diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | 75208-0.txt | 4030 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 4047 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/75208-0.txt b/75208-0.txt new file mode 100644 index 0000000..5866ca9 --- /dev/null +++ b/75208-0.txt @@ -0,0 +1,4030 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75208 *** + +language: Finnish + + + + +LOUHIVAARAN PATRIARKKA + +Romaani Pohjois-Karjalasta + + +Kirj. + +SIMO ERONEN + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1923. + + + + +I. + + +Kaukana on Louhivaara suurista kylistä, kaukana Koitereen takalistolla. +Saman verran on sieltä matkaa Koitereeseen ja Aunuksen rajaan, +lähin kylä Koitereen koillispuolella on Latukkavaara ja sieltä +karttuu taivalta Louhivaaran salolle linnuntietä mitaten pari pitkää +peninkuormaa. + +Louhivaaran salolla on paljon metsää, vähän ihmisiä. Muutama +vuosikymmen takaperin olivat Louhivaaran vartiopiirin ruununmaat vielä +kirveen koskemattomia. Ne olivat vanhoja ikimetsiä, parempia et voinut +löytää koko Ylä-Karjalassa, tuskin Aunuksessakaan muualla kuin Sunujoen +varsilla. Siellä oli aikanaan myös hyviä metsiä, mutta moni on vieras +sen jälkeen raiskannut isännätöntä Aunuksen maata ja niitä tihutöitä +nyt itkee kumisevilla autiokankailla puuton maapolonen. + +Mutta tuohon tuonnoiseen aikaan, josta tässä kirjassa puhutaan, +ei ollut paljon autiokankaita Aunuksen puolella, vähemmän vielä +Louhivaaran saloilla. Itsensä jumala isän istuttamaa näytti siellä +olevan kaunis ja tasainen hongikko, jota kasvoi korkean Louhivaaran +ja siitä koilliseen olevan Naurisvaaran selkosilla. Ei ollut tällä +hongikolla rajaa eikä ääriä, vaarojen välisissä notkelmissa vain +hongikko loppui, mutta siellä kasvoi naavaista kuusikkoa, joka oli yhtä +hyvää, jos ei vielä parempaakin. + +Kauniita olivat silmälle nämä maat. Korkealle Louhivaaran laelle ja +melkein yhtä korkealle Naurisvaaralle näkyi niin paljon maailmaa, +että siihen oisi mahtunut kymmenen kirkkokuntaa, jos ihmisiä oisi +elänyt niin sakeassa kuin monin paikoin muualla maailmassa elää. +Mutta täällä oli vain metsää ja metsää, ja siellä täällä vilahti +metsän kohdusta kauniita salojärviä, jotka hymyilivät kuin jumala +isän silmä eränkävijän iloksi. Kauimpana lounaassa kangastelivat +korkealle kohonneina satasaarisen ja malmirikkaan Koitereen suuret +vedet, toisaalta suuria saloja siinteli, loputon jono vaaroja sineten +ja sineten, aaltomaisina etenivät ja Aunuksen rajan kaukaisuuteen +hävisivät. + +Tämän maan ainoa asukas oli näihin aikoihin Louhivaaran Yrjö Hänninen. +Ruununtorppari hän oli ja Louhivaaran vartiopiirin metsänvartija, ja +hänen pieni torppansa oli rakennettu Louhivaaran korkeimmalle laelle. +Siellä hän eli kuin hallitsija valtakuntansa keskellä, suurten metsien +laajan valtapiirin keskellä. + +Paljon rakasti Louhivaaran Yrjö näitä hoitoonsa uskottuja metsiä. +Niiden kohdussa oli äitinsä hänet synnyttänyt, täällä oli hän ikänsä +kaiken elänyt. Ja jo hänen isänsä ja isoisänsäkin olivat täällä +Louhivaarassa eläneet. Ne olivat myös olleet metsänvartijoita ja +ruununtorppareja, koko suku, ja isävainajaltaan oli Yrjö Hänninen +virkansa ja torppansa perinyt. Yrjön isävainaja oli ollut suuri +eränkävijä, monta oli hän vihaista kontiota kaatanut, mutta vihdoin +kontio hänet itsensä pahoin runteli. Siitä tautivuoteeseen kääntyi ja +aikaisin manalle meni, kuusitoistavuotias oli silloin vasta Yrjö. Mutta +vanha metsäherra vainaja oli paljon pitänyt hänen isästään ja niin +nimitti hänet nuoruudestaan huolimatta isänsä viran perijäksi. + +Kunnioituksella Yrjö Hänninen vanhaa metsäherraa ja isävainajaansa +muisteli. Omituisia miehiä olivat he kumpainenkin olleet, metsän +lumot kai olivat heidän veriinsä tarttuneet, niin rakastivat näitä +Louhivaaran saloja. Yhtenä syksyin keväin näitä maita samoilivat, +metsästivät, teiren kiimassa kävivät, soidinmetsoa pyydystivät ja hän +pilttinä pienoisena sai mukana saapastaa. Kummasti tuulonen tohahteli +korkealla honkien latvoissa, kun he aamuisin selkosia samosivat. +Vavahti oudosti hänen, pienen piltin sydän, kun tuon kumman tohahduksen +kuuli, mutta näin hänelle vanha metsäherra silloin opetti: + +— Kuule, poika, metsän jumalainen siellä latvoissa liikkuu. Se kulkee +ja katselee, että kaikki on hyvin ja oikein hänen metsissään. + +Vielä enemmän hänen sydämensä silloin vavahti, kun vanha metsäherra +näin opetti, kumma hartaus silloin mieleensä tuli ja syvälle jäi tämä +opetus hänen sydämeensä. Vielä miehenäkin metsäherran sanat muisti, +joka kerran muisti, kun tuulen tohahduksen hongikossa kuuli tai kuusi +haasteli hänelle omia tarinoitaan öisellä nuotiolla. Metsän jumalan +uskoi sieltä hänelle tarinoivan ja hartaana silloin silmänsä risti. +Niin oli metsän lumo hänenkin vereensä taittunut eikä hän kysynyt, +oliko pakanuutta vai totista hartautta, kun tällä tavoin jumalaansa +palvoi. + +Yrjön äiti oli omalla tavallaan myös ollut harvinainen nainen. Hän +oli kreikkalais-katolinen, niinkuin kaikki Louhivaaran asukkaat +olivat alusta alkaen olleet, mutta tämän lisäksi hän oli harras +vanhauskolainen, joita vielä joskus tapaa näillä rajasaloilla. +Vain yhden pyhänkuvan suvaitsi pirttisensä nurkassa, jumalanäidin +kuvan. Sen edessä paloi pieni lampputuikku, ja kuva ja tämä +lampputuikku pirtin pyhittivät. Oli monta suurta syntiä, joiden +tekeminen oli äidin pirtissä ankarasti kielletty, ja kaikkein suurin +synti oli tupakoiminen. Niin opettivat vanhauskolaiset, ja äiti +ei näistä opetuksista suostunut tinkimään. Isävainaja ja vanha +metsäherrakin saivat tyytyä vetelemään haikuja rakovalkean ääressä +metsään yöpyessään. He alistuivat siihen, vanha metsäherra selitti +vanhauskolaisten olevan maailman parhaita ihmisiä. He olivat aikanaan +paljon kärsineet uskonsa vuoksi ja niin olivat he hyviksi tulleet, +mutta tämä hyvä ja puhdas usko oli jo häviämässä pois maailmasta. + +Totta puhuen äiti oli pitänyt isää ja metsäherraa jonkunlaisina +puolipakanoina. Sanoi heidän palvovan metsällistä, mutta hyvin nämä +kolme ihmistä muuten tulivat toimeen keskenään. Yrjö ei silloin pienenä +pilttisenä tarkalleen tiennyt, oliko äidin vai isän ja metsäherran +usko parempi. Hänestä molemmat olivat hyviä, kotona hän kunnioitti +äidin jumalaa, metsässä metsän jumalaista, josta metsäherra oli hänelle +opettanut. + +Niin teki Yrjö yhä edelleenkin. Nyt oli Yrjön äitikin aikoja sitten +kuollut, mutta vielä olivat kuva ja lampputuikku hänen pirttisensä +nurkassa. Kuva oli jo pahoin savustanut, mutta Yrjö ei hennonut sitä +poistaa eikä toiseenkaan vaihtaa, sillä uusi kuva oisi ollut hänelle +vieras. Tämä vanha oli tuttu ja rakas. + +Yrjön nainen ja tämä uusi metsäherra eivät näistä vanhoista asioista +paljon tietäneet. Uusi metsäherra ei tosin ollut paljonkaan Yrjöä +nuorempi, Yrjö oli nyt muutamaa vuotta vaille neljäkymmentä ja +metsäherra taisi olla pari vuotta häntä nuorempi. Mutta metsäherra +oli vasta äskettäin tullut näille maille ja mistäpäs hän oisi kaikki +entiset asiat tiennyt. Hän harrasti uudistuksia, suunnitteli niitä +ja puhui niistä innostuneena Yrjöllekin, mutta Yrjö ei kaikkia näitä +suunnitelmia ymmärtänyt, sillä hän oli vanhoillinen. Suurten metsien +eläjät ovat aina vanhoillisia, sadassa vuodessa ei ikimetsässä paljon +näkyväistä tapahdu, vaikka elämä siellä kulkeekin ainaista kulkuaan. +Siksi siellä ollaan vanhoillisia, suhtaudutaan epäluulolla kaikkeen +sellaiseen, joka jollakin tavoin poikkeaa suuren metsän ikuisesta +järjestyksestä. + +Yrjön nuori ja kukkea nainen harrasti myös uudistuksia. Hän oli +uskonnoltaan luteerilainen ja niin oisi hän kerran tahtonut poistaa +Louhivaaran tupasen nurkasta savustaneen pyhänkuvan ja lampputuikun. +Siitä asiasta syntyi heillä sananvaihto, mutta kuva jäi paikalleen. +Kuitenkin tämän tapahtuman jälkeen Yrjö tiesi naisensa kantavan +salaista kaunaa äitivainajansa muistolle, ja se koski kovasti hänen +herkkään mieleensä, se kauna heitä toisistaan vieroitti. Nainen oli +jo aikaisemmin ikävöinyt Louhivaaran metsien yksinäisyydessä, tämän +jälkeen hän entistä enemmän ikävöi. Jollei heillä oisi ollut lapsia, +kahta poikasta, niin oisi saattanut käydä miten hyvänsä. Mutta lapset +ovat aina lujia siteitä, ne pitävät koossa sellaistakin, joka muuten +särkyisi ja hajoaisi. Niin ne pitivät koossa heidänkin yhdyselämäänsä, +vaikka kumpainenkin salaisuudessa kärsi ja kalpasi parempaa. + +Yrjö pakeni kaipauksensa ajamana metsiin, siellä hän harhaili, kuunteli +metsän tarinoita, koetti löytää niistä mielelleen viihdytystä. Kevät ja +kesä, syksy ja talvi vaihtelivat, mutta aina hän samoili metsissään, +tarkkaili siellä elämää, teki huomioitaan. Hänestä tuli vähitellen +jonkunlainen metsänfilosoofi, erakkofilosoofi. Hänelle tuotti +lapsellista iloa jokainen uusi löytö, olipa se miten vähäpätöinen +hyvänsä. + +Varsinkin keväällä oli metsässä elämä ihmeellistä, kaikki silloin +nuortui ja uudistui, kaikkialla kohisi kumma tenhovoima. Kun katseli +esimerkiksi vakavia honkia tai noita harmaapartaisia kuusia, naavaisia +korven jättiläisiä. Ne torkkuivat, torkkuivat välinpitämättöminä +talviunessaan. Mutta annappas kun kuusikon alla virtaava salopuronen +alkoi kutitella niiden varpaita, niin silloin nämä harmaat patriarkat +heräsivät, alkoivat sukia ja koristella haiveniaan, nyökyttelivät +ensimäisenä tervetuliaisiksi päätään muuttolinnuille, jotka suurina +laumoina saapuivat matalalla kulkevien pilvien ja lämpöisenä vihmovan +vesisateen mukana. Niin ne hullaantuivat ja keikaroivat nuo naavaiset +vanhukset, luulottelivat olevansa vielä parhaassa kosimisijässään. +Aivan pyrki Yrjöä naurattamaan niiden hulluttelu, eikä hän silloin +yhtään ihmetellyt, jos kaikki muut metsän eläjät, teiret ja metsot ja +pyyt ja palokärjet ja kaikki muutkin kilpaa hulluttelivat. Nuortuneeksi +hän itsensäkin tunsi keväällä, ei silloin paljon nukkumaan joutanut. +Valoisat kevätyöt teiren kiimassa kulki, soidinmetsoa pyysi, päivät +kalankudulla Louhijärven poukamissa souteli. + +Hyvin hän viihtyi myös kesäisin metsässä. Silloin piti puhdistaa +hongikoissa vaivaispuita, vaikka niitä Louhivaaran vartiopiirin +metsissä olikin hyvin vähän. Sitten oli paljon muutakin katselemista +ja puuhaa kesällä. Louhivaaran alla koivikkonotkelmassa oli Yrjöllä +pieniä niitty raivauksia, siellä hän möyri ja ojia siivosi, maassa +lahovia juurikkaita väänsi. Mutta välistä unohtui Yrjö kesken työnsä +tarkastelemaan teiren poikueita, joita asusti niittynotkelman +viereisessä metsässä. Siellä ne viettivät nuorta ja huoletonta +elämäänsä, ja tämä elämä tenhosi Yrjön mieltä. Hävetti aivan muille +sanoa, miten tuo elämä häntä tenhosi, mutta yksinään kun oli metsän +kätkössä, niin silloin voi vaikka kesken kannon vääntämisen lähteä +angervojen ja sananjalkojen alla vilistäviä teiren poikueita etsimään. +Ei ollut silloin muuta näkijää kuin metsän jumala, mutta Yrjö +tiesi, ettei se hänelle nauranut. Korkeintaan se saattoi salaisesta +piilopaikastaan hymähdellä hänen hommilleen, he kyllä tulivat toimeen +keskenään. Jos vain oisi tullut niin hyvin toimeen oman naisensa kanssa. + +Yhä Yrjö rakasti naistaan, uskoi sen ajan joutuvan, jolloin he paremmin +ymmärtäisivät toisiaan, jolloin hänen naisensa sopeutuisi suurten +metsien elämään, niinkuin hän itse oli siihen sopeutunut. + +Niin uskoi Yrjö, mutta tämä hyvä usko osoittautui pian +harhakuvitelmaksi. Uusi aika teki tuloaan Louhivaaran suurten salojen +hiljaisuuteen. Huonosti soveltui Louhivaaran Yrjö uuden ajan tuuliin ja +niin sai hän kokea monta kovaa kolahdusta. + + + + +II. + + +Nuori metsäherra uudistuksia harrasti ja Suomen ruunu tarvitsi paljon +rahaa. Niin norjalaiselle myytiin huutokaupassa suuri lohko Louhivaaran +metsiä, myytiin kaikki Naurisvaaran parhaat selkoset ja lisäksi kuusia, +monta sataatuhatta runkoa yhteensä. + +Louhivaaran Yrjö koetti puita leimatessa suostutella metsäherraa, että +myytäisiin vain harventelemalla, puu sieltä toinen täältä otettaisiin, +niin metsään ei tulisi autiopaikkoja. Tietäähän tuon, kun Yrjö oli +vanhoillinen mies näissä asioissa, niin sen vuoksi hän meni tällaisia +ehdottelemaan. Häntä peloitti, ettei hakatun metsän paikalle enää +uusi taimisto kohoaisikaan. Miltäs silloin autiokankaat näyttäisivät, +alaston maapoloinen ikäväänsä itkisi ja itkeä pitäisi ihmisenkin moista +surkeutta nähdessään. + +Mutta metsäherra vain nauroi Yrjön pelolle. Nämä olivat lihavapohjaisia +maita, hyvin täällä nuori metsä hakatun paikalle kasvaisi. Saivat mennä +yli-ikäiset hongikot putipuhtaaksi, niin saataisiin nuorempaa verta +tilalle. Se oli uudenaikaista menettelyä ja kannatti paremmin, nämä +vanhat hongikot olivat jo joutavaa ylellisyyttä. + +Tähän selitykseen sai Yrjö tyytyä, mutta surkumielin hän ajatteli +hoitoonsa uskottujen metsien kohtaloa. Hänen omat kotiselkosensa +Louhivaaran puolella säästyivät tosin vielä tällä kertaa, mutta pian +kai niidenkin vuoro joutuisi. Ne olivat varmaan metsäherran mielestä +samanlaista ylellisyystavaraa nekin. Taimitarhuri hänestä tehtäisiin, +se oli näet sitä uudenaikaista metsänhoitoa, mutta Yrjöä kovin +peloitti, mitenkä hän, vanhan polven mies, jäkälöitynyt ja naavoittunut +salojen kyöpeli mokomaan hommaan kuontuisi. + +Mutta norjalainen kävi ripeästi toimeen. Jo aikaisin syksyllä saapui +Louhivaaran saloille suuri miesjoukko tukkilaistupia rakentamaan +ja talviteiden pohjia raivaamaan. Olikin aika urakka näiden teiden +laittamisessa, sillä Naurisvaaran selkosilta Louhijärven rantaan +tullessa oli hyvä taival ikuista korpiryteikköä, jossa ei kirves ollut +vielä konsanaan kilkkanut. Hikipäin miesjoukko siellä korven kätkössä +ahersi, hakkasi metsää, raivasi juurikkaita, karsi oksia ja tallasi +niitä suonsilmäkkeiden täytteeksi. Vuoren läpi porattua tunnelia tämä +tie valmistuttuaan muistutti, ja se piti sitten lumen tultua vielä +kovaksi jäädyttää, niin jo rupesi siinä raskas tukkikuorma liukumaan. + +Yrjö kävi näitä alkuvalmistuksia katsomassa ja kovin hän ihmetteli +miesten rakentamien tupien suuruutta. Kaksi oli niitä rakennettu, +kumpaisenkin seinät kuusisylisistä honkahirsistä ja sisälle oli +laitettu kolmeen kerrokseen ympäri tuvan kiertävät leveät makuulaverit. +Yrjö arvioi, että näihin tupiin mahtuisi majailemaan kolmisensataa +miestä, mutta rakennusmiehet nauroivat ja selittivät, että sai niihin +mahtua kaksi kertaa niin paljon. Kun täällä oli näin tuhottomasti näitä +metsiä, niin piti olla paljon miehiäkin niitä liikkeelle saamaan. + +Tuvissa oli mahdottoman suuret kiuasuunit, liesi varsinkin oli leveä +riehtiläs. Sen piti olla niin leveä sitä varten, jotta kaikki tuvan +asukkaat aamuin illoin mahtuivat siinä paistinpannuineen tuhertamaan. +Kovin suurellisilta näyttivät nämä norjalaisen hommat, Yrjö pelkäsi, +että Louhivaaran saloilla alkaisi rauhattomat ajat, hän metsien +hiljaisuuteen tottunut miespoloinen joutuisi kaikkien sysittäväksi. + +Paljon tulvasikin väkeä heti lumen maahan tultua. Kokonaisen +viikkokauden solui saloteitä myöten hevosmiehiä ja hakkuumiehiä +sekaisin; sinne ne kaikki painuivat Naurisvaaran "täituville", +hajaantuivat siellä pitkin selkosia ja pian oli työ täydessä +vauhdissa. Joka paikasta kuului sahan kitkutusta ja kirveen kolketta, +hakkuumiesten hoilausta ja huutelua, hevosmiesten sadatuksia. +Rytisten sortuivat maahan satavuotiset jättihongat, oravat puikkivat +pakoon uhatuista pesäpuistaan, korkealla työmaan yläpuolella lenteli +pökertyneinä suuria teiriparvia, jotka ensi hämmingissään eivät +tienneet, minnepäin pakonsa ottaisivat. + +Hävinnyt oli tosiaan rauha ja hiljaisuus näistä metsistä, mutta +kauemmas katsoen ei hävitys ensimäisinä päivinä mitään näkyväistä +jälkeä jättänyt. Louhivaaran Yrjö tarkasteli työmaata omalta varaltaan +ja naurahteli siellä itsekseen. Taisipa metsä hiukan puoliaan pitää, +vaikka sinne oli jo mennytkin niin lujasti väkeä voimiaan koettelemaan. + +Muutaman viikon kuluttua alkoi näkyä pieniä aukkoja Naurisvaaran +rinteiltä. Oli selkeä pakkasaamu, kun Yrjö tämän huomion teki. Silloin +hän päätti lähteä lähempää tarkastamaan, miltä työmaalla oikein +näyttäisi. + +Suuri puuhkalakki oli hänen päässään ja hänen partansakin meni +hiihtomatkalla vahvasti kuuraan. Talviaisen täyttämästä metsästä karisi +lunta hänen leveille hartioilleen, perille tultuaan hän näytti kuin +miltäkin talviaistontulta tai metsän kyöpeliltä. Aivan lähimmät miehet +pysähtyivät kesken työnsä häntä ihmetellen katselemaan, kun hän työmaan +rannakseen ilmestyi. Mutta vähintäin yhtä hämmästynyt oli Yrjö itsekin. +Hän oli luullut metsän pitävän puolensa, mutta jopa oli hakattu aukeama +hyvinkin kilometrin laajuinen. Ristiin rastiin oli metsän komeita +jättiläisiä maahan sorrettu ja niiden kimpussa hääri lumisia ja hikisiä +miehiä, pienoisilta näyttäviä miehen rehvanoita. Niin niitä hääri +ja kihisi kuin muurahaisia, siinä karsittiin ja latvottiin, siinä +väännettiin valmiita tukkeja kuormaansa odottavien hevosten rekiin. +Lämpimänsä näkyivät miehet tässä hommassa saavan ja hevoset vetivät, +selkä jousen jänteeksi pingoittuneena, sillä alkutaival oli pehmeäksi +tarvottua. Miesvoimilla ja ruoskalla täytyi hevosta autella, mutta kun +päästiin selkoselta korpeen vetävälle tukkitielle, niin jo siinä liukui +myötärinteessä raskas kuorma itsestään. + +Kauempana oli työmaa pantu jo putipuhtaaksi, ei oltu jätetty edes +ainutta puuta linnun leposijaksi, puoliksi pyrylumeen hautautuneet +latvukset siellä vain hävityksestä kertoivat. Yrjö ajatteli, että tämä +muistutti ilmeistä kalmistoa, kun oisi vain sinne tänne pystytetty +korkeita kuolinristejä ja karsikkopuita. Silloin oisi kalmisto ollut +täydellinen, tämän hänen hoitamansa metsän hautausmaa. + +Mutta mistäs tukkimiehet Yrjön ajatuksia oisivat arvanneet. Kun joku +tunsi hänet tämän piirin metsänvartijaksi, niin pian keräytyi hänen +ympärilleen miesjoukko ja alkoivat kehua häntä, kun oli niin hyvän +metsän kasvattanut. + +— Metsän jumala tämän on kasvattanut, virkahti Yrjö. — Tähän tilalle +kuuluisi ihmiskäsin pitävän uusi metsä kasvattaa, mutta tokkopa tuo +sitten enää samaksi tuleekaan. + +— Kissaa se tulee, todisti eräs vanhemmista miehistä, — läskimäntyjä +kasvaa, jos kasvaa ensinkään. + +— Ja jos niitä sitten jolloin kulloin uittaa pitäisi, niin siihen +paikkaan hukkuvat. Mutta tämä honkapuu se seilaa niinkuin paras laiva. + +Vanha mittamies Iikka Penttinen tämän todistuksen antoi. Hän kehui +uittaneensa elämässään monta kalikkaa ja hän halveksi syvästi uuden +kasvun puita, joille oisi pitänyt korkkipussit varustaa vesimatkalle +lähdettäessä. Mutta nämä honkapuut kun metsän jumala itse taiten +kasvatteli, niin näillä oli uimataitokin syntymästään. + +Haasteltiin vielä hetkinen ja kaikki vanhemmat miehet olivat yhtä +mieltä, että metsän jumala työlästyi, kun nämä kauniit hongikot +putipuhtaaksi kaadettiin. Antoi tilalle kasvaa mitä sattui, +läskipetäjää ja oksaista turilasta. + +Koko kotimatkan Yrjö näitä asioita ajatteli ja syvä mielipaha täytti +hänen sydämensä. Hänen pelkonsa ja epäilynsä, joita hän oli esittänyt +metsäherralle, olivat saaneet lujaa vahvistusta vanhojen tukkimiesten +puheista. Metsän jumala ei ymmärtänyt leikkiä, mutta sotaa tahtoi +metsäherra käydä sitä vastaan ja hänen piti olla tässä sodassa mukana. + +Yrjö toivotteli mielessään, että norjalaisen hommat saisivat kärsiä +jonkun tuntuvan vaurion, niin siitä ehkä säikähtäisivät ja sillä tavoin +säästyisivät edes Louhivaaran puolen metsät hävitykseltä. Saisi kuivua +vesi Louhijoesta tai mikä muu turma tulla. Hän oli kuullut entiseen +aikaan sellaisia tietomiehiä eläneen, jotka metsähisen mahdilla +järvet kuivasivat, joet panivat vastavirtaan juoksemaan. Saattoi olla +niin suuri noituus synnillistä, mutta oisi hän vain tahtonut omata +moisen metsähisen mahdin. Toisaanne päin oisi hän Louhijoen juoksun +käännyttänyt, niin sittenpä oisi norjalainen saanut yrittää Louhivaaran +metsien uittamista. + + + + +III. + + +Pois oli hävinnyt rauha Louhivaaran hiljaisista metsistä, pois se +hävisi Louhivaaran ruununtorpastakin. Norjalaisen työväki asui kyllä +Naurisvaaran tukkilaistuvissa, mutta työnjohtajat tulivat usein Yrjön +torpalle yöpymään. Hakkuupäällikkö Ilja Huurinainen, jolla oli oma +joutilas hevonen, tuli säännöllisesti joka ilta. Monasti oli hänen +mukanaan myös lähin apulaisensa Asko Martikainen, välistä vielä +mittamiehiäkin. + +Silloin oli Louhivaaran pikku torpassa huisketta ja hälinää, tuvan +perällä oleva pieni kamarimökki oli ahdettu täyteen tukkilaisherrojen +tavaroita. Siellä oli mittahaarukoita ja leimauskirveitä, siellä oli +karttoja ja tilikirjoja laudoista tilapäisesti kokoon kyhätty pöytä +täpäten täynnänsä. Usein ilmestyi siihen tilikirjojen ja karttojen +keskelle Ilja Huurinaisen tilavasta matkalaukusta myös täysinäinen +konjakkipullo. Ilja Huurinainen itse rakasti tätä tavaraa vahvasti ja +näkyi tuo hyvin kelpaavan hänen apulaisilleenkin. Joka ilta sai Yrjön +nainen teevettä kiehutella, lasia kilistettiin kamarissa ahkerasti ja +kovaääniseksi silloin miesten puhelu muuttui. + +Iloista ja reipasta väkeä olivat nämä tukkilaisherrat. Itse Ilja +Huurinainen oli kuuluisa mies, suuri Aunuksen kävijä, monet seikkailut +kokenut maailman kiertäjä. Komea mies hän oli ulkonäöttään, +ryheväpartainen, vilkas karjalainen silmänluonniltaan ja lauleli +mielellään hiukkasen tuuleen tultuaan. Hänen apulaisensa Asko +Martikainen rakasti myös laulua ja muuta ilonpitoa. Hän olikin vielä +aivan nuori mies, vasta muutaman vuoden norjalaisen palveluksessa +ollut, mutta Ilja Huurinainen ennusti hänelle suurta tulevaisuutta. +Oli suuri onnenpotkaus Asko Martikaiselle, kun tämä oli saanut hänestä +niin mainion opetusmestarin. Hän kyllä kasvatti tukkimiehen siinä missä +toinenkin. Lupasi Ilja Huurinainen Louhivaaran Yrjöstäkin tukkilaisen +vielä kasvattaa, jos Yrjö vain norjalaisen palvelukseen tulisi. Heti +ensimäisenä iltana otti Ilja Huurinainen tämän asian puheeksi ja +toisteli sitä sitten joka päivä. Hän selitti olevansa tyytymätön yhteen +mittamieheensä, oisi halunnut antaa tälle potkut ja Yrjö oisi päässyt +hänen paikalleen. Usein hän tarjoili Yrjölle totilasia, koetti tällä +tavoin tätä miehekseen suostutella. + +Mutta tiesihän Yrjön, metsien hiljaisuuteen tottuneen miehen. Ei tämä +meluisa seura häntä miellyttänyt eivätkä Ilja Huurinaisen houkutukset +häneen tehonneet, vaikka ei viitsinyt sitä suoraan sanoakaan. +Niin Yrjö arveli, että tavallaan oli hänen velvollisuutensa antaa +hakkuupäällikölle ja tämän apulaisille majapaikka, mutta sen pitemmälle +ei hän halunnut mennä. Sai Ilja Huurinainen hankkia mittamiehen +muuatta, hän tahtoi elellä omissa oloissaan. + +Yrjön nuori ja kukkea nainen Aliina oli siihen sijaan hyvin mielistynyt +tukkilaisherrojen vierailuihin. Nyt oli heidän torpassaan elämää +ja hyörinää, jota hän oli alati ikävöinyt ja kaivannut. Hän aivan +kuin muuttui toiseksi ihmiseksi, hääräili ja emännöi punaposkisena, +leipoi ja paistoi Ilja Huurinaiselle ja tämän apulaisille vehnäsiä ja +kaikkia muita herkkuja. Ei hän ollut konsanaan saanut tällä tavoin +emännöidä, mutta nytpä hän näytti, mihin kelpasi. Hyvää tekivät hänen +herkälle korvalleen Ilja Huurinaisen ja Asko Martikaisen kiittelyt ja +kehumiset eikä hän pannut pahakseen, jos jompikumpi näistä reippaista +ja iloisista miehistä sattui taputtamaan häntä poskellekin Yrjön silmän +välttyessä. Mitäs pahaa tuossa oli, viattomassa tuputtamisessa, helakan +naurun hän silloin vain päästi. Mutta ei Yrjön tarvinnut sitä nähdä, +hitaan ja kömpelön Yrjön. + +Oisi tuo Yrjö saanut paljon reipastua, hänen mieskuhnuksensa. Ei +hän Yrjön hitautta ja saamattomuutta ollutkaan aikaisemmin niin +merkille pannut, mutta nyt hän sen niin hyvin huomasi, kun pani nämä +iloiset miesveitikat rinnalle. Pahasti joutui Yrjö häviölle tässä +vertailussa. Komeahan oli tosin Yrjökin mies, hiukkasen vain pienempi +Ilja Huurinaista, mutta hartevampi ja kaikin puolin jykevämpitekoinen. +Molemmilla oli melkein yhtäläinen partakin, rehevä ja täyteläinen, +mutta joustavuutta puuttui Yrjöltä kerrassaan. Ilja Huurinainen +oli aivan merkillinen siinä suhteessa, ei nuori ja sukkela Asko +Martikainenkaan hänelle piisannut. Oli aivan toinen asia, jos Asko +Martikainen taputti häntä poskelle ja jos Ilja Huurinainen taputti. +Iljan taputus tuli joka kerran aivan kuin sattumalta, sitä ei osannut +milloinkaan odottaa, mutta Asko Martikaisen aikeet näki jo hyvän aikaa +ennen. Se ei tuntunut sitten enää paljon miltään ja Iljan sormien +kosketuskin oli aivan toisenlainen. Hyvä ettei pannut vavahtamaan, +mutta eihän siinä kuitenkaan ollut mitään pahaa. + +Sattui sitten kerran niin, että Asko Martikainenkin oli poissa +kamarimökistä, Kun Yrjön nainen vei sinne kuumaa teevettä. Missä lienee +Asko ollut Yrjön kanssa ulkosalla, lienevät olleet Ilja Huurinaisen +komeata syöttilästä sukimassa ja ruokkimassa. Ilja istui yksinään +papereita täynnä olevan pöytänsä ääressä. Näköjään hän oli kokonaan +työhönsä syventynyt, tuskin muisti edes vilkaista Aliinaan tämän +tullessa ja itse sai Aliina raivata teevehkeilleen tilaa pöydällä. +Tässä puuhassaan hän joutui aivan lähelle Ilja Huurinaista ja miten +lienee silloin tämän käsivarsi äkkiä kiertynyt hänen vyötärölleen. +Hän tunsi sen kiertyvän hyvin tiukalle ja samassa hän kohtasi myös +Ilja Huurinaisen nauravan katseen. Mutta Iljan katseessa oli jotakin +uutta, jota hän ei ollut ennen siinä huomannut, polttavaa hehkua, mikä +sai hänet säikähtämään. Vähältä piti, etteivät teevehkeet pudonneet +lattialle, mutta Ilja Huurinainen vain nauroi. Nauroi ja veti häntä +yhä edelleen puoleensa, hän joutui lopulta kokonaan tämän syliin ja +silloin Ilja suuteli häntä. Hän luuli tukehtuvansa tähän suudelmaan, +oisi tahtonut päästää hätähuudon, mutta hänen kurkkuaan salpasi. Ei +tullut huutamisesta mitään ja sitten Iljan käsivarsi jo höltyikin. +Eteisestä alkoi kuulua kolinaa, hän ryhtyi vapisevin käsin järjestämään +teevehkeitä, ja yhä seurasi Ilja Huurinaisen naurava katse hänen +hätäisiä liikkeitään. + +Nainen luuli, että kaikki huomaisivat hänen hämminkinsä. Hän poistui +kiireesti kamarista, mutta vielä tuvassakin hän tunsi vapisevansa +ja outoa raukeutta valui hänen jäseniinsä. Oli hän tosiaan +pahanpäiväisesti säikähtänyt, mutta hyvä oli, kun Yrjö ja Asko +Martikainen eivät mitään huomanneet. + +Tämän tapahtuman perästä menivät päivät tavallista menoaan. Ilja +Huurinainen kävi kylillä ja sieltä hän toi Louhivaaran torpan väelle +kaikenlaisia hyviä tuomisia. Molemmat pikku pojat saivat kauniit +puukkoveitset tuppineen, itselleen Yrjölle toi Ilja Huurinainen +pitkävartisen piipun ja soman, kirjauksilla koristetun tupakkamassin. +Mutta Yrjön nainen sai komean villahuivin. Ei Yrjön nainen omalta +mieheltään vielä konsanaan ollut saanut lahjaksi niin, komeata huivia +kuin tämä Ilja Huurinaisen ostama oli. Mutta tiesihän tuon, Yrjö oli +huomaamaton nahjus, milläs muulla hän sitten oisi oman naisensa mieltä +hyvitellyt. Toista oli Ilja Huurinainen, maailmaa nähnyt mies. Ilja +osasi olla kohtelias ja tiesi, mikä naisen mielen hellyttää. Silmät +säteillen levitti Aliina Ilja Huurinaisen lahjahuivin hartioilleen +ja kun hän sitten punaposkisena ja leveälanteisena tarjoili +tulijaiskahvia, niin kuka mies hyvänsä oisi häntä mielihyvän tuntein +katsellut. + +Asko Martikainen tunsi povessaan salaista kateutta, kun huomasi, +miten naisen kiitollinen katse tämän tästä salavihkaa suuntautui +Ilja Huurinaiseen. Oli siinä peijakkaan mies naisia lumoomaan, hän +oli kuullut paljon kertomuksia Ilja Huurinaisen naisseikkailuista ja +eikös vain tuo maailman kiertäjä taasen ollut hyvässä alussa. Hän näki +esimiehensä himokkaan katseen seurailevan naisen liikkeitä ja yhtäkkiä +hänen tuli sääli Yrjö Hännistä, joka tuossa pöydän sivulla mitään +huomaamatta kahviaan särpi. + +Yrjö Hänninen oli näissä asioissa kuin suuri ja kömpelö lapsi, +jykevätekoinen mies ja ryheväpartainen, mutta lapsi joka tapauksessa. +Ei oisi hänen mieleensä juolahtanut ajatus, että toinen mies tuossa +saattaisi ruveta hänen naistaan himoitsemaan. + +Kenties ei Yrjön nainenkaan vielä mitään tällaista ajatellut. Ilja +Huurinainen oli pidellyt häntä sylissään vain sen yhden kerran ja +eihän tuossa oikeastaan ollut mitään pahaa ja vaarallista, vaikka +hän oli silloin niin kovin säikähtänyt. Leikkiähän Ilja vain teki, +iloluontoinen mies, ja olihan leikki luvallista. Oisipa vain Yrjökin +hiukan vilkastunut, tullut samanlaiseksi kuin nuo toiset miehet. + +Nainen ajatteli, että norjalaisen palvelukseen pitäisi Yrjö saada +houkutelluksi, niin sitten hän joutuisi muuta maailmaa näkemään ja pois +kariseisi saamaton uneliaisuus hänestä. Mitäs täällä suuren maailman +menoista opittiin, Louhivaaran salojen yksinäisyydessä, täällä Yrjö +vain naavoittui ja vanheni niinkuin nuo korpien kuuset, ja hänen piti +kitua ja ikävöidä Yrjön rinnalla. Hyödytönnä hupeni hänen elämänsä +täällä, päivästä päivään yhtäläistä nuhjotusta, iloton aamu ja iloton +ilta. Ja kaukana suuri maailma kutsui ja odotti. + +Näin nainen ajatteli ja niin hänkin kerran päätti ruveta Yrjöä +norjalaisen mieheksi suostuttelemaan. Aamulla asian puheeksi otti, kun +Ilja Huurinainen ja hänen apulaisensa olivat työmaalleen lähteneet. +Yrjö silloin verkkoa kutoi pöydän takana, nainen lattialla liikkui, +aamiaisen jätteitä korjaili ja astioita pesi. Siinä haastelemaan rupesi: + +— Jo saisit sinäkin tuon työsi jättää ja norjalaiselle mittamieheksi +lähteä. Kun niin itsestään, etsimättä, pyytämättä, hyvä tarjolle tulee, +niin ottaa se silloin pitäisi eikä hyljeksiä. + +Katsahtaa Yrjö kummeksien naiseensa. + +— Mitenkäs minä norjalaisen mieheksi lähtisin. Kun on jo niin kauan +ruunua palveltu, monta miespolvea näitä Louhivaaran maita vartioitu, +niin jo on ennättänyt näihin kiinni kasvaa. + +— Ja mitä etuisuuksia ruunu on siitä hyvästä antanut, kun on sitä monta +miespolvea palveltu? + +— Ka eihän se niin paljon etuisuuksia, mitäpäs se niin paljon. Mutta +sellaista se on norjalaisen miehen olokin, kulkurielämää. + +Jo yritti nainen tuiskahtaa, että se kulkuri elämä on tuhat kertaa +parempaa kuin tämä Louhivaaran salolla nuhjottaminen. Ei sentään +tuiskahtanut, vaan kielensä suisti ja yritti uudelta puolelta. + +— Entäpä jos täältäkin vihdoin kulkuriksi joudutaan, sanoo hän. — Kun +tämä uusi metsäherra ennättää vähän aikaa hallita ja kaikki metsät +norjalaiselle myydä, niin mitäs täällä sitten vartioidaan. Joutilaana +silloin jäit maita autioita kävelemään, huuhkajana huhuilemaan. Ja jos +vielä virkaheitoksi panevat. + +Näin sanoo nainen, samaan arkaan kohtaan iskee, jota Yrjö itse on +huolestuneena mietiskellyt. Hänen omat ajatuksensa nainen arvasi, mutta +ei hän myöntymään ruvennut, vaan samaa alkaa selitellä, mitä metsäherra +hänelle oli selitellyt, jotta uusia metsiä hakattujen paikalle silloin +ruvetaan istuttamaan. Mutta nainen halveksuen naurahtaa: + +— Uskoneeko metsäherra itsekään, jotta niiden uusien metsien +istuttamisesta mitään tulee. Puhuu vain niin meille yksikertaisille +ihmisille. + +Taas sanoi nainen Yrjön omat sydämen aivoitukset. Yrjöä harmittaa, +kun hänen salaiset huolensa näin seulotaan ja selvitellään nähtäviin, +hyvin tuo nainen näki hänen lävitseen. Jos vielä tätä puhetta jatkuisi, +niin jo nainen hänet sanoissa solmiaisi, näyttäisi niinkuin peilistä +hänelle, mitä hän oli tämän uuden metsäherran hommista ajatellut ja +aprikoinut. Kiusaantuneena päättää Yrjö tehdä lopun väittelystä ja niin +naiselleen virkahtaa: + +— Olet sinä kovin mielistynyt näihin norjalaisen miehiin. Muta emmehän +me kaikki ole samaa maata, toisesta tulee norjalaisen mies ja Ilja +Huurinainen, toisesta ei tule. + +Sävähti naisen sisässä, kun Yrjö tämän sanoi. Arka omatuntoko näin +hätkähti, aivan kuin Yrjö oisi sanoillaan vihjannut, että jopa hänkin +aavistaa ja on huomannut. Mutta kiukku jo sitten mielessään kiehahti, +halutti Yrjölle tuiskahtaa: "Ei näykään sinusta ikipäivinäsi tulevan +Ilja Huurinaista!" Sentään mielensä malttoi, näki hyödyttömäksi +torailun ja Yrjön suostuttelun norjalaisen palvelukseen. Niin Ilja +Huurinaisen komean lahjahuivin hartioilleen kietaisi ja ulkotöille +tuvasta tuiskuna lähti. + + + + +IV. + + +Yrjö päivät talviset metsiä hiihtelee, saloja samoilee. Norjalainen +oli häntä miehekseen houkutellut, mutta Yrjö rakasti liian paljon +vapaata eränkävijän elämää. Nuoruudestaan saakka oli syksyt talvet +metsästellyt, niin nytkin jättää herran huomaan norjalaisen hommat ja +muut huolet, mielitöihinsä painautuu. + +Ilveksen hiihtämistä Yrjö intohimoisesti rakasti. Niiden jälkiä hän +päiväkaudet etsii, näin syystalvesta pehmeän lumen aikaan oli niiden +otollisin pyyntiaika. Silloin ilves pian puuhun pakeni, naavaiseen +korpikuuseen kapaisi ja sieltä lumisten oksien alta lähenevää erämiestä +vihaisesti kyräili. Sieltä oli se helppo hyvin tähdätyllä laukauksella +maahan pudottaa. + +Ja sitten asusti näillä saloilla runsaasti saukkoja, mustia +kiiltokarvaisia veden venkaleita. Niiden mieluisia elinpaikkoja olivat +salojärvien ja lammikoiden väliset komokkopurot, joissa vesien jäähän +mentyäkin oli korpikuusten juurien alla runsaasti onttoja paikkoja +niiden piileskellä ja einettään hakea. + +Saukkoja pyydetään näistä puroista siten, että tuketaan purosen juoksu +saukon menoreijän alapuolelta. Jonkun matkaa reijän yläpuolelle +rakennetaan toinen sulku, mutta se tehdään niin hataraksi, että vesi +pääsee siitä läpi virtaamaan. Niin täyttyvät vähitellen molempien +sulkujen väliin jääneet ontot paikat vedellä ja jään alla piileskelevän +kiiltokarvan on pakko tulla reijälleen ilmaa hengittämään. Viisas se +on veitikka, voi monasti pysytellä reiltänsä suulla pitkät ajat, sen +verran vain jotta nokkaansa vesirajassa pitää ja siinä vaaniskelee, +näkyykö ympäristöllä mitään uhkaavaa vaaraa. Kärsivällisyyttä silloin +erämieheltä kysytään, ei hyödytä yrittää ampumista avantoon, sillä +silloin haavoittunut otus sukeltaisi puron kaukaisimpaan komoon +kuolemaan ja sieltä se jäisi löytämättä. Mutta kun malttaa erämies +tarpeeksi kauan piilossa pysytellä, niin jo kiiltokarva vaaniskelija +ujuttautuu vihdoin ylös reijästään, mielii lähteä toiselle purolle +uutta asuinpaikkaa etsimään. Silloin hyvin tähdätty laukaus, ja +hangella kellottaa komea riista, jonka silkinhienosta turkista hyvät +rahat markkinoilla maksetaan. + +Monta oli Yrjö elämässään saukkoa pyydystänyt, hyvin näiden viisaiden +veitikoiden elintavat tunsi. Paras pyyntipaikka hänen eräsaloillaan +oli Pohjoiskorven puro Naurisvaaran takana, mutta sinne päästäkseen +oisi pitänyt kulkea norjalaisen työmaan kautta Ei Yrjö halunnut +enää tätä työmaata nähdä, niin jätti Pohjoiskorven puron rauhaan. +Kauas vartiopiirinsä etäisimmille rajasaloille urkeni, sieltä +uusia kiiltokarvojen elinpaikkoja etsi. Rauhassa sai siellä vielä +erämies hiihdellä, ei kantautunut sinne peninkuorman taipaleen taa +kaukaisinkaan ääni vihatun työmaan melusta. Siellä Yrjö taas omissa +oloissaan eleli, päiväkausiksi unohti nykyisyyden ja tulevaisuuden +huolet. + +Oli käynyt elämä jälleen hiukan hiljaisemmaksi Louhivaaran +ruununtorpassakin. Ilja Huurinaisen alapäälliköt tottuivat vähitellen +työmaan oloihin, vain lauantaisin tulivat Louhivaaraan kylpemään, +muun viikon tukkilaistuvissa viettivät. Asko Martikainen tuli vielä +joskus Ilja Huurinaisen mukaan, mutta monena iltana hänkin pois jäi ja +silloin saapui vain Ilja Huurinainen yksinään. Tervetullut oli tämä +muutos Yrjölle, sai tuntea taasen olevansa kotonaan, sillä eihän Ilja +Huurinainen yksinään pitänyt sellaista hälinää kuin koko miesjoukko +yhdessä. Totia Ilja yhä edelleen joka ilta maisteli, mutta mitäpäs +tuosta, jos yksinään kamarissa maisteli ja jos silloin tällöin Yrjöäkin +toverikseen pyysi. Sen muutaman asian oli Ilja ja kokonaan mielestään +jättänyt, ei puhunut enää Yrjölle norjalaisen mieheksi rupeamisesta. +Taisi olla lopultakin viisas ja sopuisa mies, kun huomasi kartella +asiaa, josta puhuminen ei Yrjöä miellyttänyt. + +Ilja Huurinaisen hevoselle oli laitettu tilapäinen suojus pienen +navettatönön seinustalle. Yrjöllä kun ei itsellään ollut hevosta eikä +hevosen suojaa, niin piti tällainen aidaksista ja kuusen havuista +kokoon kyhätty komero Iljan ajokkaalle rakentaa, ja hyvin tuo paremman +puutteessa mukiin meni. + +Itse Ilja Huurinainen hevosensa hoiteli. Alussa hän oli tämän työn +jättänyt Asko Martikaisen huoleksi, mutta nyt hän ei sitä enää +kenellekään vieraalle uskonut. + +— Isännästään hevonen vierautuu, kun sitä ei itse hoitele ja hyvittele. + +Näin Ilja Huurinainen sanoi, kun Yrjö kerran muutamana pyryisenä +pakkasaamuna oisi hänen puolestaan lähtenyt hevosta ruokkimaan ja +sukimaan. Ja vielä Ilja lisäsi, että kun hänen hevosensa oli nuori, +niin saattoi pian omaksua pahoja tapoja. Kun Asko Martikainen oli sitä +hoidellut, miten lie huolimattomasti hoidellut, niin se jo rupesi +luimistelemaan, hampaalla tavoitteli, mutta nytpä hän aikoi heponsa +kaikista pahoista tavoista pois vieroittaa. + +Mitäpäs Yrjö tähän puheeseen, ei hän enää tämän perästä mennyt Ilja +Huurinaiselle palvelusta tarjoomaan. Yrjöllä oli verkonkudelmansa, sen +valmistelussa hän illoin aamuin aherteli. Yrjön nainen ulkosalla kävi, +toimitteli siellä vähäiset navetta-askareensa. Paljonkos noita oli, +kaksi lehmää heillä vain pidettiin ja lisäksi hiukan pientä karjaa, +jaksoi nuo nainen yksinään hoidella. + +Jos nainen sattui navettaan samaan aikaan, kun Ilja Huurinainenkin +siellä hevosensa luona hommaili, niin ei tässä Yrjön mielestä ollut +mitään merkillistä. Mitäpäs tuossa, yksillä tulilla toimeen tulivat +ja oli hyväkin, kun nainen oli Iljan hommia silmällä pitämässä. Ilja +kun oli niin tuiki varomaton mies, niin oisi saattanut sytyttää koko +navettatönön palamaan, mutta naisensa oli Yrjö totuttanut tarkkuuteen +tulen käsittelyssä. + +Niin illat ja aamut menevät Louhivaaran torpassa. Yrjö tupasessa +verkkoaan kutoo, Yrjön nainen ja vieras tukkilaisherra ulkosalla +askartelevat. Hiljaiset ovat pitkät puhdehetket tuvassa, poikaset +aakkosia opettelevat, Yrjö heitä työnsä lomassa neuvoo. Kello seinällä +tikuttaa, vitkaan viisarit siirtyvät, yhä nainen ja tukkilaisherra +ulkosalla viipyvät. + +Mitä niin kauan siellä viipyivät, mitä lienee hommaa ollut naisella ja +Ilja Huurinaisella? Hämärä vain ei puhunut mitään, salaperäisenä kääri +pienen pirtin, sakeana pysyi pihamaalla, ei sen läpi voinut nähdä, mitä +ulkorakennusten puolella tehtiin ja toimiteltiin. + +On se hämärä, sen suojassa saattaa paljon asioita tapahtua. Synti +varsinkin hämärän peitossa viihtyy, kähmii, kähmii ja hommailee. +Monen se ihmisen korvaan kuiskuttelee viettelyksihän, pahan tielle +houkuttelee. Säpsähtää ihminen, kun kuulee ensi kerran salaperäisen +houkutuksen, säpsähtää ja pelästyneenä ympärilleen vilkuilee. Mutta +siinä synti vieressä supajaa, että eihän tätä kukaan näe, mitäs tässä +säpsähtämistä ja vilkuilemista. Hämärä on, ja kaukana on päivä vielä, +siihen mennessä jo kaikki unohtuu ja jälki häviää. + +Niin synti pitkinä puhdehetkinä, hämärän mailla viipyessä, yksinäistä +torpan naista vietteli ja houkutteli. Ehkä ei ollut vielä nainen nuori +langennut varsin syvälle, ehkä vielä säpsähti ja hätääntyi, tahtoi +pakoon pyrkiä, kun viettelijä lähelle tuli, syliinsä tavoitteli. + +Mutta on synnillä monet keinot arkoja kesytellä. Tätä nuorta torpan +naista se omalla tavallaan kesytteli, hänelle lupauksia suuren maailman +oloista ja ihanuudesta haasteli. Ei ollut hän mitään sellaista +yksinäisessä salotorpassa kokenut, nyt hänelle viettelijä niistä +oloista kummia tarinoitaan kertoili. Ja miten oli tämä mies mukava ja +huomaavainen, häntä halpaa torpan naista askareissaan autteli, vaikka +oli moinen suuri tukkilaisherra, paljon maailmaa nähnyt mies. Olikos +hänen oma miehensä häntä tällä tavoin autellut, häntä hyvitelläkseen +palvelusta tehnyt. Näin synti, kovin kömpelöksi ja saamattomaksi se +tämän vieraan rinnalla maalasi hänen oman hyvän miehensä. Ja eihän +tässä oikeastaan ollut mitään niin pahaa ei ollut vielä mitään +tapahtunut, ei mitään sellaista, jonka jälki oisi päivän valkeudessa +näkynyt. Hämärä oli, hämärä oli ja se peitti kaiken tämän vähäisen, +mitä oli tapahtunut ja saattoi vielä tapahtua. + +Niin pitkät illat ja aamupuhteet menevät. Synti hämärän suojassa +hiiviskelee, hiiviskelee, kuuluu sipinää ja supinaa, mutta mitään +ei vielä kuule Louhivaaran torpan mies. Hän pitkinä puhdehetkinä +tupasessaan verkkoa kutoo, poikasilleen aakkosia opettaa. Kello +seinällä tikuttaa, mitä oisi hän huomannut, suuri salojen lapsi. + +Mutta kas, on Ilja Huurinaisella paljon asioita hoidettavana, suuri +työmaa ja monia muita huolia. Taas hän on ollut kylillä käymässä, +liekö käynyt kaupungissa asti. Monta päivää matkallaan viipyi ja nyt +hän on palannut komeana ja reippaana, hyvätuulisena. Mainio mies oli +Ilja Huurinainen, miesten mies, kun niin suuria asioita hoiteli, +mutta eipäs vain vähäisiäkään siinä sivussa unohtanut. Taas hän on +matkallaan muistanut Louhivaaran torpan eläjiäkin, monet on mytyt ja +kääröt Ilja Huurinaisella tuomisia. On pojille kuvakirjoja, on namusia +ja vehnäsiä monta lajia, on Yrjölle hyvää piipputupakkaa. Niin hyvää +oli piipputupakka, että kun Yrjö sitä yhden piipullisen poltteli, niin +koko tuvan pani niin mieluisasti lemuamaan ja tuoksahtelemaan. Osasi +Ilja oikeat herrojen tupakat etsiä, tietäähän tuon, kun siellä herrojen +parissa liikuskeli. + + * * * * * + +Ja nyt on taas suuret juhlat Louhivaaran torpassa. Ovat saapuneet +kaikki Ilja Huurinaisen apulaiset tukkilaistuvilta, Ilja heitä +kestitsee, kaupunkitulijaisia tarjoilee. Monta veti täysinäistä pulloa +matkalaukuistaan, lasit kilisevät, Yrjön nainen kukkeaposkisena +teevettä kiehuttelee. Ilja Huurinainen on tuonut hänelle lahjaksi uudet +teevehkeet, oikein sellaiset vehkeet, joita suuremmassa maailmassa +käytettiin. Miten hienot ja kauniit olivat nämä kannut ja lasit, +oikeata kristallia lienevät olleet nämä lasit. Varovasti niitä nainen +käsitteli ja pelkäsi niin kovin, että jos hyvinkin särkyvät, kun niihin +tulikuumaa totivettä arkailematta kaadetaan. Mutta Ilja Huurinainen +vain nauroi ja sanoi, että eivätpäs särykään hänen ostamansa lasit. +Nämä olivat näet juuri sitä oikeata totivesilasia, se karaistiin ja +muokattiin monella muotoa, ennenkuin se lasiksi valaa säväytettiin. +Niin se saatiin kestämään miten kuumaa hyvänsä, ja olipa hänellä rahaa +uusia ostaa, jos nämäkin vielä sattuivat särkymään. + +Oli Ilja Huurinaisella rahaa, oli hän muitakin tuomisia Yrjön naiselle +ostanut, mutta ne tuomisensa hän antoi vasta seuraavana iltana, kun ei +ollut ketään muita näkemässä. Silloin Ilja Huurinainen avasi suuren +matkalaukkunsa, kaivoi sieltä aivan pohjalta suuren käärön ja ojensi +sen naiselle. + +— Kas tämä on sinulle, Aliina, kaikesta hyvyydestäsi. + +Niin sanoi ja taputti hiukan poskelle, kun nainen huomaamattaan oli +unohtunut hänen viereensä seisomaan. Veri kohosi naisen poskille ja +vapisevin käsin hän käärön avasi. Sieltä tuli näkyviin kaksi muuta +kääröä, toisessa oli kengät, oikeat kiiltonahkakengät, ja toisessa +silkkikangasta ja mitä muuta lie vielä ollutkaan. Nainen ei oisi +kuolemakseen arvannut mitä siinä oli, mutta Ilja Huurinainen taputti +häntä toistamiseen poskelle ja nauroi, niin että hänen valkoiset +hampaansa parran alta vilahtelivat. + +— Sukat tässä on, sellaiset sukat, joita näissä kengissä tavallisesti +pidetään. + +Hän oikaisi ne suoraksi ja silloin vasta nainenkin huomasi, että +sukathan siinä oli. Mutta ihmeelliset olivat nämä sukat, niin hienoa +ainetta, mitä lienevät olleetkaan, tuskin uskalsi niitä sormillaan +hypistellä. Mutta Ilja Huurinainen selitti, että ne olivat hyvin +kestävät, vaikka näyttivät niin ohuilta ja hataratekoisilta. Kun oli +kengät hyvät, piti sukat myös olla tällaiset, niin silloin jalka rupesi +vasta jalalta näyttämään. + +Yrjön nainen oli aivan huumaantunut, hyvään aikaan hän tuskin +tajusi, oliko valveilla vai näkikö unta. Mutta sitten hän havahtui +ja hätääntyi, ei sanonut oikein tietävänsä, uskaltaisiko hän näitä +tuomisia ottaa vastaan. Yrjö kun nämä näkisi, niin mitä vielä +ajattelisi. + +Mutta osasi Ilja Huurinainen naisen rohkaista ja suostutella. Niin +sanoi, että mitäs näitä tavaroita tarvitsi nyt aivan heti mennä Yrjölle +näyttämään. Panisi Aliina nämä piiloon ja sitten myöhemmin, kun kylillä +kävisi, niin sanoisi itse sieltä ostaneensa. Vaikka kahvirahoilla +sanoisi ostaneensa, jotka tänä talvena ansaitsi. Tuossa käärössä oli +vielä silkkinen hamekangas, niin senkin voisi siellä samalla matkalla +valmiiksi teettää, ei silloin Yrjöllä oisi mitään sanomista. + +Oikeassa oli Ilja Huurinainen, mutta hänpä olikin niin sukkela mies +asioita huomaamaan ja selittämään, eikä Aliina enää yhtään epäröinyt. +Hän oli niin sanomattoman onnellinen saamistaan lahjoista, hänen +elämänsä unelmat rupesivat täyttymään. Jo saattoi hän nyt kylillä +näyttäytyä oikeiden ihmisten säätyyn kelpaavana, kukapa osaisi aavistaa +hänen olevan Louhivaaran ruununtorpasta, kun vedettäisiin jalkaan +nämä sukat ja nämä kiiltävät kengät ja siihen vielä hame sulkkuinen, +uudenuutukainen sokaistaisiin. Häntä katseltaisiin, katseltaisiin, +silmiä tähyäisi joka puolelta, kun hän kirkkotietä kulkisi. + +Hän piiloitti lahjakäärönsä tuvan nurkassa olevaan vaatekaappiin, aivan +perimmäiseen komeroon kätki, syvälle muiden vaatteiden alle. Ei Yrjö +konsanaan tätä kaappia penkonut, mutta niin vain tuntui oudolta olo, +kun ne tavarat olivat siellä. Kun Yrjö tupasessa askarteli, niin naisen +silmä yhäti pälyi kaapille päin, Yrjön silmän välttyessä piti siepata +sen avain ja toiseen kaappiin piiloittaa, astioiden alle kätkeä. Ei +Yrjön nainen voinut itselleen sanoa, miten hän niin pelkäsi, ihan kuin +kaapissa oisi suuri synti piilossa ollut, oisi siellä hiljakseen ovea +liikutellut, häntä säikytelläkseen sysinyt. Pompahtaisi kerran ovi auki +ja niin paljastaisi Yrjölle, kaiken paljastaisi. + +Niin oli vielä arka nainen nuori, mutta kun päivällä yksin tupaseen +jäi, niin silloin avaimen kätköstään etsi, vapisevin käsin aarteensa +esille kai voi. Kauan hän näitä lahjatavaroitaan katselee, vilkaisee +välillä ikkunaan, jotta eihän vain kukaan tulisi ja häntä yllättäisi, +ja taas katselee ja ihailee. Koettaa hän jalkaansa hienoja sukkia ja +kiiltäviä kenkiä, unia uneksii ja kuvittelee, miten hän kerran päivänä +kesäisenä koko kirkkokansan lumoaisi. Kaukana hän kulkee, unohtuu pois +mielestään Louhivaaran torppa ja hyvä miehensä, komean ja nauravan Ilja +Huurinaisen rinnalla hän leveätä kirkkotietä liikkuu ja avautuu heidän +edessään ihaileva kansan paljous. + +Näin kiusaaja näytti hänelle maailman ihanuuden. Tiesi Ilja +Huurinainen, mies kaikki koulut kokenut, millä hän salojen +yksinäisyydessä eläneen naisen lumoaisi. + + + + +V. + + +Vielä enemmän väkeä Louhivaaran salolle virtasi. Joulunpyhien aikaan +oli hiljaisempaa ollut, mutta pyhien päätyttyä toinen verta lisää +hevosmiehiä ja tukinkaatajia pestattiin. Tuli myös muuta joukkoa, +kaikenlaista kulkijaa, niin että ihmetellä piti tätä kansanvaellusta. + +Mutta valiompaakin väkeä joukossa oli, metsäherra kävi ruununmiehenä +työmaata tarkastamassa ja viikon verran myöhemmin tuli mistä +asti lienee tullutkin norjalaisen yhtiön puolesta suuria herroja +samanlaiselle tarkastusmatkalle. Jos lienevät Helsingistä asti olleet +nämä herrat, niin oudoilta näyttivät ja vierasta kieltä keskenään +puhuivat. Viikon verran asuivat Louhivaaran ruununtorpassa ja Yrjön +nainen sai heille emännöidä. + +Jo silloin Yrjön nainen sai omissa silmissään lisää arvoa, oli vähän +muita vertaisiaan parempi mielestään. Tyytyväisiä nämäkin suuret +Helsingin herrat olivat hänen emännöimiseensä, häntä kilvan kehuivat, +kiittelivät. Ja niin olivat iloisia veitikoita, mutta yhtä hyvä oli +heidän joukossaan Ilja Huurinainen, komea ja sukkelasanainen Ilja +Huurinainen. Häneltä Helsingin herrat kaikessa neuvoa kysyivät, hän +kaikki tiesi ja osasi toisia opastaa. + +Oikeita markkinoita ruvettiin nyt tilipäivinä tukkilaistuvilla +pitämään. Läheltä ja kaukaa silloin tuli kauppasaksoja, suuret +kuormalliset tavaraa toivat, siellä ne kaikkien nähtäväksi levittivät. +Tahtoi myös Yrjön nainen markkinoille lähteä, aina kuuli sitä tavaran +paljoutta kehuttavan, niin kerran itse tahtoi lähteä näkemään ja +ihmettelemään. + +Ilja Huurinainen Yrjön naisen markkinoille vei. Oli Iljalla suuri +matkareki, korkeaperäinen ja leveä riehtiläs, siihen hän Aliinan +istutti, monet peitot ja vällyt nahkaiset ympärille kääri, itse +viereen asettui heponsa kukkatupsuohjaksia pitelemään. Niin ajoivat +markkinoille, onnellisena istui Yrjön nainen kukkeaposki Ilja +Huurinaisen rinnalla. Jo näki unelmiensa täyttyvän, kaikki heidät +huomasivat, heille kohteliaisuutta osoittivat. "Pois tieltä väistykää!" +niin väkijoukossa huudeltiin, "Ilja Huurinainen tuolta tulee. Itse on +siinä Ilja Huurinainen, komea on hepo ja muut vehkeet ja nainen nuori +on rinnallaan!" + +Niin kohisi äänet satapäisen joukon heidän ohi ajaessaan. Ja oli +nahkaisten peittojen alla tavaraa, monet paketit ja kääröt, Ilja +Huurinaisen markkinoilta ostamia. Ei itsensä Yrjön naisen ostaa +huolinut, Ilja Huurinainen, komea ja naurava Ilja kaikki osti hänen +mielihyväkseen. Mitäpä oli Iljan rinnalla hänen oma miehensä, orvoksi +ja osattomaksi oisi elinijäkseen jäänyt, jos ei luojan onni oisi näitä +norjalaisen hommia Louhivaaran salolle lähettänyt. + +Näistä hyvää kaikenlaista herui ja hersyi. Oli iloista elämää heidän +pienoisessa pirtissään, karttui hänelle rahaa emännöimisestään ja +karttui tavaraa. Jo oli kaapin kätköissä monta kääröä, joita ei Yrjön +silmän tarvinnut nähdä. Ei hän niin pahoin enää peljännytkään, jo oli +arka omatunto tullut rohkeammaksi, mutta niin oli vain parempi, jotta +ei vielä tänä talvena kaikkia nähnyt, mitä oli saanut Iljalta, mitä +muuten hankkinut. + +Niin päivät ja viikot vierivät, Yrjö vain eräretkillään kulkee, +saukkoja ja muuta metsänriistaa pyytää. Oliko niin sokea ikänsä +metsissä elänyt mies, jotta ei oman naisensa elämässä mitään pahaa +huomannut? + +Kenties ei niin sokea ollut, kenties yhtä ja toista huomasi, mutta ei +tahtonut siinä mitään pahaa nähdä. Niin oli tosiaan lapsellinen Yrjö +Hänninen, hyvää omasta naisestaan uskoi. Puhtaan ja yksinkertaisen +oli äitinsä, vanhauskolainen äitivainajansa, antanut hänelle +elämänkatsomuksen. Pyhänä oli neuvonut kotinsa pitämään, pyhänä pirtin +ja pyhänä miehen ja naisen yhteisen elämän. Tiesihän tosin Yrjö, että +hänen naisensa oli toisissa oloissa kasvanut kuin hän itse, mutta +uskoi sielläkin hänelle samaa neuvotun ja niin ei tahtonut enää ruveta +neuvottua neuvomaan. Nainen nuori oli hänelle lupauksen antanut, oli +hänelle jo lapsia synnyttänyt, niin tottapa tiesi myös kunnialla tiensä +kulkea, puhtaana pyhäisen pirtin pitää ja puhtaana oman elämänsä. +Vieras oli Yrjö Hänniselle ajatus, että oisi oman naisensa askelia +pitänyt ruveta vaanimaan. + +Lieneekö nainen nuori Yrjöä konsanaan oikein ymmärtänyt. Monasti niitä, +Yrjön yksinkertaiseen ja hyvään uskoon kasvatettuja ihmisiä ymmärretään +huonosti, mutta tällainen ihminen vain salassa kärsii, ei valittamaan +rupea. Kärsii ja odottaa, että hyvä uskonsa kerran vielä täyttyisi. + +Niin Yrjö odotti, mutta synti jo pyhäisen pirtin seinien sisällä +hiiviskelee, siellä komeroiden kätkössä piileksii. Se myös aikaansa +odotti. + +Jo sai tuosta Louhivaaran Yrjö ensimäisen varoituksen. + +Tuli heidän torpalleen kylättelemään muuan Yrjön vanha naissukulainen. +Kirvesvaaran Marjataksi tätä vanhaa naista sanottiin, hän eleli +Kirvesvaaran ruununtorpassa oman poikansa ja tämän naisen turvissa, +sieltä peninkuormaisen taipaleen takaa kerran kaksi vuodessa Yrjöä ja +tämän naista katsomaan saapui. + +Niin oli hän jälleen tullut, tämä vanha nainen, hiihdellyt pitkän +taipaleen, kun kuuli Louhivaaran salolta kummia kerrottavan. Kummia +oli kuullut, vielä kummempia perille tultuaan näki. Tiesihän tuon +vanhan naisen, tarkkasilmäisen asioita näkemään, Yrjön äitivainajan +vanhaan hyvään uskoon kasvatetun. Hiukan epäkelpona hän oli aina tätä +Yrjön naista pitänyt, huonosti olivat keskenään sopineet, ja nyt vanha +Marjatta jo ensimäisenä päivänä huomasi, että hänen pahat aavistuksensa +rupesivat toteutumaan. + +Mutta ovela oli vanha Marjatta, mitään näkemättömäksi tekeytyi ja Yrjön +naista mielisteli. Näin hänelle haasteli: + +— Jo on sinulla onnen päivät, lintuseni, kun yhtenään väkeä pirtissäsi +kuhisee. Ei ole ikävät illat, ei ikävät aamutkaan ja paljon hyvyyttä +jättävät taloon. + +— Mitä jättänevät hyvyyttä vai jos vain pahaa jättänevät. + +Näin nuori nainen sanoo kärkevästi. Vainusi hän vanhan Marjatan +ajatukset, kovin häntä koko tämän saapuminen sapetti ja niin koetti +vastenmielisen vieraansa nopeasti lähtötielle toimittaa. + +Mutta ei vanha Marjatta niin hevillä lähde, päivän toisen ja +kolmannenkin kyhnii, joka komeroon tähyilee ja yhä Yrjön naista +mielistelee. Taas toisen kerran haastelee: + +— On tuo vieras tukkilaisherra hyvältä näyttävä mies, sopuisa mies ja +hyvin tuo vaivannäkösi palkinnee? + +Tähyilee vanha Marjatta kaapille päin. Sävähti naisen nuoren sisässä, +arvasi hän, että haluaisi vieras kurkistella mitä on kaappiin hyvyyttä +karttunut. Mutta ei ole kuulevinaan Marjatan kehumisia, ei näkevinään +hänen mielitekoaan. Oli ennen vaatekaappinsa hyvyyksiä Marjatalle +näytellyt, nyt ei oisi autuutensa hinnasta suostunut näyttämään, vaan +visusti kaapin avaimen kätkössä pitää. + +Oli kuitenkin Marjatta merkille pannut, missä kaapin avain oli +piilossa, ja kun kerran Yrjön naisen silmä välttyi, silloin avaimen +sieppasi ja kaapille ehätti. Kärppänä hän liikkui, ketteränä +keikahteli, vaikka muulloin näytti niin vaivaiselta. Parahiksi ennätti +kaapin penkoa, naisen nuoren salaiset kätköt kurkistella, kun kuuli +kolinaa porstuasta. + +Jo tiesi silloin, mitä oli tietää halannut, mutta ei mitään puhunut +näkemästänsä. Vasta kotimatkalla, kun Yrjö oli häntä alkutaipaleelle +saattamaan lähtenyt, tälle huomionsa haastoi. + +— Saisit sinä Yrjö, niin sanoo, — paremmin naistasi silmällä pitää. +Liian hyvää ystävää on naisesi tuolle vieraalle tukkilaisherralle. + +Ihmettelee Yrjö, että mitäs pahaa tuossa oisi, jos hänen naisensa Ilja +Huurinaiselle palvelusta tekee. Hyvin maksoi Ilja Huurinainen hänen +naiselleen ja hyvin maksoivat kaikki tukkilaisherrat, niin pitihän +niille palvelusta tehdä. + +— Liian hyvin se maksaa, liian hyviä lahjoja naisellesi jakelee, + +Hölmistyi Yrjö, kun vanha Marjatta hänelle kertoi, mitä synnillisiä +koreuksia oli hänen naisensa vaatekaapin kätköistä löytänyt. Mistä +hän, mies salolla ikänsä elänyt, oli arvannut Ilja Huurinaisen mieleen +juolahtavan tuoda hänen naiselleen tarjoksi mokomia tavaroita. Missä +hänen naisensa niillä koreilisi, mutta liesihän naisen herkän mielen, +hennoiko se hyljeksiä, vaikka mitä räämää ja joutavaa rihkamaa +tyrkytettiin. + +Lupasi Yrjö kuitenkin Marjatalle, lupasi paremmin silmät auki +pitävänsä. Mutta kun sitten kotonaan vanhan Marjatan varoituksia +muisteli, ajatteli että pitäisi hänen ryhtyä naisensa kätköjä +kaivelemaan, kurkistelemaan, niin jo hävettämään rupesi. Pois käänsi +katseensa lukitusta vaatekaapista, pois koetti kuulemansa mielestään +karkoittaa. Ei ollut miehen mittaista hommaa oman naisensa askelien +vaaniminen. Narri siihen saattoi ruveta, ei mies pahainenkana. + +Näin Yrjö ajattelee, mutta jos lienee kuitenkin jäänyt syvälle mielensä +kätköön kytemään salainen levottomuus. + + + + +VI. + + +Kovin oli metsäherra tänä talvena Louhivaaran oloihin ja asioihin +innostunut. Taas hän on tarkastusmatkalla kulkenut, ensin työmaalla ja +sitten muuallakin hiihdellyt. Pari kolme talvista päivää levähtämättä +hiihteli ja Yrjö sai mukana kulkea, perimmäisiä rajojaan myöten +koko vartiopiiri samoiltiin. Ja metsäherra Yrjölle suunnitelmiaan +selvitteli, oli sillä niitä niin paljon, jotta kaikki lopulta sekaisin +meni Yrjön muistissa, lohkohakkaukset ja muut taimien istutukset +sekaisin menivät. + +"Miten lienee mies mokoma metsäherraksi herennyt, runoja rakentaa, +tuulta tavoittaa." Näin Yrjö hiihdellessään ajattelee. + +Joutuivat tuosta lopuksi Louhivaaran alla olevaan notkelmaan, jossa +Yrjöllä oli pienet niittyraivauksensa ja jossa niiden rannaksessa +kaunista koivikkoa kasvoi. Siinä taas metsäherra pysähtyi ja jo +silloin Yrjö ajattelee: "Lohkohakkaustako se tässäkin mielii, kauniit +koivahaiseni hävittää." + +Erehtyi sentään Yrjö, eihän metsäherra siinä lohkohakkausta ajatellut, +muita oli mietteitä mielessään. Alkaa tiedustella Yrjöltä, oliko +maaperä tässä notkelmassa hyvää ja voimakasta. + +— Ka hyvää tuo lienee maata, arvelee Yrjö. + +— Hyvin heinää kasvaa, maan täydeltä kasvaa ryöhöttää mehukasta heinää, +kun vain ojia siivoaa. + +— Niinpä, niin, arvasinhan minä, että hyvää tässä on maata. Savikerros +pohjalla? + +Jo Yrjö arvelee, että mitähän tuo tämän maan hyvyydestä niin tarkkaan +utelee. Myöntää kuitenkin, että savi tässä pohjalla on. Päällä ensin +muuta maata, möyheätä mullikkoa ja sen alta savi vastaan tulee. + +— No sitten se on niinkuin olla pitää hyvän maan. Ja entäs tuolla +koivikossa, onko sielläkin savea? + +— Tottapa lienee savea sielläkin, kauniit on koivahaiset kasvattanut +siihen metsän jumala. Ja vielä muuta hyvyyttä kasvattaa, putkea tunkee +monenlaista, pitkiä putkilolta ja angervoa. Hyvä on siellä niiden +piilossa teiren pesueiden elostaa. + +Niin Yrjö kotinotkonsa kaunista koivikkoa kehuu. Monasti oli siinä +teiren poikueiden elostelua tarkastellut ja sulaksi jo mielensä +lämpenee, kun huomaa metsäherrakin tämän maan hyväksi. Metsäherra tästä +innostuu, katselee ympärilleen ja huudahtelee: + +— Tiesinhän minä, tässä on paljon hyvää maata, tämän Louhivaaran +ympärillä. Nämä kauniit niittynotkot ja nämä koivikot, ei maata +parempaa missään. Voisi tähän talon laittaa, hyvät viljamaat avata. Vai +mitä arvelet Yrjö, eikös oisi tämä Louhivaara talon paikaksi luotu? + +— Ka mikäs siinä, hyvän tähän voisi talon laittaa. Oisi niittymaata, +metsää oisi ja pellon paikkoja et parempia mistään löydä. Hyvää on maa +tuolla vaaran laellakin, kiviä vähän ja hyvän viljan kasvattaa. + +Näin he siinä haastelevat, kehuvat Louhivaaran maita hyväksi talon +paikaksi. Ei arvannut vielä Yrjö, mitä oli virinnyt ajatuksia +metsäherran mielessä, mitä mietiskeli mies runon rakentaja, tuulen +tavoittaja. Mutta jopa metsäherra mietelmänsä sanoiksi sanoo, alkaa +Yrjöltä tiedustella, eikö tämä ole konsanaan toivonut, että saisi +nämä mieluisat maat tästä Louhivaaran ympäriltä omikseen. Saisi nämä +notkot ja koivikot ja siihen vielä sievän lohkon havumetsää, saisi +näitä hallita ja viljellä oman mielensä mukaan, kenenkään toisen mieltä +kuulematta, ruunun metsäherralta lupaa kysymättä. + +Ällistyi Louhivaaran Yrjö, mies ikänsä metsissä elänyt, ällistyi +näistä metsäherran sanoista. Ei hän ollut tosiaan koskaan tätä asiaa +ajatellut, niin oli eränkäyntiin mielensä kiintynyt ja salojen +samoiluun. Hän metsäherralle tunnustaa: + +— Metsään minulla mieli vetää. Jos saisin omiksi nämä maat, tokko niitä +viljelemään minussa miestä oisi. + +Rehellinen mies, niin omaa etuaan hyljeksii, ei metsäherran +herättämä houkutus häntä häikäise. Mutta ei metsäherra niin vähällä +luovu ajatuksista, jotka hänen päässään ovat virinneet. Alkaa hän +selvitellä Yrjölle, miten suuri oli synti pitää tällaisia maita viljan +kasvamattomina, ja kun Yrjön suku oli niin kauan rehellisesti ruunua +palvellut, niin hänellä näihin maihin oisi lähin oikeus ja esikoisuus. +Saisi hän tästä itselleen talon paikan helposti lunastetuksi, kun +anomus tehtäisiin, kartat laadittaisiin. + +Yrjö yhä epäilee: + +— Hyvää tarkoittanet metsäherra, ka ei kaikille hyvä hyväksi koidu. +Saisin tästä oman konnun, pellot hyvät, niityt hyvät, nepä minut jo +kammitsoisi. Menisin metsälle, teiren soitimelle kevätyönä yrittäisin, +pelto minua sieltä jo pois riitelisi kevättoukojen teolle. Tekisin +toukoa, metsälle ikävä oisi. Paha siellä, paha täällä, kammitsassa +öisin miespoloinen, ka sitä en suvaitse. + +Näin Yrjö, vapaudestaan on arka mies metsien samoilija, eränkävijä. +Vaan entäpä hänen lapsensa, hänen molemmat poikansa, jotka kerran +miehiksi varttuisivat. Niistä nyt metsäherra rupeaa puhumaan, Yrjölle +selvittää, että piti hänen niiden tulevaisuudesta huolehtia, ja jos +vielä lisääkin lapsia syntyi, kun nuori oli naisensa ja elämää rakasti. +Sai hän itse elämänsä iltaan asti metsissä kulkea, kukapa häntä siitä +esti, ja riitti näitä Louhivaaran piirin metsiä hänelle, vaikkapa +näitä pala palalta kaadettiin. Uusia siinä jo sijaan kasvoi, niin +että ei ollut pelkoa niiden loppumisesta. Mutta uusi aika oli uusi +aika, piti myös ruununmaita ruveta viljelemään, lisääntyvälle kansalle +leipää kasvattamaan. Ja Yrjön pojat tässä jo uuden ajan miehinä +leipää kasvattaisivat, hän itse vanhan ajan miehenä saisi rauhassa +elellä, mielensä mukaan metsiä kulkea, jos ei maan möyriminen häntä +miellyttäisi. + +Niin hän innostuneena puhuu, mies runon rakentaja, tuulen tavoittaja. +Jo hän metsien miehen silmien eteen maalaa uuden ajan: lainehtivia +viljapeltoja hän Louhivaaran päivärinteille levittää, notkot jo niitty +ojituksiksi aukenevat ja vaaran laelta komea uutistalo näkyy. + +Mitäpä taisi enää vastaan sanoa metsien mies, jo myöntää: + +— Hyvin sanasi sovitat, metsäherra, paremmin tiennet, paremmin nähnet +ajat tulevaiset kuin minä miespolo, ikäni metsän peitossa elänyt. + +Tuosta metsäherra yhä enemmän innostuu, suksisauvoillaan viittilöi, +metsien miehelle uuden ajan tapahtumia maalailee. Rajasaloja olivat +nämä maat, valtakunnat näistä riitelivät, tukkanuottaa vetivät, mutta +hänpäs, Louhivaaran Yrjö, oli näiden maiden vanhin asukas ja hänen +sukunsa. Jumaliste, hän oli isäntä ja hänen piti juurensa syvälle +juurruttaa, niin että ei ryssä eikä mikään saanut häntä paikaltaan +heilahtamaan. Ja niin taas kiertyy Louhivaaran uutistaloon, avaroiksi +hän sen pihamaat kuvailee ja sielläpä Yrjö itse harmaantuneena +vanhuksena kävelee, kävelee ja kauas silmänsä tähyilee. On hänellä +näköalaa joka ilmansuunnalle, on metsiä, on järviä, on saloja siintäviä +ja kaikki on hänelle tuttua, hän on näiden rajasalojen vanha vartija. +Patriakka hän oli, Louhivaaran patriakka, niin että tiesivät olla +rähisemättä hänen silmänsä ulottuvilla. + +Jo nauraa Louhivaaran Yrjö, kun metsäherra omista sanoistaan +intoutuneena hänen tulevaista valta-asemaansa kuvailee. + +— Olet sinä mies mokoma sanojasi sovittamaan, mahtajan minusta teit, +patriarkaksi kohottavasi lupasit. Ka pitänee totella neuvoasi, jos +pojilleni tuosta hyvää koituisi, jos nuo pojat jumalan luomat tuosta +kerran hyvällä minua muistaisivat. + +Ajatteli Yrjö vielä, että jos tuo metsäherra joutavaa vain intoilee, +hänen mieltään hyvitelläkseen. Jos jo huomenna unohtaa tämän asian ja +alkaa muita suunnitelmiaan hänelle selvitellä. + +Mutta vakavissaan metsäherra tätä asiaa toimitti, lupasi kesän tultua +vielä lähemmin näitä Louhivaaran maita tarkastaa. Kesällä oli täällä +paljon muutakin puuhaa, niin siinä yksin tein tämäkin asia valmiiksi +tehtäisiin, kartat ja muut anomuspaperit laadittaisiin. Oli siinä yhtä +ja toista mutkaa muistettavaa, mutta tiesi hän, miten asia ylemmissä +paikoissa esitettäisiin. + +Oli metsäherralla matka toiseen vartiopiiriin ja Yrjö lähtee häntä +salojen poikki suksipelissä saattamaan. Aamupäivällä he lähtivät ja +niin Yrjö lähtiessään sanoi, että hän perillä yöpyisi. + +Nainen häntä matkalle varustelee, pikku pojat ja Ilja Huurinainenkin +pihamaalla lähtöä katsomassa seisovat. Nainen vielä tiedustaa, että jos +hyvinkin Yrjö samana iltana palaisi, kun oli kumajava kuutamo taivalta +tehdä. + +— Mitäpä lähtisin öitä hiihtämään, kun on isä jumala päiviäkin antanut. + +Näin Yrjö sanoi ja potkaisi suksensa lähtöön. Mutta kummasti välähti +Ilja Huurinaisen katse, kun hän nämä sanat kuuli. + +Hyvä oli sinä päivänä suksikeli, pakkanen parahultainen, metsän +puut puhtaat talviaisen lumista. Jo aurinko hongan latvan tasalle +keskipäivällä kohoaa, talven selän taittumista se kohta ennustaa. +Siitä miehet hiihdellessään haastelevat ja kumman keveältä tuntuu nyt +Yrjön mieli, on kuin metsän jumala hänelle honkien lomasta hymyilisi, +kevään lupauksia metsien miehelle tarinoisi. Jo ajattelee Yrjö, että +jos hyvinkin nämä uuden metsäherran hommat eivät liene joutavaa +tuulen hosumista, jos hyvinkin metsän jumala häneen mielistyy, uuden +sorean taimiston kaadetun metsän paikalle kohottaa. Jo ajattelee sitä +ja muistelee muitakin metsäherran lupauksia. Kesällä oli metsäherra +luvannut Louhivaaran maita paremmin tarkastaa, no tiesi hän ne maat +hyviksi, luojan siunaamiksi tiesi viljaa antamaan, heinää kaikenlaista +kasvattamaan. Hyvin siinä pojat jumalan luomat eläisivät, vaikka metsän +antimista kerran aika jättäisi, pitäisi maasta ruveta elantoa ottamaan. + +Niin jo metsien mies kauniina talvipäivänä metsän lumoissa +hiihdellessään uuden ajan keväisiä kangastuksia mielessään hautoo. +Unohtui pois huolet, kun metsien jumala honkien lomasta hymyili. + +Mutta samana iltana vieras tukkilaisherra hänen naisensa nauratteli. + + + + +VII. + + +Huhusvaaran ruununtorppaan ovat metsäherra ja Louhivaaran Yrjö Hänninen +yöpyneet. + +Jo Otavan sarvi korkealta näkyy, jo torpan väki makuulle asetteleikse. +Louhivaaran Yrjö vielä pihalle pistäysi, taivaan merkkejä tarkasteli, +linnunradan juovia tähyili, näkyisikö tuolta tuulen ja tuiskun enteitä. + +Ei näkynyt enteitä pahoja, heleä on taivaanlaki pohjan puolla, kuuhut +kirkkaana paistaa, kaksoistähti vilkuttaa. Jo on Yrjö pirttiin +painumassa, silloin metsiköstä pirtin takaa ripsettä ja rapsetta kuulee +ja niinkuin näkymätön sanoja hänelle sanoisi: "Louhivaaran hiihtäjä, +sinua kotonasi tänä yönä kaivataan." + +Säpsähti Yrjö, kun näin näkymätön sanoja hänelle sanoi, siunaten +silmänsä risti, pelästyneenä nurkkapieliä tähyili. Mutta eihän sitä +näkymätöntä siellä näkynyt, varjot kuutamoi sen vain tuvan taakse +häivän heittää. Yrjö kuuntelee, kuuntelee, ja on kuin yöhyt myös hänen +kerallansa kuuntelisi, niin on kaikki hiljaa. + +Jo ajattelee Yrjö, että paha kehno se näin hänelle sanoi, kummia pakisi +häntä yön selkään hiihtämään houkutellakseen. Jo toisen kerran silmänsä +risti, on oven ripaan tarttumassa. Silloin pakkanen metsikössä räsähti, +siellä kartanon takana yö elämään rupee, ripsaa ja rapsaa, hipsutusta +kuuluu. Ja silloin se näkymätön toisen kerran hänelle sanoo, niinkuin +aivan vierellä seisoisi: "Sinua kotonasi tänä yönä kaivataan, siellä +kuuhut kumottava sinulle kummat näyttää." + +Jo silloin pelko ennen aavistamaton Yrjön mielen valtasi, kätensä oven +kääkään tarttuneen vapisevan tunsi. Mikä lienee ollut se näkymätön +sanoja, oisiko ollut tietäjävaisto, salattuna suvussaan elänyt, +vaiko oisi herännyt muisto vanhan naisen varoituksista, unohtuneiksi +luulemistaan. Mistä Yrjö tiesi, mikä oli tuo outo varoittaja, tiesi +vain kutsun kotiin saaneensa, tiesi että yötä myöten piti hänen lähteä +sinne hiihtämään. + +Hämmästyivät pirtissä olijat, kun Yrjö lähtöä tekemään rupesi. Jo oli +hänelle vuode valmistettu, metsäherra häntä vierelleen houkuttelee, +mutta Yrjö vain vyötteleikse, syitään selvittelee: + +— Niin kummasti pohjan puoli kumottaa. Jos vielä pyryn sieltä nostanee, +niin on paras ajoissa lähteäni. + +Sääntietäjä oli myös torpan isäntä, Huhusvaaran vanha metsänvartija. +Hän Yrjön lähdettyä ulkosalla kävi, sieltä tultuaan virkahti: + +— Ei ole pyryn nousemisesta pelkoa, muuta oli sillä menijällä +mielessään. + +Liekö ajatuksen kaikkien mielessä kyteneen sanonut, ei haluttanut tätä +puhetta kenenkään jatkaa. Oudot aavistukset tuvassa liikkuivat miehen +mennehen jäliltä. + +Mutta kaukana jo hiihtää Louhivaaran Yrjö, niin hiihtää kuin siellä +salolla öinen kyöpeli kulkisi. Ei taakseen katsahda, ei sivulleen +vilkaise, ei tietä kulkemaansa tunnustele, vaan suoraan poikki +selkosien oikaisee. Tullessaan olivat monta mutkaa hiihdelleet, mutta +tiesi Yrjö mutkat lyhentää, niin tiesi kuin hirvi ruunupää saloja +samotessaan tietää oikotien, sitä vaistonsa varassa kulkee. Vahvasti +eteenpäin kumartuneena Yrjö hiihtää, kuuhut kummissaan taivaalta +katsoo, hongat henkeään pidättäen tienviittana seisovat. Hiljaista +on öisellä salolla, mutta niin hiihtäjästä tuntuu kuin vilistäisi, +vilistäisi ja puikkelehtisi hänen edessään ja takanaan, joka puolella +pieniä menninkäisiä, vilistäisivät ja häntä hoputtaisivat, että jos +hyvinkin myöhästyt miekkonen menijä. Siitä hän vielä kumarampaan +painuu, vauhtiaan parantaa. Jo on paitansa hiessä ja partansa +kuuroittunut. Leveä kuuravyö hartioillaan kiertää, siinä kiteitä +kimmeltää ja tähtiä välähtelee monenlaisia. On se ussakka upea, +talviaisen taiten tekemä miehen hirmuisesti hiihtävän hartioille, mutta +sitäkös huomaisi Louhivaaran Yrjö. Mitä vielä hän huomaisi, yhtä hän +vain ajattelee, eteenpäin menoa. Tiesi hän kutsun kotiin saaneensa, oli +luvattu hänelle siellä kummat näyttää kumottavassa kuutamossa, ja tätä +kutsua hän tottelee. + +Eikä ennättänyt paljon taivaanlaella siirtyä Otavan sarvi, kun kahden +peninkuorman salotaipaleen katkaisi. Oisiko tiiman verran hiihtänyt, +hiukan toista viivähtänyt, niin siihen vauhdistaan havahtuu, kun huomaa +edessään jyhkeän Louhivaaran kuutamossa kohoavan. + +Siinä hän hengähtämään pysähtyi vaaran alla ja jo tunsi mielessään +outoa arkuutta ja mitä muuta lie tuntenut, noloutta ja ihmettelyä. +Olikos hän, uros partasuu, menossa omaa naistaan vaanimaan, naisensa +askelia nuuskimaan. Mitäpä muuta, siinä hommassa hän oli, vaikka +oli kerran mielessään toisin päätellyt. Narrin latuja hän oli nyt +hiihtelemässä, pahan kehnon tai muun metsällisen viekoittelemana ja +niin teki mielensä takaisin pyörtämään, kauas salolle pakenemaan siellä +päivän nousuun asti hiihdelläkseen. + +Näin hän epäröi, metsien mies, mutta jo voitti toinen vaisto, outo +ja väkevä. Jos lie ollut vanhan eränkävijän vaistoa, jos lie ollut +muutakin mukana, jota Yrjö ei osannut sanoin selittää. Varovaisesti hän +nousee, aivan kuin varkain oman kotivaaransa laelle kohoaa. Pihalle +päästyään hän hiljaa hiiviskellen liikkuu, suksiaan käsissään kantaa. +Osasikin hän liikuskella kovaa talvista tannerta narisuttamatta, niin +hiipi äänettömästi kuin saalistaan vaaniva ilveskissa hiipii. Ensin hän +navettatönön puolelle kuulosti: Siellä suojuksessaan Ilja Huurinaisen +hepo kaurojaan purra rouskuttelee. Tietysti hepo oli siellä, missäs +muualla se oisi ollut, vaikka lie semmoinen toivo Yrjön mielessä +häivähtänyt. + +Katseliko kuuhut häntä kummissaan? Jos lie katsellut, mutta eipä +hän, mies hiiviskelevä, tuota huomannut. Nyt hän jo tuparakennuksen +seinävierustalla liikkuu, suksiaan hän on siinä seinää vasten +asettelevinaan, mutta katseensa ikkunasta sisään pälyy, kurkistelee. + +Ei ollut heillä tupasensa ikkunassa verhoja ja niin kuunvalo leveänä +läikkänä tuvan lattialle lankesi. Hyvin näkyi tuossa seinävierustalla +oleva lasten vuode, siinä poikaset jumalan luomat makeata untaan +uinailivat ja kuutamo kumottava heidän untaan vartioitsi. Näkyi +myös kauempana peränurkassa oleva toinen vuode, jos ei liene varsin +niin hyvin näkynyt. Hämyisempää siellä nurkassa oli ja niin Yrjö on +uskovinaan, kuvittelee mielessään, että siellä oli kerrassaan hämyisää, +niin hämyisää, jotta mitenkään ei voinut sieltä nukkujaa eroittaa. Jos +oisi ollut valoisampaa, niin tietysti hän oisi nähnyt oman naisensa +siellä nukkuvan. Tuolla tuvan perällä olevassa kamarissa makasi Ilja +Huurinainen, vieras tukkilaisherra, ja missäs muualla hänen naisensa +silloin oisi nukkunut, jos ei täällä tupasessa, omien lastensa luona, +jotka hän oli itse synnyttänyt, rakkaat jumalan luomat. + +Näin Yrjö itselleen todistelee eikä hän enää uskalla kurkistaa kuutamon +valaisemaan tupaseen. Parempi oli olla katsomatta ja uskoa, että siellä +nurkassa oli liian hämyissä hänen silmänsä nähdä. Ja mitäpäs oisi +kurkistellutkaan tuonne puolipimeään tupaseen, kun hänellä oli tässä +seinävierellä muutakin hommaa. + +Mitäkö hommaa hänellä tässä oli? Suksiaan hän asetteli seinää vasten +pystyyn. Sukset nähkääs, ovat ne vain olevinaan sukset, itsessään +kuolleet kapineet, mutta välistä ne voivat saada niin merkillisen +paljon eloa ja epävakaisuutta, millään et saa niitä seinää vasten +pystyyn asettumaan. Jos käännät niistä silmäsi, niin jo romahtavat +maahan ja säikyttävät koko nukkuvan talon hereille. Säikyttävät naisen +tupasessa ja säikyttävät Ilja Huurinaisen tuvan peräkamarissa ja +lapsetkin jumalan luomat säikyttelevät, mokomat kiusankappaleet. + +Niin Yrjö siinä kähmii ja hommailee, suksilleen vihoittelee, kun eivät +ne asettuneet seinää vasten. Nauroiko kuuhut hänen hommilleen? Jos +lienee nauranut, hymyillyt naamansa leveydeltä, hävytön kurkistella. +Mitä Yrjö hänestä välitti, pois hän aikoi tästä hävitä, mennä +tupaseensa, niin lopetti tuo pyöreänaama hänelle nauramisen. + +Vai hävettikö häntä mennä tupaseensa, kolistella naisensa hereille, kun +oli lähtiessään sanonut Huhusvaaraan yöpyvänsä? Jos lienee hävettänyt, +mistä hän niin tarkoin tiesi, oliko se häpeämistä vai jotain muuta, +kummallista pelkoa. Miten kauan lie kähminytkään, ennenkuin ovea +kolisti, ja miten kauan lie viipynyt, ennenkuin naisensa tuli avaamaan. +Mistä Yrjö kaikki nämä asiat muisti ja tiesi, liian paljon näitä oli +yhdeksi kertaa. Ja kun vielä rupesi väsyttämään, jalat äkkiä kävivät +niin merkillisen raskaiksi. Niin raskaat olivat hänen jalkansa, että +kun nainen säikähtyneenä oli avannut hänelle oven ja vetäytynyt +takaisin tupaseen, niin Yrjön piti pysähtyä pimeään porstuaan hiukan +hengähtämään, ennenkuin jaksoi tupaan mennä. + +Kun hän vihdoin ovesta sisälle työntyy, niin nainen jo illallisen +laittamispuuhissa häärii, tuvan lattialla liikkuu. Poikaset ovat +heränneet, niitä nainen suostuttelee peitteensä alla pysymään. + +Kalpea oli Yrjö, sekö hiihtäminen lie voimat vienyt, ei tahdo saada +enimpiä vaatteitaan riisutuksi. Ja silmät valaistussa tupasessa +huomaavat sellaista, jota ei halajaisi huomata. Ne näkevät, että +nurkassa oleva vuode on koskematon, siihen on kiireessä heitetty +rykelmä vaatteita, mutta muuten se on koskematon. Oli tämä lumousta, +Yrjö tiesi, että hänen naisensa oli tuossa nukkunut, ja nyt vuode +tuolla tavoin hänen silmissään kummittelee. Sairaaksi hän on varmaan +tulemassa, kun tällaisia ihmeitä tapahtuu. Hänen naisensakin huomaa, +että hän ei ole terve, alkaa huolestuneena tiedustella, jos hän on +vilustunut. + +— Ka jos lienen vähän vilustunut, matkalla lepäilin ja siitä lienen +vilustunut. + +Vasta hetkisen perästä hän huomaa lisätä: + +— Niin kummasti taivas pohjan puolella kumotti, pelkäsin sen pyryä +ennustavan huomiseksi. Niin häädyin yötä myöten takaisin hiihtämään. + +Jo on saanut nainen ruokaa pöydälle ja ehdottaa, että jos Yrjö +viinaryypyn ottaisi. + +— Ka pitänee ottaa ryyppy viinaa, niin siitäpä vilustuminen kaikkoaa. + +Ei Yrjö naiseensa katso, kun tämä tulee pöydän luo viinaryyppyä +kaatamaan. Mutta minkäs hän sille mahtoi, hänen silmänsä näkevät, +miten pulloa pitelevä käsi vapisee. Kaikki hänen pitää huomata, kun +hän kääntää katseensa vapisevasta kädestä, niin eikös se osu suoraan +kamarimökin oveen, joka on jäänyt hieman raolleen. Oli tuo Ilja +Huurinainenkin, niin huolimattomasti ovensa sulki, ja kaikki nämä +asiat nyt yhdellä kertaa tulevat häntä kiusaamaan. Jo ajattelee Yrjö, +että parempi oisi ollut salolle yöpyä, oisi tekaissut sinne suojaavan +kuusikon laitaan rakovalkean, niin sen ääressä oisi makeasti uinaillut. +Tai oisi nukkunut Huhusvaaran torpassa, mutta pitipäs pahan kehnon tai +muun metsällisen hänet taipaleelle houkutella. + +Uunin viereen lavitsalle Yrjö nukkumaan kävi. Siihen pyysi naisen +vuoteensa laittamaan, sanoi siinä lämpimässä paremmin nukkuvansa, kun +oli vilustunut. + +Mutta oisikos uni tullut hänen silmäänsä, vaikka niin tunsi itsensä +uupuneeksi. Ei tullut uni, vaikka kerran ja toisenkin silmänsä risti, +lepoa siunattua itselleen toivotteli. Pois oli yön siunattu lepo +häneltä ryöstetty, kaikki oli häneltä ryöstetty, pirttinsä pyhäinen +puhtaus ryvetetty, kaikki ryöstetty tai muuten mennyt. Kauas oisi +pakenemaan mieli tehnyt, kauas salolle painumaan, kuun kuulumattomiin +häviämään, niin siellä ei oisi ollut vierasta silmää hänen häpeätään +näkemässä. + +On merkillistä miten pienoiseen pirttiin ja yön hiljaisuuteen mahtuu +paljon ahdistavaa tuskaa ja kummaa painostusta. Luulisi seinien +hajoavan tuon tukahuttavan painon alla, mutta eivätpäs vain hajoa. + +Tunsi Yrjö hyvin tämän ahdistavan painon ja kuuli hän hyvin pimeässä +hiljaisuudessa, että toisetkin nukkujat sen tunsivat. Unettomana hänen +naisensa vuoteella venyi, kuuli Yrjö hengityksestä, että ei ollut +se nukkuvan rauhaisaa hengitystä. Ja Ilja Huurinainenkin pienessä +kamarissa valvoi. Tavallisesti Ilja nukkuessaan kuorsasi, niin että +seinät jyrisi, mutta nyt kamarimökissä oli merkillisen hiljaista. Siitä +Yrjö tiesi sielläkin valvottavan. Kaikki he valvoivat ja kuuntelivat +yön ahdistavaa hiljaisuutta. Ja yö itse heidän kerallansa kuunteli. + + + + +VIII. + + +Louhivaaran Yrjö metsiä hiihtelee, rauhatonna samoilee. Pois kotoaan +paeta tahtoi oman naisensa häpeää näkemästä ja tuntemasta, luuli +kaukana salolla, erämiehen poluilla unohduksen löytävänsä. Mutta +oisikos unohdus siellä löytynyt. Ei löytynyt unohdusta, ei pakeneminen +tehnyt nähtyä näkemättömäksi, ei tuntoa tuntemaansa jäljiltään +häivytellyt. Pysähtyi hän selkosen reunassa hiihdostaan huoahtamaan, +niin jo hongikossa närhit ja harakat ilakoimaan: "Kas kas, tuossa on se +Louhivaaran hiihtäjä, mies mokoma, jonka naisen vieras tukkilaisherra +nauratteli!" Painui hän korpeen, niin jo korpi kuolleeksi luulemansa +elämään rupesi. Jokaisen kuusen takaa kuuluu ripsettä ja rapsetta, +vilahtelee vilahtelee talviaistonttuja, korven pikku menninkäisiä, ne +hänelle piilopaikoistaan ilkastelevat: "Tännekö tulit, Louhivaaran +hiihtäjä, naisesi naurattajaa tänne pakenit!" + +Näin häpeä tunteinansa häntä vainosi ja ahdisti, syvälle syöpyi +sielunsa pohjaan. Outo oli hän, metsien mies, tällaisiin elämän +kokemuksiin. Ikänsä kaiken oli hyvää ihmisistä uskonut, niin oli isänsä +neuvonut, niin oli äitinsä vanhauskolainen opettanut. Hyvää oli hän +omasta naisestaan uskonut, luuli naisen pyhänä pitävän kerran antamansa +lupauksen. Luuli myös Ilja Huurinaisen, vieraan tukkilaisherran, +pyhänä pitävän hänen pienoisen pirttinsä puhtauden. Niin oli hän +luullut, yksinkertaiseen ja hyvään uskoon kasvatettu metsien mies. Nyt +oli hänen hyvä uskonsa särkynyt, hänen yksinkertaisen elämänsä luja +perusta hajalle mennyt, oma naisensa ja Ilja Huurinainen olivat hänelle +paljastaneet maailman pahuuden. Syvälle se hänen sieluunsa koski, jo +tunsi sairaaksi tulevansa metsien mies. + +Rauhatonna hän hiihtelee, ilman päämäärää harhailee, niin kerran +huomaamattaan joutui Naurisvaaran tukkityömaan lähettyville. Viimoiksi +oli Yrjö sinne hiihtämistä ajatellut, mutta mikä lie näkymätön vetäjä +hänen suksenlatunsa sinne johdattanut, vasta avonaisen työmaan +rannakseen jouduttuaan huomasi pysähtyä. + +Siinä hän seisoo hämmästyneenä, yllätyksen lainaamana. Jo oli hävitys +laajalle levinnyt, silmänkantamattomiin ulottui kaadettu alue, jolta +kaikki puut oli viety putipuhtaaksi. Vain puoliksi lumeen hautautuneet +latvukset, hangesta esille pistävät oksantyngät tuhotyöstä kertoivat. +Niin ne ojentelivat nuo oksantyngät kuin vainajien luurankokädet, +kuin oisivat armahdusta anelleet. Mutta kukas kuuli niiden mieltä +hellyttävää anelua, kuuliko metsäherra vai kuulivatko nuo miehet, joita +joka puolella hänen ympärillään hääri lumisina ja hikisinä, hääri ja +teutaroi kuin pieniä paholaisia. + +Mutta kas tuolla vähän kauempana oli jotakin kummaa tapahtunut. Joka +suunnalta sinne kiiruhtaa työnsä kesken jättäneitä miehiä, käsistään +kirveet ja kanget viskaavat, hevoset saavat jäädä kuomaansa odottamaan, +niin on kaikilla kiire ja hoppu tuonne yhteen rykelmään. Siellä jo +miehiä kihisee kuin muurahaisia, käsillään viittilöivät, jotakin +kaivavat kaatuneen honka jättiläisen latvuksen alta. + +Uteliaana Yrjö lähemmäs hiihti ja sai hän heti miesjoukon luo tultuaan +kuulla suuren onnettomuuden tapahtuneen. Kaatuneen hongan latvus oli +kaksi miestä lyönyt alleen, pahasti oli ne ruhjonut toisen hongan +runkoa vasten, kun eivät ajoissa huomanneet paeta. Kumma uteliaisuus +Yrjön mielen valtaa, tiheään ahtautuneen miesjoukon päiden yli hän +kurkistelee nähdäkseen lähempää onnettomuuden uhrit. Siinä ne olivat +miesjoukon keskellä, paraillaan niitä hevosloimiin kääritään, veri +punaa tallattua ja sotkettua lunta. Joku viittilöi ja komentelee +tungeskeli joita pois tieltä väistymään. + +Nyt lähtivät niitä kantamaan lähinnä seisovan hevosen rekeen. Toinen on +aivan nuori mies, melkein poikanen, mutta toisella on rehevä täysparta, +jota suusta juokseva veri punaa. Säpsähti Yrjö, kun tätä parrakasta +miestä hänen ohitsensa kannettiin. Mutta lie hänen silmissään näyttänyt +kuin oisi tuo veriseen loimeen kääritty mies ollut Ilja Huurinainen, +tukka oli aivan samanlainen, hajallaan aaltoileva tukka, ja veren +punaama parta, ota anna Ilja Huurinaisen parta. Unohti silloin Yrjö +itsensä, hänen huuliltaan pääsi: + +— Tuohan on Ilja Huurinainen, itse Ilja Huurinainen! + +Naurahti joku vanhempi mies hänen vieressään ja sanoi: + +— Joskus voi toinen mies toiselta näyttää, sitä sattuu kyllä sellaista. +Vaikka ei tuo mies näytä niin paljon Ilja Huurinaiselta, kun vähän +tarkemmin katsoo. + +Sattuivatko nämä sanat Yrjön mieleen? Niin sattuivat kuin oisi hänet +pahanteosta kiinni tavoitettu. Hämilleen hän joutuu, syrjään vetäytyy, +mutta vanha mies vielä hänen jälkeensä katsahti ja naurahti, aivan +kuin oisi merkitsevästi toistanut: "Sitä sattuu kyllä, toinen mies voi +toiselta näyttää." + +Tämä tapahtuma syöpyi syvälle Yrjön mieleen. Hän ajattelee metsiä +hiihdellessään, että paha kehno se niin hänen silmänsä lumosi, pani sen +parrakkaan miehen Ilja Huurinaiselta näyttämään. Ja tuo toinen vanha +mies, kuka lienee ollut, pani merkille miten hän pahan lumoissa kulki. +Kun ei vain toisillekin menisi huomiotaan kertomaan. + +Pahalta tuntuu Yrjöstä, melkein vaaralliselta joutua toistamiseen +työmaan rannakseen. Ja yhäti häntä sinne vain veti. Muuanne oli +hiihtävinhän, sieltä jälleen itsensä löysi, siihen vasta hiihdostaan +havahtui, kun kirveen kolketta ympärillään kuuli, kun näki avonaisen +työmaan edessään. Mikä häntä tänne hiihdätti, kuvasteliko mielessään +salainen toivo, että toisen kerran näkisi saman mitä oli silloin kerran +nähnyt? Oli tämä kummallista, lumotuksi hän oli tulemassa, pahan +pääsemättömiin lumoihin joutumassa. + +Hän lähtee Pohjoiskorven purolle hiihtelemään. Siellä hän mieli saukon +jälkiä tarkastella, mutta sieltä hänet näitä jälkiä seuraillessa veti +Louhijärven rantaan. + +Jo siinä uusi ihme hänen eteensä aukeni: hyvinkin kilometrin +laajuudelta oli Louhijärven ranta täpäten täynnä suuria +tukkiröykkiöitä. Oli siinä jo tuhansia ja kymmeniä tuhansia komeita +honka jättiläisiä ja yhtä komeita koiven kuusia tasaisiin pinoihin +ladottuina. Muutamat pinot olivat hyvin korkeita ja oli niiden alle +maata vasten asetettu vahvoja telapuita, jotta tukit eivät pehmeään +suohon vajoaisi. Siellä täällä huomasi Yrjö telapuiden rupeavan +pettämään, eivät nähtävästi arvanneet tätä rannikkoa niin veteläksi +kuin se paikotellen oli. Mitä tässä moiset varustukset, ennen kevättä +varmaan moni noista tukkiröykkiöistä rupeaisi liikahtelemaan, hajoaisi. + +Hitaasti, omia aikojaan Yrjö hiihtelee, tukkiröykkiöitä tarkastelee. +Runsaasti oli täälläkin miehiä ja hevosia ja kaikilla näkyi olevan +tulinen kiire työssään. Hevosmiehet purkivat kuormiaan, vipujen ja +kankien avulla raskaita tukkeja röykkiöihin vierittelivät. Mittamiehet +ympärillä häärivät, leimasinrauta iskettiin reestä vieritetyn tukin +latvapäähän, sillä norjalaisen merkki raapaistiin ja sitten mittahaka +sovitettiin. Sukkelaan työ sujui, itse Ilja Huurinainen kaikkea valvoi +ja silmällä piti. Välistä hän istahti korkean tukkikasan viereen, siinä +suuret mittakirjansa polvilleen levitti. Asko Martikainen, hänen lähin +apulaisensa, tukkikasan leimamerkkejä tarkasteli, hänelle huomioitaan +saneli, mutta huoletonna istui Ilja Huurinainen. Ei näkynyt muistavan, +että tukkikasa oli pettävällä pohjalla, telapuut suohon sortumassa. + +Kun Yrjö hiihdellessään vanhan mittamiehen Iikka Penttisen tapasi, niin +hänelle haastelemaan rupesi: + +— Jo on tähän puuta ajettu, jos vain pohja alla kestänee. + +— Kissaa se kestää, ennen kevättä on toinen puoli noista pinoista +suohon vajonnut. + +Iikka Penttinen huitaisi kädellään. Hetkisen vaikeni ja sitten lisäsi: + +— Jos pahoja ennustanen, mutta ei kenenkään pitäisi jumalaansa kiusata. + +Hämmästyi Yrjö näistä sanoista, mutta vanha Iikka Penttinen selitti, +mitä hän jumalan kiusaamisella tarkoitti. Itseään Ilja Huurinaista hän +sanoi tarkoittavansa. Oli kerran Ilja jo ollut vähällä joutua vierivän +tukkikasan alle, mutta muistikos saamaansa varoitusta. Ei muistanut, +mokoma hutilus miehiään, tuolla taas niin huoletonna istui, mittakirja +polvillaan, ja kuolema päänsä päällä häilyi. + +Unohtumattomaksi syöpyi tämä näkemänsä ja kuulemansa Louhivaaran +Yrjön mieleen. Vai niin Ilja Huurinainen jumalaansa kiusasi, ei +ajatellut, että jumala voisi hänelle kerran kostaa. Miten lienee +Yrjöstä niin tuntunut, että metsien jumalalla oisi paljon kostettavaa +Ilja Huurinaiselle, paljon tihuja töitä. Vai ajatteliko hän omaa +kosteaan? Mistä hän tiesi, jos sitä ajatteli. Alati vain tämän jälkeen +mielikuvituksessaan näki suohon sortuvia, vieriviä tukkikasoja, ja +Ilja Huurinaisen hän näki hautautuvan vierivien tukkien alle. Suuri +miesjoukko hänet sieltä esille kaivoi ja hevosloimeen käärittynä hänet +pois kannettiin, paitansa verta valuen, tuo komea täysparta. + +Näin kaikki näkemänsä ja kuulemansa Yrjön muistossa suli yhdeksi +kiinteäksi mielikuvaksi. Se yhtenään häntä kiusasi, yhtenään väikkyi +hänen mielessään. Yrjö ajattelee, että paha kehno se hänelle näitä +kummia kuvia näytteli, häntä pahan tielle houkutteli. Hän silmiään +ristii, pyhän nimeä mainitsee painajaisestaan eroon päästäkseen. +Mutta kun luuli pääsevänsä sen kynsistä, niin jo toista tietä luokse +luikerti. Kun Ilja Huurinainen mielestä unohtui, niin silloin jo +metsäherrakin rupesi Yrjöstä pahalta ja petolliselta näyttämään. +Kun hän Louhivaaran alla olevassa koivikossa hiihdellessään muisti +metsäherran puheita, niin siltä alkoi hänestä tuntua, että narrinaan +metsäherra oli häntä vain pitänyt. Oli varmaan metsäherra hänen +onnettomuutensa edeltäpäin aavistanut, mistä lienee aavistanut ja +nähnyt, ja niin häntä enemmän kiusatakseen vain mokomia hänelle kuvaili. + +Kotona oli Yrjön olo kaikkein vaikeinta, siellä niin kumma likaisuus +tuntui joka sopesta löyhkävän. Nainen varmaan oli niin huolimattomaksi +tullut, pirtin pyhäisen puhtauden antoi mennä menojaan. Miettii Yrjö, +miettii mielessään, että jo maammo vainaja varmaan siunaisi tätä +likaisuutta, hänen naiselleen kyytiä antaisi. Mutta olikos hänestä +antamaan, vaikea oli naiselleen mennä puhumaan, häntä neuvomaan. Häpesi +Yrjö naisensa puolesta, voi miten häpesi tätä kuvaamatonta surkeutta. + +Liekö nainen itsekin vähän hävennyt tai muuten pelännyt. Usein olivat +silmänsä itkemisestä punaiset, arkana askareissaan liikkui. Vaikka +Yrjö ei naiselleen pahaa sanaa sanonut, niin kumma arkuus näkyi +naisen mielen vallanneen. Vai oisiko juuri Yrjön itseensä sulkeutuva +rauhallisuus naista peloittanut, jos lienee aavistanut lähenevää +onnettomuutta, salaperäisenä uhkaavaa. + +Niin kuluvat päivät, raskaat ja painostavat päivät. Mutta Ilja +Huurinainen vain eleli niinkuin ei mitään kummempaa oisi tapahtunut. +Mainio mies oli Ilja Huurinainen, maailmaa nähnyt mies, ei paljon +välitä tämmöisistä tapahtumista. Jo on päässyt entiselleen, taas +iltaisin totia maistelee. Yrjöllekin väkevää totia tarjoilee, on +ruvennut häntä jälleen norjalaisen mieheksi houkuttelemaan. + + + + +IX. + + +Pohjoiskorven purolla Louhivaaran Yrjö puuhailee. Saukkoa hän on +ruvennut siellä pyytämään, luuli metsien mies lumoista kiusaavista +sillä pääsevänsä, kun mielityöhönsä turvautui. Niin hän kotoaan +kantoi suuren rykelmän saukonrautoja, lujasti lyöviä pykälikkäitä +sankarautoja, ne mustien kiiltokarvojen kulkureijille viritteli. Nyt +hän reikien alapuolella vedenpitävää sulkua rakentelee. + +Oli sulun rakentamisessa aika paljon puuhaa. Ensin piti jää särkeä +koko puron leveydeltä, sitten paalut pohjaan lyödä, lujat vaajat iskeä +ja vihdoin näiden vaajojen väli havua täyteen tallata, havua ja muuta +sammalta sekaisin. Oli hikeen asti ahertamista, jos tahtoi pitävää +työtä tehdä. Vasta iltahämärissä sai Yrjö sulkunsa valmiiksi. Nyt hän +sen tehoisuutta tarkastelee, mielihyvissään hykähtelee, kun sulusta +ylöspäin alkaa puron rannoille ilmestyä lumeen vetisiä läikkiä. Juurien +alusontelot ja komot vedellä täyttyvät, jään alta kuuluu hiljaista +pulinaa, veden loiskahtelua. Jo on pari kulkureikää jäänyt veden +täyttämälle alueelle, mutta ylempänä on vielä kaksi reikää tulvan +tapaamattomina. + +Yrjö käy vielä kerran sulkunsa tarkastamassa, huolellisesti hän tukkii +siihen ilmestyneet vähäiset vuodot. Nyt se on hyvä ja pitävä, nyt tulva +jo viimeisiä reikiä lähentelee, on käsissä jännittävät hetket. + +Viimeisten kulkureikien vaiheille Yrjö vahtiin asettuu. Hievahtamatta +hän kyyköttää suuren korpikuusen juurella, sormi valmiina pyssyn +liipasimella. Nähkääs, Yrjö, ei rautoihinsa luottanut, ne saattoivat +veden kohotessa kiinni jäätyä ja musta kiiltokarva, viekas veitikka, +ujuttausi niiden läpi varovasti jäälle, niitä laukaisematta tiehensä +livahti. Vaan kun pyssymies varansa piti, niin eipä viekkaus pelastanut +jään alla piileskelijää. + +Kovassa touhussaan ei Yrjö ole hämärän tuloa huomannut. Nopeaan +tulikin hämärä tänä päivänä, taivas pilveen vetäytyi ja pimensi ilman +syvän korven kohdussa, ennen aikojaan pimensi. Mitä lie valmistellut +talviainen, kunnollista lumituiskua lienee valmistellut. Niin ilma +sakoo ja jo tohahteli tuuli raskaasti kuusikon latvoissa, tohahteli +ja tuprunaan sieltä oksille kertynyttä lunta maahan karisteli. Nämä +olivat talviaisen valmisteluja, puisteli vähän turkkiaan, keventeli +enintä taakkaansa. Mutta sitäkö Yrjö touhussaan huomaisi, kun hän +täynnä erämiehen jännitystä piilopaikassaan vaanii. Vielä hän hämärältä +mainiosti riistan näkisi, ei livahtaisi hänen tarkalta luodiltaan +karkuun musta kiiltokarva. + +Mutta kas kun talviainen turkkiaan puistelee hämärtyvässä korvessa, +niin siellä herää silloin paljon elämää. Väkeä kaikenlaista liikkeelle +lähtee, pieniä talviaistonttuja kuusikon kätköissä vilistää, +puikkelehtii ja vilistää tonttuja ja muita menninkäisiä. Ja paha +kehnokin silloin korvessa omilla asioillaan kulkee, on sillä siellä +hommaa ja kähmimistä kaikenlaista. + +Sattui se nytkin liikkeellä olemaan, karvajalkainen kähmijä, mistä +lienee matkoiltaan tulossa ollut, niin siinä purolla yhytti Louhivaaran +Yrjön saukkoa vaanimassa. Tietäähän kehnon karvajalkaisen, mitä se +tekee kujeita, kun hämärissä saukon pyydystäjän yhyttää. Se lyöttäytyi +Yrjön kera samaan hommaan, kyykistyi Yrjön selän taakse vaanimaan. +Mistäs Yrjö hämärissä kehnon tuloa huomasi. + +Niin he nyt siinä kyyköttävät ja vahtivat, kehno Yrjön selän takana +kyyköttää, luihuja korviaan liikuttelee. Sillä oli muuta mielessään +ja nytkös se alkoi kummiaan tehdä: Niin sotki saukon pyyntihomman +pahanpäiväisesti, Yrjöstä alkaa yhtäkkiä tuntua, ettei hän kyykötäkään +saukkoa vahtimassa, vaan toista hän vaanii otusta. Itseään Ilja +Huurinaista hän on vaanivinaan, sitä hän tähystää, että Iljan suuri +puuhkalakki kohoaisi varovasti tuolta avannosta, kohoaisi ensin Iljan +lakki ja sitten vähitellen koko parrakas pää, ovelat veitikkasilmät +pälyen ja vilkuillen joka puolelle. Hän puristaa lujemmin pyssynsä +piippua, sormi kopeloi varoen liipasinta tullakseen vakuutetuksi, että +se toimii nopeasti ja herkästi. Kohoa nyt Ilja Huurinainen, ujutaikse +ahtaasta reijästäsi näkyviin, mokoma naisten naurattaja! + +Tuuli tohisee raskaasti metsässä, hämärä on sakenemassa pimeydeksi, +ja silloin kehno taas asian toiseksi sotki: Niin nyt Yrjöstä alkaa +tuntua, ettei Ilja Huurinainen enää olekaan jään alla piileskelemässä, +vaan on jo jostakin salareijästä ylös kömpinyt ja nyt hänen takanaan +ilkkuen nauraa virnistelee hänen turhalle vaanimiselleen. Ihan selvään +hän on takanaan kuulevinaan naurun hihitystä ja metsässä risahtelee, +liikkuu ja risahtelee. Hän vilkaisee taakseen ja silloin hän havahtui +lumouksestaan. Jo tajusi Yrjö, että paha kehno hänen takanaan oli +kujeitaan tekemässä, hän silmiään ristii, kolme kertaa silmiään ristii +ja siunauksen lukee. Ja kun kolme kertaa silmänsä ristitään ja siunaus +luetaan, niin ei silloin enää kehnon auta muu kuin vilistä tiehesi, +vilistä sen minkä pääset karvaisilla kolvillasi. + +Ja tuskin oli Yrjö tästä pahan lumouksesta päässyt, kun kulkureijällä +jokin liikahti, kuului helähtävä napsahdus ja pelmahti, pelmahti +hangella musta otus. Nopeasti Yrjön pyssy kohoaa, mutta kun hän huomasi +otuksen riuhtovan ja heittelehtivän lumessa, niin arvasi sen lujasti +tarttuneen hänen virittämiinsä rautoihin. Mitäs siihen enää laukausta +ampumaan, hän harppasi otuksen luo ja kolhaisi sen pyssynsä perällä +tuperruksiin. Hän ennätti parahiksi tämän tehdä, se veitikka oli +rautoineen päivineen survoutumassa avantoon, jään alle kuolemaan paeta +mieli. + +Komea on Yrjön saama otus, pitkä ja lihava, sen musta ja tiheä karva +on silkinhieno. Hyvin Yrjö sen kädellään tunsi, vaikka pimeä estikin +tarkemmin näkemästä. Oli siinä komokkopurojen asukas kaikkein parhainta +lajia. Mutta nyt juolahtaa Yrjön mieleen, että jos se oisikin kehno +itse, kun on niin komeaksi tekeytynyt. Hän taasen silmiään ristii, +siunauksen lukee, ja kun silloin otus ei hävinnyt olemattomiin, niin +siitä hän tiesi sen saukon olevan, kiiltokarvan pyytämänsä. + +Hyvillä mielin hän saaliin selkäänsä nostaa, rautoineen päivineen +olalleen heittää ja niin lähtee pimeän korven läpi kotiinsa hiihtämään. + +Tuuli on yltynyt rajuksi lumimyrskyksi, korvessa rytisee ja ryskää, kun +talviainen siellä tietään kulkee. Hyvin sentään meni matkanteko korven +suojaavassa kuusikossa, mutta kun Yrjö joutui Naurisvaaran aukealle +työmaalle, niin siinä jo vastaan ruoskiva lumi ja räntä pyrki silmät +sokaisemaan. Vähät sentään Yrjö, itsestään, mielihyvää hän tuntee, +kun talviainen vähän tasoitteli Ilja Huurinaisen miesjoukon jälkiä. +Saivat muutaman päivän hikoilla, ennenkuin tämän pyräkän hautaamat tiet +saataisiin avatuiksi, saivat päivän työtä tehdä, lapiot kourassa heilua +oikein miesvoimalla, Näin Yrjö mielihyvissään ajattelee, hitaasti +eteenpäin urrii. + +Mutta olivat ne suuremmat vallat tänä yönä varanneet hänelle vielä +yhden yllätyksen, kaikkein suurimman yllätyksen: Alkaa näkyä hänen +silmiinsä lumisesta pimeydestä kumma kumotus, kuin suuri tulipalo +oisi siellä ollut. Hätkähtää Yrjö, että joko paha kehno taas hänelle +kujeilee, seisahtuu suksillaan ja tähystelee tiukasti näkyvää +kumotusta, pyyhkii rähmäisiä silmiään, lumen sokaisemia, ja taas +tähystelee. + +Ja jo tuli silloin Yrjö vakuutetuksi, ettei tämä näkemänsä ollut pahan +kehnon kujeita, vaan tulipalo siellä tosiaan oli. Se näkyi työmaan +rannaksesta niiltä paikoilta, missä norjalaisen tukkilaistupien piti +olla. + +Mikä lie silloin Yrjön mielen vallannut, oliko se uteliaisuutta vai +mielihyvää vai mitä muuta lie ollut. Niin vain läksi häntä eteenpäin +hiihdättämään, niin kummasti häntä hoputti lähemmäksi pääsemään, jotta +paremmin näkisi myrskyn kiihdyttämän palon. Ja jo näkee hän sen, +näkee miten tervaisista honkahirsistä kyhätty tukkilaistupa roihuaa +kuin öljyllä valeltu. Liekit lentelevät rajun tuulen pieksäminä kauas +yöhön, ne nuoleskelevat lähellä olevien kuusten latvoja, ne hyppelevät, +hyppelevät rätisevinä, säkeniä syytävinä kimppuina ja lennättelevät +mukanaan palavia kekäleitä. Melkein kokonaisia tulessa roihuavia +honkahirsiä ne kauas metsään lennättelevät. Ja Yrjö näkee miten palon +ympärillä miehiä kihisee, puolipukimissaan olevia miehiä. On siinä +miestä kihisemässä ja juoksentelemassa, huitovat ja hosuvat käsillään, +lumimyrsky niitä vihaisesti ruoskii ja kurittaa, ne näyttävät myrskyn +käsissä huitovilta ja hyppiviltä pieniltä paholaisilta. + +Viimeisen taipaleen Yrjö myötärinnettä laski, niin hän tulla kohahti +palon ympärillä kihisevän miesjoukon keskelle kuin öinen kummitus tai +muu luminen kyöpeli. Säikähti miesjoukko, jo ennestään pökerryksissä +oleva, pahanpäiväisesti hänen tuloaan säikähti. Jo siinä yksi +siunailee, toinen sadattelee, kauemmas hänen lähettyviltään peräytyvät. +Mutta Yrjö mielihyvissään nauraa: + +— Ka mitäpä minusta pelästyitte, metsänkävijästä! + +Vai ei häntä pelästyä, niin mokoma oli hän näkemys, kuin itse ukko +talviainen, hankihyyppä myrskyn lietsoja. Tottapa sitä lie ollutkin +kumma kulkemassa, tihujaan tekemässä pimeänä myrsky-yönä. Ja mikä +ihmeen otus hänellä oli vielä selässään, musta ryökäle? + +— Ka saukkohan tämä on, tottapa saukon tuntenette. + +Yrjö riiputtaa saalistaan kaikkien nähtävänä, miesjoukolle kertoo miten +hän oli pyyntihommassaan myöhästynyt. Ja sieltä kun tulossa oli, niin +täältä kumman kumotuksen näki, sitä katsomaan päätyi. + +Toiset eivät Yrjön tuloa huomanneet, vaan kantavat palon lähettyviltä +turvaan, mitä ovat viime hetkessä saaneet pelastetuksi. On siinä kilua +ja kalua hujan hajan heiteltynä, yhtenään tupruava lumi pyrkii niitä +jo hautaamaan, toisen palolta säästyneen tuvan suojaan niitä pitää +korjata. Havukatoksen suojassa olevat hevoset ovat myös vaarassa, +korskahtelevat pelästyneinä, pitimiään riuhtovat. Muutamia on päässyt +karkaamaan, vauhkoina miesjoukossa juoksentelevat. Miehet koettavat +ottaa kiinni pelästyneitä hepojaan, perässä juoksevat ja kiroilevat. +Oli siinä hälinää ja touhua muun hälinän lisäksi, kun koetettiin +pillastuneita hevosia saada kauemmas kuusikon suojaan paloa ja myrskyä +pakoon. + +Näki Yrjö myös paareja kannettavan toiselle tuvalle päin, hevosloimista +ja minkä mistäkin tekaistuja kantovehkeitä. Sinne hän muun miesjoukon +mukana työntyy, saa siellä kuulla miten palo oli alkanut, mistä +lie niin äkisti alkanut, että koko tupa oli jo tulessa, kun +maatamenohommista havahduttiin. Paljon oli jo miehiä nukkumassa täyteen +ahdetuilla makuulavereilla. Montako niistä lienee kokonaan hiiltynyt, +sitä ei kukaan tiennyt, toisia oli vähissä hengin saatu pelastetuksi. + +On palolta säästyneessä tuvassa voihketta ja voivotusta. Yrjö koettaa +sinne ovelta kurkistaa, mutta silloin kannettiin tuvasta ulos loimiin +käärittyä miestä. Se mies oli jo voivotuksensa heittänyt, miehet +asettavat kantamuksensa pihalla olevaan tyhjään rekeen. Tulipahan tällä +tavoin tuvassa tilaa toisille. + +Mikä lie Yrjöä uteliaisuus vaivannut, meni lähempää katsomaan rekeen +tuotua miestä. Loimella oli se peitetty, hän hiukan loimen lievettä +kohottaa, niin näkee miehen kasvojen aivan mustaksi hiiltyneen. + +Säpsähti silloin Yrjö, silmänsä risti. Joku hänen vieressään sanoo: + +— Se on Asko Martikainen. + +Vielä enemmän Yrjö näitä sanoja säpsähti. Oliko mahdollista, että +tuossa makasi Asko Martikainen, itsensä Ilja Huurinaisen apulainen, +noin mustaksi hiiltyneenä? + +Oli se Asko Martikainen. Vanha mittamies Iikka Penttinen siinä Yrjön +vieressä seisoo ja hän kertoo Asko Martikaisen surullisen lopun: Aivan +sattumalta oli Asko tuonne tuhon omaksi joutuneeseen tupaan mennyt. +Täällä hän tavallisesti oli nukkunut, oli vain illalla pistäytynyt +tuonne toiseen tupaan paria kotipuolensa miestä tapaamaan. Kylillä ne +miehet olivat olleet käymässä, mitä lienevät sieltä tulijaisia tuoneet. +Niitä tulijaisia Asko Martikainen meni maistelemaan ja tuossa nyt +makasi kypsäksi paistuneena. + +Se oli Asko Martikaisen loppu, nuoren ja iloisen Asko Martikaisen, +ikävä sattuma, kotipuolen tulijaiset. Mutta toista Yrjö mielessään +miettii, vaikka ei mietteitään sanoiksi sano. Niin hänestä tuntuu, että +tässä oli väkevämmät vallat vaikuttamassa, väkevämmät vallat tai muut +jumalat. Varoitus tämä oli jo itselleen Ilja Huurinaiselle, viesti oli +näin Iljalle lähetetty, kun oli jumalia kiusannut, tehnyt tihuja töitä. + +— Joko lienee sanan saanut Ilja Huurinainen? + +Näin Yrjö hyvän tovin vaiettuaan kysyy ja kertoi hänelle Iikka +Penttinen, että jo oli sananviejä lähetetty heidän torpalleen. Silloin +oli vielä Asko Martikainen elänyt, kun sanan viejä lähetettiin, +tunnossaan oli ollut ja itse sanan lähettämistä Iljalle hokenut. + +Ei kauan viipynyt, kun Ilja Huurinainen tuli. Sieltä hän pyrystä ja +pimeydestä ajoi korskuvalla hevosellaan. Huohotti hepo hurjasta ajosta +hengästynyt ja luminen oli itse Ilja, yltäpäältä oli komea turkkinsa +lumessa. Liekö vähän väkeviä maistanut, niin olivat rajut liikkeensä ja +silmänsä sytenä paloivat. Kun kohosi reestään tantereelle, niin ensi +sanoikseen sävähti: + +— Missä on Asko Martikainen? + +Hänelle näytetään Asko Martikainen. + +Vavahti itse Ilja Huurinainenkin, kun apulaisensa hiiltyneet kasvot +näki. + +Syrjemmässä seisoi Yrjö, miesjoukon suojassa, ja sieltä hän pani +merkille, miten Ilja vavahti. Lieneekö viestin tajunnut. + +Vanha Iikka Penttinen sai Iljallekin tehdä selvää Asko Martikaisen +lopusta. Vaieten Ilja Huurinainen kuuntelee, sitten sanoiksi puhkeaa: + +— Vai sillä tavalla! Vai tulijaisia ne maistelivat! Helvetti! Ja nyt +olen minä ilman apulaista, ne lemmon tulijaiset ja tuomiset veivät +minulta hyvän apulaisen. + +Ei sen enemmän Ilja Huurinainen menoa nuoren miehen vaikeroinut, ei +tuvan paloa ja muita vahinkoja valitellut. Kerran ja toisen pihalla +pyörähti, kurkisti tuvan ovesta sisään ja antoi Iikka Penttiselle +määräyksen, että vaikeita vammoja saaneita on yötä myöten lähdettävä +ihmisten ilmoille saattamaan. + +— Ei ole tässä tiloja sairaalalle! + +Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Rekeensä oli jo hyppäämässä, silloin +miesjoukosta Yrjön huomasi ja hänet mukaansa kutsui. + +Sinä iltana Ilja Huurinainen paljon totia maisteli. Jo oli aikaisemmin +maistanut ja heti perille tultuaan Yrjön naisen komensi uutta vettä +kiehuttamaan. Levottomasti hän sitä odotellessaan kävelee tuvassa +ja kamarissa, yrittää välillä lähtökiireessä pöydälle heittämiään +papereja järjestellä, mutta taas tästä hommasta luopuu ja kävelemään +lähtee. Saivat virua tärkeät paperit pöydällä puoliväliin tyhjennetyn +konjakkipullon seurana. Hän ryhtyy tuvassa tarkastelemaan Yrjön saamaa +saalista, sitä kädessään riiputtaa, sen karvaa silittelee: + +— Saakeli, on siinä komea kiiltokarva. Se kannattaa hyvät peijaiset! +Vai mitä, Yrjö, ajattelet, eikös tänä iltana ryypätä tämän sinun +riistasi peijaisia? + +— Ka jos pitänee ryypätä, myönnyttelee Yrjö. + +— Tietysti pitää ryypätä. Metsähinen pahaksi panee, jos ei hänen +antimilleen peijaisia pidetä. + +Vielä hän hetkisen riiputtaa Yrjön saalista, näkyi sitten muistavan +toisen asian ja ääneen naurahtaa: + +— Niinpä niin, saukon peijaisia me tänä iltana ryypätään. Ja siinä +yksin tein tulee ryypätyksi toisetkin peijaiset, Asko Martikaisen +peijaiset. + +Hän nauroi toistamiseen äänekästä naurua ja sanoi Asko Martikaisen myös +hyvät peijaiset kannattavan. Hyvä poika oli Asko ollut, hyvän oisi hän +siitä vesasta tukkimiehen kasvatellut, mutta tuli toinen isäntä ja +Askon omakseen otti. Häneltä Asko pois otettiin ja Yrjölle hyvä riista +annettiin, mutta hänpäs oli mies, ei joutavia valitellut, vaikeroinut. +Molemmille peijaiset kustansi! + +Tämä oli Ilja Huurinaisen muistopuhe Asko Martikaiselle ja sitten hän +jo muista asioista puhumaan rupesi. Sekoitti lasin itselleen, toisen +sekoitti Yrjölle ja tätä tehdessään alkoi kehua: + +— Olet sinä suuri eränkävijä, vietävän suuri olet eränkävijä, +riistanpyytäjä. Ei pyry sinua estä, ei pimeä pelasta otusta, jonka +jälkiä olet vaanimaan lähtenyt. + +Miten lienevät nämä sanat niin sattuneet Yrjöön. Jos lienevät +muistuneet mieleensä kehnon kummat kujeet, kun hän oli itseään Ilja +Huurinaista siellä purolla vaanivinaan. Oudosti hän vavahti, kun Ilja +niin kehui, ettei pimeäkään pelastanut otusta hänen vaanimaansa. + +Mutta Ilja muuta mielessään miettii ja jo mietteensä sanoiksi sanoo: + +— Lienee sääli sinun luopua riistaa pyytämästä, mutta jo sinun nyt +pitäisi siitä luopua. Minulta on Asko Martikainen pois otettu ja minä +miehen hänen tilalleen tarvitsen, tulisen paikalle tarvitsen miehen. +Tule sinä, Yrjö, minun miehekseni, heitä eränkäyntisi, vaikka vain +vähäksi aikaa heittäisit, jotta minä tästä pulasta selviäisin. + +Näin Ilja Huurinainen Yrjöä maanitteli, melkein vesissä silmin +maanitteli. + +Liekö Yrjö jo tätä maanittelua odottanut vai miten lie hänestä muuten +tuntunut, että nyt hänen jo piti suostua Ilja Huurinaisen mieheksi +rupeamaan. Ja kuitenkin kaikitenkin hänen on vaikea sanoa suostuvansa. +Hän omia sanojaan säpsähtää, aivan kuin toinen, näkymätön sanoja hänen +vieressään seisoisi, hänen puolestaan myönnyttäisi: + +— Ka pitänee tulla, tottapa pitänee riistan pyytäminen vähäksi aikaa +heittää ja tulla sinulle apulaiseksi. + +Sattui myös Yrjön nainen nämä sanat kuulemaan. Hän oli tupasesta +tulossa, oli juuri oven avannut, kun Yrjön sanat kuuli. Siihen hän +kynnykselle seisahtui, Yrjöä tarkasteli, vuoroin Yrjöä vuoroin Ilja +Huurinaista. Ja niin kumma säikähdys silmissään kuvastui. + + + + +X. + + +Niin oli Ilja Huurinainen pitänyt apulaisensa Asko Martikaisen +peijaiset. Parantumaton mies on Ilja, herkkä unohtamaan kohtalon kovat +iskut, väkevämmän vallan lähettämät varoitukset. Ja nopea on toimissaan +Ilja Huurinainen, jo toisena päivänä ryhdytään palaneen tukkilaistuvan +paikalle uutta rakentamaan. Pyryn hautaamat tiet avataan uudestaan, +lapiot heiluvat miesten kourissa, lumiauroja vedetään. Itse Ilja +kaikkea valvoo, joka paikassa hän on töitä hoputtamassa. + +Tulevat tuosta ruununmiehetkin Louhivaaran salolle tutkintoa pitämään. +Kun palossa oli mennyt ihmishenkiä, niin tulevat ruununmiehet ja muut +lääkärit, mutta näitäkös Ilja Huurinainen säikähtäisi. Vai ruununmiehiä +Ilja Huurinainen säikähtäisi, kokenut Aunuksen kävijä, maailman +markkinoiden kulkija. On hän elämässään nähnyt ruununmiehiä, on kerran +Porajärvellä urjadniekat ja muut nappiherrat ruoskalla kurittanut, +koko Aunuksen käräjäkansan pirtistä pihalle lennättänyt. Sen tekosen +teki kerran Ilja Huurinainen, kun mielivät häntä ryssän mirovoit +ja urjadniekat sakolla rangaista. Solmu ruoskalla käräjät kävi, +pirtupuoliskoilla sakkonsa sovitti, ja kauan tästä tapauksesta tarinat +kertovat Aunuksen rajasaloilla. + +Sen näköinen on mies Ilja Huurinainen, nauraa hän lääkärille, kun tämä +tukkityömaan asunto-oloja moitiskelee. + +— Menkää Aunuksen puolelle, herra tohtori! Tarkastakaa siellä niitä +täitupia ja tulkaa sitten sanomaan, onko näissä meidän tuvissa mitään +vikaa. Herrashuviloita nämä tuvat ovat, nykyajan mukavuuksia, mutta +siellä on oikeita täitupia, jos niitä nähdä halajatte. + +Sillä hyvällä saivat mennä matkoihinsa lääkärit ja ruununmiehet, +viheltelee vain Ilja Huurinainen, kun heitä hyvästelemästä työmaalleen +palajaa. Kehuu lähettäneensä evästystä ja terveisiä ukko ruunulle +vietäväksi, että pitäköön vain miehensä siellä omissa kotihommissaan. + +Näin parantumaton oli Ilja Huurinainen, erehtyi Louhivaaran Yrjö, +jos luuli väkevämmän vallan varoitusten hänen mieltään muuttavan. +Muuttumaton on Ilja, entisellään työmaalla isännöipi, entinen on mies +Louhivaaran pirtin peräkamarissa elostaessaan. Jos ei liene toisaanne +päin vähän muuttunut. Niin Yrjöstä alkaa tuntua, että Ilja Huurinainen +heillä nyt jo isännöipi ja hän itse on vieras omassa tupasessaan, +armoilla eläjä. + +Mistä lienee moinen kumma tunto mieleen tullut. Yrjö mietiskelee, +mietiskelee ja niin hän päättelee, että hänen naisensa ja Ilja ovat +ruvenneet yhtä puolta pitämään ja hänet syrjään työntävät, vieraaksi +tekevät. Liekö näissä päätelmissä perää ollut, liekö Yrjön nainen +jälleen pahan pelkonsa, ankeat aavistuksensa unohtanut, vai muutenko +Yrjöstä vain siltä tuntui. Saattoi koko kumma tunto siitä johtua, että +Yrjö ei enää ollut vapaa mies, vaan Ilja Huurinaisen käskyläinen. +Yrjö oli tottunut omissa oloissaan elämään, erämiehenä metsiä +samoilemaan ja nyt oli hän kammitsoitu. Yrjö kärsi tästä, niinkuin +metsien suureen vapauteen tottunut eläin kärsii, kun se rautaiseen +häkkiin suljetaan. Ei Yrjön mieleen juolahtanut ajatus, että hän tästä +elämänsä muutoksesta niin paljon kärsi. Muuta hän kuvitteli mielessään, +kaikenlaisia kummia kuvitelmia: usein oli hän näkevinään, miten hänen +naisensa ja Ilja Huurinainen salavihkaa toisilleen silmää iskivät, +usein oli hänen korvansa kuulevinaan, miten ne hänen selkänsä takana +sopottelivat ja supattelivat. Mistä sen tiesi, jos Yrjö ensinkään näki +ja kuuli tällaista. Se näkymätön viekas veijari vain pani Yrjön niin +näkemään ja kuulemaan. + +Oli se taas tehnyt Yrjölle hyvät kepposet. Vai eikö Yrjön oikea +vaisto, syvällisempi tunto viimeiseen asti vastustanut norjalaisen +mieheksi rupeamista. Mutta pitipäs sen näkymättömän veijarin silloin +Asko Martikaisen peijaisia juotaessa hänen rinnalleen ilmestyä ja +hänen puolestaan myönnyttää: "Ka jos pitänee norjalaisen mieheksi +ruveta." Niin se oli Yrjön puolesta myönnyttänyt, tehnyt Yrjöstä Ilja +Huurinaisen käskyläisen. Ja nyt se veti Yrjöä hellittämättä omalle +tielleen, pani Yrjön näkemään ja kuulemaan kaikenlaista olematonta. + +Se keksi taas toisenlaisen kepposen: Kun Yrjö katselee, katselee +tupasensa nurkassa olevaa vanhaa pyhimyskuvaa, niin siihen +karvajalkainen kehno hänen rinnalleen ilmestyy ja häntä neuvoo, että +piti kätkeä tämä kuva piiloon. Ei ollut muka silloin hänen maammo +vainajansa näkemässä ja soimaamassa hänen häpeätään. No Yrjö kuvan +kätkee pieneen arkkuseensa, vaatteiden alle peittelee, jotta ei +vanhauskolaisen maammonsa muisto yhtenään mieleen tulisi. Mutta tämän +päivän perästä Yrjö vasta varsin vieraaksi tupasensa tunsi, ei ollut +siinä enää mitään hänen omaansa, ei mikään häntä enää ovesta sisään +astuessa tervetulleeksi toivottanut. Jo säikähti Yrjö tätä muutosta, +oli aivan ihmeellistä, miten tyhjältä ja vieraalta tupa tuntui, +kun kuva oli poissa. Mutta se näkymätön veijari vain nauroi Yrjön +säikähdykselle. + +Työmaalla rupesi myös kummia asiota tapahtumaan. Kun Ilja Huurinainen +ja Yrjö Louhijärven rannassa mittamiesten jälkiä tarkastavat, niin +huomaa Yrjö muutamana päivänä harakan hyppelevän korkean tukkikasan +harjalla. Se keikkui ja hyppeli siinä pitkän aikaa, nauroi välillä +ja taas hyppelemään rupesi. Yrjö ajattelee, että mitähän tuo harakka +tuossa iloaan pitää. Mutta kun myöhemmin saman tukkikasan ohi kulkevat, +niin silloin Yrjö näkee sen telapuiden ruvenneen liikahtelemaan ja +pettämään. Se oli merkillisen korkeaksi vuo vattu tukkikasa ja nyt sen +telapuut alkoivat suohon upota. Kasan harjalta oli jo yksi honkatukki +alas vierähtänyt, motkotti maassa aivan kasan vieressä. Yrjö ajattelee, +että tuo tukki oli niinkuin istuimeksi asetettu, istahtaisi siihen +mies, niin valeen saisi koko tukkikasan niskaansa. + +Kaiken tämän Yrjö panee merkille tarkemmin asiaa ajattelematta. +Ohimennessään huomaa ja merkille panee. Vasta vähän myöhemmin hän +muisti, miten harakka oli siinä kasan päällä nauranut ja ilakoinut. +Niin silloin Yrjö mielessään miettii, että itse paha kehno siinä oli +ollut ilakoimassa, oli vain harakaksi tekeytynyt häntä pettääkseen. + +Sen perästä Yrjö koetti tätä tukkikasaa kiertää, mutta kun se oli +heidän kulkutiensä varressa, niin vaikea oli ohi päästä sitä näkemättä. +Kulkee hän taas kerran siitä aamuhämärissä ohi, niin huomaa telapuiden +vielä enemmän uponneen. Ja miten lie silloin Yrjön silmissä niin +kuvastanut, kuin oisi tukkikasan vieressä maassa mötköttävällä +hirrellä mies istunut. Säikähti Yrjö, ei uskaltanut enää sinne päin +vilkaista, mutta hän tunsi mennessään, että yhä mies istui siinä, +lyhyt takkiturkki yllään ja suuri mittakirja polvillaan. Ota anna Ilja +Huurinaisen näköinen mies, niinkuin itse Ilja oisi siinä istunut, +mittakirjojaan tarkastellut. + +Yrjö tiesi, ettei Ilja Huurinainen ollut vielä työmaalla, oli +jäänyt hänestä tukkilaistuville. Hän silmiään ristii pahan lumoista +päästäkseen, mutta oisikos päässyt. Niin hän sinä päivänä kulkee kuin +unessa oisi kulkenut, tuskin kuulee mitä Ilja Huurinainen hänelle +haastelee, tuskin tajuaa mitä toimittelee. Yhä hän on vain näkevillään +aamuhämärissä näkemänsä kumman ihmeen, se ei hänen silmistään +kaikonnut, vaikka miten oisi koettanut muuta ajatella. Iltapäivällä he +taas menevät tukkikasan ohi, Yrjö toisaalle katselee, mutta hän kuulee +Ilja Huurinaisen sanovan: + +— Pitäisi meidän tämäkin kasa vielä tarkastaa. Näkyvät siihen rupeavan +uusia puita vetämään, niin entiset pitäisi sitä ennen tarkastaa. + +Ei Yrjö ollut varma, sanoiko Ilja Huurinainen niin vai oisiko +muu sanoja ollut. Ei hän mitään vastannut, ei ollut näitä sanoja +kuulevinaan, vaikka hänkin huomasi, että kasan toiselle puolelle oli +veres jälki ajettu, niinkuin oisi aiottu ruveta siihen uusia tukkeja +vetämään. + +Toisena aamuna Yrjö ajattelee, että nyt se tukkikasa on varmaan jo +alas romahtanut häntä kiusaamasta. Mutta yhä se oli paikallaan, vaikka +telapuut olivat niin pahasti liikkuneet. Yhtenä he taas siitä ohi +kulkevat ja niin Yrjö miettii mielessään, että ei se kumma nyt osaa +kummitella, kun itse Ilja hänen rinnallaan kävelee. He ovat jo ohi +kulkeneet ja silloin vasta Yrjö uskalsi vilkaista taakseen. Ja oisiko +hämärä pettänyt tai mikä muu outo lumous hänen silmissään kuvastanut, +taas hän oli näkevillään miehen tukkikasan vieressä, ilmetyn Ilja +Huurinaisen. Hänen rinnallaan Ilja käveli ja siellä hän näki myös Iljan +istuvan, mittakirjaansa selailevan. Takkiturkkinsa oli auki avannut, +kuin oisi liika lämmin häntä vaivannut. Kuulee hän taas Iljan sanovan: + +— Tänään meidän on tuo kasa tarkastettava, vai mitä arvelet Yrjö? + +— Ka tottapa pitänee tarkastaa. + +Säikähtää Yrjö sanojaan, sekä Iljan sanoja säikähtää että vielä enemmän +omiaan. Hän tiesi varmasti, että tänä päivänä suuri onnettomuus +tapahtuisi, mutta ei ollut hänellä voimaa sitä estää. Niin kulki hän +kuin tuomittu kohtaloaan kohti kulkee, mikä lie väkevämpi valta häntä +vetänyt, häntä ja Ilja Huurinaista. + +Kaunis oli tämä kevättalven päivä, ensimäisiä kauniita kevätpäiviä. +Aurinko jo sulatteli lunta korkeiden tukkikasojen harjoilta, metsästä +niin tuores lemu tuoksahteli. + +Kun he puolipäivän tienoissa tulivat tuon lumotun tukkikasan luo, niin +siihen Ilja Huurinainen maahan vierähtäneelle tukille heti istahti. +Siihen hän istahti, lyhyen takkiturkkinsa avasi ja siinä jäseniään +oikoili lämmittävän päivän lekotuksessa. + +— Jo tästä kevät rupeaa tulemaan, niin hän haastelee. — Tulee kevät, +virrat aukenevat ja silloin me viemme nämä sinun kasvattamasi tukit +muille markkinoille. Komeita tukkeja, vietävän komeita honkapuita, +tokko lienen vielä konsanaan mokomia kuljettanut. + +Väsyneeksi Yrjö itsensä tuntee, niin kumman väsyneeksi, kun tukkikasan +päässä askartelee, leimamerkkejä tarkastelee. Mutta Ilja Huurinainen +edelleen haasteli: + +— Läksisit sinäkin Yrjö avarampaan maailmaan, vähän katselemaan ja +ihmettelemään. Ja naisesi sinun pitäisi mukaan ottaa. Usko minua Yrjö, +sinun pitäisi naisellesi vähän maailmaa näyttää, siitä se kostuisi ja +virkistyisi. + +Kuin kaukaa, hyvin kaukaa nämä sanat Yrjön luo tulevat. Hän mielessään +miettii, että nainen on Iljan näin käskenyt puhumaan, häntä suureen +maailmaan houkuttelemaan. Sinne hänen naisensa alati ikävöi ja nyt +häntä koettivat sinne maanitella, mutta hänpäs ei lähtenytkään. Tokko +Ilja itsekään enää lähtisi suureen maailmaan naisia naurattamaan, +toisten miehien naisia. + +Näin Yrjö ajattelee ja koko ajan hänestä tuntuu Ilja olevan hyvin +kaukana. Ei hän mitään mahtanut, jos Iljalle joku onnettomuus +tapahtuisi, tukkikasa vierähtäisi tai muu onnettomuus tapahtuisi. +Oma syynsä oli, jos Ilja oli jumalia kiusannut, jumalia tai muita +väkevämpiä valtoja. Ne Iljalle kostivat, ei hänen tarvinnut mitään +tehdä. + +Kasan toiselle puolen on ajettu suuri tukkikuorma, miehet sitä +purkamaan ryhtyvät, suuria honkatukkeja vipukankien avulla kasaan +vierittävät. Ilja Huurinainen toisella puolen jäseniään laiskasti +oikoo, päivän lämmössä lekottelee ja suuren maailman oloista haastelee. +Yrjö on polvillaan tukkikasan päässä, mittahakoineen hän siinä +askartelee ja niin hänestä tuntuu, että hänen polvensa eivät kestäisi, +jos hän yrittäisi seisoalleen nousemaan. Polvilleen hän lysähtäisi, +aivan varmaan takaisin polvilleen lysähtäisi, niin on häneltä voimat +menneet. + +Silloin kuormaansa purkavat miehet vierittivät suuren honkatukin +reestään. Kovasti jysähtäen se kasaan vierähti, Yrjön pään yläpuolelta +kuuluu uhkaava rusahdus, koko kasa liikkuu, liikkuu. + +Ja siinä tuokiossa, niinkuin ennen näkemätön valkeus oisi Yrjön +silmissä sävähtänyt, väkevämpi voima hänen hartioihinsa tarttunut, +hänet jaloilleen kiskaissut. Mitä Yrjö mahtoi, ei hän ajatellut mitä +teki. Hän totteli tuota väkevämpää voimaa, painoi olkapäänsä liikkuvia +tukkeja vasten, koetti niitä pidättää. Hänen luunsa rusahtavat, +voimakas hän oli, jykevätekoinen metsien mies, niin voimakas kuin +Louhivaaran salojen hallava uroskontio. Kenties yhden sekunnin ajaksi +hän sai liikkuvat tukit pysähtymään, sen verran, jotta notkea Ilja +Huurinainen ennätti pakoon hypätä. Hänen suuri mittakirjansa putosi +maahan, mutta itse hän ennätti sivulle heittäytyä, ennenkuin ylhäältä +putoava raskas honkatukki löi Yrjön olkapäähän. Silloin koko kasa +hajosi, Yrjö sai toisen iskun kylkeensä ja vielä kolmannen iskun. Tukit +raapivat häntä ohi mennessään, hän meni vierivien tukkien mukana, meni +niinkuin kolisevilla rattailla ajanut oisi, kunnes äkkiä johonkin +pehmeään putosi. Ei Yrjö tiennyt, mihin hän oli pudonnut, mutta hyvä +hänen oli siinä olla, vuode pehmoinen alusenaan maata kellitellä. Ei +mitään enää kuulunut. + +Syvälle tukkien alle oli Ilja Huurinaisen mittakirja hautautunut. Ei +ollut tämä kirja kehuttavassa kunnossa, kun miesvoimilla saatiin esille +kaivetuksi. + + + + +XI. + + +Kauan harhaili Louhivaaran Yrjö raskaiden kuumehoureiden maailmassa. +Kun hän muutamana päivänä heräsi näistä levottomista unistaan, paistoi +kevään lämmittävä aurinko täydeltä terältään. Sen valo siilautui +huoneeseen valkoisten uudinten lävitse, kaikkialla Yrjön ympärillä +oli niin valkoista ja pehmeää. Lähellä hänen vuodettaan oli pöytä, +jota peitti huikaisevan valkoinen liina, ja hänen vuodevaatteensa, +nekös sitten olivat valkoiset ja puhtaat. Aivan peloitti niitä käsin +kosketella. + +Kummastelee Yrjö, miten hän oli tähän outoon ja ihmeelliseen huoneeseen +joutunut, koettaa sitä mielessään muistutella, mutta eipä hän jaksanut +muistaa. Todellisuus ja kuumehoureet sulivat Yrjön muistossa yhdeksi +ainoaksi hämäräksi uneksi eikä Yrjö tiennyt, oliko se oikein untakaan. +Mitä lienee ollut pahojen valtojen mailla vaeltamista, sen Yrjö +vain muisti, että Ilja Huurinainen häntä jokaisella askeleella oli +vainonnut ja ahdistanut. Oli Ilja ilmestynyt hänen tielleen vaikka +minkä muotoisena, kaikki metsän otukset, karhut, ilvekset, saukot, +kaikki muuttuivat Ilja Huurinaiseksi, jos hän yritti niitä pyydystää. +Ihmettelee Yrjö, miettii mielessään, että mitä pahaa hän oli Iljalle +tehnyt, kun tälle oli annettu niin suuri valta hänen ylitsensä. + +Sitten Yrjö jälleen johtuu ajattelemaan, että mitäs varten hän +oikeastaan makasi tässä ventovieraassa ja oudossa huoneessa. Eikö oisi +ollut parasta nousta ylös ja hiipiä tiehensä, ennenkuin kukaan hänen +täällä oloaan huomaisi. Tietysti se oli viisainta ja mikäpäs esti hänen +täältä lähtöänsä, ei mikään ollut estämässä. + +Yrjö koettaa todella nousta ylös vuoteestaan, mutta siitäpä ei +tullutkaan mitään. Vain vasenta kättään hän saattoi vapaasti liikuttaa, +mutta muuten hänen ruumiinsa oli tiukasti kääritty ja kapaloitu. +Niin hänet oli kapaloitu kuin pieni ja avuton lapsi kapaloidaan, +oli aivan naurettavaa miten hänet, miehinen mies, oli tällä tavoin +makuulle pantu. Lienevät häntä sairaana pitäneet, mutta terve hän +tunsi olevansa. Nuo kääreet vain hiukan rintaa ahdistivat, jos oisi +niistä päässyt vapautumaan, niin liikkeelle hän oisi lähtenyt, tuonne +kauniiseen kevätilmaan. + +Yrjö ajattelee, että varmaan jo Louhijärven lahdenpoukamiin alkaa sulia +paikkoja ilmestyä. Lähenee kalankutu, metsojen ja teirien soidinaika +on parhaillaan ja täällä hänen vain piti maata toimetonna. Ja miten +kummasti häntä taas rupesi väsyttämään, se oli tuo lämmin kevätpäivä. + +Jälleen Yrjö unten mailla harhailee, mutta nyt hänen unensa jo ovat +valoisampia. Äitinsä kanssa hän on Louhivaarassa elostavinaan, he +lehdeksessä yhtenä kulkevat. Päivä niin kauniisti paistaa, siellä +Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa on hiottavan lämmin. On +siellä metsän siimeksessä lemua kaikenlaista, maammon taittamat tuoreet +lehtikerput tuoksuavat ja hän sananjalkojen ja angervojen seassa +juoksentelee, teirenpoikueita ahdistelee. + +Sitten jo unohtui lehdeksessä olo, muita ihmeellisiä unia hän uneksuu. +Pitkälle matkalle he ovat maammonsa kera lähteneet ja hänen isänsä ja +vanha metsäherra ovat myös mukana samassa matkueessa. Hyvin Yrjö tiesi, +että hänen isänsä ja vanha metsäherra ja hänen maammonsa myös, kaunis +kantajansa, olivat jo ammoin sitten kuolleet, mutta nyt he kaikki +elivät jälleen. Eikä Yrjön mielestä siinä ollut mitään ihmeellistä, +että he kaikki jälleen elivät, nämä hyvät ihmiset, hänen rakkaat +kasvattajansa ja neuvojansa. Vaikka hän oli jo parroittunut mies, niin +yhäti hän kaipasi heidän opastustaan ja neuvojansa ja niin ovat he nyt +kaikki yhtenä matkalle lähteneet. + +Ah kuin pitkä olikin tämä taivallus, toivioretkelle he ovat menossa +kaukaiseen monasteriin, joka oli suuren valkoisen meren keskellä. +Monasti oli maammo vainaja elämässään puhunut sinne toivioretkelle +lähdöstä, oli kertonut hänelle ihmeellisiä tarinoita tuosta kaukaisesta +monasterista. Ei konsanaan siitä matkasta mitään tullut, mutta +nytpä he ovat sinne lähteneet. Heillä kaikilla on yllään pitkät +kauhtanat ja pitkä sauva kädessään, niinkuin toivioretkeläisillä +piti olla. Kauhtanat on heillä kaikilla muilla, mutta maammolla on +pitkä lumivalkoinen mekko, maahan asti ulottuva. Monta vuotta maammo +eläessään oli mekkoaan valmistellut tätä matkaa varten, aina sitä +valmisteli ja matkalle lähdöstään haasteli. Hyvin Yrjö muisti miten +tämä mekko sitten puettiin maammon kuolinpaidaksi, mutta nyt oli se +maammolla yllään eikä Yrjön mielestä tässä ollut mitään ihmettelemistä. + +Niin he siis toivioretkeläisinä taivaltavat, kulkevat, kulkevat. +Soita suuria heidän eteensä aukenee, nevoja silmänkantamattomia, ja +silloin aina ihme tapahtui: siloinen silta heidän kulkeakseen ilmestyi, +kaunis kapulatie, jota jalan kastumatta ylitse pääsivät. Hän välistä +liukastelee, mikä kumma raskaus hänen jalkojaan lienee painanut, häntä +suohon vetänyt. Maammonsa häntä ylös auttelee, hänelle haastelee: + +— Poikueni, vielä sinun jalkasi pyhien tiellä kompastuu, mutta kun +minun neuvoni mukaan askeleesi sovitat, niin hyvin silloin perille +päästään. + +Miettii Yrjö, miettii mielessään että jopa oli hän kömpelö noiden +toisten rinnalla kulkemaan. Vanha metsäherrakin meni niin ketterästi, +pitkän kauhtanan helmat vain heilahtelivat, kun se ravasi tuossa hänen +isänsä rinnalla. Ja sillä miehellä nyt jalat olivat huonot olleet, +jos hän oikein muisti. Ei niistä jaloista ollut paljon mihinkään +metsäherran viimeisinä elinvuosina, mutta jopas olivat nyt parantuneet. +Hän yksinään oli huono kulkemaan, jos maammo ei oisi ollut häntä +auttelemassa, niin jo oisi hän taipaleelle uupunut ja suohon uponnut. +Mutta maammo auttoi häntä, kaunis kantajansa, häntä rohkaisi ja opasti +oikein askeleensa sovittamaan. + +Niin he taivalta tekevät, monta päivää ja viikkoa kulkevat ja jo +tuosta heidän eteensä suuri valkea meri aukenee. Ei näkynyt meren +takaa rantoja eikä ääriä, ei ollut siinä rannalla laivaa eikä venettä +heidän yli kulkea. Mutta kun he rantahiekalla polvilleen lankesivat ja +silmänsä ristien maahan asti kumarsivat, niin jo taasen ihme tapahtui. +Kun kasvonsa ylös nostivat, niin suuri laiva heidän edessään aalloilla +keinui. Kelohongan he siinä äsken olivat vain nähneet uiskentelevan, +mutta kelohonka oli laivaksi muuttunut heidän yhteisestä rukouksestaan. +Niin he pääsivät kulkemaan sen suuren valkoisen meren yli siihen +kaukaiseen saareen, jossa kaikkien pyhien monasteri oli. + +Näin Yrjö unessaan toivioretkellä kulkee. Jo kohoaa valkoisen meren +aalloista kaukainen saari, jo sieltä kultaisia kupooleja heidän +silmiinsä kangastelee. Polvillaan he laivansa kannella jumalaa +kiittävät, kun heidän silmiensä oli suotu nähdä tämä toivottu ihanuus, +tämä kaukainen matkan määrä. + +Jo ovat he laivallaan rantaan laskeneet, jo kultaista kujannetta +kulkevat. Ihmeitä asioita oli maammo tästä kaikkien pyhien monasterista +kertonut, vielä suurempia ihmeitä perille tultuaan näkivät. Kultaista +he kulkevat kujannetta, tuohuksia pyhät miehet tien varressa pitelevät, +heille tietä näyttävät. Kellot kumajavat kaikista kirkoista, heitä +sisälle hartauteen kutsuvat. + +Mutta ennenkuin heidät sisälle kaikkien pyhien kirkkoon päästettiin, +piti heidän kulkea korkean kynnyksen yli. Niin heitä opastavat +pyhät miehet neuvoivat, että heidän piti riisua kenkänsä ja sitten +hypätä kynnyksen yli sisälle päästäkseen. No he kenkänsä riisuvat +ja hyppäämään valmistautuvat, jokainen vuoronsa mukaan. Ensin hänen +isänsä ja metsäherra hyppäsivät. Hyvin he menivät korkean kynnyksen +yli, heidän pitkän kauhtanansa helmukset vain ilmassa hulmahtivat, +kun kynnyksen yli keikahtivat. Vielä paremmin hänen maammonsa hyppäsi +kauniissa valkoisessa mekossaan, kerran kun mekkonsa helmat kokosi, +min silloin jo kynnyksen toisella puolen oli, ja kaikki pyhät miehet +ylistivät, että siinä oli hyvä ja jumalalle otollinen kulkija sisälle +mennyt. + +Nyt oisi ollut Yrjön vuoro sisälle mennä, mutta suuri ahdistus silloin +hänen mielensä valtasi. Hän tunsi jalkansa merkillisen raskaiksi, hän +tiesi, ettei pääsisi kynnyksen yli ilman auttajaa. Hän maammoansa +kutsuu ja pyytelee, että palaisi maammo takaisin häntä auttamaan, +jotta osaisi hän askeleensa oikein sovittaa. Mutta turhat olivat +hänen rukouksensa ja hänen hyvän maammonsa kyyneleet. Niin ovella +vartioitsevat pyhät miehet sanovat, että omin voimin oli jokaisen +tästä koettelemuksen kynnyksestä yli kuljettava. Ken ei siitä sisälle +päässyt, sen pitkä toivioretki oli vielä kesken kulkemisen ja hänen +pitäisi vielä toinen verta taivaltaa, jotta raskas syntikuormansa +keventyisi. + +Kehoittavat pyhät miehet kuitenkin Yrjöä vielä yrittämään, mutta joka +kerran yrittäessään hän kynnyksen eteen polvilleen kompastuu. Kellot +kumajavat korkeudessa hänen yläpuolellaan, niinkuin tuomiota hänelle +oisivat kumajaneet. Hän suuressa hädässään ympärilleen katselee, että +eikö mistään hänelle auttajaa ilmestyisi. + +Silloin hän kansanjoukossa tutut kasvot huomasi. Säikähti Yrjö, kun +nämä kasvot näki: Ilja Huurinainen siellä oli, piiloitteli pyhien +miesten takana, sieltä hänen hädälleen ilkastellen nauroi. Jo silloin +Yrjö tajuaa, että Ilja Huurinainen hänelle kiusaa teki. Miten lienee +Iljalle sellainen mahti annettu, että hänen jalkansa herpaisi, hänet +polvilleen kynnyksen eteen painoi, hänet esti sisälle pyhien joukkoon +pääsemästä. + +Tähän hätäänsä Yrjö heräsi. Lääkäri seisoi hänen vuoteensa ääressä, +hänen valtimoaan koetteli. Diakonissa sisar oli myös huoneessa, +valkoisiin vaatteisiin puettu nainen. Lääkärin kasvot olivat parrakkaat +ja niin Yrjö ensi hämmingissään luuli, että Ilja Huurinainen häntä +oli kädestä pitelemässä, hänelle kiusaa tekemässä. Mutta pian hän +erehdyksensä huomaa, hämmästyneenä sopertaa: + +— Mihin ne joutuivat, Ilja Huurinainen ja ne muut? + +Hymyilee hänelle lääkäri: + +— Ei Ilja Huurinaisella mitään hätää. Hän on kyllä terveenä ja paranet +sinäkin vielä, sillä kuume on jo häviämässä. + +Jo Yrjö vähitellen pääsee tolkuilleen ja huomaa vain unia uneksineensa. +Lääkäri ja diakonissa sisar hänelle kertovat, että kaksi kokonaista +viikkoa hän oli maannut kuumehoureissa. Mutta ei ollut tämä mikään +ihme, hän oli tosiaan saanut aika pahoja vammoja tukkikasan vieriessä. +Hänen olkaluunsa ja oikea käsivartensa olivat ruhjoutuneet, monta +kylkiluuta oli paikoiltaan irtautunut ja koko ruumis tullut pahoin +murjotuksi. Ja sellaisena, huonosti sidottuna, hän oli saanut tehdä +kuuden peninkuorman pituisen matkan tänne kunnan sairashuoneelle. +Jo oisi siinä heikompi mies henkensä heittänyt, mutta hän oli +vahvarakenteinen mies ja niin pelastui elämään. Hänen piti vain maata +hiljaa vielä muutamia viikkoja, jotta ruhjoutuneet jäsenet hyvin +parantuisivat. + +Näin kertovat lääkäri ja diakonissa sisar. Seuraavina päivinä ja +viikkoina on Yrjöllä kapaloituna maatessaan hyvää aikaa ajatella +kohtaloaan. Pitkiä olivat Yrjön mielestä nämä kauniit keväiset päivät, +ennätti siinä tosiaan paljon ajatella. Elävänä hänelle yhä uudestaan ja +uudestaan palaa muistoon se kohtalokas päivä, jolloin Ilja Huurinainen +ja hän menivät tuon turman tuottaneen tukkikasan luo. Pahan pauloissa +Yrjö tajuaa silloin kulkeneensa, pahojen valtojen kahlehtimana ja +kammitsoimana. Ei hän vieläkään oikein käsitä, mikä hänet silloin +viimeisessä hetkessä sai mielensä muuttamaan, mutta varmaan siihen +tulivat hyvät vallat väliin. Tottapa eivät liene tahtoneet Ilja +Huurinaisen kuolemaa ja niin antoivat hänelle suuren väkevyyden, vaikka +vähäistä ennen oli niin heikoksi ja voimattomaksi itsensä tuntenut. + +Kykenivät ne hyvät vallat pahan kahleet kirvoittamaan. Ja hyvältä +Yrjöstä nyt tuntuu, sanomattoman hyvältä, kun Ilja Huurinainen ei +jäänyt vierivän tukkikasan alle. Aivan kuin sen suuren tukkikasan paino +oisi hänen hartioiltaan pois vierähtänyt, niin kevyeltä tuntui olo ja +elämä. + +Muistelee Yrjö ihmeellistä unennäköäänkin, kun he toivioretkelle +kaukaiseen monasteriin kulkivat. Sieti Yrjön aprikoida, minkä vuoksi +hänet estettiin korkean kynnyksen yli pyhien joukkoon pääsemästä. Mitä +varten hänen jalkansa olivat niin raskaat, mikä kumma syntikuorma niitä +painoi, vaikka hän oli pelastanut Iljan hengen ja melkein oman henkensä +Iljan hyväksi uhrannut? Ensin Yrjö arvelee, että jos pyhät miehet +eivät oisi tästä vielä tietäneet, vaan luulivat hänen murhamiehenä +pyhien joukkoon pyrkivän. Mutta pitihän sellaisten kaikki asiat tietää, +salatuimmatkin seikat, niin varmaan nuo hänenkin hyvän työnsä tiesivät. + +Oli siinä miettimistä, miten pyhät miehet niin menettelivät, hänet +suurena syntisenä takaisin käännyttivät. Kun diakonissa sisar Yrjön +mielestä näytti hyvältä ja hurskaalta naiselta, niin päätti Yrjö +häneltä neuvoa kysyä, että mitä tuo ajattelisi hänen unestaan. + +Paljon he puhuivat näistä asioista. Kun Yrjö oli unensa kertonut, niin +kertoi vähitellen kaiken muunkin diakonissa sisarelle. Ja niin selitti +diakonissa sisar, että Yrjön pahat ajatukset ja aivotukset ne olivat +raskaana syntikuormana hänen jalkojaan painaneet. Sitä varten hänen +maammonsa jo matkalla sai häntä suohon sortumasta autella ja perillä ei +hän pyhien joukkoon päässyt, ennenkuin oisi kokonaan siitä taakastaan +vapautunut. Ei se vielä vapauttanut häntä, että oli Ilja Huurinaisen +kuolemasta pelastanut. Vielä hänen piti sopia Iljan kanssa, tunnustaa +Iljalle, miten oli hänen kuolemaansa toivotellut. Asia oli niin, että +ihminen voi ajatuksissaan tehdä kuolemansynnin, tulla murhamiehen +veroiseksi, vaikka kätensä olivatkin veritahroista puhtaat. + +No ei diakonissa sisar tahtonut sanoa, että Yrjö oisi aivan niin suuri +syntinen ollut. Paha oli Iljakin ollut, paljon oli onnettomuutta +hänelle tuottanut, onnettomuutta ja muuta kärsimystä. Mutta paras oli +sittenkin niin, että Yrjö taivutti mielensä sovintoon. + +— Se saattaa Iljallekin hyväksi koitua, arveli diakonissa sisar. + +Epäili Yrjö mielessään, välittäisikö Ilja Huurinainen hänen sovinnon +tarjouksestaan. Jos vielä nauraisi hänelle Ilja, niin siinä oisi +nolausta tarpeeksi. Mutta tottapa pyhät miehetkin siitä näkisivät, +miten paatunut mies oli Ilja Huurinainen. + +Ajatteli Yrjö naistaankin, mutta vaikea hänen oli näitä ajatuksiaan +mennä diakonissa sisarelle puhumaan. Niin hän itsekseen mietiskelee, +pitikö hänen naisellekin antaa anteeksi kaikki kärsimänsä, olla +niinkuin ei mitään pahempaa oisi tapahtunut. Merkillistä, kun ei unessa +hänelle naisesta mitään näytetty. Iljasta vain näytettiin, ei naisesta +mitään. Ja siitähän oikeastaan kaikki oli alkuisin, hänen kärsimyksensä +ja koettelemuksensa. Tottapa pyhien miesten oisi pitänyt tämä tietää, +kun kaiken muunkin niin hyvin tiesivät. Eivät vain tahtoneet hänelle +kaikkea valaista, kaikkea neuvoa ja opastaa. Vai oisiko asia ollut +niin, että pyhien miesten mielestä ei naisen petollisuus ollut niin +suuri synti. Mutta Yrjön mielestä se oli raskas synti, kaikkia muita +raskaampi ja tuotti hänelle monta tuskallista ajatusta yksinäisinä +hetkinään. + +Niin Yrjön ikävät viikot vierivät, ja jo muutamana kauniina keväisenä +päivänä Ilja Huurinainen tuli häntä katsomaan. Niin hän terveenä ja +päivän paahtamana ilmestyi Yrjön sairashuoneeseen kuin Louhivaaran +salojen väkevä keväthengähdys, kuin oisi tahallaan tullut metsien +miehen mieltä kiusaamaan. + +Sovinnosta piti Yrjön ruveta Iljalle puhumaan, mutta voi miten +vaikealta tuntui sovinnosta puhuminen, kun mieleensä kaikki kärsimänsä +vääryydet tulvahtivat. + +Ja jos Ilja oisi edes huomannut, mikä kevään kaipaus kidutti tätä +sairasvuoteella kalvennutta miestä. Jos oisi tämän huomannut ja sanansa +sen mukaan sovittanut. Mutta entisensä on Ilja Huurinainen, vieläkö +hän mitään huomaisi tai Yrjön apeasta mielestä välittäisi. Leveästi ja +rehennellen hän haastelee, kevättulvista kertoilee. Niin hän kehuu, +että jo oli Louhijärvestä liikkeelle lähdetty, tulvan ja jäiden mukana +oli suurella ryminällä lähdetty. Siinä välissä mainitsee miten oli +rutosti kevät joutunut, miten oli tulista kiirettä pitänyt viimeisten +puiden vetämisessä. + +Kaiken Ilja lasketteli yhdellä henkäyksellä, vaikea oli siinä lomassa +mennä sovinnosta puhumaan. Viimeksi hän joutui kertomaan niistä suohon +uponneista tukkikasoista, ja vavahti silloin Yrjö, kun Ilja Huurinainen +alkoi tästä asiasta puhua. Mutta Ilja nauroi reippaasti: + +— Se kovanonnen röykkiö oli kaikkein pahimpia, niin vetelä suo alla ja +ympärillä. Ja kumman kauan paikallaan kesti, emme silloinkaan vielä +mitään huomanneet. + +— Jospa lienen minä huomannut. + +Vaikeasti sanat Yrjön huulilta pääsivät, mutta kun pääsivät, niin jo +Ilja Huurinaisen vuolas sanatulva katkesi. Hölmistyneenä hän Yrjöä +katselee, että eihän tuo mies vain leikkiä laskene. Mutta outo oli +ollut Yrjön äänensointu leikkipuheeksi ja niin outo oli Yrjön näkökin. +Sanojaan tapaillen Ilja yrittää: + +— Ethän tarkoittane...? + +— Jospa tarkoittanen mitä sanoin. Jos hyvinkin lienen huomannut sen +tukkikasan liikkumisen. Vaikka et sinä huomannut, niin jos minä lienen +huomannut, jos lienee minulle näytetty enteitä ja varoituksia. + +Hiljaisuus näitä sanoja seurasi. Tuntui kuin ajan ikuinen ratas oisi +äkkiä pysähtynyt kuuntelemaan jo ounastelemaan, että mitä tässä +huoneessa tapahtui, mitä outoja tilejä selvittämään nuo kaksi miestä +valmistautuivat. Vihdoin Ilja Huurinainen hiljaisuuden katkaisee, +yrittää vielä naurahtaa: + +— Lienet sinä Yrjö tätä asiaa liiaksi ajatellut sairaana maatessasi. + +— Totta puhut, lienen paljon tätä asiaa ajatellut. Lienen nyt ajatellut +ja lienen jo silloin ajatellut, vaikka en silloin puhunut. Enteitä +minulle näytettiin monenlaisia, tiesin onnettomuuden lähenevän, ka en +tuosta puhua voinut, niin oli kieleni kahlittu. Paha kehno kieleni +kahlehti, sinulle turmaa toivottelin. + +— Minulle? pääsi Ilja Huurinaiselta hämmästynyt huudahdus. + +— Ka sinullepa tietenkin, kenellekäs toiselle oisin turmaa toivotellut. +Tietänet syyn, hyvin voinet arvata, minkä vuoksi sinulle tuhoa toivoin. +Vai oisinko erehtynyt, sano jos öisin erehtynyt? + +Vavahtavat Yrjön huulet, kun hän naurahtaa. Ei voinut Ilja +Huurinainen kestää hänen katsettaan, tuon sängyssä makaavan kalpean +miehen katsetta, joka tunki hänen lävitseen. Alas hän päänsä painaa, +masennettuna istuu. Jo tunsi Ilja Huurinainen, monen naisen naurattaja, +ensi kerran tilille joutuneensa. Mutta Yrjö toistamiseen naurahtaa: + +— Tiesin sinut rehelliseksi mieheksi. Et kiellä tekosiasi, kun ovat +kerran ilmi tulleet. Mutta mitäpä tuosta enemmän puhuisimme, siitä +puhunemme miten sain enteitä monenlaisia lähenevästä onnettomuudesta. + +Ja kaiken kertoi Yrjö, hitaasti ja yksityiskohtia myöten, kaiken +näkemänsä ja kokemansa. Koko kärsimystensä raskaan ajan hän Iljalle +kuvailee, miten paha kehno oli häntä koston tielle opastanut, miten +hän koetti paeta kiusaajaa, mutta ei mihinkään päässyt, kun Ilja itse +väkisin tahtoi hänet norjalaisen mieheksi saada. Vaikea hänen oli ollut +elää, tuona turmion päivänä kaikkein vaikein, kun tiesi onnettomuuden +lähenevän ja kehno kielen kahlehti. + +Seurasi pitkä äänettömyys, kun Yrjö oli kertomuksensa lopettanut. +Raskaasti hän hengähtää, mutta kirkas on katseensa, kun oli saanut +tunnustuksen tehdyksi. + +9 — Louhivaaran Patriarkka + +Toisin kävi Ilja Huurinaisen. Hän katseensa maahan painaa, lienee +syyllisyyden tunto pannut hänet häpeämään, vaikka ei vähää hävennyt +Ilja Huurinainen, suuri maailman kiertäjä. Mutta metsien miehen +äänettömät kärsimykset olivat hänelle uutta, ennen kokematonta. Oli hän +monen miehen naisia nauratellut, mutta tämä mies taisi olla kaikkia +muita väkevämpi, vaikka oli näyttänyt niin säyseältä ja hiljaiselta. +Lauhkea kuin lammas on Ilja Huurinainen, hiljaa hän kysyy: + +— Kosto oli käsissäsi, ei oisi laki sinua rangaissut, mitä varten minut +pelastit ja itsesi uhrasit? + +— Tottapa hyvät vallat lienevät niin tahtoneet, säästivät sieluni +ikuiselta turmiolta. Mutta minua elä kiitä elämästäsi, mistään +elä minua kiitä. Tokkopa oisin lakia pelännyt tai muuta tuomaria. +Jos tuomari oisi siihen tullut, sillä hetkellä ilmestynyt minua +säikyttelemään, niin tokkopa oisin sormeani kohottanut. Toinen tuomari +tuli, silmissäni kirkkautena sävähti, minulle voimat antoi. Sitäpä +elämästäsi kiittänet ja ylistänet, minulle anteeksi antanet, kun +sinulle turmaa toivottelin. + +Vavahti Yrjön ääni, mutta vavahti myös Ilja Huurinainen. Toistensa +käsiä puristaen he erosivat. Ovessa on jo Ilja Huurinainen menossa, +niin siinä hänet vielä Yrjön ääni tavoittaa: + +— Naisen jo rauhaan jättänet, kokemattoman naisen. Tai jos viedä +mielinet, niin pois vienet minun tupasestani, ja hyvän huolen hänestä +pitänet. + +Alas päänsä painaa Ilja Huurinainen kuin ruoskalla oisi häntä lyöty. +Alas päänsä painaa ja ulos pujahtaa, mies maahan asti nöyryytetty ja +masennettu. + + + + +XII. + + +Tukinuitto on Louhijoella parhaillaan. Ei ole uittoroikka pitkän pitkä, +ei aivan lyhytkään, lieneekö peninkuorman pituinen, lieneekö lähes +kaksikin peninkuormaa. Kärki on jo hyvin kaukana, häntäpää on vasta +Louhijärvestä irtautunut, siellä joutilaiksi jääneitä uittopuomeja +viimeisten tukkien mukana alaspäin lasketaan. + +Muutamana päivänä kulkee jokivartta alaspäin outo matkalainen. Ei +ole hän tukkimies, vaan nainen on, yksinäinen naisihminen ja suuri +vaatemytty on hänellä kantamuksena. + +Ei oisi ensi katseella tätä yksinäistä kulkijaa voinut tuntea +Louhivaaran ruununtorpan naiseksi. Niin on ulkonäkönsä entisestään +muuttunut, kukkeat posket ovat laihtuneet ja kalvenneet, ennen niin +sirkeät silmät ovat paljosta itkemisestä turvoksissa. Ja entäs +käyntinsä, notkea käyntinsä, miten se on väsyneeksi muuttunut, +horjahtelevan hän näyttää. Päänsä hän pitää alas painettuna kuin +hävennyt oisi tätä taivallustaan. + +Vaikeata on hänen kulkunsa. Ei ole jokivarrella kunnollista polkua, +vetisillä suoseuduilla täytyy hänen liukastavia puomipuita myöten +astella. Monta kertaa hän putoaa kylmään veteen, likomärät ovat hänen +jalkineensa ja hameidensa helmukset. Tietäähän tuon, eivät olleet nämä +taipaleet tukkilaiselämään tottumattoman naispoloisen kulkuteitä. +Kummako, jos hän on väsynyt, jos käyntinsä jo horjahtelee. + +Ketä etsinee hän, yksinäinen kulkija, vahtipaikalta vahtipaikalle hän +taivaltaa, jotakin kyselee ja taas eteenpäin lähtee, aina alaspäin +alaspäin. + +Ketäkö hän etsii, Louhivaaran torpan nainen? Oisihan tuon voinut +arvata, itseään Ilja Huurinaista hän on etsimässä, ketäpäs muuta hän +täältä hakisi. + +Ei ole Ilja Huurinainen viimeisten parin viikon aikana Louhivaaran +torpassa käynyt. Sen päivän perästä ei ole kertaakaan käynyt, kun oli +Louhivaaran Yrjön parantumista katsomassa. + +Siihen asti oli Ilja jokapäiväinen vieras Yrjön kotona, Yrjön naisen +lohduttajana hän oli tämän suuressa yksinäisyydessä. Yrjöä kohdannut +onnettomuus oli naista pahanpäiväisesti säikähdyttänyt, ensi hädässään +hän joutui aivan pois suunniltaan, itki päivät ja itki yöt, heränneet +tunnon tuskat tuottivat hänelle kalvavia kärsimyksiä. + +Mutta osasi Ilja Huurinainen yksinäistä torpan naista lohdutella. +Hän Yrjön sairashuoneelle, toimitti, huolti ja järjesti kaikki asiat +parhaan mukaan. Hän oli hyväntekijä, sekä Yrjön että hänen naisensa +suuri hyväntekijä ja laajasti hän kuvaili naiselle, miten hän ja Yrjö +viime aikoina jo olivat hyviksi ystäviksi tulleet. Parhaita he olivat +ystäviä, paljon näistä Yrjön kotioloistakin työmaalla haastelivat +ja tarinoivat. Jos lienee Yrjö vähän aavistanut ja ounastellut +näitä heidänkin välejänsä, jos tässä näin vähäisessä nyt oli mitä +ounastelemista. Eihän Yrjö tästä sen enemmän välittänyt, viisas ja +sopuisa mies, vai tästä Yrjö oisi mielipahaa pitänyt, jos naisensa +osoitti vieraalle ystävällisyyttä, muun maailman kohteliaisuutta. + +Näin Ilja, osasi hän asiat selvitellä ja siloitella, naisen huolet +haihdutella. Jo unohti nainen tunnon tuskat, Ilja Huurinaisen metiset +sanat, Iljan avulias ystävyys saivat naisen hätänsä unohtamaan. + +Kun vain Yrjö oisi vammoistaan parantunut, hänen säyseä ja sopuisa +miehensä. No Ilja Huurinainen lähti Yrjöä katsomaan ja lupasi +palatessaan tuoda naiselle hyviä terveisiä. Mutta sen päivän perästä ei +Ilja Huurinaista ole näkynyt Louhivaaran torpassa. + +Arvaa tuon, mihin hätään Yrjön nainen tästä joutui. Jo alkoi hän +aavistaa, millainen oli mies Ilja Huurinainen, jo suomukset hänen +silmistään putosivat. Ja alkoi hän jo muutakin aavistaa, hyvän ja +lauhkean miehensä äänettömiä kärsimyksiä. Mitä lienee Yrjön ja Iljan +välillä siellä sairashuoneella tapahtunut, kun ei Ilja tullut enää +mitään hänelle kertomaan, ei edes niin paljon jotta silmiään oisi +tullut näyttämään. + +Kaksi pitkää viikkoa hän oli näitä asioita suuressa yksinäisyydessään +ajatellut. Voi miten tuntuikin Louhivaaran torpan yksinäisyys raskaalta +ja painostavalta talvisen hälinän jälkeen. Paljon siinä ennätti +tuntonsa tuskiin herännyt nainen ajatella ja kärsiä, monta kuumaa +kyyneltä itkeä. + +Ja nyt hän on menossa Ilja Huurinaista tapaamaan, tahtoi edes jotakin +valaistusta saada pimeään yksinäisyyteensä, edes sen verran tietoa, +oliko Yrjö enää elossakaan vai joko oli manalle muuttanut ja hänet +poloisen ennen kuolemaansa kironnut. + +Lapsensa, pienet poikasensa, hän on kahdeltaan kotimiehiksi jättänyt. +Luuli hän Ilja Huurinaisen lähempää tapaavansa, jostakin Louhijoen +yläpään koskilta löytävänsä, mutta nyt hän on jo puolen pitkää keväistä +päivää Louhijoen vartta taivaltanut ja aina häntä alemmas ja alemmas +neuvottiin. Näytti siltä kuin oisi Ilja Huurinaisella ollut kiire +eteenpäin, pois näiltä Louhivaaran saloilta. + +Uupumus jo tahtoo yksinäisen kulkijan voittaa, niin mielellään +hetkiseksi levähtämään heittäytyisi. Siellä täällä ovat vahtimiehet +jokivarrelle nuotioita viritelleet, voi miten oisi haluttanut +lämmittävän nuotion ääreen istahtaa hiukan hengähtämään, likomärkiä +jalkineitaan kuivailemaan. Mutta mikä kumma ujous tai muu häpeän tunto +lienee häntä eteenpäin ajanut. + +Tukkimiehet niin merkitsevästi toisiaan katselevat, kun hän heiltä Ilja +Huurinaista kyselee. Vai haki hän Ilja Huurinaista, no tietysti Ilja +oli alempana, etupään puolessa. Siellä Ilja tavallisesti pysytteli, +sillä näin keväisin oli Iljalla kumma veto väljempään maailmaan. Mikä +lienee kiire ollut! + +Kun hän nuotion luota eteenpäin lähtee, niin on joskus takanaan naurua +kuulevinaan. Ja niinkuin oisi eroittanut korvaansa katkonaisia lauseita: + +— Vai Iljaa hän on hakemassa... taas yksi Iljan armaita! + +— Ikävä taisi tulla, kun on etsimään lähtenyt! + +Liekö sellaisia sanoja lausuttu, mutta niin hän on kuulevinaan, ja +silloin hän päänsä vielä alemmas painaa. Ja suuri vaatemyttynsä silloin +kahta vertaa raskaammalta tuntuu. + +Mitäkö vaatteita hänellä oli tässä mytyssään? Ilja Huurinaisen +lahjoittamia vaatteita hänellä siinä on. Siellä ovat Iljan lahjoittamat +hienot sukat ja kiiltonahkakengät ja paljon muuta Iljalta saatua +hyvyyttä hänellä siellä on. + +Aikoiko Yrjön nainen nämä lahjatavarat takaisin Ilja Huurinaiselle +antaa? Mistä hän tiesi mitä aikoi, suureen hätään joutunut +naispoloinen. Jos lienee ajatellut, että Iljan mieli vielä heltyisi, +kun hän saamiaan lahjoja takaisin tarjoaisi. Jos lienee sellainen toivo +mielessään kuvastellut tai jos lienee muuta ajatellut, katumustaan +ja omaa hyvää miestään. Vai jos ei liene mitään järkevää jaksanut +ajatella, otti vain tämän vaatemytyn mukaansa. Yksitellen kaikki Iljan +lahjatavarat piilopaikastaan esille; kaivoi, itkien niitä tarkasteli ja +niin kaikki mukaansa otti. + +Ja miten häntä nyt hävettää tämän vaatemytyn kantaminen, niinkuin +kaikki jokivarrella olevat tukkilaiset oisivat arvanneet, että siinä +hänellä oli Ilja Huurinaiselta saatuja lahjatavaroita. Niin on arka +herännyt omatunto, kaikkea se häpeämään panee. Et voi niin hyvin +vaatemyttyäsi kääriä, jotta et luulisi sen synnillisen sisällön +jokaiselle vastaantulijalle näkyvän, likaista alennustasi kaikille +paljastavan. + +Niin hän jokivartta alaspäin taivaltaa ja vihdoin illan suussa hän +Ilja Huurinaisen tapasi. Kun tuli vastaan ensimäinen kylä, niin siellä +hänet neuvotaan muutamaan lähellä joenrantaa olevaan taloon, jossa Ilja +kuului asuntoa pitävän. + +Entisellään oli Ilja Huurinainen. Jos lienee näyttänyt vähän +rasittuneelta, jos lienevät kasvonsa olleet vähän turvoksissa, +valvomisesta vai mistä lienevät olleet. Mutta muuten oli entisellään +Ilja, huomaavainen ja sulavakielinen. + +Talon parhaimpaan huoneeseen hän Louhivaaran Aliinan saattelee. +Siellä ovat hänen tavaransa, tilikirjat ja muut rahalaatikot, suuret +matkalaukut ja avatut konjakkipullot pöydällä. Leveästi ja mukavasti +näkyi Ilja täällä elävän, tässä mukavassa huoneessa, paljon leveämmin +ja mukavammin kuin Louhivaaran pienessä kamarimökissä. + +Mutta huomaavainen oli Ilja Louhivaaran Aliinalle, alkaa luistavalla +kielellä hänelle selvittää, miten hän jo monta monituista kertaa oli +ollut tuomassa hyviä terveisiä Yrjön parantumisesta, mutta jokivarrella +olivat hänet aina pysäyttäneet ja takaisin käännyttäneet. Tiesi hän +hyvin, millä ikävällä Aliina tietoja odotti, jopa jotta hän ei oisi +arvannut ja käsittänyt miten Aliina yksinäisyydessään häntä ikävöi. +Mutta minkäs mahtoi, kun tällaista väkeä oli hänellä, eivät ilman +nenästävetäjää mihinkään selvinneet, ja uittoaika täällä Louhijoella +oli niin lyhyt. Oli tässä rehkimistä, jos ennen tulvan karkuun menoa +mieli sieltä korvesta pois ennättää. + +Näin Ilja lavertelee. Lomassa hän kuumaa teevettä Aliinalle toimittaa +ja päivittelee miten Aliinan jalkineet olivat kastuneet. Kuivamaan ne +piti riisua, kuivamaan jalkineet ja kaikki, ei tässä niin kiirettä +ollut. + +Mutta Aliina ei suostunut likomärkiä jalkineitaan riisumaan. +Vastenmielistä ja turhanpäiväistä hänestä on nyt Iljan hyvyys ja +touhuaminen. Hän tunsi Iljan valehtelevan. Jos ei liene valehdellut +sitäkin, kun kehui Yrjön niin hyvin parantuvan. Sellainen tunto hänellä +vain on, että Ilja ei osannut puhua yhtä ainoata totuuden sanaa. +Ja tuollaiseen mieheen hän oli niin luottanut, mokomasta kaikkea +kuvitellut, hyväntekijänään pitänyt. + +Talon nuori nainen, tytärkö vai mikä lie ollut, näkyi jo ennättäneen +Ilja Huurinaiseen mielistyä. Teevettä tuodessaan hän huoneessa +aikailee, ovipielessä arkana istuvaa Aliinaa epäluuloisesti katselee. +Sellainen pystynokka naisihminen hän on ja vihaisesti niskojaan nakkaa +huoneesta pois mennessään. + +Tämä Louhivaaran torpan naisen olon vielä tukalammaksi teki, maan alle +luuli häpeästä vajoavansa. + +Mutta Ilja Huurinainen hänelle jo teetä kaataa. Itselleen hän laittoi +väkevän totilasin. Oisi Aliinallekin laittanut, mutta kun Aliina +jyrkästi kielsi, niin itselleen vain laittoi. Enemmän kuin puoli lasia +konjakkia kuuman veden sekaan hulautti. + +Aliina huomasi hänen kätensä vapisevan. Ja vasta nyt hän senkin huomaa, +että Iljan kieli hiukkasen sammaltaa, Ilja oli juovuksissa jo näin +aika päivällä. Jos ei liene niin paljon ollut, mutta kielensä sentään +sammalteli ja silmänsä verenkarvaisina punoittivat. + +Miten lienee yhtäkkiä Ilja Huurinainen hänestä niin vastenmieliseltä +tuntunut, melkein häntä puistatti. Tuo Iljan suuri parta ja kaikki +niin ruokottomilta näyttivät, ja entäs nuo parran lomasta välähtelevät +valkoiset hampaat, eteenpäin työntyvät vahvat hampaat. Kuin ahnas +petoelävä oisi ollut, vielä noilla hampaillaan kiinni iskisi, suuhunsa +syödä hotkaiseisi, ahmatti. + +Näin välistä toinen ihminen voi ruveta rumalta näyttämään, komea ja +naurava mies voi silmissä petoeläväksi muuttua. Ystävinä on eletty +pitkiä aikoja, parhaina ystävinä. On lämpimiä siteitä välille syntynyt, +siteitä ja suhteita kaikenlaisia, salassa asuvan vietin veto on +herännyt. Ja äkkiä rumuus paljastuu, suomukset silmistä putoavat, ja +silloin jo petoeläväksi toista luulee. Säikähtää, että jopa on ahmatin +lähelleen laskenut. + +Niin nyt Louhivaaran torpan nainen Ilja Huurinaista säikähtää ja vaikea +hänen on olla Iljan kanssa samassa huoneessa. + +Liekö Ilja Huurinainen mitään huomannut, Aliinan ajatuksia arvannut. +Hän edelleen lavertelee, kertoilee miten hän yhtenään Louhivaaran +salolle takaisin ikävöi, päivät ja yöt ikävöi. Ei hän sellainen +ollut, ei Ilja Huurinainen sellainen mies ollut, että hän tahallaan +oisi paennut ja piileksinyt. Vai Ilja Huurinainen sillä tavoin, vielä +hän takaisin palaisi Louhivaaraan. Uusia puita Louhivaaran metsistä +ostettaisiin ja ensi talvena hän tulisi niitä kaadattamaan, ei sitä +niin entisiä ystäviä jätettäisi, unohdettaisi. + +Välillä hän hyppää taasen Yrjön luona käynnistään kertomaan. Olivat +he Yrjön kanssa paljon haastelleet, menneen talven oloista ja muusta. +Ja uniaan Yrjö oli hänelle kertonut, kummallisia unennäköjään, kun +hän toivioretkeläisenä kulki kaukaiseen monasteriin. Hän väkinäisesti +naurahtaa: + +— Jos oisi tuo kumma unennäkö osviitaksi lähetetty, jos minuakin tästä +neuvottaisiin toivioretkelle lähtemään. + +— Eikös hän mitään muuta kertonut kuin tuota unennäköään? Eikö hän +muutakin puhunut? + +Aliinan henkeä tuntui ahdistavan, mutta pääsipäs vain tämä kysymys +hänen huuliltaan, pääsi hätäisenä, käheänä kuiskauksena. Ja hätkähti +silloin Ilja Huurinainen, hämmästyneenä häntä katselee. Mutta sitten +hän jälleen nauraa, leveästi ja huolettomasti hän koettaa nauraa: + +— Mitäpäs hän muuta oisi puhunut sen kummempaa? + +— No vaikkapa näistä meidän väleistämme oisi puhunut. Lienee hän näistä +talven pitkään tarpeekseen kärsinyt, ja ajattelin, että jos oisi +sairaana maatessaan tämä asia mieleensä tullut. + +— Vai niin sinä kuvittelet, nauraa Ilja, mutta hyvin väkinäistä on +hänen naurunsa. — Vai sellaisia sinä Aliina, jotta Yrjö oisi niitä +huomioitaan minulle haastellut. Mistäpäs minä niin tarkoin muistan, jos +lienee siitäkin vähän haasteltu, sovinnossa ja ystävinä tarinoitu. + +— Sinä valehtelet, Ilja, hyvin minä näen miten sinä valehtelet. + +Aliina on itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän vielä toistaa: + +— Aina sinä olet minulle valehdellut, kaikista asioista valheita +haastellut. Ja tähän asti minä olen sinua uskonut, yksinkertainen +ihminen, mutta nyt minä en usko enää. Jo olen saanut niin paljon häpeää +tuntea. + +Ilja Huurinainen hätääntyi. + +— Johan sinä nyt, johan sinä kummia ja ihmeitä. Mitäs häpeämistä +sinulla, onkos kukaan mitään sinulle sanonut tai viitannut? Onkos +Yrjökään edes niin paljon jotta oisi viitannut, yhdellä sanalla +vihjannut? + +— Sepä siinä onkin, että hän ei ole minulle vihjannut, vaan on +äänettömästi kärsinyt. Pahemmaksi se vain häpeän tuntoni tekee. Jo minä +nyt tiedän ja tajuan tunnossani mitä olen tehnyt. Ja näen minä, että on +Yrjö sen sanonut sinullekin, siitä haastellut, mitä lienee haastellut. +Mutta sinä vielä tahtoisit minun silmäni sokaista. + +Jo huomasi Ilja Huurinainen täälläkin tilille joutuneensa. Oli +Louhivaaran Yrjö jo hänelle totuuden sanoja puhunut, ja nyt Yrjön +nainenkin jo hänen lumouksestaan heräsi. Hän oli sairaalassa saamastaan +nöyryytyksestä niin lannistunut, että pysytteli poissa Louhivaaran +salolta, Yrjön valtapiirin lähettyviltä. Mutta yhä hän luuli Yrjön +naisen lumoissaan kulkevan. Siitä jälleen erehtyi niin luulemaan, +kun Aliina moisen pitkän ja vetisen taipaleen takaa tuli häntä +tavoittamaan. Mutta nyt näkikin naisen mielen muuksi muuttuneen, oisiko +sairaana makaavan miehen kumma voima naiseenkin vaikuttanut. Siltä +näytti, että oli Louhivaaran Yrjöllä oma salattu voimansa ja mahtinsa, +salaperäinen valta, joka seinänä nousi hänen eteensä, hänet maahan +masensi ja voimattomaksi teki. Hänen piti nöyryytettynä, siiville +lyötynä pakoon pyrkiä tämän miehen valtapiirin ulottuvilta. + +Hän vapisevin käsin lasiinsa tarraa ja ahnaasti siitä juoda hotkaisee +pitkän siemauksen, kuin oisi mielinyt nielaista alas kaiken kokemansa +nöyryytyksen, kaiken mikä hänen mieltään karvasteli. Niin hän juopi ja +sitten taas yrittää puhua Aliinalle: + +— Mitäs me sokaisemisesta ja semmoisesta puhumaan, en minä niin pahaa +liene tarkoittanut. Hyvää on Ilja Huurinainen tarkoittanut ja hyvää +on Iljan jäliltä tähän asti kuulunut. Hyvällä ovat ihmiset häntä +muistelleet, missä onkin matkoillaan kulkenut. + +— Jos lienee niin muualla, mutta ei kaikille näy hyvä hyväksi koituvan. +Niin toivoisin minä, että Ilja Huurinaisen tuomasta hyvästä öisin +osattomaksi jäänyt. + +Taas talon nuori nainen huoneeseen tuli ja hänen perässään tuli useita +miehiäkin. Ketä lienevät olleet Iljan uusia apulaisia, ei Aliina heitä +tuntenut. Tilinmaksusta nämä miehet rupesivat Iljalle toimittamaan, +suuria tilikirjojaan siinä pöydällä rupesivat levittelemään ja +selailemaan, eivät vieraasta tuon enemmän välittäneet. Kiusaantuneena +Ilja Huurinainen pullojaan ja lasejaan tilikirjojen tieltä siirtelee. + +— Oisi jätetty tämä huomiseen, tuhisee hän, — niin väsynyt olen. Ja +muutakin minulla tässä oisi, vieraita... + +Mutta Aliina on jo noussut. + +— Ei näistä vieraista väliä mitään. Ja kotiin minun jo pitää lähteäkin, +on pitkä matka minulla kulkeani. + +Ovessa vielä talon nuori nainen yritti häntä pidättää. + +— Kantamuksesi unohdat. Vaatteita vai mitä sinulla lienee tuossa +mytyssäsi. + +— Ilja Huurinaisen ovat ne tavaroita, hänelle omansa antanet. + +Tukkilaiset olivat työstään palaneet, koko talo oli niitä nyt +tulvillaan. Pihamaalla porisi kivistä kyhätyllä tulisijalla rokkapata. +Illallisruokaa siinä tukkilaisjoukolle keitettiin, maukasta ja +voimakasta illallisrokkaa suuressa muuripadassa. + +Tämän kypsymässä olevan keiton miellyttävä lemu havahdutti Louhivaaran +Aliinan nälkänsä muistamaan, voi miten hänen vatsanpohjassaan yhtäkkiä +pahasti hiukaisi. Hänen jalkansa horjahtelivat, hän luuli siihen +paikkaan kaatuvansa ja pyörtyvänsä, jos ei saisi ruokaa. + +Kun muuan tukkilainen näki hänen horjahtelevan ja aittarakennuksen +nurkkaan nojaavan, niin tuli hänelle haastelemaan: + +— Sairasko olet kulkijanainen, vai jos nälkä sinulla lienee? No eipä +hätää mitään, jos sinun on nälkä, niin levähdä vain siinä. Pian tuossa +keitto valmistuu ja riittää siitä sinunkin osallesi yksi kupillinen. Ei +Ilja Huurinainen ole turhan saita, suopi hän kulkijanaisellekin yhden +keittokupillisen. + +Säikähti Aliina, kun kuuli Ilja Huurinaisen hyvyyttä ylistettävän, niin +säikähti kuin oisi käärmeen piston saanut. Jo nälkänsä ja väsymyksensä +unohti, pois lähtee pihamaalta laahustamaan ja mennessään sopertaa: + +— Ei minulla nälkä... en minä hänen keitostaan ja muusta hyvyydestään. + +Ihmetellen katsoo hänen jälkeensä mies, nuori hyväntahtoinen +tukkilainen, ja itsekseen mutisee: "Taisin tyhmiä haastella, lienee jo +saanut tarpeekseen Ilja Huurinaisesta, naispoloinen." Sääli hänen tulee +väsynyttä kulkijanaista, niin ajattelee, että pitäisi lähteä jälkiä +seuraamaan. "Jos hyvinkin vielä joenrantaan menee ja siellä itsensä +hukuttaa." + +Mutta ei mennyt joenrantaan Louhivaaran Aliina, korpitielle hän painui. +Aikoi salojen poikki suoraan Louhivaaraan oikaista. + +Miten hän lienee kulkenut tämän taipaleen, lähes kahden peninkuorman +pituisen ja melkein tiettömän taipaleen. Kevättulvan alla olivat suot +ja nevat, ei ollut niiden yli edes pahaista kapulasiltaa. Miten hän +lienee niiden yli kulkenut, miten koko muun matkan taivaltanut, kun jo +lähtiessään oli niin väsynyt ja nälkiintynyt. + +Koko yön hän levähtämättä kulki ja kun keväisen aamun aurinko +teki nousuaan, niin silloin hän jo muutamalle mäenrinteelle näki +Louhivaaran. Mutta silloin olivatkin hänen voimansa lopussa, ei +jaksanut hän enää kulkuansa jatkaa, vaan siihen mäkirinteen pehmeälle +sammaleelle nääntyneenä vaipui. Haikein mielin hän Louhivaaraa katseli, +nousevan auringon ensimäiset säteet sen korkeata lakea kultasivat. Kuin +luvattu maa se näkyi, hänen luvattu maansa, ja siellä olivat hänen +lapsensa, ikävöiden hänen paluutaan odottivat. Mutta hän ei jaksanut +perille asti kulkea, hänen täytyi levätä. Jaksaisiko hän enää ensinkään +perille päästä vai pitäisikö hänen tähän uupua. Niin hänestä tuntui, +että hänen viimeiset voimansa olivat menneet ja tähän hänen piti +nääntyä ja menehtyä, oman kotivaaransa näkyviin menehtyä ja kuolla. + +Kuumia kyyneleitä tuli hänen silmiinsä. Mitä hän lienee siinä itkenyt +ja ajatellut, väsynyt kulkija? Jos lienee tällä matkalla tuntemaansa +häpeää ja nöyryytystä muistellut, jos lienee muutakin mieleensä tullut. +Jos lienee ajatellut omaa hyvää miestään, jolle hän oli niin paljon +kärsimyksiä tuottanut, äänettömiä kärsimyksiä. Mistä sen tietää, +mitä kaikkia ajatuksia lienee mieleensä tullut, yhä kuumempina ja +vuolaampina kyyneleensä virtaavat, yhä alemmas hän päänsä painaa. + +Hänen ympärillään soi ja humisi kevätaamun heräävä riemu. Joka +suunnalta kuuluu teirien kuherrusta, soidinmetsojen kotkotusta, pyiden +vihellystä. Sinisalojen ja kaukaisten vaarojen yllä häilyy ja värisee +nousevan auringon säteissä hienoa auerta, keväisen aamun auerta, joka +lämmintä päivää ennustaa. Kauniit ovat Louhivaaran rajasalot tänä +keväisenä aamuna, parhaassa hääasussaan ne koreilevat ja kaikkialla +hääilo humisee. Mutta alemmas vain päänsä painaa itkevä nainen, ei +uskaltanut hän enää silmiänsä nostaa kevätaamun kirkkauteen. Niin syvä +oli häpeän tunto sydämessään. + +Mutta kas kun kevätaamun aurinko tietään kulkee, niin kaikki paikat +se silloin katselee ja huomaa. Sen lämmittävät säteet itkevän naisen +löysivät, vilusta värisevän ja väsyneen naispoloisen, ja hyväillen ne +hänet uneen uuvuttivat. Jo tunsi kangistuneissa jäsenissään suloista +raukeutta, lämmittävää raukeutta. Päänsä, josta huivi oli kaulalle +solunut, pehmeälle sammalmättäälle painui. + + + + +XIII. + + +Kauan hän nukkui pehmeällä sammalvuoteellaan. Kun hän havahtui +unestaan, oli kevätpäivän aurinko jo korkealla keskitaivaalla. +Ihmetellen hän ympärilleen katselee, häntä yhä niin raukaisi tuo +lämmittävä aurinko, ja ajatukset olivat väsyneet. Ei hän jaksanut +päästä selvyyteen, missä oli nukkumassa, mutta kun hyvältä tuntui +lepääminen, niin mieli jo uudestaan mätästä vasten painautua. + +Mutta silloin hänelle tuli sellainen tunto, että hän ei ollutkaan +yksinään, vaan joku istui hänen lähellään, missä lienee istunut ja +häntä odottanut. Hän toistamiseen ympäristöään silmäilee ja silloin hän +todella huomasi ylempänä mäkirinteellä jonkun istuvan. Pahanpäiväisesti +hän säikähti, luuli näkyjä näkevänsä: Niin oli kuin Yrjö oisi siellä +istunut, hartiat kumarassa matalalla kivellä. + +Yrjö siellä olikin istumassa, ei hän mitään näkyjä nähnyt. Nyt nousi +istuja hiukan vaivaloisesti ja läksi hänen luokseen astelemaan. Jo +silloin Aliina kaiken muisti, millä matkalla hän oli, ja kaiken muunkin +tällä matkalla kokemansa hän muisti. Ja Yrjö nyt oli tullut, hänet +parahiksi yhyttänyt tästä makaamasta. Tietysti Yrjökin kaiken arvasi. +Hän päänsä alas painaa ja nöyränä odottaa, että jos Yrjö löisi hänet +kuoliaaksi tai mitä muuta hänelle tekisi. Ei hän sanaa sanoisi, ei +ääntä päästäisi, sillä ansainnut hän oli lyömisen ja kaiken muunkin +häpeän. + +Mutta eihän Yrjö häntä lyönyt, häntä lähetessään vain virkahtaa: + +— Arvasin sinun olevan uuvuksissa, niin annoin levähtää. + +Ei Aliina uskaltanut silmiänsä nostaa, yhä alemmas päätään painaa ja +sopertaa: + +— Lienet jo kauan istunut ja minua odottanut? + +— Mitäpä minä niin kauan öisin odottanut, jos puolituntia öisin tuossa +kivellä istunut. + +Pienen selkäreppunsa hihnoja hän on korjailevinaan, niitä nykii ja +tässä puuhassaan hän tuskin naiseensa ehtii vilkaisemaan. Antoi tuo +mokoma kantamus yhtäkkiä työtä ja hommaa. Vasta tovin kuluttua taas +joutuu sanomaan. + +— Itsekin olin väsynyt pitkästä kulkemisesta, niin hyvää tuo +levähtäminen teki. + +Aliina ajattelee, että hänen pitäisi nousta. Mutta vaikea hänen oli +nousta, jalat niin kipeiltä tuntuivat. Tuskin kärsi niitä liikuttaa, +vielä vähemmän maahan polkea. + +— Jos lienevät jalkasi lyöttyneet, arvelee Yrjö. Ei hän nytkään +naiseensa katsonut, mutta mistä lie huomannut vai liekö muuten +arvannut, että Aliinan jalat olivat kipeät. + +— Jos ne ovat pahasti lyöttyneet, lisää hän, — niin oisi parasta kengät +riisua. + +Aliina yritti kävellä. Hän hammasta puree ja askeleen ottaa, mutta +silloin teki mieli huutamaan, niin viilsi kipeästi jalkoja. + +— Jos pitänee kengät riisua, huohottaa hän ja takaisin sammaleelle +vaipuu. + +— Arvasinhan minä, kengät pitää riisua, puhelee Yrjö. + +Yhtäkkiä hän vilkastuu ja alkaa touhuta kenkien riisumista. +Aliina yritti itse vetää kenkiä pois jaloistaan, mutta nepä eivät +lähteneetkään. Ne olivat päiväpaisteessa kuivuneet ja käpertyneet, +Yrjön apuun Aliinan piti turvautua. Polvillaan on Yrjö maassa hänen +edessään, hellävaroen hän koettaa kenkiä riisua. Voi miten hän osasi +hellävaroen vetää, mokoma kömpelö mies. Toisella kädellään hän nilkasta +pitelee ja toisella kenkää vetää, vähitellen hivuttaa. Siinä hän +puhelee: + +— Ei tätä auta väkisin nyhtäistä, niin on päässyt veitikka käppyrään +kuivamaan. Näin tämä pitää ottaa, vähitellen hivutella hivutella. On +se tuo keväinen aurinko aika poika nahkaa kuivaamaan, nahkaa ja muuta +tavaraa, joka on sattunut vähän kastumaan. + +Voi miten Aliina häpesi ryvettyneitä hameitaan ja kaikkea. Jo oli +Yrjö löytösen löytänyt, mitä lienee ajatellut, kun hänet tällaisessa +kunnossa löysi, niinkuin ryvettyneen kulkulaisen, kylän kujasten +juoksijan ja nuohojan. + +Mutta Yrjö vain kenkien riisumisessa askartelee. Jo hän on saanut +toisen kengän irroitetuksi ja toista nyt samalla tavoin hivuttelee. Ei +hän naiseensa katsahda, vaan oisiko muuten tämän ajatukset arvannut, +kun alkaa haastella: + +— Heti minä sinun uupuneen arvasin, kun tästä makaamasta löysin. +Tapasin tänä aamuna tuolla kylässä Iikka Penttisen, niin hän kertoi +sinut siellä nähneensä. Niin Iikka arveli, että tottapa lienet ollut +minun vointiani tietämässä ja jos hyvinkin vielä matkalla sinut +tavoittaisin. + +Aliina tunsi miten veri hänen poskilleen kohosi, polttavana ne värjäsi. +Tietysti Yrjö oli kaikesta selvillä, kaikista hänen matkoistaan ja +muustakin. Ei Yrjö Ilja Huurinaisesta mitään maininnut, mutta varmaan +Yrjö arvasi, että Iljaa hän oli ollut tapaamassa, ja nyt Yrjö oli +metsästä hänet löytänyt. Eikö liene Yrjö häntä etsinytkin, kun sai +Iikka Penttiseltä hänen matkastaan tietää. + +Mutta yhä Yrjö hänen jalkojensa kanssa hommailee ja puuhaa. Hän on +saanut kengät riisutuksi ja jalkariepuja nyt aukoo ja irroittelee. +Siinä vasta kävi selville miten pahasti jalat olivat lyöttyneet, +monesta paikasta ne vereslihalla olivat ja hiukan kuivumaan päässyt +jalkariepu oli haavoihin kiinni tarttunut. + +— Jopa ovat, jopa ovat pahaksi menneet, hokee Yrjö. — Ei näitä näin voi +irti repiä, kuiviltaan kiskoa. Pitäisi ensin vähän liottaa, vedellä +kostutella. Jos tässä vuottelisit, niin minä tuolla notkossa kävisin, +sieltä vettä lipillä toisin. On siellä kirkasvetinen puro, niin siitä +vettä toisin. + +— Ei nyt tähän vettä hakemaan, kävelen minä sinne asti. + +— Ka jos voinet kävellä, kun minä vähän auttelen. + +Niin he purolle kulkevat, Yrjö naistaan kainaloista kannattaa, melkein +kantamalla hänet viepi ja koko ajan hokee, että jos ei vain liian +pahasti koskisi. + +Hyvää teki Aliinan jaloille purosen viileä vesi, voi miten teki hyvää. +Ja mistä lie Yrjö arvannut, että naisensa oli janoissaankin. Jo hän on +koivusta tuohta kiskomassa, lippiä rakentamassa. Kauniin tekaisi lipin, +sen Aliinan käteen toimittaa ja nyt hän jo selkäreppuaan penkoo, mitä +sieltä penkonee. + +Ahnaasti Aliina virkistävää vettä särpii, Yrjö ei häneen katsahdakaan, +vaan yhä reppuaan kaivelee. Niin Aliina uskalsi ensimäisen kerran +silmänsä kohottaa, salavihkaa mieheensä katsahtaa. Voi miten hänen +sydämeensä koski Yrjön muuttunut ulkonäkö: Yrjön posket ovat +laihtuneet, melkein ne ovat kuopallaan ja niin kalpeaksi on Yrjö +mennyt. Ja mitäs Yrjön partaan on ilmestynyt, niinkuin jauhoa oisi +siroitettu tai muuta harmaata. Harmaantumaan on Yrjö ruvennut ja +hänen oikea olkapäänsä näkyy yhä olevan hyvin kipeä. Koko se olkapää +on kohonnut korkeammalle kuin toinen ja hiukan eteenpäin työntynyt. +Niin näyttää kuin vinoon oisivat Yrjön leveät hartiat menneet ja +parantuneet. Kun Yrjö on kovin laihtunut, niin näkyy vika vielä +terävämmin. + +Kuumia kyyneliä Aliinan silmiin herahtaa. Hän ajattelee, että nyt hänen +pitää kaikki Yrjölle tunnustaa. Polvillaan Yrjön eteen ryömiä ja kaikki +tunnustaa, miten huono ja kelvoton hän on Yrjön naiseksi. + +Mistä sen tiesi, jos lie Yrjö jälleen hänen ajatuksensa arvannut. +Jos lie nähnyt naisensa kyyneleet, vaikka ei sinne päin katsonut. +Merkillinen mies näkemään ja huomaamaan, ja niin alkaa hän muuta +touhuta, syömistä Aliinalle toimittaa. Hän vetää repustaan voileipiä, +kauniita ja maukkaita voileipiä, tunkee niitä Aliinan käteen ja puhelee: + +— Tällaisia sieltä matkaan eväitä panivat, niin jos sinäkin näitä +vähän maistanet. Hyviä siellä oli ihmisiä, pelkkää hyvyyttä minulle +osoittivat, lääkäri ja diakonissa sisar ja kaikki. Mielikseen siellä +mies makaa niiden hoidossa, vaikka koko kesän makaisi, jos ei muu ikävä +kotiin ajaisi. Et kipuja tunne, et vaivoja mitään siellä maatessasi, +niin ne osaavat ihmisen hoitaa ja parannella. + +Näin Yrjö sairaalan oloja kehuu ja ylistelee, on itsekin voileipiä +syövinään. Mutta oisikos raahtinut itse syödä, vaikka lie nälissään +ollut. Yhden ainoan voileivän itse söi, kaikki muut Aliinan käteen +tunki ja nyt hän taasen reppuaan kaivelee. + +Käärettä hän nyt sieltä etsii, olivat sairaalasta antaneet hänelle +mukaan oikeata käärekangasta, niin että itse saattoi kotona pienempiä +haavoja ja muita vikoja hoidella. Ja kaikkea muutakin hänellä oli, +salvoja ja voiteita monta lajia. Kaikki nämä tavarat hän nyt esille +penkoo, jokaisen käärön ja jokaisen pullon yksitellen aukoo, kaikki ne +Aliinan eteen nähtäviksi levittää. + +Osasi Yrjö touhuta, ihmetellä Aliinan pitää sitä tavaran paljoutta, +mikä Yrjön repusta ilmestyi. Ja Yrjö hänelle selvittelee, mihin vammaan +mitäkin voidetta pitää käyttää. Kaikki Yrjö tietää, niin on paljon +oppia saanut ja muuta tietoa. + +— Se diakonissa, sisar nämä tavarat mukaan pani, haastelee Yrjö. — +Niin sanoi lähtiessäni, että vienet nämä mukanasi, kun niin kaukana +salolla elätte. Jos naisesikin milloin mitä sattuisi tarvitsemaan, niin +siltäkin varalta vähän panemme mukaan. Ja nythän näitä tarvitaan, jo +sattui se diakonissa sisaren hyvyys paikalleen. Siunattu ihminen, mistä +tuo lienee tämän arvannut, kun huomasi tätä käärettä näin runsaasti +varustaa. + +Jo Yrjö käärekangasta purkaa ja yhtenä he nyt ryhtyvät lyöttyneitä +jalkoja voitelemaan ja käärimään. Ihmetellä Aliinan piti Yrjön +kätevyyttä ja tietoviisautta, niinkuin lääkäri tai muu tohtori oisi +ollut. Ja siinä melkein unohtui Aliinalta häpeän tuntonsa, niin osasi +Yrjö hänen mielensä muuhun johdattaa. + +Vasta kun hetkisen kuluttua metsäpolkua pitkin astelevat, niin silloin +taasen Aliina kaiken muistaa, häpeänsä ja katumuksensa. Yrjö hänen +edellään kulkee ja koko ajan hän näkee, miten Yrjön oikea olkapää +on toista korkeammalla, miten Yrjön laihtuneet hartiat ovat vinoon +vääntyneet. Ei hän saanut silmiään noista luiseviksi ja kulmikkaiksi +muuttuneista hartioista käännetyksi, ne häntä koko ajan syyttävät ja +nöyryyttävät. Hän salaa kyyneliään pyyhkii, päätään alas painaa, jotta +ei Yrjö mitään huomaisi, jos taakseen sattuisi katsahtamaan. + +Niin he Louhivaaraan tulivat. Jo vaaran rinnettä ylös nousevat, jo +pienen oraspeltotieran piennarta astelevat. Siinä taas Yrjö alkaa +mielissään haastella: + +— Ka näkyypä luoja oraan antaneen talviaisen alla hyvin säilyä. Hyvin +oras säilyneen näkyy ja kuivapa on tuossa jo perunamaa. Jos pitänee jo +huomenna ruveta häneen siementä panemaan. Lantaa ensin häneen panemme +navettatönöstä ja sitten siemenen, niin tottapa jumala hyvän perunan +kasvattanee. + +Piha-aidan luona lehmä ikävissään ammuu. Arvasi Aliina lehmän +lypsäjäänsä ikävöivän, toista vuorokautta se oli saanut pakottavia +utariaan kannella. Ja lehmän vieressä vasikka ynyi, jos lie janoaan +ynissyt. + +Mutta jopa kotimiehet heidän tulonsa huomasivat. Jo heidän pienet +poikasensa Lauri ja Johannes tulijoita vastaan kilpaa juosta +kirmaisevat. Nuorempi Johannes oli isän lempipoika ja suoraan isänsä +syliin hän täydestä juoksustaan paiskautuu. Mieli Aliina varoittaa, +että isän olkapää oli kipeä, mutta ei kyyneliltään sanoja saanut. Ja +oisikos Yrjö tällä hetkellä kipeätä olkapäätään muistanut, korkealla +ilmassa hän jo Johannes poikaansa kiikuttaa. + +Miten lienevätkään Aliinasta nyt nuo lapsensa jumalan luomat niin +rakkailta tuntuneet. Miten lienevät nuo ikävöivät elukat ja kaikki +täällä heidän pienessä tolpassaan niin rakkailta tuntuneet, kaikki +esineet ja muut, mikä vain silmään sattui. Kuin luvattu maa, jonka +luuli jo kadottaneensa, mutta johon sai jälleen palata. + + + + +XIV. + + +Paljon oli sinä kesänä työtä Louhivaaran vartiopiirin ruununmetsissä. +Kaikki hakatut lohkot kun piti syksyllä tapahtuvaa metsänkylvöä varten +puhdistaa, niin siinä oli tarpeeksi tekemistä. + +Pitkiä aikoja oli metsäherra Louhivaarassa näitä töitä valvomassa ja +Yrjö myös oli ahkerasti mukana. Hänen kipeä olkapäänsä vähitellen +parantui ja laihtuneet hartiat pyöristyivät. Vähän vinoksi ne jäivät, +mutta muuten Yrjön terveys palasi entiselleen. + +Liekö Yrjö vieläkään uskonut tuohon uuden metsän kylvämiseen. Entistä +vähäpuheisempi hän on metsäherran seurassa, vaieten tämän laajoja +esitelmiä, runsasta puhetulvaa kuuntelee. Jos lie taasen Yrjö pitänyt +metsäherran suunnitelmia runon rakentamisena, tuulen tavoittamisena. + +Kerran kun kulkivat Louhivaaran alla olevan koivikkonotkon kautta, niin +rupesi metsäherra puhumaan siitä talvellisesta asiasta, Louhivaaran +viljelysmaiden lunastamisesta. Hyvän aikaa Yrjö antoi hänen haastella, +sitten virkahtaa: + +— Jos jättänemme tämän asian tuonnemmaksi. + +— Mitä varten se pitäisi tuonnemmaksi jättää? intoutuu metsäherra. + +— Ka pienet ovat vielä nuo pojat jumalan luomat, ei heistä vielä maita +raivaamaan, ojia kaivamaan. + +— Eihän maa siitä karkuun mene, vaikkapa ei heti ojia kaivettaisikaan. + +Koettaa metsäherra Yrjölle selvittää miten tärkeätä oisi asian +päätökseen saattaminen, mutta Yrjö vain vastaan väittää. + +— Tuonnemmaksi pitänee jättää, vuotta paria tuonnemmaksi. Kun nuo pojat +vähän kasvaisivat, niin sitten siitä puhunemme. + +Huomasi metsäherra Yrjön kiusaantuvan, jos tätä puhetta vielä +jatkettaisiin. Niin hän jätti asian sillä kertaa, päätti odotella +sopivampaa tilaisuutta. + +Kotona Louhivaaran torpassa näyttävät asiat päältä päin katsoen entistä +latuaan kulkevan. Paljon on kuitenkin muutoksia tapahtunut, syvällisiä +muutoksia. Yrjön nainen on nyt täydellisesti parantunut entisistä +heikkouksistaan, ei hän enää kylille ikävöi, ei suuremman maailman +oloja kaipaa. Nöyränä ja hyvänä hän Louhivaaran pienessä tupasessa +askaroi, hyvä on lapsilleen, hyvä myös miehelleen olla halajaa. + +Hyvä on Yrjökin naiselleen. Ei heidän kesken ole konsanaan puhuttu +menneen talven tapahtumista, kumpainenkin näkyi tahtovan nämä +tapahtumat unhoituksen yöhön painaa. + +Ja kuitenkin tuntee Aliina, että miehensä yhä niistä kärsii. Päältä +päin näytti Yrjö jo täysin parantuneen, mutta syvemmällä sisässä mikä +kohta lie ollut vielä epäkunnossa. Mikä näkymätön vamma lie jäytänyt +Yrjöä, ei Yrjö valitellut, mutta sitä suurempaa huolta asia Aliinalle +tuottaa. Hän usein salassa itsekseen itkee ja ajattelee, että jospa +Yrjö ei voinutkaan antaa hänelle anteeksi. Vaikka Yrjö tahtoi, niin ei +voinut hänen rikostaan unohtaa ja siitä nyt kärsii. + +Hän vihdoin Yrjölle rupeaa siitä haastelemaan: + +— Jos oisi meidän helpompi toisin elää. + +Yrjö häntä ihmetellen katselee. + +— Miten toisin olet meidän elämäämme ajatellut? Miten se helpommaksi +tulisi? + +— Jos niin tulisi helpommaksi, että minä menisin pois. Vaikka vähäksi +aikaa menisin... Kirvesvaaran vanhan Marjatan tänne pyytäisimme. Hän +lapsia vaalisi, elukoita hoitelisi... minä muuanne menisin vähäksi +aikaa. + +Vielä enemmän ihmeisiinsä Yrjö tästä odottamattomasta ehdotuksesta +tulee. Ikävöikö hänen naisensa muuanne, eikö ollutkaan vielä entisestä +kaipauksestaan parantunut, vaan yhä ikävöi? Hänen sydäntään tuska +kouristaa, mutta kuitenkin hän sanoo: + +— Ka jos sinä muuanne ikävöinet, niin tottapa pitänee vanha Marjatta +kutsua. + +-— En minä muuanne ikävöi ja vaikea minun oisi nyt täältä lähteä. + +Kyyneleitä pyrkii Aliinan silmiin kohoamaan, mutta hän niitä alas +nieleskelee ja edelleen puhuu hiljaisella äänellä: + +— Mielelläni minä täällä öisin, en hennoisi noita lapsiani jättää. En +lapsiani enkä muuta hennoisi jättää, jo tiedän nyt ja tajuan, millaista +on olo muualla. Vaan ajattelin, että jos sinun oisi helpompi niin elää, +kun eivät kaikki ikävät muistot oisi mieltäsi kiusaamassa. + +Jo Yrjö käsitti naisensa ajatukset. Liekö Yrjönkin sisässä oudot +kielet ruvenneet värisemään vai miten lie olonsa yhtäkkiä niin +tukalaksi tuntenut. Miten tuo nainen nyt rupesi moisia haastelemaan, +poislähdöstään ja vanhasta Marjatasta puhumaan. Ikäänkuin Marjalasta +oisi mihinkään ollut, vanhasta ja vaivaisesta käppyrästä, tähän oisi +tullut narisemaan, vaivojaan valittelemaan. + +— Eihän siitä Marjatasta mihin, mitenkä nyt Marjattaa noutamaan, +alkaa hän tenätä. — Jos ei sinulla ikävä muuanne liene, niin mitäpä +Marjattaan turvautuisimme, ventovieraaseen ihmiseen. Parempi on näin +elääksemme, omissa oloissa. Enkä minä niistä, jos lie mitä tapahtunut, +niin en minä niitä muistele. + +Siihen asia jäi. Hyvältä tuntui Aliinasta, kun Yrjö tahtoi hänet +edelleen Louhivaarassa pitää. Miten onnelliseksi hän tunsikaan olonsa +tämän jälkeen, miten hartaasti hän toivoi, että Yrjökin vähitellen +entiselleen tulisi. + +Jos liekin Yrjö jo ollut parantumassa, mutta sisäiset vammat ovat +usein niin vaikeita. Toiset ihmiset helpommin kohentuvat, toisten +parantuminen sujuu hitaasti. Vasta vähitellen, vähitellen näkymättömät +haavat arpeutuvat ja sitten kerran ihme tapahtuu. Voi sattua niin, että +kärsivä ihminen yhtäkkiä tervehtymisensä tuntoon havahtuu. Joku onnekas +tapahtuma, näköjään vähäpätöinen tapahtuma voi saada aikaan sellaisen +ihmeen, että elämä odottamatta rupeaa valoisalta ja aivan uudelta +näyttämään. + +Kärsivällisyyttä pitää vain ihmisillä olla tämän muutoksen odottamiseen +ja Louhivaaran eläjillä oli kärsivällisyyttä. Eivät nämä yksinkertaiset +ihmiset lähteneet muualta apua etsimään, vaan hiljaisuudessa oman +kuormansa kantoivat. Ei Yrjö itse lähtenyt eikä naisensa toivonut +lähtevän. + +Niin meni kesä ja meni talvi, taasen kevät joutui. Ihmeellinen oli +tämä kevät, tuli niin rutosti ja niin aikaisin. Ei oikein ennättänyt +huomata, kun lumi jo mailta hävisi, kevättulvat parhaillaan kuohuivat. + +Ahkerasti Yrjö soidinmetsoa pyytää ja kalankudussa kulkee. Pojat +ovat jo niin varttuneet, että alkavat hänen mukaansa pyrkiä, nuo +pojat jumalan luomat. No eihän tuo niin ihme ollut, Lauri oli jo +kymmenvuotias, Johannes poikanen paria vuotta nuorempi. Vaan jos +Johannes olikin nuorempi, niin eipä häntä vähemmän erämatkoille +vetänyt. Jos ei lie enemmän vetänyt kuin vanhempaa veljeään, kaikki +Louhivaaran Hännisien erämiesveret näkyi Johannes perineen. Ilmankos +olikin Johannes Yrjön lempipoika. + +Mutta tämä poikien varttuminen tuo Yrjön mieleen uusia ajatuksia. Usein +hän nyt Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa kulkiessaan +metsäherran ehdotuksia muistelee. Miten lienevätkään nyt nuo ehdotukset +niin uudessa valaistuksessa kuvastaneet. Jo piti Yrjön ruveta entisten +niittytierojensa ojia siivoamaan, jo teki kovin mielensä uutta ojitusta +avaamaan. Oisi saanut nähdä, millaista tuossa oli maaperä, jos oisi +vähän tuota metsää raivannut, muutaman uuden niittysaran muokannut. + +Naurisvaaran metsäkylvöksillä ei Yrjö ole kertaakaan käynyt. Syksyllä +oli kylvö toimitettu ja niin metsäherra silloin vakuutti, että tänä +kesänä kylvö jo orastamaan rupeaisi. Monasti Yrjö ajatteli, että +pitäisi käydä näitä kylvöksiä kerran katsomassa, mutta mikä lie kumma +pelko sinne lähtemästä häntä pidättänyt. + +Mutta kun metsäherra juhannuksen jälkeen tuli Louhivaarassa käymään, +niin silloin piti hänen mukanaan lähteä. Ja ihme oli tapahtunut, ei +Yrjö hyvään aikaan omia silmiään mielinyt uskoa: Kuokalla toukitusta +maanpinnasta kohosi kauniita männyntaimia. Kovin pieniä nämä taimet +vielä olivat, pieniä ja hentoja. Ah kuin olivat hentoja, mutta +runsaasti niitä oli nousemassa. Hyvin oli metsän jumala antanut +siemenen itää. + +Kuin suuri taakka oisi pudonnut Yrjön hartioilta, kun hän tämän ihmeen +näki. Aivan piti metsäherrasta pois kääntyä ja häneltä salassa silmänsä +ristiä, niin syvästi tämä jumalan hyvyys Yrjön mieltä liikutti. Koko +suuri metsä hänen ympärillään, kaikki tuntui yhdellä heilauksella +uudeksi ja valoisaksi muuttuneen. Metsäherra hänelle intoutuneena +kuvailee: + +— Näetkös, Yrjö, kun muutamia vuosia odotamme, niin kaunis männikkö +tässä jo ylenee, kaunis ja tasainen männikkö. Sitä vain sitten +harvennellaan, joka kesä puhdistetaan ja harvennellaan, lopusta +luoja huolen pitää. Mikä oisi mieluisampaa työtä kuin uuden metsän +kasvattelu, sepähän ihme jos ei siihen työhön suurten metsien elämää +rakastava mies lämpenisi. + +Ei Yrjö mitään puhunut, mutta jo näkee hän mielikuvituksessaan kaikki +kylvetyt alat kauniin männikkömetsän peittäminä. Niin uusi elämä vanhan +tilalle astui, ikuinen elämä kulki kiertokulkuaan ja mukanaan hänet +vei. Väkisin mukaansa vei. Hän jo luuli haavoittuneensa, paikalleen +vanhentuneensa, mutta nyt tunsi suonissaan nuoren elämän läikähtelevän +ja kohisevan. + +Kotimatkallaan he Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa +tapasivat Yrjön naisen ja molemmat pojat. Lehdeksessä oli Aliina +poikien kanssa, olivat parahiksi saaneet lehdestaakkansa valmiiksi ja +nyt hankkiutuivat kotiin lähtemään. Suuren taakan oli Aliina itselleen +valmistanut ja poikasille pari kerppua mieheen. Näiden taakkojansa +painoa he nyt siinä lähtötouhussaan tunnustelevat, poikaset koettavat +äitinsä taakkaa maasta kohottaa. Yhtenä he ponnistavat, mutta eipäs +vain raskas taakka hievahtanut. Oli äidillä voimia, jos lie heilläkin +jo ollut. + +On siinä telmimistä ja ilakoimista. Pojat toisiaan sysivät ja nauravat +ja Aliina heidän mukanaan nauraa ja kujeilee. + +Sekö telmiminen vai kesäpäivän lämpö lie pannut Aliinan posket niin +kummasti hohtamaan ja hehkumaan. Jo taaskin piti Yrjön ruveta omia +silmiään epäilemään, niin kauniilta hänen naisensa näytti, niin +kauniilta ja nuortuneelta. He ovat aivan lähelle pajupehkon suojaan +pysähtyneet, siitä telmijöitä tarkastelevat. Metsäherra veitikka Yrjöä +kylkeen sysii ja alkaa hänelle haastella: + +— Näetkös, Yrjö, aivan nuo pojan vekarat silmissä kasvavat. Ja tuo +naisesikin päivä päivältä nuorenee ja norjenee. Jo meidän nyt pitää +ruveta vakavasti ajattelemaan näiden maiden viljelykseen panemista. +Sinä myöhästyt, Yrjö, jos ei tätä asiaa jo tänä kesänä alulle panna. + +— Ka jos pitänee tänä kesänä asia panna alkuun, myönnyttää Yrjö. — +Hyvin nuo pojat näkyvät kasvavan ja menestyvän. + +Yrjön povessa värisi ihmeellisiä tunteita, niin riemukkaita ja päätä +viipottavia. Jos ei oisi metsäherra ollut mukana, niin mene tiedä +mitä oisi pannut typeryyksiä tekemään. Hyvin oisi se ihme saattanut +tapahtua, että hän oisi hyökännyt täältä piilopaikastaan ja yhtynyt +tuohon naisensa ja poikiensa toimimiseen. Liekö metsäherra hänen +ajatuksensa arvannut, kun ilvehtii: + +— Hyvin pojat kasvavat ja menestyvät. Ja mistä sen tiesi, jos vielä +muitakin ihmeitä rupeaa tapahtumaan! + +He astuivat piilopaikastaan esiin. Metsäherra nauroi merkitsevästi, +osasi tuo runon rakentaja. Nauroi ja Yrjön naiselle silmää iski +veitikka. + +— Vai mitä sinä ajattelet, Aliina, eikös niitä vielä voi ihmeitä +tapahtua? + +Hehkuva puna kohosi Aliinan poskille. Mutta Yrjö ei tällä hetkellä +muuta osannut, tarttui toisella kädellään naisensa lehdeskantamukseen +ja sen kevyesti olalleen pakkasi. + +Poikien silmät pyöristyivät, olipas tuolla isällä vielä enemmän voimia +kuin äidillä. Suuren oli äiti lehdestaakan rakentanut, mutta yhdellä +kädellään isä sen olalleen nakkasi. Ja innostuneina pojat ryhtyvät +toimittamaan: + +— Koetapas isä, jos vielä nämäkin taakat jaksaisit kantaa. Koetahan +jaksatko! + +Kilpaa pojat retuuttavat taakkojaan isänsä jalkojen juureen, Yrjö +epäilee: + +— Tokko jaksanen kaikkia, mutta jos huvikseni yrittäisin. + +Hän kahmaisi toiseen käteensä molempien kantamusten takkavitsat ja +heitti ne yhtenä mykkyränä olalleen. + +— Ja nyt itse kantajat perästä, niin tulee vapaa kyyti kotiin! + +Siitäkös vasta ilo ja riemu nousi. Yrjö kyykkysilleen painautuu, pojat +toisiaan tuuppien hänen hartioilleen kapuavat. Aliina hätäilee, että +jos Yrjön kipeään olkapäähän vielä koskisi tämä liikanainen voimain +ponnistus. + +-— Tokkopa tuohon enää koskenee, naurahtaa Yrjö. Hän on saanut molemmat +pojat olkapäilleen ja niin nousee hän kävelemään. + +Kelpasi tuota kantamusta nyt katsella. Mutta kevyesti ja tasaisesti +Yrjö taakkoineen astelee, kevyesti Louhivaaran laelle nousee. Jo oli +hän nuortunut, Louhivaaran salojen väkevä uroskontio. Ihaillen Aliinan +silmät hänen joustavaa kulkuaan seurasivat. + + + + +XV. + + +On kulunut alun toistakymmentä vuotta edellä kerrotuista tapahtumista. +Tämä aika on oikeastaan varsin lyhyt suurten metsien elämässä, mutta +kummia asioita on tänä lyhyenä aikana Louhivaaran salolla tapahtunut. +Niin on tapahtunut kummia, että vaikea on enää vanhaa Louhivaaraa +entiseksi tuntea. Vaaran lounaiselta palteelta on sievoinen ala +ikimetsää pois kaadettu ja sen paikalla nyt viljapeltoja aaltoilee. +Vielä enemmän on avattu viljelysmaita vaaran alla olevaan notkoon, +siellä on kaunista niitty ojitusta, siellä on kauramaata ja +ruisvainiota. Kaikkea siellä on runsaasti, vain päärmeinä on vanhaa +kaunista koivumetsää. On sitäkin sentään vähän säästetty. + +Ja entäs tuolla vaaran tasaisella laella, mitäs kummia muutoksia siellä +on tapahtunut? Minne sieltä on hävinnyt Louhivaaran pieni ruununtorppa? + +No tallella on sekin vielä. Tuolla torpan vanha tupanen pohjoistuulelta +suojaavien honkien ja kuusten alla kyhjöttää. Melkein niiden piilossa +se siellä kyhjöttää, mutta siitä vähän erillään on kokonainen ryhmä +uusia rakennuksia. On siellä sievä kivinavetta, on uudet saunat ja +uudet riihet, on aittoja ja suojuksia monenlaisia. Ja kaiken komeutena +on muhkea asuinrakennus. Sen toinen pää on kai jo monta vuotta ollut +valmiina, mutta toinen pää on upouusi, vasta valmistumassa. Sen +ympäriltä rakennustelineitä parhaillaan raivataan, yksi mies vielä +katolla vasaroi ja naputtelee. Mitä hän siellä naputellee, viimeisiä +kattopäreitä paikalleen naputellee. + +Nyt jo lakkasi naputtelemasta, vasaransa ja muut kompeensa laatikkoon +kokoilee ja tikapuita myöten katolta maahan laskeutuu. Vanha mies +hän on ja kuivettunut, mutta ketterä on vielä jaloiltaan. Ketterästi +tikapuilla liikkuu, vielä ketterämmin maahan päästyään pyörähtelee. +Nyt hän jo toisia komentelee ja hoputtaa, että joutavat rojut piti +sukkelaan jaloista pois raivata. + +— Ja entäs lipputanko, vieläkös se on metsässä kasvamassa vai missä se +on? + +— Täällä on, täällä on! kuuluu ääni vanhan tupasen puolelta, ja nuori +mies sieltä tulee, pitkää kolottua riukua perässään vetää. — Valmis +tämä on, ei sen puolesta mitään hätää. + +— No sukkelaan se sitten pystyyn! Pojat, käykääpäs avuksi ja nostakaa +se paikalleen. + +— Eihän tätä paikalleen, ennenkuin nuorat ja lippu on saatu. Mitenkäs +tätä ilman. + +— No siinä on minulla, nuorasta ja lipusta ei ole tietoakaan. + +— Emäntä niitä tuvassa kuntoon laittaa, ilmoittaa yksi nuoremmista +miehistä. + +— Vai vasta niitä nyt kuntoon laitetaan, hyvät ihmiset tätä +nahjustelemista. Juhannus on jo oikeastaan alkanut ja metsäherra voi +minä hetkenä hyvänsä ilmestyä. No jos hän nyt tulee ja lippu ei ole +paikallaan liehumassa, niin viaton olen minä siihen häpeään. Käteni +pesen puhtaiksi ja emäntä itse kaikesta vastatkoon. Vai nyt hän muka +lippua laittamaan, on siinä järjestys! + +Niin vanha mies komentelee ja hätäilee. Mutta nyt jo pelmahtikin +rakennuksen toisessa päässä olevan tuvan ovesta valkoista ja sinistä. +Sieltä komeata lippua rakennusmiehille lennätetään. + +Emäntä itse on lippua tuomassa, rehevä ja täyteläinen naisihminen. +Kukapa hänet oisi ensi katseella Louhivaaran entiseksi Aliinaksi +tuntenut, niin on levinnyt ja paisunut. Mutta eihän tuo niin kummakaan, +nyt ollaan jo vähän toista kaikin puolin, Louhivaaran ruununtorpan +naisesta on tullut Louhivaaran uutistalon emäntä. Siitä tämä leviäminen +ja paisuminen. + +Hengästynyt on Aliina ja anteeksi pyytelee, kun hän sattui hiukan +viivähtämään. + +— Ei tässä mitään, nuo pojat vain joutavaa hätäilivät! + +Näin toimessaan tepasteleva ketterä äijä hänelle selvittää. Pojat +toisilleen ja emännälle silmää iskevät, salaa naureskelevat. Osasi tuo +isä Louhivaaran Aliinaa mielistellä. + +Emäntä vanhalle rakennusmiehelle päivänpaisteena hymyilee. Hyvin +hän tunsi tämän ketterän vanhuksen tavat ja luonteen, hyvin muutkin +Louhivaaran eläjät tämän kuivettuneen miehen käppyrän tunsivat. Kukapa +hän muu oli kuin Iikka Penttinen, Ilja Huurinaisen entinen mittamies. +Vanha mies oli Iikka jo Ilja Huurinaisen loiston päivinä, nyt hän on +yhä vanhemmaksi tullut. + +Aika päiviä on Iikka Penttinen norjalaisen hommat jättänyt +ja rakennusmieheksi herennyt, poikineen hän maita kiertelee, +rakennusurakoita tekee. Hyvässä maineessa on Iikka, kilpaa hänelle +työtä tarjotaan, mutta louhivaaralaiset aina muiden rinnalla etusijan +saivat. Melkein joka vuosi on Iikka Penttinen ollut poikineen +Louhivaarassa. Milloin lie mitäkin rakennettu, milloin riihtä ja +tupaa salvettu, milloin uutta kivinavettaa ja vilja-aittoja vuovattu. +Hohhoijaa, oli täällä Louhivaarassa rakentamista ja muuta vuovaamista, +ei konsanaan tätä taloa valmiiksi saatu. + +Lipputanko on nyt rakennuksen päähän paikalleen pystytetty. Pojat +nuoria selvittelevät, yksi heistä rakennuksen harjalla seisoo, sieltä +määräyksiään jakelee. + +— No nyt veljet veikkoset, alkakaapas vetää, niin nähdään eikö tuo jo +kohoaisi! + +Pojat vetävät ja vetävät, tasaisesti ja kauniisti lippu kohoaa. +Nyt se jo rakennuksen harjan sivuutti, nyt tuuli siihen tarttui ja +levälleen sinivalkoisen vaatteen pelmahutti. Voi miten komeana se +korkeudessaan hulmuaa, nokat pystyssä emäntä ja vanha Iikka ja pojat +sitä tarkastelevat. Vihdoin Iikka yleisen mielialan näillä sanoilla +tulkitsi: + +— No nyt metsäherra meidän puolesta saisi Louhivaaraan ilmestyä. +Tulkoon vain nyt juhannusvieraaksi metsäherra, valmiina ollaan! + +— Hyväillen aika, eihän vielä olla valmiina! hätääntyy Aliina emäntä. — +Juhannuskoivut, juhannuskoivuista ei ole tietoakaan. + +Kävi selville, että juhannuskoivut oli Yrjö itse ottanut huolehtiakseen +ja sille matkalleen unohtunut. + +Vanhan Iikan kielenkärjellä jo pyöri kipakka sana tästä kuulumattomasta +nahjustelemisesta, mutta hän muisti, ettei Aliina emännän kuullen +sopinut kipakoita sanoja käytellä. Yrjöstä varsinkaan ei Aliina emännän +kuullen sopinut moittivaa sanaa sanoa, niin hän alkaa varsin säyseästi +tiedustella: + +— Minnehän tuo Yrjö oisi unohtunut? + +— Jos lienevät siellä Naurisvaaran metsäkylvöksillä. Johannes poika +kun on vasta kotiutunut, niin jos lienee Yrjö mennyt hänelle niitä +nuoria männiköttä näyttämään. On niistä niin paljon puhunut, ikävällä +Johannesta kotiin odotellut. + +Ei Aliina erehtynyt, Naurisvaaran selkosilla ovat Yrjö ja Johannes, +siellä he kiirehtimättä kuljeskelevat ja aikailevat. Kun Johannes poika +on ollut metsänvartijakoulussa, niin pitihän Yrjön nyt näytellä hänelle +kaikki ihmeet, mitä sillä aikaa oli täällä metsässä tapahtunut. Piti +näytellä vanhimmat kylvöalat, joilla nouseva metsä oli jo kauniiksi +männiköksi varttunut; piti myös uudet kylvökset näytellä. Vasta pari +vuotta takaperin ne oli tehty uuden lohkohakkauksen jälkeen, mutta +hyvällä alulla on jo sielläkin nouseva taimisto, jo maanpinnan hyvin +peittää. + +Väkevää pihkan lemua on ilmassa, metsien nuortuneen elämän voimakasta +virtailua. Eikö se taittuisi, eikö se huumaisi suurten metsien elämää +rakastavaa miestä kauniina kesäisenä päivänä, kesäisen auringon +lämmön lekottaessa. Ei yhtään ihme, jos juhannuskoivut Yrjön mielestä +unohtuivat. + +Ja kun mukana on hänen lempipoikansa, jota hän on ikävöiden kotiin +odottanut kaksivuotisen poissaolon jälkeen. Voi miten komeaksi mieheksi +olikin Johannes näinä vuosina varttunut. Nuorukainen oli kotoa +lähtiessään, nyt on roteva mies, leveähartiainen ja kirkassilmäinen. +Ihaillen Yrjö salavihkaa poikaansa tarkastelee, ihaillen hänen +haasteinaan kuuntelee. Niin hyvin osasi Johannes haastella kaikista +asioista, paljon oli hän koulussa oppia saanut, oppia ja muuta +tietoviisautta. + +Niin he kuljeskelevat ja aikailevat, Louhivaaran piirin vanha +metsänvartija ja tuleva metsänvartija. + +No eihän Yrjökään vielä niin vanha ollut, vain muutamia vuosia yli +viidenkymmenen. Parhaissa voimissaan hän on vielä, terve ja raikas on +poskiensa väri, metsien nuortuneen elämän raikkaus hänen poskillaan +kuvastelee ja joustavat ovat askeleensa. Yrjön komea täysparta vain +on vahvasti harmaantunut. Silloin kovien koettelemusten vuotena +harmaantuminen alkoi ja siitä lähtien se on hitaasti jatkunut, vuosi +vuodelta on uutta hopeaa partaan ja hiuksiin ilmestynyt. + +Lienevätkö ne koettelemukset muuta jälkeä jättäneet? Jos lienevät +vähän jättäneet, jos lienee välistä häivähtänyt syvässä katseessaan +äänettömien kärsimysten jälkiä. Mutta puhdas ja kirkas on muuten hänen +katseensa, siitä katseesta näkyy, että Yrjö on takaisin saavuttanut +hyvän ja lapsellisen elämänuskonsa, vanhauskoiselta äiti vainajaltaan +perimänsä elämänuskon, joka kerran jo oli pahasti särkymässä. Oman +naisensa hyvyys ja elämänsä menestyminen ovat Yrjön mielen takaisin +tyyneen sopusointuun saattaneet. Tyynenä ja hätäilemättä hän +askareissaan liikkuu ja hommailee, metsien mietiskelijä. Niin hän on +Haavoittunut kuin nuo Louhivaaran salojen kuuset, patriarkka hän on +ulkonäöltään, mutta ikuinen nuoruus katseessaan kuvastelee. + +Hän rakkaalle Johannes pojalleen haastelee: + +— Niin olen itsekseni mietiskellyt, että nyt pitänee sieltä meidän +omalta kotipalstaltakin vähän metsää kaataa, pieni ala puhtaaksi ottaa. +Sinä kun olet oppia saanut, niin sinäpä häneen sitten uuden taimiston +kylvänet. + +— Raahtisitko isä nähdä sen kauniin hongikon kaatamista? + +— Mikäpä auttanee, tiukalla pitää tuo talon kuntoon laittaminen, +alituinen rakentaminen ja viljamaiden avaaminen. Monta on siinä saatu +kovaa kokea, niin jos metsältä nyt vähän apua ottaisimme, kun sinä +niitä asioita paremmin ymmärrät. + +Näin Yrjö haastelee, suuren luottamuksen hän pani Johannes poikaansa. +Pitkät ja raskaat vuodet hän oli raatanut ja ahertanut, ensin yksinään, +viime vuosina Lauri poikansa kera. Paljon oli työtä pitänyt tehdä, +mutta metsäänsä hän oli säästänyt, siitä ajasta unelmoinut, kun rakas +Johannes poikansa koulun käyneenä miehenä kotiin palajaisi. Hänelle +säästi metsänhoidon, oman metsänsä antimien heruttelun. + +Liikutusta Johannes mielessään tuntee. Kovin paljon tuo isä näkyi +hänestä toivovan, kunpa hän vain voisi kaikki isänsä toiveet täyttää. +Mutta parastaan hän mieli yrittää, jo oli hän kauan kotiin ikävöinyt ja +ajatellut, miten isänsä ja Lauri veljensä hänen poissaollessaan saivat +kahdeltaan ponnistella. Nyt hän isänsä paikalle astuisi, jo saisi isä +päästä vähän helpommille päiville. + +Kauan saivat kotona odotella juhannuskoivuja, ikäväkseen asti. Eivät +Yrjön ja Johanneksen mieleen juhannuskoivut muistuneet, oli heillä +metsässä niin paljon muuta näkemistä ja aikailemista. Vasta pitkän +rupeaman viivyteltyään paluumatkalle muistivat lähteä. + +Nyt he ovat jo ennättäneet Louhivaaran alla oleville +uutisviljelyksille. Johanneksen Lauri veli siellä oli uutta ojitusta +raivaamassa ja siihen hänen luokseen he jälleen pysähtyivät. + +Iloisena Lauri työssään viheltelee. Hän oli aina iloinen veitikka, +hartiakas ja väkevä korvenraataja, oikea jättiläinen kooltaan ja +ruumiinvoimiltaan, mutta mieleltään iloinen ja vallaton poikaveitikka. +Suurta kannon jämilästä hän nyt irti vääntää ja Johannes veljensä +ryhtyi häntä auttamaan. + +Ihaillen Yrjö katselee, kun molemmat veljekset nyt yhtenä puskevat +ja vääntävät. Oli tuo Lauri aika poika ponnistamaan, mutta jopa oli +nyt Johanneksellakin voimia. Karhuja olivat nuo pojat jumalan luomat +voimiltaan, pois piti kohota maasta tuon kannon jämilään, mokoman +veitikan. Lujaan oli juurensa maahan iskenyt, oikein vakinaiseksi +taloksi asettunut olemaan, mutta jopahan nyt joutui majanmuutto eteen. + +Työnsä lomassa muisti Johannes huomauttaa: + +— Etköhän, isä, menisi tuonne metsään niitä juhannuskoivuja +valikoimaan. Jos äiti niitä jo kotona ikävöinee. + +— Ka pitäneepä tosiaan lähteäni, hyvä oli kun muistutit. + +Mielellään hän vielä oisi poikiensa työtä katsellut, mutta pitihän +äidille juhannuskoivut hommata. Jos hyvinkin metsäherra pian tulisi, +kun oli luvannut heille juhannusaattona saapua. Ja saisivat nuo +muutenkin olla juhannuskoivut pihaa somistamassa. + +Mutta ei metsään jouduttuaan juhannuskoivujen valikoimiseen vielä +kiirettä pitänyt. Niin on täällä kotinotkon koivikossa paljon +kaikenlaista näkemistä ja tarkastelemista. On lihava maaperä heinää +puskenut, putkea monenlaista ja angervoa kasvaa ryöhöttänyt, +polviaan myöten sai Yrjö siinä kahlata. On kukkaa kukkivaista ja +lemua mehiläistä houkuttelemassa ja noita pesiviä lintuja kun on +metsän jumala siunannut. Jos mihin pehkoon ja pensaaseen kurkistit, +niin sirkutusta ja sirinää sieltä kuului, jo oli siellä asukkaansa. +Hän muutamaa kaunista koivahaista mielii juhannuskoivukseen ruveta +hakkaamaan, mutta sieltäpä närhi hänelle rähähtää, riitelemään rupeaa, +että tännekös tulet. Hän sovittelee ja haastelee: + +— No elähän nyt noin minulle riitele, enhän minä väkisin. Pidä +veikkonen omasi, sovussa elänemme. Näetkös, johan minä pois menen, +muualta menen juhannuskoivua etsimään. + +Sellaisia tuli esteitä väliin. Nyt hän toisaalta juhannuskoivua etsii, +mutta siellä teiren poikueen yhyttää. Se häntä pakoon mennä vilistää +sakeassa heinikossa ja teiriemo hätääntyneenä siipiään räpistelee, +häntä toisaalle kokee houkutella. Hän taas tälle haastelemaan: + +— Ka pelästytinkö minä mörkö! Ei minulla pahaa mielessä, vaan jos +lienen pelästyttänyt, niin lähdenhän minä muuanne, sovinnolla lähden. + +Niin hän yrittelee ja yrittelee juhannuskoivua etsimään, mutta aina +nousi esteitä ja vastuksia hänen tielleen. Nyt hän on jo kirveensäkin +unohtanut, mihin lienee unohtanut. Piti lähteä sitä etsimään, omia +jälkiään tarkastelemaan. + +Pojat ojituksella ahertelevat. Lauri veitikka veljelleen silmää iskee +ja naurahtelee: + +— Kuuletkos kun isä siellä juhannuskoivuja hakkaa! + +Johannes myös nauraa: + +— Kuulenhan minä, aivan metsä isän kirveen iskuista kumahtelee. Pian +nyt äiti juhannuskoivut saapi. Jos lie jo ikäväkseen niitä odottanut, +niin pian nyt joutuvat! + +Oli tuo isä. Hyvin he tietävät miten vaikea isän on ruveta tämän +kotinotkon kauniita koivuja kaatamaan, kun metsän eläjien pahastuvan +pelkäsi. + +Mutta kukas tuolta nyt vaaralta alas tuovaa metsätietä kiiruhtaa? +Äitihän sieltä tulee, rehevänä ja täyteläisenä, nopeasta kulusta +hengästyneenä heidän luokseen laskeutuu. Jo näkyy äidille tulleen ikävä +ja hoppu juhannuskoivujaan, jo on itse niitä noutamaan lähtenyt. + +Ja ketäs nuo pienet paitaressut ovat äidin helmuksissa ja ympärillä? +Heidän pikku siskosiaan ne ovat, kolme pientä kirkassilmäistä tytön +typykkää. Niin oli Aliina, kauan väliä pidettyään, uudestaan alkanut +hedelmöidä. Louhivaaran maistako tämä siunaus lie häneen tarttunut. + +Nyt lapset jo suuret veljensä huomasivat, heidän luokseen juosta +viilettävät. + +— Meillä on lippu! Meillä on kaunis lippu! Niin he hengästyneinä +toimittavat. He olivat olleet pellon pientareella ensimäisiä mansikoita +etsimässä, kun lippu ylös vedettiin. Mutta nyt he ovat jo sen ihmeen +nähneet ja suurille veikoilleen siitä kilpaa kertovat. On siinä +toimittamista, miten lippu tuulessa hulmuaa. Hyvin korkealla, melkein +pilvissä asti hulmuaa, saivat he sen uskoa. + +No uskoivathan suuret veljet tämän ihmeen. Mutta kun äiti joutui heidän +luokseen, niin silloin tuli kysymys juhannuskoivuista. Lauri veitikka +äidilleen selvittää, että tuolla isä on metsässä, vaan jos ei löytäne +sieltä sopivia koivuja. Äiti heitä pyytelemään: + +— Menkää nyt hänen avukseen. Jo tämän työn saapi tänä päivänä lopettaa, +juhannus on jo alkanut. + +Sukkelaan pojat juhannuskoivuja löysivät. Ei Yrjö itse vielä kunnolla +alkuun ennättänyt, kun pojilla oli jo suuret kantamukset kauniita +nuoria koivuja kaadettuna. + +Mutta metsäherra oli sukkelampi. Kun he metsänrannaksessa hankkiutuvat +koivukantamuksineen kotiin lähtemään, niin eikös metsäherra jo tulla +viipota polkua alas heidän luokseen. Kainalossa heilahtelee hänellä +suuri kasvisäiliö, siihen hän tämän tästä sieppaa tiepuolesta jonkun +mielestään harvinaisemman kukan ja taas lähtee juoksujalkaa alas +painamaan. Aliina emäntä siunailee, kun näin piti käydä, ei edes ketään +kotona ollut vierasta vastaanottamassa. + +— Olipahan tuolla, vai ei ollut! Eikös vanha Iikka Penttinen, maan +mainio rakennusmies, muka kelpaisi tällaista vierasta vastaanottamaan. +Kaikki siellä jo katseltiin, uudet rakennukset ja liput ja muut +komeudet. + +— Kun ei ennätetty edes näitä juhannuskoivuja tuoda. + +— Juhannuskoivuja? Eikös siellä vielä ollutkaan juhannuskoivuja? Olipas +kumma, kun en tuota puutetta huomannut! + +Niin oli metsäherrakin, ei hän kaikkia pikku asioita ehtinyt +huomaamaan. Mutta nyt hän alkaa elohopean tavoin touhuta ja +pyörähdellä. Äidin pienet kirkassilmät saavat jokainen tulijaisensa, +sievän makeispussosen. Yksi pussonen jää jälelle ja tätä metsäherra +ihmeissään riiputtaa: + +— Mitenkäs tämä nyt näin kävi, missäs neljäs on? + +Osasi tuo veitikka, Aliina emännälle hän silmää iskee ja naureskelee: + +— Vai on se vielä tulematta ja minä jo varasin näitä neljä pussosta, +kun ei milloinkaan tiedä mitä täällä Louhivaaran salolla ihmeitä +tapahtuu. + +Aliina emäntä punastuu korviaan myöten: + +— Jos jääneekin se ihme jo tapahtumatta. + +— Eihän nyt vielä niin. On täällä näkyy taas uusia vilja-aloja +avautunut, vielä täällä lisäperhettä elää. Tämä Lauri on mahtava mies +uusia ojituksia raivaamaan, ja nyt kun on Johannes poikakin jo kotona. +Komea poika, vai mitä sanot, Yrjö? Eikös kasvattaneet siellä koulussa +ujosta Johanneksesta oikeata miestä, kaikin puolin täysimittaista? + +— Ka mikäs siinä, myönnyttelee Yrjö mielissään, kun lempipoikaansa +kehutaan. — Hyvän kasvattivat koulussa miehen ja hyvä on tämä kotona +kasvanutkin. Hyvät on meillä pojat, näkisitpä, metsäherra, kun nämä +yhtenä kantoa vääntävät. + +— Arvaanhan minä miten ne vääntävät, väkevät karhut. Jo jäit sinä +Yrjö nyt joutilaaksi, patriarkka sinusta tehdään, Louhivaaran salojen +tietoviisas patriarkka. Ja minä tulen tänne myös, Louhivaaran metsien +erakoksi minä rupean. On tuolla Louhijärven takana minulla jo +erakkomajan paikka katsottuna. + +— Mitä nyt metsäherra sellaista, hymyilee Aliina emäntä. — Naimisiin +metsäherran pitää nyt mennä, kun meistäkin jo huolenpito vähenee. + +Metsäherra on piintynyt vanhapoika, hän vain kädellään huitaisee, kun +rehevä Aliina emäntä hänelle naimisiin menoa ehdottelee. + +— Ei minusta enää sellaisiin! Tässä on elämäntyötä minun osalleni +tarpeeksi, kun olen nämä Louhivaaran asiat järjestykseen saanut, +tällaisen tärkeän rajapaikan pysyvillä eläjillä varustanut. + +Hän tiepuolesta jotakin noukkaisee, sen säiliöönsä tunkee. Näytti +sitten unohtamansa asian muistavan, sormiaan näpsäyttää ja intoilee: + +— Yhden asian minä vielä järjestän ennen erakoksi rupeamistani, ruunun +maantien tänne Louhivaaraan hommaan. + +Se oli suuri ajatus, louhivaaralaisten ikuinen unelma, ja nyt +metsäherra uhkasi tämänkin unelman toteuttaa. Vaikea on sitä uskoa, +mutta metsäherra sormiaan taasen näpsäyttää: + +— Uskokaa minua, maantie tulee! Pitää vain asia panna oikealla tavalla +alkuun ja minä olen jo keksinyt oman juoneni. Sotalaitos on asialle +suopea, nähkääs, tämmöiselle tärkeälle rajaperukalle pitää olla edes +yksi kunnon tie olemassa ja se tie rakennetaan Louhivaaraan. Olen +jo asiasta puhunut muutamille suurille herroille ja saattepa nähdä, +niiden herrojen mahti on meidän puolella. Maantie tulee. Tulisi vaikka +rautatie, mutta siitä me emme välitä! + +— Ei ei missään nimessä rautatietä Louhivaaraan, itse rautatiensä +ja muut rautaheponsa pitänevät!-hätäilee Yrjö, joka on ihmetellen +kuunnellut metsäherran ovelia suunnitelmia ja nyt yhtäkkiä säikähtää, +että jos tuo mahtaja vielä rautatienkin tänne rakentaa hänen rauhaansa +häiritsemään. + +Mutta metsäherra toistamiseen vakuuttaa, että saivat pitää rautatiensä, +ei hänkään mokomasta välittänyt. Louhivaaran patriarkka ja Louhivaaran +erakko halusivat elää rauhassa ja rauha häviäisi, jos rautatie +rakennettaisiin. Mutta maantie oli tuiki tarpeellinen. + +Syvää kiitollisuutta Louhivaaran eläjät tuntevat, kun metsäherra näin +heidän hyväänsä huolehtii. Jos lie välistä vähän liioitellut, runoa +rakentanut, niin hyvä tarkoitus aina pohjalla piili. Ei oisi voinut +tulla mieluisampaa juhannusvierasta kuin metsäherra oli. + +Kun juhannuskylpy oli kylvetty, niin hankkiutuvat rakennusmiehet pellon +pientareelle juhannuskokkoa laittamaan. Aliina emäntä ja palvelustyttö +ovat illallisen laittamispuuhissa. + +Metsäherra myös juhannuskokon rakentamista touhuaa, Yrjö yksinään +pihamaalla astelee. Mitä hän siinä miettinee vai jos ei liene mitään +erikoista mietiskellyt. Välistä hän pysähtyy ja antaa katseensa kaukana +harhailla. Oli hänellä näköalaa joka suunnalle: kaukana lounaassa +Koitereen kauniit vedet kangastelevat, toisaalta rajavaaroja siintelee +tuolta sivulta Louhijärvi metsän kohdusta tyynenä päilyy, niin päilyy +sieltä kuin metsien jumalan silmä, hyvänä ja lempeänä hänelle hymyilee. +Kaunis oli tämä hänen Louhivaaransa kesäisenä iltana. + +Mutta kukapa tuolta kyliltä tuovaa tietä myöten astelee? Kuka lienee +kumaraan painunut kulkija, pitkä viitta on hänen yllään ja pitkä sauva +kädessään. Kookas mies näyttää kulkija olevan, mutta niin on vartensa +kumaraan painunut, mikä raskas elämäntaakka lienee hartiansa noin +koukistanut. + +Jo kulkija pihamaalle ennättää, jo silloin Yrjö hänet tunsi. Hyvin +tunsi, vaikka ei silmiään uskoa mielinyt: Ilja Huurinainen on kulkija, +mutta jo on Ilja mennyttä miestä, entinen komea Ilja Huurinainen. Varjo +vain on entisestään, epävarma ja horjahteleva on raskas käyntinsä, +pitkää sauvaa pitelevä käsi tutisee ja likaisen valkoinen on partansa, +pitkä ja takkuinen partansa. + +— Hyvää jumalan rauhaa taloon toivotan! tervehtää Ilja ja syvään +kumartaen silmänsä ristii. + +— Hyvää jumalan rauhaa itsellesi! + +Kulkijan luo Yrjö astelee, häntä kädestä tervehtämään. + +— Väsynyt lienet kulkemisesta, vanha ystävä. Levähtänet täällä, +juhannusillan luonamme viivähtänet. + +— Ei ole paljon aikaa kulkijalla viivähtää. On minulla edessä pitkä +matka ja luetut jo eloni päivät lienevät. + +Niin Ilja kertoo, että on hän monasteriin matkalla, kaukaiseen Valamon +monasteriin, joka on suuren Laatokan meren keskellä. + +— Toivioretkelle lähdin, huoahtaa hän. — Sinä kerran siitä minulle +haastelit, kerroit unessa toivioretkellä kulkeneesi, niin siitä lähtien +on tämä asia monasti mieleeni tullut. Vastamäkeä on siitä lähtien ollut +elämässäni paljon, mutta sinä näyt hyvin täällä menestyvän. + +— Jumala on työtäni siunannut. + +— Lienet sen hyvin ansainnut, lienet paljon jumalan siunausta +ansainnut. Väkevä olet sinä herrassa, mutta minä olen heikko ollut. +Huonosti leiviskäni hoidin ja siitä nyt pitkä tie kulkeani annettiin. +Jos vain perille asti pääsisin. + +Kaikki kulkijan ympärille vähitellen kokoontuvat. Tulevat metsäherra ja +vanha Iikka Penttinen, tulevat nuoremmat miehet ja tulee myös Aliina +emäntä. Ilja Huurinainen heiltä kaikilta syntejään anteeksi anelee, +Kristuksen nimeen siunausta matkalleen pyytelee. + +Ei suostunut juhannusillaksi taloon jäämään. Hetkisen vain honkien alla +penkillä levähtää, pussinsa selästään päästelee ja pyytää, että jos +evästä siihen hänelle vähän annettaisiin. Leipää hiukan ja kuivattua +kalaa, ei hän muuta pyytänyt. + +Aliina emäntä otti hänen pussinsa, aitassa siihen eväitä panee. Jos +lie pari kyyneltäkin eväiden mukana kulkijan pussiin tipahtanut. Mutta +siunaus näitä kyyneleitä seurasi, siunaus ja anteeksianto. + +Jo on kulkija mennyt matkoihinsa. Jo on juhannusillan juhla-ateria +syöty, juhannuskokkoa polttamaan jo miehet hankkiutuvat. Lapsetkin ovat +jo sinne lähteneet Johannes veikkonsa mukana. Mutta minne lie Yrjö +hävinnyt, metsäherra häntä touhussaan hakee ja huhuilee ja vihdoin +etsimäänsä löytämättä juhannuskokolle lähtee. + +Tiesi Aliina emäntä, mihin Yrjö oli mennyt. Hyvin tiesi, vaikka ei +metsäherralle sitä sanonut. Vanhaan tupaseen hän tiesi Yrjön painuneen, +usein Yrjö iltasin siellä yksinään hetkisen viivähti. + +Hartauttako Yrjö siellä lie harjoittanut? Jos lienee hartautta +harjoittanut, jos lienee muuten vain siellä hetkisen viivähtänyt, +tuossa autioksi jätetyssä tupasessa. Yhä oli siellä nurkassa vanha +pyhimyskuva ja lamppu tuikku paloi kuvan edessä. Hellästi Aliina emäntä +näitä pyhiä esineitä hoiti, vaikka olikin hänellä toinen uskonto kuin +Yrjöllä. + +Vanhaan tupaseen nyt Aliina emäntäkin hiipii, kun metsäherra on pihalta +mennyt. Siellä hän tapasi Yrjön, pyhänkuvan edessä Yrjö seisoo omissa +ajatuksissaan. Hiljaa Aliina ovelta kysyy: + +— Häirinnenkö, jos tulen? + +— Ethän sinä, tule vain tänne luokseni! + +— Ajatteletko sinä Ilja Huurinaista? kysyy Aliina hetkisen vaiettuaan. +Vavahti hiukan hänen äänensä ja kirkas kyynel poskelleen vierähti, kun +hän tätä Yrjöltä kysyy. + +— Jos lienen Ilja Huurinaista ajatellut, jos lienen muutakin vähän +ajatellut. Ilja Huurinainen on nyt menossa toivioretkelle. Me olemme +onnellisia, kun olemme oman toivioretkemme jo kulkeneet. + +— Niin, me olemme onnellisia. Minä vain toivoisin... + +— Mitä sinä ajattelit sanoa, mitä sinä toivoisit? + +— Sitä minä toivoisin: soisin olevani yhtä hyvä ihminen kuin sinun +rakas äitivainajasi. + +— Sinä olet hyvä ihminen, Aliina. Äitivainajani oli hyvä ja sinä +myös olet hyväksi tullut. Mutta nyt meidän jo pitänee täältä lähteä, +juhannuskokolle meitä odottavat. + +He astuivat hämärästä tuvasta valoisaan kesäyöhön. Syvä rauha ja onni +kuvasti heidän kasvoiltaan. + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75208 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..a0eb947 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #75208 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75208) |