path: root/75162-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75162 ***

language: Finnish




KOTIKAIHO

Avioliittoromaani


Kirj.

GRAZIA DELEDDA


Tekijän luvalla suomentanut

Jalmari Hahl





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1929.






ENSIMMÄINEN OSA




I


Rooma lähestyi. Myöhäissyksyn kuu, iso, helmiäiskiiltoinen, kirkas ja
surumielinen, valaisi Campagnaa. Raju tuuli rynnisti hurjasti vinhaa
vauhtia kiitävää pikajunaa vasten.

Regina torkkui ja kuvitteli yhä vielä olevansa synnyinkodissaan. Junan
ryskinä kuulosti myllyn jyskeeltä siellä Po-joen varrella. Mutta äkkiä
hän tunsi Antonion käden puristavan hänen omaansa ja kavahti hereille.

— Tuossa tuokiossa olemme perillä, nuori aviomies virkkoi.

Regina nousi, nojautui suljetun vaununikkunan pieleen ja katsoi ulos.

Lasi heijasti vaunun sisustaa, valoa, hänen vartaloaan, jota verhosi
pitkä, vaalea vaippa, hänen rasittuneita kasvojaan, jotka olivat
ikäänkuin kutistuneet kokoon väsyttävästä matkasta.

Reginan isot likinäköiset silmät olivat puoliavoimia, ja kuun
hohteessa hän luuli ikkunanlasiin heijastuvan harmaan vaippansa
pohjalta erottavansa ohi kiitävän maiseman aallehtivat, sinervät
ääriviivat: yksinäisen kuutamopolun, tuulen tuivertaman hopealehtisen
puun ja kauempana vesijohdon, jonka holvikaaret häipyivät hohteleviin
usviin kuin äärettömän suuret siniset ovet. Ehkä nuo vesijohtokaaret
oikeastaan olivat harhanäkyjä. Vaikka Regina oli likinäköinen,
hän itsepäisesti kieltäytyi käyttämästä silmälaseja joutuen silti
haltioihinsa niistä suurenmoisista näyistä, joita hän luuli erottavansa
tuulen ryskyttämän ikkunaruudun välkkeestä.

Rooma! Lapsellinen riemu valtasi hänet hänen ajatellessaan, että Rooma
oli lähellä, että Rooma, tuo ihmeellinen kaupunki, kauan unelmissa
päilynyt maailman pääkaupunki, kaiken tenhon ja loiston pesäpaikka,
tulisi hänen asuinpaikakseen.

Matkan aiheuttama väsymys, entisyydestä suuresti eroavan tulevaisuuden
pelko, viihtyisien kotiolojen menettäminen, uusien, outojen ihmisten
odottaminen, avioliiton ensi aikojen yllätykset, levottomuus, kaikki
epäilykset haihtuivat tämän hänen kauan ja palavasti hellimänsä unelman
ollessa toteutumassa.

Antonio nousi ja tuli ikkunaan, jonka ruutu heijasti hänen kaunista,
vaaleaa, kookasta, solakkaa, hallitsevaa hahmoaan. Regina näki tuossa
kuvastimessa hänen soikeat, harmaat silmänsä, jotka loivat häneen
hyväileviä katseita. Hän näki uljaiden viiksien alla hehkuvan ja niin
punaisen suun hymyillen lähettävän hänelle lentosuukon ja tunsi itsensä
ylen onnelliseksi.

— Ajattelehan, Antonio sanoi kumartuen hänen puoleensa kuin uskoakseen
hänelle salaisuuden, ajattelehan, Regina! Olemme Roomassa!

Regina ei vastannut.

— Ajattelethan sitä? hän tiukkasi.

— Kyllä! totta kai.

— Sykkiikö sydämesi rajusti?

Regina hymyili hiukan ivallisesti. Hän ei tahtonut paljastaa koko
iloaan ja levottomuuttaan.

Antonio katsoi kelloa.

— Vielä viisitoista minuuttia. Jollei tuulisi niin hurjasti, antaisin
sinun katsoa ulos ikkunasta.

— Tahdon kuitenkin katsoa ulos. Laske ikkuna alas.

— Tuulee liian rajusti, kuulothan itsekin.

— Tahdon kuitenkin katsoa? Regina toisteli kuin hemmoiteltu lapsi.

Antonio yrittikin laskea alas ikkunaa. Mutta tuulenpuuska oli niin
ankara, ettei Reginaa haluttanutkaan pistää päätään ulos.

— Pane kiinni, pane kiinni!

Antonio pani ikkunan kiinni.

— Ajattelehan, että todella olet Roomassa! Näin hän yllä toisteli.

Sitten hän kehoitti Reginaa ottamaan hatun päähänsä ja panemaan pukunsa
kuntoon.

— Nyt sieltä kotoa lähtevät asemalle, hän virkkoi miettien. Järjestä
tukkasi. Missä ihojauheesi on?

— Olenko sitten niin ruma? Regina kysyi sivellen sillä kasvojaan. Hän
istuutui, avasi laukun, järjesti hiuksensa ja sirotteli ihojauhetta
kasvoilleen. Sitten hän pani päähänsä harmaan merimieslakin, jonka
Antonio ojensi hänelle, ja napitti vaipan, jonka näädännahkaisesta
kauluksesta hänen pienet kasvonsa pistivät esiin kuin kukan terälehdet
kalpeina ja väsyneinä, näkyvissä melkein vain silmät ja suu, ja
muistuttaen sievää kissanpäätä.

— Noin olet soma, Antonio virkkoi katsellen häntä ihaillen.

Regina nousi jälleen ja nojasi vaununikkunaan. Pitkä muuri vilahti ohi.
Näkyi taloja, pensasaitoja, puutarhoja, tuulen heiluttamia ruokoja,
yksinäinen lyhty, joka hohti keltaisena syksyn häikäisevän valkoisessa
kuutamossa.

San Paolo! Tiber! Regina oli tuskin ehtinyt nähdä joen vihreän
väikkeen, kun hänen sydämensä jo sykki rajusti, vaikka hän ensimmäisen
voimakkaan ilonpuuskauksen jälkeen oli tuntenut, että epäilyksen varjo
laskeutui hänen sieluunsa.

— Niin, hän ajatteli itsekseen, Rooma, pääkaupunki, ihmeellinen
kaupunki, usvista vapaa, täynnä aurinkoa ja kukkia. Mutta mikä minua
siellä odottaa? Nuorena, onnellisena ja ihailtuna heittäydyn Rooman
helmaan samoin kuin olen heittäytynyt Antonion syliin. Mutta mitä Rooma
voi minulle antaa? Me emme ole rikkaita, ja suurkaupunki on samanlainen
kuin... ihmiset: se on sydämetön ja antaa varsin vähän niille, jotka
eivät ole rikkaita... Mutta emme me ole köyhiäkään, — hän lopuksi
ajatteli lohduttaen itseään.

Juna vihelsi. Regina säpsähti. Kuun ja yhä tiheämmin näkyviin
ilmestyvien lyhtyjen valossa oli tuulen pieksämän pensasaidan takaa
vilahtanut esiin pieni huvila kadoten taas äkkiä kuin taikaiskusta.

— Se näytti meidän huvilaltamme, hän ajatteli surumielisesti
muistellessaan Po-joen korkealla rantaäyräällä olevaa synnyinkotiaan.

Juna vihelsi taas hiljentäen samalla huimaa vauhtiaan.

— Nyt olemme perillä, Antonio virkkoi, ja Regina tunsi muistokuvan
haihtuvan samoin kuin äskeisen näyn. Vaikka hän oli päättänyt harkita
vaikutelmiaan hämmästymättä ja tyynesti, hän siitä hetkestä alkaen näki
kaiken sekavasti, kuin harson läpi.

Antonio otti hyllyltä matkalaukut ja hatturasiat. Regina hermostui,
kun rasia, jossa oli hänen kaunis valkoinen morsiushattunsa, meni
ylösalaisin. Hän kumartui kääntämään sitä oikein päin punastuen
harmista, palasi ikkunan ääreen ja kohenteli merimieslakkiaan ja
vaippaansa.

Suunnattoman suurten kellervien talojen ääriviivat liitivät nopeasti
ohi taivaan sinisellä sametilla. Tuuli taukosi tuntumasta. Lyhtyjä
näkyi nyt tiheämmässä välkkyen keltaisina, valkeina ja punasinervinä,
ja niiden räikeä valo himmensi kuun surumielisen hohteen; valo kasvoi,
kävi häikäiseväksi ja säteili lopulta avarassa katoksessa, johon juna
korvia tärisyttävästi jymisten syöksyi.

Rooma.

Sähkölamppujen punasinervän väikkeen valaisemat monet sadat kasvot
vilahtivat tuijottavina, tutkivina, itsekkäinä Reginan hämmentyneiden
kasvojen ohi. Hänet valtasi epämääräinen, sekava tunne. Hän erotti
väkijoukosta punatukkaisen naisen, miehen ruudullinen puku yllä,
kalpean tytön iso hattu päässä, kaljupään herrasmiehen, pystyssä olevan
sauvan, liehuvan valkoisen nenäliinan, ja hänestä tuntui kuin tuo suuri
kaupunki, jonka valtoihin hän antautui, olisi lähettänyt edustajinaan
ottamaan häntä vastaan kaikki nuo tuntemattomat ja vastenmieliset
ihmiset. Vaununovet ja -ikkunat tempaistiin rajusti auki. Edestakaisin
porhaltavien veturien viheltäessä ja puhkuessa kaikui ihmisäänten humu
ja sorina. Mustilla silloilla tunkeilivat matkustajat tuuppien toisiaan.

— Ro—oo—ma!

— Ka-anta-ja! Kaa-nta-jaaa!

Antonion tarkastaessa, oliko hyllyille unohtunut tavaroita, Regina
kumartui katselemaan ulos ikkunasta. Pitkän junan vaununovien edessä
oli vielä ryhminä paljon ihmisiä, jotka näyttivät levottomilta,
uteliailta ja iloisilta; mutta suuri osa väkijoukosta virtasi jo pois
häviten aseman ulko-ovista.

— Ei ole ketään meitä vastassa, Regina sanoi hiukan pettyneenä. Mutta
äkkiä hän näki viiden henkilön lähestyvän junasillalla ja tajusi, että
he olivat _niitä_.

Hän hypähti junasta maahan ja katseli. Varmaankin nuo olivat hänen
miehensä omaisia; siinä oli kolme miestä, joista yhdellä oli vaalea
päällystakki, ja kaksi naista, toinen lyhyt ja lihava, toinen hyvin
pitkä ja laiha, kasvot ison mustan hatun varjossa. Viimemainitulla
oli kädessään kukkavihko, ja hänen omituinen vartalonsa, verhottuna
viittaan, jonka helmiäisnapit kiilsivät kaukaa, tuntui Reginasta
tutulta. Varmaankin tämä oli hänen kälynsä Arduina, naisasiaa ajavan
lehden päätoimittaja, joka oli lähettänyt Reginalle pari kolme
eriskummallista kirjettä.

— Äiti! Antonio huusi työntyessään ulos vaunusta. Regina oli jo
joutunut lihavan rouvan hyllyvään syleilyyn; sitten hän tunsi
painautuvansa vasten nappeja, joiden oli nähnyt kiiltävän kaukaa, ja
lopuksi hän huomasi toisessa kädessään kukkavihon ja toisen kätensä
olevan pehmeän ja lihavan, miehisen käden puristuksissa.

Antonio esitti hiukan leikillisesti:

— Veljeni Mario, kamarioikeuden sihteeri.

— Veljeni Gaspare, sotaministeriön sihteeri.

— Veljeni Massimo, sotaministeriön alisihteeri.

— Jo pitäisi riittää, luullakseni, viimeksi mainittu virkkoi sirosti
kumartaen.

Kaikki hymyilivät, mutta Antonio jatkoi:

— Ja tässä on tuo hupakko Arduina.

— Senkin koiranhammas! Arduina räsähti kimakasti.

— Ja tässä on vaimoni Regina, tässä hänet nyt näette. Kuinkas muutoin
hurisee, Gaspare?

— Mainiosti. Entä itse, miten voit? Onko sinun nälkä?

— Oletko väsynyt, rakkaani? vanha rouva kysyi ääni väristen ja tuoden
kasvojaan lähemmäksi Reginan kasvoja.

Huolimatta kukkien tuoksusta Regina toistamiseen tunsi, että anopin
hengitys löyhkäsi, mikä hänessä herätti inhoa. Nämä ihmiset, jotka
tunkeillen häärivät hänen ympärillään tarkastellen häntä huonosti
salaten uteliaisuutensa tuossa oudossa paikassa myöhäisenä hetkenä,
räikeässä, häikäisevässä valossa, kaikki nuo ihmiset, joiden äänensävy
oli hänelle vieras, tuntuivat hänestä vastenmielisiltä.

Antoniokin, joka sinä hetkenä unohti hänet, yhtyen tuohon outoon
joukkoon, tuntui mieheltä, joka oli eri rotua kuin hän.

Regina tunsi olevansa yksin, hylättynä ja hänen ajatuksensa
hämmentyivät. Hän kuvitteli olevansa ihmisvirran viemä.

Hän näki ajoneuvojen rykelmän kiiltävällä kadulla, joka näytti olevan
laskettu sinisillä tiilillä, ja kostea ilma tuoksahti metsältä.

Etempänä hän todella oli näkevinään metsän ääriviivan, puurivin, joka
mustana erottautui lasinhohtoisesta taivaasta. Ja noiden mustien puiden
väliin ripustetut pallonmuotoiset, punasinervät sähkölamput näyttivät
ihmeellisiltä loistavilta hedelmiltä. Salaperäinen taikatuntu väreili
tänä yönhetkenä avaralla torilla, jossa väki hajaantui ja hälveni
äänettömästi kuin kosteaan, valoisaan erämaahan.

— Menemme jalan, koti on aivan lähellä, Antonio sanoi tarttuen Reginan
käsivarteen. Näetkö, kuinka avara tämä tori on?

— Niin, todellakin, hyvin avara! Regina huudahti äänessä todellisen
ihmettelyn sävyä. Täällä näyttää sataneen, kaikki on niin kiiltävää ja
kaunista!

Ollessaan lähellä Antoniota, jota vasten anopin lihava, huohottava
ruumis työnsi häntä, hän jälleen tunsi itsensä onnelliseksi.
Niin todella, Rooma oli unelmien kaupunki, täynnä puutarhoja,
suihkulähteitä, suunnattoman suuria taloja, se oli loistava,
suurenmoinen yöllä ja päivällä.

Regina tunsi itsensä iloiseksi kuin olisi juonut likööriä. Hän alkoi
jutella kuumeisen vilkkaasti. Mutta jäljestäpäin hän ei muistanut, mitä
oli sanonut saapumisensa hetkenä. Hän muisti vain, että kesken hänen
iloaan hänestä oli tuntunut vastenmieliseltä anopin läähättäminen ja
huokailu, Arduinan hupsumainen nauru ja lankojen lörpöttely, jotka
tulivat hitaasti jäljestä ja puhuivat pelkkää pötyä.

Antonio oli pyytänyt, etteivät hänen omaisensa mainitsisi
tuttaville heidän tulostaan. Hän tahtoi päästä ikävystyttävistä
onnentoivotuksista. Mutta kun he olivat poikenneet Torinon-kadulle
ja saapuneet sen talon edustalle, jossa Reginan miehen, Antonion
omaiset, Venutellit asuivat kahdessa huoneistossa, joista toinen oli
neljännessä, toinen viidennessä kerroksessa, vanha rouva virkkoi yhä
huohottaen ja huoaten.

— Siellä ovat Clara ja hänen tyttärensä. He tulivat meille tänä iltana;
emme voineet ajaa heitä pois, varmaankin he aavistivat...

— Voi kuinka ikävää! Antonio virkahti. Mutta minä kyllä lähetän heidät
matkoihinsa!

Kaasu paloi vielä sisällä. Muhkea eteinen ja leveät marmoriportaat
vahvistivat Reginassa sitä suuruuden ja kauneuden vaikutusta, jonka jo
asematori ja kadut olivat hänessä herättäneet.

— Rohkeutta! Antonio kehoitteli. Nämä ovat Jaakopin tikapuut. Kiivetkää
te pojat edellä.

Kolme miestä ja Arduina nousivat ravakasti portaita edellä. Reginakin
tahtoi jouduttaa askeliaan, mutta väsyi ja hengästyi.

— Nämä portaat ovat minun surmani! anoppi valitti. Voi, tyttäreni, en
minä aina ole asunut neljännessä kerroksessa!

Regina ei enää kuunnellut. Huudahduksia ja naurua kaikui ylempää
portaista. Sitten syöksyi heitä vastaan pyörteenä ja kahinana hyvä
hajupilvi, liehureunuksia, pitsejä, kaulahelyjä ja vaaleita kiharoita,
ja tämä vyöry oli vähällä kaataa kumoon vastanaineet ja anopin.

— Claretta hyvä, varo, ettet taita niskaasi! Antonio huusi.

Tuo kaunis naisolento kietoi Reginan syleilyynsä ja suuteli häntä
kiihkeästi moneen kertaan:

— Rakas, rakas, terve tuloa, terve tuloa, ja tuhannesti: onneksi
olkoon! Äiti on ylhäällä.

— Hyvä, hyvä, Antonio virkkoi. Etkö anna suukkoa minullekin?

Claretta suuteli häntä muitta mutkitta poskelle. Sitten hän tarttui
Reginaa kädestä ja veti hänet mukaansa ylös portaita puhuen
ja nauraen äänekkäästi, tuo solakkavartaloinen nainen, hameet
kahisten ja levittäen hajuvesien tuoksua. Regina seurasi häntä
katsellen hiukan kateellisena ja mustasukkaisena tuota luonnollista
teeskentelemättömyyttä ja kauneutta. Claretta melkein kantoi hänet
ylös käsivarsillaan täyttäen porraskäytävän naurullaan ja kimeillä
huudahduksillaan. Hän vei Reginan sisälle huoneistoon ja työnnettyään
hänet lihavan Clara tädin pehmeään syleilyyn laahasi hänet läpi muiden
huoneiden.

Huoneistossa oli kaasuvalaistus, huonekalut kiilsivät ja lemusivat
paloöljylle. Kaikki huoneet olivat ahtaat ja kasatut täyteen
huonekaluja, halpoja ovi- ja ikkunaverhoja ja juuttimattoja, isoja
koruommeltuja pieluksia, paperiviuhkoja. Muutamissa huoneissa oli
suorastaan mahdoton liikkua. Reginalla oli kurkussa sellainen tunne,
kuin häntä olisi tukahduttanut. Hänet valtasi samalla hellyys ja
ahdistus, kun hän muisteli kaunista synnyinkotiaan ja sen lämpimiä,
yksinkertaisen aistikkaita huoneita. Ja lohduttaakseen mieltään hän
tunsi tarvetta sanoa Clarettalle:

— Jäämme Antonion kanssa asumaan tänne, kunnes löydämme hyvän asunnon.
Sellaisia kai on helposti saatavissa?

— Eipä niinkään helposti näinä aikoina.

Parastaikaa on Roomassa ulkomaalaisia, jotka peittävät sen tulvaansa
kuin heinäsirkkaparvet, serkku vastasi pysähtyen joka kuvastimen eteen
ihaillakseen itseään eri asennoissa ja puhuen äänekkäästi, jotta
ruokailuhuoneeseen kokoontuneet mieshenkilöt kuulisivat.

— Tässä on teidän huoneenne; lemmenpesänne, muuttolinnut! Claretta
virkkoi sitten mennen Reginan kanssa kulmahuoneeseen, jonne seuraavassa
tuokiossa tulivat Antonio, äiti, Arduina ja matkalaukkuja kantava
palvelijatar.

Huone oli sangen iso, mutta sitä painoi matala, harmaa katto, johon
oli piirretty ristiin rastiin mauttomia siniviivaisia kuvioita.
Raskaat verhot peittivät kolmea ikkunaa, joista yksi oli ison,
jykevän, pieluksia ja peitteitä täyteen sullotun vuoteen jalkapäässä.
Tuo harmaa katto, joka riippui tämän arkipäiväisen poroporvarillisen
huoneen yllä, jonka matkalaukut ja hatturasiat tekivät niin ahtaaksi,
että tuskin pääsi liikkumaan, lisäsi sitä tukahduttavaa tunnetta,
joka oli vallannut Reginan. Hän katseli ympärilleen vaieten ja
surumielisenä. Hän luuli näkevänsä pahaa unta, olevansa oudossa
vankilantapaisessa, jossa jokin suloinen voima kahlehti ja painoi
häntä kuin kuolettavan raskas taakka. Voi kaikkia noita ihmisiä,
noita naisia, jotka piirittivät ja tukahduttivat häntä armottomalla
uteliaisuudellaan. Tuona myöhäisenä hetkenä, pitkän matkan tärinän
jälkeen, hänen mielensä melkein sairaalloisesti kammosi kosketusta
noihin vieraisiin ihmisiin. Sinä hetkenä hän tunsi tarvetta levätä,
järjestää tukkaansa, muuttaa pukua. Mutta häntä ei jätetty hetkeksikään
rauhaan. Claretta ei näyttänyt aikovan luopua kuvastimesta. Arduina,
joka oli kirjailijatar, tuntui tutkivan tulokkaan vaikutelmia. Anoppi
ei herjennyt tähystelemästä häntä kyynelöivine silmineen.

Regina riisui vaippansa ja hattunsa. Hänen pienet kasvonsa paljastuivat
säikähtyneinä ja kalpeina sekavina aaltoilevien tiheiden tummien
hiuksien alla.

Antonio ei enää kiinnittänyt huomiota häneen touhutessaan
matkalaukkujen järjestämisessä ja tiedustellessaan äidiltään tuttavien
kuulumisia.

Vanha nainen huohotti ja huokaili ja vastasi poikansa kysymyksiin
kääntämättä silmiään nuoresta miniästään.

Missä saan peseytyä? Regina kysyi. Hänen isot, ruskeat silmänsä, jotka
tavallisesti olivat sametinpehmeät ja lempeät, olivat puoleksi ummessa
väsymyksestä ja näyttivät melkein hurjilta.

— Tässä, Arduina vastasi syöksyen pesukaapin ääreen. Tässä, lemmikkini.
Tässä on kaikki, mitä tarvitaan: saippuaa, ihojauhetta, kampa.
Millaisesta saippuasta pidät?

Regina ei vastannut. Hän pesi kätensä ja kasvonsa, otti pyyheliinan,
jonka käly ojensi hänelle ja kumartui sitten katsomaan pesukaapin
matalaan kuvastimeen järjestääkseen tukkansa.

— Istuhan, Arduina sanoi ja lykkäsi hänen taakseen tuolin. Muuten et
näe peilailla.

— Ei, jos istun, näen vielä huonommin, Regina vastasi yhä pahemmin
hermostuen. Olen likinäköinen.

— Likinäköinen! Vaikka sinulla on niin kauniit silmät!

— Jo noin nuorena! vanha rouva huudahti.

— Mitä sillä on väliä? Regina virkkoi tuikeasti. Meidän perheessämme
ovat kaikki likinäköisiä.

— Onko sinulla silmälasit? Claretta kysyi.

— On kyllä, mutta en käytä niitä, en pidä niistä.

— Se on päinvastoin hyvin »pikanttia», Arduina huomautti. Mutta
kuulehan, kultaseni, levitä hiukan hiuksia ohimoilla, ne ovat liiaksi
pingoitetut. Onpa sinulla ihana tukka! Huomenna minä kampaan sen.
Saatpa nähdä...

Ja Arduina kohotti kätensä nuoren rouvan pientä päätä kohti, joka
näytti niin lempeältä ja vaatimattomalta, mutta joka nyt pudistelihe
suuttuneen ylenkatseellisesti.

— Antakaa sen olla. Näin on hyvä.

Äänenpaino katkaisi vastaväitteet, ja kirjailijatar varmaankin älysi,
että Regina oli hallitsijaluonne, ylhäisempää rotua. Arduina loikin
häneen surumielisen hellän ja myötätuntoisen ihailevan katseen. Nyt
vasta Regina, johon tuo katse oli osunut, suvaitsi kääntää huomion
kälyynsä, jota Antonio oli kuvannut höpelöksi. Ja nähdessään edessään
tuon litteäpovisen pitkän olennon, jonka kasvot olivat kuin keltaista
puuta ja maidonkarvaiset pienet silmät täynnä säikähdystä ja jonka
pienen suun mustat hampaat ja kolme tuhanväristä kiharaa täydensivät
ainutlaatuisen rumuuden leimaa — nähdessään kaiken tämän Regina
vuorostaan aavisti, että tuo nainen oli säälittävä orjaolento. Tämä
havainto tuotti hänelle ilkeää tyydytystä. Tässä vastenmielisessä
piirissä, joka äkkiä oli auennut hänen eteensä, oli siis uhreja,
sellaisia kuin Arduina, johon verrattuna hän oli hallitsijatar. Tämä ei
herättänyt hänessä sääliä.

Nämä ajatukset pälkähtivät hänen päähänsä niinä lyhyinä hetkinä,
jolloin hän järjesteli tukkaansa nuo kolme naista katselijoina.

Antonio, joka huomasi Reginan huonon tuulen, lähetti naiset pois
tutunomaisesti työntäen ulos nuoren serkkunsa.

— Menkää nyt jo tiehenne, pyydän! Toivottavasti ette sentään aio
katsella minun pukeutumistani. No, lähtekää jo liikkeelle, ja joutuin.
Mekin tarvitsemme vähän lepoa.

— Huomenna saatte virua vuoteessa koko päivän, sillä tietystikin sataa,
äiti huomautti.

— Toivottavasti ei sada.

— Toivottavasti sataa.

— Annan palttua noille säänennustajille, Regina ajatteli itsekseen.

Vihdoinkin häiritsevät naiset poistuivat huoneesta, ja yhdellä
hyppäyksellä Antonio ponnahti Reginan luo, sulki hänet syliinsä,
kumartui hänen alakuloisten kasvojensa puoleen ja sanoi hyväilevällä
äänellä:

— Pois nyt happamet ilmeet! Pois suru ja murhe. Haukkaamme ensin
muutaman suupalan, ja sitten suoraa päätä höyhensaareen. Huomenna
lähdemme pakosalle. Tarkoitan, lähdemme kaupungille kahden, niin
pääsemme häiritsevästä kotiväestä. Kas noin, reippaasti vain. Ollaan
iloisia!

Hän tarttui nuorikkoaan vyötäisistä ja veti hänet mukaansa ruokasaliin
rallatellen:

    Hiiri hylkii juustopalaa:
    Prinsessan se naida halaa.
    Kuningas jos tekee tenää,
    Ei oo varma päästään enää.

Mutta Regina vain ei tullut iloiseksi. Heti istuttuaan epämukavalle
wieniläistuolille, joita oli ympäri täyteen ahdetun ruokapöydän,
hän tunsi matkaväsymyksen painavan selkää ja tekevän silmäluomet
raskaiksi. Taas hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt tuskallista
unta; hän näki kuin harson läpi edessään maalauksen, jonka täyttivät
arkipäiväiset henkilöhahmot. Anopin kasvot olivat karkeat, leveät,
punakat, pulleat ja niitä kehystävä rasvainen tukka oli liian musta
ollakseen luonnollinen. Arkipäiväiset olivat Mario langon kasvot,
jotka muistuttivat äitiä, samanlaiset pienet siniset silmät ja suu
puoliavoinna hengityksen käydessä vaivalloisesti. Gasparen naama oli
parraton ja punakka kiiltävän kaljun otsan alla. Massimo, puoleksi
rappiolla oleva keikari, oli hyvin Antonion näköinen, mutta kalpea;
hänen pitkä punainen tukkansa oli vahvasti voideltu, ja harmaiden
silmien ilme oli julkea. Arkipäiväiset olivat niinikään Clarettan
keinotekoisesti kaunistetut kasvot. Vaistomaisesti muistuivat Reginan
mieleen ihmiset, jotka olivat vilahtaneet hänen ohitseen asemilla
matkan varrella ja pääteasemalla Roomassa. Nämä parastaikaa häntä
ympäröivät kasvot tuntuivat sukeltavan esiin noiden vilahdukselta
nähtyjen kasvojen sekasorrosta, mutta nekin olivat karkeat ja
hienostumattomat. Kokonainen maailma erotti hänet niistä.

Huolimatta myöhäisestä hetkestä ja Antonion lupauksesta illallisateria
venyi pitkäksi. Palvelijatar, joka tarjoili ruokia, vaaleatukkainen
kookas punapuseroinen tyttö, ei voinut lakata luomasta ihmetteleviä
katseita nuoreen rouvaan. Hän kompasteli alinomaa ja oli vähällä särkeä
astioita.

Tämä hahmo, joka liikkui edestakaisin, tuntui olevan touhun keskeinen
henkilö: kaikki kiinnittivät häneen huomiota, kaikki puhuivat hänelle.
Vanha Anna rouva värähti joka kerran kun palvelijatar astui sisään.

Antoniokin puhutteli häntä.

— No, milläs kannalla sinun rakkausasiasi ovat, Marina? Miellyttääkö
hän sinua? — hän sitten kysyi osoittaen Reginaa. Kumpi on kauniimpi,
hän vai Arduina?

Marina punastui, nauraa kikatti; puikahti tiehensä eikä enää palannut.
Silloin Gaspare nousi pöydästä vakavana, lautasliina olalla, ja meni
noutamaan häntä keittiöstä. Sieltä kuului äkkiä kinastelua; Gaspare
palasi sisälle punaisena ja silmät villaisina.

— Äiti, paisti palaa! hän ilmoitti järkkyneen näköisenä. Menkäähän
katsomaan!

Vanha rouva huokaili, nousi, meni keittiöön, palasi eikä enää
hetkeäkään malttanut pysyä asemillaan.

— Äiti, Antonio rukoili, istukaa rauhassa paikallanne.

— Äiti, Gaspare toisti yhä vielä vihaisena, menkää katsomaan.

— Rakas lapsi, anoppi virkkoi kääntyen Reginaan päin, nuo siunatut
palvelustytöt...! Ei siitä kannata puhua, niin sanotaan, mutta mitä
tehdä, kun he syöksevät koko perheen turmioon... Kerronpa sinulle...

— Se on aikamme vakavimpia yhteiskunnallisia ongelmia, Massimo
huomautti ivallisesti kohdistamatta puhettaan kehenkään erityisesti.

— Ilman piikatyttöjä et vain tulisi toimeen! Gaspare huusi.

— Ja sinut ne ottavat hengiltä.

— Minäpä lyön ne kuoliaiksi, jolleivät korjaa luitaan.

Kaikki nauroivat. Huolimatta vanhan rouvan tiheistä käynneistä
keittiössä, täytyi kauan odottaa uusia ruokalajeja. Keskustelu
vilkastui. Massimo puheli serkkunsa kanssa, ja Anna rouva päivitteli
Clara rouvalle palvelustytön mahdottomuutta.

— No, mitäs teidän virastopomolle kuuluu? Antonio kysyi Gasparelta.

Ja Gaspare alkoi panetella ministeriänsä, samoin kuin oli panetellut
palvelijattaria.

— Saitko viime kirjeeni? Arduina kysyi Reginalta käyttäen hyväkseen
yleistä hälinää.

— Minkä kirjeen?

— Sen, jossa pyysin — jossa rohkenin pyytää sinulta tietoja
yksityisten, ja varsinkin naisten Mantovassa harjoittamasta
hyväntekeväisyydestä...

— Jätä hänet rauhaan, ole hyvä! Antonio sanoi kälylleen.

Regina ajatteli synnyinkotiaan; hän näki mielikuvituksessaan ison
ruokahuoneen ikkunan, josta kesällä avautui kaunis, värähtelevä
metsäkuva; hän näki vihreän rantaäyrään, jonka takana joen pinta
kimmelteli. Kaikki tuo oli nyt poissa! Sekä soma metsäkuva että
Barattan maalaus, joka riippui kamiinan yläpuolella — kaikki poissa,
poissa ikipäiviksi! Istuessaan siinä epämukavalla tuolilla, joka teki
hänen jäsenensä helliksi, noiden ihmisten keskuudessa, jotka puhuivat
jokapäiväisistä asioista, hän tunsi jälleen samantapaista kauhua kuin
tuomittu ajatellessaan pakollista yhdessäoloa onnettomuustoveriensa
kanssa.

Antoniokin tuntui taas hänestä vieraalta, kun tämä istui siinä tuskin
kiinnittäen huomiota häneen kuunnellessaan veljiensä latelemia
pikku-uutisia, joita sateli hänen niskaansa.

Joka kerran kun palvelustyttö tuli ruokailuhuoneeseen ja kiinnitti
pienet siniset silmänsä nuoreen rouvaan, Antonio toisti:

— Kumpi on kauniimpi, tai rumempi? Nuori rouva vai Arduina rouva?

Tyttö katsoi vuoroin toiseen, vuoroin taas toiseen vertailukohteeseen
ja nauroi:

— Sano pois! Onko se Arduina rouva?

— Ehei!

— Mitä? eikö hän ole rumempi?

Kaikki nauroivat. Miksi he nauroivat?

Onnellisuus teki Antonion häijyksi.

Antonio tiesi hyvin, että hänen veljensä Mario, jo keski-ikäinen
mies, joka oli harvapuheinen ja punastui joka kerran, kun joku
lausui ajatuksen, joka oli pälkähtänyt hänenkin päähänsä, kammoksui
vaimonsa kynäilyintoa. Silti Antonio kysyi kälyltään, oliko hänen
toimittamallaan naisasiaa ajavalla lehdellä, »Naisen Tulevaisuudella»,
hyvä vai huono menekki.

— Sanotaan, että se jo on jaksanut päästä kolmen numeron painokseen,
Massimo huomautti ivallisesti.

— Kaiken kukkuraksi se näyttää saavan niskoilleen oikeudenkäynnin, se
kun on luvatta painattanut kalabrialaisessa lehdessä olleen sonetin.

— Oletpa totisesti olevinasi sukkela! Arduina huusi virnistellen. Mutta
samalla hänen kasvonsa kuvastivat epämääräistä säikähdystä.

Mario röhisi pää painuneena lautasen yli ja syödä lupsutti kuin ärtynyt
sonni.

Silloin pääsi valloilleen lapsellisen julma kiusoittelu Arduinaa,
olentoparkaa kohtaan, joka Reginastakin tuntui ihmisen irvikuvalta.

— Seikka, josta en koskaan ole päässyt selville, on se, missä tuon
lehden toimitus piileskelee, Claretta virkkoi. Voisihan siellä
käväistä, jollei muun vuoksi niin ainakin puhuttelemassa päätoimittajaa.

— Niitä on lukemattomia kaduilla! Arduina huomautti. Sellaiset kauniit
tytöt kuin sinä löytävät »toimittajia» kaikkialta.

— On vaikea käsittää, mitä oikeastaan tarkoitat kaikella tuolla
lorulla... Gaspare tiuskaisi.

— Ainakin sitä, ettet sinä yleensä käsitä mitään.

— Ja sinä itse muka käsität! Massimo huudahti juhlallisesti kohottaen
haarukkaansa.

— Oletko sinä naisasian kannattaja, Regina?

— En, en ollenkaan, tämä vastasi ikäänkuin heräten unesta. Mutta
äkkiä hänen teki mieli puolustaa Arduinaa, mikä ei johtunut säälistä
kirjailijatarta kohtaan, vaan lankojen käyttäytymisen paheksumisesta. —
Onhan mahdollista, että Arduina käännyttää minut.

— Antonio, ota esille keppisi! Gaspare huusi.

Kaikki purskahtivat nauruun.

Sitten keskustelu sai toisen suunnan: puhuttiin venäläisestä
ruhtinattaresta, Makulinasta, joka jo useita vuosia oli asunut
Roomassa. Antonio oli tutustunut häneen Arduinan kautta ja hoitanut
eräitä hänen asioitaan.

— Hän aikoo antaa Reginalle lahjan, kirjailijatar sanoi Antoniolle.
Huomisiltana hän tulee luokseni päivälliselle. Tulkaa tekin silloin.

Tämä tiedonanto hiukan kohotti Arduinan arvoa ja antoi Reginalle
hengenvuoroa. Keskustelu kohdistui nyt kreivittäriin ja
markiisittariin, ja Claretta huudahti kääntyen Massimoon päin:

— Nyt muistan! Sinut nähtiin tässä eräänä päivänä...

— Minut nähdään kyllä vielä tänäänkin!

— Sinut nähtiin juoksemassa donna Maria Del Carron vaunujen jäljessä.
Silloin satoi, eikä sinulla ollut sateensuojaa.

— Senpä tähden minä juoksinkin! Massimo sanoi erittäin tyytyväisenä ja
itsetietoisena.

— Ehei, poikaseni! sinä juoksit tavoittaaksesi vaunut.

— Minkä tähden? Regina kysyi viattomasti.

— Oletpa ihastuttavan yksinkertainen, Claretta vastasi. Tietysti hän
juoksi kiinnittääkseen huomion itseensä. Sanotaan markiisitar Del
Carron pitävän kauniista nuorista miehistä... tuntemattomistakin...

— Kiitän! Massimo sanoi kumarrellen. Kiitän nöyrimmästi
kohteliaisuudesta!

Kaikki vilkastuivat nyt, ja sitten otettiin käsiteltäviksi lukemattomia
perheen tuttavapiirin naisia ja kerrottiin merkillisiä asioita heidän
elämästään. Clara rouva, joka ei tahtonut olla toisia huonompi, kuvasi
pukua, joka eräällä hänen tuntemallaan kreivittärellä oli ollut
äskeisissä iltakutsuissa.

Regina kuunteli. Vaikkei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleen, hän
iloitsi siitä, että hänen sukulaisillaan oli ylhäisötuttavia.

       *       *       *       *       *

Vihdoinkin oli ateriassa päästy kahviin, ja rouva kääntyi Reginan
puoleen tahtoen puhua hänen kanssaan äidillisen hellästi.

— Äitisi on kaiketi parastaikaa vaipuneena alakuloisiin mietteisiin.
Varmaankaan hän ei vielä voi tottua ajatukseen, että toinen äiti...

— Äiti! Gaspare keskeytti palatessaan keittiöstä toiselta
tarkastusretkeltään, tule katsomaan! Joudu! hän hoputti heiluttaen
olkapäälleen heittämänsä lautasliinan nipukkaa. Keittiössä on iso
vesilammikko. Palvelustyttö on unohtanut vesijohdon hanan auki.

Vanha rouva nousi ja seurasi huoaten ja ähkyen poikaansa keittiöön.
Heti senjälkeen kuultiin Marinan itkeä nyyhkivän.

— Tuo mies on kerrassaan sietämätön! Arduina huudahti. Eihän tyttöparka
ole orjatar! Kun ajattelee...

— Yhteiskunnalliselta näkökannalta... Massimo ehätti täydentämään.

— Anteeksi! Kuulittehan, että tyttö oli jättänyt vesihanan auki, Clara
täti huomautti.

— Jos minä saan miehen, joka pistää nenänsä keittiöön, annan hänelle
yhteiskunnalliselta näkökannalta sellaisen korvatillikan...! Claretta
selitti puserrellessaan vyötäisiään kuvastimen edessä.

— Niin minäkin, kirjailijatar vakuutti.

Herra Mario kaiveli hurjasti tikulla hampaitaan ja mutisi jotakin
itsekseen.

Anna rouva palasi ruokailuhuoneeseen, Marina vanavedessään. Tytön
silmät punoittivat, ja hänen huulensa värähtelivät.

— Mene matkoihisi! Massimo sanoi. Varo itkemästä, kun tulet noin
rumaksi. Jos konstaapelisi näkisi sinut tuollaisena...

— Mitä? Onko ihailijanasi tällä haavaa konstaapeli? Antonio kysyi
leikillisesti.

— On kyllä, tyttö vastasi. Hänen nimensä on Stanislav.

— Mutta kun lähdin matkalle, sinä kuhertelit sanomalehtien myöjän
kanssa.

— Hänet olen jättänyt. Jo yli kaksi viikkoa on kulunut siitä kun
viimeksi välitin miehistä, Marina selitti jälleen hymyillen.

— Mainiota! Claretta huudahti. Tuohan on suurenmoista. Onko sinulla
ollut useitakin ihailijoita?

— Neljä... ei kuin viisi, kun ensimmäinen otetaan mukaan. Hänen nimensä
oli Peppino, ja hän oli virkamies.

— Kas vain! Ja missä hänellä oli virka?

— Missäkö? Veranon hautausmaalla...

— Oliko hän haudankaivaja?

— Oli, palvelustyttö vastasi avomielisesti.

Taas kaikki purskahtivat nauruun. Reginasta tuntui, kuin hän olisi
tukehtunut. Olivatko tämän talon ihmiset aina näin typerän ikäviä?
Antoniokin, hänen oma, aina iloinen Antonionsa, joka hänen seurassaan
ei koskaan ollut paljastanut epähienoja piirteitä, näyttäytyi nyt
eri valossa. Mutta äkkiä, Clara rouvan toistamiseen alkaessa kuvata
kreivitärtuttavansa pukua, Regina pani merkille, että Antonio tähysteli
häntä katsein, jotka olivat käyneet alakuloisiksi, ja tunsi huultensa
puristuvan vavahdellen yhteen. Antonio nousi nopeasti, tuli vaimonsa
luo ja hyväili hänen tukkaansa.

— Nyt menemme levolle. Onkin jo aika. Olethan väsynyt, eikö totta? hän
sanoi hiljaa, ääni melkein rukoilevana.

Regina nousi. Arduina ja Claretta ryntäsivät hänen luokseen, syleilivät
ja suutelivat häntä, saattoivat hänet huoneeseensa asti ja suutelivat
häntä uudelleen.

Jäätyään vihdoin kahden Antonion kanssa Regina tunsi huojennusta; mutta
ennen pitkää ovi aukeni, ja anoppi astui huoneeseen.

— Mitä haluatte? Regina kysyi kiusaantuneena. Ja hän ummisti silmänsä
ja istuutui suunnattoman suureen nojatuoliin, joita oli kasattu
huoneeseen.

Anna rouva meni vuoteen ääreen yhä ähkien ja huokaillen.

— Voi! voi! hän valitti surkeasti, tuo palvelusväki ei osaa tehdä
mitään. Suo anteeksi, tyttäreni.

— Mitä sitten on tapahtunut? Antonio kysyi puoleksi riisuutuneena.

— Eihän vuode ole kunnossa! vanha rouva huudahti pudistellessaan
pieluksia ja painellessaan niitä vasten lihavaa, läähättävää poveaan.

Hän hääri siinä, kohenteli peitteitä, tutki yöpöytiä, tarkasti
vesikarahvin.

Regina odotti anopin poistumista päästäkseen riisuutumaan. Vaipuneena
nojatuoliin, silmät ummessa, kädet rentoina polvilla hän kuuli vanhan
naisen laahustelevat askelet ja huohottavan hengityksen ja ajatteli
kammoten huomista.

— Huomenna jälleen, ylihuomenna taaskin, ja sitten yhä edelleen olen
tekemisissä näiden ihmisten kanssa! Se on kauheata!

— Missä yöpaita on? Antonio kysyi, ja alushousut?

Regina avasi silmänsä, nousi ja alkoi hakea matkalaukusta. Äkkiä hän
kuuli takanaan vanhan naisen raskaan ähkivän hengityksen.

— Kyllä minä haen ne, tyttäreni. Mene vain riisuutumaan. Haen sinunkin
yöpukusi.

— Älkää vaivautuko, Regina pyyteli. Kyllä itse etsin.

— Ei! ei! Anna minun vain hakea, ja rupea sinä riisuutumaan.

— En rupea.

— Sillävälin minä esitän balettia! Antonio virkahti alkaen hypähdellä.
Hänellä oli hyvin kehittynyt vartalo; hän oli notkea kuin klovni.

— Mitä ajatteletkaan, tyttäreni? Eiväthän nämä ole yöpaitoja, vaan
yöhousuja. Kas tässä näyttää olevan Antonion yöpaita. Entä omasi?
Kas, se on flanellia. Eikö se tunnu karkealta ihoa vasten? Sinun
kotiseudullasi kai on hyvin kylmä? Täälläkin on kylmä, kun tuuli
puhaltaa pohjoisesta. Kolme päivää se puhaltaa... Onpa siinä kaunis
pitsi! Oletko itse tehnyt sen? Kuulehan...

Regina ei nähnyt eikä kuunnellut enää. Hänet valtasi raivo vanhan
naisen kaivellessa matkalaukkuja ja tutkiessa uteliaasti jokaista
vaatekappaletta. Äkkiä Antonio, joka hypähteli nojatuolien ympärillä,
tarttui Reginaan ja tempasi hänet mukaansa.

— Voi, nuori vaimo huudahti pannen alakuloisen vastalauseensa, olisi
vihdoinkin aika jättää minut rauhaan!

Vanha nainen ei ymmärtänyt yskää. Hän järjesti kaiken paikoilleen
matkalaukuissa, sitten hän lähestyi Reginaa ja suuteli häntä. Ja
viimeinkin hän poistui, ja lopultakin Regina oli kahden Antonion
kanssa, mutta se ei enää tuottanut hänelle lohdutusta. Hän riisuutui
ja laskeutui vuoteeseen; ja tuo iso, jykevä vuode oli kova, kylmä
ja leveä kuin joen uoma! Hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut
haaksirikkoon; avatut matkalaukut, hatturasiat, ikkunaverhot ja
vastenmieliset huonekalut näyttivät kelluvan hänen ympärillään. Hänen
yläpuolellaan riippui tukahduttava, harmaa katto, joka muistutti
sadepilvien peittämää taivasta. Yön hiljaisuudessa kuului kaukaa,
jostakin oudosta salaperäisestä paikasta, sekavia hälyääniä. Arduinan
typerä nauru ja Clarettan hysteerinen ääni kaikuivat vielä viereisistä
huoneista. Ja kaikkien noiden läheisten ja kaukaisten äänien ohella
Regina erotti yöjunan valittavan vihellyksen, joka hänestä kajahti
kuin ennen usein jossakin kaukana täältä kuultu huuto, joka kutsui,
houkutteli ja rukoili... mitä? Sitä hän ei tiennyt, eikä muistanut,
mutta tiesi varmasti kuulleensa tuon huudon, joka nyt korvia viiltäen
kaikui yksistään häntä varten etsien häntä tuosta suuresta, vieraasta
kaupungista, toistaen hänelle ihmeellisiä, viehkeitä ja samalla
sydäntäsärkeviä asioita...

— Siis vihdoinkin! Missä oletkaan? Antonio kysyi. Olethan eksynyt
loppumattomaan erämaahan. Kuinka kylmät sinun kätesi ovatkaan! Sinähän
väriset, onko sinun vilu?

— Ei ole.

— Miksi siis väriset? mies kysyi ääni muuttuneena. Oletko tyytymätön,
Regina?

Hän ei vastannut.

— Etkö ole tyytyväinen?

— Olen väsynyt, Regina vastasi silmät ummessa. Tunnen vielä junan
tärinän ruumiissani. Kuuletko sinäkin vihellystä?... Ah, hän jatkoi
kuin unessa, nyt tunnen sen. Se muistuttaa pienen Po-jokilaivan
vihellystä. Voi jos saisi matkustaa pois täältä...

— Tuskin olet saapunut perille, kun jo tahdot matkustaa pois! Antonio
huomautti. Hänen äänensä kuulosti leikilliseltä, mutta samalla hiukan
katkeralta.

Regina ei vastannut. Antonio luuli hänen jo nukkuvan ja pysyi
liikkumatta peläten herättävänsä hänet. Mutta äkkiä hän kuuli Reginan
nauravan ja tuli siitä hyvin iloiseksi.

— Mille naurat? hän kysyi puristaen vaimonsa kättä, joka alkoi lämmetä.

— Tuo »virkamies!»... Haudankaivaja... Regina mutisi tuntuen vielä
näkevän unta. Jos sisareni Toseana olisi kuullut sen, niin kyllä hän
olisi nauranut!

— Niin, Antonio tuumi, _siellä_ hänen ajatuksensa aina ovat.

       *       *       *       *       *

Paljoa myöhemmin Antonio uskoi Reginalle, ettei hän ollut voinut nukkua
sinä yönä. Hän olisi tahtonut kysyä, mitä Regina piti hänen äidistään
ja muista omaisistaan. Mutta hän ei rohjennut kysyä, sillä hän vaistosi
epämääräisesti, ettei Reginan vastaus olisi ollut suora.

Nyt hänkin kuuli vihellyksen, joka saapui Reginan korviin hänen
ollessaan vaipuneena horroksiin ja joka tuuditti häntä muistojen ja
toiveiden unelmiin.

— Lähteä pois! Hän uneksii jo poislähtemisestä, Antonio ajatteli
katkerasti.

Ja äkkiä hänessä heräsi kiihkeä tyytymättömyyden tunne, kun hän
muisteli Reginan käyttäytymistä; se oli ollut kylmää, surumielistä,
väliin ylenkatseellista ensi hetkinä seurusteltaessa uusien omaisten
kanssa. Ja vaikka Antonio tajusi, että ylipääsemätön kuilu erotti
heidät tuosta viisaasta, hienosta ja jalompirotuisesta olennosta, jonka
hän oli rohjennut ottaa vaimokseen, hän ajatteli:

— Mutta hän tiesi sen hyvin! Kerroinhan hänelle kaikki, sanoin suoraan,
että olemme virkailijaperhe, joka polveutuu virkailijoista. Äitini
oli emännöitsijä, kälyni on hupsu, joka ei tee pahaa kenellekään. Ja
Regina sanoi, että se kaikki oli yhdentekevää; hän rakasti minua, ja se
riitti. Mitä hän siis tahtoo?

Antonio tunsi mieletöntä halua sysätä hänet luotaan, työntää hänet pois
vierestään tässä isossa kylmässä vuoteessa, joka tuntui loppumattoman
avaralta. Mutta nainen oli niin hento, niin heikko, niin kylmä
levätessään hänen lämpöisellä, sykähtelevällä povellaan!

— Tein väärin, kun toin hänet tähän taloon! Minun olisi pitänyt laittaa
oma pieni kotimme kuntoon ja viedä hänet sinne suoraa päätä. Nyt hän on
kuin juurineen irti nyhdetty kukka, joka heti on istutettava suotuisaan
maaperään.

Hän katseli vaimoaan syvän hellyyden valtaamana ja pysyi liikkumatta,
jotta ei olisi häirinnyt unta, joka oli laskeutunut tämän väsymyksen ja
kotikallion ylle.




II


Herätessään seuraavana aamuna Regina huomasi olevansa yksin isossa
kovassa vuoteessa.

Satoi vettä. Harmaa ja kolkko hämärä lisäsi huoneen alakuloisuutta.
Ulkona ajoneuvot rämisivät, raitiovaunut porhalsivat kirskuen
ohi kuin pauhaava myrsky, mikä Reginassa herätti vastustamatonta
synkkämielisyyttä. Hänestä tuntui kuin koko kaupunki, josta kuului
tuhansia eri ääniä, olisi ollut rajuilman järkyttämä. Kaikki oli kuin
työn rasittaman tukalan elämän jyskettä, joka kaikui kesken lakkaamatta
pimeässä virtaavan sateen ropinan.

Hän katseli huoneessa ympärilleen tirkistellen erottaakseen esineet.

Niin, kaikki oli mauttoman yksinkertaista, sekin kangas, josta
pielukset ja raidit oli tehty; ne oli koristettu karkeilla pitseillä.
Ja tuo harmaa katto ja kolme pimeää ikkunaa, varsinkin vuoteen
jalkapäässä oleva, näyttivät kaameilta.

Ja missä Antonio oli? Huonotuulisena Regina paheksui, että tämä oli
noussut niin hiljaa, ettei hän herännyt, ja jättänyt hänet yksikseen
tähän äärettömään, outoon vuoteeseen. Mutta seuraavassa tuokiossa ovea
raoitettiin varovasti ja Antonia kurkisti sisään.

— Kas vain! hän sanoi veitikkamaisen hyväilevästi nähdessään Reginan jo
olevan valveilla, johan silmäterät ovat näkyvissä.

Antonio tuli huoneeseen, harppasi notkeasti vuoteen ääreen ja painoi
suoraa päätä suudelman Reginan huulille.

— Oletpa jo hereillä, linnunpoikaseni, oikein hereillä.

— Siltä tuntuu! Regina vastasi ääni hiukan käheänä, kietoen
käsivartensa miehensä kaulaan. Sataako siellä?

— Sataa, ikävä kyllä! Antonio vastasi huoaten teeskennellyn syvään.
Mutta pian se lakkaa.

— Toivottavasti! Avaa ikkunaluukut.

— Tänään on sunnuntai, Antonio virkkoi mennessään avaamaan
ikkunaluukkuja. Roomassa näet sataa joka sunnuntai, se johtuu
kirouksesta, jonka paavi on singahduttanut italialaiseen
virkavaltaisuuteen. Mutta jo riittäisi täksi päiväksi; varmaankin sade
pian lakkaa. Jäähän vuoteeseen vielä hetkeksi: lähden sanomaan, että
tuovat sinulle kahvia.

— Älä toki! Regina huudahti säikähtäen ajatellessaan, että anoppi
jälleen ilmestyisi heidän huoneeseensa. Nousen heti paikalla. Aion
kirjoittaa kotiin.

— Lähdemme kävelylle, heti kun herkeää satamasta, Antonio ilmoitti.
Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, Gaspare tulee mukaan. Hän on
perehtynyt arkeologiaan: lähdemme Forumille.

— Forumille! Regina toisti vilkastuen ja kovin iloisena.

— Niin, rakkaani, Forumille! Ajattelehan: Forumille. Tiedäthän, missä
nyt olemme.

Regina hymyili hänelle sanomatta mitään. Antoniolla oli yllään toinen
puku, hän oli ottanut puhtaan, kiiltävän kauluksen ja sitonut kaulaansa
hienon, vihertävän kravattinauhan. Hän oli kähertänyt viiksensä; hän
oli nuorekkaan raikas, virkeä, kiehtovan kaunis.

Päivänvalo oli tullut hänen mukanaan, ja Regina katseli häntä rakkautta
uhkuen, riemuiten. Hän veti Antonion povelleen ja suuteli hänen
hiuksiaan, joista levisi omituinen tuoksu — poltettujen kukkien tuoksua
— niin Reginan oli tapana sanoa. Sitten hän oli kuiskaavinaan jotakin
hänen korvaansa, mutta päästikin sensijaan pienen iloisen lapsellisen
huudahduksen. Ja Antonio oli säpsähtävinään, uhkasi ja pudisti häntä.
Ja he nauroivat, laskivat leikkiä ja unohtivat kaiken paitsi onneansa.

— Missä oletkaan herännyt, pikku jänöseni? Antonio kysyi käyttäen
hyväilynimeä, jonka oli kuullut Reginan kotiseudulla, jossa oli
toiminut kolme kuukautta salaisena komissaarina. Sanopas missä? Eilen
tähän aikaan olimme Parmassa, tänään olemme täällä. Ajattelehan,
millainen matka! Ja kolme kuukautta sitten emme edes tunteneet
toisiamme! Muistatko sen päivän, jona tutustuimme toisiimme joen
rantaäyräällä? Aurinko oli veripunaisena metsän takana! Opettaja
katseli meitä ja hymyili: luultavasti hän jo silloin aavisti, että
meistä tulisi pari.

— Saanko luvan esittää: herra Antonio Venutelli, valtiovarain
ministeriön alisihteeri; jalosukuinen neiti Regina Tagliamari, Antonio
jatkoi matkien vanhan opettajan nenä-ääntä, joka oli järjestänyt
hänen ensi kohtaamisensa Reginan kanssa. Hän on todellinen kuningatar
— Regina — hyvyydessä ja älykkyydessä, kyllin arvokas hallitsemaan
ikuisessa kaupungissa. Voi verraton Rooma! Sinne matkustetaan, sinne
jäädään.

— Vanhus parka! Regina sanoi käyden jälleen vakavaksi. Varmaankin
saamme kiittää häntä ensi kohtaamisestamme.

— Mitähän nyt sanovat sinun kotonasi? Luultavasti näin: 'Nyt Regina
on Roomassa, mutta venyy vielä vuoteessa, laiskuri, joka ei edes ole
käynyt aamumessussa. Olla Roomassa, ja jäädä pois messusta!'

— Niin, sanohan muuta! Regina virkahti läiskäyttäen yhteen kätensä ja
matkien miehensä hiukan lystikästä äänenpainoa. Mutta hän ei enää ollut
iloinen. Rakas näky raateli hänen sydäntään; hän näki äitinsä, hyvän ja
hienon äitinsä, sievän pikkusisarensa ja pienen veljensä, lemmikkinsä,
lähtemässä aamukirkkoon. Rantaäyräällä kohoava kotihuvila jäi tyhjäksi
sumuun ja poppelien keskeen kuin satutalo näyttämön taustassa.
Sisällä hehkui valkea isossa kamiinassa, pieni musta kissanpoikanen
loikoi katsellen tuleen. Barattan taulussa väikkyi harmahtavia ja
punahohteisia välkkeitä, jotka loivat siihen haaveellisen tunnelman.

Hopeanheleä kello kalkatti koleassa aamuilmassa, ja usvaisen taivaan
alla levisi pohjoisseutujen maisema, jonka halki kiemurteli iso joki,
sinervän jättiläissuonen tavoin keskellä talvisen tasangon valkeaa
povea. Vallitsi hiljaisuus, ääretön salaperäisyys, unelmausva.

Tästä kotikaihon loihtimasta näystä, joka kuitenkin tuotti
alakuloisuuden sekaista nautintoa sen miehen hyväilyjen lomassa, jonka
tähden Regina oli luopunut kaikesta, hänet tempasi todellisuuteen
Anna rouva, joka varovaisesti hiipi sisään. Vanha nainen lähestyi
puuskuttaen ja huokaillen, hiukset tavallista mustempina ja öljystä
kiiltävämpinä, pyöreänä ja pulleana punaisessa aamupuvussaan. Regina
punastui, otti pois käsivartensa Antonion kaulasta ja tempasi nopeasti
peitteen päälleen.

— Mitä sinä teet? nuori aviomies ihmetteli kohottaen peitettä. Näytä
vain kauniita käsivarsiasi! Katsohan, äiti, kuinka valkoinen minun
Reginani on!

— Ei! Ei! Anna minun olla rauhassa! Regina virkkoi piilottautuen
peitteen alle.

Mutta vanha rouva tuli lähemmäksi, auttoi Antoniota avaamaan hänen
yöpaitansa hihansuiden nappeja ja siveli sormellaan nuoren rouvan
hentoja, valkoisia käsivarsia.

— Ohhoh, hän huokasi. Jumala siunatkoon sinua. Oletpa todella kaunis!

— Mutta Herran nimessä, jättäkää minut rauhaan! Regina huudahti silti
mielissään.

— Eikö totta, hän on todella kaunis? Antonio toisteli suudellessaan
hänen siroja käsivarsiaan.

— Kaunis ja siro! Suurenmoinen! anoppi vakuutti tyytyväisenä, ikäänkuin
Regina olisi ollut hänen itsensä synnyttämä lapsi. Minäkin olin kerran
valkoinen ja siromuotoinen! Nyt olen vanha, mutta nuorena minäkin olin
siro.

— Kyllä kai! Regina ajatteli katsellessaan anopin isoja käsiä, jotka
olivat ruskeat ja pykineet ja haisivat sipulille.

— Tahdotko kahvia? Vai ehkä maitoa? Lähden heti noutamaan kahvia,
maitoa, leivoksen ja kermaa...

— Kiitos vain, en tahdo mitään.

— Nouse jo! Antonio sanoi. Sade alkaa hellittää. Lähdetään kaupungille.

— Aiotko viedä hänet ulos tällaisella ilmalla? anoppi vastusteli.
Oletko hullu! Hänen täytyy jäädä vuoteeseen. Kun minä olin nuori —
hän kääntyi Reginaan päin — minun oli tapana loikoa vuoteessa kaiket
aamupäivät. Mutta ajat ovat nyt muuttuneet. Silloin piiat olivat
luotettavia, työteliäitä ja järkeviä, ja perheenemäntä saattoi elää
kuin hieno rouva ainakin, vaikkei ollutkaan sellainen. Minäkin saatoin,
Jumalan kiitos, tehdä niin...

— Ja voitte kai edelleenkin! Eihän mikään estä, Regina sanoi
ystävällisesti.

— Herranen aika! Vielä mitä, kun nämä nykyajan piiat ovat sellaisia!
Näpisteleviä, kieroja ja kiittämättömiä! He ovat elämämme onnettomuus,
myrkyttävät onnemme. Ennen olin heihin kiintynyt kuin perheen jäseniin.
Nyt en enää, sillä he eivät ansaitse sitä. Tämäkin, joka minulla
parastaikaa on, aiheuttaa minulle todellisia sydämenkouristuksia sillä
mieliharmilla, jota hänen tähtensä saan kärsiä.

— Nouse jo! Antonio toisti.

Mutta Regina ei tahtonut nousta, ennenkuin he olivat jättäneet hänet
yksikseen. Silloin hän hypähti vuoteesta ja jäi hetkiseksi seisomaan
pitkässä yöpaidassaan harmahtavan päivän valuessa sisään kolmesta
kammottavasta ikkunasta. Hän katseli epätoivoissaan huoneeseen sinne
tänne koottujen esineiden sekasotkua, ja siinä värjötellessään hän teki
ikävän havainnon: Roomassa oli kylmempi kuin hänen kotiseudullaan!

Hän pukeutui ja peseytyi kiireesti. Kaikki oli epämukavaa, pesupöydästä
kaappia myöten, jonka ovikuvastin oli paksun verhon peitossa. Hän
kohotti verhoa. Ja katsoessaan kuvastimeen hän huomasi kasvonsa
kalpeiksi, muodottomiksi, rumiksi, ja hänen mielialansa sumeni
entistään matalammaksi.

Antonio, joka oli huomannut Reginan viipymisen, tuli taas huoneeseen.
Regina oli omavaltaisesti nostanut kaikki ikkunaverhot ja järjesteli
matkalaukkujaan.

— Tule jo, mitä teetkään? Antonio kysyi vähän kärsimättömänä. Hän
tarttui Reginan käteen ja veti hänet ruokasaliin, jossa Anna rouva
odotti häntä pöydän ääressä; se oli katettu kahdelle, mutta siinä olisi
ollut riittävästi ruokaa kymmenelle.

— Tahtoisin vain hiukan kahvia ilman kermaa, Regina huomautti.

— Vain mustaa kahvia? Oletko hupsu, rakkaani! Roomassa täytyy syödä.
Tässä saat mustaa kahvia. Tahdotko siihen sekaan vähän konjakkia?

— En; en pidä siitä.

— Koeta kuitenkin. Saatpa nähdä, että se maistuu hyvältä.

— Kiitos, en huoli.

— No ota nyt kuitenkin, muuten olen pahoillani.

Reginan oli pakko juoda kahvia konjakin kera, senjälkeen kermansekaista
kahvia, syödä leivos, voileipää, keksiä ja taas leipää. Lopuksi hän sai
kyyneleet silmiinsä. Anopin tyrkyttely vaivasi häntä. Lohduttaakseen
häntä Anna rouva kysyi, tahtoiko hän kupin lihalientä ja palasen
kananpoikaa.

— Tahdotteko ottaa minut hengiltä? Regina huudahti hullunkurisen
epätoivoisesti.

Antonio söi ja nauroi.

Onneksi keittiöstä kuului räminää, jolloin Anna rouva kiiruhti
pois ruokailuhuoneesta hengästyen ja vaappuen avarassa punaisessa
aamupuvussaan. Regina palasi silloin huoneeseensa, otti kauniin
valkoisen kaulaliinan, pani päähänsä vaaleanpunaisella nauhalla
koristetun pienen hatun, joka hänen mielestään oli hieno, ja sirotteli
ihojauhetta kasvoihinsa. Hänestä tuntui, että kaikki varmaan
katselisivat häntä, niinkuin siellä kotipuolessa.

— Katsokaahan, kuinka kaunis Reginani on! Antonio sanoi puoleksi
vakavasti, puoleksi leikillisesti, kun Regina näyttäytyi
ruokailuhuoneen ovessa. Ja katsokaa tuota somaa pientä hattua!

Gaspare odotti ovella, yllään uusi päällystakki, pyylevänä,
punoittavana ja miettivänä. Hän vilkaisi Reginaan ja virkkoi vakavasti:

— Hattusi on kuin pääskysen pesä!

— Mitä sinä kykenet hattuja arvostelemaan, sinä, joka et koskaan
katsele naisia!

— En mene koskaan naimisiin, Gaspare selitti, mutta jos sellainen
onnettomuus minua koittaisi, en ikinä kärsisi naurettavaa esiintymistä.

— Onnettomuudenko esiintymistä naurettavana? Regina kysyi ivallisesti.

Gaspare ei alentunut vastaamaan.

He lähtivät kaupungille. Regina ei voinut koskaan antaa anteeksi
Antoniolle, että hän salli Gasparen tulla mukaan heidän ensi
kävelylleen Roomassa.

— Kuljemme Via Cavouria Forumille, ja palaamme Piazza Venezian ja Via
Nazionalen kautta, Antonio ehdotti katsottuaan kelloaan; päivää on jo
kulunut pitkältä.

Ilma selkeni. Via Torinon varrella olevien puutarhojen puista tippui
isoja, kimmeltäviä vesipisaroita. Vielä kosteana, harmaana ja
punahohteisena, portaat sateesta kiiltäen, Santa Maria Maggiore-kirkko
erottui sinisestä taivaan taustasta kohoten etäällä kuin vuoren
huipulla.

— Santa Maria Maggiore, Gaspare huomautti viitaten sateensuojallaan
kirkkoon päin.

Regina katsahti siihen välinpitämättömästi. Hänen mielestään tuo iso
kirkko oli ruma.

He kääntyivät Via Cavourille. Katukivitys kuivi kuivamistaan, ja Regina
huomautti, etteivät kivet olleet kiiltäviä, jommoisilta ne olivat
näyttäneet ensimmäisenä iltana.

— Se vielä puuttuisi! Gaspare virkkoi karahdutellen kurkkuaan ja
kääntyen sylkemään. Naisväki näkee aina asiat nurinkurisina, aina
toisenlaisina kuin ne ovat todellisuudessa.

— Usein miehetkin! Regina puolustautui.

— Useammin miehet kuin naiset! Antonio säesti miellyttääkseen Reginaa.

— Joskus kylläkin, kieltämättä! Gaspare virkkoi ilkeästi hymyillen.

Vaikka Antonio aikaisemmin oli kertonut, että Gaspare oli »erikoinen
tyyppi», langon äreä puhetapa suututti Reginaa. Mutta ennenpitkää
hän sai muuta ajattelemista syventyessään katselemaan kaikkea uutta
ympärillään.

Päivä kirkastui kirkastumistaan. Muutamat hopeiset hattarat piirsivät
vielä vakojaan taivaan kanteen. Ihmisiä kiiti ohi sateensuoja
kainalossa. Paistettujen kastanjojen haju levisi kosteaan ilmaan. Niin,
tuo leveä, valoisa katu oli todella suurenmoinen. Myymälän ikkunassa
näkyi viisi naistenhattua, jotka kiinnittivät Reginan huomiota enemmän
kuin Santa Maria Maggiore-kirkko. Mutta äkkiä veljekset poikkesivat Via
Cavourilta toiselle kadulle. Tämä katu oli kolkko, sen varrella oli
vanhoja taloja ja riippuvia puutarhoja, jotka oli istutettu raunioiksi
sortuneiden muurien harjalle. Katu nousi ja laski, siinä ei ollut
jalkakäytäviä eikä myymälöitä, ja sillä kuhisi repaleinen ja likainen
joukko kaupustelijoita, vihannesten myyjiä ja katupoikia. Tätä kurjaa
katua he kulkivat pitkän matkaa, eikä siitä näyttänyt ollenkaan loppua
tulevankaan. Regina väsyi, nojasi Antonion käsivarteen ja alkoi tuntea
itsensä synkän surumieliseksi. Oliko tämä Rooma?

Antonio ja Gaspare kuvittelivat, että Regina jaksoi kävellä yhteen
menoon tämän pitkän matkan niinkuin he, ja laahasivat hänet Forumille
asti, jossa hän silmät väsymyksestä himmeinä näki edessään vain
kosteiden raunioiden täyttämän torin, synkän, hautausmaata muistuttavan
paikan, jota pilvet katselivat sinitaivaalta luoden holvikaarille
ja pylväille tummia varjoharsojaan. Gaspare selitteli, mutta Regina
ei kuunnellut. Joukko lornjettien läpi tirkisteleviä englantilaisia
naisia, joiden hameet oli nostettu korkeammalle hakaneuloilla,
loi vähän eloisuutta äärettömän hautausmaan tapaisen järkyttävään
autiuteen. Ja kunniakkaat muinaisjäännökset, jotka olivat vielä märkinä
sateesta, näyttivät Reginasta jättiläisluilta, jotka oli kaivanut
esille utelias, lapsellinen kansa, vain huvikseen häpäisten kuolleen
kulttuurin jättiläishautaa.

Forumilta Venutellin veljekset palasivat Piazza Venezian tietä. Oli jo
melkein keskipäivä. Väkijoukko ryntäsi raitiovaunuihin. Ihmisvirta,
enimmäkseen hienoja herroja, solui Via Nazionalea alas, levisi
aukiolle, piazzalle ja tulvi edelleen Corsolle. Raitiovaunujen,
autojen, ajopelien ja äänten sekava humu täytti ilman, joka huolimatta
kosteudesta säteili kirkasta valoa. Regina oli kuin huumautunut;
hän ei nähnyt kauas, mutta nyt hän erotti epäselvästi lähimmätkin
esineet, tyrmistyneenä taukoamattomasta, tuhansien äänien muodostamasta
katumelusta, josta erottuvat autojen törähdykset kuulostivat hänestä
pakenevien petojen kiljunnalta ja herättivät hänessä melkein
kauhistusta.

Silmät laajentuneina hän tuijotti torille väkijoukon aallehtimisen
hypnotisoimana. Sitten hän katsoi ilmaan, ja hänestä tuntui kuin
puhelinlankaverkko olisi pimentänyt taivaan, jolla liiti hohtelevia
pilviä. Mutta väsynyt ja alakuloinen kuin oli, hän kuvitteli, ettei
tämä kaikki ihmetyttänyt häntä. Naisten hieno ulkoasu kiinnitti enimmin
hänen oudoksuvaa huomiotaan; se herätti hänessä sekä kateutta että
vastenmielisyyttä. Olihan vallan mahdotonta, että naiset olisivat
syntymästä saakka olleet näin soreakasvuisia ja kauniita. Heidän
puvuissaan oli varmaankin täytettä, ja heidän kasvoihinsa sivelty
ihomaalia. Hän tiesi varsin hyvin, kuinka paljon turmeltuneisuutta,
vilppiä ja salaista kurjuutta piili tuossa ihmisjoukossa, jonka ensi
kosketus, tuona usvaisena syysaamuna, metallilankaverkon alla hänessä
herätti salaperäistä inhoa ja sääliä.

— Ajetaan kotiin! Antonio ehdotti nähdessään vaimonsa kasvoissa
kuvastuvan yhä suuremman väsymyksen.

— Miksi emme nouse raitiovaunuun? Gaspare ihmetteli.

Antonio vastasi, että ajurilla pääsi pikemmin perille, mutta
tosiasiassa hän sanoi sen osoittaakseen ainakin tänä ensimmäisenä
päivänä Reginalle ritarillista kohteliaisuutta. Gaspare pysyi sitkeästi
mielipiteessään, että he lähtisivät raitiovaunussa.

— Mennään jalan, Regina sanoi.

— Et tiedä, mitä puhut. Etkö huomaa, että menehdyt väsymyksestä! lanko
huudahti.

— Otetaan sitten ajuri, Regina virkkoi kiusoittaakseen häntä.

— Olettepa aika aristokraatteja! tuo kursailematon naisvihaaja ärähti.

He ottivat ajurin ja palasivat Via Nazionalen kautta, joka alkoi
tyhjentyä väestä.

Hopeisena hohtavan taivaan vaaleassa valossa Piazza Ferminin
autereisessa taustassa suihkulähteen pulppuileva vesi näytti
suunnattoman suurelta kristallikukalta. Sinä hetkenä, alakuloisen
taivaan alla, etäisyys suurenmoisena taustana, katu, joka vähitellen
tyhjeni ihmisistä ja näytti uinailevan, oli harvinaisen kaunis näky.
Antonio katsoi Reginaan, nähdäkseen vihdoinkin hänen silmissään
ihailun välkkeen. Mutta nuo suuret silmät olivat täynnä väsymystä ja
varjoa, tarkastivat vain ohikiitäviä myymälöiden nimikilpiä, eivätkä
kiinnittäneet huomiota muuhun.

Kun he tulivat lähelle Via Napolia, Antonio sanoi:

— Saammepa nähdä, tunnetko, mikä näistä poikkikaduista on meidän, pikku
Reginani.

— Tältä taholta en vielä ole nähnyt sitä, ja vaikka olisinkin nähnyt,
en tuntisi sitä ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua. Tiedäthän, kuinka
likinäköinen olen.

— Etkä muutoin kiinnitä huomiota sellaisiin.

— Ehkä en. Mitäpä siitä muutoin olisi hyötyä.

— Mitä silmistä yleensä on hyötyä? Gaspare sanoi väliin.

— Niin saattaa todella kysyä. Kuinka suuresti ne pettävät! Regina
huomautti. Mutta Gaspare ei näyttänyt oivaltavan hänen ajatustaan, vaan
sylkäisi rattailta kadulle, ajatellen, että kaikki naiset ovat joko
typeriä tai keimailevia.

Siitä päivästä alkaen hän harkitsi Reginan kuuluvan »naisidioottien
sakkiin» — tämä oli hänen keksimänsä nimitys — Arduinan, piian ja
muiden tuttavapiirinsä naisten joukkoon. Voimakas elinkautinen
molemminpuolinen ylenkatse vallitsi siitä hetkestä alkaen langon ja
kälyn välillä.

Aamiaisen aikana, jonka Anna rouva sanoi olevan valmiin »heti
paikalla», vaikka sitä täytyi odottaa puoli tuntia, Reginan täytyi
tarkoin kertoa anopilleen kaikki, mitä oli nähnyt. Sillävälin kaikki
kolme veljestä pohtivat politiikkaa. Heidän vakaumuksensa erosivat
suuresti toisistaan.

Gaspare oli piintynyt, tinkimätön, armoton, vanhoillinen, Massimo
tolstoilainen sosialisti, joka vihasi sotalaitosta yhtä kiihkeästi kuin
veljensä vapautta ja naisia, Antoni taas oli vapaamielinen, hieman
opportunisti.

Anna rouva otti innokkaasti osaa kolmen poikansa keskusteluun. Jos he
esimerkiksi mainitsivat jonkun puoluemiehen nimen, vanha rouva heti
lateli kyseellisen henkilön avioliittotarinan tai kertoi, kuka hänen
rakastajattarensa oli. Ja hänellä tuntui olevan kaikesta hyvin tarkat
tiedot.

Aamiaisen jälkeen Regina sulkeutui huoneeseensa, paneutui pitkäkseen ja
nukahti. Herätessään hän kuuli, että taaskin satoi rankasti. Jälleen
hän oli yksin isossa, kovassa vuoteessa harmaan katon alla, kylmän
huoneen kolkossa hämärässä, ja hänet valtasi surumielisyys, melkeinpä
epätoivo. Hän nousi kirjoittamaan kirjettä kotiin. Antonio vei hänet
Anna rouvan huoneessa olevan kirjoituspöydän ääreen, ja Regina alkoi
kirjoittaa:

»Sataa. Olen hyvin alakuloinen...»

Mutta oliko hän mieletön? Miksi tehdä äiti surulliseksi hyödyttömillä
valituksilla?

— Olenhan itse halunnut tätä, hän ajatteli repien rikki paperiarkin.
— Kuka pakotti minua vaihtamaan asemaani, luopumaan omaisistani ja
kotiseudustani? Nyt olen yksin. Yksin! Vaikka valitankin, ei kukaan
ymmärrä minua.

Hän nojasi kirjoituspöytään ja alkoi katkerasti järkeillä:

— Onko minulla oikeutta valittaa? Ei ole. Sitäpaitsi on turha valittaa,
kun syy on itsessämme. Mieleni on sairas: pensas on nyhdetty irti
paikasta, jossa se on syntynyt, ja pieninkin sysäys raatelee sitä.
Miksi valittaisin? Kelle valittaisin? Ja mitä se hyödyttäisi? Eihän
mikään voi parantaa minua tällä haavaa, ei edes Antonion rakkaus. Sade
taukoaa, tulee kaunis ilma, saan oman kodin, jossa minun ei tarvitse
alistua seurustelemaan kenenkään kanssa. Mutta olenko silloinkaan
tyytyväinen? Kuka sen tietää? Mutta mitä se muutoin merkitsee? Täytyy
ottaa elämä sellaisena kuin se on ja järjestää niin, että saa elää
_yksin_. En käsitä tuota raivoisaa _seuran_ tarvetta, joka meillä
kaikilla on. Onko mahdoton elää yksin? Eikö se olisi parempi? Emmekö
itse ole paras seuramme? Muutoin, niin hän päätteli, kaikki menee ohi;
meidän kaikkien täytyy kuolla.

Hän aikoi alistua kohtaloonsa ja lähettää omaisilleen kirjeen täynnä
hurskaita valheita. Mutta avatessaan pöytälaatikon ottaakseen esille
kirjekuoren, hän näki Antonion omaisilleen niinä kolmena kuukautena
kirjoittamat kirjeet, jolloin tämä oli ollut kuninkaallisena
asiamiehenä Reginan kotipuolessa, ja vastustamaton uteliaisuus pakotti
hänet lukemaan eräitä niistä. Ensimmäisissä kirjeissään Antonio kuvasi
nopein piirtein seutua ja kehui sen eteenpäin pyrkiviä, hilpeitä ja
sukkelia asukkaita. Eräässä kirjeessä sanottiin: »Olen täysihoidossa
hauskassa perheessä. Isä on koulunopettajana lähiseudulla, mutta
asustaa tätä nykyä täällä voidakseen pitää ylemmässä oppilaitoksessa
lapsiaan, Gabrielen, joka on pirteä, tarmokas ja kunnianhimoinen
nuorukainen, ja Gabriellaa, joka on erittäin viisas tyttö ja
tahtoo ruveta kirjailijattareksi. Itse opettaja, jota sanotaan
_ikiliikkujaksi_, hän kun ei pysy hetkeäkään paikoillaan, on omituinen
olio. Hän puhuu alinomaa Rafaelista ja Michelangelosta, käyttäen
erikoista oppisanastoa. Kun hän puhuu Rafaelista, jota ei koskaan
mainitse ilman lisänimeä, hän sanoo: 'Hän, joka on maalannut Madonna
della Seggiolen', j.n.e.».

Tässä kirjeessä oli jälkikirjoitus: »Opettaja on ehdottanut minulle
edullista avioliittoa. Nainen on jalosukuinen, perhe oli aikoinaan
upporikas, nykyjään hiukan köyhtynyt. Hän on 23-vuotias, ei kaunis eikä
ruma, tavattoman älykäs, 30 tuhatta liiraa myötäjäisiä».

Toisessa kirjeessä Antonio, joka huomautti visusti kaihtaneensa
seudun aatelisneitosia, sanoi, että opettaja itsepintaisesti pysyi
ehdotuksessaan. »Tagliamarin perhe on seudun kaikkein hienoimpia.
Heillä on vielä jäljellä kaksisataatuhatta liiraa jaettavana neljään
osaan. Vanhempi tytär saa 30 tuhatta myötäjäisinä. Rouva Tagliamari on
todella ylhäinen nainen, sellaisen tuhlailevan aatelismiehen leski,
joka nuorempana pani menemään puolen miljoonan perinnön. Opettaja
on kuvannut minulle talon neidin tietojen ja hyvyyden ihmeeksi.
'Hän on hieno, hienon hieno. Hän on saanut kasvatuksensa Parmassa,
aateliskoulussa. Hänet täytyy viedä täältä pois Roomaan: siellä on
hänelle kuuluva olinpaikka'. Opettaja parka», Antonio huomautti, »hän
kuvittelee, että valtiovarainministeriön alisihteeri on ruhtinas, joka
on omansa naimaan ja viemään mukanaan ylhäisen hienon neitosen».

»Tietystikään ei kolmeakynnnentätuhatta liiraa sovi halveksia» — näin
Antonio kirjoitti kirjeessä syyskuun 20 päivänä »mutta tahdonpa ensin
nähdä neidin».

Seuraava kirje kuvasi Reginan ja Antonion ensi kohtausta Po-joen
rantatörmällä, Tagliamarin huvilan edustalla:

»Kaunis hän ei ole, hänellä on pienet kissankasvot, mutta hän on hyvin
sievä, sivistynyt ja erittäin älykäs. Opettaja oli ilmeisesti puhunut
hänelle minusta, sillä hän punastui ja katsoi minuun omituisella
tavalla!... Hän kysyi minulta, olinko todella _ruhtinattaren sihteeri_,
ja luulen, että tämä arvo saattaa minut hänen silmissään paljoa
mielenkiintoisemmaksi kuin valtiovarainministeriön alisihteerin asema.

»Eilen olin vierailulla huvila Tagliamarissa. Rouva oli naisista
miellyttävimpiä, todella hieno nainen. Hän kertoi — ehkä tahallaan,
mutta samalla hyvin hienotunteisesti — koko elämänsä tarinan.
Hän on hyvin ylhäistä sukua. Hänen miehensä oli sangen rikas,
mutta epäonnistuneet liikeyritykset, vuoden 1880:n tulva ja muut
vastoinkäymiset veivät hänet vararikkoon».

— Mitä teet, Regina? Antonio kysyi ilmestyen ovelle.

— Olen löytänyt erittäin mielenkiintoisia inhimillisiä asiakirjoja, hän
virkkoi kohottaen päätään. Ja hän näytti miehelleen kirjeet.

Antonio punastui hieman, riensi pöydän ääreen ja tahtoi piilottaa
kirjeet pöytälaatikkoon; mutta sitten hän malttoi mielensä ja alkoi
lukea niistä eri kohtia.

— Etkö häpeä? Regina torui. »Hienon hieno neiti! Kolmeakymmentätuhatta
liiraa ei sovi halveksia! Arvonimi 'ruhtinattaren sihteeri' saattaa
minut mielenkiintoisemmaksi hänen silmissään», j.n.e., j.n.e.

— Mene matkoihisi, olet sietämätön! — Luehan tämä! Luehan tämä! Antonio
toisteli. — Katsohan, mitä sanon tässä, _myöhemmin_.

Mutta Regina nousi ja meni katsomaan kuvastimeen.

— Olenpa todella kissan näköinen.

— Luehan tämä! Antonio yhä pyysi ja seurasi häntä kirje kädessä.

— Luetaan myöhemmin. Anna minun nyt kirjoittaa rauhassa, Regina sanoi
palatessaan kirjoituspöydän ääreen.

Antonio otti esille kaikki kirjeensä ja istuutui sohvan kulmaan
lukemaan niitä uudelleen. Reginan kirjoittaessa hän tämän tästä
päästi huudahduksen ja hienon naurunhihityksen. Mutta äkkiä hän
kävi vakavaksi, ehkä selvästi muistaessaan tuolla kaukana viimeisiä
viettämiään päiviä, häitään ja onneaan.

Vähän myöhemmin molemmat aviopuolisot kiipesivät ylimpään kerrokseen
Arduinan huoneistoon, jossa heidän oli määrä syödä päivällistä.
Kirjailijattaren huoneisto oli sisustettu hiukan omituisen maun
mukaisesti. Siinä vallitsi epäjärjestys, joka Reginasta tuntui
keinotekoisen tahalliselta.

Arduina riensi vastaanottamaan sukulaisiaan, päästäen äänekkäitä
ilohuutoja. Hänellä oli väljä, valkoinen puku, jonka hihat hän oli
käärinyt ylös keltaisille luiseville käsivarsilleen.

— Kas noin, hän sanoi piilottaen kätensä selän taa, anna minulle
suukko, Regina.

Regina suuteli häntä osoittamatta erityistä innostusta. Antonio virkkoi:

— Kerroin Reginalle, että sinä jo kello viisi aamulla alat valmistaa
aamiaista ja päivällistä, jotta sinulla sitten olisi aikaa kirjoittaa
lehteesi. Herra tiesi, mitä sotkua tarjoat meille.

— Tässä sinulla on todistus päinvastaisesta! Arduina sanoi ojentaen
jauhoisia käsiään. Joskus tosin voi sattua — kun voi niinkuin minä
kirjoittaa helposti mihin vuorokauden aikaan ja missä paikassa tahansa
— että käytän, kun henki tulee päälle, keittiön pöytää kirjoituspöytänä
ja joudun sellaiseen haltioitumistilaan, että paisti pääsee palamaan.
Mutta vähät siitä, hän jatkoi päästäen typerän naurun, jossa kuitenkin
oli ivallinen pohjasävy, paisti on paisti, ja taide on taidetta. Mutta
tulkaa nyt tänne istumaan. Katselkaapa näitä ehtiä. Palaan tuossa
tuokiossa. Sitten sinun, Regina, pitää antaa minulle tietoja naisten
Mantovassa harjoittamasta hyväntekeväisyydestä.

— Jätä hänet rauhaan! — Antonio varoitti.

— Jätä sinä itse hänet rauhaan! Ei kukaan pidä vaimostasi enemmän
kuin minä. Minä häntä suorastaan ihailen. Jumaloin häntä! hän virkkoi
kääntyen Reginan puoleen; minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut sinut jo
monta vuotta. Sinä miellytät minua niin suuresti senkin vuoksi, että
nimesi on Regina — kuningatar. Joko olet nähnyt kuningataremme?

— Olen kyllä, viime yönä unissa!

— Se on totta; vastahan eilisiltana saavuit tänne. Mutta onhan sinulla
aikaa. Missä olitte aamupäivällä? Colosseumissako? Voi, minä jumaloin
Colosseumia. Tahtoisin asua siinä. Oletko lukenut _Quo vadis_ romaanin?
Mitä sanotkaan, et näy tuntevan kaikkein parasta nykyaikaista kirjaa!
Panenpa sinut lukemaan sen. Saan sinut lukemaan koko joukon kirjoja
ja tutustutan sinut useihin kirjailijoihin. Vien sinut älymystön
salonkeihin ja taiteilijajuhliin ja esitelmätilaisuuksiin, kaikkialle,
missä ei eletä ainoastaan leivästä...

—Tarkoitatko, että me tässä talossa elämme ainoastaan leivästä? Antonio
kysyi leikillisen uhkaavasti. Toivon ainakin, ettet houkuttele Reginaa
kirjoittamaan lehteesi.

— Miksikäs en?

— Silloin puhkaisen pääsi tai annan teljetä sinut vankilaan.

Regina nauroi. Arduina meni keittiöön

Kun he olivat kahdenkesken, Antonio vei Reginan kuvastimen eteen.

— Emme ole kauniita, hän sanoi syleillen häntä, mutta muodostamme soman
ryhmän. Katsohan, ja naura sitten samalla tavalla kuin äsken. Et tiedä,
miten pahoillani olen, kun näen sinut tyytymättömänä.

— Enhän minä ole tyytymätön, Regina virkkoi painaen käsiään hänen
poveaan vasten.

— Et ole tyytyväinenkään. Et ole enää sama Regina kuin siellä
joenäyräällä. Kasvosi venyvät pitkiksi, katseesi harhailee aina
etäälle. Etkö ajattele, että olet Roomassa, josta niin uneksit?

— Se on tämän ilman syy, hän vastasi yksitoikkoisesti.

— Ruma ilma menee pian ohi, Antonio sanoi mennen ikkunaan. Saat nähdä,
kuinka kaunis Rooma on kauniilla säällä. Ja täällä on melkein aina hyvä
ilma, ei juuri koskaan kylmä. Saat nähdä, kuinka paljon puutarhoja
ja puistoja täällä on. Täälläkin Via Torinon varrella on niin paljon
vihannuutta. Emmekö kurkista vähän ulos ikkunasta? Ei sada enää.

Hän avasi kosteat ikkunaluukut. Regina asettui ikkunan ääreen
näivettyneiden kukkien väliin, joiden harvoihin lehtiin kuvastui
alakuloisena harmaa taivas. Hän katsoi alas märälle ja autiolle kadulle.

Kyyristyneenä katettuun porttikäytävään istui mustapukuinen vanha
nainen, pieni sitruunakoppa vieressään. Vanhus kopisteli yhtenään
jalkojaan vastakkain kelmeänä ja vilusta värjöttäen.

Regina oli jo aamulla huomannut hänet, ja sensijaan, että olisi
katsellut taloja ja puutarhoja, hän alkoi uudelleen tarkata vanhusta
ja tirkisteli nähdäkseen hänet paremmin viidennestä kerroksesta. Sillä
välin Antonio osoitti sormellaan Costanzi-teatteria kertoen, että
karnevaalin ajaksi odotettiin sinne laulajatar Bellincionia.

— Ajattele, pienokaiseni! Saat kuulla Bellincionin laulavan!

Mutta Regina katseli lokaista katukäytävää, jota mustapukuinen vanha
nainen piti silmällä. Hänen koko omaisuutensa olivat nuo kuusi
sitruunaa, jotka näyttivät niin surkeilta. Ja hän ajatteli, ettei
hänellä ollut oikeutta iloita ajatellessaan suurkaupungin huvituksia,
kun hän näki samassa suurkaupungissa katujen kulmissa pahimmassa
sateessa mustapukuisten vanhojen eukkojen värisevän viluissaan sydän
arvatenkin yhtä karvaana kuin sitruunat, heidän ainoa, naurettavan
pieni omaisuutensa maan päällä, ainoa palkinto ja lopputulos pitkästä
työn ja surun täyteisestä elämästä.

— Sinä erehdyt, Antonio huomautti. Luuletko tuon eukkopahasen
kärsivän? Hän on tottunut elämäänsä, ja jos hänet riistettäisiin irti
elintavoistaan ja tottumuksistaan, hän olisi onneton, vaikka hänelle
tarjottaisiin paremmat oltavat.

Regina ajatteli omaa tilaansa ja arveli, että eiköhän Antonio ollut
oikeassa. Hänen tarvitsi vain muistella kotiaan, miten siellä juuri nyt
liesivalkea alkoi kullata ison ruokailuhuoneen hämärää, tunteakseen
itsensä kahta alakuloisemmaksi täällä ylimmän kerroksen kylmässä ja
huolimattoman näköisessä pienessä vierashuoneessa.

Hän heräsi säpsähtäen koti-ikävästään, kun Arduina työntyi sisään ja
kuulutti:

— Ruhtinatar tulee; hän oli kyllä luvannut tulla, mutta luulin, ettei
hän näin rumalla ilmalla uskaltaisi lähteä ulkosalle. Mutta hän on
niin hyvä ja viisas... Ihailen häntä suuresti. Mutta nyt minun täytyy
pukeutua. Mario, hän huusi miehelleen, joka juuri saapui kotiin, tule!
tule! Ota pitkätakki yllesi!

Herra Mario astui sisään vakavana, pulleana ja puhkuen. Hän
puristi Reginan kättä, päristeli sieraimiaan ja lähti vaimonsa
hellittämättömistä kehoituksista muuttamaan pukua. Regina ei päässyt
selville siitä, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön sen johdosta, että
ruhtinatar aikoi kunnioittaa läsnäolollaan heidän päivälliskutsujaan.
Itse hän oli utelias ja vähän levotonkin ajatellessaan, että saisi
tehdä tuttavuutta todella ylhäisen tai ainakin miljoonia omistavan
naisen kanssa, jota Antonio muutoin jo oli ehtinyt kuvailla kaikkea
muuta kuin imartelevin värein. Hän tuli ajatelleeksi, ettei kyseessä
oleva ruhtinatar voinut olla, niin upporikas kuin hän olikin,
erikoisen hieno nainen, koska hän kerran alentui tulemaan Arduinan luo
päivälliselle.

— Hän on vanha ja huonokuuloinen, niin Antonio oli sanonut. Hän tahtoo
saada ihmiset uskomaan, että hänellä on henkisiä harrastuksia, ja
suosii ja ottaa kodissaan vastaan Rooman kehnoimpia musteentöhertäjiä.
Somaa väkeä nuo mokomatkin »kirjailijat». Kaikkialle he tunkeutuvat,
aivan kuin kärpäset. Henkinen etevyys on kylläkin hyvä asia, melkein
parempi kuin raha...

— Epäilemättä, Regina oli vastannut, koska sen avulla saa rahaa. Ja
jollei sen onnistu hankkia sitä, se halveksii sitä!

— Ehkä meidänkin pitäisi mennä vaihtamaan pukua, Antonio huomautti
ajatuksiinsa vaipuneena.

— Ei kylläkään tuon naisen tähden, hän lisäsi kiireesti, vaan itsemme
vuoksi.

He laskeutuivat kerrosta alemmaksi, ja Regina otti ylleen
havannasilkkisen pukunsa ja koristuksiksi kaulaliinan, rintasoljen ja
sormuksia. Hän siroitti ihojauhoa kasvoihinsa ja Antonion neuvosta
pörrötti hiukan tukkaansa ohimoilta.

— Noin on hyvä! Antonio sanoi mielissään. Näytät aivan toiselta
ihmiseltä.

Itse hän muutti pukua ja kähersi huolellisesti viiksensä.

— Yritätkö näytellä keikaria tänä iltana! Regina sanoi leikillisesti.
Aiotko hurmata ruhtinattaren viiksilläsi?

— Ole vaiti, sinä suuri veitikka! Kukapa minuun rakastuisi? Ei edes
linnunpelätti.

— Olenhan minä rakastunut.

— Oletkohan todella rakastunut? hän kysyi ja syöksyi syleilemään häntä.
Näetkös, en oikein voi uskoa sitä.

— Sinäpä et ole rakastunut minuun! »Hienon hieno neiti». Ja sitten
»Kolmeakymmentätuhatta liiraa ei sovi halveksia». »Pikku kissankuono».

— Niin juuri, »pikku kuono». Kuono, kuono, kuono! hän huusi kuin lapsi,
joka toistaa keksimäänsä haukkumanimeä.

Kun he lähtivät huoneestaan, Anna rouva kiiruhti katsomaan nähdäkseen
Reginan hienossa puvussa. Hän hypisteli kangasta ja tutki, oliko se
silkillä vuorattu. Hänen valtava povensa paisui raskaista huokauksista.
Keittiössä kuului Gasparen ääni toruvan palvelustyttöä, Marinaa.

Ilokseen Regina muisti, etteivät Gaspare eikä anoppi olisi mukana
Arduinan päivälliskutsuissa. Mutta tultuaan takaisin kälynsä saliin
ja kun siellä istuttiin odottamassa _ruhtinatarta_, hän tunsi jälleen
entisen alakuloisuuden saavan hänet valtaansa.

Ilta pimeni nopeasti. Varjot sakenivat kuin läpikuultamaton, sysimusta
usva.

Arduina touhusi ruokailuhuoneessa. Mario oli istuutunut syvään
nojatuoliin, housunlahkeet kohotettuina lähelle polvia, ja puhisi
tyytyväisenä. Antonio oli vaiti, vaipuneena jälleen mietteisiin. Ei
kukaan ajatellut, että tulet olisi ollut sytytettävä.

Reginaa vaivasi sellainen tunne, että jotakin surullista ja synkkää
oli tulossa. Mitähän se mahtoi olla? Ehkä iltahämärän aiheuttamaa
painostavaa ahdistusta tässä oudossa, etäisessä paikassa, jonne
kohtalo oli siirtänyt hänet. Ehkä Antonion tavattoman vakavuuden
vaikutusta. Regina meni ikkunaan ja koetti vielä nähdä vilahdukselta
pienen mustapukuisen eukon. Lyhdyt paloivat valkeina ja keltaisina
sumuisessa hämärässä, katukäytävä kiilteli kosteana, ja ääretön synkeys
ja peloittavien varjojen salaperäisyys tuntui laskeutuvan maahan
tummenemistaan tummenevalta taivaalta.

— Regina, Antonio virkkoi muuttuneella äänellä, — Mario kysyi, tunsitko
Casalomaggioressa erään Vincini nimisen henkilön.

— Vincini? Regina toisti kääntyen heihin päin. En, en tunne ketään
sennimistä henkilöä.

— Mies on vuokraaja, lihava toissilmäinen mies. Hänellä on tyhjässä
silmäkuopassa lasisilmä...

Ovikello soi. Palvelijatar syöksyi saliin ja ehti tuskin sytyttää
kaasun, ennenkuin ruhtinatar tuli sisään.

Salin äkkiä muuttuessa valoisaksi Regina näki ruhtinattaren, mikä näky
herätti hänessä pettymystä ja inhoa. Tuossa kookkaassa, lihavassa
vartalossa, jopa puvussakin, joka ei ollut ruumiinmukainen, sekä
pienessä hatussa, joka kuminauhalla oli kiinnitetty niskaan mustan
hiusnutturan taakse, oli jotakin miesmäistä. Paksut, harmahtavat
huulet, pieni pystynenä ja metallinkiiltoiset, vihreänkeltaiset silmät
erottuivat raukeista, kelmeistä ja liikkumattomista kasvoista. Kun
kerrankaan oli nähnyt nämä kasvot, ei enää unhottanut niitä.

— _Bon soir_, — ruhtinatar lausui, astuessaan saliin. Hänen sointuva
äänensä oli omituisena vastakohtana turpealle muodottomalle ruumiille.
Hän puhui edelleen ranskaa Arduinan nöyrästi riisuessa häneltä hatun ja
ottaessa hänen käsilaukkunsa.

Ruhtinatar virkkoi:

— Erittäin hauska nähdä jälleen teitä, herra Venutelli. Sain kirjeenne.
Tässäkö on vaimonne? Todellakin hyvin sievä.

Antonio kumarsi. Regina katseli ruhtinatarta suurin, hiukan
ihmettelevin silmin.

— Olette kovin ystävällinen, arvoisa rouva... Regina mutisi.

— Anteeksi?... ja ruhtinatar käänsi kysyvänä oikean silmänsä Reginaan
päin.

Silloin tämän mieleen muistui, miten Antonio oli matkinut ruhtinatarta,
ja hän oli vähällä purskahtaa nauruun. Mutta ruhtinatar Makulina oli
tarttunut hänen käteensä ja sanoi antaessaan hyvin kauniin, sinisellä
jalokivellä koristetun sormuksen solua Reginan pikkusormeen:

— Sallitte kai? Tuhannet onnittelut!

— Kiitoksia! Olette liian hyvä, Regina virkahti heltyen todella tästä
ystävällisyydestä. Antoniokin katseli sormusta ja lausui kiitoksensa.
Sitten käytiin istumaan, ja ruhtinatar riisui valkoiset, likaiset
käsineensä paljastaen hämmästyvän Reginan nähtäviksi kaksi pientä
lapsenkättä, jotka olivat aivan säihkyvien sormusten peitossa.

— Kuinka kamala ilma siellä onkaan! ruhtinatar sitten aloitti
kohdistamatta kissansilmiensä katseita kehenkään erityisesti. Näinä
monena vuotena, jotka olen asunut Roomassa, en vielä ole nähnyt
tällaista syksyä. Sanotaanhan, ettei pidä puhua ilmasta, ei ainakaan
hienossa keskustelussa, mutta minkä sille voi, kun ilmat ja vointimme
ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään. Omasta puolestani luulen,
että sää vaikuttaa meihin tuntuvammin kuin elämämme tärkeät tapahtumat.

— _Monsieur_ Antonio, tämä kamala ilma varmaankin tärvelee
kuherruskuukautenne, Arduina virkkoi kuvitellen olevansa sukkela. Mutta
Regina mutisi kuin torjuen epäselvästi jotakin.

— Anteeksi...?

— Arduina on oikeassa, Antonio myönsi, vaimoni on perin huonolla
tuulella.

— Huonolla tuulella?

— Se ei ole totta, Regina väitti vastaan. Olen päinvastoin hyvin
iloinen.

Mutta päivällisen aikana ei ruhtinatar malttanut olla huomauttamatta,
että Regina oli kovin harvapuheinen.

— Minä olen yleensä mielelläni ääneti, selitti nuori rouva, jota
huomautus loukkasi. Kuuntelen kernaammin kun muut puhuvat.

— Siinä on oma viehätyksensä, ruhtinatar arveli. Vaiteliaassa nuoressa
naisessa on aina jotakin miellyttävän salaperäistä. George Sand
esimerkiksi puhui varsin vähän, ja eräs setäni, joka oli hänen läheinen
ystävänsä, väitti, että rouva Sand tahallisesti pidättäytyi puhumasta.

— Tunsitteko rouva Sandin? Massimo kysyi jotenkin kömpelösti.

— En tuntenut, ruhtinatar vastasi näyttämättä loukkautuneelta.

— Arvatenkin ruhtinattaren äiti tunsi Sandin, Antonio kuiskasi.

— Anteeksi...?

— Joitakin aikoja sitten, Antonio sanoi ääneensä — luin sangen
mielenkiintoisen kirjoituksen rouva Sandin äidistä. Hän oli nainen,
jolla oli ylitä terävä äly kuin lämmin sydän, ja hänen elämänsä vaiheet
varmaankin vaikuttivat Georgen mielikuvitukseen...

— Missä se kirjoitus on julkaistu? Arduina kysyi. Se olisi otettava
minun lehteeni.

Herra Mario pudisti lautasensa yli kallistamaa päätään ja murahti
hiljaa.

Virisi ikävän pitkäpiimäinen keskustelu George Sandin
rakkausseikkailuista ja romaaneista. Arduina selitti, etteivät ne
romaanit olleet hänen makunsa mukaisia. Hän piti ennen kaikkea
uudenaikaisista kirjoista, mutta etenkin Quo vadiksesta?

— Voi herrainen aika! Antonio huudahti, voisit jo jättää meidät rauhaan
tuolta Quo vadikseltasi, joka muutoin ei ole suinkaan uudenaikainen.

Regina kuunteli ääneti. Ei puhuttu muusta kuin kirjoista, teattereista
ja kirjailijoista. Ruhtinatar kertoi jutun Tolstoista — jonka itse
oli tuntenut — ja aterian lopulla syntyi kiivas väittely Massimon
ja Arduinan välillä eräästä italialaisesta romaanikirjailijasta ja
runoilijasta.

— Rauhoittukaa! Antonio sanoi nauraen.

Nyt tapahtui jotakin merkillistä: herra Mario puhui. Hän ei koskaan
ollut lukenut ainoatakaan tuon runoilijan säettä, mutta moitti silti
häntä.

— Näin hänet kerran Anziossa, hän kertoi; hän ratsasti pitkin
rannikkoa, kokovalkea puku yllään, valkoinen hattu, valkoiset käsineet,
valkoisen hevosen selässä.

— Vai niin! Vai istuivat valkoinen hattu ja valkoiset käsineet
valkoisen hevosen selässä? Massimo kysyi naurahtaen hermostuneesti ja
pudistaen päätään, jolloin hänen tukkansa pörrötti kuin kiukustuneella
lapsella.

— Hiljaa, hiljaa, hyvät ihmiset! Antonio rauhoitteli.

       *       *       *       *       *

Kello yhdeksän aikaan, Arduinan tarjotessa kahvia, saapui ruhtinattaren
seuraneiti. Hän oli harmaisiin pukeutunut, pieni ja kuivettunut; silmät
olivat pienet, mustat ja kiiluvat, suu huonontapainen, pitkän suippoa,
kasvot ilkeät ja kavalat. Tämä eriskummainen olento teki Reginaan
omituisen vaikutuksen. Hän näytti epäinhimilliseltä, muistutti hiirtä.

Tuskin tuo pikku neiti oli astunut sisään, kun sali jo vilkastui
aivan kuin hiiren vikinästä ja juoksentelusta. Kimeitä huudahduksia,
suudelmia, kättenpuristuksia, jotka olivat teräviä kuin puremat,
kysymyksiä ja vastauksia, naurua ja huutoa ja ennenkaikkea katseita,
jotka Reginasta näyttivät uteliailta, levottomilta, ivallisilta ja
urkkivilta.

— Marianna, Arduina sanoi neidin molemmin käsin hieroessa ruhtinattaren
otsaa, jos haluatte kahvia, niin olkaa hyvä ja kaatakaa kuppiinne.

— Ohimonne ovat hehkuvan kuumat, Marianna sanoi ruhtinattarelle.
Oletteko syönyt paljon? Ja mitä olette syönyt? Mitä olettekaan
syöttänyt hänelle? hän sitten kysyi Arduinalta. No niin, juonpa kupin
kahvianne, vaikka se onkin kovin huonoa. Kuinka pienet kupit teillä on?
Aivankuin minun mitallani tehdyt.

Regina tarkasti sillävälin neitiä. Hän muisti Antonion sanoneen, että
monet luulivat Mariannaa ruhtinattaren aviottomaksi tyttäreksi.

— Tämä muistuttaa tarua vuoresta, joka synnytti hiiren, hän ajatteli.

Ja hänestä näytti kuin Marianna olisi aavistanut hänen ajatuksensa,
sillä tämä käänsi pientä päätään kuin hiiri, kun se äkkiä kuulee melua,
lähestyi kuppi kädessä ja virkkoi pahanilkisesti:

— Teidän miehenne on aika veitikka. Pitäkää häntä tarkoin silmällä,
muuten hän voi tehdä teille pahoja kepposia.

— Minusta tuntuu, Antonio huomautti, että te itse olette tällä hetkellä
aika veitikka. Miksi tahdotte herättää vaimossani epäluuloa?

— Sentähden, että minun tulee häntä surku.

— Minkävuoksi? Regina kysyi.

— Senvuoksi, aivan yksinkertaisesti, että olette mennyt naimisiin.
Tuossa on toinen velikulta, Marianna virkkoi osoittaen kädellään
Massimoa, joka oli tullut lähemmä. Muutoin kaikki todelliset miehet
ovat sellaisia! Mutta pidän enemmän sellaisista kuin hyveellisistä.
Hyveelliset ovat niin typeriä. Minua miellyttävät häijyt, jopa
hirvittävät miehet, jos heillä vain on terävä järki ja luja tahto.

— Jospa minä täyttäisinkin ne kaksi vaatimusta! Massimo sanoi
tuijottaen häneen julkeasti.

— Siihen ette kykene. Viisas mies ei koskaan käytä hiusvoidetta,
niinkuin te! Enkö ole oikeassa, hänen tukkansa on rasvattu, hyvä rouva?

— En tiedä... Regina virkkoi. Minusta ei näytä siltä.

— Voi pikku rouva parkaa! Te ette voi huomata sitä: te ette koskaan
huomaa mitään.

— Onpa tuo otus aika hullunkurinen, Regina ajatteli itsekseen.

— Te ajattelette varmaankin, että olen yksinkertainen tai typerä,
Marianna sanoi, mutta kuulkaahan: olen unhottanut sanoa teille erään
seikan, jonka aina mainitsen jokaiselle, jonka näen ensi kerran.

— Sen olemme jo kuulleet! Massimo ja Antonio huomauttivat, mutta
Marianna alkoi silti kertoa:

— Kerran, kuusi vuotta sitten, Odessassa syttyi tulipalo talossa, jossa
asuin. Olin liekkien keskellä talon ylimmissä huoneissa. Mahdotonta
pelastua! Savu alkoi jo sokaista ja tukahduttaa, ja kuulin liekkien
rätisevän yhä lähempänä. En silloin uskonut Jumalaan sen paremmin kuin
nytkään. Siitä huolimatta tunsin tarvetta kääntyä yliluonnollisen,
salaisen ja kaikkivaltiaan olennon puoleen. Ja tein silloin lupauksen:
jos pelastun, lupaan aina puhua totta. Samassa silmänräpäyksessä
permanto luhistui, ja pyörryin. Kun jälleen tulin tajuihini, huomasin
olevani terveenä ja vahingoittumattomana hirvittävän ruman palosotilaan
sylissä. 'Miten tämä on tapahtunut?' kysyin mieheltä. 'Niin ja niin; ja
hän kertoi, miten hän oli pelastanut minut pannen henkensä alttiiksi.
— 'Hyvä, hyvä', minä sanoin, — 'minusta tuntuu siltä, että mielellänne
pidätte hauskaa, mutta olen teille joka tapauksessa kiitollinen
ja muistan teitä aina sitäkin suuremmalla syyllä, kun olette
unohtumattoman ruma mies'.

Regina purskahti nauruun.

— Tämä tuntuu siltä kuin lukisi venäläistä kertomusta.

— Onko tuo juttu totta? Massimo kysyi, ja Antonio, lisäsi:

— Jollei muistini petä, olette kertonut tuon jutun minulle ennen hiukan
eri lailla.

— Tuolla tavalla arvioidaan toisen ihmisen henkevyyttä! Turha vaiva,
Marianna kähisi. Henkevyydelle annetaan arvoa vain silloin, kun se
ilmenee sellaisissa naisissa, joita miehet tahtovat miellyttää, ja —
minua te ette suinkaan halua miellyttää.

— Minä päinvastoin haluan miellyttää teitä, Massimo sanoi. Se on
elämäni ainoa päämäärä.

— Teidän ivastanne en välitä tuon taivaallista! On olemassa minua
henkisesti paljoa alempiarvoisia naisia, joita teidän ei koskaan
onnistu miellyttää.

— Mutta ehkä teitä etevämpiä sensijaan!

— Luulenpa melkein, että harvat naiset ovat minua etevämpiä, eivätkä ne
harvat koskaan tule teidän näköpiiriinne.

— Minä lienen siis teitä henkisesti alemmalla tasolla? Regina kysyi
sanoakseen jotakin.

— Niin olettekin, sentähden, että olette mennyt naimisiin. Henkisesti
etevä nainen ei koskaan mene naimisiin, ja jos hän tekee niin,
ennenkuin on kehittynyt täysin itsetietoiseksi, hän heti katuu sitä.
Jos tahtoisin sanoa teille kohteliaisuuden, huomauttaisin, että luulen
teidän jo katuneen.

— Hiisi vieköön! Antonio huudahti. Tuon naisen kanssa ei ole
leikkimistä.

— Sanotteko aina totuuden ruhtinattarellekin? Regina kysyi.

— Hän on ottanut minut asumaan luokseen yksinomaan sitä varten,
Marianna vastasi katsoen hellästi ruhtinattareen, joka paraikaa selosti
Arduinalle erään tätinsä elämäkertaa:

— Hän oli Parisin hienoin ja kaunein nainen. Olenhan jo kertonut teille
hänen avioliittotarinansa: Viisitoistavuotiaana hänet naitettiin
naisen rakastajalle, joka oli viidentoista vuoden ajan hänen uskottu
ystävättärensä ja neuvonantajansa. Kymmenenä ensimmäisenä vuotena
tätini ei huomannut mitään.

Herra Mario istui kuunnellen, vaipuneena syvälle nojatuoliinsa,
taistellen uneliaisuutta vastaan ja vain vaivoin pidättyen halusta
kaivella hampaitaan.

Marianna ahdisteli Nietzscheä ja hänen mielipiteitään naisesta, mutta
Regina kuunteli kernaammin ruhtinattaren kertomusta, ja hänen onnistui
erottaa katkonaisia lauseita kesken Mariannan kimeiden huudahdusten ja
kyynillisten sanankäänteiden.

— Hänen toinen miehensä, ruhtinatar jatkoi, oli espanjalainen, hyvin
kaunis mies ja kaikkien aikalaistensa kirjailijoiden läheinen ystävä.
Mutta hän oli irstailija! Kaikki tätini kamarineidit ja emännöitsijät
joutuivat hänen uhreikseen. Kerran yöllä, kun tätini...

— Naisen kasvatus ei ole vielä päässyt alkuunkaan, Marianna toimitti
kääntyen Reginaan päin. Vasta silloin, kun mies sanoo naiselle
totuuden, tämä voi alkaa kehittyä itsetietoiseksi.

— Mutta mikä on totuus? Massimo kysyi. Totuus miehen ja naisen välillä
ilmenee ainoastaan silloin, kun he riitelevät.

— Se on totta, jossakin määrin. Se on totta ainakin minun mielestäni,
koska totuus ei aina ole vastenmielinen kaikille. Minulle miehet
sanovat, että olen hullu, kun en koskaan valehtele, mutta ei yksikään
heistä suutu minulle, mikä johtuu siitä, etteivät sananloppujen
lopuksikaan pysty herättämään sanottavaa mielenkiintoa niissä, joiden
kanssa puhun. Mutta jos esim. teidän päähänne, rouvaseni, pälkähtäisi
kertoa miehellenne kaikki, mitä ajattelette, todellinen käsityksenne
hänestä, hänen sukulaisistaan ja ystävistään, olen varma siitä, että
herra Antonio nostaisi aikamoisen melun...

— Regina! Antonio huudahti, teeskennellen säikähdystä, onko se totta?

Regina hymyili; mutta sisimmässään hän ajatteli, että Marianna oli
oikeassa.

Ruhtinatar kertoi edelleen:

— 'Jeanne', tätini sanoi, kolkuttaen sen huoneen ovelle, johon hänen
miehensä ja kamarineiti olivat sulkeutuneet, — 'antakaa minulle _Le
Figaro_'. Sen enempää hän ei sanonut.

— Ja mitä sieltä sisältä vastattiin? herra Mario kysyi kavahtaen
pystyyn nojatuolistaan hammastikku kädessä.

— Ole vaiti! Arduina tiuskaisi närkästyneenä. Kuinka voit tehdä noin
typeriä kysymyksiä!

Ennen lähtöään ruhtinatar pyysi Reginaa käymään hänen
perjantaivastaanotoissaan. Regina kiitti ja lupasi tulla.

Levätessään vuoteessaan lämmön ja suloisen torkkumistilan tuudittamana
Regina sanoi:

— Antonio... Nukutko?

— En. Mitä tahdot?

— Tuo ruhtinatar herättää minussa outoa vastenmielisyyttä.

— Kuinka niin? Onhan hän sangen miellyttävä ihminen.

— On kyllä... mutta... näetkös...

— Mitä sitten?

Regina vaikeni, mutta jatkoi hetken kuluttua ääni unisena:

— Muistatko sen leijonankesyttäjättären, jonka näimme Parmassa? Hän
katseli naisia niin omituisesti. En heti päässyt selville siitä, ketä
ruhtinatar muistuttaa... tuumin ja tuumin... Hänellä on samanlaiset
silmät kuin kesyttäjättärellä. Huomasitko, miten hän tuijotti minuun?

— Entä sitten? Epäilemättä miellytit häntä. Ehkä hän määrää sinulle
jälkisäädöksessään muutamia satojatuhansia liiroja ennen kuolemaansa!

— Onko hän todella niin rikas?

— Totta kai. Monta miljoonaa.

— Hänen käsineensä olivat likaiset.

— Mutta näitkö, millaisia sormuksia hänellä oli?

— Mitäpä sormuksista, kun käsineet ovat likaiset.

Regina vaikeni. Hetken kuluttua hän nauroi hiljaa itsekseen, sitten
hän nukahti. Hän oli unissaan olevinansa metsässä Po-joen rannalla,
Viadonan seuduilla. Myllynratas pyöri jyskien kirkkaassa vedessä. Itse
mylly oli linna, jonka salit olivat punaväreillä koristetut, ja linna
oli ruhtinatar Makulinan oma. Ruhtinatar oli kuollut, mutta hänen
sielunsa oli kiivennyt poppelin latvaan, jonka hopeanhohteisten lehvien
lomitse joen pinta välkkyi punasinervän lasin värisenä. Mylly jyrisi
kuin ukonilma, ja Regina istui linnan portailla ja huuhteli jalkojaan
vihertävässä vedessä, joka oli noussut astimille saakka. Ja valkoinen
sorsa tuli nokkimaan hänen oikean jalkansa pikkuvarvasta ja nauroi.
Reginakin nauroi. Hän tunsi epämääräisesti, että tämä oli unta, sillä
unissakin hän eritteli ajatuksiaan ja tunteitaan ja tiesi, että mylly
on mylly, ettei sorsa voi nauraa, ja ettei sielu ollut voinut kiivetä
poppelin latvaan. Mutta samalla ahdisti häntä salaperäinen pelko, inho
ja alakuloisuus.

Antonio kuuli hänen nauravan outoa naurua, joka kohosi unen syvyyksistä
kuin ääni kaivon pohjasta.

— Hän näkee kaunista unta. Lemmikkini on nyt tyytyväinen, hän ajatteli
melkein heltyneenä.




III


Sinä talvena oli Roomassa sangen koleaa. Satoi yhtenään. Sellaisinakin
päivinä, jolloin aamulla oli mitä kirkkain ilma, taivas äkkiä pimeni,
alkoi tuulla ja sataa rankasti. Tosin sitä ei kestänyt kauan,
katukäytävät kuivuivat pian, pilvet hajaantuivat, taivas kirkastui
ja hymyili ikäänkuin lasketeltuaan onnistuneen pilan. Mutta ihmiset
palasivat kotiin vaatteet märkinä, jalat kosteina, povi vavahdellen
yskästä ja huonosta tuulesta.

— Teidän kuuluisa Rooman-taivaanne tuntuu minusta mielisairaalalta,
jossa ei ole hoitajia, Regina sanoi Antoniolle, hoitolalta, jossa
mielipuolet mellastavat mielensä mukaan.

Tämä talvi oli nuoren rouvan elämän surullisimpia. Hän rakasti
Antoniota, ja ensimmäisenä päivänä, jona tämän täytyi jättää hänet
yksikseen kotiin mennäkseen toimeensa ministeriöön, Regina tunsi syvää
tyhjyyttä ja tiesi olevansa kiintynyt mieheensä kuin kaarna puuhun.
Mutta elämä Venutellien kodissa, oleskelu anopin parissa, herra
Gasparen läheisyys, makuuhuone nojatuoleineen, jotka olivat raskaat
kuin kaikkein arkipäiväisimmän kohtalon taakka — kaikki se oli hänestä
sietämätöntä.

Lisäksi Rooma oli kammottava tuon ainaisen sateen valuessa pilvistä,
mikä jo tuntui julmalta ja pilkalliselta. Ihmiset kulkivat kaduilla
kelmeinä ja värjötellen. Naiset näyttelivät alushameittensa lokaisia
helmoja, taivaskin tuntui tahrautuneelta, ja Reginan mielen tasapaino
järkkyi kaikessa tässä usvaisessa, liukkaassa kosteudessa ja loassa.
Hän palasi kaupungilta kotiin läpimärkänä, mutta koti oli kylmä,
ei ollut tulta takassa, ja siellä asusti ikävä. Ruokapöydässä oli
epämukava istua karkeilla, pyöreillä tuoleilla, vastapäätä Massimon
ivalliset piirteet, Gasparen punoittavat kasvot ja Anna rouvan
huohottava, suunnaton povi. Ja vuoteessa oli vielä epämukavampaa
kivikovilla patjoilla kylminä öinä, jotka olivat täynnä jyrisevien
raitiovaunujen kitinää ja ajoneuvojen yksitoikkoista räminää.

Tällaistako elämä oli Roomassa? Tämäkö nyt oli Rooma? Tuoko kuuluisa
Corso? Tuo kapea, lokainen katu, josta levisi paha löyhkä, jossa
ihmiset tallustelivat ja tungeksivat yhtämittaisina jonoina kahden
puolen vaunuja, jotka olivat täynnä vanhoja ja rumia naisia?

Ja tuollainenko oli Pyhän Pietarin kirkko? Regina oli kuvitellut
sen suuremmaksi. Tuollainenko Monte Pincio? Hän oli luullut sitä
paljoa kauniimmaksi. Entä Colosseum! Senkin hän oli kuvitellut
suurenmoisemmaksi. Missä oikeastaan piili Rooman kehuttu suuruus ja
kauneus? Hän ei nähnyt sellaista, tai ainakin kaikki tuntui hänestä
tyhjältä ja kolkolta. Hän vain ihmetteli omia vaikutelmiaan ja tunsi
omituista tyydytystä ajatellessaan, että kaikki maaseutulaiset tulivat
Roomaan hämmästymään sen ihanuudesta, jotavastoin hän näki kaiken
oikeassa valossa. Joskus hän ylpeillen liioitteli ylenkatseellista
ylemmyyttään. Mutta tarkoin tutkistellessaan itseään hän huomasi,
että hänen vaikutelmansa perustuivat henkilökohtaiseen kaunaan, mikä
lamautti häntä. Mitä hän oikeastaan tahtoi? Mitä hän vaati? Hän tunsi,
että hänen sisimmässään oli haava, joka teki hänet kuin sairaaksi.
Turhaan hän ajatteli, että talvi kerran päättyisi ja että hän pian
pääsisi tästä vastenmielisestä talosta, jossa hän tunsi jäätyvänsä ja
tukehtuvansa. Armasta synnyinkotiaan hän ei enää koskaan saisi nähdä
samoilla silmillä kuin ennen.

Päivänä muutamana Regina ja Antonio olivat kiireen vilkkaa käyneet
katsomassa muistomerkkejä ja museoita, päättäen palata toiste, samoin
kuin kaikki, jotka asettuvat Roomaan asumaan, antaen kuitenkin
vuosien mennä menoaan panematta päätöstään täytäntöön. Ja nyt
alkoivat heidän paljoa mielenkiintoisemmat käyntinsä vuokra-asuntoja
katselemassa. Heidän molempien vuositulot eivät yhteensä nousseet
kolmeatuhatta liiraa suuremmiksi. Ruhtinattarelta, joka oli
kiinnittänyt palvelukseensa muitakin luottamushenkilöitä ja joka antoi
Antoniolle tehtäviä ainoastaan silloin, kun hänen oli käännyttävä
valtiovarainministeriön puoleen tai kun oli nostettava rahasumma,
Antonio sai vain vaatimattoman rahallisen korvauksen. Nuori aviopari
ei siis voinut ajatella huoneistoa, joka oli viittä-, kuuttakymmentä
liiraa kalliimpi kuussa.

Aluksi he kävivät katsomassa Massimo d'Azeglio kadun varrelta asuntoa,
jonka oli määrä tulla vapaaksi tammikuussa. Regina astui epäluuloisena
hienoon porraskäytävään, katseli pettyneenä isoja marmoriportaita ja
alkoi toisesta kerroksesta laskea porrasaskelmia, jotka alempana olivat
aivan pimeät, mutta saivat enemmän valoa, kuta korkeammalle tultiin.

— Yksitoista, kaksikymmentäkaksi, kolmekymmentäkolme,
neljäkymmentäkaksi, viisikymmentäviisi, kuusikymmentäkolme... Ei
vieläkään perillä.

Regina pysähtyi. Hänen sydämensä sykki rajusti.

Antonio hymyili suvaitsevasti. Hän otti pikku vaimonsa käsikoukkuun ja
auttoi häntä portaita ylös. Kuta ylemmäksi tultiin, sitä jyrkemmiksi
portaat kävivät.

— Kahdeksankymmentäkahdeksan, yhdeksänkymmentäyhdeksän. Vieläkö niitä
riittää?

— Rohkeutta!...

— Satakymmenen.

Nyt he olivat perillä, Jumalan kiitos! Mutta ennenkuin ovi avautui,
Regina ajatteli hengästyneenä ja katkerana.

— Tännekö minä asumaan! En ikinä!

Huoneisto oli soma ja siisti, todellinen linnunpesä keskellä kivistä
korpea, jota sanotaan kaupungiksi. Kaksi ikkunaa oli puutarhan
puolelle, muut likaiseen pihaan päin. Regina sanoi, että oli liian
vähän valoa ja ilmaa ja ettei koko asunto yleensä miellyttänyt häntä
ollenkaan.

— Liian vähän valoa, liian vähän ilmaa! — Antonio toisti ihmetellen.
Päinvastoin, niitä täällä on liiaksikin! Katsohan, tuolla alhaalla
on puutarha. Sitäpaitsi tästä on lyhyt matka ministeriöön, ja olemme
keskikaupungilla...

— Ei! Minä tahdon, että ikkunat ovat kadun puolella.

— Lähdetään siis etsimään kadunpuoleisia ikkunoita. Mutta saat nähdä,
että sillä summalla, jonka kykenemme maksamaan, emme voi saada parempaa
asuntoa kuin tämä.

— Ihankohan! Regina vain tuumi epäillen.

Mutta varsin pian hänen mielipiteensä muuttui.

Heille alkoi nyt parin viikon surkea vaellus. Aluksi he kiertelivät
Esquilinolla, Kvirinaalilla, Villa Ludovisin kaupunginkortteleissa, ja
Regina rallatteli, kasvoilla epämääräinen, puoleksi katkera, puoleksi
leikkisä hymy.

— Suojatonna, koditonna kuljeskelen vainen...

Mutta sitten hän kävi synkäksi, väsyi ja astua laahusti eteenpäin
masentuneen näköisenä.

Ja hän ja hänen onnettomuustoverinsa, kumpikin, kävivät
vuokratoimistossa, joka näytti rosvoluolalta, saivat parikymmentä
osoitetta, kulkivat Corson päästä päähän tutkien kaikki lähikadut,
samoin kuin purjehditaan pitkin joen vartta etsimässä tuntematonta
maata tai salaista lähteen suonta. Antonio olisi tyytynyt asumaan
kaukanakin ministeriöstä, kunhan Regina vain olisi ollut tyytyväinen.
Mutta Regina ei ollut tyytyväinen mihinkään.

Kaikki huoneistot, joita he kävivät katsomassa, olivat joko liian
isoja ja kalliita, tai pimeitä ja melkein ullakolla ja niin ahtaita
ja kylmiä, että sydän kutistui kokoon ja jäätyi jo niiden pelkästä
näkemisestä. Muiden muassa Regina näki keskikerroksessa neljän huoneen
asunnon, joka oli aivan pimeä ja jossa asusti joukko hienoasuisia
naisia. Se näytti elävien haudalta. Ja Regina pakeni oitis pelästyneenä
ajatellessaan, että hänen täytyisi asua siinä. Tämä oli kauheaa! Ja
tämä nyt oli Rooma! Olivatko nämä niitä taloja, joita Rooma tarjosi
niille, jotka kauan olivat siitä uneksineet? Eläville valmistettuja
hautaholveja, pimeitä eläinten luolia, orjien asuinkomeroita ne
olivat! Tuhat kertaa parempi oli kurjinkin mökki Po-joen rannalla,
sillä niissä oli sentään valoa ja vapautta! Ja lisäksi satoi, satoi
lakkaamatta. Regina, joka ei ollut tottunut pitkiin kävelyretkiin,
väsyi pahanpäiväisesti harhaillessaan etsimässä pesää, jossa olisi
lepuuttanut haavoittuneita siipiään. Muutamassa päivässä hän laihtui
ja kalpeni, kävi ärtyisäksi ja rumaksi. Joskus hän katseli Antoniota
ivallisen säälivästi. Hänestä tuntui, ettei ollut sen surkuteltavampaa
ja naurettavampaa olentoa kuin hieno nuori herra, joka »hinasi»
jäljessään rumaksi käynyttä pientä puolisoaan, etsien huoneistoa, joka
maksoi viisikymmentä liiraa kuussa.

Kuinka surkeaa tämä kaupunkilaiselämä olikaan! Mutta silti Regina
kadehtien katseli ohikulkijoita ajatellen kuumeisesti:

— Heillä on koti, vaikkapa vain pieni komero, he tietävät minne palata,
eivätkä harhaile kaduilla etsien tyyssijaa, niinkuin me. Me olemme
kulkukoiria, jotka emme koskaan löydä loukkoa, mihin kuolla.

Hän katseli hurjan kateellisesti saavuttamattomia pieniä huviloita, ja
hänet valtasi ajatus:

— Minullakin oli koti, täynnä valoa ja runoutta. Ja omilla käsilläni
telkesin itseltäni sen ovet, enkä enää koskaan pääse sinne takaisin!

Hänen näin ajatellessaan kihosivat kuumat kyyneleet hänen silmiinsä.
Antonio, joka laahasi häntä rinnallaan, huomasi, miten väsynyt ja
vaitelias hän oli ja katseli häntä säälien. Hän vaistosi osaksi hänen
tyytymättömyytensä, mutta toisinaan hän itsekin hermostui.

Miksi Regina ei huolinut d'Azeglio kadun varrella olevasta asunnosta?
Mitä parempaa hän saattoi toivoa!

Molemmat palasivat kotiin väsyneinä ja ärtyisinä. Isossa, kylmässä
vuoteessa Regina vetäytyi kauas miehestään. Tämä kuuli joskus
tukahtunutta itkua, joka ei enää hellyttänyt, vaan lopulta ärsytti.
Mikä hänen vaimoaan oikeastaan vaivasi? Eihän ollut mahdollista, että
tuo älykäs nainen itki vain sen vuoksi, ettei ollut löytänyt sopivaa
asuntoa. Joskus hän sanoi Reginalle:

— Sinä et enää rakasta minua. Kadut, että menit kanssani naimisiin;
sentähden sinä itket. Kuinka teetkään minut onnettomaksi, Regina!

Yhä pysytellen loitolla miehestään tuossa isossa, kylmässä vuoteessaan
Regina tunsi itsensä epätoivoisen yksinäiseksi. Hän kuvitteli
eksyneensä aavalle jääkentälle. Raitiovaunun kitinä kuulosti sateen
ropistessa kostean tuulen ulvonnalta. Hänen ympärillään oli kaikki
pimeää ja sumuista; vain jossakin hyvin kaukana hohti punaisena hehkuva
liesivalkea, ja usvaisessa taustassa vilkkui vedenpinta ja lehdettömän
metsän laita.

— Miksi lähdinkään kotoani? hän ihmetteli itsekseen tyrmistyneenä. Olen
antanut raahata itseni tänne kuin juurineen irtiraastetun puunrungon,
jonka on määrä muodostaa osa siitä kammottavasta rakennuksesta, jota
sanotaan suurkaupungiksi.

Sitten hän ajatteli, eikö hän enää rakastanut Antoniota. Toisinaan
hänestä tuntui, että niin oli asian laita, toisinaan hän taas heltyi
ajatellessaan miestään.

— Teen hänet onnettomaksi. Sanoihan hän, että Roomassa odotti
pikkuporvarillinen perhe ja vaatimattomat, porvarilliset olot. Mitä
siis vaadin? Eihän tämä elämä muutoin kestä iäti. Täytyyhän kerran
kuolla.

Täytyy alistua kohtaloonsa. Mikä tapahtuu, ei ole vältettävissä, ja
kaikkein varminta ja mahdottominta välttää on kuolinhetki. Kuolla!
Päästä tuntemasta koti-ikävää, päästä näkemästä anoppia, Arduinaa,
Ciasparea, palvelustyttöä, harhailemasta sateessa asunnon etsinnässä!

— Ei! hän sitten päätti, en enää tahdo pahoittaa Antoniota. Eihän
ole hänen syynsä, että kaikki kaupunkilaiselämän kurjuus tunkeutuu
väliimme. Ei hän aavistanut tällaista, enkä minäkään! Mutta kuolema
tulee pian. Täytyy alistua ja asettua asumaan d'Azegliokadun
huoneistoon. Aika kuluu kai siellä niinkuin muuallakin.

Hän nukahti tyytyväisenä filosofisiin päätelmiinsä. Ja hän näki
herkeämättä unessa kaukaisen kodin, metsän, takkavalkean, harmahtavan
hämyn, joka tulvi sisään ikkunalaseista, joiden ääressä kissanpoika
istui järkähtämättä katsellen poppelin runkoa.

Seuraavana aamuna hän heräsi Venutellin perheen kammotussa huoneessa,
näki yläpuolellaan tukahduttavan synkän katon, hänen täytyi nousta,
lähteä ulkosalle, kastua, kärsiä vilua ja Anna rouvan seuraa...

Alistua kohtaloonsa? Se oli mahdollista teoriassa, käytännössä hermot
nousivat rajusti kapinaan todellisuutta vastaan.

Kuukauden kestäneen turhan haeskelun jälkeen Regina lopultakin,
pikemminkin väsymyksen pakosta kuin vapaaehtoisesti, suostui siihen,
että vuoden ajaksi vuokrattiin d'Azegliokadun huoneisto, joka yhä
oli vapaana. Mutta jo samana päivänä, jolloin he allekirjoittivat
vuokrasopimuksen, hän katui ja kävi sietämättömäksi.

— Hullu olin, kun jätin kotiseutuni ja lähdin asumaan Roomaan, mokomaan
loukkoon. Täällä minä tukehdun ja kuolen! hän huudahti Antoniolle.

Lopultakin Antonio kiivastui:

— Mitä siis oikeastaan tahdot? hän kysyi raivoissaan. Luulitko meneväsi
naimisiin ruhtinaan kanssa? Tiesithän, mitä minä saatoin tarjota
sinulle, ja satoja kertoja toistit minulle, ettei turha kunnianhimo
ollut pilannut sinua, että olit voimakas, ettet ollut itsekäs etkä
vaatinut elämältä mahdottomia. Miksi et luo katsetta taaksesi,
sensijaan että aina tuijotat eteesi? Sanoithan olevasi hiukan kuin
sosialisti. Miksi et vertaa asemaasi monien miljoonien naisten asemaan?

Regina itki painaen otsaansa ikkunaruutuun, jota vasten sade yhä
rapisi. Hänestä tuntui, että taivas itki hänen kanssaan. Hän myönsi,
että Antonio oli oikeassa, vaikka hän katseli asiaa yksistään
aineelliselta kannalta, vaistoamatta vaimonsa tyytymättömyyden syvintä
syytä. Kuitenkin hän hymyili kyynelten lomasta ivallisena ja ylpeänä.

— Lopeta jo! hän sanoi. Puhut taitamattomasti.

— Ehkä puhun taitamattomasti, mutta tarkoitan parastasi, Antonio
vastasi leppyen. Olen väsynyt näkemään sinut noin tyytymättömänä.
Mitä vaadit minua tekemään? Mitä voinkaan antaa sinulle muuta kuin
mitä minulla on ja mihin kykenen, nimittäin kaiken työni, rakkauteni,
kunniallisen aseman ja huolettoman huomispäivän?

— Hän ei voi ymmärtää minua, Regina ajatteli suvaitsevasti. Koetan
kärsiä, mutta ei kukaan saa huomata sitä, ei edes hän. Minun on siis
oltava yksin. En tarvitse ketään. Tahdon olla luja! Ei sovi paljastaa
tunteitaan kaikille näille arkipäiväisille ihmisille.

Hänellä oli samanlainen tunne kuin linnunpojalla, joka on hetkeksi
pudonnut veteen ja senjälkeen ravistaa veden siivistään.

Antonio tuli hänen luokseen, ja seuraavassa tuokiossa he tekivät
sovinnon.

— Sitäpaitsi, vuokrasopimus on vain vuodeksi, Antonio sanoi
hyväillen hänen hiuksiaan. Vuodessa voi tapahtua paljon. Aion hakea
sihteerinpaikkaa ja saadakin sen. Silloin saamme vuokrarahaa, ja sitten
koetan hankkia muutaman tunnin ylimääräistä työtä. Ehkä ruhtinatar
uskoo raha-asiainsa hoidon kokonaan minulle. Silloin asemamme paranee.
Vuokraamme asunnon, jonne on vähemmän portaita kiivettävänä. Pian
kotiudut tänne... Kerran vielä naurat, kun olet voinut itkeä näin
vähästä. Mene nyt huuhtomaan kasvosi. Kuinka punoittavat silmät
rumentavatkaan sinua!

— Rumana tai sievänä olen aina oma itseni! hän sanoi upottaen kasvonsa
kylmään veteen. Senjälkeen hän kuivasi kasvonsa huolellisesti
pyyheliinalla, sirotti niihin ihojauhetta, sitoi kaulaansa kaulaliinan
ja suostui lähtemään ylös Arduinan huoneistoon.

Ovi oli auki, ja eteisestä he kuulivat Arduinan äänen salista.

— Kukahan siellä on hänen luonaan? Regina kysyi.

Ei siellä ollut ketään.

— Mitä teetkään! Puhutko itseksesi? Antonio kysyi.

Kirjailijatar punastui, naurahti, päästi pienen parahduksen ja tunnusti
sitten valmistaneensa puhetta, jonka aikoi pitää Hänen Ylhäisyydelleen
opetusministerille, jolta hän aikoi käydä pyytämässä raha-avustusta
lehdelleen.

— Tietääkö miehesi tästä? Eikö? Silloin kysyn häneltä, mitä hän siitä
arvelee, Antonio uhkasi.

— Älä Herran nimessä! Arduina huusi.

— Mutta eikö sinusta ole kiusallista käydä kerjäämässä rahaa? Regina
kysyi ihmetellen.

— Mitä vielä! Niin kaikki tekevät. Enkä kerjää sitä itselleni, vaan
lehdelleni, jonka talous on perin huonossa kunnossa. Olen anonut
puheillepääsyä ja avustusta kuningattareltakin. Huomenna aion lähteä
setäni senaattorin luo tiedustelemaan erästä asiaa.

— Ennemmin kuolisin, kuin pyytäisin mitään keneltäkään, Regina tuumi.

— Miksi niin? Arduina kysyi ihmetellen. Mitä pahaa siinä on? Jos
sinäkin olisit kirjailijatar, jos sinulla olisi lehti ja lisäksi aate
ajettavana ja voittoon vietävänä...

— Lopeta jo, senkin hupakko! Antonio huudahti.

— Ole sinä vaiti! Etkö sinä itse muka kerjäile avustusta? Ja jos
tarjoutuu tilaisuus, niin etköhän käytä sitä hyväksesi, kunhan vain
siitä on sinulle hyötyä? Miksi tuijotat minuun noin silmät pyöreinä,
Regina? Pian sinäkin totut tällaiseen.

— »Pian sinäkin totut» — sen Regina jo kuuli toistamiseen. Hän tunsi
katkerien ja ylenkatseellisten sanojen tulvan nousevan huulilleen.
Mutta hän vaikeni ajatellen, ettei hänen sopinut alentua edes
vastaamaan. Hän lähestyi ikkunaa ja näki mustapukuisen vanhan
naisen sitruunoineen porttikäytävässä, mutta ei enää tuntenut samaa
alakuloisuutta nähdessään hänet kuin Roomaan tulonsa jälkeisenä
päivänä. Hän oli _tottunut_ näkemään hänet.

— Ruhtinatar kyselee aina sinusta, Arduina kertoi. Tuletko ensi
perjantaina hänen kutsuihinsa? Nyt kun olette saaneet vuokratuksi
asunnon ja asianne vähän järjestykseen, voit ruveta käymään
vastavierailuilla ja solmiamaan uusia tuttavuuksia.

— Mitä minä tuttavuuksilla...?

— Mitäkö? Antonio kysyi hiukan kiivaasti. Älä nyt teeskentele.

— Onko minulla kenties salonki, jossa voin ottaa vastaan vieraita?
Regina vastasi, äänessä kylmä kaiku, joka jääti hänen miehensä sydäntä.

Antonio vaikeni loukkautuneena. Arduina ei käsittänyt, vaan virkkoi:

— Sinun salonkisi on pieni; se merkitsee, että tuttaviesi piiri on
niinikään pieni. Mutta ruhtinattaren tuttavuus sinun ainakin on
pidettävä voimassa — jo miehesi edun kannalta.

— Eikö mitä! Minä välitän viisi sinun ruhtinattaristasi! Regina sanoi
vastaan. Mutta heti hän katui sanojaan muistaen muutamia hetkiä
aikaisemmin tekemänsä päätöksen, alkoi nauraa ja laskea pilaa, pani
salin mullin mallin ja lupasi seuraavana päivänä lähteä Arduinan mukaan
hänen setänsä senaattorin luo.

— Sanon hänelle, että olen runoilijatar, ja pyydän häntä hankkimaan
minulle pääsyn kuningattaren puheille.

— Lapsikulta, Arduina huudahti haltioissaan. Niin, niin, lähdetään
yhdessä.

Mutta Regina teki veitikkamaisen eleen ja heilutti kättään kuin viuhkaa
peukalo nenännipukalla. Arduina nauroi, mutta arveli, että hänen
kälynsä oli puolihassu.

Seuraavana päivänä he lähtivät kuuluisan senaattorisedän puheille, joka
olikin vain Arduinan äidin pikkuserkku. Kirjailijatar oli pukeutunut
huolellisesti: hänen pukunsa oli mustaa silkkiä, edessä ja takana
runsaasti laskoksia; päässä hänellä oli unikoilla koristettu keltainen
olkihattu, ja kaulassa kauluri, jonka höyhenet olivat niin pehmeät ja
tuuheat, että ihmiset kääntyivät sitä katselemaan. Hänen rinnallaan
näytti Regina, joka niinikään oli mustissaan, kaulassa välttämätön
kaulaliina, melkein kaunottarelta.

Senaattori »setä» asui Sistino-kadun varrella neljännessä kerroksessa.
Tämä ilahdutti suuresti Reginaa. Jos kerran senaattori asui neljännessä
kerroksessa, hän itse saattoi tottua asumaan viidennessä.

Vielä tyytyväisemmäksi hän kävi nähdessään senaattorin melkein
pimeän asunnon, joka oli sisustettu niin yksinkertaisesti, että se
pikemminkin hipoi köyhyyttä kuin vaatimattomuutta. Ainoastaan muutamat
tummanvihreälehtiset kasvit, joiden isot lehdet näyttivät heikosti
loistavan omalla valollaan, koristivat etuhuonetta ja niitä kahta
synkkää salia, joiden kautta vanha palvelijatar opasti vieraita.

Kellervä seinä taustana öljyvärimaalaus: sinisilmäisen, valkeatukkaisen
punakan vanhuksen muotokuva hymyili hiukan ivallisesti. Iso, haljennut
kuvastin heijasti muotokuvaa, ja pimeä, kolkko sali näytti saavan eloa
noista kahdesta hahmosta, jotka liikkumattomina seinän ja kuvastimen
keltaisella taustalla katselivat ja hymyilivät toisilleen kuin pohtien
samaa puoleksi ivallista, puoleksi alakuloista ajatusta.

Regina katsahti kuvastimeen, ja hänestä näytti, kuin nuo kaksi kuvaa
olisivat katsellessaan toisiaan ilkkuneet häntä. Sitten hän kääntyi
nähdessään kuvastimen keltaisesta taustasta lähestyvän kolmannen
hahmon, joka oli noiden kahden näköinen. Tulija oli senaattori.

— Terve tuloa! hän sanoi raikkaalla äänellä Arduinalle katsellen
samalla Reginaa.

— Saanko esittää kälyni, Arduina sanoi; hän on ollut naimisissa
kuukauden päivät.

— Kuinka hän on kömpelö! Regina ajatteli, mutta ei itsekään keksinyt
mitään sanottavaa, kun vanhus puhutteli häntä.

Arduina otti heti puheeksi käyntinsä aiheen. — Tietysti, tietysti;
mutta setä oli tyystin unohtanut koko asian. Hän ei tosin sanonut sitä
suoraan, mutta Regina oivalsi sen kyllä.

— Niin, niin! Toimitatte siis sanomalehteä, naisasialehteä, eikö niin?

— En toki — tuota noin... kylläkin naisasiaa ajavaa, mutta hyvässä
merkityksessä...

— Tietysti, tietysti, _hyvässä_ merkityksessä. Opetatte naisia
tekemään työtä, totutatte heitä ajattelemaan työtä, ansiota,
riippumattomuutta... Kun liikun ulkomailla, varsinkin Englannissa,
naisten »siveellinen olemus» tekee minuun aina voimakkaan vaikutuksen,
he kun ovat niin erilaisia kuin meidän naisemme... kuin te
esimerkiksi...

— Mutta minähän teen työtä! Arduina yritti väittää vastaan.

— Mutta sinun työsi ei ole tarpeeksi tuottavaa, kun kerran tarvitset
valtiolta avustusta, Regina ehätti huomauttamaan.

— Kas vain! Entä te, kirjoitatteko tekin?

— En, en ole koskaan tehnyt mitään.

Senaattori katsoi häneen ivallisilla ja alakuloisilla silmillään.
Regina punastui ajatellessaan, ettei hän todella ollut koskaan tehnyt
työtä.

— Tarvitsen vielä avustusta, kun työtä toistaiseksi ei Italiassa
korvata ansion mukaisesti. Mutta tulevaisuudessa... Ne polvet, jotka me
kasvatamme, ne... J.n.e.

Arduina piti pitkän puheen tulevista sukupolvista ja palasi
lähtökohtaansa: raha-avustukseen.

— Hyvä lapsi, kyllä kai avustus saadaan, senaattori sanoi yhä katsellen
Reginaa.

— Entä puheillepääsy?

— Totta kai se hankitaan! näin senaattori lupaili. Sinä hetkenä hän
hymyili samoin kuin maalauksessa ja sen peilikuvassa, ja Regina
huomasi, että hän surkutteli italialaista kirjailijatarparkaa ja
ajatteli työtä tekevien englantilaisten naisten »siveellistä olemusta».

— Mutta mitä hyötyä puheillepääsystä on? Regina kysyi rohkeasti matkien
senaattorin hymyilyä. Raha-avustuksen tarpeellisuus on käsitettävissä,
mutta puheillepääsy...

— Se on siveellinen tuki. Tosin minun periaatteeni...

— Niin, niin; siveellinen tuki! senaattori toisti yhä hymyillen.

Regina tunsi äkkiä rinnassaan heräävän kapinan hengen. Miksi ei tuo
mies, joka ulkomailla huomasi naisten »siveellisen olemuksen» niin
suuresti eroavan kykenemättömien ja orjuutettujen italialaisten
naisten siveellisestä olemuksesta, selittänyt Arduina paralle, kuinka
nurinkurinen hänen menetelmänsä oli?

— Mutta, Regina aloitti, jos aina on päästäkseen eteenpäin pakko
turvautua siveelliseen tai aineelliseen tukeen... eikö ole parempi
kokonaan pysyä alallaan! Me naiset olemme sentään aina loisia. Ja on
yhdentekevää, elämmekö nojaamalla isän, aviomiehen, rakastajan tai
hallituksen tai kuninkaallisen perheen avustukseen.

— Sinä et käsitä näitä asioita, Arduina huomautti, hän kun ei ollut
oivaltanut Reginan ajatusta. Sinä puhut vain, kun et itse tarvitse
mitään.

— Oletteko kotoisin Lombardiasta, arvoisa rouva? senaattori kysyi kädet
ristissä rinnalla ja huvikseen pyöritellen peukalojaan.

— Olen kyvytön ja hyödytön italialainen nainen, Regina vastasi itseään
halveksien.

— Olette vielä nuori. Miksi ette kirjoita?

— Mitä hyödyttäisi kirjoittaa? Regina vastasi katsoen vanhukseen
ivallisesti. Saadakseni avustusta ja puheillepääsyjä ehkä?

Vanhus nousi, painaen poveaan käsillään, ja lähestyi nuorta rouvaa.

— Millainen Rooma on mielestänne?

— Ruma. Minun on ikävä. Porvarillinen elämä on niin mitätöntä ja
kuivaa. Ja lisäksi täällä aina sataa! Regina virkkoi nauraen.

»Miksi tuo mies katsoo minuun noin?» hän ajatteli. »Onko minulla
kenties hänen mielestään samanlainen siveellinen olemus kuin
englantilaisilla naisilla»?

Vanha herra pysähtyi Reginan eteen kääntäen selkänsä Arduinalle, jonka
läsnäolon hän näytti aivan unohtaneen.

— Porvarillinen elämä on mitätöntä sentähden, että se on tyhjää,
sisällyksetöntä, senaattori lausui. Meidän naistemme mieli on täynnä
turhia pyyteitä, ja he ovat miehen loisia, joka kuihtuu ahertaessaan
liiaksi perheen hyväksi. Yhteiskunnissa, joissa nainen tekee työtä,
miehelle aina jää vapaata aikaa viljellä omia erikoisia lahjojaan.
Englannissa...

— Mutta mitä voimme tehdä? Regina kysyi. Eihän meitä ole totutettu
työhön!

Senaattori ei näyttänyt ottaneen huomioon hänen sanojaan. Hän antoi
kuvauksen englantilaisesta yhteiskunnasta, jossa porvarit, virkailijat,
jopa työläisetkin seuraavat kirjallisuutta, taidetta ja politiikkaa,
ja pohtivat kaikkea. Eikä naisilla ole ikävä, he kun tekevät työtä ja
ansaitsevat. Monet sadat kirjailijattaret, kääntäjät, sanomalehtien
kirjeenvaihtajat ansaitsevat enemmän kuin kymmenentuhatta liiraa
vuodessa. Mrs Humphrey Ward... niin, tiedättekö paljonko hän ansaitsee
jokaisella kirjallaan?

Regina ei tiennyt, paljonko mrs Humphrey Ward ansaitsi.

— Seitsemän, kahdeksantuhatta puntaa.

Arduina laski äkkiä päässään:

— Yli kahdensadantuhannen liiran? — hän sanoi pelästyneen näköisenä.
Hyvä Jumala, minä en tahtoisi ansaita niin paljon.

— Miksi?

— Siksi, että tulisin hulluksi.

— Italiassa... — Regina alkoi.

— Italiassakin naisella on hyvä tilaisuus ansaitsemiseen. Tehdä työtä,
tehdä työtä — siinä koko salaisuus.

Regina poistui vanhan senaattorin pimeästä ja kolkosta asunnosta
sielussaan uusi valonsäde.

Tehdä työtä, tehdä työtä! Niin, hänkin tahtoi tehdä työtä; hän aikoi
ruveta kirjoittamaan, kun ei kyennyt muuhun. Ennenkaikkea hän tahtoi
elää.

— Tahdon etääntyä siitä piiristä, joka pitää minua vangittuna.
Tahdon katsoa elämää suoraan silmiin. Aion harhailla Rooman suurilla
kaduilla, tutustua joukkosieluun, kuvata köyhien elämää, niitä, jotka
ovat elämään kyllästyneitä, ja niitä, jotka näyttävät onnellisilta,
vaikkeivät ole onnellisia, sanalla sanoen elämää sellaisenaan.

Palatessaan kotiin hänestä tuntui, kuin hän olisi katsellut ympärilleen
myötätuntoisin silmin. Todellakin anoppi, Arduina ja langot, ympäristö
ja ihmiset herättivät hänessä sääliä. Ja se oli hänestä erittäin
miellyttävää.

Antonio, joka tiesi, että hänen vaimonsa oli kaupungilla, ei vielä
ollut palannut kotiin. Regina oli yksin huoneessaan, istuutui
ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan kirjaa. Vähitellen se lämpö, joka
oli syntynyt kävelystä, haihtui, ja päivänvalokin hälveni. Hänen
ylitseen laskeutuivat ikäänkuin suuret näkymättömät verhot hitaasti,
toinen toisensa perästä. Hän sulki kädessään olevan ikävystyttävän
kirjan ja katseli taivasta. Mutta se taivaan kaistale, joka näkyi
vastapäätä olevan synkän talon julkisivun yläpuolella, oli niin harmaa
ja painostava, että se muistutti suolampareen liikkumatonta, tummaa
vettä. Vain yksi ainoa pieni punainen pilvenhattara hohteli heikosti,
valaisten hehkuvan hiilen tavoin sammunutta tuhkaa.

Äkkiä Regina tunsi sisimmässään suurta tyhjyyttä, jäätävää kylmyyttä.
Tuo pieni pilvi muistutti hänelle menetetyn kaukaisen kotilieden
valkeaa ja sen ohella kaikkea muuta menetettyä, joka oli jäänyt sinne
kauas. Kaikkea sitä yksinkertaista ja hiljaista, mikä kuitenkin oli
suurempaa ja säteilevämpää kuin kaiken maailman kunnia ja rikkaus.
Hän ajatteli: »Tehdä työtä, ansaita». Vaikka pystyisinkin siihen, se
ei voisi antaa minulle takaisin kotiani, entistä elämääni, eikä sitä
ympäristöä, johon kuulun. Pienikin _todellinen hyvä_ merkitsee enemmän
kuin korkein kuviteltu ihanne.

— Mikä on ihanne? hän sitten ajatteli seuraten katseillaan rusopilven
hidasta matkaa.

Ja hän matki vanhan senaattorin hymyä muistaen, että hänkin, Regina,
oli kuvitellut, että hänellä oli monta ihannetta.




IV


Jouluaattona Regina tahtoi mennä aikaisin levolle, valittaen
pahoinvointia, mikä antoi Anna rouvalle ajattelemisen aihetta, mutta ei
ollenkaan saanut vakuutetuksi Antoniota. Hän tunsi tai luuli tuntevansa
sen salaisen taudin, joka kalvoi hänen vaimonsa sydäntä. Hän tiesi sen
nimenkin: kotikaiho. Ja hän luotti siihen, että aika parantaisi sen.

Tuskin Regina oli paneutunut vuoteeseen, kun hän jo alkoi ajatella ja
muistella. Joulu Roomassa! Hän näki mielikuvituksessaan rattaiden,
joissa oli eläviä kananpoikia, vierivän ympäri kaupunkia, naisten
rientävän ohi kääröjä ja myttyjä käsissä. Lihavat ruokatavarakauppiaat
pistivät esiin päänsä roomalaisen imperatorin ilmein inhoittavista
myymäläkomeroistaan. Hänen ylhäisyytensä, alivaltiosihteeri, oli
pysähtynyt Dagninon näyteikkunan eteen kasvoillaan neuvoton, epäröivä
ilme.

Palvelustytön, Anna rouvan ja Gasparen välillä oli syntynyt kova
kahakka eräänlaisten makaronileivosten johdosta. Marina oli kiivennyt
portaat edestakaisin ainakin pariinkymmeneen kertaan. Aina hänellä
oli mukanaan kääryjä ja myttyjä, mutta joka kerta hän oli unohtanut
jotakin. Koko aamiaisen ja päivällisen ajan kolme veljestä, äiti ja
palvelijatar olivat keskustelleet ruoasta.

Tämä oli lopulta saanut Reginan melkein pahoinvoivaksi. Ollessaan
yksin isossa, kovassa ja kylmässä vuoteessa kokoon käpertyneenä häntä
kouristi raskas tunnelma, kosteus ja alakuloisuus. Hänestä tuntui
siltä, kuin hän olisi ollut pieni etana, joka kuulee sateen tippuvan
kuorelleen. Ja yhä hän ajatteli kotoista liettä ja lumen valaisemia
öitä. Ruokailuhuoneesta kuului puheensorinaa ja naurua, ulkoa
raitiovaunujen surkeaa kitinää ja juhlivan ja mässäävän suurkaupungin
humua. Mutta kaikkien näiden äänien läpi tunkivat junan vihellykset
asemalta. Jokin niistä nauroi; toinen, ohut ja kimeä, kuulosti lapsen
ääneltä, joka pyytää jotakin; mikä taas ratisi kuin monivärinen
mutkitteleva salama pimeällä taivaalla. Viimeinen tuntui ilkkuvan
Reginaa: Matkustaa kotiin! Matkustaa kotiin! Hui hai! Tänne olet tullut
ja tänne jäät; hyvästi!

Regina suuttui. Häntä ärsytti hänen ylhäisyytensä, tuo herrasmies, joka
katseli Dagninon näyteikkunaa kohennellen kultasankaisia silmälasejaan.
Ja sitten hän ihmetteli, keitä olivat ne tuntemattomat henkilöt, jotka
nauroivat ja leikkivät ruokailuhuoneessa.

Vaikka Antonio oli suuttunut, hän meni aikaisin levolle. Regina oli
nukkuvinaan. Antonio kosketti häntä erittäin varovasti, ja tuntiessaan,
että hän oli kylmä, painautui lähelle häntä antaakseen hänelle
ruumiinlämpöään. Regina tunsi sen omituisen, kuvaamattoman tuoksun,
joka aina levisi hänen miehensä tukasta ja hänen mielensä heltyi, mutta
hän ei avannut silmiään. Hetket kuluivat. Kaupunki vaipui uneen kuin
ahne lapsi, jolle on luvattu antaa seuraavana päivänä paljon makeisia.
Regina ei saanut unta, mutta tunsi miellyttävää lämpöä. Kirkkaat kellot
helisivät hiljaisessa yössä. Yksi tuntui kaikuvan kaukaa joen toiselta
puolelta, vakavana, sointuisana, ikävöivänä.

Reginan mieleen muistuivat muutamat Pratin säkeet, joita hän ei tiennyt
ennen osanneensa ulkoa. Mistä ne nousivatkaan hänen tajuntaansa?
Ehkä kellojen kaihoisa kalkatus tuona ensimmäisenä maanpaon jouluna
houkutteli ne esille alitajunnan syvyyksistä:

    Haaveilla vihreistä keväistäni.
    Haaveilla juhlista kodin armaan...

Hän toisti nuo säkeet muutamia kertoja itsekseen, yksitoikkoisesti
hyräillen, ja nukahti lopulta siihen. Hän oli unessa olevinansa kotona.
Pikkusisko soitteli »Stefaniaa» mandoliinilla, jonka pintaan kuvastuvan
trubaduurin kitaroineen Regina hyvin muisti. Musta kissanpoika istui
kuuntelemassa, hiukan ikävystyneenä, haukotellen syvään. Punasinervän
vivahteinen harmaa hämärä laskeutui maille, pehmeänä kuin sametti.
Mutta äkkiä ilmestyivät ikkunan taakse hämmästyneen epäröivät kasvot,
silmälasit nenällä. Regina naurahti niin äänekkäästi, että Antonio
heräsi.

— Mikä sinun on!

— Hänen ylhäisyytensä... — hän mutisi unissaan.

       *       *       *       *       *

— Viime yönä nauroit, nyt itket? Saanko tietää, mikä sinua vaivaa?
Antonio kysyi seuraavana aamuna herätessään ja huomatessaan Reginan
itkevän.

— Ei mikään.

— Vai ei mikään! mies sanoi suutuksissaan. Itkethän sinä, ja miksi? En
kestä tätä kauempaa! Miksi kiusaat minua näin?

Regina tarttui hänen käteensä ja painoi sen silmilleen. Antonio heltyi.

— Mikä sinun on, Regina? Sano, mikä sinua vaivaa? hän rukoili
hyväilevästi ja ahdistuneena.

— Ei se ole sinun syysi! Regina sanoi painaen kasvonsa vasten hänen
poveaan. Se johtuu minusta itsestäni... en oikein tiedä, miksi. En voi
irtaantua menneisyydestä... koti-ikävä... ja pelkään tulevaisuutta.

Antoniokin tunsi rinnassaan salaista pelkoa.

— Miksi pelkäät tulevaisuutta?

— Sentähden, että olemme köyhiä... ja Rooma on hirvittävä köyhille...

— Emmehän me ole köyhiä, Regina! hän huudahti käyden yhä
levottomammaksi. Emmekö sitten rakasta toisiamme?

— Rakkaus, eläminen päivästä päivään... se ei riitä.

— Tiesithän sen.

— Tiesin. Ja soimaan itseäni, etten voi karkoittaa vastenmielisyyttä,
jota pikkuporvarillinen elämämme minussa herättää.

— Mutta millaista sitten elämäsi oli _siellä?_

— Voi, Antonio, silloin haaveilin.

Antonio vaistosi koko sen sydäntä särkevän tuskan, joka sisältyi tähän
huudahdukseen. Ja lieventääkseen hetkeksi vaimonsa kärsimystä hän
päätti antaa tälle, samoin kuin eräänlaisille potilaille annetaan,
vaaratonta rauhoittavaa lääkettä.

— Kuulehan, hän virkkoi, sinua vaivaa koti-ikävä. Mutta saat
nähdä, että aikaa myöten totut kaikkeen. Meidän elämämme on tosin
vaatimatonta; mutta luuletko, että rikkaat ovat onnellisia?

— Enhän minä pyydä rikkautta!

— Mitä siis tahdot? Olenko minä sitten mitätön? Olenko typerä? _Minun
kanssani_ sinun kuitenkin on tosiasiassa eläminen. Ole nyt järkevä.
Saathan vastedes luoda itsellesi sellaisen ympäristön kuin itse
tahdot. Ja toistaiseksi voit parantuaksesi kotikalliostasi pistäytyä
kotiseudullasi, milloin vain haluat.

Rauhoittava lääke tuotti toivotun vaikutuksen.

Regina kohotti säteilevät kasvonsa.

— Jo ensi keväänä? hän kysyi innostuen.

— Milloin tahansa. Aikaa myöten kuitenkin...

       *       *       *       *       *

Reginan henkinen pahoinvointi vain kiihtyi ajan mukana.

Toisena joulupäivänä Antonio vei hänet Costanzi-teatteriin. Regina
puki ylleen kaikkein hienoimman pukunsa, koristi itsensä kauneimmilla
koruillaan ja lähti teatteriin lujasti päättäen, ettei antaisi minkään
komeuden hämmästyttää itseään. Costanzi-teatteri oli suurenmoinen näky:
se sai ajattelemaan mahdottoman suurta jalokivilipasta. Siinä välkkyi
häikäisevän valkoisilla naisenhartioilla säkenöiviä, ihmeellisiä
helmiä. Permanto oli loistava, kuin keto, täynnä isoja kukkia, joiden
terissä ja lehdillä kimmelsi jalokivien ja kultakoristeiden komea kaste.

Vaikka Regina aikaisemmin jo oli nähnyt Pannan teatterin, tämä näky
aluksi valtasi hänet kuin lievä pyörrytys. Hänen likinäköiset silmänsä
ummistuivat liian kirkkaan valon häikäiseminä, ja samankaltaista
tapahtui hänen sisässäänkin. Hän nosti silmien eteen tähystimen ja näki
eräässä aitiossa ruman, mutta erittäin hienosti pukeutuneen naisen,
jonka kasvot hänestä näyttivät maalatuilta; naisella oli valetukka,
ja hänen silmiään oli autettu siveltimellä. Silti Regina kadehti
häntä. Hän katseli ympärilleen. Vähitellen hänen kateutensa kasvoi,
tulvi yli äyräittensä, muuttui vihaksi. Hän toivoi, että tuli pääsisi
irti. Samassa hän huomasi, että lähellä häntä istuva, vaatimattomasti
pukeutunut nainen katseli aitioita samalla tavoin, ehkä samanlainen
rikollinen kateus sydämessä kuin hänellä itsellään. Ja hän häpesi. Hän
laski tähystimen alas eikä sen jälkeen enää katsonut ylös aitioihin.
Mutta edessään ensimmäisissä nojatuoliriveissä hän näki jonon hienoja
naisia ja herroja, jotka tuijottivat lakkaamatta ja hellittämättä
ylös aitioihin. Näytti siltä kuin nojatuoleissa istuvasta yleisöstä
tavallisilla permantotuoleilla istujat olisivat olleet huonompaa rotua,
tai kuin ei heitä olisi ollut ollenkaan olemassakaan.

— Me emme ole yhtään mitään. Olemme pienoiseliöitä, jotka täyttävät
tyhjyyden! Regina ajatteli. Mutta äkkiä hän teki merkillisen havainnon.
Hän itsekin tunsi tavallisten tuolien ja ylimmän parven yleisöä
kohtaan samanlaista välinpitämätöntä ylenkatsetta kuin nojatuoli- ja
aitioyleisö.

Antonio luuli, että Regina nautti soitosta ja näytännöstä yhtä suuresti
kuin hän itse. Yhtenään hän puristi vaimonsa kättä ja lausui hänelle
pieniä kohteliaisuuksia.

— Näytätpä kuningattarelta tänä iltana koruinesi ja jalokivinesi! hän
muun muassa sanoi.

— Maanpaossa olevalta kuningattarelta!




V


Muistellessaan myöhemmin avioliittonsa ensimmäisen vuoden tarinaa
Regina jakoi sen useihin pieniin lukuihin, joista hän antoi erityisen
merkityksen sille, joka käsitteli hänen ensi käyntiään ruhtinatar
Makulinan luona.

Se tapahtui tammikuun ensi päivinä, usvaisena ja leutona iltapäivänä.
Indipendenza-aukiolla Regina ja Arduina odottivat Massimoa, jonka oli
määrä siellä yhtyä heihin.

Antonio ei tullut mukaan, hän kun noina iltoina viipyi ministeriössä
lähes yhdeksään asti tehden ylimääräistä työtä.

Tori oli autio, ainoastaan himmeän kellervän kuutamon valaisema.
Paljaat puut häipyivät usvaan, ja lyhtyjen liikkumattomat jalat
näyttivät olevan etäällä. Regina seisoi keskellä toria; hiljaisuus,
yksinäisyys ja avaruus tuntuivat hänestä miellyttävältä. Ensi kerran
Roomassa olonsa aikana hän huomasi jotakin ihailtavaa.

— Joudutaan nyt! Massimo kehoitti rientäessään kohtaamispaikalle ja
heiluttaen uusia käsineitään. Kello on jo kymmentä vailla neljä. Jollei
ruhtinatar tänä iltana anna minulle toiveita, niin varokoon itseään!

— Sinä kai olisit valmis naimaan hänet! Regina sanoi tehden
vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen.

— Sitä hän juuri haluaa! Arduina huudahti.

— Ole vaiti! Kaikkia vielä! Minä en ole ostettavissa!

He pysähtyivät ruhtinattaren puutarhan aitauksen eteen, ja Massimo
sanoi:

— Tästä kulkevat ruhtinattaren rakastajat!

Sitten he soittivat huvilan ovikelloa — tai oikeammin huviloiden, koska
niitä oli kaksi. Ne eivät olleet isoja, mutta hienoja; niitä yhdisti
toisiinsa ylhäällä avoin kuisti, joka näytti jonkinlaiselta riippuvalta
puutarhalta.

— Ne ovat kuin kaksi pientä veljeä, jotka pitelevät toisiaan kädestä,
Regina sanoi huoaten.

Hännystakkinen palvelija avasi loistavat lasiovet, ja Reginan silmiin
pisti eteisessä kaksi isoa sutta, jotka loikoivat punaisella matolla ja
näyttivät ilmi eläviltä.

Saleissa oli tavattoman kuuma. Paksuista seinäverhoista ja leveiden
mataloiden leposohvien eteen levitetyistä karhuntaljoista uhosi
jotakin, mikä sai ajattelemaan auringonpaisteeseen nukahtaneiden
petojen kuumaa hengitystä, jotakin raakaa ja himokasta, mikä teki
vastenmielisen vaikutuksen.

Pitkistä maljakoista kohosi metsäkasvien oksia täynnä punaisia marjoja.

Ruhtinattaren kallisarvoinen puku oli mustaa samettia ja kömpelösti
koristettu valkoisilla pitseillä. Hän keskusteli kahden vanhan herran
kanssa kertoen ranskaksi tätinsä rakkaustarinaa, joka oli naimisissa
George Sandin läheisen ystävän kanssa:

— Niihin aikoihin tätini oli Parisin hienoin nainen. George Sand kuvaa
erästä hänen pukuaan romaanissaan _Marquis de Villemer_...

Paitsi näitä kahta vanhaa herraa, oli kuuntelijoina kolmas, parraton
ja kaljupäinen vanhus, jonka kallo kiilsi kuin vaaleanpunainen
posliinimalja, rauhallisesti vaipuneena nojatuoliin.

Neiti Marianna, yllään helakanpunainen avokaulainen puku, kiiruhti
tulijoita vastaan nopein hiirenaskelin ja katseli Reginaa silmät
kiiluen.

— Olette kovin virkeän näköinen tänään, hyvä rouva. Mitä uutta kuuluu?

— Mitäpä uutta _meille_ kuuluisi!

Marianna tuuppasi häntä sormellaan kylkeen ja remahti nauruun.
Reginasta tuntui, että »hiiri» oli sinä iltana maistellut väkeviä, ja
hän tunsi jälleen samaa outoa inhoa, jota ruhtinatar ja tuo letukka
jo aikaisemmin olivat herättäneet hänessä. Aluksi ruhtinatar välitti
varsin vähän Venutellin perheen jäsenistä. Saapui uusia vieraita. Nämä
olivat melkein kaikki vanhoja ulkomaalaisia naisia, joiden pukujen
uutuuden ja hienouden laita oli niin ja näin. Arduina tapasi heti
herrasmiehen, jolla oli pyöreät silmät, pystynenä ja leveä suu, ja
alkoi keskustella hänen kanssaan. Massimo ei ollut näkyvissä. Marianna
ilmestyi ja katosi, hyöri ja pyöri kimeästi huudahdellen. Regina joutui
lihavan rouvan viereen, joka lausui hänelle muutaman sanan katsomatta
häneen. Hänen toisella puolellaan oli tuo vanha kaljupää herra, joka ei
avannut suutaan.

Ennen pitkää Reginan tuli ikävä. Hän huomasi olevansa unohdettuna
kaikkien noiden kaljupäiden lihavien ukkojen ja vanhojen silkkihameiden
joukossa, jotka eivät enää kahisseet. Kuinka ikävää kaikki olikaan!
Tällaistako oli rikkaiden maailma, se lumottu maailma, joka oli saanut
hänet haltioitumaan hänen vain ajatellessaankin sitä?

— Tänne en tule toista kertaa, hän päätteli.

Äkkiä hän näki Arduinan, joka kaukaa hymyili hänelle ja nyökkäili häntä
luokseen. Mutta samassa ruhtinatar lähestyi Reginaa ja ojensi hänelle
ystävällisesti ja tuttavallisesti pienen jalokiviä säteilevän kätensä.

— Suvaitsetteko tulla juomaan kupin teetä?

Regina kavahti pystyyn liikutettuna kohteliaisuudesta.

— Kuinka miehenne voi? ruhtinatar kysyi saattaessaan Reginaa
ruokailuhuoneeseen.

— Kiitos, hyvin, Regina vastasi hiljaa, punastuen. Hän ei päässyt
tulemaan, kun...

— Anteeksi?

Ruhtinattaren vanavedessä tulivat kaikki vanhat herrat ja rouvat, jotka
asettuivat istumaan pienten pöytien ääreen. Keskellä huonetta oleva
tarjoilupöytä oli täynnä hienoja herkkuja.

Marianna alkoi juoksennella edestakaisin tarjoillen teetä.

— Tahtoisitteko auttaa? hän kysyi kulkiessaan Reginan ohi. Olette kuin
nuori neitonen. Tulkaa vain mukaan.

Regina lähestyi tarjoilupöytää, mutta ei tiennyt, miten menetellä. Hän
sysäsi kumoon pullon ja punastui, niin että kyyneleet kihosivat hänen
silmiinsä.

— Kas tässä, Marianna sanoi, ojentaen hänelle lautasen, viekää tämä
kakku tuolle koiran näköiselle herralle!

— Kenelle? Puhukaa toki hiljaa.

— Tuolle, joka seisoo kälynne vieressä. Hän on kirjailija...

Regina kulki levottomana ruokasalin läpi lautanen kädessä kuvitellen,
että kaikki katselivat häntä, mutta tyytyväisenä, kun hänelle oli suotu
tilaisuus tarjota palanen kakkua kirjailijalle.

— Kiitoksia, neiti! kirjailija virkkoi kumartaen Reginan ojentaessa
hänelle lautasen.

— Anteeksi, rouva! Arduina korjasi. Saanko esittää kälyni?

— Onnittelen ja valitan! kirjailija sanoi julkeasti. Kaikkien näiden
satavuotiasten joukossa — hän mulkoili ympärilleen pyöreillä silmillään
— hän näyttää lapselta.

— Miksi valitatte? Arduina kysyi.

— Sentähden, että te olette hänen kälynsä!

Regina huomasi heti, että kirjailija oli hyvin epäkohtelias, ja katsoi
parhaaksi palata pöydän ääreen. Marianna oli jo huoneen toisessa
päässä. Regina otti arasti toisen kakkulautasen ja vei sen Massimolle,
joka seisoi ovensuussa, hänkin hylättynä ja unohdettuna.

— Kas, sinähän näyttelet emäntää! hän virkkoi Reginalle. Tuo minulle
myös lasi tuota viiniä, näethän, tuosta pitkästä pullosta, jonka kaula
on kullattu. Tuosta, joka on pöydän kulmalla. No mene jo. Ja juo
itsekin sitä.

Regina lähti, mutta huomasi, että ruhtinatar parastaikaa kaasi lasiin
viiniä juuri siitä pitkästä pullosta, jossa oli kullattu kaula.

— Massimo tahtoisi lasin tätä viiniä, Regina mutisi ujosti.

— Anteeksi?

Ruhtinatar ei kuullut, mikä ehkä oli hyväkin.

Regina kaasi viiniä lasin täyteen ja vei sen langolleen. Lasista nousi
harvinaisen hieno tuoksu kuin kukasta.

— Tämä on portviiniä! Massimo virkkoi äänensä kuulostaessa
kiitolliselta. Kiitos, pikku käly! Tämä teki hyvää. Se on
uudenaikaisten jumalien juomaa.

— Olet iloinen tänä iltana!

— Kaikkea muuta. Minun on hirveän ikävä. Lähdetään pois! Arduina
jääköön tänne. Kuka tuo koirankuonolainen on, joka pitää hänelle seuraa?

— Kuuluu olevan kirjailija.

— Ei ole kunnia tuntea, Massimo sanoi syöden ja juoden. Millaista
roskaväkeä! Kyllä on sekalainen seurakunta!

— Se on totta! Regina myönsi. Mutta olemmehan mekin täällä!

— Me annamme heille palttua! Me olemme nuoria ja voimme tulla
rikkaiksi. He ovat rikkaita, mutta eivät koskaan enää voi tulla
nuoriksi jälleen.

— Kas vain! Mutta ehkä olet oikeassa.

— Tuohan minulle vielä pieni lasillinen portviiniä! Massimo sanoi
rukoillen.

— Eikö se jo ole liikaa?

Vanhat naiset ja herrat, joita tee ja viinit hieman kiihoittivat,
alkoivat puhua äänekkäämmin, muodostivat ryhmiä ja hajaantuivat eri
tahoille.

Yleisessä sekasorrossa Regina joutui taas lähelle ruhtinatarta.

— Ette ole vielä tainnut nauttia mitään? ruhtinatar kyseli. Tulkaa
mukaan. Lasi portviiniä? Kuinka miehenne voi?

— Jo toisen kerran! Regina ajatteli; sitten hän vastasi kovalla äänellä:

— Kiitos, erittäin hyvin.

— Joko olette muuttaneet uuteen asuntoonne? Miten viihdytte? Mutta
juokaa! Ja vähän kakkua? Tänään se on hyvää. Kas, _monsieur_ Massimo,
haluatteko lasin teetä? Ettekö? Entä lasin portviiniä? Sanokaahan,
palveletteko tekin valtiovarainministeriössä?

— En. Puolustusministeriössä, rouva ruhtinatar.

Tuskin Marianna oli huomannut ruhtinattaren puhelevan Massimon ja
Reginan kanssa, ennenkuin hän kurotti kasvojaan Reginan takaa. Tästä
tuntui, että seuraneiti piti ylen tarkasti silmällä ruhtinatarta.

— Minulla on taas ikävä asia, ruhtinatar lausui hitaasti. On kyseessä
korot, jotka ovat perittävissä Milanossa, mutta tahtoisin nostaa ne
täällä Roomassa. Olen kuullut, että sitä varten on tarpeen pyytää lupa
valtiovarainministeriöstä. Olisi siis tärkeää, että _monsieur_ Antonio
huomenna kävisi puheillani.

— Sanon sen heti hänelle, Regina virkkoi.

Marianna sanoi jotakin venäjäksi kääntyen ruhtinattaren puoleen melkein
käskevästi. Ruhtinatar vastasi tavalliseen tapaansa kylmän tyynesti,
mutta poistui äkkiä.

— Nyt minun täytyy antaa teille palkka avustanne, Marianna sanoi
Reginalle kaataen hänelle lasiin valkoista juomaa. Juokaa!

— Kiitos, en halua.

— Se on _votkaa_... Venäläiset naiset päihdyttävät itsensä tällä
juomalla. Katsokaa nyt, kuinka minä juon, hän jatkoi kohottaen pientä
lasia ja kurkistaen siihen. Minä ryyppään mielelläni. Ja kun olen
vähän maistanut, minulle käy päinvastoin kuin kaikille muille: herkeän
puhumasta totta.

— Minusta ei tunnu siltä, Massimo huomautti. Tämäkö nyt on _votkaa?_ Se
maistuu pahalla.

— Tänään en ole maistanut! Marianna sanoi.

Hän ryyppäsi kulauksen ja naurahti. Sitten hän vei lasin Reginan
huulille ja pakotti hänet tyhjentämään sen.

— Lähdetään nyt häiritsemään »koiran» ja »kissan» idylliä, Marianna
jatkoi puheinaan mennen viereiseen saliin, jossa Arduina ja kirjailija
lörpöttelivät loppumattomasti syrjäisessä sopessa punamarjaisen
kasvin alla. Regina ja Marianna istuutuivat heitä vastapäätä taljalla
peitetylle sohvalle, ja Massimo jäi seisomaan heidän viereensä.

Viereisessä huoneessa soitti vanha rouva pianolla kappaletta _Se o te_,
_o cara_ (Jos olet minun, rakkahin).

Reginan valtasi sanomattoman miellyttävä tunne. Vieno ja samalla
intohimoinen soitto, sohvan lämpö, jonka turkispeitettä teki mieli
silittää kuin pehmeää kissaa, tuoksuva, raskas ilma ja ennenkaikkea
votka, joka tuntui kurkussa ja polvissa, kaikki tuotti hänelle alkavan
päihtymyksen hekumaa.

Arduinakin oli kiihoittunut. Hän puhui äänekkäästi ja samanlaisella
äänenpainolla, jonka Regina oli pannut merkille Claretta serkulla tämän
puhuessa miesten seurassa. Näytti siltä kuin Arduina ei olisi ollut
tuntevinaan sukulaisiaan.

— Mitähän tuolla höperöllä onkaan mielessä? Regina ihmetteli itsekseen.

Marianna näytti aavistavan hänen ajatuksensa, sillä hän kuiskasi hiljaa:

— Siinä hakkaillaan!

Regina hymyili epämääräistä, itsetiedotonta hymyä. Mutta samassa häntä
kauhistutti.

— Olisiko se mahdollista? hän mutisi.

— Kaikki on mahdollista, hiiri vastasi. Te olette vielä niin kokematon
ja viaton! Mutta jonkin ajan kuluttua kyllä saatte nähdä, että kaikki
on mahdollista.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Antonio kertoi Reginalle, että ruhtinatar, jonka
luona hän oli käynyt järjestämässä koronnostoasiaa, oli pyytänyt heidät
päivällisille seuraavaksi sunnuntaiksi.

Regina suostui vastenmielisesti, niin kuin joka kerran, kun _madame_
Makulina suvaitsi pyytää heitä luokseen.

Hänen päivällisensä olivat aina suurenmoiset ja tarjoilijoina
komeapukuiset palvelijat. Mutta Reginalla oli näissä tilaisuuksissa
ikävä, ja hän oli jäljestäpäin hirveän huonolla tuulella. Antoniokin
sanoi, että palvelijat olivat hänen mielestään niin vastenmielisiä,
että hänen ruoansulatuksensa joutui epäkuntoon.

Ruhtinattaren vieraina oli aina ulkomaalaisia, vanhoja herroja,
keskinkertaisia runoilijoita ja tuntemattomia taiteilijoita.
Keskustelu oli näennäisesti mielenkiintoista: puhuttiinhan uutuuksista
kirjallisuuden, taiteen, teatterin alalla. Mutta Regina pani merkille,
että kaikki lausuivat samanlaisia mielipiteitä, kuluneita, vanhoja
ajatuksia, jotka eivät ollenkaan vastanneet hänen käsitystään. Ja
hänellä oli ikävä. Mutta palattuaan Venutellien piiriin hän sentään
ajatteli katkerasti kaihoten ruhtinattaren saleja, joissa tarjoilevat
palvelijat liikkuivat ääneti ja täsmällisesti kuin koneet ja joissa
kaikki oli kaunista, mukavaa ja loisteliasta; valokin syttyi siellä
kuin taikaiskusta.

Antonio vei Reginan huonekaluliikkeeseen, josta he valitsivat
huonekalut ja taloustarpeet Massimo d'Azegliokadun asuntoon.

— Ensi sunnuntaina käymme uudessa huoneistossamme katsomassa, miten
järjestämme sen sisustuksen, Antonio sanoi, ja Regina alkoi jo ajatella
kaikkea vaivaa ja ikävyyksiä, mitä tästä aiheutuisi.

— Nyt saan ruveta riitelemään palvelijattaren kanssa! hän kauhistuen
ajatteli itsekseen.

Sunnuntaiaamuna he lähtivät huoneistoonsa. Oli tammikuun loppupäiviä,
aamuilma oli puhdas ja leuto, siinä väreili jo kevään tuntua. Regina
melkein juosten kiipesi portaiden yli sata astinta ja päästessään
perille huohottaen ja hikisenä hän pilan päiten soitti ovikelloa.

— Pim, pim, pim! Kuka siellä? Herra Eikukaan. Kuinka hauskaa, että
herra Eikukaan tulee asuintoveriksemme!

Antonio avasi oven salaperäisen näköisenä ja meni edeltä. Tuskin hän
oli oven sisäpuolella, kun hän jo alkoi syvään kumarrella Reginalle.

Regina katseli ällistyneenä ympärilleen ja sanoi sitten hieman
ivallisesti:

— Luulin, että tällaista tapahtuu vain romaaneissa!

Asunto oli täydessä kunnossa: puoleksi suljetuissa ikkunoissa
oli verhot, avioparin leveä vuode hohteli vitivalkeana, taustana
seinäpaperit, joissa juoksi keltaisia koiria peltopyy suussa.
Keittiöstäkään ei puuttunut mitään.

Antonio asettui ikkunan ääreen antaen Reginalle aikaa tointua
yllättävästä hämmästyksestä. Regina oli vihainen itselleen, kun ei
voinut olla aivan niin ihastunut kuin hänen miehensä syystä saattoi
odottaa, mutta hän tajusi hyvin, mitä hänen oli tehtävä:

— Minun täytyy syleillä häntä ja sanoa: — kuinka hyvä sinä olet! Ja hän
syleili miestään sanoen:

— Kuinka hyvä sinä olet!

Hän huomasi, miten Antonion kauniit silmät loistivat lapsellista iloa,
ja silloin hän todella lämpeni ja heltyi.

— Antonio, hän sanoi miehelleen, sinä olet todella hyvä, mutta minä
olen häijy! Mutta tästälähtien minäkin muutun hyväksi, oikein kiltiksi.

Ja parin viikon ajan hän todella olikin hyvä, nöyrä, jopa iloinenkin.
Hänellä oli suuri työ järjestäessään liinavaatteita laatikkoihin ja
pukuja kaappeihin, siirrellessään huonekaluja ja muuttaessaan tauluja
toiseen paikkaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt näin paljon
työtä. Ensimmäisenä yönä, jonka hän nukkui uudessa pehmeässä vuoteessa
hienojen vuodevaatteiden välissä, jotka kuuluivat hänen myötäjäisiinsä,
hänestä tuntui kuin hän olisi päässyt painajaisesta ja aloittanut uutta
elämää. Hänellä oli toipuvan potilaan mielihyväntunne.

Kaunis vuodenaika alkoi. Taivas kaareutui korkeana ja puhtaana Rooman
yllä, keväiset tuoksut leijuivat ilmassa, kaupungin melu kantautui
uuteen asuntoon kuin kaukaisen kosken kohina, joka tuuditti suloisiin
haaveisiin. Alhaalla pienessä puutarhassa, jossa auringonpaiste ja
varjot vuorottelivat, puhalsi pieni suihkulähde ohuen vesiryöpyn
pienoiseen altaaseen, jossa uiskenteli pieniä punertavia kultakaloja.
Kuukausruusut kukkivat herkeämättä, kaksi valkoista kissanpoikaa
leikitteli ja kisaili käytävillä; näytti aivan siltä kuin puutarha
olisi järjestetty vasiten noiden pikkueläinten temmellyspaikaksi.

Regina vietti monta onnellista päivää. Mutta kun kaikki vaatteet ja
tavarat oli järjestetty paikoilleen laatikkoihin ja kaappeihin, hänellä
ei enää ollut mitään tehtävää. Palvelijatar, jota hän oli ajatellut
pelolla ja vavistuksella, hoiti koko talouden. Tämä oli harvapuheinen
ja sävyisä, hyvätapainen, siisti, jopa hienokin ihminen. Palvelijatar
lisäsi kuluja mutta ansaitsi kyllä sen uhrauksen.

Reginasta oli hiukan ikävä tehtävä kirjoittaa joka ilta luettelo
seuraavan päivän ostoksista. Mutta pian hän tottui siihenkin ja alkoi
taas ikävystyä.

Neljännestunnin ajan hän saattoi seisoa kuvastimen edessä pesten
itseään, sukien tukkaansa eri tavoin, kiilloittaen kynsiään. Hän katsoi
kuvastimeen sivulta, sirotti kasvoihinsa ihojauhetta, alkoi käyttää
»Venus»-ihovoidetta ja sitoi kureliivinsä kireälle. Mutta samalla hän
jo, tai ainakin jäljestäpäin, ajatteli:

— Oletpa hupakko, Regina! Miksi teet kaiken tämän? Mitä se hyödyttää?
Ja hän oikein inhosi itseään.

Ainoastaan muutamia henkilöitä kävi tervehtimässä häntä, heidän
joukossaan Clara täti ja hänen tyttärensä Claretta. Edellinen, joka
kovin kadehti Arduinaa, kun tällä oli niin ylhäisiä tuttavuuksia,
kertoili mielenkiintoisista päivällisistä ja lukemattomista kutsuista,
joihin häntä oli pyydetty.

— Enhän kerro tätä kehuakseni. Claretta esimerkiksi...

Claretta ihaili itseään joka kuvastimesta, penkoi Reginan
peililaatikoita ja touhusi tuuliaispäänä koko huoneistossa pannen
kaiken mullin mallin. Regina kammoksui sekä äitiä että tytärtä ja
yleensä kaikkia miehensä omaisia, myöskin Arduinaa, joka alati laahasi
hänet jos jonnekin kreivittärien ja markiisittarien luo, missä hän
tapasi toisia kreivittäriä ja markiisittaria.

— Täällä Roomassa keskenään seurustelevien kreivittärien luku on
peloittava! Regina tuumi Antoniolle.

Vieraissa käynti tuntui Reginasta osaksi hauskalta, osaksi
ikävystyttävältä. Hän ei loukkautunut siitä, etteivät _nuo naiset_
tulleet vastavierailulle. Eikä hän enää ihmetellyt kaikkea kauheaa,
mitä melkein kaikissa salongeissa puhuttiin tunnetuimmista kirjallisen
ja valtiollisen maailman ihmisistä, jopa yksityishenkilöistäkin!

— Kaikki on mahdollista, niin Marianna oli sanonut. Ja varsinkin on
mahdollista, että ihmisten puheet ovat panettelua.

       *       *       *       *       *

Alkukeväästä Regina sai uuden ankaran koti-ikävän ja huonon tuulen
puuskan. Asunto alkoi käydä kuumaksi. Hän seisoi kauan ikkunan ääressä
hermostuneen levottomana kuin lintu, joka ei vielä ole tottunut
häkkiinsä. »Kissanpoikien puutarhasta» nousi kostean ruohon tuoksu,
joka sai hänessä kotikaihon tuntumaan aivan kouristavana. Toisinaan hän
katseli puutarhaan tähystimellään ja näki siellä lyhyen, kaljupään,
lihavan ja kelmeän nuoren miehen, joka oli erikoisen hienosti
pukeutunut, jaloittelemassa vihreän altaan ympärillä, johon suihkulähde
valoi ikävän kyyneliään. Regina muisti nähneensä saman herrasmiehen,
jonka kasvot olivat pöhöttyneet ja kellervät kuin puolikypsä aprikoosi,
tuona iltana Costanzi-teatterin aitiossa, ja murhapolttajan puuskansa
kohdistuneen häneenkin. Tuolla nuorella miehelläkin tuntui olevan
ikävä. Laskeutuiko hän puutarhaan sentähden, että hänellä oli ikävä,
vai oliko hänen ikävä siksi että hän oli puutarhassa? Toisinaan hän
pysähtyi altaan ääreen ja härnäsi pieniä kultakaloja, jotka näyttivät
mielettömästi pelkäävän hänen pientä kävelykeppiään; sitten hän
haukotteli, ja yhtä julmasti ja hajamielisesti kuin hän hätyytti
kaloja hän pieksi kepillään kukkia, muurilla vaalenevia soijakasveja,
pikkuruusuja ja viattomia päivänkakkaroita.

— Hänen täytyy saada lyödä jotakin, Regina ajatteli, ja totesi, että
hänkin kernaasti olisi kiusannut jotakin.

Tiheään sattuvina ja perin ikävinä sadepäivinä hän taas kävi
synkkämielisen surulliseksi. Yksi ainoa ajatus oli hänellä
lohdutuksena: käynti kotiseudulla. Hän laski päiviä ja tunteja.
Omituiset muistot, lapsuuden muistelmat, unhoon häipyneet kuvat
liukuivat hänen sielunsa läpi kuin pilvet synkällä taivaalla.
Hänen entisen elämänsä pienet yksityiskohdat herättivät hänessä
hellyydensekaista levottomuutta; hän muisti selvästi kotiseutunsa
kaikkein huomaamattomimmatkin henkilöt, kaikki metsän ja kotitalon
pienimmät sopukat, ja itsepintaisesti sellaiset mitättömät seikat,
jotka ennen eivät olleet erityisesti kiinnittäneet hänen huomiotaan.
Hän esimerkiksi näki mielikuvituksessaan vanhan rappeutuneen myllyn
jauhinkiven, joka loikoi hylättynä rantaäyräällä. Tuon harmaan
myllynkiven muisteleminen, joka näytti lepäävän pitkäaikaisesta
työstään taisteltuaan vuosi vuodelta joen kanssa, hellytti Reginan
kyyneliin.

Monesti hän koetti eritellä kotikaihontunteitaan ihmetellen, miksi hän
muisti myllynkiven, vanhan sokean kerjäläisen ja lähes satavuotiaan
lautturin, jolla oli isot, karvaiset kourat, lapset, jotka seisoivat
vihreänmutaisen ojan reunalla laskien oljista palmikoituja pikku
veneitä vesille, ja etanat, jotka ryömivät plataanin lehdillä.

— Olenpa minä tyhmä! hän ajatteli, mutta tunsi samalla hurjaa iloa,
kun hänen mieleensä juolahti, että ennen pitkää saisi nähdä jälleen
myllynkiven, lautturin, lapset, ojan ja etanat.

Ulkona vain satoi lakkaamatta. Rooma vaipui lokaan ja kurjuuteen, ja
Reginan päähän pälkähti lapsellisen julma toivomus, että Rooma hukkuisi
loppumattomaan liejusateeseen, niin että asukasten olisi pakko paeta
toisille tienoille. Hän, Regina, palaisi ihailemaan kotiseudun avaroita
näköaloja ja joen puhdasta vettä. Siellä hän syntyisi uudestaan ja
olisi jälleen sama Regina, sama vapaa ja vilkas lintu, jollainen hän
oli ennen ollut.

Antonio huomasi sekä kotoa lähtiessään että kotiin tullessaan Reginan
olevan vaipuneena koti-ikävänsä horrokseen, välinpitämättömänä
kaikesta, koko ympäristöstään.

— Lähdetään kävelylle, Regina!

— Ei minua haluta.

— Tule nyt vain, se virkistää sinua.

— Ei minua vaivaa mikään.

— Se ei ole totta. Olet alati synkkämielinen. Etkä enää pidä minusta,
siinä kaikki!

— Onko se minun syyni?

Toisinaan hän tuntui katsovan Antonionkin kuuluvan siihen, mikä edusti
kaupunkia ja kaikkea, mihin hänen joukkovihansa kohdistui. Sellaisina
hetkinä hänen miehensä tuntui hänestä verettömältä, eloisuutta
vailla olevalta sivuhenkilöltä, tuollaiselta merkityksettömältä
henkilöhahmolta, jotka häipyivät näkymättömiin sadeusvan verhoamassa
maisemassa, josta hän itse kohosi etualalla suunnattoman suurena
ylpeydessään ja itsekkyydessään.

       *       *       *       *       *

Mutta lopulta lämmin ja valoisa kevät sentään tuli todenteolla. Joukko
kukkia myyskenteleviä miehiä, naisia ja lapsia hääri kaduilla, joiden
pohjukoissa Reginan likinäköiset silmät erottivat sulavaan metalliin
vivahtavaa kiiltoa.

Via Nazionalella, Corsolla ja Via del Tritonella liikkui ryhmittäin
naisia, joiden kasvoihin säteilevä ilma ja vaaleat puvut loivat
keväistä raikkautta, ja ilmassa kiiri kullanhohteista tomua. Ruusuja
täyteen sälytettyjä ajoneuvoja kiiti ohi. Punaiset autotkin surisivat
ja porhalsivat ulvoen kuin valosta huumautuneet, kukilla seppelöidyt
hirviöt.

Regina kulki ehtimiseen käsi Antonion kainalossa, harvemmin yksin,
väkijoukossa, yksin keskellä kaikkia noita iloisia naisia, joiden
huolettomuutta hän kadehti ja halveksi, keskellä noita tyttöheilakoita:
nauravia ystävättäriä, sisaria, koulutovereja, joiden seuraan hän
ei mistään hinnasta olisi tahtonut liittyä huolimatta katkerasta
kiduttavasta yksinäisyydentunteestaan.

Eräänä päivänä kulkiessaan Termini-aukion poikki Regina näki Arduinan,
yllä vanhastaan tuttu musta silkkipuku, jonka selkäpuolella oli
vanhannäköiseksi tekeviä poimuja. Regina koetti väistää kälyään, mutta
se oli jo myöhäistä.

— Kävin juuri luonasi, mutta ethän sinä ole koskaan kotona, eikä
sinua enää näe missään! Arduina sanoi ja toimitti. Mikä sinua vaivaa?
Mitä puuhaat? Mistä tulet? Äitikin valittaa... miksi ei sinulla ole
perillistä?

— Miksi ei itselläsi ole perillistä? Minne olet menossa? Kuinka hieno
sinä oletkaan. Regina huomautti ivallisesti.

— Olen matkalla Grand Hotelliin tervehtimään erästä upporikasta
»missiä». Tuletko mukaan? Se varmaankin maksaa vaivan.

Regina lähti kälynsä mukaan, kun ei tiennyt, mitä tekisi muutakaan.

Auringonlasku valoi Termeihin ja katujen reunoilla kasvaviin puihin
oranssinväristä hohdettaan. Puutarhassa melusivat lapset, ja
lukemattomien lintujen visertely kuulosti puron solinalta. Ja kaiken
yläpuolella, avaran, valoisan piazzan ja loiskivan suihkulähteen
yläpuolella, jonka vesi pulppuili esiin läpikuultavana kuin lasi ja
sateli helminä altaaseen, joka näytti jättiläiskokoiselta Muranon
maljakolta — kaiken tämän yläpuolella säteili kultakirjaimin nimi
_Grand Hotel_ kuin kaiverrettu kirjoitus temppelin korkeassa otsikossa.

Käytävän pylväiden edessä ja itse pihahallissa vilisi vaunuja,
palvelijoita erivärisissä livreoissa, herrasmiehiä silkkihatut päässä
ja hienoja naisia. Hovivaljakko, jonka eteen oli valjastettu kaksi
kiiltävän mustaa hevosta, pisti silmiin muiden ajoneuvojen joukosta.

— Kuningatar näyttää olevan tuolla sisällä — odotetaan vähän, Arduina
sanoi.

— Hyvästi siis, Regina virkkoi hankkiutuen poistumaan. Missä on jo yksi
»Regina», siellä ei enää tarvita toista.

— Hyvänen aika, kuinka olet itserakas! — Arduina huudahti teeskennellyn
epätoivoisesti. Mennään sitten sisään!

Arduina veti Reginan mukaansa ajoneuvojen ja hallissa kuhisevan hienon
yleisön lomitse ja kysyi nöyrästi tarjoilijalta, oliko miss Harris
kotona.

Tarjoilija kumarsi hieman katsomatta kumpaankaan:

— Neiti Harris? Luulen, että hän on kotona. Olkaa hyvä ja istuutukaa,
hän vastasi hajamielisenä katse jossakin etäällä.

Reginan mieleen muistui se kunnioitus, jota ruhtinatar Makulinan
palvelijat herättivät hänessä; tämä ei ainoastaan herättänyt
kunnioitusta, vaan myös jonkinverran pelkoa.

Arduina vei Reginan mukaansa talvipuutarhaan. Tämä alkoi katsella
ympärilleen ihmetellen, eteensä avautuvan haaveenomaisen näyn
valtaamana. Outoa, punertavaa, kullanhohtoista valoa virtaili
kattoholvista. Matoilla palmujen välissä aaltoili satumaisia
naisolentoja atlassilkissä ja pitkissä kahisevissa laahuksissaan,
kädet, korvat ja kaula koristettuina kimmeltävillä jalokivillä ja
helmillä. Kuului vieraiden kielten sorinaa ja naurunremahduksia, jotka
sekaantuivat porsliinikuppien ja hopealusikoiden kilinään. Tämä oli
kristallipalatsi, ilon valtakunta, jossa lumotut olennot unohtivat
elämän todellisuuden palmupuiden ja haaveellisen valon satumaailmassa.

— Elämän todellisuudenko? — Regina ajatteli. Mutta eikö juuri tämä ole
todellista elämää? Meidän, pikkuolijoiden elämä — se vasta on pahan
unen houretta.

Loistava naisolento pitkässä keltaisessa silkkipuvussa kulki
talvipuutarhan poikki. »Hän näyttää pyrstötähdeltä», — Regina ajatteli.

— Se on miss Harris, Arduina huomautti. Nyt saat nähdä.

Regina ei koskaan ollut voinut kuvitella, että olisi olemassa näin
säteilevän kauniita ihmisolentoja. Hän katseli miss Harrista, joka oli
pysähtynyt talvipuutarhan taustalle kahden mustapukuisen naisen luo, ja
hänen silmiinsä syttyi hurja kiilto.

Sinä hetkenä alkoi talvipuutarhan perältä kuulua hidasta hekumallista
soittoa, joka sai hälvenemään huudahdukset, naurun ja kuppien kilinän.
Miss Harris lähestyi. Regina tunsi sisimmässään melkein ruumiillista
kipua, kalvavaa alakuloisuutta. Tuo ruusuinen auringonlaskun valaistus,
palmut, jotka saivat mielikuvituksesta sukeltamaan esiin itämaisen
maiseman, lämpö, tuoksut, soitto, rikkaan ulkomaalaisen naisen
häikäisevä ilmestys herättivät hänessä kaihoa, etäisperinnöllisen
hämärän muiston ihmemaailmasta, jossa kaikki oli nautintoa, ja josta
ihminen on karkoitettu maanpakoon.

Sinä hetkenä hän vaistosi sen taudin laadun, jollaiseksi hän sanoi
sisintään kaivavaa kärsimystä. Tämä tauti ei aiheutunut kyynelin
ikävöidyn synnyinkodin menettämisestä, vaan kaikkien niiden unelmien
haihtumisesta, jotka olivat täyttäneet menneisyyden ja sulostuttaneet
hänen hengittämänsä ilman, paikat, joilla hän oli liikkunut, polut,
joilla oli kulkenut. Niistä unelmistaan hän ei ollut vastuunalainen, ne
olivat syntyneet hänen mukanaan, ne olivat siirtyneet hänen vereensä
hänen hallitsemaan tottuneen ylimysrotunsa verestä.

Miss Harris lähestyi soppea, jossa nuo kaksi pikkuporvarillista rouvaa
istuivat, laahaten perässään pitkää vaaleankeltaista laahustaan kulkien
kissamaisen pehmein kiemurtelevin liikkein. Molemmat vierasmaalaiset
naiset seurasivat häntä puhuen hänen kanssaan ranskansotkua, jota oli
mahdoton ymmärtää.

Arduina sai nousta seisoalleen ja hymyillä erittäin nöyrästi, ennenkuin
miss Harris suvaitsi tuntea hänet; hän puristi tämän kättä ja puhutteli
häntä musertavan alentuvasti. Senjälkeen kaunis ulkomaalainen nainen
istuutui laahus kierettynä jalkojen ympärille ja alkoi puhua. Hän
oli väsynyt, ikävystynyt: hän oli ollut ajelemassa autolla ja
yksityisvastaanotossa paavin luona, ja puolen tunnin kuluttua hänen oli
määrä lähteä hyvin ylhäisen naisen viimeiseen vastaanottoon. Reginalle
hän ei suonut katsettakaan, ja hetken kuluttua hän näytti unohtavan
Arduinankin ja kahden muun vieraan naisen läsnäolon. Hän puhui melkein
kuin itsekseen, kokonaan oman kauneutensa ja loistonsa lumoissa, kuin
tähti, joka tuikki yksinomaan itseään varten. Koko talvipuutarhan
yleisö katseli häntä, sekä läheltä että kaukaa.

Regina koki sisimmässään värähtelevää nöyryytyksen tunnetta. Hän luuli
kutistuneensa kokoon yksinkertaisessa puvussaan, häpesi kaulaliinaansa,
ja kun Miss Harris pyysi tarjota heille teetä, Regina kieltäytyi
vihamielisen jäykästi.

Heidän poistuessaan Grand Hotellista Regina tunsi jälleen rinnassaan
tuota lapsellista vihaa, joka oli vallannut hänet Costanzi-teatterissa.

— En käsitä, mitä sinulla oli täällä tekemistä, hän sanoi kälylleen.
Miksi kuuntelit niin orjamaisen nöyrästi _tuota naista_, joka tuntui
tuskin huomaavan läsnäoloasi?

— Mutta sinä näytit kuuntelevan yhtä nöyrästi!

— Minäkö! Olisin tahtonut kiristää teitä kaikkia kurkusta. Hyvä Jumala,
kuinka olette typeriä, te naiset!

— Mutta Regina hyvä! käly sanoi tyrmistyneenä. En ymmärrä sinua!

— Sen hyvin tiedän. Mitä sinä yleensä ymmärrät! Mitä sinä teet
tällaisissa paikoissa? Mitä sinulla on tekemistä noiden ihmisten
kanssa? Etkö ymmärrä, että he ovat maailman valtiaita ja että me olemme
orjia?

— Mutta onhan meillä älykkyytemme. Me olemme tulevaisuuden valtioita.
Etkö kuule meidän puukenkiemme kolketta ponnistellessamme kohti
korkeuksia ja heidän silkkikenkiensä kahinaa, jotka liukuvat kaltevaa
pintaa alas?

— Me? Sinä? Regina sanoi osoittaen kälyään sormella, äänessä
ylenkatsetta.

— Pidä varasi, jäät vaunujen alle! Arduina huudahti tempaisten hänet
taaksepäin.

— Siinä näet, miten he polkevat meitä. Mitä on älykkyys? Onko sitä
yleensä olemassa? Mitä se merkitsee silkkilaahuksen rinnalla?

— Vai kadehdit sinä heidän silkkilaahuksiaan? Arduina sanoi naurahtaen
hyvänsävyisesti.

— Sinä olet hassu! Regina huudahti raivostuneena.

— Suuri kiitos! Arduina virkkoi silti loukkaantumatta.

Palattuaan kotiin Regina heittäytyi etuhuoneen leposohvalle ja loikoi
siinä lähes tunnin potkien jalallaan pöytäkellon tahdissa, joka
säännöllisesti naksuttaessaan tuntui tuon pienen asunnon sydämeltä.

Hän tunsi tuskallisen nöyryytyksen ryöpyn virtaavan sydämeensä. Olihan
tuo vähälahjainen Arduinakin arvannut, mikä häntä vaivasi.

Päivänvalo alkoi sammua viereisessä huoneessa, ja pieni ruokailuhuone,
joka oli pihan puolella, oli jo harmaiden varjojen peitossa. Avoimista
ovista himmeä valonvälke hiipi matolle eteiseen, jonka sopissa hämärä
yhä sakeni. Regina ajatteli:

— Hämärä! Kuinka kammottavaa se on! Minkätähden? Ei, ei se ole
kammottavaa, se on vielä pahempaa; se on ikävystyttävää, painostavaa.
Tuhat kertaa parempi on pimeä, täydellinen yö. Pimeässä vallitsevat
tuska, epätoivo ja kapinanhenki. Se kaikki on vielä elämää, jotavastoin
hämärässä kaikki on ikävää, kurjaa ja kituvaa. Parempi olla kerjäläinen
kuin pikkuporvari. Kerjäläinen voi huutaa ja sylkeä maailman mahtavia
vasten kasvoja. Pikkuporvari vaikenee. Hän on kuollut sielu, hän
ei voi, ei saa puhua. Mitä hän sitten tahtoo? Eikö hänellä jo ole
riittävästi sitä, mitä tulevaisuudessa on kaikilla? Hänen osuutensa
on jo määrätty. Jos hän haluaa enemmän, hän saa kuulla olevansa
kunnianhimoinen, itsekäs ja kateellinen. Vähäjärkisetkin kohtelevat
häntä sellaisena.

— Silkkilaahukset. Eteishallit, vihreillä kasveilla koristetut
häikäisevän valon täyttämät kuin hehkuvassa päivänpaisteessa kylpevät
puutarhat, autot, jotka kiitävät kuin lentävät lohikäärmeet.
Puutarhojen ja puistojen ympäröimät huvilat kolmen pinjapuun alla kuin
jättiläispäivänvarjojen suojaamina, niin että niiden olemassaolon vain
aavistaa ristikkoportilta. Tämän kaiken pitäisi toteutua sen uuden
huomenen koittaessa, joka on meille luvattu, mutta jota toistaiseksi
ei ole tullut. Maailma on pieni, eikä se voi olla jaettuna useampaan
kuin kahteen osaan: päivään ja yöhön, valoon ja pimeään. Mutta kerran
kaikki on hämärää. Kaikki ovat samassa asemassa kuin _me_, kaikki
elävät silloin pienissä, pimeissä asunnoissa, joihin on kiivettävä
lukemattomia portaita. Ja kadut ovat silloin kaikki tulvillaan pölyä ja
löyhkääviä raitiovaunuja ja pikkuporvarien vaimoja, jotka tallustelevat
jalan, väärennetyissä koruissaan, tinahelyissään ja paperiviuhkoissaan,
koettaen surkeudestaan huolimatta olla iloisia. Kaikki on silloin
ikävää ja kurjaa. Kerjäläiset eivät ole saavuttaneet uneksimaansa
onnea. Ne, jotka ennen olivat rikkaita, elävät ikävissään muistellen
unelmaansa, joka oli todellisuutta. Mitä siis hyödyttää elää? Miksi
minä nyt elän?

Äkkiä hänen mieleensä muistui kolme samanlaista hahmoa, kolmet vanhan
miehen kasvot, jotka hymyilivät katsellen toisiaan ivallisen säälivästi
kuin kolme ystävystä, jotka tajuavat toistensa ajatukset puhumattakin.
— Tehdä työtä! Tehdä työtä! Siinä elämän salaisuus. Regina kuuli
vielä vanhan senaattorin äänen kaikuvan korvissaan. Hän oli kuullut
tarinan; senaattorin vaimo, kaunis, nuori, loistava nainen, oli tehnyt
itsemurhan, eikä koskaan oltu saatu sen aihetta selville.

— Tehdä työtä! Siinä salaisuus. Kuka tietää, eikö vanha senaattori
ollut puhuessaan työtä tekevistä naisista ajatellut vaimoaan, joka ei
ollut koskaan tehnyt työtä? Tehdä työtä? Siinä tulevaisuuden salaisuus.
Kaikki tulevat onnellisiksi, sillä kaikki tekevät työtä. Minä kylläkään
en edusta tulevaisuutta, olisi typerää ajatellakin sitä! Minä edustan
vain nykyisyyttä, kaikkein nykyisintä nykyisyyttä. Olen loisolento,
aito loisolio. Elän mieheni työstä, imen kuiviin hänen sielunsakin,
sillä hän rakastaa minua — liiaksikin — enkä minä tee häntä
onnelliseksi. Minkä vuoksi minä oikeastaan elän? Mikä on tehtäväni,
ketä hyödytän? En edes kykene synnyttämään lapsia, enkä tahdokaan.
Enhän osaisi kasvattaa heitä. Eihän muuten maksa vaivaa antaa niiden
syntyä. Eikö olisi ollut parempi, etten minäkään olisi syntynyt? Mitä
elämä hyödyttää?

Hänestä tuntui kuin hänen ympärillään sakeneva pimeys olisi peittänyt
hänen sielunsakin.

Mutta sitten ajatukset taas siirtyivät hänen ison jokensa valoisille
rannoille, ja hän näki edessään avoimen taivaanrannan, värikkään,
avaran taivaan, etäisyyteen häipyvän vedenpinnan, metsän, tasangon.

Hän kulki rantaäyräällä, ja hänen silmiinsä kuvastuivat vedenpinnan
vaaleat, punasinervät häiveet, taivaan hehku metsän yläpuolelta ja
pehmeän rantaruohon vihreys. Pienet pajunvesat kumartuivat kirkkaaseen
veteen ja näyttivät juovan juomistaan sammuttamattoman janon pakosta.
Hän kulki ohi ja joi kuin pajunvesat unelmien kultaavasta joesta.

Millaisia loppumattomia näköpiirejä, millaisia pohjattomia vesiä,
heikkoja aaltojen tuomia, illan hämyyn hälveneviä ääniä! Olivatko
ne metsän lintujen viserrystä, ääniä toisesta maailmasta, oliko tuo
tikan nokan koputusta poppelin runkoon? Ei! Ei! Hänen jalkansa vain
koputti lattiaan, pöytäkello raksutteli välinpitämättömänä pienessä
pimeässä salissa, häkkiin vangittu kanarialintu valitti ikävissään
ikkunalaudalla likaisen pihan syvän kuilun partaalla.

Regina kavahti pystyyn tehden kapinoivan, epätoivoisen liikkeen
raivontunteen tukahduttaessa. Hän ajatteli:

— Heti kun _hän_ palaa kotiin, sanon sen hänelle, huudan sen hänelle:
Miksi tempasit minut irti sieltä? Miksi toit minut tänne? Mitä teen
täällä? Lähden pois, tahdon ilmaa, tahdon valoa. Ethän sinä ole voinut
antaa minulle ilmaa etkä valoa; mutta sitä et sanonut minulle. Enhän
minä tiennyt, että maailma olisi tällainen. Vie pois kaikki tämä
rihkama, nuo rievut. En tarvitse niitä. Minä tarvitsen ilmaa, ilmaa,
ilmaa! Tukehdun täällä, vihaan teitä, vihaan teitä kaikkia, kiroan koko
kaupungin ja sen rakennusmestarit ja kohtalon, joka riistää meiltä
taivaankin näkyvistä...

Regina meni makuuhuoneeseen ja astui konemaisesti kuvastimen eteen.
Päivän viimeisen välkkeen hohteessa hän näki kauniin kiiltävän
tukkansa, valkoiset hampaansa ja kirkkaiksi kiilloitetut kyntensä.
Hänen hieno hipiänsä, jota oli sivelty »Venus» voiteella, oli melkein
yhtä läpikuultava kuin miss Harriksen iho. Hänen raivonsa kiihtyi.
Hän otti kuvastinpöydältä ihovoidetölkin ja paiskasi sen seinään. Se
ponnahti vuoteeseen särkymättä. Hän otti tölkin vuoteesta ja asetti sen
paikoilleen.

— Ei! Ei! Ei! hän nyyhkytti ja heittäytyi oikoiseksi vuoteeseen. —
Minä sanon hänelle: 'Näetkö, millaiseksi tulen? Näetkö, millaiseksi te
teette minut? Tänään likaa kasvoilla, huomenna sielussa! Minä lähden
pois. Tahdon palata kotiin. Sinä et ole minulle mitään!' Sen sanon
hänelle, heti kun hän palaa kotiin!

       *       *       *       *       *

Tullessaan kotiin Antonio tapasi vaimonsa istumassa pienen pöydän
ääressä. Regina kirjoitti luetteloa seuraavan päivän ostoksista. Oli
jo myöhä; valot oli sytytetty, pöytä katettu. Palvelijatar valmisti
illallista. Pienen asunnon täytti paistinpannun räiskyvä pihinä ja
paistuvien artisokkien tuoksu. Samalla tulvi huoneeseen laakerin ja
ruohon lemua puutarhasta avoimesta ikkunasta.

  Maitoa.......... —:20
  Leipää.......... —:20
  Viiniä.......... 1:10
  Lihaa........... 1:—
  Jauhoja......... —:50
  Munia........... —:50
  Salaattia....... —:05
  Voita........... —:60
  Parsaa.......... —:50
          Yhteensä 4:65

Antonio tuli pöydän ääreen ja katseli paperiliuskaa, jolle Regina oli
kirjoittanut.

— Regina, kävin täällä 6 aikaan, mutta sinä et ollut silloin kotona.

— Pistäysin kaupungilla.

— Kuulehan! Ruhtinatar lähetti minulle ministeriöön kirjelipun, pyysi
minua käymään hänen luonaan puoli seitsemän aikaan, ja minä kävinkin
siellä.

— Mitä hän tahtoi?

— Ei enempää eikä vähempää kuin... nyt hän jo alkaa kyllästyttää
minua... kuin että valvoisin erästä herrasmiestä, joka keinottelee
pörssissä hänen laskuunsa.

Regina kohotti katseensa ja huomasi, että Antonion otsalta valui hiki
ja että hän oli hiukan kalpea.

— Pörssissä? Kuinka sellainen käy päinsä?

— Kuinkako se käy päinsä? Selitän myöhemmin. Mutta... totisesti tuo
nainen alkaa hermostuttaa minua.

— Mutta jos hän palkitsee hyvin vaivasi? Osaatko sinä sitten pelata
pörssissä?

— Totta kai! Antonio huudahti paiskaten lakkinsa vuoteeseen.
Saisinhan käytettäväkseni ruhtinattaren joutavat rahat! Mutta ei
ole kysymys pörssikeinottelusta. Minun tehtävänäni olisi tarkastaa
pörssi-ilmoitukset ja ne pörssikaupat, jotka herra R. on tehnyt
ruhtinattaren nimiin. Minun pitäisi silmäillä läpi kaikki päivänlaskut,
hankkia tietoja vekselinkaupitsijoilta, sanalla sanoen erittäin
huolellisesti tarkastaa ja pitää silmällä herra R:n koko toimintaa
pörssissä.

— No niin? Regina intti. Ruhtinatar kaiketi korvaisi hyvin vaivasi?

— Anteeksi! Antonio vastasi matkien ruhtinattaren ääntä ja eleitä.

— Mitä hän maksaisi? Regina huusi.

— Parisataa liiraa, hän on kitsas, tiedäthän.

— Illallinen on valmis, armollinen rouva! palvelijatar ilmoitti
kohteliaasti tapansa mukaan.

Aterian aikana Antonio selitteli Reginalle pörssiasioita ja muita
rahakeinottelun salaisuuksia ilmeisesti mielellään käsitellen tätä
ainetta. Ja Reginassa tämä puhe näytti herättävän mielenkiintoa. Mutta
hänen kuunnellessaan hänen silmänsä välkähtivät ajatuksesta, joka oli
kaukana kaikesta, mitä Antonio puhui. Äkkiä hän kävi vilkkaammaksi, ja
hänen katseensa palasi nykyhetkeen.

— Jospa sinusta voisi tulla hänen oikea luottamusmiehensä,
ruhtinattaren »sihteeri»! hän huudahti. Mieleeni muistuu uni, jonka
näin senjälkeen kuin ensi kerran olin tavannut hänet Arduinan luona.
Ruhtinatar oli kuollut, ja hänen jälkisäädöksensä oli meille edullinen.

— Se olisi helppo asia! Antonio huomautti.

— Helppo asia saada hänet muistamaan meitä jälkisäädöksessään, niinkö
tarkoitat? Regina kysyi nauraen.

— En toki, senkin veitikka! Tarkoitan, että olisi helppo saada hänen
raha-asiainsa hoito käsiinsä. Mutta siihen vaadittaisiin paljon
imartelua, matelemista — aluksi, ja lisäksi paljon juonia, sitäkin
enemmän, kun ruhtinattarella on toisiakin luottamusmiehiä. Ne kaikki
täytyisi saada juonitteluilla syrjäytetyiksi. Mutta sellainen on
minusta vastenmielistä.

— Niin minustakin! Regina sanoi jäykistyen.

Hän nousi ja meni nojaamaan puutarhanpuoleisen ikkunan pieleen. Yö oli
lämmin, hekumallinen. Laakerin tuoksu kohosi entistään voimakkaampana
tunkien sieraimiin. Regina katsoi alas ja kohotti sitten katseensa
tummansinistä, melkein mustaa taivasta kohti, huokasi ja tukahdutti
samalla pienen haukotuksen.

— Olemmehan nyt lopultakin onnellisia? Antonio virkkoi täydentäen
ääneen ajatustaan. Mitä meiltä puuttuu?

— Ei mitään, ja kaikki.

— Mitä meiltä siis puuttuu? Antonio toisti kohdistaen kysymyksensä
pikemminkin itseensä kuin vaimoonsa.

— Näkyykö tänne Otava? Regina kysyi katsoen ylös ikäänkuin ei olisi
kuullut hänen kysymystään.

Antoniokin loi katseensa taivaalle.

— Ei näy.

— Huomaat siis, että meiltä puuttuu jotakin! Emme näe edes tähtiä.

— Mitä sinä tähdillä? Olkoot, missä ovat, ei meillä ole niistä hyötyä.
Jos sinulta todella puuttuisi jotakin, et ajattelisi tähtiä.

— Tarkoitat kai, että puuttuu jotakin _täällä!_ hän sanoi osoittaen
otsaansa.

— Juuri niin!

— Nimittäin sinulta! Regina sanoi, valmiina vastaamaan niin kuin aina.

— Nyt heitän sinut alas ikkunasta, kun olet näin loukannut minua!
Antonio virkkoi leikkisästi tarttuen häneen vyötäisistä. Jos järki on
vähentynyt päästäni, niin on syynä siihen sinun oikullisuutesi.




VI


Oikullinen ei Regina suorastaan ollut, mutta hänen puheensa kävivät
yhä omituisemmiksi. Ja vaikka ne toisinaan huvittivat Antoniota, ne
kuitenkin useimmiten vaivasivat häntä.

Näennäisestä levollisuudestaan huolimatta ei Regina voinut täysin
salata päähänpiintymäänsä. Mitä hän ajattelikaan? Silloinkin, kun
Antonio sulki hänet mitä hellimmin syleilyynsä, hän tunsi, että Regina
oli kaukana, äärettömän kaukana hänestä.

Päivänpaisteisina ja nukuttavina keväisinä keskipäivänhetkinä, jolloin
nuoret aviopuolisot lepäsivät lyhyen hetken, Antonio toisti itsekseen
tavallista kysymystään:

— Mitä hän oikeastaan kaipaa?

Eivätkö he olleet onnellisia? Verhojen puoleksi peittämästä ikkunasta
virtasi sisään miellyttävän himmeää valoa, joka kultasi seinät. Ääretön
onnellisuuden tuntu näytti asustavan huoneessa, jossa vallitsi hohtava
heijastus, joka tuoksui vaniljalle, ja jota tuuditti hyvin kaukainen
maailman humu. Hetken aikaa Regina tunsi tämän onnensekaisen uinailun,
tämän aviohuoneen syvän suloisuuden koko tenhon. Antonion sanoin
lausumaton kysymys tuntui kuin kajahtavan hänen sisimpäänsä.

Mitä hän kaipasi? He olivat molemmat nuoria ja terveitä. Antonio
rakasti häntä hehkuvasti, sokeasti. Regina oli hänen elämänsä. Antonio
oli kaunis, ja hänessä, hänen täytelään pehmeissä käsissään, hänen
intohimoisissa silmissään, hänen luonnostaan tuoksuvassa tukassaan oli
outo tenho, joka usein vastustamattomasti hurmasi Reginan.

Ja kuitenkin noiden suloisten päivällislepojen aikana, juuri niinä
hetkinä, joina hän näytti kaikkein onnellisimmalta, kun Antonio hyväili
hänen tukkaansa tarttuen kiinni suortuvaan ja katsellen sitä kuin
kalleutta, Reginan kasvot saattoivat äkkiä synkistyä, ja hän palasi
kummallisiin mietteisiinsä: — Mitä me teemme elämässä?

Antonio ei siitä säikähtänyt.

— Mitäkö teemme? Elämme! Rakastamme toisiamme, teemme työtä, syömme,
nukumme, lähdemme kävelylle, ja kun varat myöntävät, käymme teatterissa.

— Tämä ei ole elämää! Tai ainakin se on hyödytöntä elämää, johon minä
olen kyllästynyt.

— Mitä siis tahtoisit tehdä?

— En oikein tiedä. Tahtoisin lentää. En tuossa kuluneessa
kuvaannollisessa merkityksessä, vaan oikein todellisessa merkityksessä
tahtoisin lentää, ulos ikkunasta, ja takaisin ikkunasta sisään.
Tahtoisin keksiä keinon, miten se voisi tapahtua.

— Minäkin olon joskus ajatellut sitä.

— Sinä et ollenkaan ymmärrä, mitä tarkoitan, Regina huudahti hiukan
äkeissään.

— Vai niin!

— Näetkös, minä tarkoitan sellaista, että on kuin jano ja tekee mieli
jotakin tuntematonta juomaa, jano, jota ei mikään pysty sammuttamaan.
Oletko sinä kokenut sellaista?

— Olen kyllä.

— Et ikinä. Sinä et ole voinut kokea sellaista. Sinä et ymmärrä mitään.

— Anteeksi! Ole hyvä ja anna minun tarttua ajatuksesi langan päähän.

— Sitä en tahdo. Ethän sinä kuitenkaan ymmärtäisi. Jätä hiukseni
rauhaan.

— Katsohan, niin moni hius on pörröllään esillä muista. Miksi et anna
tasoittaa niitä? Sanoinhan...

— En välitä hiuksistani. Mitä hyödyttäisi tasoittaa niitä?

— Kuulehan, Antonio sanoi ollen hakevinaan nerokasta ajatusta,
etkö rupeaisi raitiovaununkuljettajaksi? Ja hän matki kuljettajan
kädenliikkeitä ja raitiovaunun jyskettä.

— Tuollaiseen ei kannata vastata, Regina sanoi kääntyen muka
nukkuakseen. Mutta hetken kuluttua hän painautui lähelle miestään,
katsoi häneen ja sanoi lapsellisesti.

— Näytä, miten linnunpoika tekee!

Ja hän nauroi, ja Antoniokin nauroi mielissään, kun näki vaimonsa
nauravan, ja sanoi:

— Kuinka lapsellisia olemmekaan! Ajattelehan, kuinka tällaiselle
kohtaukselle naurettaisiin ivallisesti ja vihellettäisiin teatterissa!
Ja kuitenkin se on otettu todellisuudesta.

— Niin, teatterissa. Pelkkää teennäisyyttä ja teeskentelyä! Ja
romaaneissa! Yritä kirjoittaa romaani, jossa elämä kehittyy sellaisena
kuin se todella on, niin kaikki sanovat: 'Se ei ole todenmukaista!
Jospa minä osaisin kirjoittaa! Silloin kuvaisin elämää sellaiseksi,
jollaiseksi minä sen käsitän, jollaista se todellisuudessa on suurine
pikkumaisuuksineen ja mitättömine suuruuksineen. Kirjoittaisin kirjan
tai näytelmän, joka hämmästyttäisi Eurooppaa!'

Antonio katseli vaimoaan ja oli olevinaan hämmästyksestä sanatonna.
Tämä harmitti Reginaa vielä enemmän.

— Sinä et ymmärrä mitään! Pidät minua pilkkanasi. Mutta ajattele: jos
voisin...

Vastoin tahtoaan Antonio kävi vakavaksi.

— Miksi et voisi?

— Minun täytyisi ennen kaikkea... Ei! Ei! en sano sitä sinulle; et
voisi ymmärtää minua. Enhän muutoin osaa kirjoittaa, en ilmaista
ajatuksiani. Ajatukseni ovat suuret, mutta minulta puuttuu sanoja.
Monien laita on samoin. Millaisia luulet suurten miesten olevan? Niin
sanottujen ajattelijoiden? Onnen helmalapsia, jotka ovat saaneet kyvyn
pukea havainnolliseen muotoon tunteensa ja ajatuksensa. Esimerkiksi
Nietzsehe. Etkö luule, että minulla ja lukemattomilla muilla saattaa
olla samanlaisia ajatuksia kuin Nietzsehellä, vaikkemme koskaan ole
lukeneet hänen teoksiaan? Hän vain on osannut esittää ajatuksensa,
kun taas me emme osaa. Nietzsehen asemesta olisin voinut mainita »De
Imitatione Christi» teoksen kirjoittajan.

— Sinun olisi pitänyt mennä naimisiin kirjailijan kanssa, Antonio
huomautti tuntien salaista mustasukkaisuutta miestä kohtaan, josta
Regina kenties oli uneksinut, mutta jota ei ollut kohdannut. Mutta tämä
sai Reginan vielä ärtyisämmäksi.

— On turha puhua. Sinä et voi ymmärtää minua. Minä välitän viisi
kirjailijoista. Sanoinhan, ettet saa nykiä hiuksiani!

— Maltahan, ja jää tähän viereeni, niin puhumme hiukan suurista
ajatuksistasi. Näyt luulevan, että minä olen typerä. Kuule kuitenkin,
mitä sanon. Älä vain naura! Sinulla pitäisi olla lapsi, koska tahdot
tehdä jotakin ihmeellistä. Ehkä olet kuullut, mitä amerikkalainen
kirjailija — muistaakseni Emerson — sanoi vaimolleen, nimittäin että
suurin ihme, minkä nainen voi saada aikaan, on...

— ... lapsi! Tiedän sen, Regina vastasi ivallisesti hymyillen. Se asia
ei muutoin riippune yksistään minusta! Sitäpaitsi ajattelen aina, että
elämä on hyödytöntä, ihmiskunta hyödytön. Mutta se tosiseikka, etten
tee itsemurhaa, todistaa, että suhtaudun myönteisesti elämään. Ja kun
siis suhtautumiseni elämään on myönteinen, niin kieltämättä todella
suurinta, minkä voisin saada aikaan, olisi lapsi. Ja se olisikin suurin
iloni ja ylpeyteni, jos vain olisin varma siitä, ettei lapsestani
tulisi pikkuporvaria niin kuin me.

— Lapsemme voisi tulla rikkaaksi, hyödyttää yhteiskuntaa.

— Tyhjää puhetta! Pikkuporvarin unelmia! Regina sanoi katkerasti.
Lapsemme tulisi onnettomaksi, niinkuin mekin.

— Mutta ainakin _minä_ olen onnellinen, Antonio intti vastaan.

— Jos olet onnellinen, merkitsee se, ettet ymmärrä mitään, missä
tapauksessa olet kaksinverroin onneton, Regina sanoi synketen, ja hänen
silmänsä saivat kolkon ilmeen, joka säikähdytti hänen miestään.

— Rakkaani, sinä tulet vielä hulluksi, niinkuin suuret kirjailijasi.

— Tuo on pikkuporvarin puhetta, joka ei käsitä, mitä itse sanoo.

Tähän tapaan he jatkoivat, kunnes Antonio katsoi kelloa ja kavahti
pystyyn virnistellen hullunkurisesti.

— Tunti on jo kulunut. Jos sinun olisi pakko palvella virastossa,
vakuutan, että eräänlaiset ajatukset eivät pälkähtäisi päähäsi.

Hän keikahti ylös vuoteesta, juoksi pesupöydän ääreen, ja riensi kädet
märkinä ja kasvot kosteina ja viileinä suutelemaan Reginaa.

— Sinä maistut kypsältä mansikalta, Regina sanoi antautuen. Ja he
tekivät sovinnon.

       *       *       *       *       *

Ilmojen äkkiä käytyä helteisen kuumiksi Reginan alakuloisuus, kotikaiho
ja hermostuneisuus kasvoivat. Öisin Antonio kuuli hänen kääntelehtivän
vuoteessa kyljeltä toiselle ja toisinaan hiljaa vaikeroivan. Kerrankin
hän uskoi Antoniolle, että hänellä oli sydämen kouristuksia.

— Sydämeni jyskyttää lakkaamatta ja salpaa hengitykseni. Tuntuu siltä,
kuin se tahtoisi aivan murtaa poveni päästäkseen ulos. Se johtuu
varmaankin portaiden kiipeämisestä. Sydämentykytys ei koskaan ennen ole
vaivannut minua.

Antonio kävi levottomaksi ja tahtoi viedä hänet erikoislääkärin
tutkittavaksi. Mutta Regina ei suostunut siihen.

— Se menee ohi... heti kun olen lähtenyt matkalle.

He sopivat niin, että hän matkustaisi kesäkuun loppupäivinä. Elokuussa
Antonio aikoi tulla hänen luokseen maalle ja viipyä siellä pari viikkoa.

— Jos rahoja säästyy sen verran, olemme paluumatkalla muutaman päivän
Viareggiossa.

Regina ei myöntänyt eikä kieltänyt. Avioliittonsa ensimmäisinä
kuutena kuukautena puolisot olivat saaneet säästöön ainoastaan
kaksisataa liiraa, jotka hät'hätää riittivät matkakustannuksiin, mutta
Antonio toivoi voivansa säästää vähän lisää vaimonsa poissaollessa.
Päivät kuluivat. Kaupungista muutti paljon väkeä, vaikkakin lyhyttä
pouta-aikaa oli seurannut ikävä, keskeytymätön sadekausi. Antonio laski
päiviä.

— Vielä kymmenen päivää, vielä kahdeksan... sitten lähdet matkalle.
Miten tulenkaan toimeen yksin, yksin kokonaisen kuukauden?

Regina kävi ärtyiseksi, kun Antonio puhui näin.

— Yksin! Miten niin? Onhan sinulla äitisi ja veljesi.

— Vaimo on enemmän kuin äiti, kuin veljet.

— Entä jos kuolen! Jos sairastun ja lääkärit määräävät minun
tervehtyäkseni oleskelemaan pitkän aikaa kotiseudullani?

— Sehän on mahdotonta.

— Sinä puhut kuin lapsi. Miksi se olisi mahdotonta? Se on päinvastoin
hyvinkin mahdollista, Regina väitti yhä kiihtyen. Kaikki, mitä minä
sanon, on päätöntä, mahdotonta. Mutta miksi se on mahdotonta? Senvuoksi
kaiketi, että minä olen sen sanonut...

— Mutta Regina hyvä! Antonio huudahti ihmeissään. Miksi kiivastut noin?

— Oliko se niin merkillistä? Miksi minä en voisi sairastua? Olenko minä
ehkä raudasta? Onhan mahdollista, että lääkäri kieltää minua joksikin
aikaa kiipeämästä portaita, ja määrää, että minun on oleskeltava paljon
maaseudun raittiissa ulkoilmassa. Minne muualle silloin lähtisinkään
kuin kotiin? Aiotko sinä ehkä kieltää sen minulta?

— Minä päinvastoin olisin ensimmäisenä kehoittamassa sinua siihen.
Mutta asiat eivät vielä ole sillä kannalla. Sydämesi levottomuus
menee kyllä ohi. Koetetaan hakea asunto, joka ei ole näin korkealla.
Kuitenkin olen, totta puhuakseni, kovin kiintynyt tähän pieneen
pesäämme. Meidän on täällä niin hyvä olla! hän virkkoi katsellen
ympärilleen hellä ilme silmissä.

Regina ei sanonut siihen mitään, vaan meni istumaan ikkunan ääreen
silmät synkän pilven peitossa. Mistä se johtui? Vihasiko hän tätä
pientä huoneistoa, joka hänestä kävi yhä ahtaammaksi ja jossa luuli
tukehtuvansa, vai hänen miehensä tuntehikkaisuusko siihen oli syynä?

— Tänään on perjantai, hän sitten virkkoi. Minun kai täytyy käydä
jäähyväisillä ruhtinattaresi luona? Milloin hän matkustaa?

— Heinäkuun puolivälissä luullakseni. Hän lähtee Karlsbadiin.

— Menköön niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, ja vieköön kaikki
ihailijansa mennessään!

— Miksi olet noin häijy? Aiothan itse matkustaa maalle virkistymään.
Ajattele kaikkia, joiden täytyy jäädä tänne kuumaan kaupunkiin,
työläisiä työhuoneissaan, leipureita uunin edessä...

— Juuri sitä ajattelin, ja sentähden raivostuin.

Vähän myöhemmin Regina vaihtoi pukua lähteäkseen ruhtinattaren luo.
Hänen ei tosin tehnyt mieli käydä jäähyväisillä, mutta hänen täytyi
jollakin tavoin saada pitkä kesäinen iltapäivä kulumaan.

Hän veti kureliivinsä kireälle ja otti ylleen uuden sinisen puvun,
jossa oli pitkä laahus ja paljon liehureunuksia helmassa. Hän oli
mielestään kaunis ja epäilemättä monta vertaa hienompi kuin tullessaan
Roomaan. Mutta tämä tietoisuus ei tuottanut hänelle tyydytystä.

Kulkiessaan Costanzi-teatterin ohi hän näki »kissanpoikapuutarhan»
aprikoosikasvoisen herrasmiehen puhelemassa lihavan herran kanssa,
jolla oli tylsännäköiset siniset silmät ja kainalossa levoton
punaruskea koirarakki. Regina tunsi tämänkin herran. Hän oli suuri
näyttelijä, joka esiintyi Costanzi-teatterissa.

Reginasta näytti siltä, kuin molemmat herrat olisivat katselleet häntä
ihaillen, ja hän punastui mielihyvästä. Mutta äkkiä hän ajatteli, että
hänen vaistomaisessa mielenliikutuksessaan oli jotakin moitittavaa,
raivostuen itselleen, samoin kuin muutamia tunteja aikaisemmin oli
suuttunut Antoniolle, joka »puhui kuin lapsi»!

Hän saapui ruhtinattaren luo hyökkäävässä mielentilassa ja astui
sisälle tervehtimättä ja kunnioittamatta katseellakaan palvelijaa, joka
aina oli vastaanottanut hänet ja Antonion tosin kunnioittavan, mutta
silti hiukan nöyryyttävän tutunomaisesti.

Ruhtinattaren salissa oli hyvin kuuma, vaikka matot ja taljat oli
otettu pois. Metallimaljakoissa sireenikimput levittivät voimakasta,
kirpeää, melkein myrkyllistä tuoksua.

Vieraina oli kaksi rouvaa, joista toinen lörpötteli Mariannan kanssa,
moittien Roomaa. Marianna, jolla oli punainen avokaulainen suuresti
rumentava puku, väitti ankarasti vastaan ja näytti niin vihaiselta kuin
olisi tahtonut purra tuota naista, joka ei antanut Roomalle arvoa.
Ruhtinatar kuunteli kalpeana, välinpitämättömänä, lihavat kasvot
liikkumattomina. Heti kun Regina oli astunut sisään Marianna riensi
hänen luokseen ja huusi:

— Jos tekin yhdytte tämän rouvan puheeseen, suutun todenteolla.

Regina istuutui käärien laahuksensa jalkojensa ympäri samoin kuin oli
nähnyt miss Harriksen tekevän, ja kuultuaan, mistä oli kysymys, sanoi
ilkeästi hymyillen:

— Totta kai. Rooma on sietämätön!

— Revin teiltä silmät päästä, Marianna huusi. Ja se olisi vahinko,
sillä tänään olette hurmaavan kaunis! Punastuessanne olette vielä
kauniimpi. Teidän hattunne muistuttaa erään arkkiherttuattaren hattua,
jonka kerran näin Buda-Pestissä.

— Onko Rooma sietämätön? ruhtinatar sanoi kääntyen Reginan puoleen,
joka hymyili ivallisesti Mariannan hulluttelulle. — Joitakin päiviä
sitten mielipiteenne oli toinen.

— Mielipide muuttuu helposti.

— Anteeksi?...

— Mielipide muuttuu helposti, Regina toisti korottaen ääntään melkein
ärtyneesti. Ja sinä päivänä sanoin, että Rooma on miellyttävä
ainoastaan rikkaille, jotavastoin se köyhille on inhoittava. Köyhä on
Roomassa kuin kerjäläinen palatsin suljetun oven edessä — kerjäläinen,
joka odottaa luuta.

— Ja joskus rikkaan koira kulkee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä
tuon luun... Marianna sanoi.

Regina nauroi hermostuneesti.

— Se on aivan totta.

Ruhtinatar katsoi Reginaan pienillä kellertävillä silmillään, ja
kääntyi sitten vieressään istuvan rouvan puoleen, jolle sanoi jotakin
saksaksi.

Reginasta ruhtinattaren kylmä, pikainen katse tuntui kuvastavan jotakin
kolkkoa, katkeraa ja samalla ivallista. Ja hän herkesi nauramasta.

       *       *       *       *       *


                                                      »28.VI.1900.

 Antonio!

 Luet tätä kirjettä minun lähdettyäni matkaan. Lukiessasi olet vielä
 vähän alakuloinen eromme johdosta ja luulet kenties, että ohimenevä
 oikku on aiheuttanut tämän kirjeen. Mutta jospa tietäisit, kuinka
 monena päivänä, jopa kuukautena olen ajatellut sitä, pohtinut ja
 sen vuoksi kiusannut itseäni! Ja jospa tietäisit, kuinka monta
 kertaa olen tahtonut suullisesti kertoa sinulle, mitä nyt ilmaisen
 kirjeessä. Mutta se tuntui minusta mahdottomalta. Pakottava voima
 esti minua aina avaamasta sinulle sydäntäni; minusta tuntui kuin emme
 olisi keskustellen voineet ymmärtää toisiamme. Onhan epätietoista,
 tahdotko ja voitko näinkään ymmärtää minua. Luulin helpoksi ilmaista
 ajatukseni kirjeen muodossa, mutta nyt tunnenkin, kuinka tuskallista
 ja vaikeaa se on. Aioin myös odottaa, kunnes olisin palannut _sinne_,
 kotiin, ja silloin vasta kirjoittanut tämän kirjeen. Mutta silloin
 ehkä olisit voinut luulla, että ulkonaiset syyt tai toisten neuvot
 olisivat aiheuttaneet tämän askeleeni. Ei, Antonio, hyvä, rakas
 Antonioni! Meidät kaksi on jätetty yksiksemme maailmassa: olemme
 kahden, loitolla jokaisesta ulkoapäin vaikuttavasta häiritsevästä
 äänestä. Me kaksi ratkaisemme kohtalomme. Kuule minua! Koetan parhaan
 kykyni mukaan ilmaista sinulle, mitä ajattelen. Muistatko, että
 kerran sanoin sinulle: 'Jos sairastuisin, ja lääkärit vaatisivat,
 että lähden hengittämään maaseudun raitista ilmaa ja oleskelemaan
 jonkin aikaa synnyinseudullani, kieltäisitkö sinä?' Ja sinä vastasit:
 'Päinvastoin, minä kehoittaisin sinua siihen.' Nyt minä todella olen
 sairas, ja sairauteni on henkistä laatua, mikä on paljoa pahempaa kuin
 ruumiillinen tauti, ja minun on pakko palata kotiseudulleni ja jäädä
 sinne joksikin aikaa. Antonio, rakastettuni, ystäväni ja veljeni,
 ponnista kaikki voimasi ymmärtääksesi minua ja lue tarkkaavasti
 tämä kirjeeni, aivan kuin sieluni olisi avoinna edessäsi. Rakastan
 sinua, tulin vaimoksesi rakkaudesta, sellaisesta kuvaamattomasta
 rakkaudesta, joka on kudottu unelmista ja lumouksesta ja jota tunnemme
 vain kerran elämässämme. Enkä ole koskaan tiennyt syvemmin kuin
 tänä hetkenä rakastavani sinua ja olevani sidottu sinuun ainiaaksi.
 Kun sinä ilmestyit eteeni siellä vihreällä rantaäyräällä, jonka
 ääriviiva miekanterän tavoin leikkasi unelmieni taivaanrantaa, näin
 juuri sinussa ruumistuneina kaikkein kauneimmat unelmani... Kuinka
 monet vuodet olinkaan uneksinut sinusta, odottanut sinua! Kun tulit,
 suloinen odotukseni jo alkoi verhoutua surumielisyyteen ja pelkoon.
 Sinä olit minulle se tuntematon ja ihmeellinen maailma, jonka kirjat,
 unelmat, ehkä perinnöllisyyskin oli luonut sisimpääni; sinä olit
 elämän hehkuva pyörre, kaupunki loistoineen, sinä olit se kaikkein
 mielettömin ja viehkein, mitä nuoruuteni halasi. Vaikka olisit ollut
 ruma, lihava ja köyhempi, olisin sittenkin rakastanut sinua. Tulit
 Roomasta — se riitti minulle. Et sinä, eikä kukaan niistä, jotka
 eivät ole syntyneet eivätkä ole pitkää aikaa eläneet maaseudun
 sydämessä, voisi kuvitella, mitä pääkaupungin vähäpätöisinkin
 virkailija sattumalta maaseudulle tullessaan edustaa sen nuoren naisen
 mielikuvituksessa, joka haaveissaan näkee maailman aivan erikoisessa
 valossa, hän kun ei ole koskaan nähnyt sitä läheltä.

 Monesti olen tungoksessa Via Nazionalella katkerasti ja iva mielessä
 ajatellut, että jos vaikka kaikkein mitättömin noista jaloittelevista
 poroporvareista, kaikkein näivettynein ja nahjusmaisin noista
 virkamiehistä, joiden sielu on kehittymätön tai kuin jo ennen
 kypsymistään kuihtunut hedelmä, jos tuollainen yksilö, joka nyt
 herättää minussa ääretöntä sääliä, olisi kulkenut huvilamme ohi,
 hän olisi voinut sytyttää povessani syvän intohimon! Kun nyt vain
 ajattelenkin sitä, tunnen inhoa. Mutta älä loukkaannu, Antonio; sinä
 et ole _niitä_. Sinä olit ja olet edelleen minun silmissäni vallan
 toista. Ja nyt, kun turhien unelmien tenho on haihtunut, sinä olet
 minusta jotakin, mikä on yläpuolella noiden unelmien. Sinä olit ja
 olet edelleen minulle mies, hyvä ja vilpitön mies, nuori ja hellä
 rakastaja, jonka nuori nainen asettaa jalustalle unelmiensa puistoon
 sen parhaimmalle paikalle. Mutta meidän puutarhamme, Antonio, on
 kolkko ja karu. Me olimme vielä liian köyhiä solmiaksemme elämänliiton
 ja asettautuaksemme rakkaudenpuistoomme. Tullessani vaimoksesi ja
 muuttaessani Roomaan minulla oli side silmilläni. Kuvittelin, että
 meidän molempien pienet varat yhdessä olivat Roomassa samaa kuin minun
 kotiseudullani. Liian myöhään, valitettavasti, huomasin, että ne
 tuskin riittivät jokapäiväiseen leipään. Eikä ihminen elä ainoastaan
 leivästä!... Hän kuolee, tai ainakin sairastuu ankarasti, jollei ole
 tottunut sellaiseen ravintojärjestykseen. Rakkaus, olipa se kuinka
 suuri tahansa, ei yksinään kykene parantamaan sairasta. Minä olen —
 toistan sen vielä — sairas. Yhteentörmäys todellisuuden kanssa, _kova_
 jokapäiväinen leipämme on minussa aiheuttanut henkisen vähäverisyyden.
 Ja sairauteni on niin pahentunut, etten enää kestä kauempaa tätä
 tilaa. Elämä Roomassa on minulle marttyyriutta. Minun on välttämättä
 paettava joksikin aikaa, vetäydyttävä luolaani, niinkuin sanotaan
 haavoitettujen petojen tekevän, jotta voisin hoitaa itseäni ja jotta
 ennen kaikkea totuttaisin itseni ajattelemaan, että minun tulee elää
 _näin_.

 Rakas Antonioni, koeta ymmärtää minua, vaikkei minun onnistukaan
 ilmaista ajatuksiani niin kuin tahtoisin. Anna minun palata luolaani,
 äitini luo, joka käsittää, että olen todella sairas ja että minun
 on tarve hengittää synnyinseudun ilmaa. Ja anna minun jäädä sinne
 vuodeksi tai pariksi. Silloin teemme, mitä meidän olisi pitänyt tehdä
 jo aikaisemmin: odotamme niinkuin morsian ja sulhanen odottavat
 liittonsa hetkeä. Minä totun ajatukseen, että minun täytyy elää
 toisenlaista elämää kuin mitä olin uneksinut. Ja sillävälin ehkä
 sinun taloudellinen asemasi — ja ehkäpä minunkin asemani — paranee.
 Hyvin monet menettelevät samoin. Niin teki eräs naisserkkunikin.
 Hänen miehensä oli lyseon opettaja Milanossa. Heillä ei ollut varoja
 elää yhdessä. Silloin vaimo palasi synnyinkotiinsa ja mies jatkoi
 opintojaan, julkaisi teoksen, haki yliopettajan paikkaa ja saikin
 sen. Silloin he taas muuttivat yhteen asumaan, ja nyt he ovat ylen
 onnellisia.

 Sinäkin, Antonio, olet epäilemättä — tahtomattasi — tehnyt itsesi
 syypääksi erehdyksiin. Ethän sinäkään aavistanut, miten kävisi.
 Kohtalo ilveilee kanssamme. Kun kihlausaikamme suloisina iltoina
 puhuin kanssasi Roomasta ääni värähdellen, sinun olisi pitänyt
 ymmärtää, miten mielettömiä unelmani olivat. Sinun olisi pitänyt
 aavistaa sanojeni lomasta loistavat turhat unelmani, samoin kuin
 näkee kuun häämöttävän illan usvien takaa. Sensijaan sinä ravitsit
 unelmoimistani, puhuit kanssani ruhtinattarista, salongeista, hienoista
 kutsuista.

 Tuntuu aivan kuin olisin leikkinyt tulella: jotakin on sisälläni
 palanut. Onko syy minun? Jos kerran niin on, syytäni on se, etten voi
 teeskennellä. Toinen nainen minun sijassani olisi teeskennellyt, olisi
 jäänyt luoksesi, mutta myrkyttänyt elämäsi. Muistathan, että minäkin
 ensi kuukausina kiusasin sinua alakuloisuudellani, valituksillani ja
 uhmallani. Silti tunsin täydelleen, että menettelin väärin, häpesin
 sitä ja koin tunnonvaivoja. Jos olisimme jatkaneet näin, ellei
 mieleeni olisi johtunut tuuma, jonka nyt panen täytäntöön, meidän
 olisi ehkä käynyt samoin kuin monelle muulle on tapahtunut: tänään
 pieni riita, huomenna häväistysjuttu, ehkä hairahdus. Minusta tuntui
 kuin olisin ollut pyörteen temmellyksessä. En ole romanttinen, sen
 tiedät; pikemminkin olen epäilijä. Mutta kaikki pikkumainen, kehno,
 halpamainen loukkaa minua. Olen syntynyt tällaiseksi, enkä voi muuttaa
 luontoani. Monet muut naiset ovat samanlaisia kuin minä, mutta
 onnettomampia, he kun ovat heikompia, eivätkä ajoissa osaa pysähtyä
 kuilun partaalle, eivät osaa kiinnittää huomiota siihen, tutkia sitä,
 eivätkä välttää sitä.

 Kuitenkin tarkoitan parastasi, Antonio; rakastan sinua paljon enemmän
 kuin ollessamme kihloissa. Ja pysyäkseni sinun arvoisenasi teen sen
 uhrauksen, että joksikin aikaa poistun Roomasta ja luotasi. En tahdo
 tehdä sinua onnettomaksi. Kyyneleet huuhtelevat kasvojani, sydämeni
 vuotaa verta... mutta on välttämätöntä, on kohtalon pakko, että
 joksikin aikaa eroamme.

 Ajatellessani tätä sydämeni tuntuu murtuvan, mutta se on
 välttämätöntä, ehdottomasti välttämätöntä! Antonio rakas, koeta
 ymmärtää minua. Lue tarkasti kirjeeni joka sana, äläkä anna niille
 muuta merkitystä kuin mikä niillä on sydämessäni.

 Ja ennen kaikkea, kuule minua, kuule minua aivan kuin jos lepäisin
 povellasi ja itkisin kyyneleeni kuiviin. Kuule minua ja ymmärrä minua,
 samoin kuin joskus olet minua ymmärtänyt. Muistatko viime jouluaamun?

 Minä itkin, ja minusta sinunkin silmäsi näyttivät himmeiltä. Sinä
 hetkenä tunsin rakastavani sinua yli kaiken ja päätin sinun vuoksesi
 tehdä uhrauksen. Ja se uhraus on tämä: jätän sinut joksikin aikaa
 koettaakseni parantua ja palatakseni luoksesi terveenä ja hyvänä.

 Pienessä talossamme, siellä kotipuolessa, elän sinua varten, teen
 työtä sinua varten. Minäkin tahdon kantaa korteni tulevaisuutemme
 toimeentulon kekoon. Olemme nuoria, liian nuoria vielä. Voimme tehdä
 paljon, jos vain tahtomme on luja.

 Minä luotan järkähtämättä sinuun, samoin kuin sinä luotat minuun,
 sillä tiedän, kuinka suuresti rakastat minua. Tiedän myös, että
 rakastat minua suuresti juuri sentähden, että olen _sellainen kuin
 olen_. En epäile sinua enkä itseänikään.

 Parin, kolmen viikon kuluttua tulet minun kotiseudulleni, niinkuin
 olemme sopineet. Voithan silloin olla pitävinäsi minua niin heikkona,
 että annat minun jäädä sinne, kunnes olen tervehtynyt. Sitten
 palaat Roomaan, elät ajatellen minua, jatkat opintojasi ja haet
 viranylennystä. Niin kuukaudet kuluvat. Kirjoitamme toisillemme
 joka päivä, olemme säästäväisiä tai oikeammin kokoomme rakkauden ja
 aineellisen vaurauden varastoa. Niin asemamme paranee, ja kun taas
 liitymme toisiimme, alkaa kuherruskuukausi, joka suuresti eroaa
 ensimmäisestä ja joka kestää koko loppuikämme».

Tultuaan tähän kirjeensä kohtaan Regina tunsi ruumiissaan jäätävän
väristyksen, ikäänkuin kylmä tuulenpuuska olisi rynnistänyt vasten
hänen selkäänsä.

Eikö kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, ollut valhetta ja harhaluuloa?
Sanoja, sanoja.

— Kuka tietää, millaiseksi tulevaisuutemme _muodostuu?_ hän ajatteli.

Mutta tuo sana »muodostuu» herätti hänessä outoja ajatuksia.

— Kuka muodostaa tulevaisuutemme? Ei kukaan. Tai oikeammin: me itse
muodostamme sen nykyisyydellämme. Minä muodostan tulevaisuuteni tällä
kirjeellä; mutta en itsekään tiedä, mitä teen.

Ja hän pelästyi tätä seurauksiltaan epätietoista toimenpidettään. Mutta
heti hän rohkaistui ajatellessaan, että oli kirjoittanut kirjeensä
omalla sydänverellään.

Hän saattoi erehtyä, mutta hänen tarkoituksensa oli vilpitön. Pois siis
kaikki pelko, tuli mitä tuli. Elämä kuuluu niille, jotka rohkenevat
toteuttaa aikeensa. Kirjeen jatkaminen tuntui hänestä hyödyttömältä.
Hän arveli jo sanoneensa liiankin paljon, vaikkei hänen silti ollut
onnistunut ilmaista kaikkea, mikä kiehui hänen sisimmässään. Hän lisäsi
vain nämä muutamat rivit:

 »... vastaa minulle heti, kun olet lukenut tämän kirjeen! Ei! Älä
 sentään kirjoita heti, vaan vasta muutaman tunnin kuluttua. Tahtoisin
 vielä sanoa sinulle niin paljon, mutta en voi. Sydämeni on liian
 täynnä, kärsin niin ankarasti. Anna minulle anteeksi, Antonio, jos
 tuotan sinulle surua sinä hetkenä, jolloin luet tätä. Saat vielä
 nähdä, että sellaisesta surusta syntyy suuri ilo. Rauhoita minua
 sanomalla, että olet ymmärtänyt minut ja että hyväksyt päätökseni.
 Siellä kaukana, josta löydän kaiken, mikä yhteisestä olemuksestamme
 on mennyt hukkaan näiden viime kuukausien raskaissa koettelemuksissa,
 odotan kirjettäsi kuin tuomiopäätöstä. Sitten kirjoitan sinulle lisää
 ja sanon tai koetan sanoa kaiken, mikä nyt painaa sydäntäni siinä
 määrin, että voin siitä todenteolla tulla sairaaksi.

 Hyvästi... näkemiin! Itken jo ajatellessani jäähyväissuudelmaa, jonka
 annan sinulle lähtöhetkenä. Sinä et silloin tiedä, minkä ahdistuksen,
 rakkauden, lupauksen ja toivon tuo suudelma sisältää!

 Mitä ajatteletkin minusta, Antonio, älä ainakaan syytä minua
 kevytmielisyydestä! Muista, että olen sinun omituinen ja sairas, mutta
 en silti ilkeä enkä uskoton

                                                    Reginasi».

Lopetettuaan kirjeensä Regina taittoi sen kokoon ja sulki sen
kiireisesti kuoreen lukematta sitä läpi. Mutta sitten hän ajatteli,
että siihen oli voinut pujahtaa jokin virhe, jokin väärä sana, joka
saattoi muuttaa koko lauseen merkityksen. Hän avasi vielä kostean
kuoren ja luki, mitä oli kirjoittanut, tuntien vastenmielisyyttä
ja mielenliikutusta, mutta ei korjannut, ei lisännyt mitään. Mutta
sisimmässään hän tunsi vielä suurempaa ahdistusta. Kuinka kylmä ja
kömpelösti kirjoitettu tuo kirje olikaan! Se oli pitkä, liian pitkä,
eikä sen elottomilla lehdillä kuitenkaan näkynyt jälkeäkään kaikesta,
mikä väreili hänen sydämessään.

— Ja minä aioin kirjoittaa romaanin, näytelmän, minä, joka en kykene
kirjoittamaan edes kirjettä! Mutta hän ymmärtää silti, Regina ajatteli
sitten pannen kirjeen uudelleen kuoreen; olen varma siitä, että hän
ymmärtää. Mutta minne panen sen? Hyvä Jumala, jos hän löytää sen,
ennenkuin olen matkustanut! Mitä silloin tapahtuisi? Ehkä hän nauraa,
jotavastoin hän kenties itkee jos löytää sen myöhemmin. Nyt tiedän!
Panen sen hänen pöydälleen ennen lähtöäni. Entä jos hän äkkiä juoksee
takaisin huoneeseen noutamaan jotakin?

Tämänkaltaisin mitättömin miettein ja kysymyksin Regina koetti
karkoittaa alakuloisuutta ja levottomuutta, jotka raatelivat häntä.

Hän alkoi järjestää tavaroita matkalaukkuun. Hänen oli määrä matkustaa
parin päivän perästä aamulla kello yhdeksän pikajunassa, eikä hän ollut
vielä lainkaan tehnyt matkavalmistuksia. Koko pitkä iltapäivä oli
mennyt kirjeen kirjoittamiseen.

— Mitä hän tehnee lähdettyäni? Regina itsepintaisesti ajatteli
edelleen. Pitäneekö hän tämän huoneiston? Ja palvelijattaren? Rupeaako
hän pettämään minua? Ei, ei hän petä minua, siitä olen varma.
Kehoitan häntä asumaan yhdessä äitinsä ja veljiensä kanssa, niinkuin
ennenkin. Jolleivät he vain yllytä häntä minua vastaan. Ehkä hän
vuokraa pois tämän asunnon huonekaluineen päivineen. Paljonko hän
voinee siitä saada? Ehkä sata liiraa? Mutta ei, hän on tunteellinen;
hänestä olisi vastenmielistä, että vieraat, ehkä arkipäiväiset
ihmiset, saastuttaisivat »pesäämme», joksi hän sanoo kotiamme.
Olisiko se minusta vastenmielistä? Joutavia, tyhjiä loruja! Olenhan
kärsinyt täällä niin paljon. Nämä huonekalut ja nuo pari seinämattoa
koirankuvineen inhoittavat minua. En tahdo enää nähdä niitä!... Ja
kuitenkin! Riittää jo... Regina, olet typerä, hassu, mieletön...

— Entä mitä hän tekee myötäjäisliinavaatteillani? Ehkä hän vie ne
kotiinsa. Vähät siitä, mitä minä niistä välitän? Tehköön mitä haluaa.

Tämäntästä häntä vaivasi ajatus, joka jo monta kertaa aikaisemmin oli
häntä ahdistanut: Jollei Antonio antaisikaan hänelle anteeksi? Miten
heidän tarinansa silloin päättyisi? Typeriä ajatuksia! Antonio ei
voinut olla anteeksi antamatta. Korkeintaan hän matkustaisi Reginan
luo suostutellen tai yrittäen pakottaa häntä palaamaan luokseen?
Mutta hän, Regina, aikoi pysyä lujana ja saada miehensä taipumaan...
Mielikuvituksessaan hän jo eli tuossa hetkessä ja tunsi uuden eron
tuskaa.

Sillävälin hän oli ehtinyt sulloa tavaransa matkalaukkuun, mutta ei
ollut tyytyväinen aikaansaannokseensa.

Kuinka katkeraa ja merkityksetöntä elämä olikaan! Jäähyväisiä ja taas
jäähyväisiä, kunnes tulivat kuolonhetken viimeiset jäähyväiset. Kuolema
— näin hän sitten ajatteli — tyhjentäen matkalaukun ja järjestäen
siihen uudelleen tavaransa. Kun meidän täytyy kuolla, miksi hankimme
itsellemme niin paljon turhia suruja? Miksi minä nyt lähden pois?
Samantekevää, missä saa aikansa kulumaan. Mutta juuri sen vuoksi, että
meidän täytyy kuolla, on paras elää aikansa niin miellyttävästi kuin
suinkin. Yksi vuosi tai kaksikin kuluu nopeasti, mutta kolme- tai
neljäkymmentä vuotta on pitkä aika. Mutta kahdessa vuodessa... niin,
hän vielä ajatteli asetellen yhä uudelleen pukua, joka ei tahtonut
pysyä sileänä matkalaukussa, voivatkohan taloudelliset olomme todella
parantua kahdessa vuodessa? Jos tulevatkin vähän paremmiksi, olenkohan
sittenkään tyytyväinen? Eikö tämä sama elämä ala uudelleen, eikö se
jatku jatkumistaan, loppuun asti? Kuolla, todella poistua elämästä, se
olisi jotakin. Silloin ainakin säästyisi ikävä tavaroiden sullominen
tähän kirottuun matkalaukkuun. Mene matkoihisi! hän tiuskaisi
raivostuen, temmaten hameen ja viskaten sen kauas. Miksi et tahdo
alistua minun tahtooni! Mitä teen tuolla rääsyllä? Ketä varten pukisin
itseni hienoksi?

Regina heittäytyi vuoteen laidalle ja alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.
Ennen tätä hetkeä hän ei ollut niin ilmeisen selvästi tajunnut oikkunsa
mielettömyyttä ja sydämettömyyttä. Jopa hänestä tuntui, että hänen
sisimmässään oli pelkkää valhetta, että hän tahtoi vain tuottaa
miehelleen mielipahaa vaistomaisen julmuuden ja kostonhimon pakosta.
Mutta hetken kuluttua hän nousi ja alkoi uudelleen asetella hamettaan
matkalaukkuun.

Palatessaan Antonio näki hänen yhä vielä häärivän polvillaan
matkalaukun edessä.

— Auta minua panemaan sitä kiinni, Regina pyysi.

Ja kun Antonio kumartui tarkastamaan lukkoa, joka oli vähän
epäkunnossa, Regina virkkoi:

— Jos sattuisi junien yhteentörmäys ja minä saisin surmani...?

— Toivottavasti ei tapahdu sellaista onnettomuutta, Antonio sanoi
tyynesti yhä tutkien lukkoa.

— Jos saisin vamman? Jos minut olisi vietävä sairaalaan ja minun
täytyisi jäädä sinne pitkäksi aikaa?

Antonio ei tällä kertaa vastannut mitään.

— No sano toki jotakin?! Mitä silloin tekisit?

— Merkillistä, että tuollaiset ajatukset aina pälkähtävät päähäsi!
Mutta kun sinulla kerran on tuollaisia pahoja aavistuksia, miksi siis
matkustat? No, nyt se on lukossa. Missä hihnat ovat? hän kysyi nousten.

Regina katseli miestään, kun tämä seisoi hänen edessään suorana ja
kauniina, huulet raikkaina kuin vasta poimittu hedelmä, silmät loistaen
ja koko vartalo auringonlaskun purppurahohteen valaisemana.

— Ylihuomenna olemme jo kaukana toisistamme! Regina sanoi heittäytyen
rajusti hänen kaulaansa ja suudellen häntä haltioituneena. Ethän sillä
aikaa petä minua? Voi hyvä Jumala, jollemme enää näe toisiamme!

— Pidätkö siis minusta?

— Äärettömästi...

Antonio näki Reginan kalpenevan ja vapisevan. Ja hän painoi vaimonsa
povelleen itsekin aivan huumautuen rajun intohimon ja riemun vallassa,
joka tempasi hänet pyörteeseensä joka kerran kun Regina osoitti hänelle
hellyyttään.

He vaihtoivat suudelmia, joissa oli katkeran suloinen tuskan hehku,
mutta samalla sanomatonta hekumaa. Regina itki, Antonio puheli
katkonaisia sanoja ja kehoitti lopulta häntä peruuttamaan matkansa.

Sitten he molemmat nauroivat.

— Näyttää siltä, kuin aikoisit lähteä pohjoisnavalle! Antonio
huudahti. Olethan ihan itkenyt! No, kuukausi kuluu pian. Minähän tulen
pian perästä. Tähän vuorokauden aikaan suutelemme sitten Po-joella
punaisessa iltavalaistuksessa.

— Ellei junien yhteentörmäys tule väliin! Regina virkkoi laskien hiukan
julmaa leikkiä. Tässä ovat hihnat. Vedä ne kireälle...






TOINEN OSA




I


Petrin _il Gliglon_ hiukan ränstyneet vaunut vierivät rantaäyrästä
Viadonaan päin.

Reginalla oli sangen epämukavaa istuessaan veljensä ja sisarensa
välissä, jotka olivat tulleet häntä vastaan Casalmaggioren asemalle.
Hän lörpötteli ja nauroi, mutta vaikeni tämäntästä ja kävi
alakuloiseksi ja hajamieliseksi.

Toscana ja Gigino, sisar ja veli, tunsivat itsensä hiukan ujoiksi hänen
seurassaan ja hekin olivat vuorostaan ääneti.

Yö oli lämmin. Iso, punainen kuu, joka vastikään oli kohonnut
tummansinisen, ohuiden harmahtavien pilvijuovien reunustaman
taivaanrannan yläpuolelle, valoi etäisen tulipalon tavoin hohdettaan
jokeen ja liikkumattomiin puihin.

Kaukaisia ääniä, joita kantautui Po-joen toiselta rannalta, kajahti
silloin tällöin keskellä syvää hiljaisuutta. Ilman täytti kirpeä
kostean ruohon tuoksu, joka herätti Reginassa tuhansia muistoja.

Mutta hänen sisimmässään tapahtui jotakin merkillistä. Nyt, kun hän oli
perillä, kun hän oli saavuttanut kotikaihonsa kohteen, tyyssijan, josta
oli uneksinut, hänen sielunsa harhaili muualla. Samoin kuin hänestä
aikaisemmin oli tuntunut, kuin hän olisi vienyt Roomaan ainoastaan
ruumiillisen olemuksensa ja jättänyt tänne joen rannalle sielunsa kuin
harhailevan kiiltomadon, hänestä nyt näytti siltä kuin hän olisi tuonut
tänne Po-joen varsille ainoastaan väsyneen ja sairaan ruumiinsa. Sielu
liiti pois ja siirtyi Roomaan! Mitähän Antonio tälläkin hetkellä teki?
Tunsikohan hän, että hänen vaimonsa sielu kaipasi häntä kiihkeämmin
kuin konsanaan ennen syleilyynsä? Jokohan Antonio oli kirjoittanut
hänelle? Antonio, Antonio! Ruohon tuoksusta huolimatta, kesken kaikkien
sen herättämien muistojen, hän tunsi sen hienon kukkastuoksun, joka
uhosi Antonion hiuksista. Kuumat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
Silloin hän äkkiä vaikeni, ja hänen ajatuksensa harhailivat surullisina
etäällä.

Hän oli jo katunut, että kirjoitti pitkän kirjeensä, tai ainakin että
oli kirjoittanut sen niin aikaisin. Joka tapauksessa olisi ollut
parempi kirjoittaa se täällä. Antonio olisi silloin tuntenut vähemmän
mielipahaa, Regina ajatteli salatakseen itseltään katumuksensa.

— Kuinka opettaja jaksaa? Entä Gabri ja Gabrie? hän kysyi heidän
ajaessaan Fossa Capraran ohi, jossa pieni valkoinen rakennus selvästi
erottui plataanien varjosta punertavassa kuutamossa. Toisella puolen
rantaäyrään joki kiilteli hopearaitojen lomitse kuin vaaleanruosteinen
vanha lasi.

Toscana ja Gigi purskahtivat yhdessä kömpelöön, mutta samalla
pilkalliseen nauruun.

— Mikä teidän on? Miksi nauratte?

Nuorukainen tukahdutti naurunsa, mutta Toscana nauroi entistään
makeammin.

— Mutta mille te nauratte? Aikooko opettaja mennä uusiin naimisiin?

— Kyllä maar se itse tahtoisi, mutta naisväki tekee niin peevelistä
tenää! Petrin virkahti kääntyen kuskilaudalla hiukan sivulle,
voidakseen puuttua »lasten» puheisiin.

— He pyrkivät Roomaan, Gabri ja Gabrie, Toscana lopulta sai sanotuksi.
Ja Gigi veli alkoi jälleen nauraa.

— Miksi he pyrkivät Roomaan?

— Gabri aikoo hakea itselleen jotakin tointa voidakseen auttaa
Gabrieta, joka tahtoo lukea opettajattareksi...

— Kas vain!

Nyt he kaikki neljä nauroivat, ja Regina unohti hetkeksi ahdistuksensa,
siksi hullunkuriselta hänestä tuntui noiden nuorten ihmisten tuuma
lähteä Roomaan, noin vain, muitta mutkitta, toinen tasku tyhjänä,
toisessa ei mitään aivan kuin olisi ollut kysymys kävelyretkestä
Viadanaan.

— Entä opettaja, mitä hän sanoo?

— On vähän päästään vialla, Petrin taas virkkoi puuttuen keskusteluun.
Ja kun hän käänsi päätään, se loisti isona, punaisena ja tyynenä
kuin kuu. Opettaja sanoo, että antaa heidän vain mennä, vaikka
jalkapatikassa, kyll'maar ne siellä hyvin pärjäävät.

Gigi vilkastui ja alkoi matkia Gabria, joka puhui nenäänsä:

— Voisimmehan lähteä Milanoon, mutta siellä ei ole
opettajatarseminaaria, niinkuin Roomassa ja Firenzessä. Me lähdemme
Roomaan, koska se on Italian pääkaupunki. Minä rupean kirjaltajaksi, ja
Gabrie opiskelee.

Toscana taas matki Gabrien ääntä.

— Ja minun veljeni painattaa sitten minun kirjani!

— Lapsukaiset, te olette hiukan kateellisia! Regina huomautti.

— Oh oh! he huudahtivat kuin yhdestä suusta, sillä Regina oli osunut
kipeään kohtaan.

Tosiasiassa Gigi toivoi mitä pikimmin pääsevänsä Roomaan opiskelemaan,
ja Toscana, jolla oli sievä pieni mezzosopraano, uneksi matkasta
sisarensa luo ottaakseen laulutunteja Roomassa.

Regina vaipui ajatuksiinsa. Hän arvasi sisarustensa ja näiden
tuttavien haaveilut ja muisti omat tyttöunelmansa. Ja hän ponnisteli
kaikin voimin vapautuakseen alakuloisuudestaan, tunnonvaivoistaan ja
levottomuudestaan, jotka yhä ankarammin vaivasivat häntä.

— Ja etkö sinäkin, Petrin, tahtoisi lähteä Roomaan? Voithan kyyditä
sinne pienissä vaunuissasi Gabrin ja Gabrien.

— Johan nyt! Parisiin minä menen, mies huomautti rauhallisesti.

— Se on totta. Aioithan jo viime vuonna lähteä sinne. Ja sanoit, että
sinulla jo oli matkarahatkin.

— Niin oli ja on vieläkin. Mutta sapettaa niin, kun pitää panna kolikot
pyörimään. Siellä nähkääs on setäni, joka yhtenään kirjoittaa, että
tule pois, tule pois...

Regina ei enää kuunnellut, sillä nyt hänet valtasi suloinen tunne,
jota hän kauan oli odottanut, mutta joka silti tuli äkkiä ja joka
haavapalsamin tavoin virkisti hänen sairasta sydäntään. Tuolla matkan
päässä, mustien puiden takaa, pilkotti valkoinen huvila, tuikkiva tuli
ikkunassa. Polun vierestä ojasta kuului jo sammakkojen »haljenneet»
kurnutukset. Rantaäyräällä ryömi pitkinä miehen ja naisen varjo, ja
kuului äänekäs pitkä huuto kaikuen kuin matkamiehen ääni, joka kutsuu
toiselta rannalta lautturin venettä.

— Reginaaaa!

— Se on tuo Adamo hölmö, Gigi selitti. Hän kutsuu sinua aina sillä
tavalla ja sanoo, että sinun pitäisi kuulla se Roomaan asti. Samoin
tämäkin tekee, hän lisäsi nipistäen sisartaan polvesta.

— Ja samoin sinä, samoin sinä!

Yhä vielä kuului äskeinen ääni, joka kaikuna kimposi takaisin
vastakkaisesta rannasta. Reginan teki mieli laskeutua maahan
ajoneuvoista ja mennä noita rakkaita varjokuvia vastaan. Toinen
varjo-olennoista tempautui irti toisesta ja alkoi juosta huimaavaa
vauhtia, hoiperteli Reginaa kohti, tarttui häneen kiinni, syleillen
rajusti, yritti kaataa hänet kumoon ja vierittää hänet rantapenkereelle.

— Adamo! Oletko vallan hassu? Regina huusi ponnistellen vastaan. Lopeta
toki, ennenkuin katkaiset jäseneni.

Silloin Adamo, jonka mustat silmät loistivat kuutamossa, muisti Reginan
kirjoittaneen olevansa sairas ja hänkin kävi nyt hiukan ujoksi.

— Kuinka isoksi oletkaan kasvanut! Regina sanoi. Minun lähtiessäni olit
minua lyhyempi, mutta nyt olet pitempi.

— Rikkaruoho kasvaa nopeasti! Gigino ilkkui.

Silloin Adamo, joka viisitoistavuotiaaksi oli jättiläinen, karkasi
Giginon kimppuun ja koetti saada hänet kumoon ja kierimään ruohikkoon
tuupaten syrjään Toscanan. Huudot, nauru ja huolettoman nuoruudenilon
purkaus täyttivät hiljaisen, tuoksuvan rantapenkeren. Regina ei
ollenkaan ollut pahoillaan, vaikka veljet ja sisar unohtivat hänen
läsnäolonsa innostuessaan tuohon taitavaan, notkeaan painiin, jossa
kukin koetti saada toisen kierimään penkeren ruohikkoon. Regina alkoi
juosta äitiänsä vastaan. He syleilivät toisiaan sanattomina. Sitten
rouva Tagliamari tiedusteli, missä Antonio viipyi.

— Luulin hänen tulevan mukaan. Mutta miten sinun laitasi oikeastaan on?
Ettehän vain ole riitaantuneet?

— Emme suinkaan! Regina huudahti. Antonio ei voinut tulla nyt;
kirjoitinhan sinulle siitä. Minua vaivasi hiukan sydämentykytys. Meidän
täytyy näet kiivetä ja laskeutua enemmän kuin sata porrasta kolme,
neljä kertaa päivässä. Antonio kävi levottomaksi minun vuokseni, vei
minut erikoislääkärin, kuuluisan professorin tutkittavaksi, joka otti
kymmenen liiraa vain siitä, että painoi pienen mustan kuulotorvensa
rintaani vasten. Kotiseudun ilmaa! hän oitis sanoi. 'Kotiseudun ilmaa
muutamaksi kuukaudeksi.' Mutta nyt voin hyvin. Se on jo melkein ohi.
Jään tänne kuukaudeksi tai korkeintaan pariksi. Antonio tulee sitten
noutamaan minua...

Äiti ja tytär puhuivat seudun murretta ja katselivat tutkivasti
toisiaan. Kuu, joka oli kiivennyt korkealle selkeälle taivaalle, oli
nyt vaalea ja valaisi heitä edestä. Caterina rouva, joka ei vielä ollut
täyttänyt neljääkymmentäviittä, oli kuin Reginan vanhempi sisar; he
olivat niin suuresti toistensa näköiset. Äiti oli vielä virkeämpi ja
punakampi, ja hänen suuret, viattomat silmänsä olivat kirkkaammat kuin
Reginan. Silti hän Reginasta näytti vanhentuneelta ja hänen pukunsa
melkein naurettavalta. Hänellä oli yllään vanha musta puku, jossa oli
puuhkahihat ja joka vuotta aikaisemmin oli Reginasta näyttänyt perin
hienolta.

— Varmaankin hän aivan pian tulee noutamaan sinua, äiti sanoi. Siitä
olen varma.

Regina tunsi sydäntään kouristavan. Tulisikohan Antonio todella niin
pian? Entä jos hän olikin syvästi loukkaantunut eikä tulisi ollenkaan?
Ei, se oli mahdotonta, eihän sitä tarvinnut ajatellakaan.

Ennenkuin Regina lähti kiipeämään pensasaidan reunustamaa tietä,
joka johti rannasta huvilaan, hän pysähtyi katselemaan kuun
valaisemaa ihmeen kaunista jokimaisemaa. Näytti siltä kuin harso
olisi nostettu pois sen edestä. Kaikki oli muuttunut kirkkaaksi ja
puhtaaksi, ilma oli kuulakka kuin kristalli. Saattoi erottaa ruohon
tummanvihreän värin raitojen harmaanvihreästä. Ojien vesi kuvasteli
kuuta ja poppelien vaaleita runkoja, joiden metallinhohtoiset lehdet
pitsin tavoin koristivat taivaan samettipohjaa. Pieneltä näytti
kaupungin talojättiläisistä tulleesta valkoinen huvila, joka erosi
vielä mehevästä vihannuudesta; ympärillä viiniköynnökset heittivät
lonkeroltaan puusta puuhun ajaen takaa ja tavoittaen toisiaan kuin
äänettömässä yöllisessä karkelossa. Mutta koko maisema, joka levisi
laajana ja ympyränmuotoisena kuin aava meri höyrylaivan kannelta —
kotiseudun mahtava joki, joka oli kuin täyteen siroteltu somia pieniä
saaria ja jonka rantoja reunustivat juhlalliset metsiköt ja etäinen
taivaanranta, mistä kohosi kuutamon autereeseen häipyvä valkoinen torni
— kaikki tämä avarti hänen sieluaan puhtaalla äärettömyydellään.

Tulikärpäsparvia vilisi ilmassa kuin pieniä lentotähtiä, kauempaa
kuului myllyn rattaan jyskinää, ja virtaavasta vedestä kohosi raikas
viileys, jota oli suloinen vetää keuhkoihin. Kaikki oli rauhallista,
kirkasta ja puhdasta. Jotakin outoa oli kuitenkin Reginan mielestä
tuossa avarassa maisemassa, samoin kuin äidin ja rakkaiden sisarusten
kasvoissa. Ei, maisema _ei enää_ ollut _aivan sama_ kuin ennen, eivätkä
hänen rakkaat omaisensa liioin olleet aivan ennallaan.

Regina kiipesi polkua sammakoiden kurnuttaessa sen kahden puolen ja
yltyen koventamaan ääntään aivan kuin tervehtiäkseen häntä. Hänen
mieleensä muistui kostea sumuinen syysaamu, jolloin hän oli lähtenyt
täältä Antonion seurassa. Silloin kaikki oli usvaa hänen ympärillään,
mutta suuri valo loisti hänen rinnassaan. Nyt kaikki säteili valoisana,
taivas, joki, tulikärpäset, lehdet, ruoho, ojien vesi. Mutta hänen
povessaan oli usvaa.

Myöskin huvila näytti sisältä muuttuneelta. Huoneet tuntuivat liian
alastomilta ja yksinkertaisilta. Hyväinen aika, kuinka Barattan
maalaus, joka riippui ruokailuhuoneen kaminan yläpuolella, oli pieni ja
vanhanaikainen!

Tämäkään ei siis ollut samanlaista _kuin ennen_.

Regina käväisi keittiössä. Musta kissa loikoili lieden ääressä
katsellen hiilloksella paistuvaa maissikakkua. Palvelijatar valmisti
makaroonia iltaseksi. Kaikki oli ennallaan, mutta silti kaikki näytti
Reginasta oudolta.

Illallisen jälkeen, joka oli erittäin iloinen ja meluisa, Regina
lähti kävelylle. Huolimatta jäseniä painavasta väsymyksestä hän kulki
pitkän matkaa rantaäyrästä. Adamo veli ja pikku sisar tulivat hänen
seurakseen, mutta hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja surumieliseksi.
_Hän_, Antonio, oli kaukana, ja hänen läsnäolonsa olisi ollut tarpeen
täyttämään yön yksinäisyyttä, joka myöhemmin kirkastumistaan kirkastui.
Mitä _hän_ lienee sillä hetkellä tehnyt? Roomassakin kesäkuun
loppupäivät saattavat olla suloisia ja lumoavia. Regina muisteli
iltakävelyjään Antonion seurassa leveillä hiljaisilla kaduilla Villa
Ludovisin ja Macaon lähettyvillä. Silloin oli kuu juuri kohonnut
esiin puunlatvojen takaa, ja Antonion oli onnistunut narrata pientä
hajamielistä vaimoaan huudahtamalla: »Katsohan, kuinka korkealla tuo
sähkölamppu riippuu!» Puistojen ja puutarhojen tuoksut sekoittuivat
kaukaa tuleviin heinälle tuoksahtaviin tuulahduksiin, ja mandoliinin
helinä tunkeutui suoraan Reginan kotikaihoiseen sydämeen. Niin,
Roomassakin kesäyöt ovat ihania, kun kuuma aika ei vielä ole tullut
ja paljon väkeä on matkustanut kaupungista pois. Hänkin, Regina, oli
matkustanut, ja kuka tiesi, palaisiko hän sinne enää koskaan! Ehkei
Antonio enää välittänyt hänestä.

Moinen lapsellinen pelko sai hänet valtaansa, mutta äkkiä hän
pysähtyi säpsähtäen. Rantapenkerellä, yksinäisenä ja hylättynä
kosteassa ruohikossa, loikoi vanha myllynkivi, jonka hän niin usein
oli _nähnyt_ kotikaihon purkauksissaan. Nyt kun hän jälleen näki sen
todellisuudessa, hänen mieleensä juolahti jotakin: juuri tästä paikasta
alkoi pieni polku, joka nuoren paju- ja akasialehdon läpi pujottelihe
joen rantaan. Laskeutuessaan tätä pehmeätä, keltahiekan peittämää
polkua hän ja Antonio olivat edellisenä syksynä lehvistön punertavassa
hämärässä painaneet toistensa huulille ensi suudelman, Antonio oli
ensin hurmannut hänet laulamalla romanssin _Helmenpyytäjistä_. Nyt
Regina jälleen kuuli Antonion, äänen väreilevän sielussaan:

    Ma luulen kuulevani vielä...

— Sentähden kai olen lakkaamatta nähnyt edessäni tuon vanhan
myllynkiven — hän ajatteli astellessaan pientä polkua, joka oli
tulvillaan muistoja _hänestä_.

Regina pysähtyi hetkeksi pajukkoon, joka oli kasvanut hämmästyttävästi,
ja laskeutui sitten rantaan, jossa vesi loisteli vaaleansinisenä
kuutamossa. Mutta rantakin, jonka eteen Po-joki oli kasannut uuden
pienen saaren, näytti hänestä muuttuneelta.

Adamo ja Toscana tulivat niinikään rantaan, ja tyttö alkoi laulaa.
Hänen äänensä kaikui kuutamossa kuin satakielen liverrys. Regina ei
tiennyt, miksi juuri nyt juolahti hänen mieleensä ruhtinattaren luona
vietetty ensimmäinen ilta sekä vanha rouva, joka lauloi:

    Sulle armas...

Kuinka kaukana koko tuo maailma olikaan, niin kaukana, ettei hän ehkä
enää koskaan näkisi sitä. Mutta se ei huolettanut häntä. Häntä vaivasi
vain epäilys, pelko, ettei hän koskaan enää näkisi surullisen unelmansa
hahmoja, ettei Antonio koskaan tulisi noutamaan häntä takaisin tuohon
etäiseen maailmaan.

Ei enää koskaan! Päivät, kuukaudet, vuodet kuluisivat. Antonio vain
ei palaisi. Ei Reginan mainitsemien kolmen vuoden, ei kymmenen, ei
kahdenkymmenenkään vuoden kuluttua.

Kuinka hän ei ollut koskaan ajatellut kaikkea tätä suunnitellessaan
pakoansa sokeasti kuin lintu, joka pyrkii ulos häkistään aavistamatta
vaaroja, jotka uhkaavat sen ulkopuolella?

Mutta kuka saattaakaan ottaa huomioon kaikkea? Tiedämmekö edeltäkäsin,
mitä ajattelemme ja miten tunnemme huomenna?

— Elämämme on synkkä uni, Regina ajatteli katsellessaan lumottuna
kimmeltävänä virtaavaa vettä. Olen nähnyt unta ja uneksin edelleen.
Kiihtyvä pelkoni, että Antonio vihaa minua ja unohtaa minut, on ehkä
sekin paha uni. Mutta mitenkähän käy? Jollei hän tulekaan?... jos
paha uneni toteutuu? Miten minun silloin käy? Täälläkään ei enää ole
sopivaa olinpaikkaa minulle. Kaikki on muuttunut. Jokainen esine tuntuu
epäilevän minua. Entinen maailmani, jonka hylkäsin, sysää nyt minut
luolaan. Enkä minä voinut aavistaa, että kävisi näin.

— Palataan kotiin! hän sanoi heräten mietteistään ja lähtien kiipeämään
polkua rantatörmälle.

Regina asteli pää kumarassa ajatellen, että hän varmaankin erehtyi.
Ei, hänen entinen maailmansa ei pettänyt häntä; se oli liian vanha
voidakseen olla niin petollinen.

— Tosin elämä täällä on entisestään muuttunut, mutta totun siihen taas.
Huomenna, päiväsaikaan, kun olen levännyt, näen kaiken taas entisessä
viehkeässä valossaan.

Silti hän ei rohjennut kohottaa katsettaan peläten näkevänsä piilipuun,
jonka varjossa Antonio ja hän olivat suudelleet ensi kerran.

Toscana käveli Reginan jäljessä laulellen. Adamo, jonka musta hahmo
erottui joen valoisasta taustasta, huuteli huvikseen:

— Antoonio, Antonioooo...

Kaiku toisti hänen sointuvan äänensä. Ja Regina joudutti askeliaan
salatakseen sisareltaan kuumat kyynelensä. _Hän_ ei vastannut, hän ei
enää koskaan vastaisi.

       *       *       *       *       *

Huomispäivän aurinko haihdutti Reginan lapsellisen levottomuuden ja
tunnonvaivat.

— Tänään tai huomenna saan kirjeen häneltä, Antonio paralta! hän
ajatteli herätessään entisessä huoneessaan, jonka ikkuna oli joen
puolella.

Pääskynen, joka nukkui yönsä ikkunaverhon rautatangolla, lentää
sujahdutteli huoneessa edestakaisin iskien nokkansa ikkunaruutuihin.

Regina tunsi syvää iloa nähdessään jälleen tuon pääskysen. Hän
hypähti vuoteesta, avasi ikkunan, ja ihana maisema lisäsi hänen
iloaan. Kuin sisäisestä pakosta hän riensi ulos ja samoili kedoilla
sukeltaen vihannuuden, auringonpaisteen ja kasteen hurmaavaan kylpyyn.
Hän retkeili ruohottuneella polulla; sen suulla kohosi porttina
kaksi valkearunkoista jättiläispoppelia, joiden latvat yhtyivät
värähteleväksi huippukaareksi. Hän asteli ojanpientareita, joilla
astua taaperteli hitaita ankkoja. Etanat ryömivät näkyviin, jättäen
jälkeensä ruohikkoon hopeajuovan. Poppelien lehvistöön kätkeytyneet
tikat tuntuivat nakutuksellaan lyövän tahtia ajan kululle avaruuden ja
yksinäisyyden kuulakassa kirkkaudessa.

Yhtä helakasti kuin eilen illalla kuutamossa, välkkyi nyt joka korsi,
joka lehti ja kivi päivänpaisteessa. Joki virtaili majesteetillisena
auringon kyntäessä siihen kultavakojaan, siellä täällä näkyi pyörteiden
helmenhohteisia läikkiä. Saaret kitukasvuisine puineen näyttivät
leijailevan veden ja taivaan häikäisevän heijastuksen välillä.

Kevät säteili vielä täydessä loistossaan rannattomalla tasangolla,
uhkuvan voimakkaana kuin jättiläiskaunotar, jota rakastajan, joen,
henkäys hyväili ja jota tuhannet kädet, sen orjien, maatyöläisten
uutterat kädet koristivat.

Käveltyään itsensä väsyksiin Regina laskeutui istumaan vielä kostealle
apilanurmelle, ja hänen ajatuksensa liitelivät kauas.

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä hänen alakuloisuutensa ja levottomuutensa palasivat.

Uteliaita, ikäviä, itsekkäitä ihmisiä, sukulaisia, tuttavia, viran
kärkkyjöitä, alkoi tulvia taloon. Kaikki luulivat, että Reginalla oli
vaikutusvaltaa ja että hän saattoi aikaansaada mitä tahansa yksistään
senvuoksi, että asui Roomassa.

Alussa hän hymyili, mutta sitten kaikki tämä alkoi tuntua perin
ikävältä. Kaikki hänen tuttavansa ja muut, jotka kunnioittivat
häntä käynnillään, näyttivät hänestä muuttuneilta, vanhoilta,
yksinkertaisilta, melkein naurettavilta.

Opettaja ja Gabriellakin tulivat käymään. Jälkimmäinen oli pieni,
vaaleaverinen nainen, jolla oli kelmeät, pyöreät kasvot ja
metallinkiiltoiset, harmaansiniset, tutkivat silmät.

— No niin, opettaja aloitti, napittaen takkinsa peittääkseen
kapean, sisäänpainuneen rintansa, tässä nyt siis Reginamme taas on!
Suurenmoista! Sain kirjekortin, jossa oli Colosseumin kuva. Siinä vasta
on muinaisajan muistomerkki! Sinä, rakas Regina, olet tietysti nähnyt
kaikki pakanalliset ja kristilliset muistomerkit ja kaikki Michelangelo
Buonarrotin mestariteokset. Voi, Rooma, Rooma! Niin, totisesti,
toivoisin hartaasti, että minun lapseni pääsisivät ikuiseen kaupunkiin.

— Isä! Gabrie varoitti tarkaten Reginan kasvoja nähdäkseen, oliko
niissä pilkallinen ilme.

Mutta Regina oli hiukan kylmä, hieman välinpitämätön, mikä sai tulevan
opettajattaren hiukan levottomaksi.

Myöhemmin saapui vielä eräs aatelisneiti Sabbionetasta. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen musta tukkansa kiinnitetty »à la
Botticelli». Hänellä oli siro vartalo ja hieno puku, valkoiset käsineet
ja tavattoman korkeat kengän korot. Gabrie, Toscana ja tämä neitonen
olivat jotenkin samanikäisiä — kahdeksantoista korvilla, opiskelevien
naisten katkerakokemuksisessa iässä. He olivat läheisiä ystäviä.
Mutta Regina huomasi pian, että he kaikki kolme kadehtivat toisiaan,
melkeinpä sydämensä pohjasta vihasivat toisiaan. Aatelisneitonen
esiintyi ylhäisen itsetietoisesti ja panetteli ihmisiä hienolla
tavallaan.

— Lopeta jo, sanoi Gabrie, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta.
Tuollainen on jo vanhanaikaista.

— Ylhäisissä aatelispiireissä se yhä vielä on tapana, toinen vastasi
ylenkatseellisesti.

Sitten tuli puheeksi pieni häväistysjuttu: pari Sabbionetan rouvaa oli
syytänyt toisilleen solvauksia vasten silmiä keskellä katua.

— Virkamiesten rouvia! aatelisneiti huomautti halveksien. Ylhäisaatelin
naiset eivät varmastikaan olisi käyttäytyneet sillä tavoin!

— Mutta missä sinä olet tutustunut ylhäisiin aatelisnaisiin? Regina
kysyi.

— Noo, hei tähän näkee kaikkialla!

— Kuulehan, jos todella tulisit kosketuksiin ylhäisen aatelisnaisen
kanssa ja jos hän suvaitsisi luoda katseensa sinuun, jähmettyisit
paikallesi pelosta ja nöyryytyksestä.

Toiset naiset nauroivat kuin mielettömät ja opettaja kysyi:

— Kuulkaahan, Regina, tunnetteko herttuatar Colonna di San Pietron?

— Sitä on vaikea sanoa. Roomassa on niin paljon herttuattaria.

— Olemme saaneet eräältä parmalaiselta rouvalta tälle herttuattarelle
osoitetun suosituskirjeen.

— Isä! Gabrie huusi punoittaen vihasta ja loukatusta ylpeydestä. Minä
en tarvitse suosituksia! Mitä ylhäiset naiset voisivat tehdä minun
hyväkseni?

— Lapsukainen! Regina huomautti ivallisen säälivästi. He ovat maailman
valtiattaria, ja...

Ovelle kolkutettiin. Regina keskeytti lauseensa ja kalpeni hiukan
luullessaan tulijaa polkupyöräilijäksi, joka toimitti sähkösanomat
kotiin Viadanan ja Casalmaggioren seuduilla. Ei, se ei kuitenkaan ollut
hän.

Tuli ilta. Taivas hulmahti hehkuvan punaiseksi. Kaikki kolme
ystävätärtä lähtivät kävelylle ja Regina jäi istumaan ikkunaan
tähystellen rantatörmälle, näkyisikö sähkösanomapoikaa tulevaksi.

Salin perällä opettaja ja rouva Tagliamari istuivat rauhallisesti
keskustellen, mutta tämäntästä he vilkaisivat Reginaan, jonka
levottomuuden ja alakuloisuuden he olivat huomanneet. Eihän Regina
ollut yrittänytkään salata sitä. Opettaja puhui kovalla äänellä, jotta
Regina kuulisi, kertoen lastensa tuumista ja haaveista.

— Sanalla sanoen, heidän täytyy tehdä työtä ja valloittaa maailma,
koska ovat saaneet sen päähänsä. Mitä he täällä saisivat aikaan?
Opettajatar, opettaja? Paljon kiitoksia!

— Mutta eikö teistä tunnu ikävältä lähettää heidät niin kauas?

— Vielä kysyttekin, Caterina rouva! Aivan sydäntä särkee, kun vanhemmat
eroavat lapsistaan. Mutta vanhemmat ovat antaneet lapsilleen hengen ja
elämän siksi, että nämä saisivat mukavan ja hyvän toimeentulon, eivätkä
sitävarten, että he jäisivät huonoihin oloihin vanhempiensa luo.
Lähtekää, lapseni, lähtekää avaraan maailmaan! opettaja lisäsi ojentaen
käsivarsiaan äärettömän hellästi. Pesä jää tyhjäksi, ja vanhan isän
viimeiset elämänpäivät kuluvat surullisesti, niinkuin ne ovat muutoin
alkaneetkin. Mutta sisimmässään, Caterina rouva, sisimmässään hänellä
on se ääretöntä tyydytystä tuottava tietoisuus, että on täyttänyt
velvollisuutensa ja opettanut lapsensa — lentämään. Voi, jospa omat
vanhempani olisivat menetelleet samoin minuun nähden!

Regina katseli yhä ulos. Hän kuuli opettajan lörpötykset, hän kuuli
kolmen nuoren ystävättären naurun ja raikkaat äänet heidän kävellessään
rantapenkereellä. Hän näki taivaan vaalenevan, käyvän kuulakaksi,
ruusunpunaiseksi ja sitten vihertäväksi; siellä täällä vaelteli
punasinerviä pilvenhattaroita, jotka näyttivät lintuparvilta. Regina
alkoi tuntea epämääräistä ärtyisyyttä; hän ei oikein tiennyt, mistä se
johtui. Ehkä siitä, että tytöt nauroivat ja huusivat liian äänekkäästi,
että opettaja puhui pötyä; ja kenties siitä, ettei sähkösanomapoikaa
näkynyt kaukana autiolla rantatiellä.

Opettaja otti taskustaan muistikirjan ja alkoi lukea ääneen kohtia
Gabrien muistiinpanoista, tavantakaa keskeyttäen lukemisensa
selittääkseen, että tämä tapahtui tytön tietämättä, jonka pöydältä hän
salaa oli ottanut tuon kallisarvoisen teoksen.

— Kuulkaa tätä! Huomatkaa kuinka tarkka havaintokyky! Siinä on jo
tulevan romaaninkirjoittajan selvä enne. Hän näkee tyypin, tutkii sitä
ja kätkee sen mieleensä. Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka
panee talteen kaiken, koska se aina voi olla hyödyllinen johonkin
tarpeeseen. Kuulkaahan esim. tätä: »Nuori kahdeksantoistavuotias,
aatelisnainen, vähäverinen; kuuluu rappeutuneeseen sukuun.
Teeskentelijä, turhamainen, kateellinen, kunnianhimoinen; osaa peittää
vikansa naamiolla, joka näyttää kuvastavan viileää viehättäväisyyttä,
joka tuntuu vilpittömältä, mutta mikä kuitenkin on teennäisen onttoa.
Hän puhuu aina ylhäisaatelista. Joku on joskus sanonut hänelle, että
hän on Botticellin pyhän Neitsyen näköinen, mistä lähtien hän on
yrittänyt käyttäytyä intomielisesti ja tuntehikkaasti». — Eikö totta,
Caterina rouva, tämä on erinomaista!

— Todella erinomaista! rouva Tagliamari vastasi ystävällisen suopeasti.
Kuule, Regina, tule tänne, että saat kuulla, kuinka suuret edellytykset
Gabriellalla on romaanin kirjoittajaksi. Todella oivallista.

Regina muisti itse aikoneensa kirjoittaa romaanin, mutta koko aihe
oli unohtunut. Hänen hermostuneisuutensa lisääntyi, kun hän tunsi
Gabrien luonnoksen esikuvaksi Sabionetan aatelisneidin. Hän tunsi
melkein raivoa opettajan nuorta tytärtä kohtaan, joka oli niin
itserakas ja jolla oli niin kunnianhimoisia tuumia, mutta samalla
hän sääli yksinkertaisen isän haaveita. Ja hän kääntyi tämän puoleen
kehoittaakseen häntä luopumaan harhaluuloistaan ja neuvomaan tytärtään
luomaan itselleen todellisuuteen nojaavan elämän, sensijaan että
lähetti hänet ulos maailmaan, missä köyhät hukkuvat kuin oljenkorsi
kuohuvaan pyörteeseen. Mutta hän huomasi opettajaraukan himmeissä
silmissä sellaisen hellyyden välkkeen, niin paljon surua ja toiveita,
että hän heltyi eikä hennonnut riistää miesparalta hänen ainoaa
rikkauttaan: harhaluuloja.

— Elämä on niin ruma ollessaan vailla harhaluuloja! Regina ajatteli
itsekseen. Samassa hän arveli, ettei sinä päivänä enää tulisi
sähkösanomaa Antoniolta.

       *       *       *       *       *

Iltahämyn laskeutuessa hänen lapsellinen pelkonsa ja levottomuutensa
kiihtyi. Illan varjot jäätivät häntä, ja hän tuntui siirtyneen kylmään
ilmapiiriin, missä kaikki oli surullista, salaperäistä, toivotonta.
Hänestä tuntui kuin hän olisi tuon harmaan taivaan alla liitänyt kohti
saavuttamatonta maata, aivan kuin pienet, punertavat pilvenhattarat,
jotka näyttivät lepoa etsiviltä, harhailevilta muuttolinnuilta. Hänen
entinen maailmansa, johon hän oli palannut, näytti pieneltä, synkältä
ja ikävältä. Hän ei enää viihtynyt siinä. Mutta lopulta hän tunnusti
itselleen surullisen totuuden: hän itse oli muuttunut, eikä hänen vanha
maailmansa.




II


Sinä yönä hän unissaan oli olevinansa joen rantatörmällä Mariannan,
ruhtinatar Makulinan seuraneidin kanssa. Marianna oli tullut noutamaan
häntä takaisin Roomaan.

— _Monsieur_ Antonio on hirvittävästi raivoissaan, neiti selitti
ranskaksi. Hän kävi ruhtinattaren luona ja kertoi hänelle kaiken ja
pyysi lainaksi kymmenentuhatta liiraa järjestääkseen teille kauniin
asunnon. Ja sitten hän lähetti minut tänne taivuttamaan teitä tulemaan
takaisin: _vous reviendrez, n'est ce-pas_? [Palaattehan, eikö niin?]

Unissaan Regina vapisi raivosta itseään kohtaan ja nöyryytyksestä; hän
oli nopein askelin rientävinään Viadanaan, josta hän aikoi lähettää
Antoniolle leimuavan sähkösanoman.

— Hänellä on vielä nuo rahat koskemattomina, hän tuumi nyyhkyttäen.
Tahdon, että hän antaa ne heti takaisin. Minä en tarvitse komeutta
enkä ylellisyyttä. Palaan heti; palaisin, vaikka hän olisi entistään
köyhempi, vaikka meidän täytyisi asua ullakkohuoneessa.

Ja hän kulki edelleen, niinkuin kuljetaan unissa, turhaan yrittäen
juosta, sanomattoman ahdistuksen vallassa. Tuli yö, joka peittyi
sumuun. Viadana näytti liukuvan yhä kauemmaksi.

Marianna juoksi Reginan jäljessä ja kertoi Tritonekadulla tavanneensa
palosotilaan, joka pelasti hänet Odessassa tulipalosta.

— Hän oli pukeutunut papiksi. Sellainen veijari! Ajatelkaa, kauhtanan
alla hänellä oli silkkimekko, jota koristi kolme liehureunustetta. Ja
nekös kahisivat! näin hän lasketteli nauraen. Hänen ilkeä naurunsa
herätti Reginassa kauhunväreitä. Hänestä tuntui, että Marianna ei
nauranut palosotilaalle, vaan jollekin muulle, tuntemattomalle,
salaperäiselle, peloittavalle. Hän heräsi, mutta unennäön inhoittava
vaikutus tuntui vielä kauan.

Regina ei enää saanut unta. Oli vielä yö, mutta jo nyt, ennen
sarastusta, kuuluivat ensimmäiset, heräämistä ennustavat äänet
hiljaisilta viljelysmailta. Rantatöyräällä kilisi tiuku, se etääntyi
etääntymistään, ja tuo lapsellinen hopeanhelinä kuulosti hänestä
sanomattoman surulliselta.

Tuhannet muistot temmelsivät Reginan mielessä itsepintaisina,
lapsellisina ja alakuloisina, samoin kuin äskeinen heikko hopeatiuku.

— Koko elämäni on ollut hyödytöntä, hän ajatteli, ja nyt, kun sillä
olisi voinut olla tarkoitus, olen heittänyt sen menemään kuin vanhan
vaatekappaleen. Mutta mikä minun tehtäväni olisikaan ollut? No niin,
eikö perheen luominen ole elämäntehtävä? Kaikki on suhteellista. Hyvä
vaimo, joka luo hyvän perheen, edistää yhteiskunnan kehittymistä
täydellisyyttä kohti ylitä paljon kuin konsanaan työläinen ja
siveysfilosofi. Minä vain olen haaveillut tyhjiä haaveita, siinä
kaikki. Muistan unen, jonka näin toisena yönä Roomaan saapumisemme
jälkeen. Ruhtinatar Makulina oli jälkisäädöksessään lahjoittanut
minulle linnan...

Äkkiä hän kuuli heikkoa kahinaa ja hyvin hiljaista valitusta, kuin
pikkuruikkusen olennon vaikerointia unessa.

— Oliko se pääskynen? Näkeekö sekin unta? Onko linnuillakin ajatuksia
ja unia? Luulenpa kyllä. Ja miksi sekin on yksin? Missä on _toinen?_

Äkkiä hän tunsi rajua iloa ajatellessaan, että sinä päivänä varmaankin
tulisi kirje Antoniolta.

Mutta tunti kului toisensa perästä. Sekin aika oli ohi, jolloin
posti tavallisesti saapui. Mutta kirjettä ei kuulunut. Regina
lähti kävelemään. Hän tahtoi salata levottomuutensa, paeta pahoja
aavistuksia, jotka peloittavina ahdistivat häntä. Hän samoili kauan
metsäpoluilla ja auringon paahtamalla rantatörmällä, mutta ahdistus
seurasi häntä uskollisena kuin hänen oma varjonsa.

— _Hän_ ei anna minulle anteeksi, ei kirjoita minulle. Hänen sijassaan
olisin tehnyt samoin. Hän tahtoo rangaista minua vaikenemisellaan.
Vai aikooko hän itse tulla noutamaan minut takaisin? Ehkä hän tahtoo
pakottaa minut... Vaimon velvollisuus on seurata miestään. Muuten
hänellä on oikeus vaatia laillinen ero. Mitä teen silloin?

Ylpeys esti Reginaa vielä myöntämästä suoraan itselleen, että jos
Antonio pakottaisi hänet heti palaamaan kanssaan, hän tottelisi
saadakseen anteeksiannon. Mutta sitä mukaa kuin hetket kuluivat,
hänen ylpeytensä talttui, lannistui. Muistot valtasivat hänet
vastustamattomasti. Ajatus, että hänen olisi pakko menettää nuoruutensa
ihanimmat vuodet vailla rakkautta, herätti hänessä sairaalloista
surumielisyyttä.

— Mutta miksi en aikaisemmin ajatellut kaikkea tätä? hän ihmetteli
itsekseen. Sitten hän muisti ajatelleensakin sitä, mutta niin
epämääräisesti, etteivät arvelut saaneet estetyksi häntä ryhtymästä
mielettömään tekoonsa. Hän perusteli sitä näin:

— Tyytymätön ja ristiriitainen luonteeni heittelee minua edestakaisin
kuin aaltoa. Miksi olenkaan niin pian muuttanut mielipiteeni? Jos
palaan Roomaan, ehkä piankin kadun, etten ole toteuttanut tuumaani,
joka kenties on parempi kuin luulenkaan.

— Mahdollisesti Antoniokin hyväksyy menettelyni, mutta ei vielä tahdo
kirjoittaa, että hän suostuu siihen. Tuossa on neliapila! Hän suostuu!

Regina kumartui, mutta ei poiminut apilaa. Mitä hän sillä tekikään?
Ajatellessaan, ettei Antonio tuntenut surua eikä koettanut kaikin
keinoin saada häntä palaamaan sitten nuhdellakseen häntä ja
nauttiakseen kärsimyksen sekaisesta lemmenonnesta, hän tunsi kirpeää
tuskaa.

— Hän ei ole kirjoittanut eikä kirjoita. Mutta hän tulee itse huomenna
tai ylihuomenna — niin pian kuin suinkin pääsee lähtemään. Mitä minä
teen nähdessäni hänet jälleen?

Tämä mielijohde sai hänet unohtamaan kaiken muun.

       *       *       *       *       *

Antonio ei kirjoittanut eikä tullut.

Päivät ja hetket matelivat hitaina, julmina.

Yhä ankaramman levottomuuden raatelemana Regina ihmetteli aavistusta,
joka hänellä oli ollut heti ensimmäisenä iltana vanhassa kodissa,
nimittäin ettei Antonio kirjoittaisi. Vähitellen hän huomasi, että
äiti, joka ei nähnyt Antoniolta tulevan kirjeitä, tarkkasi häntä
kauniilla silmillään, jotka tavallisesti olivat kirkkaan rauhalliset,
mutta olivat nyt käyneet epäileviksi ja alakuloisiksi. Eräänä aamuna
Regina meni postinkantajaa vastaan ja oli saavinaan Antoniolta kirjeen.

— Antonio on hiukan sairaana... vähän kuumetta, hän sanoi mennessään
keittiöön kirjekuori kädessä. Caterina rouva loikkasi paraikaa saksilla
auki Po-joesta pyydetyn ison, hopeankarvaisen kalan vatsaa. Äiti tuskin
nosti katsettaan työstään, ja Regina huomasi, että äiti oli oivaltanut
valheen. Äidin harhaileva, surullinen katse järkytti häntä syvästi.

Hopeankiiltävä kala, jonka vatsasta tuli näkyviin toinen, pienempi
tummahko kala, sai Reginan muistelemaan Antonion ehdotusta: »Lähdetään
veneellä kalaan kuumina purppuranpunaisina iltahetkinä...» ja koko
viimeistä yhdessä vietettyä, hellää, mutta samalla sydäntä vihlovaa
iltaa.

Regina meni huoneeseensa ja kirjoitti miehelleen kirjeen. Ylpeys esti
häntä ilmaisemasta syvintä ajatustaan, mutta rivien välistä saattoi
lukea kaiken levottomuuden, pelon ja katumuksen, joka raateli hänen
sydäntään.

Antonio ei vastannut.

Oliko hän todella sairastunut? Mitä hän oikein teki? Oliko hän
muuttanut takaisin omaistensa luo? Eräänä iltana Regina aikoi
kirjoittaa Arduinalle saadakseen tietoja Antoniosta. Mutta sitten hän
häpesi aikomustaan. _Kaikki nuo ihmiset_, jotka Antonio onnettomasti
kylläkin oli tuonut heidän väliinsä Reginan Roomassa olon ensi
päivinä, kaikki nuo ihmiset — kenties heidän nykyisen onnettomuutensa
ensimmäiset aiheuttajat — olivat hänelle vastenmielisiä, hän suorastaan
vihasi heitä.

Regina kirjoitti vielä kerran. Antonio ei vastannut.

       *       *       *       *       *

Silloin Regina tunsi, miten jotakin rajusti murtui hänen sisimmässään:
ylpeys meni menojaan.

Hän oletti, että Antonio aavisti, millainen surun ja katumuksen
sekainen, ristiriitainen taistelu riehui hänen rinnassaan ja että hänen
intonsa rangaista vaimoaan jo meni yli kohtuuden rajojen.

— Hän pitelee minua pahoin. Mutta saamme nähdä, kumpi on vahvempi.

 »Antonio», näin Regina kirjoitti, »olen jo ollut täällä kaksi viikkoa,
 olen odottanut ja kärsinyt. En käsitä vaikenemistasi. Sillä jollet
 ole ymmärtänyt sinulle Roomassa jättämääni kirjettä, se merkitsee,
 ettet ole antanut minulle anteeksi, jossa tapauksessa kai olisit
 kirjoittanut — joka kieltäytyy antamasta anteeksi, ei malta olla
 ilmaisematta sitä. Jos taas olet ymmärtänyt ja antanut minulle
 anteeksi, tai oikeammin hyväksynyt kirjeeni sisällyksen, sinun olisi
 siinäkin tapauksessa pitänyt kirjoittaa. En saata myöskään olettaa,
 että olisit sairas, sillä jos niin olisi asian laita, joku omaisistasi
 olisi ilmoittanut siitä minulle. Menettelysi on perin outoa ja loukkaa
 jo minua enemmän kuin surettaa. Olenko minä lapsi? Luulisi melkein,
 että sinulla on sellainen käsitys päättäen rankaisutavastasi. Tekoni
 on ehkä ollut oikku, mutta huomaa, ei silti lapsellinen oikku! Se
 on sellainen oikku, joka liian ankarasti rangaistuna saattaa käydä
 tuhoisaksi. Älä liioin luule, Antonio, että vaitiolosi pakottaisi
 minut palaamaan takaisin luoksesi kuin kuritettu koira. Jos niin
 luulet, ja jos olet huomannut intohimoisen kiintymykseni sinuun ja
 kuitenkin arvelet voivasi kohdella minua näin, erehdyt suuresti.

 »En koskaan palaa luoksesi, ellet itse kehoita minua siihen; ja
 tapahtuuko palaamiseni heti vai vasta tuonnempana, se meidän tulee
 yhdessä ratkaista. Kirjoita siis, tai tule itse. Jollet viikon
 kuluessa kirjoita minulle, et enää saa minulta kirjettä... et yleensä
 ollenkaan, jollet sinä kirjoita ensin. Mutta on epätietoista, onko
 vastaukseni silloin samanlainen, kuin _millainen se nyt voisi
 olla_. Loppujen lopuksikin olemme mies ja vaimo, emmekä ole kaksi
 rakastavaa, joiden on sallittu leikitellä intohimolla, joka ei
 ole sen voimakkaampi kuin että se kenties raukeaa ja jää heille
 pelkäksi muistoksi. Meitä yhdistävät vakavammat, syvemmät ja ehkä
 järkyttävämmät siteet kuin tavallinen intohimo. Olettakaamme, että
 minä olen ollut ajattelematon ja romanttinen, mutta se ei oikeuta
 sinua olemaan samanlainen. Ja vaikka sinä haluaisitkin olla sellainen,
 minä en enää halua. Sentähden kirjoitan sinulle tämän kirjeen ja
 odotan. Toistan vielä: kirjoita tai tule. Päätämme sitten yhdessä. Ja
 nyt riippuu sinusta itsestäsi, onko syy yksinomaan minun vai sinun,
 tai vähän kummankin. Minä odotan.

                                                       Regina».

Kahden päivän kuluttua Antonio sähkötti vastauksensa:

»Lähden matkalle huomisaamuna. Tule minua vastaan Casalmaggioreen.
Terveisiä ja suudelmia».

Terveisiä ja suudelmia! Hän antoi siis anteeksi, unohti, aikoi tulla.
Reginasta tuntui, kuin hän olisi herännyt synkästä unesta. Ja aina
jälkeenpäin hän muisti sen suloisen, ehkä hieman surunvoittoisen
mielihyvän tunteen, jota hän koki tuona päivänä. Näytti siltä kuin
hän, Regina, olisi suoriutunut voittajana sisäisessä taistelussa,
sillä olihan hän tosin kutsunut Antoniota, mutta oli silti
säilyttänyt itsenäisyyden varjon. Antonio näytti tosin voitetulta,
mutta tosiasiassa hän, Regina, oli voitettu. Kuitenkin hän tuolla
näennäisellä voitolla luuli päässeensä tietoiseksi salaisista
voimistaan ja huomanneensa ne niin runsaiksi, että saattoi tästälähin
varmasti liikkua keskellä kaikkia elämän salakareja.

— Elämä kuuluu voimakkaille, hän ajatteli, —ja kenties minunkin
onnistuu saada osalleni hitunen sen onnea. Olenhan nyt aivan toinen
kuin ennen.

— Ainakin tunnen itseni toiseksi, hän ajatteli kulkiessaan
rantapenkereellä yksin kuin rakastunut neitonen. Sielumme on täynnä
ristiriitaisuuksia ja epäjohdonmukaisuutta! Eiköhän joku ole sanonut,
että ihmisen syvin luonteenominaisuus on juuri ristiriitaisuus.
Kieltämättä monet onnettomuuksistamme johtuvat pikkuseikoista ja
ylpeydestä, joka estää meitä vastustamasta pyyteitämme niinkuin meidän
tulisi ja niinkuin tahtoisimmekin tehdä.

— Merkillistä on sentään, hän jatkoi järkeilemistään oudoksuen omaa
itseään; kuukausi, pari viikkoa sitten olin toinen! Miksi, miten tämä
muutos on tapahtunut? Nyt olen valmis tuntematta mielipahaa jättämään
maailman, joka niin suuresti veti minua puoleensa. Nyt olen valmis
seuraamaan miestäni ja elämään hänen rinnallaan yksitoikkoista ja
vaatimatonta elämää, jota vielä hiljan vihasin, mutta joka ei enää
peloita minua. Onko rakkaus Antonioon vaikuttanut tämän? Epäilemättä;
mutta myöskin _jokin muu seikka_, jonka perille en voi päästä. Enkä
välitäkään. En enää tahdo kiusata itseäni. Tahdon vain päästä varmaan
vakaumukseen, että onni piilee rakkaudessa, kodin rauhassa, itse
elämässä eikä sen kehyksessä. Mutta ihmettelen sittenkin, kuinka olen
muuttunut. Kun lukee, miten romaaneissa kuvataan salaperäisiä, nopeita
mielialanmuutoksia, niitä pitää epätodennäköisinä. Ja silti ne ovat
tosia. Millainen eriskummainen olio sielumme onkaan! Mutta riittäköön
jo; on turha aprikoida sen enempää. _Hän_ tulee, muusta ei ole väliä.

Regina kulki edelleen eritellen iloaan ja samalla nauttien siitä. Sydän
täynnä Antonion silmiä, suuta, käsiä. Hänen omansa! Hänen omansa tuo
nuori, rakastava mies sieluineen, ruumiineen. Kuinka hän ei aikaisemmin
ollut tajunnut tätä suurta, tätä ainutlaatuista onnea?

Reginan astellessa yhä eteenpäin aurinko laski. Vaikka jo oltiin
heinäkuun puolivälissä, kasvullisuus oli vielä tuoreen rehevää. Silloin
tällöin verhosi pilvi auringon.

Valkoisella, ruohon ja apilan reunustamalla rantatiellä vierivät
vankkurit. Vaaleatukkainen ajomies lauloi iloisena kuin lapsi,
pyörät tupruttivat ilmaan tomupilviä, jotka näyttivät hehkuvan
ruskovalaistuksessa.

Iso joki ilmestyi näkyviin rauhallisen näköpiirin ääriltä ja häipyi
vastakkaiselle taivaanrannalle. Se virtasi tyynenä, kirkkaana
ja juhlallisena, ja sekin näytti onnelliselta kaikkivaltiaan
voimansa tietoisuudessa. Sen rauhaisa olemus ilahdutti sen suurta
rakastajatarta, ääretöntä laaksoa. Ja tämän rajattomalta näyttävän
laakson rauha, taivaanrannan pehmeät viivat, maisemien, metsien,
rantojen sulo, luonnon suurenmoinen sopusointu sai Reginan ajattelemaan
joeksi muuttunutta jumalolentoa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi
muuttunut lapseksi jälleen. Kaikki hänen sisimmässään ja ympärillään
oli kaunista, puhdasta, runollista. Synti ja suru olivat paenneet
vesivirtojen vieminä kauas taivaanrannan taa.

Lännen taivas oli somistautunut sametinpehmeään vaaleaan punaan.
Sieltä Po-joki saapui punaisena ja loistavana, rannat vihertävinä ja
punasinervinä. Metsät kohosivat tummina väririkkaudesta, ruohosta uhosi
miellyttävä tuoksu.

Kaikki oli kaunista, liian kaunista. Se teki Reginan melkein
surumieliseksi. Hän pysähtyi rannalle katselemaan venettä, joka
oli ahtautunut täyteen Cicognarasta tulevaa väkeä. Hän ajatteli,
eikö kaikkeen tähän lumoavaan rauhaan kätkeytynyt jotakin salaista
vilppiä, eikö se ollut kuin hennon viidakon peittämät saaret, joita
joki rakkaasti syleili, samalla tietäen, että se ensi tulvan aikana
hukuttaisi ne aaltoihinsa. Rannalta ne näyttivät lumotuilta saarilta,
mutta jos laski niille jalkansa, upposi syvälle liejuun.

Lähellä rantaa, johon Regina oli pysähtynyt, kellui vedenpinnalla kolme
ajan ja veden tummentamaa puusta tehtyä myllyä. Yksi niistä oli usein
herättänyt Reginan huomiota. Sen ulkoseinää koristivat korkeaviivaiset
kuvat. Ne olivat kömpelöitä punaisia ja sinisiä töherryksiä: neitsyt
Maria, pyhä Jaakobi, pensas, vene. Vihertävän ja hopean hohtava vesi
solisi myllyn ympärillä, ryöpyten vaahdossa vasten sen ratasta.
Valkoisia säkkejä täyteen sälytettyjä veneitä kulki edestakaisin.
Myllynsillalla näkyi tämäntästä myllärin valkoinen vartalo ja nuoren
naisen hahmo.

Regina oli usein nähnyt nuo kaksi ihmistä. Mylläri oli vanhanpuoleinen,
mutta silti suoraryhtinen mies, jolla oli parrattomat, luisevat,
harmahtavaihoiset kasvot ja vihreät, ilkeästi tirkistelevät silmät.
Hänen vieressään silmät puoliummessa seisova nainen oli pitkä ja
jäntevä ja sangen sievä huolimatta liiaksi punoittavista kasvoistaan ja
räikeän punaisesta pörrötukastaan.

— Hän on varmaankin myllärin tytär, Regina oli ajatellut. Hän on
luultavasti myllärin rengin rakastajatar, ja hänen elämänsä on
kaiketikin yksinkertaista, mutta onnellista.

Sitten hän oli kuullut, että tuo nainen olikin myllärin vaimo ja että
mylläri oli mustasukkainen juoppo, joka aina piti vaimoaan myllyyn
teljettynä. Ja Reginan mielikuvitus loihti hänen eteensä synkän
murhenäytelmän, tapahtumapaikkana tuo asuntopahanen, joka oli kuin
mikäkin esihistoriallinen paalurakennus, ja jonka rattaan lakkaamaton
jyske tuntui kertovan inhimillisen kärsimyksen ainaista tarua.
Henkilöt olivat vanhus, tuo mustasukkainen inhoittava juoppolalli, ja
nuori nainen, hehkuva kuin hänen tukkansakin, joka hautoi mielessään
kapinallisia ja rikollisia aikeita.

Kovassa lastissa oleva vene liukui ohi aivan läheltä rantaa. Regina
tunsi siinä olijoista muutamia tuttavikseen, ja nämä pyysivät häntä
lähtemään mukaan myllyyn syömään vehnäpyöryköitä. Regina noudatti
kutsua.

Vesi kuvasteli lännen ruskoa, suuria kultapilviä, ylösalaisin
seisovia puita. Lumottu maisema näytti vajonneen jokeen. Regina istui
veneessä ihaillen veden heijastamaa kuvaa, äänetönnä ja kuunnellen
huviretkeilijöiden lörpötystä. Puhuttiin kummituksista. Rikas
viljakauppias, vanha Joachim, jolla oli punasinervät kasvot ja pyöreät,
siniset silmät, oli kerran yöllä ajaa köröttäessään rantaäyräällä
nähnyt valkoisen koiran hiipivän esiin pensaan juurelta ja seuraavan
häntä hiljaa, itsepintaisesti.

Se ei suinkaan ollut mikään oikea valkoinen koira. Se oli kummitus.

Lautturi, Petrin, oli kerran kuutamoyönä nähnyt joelta rantapenkerellä
lentää lepattavan eriskummallisen loistavan eläimen.

— Se oli luultavasti polkupyöräilijä, vanha Joachim huomautti koputtaen
piippuaan pivoonsa.

— Kenties. Ja koira oli tietysti koira!

Tällävälin vene oli saapunut myllyn laiturin kupeeseen.

Mylläri ilmestyi hymyilevänä sillalle ja ojensi kättä Reginalle.

— Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille, Regina rouva! Tunnen teidät
varsin hyvin, ja tässä on vaimoni, joka niinikään hyvin tuntee teidät.

Punakka nainen vetäytyi arasti syrjään säikähtyneen näköisenä.

— Mitä kuuluu? Regina kysyi katsellen häntä uteliaasti.

Hän huomasi, ettei mylläri ollutkaan niin vanha eikä hänen vaimonsa
niin nuori kuin miltä kaukaa oli näyttänyt. Mylly oli sisältä
erittäin siisti. Lujasti naulatun jykevistä laudoista tehdyn vuoteen
jalkapuolella olevassa liedessä paloi tuli. Kaapissa oli karkeatekoisia
keittiöastioita, jotka näyttivät olevan peräisin villikansojen
saarilta. Myllyn koneisto oli vielä alkuperäisempi: kaksi isoa,
harmaata kiveä, jotka myllynratas pani liikkeelle, pyöri päälletysten,
ja niiden välistä jauhot valuivat hitaana virtana säkkiin. Ja ratas
pyöri pyörimistään solisevan veden työntäessä ja pieksäessä sitä. Ratas
ja vesi näyttivät piloillaan painiskelevan, mutta tosiasiassa niiden
leikki oli julmaa ja säälimätöntä.

Vanha Joachim tarttui vaimoansa hartioihin ja sanoi pudistaen häntä:

— Laita joutuin vehnäpyörykät, ja leivokin ne yhtä isoiksi kuin sormesi.

Vaimo nauroi typerästi katsellen sormiaan, jotka todella olivat
mahdottoman pitkät ja paksut, ja kävi oitis käsiksi työhön, otti
jauhoja, sekoitti niihin joen vettä ja alkoi alustaa taikinaa.

Regina huomasi, että myllärin vaimo ujosteli häntä. Hän lähti ulos
myllysillalle, istuutui jauhosäkille ja vaipui katselemaan ihanaa
auringonlaskua. Aurinko hipoi jo joenpintaa, luoden siihen leveän
kultaisen sillan, mutta lähempänä myllyä vesi alkoi menettää värejään
ja idässä se jo vaaleni helmenharmaaksi. Regina näki joen pyörteiden
soluvan kirkkaina kuin suunnattoman suuret helmisimpukat. Läheisen
myllyn ratas pärskytti ilmaan vesipisaroita metallinhohtoiseksi
viuhkaksi, joka sataessaan joen pintaan takaisin heijasteli
sateenkaaren värejä. Mylläri lähestyi nuorta rouvaa ja kumartui hänen
puoleensa. Hän kulki avojaloin ja paidanhihat oli kääritty ylös.
Veitikkamainen hymy pilkisti hänen vihreistä silmistään.

— Sallitteko minun sanoa pari sanaa? hän mutisi kunnioittavasti.

— Olkaa hyvä vain.

Mies kertoi useita mielenkiintoisia seikkoja: hänellä oli vielä
jäljellä kaikki hampaat, hänen vuotuiset tulonsa nousivat sataan
liiraan; myllynratas pysäytettiin nuoralla, hänen vaimonsa oli ujo
ja hiljainen ihminen ja pysytteli aina miehensä kintereillä. Regina
kuunteli hiukan nyrpeänä, kun koko hänen »murhenäytelmänsä» olikin
pelkkä hänen oman mielikuvituksensa luoma.

— Nähkääs, mylläri sanoi lakkaamatta raapien käsivarsiaan ja kynsien
toista jalkaansa toisen kynsillä — minä kernaasti soisin, että vaimoni
lähtisi täältä joksikin aikaa, pariksi viikoksi, kuukaudeksi...

— Minkätähden? — Regina kysyi viattomasti.

— Voi, Regina rouva... mies jatkoi hiukan hämillään ja kihnuttaen
jalkaansa kahta hurjemmin. Eihän teilläkään ole lapsia. Mutta teille
kyllä tulee niitä, saattepa nähdä. Katsokaas, kun olette kuukauden
päivät ollut erossa miehestänne... Mutta tulkaa nyt mukaan, niin näytän
teille, miten myllynratas saadaan pysähtymään, hän sitten virkkoi,
älyten ottaneensa itselleen liian suuren vapauden.

Regina seurasi häntä. Mies vetäisi nuorasta, ja ratas pysähtyi. Hän
pyysi vierasta tunnustelemaan jauhoja, myllynkiven ja säkkiä. Ja kesken
rattaan pysähtymistä seuranneen hiljaisuuden hän aivan aiheettomasti
alkoi nauraa.

Jauhopölyä liiteli sakeanaan kaikkialla. Myllärin punakka vaimo
valmisteli pyöryköitä yhä suuresti ujostellen Reginaa. Muut
huviretken osanottajat kohosivat tummina varjokuvina myllynsillan
kullanhohteisesta taustasta.

Mylläri katseli Reginaa, joka niinikään, tietämättä miksi, hetken
kuluttua purskahti nauruun.

       *       *       *       *       *

Petrin _il Gliglon_ ikäloput rattaat, jotka päivä päivältä kävivät
hontelommiksi, vierivät taas rantaäyrään tiellä. Yö oli pimeä, lämmin
ja kostea.

Puheltuaan jokapäiväisistä asioista Antonio ja Regina vaikenivat, kuin
tasangon ja yön hiljaisuuden lumoissa.

He pysyttelivät ääneti. Mutta Regina ajatteli itsekseen:

— Antonio on muuttunut! Tällä kertaa en erehdy: hän on muuttunut.
Heti astuttuaan junasta hän syleili minua rajusti. Näytti siltä kuin
hän olisi pelännyt, ettei hän enää saisi nähdä minua. Mutta sitten
hänen olemuksensa muuttui. Hänen silmissään on jotakin synkkää ja
epäluuloista. Eikö hän enää luota minuun? Jotakin erottavaa on
välillämme. Mutta onhan se luonnollista. Huomenna se kaikki on ohi.
Kuitenkin...

Hänen sydämensä tykytti liian nopeaan. Äkkiä hän tarttui Antonion
käteen, ja huomatessaan sen kylmäksi ja raukeaksi, hän taas tunsi
salaperäistä pelkoa.

— Mikä hänen on? Eikö hän ole antanut minulle anteeksi? Regina ajatteli.

— Tunnustelehan, hän sanoi painaen miehensä käden sydäntään vasten.

Käsi elostui heti.

— Onko sinulla vielä kipua rinnassa? hän äkkiä kysyi muistellen Reginan
sydämentykintää.

— Ei toki! Se sykkii ilosta, Regina vastasi alkaen taas puhella:

— Kuule, eilen kävin myllyssä, jonka ulkoseinässä on kuviot. Söin
siellä nisupyöryköitä. Siellä oli niin hauskaa. Ja auringonlasku oli
ihmeellinen. Mukava otus, tuo mylläri!...

Regina kertoi, mitä mylläri oli ennustanut. Sitten hän sanoi käyneensä
tervehtimässä opettajan perhettä.

— Siinä on myös etevä otus. Hän on hiukan hassahtava. Hän aikoo
lähettää lapsensa Roomaan, tytön opiskelemaan, jotta tämä pääsisi
kuuluisaksi, ja pojan hakemaan tointa. Hän sanoo näin...

Regina matki opettajan ääntä ja puheita.

Antonio nauroi. Mutta hänen naurunsa oli kylmää ja ivallista ja tuntui
tulevan jostakin kaukaa.

— Mikähän häntä oikeastaan vaivaa? Regina ajatteli, tuntien äkkiä
käyvänsä murheelliseksi. Tuntui siltä kuin tuo Antonion pilkallinen
nauru, joka hänelle oli outoa, olisi ivannut häntä, Reginaa.
Kuvittelua! Turhaa luuloa!

— Kunhan olemme kahdenkesken, tartun häntä olkapäistä, ravistelen häntä
vähän ja huudan: 'Sano, mikä sinua vaivaa? Etkö siis anna minulle
anteeksi? Emme enää tee uusia tyhmyyksiä. Entisiä on jo tarpeeksi.'

He olivat yhä vaiti. Pienet kyytirattaat vierivät eteenpäin kosteassa,
leudossa yössä, joka oli tulvillaan kasveista kohoavia kirpeitä
tuoksuja. Nuoret rantapensaat näyttivät nokimustilta, pimeääkin
mustemmilta. Kaikki oli hiljaista, kaikki tuoksui. Itse kuumentuneesta
maakamarasta, kosteasta hiedasta ja kastehelmissä kimmeltävistä
poluista uhosi kiihoittavaa lemua, äänetön, hekumallinen henkäys.
Tuntui siltä, kuin joka pensaan takana olisi valvonut nainen
odottamassa lemmittyään ja kuin tuon naisen kaiho ja ilo olisi
täyttänyt lämpöisen, pehmeän yön.

— Huomenna on uusikuu, virkkoi Regina, joka ei voinut istua ääneti,
niin että saamme hiukan haaveilla sen valossa. Kun tulin tänne, oli
kaunis kuutamo. Muistathan, Petrin?

— Kyytimies ei vastannut.

— Hän nukkuu! Yks'kaks suistumme päistikkaa ojaan, Antonio murahti
kuivasti.

— Emme toki. Hevonen tuntee tien, Regina rauhoitteli. Ja varmana siitä,
ettei Petrin kuullut, hän sanoi ääni hellänä: Kuinka alakuloinen
olinkaan sinä iltana!

— Miten niin? Antonio kysyi aivan kuin ei enää olisi muistanut mitään
siitä, mitä oli tapahtunut.

Regina kääntyi häneen päin hämmästyneenä ja vavisten. Tämä oli jo
liikaa.

— Antonio! hän mutisi huohottaen hengästyneenä ja kietoen käsivartensa
hänen kaulaansa, miksi olet tuollainen? Mikä sinun on?

— Ja sitä vielä kysyt, Antonio mutisi kääntämättä päätään. Hänen
äänensä oli hiljainen, melkein vain henkäys, josta Regina kuitenkin
aavisti vihan kaunaa ja myrskyä.

— Et siis voi antaa minulle anteeksi? Regina vetäytyi kauemmas
miehestään. Mutta Antonio oli taas kääntynyt häneen päin, painoi
häntä jälleen poveaan vasten ja suuteli häntä sellaisen rajun tunteen
puuskauksessa, joka Reginasta tuntui pikemmin epätoivolta kuin
intohimolta.

Sinä hetkenä Adamon ääni kajahti rantapenkereitä:

— Antoniooo! Reginaaa!

Petrinin leveä selkä horjahti vasemmalle ja ruoska viuhahti.

— Senkin pojanvekara! kyytimies manaili unisena itsekseen. Oikein se
pelästytti pahanpäiväiseksi.

Antonio ja Regina luisuivat kumpikin taholleen, ja Regina punastui
pimeässä kuin rakastunut tyttö. Hänen sydämensä sykki ankarasti, mutta
hänen iloonsa oli sekaantunut surun väreitä.

       *       *       *       *       *

Illallisen jälkeen lähtivät kaikki paitsi Caterina rouva kävelemään
rantapenkerelle samoin kuin Reginan saapumisiltanakin. Toscana ja
veljet alkoivat tapansa mukaan juoksennella ja hullutella jättäen
Reginan ja Antonion kahden tulemaan perästä.

— Niin, Regina sanoi puheen aluksi, äiti on oikeassa. Näytät sairaalta.
Onko sinussa ollut kuumetta?

Antonio ei vastannut heti. Hän mietti ja näytti hakevan sopivaa
keskustelun lähtökohtaa, löytämättä sitä kuitenkaan.

— Äitisikin näyttää siltä, kuin hän olisi ollut sairas, hän lopulta
virkkoi. Varmaankin menettelysi pahoitti häntä suuresti?

— Minunko menettelyni? Enhän koskaan puhunut hänelle halaistua sanaa
koko asiasta.

— Etkö todellakaan?

— Et näy uskovan minua! Ehkä et liioin usko, että minä puolustaakseni
vaikenemistasi sanoin sinun olevan sairas.

— Todellakin! Antonio toisti epäillen.

— Ja minä kun uskoin, että äitisi oli neuvonut sinua olemaan...
lempeämpi.

— Lempeämpi? Mitä tarkoitat? Regina kysyi kylmästi.

Nyt ilmeisesti Antonion vuoro oli ruveta pelkäämään — pelkäämään
erehtyneensä olettaessaan Reginan katuneen ja olevan valmis
seuraamaan häntä, sillä lopultakin hän vilkastui ja löysi sopivan
keskustelunaiheen.

Selitysten hetki oli vihdoinkin koittanut.

Reginalle se oli erittäin tervetullut. Mutta hänellä oli niin omituinen
tunne, tai oikeammin, hän huomasi, ettei hän tuntenut sellaista
mielenliikutusta, iloa eikä hellyyttä, jota oli odottanut tältä
hetkeltä. Sensijaan hän kärsi. Hän vaistosi, että Antonio oli antanut
hänelle anteeksi, että hän oli kärsinyt ja oli tullut, maksoi mitä
maksoi, viemään hänet takaisin mukaansa, että miehensä rakasti häntä
entistään enemmän, todella intohimoisesti ja oli kiintynyt häneen koko
sydämensä ja vaistojensa voimalla. Silti Regina ei ollut tyytyväinen.
Oli _jotakin_ erottamassa heitä toisistaan enemmän kuin ennen.

He kävelivät hetken vaieten, käsikoukussa, sormet sormien lomassa.

Regina, joka oli heistä tarkkanäköisempi, aavisti jotakin. Aikaisemmin
hänen sielunsa oli etääntynyt Antoniosta, ja heitä erotti kokonainen
pikkuseikkojen, turhamaisuuden ja kunnianhimoisten pyyteiden maailma.
Nyt sitävastoin Antonion sielukin vetäytyi salaisen voiman pakosta
kauemma hänestä.

— Hän rakastaa minua ja on antanut minulle anteeksi, mutta epäilee ja
kaihtaa minua, Regina ajatteli koettaen ratkaista ongelmaa.

— Regina, Antonio aloitti. Mitä aiot tehdä?

— Johan sen tiedät!

— En tiedä mitään... en ainakaan ole siitä täysin selvillä. Viime
kirjeesi oli vielä rumempi ja häijympi kuin ensimmäinen. En tahdo
soimata sinua... sehän olisi, niinkuin itse olet sanonut, aivan turhaa.
Mutta toinen mies olisi minun sijassani... No niin, olet moneen kertaan
huomauttanut, etten ollenkaan ymmärrä sinua, ja nyt pyydän, ainakin
osoittaakseni hyvää tahtoani, että täysin selvität kantasi...

— Johan kirjoitin sinulle kaikesta, Regina sanoi hiukan julkeasti,
mutta samalla alistuvasti. Kaikki riippuu sinusta.

— Siis: sanalla sanoen, niinkuin opettajat sanovat, tahdot palata
Roomaan?

— Tahdon.

— Hyvä. Toistan vielä, että teen parhaani unohtaakseni, mitä on
tapahtunut. Mutta sano minulle, miksi olet niin pian muuttanut
mielipiteesi? Sanon _mielipiteesi_, enkä oikkusi, sillä asia tuntui
minusta liian vakavalta ja olikin epäilemättä sellainen.

— Voimmeko aina selittää _mielipiteitämme_ ja oikkujamme? Etkö sinä ole
vielä koskaan elämässäsi toiminut ristiriitaisesti? Tänään ajattelemina
toisella, huomenna toisella tavalla. Olemmeko me ihmiset oman itsemme
herroja? Hetki sitten sanoit. 'Jos olisin ollut toisenlainen mies...'
Käsitän, mitä tahdoit sanoa. Olisit pidellyt minua pahoin, olisit
solvaissut minua. Sensijaan pidät minusta yhtä paljon, ehkä enemmän
kuin ennen. Voitko kenties selittää, miksi pidät minusta enemmän kuin
ennen, sensijaan että vihaisit minua ikävän kepposeni vuoksi?

Regina puhui ilman erityistä vakaumusta, ehkä vain vaikuttaakseen
Antonion mielialaan. Ja hänestä tuntui kuin se olisi onnistunut.
Antonio kävi miettiväksi, ikäänkuin hän olisi itsekseen toistanut
mielessään hänen kysymystään.

— Niin, Antonio sanoi heikosti hymyillen, olet oikeassa... kenties.

— Ei enää puhuta siitä. Se oli oikku, nuoruuden erehdys, Regina jatkoi
matkien opettajan ääntä. Vedetään verho menneisyyden ylle.

Mutta kuinka voisi olla siitä puhumatta?

— Ymmärrätkö edes, miten syvästi olet loukannut minua? Antonio intti.
Annoit minulle kovan iskun, ja lisäksi salakähmäisesti.

— Kuka ei joskus hairahtuisi? Ajattele toisia naisia, lukemattomia
muita naisia, jotka todella pettävät miestään.

— Kieltämättä, Antonio sanoi yhä vilkastuen, ja myös aviomiehiä, jotka
pettävät vaimoaan! Enimmäkseen huono aviomies kasvattaa vaimonsa
huonoksi, mutta minä luullakseni en ole koskaan antanut sinulle aihetta
tyytymättömyyteen. Tiesit hyvin, etten ollut mikään ylhäinen herra,
enkä liioin luvannut sinulle mitään, mitä en voinut sinulle antaa.
Molemminpuolinen kärsivällisyys ja luottamus oli tarpeen. Miehen,
perheen taloudellinen asema saattaa milloin tahansa parantua. Rikkaaksi
en tosin koskaan tule, mutta asemani paranee varmaankin.

— Lopeta jo! Regina pyysi. Sano kuitenkin, etkö ajatellut, että oikkuni
haihtuisi yhtä pian kuin oli tullutkin?

— Entä sinä? Ajattelitko niin kirjoittaessasi tuon kirjeen? Mikä
tosissa tehdään, se myös käsitetään todeksi, rakas! Mutta riittäköön
nyt jo tämä puhe, pyyhitään pois menneisyys, niinkuin opettajan on
tapana sanoa. Muutoin... minulla on jotakin sinulle kerrottavaa. Ehkä
kirjeestäsi on meille ollut hyötyäkin. Käsitin heti, että osaksi
olit oikeassa. Kaikki asettavat olonsa niin mukavaksi kuin suinkin.
Jokainen pyrkii edulliseen asemaan ja työntää toisen syrjään. »Mene
tiehesi, minä otan paikkasi!» 'Maltahan', tuumin itsekseni, 'ehkä
minullekin voisi sellainen onnistua.' Silloin aloin juonitella.
Sain Arduinan liikkeelle, panin hänet juoksemaan koko päivän,
lähetin hänet senaattorin, ruhtinattaren, hänen sanomalehti- ja
kansanedustajaystäviensä luo...

— Ethän kai sentään sanonut hänelle...? Regina keskeytti.

— Sanoin hänelle vain näin: »Minun täytyy saada paikka jossakin
toisessa ministeriössä; ala laputtaa! Minä puolestani hankin sinulle
sitten virkatovereistani kuusi uutta lehtesi tilaajaa». Arduina
naurahti ja lähti liikkeelle. Sain muitakin jalkoja »liikekannalle».
Mutta kaikki oli turhaa. Kaikki paikat oli täytetty. Arduina keksi
sitten tuuman. Ehkä muistat, että ruhtinatar eräänä iltana kutsui
minut luokseen antamaan tietoja pörssiasioista? Älysin oitis, että
ruhtinatar oli ruvennut epäilemään herra R:ää, joka on jo useita
vuosia keinotellut hänen laskuunsa pörssissä. Silloin Arduina — joka
tosiasiassa ei ole niin tyhmä kuin luullaan — oivalsi, että minun oli
välttämättä saatava taloudellinen asemamme paranemaan. Mitä hän siis
teki? Hän uteli tietoja Mariannalta ja sai selville, että ruhtinatar
todella epäili herra R:n rehellisyyttä ja halusi henkilöä, joka pitäisi
tuota herrasmiestä silmällä. »Miksi et koeta pyrkiä ruhtinattaren
_luottamusmieheksi?»_ Arduina kysyi. Silloin menin itse ruhtinattaren
luo ja tarjouduin hänen palvelukseensa. Hänen oli määrä matkustaa 12
p:nä, ja minä kävin hänen puheillaan 5:ntenä. Sanoin hänelle aivan
suoraan, ettei moisen valvojan toimi mielestäni ollut hieno eikä
hauska homma, mutta että suostuin ottamaan sen taloudellisten syiden
pakosta. Ruhtinatar huomautti, että mikäli tässä yleensä oli kysymys
epähienoudesta se tuli yksinomaan herra R:n taholta, ja _madame_
sanoi olevansa minulle erittäin kiitollinen, jos minun onnistuisi
tehdä jotakin hänen hyväkseen tässä asiassa. Tämä tapahtui 5 päivänä.
Yhdeksäntenä olin saanut sitovat todistukset siitä, että herra R.
todellakin keinotteli ruhtinattaren rahoilla paremminkin omaansa kuin
niiden omistajattaren laskuun.

— Miten menettelit siinä? kysyi Regina, joka oli kuunnellut Antonion
kertomusta tuntien omituista vastenmielisyyttä.

— Selitän sen sinulle... Sinun täytyy ottaa huomioon, ettei
ruhtinattarella ole, niin monen miljoonan omistaja kuin hän onkin,
hajuakaan pankkiasioista, pörssistä, tileistä ja sensemmoisista.
Näin ollen hänen on tietysti pakko uskoa koko raha-asioittensa
hoito luotettavien henkilöiden käsiin, tai pikemminkin sellaisille
henkilöille, joihin hän ehdottomasti luottaa, ja hänen täytyy
niinikään hyväksyä kaikki heidän ehdotuksensa ja toiminnan tulokset
semmoisinaan voimatta tarkistaa niitä millään tavoin. Herra R. on
jo useita vuosia ollut ruhtinattaren palveluksessa, ja varmaankin
hän alkuvuosina oli tunnollinen hommissaan ja kirjanpidossaan. Mutta
kun hän sittemmin huomasi, että ruhtinatar sokeasti hyväksyi kaikki
hänen tilinpäätöksensä, hän luultavasti tuli ajatelleeksi, että hän
voisi käyttää tätä _madamen_ herkkäuskoisuutta hyödykseen. Marianna
oli kuitenkin jo jonkin aikaa pannut merkille, että herra R:n
liiketoiminnasta kertyvät tulot vähenivät päivä päivältä. Tämän herra
R. kuitenkin osasi selittää johtuvan ulkomaiden pankkien vaikeasta
asemasta, rahapulasta, rauenneista kauppasopimuksista ja sodasta. Mutta
kun ruhtinattaren silmät olivat auenneet, hänessä heräsi epäluuloja,
jolloin hän teki minulle ehdotuksensa. Pyysin ruhtinatarta heti
lähettämään minulle niiden pörssitoimien tilit, jotka herra R. oli
päivittäin antanut hänelle. Seuraavana päivänä ruhtinatar lähetti
minulle tiliotteen, johon oli merkitty m.m. seuraavat erät: myöty 10000
Saksanmarkan suuruinen vekseli kurssiin 123,20: — ja ostettu kahdeksan
Acqua Marcian osaketta 1,465 liiraa kappale. Toimistossa tarkastin
_Gazzetta Officialessa_ (Virallisessa Lehdessä) julkaistut pörssitiedot
ja huomasin niiden eroavan tileihin otetuista. Mutta en tyytynyt
vielä siihen, vaan käväisin aamiaislomalla kauppakamarissa, pyysin
edellisen päivän pörssiluettelon ja saatoin todeta, että eroavaisuudet
pitivät paikkansa. Berlinin vekselikurssi oli 123,37, ja Acqua Marcian
osakkeiden hinta oli pörssissä merkitty 1,460: — kappaleelta. Laskin
heti herra R:n pikku väärennyksellään ansainneen 57 liiraa. Silloin
pyysin ruhtinattarelta herra R:n tilit kesäkuun lopusta lähtien. Ne
löytyivät sanomalehtien ja kaikenlaisten joutavien paperien joukosta.
Tutkimalla pörssimerkintöjä ja muita tietoja, jotka olin saanut tutulta
vekselinvälittäjältä, saatoin näyttää toteen, että herra R. oli
»liike»-toiminnallaan ansainnut omaan laskuunsa satoja liiroja.

— Entä sitten?

— Sittenkö? Ruhtinatar tietysti kiitti minua lämpimästi ja sanoi
tekevänsä syyksi matkallelähtönsä erottaakseen herra R:n toimestaan.
Palattuaan kotiin — siihen suuntaan _madame_ viittaili — hän aikoo
uskoa pörssiasiansa minun hoidettavikseni. Toistaiseksi sain häneltä
koko joukon tehtäviä. Minun täytyy taas ruveta lukemaan saksaa, jonka
olen melkein tyystin unohtanut. Ruhtinattarella on paljon liikeasioita
Saksassa.

Vaistomaisesti Regina veti pois kätensä Antonion kädestä toistaen
äskeisen kysymyksensä:

— Entä sitten?

— Mitä »sitten?»

— Paljonko hän maksaa sinulle?

— Sata liiraa kuussa, aluksi. Myöhemmin tietysti enemmän. Saat nähdä,
että minusta vielä tulee hänelle »kaikki kaikessa». Mutta täytyy taas
ruveta lukemaan saksaa.

Antonio näytti paljon ajattelevan kielten, varsinkin saksan opiskelua,
ja hän puhui siitä kauan. Mutta Regina ei enää kuunnellut.

— Palataan kotiin! hän sanoi äkkiä. Olet varmaankin väsynyt matkasta.
Toscana! Gigi! Tulkaa jo kotiin. — He tulevat kyllä perässä. Kuulehan,
minä näin kerran niin omituista unta; toisena yönä tuloni jälkeen
muistaakseni.

Hän kertoi unensa kymmenestätuhannesta liirasta, Mariannasta ja
palosotilaasta.

— Unet ovat joskus sangen merkillisiä!

Antonio ei vastannut.

— Mutta miksi et, Regina kysyi hetken epäröityään, miksi et
kirjoittanut, minulle?

— Mitä minulla olisi ollut kirjoittamista? Olithan sinä jo ratkaissut
asian omalla tavallasi. Minä tahdoin koettaa toista tapaa. Kirjeellinen
keskustelu tuntui minusta hyödyttömältä. Lisäksi olin päättänyt tulla
tänne.

Regina ei kysellyt sen enempää, vaikka Antonion selitys ei tuntunut
hänestä oikein tyydyttävältä.

Antonio alkoi selitellä tulevaisuuden tuumiaan:

— Ensi vuonna haen viranylennystä, ja kai saankin sen. Viimeistään ensi
vuoden lokakuussa pääsen sihteeriksi. Siihen mennessä meillä on varmoja
tuloja kolmesataakaksikymmentäviisi liiraa kuussa. Taloudellinen
asemamme on siis jo hiukan parantunut. Olen jo tavannut henkilöitä,
jotka ovat halukkaita vuokraamaan nykyisen pienen huoneistomme. Olen
käynyt katsomassa uutta erinomaista asuntoa Via Balbon varrella —
kahdeksankymmentä liiraa kuussa. Siinä on kolme kaunista huonetta kadun
puolella. Yksi iso huone on pihaan päin, mutta se on hyvin valoisa ja
päivänpaisteinen. Meillä voi siinä olla vaikka kaksi salia...

Regina kuunteli, mutta hänen kokemansa tunne ei ollut iloa. Antonion
uutiset eivät lainkaan ilahduttaneet häntä, ja tämän ääni kuulosti
kokonaan muuttuneelta. Se oli käynyt yksitoikkoiseksi ja tuntui
kuuluvan kuin jostakin kaukaa, eikä se ollut enää sama kuin Antonion
entinen iloinen ja onnellinen ääni.

Kaksi salia! Regina ymmärsi nyt hänen tarkoituksensa. Hän tahtoi
antaa Reginalle sellaista, mitä tämä oli mielettömästi uneksinut ja
vielä mielettömämmin halunnut. Hän tahtoi antaa vaimolleen ainakin
ylhäisyyden, varallisuuden, hyvän toimeentulon harhakuvan. Ja hän teki
tarjouksensa melkein nöyrästi. Näytti melkein siltä kuin Antonio olisi
ollut syyllinen ja valmis mihin uhrauksiin tahansa, kunhan vain saisi
toiselta anteeksiannon.

Regina olisi mieluummin toivonut järkyttävää keskustelua ja ankaroita
nuhteita, joita olisi seurannut anteeksianto; myrskyä, joka olisi
puhdistanut heidän elämänsä taivaan entistään kirkkaammaksi.

Hän huomasi myöskin, että Antonion rakkaus häneen oli sokeaa ja
arkipäiväistä, mutta sydämensä syvimmässä hän tunsi alakuloista
tyydytystä.

He kävelivät yhä eteenpäin saapuen lopulta huvilaan siihen määrin
kiintyneinä surkeaan keskusteluunsa, etteivät enää joutaneet
kiinnittämään huomiota lämpöisen ja viehkeän yön salaperäiseen
lumoukseen, eivät maisemaan, jonka halki väritön joki virtasi, tummaan
taivaanrantaan, mistä metsän ääriviivat erottuivat liikkumattomina ja
mustina kuin pronssinen korkokuva.

Välistä vilahti äänettömänä ohi polkupyörän sinertävä lyhty,
jonka edellä hoippui jättiläisperhosen varjo. Silloin tällöin
väreili yksinäinen ääni keskellä hiljaisuutta ja nukkuvan luonnon
liikkumattomuutta. Tummassa, sametinpehmeässä ja leudossa ilmassa
leijui suloisen, hekumallisen unelman lumous. Mutta nuoret aviopuolisot
eivät enää tunteneet sen lumouksen voimaa. Antonio oli täynnä hehkuvaa
innostusta mitättömiin tulevaisuudentuumiinsa, ja Regina tunsi sääliä
miestään kohtaan, jossa hänen oikkunsa oli aiheuttanut näin suuren ja
surkean muutoksen.




III


He palasivat Roomaan elokuun puolivälissä ja vuokrasivat uuden
huoneiston. Tämä asunto oli todella erinomainen, mutta toinen sali sai
olla jonkin aikaa huonekaluja vailla.

— Vuokrataan pois yksi huone! Regina ehdotti.

Antonio suuttui.

— Kas vain! nyt sinusta vuorostaan tulee poroporvari.

— Niin, ihminen muuttuu! tämä vastasi äänessä hieman katkeruutta. Hän
vanhenee, veltostuu ja mukautuu kaikkeen.

Ja Regina mukautui todella, tietämättään miksi. Toisinaan hän tunsi
sekä omassa itsessään että ympärillään siinä rauhallisessa elämässä,
jonka Antonio ja hän taas olivat aloittaneet, samantapaista tyhjyyttä
kuin oli uuden kodin tyhjässä huoneessa. Mutta kapinanhenki oli jo
poissa.

Päivällisen jälkeen mies ja vaimo lähtivät yhdessä kävelylle
käsikoukussa; tuo hiljainen porvarispariskunta koetti unohtaa elämänsä
ikävän poikkeamalla Aragno-kahvilaan, Piazza Colonnalle tai lehtokujiin
suuren Asema-aukion lähettyville.

Gambrinus- ja Morteo-kahviloiden edessä näytti pöydissä aina istuvan
hyvin iloisia seurueita. Sähkölamppujen ja kuun valaisemissa
lehtokujissa oli tungokseen saakka väkeä, ja kymmenittäin vieri vaunuja
torin poikki, jossa raitiovaunujen kiskot välkkyivät kuin kapeat
vesiojat.

Po-joen varsilla vietettyjen pitkien hiljaisten ja yksinäisten
päivien jälkeen Reginasta tuntui unennäöltä olla jälleen keskellä
väkijoukkoa, johon sähkölamput loivat kylmää, häikäisevää valoaan.
Ohikulkijat kurkistelivat ikkunoista kahviloihin uteliaina
näkemään sisälläolijoita, joiden lukumäärän kuvastimet heijastivat
moninkertaiseksi. Tämäntästä vilahti Morteo-kahvilan hieman
tupakansavuisessa taustassa näkyviin käsiään huitova kahvilalaulajatar,
jonka eläimellisen kirkuva ääni sekoittui viulujen valittavaan
vinguntaan ja yleisön puheensorinaan. Sadat ivalliset kasvot, joissa
kuitenkin kuvastui vaistomainen, raaka mielihyvä, tähystelivät
laulajatarta.

Regina tunsi, tietämättä miksi, omituista huvia katsellessaan tuota
kahvilayleisöä, kelmeitä kasvoja, naisten vaaleita pukuja ja miesten
ilmeitä heidän tuijottaessaan laulajattareen ja tuon surkuteltavan
olennon paljaisiin käsivarsiin.

Eräänä iltana Regina näki väkijoukossa vihreäpukuisen tytön, jonka
tuuhea tukka valui punaisena nelikulmiona laihoille olkapäille. Lyhyen
hameen alta näkyi kaksi hoikkaa, paljasta säärtä, jotka päätyivät
suunnattoman isoihin keltaisiin kenkiin. Tyttö näytti Reginasta
kahlaajalinnulta, mikä äkkiä sai hänet muistelemaan hänen suurta
jokeaan ja valkeita poppeleita, jotka kohosivat rannalta kuutamossa
kuin sytytetyt vahakynttilät. Mutta ihmeekseen hän totesi, ettei hän
enää tuntenut entistä alakuloisuutta eikä koti-ikävää.

Antonio ehdotti, että he poikkeaisivat kahvilaan. Mutta Reginasta
oli hauskempi kuljeksia väkijoukossa; he menivät Via Volturnolle
päin, jossa vesimeloninkaupustelijat huusivat kilpaa ja vastailivat
ylenkatseellisesti toisilleen kuin kiehuvat kukot.

— Suvaitsetteko, hyvät herrat, suvaitsetteko?

Himmeiden liekkien valossa, jotka lepattivat mustien, kosteiden pöytien
yläpuolella, punoittivat halaistut vesimelonit levittäen miellyttävää,
raikasta tuoksua. Lapset, työläiset, joku ylioppilasnuorukainen, joku
naikkonen kumartuivat häilähtelevässä valaistuksessa valitsemaan
mehevän ruusunpunaisen viipaleen, johon he ahmien upottivat leukansa.

— Suvaitsetteko, hyvät herrat, suvaitsetteko? Kauniita hedelmiä.
Oikeita verimeloneja. Saanko antaa rouvalle yhden?

Lehtokujan kulmaan oli kulkukauppias pystyttänyt pienen
rihkamalaatikkonsa seinää vasten ja katseli halveksien
meloninkaupustelijoita ja näiden ympärillä häärivää väkeä. Hänen
valkoisissa silmissään ja vinon suunsa pielissä liiteli pilkallinen
ylemmyyden hymy, mutta jos hän näki jonkun hipovan tai katsovan hänen
laatikkoaan, hän kääntyi innoissaan tuon huomaavaisen henkilön puoleen
kysyen juhlallisen vakavasti:

— Suvaitseeko armollinen rouva jotakin?

Kuljeksivan soittajan gramofonin punaisesta torvesta rämähti ilmoille
outoja ääniä, käheitä säveliä, metallille rämisevää mieletöntä
naurua, joka kuului milloin läheltä, milloin kauempaa, nousten kuin
tuntemattomasta syvyydestä ja tulkiten onttoa iloa, huutaen julki
kurjuutta, surua, syntiä, sääliä ja epätoivoa. Tuo ääni oli samalla
ilkkuva ja rukoileva, itsetiedoton ja täynnä sydäntä vihlovaa surkeutta.

Reginasta tuo gramofonisoitto kuulosti ympärillä tungeksivan väkijoukon
hälinältä. Siitä kaikui tuon nuoren kalpean katunaisen ääni, jonka
punertava tukka pisti esiin ison mustan hatun lierien alta ja joka
istui ajatuksissaan pöydän ääressä Morteo-kahvilan edustalla. Siinä
kirkui tuon tytön ääni, joka näytti kahlaajalinnulta... soitossa oli
edustettuna nälkiintynyt kahvilalaulajatar, vesimeloneja kaupitteleva
eukko, ukko, jolla oli vaaleanpunainen paita ja jonka silmät kiiluivat
valkoisina, paksuhuulinen, rivokatseinen herrasmies, pöhöttynyt
surumielinen vanhus; naikkonen, joka oli nostanut punaisen hameensa
polviin asti, imettäjä, jonka kasvot ilmaisivat israelilaista
syntyperää, kellertävän kalpea pienokainen, jota tämä kantoi
käsivarrellaan, pieni mustapukuinen nainen, joka hameenhelmat liehuen
juoksi raitiovaunun perässä, molemminpuoliseen ihailuun vaipunut
romanttinen pari, joka nojasi puutarhan aitaukseen...

— Siitä kaikuu minun ja Antonion ääni! Regina ajatteli. Ja hänen
sielunsa syvyydestä kohosi vanha inho tuota katurahvasta kohtaan. Mutta
inhoa lievensi nyt myötätuntoisuus.

Heidän palaillessaan kotia kohti Regina vielä katseli säälien
rihkamakauppiasta, vanhaa eukkoa, alakuloista lihavaa herraa,
imettäjää, punapukuista naikkosta, mutta etenkin laihaa
kahvilalaulajatarta, joka ehkä oli nähnyt nälkää, ja katutyttöä, jonka
kasvot olivat miettiväiset ja melkein hienopiirteiset. Antoniokin
näytti katselevan tyttöä melko mielenkiintoisesti, ja Regina ajatteli:

— Kuka tietää, eivätkö he kerran ole tunteneet toisensa! — Mutta hän
ei silti ollut katkera, tunsi vain äärettömästi säälivänsä tuota
langennutta raukkaa, Antoniota ja itseään, kaikkia onnettomuuttaan
täysin tajuamattomia, rikkaita ja köyhiä, kaikkea inhimillistä murhetta
ja kurjuutta.

Väliin Antonio ja Regina istuivat penkillä lehtokujan varjossa.
Kun synkkämielisyyden ja väsymyksen puuska näytti valtaavan nuoren
aviomiehen, Reginan katseet seurasivat ikäänkuin unenhorroksessa
raitiovaunujen isoja, vihreitä ja punaisia silmiä, sanomalehtirattaita,
jotka kuljettivat asemalle mitättömyyksistä ja kerskailusta kokoon
pantuja kuormiaan, väen vilinää, puiden varjoja, pilviä, jotka
kohosivat hopeaiselle taivaalle.

Kuu kumotti valkoisena ja hellänä. Ympärillä väreili mandoliinin ja
viulun soittoa. Kirkonkello kalkatti lähistöllä, kaukana toitotti jokin
torvi.

— Kaikki soi ja helisee, Regina huomautti eräänä iltana. Näyttää siltä,
kuin koko maailma juhlisi, kuin kaikki olisivat iloisia.

— Ja kuitenkin kaikki on surullista, ainakin sinun käsityksesi mukaan,
Antonio virkkoi äänessään lievää ivaa.

— Ei, se on pahempaa, se on syvästi surkeaa, ja minun käy sitä sääliksi.

Antonio ei sanonut siihen mitään. Tuntui siltä, kuin hän olisi heidän
palattuaan Roomaan kaihtanut väittelyä vaimonsa alakuloisten mietteiden
johdosta, kun huono tuuli milloin sai tämän valtoihinsa, mikä nyttemmin
oli harvinaista.

       *       *       *       *       *

Syyskuussa Regina huomasi, että mylläriukon ennustus oli toteutunut.
Hän oli tulossa äidiksi.

Tämä huomio ei tehnyt erityisen syvää vaikutusta Antonioon eikä
Reginaan itseensäkään. Se vain aiheutti pienen aviollisen kiistelyn,
Antonio kun heti vaati, että hankittaisiin imettäjä. Regina taas tahtoi
itse imettää lapsensa.

— En huoli imettäjää! hän selitti korskeasti. Onko meillä siihen
muutoin varoja?

— Onpa kyllä, Antonio vastasi kuivasti.

Vuosi kului. Ei tapahtunut mitään ainakaan näköjään merkillistä. Sen
talven kuluessa Regina ei käynyt vieraissa, eikä hän tahtonut kotonaan
nähdä ketään. Hän ei edes käynyt tervehtimässä anoppiaan sanoen syyksi,
että korkeiden portaiden kiipeäminen rasitti häntä. Jos Arduina tuli
katsomaan, hän käski palvelustytön sanoa, ettei ketään ollut kotona.
Hän ymmärsi, että se oli kiittämätöntä, ajatellessaan, että Antonion
oli kiittäminen Arduinaa ruhtinattaren palveluksessa saamastaan
toimesta, mutta Regina ei voinut voittaa vastenmielisyyttä, jota kaikki
hänen miehensä omaiset herättivät hänessä.

Raskautensa aikana Regina vaipui jonkinlaiseen horrokseen. Hän tosin ei
kärsinyt tilastaan huolimatta usein palaavista kivuista, mutta ajatus,
että hän olisi ennen pitkää äiti, ei herättänyt hänessä iloa. Talven
kuluessa hän ahmi joukoittain romaaneja, joita hänen miehensä hankki
kirjastoista. Hän istui tuntikaudet yksin siirrettävän kaminan ääressä,
jonka Antonio oli hankkinut ja asettanut toiseen saliin.

Antonion lähtiessä kaupungille aamuisin Regina usein vielä nukkui.
Kiireisesti Antonio käväisi aamiaisella, lähti taas kotoa ja palasi
vasta illalla työskenneltyään toimistossaan muutaman tunnin virka-ajan
päätyttyä tai hoideltuaan ruhtinattaren asioita. Regina oli lopulta
tottunut yksinäisyyteensä.

Kaikki sujui hyvin, ehkä liiankin hyvin. Kahdesta paikasta saamansa
palkan lisäksi Antonio sanoi itsellään olevan tuloja ylimääräisistä
töistä. Eräänä iltana huhtikuun puolivälissä, kun lapsen syntymistä jo
alettiin odottaa, hän kertoi Reginalle hiukan omituisen tarinan.

— Jos lupaat, ettet rupea torumaan, tunnustan pahantekoni.

— Jos se jo on tehty ja jos olet katunut sitä, on toruminen turhaa.

— Katunutko? En. Se juuri tässä on pahinta, etten ole katunut. Näetkös,
samana iltana, jolloin sinä matkustit kotiseudullesi, muuan tuttava vei
minut kanssaan pelipaikkaan.

— Vai niin! Regina huudahti.

— Älä säikähdä! Se oli ainoa kerta. Olin tietysti ärtynyt,
raivoissani... melkein epätoivoissani. Emme ole koskaan puhuneet siitä,
mutta kerran minun täytyy sanoa se sinulle — olin katkeroituneempi
itselleni kuin sinulle. Ajattelin, että sinä ehkä olit oikeassa ja että
minä olin ollut varomaton ja ajattelematon, kun en ollut selittänyt
sinulle keskiluokan vaikeuksia suurkaupungissa... Mutta ei puhuta siitä
sen enempää. Olin siis raivoissani itselleni, kun en kyennyt kohoamaan
vähäpätöisestä asemastani, jotavastoin toiset juonittelevat, etuilevat
monin tavoin ja syrjäyttävät kaikkialla kilpailijansa. »Pois tieltä,
tuo paikka kuuluu minulle». Menin siis pelihelvettiin. Minulla oli
sata liiraa säästöjä, niinkuin muistanet. Laskin ne kaikki vihreälle
veralle. Kuulehan — ohimennen sanoen — sinä iltana huomasin, että olin
vielä suuri lapsi. Luulin tuntevani toiset ja itseni, mutta... Tapasin
pelipaikassa pari, kolme virkatoveriani. Huomasin, että yksi heistä
oli pelipetturi, ja toinen oli hiljan vaihtanut virkansa ministeriössä
paikkaan intendentuurissa ja oli korvaukseksi saanut kaksituhatta
liiraa. Tällä virkatoverillani oli kolme lasta, hänen vaimonsa oli
raskaana eikä ollut voinut kolmeen kuukauteen liikkua ulkoisalla,
hänellä kun ei ollut kunnollisia vaatteita. Virkatoverini oli vaihtanut
virkaa päästäkseen pois Roomasta, voidakseen maksaa velkansa ja
suorittaa kulut vaimonsa pian odotettavissa olevasta synnytyksestä.
Juuri sinä yönä hänellä oli taskussa nuo kaksituhatta liiraa, ja
hän menetti ne kaikki pelissä. Minä alussa voitin: pääsin tuhanteen
kahdeksaansataan liiraan; sitten aloin hävitä; lopulta minulla oli
jäljellä viisikymmentä liiraa; voitin ja hävisin jälleen; ehkä tiedät,
että sellainen on tavallista. Kello kolmen aikaan aamulla minulla
oli voittoa kaksituhatta liiraa. Olin väsynyt, uninen, kyllästynyt
koko hommaan. Ajattelin sinua; mietin: »Jos Regina tietäisi!» Äkkiä
syntyi riita tuttavani pelipetturin ja hänen pelitoverinsa välillä. He
läimäyttivät toisilleen korvapuusteja; laitoksen isäntä tuli väliin,
syntyi kauhea meteli. Minä nousin ja lähdin tieheni rehellisesti
voittamani kaksituhatta liiraa taskussa.

Regina kuunteli istuen ikkunan ääressä, jonka pieleen Antonio
nojautui. Oli jo melkein yö. Kauniilta kadulta, jossa lyhdyt loistivat
pitkän hämärän punertavassa hohteessa, pieniä huviloita ympäröivistä
puutarhoista, läheltä ja kaukaa tunki huoneeseen tuo miellyttävä,
viileä tuoksu, joka on niin ominaista Rooman kevätilloille. Ja Reginan
mieleen muistui tuo ilta entisessä asunnossa, jossa hän niinikään
oli seisonut ikkunassa valittaen, ettei nähnyt tähtiä. Miten suuri
muutos olikaan siitä ajasta tapahtunut hänessä itsessään ja hänen
ympäristössään! Tuona iltana hän ensi kerran oli vakavasti ruvennut
ajattelemaan epämääräistä pako- ja erotuumaansa. Nyt... kaikki tuo
tuntui hänestä niin epätodelliselta kuin uni. Miksi ihminen muuttuu
niin suuresti? Antoniokaan ei enää ollut sama kuin ennen; itsekin hän
myönsi sen.

»Olin suuri lapsi, enkä tiennyt...» Hänhän kertoi nyt jotakin, mutta
Reginalla oli sellainen selittämätön aavistus, että hänen miehensä
valehteli. Miksi hän valehteli? Sitä hän ei tiennyt, ja vaikka hän
koetti selittää epäilyään, hän silti yhä vaistosi, ettei Antonion puhe
ollut totta. Tämä tuotti hänelle epämääräistä ahdistusta. Hänestä olisi
ollut parempi, jos Antonio todella olisi pelannut ja hävinnyt tai
voittanut — se oli yhdentekevää, kunhan hän vain ei olisi valehdellut.

Antonio jatkoi:

— Mutta paras on vielä kertomatta. Kun minulla oli nuo kaksituhatta
liiraa, suunnittelin useita tuumia. Milloin ajattelin matkustaa
luoksesi, milloin taas jatkaa peliä. Sitten jätin rahoja Arduinalle,
jotta hän, niinkuin jo mainitsin, hankkisi minulle sihteerintoimen
jossakin ministeriössä. Sitten niinä päivinä, joina kävin pörssissä
hoitamassa ruhtinattaren asioita, ostin viisi Italialaisen hiiliyhtiön
osaketta. Silloin niiden hinta oli kolmesataa liiraa. Arvaapas,
minkäarvoisia ne nyt ovat?

Vastoin tahtoaankin Regina tunsi tämän herättävän hänen
mielenkiintoaan. Antonio oli hiukan kumartunut hänen puoleensa, ja
vaikka hänen äänensä kuulosti tyyneltä, melkein välinpitämättömältä,
Regina erotti siinä tavallisuudesta poikkeavaa väreilyä.

Hän unohti äskeisen epäluulon, Antonio ei enää valehdellut. Hänen
silmiensä ilme, jotka tarkastivat häntä, kuvasti vilpittömyyttä ja
rohkeutta. Ja tuo ilme noissa ennen niin rakastavissa intohimoisissa
silmissä oli nyt sellaisen miehen ilme, joka tahtoo koetella onneaan
hinnasta niistä tahansa.

— Arvaapas! hän toisti.

— Kuinka voisin tietää?

— Arvaa kuitenkin!

— Viisisataa liiraa, Regina yritti.

— Enemmän.

— Kuusisataa...

— Enemmän, enemmän!

— Tuhat, hän sanoi arasti.

— Vieläkin enemmän.

— Olemme siis rikkaita! Regina virkkoi väkinäisen ivallisesti hilliten
mielenliikutustaan.

— Emme ole vielä, mutta saatamme tulla rikkaiksi. Kaikki riippuu
hyvästä alusta, rakas. Meidän osakkeistamme maksetaan nyt
tuhatkaksisataa liiraa kappaleelta. Ne voivat vielä nousta, mutta
huomenna myön ne pois. Puolet rahoista annan sinulle, toisella puolella
koetan vielä onneani! Rohkea rokan syö? Mutta älä pelästy!

Regina oli todella valahtanut kalpeaksi.

— Miksi et ole ennen puhunut minulle tästä?

— Mitä se olisi hyödyttänyt? Ajattele, jospa osakkeet olisivat
laskeneet!

Samassa palvelijatar tuli kutsumaan illalliselle, ja aviopuolisot
menivät ruokailuhuoneeseen. Lampun valossa Antonio huomasi, että Regina
oli hyvin kalpea, muta hän rohkeni silti laskea leikkiä.

— Älä nyt vain nouse Pegasuksen selkään!

He puhuivat hetken pörssikeinottelun, uhkapelin ja arpajaisten
siveellisestä puolesta ja niiden tuottamasta hyödystä.

— Joutavia! Antonio sanoi. Elämä itse on uhkapeliä: täytyy pelata tai
kuolla. Ja nyt lähdetään pienelle kävelylle.

       *       *       *       *       *

Paria päivää myöhemmin Antonio möi osakkeet — näytettyään ne ensin
vaimolleen — ja antoi hänelle kolmetuhatta liiraa. Kaksituhatta Regina
aikoi tallettaa säästöpankkiin. Lopuilla tuhannella liiralla hän osti
salin huonekaluston ja tahtoi suorittaa kaikki lapsen syntymän ja
ristiäisten aiheuttamat kulut.

— Ehkä kuolen, — hän tuumi odotusajan viimeisinä päivinä. Saat nähdä
nyt, kun meillä on pieni omaisuus, minä kuolen pois...

— Älä puhu mielettömiä! Antonio vastasi melkein vihaisena.

Regina ei kuollut, mutta synnytti pienen, puolikuolleen olennon. Lapsi
näytti kissanpojalta, se oli tumma, karvainen ja isopäinen.

Nähdessään ensi päivinä tämän pienen hirviön äiti itki inhosta ja
surusta.

— Kunpa se kuolisi! hän sanoi armottomasti. Miksi minun piti synnyttää
tuollainen?

— Rouva hyvä! näin imettäjä virkkoi hänelle kerran. Tämä oli kookas
nainen, kuin kuvapatsas, kasvot pronssinväriset, joita ympäröi
tavanmukainen sininen päähine. Jättäkää vain pienokainen minun
huostaani. Te olette synnyttänyt sen, eikä teidän tarvitse olla sen
enempää siitä huolissanne. Kyllä minä nämä asiat ymmärrän, pikku rouva!

Ja kun Regina sittenkin osoitti imettäjälle varsin vähän luottamusta,
jättiläisnainen loukkautui, nyrpeili ja riitaantui palvelijattaren
kanssa, joka ennusti lapsiraukan pikaista, varmaa kuolemaa. Eräänä
päivänä kätilö joutui kahakkaan Mariannan kanssa, joka oli tullut
tiedustelemaan Reginan vointia ja joka sanoi, että kakara oli
kissanpojan näköinen.

— Antakaa te vain sen kasvaa ja varttua, niin se vielä karkaa
niskaanne, sillä jos pikku neiti Caterina on kissanpojan näköinen, te
itse olette kuin hiiri!

       *       *       *       *       *

Toukokuun puolivälissä Regina jo oli täysin tervehtynyt. Hän oli taas
melkein kaunis ja tunsi itsensä voimakkaaksi ja onnelliseksi.

Imettäjä oli pitänyt lupauksensa. Hänen voimakas maalaisnaisen maitonsa
loi eloa ja kauneutta pieneen, viheliäiseen kaupunkilaislapseen.
Pienet, alussa muodottomat kasvot aivan kuin selkenivät ja saivat
soman muodon. Isoihin, maidonvärisiin silmiin tuli, niin Regina sanoi,
_inhimillinen ilme_.

Toisinaan pienokainen näytti itsekseen hymyilevän, ja silloin
sen pienet kasvot vilkastuivat, ja tämä teki Reginaan omituisen
vaikutuksen. Hänen lapsensa näytti hänestä kauniilta, mutta samalla hän
ajatteli, että tämä ehkä oli kuvittelua, että hänetkin oli vallannut
äitien tavallinen, melkein sairaalloinen harhaluulo. Muutoin hän tunsi
itsensä onnelliseksi; onnelliseksi siitä, että oli vapautunut, että oli
terve, elämänhaluinen. Mentyään suloiselle ensikävelylle käsi Antonion
kainalossa, hän vähitellen alkoi liikkua ulkoisalla imettäjän ja lapsen
seurassa. Aamuhetket olivat viehkeitä, lauhat tuoksuvat tuulenväreet
ja lempeä ilma hivelivät poskia. Hopeanhohtoiset pilvisäikeet uurtivat
säteilevää, korkeaa taivaankupua.

Kuinka suuresti tämä kevät erosikaan edellisestä! Regina tunsi syvää
hellyyttä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Nuo leudot tuulahdukset, jotka
saapuivat Etelän jo lämpöisiltä tasangoilta hänen pohjoisemmassa
olevaan kotiinsa, jota vielä syleili keväinen viileys, hurmasivat hänen
sielunsa ja kohottivat sen lentoon kuin valon ja avaruuden huumaaman
linnun.

Eräänä päivänä hän lähti yksin kävelemään. Hänestä tuntui kuin hän
olisi ollut tuon Dostojevskin novellin sankarittaren kaltainen, joka
asui suurkaupungissa tuntematta sitä ja joka kerran, kun hänen oli
pakko yksikseen kulkea pääkaduilla, luuli heränneensä uuteen elämään.

Astellessaan Via Nazionalea Regina katseli ympärilleen lapsellisen
uteliaana. Ensi kerran hän huomasi, että Hotel Quirinale oli harmaa,
eikä keltainen, jollaiseksi hän ennen oli luullut sitä. Hän näki
englantilaisen kirkon tornin, joka uurteineen näytti poimukkaalta
naisen puvulta. Hän ihaili Via delle quattro Fontanen suurenmoista
perspektiiviä ja pysähtyi heleään päivänpaisteeseen Näyttelypalatsin
portaiden eteen. Punatukkainen, vihreäsilmäinen pika-ajuri nosti
pystyyn kaksi sormea luullen häntä ulkomaalaiseksi, joka haki ajuria.
Eurooppalaisittain pukeutunut neekeri kulki hänen ohitseen luoden
häneen tutkivia katseita. Maalaisnainen kaupitteli hänelle kukkia.
Kaikki tämä huvitti häntä suuresti. Vuotta aikaisemmin se olisi häntä
ikävystyttänyt. Hän alkoi kulkea Serpenti-katua, ja kuta kauemmaksi hän
tuli, sitä selvemmin hän näki Colosseumin holvikaaret, jotka ammottivat
taivaan syvää taustaa vasten kuin suunnattoman suuret ainaisen unelman
täyttämät siniset silmät. Hän kulki edelleen, aukaisi matkaoppaan,
mutta ei lukenut. Auringonpaiste ja varjo leikittelivät Colosseumin
äärettömässä, autiossa tyhjyydessä. Muurien rauniot kirjaville villeine
yrtteineen ja keltaisine kukkineen kohosivat mahtavina kuin vuoren
rinteet. Varjoisat sopukat, joissa kasvoi pehmeää, vihreää sammalta,
muistuttivat kosteita suotäpliä. Salaperäiset onkalot ammottivat kuin
mustat jättiläissuut. Korpit vaakkuivat käheästi muurien takana. Kaikki
oli täällä unelmaa, raunioita, kuolemaa.

— En ole koskaan ollut innostunut historiasta, Regina ajatteli
itsekseen. On ihmisiä, jotka tulevat kaukaa haltioituakseen kivistä,
joita kenties roomalaiset sotilaat ovat muinoin tallanneet likaisilla
jaloillaan. Se tuntuu minusta typerältä. Minkätähden? Kivi ei ole
minun silmissäni sen kummempi kuin kivi. Ihmiset ja esineet eivät
vaikuta minuun menneisyydellä, vaan nykyisyydellä. Entisyys on
kuolemaa; nykyisyys on elämää. Tässä, jossa seison katselemassa, on
kaksitoistatuhatta orjaa raatanut pakkotyössä... Vai kuinka monta heitä
olikaan? Regina avasi jälleen matkaoppaan, mutta ei vilkaissutkaan
siihen. — Täällä ovat leijonat raadelleet kristittyjä. Keisarien,
naisten ja plebeijien, eläimiä eläimellisempien olentojen silmät ovat
nauttineet kamalasta näytelmästä. Se kaikki on tapahtunut aikoja sitten
eikä liikuta minua; tunnen vain kammoa aikaa, kaiken tuhoojaa kohtaan.
Kas tuossa tulee typeriä ulkomaalaisia, jotka uppoavat tähän hävityksen
uneen kuin kaakattavat ankat lätäkön harmaaseen, lokaiseen veteen. Pois
täältä!

Regina lähti pois, kulki tien poikki ja istuutui San Gregorion
luostarin portaille. Siellä näytti kaikki, alkaen pinjasta, joka
värähteli täynnä viserteleviä lintuja, punahohteisen kaupungin
äärimmäiseen näkyvissä olevaan kolkkaan asti, olevan pelkkää valoa,
elämää, iloa. Hänen takanaan, kostean vihreän sammalen peittämässä
luostarissa, hautojen reunustamassa pylväskäytävässä, ruohottuneessa
ja metsistyneessä puutarhassa, kaikki oli äänetöntä ja synkkää. Aina
jyrkät vastakohdat! Silti Regina meni tuohon kuoleman valtakuntaan
värähdellen täyteläistä elämää ja sai oppaakseen munkin, joka
näytti keltaiseen vaippaan verhoutuneelta luurangolta. Regina meni
kappeleihin, joissa Domenichinon ja Renin ihanat kuvat vaalenivat ja
haalistuivat hiljaisuudessa, samoin kuin henkilöt, joiden on pakko elää
yksinäisyydessä. Hän kulki metsistyneen puutarhan läpi ja katseli sydän
täynnä sääliä luostariveljeä, joka asteli hänen edellään, vaikka jo oli
kuollut elämälle.

Regina ajatteli lastaan, pikku Caterinaa, jonka hän tahtoi opettaa
kunnioittamaan ja ihailemaan elämää ja nauttimaan siitä. Kuinka paljon
kuolleita ihmisiä elääkään maailmassa! hän ajatteli. Minäkin olin
kuollut sielu vielä muutamia kuukausia sitten. Nyt virkoan jälleen
elämään, mutta en ole niin elämää uhkuva kuin lapseni on kerran oleva.
Olen korkeintaan ylösnoussut, jonka sielun haudan muisto vielä täyttää.

Ennen lähtöään hän pisti kolikon luostariveljen kuivettuneeseen
käteen. Ja tavasta, jolla tämä pisti rahan taskuunsa ja katseli
vierasta, Regina huomasi, että pieni elonkipinä vielä kyti tuossa
luurankomaisessa olennossa.

Sitten hän melkein kuin paeten riensi ulos hautojen vartioimasta
pylväskäytävästä ahmiakseen nälkäisenä auringonpaistetta, elämän ääniä,
avaruutta.






KOLMAS OSA




I


Venäläisten jouluaattona Regina ja Antonio lähtivät tervehtimään
ruhtinatarta. Heidän seurassaan oli pieni, vaaleaverinen neitonen, joka
oli vaatimattomasti pukeutunut mustiin. Se oli Gabrie, opettajan tytär,
jonka unelma päästä opettajatarseminaariin oli toteutunut.

Jo kaksi kuukautta hän oli opiskellut elää kitkuttaen San Lorenzokadun
varrella olevassa pienessä huoneessa erään kuljeskelevan soittajan
perheessä. Mies oli aikoinaan ollut urkurina Reginan kotiseudulla.

Nuori neiti oli totta puhuen evännyt Venutelli-puolisojen tarjouksen
tulla asumaan heille. Hän poikkesi vain heitä tervehtimään ja otti
heiltä joskus vastaan pääsylipun käyden heidän seurassaan teatterissa.
Ja tuona iltana hän oli suostunut lähtemään heidän mukanaan ruhtinatar
Makulinan luo etupäässä uteliaisuudesta. Hän tahtoi läheltä nähdä
ylhäisen, rikkaan naisen ja sitten kuvata häntä ystävättärelleen,
Sabionetan aatelisneitoselle. Yksinkertaisesti tai ivallisesti —
Reginan ei vielä ollut onnistunut saada selville, oliko Gabrie
yksinkertainen vai ivallinen — tämä oli sanonut:

— Tahdon ärsyttää tuota hienoa neitiä! Olen jo lähettänyt hänelle
postikortteja, joissa on kuvattuna ketunajo. Varsinkin ketunajo —
paitsi tietenkin autoja ja ylhäisiä naisia — on sen _impyen_ ihanteita.

Hän korosti »impyen» sanaa ylenkatseellisesti ja kuin säälien.

— Ja monen muun, Antonio tuumi kuin itsekseen.

Hän kulki muutamia askelia naisista edellä ja näytti olevan vaipuneena
ajatuksiinsa, suorana, hienona, yllään avara musta päällystakki.

— Tarkoittiko tuo minua? Gabrie kysyi oltuaan hetken ääneti.
Odottamatta vastausta hän sitten äkkiä sanoi aivan kuin olisi katunut
kysymystään: — Kyllä kai tuo päällystakki painaa, herra Antonio! Meidän
historianopettajallamme on samanlainen, ja toverini väittävät sitä
niin raskaaksi, että kun hän lähtee kaupungille, hänen hetken kuluttua
täytyy palata kotiin lepäämään.

— Vai niin, Antonio virkkoi hajamielisesti.

He saapuivat ruhtinattaren huvilalle. Ilta oli viileä ja rauhallinen.
Täysikuun sinertävä valo himmensi lyhtyjen välkkeen. Katu oli autio.
Regina muisti ensimmäisen käyntinsä ruhtinattaren luona, huokasi ja
hymyili, tietämättä niiksi.

Iso loistava ovi aukeni. Palvelija ei hymyillyt, mutta hänen kelmeät,
välinpitämättömät kasvonsa saivat kuitenkin kohteliaan ilmeen hänen
nähdessään uudet tulijat.

— Onko paljon vieraita? Antonio kysyi, palvelijan auttaessa Reginaa
riisumaan vaippaansa.

— Vain vähän, nuorukainen vastasi soinnuttomasti.

Regina katseli Gabrieta. Tämä katsahti ohimennen eteisen susimattoihin
ja salaa palvelijaan. Palvelija vei naisten päällysvaatteet viereiseen
huoneeseen, ja Antonio avasi, niinkuin ainakin vanha tuttu talossa,
oikealle johtavan oven.

— Odotahan, Regina pyysi järjestäessään hiuksiaan kuvastimen edessä.
Hänen tukkansa oli huolellisesti kammattu; hänen hipiänsä kuulsi
vaaleanpunertavana, ja hän oli hiukan lihonut. Vaaleassa korkean
valkoisen hohtoharsokauluksen koristamassa puvussaan hän näytti hyvin
nuorelta ja melkein kaunottarelta. Regina huomasi sen itsekin ja astui
tyytyväisenä ruhtinattaren salonkiin.

— Miten pienokainen voi? ruhtinatar tiedusteli heti.

— Kiitos, erinomaisen hyvin. Saanko esittää ystävättäreni?

Gabrie kumarsi päällään ruhtinattarelle, joka tuskin suvaitsi luoda
häneen katsettakaan. Sitten Gabrie istuutui sohvankulmaan istuen siinä
koko illan levollisena, vaatimattomana ja vaiteliaana.

Tavanomaiset vanhat rouvat ja herrat täyttivät salin, jossa oli
hirvittävän kuuma.

Ainoa noista vieraista, joka ei ollut vanha, nainen, jolla oli sininen
puku kuin lapsella ja suuret, kultaripsiset kirkkaat silmät, istui
ruhtinattaren vieressä, jonka ympärille pari vanhaa rouvaa ja herraa
muodosti piirin, jälkimmäisten joukossa punertava posliinikalloinen
vanhus.

Ruhtinatar kuunteli saksalaisen herran kertomusta, joka vastikään oli
palannut matkalta Intiasta. Ruhtinatar esiintyi taas mauttomassa,
valkoisilla pitseillä koristetussa mustassa samettipuvussaan ja
muistutti noita keskiaikaisia vanhoja naisia, joiden rumuuden sen ajan
suuret maalaajat ovat ikuistaneet. Silmät vain olivat vilkkaat hänen
elottomissa pöhöttyneissä kasvoissaan.

Sinipukuinen nainen kysyi saksalaiselta herralta, oliko hän lukenut
Pierre Lotin Intiaa käsittelevän kirjoitelman _Revue des deux
Mondes'issa_.

— Hän liioittelee, niinkuin tavallisesti. Hautaukset — Gangesvirtaan —
mainitkaamme niitä esim. tällä nimellä, ovat Lotin kuvauksesta päättäen
kuin runoelmia. Todellisuudessa ne ovat...

— ... ruokottomia, Marianna pisti väliin istuutuen aivan lähelle
Gabrieta ja hiljentäen ääntään, jottei ruhtinatar kuulisi, tämä kun
usein soimasi Mariannaa hänen epähienoista puhetavoistaan.

Gabrie, joka oli ystävättäreltään aatelisneitoselta kuullut, etteivät
ylhäiset naiset koskaan käytä rumia sanoja, katsoi hiukan ihmetellen
Mariannaan. Sitten hän loi katseensa vielä alemmaksi istuen edelleen
rauhallisena sopessaan.

— Muutoin kaikki Lotin kuvaukset ovat paikkansapitämättömiä,
saksalainen lisäsi. Eräs japanilainen kirjailijatar, rouva Tshansahma,
sanoi minulle kerran lukevansa Lotin kirjoja, kun tahtoi nauraa
makeasti.

— Mutta mekin nauramme, kun rouva Tshansahma apinoi europpalaisia
esiintyessään muka meidän maanosamme naisten tavoin, sinipukuinen
nainen huomautti siihen.

— Miten tuo nainen saattaakaan tietää, mitä rouva Tshansahma tekee ja
mitä jättää tekemättä? Marianna kysyi hiljaa kumartuen hiukan eteenpäin.

Reginakin nyökkäsi päätään sinipukuiseen päin:

— Eikö hän ole sokea?

— Umpisokea! Marianna vastasi. Mutta välistä sokeat näkevät enemmän
kuin näkevät.

Gabrie istui suorana noiden molempien naisten välissä, tarkkasi ja
kuunteli kaikkea. Kaikki puhelivat, hän yksin oli vaiti. Erityisesti
hän tutki sokeaa, joka liikehti ja puhui lakkaamatta.

Ruhtinatarkin puhui tavallista enemmän. Antonio, joka oli hyvin kaunis,
mutta tavattoman vakava, keskusteli vanhan neidin kanssa. Tällä oli
päässä pieni peruukki, joka puutteellisesti peitti harvoja punaisten
hiuksien jäännöksiä. Katkonaisia lauseita, irrallisia sanoja ja
naurunhohotusta kantautui kesken ylintä humua soppeen, jossa Regina,
Gabrie ja Marianna istuivat.

— Oletteko kuullut tuon sokean naisen tarinan? Marianna kysyi. Hän
yritti surmata miehensä, joka oli syypää hänen sokeuteensa.

— Kuinka niin?

— Kerron joskus toiste. Nyt minun täytyy mennä.

Hän kavahti pystyyn ja lähti pois silkkisten alushameiden kahistessa.
Mutta äkkiä hän palasi Reginan luo sanoen:

— Näin pienen tyttönne sen hiton imettäjän sylissä. Sain sen
jättiläiselukan raivoihinsa. Sanoin hänelle, että muutaman päivän
kuluttua tulee maanjäristys.

— Kuulin siitä, Regina sanoi nousten ja nauraen.

— Ja nyt hän pelkää.

— Pelkääkö hän? Eikö se pilaa hänen maitoaan? Marianna kysyi vakavasti.
Mutta olen todella lukenut, että on tulossa maanjäristys.

— Todellakin? Gabrie sanoi, vihdoinkin katkaisten äänettömyytensä.
Sehän on kovin hauskaa.

Marianna katsahti häneen ja näytti nyt vasta huomaavan hänen
läsnäolonsa.

— Onko neiti sukua teille?

— Kaukaista sukua.

— Sen huomaa. Mutta herrainen aika, laiminlyön kokonaan
velvollisuuteni...

Hän aikoi taas poistua, mutta kääntyi ja palasi vielä kerran Reginan
luo.

— Minullahan oli jotakin sanottavaa teille, Regina rouva. Tulkaahan
tänne. Mutta olettepa hieno tänä iltana. Suoraan sanoen voisitte...

— Mitä tarkoitatte?

— Mennään tuonne, Marianna sanoi tarttuen hänen käteensä.

— Tule sinäkin mukaan, Gabrie.

Pieni vaaleaverinen neitonen nousi. Mutta seuraavassa tuokiossa hän
ajatteli, että Mariannalla ehkä oli Reginalle jotakin kahdenkeskistä
sanottavaa, joten hän pyysi saada jäädä paikoilleen.

— Onko sinun täällä ikävä? Regina kysyi.

— Eihän toki! Gabrie huudahti. Mene nyt vain.

Regina lähti, mutta palasi pian ja pyysi Gabrieta tulemaan ruokasaliin,
missä Marianna tarjosi teetä. Herroja ja naisia seisoi tarjottimien
peittämän pöydän ympärillä juoden ja syöden. Marinna istui samovaarin
ääressä kaataen läpikuultaviin, hienoihin japanilaisiin kuppeihin
höyryävää punaruskeata teetä. Antonio kulki tarjoamassa teekuppeja
naisille.

Hän ojensi kupin Gabriellekin, joka oli pysähtynyt ruhtinattaren
taakse. Tämä keskusteli Intiasta palanneen saksalaisen herran kanssa.
Gabrie hymyili Antoniolle lapsellisen kiitollisena.

— No, onko täällä hauskaa? Antonio kysyi.

— Hirveän hauskaa! Vaikk'en ymmärrä paljoa heidän puheistaan. Reginakin
puhuu ranskaa, ja aika sujuvasti.

Antonio katseli vaimoaan. Hän oli vaaleassa puvussaan niin nuorekas
ja hieno. Regina huomasi, että miehensä katseli häntä, ja meni hänen
luokseen.

— Miksi katselet minua?

— Enkö saisi katsella omaa vaimoani? Mutta oletpa kalpea. Tullessamme
poskesi punoittivat. Mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään. Olenko todella kalpea, Gabrie?

— Olet hiukan. Mutta se pukee sinua. Näytät niin kauniilta... Gabrie
vastasi.

— Paljon kiitoksia!

— Sinä olet kaikkein kaunein täällä, nuori neiti väitti katsellen
ympärilleen. — Eikö teistäkin, herra Antonio?

— Kaikkein kaunein ja hienoin.

— Tahdotteko tehdä minut noloksi! Regina sanoi. Te olette imartelijoita
molemmat, jo sen nyt huomaa.

— Regina on hiukan lihonut, Antonio virkkoi kääntyen Gabrieen päin.
Muistatteko, kuinka laiha hän oli aikaisemmin? Se ei ollenkaan pukenut
häntä.

— Kiitos kohteliaisuudesta! Regina sanoi huulet kosteana teestä.

— Eipä se sentään rumentanut. Hän oli kylläkin laiha. Sen huomasi heti
hänen tullessaan viime vuonna sinne kotipuoleen. Ja niin kalpea. Ja
aina huonolla tuulella, muistatko, Regina? Hän pelkäsi aina, että te
olitte hänelle uskoton. Alinomaa hän odotti kirjeenkantajaa.

— Mitä? Kuka sinulle on puhunut tuollaista? Regina kysyi ihmetellen.

— Huomasin sen itsestäni. Kun herra Antonio sitten tuli...

— Totisesti, jos aiot ruveta kirjoittamaan romaaneja, ei sinulta
ainakaan puutu havaintokykyä!

Venutelli-puolisot ja Gabrie keskustelivat aivan lähellä ruhtinatarta.
Äkkiä tämä kääntyi heihin päin. Hän piteli pienissä hohtokivisormuksien
peittämissä käsissään kakkulautasta ja pientä hopeahaarukkaa. Hän söi
hitaasti; näytti melkein siltä, kuin hän olisi märehtinyt leivostaan.
Pieni suklaapala oli tarttunut hänen ylähuuleensa, sitä saattoi
luulla inhoittavaksi syntymämerkiksi. Hän ei koskaan ollut näyttänyt
rumemmalta.

— Onko neiti kotoisin Viadanasta? ruhtinatar kysyi katsellen Antoniota
ja osoittaen haarukallaan Gabrieta.

— Ei, hän on minun kotiseudultani, Regina vastasi katsellen tyttöön
ystävällisesti. Ja hän luuli Gabrien pienissä kasvoissa huomaavansa
sanomatonta inhoa.

       *       *       *       *       *

Päivät ja kuukaudet kuluivat. Eräänä aamuna Regina näki herätessään
kultajuovan pistäytyvän suljetuista ikkunaluukuista sinertävälle
seinälle. Auringonpaiste tunki sisälle ikkunanraosta.

Talossa oli niin hiljaista, että kuuli ikkunan lasien tärisevän
ajoneuvojen vieriessä ohi kadulla.

Regina huomasi, että kevät oli tullut, ja tunsi sen johdosta syvää
iloa. Aika vieri hänen huomaamattaan, hän kun oli niin onnellinen.
Joskus hän sentään kävi levottomaksi ajatellessaan, että hänen onnensa
ehkä saattoi haihtua. Ja tuona aamuna hän, nähtyään ilokseen auringon
juovan, katseli Antoniota, joka vielä nukkui, ja ajatteli:

— Jos hän kuolisi! Hän, minä ja Caterina voimme kuolla minä hetkenä
tahansa; tämä suuri valo, joka kirkastaa sieluni, saattaa sammua
milloin hyvänsä.

Hän kohosi kyynärpään varaan ja katseli miestään. Tämän kaunis pää,
joka liikkumattomana lepäsi pieluksella ikkunaluukkujen raoista
sisään virtaavassa puolivalaistuksessa, oli viivoiltaan puhdas kuin
veistokuva. Isoissa, umpeen painuneissa luomissa erotti sinervät
suonet, kasvoissa oli lempeä leima.

Edellisenä yönä Antonio oli palannut kotiin myöhään, tavallista
myöhemmin. Melkein aina näihin aikoihin hän palasi myöhään. Mutta
Regina ei ollut mustasukkainen. Antonio teki työtä koko päivän,
melkein kuumeisen uutterasti. Ainoastaan illat hän saattoi käyttää
virkistyäkseen, hiukan huvitella ja jaloitella. Eikä Regina vaatinut
häntä tilille näistä hetkistä. Sitäpaitsi Antonio aina kertoi hänelle,
missä oli ollut.

Oli päiviä, joina he näkivät toisensa vain ohimennen aamulla
herätessään. Ja joskus, kun Antonio heräsi myöhään, hänen täytyi
nopeasti hypätä vuoteesta, kiireisesti pestä kasvonsa, siemaista
kahvinsa ja rientää virastoonsa.

Tästä huolimatta — ja kenties juuri tämän vuoksi — heidän avioelämänsä
solui edelleen selkeänä ja rauhallisena kuin kirkas, tyyni virta.

Imettäjän oli tapana kertoa, että hän oli aikaisemmin palvellut
perheessä, jossa rouva ja herra riitelivät, jopa joutuivat käsikähmään
vuoteessakin (— ja kun minun piti olla erotuomarina, minäkin tartuin
patukkaan —) Kerran hän sanoi:

— Jos tätä menoa jatkuu, hyvä rouva, siitä ei synny hyvää. Riidelkää
vähän herran kanssa, muuten saatte nähdä, että tapahtuu jokin
onnettomuus.

— Ei tässä talossa tarvita onnettomuuden ennustajia.

— Kyllä lähdetään, kunhan tämä nukke on varttunut hiukan isommaksi.
Katsokaapas, kuinka soma se on!

       *       *       *       *       *

Antonio heräsi, ja jo ennenkuin hän avasi silmänsä, hän vaistomaisesti
tunsi, että Regina katseli häntä. Hän hymyili vaimolleen.

— On kai jo myöhä? Antonia sanoi nähdessään hänkin auringonjuovan.

— Ei; aurinko vain alkaa tulla niin aikaisin tervehdykselle. Kello on
neljännestä vailla kahdeksan. Tahdotko nähdä pienokaisen?

— Odotahan! Antonio pyysi. Suutelehan minua ensin. Emmehän näe juuri
koskaan toisiamme.

Hän lähestyi Reginaa ja kietoi käsivartensa vaimonsa kaulaan. Hellästi
kuin lapsi Regina suuteli häntä sileälle otsalle ja hiuksille, joista
aina uhosi tuota omituista kuihtuneiden kukkien tuoksua. Ja tuntiessaan
miehensä kokonaan omakseen, lempeäksi ja helläksi, nähdessään, miten
nuori, kaunis ja luottavainen hän oli, Regina koki sisimmässään niin
suurta onnea ja hellyyttä, että se hipoi kärsimystä. He viivähtivät
muutaman silmänräpäyksen syleilyssään, ympärillään huoneen hiljainen
puolihämärä.

Ulkona katu vilkastui, mutta sen humussa oli jotakin viehkeätä, mikä
tuntui häipyvän kirkkaaseen aamuilmaan.

— En tiedä, miksi minusta on, kuin lepäisimme metsän siimeksessä. Olen
vielä uninen. Voisin uinahdella näin vaikka kuinka kauan.

— Se on kevään vaikutusta, Regina virkkoi. Minäkin näen edessäni metsän
ja puiden lomitse joen ja lukemattomia kukkia.

— Lähdetkö Pinciolle tänään?

— En. Lähden tervehtimään Gabrieta, joka on ollut vuoteen omana jo
kolme päivää. Tyttö parka!

Antonio ei sanonut tähän mitään. Hän ei vaatinut vaimoaan tilille
siitä mitä tämä teki lähtiessään kotoa, enempää kuin vaimonsakaan
häntä. Mutta jokin alitajunnassa piilevä seikka sai hänet sinä hetkenä
muistamaan, että Regina aikoi käydä kotiseudullaan kesäkuussa, ja hän
kysyi:

— Milloin hän suorittaa tutkintonsa?

— Tarkoitatko Gabrieta? Heinäkuussa, luullakseni.

— Ette siis matkusta yhdessä, niinkuin hän mainitsi joku päivä sitten.

— Emme.

He olivat ääneti. Aikoja oli jo kulunut, paljon oli muuttunut, pari
kertaa Regina oli ehtinyt uudelleen käydä synnyinkodissaan ja palata
takaisin, ja hänen ensi lähtönsä näytti nyttemmin lapselliselta,
etäiseltä, välillä sattuneiden tapahtumien himmentämältä oikulta.
Kuitenkin se vaikutti joka kerran, kun tuli puheeksi matkustaminen,
vaikka — niinkuin sinäkin aamuna — heidän avioelämänsä viehkeimpinä
hetkinä, nuoriin puolisoihin masentavasti. Heidän mielessään heräsi
tunne, että he olivat erossa, kuin jokin outo, salaperäinen voima olisi
sysännyt heidät kauas toisistaan. Mutta tätä mielialaa ei kestänyt
kauan. Keväthän kolkutti sinä aamuna ikkunaan; oli aurinkoinen, eikä
pilvinen aika, ja Regina ja Antonio olivat liian nuoria, liian terveitä
ja rakastavia malttaakseen olla lintujen tavoin unohtamatta kulunutta
talvea ja virittämättä ylistyslaulua ilolle. Antonio sanoi vaimoaan
pikku Reginakseen ja mainitsi lisäksi monia kymmeniä muita herttaisia
hyväilynimiä. Regina taas mairitteli miestään aivan vilpittömästi
sanoen häntä muitta mutkitta »maailman kauneimmaksi mieheksi».

Auringon seinälle heijastama loistava silmä katseli heitä lempeästi ja
tyytyväisenä.

       *       *       *       *       *

Regina saattoi imettäjää ja lasta asemapuistoon ja lähti sitten
tervehtimään Gabrieta. Hän vei tytölle kirjan, orvokkivihon ja
keksikääryn ja käveli iloisesti ja joustavana kuvitellen olevansa
matkalla täyttämään armeliaisuuden tekoa. Hän katsahti asemakelloon. Se
oli kymmenen. Ilmassa, joka oli niin tyyni, ettei lehtokujien puissa
voinut nähdä pienintäkään värettä, tuntui voimakkaana narsissien ja
ruohon tuoksua. Kaukana aseman takana kohosivat pellavankukan väriset
vuoret himmeinä, ikäänkuin päilyen vedenpinnan läpi.

Muutaman askelen verran Reginan edellä kulki lintujenkaupustelija.
Ja kevään juhlariemu oli niin voimakas ja valtava, että vielä
siivettömät varpusenpoikaset, punarintasatakielet ja narsissinkeltaiset
kanarialinnut visertelivät ilosta kahdessa häkissä, jotka heiluivat
surumielisen omistajan käsissä. Regina ajatteli hetken ostaa
pikkuvarpusen lapselleen. Mutta mitä Caterina olisikaan tehnyt sillä?
Hän olisi tukahduttanut sen. Sitä suurempaa iloa se ei olisi tuottanut.
Ei, Regina ei tahtonut totuttaa lastaan joutaviin huvituksiin, eikä
oikulliseen julmuuteen. »Mutta», hän ajatteli, »ostamalla linnun tuotan
vähäisen ilon tuolle alakuloiselle miehelle, joka ei luultavasti vielä
tänään ole saanut mitään kaupaksi».

— Mutta ei sentään, hän sitten ajatteli. Miksi tuo mies minusta
näyttää alakuloiselta? Ehkä hänkin on onnellinen. Olemme niin valmiit
kuvittelemaan, että lähimmäisemme kärsii, vaikka hän usein onkin
meitä itseämme onnellisempi. Kerran luulin, että kaikki ihmiset ovat
onnettomia, mutta nyt! Huomaan, että silloin erehdyin.

       *       *       *       *       *

Kevät tunkeutui siihen vuokrakasarmiinkin, jossa Gabrie asui. Portaat,
jotka Regina aikaisemmin oli nähnyt kosteina ja liasta tahmeina, olivat
nyt kuivat, askelmat oli puhdistettu, ja selällään olevasta ovesta näki
käytävän, jonka lattia oli huosittu puhtaaksi. Alkaen ensimmäisestä
kerroksesta, jossa kirjanpitäjäperhe edusti ylellisyyttä, neljänteen
saakka, jossa kiertävän soittajan asemaan vajonnut entinen urkuri
asusti, köyhät vuokralaiset olivat puhdistaneet talon ottaakseen
pääsiäisen arvokkaasti vastaan. Regina tunsi omituista mielihyvää
kuullessaan vihreän silkkialushameensa kahisevan portaissa. Tosin
hän ei erityisesti ajatellut silkkistä alushamettaan, eikä hän sinä
hetkenä selvästi muistanut elämänsä mukavuutta, asuntonsa harvoja,
hyvin valaistuja portaita, kahta saliaan, säästöpankki-kirjojaan eikä
tilattua paikkaansa Costanzi-teatterissa. Mutta himmeä tietoisuus
kaikesta tästä ilahdutti hänen sydäntään ja teki hänet tuntehikkaaksi.
Hän tiesi olevansa hieno rouva, joka nousi portaita päivänpaisteisena
kuin pääsiäinen orvokkivihko kädessä, tuoden mukanaan kevään
tuulahduksen näihin köyhien, ahertavien, opiskelevien, työn raskaan
raatajien asuntoihin. Hän olisi tahtonut jättää orvokin jokaiselle
kynnykselle. Hän muisti kerran nähneensä numero 8:sta astuvan ulos
nuoren ylioppilaan, joka näytti potevan vähäverisyyttä, jonka
huulet olivat harmaat ja silmät himmeät kuin kuihtuneet hyasintit.
Nuorukaisella oli ollut yllään kulunut, mutta hyvin siisti takki.
Regina olisi tahtonut jälleen kohdata hänet tervehtiäkseen häntä ja
siten ilmaistakseen, että hän rakasti köyhiä, joita hän varhemmin oli
ylenkatsonut.

Mutta nuorta miestä ei näkynyt, ja Regina kiipesi kiipeämistään, kunnes
pääsi ovelle, johon neljällä nupinaulalla kiinnitetty kortti ilmoitti
tulijalle, että sen takana asui

        _Mario Ennio Colorni_
  entinen urkuri ja laulukuoron jäsen,
           viulutaiteilija.

Kortti ei tehnyt mitään vaikutusta Reginaan, joka jo oli nähnyt sen
pari kertaa aikaisemmin käydessään tapaamassa Gabrieta. Opiskelevan
neitosen isä oli kirjeessä pyytänyt Reginaa ottamaan selvää, »oliko
tytön ympäristö epäilyttävä ja vaarallisen näköinen, jommoisiksi
sanottiin kaikkia n.s. 'San Lorenzon kaupunginosan' asuntoja».

Rouva Colorni tuli avaamaan. Hänellä oli päässä musta myssy ja nenällä
siniset lasit, ja hän näytti vanhaksi naiseksi naamioidulta tytöltä.
Hän ei heti tuntenut vierasta, vaan näytti päästäessään tämän sisään,
lapsellisen epäluuloiselta. Mutta Regina antoi hänen vetää sieraimiinsa
orvokkien tuoksua ja sanoi hänelle Mantovan murteella:

— Ettekö tunne minua enää? Kuinka Gabrie jaksaa?

Pikku rouva, joka lavantaudissa oli menettänyt hiuksensa,
puheenlahjansa ja melkein näkönsäkin, hymyili lempeästi ja vetäytyi
syrjään.

Regina kävi kursailematta sisään, kulki puhtauttaan kiiltävää käytävää,
jossa tuntui miellyttävää paistin käryä, ruokailuhuoneeseen, jossa
suljetun ikkunan edessä roikkui keltainen harsoverho, ja näki avoimesta
ovesta, että Gabrien huone, jonka rouva Colorni juuri oli siistinyt,
oli tyhjä.

Hän kääntyi; mykän naisen silmät hymyilivät vielä sinisten lasien
takaa, ja hän viittasi kädellään ikkunaan.

— Onko Gabrie mennyt kaupungille? Ja hän kirjoitti minulle, että oli
sairaana, vuoteen omana! Regina ihmetteli ja meni sisälle pieneen
huonepahaseen.

Pikku rouva pudisti päätään, rykäisi ja kosketti sormellaan otsaansa
osoittaakseen, että Gabrie todella oli ollut sairaana. Sitten hän taas
hymyili, viittasi ikkunaan ja tarjosi Reginalle tuolia.

— Palaako hän pian? Minne hän lähti?

Rouva Colorni otti Gabrien pöydältä kirjekuoren, painaen sitä sitten
seinää vasten.

— Viemään kirjettä postiin, eikö niin? Istun hetkisen, olen väsynyt.
Kuinka herra Enrico jaksaa?

Rouva hymyili taas ja matki viulun soittoa. Sitten hän levitti
käsivartensa ehkä osoittaakseen, että hänen miehensä oli kaukana ja
että hänen soittimensa puhui hellää kieltään jollekin saksalaiselle
herrasväelle laitakaupungin ravintolassa, jota vilkastuttivat kanat ja
punakukkaiset persikkapuut.

Regina istuutui, ja pieni rouva poistui huoneesta.

Hetken ajan vallitsi syvä hiljaisuus puhtaassa huoneistossa, joka
oli täynnä rauhaa ja paistin käryä. Gabrien pieni huone, jossa oli
keltaiset ruusunpunakukkaiset seinäpaperit, pieni pöytä, joka oli
kirjojen ja vihkojen peitossa, sinihelmenväristä taivasta kohti aukeava
ikkuna — kaikki se sai Reginan ajattelemaan poppelin latvassa olevaa
linnunpesää. Kaikki tässä maailmassa on suhteellista. Tuo kiertelevä
soittoniekka, joka iltaisin toi pienelle mykälle ja työteliäälle
vaimolleen kaksi, kolme, jopa viisikin liiraa, näki asunnon
puhdistetuksi ja sai syödä hyvää lampaanpaistia, oli onnellisempi kuin
moni miljoonienomistaja.

Ja Gabrie haaveineen ja rohkeine tulevaisuudentuumineen näki
epäilemättä elämän edessään puhtaana ja valoisana kuin ikkunan edessä
päilyvä sinitaivas.

— Onni on meissä itsessämme, eikä meitä ympäröivissä oloissa, Regina
ajatteli. Oli aika, jolloin pidin itseäni onnettomana, ja talo oli
kuitenkin varakkaiden kaupunginosassa. Nyt minusta tuntuu, että olisin
onnellinen täälläkin, tässä köyhien talossa kovaosaisten tyyssijassa.

Gabrieta ei vain kuulunut. Sen parempi; hän oli siis terve. Regina
katsoi pientä kelloaan: puoli yksitoista. Hän saattoi vielä odottaa
hetkisen.

Hän nousi ja meni ikkunaan: oikealla, vasemmalla, ylhäällä, kaikkialla
häikäisevä taivas. Alhaalla rantatie, isoja taloja, jotka hohtelivat
keltaisina päivänpaisteessa. Etäällä junan jylhää puhkumista, vihreitä
kedon liepeitä, kaiken yläpuolella kuvaamaton kevään ja elämän henkäys.

Kaikki oli kaunista.

Gabrieta ei kuulunut tulevaksi. Regina nousi tuolilta ja meni pöydän
ääreen, jolle hän aikoi jättää yhä kädessään pitelemänsä orvokit. Hänen
silkkinen alushameensa kahisi kovasti hiljaisessa huoneessa.

Tuo pieni pöytäkin näytti somalta täynnä vihkoja ja paperilippuja,
joihin kirkas ja syvä henki oli jättänyt selvän jälkensä.

Regina muisti kerran aikoneensa yrittää kirjailijattareksi, mutta että
hänen ei ollut onnistunut kirjoittaa ensimmäiseen vihkoon ensimmäistä
sanaakaan. Kuinka pitkälle Gabrie jo lie päässyt? Toivottavasti
ainakin pitemmälle kuin Arduina. Regina tuli samassa ajatelleeksi
Antonion omaisia, jotka olivat kadonneet hänen elämästään tai
ainakin häipyneet kuin sellaiset romaanin henkilöt, jotka esiintyvät
teoksen ensimmäisessä luvussa, mutta jotka eivät myöhemmin enää
pääse näyttäytymään. Regina salli imettäjän käydä näyttämässä lasta
isoäidille ja kuunteli, kun Antonio puhui omaisistaan. Mutta hän näki
heitä harvoin. Ja vaikkei hän nyttemmin pitänyt heitä miellyttävämpinä
eikä vastenmielisempinä kuin satoja muita kohtaamiaan henkilöitä,
jotka olivat jättäneet hänet välinpitämättömäksi, hän ei voinut heidän
seurassaan tukahduttaa vihankaunaa.

Miksi hän ajattelikaan heitä juuri sinä hetkenä selaillessaan Gabrien
muistiinpanovihkoa. Hän haki mielestään ajatuksia yhdistävää lankaa.
Siinä se olikin. Hän oli epämääräisesti ajatellut, miten olisi
käynyt, jollei Antonio olisi vienyt häntä omaistensa kotiin, tuohon
kammottavaan huoneeseen, joka oli ahdettu täyteen huonekaluja ja
vastenmielisiä henkilöitä, kuin huonosti tehty ruma maalaus, vaan
sensijaan hiljaiseen ja valoisaan huoneistoon, vaikka se olisikin
ollut vaatimaton kuin tämä entisen urkurin asunto. Varmaankaan hänen
kuherruskuukautensa ei silloin olisi ollut täynnä kärsimyksiä.

Hän laski kädestään vihon ja otti toisen. Ja hänen mietteensä
muuttuivat kuin tuulen kiidättämien pilvien muoto.

— Ei! Ehkä olisin kärsinyt vieläkin enemmän. Minun täytyi kärsiä,
kestää elämäni ankara käänne. Luulen, että niin käy kaikkien älykkäiden
aviovaimojen. Ja nyt... nyt minun on helppo nähdä kaikki kauniina, kun
olen onnellinen, kun elämä on minulle helppoa.

— Kas vain:

»Nuori nainen, kahdeksantoistavuotias, aatelisperhettä, joka on
joutunut taloudelliseen ahdinkoon. Teeskentelevä, turhamielinen,
kateellinen, kunnianhimoinen, osaa kätkeä vikansa näennäisesti
luonnollisen ja rakastettavan, mutta tosiasiassa kylmän naamion taakse.
Joku on sanonut hänelle, että hän on Botticellin Pyhän neitsyen
näköinen, minkä jälkeen hän esiintyy innostuneen tuntehikkaasti. Mikä
kaikki ei estä häntä olemasta rakastunut maalarioppilaaseen...»

Reginan mieleen muistui, kuinka innostuneesti opettaja, Gabrien isä,
oli lukenut Caterina rouvalle palan tätä Gabrien luonnehtimaa pientä
henkilökuvaa:

»Kuulkaahan tätä, huomatkaa, millainen havaintokyky! Tämä on tulevan
romaanin tyyppi, hyvä Caterina rouva. Minun Gabrieni kokoilee
kokoilemistaan. Hän näkee tyypin, tutkii sitä ja kätkee sen mieleensä.
Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka panee säästöön kaiken, kun
kaikkea voi käyttää johonkin hyödylliseen».

Kun opettaja puhui tuohon tapaan, Regina oli tuntenut sääliä häntä
kohtaan ja opettajan lukiessa hän oli oivaltanut kuvatun tyypin
Sabbionetan pienen aatelisneitosen luonnekuvaksi.

Gabrien vihko oli melkein täynnä tuollaisia pieniä luonnekuvia. Regina
katsoi voivansa empimättä omin luvin selailla sitä, ja viimeisillä
sivuilla oli pikakuvia seminaarin opettajien ja naisoppilaiden
luonteista ja lopuksi Clarettasta, josta sanottiin: »keimaileva,
hysteerinen, turmeltunut»; Gabrie oli pari päivää aikaisemmin tavannut
hänet Reginan luona.

Hän oli hirvittävä, tuo tuleva kirjailijatar! Hän ei ollut kuvastin,
vaan Röntgen-koje.

Regina selaili ja luki edelleen, yhä seisoen pienen pöydän ääressä.
Outo uteliaisuus pakotti häntä jatkamaan.

»Nuori rouva, likinäköinen, ruskeatukkainen, suu ja silmät
pistävät esiin pienistä kasvoista. Hyvin älykäs, hiukan omituinen,
arvoituksellinen. Köyhtynyttä aatelissukua, teeskentelee ylenkatsovansa
sinistä vertaan, ja ehkä hän ei välitäkään siitä. Mutta hänen verensä
on sinistä, hän on siitä tietoinen ja tahtoo olla aatelinen. Hän pitää
ylellisyydestä ja rikkaista, on mennyt vaimoksi köyhälle miehelle,
mutta hänen on onnistunut saada miehensä _ansaitsemaan hyvin_...»

— Siinä minun kuvani, totisesti! Regina ajatteli. Tuo oli hänestä koko
hauskaa, mutta samalla hiukan hermostuttavaa. Tuo letukka ei juuri ole
suopea minulle. Mitähän hän tarkoitti viimeisellä lauseella?

Äkkiä Regina muisti, että Gabrie eräänä päivänä oli kertonut hänelle
juttuja, jotka oli kuullut opintotovereiltaan.

— Sehän on oikea juorupesä, tuo teidän opistonne, Regina oli paheksuen
huomauttanut.

— Pesä? Pikemminkin leivinuuni! Gabrie oli korjannut.

Regina luki edelleen:

»Kirjailijatar, pitkä, laiha, keltaihoinen, pienet maidonväriset
silmät, pieni suu, mustat hampaat, keltainen tukka, käyrä nenä.
Surkuteltava nähdä ja kuulla. Miesten seurassa siitä huolimatta
kiemaileva».

— Tämä on Arduina. Muutaman rivin pituinen murhaava arvostelu, Regina
ajatteli. Hän löysi Massimon, senjälkeen Mariannan. »Pieni; kasvot
oliivin väriset, pahanilkiset, pikkuruiset mustat silmät. Väittää
aina puhuvansa totta, mutta kuvanveistäjä sanoisi hänestä: pieni
pronssiveistos, joka esittää _pahansisuista mielettömyyttä»_. Lisäksi
löytyi vihosta sokea nainen, toisia tyyppejä, jotka kävivät ruhtinatar
Makulinan salongissa, jonne Regina oli pari kertaa ottanut Gabrien
mukaansa, ja lopulta ulkomaalainen nainen; rikas, kookas ja lihava.
»Hiukset hyvin mustat, värjätyt, huulet paksut, sinervän kelmeät;
pienet, erittäin vilkkaat ja salaperäiset, ilkeät kissan silmät.
Ei koskaan naura; vanhanpuoleinen, huonokuuloinen, puhuu alinomaa
tuntemastaan naisesta, joka oli George Sandin ystävätär. Aistillisen
naisen perikuva. Hänellä on nuori rakastaja».

Heti senjälkeen:

»Virkailija, vanhan ruhtinattaren sihteeri. Nuori, vaaleaverinen,
hyvin kaunis; pitkä, solakka mies. Silmät lumoavat, suu raikas ja niin
punainen, että luulisi ihomaalilla sivellyksi. Mieleltään iloinen.
Hän on hyväsydäminen ja suuresti rakastunut vaimoonsa, silti hän on
ruhtinattaren rakastaja».




II


Regina oli kerran unessa nähnyt auringonpimennyksen. Tänä hetkenä,
kun hän luki Gabrien muistiinpanokirjan lehteä, tuo uni iski hänen
mieleensä. Tunsihan hän sisimmässään samaa peloittavaa hämärää,
hirvittävää tyventä ja odotusta.

Sitä kesti vain hetkisen. Se meni ohi, ja hän näki jälleen auringon,
tunsi taas elämän väreilyä, huomasi, että kaikki hänen ympärillään oli
säilyttänyt entisen muotonsa, että kaikki oli paikoillaan, ettei mitään
ollut muuttunut. Mutta hän itse ei enää ollut sama. Hänen ympärilleen,
lähelle ja kauas, oli jälleen ilmestynyt valo; hänen sisällään vallitsi
iltahämärä.

Hän laski vihon pöydälle, otti orvokit, käärön ja kirjan jälleen
käteensä ja poistui. Myöhemmin hän huomasi lähteneensä sieltä
välttääkseen tuota halpamaista kiusausta; hän olisi tahtonut udella
Gabrielta ja pakottaa hänet vaikka väkisin tunnustamaan, miten hän oli
aavistanut tai keneltä hän oli kuullut tuon hirvittävän salaisuuden.
Sinä hetkenä, niinkuin aina ennenkin, ylpeys piti häntä pystyssä,
jäykkänä ja kylmänä kuin rautapuikko, joka kannattaa veistokuvan kipsiä.

Mykkä pikku rouva juoksi Reginan jälkeen ja teki merkkejä, joita
toinen ei ymmärtänyt. Tuo naamioitua lasta muistuttava nainen herätti
Reginassa hurjaa inhoa. Miksi tuollainen olento eli? Miksi luonto tai
yhteiskunta ei kuristanut kuoliaaksi kaikkia epäsikiöitä ja heikkoja
raukkoja?

Reginasta tuntui kuin tuolla huoneessa olisi kaikki, mitä elämässä on
viheliäisintä ja kurjinta, ilmestynyt hänen eteensä. Ja koko elinikänsä
hän ajatteli pohjattomasti inhoten tuota soittajan rauhallista asuntoa,
jyrkkiä portaita, epätasaisia askelmia ja pölyistä eteistä. Hän ei enää
koskaan astunut sinne jalallaan.

Hän kulki nyt katua, joka oli tulvillaan auringonpaistetta, aukion
halki, poikkesi lehtokujiin tehden kaiken vaistomaisesti, unissakävijän
tavoin.

— Puhun tästä heti Antoniolle ja sitten nauramme yhdessä! hän ajatteli.
Mutta sitten hän huomasi olevansa mielenliikutuksen vallassa; ja
sensijaan, että hän olisi palannut puistoon, jossa imettäjä lapsen kera
odotti häntä, hän istuutui penkille Termejä vastapäätä oikeanpuoliseen
lehtokujaan.

Miksi hän ei mennyt puistoon? Miksi hän ei heti ottanut selvää, missä
imettäjä oli, palatakseen kotiin hänen kanssaan? Hän ei _voinut_.

Äkkiä hän luuli kuulevansa kaukaista jyminää. Se kuulosti raivokkaasti
puhkuvalta junalta, joka kiitää ohi etäällä näkymättömillä kiskoilla.

— Hyvä Jumala, mitä se olikaan!

Naishenkilö, niskassa iso punertava hiussolmu, kulki ohi, katseli häntä
tutkivasti ja kääntyi katsomaan taakseen, ennenkuin katosi.

Regina pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja oivalsi, että oli kalpea ja
näytti kärsivältä. Ja nyt hän huomasi, että tuo etäinen jymy ja puhkuva
tykytys tuli hänen povestaan, hänen runnellusta sydämestään.

Hän ravisti itseään kuin juuri herännyt lintu ja tahtoi palata
todellisuuteen. Hän huomasi sylissään orvokkivihon, kirjan,
keksikäärön. Miksi hän ei ollut jättänyt niitä Gabrien pöydälle,
niinkuin tarkoitus oli ollut? Luultavasti hän vaistomaisesti tahtoi
kostaa Gabrielle, joka oli pistänyt tämän okaan hänen sydämeensä.

— Olenpa minä halpamainen! hän ajatteli. Onko tyttö muka syypää siihen?
Jos se edes on totta? Mutta _voiko_ se olla totta? Miksi? Minkätähden
en heti ole tullut ajatelleeksi tuota: minkävuoksi?

Sentähden, että tuo kysymys oli turha!

Tunsihan hän tuon hirvittävän _miksi_. Jo ennenkuin tuo turha kysymys
oli kohonnut hänen huulilleen, se oli kaikunut hänen veressään,
suonesta suoneen, sydämen kumisevaan syvyyteen saakka.

Antonio oli myönyt itsensä rahasta. Regina ei hetkeäkään epäillyt
sitä, eikä hän hetkeäkään ajatellut, että Antonio olisi jo ennen
naimisiinmenoaan ollut pelkästä taipumuksesta sen vanhan naisen
rakastaja.

Hän oli myönyt itsensä. Hän oli naisten tavoin myönyt itsensä
saadakseen rahaa ja voidakseen hankkia Reginalle kauniin kodin,
auringonvaloa ja vaateriepuja, pikkurihkamaa, käsineitä, silkkisiä
alushameita... kaikkea, mitä hän oli mieheltään vaatinut ja minkä
puuttumisesta hän oli moittinut tätä.

— Voi sinua kurjaa, typerää poikaa, heikkoa ja halpaa olentoa... Lähden
kotiin ja annan sinulle korvapuusteja kuin pahoille lapsille. Olisihan
sinun pitänyt ymmärtää minua...!

Mutta nyyhkyttäessään itsekseen ja ajatuksissaan lausuessaan tällaisia
syytöksiä Regina tiesi ja tunsi, että moiset sanat olivat kaikki tyhjiä
ja mielettömiä. Aivan toinen totuus kaikui hänen sisimmästään, joka
muuttui uhkaavaksi pyörteeksi.

Hän, Regina itse, oli heikko ja halpa olento. Hän ei ollut älynnyt
elämän kohtalokasta vakavuutta. Ja nyt elämä kuritti häntä kuin häijyä
lasta ainakin.

Hänen päänsä hehkui ja ohimoita jyskytti, aivan kuin joku olisi iskenyt
häntä niihin. Kuinka kauan hän jo oli istunut penkillä? Ohikulkijat
katselivat häntä. Nuoret miehet kääntyivät häneen päin; eräs heistä
hymyili ihailtuaan hänen vihreitä kenkiään ja alushameen helmaa, joka
pisti esiin hameen alta.

Regina ajatteli, että imettäjä istui odottamassa häntä puistossa.
Mutta hän ei kyennyt lähtemään liikkeelle. Tuskissaan hän näki
ikäänkuin harson läpi ohikulkijat, vihreiden kasvien peittämät rauniot,
keltaisen teltan niiden keskellä, kaksi harmaatäpläistä kyyhkystä,
jotka suutelivat toisiaan murattiköynnöksen lehtien välissä, ja
lennätinlankojen verkon vasten taivaantaustaa. Hän näki ilmoitukset,
jotka peittivät Termien kulmauksen, erotti metsästysaiheen kookkaassa
reklaamissa, luki välinpitämättömästi sanat: Odol, Odol, Odol, jotka
sitten oudosti painuivat muistiin, näki torin perällä työskentelevät
miehet punaisenhallavissa paidoissaan, seurasi katseillaan ajoneuvojen
pyörien väikettä. Tämä jokapäiväinen näky, joka lukemattomat kerrat oli
kulkenut hänen ohitseen, herätti nyt hänessä syvää levottomuutta, veti
puoleensa, nieli hänet. Mutta äkkiä hänestä tuntui, että hän itse loi
tämän omituisen mielenkiinnon saadakseen ajan kulumaan ja siirtääkseen
puistoon ja kotia palaamisen hetken tuonnemmaksi.

Häntä peloitti palaaminen kotiin, jota vain ajatellessaankin hän tunsi
kammoa. Kaikki siellä oli inhoittavaa, kaikki, kaikki, kaikki...

Hän olisi tahtonut riisua omat vaatteensa, samoin hän olisi tahtonut
raastaa vaatteet lapsensa hennon ruumiin yltä, joka oli puhdas kuin
vastapuhjennut ruusu, häpeän ja katalan teon merkit, ja painaen
lastansa alastomana povelleen paeta sen kanssa kauas, kauas...

Paeta! Tuo vanha tuuma palasi hänen mieleensä. Mutta tällä kertaa hän
tahtoi paeta synnyinseutuaan paljoa kaukaisempaan paikkaan sen joen
toiselle puolen, jonka takaa ei enää koskaan palata.

       *       *       *       *       *

Enemmän kuin puoli tuntia hän istui penkillä. Yhä nopeammin kävelijät
kiiruhtivat ohi; lapset katosivat puistosta. Varmaan imettäjäkin jo
oli vienyt Caterinan pois. Ruoho tuoksui. Tukehduttava, hermostuttava
henkäys tuntui ilmassa. Tämä ruohon tuoksu, tuo hiostava, hekumallinen
lämpö, joka oli levinnyt ilmaan, teroitti hiljaisen soiton tavoin
Reginan muistoja ja tunnelmia. Yksi muisto oli muita itsepintaisempi,
se katosi ja palasi toisia selvempänä, polttavampana ja raskaampana. Se
oli täydellinen ilmestys, se oli ainoa, totuudenmukainen selitys, sillä
koettipa Regina kuinka kuvaavasti tahansa palauttaa ja pysyttää muita
muistoja, ne eivät ilmaisseet hänelle kaikkea, mitä hän halusi ja mitä
häntä samalla peloitti tietää.

Hän arvaili, miten Cabrie oli voinut päästä salaisuuden perille.
Eihän se vielä riittänyt, että hänellä oli tarkka havaintokyky ja
kaksi tervettä ja terävää silmää. Mitä selviä todistuksia Gabrie oli
saanut? Mistä salaisuus oli hänelle paljastunut? Ruhtinattaren jäykistä
välinpitämättömistä kasvoista vai Antonion katseista? Vai Mariannan
silmistä? Vai oliko se jo yleisesti tiedossa? Regina ei ollut koskaan
tullut ajatelleeksikaan, että sellainen voisi olla mahdollista, eikä
ollut milloinkaan huomannut pienintäkään merkkiä, joka olisi voinut
saada epäilemään. Ainoastaan muutamat irralliset sanat ja lauseet
sukelsivat nyt esiin hänen muistoistaan ja saivat merkityksen, joka
hänen täytyi kiihoittuneisuudestaan huolimatta tunnustaa liioitelluksi:

— Kaikki on mahdollista! Niin Marianna oli sanonut hänelle kerran,
ilkeästi hymyillen. Sokeatkin näkevät joskus.

Hän, Regina, oli siis ollut sokeaakin sokeampi. Hän ei ollut nähnyt
mitään, ehkä senvuoksi, ettei ollut koskaan epäillyt ja ettei ollut
pitänyt silmiään auki. Hänen mieleensä muistui nyt se melkein
ruumiillinen vastenmielisyys, jota rouva Makulina oli herättänyt
hänessä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen. Hän muisti
Arduinan hutiloiden järjestetyn salin, sateisen taivaan, ikävän
illan, vanhan mustapukuisen naisen, joka porttikäytävässä kaupitteli
keltaisenvihreitä sitruunoita. Varjosta, joka oli synkkä kuin nokinen
usva, kohosi Antonion hahmo mustana ja salaperäisenä. Ruhtinattaren
kalpeat, liikkumattomat kasvot ja harmahtavat huulet olivat tuota
tummaa taustaa vasten kuin himmeä kuu unisella pilvitaivaalla. Kuinka,
milloin tuo aistillinen vanha nainen oli jähmettyneen taivaankappaleen
tavoin vetänyt myrkylliseen piiriinsä iloisen ja varomattoman linnun,
joka ajattelemattomasti liihoitteli sen lähettyvillä!

Ajattelemattomasti! Ei niinkään. Olihan Antonio mennyt synkän
näköiseksi sinä iltana, nähdessään ruhtinattaren. Epäilemättä häntä
silloin äärettömästi kammotti tuon naisen inhoittava intohimo. Mutta
sitten oli tullut tuo surkea päivä... hänen vaimonsa oli paennut,
soimattuaan miestään köyhyydestä, ja silloin tämä oli sokeasti,
nöyryytettynä ja epätoivoisena myönyt itsensä. Ja se Reginan muisto,
joka kaikkein itsepintaisimmin palasi hänen tajuntaansa ja joka
selvimmin paljasti tuon _teon_ kammottavuuden, oli juuri muisto
Antonion tulosta Casalmaggioreen, heidän ajeluretkestään asemalta
joen rantaa ja siitä omituisesta vaikutuksesta, jonka miehensä
jälleennäkeminen teki Reginaan.

Kaikki tuntui hänestä nyt päivänselvältä. Siitä syystä Antonio oli
muuttunut. Sentähden hänen suudelmansa olivat niin epätoivoisia,
melkein julmia. Hän palasi vaimonsa luo saastutettuna, värähdellen
ahdistuksesta kuin neito, joka on myönyt itsensä inhoittavalle ukolle.
Sekä rakkaudesta että kostonhimosta Antonio oli suudellut sillä
tavalla... ja sen hän teki saastuttaakseen hänet, Reginan, sillä
kataluudella, johon tämä oli hänet pakottanut, ja unohtaakseen itse
kataluuden.

Ja sitten... sitten hän kaiketi oli tottunut. Ihminen tottuu kaikkeen;
Reginakin oli tottunut... Tottuisiko hän enempäänkin? Piiskan sivallus
ei olisi voinut koskea häneen kipeämmin kuin tämä ajatus. Hän kavahti
pystyyn, riensi lehtokujan läpi ja meni puistoon, joka torkkui autiona
ohuesti vasta lehteen puhjenneiden puiden varjostamana. Imettäjää ei
enää näkynyt. Vaistomaisesti Regina poistui vastakkaisesta portista
pysähtyen rautatammien alle, joiden oksat olivat täynnä kullanhohtoisia
nuoria lehtiä. Oli jo melkein keskipäivä. Lähtisikö hän kotiin? Eikö
tämä ollut sopiva hetki ja tilaisuus paeta todenteolla, käymättä enää
saastutetussa kodissa; sitten voisi kirjoittaa jostakin kaukaiselta
seudulta Antoniolle: Syytä on ollut molemmissa, antakaamme siis
toisillemme anteeksi, mutta erotkoot elämämme tiet!

Typeryyksiä! Romaanioikkuja! Todellisessa elämässä eräänlaiset asiat
eivät koskaan tapahdu, tai eivät ainakaan ole oikealla kohdalla.

Regina oli kerran paennut saastuttamattomasta kodista, joka oli
tuntunut hänestä liian ahtaalta. Hänen pakonsa oli aiheutunut
naurettavasta oikusta ja kuitenkin voinut tapahtua. Mutta nyt
sitävastoin, kun hänen omanarvontunteensa ja kunniansa kielsivät häntä
enää astumasta jalallaan kotiin, joka oli kaikkein häpeällisimmän teon
tahraama, nyt hänellä ei ollut voimaa paeta toistamiseen.

       *       *       *       *       *

Regina joudutti askeliaan. Hänen alushameensa kahisi ja kuiskaili,
ja hän oli ärtynyt tuolle silkille, joka huokaili hänen ympärillään
ja seurasi häntä kaikkialle. Mutta vähitellen hänen ajatuksensa
selkenivät. Kuta pitemmälle hän ehti Viminale kadulla, sitä enemmän hän
rauhoittui.

Täytyi nähdä, tutkia, odottaa. Ihmiset ovat häijyjä, ja heidän
suurin ilonsa on parjaaminen tai ainakin juoruaminen. Ei saa tuomita
miestä pelkän juorupuheen perusteella, jonka jokin tyttöheilakka on
kirjoittanut muistikirjaansa.

Koko juttu oli mitätön pikkuseikka. Mutta kuitenkin.

       *       *       *       *       *

Vaikka Reginasta itsestään tuntuu, että hän on rauhoittunut, hän
alinomaa pysähtyy aivan kuin ruumiillisen kivun pakosta. Hän ei voi
kulkea eteenpäin. Jokin seikka vetää häntä taaksepäin.

Mutta sitten kodin tenhoava vetovoima taas pakottaa hänet jouduttamaan
askeliaan. Hän rientää rientämistään edelleen aivankuin hevonen, joka
_tuntee_ paikan, missä lepo ja seimi odottavat.

Viminale ja Principe Amedeo-katujen kulmassa hän tapansa mukaan
pysähtyy katselemaan näyteikkunaan asetettuja hattuja. Hän on aikeissa
ostaa itselleen keväthatun, ja tuossa hän näkeekin sopivan; se on
vihreän-hopeisista oljista tehty ja koristeina vaaleita, hentoja
ohdakkeita — täydellinen keväinen pienoisrunoelma.

Mutta synkkä varjo himmentää hänen silmänsä, kun hän huomaa
pysähtyneensä. Hatuista... silkkialushameista... kaikista noista
koreista, tyhjänpäiväisistä joutavuuksista Antonio... Mutta ajatus
katkeaa kesken. Ei! Se ei ole totta! Ensin täytyy saada varmuus,
ennenkuin voi syyttää ketään. Täytyy rientää. On jo puolipäivä. Pöytä
on katettu. Ja jollei tuossa kaikessa ole perää? Huomaakohan Antonio
hänen mielenliikutuksensa? Voiko hän salata sitä? Antonio kärsii siitä.
Ja Regina aiheuttaa hänelle turhaa surua. Äkkiä hän tuntee miestään
kohtaan ääretöntä sääliä. Olipa hän syyllinen tai ei, kummassakin
tapauksessa hän ansaitsee sääliä. Regina ei huomaa surkuttelevansa
miestään sentähden, että syy on hänessä itsessään.

Via Torino, Via Balbo — koko katu on mutkikas ja tyhjä, linnunlaulusta
raikuvat puutarhat luovat varjotäpliään sen kivitykselle. Kauempana,
näköpiirin rajalla taivaan sininen seinä ja talojen hahmopiirteet.
Harmaanpunertava pilvi, kuultava kuin helmiäissiru, liitää ylhäällä
taivaan kuvussa. Kuinka suloista kaikki sentään on!

Regina rientää katua eteenpäin, on ennen pitkää perillä ja kiitää
portaita ylös. Hänen sydämensä jyskyttää rajusti ja hame kahisee, mutta
hän ei enää kiinnitä huomiota sellaiseen.

Antonio ei ole vielä tullut. Lapsi nukkuu. Regina on hiestynyt nopeasta
kävelystä ja menee makuuhuoneeseen, siniseen ja viileään suojaan, ja
tuntee muuttaessaan pukua sydämensä sykkivän rajusti, mutta ei enää
tuskasta. Lopulta hänestä tuntuu, kuin hän olisi herännyt pahasta
unesta ja kuin hänellä olisi ollut kova ruumiillinen kipu, joka nyt on
poissa.

Antonion askelet kaikuvat portaissa. Ja nyt, niinkuin aina ennenkin,
noiden askelien ääni herättää hänessä iloa. Sitten tuttu rapsahdus, kun
avainta kierretään lukossa, ja hetken perästä seuraa virkeä tuulahdus,
joka aina tuntuu elvyttävän koko talon, kun isäntä palaa kotiin.

— Olet jo kotona! Kyllä on ihana päivä! Entä Caterina?

— Hän nukkuu.

Antonio ottaa lakin päästään, riisuu lyhyen päällystakin ja viskaa ne
vuoteelle. Regina kokoaa hameensa, ja ripustaessaan niitä paikoilleen
hän tuntee Antonion kulkevan läheltä ohi ja hipaisevan häntä, uhoten
tuota elämän, nuoruuden ja kauneuden tuoksua, jota hän aina levittää
ympärilleen.

— Hyvä Jumala, sellaista pahaa unta! hän ajattelee valellessaan
kylmällä vedellä polttavia kasvojaan ennenkuin menee ruokapöytään.

       *       *       *       *       *

Heti syötyään Antonio jälleen lähti kotoa. Hän sanoi menevänsä
pörssiin. Tuskin hän oli mennyt ulos ovesta, kun jo Regina juoksi
ikkunaan oudon epäluulon, sokean vaiston pakottamana. Hän näki miehensä
joustavin askelin kulkevan Depretis-katua kohti, ja Regina vetäytyi
äkisti pois ikkunasta tajuten epäluulonsa mielettömyyden.

— Ei! Tähän aikaan hän ei voinut mennä _sen toisen_ luo... Ja jos hän
olisi mennyt sinne, hän olisi sanonutkin sen.

Mutta epäluulo oli jo imeytynyt hänelle vereen, ja huomatessaan sen
hän tunsi synkkää ahdistusta, monta vertaa raivokkaampaa kuin se oli
ollutkaan, jota hän oli tuntenut tuntia aikaisemmin.

Silloin hän katui, ettei ollut pyytänyt Antoniota viipymään ja ettei
ollut sanonut hänelle kaikkea.

— Mutta mitä se hyödyttäisi? hän seuraavassa tuokiossa ajatteli.
Antonio tietysti valehtelee ja kieltäytyy puhumasta kanssani koko
asiasta.

Mitä hänen siis oli tehtävä?

Regina istuutui vuoteen jalkapuoleen pieneen nojatuoliin ja koetti
punnita kylmäverisesti asemaa.

Hänen epäilynsä syy näytti hänestä nyt aivan naurettavalta; nuoren
tyttöletukan paperilipulle raapustamia sanoja.

Mutta hän tiesi myös, että totuus, joka pyrkii esiin, joskus huvikseen
laskee julmaa pilaa. Se salainen voima, joka ohjaa ihmiskohtaloita, on
outojen ja käsittämättömien lakien alainen.

Sinä hetkenä Reginan ei ollenkaan tehnyt mieli järkeillä, mutta vastoin
tahtoaan hän teki itselleen muutamia kysymyksiä.

Miksi hänelle tapahtui kaikki tämä? Miksi hän kerran oli kapinoinut
hyvää kohtaloansa vastaan ja antautunut oikun valtaan, ja miksi
tämä oikku, tämä naisellinen kevytmielisyys, johon hän melkein
itsetiedottomasti oli tehnyt itsensä syypääksi, oli antanut alkuaiheen
todelliseen murhenäytelmään?

— Sentähden, että meidän on kestettävä kärsimystä, hän vastasi
itselleen. Sentähden, että suru on ihmiselle olennaista. Mutta minä
en tahdo kärsiä enkä surra. Tahdon vieläkin uhmailla kohtaloa.
Ennenkaikkea tahdon kukistaa epäilyksen, joka nyt myrkyttää elämäni,
tahdon tietää totuuden. Ja kun olen saanut sen tietää... mitä silloin
teen?

Hän punnitsi asiaa ollen siitä tietoinen. Tämä vähän lohdutti häntä tai
ainakin sai hänet toivomaan, ettei hän enää tekisi tyhmyyksiä. Mutta
sitten hän taas ajatteli, eikö jo tämä epäilys ollut tyhmyyttä.

— Me olimme ja _olemme_ — niin onnellisia! Mutta minun täytyy aina
kiusata itseäni jollakin. Mielestäni ajattelen järjellisesti, ja
kuitenkin jo pelkkä epäilykseni on järjettömyyttä. Mutta ehkä ajattelen
näin luulotellakseni itselleni, ettei tässä ole rahtuakaan perää,
vaikka samalla _vaistoan_, että kaikki on totta...

— Ehkä pelkään menettäväni onneni ja tahdon säilyttää sen hinnasta
mistä tahansa, vaikkapa halpamaisesti tinkimällä omantuntoni kanssa.

Tuo ajatus sai hänet melkein järjiltään. Silloin hän tunsi olevansa
kaikkein kurjimman naisen kaltainen. Hän ei enää luullut jaksavansa
eritellä tilaansa.

Häntä puistatti hermoväristys, joka kiristi kokoon hänen käsivarsiensa
jänteet, pakottaen hänet puristamaan kädet nyrkkiin.

— Ennen mitä tahansa... kurjuutta, surua, häpeää... mitä vain, vaikka
Antonion menettäminenkin... mitä tahansa, mutta ei kunniattomuutta!

Hän heittäytyi vuoteeseen levittäen käsivartensa, kätki kasvonsa,
pureskeli peitettä ja itki.

Hän itki ja muisteli. Kerran ennenkin hän oli näin heittäytynyt
vuoteeseen ja itkenyt raivosta ja surusta. Ja sitten Antonio oli tullut
kotiin ja hän, Regina, oli suudellut häntä vilpillinen aie sydämessä.

Hän oli syössyt alennustilaan tuon heikon, rakastavan miehen, jonka hän
oli vallannut voimansa ylemmyydellä.

Hän oli häväissyt itsensä Reginan vuoksi, joka nyt epäilyksellään
häpäisi häntä vielä pahemmin.

— Ei! Jos sanon Antoniolle: »En tahdo mitään kaikesta, mitä annat
minulle; nouskaamme ylös loasta, aloittakaamme uusi elämä!» silloin hän
ei suinkaan hetkeäkään epäröi.

— Ja jos Antonio sittenkin valehtelee, hän vieläkin tekee sen minun
tähteni, jottei hän menettäisi minua. Hän on madonsyömä hedelmä, ja
mato, joka häntä kalvaa, olen minä.

       *       *       *       *       *

Entä, jos hän sittenkin erehtyi? Jollei se ollut totta?

Ilonvälähdys iski hänen mieleensä. Sitten kaikki taas peittyi entistä
synkempään pimeyteen.

       *       *       *       *       *

Varmuus, ennenkaikkea varmuus! Miksi jälleen tuottaa hänelle
mielipahaa, joka ehkä on aiheetonta? Minun täytyy ensin saada varmuus.
Sitten... sitten saamme nähdä.

       *       *       *       *       *

Itku tuotti huojennusta. Kyyneleet olivat kuin kesäinen sade. Ne
kirkastivat ja virkistivät hänen sisintään. Regina nousi, huuhteli
kasvonsa ja rupesi lukemaan lehteä.

Täytyihän tehdä jotakin. Ensimmäiset sanat, jotka kiinnittivät hänen
huomionsa, olivat nämä: »Ulkomaalainen pappi pidätetty».

Nämä sanat, joiden jatkosta hän ei välittänyt, palauttivat hänen
mieleensä jotakin aikaisemmin tapahtunutta, alakuloiseksi tekevää
jotakin, minkä hän melkein oli unhottanut, mutta mikä jollakin tavoin
oli sen taistelun yhteydessä, joka riehui hänen sisällään.

— Mitähän se olikaan? Milloin? Miten? Nyt sen tiedän: tuo uni!

Regina sulki silmänsä ja uneksi uudelleen vanhaa unta. Marianna
juosta tepasteli hänen vieressään usvaisella rannalla kertoen, että
Antonio oli lainannut rahoja ruhtinattarelta »järjestääkseen kauniin
asunnon». Syvä ahdistus, puoleksi raivoa, puoleksi nöyryytystä, ajoi
Reginaa edelleen ja pakotti hänet nyyhkyttämään ja pakenemaan Mariannan
seuraa... mutta Marianna juoksi jäljestä ja kertoi tavanneensa henkensä
pelastajan, palosotilaan.

— Palosotilas oli papin puvussa; sellainen veitikka! Marianna
sanoi nauraen. Hän nauroi, mutta ei palosotilaalle, vaan jollekin
salaperäiselle, peloittavalle asialle. Regina avasi silmänsä. Hän
pyyhkäisi kädellään itkun samentamia kasvojaan ja tunsi pimeyden
jälleen laskeutuvan hänen sieluunsa. Sinä hetkenä tuo vanha uni
hänen mielikuvituksessaan sai juhlallisen merkityksen. Olemuksensa
syvyyksistä tuon menneen hetken ahdistus kohosi selvänä. Mitähän
silloin tapahtuikaan hänen sisimmässään? Oliko se patologinen ilmiö,
aavistus vai suggestio? Tapahtuiko tuo iljettävä juuri sinä hetkenä,
jolloin hän näki unensa?

Hän muisti lukeneensa esimerkkejä sentapaisesta.

Epäilemättä Antonio oli ajatellut häntä mielistellessään tuota vanhaa
naista. Ja hänen inhonsa, häpeänsä ja kammonsa oli ollut niin voimakas,
että se avaruuden läpi oli siirtänyt väreensä Reginan sielun uumeniin.
Tuosta syvyydestä muisto nyt nousi pinnalle, ja sitä seuraavat mietteet
hieman lohduttivat Reginaa.

       *       *       *       *       *

Mutta kuinka mitätön tuo lohdutus olikaan!

Mitä se auttoi, että Antonio oli myödessään itsensä tuntenut inhoa,
häpeää ja kammoa. Mitäpä auttoi, vaikka hän olikin myönyt itsensä
rakkaudesta Reginaan! Se tosiseikka, että hän oli myönyt itsensä,
osoitti, että hän kykeni tekemään sellaisen teon.

Reginan tuli miestään sääli, joka oikeastaan kohdistui hänen itseensä,
mutta hän tunsi myös, ettei millään muulla tunteella senjälkeen olisi
tilaa hänen elämässään.

Kaikki oli raunioina, ja harmaassa sorassa vain säälin keltainen kukka
värähteli kituen. Liian vähäinen lohdutus sille, joka eli keskellä
raunioita.

       *       *       *       *       *

Mutta jollei tässä kaikessa sittenkään ollut perää? Voimakas sielu
on synkkinä hetkinä ylen altis taikauskolle. Tuo uni oli ollut pelkkä
uni, ei muuta. Mutta yksityiskohtineen, kymmeninetuhansine liiroineen,
»kauniine huoneistoineen» ja Mariannan ivanauruin se liittyi niin
oudon lujasti todellisuuteen.

Marianna! Varmaankin hän _tiesi_. Silmänräpäyksen ajan Regina ajatteli
heti kutsua hänet luokseen.

— Panen hänet puhumaan, tunnustamaan, vaikkapa väkipakolla, jos se
on välttämätöntä. Lähetän imettäjän ja lapsen kaupungille. Olenhan
voimakkaampi Mariannaa.

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja katseli niitä ikäänkuin päästäkseen
varmuuteen niiden voimasta.

— Jollei hän puhu, lyön häntä. Huudan hänelle: »Te, joka väitätte aina
puhuneenne totta, puhukaa siis nyt!»

Hän luuli kuulevansa oman äänensä kaiun hiljaisessa salissa.

Mitähän Marianna vastaisi? Nauraisiko ehkä?

Ja jos kaikki oli tuulesta temmattua?

Samassa tuo arvoton ja päätön tuuma raukesi, kun raivokas ylpeyden
puuska kohosi hänen sisimmästään.

— Ei Marianna, eikä kukaan muu! Minä itse hankin itselleni varmuuden.

       *       *       *       *       *

Mutta hetken kuluttua hän alkoi epäillä itseään ja suunnitella
romanttisia tai ainakin järjettömiä tuumia.

Muun muassa hän ajatteli ruveta hiipimään Antonion kintereillä,
urkkiakseen hänen askeliaan ja tekojaan.

Eräänä yönä hän horroksissaan kuvitteli näkevänsä Antonion lähtevän
ulos ja hiukan kuljeskeltuaan kaupungilla aukaisevan ruhtinattaren
puutarhan pienen rautaristikkoportin, jonka hän muisti nähneensä eräänä
hänelle muistorikkaana iltana, jolloin Massimo oli sanonut:

— Tuosta kulkevat ruhtinattaren rakastajat...

Ja samasta portista Antonio nyt katosi. Regina odotti ulkopuolella
aution kadun pimeässä sopessa. Ohikulkijat loivat häneen julkeita
katseita luullen häntä tavalliseksi katunaiseksi. Mutta hän ei
loukkautunut. Miksi hän olisikaan loukkautunut? Eikö hän ollut kaikkein
kurjin surkuteltavista naisista? Eivätkö hänen vaatteensa olleet
kudotut häpeästä?

Kahta pahempi tuska sai hänet kauhusta jähmettymään. Äänettömän
kidutuksen hetket kuluivat.

Antonio oli tuolla sisällä, noissa tukahduttavan kuumissa huoneissa,
leväten noilla pehmeillä pedontaljoilla, jotka olivat kuin vanhoja
kiihkoisia tiikereitä. Mitä siellä sisällä tapahtui, se oli Reginasta
niin kauheaa, ettei hän rohjennut ajatella sitä edes unenhoureessaan.

Hänellä oli selvänä kuvittelunsa edessä vain ruhtinatar, yllään tuttu
musta samettipuku, paksu kaula helmien peitossa, naama pyöreänä kuin
kuu. Pienet jalokiviä säihkyvät kädet hyväilivät Antonion kaunista
päätä... Ja hän oli ääneti... olihan hän jo tottunut tuon naisen
hyväilyihin.

Tämä kuvittelu sai Reginan sellaisen surunpurkauksen valtaan, että
sitä heti seurasi vastavaikutus. Hän heräsi houreistaan ja luuli taas
tajuavansa, miten mieletön hänen epäilyksensä oli. Olihan suorastaan
mahdotonta, että Antonio vanhojen romaanisankarien tavoin varkain
hiipisi tuon vanhan naisen luo ja että hänen vaimonsa voisi odottaa
ulkona varjojen peittämässä kadunkulmassa ja järjestää hänelle oikean
ilveilykohtauksen hänen tullessaan ulos talosta... Tämähän oli
suorastaan naurettavaa!

       *       *       *       *       *

Näin tunnit kuluivat. Koko seuraavan päivän Reginaa vaivasi
kärsimys, jonka voimakkuus vaihteli ruumiillisen tuskan tavoin
ja joka hetkellisesti kokonaan katosi, jättäen jälkeensä muiston
hermokiihoituksesta tai pelon että se palaisi takaisin.

Ulkona aurinko, sinitaivas ja linnut viettivät herkeämätöntä
juhlaansa. Tämäntästä ajoneuvojen räminä katkaisi kadun hiljaisuuden
koskenkaltaisella jyminällään, sitten kaikki taas vaipui hiljaisuuteen.
Kaukaa vain kumisi kaupungin häly kuin jättiläisnäkinkenkään kajahtava
meren kohina.

Kello kahden aikaan pikku Caterina heräsi ja alkoi itkeä. Regina
kuuli tämän kyynelettömän ja aiheettoman itkun ja meni lapsen
huoneeseen. Siinä oli valkoiset seinäpaperit, ja tämä vaalea tausta,
imettäjän hahmo, valtava pronssinvärinen möhkäle ja alaston, ruusuinen
pienokainen hänen sylissään herätti Reginassa eloon aivan uuden
tunteen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt edessään maalauksen,
jolla oli aivan erikoinen merkitys. Kaikessa näytti nyt hänen
mielestään piilevän jokin salainen soimaus. Tuon maalaisäidin tumma,
jykeväjäseninen ja lempeä hahmo oli kuin vanhanaikainen madonnankuva,
se muistutti hänelle, mitä kaikkia ominaisuuksia hänellä olisi pitänyt
olla. Hän ei ollut osannut täyttää äidinvelvollisuuksiaan edes
yksinkertaisen maalaisnaisen tavoin. Hän ei ollut kyennyt mihinkään.
Loisolio hän oli, pelkkä loisolio.

Imettäjä puki pienokaista ja puhui sille omaa erikoista kieltään:

— No, joko se taas itkeä tillittää? Uui, ui, kuinka rumaa itkua! No,
mikä kullanmurua vaivaa? Onko pikku _pääskynen_ kylmä! Kas noin,
nyt puikahdetaan pieneen nättiin paitaan, sitten vedetään jalkaan
pikkuruikkuset sukat ja sitten pikkuruikkuset kengät. Katselepas vain
noita herttaisia kullannuppukenkiä. No, käpälä sisään nyt vain! Mitä?
eikö veitikka tahdo?... Hei, herra käpälä, joudu, joudu, joudu jo!

Palleroisena ja punaisena, pikku paita yllä, hiukset pörrössä, Caterina
yhä vain itki, mutta katseli kuitenkin uteliaana pieniä valkoisia
kenkiään ja potki jalallaan.

— Nyt on toinen valmis. Sitten on toisen vuoro. Onkohan se yhtä tyhmä?
ei... Kas... se olikin kiltti ja saa pusun. Kas noin!

Nyt Caterina nauroi. Hänen pienet kasvonsa, hänen pienet silmänsä
sinertävine valkuaisineen, koko tuo pieni olento näytti säteilevän.

Regina otti lapsen syliinsä, nosti hänet korkealle ilmaan, painoi häntä
jälleen povelleen, antoi hänen taas lentää, juoksenteli, pitäen häntä
käsivarsillaan ja nauroi hänen kanssaan kilvan.

— Äidin, pikku, pikku... kullannupukka, pikku... höyhenetön
linnunpoikanen!

— Hyi! imettäjä torui paheksuen, miksi rouva sättii lasta tuolla
tavalla! Antakaa se tänne. Eikö rouva näe, että lapsen on vilu?

— Menkää Pinciolle, Regina sanoi aikoen laskea lapsen imettäjän syliin.
Mutta Caterina oli kietonut pienet käsivartensa hänen kaulaansa eikä
tahtonut mennä takaisin imettäjälle.

— Pinciolla aina tuulee, tämä sanoi pahoilla mielin. No, sydänkäpyseni,
etkö enää välitä minusta?

Regina ei kiinnittänyt huomiota imettäjän nyreään mieleen. Olihan
nainen aina ollut Reginalle mustasukkainen.

       *       *       *       *       *

Imettäjän lähdettyä lapsi sylissä ulkoisalle Regina harhaili hetken
ajan hiljaisessa huoneistossa. Mitä hänen oli tehtävä? Sitä hän ei
tiennyt. Hän muisti, että hänen olisi pitänyt käydä katsomassa erästä
naishenkilöä, johon hän oli tutustunut ruhtinatar Makulinan luona.
Mutta sitten hän ajatteli, että olisi ollut vaihdettava pukua ja
mentävä saliin, jossa rouvat istuivat piirissä pitkään ja vakavasti
pohtien uusimpien muotilehden huolestuttavia hihakuoseja. Ja pelkkä
tämä ajatus sai hänet alakuloiseksi.

Mitä siis tehdä? Hän alkoi ikävystyä kaikkeen tai ainakin kuvitella,
että niin oli laita. Hän tuumi, mitä hän oli siihen päivään asti tehnyt
välttääkseen ikävää ja muisti, että hänen aikaisemmin, avioliittonsa
ensimmäisenä vuotena, oli samoin ollut ikävä.

Miten hänen aikansa senjälkeen oli kulunut? Mitkä miellyttävät askareet
olivat saaneet ajan kulumaan huomaamatta? Eivät mitkään erityiset. Hän
oli vain ollut onnellinen.

— Olenko siis nyt onneton? Mokomankin naurettavan kuvittelun vuoksi?
hän ajatteli, istuutui huoneensa ikkunan ääreen ja alkoi ommella pukua
pienokaiselleen.

— Mutta _silloinkin_ olin onneton mitättömien pikkuseikkojen vuoksi.

Hän ompeli viisi, kuusi minuuttia. Hiljaisuus huoneessa, keskipäivän
rauhallinen, alakuloiseksi tekevä valaistus, viileä ilma ja kaukana
pauhaava kaupungin humu vaivutti hänet unelmoivaan horrokseen. Hänen
surunsa tuntui tauonneen. Kului muutamia hetkiä.

Äkkiä ovikello soi, ja hän kavahti pystyyn, ikäänkuin äänen sähköaallot
olisivat siirtyneet hänen hermoihinsa.

— En ole kotona! hän ehätti sanomaan palvelijattarelle, joka oli
menossa avaamaan.

Regina palasi huoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Hän ei edes
tahtonut tietää kuka oli tullut tervehtimään. Sinä hetkenä, sinä
päivänä hän vihasi ja halveksi koko ihmiskuntaa.

Mutta kun palvelijatar palasi kertomaan, että vieras oli neiti Gabrie,
Regina juoksi ikkunan ääreen ja huusi hänet takaisin, juuri kun hän
astui ulos porttikäytävästä.

Gabrie palasi. Regina katui heti, että oli kutsunut hänet takaisin
huomattuaan, että tämä johtui hänen epätoivoisesta uteliaisuudestaan.

Ehkä Gabrie oli huomannut, että joku oli liikutellut hänen vihkojaan,
ja epäillyt Reginan selailleen niitä ja tuli nyt säikähdyksissään
pyytämään anteeksi. Eihän Reginan tarvinnut muuta kuin kysyä saadakseen
tietää.

Mutta Regina sai heti jälleen ylpeän arvokkuutensa takaisin.

Ei koskaan! Hän ei tiedustelisi Gabrielta eikä keneltäkään muultakaan
tätä asiaa.

Gabrie, vaaleaverinen nuori tyttö astui sisään kalpeana
yksinkertaisessa mustassa puvussaan. Hän näytti yhä sairaalta ja yski.
Ainoastaan hänen silmissään, jotka olivat kirkkaat ja terävät kuin
neulat, oli entinen viekas välke.

Regina ei tiennyt, mistä syystä hän melkein pelkäsi tuota hirvittävää
tyttöä. Tuolla tulevalla kirjailijattarella näytti jo olevan
harvinaisen voimakas sielullinen näkemiskyky aivan kuin hän olisi
voinut lukea ihmisten ajatukset otsan läpi. Mutta tämä käsitys kesti
Reginalla vain hetken ajan. Tosiasiassa Gabrie ei hänen mielestään
ollut sen kummempi kuin juorukello. Regina halveksi häntä.

— Olin lähdössä kaupungille. Sentähden palvelijatar sanoi, etten ollut
kotona. Oletko jo terve? Kävin sinua tapaamassa.

— Kuulin siitä. Kiitos käynnistä. En tahdo viivyttää sinua. Pukeudu
sinä vain. Kuinka Caterina voi?

— Hän on parastaikaa ulkona, Regina vastasi järjestäessään hiuksiaan
kuvastimen edessä.

— Pukeudu nyt vain! Gabrie toisti. En tahdo häiritä.

Regina alkoi muuttaa pukua. Hän ei tiennyt, minne lähtisi, mutta ulos
hän tahtoi jo siitäkin syystä, että pääsisi eroon Gabriesta.

— Saanko auttaa? Gabrie kysyi.

— Kyllä. Ole hyvä ja napita tämä kaulus. Olen kovin kyllästynyt
kauluksiin. Täytyisi pitää kamarineito mokomien vehkeiden tähden.

— Eikö sinulla sitten ole sellaista? Gabrie kysyi tyynesti ja pani
kauluksen nappiin.

— Se oli palvelijatar, joka avasi oven.

— Odotahan, niin kohennan kaulustasi. Kuinka voitkaan käyttää
tuollaista kaulusta! Totisesti naiset ovat muodin uhreja.

Regina tunsi Gabrien pienten kylmien sormien kopeloivan hänen
niskaansa. Korkea, koruompelureunainen kaulus, joka kohosi korviin
asti, tuntui tukahduttavalta. Hän kääntyi kasvot punaisina,
vihoissaan... kenelle? Gabrielle vai kaulukselle? Sitä hän ei itsekään
tiennyt. Mutta hän kiivastui Gabrielle.

— Naiset ja naiset... etkö siis itse ole nainen? Ole hyvä... älä puhu
tuossa äänilajissa. Silloin olet minulle vastenmielinen.

— Sen tiedän, toinen vastasi alakuloisesti. Mutta onko se minun syyni?

Regina pidätti henkeään voidakseen napittaa vyötäisiltä liian ahtaan
hameensa. Mitähän Gabrie tarkoitti? Piilikö hänen sanoissaan jotakin
erikoista?

— Kuinka vanha olet?

— Miten niin! Kahdenkymmenen.

— Onko se totta?

— On kyllä. Miksi salaisin ikääni? Enhän kuitenkaan koskaan saa miestä!

— Luulin sinua nuoremmaksi, Regina virkkoi. — Älä puhu noin
mahtipontisen juhlallisesti. Se on yhtä epämiellyttävää.

— Sen tiedän. Minkä sille voin?

— Milloin julkaiset ensimmäisen romaanisi?

— Ennemmin kuin aavistatkaan, Gabrie vastasi vilkastuen, ja rykien
kovasti.

— Tuleeko siihen minun kaltaiseni otus? Regina jatkoi, heiluttaen
ylenkatseellisesti ihojauhehuiskua. Valkoista ihojauhetta tuprahti
kuvastimeen peittäen lasin ohuella kerroksella. Regina ajatteli.

»Gabrie varmaankin huomaa, että kohtelen häntä toisin kuin ennen, ja
arvaa syyn».

Hän tiesi, että hänen käytöksensä oli häijyä, ja hän hermostui, kun ei
voinut eikä tahtonut hillitä itseään.

Mutta Gabrie yski sanomatta mitään.

He lähtivät yhdessä ulos.

— Minne olet menossa? Regina kysyi.

— Kotiin lukemaan.

— Lähde mukaan! Siellä, minne minä olen menossa, on myöskin oppimista
tulevalla kirjailijattarella. Kuvittelehan salia, jossa istuu kymmenen
naishenkilöä, kaikki verivihollisia keskenään senvuoksi, että jokainen
pelkää olevansa huonommin pukeutunut kuin muut!

— En päästä romaaneissani esiintymään mitään tuollaista inhoittavaa.
Turhaan siis laahaat minua moisiin paikkoihin.

Gabrie nauroi, mutta Reginasta oli tuossa naurussa ontto kaiku kuin
väärässä rahassa. Hän ei alunkaan päässyt selville siitä, epäilikö
Gabrie, että Regina oli lukenut hänen muistiinpanojaan.

He erosivat sanoen: hyvästi, mutta puristamatta toistensa kättä.

Gabrie lähti Torino-kadulle, Regina taas Depreteskatua kohti.
Jalkakäytävät olivat niin autiot ja hiljaiset, että hänen
silkkihameensa kahina kuului tavattoman selvään kuin tuulen
tuivertaessa kuivuneita lehtiä.

Hän ajatteli Gabrieta, joka palasi ullakkokomeroonsa kuin mehiläinen
pesäänsä ja jolla oli päämäärä tässä nurinkurisessa maailmassa.
Hän itse taas kulki umpimähkään tietämättä minne lopulta suuntaisi
askelensa.

       *       *       *       *       *

Näin hän kauan samoili katuja. Hän kulki Via Nazionalen edestakaisin
huomaten lopulta ajatuksissaan joutuneensa Via Sistinalle, vastapäätä
Pinciota.

Hänen raskaat ajatuksensa seurasivat häntä yhtä uskollisesti kuin
hänen hameensa kahina. Pinciolla hän tapasi imettäjän ja Caterinan
ja istuutui heidän viereensä terassin penkille. Puistossa ei ollut
soittoa, mutta kaunis ilma oli houkutellut lehtokujat matkailijoita ja
ajelijoita täyteen. Imettäjän kumartuessa laskemaan maahan pienokaisen,
joka noukki pieniä kiviä, ojentaen ne sitten vakavan näköisenä toiselle
samanikäiselle palleroiselle, Regina katseli ajoneuvoja, joita vieri
lehtokujassa. Hän joutui lumouksen valtaan. Pincio oli sinä päivänä
tavallistakin valoisampi ja kauniimpi: taivas kaareutui helmenvärisenä
punasinervien ja vihreiden puiden yllä, hienosti pukeutuneita naisia ja
herroja kuhisi käytävillä; kasvoja ja vartaloita, jotka olivat siroja
kuin porsliinimaalaukset.

Kauniiden hevosten vetämiä vaunuja, joissa istui hienoja naisia, kiiti
edestakaisin kuin näyttämön taustassa, näköjään säännöllisesti kuin
tahdissa, mikä näytti ihmeen miellyttävältä, mutta samalla vaikutti
nukuttavasti kuin virtaava vesi.

Regina oli ennen kadehtinut tuollaisia naisia, ja hänen kateutensa
oli kehittynyt vihaksi, joka vei hänet harhaan. Nyt hän sääli heitä
heidän ikävänsä ja hyödyttömyytensä vuoksi. Ja hänestä tuo tasainen,
säännöllinen liikunto tuntui yksitoikkoisen pitkäpiimäiseltä, täällä
lehtokujilla samoin kuin elämässäkin.

— Palataan kotiin. Ilma käy jo viileäksi, imettäjä sanoi.

Regina kavahti ylös. Auringonlasku oli kirkas, taivaanranta oli
vihreän punerva. Harmahtava surunvoittoinen valaistus laskeutui nyt
puistokujaan.

Regina noudatti kehoitusta seuraten imettäjää, jonka pronssikasvot
pistivät selväpiirteisinä esiin päähineen keltaisen sädekehän alta.

       *       *       *       *       *

He kulkivat kulkemistaan. Caterina nukahti vaipuen imettäjän voimakasta
olkapäätä vasten. Punertavanharmaa iltahohde levisi Via Sistinalle.
Imettäjä kulki edellä vakavana ja huojuen kuin täysilastinen vene.
Hentona ja kahisten kuin nuori haapa Regina käveli konemaisesti
jäljessä ikäänkuin edellä soluvan jykevän aluksen hinaamana. Kun
imettäjä pysähtyi — hän seisahtui jokaisen kaulakoristeita ja sormuksia
täyteen ahdetun näyteikkunan kohdalle — Reginakin pysähtyi katse
himmeänä ja harhailevana.

Sen päivän pitkällistä ja kiusallista levottomuutta seurasi
omituinen raukeus. Reginasta tuntui kuin hän olisi kävellyt unissaan
ja että vuosia oli kulunut siitä hetkestä, jolloin hän asteli
lintujenkaupustelijan jäljessä San Lorenzo-kadulla.

Kaikista sen päivän elämyksistä oli jäljellä vain epämääräinen
surumielisyys. Epäilys tuntui haihtuneen, ja hän luuli vihdoinkin
saaneensa varmuuden, että hänen epäluulonsa oli ollut hirveän
naurettava. Entistä rauhallisuuttaan hän ei kuitenkaan saanut takaisin.

Kolme raajarikkoista katusoittajaa seisoi kolkon seinän ääressä
nau'uttaen surkeasti vanhoja soittimiaan. Katukäytävillä tungeksi
vanhoja ulkomaalaisia naisia päässä hullunkurinen pieni hattu.
Joka kadun kulmauksessa kuului autojen ulvontaa. Luultavasti
likinäköisyytensä vuoksi Regina aina pelkäsi autoja, varsinkin
hämärässä, jolloin päivän sammuva hohde sulaa lyhtyjen epävarmaan
valoon vaarallisesti häikäisten silmiä. Sinä iltana Regina oli
entistään levottomampi. Hänestä tuntui kuin olisi kaupungille päästetty
irti kiljuvia petoja, jotka karjuen ilmaisivat olevansa liikkeellä.
Minä hetkenä tahansa nuo hirviöt saattoivat hyökätä hänen, lapsen tai
tuon koneihmisen kimppuun, jota sanottiin imettäjäksi, ja murskata
heidät hampaissaan hienoiksi kuin jyvät.

       *       *       *       *       *

Barberini-aukion läheisyydessä Reginan sivuutti läheltä vanha herra.
Hänen vanhankuosinen päällystakkinsa oli huolellisesti napitettu
huolimatta siitä, että ilta oli melkein kuuma, ja hän kulki kumarassa.
Regina tunsi, että herrasmies oli sama senaattori, joka oli sukua
Arduinalle, ja kääntyi tervehtimään häntä. Mutta senaattori katsoi
suoraan eteensä kirkkaat ja lempeät, mutta samalla ivalliset silmät
tuijottaen, eikä huomannut mitään.

Regina oli tavannut senaattorin useat kerrat. Hän oli kerran käynyt
Reginan luonakin, ja aina hän oli puhunut Englannista, sen laeista ja
naisista ja veisannut vanhaa virttään elämästä:

— Työ! Työ — siinä onnellisen elämän salaisuus.

Lopulta Regina oli kyllästynyt vanhaan herraan samoinkuin kaikkiin
kiihkoilijoihin. Saattoihan elää tekemättä työtäkin! Mutta sinä
iltana hän seurasi tarkoin tuota kumarassa kulkevaa köpittävää pikku
herrasmiestä, joka nyt tuntui hänestä entistään hullunkurisemmalta.
Mutta hänestä tämä pienikasvuinen mies ilmestyi hänen eteensä kuin
sadun kääpiö muistuttamaan hänen surullisen tarinansa antamaa opetusta.

       *       *       *       *       *

Sanalla sanoen, elämä oli surullinen tarina, kun ajatteli sitä
tarkemmin, niinkuin opettajan oli tapana sanoa. Eikö ollut
huolestuttava ajan merkki, että kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka
sitä ennen ei ollut koskaan käynyt kotiseudun vihreää jokirantaa
kauempana, lähti maailmalle merkitsemään vihkoonsa elämän ruminta
kataluutta? Vaikka tämä olikin pelkkää juorua, se ei parantanut asiaa.

       *       *       *       *       *

Antonio tuli kotiin kuuden maissa.

Katettu pöytä oli odottamassa, aivan kuin kerran hyvin kauan sitten.
Käytävä oli täynnä paistettujen artisokkien hajua, ja Regina, joka
juuri oli muuttanut pukua, kirjoitti paraikaa seuraavan päivän
ostosluetteloa.

Antonio riensi Caterinan luo, joka hiljan oli herännyt, otti hänet
syliinsä ja istuutui ikkunan ääreen. Iltaisin, lampun valossa Caterina
aina oli pirteämpi ja iloisempi kuin muulloin.

Justiinsa kuin kissanpojat! imettäjä huomautti.

Sinä iltana pienokainen, joka näytti suuresti ihailevan isäänsä,
katseli häntä pitkään ja näytti hänelle sitten pientä jalkaansa, jossa
vielä oli uusi kenkä.

Antonio älysi lapsen tarkoituksen.

— Ollaanko jo vähän kiemailevia, mitä! Niin kauniit kengät, että niitä
täytyy kehua ja näyttää! isä leperteli pudistaen päätään ja tarttuen
pieneen jalkaan.

Mutta Caterinan kasvot kävivät happamiksi, hän rypisti kauheasti
kullankeltaisia kulmakarvojaan ja ponnisteli saadakseen jalan vapaaksi.
Tämä onnistuikin, mutta pieni kenkä irtaantui jalasta ja putosi maahan.
Silloin nuori isä kumartui ja sai vaivoin pienen sätkyttelevän jalan
jälleen kenkään, koko ajan huvittaen lasta lörpötyksillään, mikä,
niinkuin Balzac sanoo, lukiessa tuntuu naurettavalta, mutta isän suussa
on ylevää. Caterina vastasi omalla tavallaan.

Kun Regina lähestyi heitä, Antonio ja pienokainen yhä jatkoivat
mielenkiintoista keskusteluaan. Antonion nuoret silmät olivat kirkkaat
ja hymyilevät, ja jälleen Regina oli varma siitä, että oli nähnyt pahaa
unta.




III


Päivä seurasi toistaan, elleivät kokonaan, niin ainakin osaksi tämän
päivän kaltaisina.

       *       *       *       *       *

Kuuma huhtikuun aurinko paahtoi jo kaupunkia. Illalla taivas hehkui
kuin sula metalli. Pölyn ja kuivuneen heinän sekainen kesän tuoksu teki
ilman melkein tukahduttavaksi.

Kerran illalla Regina oli ruhtinattaren luona, jonka piti parin päivän
perästä matkustaa Albanoon tavatonta hellettä pakoon.

— Aiotteko viipyä siellä kauankin! vanha posliinikalloinen herrasmies
kysyi ranskaksi saaden sanat suustaan vain suuresti ponnistamalla.

Mutta kun hän puhui hiljaisenpuolisesti, ruhtinatar käänsi pöhöttyneet,
kelmeät kasvonsa häneen päin sanoen:

— Anteeksi?

— Viivyttekö kauan Albanossa?

— Kolme viikkoa.

— Minne sitten matkustatte? ukko itsepintaisesti tutkaili melkein
järkyttävän totisena.

— Viareggioon, monsieur. Entä te itse?

— En vielä tiedä. Ehkä Vichy'hin. Mutta se on vielä epävarmaa. Ettekö
matkusta ulkomaille?

— Tuskinpa vain tänä vuonna. En ole oikein terve, enkä tahdo rasittaa
itseäni. Huh, kuinka kuuma jo nyt on! On täytynyt ottaa jouhipatjat
esille. Mutta silti ei saa unta.

Ruhtinatar huokasi. _Monsieur_ huokasi vielä syvempään. Molemmat
näyttivät hyvin onnettomilta, vanha rouva kuumuuden vuoksi, vanha herra
siksi, ettei vielä tiennyt, minne lähtisi viettämään kesäänsä.

— Luulen, että tulee maanjäristys, Marianna virkkoi saattaakseen heidät
virkeämmälle tuulelle tuodessaan teetä.

Vanha herra, joka jo jonkin aikaa oli hellin katsein silmäillyt
Mariannaa, tuijotti nytkin häneen himmeillä silmillään ja sanoi:

— Montako kupillista teetä olette tarjonnut elämässänne, _mademoiselle_
Marianna? Kun näen teidät ilman teekuppia, teidän pieni olemuksenne
näyttää minusta epätäydelliseltä.

Mutta _mademoiselle_ oli pahalla tuulella eikä tahtonut puhua eikä
kuulla puhuttavan pötyä. Kuumuus vaivasi häntäkin. Kulkiessaan Reginan
ohi hän sanoi aivan ääneen:

— Jokaisesta minun tarjoamastani teekupista hän on menettänyt
hiuskarvan.

Mutta Reginakin oli huonolla tuulella eikä ollut kuulevinaan.

Yleensä kuumuus teki ihmiset häijyiksi ja tylsiksi. Regina sitäpaitsi
tunsi, että hänen voimansa olivat loppumaisillaan. Hänen ylpeytensä ja
omanarvontuntonsa lannistuivat lannistumistaan.

Sinä päivänä hän odotti Antonion tuloa syvän ahdistuksen vallassa.

Ehkä tämä lopulta vahingossa tulisi ilmaisseeksi salaisuutensa; miten,
se oli Reginalle tietymätöntä, mutta hän odotti. Hän istui odottamassa,
mutta häntä hävetti, että istui vastapäätä vanhaa rouvaa, ja sitten
taas tämä häpeäminen kiusasi häntä.

Hän palasi ajassa taaksepäin muistoihinsa. Nyttemmin riitti pieninkin
aihe palauttamaan hänet menneisyyteen ja voimakkaasti ja selvästi
kiinnittämään hänen huomionsa joka tekoon ja joka sanaan, jolla
mahdollisesti saattoi olla kaksinainen merkitys. Sinä päivänä
palauttivat sireenit, joita oli salissa kaikkialla ja jotka väkevällä
tuoksullaan täyttivät ilman, hänen mieleensä toisen käynnin täällä pari
vuotta sitten ja hänen omat sanansa, jotka olivat yhtä kirpeät kuin
sireenientuoksu, sekä Mariannan kaamean vastauksen:

— Köyhä on Roomassa kerjäläinen, joka jyrsii luuta palatsin suljetun
oven edessä.

— Ja toisinaan rikkaan koira juoksee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä
tuon luunkin...

Ah, _mademoiselle_ tunsi hyvin elämän. Reginan palauttaessa mieleensä
tuon surullisen ja ivallisen silmäyksen, jonka ruhtinatar oli
luonut häneen sinä päivänä, jolloin hän oli tullut jäähyväisille
ennen pakoansa, Marianna ojensi hänelle kupin teetä ja alkoi kertoa
rumia juttuja eräästä hyvin hienosta herrasta, joka tiheään kävi
ruhtinattaren salongeissa.

— Hoetaan, että hän antaa rakastajattariensa ylläpitää itseään, ja
sitten kun ei enää saa kiskotuksi heistä irti mitään, hän heittää
heidät menemään kuin tyhjiin puserretun sitruunan... Niin kerrotaan.

— Sen pahempi noille rakastajattarille, Regina sanoi
ylenkatseellisesti. Tuo mies on heitä voimakkaampi, ja...

— Niin, unohdin, että tekin olette yli-ihminen... Marianna virkkoi
puoliääneen. Sitten hän äkkiä naurahti: Haluatteko lisää teetä?

Hirvittävänä, herpaisten kuin salama, iski Reginan mieleen ajatus:

— Marianna tuntee Antonion ja ruhtinattaren salaisuuden ja luulee
minunkin tietävän sen ja mukautuvan siihen. Hänen kasvonsa hulmahtivat
hehkuvan punaisiksi. Hän ei koskaan voinut unohtaa sitä häpeäntunnetta,
jonka tämä punastuminen hänessä herätti. Hetken kuluttua hän halveksien
kutsui Mariannaa. Sitten hän ajatteli, että tuo neitonen oli saattanut
vain sanoa tavanomaisia julkeita sukkeluuksiaan.

— Minun täytyy vapautua tästä painajaisesta, maksoi mitä maksoi!

Tämä ei ollut ensimmäinen, ei toinen eikä tuhanneskaan kerta, kun hän
ajatteli näin. Mutta sinä hetkenä hän tunsi, että hänen sairautensa
— joko todellinen tai luuloteltu — oli saavuttanut ratkaisevan
käänteensä. Joko terveys tai kuolema.

Vanhat naiset ja herrat olivat asettuneet piiriin ruhtinattaren
ympärille, joka erottui tästä välkkyvästä kehästä vaaleana ja kelmeänä
kuin valehelmi kissankultasormuksesta. Kaikki puhuivat kuuluisasta,
koko Euroopassa tunnetun ylhäisen venäläisen taiteittensuosijan
itsemurhasta.

Eräs läsnäolijoista, venäläinen herrasmies, oli muutamia päiviä
aikaisemmin ollut mukana juhlakemuissa, jotka taiteilijat ja ylhäiset
henkilöt olivat toimeenpanneet saman rikkaan itsemurhaajan kunniaksi.
Ja nyt hän kertoili kaikki juonet, kaikki salaiset vehkeilyt,
kaikki viekkaat diplomaattitemput, jotka ilmenivät noissa kemuissa,
kosketellen niitä eriasteisen häpeällisiä suhteita, jotka vallitsivat
vieraiden välillä, joko naisten, aviorikosten, taiteilijain venyvän
omantunnon tai suurkaupunkilaissiveyden muodossa.

Regina kuunteli ja muisti kuulleensa satoja tämäntapaisia keskusteluja.
Mutta tällä kertaa häntä erityisesti hämmästytti tuon venäläisen herran
kertomistavan typerä yksinkertaisuus ja kuulijakunnan mielenkiinto.
Ainoakaan ei sanallakaan ilmaissut vähintäkään ihmettelyä. Jotkut vain
hyväksyen nyökäyttivät päätään tai huitoivat käsiään ja näyttivät
ilmeisesti suuresti nauttivan kuunnellessaan asioita, jotka he jo
olivat moneen kertaan kuulleet aikaisemmin.

Sellainen on maailma! Ja Regina ihmetteli, että sellainen elämys,
jollaiset tuntuivat olevan yhteisiä kaikille tämän maapallon miehille
ja naisille, oli tullut hänenkin osakseen! Oli hetkiä, jolloin
hän mietti, eikö ollut mieletöntä niin kiusata itseään. Mutta
oitis hän kauhistui tätä ajatustaan. Hän luuli tukehtuvansa. Isot
kissapedot näyttivät virkoavan henkiin, niiden taljat pullistuivat ja
liikkuivat, ne lähestyivät, puhalsivat hänelle vasten silmiä kirpeää
ja hekumallista henkäystään. Niiden keltaiset lasisilmät lumosivat,
niiden karvaiset käpälät kohosivat hitaasti, veltosti, koskettelivat
hänen kaulaansa ja tukahduttivat häntä. Ilmaa! Ilmaa! Vapautuminen
tai kuolema! Vielä hetkinen, niin hän, Regina, kylläkin oikullinen,
mutta silti puhdassydäminen olento, joka synnyinseutunsa joen rannalla
oli uneksinut kaikesta, mikä saattaa elämän elämisen arvoiseksi,
menehtyisi, tuskaansa.

Vaistomaisesti hän kimposi ylös ja pakeni ulos, pienelle
marmoriparvekkeelle, josta oli portaat puutarhaan. Siellä työskenteli
mies pyöreän kukkalavan ääressä, jonka pehmeä ruoho ja heleänväriset
kukat tekivät hedelmäkakun näköiseksi. Kaikki oli keinotekoista tässä
pikku puistossa, joka oli siroteltu täyteen soijakukkien terälehtiä.
Punainen auringonlasku vuodatti verenkarvaista hohdettaan valkoisten
ruusujen köynnökselle, joka oli takertunut laakeripuuhun. Tämä kohosi
puutarhaportin kohdalla, joka tähän aikaan jo oli suljettu.

Regina ei ollut vielä ehtinyt virkistyä hengittäessään puutarhan
kuumaa ja liian tuoksukylläistä ilmaa, kun hän näki portin aukeavan
ja Antonion ilmestyvän puutarhaan. Reginasta tuntui kuin veripunainen
usva olisi peittänyt hänen silmänsä eikä hän hetken aikaan edes
erottanut lähestyvää ihmishahmoa. Mutta Antonio nousi rauhallisesti
marmoriportaita, pysähtyi hänen kohdalleen ja kysyi:

— Mitä sinä teet täällä?

Hän oli hienosti pukeutunut, niinkuin yleensä aina, mutta ei
käyntipuvussa.

— Miksi tulet tuollaisessa puvussa? Regina kysyi tarkoittaen hänen
arkipukuaan. Siellä on paljon väkeä ja hirvittävän kuuma. Älä mene
sinne, eihän kukaan vielä ole nähnyt sinua. Minäkin jo lähden pois.

— Odota hetkinen, hän sanoi tyynesti. Miksi aiot lähteä pois?

— Älä ainakaan mene sisälle tätä tietä, Antonio? Regina sanoi
kiihkeästi.

— Miksi? mies kysyi välinpitämättömästi tuupaten lasioven auki.

Regina jäi terassille ja katseli, tarkoin erottamatta häntä, kukkalavan
ääressä ahertavaa miestä.

Ensi hetkenä hän luuli vielä kerran älyävänsä, kuinka suunnattoman
mieletön hänen epäluulonsa oli ollut. Syyllinen ihminen ei käyttäydy
niin kuin Antonio sinä hetkenä.

Mutta sitten hän taas ajatteli, että jos Antonio oli syyllinen, hänen
oli menetteleminen juuri sillä tavoin, teeskenneltävä olevansa lainkaan
aavistamatta, mitä Reginan mielessä liikkui. Mutta ei! Tuhat kertaa
ei! Jos Antonio oli syyllinen, hän kyllä olisi teeskennellyt paremmin:
hän ei olisi tullut sisään salaa puutarhaportista, ei olisi esiintynyt
niin kotiutuneena talossa, kun kerran tiesi, että hänen vaimonsa oli
tuon _toisen naisen_ luona. Mutta samalla Regina tiesi, että kaikkein
ovelimmat rikokselliset joskus ovat unohtavinaan näyttelemisensä ja
toimivat tahallaan varomattomasti haihduttaakseen epäluulot.

       *       *       *       *       *

Kaikkein eniten Reginan mieltä pahoitti sillä hetkellä se ajatus,
että Antonio todella oli syyllinen, ja että hän lisäksi oli tietoinen
vaimonsa epäilyksestä ja päätti jatkaa ilveilemistään.

       *       *       *       *       *

Regina palasi saliin. Siellä yhä vielä puhuttiin muukalaisen
itsemurhasta. Keskusteli inhoitti häntä. Se olisi sopinut johonkin
pikkukaupungin juoruseuraan.

Marianna toi teetä Antoniolle, joka pureskellen keltaista keksiä
valkeilla hampaillaan tyynesti lausui mielipiteensä murhenäytelmästä.
Ruhtinatar höristi korviaan heiluttaen pientä japanilaista viuhkaa,
joka näytti olevan himmeäksi hiottua lasia. Hänen pienten käsiensä
sormukset kimmelsivät ja säihkyivät salin punertavassa hämärässä.

Siinä kaikki. Ei nytkään merkkiäkään, joka olisi paljastanut
salaisuutta. Antonio ei näyttänyt ainakaan kiinnittävän
huomiota ruhtinattareen, joka tavallistaankin tylsempänä ja
välinpitämättömämpänä kuunteli viimeistä puhujaa lausuen silloin
tällöin kohteliaan vastauksen. Hänen metallinkiiltoisissa silmissään
oli epämääräinen, hiukan kaihomielinen ilme aivankuin henkilöllä, joka
ajattelee jotakin kaukana olevaa, jonka täydellisesti omistaa.

Hetken kuluttua Regina nousi, sanoi hyvästi ja poistui Antonion
seurassa. Marianna saattoi heitä eteiseen ja suuteli jäähyväisiksi
Reginaa molemmille poskille.

— Minua myös! Antonio pyysi ojentaen poskeaan.

— Huomenna on teidän vuoronne, Marianna virkkoi jatkaen pilailuaan.
Sitten hän lisäsi vakavasti: Tulkaa vasta kuuden ajoissa. Meillä on
asioita kaupungilla.

— Ai niin, hän lisäsi saattaen heidät ulko-ovelle asti, se herra kävi
täällä taaskin. Hän tarjoaa kolmeasataa liiraa tai uutta turkisvaippaa.
Mutta ruhtinatar vaatii takaisin omaa vaippaansa. Hän sanoo aikovansa
haastaa miehen oikeuteen.

— Haastakoon vain minusta nähden, Antonio sanoi siihen. Taisi olla
erinomainen, se vanha vaippa?

— Uutena se maksoi yhdeksänsataa liiraa!

— No niin. Näkemiin.

— Hyvästi. Tuletteko Albanoon, Regina?

— Jos ruhtinatar pyytää tulemaan, Antonio vastasi poistuessaan.

Regina ei vastannut myöntäen eikä kieltäen. Hän käveli vaieten
Independenza-aukiolle asti. Sitten hän näytti muistavan jotakin,
kohotti päätään ja kysyi:

— Miten sen turkisvaipan laita oikeastaan on?

— Herrainen aika! Siitä ei kannata puhua. Jo kuukauden päivät
ruhtinatar on vatkuttanut minulle samaa asiaa. Hän lähetti vaipan
korjattavaksi, mutta sai takaisin toisen, joka näyttää huonommalta.
Siinä kaikki.

— Aiotko matkustaa Albanoon?

— Ehkä jonakin sunnuntaina... jos hän kutsuu.

— Minä ainakaan en lähde sinne, Regina sanoi korottaen ääntään.

— Miksi et?

— Siksi, että on niin kuuma.

— Luuletko, että siellä on kuuma? Ruhtinatar on vuokrannut järven
rannalta huvilan. Parveke on täynnä ruusuja, joiden lehdet varistessaan
putoilevat suoraan veteen.

Regina tiesi sen. Antonio, joka oli muutama päivä aikaisemmin käynyt
paikkaa valitsemassa, oli jo kuvaillut huvilaa.

He kävelivät taas eteenpäin sanomatta halaistua sanaa. Mieletön tuuma,
hiipiä, yöllä Antonion kintereillä urkkimaan hänen askeliaan, heräsi
taas Reginan mielessä. Hän jo kuvitteli harhailevansa kuin tuo varjo
tuossa keltaisen ja kolkon lyhdyn valon läheisyydessä, takanaan joku
yökulkija, joka vuorostaan piti häntä silmällä. Mutta äkkiä hän ylpeänä
nosti päänsä ajatellen:

— Ei ikinä enää! Viimeisen kerran minä nyt kävin siinä talossa.
Antoniokaan ei saa enää mennä sinne... On jo aika tehdä tästä loppu.

Kotona hän makuuhuoneessa riisui silkkisen päällysvaippansa ja paiskasi
sen vuoteeseen.

— Hyi, kuinka jo on kuuma! Millainen kesä tämän jälkeen tulleekaan!
Kuinka kammottava Rooma onkaan kesällä! Ja he lähtevät jo matkaan.
Siinä raukat tekevät oikein, heillä on niin heikko terveys. Entä me?
Onhan meillä luu kaluttavana... jos edes antavat meidän pitää sitäkään.

— Mitä sinä oikein mutiset itseksesi? Antonio kysyi. Ja äkkiä hänen
ajatuksensa hypähtivät kokonaan toisaanne:

— Eikö Caterina ole vielä kotona?

Regina riisui vierailupukuaan heitellen vaatekappaleet eri tahoille,
yhä sättien rikkaita ja ylhäisiä, jotka pääsevät lähtemään Roomasta
heti, kun ilma käy vähänkin kuumaksi.

Antonio nojasi ikkunanpieleen. Reginan päähän pälkähti ruma ajatus,
tuollainen nurinkurinen ajatus, jollaiset tämäntästä kiduttivat häntä:

— Hän ei enää hermostu, kun minä olen huonolla tuulella. Hän varoo
ärsyttämästä minua vihanpurkaukseen. Hän aavistaa, että minä _tiedän_.
Hän luulee, että minä siedän sellaista tietyissä rajoissa.

— Pane ikkuna kiinni! hän sanoi ärtyisästi.

Antonio totteli kärsivällisesti.

— Käyn ostamassa _Avanti_ lehden. Sano, että pöytä katetaan, kello on
jo puoli seitsemän, Antonio sanoi lähtiessään.

Jäätyään yksikseen Regina sai samanlaisen raivonpuuskauksen, joka
oli kohdannut häntä pari vuotta aikaisemmin hänen palatessaan Grand
Hotellista.

— No niin! hän ajatteli muuttaessaan ylleen arkipukua, heti kun
Antonio tulee, sanon sen hänelle. Jollei tästä tule loppu, minä
lähden matkoihini, ja tällä kertaa todenteolla. En tahdo, että käyt
Albanossa. En tahdo, että enää yleensä palaat koko siihen taloon,
minäkään en enää astu sinne jalallani. Lopeta jo, Antonio, lopeta! Etkö
näe, millainen kalvava tuska riehuu sydämessäni, vai huomaatko sen ja
silti annat minun riutua näin? Miksi, sano minulle ainakin, miksi?
Miksi teet näin? En välitä rahtuakaan turhanpäiväisestä rihkamasta,
uusista puvuista enkä muista hepenistä, joita hankit minulle niillä
rahoilla. Heitän kaikki nämä ryysyt menemään. Minulle riittää, kunhan
on katto pään päällä, säkki pukuna ja kova leipä purtavana, mutta
kunnia, Antonio, kunnia on välttämätön! Senkin he riistävät meiltä,
sen kalutun luunkin. Mutta te, _madame_, joudutte tekemisiin minun
kanssani, te kelmeä, pöhönaamainen hirviö, läähättävä, kierosilmäinen,
pimeässä hiipivä vampyyrisikiö... Teille ei riitä, että olette saanut
huoletonna virua lämpöisillä pedontaljoillanne, viettää velttoa
elämää, joka on turmellut sielunne ja ruumiinne. Te himoitsette vielä
vanhana akkana nuorten miesten rakkautta, samoin kuin tuttavanne,
rikkaat ukkorahjukset, haluavat rakastella nuoria, köyhiä ja hentoja
tyttöjä, tehdäksenne nuo nuoret miehet ja neitoset lopulta yhtä raukean
veltoiksi ja surkeiksi kuin itse olette!

Mutta tämä kaikki, Regina ajatteli edelleen järjestellessään
vaatteitaan, on pelkkää lorua. Maailmaa hallitsevat voimakkaat, mutta
minä... minä olen heikko. Olen heikko sentähden, että ajattelen
liiaksi, jotavastoin nuo ihmiset eivät ajattele, vaan elävät vain ja
nauttivat! Tuo kuuro vanha akka ei totisesti ole vaivannut päätään
ajatuksilla! Hän on muitta mutkitta riistänyt minulta Antonioni...
ja minä olen jo kuukauden päivät kiduttanut itseäni ajattelemalla,
onko hienotunteista sanoa miehelleni: 'lopeta jo!' Mutta tänä iltana
aion puhua. Hän tietenkin väittää kaikkea minun syykseni, sanoo sen
tapahtuneen minun hyväkseni, jotta hän voisi antaa minulle, mitä vaadin
häneltä. Entä miten sitten käy? Ei! Hän ei voi soimata minua, siihen
hän ei kykene. Annamme toisillemme anteeksi... ja sitten? Mutta voiko
elämämme enää eheytyä? Voi kyllä, luhistunut talokin voidaan rakentaa
uudelleen. Mutta se ei ole entinen talo ja uudessa talossa asuja tuntee
alati vaistomaisesti romahduksen synnyttämää kauhua.

Antonio viipyi yhä. Imettäjäkään ei palannut. Hän oli viime päivinä
ollut kurjalla tuulella ja entistään äksympi, kun hänen oli ennen
pitkää lähteminen talosta. Ulkona oli jo melkein pimeä ja Regina
tuijotti ikkunasta kovin levottomana lapsensa vuoksi. Iltaruskon
viimeinen hohde loi vielä heikkoa väikettään autiolle kadulle, jossa
pisti esiin ruohokorsia kivityksen lomasta kuin asukkaiden hylkäämässä
kaupungissa. Puutarhoista levisi ruusujen tuoksu, muutamia tähtiä
tuikki jo vielä punervalla taivaalla.

Huolimatta kaikista ylpeistä aikeistaan Regina tunsi olevansa hyvin
suruissaan ajatellessaan, että hänen ehkä täytyisi luopua tästä
runollisesta elämästä, jossa pieninkin ruohonkorsi tunsi hänen
harhaluuloon perustuvan onnensa salaisuudet.

       *       *       *       *       *

Sinäkin iltana Regina vaikeni. Mitä hän oikeastaan saattoi tehdä?
Caterina ei tahtonut nukkua, vaan halusi istua hetken isänsä sylissä
ja ihailla hänen keltaisia viiksiään, kauniita, lempeitä silmiään ja
tuoksuvaa tukkaansa. Ymmärsikö Caterina, että hänen isänsä oli kaunis
mies? Kukapa sen tiesi? Mutta kieltämättä hän perin mielellään katseli
isän miellyttävän kauniita kasvoja, ja näytti erityisen halukkaasti
pyyhkäisevän pienellä, kypsän aprikoosin näköisellä poskellaan isän
sileäksi ajettua leukaa.

Antonio hyräili hänelle pientä lastenlaulua:

    Hiiri hylkii juustopalaa.
    Prinsessan se saada halaa.
    Kuningas jos tekee tenää,
    Ei oo varma päästään enää.

Joka kerran kun Antonio lauloi tuota laulua Reginan mieleen muistui
pahan unen tavoin se ilta, kun hän ensi kerran saapui Roomaan. Mutta
Caterina nauroi ilosta suunniltaan ja ihaili isäänsä vielä enemmän ja
jokelteli tälle paljon salaisuuksia, jotka vain he kaksi ymmärsivät.
Mitä Regina saattoi tehdä? Voiko hän kieltää Antoniolta, joka oli
tehnyt työtä koko päivän, tuon ilon, lepertelyn pienokaisen kanssa,
temmata sen hänen sylistään ja viedä pois? Regina ei ollut niin häijy.
Lopulta Caterinan silmät himmenivät väsymyksestä, koko hänen pehmeä
pikku olemuksensa kävi raukeaksi ja vaipui kokoon. Silloin Antonio
sanoi: Lähden pienelle kävelylle. Saattoiko Regina nyt sanoa: — Älä
lähde, jää tänne, minulla on sinulle sanottavaa; kaikki ne kauheat
asiat, joita ajattelen sinusta?

Se oli mahdotonta. Antoniolla oli oikeus vähän jaloitella ulkoisalla
ainakin iltaisin, aherrettuaan koko päivän. Ja hän lähti ulos, ja
Regina otti _Avanti_ lehden ja alkoi lukea osastoa: »Mitä maailmassa
tapahtuu».

       *       *       *       *       *

Pari päivää myöhemmin ruhtinatar Makulina matkusti, mutta Antonio kävi
joka päivä hoitelemassa asioita huvilassa, johon vanha palvelija oli
jäänyt kotimieheksi.

Seuraavana sunnuntaina Antonio sanoi Reginalle, että palvelija oli
pyytänyt päästä kaupungille. Ja Antonio näytti kahta huvilanavainta.

— Vihdoinkin meillä on huvila! Antonio sanoi leikkisästi.

Silloin Reginan päähän pälkähti hullunkurinen tuuma, jota hän turhaan
koetti vastustaa:

— Lähdetään sinne!

Antonio suostui oitis, näyttipä olevan ihastunutkin seikkailuun.
Saattoiko tämä merkitä sitä, että hän oli perin kyynillinen?

Regina otti ylleen pehmeän valkoisen puvun, jossa oli avarat, vapaina
roikkuvat hihat, mikä teki hänet hyvin nuorekkaan näköiseksi ja loi
häneen tuollaista uudenaikaista kauneutta, joka ei perustu viivoihin,
vaan ilmeeseen. Puku oli uusi ja Antonion mielestä erittäin aistikas,
mikä suuresti ilahdutti Reginaa. Huolimatta epäilyksistään ja
tunnonvaivoistaan ei Regina tullut toimeen ilman kauniita vaatteita,
jopa hän toisinaan tunsi sairaalloista ja hurjaa iloa tuhlatessaan
_niitä rahoja_ koruihin ja muihin ylellisyystavaroihin.

Jonkin aikaa hän taas oli kiinnittänyt erikoista huomiota ihonsa,
hiuksiensa ja kynsiensä hoitoon. Hän hieroi monet neljännestunnit
kasvojaan manteliöljyllä ja kampasi hiuksensa viimeisen kuosin mukaan.
Mitä hän sillä kaikella tarkoitti? Tahtoiko hän miellyttää Antoniota
vai jotakuta toista? Hän ei itsekään tiennyt sitä.

Mutta huomatessaan, ettei hän enää suuttunut itselleen niinkuin ennen
mennessään kauneushoidossaan liiallisuuksiin, hän ihmetteli, eikö hänen
siveellinen tajuntansa päivä päivältä tylsistynyt.

       *       *       *       *       *

Tuskin he olivat astuneet ulos ovesta, kun raju tuulenpuuska pörrötti
Reginan tukan ja pyyhkäisi ihojauheen hänen kasvoiltaan. Iltapäivä
oli polttavan helteinen. Paahtavan kuuma tuuli heilutti lehtokujan
puita, asemarakennus näytti häikäisevässä päivänpaisteessa isommalta
kuin tavallisesti ja tomupilvet tuprusivat savuna kaduilla. Itätuulen
pahaenteinen hehkuva henkäys raivosi ympäri kaupunkia.

Pitkin matkaa Antonio ja Regina vuoroin kinastelivat vuoroin nauroivat
kulkien pää kumarassa ja pidellen kiinni hatustaan. Saavuttuaan
huvilalle he pysähtyivät ja katselivat ympärilleen kuin varkaat.
Valkoisilla katukäytävillä tanssi hurjaa hypikepyörikettä ruusujen
ja kurjenpolvien terälehtiä. Suljetuista puutarhoista uhosi liljojen
kuumaa tuoksua. Heidän oli kuin he olisivat seisoneet uudessa,
vieraassa, vielä asumattomassa kaupungissa. Antonion avatessa huvilan
portin Regina sanoi:

— Minusta tuntuu kuin olisimme menossa sellaiseen pieneen lumottuun
taloon, jollaisia lapset löytävät eksyttyään metsään, niinkuin saduissa
kerrotaan...

       *       *       *       *       *

Tuntui aivan siltä kuin olisi mennyt saunaan, kun astui viileään
eteiseen, josta matot oli otettu pois. Sudet oli peitelty raidilla.
Ne näyttivät ottaneen ylleen valepuvun huvitellakseen isäntäväen
poissaollessa. Palmun takana hymyili kalpea marmoripää äänetöntä
hymyään.

Tapansa mukaan Regina kulki äänettömin askelin ja riisui hattunsa
harsolla peitetyn kuvastimen edessä.

Sitten hän muisti, että he olivat kahden, laski hattunsa
marmoriveistoksen päähän ja nauroi ääneensä.

— Hiljaa! Antonio sanoi. Älä naura niin kovaa.

— Kukapa sitä kuulisi?

Antonio avasi oven, ja Regina seurasi häntä. He kulkivat salien läpi
ruokailuhuoneeseen. Antonio asteli hieman varovasti varpaisillaan eikä
oikein pitänyt siitä, että Regina nauroi.

— Miksi toit minut tänne, jollemme voi leikkiä isäntäväkeä?

— Katsotaanpas, voimmeko keittää teetä.

— Älä huoli, Antonio kielteli. En soisi, että palvelija huomaa meidän
olleen täällä. Mutta odotahan, täällä pitäisi olla likööriä, jopa
madeiraakin. Aivan oikein.

Antonio otti astiakaapista pullon ja maistoi. He joivat pullon suusta,
jotteivät likaisi laseja, ja asettivat sen sitten takaisin paikoilleen.

He käyttäytyivät kuin kaksi suurta lasta. Antonio kävi iloiseksi ja
alkoi telmiä kuitenkaan meluamatta. He palasivat saliin, ja Regina
raotti ikkunaluukkuja. Vihreä valo tulvi salin nurkkaan. Regina oli
ottavinaan vastaan vieraita, matki kauniin sokean naisen ääntä. Sitten
hän heittäytyi velttona pitkäkseen ruhtinattaren mielisohvalle, joka
harmaine nahkoilleen näytti nukkuvalta jättiläiskissalla.

Vihertävässä hämärässä, pehmeässä puvussaan, hiukset otsalla, silmät
hiukan hehkuvina ja tummien kehien ympäröiminä Regina todella
näytti ylhäiseltä naiselta, joka ikävystyneenä loikoo veltossa
puolihorroksessa.

Antonio koetti sillävälin avata ovea, joka johti parvekkeelle, mistä
päästiin puutarhaan.

— Odota vähän, Regina pyysi. Noustaan yläkertaan. Oletko koskaan käynyt
siellä?

— En koskaan.

— Tule siis ja jätä ovi rauhaan.

Antonio vain itsepäisesti haki avainta.

— Tule nyt, minulla on jotakin sinulle sanottavaa, Regina virkkoi
lapsellisesti.

— Mitä sitten? Kas, kun en löydä tuota avainta.

Antonio tuntui aavistavan Reginan aikeet, kun ei heti noudattanut
kehoitusta.

Silloin Regina taas tunsi leimahtavan ilmituleen tuon mitoittavan
epäluulon, joka aina kiusasi häntä. Ehkä tässä salissa, kenties juuri
tällä samalla sohivalla Antonio oli saastuttanut huulensa likaisilla
suudelmilla.

Hän puri ylähuultansa hillitäkseen väristystä, sitten hän nousi ja
riensi viereiseen saliin.

— Mennään tätä kautta. Anna sen oven olla!

Antonio alkoi kävellä salin läpi, kulkien aivan läheltä Reginaa,
joka silloin äkkiä painautui pehmeästi kuin kissa hänen povelleen
ja suuteli häntä. Oliko se vain valaistuksesta johtunut näköhäiriö?
Hänestä Antonion kasvot näyttivät käyvän vihertävän kelmeiksi, ja
Regina luuli siitä huomaavansa, millainen ristiriita ja taistelu riehui
miehen sisimmässä. Epäilemättä häntä sinä hetkenä vaivasi ilettävä
muisto: syleilyt ja suudelmat, jotka olivat painaneet häpeälliset
jälkensä hänen sieluunsa. Oman vaimonsa huulien suuteleminen täällä oli
varmaankin hänelle hirveä rangaistus.

Mutta Regina joutui yhä enemmän hurmionsa lumoihin.

— Suutele minua! hän käski tuijottaen Antonioon silmät palaen
haltioituneina kuin liekit ja vetäen miestään leposohvaa kohti. Antonio
epäröi ilmeisesti, mutta suuteli kuitenkin takaisin huulet vielä
madeirasta kosteina. Silloin Regina luuli, ollen aivan suunniltaan
mielettömän epäluulonsa pakosta, hetken tulleen raastaakseen tuon
synkän salaisuuden noilta huulilta, joiden suudelmat raatelivat häntä
kuolettavasti, juuri tässä samassa paikassa, jossa ehkä jokainen esine
muistutti Antonion mieleen hänen viheliäistä hairahdustaan.

Mutta Regina ei saanut lausutuksi julki tuota kauheaa kysymystä.

       *       *       *       *       *

Sitten he menivät työ- ja kirjastohuoneeseen, jossa Antonio
tavallisesti vietti _virkatuntinsa_, niinkuin hänen oli tapana
sanoa. Siinä oli iso kirjasto, monta tuhatta kaunista sidettä.
Ruhtinatar oli näyttänyt Reginalle muutamia erittäin arvokkaita
vanhoja kirjoja, m.m. vanhan lakiteoksen, myöjän oikeaperäiseksi
väittämän Arioston käsikirjoituksen, eräitä kuuluisien kirjailijoiden
kirjeitä, muiden muassa kolme George Sandin kirjoittamaa. Ja vaikka
Reginaa raatelivat levottomat ajatukset hän silti katseli uteliaana
kirjakaappien hiottujen lasien takana olevia nidoksia niinkuin
katupojat kirjakauppojen näyteikkunoita. Sillä aikaa Antonio
vaistomaisesti kumartui katselemaan papereita, joita oli sikin sokin
kirjoituspöydällä, jonka ääressä hän tavallisesti hoiteli ruhtinattaren
kirjeenvaihtoa.

Kääntyessään hän huomasi Reginan jo menneen viereiseen pieneen
vierashuoneeseen, joka oli kokonaan erillään muista huoneista, ja
jossa ruhtinattaren usein oli tapana syödä päivällisensä. Antonio meni
perästä. Regina kulki eteenpäin saapuen isoon eteiseen, josta pääsi
puutarhaan. Palvelusväen portaat johtivat siitä yläkertaan, ja Regina
alkoi nousta niitä, Antonion yhä seuratessa jäljessä. Mutta kaikki
ovet olivat lukossa, ainoastaan kylpyhuoneen ovi oli auki; he menivät
sisään. Ammeen pohjassa oli vielä vähän sinertävää saippuansekaista
vettä.

Regina piti salaa silmällä Antoniota, jonka epävarma liikkuminen
kuitenkin näytti viittaavan siihen, ettei hän ollut varsin perehtynyt
huoneistoon.

— Tahtoisin ainakin nähdä tuon sillantapaisen käytävän, joka yhdistää
molemmat huvilan osat keskenään, Regina virkkoi ravistellen ovenripoja.

Mutta kaikki ovet olivat lukossa. He siis palasivat alakertaan ja
menivät keittiöön.

Korkealla olevasta ikkunasta, jonka rautaristikot olivat osaksi
vihreiden köynnöskasvien peitossa, valui sisään kultaista
auringonhohdetta. Siitä saattoi nähdä kukkivan puutarhan etäisimmän
osan. Jokunen ruusun terälehti oli varissut keittiön kivilattialle ja
sen keskellä olevalle marmoripöydälle.

— Tämähän on aivan kuin kirkko! Antonio virkkoi käyden taas iloiseksi.
Eikö pistetä pieneksi tanssiksi?

— Se on kauniimpi kuin meidän salimme. Pysy nyt alallasi, ole hyvä!

Mutta Antonio veti hänet mukaansa ja pyörähteli tanssien hänen kanssaan
pöydän ympäri.

Komea musta kissa, joka nukkui matalan astiakaapin päällä, kohotti
pyöreää päätään, avasi keltaiset silmänsä ja katseli liikkumattomana
rauhanhäiritsijöitä. Regina säpsähti.

— Kuinka lapsellisia olemmekaan! hän päivitteli. Mitähän, jos palvelija
tulee kotiin ja näkee meidät täällä? Luulen kuulevani askelia
puutarhasta. Mennään pois.

Mutta Antonio, joka tuli yhä iloisemmalle tuulelle, sitoi vyötäisilleen
keittiöesiliinan, oli keittävinään ruokaa hellan ääressä ja alkoi
panetella talon emäntää, niinkuin palvelijoiden on tapana. Lopulta hän
sanoi suoraan, että ruhtinatar oli venäläinen urkkija.

Regina kuunteli nauraen, mutta samalla hän ajatteli, että täällä
ehkä ihmeteltiin ja pohdittiin salaisuutta, jonka likaista verhoa
hän ei kyennyt kohottamaan. Nyt Antonion hilpeys ärsytti häntä, ja
vähäpätöinen sattuma kiihdytti hänen huonoa tuultaan.

Kissa katseli heitä edelleen ja haukotteli tämäntästä pitkään näyttäen
melkein ivalliselta. Regina yritti mennä silittämään sen selkää, mutta
eläin loikkasi pöydälle kaataen kumoon pienen tölkin.

Isoja keltaisia öljypisaroita roiskahti Reginan valkoiselle puvulle
tahraten sen pahanpäiväiseksi.

Hän oli vähällä itkeä kiukusta puhuen sekavia sanoja:

— Vaatteenikin likaavat... mokomassa talossa!

Antonio riensi hänen luokseen, mutta ei näyttänyt oivaltavan vihjausta.
Hän haki bentsiinipulloa, jonka löydettyään hän auttoi vaimoaan
poistamaan öljytahroja. Sitten hän järjesti kaiken paikoilleen, tarttui
Reginaa vyötäisistä, pakotti hänet juoksemaan, veti häntä välittämättä
hänen vastalauseistaan ylös portaita niin nopeasti, että hän kompastui.

He saapuivat vihdoin puutarhaan, ja Regina leppyi tullen taas iloiseksi!

Laskeva aurinko kultasi puutarhan toista laitaa, toinen puoli oli
varjossa. Tuuli huojutti hiljaa laakeripuiden latvoja, joihin oli
kietoutunut pieniä valkoisia ruusuja. Välistä varisi käytävälle ruusun,
lehmuksen ja soijan lehtiä. Regina ja Antonio istuutuivat vihreään
soppeen kuvapatsaan ääreen, jonka muinaisaikaiset kasvot, miehen ja
naisen sekamuoto, hymyilivät pilkallisen myötätuntoisesti.

— Se luulee kenties, että olemme nuoria rakastavia, Regina virkkoi nyt
ensi kerran huomaten noiden tummien kasvojen ilmeen. Ei, hyvä ystäväni,
me olemme päinvastoin vihollisia.

— Kuinka niin? Antonio kysyi kylmästi.

Silloin Reginan mieleen välähti muisto.

— Muistatko, kerran istuimme metsikössä kaksi vuotta sitten... kun
sinä... olit tullut noutamaan minua? Siellä liihoitteli kymmenittäin
punasinerviä perhosia, jotka olivat noiden lehtien näköisiä...

Ja Regina nauroi kaksimielisesti. Totta kai Antonio muisti. Tuon olon
salaperäisessä, kostean kuumassa metsässä, hänen tulonsa jälkeisenä
päivänä Reginan kotiin, jonne Regina oli paennut hänen luotaan. Se
näytti herättävän hänessä synkän intohimon puuskauksen. Lapsellinen
hilpeys, jonka vallassa hän oli vielä muutamia hetkiä aikaisemmin
ollut, vaihtui hermostuneeksi hellyydeksi. Ja nyt hän vuorostaan
tavoitti vaimonsa huulia, painaen niille suudelman, joka muistutti
silloista suudelmaa.

Ja epäluulo raateli Reginaa entistään rajummin.

       *       *       *       *       *

Auringon laskiessa he palasivat sisään, mutta eivät vielä lähteneet
kotiin. He samoilivat saleissa, leikkivät ja riehuivat kuin lapset.
He olivat sokkosilla pimeässä, ja Regina huvitteli siirtelemällä
huonekaluja, jotka Antonio asetti jälleen paikoilleen.

Mutta tämäntästä nuo nuoret rakastavat antautuivat salaisten
hyväilyjensä valtaan. Helteinen kevätilta kuumensi Antonion veren, ja
Regina tunsi sairaalloista mielihyvää nauttiessaan nuoren puolisonsa
hellyydestä tässä paikassa, jossa epäili hänen tahranneen heidän
puhtaan rakkautensa.

Polttava myrkky tuntui syöpyvän Reginan sieluun. Kun Antonio suuteli
häntä ja värähteli hänen harvinaisista suudelmistaan, Regina
kuumeisesti tuijotti pimeisiin nurkkiin ja harsolla peitettyihin
kuvastimiin, ikäänkuin olisi tahtonut houkutella niitä ilmaisemaan,
mitä olivat nähneet. Ja hän kuvitteli myös näkevänsä vanhan kuu-naaman,
suudelmien ostajan hahmon jossakin varjon peittämässä nurkassa,
katselemassa mustasukkaisuuden raatelemana, kuinka Antonio tuhlaili
vaimolleen suudelmia, joista hänen miljoonansa eivät olisi riittäneet
ostamaan ainoaakaan.

Mutta kaikesta tästä huolimatta Reginan povesta kohosi inhon aalto,
käyden yhä katkerammaksi. Hän inhosi itseään ja Antoniota.

— Hän on varmaankin perin kyynillinen, Regina ajatteli, kun hän saattaa
tehdäkseen minulle mieliksi, viipyä näissä huoneissa, jotka ovat olleet
hänen lankeemuksensa todistajina... mikäli hän sittenkään on syyllinen!

Mutta sisimmässään, sielunsa salaisimmissa sopukoissa Regina tunsi
katkeraa tyydytystä huomatessaan, miten täydellisesti mies oli hänen
omansa. Aina ja kaikkialla hän hallitsi häntä hänen hairahduttuaankin.
Ja tämän vuoksi hän huolimatta kaikesta vihankaunasta ja inhosta tunsi
Antoniota kohtaan ääretöntä sääliä, silloinkin, kun tunsi, ettei hän
enää rakastanut miestään, kun hän samoin kuin sinä päivänä, halveksi
itseään senvuoksi, että mielestään tahrasi itseään samoin kuin oli
tahrannut vaatteensa ja turmeltui tässä tuoksuvassa ilmapiirissä, tässä
talossa, jossa kaikki näytti vaivuttavan velttoon hekumaan. Siitä
säälistä hän eli.




IV


Viikon lopulla ruhtinattarelta tuli sähkösanoma, jossa tämä pyysi
Antoniota käymään Albanossa.

— Se vanha akka ei voi elää ilman Antoniota, Regina ajatteli tuntien
todellista rajua mustasukkaisuutta. Minulla on aivan tunnonvaivoja,
kun kävin hänen kotonaan hänen poissaollessaan. Mutta tuolla vanhalla
noidalla ei ole tunnonvaivoja, ei totisesti. Mutta minäpä en päästä
Antoniota sinne!

Hän houri ja huomasi sen itsekin. Mutta umpimähkäinen epäluulo oli jo
muuttunut tavaksi, jonkinlaiseksi levolliseksi mielettömyydeksi.

Mutta niinkuin aina ennenkin oli käynyt, hänen ei nytkään onnistunut
saada ylpeitä aikeitaan täytäntöön. Hän vain vastasi myönteisesti, kun
Antonio ehdotti, että hän lähtisi mukaan Albanoon.

Hänellä oli tämä aikomus sunnuntaiaamuun asti, mutta silloin hän muutti
mielipiteensä:

— Älä sinäkään matkusta sinne! Jos ruhtinatar tarvitsee apuasi, miksi
hän ei käväise Roomassa? Oletko sinä kenties hänen palvelijansa?

— Regina! Antonio sanoi soimaten.

— Riittää jo! Olen saanut tarpeekseni elämästä, jota vietämme. Näemme
toisiamme vain muutaman silmänräpäyksen koko viikon aikana, ja nyt
lähdet tiehesi sunnuntainakin!

— Tämän ainoan kerran! Ja miksi et lähde mukaan?

— Sentähden, etten lähde ja ettei se huvita minua. Minun ei tarvitse
madella kenenkään edessä, ja sinunkin olisi aika jo lopettaa sellainen.
Tarvitseeko sinun enää palvella toisen orjana? Jos raha-asiamme todella
ovat hyvällä kannalla, hän jatkoi ilmeisen katkera sävy äänessä — niin
mitä hyödyttää...

— Sinun kanssasi on mahdoton puhua asioista. Sinuun eivät järkisyyt
koskaan pysty.

Antonio matkusti kahdentoista aikaan päivällä. Regina kävi perin
harvoin anoppinsa luona, mutta nyt hän päätti lähteä sinne, jäi
päivälliselle ja oli jälleen, vaikka aivan erilaisin tuntein kuin
ennen, tässä piirissä, joka oli ollut hänestä niin vastenmielinen.
Tarkoin ajatellessaan hän ihmetteli, miksi nuo ihmiset olivat tuntuneet
hänestä niin kovin arkipäiväisiltä. Ainakin tyyppeinä he tuntuivat
mielenkiintoisilta.

Arduina ja Massimo puhuivat kuuluisista kirjailijoista. Arduina oli
vihainen, ja Massimo perin ylenkatseellinen Arduinaa kohtaan. Gaspare
kertoi erään virkaveljensä onnettoman avioliittotarinan. Herra Mario
kaiveli tikulla hampaitaan, ja Anna rouva esitti palvelustyttönsä
surullisia elämänvaiheita. Tämä kaikki oli koko hupaisaa, ainakin näin
kerrakseen. Ruoka oli oivallista, juotiin viiniä, naurettiin. Sitten
Claretta saapui, vilkui kuvastimeen ja kiemaili Massimolle, jopa
Gasparellekin.

Kaikenkaikkiaan, mikään ei ollut muuttunut, mutta Reginan ei silti
ollut ikävä. Claretta ei ollut niin hieno kuin hän, ja Anna rouva
totesi tämän äidillisen tyytyväisenä. Lisäksi hän kysyi, miksi Claretta
ei kammannut tukkaansa samalla tavalla kuin Regina.

— Tämä pukee minua paremmin, neiti vastasi kohennellen samettiperhosta,
joka koristi hänen tukkaansa. Tämä on muutoin viimeisintä muotia.

— Suo anteeksi, Massimo huomautti. — Hienon maailman naiset kampaavat
hiuksensa samalla tavalla kuin Regina.

— Tarkoitatko _Madame_ Makulinaa? Claretta kysyi pilkallisesti.

Regina loi häneen terävän katseen. Oliko tuossa kauniin serkun puheessa
jokin erityinen tarkoitus? Tiesikö hän _jotakin?_

Toisten hankkiutuessa pelaamaan korttia Regina meni makuuhuoneeseen,
jota hän kerran oli pitänyt todellisena kidutuskammiona. Parveke oli
auki, ja kuu valaisi ikkunaverhoja luoden hopeavälkkeensä valkeaan
vuoteeseenkin. Siellä täällä huonekalujen kulmat loistivat kirkkaina.
Vahva neilikantuoksu liiteli tässä hiljaisessa huoneessa, tässä
aviollisessa tyyssijassa, porvarillisen onnen pesässä.

Regina ajatteli, että jos Antonio olisi tuonut hänet Roomaan tällaisena
iltana tähän huoneeseen tässä valaistuksessa, sen ollessa näin
hiljainen ja täynnä kukkastuoksua, toukokuun unelmien verhoamana, ei
olisi tapahtunut mitään, mitä oli tapahtunut.

Hän kumartui parvekkeen yli, joka oli täynnä neilikoita. Kuu vaelsi
sinisellä samettitaivaalla kaukaisena ja surumielisenä, puhtaana kuin
valkopurje eksyksissä haaveilujen valtamerellä. Reginan ajatukset
liitivät Albanon järven rannalle parvekkeelle, jossa ruusujen
terälehdet varisivat liihoittelevien perhosten tavoin kuun valaisemaan,
kaikissa sateenkaaren väreissä välkkyvän veden helmiäispintaan.

Mitä Antonio paraikaa teki? Oliko mahdollista, että se kammottava
painajaisuni, joka ahdisti häntä, oli todellisuutta? Saattoiko
äärettömän puhdas taivas kaareutua niin inhottavan kataluuden yllä?

       *       *       *       *       *

Kun Regina palasi kotiin, tuo painajainen taas aivan nujersi hänet,
päästen jälleen voitolle tässä ottelussa, jossa Regina useimmiten
hävisi.

Antonion oli määrä palata viimeisessä iltajunassa, mutta häntä ei
kuulunutkaan, eikä hän edes lähettänyt vaimolleen rauhoittavaa
sähkösanomaa. Regina odotti puoliyöhön. Sitten hän meni levolle, mutta
yö oli rauhaton. Kaiken muun lisäksi tämä oli ensimmäinen yö, jonka hän
nukkui yksin aviovuoteessaan.

Varhain seuraavana aamuna hän käski tuoda Caterinan viereensä
vuoteeseen. Pienokainen istui paitasillaan pieluksella ja näytti
levottomalta, kun isä oli poissa.

— Isi? hän ihmetteli.

— Isi on poissa, mutta hän tulee heti paikalla. Heittäydy nyt
pitkäksesi, kas noin! Anna tänne pikku jalkasi; äidin jalka. Onko tuo
toinen isin jalka! Hyvä, annan sen hänelle, kun hän tulee, Regina
puheli vetäen povelleen lapsen, jonka oli tapana, Antonion nukkuessa
siinä vieressä, ojentaa toinen jalka äidille, toinen isälle. Nyt Regina
tarttui molempiin pikku jalkoihin. Mutta Caterina tahtoi pitää isän
pikku jalan vapaana ja kosketteli sitten pienellä punervalla sormellaan
Reginan yöpaidan pitsiä.

— Toi tinun? hän kysyi.

— Se on minun, Regina vastasi. Ja kenen tämä pikku Caterina on? Hän on
minun, eikö niin, kokonaan minun? Ja pikkuisen isinkin, mutta aivan
vähän, kun isi on niin häijy ja jättää äidin yksikseen yöksi.

Näin hän kevensi sydäntään pienelle ruusunnupulleen. Ja hän sai
pienokaisen antamaan »pieniä makeita suukkoja», tuntien, ettei mikään
ilo ollut tätä suloisempi. Mutta samalla hän muisti ne hirveät näyt,
jotka olivat kiduttaneet häntä koko yön.

Varmasti Antonio oli nukkunut yönsä järven rannalla olevassa huvilassa,
huoneessa, jonka ikkuna kehysti ihmeellistä maisema- ja taivaskuvaa.
Ja maiseman ja taivaan ulkona hiljaisessa yössä laulaessa hymniään
kauneudesta ja puhtaudesta oli sisällä saastainen lemmenkohtaus...

— Caterina, kullanmuruseni, kiedo käsivartesi kaulaani, niin nukumme
yhdessä! Regina sanoi painaen lapsen pientä kättä kasvojaan vasten ja
sulkien silmänsä, ikäänkuin kaihtaakseen rumia näkyjä. — Paina minun
silmäni kiinni, näin, näin...

Aluksi pienokainen totteli. Mutta äkkiä se kävi häijyksi, kohottautui
hiukan ja antoi kämmenellään äidilleen aimo läimähdyksen keskelle
kasvoja.

— Kuinka häijy sinä olet! Regina huusi. Minä sanon varmasti isille. Ei
niin saa tehdä omalle äidille. Pyydä heti anteeksi, näin: »Rakas, kulta
äiti, anna anteeksi, en enää milloinkaan tee niin»...

Mutta lapsi löi häntä vielä moneen kertaan, ja silloin Regina suuttui.

— Oletpa sinä oikein ilkeä pikku tyttö, hän huusi tarttuen lapsen
käteen ja napahduttaen sille keveitä iskuja. Mene tiehesi, en enää
tahdo nähdä sinua. Et ole enää minun kullanmuruseni. En enää pidä
sinusta, sinähän olet yhtä ilkeä kuin kaikki muut.

Caterina rupesi itkemään vuodattaen oikeita kyyneliä. Tämä lapsella
niin harvinainen itsetietoinen suru teki syvän vaikutuksen nuoreen
äitiin.

— Ei! Sinun ei ainakaan pidä kärsiä. Se on liian aikaista! hän
ajatteli. Ja hän painoi jälleen pienokaista povelleen, silitti sen
hiuksia ja suuteli sen vapisevaa päätä.

— Tule nyt vain lähemmäksi, äidin sydäntä vasten... hiljaa, hiljaa!
Ethän enää koskaan ole niin paha. Rauhoitu, äiti pitää sinusta
hirmuisen paljon. Kaikki on taas hyvin. Isi tulee!

Tuskin Caterina oli kuullut viimeiset sanat, kun hän täydelleen
rauhoittui. Ja Regina käsitti äkkiä, mitä hän jo jonkin kerran
aikaisemmin oli vaistonnut, että Caterina piti enemmän isästään kuin
äidistään. Lasten ihmeellisellä vaistolla Caterina tunsi, että isä oli
hyväsydämisempi, heikompi ja tunteellisempi heistä kahdesta, että isä
rakasti häntä sokeasti ja intohimoisemmin kuin äiti. Sentähden lapsi
vastasi isänsä hellyyteen ja asetti hänet kaikkia muita korkeammalle.

Regina ei ollut siitä kateellinen eikä ajatellut, oliko hän liian
paljon vai liian vähän äiti. Mutta sinä aamuna hän tunsi huolimatta
kaikista surullisina ja synkkinä temmeltävistä ajatuksistaan,
tuollaista sääliä, joka kesken kaikkien rauenneiden unelmien vielä
kannatti häntä kuin voimakas siipi, ja hän tunsi lisäksi, ettei
tämä sääli kohdistunut Antonioon eikä häneen itseensä, vaan heidän
lapseensa. He molemmat olivat jo turhamaisuuksiensa ja hairahduksiensa
kalvamina kuolleet oikealle elämälle. Mutta Caterina oli tulevaisuus,
elämä, siemen, joka iti keskellä kuihtuneita lehtiä. Oli välttämätöntä
muokata maa puhtaaksi hänen ympärillään.

Ja ensi kerran hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli auttaa
Antoniota ylös loasta, ei itsensä vuoksi, tehden viimeisen turhan
uhrauksen, ei Antonion vuoksi, jonka sielu kuitenkin ainaisesti pysyisi
saastutettuna, vaan heidän lapsensa tähden.

       *       *       *       *       *

Antonio palasi puoli seitsemän aamujunassa, ehti tuskin peseytyä ja
siemaista kahvinsa kun hänen jo oli riennettävä virastoonsa.

Päivällisellä hän kertoi Albanon luonnon ihanuudesta, huvilasta, ja
järven rannalla viettämästään yöstä.

— Kuinka paljon siellä onkaan ruusuja ja muita kukkia. Se on aivan
ihmeellistä. Myöhästyin viimeisestä iltajunasta, kun aioin nousta
siihen Castel Gandolfon asemalla, jonne ruhtinatar ja Marianna
tahtoivat jalkaisin saattaa minut. Palasimme sitten huvilaan vaunuissa.
Oli kaunis kuutamo... Ajattelin koko ajan sinua. En lähettänyt
sähkösanomaa, kun oli jo niin myöhä...

— Olenko ehkä vaatinut sinua tilille tai soimannut sinua? Regina
huudahti, kuunnellen ja syöden, hiljaisena ja hajamielisenä.

— Olitko vihoissasi minulle?

— Minäkö? Miksi? hän vastasi kumealla äänellä.

Antonio älysi epäilemättä, että synkkä pilvi peitti Reginan mielen,
sillä hän alkoi puhua vilkkaasti koettaen hauskuttaa vaimoaan. Hän
rupesi puhumaan pahaa ruhtinattaresta:

— Kuinka väsyttävä, suorastaan sietämätön hän onkaan! Hän narrasi
minut tälle matkalle yksistään tuon kovanonnen turkisvaipan tähden.
»Anteeksi?» hän jatkoi matkien ruhtinatarta. »Ei sen hinnan vuoksi,
vaan sentähden, että se on rakas muisto». — Kukapa tietää, eikö itse
George Sand ole lahjoittanut sitä hänelle! Hän ei voinut puhua mistään
muusta. Mariannakin tuskastui ja ehdotti, että turkkuri nyljettäisiin
elävältä, jollei hankkisi sitä takaisin.

— Nukuitko yösi huvilassa? Regina kysyi paljoa kuuntelematta hänen
puhettaan.

— Olisipa ollut kohteliasta ajaa minut muualle yöksi!

— Epäilemättä! Regina sanoi ilmeisen ivallisesti. Ja nostamatta
katsettaan lautasesta hän kysyi:

— Onhan _madame_ venakko?

— Totta kai, etkö ole tiennyt sitä? Antonio kysäisi nopeasti.

Ei sen enempää. Mutta hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti,
mitä tuskin kukaan muu kuin Regina olisi pannut merkille.

Toisiinsa katsomatta, antamatta pienintäkään merkkiä, he ymmärsivät
toistensa ajatukset ja tiesivät, että kumpikin oli selvillä toisestaan.
Regina arveli, että Antonion hämillisyys kuvastui hänen kasvoistaan,
mutta ei voinut katsoa häntä silmiin.

Hän jatkoi aterioimistaan. Vasta hetken kuluttua hän kohotti katseensa
ja nauroi. Hän ei koskaan jäljestä päin tiennyt, miksi hän oli nauranut
sinä hetkenä.

— En saanut unta silmiini viime yönä. Minusta tuntui, kuin olisin ollut
leski.

— Niin, luultavasti kernaasti olisitkin leski! Tiedänhän, ettet enää
ollenkaan pidä minusta, Antonio sanoi puoleksi leikillä, puoleksi
tosissaan.

— Voi taivas! Regina huudahti imelällä äänellä, matkien
ääntämistapaa, jonka kerran oli kuullut teatterissa. Onpa tämä äitelä
kuherruskuukausikohtaus!

Hän muutti äkkiä äänenpainoaan pysyen silti yhä ivallisena.

— Pikemminkin sinä toivoisit olevasi leskimies.

— En käsitä, mitä aihetta minulla olisi...?

— Todellakin!

— Mitä todellakin? Mitä tarkoitat?

— Jos minä kuolen, sinä menet heti uusiin naimisiin. Sinä olet niitä
miehiä, jotka eivät voi elää yksin, jotka suorastaan eivät kykene
elämään yksin. Sellaisia miehiä minä säälin.

— Sinä siis säälit minua!

— Surkuttelen sinua.

— Minkä tähden? Senkö tähden, että olen sinun miehesi?

— Niin, juuri sentähden, että olet minun mieheni.

— Viekää pois! Regina tiuskaisi palvelijattarelle työntäen lautasta
hermostuneesti syrjään. Ja kun he taas olivat kahden, hän lisäsi:

— Toistamiseen et suinkaan olisi niin typerä, että naisit köyhän tytön.

Antonio katsoi Reginaan, joka huomasi hänen silmissään vihan
leimahduksen ja kylmän metallinvälkkeen, jommoista niissä ei koskaan
ennen ollut näkynyt.

— Minä en omasta puolestani koskaan ole tavoitellut rikkautta enkä
himoitse sitä, Antonio sanoi hetken kuluttua aivan tyynesti.

Palvelijatar ilmestyi jälleen kynnykselle ja Regina oli ääneti. Hän
vaikeni, jäätävän tunteen pakosta. Hänestä tuntui, että Antonion
_sanoista_ kuulosti itsepintainen puolustautumispäätös, lyhyt ja
musertava soimaus, joka osui kipeästi kuin varma kivenheitto. Se
toukkasi häntä kuolettavasta Leimahtiko taistelu nyt ilmiliekkiin? Sinä
päivänä he eivät kuitenkaan puhuneet asiasta enempää. Aterian jälkeen
he totuttuun tapaan levähtivät yhdessä makuuhuoneessa. Ennen lähtöään
Antonio suuteli vaimoaan yhtä hellästi ja kaihomielisesti kuin ennen.

Mutta Regina vaistosi, että hän nyt oli varuillaan valmiina käyttämään
kaikkia puolustuskeinoja.

       *       *       *       *       *

Sen päivän jälkeen he yhä useammin riitelivät. Regina suuttui
mitättömistä seikoista, moitti miestään kaikista hänen pienistä
heikkouksistaan ja käytti jokaista tilaisuutta syyttääkseen häntä
kautta rantain kaikenlaisesta, minkä hän saattoi käsittää ainoastaan
edellyttäen, että tämä oli syyllinen. Antonio puolustautui, liiaksi
ärtymättä, liiaksi suuttumatta. Regina sai yhä suuremman varmuuden
siitä, että Antonio karttoi hänen ärsyttämistään, mikä syöksi hänet
syvään synkkämielisyyteen.

Miksi he molemmat olivat niin surkuteltavan raukkamaisia? Miksi Regina
ei uskaltanut vielä uhmata Antoniota, vaikka kaikki hänen sisimmässään,
kaikki hänen ajatuksensa, hänen muistonsa ja vaistonsa nousivat
häntä vastaan ja syyttivät häntä? Lopulta hänen täytyi tunnustaa se
itselleen: hän pelkäsi, hän pelkäsi totuutta. Ja ennenkaikkea hän
pelkäsi itseään. Jos hänellä vain oli hivenenkään verran toivoa, että
hän oli erehtynyt, niin hänen oli helppo olla jalomielinen ja antaa
anteeksi jo etukäteen. Mutta jos kaikki oli totta? Saattoiko hän
silloin antaa anteeksi vilpittömästi? Toisinaan hän pelkäsi, ettei hän
voisi tehdä niin.

       *       *       *       *       *

Enemmän kuin epäluulo, että Antonio oli syyllinen ja häpäissyt
itsensä, häntä vaivasivat hänen oma heikkoutensa, oman sairaan
mielensä ristiriidat ja kuvittelut. Päivä päivältä ne kävivät
hänelle selvemmiksi. Hän oli luullut olevansa etevämpi, hienompi ja
tarkkanäköisempi olento. Sensijaan hän huomasi olevansa heikko ja halpa.

Hän oli mielestään laiminlyöty kasvi, joka olisi voinut tuottaa hyviä
hedelmiä, mutta jonka onnistui yhteen kietoutuneilla, kuihtuneilla
oksillaan vain luoda ympärilleen myrkyllistä varjoa. Mutta minkä hän
sille voi?

Mutta kuta enemmän hän oppi tuntemaan omaa itseään, sitä voimakkaammin
hän ponnisteli ollakseen hyvä. Hän ei liioin luonnostaan ollut
nainen, joka alentui jatkamaan pienten ja tehottomien kinastelujen
katkeroittamaa yhdyselämää. Regina ensimmäisenä luopui niistä.
Pienet riidat taukosivat ja seurasi aselepo, joka oli epävarmuuden,
ahdistuksen ja turhien toiveiden täyttämä.

Hän oli mielestään kuin sairas, jonka on alistuminen tulokseltaan
epävarmaan leikkaukseen, ja joka on päättänyt antautua siihen toivoen
sen jälkeen saavansa takaisin terveytensä, mutta joka kuitenkin
mieluummin kärsii siirtäen kohtalokkaan hetken vielä tuonnemmaksi.

       *       *       *       *       *

Antonion ja Reginan elämän juoksu oli taas palannut tasaiseen,
näennäisesti rauhalliseen uomaansa, ja sen täyttivät tutut, rakkaiksi
käyneet, yksitoikkoiset tottumukset.

Toukokuu päättyi, muututtuaan lopulla taas puhtaaksi ja kirkkaaksi,
näyttäen jälleen sinitaivasta ja käyden melkein viileäksi. Kerran
sadepäivän jälkeen välkähti taivaalla harva, viehkeä, kaihoisa ja syvä
syksyä muistuttava värihäive.

Regina tunsi, miten hänen suruunsa sekoittui kaukaisen kotiseudun
kaipuuta kuin maitosuoni myrkkymereen. Muistot vakasivat hänet
jälleen, valuivat hänen vereensä nuorten lehtien tuoksun mukana, joka
levisi ilmaan iltahämärässä Via Balbolla. Synkät koti-ikävän puuskat
kouristivat hänen rintaansa, kun hän vain kulki yli Nomentano-sillan
tai Trasteveren, kun hän näki Anienen vihreän hopeaisen vedenpinnan tai
Tiiberin keltaisen juovan keskellä kaupungin lähistön vihreää maisemaa,
joka oli pehmeä ja yksitoikkoinen kuin ikivanha musiikki. Mutta nyt hän
varsin hyvin ymmärsi tämän kaihonsa laadun: se oli turhaa pyrkimystä
haaveiden valtakuntaan, jotka ehkä ainaiseksi olivat haihtuneet.

Ja kuitenkin hän nyt rakasti näitä kävelyjä, joita ennen oli sanonut
»pikkuporvarien typeräksi onnellisuudeksi, he kun alistuvat kultaiseen
keskinkertaisuuteensa».

Joskus näinä auringonpaisteisina iltapäivinä Regina meni Antoniota
vastaan Pörssin kohdalle, ja Antonio ehdotti kävelyä toiselle puolen
Trasteveren asematalon, mutta useimmiten he menivät Nomentano-sillalle.
Lapsi oli usein mukana. Palvelijatar kantoi sitä käsivarrellaan, ja
Antonio huvitteli juoksemalla muka tavoittaakseen kiinni Caterinan.
Palvelijatar juoksi edellä, ja lapsi vavahteli ilosta ja liverteli
kuin pääskynen aivan punaisena kiihkosta, kun sitä ajettiin takaa
eikä saavutettu. Silloin Regina jäi astumaan jäljessä ja katseli
pensasaitojen takana punoittavaa taivaanrantaa, punakukkaisia niittyjä,
tuon maiseman tasaisia viivoja, joka oli yksitoikkoinen ja juhlallinen
kuin sen runoilijan elämä, joka on laulanut kuolemattomia runoja, ja
joka on ollut vapaa seikkailuista ja hairahduksista. Ja nähdessään
Antonion juoksevan lapsen jäljessä melkein lapsellisen iloisena Regina
alkoi uudelleen epäillä itseään.

       *       *       *       *       *

Mutta eräänä iltana he kävelivät kahden, päämääränään Acqua Acctosa.
Päästäkseen pikemmin »Kuningattaren lehtikujaan» he kulkivat kapeaa
tietä tuolla puolen Porta Solariaa. Regina pysähtyi äkkiä pienen
ravintolan kohdalle.

Ovi oli selällään, ja siitä näkyivät toiselle niinikään avoimelle
ovelle johtavat portaat. Jälkimmäisestä ovesta näkyi ravintolan
sisähuone ja sen taustassa ikkuna, johon laskeva aurinko loi hehkuaan.
Tätä valoisaa taustaa vasten liikkui kaksi kevyttä varjoa, tanssiva
pari, joka pyörähteli edestakaisin hanurin sävelten tahdissa.

Ovensuussa istui laiha ja kalpea, nuori, kirkassilmäinen nainen,
nojaten kyynärpäätään pöydän laitaan. Hänen vaalea tukkansa sulautui
valoisaan taustaan. Hän oli siinä määrin Gabrien näköinen — hänellä oli
kaiken lisäksi yllään samanlainen vaaleanpunainen pusero, jollaista
Gabriekin tavallisesti käytti — että Regina ensin luuli häntä Gabrieksi.

— Katsohan, eikö tuo ole Gabrie!

— Luulenpa todella, että se on hän, Antonio myönsi.

He lähestyivät ovea, ja nuori nainen, joka luuli heitä ravintolaan
tulijoiksi, nousi paikaltaan. Hän oli ainakin kämmenen leveyttä pitempi
Gabrieta.

Sisällä pari yhä tanssi. Regina ja Antonio kulkivat eteenpäin puhellen
Gabriesta.

Siitä hetkestä alkaen Regina tunsi outoa mielenliikutusta, vaikkei hän
ajatellutkaan aloittaa vastenmielistä keskustelua. Mitään erityisesti
tarkoittamatta hän sanoi:

— Kerran aioin kutsua Gabrieta käymään meillä. Tyttöparka! En oikein
siedä häntä, mutta minun tulee häntä sääli. Aina hän yskii ja näyttää
niin heikolta.

— Kunhan hänessä ei vain olisi keuhkotauti, Antonio virkkoi
välinpitämättömästi. Sitten hän vilkastui. On vaarallista antaa hänen
suudella Caterinaa. Miksi et voi kärsiä häntä?

— Sentähden, että hän on häijy. Hän urkkii lakkaamatta toisten tekoja
ja kuvaa ne aina huonossa valossa.

Heidän kulkiessaan edelleen Antonio tapansa mukaan piti Reginaa kädestä.

Lehtokuja aukeni heidän eteensä. Molemmin puolin näkyi plataanien
runkojen lomitse maisemakuvia, joissa vallitsivat kevään sametinmehevät
vihreät värit. Puutarhoissa ja puistoissa koreilivat lukemattomat
kukat, ruusut ja liljat, joiden tuoksu sekoittui ruohon ja mansikoiden
lemuun. Kaukana rämisivät rattaat häviten yksinäisen lehtokujan
etäisessä mutkassa näkymättömiin.

— Kukahan se oli, joka jo aikaisemmin on sanonut minulle samaa
Gabriesta? Antonio kysäisi näyttäen etsivän tuota nimeä muistinsa
komeroista.

— Ehkä Marianna? Regina virkkoi kiireesti, hiljentäen samalla askeliaan.

— Juuri hän... luullakseni tai...

— Toinen hyvä!... tai oikeammin Gabrieta vielä paljon pahempi, Regina
virkkoi katkerasti. Sentähden heistä onkin tullut hyvät ystävät.

— Huihai! Mariannaa ei voi verrata kehenkään, hän vie häijyydessä
voiton kaikista, Antonio huomautti katsoen äkkiä hajamielisesti
jonnekin kauas.

Silloin alkoivat lukemattomat ajatukset salaman tavoin risteillä
Reginan aivoissa. Hän teki liikkeen, ikäänkuin vetääkseen kätensä
pois Antonion kädestä, mutta jäykistyi samassa liikkumattomaksi
ajatellessaan, että Antonio siitä voisi aavistaa hänen ajatustensa
laadun.

Hänen pysytellessään näennäisen kylmänä hänen sydämensä jyskytti
rajusti, kaksi, kolme... kymmenen lyöntiä... Hetki oli tullut.

Hänestä tuntui, että jokin salaperäinen olento oli mustan varjon
tavoin kulkenut ohi ja iskenyt vasaralla suoraan hänen sydämeensä.
Ja sydän oli nyt herännyt painajaisunen pitkällisestä horroksesta.
Nyt täytyi kimmota pystyyn, ravistaa itsestään kaikki epäröiminen ja
mennä perille saakka. Kävellä, puhaltaa huono ilma keuhkoista, huutaa
ja ponnistaa kaikki voimansa vapautuakseen täydellisesti varjojen ja
painajaisen taakasta. Muuten oli edessä vajoaminen takaisin varjoihin
ja painajaisen kouristukseen, kuolema.

Päivä päivältä Regina oli odottanut tätä taistelun hetkeä, mutta oli
luullut sen vielä olevan kaukana, tai oikeammin hän oli itse työntänyt
sen loitos itsestään kuin katkeran maljan. Nyt, kun se vihdoinkin oli
saapunut, hän tunsi salaperäistä kauhua. Ja hänen teki vielä mieli
siirtää se tuonnemmaksi. Mutta jonkinlainen outo itsesuojelusvaisto,
joka oli hänen omaa tahtoaan vahvempi, ajoi häntä eteenpäin ja pakotti
hänet puhumaan.

Hän ei muistanut ainoaakaan sanaa niistä lauseista, joita hän oli
valmistellut pitkät ajat. Antonion Mariannasta lausumasta arvostelusta
hän sai johtolangan. Hän tarrautui siihen kuin köyteen, joka saattoi
johdattaa hänet ulos pimeästä umpisokkelosta.

Harhailtuaan tämän sokkelon käytävissä hän oli palannut juuri siihen
kohtaan, johon oli joutunut hirveän elämyksensä ensi päivänä.

— Ei! Sinä et voi kuvitellakaan — niin hän aloitti, ääni kumeana — et
voi kuvitella, kuinka ilkeämielinen Gabrie on. Vielä paljoa häijympi
kuin Marianna. Hän on ainakin tarkkanäköinen ja... vaikenee joskus.
Gabrie sitävastoin... jollet loukkaudu, kerron sinulle jotakin,
Antonio...

Antonio loi Reginaan tutkivan katseen, ja Reginakin katsoi mieheensä
pitkään. Hänestä näytti siltä, että he sinä hetkenä ilman muuta
ymmärsivät toistensa ajatukset. Kuitenkin hän intti.

— Ethän vain suutu?

Antonio käänsi taas katseensa suoraan eteenpäin näyttäen
välinpitämättömältä, liiankin välinpitämättömältä.

— Gabrie sanoo, että sinä olet ruhtinatar Makulinan rakastaja.

Antonion kasvot hulmahtivat punaisiksi ja hänen piirteensä vääntyivät
vihasta ja raivosta. Ensin hän puristi Reginan kättä, sitten hän päästi
sen irti, melkein tyrkkäsi sen kauas itsestään, mulkoili silmillään ja
avasi huulensa näyttäen hämmästyneeltä ja vihastuneelta.

— Sanoiko hän sinulle sellaista?

Hänen äänensä kaikui kuin torvi hiljaisella tiellä.

— Hän sanoi sen minulle.

Antonio pysähtyi. Reginakin seisahtui ja hänen sydämensä jyskytti
rajusti. Antonion kädet roikkuivat hervottomina ja näyttivät hapuilevan
tarttuakseen kiinni johonkin, samoin kuin suuret taiteilijat
tavallisesti tekevät näytelmän jännittävimpänä hetkenä. Reginasta hän
tuntui näyttelevän osaansa melkein liian hyvin, mutta samalla hän
koetti olla oikeamielinen ja ajatteli:

— Jos hän on syytön, on luonnollista, että hän kiivastuu.

— Ja sinä... sinä, Antonio sanoi yhä enemmän kiivastuen, sinä et
antanut häntä korville, et lyönyt häntä; päinvastoin, tänään aioit
pyytää häntä käymään meillä.

— Mutta, Antonio! Regina huudahti katsellen häntä teeskennellen
hämmästystä, lupasithan, ettet kiivastuisi.

— Se on totta, tämä silloin sanoi kohottaen käsivarsiaan. Mutta tuo
oli niin halpamaista! Miten voit vaatia, etten raivostuisi? Jos se
on pilaa, niin se on huonoa pilaa. Jos puhut tosissasi, ihmettelen
tyyneyttäsi.

Antonion kasvot kalpenivat yhtä nopeasti kuin olivat punastuneetkin,
mutta ne menivät luonnottoman kelmeiksi, melkein harmaiksi.

Regina ei räpäyttänyt silmäänsäkään, niin tarkkaavaisesti hän katseli
miestään. Hetkeksi jo toivo, että Antonion närkästys olisi tosi
vilpitöntä, täytti hänen sydämensä ilolla, ja hän antautui riemunsa
valtaan kuvitellen, ettei hän ollut ainoastaan toivonut erehtyneensä,
vaan että oli todella erehtynyt. Mutta silti jotakin selittämätöntä
liikkui hänen mielessään. Ajatus, että hän oli erehtynyt, ei tehnyt
häntä lempeäksi, vaan päinvastoin julmaksi, melkein kyynilliseksi.

— Kävellään eteenpäin, hän sanoi ivallisesti. Miksi minä olisin
raivostunut siitä? Miksi olisin antanut korvapuustin Gabrielle? Ehkä
hän oli oikeassa! No, mennään nyt jo! hän lisäsi yrittäen jälleen
tarttua Antonion käsivarteen.

Mutta Antonio sysäsi hänet luotaan eikä hievahtanut paikaltaan.

— Jätä minut rauhaan! Siinä puheessa ei ole perää.

— Kaikki kuitenkin ovat varmoja siitä, vaikkei kukaan ole rohjennut
sanoa sitä niin suoraan kuin Gabrie...

— Vai kaikki varmoja siitä?! Mutta... Regina, oletko sinäkin samaa
mieltä?

— Olen.

— Sanohan, — Antonio virkkoi yhä vielä vihaisena, mutta synkemmin ja
ylenkatseellisemmin, etkö siis ollenkaan häpeä?

— Mennään nyt vihdoinkin! Regina sanoi yrittämättä enää tarttua hänen
käsivarteensa. Ei panna toimeen mitään kohtauksia kadulla!

Ja Regina alkoi kävellä melkein sokeana juuri samassa varjossa, josta
hän oli toivonut vapautuvansa, mutta joka nyt ympäröi häntä joka
taholta. Toivon hetki oli ohi. Miksi? Sitä hän ei tiennyt. Saatammeko
tietää, miksi taivas äkkiä peittyy pilviin? Antonion ryhti oli kuin
ainakin miehellä, jota on loukattu. Hän seurasi vaimoaan vajaan askelen
päässä ja toisti vihoissaan:

— Häpeä! häpeä sentään vähän!

Mutta Regina ei enää voinut uskoa häntä viattomaksi, niinkuin ennen oli
palavasti toivonut. Hän ei voinut, ei voinut!

— Siis kaikki ovat sitä mieltä! Antonio virkkoi alkaen taas kävellä
Reginan vieressä, kuitenkin varoen hipaisemastakaan häntä.

— Ja tämän sinä sanot minulle näin keskellä katua, äkkiarvaamatta,
ikäänkuin se olisi pelkkää pilaa. Ja sinäkin uskot sen, sanot sen
minulle vasten kasvoja!

— Millä tavalla minun sitten olisi pitänyt sanoa se sinulle?

— Ainakin jo aikaisemmin!

— Entä jos olen saanut sen tietää vasta tänään, muutamia hetkiä sitten,
esimerkiksi!

— Se on mahdotonta. Olit liian tyyni äsken.

— Jokainen voi vähän näytellä, Regina huomautti nauraen
kouristuksentapaisesti, mikä veti posket syville kuopille.

— Muutamia hetkiä sitten! — Antonio toisti, puristi kätensä nyrkkiin ja
huristeli niitä kasvojensa edessä. Miten siis voit sanoa, että kaikki
uskovat sen? Saitko senkin tietää muutamia hetkiä sitten? Tuolta,
tuolta — hän tapaili turhaan voimakasta herjasanaa — en tiedä miksi
sanoisin tuota letukkaa. Entä etkö sinä häpeä, kun alennut olemaan
tekemisissä tuollaisten halpamaisten olentojen kanssa ja kuuntelemaan
heidän katalia juorujaan? Mokomien vajavaltaisten kanssa! Sinä, hän
jatkoi väkinäisen ivallisesti, kaikkia toisia etevämpi, jalo nainen,
hieno maailmannainen. Hieno maailmannainen! hän vielä toisti kovalla ja
karkealla äänellä.

Silloin Regina heräsi. Tumma puna peitti hänen kasvonsa hiusmartoa
myöten. Hänkin teki käsillään traagillisia liikkeitä.

— Älä nyt heittäydy halpamaiseksi, Antonio! hän sanoi enää katsomatta
tähän. Elämä on sellaista, typerää ja poroporvarillista. Pikkutyttöjen
lorut paljastavat kaikkein kamalimpia asioita, ja elämän murhenäytelmiä
esitetään maantiellä, huvikävelyllä. Jos tällainen tapaus olisi
kuvattu romaanissa, niin — voi kirjailijaparkaa! Häntä syytettäisiin
arkipäiväisyydestä, jopa suorastaan epätodennäköisyydestä. Mutta näet
itse, miten elämässä käy. Hieno nainen saa selville onnettomuutensa
syyn Via San Lorenzon varrella olevan kapakan kohdalla; toisia etevämpi
nainen laskeutuu kadulle sanoakseen, että hänen...

— Regina! lopeta jo! Lopeta! Antonio rukoili ja käski. Järkeilet liian
paljon ja liian kylmästi uskoaksesi kaiken, minkä sanot. Se ei ole
totta, sinä et voi uskoa sitä. Sano, ettet usko...

Ja Antonio koetti jälleen saada hänet käsikoukkuun, mutta nyt oli
Reginan vuoro työntää luinen käsivartensa pois.

— Anna minun olla. Sellaisia te miehet olette! Jos minä olisin ollut
samanlainen kuin muut naiset, toisenlainen aviovaimo, olisin odottanut
sinua kotona, väijyksissä kuin tiikeri pesässään, ja olisin järjestänyt
suuren kohtauksen, tuollaisen erikoisen kohtauksen, jotka ovat niin
suosittuja teatterissa ja romaaninlukijoiden piireissä. Sensijaan puhun
kanssasi tyynesti ja toistan asioita, jotka ovat kaikkien huulilla,
enkä pyydä enempää kuin että yhdessä nauraisimme koko jutulle. Mutta
sinä turvaudut suuriin ja samalla kömpelöihin sanoihin; »Etkö häpeä?
Juoruja, hieno maailmannainen», j.n.e. Olen todella hieno nainen,
enemmän hienoston nainen kuin muut n.s. »hienot» naiset. Minä vain en
kärsi sovinnaisuutta, siinä onnettomuuteni.

— Tahdot kai, että minäkin olisin rauhallinen? Älä siis kiusaa minua
näin, Regina! Epäilemättä olisi ollut parempi, että olisit järjestänyt
minulle tämän kohtauksen kotona! Nyt ei puutu enää muuta kuin että
olisit kaiken päälliseksi mustasukkainen.

Regina purskahti nauruun. Ja hänen naurunsa oli teeskentelemätöntä,
mutta kimakkaa ja terävää, kuin ruostuneen raudan kitinää.

— Sinä hourit, hyvä ystävä! Minäkö mustasukkainen! En ikinä.

— Miksi siis sanoit, että uskot sen?

— Sanoinko niin? Se ei ole totta.

— Vakuutan, että sanoit niin.

— Sanoin uskovani, että ihmiset uskovat sen olevan totta.

— En saanut sitä käsitystä. Sitäpaitsi ihmiset aina ovat niin
pahansuopia ja juorunhaluisia.

— Epäilemättä. Ihmiset ovat pahansuopia. He ovat panneet merkille,
että taloudellinen asemamme äkkiä on muuttunut, että nyt saatamme elää
mukavasti huolimatta vakinaisten tulojamme pienuudesta, ja heti heidän
parjauksensa ja juorunsa ovat liikkeellä. Sekin selityksesi, että vasta
nyt olet ruvennut keinottelemaan pörssissä, vaikka olisit voinut tehdä
sen jo aikaisemmin, on omansa...

— Joutavia! Antonio keskeytti. Aikaisemmin olin yksin ja ansaitsin
enemmän kuin tarvitsin. Sitäpaitsi monet luulevat, että sinä olet
rikas. Ei kukaan tiedä, että pelkkä sattuma sai minut keinottelemaan
pörssissä...

— Mitä tällä kaikella on asian kanssa tekemistä? Ei ihmisten ole
pakko ottaa selville meidän asioittemme yksityiskohtia. Sattuma! hän
toisti, ja hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän muisti tuon _sattuman_,
johon hän oli lapsellisesti uskonut, vaikka oli himmeästi vaistonnut,
että se oli keksitty, taitavasti keksitty, mutta hauras valhe, kuin
novellinkirjoittajan tyylitemppu.

— Mitä sille voi? Regina jatkoi uuden vihankaunan ja epäilyksen
ahdistamana. Ihmiset juoruavat senkin johdosta, että joka päivä, joka
hetki saa nähdä kummallisia »sattumia». Itse tiedät paremmin kuin minä,
miltä näyttää arkielämän kulissien takana. Siellä vilisee häpeällisiä
tekoja. Olethan itse monesti osoittanut minulle nuoria miehiä, jotka
ottavat rahaa rakastajattariltaan.

Antonio ei vastannut. Regina jatkoi:

— Niinkuin sanoin: Selityksemme ja pikemminkin itse se tosiseikka,
ettemme elä ainoastaan tuloistamme emmekä sinun pörssiyrityksistäsi —
jotka muutoin vaativat paljon liikenevää rahaa, se peli kun kaikkien
muiden tavoin tuottaa yhtä usein tappiota kuin voittoa — sekä se
sinun verukkeesi, että muka olet _sen naisen_ pelkkä luottamusmies ja
asiainhoitaja... kaikki se herättää epäluuloa. Totisesti, ihmiset ovat
juorunhaluisia. Kaikki urkkivat, pitävät toisiaan silmällä; sitäkin
taloa pidetään silmällä, älytään kaikki, epäillään kaikkea... Sinun
omaisesikin... luuletko, ettei heilläkin ole epäluuloja, etteivät he
tee salavihjauksia. Kerran Claretta esimerkiksi...

Tässä Regina äkkiä vaikeni melkein pelästyneenä. Hän tunsi
valehtelevansa, esittäessään tosina mielikuvituksensa liioitteluja.
Eikä hänen tarkoituksensa ollut valehdella. Hän pyrki totuuteen. Mutta
löydetäänkö se valheen avulla? Totuus on etsittävä totuuden avulla.
Sitä hän tahtoi, mutta ei voinut.

Samoinkuin kävelyllä Po-joen rantaäyräällä Antonion saapumisiltana hän
tunsi nytkin, että erottava verho laskeutui heidän välilleen. He tosin
näkivät toisensa, mutta eivät päässeet toisiaan lähelle; he olivat
lähellä ja silti kaukana, valheen mustan verhon erottamina.

Miksi siis jatkaa tätä keskustelua, joka oli kyhätty kokoon valheen
kuteista? Sanoja, pelkkiä sanoja! Jokapäiväisiä, turhia, kylmiä,
halpamaisia sanoja. Totuus piili äänettömyydessä, tai korkeintaan
sanoissa, joita valheelliset huulet eivät kyenneet lausumaan.

Tietoisena tästä valheellisuudestaan Regina ajatteli:

— Kun minä en rohkene lausua ajatustani, minä, jolla ei ole mitään
häpeää salattavana, miten hän voisi sen tehdä? Turha on taivutella
häntä, hän ei silti tunnusta. Mutta voimme kuitenkin tehdä sopimuksen.
Sanon hänelle: »Ruvetaan elämään yksinkertaisesti ja vaatimattomasti,
niinkuin ennen, katkaistaan kaikki yhteys _siihen naiseen_, niin ei
ihmisillä ole enää mitään sanomista». Antonio palaa silloin luokseni,
minun äänettömän anteeksiantoni puhdistamana, hienotunteisuuteni
hellyttämänä. Ja silloin kaikki on selvää. Kuinka on mahdollista, ettei
tämä onnellinen ajatus ole aikaisemmin johtunut mieleeni?

Mutta tuskin hän oli päässyt tämän »onnellisen» ajatuksen loppuun, kun
se jo tuntui hänestä haaveelta, niin tyhjältä kuin hänen tavalliset
romanttiset mietteensä.

Elämä oli toisenlaista, samoin todellisuus, rumaa ja alastonta, mutta
se oli ainakin vilpitön kuin ruma nainen, joka ei yritä pettää ketään.

Pois kaikki harsot, pois tahratut vaatteet! Täytyi puhua keskinäiset
asiat selviksi, haihduttaa kaikki jalomieliset ja ihanteelliset
kuvittelut.

Näiden ajatusten temmeltäessä Reginan päässä Antonio virkkoi:

— Ja tämän kaiken sinä tiesit, mutta vaikenit! Miksi? En voi selittää
sitä. Käsitän nyt yhtä ja toista, niinkuin hirvittävän huonon tuulesi
viime päivinä, eräät salaviittaukset, itsepäisen kieltäytymisesi
lähtemästä Albanoon. Mutta en käsitä vaikenemisesi syytä. Kuinka
inhoittavaa kaikki tämä on! On totta, että ihmiset juoruavat ja ovat
häijyjä, niin häijyjä, että se olisi kamalaa, ellei se samalla olisi
naurettavaa. Muutoin olet oikeassa siinä, ettei kannata nostaa niin
suurta melua tästä asiasta. Sellaisessa kaupungissa kuin Rooma, jossa
kaikki on mahdollista, ei kukaan usko kaikkea, mitä puhutaan...

— Juuri sentähden, että kaikki tuntuu mahdolliselta Roomassa, meidän
on otettava tämä asia vakavalta kannalta, Regina sanoi siihen.
Minun puolestani se saattaa olla yhdentekevä, mutta oletahan että
juoru saapuu minun äitini korviin sinne syrjäiseen soppeen, jossa
pienimmätkin seikat paisuvat suunnattomiksi. Äitini on saanut paljon
kärsiä, mutta ei ainoaakaan hänen suruaan voisi verratakaan tähän.

— Ja luuletko, ettei se koskisi yhtä kipeästi minun äitiini, jos hän
uskoisi sen? Antonio huudahti melkein loukkautuneena.

— Sen käsitän hyvinkin. Mutta sinun asiasi on ajatella omaa äitiäsi,
minä ajattelen omaani. Huomaat kaiketi nyt, että Roomassakin on
otettava huomioon ihmisten juorut. Jos me olisimme kahden maailmassa,
tuota teräväkyntistä petoa vastassa, nauraisin kaikelle. Mutta me emme
ole kahden. Ajattele Caterinaa, joka pian on iso tyttö. Ajattele, jos
hän saisi kuulla...

Antonio huudahti rajun tuskan kouristamana:

— Jos hän saa kuulla!... Onko se minun syyni?

Ja toistamiseen Reginasta tuntui, kuin häntä olisi viskattu kivellä
keskelle otsaa. Niin, jos syyllisyyttä oli olemassa, se oli alunpitäen
hänessä. Hän oli aiheuttanut sen hairahduksen, joka nyt piti heitä
pauloissaan. Antonion huudahdus oli syytös, eikä puolustus.

Mutta Regina yritti silti vetää vastakynttä:

— Olet oikeassa, syy ei ole yksinomaan sinun, mutta ei yksinomaan
minunkaan.

— Kuka on sanonut sitä sinun syyksesi?

— Itse olen toistanut sitä itselleni tuhat kertaa. Ei ole sellaista
soimausta, jota en olisi lausunut itselleni. Lukemattomat kerrat olen
sanonut: »Ellen olisi tehnyt sitä kevytmielistä tekoa, Antonio ei olisi
ruvennut ponnistelemaan parantaakseen asemaamme; hän ei olisi mennyt
sen naisen palvelukseen, hän ei olisi...»

— Oletko sanonut tuota itseksesi tuhat kertaa? Antonio keskeytti
tarrautuen varsinkin Reginan ensimmäisiin sanoihin. Sinä kai siis olet
kauan ajatellut tätä asiaa. Miksi vasta nyt puhut minulle siitä? Miksi,
miksi? Sen tahtoisin tietää.

— Älä nyt taas kiivastu? Regina sanoi kyllästyneenä. Miksikö en ole
sanonut sitä? Sentähden, etten ole uskonut sitä.

— Tarkoitat siis, että nyt uskot sen. Ja olet odottanut tätä hetkeä
ilmaistaksesi sen minulle.

— Olen yleensä odottanut tilaisuutta...

— Tilaisuuksista ei suinkaan olisi ollut puutetta; parempia kuin tämä
olisi kyllä ollut.

— Johan sanoin, etten kärsi suuria kohtauksia. En ole mikään
romaanisankaritar. Joku toinen nainen olisi pannut toimeen hirvittävän
kohtauksen, olisi itkien ja hosuen rukoillut sinua vannomaan, lapsesi
pään kautta, että puhut totta. Minä en voi sietää sellaista. Kerran
elämässäni olen ollut tyhmä ja teatterimainen. Se oli ensimmäinen kerta
ja se myös jää viimeiseksi.

— Mitä kaikella tuolla on tekemistä tämän asian kanssa? Antonio
tiuskaisi vuorostaan kärsimättömästi. Sinä olisit milloin tahansa
voinut puhua niinkuin nyt, sinun olisi yleensä pitänyt puhua. Toistahan
vielä, mitä äsken sanoit. Sanoit tuhat kertaa syyttäneesi itseäsi
siitä, että olet aiheuttanut tämän... häpeällisen juorun. Mitä sillä
tarkoitit?

— Etkö kuullut? Olen syyttänyt itseäni siitä, että tahtomattani,
tarkoittamattani olen antanut alkuaiheen näihin juoruihin, joita
sinusta nyt levitellään, pakottamalla sinut rupeamaan sen naisen
palvelijaksi. Onhan luonnollista, että ihmiset sitten alkoivat epäillä.
Samaa epäillään rikkaammista ja kauniimmistakin miehistä kuin sinä.
Tarjotakseen sinulle paikan ruhtinatar erotti toimestaan sekä herra
R:n että herra S:n. Tietystikin nämä ovat puhuneet pahaa sinusta. Ehkä
juuri he panivat kiertämään nuo rumat jutut. Mutta — Regina jatkoi,
palaten ensi ajatukseensa — muista, Antonio, että minä olin katunut
oikkuani. Ota huomioon, että luovuin kaikista typeristä vaatimuksistani
ja että tahdoin palata luoksesi, koska viimeinkin käsitin, että
ollakseni onnellinen tarvitsin vain sinun rakkauttasi...

— On totta, että sanoit niin. Mutta minä en voinut siihen luottaa.
Sanoit sen vain säälistä minua kohtaan. Enkä minä tahtonut sinun
sääliäsi. Regina, Antonio jatkoi, vedettyään syvään henkeä, — nyt
minä käyn tunteelliseksi ja tunnustan sinulle, että olit liian
syvästi nöyryyttänyt minua rangaistukseksi siitä, etten ollut voinut
tyydyttää vaatimuksiasi. Näetkös, en minäkään ole, käyttääkseni sinun
puhetapaasi, samanlainen kuin ihmiset yleensä. Olenko parempi vai
huonompi, se jääköön ratkaisematta. Enhän ole niin etevä kuin sinä
— hänen äänensä värähteli katkeruudesta ja surusta — olen pikemmin
keskitasoa alempana, poroporvari. Olethan monesti syöttänyt sitä
minulle. Mutta juuri sentähden... niin, mitä aloinkaan sanoa?

Outo surumielinen ja samalla katkera tunne valtasi Reginankin, ja hän
jo kääntyi Antonioon päin aikoen sanoa jotakin pisteliästä. Mutta
nähdessään tämän tuhkanharmaat, alakuloiset kasvot, hän ei rohjennut
puhua.

Mitä hän muutoin olisi sanonutkaan? Mitä hyödytti jatkaa tätä kiertelyä
heidän hairahduksensa umpisokkelon ympärillä, jonka sisään ei kumpikaan
uskaltanut tunkeutua!

Antonio jatkoi:

— Myönnän, että olit liian syvästi nöyryyttänyt minua. Minun täytyy
saada se sinulle sanotuksi. Luettuani kirjeesi olin valmis tekemään
minkä rikoksen tahansa vapautuakseni sinun loukkaavista soimauksistasi.
Pelkäsin menettäväni järkeni. Siihen määrin alentava oli sinun minusta
langettamasi tuomio. Täytyihän minun saada sinut takaisin — siihen
minua pakotti sekä omanarvontuntoni että kiintymykseni. En voinut
voittaa sinua väkivallalla enkä lempeydellä, vaan ainoastaan rahalla.
Se ajatus teki minut mielettömäksi. Rahaa, rahaa, mistä hinnasta
tahansa! Sentähden aloin pelata ja otin vastaan ruhtinattaren tarjoaman
toimen, joka ei suinkaan miellyttänyt minua. Tämä oli tarinani, sillä
tunnustan suoraan, että herra R. menetteli raha-asioissa samoin... kun
minäkin myöhemmin.

Regina kuunteli vaieten, mutta pudisti hiljaa päätään. Antonio
valehteli — valehteli niinkuin tavallisesti. Hän syytti itseään
toisista, pienemmistä hairahduksista, jotta näyttäisi syyttömältä
todelliseen rikokseensa. Valhetta, aina vain valhetta. Ja kuitenkin...

— Ajattelin kyllä, että sinä mahdollisesti katuisit pakoasi ja
palaisit luokseni. Mutta silloin opin sinut tuntemaan. Menettelysi ja
kirjeesi paljastivat minulle luonteesi. Olisit palannut, mahdollista
kyllä, elääksesi jossakin määrin kohtaloosi alistuen, mutta varmasti
onnettomana kanssani. Ja olisin uhrannut vaikka henkeni, estääkseni
sitä tapahtumasta. Tahdoin nähdä sinut onnellisena ja tunsin
rakastavani sinua juuri elämälle asettamiesi vaatimusten takia, ne kun
olivat todistuksena siitä, että olit todella aatelinen, minua paljoa
ylempänä rotusi ja kasvatuksesi perusteella. Kuka saattaa tunkea
sydämemme salaisiin sopukkoihin — vai miten sinun on tapana sanoa?
Niin muutuin toiseksi muutamassa päivässä, uskalsin yrittää, ja minun
onnistui parantaa taloudellinen asemani. Ja nyt sinä syytät minua
siitä, mitä olen tehnyt sinun vuoksesi, yksinomaan sinun vuoksesi!

Regina ei vastannut. Antoniokin vaikeni ehkä luullen saaneensa hänet
puheellaan vakuutetuksi. He kulkivat hetken aikaa ääneti. Vaaleaverinen
herrasmies, puvusta päättäen protestanttinen pappi, oli saavuttanut
heidät ja käveli lähellä heitä. Oljilla päällystettyjä pulloja täyteen
sullottuja rattaita vieri heidän ohitseen Acqua Acetosaan päin.

Regina ajatteli:

— Antonio ei tahtonut olla minun säälini kohteena. Nöyryytys teki hänet
mielettömäksi! Aivan niin. Ehkä hän päällepäätteeksi ajatteli, että
palaisin vain kiusaamaan häntä joksikin aikaa ja sitten jättäisin hänet
toistamiseen... Se on siis totta! Ja minä yritän yhä edelleen olla
uskomatta sitä, vaikkei hän edes enää osaa valehdella. Mutta kahden
vuoden ajan hän on valehdellut, joka päivä, joka hetki. Miten hän on
voinut tehdä niin?

— Mutta haudoinhan minäkin mielessäni pakotuumaani monet päivät, monet
kuukaudet. Olihan sekin petosta. Ja emmekö nytkin molemmat valehtele?
Mitä muuta kaikki hyödyttömät sanat ja salaviittaukset tarkoittavat,
kuin toinen toisensa harhaan viemistä? Mitä hän ajattelee tällä
hetkellä? Mitä minä voin tietää hänen sielunsa sisimmästä, mitä hän
minun sieluni salaisuuksista? Olemme aina käsittäneet toisemme väärin
ja ehkä entistä enemmän tänä hetkenä. Emme tunne toisiamme. Olemme
toisillemme vieraampia kuin tuo tuntematon herrasmies. Näin kauan
olemme nukkuneet samassa vuoteessa, syöneet samaa leipää, asuneet
saman katon alla, meillä on tytär, joka on osa meistä kummastakin,
emmekä kuitenkaan vielä tunne toisiamme! Korkeintaan olemme vihollisia:
loukkaamme toisiamme ja asetumme väijyksiin voidaksemme paremmin
haavoittaa toisiamme.

— Mennäänkö kotiin Ponte Mollen kautta samaa tietä kuin viime kerralla?
Antonio kysyi äkkiä.

— Ehkä saamme tuolta ajurin, Regina vastasi.

— Kotiin! hän ajatteli epätoivoissaan. Jatkamaan tavallista petoksen ja
häpeän täyttämää elämää! Ei, minä en tahdo. Siitä täytyy tulla loppu.

Ja viimeinkin hän tunsi itsensä kyllin rohkeaksi ottaakseen ratkaisevan
askelen jo sinä päivänä.

Tämä päätös haihdutti melkoisesti hänen alakuloisuuttaan. Hänestä
tuntui kuin hän olisi avannut silmänsä ja vielä nähnyt ympärillään
luonnon ylentävän ja puhdistavan kauneuden.

Tie laajeni. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Rooman campagnaa niin
kauniina, niin ihmeellisen loistavana ja värikkäänä.

Reginan päätös oli luja, järkähtämätön.

       *       *       *       *       *

He poikkesivat oikotielle. Ylös ja alas, ylös ja alas, ruskeaa,
tuoksuvaa polkua, joka kiemurteli ruohikossa ja vastakynnetyn peltomaan
poikki. Protestanttinen pappi, joka kenties oli eksynyt tieltään,
seurasi heitä.

Aurinko painui hitaasti kullanhohtoiselle taivaanrannalle.
Pinjojen varjot pitenivät ruohikossa, joka hohti punertavana
iltavalaistuksessa. Idän taivas pukeutui vaaleihin tuhkanharmaisiin ja
pastellin-sinipunerviin värihäiveisiin. He kiipesivät pienelle kummulle
ja näkivät kaukana sinivuorten hahmot.

Acqua Acetosa oli sinä päivänä melkein raamatullinen näky. Ihmisiä
lepäili ruohikossa ja rattaiden varjossa, joille ladotut pullot
loistivat iltavalaistuksessa; siinä oli naisia, lapsia, koiria ja aasi,
joka seisoi niin liikkumattomana paikoillaan, että se näytti Tiiberin
vihreään taustaan maalatulta; mullanväristä karjaa vaelsi jonossa
Tiiberin rantaan juomaan, veneitä keinui rantapensaiden lomissa. Lempeä
tuuli levitti ilmaan seljakukkien tuoksua.

Antonion ja Reginan laskeutuessa kukkulan rinteessä olevia portaita
saapuivat paikalle vaunut, joissa istui viisi ulkomaalaista, päässä
tuollaiset omituiset lakit, jotka on tehty silkkiharsosta ja koristettu
tähkällä ja unikolla. Viimeiseksi vaunusta noussut herra alkoi riidellä
ajurin kanssa.

— Noista kauheista ulkomaalaisista ei koskaan pääse rauhaan! Regina
virkahti hermostuneesti ja antoi Antonion yksin mennä juomaan lähteestä.

Regina kulki edelleen, ylemmäksi, tullikojun ohi. Sillä puolen ei ollut
ainoatakaan ihmistä näkyvissä. Kaikki äänet kuuluivat sinne hiljaisina,
leivojen liritys kaikui ilmassa, kallionhalkeamassa solisi vesisuoni.
Toisella puolen halkeaman oli mäenrinne lukemattomien vaaleanharmaiden
kukkien peitossa. Tiiber virtasi alhaalla tyynenä ja majesteetillisena.

Reginan ajatukset siirtyivät heti kotiseudun joen partaalle. Hän
istuutui kaltaan ruohikkoon ja odotti.

Hän oli mielestään vahva ja levollinen. Intohimojen turha tuli oli
sammunut. Vanha tuttu ajatus heräsi hänen aivoissaan:

— Hetket saapuvat, tämäkin hetki on tullut, ja toiset tulevat sen
jälkeen, ja tätä jatkuu kuolemaan asti. Miksi kidutamme itseämme niin
suuresti?

Hän katsoi, eikö Antonio jo tullut. Tämä oli jo muutaman hetken
puhellut noiden viiden herrasmiehen kanssa, joilla oli niin
hullunkuriset lakit, joen rannalla veneen kohdalla. Veneen omistaja
riensi paikalle, näytti hetken tinkivän Antonion kanssa, minkä jälkeen
nuo viisi herraa istuutuivat veneeseen. Se lykättiin vesille, ja kohta
se alkoi lipua joella kokka Ponte Molea kohti.

Nyt Antonio etsi katseillaan vaimoaan ja lähestyi notkein askelin
huomattuaan hänet.

— Autoin heidät veneeseen siitäkin syystä, että saisimme käyttää
paluumatkalla heidän vaunujaan, hän selitti heittäytyen Reginan viereen
ruohikkoon.

— Jos tahdot, Regina sanoi, puhumme vielä vähän siitä asiasta ja —
ratkaisemme sen lopullisesti.

— Täytyy kai siitä vielä keskustella. No niin, käydään siis siihen
heti käsiksi, Antonio virkkoi painaen kädellään kenkänsä kärkeen
seljapensaan lehden. Mutta sano minulle ensiksi, millaisia viittauksia
serkkuni Claretta ja omaiseni ovat sinulle tehneet... ja kaikki
muutkin. Sittenhän tiedän, mille kannalle asetun.

Regina pani merkille Antonion hermostuneet kädenliikkeet. Tämän silmät
olivat saaneet jälleen tavanomaisen sametinpehmeän, hellän ja vähän
lapsellisen hohteensa, mutta nämä lapsensilmät olivat surumielisen
pehmeät.

— Kuule hyvä ystävä, Regina aloitti, hänen äänensä kuuluessa sulavana
ja alakuloisena, jätetään kaikki turhat puheet. Jollei juttu ole totta,
ei siitä kannata puhua. Jos se on totta...

— Jos se olisi totta? Antonio keskeytti kohottaen päätään. Ja hänen
kätensä liikahtelivat edelleen hermostuneesti.

Regina vaikeni kohottamatta katsettaan.

— Mitä silloin tekisit, Regina, hylkäisitkö minut taas?

Regina kohautti olkapäitään.

— _Jos se on totta!_ Oletat siis yhä edelleen, että niin on laita!
Regina, en jaksa kestää sitä. Etkö siis todellakaan usko sanojani?
Tarkoitatko, että minkä sivullisen henkilön puhe tahansa on painavampi
kuin minun vakuutukseni?

— Niin, niin, nyt tiedän, että niin on laita, — Antonio jatkoi ja
joutui jälleen suunniltaan. Nyt, kun epäilys kerran on syöpynyt
mieleesi, et enää usko minua! Mutta minä toivon voivani parantaa
sinut! Sano nyt minulle peittelemättä kaikki. Se on velvollisuutesi,
ymmärräthän. Tässä on kysymys sinunkin kunniastasi, kaikkien kunniasta.
Puhu, puhu siis.

Reginan ilme näytti sanovan: en ikinä!

— Sano minulle kaikki! Antonio silloin vaati, käski. Minunkin
kärsivällisyydelläni on rajansa.

— Älä puhu noin kovasti, Antonio! Vartia on tuolla. Älä ole pikkumainen.

— Heitä sinäkin tuo pikkumaisuutesi! Minä olen mitätön ja halpa, mutta
silti tahdon tietää. Näethän, että saat minut raivoihini. Puhu siis,
nyt vaadin sitä vaatimalla.

Silloin Regina kääntyi ja loi mieheensä silmänsä. Ne olivat suuret ja
surumieliset ja säihkyivät auringon viimeisten säteiden välkkeessä.

Antonio ei ollut koskaan nähnyt niitä niin kauniina, lempeinä ja
syvinä. Tuona hetkenä hänet valtasi merkillinen hurmio, eikä hän enää
voinut herjetä katselemasta noihin valon täyttämän surun aateloimiin
silmiin.

Regina sanoi:

— Ja kun olen sanonut sinulle kaikki, mitä tahdot tietää, mitä
silloin teet? Kuka tietää, eikö epäluulo sittenkin ole johtunut
mielikuvituksestani, vaistostani.

— Mutta äsken sanoit, ettet uskonut... en enää sinua ymmärrä...

— Luuletko minun ymmärtävän sinua? Ymmärrämmekö toisiamme? Olenko varma
siitä, ettet sinä valehtele? Katso, hän jatkoi, viitaten kädellään
Tiiberiin päin, näyttää siltä kuin olisimme etäällä toisistamme, samoin
kuin tuon joen molemmat rannat, jotka aina näkevät toisensa, eivätkä
koskaan tavoita toisiaan!

— Lopeta jo nuo puheet, Antonio sanoi katkerasti, mutta samalla
nöyrästi ja rukoillen, ole hyvä, rakas, äläkä enää kiusaa minua!
Älä enää puhu noin kauhealla tavalla. On mahdollista, etten minä
kykene ymmärtämään sinua, mutta sinun, sinun _täytyy_ ymmärtää minua.
Neuvotellaan, punnitaan yhdessä, mitä meidän on tekeminen. Minä, minä
teen kaiken, mitä tahdot. Enkö ole aina niin tehnytkin? Enkö ole
myöntyväinen? Sanohan, enkö ole myöntyväinen! Sano, mitä minun pitää
tehdä, mutta älä epäile minua. Jos menetämme rauhamme ja sopumme, mitä
meille jää jäljelle?

Antonio puhui hiljaa, nöyrästi, melkein lempeästi, mutta sillä tavalla
lempeästi puhutaan sairaille lapsille, jotka helposti ärtyvät. Hän
tarttui Reginan käteen, painoi sen polvelleen ja laski oman kätensä sen
päälle.

Regina tunsi tuon käden väreilevän ja sen suonien sykinnän, mutta sen
hyväily ei enää kiihoittanut hänen vertaan.

Se oli totta. Antonio oli aina tehnyt hänelle mieliksi. Hän oli heikko
mies. Se oli hänen vikansa, mutta samalla hänen puolustuksensa. Se oli
totta, hän oli hyvä ja myöntyväinen, mutta liian myöntyväinen. Hän
oli antanut Reginalle sekä sielunsa että ruumiinsa, ja tuon hauraan
ruumisparkansa hän lisäksi oli myönyt Reginan hyväksi. Kaiken hän oli
hänelle antanut, kaikkensa hän vielä antaisi. Hetken kuluttua, jos
Regina sitä vaati, hän tunnustaisi häpeänsä. Kuinka Regina koskaan oli
voinut epäillä sitä?

Silloin Regina ilmaisi hänelle koko totuuden.

— Kuulehan, eräänä päivänä lähdin Gabrien luo, jota luulin sairaaksi...

       *       *       *       *       *

Regina kertoi hänelle kaiken muutamilla lyhyillä, rauhallisilla
sanoilla. Hän puhui hiljaa, katsellen hameensa pitsejä. Näytti siltä
kuin hän olisi ollut syyllinen, mutta arvokas syyllinen, joka oli
valmis vastaanottamaan rangaistuksensa.

Hän puhui epäluulostaan, kuinka se oli kasvanut ja leimahtanut
ilmiliekkiin. Hän mainitsi kaikki itsesyytöksensä, kauheat
näyt, kuumehoureet, epäilykset, unennäkönsä, aavistuksensa ja
anteeksiantopäätöksensä.

       *       *       *       *       *

Tällävälin aurinko laski.

Kaksi leveää juovaa erottautui nyt joen pinnassa. Toinen,
idänpuoleinen, oli hopeisen punasinervä taivaan heijastuksesta, toinen
helakan punainen päivänlaskun puolella.

Mutta taivaalla ja vedessä näytti valon ja värihäiveiden taistelu
tauonneen. Kaikki liittyi yhteen ja sulautui juhlallisesti rauhaisaksi
sopusoinnuksi. Varjo hipoi valoa joka hitaasti vetäytyi kohti
salaperäistä kaukaisuutta taivaanrannan taakse, minne ihmiskatse ei
ylety.

Keskellä tuota luonnon suurta rauhaa Regina päätti kertomuksensa
tuntien samalla luonnon jylhää välinpitämättömyyttä ihmistä ja hänen
pientä kohtaloaan kohtaan.

— Olemme yksin, hän päätteli, tämän yksinäisyyden ja autiuden
valtaamina yksin _hairahduksemme_ maailmassa, jos se todella on
olemassa. Annetaan toinen toisellemme virheemme anteeksi ja muutetaan
elämämme perustuksia myöten. Kerran luin tarinan, jossa kerrottiin
miehestä, joka aikoi murhata vaimonsa. Kun miehen juuri piti antaa
hänelle surmanisku, vaimo hädissään heittäytyi miehensä syliin
vaistomaisesti turvautuen tämän suojelukseen, vaikkakin hän oli
murhamies; vaimo oli niin tottunut pitämään häntä suojelijanaan.
Minäkin olen monesti näinä epäluulon päivinä, urkkiessani tekojasi ja
hävetessäni samalla itseäni, taistellessani aiettani vastaan kääntyä
sivullisten puoleen saadakseni tietää... tuntenut rajua tarvetta
turvautua sinuun, pyytää sinua puhumaan, pelastamaan minut, suojelemaan
minua... Näethän, että luonto on meistä välinpitämätön. Näet, että tänä
hetkenä, jolloin kenties koko elämämme ja kohtalomme ratkeaa, jokainen
hiukkanen, jokainen valon välke, jokainen aalto kiiruhtaa kohti omaa
päämääräänsä vähääkään välittämättä meidän kohtalostamme. Olemme yksin,
yksin ja hylättyinä. Jos eroamme, minne joudummekaan? Olemme rikkoneet,
mutta ehkä juuri senvuoksi, ettemme eroaisi. Jos hylkäämme toisemme,
saatamme joutua tekemään vielä suurempia rikoksia. Pysyttelemällä
toisiamme lähellä tuemme toinen toistamme. Ellemme kykene tekemään
muuta, turvaamme ainakin lapsemme tulevaisuuden.

— Todellakin, Antonio sanoi yrittäen vielä viimeisen kerran
puolustautua; kerran sinä tahdoit...

Viimeisen kerran Reginan kärsivällisyys katkesi. Hänhän oli puhunut,
niinkuin Antonion olisi pitänyt puhua, ja kohtasi yhä samaa
vastustusta! Mihin Antonio oikeastaan pyrki?

— On turha aloittaa alusta, Regina huudahti. Nyt jo riittää. Olenhan
jo puhunut liiaksikin, niin että sinun pitäisi ymmärtää, ettei meidän
välillämme enää saa olla syytöksiä...

— Sinä järkeilet liiaksi, Regina. Se peloittaa minua.

— Kuinka niin? Miten minä liiaksi järkeilen? Ja miksi se peloittaa
sinua?

— Sentähden, ettet olisi puhunut, niinkuin olet puhunut, jos todella
olisit ollut varma syyllisyydestäni. Puhut noin, kun et vieläkään ole
siitä varma. Jos minun ja sinun välillä on murhenäytelmä tapahtunut, on
ainakin se loppu, jonka tahdot sille antaa, järjetön.

Regina tunsi sydämensä jyskyttävän. Antonio oli oikeassa. Mutta Regina
hillitsi itsensä.

— Katso minuun! Regina sanoi päättäväisesti.

Antonio katsoi häneen, silmät kyynelten kostuttamina.

       *       *       *       *       *

Se oli siis totta. Antonio oli syyllinen.

Regina ei koskaan ollut nähnyt miehensä itkevän eikä ollut koskaan
kuvitellutkaan, että hän voisi vuodattaa kyyneliä. Sinä hetkenä, heti
Antonion äänettömän tunnustuksen jälkeen, kun kaikki hänen sisimmässään
pimeni, vajosi ainaiseen synkeyteen, Regina muisti näyn, joka ei
vuosikausiin ollut palannut hänen tietoisuuteensa. Hän näki miehen,
joka istui kaminan ääressä nojaten kyynärpäitään polviinsa, kasvot
käsien varassa, ja itki. Nainen kumartui hänen puoleensa laskien
kätensä hänen kaljulle päälaelleen. Mies oli Reginan tuhlaaja-isä,
nainen hänen kärsivällinen äitinsä. Oliko tämä pelkkä unen muisto,
vain lapsuudessa saatu todellinen elämys, joka aikojen kuluessa oli
unohtunut? Sitä hän ei tiennyt. Mutta sinä hetkenä, keskellä sielunsa
pimeyttä, hän luuli näkevänsä tuikkivan valon, heijastuksen kaminan
tulesta, tuon inhimillisen hairahduksen ja anteeksiantavan säälin kuvan
taustasta.

Regina ei laskenut kättään miehensä pään päälle, niinkuin äiti oli
tehnyt, peittäen puolisonsa, tuon miehen, päälaen, jota kenties oli
painanut paljoa raskaampi syyllisyydentaakka kuin konsanaan Antoniota.
Regina sensijaan ajatteli äitinsä elämän kauneutta, äidin, joka kulki
tietään, täyttäen kutsumuksensa kaikkien sydämestään puhtaiden naisten
tavoin, lastensa rakkauden ympäröimänä, ja eläen rakkaudestaan heihin.
Äiti ei ollut koskaan leskenä ollessaan päästänyt raskaita muistojaan
painamaan lastensa hartioita. Hän oli päinvastoin aina koettanut
keventää heidän huoliaan.

— Minunkin on kuljettava velvollisuuteni tietä! Regina ajatteli.
Lapsemme ei saa koskaan aavistaa, että me olemme rikkoneet ja kärsineet.

Siis antaa anteeksi, antaa anteeksi auliimmin kuin koskaan ennen.
Vaeltaa hiljaisesti elämän läpi, samoin kuin joen vesi, joka virtaa
elämän takaisen taivaanrannan valoa kohti, äärettömän laupeuden merta
kohti, missä kaikkein suurinkin inhimillinen rikkomus ei merkitse
enempää kuin sammuneen kipinän muisto.

       *       *       *       *       *

Istuessaan paluumatkalla muukalaisten vaunuissa Antonio ja Regina
tarttuivat toisiaan käteen kuin aviopuolisot, jotka näkevät toisensa
ensi kerran pitkän erossaolon jälkeen. Pehmeä, valonsäteiden siellä
täällä keskeyttämä hämärä vallitsi heidän ympärillään, samoin heidän
sisimmässään. He eivät olleet iloisia eivätkä surullisiakaan, vaan
kaipasivat kohtaloonsa alistuen valoa, joka oli ainaiseksi heiltä
sammunut. Ja he puristivat toistensa kättä, ääneti lupautuen auttamaan
ja tukemaan toisiaan kuin kaksi sokeaa. Näin he jälleen ajoivat
kaupungin alueen ja menneisyyden piiriin.

Reginasta tuntui, että oli kulunut pitkä aika, kokonainen elämän
vaihekausi, siitä kun hän ja hänen miehensä olivat pysähtyneet
lehtokujan pienen ravintolan kohdalle. Kun he ajoivat sen ohi ja
ajuri pysähtyi sytyttämään vaunulyhtyjä, Regina näki sisäoven ääressä
istumassa saman nuoren naisen, jolla oli vaaleanpunainen pusero.
Ja tanssijaparin varjo häilähteli yhä, edestakaisin, takaseinän
punasinervän ikkunaruudun ohi.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75162 ***