path: root/75224-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75224 ***

language: Finnish




KULTAVIULU

Kirj.

Ferenc Herczeg


Unkarista Suomensi

Väinö Pesola





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1919.




SISÄLLYS

Pilviä
Katalin
Kerran tai ei koskaan
Prinsessa ja viulu
Zaklikov
Goldmarkin sarja
Sfinksi ja nainen
Veljekset Arató
Kevät sairaalassa
Talita Kumi
Katica
Kantor koira
Nainen, kuume ja kasakat
Kaipuun saari
Häräntappaja
Yli pilvien tien
Naamioitu Maria




PILVIÄ.


Raskaina ja mustina kuvastuivat kuninkaallisen linnan
barokkikupoolit vasten taivaankantta. Tiheärivisinä ne muistuttivat
elefanttikaravaania, valmiina matkaan.

Budan linnavuoren yli levisi laaja, kullankeltainen liekkivirta,
peittäen hämytaivaan. Virrassa purjehti tummansinisiä pilvilaivoja.
Mykkinä ja synkkinä, nopeina kuin unelma, ne uiskentelivat toistensa
vanavesissä. Kannella istui kyykistyneinä fantastisia pilvi-ihmisiä
häränsarvineen ja leijonanharjoineen. Mitähän kohtalokkaita lasteja
laivat kuljettivat?

Professori seisoi suuren Tonavanpuoleisen ikkunansa ääressä ja katseli
raskaita pilviä.

Äkkiä havahtui hän kauan unhossa olleeseen ajatukseen:
lapsuudenaikanaan oli hänellä ollut omituinen, miltei persoonallinen
suhde taivaan pilviin.

Ennen aikaan olivat pilvet olleet hänen leikkitovereitaan, kuten
yksinäisellä lapsella taivaan enkelit. Hänen mielikuvituksensa oli
muovaillut ja sommitellut niitä lempeiksi valkeiksi neidoiksi,
kummallisiksi tontuiksi, kullankirjaviksi nukeiksi, tulisiksi ratsuiksi
ihmispäineen. Tuolla ylhäällä taivaalla olivat olleet hänen ystävänsä
ja hänen vihamiehensä. Lempeät pilvirouvat hymyilivät ja tervehtivät
pienokaista puutarhassa, kääpiöt irvistelivät hänelle luihusti ja
pilkallisesti.

Mutta myös nuoruuden vaivaloisina vuosina, kun hän oli halunnut
kohoutua yli elämän pölyisen ja hikisen löyhkän, oli hän satuloinut
pilviratsut, kuten sadun velhomiehet. Ja silloin säteilevän
äärettömyyden salaperäisten luonnonvoimien pelkkä näkeminen oli yhdellä
iskulla antanut hänelle kyvyn tyyneydellä ja rauhallisen kirkkaasti
silmäillä lilliputtien vilinää ja touhua.

Tällä välin olivat mustat kaleerilaivat levittäytyneet liekkivirrassa
pitkään riviin. Mitähän on niillä lastina? Ehkä uusia kohtaloita
ihmiskunnalle?

Kaukaa etäisyydestä kuului matala, syvä jyräys. Se oli nälkäisen
pilvileijonan manaava ääni. Tonavanrannan palatsi vetäytyi ikäänkuin
kokoon ja tuijotti kauhuissaan kohti lähenevää vaaraa.

       *       *       *       *       *

Professorin selän takana istui hänen puolisonsa ja keskusteli kahden
nuoren lankonsa kanssa suuren riippulampun valopiirissä. Rauhaisa ja
rakastettava oli tämä pienoinen perhetaulu.

Katalin piteli kissanpentua polvellaan. Tässä talossa rakastettiin
eläimiä ja kukkia, kun ei ollut lapsia lemmittävänä. Salamannopein
liikkein painiskeli kissa naisen tuoksuvain kätösten kanssa, välistä
puraisi se hienoja sormia.

Suuren, avonaisen uunin ääressä loikoili iso, valkoinen koira. Se oli
nukkuvinaan, mutta seuraili katein silmin kissaa, jonka eleitä se
todennäköisesti piti vähintäin sopimattomina.

Molemmat pojat olivat sotilaspuvussa — he suorittivat parast'aikaa
yksivuotista, vapaaehtoista asevelvollisuuttaan — ja huvittelivat
kälyjään kertomalla seikkailuistaan sotakoulussa.

— Himmelreich oli hankkinut itselleen huonepuhelimen isänsä tehtaasta
ja sen sijoitti hän vartiohuoneeseen — kertoi korpraali Palko.

— Mitä sanot? Ja mihin sitä olisi tarvittu? kysyi Katalin, aivankuin
asia olisi ollut hänestä äärettömän mielenkiintoinen.

Korpraali Peter nauroi veitikkamaisesti.

— Niin, kuuleppa, jotta olisi voitu antaa merkki luokalle, kun kapteeni
Milka astui sisään portista.

— Kas vaan! — hymyili käly ymmärtäväisesti.

Kapteeni sai tietysti selvän puhelimesta, veti tilille koko joukon ja
sulki telkien taakse jokaikisen vekkulin...

— Mutta luuletko, että me taltuimme, tokasi toinen, me annoimme nyt
valomerkkejä luokalle...

— Valomerkkejä? ihmetteli Katalin.

— Niin, sähkölampulla, jonka Himmelreich oli tuonut mukanaan... Gusti
Sárkány osaa Morsemerkit... Mutta kapteeni pääsi perille näistäkin ja
pidätti taas koko seuran...

— Kapteeni sysää nenänsä joka paikkaan, sanoi Palko.

— Edellisellä viikolla sai hän vihiä meidän naamiaistanssiaisistamme,
jatkoi Peter.

— Niinkö? Onko teillä ollut naamiaisia kasarmillakin? iskeytyi
puheeseen käly.

— Kyllä, vapaaehtoisten makuusalissa. Kornelius Robek pukeutui kapteeni
Milkaksi ja piti luokan kera hevosineen juhlaparaatiin.

— Kuka oli hevonen? kysäsi Katalin.

— Minä, tunnusti Palko kainosti.

— Pari päivystäjää tuli mukaan alakerrasta, he käänsivät sotilaspukuja
nurin narin ja liimasivat rohtimia nenän alle... He luulivat näet
että oli kyseessä juomingit. Päätökseksi koko hommalle tuli suuri
vilttitappelu. Ja aresti tietenkin.

— Minäpä kerron teille jotain, sanoi korpraali Palko viekassilmäisesti,
mutta se on toistaiseksi salaisuus, koska se on jyrkästi luvatonta;
huomenna on meillä teekemut makuuhallissa.

— Teitä lapsia, teitä lapsia, huudahti Katalin, lyödäänkö veto, että
minä jo nyt tiedän kemujen lopun. Kapteeni Milka panee teidät kaikki
arestiin. Sehän kuuluu asiaan, kuin loppukerto skotlantilaisissa
ballaadeissa.

Molemmat pojat hymyilivät; äkkiä, aivan kuin tullen selville jostakin,
Peter teki kädellään poistyöntävän liikkeen. He huomasivat heti
— olivathan he kaksi järkevää nuorukaista — miten uskomattoman
lapsekkaita he itse asiassa olivat.

Koko heidän lörpöttelynsä tarkoituksenahan olikin oikeastaan vain saada
aika kulumaan. Peterin, Palin ja kälyn ajatukset kulkivat kaikki aivan
omia teitään, samoja teitä, kuin vaiteliaan professorin. Joku kauhea
jännitys kiehui heidän sydämissään, sama jännitys, jonka siemenet aika
oli kylvänyt koko Europaan.

— Mikähän villipeto oikeastaan onkaan kapteeni Milka? kysyi Katalin
hetken vaitiolon jälkeen.

— Omituista kyllä ottivat pojat nyt tuon kasarmin kauhun
puolustettavakseen.

— Hän ei ymmärrä pilaa, se on totinen tosi, mutta hän on kunnon
sotilas, ihannesoturi.

— Teräsihminen! Hän kykenee nostamaan miehen yhdellä kädellä, miehen
varustuksineen päivineen, sanoi Pal hartaasti.

— Niin, hän on nero, lisäsi Peter haaveellisesti.

— Siksikö, että hän pystyy nostamaan miehen? kysyi Katalin.

— Ei, vaan siksi, että hän on äärettömän musikaalinen. Hän soittaa
selloa aivan hurmaavasti. Kun kerran olimme ulkona tutkimassa
maanlaatua, söimme päivällistä eräässä kapakassa Budassa, siellä oli
piano... Hän soittaa pianoakin. Ei kuin mustalaiset, vaan Beethovenia,
Bachia, Wagneria, kaikkia...

Kun ajan vietossa oli päästy näin pitkälle, otti Katalin esiin
suljetusta rasiasta kolme täysinäistä suklaapalaa. Totisin ilmein
jakoi hän niistä kaksi pojille ja piti itse kolmannen. Vallitsi syvä
hiljaisuus, kun he hartaasti ja huolellisesti kuorivat tinapaperin,
kaikki kolme olivat yhtä innokkaita makeisten ihailijoita.

Valkea koira uunin ääressä nousi, meni osaaottavana naisen luo, ja
laski hänen syliinsä suuren, viisaan päänsä. Oikeastaan oli koira
lammaskoira, joka harjalla ja karstalla oli tehty mahdolliseksi
esiintymään salongeissa. Se totteli nimeä Kantor, ehkä sentakia, että
sillä oli maalaismainen tapa ulvoa täysikuulla.

Vakavasti ja tarkkaavasti se seurasi Katalinin liikkeitä, (yleensä
seurasi se syvällä mielenkiinnolla kaikkea, mikä oli yhteydessä
syömisen kanssa) ja loi sillävälin kateellisia ja vähintäin uhkaavia
katseita sätkyttelevään kissanpoikaan. Kissa menetti rohkeutensa ja
pelastautui äkkinopealla hypyllä naisen kainalokuoppaan. Se katosi
kokonaan kimonon siniseen silkkiin, mitään muuta ei näkynyt, kuin pieni
pyöreä pää, joka tuskaisesti, mutta kuitenkin uskomattoman julkeasti
tuijotti koiraan. Kantor piti sen käyttäytymistä niin hävyttömänä, että
se kajahutti äkäisen haukun.

Kolme lasta — Katalin oli vain neljä vuotta vanhempi kaksoisia,
puhkesivat niin raikuvaan nauruun, että heidän iloisuutensa houkutteli
sinne professorinkin.

Pojat vaihtoivat nopean silmäyksen: kysyisivätköhän he häneltä? Tähän
asti eivät he olleet uskaltaneet häiritä syviin ajatuksiin vaipunutta
veljeään, mutta nyt tahtoi suu puhua sen, joka painoi heidän sydäntään
ja joka oli heitä lähempänä kuin kissanpojat ja Kantor, jopa lähempänä
kuin täytetyt suklaalevyt.

Oliko sota tulossa? Jo viikkoja oli sodanuhka riippunut heidän
päittensä päällä, kuin ukkonen kaupungin kattojen yllä.

Peter pelkäsi vakavasti, että "me taas olisimme järkevimmät", joka
Palin mielipiteen mukaan tulisi koitumaan "suureksi vahingoksi
monarkian arvovallalle."

He olivat nyt viikkokausia odotelleet sodanjulistusta yhtä palavalla
kärsimättömyydellä kuin lapsuudessa jouluiltaa ja yleensä kaikkea
uutta ja tavatonta, kaikkea, johon kuului yllätyksiä, mullistuksia ja
kiihtymystä. Ja tunnustakaamme: kaksoiset olivat sotakiihkoilijoita
senkintakia, että heillä oli selvä aavistus siitä, että kanuunanjyske
oli tuova miellyttävän keskeytyksen opetukseen vapaaehtoiskasarmissa.

Mutta ennenkuin he olivat ennättäneet päästä selville, pyysi
sananvuoroa korkeampi mahti: rajuilma.

Puhkesi niin pelottava rajumyrsky, että rakennus huojui perustuksiaan
myöten. Sadottain timanttisäihkyisiä salamakalpoja iski säpäleiksi
yömustan pimeyden, ja rätisevät vesitulvaryöpyt peittivät sodan
kuumehoureissa huumailevan kaupungin.

       *       *       *       *       *

Pari sanaa kaksoisista. Sillä Peter ja Pal ovat kaksoiset. Professorin
velipuolet — heillä on eri äiti kuin professorilla — ja viisitoista
vuotta nuoremmat kuin hän.

He ovat perin toistensa näköiset. Kun jompikumpi on yksikseen, ei ole
helppo päästä selville, onko tekemisissä Peterin vaiko Palin kanssa;
jos he sensijaan ovat yhdessä, pistää heti silmään, että Peter on
jonkun verran ruskeampi, jänterämpi ja vakavampi kuin veljensä, Pal
taas hiukkasen tyttömäisempi, vilkkaampi ja lapsellisempi kuin toinen.

He eivät voi olla ilman toinen toistaan, vaikkakin heidän kesken on
alituinen riita. Jos Pal tekee itsensä syypääksi johonkin typeryyteen,
nostaa Peterin halveksiva silmäys samalla veren hänen poskilleen; ja
jos Peter käyttäytyy itserakkaasti, mikä todella joskus tapahtuu, on
Pal pakahtua naurusta, ja tämä taas värittää Peterin poskipäät häpeän
purppuralla. Sanalla sanoen, he täydentävät toisiaan oivallisesti.

Muuten ovat he silmiinpistävän hienonnäköisiä poikia. Kaksi solakkaa
keruubia. Heidän luontaiseen miellyttävyyteensä on samalla liittynyt
eräänlaista pentumaista kömpelyyttä. Pohjaltaan ovat molemmat sangen
vaatimattomat, mutta kun heissä välistä syntyy pelko, että joku
voisi pitää heitä tomppeleina, vaihtuu heidän vaatimattomuutensa
välistä ilman vähintäkään syytä tai astetta pöyristyttäväksi
tyhmänyltiöpäisyydeksi. Heidän käyttäytymisensä on siis mitä
harvinaisin sekotus luostarisuoraviivaisuutta ja Bussy d'Amboisen
maneeria. [Bussy d'Amboise oli katolisten johtajia Bartolomeus-yönä ja
tuli tunnetuksi suuresta julmuudestaan. — Suom.]

Heidän silmänsä ovat aivan samanlaiset: suuret, viehättävän säteilevät,
kirkkaat lapsensilmät. Nämä kaksi silmäparia hymyilevät alituisesti,
lämpimästi ihastellen, kälylle, johon pojat itse aavistamattaan ovat
rakastuneet miehuuden ensikeväisellä leimulla. Sanomattoman suloisesti
ja hellästi laulaa tämä tunne heidän veressään ja leviää, kuin hieno,
henkäyskevyt pitsimatto rouva Katalinin hentojen jalkojen juuressa.

Professori, joka on aivan harmillisen teräväkatseinen kaikissa
inhimillisissä asioissa ja joka käsittää sellaisetkin suhteet, joista
hän ei koskaan ole viitsinyt edes ottaa selvää, ymmärtää tämänkin
erikoisen suhteen paremmin kuin Katalin ja kaksoiset, muttei pidä
välttämättömänä sanoa siitä mitään. Meressä elää eräänlaatuisia
opaalinvärisiä hienoja ja arkoja pikkueläimiä, jotka kärsivät ruman ja
surullisen kuoleman, jos niihin koskee.

Kälystä kaksoiset vain haaveksivat, mutta veljeään he jumaloivat.
Miltei kaikesta hyvästä, mitä he tähän asti ovat elämältä saaneet, ovat
he professorille kiitollisuuden velassa. Aina siitä asti, kun Stefan
Arató kiitetyillä teoksillaan tarttuvista taudeista sai Nobelpalkinnon,
astui hän veljien silmissä kuningasistuimelle hengen valtakunnassa.
Omalta osaltaan he sukulaisuuden perusteella toistaiseksi vaativat vain
herttuallista arvoa.

Sanalla sanoen, kaikki olisi mainiosti: veli Stefan maailman
erinomaisin mies, Katalin maapallon rakastettavin käly, valkoinen
koira loistoeläin, pikku kissanpentu, joka kieppuu Katalinin polvella,
harvinaisen soma, ja yleensä eläminen ja nauraminen erikoisen suloista
ajanviettoa.

Kaikki olisi siis hyvin, jos vain tuo ahdistus pian kaikkoisi
ihmissydämistä...

       *       *       *       *       *

Tuulten ulvonnan, ukkosjyrinän, ryöppyvirtojen läpi tuntui joku
metallinen ääni porautuvan esiin. Myrskyn tohina nieli sen kerta
toisensa perästä, mutta yhä uudelleen kaivautui se läpi terävästi
helisten, se sukelsi esiin yöstä kuin sadun vohlat suden vatsasta.

Kaksoiset höristivät korviaan. Tuhatkertaa kuultu, ikivanha, silti yhä
uusi, yllättävä, vieras kuin unelma, raskaan tuskaisesti kaikuva sana
saattoi kaupungin vapisemaan ja lyötti sen kahleihin: sota!

Musta ihmismassa kiiruhti pitkin Tonavan puistorantaa. Se pulski
vesirapakoissa ja taisteli vihuripuuskissa, kuin olisi se ollut osasena
itse myrskyssä. Messinkitorvien räikynä ja käheä räminä koetteli
voimiaan ukkos-iskujen kanssa.

Säkenöivin silmin katsahtivat kaksoiset toisiinsa, hypähtivät
tuoleiltaan ja syöksyivät ulos avonaisesta parvekeovesta.

Siellä alhaalla soitti sotilassoittokunta Rakoczimarssia [Unkarin
kansallissävelmä. — Suom.]. Sen tulistuttavat sävelet kaikuivat
ylväinä, valittavina, uhkaavina kohajavassa yössä, herätellen
kosteitten kivitaloseinien vastakaikua. Rakoczi-marssi on unkarilaisten
todellisin kansallishymni! Kuinka monta hurjaa hyökkäystä sitä lujaa
kivivallia vastaan, joka aitaa tämän maan, onkaan tehty mitättömäksi
näitten rajujen ja suruisten sävelten innostaessa!

Marssi soi ja tuulispäisessä ilmassa ui kalpeita varjolegioneja
kuin delfinejä liukuvan laivan vanavedessä: ne ovat valtakunnan
vapaustaistelijoita, kaikki noita kunniakkaita voittajia, jotka ovat
menneet kuolemaan Rakoczi-marssin sävelten soidessa.

Eläköön sota! Tässä mielenilmaisussa oli jotain valtavaa rajuutta ja
uhmaa, jonka hehkua ei myrsky eikä tulvasade voinut sammuttaa.

Sota! Eivät vielä eilen rauhassa kasvaneet sukupolvet ymmärtäneet
tätä sanaa, eivät myöskään uskoneet siihen. Mutta nyt, kun se raskain
Goliatinaskelin kalisten astui esiin katuja pitkin, aukaistiin
kaikki ikkunat ja sydämet sille, ihmiset tunsivat äkkiä sen
jälleen ja tervehtivät sitä humalapäisessä riemussa. Tuhatvuotisen
taistelutanteren ruohomättäitten alla maatuneitten esi-isäin veri
heräsi eloon ihmisten suonissa.

Sota! Kaksoiset tanssivat kuin houkkiot parvekkeella ja huudahtelivat
rankkasateessa. Kuumeisella kiireellä keräsi Katalin kaikki huoneessa
löytyvät kukat ja siroitteli ne ikkunasta ihmisjoukkoon, esiinmarssivan
sodan rautapeitteisten jalkain juureen.

Musiikki häipyi pois, suli riehuvaan rajumyrskyyn, ja märkinä ihoon
asti tanssivat pojat sisään parvekkeelta.

Pois, pois! Kasarmiin! Olkaamme valmiit! Nyt saamme kovat panokset!
Huomenna lähdemme! Ehkä jo yöllä!

He säkenöivät ja loistivat kauniina ja ylen onnellisina. He kiiruhtivat
pois.

Nyt tiesi Stefan, mitä lastia taivaan pilvikaleerit kuljettivat.
Uusia kohtaloja ihmisille. Toisille mainetta ja kunniaa, tuhansille
rikkautta, sadoilletuhansille kuolemaa, surua ja kärsimyksiä
miljoonille.




KATALIN.


Rajuilma meni ohi ja yötä vasten hiljeni myös kaupunki. Moni nuori
vaimo piti vielä unessa asevelvollista miestään lujasti kädestä, mutta
ulkona kadulla kaikui nauloilla raudoitettujen kenkien voimakkaat
iskuaskelet, välistä seurasi niitä jonkun juopuneen hoilottava
laulu; ne olivat poliiseja, jotka vaeltelivat ympäri kaupunkia
sodanjulistuksen takia tavallista itsetietoisempina.

Budan vuoren yllä lepäsi kalpeita, pitkulaisia pilviä liikkumattomina
kuunvalossa; voi miltei kuvitella mielessään, että ne olivat
taivaanmahtien välisessä taistelussa kaatuneita.

Aratón makuuhuoneessa sammutettiin tuli ja professori oli jo makuulla,
kun Katalin ilmestyi kynnykselle.

Hänen sievien ääriviivojensa takaa näkyi toinen makuuhuone valaistuna.
Se oli pieni samettipeitteinen pesä; lampunvalokin siivilöityi läpi
sinisen sametin ja sentakia vaikutti huone vähäsen viileältä ja
uneksivalta, kuin merenneidon kristalliluola.

Epäröiden seisoi Katalin ovella.

— En nuku, rohkaisi häntä hänen miehensä.

Silkkikimono kahisi ja vaimo istuutui vuoteenlaidalle. Heti hänen
jälkeensä hypähti sisään valoisasta oviaukosta piskuinen kerä: se oli
Katalinin pikku kissa, joka häntä köyryisen selän yllä hyökkäsi sisään
hänen jäljissään.

Katalin vaikeni kauan, sitten lausui hän hiljaa ja valittaen:

— Ah, olen niin huolissani!

Jo nyt ilmeni selviäminen sotahumalasta... Siitä asti, kun hän meni
naimisiin, oli hän niin täysin vieraantunut kärsimisestä, että tämä
tuntui hänestä suurelta vääryydeltä.

— Olen niin huolissani, pelkään sitä, mitä nyt tuleman pitää... Tähän
asti on elämä ollut niin kaunista. Vasta nyt oikein käsitän, miten
ihanaa se on ollut! Mutta nyt tuntuu siltä, kuin joku kauhistuttava
käsi olisi nostanut katon pois pääni päältä.

Kuuma kyynel putosi Stefan Aratón kaulalle. Aivanko sinä olet
tosissasi? Hän veti puolisonsa luokseen. Kielotuoksuisen kimonon ohuen
silkin läpi tunsi hän puolisonsa nuoren sydämen lyönnin.

Tiedätkö, mitä pitäisi tehdä? kuiskasi nainen. Matkustaa kotiin.

Tikanlinnaan, asettua pesään, ja nukkua, ryömimättä esiin, ennenkuin
sota on loppunut.

Tämän hän lausui sellaisella äänensävyllä, kuin satuakertova lapsi.

Tikanlinna oli hänen miehensä talon nimi Oltvássa, missä he olivat
viettäneet avioliittonsa ensi kuukaudet.

Stefan suuteli pois puolisonsa kyyneleet. Tähänasti ei hän ollut
koskaan nähnyt hänen itkevän — vain kerran, mutta silloin onnesta, ja
nyt polttivat hänen kyynelensä hänen sydäntään kuin kipinäsade.

Mutta olihan totta, tähän asti oli ollut kesä ja heidän yhteinen
tiensä oli luikerrellut kautta kukkivain puutarhain. Yhdessä päivässä
oli tullut syksyjä mitä toi huominen aamu mukanaan? Ehkä huomenna oli
vaellettava läpi lumisten erämaitten.

— Täytyy olla viisas, Katalin, rohkea ja viisas...

Tämä pudisti ynseästi päätään.

— Se on helppoa teille, teille miehille! Teille on sota eräänlaista
rohkeata urheilua... Se, joka kaatuu, jää kilpakentälle, siinä kaikki.
Mutta niille, jotka jäävät kotiin, naisille —!

— Sinä voit olla oikeassa. Oikeastaan on sota naissydänten
taistelua, sanoi professori miettivästi. Jokaista soturia, joka käy
sotatantereelle, seuraa hänen äitinsä, hänen puolisonsa. Ja joka
luoti, joka osuu paikalle, osuu naiseen. On pelottavaa vain ajatellakin
niitä tuskien röykkiöitä, joita sota kohottaa.

Mutta tällä hän tuskin lohdutti Katalinia...

— Niin, elämä ei ole mikään huvimatka, jatkoi Stefan, mutta ethän sinä,
jumalaparatkoon, ole mikään korunukke, vaan järkevä ihminen. Ei vain
aateluus velvoita, vaan myös intelligenssi... Ja jokainen naisesta
syntynyt, olkoon mies tai nainen, on velvollinen reimasti kestämään
elämän vaivaloisuudet ja arvokkaasti katsomaan silmiin välttämätöntä
loppua, kuolemaa.

Kuolema! Katalin värisi... Ei, hän ei voinut koskaan sopia
kuolemanajatuksen kanssa, kuolemaa ei hän tulisi koskaan oppimaan
ymmärtämään. Kun hän ajatteli, että hän itse, Katalin, kerran tulisi
lepäämään kankeana ja kylmänä arkussaan palavain vahakynttiläin
välissä, oli hän puhjeta itkuun ja huutaa, silloin tuntui hänestä siltä
kuin ei elämällä olisi mitään arvoa, ei myöskään mitään tarkoitusta.

Salamannopeasti kietoi hän kätensä Stefanin kaulaan ja painoi kosteat ja
kuumat pikkukasvonsa vasten tämän kasvoja.

Stefan tunsi pienen pistoksen rinnassaan; kultaraha, jota hänen
vaimonsa kantoi kaulallaan, painoi häntä. Vanhan rahan, joka esitti
vaimon suojeluspyhimystä, pyhää aleksandrialaista Katarinaa, oli hän
itse tälle lahjoittanut ennen häitä.

— Ja sinä itse, mitä aijot tehdä? kysyi vaimo.

Arató käsitti kysymyksen, mutta ei kuitenkaan vielä vastannut pitkään
aikaan. Katalinin kädet kietoutuivat sillä välin yhä lujemmin hänen
ympärilleen.

— Huomenna saan tietää, koska minun on astuminen riviin, sanoi Arató
hetken kuluttua.

Puristus hänen kaulallaan irtautui äkkiä. Huoneessa vallitsi pelottava
hiljaisuus.

— Mutta eihän sinun tarvitse astua riviin! puhkesi sanoiksi Katalin.
Yliopiston opettajana tarvitsee sinun lausua vain sana, niin olet vapaa!

— Olen sopinut ministerin kanssa siitä, että tulen rajalla sijaitsevan
kulkutautisairaalan tarkastajaksi. Siellä voin olla hyödyksi.

— Aijotko hyljätä minut? valitti Katalin. Sittekun tulin sinun
omaksesi, en ole ollut yksin yhtä ainoata päivää!

Professori hyväili hänen poskeaan.

— Kata, Kata, etkö häpeä? Sopiiko meidän näin vakavina aikoina tehdä
itsemme niin tärkeiksi tekijöiksi?

Mykkänä istui Katalin vuoteenreunalla. Mutta hänen aivonsa toimivat
kiivaasti. Lopuksi kallistui hän mieheensä päin ja lausui omituisella,
miltei vahingoniloisella äänellä:

— Stefan, minulla on jotain!

— Mitä sitten?

— Myrkkyä.

— Myrkkyä? Minkälaista myrkkyä?

— Hienoa ja hyvää myrkkyä — nopeasti varmasti surmaavaa, tuskattomasti
kuolettavaa.

— Mihinkä sinä sitä? Mistä olet sitä saanut?

— Olen varastanut sitä — laboratoriosta... Ja sanon sen sinulle jo
etukäteen: turhaan vaadit sinä sitä minulta takaisin, en anna. Etkä
sinä tule koskaan löytämään sitä, olen kätkenyt sen sellaiseen varmaan
paikkaan.

— Vai niin, mutta mitä tämä kaikki merkitsee? Mihin sinä tarvitset
myrkkyä?

— Se merkitsee sitä, että jos sinä kuolet, minä seuraan sinua!

— Kata! moitti mies harmistuneena, mutta pohjaltaan liikutettuna, mitä
lapsellisuutta tämä on?

Vaimo nosti kätensä korkeammalle, niin että väljät puseronhihat
valuivat alas ja hennot käsivarret loistivat valkeina puolihämärässä.

— Minä seuraan sinua, Jumala auttakoon minua.

Professorin kauhu tuotti hänelle suurta tyydytystä. Hän aivan säteili
ilosta, kun hän hellästi heittäytyi miehensä rintaa vasten.

— Olen vannonut, nyt ei sitä enää voi auttaa, ukkoseni.

— Niin, sellaisia lapsellisia lupauksia ei viedä kirjoihin taivaassa.

— Itsehän sanot: pitää rehellisesti kestää elämän vaivat ja arvokkaasti
katsoa kuolemaa silmiin? Niin, etkö sanonutkin?

— Se kuolema, josta sinä puhut, ei ole Stefan Aratón puolison arvoinen;
itsemurha on keino päästä syrjään, tämä sopii puolisivistyneille ja
sekaville aivoille.

Katalin ei antanut itseensä vaikuttaa, vaan painui kiinteästi miestänsä
vastaan ja kysyi kuumin kuiskein:

— Sano täysi tosi: voisitko elää ilman minua?

Professori ei tahtonut tähän vastata, puristi vain vaimoansa lujasti
itseänsä vasten. Katalin taas päästi irroilleen mielikuvituksensa
kirjavat haukat.

— Myrkkyä en anna takaisin... Ja ole varma siitä, että jos sinulle
tapahtuisi joku onnettomuus, olisi yleensä viisainta, mitä voisin
tehdä, seurata sinua... Tuska ei tule minua surmaamaan, minä kuolen
yksinkertaisesti sentakia, ettei minun elämiselläni ilman sinua ole
mitään perustetta, ei päämäärää eikä oikeutusta...

Nyt, kuten usein ennen, hurmautui hän ja intoutui omista sanoistaan.
Hän sanoi:

— Minä elän ainoastaan siitä hetkestä asti, kun tulin sinun omaksesi
ja tulen elämään vain niin kauan, kuin saan olla sinun... Minä tosiaan
luulen, että minä aivan rauhallisesti voisin sinulle antaa takaisin
myrkyn, sillä samana hetkenä, kuin sinä kuolet, loppuu ilman myrkkyä
minunkin elämäni... Minä olen vain varjo, jonka sinun purteesi
sivuviivat heittävät elämään. Jos valo sammuu, ei varjoa tarvitse
erikseen hävittää, se katoaa itsestään.

Hän vapisi kiihtymyksestä, juopuneena omista sanoistaan.

— Meidän suhteemme ei ole avioliitto, se on paljon enemmän, pyhempää,
syvempää, henkisempää... kuiskasi hän hurmioissaan. Meitä ei ole pappi
vihkinyt, itse luonto määräsi meidät toisillemme ja itse Herra Jumala
antoi meille siunauksensa...

Hän ei voinut jatkaa, itku tukahdutti hänen äänensä.

Stefan tahtoi sanoa jotakin, mutta vaimo laski kätösensä hänen
suulleen, jottei hän puhuisi, ja jatkoi nyyhkytystään professorin
rintaan nojaten.

Sitten nousi hän äkkiä. Hän tunsi, että nyt voi hän lausua vain yhden
sanan, joka kyllin voimakkaasti liittyi edelliseen.

— Rakastan sinua! kuiskasi hän ja kiisi ulos huoneesta.

Ajatuksiin vaipuneena tuijotti Stefan ulos pimeyteen.

Äkkiä kuuli hän hiljaa kehräävän äänen viereltään. Katalinin pikku
kissanpentu oli kiertäytynyt kerälle vuodepeitteelle.

— Kata! huusi professori, unohdit kissan tänne!

Katalin, joka jo oli puoliksi riisuutunut, huudahti iloisesti ja
yllätettynä viereisestä huoneesta ja soitti sitten palvelijatarta
noutamaan pois kissan.

He nauroivat. Päivä ennen sodanjulistusta loppui iloisesti.

       *       *       *       *       *

Oli paljon totta Katalinin sanoissa, että hänen elämänsä oli alkanut
vasta hänen tultuaan Aratón puolisoksi.

Myös hän oli syntynyt Oltvássa, siebenbürgeniläisessä pikkukaupungissa,
jonka kuuluisin poika, aina siitä asti kun magyarít valloittivat maan,
Stefan Arató oli.

Oltvá on ikivanha, unelmoiva ja idyllinen sopukka. Pääkadun reunustavat
kummin puolin sijaitsevat vanhat, sievät talot kaarikäytävineen.

Vuolaan Oltvá virran yli johtaa vanha, katettu puusilta. Aivan
tämän äärellä sijaitsee Graczianin talo. Vanha Graczian, joka
nuoruudenpäivinään oli esittänyt tärkeätä osaa Oltván säästöpankin
historiassa, oli nyt kyseessä olevana aikana pyöreä, keltahipiäinen
ukko, jolla oli ulospullistuneet silmät. Hän puhui perin vähän, piti
aina päässään mustaa silkkipatalakkia ja näkyi harvoin kadulla. Hänen
vaimonsa oli lystikkään paljon hänen näköisensä, ja hallitsi ja
vallitsi kuin lihavahko varjo talossa, jonka yllä alati tukahduttava,
miltei aavemainen hiljaisuus lepäsi.

Tässä talossa kasvoi Katalin. Vanha Graczian oli hänen äidinisänsä.
Hänen vanhemmistaan ei puhuttu mitään; jos joskus kuitenkin Katan äiti
sattumalta tuli puheeksi, puhkesi rouva Graczian heti kyyneliin, ja jos
joku sana kohdistui hänen isäänsä, sanoi herra Graczian: se nulikka!

Katalinin isä oli Elemer Zolky, kaunis Zolky, ensi rakastaja
Kolozsvárin teatterissa.

Taiteilija vietti kerran kesää Oltvássa, jonka luonnonihanuutta ja
ilmastoa joku oli hänelle ylistänyt. Zolky viihtyikin erinomaisesti
pienoisessa kaupungissa, mutta se ei suinkaan ollut ilmanalan, vaan
Graczianin tyttären Emilian ansio.

Neiti Emiliaa ei silloin enää voinut lukea nuorinten joukkoon;
täyteläisine, rehevine huulineen, riutuvine katseineen, pyöreähköine
vartaloineen vaikutti hän kypsältä naiselta.

Minun ei kai tarvinne sanoa, että Emilia oli altis kaikelle taiteelle,
että hän maalasi sangen sievästi, soitti erinomaisesti pianoa ja
osasi laulaa "Si vous n'avez rien à me dire" ja "Seitsemän tähtöstä
Otavassa" oikein kauniisti, että hänellä oli nimikirjoitusmuistokirja,
johon silloin tällöin kaupungissa vierailevat kuuluisuudet merkitsivät
nimensä, että hän vietti päivänsä ylpeässä yksinäisyydessä, sittekun
Oltván "kultainen nuoriso" oli osottautunut kykenemättömäksi seuraamaan
hänen henkensä korkeata lentoa.

Elemer Zolky kirjoitti nimensä Emilian muistokirjaan. Sittemminkin kävi
hän Graczianin talossa, tuli pian jokapäiväiseksi vieraaksi, ja lopuksi
nähtiin hänet öiseenkin aikaan puusillan läheisyydessä. Lyhyesti,
tapahtui onnettomuus.

Seuraavana talvena matkusti herra Graczian Kolozsváriin "puhumaan
vakavasti" taiteilijan kanssa. Tämä käyttäytyi kuitenkin mitä
alhaisimmin. Hän ei todellakaan ymmärtänyt, mitä he toivoivat hänestä.
Neiti Emilia ei tosiaan ollut mikään lapsi enää ja tiesi kai hyvinkin,
mitä hän teki... Mutta silloin muuttuivat vanhan herran kasvot
kvitteni-keltaisesta punajuuri-punaiseksi, sanaa sanomatta kääntyi hän
kantapäillään ja matkusti kotia Oltváan.

Huhtikuussa syntyi lapsi, mutta äiti kuoli. Ja kuitenkin oli
paljonkokenut rouva, joka hoiteli asioita, laskenut aivan päinvastoin...

Kun pikku Katóka oli kolmivuotias, tuli Zolky taas kaupunkiin.
Luultavasti oli hän unohtanut koko vanhan seikkailunsa, muutoin ei hän
ehkä olisi saapunut ja vieraillut Oltvássa.

Joku muistutti häntä, että hänellä oli pieni tytär kaupungissa ja
eräänä päivänä teatteriharjoituksen jälkeen hyökkäsi hän Graczianille
ajattelemattomana kuten tavallista.

Kun hän näki Katókan, lankesi hän polvilleen hänen eteensä, puristi
häntä, nauroi ja itki, vuodatti todellisia kyyneleitäkin, pyysi
Katókalta ja koko maailmalta anteeksi, vaati, että lapsi kutsuisi häntä
isäksi, sillä kuten sananparsi tietää, veri ei koskaan muutu vedeksi.
Hän vannoi myös, että nyt alkoi uusi ajanjakso hänen elämässään.

Illalla näytteli hän "Bankban'ia" [Unkarin ensimäinen suuri
historiallinen tragedia, kirj. Josef Katona] ja laakeriseppeleen,
jonka naisyhdistys kannatutti hänelle näyttämölle, otti hän mukaansa
hautausmaalle, Emilian haudalle, otettuaan ensin pois silkkinauhat.
Paljain päin hän seisoi haudan ääressä ja sanoi: Emiliani, hyvä, kallis
Emiliani! Oltván asukkaat pitivät hänen käyttäytymistään kauniina ja
hienotunteisena, itse sanoi hän kaupungin kahvilassa, että hän sillä
oli vapautunut siveellisestä velkavelvollisuudesta vainajaa kohtaan.

Seuraavana päivänä pistäytyi hän taas Graczianin luona ja selitti,
että hän lähitulevaisuudessa tahtoo maksaa kulut pikku Katókan
kasvattamisesta, se ei ollut vain hänen pyhä velvollisuutensa, vaan
myös hänen isällinen oikeutensa. Hän pyysi, rukoili ja vaati niin
sydämeenkäyvästi, että lopulta täytyi hänen kanssaan sopia siitä, että
hän maksaisi kaksikymmentä guldenia elatusrahaa kuukausittain.

Taiteilija matkusti seuraavana päivänä ja heti lähetti hän myös
ne kaksikymmentä guldenia. Vielä kahtena kuukautena maksoi hän
täsmällisesti, mutta sitten väsyi hän kaikkeen, antoi viis koko
hommalle eikä edes vastannut herra Graczianin muistutuskirjeisiin.

Katóka ei nähnyt koskaan enää isäänsä. Vihdoin katosivat täydellisesti
hänen muististaan isän kasvojen piirteetkin; vain taivaansinisen
silkkiliivin kultanappineen, jota kaunis Zolky oli käyttänyt
vieraskäynneillään, muisti hän eloisasti vielä tänä päivänä.

Vanha Graczian luulotteli itselleen ilman vähintäkään syytä, että
maailma alituisesti suuntasi katseensa häneen ja hänen perheeseensä, ja
mitä tulee kunniaan ja nuhteettomuuteen, että Graczian perheellä oli
suurempia velvollisuuksia kuin muilla kuolevaisilla. Siksi painoikin
hänen tyttärensä Emilian lankeemus häntä niin raskaasti, että hän
tämän kuoleman jälkeen tuli ihmisaraksi. Hän vietti täydellistä
hautakammioelämää yhdessä vanhan rouvansa kanssa, ja Kata tuli
hautaholvin kolmanneksi asujaksi.

Salassa toivoi vanha herra, että armias Jumala aikanaan kutsuisi pienen
isättömän, luokseen. Mutta kun hyvällä Jumalalla selvästi oli aivan eri
suunnitelmia pikku Katókan tulevaisuudesta, kehittyi herra Graczianin
synkkämielisyys mieliharmiksi.

Olisi ainakin voinut odottaa, että tytöntypykkä nöyrällä ja
katuvaisella käyttäytymisellä olisi vaivautunut haihduttamaan sitä
häpeällistä tosiasiaa, että oli olemassa. Mutta Katóka esiintyi
aivankuin hänen suhteensa kaikki olisi ollut niin hyvin kuin pitikin.

Jos hän hyppi portaissa, tai jos hän ulkona pihalla rallatteli aivan
tuntemattomia viisuja, katsahti Graczian moittien puolisoonsa. Kuuletko
tuota, kuuletko?

Jos pikku Katóka solmi kirjavan nauhan kapean vyötärönsä ympäri,
huokasi äidinisä haikeasti: ja tällaista vielä kaupanpäälle!

Ja kun tyttö eräänä päivänä ilmoitti, että hän tahtoi oppia tanssimaan
kuten muutkin tytöt, ei vanha herra löytänyt sopivampaa ilmaisukeinoa
suuttumukselleen kuin pelottavan hohonaurun.

Hän ei ollut sydämmetön, vain tavallinen porvari, siksi hän ei
voinut kestää sitä, että hänestä oli tullut iso-isä kaiken lain ja
järjestyksen ulkopuolella.

Kata-raukka oli tässä vanhanaikaisessa talossa kuin koiperho
lukinverkossa. Jos hänen siipensä joskus värähtivät, ojensivat
vanhat hämähäkit heti pitkät kyntensä häntä tavoittaakseen. Jopa
kaakeliuunitkin aukoivat ammolleen kitansa aivankuin olisivat halunneet
niellä hänet.

Mutta tämä ei luonnollisesti estänyt tyttöä varttumasta voimakkaaksi
ja kauniiksi neidoksi. Säteilevine katseineen ja ruskeanpunaisine
kreoliväreineen oli hän kuin tumma La France-nuppu.

Aina kuudennestatoista ikävuodestaan asti, jolloin suruisen suloiset
aavistukset alkoivat laulaa hänen veressään, oli hän odottanut. Hän
odotti prinssi Elämää, joka tulisi ja veisi hänet pois elämästä
hautaholvissa.

Ja taas haltijatarsatu voittaa elämän, romantiikka saattaa matematiikan
häpeään. Elämä saapui todella ja vei hänet pois Stefan Aratón hahmossa.

Kukaan ei voinut sitä käsittää, Oltvássa pohditaan vielä tänä päivänä
syytä siihen, että kuuluisa nuori tiedemies, "joka olisi voinut valita
itse Kolozsvárin kreivittärien joukosta," otti juuri Graczianin Katókan
puolisokseen.

Hän siis meni naimisiin Katókan kanssa.

Nuori pari asui Oltvássa muutamia kuukausia, Tikanlinnassa. (Tämä ei
muuten ollut linna, vaan vain pienehkö herraskartano, jonka Stefan
Aratón iso-isä oli rakentanut Tikkavuoren rinteelle, jossa muinoin
oli sijainnut jonkun siebenbürgeniläisen ruhtinaan linna ja jonka
helähtävän nimen kartano täten oli perinyt.)

Myöhemmin asettuivat he asumaan Berliiniin, josta he palasivat
kartanoon vain kesälomaksi, kunnes Stefan kutsuttiin Budapestin
yliopistoon.

Kauniin Zolkyn avioton tytär oli kohonnut ylhäiseksi naiseksi. Hän
kohosi yhä korkeammalle yhdessä miehensä kanssa, jonka maineessa hän
kylpi kuin pakeneva haikara auringonpaisteessa.

Ja hän kiitti Jumalaa, sillä hän tunsi, että oli armoitettu naisten
joukossa.

       *       *       *       *       *

'Hän, armoitettu naisten joukossa, lepää tällä hetkellä untuvakevyen
vuodepeitteen alla ja tuijottaa avoimin silmin makuuhuoneen siniseen
hämärään.

Intohimoiset sanat, jotka hän tunti sitten oli sanonut puolisolleen,
värisyttivät vielä nyt hänen hermojaan, ratas surisi vielä nyt hänen
aivoissaan...

On siis aivan varma: jos Stefan kuolee, ei hän voi elää kauempaa.
Totta kyllä, hänellä ei ollutkaan myrkkyä — hän oli _vain sanonut_
varastaneensa sitä laboratoriosta samana hetkenä, kuin se oli
pälkähtänyt hänen päähänsä, mutta se ei merkinnyt mitään, sillä jos
haluaa kuolla, löytää aina jonkun välikappaleen...

Kuolema! Hänen mielikuvitusvoimansa, joka oli uskomattoman herkkä, kuin
puron vesi, heittäytyi ahneena tuohon mustaan luolaan.

Yleensä hän aina kauhistuneena pakeni sitä, mutta nyt hiipi hän sitä
lähemmäksi lumoutuneena ja uteliaisuudesta väristen.

Ja nyt, kuten aina, tarkasteli hän itseään arvostelevin katsein
viileästä etäisyydestä...

Hän lepäsi selällään kädet ristissä rinnoilla ja jäykkä vahakuvahymy
suun ympärillä... Mustia verhostimia, valoa, kukkia...

Hän tunsi tuberosien ja suitsutuksen huumaannuttavan tuoksun, hän tunsi
sen niin selvästi, että se oli tukahduttaa hänet...

Hän kuuli papin mutinan, vähäsen epäpuhtaan laulun, ja hän erotti
yksityisiä latinankielisiä sanoja.

Circumdederunt me gemitus mortis: Dolores inferni circumdederunt me...

Ovella tungeksii mustapukuisia ihmisiä. Kuinka ihmeellistä! Katalinkin
seisoo heidän joukossaan ja kyynelöiden katselee itseään paareilla...
Matalaväreinen kuiskaaminen ja mumina ympäröivät häntä:

— Miten kaunis ruumis! — Vaimoraukka, miten kaunis hän onkaan! Niin
valkea ja lempeä kuin pyhimys... Hän olikin pyhimys! Hän rakasti
miestään, suurta Stefan Aratóa, eikä voinut elää kauemmin kuin hän...

Pitkäpartainen professori, jonka Katalin tunsi ulkomuodolta,
selitti hillityllä bassoäänellä naapurilleen, että vainajalla
oli suuria tieteellisiäkin ansioita, sillä hän oli työskennellyt
yhdessä miehensä kanssa, ja useihin niihin keksintöihin, jotka nyt
julistavat Stefan Aratón ylistystä, oli vaimo löytänyt alkuaineen...
— Kohottakaamme heille yhteinen muistomerkki, lausui pitkäpartainen.
Muistopatsaskomitea; on jo valittu... Kun he ovat yhdessä vaeltaneet
elämän läpi, seuratkoot toisiaan myös kuolemassa. Sillä tämä nainen oli
puolisonsa arvoinen.

Katalin tunsi tupakantuoksua ja näki kyynelen vierivän alas pitkin
professorin pitkää partaa.

Se ei tosin ollut totta, että hän olisi tehnyt työtä miehensä
laboratoriossa, mutta silti liikutti häntä pitkäpartaisen tunnustus.

Hänen sydäntään särki, häntä säälitti hän itse, jonka täytyi kuolla
niin nuorena.

Ja äkkiä vaipui hän omain paariensa ääreen ja äänekkäät nyyhkytykset
tunkeutuivat esiin hänen rinnastaan.

Stefan kuuli ne avonaisen oven kautta ja huusi hänelle:

— Halloo, Katóka! Käänny toiselle kyljelle!

Tuo hurskas sielu luuli, että vaimoa ahdisti painajainen.

Katalin äännähti hiljaa ja valittavasti, aivankuin hän samassa
silmänräpäyksessä olisi herännyt syvästä unesta, vaikkei hän koskaan
ollut virkeämmin valveilla kuin nyt. Mutta miksi hän oikeastaan
teeskenteli?

Miehen voimakas ääni aukaisi samassa uuden uran purolle, joka nyt
pulppusi sinnepäin.

Niin, mutta eihän vielä ollut tapahtunut mitään onnettomuutta.
Läheisessä huoneessa haukotteli Stefan, reippaana ja voimakkaana
kuin karhu, hituistakaan ajattelematta kuolemaa. Hänhän ei lähde
taistelutantereelle, hän vain rakentaa sairashuoneparakkeja.

Äkkiä valkeni naisen sydämessä, suloinen lämpö levisi hänen jäseniinsä.

Hän tuli aivan iloiseksi ja hilpeäksi ja nauroi itsekseen kuin
koulutyttö. Ja taas hän etäältä näki itsensä lepäävän ja tirskuvan
pimeydessä, kun mies viereisessä huoneessa huolestuneena kuunteli,
kallistuneena ovea vasten...

Mutta silloin ei hän enää kauempaa voinut pidättää iloisuuttaan. Ja
jottei ankara opettaja viereisessä huoneessa mitään kuulisi, painoi hän
kätensä suutansa vasten ja veti peitteen yli päänsä.

       *       *       *       *       *

Ehkä isältään, kauniilta Zolkyltä, hän oli perinyt kyvyn alituisesti
katsella ja tarkastaa itseään.

Se oli omituista, mutta jopa hänen tärkeimpinä ja suruisimpina
hetkinään hänessä löytyi jotakin tai jokin, joka jäi täysin järkeväksi
ja välinpitämättömäksi, aivankuin kaikki se, joka peloitti Katalinia
tai liikutti hänet kyyneleihin, ei olisi ollut missään yhteydessä hänen
itsensä kanssa.

Hän piti minäänsä aina itsensä näkyvissä ja usein tuntui hänestä siltä
kuin hänen minuuksiaan olisi maailmassa useampia kuin yksi, niin,
kymmenen, jopa sata toisintoa. Kaikki nämä erilaiset henkilöt olivat
kuin yhtämonta eri mahdollisuutta, lajitellut hänen sieluunsa kuin
puvut teatterin pukuvarastossa. Hän voi panna niistä ylleen, minkä
halusi ja mikä puki häntä parhaiten.

Yksi oli hyvä, toinen huono, siellä oli neitsyellisiä ja
kainostelemattomia, pirteitä ja velttoja, rehellisiä ja
valehtelevaisia, kaikkia lajeja.

Mutta mikä niistä oli hän itse? Ei mikään niistä, tai kaikki yhdellä
kertaa. Jos hän pukeutui yhteen, ei hän tuntenut toista.

Viisitoistavuotiaana tytönletukkana oli hän kerran ikkunaverhojen
takana kuunnellut kahden Oltvá-keikarin tuttavallista keskustelua.
Nämät olivat puhuneet hänen äidistään ja hänestä itsestään. Siten sai
hän päähänsä, ettei kukaan "gentleman" voinut mennä naimisiin hänen
kanssaan.

Silloin Kata julmistui rajusti ja päätti heti paikalla tulla "huonoksi
naiseksi", kostaakseen miehille. Ja päätettyään tämän, muuttui koko
hänen olemuksensa.

Yhdellä iskulla otti hän itselleen kiemailijan hahmon kuin
teatteriosan. Hän tuli koketiksi, ilkeäksi, kylmäksi ja etujaan
laskevaksi.

Hänen julkeutensa teki isoäidin epätoivoiseksi ja vanhan Graczianin
kiukusta raivoksi.

Tätä kesti, kunnes hän kerran sai kuulla Notre-Dame-siskojen laulua
Oltván tuomiokirkossa. Heidän lasinkirkkaat, kylmät äänensä, jotka
kuitenkin niin intohimoisina kohosivat kohti korkeutta, saivat hänet
vakuutetuksi siitä, että hänestäkin täytyi tulla Kristuksen morsian.

Urkujen pauhusta erotti hän vienoja säveleitä, jotka kutsuivat häntä
nimeltä. Suitsutuksesta liiteli savukehrä häntä kohti ja pysähtyi
värähdellen hänen päänsä ylle...

Kun hän tuli kotiin kirkosta, oli hän itse viattomuuden täydellisyys,
itse neitsyellinen kainous ja nöyryys.

Hän kulutti paljon aikaa rukouksiin, pukeutui vaatimattomasti,
muuttui vaatimattomaksi ja työteliääksi, ja kaiken turhamaisen
pikkuomaisuutensa lahjoitti hän pois.

Siihen aikaan näki hän itsensä aina, kun hän itseään ajatteli, valkeana
nunnana. Kuva heikkeni kuitenkin vähitellen, ja katosi lopulta
kokonaan, kuten valokuva auringonpaisteessa, antaakseen tilaa uudelle
henkilölle.

Kun hän ensi kerran näki Stefan Aratón aukeamalla Oltván
kirkon edustalla, hymyili hän hänen englantilaisen ulsterinsa
lystikkäälle kuosille. Mutta silloin ei hän tiennyt, kuka omisti
tuon takin lukemattomine taskuineen; hän luuli että tämä oli joku
kauppamatkustaja. _Hän_ kuului silloin vielä niihin ylhäisen hentoihin
ja kalpeihin romaanisankareihin.

Myöhemmin sai hän kuulla, että kuuluisa professori Arató oli tullut
kotiin, ja silloin rakastui hän häneen Kolminaisuuspatsaan ja
Vikus-kauppapuodin välillä.

Professori oli taas kauan työskennellyt laboratoriossaan Berlinissä,
luultavasti myös unohtanut häntä Oltvássa niin omituisin katsein
seuranneen pikku maaseututytön nimen, kun sensijaan Katalinille hänen
rakkautensa tuli palavaksi päähänpiintymäksi, ja hän alati yli pitkän
välimatkan lähetteli magneettisia aaltoja Berliniin.

Hänellähän ei juuri ollut muutakaan ajattelemista pienessä
pikkukaupunkipesässä.

Jos iso-äiti lähetti hänet ulos kaupungille jollekin asialle,
kiiruhti hän aina pitkiä kiertoteitä Tikanlinnalle kyyneleisin silmin
katsellakseen kivikynnystä, jota Stefan Aratón jalka oli hipaissut...

Hän ei enää pannut rahoja makeisiin, vaan antoi säästetyillä
kolikoillaan tilata itselleen Aratón kirjoja, loikoili sitte puolet yöt
ja lueskeli niitä, vaikka hän itse asiassa käsitti sangen vähän niitten
sisällyksestä.

Kun nuori tiedemies seuraavana kesänä taas tuli kotiin, viettääkseen
lomansa Oltvássa, oli kaupungissa jo levinnyt huhu Katókan
mielettömästä Arató-jumaloimisesta.

Stefankin sai kuulla siitä kerrottavan, nauroi sille omasta puolestaan,
mutta kun hän sattumalta kohtasi tytön, menetti hän halun nauraa, siksi
suuren yllätyksen tuotti hänelle se kuuma ja vaatelias tarmo, joka
virtasi Katókan katseesta.

Katókassa oli nyt kypsynyt luja päätös kuolla, jos ei professori
huolisi hänestä. Eikä ole mahdotonta, ettei hän olisikin kuollut.

Stefanissa heräsi uteliaisuus tyttöä kohtaan, joka oli niin
opinhaluinen, mutta ei löytänyt hänessä muuta kuin oman peilikuvansa.

Tämä voitiin käsittää siten, että Katan persoonallisuuden oli
tukahduttanut, hajoittanut ja sulattanut hänen intohimonsa kaikki
täyttävä meri.

Ja hitaasti, huomaamattomasti Katan päähänpiintymän haltioivan
vaikutuksen alaisena alkoi professorin sielussa ajatus orastaa, tulla
nupulle, puhjeta kukkaan, levitä kuin taatelinsiemen intialaisen
velhon korissa: parempaa, sinulle sopivampaa puolisoa et tule koskaan
löytämään koko avarasta maailmasta.

Tytöllä oli kolme innokasta avustajaa, jotka raivasivat hänelle
tietä kohti alttaria: Aratón miehekäs ylpeys, turhamaisuus ja hänen
kokemattomuutensa suhteissa naisiin.

Sillä Arató, kuten niin moni muu suuri lapsi, oli jo aikoja sitten
luvannut itselleen, ettei hän tulisi välittämään maailmasta,
valitessaan puolisoa, hän aikoi valita sellaisen vaimon, joka saisi
kiittää häntä kaikesta, ja joka ei palvelisi mitään muuta jumalaa,
käsin tehtyä...

Kun Kata tuli Aratón vaimoksi, esiintyi hän taas uudessa osassa elämän
näyttämöllä: Katalin, kuuluisan miehen puoliso. Ja sen osan näytteli
hän perinpohjaisesti, sillä hän oli itse onnellinen ja teki miehensäkin
onnelliseksi.

Erehtymättömällä vaistolla havaitsi hän, mikä puku hänelle sopi
parhaiten kussakin osassa. Nyt piti hänen pukeutua ylhäisen
yksinkertaisesti ja hänen jokaisen liikkeensä täytyi sopeutua suloisen
ja puhtaan vakavuuden rytmiin... Hänen miehensä tekee työtä tuimasti
eikä häneltä jää aikaa seuraelämälle... Ja silloin pysyy Katalinkin
kotona.

— Mistä minä voisin löytää itselleni parempaa seuraa kuin minun
mieheni? kysyi hän ylpeän alistuvasti.

Hän oli täydellinen ja nyt kannatti loistaakin, sillä hänen
likeisimpään seurapiiriinsä eivät enää kuuluneet vain Oltván
tyhjäntoimittajat, vaan saksalaisen yliopiston maailmankuulut
merkkimiehet.

Hopeahapsiset yliopistoleijonat panivat merkille ne lempeät ja
sädehtivät silmäykset, joilla rouva Arató monivuotisenkin avioliiton
jälkeen alati hyväili miestään, ja alistuvin huokauksin ajattelivat he
omia kunniallisia, pyyleviä ja punanenäisiä professorskojaan...




KERRAN TAI EI KOSKAAN.


Raskaat pyörät ratisivat teillä.

Atlannin valtamerestä Tyyneen mereen marssi armeijoja. Niillä oli
synkkä, onnettomuutta ennustava kiire, kuin myrskypilvillä, jotka
keräytyvät taivaalle.

Pieni, sinisenharmaa pilvenkaistale lähestyvässä, suuressa myrskyssä,
honvéd-komppania, marssi parast'aikaa torvien raikkaasti ja iloisesti
toitottaessa pitkin Budapestin Ring-puistokatua Palko ja Peter Aratón
yhteisessä johdossa.

He olivat kotimatkalla harjoituspaikalta nyt kasarmiksi muutettuun
kouluun, marssin kuluessa oli luutnantti luovuttanut komennon
aliluutnantille, tämä taas vänrikille, kunnes lopulta komppanian
kohtalo oli joutunut äsken upseerikokelaista lippumiehiksi korotettujen
kaksoisten käsiin.

He astuivat komppanian etunenässä ja heidän rusottavilta kasvoiltaan
miltei näkyi, kuinka rajusti he vihasivat Paschitschia, ja kuinka vähän
he pelkäsivät suurherttua Nikolajevicsia.

Kun he luulivat, että persoonallinen arvonanto heitä kohtaan tuli
kasvamaan varsin huomattavasti, jos mahdollisimman usea heidän
tutuistaan näkisi heidät, johtivat he reservimiehensä, jotka olivat
kotoisin maaseudulta eivätkä tunteneet pääkaupungin katulabyrinttejä,
mitä mutkittelevimpia teitä.

Eräällä ahtaalla kadulla sattui muistettava tapaus: he kohtasivat
kenraalin. Täysiarvoinen kenraali kääntyi kadulle eräästä kulmasta niin
odottamatta, että hän törmäsi yhteen Peterin kanssa.

Säkenöivin silmin veti Peter säilänsä huotrasta, kuin olisi hän aikonut
pistää jonkun kuoliaaksi, ja vain kädenleveyden päässä kenraalista
komensi hän kunniaa niin pelottavasti karjaisten, että vanhus vähintäin
hypähti pelästyneenä.

Kaikeksi onneksi oli hän eläkkeellä ja sellaisena varannut itselleen
niin runsaasti inhimillistä huumoria, että hän kykeni hymyilemään
moiselle seikkailulle.

Mutta enempää ei tarvittu, reserviläiset puhkesivat kaikuvaan nauruun,
ja nyt sattui kurin kannalta mitä valitettavin ja huolettavin tapaus:
Unkarin kuninkaallinen lippumies naurettiin hölmöksi sotamarskin
myötävaikutuksella.

Peter muuten oli nyt peloissaan vain siitä, miten Palko tulisi
menettelemään. Tämä pysyi solidarisena, kuten kunnon veljen pitikin, ja
jos Peter oli punainen kuin rapu häpeästä, oli Pal vielä punaisempi.

Kuitenkin kohtalo, joka kaiken tämän jälkeen tunsi itsensä
velvoitetuksi antamaan hyvitystä Arató-veljeksille, johti heidän
tielleen "Englantilaisten Neitosten" kävelyllä olevat kesä-asukkaat.

Isänmaallinen hehku, joka merimieshattujen alta loisti heitä vastaan,
palautti heille omanarvonannon.

       *       *       *       *       *

Odotuksen ja valmistusten levottomina päivinä sai professori Arató
ottaa vastaan harvinaisen vieraskäynnin.

Istuskeltiin juuri työhuoneessa ja Katalin luki miehelleen ääneen
päivälehtien sähkösanomia.

Kantor venyili isäntänsä jalkain juuressa ja alistui muristen siihen,
että pikku kissa, jonka kanssa se lopultakin oli sopinut, repi sitä
valkoisesta, kiharaisesta turkista.

Palvelijatar toi käyntikortin.

— Rouva Csaba Uzon, omaa sukua Maria Ember — luki Katalin.

— Kuka tämä on? Joku tutuistasi? — kysyi hän.

— Eräs onneton nainen, vastasi professori.

— Mitä hän haluaa?

— Maria Ember ei halua itselleen mitään. Mutta voihan sattua, että joku
toinen haluaa jotakin...

Tämän omituisen johdatuksen jälkeen lähti hän itse kutsumaan vierastaan
sisään.

Mustapukuinen nainen astui työhuoneeseen.

Salamannopealla naiskatseella mittasi Katalin hänet kiireestä
kantapäähän ja oli heti selvillä hänen ulkoasustaan.

Hänen pukunsa oli aivan yksinkertainen ja kuosikas, kengät ja
käsineet olivat hienointa lajia... Hänen kasvonsa olivat harvinaisen
kapeat ja sangen kalpeat, vartalo liiankin solakka... Kauniit olivat
oikeastaan vain silmät, mutta nämät olivatkin harvinaisen kauniit.
Tällaiset silmät lienee ollut prinsessoilla, jotka lepäävät Egyptin
pyramiideissä: uskomattoman suuret, ruskeat ja lempeäloisteisen
säihkyvät. Ja täynnä syvää, ja voitettua tuskaa.

Katalin tietää että tällaiset silmät tavallisesti täyttävät miesten
sydämet jollain selittämättömällä osanotolla. Se on ehkä kaikua
vanhoista synneistä, joita jo kuolleet miehet ovat tehneet aikojen
takana maatuneita naisia vastaan.

Kantor, joka muuten oli epäluuloinen talonpoikaisrakki, nousi matolta
ja meni rouva Uzonia vastaan rakastettavasti häntää heiluttaen. Hän
Otti koiran vastaan kuin sydämellisimmän ystävänsä, ja näin, vaikkei
hän ollut koskaan ennen nähnyt sitä.

Oudosta tuntui, että hänen oli tapa harvoin oleskella ihmisten parissa.
Hän näytti yhtä kummalliselta ja vieraalta Aratón työhuoneessa,
kuin yölintu, joka keskipäivällä lentää puutarhan läpi. Hänen
olemuksestaan puuttui täydellisesti seuraihmisen kokeneisuus, kaikki ne
seurusteluelämän pikku taidetemput ja vapaamuurarimerkit, joilla näihin
vihityt aivankuin ongenkoukuilla koettivat toisiaan vangita.

Hän saapui niin kaukaa ja vaikutti aivan yhtä yksinäiseltä, kuin jos
hän todella olisi astunut esiin jostain pyramiidista.

Tehtyään kumarruksen Katalinille ja taputeltuaan Kantorin päätä,
alkoikin hän heti lopusta.

— Olen tullut, kysyäkseni neuvoanne, herra professori. Sain kuulla,
että rakennetaan kulkulaitossairaala, ja nyt haluaisin tietää,
kenen puoleen täytyy kääntyä, jos toivoo saavansa palvella siellä
sairaanhoitajattarena?

Stefan luuli, että rouva Uzon tahtoi suositella jotakin ja otti
sentakia esiin muistikirjansa.

— Kulkulaitossairaalan palvelukseen on helppo päästä, sillä sinne ei
juuri kukaan pyri. Mielelläni minä ilmoitan palvelushaluisen henkilön,
jos olette hyvä ja sanotte minulle hänen nimensä.

— Maria Uzon, vastasi hän vienosti hymyillen.

Professori katsoi hämmästyneenä häneen.

— Kulkutaudeilla tarkoitetaan täällä koleraa, lavantautia, isorokkoa...

Katalinia värisytti. Mutta rouva Uzon nyökäytti hiljaa päätään
merkiksi, että hän hyvin tiesi sen.

— Se on surullista tointa, sanoi Stefan synketen.

— Mutta jonkunhan kuitenkin täytyy siihen ryhtyä...

— Ja vaarallista.

Nainen painoi lempeästi päänsä alas.

— Mikä vaara on kyseessä? Kuolemako? Ah, Jumalani, pian nuori kuolee,
moni nuori ja onnellinen...

Hän vaikeni äkkiä, häntä selvästi hävetti, että oli sanonut liian
paljon.

Professori, joka tajusi hänen vuorenlujan päättäväisyytensä tyynen
pinnan alla, teki vielä yhden yrityksen saadakseen hänet luopumaan
aikomuksestaan.

— Ettekö luule, että teidän miehenne tarvitsee teitä?

Nyt nosti Maria päätänsä ja katsahti professoriin.

— Ei enään. Hän kuoli kolme päivää sitten.

Katalin, joka tähän asti vaijeten oli kuunnellut keskustelua, loi nyt
pelokkaan silmäyksen Stefaniin, mutta tämä istui pitkän tuokion aivan
hiljaa, aivankuin hän olisi paininut omien ajatustensa kanssa; sitten
puhkesi hän sanoiksi syvällä, pehmeällä äänellä:

— Uskon, ettei minulla ole mitään oikeutta pidättää teitä kaukana
kärsivistä kanssaihmisistä. Olkoon, niinkuin haluatte. Teille uskotaan
yhden kulkutautisairaalan johto.

Aurinkoinen hymy levisi Marian kasvoille. Hän odotti hetkisen, sitten
lausui hän hämillään:

— Ettekö kirjoita muistiin nimeäni?

Professori hymyili vasten tahtoaan.

— Luuletteko, että sellaisen nimen voisi unohtaa?

Katalin pani merkille, että Marian vaaleat kasvot vaihtuivat
ruusunpunaisiksi. (Hän voi suorastaan muuttua kauniiksi — päätteli hän
itsekseen). Vieras kumarsi ja lähti kättelemättä ketään.

Kantor seurasi häntä ovelle, ja kun tämä sulkeutui sen edessä, istuutui
se takajaloilleen ja katseli silmiään poiskääntämättä kynnykseen.

— Kummallinen ihminen! kohahti Katalin ja hypähti paikaltaan.

Hänen elämänkohtalonsakin ovat olleet ihmeelliset, vastasi Stefan.

— Oletko tuntenut hänet kauan?

— Koulutytöstä asti. Hän on Kolozsvárista, ja ellen erehdy, olemme
mekin hänelle etäistä sukua.

— Hän herätti äärettömästi mielenkiintoani... Miksi sanoit, että hänen
elämänvaiheensa ovat ihmeelliset?

Ja Arató kertoi puolisolleen, mitä hän tiesi rouva Csaba Uzonin,
syntyisin Maria Ember, menneisyydestä.

       *       *       *       *       *

Maria oli köyhä tyttö ja meni nuorena naimisiin ehkä pari kuukautta
meidän häittemme jälkeen Csaba Uzonin kanssa, alotti Stefan.

Uzonin perheen jäsenet olivat ylhäisiä tilanomistajia Oltvá-laaksossa.
He kertoivat aina itsestään, että he olivat hunnien jälkeläisiä ja
niillähän oli omituiset nimet. Csaban isän nimi oli Buda...

Nimi Uzon kummitteli paljon sanomalehdissä noin kaksikymmentä vuotta
sitten. Luonnollisesti et sinä ole niistä mitään kuullut? Silloin näet
tapahtui, että vanha Buda Uzon, Csaban isä, hulluuden puuskassa tuhosi
koko perheensä ja lopuksi tappoi itsensä...

Koko laajasta Uzonin suvusta pelastui vain yksi, pikku Csaba, joka
murhan tapahtuessa kävi koulua Marosvasarhelyssä.

Uzoneilla oli muuten aina ollut hupsujen maine. Jumala tietää, mitä
muistoja ikivanhoista synneistä ja tärkeistä salaisuuksista kiehui
heidän veressään... Vanha Buda käyttäytyi vuosikausia erityisen
omituisesti, mutta väki tottui hänen päähänpistoihinsa, välistä niille
naurettiin, mutta kukaan ei pitänyt häntä vaarallisena...

Tavallisesti kulki hän paljainpäin ulkona vainioilla, usein oli hänellä
päänsärkyä ja jos hän ylenharvoin antautui keskusteluun jonkun kanssa,
johti hän heti puheen Jan Mayenin saareen.

Nuorena ilmeni hänen omituisuutensa alituisissa ulkomaanmatkoissa, ja
eräällä retkellä Islantiin näki hän Jan Mayenin saaren...

Vanhan Budan kuvauksen mukaan on saari kekopäinen karikallio, joka
aivan erakkona kohoaa ikuisesti tyrskyävästä Jäämerestä... Alukset,
jotka risteilevät niillä seuduin, näkevät sen harvoin, sillä se on
tavallisesti sumun suojissa.

Mutta jos pilviverhot särkyvät, tarjoaa Jan Mayen hurmaavan näköalan.
Päivänloisteisessa ilmassa säkenöi se kuin jättiläistimantti; ja jos
taivas on valju, on se kuin valtava smaragdi... Sillä koko saaren
kattaa jää.

Vanha Uzon näki saaren juhannusauringon hohteessa, ja silloin oli Jan
Mayen hehkuvan punainen kuin sulava rauta...

Elämänsä lopulla puheli Buda Uzon alati asettuvansa asumaan Jan
Mayenille. Miesrasua kiusasi pahoin päänsärky, ja hän kai kuvitteli
mielessään, että napaseudun kylmyys liennyttäisi tulta, joka tykytti
hänen aivoissaan, ja että sen suuri hiljaisuus parantaisi hänen
hermonsa.

Hän kirjoitti myös kirjeitä Europan eri hallituksille saadakseen ostaa
saaren, mutta ei tietenkään saanut keneltäkään koskaan niihin vastausta.

Lopulta ei hän puhunut mistään muusta kuin Jan Mayenistä. Samalla
hänessä alati kasvoi epäluulo ja vastenmielisyys perhettänsä kohtaan,
jonka hän epäili panevan esteitä hänen suunnitelmilleen. Luonnollisesti
oli hänellä täydet syyt epäluuloihinsa.

Niinpä hän eräänä päivänä sai käsiinsä kirjeen, jonka hänen vaimonsa
oli kirjoittanut eräälle lääkärille Kolozsvárissa. Nyt oli hän varma
siitä, että he olivat vannoutuneet häntä vastaan, pettäneet hänet.
Kiukku kehittyi hulluudeksi ja sitten seurasi kauhea verilöyly.

Minä tunsin Csaban, ainoan itsemurhaajan pojista, joka jäi eloon.
Hänellä oli mitä jaloimmat piirteet ja kaunis vartalo.

Perhetragedian muisto lepäsi hänen yllään kuin synkkä varjo, mutta tämä
teki hänet naisten silmissä vain yhä mielenkiintoisemmaksi. Muistan
että hän jonkun aikaa näytteli erittäin huomattavaa osaa Kolozsvárin
laskiaishuveissa.

Noin kuusi vuotta sitten rakastui hän Maria Emberiin. Tällä ei
ollut mitään omaisuutta ja yleisesti ihmeteltiin, jopa toiset
aivan suuttuivatkin, kun Maria kaikesta huolimatta antoi rikkaalle
kosijalleen rukkaset.

Mutta kuinka ollakaan, näytti siltä, että Uzonin uskollinen kestävyys
oli vaikuttanut Mariaan, sillä vuotta myöhemmin, pari kuukautta meidän
häittemme jälkeen, tuli hänestä sittenkin Uzonin puoliso.

Pitkään aikaan en kuullut heistä mitään, en heistä erikoisesti
välittänytkään, mutta eräänä päivänä sain virkatovereiltani
Kolozsvárissa kuulla heistä kummallisia juttuja.

Csaba kohteli vaimoaan uskomattoman kovakouraisesti. Hän piti häntä
aivan eristettynä muista ihmisistä, esiintyi mustasukkaisesti ilman
vähintäkään syytä, jopa hän meni niinkin pitkälle, että kiusasi nälällä
ja löi nuorta rouvaansa...

Tässä keskeytti Katalin hänet.

— Ja oliko hänellä jotain syytä mustasukkaisuuteensa? kysyi hän.

Arató pudisti päätään merkitsevästi.

— Maria Emberin elämä oli yhtä puhdasta ja tahratonta kuin pilvien
taivaalla...

(Kun hän tahtoi sanoa jotain kaunista, ajatteli hän aina heti pilviä).

Csaba Uzon oli saanut päähänsä, ettei hänen vaimonsa uskaltanut katsoa
häntä silmiin, sillä Marian silmäterissä kuvastui vieraan miehen kuva.
Hän pohti asiaa näin: kuva, jonka silmä ottaa, siirtyy katsomisen
aikana aivoihin; jos nyt jollakin aina on joku henkilö ajatuksissaan,
esiintyy kuva vuorostaan silmäterissä.

Jos Uzonin pelottavat, tutkivat katseet pakottivat kauhistuneen vaimon
luomaan silmänsä alas, seurasi väkivaltaisia, hirmuisia kohtauksia.

Pitkän aikaa salasi Maria perheeltäänkin alentavan asemansa, mutta
lopuksi ei hän kestänyt kauempaa, vaan pakeni miehensä luota ja meni
kotiinsa Kolozsváriin.

Vaimonsa paon arveli Uzon todistaneen hänen epäluulonsa oikeutetuiksi,
ja tämä saattoi hänen mielensä siihen määrään pois tasapainosta, että
nyttemmin jokaisella oli selvillä yksinkertainen tosiasia: hän oli
mielisairasraukka, kuten hänen isänsäkin oli ollut.

Marian sukulaiset tahtoivat, että hän ottaisi eron miehestään. Olihan
selvää, että sairauden siemen oli piillyt hänessä jo hääpäivänä, ja
siten voitaisiin helposti julistaa avioliitto mitättömäksi.

Mutta heti kun Maria tuli vakuutetuksi siitä, että hänen miehensä
oli mielisairas, ei hän enään tahtonut kuulla puhuttavan avioerosta.
Päinvastoin, hän palasi hänen luokseen ja otti hänet hoidettavakseen.

Rakkautta hän ehkei tuskin koskaan ollut tuntenut häntä kohtaan, mutta
nyt veti häntä hänen miehensä luo syvä, tuskantäysi hellyys. Nyt ei hän
enää nähnyt hänessä miestään, vaan sairaan, onnettoman lapsen.

Nyt kun hän ei enää palvellut omaa minäänsä, keksi hän, miten hänen
tuli kohdella sairasta. Vaimentaakseen miehensä mustasukkaisuutta,
lopetti hän kaiken seurustelun ihmisten kanssa, pukeutui sangen
yksinkertaisesti ja mukautui kaikessa, mikäli mahdollista, Csaban
oikkuihin.

Viimeisinä elinvuosina veti onnetonta Csabaa epämääräinen kaipuu sille
saarelle, jolla hänen isänsä oli kärsinyt niin julman haaksirikon;
myös, poika kaihoili jääkalliolle.

Hänen mielikuvituksessaan karkeloi revontulessa säihkyvä
kristallikallio kuin isän omaisuus.

Siellä asui vanha Buda; matkailijatkin, jotka olivat siellä vaeltaneet,
olivat nähneet hänet rannoilla harhailevan, polttaen pitkää piippuaan
ja odotellen poikaansa. Nyt ei isän päätä enää särkenyt, eikä häntäkään
tulisi särky kauempaa piinaamaan, jos hän muuttaisi sinne, sillä siellä
ei ollut ketään, joka olisi pannut ansoja Marian uskollisuudelle.

Näönvuoksi sopi Maria hänen kanssaan matkalle lähdöstä ja viime
kuukaudet kuluttivat he ikuisissa valmistuksissa, tekivät
matkasuunnitelmia ja sananmukaisesti eläytyivät näihin matkakirstujen
keskellä.

Minä näin heidät juuri silloin heidän puutarhansa aitauksen läpi.
Antinous särkynein katsein ja hänen valkea vaimonsa käsi kädessä
vaeltaen puistokujassa... Se oli ehkä suruisin näky, mitä elämässäni
olen nähnyt...

Mutta Csaba Uzon sai matkustaa yksin isänsä jälkeen Jan Mayenin
satusaarelle.

Vaimonsa, jota hän niin suuresti oli rakastanut ja jota hän niin
pahasti oli kohdellut, täytyi hänen jättää tänne.

On kummaa ajatella, että meren kuohujen ympäröimä, synkkä saari
revontulten piirissä voi niin velhon valloin vetää puoleensa kahden
hunnien jälkeläisen sairaat sielut.

Arató vaikeni ja Katalin istui puhumatta pitkän aikaa. Kalpeana ja
värjöttävänä istui hän kauan kokoon kyyristyneenä suureen nojatuoliin
ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena eteensä.

Mutta lopuksi lausui hän:

— On niin paljon surua maailmassa... Miksi täytyy sitä olla? Olisi
paras olla tietämättä mitään...

Hän nousi ylös, astui miehensä luo ja painoi tulisesti päänsä hänen
rintaansa vasten. Sitten pani hän kätensä hänen kaulaansa.

Katso minua silmiin, sanoi hän kalpeasti hymyillen.

Ja toistensa silmäterissä näkivät he vain omat kasvonsa.

       *       *       *       *       *

Vihdoin koitti se päivä, jolloin kaksoisten rykmentin oli lähdettävä
Galiziaan.

Ah, koskaan eivät tanssinhaluiset nuorikot ole niin paljon iloinneet
tanssisalista kuin nämät honvéd-sotilaat tästä ratkaisusta.

Sola väikkyi heidän edessään kauniina! He kuvittelivat sitä mielessään
äärettömäksi, hillittömäksi myrskypuuskaksi, joka kumoaa kaiken, mikä
sattuu sen tielle, ja musertaa mutaan... Ja sitten raikuvat torvet ja
kellot soivat — kukkia, laakereita sataa, — kunniakkaat liput lasketaan
tervehtivinä yli sankarien kumpuin.

Käly lahjoitti kummallekin kaksoiselle ohuen kaulaketjun, jossa Pyhän
Katarinan kuva riippui. Ketju muistutti sitä, jota hän itse kantoi
rinnallaan. Hänelle itselleen oli Pyhä Katarina tuonut paljon onnea
ja hänestä tuntui siltä kuin pyhimys hänen tähtensä ulottaisi hyvän
tahtonsa molempiin nuorukaisiinkin.

Muuten, kun vaimon suojeluspyhimys tuli puheeksi, oli Stefanilla tapana
tehdä leikillisiä viittailuja aleksandrialaisen neitosen ihmeellisistä
puhetaidollisista kyvyistä, joitten avulla hän kykeni kääntämään
viisikymmentä pakanallista filosofia kristinuskoon.

Mutta nyt hänellä ei ollut halua pilkantekoon eikä ilveilyyn. Kuka
lopultakaan voi sanoa, mitkä näkymättömät langat ihmisten kohtaloita
sitovat? Eikä siitä muuten ollut vähintäkään vahinkoa, jos nuoriso
ulkona sotakentällä muistaisi, että vielä on myös hyvyyttä ja rakkautta
olemassa...

Professori ja Katalin menivät luonnollisesti rautatieasemalle katsomaan
poikain lähtöä.

Honvéd-sotilaat olivat nauhoin ja kukin koristetut, kuin airueet
talonpoikaishäissä, ja kaksoiset samoin. He sanoivat tietysti, että
se oli vain miehistön takia, mutta näkyi selvästi, että he itsekin
löysivät tyydytystä kirjavasta loistosta.

Palko piti huolta kenttäkeittiön kuormittamisesta. Kun hän näki
professorin, antoi hän hänen kunniakseen miehistölle helkkyvällä
äänellä täysin turhan tarkkoja opetuksia.

Mutta kun ei kuormituksessa kaikki tuntunut onnistuvan laskujen mukaan,
alkoivat sotilaat huutaa nimeä Ijarto ja että tämä pian saisi kaikki
kuntoon.

— Hän ymmärtää kaikkea, täydellinen tuhattaituri, ja kuitenkin on hän
vain korpraali reservissä, selitti Pal kälylle.

— Tuntuu siltä, kuin sota olisi luonut uuden sotilasarvoasteen,
järjellisen ihmisen, sanoi Stefan.

Ijarto saapui paikalle ja järjesti asiat tuossa tuokiossa. Mutta nyt jo
huudettiin hänen nimeään pitkän kulkueen toisessa päässä.

Hän oli kuiva ja suonikas mies, unkarilaisen maatyöläisen tyyppi,
viisaat, keltaiset koiransilmät syvällä päässä tuuheitten silmäripsien
varjossa.

Peter näytti kälylle erästä talonpoikaisnaista; tämä seisoi
naisrivissä, joka oli kokoontunut heittämään jäähyväisiä.

Nainen oli nuori, vaaleahipiäinen, hänen puvussaan oli kolme neljäsosaa
unkarilaista, yksi kolmasosa oli slovakilaisesta kansallispuvusta;
päässään hän kantoi omituista koristetta, joka muistutti Buddhakuvien
sädekruunua ja hänen kukkakoristeinen, poimurikas silkkihameensa oli
niin lyhyt, että hänen lihaksiset, kauniisti muodostuneet pohkeensa
näkyivät sen alta.

Kyläkaunottaren hurskaalla ja liikuttavalla arvokkaisuudella kantoi hän
pukua, joka kaikkialla koko suuressa maailmassa, paitsi kahdessa tai
kolmessa Matyo-kylässä, olisi näyttänyt naurettavalta.

— Se on Ijarton vaimo, selitti Peter.

Nainen piti pientä lasta kädestä. Lapsi oli kömpelötekoinen ja tanakka
kuin pienoinen karhunpoika. Suutuksissaan pyöritteli hän silmiään,
jotka olivat täydelliset jäljennökset korpraali Ijarton silmistä, ja
teki samalla suunnattomia ponnistuksia saadakseen koko nyrkin mahtumaan
suuhunsa.

Katalin, joka jo itsessään tunsi heräävän kunnioitusta Ijartoa kohtaan,
ryhtyi puheisiin nuoren talonpoikaisnaisen kera. Hän sai silloin
kuulla, että lapsi oli vain hänen lapsipuolensa, hän kun itse oli
Ijarton toinen vaimo.

Äkkiä alkoi suuri hermostuneisuus ja levoton juoksenteleminen. Veltto,
kaunis, vähintäin atleettisuuruinen upseeri pauhasi kiukuissaan
sotilastungoksessa.

— Kapteeni! Kapteeni Milka!

Hän oli vimmoissaan siitä, etteivät sotilaat vielä olleet asettuneet
vankkureihinsa ja hätisteli heitä paikoilleen keppi ilmassa vinkuen.
Samalla antoi hän kuulua törkeitä, sattuvia, perin unkarilaisia
voimanpurkauksia, jotka pelottivat, mutta vielä enemmän huvittivat
kansaa.

— Hän on vähäsen raaka, mutta sydämensä on kultaa, ja sotilaana on
hän ihanne, puolusteli Palko. Ja sitten lisäsi hän viisastelevasti:
sellaisen päällikön johdossa on ilo kohdata vihollinen.

Mutta sitten muuttuivat hänen kasvonsa verenkarvaisiksi, kapteenin
jyrisevät ukkosiskut olivat kohdistuneet häneen itseensä.

— Vapaaehtoinen, työntykää vaunuun heti paikalla, ja sanonpa vain:
annan palttua vapaaehtoiselle...

Hän keskeytti äkkiä, kun hän näki Aratón, jonka ulkomuodon hän
luultavasti tunsi. Ja nyt kävi ilmi, että kapteeni Milka osasi
käyttäytyä myös sangen hiotusti, jos hän vain tahtoi.

Hän kumarsi sotilaallisesti ja pyysi Palkoa esittämään hänet
sukulaisilleen.

Heti pyysi hän Katalinilta anteeksi rehevää puhettaan.

— Armollinen rouva pitänee tätä kasarmipuhetta kauheana, mutta emme
tule toimeen ilman sitä. Me emme juuri riitele siksi, että olisimme
pahoja, vaan siksi, että voittaisimme aikaa. Sillä keinoin karsitaan
kaikki tarpeettomat vastaväitteet ja väki joudutetaan täyteen
toimintaan... Ystäväni Palko tietää myös tämän eikä ota suuttuakseen,
vaikka saa silloin tällöin osakseen hänkin.

Samalla laski hän kätensä Palkón olalle ja tämä punastui uudelleen,
mutta tällä kertaa ihastuksesta. Toden totta oli ilo kohdata vihollinen
tällaisen päällikön johdolla!

Kapteeni palasi vielä kerran samaan aineeseen, mutta huomasi äkkiä
sen mauttomaksi ja kiiruhti muuttamaan puheenaihetta. Hän oli muuten
lahjakas mies, minkä hän itsekin tiesi ja halusi kernaasti, että sen
tietäisi myös Arató, jonka arvoasemasta hän oli täysin selvillä.

Hän puhui paljon ja nopeasti, kunnes hänelle pälkähti päähän yht'äkkiä,
että Arató ehkä piti häntä lörpöttelijänä; silloin olisi hän mielellään
lähtenyt tiehensä, mutta ei keksinyt mitään tekosyytä Viimein oli hän
muistavinaan jonkun erittäin tärkeän asian, pyysi anteeksi ja poistui
kiireesti.

Selvä! Kyynelkostein silmin suuteli Katalin kaksoisia. He punastuivat
aina korviin asti tuntiessaan kälynsä lämpimät, tuoksuvat huulet
poskillaan.

Juna lähti hitaasti liikkeelle...

Siellä seisoivat pojat vaunun ovella, vaunun, johon oli maalattu '6
hevosta ja 40 miestä'. Palko heilutti Unkarin värein koristettua lippua
ja Peter piti hampaittensa välissä lyhyttä piippua, joka antoi hänen
kasvoilleen epäämättömän miehekkään leiman.

Professori ja hänen puolisonsa viittoivat hymyillen lähteville, pojat
vastasivat hymyyn, mutta eivät voineet enää nähdä, miten Katalinin
kyyneleet virtoina vuosivat, eivätkä tietäneet, miten viiltävä tuska
ahdisti Stefanin sydäntä.

— Jumala taivaassa! sanoi Katalin, äkkiä kauhuun heräten. Menevätkö nuo
kaksi koulupoikaa todella sotaan?

Mutta koulupojat kiitivät kohti pohjoista, täynnä ylpeää
päättäväisyyttä ja haaveellisia toiveita, onnellisina ja kiitollisina
siitä, että kuoleman läheisyys oli lahjoittanut syvää kauneutta ja
arvoa heidän nuorelle elämälleen.

Veturin huohotukseen, pyörien kolinaan sekaantui kenttäharmaitten
sotilasten laulu:

    Hymyyn helty, neito,
    jonka katseen kyynel kattaa,
    hetki vain, ja husaarisi taasen
    hymyys tervehdyksin vastaa —
    kerran, tai ei konsanaan.

Ilmapyörre, jonka eteenpäinsyöksyvä juna synnytti, kietoi syliinsä
sadottain äidinsydämiä. Näkymättöminä lensivät ne loilottavien
nuorukaisten jäljissä kuin parvi säikähtyneitä kyyhkysiä.

Kaikki ne ajoi esiin Elämän ja Kuoleman suuri, kolkko kysymys: kerran —
tai ei koskaan?




PRINSESSA JA VIULU.


Yksi ainoa tytär oli teräslankapartaisella kuninkaalla ja sen nimi oli
Unissakävijä.

Prinsessa Unissakävijä oli niin ihmeen kaunis, että kirsikkapuut
rupesivat kukkimaan keskellä talvea, kun hän kulki läpi puutarhan.

Ja kuitenkaan ei kuninkaalla ollut mitään iloa tyttärestään, sillä
heti kun hän aukaisi suunsa puhuakseen, luikerteli punaisia, pieniä
käärmeitä ulos hänen suustaan.

Kun kuningasta hävetti se, että hänen tyttärellään oli sellainen vika,
kielsi hän kerta kaikkiaan häntä puhumasta. Jottei hän jäisi aivan
mykäksi, antoi hän hänelle kultaviulun.

Siitä hetkestä asti ei kukaan koskaan kuullut prinsessan puhuvan, eikä
koskaan enää hänen suustaan tullut punaisia käärmeitä.

Mutta aamusta iltaan soi viulu.

Jos hän oli nälkäinen tai janoinen, heti soitti hän kultaviulua, ja
hovipalvelijat riensivät hänen luokseen mukanaan ruokaa hopealautasilla
ja juomaa kristallipikareissa.

Kun hän havahtui hereille aamuisella, tervehti hän päivää viulunsa
sävelin, ja illalla, kun hän vaipui uneen, lausui hän hyvää yötä
viulunsa äänin.

Kirkossa lähetti hän rukouksensa korkeuksiin viulun soitoin.

Välistä istuutui hän kuninkaan valtaistuimen portaille ja soitti
tyttären rakkaudesta ja uskollisuudesta, ja silloin kyyneleet virtoina
valuivat kuninkaan silmistä ja hänen rakkautensa tyttäreen oli sangen
suuri...

       *       *       *       *       *

Satulähteensilmä olisi virrannut vielä kauemmin, mutta Katalinin täytyi
keskeyttää lukeminen, sillä vanha Miklos ilmoitti ovelta, että vaunut
seisoivat portaitten edessä.

Sadun kultaviulusta oli hän löytänyt sinikantisena pienenä niteenä
seuranaan koko joukko muita vanhoja kirjoja, jotka täyttivät koko
hyllyn Tikanlinnan suuressa kirjastossa.

Kaikki nämät kirjat oli joskus Stefan Aratón isoisä kirjoittanut. Hänen
käsialansa oli ollut voimakas ja vähäsen kiemurainen.

Vanha herra oli aikoinaan lämpimästi rakastanut isänmaansa
kirjallisuutta ja oli omalla tavallaan itse kaunokirjailija;
äidinkielen parantaminen oli hänellä sydämen asiana: jos hän jossain
romaanissa oli löytänyt sadun, säkeistön tai kohdan, joka miellytti
häntä, jäljensi hän sen heti ja liitti sen aarteihinsa, "jottei se
menisi hukkaan".

Ja töhrimisessään oli hänellä niin kiire, ettei hän viime elonpäiväänsä
asti koskaan saanut aikaa lukea, mitä oli kirjoittanut.

Vanha Miklos, joka Tikanlinnassa yhdisti samaan, omaan persoonaansa
sekä portinvartijan, että puutarhurin, oli ilmoittanut, että vaunut
olivat esillä.

Katalin pani vihkosen takaisin paikalleen ja kiiruhti ryömimään
matkaturkkeihinsa.

Vain yhdeksi ainoaksi päiväksi oli hän matkustanut alas Oltváan
kootakseen joitakin miehensä muistiinpanoja ja talvipukimia. (Sitä ei
olisi voinut uskoa Miklosille, ja itsellään ei Aratólla tätä nykyä
ollut aikaa mihinkään sellaiseen).

Katalin oli nyt ensi kertaa erillään miehestään ja koko ajan tunsi
hän itsensä täysin vieraaksi heidän omassa asunnossaan. Talo oli kuin
vaipunut kuolonuneen. Turhaan yritti hän siirrellä kangistuneita
huonekaluja. Viimein valtasi hänet itsensäkin jonkinlainen henkinen
raukeaminen, suuri hiljaisuus otti myös hänet valtoihinsa, niin että
hän liikkui varpaillaan kautta suurten, kaikuvien salien.

Iltapäivällä, järjestettyään kaikki, etsi hän kirjastosta jotain
luettavaa, jotta aika junan lähtöön kuluisi nopeammin. Ja kun hän
lepäili siellä ja lueskeli satua prinsessa Unissakävelijästä, kun
hämärä alkoi levittäytyä huoneeseen, kuunteli hän hajamielisenä
syysviimaa, joka irtilasketun hullun lailla ravisteli ikkunaluukkuja ja
ulvahteli silloin tällöin savupiipussa.

Tavantakaa heitti hän hätääntyneen silmäyksen kirjoituspöytään päin:
eikö hänen miehensä jo ollut siellä? Ruskeassa takissa, piippu suussa,
kumartuneena paperiensa ääressä.

Luonnollisesti kaikki oli vain lapsellisuutta, hänhän tiesi niin
hyvin, että Stefan, Jumalalle kiitos, oli reipas ja terve ja että
hän juuri parast'aikaa työskenteli uudessa laboratoriossa Rákosissa,
mutta huolimatta kaikista yrityksistään hallita itseään särki hänen
sydäntään, aivankuin hän olisi ollut huoneessa, missä joku lepäsi
ruumiina.

Vihdoin viimein sai hän nousta vaunuihin.

Hämärän tihetessä kasvoi myrskyn voima. Kuohuavan ilmameren
kristalliaallot vyöryttivät mukanaan etäisten metsien tohinan ja
toisiaan vastaan ritisevien oksien räiskeen.

Tämä epäsointu teki Katalinin kiihtyneeksi ja surulliseksi. Siitä asti,
kuin sota oli hänelle opettanut, että maailma oli täynnä jättimäisiä
hirmuolentoja, jotka olivat irroittautuneet kahleistaan ja nyt polkivat
jalkoihinsa kansoja ja maita, siitä alkaen oli hän tullut pelkuriksi.

Hän kurottautui ulos vaununikkunasta ja vielä kerran katsahti taakseen
taloon päin. Tikanlinnasta ei näkynyt oikeastaan muuta kuin viheriä,
sammaltunut pärekatto, kaikki muu peittyi paksun villiviinin verhoon.

Katon ympärillä lentää lepatteli tuhansittain pieniä karmiininpunaisia
lintuja iltaloisteessa — näky oli kaunis ja yllättävä, mutta ennen
pitkää tuli hän selville, että se olikin tuuli, joka pyöritteli
villiviinin kuolleita lehtiä aavetanssissa, ja tämä saattoi hänet taas
synkkään mielentilaan.

Katon harjalla istui yksinään riikinkukkokyyhkynen. Se kuului siihen
kyyhkysperheeseen, jonka, Palko ja Peter viisi vuotta sitten olivat
antaneet kälylle "häälahjana". Kata tunsi hyvin ruostetäpläisen linnun,
sen oli tapana aina pysytellä yksikseen.

Vaunut ajoivat porttiholvin alitse Oltván vanhalle kaupunginportille;
se oli yhtä tyhjä ja musta kuin räppänä avonaisen takan yllä.

Tullakseen asemalle, täytyi kulkea poikki koko kaupungin.

Oikealla ja vasemmalla on ikivanhoja, kaitapäätyisiä, vinoja ja
kallellaan olevia taloja, niitten kaarikäytävät ovat kokoonvaipuneet ja
katot suippopäiset, ja ne tuijottivat unisin silmin kalisevia vaunuja.

Kaarikäytävien pienissä, autioissa ja tyhjissä myymälöissä vilkkuu
jo lamppuja. Majoissa liikkuu karuja, kalpeita pieniä ihmisiä, jotka
harjoittavat ammattiaan samannäköisinä ja aivan samoin elein, kuin
kerran heidän esi-isänsä, jotka kuusisataa vuotta sitten aloittivat
liikkeet.

He elävät elämätään ikuisessa puolihämärässä kuin erakkoäyriäinen
merenpohjassa.

Kaitselmus-apteekin edustalla katsahti Katalin ulos ikkunasta
ja odotti kummastuksissaan näkevänsä täytetyn krokotiilin vielä
riippuvan holvikaaressa; pikkutyttönä oli hän aina silmäillyt sitä
mielihyvänsekaisesti väristen. Silloin — Jumala suokoon sen hänelle
anteeksi! — oli hän aina luullut että Kaitselmus oli sen näköinen.

Vikuksen myymälän edustalla seisoi komeita porvareja, jotka painoivat
lakin päähänsä molemmin käsin. Tuuli nosteli säädyttömästi heidän
takin liepeitään, silloin he hämillään katselivat suurta, harvinaista
matkakirstua, joka kohosi kuskipenkin yläpuolelle...

Tuomiokirkon edustalla antoi Katalin kuskin pysäyttää.

Portti oli selkiselällään, ja vielä kesti koko tunnin, ennenkuin juna
lähti... Hän ehti lukea rukouksen hunnutetun Pyhän Neitsyen alttarin
ääressä.

Täytyi laskeutua kolme tai neljä porrasaskelta, jos uskaltautui astua
iäkkään temppelin suitsutuksesta tuoksuavaan kellarihämärään.

Vasemmalla loistivat pyhimykset, kukkaköynnökset ja pyhimystarujen
eläimet korkeista, kapeista ikkunoista.

Hehkuvassa iltavalaistuksessa, joka tunkeutui sisään maalatuista
ikkunoista, seisoi Naamioidun Neitsyen alttari aivan yksin.

Tästä kirkosta olivat ennen muinoin protestantit ja katolilaiset
käyneet taisteluja.

Kuvainraastoajan raekuurot olivat myös hävittäen kiitäneet
pikkukaupungin yli, ja silloin oli joku heittänyt palavan soihdun
alttarikuvalle. Taulu ei tosin syttynyt tuleen, mutta Pyhän Neitsyen
kasvot olivat mustuneet, ja siitä asti näytti siltä, kuin kuvalla olisi
ollut naamio kasvoillaan.

Vanhat katolilaiset eivät olleet sallineet korjauttaa kuvaa. Puoliksi
vääräuskoinen Oltvá ei ollut kyllin arvokas katselemaan Neitsyen
kasvoja — sanoivat he. Ja uudet sukupolvet luulivat, että niin piti
ollakin, että Oltvássa Jumalan Äiti kantoi mustaa naamiota.

Katalin polvistui alttarin eteen. Hän oli aivan yksin suuressa,
pimeässä kirkossa.

Alttarikuvan oikealle sivustalle oli maalattu panssaripukuinen
mies, joka kantoi rinnallaan häräntappajain vaakunaa. Päässä oli
sillä leveälierinen rautahattu ja käsi sulki kouraan peloittavan
piilukirveen. Vasemmalla sivustalla seisoi kaksi nuorukaista, niilläkin
oli häränpäät, panssaripaidat ja käsissä pitkät torvet.

Perimätiedot kertoivat, että kaupungin teurastajain ammattikunta
oli perustanut alttarin ja että sivukuvat esittivät silloista
ammattikuntamestaria ja hänen kahta poikaansa. Mutta eräs tiedemies
Kolozsvárista oli todistanut, että alttari oli siebenbürgeniläisten
puhvelimetsästäjäin ikivanha, salaperäinen hartausalttari.

Eräs Katalinin mielipäähänpistoja oli että mies piilukirves kädessä
oli hänen miehensä näköinen. Moni muukin rouva Oltvássa olisi voinut
miehestään väittää samaa, sillä heidän syrjäisessä laaksossaan olivat
eräät tyypilliset piirteet periytyneet vuosisatain takaa.

Häräntappajan kypärälierin alta loisti esiin selvä, kylmä järki, ja
terävä- sekä lujaviivaisia huulia mutkisti aivan sama, miehekkäästi
pilkallinen hymy, joka tavallisesti levisi Stefan Aratón kasvoille,
etenkin silloin, kun hän tahtoi salata jonkun mielenliikutuksen.

Hämmästyneenä teki Katalin sen huomion, että kun Palko ja Peter olivat
varttuneet täysikasvuisiksi, olivat he alkaneet tulla kahden torvea
soittavan nuorukaisen näköisiksi. Myös heidän huulillaan näkyi joskus
vilahdus Oltválaisesta hymystä, jonka vanhan mestarin tottumaton
sivellin ehkä sulasta sattumasta oli ikuistuttanut alttaritauluun.

Kolmen häräntappajan hymyilyssä ei muuten ilmennyt mitään loukkaavaa.
Jos tarkasti heidän päättäväistä ryhtiään, heidän viisaita ja
uskollisia katseitaan, jotka kiinteästi liittyivät pyhään Neitsyeen,
sai heti miellyttävän tunteen siitä, että Jumalanäidin valtaistuin oli
hyvin vartioitu.

Ja ylpeänä, valppaalla hellyydellä Katalin ajatteli niitä kolmea
miestä, jotka suojellen seisoivat hänen oman elämänsä vartijoina, kuten
kolme häräntappajaa Naamioidun Jumalanäidin äärillä.

Hän rukoili, että taivas pitäisi suojelevan kätensä hänen oman, pienen
pesänsä yllä, niin ettei mahtava myrsky sitä maahan raastaisi.

Sillävälin pudisteli tuuli paholaisrajuudella korkeita kirkonikkunoita,
ja siellä ylhäällä huippukaarisen holvin alla pauhasi kaiku kuin
merentohina. Äkkiä kuului myös omituinen ääni, aivan kuin nukkuvat urut
olisivat huudahtaneet unessa.

Katalin havahtui ja taivutti päänsä niin syvään, että otsa miltei
kosketti portaita. Hän pelkäsi myrskyjä, sekä niitä, jotka repivät
kattotiilejä katonharjoilta, että niitä, jotka pyyhkäisivät maasta koko
kaupunkeja taloineen päivineen.

Aika oli kulunut, Katalin teki ristinmerkin ja kiiruhti kaikuvin
askelin ulos kirkosta.

Kun vaunut saapuivat vanhalle, katetulle puusillalle, loi hän
silmäyksen Graczianin taloon. Holviporttikäytävineen ja kaksine
pyöreine ikkunasilmineen sen yläpuolella näytti se haukottelevalta
ihmiseltä. Katankin täytyi haukotella.

Ei hetkeksikään tullut hänen mieleensä pistäytyä tervehtimään
vanhuksia. Hänen sukunsahan nimi oli Arató! Sitäpaitsi ei ollut
olemassa mitään häntä varten. Vanhat Graczianit voivat olla iloiset
päästyään hänestä.

Asemapäällikkö odotti jo ja ilmoitti, että Stefan oli tilannut
hänelle oman makuuvaunun. Katalin tunsi miehensä hellän huolenpidon
hemmottelevan häntä liiaksi. Tuskin itse Naamioidusta Neitsyestä
pidettiin parempaa huolta kuin hänestä?

Hän astui lämpimään, valoisaan vaunuun ja tunsi taas olevansa kotona.
Tunne hyljätyn yksinäisyydestä ei painanut häntä enään. Junassa ei hän
nukkunut paljoa, ja sentakia ei ole varma, valveilla vai unessako hän
sai eriskummaisen päähänpiston, että Oltván kaupunki, kunnioittaakseen
suurta poikaansa, Stefan Aratóa, aikoi maalauttaa Katalinin pään
Naamioidun Neitsyen olkapäille.

Voisikohan todella ajatella jotain tällaista mahdolliseksi?
Renessanssin aikana oli sellaista sattunut...

       *       *       *       *       *

Tähän aikaan työskenteli professori aamusta iltaan uudessa
laboratoriossa Rákosissa, saadakseen valmiiksi suuret määrät serumia
koleraa, lavantautia ja isoarokkoa vastaan.

Oikeastaan ei Arató koskaan ollut harjoittanut käytännöllistä
lääkärintointa.

Se taistelu, jota sisäelinten hoito jossain vanhentuneessa tai
pilautuneessa inhimillisessä elimistössä käy itse luontoa vastaan, tuo
sidotuin silmin taistelevan tiedemiehen kamppailu logiikkaa vastaan ei
ollut koskaan viehättänyt häntä.

Hänen mielenkiintoansa herätti vain suuri kokonaisuus, tahi oikeastaan
vain sen alkuperä: tautien syntylähde, se suuri inhimillisten
kärsimysten säiliö, jonka kuuma myrkky kihisee jossain näkymättömässä
maitokiehumossa ja joka sadoistatuhansista salaisista raoista tihkuu
elämään.

Hän tahtoi etsiä, tukkia, hävittää sen viemärijärjestelmän, asettua
elämän ja kuoleman väliin, kasvot kuolemaa kohden: tämä oli hänen
kutsumuksensa.

Ja jos hän oli saavuttanut menestystä taistelussa tarttuvia
tauteja vastaan, oli hän tästä kiitollisuuden velassa ensi sijassa
yleisinhimillisille ominaisuuksilleen. Jollei sattuma olisi johdattanut
Aratóa lääkärinuralle, olisivat nämät ominaisuudet ehkä tehneet hänestä
kelpo soturin, kuuluisan taiteilijan tai menestystä saavuttavan
kauppamiehen.

— Tunnetko lopun Kultaviulusadusta? kysyi Katalin illallisen päätyttyä.

— Mistä kultaviulusta? kummasteli professori.

— Löysin sen sieltä kotoa isoisän kirjojen joukossa.

(Vaikka he asuivat kymmenen kuukautta vuodesta Budapestissä, oli
Tikanlinna kuitenkin aina koti heille).

Stefan muisti hyvin isoisän siniset kirjat, mutta tätä satua ei hän
ollut koskaan lukenut.

— Jos sinä innostuit siitä, mikset ottanut sitä mukaasi? kysyi hän.

Katalin puristi painokkaasti päätään.

Isoisän kirjoja rautatievaunussa? Prinsessa Unissakävijä täällä
Frans-Josef-rantakadulla? Vain ajatuskin siitä miltei pelottaa! Ei,
nukkukoot ne vain levossa ja rauhassa kunnes palaamme taas niiden
luokse. Silloin luen lopun sadusta. Mutta Herra Jumala, koskahan se
tapahtuu?

— Voi sattua, että ensi viikolla minun itse täytyy matkustaa
Siebenbürgeniin, sanoi Stefan hetkistä myöhemmin.

— Oltváan? Kotiin?

— Ei, matkustan vain Oltván kautta. On ollut puhetta rakentaa
suurehkoja parakkeja Oltvá-laaksoon. Osan sairaista siirrämme
Bukovinasta sinne.

— Saanko tulla mukaan? kysyi Katalin tuikkivin katsein.

— Mahdotonta, sydänkäpyseni. Mukaan tulee vain miesväkeä, pelkästään
sotamiehiä. Jumala tiennee, missä saamme yösijan ja missä ruokaa.
Yleensä täytyy sinun tottua siihen ajatukseen, että sinun tästälähin
täytyy pilkiksi ajoiksi jäädä yksiksesi... Minun täytyy alati pitää
tarkastuksia sairaaloissani, ja ne sijaitsevat pitkin rajaa huomattavan
etäällä toisistaan.

Stefan meni makuuhuoneeseensa, Katalin viipyi tavoilleen uskollisena
vielä kauan pukuhuoneessa.

Hänellä oli valkoinen pyyheliina kädessään, ja kun hän hetkeksi
pysähtyi suuren peilin eteen pitkähihaisessa yöpaidassaan, kääri
hän — noin vaan huvikseen — pyyheliinan tukkansa ympäri ja pani
ristiinsolmitut päät esiin harteilleen.

Samana hetkenä ilmestyi Maria Ember hänen ajatuksiinsa, hän, joka nyt
jossain maailmalla hoiteli lavantautipotilaita ja jolla luultavasti oli
tällainen valkea päähine...

Hän oli sitä mieltä, että valkea liina oikeastaan sopi mainiosti hänen
punaruskeaan hipiäänsä ja sädehtiviin silmiinsä.

Itse aavistamatta aiheyhteyttä, alkoi hänen sydämensä heti, kun hän
vain kuvitteli olevansa sairaanhoitajatar, miellyttävästi sulaa
ihmisrakkauden lempeässä lieskassa.

Hän riensi miehensä luo.

— Stefan, minulla on sinulle jotain sanomista.

— Mitä sitten, sydänkultani?

— Tahtoisin tulla sairaanhoitajattareksi.

— Oletko juuri nyt tullut sitä ajatelleeksi? ihmetteli mies.

— En tietenkään! vastasi Katalin loukkaantuneena. Olen kauan
mietiskellyt asiaa... Ja nyt, kun olin yksin Oltvássa, ajattelin sitä
paljon... ja sitten junassa...

Kaksi minuuttia aikaisemmin ei hänellä ollut ollut etäisintäkään
ajatusta siitä, mutta yhdellä iskulla täyttyivät siitä pää ja sydän, ja
nyt luuli hän itsekin, että se oli hänessä vanha ikävöinti.

Hän istuutui sängynlaidalle. Häh puhui matalalla äänellä ja häpeissään,
aivan kuin hän olisi tunnustanut syntinsä.

— Oltvássa menin hetkeksi kirkkoon. Rukoilin Naamioitua Neitsyttä ja...
pyydän, älä naura minua noloksi! — ja silloin tein lupauksen... Minä
rukoilin Jumalan-äitiä suojelemaan sinua sodan vaaroilta. Ja siksi
lupauduin minä itse palvelemaan sairaanhoitajattarena.

Professori ei nauranut. Hän otti Katalinin pienet, kuumat kasvot
käsiensä väliin ja sanoi hellästi:

— Minä rakastan sinua paljon päätöksesi johdosta, mistä se sitten
liekään alkuaiheensa saanut. Tällaisina aikoina ei puolisoni voi istua
toimettomana kotona kamiinin ääressä...

— Niin, eikö totta! Sitähän minäkin sanon! puhkesi Katalin riemuissaan.

— Minä keskustelin eilen Kadarin kanssa, jatkoi professori. Sinä ehkä
muistat hänet? Pontevin meidän nuoremmista kirurgeistamme. Hän kertoi,
että hän aikoo pystyttää sairaalan tänne aivan meidän läheisyyteemme,
numeroon kaksikymmentä. Illeshazy-rahasto maksaa kustannukset. Siitä
tulee uusi, nykyaikainen sairaala. Ja Kadar sanoi, että hän tarvitsee
jonkun sivistyneen naisen, joka ottaisi ylivalvonnan... Etupäässä
keittiötä ja varastohuoneita pitäisi pitää silmällä. Minä tuumin
vakavissani sinua.

— Suostutaan! suostutaan! huusi Katalin ihastuneena.

— Sovimme siis siitä. Huomenna ilmoitan puhelimitse Kadarille...

Kiihtymys ja ihastus pitivät vaimoa vielä kauan valveilla.

Miten iloinen hän tästä olikaan! Hän tuli aina onnelliseksi, nähdessään
itsensä uudessa osassa...

Mutta mistä ihmeestä hän keksikin jutun lupauksestaan Oltvássa?

Kun hän kertoi asian Stefanille, hämmästytti häntä itseäänkin; mutta
kun hän havaitsi, että hän sillä vain tuotti iloa rakastetulle,
jumaloidulle puolisolleen, riemuitsi hän itsekin aarteesta, jonka oli
löytänyt.

Unissakävijä! Kultaviulu...

Äkkiä muisti hän taas isoisän sinisen kirjan ja nyt hänestä tuntui,
kuin ymmärtäisi hän sadun.

Niin, varmaan, niinhän se olikin, kaikki naiset, jotka rakastuvat,
kaikki todelliset naiset puhuvat kultaviulun pehmeällä, kauniilla
äänellä teräslankapartaiselle kuninkaalleen. Todellisuuden pieniä,
limaisia, kylmiä ja sähiseviä käärmeitä eivät he päästä ulos
Unissakävijän suusta.

Tämä ei ole valhetta, tämä on runoa. Naisen suloutta, miehen onnea,
elämän runollisuutta.

Mutta omituisinta oli, että Katalinkin oli saanut kultaviulunsa
Stefanilta, kuten prinsessa kuninkaalta.

Kun hän ensi kerran tapasi tulevan miehensä, oli hän seisonut hänen
edessään köyhänä, tyhjänä kaksin paljain käsin.

Mutta heti oli hän vaistomaisesti tajunnut, minkälaisen vaimon tämä
mies tarvitsi ja siitä asti oli hän aina joko tahtoen tahi tahtomattaan
soittanut Stefanin puolison sävelmää.

Eiköhän se olekin naisen rakkautta: näyttäytyä aina sellaisena, kuin
mies tahtoo hänet nähdä?




ZAKLIKOV.


Kaksoiset lähettivät ahkerasti kirjeitä sotanäyttämöltä. He alkoivat jo
lähimmällä asemalla, missä juna pysähtyi ja jatkoivat sitäseuraavalla.

Vähän myöhemmin voivat he onnellisessa kiihoitustilassa ilmoittaa
eräästä puolalaisesta seudusta, jonka nimeä oli mahdoton lausua, että
he kuulivat etäistä kanuunanjyskettä.

Vihollisen lentokone, joka heitteli pommeja heidän junaansa kohti,
tuotti heille silminnähtävän suurta tyydytystä... Tästä kaikesta
eivät he olisi halunneet paljoa menevän hukkaan, toteutuihan nyt yksi
kimnasistivuosien unelmista.

Sitte oli muutaman päivän tukahduttavan hiljaista. Ja tuli tieto, että
he olivat olleet mukana taistelussa.

Veljekset eivät olleet kärsineet mitään vahinkoa, mutta Kornelius
Robek raukka, luokan humoristi, hän, joka niin mainiosti osasi matkia
kapteeni Milkaa, oli kuollut sankarikuoleman. (Jo ennen oli professori
Hanko, kun Robek oli ampunut paperikuulia hänen nenäänsä, ennustanut,
että hän tulisi lopettamaan päivänsä vankilassa).

Mutta siitä hetkestä muuttui kenttäpostikorttien sävy.

Tästälähinkin olivat ne kirjoitetut ylimieliseen kondottieri-tyyliin
— Zaklikovin luona rapsimme moskovalaiset ulos koulutalosta
pajunetinkärjin... — mutta rivien välistä voi kuitenkin kutakuinkin
lukea, että peloittava luurankokuningas, jota he eivät millään ehdolla
tahtoneet ottaa vakavalta kannalta, seisoi lamauttavan lähellä heidän
selkäänsä takana ja hymyillen arvoituksellisesti katseli, mitä he
kirjoittivat...

Kauheita asioita mahtoi tapahtua siellä ylhäällä Puolan lohduttoman
taivaan alla.

Prutista Valkeaan mereen olivat slaavien laumat ruvenneet liikehtimään
ja vyöryivät nyt humisten Unkarin rajaa kohti.

Ja maa pani niitten eteen sulun, jonka osasina olivat kukoistavat,
nuoret ihmisruumiit. Sulun Unkarin äitien silmäteristä.

Kasvot kalpeina, jäsenet suunnattoman voimankokeen käyristäminä
jännittivät uljaat pojat murtuvia jäntereitään hirveän painon alla.

Heidän korahteleva hengityksensä muuttui huuruksi ja ihmisten
kärsimykset vyöryivät kuin kauhistuttava, veriruskea pilvi kohden
taivasta...

Ja kun heillä oli hetkinen aikaa lähettääkseen ajatuksen kotiin,
hymyilivät he rauhoittaakseen kotona olijoita.

Ja kuten hyvinkasvatetuille pojille kuuluikin, suutelivat he kälynsä
käsiä, tervehtivät veli Stefania eivätkä myöskään unohtaneet
huvitettuina kysyä Kantor-koiran vointia...

       *       *       *       *       *

Pitkiä junia saapui Budapestiin.

Junia, jotka olivat täynnä tuskaa, joka tunkeutui läpi luun ja ytimen,
muassaan tylsyys, joka halasi vain rauhaa maan povessa, seurassaan
sekavia, polttavia kuumehoureita. Ne levittivät ympärilleen kalman
hajua ja rypivät veressä.

Ruskeahipiäisiä, voimakaslihaksisia talonpoikaisrenkejä, jotka vain
muutama viikko sitten kukkakoristeisina ja laulun saatoin olivat
marssineet läpi kaupungin, nostettiin nyt vaunuista värittöminä
ruumiina. Muutamat paarit olivat niin litteät, että aivan hypähti, kun
silmäpari katseli tyhjien vilttien lomasta.

Nämät katseet olivat kankeat ja tyhjät, aivankuin mykistyneet
mahdottomiksi ottamaan uusia kuvia niitten kauhunäkyjen jälkeen, joita
ne olivat kohdanneet taistelukentillä.

Ne olivat loppuunkäytettyjä, tyhjiä ihmiskuoria. Nuoruus, tuli, voima,
jonka he olivat omistaneet, oli valunut sodan pelottavaan sulattoon,
missä uusi maailma valetaan.

       *       *       *       *       *

Sairasten vuo täytti pian myös Illeshazy-sairaalan suojat.

Katalin oli sairaalan sielu.

Se salaperäinen käsi, joka yhdelle toisensa perästä aukaisi ovet
sielujen petohäkkeihin, se arvoituksellinen voima, joka pakoitti
kansat vastoin tahtoaan kahlaamaan kautta veren ja tulen, tempasi
ohimennessään mukaansa myös Stefan Aratón pikkuvaimon, aivankuin
pyörretuuli repäisee irti yksinäisen lehden samalla kuin kirkontornin
katon.

Katalin näki itsensä äkkiä aivan uusilla teillä ja täysin uudessa
haahmossa.

Tähän asti oli hän ollut pienoinen, mukavuutta rakastava, oikullinen
ja arkasydäminen nainen. Mistä johtui, että hän nyt aamusta iltaan
repiytyi kovassa ja rasittavassa työssä?

Nyt, kuten aina, otti hän myös itsestään vaarin kuluttavan uteliaasti
ja mittaili itseään sivultapäinkatselijan silmillä.

Tämä kaunis, solakka, tumma nainen, jonka piirteihin lempeä,
nunnamainen arvokkuus sopi yhtä mainiosti kuin lumivalkea, sileä
laupeudensisaren puku hollantilaisine päähineineen hänen vartaloonsa
— tämä nainen miellytti häntä enemmän, kuin kaikki ne edelliset
muunnokset hänestä itsestään, joihin hän ennen oli tutustunut.

Hän oli sodan tytär, niitten suurten aikojen arvoinen, jotka hänet
olivat synnyttäneet.

Ihmeteltävällä keveydellä löysi hän rikkaasta, henkisestä
pukukammiostaan ne tarveaineet, joitten tuli täydellistykää hänen uusi
persoonallisuutensa.

Mutta hänen ei tarvinnut edes etsiä: tuntemattomuudesta nousi uusia
tunteita, uusia ajatuksia ja uusia tapoja kuin meteoreja ja vaipui
hänen sieluunsa.

Kun hän kallistui vuoteitten yli, joissa lepäsi kalpeita miehiä
rikkoutuneine jäsenineen, tunsi hän pyhää, lämmintä, äidillistä
osanottoa. Hän löysi voimaa, joka teki hänet kykeneväksi avustamaan
verisissä, kauhuaherättävissä leikkauksissa.

Hän, joka ennen ajatteli kuolemaa kalisevin hampain, kykeni nyt
rauhallisen rohkeasti laskemaan vilvoittavan kätensä kuolevan
kuumehohtoiselle otsalle.

Saamattomuudesta herätetyn naisen sammumaton toimintahalu ja kaikkea
uhmaileva rohkeus sykki hänessä.

Ja kun "sisar Katalinin" pikéhame kahisi huoneiden läpi, loisti
jokikinen mieskatse yhtä puhtaan ja lempeän palavasti. Tämä oli
ulkonainen tunnustus hänen täydelliselle onnistumiselleen.

Hänhän tiesi, että he kaikki olivat rakastuneet häneen, mutta niin,
kuin on tapa rakastua pilvissä hallitsevaan ihanteeseen tai samoin kuin
latinalaiset kansat palvovat madonnaansa.

Katalin tiesi myös, ettei Stefan Aratón puoliso hetkeksikään niin
monen miehen parissa saanut luopua puoliksi nunnamaisesta, puoliksi
ruhtinatarmaisesta, lempeästä, viileästä ylpeydestään. Tätä odottivat
hänen ihailijansa häneltä.

— Totta tosiaan, en tiennyt, kunniani kautta, en tiennyt, että löytyi
tuollaisia naisia maailmassa, lausui eräässä tilaisuudessa ylilääkäri,
professori Kadar, joka muuten oli pinttynyt vanhapoika.

Katalin ei ollut sitä itsekään tiennyt... Tähän asti oli hän ollut
miehensä kiertotähti, suuren professori Aratón vaimo; mutta nyt
sitävastoin kulki hän omaa uraansa ja loisti omaa valoaan.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana tuli Stefan Arató kotiin aivan odottamatta, oltuaan
poissa pääkaupungista useita viikkoja. Hän etsi puhelimitse vaimoaan
kautta puolen kaupungin, lopuksi tuli hän ajatelleeksi sairashuonetta,
josta hän, aivan oikein, hänet löysikin.

— Olen kotona, pikku sydänkäpyseni, ja jään huomiskeskipäivään... Tulen
juuri Oltvásta ja matkustan Ungvariin... Niin, koska sinä tulet kotiin?

— Ah, rakkaani, juuri on saapunut uusi sairaslähetys... Minun täytyy
ehdottomasti viipyä, kunnes olemme sijoittaneet heidät sänkyihin...
Mutta noin tunnin kuluttua olen kotona... Ethän suutu?

Tällainen sotilasmainen velvollisuudentunto yllätti Stefanin ja teki
hänet miltei ylpeäksi.

Tällä kertaa täytyi hänen siis tyytyä Kantorin seuraan. Koira oli
suunniltaan ilosta. Se seurasi huone huoneelta herraansa; jos tämä
istuutui, ojentautui koira hänen jalkainsa juureen eikä irroittanut
hänestä verestäviä, hämmästyttävän viisaita, keltaisia silmiään.

Tällä Kantorilla oli muuten jotain keikarimaista mielihaluissaan ja
taipumuksissaan; palvelusväestä se ei erikoisesti pitänyt ja se tunsi
itsensä sangen hyljätyksi herrasväen ollessa poissa.

Kului tunti, vieläpä kaksikin, ennenkuin Katalin vihdoinkin lensi
miehensä kaulaan. Hän toi muassaan sairashuonetuoksun, sekaisin
eetteriä ja karbolia, ja hänen ennenvanhaan niin silkinpehmeä kätösensä
oli tullut kovaksi, jopa terävätuntuiseksi desinfisioivan suovan ja
kynsisaksien käsittelemisestä.

Hän oli väsynyt, tuskin jaksoi hän pysyä jalkeilla, mutta esiintyi
kuitenkin puheliaana ja hyvätuulisena.

Tehtyään pari kysymystä Stefanille ja kun tämä oli kertonut, että
hän Oltvá-laakson sairaalassa oli tavannut Maria Emberin, joka toimi
sairaalan johtajattarena, johti hän heti puheen omaan sairaalaansa.

Hän ei ollut vielä laannut tästä puhumasta', kun Arató jo lähti
makuulle viereiseen huoneeseensa. Myöhemmin lähti Katalinkin hänen
luokseen ja istuutui tapansa mukaan vuoteen laidalle.

Hän kertoi potilaistaan, lääkäreistä, jopa sairaalan
vahtimestaristakin. Olisi voinut luulla, että Illeshazy-sairaalaan oli
kokoontunut Unkarin erikoisemmat persoonallisuudet.

— Heillä on siellä esimerkiksi eräs vanha nostoväkiukkeli, joka
tavallisesti piileksii ullakolla ottaakseen päivällislevon...

Kata katseli koko sairaalaa eräänlaisessa lämpimässä ja tenhoavassa
valaistuksessa, joka teki kaiken ja kaikki mielenkiintoiseksi ja
puoleensavetäväksi.

Pohjaltaan iloitsi hän äärettömästi siitä, että hänkin voi jollekin
ylpeillen kertoa menestyksistään. Sairaalassa oli hän ylhäisen
vaatimaton nainen, mutta se ei tehnyt Stefanille mitään, vaikka hän
saikin vähäsen pilkistää esiripun taakse.

Arató kuunteli häntä erikoinen koulupoikamaisesti ilkkuvanvärinen
hymyily suupielessä.

Kas vaan, tämäkin pikku olento luulee, että hän on keksinyt uusia
voimia itsessään, mutta mitä hän luulee löytäneensä, onkin taas vain
sota. Hän, joka tässä istuskelee myöhäiseen yöhön ja rakastettavan
kuumeisesti supattelee Stefanin korvaan, ei suinkaan ole Kata, vaan yli
koko maailman lakaisten kiitävä myrskytuuli, joka nyt panee liikkeelle
niin monta pientä ja suurta myllyä.

Erityisen, joskin aivan mitättömän muutoksen keksi hän tosin
vaimossaan, vieraan sormen jälkikuvan hänen herkässä mielessään ja
tämä teki hänet alakuloiseksi. Tuskin huomattavia, uusia ja vieraita
piirteitä. Hänestä näkyi, että hän tästedes kuului uuteen piiriin,
yhteistyöhön, joka oli Stefanille vieras.

Sen huomasi hänen hymystään, jossa kuvastuivat sairaalalääkärien
tavanomaiset sukkeluudet ja pila, osittain uusista sanoista ja silloin
tällöin esiintyvistä oudoista liikkeistä.

Mutta sehän oli vain sodan vaikutusta. Tuuli voi akanat hajoittaa
ikiajoiksi, mutta ihmisillähän on jalat löytääkseen taas toisensa, kun
myrsky on vaimennut.

Stefanin kotiintulo muuten vieroitti Katalinin eräissä suhteissa hänen
uudesta osastaan. Ja kun he vain yhden yön olivat hengittäneet samaa
ilmaa, heräsi hän seuraavana aamuna entisenä Katana.

Hän ei mielellään noussut varhain ylös ja kaikessa salaisuudessa oli
hän jo väsynyt sairaalaan.

Mutta tämä oli vain lyhyt vastavaikutus. Sairaalassahan häntä
ylistettiin horjumattomasta velvollisuudentunnosta ja tätä mainetta
hän ei halunnut panna alttiiksi. Niinpä hän siis nousi ylös ja työnsi
päänsä päättävästi kylmään pesuveteen.

Päivällisaikaan saattoi hän Stefanin asemalle, ja kun he syleilivät
toisiaan, heltyi hän vähäsen, aivankuin hän olisi kaivannut jotain.

— Tiedätkö, mikä olisi hauskaa? kysyi hän katse kosteana loistaen.

— Jos voisin ottaa sinut mukaani, eikö totta?

— Aivan niin.

— Se on mahdotonta, rakkaani. Mutta kerran kai solmitaan meidän
yksityinen, pikku erikoisrauhamme.

       *       *       *       *       *

Eilisessä kuljetusryhmässä saimme kaksi sairasta upseeria, sanoi
professori Kadar, kun hän Katalinin ja alilääkärin seurassa teki
kiertokäyntinsä sairassaleissa.

— Vaikeastiko haavoittuneet? kysyi Katalin ammatinomainen osanotto
äänenvärissään.

— Toista, arvoltaan vänrikki, on lievästi ammuttu päähän. Itse hän ei
hituistakaan välitä siitä.

Sillä hän sanoo olevansa vapaa székely... [Székelyt olivat alkuaan
vanhoja unkarilaisia sukuja, jotka asettuneina rajavartioiksi
Siebenbürgeniin, nauttivat erikoisia etuoikeuksia. — Suom.] Ja
kuitenkin on hänen nimensä Stowasser, lisäsi apulainen hymyillen.

— Toisesta en ole vielä onnistunut pääsemään selville. Hän on saanut
hermoiskun.

— Hänen nimensä on Milka, jatkoi apulainen.

— Milka? Silloin hän kai on minun pikku lankojeni kapteeni, aprikoi
Katalin.

— Hän on kapteeni honvéd-armeijassa... Pitkä, komea mies.

— Hermoiskun, sanoi professori?

— Hänen on täytynyt olla monessa kovassa mukana, miesraukka. Hän on
kadottanut puhekykyjäkin.

— Eihän toki, kyllä hän kykenee puhumaan, puuttui puheeseen apulainen.
Hän ei tosin vastaa kysymyksiimme, mutta mykkä hän ei missään
tapauksessa ole.

— Millä perusteella arvelette niin?

— Silloin tällöin lausui hän sanan. Ja aina saman: Zaklikov.

— Tämä on perin omituinen ilmiö, arveli professori Kadar. On
parast'aikaa tekemäisillään jonkun liikkeen, tai sanomaisillaan
sanan, kun salama tai pommi iskee... Myöhemmin toipuu uhri ja silloin
toistaa hän juuri saman liikkeen tai saman sanan. Klinikalla on eräs
hermosairas, joka aina huitoo oikealla kädellään ilmassa... Kranaatin
räjähtäessä kaatoi ilmanpaine hänet maahan, juuri kun hän seisoi
pilkkomassa puita.

— Zaklikov lienee slovakin — tai puolankieltä.

— Ehkä venäjää...

Heidän pohtiessaan tätä, kuului matala bassoääni viereisestä
sairasvuoteesta:

— Zaklikov on kylä Venäjän Puolassa, — toivottavasti ei herrasväki
loukkaannu.

Alilääkäri kääntyi erääseen kunnon unkarilaiseen päin, joka
rauhallisena makasi ja imi lyhyttä piippuaan sängyssään.

— Kas vaan, tehän olette Ijarto? Missä kunnossa on käsi?

Hänen murtunut kätensä oli kipsattu ja huojentaakseen tuskiaan oli hän
saanut luvan silloin tällöin panna tulta piippuunsa.

Ijarto? Katalin muisteli joskus kuulleensa nimen...

— Emmekö tunne toisiamme?

— Haavoittunut nyökkäsi vakavana.

Kyllä, tunnen rouvan. Te tervehditte vaimoani ja poikaani
rautatienasemalla.

Katalin muisti heti korean talonpoikaisnaisen Buddhan olkikruunu
päässä... Ah, hänhän oli kaksoisten ylistämä korpraali.

— Te olette ollut yksissä kahden pikku lankoni kanssa, eikö totta?

Kyllä, ja tämän piipun olen saanut itse herra Peter Aratólta. Hän ei
voinut sitä polttaa, se pisti häntä kieleen, sanoi hän ymmärtävästi
hymyillen.

Professori Kadar johti taas puheen Milkaan. Tapaus jännitti hänen
mieltään... Ja kävi ilmi, että Ijarto tunsi hyvin tapauksen kulun, hän
oli koko ajan ollut kapteenin rinnalla.

Hän kertoi hermoiskun esihistorian mietteliäästi, vähäsen verkkaiseen
tapaansa.

— Kahdentenakymmenentenä toisena olimme ensi kertaa tulilinjalla...
Marssimme yöllä ja tulimme juuri läpi Zaklikovin kylän... Sanottiin,
ettei kahdenkymmenen kilometrin piirissä ollut ainoatakaan
vihollista... Mutta ryssät pettivät meidät...

Kun olimme keskellä pitkää puusiltaa, alkoivat he ampua
konekivääreillä... Oli pikipimeätä, hevoset ja miehet kaatuivat
sikin sokin toistensa päälle sillalla, ei kukaan päässyt eteen eikä
taaksepäin, voin vakuuttaa, että siinä oli hirveä sekamelska... Ja
menetimme paljon hyvää väkeä siinä... Jottemme kuitenkaan kaikki
viimeiseen mieheen olisi kaatuneet siihen, lyöttäydyimme yhteen noin
kaksikymmenmiehisiin joukkoihin ja ryntäsimme kohti koulua.

Tällöin Ijarto kääntyi Kataliin päin ihmeen lempeästi hymyillen ja
jatkoi:

Molemmat herrat Arató olivat myöskin mukana...

Me iskeydyimme sisään ovista, ajoimme moskovalaiset huoneesta
huoneeseen, ylös ullakolle, siellä jo leimusi palo kirkkaasti
liekehtien, ja pian teimme heistä lopun... Vapaaehtoinen Robek sai
luodin vatsaansa juuri ullakon portailla...

Katalinin koko ruumis vapisi, ja hän tuli aivan kalmankalpeaksi
kuunnellessaan kuvausta näistä villeistä tapauksista.

— Mutta pojille ei ole mitään vahinkoa sattunut? kysyi hän epävarmalla
äänellä.

— Ei vähintäkään. Jälkeenpäin istuuduimme ja söimme makkaran, jonka
Palko oli tilannut papilta.

— Ja kuinka kävi kapteeni Milkan? kysyi professori.

— Yöllä emme häntä edes nähneet. Sitäpaitsi ei hänelle silloin mitään
onnettomuutta tapahtunutkaan... Mutta seuraavana aamuna päivänkoitossa
alkoivat ryssät pommittaa kylää... vanhoilla kanuunoilla. Me olimme
saaneet määräyksen pitää sen, kävi kuinka tahansa. Herra kapteeni
oleskeli suojushuoneessa ja minä olin lähetetty hänen luokseen
tiedonannolla. Hän oli jo pahasti sairas, sillä hänen kasvonsa olivat
aivan harmaat. Hän kysyi juuri: Mikä on oikeastaan tuon kurjan paikan
nimi? — Zaklikov, herra kapteeni, vastasin minä, ja silloin iski
kranaatti läpi suojeluskaton ja hautasi meidät kaikki kolme. Kolmas
oli herra kapteenin tensikka. Tämä raukka oli eniten ulkona, sillä
hänet maamöhkäleet puristivat kuoliaaksi. Minä sain vain vamman
käsivarteeni... Ja silloin kapteenin sielu tuli mykäksi...

Nyt oli professori Kadar saanut tietää, mitä halusi.

Katalin erosi lääkäreistä ja jatkoi yksinään kiertokulkua. Nyt oli hän
palannut miehensä luota, hänen henkensä ja sielunsa kotiutuivat taas.

Hän rakasti tätä ympäristöä: tummia miespäitä, jotka lepäsivät
valkoisilla patjoilla, hiljaa tapsuttelevia hoitajattaria ja
palavia lamppuja pitkissä käytävissä. Vieläpä hän piti kylmästä ja
vastenmielisestä eetterinhajustakin.

Ja hän tiesi, että kun hänen hoikka, valkea haahmonsa äänettömänä
liukui salien läpi, herätti se vienon heijastuksen kuumeisissa,
raukeissa katseissa...

Hän oli sairaalan suojelusenkeli! Ja hän rakasti tätä ympäristöä kuin
näyttelijä riemuvoittojensa näyttämöä.

       *       *       *       *       *

Sattuma järjesti niin, että Katalin vielä samana iltana sai nähdä
kapteeni Milkan.

Kun hän kulki ohi upseerisalin, oli ovi paraikaa avoinna, sinne
kannettiin huonekaluja.

Kapteeni istui keskellä huoneita. Kaunis, komea mies, joka kaksoisten
lausuman mukaan "kykeni kohottamaan maasta miehen kivääreineen ja muine
varustuksineen", oli murtunut, muuttunut harmaaksi ja vanhaksi siitä
päivästä, kun hän löi kantapäänsä yhteen Katalinin edessä asemalla.

Leuassa kasvoi kahden viikon vanha parta, hänen vaatteensa olivat
siivottomat, silmät tuijottivat kuin kaksi murheellista valeikkunaa
ulos tyhjään olemattomuuteen.

Poikasena oli hän kerran sattunut pudottamaan lattialle äitinsä
neulomalaatikon. Kun hän näki, miten joka suunnalle vieri lukemattomia
nappeja, hakasia, kerä, lasihelmiä, neuloja ja saksia, pelästyi hän
hillittömästi ja hänet valtasi toivoton tunne siitä, ettei niitä enää
koskaan saisi kootuksi.

Nyt oli hän miltei samankaltaisessa tilassa.

Sota oli yhdellä salamaniskulla heittänyt kumoon koko hänen elämänsä
sisällyksen. Niitten kauhujen jälkeen, jotka hän oli kokenut, tulisi
olemaan aivan mahdotonta jälleen käydä kahviloissa, kertoa kaskuja ja
jaloitella vastasililetyissä housuissa.

Hän oli kadottanut itsensä, luopunut itsestään, elämästään. Hän tunsi
itsessään vain kylmyyttä ja pimeyttä; ei tahtoa, ei itsetuntoa, ei
halua, ei toivoa hehkunut hänen suonissaan.

Hän vain istui samassa paikassa ja katseli äärettömästä etäisyydestä
elämänsä monia koreita ja hyödyttömiä sirpaleita. Ja samalla taisteli
hänen järkensä, joka alkoi pimenemistään pimetä, jonkun salaperäisen,
pienen kummituksen kanssa, joka porautui hänen aivoihinsa, imi, kiusasi
ja pisti.

Hän ei tietänyt, mitä se oli, eikä mistä se tuli, miksi se kiusasi
häntä. Hän tiesi vain sen nimen ja hän kertaili sitä nytkin hiljaa,
kysellen, kiusattuna mietiskellen:

— Zaklikov.




GOLDMARKIN SARJA.


Zolyomin kirkkotarhassa on kolkka, jota heikkohermoiset kirkossakävijät
tarkoituksella välttävät. Jos joku kuitenkin harhautuu sinne, vetäytyy
hänen sydämensä kokoon, sillä kahdeksan tarkkaan samanlaista, pientä
hautakiveä seisoo siellä tasaisessa, somassa rivissä kuin pienet,
kuuliaiset pojat.

Teodor Milka, rikas slovakialainen nahkakauppias on sinne haudannut
kahdeksan poikaansa. Vanhin haudattiin kolmetoistavuotiaana, nuorin
kuusikuukautisena, rautarenkailla vyötetyn, suuren kivipaaden alle.

Luonto oli pyhällä säälimättömyydellä lausunut julki tuomiopäätöksensä
olla pitämättä kauempaa elossa sukua, jonka veren joku peritty kirous
oli saastuttanut.

Teodor Milkan yhdeksäs lapsi sai kuitenkin armon. Äidin onnistui
tuhansin rukouksin varastaa pikku Karoly kuoleman käsistä. Näyttää
siltä, kuin äidin sydämen ainakin joskus onnistuisi muuttaa luonnon
järjestystä.

Mutta Kari oli niin viheliäinen, ryppynaamainen ja vähän toiveita
herättävä kuin lokakuun kananpoika.

Hän kasvatettiin sananmukaisesti pumpulissa ja oli kuusivuotiaana
nokkela ja valmis pikku luulosairas. Itse tarkasteli hän pientä,
huippupäistä kieltään peilissä, ja pöydän ääressä laski hän usein
lusikan lautaselle ensin kysyäkseen: äiti, luuletko tämän olevan
minulle vahingollista?

Naapurien lapset ajoivat kiljuen toisiaan takaa ylös vuorille ja söivät
hatun täydet raakoja hedelmiä. Kari puolestaan istui mietteliäin
elein uunin ääressä ja pedanttisella huolellisuudella otti sisäänsä
rautarohtoja ja maksarasvaa.

Hän oli aina naisten seurassa ja hänessä alkoikin kehittyä naisellisia
taipumuksia. Hän oli mieltynyt leikkiruuanlaittoon keittiössä,
valmisteli naisten käsitöitä ja ylpeili pitkistä, kiharista kutreistaan.

Hänen koulutoverinsa antoivat hänelle usein korvatillikoita ja
nimittelivät häntä tavallisesti neiti Karolaksi.

Myös se oli merkki hänen naismaisuudestaan, että hän kuumeisella ja
huumeisella rakkaudella antautui harrastamaan musiikkia. Hän soitti
myös itse, hän yritteli soittaa miltei kaikkia soittokoneita, mutta yhä
antoi hän kykynsä kehittyä hillittömästi; järjestelmällistä opetusta,
vaivaloisia harjoituksia ei voimaton lapsi koskaan olisi kestänyt.

Suuresti takautuneena odotteli hän neljättätoista syntymäpäiväänsä.
Perheen keskuudessa oli sellainen taikauskoinen käsitys, että tämä
päivä olisi Milka-lasten vaarallisin. Jos jonkun onnistuisi elää yli
tämän päivän, voi hän tulla yhtä vanhaksi kuin itse Metusalem, mutta
sitä ei vielä kukaan Teodor Milkan lapsista ollut voinut.

Vaarallinen päivä meni ohi. Kun vanha kello oli lyönyt viimeiset
kaksitoista lyöntiänsä, kuului makuuhuoneesta keskiyönhiljaisuudessa
ylen onnellinen ja oudoksuva ääni:

— Äitikulta, minä elän.

Kuolonenkeli oli kääntynyt kynnykseltä.

Ja nyt alkoi Kari, aivan kuin hän äkkiarvaamatta olisi päässyt irti
jostain hämäräperäisestä — vankiluolasta, aivan yllättävästi varttua
auringonpaisteessa ja tulla voimakkaaksi ja jänteväksi. Ja sellaisella
vauhdilla ja voimalla, kun lopultakin leppynyt luonto olisi halunnut
antaa täyden vahingonkorvauksen menneeltäkin ajalta.

Seitsentoistavuotiaana oli hän jo koko päätä pitempi isäänsä.

Tämä oli aivan uutta Milkan kääpiöperheessä: Karista tuli oikea
jättiläinen lihaksisine jäsenineen, punakoine poskineen ja säteilevine
silmineen.

Nyt katseltiin häntä kaupungissa aivan toisin silmin. Vanhemmat
riippuivat hänessä ylpeinä ja innostuneina. (Kun heidät nähtiin
yhdessä, tuli ajatelleeksi lammaskoiran leijonanpentua). Toverit
katselivat häntä kunnioittavin silmäyksin, jopa Zolyomin
slovakkilaistytötkin punastelivat, kun he menivät hänen ohitseen
kadulla ja keveästi keikuttelivat lanteitaan.

Mutta omituisinta oli, että koko tämä suuri muutos pysähtyi vain hänen
ulkoiseen olemukseensa, sisäisesti jäi jättiläislapsi siksi, mikä
hän ennenkin oli ollut: mietiskelevä, pehmeä ja voimaton, piskuinen
kääpiöneito Karola.

Ja hän hinasi mukanaan omaa, valtavaa ruumismassaansa kuin Peukaloinen
isänsä vanhaa lammasnahkatakkia. Kananpojan sielu asui kotkanruumiissa.

Mutta tämä oli hänen oma, pelokkaasti ja vavisten säilytetty
salaisuutensa. Maailman silmissä oli hän komea nuorukainen,
avokatseinen, ylväsryhtinen ja rakastettava, vaikka ehkä vähäsen
karkean suorasukainen. Mutta suurella huolella ja näyttelijätaidolla
esitti hän vankkaa lihasihmistä.

Naisia kohtaan ei hän koskaan tuntenut mitään erikoista viettymystä,
mutta velvollisuudentuntoisena käyttäytyi hän kuitenkin kuin
parantumaton hamemetsästäjä. Ei hän myöskään viinistä paljoa
välittänyt, ei edes kunnolla sitä sietänyt, mutta silti hän juhli
paljonkin upseeritoveriensa kanssa. Hänen suurin nautintonsa oli ottaa
viulu mustalaisen kädestä ja itse soittaa myrskyisän hillittömiä
sävelmiä juomatovereilleen.

Jottei häntä olisi pidetty pelkurina, oli hän ärsyttävä ja
väkivaltainen ilman syytä. Hän kuljeskeli kaupungissa kuin liiaksi
lihoitettu siitossonni. Mutta siinä oli myös oma uhkansa; alati täytyi
hänen heikkoine hermoineen ja pehmenneine lihaksineen pelätä jonakin
päivänä kohtaavansa silmä vasten silmää sen Davidin, joka tulisi
riisumaan häneltä hänen Goliatpanssarinsa.

Hänen onnensa oli, että ihmiset aina antoivat hänen ulkomuotonsa
vaikuttaa itseensä, joten hän ei koskaan joutunut kokeenalaiseksi.

Myöhempinä vuosina oppi hän toteamaan, että samoinkuin ei hänen
voimansa ollut todellista voimaa, vaan sen kaipuuta, samoin hänen koko
elämänsä oli vain elämän ikävöimistä.

Meluavimmassakin seurassa tunsi hän itsensä yksinäiseksi, hän ei
osannut olla ihminen ihmisten joukossa, hän oli vain kummitus
ihmisasussa. Ja kuitenkin hän tulisesti rakasti ihmisiä, etsi heidän
seuraansa!

Lentävä hollantilainen... Hänenkin aluksensa risteili kaihoten pitkin
elämän kukkasrantoja, mutta se ei voinut koskaan laskea maihin.

Hänen irstailunsa, seikkailunsa ja ystävyysliittonsa, hänen tuskansa
ja riemunsa eivät olleet koskaan oikeita ja todellisia, vain tyhjiä
heijastustunteita, jotka elämä rannattomasta etäisyydestä vain
kuvitellen loihti esiin. Se oli samanlaista elämää kuin sähköllä
liikutetun sammakonreiden.

Se palava halu voiman käyttelyyn, mikä oli ominaista Milkan perheelle,
teki Karista sotilaan. Hän haaveksi, että kun hän vain pukeutuisi
upseerikaapuun, hänen elämänsä äkkiä tulisi täyteen itsetietoista
voimaa, intohimoista todellisuutta. Lihasnousukas tahtoi tulla
voimaylimykseksi.

Valaakseen voimaa pehmeään sydämeensä, pakoittautui hän olemaan ankara
esimies. Ja silloin tapahtui, kuten tavallista, kun heikot ihmiset ovat
kyseessä: he eivät kykene olemaan voimakkaat, vaan vain julmat.

Sodanjulistuksen otti hän vastaan silminnähtävällä ilolla. Ehkä sodan
raaka todellisuus lopultakin musertaisi hänen vankilansa paksut
kristalliseinät, ja halkeamasta pääsisi hän itse ulos elämään. Suuri
kuolema toisi hänelle elämän täydellisyyden. Hän odotti alati vain
ulkonaisista tapahtumista omaa vapautumistaan.

Mutta kun hän Puolan synkän taivaan alla kuului lähestyvää
kanuunanjyminää, kutistui hänen sydämensä kokoon, sillä hän aavisti,
että nyt vedetään hänen elämänsä valhe tuomioistuimen eteen.

Ja kun sitten veren ja tulen helvetti pauhaten avautui hänelle
Zaklikovin yönä, oli hän selvillä siitä, ettei hän tulisi kestämään.

Se ei ollut pelkuruutta — hänen joka hengenvetoinahan oli rukous, että
vapauttaja — kuolema saapuisi — vaan hänen hermonsa yksinkertaisesti
pettivät uupumuksesta, ne lyyhistyivät kokoon kuin kuolemanraukeaksi
ajettu otus.

Toiset kestivät. Hänen oma luutnanttinsa kykeni palavien talojen
valossa kirjoittamaan raportin everstille... Ja hän näki korpraali
Ijarton lataavan kivääriään piippu hampaissa... Ja veljekset Arató,
nuo poikaset, joilla oli rusahteiset tytönposket, syöksyivät pajunetit
tanassa helvetillisessä ulinassa vihollista vastaan, samoinkuin he
muutamia vuosia sitten hyökkäsivät rumanialaisia lapsimukulia vastaan,
jotka näyttivät heille kieltänsä...

Mutta hän ei jaksanut, hän ei sitä käsittänyt.

Kumea tyhjyys aivoissa, jäsenet kankeina, seisoi hän hirmumyrskyssä.
Toimettomana ja voimattomana.

Voiman komedia oli lopussa. Sammutettiin lamput. Kapteeni Milka jäi
yksin pimeyteen eikä enää välittänyt ihmisten suosionosoituksista. Hän
ei enää halunnut, että häntä olisi pidetty voimakkaana.

Miehellä, joka vedettiin esiin sirpaleista, ja joka nyt istui täällä
upseerisalissa, ei ollut juuri mitään yhteistä rohkean ja komean
kapteenin kanssa.

Hän oli taas Teodor Milkan arka ja säälittävä pikkupoika, jota toverit
muinoin pilkaten nimittivät neiti Karolaksi...

       *       *       *       *       *

 Rakas hyvä mieheni!

 Ei poikien, vaan minun on syy. He kirjoittavat sangen säännöllisesti,
 mutta minun aikani on ollut niin hirveän sidottu, etten ole saanut
 tilaisuutta lähettää heidän korttiaan Sinulle. Ethän kuitenkaan suutu
 minuun?

 He ovat olleet tulessa monta kertaa, meidän poloiset urhoolliset
 poikamme, mutta näin pinnalta katsoen voivat he täysin hyvin, ainakin
 he kirjoittaessaan ovat aina hyvällä tuulella. He sanovat, että minun
 Pyhä Katarinani on antanut heille onnea.

 Itse voin hyvin, vaikka minulla on paljon tekemistä. Sairaala
 vaatii aikani aamusta iltaan, usein sattuu myöskin, että saamme
 yönaikalähetyksiä.

 Naamioitu Neitsyt Oltvássa on todistajani, että vain Sinun tähtesi ja
 Sinun omiesi hyväksi teen työtä, koska minun jokainen tekoni ja joka
 ajatukseni on Sinun.

 Kapteeni Milka, poikien kapteeni — olen kai kirjoittanut, että hän
 on tullut tänne sairaalaan hermoiskun takia — osoittaa oireita
 synkkämielisyyteen. Jospa näkisit, mitä on tullut tästä voimakkaasta
 komeasta miehestä! Kauheata, hirveää on tämä sota!

 Kuulehan, nyt kutsutaan minua taas leikkaussaliin! En saa kirjoittaa
 enempää. Mutta ehkä onni suo minun uneksia Sinusta yöllä. Ajattele
 minua ja rakasta minua.

 Väsynyt Kata-raukkasi.

Zaklikov on venäläis-puolalainen kylä Sann-joen varrella...

Parin viikon kuluttua selvisi tämä tosiasia myös kapteeni Milkalle, ja
senjälkeen lopetti hän kylän nimen kertaamisen.

Mutta mitään keskustelua ei toistaiseksi voinut hänen kanssaan solmia,
ei myöskään häntä saatu suostutetuksi jättämään huonettaan.

Sillä niin pian, kuin hän jättäisi kotonsa, syöksyisi häpeän tunne
hänen päällensä kuin karjuva villipeto ja iskisi hänet maahan.

Hän häpesi hirveästi, sanomattomasti, kuolettavasta

Ratisevin hampain hapuili hän ympäri pitkin sairaalan seiniä... Mitenkä
voisi hän lähteä täältä? Ulos ihmisten joukkoon? Kuinka voisi hän taas
näytellä kapteeni Milkan entistä osaa?

Mieluummin kaivautuisi hän alas maahan, lattian alle. Kuinka suloista
olisikaan maatua mullassa, kadota ikuiseen pimeyteen, hiljaisuuteen...
Tulla mykäksi ja sokeaksi... Silloin ei kukaan koskaan voisi katsoa
silmiin, ei kenkään konsanaan kysyä mitään...

Professori Kadar aavisti, mitä kapteenilta puuttui.

Ei ole helppoa houkutella häntä takaisin elämään... Täytyy rakentaa
hänelle jonkinlainen silta, punoa Ariadne-lanka... Silloin — ehkä
onnistumme... — Musiikki! Soitannon mahdilla! — sanoi Katalin.

Hän oli kerran kuullut puhuttavan sairaasta, jonka musiikin sointu oli
valaissut ulos ikuisesta yöstä... Milkahan oli suuri soittoniekka,
siitähän olivat kaksoiset niin usein maininneet.

Pitäisi noutaa tänne hänen sellonsa! ehdotti Stowasser, vapaa székely,
joka kierteli käytävässä pää upotettuna valkeaan kypäriin.

Vänrikki selitti, että Milka kykeni seurustelemaan minkä soittokoneen
kanssa tahansa, mutta mieluimmin hän soitti selloa.

Katalin otti huolehtiakseen tästä. Erinäisten tiedustelujen
jälkeen onnistui hänen saada käsiinsä kapteenin sello, jota hänen
huonekalujensa mukana säilytettiin eräässä varastohuoneessa.

Eräänä iltapuhdehetkenä otti eräs sairaalan nostoväkiläinen sen
mukaansa Milkan huoneeseen ja asetti määräyksen mukaan sanaakaan
sanomatta mustaksi lakatun laatikon erääseen nurkkaan.

Ja sitten seisoivat kaikki vaanimassa, nappaisiko kala koukkuun.

Kauan odottivat he hukkaan. Mutta sitten yht'äkkiä —.

Tenhoava sävel kaikui yön hiljaisuudessa. Se tuli kaukaa, alhaalta
syvyydestä, kuin noidan laulu maan uumenista.

Hiljaa, kuin tukahdutettu nyyhkytys tuli se lähemmäksi, pelokkaana
hapuillen, aivankuin se vielä epäilisi oikeuttaan elää.

Sitten kapusi se korkeammalle, kerjäten kiihkeästi ja intohimoisesti...

Äkkiä kohotti se päänsä ahneesti ja janoavasti...

— Hän soittaa Goldmarkin sarjaa, sanoi alilääkäri, joka ymmärsi jonkun
verran musiikkia.

Se oli omituista musiikkia. Hurjasti virtasi se esiin Milkan
slaavilaisen veren kiihoittamana ja tuprutti mukanaan monta kirjavaa
kiveä, jotka olivat huuhtoutuneet irti kerroksista, jotka peittivät
tuntemattoman syvyyden.

Joka musikaalinen ajatus, mikä siilautui läpi kapteenin hermoston
seulan, tuli uskomattoman pehmeäksi, suloiseksi, tuliseksi ja
tunnelmalliseksi.

Hänen jousensa käyrä pyörensi joka kulman, ja hioi jokaisen
epätasaisuuden.

Säveltäjäin joukosta ihaili hän vain suuruuksia; kaikkien lentoa voi
hän seurata, mutta vain kuten lihava villihanhi nousevaa haikaraa:
jalat laahaten sammakonliejussa.

Kun hän soitti, tuli Bach hempeäksi, jopa Beethovenkin lientyi.
Jättiläisistä, jotka nostivat maapallon harteillaan, teki hän lihavia
kukankantajia barokkityyliin. Sävelin soivat katedraalikirkot täytti
hän tekokukilla, silkillä ja myrtintuoksulla.

Hänelle oli musiikki syntinen intohimo, unijuoma, haschisch, jota hän
imi ahneesti ja punottavin poskin.

Musiikin hehkussa suli hänen sielussaan kaikki, mikä oli voimakasta
ja miehekästä, ja vain Karola jäi jälelle, Karola, joka hentona ja
väristen puhkesi nyyhkytyksiin kokiessaan aikoja sitten maatuneitten
musiikkisankarien hengen tarmon.

Musiikki kaivoi salaisia, maanalaisia käytäviä hänen sieluunsa, missä
outoja, värittömiä, unelmanhaihtuvia olentoja nousi oraalle.

Kun hän upseeriaikanaan kerran oli määrätty Budapestiin, tuli
hän kosketuksiin taiteilijain kanssa, etupäässä maalari- ja
kuvanveistäjäpiireissä. "Pojat" näkivät hänet mielellään seurassaan,
heillehän ylimalkaan tuollainen "uhkea, typerä rotuhärkä" oli
todellinen helmi.

Välistä hän soitti myöskin heille, jolloin taiteilijat keksivät hänen
musiikkinsa levottomuutta herättävän mielenkiintoiseksi ja kutsuivat
häntä neroksi.

Eräässä tällaisessa tilaisuudessa piirsi suuri kuvanveistäjä, joka oli
kuulijain joukossa, hänestä pikakuvan edessään olleelle marmoripöydälle.

Kun Milka kotvasta myöhemmin, mestarin mentyä, katseli piirustusta
tunsi hän hämmästyneenä siinä itsensä.

Kuva esitti sfinksiä, jonka pehmeällä naarasleijonanruumiilla oli
Milkan pää. Sfinksi seisoi jyrkän kallio-obeliskin huipulla, josta
se ei voinut päästä alas, siksi se katseli kieroon alas syvyyteen,
sinne uneksien ikävöiden eteenpäin kallistuneena kuin kissa ylhäällä
katonulkonemalla.

Mitä etsi se sieltä alhaalta — kuolemaa, elämääkö?

Tai olikohan vain oikukas sattuma ohjannut mestarin kättä, tai olikohan
se hänen kuulemansa musiikin olemuksen ruumiillistuma?

Ja nyt soi siis kapteenin sello sairaalan upseerisalissa...

Sfinksin ääni valitti yön hiljaisuudessa.

Katalin seisoi käytävässä, nojautuneena ovipieleen. Kädet ristissä
rinnoilla kuunteli hän syvimmällä hartaudella.

Hänestä tuntui, kuin tuolla sisällä tapahtuisi jotain suurta ja pyhää.
Ihmissielu heitti yltään pimeyden kahleet ja astui autuaana kohti
valkeutta...

Mutta musiikki keskeytyi äkkiä, ja Katalinin silmien edessä väikkyi
hetkisen kuva taistelevasta ihmisestä, joka suinpäin syöksyi takaisin
pimeyteen.

Empimättä aukaisi hän oven.

Kapteeni Milka istui pöydän ääressä, pää oli käsien varassa ja
kyyneleet vuosivat virtoina. Kyynelvuo oli rukous, rannalle ajautuneen
haaksirikkoutuneen suloiset kyyneleet.

Ja kyyneleet täyttivät myös Katalinin silmät.

       *       *       *       *       *

 Oma rakkaani. Stefan, kallis puolisoni.

 Uskollisesti rakastaen tervehdin sinua, ja voin suuresti iloiten
 kertoa, että meidän on onnistunut pelastaa kapteeni Milka, jota Herra
 on niin raskaasti koetellut.

 Toisin sanoen, voin perin täydellä vakavuudella ilman omahyväisyyttä
 väittää, että minun on onnistunut pelastaa hänet!

 Oppineet tohtorit eivät saaneet hänestä tolkkua, mutta minä,
 yksinkertainen naisolento — poloinen, keksin aatoksen, joka
 loistavasti kesti kokeen.

 Kun Sinä palaat, kerron laajasti koko tapauksen kulun, tiedän, että se
 tulee herättämään harrastustasi.

 Näet siis, ettei Sinun pikku "kylkiluu"-raukkasi ole täällä
 sairaalassa mikään tyhjäntoimittaja.

 Voin aivan vakavasti sanoa, että olen vilpittömän onnellinen siitä,
 että kaikessa tässä nimettömässä kurjuudessa, jonka tämä hirveä sota
 on tuonut meille, myös omalta osaltani olen voinut tuottaa vähäsen
 lievitystä.

 Kadar sanoo, että hän tämän ihmeparannukseni jälkeen tulee ehdottamaan
 minut yliopiston kunniatohtoriksi. Mutta minä vastasin, että minä
 olisin sangen tyytyväinen, kunhan hän ei vain ilmiantaisi minua
 puoskaroimisesta.

 Poikien kortin liitän tähän mukaan. Nuo kaksi "Kasakkain kauhua"
 pyytävät suklaatia. Muuten voin hyvin ja ajattelen, kuten Kantor,
 uskollisella rakkaudella meidän molempien hyvää isäntää. Ja sitäpaitsi
 lähetän vielä satatuhatta suukkosta.

 Kata.




SFINKSI JA NAINEN.


Mitä etäämmäksi menneisyyteen muistot Zaklikovista häipyivät, sitä
vaikeampi oli kapteeni Milkan uskoa, että hän todella oli sairas.

Edelleen käyttäytyi hän vain kuin pieni pojannypykkä, joka pelkästä
itsepintaisuudesta ei tahtonut tulla esiin pimeästä häpeänurkastaan.

Kunpahan hän ei vain lopettaisi näitä, ajatteli hän itsekseen, kun
Katalin alkoi tehdä pelastusyrityksiään.

Mutta siitä seikasta voi hän olla levollinen: nuori nainen oli siksi
ylpeä taistelusta, johon hän oli ryhtynyt pimeyden mahteja vastaan,
ettei hän tulisi päästämään saalista ruusunpunaisista kynsistään.

Vaalea jättiläinen oli samalla kuuliainen lapsi, joka laimeasti
alistuen antautui "sisar Katalinin" johdettavaksi. Hän söi ja joi,
lepäsi ja jaloitteli, otti lääkkeitä ja soitti selloa, kaikkia hänen
määräystensä mukaan.

Ei kukaan kysynyt, mistä nainen sai ihmeellisen valtansa: kun on
kyseessä hermosairaat, ovat ihmeellisimmätkin asiat luonnolliset.

Joka päivä, kun Katalin oli lopettanut kierroksensa sairassaleissa, oli
hänellä tapana lopuksi käydä tervehtimässä myös erikois-potilastaan.

Useimmiten lääkärien kanssa, mutta välistä myös yksin. (Tällaista
hyväksyi Stefan Aratón puoliso itseltään!)

He jatkoivat musikaalista käsittelytapaa ja vain yhdestä ainoasta
naisen sanasta, asetti kapteeni sellon polviensa väliin.

Tänään oleskeli hän taas sangen kauan Chopinin seurassa.

Nokturnojen hehkuvirtaan valoi hän vadillisen sokeria, omaa valmistetta
ja uiskenteli nyt, kuten ainakin oman taiteensa uhri, ulos- ja
sisäänpäinkäännetyin silmänvalkuaisin musikaalisessa punssiseoksessa.

Kun he olivat neljän silmän valossa, ei nainen koskaan istuutunut,
vaan jäi seisomaan oven ääreen katse tutkivasti kiinnitettynä sairaan
piirteihin, tapa, jonka hän oli oppinut lääkäreiltä.

Nämät piirteet muuttuivat soiton kestäessä yhä enemmän. Silmät olivat
lujasti sulkeutuneina, paisuneissa huulissa näkyi tempaisuja...

Katalin tiesi etukäteen, mitä nyt tuli tapahtumaan: kapteeni Milkan
rinta täyttyi siihen määrään tunteista, että purkaus oli välttämätön.

Hän olikin jo hypähtänyt seisaalleen ja katkaisi kovaäänisellä
huudahduksella raskasmielisen kaksinpuhelun Chopinin neron kanssa.

— Mutta miksi elän? Niin, mitä se hyödyttää?

Sairas vaipuu yksinäisinä hetkinä takaisin entiseen hermoheikkouteensa;
sellaisien kuilujen yli täytyy hänet auttaa armeliaalla kädellä...

Mutta ehkä sairas juuri tämäntapaisten kohtausten avulla haluaakin
päästä kosketuksiin tuon lempeän käden kanssa.

— Lopettakaamme musiikki tältä päivältä. Se riittää täksi kertaa. Te
olette vähäsen kiihtynyt, sanoo Katalin.

— Kuten käskette, vastaa Milka raskaasti.

— Huomenna tulen taas, silloin jatkamme. Olettehan samaa mieltä? kysyy
Katalin.

— Milka säpsähtää — hänen ajatuksensa ovat harhailleet jossain
kaukana...

— Ah, siitä tulee erinomaista!

Naisen käsi on jo ovenkahvalla, mutta hän ryhtyy uudestaan sanoihin.

— Mitä nyt siihen kysymykseen tulee: miksi kannattaa elää... Herra
Jumalani! Ihmisellä on aina jotakin, jonka edestä kannattaa elää, tai
sitten ei hänellä ole mitään...

— Minulla ei ole kerrassaan mitään! Ei mitään maailmassa, mutisee Milka
katkerana.

Katalin katselee häntä vakavasti.

— Niin, vaikka ei minulla olisikaan mitään, olisi minulla kuitenkin
jotakin. Tietoisuus siitä, että olen ihminen, enkä mikään puettu
nukke... Ei aateluus velvoita, vaan järki. Se velvoittaa meitä
mahdollisimman suurella arvokkuudella kantamaan elämän vastukset...
Elämä ei ole mikään huvimatka!

— Miten voimakas te olette! Miten kadehtiikaan teitä! — kummailee Milka
ja katselee häntä suurin, valoisin silmin, aivankuin hän nyt näkisi
Katalinin ensi kertaa. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta pudistikin äkkiä
päätään: ah, mitä se hyödyttää? — ja väsyneenä, kuin putoava lehti,
vajoaa hänen mielikuvitelmansa kohti syvyyttä:

— Valitan, armollinen rouva, mutta viisainta, mitä voisin tehdä, olisi
ampua Trommer-luoti otsaani.

"Sisar Katalin" rypistää mustia kulmakarvojaan valkean päähineen alla.

— Ja vakuutan teille, kapteeni, että jollen tietäisi tämän
elämäänkyllästymisen olevan erään sairaustuntomerkin, halveksisin teitä
vähäsen. Itsemurha? Se on sekavien aivojen ja puolisivistyneitten
pakopaikka.

Milkan vaalea pää vaipui syyllisyystuntoisena.

— Niin voimakas! mutisi hän vimmaisesti.

Silloin valaisi Katalinin piirteet lämmin äidinhymy.

— Tiedättekö mitä, kapteeni? Menkää nyt kauniisti vuoteeseen ja
nukkukaa aina huomiseen, varhaiseen aamuun. Jos olette nukkunut
kahdeksan tuntia — mutta petosta ei sallita — saatte tulla tervehtimään
minua aamulla liinavaatevarastoon.

Hän tahtoi mennä, mutta Milka pani kätensä ristiin ja katsoi rukoillen
häneen.

— Vain yksi sana! Sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys... Olen kauan
taistellut, mutta nyt täytyy minun kysyä... Sanokaa, halveksitteko
minua?

Halveksia? Kata hymyili lempeästi, kuin nuori äiti, kun hänen pieni
poikansa kysyy jotain oikein tyhmää. Ja tämä hymy teki hänen kasvonsa
todella kauniiksi.

— Halveksia? Miksi niin? Siksikö, että kranaatti, joka olisi voinut
kaataa kumoon kirkontornin, löi maahan myöskin teidät? Rakas kapteeni,
en halveksi edes kirkontornia, ja se on kuitenkin paljon karkeampaa
ainetta kuin te.

Hän tarttui Milkan käteen ja jatkoi:

— Tornin voi rakentaa jälleen, ja ihminen voidaan taas auttaa
jalkeilleen. Ja ihminen on saanut järkeä ja tahdonvoimaa, ollakseen
itse vähäsen mukana tässä auttamisessa... Ettekö tekin ole samaa mieltä?

Pystypäin, huulillaan voitokas ja ylevä hymy, seisoi Katalin hänen
edessään valkeassa puvussaan.

Hän oli niin vahva, niin puhdas ja ylväs kuin marmorimöhkäle ylhäällä
vuorenhuipulla.

Kapteeni ei kohottanut hänen kättään huulilleen, vaan kumartui syvään
ja suuteli hänen eetterintuoksuisia, pienoisia sormiaan.

Milka oli muuten aina kohtaamisesta asti rautatieasemalla usein
ajatellut rouva Aratóa. Siihen aikaan olivat hänen ajatuksensa
eräänlaisella oudolla, mietiskelevällä uteliaisuudella hiiviskelleet
hänen solakan olentonsa ympärillä.

Kukaan ei tuntenut häntä pääkaupungissa — Arató eli syrjässä — mutta
kuitenkin ympäröi häntä maine, että hän oli ylhäinen ja harvinaisen
puoleensavetävä. Naisen, joka kykeni kiinnittämään Stefan Aratón,
niinkuin hän, täytyi itsensä olla Arató naismuunnoksena.

Hyvän maineen lumivalkea helmikruunu loisti hänen viisaalla otsallaan.

Kun hän laupeuden lempeällä vakavuudella kumartui yksinkertaisen
upseerin puoleen, tunsi hän äkkiä hänet jälleen. Hän, joka muuten aina
oli seisonut vieraana naisten edessä, löysi nyt itsessään Katalinin
kuvan, kuten suloisen, hyvin tutun olennon nuoruuden unelmista.

Ja millainen nainen oli hän?

Niin todellinen, niin ehyt, ja niin kallis, kuin olisi hän leikattu
yhdestä ainoasta, suuresta kristallista. Vain se raikas tuoksu, joka
virtasi hänen olemuksestaan, todisti, ettei valheen lika ollut koskaan
koskettanut häntä.

Kaikki se, jota Milka oli ikävöinyt ja jota hän jo luuli löytyvän vain
unelmissa taivaan tähtien alla, kaikki se loisti ja hehkui pyhänä
todellisuutena tämän naisen sielusta.

Kuinka hyvältä tuntuikaan, että sittenkin löytyi tällaisia naisia
kirkuvien riikinkukkokanojen riveissä! Juuri sellaiset tekevät tämän
surkean, löyhkäävän elämän lämpimäksi, tuoksuavaksi, kotoiseksi.

Elämä! Milka ei nyt tietänyt mitään parempaa, kuin laskea uudelleen
saavuttamansa elämän Katalinin kapeiden, valkoisten kenkien eteen.

Asettaa se siihen uhrilahjana puhtaasta kiitollisuudesta, että löytyi
maailmassa sellainen olento kuin Katalin.

Panna se siihen ilman vähintäkään toivoa, hänhän tiesi niin hyvin, että
Katalinin elämä kohosi yli hänen elämänsä, kuin pilvet yli maan.

Chopin-illan jälkeen sai hän varmuuden siitä, mihin hän enää ei ollut
uskonut: hänestä voi vielä tulla ihminen muitten ihmisten parissa.

Sellainen nainen kykeni vapauttamaan lentävän hollantilaisen. Hänen
yksi ainoa hymynsä pystyi ratkaisemaan kaikki Milkan sfinksi-elämän
tuskantäydet arvoitukset.

Ylhäällä tuntureillakin joutui mykkä lumi liikkeeseen. Se mitä Milka
tähän asti oli luullut ikuiseksi jääksi, muuttui keväiseksi kukkaseksi.

Ja kaikki se, johon hän ei ennen ollut tohtinut uskoa: elämä, nuoruus,
voima, nainen, rakkaus, vyöryi nyt kuin tuoksunhuumaama kukka-laviini
häntä vastaan.

       *       *       *       *       *

Kata riisuutui parast'aikaa, mennäkseen levolle sen illan jälkeen, joka
oli pyhitetty Chopinille.

Hetkeksi pysähtyi hän seisomaan pukuhuoneensa suuren peilin eteen ja
samalla kysyi hänen sisässään joku ylimielinen ääni: tietääköhän tuo
pitkä sotilas, kuinka kaunis me olemme?

Ääni kuului jollekin, joka aina Katan koulutyttöajoista asti oli asunut
hänen sielunsa salatuimmassa sopukassa ja joka tänä päivänä oli aivan
sama pikkunirppu kuin kymmenen vuotta sitten.

Hän nuhteli kuitenkin tuota sivu-Katalinia; niin miettivässä
mielentilassa, kuin missä hän tänään oli, ei hän tahtonut tietää
moisesta kevytmielisyydestä.

Niin huolehtivalla arvokkuudella, kuin naiselle yöpaidassa ja paljain
jaloin oli mahdollista, asteli hän siniseen huoneeseen ja ryömi huoaten
leskivuoteensa peitteen alle. Merenneidon luola oli muuten myöskin
kylmä sinä päivänä.

Hän ei tuntenut vielä itseään uniseksi, mutta silti sammutti hän
lampun, solmi kätensä yhteen niskansa taakse ja odotteli tavallisia
yövieraitaan...

Yölliset vieraissakävijät olivat kapteeni Milkan ajatukset. Tänä
hiljaisena hetkenä löysivät ne aina tien hänen luokseen, samoinkuin
Bachus-jumalan kesyt pantterit Ariadnen luo.

Ne tulivat Nokturnien kuumain tuulten kantamina, keskiyötaivaan
tuulisten pilvien seurassa. Ne kohottivat vastustuskyvyttömän naisen
kullanhohtoisille, hiljaa tuutiville aalloilleen ja veivät hänet
mukanaan kauas pois.

Lyhyesti sanoen: Stefan Aratón puoliso lepäsi leveässä jacaranda
sängyssään, jonka hänen miehensä oli leikkauttanut hänelle eräällä
székelyläisellä tuhattaiturilla, ja uneksi jalkaväenkapteenista...

Nyt soitteli rouva Katalin itselleen kultaviululla:

Tämä on puhtain, jaloin tunne, joka koskaan on saattanut naissydämen
sykkimään. Mutta ei! Muut naiset, tavalliset naiset, jotka etsivät
vain hakkailua ja huvittelua, eivät koskaan kykenisi tuntemaan mitään
tällaista.

Sillä hänet sitoi salaperäisen, henkisen äitiyden langat tähän
ihmiseen. Milka oli hänen luomuksensa, hänen kasvatuksensa hedelmä,
hänen omaisuutensa.

Hän katseli kapteenia, kuin mykkää, ravintoa nauttivaa alkusolua; hän
näki hänet lallattelevana, horjahtelevana lapsena; myöhemmässä hoidon
asteessa häpeissään olevana ihmispelkopojanvetkaleena; ja viimeksi näki
hän jaloilleen autetun ihmisen täysinkehittyneenä miehenä.

Oliko sitte ihmeellistä, jos tämän suuren lapsen vaalea pää herätti
Katalinin sielussa lämpimän ja hellän peilikuvan.

Mutta todellisuudessa oli tapahtunut jotain paljon merkittävämpää, kuin
mitä Katalin itsekään olisi uskonut.

Kauniin Zolkyn tytär oli nimittäin siirtynyt kokonaan uuteen
rooliluokkaan.

Tähän asti oli hän vain vaihtanut osia elämän näyttämöllä. Puvut olivat
vaihtuneet kuten sävelmät, joita hän oli näppäillyt kultaviulustaan,
mutta rooliluokka oli pysynyt samana: hän oli kuuluisan miehen pikku
Kata.

Mutta tällä kertaa oli hän siirtynyt uuteen rooliluokkaan korkeampaa
tyyliä. Sievästä, pikku Eikenestäkin oli tullut Joku. Persoonallisuus.
Ihminen, jonka pään ylle ihmiskohtalon pilvet keräytyivät.

Niitten monien eri Katalinojen joukossa, jotka toinen toisensa jälkeen
häämöittivät esiin hänen mielikuvituksensa esiripun takaa, ei mikään
ollut niin täysin uusi, niin kiihoittavan mielenkiintoinen, niin
totinen ja suurtyylinen kuin tämä, jonka kuva heijastui kapteeni Milkan
silmissä.

Hänellä ei enää ollut mitättömän kamarineidin viehkeät ja ruusuiset
posket, vaan sankarittaren jalot voimakkaat ja ihanat, inhimilliset
profiiliviivat.

Kapteeni Milkassa oli hän löytänyt ymmärtäväisimmän yleisönsä ja siksi
oli hän nyt vakuutettu siitä, että hän oli löytänyt itsensä ja elämänsä
todellisen päämäärän.

Proteuksen tytär niitti nykyisessä olomuodossaan suurimpia
menestyksiään ja eli sentakia nyt todellisinta elämätään.




VELJEKSET ARATÓ.


Yhteen kokonaiseen kuukauteen ei Katalin ollut nähnyt miestään, tiedot
koillisrajan erikohdilta saapuivat myös perille epäsäännöllisesti
suuressa sekasorrossa, joka nyt vallitsi, mutta odottamatta sähkötti
hän silloin Kassasta.

"Molemmat pojat haavoittuneet. Haavat vaarattomat. Ei mitään
levottomuuden syytä. Anotaan sijoja sairaalassasi. Saapuvat huomenna
päivällä Malteser-junassa."

Katalin aivan jäykistyi.

Omituista kyllä, hänen päähänsä ei ollut koskaan edes pälkähtänyt, että
joku vakavampi onnettomuus olisi voinut heitä kohdata. Hänen sydämensä
syvyydessä eli lapsellinen taikausko, että sallimus kohteli jokaista
Aratóa poikkeuksellisesti.

Professori Kadar lohdutti häntä, mikäli voi. Jos ei se ollut mitään
vaarallisempaa — niinhän Arató oli ilmoittanut, ja silloin oli se
myöskin niin — oli parempi iloita tästä tapahtumasta. Nythän hän tiesi
ainakin jonkun aikaa saavansa pitää pojat erillään verestä, ja heille
itselleen ei suinkaan ollut vahingollista saada kerrankin nukkua
kunnollisesti.

Päivä kiertyi myöhäiseen iltaan, ennenkuin Malteser-juna saapui.
Katalin ja alilääkäri odottivat kolmea Arató-veljestä asemalla ja
ohjasivat heidät sitte sairaalaan.

Mitään vakavampaa ei todella ollutkaan tapahtunut, sillä matkalla
sairaalaan puhuivat he kaikki yhtä suuta. Suuri huomio, jota he
herättivät, toiselta puolen viehätti heitä, mutta toiselta puolen
saattoi heidät hämilleen; he arvelivat, ettei asiasta kannattanut
puhua, vain tuhmuuksia kaikki. Paljaasta vaatimattomuudesta rupesivat
he kauhean kovaäänisiksi.

Kadar itse irroitti kääreet sitomohuoneessa, joka kylpi sähkövalossa.

Pojat olivat aina syntymästään asti miltei taikauskoisella
johdonmukaisuudella jakaneet toistensa kohtalot. Tuhkarokko oli heillä
ollut samalla kertaa, Kolozsvárin kimnaasista oli opettajakunta
käskenyt heidän molempien poistua myöskin yhtaikaa ja myös nyt oli
heidät molemmat tulessa haavoittanut sama venäläinen konekivääri.

Luoti oli lävistänyt luun Peterin olkavarressa, Palilla taas oli haava
hartioissa.

— Koska haavoituitte? kysyi Kadar.

— Kuusi päivää sitten.

— Ilkeätä ruutia...! sanoi ylilääkäri, joka mielellään tahtoi esiintyä
vähäsen karkeana. Voitte kiittää isäänne, että hän on antanut teille
perinnöksi niin hyvää verta!

Heidät kylvetettiin ja pantiin sänkyyn. Laihtuneet he olivat
poissaolonsa aikana, ehkä myös hitusen kasvaneet, kasvonsa olivat
tulleet ruskeiksi ja piirteet kovettuneet.

Ennenkuin Katalin meni kotiin miehensä kanssa, katsahti hän vielä
kerran heidän yksityiseen huoneeseensa. Hänellä oli muassaan heille
kullekin annettavaksi täytetty suklaakakku silkkipaperissa. Heidän
kaulassaan avonaisten yöpaitojen alla näki hän Pyhän Katarinan kuvan.

— Millaisia terveisiä vien mestari Kantorille? kysyi hän.

— Tervehdi sitä ja sano, että odotamme tervehdyskäyntiä huomenna.

Sitten jäivät Pal ja Peter yksikseen. Hitaasti ja harkiten imivät he
suklaatejaan ja samalla toivat kovaäänisesti ilmi ihastuksensa, kuten
koulupojat kesälomalla.

— Hei, miten hieno sänky!

— Huomenna nukumme kymmeneen.

— Ja saamme kahvia ja pyöryköitä aamiaiseksi.

— Ja kaksi munaa. Minä tahdon kaksi munaa.

Kiitollinen isänmaa on minulle velkaa kaksi pehmeäksi keitettyä munaa.

— Mikäli voin päättää professorin eleistä, ei hän laske meitä takaisin
kuuteen, seitsemään viikkoon.

— Niistä kuudesta jäämme neljäksi veli Stefanin yksityispotilaiksi.

— Miten ihanalta tuleekaan tuntumaan loikoa leposohvalla taasen ja
lukea Zoltán Karpathya!

Sitte vaipuivat he uneen kuten ennen äitinsä syliin. Ei ryssien
raskaan tykistön sulkutuli, eivät siperialaisen hyökkäyskomppanian
hurraahuudot, eivätkä kuvat viime viikon pistintaisteluista häirinneet
heitä.

Unessakin nauttivat he huoneen lempeästä lämmöstä ja joustosängyistä.
Molemmat kuulivat jotain aivan hiljaista sanomattoman suloista
musiikkia, se oli veri, joka suhisi ja lauloi heidän korvissaan.

Oli keskiyö, ennenkuin Arató ja Katalin ehtivät kotiin omainsa luo.

Matkalla oli Stefan kertonut, että pojat oli sotanäyttämöltä siirretty
Kassaan. He olivat tahtoneet salata kotiväeltä, että he olivat
haavoittuneet, mutta kun sairaalan päällikkö Kassassa oli saanut
tietää, että kaksi vapaaehtoista olivat professori Aratón nuoremmat
veljet, oli hän sähköteitse ilmoittanut tälle.

Professori oli muuten harvinaisen painostuneessa mielentilassa.
Lavantauti levisi kuin räjähdyksen voimalla pohjoisarmeijassa,
suojelusrokotus edistyi sensijaan hitaasti... Aamujunalla kiiruhti hän
itse takaisin rintamalle, antaakseen reippaampaa vauhtia työlle.

Hän paneutui heti vuoteeseen ja vaipuikin parin minuutin kuluttua
syvään uneen.

Aamun koitossa astui hän saappaissa ja säilä kupeella Katalinin vuoteen
ääreen antaakseen hänelle hyvästijättösuukon. Vaimo tunsi nahanhajun,
näki silmäripsiensä lomitse kauluksen kullan säteilyn, mutta oli
niin väsynyt, että hän vain matalasti ähkäisten ojensi kätensä, kun
hän samassa tunsi miehensä huulet poskiansa vastaan, puhumaan hän ei
kyennyt.

       *       *       *       *       *

Peter ja Pal viihtyivät erinomaisesti sairaalassa. Heidän sallittiin
olla päivittäin pari tuntia ylhäällä, silloin he heti lähtivät
löytöretkeilylle saleihin, missä he tulivat hyviksi ystäviksi kaikkien
ihmisten, lääkärien, sairaanhoitajattarien ja potilaitten kanssa.

Kun he saivat kuulla, että kapteeni Milkakin oli siellä, vaihtoivat he
nopean, pelästyneen silmäyksen...

Ja kun sattuma saattoi heidät kohtaamaan hänet käytävässä, he aivan
jäykistyivät hämmennyksestä.

Kapteeni luuli, että kunnioitus saattoi heidät hämilleen, kun taas
pojat ujostelivat sitä, että he kuvittelivat tapaamisen vaivaavan
Milkaa.

Sitä enemmän he ihastuivat keksiessään Ijarton. Riemu-ulvahduksin he
syöksähtivät hänen luokseen ja senjälkeen viettivät he joka päivä osan
päivästään numero kolmessa. Näytti siltä, että hänellä oli suuri sija
heidän sydämissään.

Mitään kokemuksia sodasta he eivät voineet kertoa, turhaan tiukkasi
heitä eräs vapaaehtoinen, joka sairasti keuhkokatarria, ja joka ei
vielä ollut käynyt rintamalla. Heidän suhteensa sotaan oli sama kuin
kesälomalle päässeen pojan kouluun, heitä ällötti muistella sitä.

Vain kokonaan vähäpätöisiin sivutapahtumiin he kiintyivät, sodan pikku
arabeskeihin. Sellaisia oli esimerkiksi tarina pienestä ruskeasta
koirasta, joka oli liittynyt pataljoonaan; haikarasta, joka kierteli
palavaa talonpoikaistupaa; lippumies Botlikin kärventyneistä housuista.

Melko pian pääsivät he selville siitä, etteivät kälyn asiat olleet
oikealla tolalla. Aina ennen oli heidän kolmen kesken vallinnut
eräänlainen salainen vapaamuurarisukulaisuus, joka ilmeni etupäässä
siinä, että he silloin tällöin voivat puhjeta nauruun ja nauraa aivan
tikahtuakseen muille ihmisille täysin käsittämättömistä syistä.

Nyt sitävastoin heittelivät he pieniä kultakoukkujaan kälylleen aivan
turhaan, ne vain soluivat sivuun hänen vastustuksensa edestä.

— Mutta se lienee sodan syy! lohduttelivat he toisiaan.

       *       *       *       *       *

Luutnantti Sarrethy, ajutantti reservipataljoonasta, saapui sairaalaan
tapaamaan Stovasseria.

Sattumalta näki hän Aratón pojat.

— Kas vaan, te täällä? Rykmentti toimittaa teistä tiedusteluja
kaikkialla. Juuri nyt olen kirjoittanut Kassan sairaalaan saadakseni
tietää, mitä teille kuuluu.

— Mitä on tekeillä? Jotain erikoistako? kysyivät pojat tuskaillen.

— Kyllä, nyt on asianlaita siten, että te molemmat olette tulleet
vänrikeiksi liian aikaisin. Sitäpaitsi on toinen teistä saanut
kultaisen urhoollisuusmuistorahan, toinen suuren hopeaisen. Mutta sitä
en tiedä, kumpi kuuluu toiselle, kumman saa toinen, tuskin sitä tietää
itse sotaministerikään.

— Pidättekö meitä narreina, luutnantti?

— Kunniasanani! vastasi Sarrethy tarmokkaasti.

— Kunniasananne upseerina?

— Minun vastuullani voitte turvallisesti neulotuttaa kultaraidat.
Muistorahat lähetytän tänne ennen keskipäivää.

Jotakin tunnustusta olivat he tosin odottaneetkin, hehän tiesivät,
että heidät oli ehdotettu mahdollisiksi, mutta tällaista eivät he
kuitenkaan olleet uskaltaneet toivoa. Eiväthän he myöskään olleet
saaneet aikaan mitään erikoista. Paluumatkalla oli heidän komppaniansa
saanut määräyksen hinnalla millä tahansa pitää hallussaan sillan pään
Luzanin luona, kunnes viimeinen kuormastovaunu oli ehtinyt yli toiselle
puolelle.

He olivat siis sen pitäneet hallussaan. Vieläpä silloinkin, kun heidän
molemmat upseerinsa ja kaksikolmasosaa miehistöstä virui vedessä.
Everstiluutnanttihan oli antanut määräyksen, mitenkä he olisivat
uskaltaneet muuta kuin totella?

Niin, mutta tästä tulee suurenmoinen yllätys Katalinille ja Ijartolle!

Illalla hiipivät pojat liinavaatevarastoon vänrikinunivormussa ja
rinnoissaan kunniamerkit. — Pal oli saanut kultamerkin ja Peter sen
suuren hopeaisen, vaikka se yhtä hyvin olisi voinut olla päinvastoin.

Tämä oli Katalinin oma valtakunta. Pienoinen kirjoituspöytä seisoi
ikkunan ääressä, ja pöydällä kukki kaksi ruusua lasissa.

Peter ja Pal piiloutuivat liinalaudakkojen väliin ja odottelivat
kärsivällisesti.

Kesti välttävän kauan ennenkuin ovi aukeni. Pojat tekeytyivät kauhean
viekasilmeisiksi... Katalin tulikin todella. Mutta ei yksin! Joku oli
hänen kanssaan: kapteeni Milka...

Henkeään pidätellen painautuivat pojat seinää vasten piilopaikassaan,
kun nuo kaksi keskustellen astuivat esiin laudakkojen välitse.

Toisin sanoen, vain kapteeni puhui...

Salin toisessa päässä avautui ovi sidehuoneeseen ja sulkeutui taas
parin jälkeen, joka loittoni yhdessä...

Kaksoiset seisoivat edelleen piilopaikassaan... Liituvalkeina
kasvoiltaan katsahtivat he toisiinsa. Heidän polvensa vapisivat, heidän
täytyi tarttua laudakkoihin voidakseen pysyä pystyssä kaatumatta...

Mitä oli mies puhunut Katalinille? Mitä oli hän uskaltanut? — Katalle,
veli Stefanin vaimolle? Ja käly oli mykkänä kuunnellut. Hän ei ollut
lyönyt häntä, ei juossut, eikä huutanut apua!

Tämä tuntui heistä suorastaan hirviömäiseltä, niin että he tuskin
uskalsivat ajatella...

Katalin? Heidän Katansa! Veli Stefanin puoliso!

Olivathan he itse nähneet elämässä kaikenlaista. Naisista tiesivät
he myös yhtä ja toista. Mutta he olivat kasvaneet siinä pyhässä
vakaumuksessa, että löytyi erikoinen luokka naisia, joka, kuten tähdet
taivaalla, oli korotettu kaikkien epäluulojen ja kaiken heikkouden
yläpuolelle, ehkä jopa ulkopuolelle luonnon järjestyksen, nämät naiset
eivät olleetkaan ihmisiä, he olivat ilman sukupuolta, suloisia,
puhtaita, pyhiä, hyviä, intohimottomia olentoja: Arató-suvun naiset.

Molemmat pojat voivat oikein pahoin... Heitä annatti ylen...
Kunniamerkit poistivat he taas rinnoistaan, tunkivat ne taskuihinsa ja
hiipivät, sairaina häpeästä takaisin huoneeseensa.

Ennenkuin Katalin lähti kotia, tuli hän hetkeksi kaksoisten luo. He
olivat jo vuoteessa.

— Olen juuri keskustellut professori Kadarin kanssa. Ensi viikolla
saadaan teitä hoitaa ulkopuolella sairaalaa, ja silloin muutatte kotia
meidän luoksemme.

Pitkä hiljaisuus. Lopuksi tarttui Peter sanaan.

Matalasti ja kuivasti sanoi hän:

— Ensi viikolla emme ole täällä.

— Ette täällä? Missä sitten?

— Rintamalla. Huomenna ilmoittaudumme uudelleen palvelukseen.

Kata silmäili hämmästyneenä milloin toista, milloin toista veljeä.

— Oletteko tulleet hulluiksi? Miksi näin äkkiä haluatte takaisin?

— Sovimme paremmin sinne, vastasi Pal kuivasti.

— Paremmin kuin tänne?

— Niin.

Hänen silmiinsä pisti, ettei kumpikaan heistä enää kantanut kaulassaan
hänen pyhäinkuvaansa.

Heidän suunsa ympäri jännittyivät samallaiset kovat piirteet,
jollaisilla Stefan Arató tavallisesti peitti mielenliikutuksensa.
Oltválaisten hymy! Nyt he tosiaan huomiotaherättävästi muistuttivat
kahta torvensoittajaa Naamioidun Neitsyen valtaistuimella.

Äkkinäinen viha nousi Katalinin päähän. Hän kohautti olkapäitään
ja lähti heidän luotaan jäykkänä kuin puukuva. Näytti siltä, kuin
yleinen hemmottelu olisi noussut poikasille päähän! No niin, ehkä he
viisastuvat huomiseksi...

Mutta he eivät tulleet viisaammiksi. Jäykällä päättäväisyydellä,
hillittömällä kärsimättömyydellä menivät he eteenpäin vaistonsa
ohjaamaan suuntaan.

He tulivat ja menivät, kävivät päällystönsä luona ja kirjoittivat
hakemuksia, he hankkivat suosituksia, vaikenivat ja käyttivät
viekkautta vain tullakseen lähetetyksi takaisin rykmenttiinsä.

Budapestin ilma oli heille myrkkyä, he eivät kyenneet syömään eikä
nukkumaan enää, jokainen hengähdys oli heille tuskaa.

Katalin piti heitä silmällä kasvavalla levottomuudella. Hänen
sydäntänsä särki. Ja mitä sanoo Stefan?

Kapteeni Milka, jolle hän valitteli murheitaan, otti tehtäväkseen
puhua heille. Hän luotti siihen, että hänen onnistuisi ylempiarvoisen
arvovallalla pehmentää lapsukaiset.

Hän lähti iltahämärässä heidän huoneeseensa. He olivat jo kenttäpuvussa
nahkasäärystimineen, sivullaan keltaiset pistoolikotelot. Hän
keskusteli heidän kanssaan lämpimästi ja tuttavallisesti; isällisesti
ja ystävällisesti värisi hänen syvä bassoäänensä.

Hän alkoi puhumalla verisestä kamppailusta, jota parast'aikaa käytiin
Karpateilla, kuvaili heille talvisotaretken kauhuja, antoi tunnustuksen
heidän tähänastiselle toiminnalleen, mutta tahtoi kuitenkin samalla
varottaa heitä nuoruuden intomielisyydessä antautumasta menemään
liioitteluihin... Sillä koko ratkaisuhan ei nyt toki riippunut vain
kahdesta miehestä.

Pojat kuuntelivat mykkinä. He seisoivat jäykässä kunniantekoasennossa,
mutta kummankin kasvoilla näkyi ilkkuva hymy.

Tämä saattoi Milkan jonkun verran hämilleen... Hän luuli, että hän
innossaan ja hyväntahtoisuudessaan ehkä oli tullut esittäneeksi rauhaan
kohdistuvia ajatuksia enemmän kuin sopi upseerille ja sen takia
hän ponnisteli antaakseen selvityksiä. Hän ihaili itse kohdastaan
persoonallista urhoollisuutta, piti suurtekona kaatua isänmaan
puolesta, mutta luonnollisesti vain sillä edellytyksellä, että samalla
palveli joitakin korkeampia päämääriä...

Poikien pilkallinen hymy vaihtui nyt ylpeäksi ja halveksivaksi
irvistykseksi. Armoton ilme heidän nuorekkailla kasvoillaan näytti yhtä
oudolta kuin toukokuun lumi pelargoniapenkereellä.

Milka aavisti, mitä he nyt ajattelivat. Kuumeesta omilla kasvoillaan
hän tunsi, että hän punastui...

Hän puhui puhumistaan ja joutui samalla yhä enemmän hämmennyksiin,
sillä hän tunsi, että hänen sanansa olivat täysin tolkuttomia.

Tuokiossa kuohahti hänessä hereille vanha kapteeni Milka, säälimätön
rautaihminen. Hän kyllä tulee kurittamaan nuo kaksi itserakasta
nulikkaa.

Mutta kun hän läheni kaksoisia, jotka seisoivat jäntevässä
huomiontekoasennossa, oli häntä vastassa kaksi häijyä, teräskovaa
silmäparia, jotka säkenöivät vihaa huoneen pimeydessä.

Kapteeni ei käsittänyt heidän hillittömän vihansa syytä, mutta hän
tunsi, että nämät kaksi villiä sudenpentua voisivat ryhtyä mihin
tahansa.

Taas tunsi hän samanlaista kylmää turtumista sydämessään kuin yönä
Zaklikovin luona.

Hämmentyneenä kangerteli hän:

— No tehkää, kuten haluatte... Ja hän lähti huoneesta.

Peter ja Pal eivät olleet lausuneet sanaakaan koko aikana.

Mutta vasta silloin kapteeni oikein sydäntyi, kun hän liinavarastossa
teki selkoa käynnistään. Hänestä tuntui varmalta, että noilla
kahdella röyhkeällä poikaviikarilla oli jotain huomauttamista hänen
hermoiskustaan, mutta tätä hän ei tietenkään sanonut Katalle, joka
muuten itse arveli aivan samaa.

— Ah, noita Aratója! Aivan ennenkuulumattomalla tavalla he uskalsivat
käyttäytyä minua kohtaan! Urhoollisuusmuistorahat näyttävät
täydellisesti sekoittaneen heidän päänsä... He eivät tahtoneet edes
olla tekemisissä kanssani, he käänsivät selkänsä ja nauroivat minulle
vasten naamaa.

Kauhistuksissaan tarttui Katalin kapteenin käteen aivankuin
suojellakseen häntä...

Milka jatkoi:

— Koskaan ei minua ole kohdeltu niin loukkaavasti, voin taatusti sanoa,
niin ylenkatseellisesti... Aivankuin minä en olisikaan ollut heitä
korkea-arvoisempi, vaan joku aivan tavallinen — en osaa itsekään sanoa,
mikä... Jos en ottaisi huomioon, että he ovat teidän sukulaisianne! —

Hän keskeytti ja heilautti kättään miettivästi. Äkkiä kaikui hänen
äänensä sangen syvänä hänen sanoessaan:

— Olkaa rauhallinen, en ryhdy mihinkään heitä vastaan. Ei mihinkään.
Kestän kaikki. Kaiken. Heillä on sama nimi kuin teillä.

Katalinin silmät olivat kyynelissä, hänen sydämensä täynnä katkeruutta.

— Kiitän teitä, sanoi hän — olen kiitollinen teille ja pyydän
anteeksi... Minä olen syypää kaikkeen. Minun olisi pitänyt aavistaa —
tunnenhan Aratót.

Ah näitä Aratója! Nyt jo katseli hän heitä kaukaisesta etäisyydestä
kuin jotain vierasta rotua. Jokainen Arató oli kylmä, ylpeä ja
pilkallinen. Kaikki he luulivat olevansa päätä pitemmät muita ihmisiä.
Halveksivalla hymyilyllä he tahtoivat kuitata elämän ja kuoleman...
Sellaiset olivat kaksoisetkin, Stefan samoin...

Katan päässä pyörivät ajatukset uskomatonta vauhtia... Ja äkkiä
sukeltautui esiin katkera kysymys: rakastaneekohan Stefan vaimoaan?

Osasiko hän yleensä rakastaa? Niin paljon ainakin oli varmaa, ettei
hän tarvinnut vaimoaan? Hän tarvitsi häntä aivan yhtä vähän, kuin
kirkontorni pääskystä, jolla on pesänsä katonulottuman alla.

Mutta tästä ei voinut edes keskustella Stefanin kanssa. Sillä silloin
heti ilmeni hänen kasvoillaan tuo Arató-hymy... Ah, miten Katalin oli
värissyt Oltván häräntappajien pilkallisen hymyn edessä!

— Milka — sanoi hän itkevän naisen pehmeällä äänellä — unohtakaamme
tämä... Jos tahdotte olla hyvä minua kohtaan, jos tahdotte olla oikein
hyvä, niin antakaa tuoda tänne sellonne. Tänään tahtoisin kuulla
Schumannia. Hän parantaa minut jälleen...

Tähän asti ei Katalin ollut paljoa ymmärtänyt musiikista, mutta Milkan
taide oli aukaissut hänelle sointujen portin.

Juuri sellaista musiikkia hän tajusi, se oli kuin kuuma kylpy, jonne
viluisa sielu autuaana voi vaipua ja sen tenhoon ikävöi hänen verensä
joka pisara.

Niinpian kuin sello lauloi, lensivät heidän vapautuneet ajatuksensa
tasaisin siiveniskuin rinnan toistensa kanssa seikkailuihin, ja kun
Milka lopuksi pani pois jousen, tuntui miltei omituiselta, että he
voivat käyttää keskenään tavallista jokapäiväistä puhetapaa...

       *       *       *       *       *

Peter ja Pal olivat varustautuneet matkalle lähtöön.

Ijarto, joka seurasi samaa marssipataljoonaa Karpateille, kuin he
itsekin, oli jo edeltäpäin mennyt matkatavarain kanssa asemalle,
sillävälin he ottivat nopeat jäähyväiset sairaalassa.

Lääkärit ja sairaanhoitajattaret toruivat ja säälivät heitä.

Katalinillehan täytyi heidän myös jättää hyvästit. Heidän piti suudella
hänen kättään ja mennä pois sanaa sanomatta...

Liinavaraston edustalla tuli heitä vastaan keltahipiäinen nunna.

— Onko kälyni sisällä? kysyi Pal.

— Kyllä.

— Kuka on hänen luonaan?

— Kuka muu siellä olisi kuin kapteeni? kähisi harmaa noita. Hän loi
heihin pistävän katseen ja tallusteli sitten kopeillen pois laajassa
poimutetussa hameessaan.

Pojat seisoivat kuin jähmettyneinä oven ulkopuolella. Sisällä vallitsi
painostava hiljaisuus. Jos joku siellä sisällä olisi puhunut, olisi
ääni kuulunut ulos... Miksi eivät he puhuneet?

Peter ja Pal eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa. He häpesivät, ja
karvas mustasukkaisuus raateli heidän nuoria sydämiään.

Äkkiä katkesi hiljaisuus. Sellon ääni soi siellä sisällä. Pitkin,
hehkuvin, aistillisesti värisevin jousenvedoin... Sfinksi — kollikatti
naukui iltahämärässä.

Pojat kuuntelivat pidätetyin hengenvedoin. Mutta sitten heittivät he
luotaan kietovien kahleitten leudot syleilyt.

— Tule.

Ja he lähtivät hyvästelemättä.

Mutta kadulla sanoi Pal, että ainakin Kantorille piti sanoa hyvästit.
Peterinkin mielestä kuului tämä aivan asiaan. Kun lähtee sotaan,
haluaa, että ainakin joku vähäsen sääliikin.

Kantor näyttäytyikin poikain myötätunnon arvoiseksi, kaikin mokomin
tahtoi se seurata heitä sotanäyttämölle ja ulvoen se yhäti raapi
eteisen ovea, kun sen poistuvat ystävät jo aikoja sitten olivat
ehtineet kadulle.

Katalin katkeroitui äärettömästi, kun hän sai tietää, että pojat olivat
lähteneet matkaan hänelle hyvästejä sanomatta.

— Oh, noita Aratója! Heillä ei ole sydäntä, ei kenelläkään heistä.
Mutta tästä puhun Stefanille.

Peter ja Pal istuivat sillävälin vuokravaunussa, jota veti suuri,
laiha, ruskea hevonen. Hevonen kiisi eteenpäin omituisin loikkauksin ja
heitteli samalla yhtämittaa suurta päätään.

Kun he ajoivat Ring-puistokadun läpi, sädehtivät lamput
huvittelupaikkojen edustoilla häikäisevin loistein. Siellä täällä
sisäänkäyntiportaitten luona, jotka uivat valossa, seisoi ryhmissä
herroja takinkaulukset pystyssä sekä lyhythameisia ja korkeakorkoisia
naisia.

Vihdoin viimein — lopultakin istuivat he hämärässä, savuisessa
toisenluokan vaunussa, ja kitisten ja töyttäyksin lähtivät pyörät
heidän allaan liikkeelle...

Paitsi heitä, oli vaunussa kuusi upseeria, jotka kaikki olivat jo
syvässä unessa. Eräs istui kallistuneena oikealle, toinen vasemmalle,
joku kuorsasi ylpeästi, kun taas toiset tyytyivät vaatimattomaan
tuhisemiseen.

Oli onni, että muut nukkuivat, niin ei Arató-poikien tarvinnut hävetä
kuumia lapsenkyyneleitään, jotka vierähtelivät alas pitkin heidän
poskiaan, aina siksi kunnes he olivat itkeneet itsensä uneen.




KEVÄT SAIRAALASSA.


Tarmokkain vuorivuohihypyin tulivat alilääkäri ja eräs medisiinareista
juosten alas portaita pohjakerrokseen. Jälkimmäinen, sileäksi
ajeltuine, tarmokkaine piirteineen unkarilais-ameriikkalaisen tyypin
edustaja, sanoi tahallisen laulavalla äänenpainolla:

— Näkyy, että tulee kevät. "Mamma" on rakastunut.

Portaiden käänteessä olivat molemmat nuoret miehet iskeytymäisillään
yhteen erään kultakauluksisen upseerin kanssa, joka oli matkalla ylös.

Alilääkäri aivan kalpeni hämmästyksestä ja tervehti kumartaen.

Alhaalla pohjakerroksessa kuiskasi hän käheästi ja kiihoittuneesti
medisiinarille.

— Tiedättekö, kuka se oli? Professori Arató!

Toinen löi nyrkillään otsaansa ja kuiskasi vastaukseksi:

— Oletteko koskaan nähnyt sellaista pöllöpäätä kuin minä?

Stefan Arató oli tällävälin ehtinyt ylös valtavan ikkunan ääreen.
Sieltä näkyi alas sairaalan pihaan.

Professorin katse kiintyi pienoiseen idylliseen kuvaan.

Pihalla kasvoi hevoskastanja. Musta puunrunko ojenteli keveästi
ja aistikkaasti oksiaan kohti taivasta. Vesat, jotka hehkuivat
iltapäiväauringon valossa kuin tuhat pientä kultaista nyrkkiä, pitivät
ponnistuksesta väristen lujassa otteessaan kevättä, joka tahtoi särkeä
siteet.

Huomenna särkyvät nyrkit ja peittävät kaikki oksat kullanviheriäisin
lehdin.

Puun alla oli lepotuoli, missä komea vaalea sotilas oleili. Hänellä ei
näkynyt sidettä, mutta hänen ilmeensä oli kärsivä. Hänen vieressään
istui hento sairaanhoitajatar päähuntuineen ja luki suloisella
vakavuudella punakantista kirjaa.

— Aivan sellaista, kuin kymmenenpennin kuvapostikorteissa kuvattu väki,
jolla on kainot vaatimukset, tavallisesti ostaa. "Kevät sairaalassa."

Mutta kas vaan, sairaanhoitajatarhan on Katalin.

Arató, joka vastikään oli saapunut pääkaupunkiin, seisoi hetkisen
epäillen ikkunassa, mutta päätti kuitenkin ensiksi puhua virkatoverinsa
Kadarin kanssa.

Hän voi ehkä selittää hänelle, mitä Peterin ja Palin liian aikainen
lähtö merkitsi, josta Katalin oli vähitellen hänelle kirjeellisesti
kertonut vasta liian myöhään.

Mutta Kadaria ahdisti hän kysymyksillään turhaan.

Pojat olivat todella aluksi iloinneetkin sairashuoneessa olostaan,
mutta sitten olivat he odottamatta rynnänneet takaisin sotanäyttämölle
niin hillittömällä kärsimättömyydellä, kuin jos enkelit kultatorvien
toitotuksilla olisivat heitä kutsuneet.

Niin paljonhan tiesi Stefan itsekin.

Katalinin kohtasi hän portaissa.

Hän teeskenteli suurta väsymystä ja sanaakaan sanomatta ojensi
miehelleen kylmän otsansa suudeltavaksi.

— Arvelen tällä kertaa voivani jäädä tänne pariksi päiväksi — tervehti
professori. Siksi ajaksi saat sinäkin vapautta sairaalasta.

Vaimo kohotti kummastuneena vakavat kasvonsa miestänsä kohti.

— Se on mahdotonta, Stefan! Olen niin sidottu — aivan hirveästi
sidottu... Ja kun kerran on ryhtynyt...

Tämä kypsymätön kiihkoilu hermostutti Aratóa.

— Puhuin juuri nyt Kadarin kanssa... Hän sanoi, että tällä hetkellä
täällä ei ole mitään sellaista, jota ei kuka tahansa voisi toimittaa
sinun sijastasi... Sinä voit tarvita vähäsen lepoa, näytät väsyneeltä.

Katalin painoi päänsä alas tuumaillen.

Pari seikkaa täytyi hänen kuitenkin järjestää. Avaimethan täytyi hänen
myöskin jättää jollekin. Sanalla sanoen, olisi parasta, jos Stefan
menisi edeltäpäin, ennen illallista olisi hän itsekin kotona.

       *       *       *       *       *

Professorin huoneen vieressä sijaitsi poikain entinen pesä.

Nytkin oli se täynnä kaikenlaisia siviilielämän tarpeita, jotka
nyttemmin tulivat kuulumaan reserviin: vapaakuosisia urheilupukuja,
miekkailuhansikoita, tennismailoja sekä kuvia voimistelevista,
ratsastavista, purjehtivista, kylpevistä pojista ja tytöistä...

Stefan seisoi tarkkaillen kynnyksellä, aivankuin hän tässä olisi
etsinyt vastausta kysymykseen, joka teki hänet yhä levottomammaksi.

Miten oli poikain laita? Tähän asti oli heidän ollut tapana niin
suurissa kuin pienissäkin asioissa tiedustella veljensä mielipidettä —
he eivät olisi ostaneet edes kupukyyhkystä ilman hänen hyväksymistään
— mutta nyt käyttäytyivät he siten kuin pakenisivat he juuri häntä
itseään.

Katalin sanoo: "urhoollisuuskunniamerkit ovat nousseet heille päähän."

Mutta se ei tosiaan olisi Peterin ja Palin tapaista eikä itse
lausuntokaan muuten ollut Katalle ominainen.

Pöydällä on nahkarasia. Se kuuluu toiselle pojista. Lukko on särkynyt,
ja omistaja on nuorekkaassa unohtamistavassa laiminlyönyt korjata sen.

Rasiassa on suuri sinetöity kotelo omistusleimalla: "Testamenttimme —
saadaan aukaista vasta kuolemamme jälkeen."

Juhlallisesti käännähtelevästä tyylistä näkyy, miten heidän
omanarvontuntoaan on mairitellut saada kirjoittaa sana testamentti...

Mutta toiselta puolen, kun he ensi kertaa matkasivat sotakentälle,
olivat heidän ajatuksensa kaukana sellaisesta kuin testamentin
kirjoittamisesta.

Pieni, pyöreä apteekkirasia helisee Stefanin kädessä.

Hän avaa sen: siinä on kaksi kultarahaa kumpikin ohuine ketjuineen,
näissä Pyhän Katarinan kuvat, jotka käly oli heille antanut.

He ovat jättäneet ne kotiin?

Professori muisti, minkä loputtoman ilon amuletit olivat tuottaneet
heille... He eivät enää välittäneet joutua tuleen ja liekkeihin
Maria-Teresia-tähdistön takia ja kalliolujalla päättäväisyydellä olivat
he ripustaneet ne kaulaansa, eikä edes kuolema tulisi irroittamaan
niitä.

Ja nyt olivat he kuitenkin itse ottaneet ne pois... Peter ja Pal eivät
tahtoneet enää kantaa Katalinin muistoa.

Tässä piilee joku tuskainen salaisuus haudattuna.... Satoja kysymyksiä
vilisi toinen toisensa jälkeen Stefanin päässä. Ja otaksuttavasti
olivat pojat paenneet tiehensä juuri päästäkseen vastaamasta.

       *       *       *       *       *

Kerroksen toisesta päästä kuului Katalinin ääni.

Tuntui siltä, kuin olisi hän juuri tullut kotiin, mutta hän ei mennyt
Stefanin luokse, vaan tiedusteli illallisruokaa keittiössä.

Professori pukeutui suurimmalla kiireellä siviilipukuunsa. Hän tarvitsi
kengännapitinta, mutta ei löytänyt sellaista eikä hänen soittoonsa
vastannut kukaan.

Koko taloudenpito näytti joku aika sitte joutuneen hajoamistilaan.
Palvelusväki järjesti otteluja väitellessään kunkin eri
toiminta-aloista ja ikuisesti lopen uupunut Katalin oli vaiti eikä
välittänyt siitä mitään.

Professori kulkee yksikseen jätetyn mieshenkilön neuvottomuudella
edestakaisin huoneessa.

Välistä tuntee hän katseen hellästä ja osaaottavasta silmäparista: se
on Kantor, joka kaikkialla on hänen kintereillään. Ah, kunpa se vain
olisi kyennyt auttamaan, millä onnentunteella se olisikaan sen tehnyt!

Koira seurasi myös herraansa rouvan siniseen huoneeseen, josta tämä
miesten tavoin etsi napitinta mitä uskomattomimmista paikoista. Jopa
hän etsi Katalinin yöpöydänkin laatikosta. Kengännapitinta hän ei tosi
löytänyt, mutta sensijaan sai hän valokuvan käteensä: kapteeni Milkan
valokuvan.

Mitä sillä oli täällä tekemistä?

Kaksi, kolme kertaa oli hän vaihtanut kädenpuristuksia kapteenin
kanssa ja silloin aina tuntenut sitä salaista, määräämätöntä
vastenmielisyyttä, jolla hänen oma luonteensa tavallisesti toi ilmi
vastalauseensa tällaisiin erikoislaatuisiin ihmissieluihin kohdistuvana.

Mutta hänhän tiesi, että Kata oli erityisellä tavalla mieltynyt
kapteeniin, joka "sai kiittää häntä elämästään" ja sentakia hän itse
oli taistellut oman hermojärjestelmänsä harhaluuloja vastaan.

Mutta joka tapauksessa — mitä oli Milkalla hänen puolisonsa laatikossa
tekemistä?

Äkkiä irvisteli inhoittava epäluulo häntä vastaan — odottamatta kuin
tuhkasta putkahtanut piru... mutta hän tukahutti sen jälleen.

— Niin, sitäkin nyt vielä puuttuisi! — Olemmepa me miehet itse asiassa
perin yksinkertaiset. Säädyllisinkin meistä on kuitenkin nähnyt niin
paljon mutaa elämässään, että hänen on vaikea uskoa puhtauteen.

— Katalin! Kata! Hänen puolisonsa!

Pohjaltaan luokitti Stefan, huolimatta siitä, että hän oli nähnyt
elämässä kaikenlaista, naiset aivan samoin kuin kaksoisetkin: meidän ja
muiden. Ihmis- ja naissieluntutkiskelun lait olivat pätevät vain muita
naisia arvostellessa.

Myöhemmin löysi hän puolisonsa työhuoneestaan.

Kietoutuneena suureen, villaiseen hartiahuiviin, istui hän viluisena ja
itseensä vaipuneena suuressa nojatuolissa.

Nytkin vaikutti hän yhtä hajamieliseltä ja masentuneelta, kuin yleensä
viime aikoina. (Lapsiraukka, miten kovin sairaalatyö olikaan koetellut
hänen voimiaan!)

Hermostuneihin sormiinsa hän punoi pientä hopeaketjua, jossa välkähteli
sakset ja pienoinen kirjoitustaulu. Hänellä oli tapana kantaa sitä
sairaalapukunsa vyössä.

Professori ei tahallaan tiedustellut vaimon huonon tuulen syytä, vaan
rupesi puhumaan lähimmistä tarkoituksistaan. Mutta koko ajan ajatteli
hän Milkaa ja kaksoisia.

Lähimmät näköalat eivät olleet erikoisen aurinkoiset.

Jos vihollinen, joka verisellä sitkeydellä piiritti rajasolaa, pääsisi
Rahon vuorelle, täytyisi parakkisairaala numero kolme siirtää muualle.

Rukoile Jumalaa, Kata, ettei tule sähkösanomaa, lopetti Stefan
matalalla äänellä. Viidentuhannen sairaan siirto vuoren yli! Vain
ajatus tästä kierrättää kylmiä väreitä selässäni!

Katalin ei ollut ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä miehensä oli sanonut.

Kokoonpainuneena, liikkumattomana tuijotti hän eteensä tyhjin katsein,
suun ympärille oli majoittunut jäätävä ja sairas hymy — vain otsan
kiusautumista kuvastavat rypyt ilmaisivat, miten Stefanin ääni
vaivasi häntä ja millaista tuskaa hänelle tuotti miehensä alituinen
edestakaisin käynti hänen edessään...

Arató katsoi hämmästyksissään häneen. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt
häntä sellaisena... Hän oli kuin tyhjä näyttämö, kun kaikki koristeet
on viety pois. "Tänään ei ole näytäntöä, seurue vierailee muualla."

Niin se olikin, Katalin oli lopettanut näyttelemisen. Hän ei tahtonut
miellyttää. Se ei vaikuttanut häneen mitään, vaikka Stefan huomasi
hänet tyhjäksi, kalpeaksi, yksinkertaiseksi.

Tämä vihamielinen välinpitämättömyys oli selvästi luettavissa hänen
kasvoiltaan, jotka olivat kadottaneet hymynsä rakastettavaisuuden,
hiuksista, jotka järjestämättä riippuivat otsalla, epänaisellisesta
ryhdistä, jopa siitäkin, miten kömpelösti hän salli hameensa mennä
kurttuihin...

Aratón sielun läpi tunkeusi salamana vakaumus siitä, että hän nyt
ajatteli miestä. Vierasta miestä.

Miehen kaipuu ympäröi kuin hyväilevä neste hänen vaimoansa ja hän
antautuu autuaassa voimattomuudessa suloisen virran vietäväksi...

Hän oli miltei tuntevinaan kilpailijansa vastenmielisen hajun — kauhu,
viha, inho olivat hyydyttämäisillään hänen sydämensä.

Harvinaisella sisäisellä havaintokyvyllään, joka välistä saattoi hänet
pystyväksi muutamista äärettömän pienistä, värittömistä täplistä, jotka
hän oli mikroskoopilla havainnut, selvittämään koko sukupolvien synnit
ja synnin ainekset, käsitti hän salamankirkkaasti, mitä nyt tapahtui
hänen ympärillään.

Katalin oli rakastunut... Siihen mieheen, jonka seurassa hän näki hänet
hevoskastanjan alla... Jonka kuvaa hän säilytti yöpöytänsä laatikossa.
Aivan viime päiviin saakka oli hän aina kirjoittanut hänestä paljon
kirjeissään, viime päivinä vaikeni hän hänestä...

Ajatukset risteilivät salamannopeina hänen aivoissaan. Nyt johtui
hänelle mieleen myös tuon sileäksi ajellun medisiinarin yksinkertainen
lause.

Stefan puri hammasta — mitä oli tämä nainen tehnyt hänen nimellään?

Ja nyt selvisi hänelle myös Peterin ja Palin käyttäytyminen! Pojat
olivat päässeet perille jostakin, olivat nähneet jotakin sairaalassa...
Ja sitten olivat, he menneet, paenneet häntä, he eivät olleet tahtoneet
syyttää, vaijeta he eivät olisi voineet...

Verta vuotavin sydämin olivat he, menetettyään uskon, ylpeästi vaijeten
ja lujina kuolemaan asti vetäytyneet sinne, missä kanuunat jylisivät.

Niin, sellainen turvapaikka sopi pojille!

Mutta kenen kanssa oli hän sitten itse elänyt yhdessä näinä viitenä
vuotena!

Stefan istuutui mitään aavistamatonta puolisoaan vastapäätä ja otti
sanomalehden käteensä. Vaimokin hautautui omaan lehteensä.

Mutta kumpikaan ei lukenut. Vaimo silmäili jäykin katsein ilmoituksia
ja ajatteli samalla kapteenia; miehen ajatukset seurasivat häntä,
vakoillen kuin tornihaukka, joka korkeudesta väijyy kotiin kulkevaa
viiriäistä.

Professorin tutkiva katse osui Katalinin pieneen kirjoitustauluun,
jonka hän tuokiota ennen oli heittänyt pöydälle. Vieras käsi oli
omituisin, kaartelevin rivein kirjoittanut muutamia kirjaimia ja
numeroita: Joh. I. IV. 18.

Vastenmielisyydestä, joka hänessä äkkiä heräsi, hän tunsi, ymmärsi,
kuka ne oli kirjoittanut.

Hän antoi sanomalehden vaipua kädestään, nousi ja lähti hitaasti
kirjalaudakkojen luo etsiäkseen Uutta Testamenttia, mutta ei löytänyt
sitä paikastaan.

Hän ponnisteli rauhoittuakseen, sytytti savukkeen ja kulki vakoillen
edestakaisin kerroksessa.

Pieni musta kirja oli flyygelin päällä, jonne Katalin oli sen
unhoittanut.

Apostoli Johanneksen ensi kirjeessä löysi hän seuraavat sanat:

"Pelkoa ei ole rakkaudessa, sillä täydellinen rakkaus karkoittaa pelon,
mutta pelossa asuu rangaistuksen ajatus, ja se joka pelkää, ei ole
täydellinen rakkaudessaan."

Katalin oli siis vielä arka, ja Raamattunsa tyystin tunteva kapteeni
kiihoitti häntä apostolin sanoilla.

Stefan tunsi aivan samanlaista fyysillistä pahoinvointia, joka pari
päivää sitten oli pojille aiheuttanut kuvotuksia.

Minkälainen nainen oli tämä?

Viisi vuotta olivat he olleet yhdessä yöt ja päivät, silloin oli
Katalin antanut hänelle jok'ainoan ajatuksensa... Nyt oli hän
ensikertaa omin päin, ja ensimäinen paras mies kadulta oli saanut ottaa
hänet ja viedä hänet mukanaan kuin isännättömän esineen.

Oliko tämä Stefan Aratón vaimo? Stefan Aratón koirallekaan ei olisi
koskaan voinut tällaista tapahtua.

Kenen kanssa oli hän asunut koko tämän ajan?

Oudolla uteliaisuudella tarkasti hän vaimoa, aivankuin näkisi hän hänet
ensi kertaa. Hän voi rauhallisesti katsella häntä, Katalin oli vaipunut
niin syvään hyväilevän kuumiin unelmiinsa, ettei hän huomannut mitään
siitä, mikä tapahtui hänen ympärillään.

Aratón valtasi harvinainen, miltei hurmioinen kuvitelma.

Hänen Katansa oli kuollut. Ja tämä, joka istui tässä häntä vastapäätä,
oli vieras nainen, joka oli ottanut Katan naamion päälleen ja näytteli
nyt ilkeätä komediaa.

Ulkonainen samannäköisyys molempien naisten välillä ei tosin ollut
erikoisen suuri... Minne oli kadonnut oikean Katan kultainen hymy, joka
tavallisesti loisti hänen kasvoillaan vielä unessakin? Missä oli hänen
teeskentelemätön vaatimattomuutensa ja viehkeä arvokkuutensa?

Piirteet, jotka hän nyt näki edessään, olivat jonkunlaisen raskaan
ja äitelän haavemielisyyden sekä kypsymättömän tärkeyden omituisesti
vääristämät.

Äkkiä syntyi hänessä katkera epäluulo, ettei edes entinen Katalin
koskaan ollut kuulunutkaan hänelle. Katan rakastettava olento oli
ehkä ollut olemassa vain hänen unelmissaan, ja hänen leikkivä
mielikuvituksensa oli sen siirtänyt vieraan naisen ruumiiseen...

Niin usein kuin hän oli halunnut katsahtaa hänen sydämeensä, oli hän
löytänyt vain oman kuvansa, ei mitään muuta. Aratón ajatukset täyttivät
Katan sielun, hänen tunteensa hänen sydämensä, hänen sanansa hänen
suunsa ja hänen ylpeä itsetietoisuutensa loisti hänen otsallaan...
Mutta missä oli Katalin itse?

Voihan myöskin olla mahdollista, ettei hän olisikaan todellinen
ihminen, vaan vain peilin kehykset, jossa peilissä jokainen mies, joka
halusi, voi löytää itsensä.

Mutta huolimatta kaikesta tästä, leiskahti Arató kuitenkin raivoon,
ajatellessaan, että tämä nainen omasi hänen sielunsa syvimmät
salaisuudet, jotka hän sitten lahjoitti tuiki vieraalle miehelle.

Sillä se, mitä Milka halusi naisesta, ei ollut Graczianin perheen,
vaan Arató-suvun omaisuutta. Tämä luonnoton ja takaperoinen sekaannus
kiihoitti ja nöyryytti professoria.

Hän tunsi vastustamatonta halua säikäyttää hereille unissakävijän.
Heräisikö hän ehkä? Jos hän lujin kourin tarttuisi hänen sydämeensä,
puhkeisiko hän itkuun?

— Sano, onko teillä edelleen paljon potilaita? kysyi hän.

Hämillään sukeltautui Katalin ylös unelmainsa syvyydestä ja katsahti
synkästi häneen, silmin, jotka eivät nähneet mitään. Kesti hetkisen,
ennenkuin hän käsitti että hänen tuli vastata.

— Ah ei, ei niin pahoin monta, vastasi hän syvin, verhotuin äänin.

— Onko se teeskentelijä vielä siellä? kysyi Stefan pilkallisesti.

Katalin kavahtui.

— Kuka teeskentelijä?

— Kapteeni Milka...

Katalin tuli aivan valkoiseksi. Hän liikutti suutaan, mutta ei saanut
sanaa sanotuksi pitkään aikaan. Sitten vääntyivät hänen kalpeat
huulensa karvaaseen, manaavaan hymyyn.

— Teeskentelijä! — kähisi hän. Kuinka arvostelet ihmisiä!
Luonnollisesti — vain sinä itse merkitset jotakin! Vain sinä itse?

Halveksiva hymy takertui kiinni suupieliin. Sieraimet värisivät. Hänen
sydämessään kiehui ja vaahtosi kapinallisen orjan luihu viha.

Sekunnin tuijottivat he hämmästyneinä toisiinsa kuilun yli, joka oli
auennut heidän välilleen.

Professori ei kestänyt tätä kauempaa, hän nousi ja lähti viereiseen
huoneeseen.

Joku hiipi hänen jälessään. Se oli Kantor. Se seisoi isäntänsä
rinnalla...

Stefanista tuntui, kuin olisi hänet väijyksistä tyrkätty mustaan,
pimeään suohon, josta ei löytynyt mitään pelastusta.

Hänen toverinsa, jonka kanssa hän vielä äsken oli kulkenut käsi kädessä
onnellisena ja luottavaisena, oli potkaissut hänet alas. Mikä kataluus!

Hänen silmissään pyörrytti, sydän särki ja jyskytti...

Kyynelhunnun läpi, joka peitti hänen silmänsä, näki hän vaalean,
hymyilevän miehen pään, vaipuneena omahyväisiin haaveiluihin.

Ja silloin heräsi aikoja sitten mullaksimuuttuneiden esi-isäin rajujen
palkkasotamiesten veri uudelleen eloon hänen suonissaan.

Hänessä roihusi himo kostoon, väkivaltaan, verenvuodatukseen, kuten
salamoiva taivas vuorenhuippujen takana pimeinä öinä.




TALITA KUMI.


Tapahtui juuri se, mitä hän oli peljännyt.

Tuli sähkösanoma. Suuri parakkisairaala Karpateilta oli siirrettävä,
vihollinen oli jo miehittänyt Rahon solan.

Päivänkoitossa oli autoja lähtevä rajalle. Aratón oli mentävä mukaan.

Hän rutisti sähkösanoman kokoon taskussaan. Katalinkin oli huoneessa,
mutta hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Mitä liikutti häntä nyt
Raho-sola, mitä yleensä koko sota!

Hän oli uudelleen laskeutunut unelman pehmeämutaiselle vuoteelle ja
paahdatteli siinä itseään velttona ja voimattomana, mutta oli kuitenkin
valmiina vihollisen ensi kosketuksesta kiukkuisena ärjäisemään.

Mies ei kuitenkaan tahtonut kauempaa häntä häiritä.

Hän seisoi ulkonemalla ja katseli alas Tonavalle.

Minkälainen olikaan tämä maailma? Kevätilman täyttivät hälytyskellojen
läppäykset, yhden koko maailman osan peitti alituinen, verinen
tihkusade, parakeissa lojui viisituhatta miesruhoa, jotka kuuntelivat
kuumekiiluisin katsein lähenevää kanuunanjyminää, ja täällä Tonavan
rannalla polttelivat suruttomat herrat savukkeitaan, iloiset neidit
liehuivat sinne tänne näytellen pohkeitaan, ja tässä huoneessa istui
nainen, joka pureskeli huulensa veriseksi ollen vakuutettu siitä, ettei
koko maailman tuskaa voitu verrata siihen suloiseen väristykseen, jota
hän tunsi suonissaan.

Kuka voi olla tasapainossa tällaisessa sekamelskassa?

Tuolla kaukana, toisen rannan kuninkaanlinnan yllä, vaeltavat hohtavat,
valoisat kevätpilvet taivaan terässini-niityllä.

Kahdeksan, kymmenen samannäköistä pilvisuikaletta samoili hiljaa ja
kainosti, pienimmät edellä, suurimmat jäljessä kuin oppilaat jossain
ylimaailmallisessa naisopistossa.

Arató katseli niitä. Hänestä tuntuivat ne vanhoilta tutuilta. Hän oli
tavannut ne ennen, ehkä jo pienenä poikana. Silloin myös oli kevät
Tikanlinnavuorella, silloinkin vyöryivät ne esiin niin rauhallisesti
ja riemuitsivat kaikessa yksinkertaisuudessaan uusista, heleistä
vaipoistaan.

Ehkä ne juuri silloin olivat matkalla kouluun ja nyt oli tunti lopussa.
Onhan mahdollista, että tuolla ylhäällä pilvikoulussa tunti kestää
kolmekymmentä vuotta.

Kauan katseli hän ilman lasten valoisaa leikkiä ja koki samaa, kuin
niin monta kertaa ennen sielullisen uupumuksen hetkinä...

Pilvetkin tunsivat jälleen matkaavan leikkitoverinsa katoavaisessa
ikkunakomerossa, ja neuvokkaassa neitoshellyydessään kohottivat ne
hänet ylös aurinkoiseen korkeuteensa.

Kevään jätti-virrasta, joka näkymättömänä vieri taivaankannella,
tulvahti aalto Aratón sieluun. Koko hänen olemuksensa täytti äkkiä
kristallikuulakka rauha.

Hänet nosti maasta sama voima, joka ohjasi pilvien kulun. Pilvet olivat
hänen sisaruksiaan.

Halpa, sekava riitasointuisuus, joka äsken vapisutti hänen hermojaan,
raukeni, hiljeni, kuoli pois syvyydessä.

Nyt ei Arató kuullut muuta kuin loistavan, synkän sinfonian, jossa
viidentuhannen sairaan kuolintuska jyskytti.

Viisi tuhatta miestä odotti häntä parakeissa.

       *       *       *       *       *

Stefan oli jo vuoteessa. Katalin puuhaili vielä pukuhuoneessa.

Tulisikohan Katalin vielä sisään sanomaan hyvää-yötä?

Nyt narisi sänky tuolla sisällä... Hän oli mennyt makuulle! Hän ei
tullut sisään. Merenneidon luolassa pimeni. No niin, siis hyvin tähän
asti.

He makasivat hiljaa, mutta kumpikaan ei nukkunut, molemmat jännittivät
kuuloaan hillityin hengityksin viereiseen huoneeseen päin...

Huolimatta kevätyöstä asettui raskaita syyspilviä heidän päittensä
päälle. Marraskuun tuuli suhisi kautta huoneitten.

Yö oli jäähyväisyö, kuihtumisen, syksyn, kuolonyö.

Se, mikä vielä eilen kukki ja tuoksui Aratón sielussa, putosi nyt kuin
kuuro lakastuneita lehtiä hänen ympärilleen.

Menneisyyden muistot, tulevaisuuden toiveet, ihanat päivät, hymyävät
minuutit liehuivat väsynein siivenlyönnein varjokatteisessa syvyydessä.

Ketä varten kukkivat nyt Tikanlinnavuoren valkeat sireenit? Kuka
ruokkii riikinkukkokyyhkyset?

Katalinin turkinsininen kimono, jota aamutuuli jännitti puutarhassa
vattupensaitten välissä, vaipui hämäryyteen kuin suuri, kuihtunut
kukka...

Pelilaatikon sävel, jota hän ennen tavallisesti oli kuunnellut
lapsellisella hartaudella, puhkesi soimaan räikein riitasoinnuin...

Seudut, jotka he olivat nähneet yhdessä, kirjat, jotka he olivat
lukeneet, tunteet, jotka heillä olivat olleet yhteiset, kuihtuivat,
putosivat, kuolivat...

Ruosteenpunainen Rooma, ametistinsininen Pariisi, helmiäisloistava
Venedig, joissa kaikissa he olivat yhdessä vaeltaneet menneinä päivinä,
kaikki haihtui savuun; sumuun ja huuruun vaihtuivat myös Ateenan
norsunluukeltaiset ihanuudet, uduksi katosi myös kultainen Byzantium,
jonne he olivat aikoneet yksissä matkustaa tulevina päivinä...

Kaikki häipyi syksyn varjoihin.

Katoavaisuuden synkkämielisyys täytti yön ja asettui raskaana myös
Katalinin sydämelle. Ja hetkeksi heräsi hänessä menneen kesän palava
kaipuu.

Hetkisen taisteli hän vastaan, mutta mennyt oli voimakkaampi kuin hän,
se voitti, vangitsi ja raahasi hänet mukanaan. Ja sinä hetkenä kuuli
Stefan kevyttä melua sinisestä huoneesta: kuuliaiset, pienet paljaat
jalat lähenivät hiljaa tassutellen.

Hän tunsi kielon tuoksua — vaimo seisoi hänen vuoteensa ääressä.

Hän tarttui hänen käteensä, jännitti sitä ja heittäytyi sitte äkkiä sen
varaan, puhjeten samalla katkeraan itkuun.

Yön hämärän läpi loistivat Stefania vastaan hyvin tutut piirteet.
Katan entiset, rakastettavat kasvot. Hämmästyneenä oli hän nähnyt sekä
itsensä että miehensä. Mitä olikaan täällä tapahtunut?

Arató ei sanonut mitään, veti vain hänet hiljaa luokseen. Kaulallaan
tunsi hän hänen kuumat kyyneleensä.

Aivan varmaan voisi hän valloittaa hänet takaisin, jos haluaisi.
Aamulla seuraisi Katalin häntä, ja sitten ei hän enää koskaan laskisi
häntä luotaan... Kata tulisi jakamaan hänen kanssaan vaarat ja
vastukset. Nyt hoitaisi hän kolera- ja lavantautipotilaita — aivan
varmaan tulisi hän näin tekemään, olihan hän hänen vaimonsa.

Kuukauden kuluttua tulisi hän unohtamaan, tuon toisen. Kahden kuluttua
sanoisi hän itkien miehelleen: kiitos, ettet ollut ylpeä, kiitos, että
pelastit minut itseltäni...

Ja kolmen kuukauden kuluttua? Silloin nauraisi Kata joskus itselleen
ilman mitään ymmärrettävää syytä eikä millään ehdolla maailmassa
tahtoisi sanoa, minkä tähden, mutta hänhän tietäisi, että nyt Kata
muisteli tuota omituista, näivettynyttä kapteeni Milkaa.

Ah, niin, aivan varmaan voisi hän voittaa hänet takaisin, jos tahtoisi.

Peloissaan ja kuumissaan puristautui Katalin miestänsä vastaan.

Professori tunsi pistoksen niskassaan. Se tuli amuletista, jota vaimo
kantoi rinnallaan. Mutta se ei ollut entinen Katarinan kuva, vaan uusi
amuletti, pieni lasitettu risti.

Kas vaan, myös kolmas, viimeinen Katariinan, kuva oli poistettu
omistajansa kaulalta!

— Etkö enää kanna Katariinanrahaa? kysyi hän matalasti.

Nainen jäykistyi. Stefan miltei tunsi, miten hän kylmeni.

— Etkö kanna sitä enää?

— Se on särkynyt — ketju on särkynyt — valehteli hän.

— Mistä olet ostanut tuon ristin?

— Ristin?

— Mistä olet ostanut sen?

— Olen saanut sen.

— No keneltä?

— Niin — ylihoitajattarelta.

Hän tiesi, ettei mies uskonut häntä.

Pitkän aikaa istui hän liikkumattomana, jäykkänä ja kylmänä hänen
rinnallaan. Jopa hengitystäänkin hän pidätti, vain sydämen epätasaiset
lyönnit kuuluivat kaukaa etäisyydestä.

Vanhan aleksandrialaisen Katariinanrahan oli hän saanut Stefanilta jo
tyttönä. Jo silloin oli hän ollut selvillä siitä, että tämän lahjan
jälkeen oli myös sen antaja tuleva hänen omakseen.

Kultarahasta oli tehty muistokotelo, ja siinä säilytti Katalin
puolisonsa kuvaa.

Takasivulle oli Stefan pienen pienin kirjaimin kaiverruttanut:

"Ole uskollinen kuolemaan asti, niin olen antava sinulle elämän
kruunun."

Katalinilla oli ollut sellainen taikauskoinen käsitys, että vain niin
kauan, kuin hän kantaisi tätä kaulallaan, onni olisi hänen mukanaan.
Kerran oli hän kadottanut sen ollessaan uimassa ja silloin oli hän
ollut sairaana kiihtymyksestä kaksi päivää, kunnes aarre jollain
ihmeellisellä tavalla taas saatiin takaisin.

Silloin oli hän selittänyt, että kuva oli pantava hautaan hänen
kanssaan. Tai oikeammin sanottuna heidän kanssaan, sillä Katalin piti
kiinni sellaisesta päähänpiintymästä, että hän ja hänen miehensä
tulisivat kuolemaan samana päivänä.

Ja nyt oli hän ottanut sen pois jonkun ristin tieltä. Pienen lasitetun
ristin tieltä, jonka kapteeni Milka paljon tinkien oli ostanut
Ruzicskan muinaisesineitten kaupasta.

Omituista! Tämä uskottomuuden vertauskuva toi hänelle enemmän tuskaa
kuin itse uskottomuus!

Ei, tälle tolalle eivät asiat saaneet jäädä.

Varastaako puoliso takaisin varkaalta —? Ei! Sellaisessa hämärän ja
varkaankätkemisrakkaudessa olisi enemmän nöyryytystä kuin onnea.

Hän ei voinut enää katsoa Katalinia omakseen. Hän ei voinut enää katsoa
häntä syvälle silmiin.

Joko oli hänen vaimollaan sielu, tahi ei ollut.

Jos hänellä oli, saisi hän oman järkensä avulla päättää ja omin jaloin
mennä minne hänen täytyi. Hän oli kuitenkin eksynyt liian kauas
kotomaista, jotta hän olisi voinut ottaa hänet syliinsä ja kantaa hänet
kotiin.

Ja jos hänellä ei ollut sielua, silloin — — —

Minkä niin helposti voi kadottaa, ei ole sen arvoista, että sitä
kannattaisi koettaa säilyttää.

Tilit olivat selvät...

— Aamulla nousemme varhain ylös, sanoi Stefan.

Katalin ymmärsi hänet. Hän nousi heti ja hiipi kiiltoristeineen
siniseen luolaansa.

       *       *       *       *       *

Jo varhaisena aamuhetkenä oli Arató matkavalmis.

Kun hän tirkisti sisään Katalinin ovesta, lepäsi tämä sängyssä lujasti
kiinnisuljetuin silmäluomin.

Kylmässä aamuvalossa, joka siivilöityä sinisten uudinten läpi, piti hän
suunsa itsepintaisesti kiinni.

Hänellä oli renkaat silmien ympärillä, siis ei hänkään ollut yöllä
nukkunut...

Hän ei liikahtanut ja kuitenkin oli hän aivan varmaan hereillä.
Koko hänen marmorivalkea ruumiinsa oli vain uhmaa, vastalausetta ja
suostumattomuutta.

Hän ei enään tahtonut muistuttaa sitä Katalinia, joka yöllä oli noussut
sängystä ja tullut sisään paljain jaloin.

Nyt oli hän taas leukaan asti kääriytynyt lumottuun pukuunsa, joka
ulospäin teki hänet jääkylmäksi, mutta sisäänpäin kylvetti hänen
jäseniään mitä suloisimmassa lämmössä...

Stefan katseli häntä kauan...

He eivät olleet saaneet lapsia. Mutta kuinka monelle henkiselle
jälkeläiselle he olivatkaan antaneet hengen! Ne viruivat nyt
makuukammarinmatolla, rauennein silmin ja suut kauhusta ammollaan.
Heidän äitinsä oli heidät surmannut, kuten Medea lapsensa.

Heidän äitinsä, joka nyt kalpeana ja uhittelevana, kavalasti suljetuin
silmäluomin sekä valheen tahraamin huulin lojui tuolla vuoteessa.

Oliko se tapahtunut häijyydestä? Ei, varmaankaan ei. Aratólle selveni,
että hän surkutteli Katalinia enemmän kuin itseään.

— Jää hyvästi, Katalin Graczian! sanoi hän hiljaa.

Kun hän meni läpi työhuoneen, näki hän Katalinin pienen kirjoitustaulun
pöydällä.

Hän otti sen käteensä ja kirjoitti tarmokkain, sapeliniskua
muistuttavin kirjaimin kaksi sanaa kapteeni Milkan kirjoituksen alle:

Talita Kumi!

Se, joka pitää hurskaista lainalauseista, voi tämänkin löytää Markuksen
evankeliumista. Se on aramean kieltä ja merkitsee: Neito, nouse ylös!

Oikeastaan kirjoitti hän sen vain sentakia, että häntä hävetti, jos hän
ei ollut suora. Ihmeisiin hän ei tietenkään uskonut, hän tunsi, että
tällä kertaa Jairuksen tytär ei nukkunut, vaan että hän oli kuollut.

Yksinään astui hän eteiseen.

Mutta siellä odotti häntä joku ja tämä syöksähti häntä vastaan, eräs,
jonka vain eron ajatuskin teki onnettomaksi.

Se oli Kantor.

Ja miten omituinen onkaan ihmissydän! Stefan Aratón sydäntä lämmitti
ajatus, että talossa oli ainakin joku, joka oli ikävissään hänen
lähdöstään.

Hän kumartui Kantorin puoleen, taputti sitä kaulalle ja sanoi hymyillen:

— Niin, Kantor, tiedän. Löytyy kuitenkin vielä uskollisuutta maailmassa.

Katalin ei edes liikahtanut, kun hän kuuli auton hälyten lähtevän
liikkeelle hänen ikkunansa alta.

Hän ei edes silmiään aukaissut, mutta silmäripsien alta pusertui esiin
raskaita kyyneleitä.




KATICA.


Niinkauan kuin Stefan oli ollut kotona, oli vaimo aina tuntenut
jonkunlaista mielettömän voimatonta vihollisuutta, aivankuin vanki
nähdessään vankilaristikon.

Kun mies oli lähtenyt, voi Katalin muistella häntä ilman vähintäkään
nurjamielisyyttä, niin, jopa eräänlaisella hellyydenkaltaisella
osanotollakin, kuin jotakin kunnioitettavaa, vierasta vainajaa.

Arató ei antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään kahteen viikkoon,
mutta sitä Katalin tuskin itse asiassa pani merkillekään siinä
ihanassa, toimettomassa kuutamotunnelmassa, jossa hän nyt oli.

Sanoja, jotka kapteeni Milka lausui, katseita, joilla hän hyväili
häntä, kantoi hän muassaan, minne hän vain kulkikin, kuin hehkuvia
hiiliä.

Illoin, kun kapteeni ennen illallista tuli liinavarastoon, lehahti
täyteen liekkiin kaikki se, joka ennen hiljaa oli hänessä kimallellen
kytenyt.

He istuivat kullanhohteisessa udussa. He eivät nähneet mitään muuta
siitä, mikä oli heidän ympärillään, kuin toistensa silmäparit, joitten
lämpimään syvyyteen heidän sielunsa haltioituneina vaipuivat.

Jos nuoret medisiinarit sellaisina hetkinä sattuivat kulkemaan varaston
oven ohi, rypistivät he pilkallisesti nenäänsä. Milka ei vielä ollut
edes suudellut häntä.

He vain puhuivat. Mutta välistä putosivat yksityiset sanat kuin
värähyttävät suukkoset heidän musiikin vapauttamiin sieluihinsa.

Rakkauden pääsiäishetket olivat lahjoittaneet heidän sanoillensa lennon
ja kauneuden kaiun. Heidän mielikuvituksensa kohosi sanan taivaankaarin
huimaavaan korkeuteen, ja siellä katselivat he hurmautuneina toisiaan.

He tahtoivat olla hyvät, jalot, ja toistensa arvoiset.

Milka, joka tuli sairaaksi valheesta, jumaloi naisessa totuutta ja
puhtautta, ja Katalin rakasti hänessä sitä kesytettyä voimaa, joka
kuuliaisena seurasi häntä silkkisiteessä kiinni, kuten leijona Erosta.

Milkaa harrastutti huomattavan paljon Katalinin entinen aviollinen
yhdyselämä. Tuntui siltä, ettei hän rakkautensa määrättömyydessä voinut
tyytyä vain hänen tulevaan elämäänsä, vaan että hän samalla tahtoi
hallita myös hänen mennyttään.

Mutta itse asiassa ilmeni myöskin tässä vain, hänen kummitus- ja
vampyyriluonteensa. Hän osasi rakastaa vain silloin, kun hän sai imeä
verta toisen rakkaudesta.

— Vastaatteko suoraan, jos kysyn teiltä jotakin?

— Tiedättehän, Karoly, ettei minulla teille ole mitään salaisuuksia.

— Teidät pakoitettiin menemään naimisiin Aratón kanssa, eikö totta?

— Ei, ei kukaan pakoittanut minua, menin aivan, vapaaehtoisesti.

Herttainen, kaihomielinen, vähäisen ivallinen Leonardo-hymy poimutti
naisen huulet. (Kaikkea sinä minulta kysytkin — ja kuitenkin sinä
tiedät, että vain yksi asia on minulle kallis!)

Mutta kapteeni kaivautui hekkumoiden yhä syvemmälle ja syvemmälle
Katalinin menneisyyteen, aivankuin kultakuoriainen kukkakupuun.

— En tarkoita fyysillistä pakkoa. Ei ole puhetta mistään sellaisesta,
että teidät väkivalloin olisi laahattu alttarin eteen... Mutta
kokematonta nuorta tyttöä voidaan moraalisesti pakoittaa tuhansin
muodoin...

— Mitä tarkoitatte, Karoly?

— Graczianit kohtelivat teitä pahoin?

Pieni, heikko marttyyrihymy valaisi Katalinin piirteitä.

— Minulla oli synkkä nuoruus, sitä en tahdo kieltää. Minun oli paljon
kestäminen. Tiedättehän: syntyperäni —!

Tämä oli jo usean kerran ollut heidän kesken puheenalaisena, ja niin
oli isoisä Graczian, tuo paksumahainen vanha herra sillan viereisessä
talossa, vähitellen kasvanut eräänlaiseksi kansanlaulun ylpeäksi ja
julmaksi isäksi, uudeksi herttua Tankrediksi, joka oli valmis Oltván
Ghismondalle lähettämään hänen Guiscardonsa verisen sydämen.

Milkan katse hyväili hellän osaaottavasti Katalinia.

— Minun oli usein tapana rukoilla Jumalaa, että hän olisi antanut minun
kuolla, kuiskasi nainen, jota äärettömästi miellytti saada osakseen
sääliä.

— Katica-raukkani...

Hän kutsui häntä Katicaksi, ja hän piti tästä nimestä, jota ei kukaan
ennen ollut hänelle antanut.

— Kun Arató pyysi kättäni, näin hänessä vapauttajan.

— Mutta te ette rakastanut häntä, vannaan ette rakastanut!

— Ah, tiesinköhän sitte, mitä rakkaus on? Tiesin vain, että olisin
menehtynyt, jos minun olisi täytynyt kauemmin viipyä isovanhempaini
luona... Minä olin vielä lapsi, joka ei tiennyt mitään muusta elämästä,
kuin että — se teki pahaa!

Tästä lausumastaan tuli hän itse niin liikutetuksi, että hänen silmänsä
kyyneltyivät. Mutta myös kapteenin suuret, vaaleat silmät kylpivät
epäilyttävässä kiilteessä.

— Juuri sellaista minä tarkoitan siveellisellä pakolla — mutisi hän
liikutettuna.

— En pidä siitä sanasta, Karoly! — sanoi Katalin sovitellen.
Mieheni kohteli minua aina hyvin, hänestä täytyy puhua suurimmalla
kunnioituksella, sen on hän ansainnut.

Tällainen ylhäinen suhtautuminen miellytti Milkaa. Oikeastaan oli hän
sellaista odottanutkin Katicalta.

Oli vielä eräs seikka, joka miellytti häntä, nimittäin se, ettei rouva
Arató eilisestä päivästä alkaen enää kantanut vihkimäsormustaan...
Mainiten tekosyyksi, että se oli esteenä sairaalaelämän
välttämättömissä pesuissa, oli hän pannut sen pois.

— Minä en syytäkään teidän miestänne, vaan Gracziania, sanoi hän
vältellen. Stefan Aratóa ei kukaan voi arvioida korkeammalle kuin minä.

He hymyilivät hellästi toisilleen; tässä asiassa olivat he jo aivan
yksimieliset.

— Aratóhan ei voinut sille mitään, ettei hän kyennyt tekemään teitä
onnelliseksi, sanoi kapteeni vähän myöhemmin.

— Ah, enhän silloin vielä edes tiennyt, mitä on onni... olinhan lapsi,
vastasi Katica.

Milka hymyili katkerasti.

— Ei tosiaankaan voi olla kylliksi ihmettelemättä sitä tapaa, jolla
meidän oloissamme solmitaan avioliittoja! Nuori tyttö, joka ei tunne
elämää eikä itseään, jätetään ventovieraan miehen haltuun!

Tätä vastaan ei voinut väittää mitään, sillä tässä oli hän, ikävä
kyllä, täysin oikeassa.

Mutta Katalin-Katiczalla oli tänään tarve olla aivan erikoisen jalo
miestään kohtaan.

— Aratón puolisona kannan kuuluisaa nimeä ja siksihän täytyy minun myös
jotakin uhrata.

— Teidän kannaltanne katsoen oli teillä myös siihen täysi oikeus,
Katica, mutta Aratólla ei ollut mitään oikeutta ottaa vastaan sellaista
uhria.

Milka osasi taidolla puhua, ja hän tekikin sitä mielellään. Nyt leiskui
jalo suuttumus hänen äänessään.

— Yksi ihmiselämä on yhtä arvokas kuin toinenkin, ja kunkin oikeus
ja velvollisuus on elää omaa yksilöllistä elämätään... Teillä on
rikas ja voimakas persoonallisuus, mutta Aratón rinnalla ette päässyt
oikeutettuun asemaanne!... Mitä te olitte, Katica, miehenne huoneessa?
Kukka, joka palveli huonekoristeena, jalokivi, joka säikkyi herra
Stefanin kädellä — ei mitään muuta! Jos tahtoisin olla karvas, voisin
sanoa pahemminkin... (Hän olisi voinut sanoa palkolliseksi). Mutta
tämä riittäköön! Teidän elämänne ei ollut ihmisarvoista. Teidän
avioliittonne ei ollut mikään avioliitto.

Nainen kohotti päänsä.

— Minun ei ole kukaan koskaan kuullut valittavan! sanoi hän hiljaa ja
arvokkaasti.

— Ei kukaan, koska teillä on ylpeä ja ylimysmielinen luonne.

Tämäntapaiseen keskusteluun antautuivat he usein.

Milka tunsi aika ajoin tarvetta kaivaa mullasta Katican kuolleen
avioliiton, verraten omaa elävää voimaansa Aratón maatuneisiin
jäännöksiin.

Ja myös suhteessaan vainajaan voi hän tuntea voimansa pursuavan.

       *       *       *       *       *

Aurinko paistoi kuitenkin heidän sydämiinsä vain niin kauan kuin he
tekivät retkiä entisyyteen. Kun tulevaisuus ensi kertaa tuli puheiksi,
pimeni taivas heti.

Niin, tässä oli nainen, jonka laki oli sitonut vieraaseen mieheen.
Katica ei luonnollisestikaan rakastanut miestään, ei myöskään koskaan
voinut tulla onnelliseksi hänen rinnallaan, mutta kuitenkin sanoi
hän todellisen naisen ihastuttavalla lyhytnäköisyydellä: mieluummin
tahtoi hän kuolla, kuin jollain lailla rikkoa sitä kiitollisuuden ja
arvonannon suhdetta, johon hän katsoi olevansa sidottu Aratóon nähden.

Jos olisi kysymys vain hänestä itsestään, niin kuristaisi hän omin
käsin sen kaipuun itsessään, joka itki onnea, olihan hän tähän asti
kyllin saanut oppia kieltäytymään! Mutta hänellähän oli velvollisuuksia
myös Milkaa kohtaan.

Sillä oli aivan varmaa, ettei tämä suuri lapsi voinut enään elää ilman
häntä. Jos Katica nyt hylkäisi hänet, vaipuisi hän ehkä taas takaisin
siihen pimeyden kuiluun, josta hän oli hänet johtanut ylös.

Traagillinen tilanne!

Kapteeni taas puolestaan pyysi täysin vakavasti, ettei Katica yleensä
ottaisi häntä huomioon vähimmässäkään määrässä; jollei hän yksin
kestäisi elämää, tietäisi hän kyllä löytää sille miehen arvoisen
ratkaisun, sen puolen voisi Katica turvallisesti jättää hänen itsensä
huoleksi! Mutta tässä ei nyt ollut kysymys vain hänestä, vaan myös
Katicasta.

Milka ymmärsi Katicaa, tämä kuului niihin harvinaisiin, agavemaisiin
luonteisiin, jotka kukkivat vain kerran elämässään, ja joille
kukkiminen tuo kuoleman... Voi vain kysyä, pitikö sallia sellaisen
naisen kuihtua miehensä rinnalla, jota miestä hän ei rakastanut?

Voiko sallia jotain sellaista tapahtuvan? Kaikki riippui vain tästä!

Sydämet kuolemansuruisina järjestivät he oikeita tohtorinväittäjäisiä
kysymyksistä: "velvollisuus onneen" ja "oikeus yksilölliseen elämään."

Kauan hehkumoituaan epäitsekkyyden tähtiavaruuksissa, keskeyttivät he
tavallisesti keskustelunsa sillä, että kapteeni Milka asetti sellonsa
polviensa väliin ja soitti: "Oli kaksi kuninkaanlasta."

Sävelmän oli hän itse säveltänyt Heinen runoon, tai paremmin sanoen
halunnut säveltää, sillä toistaiseksi oli olemassa vain kahdeksan
ensi tahtia, mutta ne olivatkin niin suloiset ja laulavat, niin
pehmeät ja suruiset, että aivan tahtomattaan tuli ajatelleeksi
Mendelssohn-Bartholdya.

       *       *       *       *       *

Tulevaisuus!

Katica oli kotona ja pukeutui.

Tulevaisuus! Hänen levoton mielensä etsi turhaan vapauttavaa neuvoa:
kaikkialla puski hän mustia graniittimuureja vastaan.

Hän pelkäsi Stefania! Tämä ei tulisi koskaan luopumaan hänestä;
ainakaan ei hän voinut kuvitella Stefania ilman pikku Katikaansa...

Hän ei pitänyt häväistysjutuista, hän tunsi jopa hirveää kauhuakin
kaikkea kohtaan, joka herätti huomiota. Hänen maineensa oli hyvä,
kaikki olivat mieltyneet kuuluisan tiedemiehen hyvään hengettäreen,
pieneen uskolliseen toveriin ja leppyisään talotonttuun... Herra
Jumala, mitä sanoisivat hänen vanhat ihailijansa, kuuluisat professorit
Berlinissä?

Parasta olisi, jos kaikki jäisi entiselleen, kunhan vain Arató jonkun
ihmeen avulla voisi muuttua kapteeni Milkaksi...

Kun hän siinä seisoi ja suori hiuksiaan suuren peilin edessä, kuului
hänen sielunsa lastenkammarista pieni röyhkeä ja häpeemätön ääni: jos
Stefan kuolisi!

Ei, ei, ei, sitä hän ei tahtonut.

Hän pani kätensä ristiin ja rupesi rukoilemaan ilman tarkoitusta:

Älä kuule minua, hyvä Jumala, minä en sitä sanonut, hyvä Jumala, älä
kuule.

Mutta sitte sai hän peilissä nähdä omat säikähtyneet kasvonsa ja
silloin hän hymyili... Sellaisia lapsellisuuksia!

Kuka on edesvastuussa niistä kuplista, jotka syntyvät sielussa?

Mutta silläaikaa hiipi toinen Kata kissanaskelin ja hurskaan uteliaana
mielikuvituksellisessa temppelisalissa, missä tuhannet ja taas tuhannet
pienet kynttiläsydämet paloivat... Hän tunsi paikan eräästä vanhasta
lapsuudenaikaisesta sadusta: joka kynttilä oli ihmisen elämä...

Ja tämä kynttilä tässä oli Stefan Aratón.

Suojellen piteli Kata ruusuisia kätösiään rauhallisen, valkean liekin
ympärillä... En salli kenenkään tehdä hänelle mitään pahaa, hän oli
aina minulle hyvä, hän rakasti minua alati.

Mutta joltakin suunnalta, jostakin ilkeästä, pienestä suusta virtasi
jääkylmä tuulenhenki kynttilää kohden. Liekki lehahteli, sihisi ja
kutistui lopuksi tuskin huomattavaksi siniseksi hohteeksi sydämen
ympärille...

Ei, ei, en tahdo! En salli sitä! En voi sitä auttaa —!

Taas näki hän itsensä peilissä, missä hän istui suurin huolestunein
silmin käsi lujasti tarrautuneena paksuihin, ruskeihin hiuksiin...

Hän nauroi itselleen. Lapsellisuuksia!

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä meni hän tavallista myöhemmin sairaalaan.

Tonavan rannalla käyskenteli vieraita ihmisiä.

Esikaupunkien miehiä hopeaketjuineen kulki siellä pystypäin ja he
kiihoittivat toisiaan iloisin hurraahuudoin.

Kaikkialta kuului sama sana: Gorlice — Gorlice! Ja se soi kuin iloinen
rummunpärinä.

Gorlice! Vihollisen rivit murretut... Niitä ajetaan takaa, isketään,
surmataan! Honvédit ajavat edellään vankeja kymmenintuhansin.

Asfaltti kaikui voimakkaista askelista, iloinen rytmi täytti kevätilman
kuin painajaisunesta heränneen jättiläissydämen tykytys.

Valtavan lipun Katalinin pään yllä täytti Tonavalta tullut tuuli.

Professori Kadar seisoi huoneensa ovella ja katsahti häneen vakavasti
ja ilmeisen hämmästyneenä:

— Mitä tämä on? Tuletteko kuitenkin?

— Miksi en tulisi? ihmetteli hän.

— Ettekö tiedä —? Ettekö ole mitään kuullut.

— Gorlice? — sanoa sutkautti Katalin iloisesti.

Mutta nyt havaitsi hän, että Kadarin kasvot olivat uusien, synkkien
poimujen uurtamat.

— Suuri onnettomuus on tapahtunut... Kauhea onnettomuus — mumisi
professori.

Professori antoi hänelle merkin tulla sisään, hän tahtoi, että hän
istuutuisi.

Katica ajatteli heti Milkaa. Petollinen, särkyä tuottava kylmyys
levisi rintaan... Hän ei uskaltanut puhua, vaan jäi seisomaan keskelle
huonetta pidättäen hengitystään, jäykästi tuijottavin silmin ja
liituvalkeana kasvoiltaan.

Teidän miehenne, professori Stefan Arató —.

Ah! Nainen veti syvään henkeä. Professori tarttui erään tuolin
selkänojaan ja työnsi tuolin hänelle.

— Istukaa, olkaa hyvä.

— Onko hän sairas? kysyi Katica. Onko Stefan sairas?

Ja kun hän puhui miehestä, vapisutti nyt vielä hänen ääntään sama
tuska, jota hän oli tuntenut rakastajan edessä.

— Suuri onnettomuus, kauhea onnettomuus...

Tuli syvä hiljaisuus. Rouva Arató tarkkasi vapisten omaa itseään. —
Liekki kähisi ja leimusi... Ilkeä, pieni suu puhalsi, puhalsi...

Katica kohotti kätensä: ei, ei, ei — Jumala taivaassa, se ei saa
tapahtua.

Mutta samalla kun suu puhui, kaivautui hänen tuikea katseensa ahneena
tulevaisuuteen.

Kadar tuumi, että oli viisainta heittäytyä suoraa päätä asian ytimeen.

— Hän on kuollut.

Niin, tämä uskomaton, mahdoton ajatella on tapahtunut...

Se oli vaikea isku maalle, tieteelle...

Professorin oli asetettava hänet istumaan, sitte antoi hän hänelle
vettä. Hänen tuli sääli häntä. Viime aikoina oli hän tosin käyttäytynyt
sangen moitittavasti — ei mikään suututtanut Kadaria enemmän kuin
sairaalakuhertelu — mutta nyt antoi hän hänelle kaikki anteeksi, hänen
tuli Katicaa sääli.

— Se ei ole totta! En usko sitä! Se ei voi olla totta! toisti Katica
itsepintaisesti. Hän pudisti päätään, jopa hymyilikin tuokion: ah,
varmaan se ei ole niin — en usko sitä!

Ja kuitenkin oli hän varma siitä, että se oli totta.

— Sen pahempi, siitä ei enää ole vähääkään epäilystä.

Rakas, hyvä Jumala, Sinä tiedät, etten tahtonut sitä. Olenhan rukoillut
Sinua hänen puolestaan, sanoi hän itselleen.

Professori oli iloinen, että Katalin oli niin voimakas. Hän ei pelännyt
mitään niin paljon, kuin naisen kyyneleitä. Hän rupesi kertomaan
yksityiskohtia. Mutta rouva Arató kuunteli häntä vain puolella korvalla.

Kaikki ne monet persoonallisuudet, ne monet Katat, Katókat ja Katicat,
jotka asuivat hänen sielussaan, lehahtivat lentoon ja hajaantuivat kuin
kyyhkyset, kun haukan musta varjo lankeaa yli kyyhkyslakan. Takaisin
menneisyyteen — eteenpäin — tulevaisuuteen. Mitenkä oli tähän asti
ollut — kuinka tulee tästälähin olemaan?

Vain yksi ainoa Kata piiloutui petollisena ja arkana lastenkamariin,
aivankuin se olisi pelännyt saavansa selkäänsä.

Mutta Kadar puhui äänellä, joka oli tukahtumaisillaan liikutuksesta.

Jo eilis-iltana oli tullut sähkösanoma, mutta silloin eivät he olleet
tahtoneet siihen uskoa, asia oli tuntunut heistä niin mahdottomalta,
ja tähän aikaanhan liikkui maassa niin paljon hirmuhuhuja... Mutta nyt
oli asiasta saatu täysi varmuus... Tänään aamulla oli suoraan vainajan
paarien äärestä saapunut nuori rykmentinlääkäri, tohtori Sandor
Ember... Arató oli kuollut Oltván sairaalassa... Ja lavantautiin! Oli
käsittämätöntä, miten hän oli voinut saada tartunnan... Hän, joka
itse tunsi suojelustoimenpiteet paremmin kuin kukaan muu... Hän oli
ollut sairas jo silloin, kun hän ryhtyi muuttamaan suurta sairaalaa
ylhäällä Karpateilla. Hänellä oli ollut korkea kuume, mutta hän ei
ollut tahtonut kiinnittää siihen mitään huomiota, hän oli kukistanut
sairautensa ja hinnalla millä tahansa tahtonut toimittaa sairaat
turvaan... Muutto oli ollut jännittävä ja vaivaloinen, jopa kerran
vuorilla ympäriharhailevat ryssät olivat rynnänneet heidän kimppuunsa.
Näytti siltä, kuin olisi hän sillä retkellä kuluttanut voimansa täysin
loppuun... Sairaus oli ilmennyt aivan tavattomalla voimalla ja pian
tehnyt lopun hänestä... Hänet oli laskettu väliaikaiseen hautaan,
myöhemmin tullaan etsimään hänelle arvokkaampi lepokammio...

Ja sitten puhui professori muutamia sanoja myös hallituksesta ja
sanomalehdistä.

Lopuksi pisti hän Katicán käteen pienen, kylmän esineen:

— Tämän toi rykmentinlääkäri mukanaan... Muut lähetetään teille
myöhemmin, toistaiseksi säilytetään niitä desinfisioimislaitoksella.

Kultasormus lepäsi Katican kädessä: Stefan Aratón kihlasormus.

Omaansa ei hän ollut pitkään aikaan kantanut, mutta nyt pani hän sen
taas sormeensa.

— Saatan teitä kotiin, jos sallitte...

Professori laski pitkän kaavun hänen valkean pukunsa ylle.

Rouva Arató meni alas portaita kuin unissakävijä.

— Leski! Leski! — toisti hän itsekseen ja tunnusteli uteliaana ja
väristen tätä harvinaista sanaa joka puolelta. — Leski!

Välistä iski häneen pelottava ajatus, häijy vihamielinen aave asettui
hänen tielleen, mutta hän karkoitti sen! "En voi sitä auttaa! En
tahtonut sitä?"

Kadarin kanssa ei hän puhunut sanaakaan koko matkalla.

Ulkona Tonavalla kohisi ja kuohui suuri, valkoinen höyrylaiva...
Kultaisia täpliä tanssi sädehtien aalloilla. Kaupunki oli täynnä
lippuja... Jostakin kuului soittoa... Gorlice!

Ja koko tämä keväinen ääni- ja värisinfonia hukkui majesteetilliseen
urkuinhyminään ja tuhansien kellojen kalkatukseen.

Mutta sitä kuunteli hän vain yksin — hän, leski! Taikauskoisella
hartaudella tarkkasi hän itseään.

Hän oli aina aavistanut, että kohtalon salaperäiset mahdit olivat
raivanneet ja tasoittaneet hänen tiensä — ainahan hän oli onnistunut
elämässä! Mutta nyt huimaus ja kauhu valtasivat hänet hänen todetessaan
sen ylevän säälimättömyyden, jolla hänen tuntematon suosijansa täydensi
työnsä!




KANTOR KOIRA.


Menneenä talvena, kun professori oleskeli rajalla ja puoliso
unohtautui sairaalaan, oli Kantor Aratón talossa ainoa, joka piti yllä
perhe-elämän yhtäjaksoisuutta.

Keittäjätär laittoi sille ruokaa, sisäkkö suori sen turkin ja
kamarineitsyt otti sen mukaansa kävelylle.

Ja kun sitten keittiöhenkilökunta rupesi jutustamaan keittiössä, niin
ei enään sätitty herrasväkeä, vaan Kantoria ja kuinka paljon vaivaa oli
siitä ryökäleestä.

Kuten tiedämme, oli Kantor suuri, valkea lammaskoira.

Kiharaisine turkkeineen vaikutti se niin kunnianarvoiselta
ja hyvinvoivalta, kuin olisi se ollut syntyisin itse
Esterhazy-paimenkoirista.

Sen esi-vanhemmat olivat itse asiassa ansainneet leipänsä paimenkoirina
ja aina kunnialla seisoneet vartiopaikallaan kaikenlaisten kaksi- ja
nelijalkaisten varkaitten uhatessa.

Myös Aratón talossa pysyi se samana sitkeänä ja jäntevänä
pustaeläimenä, vaikkakin siihen kieltämättä sen herrasväessäoloaikana
oli tarttunut jonkun verran säyseämpi esiintymistapa.

Ystävänsä valitsi se jonkunlaisen salaisen myötätunnon perusteella, ja
löytyi ihmisiä, joitten kanssa se ei millään ehdolla voinut sopia.

Sitä oli mahdoton lahjoa. Eräs nuori lääkäriksi valmistuva,
jota kohtaan se ei tuntenut ainakaan liikaa ystävyyttä, toi
kerran muassaan sille komean kinkkuluun; Kantor söi sen tosin,
mutta jatkoi jälkeenkinpäin murisemistaan hänelle. Näin suuri
annos johdonmukaisuutta oli todella myötätuntoa herättävää
koirarakki-parassakin.

Se oli vanhoillinen, kuten talonpojat, se kammoksui täysin sydämin
kaikenlaista touhua, kirkunaa ja häilyväisyyttä, ja kissajoukkueen koko
samettitassuinen kavaluus herätti siinä vastenmielisyyttä.

Paljon harmia syntyi siitä, ettei se millään ehdolla tahtonut tulla
rouva Katalinin rakkaan kissan ystäväksi, mutta lopulta selvisi
kuitenkin, että tässäkin oli Kantor ollut oikeassa, sillä viattoman
näköinen kissa tavattiin kanarialintujahdissa ja lopuksi se edellisenä
keväänä lähti karkuteille erään punaisen uroskissan kanssa.

Gorlicen taistelun jälkeisenä yönä kohtasi Kantoria suuri kunnia, se
näet kutsuttiin emännän siniseen sänkykammariin, missä se sai luvan
nukkua sängyn vieressä.

Katalin ei nimittäin uskaltanut olla yksinään ensimmäisenä leskenä-olo
yönään. Heti, kun hän oli sammuttanut lampun, näki hän Stefanin
makaavan kirstussaan painunein silmäluomin ja keltaiset kädet ristissä
rinnalla.

Kantor ei kuitenkaan lainkaan ryhtynyt peikkoja karkoittamaan.

Araksi ei sitä voinut sanoa, mutta jotain oli hullusti senkin asioissa,
sillä se huokaili yhtä painavasti kuin talonpoika apteekissa.

Nyt rupesi Katalin pelkäämään Kantoriakin ja sytytti lampun uudelleen.

Koira makasi tuolla matolla suuri, pyöreä pää etukäpälien välissä
kuin sureva karhunpentu; sen verestävät, meripihkakeltaiset silmät
tuijottivat jäykkinä Kataliniin, aivankuin olisi se halunnut kysyä
häneltä jotakin.

Tähän asti ei Katalin koskaan ollut välittänyt paljoa siitä suuresta
salaisuudesta, joka kohtaa ihmisen eläinten katseessa, mutta
nyt yht'äkkiä viilsi häntä kysymys: tunteeko se täällä jotakin?
ajatteleekohan se? tietääkö se ehkä —?

Hän tuli tietoiseksi siitä, että myös nelijalkaisilla voi olla oma
tahtonsa ja kohtalonsa, niilläkin oli muistoja ja haluja, niitten
rakkaus tai viha voivat olla sopusoinnussa tai ristiriidassa ihmisen
vastaavien tunteitten kanssa ja tätä kaikkea ajatellessaan alkoi häntä
pyörryttää, aivankuin tuntemattoman maailman kuilut olisivat auenneet
hänen eteensä.

Uteliaana ja pelokkaana tarkkasi hän Kantoria: miksihän se oli niin
surullinen?

Sitten pälkähti hänen päähänsä omituinen ajatus: miltähän tuntuisi, jos
Kantor äkkiä rupeaisi puhumaan ihmiskielin?

Olisihan mahdollista, että eläimet joskus todella puhuisivat, mutta
tätä olisi mahdoton näyttää todeksi, sillä se, joka kuulisi niitä, se
joko kuolisi kauhusta tai joutuisi hulluinhuoneeseen... Tahi sitten
surmaisi ihminen puhuvan eläimen, koska eläimet säilyttävät hirveitä
salaisuuksia.

Katalin tiesi, että nyt hänen joka hengenvetonsa oli huolestunut
rukous: ah, kunpa se vain ei puhuisi.

Kantor ei sanonutkaan mitään. Se vain lojui liikkumattomana ja katseli
naista murheisin, kysyvin katsein.

Välistä tuntui hänestä siltä kuin koira Faustin mustan villakoiran
tavoin kasvaisi suureksi elefantiksi, täyttäisi koko avaruuden ja
tahtoisi hajota sumuksi...

Hänen sydämensä löi milloin myrskyntahdissa, milloin taas tikutti se
aivan heikosti, kuin olisi se tahtonut lopullisesti pysähtyä.

Viimeksi kuului alhaalta Tonavan rannalta ensimäisen raitiovaunun
jyrinä.

Ensimäinen raitiovaunu kiitää pitkin pääkaupungin katuja ja oikeastaan
vain korvatakseen aamunkoiton kukonlaulua ja karkoittaakseen yön aaveet
takaisin hautoihinsa.

Katalin katseli Kantoria: sen pään ympäriltä oli jo musta sädekehä
kaikonnut, nyt ei se enään ollut pirullinen sanantuoja toisesta
maailmasta, vaan vain kurja koirariepu, joka suri herraansa.

       *       *       *       *       *

Kultainen auringonloiste tulvi huoneeseen, lienteä lämpö kihosi nuoren
lesken sydämeen. Kaikki näytti niin toisenlaiselta päivänvalossa. Eihän
täällä ollut mitään onnettomuutta tapahtunutkaan!

Stefan —? Hän oli aina ollut hyvä ja hellä puoliso, ja jos siellä,
missä hän nyt oli, pidettiin tapana ajatella ja muistella, ajatteli
hän varmaan nytkin rakkaudella ja hyvyydellä pikku Katoaan. Mitä olisi
tässä siis pelkäämistä?

Mutta kapteeni Milka sitten? Ah, Jumalani, eihän ollut tapahtunut
mitään vakavaa, eiväthän he olleet edes suudelleet toisiaan...
Olivathan he tosin jutelleet koko paljonkin pitkinä talvi-iltoina,
se oli kyllä totta, mutta sehän oli ollut vain haastelemista ja
musiikkia... Mihinkä uskaltautuivatkaan muut naiset!

Stefan ei tiennyt mitään... Katalin muisteli heidän viimeistä
päiväänsä: olivathan he molemmat olleet vähäsen hermostuneet, mutta
Stefan ei ollut tietänyt mitään.

Talita kumi! Hän tuli ajatelleeksi näitä kahta sanaa, jotka hän silloin
oli kirjoittanut hänen pienelle taululleen. Mutta hänen tarvitsi ottaa
vain pari sointua viulullaan, niin sekin asia oli järjestyksessä.

Neito, nouse ylös! — se oli varmaan leikillinen moite unikeolle. Olihan
seikka se, että Kato sillä kertaa oli nukkunut miehensä lähtiessä
matkalle...

Miten iloiseksi hän tunsikaan itsensä, että hän koko ajan oli
käyttäytynyt pidätellen rakastunutta kapteenia kohtaan! Eiväthän he
vielä olleet edes suudelleet toisiaan...

Särkevin sydämin, mutta puhtain ja ylpein itsetunnoin voi hän katsahtaa
taaksepäin aviopuolisona kuluneeseen elämäänsä. Varsinkin, kun
ajattelee, mitä voi sattua muissa avioliitoissa!

Pukeutuessaan askarteli hän näissä ajatuksissa ja hänen silmänsä
täyttyivät kyynelillä. Ne olivat kuumia ja kipuisia, mutta kuitenkin
puhtaita ja armaita kyyneleitä.

Hänen sydämensä täytti suruinen kiitollisuus menneestä ja jalot
päätökset tulevaisuutta varten.

Joku naputti arasti ovelle... Kamarineitsyt! Räätäli oli lähettänyt
surupuvun.

Katalin antoi kuulua pienoisen ihastuksen huudahduksen.

Nyt jo! Ja se oli luvattu vasta keskipäiväksi... No niin, tämä oli
todella aivan erinomaista —!

Mutta sitte muisti hän taas äkkiä kaiken, ja kun ovi aukeni, oli hän
taas sureva leski.

Puku oli muutoin onnistunut. Jos olisi ollut soveliasta panna huomiota
sellaisiin seikkoihin, olisi voinut sanoa, että se oli yli odotusten
onnistunut.

Katalin tuijotteli kauan mustaan haahmoon, joka uteliaana vastasi hänen
katseeseensa peilin kultakehyksisestä syvyydestä.

Se oli taas uusi, aivan täysin toinen Katalin, se oli "kuuluisan
tiedemiehen leski." Tartuttavan surullinen, mielenkiintoinen ja ylevä
nainen.

Kun hän koetteli hattuaan, laskeutuivat harson mukana surun mustat
pilvet hetkeksi hänen otsalleen ja hän ratkesi kyyneliin: ah, Katalin
Graczian raukka, oletko todella tullut leskeksi —?

Mutta se oli vain yksi niitä perittyjä ajatusyhtymiä, jotka suvun
vanhat neidit olivat jättäneet jälkeensä, neidit, jotka eivät voineet
kuvitella leskeyttä ilman itkua ja valitusta.

Stefan Aratóa täytyi toki surra toisella tavalla.

       *       *       *       *       *

Mustat ja raskaat aallot kohottelivat juhlallisesti lesken purtta ja
tuudittelivat sitä harjoillaan.

Ihmiset, joilla oli yleisesti tunnetut piirteet, kohtasivat täysin
vieraita henkilöitä Tonavanrannan asunnon porraskäytävässä.

Mutta kaikki ne, jotka keskustelivat lesken kanssa, olivat täynnä
ymmärtämystä ja osanottoa.

Miten voimakas olikaan tämä nuori nainen syvässä surussaan ja miten
luonnollisella arvokkaisuudella hän sitä kantoikaan. Ja kuitenkin tiesi
jokainen, että hän miehessään kadotti kaikkensa.

Se, mitä Katalin näinä raskaina päivinä sanoi ja teki, oli Stefan
Aratón arvoa vastaavaa.

Hänen ulkonainen olemuksensa oli jälleen täysin hänen miehensä
persoonallisuuden vaikutuksen alaisena.

Arató oli aina halveksinut kaikkea teatraalista mahtipontisuutta ja
Katalinin käyttäytymiseen löi nyt leimansa mitä kristallikirkkain
yksinkertaisuus.

Ehkei hän koskaan ennen elämässään ollut niin täydellisesti Stefan
Aratón puoliso, kuin nyt, kun Arató lepäsi kaksi metriä turpeen alla.

Kadarkin saapui sinne vielä kerran. Hän oli sangen lannistunut, nyt
vasta hän itsekin käsitti, miten kiintynyt hän oli ollut kuuluisaan
virkatoveriinsa.

Hän kysyi leskeltä, koska tämä aikoi matkustaa kotiin Oltváan.

Oltváan —? Vasta silloin, kun hän voisi kuljettaa vainajan hänen
lopulliseen lepokammioonsa. Se oli vielä mahdotonta, koska tällä
ratalinjalla oli lopetettu koko siviililiikenne.

— Ajattelin vain, että te ehkä tulette asumaan isovanhempainne luona —
huomautti Kadar kuivasti.

Graczianinko luona? Katalin pudisti hiljaa päätään. Velvollisuudet
pidättivät häntä pääkaupungissa. Hänellä oli vielä paljon työtä perujen
järjestämisessä. Siellä oli hänen miesvainajansa muistiinpanoja,
joitten hän ei tahtonut jäävän vieraisiin käsiin, hän halusi itse
tarkastaa ne.

Kadar lähti ja leski päätteli itsekseen, että tuosta miehestä hän ei
pitänyt.

Samana päivänä tuli eräs sangen korkea herra odottamatta tervehtimään
rouva Aratóa.

Salissa tapasi vieras pitkän kapteenin, joka järjesteli kirjeitä,
sähkösanomia ja käyntikortteja pöydällä.

Ehkä vainajan sukulainen? kysyi tervehtijä, kun kapteeni hienona ja
ylväsryhtisenä esittäytyi hänelle.

Ei nyt juuri sukulainen, mutta kunnioitin ja rakastin Stefan Aratóa
miehenä, joka...

— Siis hänen hyvä ystävänsä, sanoi korkea herra, ja puristi lämpimästi
osaaottaen kapteeni Milkan kättä.

       *       *       *       *       *

Täytyi myöntää, että kapteeni Milka tässä tilaisuudessa käyttäytyi
mallikelpoisesti. Vain ritari, pelvoton ja moitteeton, olisi siten
voinut esiintyä.

Hän otti osaa suruun attilaan pukeutuneena ja valkeissa käsineissä
(olisihan herättänyt huomiota, jos hän ei olisi tullut), mutta hän ei
pitänyt surevan lesken kättä omassaan edes sadasosa sekuntia kauempaa
kuin kuka tahansa välinpitämätön vieraissakävijä.

Ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, luki Katalin ystävän
katseessa vain syvää ja hellää osanottoa, ei mitään muuta.

Kapteeni ei ollut valehdellut myöskään sille korkealle herralle, hän
oli itse asiassa aina tuntenut mitä suurinta myötätuntoa Stefan Aratóa
kohtaan, ja nyt voi hän vain valittaa, että hänellä oli ollut niin
vähän tilaisuutta tavata häntä elämässä. Jos he olisivat olleet enemmän
yhdessä, olisi varmaan syntynyt lämmin ystävyyssuhde heidän kesken...

Nyt vetäytyi hän kainosti taustalle ja jätti ritarillisella
viittauksella Katalinin manalle menneelle puolisolleen.

Tosin ei hän elvyttänyt häntä sanoin, vaan sensijaan joka silmäyksin:
itke vaan, itke, rakas ystävätär, miehesi on varmasti sen ansainnut,
minua et sillä loukkaa.

Ja Katalin itki... Ah, suru on niin suloista, kun mustien pilviseinien
yläpuolella aukenee kultainen valkeus, josta aurinko taas antaa
loisteensa...

Milka ei ehkä olisi palannut ensi käyntinsä jälkeen, jollei hän olisi
havainnut, että leski tarvitsi hänen palveluksiaan.

Katalin seisoi kuitenkin aivan yksinäisenä maan surun vyöryessä häntä
kohti. Valtava surunvalituskirjeiden paljous saattoi hänet vallan
neuvottomaksi.

Kaikki talossa pitivät komeasta sotilaasta, palvelijattaret aukaisivat
hänelle ovia säteilevin kasvoin. Vain Kantorin itsepintainen ja ylpeä
koiransydän ei tahtonut avautua hänelle.

Taivas tietää, mikä salaperäinen muisto jostain ikivanhasta rotuvihasta
kiehahteli koirassa, mutta se suhtautui kapteeniin jyrkästi ja mitä
katkerimmin vihamielisesti.

Kun se ja kapteeni kohtasivat toisensa ensi kerran, täytyi Katicán
tarttua koiraan, jott'ei se olisi heti päässyt hyökkäämään Milkan
kimppuun.

— Näin ei sen ollut koskaan tapana suhtautua herroihin, vain kissoihin,
vakuutteli sisäkkö, joka oli Kantorin hyvä ystävä, koska he molemmat
olivat kotoisin samalta seudulta.

Mutta myöhemminkin rupesi se murisemaan heti kun kapteeni tuli sen
läheisyyteen, ja sen valkoiset hampaat säihkyivät esiin ylösvedettyjen
huulien takaa.

Muuten oli suorastaan lystikästä havaita tyrannimaisia taipumuksia,
joita nyt heräsi eloon koirapahasessa.

Jo ennen oli se usein saanut mustasukkaisuuden kohtauksia, jos joku
tarttui Katalinin käteen, mutta Jumala varjelkoon, jos Milka nyt
uskalsi lähestyä Katalinia.

Vielä tänä päivänä riippui eteisessä Stefan Aratón sadetakki, sillä
koira ei sallinut ripustettavan sitä muualle. Jos joku kosketti
takkiin, nosti se heti sellaisen hälinän, että se kuului aina kadulle.

Oli selittämätöntä, miten epätoivoisesti Kantor takertui vanhaan
järjestykseen, ja miten se ei aikonut sallia mitään muutettavaksi
talossa.

— Noin suuri koira ei sovi kaupunkiasumukseen, lausui kapteeni
Milka. Ettekö ole vielä tuuminut lahjoittaa sitä eläintieteelliseen
puutarhaan? Siellä kasvatetaan unkarilaisia rotuja.

Mutta Katalin ei tahtonut tästä kuulla puhuttavan.

— Ei, ei, siellähän ne panisivat Kantor-raukan häkkiin.

Ja nyt makasi koira tavallisella paikallaan lämmittämättömän
kaakeli-uunin edessä. Kun se kuuli nimeänsä mainittavan, käänsi se
surullisen katseensa Kataliniin.

Oli aivan naurettavaa, mutta asianlaita oli nyt kuitenkin sellainen,
että sen katse kiusasi häntä niin että hänen täytyi kääntää pois
päänsä...

Milka jatkoi peitetyin äänin, aivankuin hän olisi pelännyt, että koira
olisi ymmärtänyt häntä!

— Minulla on hyvä ystävä maaseudulla, joka on aivan hullaantunut
tuollaisiin koiriin... Siellä sen olo tulisi erinomaiseksi...

Katalin katsahti salavihkaa uunia kohti.

Hänkin alensi ääntään.

— Ei, en anna sitä pois kenellekkään... En voi... Mutta voin lähettää
sen Oltváan. Tikanlinnavuorelle... Siellä se on niin mielellään... Kun
joku tulee tänne Oltvásta, voi hän ottaa koiran mukaansa.

Katalinin sanat toteutuivat pikemmin, kuin hän itsekkään luuli.

Oltvásta tuli joku ja vei koiran mukanaan.

       *       *       *       *       *

Kuusi viikkoa oli kulunut tahi ehkä kahdeksan... Kukahan ehkä nyt vielä
puhui Stefan Aratósta?

Kohtalon tulivuorikita oksensi keskeymättömän virran loimuavia
tapahtumia, ja toisena päivänä jähmettyi hehkuva laavakerros juuri
elottomaksi käyneen päälle.

Kárpátit, Lemberg, Ivangrod, Varsova, Brest-Litowsk — kuka ehkä vielä
tänään joutaisi puhumaan Stefan Aratósta!

Toisia nimiä tuli kiertokulkuun.

Nimiä, jotka salamoin ja jyrinöin louhiutuivat tajuntaan kuin
valopommit.

Nimiä, joitten paukkeessa Jerikon teräskupoolit musertuvat ja
käpristyvät kokoon kuin poltettu paperi.

       *       *       *       *       *

Kapteeni Milkaa uhkasi yhteen aikaan vaara tulla uudelleen lähetetyksi
sotanäyttämölle.

Mutta asia sai onnellisen käänteen ja koettuaan useita
lääkärintarkastuksia määrättiin hänet harjoittamaan rekryyttejä.

Se oli oikea paikka hänelle. Hänen rautakätensä ymmärsi kurittaa nuorta
verta, joka oli sodasta juopunut. Hän kykeni luomaan järjestystä
sellaistenkin joukkoon, jotka halusivat käydä kuolemaan lakki
sääntöjenvastaisesti vinossa.

Tällä välin eleli Katalin sangen yksinäisenä. Hän ei vielä tahtonut
näyttäytyä ulkona ihmisten joukossa (tähän arveli hän Aratón nimen
häntä velvoittavan), mutta ikuisesta paikallaan istumisesta taas oli se
ikävä seuraus, että hän rupesi vahvasti lihomaan.

Sentakia rupesi hän tekemään pitkiä kävelymatkoja iltahämärässä.
Luonnollisesti teki kapteeni hänelle seuraa.

Tänään vaelsivat he ylös Budan esikaupunkeihin, ja kun he vihdoin
myöhään tulivat kotia, havaitsivat he portin jo suljetuksi.

Sehän ei nyt itse asiassa merkinnyt mitään, he voivat käyskennellä
vielä puolisen tuntia väestä tyhjässä keskikaupungissa. Oli niin ihanaa
olla yhdessä, niin vaikeata erota.

Samankaltaisin äänettömin askelin harhailivat he pitkin kapeita katuja.
Ei yhtään elävää sielua näkynyt.

Milka puhui vainajasta ja tarttui samalla Katican käsipuoleen.

— Aratón elämä oli ihanaa elämää... Ihmisen elämää ei saa mitata
vuosien vaan elämysten mukaan... Hänen elämäänsä sisältyi menestystä ja
iloa enemmän, kuin kymmenen muun yhteensä... Hän saavutti kaiken, jota
hän oli tavoitellutkin, koko hänen lahjakkuutensa pääsi oikeuksiinsa,
ja hän sai itse korjata satoa...

Hän oli vielä kehittymässä, kun hän lähti pois... Tällaisen kuoleman
takia voi Stefan Aratóa vain kadehtia, ei surra.

Yhä uudelleen hän palasi tähän puheenaineeseen, aivankuin hän olisi
lopullisesti tahtonut asettua professorin haudalle.

Katica ei sanonut mitään, mutta jollain ihmeellisellä tavalla johtui
hän ajattelemaan Oltván itkijättäriä, noita pieniä, mustia, mutisevia
akkoja, jotka joka ruumisarkun ääressä uikuttivat samaa: Onnellinen
hän, joka jo on voittanut.

Lämpimästi painautuneina toisiaan vastaan kääntyivät he eräälle
vanhalle kapealle kadulle.

Nämät matalat, pienet talot, jotka nyt seisoivat siinä niin laimeina
puolihämärässä, olivat kerran kaiullaan vahvistaneet Petőfi- ja
Pilvax-nuorukaisten [Kahvila Pilvax oli v:n 1818 unkarilaisten
vapaussankarien suosima kokoontumispaikka] äänet, kun he keskiyön
hetkinä saattelivat toisiaan eri kotiasuntoihinsa ja kiintyessä
keskusteluun, josta ei koskaan tahtonut tulla loppua.

Jossakin lauloi sirkka. Ja kaukaa kuului viiriäisen ahkeraa
viheltelemistä. Varmaan tuli se sisältä porttivahdin huoneesta.

Tukahuttava ja ummehtunut, mutta harvinaisen miellyttävä unelmatunnelma
lepäsi kadun yllä, talot kohosivat suljettuina ja salaperäisinä,
aivankuin niissä ei asuisikaan ihmisiä, vaan menneitten vuosisatojen
muistoja, jotka piiloutuivat tummanviheriäisten ikkunaverhojen taa.

Katica puristi liikutettuna kapteenin käsivartta. Joku kulki heidän
jälessään. Joku oli aivan heidän kintereillään... Nainen painautui
hiipien lähemmäksi saattajaansa, antaakseen tilaa toiselle kapealla
jalkakäytävällä... Joku kaarsi heidät ja jatkoi rauhallisin, hyvin
tutuin askelin...

Se oli eräs upseeri... Hän kulki nojautuneena keppiin.

Hillitty, rytmikäs kitinä kaikui naisen korvissa. Tuttu ääni: juoksevan
koiran kaulaketjun kalina.

Se oli suuri, valkea eläin. Aivan samanlainen kuin Kantor. Se kuului
upseerille... Nyt saavutti se herransa ja juoksenteli tyytyväisenä
hänen rinnallaan kuten ainakin koira, joka tiesi olevansa oikealla
paikallaan... Välistä nuuski se innokkaasti kättä, joka heilui eteen ja
taakse sen yläpuolella...

Mutta sitte jännittyi se yhtäkkiä ja alkoi ilkeästi muristen ajaa
kissaa, joka äänettömästi hiipi taloviertä.

Kissa pujahti onnellisesti sisään eräästä kellarinreiästä, mutta koira
oli miltei työntää kumoon kapteeni Milkan.

— Mutta sehän on Kantor! Varmaan on se Kantor —!

— Ja mies tuolla — taivaan Jumala!

Mies ja koira olivat kadonneet kadunkulman taakse.

Katalin ja Milka tuijottivat toisiinsa. Syvässä hiljaisuudessa voivat
he miltei kuulla toistensa väkivaltaisen sydämenlyönnin.

Näittekö? Huomasitteko? Kyllä, minä näin... Mutta sehän on aivan
mahdotonta! Mieletöntä! Sen täytyy olla erehdys... Sen täytyy!

Nainen oli irtautunut kapteenin käsivarresta. Hän alkoi kulkea kuin
unissakävijä kadunkulmaa kohti. Hänen täytyi nähdä tuo mies, tuo
sotilas, hänen täytyi saada katsoa häntä silmiin. Sillä, jollei nyt
heti selvene, että kaikki oli erehdystä, silloin... niin silloin ei hän
enää koskaan elämässään saa minuuttiakaan rauhaa...

Katóka juoksi kuolleen miehensä jälessä.

Oliko se unelma? Kyllä, se oli jatko erääseen vanhaan unelmaan, joka
oli täynnä mitä syvintä kaihoa... Vainajat eivät kuole, he vain
kätkeytyvät eläviltä. He piiloutuvat kalvava, parantumaton tuska
sydämissään. He oleskelevat jossain salaisessa kokoontumispaikassa,
jossa he aina, yhäti ajattelevat elossa olevia. Ja jos joskus tapaa
heitä, kääntävät he kylmästi pois päänsä ja kiertyvät nopeasti
kantapäillään, sillä he eivät voi antaa meille anteeksi, että me olemme
niin pian heidät unohtaneet.

Mutta kullakin vainajalla on uskottunsa elävien joukossa, joka on
salaisuuteen vihitty, se nimittäin, joka voi pysyä uskollisena aina
haudan taakse. Ja Stefan Aratóllekin oli yksi pysynyt uskollisena:
Kantor.

Ja Katóka juoksi särkevin sydämin miehensä jälessä...

Hän saavutti kulman. Hän katsahti alas katua, se oli aivan tyhjä. Ei
miestä, ei koiraa, vain vaalea kuutamo.

Äkkiä suhahti suuri, musta auto hänen ohitseen. Se oli jo kaukana
poissa, kun miehen piirteitten peilikuva yhä tarkemmin alkoi selvetä
Katalinissa.

Pelottavan kalpeat, sisäänpainuneet, täysiparran reunustamat kasvot...
Aivan vieraat piirteet. Mutta tuo omituinen, kankea hymy — se oli sama
hymy kuin Oltván häräntappajalla.

— Lapsellisuutta, luulottelua, sanoi kapteeni Milka väräjävin
bassoäänin, kun hän saavutti Katican. Löytyyhän samannäköisiä... Löytyy
jopa yllättävää samannäköisyyttä ihmisten kesken... Ja valkoisia koiria
on paljon maailmassa... Uskallan lyödä vetoa, että kun tulette kotiin,
makaa Kantor kotona ja silloin saamme aiheen hyvään nauruun.

Varmaan, kaikkihan riippui juuri siitä, löytävätkö he koiran kotoa vai
ei...

Katalin kiiruhti kotiin.

— Jään tänne, sanoi Milka. Jos jotain on hullusti, niin sano se
ikkunasta.

Kesti sangen kauan ennenkuin hän näyttäytyi. Kapteeni käveli ainakin
kolmekymmentä kertaa edestakaisin kahden katulyhdyn väliä.

Hän ei pelännyt. Mistä hänen oikeastaan olisi pitänyt olla peloissaan?
Stefan Arató oli kuollut. Sanomalehtimiehet olivat nähneet hänen
hautansa, valokuvanneet sen, jopa toimittaneet sen kuvallisiin
aikakauslehtiin... Kummituksiin ei hän toden totta uskonut! Ei
kummituksiin, mutta tiedetäänhän arvoituksellisista ilmiöistä,
jotka kuuluvat telepatian alaan. Hänhän oli jonkun verran lukenut
sellaisista. Eräs täysin luotettava henkilö oli tullut kotiin eräänä
yönä ja nähnyt itsensä makaavan sängyssä... Jos hänelle itselleen,
Milkalle, olisi tällaista sattunut, olisi hän tullut hulluksi.

Ylhäällä ensimäisessä kerroksessa ratisi ikkuna. Kapteeni kohotti
päänsä. Katalin kallistui alaspäin ja kaasulyhdyn valossa näkivät
molemmat, miten kalpeat he olivat.

— Matkustan Oltváan huomenna, sanoi nainen omituisen syvällä äänellä.

— Ja koira? kysyi kapteeni harvinaisen kimeästi.

— Sitä ei ole talossa...

— Kuka on sen noutanut?

— Siitä ei kukaan ole selvillä.

Joku oli tullut Oltvásta ja ottanut sen...

Kapteeni Milka tunsi taas kylmän turtumisen sydämensä ympärillä,
Zaklikovin puutumisen.

Pitkän aikaa seisoi hän liikkumattomana, sitten hyvästeli hän äkkiä ja
meni.

Hän kulki eteenpäin kumarassa, särmikkäin liikkein. Ei asuntoonsa, vaan
kasarmiin. Yön aikoi hän nukkua ajutantin sohvalla.

Nainen katseli kauan hänen jälkeensä.

Ei koskaan elämässään hän ollut tuntenut sellaista yksinäisyyttä kuin
nyt.

Ja omituista kyllä, suuressa hyljätyn tunteessaan etsi hän turvaa juuri
hänestä, jota hän pelkäsi. Stefan Aratósta.

Hän sanoi itsekseen:

— Tulkoon mitä tahansa, minulle ei hän tee mitään pahaa. Minulle ei hän
koskaan tee mitään.




NAINEN, KUUME JA KASAKAT.


Stefan Arató oli vielä elossa.

Itse oli hän toivonut, että kertomus hänen kuolemastaan leviäisi. Hän
luuli itsellään olevan oikeutta ja syytä siihen.

       *       *       *       *       *

Kymmenen viikkoa aikaisemmin oli professori erään toukokuun aamun
koittaessa jättänyt asuntonsa Budapestissä ensin annettuaan sille
pienelle kanssaihmiselleen, jota hän viiden vuoden kuluessa oli
kutsunut puolisokseen, nuo kaksi sanaa: Talita kumi.

Hän nousi autoon, joka seisoi portin edustalla, kiiruhtaakseen
sinne, missä häntä niin kiihkoisasti odotettiin: parakeille ylhäällä
Karpateilla.

Aratón matkatoverit havaitsivat hänet sinä päivänä tavallista
vilkkaammaksi. Hän punoi suunnitelmia, pohti toimenpiteitä, joihin oli
ryhtyminen, tutki karttoja ja keskusteli sotilasten kanssa, joita he
tapasivat.

Jokainen hänen ajatuksensa oli suuntautunut tulevaisuuteen,
menneisyyteen oli hän nyt sulkenut oven. Oven takana maatui hänen
murhatun avioliittonsa kuollut jäte, mutta hänellä ei nyt ollut
aikaa järjestää maahanpaniaisia, tuhannet ihmiset kipujen kiusaamina
odottivat häntä ylhäällä parakeissa.

Auto karkasi mielettömästi eteenpäin, syöksyi mölyten ylös mäkiä ja
kiisi täyttä vauhtia alas rinteitä.

Mutta Aratón työtarmo oli sittenkin edellä kilpakiidännässä, ja jos
hänen voimansa hetkeksi olikin masentumaisillaan, iski tahdonvoima,
heti siihen kannuksensa, piiskasi sitä eteenpäin...

On niin helppoa sanoa: murhattu — kuollut! mutta viha naisessa, joka
antoi myrkkyhampaansa välkkyä silloin, kun hän oli kutsunut Milkaa
teeskentelijäksi, se viha eli nytkin vielä.

Katóka ei edes itse tiennyt tästä, uusi onni oli taas liennyttänyt
hänet sovinnolliseksi, hän ei lainkaan tiennyt, että hänen vihansa oli
irtautunut hänestä, itsestään ja eli nyt itsenäistä vampyyrielämää,
kamppaillen taisteluissa, jotka ulottuivat haudan toiselle puolen,
kuten Csaba-päällikön kummitusarmeija.

Katóka ei tästä tiennyt, mutta Arató tunsi, miten vihamielinen
hengentarmo ahdisti häntä, kietoutui kiinni häneen, imi hänen vertaan
ja poltti särkeviä haavoja hänen ruumiiseensa...

Myöskin nyt professori puhui, antoi ohjeita ja johti autostaan, mutta
tästedes teki hän sen vain koneellisesti, hitaasti ryömi kylmä,
lamauttava väsymys hänen sydämeensä, kuin käärme kätkyeeseen.

Herrat olivat laskeneet, että heidän piti perillä nauttia
ilta-ateriansa, mutta ylhäällä vuoriteillä joutuivat he lukemattomien
kuormastorivistöjen joukkoon ja sen jälkeen voivat autot tunkeutua
eteenpäin vain katkonaisin syöksyin.

Otettiin esiin ruokavarat. Stefan yhtyi seurueeseen.

— Liikkuu taas paljon lavantautia näillä seuduin, sanoi joku suu täynnä
ruokaa.

Kaadettiin viiniä, mutta Arató kieltäytyi ottamasta, hän tahtoi vain
vettä, koskaan elämässä ei häntä ollut vaivannut sellainen jano kuin
tänään.

Eräs husaari, joka ajoi ravia auton rinnalla, kallistui läkkipulloineen
alaspäin ja tarjosi Stefanille juoda. Puheenparresta päättäen tuntui
hän kansallisuudeltaan olevan slaavi.

Hän oli muuten omituinen, säikyttävän laiha ilmestys. Koko kasvojen
alaosan muodostivat pelottavan suuret hampaat, joita eivät hänen
herpaantuneet, kouristuksentapaisesti tempoilevat huulensa voineet
peittää.

Näissä seuduissa on kielletty nauttimasta muuta kuin keitettyä
vettä... Samalla kun Arató kaasi pullosta aluminiumipikariinsa, tuli
hän ajatelleeksi, kuinka usein hän oli varoittanut kevytmielisestä
vedenjuonnista... Sielullisessa löyhyystilassaan salli hän — ehkä
ensi kertaa elämässään — vieraan tahdon ottaa yliherruuden itsessään:
pitkähampaisen sotilaan.

Jostain selittämättömästä, väärästä kainoudesta ja ollakseen
loukkaamatta miestä, voitti hän vastenmielisyytensä ja kohotti pikarin
huulilleen.

Vesi oli ummehtunutta — mutta kuitenkin nieli hän sen itselleenkin
ihmeeksi... No niin, samantekevä! Ja olankohauksin surmasi hän oman
tieteensä...

       *       *       *       *       *

Vasta seuraavana päivänä saapuivat he perille.

Suuren parakkileirin yllä lepäsi pelko, kuin musta, tukahuttava savu.

Mitä tahansa sairaat ja hoitajat vain sanoivat tai tekivätkin, samalla
he alati suuntasivat kuulonsa pois etäisyyteen, jossa kanuunat
jyrisivät sydäntä ahdistavin paukuin...

Rajarautateitä ei voitu enään käyttää, senjälkeen kuin edellisenä
päivänä maasilta Rahon luona oli vaipunut kuilun pohjaan. Sodan vasara
oli musertanut sen holvikaaret.

— Meidän täytyy Szentpál-vuorelle ylös ja sitten yli, sieltä pääsemme
Oltvá-laakson sivuradan yhteyteen, arveli Arató.

Mutta kestäisi ainakin kolme päivää, ennenkuin tilatut vaunut olisivat
perillä...

Toisen päivän iltana tunsi Stefan, että hänellä oli lievä kuume.

Ratsumies pitkine hampaineen!

Olisi kummallista, jos rotat nyt rupeaisivat kalvamaan kuuluisaa
rottien tappajaa.

Kuinka kävikään, voi hän pysyä jalkeilla vielä pari päivää, ja siksi
ehtisi hän saada kaikki järjestykseen. Muuten tunsi hän katkeraa ja
kuvaamatonta vahingoniloa itseään kohtaan, aivankuin talonpoika, joka
puimavarstalla enentää rakeitten tuhoa.

Seuraavan päivän aamuna saapui joukko sotilaita parakkeihin. Se oli se
turvajoukko, jonka he olivat pyytäneet matkaa varten.

Stefan luuli olevansa kuumemielikuvitelmien uhri, kun hän näki molemmat
veljensä edessään.

Mutta se ei ollut unta, molemmat veljekset, Peter ja Pal, olivat
todella saapuneet.

Joukon johtaja oli székely Stowasser, joka sitte viime näkemän oli
korotettu aliluutnantiksi.

Veljekset keskustelivat vain hetkisen toistensa kanssa, kunkin ajan
otti miesten järjestely.

Katalinia he eivät maininneet sanallakaan, mutta eräästä erikoisesta
pienestä rypystä heidän samankaltaisesti muodostuneitten suittensa
ympärillä voi nähdä, että heille kaikille kolmelle oli entisestä
suloisesta Katalinista tullut surun Katalin.

Hämärän laskeutuessa olivat heidän matkavarustelunsa valmiit.
Viipymättä oli sairaat siirrettävä pois...

Mutta kuume oli taas ottanut valtoihinsa Aratón, nyt voimakkaammin
kuin edellisenä päivänä, ja turruksissa ja välinpitämättömänä istui
hän sohvalla eräässä sairaalan konttorihuoneessa. Nuoremmat lääkärit
halusivat mieluummin lähteä jo huomisaamuna, mutta professori kohautti
olkaansa — hänelle oli aivan yhdentekevää, he voivat yhtä hyvin lähteä
sitä seuraavana aamuna...

Mutta keskellä pimeätä yötä heidät herätettiin, vain parin kilometrin
päässä hiipivät kasakat metsässä!

Kukaan ei käsittänyt, miten vihollinen oli sinne päässyt. Jos ei se
ollut lentänyt sinne siivitetyin hevosin, oli sen täytynyt puikkia
esiin läpi lumen salaisia piiloteitä.

Kas, nyt kurotti viha, joka ulottui toiselle puolen haudan, kyntensä
kohti tuhansia miehiä!

Yhdessä hetkessä oli professori jalkeilla. Mitä tämä merkitsi? Stefan
Arató, sallitko elämäsi hukkua tähän pimeyteen?

Hillittömällä voimalla riisti hän yltään turtumisen pakkoröijyn.

Matkaan! Matkaan!

       *       *       *       *       *

Kun aurinko nousi, virtasi unenkaltainen, eriskummainen virta tuskaa ja
kärsimystä viheriähohteisilta vuorilta.

Pelko oli lakaissut puhdasta jälkeä parakkien hämärissä sopissa, ja se,
mikä nyt tuli päivänvaloon, oli hirveää. Ihmisyyden akanoita, jotka
sodan valtava moukari oli heittänyt luotaan survotuin jäsenin.

Vaikeimmin sairaat nousivat ratiseviin rattaihin kuin vainajien
sielut Charonin veneeseen. Kellankalpeina, tylsinä tuijottivat he
räpäyttelevin pöllönsilmin häikäisevään kevääseen.

"Lievemmät tapaukset" laahasivat itseään eteenpäin jalkaisin,
takertuen kiinni vaunujen reunuksiin, vetäen toisiaan perässään.
Valkeissa siteissään, kirjavissa sairaspuvuissaan vuodepeitteet
hartioille heitettyinä lähtivät he matkaan kuin haamuina esiintyvä
karnevaalikulkue.

Jos tällainen surullinen armeija sodanjulistamisyönä olisi astellut
kaunomarssia Europan kuningasten unissa, niin ehkä kanuunat olisivat
seuraavana päivänä yhä edelleen vaienneet.

Kapteeni Hänen Majesteettinsa Kuoleman armeijassa, Stefan Arató, nousi
ratsaille; autonsa oli hän lastauttanut täyteen sairaita.

Armeija katsoi häneen kuin vapahtajaansa; keltasilmäistä kummitusta,
joka istui kyykyllään hänen takanaan satulassa, sitä ei kukaan nähnyt.

Joku puhutteli häntä.

Aliluutnantti Stowasser rämpi ratsumiehen rinnalla kainalosauva
käsivarrellaan ja savuke suupielissä.

Ne koirat ovat kintereillämme... Aivan varmaan tulevat he iskemään
meihin... Eräs miehistämme kierähti juuri äsken alas satulasta luodin
lävistämin päin... Se oli kaukaasialainen kasakka...

Hän kulki ja kiukkuili savukkeensa kanssa, oli häpeä, että hänen kaikki
tavaransa olivat läpimärät.

Hetkisen tallusteli hän ääneti ja masentuneena eteenpäin ja sanoi sitte
äkkiä:

— Putoa, piilukirves, putoa! Tulee mitä tulee, Isä Attila auttaa meitä
kyllä!

Tämän hän lausui samanlaisella uhmailevalla itseironialla, joka aina
kaikui hänen äänessään, kun hän viittaili hunnilaiseen vereensä.

Ja näytti tosiaan siltä, kuin Attila sittenkin olisi tullut heille
avuksi: luutnantti kohotti päänsä ja meni selkä suorana ja joustavan
lujin askelin takaisin jälkijoukkoonsa.

Kun pitkän, kiemuroivan karavaanin etujoukko oli saapunut alas pitkin
Szentpál-solan rinnettä, kuuluivat kiväärinlaukaukset kaukaa takaa.

Jonon etupäässä ajettiin hevoskaakkeja huudoin ja tihein
ruoskanpaukkein. Kauhun aalto vyöryi kautta koko kulkueen.

Vähää myöhemmin kannettiin haavoittunutta Aratón ohi.

Hän katseli haavoittuneen kasvoja ja kohtasi parin rehellisiä,
meripihkankeltaisia koiransilmiä, jotka olivat aivan samanlaiset kuin
Kantorin...

Vääpeli Ijarto — sanoi joku pian läheisyydessä. Ja myöhemmin lisäsi
hän: Raukalta on luoti lävistänyt selkärangan.

Eräs toinen haavoittunut tuli nilkuttaen omin jaloin ja mutisi, että
ryssiä on hirveän paljon.

— Ja kuularuiskuja on heillä myös, kun me olemme ilman... Aliluutnantti
Stowasser sanoo, että hän tulee ne ottamaan heiltä, vaikka panisi
henkensäkin alttiiksi...

Tuolla jossain kaukana kävivät honvéd-sotilaat vastahyökkäykseen;
heidän sotahuutonsa kaikuivat matkan päähän kuin mieletön melu,
jollaisen koulupojat tavallisesti saavat aikaan, kun he leikkivät
ryövärejä.

Taas kannettiin haavoittunut ohi. Se oli upseeri. Mutta kun häntä
ruvettiin sitomaan, oli hän jo luopunut arvostaan sekä ihmisenä että
upseerina — hän oli kuollut. Aliluutnantti Stowasser oli saanut toisen
ja viimeisen luodin päähänsä.

Tuo komea poika oli jotenkin joutunut szekyläisten satujen
tenhopiiriin, hän kunnioitti kuningas Attilaa epälaillisena esi-isänään
ja hänen suonissaan hehkui myöskin pisara sitä hirmuista, sotaista
uljuutta, joka kerran Katalaunisten kentillä tahtoi rakentaa rovionsa
hevosten satuloista ja sotavaunuista. Sitä oli vain yksi ainoa pisara,
mutta siinä oli kyllin jättämään hänet ryssien kuularuiskun uhriksi.

Myös tämä ruumis oli periytyneen vihan uhri; jos Arató olisi lähtenyt
matkaan iltaa aikaisemmin, ei vihollinen koskaan olisi päässyt heidän
jäljilleen.

— Kuka nyt johtaa joukkoja? kuuli hän erään alilääkärin kysyvän.

Eräs mies, joka oli kantanut luutnantin paareja, vastasi:

— Vänrikki Peter Arató!

— Mitä kuuluu toiselle Aratólle? jatkoi nuori lääkäri kysymistään.

— Hänestä emme tiedä mitään. Emme ole nähneet häntä.

— Hänestä eivät he tiedä mitään! Professorin silmäin eteen avautui
äkkiä musta läiskä ilmaan, aivankuin siinä olisi auennut reikä tyhjään
olemattomuuteen.

Hämärissä tuli laukausten vaihto yhä vimmaisemmaksi. Jälkijoukkoa
ahdistettiin rajusti. Vihollinen seurasi takaa-ajavien susien
röyhkeällä itsepintaisuudella haavoittuneitten jälkiä.

Välinpitämättömänä kuin itämainen epäjumalankuva antoi Arató
haavoittuneitten rivien virrata ohitseen. Kun he katsahtivat hänen
kivikasvoihinsa, tulivat he rauhallisemmiksi; mikään todellinen vaara
ei tässä voinut olla matkassa.

Mutta hänelle itselleen oli jokainen sydämen lyönti rukous ja lupaus.
Kunpa hän vain jaksaisi pysyä satulassa! Kunpa hän vain jaksaisi pysyä
pystyssä!

Kuume nousi tunti tunnilta...

Vaunujen kitinä, piiskojen paukut, valitus ja laukaustenvaihdon melske
kerääntyi sameaksi pilveksi hänen ympärilleen...

Tovin vaipui hän tuskallisiin mietiskelyihin... Hän etsi jotain, mutta
ei tiennyt itsekään mitä...

Totta tosiaan, nyt se oli hänellä selvillä: yhdenmukaisuus
kuularuiskujen inhoittavassa pulputuksessa, kuumeessa, joka
tykytti hänen ohimoissaan, ja painostavassa raskasmielisyydessä,
joka puristi kokoon hänen sydäntään... Hänen järkensä, joka oli
kasvatettu miettimään ja tutkimaan, etsi nyt, kun se paloi kuumeessa,
järjestystä ja lainmukaisuutta aivokummitusten leikeissä... Sillä
se oli pettämättömän varmaa, että nämät vihamieliset voimat
suunnitelmanmukaisesti työskentelivät toistensa kanssa käsi kädessä...
Nainen, kuume ja kasakat... Ne olivat vihassa yhtä... Sana viha ei
kuitenkaan miellyttänyt häntä... Onkohan vihaa luonnossa? Hän muisteli
sanaa eräässä kullatussa kirjassa: "hävityksen tarkoitus on luominen."
Mutta vihanhan tarkoitus olisi siis rakkaus... Niin varmaan oli hän
nyt oikeilla jäljillä! Katóka vihasi miestään, sillä vaisto ajoi häntä
muodostamaan perheen sellaisen kanssa, jota hän rakasti enemmän... Ja
ryssät vuodattivat tämän verimeren levittääkseen omaa rotuaan, jota he
rakastivat yli kaiken muun... Ja samoin olivat mikroobit kiinnittyneet
hänen sisuksiinsa lisätäkseen omaa lajiaan... Niinhän se siis oli:
nainen, kuume ja kasakat olivat rakkaudessa yhtä...

Niin pitkälle sai hän selvää vyyhdistä, mutta se kesti vain hetken,
sitten sotkeutui taas kaikki yhteen ja uudelleen etsi hän miettien
lankoja...

Ratsu tuntui keinuvalla ravillaan välttämättä tahtovan saada hänet
uskomaan, että hän oli merellä.... Välistä voi hän kuulla koneitten
rytmikkään jyskynnän, kuuman höyryn kohinan, ja höyrykoneiden lieska
poltti hänen otsaansa...

Mutta heti tarttui hän itse itseään olkapäihin ja ravistelihe rajusti.
Hahaa, missä on täällä laiva tai meri! Punainen tuli, joka loisti hänen
silmiinsä, oli hämytaivaan alareuna...

Hänhän istui ratsun selässä ja hoiti ihmisten päällikkyyttä... Välistä
tuntui hänestä siltä, että hän yksin veti mukanaan koko tätä ilman
päämäärää harhailevaa massaa, kuten pyrstötähti, joka oli valjastettu
vaunujen eteen, ja silloin valtasi hänet kuvaamaton väsymys... Mutta
hän huusi ja luikkasi itselleen: pysyppä vain satulassa!

Juna oli tullut perille kallioseinän tuhansien portaiden juureen...
Mustansiniset varjot nousevat tuskan käyristäminä ja horjuen kohti
taivaan leiskuvaa punaa... Golgata! Tuhansien Golgata —!

Mutta eivät vain ihmiset ole siellä ylöspäin kipuamassa, pitkäkoipisia
aaveita sekaantuu joukkoon... strutsikaulaisia kummituksia,
epäsikiöitä, joilla on viikatteenmuotoiset kynnet ja pullistuneet
tynnyrimahat, luurankohusaareja ratsujen selässä, joilla on yölepakon
siivet...

Arató tiesi vain liiankin hyvin, mitä ne olivat: kuvat
lavantautisairaan houreunelmissa heittivät tavallisesti tuollaisia
omituisia varjoja.. Pois ne! Väistykööt ne! Muutoin hän ei kykene
pysymään pystyssä satulassa.

Kuuman huurun, joka tihenee hänen ympärillään, repivät äkkiä rikki
villit äänet.

Joku riemuitsee, joku on voittanut, joku juoksee ja häneltä otetaan
pois jotakin: kuularuisku...

Ja rakastettu, hyvintunnettu nimi: Peter, Peter Arató...

Raikas tuulahdus levittää siipensä... Silmänräpäykseksi repeää utuseinä
— ahaa, tämähän ei olekaan meri, tämä on maantie.

Mutta pian tihenee höyry taas vedeksi ja Aratón pursi paiskelehtii
taas yksin aaltoilevilla aavoilla ja hän jännittää koko tahdonvoimansa
voidakseen pysyä ylhäällä komentosillalla.

Äkäistä höyryveturin puuskutusta, lähtömerkkejä, hirnuntaa,
vihellyksiä, manaamisia... Ratakiskoja, viheriäisiä ja punaisia
lamppuja, jotka vilkkuvat päivänkoitteen valossa, loputtomuus
tervavaatteilla peitettyjä lastivaunuja, sotilaita ja taas sotilaita...
Kytkettyjä kiväärejä, suuria puulaatikko-varastoja, kanuunoja ylhäällä
lastaussillalla... Jättiläinen, joka kokoaa jäseniään.

Aamu oli harmaankylmä, raitis, viileä sade tihkui taivaalta.

Aamun sarastaessa heikkeni taas Aratón kuume. Sairaus leikki
itsepäisesti hänen kanssaan kissaa ja rottaa. Nyt se salli hänen taas
hetkisen juosta vapaana, mutta piti päätään poiskääntämättä pistävät,
keltaiset silmänsä häneen kiinnitettyinä.

Stefan seisoi erään vaunun ovella ja keskusteli erään kenraalin kanssa.

Tämä oli pieni, vanttera herra, jolla oli älykkäät, ilkeät
sammakonsilmät ja ihmissyöjän alaleuka. Hänellä oli jostain kiiltävästä
kankaasta tehty sadetakki.

— Eilen sain ilmoituksen hyökkäyksestä... Sotilaalliselta kannalta
katsoen täysin mitätön... Mutta teille oli se luonnollisesti ikävä
— turkanen, mukana niin paljon sairaita! Muutoin olen kuullut,
että honvédit ovat kunnostautuneet. Kaksi upseeria on kadonnut —
luonnollisesti, luonnollisesti! Nämät tyhjät junat vievät nyt teidät
alas Oltvá-laakson parakkeihin... ja me ravaamme apostolin hevosin
ylös Raho-solalle... Saamme kai nähdä, mihin voimme ryhtyä siellä
ylhäällä... Mutta professori itse näyttää sairaalta. Tai johtuuko se
vain yön jännityksestä? No niin, toivokaamme, ettei se ole mitään
vakavanlaatuista! Onnellista matkaa, herra esikuntaylilääkäri!

Juna lähti liikkeelle ilkeästi tempoillen.

Siellä oli vaunussa muitakin kuin hän. Peterkin oli siellä, vasemmassa
käsivarressaan kantoi hän muodotonta, valkoista käärettä, jota hän
varovasti tuki oikealla kädellään. Hän oli perin kalpea, ja hänen
suupielensä värisivät, jota ne eivät olleet koskaan ennen tehneet.

Jos hänen haavastaan jotain kysyttiin, kohautti hän olkapäitään — ei se
ollut mitään.

Stefan katseli jäykästi häntä.

— Missä on toinen? puhkesi hän äkkiä.

(Näin kysyivät ihmiset yleensä aina, jos he näkivät toisen Aratón
pojista yksinään).

Peter katseli kauan veljeään. Omituisen avuttomalla katseella, joka
pyysi armahdusta. Hän suunsa ympärillä nykähteli.

— Emme tiedä, kuinka hänen on käynyt, sammalteli hän matalasti. Hän
lähti matkaan mukanaan joukko vapaaehtoisia hyökätäkseen ryssien
kimppuun selkäpuolelta ja vallatakseen heidän konekiväärinsä. He
joutuivat käsikähmään... ja heitä oli vain vähän... ja niin...

Eräs toinen jatkoi hänen sijastaan, suurinenäinen, pitkä, tarmokas
kadetti...

— Hänen nähtiin kaatuvan — joukko kasakoita oli hänen ympärillään...
Pian senjälkeen onnistui hyökkäyksemme — Peter johti — ja silloin
etsimme kaikkialta, mutta häntä ei enää silloin löytynyt sieltä. Hän
on varmasti joutunut vangiksi, ne ovat ottaneet hänet mukaansa — aivan
varmaan...

Peter rupesi uudelleen puhumaan. Hirveä suru tukahutti hänen ääntään:

— Juuri niillä seuduin on syviä kuiluja ja vuolaita vuorivirtoja...

— Olemme niistäkin etsineet, puuttui kadetti innokkaasti puheeseen ja
parast'aikaakin jatkavat he etsimistä...

Vaunuun tuli syvä hiljaisuus.

Pikku Peter raukka oli niin yksinäinen, hyljätty ja avuton ilman
kaksoisveljeään. Hänestä itsestään tuntui, kuin olisi hän leikattu
keskeltä kahtia.

Viisas, vakava pikku Peter oli jälellä, mutta mikäli Aratón perheessä
oli ollut tulta, viehätystä ja suloa, se oli jäljettömiin kadonnut
Palkón mukana.

       *       *       *       *       *

Juna kiisi pitkin Oltván rantaa.

Vesi oli malakiittiviheriäistä; siellä, missä sillä oli suuri kiire,
viittoili se tupsuhunnulla.

Kauempana lientyy virta ja tanssii miellyttävän arvokkaasti, kuin neito
kirkkotiellä, läpi laajojen, aurinkoisten aavain.

Ympärillä kohoaa vihertäviä vuoria levein kaarin.

Ne näyttävät jättiläis-stadionilta. Ruohomatolla seisoo omituisia,
uskaliaita puita järjestymättömissä ryhmissä, niillä on lehtiä aina
nilkoista asti ja kaikki ne kallistuvat yhteen suuntaan aivankuin
uroot, jotka odottavat kilpakamppailun alkamista.

Päivällisen jälkeen saivat he nähdä joukon tervakattoisia puutaloja
lähenevän sotilaallisesti järjestyneinä neljä rivissä.

Piikkilankojen aitaamana levitteli puutarha, joka vielä oli
kapalolapsiasteella, yksinkertaisia hyasinttipenkereitään ja vihtoja
muistuttavia, pienoisia puuntaimiaan, jotka juuri olivat ruvenneet
lehdittymään.

Sulkuportin yllä riippui Punaisen Ristin lippu uinaillen
iltapäiväauringossa.

Oltiin Oltvá-laakson parakeissa.




KAIPUUN SAARI.


Muutaman minuutin matkan päässä parakkien alapuolella häämöitti suuri,
lehtevä saari tummanviheriänä.

Ennen aikaan oli sen nimenä ollut Neitoskartano, silloin olivat
Siebenbürgenin ruhtinattaret siellä hoivanneet laajalti ylistettyjä
ruusulehtojaan, mutta aikojen kuluessa olivat ruusupuut kuivuneet ja
paikan nimi jokapäiväistynyt aarrekammiosaareksi.

Kun Stefan Arató kulki pitkin uutta puusiltaa, joka johti saarelle,
johtui hänelle äkkiä mieleen, miten hartaasti hän ennen muinoin oli
tänne kaivannut.

Pikku poikana oli hän välistä juossut kotoa — tänne oli jalkaisin
Oltván kaupungista kolmen tunnin matka — istuakseen puolet päivät
virran rantaman värikkäitten kivien joukossa ja katsellakseen kaipuunsa
saarta.

Toisella puolen seisoi valtavia poppeleita vahdissa. Silloin tällöin
humisivat ne juhlallisesti kuin kaikkivaltiaan Jumalan urut. Joku
yksinäinen tornihaukka kaareili tuulessa tuutivien puunhuippujen yllä.

Kerran auringonlaskun aikana oli hän nähnyt riikinkukon nukkuvan
kaukana toisella rannalla.

Se oli istuutunut sammaleiselle kivimuurille, villihumalan rehevien
köynnösten väliin pää siipien alla.

Sillä kertaa oli pikku poikanallikan vallannut surumielinen,
satutunnelmainen ikävöinti tuolle saarelle, samallainen kaipuu, jota
hän tähän asti oli kokenut vain nähdessään sateenkaaren tai heloittavan
pilviportin iltaruskotaivaalla.

Vielä tänäpäivänä oli saari kaipuun saari, mutta nyt oli kompassineula
päinvastaisessa suunnassa; saaressa asuivat nyt sellaiset, joita
näivetti halu ulkomaailmaan. Sillä neitossaarelle olivat nyt
sotilaskulkutautisairaalat rakennetut.

Ennen syksyisin olivat kulkutaudit kasvaneet jättiläislohikäärmeiksi,
jotka levittivät siipensä yli koko maan; onneksi olivat ne taas
käpertyneet kokoon ja oleilivat lymypaikoissaan rajalla kuin pienet
myrkylliset käärmeet. Parakkileiri oli niistä vapautettu, nyt mahtuivat
sairaat pienelle saarelle.

Stefan Arató kysyi vahdilta sisar Mariaa. Heti lähetettiin sotilas
koleraparakeille.

Professorikin ohjasi askeleensa sinne. Sisällä pensaikossa
kuhersi lukuisia tunturikyyhkysiä ja niitten syvät, helmeilevät
äänet helisivät, kuin itse auringon valo, joka kätkeytyi oksien
ristikkoverkkoihin, olisi saanut äänen ja alkanut puhua.

Hartauden tunne sai vallan Aratóssa. Hän vaelsi pyhällä paikalla;
täällä poppelien juhlallisen pylväistön alla istui tuomarina itse
Luonto.

Se, jonka se pani oikealle puolelleen, sai mennä rauhaan Äitinsä
syliin. Niitten taas, jotka jäivät vasemmalle puolelle, täytyi
vielä kerran palata puusiltaa pitkin takaisin elämän ahdinkoon ja
myllerrykseen.

Kun hän siellä väsynein askelin kuljeksi lehtitunnelissa, hiipi saaren
raikkaus ja tyyni rauha hänen sydämeensä. Miten ihanaa olisikaan saada
unohtaa kaikki, ja tulla uudelleen lehdeksi, metsäkyyhkyseksi tahi
tomuhiukkaseksi, joka tanssi auringonpaisteessa!

Hiekka kitisi nopeitten, keveitten askelten alla; Maria Uzon tuli
käyden.

Kun hän tuli lähemmäksi jättiläispuitten alla, tuntui professorista
taas siltä, kuin olisi hän saapunut hyvin kaukaa, ja että hän oli
vaeltanut yksinään tuhannen vuotta.

Sisar Maria tunsi heti Aratón. Ja omituista kyllä, hänkin ajatteli
jotenkin samaan suuntaan sinä hetkenä: miten yksin kulkeekaan tuo mies
täällä korkeitten puitten alla!

— Olen kuullut, että olette tullut alas Karpateilta sairaitten kanssa,
tervehti hän.

Stefan nyökkäsi. Niin, niitten puolesta oli hän nyt valmis.

— Saanko puhutella Frobischeriä? kysyi hän.

— Ylilääkäri on juuri alhaalla ja kylpee Oltvássa alilääkärin kanssa...
Mutta jos on kiire —

— Eihän toki. Nyt on minulla todella hyvää aikaa.

Saarella oli sillä kertaa vain kaksi lääkäriä, molemmat amerikalaisia,
Frobischer ja hänen apulaisensa. Vain sattumalta oli sota yllättänyt
heidät Unkarissa — he olivat juuri olleet paluumatkalla Persiasta — ja
kun he arvelivat voivansa palvella ihmisyyttä Unkarissakin, pysähtyivät
he sinne.

— Tuletteko tarkastamaan sairaalan? kysyi nainen.

Arató pudisti hymyillen päätään.

— Oletteko sairas? — kysyi sisar Maria, joka ei hetkeksikään ottanut
pois katsettaan hänen kasvoistaan.

— Sentakia olen tullut...

— Kulkutautisairaalaan?

— Minulla on ollut lavantauti nyt jo viisi päivää. Mieluimmin haluaisin
päästä vuoteeseen nyt heti, olen väsynyt...

Naisen suuret silmät tulivat vielä suuremmiksi.

— Alhaalla puutarhapaviljongissa — sanoi hän hiljaa.

Paviljonki oli alhaalla joen rannalla. Se oli ikivanha, muodoton,
mutta omalla tavallaan tyylikäs kivitalo, joka oli jäänyt jälelle aina
saaren kulta-ajasta asti ja kerran olivat ruhtinaalliset naiset siellä
laittauttaneet tuoksuvat vuoteensa.

He kulkivat kahdeksankulmaisin tiilin kivetyn, valkeaksi maalatun
käytävän läpi ja sisar Maria aukaisi kapean tammioven.

— Herra Szakács, nyt tarvitsemme huonetta!

Pieni punaisenkeltainen mies, jolla oli suippo leukaparta,
tirkisti ulos ovesta. Mefisto, jonka sairaus oli taltuttanut. Hän
oli uskomattoman laiha, ja hänen ulkonevat korvansa olivat aivan
läpinäkyvät.

Sisar Maria sanoi hänelle:

— Lähden alas varastohuoneeseen, saatte laittaa kimpsunne kuntoon sillä
aikaa. Kun palaan, pitää herra Szakácsin olla valmiina.

Matalapuheinen nainen oli tuokiossa tullut sangen jyrkäksi.

Herra Szakács teki kunnioittavan viittauksen kädellään — se oli hänen
mieliliikkeensä — otti sitten esiin selkäreppunsa ja heitteli siihen
kiukkuisesti kaikki, mitä hän sai käsiinsä.

— Olen jo niin perin kotiutunut tänne — mutisi hän — ja kuitenkin
lähetetään minut pois. Se on todella ikävää! Katsokaahan, olen ihminen,
joka pidän yhdessä paikassa elämisestä... Koskaan en ole, Jumala
paratkoon, löytänyt paikkaa, jossa olisin saanut olla rauhassa...

Hän oli vain tavallinen sotamies, mutta ei kuitenkaan ollut
millänsäkään Aratón kultareunuskauluksesta, ehkä hän jo nyt vainusi
hänessä kärsimystoverin.

Kun hän siinä seisoi kumartuneena säkkinsä yli, vilkaisi hän olkansa
takaa professoriin.

Lavantauti? kysyi hän tuttavallisesti virnistellen. Minullakin on se
ollut. Se ei ole mikään ikävä tauti, saa vaan nukkua ja nähdä unta mitä
ihmeellisimmistä asioista, muuten ei sairaille voi mitään tehdä, joko
kuolee itsestään tai myös voi tulla terveeksi...

Taas viittasi hän kädellään, ettei siitä asiasta edes kannattanut
puhella — ja pisti luonnosvihon ja joukon piirustustarpeita säkkiin.

— Taiteilijako? kysyi Arató, joka ei mitenkään voinut pitää tuota
punaista miestä sen todellisempana kuin jotakin kuluneiden öitten
unihaahmoja.

Vastauksen asemesta kalasti Szakács luonnosvihkonsa ylös selkärepusta,
selaili sitä vähäsen ja piti sitä Aratón silmien edessä.

— Teidän armonne voi katsella! (Hän kutsui esikuntaylilääkäriä armoksi).

Se oli lyijykynäpiirros. Maria Emberin muotokuva. Pää, joka
oli piirretty puritanisen yksinkertaisesti ja hämmästyttävällä
luonnehtimistaidolla. Arató johtui ajattelemaan Holbein nuoremman
muotokuvatutkielmia Windsor Castlessa.

Omituista kyllä, huolimatta siitä, että kuva esitti rouva Uzonia
korkeassa kauluksessa ja uusimuotisessa hiuslaitteessa, vaikutti se
ehdottomasti madonnan päältä.

Herra Szakács tarkasteli itsekin kuvaa silminnähtävällä ihastuksella ja
alkoi ylistää sitä teeskentelemättömällä sulavuudella. Nyt ei hän enää
viittaillut kädellään, selvästikin nyt kannatti puhua asiasta...

Tämä on kuva, jota ei moni tee perässäni... Nykyään ei yleensä ole
ketään, joka voisi tehdä sen perässäni. Hän ei edes ole istunut
mallina, hän ei edes tiedä, että olen piirtänyt hänet. Onko teidän
armonne katsellut sisar Marian piirteitä? Katsellut niitä oikein
tarkasti? Niissä on syvyyttä joka, joka — niin yhdellä sanalla: niissä
on syvyyttä. Hän piilotteleiksee, aivankuin hän kainoksuisi, että hän
on sellainen kuin on... Tavallisesti näyttää hän siltä, kuin kantaisi
hän paksua huntua tai naamiota — huntua, jonka hän on itselleen kutonut
kainoudesta, tahi ehkä ylpeydestä, tahi en oikein tiedä, mistä...
Mutta minä olen urkkinut kaikki hänen salaisuutensa. Minulle on
huntu kohotettu, kasvot ovat puhuneet. Olen nähnyt hänet kyynelissä
ja rukouksessa, olenpa nähnyt hänen nukkuvankin... Hän rukoili
puolestani, kun hän luuli, että laskisin kelkkamäkeä... Yökaudet
katselin häntä, jokaisen hänen piirteensä otin omakseni, ja nyt
osaan hänet ulkoa... Hänellä on naisellisimmat, lempeimmät piirteet,
mitä koskaan olen nähnyt elämässäni. Sanokaa minulle, oletteko
nähnyt sisar Marian nauravan? Se on sinänsä jotakin aivan erikoista:
auringonnousu kasteisen niityn hohteessa... Hänen hymynsä on otsonin
kyllästyttämää...? Mutta hymyilevä Maria on minulle käyttökelvoton,
tahdon saada surullisen Marian. Teidän armonne saa kyllä nähdä, jahka
vain olen sen värittänyt alttaritaulua varten! Lähimpinä aikoina en
tulekaan maalaamaan muita kuin madonnan-kuvia... Tästä tulee oikea
Jumalanäiti, nainen kaikkia naisia korkeammalla, kuningatar ja
palvelijatar samassa persoonassa: Mater perfecta.

Arató piti luonnosvihkoa kädessään.

Tämä herra Szakács, tai mikä hänen nimensä nyt taas olikaan, oli
nerokas jäljittelijä Isän Jumalan armosta, hän oli niin täynnä
mukailutaitoa, että sitä miltei täytyi pitää luomisvoimana.

Hän oli nähnyt ja kuvaillut sellaista, mitä Arató tähän asti oli
vain aavistanut Marian kasvoissa olevaksi: sielun. Hänen puhtaan ja
kuitenkin haaveellisen, ylvään, mutta silti nöyrän, voimakkaan mutta
kuitenkin naisellisen sielun.

Ulkopuolella kaikui askelia tiililattialla. Sairaalan palvelijat
tulivat lakaisuvehkeineen ja vuodevaatteineen.

Herra Szakács otti vihkon Aratón kädestä, heilautti säkin selkäänsä,
teki kunniaa hienommin kuin minkään kansallisuuden sotilas tähän asti
ylempiselleen ja meni.

       *       *       *       *       *

Herra Szakács oli aivan oikeassa väittäessään: lavantauti ei ole mikään
ikävä sairaus; sairaalla ei ole vähintäkään vaivaa siitä.

On aikaa ajatella, vaikka tietenkin ajatukset kulkevat
jättiläissaappaissa, ja jos kuume nousee, on vain kissanloikkaus
Pohjantähdestä Orioniin.

Mutta välistä kuume myös laskee, potilas ajaa Orionista maahan kuin
lapsi halkopinon harjalta ja sillä on omat vastenmieliset seurauksensa:
jos on haavoja sairaan muinaisessa maisessa olomuodossa, alkavat ne
uudelleen vuotaa verta.

Heti kun sairas palasi kotiin maapallolle, seisoi hän silmä vasten
silmää Katalin edessä. Katalinin vartalo sukelsi esiin kuumehuurusta
kuin julma arvoitus.

Hänen puolisonsa tiesi kaikki hänestä, mutta ei kuitenkaan ymmärtänyt
mitään. Kuka oli tuo nainen?

Kiinalaisten Kirin juolahti hänen ajatuksiinsa... Kirin on eläin,
jolla on pirun haahmo ja joka voi itselleen ottaa ihmismuodonkin...
Tuntematon ottaa kauniin tytön, jonka hän tapaa metsässä,
puolisokseen... Monta vuotta elävät he levossa ja rauhassa, mutta
kerran, kun aviopari kulkee metsässä, muuttuu nainen taas eläimeksi ja
puikkii nauraa hohottaen näreikköön... Hän ei ollutkaan nainen, vaan
Kirin.

Ja ne vuodet, jotka mies oli elänyt onnellisena Kirinin kanssa,
tuntuvat hänestä vielä kauheammalta ja nöyryyttävämmältä muistolta kuin
itse erehdys.

       *       *       *       *       *

Arató heräsi äkkiä sängyssä.

Sisar Maria seisoi avonaisen ikkunan ääressä ja katseli mustia pilviä,
jotka viettivät päivällislepohetkiä kaukana taivaanrannalla tahi ehkä
hän kuuntelikin villikyyhkysten yksitoikkoista kuherrusta.

Kun sairas liikahti, käännähti sisar Maria ja tuli äänettömin askelin
vuoteen luo, kädessään kuumemittari.

— Vetäkäämme vuode lähemmäksi ikkunaa — ehdotti Arató. Maisemaa en
tosin näe, mutta sitä enemmän taivasta.

Sisar Maria tunsi sairaan mieltymyksen pilviin. Hymyillen hän sanoi:

— Taivaalla ei ole mitään uutta tänään. Vain tuonne kauas vuorten
taakse ovat eilisestä alkaen pilvijättiläiset leiriytyneet.

Kuumemittari ei tällä hetkellä osoittanut olevan kuumetta juuri
nimeksikään.

Professori pyysi saada nähdä kuumekaartansa. Hän heitti silmäyksen
kaariviivaan, josta nainen piti tarkkaa huolta, ja sanoi:

— Lumiröykkiöt kasvavat. Tänään tai huomenna alkaa minun pitkä viikkoni.

Silloin sanoi Maria odottamatta:

— Koska saapuu puolisonne?

— Hän ei tule lainkaan — vastasi sairas kuivasti. —

— Hän ei ehkä tiedä, että olette sairas.

— Ei.

Sisar Maria istui vaiti hetkisen ja kysyi sitten hiljaa:

— Lähetänkö sähkösanoman?

— Ei, älkää tehkö sitä.

Nainen meni pois ikkunan luo, mutta tuli kuitenkin takaisin.

— Luuleeko professori, että meillä on oikeus pitää tämä häneltä salassa?

— Kyllä, olen sitä mieltä.

Maria silitti tyynyä sairaan pään alla. Lempeästi, miltei nöyrästi hän
sanoi:

— Älkää pitäkö minua ujostelemattomana, mutta — se ei varmastikaan
ole viisasta! Pelkään, että te sulasta hellyydestä tulette kovin
suututtamaan Katalinin... Eräät elämän hetket täytyy vilpittömäin
aviopuolisojen kokea yhdessä — Teidän elämänne on nyt tullut sellaiseen
kohtaan...

— Vilpittömät aviopuolisot — niin, se on totta. Mutta minä ja Katalin
emme olekaan aviopuolisot, — sanoi Arató suljetuin silmäluomin.

Sisar Marian herkkä ihonväri tuli lumivalkeaksi.

Arató aukaisi taas silmänsä.

— On parempi, että puhumme suoraan. Elämäni tulee nyt viikkokaudet
olemaan teidän käsissänne — ja silloin ei ole mitään tarkoitusta salata
sitä, joka minussa on pahempi sairaus kuin lavantauti... No hyvä:
avioliittoni on särkynyt pirstaleiksi... Katalin rakastaa toista, siinä
on koko totuus.

Sisar Maria katseli professoria kauhistuneena ja voimattomin ilmein.
Mutta sitten pudisti hän äkkiä päätään:

— Se on aivan mahdotonta. Ei, sitä en voi uskoa! Katalinilla voi olla
kadehtijoita, vihamiehiä...

Stefan keskeytti hänet:

— Sen mitä tiedän, olen nähnyt omin silmin. Maria solmi kätensä yli
rinnan.

— Sitä en tule koskaan käsittämään. En koskaan! — jupisi hän.

— Viisi vuotta elin yhdessä naisen kanssa, joka on minulle vieraampi
kuin kuka tahansa, joka kadulla menee ohitseni tuntematta minua,
vastasi Arató! Etsin selitystä, mutta en löydä muuta kuin sanoja.
"Sodan sielu". Miten tyhjä onkaan tämäkin sana! Sota vapisuttaa
maailmaa ja repii perusteiltaan kaiken suuripiirteisen ja katalan
ihmissieluissa... Mutta se, joka kohoaa pinnalle, se oli olemassa jo
ennenkin, vain piilossa sielujen syvyydessä!

— Nämät tällaiset ovat hirveitä asioita! — mutisi sisar Maria.

Niin toivoton tuska kuvastui hänen piirteissään, kuin olisi kaikki se
katkeruus, jonka petetyt miehet ovat kokeneet, nyt yhtyneenä painanut
hänen sydäntään.

Kärsivän naisen edessä oli Arató aina ja heti aseeton.

— Jättäkäämme tämä, sanoi hän. Sairaus tekee minut kiihoittuneeksi.
Ehkei minulla ole vähintäkään oikeutta esiintyä tuomarina... Totuus
on aina suhteellista ja ehkä Katalinillakin on oma, yksilöllinen
totuutensa. Voi olla niinkin — mutta en ymmärrä häntä, yleensä en koko
asiasta ymmärrä mitään.

Vasta nyt hän huomasi, että Marialla oli kyyneleet silmissä.

— Te itkette! Mutta tehän tuskin tunsitte Katalinia. Tuskin te tunsitte
meitä kumpaakaan...

— En tahtonut tunkeutua suruunne, sanoi rouva Uzon matalalla äänellä.
En itkekään teidän tai teidän kadonneen onnenne takia, vaan jonkun muun
takia, erään takia, jonka itse olen menettänyt.

— Mitä olette menettänyt.

— Sitä ei ole helppo selittää... Mehän tuskin olimme nähneet toisiamme,
mutta kuitenkin ajattelin minä teitä paljon etäälläkin ollessani —
ajattelin niin paljon Katalinia... Tiedän hyvin, että se voi tuntua
omituiselta, mutta asian laita on nyt kuitenkin sellainen, että teidän
avioliittonne oli yksi niitä harvoja kiinteitä kohtia, jotka pitivät
minua tasapainossa... Se ajatus, että hyvät ja järkevät voivat tehdä
toinen toisensa onnellisiksi, antoi minulle rauhallisuutta ja voimaa...
Siksi rakastin Katalinia ja iloitsin hänen onnestaan... Ja sen uskon
olen nyt kadottanut. Ja luulen, että kaikki naiset ovat sen menettäneet
samalla kuin minäkin... Taas on ilkeä sattuma, taas on se arvaamaton
ja käsittämätön, jota niin äärettömästi pelkään, voittanut elämässä...
Elämä on taas tullut raskaammaksi ja surullisemmaksi...

Hän meni ikkunan ääreen kuivatakseen kyyneleitään. Mutta sitten kuuli
hän professorin väsyneen, läähättävän hengityksen ja hän kiiruhti
pelästyneenä ja häpeissään takaisin sängyn luo.

— Ah, miten kehno sairaanhoitajatar olenkaan! Olen sallinut teidän
kiihoittua tuolla tavalla —!

Arató viittasi häntä tulemaan lähemmäksi ja istuutumaan vuoteen ääreen.

— Meidän täytyy tehdä selvää näistä asioista, sanoi hän. Sillä on
jotakin, joka ahdistaa minua pahemmin kuin itse kuume.

Nainen katsahti tuskaisesti häneen.

— Mitä luulette Katalinin tulevan tekemään, jos hän saa kuulla
puhuttavan sairaudestani? — kysyi Stefan ja suuntasi katseensa jäykästi
häneen.

— Hän tulee tänne, aivan varmasti tulee kiiruhtamaan tänne, sanoi sisar
Maria.

— Niin luulen minäkin... Voi olla, että hän tekee sen säälistä,
sillä hänellä on kyllä hyvä sydän, hän tekee sen yleisen mielipiteen
painostamana, sillä hän on turhamainen... Hän tulee tänne ja silloin
sekaantuu uusi, kummallinen aines taisteluun puolison ja rakastajan
välillä: vaimon jalomielisyys!

Professorin kasvot tulivat tummanpunaisiksi kun hän jatkoi:

— Sisar Maria, kamppailen Jumalan enkelin kanssa, en tahdo, että valhe
valvoo vuoteeni lähistöllä, että teeskentely rukoilee puolestani!

— Miten kauheista asioista puhutte, änkytti nainen.

— Sisar Maria, auttakaa minua!

— Mitä voin minä tehdä?

— Ilmoittakaa hänelle, että olen kuollut. Hänelle ja koko maailmalle.
Minä istun kuoleman talon eteishuoneessa... Älkää salliko elämäni
saarnamiesten ja velkojien seurata minua tänne...

Hetken loman jälkeen hän jatkoi:

— Saari on suljettu... Kukaan muu ei näe minua kuin te ja Frobischer...
Professori ei osaa unkaria, ei lue sanomalehtiä eikä käy koskaan saaren
ulkopuolella... Kaikki tiedot, jotka saavuttavat hänet ulkomaailmasta,
kulkevat teidän kättenne kautta, sisar Maria... Jos pääsen täältä
elävänä, tulen itse selittämään kaiken ulkopuolella oleville... Ja jos
taas joudun jäämään tänne tosiasiain perusteella, niin ei ole mitään
selittämistä...

— Kuolema on suuri herra... Se yksin säästää häpeästä ja epätoivosta.

Arató pani jotain pöydälle, joka seisoi sängyn vieressä. Se oli pieni,
pyöreä esine, joka vieri yli pöydän ja hypähti alas lattialle ja
edelleen sisar Marian jalkoihin.

Se oli vihkimäsormus, jonka hän tänään otti pois sormestaan ensi kertaa
viiden vuoden kuluessa.

       *       *       *       *       *

Sairas katseli tarkkaavaisesti ulos holvi-ikkunasta. Ikkunapuitteet
rajoittivat viivoihinsa miltei epätodellisenkauniin, maalauksellisen
maiseman, sellaisen, jonka näkee ovi- tai ikkuna-aukeamista vanhoissa
italialaisissa pyhimysmaalauksissa.

Hopea-utuisessa etäisyydessä kohosi korkea, yksinäinen vuori
taivasta kohti, sen rinteitä pukivat tummat metsät, sen huipulla
lepäsi leveä, jyrkästi huipentuva kalliokruunu. Kivisaari ilman
kristallivaltameressä, jonka rannoilla lehtiaallot myrskyten
liikehtivät.

— Nyt en voi kauempaa nähdä Tikanlinnavuorta, sen peittää musta huuru,
sanoi sairas.

Ja kuitenkin loisti aurinko kirkkaasti ulkona...

— Tikanlinnametsässä on nykyään paljon ikihärkiä, paljon ikihärkiä,
alkoi hän uudelleen.

Hän houri. Hänen palava katseensa harhaili ympäri huoneita.

— Missä on häränpää, joka minulla oli kotona edellisellä viikolla —?
Tässä täytyy sen olla — tässä luolassa.

— Olkaa hiljaa! pyysi sisar Maria.

Sairaan harhaileva katse pysähtyi vanhaan, nahkaiseen nojatuoliin,
jossa oli lyyrymäinen selkänoja... Hän hymyili.

— Tuollahan se on, näen sen... Komeat sarvet, eikö totta?

Hän kohottautui kyynärpäilleen sängyssä.

Mutta suuri, musta härkä, jonka jäljet eilen löysin metsässä, oli
paljon, paljon suurempi.

Hän vaipui takaisin ja huohotti raskaasti.

— Se peto puski minua... Ja musersi jok'ainoan luun ruumiissani...

— Olkaa rauhallinen! — rukoili sisar Maria.




HÄRÄNTAPPAJA.


Havahdus syvistä unelmista.

Hän sukelsi ylös pohjattomista, kuohuvista syvyyksistä, kuin olisi hän
tullut esiin luomisen alkusumusta.

Hän rupesi etsimään jotakin sokeassa hämäryydessä ympärillään ja hän
löysi itsensä, lekuttelevan, tuntemattoman arvoituksen elämänveden
rannalla.

Hämmästyneenä ja ihastuneena tarttui hän saaliiseen, joka pimeyden
valtamerestä oli viskautunut hänen syliinsä. Varovasti käänteli hän
sitä ja tähysteli sitä viekkaasti joka puolelta.

Kuka olet sinä, mitä olet sinä, sinä syvyyden lapsi?

Ei mitään vastausta.

Mietiskellen kokosi hän ne muistot, jotka hän oli tuonut mukanaan
tuhatvuotisesta unelmamaailmasta. Hän muisti itsessään kymmenen
ihmiselämää, rajusti ja sekasortoisesti heittelehtivät ne toistensa
ympäri... Mitkä olivat ne oikeat?

Tiedemies, palkkasoturi, maanviljelijä, merimies, seikkailija,
ikihäränmestaaja — mutta mikä näistä olen minä itse?

Nosta katseesi ylös? Älkäämme eksykö kerrostumiin, joita vuosisadat
ovat pinonneet toistensa päälle!

Äkkiä kiisi polttava tuska hänen jäseniensä läpi...

Ikihärkä — musta ikihärkä!

Nyt hän tiesi: hän itsehän oli häräntappaja.

Hän oli täysin valveilla, hän kykeni muistamaan kaiken...

Eilenhän hän oli keksinyt sen vanhan härän, suurimman, joka koskaan on
erotettu ikihärkäkarjasta.

Ei tuulenhengähdyskään liikahtanut syyshämärässä, taivas liekehti
keltakullassa metsän mustan lehdistön takana, kun yhtäkkiä
kristallikirkas hiljaisuus pirstautui tuhansiksi siruiksi päästäen
pelottavan, syvän, vihlovan ulvahduksen.

Härkä tuli! Hän ei nähnyt sitä, mutta hän tunsi sen; maa jymisi sen
jalkojen alla kuin pelonlyömä sydän...

Silloin pensaat jakaantuivat hänen edessään ja pakeneva ihmispari
heiskahti häräntappajan ohi.

Se oli hänen vaimonsa, Talita, ja eräs vieras mies.

He eivät hellittäneet käsiään, vaan käsivarret kietoutuneena toistensa
ympäri, häilyivät he yhteensulaneina yhdeksi ainoaksi kalpeaksi
pilvijuovaksi läpi pensastojen vuorenrinnettä alas.

Kivettyneenä tuijotti häräntappaja heidän jälkeensä. Peitsi vapisi
hänen kädessään — ensi kertaa hänen elämässään.

Mutta härkä tulee lähemmäksi... Sen mylvintä kasvaa villiksi pauhuksi
kuin tyrskyjen tohina. Puut, ilma, kalliot korisevat, ja itse
häräntappajan suonissa paisuu veri rajuksi ärjynnäksi.

Riehuten valmistautuu hän hyppäykseen — piilukirveeni!

Mutta joku sulkee hänet syleilyynsä, pidättää hänet vuoteessa lempeällä
väkivallalla.

Joku puhuu rauhoitellen ja rukoillen.

— Sinäkö se olet, Talita?

— Tässä on sisar Maria.

Talita ei tule enää koskaan takaisin.

       *       *       *       *       *

Hän makaa murtuneena, voitettuna, jäsenet tuskan tempomina, raskaasti
nöyryytyksestä korahdellen... Maahan poljettu häräntappaja.

Päänsä yläpuolella näki hän mustan kallioholvin, jonka yllä punainen
tulenlieska loimotti, hän näki ikihärän sarvet, muinaiset voitonmerkit,
jotka tulenhohteessa näyttivät aivan sinoberipunaisilta.

Se oli hänen luolansa, häräntappajan kalliolinna, joka vielä eilen oli
kajahdellut Talitan naurusta.

Nyt näki hän koko elämänsä, se ympäröi hänet kuin värikäs piiri...

Ikihäränmetsästäjät asuvat ylhäällä Tikanlinnavuoren huipulla. Sen
tietävät kaikki. He asuvat siellä ylhäällä kultaisten pilvien lomissa,
hopeanhohtoisten kukkulain yläpuolella, korkealla, sinertäväin
metsäin untuvavalkeitten laaksojen yllä. Ylpeässä yksinäisyydessään
korkeammalla kuin itse elämän haltija.

Tahi ehkä oli kaikki vain unta! Vain satua? — Kaikki ehkä vain sairaan
kiehuvaa verta, jo kauan mullaksi muuttuneiden isien perintöä, joka
muistutti menneistä vuosituhansista.

Muinoin oli kaikki valta ollut ikihäränmetsästäjän käsissä.

Mutta vierasta väkeä oli murtautunut heidän joukkoonsa, sikiäviä,
ahneita, ulisevia rotta-ihmisiä, jotka eivät ahdistaneet saalistaan
keihäällä vaan pyydystivät sen paulalla — ja nämät anastivat nyt
itselleen vallan.

Ne tulivat pohjatuulen mukana kuten syysusvat, ja niitä oli sata yhtä
vastaan.

Maa joutui paulanheittäjäin valtaan, mutta pilvet jäivät
ikihäränmetsästäjälle. Aina siitä asti on ollut vain yksi vapaa saari
ilman taivaansini-meressä: vuorenhuippu.

Mutta senkin ympärillä rupesi nyt harmaata rottaväkeä hiipimään.

Kun sairas katsahtaa niihin, ryömivät ne nokkelasti piiloon,
kangistuvat kiviksi ja puunjuuriksi, mutta jos hän kääntyy poispäin,
ovat ne heti samassa hetkessä juoksussa ja pujahtavat porrasta
korkeammalle...

— Hoijaa, häräntappaja, tartu kivääriin!

Sairas huutaa, — viileä, pieni käsi laskeutuu hänen kuumalle otsalleen
— ja hän rauhoittuu...

— Anna kätesi jäädä, Talita!

— Olen Maria, herra professori!

"Herra professori." Tähtiavaruuksien kaukaisuudesta sarastaa tuttu
heikko, pieni valonvälke... "Herra professori." Mutta se sammuu taas.

       *       *       *       *       *

Talita oli paulanheittäjäkansan tytär... Hänen isänsä pyysi
tyttärestään viisi lammasta, mutta nuoret miehet pitivät tätä liian
kalliina.

Alhaalla laaksossa ostetaan, myydään, vaihdetaan tyttöjä, noita
pelokkaita, valkeita eläimiä... Alhaalla laaksossa ei naisväellä ole
mitään hintaa — jos joku haluaa kymmenen, voi hän ostaa ne itselleen.

Mutta ylhäällä vuorenhuipulla maksetaan joka naisesta miehen elämä.

On tukahuttavan kuuma!

Paulanheittäjät ovat laittaneet rovion laaksoon, ja tulen ympärillä
tanssivat tytöt kukat kutreissa...

Valonloimu säkenöitsee kauas yöhön. Se houkuttelee ja viettelee nuoria
metsästäjiä hylkäämään vuorensa...

Ja jos ikihäränmetsästäjä joutuu ansaan, seivästetään hänen päänsä
paaluun. Se, joka asuu vuoren huipulla ja astuu alas laaksoon naisen
tähden, on myös ansainnut kohtalokseen seivästämisen!

Ja kuitenkin tulevat nuoret metsästäjät. Hiljaa laskeutuvat he alas
kuin yöpilvisuikaleet...

Kevätyö on tulvillaan kuumia tuoksuja. Laakso on täynnä kukkia, —
naisia tuolla ylhäällä kallioilla ei kasva yhtäkään.

Tytöt juoksevat hulmuvin hapsin leimahtelevien liekkien läpi...
Mustista tiheiköistä katselee himo, satoihin palaviin miehen silmiin
pesiytyneenä, pehmeästi ja joustavasti kiitäviä vartaloita.

Nyt juoksee Talita kohti roviota... Liekki hulmahtaa ylös — hänen
pitkät kutrinsa syttyvät tuleen...

— Apua! Hän palaa!

Mutta ei — sehän olikin vain mieletön uni!

Potilas herää... Miten hyvä olikaan, että hän havahtui! Täällä ei
ollutkaan rovioliekkejä — kevät-aurinko kimalteli lehdistössä...
Sirkkojen hopeaäänet soivat ja metsän lähteet lirisivät viileästi ja
raikkaasti...

— Sairas herää...

Ja äkkiä helmeilee suloinen neitosnauru häräntappajan sydämeen ja
punoutuu lähteen loruiluun kuin harpun ääni torven sointiin.

Alhaalla, syvällä kalliokattilassa seisoo alaston nainen ja ojentaa
väristen ja nauraen nuoren ruumiinsa lähteen kristallisäteille.

Musta vuonannahka, jonka hän on irroittanut lanteiltaan, on
pulleakupeisen saviruukun vieressä lähteen partaalla...

Hän on yksinään metsässä. Huultensa välissä pitää hän punaista kukkaa,
ja kätensä kohottaa hän korkeuksia kohti, hänen solakka vartalonsa
vavahtelee mielihyvästä kylmän veden sitä huuhdellessa.

Kevätaurinko loistaa kullanviheriän kupoolin läpi, vihertäviltä
kallioilta virtaa viheriähohtoinen, silkinkiiltävä vesi, ja tytön
hipiällä tanssii väriseviä viheriänkeltaisia valoläikkiä, jotka
uurtelevat sitä kuin marmoria.

— Miten janoankaan! huohottaa sairas.

Pehmeä käsivarsi kietoutuu varovaisesti hänen päänsä ympäri, hän juo
syvään ja kauvan.

— Kiitos, Talita.

— Ei Talita, olen Maria.

Kuume-uutimet ohenevat, helmikirkas valo sarastaa hiljaa — vuoteen yli
kallistuvat tutut piirteet.

— Miten pääsit ulos metsästä, Maria?

— Olemme sisällä huoneessa, ei metsässä.

— Etkö kuule metsäsirkkojen ääntä?

— Sirkat laulavat täällä ikkunaimme alla... Mutta nyt täytyy teidän
nukkua!

       *       *       *       *       *

Hänen täytyi nukkua!

Mutta tuollahan istuu se vanha häräntappaja kokoonkutistuneena hänen
sänkynsä ääressä... Hiukset ovat lumivalkeat, silmät kylmät ja
kasvot kuin kupariin vasaroidut — voimakkaat, ilkeät. Ja kuitenkin
muistuttavat ne nuorta sairasta itseään niin paljon, että hän välistä
luulee niitä omikseen.

Älä nouda itsellesi vaimoa laaksosta viedäksesi hänet vuoren huipulle.
Teet sen turhaan: vaimon ilmava ruumis kohoaa tosin ylös, mutta
hänen savisielunsa jää alas. Laakso ottaa hänet vielä kerran sinulta
takaisin, ja jos olet sallinut hänen juurtua sydämeesi, tulee veresi
vuotamaan kuiviin. Laakso katsoo aina kademielin ylöspäin ja luulee
itse kokoavansa lähemmäksi huippua sillä, että se saa houkutelluksi
joitakin ylhäältä alas luokseen... Alhaalla on naisen hintana viisi
lammasta, mutta jos heistä vain ainoakin tulee vuoren huipulle,
maksavat he hänestä kymmenenkin... Jos panet sädekruunun naisesi
päähän, vie hän sen alas laaksoon — katso, olen kymmenen lampaan
arvoinen. Ylpeytesi purppurakaavun laahaa hän laakson pölyyn, jotta
paulanheittäjäin naiset kadehtisivat häntä.

Sairas karkoitti pois ilkeän vanhuksen. Hänenhän täytyi nukkua?

Hän vetää yön kuin peitteen päänsä yli ja sitten laskeutuu yhä uusia
pilvipeitteitä hänen ylleen. Hän lepää syvällä sametinpehmoisen yön
kätkyessä.

Etäisyydessä, kaukana hänestä loistaa lempeä, hopeansinervä utupallo:
se on kuu, joka paistaa hänen luolaansa.

Ja silloin valtaa hänet äkkiä häräntappajan pyhä, salaperäinen
yksinäisyys.

Mutta kuule —! Raudankiinteässä äänettömyydessä kuuluu samassa
silmänräpäyksessä hiljainen, lämmin, pehmeä ja rytmikäs tykytys
vastauksena hänen oman sydämensä lyöntiin... Suloinen, uupunut varjo
värisee hänen rinnallaan... Kuuma, nöyrä ääni kuiskaa:

— Olen Talita, laaksossa olen syntynyt, mutta ikävöin vuorille, ja jos
tahdot, herra, rupean palvelijattareksesi!

Ja yön tuhannet sirkanäänet sulavat hopeasointiseksi psalmiksi:

    Askelensa korven polun kohtaa,
    kautta okahisen tiheikön
    tiensä uurtaa,
    ikimetsän otsoluolat kokee,
    kalvaana, mutt' ylväänä
    hän taistotietään uhmaa,
    vaikka pilviin nousis'.

    Unikulkijana vain hän
    huimain kuiluin
    ansat väistää,
    vaikka jalka verta vuotaa,
    jänne järkkyy,
    sydän särkyy,
    saavuttaa hän huipun.

Äkkiä pimeydessä kuului potilaan nauru...

Mutta tämähän on hulluutta — lapsellisia aivokummituksia!

Minähän olen Stefan Arató, tohtori Stefan Arató. Makaan
kulkutautisairaalassa, sairastan lavantautia, ja olen kuumehoureitten
kiusaama...

Olenhan myös professori ja elän kahdennellakymmenennellä vuosisadalla —
eikä minulla ole mitään tekemistä häräntappajain tai paulanheittäjäin
kanssa.

Minulla ei ole mitään tekemistä niitten kanssa — mutta kuitenkin
tulevat ne, taas ovat harmaat kuumekuvitelmat läsnä.

Kun tömistän jalkojani, putoavat ne pelästyneinä maahan ja rapautuvat
värittömiksi maamukuroiksi, mutta kun käännyn toisaalle, iskevät ne
tirskuen toisilleen silmää ja ovat loikkauksen edempänä heti taas
esillä...

Laaksossa maksetaan naisesta viisi lammasta, mutta kun hän on noussut
vuorelle, maksetaan hänestä jopa kymmenenkin.

Nyt istuvat he kyykistyneinä suon rannalla puoliympyrässä ja
tuijottavat himokkain katsein Talitaan...

Tirkistelkää vaan halukkaasti minua, ruikuttakaa vain minulle mielin
määrin hääviisujanne, te ihmispäiset sammakot — minä olen Stefan Arató,
ja minä tiedän, että kaikki tämä on vain unta, ei mitään muuta.

Mutta vaikka tämä nyt onkin unta, vaikka tämä olisi sadoin kerroin
unta, niin miksi sinä, Talita, yhä tuijotat laaksoon?

Talita riippuu vuorenharjalla kuin pilvi pullistunein purjein, valmiina
matkaan... Keskipäivänaikaan oli hän kultapilvenä, mutta iltahämyssä
kalpeni hän harmaaksi pilvenhattaraksi.

... Jokin lähestyy... Nimetön, muodoton, musta kummitus nousee
sumumerestä... Valtava pilvihärkä jättiläismäisin kyttyröin ryntää
esiin syvyydestä...

Sen silmät tihkuvat verta, häntä piiskaa rintaa ja kauhistuttava pää
painuu pusku-asentoon...

Kohtalo, musta kohtalo lähestyy...

Häräntappaja seisoo jäykkänä kuin kuvapatsas... Sydän jyskyttää
vimmaisesti... Kalliot vapisevat raskaassa rytmissä... Kolkot,
uhkaavat, rämisevät, yhä voimakkaammiksi paisuvat vasaraniskut
täyttävät avaruuden hänen ympärillään.

Silloin sivelee lempeä, pehmeä kätönen hänen takovia ohimoitaan. Kaikki
yön hehkuvat kauhut sammuvat, haihtuvat pois.

— Kuka se on? kysyy hän.

— Maria... Ettekö tunne minua?

— Vai sinä olet Maria... Naamioitu Maria, häräntappajain
suojeluspyhimys...

Hän huohottaa raskaasti, sitten sanoo hän:

— Niinkauan kuin olimme voimakkaat ja nuoret, salasit piirteesi...
Mutta kun musta härkä on jonkun polkenut maahan, poistat naamarisi
tämän edessä...

Nainen ei vastaa.

— Jäätkö ainaiseksi luolaani? — tuskailee taas sairas.

— Kyllä, jään tänne. Mutta tämä ei ole luola, vaan paviljonki.

Paviljonki! Mietiskellen vääntelee ja kääntelee hän tätä omituista
sanaa. Hän aavistaa, että siinä on ihana ydin ja että hän voittaisi
paljon, jos hän voisi irroittaa kuoren... Mutta pyöreä, sileä
sana luiskahtaa hänen kömpelöistä käsistään ja putoaa unimaailman
syvyyteen...

       *       *       *       *       *

Mutta sitten — tunnin tai ehkä kuukauden kuluttua — avaa hän silmänsä.

Ja hänen katseensa nauttii vienosta, lumoavasta valosta.

Kauan ja tarkkaavana silmäilee hän sitä, ihmetellen, mitähän se lienee,
kunnes hän lopulta käsittää, että se on pieni sateenkaari, jonka
ikkunalasi taittaa kalkitulle, valkealle seinälle.

Valo katoaa, tutut kasvot kumartuvat vuoteen yli.

— Onko professori nukkunut?

— Kiitos, olen nukkunut. Mutta oletteko te itse nyt taas valvonut koko
yön?

— Ah, ei, olen itsekin nukahtanut silloin tällöin tuolillani — tulen
toimeen vähällä nukkumisella... Mutta miten te muuten voitte tänään?

— Luulen, ettei minulla ole lainkaan kuumetta... Mutta meillä on ollut
kolkko yö, sisar Maria!

Rouva Uzon hommaili aamumaidon kanssa.

— Olitte levoton...

— Minusta tuntuu, kuin olisin puhunut paljon tyhmyyksiä!

— Teillä oli paljon vastusta jostakin mustastahärästä ja
paulanheittäjistä... Ja te mainitsitte nimen Talita.

— Uneksin pilvistä.

— Sehän oli hyvä, tehän pidätte pilvistä, eikö totta?

Professori katselee taas pientä taivaankaarta seinällä.

— Paulanheittäjät ovat pilviä... särkyneitä, harmaita pilvenrippeitä
alimpana taivaanrannalla... musta härkä on myös pilvi...
kultareunuksinen myrskypilvi.

Sisar Maria kohottaa lasin korkealle ikkunaa vasten ja kaataa siihen
maidon.

— Onko Talitakin pilvi? — kysyy hän.

Sairas nyökäyttää laimeasti, pikemmin katse kuin pää antoi vastauksen.

— Niin... Aamulla oli se ruusunpunerva, päivällä kullanhohtava —

— Ja illalla —?

— Illalla ei sitä yleensä ollutkaan. Se oli hajonnut harmaaseen
pilvilietteeseen.

Sisar Maria panee tyhjän lasin takaisin pöydälle, nyt tulee pesuvadin
vuoro.

— Sanon teille jotakin, sisar Maria, — alkaa taas potilas — mutta
älkää puhuko siitä kenellekään, sillä se on vuoren asukasten suuri
salaisuus...

Sisar Maria katsahtaa häneen kysyvästi — houriikohan hän nytkin?

— En puhu siitä.

Stefan Arató kertoo hänelle salaisuuden.

— Pilvien kulkutien yllä on taivas ikuisesti sininen.

Sisar Maria ajattelee hetkisen, hän ei vastaa mitään, mutta ilo luo
häneen kauniin ilmeen, joka valaisee hänen piirteensä, koko huoneen.




YLI PILVIEN TIEN.


Vielä muutaman kerran hypähti kuume hätäillen ylös, peräytyvä
vihollinen käännähti vielä pari kertaa kantapäillään ja osoitti
hänelle hampaitaan, mutta sen hyökkäykset olivat jo laimeampia, ja
eräänä kauniina päivänä katosi äkkiä tuo synkkä mahti, joka äsken
oli sukeltautunut esiin läkkipullon kaulasta. Se vaipui takaisin
tuntemattomaan syvyyteen.

Aratón ruumiinrakenne selviytyi voittajana kaksintaistelusta.

"Voittaja" astui taas sillalle, joka johti elämään. Hän oli nyt laiha,
surumielinen, vanhentunut mies, jonka päätä huimasi, jonka silmiä
huikaisi ja joka miltei surren totesi, että hänen tiensä vei takaisin
elämään.

Se ei houkutellut häntä, se muistutti aivan vaarallisesti kirkkomaata,
joka oli täynnä suuria kiviä arvoituksellisine kirjoituksineen, eikä
hänellä ollut mitään kiirettä ottamaan selkoa, mitä lepäsi niitten alla.

— No niin, huomenna siis! Vielä tämän päivän viipyi hän saarella...

Juhlallinen poppelipuistokäytävä, jota pitkin hän vaivaloisesti
keppinsä avulla oli kompuroinut, tuntui hänestä nyt maanalaisten
varjojen kävelypaikalta.

Kaksi kalpeata sotilasta, joista ei kolera eikä lavantauti ollut
huolinut, otti aurinkokylpyä synkästi vaieten.

Vain metsäkyyhkyset kuhertelivat kuumeisesti ja riutuvan haikeasti kuin
kuolleet sielut, jotka janoavat elämää.

Sisar Maria näytti hänelle kirjettä, joka oli tullut aikoja sitten.

Se oli Katalinin käsialaa... Hän oli sen osoittanut itse arvoisalle
sairaalan hallinnolle ja pyysi ystävällistä tietoa siitä, milloin hän
voisi saada tilaisuuden matkustaa hyvän, rakkaan puolisonsa haudalle
ottaakseen huolekseen hänen lopullisen ja hänen arvolleen kuuluvan
hautauksen.

Arató silmäili sen läpi ja antoi sen takaisin sanaakaan sanomatta.
Katalinin käsiala oli niin ihmeesti muuttunut — ja muuten, keneltä hän
oli oppinut tuon liikemiehille ominaisen tavan hykertää käsiään ja
käyttää puheessaan kohteliaita lauseparsia?

— Mutta nyt täytyy teidän tulla mukanani vanhoille torninraunioille,
sanoi sisar Maria, sitä ette tule katumaan.

He ohjasivat kulkunsa kukkivien seljapensaitten läpi. Tuhannet
mehiläiset surisivat, heidän korvissaan.

Tuolla kaukana toisella rannalla istui nuori sotilas; aivan
samanlaiseen kaihoon vaipuneena katseli hän virran yli toiselle
rannalle, kuin muinoin pikku Stefi Arató.

Kun professori taivutti lehvästöä sivulle, valtasi hänet liikutus,

— Peter!

Hänestä tuntui, kuin olisi hän aivan heikosti muistanut, että poika oli
uudelleen lähetetty sotanäyttämölle... Tahi oliko hän vain uneksinut,
kuten niin paljon muuta?

— Tietääkö hän, että elän? kysyi Arató hiljaa.

Rouva Uzon nyökkäsi.

— Kyllä, sanoin sen hänelle. Mutta vain hänelle.

Jos Arató olisi ollut täysin tajuissaan, olisi hän itsekin pyytänyt
sisar Mariaa sen tekemään.

Aluksi ei Peter edes tuntenut veljeään. Mutta heti, kun hän kuuli
veljensä äänen, leimahti valo hänen kasvoilleen.

— Stefan!

Hymyillen ja liikutettuna katseli hän yli virran leveän, hiljaa
kohisevan veden sen toiselle rannalle.

Hänellä oli valkea hansikas vasemmassa kädessään ja sormet olivat
omituisen kankeat kuin mannekiinilla puodinikkunassa.

— Mikä kättäsi vaivaa? kysyi professori samalla kun epäluulo äkkiä
hänessä heräsi.

— Ah Jumalan kiitos, ei mikään, se on sangen hyvässä kunnossa... Nyt
odotan vain protisia.

Stefanin keltaiset kasvot muuttuivat viheriään vivahtaviksi.

— Ovatko he leikanneet sen pois? kysyi hän epävarmalla äänellä,

Poika hymyili hämillään ja nyökkäsi — niin ovat tehneet.

Hän ei ollut vielä kahtakymmentä vuotta... Stefan Arató muisteli hänen
kuollutta äitiään... Sitten teki hän selvän, mielevän liikkeen ja sanoi:

— Samapa se, pikku Peter, yksikätinenkin voi olla täysi mies. Ja olen
sitä mieltä, että me kaksi silti kolminekin käsinemme tulemme hyvin
toimeen elämässä, eikö totta?

Peter seisoi matkan päässä pää alaspainuneena. Laskevan auringon
valossa näkyi hänen pitkä, ohut varjonsa.

Professori oli jo nyt näkevinään hänen kasvoillaan leudon ja kömpelön
ilmeen, joka on niin tavallinen raajarikoilla.

Tässä tarvittiin nyt hienoa ja viisasta kättä, osittain äidin, osittain
uskollisimman toverin, ehkä sellainen voisi ohjata hänet takaisin
nuoruuden aurinkoisiin korkeuksiin, mistä hän oli liukunut alas...

Kunpa Herran enkeli ottaisi itselleen naisen muodon, löytäisi hän tässä
kiitollisen tehtävän.

Miten tarkka vainu olikaan Katókalla ollut, kun hän oli ajoissa
jättänyt kentän, minne musta härkä oli merkinnyt kulkunsa!

Vaieten katselivat he toisiaan viheriän veden yli ja molemmat
ajattelivat sitä kolmatta. Ja molemmat ymmärsivät toistensa
vaitiolosta, ettei vieläkään ollut mitään kuulunut Palkosta.

Täällä on vielä yksi, joka ei mitenkään tahtonut uskoa, että sinä olit
kuollut — sanoi Peter heti jatkoksi.

— Kukahan se lienee?

— Ijarto.

— Ijarto... Luulin, että miesraukan selkäytimen oli luoti lävistänyt...
Ehkä olen sellaista vain uneksinut.

— Ei, ikävä kyllä, se on totta. Hän on viikkokausia taistellut kuoleman
kanssa.

— Ja hän puhuu minusta?

— Alati... Hän sanoo, että hänellä on teille jotakin puhumista. Hänen
vuoteensa on parakissa numero 4.

— Arató muisti, miten tärkeä sija vääpelillä oli hänen nuorukaistensa
sydämissä.

— Tule, menkäämme hänen luokseen!

Nyt ei hän enään voinut kauempaa odottaa huomispäivää, heti lähti hän
sillan yli elon taisteluun.

Parakissa numero 4 seisoi jo kunniavahti poloisen vääpeli Ijarton
päänaluksen ääressä ja näkymättömällä vartijalla oli viikate olalla.

Mutta vääpeli piteli edelleen viisaita, keltaisia silmiään selkosen
selällään ja tunsi heti paikalla esikuntalääkärin.

— Te tulette aivan sopivaan aikaan, sanoi hän raukeasti hymyillen —
iltaruuan aikaan ette enää olisi tavannut minua täällä.

Arató tiesi, ettei tätä miestä voitu tuudittaa pelkurien valheitten
kehtoon.

— Ijarto alkoi: kysymys on pienestä pojastani. En tiedä lainkaan, mitä
on tuleva orvosta...

— Mutta hänen äitinsä?

— Hänellä ei ole äitiä, vain äitipuoli. Poika on ensimäisestä...
Äitipuoli on hyväkuntoinen, kuten poikakin, mutta naisella on kylliksi
huolta itsestäänkin, enkä tahtoisi pojannallikan olevan hänellä
jaloissa. Ja siksi tuumin pyytää, että teidän armonne, jonka koko maa
tuntee, olisi hyvä ja koettaisi hommata hänet johonkin lastenkotiin.
Hänen isänsähän kuoli isänmaan puolesta.

Minkähänlainen ihmistuntija olikaan Ijarto, kun hän niin monen joukosta
oli ajatuksiinsa sulkenut juuri Aratón?

— Otan lapsen huolehdittavakseni, sanoi professori hetkeäkään
epäröimättä.

Ja antaakseen vielä enemmän pontta sanoilleen, kääntyi hän heti Peterin
puoleen: sinä matkustat huomenna noutamaan pojan.

Ijarton hämärä katse viipyi vielä kerran tarkkaavaisena Aratón
kasvoilla, aivankuin hän olisi tahtonut perinpohjin painaa mieleensä
tämän piirteet vielä kerran joskus ne tunteaksensa.

Käsi putkahti esiin peitteen alta — miten tuo kaunis, luja työläiskäsi
olikaan laihtunut! — kahden miehenkäden puristus ja paksuposkinen pikku
nypykkä oli vaihtanut Isää.

Nyt oli Ijarto saanut heinänsä katon alle. Hän kääntyi Peterin puoleen:

— Herra vänrikki, olkaa kiltti ja kirjoittakaa kirje!

— Kenelle, Ijarto?

— Vain nimismiehelle siellä kotikylässä. Minulla ei ole ainoatakaan
sukulaista, sillä olen löytölapsi... Kirjoita, että lähetän terveiset
kylän väelle ja että olen kuollut... Minun rahojani on hänellä
säästössä neljäkymmentäkuusi kruunua. Ne antakoon hän puolisolleni.

— Vai hänelle, mutta mitä kirjoitan minä hänelle?

— Ei mitään — vastasi Ijarto lyhyesti.

— Enkö lähetä hänelle edes terveisiä?

— Ei.

— Eikö hän ole ollut kunnon vaimo? kysyi Arató.

— Kyllä, se täytyy tunnustaa.

Hän vaikeni hetkisen ja lisäsi sitten:

— Hän on nuori — antaa hänen unohtaa!

Arató nykähytti päätänsä taaksepäin. Miten armotonta nöyryytystä
edustikaan tuo yksinkertainen talonpoika, joka kivenluja, alaston
kunniallisuus sydämessään astui kuolemaa vastaan, verrattuna siihen
silkkipukuiseen alhaisoon, joka myöskin näihin aikoihin kuljeksi
joutilaana elämän kadunkulmissa ja kerjäsi nautintoja.

Mutta myös hänen oma sielunsa pudistautui irti unelmatilastaan...
Hän kohotti päänsä ja tunsi, miten sairauden viimeiset mutakerrokset
irtautuivat hänestä.

Myös tällä kertaa, kuten aina, piti Ijarto sanansa. Kun pitkä lauta
riviin aseteltuine kuppineen tuotiin sisään ilta-ateriointia varten,
ei hän enään pyytänyt kaalista ja silavasta valmistettua annostaan. Hän
oli kuollut.

Rauhallisen arvokkaasti lepäsi hän ruskeana ja kangistuneena valkealla
sairaalapatjalla kuin oman itsensä pronssipatsas.

— Matkustan huomenna Budapestiin, sanoi professori, kun hän sai
näkyviinsä Marian vartalon, joka loisti valkeana suurten poppelien
katveisessa hämäryydessä.

— Jaksattekohan jo matkustaa?

— Nyt olen piileksinyt jo kyllin kauan. Mutta kun olen järjestänyt
välttämättömimmät asiani Budapestissä, palaan takaisin. Minun täytyy
koota voimia... Toipumisaikani vietän Tikanlinnassa.

Rouva Uzon ymmärsi hänen sieluntilansa; nyt tarvitsi hän työtä,
tehtäviä, velvollisuuksia, huolia ja taisteluja.

— Sandor Ember tekisi mielellään teille seuraa, sanoi hän hiljaa. Heti
senjälkeen lisäsi hän:

Matkustaako Peterke noutamaan Ijarton lasta? Olisi tosiaan hyvä, jos
hän saisi naisseuraa mukaansa... Sillä jos poika rupeaa ulvomaan, tulee
vänrikki Peter varmasti vetämään hätäjarrusta... Parakit rupeavat,
Jumalan kiitos, jo tyhjenemään ja minulla tuskin on enään mitään
tekemistä.

— Te arvaatte ihmisten salaisimmat ajatukset, sanoi professori.

— Minä vain vaivaan päätäni tuumimalla, miten koskaan olen voinut saada
itseni vakuutetuksi siitä, että olen aivan tarpeeton maailmassa.

Kevyt tuulenleyhkä pani uinuvat puut heidän päittensä päällä
suhisemaan. Nainen pysähtyi äkkiä ja sanoi hiljaa, mutta pelottomasti:

— Eikö teillä ole mitään mahdollisuutta ottaa Katalin mukananne
takaisin Tikanlinnaan?

Hän heitti Aratólle kysymyksen kuin köydenpään kohti laivaa, joka
lähenee rantaa — kuinka lienee, aikoneekohan se laskea maihin?

Arató katseli pientä, valkeaa tähteä, joka vilkkuili aivan yksinään
puunoksien lomitse.

— Katalin on tänä päivänä lähempänä Canopus tähteä kuin Tikanlinnaa,
sanoi hän hiljaa.

Köysi oli pudonnut veteen. Sisar Maria veti sen vähän häpeissään
takaisin.

— Älkää ottako pahaksenne, vaikka rupesin puhumaan tästä asiasta, kun
te kerran olette suonut minulle luottamuksenne...

— Vain te ja omatuntoni saavat täysin vapaasti lausua mielipiteitä
asioistani!

— Haluan tehdä teille vain yhden ainoan pyynnön — alkoi sisar Maria
uudelleen: keskustelkaa Katalinin kanssa! Älkääkä sulkeko oveanne
minulta ennenkuin olette sen tehnyt. Olen varma siitä, että tulette
löytämään uuden Katalinin, Katalinin, jota ehkä ei voikaan vaatia
tilille siitä, mitä tapahtui eilen... Eilen oli hän vielä lapsi, imutta
senjälkeen on hänenkin kohtalossaan tapahtunut vakava käänne... Hän
on nyt viikkokausia elänyt siinä uskossa, että hän on leski, hänen
sielunsa on ollut täynnä kuoleman-ajatuksia... Ja huomenna saa hän
jälleen nähdä sen, jonka hän on luullut kuolleeksi... Olen aivan varma
asiastani, te tulette löytämään aivan uuden Katalinin. Mutta te ette
itsekään ole enään se entinen Stefan Arató... Te tulette seisomaan
hänen edessään kuten sellainen, joka teidän omien sanojenne mukaan
on palannut kuoleman esikartanoista... Kuten sellainen, joka tietää,
mitä liikkuu pilvien tien yläpuolella... En voi teille antaa mitään
neuvoa... Kuka olenkaan minä? Tiedän vain, että elämä on lyhyt ja
murheita täynnä ja että moni ihmisraukka totuuden nimessä on armoton
sekä itselleen että muille... Olenhan vain nainen, mutta te ymmärrätte
sen käsittämättömyyden, että voitte lahjoittaa naiselle onnen, voitte
johtaa häntä — jopa hätätilassa vastoin hänen tahtoaan.

Kun Maria puhui, halutti Stefania hymyillä itselleen iltahämärässä.

Kas vaan, tuskin koskaan on kaksi naista ollut etäämpänä toisistaan
kuin rouva Uzon ja rouva Arató, mutta kuitenkin sitoo heidät toisiinsa
eräänlaisen varman, naisellisen yhteenkuuluvaisuustunteen langat.

Hän tuli kuitenkin äkkiä vakavaksi; tähtien tuikkeessa näki hän
kyynelen Marian silmäripsissä. Ja tämä nainen ei kuitenkaan ollut
helposti sulavaa metallia.

Mutta tämäkin kyynel oli hukkaan vuodatettu, kuten niin moni ennen
taivaan tähtien alla: ei kokonainen meri kyyneleitä olisi voinut
huuhtoa pois sitä karia, millä Arató nyt oleili.

Yhtä todenmukaista ja varmaa kuin oli se, että loma, jonka kuolema
hänelle nyt oli antanut, oli kerran loppuva, yhtä varmaan ja
järkähtämättömästi ei Katalin Graczian enään ollut hänen puolisonsa.

Tässä ulottuvaisuudessa eivät erisuuntaiset säteet tule koskaan
leikkaamaan toisiaan.

Kuume-öinä oli ketju tulivuoria kohonnut heidän välilleen, ja niitten
yli ei enään mikään laululintu voinut lentää.

Yksikätinen Peter, Palin kohtalon synkkä arvoitus, Ijarto, koko suuren
sodan polttava ja järkyttävä tuska, tämän kaiken yli ei yksikään
laululintu enään voinut lentää.

Hän oli vaiti, sillä hän ei halunnut suututtaa rouva Uzonia. Mutta
hiljaisuus sanoi rouvalle kylliksi.

— Tehkää edes sen verran, että menette hänen luokseen, puhutte hänen
kanssaan... Ettei hänen tarvitse kuulla muilta sitä, mitä hänen pitäisi
saada kuulla teiltä, rukoili hän.

— Varmaan tulen keskustelemaan hänen kanssaan. Sanon hänelle, ettei hän
ole erehtynyt, että hän todella on tullut leskeksi.

       *       *       *       *       *

Aikoinaan oli Sandor Ember vienyt mukanaan huhun Stefan Aratón
kuolemasta Budapestiin.

Nuori rykmentinlääkäri oli silloin itse täysin ja lujasti uskonut,
että Arató oli kuollut; hänen serkkunsa, rouva Uzon, oli täysi mestari
valehtelemistaidossa kuten kaikessa muussakin, ja hän oli järjestänyt
asian sillä tavalla, että vain hän joutui kokonaan vastaamaan väärän
huhun levittämisestä.

Tohtori Ember oli nyt ylen onnellinen, saadessaan matkustaa Budapestiin
ilmi-elävän Stefan Aratón kanssa.

He olivat perin paljon myöhästyneet ja rupesi jo hämärtämään, kun auto
pysähtyi Budapestissa professorin asunnon portin edustalle.

Arató lähetti nuoren ystävänsä etukäteen valmistamaan Katalinia
tapaamiseen.

Kiihtyneenä riensi tämä ylös portaita peljäten, että lähestyvä,
odottamaton ilo tärisyttäisi Katalinin hermoja aivan liian voimakkaasti.

Hänen hellätunteiset pelkonsa olivat kuitenkin aivan turhat;
huoneustossa ei ollut kukaan kotona.

Portinvartijan pieni tytär kertoi, että tähän aikaan päivästä oli
armollinen rouva tavallisesti kävelyllä kapteenin kanssa. Mutta
hän palasi säännöllisesti kotiin ennen, kuin portti suljettiin. Ja
palvelusväki oli mennyt jonnekin naapurien luo.

Arató katsahti kelloonsa. Hänen oli vielä tehtävä kolme vieraskäyntiä.
Eteenpäin siis!

Lääketieteellisen osaston dekanusta ja professori Kadaria ei hän
onnistunut tapaamaan, mutta kumpaankin paikkaan jätti hän jo ennakolta
valmiiksi kirjoitetun kirjeen, ministerin sitävastoin tapasi hän
kotona, ja siellä otettiin hänen kuolleista ylösnousemisensa vastaan
tervehdyksin, joissa kuvastui suuri yllätys, ihmetys ja ilo.

Ennen kymmentä oli hän taas Tonavan rantatiellä. Tällä kertaa nousivat
he molemmat ylös portaita ensimäiseen kerrokseen.

Mutta he soittivat ovikelloa turhaan, ei rouva eivätkä palvelijattaret
olleet vielä palanneet kotiin.

Mutta kuitenkin liikkui jokin eteisessä. Jokin, joka läpi oven
tunsi, että ihmisten ja eläinten Luoja oli täyttänyt yksinkertaisen
koiransydämen polttavan toiveen ja lähettänyt odottavalle isäntänsä
takaisin. Hulluna onnesta ja innosta ryntäsi Kantor sisältäpäin ovea
vasten...

Ja Kantoria onnisti; eräästä virkapukunsa taskusta löysi Kantorin herra
aluminiumisen eteisavaimen.

Nythän he olisivat voineet astua asuntoon sisälle, mutta eräs seikka
pidätti Aratóa: huoneusto ei enää ollut hänen.

Vain sen, mikä todella oli hänen, otti hän mukaansa: Kantor koiran.

He palasivat taas kadulle. Pari, kolme kertaa kulkivat he edestakaisin
kaasulyhtyjen alla, sitten löi portinvartija portit kiinni heidän
silmäinsä edessä.

— Mitä arvelet, jos matkustaisimme takaisin kotia Oltváan jo yöjunassa?
sanoi Arató.

Silloin rupesi Sandor Emberkin vähitellen aavistamaan jotakin asioitten
yhteenkuuluvaisuudesta ja hän tuli syvästi liikutetuksi.

Hän otti tehtäväkseen mennä etukäteen asemalle ja ottaa huolekseen
makuuvaunulippujen hankkimisen.

Arató pysäytti auton rajoittavan kadun kulmaukseen, ja jatkoi itse
Kantorin seurassa kummituskulkuaan elämän portin edustalla.

Mutta kuitenkin on helpompaa kuolla kuin nousta kuolleista jälleen;
mustat ikkunat siellä ylhäällä valaisivat huonosti.

Ollakseen herättämättä huomiota Tonavanrannan asukkaissa, suuntasi hän
askeleensa keskikaupunkia kohti.

Hän oli jo sangen väsynyt, kun hän kulki erästä kuolleena kajahtavaa
katua; äkkiä tunsi hän tutun tuoksun kieloista...

Hänen edessään kulki surupukuinen nainen, hellän läheisesti
kallistuneena seuralaistansa, komeata sotilasta vasten...

Rouva Stefan Arató ja kapteeni Milka!

He aivankuin hiipien imeytyivät toistensa kylkiin, kapteeni oli pannut
kätensä naisen käsivarren alle, olkapäästä kyynärpäähän sulivat nämät
kaksi varjohaamua aivan täydellisesti toisiinsa.

Iltatuuli leyhytteli leikitellen suruharsoa, kuin olisi se ollut
morsiusharso...

Professori kiiruhti vähäsen askeleitaan, saavutti rakastavan parin
ja meni ohi. Hän ei edes katsahtanut heihin, jatkoi vain kivenlujan
rauhallisena omaa tietään.

Kadun kulmassa löysi hän auton, nousi siihen, kutsui Kantorin — matkan
suunta oli rautatieasemalle.

       *       *       *       *       *

Mikä lopultakin oli tämä nainen?

Epäilemättä oli Aratón aivoissa toiminut itsetiedoton ajatuskehitys,
sillä hänellä oli äkkiä valmis ja selvä lopputulos.

Suuri arvoitus, joka vielä edellisenä päivänä oli rasittanut ja
kiusannut hänen aivojaan, ei ollut koskaan ollutkaan mikään arvoitus.
Sen hän tiesi nyt.

Ratkaisu oli niin yksinkertainen, että häntä miltei hävetti.

Pahuutta, syntiäkö?

Herra Jumala, onko metsäkyyhkynen, joka kuhertelee Aarrekammiosaaren
lehdoissa, syntinen, onko syntiä sirkassa, joka piipittelee Oltván
rannoilla?

Sama ylevä voima, joka kohottaa siivitetyn metsäkyyhkysen kevätiltana
yli poppelien, sama voima oli myöskin Katókan pakottanut jättämään
entisen pesänsä.

Onhan kyllä totta, että on naisia, — niin, varmasti on sellaisia —
jotka kehityksen tietä ovat päässeet muutamia satoja tuhansia vuosia
metsäkyyhkysen ja sirkan edelle, mutta niihin ei Katóka kuulunut. Hänen
puolisonsa uskotteluvoima oli viiden vuoden kuluessa korvannut hänessä
ihmissielun voiman ja arvontunteen. Mutta kun tämä voima ensi kertaa
lakkasi vaikuttamasta häneen, vaipui hän kokoon.

Tämä kaikki oli armottoman yksinkertaista.

Alussa oli Arató pitänyt häntä monimutkaisena ja arvoituksellisena,
koska hän ei ollut löytänyt hänessä niitä luonteenpiirteitä, joita hän
oli hänessä olettanut löytyviksi.

Katalin Graczianilla ei kuitenkaan ollut koskaan ollut mitään
sisäistä yhteyttä Stefan Aratón pikku Katon kanssa, tämän Katon oli
Katalin vastaanottanut mieheltään kuin jonkun vieraan, taiteellisen
aiheen, jota hän viiden vuoden kuluessa oli soitellut viulullaan
taiturimaisesti sitä muunnellen.

Näillä Stefan Aratón pikku Katon muunnelmilla oli hän vallannut myös
kapteeni Milkan sydämen.

Se oli hänen viehkeä ja yksiääninen ja piskuinen sirkkulaulunsa...

Nyt tarkkasi Stefan Arató vaimoansa ilman mitään katkeruutta ja
vihaa, pikemmin sellaisella rauhallisella, voisi miltei sanoa,
iloisella uteliaisuudella, jolla tavallisesti tehdään huomioita
vähäarvoisista luonnonilmiöistä. Mutta kun hän kerran oli ruvennut
katsomaan häntä tässä värityksessä, ei hän enää voinut kauempaa viipyä
hänessä. Kärsimättömät kädet heittelivät jo ulos hiekkasäkkejä hänen
ilmalaivastaan, ja pian hän jätti aukean, jolla häntä oli pidätetty
niin kauan.

Raikas tuuli suhisi ja vei muitten tukahduttavien ja tupruavien
haihtumien mukana kauas pois myös Katókan utukuvan näköpiirin rajoilta.

Häikäisevä tyhjyys astui sen sijaan.

Ja joskin kaikesta huolimatta eräänlainen syksyinen alakuloisuus kuin
hieno huurre laskeutui matkaajain sydämille, niin ei hyvästijättö
koskenut enään Katóka Gracziania, vaan Stefan Aratón nuoruutta, jonka
kultapitoisuus oli ollut niin suuri, että se oli lahjoittanut loistoa
ja sisällystä myös Katóka Graczianille.




NAAMIOITU MARIA.


Varhain aamulla lähti Katica matkalle Oltváan.

Nyt ei hänellä kuitenkaan ollut rauhaa, ennenkuin hän oli saanut itkeä
Stefanin haudalla.

Hänessä vallitsi yhä vielä yksinäisyyden tunne, sielun tyhjyyden
kammo, kun hän kuljeskeli edestakaisin aamunvarhaisten, äkäisten
matkustavaisten tungoksessa.

Mutta äkkiä levisi hyväilevä lämpö hänen sydämeensä: hän oli
odotussalissa saanut näkyviinsä kapteeni Milkan kookkaan vartalon.

Kapteenista oli tuntunut, että se hermostunut kiireellisyys, jonka
vaikutuksen alaisena hän edellisenä iltana oli jättänyt Katicalle
hyvästi, voi antaa aiheen ilkeään väärinkäsitykseen; siksi oli hän
heti päättänyt pyytää lomaa ja kiiruhtanut asemalle, tarjoutuakseen
Katicalle seuraksi matkalle.

Hän itsekin iloitsi siitä miehekkäästä osasta, jota hän näytteli,
ja kun hänen sielunsa aaltoilu tavallisesti nousemistaan nousi,
kunnes hän joutui vastatuuleen, niin hän nytkin astuessaan sisälle ja
pannessaan lakkinsa terhakasti ja husaarimaisesti vinoon, tunsi itsensä
voimakkaaksi ja raikkaaksi, kuten yleensä voi tuntea vain kuusi jalkaa
pitkä soturi aamun kultaisessa koitteessa.

Muuten ei tuo mies koirineen näyttänyt niinkään hirveältä täydessä
päivänvalossa.

Kuka tahansahan oli kuullut samankaltaisia salaperäisiä tarinoita,
mutta kun kaikki selvisi, todettiin vain, että aina jotain perin
yksinkertaista ja tavallista piili niitten takana.

Katalinille ei edes juolahtanut mieleen, että Arató voisi olla
elossa. Surun ja osanoton kuohuttama aika oli jättänyt jälkeensä
niin voimakkaita ja ratkaisevia vaikutelmia häneen, ettei hän olisi
voinut edes kuvitella hyvää Stefaniaan elossa olevaksi, vaikka olisi
tahtonutkin.

— Hän sanoi, että hän Oltvássa aikoi pistäytyä Graczianin luona.

— Miksi ei Tikanlinnassa? kysyi Milka, joka yhä Katican tiedonantojen
perusteella sotki vanhan herra Graczianin herra Tancrediin Falernosta.

Tikanlinnassa ei nykyään ollut ketään, joka olisi valmistanut ruokaa.
Katalin vaikeni kuitenkin todellisesta syystä, siitä nimittäin, että
siellä ylhäällä puhuivat huonekalut yksinomaan Stefanista, eikä hänellä
ollut vähintäkään halua ryhtyä väittelyihin seinäkuvastimen kanssa tahi
saada moitteita nahkanojatuolilta.

Herra Graczian otti vastaan tyttärentyttärensä kysymällä, koska hän oli
ajatellut palata Budapestiin.

Mikäli tuli puheeksi asianhaarat Aratón kuoleman yhteydessä, ei hän
sanonut kuulleensa niistä mitään, hänen itsensä mielenkiintoa oli
herättänyt vain kysymys professorin testamentista.

Puolen tunnin kuluttua tuli kapteeni Milka vierailulle. Sehän nyt kerta
kaikkiaan oli tehtävä ja silloinhan oli paras päästä siitä niin pian
kuin mahdollista.

Jo tulomatkalla tänne oli hän ottanut tehtäväkseen hankkia
vaunut seuraavaksi päiväksi — heidän tarkoituksensa oli ajaa
kulkutautisairaalaan aikaisin aamulla — ja nyt tuli hän ilmoittamaan,
ettei yhtään vaunua ollut saatavissa, Oltván pika-ajurit eivät
nimittäin vuokranneet vaunujaan koko päiväksi.

— Käykäämme vähän matkaa puutarhoja päin, niin voimme poiketa vanhan
Bagyin luo. Jos itse pyydän häneltä, lainaa hän varmasti minulle
hevosensa, sanoi Katica.

Ja heti loisti hänen katseessaan entinen voitonvarma välke, jolla
hän ennen vanhaan oli houkutellut kauppias Vikuksen jo punnittuihin
rusinoihin lisäämään vielä puoli lusikallista kaupan päällisiä.

Herra Graczianin mielestä oli hitusen omituista, että paksuhuntuinen
leski aikoi hamuilla ympäri kaupunkia kapteeni Milkan kaltaisen
sotilashenkilön seurassa, mutta sittekun Katóka omasta alotteestaan
antoi havaita tulleensa korkeasti kunnioitetuksi naishenkilöksi, ei
hänellä enään ollut sanaakaan sanomista käyttäytymiskysymyksistä.

Hän tyytyi siis vain Pilatuksen tavoin pesemään kätensä, häntä eivät
lainkaan liikuttaneet Katókan touhut, — aivankuin hän olisi varannut
itselleen muuallaolo-todistusta mahdollista oikeudenkäyntiä varten.

Rouva Graczian taas suhtautui tyttärentyttäreensä Bonaparten äidin
tavoin kevyen epäilevästi: Herra Jumala, kunpa vain kaikki päättyisi
onnellisesti.

Tämäntapaiset huomautukset pakoittivat kuitenkin kapteeni Milkankin
keskustelun kuluessa sanomaan sanansa. Aivankuin ohimennen,
ilman vähintäkään kerskailua, pikemmin eräänlainen rakastettava,
vastustamaton husaarikevytmielisyys äänenpainossaan, huomautti hän,
että hänen isänsä oli armeijan liinavaatehankitsija — hän oli viimeksi
hankkinut parisataatuhatta vuodevarustetta...

Tällä hän saavutti sen, mihin oli pyrkinytkin. Graczian, jolla oli
miltei yhtä suuret ajatukset upseereista kuin näyttelijöistä, alkoi
hänessä kunnioittaa hänen ansiokasta isäänsä.

Matkan kuluessa näytteli Katica Oltván nähtävyyksiä.

Nyt puhui hän odottamatta niin liikutetulla ja lapsellisen
hempeämielisellä äänenpainolla syntymäkaupungistaan, kuin ei hän
Budapestissä olisi koskaan uneksinut muusta kuin Oltván herrojen
silkkihatuista.

Hän alotti vanhalla puusillalla, missä Pyhä Nepomuk yhä seisoi
vartiossa, kasvoillaan niin elämäänväsynyt ilme, kuin olisi hän
halunnut uhrata paljonkin, jos olisi voinut päästä eroon koko tuosta
julkijumalattomasta kuorma-ajuriroskaväestä, joka kiroili aamusta
iltaan pirssipaikallaan jyrkkien portaitten ääressä.

He kääntyivät Iso-kadulle, ja Katica kiinnitti seuralaisensa huomion
Kaitselmusta kuvaavaan krokotiiliin.

Oli lauantai-ilta ja kaikista porttikäytävistä valui pesuvesi purosina.
Pimeillä pihoilla seisoskeli paljaskäsivartisia, kapeanilkkaisia
neitosia, jotka antoivat todellisia voimannäytteitä harjan ja sangon
käyttelemisessä ja samalla ehtivät kertoa summattoman määrän juttuja.
Mutta silmänräpäyksessä muuttuivat he kivipatsaiksi, jos he portin
edustalla havaitsivat suruharsoisen naisen tahi vaalean upseerin.

Huomenna pukeutuvat nuo pienet lapsentytöt espanjalaisiksi
vallasnaisiksi ja menevät komeuksissaan Tuomiokirkkoon.

Oltválla oli kerta kaikkiaan onnellinen päivä.

Iso-kadulla kukkivat vielä iäkkäät lehmukset, talojen holvikäytävien
edustalla parveilivat ja hyrisivät porvarit kuin juopuneet ampiaiset,
suippokärkisten kattojen alla säteilivät ikkunat kuin valtavat
jalokivet hämyvalossa, koko kaupunki oli herännyt satavuotisesta
unestaan ja nuorentunut, kuin loistaisi sen suonissa joku kaunis,
sisäinen hehku.

Tuokaan pesä tuossa ei ollut koskaan tiennyt, mitä oli sota, tai, jos
se oli siitä tiennytkin, oli se ainakin sen heti unohtanut.

Kapteeni Milka oli ihastunut. Hän muuten ihasteli kaikkea vanhaa;
räsyinen kirjovaatteen palanen, vanhan kirjoituspöydän ummehtunut haju,
rappeutuneen talon mustuneet kaarikatot tuottivat hänelle salaperäistä,
miltei aistillista nautintoa.

Hän oli intohimoinen taiteen ystävä, mutta vanhoilla esineillä oli
häneen erikoinen vetovoima vaikkei niillä olisi ollut vähimmässäkään
määrässä yhteistä taiteen kanssa.

Hänen vampyyriluonteensa imi mielellään ravintoa menneitten sukupolvien
elinatoomeista.

Hän ei ymmärtänyt ottaa osaansa sykkivästä koskemattomasta elämästä,
hän kykeni vain nauttimaan siitä, mitä muut jo olivat sulattaneet ja
valmistaneet.

Sentakia harrasti hän myös taidetta ja kirjallisuutta.

Hän rakasti yhdessä Goldmarkin kanssa, Schumannin seurassa hän palveli
Jumalaa, hymynsä hän jakoi Shaw'n kanssa, Nordau sytytti hänet vihaan,
Oscar Wilde antoi hänelle aiheen tehdä hengellisiä kuolinhyppyjä ja
Nietzschessä hän tunsi järkensä sammuvan.

Linnunlaulua ymmärsi hän vasta silloin, kun Wagner esitti sitä
nuottipaperilla, luontoa jumaloi hän vain mukaelmassa, kun se riippui
naulassa. Hänen hermostonsa oli rakennettu kuin pumppulaitos, hän
uiskenteli ympäri elämän merta kuin medusa ja hänen varsinainen
elämäntehtävänsä oli imeä ravintonsa vieraitten eläimien jätteistä.

Oltván kaupungin nieli hän yhtä ahneesti kuin sen olisi tehnyt laguunin
satavuotinen mädäntyneiden elimistöjen kyllästyttämä lieju.

Katica ylpeili menestyksestä, jonka hänen synnyinkaupunkinsa saavutti,
ja veikistellen hän poimuttautui sen yhteyteen kuin vanha, kaunis
silkkihuivi, jonka varjostamina hänen nuorekkaat, kukoistavat kasvonsa
näyttivät vähintäin ihastuttavilta.

Tuomiokirkko oli kuitenkin suljettu.

Se ei tehnyt mitään, huomenna he ainakin tulivat ajamaan sen ohi ja
silloin voivat he pysäyttää vaunut hetkiseksi. Naamioitu Maria täytyi
Milkan ehdottomasti nähdä, sehän oli aivankuin juuri häntä varten.

Vanha Bagyi asui puutarhojen alapuolella, aivan Kolozvárin portin
edustalla.

Puutarhoissa näkivät he harvinaisen näyn.

Eräällä suunnalla aukaistiin portti vain tuokioksi.

Myrkynvihreällä mäenrinteellä tanssi joukko mustia nunnia iltataivaan
rusottavien pilvien alla.

Nunnat pitivät toisiaan kädestä ja tekivät pieniä, hupaisia, kömpelöjä
hyppäyksiä sinne tänne kuin karitsat. Lapsuuden aikaiset piirileikit
olivat viimeiset tanssiliikkeet, mitä nämät naiset olivat oppineet.

Seuraavassa silmänräpäyksessä suljettiin portti taas...

— Se oli kuin kaunis, hempeä kesäunelma — sanoi Milka.

Katica, joka tunsi kaiken, mikä koski Oltváa, tiesi myös kertoa, miksi
Notre-Damen-sisaret Oltvássa tahtoivat tanssia.

Vanha nunnaluostari oli alkuaan rakennettu Tuomiokirkon yhteyteen. Se
oli ikivanha kiviluola, minne ei aurinko koskaan päässyt tunkeutumaan,
koska se sijaitsi kirkon siimeksessä — hurskailla sisarilla ei myöskään
ollut puutarhaa, Oltván kaupungissa oli jo sata vuotta sitten asuttu
yhtä ahtaasti kuin mehiläispesässä.

Niin pitkälle kuin muistettiin, oli nunnille mitattu elämänpituutta
sangen niukalti. Harvoin saavutti heistä joku kahdennenkymmenennen
viidennen ikävuotensa.

Hurskaassa yksinkertaisuudessaan olivat nuo raukat rauhoittaneet
itseään ajatuksella, että Herra oli aikaisin kutsunut valitut luokseen,
ja Oltván kaupunkilaisväki oli tottunut alati uudistuviin nunnien
hautauksiin, joitten mielenkiintoisuus kasvoi huomattavasti senkautta,
että sisaret tavallisesti seisoivat paarien ääressä pukeutuneina
valkeaan morsiuspukuun.

Oltvássa nimitettiin täysin romanttisesti keuhkotautia
nunnakuolemaksi...

Oli kuitenkin tapahtunut muutos senjälkeen kuin Stefan Arató kerran
oli pistäytynyt Tuomiokirkkoon ja kuullut alituista, kuivaa yskimistä
nunnakuorin ristikon takaa.

Hänen henkisen kuulokykynsä edestä oli silloin kohonnut esirippu,
ja hän oli nähnyt tyttöraukkojen traagillisen kohtalon kaikessa
sen autiudessa. Tämä oli tietämättömyyden ja välinpitämättömyyden
surunäytelmää. Kaikki olivat siihen syypäät, myöskin hän itse.

Luostari oli taudin saastuttama jo vuosisatoja sitten. Keuhkotaudin
iljettävä lohikäärme oli väijyksissä ikivanhojen kellariholvien
hautamaisessa hämärässä, ja se imi nuorien neitojen verta.

Vielä samana päivänä oli hän käynyt piispan puheilla. Tämä oli
ihmisystävällinen ja voimakas persoonallisuus, joka viipymättä oli
sallinut hurskasten neitosten muuttaa luostarista.

Nyt asuivat nunnat ulkona puutarhoissa, kunnes uusi luostari ehdittiin
rakentaa valmiiksi, ja entiseen veljeskunnan huoneustoon aiottiin
sijoittaa kaupungin museo.

Nunnatanssia, johon aurinko ja lehmusten tuoksu antoivat musiikin,
tanssittiin nyt kukistetun petohirmun, maahan poljetun Kuoleman ruumiin
ympärillä. Ylistettiin Herraa; ja jos hän mielisuosiolla ymmärsi
hurskasten neitosten laulun, miksi ei hän myöskin olisi iloinnut heidän
tanssistaan.

— Kolumbuksen muna, sanoi Milka, kun Katica lopetti pienoisen,
surullisen tarinansa.

Omituista kyllä, mutta hänen huomautuksensa koski Katicaan.

Viime aikoina, kun hänessä oli alkanut syntyä epäluulo, että Aratón
nimen loisto alkoi hälvetä hänen otsaltaan, tunsi hän alati halua nähdä
kaikki polvillaan edessään, kun hän vain mainitsi vainajan nimen.

Milka taas oli viime aikoina ruvennut käyttäytymään siihen tapaan, kuin
olisi hän halunnut vapautua Aratón kunnioittamisesta.

Heidän välisessä suhteessaan oli jo esiinputkahtanut monenlaisia
äkkivaiheita. Hiljattain oli Milka ilman muuta alkanut käyttää Aratósta
vain Stefan nimeä ja puhua hänestä kuin uskollisesta ystävästään.
Sittemmin oli suhde taas kylmennyt, ehkä Milka oli kyllästynyt siihen...

Katican erikoisesta toivomuksesta söi kapteeni illallisen Graczianin
kotona, missä tuntui lamppuöljyn ja kunniallisuuden katku.

Kotimatkalla kohtasivat he erään ukon, joka tuli asemalta mukanaan
pääkaupungin päivälehdet. Kapteeni osti yhden ja pisti taskuunsa. Hän
aikoi lukea sen, ennenkuin menisi vuoteeseen kestikievarissa.

       *       *       *       *       *

Bagyin kuskipojalle olivat he sanoneet: niin aikaisin kuin mahdollista
— Székely olikin ottanut heidän kehoituksensa vakavalta kannalta ja
hän naputti Katican suurelle ikkunalle juuri päivänkoiton noustessa
Graczianin ikkunaan.

Nyt lähetettiin hänet myös kapteeni Milkaa ahdistamaan ja pian alkoivat
leski ja hänen ystävänsä kasteisena aamuhetkenä pyhiinvaellusmatkansa
unohtumattoman vainajan haudalle.

— Tästä tulee varsin miellyttävä huvimatka — tuumaili Maria itsekseen,
samalla kun hän kääri vilttiä lesken jalkojen ympäri.

Tuomiokirkon portti oli jo avoinna, ja Katóka pukkasi aamunvarhaista
székelyä selkään päivänvalonsa kahvalla.

Kapteenille hän sanoi, että hän halusi lukea rukouksen Naamioidun
Marian alttarin edessä.

Hänen uskonnollisuutensa perustui oikeastaan kokonaan sille
korttipelaajantapaiselle taikauskoisuudelle, että salaperäiset mahdit
valvovat hänen kohtaloaan, ja näitten hyvien mahtien esikuvaksi oli hän
viime aikoina korottanut Naamioidun Neitsyen.

Vanhan temppelin kellarihämärässä heittivät maalatut ikkunat vinosti
kirkkoon kullanpunertavia ja hopeansinertäviä valosädenippuja.

Etäällä kaukaisinten pylväitten suojassa oli sivusta-alttari. Se sai
lempeää valoa sivulaivan suuresta ikkunaruusukkeesta.

Nainen säpsähti yllätyksestä... Ihme oli tapahtunut! Maria oli riisunut
mustan naamionsa.

Hänen sydämensä rupesi jyskyttämään... Hän jätti Milkan, kiiruhtaen
vain eteenpäin.

Niin, oli tapahtunut ihme.

Kielovalkein otsin, katse puhtaana ja haaveksivana, hymyillen suloista,
tuskantäyteistä kaikenymmärtävää ja kaikki anteeksiantavaa hymyilyä,
ylpeänä, mutta silti lapsellisen nöyränä, istui Maria ilman naamiota
valtaistuimellaan pilvien lomassa.

Miten tämä oli mahdollista? Mitä oli tapahtunut?

Katica tajusi äkkiä itsetietoisesti, että hän ajoi takaa salaista
ajatusta, ajatusta, joka pakeni ja lymysi syvälle hänen sieluunsa, kuin
kala puron kivien lomiin.

Kerran jo aikoja sitten, — ehkä se olikin unessa? — oli hän aavistanut,
että pyhä Neitsyt kerran tulevana päivänä oli riisuva mustan naamionsa,
ja silloin oli sen alta tuleva esiin nämä piirteet tuskanherkkine
hymyineen...

Ja nyt tiesi hän myöskin, mistä hän tähän asti turhaan oli yrittänyt
päästä selville, ketä nimittäin nämät kasvot muistuttivat: Maria
Emberiä.

Maria Ember... Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan oli
rautapanssareita ja kaikki kolme häräntappajaa kultatorvineen
käänsivät lempeät katseensa ja miehekkään itsetietoiset suunsa
suojelushengetärtään kohti.

Miksi tuli Katóka niin apealle mielelle? Niin huolestuneeksi, kuin
olisi hän menettänyt jotakin, jota hän ei tosin koskaan ollut
omistanutkaan, mutta joka kuitenkin oli hänelle tärkeämpää kuin kaikki
muu, tärkeämpää kuin itse elämä.

Kapteeni Milka piti kuvasta. Hän ymmärsi vanhoja maalauksia ja
selitti ystävättärelleen, miten kuvan ikä voitiin määrätä pensselin
käytön perustuksella, mutta myös Neitsyen piirteistä, kiitos niitten
ilmehikkäisyyden.

— Nämät kasvot ovat joka tapauksessa maalatut ennen Urbinolaisen
Rafaelin aikaa — muistattehan, rakas ystävätär, Filippo Lippin ja Fra
Angelicon madonnat —?

Rouva Arató ei vastannut; huolimatta hänen syvästä alakuloisuudestaan
välkkyi kuitenkin pieni pilkallinen hymy hänen suupielissään, hymy,
jonka hän tuntui oppineen häräntappajalta Neitsyen oikealla puolella...

Hän viittasi suntiolle ja kysyi häneltä:

— Kuka on maalannut Naamioidun Marian kasvot?

— Uudistamistyön oli tehnyt eräs maalari Szakács. Hän oli tullut sinne
Oltvá-laakson sairaalasta, hän unohtui pappilaan ja on siellä vielä
tänäkin päivänä.

Oikeastaan oli hän saanut tehtäväkseen vain puukynttiläkruunun
kultaamisen, mutta eräänä iltapäivänä oli hän sulkeutunut kirkkoon,
ottanut alttarin työnsä alaiseksi ja poistanut mustan naamion Marian
kasvoilta.

Toiset olivat tyytymättömiä, mutta kansa yleensä oli ihastunut
kauniiseen, valkeaan Jumalanäitiinsä.

Kun suntio puhui, kohotti Milka päänsä kohti maalattuja ikkunoita.
Hänen piirteitään ei voinut nähdä, mutta hänen kasvonsa olivat
verenpunaiset... Nyt hän käsitti, mitä Katican pilkallinen hymy
merkitsi!

— Nyt voimme lähteä, sanoi hän.

Vaunut ratisivat pohjoisen portin tunnelikäytävän läpi ja he tulivat
miltei pyörypäisiksi voimakkaasta päivänpaisteesta, kun he saapuivat
ulos tuosta keski-aikaisesta ketunpesästä.

Edessään näkivät he mahtavan Tikanlinnan. Tumman metsän keskeltä,
joka peitti rinteet, kohosi kallion huippu jyrkkänä ja korkeana kohti
taivasta, kuin saari myrskyisänä aaltoilevasta merestä.

Sen hopeanharmaille seinämille loivat muinaiset vesiuurteet
syvänsinisiä varjoja.

— Tuolla ylhäällä on lukemattomia onkalolta, sanoi Katica. Muutamissa
niistä on tavattu ikihärkien sarvia...

Oltvá-virran nousevalla rinteellä sijaitsi vanha talo,
matala-rakenteinen ja sen pärepeitteisellä katolla oli joukko
yliskamareja. Sen yksi sivu oli aivan synkkä, toisen väritti nouseva
aurinko hopeanhelottavaksi.

Myöskin puiston tumman lehtikruunuston reunusti värisevä hopea-sirppi.

Kapteeni Milka muisteli, missä hän ennen oli nähnyt samanlaisen
maisemakuvan, kun Katica omituisen väräjävällä äänellä huudahti:
Tikanlinna!

Kapteeni ei vastannut kuitenkaan mitään. Katican ivallinen hymy äsken
tuomiokirkossa tuotti hänelle yhä vielä tuskaa...

Laulava kulkue läheni tasaisessa, reippaassa tahdissa pitkin maantietä.
Ne olivat sotilaita.

Székely pidätteli hevosia ja ajoi varovasti niitylle tien viereen.

— Odotan, kunnes nuo ovat menneet ohi, sanoi hän.

Mutta Katica ei nähnyt mitään muuta kuin Tikanlinnan... Ikkunat olivat
avoinna, vanha Miklos oli ehkä saanut tietää, että Katica oli tulossa
Oltváan.

Katonharjalla räpyttelivät kyyhkyset siipiään ja kuhertelivat.
Ruostetäpläinen, suuri kyyhkynen istui erillään muista. Se käyttäytyi
aina, kuin olisi sillä ollut joku salainen suru.

Ja Katóka tuli yht'äkkiä ajatelleeksi iso-isä Aratón sinisiä kirjoja
ja Kultaviulua... Kuinka usein hän olikaan vaivannut päätään
tuumailemalla, mitenkä lie loppunut satu Unissakävijä-prinsessasta!

Milkalle hän sanoi:

— Pistäydyn tuonne ylös hetkeksi — noudan erään kirjan — palaan tuokion
kuluttua... Odotattehan?

Hän oli jo hypähtänyt vaunuista ja kiiruhti puutarhan veräjän läpi.

Ääneti katseli Milka hänen menoansa, näki hänen mustan hameensa
katoavan vattupensaitten taakse ja sitten taas vilahtelevan ylempänä
tiellä.

Hän piti Katókan käyttäytymistä omituisena, miltei loukkaavana...
Pistäydyn tuonne ylös hetkeksi! Olisihan hän voinut lisätä: onko teillä
halua tulla mukaan?

Hän otti sanomalehden taskustaan, ja syventyi siihen harmistuneena
kuten mies, jota on loukattu. Hän oli ostanut sen edellisenä iltana,
mutta unohtanut sen lukea.

Äkkiä rupesi lehti vapisemaan hänen kädessään. Sen sumuharson takana,
joka oli peittänyt hänen katseensa, sekaantuivat kirjaimet...

Professori Stefan Arató elää... Huhu hänen kuolemastaan oli
päässyt liikkeelle jostakin selittämättömästä väärinkäsityksestä.
Hänellä oli ollut lavantauti, ja hän oli maannut Oltvá-laakson
kulkutautisairaalassa... Mutta toissapäivä-iltana oli hän ihka elävänä
ollut pääkaupungissa itse peruuttamassa huhun... Yöjunassa oli hän
matkustanut takaisin Oltváan... Hänen puolisonsa oli seurannut häntä
aamujunassa.

Kapteeni Milkan katse etsi Katicaa. Juuri nyt nousi hän leveitä
portaita, nyt seisoi hän Tikanlinnan pylväskäytävässä.

Tuolla ylhäällä odotti Katikaa kuolema! Jos Milka huutaisi, voisi hän
vielä pidättää häntä, saada hänet kääntymään takaisin...

Hän ei huutanut. Taas tuntui sydämen ympärillä kylmää turtumista,
jäykistymistä Zaklikovin luona... Kokoonlyyhistyneenä, kauhistuneen
tunteettomana istui hän vaunuissa ja katseli miten mustapukuinen nainen
astui sisään viheriäisestä portista...

Katóka astui sisään, kävi läpi koko käytävän, aukaisi oven
arkihuoneeseen ja jatkoi kulkuansa kirjastoon.

Ei missään elävää sielua — olisi voinut varastaa vaikka koko talon
vanhalta, kunnialliselta Miklosilta.

Hän kulki pehmeästi ohi suuren peilin, joka ulottui lattiaan asti. Kun
hän näki itsensä mustan pukunsa viivoissa, hän aivan pelästyi: Jumala
taivaassa, miten paksuksi hän taas olikaan tullut! Hänelle se merkitsi
kaksinkertaista onnettomuutta, sillä hänen kasvonsa näyttivät silloin
helposti yksinkertaisilta ja vastenmielisiltä. Hänen täytyi todella
ryhtyä johonkin!

Kirjastossa meni hän suoraan sen laudakon luo, missä iso-isä Aratón
kirjat olivat. Kultaviulua ei hän kuitenkaan löytänyt sen entiseltä
paikalta.

Miten harmillista! Ja kuitenkin tiesi hän aivan varmaan panneensa sen
takaisin viime kerralla...

Hän kääntyili ympäriinsä — ah, miten hyvä tuoksu täällä olikaan! Hän ei
ollut koskaan voinut käsittää, mistä se johtui, ettei missään muualla
maailmassa tuoksunut niin hyvältä kuin täällä Tikanlinnassa.

Hän katseli ympärilleen — suurelta tammipöydältä sai hän näkyviinsä
muitten paperien joukosta sinikantisen vihon... Hän otti sen; isoisän
sirolla ja koukeroisella käsialalla oli siihen kirjoitettu: Kultaviulu.

Hän selaili sitä umpimähkään ja luki koneellisesti ja nopeaan.

Prinsessa Unissakävijä istui meren rannalla ja soitteli kultaista
viuluaan.

Silloin tuli harmaa laiva purjehtien yli meren vetten ja laivasta nousi
maihin harmaa nainen.

Harmaa nainen sanoi prinsessalle: Tunnetko minut, Unissakävijä?

Ja prinssessa pelästyi, sillä naisen ääni kaikui kuin kellarin
syvyydestä.

Taas sanoi harmaa nainen: Ja jos et minua tunne, Unissakävijä, niin
tästä lähin opit minut tuntemaan, sillä nyt jään ainaiseksi luoksesi...

Satulähde olisi edelleen jatkanut lirisemistään, mutta Katalinin huomio
suuntautui toisaalle. Hänen katseensa pysähtyi siniseen, hienoon
savukiehkuraan, joka väikkyi riippulampun alla ja hiljaisin tuudituksin
pyrki tasapainoon.

Pronssikipposen reunalla oli savuke... Sellaisia savukkeita oli
Stefankin tavallisesti polttanut, jopa välistä itsekin puolisalaa.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi, vain hänen oma sydämensä sykki
kovaäänisesti ja rajusti...

Oli aivan varmaa: huoneessa oli joku toinenkin, ei vain hän yksin! Ehkä
lymyssä ikkunaverhojen takana tahi kaapinsuojissa, tirkistellen ilkeän
vahingoniloisena — seuraavassa silmänräpäyksessä voi vieras hyökätä
esiin, tahi myös voi tuttu ääni, joka tahallaan teeskenteli outoa,
huutaa jostakin nurkasta: Kato — Kato — Katóka!

Mutta sitten pyyhkäisi hän otsaansa — mitä lapsellisuuksia! Pelästyä
sytytetystä savukkeesta! Kato, Kato — etkö ehkä olekaan homo sapiens?

Hän saavutti tasapainonsa ja alkoi täydellä ponnella etsiskellä
kirjastossa... Hän tutki joka ainoan sopen — mutta mistään ei ollut
ketään löydettävissä!

Uunin korureunalla oli pieni, pyöreä, pronssinen kehys; ennenaikaan
oli siinä Katalinin tyttöaikainen valokuva, mutta nyt hymyilivät siinä
hänelle Pal Aratón kasvot, omituisen suruiset... Kuka oli vaihtanut
kuvan? Ja minkätähden?

Hänen katseensa osui kirjoituspöydälle ja hän tuli kalmankalpeaksi...
Paperi-arkki, puoli sivua kirjoitusta, viimeisen rivin muste kiilsi
vielä kosteana... Se oli hänen, Aratón, käsi-alaa!

Hän meni lähemmäksi, kallistui alas ja tuijotti paperiin jäykin
katsein. Ylinnä sivulla oli kirjoitettuna: Mikro-organeja, ja tämän yli
oli vedetty kaksi viivaa.

Tämän alla oli latinalaisia numeroita ja kappaleitten otsikkoja. Kirjan
ensimäinen suunnittelu.

Niin, aivan oikein, hän oli aina sanonut, että juuri se kirja täytyi
hänen kirjoittaa.

Useita kertoja oli hän aikonut ryhtyä siihen, mutta työ ei ollut
ottanut sujuakseen, leikillään oli hän lausunut, että hän oli tullut
laiskaksi, senjälkeen kuin oli mennyt naimisiin...

Ja nyt oli hän käynyt siihen käsiksi!

Katókan sydäntä särki, samoin kuin sinä yönä, jolloin hän etsi
kuollutta puolisoaan kaupungin kaduilla.

Nyt etsi hän häntä taas kaikista huoneista. Hän oli jo puhkeamaisillaan
itkuun ja huutamaisillaan: Stefan, älä hymyile kauempaa — minähän
täällä olen, Katóka!

Mutta äkkiä jäykistyi hän kuvapatsaaksi, kasvot suunnattuina parvekkeen
ovelle päin.

Oltván puoleisella parvekkeella oli väkeä.

Salissa oli hämyistä. Lasi-ikkunan silkkisuojustimen läpi näki Katóka
heidät kuin häikäisevän valkean udun kattamina.

Nousevan auringon hohteessa näki hän hänet, miehensä.

Peterkekin oli siellä.

Ja eräs nainen — Maria Ember! — hänellä oli pieni pojannypykkä
sylissään ja tätä hän opetti pitämään lusikkaa kädessään... Kun Maria
hymyillen kallistui poikaa kohden, muistutti hän aivan Maria-neitsyen
kuvaa Oltván tuomiokirkossa.

Kenenkä oli lapsi? Se oli voimakas kuin härkävasikka, ja silmissä
loisti viidenkymmenen syntymättömän sukupolven elinvoima...

Kiihtyneenä vakoili Katóka lapsen piirteistä jotain
perhesamannäköisyyttä — kenenkähän voi lapsi olla?

Siellä oli vielä yksi olento: Kantor. Se seisoi Marian vieressä, laski
päänsä hänen polvelleen ja katseli tarkkaavaisena, kun hän opetti lasta
syömään. Se otti aina kiinteästi osaa kaikkeen, mikä koski ruokaa.

Katóka sai omituisen päähänpiston.

Hän, Kata Graczian oli laiskotellut koulussa, josta hän oli karannut.
Hän oli sulkeutunut vieraaseen huoneeseen. Tämä oli kuuluisan Stefan
Aratón, ja täällä oli hän uskaliaasti kulkenut kaikkien huoneitten läpi
ja nyt seisoi hän tirkistelemässä, miten perhe söi aamiaista.

Hänkö olisi ollut Stefan Aratón puoliso? Hahaa! Kerranhan oli eräs
prinssi ollut hänen miehenään ja kerran taas englantilainen ministeri.
Hänellähän oli tavallisesti niin omituisia seikkailuja unessa.

Mutta nuo tuolla parvekkeella eivät tunteneet häntä, jos ei hänkään
heitä. Ne siellä kuuluivat yhteen, yhteiset ajatukset ja tuskat olivat
painaneet sukulaisleiman heidän kasvoihinsa.

Katóka ei tuntenut heidän ajatuksiaan, ei hän myöskään tiennyt mitään
heidän tuskistaan.

Täällä tunsi hän itsensä vieraammaksi kuin koskaan missään muualla.

Juuri samana hetkenä kohotti Kantor päätään ja alkoi hiljaa murista,
katsellen ovea kohti. Se vainusi jotain vierasta.

Ei, Katóka ei tahtonut, että he olisivat nähneet hänet surupuvussa...
Pois täältä, kauas pois!

Varpaillaan hän kiiruhti takaisin arkihuoneeseen, käytävään —
eteenpäinkallistuneena, hameet kiinteästi vartalon ympäri vedettyinä
hän katosi alas puutarhaan...

Kukaan ei nähnyt häntä, vain suurihilkkainen rastas kiiruhti
vattupensaitten taa, hätäisesti siipiään räpytellen.

Hän oli jo lähellä veräjää, kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi
odottajaansa ulkona: kapteeni Milkaa.

Mitenkä tulisi hänen nyt suhtautua kapteeniin? Hänenhän täytyi sanoa
jotakin Milkalle, mutta mitä?

Hän pysähtyi vattupensaitten keskelle. Siellä ei kukaan häntä nähnyt ja
hän rupesi järjestämään pukuaan ja vähäsen ajatuksiaankin.

Pitikö hänen itkeä vai nauraa, kieltääkö kaikki, vaiko myöntää osittain?

Tuliko hänen olla halveksivan kylmä, leiskua loukkautuneen tulisena
vaiko tuskaisena väristä?

Oliko parempi, että hän esiintyi ylpeänä eikä masentuneena, vaiko
voimakkaana naisena, lujana rakkaudessaan sanoen: rakkaani, näin olen
tehnyt teidän tähtenne, näin paljon kärsin teidän takianne, mutta en
kadu. Olen sittenkin iloinen, näettehän, olen teidän...

Kauniin Zolkyn tytär seisoi vielä vattupensaitten keskellä ja otti
hätäillen ja kömmähdellen sielunsa vaatevarastosta esiin erilaisia
vaateparsia; hän otti niitä käsiinsä, tutkiskeli niitä ja heitti taas
luotaan kaikki nuo eri Katat, Katot, Katókat, Katalinit ja Katicat. Hän
ei tiennyt, mihinkä hän olisi pukeutunut tätä tilaisuutta varten.

Ja kun hän siinä viipyi ja tarkasteli itseään, vaihtui hänen
kasvoillaan — kuten tuskin huomattavat, heikot pyörrevirrat vedenpinnan
alla — aivan vastakkaisia ilmeitä: vienoja ilon, pelon, rakkauden,
neitsyellisen jyrkkyyden, kaipuun ja alistumisen väreilyjä.

Tuolla alhaalla tiellä marssi yhä sotilaita ohitse.

Kohti kirkasta, kastekimalteista kesä-aamutaivasta kohosi kaunis,
hempeä sotilaslaulu:

    Olin virpi puhtoinen,
    äidin rakkaan
    kukka ruusuinen.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75224 ***