepänkään luo. Hän oli ollut Oslossa
yhden ainoan kerran Galfridin tyttären mentyä naimisiin Bjørnin kanssa.
Heillä oli lapsi — ellei ollut jo tullut useampiakin — mutta hänestä
tuntui, ettei hän oikein jaksanut kuullakaan tästä pojanpojastaan; hän
pelkäsi kuin ruttotautinen tulla lähelle Bjørnin elämää.

Jossakin lähellä alkoi kirkonkello soida kovaa ja terävästi — se oli
Olavinluostarista; torni kohosi kirkkomaan aidan toisesta päästä.
Kaksi saarnaajaveljestä tuli samassa nurkan takaa; pää hupun peitossa
he riensivät sateesta suojaan, niin että liehuvan kaavun alta pisti
valkoinen paita esiin. Olav katsoi heidän jälkeensä; lyhyempi oli
varmaankin vanha veli Hjalm, mutta tämä ei suinkaan tuntenut häntä
enää; siitä olikin jo vuosia, kun hän viimeksi oli pistänyt jalkansa
luostariin.

Olav seurasi heitä. Hän voisi sentään mennä Olavinkirkkoon, siten hän
saisi aikansa kulumaan. Sitten hän saisi keksiä yöpaikan sellaisen,
missä ei tarvinnut puhua, mitä kotona Hestvikenissä oli tapahtunut.

Kirkon ovessa häntä vastaan tuli suuri, keltainen koira juosten ja
sitä seurasi takaa ajaen maallikkoveli; he olivat törmäämäisillään
vastakkain. »No, sinäkö, Olav Auduninpoika siinä oletkin?» munkki
sanoi iloisesti. »Me emme ole nähneet sinua luonamme sen jälkeen kuin
— Mutta sinä oletkin kenties tullut tapaamaan isä Finniä, luullakseni
— niin, kylläpä hän ilostuu sinut nähdessään — sinä olit hänen isänsä
hyvä ystävä, muistaakseni. Ja nyt hän suorittaa saman toimituksen
kaupunkilaisille, jonka hän aamulla piti latinaksi —», puhelias
maallikkoveli nyökäytti ja pujahti pois kuorin sivuovesta.

Olaville selvisi, että pitkä, vanhahko munkki, joka seisoi kuoriin
johtavien portaitten päässä ja puhui — oli varmaankin Arnvid
Finninpojan lähinnä vanhin poika. Viimeksi Finnin nähdessään tämä oli
Hamarin koulussa oppilaana. Nyt oli munkin kiiltävää, kaljua päälakea
ympäröivä lyhyeksi leikattu tukka hopeanharmaa ja kapeat, ahavoituneet
kasvot ryppyiset.

Hän ei muistuttanut isäänsä — ei kukaan Arnvidin pojista muistuttanut
häntä, he olivat kauniita, kuten äidin kerrotaan olleen. Veli Finn
oli suora ja laiha, hän oli hyvin rauhallinen seisoessaan puhumassa,
valkoisessa nutussaan, suuri, musta vaippa harteillaan; hänellä oli
kirkas, kaunis ja rauhallinen ääni:

»— mutta se osa, joka oli maassa, muistuttaa meille Jumalan näkymätöntä
voimaa ja salattua viisautta. Tätä osaa voidaan sanoa ristin juureksi,
se kantaa ihmissilmiltä näkymättömänä ristin runkoa, oksia ja kalliita
hedelmiä. Sellainen merkki on meille annettu, jotta me muistaisimme
pelastuksemme lähteneen siitä juuresta, joka on Jumalan näkymätön
viisaus.

»Mutta mitä meitä hyödyttää, hyvät veljet, selittää ristin salaisuutta
sanoin, ellemme me näytä teoillamme ymmärtäneemme oikein Kuninkaan
sanoja: Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, ei ole minulle sovelias.
Se ottaa ristinsä ja seuraa Hänen jälkiään, joka ei pelkää tuskaa ja
vaivaa rakkaudesta Jumalaan ja lähimmäiseensä ja omaan sieluunsa. Me
voimme kantaa ristiä kahdella tavalla, ruumiillisesti ja henkisesti —»

Tämä oli sellainen sermo crucis, joita oli tapana pitää
luostarikirkoissa paastoaikana. Olav katseli ympärilleen — siitä, kun
hän viimeksi oli ollut tässä kirkossa, oli kulunut jo pitkä aika. Huone
oli pitkä ja kapea ja kokolailla hämärä, kun ei yhtään kynttilää oltu
sytytetty ikkunoitten edessä pimittivät Halvardin kirkkomaan suuret
saarnit ja niiden takana tuomiokirkon suuri rykelmä. Ihmisiäkään ei
ollut paljon — edellisen priorin huonon hoidon aikana Olavinkirkko oli
menettänyt paljon entisestä maineestaan.

Olav huomasi isä Finn Arnvidinpojan saarnan olleen alkujaan tarkoitetun
luostariveljille; hän puhui niin paljon katumusharjoituksista ja
kurista:

»— tällä tiellä on itsekunkin otettava itsestään vaarin, sillä
tässä piilee se vaara, jota sanotaan sisäiseksi ylpeydeksi: niin
että me pidämme niitä veljiä huonompina, jotka jaksavat vähemmän
paastota, valvoa, kärsiä kylmää ja ruoskan iskuja. Me emme kykene
maksamaan Kuninkaallemme sitä piinaa, mitä Hän kärsi, ruoskan iskuja
toisensa jälkeen, haavoja haavojen lisäksi — kun me rankaisemme omaa
ruumistamme, on meidän varottava, ettemme luule kilpailevamme Hänen
kanssaan. Mutta jos toiset tahtovat meitä kurittaa, haavoittaa tai
häväistä ja heittää meidät pyövelin käsiin, tulee meidän kantaa
se ilolla ja muistaa, että me nautimme kunniaa, johon me olemme
arvottomat —»

Sadekuuro rapisi kirkon ikkunoita vastaan. Olav kuuli tuulen alkavan
puhaltaa —. Olavin mieleen johtui ajatus — sanoisikohan hän Finn
Arnvidinpojalle Oslon-asiansa? Vaikkakin asianlaita oli sellainen,
ettei hän voinut pätevästi ripittäytyä muille kuin piispalle, mutta
koska tämä makasi kuolevana — hän voisi sanoa Finnille olevansa täällä
tunnustamassa vanhaa verivelkaa, salamurhaa, jonka hän oli tehnyt juuri
silloin, kun he viimeksi erosivat, Finnin ollessa vielä poikanen;
hän muisti nyt sanoneensa pojalle hyvästit koulutalon ulkopuolella
samana päivänä, jolloin hän läksi Miklebøhön. Se olisi jo sillan
polttamista takanaan — »Silloin me kannamme ristiä sielussamme,
kun sydämemme kärsii tuskaa muitten ihmisten virheitten ja syntien
vuoksi, kuten Pyhä Paavali sanoo: Kukaan ei ole niin heikko, etten
minäkin tulisi heikoksi ja tuntisi hänen tuskaansa rinnassani. Hyvät
veljet, me emme saa ihmetellä, jos Kuningas laskee kannettavaksemme
muitten ihmisten syntejä ja suruja tai panee meitä sovittamaan muitten
veljiemme rikkomuksia, koska Hän on kaikki puolestamme sovittanut.
Mutta joutuessamme kiusaukseen kysymään, miten meidän on sovitettava,
silloin meidän tulee muistaa, että Hän kantaa taivaat ja maat kuin
pallon kädessään, vaikkakin Hän suvaitsi laskea pois kaikkivaltiuden
kuninkaan-viittansa ja pukeutua Aadamin köyhään pukuun. Hän uupui
tielle kantaessaan ristiä Jorsalan linnasta, jotta Simon Kyreneläinen
saisi sen suuren onnen, että häntä pidettiin kyllin arvokkaana
auttamaan Jumalaansa ja kantamaan Hänen ristiään. Tämä talonpoika
oli kaikkia muita maan päällä eläviä onnellisempi. Mutta Jumala
antaa meidän kaikkien maistaa Simonin autuutta, kutsuessaan meidät,
arvottomat syntiset, tiellä seisovasta ja ristinkulkua katselevasta
kansanjoukosta ja tarjotessaan meille osaa ristin kuormasta —»

— Saarna ennätti tuskin loppua, kun Olavin tuntenut vanha maallikkoveli
saapui. Hän kulki edellä puuhakkaana ja puheliaana ja vei hänet
keskusteluhuoneeseen; nyt hän kertoisi isä Finnille —.

»Se oli pieni nelikulmainen huone, katossa ristiholvi. Kapea,
pystykaarinen ovi oli avoinna ristikäytävään. Olav meni ovelle ja
katseli, miten sade valui luostaripihan kauniille, viheriälle matolle;
satoi ristikäytävällekin niin, että sade roiskui sen kivilattialta.
Oli tullut kova ilma lounaasta ja hyvää se tekikin; häntä oli tämä
varhainen kevät huolettanut — niin kauan kuin ei tullut vettä, joka
olisi sulattanut lumen metsistä, oli kaikki epävarmaa

Suuret, tummat, ajelehtivat pilvet tekivät illan vuodenaikaan nähden
pimeäksi, ja märät lyijykatot loivat kalpeaa, levotonta valoa.
Saarnien suurissa, puhkeavassa latvoissa, jotka kuroittautuivat kirkon
harjan ylitse, suhisi, ja ruohokentän kaivon vintti vinkui ja kitisi.
Silloin aikovat Halvardinkirkon kellot soida, hiljaa kajahdellen,
luostarikirkon pieni, terävä-ääninen yhtyi siihen ja sitten alkoivat
kaikki kaupungin kirkkojen kellot soida.

Pilarien takaa, toiselta puolelta pihaa, tuli valkoinen munkki — isä
Finn Arnvidinpoika astui häntä kohti reippaasti käsi ojolla:

»Terve, Olav Auduninpoika — sinä teit kauniisti tullessasi minua
tervehtimään!»

He istuivat keskusteluhuoneessa — he eivät olleet nähneet toisiaan sen
jälkeen, kun toinen oli poikanen, toinen nuori mies. Siitä oli yli
kolmekymmentä vuotta.

Olav kyseli Finnin veljiä, sukulaisiaan Steinfinninpoikia ja Haakon
Gautinpojan lapsia Bergistä. Finn vastasi, mutta sanoi, ettei hänellä
ollut aivan viimeisiä uutisia: hän oli vasta palannut kaksi vuotta
kestäneeltä ulkomaanmatkalta ja sitä ennen hän oli ollut Nidarossa
subpriorina, mutta nyt hän aikoi palata Hamariin, omaan luostariinsa.

»Mutta nyt on aika mennä kompletoriumiin. Viivytkö sinä täällä
kaupungissa jonkin aikaa?»

Olav vastasi, ettei hän sitä tiennyt. »Minun vävyni on kuollut
vast’ikään —»

»Missä sinä asut — mutta sinulla lienee itselläsikin talo Oslossa?»

Kuultuaan, ettei Olavilla vielä ollut yösijaa, isä Finn ehdotti,
että hän jäisi tänne yöksi. Vierastupa oli täynnä, mutta toisessa
kerroksessa olisi mahdollisesti jokin vierasselli tyhjänä — hän menisi
heti kysymään priorilta:

»Minulla on näinä päivinä ennen kotiin lähtöä monenlaista puuhaa —
mutta minä puhelisin mielelläni sinun kanssasi enemmänkin — sinä olit
isäni paras ystävä ja on helpompi saada keskusteluun tilaisuutta sinun
täällä asuessasi.»

Olav istui vierashuoneessa iltapuuroa syöden, niin ei ollut sisällä
kuin muuan sairas mies, joka makasi eräässä vuoteessa ja valitti
unissaan; toiset vieraat olivat menneet kirkkoon laulua kuulemaan. Olav
työnsi kulhon luotaan, nojasi päätään seinään ja tuijotti kynttilään —
hän kuuli kirkosta kuoron laulua ja ulkopuolella lätisi sade ja tuuli
ulvoi. Sitten alkoi kuulua ulkoa laattakiviltä askelten kopinaa —
munkit palasivat kirkosta. Ja nuori maallikkoveli seisoi ovella lyhty
kädessä viitaten häntä tulemaan ‒ täällä oli nyt hiljaista huomiseen
aamumessuun asti.

Maallikkoveli asteli hänen edellään ja käytävää pitkin, avasi oven ja
asetti lyhdyn sellin lattialle.

Se oli pienen pieni, harmaakiviseinäinen huone. Yhdellä seinällä oli
kapea makuulavitsa ja kirjoitusteline, rukousjakkara edessä sekä
ristiinnaulittu sen yläpuolella pienen kaari-ikkunan alla, joka oli
suljettu ruutuluukulla. Luukku kolisi ja louskutti tuulessa. Olav
avasi sen ja katseli levottomaan kevätyöhön — pitkin kiiltävän märkiä,
jyrkkiä ristikäytävän kattoja alas viheriälle pihalle kaivoineen ja
tuulenpuuskissa kitisevine vintteineen. Siitä oli pitkä aika, kun hän
viimeksi oli ollut tällaisessa huoneessa näin korkealla, niin että
hänestä tuntui, kuin hänet olisi pantu tornivankilaan —.

Hän riisui päällysvaatteensa ja laskeutui lavitsalle. Hän ei voinut
nukkua hän makasi kuunnellen myrskyävän ja sateisen yön kaikkia ääniä.

Edellisen yön hän nukkui Saltvikenissä — tietämättä mitään Cecilian
hurjasta teosta. Ei siitä sen pitempää aikaa ollut. Koettaessaan koota
muistoissaan, mitä kaikkea oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän tapasi
Eirikin veräjällä eilisiltana myöhään, hänestä tuntui viime vuorokauden
tapausten rikkaus olevan samanlaista kuin jos olisi heittäytynyt syvään
kuiluun. Hän oli nyt joutunut tien päähän ja jyrkänteeseen.

Hänen mieleensä muistuivat Finnin sanat Simon Kyreneläisestä — olikohan
hän ajatellut isäänsä —? Arnvid oli ollut juuri sellainen mies, jonka
sai kutsua joukosta tarttumaan ja auttamaan jokaisen ohikulkevan
tuomitun kuormaa. Ja ehkäpä hän olikin juuri sen vuoksi ajatellut
sydämessään Arnvidin olevan toisenlaisen kuin muut miehet. Arnvid oli
niin rohkea, ettei hän pelännyt kumartua tarvittaessa, jos joku halusi
laskea ristinsä hänen kannettavakseen. Hän ei ollut pelännyt seurata
niin läheltä Kuninkaan askeleita, että hänkin sai osansa sekä kansan
sylystä että ivasanoista.

Jospa hän itse olisi ollut yhtä rohkea kuin Arnvid — hän olisi
kuuluttanut Tveitin murhan ensimmäisessä ihmisasunnossa. Ja hän oli
pakottanut Ingunnin kätkemään lapsensa kauas erämaahan oikeudettomana,
nimettömänä, suvuttomana — kunnes hän näki Ingunnin tekemän vääryyden
musertavan hänet ja Olav otti sovittaakseen vääryyden uudella
vääryydellä. Hänen olisi pitänyt puolustaa pojan oikeuksia alusta
alkaen — kutsua Ingunn Steinfinnintyttären pojaksi, vaikkakin hän oli
avioton, antaa hänelle äitinsä perintö ja antaa hänelle äidin mieheltä
kuuluvaa tukea ja turvaa. Jos hän olisi ollut Arnvidin kaltainen,
hän olisi vain tehnyt mikä on oikein; hän olisi ollut mies, elänyt
viekoitellun naisen kanssa, kunnioittanut häntä, jolle oli luvannut
uskollisuutta Jumalan kasvojen edessä, ja rakastanut häntä, jolle
oli antanut rakkautensa siitä asti, jolloin hän oli oppinut pitämään
yhdestä enemmän kuin toisesta.

Niin, ehkäpä hänellä silloin olisi ollut rohkeutta kuunnella
omantuntonsa ääntä, joka puhui Tveitin puolesta: se hölmö ei edes itse
tiedä, mitä on tehnyt, hän on samanlainen älytön nalikka kuin sinä itse
olit astuessasi vielä lapsenkengissä häävuoteeseen —.

Mutta synnin tehtyään hänellä olisi pitänyt olla rohkeutta tunnustaa
se: minä valehtelin itseni vapaaksi kasvatusisäni loukkaamisesta
ollessani nuori ja ajattelematon ja raisu, mutta sen miehen, joka
oli ajattelemattomuudessaan minua loukannut, minä tapoin. Sillä minä
luulin, etten voisi elää, ellen kostaisi jonkun tahratessa kunniaani.
Minä luulin olevan helpompaa elää tahrattuna, jos itse olin tahrannut
maineeni — kunhan vain kukaan ei tiennyt tahrasta mitään. Sellaisen
asian vuoksi minä tulin Herralleni Juudaaksi, kuormituin raskaimmilla
synneillä, kunnes ne olivat niin raskaita, että painuivat minun
heikkouttani haarniskan tavoin.

Hän oli ollut niin arka ihmisten tuomiolle — hän, joka oli luullut
olevansa välinpitämätön ihmisten arvostelusta. Sillä hän ei janonnut
päällikön valtaa ihmisiin nähden, ei pyrkinyt heidän parissaan
rikkauteen, jos hänen olisi pitänyt viekkaudella ja taipuisuudella
saavuttaa rikkautta, ei pyrkinyt kenenkään ystäväksi, josta hän ei
pitänyt, ei havitellut sellaista onnea, joka tekee ihmisen lihavaksi ja
laiskaksi — hän oli vain tahtonut olla heidän keskellään, kuten tammi
pikku metsässä —.

— Ja hän näki, että hänet oli juuri tarkoitettu sellaiseksi. Jumala oli
antanut hänen periä uskollisilta, rohkeilta ja hurskailta esi-isiltä,
mitä hän oli luvannut vanhurskaitten jälkeläisille: julmuutta vihaavan
mielen ja sydämen, joka ei pelkää pimeitäkään päiviä, joka ei salli
minkään vihollisen pelättää itseään — ainoastaan ne ihmiset, joita
rakastaa, voivat saada hänet kaikkeen —.

Jumala, hyvä Jumalani, joka rakastat meitä kaikkia, joka rakastat
minuakin — jota minäkin olen kerran rakastanut. Kunpa minä olisin
valinnut Sinut, valitessani suurimman rakkauteni!

Hän näki olleensa tavallaan oikeassa, arvostellessaan itseänsä, kuten
oli tehnyt — hän oli vain unohtanut hoitaneensa omaa hyväänsä, kuten
vasalli hoitaa läänitystään hallitsijansa vallan alla. Ja hän oli
tehnyt kapinan, rikkonut uskollisuutensa ja autioittanut maansa —.

Hänen olisi _pitänyt_ kasvaa tammen tavoin, kärsivällisesti ja lujasti
kuten se, tarjoten suojaa ja turvaa allaan jokaiselle sitä sieltä
etsivälle. Mutta hän ei ole voinut kasvaa toisenlaiseksi kuin miksi
hänet oli luotu — sisäinen vaurio oli vain kuluttanut hänen ydintään,
niin että hänestä oli tullut ontto, näivettynyt ja hedelmätön. Hän ei
ollut jaksanut ketään suojella, niin että siitä olisi ollut mitään
hyötyä: Ingunnista lähtien aina sellaisiin asti kuin Anki ja Liv
lapsineen hän oli yrittänyt olla suojelijana, mutta turhaan. Hän
oli tuhlannut rikkautensa taisteluun oikeata isäntäänsä vastaan —
mutta kuten anteliasluontoinen mies jakelee vieläpä varastettujakin
tavaroita, samoin hänkin oli ottanut vastaan jokaisen luokseen tulevan
— vaikkei hän sitten valmistanutkaan muuta kuin renkien kestejä ja
kerjäläisten häitä.

Simon Kyreneläinen — nyt hän muisti nähneensä saman kuvan jo kerran
ennenkin, monta vuotta sitten Englannissa — nähdessään oman, kuoleman
iskun saaneen sielunsa unessa ja hänen oli täytynyt seisoa syrjässä
köyhien miesten mennessä Herran Ruumista nauttimaan.

Minkähänlainen olisi Simon Kyreneläisen mieli ollut pääsiäisaamuna, jos
hän olisikin kieltäytynyt hänelle ristiä tarjottaessa, jos hän olisi
pujahtanut pilkkaajien joukkoon —

— Hänelläkin oli ollut lapsia — niiden nimet olivat Aleksander ja
Rufus. Hän oli kerran kuullut, mitä näistä Simonin pojista oli tullut:
pyhimyksiä ja kruunatuita veritodistajia Olav valvoi maaten, kunnes
kuuli kirkosta kaukaista laulua. Kuunnellessaan aamumessun säveleitä,
jotka hukkuivat tuontuostakin tuuleen, hän nukkui.

Hänen herätessään aamu oli jo pitkälle kulunut. Nytkin laulettiin — hän
arveli siellä olevan palmunvihkimisen ja sitten tuli juhlakulkue, joka
kulki kirkon ympäri. Olav jäi makaamaan — hänessä puhkesi uudelleen
harmi: miten hän olikin lähtenyt aivan näin arkitamineissaan. Hänen
tullessaan alas karkeissa, vanhoissa työvaatteissaan ja painavissa
saappaissaan oli jumalanpalvelus jo pitkällä; kuorista kuului:

»Passio Domini nostri Jesu Christi secundum Mattheum.»
[Palmusunnuntaina lauletaan P. Matteuksen evankeliumin 26. ja 27. luku;
kärsimyshistoria lauletaan tiistaina P. Markuksen, keskiviikkona P.
Luukkaan, perjantaina P. Johanneksen mukaan.]

Hän seisoi niin, ettei voinut nähdä laulavia pappeja. Ja tänään oli
pitkä teksti, niin ettei hän siitä osannut sanasta sanaan muuta kuin
jonkin palan sieltä täältä. Hän seisoi oven suussa vanhaan, ruskeaan
vaippaansa kääriytyneenä, ja kirkas, voimakas miesääni, joka nousi ja
laski evankeliumin laulun mukaan, kuljetti häntä tuttujen sanojen ja
nimien ohi — Pascha — traditur ut crucifigatur — Caiphas — ne olivat
kuin merimerkkejä, joistahan tunsi, missä oltiin. Nyt Jeesus meni
opetuslapsineen Betaniaan pitaalisen Simonin huoneeseen ja istuutui
pöytään, nyt saapui Maria Magdaleena ovesta kantaen voideastiaa,
antaakseen Jumalalle, mitä hänellä oli kalleinta. Ja Joudan terävä ääni
pilkkasi naista.

Ja toinenkin ääni, suurempi ja kauniimpi, liittyi lauluun — kuninkaan
omat sanat, jotka puolustivat Mariaa ja ylistivät hänen anteliasta
rakkauttaan.

Olav odotti niitä sanoja, jotka hän tunsi ja jotka olivat kuin
tulisella raudalla poltetut hänen sydämeensä eivätkö ne jo pian tule?
Eivät ne niin kaukana ole. Niin, nyt ne jo lähenivät — nyt hän lähetti
opetuslapsensa kylään valmistamaan illallista. Nyt —:

Hänen sydämensä löi, niinkuin se särkyisi ontelossaan, kun voimakas,
kaunis ääni kaikui kuorista:

»Amen dico vobis, quia unus vestrum me traditurus est —.» [»Totisesti
sanon teille: yksi teistä kavaltaa minut.»]

Evankelista lohdutti lyhyin säkein, ja sitten liittyi koko opetuslasten
kuoro, voimakkaasti ja liikutettuna:

»Numquid ego sum, Domine?» [»En suinkaan minä se ole, Herra?»]

Olav tunsi hien nousevan koko ruumiista Kristuksen äänen kuuluessa. Ja
sitten seurasivat ne sanat, jotka olivat kuin poltetut hänen sieluunsa:

»Vae autem homini illi, per quem Filius hominis tradetur: Bonum erat
ei si natus non fuisset homo ille.» [»Voi sitä ihmistä, jonka kautta
ihmisen poika kavalletaan: parempi olisi sille ihmiselle, ettei hän
olisi syntynyt.»]

Evankelista lauloi: »Respondens autem Judas qui tradidit eum, dixit»
[Sanoi myöskin Juudas, joka hänet kavalsi] — ja Juudan korkea ääni
seurasi:

»Numquid ego sum, Rabbi?» [»En suinkaan minä se ole, Rabbi?»]

Kristuksen ääni vastasi:

»Tu dixisti.» [»Sinäpä sen sanoit.»]

Olav oli painanut päänsä rinnalleen ja nostanut vaipan, niin että se
peitti toisen puolen kasvoja. Karkeasta vaatteesta läksi tallin ja
veneen ja kalan haju. Hän seisoi keskellä pyhäpukuisia ihmisiä eikä
ollut juhlapuvussa —.

Tutut sanat soivat laulussa. Nyt he kulkivat öljymäelle — mutta Olav
katseli sitä ikäänkuin kauempaa: kuten Juudas seisoi jossakin linnassa
katsellen heidän jälkeensä. Hänet oli nyt työnnetty pois, nyt tiesivät
kaikki hänen toverinsakin sen, mitä vain Jumala ja hän itse oli
tiennyt, hänen illalla mennessään muitten mukaan pöytään.

Näyt siirtyivät yhä kauemmaksi pimeään. Jumala itse makaa puitten alla
maassa: Tristis est anima mea usque ad mortem —. Mutta opetuslapset
nukkuvat mitään tietämättä. Linnanmuurin portista tulevat vahtisotilaat
soihduin ja kiiltävin keihäin, Juudas kulkee edellä tietä näyttäen.
Pyhä Pietari herää unesta, hän kiskaisee miekkansa nuorena ja rohkeana
huotrastaan ja aikoo heittäytyä Herransa ja vihollisten väliin —
hän huitoo kuin mikäkin saamaton, iskee palvelijalta korvan —ja
nähdessään ylivoiman ja kuullessaan Herran rauhallisen vastauksen sitä
ymmärtämättä hän heittää miekan käsistään ja juoksee pois. Kristus
seisoo jälleen yksin, Hän ojentaa hyväntahtoisesti kätensä sidottaviksi
— sitä on mahdotonta ymmärtää. Mutta kuka on nähnyt sen ristin osan,
joka on maassa, ken tuntee ristin juuren —?

Olavin ympärillä yrittävät miehet ja naiset päästä istahtamaan ja
polvilleen — se ei tuntunut loppuvan ensinkään, yhä jatkui ihmisten
kuulustellessa vihamielisesti Luojaansa ja kansan suurena kuorona
kaikuva ääni: Crucifigatur! Ja taas uudelleen: Crucifigatur! Pitkä
tie kaupungista pääkallon paikalle, ristiinnaulitsemisen kauhut — ja
pilkka, joka ei vieläkään lopu —.

Viimeisen ristiltä kuuluvan kovan huudon jälkeen, jolloin Hän antoi
henkensä, laulu äkkiä katkesi ja kirkkokansa polvistui, kuten tämä
kuolemanhiljaisuus olisi sen lyönyt maahan.

Evankelistan ääni kuului hänen alkaessaan kummallisen lempeältä, kun
hän tavallisella pyhänuotillaan lauloi haudan valmistamisesta ja
fariseusten rikkiviisaista neuvotteluista Pilatuksen kanssa.

Messu seurasi heti evankeliumia kuten samasta portista — se osoitti
jälleen Jumalan armon mahtavuuden ja ihmisten petollisuuden kauheat
salaisuudet. Piinaviikko läheni ihmissukua kiirastorstaineen ja
pitkäperjantaineen; Pyhä Markus ja Pyhä Luukas ja Pyhä Johannes
toisivat kukin todistuksensa julki. Ja pääsiäispäivä koko kauhean
viikon jälkeen tuntui olevan saavuttamattoman kaukana —.

       *       *       *       *       *

Kun Olav palasi majapaikkaan, oli se niin täpötäynnä kansaa, että hän
pysähtyi neuvottomana ovelle. Kaksi maallikkoveljeä tuli kovaa vauhtia
kantaen höyryäviä ruokakuppeja, kaksi muuta seurasi tuoden olutkannuja:
oli jo päivällisaika menossa ja majapaikan vieraitten nenänpäät olivat
valkoiset pitkästä paastosta, ja he olivat nälkäisiä kuin sudet.

Toinen maallikkoveljistä oli sama, joka oli illalla vienyt hänet
vierasselliin. Huomattuaan Olavin hän tarttui häneen ja laahasi hänet
väkisin kunniapaikalle, talonpoikahan oli Hamarin priorin ystävä —. Hän
koetti pakottaa Olavia nauttimaan sekä ruokaa että juomaa, mutta Olav
ei saanut menemään mitään alas.

Niin pian kuin hän suinkin saattoi sen tehdä olematta epäkohtelias hän
nousi pöydästä, meni selliin ja paneutui maata. Hän nukkui heti siihen
asti, kunnes nuori maallikkoveli hänet herätti sanoen: »Isä Finnillä
olisi nyt aikaa —»

Olavin tullessa keskusteiuhuoneeseen, jossa Finn Arnvidinpoika istui
odottamassa, siellä oli muitakin ihmisiä: kaksi nuorta munkkia, niin
yhdennäköistä, että Olav luuli heitä kaksoisveljiksi, istui erään
naisen, heidän äitinsä, ja muutamien nuorten neitosten kanssa. Koko
perheellä oli sama tulipunainen tukka ja pisamainen iho, pystynenä ja
vaaleansiniset silmät; he kertoivat kotipuolen uutisia Olav kuunteli
niitä puolella korvalla, kuunnellen samalla isä Finnin kertomusta
isänsä viime ajoista.

Olav istui maahan katsellen; hänen kätensä puristi tikaria, hän veti
sen puolittain ulos huotrasta ja työnsi sen jälleen takaisin. Sitten
hän keskeytti toisen, tämän rauhallisesti ja hillitysti kertoessa:

»Niin, Finn — sinun isäsi tiesi siitä, mistä nyt aion sinulle puhua.
Hän neuvoi ennen kuolemaansa minua tekemään sen, mitä varten nyt tulin
tänne.» Sen enemmän ajattelematta Olav nousi, seisoi suorana, ja
mikäli hän koroitti ääntään, hiljensivät sukulaiset toisella penkillä
puhettaan ja kuuntelivat:

»Minä olen kerran nuoruudessani tehnyt murhan, jota en ole ennen
tunnustanut. Arnvid, sinun isäsi, tiesi siitä, mutta silloin en
tahtonut tehdä sitä, mitä hän pyysi minua tekemään — tunnustamaan
rikokseni ja sovittamaan syntini. Mutta se, mitä äskettäin kotonani
tapahtui — minun vävyni murhattiin hänen nukkuessaan, emmekä me tiedä,
kuka sen on tehnyt — se pakotti minut tulemaan tänne piispan luo. Minä
en tiennyt mitään sinun kaupungissa olostasi.»

Finn Arnvidinpoika oli myöskin noussut. He seisoivat katsoen toisiaan
silmiin. Sitten isä Finn meni toisen joukon luo, joka seisoi
tuijottaen. Hän kuiskasi jotakin nuorille munkeille. Punatukkaiset
läksivät heti huoneesta, ja Olav seisoi yksin Arnvidin pojan kanssa.

Munkki laski kätensä hänen olkapäilleen.

»Jumalalle kiitos», hän virkkoi kiivaasti.

»Onko sinun isäsi kertonut tästä sinulle?» Olav kysyi katsellen toista
silmiin — Finn oli häntä paljon pitempi.

»Ei. Mutta nyt minä ymmärrän paljon paremmin yhtä ja toista, mitä hän
laski sydämelleni että minun pitäisi joka päivä lukea Miserere kaikkien
niiden miesten puolesta, jotka kantavat tunnollaan tunnustamattomia
syntejä ja muutakin Jumalalle olkoon kiitos, että nyt tämän tahdot
tehdä —. Mutta sinun ei olisi pitänyt puhua tätä vieraitten naisten
kuullen —»

»Minä en ole varma siitä, että olisin puhunut sinulle kahden kesken.
Mutta nyt olen repinyt kaikki sillat takanani.» Olav naurahti.

Munkki tuijotti häneen hetkisen. Sitten hän nyökäytti ääneti.

»Nyt Helge-herran maatessa kuolemaa tehden», Olav sanoi, »eikä kukaan
tiedä, kuka tänä aikana on hänen tilallaan — viransijainen vai
penitentiarius vai miksi sitä kutsutaan —.»

»Minä otan siitä itse huomenna selvää, Olav.»

»Mutta nyt minä menen. Minä olen nyt mielelläni yksin —»

»Niin, tietysti. Minä ymmärrän sen.»

He tarttuivat lujasti toisiaan käteen. Olav meni huoneeseensa,
laskeutui vuoteeseensa ja nukkui heti. Hän nukkui, kunnes nuori
maallikkoveli toi hänelle illallista. Olav söi ja paneutui jälleen
maata. Jumala, hyvä Jumala, miten hyvä on olla revittyään kaikki sillat
takanaan.

       *       *       *       *       *

Tultuaan seuraavana aamuna ristikäytävälle ja aikoessaan mennä kirkkoon
Finn Arnvidinpoika tuli häntä vastaan:

»Olav — etkö sinä tiedä — niin kauan kuin et ole tunnustanut tätä
syntiäsi laillisella tavalla, et sinä saa astua kirkkoon. Minä
huomautan tästä sinulle, sillä sinä tiedät kokoavasi vielä enemmän
vastuuta, jos tätä kieltoa rikot —»

Olav pysähtyi hämmästyneenä. Tiesihän hän sen — hän oli pannassa aivan
yhtä hyvin kuin jos hänet olisi kirkossa julistettu pannaan. Mutta hän
oli uhmaillut niin kauan, ollut varkain siellä, missä ei ollut lupa
olla, ja harjoittanut Jumalaa kohtaan varkautta, että hän oli unohtanut
lopulta —. Hän ei vastannut mitään, kääntyi vain ja läksi takaisin
pitkin ristikäytävää.

Isä Finn seurasi häntä, tarttui hänen käsivarteensa.

»Sinun on muistettava, Olav — ymmärräthän sinä latinaa?»

»Ymmärrän vähän —»

»Muista nämä sanat, jotka Pyhä Ambrosius on kirjoittanut: Novit
omnia Deus, sed exspectat vocem tuam, non ut puniat sed ut ignoscat.
Jumala tietää kaikki, mutta Hän toivoo kuulevansa sinun äänesi, ei
rangaistakseen, vaan unohtaakseen.»

Olav nyökäytti.

Selliin päästyään hän vaipui ristiinnaulitun eteen.

Olihan hän sen tiennyt, mutta hän oli unohtanut. Tämä oli ensimmäinen,
mikä joutui hänen kannettavakseen — hänen täytyi jäädä kirkonoven
ulkopuolelle. Hän huomasi sieltä näinä vuosina hakeneensa ravintoa
— kuten henkipatot Tanskan herrat olivat eläneet ryöstelemällä omia
rantojaan.

Hän otti ristiinnaulitun kuvan pöydältä ja suuteli Vapahtajan kuvaa.

Herra, minä en ole sen arvoinen, että säälisit minun hätääni ja
antaisit minulle rauhan!

Hän oli tehnyt ajatuksissaan tunnustuksen jo monta monituista
kertaa, koko elämänsä syntien ketjun — aina siitä asti, jolloin
hänen ylpeytensä oli ollut lapsellisuutta; hän oli hätävalhein ja
pikkupetoksin astunut niiden miesten silmien eteen, joihin hänen
pojansydämensä oli kiintynyt, jotta hän pääsisi heidän joukkoonsa.
Alussa ei ollut sen suuremmista asioista kysymys, kuin että hän
pelkäsi heidän nauruansa, jos he huomaisivat hänen olleenkin vain
kiivaan itsepäisen ja herkkäsydämisen lapsen, vaikka hän toivoi, että
he pitäisivät häntä viisaana, järkevänä ja lujaluontoisena. Mutta
hän oli leikkinyt tätä leikkiä totuuden kanssa, kunnes hänestä oli
tullut salamurhaaja, valapatto, Pyhyyden häpäisijä; hän oli takonut
omia kahleitaan rengas renkaalta ja hän oli latonut kiven kiven päälle
omaan vankitorniinsa. Kunnes kävi niin, että kun hän ajattelemattoman
rohkeana ponnahti pystyyn, ketju kesti, ja aina, kun hänen sydämensä
riensi niitä kohti, jotka sitä kutsuivat se törmäsi kiviseinää vastaan
ja putosi takaisin.

Katua — nyt hän käsitti, ettei hänelle suotaisi niin pitkää elinaikaa,
että hän ennättäisi kaikkea kaduttavaansa nähdäkään. Jos hän olisi
valinnut uskollisuuden Herraansa kohtaan, ei hän milloinkaan olisi
katunut, vaikka olisi jaksanut kantaa hartioilleen ottamiaan kuormia.
Hän ei voinut katua, että oli avannut ovensa jokaiselle hänen lietensä
äärellä suojaa pyytäneelle — mutta hän ei voi milloinkaan kyllin
katua hoitaessaan itseään siten, että he joutuivat asumaan ikäänkuin
pitaalisen miehen luona.

Ei mitään voinut tehdä tekemättömäksi. Cecilia oli kotivuonon rannalla
murhaamansa miehen ruumiin ääressä; kolme vaaleaa, hiirenkorvaista
poikaa seisoi hänen vieressään, neljäs lapsi lepäsi hänen sydämensä
alla ja hän oli murhannut heidän isänsä.

Miten hän oli saattanutkin olla kuuro omalle sydämelleen sen sanoessa:
älä luota mieheen, joka petti ystävänsä poikana ollessaan. Hän oli
niin kauan kuljeskellut varjojen keskellä eksyksissä, ettei hän
uskonut omien silmiensä todistusta: Jørund ei ollut oikea mies hänen
ainokaiselleen. Eikä hän ollut sitten tehnyt mitään — vaikkakin
hänestä nyt tuntui, että hän oli käsittänyt jotakin voivan tapahtua.
Tämä puoliso, jota hänen tyttärensä oli puoltanut sanoin ja töin,
yhtä uskollisesti kuin miekka on vyössä isännälleen uskollinen —
hän, Jørund, tulisi koettelemaan Cecilian kärsivällisyyttä kerran
liian paljon ja silloin Cecilia kääntyisi häntä vastaan. Olav muisti
tytärtään pienenä: sähisevän taistelunhaluinen, terävine, vaaleine
silmineen, joita kaarsi vallaton, liinanvalkea tukka. Oliko hän uskonut
Ceciliasta tulevan toisenlaisen, vaikkakin elämä häntä opettaisi ja
koulisi —? Sekä karhua että haukkaa voi kyllä kesytellä, niistä ei
sittenkään tule kesyjä.

Nyt oli liian myöhäistä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin rukoilla
Jumalaa auttamaan. Ylpeyttä ja ylimielisyyttä olisi, jos hän pyytäisi
Jumalaa käyttämään häntä avuntuojana. Hänellähän oli edessä lähtö pois
ihmisten parista — yksinäiselle katumuksenharjoittajan tielle. Ja
kiittää siitä, että saa niin tehdä.

Hän ei ainakaan voinut saada Ceciliaa kanssaan. Ennemmin hän seuraisi
Jørundia kuin lähtisi hänen mukaansa, oli Cecilia sanonut. Jumalan
nimessä, ehkäpä hän tulee toisiin ajatuksiin saatuaan kuulla, mitä hän
on tehnyt.

Ensimmäinen katkera pikari, joka hänen oli juotava — oli nähdä
kääntyneensä illalla liian myöhään, niin ettei hän enää voinut toivoa,
että Jumala lähettäisi hänet taisteluun takaisin omana miehenään. Hän
oli tehnyt tehtävänsä maailmassa loppuun eikä voinut tehdä tehtyä
tekemättömäksi. Hän oli halveksinut Simon Kyreneläisen osaa — nyt hän
sai murheellisena vain ryömiä ristin juurelle.

Olav otti ristiinnaulitun kuvan jälleen käteensä ja seisoi sitä
katsellen. Kerran, pitkän taistelun ja tuskien viikon jälkeen koittaa
pääsinaamu, ja hänkin saisi kuoleman ja kiirastulen takaa nähdä Ristin
voiton ja kunnian. Mutta täällä maan päällä hän ei saisi milloinkaan
nähdä valon loistavan siitä lipusta, jonka alla hänen olisi pitänyt
syntymässä saamiensa lahjojen mukaan taistella.

       *       *       *       *       *

Olav nosti päänsä ja kääntyi puoliksi kuultuaan oven käyvän. Finn
Arnvidinpoika tuli sisään. Hän puhui kuivasti ja kumman tylysti
— Olav arveli sen johtuvan siitä, että toinen koetti peittää
mielenliikutustaan.

Munkki sanoi tulleensa suoraan Halvardinkirkosta ja puhuneensa mestari
Sigurd Einridinpojan kanssa, joka oli delegatus herra Helgen sairauden
aikana ja ripitti murhamiehiä. Ja hän kuuntelisi Olavin rippiä messun
jälkeen sakaristossa.

»Sinulla on siten vuorokausi valmistusaikaa. Minä valvon myöskin yön
ja rukoilen, että tekisit oikean tunnustuksen. Mutta muista, että olet
vanha mies, Olav — sinun on käytävä levolle, kun et jaksa valvoa. Ei
hyödytä mitään pakottaa ruumistaan kestämään enemmän kuin minkä se
kestää.»

Olav puristi huulensa yhteen. Mutta sehän oli totta — hän oli vanha,
hän ei voinut enää luottaa ruumiinvoimiinsakaan. Arnvidin poika
polvistui hänen viereensä pikku jakkaralle ja jäi siihen kädet
kasvoillaan pitkäksi aikaa. Sitten hän nousi ääneti ja läksi ulos.

       *       *       *       *       *

Tunnit kuluivat. Olav kuuli joskus ulkopuolelta ääniä — alhaalta
pihakiviltä kuului askeleita, joku kävi ottamassa kaivosta vettä. Sade
yhä loiski kattoon ja virtaili sieltä alas, tuulenpuuska kiersi taloa
kohisten puunlatvoissa, kaikkialta kuului melua ja natinaa — sitten
tuuli tyyntyi vähäksi aikaa. Kellonsoitto ilmoitti päivän menneen
mailleen, kaukainen laulu kirkosta ja luostari-elämä meni tasaista
menoaan.

Vuorokausi — odotusaika tuntui loppumattoman pitkältä. Hän piti
ristiinnaulittua kädessään ja katsoi siihen tuon tuostakin — mutta
hänestä tuntui kuin hänen rukouksensa olisivat tipahdelleet huulilta
kuihtuneina kuten lehdet tippuvat puista syksyllä. Oliko niin vaikeaa
odottaa, mutta Hän oli odottanut kolmekymmentä vuotta. Jumala odottaa
ihmisiä aikojen alusta viimeiseen päivään asti —.

Pimeän tultua nuori maallikkoveli toi hänelle ruokaa — Olav näki miehen
tietävän jotakin. Hän joi veden ja söi vähän leipää. Sitten hän jälleen
polvistui odottamaan.

Ulkona oli yö, talossa hiljaista, sade vain valui ja tuuli tohisi ja
taas hiljeni. Kerran hän meni katsomaan ikkunasta.

Vastapäätä, päätyikkunasta, loisti ruudun takaa heikko valo. Siellä
mies valvoi hänen kanssaan yön.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna varhain näytti siltä kuin etelätuuli olisi
tarpeekseen raivonnut. Oli vähän aikaa poutaa. Aurinkokin pistäytyi sen
verran näkyviin, että se kilotti märillä katoilla.

Olav nousi äkkiä Finn Arnvidinpojan astuessa ovesta sisään. Hän otti
hattunsa, kietoi vaipan ympärilleen ja seurasi munkkia kapeita portaita
alas ristikäytävälle.

Keskusteluhuoneesta tuli joku vastaan kovaa vauhtia — pitkä mies
tummanpunaisessa vaipassa, huppu silmille vedettynä. Hän oli aivan
likomärkä. Eirik siinä tuli.

»Isä! Cecilia on viaton —», hän tervehti isän veressä seisovaa
saarnaajamunkkia, joka tuntui siinä seisovan muuta ajatellen. »Niin,
isä, minulla olisi sinulle niin paljon puhuttavaa — mutta tämä on nyt
ensimmäinen asia — hän on viaton!»

Olav tuijotti poikaan — hänen kasvoilleen levisi hitaasti puna:

»Jumalalle kiitos olkoon —» hänen äänensä kävi epävarmaksi: »Tiedätkö
sinä sen varmasti — sinun ei pidä sanoa sitä, jos te sitten sanotte
minulle — minä en uskalla uskoa sitä —»

»Murhaaja on löytynyt, isä. Se on Anki. Ne köyhät ihmisparat
pelästyivät niin, että pakenivat lapsineen päivineen ja piiloutuivat
Kaldbaekkenin luo metsään. Mutta sunnuntaina myöhään illalla Anki meni
Rynjuliin pyytämään Unaa kanssaan Gudrunin luo. Lapsirukka oli jo
kuollut Unan tultua. Silloin Una lähetti kotiin sanan, ja Torgrim itse
tuli miehineen viemään ruumiita kylään. Silloin he löysivät tikarin
ja Jørundin nutun soljen Gudrunin alta sammalmättäältä. Arnketil ei
kieltänyt — tuntui ennemminkin olevan iloinen, kun se tuli ilmi,
Torgrim sanoo — heidän piti tietää, etteivät hänen lapsensa jääneet
kostamatta.»

Olav horjui niin omituisesti; hänen huuliltaan pääsi tukahtuneita,
sorisevia ääniä, huulet muuttuivat sinisiksi, kasvot sinertyivät.
Sitten hän kaatui pitkin pituuttaan niin kuin puu kaatuu.

Eirik heittäytyi vieraan munkin viereen, joka oli jo irroittamassa
kaulusta ja nostamassa yläruumista syliinsä. Isän kasvot olivat
tummuneet, keltainen, veristävä valkuainen näkyi luomien alta, hengitys
korisi. Eirik ei ymmärtänyt munkin kasvojen ilmettä — siinä oli
epätoivoa tai kauhua, jota vastaan hän koetti taistella — mutta se
lisäsi pojan hätää:

»Kuoleeko hän —?»

»Ei», vastasi toinen kiivaasti. »Auta minua ja käy käsiksi, niin että
saamme hänet sisään.»





IV.

KOSTAJA-POJKA.




I.


Juhannus oli jo mennyt, ennenkuin Eirik pääsi kotiin Neseen.

Suolla loisteli ja säteili aurinko pajupensaitten kiiltävillä lehdillä,
ja kukkiva ruoho välkkyi pienillä, mättäisillä niityillä. Toisella
rannalla metsä kuvastui veden pintaan, samoin kuuma, sininen taivas jo
kullanväriseksi muuttuvine pilvineen — päivä oli jo illassa.

Lähestyttyään aidattuja maita häntä vastaan lehahti vastaniitetyn
heinän tuoksu. Eirik laskeutui hevosen selästä, mutta jäi seisomaan,
ennenkuin avasi veräjän: ilta-aurinko loisti kullan tavoin, ja pienten,
niemelle rakennettujen talojen ryhmä heitti pitkiä varjoja niitylle,
jolla Eldrid ja Ragnhild kulkivat heinää hajoitellen —.

Vaimo oli nähnyt hänet, laski haravan käsistään ja meni häntä vastaan.
Hän kulki suorana ja kevyesti, avojaloin työvaatteissaan. Eirik
ajatteli jälleen, ettei hän tiennyt mitään kauniimpaa kuin Eldridin
suurten silmien yläpuolella kaareutuva otsa ja leuan kaari, vaikkakin
kasvot olivat parkin ruskeat, iho kiiltävän kireänä poskipäillä,
otsassa syvät vaot ja suurten silmien ympärillä paljon ryppyjä ja
kuihtuneen suun ympärillä uurteita.

Hän ei milloinkaan tuntenut niin selvästi kuin nyt, että hän olisi
kaikkein kernaimmin jäänyt tänne, hän rakasti eniten metsässä asumista.
Hän tuli tänne kotiin viimeisen kerran. Mutta hän ei sittenkään
ajatellut murheella sitä kohtaloa, joka vei hänet täältä pois. Hän
oli kerran rakastanut Hestvikeniä niin, että hän oli vavissut sielun
pohjia myöten lähestyessäänkin vain jotakin kotiin kuuluvaa. Nyt hän
rakasti Hestvikeniä, koska koti häntä tarvitsi, vanhat palvelijat
odottivat häntä isäntänään johtamaan ja neuvomaan; hänen oli veljenä
huolehdittava Ceciliasta ja hänen lapsistaan ja poikana hän oli sidottu
siihen vanhaan mieheen, joka siellä liikkui murtuneena ja kietoutuneena
äänettömyyteensä ja salaperäiseen onnettomuuteensa kuin pimeyden
vaippaan.

Mies ja vaimo tervehtivät toisiaan kädestä, mutta muuten he olivat
aivan kuin Eirik olisi ratsastanut kotoa eilen. Eldrid kysyi, miten
hänen siskonsa nyt voi, ja Eirik vastasi: hyvin. Entä Olav? Aivan
samoin, Eirik virkkoi.

Huomattuaan kestävän kauan, ennenkuin hän pääsisi kotiin, hän oli
lähettänyt Svein Ragnanpojan Neseen. Nuorukainen oli kertonut
Eldridille mikäli oli tiennyt Hestvikenin keväisistä tapahtumista, eikä
Eirikin mieleen johtunut kertoa vaimolleen sen tarkemmin eikä edes
ottaa selvää, miten paljon tämä oli kuullut.

Hän valvoi yöllä tuntien, miten turvallisena Eldrid nukkui hänen
vieressään. Hän iloitsi saadessaan olla vähän aikaa heidän kodissaan,
ennenkuin heidän täytyi lähteä Hestvikeniin asumaan isän kanssa
samassa tuvassa. Hän muisti hyvin, miten heidän yhdyselämänsä oli
alkanut rajusti, heidän heittäytyessään toistensa päälle kuin toinen
aikoisi syödä ja imeä toisen tyhjäksi. Kaikki oli muuttunut vähitellen
toisenlaiseksi, ja nyt he olivat yhdessä, kuin olisivat saaneet
kylläkseen ja sammuttaneet toisissaan janonsa. Eldrid oli ensimmäinen
ihminen, jonka luona hän tunsi olevansa niin turvassa, että hän uskalsi
vaieta. Oli olin siten jo ensi ajoista lähtien, ennenkuin he menivät
naimisiin, vieläpä ensi päivistä lähtien hänen tulonsa jälkeen, kun
hän ei ollut vielä ajatellutkaan, että Eldrid tulisi hänen omakseen.
Hän ei ollut silloinkaan joutunut kiusaukseen lörpötellä ja puhua
joutavia ollessaan Eldridin kanssa yhdessä.

Ajatukset eivät olleet selviä — hän vain makasi tuntien nauttineensa
Eldridin luona hiljaisuutta, metsän rauhaa ja vapautta. Hänet Eldridiin
liittävä side oli ensimmäinen, johon hän oli antautunut ja joka ei
tuntunut raskaalta.

Hän oli nähnyt Gunhildin kerran keväällä kirkossa. Olihan hän kaunis —
kellokas, kilisevine helyineen hän oli taitavan ja mahtavan näköinen.
Mutta he eivät olisi sopineet sittenkään toisilleen. Hän iloitsi
saatuaan vaimon, johon hän ei kyllästyisi.

Hän ei pohtinut sitä, mitä Eldrid oli hänessä nähnyt. Hän näki
Eldridin levollisen olemuksen, näki hänen nukkuvan turvallisena hänen
vieressään, ja se riitti hänelle.

Hän niitti Sveinin kanssa seuraavina päivinä suota; iltaisin hän
souti Eldridin kanssa verkkoja laskemaan. Ruokalevolla hän loikoili
pihalla tuvan seinustalla, ja silloin asettui tavallisesti sinne koko
perheen väki. Eirik kuunteli molempia vanhuksia ja jutteli heidän
kanssaan. Holgeir tuntui olevan tyytyväinen, kun hän läksi Eldridin
kanssa pois. Sveinin mentyä naimisiin ja muutettua tänne hänestä tulisi
suurempi herra, koska hän oli maanomistajan sukua. Eldrid halusi ottaa
Ragnhildin kanssaan; tämä jutteli sinne tänne, hänen teki mielensä
lähteä emäntänsä mukaan, eikä taas tehnytkään mieli. Nuori Svein makasi
lakki silmillä. Eldrid istui vähän syrjemmässä paikkaillen tai kehräten.

Eirik sanoi hänelle kerran heidän ollessaan kahden kesken:

»Minä en vie sinua Hestvikeniin hyville päiville, Eldrid. Siellä on
paljon sellaista, mikä ei ole helppoa.»

Mutta hän ei sanonut, mikä siellä ei ole helppoa. Eirik ei ollut enää
pitkiin aikoihin aikonut kertoa kenellekään ihmiselle, mikä hänestä
on vaikeaa. Hän ei ollut sitä koskaan tehnytkään — mutta ennen aikaan
hän oli koettanut tukahduttaa nämä ajatukset muilla jutuilla ja
lörpötyksillä. Nyt hän oli oppinut olemaan niin hiljaa kuin se, joka
yrittää solmua päästää.

Oli kauheata nähdä isän liikkuvan sillä lailla, mutta hän ei uskaltanut
näyttää huomanneensa mitään — hän ei edes uskaltanut osoittaa hänelle
erikoista huolenpitoa tai rakkautta; isän luonteen mukaan se olisi
häntä vain vieläkin enemmän kiusannut.

Olavin toinen sivu oli ollut melkein kokonaan halvaantunut, kun hän
pääsi ylös. Vähän kerrassaan hän virkistyi, niin että hän pääsi
kävelemään, mutta vartalo oli vasemmalle koukussa, käsivarsi liikkui
töin tuskin, ja arpiset kasvot olivat nyt aivan vinot ja vääristyneet.
Kun hän yritti puhua, ei siitä ymmärtänyt yhtään ainoaa — sanaa; se oli
vain solkotusta ja soperrusta. Mutta nyt hän ei enää yrittänytkään.

Kuukauden päivät sen jälkeen, kun Eirik oli tuonut hänet kotiin
Hestvikeniin, hän eräänä päivänä osoitti haluavansa, että hänen
valkoinen, takkuinen partansa, joka oli kasvanut yli kasvojen,
ajeltaisiin. Muuten Eirik huomasi, miten häntä kiusasi, kun hänen
täytyi ottaa apua vastaan, hän teki aina turhia yrityksiä selviytyä
omin neuvoin. Mutta hän ajoi syödessään kovasti parralleen — ehkäpä hän
senvuoksi pyysikin.

Mikäli Eirik ymmärsi, ei isän järki ollut pimennyt. Se olisikin kenties
ollut helpompaa.

Olavin maatessa Oslossa sairaana isä Finn oli sanonut antavansa hänelle
viimeisen voitelun ja viaticumin, jos hän kuolisi — hän oli osoittanut
halua tunnustaa salaisen syntinsä. Mutta jos niin kävisi, että hän
jäisi henkiin ja saisi elää vielä jonkin aikaa salainen tuomion sinetti
huulillaan, ei kukaan ihminen voisi epäillä Jumalan armon rajoja tai
luulla ymmärtävänsä Jumalan salaisia aivoituksia. Kuten kuningas
ottaa uskottoman vasallin jälleen suosioonsa, mutta käskee hänen elää
jonkin aikaa joukostaan erossa, kunnes hän kutsuu — samoin on Olavin
kärsivällisesti odotettava Hallitsijaltaan merkkiä.

Eirik oli viettänyt viimeiset päivät veljiensä luona luostarissa.
Siellä hän ripittäytyi veli Stefanille ja neuvotteli hänen kanssaan. Ja
seuraavana aamuna mennessään ottamaan Corpus Dominia, hän rukoili:

»Jumala, Sinä, joka olet Kuningasten Kuningas ja iäinen Rakkaus. Ei
kukaan maallinen kuningas, vaikka hän on kuinkakin kova, kiellä poikaa
jättämästä lunnaita isänsä puolesta, hän ottaa mieluimmin pojan isänsä
puolesta panttivangiksi. Herra, älä lue minun syntejäni, vaan katso
Sinun Poikasi pyhiin haavoihin ja armahda minun köyhyyttäni ja ota
vastaan minun lunnaani ja salli minun tehdä isäni puolesta se sovitus,
joka hänen olisi ollut tehtävä.»

Veli Stefankin sanoi odottavansa merkkiä —.

Kaikkein vaikeinta oli se, ettei Cecilia tahtonut sietää nähdä isää —
ja Eirik ymmärsi, ettei hänen tuntemassaan kauhussa ollut rakkautta.

Jokaisen täytyi nähdä Cecilian virkistyneen ja nuorentuneen miehen pois
mentyä. Hän oli tullut hyvin kauniiksi näinä kolmena kuukautena leskenä
ollessaan oli kuin hän olisi ollut suljettuna pimeään vankityrmään
ja nyt päässyt vapaaksi. — Se, mitä hän oli sanonut silloin, kun isä
tahtoi pakottaa hänet laskemaan kätensä ruumiin päälle, ei ollut totta
— hän oli turvautunut siihen kauhuissaan. Se olikin hyvä, Eirik mietti
— olisikin ollut kauheata, jos asia olisi ollut siten Jørundin kaamean
kuoleman vuoksi.

Hän oli hyvä äiti molemmille pikku pojilleen — keskimmäistä poikaa,
Torgilsia, eivät Rynjulin vanhukset tahtoneet laskea luotaan. Kolbein
oli kuusivuotias nyt ja Audun kolmen talven vanha. He olivat kauniita
ja terveitä lapsia; he tottelivat äitiä kuin pienet karitsat ja
pitivät häntä vallan erinomaisena — mutta muitten parissa he olivat
tavallisesti vallattomia ja puheliaita, ja tutustuttuaan enoonsa
he pyrkivät seuraamaan kaikkialla hänen kintereillään. He eivät
näkyneet pelkäävän isoisää, huomasi Eirik — mutta he eivät näyttäneet
kiinnittävän häneen erikoista huomiota.

Varhain syksyllä Eirik tuli jälleen Neseen, tällä kertaa hakemaan
vaimoansa kotiin Hestvikeniin.

Ihmiset olivat eri mieltä siitä, että Eldrid Bersentytär palasi jälleen
niille seuduille, jossa hän oli nuoruutensa viettänyt, ja nyt joutui
emännäksi yhteen suurimmista taloista. Mutta useimmat pitivät sitä
hyvänä. Hän oli tosin tehnyt yhtä ja toista pahaa, mutta siitä oli jo
hyvin kauan; oli oikein, että hän joutui pois huonosta mökkipahasesta,
jossa hän oli asustanut viitisentoista vuotta, sellaisiin oloihin,
joihin hän syntymästään kuului.

Hänen sukulaisensa, Arnentyttäret ja heidän sukunsa, toivottivat
hänet tervetulleeksi, Una ja Torgrim sydämellisesti, Baard ja Signe
kylmemmin, mutta hyvin kohteliaasti.

Hän oli vieläkin kaunis ja hän käyttäytyi niin hyvin ihmisten
parissa liikkuessaan, että vanhat ihmiset, jotka muistivat Eldridin
kauneuden hänen joutuessaan naimisiin vanhan Harald Joninpojan kanssa,
muistelivat sitä naimista. Moni näki nyt ne huhut, joita kerrottiin
hänestä Borgissa ja sittemmin Sigurdstadissa asuessaan, toisessa
valossa. Hän oli nyt keski-ikäinen nainen, lähellä viittäkymmentä.
Mutta hän ja Eirik eivät sittenkään olleet kovin epätasainen pari.

Eirik oli niin iso ja luiseva, että hän alkoi jo aikaisin näyttää
vanhemmalta kuin olikaan. Hän oli pitkä ja hartiakas, yläruumis
kömpelö, ja pitkät, suuret kädet tekivät hänet etukumaraksi, selkä oli
raskaasta työstä käynyt hartioista pyöreäksi. Kapeat ja laihat kasvot
kyömynenineen ja eteenpäin kaareutuvine hampaineen olivat ruskeat
ja ryppyiset ‒ ja vaikkei häntä kukaan voinutkaan sanoa rumaksi, ei
hänestä sittenkään voinut havaita, että hän nuorena oli ollut hyvin
kaunis. Suuret, kellanruskeat silmät olivat harvinaisen kauniit — mutta
hänen tumma ja kiharainen tukkansa oli jo harmahtava.

       *       *       *       *       *

Eirik Olavinpoika oli vuosien mittaan alkanut yhä enemmän muistuttaa
isäänsä, sanoivat ihmiset — no, ei niinkään paljon ulkonaisesti;
oikeastaan tämä suuri, tumma ja vähän velttoryhtinen mies pikemminkin
oli ihmeteltävän vähän isän näköinen, joka oli ollut hyvin vaalea ja
kaunisvartaloinen. Mutta ihmiset tunsivat sentään selvästi pojassa isän
perinnön.

Isä oli harvapuheinen, samoin Eirik; sellaista olivat kaikki siinä
suvussa. Kuten Olav oli ennen aikaan saattanut seisoa liikkumatta
pitkän pitkät ajat vartiovuoren teillä tai nojata pellon aitaan,
poika seisoi nyt aivan samoin samoilla paikoilla tuijottaen. Mutta
hän oli paljon parempi Hestvikenin isäntä kuin Olav oli ollut; ei
niin, ettei Olav olisi hoitanut sekä huolellisesti että viisaasti;
suvun perintö ei ollut hänen aikanaan vähentynyt. Mutta pojalta kaikki
luisti suuremmalla tarmolla ja innolla, ja hänellä oli menestystä:
Saltvikenin talo, joka oli Olav Puolipapin aikana mennyt rappiolle, oli
pantu jälleen kuntoon ja Rundmyrissä hän auttoi sinne panemiaan nuoria
asukkaita viljelemään ympäröiviä mäkimaitakin.

Hän oli toimittanut Livin jäljellä olevine lapsineen erääseen
Saltvikenistä etelään olevaan taloon. Se oli paljon parempi asumus kuin
mihin eukko oli tottunut; eikä hän sittenkään olisi millään jättänyt
hökkeliään. Mutta Eirik sanoi, että Ankin lasten on parasta asua vähän
kauempana Hestvikenistä, kun Jørundin lapset kasvavat suuremmiksi.

Ankin oli onnistunut päästä pakoon niiden miesten käsistä, jotka olivat
häntä viemässä nimismiehelle. Parina ensimmäisenä vuotena kuultiin tuon
tuostakin huhuja murhamiehen liikkumisesta siellä täällä paikkakunnan
ja lähiseutujen lähettyvillä; hän oleili varmaankin joissakin metsissä.
Ja Livin saatua lapsen puolisentoista vuotta miehen lähdön jälkeen hän
sanoi Ankin olevan sen isän — hän oli pistäytynyt kotona joskus.

       *       *       *       *       *

Kolmantena keväänä Jørundin kuoleman jälkeen oli kolme paikkakunnan
miestä menossa oikotietä metsien poikki Gardariin. Svattjernin
kukkulan luota he löysivät eräästä tunturirotkosta petoeläinten pahoin
raateleman ruumiin jäännöksiä. Mutta toinen jalka oli saappaineen
tarttunut kivien koloon. Miehet etsivät ylt’ympäri lähiseutuja
löytääkseen kuolleen olinpaikan, sillä he arvelivat hänen olleen
metsä-asukkaan. Aivan oikein, he löysivätkin kukkulalta jonkinlaisen
majan, joka oli rakennettu vuorenrotkoon. Näytti siltä, ettei miehellä
ollut siellä ollut niinkään huonot päivät; vuoteessa oli vaatteita
tarpeeksi, ja suuri ruoka-astia oli vielä puolillaan ruokaa.

Eräs miehistä luuli tuntevansa astian — matalat ja tasaiset veistokset,
jotka kiemuroina punoutuivat toinen toisiinsa, muistuttivat Hestvikenin
Eirik Olavinpojan veistoksia ja kantta kiinnittävään nappulaan oli
piirretty riimuja. Eräs miehistä oli siksi taitava riimukirjoituksen
tuntija, että hän osasi lukea siinä olevan Eirekr. Sitten he
muistelivat nähneensä Hestvikenin Eirikin käyttäneen samalla lailla
paikatulta saappaita kuin ruumiilla oli jalassaan He toimittivat
Arnketilin ruumiin jäännökset kylään ja murhamies haudattiin aivan
kirkkomaan aidan viereen. Sitten he veivät löytönsä Hestvikeniin ja
sanoivat Eirikille:

»Orja pysyi orjana, varas varkaana loppuun asti.»

»Anki ei ole näitä tavaroita varastanut», Eirik sanoi. Hän kiinnitti
suuret, kellankirkkaat silmänsä puhuvaan mieheen. »Orja tai varas, hän
kosti poikansa ja tyttärensä sillä tavalla, mihin hän kykeni. Ja Jumala
saa tuomita, miten suuri synti se oli.»

Kukaan ei kysellyt sen enempää. Oliko Eirik Olavinpoika auttanut
lankonsa murhaajaa, se sai olla hänen oma asiansa. Hestvikeniläiset
olivat aina suojelleet kilvellä alustalaisiaan — silloinkin, kun nämä
olivat väärässä. Sitten kerrottiin hänen luettaneen messuja Ankin
puolesta — niin, ehkäpä vainaja niitä tarvitsikin.

Nämä vuonolaiset olivat aina olleet hyviä kristityitä ja almujen
jaossa anteliaita. Olav oli hallitessaan ollut antelias, Eirik oli
myöskin. Mutta Olav tuntui aina kuunnelleen köyhien ihmisten valituksia
vain puolella korvalla, ja auttaessaan hän näytti ajatelleen oikein
ankarasti jotakin muuta. Eirik sanoi: laina on annettava hymyillen
ja lahja on annettava iloisin kasvoin. Vaikkei hän ollutkaan isäänsä
paljon puheliaampi, näki sentään, että hän kuunteli ihmisten puheita;
hänen äänettömyydessään ei ollut mitään painostavaa. Hän oli kaiken
kaikkiaan paljon ystävällisempi vanhusta.

Näiden miesten mentyä Eirik souti seuraavana päivänä etelään
Saltvikeniin; hän tahtoi itse viedä Liville sanan.

Ennen kotiinlähtöään hän poikkesi taloon Ceciliaa katsomaan. Hän
tiesi, ettei Cecilia vielä ollut käynyt kirkotettavana ja hän makasi
lapsivuoteessa samassa luhdissa, jossa hän oli istunut isän kanssa sinä
yönä, jolloin Cecilia haki hänet Nesestä kotiin.

Kevätaurinko paistoi sisään kolmesta pienestä kaariluukusta ja
loisti vaimon pellavakiharaiseen päähän; hän istui matalalla arkulla
kumartuneena sylilapsen yli. Veljen astuessa sisään hän nosti päänsä ja
hymyili tervehdykseksi. Mutta sitten hän kumartui jälleen katselemaan
vastasyntynyttä, rinnoilla olevaa poikaa — Cecilia oli nuoren,
miettivän ja onnellisen näköinen. Hänen poskensa olivat pyöristyneet,
mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja huuliin oli jälleen tullut
kirkas puna.

Hän kuunteli rauhallisesti veljen kertomusta Ankin kuolemasta.

»Niin, sellainen loppu sille tietysti tuli, kun hän ei tahtonut totella
sinua ja lähteä pois näiltä mailta», hän sanoi surullisesti.

Sitten hän kyseli Kolbeinia ja Audunia ja Eldridiä sekä isääkin.
Mutta hän katseli koko ajan lasta, joka nyt nukkui kylläisenä hänen
sylissään. Eirikiä liikutti kummasti nähdessään nuoren äidin silmissä
tämän lempeän, onnellisen metsäkauriin ilmeen; hän ei ollut koskaan
ollut tämän näköinen edellisiä lapsia hoivatessaan.

Hän piti heistä. Hän oli ommellut niille vaatteita ja lähettänyt
talvella, samalla pyytäen kertomaan, että kunhan hän on ennallaan,
he saisivat tulla tervehtimään äitiään. Mutta Eirik näki, että tämän
pikku Gunnarin laita oli toinen. Häntä Cecilia oli kantanut onnellisen
sydämen alla.

Una tuli tuoden vieraalle olutta ja ruokaa. Hän oli vanhentunut ja
käynyt raskasliikkeiseksi, mutta hän oli yhtä iloinen ja toimekas kuin
ennenkin. Hän meni Cecilian luo katsomaan lasta — se avasi silmänsä
raolleen, ja silloinkos molemmat naiset alkoivat iloisina puuhailla
pienokaisen ääressä.

Una otti lapsen, Eirikin piti välttämättä katsella sitä. Hän veti
myssyn pois pikku päästä: eikö se ollut hyvin muodostunut?

»Niin, kyllä se on kaunis lapsi», Eirik virkkoi. »Mutta sillä on
punainen tukka», hän lisäsi kiusoitellen.

Cecilia katsoi häneen, posket lehahtivat punaisiksi, ja veli huomasi
hänen olevan suutahtamaisillaan. Mutta sitten hän nauroi hänkin:

»Tietysti sillä on punainen tukka. On aivan niinkuin sanon — _kaikki_
on minun Gunnarissani kauneinta, mitä saattaa ajatella.» Hän meni
lapsen luo ja otti sen jälleen syliinsä.

Eirik sanoi, ettei hän ennättänyt odottaa Aslakin kotiintuloa: »Mutta
sano hänelle terveisiä!»

Cecilia Olavintytär oli ollut leskenä vasta vuoden päivät, kun jo
ilmaantui ensimmäinen kosija; se oli Ragnvald Joninpoika, Eirikin
nuoruuden ystävä. Hän oli jo ennenkin yrittänyt Hestvikenistä nuorten
neitosten ollessa vielä kotona; ensin hän olisi ottanut Bothild
Asgerintyttären, sitten Cecilian: niistä ei kuitenkaan tullut mitään;
sitten hän meni vävyksi erääseen Botnin taloon ja nyt hän oli siellä
leskenä kahden pienen tyttären kanssa.

Cecilia ei ollut vastahakoinen — hän oli tuntenut Ragnvaldin lapsesta
asti; hän oli rehellinen ja hyvä sekä komean näköinen mies — vaikkakaan
hän ei ollut niitä kaikkein älykkäimpiä. Eikä Eirikin mielestä ollut
mitään syytä kieltää, kun Cecilia itse halusi tätä avioliittoa.

Eirik käsitti sisaren olevan vaikeaa jakaa kotona emännyyttä Eldridin
kanssa. Nämä molemmat naiset pitivät toisistaan he puuhailivat
yhdessä ilman erimielisyyttä. Mutta asianlaita oli sentään sellainen,
että Cecilia oli ollut emäntänä isänsä talossa suurimman osan
aikuisenaolostaan — ja nyt oli Eldrid etusijalla; hän oli paljon
vanhempi ja sitten hän oli Eirikin puoliso. Mutta Cecilia tahtoi ennen
kaikkea päästä pois isänsä lähettyviltä.

Eirikin kertoessa Olaville Ragnvaldin kosinnan ja oman mielipiteensä
isä nyökkäsi myöntävästi. Sitten hän sopi Ragnvaldin kanssa ehdoista.
Kihlajaisten piti olla kesällä.

Botolvinmessun aikana Cecilia itse matkusti kaupunkiin hankkimaan
tarpeita juhliin. Mutta sinä iltana, jolloin hän palasi kotiin, Eirik
näki jo sisaren noustessa veneestä, että hänelle oli tapahtunut
jotakin. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi auttaessaan sisartaan sillalle.

»Minä kerron teille siitä myöhemmin.»

Cecilian kasvojen ilme, joka tavallisesti oli niin liikkumaton, vaihtui
vaihtumistaan — hän näytti kuuntelevan, silmissä nuoren ihmisen
unelmoiva ilme; sitten hän muuttui synkän miettiväksi.

Eirik oli juuri auttamassa isää vuoteeseen; Eldrid oli kumarassa
avaamassa kenkänsä nauhoja, kun Cecilia astui heidän luokseen.

»Odota vähän, isä — tahtoisin puhua eräästä asiasta jo tänä iltana,
pyydän teitä kuulemaan minua nyt. — Minä en voikaan mennä naimisiin
Ragnvaldin kanssa.»

»Et voi —!» Eirik kääntyi sisareen päin. »Hän on saanut meidän
lupauksemme, Cecilia!»

»Minä tiedän sen, mutta hän saa päästää meidät lupauksestamme.» Hän
katsoi isään ja tämä häneen toisella jäänsinisellä, veristävällä
silmällään; toinen oli puolittain halvaantuneen silmäluomen peitossa.

»Isä, sinä muistat Aslak Gunnarinpojan, hän kutsui itseään meillä sinä
talvena ollessaan Jon Torenpojaksi. Minä tapasin hänet kaupungissa; hän
oli kuullut minun olevan leskenä ja oli tänne tulossa. Hän ei ole ollut
naimisissa. Ja nyt minä olen luvannut mennä hänelle.»

Eirik huomasi isää alkavan nykiä, kuten joskus nyki halvaantunutta
puolta kasvoista ja kipeätä käsivartta.

»Sitten sinä olet lupautunut kahdelle miehelle —» Eirik pysähtyi, sanoi
sitten hiljaa: »Nyt on jo liian myöhäinen ilta siitä puhuttavaksi.
Odota huomiseen.»

»Ei tässä tarvita pitkiä puheita. Se on totta, että olen lupautunut
kahdelle miehelle. Mutta yksi vain voi saada minut. Ja se on Aslak.»

»Mutta isä ja minä olemme antaneet sanamme yhdelle miehelle. Sinä
annoit siihen suostumuksesi. Emmekä me syö sanaamme.»

»Yhden kerran minä jo olen mennyt naimisiin teidän molempien neuvon
mukaan.» Entinen vihertävä väike hänen silmissään oli vain kuin entisen
heijastusta, mutta se johti Eirikin mieleen sen kerran, jolloin
hän uskoi sisaren murhanneen miehensä. »Minä en anna Ragnvaldille
milloinkaan myöntymystäni. Ja ellette te anna minua Aslakille, minä
lähden hänen kanssaan pohjoiseen sittenkin.»

»Sinä et saa sanoa niin, Cecilia — sinulla on kolme poikaa.»

»Niin, olen sitäkin ajatellut. Mutta he saavat jäädä sinun luoksesi
— he ovat sinun perillisiäsi. Mitä sinä, Eldrid, sanot?» hän kääntyi
kälynsä puoleen.

»Minä sanon, ettei sanan rikkomisesta ole hyvät seuraukset. Mutta ei
ole myöskään hyvä mennä naimisiin sen kanssa, josta ei huoli. Teidän
pitäisi odottaa vähän aikaa —»

»Aslak ja minä olemme odottaneet jo kyllin kauan. Mitä sinä, isä, tästä
sanot. Emmekö me sinunkin mielestäsi ole odottaneet kyllin kauan?»

Olav nyökäytti.

»Isä —!» Eirik virkkoi kiivaasti, »ymmärränkö minä sinut oikein —
tahdotko sinä, että me rikomme Ragnvaldille antamamme lupauksen?»

Olav laski terveen kätensä raskaasti Eirikin käsivarrelle ja nyökkäsi
uudelleen.

»No, jos niin on, niin —. Sinä päätät, isä.»

Siitä asiasta ei puhuttu paljon muuta. Eirikin täytyi ratsastaa
Ragnvaldin luo ja sanoa hänelle, minkä käänteen asia oli saanut.
Ragnvald suuttui ensin silmittömästi, mutta pian hän sanoi, että
naiminen saa olla: »Jos Cecilia tahtoo niin, en suinkaan minä tahdo
häntä pakottaa muuhun.»

Eikä siis Ragnvald tullutkaan Hestvikeniin Olavinpäiville, vaan
Aslak Gunnarinpoika. Vieraan astuessa maahan hevosen selästä ja
tullessa Eirikiä kohti Eirik huomasi hänen ontuvan. Eirikin valtasi
vastenmielisyys, tai hän ei oikein tiennyt, mitä se oli.

Heidän kihlajaisensa olivat syksyllä ja häät vietettiin seuraavana
keväänä; Jørund oli silloin maannut kuolleena kaksi vuotta. Aslakilla
ei ollut omaa kotia, vaan hän oleili veljiensä luona Yttre Dalissa:
hän osteli hevosia niiltä seuduilta, joissa talonpojat harjoittivat
hevosten kasvatusta, möi niitä Osloon ja pitkin valtakunnan rajaa;
hän oli nyt varakas mies ja omisti osan monessa Ylämaan talossa,
mutta hän ei pitänyt mistään niin paljon, että olisi mielinyt jäädä
niihin asumaan. Niin sovittiin, että hän jäisi Cecilian kanssa asumaan
Hestvikeniin.

Eirik ja Aslak elivät yhdessä ystävinä ja sopivat hyvin. Uusi vävy
oli viisas ja toimelias, kunnon mies ja hänen kanssaan oli helppo
tulla toimeen — Eirik huomasi sen. Mutta näiden kahden miehen välillä
ei voisi milloinkaan syntyä lämmintä ystävyyssuhdetta, he tunsivat
sen kumpikin. Ja kun Cecilia ja Aslak olivat olleet onnellisessa
avioliitossa puoli vuotta, tuli Aslak sanomaan, että hän ajatteli hänen
ja Cecilian voivan aivan yhtä hyvin muuttaa Saltvikeniin — hänen tai
Eirikin oli kuitenkin yhtenään käytävä siellä katsomassa talon pitoa,
ja heitä oli tässä talossa jo tarpeeksi monta, ja kun Ceciliakin nyt
odotti lasta —.

Eirik ymmärsi, että heidän olisikin parempi nauttia onnestaan jossakin
muualla, jossa ei mikään muistuttaisi kaikesta kauheasta tapahtuneesta,
jossa Cecilia saisi olla yksin emäntänä ja jossa hänen ei tarvitsisi
nähdä isäänsä Ja silloin Eirik ja Aslak sopivat heti asiasta.

       *       *       *       *       *

Eirik ajatteli tätä kaikkea astellessaan alas luhdista ja muistaessaan
sisarensa ilmettä, kun tämä istui kumartuneena sen lapsen puoleen,
jonka hän oli saanut Aslakin kanssa. Ja hän muisti sitä myöhäissyksyn
päivää, jolloin he muuttivat tänne; hän oli itse heitä tuomassa
purjevenein. Satoi kovasti ja peltojen luona tie oli pitkän matkaa
kokonaan veden vallassa; Aslak nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet
aivan pihaan asti, vaikkakin hän oli likomärkä jaloistaan ja mies oli
ontuva — no, ei sentään paljon. Ja Eirik muisti, mikä raivo syttyi
Cecilian silmiin, kun hän kerran oli maininnut Aslakin ruumiinviasta:
»Hän sai sen taistellessaan kerran yksin viittä miestä vastaan, silloin
eräs heistä heitti hänet takaapäin lumeen, niin että hänen jalkansa
katkesi.»

Hän ei uskonut Jørundin puheessa olleen rahtusenkaan verran totta.
Cecilia ei ollut sellainen — eikä Aslakkaan. Sisar oli nyt hyvissä
käsissä tämän miehen hallussa. Eirikin teki mieli mennä joelle
katsomaan Aslakin parastaikaa rakentamaa myllyä — Aslak sanoi
väsyneensä tuomaan aina viljaa veneellä Hestvikeniin jauhatettavaksi.
Mutta Eirik ei oikeastaan milloinkaan halunnut erittäin mielellään
tavata lankoaan, vaikkakin he aina kohdatessaan olivatkin hyviä
ystäviä. Hän piti Aslakista ja uskoi hänestä kaikkea hyvää, mutta se ei
sittenkään auttanut.

Hän oli sanonut Eldridille eräänä päivänä:

»Minä en tiedä, mistä se johtuu - mutta aina, kun minä olen Aslakin
kanssa, minusta tuntuu, että hänellä on ikävä.»

»Sehän on mahdollista», hänen vaimonsa sanoi hymähtäen. »Mutta minä en
sittenkään luule hänellä olevan niinkään ikävän kuin sinulla on.»

Eirik katsoi häneen hämmästyneenä: »No, siinä sinä oletkin oikeassa —»
hän vastasi hymyillen.

Hän meni kirsikkametsänsä luo ja katseli sitä. Hänen ensimmäisistä
taimistaan oli nyt tullut puita, joiden rungot olivat lapsen käsivarren
paksuiset ja kiiltäväkaarnaiset; ylt’ympärillä kasvoi nuoria vesoja.
Tämä pikku metsikkö oli täynnä keltaisia puhkeavia nuppuja joka oksalla.
Ajan mittaan tulisi tähän samanlainen metsä kuin luostarinpuutarhassa.

       *       *       *       *       *

Hän saapui kotiin iltapäivällä soutaen. Punaisten vuorien alla on
vuonon rannalla, ennenkuin käännytään vartiovuoren editse, kapea
hiekkaranta. Eirik huomasi isänsä seisovan siellä kädessään pieni
jousensa, hän yritti jälleen käyttää halvaantunutta käsivarttaan ja
kättään. Eirikiin koski joka kerran yhtä kipeästi huomatessaan, ettei
isä voinut luopua yrityksestään — hän koetti yhä uudelleen saada
vialliset jäsenensä tottelemaan.

Hän oli ainaisessa pelossa isänsä vuoksi, kun sairas vanhus liikuskeli
ylt’ympäri yksin. Hän laahautui kauas kukkulan eteläpuolelle, ihmiset
olivat nähneet hänen istuvan siellä katselemassa Saltvikeniin. Mutta
Eirikin kysyttyä, soutaisiko hän isän sinne kerran katsomaan taloa,
Olav vain pudisti päätään. Hän kulki vuonon ympäri, Kverndalenin
poikki, Härkätunturin yli. Hän voisi helposti horjahtaa tai saada taas
halvauksen, niin että hän jäisi makaamaan ja menehtyisi. Mutta Eirik
ei uskaltanut lähettää ketään pitämään vanhusta silmällä — hän oli
huomannut, ettei hän voisi tuottaa isälleen sen suurempaa mielipahaa.
Ja hänen täytyi saada mennä — hänen olisi aivan mahdotonta sietää
ainaista kotona istumista tai sairaan ruumiinsa laahaamista pihalla
rakennusten välissä.

Eirik toisti jokaikinen päivä rukouksensa saada sovittaa rangaistus
isänsä puolesta. Ja yhä syvemmin hänet valtasi vavistus — hän pelkäsi
kykenemättömyyttä, avuttomuutta ja työhön pystymättömyyttä. Sillä hän
tiesi, ettei mies voisi pitää sitä muuna kuin nöyryytyksenä — vielä
suurempana häpeänä kuin olla ilkityön tekijä. Hän ei ollut milloinkaan
ennen nähnyt niin elävästi, että kaikesta ylpeilemisestä oli korkeinta
se ylpeys, joka lähtee ruumiinvoimista ja täydellisestä terveydestä.

Mutta kukaan muu, Eldridiä lukuunottamatta, ei huomannut hänen
harjoittavan katumusharjoituksia; hänen täytyi pitää huoli siitä, ettei
kukaan huomaisi mitään arkipäiväin työssä. Silloin vaimo sanoi hänelle
eräänä päivänä:

»Nyt on kaikki toisin kuin silloin, kun me toisemme tapasimme, Eirik.
Meitä ajoi silloin eteenpäin viha ja raivo. Minä en tahdo siitä nyt
enää puhua mitään, mutta sinun pitää tietää, että minä olen valmis,
päättyipä meidän yhdyselämämme miten tahansa.»

»Sinun on ajateltava asiaa tarkoin», sanoi mies rauhallisesti. »Se,
mitä sinä tarkoitat, voikin olla hyvä ratkaisu, mutta sitten vasta, kun
me molemmat olemme siitä yksimieliset.»




II.


Kului taas talvi, ja sitten tuli kevät — sinä vuonna hyvin varhain.
Heti, kun lumi oli alkanut sulaa vuonon ympäriltä, Olavin valtasi
entinen levottomuus — hän kuljeskeli ylt’ympäri myöhään ja varhain,
vaikkei hän kovin kauas enää päässytkään. Pihalta näki aina vinon,
kumaran olennon liikuskelevan hitaasti, joko kuvastuen taivasta vasten
aurinkoisilla vuorilla tai peltojen pientarilla metsänreunan alla.
Hän meni usein sinne, missä Kverndalenin joki laskee vuonoon. Vähän
matkaa rannasta on ulospäin pistävän vuorennyppylän alla pieni, kuiva,
ruohoinen mäki — Eirikin oli lapsena ollut tapana maata siellä ja
kaivella ukonnuolia. Sieltä he usein tapasivat Olavin istumassa.

Oli tullut tavaksi, että Eldrid aina kävi hakemassa hänet kotiin
ruoka-aikoina. Heti Eldridin Hestvikeniin tultua Olav oli kohdellut
häntä sillä hiljaisella ja miellyttävällä kohteliaisuudella, joka oli
sopinut hänelle niin hyvin hänen nuorempana ollessaan — milloin hän
vain tahtoi tai muisti sitä osoittaa. Eldrid oli soljunut talon elämään
paljon helpommin kuin esimerkiksi Aslak, ja Eirik huomasi Olavin
pitävän hänen vaimostaan. Vähitellen oli käynyt niin, että Olav otti
paljon mieluimmin vastaan miniänsä avun kuin muitten.

Olav kulki tuttua tietä eräänä aamuna peltoja pitkin. Viimevuotinen
kuihtunut ruoho makasi maata myöten korkeilla pientareilla, mutta
uudet, kiiltävät heinänkorret olivat viime päivinä niin voimakkaasti
kohottaneet päätään niiden välistä, että ne pian jäivät uuden, viheriän
vaipan alle. Pysähtyessään katseli Olav niitä aina, näkemättä, sillä
kuihtuneen angervon ja muun ruohon jäännökset kiersivät uusien,
rypyllisten lehtien ympärillä. Olav nojasi raskaasti keppinään
käyttämäänsä keihääseen. Hän oli jo niin tottunut jalan pakotukseen,
että hän tunsi sen ajattelematta sitä sen enemmän; tervettäkin
jalkaa pakotti nivelistä, ja se oli aina hellä ja väsynyt, mutta
halvaantunutta repi ja nyki pahasti.

Lehtipuut olivat metsän reunassa jo puhkeamaisillaan, jotkut olivat jo
täysin viheriät. Samat puut puhkesivat joka vuosi aina ensimmäiseksi —
aikaisin oli täällä vuonolla aina se nuori tuomi, joka kasvoi suurella
vainiolla Hvitserkin kukkulan juurella. Hän huomasi vasta tänään, että
siitä olikin jo tullut vanha, paksu puu, jonka keväänviheriä latva
levisi komeana.

Linnut lentelivät metsikössä; puitten välistä kuului laulua ja
viserrystä. Jotkut raidat seisoivat joen rannalla puhjenneista kukista
kullankeltaisina, ja niistä lähtevä tuoksu oli pehmeä ja liian imelä.

Olav meni sillan poikki, pyrki mäkeä ylös tavalliselle istuinpaikalleen
kalliopaaden alle. Silloin hän kuuli mäen vierusta lasten ääniä, he
uivat lahden rannalla. Hän laahautui reunemmalle, pysähtyi puhkeavien
leppien taakse ja katseli lapsukaisia.

Sama kuiva mäki ulottui täällä pitkälle pikku vuorien keskelle
metsän sisään Härkätunturin sivua pitkin. Lahti oli tässä matalaa ja
pohja hienoa savea, niin että vesi oli loiskuttelevien ja juoksevien
alastomien lasten ruumiiden ympärillä maidonvalkoista. Kolbein oli
siellä myös — hän tunsi tyttärensäpojan oljenvärisen pään. Poika
oli nyt kymmenvuotias, niin laiha, että luut näkyivät rinnassa,
ja nivelsolmut olivat korkealla, kuten kasvavalla heinänkorrella.
Toiset olivat uuden, vanhan Toren jälkeen tulleen rengin lapsia, ja
sitten siellä oli joitakin, jotka luultavasti kuuluivat niihin uusiin
asukkaihin, jotka Eirik oli ottanut Rundmyriin.

Kolbein ui kilpaa toisen pojan kanssa — polskutteli ja touhusi liikaa,
vanhus tuumi. Kuivan kaislan ääressä puuhaili pienokainen — se oli
rengin nuorimmainen, Olav huomasi hänet samaksi poikapalleroksi,
joka päivin ryömi pihamaalla. Lapsi huusi kiukkuisesti tuon
tuostakin, sillä sen siinä tallustellessa pisteli jalkoihin, mutta
kukaan ei pitänyt sitä silmällä ja niin se taaperteli eteenpäin
omin neuvoin. Sisar, jonka piti hoitaa pikku lapsia, istui suurella
kivellä kaukana vedessä, ja hänen edessään seisoi pitkä kaunis poika
vyötäisiään myöten vedessä. Nämä kaksi olivat muita vanhempia, ehkäpä
kaksitoista-kolmetoistavuotisia. Sisar istui ottaen vastaan pojan
avaamia ja hänelle antamia simpukan kuoria — tyttö oli vaalea ja
kaunis, rinnat jo hiukan pyöristyivät, tukka riippui pitkin selkää
tumman märkänä.

Silloin Olavista tuntui yht’äkkiä, ettei voinut olla puolta vuosisataa
siitä, kun he olivat Frettasteinin lapsijoukon suurimmat, heidän
leikkiessään pohjoisessa metsälammikossa. Hänestä tuntui, että se
olikin vain hänen uneksimansa unen kaltainen, eikä siitä ollut niin
kauan —.

Paksu pojan pallero oli jo tullut aivan mäen laitaan. Se tulla taarusti
hajasäärin ja totisena, maha pullollaan — ja samassa Olav huomasi
edessään ja aivan lapsen tiellä paksun kyykäärmeen paistattamassa
päivää kivien kupeella. Hän astui sinne — vaistomaisesti olivat hänen
askelensa tanakammat rientäessään käärmettä kohti. Mutta aikoessaan
iskeä keihäällään se kähisi, iski kiiltävään teräkseen — sitten se
livahti kivien alle.

Pienokainen oli alkanut huutaa. Olavin katsoessa taakseen seisoivat
toiset veden reunalla katsellen, mutta isosisko riensi sinne niin, että
vesi pärskyi ympärillä.

Vähän ajan kuluttua, kun hän makasi paaden alla, menivät lapset hänen
ohitseen polkua myöten, pensaitten taitse; he olivat kotimatkalla.
Isosisko talutti poikapalleroa kädestä, veti häntä perässään
jutellessaan ystävänsä kanssa:

»Ei, emme me häntä pelkää. Äiti sanoo, että meidän pitää vain tehdä
ristinmerkki hänet nähtyämme, silloin hän ei voi tehdä meille pahaa.
Mutta ruman näköinen se paha-Olav on. Hänestä tuli sellainen, kun hän
seisoi kirkonovella Oslossa ja hänen piti vannoa vala käsi Raamatulla
— hän vannoi väärin, ja silloin hän sai halvauksen ja hänestä tuli
tuollainen. Hänen vasen kätensä on musta!»

Olav vilkaisi vaistomaisesti vasenta kättään — mustahan se ei ollut,
eikä valaa vasemmalla vannotakaan —. Mutta sehän oli vain lasten
juttua —. Mutta — voivatko lapset keksiä sellaista valasta, entä nimi
paha-Olav.

Merkki, merkki, sitä hän odotti — hän etsi sitä mahdollisesta ja
mahdottomasta. Lasten leikeistä ja pikkutytön sanoista —.

       *       *       *       *       *

Hän näki illalla tytön taas. Tämä kulki metsänreunaa kohti äitinsä ja
erään apulaisnaisen kanssa, heillä oli kiuluja ja sankoja he olivat
menossa karjamajalle. Ei, nyt hänessä ei ollut mitään, mikä olisi
muistuttanut Ingunnia. Hän ei ollut milloinkaan kiinnittänyt huomiota,
miksi he häntä kutsuivat — Reidun, sanoi äiti.

Reidun huomattuaan Olavin katselevan häntä, kävi levottomaksi ja teki
salaa ristinmerkin.

       *       *       *       *       *

Olav oli mielestään nukkunut vain hetken verran, kun hänet herätti
kova särky kylkiluun reunassa — mutta tänä yönä se oli entistä kovempi
ja sitten hänellä oli vilu; lapaluitten välissä oli jääkylmä tunne,
hänen hengittäessään se tuntui leviävän kautta koko ruumiin, niin että
tuskanhiki virtasi pitkin ruumista — ja kädet ja jalat olivat kylmät
kuin kivi.

Ehkäpä hän oli maannut tänään mäellä liian kauan, hän ajatteli, näin
vanhana ja raihnaana.

Sitten tuli kuumeen aalto — se kasvoi kasvamistaan, kunnes hänestä
tuntui, että hänen päänsä ja ruumiinsa oli hehkuvan kuuma, mutta
raajat olivat jääkylmät. Kuume tuntui säteilevän siitä paksusta pahan
kyhmystä, joka oli piilossa hänen rintakehänsä reunan alla; tuntui kuin
siellä olisi hehkuvan kuuma kivi ja sieltä nousevat pistävät tuskat,
jotka levisivät keuhkoihin ja sinne tänne suolistoon, täyttivät koko
hänen ruumiinsa kovalla tuskalla. Hänen sisässään kierteli lakkaamaton
kipinäsade ja nyt se nousi päähän ja kierteli ylt’ympäri pääkoppaa,
tuntui kuin ihon pinnalla olisi kävellyt muurahaisia; nyt hän näki
kipinöitä, nyt ne lentelivät kieppuvassa ja pyörivässä pimeydessä,
vuodekin kieppui hänen allaan, mutta tuskankyhmy rinnassa paisui vain,
hän makasi vavisten ja taistellen, ettei huutaisi ääneensä, ja hiki
valui virtanaan. Kunnes kuvotus nousi ylöspäin väkisin, levisi rinnassa
ja kurkussa, täytti hänen suunsa verellä ja pahalla maulla, kunnes
harhateillä kulkeva verivirta mursi yhteen puristettujen hampaitten
padon.

Heti verioksennuksen jälkeen helpotti. Hän makasi velttona ja tunsi
kivun painuvan takaisin ajokseen, ja nyt pakotti oikein oikealla ja
rehellisellä tavalla, kuten haavaa pakottaa. Häntä vilutti nytkin
läpimärkien vuodevaatteitten keskellä, mutta se tuntui hyvältä. Kunhan
hän olisi jaksanut pyyhkiä vuoteesta altaan veren pois — siinä oli niin
paha haju. —

— Samassa hän olikin ulkona polulla, joka johti rotkon halki, sen
kahden puolen kohosi kalliopaasia ja yläpuolella kasvoi kuusikkoa.
Rotkon päässä hän näki syvällä vettä, oli pilvinen ilma, toisella
puolella maa oli sumun peitossa — ja hän tunsikin seudut; hän oli
kotona Mjösenin rannalla ja siinä kulkiessaan hän oli näkevinään
itsensä kuusitoistavuotiaana, vaaleana ja viheriänä kuin raakile,
viileätä, nuorta terveyttä uhkuvana.

Hän huomasi nyt Ingunnin kulkevan jonkin matkaa edellään — vanhassa,
punaisessa mekossaan, paksut, vaaleanruskeat palmikot olivat puolittain
purkautuneet ja riippuivat pitkin hänen kapeata selkäänsä. Hän joudutti
askeleitaan, Ingunn kuljeskeli hitaasti kiirehtimättä, mutta vaikkakin
Olav kuinka kiirehti, ei hän saavuttanut häntä — välimatka pysyi yhtä
pitkänä.

Hänellä oli jousi olalla — se oli sama, jonka hän oli itse Ingunnille
hankkinut, siinä oli punainen varsi ja lyhyt kärki, mutta kun Ingunn
sen sai, täytyi Olavin aina sitä kantaa hänen puolestaan. Se alkoi
painaa kovasti, se tuli yhä vain painavammaksi, kunnes olkapäätä särki
ja hänen täytyi painua sen alla kumaraan — ja Ingunn kulki yhä hänen
edellään, eikä hän saavuttanut häntä.

He olivat siten saapuneet rannalle ja kulkivat lahden rantaa. Ranta oli
hienoa, valkeaa hiekkaa, johon meri oli nuollut mustan raidan, vesi oli
ulompana harmaata. Hän näki yhä Ingunnin edellään; olkapäällä oleva
jousi painoi häntä maahan ja rinnan alla hänellä oli kirvelevä haava,
josta veri pursusi — hän näki sen virtaavan hiekkaan, joka imi sen
tuhansin ahnein pikku suin —

‒ Olav heräsi pilkkopimeässä ja huomasi huutaneensa, Hän kuuli jonkun
tuvan puolella nousevan vuoteesta ja iskevän tulta. — Eirik tuli hetken
päästä oviaukkoon palava päre kädessään, alastomana, harteillaan nuttu,
jonka helman hän oli kietonut vyötäisilleen.

»Isä, oletko sinä sairas?»

Eldrid tuli miehen takaa näkyviin. He valaisivat häntä:

»Hän on taaskin oksentanut —» Eldrid sai käsiinsä räsyn, kuivasi häntä
ja vuodetta, Eirikin kohottaessa isää. Hän oli unenpöpperössä ja
tarttui kömpelösti ja kovakouraisesti, niin ettei Olav voinut pidättää
tuskan parahdusta: tuskankipinät alkoivat hänessä jälleen läikähdellä.

»— täällä on vain verta ja verihyyhmää —»

»Hän on likomärkä. On paras panna hänen ylleen enemmän vaatetta.»
Eldrid haki nahkaset.

»Kannanko minä sinut sisään, isä — tuvan vuoteeseen?»

Olav pudisti päätään kieltäen — hän makasi pieluksien varassa
voimatonna.

»Minä jään tänne yöksi — häntä ei voi mitenkään jättää yöksi yksin»,
Eirik sanoi vaimolleen.

Olav pudisti jälleen päätään, nosti tervettä kättään kieltäen.

Toiset menivät pois nukkumaan. Tuskatkin laskeutuivat jälleen nopeasti
sairaaseen paikkaan — maattuaan vähän aikaa liikkumattomana ei tehnyt
enää niin kipeää. Kunhan ne vain olisivat huomanneet antaa hänelle
jotakin juomista —. Ja täällä nahkasten alla oli niin kuuma — Olav
työnsi ne lattialle.

Hänen ei ollutkaan nyt kovin paha olla. Jäljellä oli ainoastaan kipu
rinnan alla ja se tuntui joka hengityksellä painuvan syvemmälle
rintakehään. Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuntui vanhalta
alukselta, joka oli rannalla puoleksi vajonneena, ja jokainen
sitä kohottava aalto irroitti lautoja yhä enemmän kaarista, ja
hänen sielunsa oli kuin lintu, joka istui lahonneen laivan sisällä
huljuilevan laudan reunalla, ja kun se irtaantui kokonaan ja ajautui
tiehensä, lentäisi lintukin pois. Mutta virta tuuditti hänet vähitellen
uneen —.

Hän heräsi janoon — hänen ei ollut niinkään paha olla, mutta häntä
kiusasi sitä enemmän häntä ympäröivä kylmä, vanhanmiehen ja kuoleman
hajuinen ilma. Hän ei voinut muistaa, oliko hän nähnyt unta vai mitä,
mutta hänelle jäi unesta se tunne, että hän on kuluneen ja sairaan,
kuoleman kanssa kamppailevan vanhan ruumiin sisällä nuori vanki.

Vuoteen jalkopäässä oli puutapilla suljettu luukku. Olavia kiusasi
jano ja hengen ahdistus ja hän mietti nousta avaamaan sitä. Hän yritti
kohottautua kolme, neljä kertaa, mutta hänen liikkuessaan tuskat
alkoivat raivota.

Mutta hän teki sen sittenkin — ponnistus ja hän pääsi polvilleen
vuoteen jalkopäähän. Hän makasi vuoteen laitaan nojaten ja odottaen,
että äkkiliikkeen aiheuttamat sietämättömät tuskat asettuisivat.

Uusi tuskien aalto tulvahti hänen tarttuessaan tappiin ja nykäistessään
sitä itseensä päin. Se oli lujassa Olav puri hampaansa yhteen ja
pidätti huudon tulisten paholaisten raivotessa hänen sisuksissaan,
mutta sitten hän vaipui vuoteen hevosenpääkoristeista reunaa vasten
tappi kädessään tuntui niinkuin tämä olisi ollut hänen elämänsä
kaikkein raskain työ, kyynelet virtailivat suoranaan hänen vääntyneillä
kasvoillaan hänen hengittäessään syvään sisään virtailevaa aamu-ilmaa.
Ulkona oli valoisa, kirkas aamu, ja linnut aikoivat heräillä.

Hän vääntäytyi vuoteesta pois, hoiperteli etsimään Hän huomasi olevansa
vain vanha, kuolemansairas mies, joka kopeloi pimeässä huoneessa
puolellatoista kädellään löytääkseen ylleen joitakin vaatteita, ja
liikkuminen koski niin, että hiki ja kyynelet valuivat virtanaan ja
hän puri hampaitaan estääkseen huudon pääsemästä ja herättämästä
tuvassa makaavia. Mutta samassa hän tunsi, että hänen sisässään hän
itse taisteli vihollisjoukon lävitse voitti ne ratsain — kaikki ne
taistelut, joissa hän oli asetta käyttänyt, häämöittivät hänen edessään
kuin uni-enteet, mutta nyt oli tosi kysymyksessä ja hän taisteli
raivoisaa taistelua, pakottaakseen jäsenensä tottelemaan.

Hän pääsi tupaan seiniä myöten hapuillen, pääsi siitä eteisen ovelle
ja sai sen auki. Sitten hän saapui ulko-ovelle ja sai senkin avatuksi.
Ja niin hän seisoi jääkylmällä kynnyspaadella, avojaloin, yllään paita
ja vaippa; aamu-ilma virtaili häneen ja täytti pakottavan rinnan; se
koski, mutta se teki vielä enemmän hyvää.

Hän katseli ulkohuonerakennusten takaa kohoavaa jyrkkää tunturia, jossa
kasvoi viheriää heinää ja jonka halkeamissa kiipeili lehteviä pensaita,
ja jokainen lehti odotti hiljaa; valkoista aamutaivasta vasten seisoi
petäjikkö liikkumattomana odottamassa.

Merta hän ei nähnyt, mutta hän kuuli sen hiljaa aaltoilevan vuoren alla
ja pikku laineet kuuluivat loiskivan rantakivien välissä. Hän tahtoi
nähdä meren vielä kerran —.

Hän etsi tukea kädellään hirsistä ja kulki talon seinämää pitkin,
kunnes seisoi nojaten nurkkaukseen. Rantaan painuva polku laskeutui
yksinäisenä ja autiona pitkin vartiovuoren juuren turvissa leviävän
pellon piennarta, viljan oraat kasvoivat teräväpäisinä vieri vieressä.
Tien alapäässä ranta-aitat kumartuivat kuunnellen meren puoleen, joka
loiskueli ja solisi hiljalleen paalujen välissä.

Olav irroitti kätensä renkituvan nurkkauksesta. Hän hapuili eteenpäin
ilman tukea. Hän pääsi vähän matkaa vartiovuorta ylöspäin, mutta sitten
hän vaipui maahan ja jäi makaamaan pieneen vuoressa olevaan koloon,
vuoteena kuivia, päivänpaahtamia turpeita.

Väririkkauksiaan jakeleva päivä lämmitti hänen ylitseen kaareutuvaa
mahtavan suurta holvia ja vuonoa alapuolella sekä rantojen metsiköitä.
Linnut olivat heränneet metsissä ja lehdoissa. Makuupaikastaan hän näki
linnun istumassa nuorella kuusenkelkällä harjulla, se kuvastui mustana
pilkkuna keltaista aamunkoittoa vastaan; hän näki sen pöyhistyvän
ja vetäytyvän kokoon aivan kuin pieni sydän sykkisi; siitä läksi
kirkkaita huilunsäveleitä lähteenjuoksun tavoin leviten yli ympäristön
unisen sirkutuksen, mutta se sai vastauksen synkeästä metsästä. Pilven
möhkäleet alkoivat taivaalla punertaa, ja hän oli käydä kärsimättömäksi
tässä maatessaan ja odotellessaan —.

Hän huomasi kaiken ympärillään myöskin odottavan. Vuoria vasten
loiskiva meri, vuoren koloihin juurtunut pihlaja ja koivu,
joitten lehdet eivät vielä olleet täysin auenneet — ne vapisivat
kärsimättömästi, mutta sitten ne rauhoittuivat. Kivi, jota kohti hän
käänsi kasvonsa, odotti myöskin katsellen taivaan ja meren valkeutta.

Hänen muistonsa komeroista sukeltautui esille sana — aamusaarna,
jonka hän oli kerran osannut. Kaikki metsän puut riemuitsevat Hänen
kasvojensa edessä, sillä Hän tulee tuomitsemaan maanpiiriä oikeudella,
aallot taputtavat käsiään —. Hän ymmärsi niiden nyt odottavan, puut,
jotka versoivat hänen maansa vuorilla, kaikki, mikä kasvoi ja versoi
hänen pelloillaan, aallot, jotka loiskuivat lahdella ‒ kaikki odottivat
tuomion tulevan heidän jumalattomalle ja uskottomalle isännälleen. Sitä
maa tuntui odottavan joka ainoa hetki, mutta aamunkoiton väristessä
pettynyt maa veti henkeä niin, että sen kuuli — murheissaan ja
säälimättömänä, kuten häväisty neitonen, se odotti saavansa hyvitystä
ihmisiltä, jotka yksitellen astuivat valmistavaa tuomiota kuulemaan.
Se lankesi joka hetki ja minuutti; mutta se oli sitä vapahdusta, jota
päivä julisti päivälle ja yö kuiskasi aina seuraavalle yölle. Kaikki
muu Jumalan luomakunta lauloi ylistysvirttä — Benedicite omnia opera
Domini Domino — hänkin oli sen osannut nuorena ollessaan. Mutta ne,
jotka Jumala oli asettanut päälliköiksi ja maan kuninkaiksi, pettivät
Jumalan ja taistelivat toisiaan vastaan, kavalsivat Jumalan ja
kavalsivat vertaisensa.

Kuusenkelkällä oleva lintunen antoi yhä sävelensä soida ja helistä.
— Hänkin oli saanut elämänsä läänityksekseen, hänestä oli tullut
täysi-ikäinen, sillä rikas Jumala oli antanut hänelle lipun
kannettavakseen ja ripustanut miekan hänen olalleen ja pannut
sormuksen hänen sormeensa. — Eikä hän puolustanut lippua, vaan tahrasi
miekkansakin huonoilla teillä ja unohti sormuksen merkityksen — hänen
oli astuttava esiin, eikä hänellä ollut mainittavana ainoatakaan tekoa,
jonka hän olisi tehnyt täydellä ja järkähtämättömällä uskollisuudella,
eikä ainoatakaan työtä, johon voisi osoittaa ja sanoa sitä hyvin
tehdyksi —. Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa vihassasi äläkä
tuomitse minua oikeutesi mukaan —.

Hän näki yllään taivaanlaen täynnä valkoisia pilviä, ne seisoivat
vieri vieressä kuin suuri suunnaton lammaslauma — mutta ne olivatkin
ihmisiä. Ne olivat valkoisia, ja niitä valaisi sisäinen valo täyttäen
ne, kuten aurinko täyttää pilvet. Ne liikkuivat hiljaa lipuen korkealla
hänen yläpuolellaan, katselivat häneen — hän tunsi äitinsä ja tiesi
muittenkin olevan siellä, Ingunnkin oli —.

Aurinko nousi, hän ymmärsi sen kyllä — mutta se oli kuin kirjoitusta.
Hän oli tuijottanut sillä tavalla valkoisella vasikannahalla oleviin
hienoihin kirjainkuvioihin, kunnes hän äkkiä tunsi sanan — se oli
silloin, jolloin Arnvid opetti hänelle kirjaimia.

— Silloin säteet läksivät valonlähteestä ja virtailivat hänen ylitseen.
Hän tuijotti hetkisen avoimin silmin suoraan auringon silmään, ja
hänen teki äkkiä mielensä täynnä kaipuuta ja rakkautta tuijottaa
vieläkin syvemmälle suoraan Jumalaan. Hän vaipui takaisin punaiseen
tuleen, kaikki hänen ympärillään oli hehkuvaapa hän tiesi, että hänen
ympärillään oli nyt tulessa se vankitorni, jonka hän oli ympärilleen
rakentanut. Mutta häntä ympäröivän katseen voitelemana hän pääsi
kulkemaan koskemattomana palaneen talonsa hehkuvan tuhkan yli sen
Silmän eteen, joka on itse iäinen autuus, eikä häntä polttava tuli
ollut niin tulista kuin hänen ikävänsä oli—.

       *       *       *       *       *

Eirik löysi isänsä makaamassa tajuttomana kaukana vuorella,
rientäessään aamulla ulos säikähtyneenä, kun isä ei ollutkaan
vuoteessaan.

Kuolema ei nyt ollut kaukana, hän näki sen. Hiukset olivat lähteneet
märkinä suortuvina, Olav oli painunut kasaan ja nenäkin oli valkoinen,
mutta hänellä ei nyt näyttänyt olevan tuskia. Eirik lähetti sanoja —
papille ja Rynjulin vanhukselle sekä Saltvikeniin. Hän käski sanoa
sisarelle, että hänen oli tällä kerralla tultava — Cecilia ei ollut
astunut jalallaan Hestvikeniin muutettuaan Aslakin kanssa pois
puolitoista vuotta sitten, ja Eirikin pyytäessä häntä katsomaan isää
hän oli aina keksinyt esteitä.

He olivat kaikki hänen ympärillään kamarissa, sekä omaiset että
palkolliset, kun sira Magne astui sisään puettuna albaan ja stolaan
laulaen.

    »Pax huic domui»

ja ristiinnaulitun kuvaa kantava apulainen lauloi:

    »et omnibus habitantibus in ea.»

[Pax huic domui j.n.e. Rauha olkoon tälle huoneelle ja kaikille siinä
asuville.]

Kolbein ja Torgils saivat pitää kynttilöitä. He seisoivat katsellen
jännitettyinä kuolevaan isoisään. Lapset olivat aina tienneet, että
tässä vanhassa, heidän elämänsä ulkolaitoja hipovassa, vinossa,
kokoonluhistuneessa, mykässä miehessä oli jotakin synkkää ja
salaperäistä, mutta arkioloissa he eivät olleet häneen kiinnittäneet
mitään erikoista huomiota. Nyt he seisoivat tuijottaen huomaamatta,
miten sulanut tali virtaili pitkin heidän sormiaan — kynttilän
lempeässä valossa hohti kiiltävä, valkoinen tukka tuuheana ruskealla
pieluksella — Eldrid oli järjestänyt hänelle kaikki hienosti.
Harmaine kasvoineen, toinen poski viallisena, silmäluomi puolittain
alaspainuneena ja suu vinossa, mutta otsa ja toinen puoli kasvoja
kauniina ja kirkkaana hän muistutti erästä Mariankirkon portin
kivipilareissa olevaa päätä, sillä senkin vasen sivu oli lyöty rikki.

Jännityksestä vavisten pojat tuijottivat — tapahtuisiko mitään,
muuttuisivatko ruhjoutuneet vanhanmiehen-kasvot toisenlaisiksi papin
päästäessä hänet synneistään Jumalan nimeen. Seisovan papin vieressä
oli polvillaan Eirik-eno, liikkumattomana kuin kuvapatsas, hänen
harmahtava päänsä oli painuksissa ja hänellä oli hienon liinakankaan
alle peitetyissä käsissään talon paras hopeamalja, jossa oli kuusi
pientä lumivalkoista villahahtuvaa. Hän lausui apulaisen kanssa
kirkkaalla äänellä vastaukset; pojat eivät ymmärtäneet rukouksista
mitään, mutta muistivat taivuttaa päänsä aina Jeesus-nimeä ja Gloria
Patria mainittaessa.

Sitten tehtiin kuolevalle, joka ei ollut voinut tehdä rippiä,
kysymykset norjan kielellä — aina katumusta, uskoa, toivoa ja rakkautta
mainittaessa kuoleva löi rintaansa ja kumarsi päällään. Hänen toisessa,
näkevässä silmässään, jossa kynttilän valo loisti, lapset katselivat
toiseen maailmaan, josta he eivät ymmärtäneet mitään, mutta musertunut
kasvonpuolikas ei tullutkaan eheäksi, kuten he melkein olivat uskoneet.
Sitten pappi ja eno rukoilivat Kyrien, ja sira Magne luki kirjastaan
hyvin pitkän rukouksen ja kutsui isoisää nimellä Olavus, Eirikin
painaessa päänsä yhä syvemmälle, ja heidän takanaan kaikki kamarissa
olevat itkivät, Una kaikkein enin.

Eirikin otsa tapasi melkein lattiaan apulaisen rukoillessa Confiteoria
— sen he osasivat ja nyt tuli synninpäästö »misereatur» ja
»indulgentiam».

He eivät olleet milloinkaan nähneet kuolevan voitelua ja seurasivat
tarkoin papin sormia tämän ottaessa erikseen jokaisen villahahtuvan
Eirikin käsistä maljasta, kostuttaessa sitä öljyyn ja pyyhkiessä
ristinmerkin isoisän silmien, korvien, nenän, suun ja käsiselkien yli.
Sitten Eirik kohotti toisella kädellään yhtä liikkumattomana peittoa
kuolevan jaloilta — siten pyyhittiin pois armon krismalla kaikki, mitä
hän oli syntiä tehnyt silmin ja aistein, sanoin ja käsin ja joka askel,
minkä hän oli oikealta tieltä poikennut.

Ja nyt lapset odottivat hartaasti kaiken loppuvan, sillä heitä väsytti
seisoa hiljaa ja pidellä kynttilöitä, ja Eirikin selkä ja hartiat
vapisivat tuon tuostakin, aivan kuin hän olisi itkenyt ja hänen äänensä
oli samea hänen sanoessaan responsoriot.

       *       *       *       *       *

He olivat iltapäivällä pihalla; mutta he eivät saaneet alkaa mitään
leikkiä, sen he tiesivät, sillä sira Magne palaisi illalla ja toisi
isoisälle Corpus Dominin. Mutta vähän ajan kuluttua he unohtivatkin
ja pitivät aikamoista melua — eiväthän Kolbein ja Audun usein nähneet
Torgils-veljeä — ja sitten heidän täytyi pohtia voudin lasten kanssa,
mitä he aamupäivällä olivat nähneet. Reidunkin oli ollut kamarissa,
ja hän oli nähnyt, miten Olavin musta käsi oli muuttunut valkoiseksi
papin sitä voidellessa, ja Kolbein ja Torgils myönsivät niin käyneen —
ainakin he olivat nähneet sen vaalenneen.

Sitten heidän täytyi mennä naistentupaan; Rynjulin vanhukset lepäsivät
siellä, ja pieni, punatukkainen veli, Gunnar, oli oppinut kävelemään
sen jälkeen, kun veljet olivat viimeksi olleet Saltvikenissä. Audun
muisti Gunnarin olevan täällä ensi kerran — sitten he läksivät hänen
kanssaan pihalle, kunnes Aslak tuli ulos ja käski heidän olla hiljaa.

       *       *       *       *       *

Eirik ja Cecilia istuivat kahden vanhassa tuvassa. Räppänä oli auki
ja ilta-aurinko paistoi sisään, valaisten siniseksi ylöspäin kohoavan
savun, joka nousi ohuena, nuoraisena viimeisestä sammuvasta kekäleestä.
Vähän ylempänä savunuora aikoi lainehtia, sitten se levisi keveänä ja
vaaleana kattotuolien alle. Molemmat istuivat ääneti katsellen savun
leikkiä, ja ulkoa kuului kimeitä pojanääniä ja pihakalliolla tömisivät
lasten askelet.

Kerran poika nousi, kurkisti kamariin sairasta.

»Hän nukkuu nyt», hän sanoi palatessaan. Ja sitten: »Kun hän herää,
etkö sinä juttelisi hänelle kahden kesken hetken aikaa?»

»Eihän kukaan voi hänen kanssaan puhella, Eirik.»

»Sano hänelle ainakin se, mikä sinulla on sydämelläsi —»

»Johan me kaikki olemme sanoneet hänelle hyvästit. Mitä muuta enää
olisi sanomista —?»

»Cecilia», Eirik virkkoi hiljaa, »luuletko sinä, ettei isä ole
huomannut, että näinä neljänä vuotena sinä olet mieluimmin ollut häntä
näkemättä. Kun hän tuli sisään, sinä läksit mieluimmin heti pois
tuvasta. — Niin, en minä unohda, että hän loukkasi sinua kerran kovin —»

»Minä olen antanut sen hänelle anteeksi kauan sitten», Cecilia vastasi
kiireesti. »Ei se sitä ole. Mutta etkö sinä, veli, ymmärrä — jos sinun
ja Eldridin on ollut vaikea katsella häntä sellaisena kuin hän on
ollut, ei elävä eikä kuollut — on minulle ollut vieläkin vaikeampaa,
kunhan muistat, mitä kaikkea tapahtui ennen hänen tällaiseksi tuloaan.»

»Mutta etkö sinä sitten muista, minähän kohotin kirveeni häntä kohti —
eikä se ollut minun ansiotani, ettei minusta tullut isäni murhaajaa.
Päätä siitä, onko minun ollut helppo nähdä häntä tällaisena näinä
neljänä vuotena — minähän muistan, minkälainen hän oli ennen hän oli
paras mies, mitä olen koskaan nähnyt, ja kaunein ja jaloin.»

»Nyt sinä sanot niin, Eirik. Minä en muista muuta kuin että te olitte
aina vihoissa — aina niistä vuosista asti jolloin sinä olit pikku
poika, siihen asti, jolloin sinä läksit kodista ja menit naimisiin
häneltä kysymättä. Sinä et milloinkaan viihtynyt täällä kotona meidän
luonamme, ja aina, kun tulit kotiin, sinä läksit melkein samassa pois —
ja siitä sinä syytit isää: sinä sanoit hänen olevan aivan mahdottoman
—. Etkä sinä minun mielestäni ollut kovinkaan väärässä — hän oli usein
sinua kohtaan mahdoton, ja kaikkien meidän oli vaikea elää hänen
kanssaan Mutta minä sanon sinulle — minä olen antanut hänelle koko
sydämestäni anteeksi, kuten kristityn naisen tulee —»

»Se on oikein, että olet antanut anteeksi kuten kristityn naisen tulee
—» Eirik naurahti. »Mutta eikö sinun mielestäsi isän ja tyttären
välillä ole sentään jotakin —?»

Cecilian silmät tulvahtivat täyteen kyyneleitä:

»Minä olen ollut kuuliainen tytär, Eirik„ Teistä ei kukaan tuntenut
oikein Jørundia. Jumala olkoon sielulle armollinen — mutta olen itse
ihmetellyt monta kertaa, etten tehnyt niin kuin isä luuli minun
tehneen. Enkä minä luule tehneeni syntiä siinä, etten halunnut jäädä
tänne katselemaan häntä, joka kuljeskeli täällä kaiken sen haamuna,
joka on kauheampaa kuin jäädä teilattavaksi ja pyörien murskattavaksi
— kun kerran pääsin yhteen Aslakin kanssa ja voin kerrankin sanoa
iloitsevani elämästä! — Varsinkin, koska luulen, ettei isä välitä nähdä
minua, enemmän kuin minäkään häntä!»

»Sitä sinä et tiedä! Totta on, että isä oli joskus äänetön ja tuikea
— mutta tuomitse häntä hänen tekojensa mukaan, Cecilia! Minä uskallan
väittää, ettet sinä ole nähnyt toista miestä, joka on toiminut
niin ylevästi ja siten kuin kristitylle kuuluu, niin pienessä kuin
suuressakin. Hän on ollut ensimmäinen ojentamaan apua köyhille
täysin käsin, ensimmäinen avaamaan ovensa leskille ja jokaiselle,
joka hänen suojaansa on tarvinnut — sinun Aslakisi voisi mielestäni
sanoa siihen jotakin: sinä aikana ei ollut niinkään rauhallista —
se oli kuningas Haakonin voiman vuosina — pitää luonaan suojatonta
murhamiestä; etkä sinä enemmän kuin Aslakkaan voi vihoitella isälle
siitä, ettei hän vielä kaiken lisäksi antanut sinua hänelle,
ensimmäiselle pojannappulalle, joka sitä virttä alkoi veisata!
Oletko sinä kuullut isän milloinkaan hyötyneen penninkään verran tai
saaneen jalankaan mitan maata epärehellisin keinoin tai olemalla
kova kanssakristityilleen — täällämain kuljeskelevista kelvottomista
heittiöistä ei ainoakaan voi sanoa sanaakaan, joka tahraisi isän
kunniaa ja mainetta. Mutta jos on ollut jokukin ihminen, mies tai
nainen, jonka maine on poljettu jalkoihin — ellei isä ole voinut sanoa
mitään pahojen puheitten estämiseksi, hän on kuitenkin vaiennut.
Pahat puheet aina vaikenivat isän ovelle tullessaan — ellei joku
meistä tarttunut niihin ja lähtenyt niitä kuljettamaan. — Oletko
sinä unohtanut, että isä oli ensimmäinen mies tarttumaan aseisiin
ja nostamaan talonpojat puolustukseen herttuan tullessa joukkoineen
meidän seuduillemme, ja viimeinen, joka palasi ryöstettyyn kotiinsa
raajarikkona ja kuninkaan millään palkitsematta.

»— Jumala minua armahtakoon, Cecilia, — minulla ei ole oikeutta sinua
nuhdella; sinä olet ollut parempi tytär kuin minä poika — minä olen
palkinnut hänet vain tottelemattomuudella ja järjettömällä uhmalla.
Minä olin niin tyhmä, että suutuin, kun hän minun mielestäni rasitti
meitä äänettömyydellään ja ankaruudellaan. Eikä hän minua sittenkään
niin monta kertaa rangaissut kuin olisin ansainnut — sinun päällesi
hän on tuskin milloinkaan laskenut rankaisevaa kättään — minun olisi
pitänyt osata paremminkin —»

Eirik liikautti vasenta kättään, vilkaisi vasemman kätensä pikkusormen
pätkään:

»Minä muistan, miten isän piti tämän katkaista. Minä olin silloin pieni
— minä en ymmärtänyt elämän olevan kysymyksessä, ellei sitä oteta
pois heti. Nähdessäni hehkuvan raudan minut valtasi pelko, niin että
minä aloin juoksennella pitkin tupaa, minä ulvoin ja panin vastaan,
niin että isän täytyi tarttua minuun väkipakolla —. Luuletko sinä
hänen koettaneen suostutella minua korein sanoin —. Hän puhui minulle
ankarasti, mutta kun se ei auttanut, hän painoi hehkuvalla raudalla
omaa ihoaan luodakseen minuun rohkeutta —.»

Poika painoi kasvonsa käsiinsä, nyyhkytti hiljaa vähän aikaa. Mutta
sitten hän nosti jälleen katseensa:

»Jumala antakoon meille kummallekin anteeksi, rakas sisko — me emme
ole milloinkaan ymmärtäneet minkälainen mies meidän isämme oli. Mutta
sinä ymmärrät sen vanhemmaksi tultuasi — paras perintö, minkä hän
jättää pojillesi, on jälkimuisto — ja Jumalan palkka vanhurskaan miehen
jälkeläisille.»

Cecilia istui pää painuksissa; hänen poskensa olivat lehahtaneet
punaisiksi ja hänen kasvojensa ilme oli harvinaisen lempeä:

»Sinä olet oikeassa, veliseni — isä oli suurempi mies kuin me
ymmärsimmekään. — Ja hän on sittenkin», hän kuiskasi hetken kuluttua,
»kantanut puolen elämätään tunnustamatonta murhaa tunnollaan — ja kun
hän sitten vihdoin viimein sen aikoi tunnustaa, ottikin Jumala tuomion
omiin käsiinsä.»

»Sitä me emme uskalla ruveta pohtimaan», Eirik vastasi hiljaa ja
kiivaasti. »Jumalan salaisia aivoituksia. Mutta minä en milloinkaan voi
uskoa isän syntiä sen suuremmaksi kuin useimpien muitten miesten synnit
ovat. Ehkäpä se tuli varoitukseksi — me muut elämme niin huolettomina
pahoine tekoinemme. Ja Jumala valitsi isän maksamaan rikoksen täysin
mitoin, koska Hän tunsi isän sydämen — hän oli voimakkaampi ja
uskollisempi kuin me pikku ihmiset, jotka emme jaksaisi niellä yhtäkään
pisaraa Hänen oikeudenmukaisuudestaan —»

Cecilia virkkoi hiljaa:

»Aslak on kuullut jotakin — sieltä hänen kotipuoleltaan, Hamarin
seuduilta. Siellä puhuttiin jotakin äidistä, siihen aikaan, kun hän oli
nuori, ja jostakin papista tai koulun pappiskokelaasta. Mies hävisi, ja
jotkut arvelivat isän sormien olleen siinä pelissä —»

»Etkö sinä häpeä», Eirik kuiskasi katkerana. »Pohditko sinä Aslakin
kanssa kyläjuoruja vanhemmistasi —»

»Sinä olet itse sanonut isän olleen äidille ankaran —»

»Minä olin vielä lapsi hänen kuollessaan — ei siihen, mitä minä luulin
nähneeni, kannata huomiota kiinnittää. Ehkäpä isän oli kaikkein
vaikeinta — kantaa avioliittoaan kärsivällisesti. He olivat niin
erilaisia, ja äiti oli ollut sairaalloinen nuoruudestaan asti. Jumala
heidän välinsä ratkaiskoon. Ei kukaan ihminen kulje elämän läpi
nuhteettomana.»

Eirik nousi — astui jonkin askelen kamarin ovea kohti, palasi sitten
jälleen sisarensa luo:

»Minä voin sen sanoa aivan hyvin sinulle nytkin — olin aikonut
ilmoittaa sen sinulle ja Aslakille hautajaisissa. Kun isä on saatettu
hautaan, minä palaan jälleen luostariin. Niin että kaikki, mitä hän
jälkeensä jättää, jää sinun omaksesi — paitsi mitä Eldrid ja minä
annamme sielulahjoina —.»

Cecilia istui kauan hiljaa.

»Onko Eldrid kanssasi samaa mieltä?» hän kysyi sitten vähän epäillen.

»On. Hän menee Gimsoyhyn. Minä en tiedä, ottaako hän hunnun — hän ei
tiedä sitä vielä itsekään. Mutta hän aikoo antaa puhtauden lupauksen ja
jäädä sinne asumaan —»

»Teetkö sinä tämän isän sielun vuoksi?»

»Teen, sekä omani vuoksi.» Sekä myöskin Jørundin. Ja sinun ja sinun
lastesi. Kaikkien meidän, jotka taistelemme vastaan, kun Jumala laskee
hartioillemme kantamuksia, ja unohdamme Hänet kokonaan tai puolittain
Hänen jakaessaan meille hyvyyttä. — Mutta sitä hän ei sanonut.

»Oletko sinä sanonut sen isälle?»

»Isä oli sitä lajia, joka ei kiinnittänyt paljon huomiota sanoihin ja
lupauksiin. Kyllähän hän sen näkee kuoltuaan.»

Samassa Cecilia ponnahti ylös — pihalta kuului Gunnarin huuto. Äiti
kiiruhti ulos. Eirik meni kamariin sairaan luo. Hän näki hämärissä isän
makaavan silmät auki — hänellä oli kuuma ja hän huohotti kiivaasti,
mutta Eirik huomasi hänen olevan tajuissaan — hän vain ajatteli, oliko
sairas kuullut mitään; hän katsoi häneen niin omituisesti —.

Olav oli maannut hereillä ja kuullut tuomion poikansa suusta. Silloin
tällöin jokin näky häilähti hänen ohitseen — se oli kuumehouretta,
mutta se ei ollut niin syvää, ettei hän olisi siitä itse tiennyt. Hän
näki edessään pellon, jossa kasvoi ohdakkeita ja orjantappuroita,
rikkaruoho katseli röyhkeästi aurinkoa keltaisin ja punaisin kukin,
ja laiho oli niin tukahtunutta, että töin tuskin huomasi sinne
mitään kylvetyn. Mutta pellolla asteli joku — hän luuli sitä väliin
suojelusenkelikseen, mutta toisinaan se olikin Eirik — ystävä, joka ei
kysynyt, oliko kuoleva tehnyt hänelle jotakin vääryyttä, vaan koetti
poimia ohdakkeitten välistä niin paljon tähkäparkoja kuin mahdollista.
Se ei olisi saanut olla sellaista, hänen elämänsä olisi pitänyt
olla valkoisen ja leikattavaksi kypsän viljapellon näköinen. Mutta
oli olemassa yksi, joka koetti etsiä kourallisen jyviä ja laskea ne
vaakakuppiin —.

Kolbein tuli ovelle ilmoittaen innokkaasti, että sira Magnen papurikko
hevonen näkyi jo sillalla. Eirik sytytti kynttilät, antoi toisen
pojalle, ja he menivät ulos.

Rakennusten takana kohoava tunturi näytti nyt raskaammalta ja
vankemmalta myöhäisen, keltaisen auringonvalon kirkastamana. Petäjät
hohtivat ruosteenruskein rungoin, ja kaarna loisti vaaleana talven
lumen jäljiltä, ja taivaan kirkas sini kaareutui kaiken yllä. Eirikistä
tuntui, ettei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt, miten äärettömän
pohjaton avaruus oli, ja tätä pohjattomuutta vasten olivat tunturit
vielä tunturimaisempia ja petäjät vielä vankempia petäjiä, kuin
mitä hän oli milloinkaan nähnytkään. Se silmä, joka kaikkea valvoi,
lepäsi jokaikisen hänen edessään tanssivan hyttysenkin päällä ja
tunsi hänenkin ruumiinsa jokaisen suonen tykytyksen. Ja Hän tuli nyt
leivän muodossa, suuren ladon takaa näkyvän harmaan hevosen selässä
ratsastavan papin tuomana, antamaan Itsensä ravinnoksi omilleen —

Hevosta taluttava poika soitti pientä hopeakelloa; väki tuli ulos ja
polvistui pihamaalle. Cecilialla oli pieni poikansa sylissään, Aslak
oli toisten poikien kanssa vieressä. Kolbein ja Eirik polvistuivat
oven edessä, käsissään palavat kynttilät, joita auringonpaisteessa
tuskin huomasikaan. Eirik tiesi, että se tuli, joka häntä nyt poltti,
pienenisi, painuisi tuhkaan, hulmahtaisi jälleen liekkiin, mutta että
se ei milloinkaan sammuisi hänessä.

Olav Auduninpojan hautajaisissa Eirik ilmoitti oman ja vaimonsa
päätöksen, ja juhannuksen aikaan hän ja Eldrid olivat jakaneet ja
vaihtaneet omaisuutensa. Eirik saattoi Eldridin Gimsoyhyn ja sieltä hän
meni suoraan kaupunkiin ja pukeutui jälleen minoriteettiluostarissa
munkin kaapuun. Se tapahtui tällä kertaa kaikessa hiljaisuudessa eräänä
ensimmäisten messujen aikaisena arki-aamuna. Hänen omaisistaan ei ollut
muita kirkossa kuin Aslak Gunnarinpoika ja Cecilia. Tällä kertaa ei
sisar näyttänyt vastustavan veljensä munkiksi rupeamista.

Aslak hoiti vaimoineen Hestvikenin tilaa sellaisella taidolla, että
kaikki Olavin lapsenlapset tulivat varakkaiksi — Cecilia sai kolme
poikaa ja kolme tytärtä toisen miehensä kanssa. Jørundin pojista
Kolbein ja Audun onnistuivat hyvin; Torgils oli raju nuorukainen, mutta
hän hukkui nuorena.

Eirik huomautti aina nuorille, näiden vieraillessa luostarissa,
että heidän menestyksensä maailmassa johtuu äidinisän hurskaasta ja
miehekkäästä elämästä, ja hän osasi löytää Sanasta monta tätä koskevaa
kohtaa. Nuoret pitivät hänestä ja kunnioittivat häntä suuresti; he
eivät olleet häntä tunteneetkaan muuna kuin paljasjalkamunkkina. Ja hän
oli hurskas munkki, erinomainen sekä sielun että ruumiin sairauksien
parantaja; vuosien kuluessa hän tuli kirjanoppineeksikin, ja suurimman
osan luostarissa olostaan hän oli yrttitarhan hoitajana. — Mutta
sisarenpojat kuulivat kotipuolelta Eirikin nuoruudessaan olleen rajun.
Cecilia ei kertonut milloinkaan lapsilleen veljensä entisyydestä.

Olavin muisto ei ollut ihmisten parissa niin loistava kuin miksi veli
Eirik sen tahtoi tehdä — nuoret tiesivät sen hyvin. Hän oli ollut
rohkea soturi ja hyvä ja rehellinen talonpoika, mutta hän oli ollut
itsepäinen, ja hänen kanssaan oli ollut vaikea tulla toimeen, ja
iloisten miesten seurassa hän oli ollut ikävä toveri.

Suuri rutto tuli ja harvensi sukua, mutta jäljellekin jäi sentään ruton
lakattua paljon. Se ei raivonnut maan eteläosissa niin kovin kuin
pohjoisosissa. Oslon minoriteettiluostarista ei kuollut muuta kuin noin
puolet, mutta Nidaroksen veljesluostariin jäi vain kaksi jäljelle.
Silloin lähetettiin sinne Oslosta veli Eirik Olavinpoika kahden nuoren
munkin kanssa. Eirik oli silloin kuusissakymmenissä, vahva ja terve,
vaikkakin hän oli aina harjoittanut suurta ankaruutta itseään kohtaan.
Mutta munkit joutuivat tunturilla kovaan rajuilmaanpa muutamana
päivänä uuteen luostariinsa saapumisen jälkeen Eirik veti viimeisen
henkäyksensä veljiensä sylissä.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75260 ***