diff options
Diffstat (limited to '75249-0.txt')
| -rw-r--r-- | 75249-0.txt | 1845 |
1 files changed, 1845 insertions, 0 deletions
diff --git a/75249-0.txt b/75249-0.txt new file mode 100644 index 0000000..b0aa40d --- /dev/null +++ b/75249-0.txt @@ -0,0 +1,1845 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75249 *** + +USKONTO JA TIEDE + + Kirjoittanut Harald Høffding + + Tekijän luvalla tanskankielestä suomentanut Anto Södermann + + Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino, Helsingissä, 1913 + + + + + + +Jokaisen tuntemamme sivistyksen piirissä alkaa, työnjaon astuessa +voimaan, kriitillinen tila. Aineellisella alalla ei yksityinen +työntekijä enää voi tuottaa sellaista, mihin hän voi tuntea +käyttäneensä kaikkia kykyjänsä. Yksilö voi enää useimmiten aikaansaada +vain osan jostakin kokonaisuudesta, osan, joka vaatii vain yksityisen +kyvyn käyttöä. Hänen voimansa ja neronsa kehitys käy siitä syystä +yksipuoliseksi. Niinkuin hänen aikaansaannoksensa, niin hänen +henkilöllisyytensäkin helposti jää vain katkelmaksi. Henkisellä alalla +työnjako merkitsee, että taide, tiede, uskonto ja siveys, jotka +aiempina aikoina olivat yhtä, erkanevat ja usein astuvat vastatusten +riitelevinä valtoina. Varempina sivistyskausina oli uskonto se suuri +keskinen elonvirta, johon kaikki henkiset voimat ja vietit antoivat +lisänsä ja joka toiselta puolen täydelleen tyydytti taiteellisen ja +älyllisen tarpeen, mikäli tuollaista tarvetta yleensä oli. Mutta aikaa +myöten hakevat henkiset tarpeet tyydytystään eri teiltä. +Tutkijantarvetta eivät enää tyydytä ne vastaukset, joita uskonnolliset +aatteet voivat antaa elämän ja kokemuksen virittämiin moninaisiin +kysymyksiin. Kehittyy erityisiä metodeja, menetelmiä, erityisiä +muotoja kysymysten tekemistä ja vastausten etsimistä varten. +Taiteellinen tarve painuu samoin yhä enemmän omille teilleen, ja +siveelliselle arvostelulle haetaan omintakeista perustusta. Historia +osottaa, että päinvastoin kuin nämä uutismuodostukset pyrkii uskonto +pitämään kiinni vanhoista, kerran kiteytyneistä käsityksistään ja +toimitavoistaan. Se vastustaa henkistä työnjakoa niinkauankun voi ja +se koettaa niinkauankun mahdollista ummistaa silmiänsä henkisen elämän +muuttuneilta ehdoilta. Siitä seuraa henkisen elämän rikkinäisyys ja +hajaannus. Puuttuu tuota koontaa ja sopusointua, tuota kaikkien mielen +voimien keskitystä yhteen suuntaan, joka aiemmissa olosuhteissa oli +verraten helppo saavuttaa. Tästäpä riippuu, että on olemassa +uskonnollinen ongelma ja että sellainen on edelleen oleva, kunnes +hengenelämä yksilöissä ja koko sukukunnassa on saavuttanut uusia +koottuja ja kokoavia muotoja sisimmän tarpeensa tyydyttämiseksi, — jos +tuollaiset uudet muodot yleensä ovat mahdollisia. + +Aion seuraavassa esittää vain muutamia kysymyksen älylliseen puoleen +kuuluvia piirteitä. Koko kysymystä ei mielestäni ole tyhjennetty tältä +puolelta sitä tarkastettaessa. Mutta on ylen tärkeää päästä selville +siitä, mistä se vastakohta, joka yhä uudestaan viriää uskonnon ja +tieteen välille, oikeastaan riippuu. Monesti löydetään — ja se koskee +kumpaakin tässä vastakkain olevaa riitapuolta — tuon vastakohdan +perustus väärästä paikasta. On paljon pintapuolista ja dogmaattista +pöyhkeilyä tieteen todellisilla ja luulluilla tuloksilla toiselta +puolen, ja toiselta puolen on paljon lyhytnäköisyyttä sen muutoksen +suhteen, joka ajatuselämässä tosiasiallisesti on tapahtunut, vaikkapa +jätettäisiinkin lukuunottamatta monet silmäänpistävät tulokset. Niissä +yhteentörmäyksissä, joihin vastakohta vie, ei katsoja kaipaa +rehellisyyttä toisen tai toisen puolen tunnustuksissa. Onhankin +nykyään verraten vaaratonta tehdä tunnustuksensa, kävipä se suuntaan +tai toiseen. Sitä vastoin on runsasta aihetta kaivata sitä älyllistä +rehellisyyttä, joka ei päästä mieltä lepoon, ennenkun nuo suuret +kysymykset on tutkittu kaikilta puolilta ja kaikilla käytettävinä +olevilla keinoilla. Se ei, sitä pahempi, ole hyve, jota uskonnollinen +siveysoppi olisi erityisesti terottanut, ja monet uskonnon vastustajat +osottavat väittelynsä laadulla, etteivät hekään tunne sen asettamia +ankaroita vaatimuksia. Mikä katsojan mielestä tästä puuttuu, on +yhteydessä sen kanssa, että uskonnollisella väittelyllä nykypäivinä on +enimmäkseen agitatsionin luonne. Kummallakin puolen tähdätään +kannattajien saamista, levittämistä eikä syventämistä. Uusia ajatuksia +ei tämä nykyaikainen väittely olekkaan luonut. + +Minä puolestani en myöskään aio seuraavassa esittää uusia ajatuksia, +vaan vanhoja ajatuksia, joita ei ole päästetty täysiin oikeuksiinsa. + +---------- + +Jos taannumme aikoihin, joina uskonto ei ollut vain apu ja lohdutus, +vaan myös antoi vastaukset siihen, mitä ajatus silloin saattoi kysyä, +— siis aikoihin, joina koko maailmankäsityksellä oli uskonnollinen +luonne, — niin astuu kaksi omituisuutta erityisesti esille. Koko +maailmankäsitys on luonteeltaan _havainnollinen_. Olemisto tajutaan +kokonaisuudeksi, jonka yksityiset olopiirit voi havaita tai ainakin +kuvailla mielessään, tarvitsematta irtaantua siitä, mitä aistit +välittömästi näyttävät opettavan. Maailmanavaruus sellaisena, kuin +miltä se aistimisesta ja fantasiasta näyttää, teki mahdolliseksi +paikallisesti sijottaa kaikki ne suuret tapahtumat, joita +uskonnollisessa julistuksessa puhuttiin. Ja kun tässä +havainnollisuuden maailmassa tapahtui muutoksia, semminkin +merkityksellisiä muutoksia, ei _selitystä_ etsitty vaivaloisen +tutkimuksen tieltä. Tuollaiset muutokset selitettiin henkilöllisten +olentojen sekaantumisesta tapausten kulkuun. Havainnollisuus ja +persoonallisten syiden periaate (jota voidaan laajimmassa +merkityksessä sanoa animismiksi), nepä kuvaavat erikoisesti +uskonnollista maailmankäsitystä. + +Mutta sekä avaruuden käsite että syyn käsite ovat omintakeisen +tiedontarpeen vaikutuksen alaisina muuttuneet tavalla, jolla tässä +kohden on ratkaiseva merkitys. + + + +1. Meissä on luontainen tarve kohdistaa kaikki, mitä tapahtuu, +määrättyihin paikkoihin avaruuteen, eikä uskonto klassillisina +aikoinaan toimi vastoin tuota tarvetta. Uskonnollisilla mielikuvilla +on havainnon eikä käsitteen luonne, ja niiden suuri vaikutusvoima, +niiden kyky vallata ja täyttää mielet riippuu melko-osaksi siitä. +Korkeampien kansanuskontojen sisältönä on jakso historiallisia +tapauksia, joihin ihmisten ja ihmiselon vaiheet ovat nivoutuneet, — +suuri näytelmä ja näytelmä, joka esitetään näyttämöllä, jonka +aistinhavainto tai ainakin fantasia varsin hyvin saattaa hajoamatta +tajuta. Koko olemisto sellaisena, kuin se tällä asteella on +tunnettuna, käytetään näyttämöksi, ja sen eri olopiirit tarjoovat +paikat draaman eri näytöksille. Maa on keskipiste tai alin kohta, ja +näkyvästä taivaasta, joka on jumaluuden maailma, astuu jumalaisia +olentoja alas maan päälle ryhtyäksensä ihmisten eloon ja oloon, ehkäpä +itse kärsiäkseen ja kuollakseen, ennenkuin astuvat jälleen ylös +taivaallisiin olopiireihin avaten sitten niihin pääsyn niille, jotka +tahtovat heitä seurata. „Kaikki ihmiset“, sanoo Aristoteles, +„otaksuvat jumalia olevan, ja kaikki he, sekä helleenit että +barbaarit, omistavat jumaluudelle korkeimman paikan“. Tämä lausuma +soveltuu kaikkiin kansanuskontoihin, niin erilaisia kuin nämä muuten +voivatkin olla. Uskonnolliset mielikuvat kutoutuivat luonnollisella +tavalla koko ihmisten ehdottomasti muodostuneeseen käsitykseen, eikä +vielä ollut olemassa tiedettä, joka olisi tehnyt käsityksen jyrkän +muutoksen välttämättömäksi. Ei ollut jumalallisen mielikuva häälyvä +eikä hämärä; jumaluus voitiin sijottaa paikkaansa niinkuin kaikki muu; +voitiin osottaa se kohta, josta jumalalliset voimat kumpusivat +ilmoille, samoinkuin se kohta, johon ne vaikuttivat. Jumalalliset +ajatukset olivat tosin kyllä yhtä korkealla ihmisajatuksista kuin +taivas on maasta; mutta eipä taivas ollutkaan niin korkealla maasta, +ettei havainto olisi siihen ylettynyt. Huolimatta vallan ja arvon +eriäväisyydestä oli silti havainnollinen ja likeinen suhde jumaliin +mahdollinen. + +Ei mikään kansanuskonto ole luopunut tuosta maailmankuvasta. Mutta +ennenkun vielä tiede oli täydellä todella järkyttänyt maailman +havainnollisuutta, virisi sentään ajattelevissa hengissä epäilyksiä, +ja järkkyi se turvallisuus, jolla siihen asti tuota havainnollista +maailmankuvaa oli pidetty koko uskonnon sisällön kehyksenä. Ja tämä +levottomuus johtui olennaiseksi osaksi itse uskonnollisen tajun +syventymisestä. Kaikessa uskonnossa ilmenee kaksinainen tarve, osaksi +tarve korottaa uskonnollisten mielikuvain esine niin korkealle +inhimillisistä oloista ja muodoista kuin mahdollista, osaksipa tarve +tuntea itseänsä yhdeksi jumaluuden kanssa tai ainakin olevansa sitä +liki. Se on tarvetta todeta jonkun ylevän olemassaolo ja tarvetta olla +sisäisessä suhteessa siihen, mikä on korkeinta. Kummallakin tiellä +saattoi tapahtua luopuminen kansanuskonnon naiivista +havainnollisuudesta. Koskapa jumaluuden tulee olla yläpuolella kaiken, +niin eiköhän se siten ole myös kaikkien paikallisten eroavaisuuksien, +sijotuksen ja rajotuksen mahdollisuuden yläpuolella? Ja koskapa sen +tulee olla mitä sisäisimmässä suhteessa ihmisiin, niin voikohan se +siten olla paikallisesti erotettuna siitä ihmisestä, jonka kanssa sen +tulee olla yhtä? Paikallinen välimatka on aina ulkoinen suhde, kuinka +nopeaan se kuljettaneenkin. Itse alkuperäisissä uskonnollisissa +lähdekirjoissa havaitaan nuo kaksi suuntaa, ilmenee puhtaasti +uskonnollinen tarve, joka vie havainnollisuuden tuolle puolen. Siihen +liittyi sitten myös filosofisen mietinnän, kristinuskoon nähden +platonismin vaikutus. Näiden eri vaikutinten alaisena Augustinus +saattoi jumalastaan sanoa, että hän on „kaikkialla eikä missään“ ja +että hänellä oli paikkansa „sisempänä sielussa kuin sielun sisin +olemus“ samoinkuin „korkeammalla kuin minne sielu osasi kohota“. Mutta +sitä ennen oli ankara — sekä ruumiillinen että henkinen — taistelu +toiselta puolen uskonnollisten materialistien (antropomorfistien), +jotka pitivät kiinni ehdottomasta havainnollisuudesta, ja toiselta +puolen uskonnollisten spiritualistien välillä, jotka kielsivät sen. + +Teoriassa spiritualismi voitti. Mutta ei voitu eikä tahdottu tykkänään +kieltää havainnollisuutta, joka esiintyykin niin selvänä ja +epäilemättömänä alkuperäisissä uskonnollisissa lähdekirjoissa ja jolla +samalla on niin suuri kasvatusopillinen merkitys. Onhan kertomuksessa +sellaisessa kuin Jeesuksen taivaaseen-astumisesta aivan välttämätöntä, +jos asia on ymmärrettävä kirjaimen mukaan, käsittää taivas määrätyksi +paikaksi, jonne astuttiin. Taivaaseen-astunta on siirtymistä avaruuden +maallisesta osasta sen taivaalliseen. Keskiajan jumaluusoppineet +asettuivat tässä sille kannalle, että opettivat taivaaseen-astumisen +merkitsevän siirryntää toisenlaiseen olomuotoon, henkiseen olemistoon. +Taivaaseen-astuminen on maallisen ja inhimillisen rajotuksen +riisumista. Mutta tämä vertauskuvallinen käsitys ei estänyt heitä +käsittämästä asiata sananmukaisesti. Pidetään yhtaikaa kiinni +havainnollisuudesta ja vertauskuvallisuudesta. On muka todella +tapahtunut siirryntä fyysillisestä maailmasta maan päältä fyysilliseen +taivaaseen, mutta itse tämä siirryntä merkitsee samalla jotain muuta. +„Alemman“ vastakohtana olevan „ylemmän“ kirjaimellisesta ja +kuvaannollisesta merkityksestä pidetään kummastakin kiinni — joskin +silminnähtävästi ollaan taipuvaisia panemaan enemmän painoa +kuvaannolliseen. Oletettiin, että tuo kaksinainen merkitys — +realistinen ja idealistinen, kirjaimellinen ja opettavainen — sisältyi +itse alkuperäisiin kertomuksiin. Mikä alkuperäisestä uskonnollisesta +tajusta oli jakamatonta, yhdellä kertaa havainnollista ja sisäistä, se +oli keskiaikaisesta tajusta sekä sitä että tätä, yhdellä kertaa +erotettua ja erottamatonta. + +Danten suuressa runoelmassa tämä katsantokanta vallitsee. +Vertauskuvallinen merkitys on tosin siinäkin kirjailijan sydäntä +likinnä. Mutta aatteellisella totuudella on vastaava ulkonainen +pukunsa, jonka todellisuudesta pidetään kiinni. Danten _Divina +comedian_ ainoalaatuisuus riippuu, tältä näkökannalta katsottuna, +juuri siitä, että ulkonaiset puitteet kestävät, että niissä on +jykevyyttä ja havainnollisuutta, jonka veroista myöhempien aikojen +uskonnollinen runous ei voinut saavuttaa ja että silti sisällisyys +pääsee täysiin oikeuksiinsa siinä vertauskuvallisessa selityksessä, +joka kuultaa läpi. Siirryntä aineellisesta aatteelliseen tapahtuu — +naiivisti ja suurensuuntaisesti yhdellä kertaa — itse paikallisuuden +rajalla: äärimäisellä taivaalla, joka sulkee piiriinsä kaikki, on +itsellään „sijansa“ jumaluudessa, jonka voima ja rakkaus on +maailmoiden liikunnon lähteenä. + +Mutta tuli aika, jolloin vaadittiin arkipäiväisempää vastausta +kysymykseen: „missä?“ Niinkuin kokemuksemme piirissä määräämme joka +paikan siitä suhteesta, jossa se on toiseen paikkaan, niin meidän on +myös otaksuminen, että samoin on laita kaikkialla maailmassa, missä +ajatuksissamme liikummekin. Niinpä ei absoluuttisia paikkoja eikä +absoluuttisia rajoja voida ajatella. Jokaisella havainnollisella +aineella on sananmukaisessa merkityksessä oma „paikkansa“, jonka sen +suhde muihin paikkoihin määrää. Siitä syystä ei maailman keskipistettä +eikä maailman rajaa voida ajatella. Ei voi olla sitä paikkaa, josta +jumalaiset voimat saattaisivat virrata ulos tai alas. Joka paikassa on +noudatettava samaa paikan-määräämisen lakia eli oikeammin menetelmää. +Juuri tämä ajatuskulku saattoi Giordano Brunon tekemään rohkeat +johtopäätöksensä Kopernikuksen hypoteesista. Jo Lucretiuksen +kuuluisassa opetusrunoelmassa tämä ajatuskulku hahmoiltiin, mutta +vasta paljon myöhemmin kävi mahdolliseksi pitää siitä kiinni ja +käyttää sitä. Sen silmänkantamattoman paikallisuuden maailman +rinnalla, joka nyt aukeni, täytyi antiikkisen vastakohdan taivaan ja +maan välillä hävitä. Että paikallisuus eli avaruus on ääretön, sitä ei +määrätyssä katsannossa voida todistaa. Olennaista on tuo uusi metodi, +tuo uusi tapa ajatella paikasta ja avaruudesta puhuttaessa. Tavallaan +on kehittymässä uusi elin, jonka ajatus tuo mukanansa mihin ikänänsä +se paikallisuuden maailmassa asettuukin. Tämän uuden ajattelutavan +kannalta oli vanha maailmankuva absoluuttisine paikkoineen kestämätön. +Niinpä se intohimo, jolla siitä niin kauan pidettiin kiinni ja jolla +käytiin uuden maailmankuvan esitaistelijoiden kimppuun, osottaakin +että aavistettiin, mistä oli kysymys. Ei näet ollut kysymystä +vähemmästä kuin uskonnollisten mielikuvain sananmukaisen merkityksen +hylkäämisestä. Kaikki kansanuskonnot ovat panneet vanhan, +absoluuttisen ja äärellisen maailmankuvan pohjaksi. Tuo kuva antoi +perustan ja tukikohdan uskonnolliselle fantasialle ja sille +kotoisuuden tunteelle, jolla ihmishenki saattoi katsella maailmaa, +jossa sen korkeimmilla ihanteilla voi olla „luonnolliset paikkansa“, +samoinkuin vähäpätöisimmillä aineellisilla alkeilla eli elementeillä +oli omansa. + +Keskiajan sekä-että ei enää tyydyttänyt. Ne tapahtumat, joista +raamatun kirjat kertovat niin luotettavasti ja havainnollisesti, ovat +nyt ratkaisevissa kohdissa ymmärrettävät kuvaannollisesti. Ei +suoriuduta asiasta enää siten että hyväksytään sekä todellinen että +aatteellinen merkitys. Kertomus taivaaseen-astunnasta on tässä kohden +tyypillinen esimerkki, koskapa siinä selvästi lausutaan, että koko +maailmankaikkeutta liikuttaa se, mitä Palestiinassa tapahtui. +Taivaallinen valta oli astunut alas maan päälle ja poistui maan päältä +jälleen palatakseen luonnolliseen paikkaansa. + +Vain ani harvoin näkyy uskonnollinen taju elävästi syventyvän niihin +kysymyksiin, joita täten viriää ja joilla on merkityksensä raamatun +kertomusten historialliselle käsitykselle ja uskonnollisen +maailmankatsannon luonteen määräämiselle. Ellei kertomus +taivaaseen-astunnasta voi olla sananmukaisesti tosi, niin se on +legenda, jolla voi olla kauneutensa ja aatteellinen merkityksensä +asettuessamme menneen ajan ajatuskulkuun, mutta joka ei enää voi +esiintyä dogmaattisella ponnella ja painolla. Täten on olennaisessa +kohdassa historiallis-kriitillisen menetelmän merkitys tunnustettu. +Sillä tämä menetelmä perustuu samaan edellytykseen, johon nojaten +Bruno ulotti paikanmääräämis-menetelmänsä maan päältä taivaaseen, +nimittäin siihen, että tutkiessamme kaukaista emme voi muuta kuin +käyttää sitä menettelytapaa, jota olemme likeisen suhteen koettaneet. +Meidän täytyy tarkastella noita vanhoja kertomuksia sen +maailmankatsannon valossa, joka meillä on, jos kohta se erookin niin +paljon siitä, joka on noiden kertomusten pohjana. Mutta johtopäätökset +eivät ole ainoastaan historialliselle metodille tärkeitä. Koko sen +merkityksen, joka voidaan antaa uskonnollisille mielikuville, täytyy +muuttua. Eipä kummaa, että asia jätetään mieluummin silleen! Ja yhtä +kaikki puhdasoppisetkin teologit tulevat tässä kohden ehdottomasti +symbolisteiksi ja ratsionalisteiksi, niinpiankun täydellä todella +ajattelevat asiaa. Martensen esim. pitää jyrkästi kiinni siitä, että +taivaaseen-astumisen kuvaus on ymmärrettävä sananmukaisesti. Mutta hän +arvelee, että kun taivas ei ole mikään määrätty paikka ja kun +kertomuksen tarkotus voi olla vain se, että Jeesus silloin erkani +paikallisesta, aistillisesta maailmasta, niin täytyy olettaa, että +Jeesus on noussut vain vähän matkaa ilmaan, minkä seikan tuli olla +apostoleille merkkinä siitä, että hän nyt muuttui aivan toisenlaiseen +olomuotoon kuin aistillinen on! Tähän tuon vanhan kertomuksen +mauttomaan selitykseen johtuu Martensen väittäessään, ettei raamattu +taivaalla tarkota paikkaa, jonne pitkiä teitä myöten päästään. Hän +lähtee taivaan mielikuvan symbolisesta merkityksestä — ja sittenkin +hän tahtoo käsittää tuon vanhan kertomuksen kirjaimen mukaan. Mikä +keskiaikaiselle jumaluusoppineelle oli mahdollista, se oli tai sen +olisi pitänyt olla yhdeksännellätoista vuosisadalla mahdoton kanta. + +Ei ole muuta neuvoa kuin panna koko paino vertauskuvalliseen +merkitykseen. Ainoastaan sillä tavalla voivat vanhat kertomukset +päästä täysiin oikeuksiinsa sekä uskonnollisessa että runollisessa ja +historiallisessa katsannossa. Sitä keinoa noudatetaankin +todellisuudessa aina, kun noita kertomuksia „opettavaisessa“ mielessä +käytetään. Vain siten voidaan oikein ymmärtää, mitä liikkui niiden +ihmisten mielissä, joista nuo kertomukset ovat lähteneet. +Uskonnollisten tapausten „luonnolliset paikat“ ovat löydettävissä +sielun sisimmästä ja vain siitä. Kaikki legendat ja jumalaistarut ovat +vain todisteina siitä, mikä määrättyinä ajanjaksoina on vallannut +mielet ja pannut fantasian liikkeelle. Ja historiallisen tutkimuksen +asiana on saada selville, mitkä ulkonaiset tapaukset ovat osaltaan +vaikuttaneet noihin henkisiin tapahtumiin, ja siten tehdä niiden +perusteellinen sielutieteellinen ymmärtäminen mahdolliseksi. Itse +historiallisen tutkimuksen puolestaan tulee, niinkuin jo on +huomautettu, lähteä niistä todellisuuden tunnuksista, joita käytämme +avuksemme kaikkialla, missä koetamme perehtyä ulkomaailmaan. Kuinka +pitkälle tällä keinoin voidaan päästä ja minkä uskonnollisen +merkityksen uskonnon syntyä ja kehitystä koskevan historiallisen +tutkimuksen tulokset voivat saada, on eri kysymys, johon en tässä +kajoo. Omasta puolestani luulen että n. s. liberaalinen, vapaamielinen +teologia tässä suhteessa odottaa liikoja. — Palaan kysymykseen, mikä +vaikutus olemiston äärettömyyden ajatuksella on uskonnolliseen tajuun. + +Ei ole suinkaan niin laita, että se ongelma, joka tässä syntyy, +koskisi vain kansanuskontoja. Se liittyy pakosta jokaiseen +elämänkatsantoon, olipa tämä uskonnollinen ahtaammassa mielessä tai +ei. Jokaisen elämän arvoa ja elämän ehtoja koskevan inhimillisen +mietiskelyn täytyy kohdata sitä ajatusta, että ihmiselämä +harrastuksineen ja ihanteineen, voittoineen ja tappioineen täyttää +vain häviävän pienen tilan tuntemassamme maailmassa — ja mikä merkitys +ja arvo on silloin koko muulla äärettömällä kaikkeudella? On +ihmeellistä nähdä, kuinka vähän painoa on yleensä pantu tähän +kysymykseen sekä filosofiassa että teologiassa, varsinkin sen jälkeen +kun uuden käsityksen ensi vaikutteet olivat häipyneet. + +Bruno tunsi sen henkiseksi vapautumiseksi, että ahtaat maailmanrajat +sortuivat hänen ajatuksensa edestä tyhjiin. Hänen +runollis-filosofisesta käsityksestään näytti olemisto nyt suurelta +yhtyydeltä, jota sama henki kaikkialla elähytti ja samat voimat +kannattivat. Jo samaan tapaan käsitti myös Jacob Böhme asian +voitettuansa sen vaikean ahdistuksen ja hädän, johon hän joutui, kun +luonnon äärettömyys ensiksi oli hänelle ihmismaailman äärellisyyden +vastakohtana selvinnyt. Vielä Holbergistakin näytti siltä kuin +tähtitiede siten olisi tehnyt korkeamman jumalakäsitteen mahdolliseksi +kuin sen, jota ei ainoastaan rahvaalla, vaan myös useilla +jumaluusoppineilla oli. Mutta myöhemmin kysymystä harvoin pohditaan ja +se sysätään kernaimmin syrjään. Positivistit ja romantikot asettuvat +tässä oikeastaan samalle kannalle kuin teologit. Comten +ihmisyysuskonto esitti symboliikan, jossa suuri kaikkeus oli sen +tähtipallon palvelevana taustana, jolla ihmiselo kehkeytyy ja jo +puhtaasti tieteelliseltä kannalta hän epäsi kaiken olemiston +kaukaisempien osien lähemmän tutkimisen. Hegel (ja Tanskassa Heiberg) +pilkkasivat tuota „huonoa“ äärettömyyttä, jonka avaruudellinen +ulottuvaisuus tarjosi. Hegelin mielestä on Kopernikuksen järjestelmän +merkitys arvattu liian suureksi. Vaikka hänen mietiskelyjensa piti +esittää meille _maailman_hengen kehityksen perusmuodot, väitti hän +silti, että maa oli täydellisin pallo, koska sen pinnalla oli olemassa +henkistä elämää. Ja Grundtvigista ei ääretön avaruus eikä +Kopernikuksen järjestelmä tarjonnut mitään mielenkiintoa, jollei +lähtenyt oletuksesta, että aurinko, kuu ja kaikki tähdet ovat olemassa +ihmisiä varten. + +Kaikilla katsantokannoilla on tässä kohden olemassa maailmankatsannon +ja elämänkatsannon välinen vastakohta, joka hyvinkin voi pakottaa +ajattelemaan. Lähinnä liittyy jokainen vakava elämänkatsanto siihen +suppeaan piiriin, jossa inhimilliset tehtävät ja ihanteet vallitsevat; +mutta mahdotonta on välttää, että katse yhä uudestaan siirtyy +äärettömään taustaan päin. Voimme pitää kiinni siitä, että siinä +häviävän pienessä olemiston osassa, jossa me asumme, on kehittynyt +laadultaan jalompia voimia ja elonmuotoja kuin mitä muualta +kaikkeudesta voidaan tavata, mutta meidän vallassamme ei ole +ajatusmuotoja, jotka voisivat antaa noiden voimien esiintyä koko +ääretöntä maailmankulkua määräävinä. Lähtien siitä, mikä meistä on +arvokkainta, emme voi johtaa emmekä ymmärtää taivaankappaleiden ratoja +ja maailmanprosessien aaltoilua. On olemassa juopa ihanteidemme +valtakunnan ja aineen maailman välillä, juopa, jonka yli ei siltaa +voida rakentaa. Voidaan ummistaa silmät tältä tosiseikalta, mutta +miehuullisempaa on katsoa sitä suoraan silmään ja muodostaa uskonsa ja +toivonsa niin, että ne kestävät koetuksensa todellisuuden +taistotantereella. Meillä tulee olla uskallusta pitää kiinni siitä, +että se voiman ja elon virta, joka juoksussaan on tuonut meille +kaiken, mitä tunnemme suurta ja kaunista, vastakin pystyy raivaamaan +tietään puhki todellisuuden kovien ainemäärien, joskaan emme voi antaa +mitään ymmärrettävää merkitystä sille sanontatavalle, että nämä +ainemäärät olisivat olemassa vain tuota virtaa varten. — + +Se havainnollisuus, joka on kaikkien kansanuskontojen voima, ei ulotu +ainoastaan paikallisuuteen, vaan aikaankin, ja aivan vastaavalla +tavalla. Kumminkaan ei ajan eikä historiallisen kehityksen +mielikuvilla ole kaikissa kansanuskonnoissa olennaista merkitystä. +Milloin nämä mielikuvat ilmaantuvat, todistaa se korkeampaa +siveellistä kehitysastetta. Yksityisten yksilöiden tai pienten +ihmisryhmäin hetkellinen ja aistillinen hyvä ei ole enää johtavana +harrastusperänä uskonnollisten mielikuvain muodostuksessa; kokonaisen +kansan ja lopulta koko ihmiskunnan pelastus on kyseessä. Uskonnolliset +ongelmat koskevat silloin ihmiskunnan koko ajallisen historian +tarkotusta. Uskonnonhistoria tarjoo tässä omituisen vastakohdan +nähtäväksemme. Sillä sillä kehityksen kohdalla, jossa tarve saada +tietää ajan ja historian kulun tarkotus virisi, ilmeni suuriarvoinen +hengensuunta, joka saattoi tyydyttää tuon tarpeen vain tappamalla sen: +ajan kululla ei ollut mitään arvoa, tuli pysäyttää se, pelastaa +sielunsa pois siitä, siirtyä ajattomaan olevaisuuteen. Tätä tietä +kulki kehitys Indiassa, semminkin buddhalaisuudessa, ja kreikkalainen +ajatuskulku, josta muuttumaton oli muuttuvaista arvokkaampi, kävi +samanlaiseen suuntaan. Sitä vastoin se ajatuskulku, jolla oli oleva +suurin vaikutus Euroopan kansoihin ja koko muhamettilaiseen maailmaan, +tunnusti ajankulun todellisuuden, mutta näki pelastuksen +mahdollisuuden suuressa kehityskulussa, joka johtaa kansat ja +sukukunnat sen mahtavan maailmantaistelun viimeiseen ratkaisuun, joka +tapahtuu hyvien ja pahojen valtojen välillä ihmismaailmassa ja sen +ulkopuolella. Tämä ajatus näkyy varsinkin muinaispersialaisesta +uskonnosta muuhun maailmaan levinneen, olipa se sitten syntynyt tämän +uskonnon piirissä tai olipa sillä jokin alkuperäisempi lähde. Kaikki +eskatologia, kaikki oppi kehityksestä, joka kulkee kohti viimeistä +tuomiota ja kohti sitä seuraavaa autuuden tai kadotuksen maailmaa, +näyttää hyvin olennaiselta osalta olevan persialaista alkuperää. Se on +vaikuttanut myöhempään juutalaisuuteen ja sen kautta kristinuskoon, ja +se lienee (Goldzieherin mukaan) välittömästi vaikuttanut +muhamettilaisuuteen tämän ensi alusta asti. + +Niinkuin maailmannäytelmä, mitä paikkaan tulee, sai rajotetun +näyttämönsä antiikkisesta maailmankuvasta, niin se, mitä aikaan tulee, +sai selvän ja varman sijansa maailman alun ja maailman lopun välillä, +ja ajallinen etäisyys näiden kahden kohdan, ensimäisen näytöksen alun +ja viimeisen näytöksen lopun, välillä oli yhtä vähän ääretön kuin +paikallinen etäisyys taivaan ja maan välillä. Tässäkin kohden on +kansanuskonnon voimana ollut havainnollisuus ja havainnollisuutta +seuraava rajotus. Ihminen piti itseänsä omine ja lähimäistensä koko +henkisine ja aineellisine onnineen ja onnettomuuksineen suuren, +yhteisen kehityskulun jäsenenä, jonka yhteinen menneisyys määräsi, +joka ehkä huokaili nykyisyyden tuskissa, mutta katseli luottavasti +kohti sitä lunastusta, jonka vastaisuus oli mukanansa tuova. +Kansanuskonto on tässä antanut elämälle avaran näköpiirin, tehnyt +yksilön kohtalon ja riennon ymmärtämisen korkeammalta kannalta +mahdolliseksi. Ja siten tapahtui tähdellinen historiallisen tajun +edistys. Kaikki tämä saavutettiin, rikkomatta havainnollisuuden +puitteita. Kävi mahdolliseksi sepittää selviä mielikuvia +menneisyydestä ja nykyisyydestä, kuvia, joista kaikki se jännitys ja +kaipuu samoinkuin se riemu ja voitontunne, joita ajallinen elämä voi +virittää, saattoi saada voimakkaan, usein ylevän ja katoomattoman +ilmaisunsa. + +Mutta kun ajatus herää ja se kehitellään johdonmukaisesti loppuunsa, +käy tuon havainnollisuuden niinkuin sen, joka paikallisuuden suhteen +vallitsi. Nuo kiinteät rajat, ehdoton alku ja ehdoton loppu, katoovat, +niinpiankun ajatus soveltaa samaa menetelmää alku- ja loppuhetkiin +kuin välillä oleviin hetkiin. Sen lyhyen ajan sijaan +(persialaisuskonnon mukaan 12 000 vuotta), jonka maailmannäytelmä muka +on kestävä, astuu niin menneisyyden kuin tulevaisuuden puolesta +silmänkantamaton aika. Ja kysymys on silloin siitä, voidaanko sille +ajan vaaksanmitalle, jonka ihmisen historiallinen taju voi käsittää, +antaa sellainen ehdoton merkitys, sellainen lopullinen määräperäinen +luonne, jollaisen kansanuskonnon maailmankäsitys niin luontevasti +tarjosi. Voidaanko yleensä puhua maailmannäytelmästä, +maailmandraamasta? Se rajotus, jossa suuri taide osotaksen,[1] +osottautuu maailmankulkuun nähden mahdottomaksi, ja siten sen +draamallinen luonne katoo. + +Samoinkuin paikallisuuden, avaruuden, rajotuksessa tarjoo +havainnollisuus ajankin rajotuksessa kotoisuuden tunteen +mahdollisuuden. Maailmanhan käy samoinkuin jokaisen yksityisen +olennon: se syntyy ja sen on kuoltava. Että maailma oli käynyt +vanhaksi, uskottiin yleiseen kristinuskon ensimäisinä vuosisatoina; +juutalaistenkin keskuudessa sitä uskottiin, niinkuin näkyy tuosta +merkillisestä apokalyptisestä „Neljännestä Esran kirjasta“. Ja ajan +tuskissa ja pettymyksissä voitiin silloin iloita siitä, että loppu +läheni. Eikä tuo läheinen loppu ollut mikään mielikuvitelma, johon +aika-ajoin innostuttiin; se painoi leimansa koko elämänkatsantoon, +koko „uuden testamentin kristinoppiin“. + +Niinkuin paikallisuuden suhteen tapahtuu myös ajan suhteen itse +uskonnollisessa tajussa omituinen sisällistymisprosessi. Tämä taju +pyrkii ajallisten välimatkain tuolle puolen, niinkuin se pyrkii +paikallisten välimatkain tuolle puolen. Ei kaukaisessa tulevaisuudessa +eikä menneisyydessä, vaan parhaillaan tapahtuvassa elämyksessä se +haluaa omistaa esineensä. Ihanne ei saa olla kadonnut eikä vain +vastaisuudessa toteutuva, vaan sen tulee vaikuttaa itse siinä +elämässä, jota nykyisyydessä eletään. Ikuisuuden ei tule olla ennen +aikaa eikä sen jälkeen, vaan sitä tulee voida kokea ajassa itsessään, +niinkuin sielutieteellinen kokemus todistaakin, että aika tuntuu +meistä katoovan suurten harrastusten ja aatteitten täyttämissä +mielentiloissa. Uskonnollisessa mystiikassa, jonka ituja on itse +alkuperäisissä uskonnollisissa lähdekirjoissa, mutta joka kehittyi +selvempään muotoon erinäisinä uskonnon historian aikakausina, toistuu +toistumistaan se ajatus, että tosi ikuisuus koetaan itse ajassa, kun +tahto kääntyy pois kaikesta, mikä voi hajottaa, ja keskittyy +korkeimpaan esineeseensä. Uskonnollinen taju lähenee semmoisissa +muodoissaan sitä käsitystä, joka yksistään on mahdollinen silloin, kun +aikakäsite läpikotaisin harkitaan. + +Kun ajatus kehitellään loppuun asti, johdumme äärettömään aikaan +niinkuin äärettömään avaruuteen. Meidän on kummassakin suhteessa +löytäminen paikkamme, paikka työtämme ja niitä kokemuksiamme varten, +joita voimme elämän ehdoista tehdä. Ja tästä paikasta käsin seuraamme +sitten ajankulkua eteen- ja taaksepäin niin pitkälle kuin voimme. +Mutta meidän on syvennyttävä siihen ajatukseen, että on aikaa ja +tapauksia ennen sitä kohtaa, josta me voimme alottaa, ja sen kohdan +jälkeen, johon meidän on lopettaminen. Ellei mielenkiintomme supistu +tuohon ajan vaaksaan, joka on häviävän pieni verrattuna siihen, mitä +aikakäsitteen perille-kehittely vaatisi, niin on pitäminen kiinni +siitä vakaumuksesta, ettei sen, millä on tosi arvoa rajotetulle +ajalle, tarvitse menettää arvoansa ajan kuluessa, joskin tuo arvo +monenlaisten siirtymisten tähden ratkaisevasti muuttuu. Näemmehän sen +ajan rajoissa, jonka yli silmämme kantaa, sen ilmiön yhä uusiutuvan, +että mikä ensiksi oli vain keinona, se myöhemmin saa itsenäisen arvon +ja että mikä ensiksi oli lopullisena päämääränä, se myöhemmin tuli +olemaan keinona eli valmistuksena laajakantoisempiin arvoihin. Meidän +on lakattava sommittelemasta, konstruoimasta, maailmandraaman +kohtausten keskenäistä järjestystä; emme voi ratkaista, mihin +näytökseen ja mihin kohtaukseen elämämme kuuluu; itse draaman aatetta +voidaan soveltaa vain rajotettuun aikaan. Eihän muuten mikään niistä +näytelmistä, joita taide on tuottanut, anna loppuessaan varmuutta +siitä, kuinka eloonjäävien myöhemmin käy. Ja juuri samassa asemassa +olemme maailmankulkuun nähden, jos annamme ajatuksen määrätä kantamme. +Tiede ei ole muuta kuin kestävää ja kärsivällistä ajattelua. + + + +2. Maailmankuvan laajennusta paikallisessa ja ajallisessa suhteessa +seurasi sillä merkillisellä ajanjaksolla, jolloin uudenaikainen tiede +syntyi, myöskin syykäsitteen tarkemman määrittelyn vaatimus ja samalla +uusi tiedoitsemisen eli tiedonpyrinnön ihanne verrattuna siihen, joka +oli vallinnut vanhalla- ja keskiajalla. Se periaate asetettiin, että, +niinkuin ne tapaukset eli muutokset, joiden syytä etsittiin, olivat +kokemukseen kuuluvia tosiasioita, niin tuli niiden syidenkin, joista +noiden tapausten eli muutosten selitys saatiin, olla sellaisia, joita +voitiin kokemuksesta osottaa. Kepler, joka olletikin tämän vaatimuksen +ponnella esitti, oli itse aikaisemmissa kirjotuksissaan puhunut +syistä, jotka eivät tyydyttäneet tuota vaatimusta ja joita hän +senvuoksi ei myöhemmin tunnustanut _„päteviksi syiksi“_ (veræ causæ). +Niinpä hän oli opettanut, että tähtien henget pysyttivät ja +kuljettivat planeettoja niiden radoilla. Mutta hänelle selvisi, että +tämä selitys oli tieteellisesti pätemätön, kun noiden henkien itsensä +ei kokemuksessa voitu osottaa vaikuttavan hänen olettamallaan tavalla. +Hän piti sitä vastoin magnetismia, vedettä, (jonka hän sekotti +painoon) pätevänä syynä siihen, että kiertotähdet pysyvät radoillaan, +koskapa se tosiasiallisesti on puoleensa-vetävä voima. Niin väärä kuin +tämä käsitys olikin, oli se kumminkin uuden tutkimuksen hengen +mukainen. Myöhemmin osotti Newton, että se voima, joka pitää +kiertotähden sen radalla, noudattaa samaa lakia kuin se voima, joka +panee ilmaan viskatun kiven putoomaan alas maahan. Tämä oli suuri ja +esikuvallinen „pätevän syyn“ esimerkki. + +Niinkuin jokainen avaruuden paikka on määrättävä muihin paikkoihin ja +jokainen ajan tuokio muihin tuokioihin suhteutuvana, niin on pätevien +syiden periaatteen nojalla jokainen tapaus määrättävä ja selitettävä +muihin tapauksiin suhteutuvana, jotka ovat yhtä todettavissa kuin se +itsekin. Täten tulee kokemuksen maailma esiintymään yhtenäisenä +kokonaisuutena ja luonto selitetään luonnosta itsestään, niinkuin +kirjassa jokin kohta selitetään saman kirjan muiden kohtien avulla. +Pääpaino on tällöinkin metodissa, — siinä tavassa, jolla kysytään, ja +siinä tarkastuksessa, jonka alaiseksi vastaus pannaan. Ihmishenki on +tässä suhteessa kehittänyt uuden elimen, ja niinkuin joka elin sekin +voi toimia vain määrätyllä tavallaan. Sen avulla asetetaan tehtävät ja +määrätään ratkaisut. Ja sen yhteydessä on kehittynyt uusi älyllinen +tarve. Siihen asti olivat oikeastaan vain muodolliset tieteet, +logiikka ja matematiikka, kehkeytyneet itsenäisiksi; nyt pääsi +kokemustiede — kolmessa päämuodossaan: luonnonoppina, sielutieteenä ja +historiana — periaatteessa vapaaksi teologisista ja spekulatiivisista +katsantotavoista. Ja avatun uuden tien näköala herätti usein sellaisen +innostuksen, että dogmaattisesti julistettiin voitavan selittää kaikki +pätevien syiden periaatteen mukaan ja syysarjan olevan aivan +yhtenäisen. Noudatettiin konstruktsionin, ajatussommittelun, +menettelytapaa sen sijaan, että olisi jääty odottamaan, kunnes +havainto ja koe voisivat näyttää toteen, missä syyt +yksityistapauksissa olivat. Tulos ja tehtävä, tosiasiat ja +periaatteet, järjestelmä ja menetelmä sekotettiin toisiinsa. Mutta +silloinkaan, kun tuollaisiin hairahduksiin jouduttiin, ei erehdytty +siinä, että katsottiin oltavan oikealla tiellä. Tutkimuksen henki oli +päässyt keinoistaan ja voimistaan tajuiseksi ja samalla päässyt +ihanteestaan tajuiseksi. Sillä tietoon pyrkimiselle, tiedoitsemiselle, +tarjoutui nyt suuri ihanne: muovailla yhä kasvava määrä kokemuksia yhä +likeisemmäksi ja sisäisemmäksi yhtenäisyydeksi. Se on ihanne, jota +jokaisella kuluvalla ajalla voidaan vain likimäärin toteuttaa; se +huudahtaa joka asteella: Excelsior! — johdattaa yhä suurempiin +tehtäviin. Dogmaattiseksi tiede, itseään ymmärtäessään, siitä syystä +ei voi tulla. Jo avaruuden ja ajan äärettömyys tekee tutkimuksemme +päättämisen mahdottomaksi. Voi aina ilmaantua jotain uutta. Eikä +ainoastaan sen avaruuden osan ja ajan rajojen ulkopuolella, jota +määrätyllä ajalla on voitu tiedollisesti hallita, vaan noiden rajojen +sisäpuolellakin. Voi ilmaantua uusia eroovaisuuksia siellä, missä +siihen asti on näyttänyt olevan yhtäläisyyttä ja katkeamatonta +yhtenäisyyttä; sen piirissä, mikä näytti niin perin tunnetulta, voi +ilmaantua yhä runsaampi vivahduksien ja välipolvien kyllyys. Maailma +voi kasvaa meille yhä suuremmaksi, sekä suuressa että pienessä. Itse +maailman käsite muuttuu ihannekäsitteeksi, jota ei voida lopullisesti +määrätä, mutta joka avaa yhä uusia näköpiirejä. Emmepä edes uskalla +väittää, että olemisto on käsitettävissä eli ymmärrettävissä, +ajatuksemme mitattavissa. Voisihan se olla verrattavissa √2:een, +tuohon irratsionaaliseen lukuun, jota ehkä voidaan määrätä edistyvästi +hakemalla yhä useampia kymmenyksiä, desimaaleja, mutta jota ei voida +lopullisesti määrätä. Maailma, lopullisesti määrätyksi kokonaisuudeksi +käsitettynä, ei oikeastaan ole tieteellinen käsite ollenkaan. Se on +käsite, jonka uskonnollinen taju on sepittänyt malttamattomuudessaan, +saadakseen jyrkän vastakohdan jumalan mielikuvalleen, mutta joka +tieteestä ei merkitse mitään, mikä olisi kerran kaikkiaan määrättyä, +vaan merkitsee ainoastaan pysyväistä tehtävää. Tieteestä on maailman +käsite yhtä suuri ongelma kuin jumalan käsite. + +Klassillisina aikoinaan sekä antaessaan apua ja lohtua elämän +vaiheissa että tyydyttäessään tiedontarvetta uskonto ei vaatinut +käyttämään „pätevien syiden“ periaatetta. Sen luonnonselitys oli +_animistinen_, s. o. se käytti persoonallisten olentojen tapauksiin +puuttumista selitysperusteeksi. Niinkuin maailma kokonaisuudessaan +otaksuttiin tahdontoimituksella luodun, niin otaksuttiin yksityisetkin +luonnon, sielunelämän ja historian tapaukset henkilöllisten olentojen +toiminnan vaikuttamiksi. Varsinkin nuo ihmiskohtaloihin voimakkaasti +vaikuttavat luonnontapaukset selitettiin sillä tavalla. Rajuilmat ja +maanjäristykset samoinkuin sateet ja hedelmälliset ajat saivat +riittävän selityksensä kaitselmuksen tahdosta, joka milloin rankaisi +ja koetteli, milloin palkitsi ja siunasi. Ratkaisevia muutoksia +sielunelämän alalla ei selitetty sielutieteellisten syiden, vaan +jumalaisen asiaan ryhtymisen avulla, esim. kun syy siihen, että +Achilleus hillitsee suuttumustaan Agamemnoniin, selitetään siten, että +Athene lähetettiin Olympista häntä puhein tyynnyttämään. Profeetat +selittävät historian kulun jumalaisen suunnitelman suoritukseksi, joka +taivuttaa ruhtinaiden sydämet ja kääntää kansojen kohtalot +tarkotuksiensa mukaan. Vaalenneessa muodossa animistinen selitys +esiintyy n. s. teleologisessa selitystavassa, jossa epämääräisemmällä +tavalla puhutaan tarkotussyistä, olematta niin johdonmukaisia, että +näitä tarkotuksia pidettäisiin persoonallisten tahtojen ilmaisuina. + +Tuskin milloinkaan on kumminkaan animistista luonnonselitystä +johdonmukaisesti sovellettu. Jo jokapäiväinen kokemus johdatti +olettamaan kiinteätä yhteyttä tapausten välillä, jotka molemmat +esiintyivät tosiasioina niin, että toinen tuli olemaan toisen syynä. +Annettiin alkavan tutkimuksen kulkea omia teitään pitempi tai lyhyempi +matka, mutta sen keksimiä syitä katsottiin johdannaisiksi ja +toisarvoisiksi; varsinaiset syyt, „ensimäiset syyt“, olivat muka +persoonallisia tahtoja. Ja sitä paitsi oletettiin, että sellaisillakin +aloilla, joilla johdannaiset syyt säännönmukaisesti vaikuttivat, +saattoi korkeampi syy murtautua läpi ja — jumalaisten tarkotusperäin +hyväksi — matkaansaattaa muutoksia, joita ei muka voitu +„luonnollisilla“ laeilla selittää. + +Kaksi järjestelmää seisoo tässä vastakkain, kaksi maailmanselitystä, +animistinen ja naturalistinen. Oikeastaan ei voi tapahtua mitään +keskustelua niiden välillä, sillä ne eivät tunnusta toistensa +ensimäisiä perusteita. Ne kysyvät eri tavalla ja saavat senvuoksi eri +vastauksiakin. Ihmeestä (joka on olemassa sekä siinä, missä +„ensimäinen“ syy päättää „johdannaisten“ syiden sarjan, että siinä, +missä se suoranaisesti puuttuu tapausten kulkuun) täytyy tieteen +sanoa, ettei se voi todistaa sitä vääräksi; mutta se lisää, ettei se +periaatteensa ja menetelmänsä mukaan voi saada sitä edes +näkyviinsäkään. Se ei voi koskaan päästä silmästä silmään ihmettä +näkemään; sillä missä se ei voi liittää tapausta toiseen määrätyn lain +mukaan, siinä on raja, ainakin toistaiseksi. Tiede ei silloin ymmärrä +käsillä-olevaa tapausta, se päättyy kysymykseen, probleemiin. Nuo +kaksi järjestelmää kamppailevat yhä ankarammin keskenään ihmistajussa, +ja voitto on oleva sen, jota johdonmukaisemmin voidaan käyttää ja joka +kelpaa lukuisimpien tarkkaan määrättyjen kokemusten koossapitäväksi +yhdyssiteeksi. Jos olemisto sellaisena, kuin se tosiasiallisesti +meille ilmenee, olisi paremmin selitettävissä animistisella kuin +naturalistisella tavalla, niin voitto olisi uskonnollisen +maailmankatsannon puolella. Mutta mitä todellista ja pysyväistä +ymmärtämystä on saavutettu, sitä ei ole sitä tietä saavutettu. + +Voisi näyttää siltä kuin luonnonselitys, joka pitää persoonallisia +voimia tosisyinä, olisi oikeutettu ja välttämätön jo senkin tähden, +että ihminen, tuo tiedoitseva olento, itse on persoonallinen olento. +Kun kaikki selittäminen on tähän asti tuntemattoman johtamista +tunnetusta, voitaisiin arvella, että välittömästi havaitsemamme ja +tuntemamme persoonalliset voimat olisivatkin muun olemiston +ymmärtämisemme perustana. Tämäpä pitääkin eräässä merkityksessä +paikkansa. Emme voi hypätä oman varjomme yli, ja koko +maailmantietämyksemme on inhimillisen näkökannan ja inhimillisen +luonnon määräämä. Omalta kannaltamme käsin perehdymme olemistoon niin +hyvin kuin voimme. Mutta ratkaisevaa tässä kohden on, mitä luontomme +puolia ja ominaisuuksia voimme käyttää, jotta pätevä ja pysyväinen +ymmärtämys saavutettaisiin. Kokemus opettaa meille, usein +pettymyksillä ja tuskilla, ettemme kaikkia tarkotuksiamme ja +toiveitamme voi saada täytetyiksi. Käytännöllinen tarve se alunperin +johtaa tekemään kysymyksiä olemistolle ja vaatimaan varmoja vastauksia +siltä. Koetamme keksiä keinoja saavuttaaksemme tarkotusperämme, ja +niinpiankun olemme havainneet voivamme päästä tarkotusperiimme +(niihin, jotka yleensä ovat saavutettavissamme) vain määrättyjä teitä, +aivan määrättyjä keinoja käyttämällä, niinpian olemme jo tekemisissä +sen syysuhteen kanssa, jota kaikki tiede etsii, sen lain kanssa, joka +sitoo tapauksen toiseen. Sellaisen lain alle on toivojemme ja +toiveittemme alistuminen; jolleivät raukea, on niiden usein etsiminen +toisia polkuja tai kaukaisempia näköaloja. Mutta sellaisen lain +keksimisellä on saavutettu vähäinen käsitys olemiston laadusta, ja +kuta useampia tuollaisia lakeja voimme keksiä, sitä parempi käsitys +meillä on oleva. Sitenpä voi vähitellen toinen vaikutin kuin +alkuperäinen käytännöllinen tarve johtaa etsimään sellaisia lakeja. +Yhtenäisyyden keksiminen siihen asti hajanaisessa voi aivan +välittömästi tyydyttää, saattoipa tuollainen yhtenäisyys osottaa +meille tien päämääriemme saavuttamiseen tai ei. Eli oikeammin: yhdeksi +olennaisista tarkotusperistämme voi käydä pyrkiä ymmärtämiseen sillä +tavoin kuin siihen tosiasiallisesti voidaan päästä. Juuri tällä +kohdalla alkaa tuo merkitykseltään tärkeä työnjako, jonka esitykseni +alussa mainitsin. Silloin kyllä inhimillisen persoonallisuuden +luontoon kuuluva yksityinen puoli ilmenee älyllisessä tarpeessa ja +kyvyssä, sellaisena kuin tämä tarve ja kyky esiintyy erikoisesti +kehittyneessä muodossaan. Mutta sitä älköön jätettäkö huomaamatta, +että tuosta tarpeesta ja kyvystä ilmenee itse persoonallisuuden +luonto. Persoonallisuus edellyttää alati kaikkien sielunelämän +aineksien, kaikkien sen voimien ja viettien välistä sisäistä yhtyyttä +ja yhtenäisyyttä. Eikä tämä koske vain kokonaisuudeksi katsottua +persoonallista elämää, vaan myös jokaista yksityistä pyrintöä, jolle +se täydellä tarmolla antautuu. Persoonallisuus ei voi millään +yksityisellä alalla kieltää omituista olemustaan. Oman tietämisensä +piirissä se siitä syystä tavottaa niin suurta ja katkeamatonta +yhtenäisyyttä kuin mahdollista. Se ei herkeä liittämästä kiveä kiveen +kohottaakseen tiedon rakennuksen, joka kelpaa sen sisäisen +yhtenäisyyden jälkikuvaksi, joka ilmenee — ainakin tarpeena — sen +omassa olemuksessa. Tästäpä riippuu se syvä persoonallinen tyydytys, +jonka tieteellinen työ voi tuottaa, se intohimo, jonka se voi +herättää, ja se voima, jolla se voi täyttää ihmisen elämän. +Persoonallisuus ja tiede eivät siis ole vieraita toisilleen, joskaan +eivät kaikki sielulliset voimat voi yhtäläisessä määrässä olla +tieteellisessä työssä osallisina. Persoonallisuus sisältää aina +enemmän kuin mihin sen oma älyllinen työ voi ulottua ja tunkeutua. Sen +lisäksi, että rehellisyys ja älyllinen vilpittömyys asettaa tehtäväksi +perehtyä maailmaan niin perin-pohjin, kuin se on mahdollista siltä +kohdalta käsin, jolla yksityinen persoonallisuus on, sen lisäksi tulee +tämän persoonallisuuden tehtäväksi vielä sovittaa eri pyyteensä ja +pyrintönsä yhteen, erityisesti liittää älyllisen työnsä tulokset +mahdollisimman likeiseen yhteyteen koko tunne- ja tahdonelämänsä, +kaiken sen kanssa, mikä on toivon ja uskon esineenä. Että tätä suurta +tehtävää on vaikeampi ratkaista kuin se oli muille sivistyskausille, +se ei anna oikeutta siitä tinkimiseen puolelta tai toiselta. Meidän on +laskettava lanka luistamaan päähän asti sen omien lakien mukaan, +ennenkun se voidaan sopusointuisella tavalla kutoa koko +persoonallisuutemme elämään. Se suuri tehtävä se yhä selvemmin +asetetaan meidän aikamme ihmisille, niille heistä, jotka eivät uneksi +silmät avoinna. + +Se ura, jolle kokemustiede on joutunut, ei siis ole satunnainen. +Olemisto itse on pakottanut ihmisajatusta kokemustieteellistä +menetelmää noudattamaan, sillä vain siten saadaan se kysymyksistä +välittämään ja niihin vastaamaan. Tosin käy yhä tavallisemmaksi puhua +työmetodeista ja työhypoteeseistä, ja niinkuin myöhemmin saamme +huomata on varsin tärkeää, ettemme sekota tietä, jota meidän on +kulkeminen saadaksemme totuuden näkyviimme, itse olemiston sisimpään +olemukseen. Mutta mahdotonta on ajatella, että aivan ulkokohtainen ja +yhdentekevä suhde vallitsisi tien ja päämäärän välillä. Olemiston +luonnetta kuvaa se, että sen lait saadaan selville vain noita +määrättyjä teitä kulkien. Välillisesti opitaan siten olemiston luontoa +tuntemaan itse työhypoteesien kautta. + +Mutta toiseltakin kannalta katsottuna on tieteen menettelytavalla +hyvät perusteensa, jos näet on totta, mitä yllä koetin osottaa, että +on olemassa syvä analogia, yhdenmukaisuus, tuon menettelytavan ja itse +persoonallisuuden olemuksen välillä. Tämä ei tietystikään ole yksin +aiheuttanut uudemman tieteen metodia; mutta se voi olla omansa +selittämään sitä syvää vakaumusta, joka panee yhä uudestaan, +huolimatta monista pettymyksistä ja erehdyksistä, palaamaan tuohon +menetelmään ja jolla tuota menetelmää koetetaan edelleen kehittää ja +uusilla aloilla käyttää. + +Viimeisen ihmisiän kuluessa on tieteessä tapahtunut paljon, mikä +syrjästä-katsojan tarkastelun mukaan voisi näyttää järkyttävän niiden +näkökohtain luotettavuutta, joihin varempina aikoina niin +turvallisesti nojauduttiin. Onkin ollut kiire kuuluttaa tieteen +vararikkoa. On jätetty huomioon ottamatta, mitä koko tieteen historia +osottaa, että eräässä merkityksessä käyvät kysymykset sitä +lukuisemmiksi, kuta enemmän tietämisemme edistyy. Tarkoin määrättyjä +probleemeja tuntevat yleensä vain ne, jotka miettivät ja tutkivat. Ja +kuta useampia kokemuksia teemme, sitä useampia tehtäviä ilmaantuu; +ovathan uudet kokemukset saatettavat keskenänsä ja aikaisempien +kokemuksien kanssa yhteyteen, mikä ei aina voi tapahtua varempia +oletuksia muuttamatta. + +Niinpä näytti radiumin keksintö järkyttävän energian eli tarmon +pysyväisyyden periaatetta. Tuosta aineesta säteili taukoomatta tarmoa, +ilman, että voitiin osottaa, miten tämä tarmo oli tuohon aineeseen +kerrostunut. Tämä seikka viritti uusia kysymyksiä ja antoi aihetta +uuteen mietintään. Mutta se ei mitenkään muuta entistä menetelmää, +mitä periaatteeseen tulee. — Miltei samaan aikaan osotettiin +biologiassa, että elimistöissä voi tapahtua äkillisiä muutoksia, +jolloin uusia tyyppejä sukeutuu. Siten oli pakko hylätä Darwinin +esittämä otaksuma, että uudet tyypit syntyvät siten, että vähäiset +toisintelut kohtaavat suotuisia elämänehtoja ja kehittyvät +olemassaolon taistelun vaikutuksesta. Mutatsionit, harppausmuunnokset, +nuo äkilliset tyypinmuutokset tapahtuvat näet olemassaolon taistelusta +riippumatta; vasta sen jälkeen kun harppausmuunnos on tapahtunut, +nousee kysymys, pystyykö uusi tyyppi jäämään eloon. Mutta ei tässäkään +hylätä edellytystä, että jokaisen tapauksen täytyy riippua toisesta +tapauksesta. Tehtäväksi tulee keksiä ne sisäiset ja ulkoiset +edellytykset, joiden vallitessa harppausmuunnos tapahtuu. — Kolmannen +esimerkin voimme ottaa sielutieteestä, jossa huomio on viimeisinä +vuosikymmeninä eri tahoilta suunnattu äkillisiin luonteen ja +persoonallisuuden muutoksiin, sielullisella alalla, semminkin tunne- +ja tahdonelämän piirissä, tapahtuviin uutismuodostuksiin. Tässäkin +kohden osottautuivat olosuhteet mutkikkaammiksi kuin mitä kenties +yhteen aikaan oli luultu. Mutta periaatteelliset katsantotavat pysyvät +samoina; on vain vaikeampaa soveltaa niitä kaikkiin ilmiöihin. + +Tässä viitatut seikat ovat hyödyllisenä varotuksena tieteellistä +dogmaattisuutta vastaan. Olemme taaskin saaneet tietää, että taivaassa +ja maassa on enemmän kuin mitä filosofiassamme ajattelemme. Mutta tosi +tieteellinen ajattelu ei kaipaa sellaista varotusta; se noudattaa +Hamletin neuvoa: lausua uutta ja outoa tervetulleeksi, joskaan +filosofiamme ei olisi edeltäpäin sitä ajatellut.[2] — Ovatpa juuri +ajattelu ja tiede itse aukaisseet niitä laajoja näköpiirejä, jotka +samalla asettavat meille nuo suuret tehtävät. Ei sovi niiden, joiden +usko olennaisesti perustuu vanhoihin perintäoppeihin, joita he eivät +aina omalla elämänkokemuksellaan vahvista, neuvoa toisia pitämään +katsettaan avoinna. + +Erityisenä aiheena „pätevien syiden“ periaatteen kiinnipitämiseen on +se, että vain siten voidaan kokeellisesti tarkastaa ja näyttää toteen +se syy, joka arvellaan keksityn. Kun kokemamme tapauksen eli muutoksen +syytä etsitään edeltäneestä tapauksesta, joka itse on kokemuksessa +esiintynyt, niin on mahdollista herättää tuo edeltänyt tapaus +uudestaan ja katsoa, ilmaantuuko otaksuttu vaikutus silloinkin +uudestaan. Jos sitä vastoin vedotaan syihin, joita itseään ei +välittömästi eikä välillisesti voida kokea, ei ole mahdollista +tuollaista vahvistusta saada. Ihme ei ota meidän tahdostamme +toistuakseen. Ei voida näyttää toteen, ovatko ne henkilölliset voimat +eli vallat, jotka oletetaan sen syyksi, uudestaan vaikuttamassa ja +vaikuttamassa aivan samalla tavalla kuin ensimäisellä kertaa. Tämä on +animismin älyllisen hedelmättömyyden varsinaisena syynä. Animismi voi +antaa ilmaisun oudon, odottamattoman asian ihmettelylle, mutta se ei +voi oikealla tavalla lausua „tuntematonta miestä“ tervetulleeksi. +Sillä siihen kuuluu juuri, että uutuus toistumalla käy meille tutuksi +ja astuu ajatustemme piiriin, jospa se ehkä käykin päinsä vain aiemman +ajatusjuoksumme muututtua. Ihmettely on viisauden alku, mutta vain +alku. Siihen syyperäisen selityksen kokeelliseen tarkastukseen, joka +toimitetaan otaksuttua syytä uudestaan herätettäessä, sisältyy +edellytys, että itse selitettävänä oleva tapaus todellisesti on +tapahtunut eikä ole pelkkä kuvitelma. Ihmettely voi usein johtaa liian +hätäiseen todellisuuden oletukseen. Mutta tässäkin käy „pätevien +syiden“ periaatteen merkitys ilmi. Kun näet kysymme, mikä tunnus +meillä on jonkin tapauksen todellisuudelle, niin saamme huomata, että +meidän tulee alati tarkastaa, onko tuo tapaus ennen tekemiemme +kokemuksien kanssa sopusoinnussa, sopiiko se koko niiden tapausten ja +tosiasiain piiriin, jotka entuudestaan ovat meistä varmoja. Se on se +tunnus, jota aivan tahattomasti käytämme hyväksemme epäillessämme, +onko jokin todellista vai ei, Tutkimme sitä eri aisteillamme ja +vertailemme aistiemme nykyistä todistusta niiden varempaan. Käytämme +avuksemme toisten kokemuksia, joihin arvelemme voivamme luottaa. Ja +epäilyksemme katoo vasta silloin, kun koko tuo kokemusten ja muistojen +piiri muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, jossa ei ole ristiriitaa +eikä harppausta. Käytämme siis samaa menetelmää tarkastaessamme +yksityisen tapauksen todellisuutta kuin etsiessämme siten tarkastetun +tapauksen syytä. Niinpä historiallinen arvostelu ehdottomasti käyttää +tuota menetelmää, mitä kertomuksia se tarkasteleekin. Se tutkii, +pitävätkö eri kertomukset yhtä, — onko toinen enempää kuin toisen +pelkkää kertausta, — sopiiko se mikä kerrotaan siihen, mitä kokemus +opettaa meille tapausten kulusta aineellisella ja henkisellä alalla, — +eikö kertomuksen sisältö voi saada selitystään kertojan +persoonallisuudesta ja mielentilasta tai niistä perinnäisistä oloista, +joissa hän on kasvanut j. n. e. Todellisuuden tunnuksena ei +milloinkaan ole yksityinen seikka. Todellisuuden tajuamme +koonnaisella, yhdistävällä, ajatustoiminnalla. Yksityinen havainto, +silmänräpäyksellinen näkemys, kohdistuipa se kuinkakin paljoon, ei +sisällä totuuden varmuutta. Mikä siten äkillisesti valtaa mielemme, +voi tulla tutkimuksen, kaikinpuolisen tarkastelun yllykkeeksi ja +silloin voi käydä ilmi, että oli tehty löytö, uusi tärkeä havainto. +Mutta tällä havainnolla ei ole todistusvoimaa, ei mitä yksityisiin +aineisiin kuhunkin erikseen eikä mitä niiden selittämiseen tulee. Kun +nyt kriitikko tapaa kertomuksen, joka sisältää ihmeen, on hän paneva +kysymykseen, onko todennäköisempää, että tuollainen tapahtuma on +sattunut vai että kertoja on syystä tai toisesta erehtynyt. Tulee m. +m. kyseeseen, eikö kertomusta ja sen sisältöä voida selittää ajan +henkisistä olosuhteista lähtien. Onhan kertomus itse puolestaan +tapaus, olemassa-oleva tosiseikka; ei vain se, mitä kerrotaan, vaan +sekin, että kerrotaan, voi panna tutkimuksen liikkeeseen. +Historiallinen kritiikki käyttää siis omalla tavallaan aivan samaa +menetelmää kuin tiede käyttää kaikilla aloilla. + +On kyllä tosin tärkeä erotus olemassa yleisen lain toteennäytön ja +yksityisen määrätyn historiallisen tapauksen todeksi todistamisen +välilla, se erotus näet että laki voi yhä uudestaan osottautua +todeksi, mutta historiallinen tapaus tapahtuu vain yhden kerran. Tästä +riippuu, että on yleensä vaikeampaa osottaa syysuhteen lain pätevyys, +kuta erikoisempi ja konkreettisempi aines on. Mitä uusimisen +mahdollisuuteen ja siten myös tieteellisen toteen-näyttämisen +mahdollisuuteen tulee, on olemassa kokonainen asteikko +yksinkertaisimmista mitä mutkikkaimpiin aineisiin. Mekaniikassa, +fysiikassa ja kemiassa on verraten helppoa aiheuttaa uusiutuminen, +päästä tekemisiin aivan samojen edellytysten kanssa kuin varemmissa +tilaisuuksissa ja siten tarkastamaan, osottautuuko seuraavakin samaksi +kuin silloin. Elollisella alalla se on paljon vaikeampaa; jonkin +elimistön tai elimen tila vaihtelee paljon enemmän, riippuu paljon +useammista eri edellytyksistä kuin mekaaninen liikunto tai kemiallinen +tila. Sielulliset tilat väreilevät ja vaihtelevat vielä enemmän, ja +historialliset tapaukset, joissa luonnonvoimat sekä moninaiset +elolliset ja sielulliset suhteet vaikuttavat yhdessä, osottavat mitä +vähintä toistumisen määrää. Kumminkin on vain aste-erotuksia tässä +suhteessa historiallisten tapausten ja luonnontapausten välillä. Ei +fyysillisessäkään luonnossa tapahdu ehdotonta uusiutumista. Milloin +sellaista otaksumme, riippuu se epätarkasta käsityksestä; emme ota +kaikkia vivahduksia emmekä edellytyksiä huomioon. Siitä syystä on +metodi tarkastaessamme, mitä todellisesti on olemassa, periaatteessa +sama kaikkialla. Historiallisella kritiikillä on vain tekemistä +suuremman ja monimutkaisemman suhteiden ja asianhaarojen sisällön +kanssa. Sama koskee historiallista karakteristiikkaa, historiallista +kuvausta, historiallisen tapauksen tai historiallisen henkilön +omituisuuden ja merkityksen lopullista määräämistä. Mutta tähän asian +puoleen olen tuonnempana kajoova. — + +Palaamme ihmeeseen ja yleensä animismiin huomauttaaksemme, että +uskonnollisessa tajussa itsessään voi päästä voimaan sen +pintapuolisuuden ja kaksinaisuuden arvostelu, jota animistinen selitys +ja olletikin ihmeiden olettaminen edellyttävät tai johon ne vievät. Ne +henkilölliset voimat, joihin niissä vedotaan, ovat aivan toista lajia +kuin se, mikä noiden voimien tulisi selittää. Ne tulevat ulkoapäin +panemaan asiat toimeen. Ei ole sukulaisuutta syyn ja vaikutuksen +välillä. Jumalat tulevat näyttämään olennoilta, jotka vaikuttavat +heille itselleen vieraassa maailmassa. Näemme tässä varemmin +mainitsemamme uskonnolliseen tajuun kuuluvan pyrkimyksen korottaa +esineensä niin korkealle kuin suinkin kaikesta äärellisestä ja +maallisesta. Mutta kun tämä mielensuunta on vienyt siihen, että syntyy +ulkonainen ja kaukainen suhde jumaluuden ja sen maailman välille, +jonka piirissä ihmisellä itsellään on paikkansa, tapahtuu +vastavaikutus päinvastaiseen suuntaan. Läheisyyden tarve pyrkii +oikeuteensa. Jumaluuden tulee olla meitä läsnä, vaikuttaa meihin +„sisästäpäin“ eikä „ulkoapäin“ — ja silloin se ei voikaan olla +kerrassaan ulkonaisessa suhteessa „maailmaan“ ja maailmanvoimiin. +Uskonnollisellakin taholla toistetaan runoilijan sanat: „Mikä jumala +se olisi, joka vain ulkoapäin voisi kajota maailmaan?“ Jos maailma on +jotain, mikä on itsenäistä jumaluuteen verrattuna, niin olisihan se +itse silloin jumala. Jumalan täytyisi käyttää osaa voimastansa +vaikuttaakseen siihen. Semminkin ihme olisi oikeastaan todistuksena +kahden jumalan välisestä taistelusta ja olisi joka tapauksessa +ajateltavissa vain monijumalaisessa uskonnossa. Sisällisimmän +uskonnollisuuden kannalta katoovat ulkonaiset eroovaisuudet, ja kaikki +se ulkonainen, mikä kerrotaan jumaluuden maailman menoon puuttumisesta +saa lopulta vain kuvaannollisen merkityksen. Tätä liikettä jatkuu +mystiikassa, mutta jokaisessa hartaassa uskonnollisessa tajussa on +mystillinen aines. Ja tämä suunta näyttää, mikäli voidaan huomata, +vähitellen saavan yhä suuremman merkityksen, niin että ihmeet, jotka +ennen olivat uskonnollisen uskon tärkeimmät todistuskeinot, nyt +likinnä ovat esteinä, joita hiljaisuudessa toivotaan olemattomiksi, +joskaan ei tieteellisistä, niin juuri uskonnollisista syistä. Niinpä +jokaisessa opettavaisessa ihmekertomusten esityksessä onkin +vertauskuvallisuus, symbolismi, ilmeinen. Niinkuin paikallisuuteen ja +aikaan nähden, niin käy tässäkin, syyperäiseen selitykseen nähden, +symbolisoimistaipumus uskonnollisen tajun myöhempien kehitysvaiheiden +läpi. Puuttuu useinkin juuri vain se, että tuo symbolinen luonne +selvästi tajutaankin. + +Descartes huomautti aikoinaan, ettei hän luonnonselityksessään +tahtonut käyttää n. s. tarkotussyitä, s. o. selittänyt olioiden syntyä +ja laatua niistä tarkotusperistä, joita olioiden arveltiin palvelevan. +Ne olivat hänen mielestään hylättäviä, koska siten kuvittelimme muka +tietävämme sen tarkotuksen, joka jumalalla oli ollut luodessaan oliot. +Selväähän onkin, että teleologinen selitys edellyttää tuollaista +tietoa olioiden tarkotuksesta. Ja sitä edellyttää sitäkin ilmeisemmin +ihmeen olettaminen. Onhan sellaisen oletuksen edellytyksenä, että on +ollut riittävää aihetta korkeampien valtojen puuttua asioiden +tavalliseen menoon. Ja mistä se voidaan tietää? Pascal arveli, että +sellainen aihe oli olemassa, kun nuori tyttö parani Port-Royalin +kirkossa; mutta Port-Royalin vastustajat kielsivät sen. Ainoastaan +ilmestys voisi ratkaista asian, ja senvuoksi on johdonmukaista, että +jo keskiajan kirkko pidätti itselleen oikeuden ratkaista, oliko +yksityisessä tapauksessa olemassa ihme vai ei. Uusimmalla ajalla on +katolinen kirkko sitä uudelleen terottanut noiden monien viimeisen +puolen sadan vuoden aikana tapahtuneiden Neitsyt Maarian ilmestysten +johdosta. + +Mutta ei ainoastaan jumalaisia tarkotuksia ole tunnettava, jotta ihme +voidaan olettaa. Pitää myös varmasti päättää, että todellakin on +tapahtunut poikkeamus luonnon lainmukaisesta järjestyksestä, ja tämä +edellyttää oikeastaan sekin kaikkitietävyyttä, se kun edellyttää +luonnon lainmukaisuuden rajojen tietämistä, rajojen, joita tiede ei +ole voinut löytää — eikä koskaan voi löytää. — + +Animistinen luonnonselitys ja eritoten ihmeiden usko johtuvat osaksi +luontaisesta tarpeesta ymmärtää ja selittää, tarpeesta, jota +varemmilla kehitysasteilla muut ajatuskeinot eivät voineet tyydyttää. +Mutta pääasiana oli kumminkin ja siksi yhä enemmän on käynyt se, että +sellainen luonnonselitys teki helpoksi käsittää olemiston ja asioiden +kulun sen määräämäksi, mikä ihmishengestä oli korkein hyvä. +Persoonalliset olennot toimivat tarkotusperien mukaan, tavottavat omaa +ja muitten hyvää. Jos luonnon, ihmismielen ja historian suuret +muutokset johtuvat tuollaisten olentojen vaikutuksesta, niin on siis +ratkaisevana lopulta tarkotusperän ajatus, ja jos ihminen voi uskoa +oman korkeimman onnensa sisältyvän tuohon ajatukseen, silloin hän voi +tuntea itseänsä turvalliseksi kohtalon vaiheissa. Mikä hänestä on +korkein hyvä, se on myös sen viimeisenä syynä, mikä todellisuuden +maailmassa tapahtuu. + +Mutta oikeastaan on uskonnollinen katsantokanta silloin animismin +avulla selittänyt todellisuuden toiseksi, kuin mitä se on. +Ylenkatsotaan sitä ankaraa todellisuuden tunnusta, joka, niinkuin yllä +on osotettu, aina on siinä, että tapaus voidaan nivoa tapaukseen +„pätevien syiden“ periaatteen mukaan, eikä senvuoksi tuota suurta +kysymystä arvojen ihanteellisen valtakunnan ja olemassaolevan +todellisuuden välisestä suhteesta täydellä todella aseteta. Asiaa ei +katsota tarkkaan silmiin, riennetään liian suurella kiireella saamaan +lohdutusta, mielihalujen kun annetaan määrätä, mitä totuus ja +todellisuus ovat. Mikäpä sitten tulevaisuuden uskonto onkin oleva ja +kelpasipa uskonto sana sen uskon eli elämänkatsannon nimeksi, joka on +kehittyvä, niin on varmaan joka tapauksessa sen erikoistunnuksena +oleva, että se asettaa elämän suuret kysymykset niin jyrkkinä ja +määrättyinä, kuin vasta silloin on mahdollista, kun se suuri +hengentyö, jota tiede tekee, pääsee puolestaan todenteolla määräämään +sekä kysymyksien asettamista että vastauksien tarkastelua. + +Korkeampien kansanuskontojen jumalakäsitteessä on kaksi aatetta +sulautuneina yhteen: korkeimman arvon eli hyvän aate ja ehdottoman, +absoluuttisen syyn aate. Sellaiseen yhtyyteen ei tieteellinen ajattelu +voi päästä. Se huomaa kokemuksessa vaihtelevan sisällön arvokkaan ja +todellisen välillä. Hyvän, toden ja kauniin (käyttääkseni tuota vanhaa +kolmiyhteyttä) täytyy alati taistella pysyäkseen ja täytyy monesti +pakolla ottaa todellisuudelta olemisen oikeutensa. Noista aatteista +lähtien emme saata ymmärtää koko olemistoa. Voimme ehkä löytää ja +seurata valon ja sopusoinnun virtaa ja toivoa, että se on alati voiva +juoksuansa jatkaa. Mutta itse tuota jatkettua juoksua emme voi +konstruoida, ajatuksessamme sommitella. Mikä määrätyllä ajalla on +korkein arvo, tosi hyvä, tosi ja kaunis, se on myöhemmästä ajasta +merkitykseltään usein vain ohimenevää, on keinona tai ainakin +siirtymämuotona toisiin arvoihin. Tapahtuu alati, niin suuressa kuin +pienessä, muutoksia ja siirtymisiä, jotka tekevät mahdottomaksi sanoa, +mitkä arvot jäävat voimaan. Korkein arvo on senvuoksi käsite, jota +emme kerta kaikkiaan voi määrätä. Arvojen jaksoa emme voi ajatella +päätetyksi. Ja niinkuin tämän jakson käy, käy syiden jaksonkin. Se +pidentyy pidentymistään eteemme, emmekä voi ennakolta johtaa jakson +uusia, vastaisia polvia edeltäneistä enempää kuin voimme johtaa koko +jaksoa absoluuttisesta alkukohdasta. Niin pitkälle kuin näemme eteen- +ja taapäin molempiin jaksoihin, ilmaantuu yhä usia tehtäviä ja +ongelmoita. Ken kuvittelee molemmat jaksot kumpikin päätökseensä +saatetuiksi ja samalla toisen toisesta johdetuksi, hän tahtoo löytää +viisaiden kiven. Ja jos aletaan uskomalla, että se on löydetty, käyvät +tietysti kaikki arvotukset helpoiksi — liian helpoiksi — selvittää. + +Voitaisiin kysyä, eikö tieteellinen ajattelu siis pyri lopulliseen +päätökseen — eikö se voi sepittää aatetta, joka merkitsee viimeistä, +kaikki käsittävää näkökohtaa. Tähän on vastattava, ettei tuollaista +loppupäätöstä missään tapauksessa voida saavuttaa seuraamalla syiden +jaksoa eteen- tai taapäin; sellainen johtaa vain yhä uusiin tehtäviin, +yhä uuteen työhön. Ajatus ei voi keksiä lopullista aatetta, joka olisi +polvena jaksossa, joko sitten ensimäisenä tai viimeisenä, alkuna tai +loppuna. Mutta itse se tosiseikka, että on olemassa syyjakso, +maailmanjärjestys, joka ilmenee lainmukaisuutena, tarjoaa ajatukselle +tunnusmerkin, joka kuuluu olemistolle sellaisena kuin me sitä +tunnemme. Ilmenee suuri yhtyys, yhtenäisyys, niin suuressa kuin +pienessä, ei vain aineen ulkonaisessa maailmassa, vaan omassa +itsessämme, varmaankin sisemmällä kuin mihin itse kykenemme +tunkeutumaan. Tämä aate on se tieteellinen rajakäsite, jota ei voida +suoranaisesti ja myönteisesti, positiivisella tavalla, ilmaista muuten +kuin enemmän tai vähemmän runollisten analogiain avulla. Olemmehan +tässä kohden estyneitä käyttämästä sitä ainoaa menettelytapaa, joka +meillä on tarjona positiivisten käsitemääräysten löytämiseksi, +nimittäin vertailua muihin olioihin. Se mikä on oleva kaikkien +kokemustemme välisenä yhdyssiteenä, ei itse voi olla mihinkään muuhun +sidottuna. „Sitä mikä pitää maailmaa sen sisimmässä koossa“ — +käyttääkseni _Faustin_ sanoja — ei voida ilmaista millään +käsitteellämme, koska kaikki käsitteemme on saatu erikoisemmilta ja +rajotetummilta aloilta. Ja lisäksi velä, mikä tulee tuonnempana +tarkemmin esitettäväksi, on tämän rajakäsitteen merkitys siinä +yksinkertaisten yksilöllisten olokohtien ymmärtämisessä, joka sen +avulla voidaan saavuttaa. „Lopullinen“, „päättävä“ aate sisältää +osotuksen jatkuvaan työhön. Sitä ei aseteta mietiskelyn, +kontemplatsionin, esineeksi, vaan siksi johtavaksi ajatukseksi, jonka +johtamiskykyä olemme päässeet tajuamaan. Tuo „lopullinen“ aate ei +siten oikeastaan tarjoo varsinaista loppupäätöstä, vaan johdattaa +meidät jälleen takaisin työpaikallemme kokemuksen maailmassa. + +Jokainen persoonallinen elämänkatsanto ei riipu vain puhtaasti +älyllisistä vaikuttimista, jotka johtavat syy-yhteyden, suuren +maailmanjärjestyksen aatteeseen, vaan erityisesti siitä asemasta, joka +sillä, mikä persoonallisuudesta on korkein arvo, on tuon +maailmanjärjestyksen piirissä. Ratkaisevaa on tässä, mitä kokemuksia +yksilö on tehnyt siitä taistelusta, jota arvot taistelevat pysyäkseen +olemassa. Se yksilöllisesti erilainen luonne, jonka usko eli +elämänkatsanto saa eri persoonallisuuksissa, riippuu osaksi niistä +arvoista, joiden vaiheet ovat toivon ja pelon esineinä, osaksi niistä +kokemuksista, joita tehdään tai luullaan tehdyn noista arvojen +vaiheista. — En tässä lähemmälti kajoo koko kysymykseen. Se on +vertailevan uskontopsykologian tehtävänä. Persoonallinen +elämänkatsanto on asian laadun mukaan luonteeltaan paljoa erikoisempi +ja konkreettisempi kuin tieteellinen teoria. Se syntyy yksilön +saavuttamien tieteellisten tietojen yhdistelemisestä käytännöllisiin +elämänkokemuksiin. — Esitettäköön tässä kumminkin muutamia +huomautuksia siitä, millaiseksi uskonto ja tieteellisen ajattelun +välinen suhde muodostuu tai sen täytyy muodostua meidän ajallamme. + + + +3. Niinkuin luonnossa vaikuttavat eri voimat, joiden välistä +yhtenäisyyttä luonnontutkija koettaa löytää, jos mahdollista, +osottaakseen niiden yhtyyden, niin ihmissielussakin eri, usein +ristiriitaiset voimat vaikuttavat, eikä ole vain tiedemiehen, vaan +itsekunkin tehtävänä koettaa löytää yhtenäisyyttä ja, jos mahdollista, +sopusointua niiden väliltä. + +Ajattelu ja usko ovat kaksi tuollaista voimaa eli mielensuuntaa, jotka +usein vaikuttavat toisiinsa, usein ovat jyrkässä vastariidassa +keskenään, ei ainoastaan siksi, että muutamat yksilöt tahtovat pitää +kiinni yksistään ajattelusta, toiset yksistään uskosta, vaan myös +siksi, että ne voivat esiintyä vastakohtina yksilön sielussa ja +synnyttää siinä hajaannuksen. Ja silti molemmat sisinnä kumpuavat +samasta lähteestä: inhimillisestä persoonallisuudesta. + +Ajatus etsii järjestystä ja lainmukaista yhtenäisyyttä havainnoiden +kesken, ja mistä se ei löydä järjestystä eikä lakia, siellä se koettaa +laajentaa kokemusta, tehdä uusia havainnoita, sen toivon johtamana, +että mikä, niinkauankun se pysyi eristettynä, näytti satunnaiselta ja +tilapäiseltä, voi osottautua kokonaisen yhtenäisyyden jäseneksi sitä +liitettäessä ja verrattaessa suurempaan kokemusten joukkoon. Usein sen +myös täytyy pysähtyä syystä, ettei ratkaisua voida löytää; havainnot +ovat joko liian harvoja tai ne ovat moninaisuudessaan ja +erilaisuudessaan niin tyhjentymättömät, ettei yhteistä näkökohtaa +voida asettaa. Silti ei ajatus sentään heitä vaatimuksiaan ja +ihanteitaan menneiksi. Ehdotonta loppua ei voida saavuttaa; mutta +siten lopetamme kysymyksellä, päädymme ongelmaan, ja sikäli ihmettely +voi olla, ei vain viisauden alkuna, vaan myös sinä mielialana, joka +vastaa viisautemme viimeistä sanaa. Sitä paitsi on, niinkuin olemme +havainneet, olemassa aate, joka seuraa ajatusta sen tiellä alusta +loppuun, syystä että se sekä merkitsee ajatuksen itselleen asettamaa +tehtävää että samalla ilmaisee sen, mihin ajatustyö johtaa +onnistuessaan: tapausten laeissa ja kokemustemme välisessä +yhtenäisyydessä ilmenevän suuren maailmanjärjestyksen aate. Ajatus +työskentelee näköpiiri korkeana, joskin tämä näköpiiri alati merkitsee +sen rajaa, minkä ajatus voi saavuttaa. + +Ajatus pyrkii siten ulospäin, käy tehtävästä tehtävään, hakee yhä +uutta ainetta ja näköpiirinsä avartamista; usko sitä vastoin merkitsee +mielen ja tahdon koontaa, keskitystä yksityiseen mielikuvaan, +yksityiseen aineeseen, joka yksilön mielestä luo valoa elämään, se kun +hänestä ilmaisee, mikä antaa elämälle arvon ja samalla mikä turvaa +tuon arvon häviämättömyyden elämän aallokossa. + +Ajatuksen ja uskon välisuhde on kuin keskipakoisen ja keskihakuisen +voiman välisuhde. Korkeinta olisi yhdistää ajatuksen vireys ja sen +laaja näköpiiri uskon sisäiseen hartauteen ja keskitykseen. Sepä +tehtävä, se jokaiselle vakavalle pyrinnölle asetetaankin. Mutta sekä +sukukunnan historiasta että yksilön elämästä käy ilmi, ettei tuota +sopusointua niinkään helposti saavuteta. Viriää yhä uudestaan taistelu +vastakkaisten voimain välille. Ehkä se on ikuista taistelua. Tuleehan, +niinkauankun elämä kestää, uusia havainnoita, joita ajatuksen on +järjestäminen ja yhdisteleminen, ja aika tarjoo uusia kokemuksia, +joihin nähden uskon on merkitseminen kantansa. Tuo tehtävä saavuttaa +sopusointu ajatuksen ja uskon välille, ilmaantuu siitä syystä yhä +uudestaan uusissa olosuhteissa. Taistelua on siten jatkuva yhä uusissa +muodoissa. + +Niinpä se on yhdeksännellätoista vuosisadalla käynyt läpi eri +asteiden. Vuosisadan alussa ennusti romantiikka, että henkinen +työnjako oli muka lopussa. Hengenelämä oli oleva ykseys, joka eri +muodossa ilmenisi taiteessa, tieteessä ja uskonnossa. Onneton taistelu +olisi lopussa. Minkä ajatus käsitti, se oli muka vain sen toisin +ilmaisemista, mitä taide näkemyksissään tajusi ja uskonto aavisti. +Tanskassa Henrik Steffens julisti palausta henkiseen tilaan, jonka +arveltiin olleen olemassa menneellä ajalla, joka ei tuntenut +uudenaikaisia vastakohtiamme ja erotelmiamme, — ajalla, jota +kuvaillaan seuraavasti: „Elävään toimintaan sukeutui kaikki, mitä nyt +sanoista etsimme, kaikki luonnon mullistukset ja kehitykset, kaikki +uskonnon salaisuudet. Itse elämällä, sellaisena kuin se puhtaana +jumaluudesta kumpusi, oli välittömästi se merkityksensä, jota nyt vain +aavistamme. Siitä syystä olivat kaikki mielikuvat eläviä. Ei sen +hajottavan kuoleman merkkiäkään, joka uudempina aikoina on tehnyt +tieteen ja runouden sekä niiden mukana uskonnon niin hirviömäisiksi.“ +Huomaa että Steffens johtaa uskonnollisen alan pulmat tieteen ja +taiteen itsenäistymisestä ja erikoistumisesta. Se ajatuskulku, jota +hän tehosti, näytteli suurta osaa tanskalaisessa hengenelämässä aina +Steffensin luennoista (1802) Martensenin dogmatiikkaan asti (1849). +Mutta Tanskan kaksi suurinta uskonnollista persoonallisuutta, +Grundtvig ja Kierkegaard, vastustivat sitä pontevasti, ja heidän +esiintymisensä on aiheuttanut noiden kahden henkisen voiman välisen +vastakkaisuuden jyrkkenemistä. Lisäksi tuli sitten vuosisadan lopulla +luonnontieteen valtaava elpyminen, historiallisen menetelmän +tunkeutuminen kaikille henkisille aloille ja jälleen heränneen +kriitillisen filosofian käsitystemme pätevyyttä koskeva tarkastelu — +niidenkin käsitysten, joita uskonto käyttää ilmaisuikseen. + +Tällaisessa asiain tilassa saattoi tuntua luonnolliselta sellainen +tapa pelastua vaikeudesta, jonka mukaan on tehtävä ehdoton jako +ajatuksen ja uskon välillä, joten tarkotus oli pitää ne erillään +toisistaan, koska se oli ainoa keino, jolla molemmat voitiin pelastaa. +Kierkegaardin kirjotusten ja Rasmus Nielsenin luentojen vaikutuksen +alaisena koetin nuoruudessani tuota keinoa, mutta sekä elämänkokemus +että mietintä opettivat minulle, ettei se voinut viedä perille. Nuo +kaksi hengenvaltaa eivät voineet jäädä kerrassaan välinpitämättömiksi +toisistaan. Ajatus voi tehdä itse uskon, sen perusteet, sen ihanteet, +ne mielikuvat, joista se ilmenee, tutkimuksensa esineiksi, ja toiselta +puolen lähtee itse ajatustyö tarpeesta, joka on sukua sille, joka vie +uskoon. Siten on syytä lähemmin tarkastaa niiden keskinäistä suhdetta, +jotta sillä keinoin saataisiin selville, missä oloissa tuo niiden +välinen kamppailu, jota ei ole kartettavissa, on otaksuttava +tulevaisuudessa tapahtuvan. Me katselemme hieman toisin koko kysymystä +nyt kuin romantiikka ja positivismi, yhdeksännentoista vuosisadan +kaksi tärkeintä ajatussuuntaa, tekivät. + + + +Kahdessa eri kohdassa, joita molempia on edellisessä lyhyesti +kosketeltu, ilmenee sisäinen sukulaisuus tieteellisen ajattelun ja +persoonallisen elämän kesken. + +a. Kaikki tiede on pyrkimystä löytää yhtenäisyyttä hajanaisten ja +erilaisten havainnoiden kesken. Kaikkina aikoina ovat ihmiset +tunteneet siihen tähtäävää tarvetta. Nuo monet havainnot muuntuvat +ehdottomasti ihmishengessä yhtenäisiksi kuviksi ja ajatuksiksi, yhtä +ehdottomasti kuin ravintoaineet elimistössä muuntuvat lihaksi ja +vereksi. Ajattelun eri kehitysasteiden välinen eroovaisuus riippuu +siitä, kuinka monta ja kuinka tarkkoja havaintoja on käytettävänä ja +kuinka huolellisesti niitä vertaillaan ja yhdistellään. Että täytyy +olla olemassa yhtenäisyys, on edellytys, joka ehdottomasti tarjoutuu, +— siinä, mikä meistä on lapsellista liikauskoa, yhtä hyvin kuin siinä, +mitä sanomme tieteeksi ja mitä tuhannen vuoden perästä ei ehkä siksi +sanota. Egyptiläisessä mytologiassa ei se aurinko, joka aamulla nousi, +ollut sama kuin se, joka illalla oli laskenut; mutta ne liitettiin +kumminkin toistensa yhteyteen siten, että aamuaurinko otaksuttiin +olevan ilta-auringon poika. Newton huomasi kiven putoomisen maahan ja +kuun maan ympäri tapahtuvat liikunnot saman lain esimerkeiksi ja +Ørsted huomasi yhteyden sähkön ja magnetismin, veteen, välillä, joita +siihen asti oli pidetty eri voimina. Muinaistutkijat ovat osottaneet +pohjoismaiden jätinroukkioiden ja Kreikan vanhan ajan kupuhautojen +historiallisen yhteenkuuluvaisuuden. Sielutiede osottaa, että +mielikuvien tulo ja meno on määrättyjen ehtojen alainen, jotka voidaan +yleispiirtein määritellä. + +Tarve löytää yhtenäisyyttä ja ilo sellaisen löytämisestä perustuu, +niinkuin jo olemme havainneet, syvälle itse persoonallisuuden +luontoon. Sanomme ihmistä persoonallisuudeksi syystä, että hänen +pyrintöjensä, hänen mielialojensa ja mielikuviensa kesken ilmenee +yhtenäisyyttä, ja kuta pontevampi, omituisempi ja enemmän oma hankkima +tuo yhtenäisyys on, sitä suuremmassa määrässä omistamme hänelle +persoonallisuutta. Koskaan ei persoonallisuus tyhjene yksityiseen +tilaan ja yksityiseen ilmaisuun, niin omituisia kuin nämä voivatkin +olla. Persoonallisuudella on yhdellä kertaa runsas sisältö ja yhtyys, +mikä on jotakin enempää kuin mikä yksityinen tila tahansa, ja +persoonallisuuden mittapuuna on osaksi se ala, jonka sama +persoonallisuus käsittää, osaksi se sisäinen läheisyys, jolla se +yhdistää tuohon alaan kuuluvat ainekset. Tiedeppä ei ole muuta kuin +yksi niistä muodoista, joissa runsaan sisällön ja yhtyyden tarve +ilmenee, muoto, joka älyllisissä luonteissa ja tieteellisissä neroissa +esiintyy erityisen selvästi. Se on itse aina persoonallisen elämän +muoto eikä mikään satunnaisuus hengenelämässä, ei voi siitä syystä +koskaan joutua olemaan puhtaasti ulkokohtaisessa suhteessa tuohon +elämään. Muutamille luonteille voi tuottaa suurta henkistä tuskaa olla +pakotettu tyytymään hajanaisiin tai ehkäpä ristiriitaisiinkin +havaintoihin ja mielikuviin, niinkuin jokaiselle kehittyneelle +persoonallisuudelle tuottaa tuskaa elämykset, vaikutukset tai +mielikuvat, joita ei käy saattaminen sopusointuun luonteen ja koko +elämänkatsannon kanssa. Niinpä se älyllinen rehellisyys, joka kaikesta +kyvystään ja voimastaan kerää saatavissa olevia havaintoja ja yhdistää +ne niin selvään ajatusyhteyteen kuin mahdollista, on sekin hyve, jonka +merkitys ja välttämättömyys kasvaa sitä suuremmaksi, kuta selvemmäksi +tieteen ja persoonallisuuden välinen sukulaisuus käy. Ei jokainen voi +olla tiedemies, mutta yhä useampia teitä myöten käy mahdolliseksi +päästä yhteyteen sen tietoaarteen kanssa, jonka sukukunta on +vaelluksellaan saavuttanut, ja yksilö on vastuussa siitä tavasta, +jolla hän tuollaista mahdollisuutta käyttää. Se on sellaista +totuudenrakkautta, johon ei varempina aikoina syystä kylläkään voitu +niin paljon painoa panna. Totuudenrakkaus saattoi silloin ilmetä vain +vilpittömyytenä, huolenpitona tunnustuksen ja uskon välisestä +yhtäpitävyydestä, tai persoonallisena totuutena, huolenpitona uskon ja +persoonallisuuden todellisen sisäisen elämän ja riennon +yhtäpitävyydestä. Ja se seikka, että syntyy paikka uudelle +totuudenrakkauden lajille, on todisteena siitä, ettei ajattelun ja +uskon välinen vastakohta voi pysyä ehdottomana. + +b. Kenties joku sanoo, että tiede sittenkin vierottaa persoonallisesta +elämästä koettaessaan keksiä yleisiä lakeja, joihin nähden +yksityisillä tilaisuuksilla, tapauksilla ja yksilöillä on vain häviävä +merkitys. Kauas tuolle puolen yksilöllisten kohtalojen ja niiden +ahtaiden piirien, joissa ne kehkeytyvät, loitos avaruuden ja ajan +silmänkantamattomiin maailmoihin, joissa yksityinen ihmiselämä häipyy +näkyvistä, pyrkii ajatus innoissaan keksiäkseen olemiston järjestyksen +ja lainmukaisuuden. Joka persoonallisuus on yksityinen ja +yksilöllinen, määrättyyn aikaan ja paikkaan sidottu, mutta tiede +pyrkii universaaliseen, yleiseen. Tältä kohtaa on kenties jyrkin +vastakkaisuus tieteen ja personallisuuden välillä löydettävänä. + +Totta on, että tiede on viettänyt suurimmat voittonsa osottaessaan +yleisiä lakeja ja se on toistaiseksi myöskin pysyvä sen +tähdellisimpänä tehtävänä. Mutta ei ole oikeutettua pitää sitä tieteen +korkeimpana tehtävänä ja lopullisena ihanteena. Tehtäväksi jää yhä +edelleen osottaa, missä yksityisten olomuotojen paikka on siinä +suuressa maailmanjärjestyksessä, joka toiselta puolen kannattaa niitä +ja jota toiselta puolen ne itse osaltaan pitävät voimassa. Yleisten +lakien tuntemus on lopulta keinona yksityisten, yksilöllisten +olomuotojen ymmärtämiseksi. Keksiäkseen yleislait on ajatuksen +jaettava nuo olomuodot niiden alkuosiin; sillä laaja-alaisimmat lait +koskevat olioiden alkuosien keskenäisiä välisuhteita. Oliot ovat +tehtävät yksinkertaisemmiksi kuin mitä ne todellisuudessa ovat, jotta +yleisimpiä näkökohtia voidaan käyttää. Mutta kun tämä työ on tehty, on +jälleen yhdistettävä se, mikä on hajotettu osiinsa ja annettava lakien +ja näkökohtien myötävaikuttaa kokemuksen tarjoomien yksityisten, +määrättyjen kokonaisuuksien ymmärtämiseksi. Se merkitys, joka +kehityshypoteeseilla on ollut viimeisinä puolenatoistasataa vuonna, +viittaa siihen suuntaan. Keksityt yleislait käytetään muodostamaan +käsitystämme aurinkokunnasta, taivaankappaleiden ja elollisten +olentojen kehityksestä. Siten saa itse luonnontiede historiallisen +leiman. Psykologiassa ei ole kysymys vain mielikuvien ja viettien +vuorovaihtelua selittävien yleislakien keksimisestä, vaan niiden +käyttämisestä määrättyjen yksilöllisten persoonallisuuksien +ymmärtämiseen. Ja sosiaalinen tilastotiede on auttava meitä +ymmärtämään yhteiskunnan kehitystä. Lakien yhteisvaikutuksesta +todellisissa olomuodoissa, siitä on viime kädessä kysymys. Joka yksilö +on, niinkuin H. C. Ørsted sanoo, „yhdynnäisyys“[3]; sen olemassaolo +perustuu lakien yhtymiseen, yhteisvaikutukseen. Ja niinkuin vielä +aikaisemmin Leibniz lausui: yksilöllisyyttä opimme tuntemaan siitä +kehityslaista, joka on voimassa sen eri tiloista. Tieteen tehtävä on +lopultakin biografinen, „elämäkerrallinen“. Niiden kokonaisuuksien +täydellinen ymmärtäminen, joita kokemus meille osottaa niiden +taukoomattomassa taistelussa olemisestaan, — tähtikuntien, +taivaankappaleiden, eliöiden, persoonallisuuksien, yhdyskuntien — +olisi tieteen todellinen loppupäätös, mutta se on alati pysyvä +ihanteena. Nimenomaan kaikkeen kehitysoppiin kuuluu tuo jo mainittu +seikka, että on vaikeaa, ellei mahdotonta, kokeellisesti tarkastaa +oletuksien todenperäisyyttä, koska tällöin viime kädessä olemme +tekemisissä „unikumien“, „ainokaisuuksien“, olomuotojen kanssa, jotka +esiintyvät vain yhden kerran kokemuksessamme. Tässä voi siten aina +olla puhe vain likimääräisyydestä. On aina oleva irratsionaalinen, +mitaton, suhde yleisen ja yksityisen välillä. + +Tämän yhteydessä on se, että tieteellisiä periaatteita ja lakeja +katsotaan yhä enemmän työhypoteeseiksi, edellytyksiksi, joiden +merkitys on yksistään se, että ne panevat ajatuksen työhön. Kun esim. +opetetaan, ettei luonnossa synny eikä häviä ainetta eikä voimaa, niin +tämän väitteen merkitys riippuu siitä, että se joka kerta, kun näyttää +ainetta tai voimaa syntyvän tai häviävän, pakottaa meitä ottamaan +selville, mistä muista aineista tai voimista ne syntyvät tai miksi +muiksi sellaisiksi ne muuntuvat. Jos toiset hypoteesit voisivat +hedelmällisemmällä tavalla panna tutkimuksen liikkeelle, olisivat ne +parempina pidettävät ja omaksuttavat. Tieto-opissa esiintyvä n. s. +pragmaattinen suunta on meidän päivinämme vienyt tämän katsantokannan +huippuunsa siten, että usein voi näyttää siltä kuin niillä +ajatuksilla, joita sepitämme itsellemme olemistosta, ei oikeastaan +olisi mitään tekemistä itse olemiston kanssa eikä myöskään oman +luontomme kanssa, vaan ne olisivat meille havaintojemme +järjestämiskeinoja, keinoja, joita milloin hyvänsä voitaisiin vaihtaa +toisiin tarkotuksenmukaisempiin. Mutta niinkuin jo ennen on +huomautettu, kuuluu olemiston luonteeseen, että se on ymmärrettävissä +vain määrättyjä teitä, joskaan nämä tiet eivät kaikkina aikoina ole +samat. Ja meidän on lisättävä, että myös ihmishengen luonteeseen +kuuluu, että se voi saavuttaa tietoa vain muodostamalla ajatuksiaan +määrätyllä tavalla. Paljon ennen pragmatismia oli kriitillinen +filosofia terottanut, ettei meidän pitänyt sekottaa niitä muotoja, +joissa ajatuksemme liikkuvat, itse olemiston ominaisuuksiin. Molemmat +suunnat, kritisismi yhtä hyvin kuin pragmatismi, ovat sen merkkejä, +että tiede kehittyy yhä vähemmän dogmaattiseksi. Ne varottavat +molemmat, kumpikin omalta kannaltaan, pitämästä niitä katsantotapoja, +joita käytämme perehtyäksemme ja kodistuaksemme olemistoon, „ikuisina +totuuksina“. Tieteellisten lakien totuus ei ole se, että ne ilman +muuta kuvastavat olemiston tajuttavaksemme, vaan siinä, että ne +sisältävät osotuksia hedelmälliseen hengentyöhön. Ehkäpä joskus +tulevaisuudessa aivan toiset periaatteet ja lait ovat tarpeellisia sen +havaintojen runsauden ja sen niiden välisen yhtenäisyyden +saavuttamiseksi, jota tiede alati tavottaa. Emme ole tyhjentäneet +olemassaolon mahdollisuuksia emmekä tunne kaikkia sen vaatimuksia +emmekä varmaankaan ole tyhjentäneet myöskään niitä ajatusmuotojen +mahdollisuuksia, joita piilee ihmishengessä. + +Tällä viimeisellä tarkastelulla ei ole merkitystä vain ajattelun ja +uskon väliselle suhteelle, vaan sillä on erityinen merkityksensä +aikana, jolloin tehdään niin paljon työtä tieteen +kansantajuistamiseksi. Kansantajuistamistaito on niin vaikea, koska +tarkotuksena ei saa olla vain tarjota valmiita tuloksia, +dogmaattisesti esitettyjä väitteitä, vaan antaa käsitys työtavasta, +perustelusta ja rajottamisesta. Tehtävänä on johdattaa tutkijan +sisäiseen työpajaan, ja se on vain välillisesti, viittauksin ja omaa +ajattelua herättämällä tehtävissä. Käytettävä on tuota vanhaa +sokratelaista menetelmää, jos mieli kansantajuistamisen merkitä muuta +kuin täyttää aivot valmiilla mielikuvilla, joiden alkuperää ja +kantavuutta ei ymmärretä. — + +Mikä koskee tiedettä, nimittäin että on tehtävä jyrkkä erotus itse +esillä-olevien aineiden ja niistä ajatusmuotojemme, periaatteidemme ja +hypoteesiemme avulla antamamme selityksen välillä, se koskee myös +kaikkea uskoamme, kaikkea persoonallista elämänkatsantoa. Sanottakoon, +että tiede on ollut dogmaattinen, on ollut taipuvainen pitämään +ajatuksiaan ja oletuksiaan ikuisina totuuksina, mutta dogmaattisuus on +sitäkin suuremmassa määrässä voinut rehottaa uskon maailmassa. Se +johtuu siitä seikasta, että perinnäisyydellä ja tottumuksella on +suurempi merkitys uskon kuin tieteen alalla. Tieteessäkin voivat +totutut katsantotavat ja perinnäiset käsitykset kauan harjottaa +valtaansa ajatuksen suhteen; tajuisesti tai tajuttomasti vaikuttaa se, +mikä on juurtunut. Koulukuntain, suuntain ja menetelmäin pitkällinen +valta sitä osottaa. Mutta sitäkin suurempi valta on traditsionilla +uskonnan alalla. Siinä sitä pidetään ehkäpä vielä +välttämättömyytenäkin. Ei riitä, että on olemassa elon arvotusten +ratkaisu tai että toivolla ja uskalluksella on tukensa; tulee myös +olla varmaa, mistä tuet ovat saatavina, ja uskonnollinen taju tuntee +itsensä oikein turvalliseksi vain, kun kunnianarvoinen perintätieto ne +takaa. Auktoriteetilla on ollut ja on yhä ratkaiseva merkitys +uskonnollisella alalla, ja itse uskon käsitettä ymmärretään, ei sen +ilmaisuksi, minkä yksilön elämänkokemus ja mietintä ovat kiinnittäneet +hänen tajuunsa, vaan se merkitsee luottamusta ja liittymystä +perinnäiseen elämän ja sen kohtaloiden ymmärtämiseen. Se mielen koonta +ja keskitys, joka sielutieteellisesti katsottuna on uskolle ominaista +ajatuksen usein eksyttävän harhailun vastakohtana, esiintyy useimmiten +liittymisenä johonkin uskontunnustukseen, historialliseen esikuvaan, +liittymisenä, jolla milloin on lapsellisen luottamuksen, milloin +kuuliaisuuden, milloin intohimoisen tarrautumisen luonne. Ja +silloinkin kun uskonnollinen taju antautuu näkemyksiinsä tai +mielenjohteihinsa, silloinkin perinnäiset muodot ja kuvat tahattomasti +ja tajuttomasti tunkeutuvat esille ja ne ainoastaan tuntuvat +luonnollisesti ilmaisevan sitä, mitä on nähty ja koettu. Kun jokin +uskonto on ensimäisessä kehityskaudessaan, on siinä jonkun verran +vapautta persoonalliseen kokemukseen ja selitykseen. Mutta sitä mukaa +kuin järjestäytyminen dogmien ja jumalanpalveluksen puolesta edistyy, +vedetään yhä ahtaammat rajat yksilöiden vapaalle hengenelämälle. +Niinkuin kirkko pidättää itselleen vallan ratkaista, mitä on ihmeenä +pidettävä, niin se ottaa myös ratkaistakseen, mikä on uskonnollista +kokemusta ja miten sitä on selitettävä. Keskiajan mystikot tarkastivat +siitä syystä harkinnan hetkinä sitä, mikä heidän hurmauksen hetkinä +kokemiensa näkemysten mukaan oli muistoon kirjotettu, jottei siinä +olisi mitään, mikä „sotisi pyhien isien ilmotusta vastaan“. Mutta +tahattomasti kutoutuivat nuo perinnäiset ja vahvistetut mielikuvat +itse näkemyksiin. Missä auktoriteetti ja traditsioni siten tajuisesti +ja tajuttomasti vallitsevat uskonnollisella alalla, siellä on kerta +kaikkiaan määrättynä, mitä henkistä ravintoa ihminen tarvitsee, mitä +hän tarvitsee uskoakseen ja toivoakseen, elääkseen jaloa elämää ja +pysyäkseen pystyssä elämän taistelussa. Ei oteta varteen ihmisten +välisiä suuria eroovaisuuksia, joiden tähden heillä ei voi olla aivan +samoja esikuvia eikä aivan samaa turvapaikkaa. Eikä oteta varteen +sitä, ettei persoonallisuus ole millään asteellaan tai missään +muodossaan lopullisesti kehittynyt; alati ilmaantuu uusia elämyksiä, +joissa saavutetun vakaumuksen on kestettävä koetuksensa, uusia +tilanteita, situatsioneja, joissa siihenastisen elämänsaavutuksen on +osotettava arvonsa. Persoonallisuus voi kasvaa yhtä rintaa suurempien +päämääriensä kanssa vain, milloin se ei tarkastamatta jättäydy +määrättyjen katsantotapojen varaan. Tässä on kohta, jossa tieteen +historia sisältää opetuksen persoonalliselle elämälle yleensä, +osottaen välttämättömäksi kohoutua totutusta ja läheisestä ja soveltaa +uusia näkökohtia uuden ymmärtämiseksi. Tiede saattaa työskennellä +korkeimpien ajatuksiensa avulla antamatta niiden kiteytyä kiinteihin +muotoihin ikiajoiksi. Ja yleensä kaikista työskentelevistä +ajatuksistamme pitää paikkansa, etteivät ne ole olemassa vain +itseänsä, vaan elämää varten. Niinpä sen tulee pitää paikkansa +erityisesti uskonnollisista mielikuvista. Niinkuin itse syysuhteen +laki on ennakointia, älyllisen toivon ilmaisua, toivon, jolle +ajatustyö hakee vahvistusta, niin myös uskonnolliset oppilauseet +voivat säilyttää merkitystä ja ehkäpä vasta silloin oikein saada +merkityksen, kun niiden olennaisesti käsitetään ilmaisevan sitä suurta +toivoa, että henkisen elämän arvot säilyvät, joskin pukeutuvat uusiin +muotoihin uusissa olosuhteissa, — toivoa, joka todellisuudessa on +kaiken vakavan riennon tajuinen tai tajuton edellytys. + +Tässä katsantotavassa ei ole mitään rauhatonta eli tantaluksenomaista. +On nyt kerran niin, ettei sisä- eikä ulkomaailmassa ole ehdotonta +lepoa. Rientomme huippukohdilla on omassa itsessämme ja +ulkopuolellamme toteutuvan elämän ihailu luonnollisesti puhkeeva +esille ja pukeutuva suurimpiin kuviin, mitä ajatuksellamme ja +kuvittelukyvyllämme on käytettävinään. Mutta ellei sen mieli muuttua +hedelmättömäksi haaveiluksi, on sen osottautuminen tehokkaaksi +jatkuvassa pyrinnössä, jospa jollakin salaisemmalla tavalla. On +olemassa luonnollinen poljento suuren innostuksen ja hiljaisen työn +kesken, rytmi, joka yhtäläisesti koskee uskon ja ajatuksen elämää. + + + +4. Niinkuin aiemmin olemme havainneet, ilmaantuu tieteelle yhä uusia +tehtäviä, ja olemisto jää tyhjentymättömäksi, huolimatta tieteen +jatkuvasta edistymisestä alkuasteistaan. Ajatuksen ja olemiston +välillä on irratsionaalinen suhde. Mutta vastaava suhde on olemassa +persoonallisen elämän ja niiden muotojen välillä, joissa se ilmaisee +uskonsa ja toivonsa. Kun persoonallisuus sisältää muitakin aineksia +kuin älyllisiä, voinee tuskin tiede koskaan täydelleen ilmaista sitä, +mikä siinä liikkuu. Siitäpä syystä esiintyy — se on sielutieteellinen +väite, jonka lähempi tarkastelu on aina huomaava yksityistapauksissa +todeksi — jokaisella kannalla erotus tietämisen ja uskon välillä. +Jokainen yksityinen persoonallisuus on sellaisten kokemusten keskus, +joita ei voida tehdä missään muualla maailmassa. Kuta syvemmälle +elämän kokemus menee, sitä yksilöllisempi se on ja sitä vaikeammaksi +se käy esittäminen yleisin laein ja näkökohdin, niin, yksinpä pelkkä +sanoin ilmaiseminen tarjoo vaikeuksia. Vasta äskettäin ovat +sielutieteilijät täydellä todella huomanneet yksilöllisten +eroovaisuuksien merkityksen. Ihmiselämä on kuin niitty. Useimmat +näkevät vain tuon yksitoikkoisen vihreän kentän; täytyy taivuttaa +korret syrjään huomatakseen sitä monipuolista elämää, joka niiden alla +liikkuu. Jokainen ihminen, joka on enemmän kuin ympäristönsä kaiku, +rakentaa ehdottomasti omantuntonsa ja uskonsa niille kokemuksille, +joita hän itse on tehnyt. Mikä antaa elämälle arvon ja mikä siitä +syystä määrää suurimman toivomme, se on kunkin opittava omin päin, ja +kaikki opetus voi vain auttaa yksilöä tekemään kokemuksensa omalla +tavallaan, sinä omituisena elonkeskuksena, joka hän on. + +Tähän kohtaan ovat jo kauan erinäiset tanskalaiset ajattelijat +kiinnittäneet huomiota. A. S. Ørsted lausui, yhtyen Treschowiin, ettei +ominaista ja yksilöllistä voida käsitteillä tyhjentävästi esittää, ja +siveysopin suhteen hän tekee sen johtopäätöksen, etteivät mitkään +yleiset siveyskäskyt voi tyhjentävästi ilmaista, mitä +yksityistapauksessa vaaditaan, ja varsinkaan eivät tuollaiset yleiset +säännöt voi päästää yksilön omituisuutta oikeuksiinsa. Itsekullakin +täytyy sentähden olla eräässä merkityksessä oma siveysoppinsa. Sibbern +korosti suuresti sitä, että kehitys kaikilla aloilla alkaa useista eri +kohdista, niin että yhtenäisyys ja yhteisyys on loppuna eikä alkuna. +Niinpä alkaa henkinen kehityskin yksityisissä persoonallisuuksissa, +joissa elämä liikkuu eri tavoin, ja vasta heidän välisestään +vuorovaikutuksesta on käyvä ilmi, voiko yhteisyyttä syntyä. Kaikella, +mitä myöhemmin pidetään objektiivisena oppina, on ollut ensi alkunsa +yksityisten sielujen sisimmässä. Semminkin uskonnollisella alalla on +yhteydellä arvoa vain silloin, kun se tulee luonnollisena seurauksena +siitä, että kaikki saavuttavat saman tietoisuuden. Dogmatisoitaessa +kiskaistaan totuus irti sen elävästä juuresta; siitä tehdään muumio ja +se jätetään siinä muodossa menemään perinnöksi polvesta polveen. Poul +Møller terotti persoonallisen totuuden käsitettä vastoin sitä +teeskentelyä, joka panee ihmisen uskomaan ja tekeytymään, ikäänkuin +hänellä olisi toisia elämyksiä ja pyrkimyksiä kuin hänellä +todellisuudessa on. Hän on vakuutettu siitä, että ajatus, joka todella +vastaa omalla pyrkimyksellä hankittua vakaumusta, ei voi olla aivan +väärä; sillä on aina oleva merkityksensä määrätyltä näkökannalta +katsottuna, niin rajotettu kuin tämä näkökanta lieneekin. Søren +Kierkegaard kehitti jyrkimpään mahdolliseen muotoon sen, että, mitä +suuriin elämäntotuuksiin tulee, kysymys ei ole siitä, mitä sanotaan, +vaan siitä, miten se sanotaan. Kysymys on persoonallisesta +sisäisyydestä, intohimoisesta pyrkimisestä ja etsimisestä, ja +oikeinkin ja totisin uskonsisältö muuttuu persoonalliseksi valheeksi, +milloin tuota olennaisinta edellytystä puuttuu. + +Tämän hän lausuu paradoksaalisessa väitteessään: Subjektiivisuus on +totuus.[4] Ei ole suinkaan epäilyksen ja uupumuksen merkkinä, että +suurin paino noin pannaan persoonalliseen totuuteen vastoin +objektiivista elämän arvon ja merkityksen oppia. Se johtuu siitä, että +vanhemmissa tanskalaisissa ajattelijoissa asui elävä vakaumus siitä, +että persoonallisuus oli se maaperä eli oikeammin se kylvös, josta +yksistään totinen elämänviisaus saattaa kasvaa. Mikä tieteen kannalta +kuuluu äärimäisiin aineihin, joiden selvittämistä kaikkien yleisten +lakien tulee auttaa, — persoonallisuus omituisena pikku maailmana, — +se on elämänkatsannon ja uskon kannalta ratkaisevana alkukohtana. + +Uskonnollista probleemia sielutieteellisesti pohdittaessa on aina +välttämätöntä ottaa yksilölliset eroovaisuudet huomioon. Niinpä +olenkin _Religionsfilosofi_ (Uskonnonfilosofia) teoksessani koettanut +antaa yleissilmäyksen osaksi tärkeimpiin alkuperäisten +luontaistaipumusten vastakohtiin, osaksi näitä luontumuksia vastaaviin +uskonnollisten tyyppien välisiin eroovaisuuksiin. Edellisessä +katsannossa huomaan, mitä tiedoitsemiseen tulee, vastakohdan +luonteiden välillä, joissa miettelyllä ja ajattelulla on päämerkitys, +ja luonteiden, jotka niinkauankun mahdollista pitävät kiinni +havainnosta ja jotka, milloin havainto ei riitä, mieluummin sepittävät +kuvia kuin antautuvat ajatustoimintaan. Mitä ajatustoimintaan tulee, +on vuorostaan erotus luonteiden välillä, jotka mieluimmin menevät +yksityiskohtiin, hajottavat havainnot niiden yksinkertaisimpiin +aineksiin, — erittelevien, analyyttisten luonteiden, — ja toisten +luonteiden, jotka ehdottomasti pyrkivät yhdistämään kaikki havainnot +ja kaikki ajatukset yhtenäisiksi kokonaisuuksiksi, — synteettisten +luonteiden. Mitä tunne- ja tahdonelämään tulee, on minusta ensinnäkin +vastakohta luonteiden välillä, joissa liikkuu erilaisia ristiriitaisia +mielialoja ja viettejä, — epäsointuisten luonteiden, — ja toisten +luonteiden, joissa koko tunnelma- ja viettielo pyrkii voittamaan +yksilöllisen rajotuksen, jotta sen tarmo pääsisi purkautumaan ja +ilmenemään, — ekspansiivisten luonteiden. Edelleen on tärkeä +vastakohta passiivisten ja aktiivisten luonteiden välillä, — niiden +välillä, joiden sisäelämä liikkuu nykäyksin eli harppauksin, ja +niiden, joissa se kehkeää tasajatkuisesti, — sekä niiden välillä, +joiden mieltä eniten kiinnittää se, mikä heissä itsessään liikkuu, ja +niiden, joissa välitön antaumuksen tarve vallitsee. Koska nämä ja +varmaankin vielä useampia tyypillisiä eroovaisuuksia on olemassa ja +koska ne vuorostaan voivat esiintyä eri keskenäisissä yhdistelmissä, +on selvää, että sekä elämykset että selitykset tulevat erilaisia. +Niinpä huomaammekin tutkiessamme uskonnollisen uskon sielutieteellisiä +päämuotoja paljon erilaisia tyyppejä silloinkin, kun pysymme saman +uskokunnan piirissä. Olen koettanut kuvailla seitsemää tuollaista +tyyppiä. Usko voi olla lepoa sisäisestä ja ulkonaisesta taistelusta +taikka hengenelämän vapaata ja sopusointuista kehkeämistä. Se voi +luonteeltaan olla kontemplatsionia, mietiskelyä, taikka luottavaa +uskallusta taikka resignatsionia, alistumista. Se voi olla eristetyn +yksilön kouristuksentapaista kiinnipitoa omasta käsityksestään ja se +voi olla „sydenpolttajan uskon“ lapsellista luottamusta perintätietoon +ja -tapaan. Tähdellisin näistä vastakohdista on varmaan epäsointuisten +ja ekspansiivisten luonteiden välillä, — niiden välillä, joiden +mielessä riiteleviä voimia liikkuu ja joiden pyrkimyksenä olennaisesti +on päästä lepoon, ja niiden, joissa suuri voima ja sisällön runsaus +pursuu ja joiden pyrkimyksenä siitä syystä on löytää ilmaisu ja muoto. +Edellisten elämä tarjoo syvätehoisia käänteitä ja heilauksia; +jälkimäisten kehitys pikemmin käy kuin tasaisesti juokseva kymi. — +Tätä viimemainittua vastakohtaa ovat muutkin uskonnonpsykologit +suuresti terottaneet, ja mahdollisesti voidaan kaikki muut vastakohdat +johtaa siitä. — + +Yleensä tapahtuu uskonnollisen tajun kehityksessä siirryntä +kokemuksesta sen tulkintaan hyvin nopeasti. Ja se riippuu, niinkuin jo +yllä on huomautettu, siitä, että yksilö löytää perinnäisistä +uskonnollisista mielikuvista ennakolta valmiin selityksen. +Perintätieto, yhdyskunnassa vallitseva tunnustus, ei ilmene vasta +silloin, kun on keksittävä muoto ja ilmaisu, vaan sen sisältö kutoutuu +ehdottomasti näköjään välittömiin kokemuksiin, näkemyksiin ja +mielikuviin, joiden otaksutaan viriävän aivan omaperäisesti ja +puhtaasti sisäisistä lähteistä. Vallitseva tunnustus vaikuttaa samaten +myöhemmin, kun eletyn tarkotus on tajuisesti ja täydellisesti +esitettävä. Sanotulla tunnustuksella on suuri valta sen kautta, että +se on selvään muotoon valettu ja muovailtu; se herättää kunnioitusta +iällänsä, ja se tehoo ehkäpä pakottavastikin yhteiskunnallisella +järjestöllään. Senvuoksi on uskonnollinen kokemus enimmäkseen siinä, +että yksilöt koettavat huomata ja hyväksyä perinnäisiä mielikuvia +omassa persoonallisessa elämässään ja usein he silloin ovat +aiheuttaneet luultuja elämyksiä, tiloja, jotka todellisuudessa eivät +perustu heidän olentoonsa. Siitä tulee, käyttääkseni Poul Møllerin +sanaa, affektatsionia, jonkinlaista teeskentelyä, eikä persoonallista +totuutta. Siitäpä johtuu se kouristuksentapainen muoto, jossa +uskonnollinen elämä monesti esiintyy ja josta Pascalin ja +Kierkegaardin uskonnollisuus ovat niin tyypillisiä esimerkkejä. Kaiken +nerokkuutensa, kaiken rikkaan tunnelmaelonsa ja koko tahdontarmonsa +Kierkegaard kohdisti „yksilöllisten, inhimillisten olosuhteiden, +vanhan, tutun ja isiltä perityn, läpi lukemiseen vielä kerran“. +Elämänkokemus ei tällä tavoin muodostu itsenäiseksi ja alkuperäiseksi +uskon lähteeksi; uusien selityksien mahdollisuus ja oikeutus +katkaistaan ennakolta. Kirkkohistorioitsija Gottfried Arnold kirjotti +aikoinaan (1715) kirjan, jota nimitti _Theologia experimentalis_ +(Kokeellinen jumaluusoppi) ja joka ei vain nimensä kautta ole +mielenkiintoinen. Hän tehostaa siinä hyvin jyrkästi, että kokemuksella +tulee olla toinen sija kirkolliseen jumaluusoppiin nähden kuin sillä +on tieteessä. Tieteessä kokemus on itsenäinen lähde ja käy ennen +uskoa, mutta uskonnossa (tunnustuksenmukaisessa uskonnossa) sen on +tuleminen jäljestäpäin ollen harjotusta siihen, mitä raamattu opettaa, +ja sitä on alati „arvosteleminen Jumalan sanan mukaan“. Arnold on +tässä paljon selvänäköisempi kuin monet uudenaikaiset teologit, jotka +ilman muuta rinnastavat kokemuksen aseman kirkollisessa ja +tieteellisessä maailmassa. Onhan toki kirkollisessa teologiassa niin +ylen paljon, mitä ei kukaan yksityinen ole kokenut ja mikä kumminkin +on uskottava. Se omaksutaan silloin olennaisesti luottaen seurakunnan +perintätietoon, mikä on eräs laji „sydenpolttajan uskoa“ (fides +implicita). Katolinen kirkko onkin niin suvaitsevainen, että se +maallikoilta vaatii vain tuollaista uskoa, lapsellista luottamusta +siihen, että kirkolla on totuus, joskin se menee sen yläpuolelle, mitä +yksilö voi kokea tai ymmärtää. Luther oli epäjohdonmukainen +tuomitessaan sellaisen uskon, samoinkuin Kierkegaard oli +epäjohdonmukainen pannessaan niin suurta painoa „vanhaan, tuttuun ja +isiltä perittyyn“, kun hän samalla julisti, että subjektiivisuus on +totuus. + +Vapaa elämänkokemus on estynyt sen suuren merkityksen vaikutuksesta, +joka traditsionilla on ollut uskonnollisessa elämässä. Silmä on +sulkeutunut useilta elämän, sekä hengen sisäisen että tuon moninaisen +ja laajan ulkonaisen elämän puolilta. Tämänpä tähden koko sitä työtä, +joka on suoritettu olemiston tieteellisen ymmärtämisen suuntaan, +persoonallinen elämänkatsanto on ennakolta käsittänyt vihamieliseksi +tai ainakin yhdentekeväksi. Ja on oltu taipuvaisia asettamaan määrätty +yksityisen persoonallinen elämäntyyppi normaaliseksi, yleiseksi +esikuvaksi. Tässä kohden on kaikessa olennaisesti traditsioniin +perustuvassa uskonnossa se ristiriita, ettei se voi selittää omaa +alkuansa. Kun uusi uskonto perustetaan, se ei koskaan tapahdu +alkamattomalle pohjalle; on aina olemassa perinnäinen perustus. Mutta +sen traditsionin, joka on perustajan henkisenä ilmakehänä, täytyy +kumminkin olennaisesti muuttua hänen henkilöllisyytensä ja +elämänkokemuksensa vaikutuksen alaisena. Tehdään uusi lisäys, tapahtuu +„mutatsioni“, käyttääkseni biologista sanaa, joka voi sisältää +historiantutkimukselle suuria arvotuksia, mutta joka on tunnustettava +olevaksi, jotta itse myöhemmin vallitsevan traditsionin synty voidaan +ymmärtää. Tähän sisältyvät vaikeudet peitetään usein siten, että +perustaja muitta mutkitta käsitetään sellaiseksi kuin miksi hänen +henkilönsä vasta itse perintätiedon vähittäisen kehityksen kautta on +muodostunut. + +Kokemus on elämänkatsannon niinkuin tieteen alalla tunnustettava +omintakeiseksi uskonlähteeksi, jos mieli persoonallisen totuuden +päästä oikeuksiinsa. Mutta tässäpä tulee uusi pulma. Tiede on +oivaltanut, ettei otaksuma ole täysin todistettu sillä perusteella, +että saattaa ymmärtää kokemukset siitä lähtien. Täytyy samalla +toiselta puolen voida osottaa, ettei kokemuksista voida päästä toiseen +otaksumaan, joten kokemukset voidaan selittää vain tuolla määrätyllä +tavalla, ja ettei mikään muu otaksuma ole mahdollinen. Siitä syystä — +niinkuin jo on huomautettu — monet tutkijat olettavat, että ne +periaatteet, joiden mukaan luonnontiede on tähän asti työskennellyt ja +joista käsin on onnistuttu selittää niin monta ilmiötä niin +täsmällisellä tavalla, eivät itse ole todistettuja, koska ei voida +näyttää mahdottomaksi että toisista periaatteista lähtien voitaisiin +päästä samoihin tuloksiin. Jo Leibniz lausui, ettei hypoteesin +menestys ole todistuksena sen totuudesta; täytyy myös voida osottaa, +että tuo hypoteesi on ainoa mahdollinen selitystapa. Voidaanhan päästä +samaan päätelmään varsin eri edellytyksistä lähtien. Jos sovellamme +tämän persoonalliseen elämänkatsantoon, on selvää, ettei voida +todistaa, että jonkun ihmisen kokemuksen täytyy johdattaa häntä aivan +määrättyyn uskolajiin, olipa tämä usko yhtä kuin sen yhdyskunnan usko, +jossa hän on kasvanut, taikka uudella ja omintakeisella tavalla +sukeutunut. Eikä vastakoetta voida tässä asian luonnon johdosta tehdä. +Taito on pitkä, mutta elämä lyhyt; — se pitää paikkaansa myös siitä +elämäntaidosta, jonka ilmaisuna on ihmisen usko. Mutta ei yksistään +aika estä vastakokeen tekemistä. Usko eli elämänkatsanto, joka on +todella persoonallisuuden omaisuutta, tekee vertailun muihin +katsantoihin mahdottomaksi. Käy tässä niinkuin vakavassa päätöksessä: +tahto on tässä keskittynyt siten, että kaikki muut mahdollisuudet +hälvenevät; vertailun aika on ohi. Kun mielen koko sisäinen hartaus ja +koko persoonallinen elämänkokemus on pantuna vakaumukseemme, ei enää +voida täydellä todella tutkia kysymystä, emmekö sisäisine ja +ulkonaisine edellytyksinemme olisi voineet johtua toiseen tulokseen. +Kierkegaard joutuu eräässä paikassa päiväkirjoissaan koskettamaan tätä +kohtaa ajatellessaan seuraavaa uskoansa vastaan tähdättyä +vastaväitettä: „Niinpä niin, mutta olihan mahdollista, että olisit +voinut tulla pelastetuksi toisella tavalla.“ Hän sanoo aivan oikein, +ettei uskovainen voi siihen vastata; jos hän vastaa huomautukseen, on +se sen merkkinä, ettei hän todellisuudessa olekkaan uskovainen. Tämä +on sielutieteellisesti totta; olemme kaikki tyynni samassa asemassa, +olipa uskomme mikä hyvänsä. Mutta siitä seuraa myös välttämättä kaiken +dogmaattisen viisauden rajotus. Ei millään elämän kohdalla kokemus ole +tyhjentynyt — ja joskin se olisi tyhjentynyt, niin siitä johdettu +päätelmä ei olisi ehdottoman pätevä. Kehottakoon se varovaisuuteen. Ja +kun tiede itse tässä huomaa oletuksiensa ja tuloksiensa kiistämättömän +pätevyyden rajotuksen, tulee uskon omasta puolestaan tehdä sama +myönnytys. Jokainen usko on uhkayritys, uskallusta, ennakoimista, +älköönkä se antautuko niin rauhaan — enempää yksilön mielessä kuin +oppirakennuksissa ja yhdyskuntajärjestyksissä — että se sen unohtaa. + +Kokemus ja elämä ovat se leveä ja syvä pohja, jolle sekä tieteelliset +että uskonnolliset käsitteet rakennetaan. Kaikki käsitteemme johtuvat +sen ajattelemisesta, mitä on välittömästi ja ehdottomasti koettu ja +eletty. Se on se alus (subjekti), jota vähitellen selitetään ja +määrätään ajatuksin ja sanoin esittämiemme lausumain (predikaatti) +avulla. Yksinkertaisimmissa arvostelmissamme on vain yksi sana +lausuttuna, yksi käsite muodostettuna, nimittäin predikaatti. Niin on +laita puhtaiden huudahdusarvostelmien, esim. „Kaunista!“ „Ihanaa! +Suurenmoista!“ Predikaatti on ainoaa, mitä vailla ei arvostelma voi +olla, kaikki muu on ajatuksellisesti lisättävissä, vaikkei olekkaan +lausuttuna. Usein voimme vain viittauksin osottaa sitä, mitä +predikaatti koskee, voimatta sitä sanoin ilmaista. Ja niin on +varsinkin huudahdusarvostelmain laita. Jos kaikki viisaus, +tieteellinen niinkuin uskonnollinen, alkaa ihmettelyllä, niin +huudahdusarvostelmat luonnollisesti kuuluvat ensimäisiin arvostelmiin. +Vasta myöhemmin käsitteemme saattavat sitten määräytyä ja kiintyä, +niin että ne voivat esiintyä subjekteina. Mutta on hyvin tärkeää pitää +kiinni siitä, että kuta enemmän lähenemme alkuperäisiä, +neitsyellisimpiä kokemuksiamme, sitä enemmän käsitteemme ovat pelkkiä +predikaattikäsitteitä. Se on niiden ensimäinen kehitysaste, jolle +jokaisen perinpohjaisen pohdinnan tulee peräytyä. Ja olletikin +uskonnolliset käsitteet kaipaavat alati siihen suuntaan käyvää +tarkastusta. Itse jumalakäsite on siten predikaattikäsite, elämysten +ja kokemusten ajatuksellisena ilmaisuna syntynyt. Tämä käy selville +niinpiankun kysytään, mikä tekee Jumalan Jumalaksi eli määrää Jumalan +jumaluuden. Silloin käy ilmi, että jumalakäsitteeseen ovat kullakin +ajalla ja kussakin uskontolajissa yhdisdettyinä arvokkaimmat +ominaisuudet, joita ihmiset havaitsivat olemistossa ja elämän kulussa, +sikäli kuin sitä tunsivat ja ymmärsivät. Tässä on yhteinen piirre +jumalan käsitysten äärettömässä vaihtelussa. Ja siihen uskonnollinen +väittely aina pyrkii lopulta palaamaan, niin pulmallista kuin jonkin +käsitteen varsinaisen synnyinhetken keksiminen voikin olla. Kysymys on +yksilön kannalta oleva, voiko hän kokemuksensa mukaan mielessään +uudistaa sen prosessin, josta perinnäiset uskonnolliset mielikuvat +alkuaan lähtivät. Mahdollisesti täytyy muuttaa noita käsityksiä +melkoisesti, jotta hänen kokemuksensa tunnustaisi ne oikeiksi. +Mahdollisesti hän johtuu sepittämään aivan uusia mielikuvia, jotta +olisi uskollinen todelliselle kokemukselleen. Kenties hänen on +mahdotonta muodostaa aivan määrättyjä käsityksiä, tai hän pääsee +selville siitä, että vain kuvat ja vertaukset voivat häntä tässä +auttaa. + +Tässä on olemassa eräs meidän päiviemme uskonnollista kysymystä +koskeva päänäkökohta. Monissa kohdin tahdotaan niinkuin tähän asti +käydä taistelua luonnontieteen, historiallisen kritiikin ja +kriitillisen filosofian taholta. Mutta tiede ja filosofia eivät voi +tuottaa uskoa eivätkä riitä persoonalliselle elämänkatsannolle. Usko +ja elämänkatsanto kasvavat ehdottomasti elämästä ja ajattelulla on +suurempi merkitys rajottavana ja tarkastavana valtana kuin +positiivisesti tuottavana syynä. Tiede voi vain vaatia, että yhtä +vähän kuin se väittää voivansa päästä olemistosta selville, yhtä vähän +tulee uskonnon luulla milloinkaan voivansa luoda yleisvälttämättömiä +ja tyhjentäviä ilmaisuja ja muotoja persoonallisen elämän kokemusten +esittämiseksi. On aina tehtävä erotus elämyksen ja selityksen välillä. +Tätä erotusta tanskalaiset ajattelijat ovat tahtoneet terottaa +vaatiessaan persoonallista totuutta, ja sen tähdellisyyttä uusin +sielutieteellinen tutkimus terottaa. Ei ole enää kysymys vain vanhojen +kirjojen ja tunnustuksien tulkinnasta, vaan elämän itsensä +selittämisestä, sen elämän, joka on rikkaampi ja syvempi kuin minkä +mikään perintätieto voi ilmaista. Jos tällä tavoin korjataan uutta +viiniä, on käyvä ilmi, voidaanko se saada vanhoihin nahkaleileihin +mahtumaan. + +Uskonnonvapauden tunnustaminen on vienyt askeleen eteenpäin vapaan +personallisuuselämän mahdollisuuden suuntaan. Uskonnonvapaus lepää +sillä edellytyksellä, että myös kirkollisesti määrättyjen +uskontokuntain ulkopuolella voidaan elää arvokasta ja jaloa +ihmiselämää. Ensin pakotettiin kirkolliset vallanpitäjät tunnustamaan +tuo edellytys; mutta se on sukeutumaisillaan positiiviseksi +periaatteeksi, sen luottamuksen ilmaisuksi, että inhimillisellä +kokemuksella ja inhimillisellä kehityksellä on itsenäinen merkitys. +Kuta enemmän kirkko herkee vaikuttamasta ulkonaisella vallalla ja +valtiolaitoksena, siis sen valtiosta erkanemisen edistyessä, sitä +enemmän tarjoutuu tilaa itsenäiselle elämänkokemukselle ja sitä +välttämättömämmäksi tämä kokemus käy. Kirkko itse joutuu toimimaan +ihanteittensa puolesta toisissa olosuhteissa kuin ennen; se astuu nyt +ensi kertaa sankariaikansa jälkeen areenalle ja joutuu yhtäläiseen +asemaan kuin muut inhimilliset pyrinnöt, joiden tarkotuksena on tehdä +elämä suureksi ja kauniiksi. Ja sen on silloin pakko ottaa enemmän +kuin ennen ja nimenomaan suuremmalla selvyydellä varteen se +kokemuspohja, jolle se voi rakentaa. — Niinkauankun sen omat +traditsionit enemmän tai vähemmän selväleimaisessa muodossa määräsivät +sen henkisen ilmakehän, jossa kaikki yksityiset kasvoivat, niinkauan +ei sen työ ollut niin vaikeata. Se oli suureksi osaksi unohtuneiden +lapsuussävelien ja kotoisten muistojen elvyttämistä. Nyt sen on pakko +rakentaa rakennuksensa alkaen perustuksesta asti. Ja mitä kirkon +vastustajiin tulee, tuovat siten muuttuneet olot mukanansa sen hyvän, +ettei perinnäinen arvostelu ole kysyvä niin paljon omintakeisesti +pyrkivien aikaa ja tarmoa. Liian monissa heräsi ja pääsi voimaan +uskonnollisten traditsionien yliherruuden aikana pelko ja +vastahakoisuus jokaista positiivista elämänkatsantoa kohtaan, ja oli +siihen määrään totuttu kriitilliseen, arvostelevaan, kantaan, että +unohdettiin kaiken kritiikin pelkkä valmistava ja alustava merkitys. +Seurauksena oli milloin välinpitämättömyys tai puuttuva luottamus +elämän positiiviseen kehkeämiseen uusiin muotoihin, milloin suorastaan +elähtänyt veltostuminen. Kestänee ehkä kauankin, ennenkun +dogmaattisuuden onnettomat seuraukset häviävät. Mutta kuuluuhan vanha +sananlasku, että ken uskoo, hän ei kiirehdi. + +Ehkäpä taistelu tulee olemaan ikuinen niiden välillä, joiden ajatukset +elämästä voidaan muodostaa tunnustukseksi, joka heillä on muiden +kanssa yhteisenä perintätiedon pohjalla, ja niiden, joiden sisäistä +elämää — olipa se avu tai puute — ei käy sillä tavalla tyydyttäminen. +Eräs henkevä tanskalainen pappi sanoi kerran: „Etsivä seurakunta on +mielettömyys.“ Totta on, että uskonnollisen yhdyskunnan tulee liittyä +yhteen määrätyn elämän käsityksen kannattajaksi ja että herkeemätön +etsintä jääköön yksilöiden asiaksi. Onkin monta +uskonnonhistorioitsijaa, jotka korostavat sitä, että uskonto on +yhteiskunnallinen ilmiö, niin suuressa määrin, etteivät välitä niistä +yksilöllisemmin määrätyistä uskonmuodoista, jotka sentään ovat sekä +alkukohtia että huippukohtia uskonnon historiassa. Mutta siltä +näkökannalta, jonka kanssa meillä on tässä tekemistä, tulee kysymys +olemaan, liikkuuko elämä aina väkevämpänä niissä, joilla on kaikki +dogmaattiset nimikkeet täytettyinä, kuin niissä, jotka huolimatta +vakavasta etsinnästä eivät päädy lopullisesti määrättyyn +tunnustukseen. Jospa sisäisintä, persoonallisinta ja arvokkainta, mikä +elää ja kokea voidaan, ei voitaisikaan ilmaista dogmilla enempää kuin +tieteellisellä oppilauseella, olisiko niinollen mielettömyyttä olla +etsijä ja sellaisena pysyä? + +Tämä kysymys on tärkein, mikä meidän päivinämme voidaan asettaa. +Siihen annettava vastaus on ratkaisevana eronmerkkinä. Sillä on +merkityksensä panemalla sydämellemme, että elämässä niinkuin +tieteessäkin on viime kädessä rakentaminen kokemuksille, joita itse on +tehnyt ja joiden selitystä ei ota toisten kädestä. Yksilö kehittyy +sekä elämässä että tieteessä sukukunnan perintätietojen ja +perintätapojen, sekä kunnioitettavien että kierojen, vaikutuksen +alaisena. Ne ovat hänelle milloin avuksi, milloin esteeksi. Mutta +ansaitsevatko ne yksityistapauksessa kunnioitusta vai eivät, ja ovatko +ne avuksi vai esteeksi, sen voi yksilö puolestaan ratkaista vain oman +persoonallisen kokemuksensa avulla. + +Taistelu hengen maailmassa on tapahtuva paremmilla ehdoilla, kuin +tähän asti, jos tämä katsantotapa pääsee yhä enemmän voitolle. Ja vain +jos niin käy, saattaa se, joka huolehtii sekä ajatuksen vapaudesta +että persoonallisen elämän rikkaudesta ja sisäisyydestä, +luottamuksella katsella kohti tulevaisuutta. + + + + +Viitteet: + +[1] Suomentajan huomautus: Vert. Goethen sanoja: in der Beschränkung +zeigt sich erst der Meister. + +[2] _Hamlet_ I, 5. + (Horatio:) Nimessä taivaan, outoa ja kummaa! + (Hamlet:) _No, sano tervetulleeks outo vieras._ + Horatio, taivaassa ja maass' on paljon, + jot' ei sun järkioppis uneksikaan! + +[3] Suomentajan huomautus: Tanskankielisessä alkuperäisessä on +_Samfoldighed_, sana, jota on mahdoton suomentaa. Sukulaiskäsitteitä +ovat _Enfoldighed_, yksinkertaisuus, yhdistämättömyys, ja +_Mangfoldighed_, moninkertaisuus, moninaisuus. Persoonallisuus ei ole +_Enfoldighed_ eikä _Mangfoldighed_, vaan _Samfoldighed_, mikä ilmaisee +persoonallisuuden synteettistä, yhtenäistä ja yhdynnäistä luonnetta. + +[4] Teoksessa _Udvalgte Stykker af dansk filosofisk Litteratur_ (1910) +ovat mainittujen tanskalaisten ajattelijain luonteenomaisimmat +lausumat luettavina. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75249 *** |