path: root/74992-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74992 ***

language: Finnish




ORJAVALLAN PERINTÖ

Romaani Kannakselta


Kirj.

SIMO ERONEN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1920.



I.


Taajaan asutun huvilayhdyskunnan vallasväki oli tapansa mukaan joukolla
odottelemassa Pietarin iltajunan saapumista. Tässä junassa palasivat
pääkaupungista viimeiset siellä päivän tehtävissään pistäytyneet
virkamiehet, ja siksi tahtoi jokainen olla heitä vastassa kuullakseen
edes toisella korvallaan päivän tuoreimmat uutiset ja juorut. Samalla
sopi siinä junaa odotellessa myös tyydyttää seurusteluhaluaan ja
näytellä muotiuutuuksiaan. Oltiin näet elokuussa ja keskikesän kevyet
pukimet olivat jo hyvää kyytiä vaihtumassa ensimmäisen syyskauden
vaatetukseen.

Kirkkaasti palavien sähkölamppujen valossa elehti ja aaltoili koko
asemalaiturin tungokseen asti täyttävä väenpaljous levottomana
edestakaisin Vilkas puheenporina soi monikielisenä. Ylinnä kaikui
tietenkin leveä ja luistava venäjä, mutta korva voi erottaa
myös soinnahtelevaa ranskaa, vieläpä sangen runsaasti kankeata,
selvätavuisesti äännettyä pietarilaista saksaakin. Ei ollut
maailmansota vielä nostattanut kansoja toisiansa vastaan, ja niinpä
Kannaksen huvila-alueellakin rajantakaisen suurkaupungin vallasyleisö
asusti ja seurusteli sulassa sovussa kansallisuusrajoituksista
välittämättä.

Ainoa kansallisuus, jota toisten taholta katseltiin epäsuopein
silmin, olivat juutalaiset. Jos minkä huvila-aseman ympäristöön alkoi
tavallista runsaammin ilmestyä koukkunokkaisia israelinlapsia, niin
hävisi sieltä muutamassa vuodessa muu ensiluokkainen huvilayleisö,
jollei se laajoine maaostoineen ja kalliine huvilarakennuksineen ollut
ennättänyt jo liian lujaan juurtua.

Tämä puheenaoleva huvilayhdyskunta oli säilynyt jotenkin puhtaana
juutalaisista. Sen lisäksi se oli juuri parahiksi kaukana Pietarista,
joten pienempituloisten ja jokapäiväisissä toimissaan pääkaupungissa
käyvien virkamiesten ja pikkuporvarien kukkaro ei oikein kestänyt
matkan kulunkeja. Siksi olikin koko seura melkein kauttaaltaan
varakasta, valikoitua väkeä.

Tämä varakkuus näkyi hyvin varsinkin naisten pukimista. Jo ensi
silmäyksellä niistä huomasi, ettei oltu tekemisissä minkään
halpasäätyisen, väärennettyinä koruineen muotia tavoittelevan
joukkokunnan kanssa. Hameiden uutuuttaan sihahteleva silkki ja
pehmeä tafti oli hienoa peittäen sulavina laskoksina kiehtovasti
notkahtelevia, täyteläisiä lantioita. Illan vienoisen viileyden varalta
hartioille kietaistut harsovaipat verhosivat pehmeästi, läpinäkyvinä
pyöreitä olkapäitä ja upeita, täyteläisiä rintoja. Hatut kalliine
sulkatöyhtöineen olivat nähtävästi vasta joku päivä sitten siirtyneet
muotikauppojen näyteikkunoista omistajattariensa päitä koristamaan,
ja kaulavitjain, korvakoristeiden, rintaneulojen sekä rannerenkaiden
jalokivet välähtelivät sähkövalossa silmiä häikäisevinä. Yksin runsas
hajuvesien lemukin oli ylhäistä, taatusti pariisilaista alkuperää.
Se ei vaikuttanut äitelästi, vaan hermoja hivellen, salattuihin
nautintoihin kiehtovana.

No, olihan joukossa yksinkertaisempaakin väkeä. Oli kaikilla
huvila-alueilla kotiopettajina eleleviä ylioppilaita ja
naiskurssilaisia, mutta nekin olivat tavallista paremmin puettuja ja
puhtaampia. Ylioppilaiden mustissa vormuhousuissa näkyi silitysviiva,
eivätkä naiskurssilaisten puvutkaan olleet niin mielenosoituksellisen
jäykkiä, kuin Vasili Ostrovin yksitoikkoisilla kaduilla tavallisesti
näkee. Näki jo päältä, että täällä maksettiin tuntiopettajillekin
siedettävästi.

Asemarakennuksen rappujen vieressä oli pari kukkasten kaupustelijaa
isot korit upeita, väkevätuoksuisia ruusuja kukkuroillaan.
Korien ympärillä tungeskeli joukko huolettomasti tennismailojaan
heiluttelevia, uudenuutukaisissa flanellihousuissa teiskaroivia
keikareja sekä näiden käsipuolissa kikattavia hienohelmoja. Ei paljoa
ostettu, mutta yhtäkaikki naiset penkoivat neniänsä nyrpistellen
korien sisällön ylösalaisin paljoakaan välittämättä myyjäpoikien
hätääntyneistä katseista ja aroista vastalauseista, joilla nämä
koettivat huostaansa uskottua omaisuutta suojella.

Toinen liikepaikka, jossa myös tungeksi paljon väkeä, oli hiukkasen
matkaa asemarakennuksen toisesta päästä aivan asemalaiturin vieressä.
Siihen oli kyhätty laudoista matala, mutta muuten sangen tilava
hedelmä- ja siirtomaatavaramyymälä, jossa valkoisiin esiliinoihin
puetut puotipojat puikkelehtivat kuin rasvatut. Täällä seisoskeli
varsinkin huivipäistä palvelusväkeä ja ylioppilaita, mutta eksyi sinne
silloin tällöin myös parempaa väkeä aikaansa kulutellessaan.

Juna myöhästyi, kuten tavallisesti kaikki tungokseen asti täydet
huvilajunat, mutta tämä ei näyttänyt odottelijoita paljoakaan
hermostuttavan. Puheenporina kävi vain yhä vilkkaammaksi,
aaltoileva väkijoukko paisui yhä taajemmaksi. Näki hyvin, ettei
junan odottaminen ollut kenenkään pääasiana. Pääasiana oli
slaavilaisluonteen synnynnäisen, kiihkeän laumavaiston ja piintyneiden
suurkaupunkitottumusten tyydyttäminen. Venäläinen ei menesty missään
yksinään. Vähintään kerta päivässä hänen pitää nähdä ympärillään
kuhiseva väenpaljous juoruavia, korujaan näytteleviä, toisiaan
halailevia ja suukkoja mäiskytteleviä kanssaihmisiään. Silloin hän on
vasta onnellinen. Muussa tapauksessa hän pian menehtyisi ikävään.

Täällä ei ollut kellään ikävä. Täällä elettiin ja levenneltiin
täysin purjein, aivan kuin konsanaan Nevskin prospektilla iltapäivän
parhaaseen kävelyaikaan.

Vaikka oltiinkin supisuomalaisessa ympäristössä, niin ei siitä
suomalaisuudesta ensi silmäyksellä mikään muistuttanut. Jos joitakin
paikkakunnan synnynnäiseen asujamistoon kuuluvia oli eksynytkin tähän
ihmisvilinään, niin he pysyttelivät enimmäkseen asemarakennuksen
seinävierustoilla. Siellä he juttelivat keskenään hiljaisella, melkein
kuiskuttelevalla äänellä ja silmäilivät ihailunsekaisella kateudella
tuota kirkkaassa sähkövalossa kuhisevaa, leveästi isännöivää ja
kovaäänisesti pajattavaa väenpaljoutta.

Itse vähäpätöinen, tyylitön asemarakennuskin näytti melkein kuin
häpeävän mitättömyyttään. Se koetti kyhjöttää niin huomaamattomana
kuin suinkin, ettei vain millään tavoin loukkaisi tuota ylhäistä ja
hienoa seuraa, jonka arvostelevien katseiden alta se ei päässyt karkuun
pujahtamaan.

Mutta olipa suomalaisuudellakin oma tyyssijansa tämän loiston ja
komeuden lähettyvillä. Sen löytääkseen täytyi kulkea asemarakennuksen
ja jo puheena olleen hedelmämyymälän välitse rautatien
varastorakennusten ja maantien sivua kulkevan aidan rajoittamalle
taka-alalle. Siellä oli tilava ajuripirssi, jonka halki kulki pitkä
hevosten pidinpuomi.

Täällä takapihalla ei liikanainen valaistus silmiä häikäissyt. Yksi
ainoa lampputuikku siellä paloi pitkän pylvään nenässä antaen sen
verran valoa, että hämärästi voi erottaa pitkin puomin sivua seisovan,
melkein loputtomalta näyttävän hevosrivin, mutta ajopelien laadusta oli
jo melkein mahdoton selvää saada. Eikä täällä nenään pistävä lemukaan
juontanut juuriansa Pariisista. Se oli hyvin kotoista takapihojen lemua
ja löyhähteli sangen voimallisena alavasta maaperästä, johon jo nyt
kuivan kesän aikaankin pyrki muodostumaan virtsalätäkköjä hevosten
seisontapaikalle. Syksympänä muuttuikin koko tämä alue yhdeksi ainoaksi
puolisääreen upottavaksi lokalammikoksi, jonka väkevä mehu pian löi
pohjat irti siinä tallustelevien hevosmiesten jalkineista ja josta
levisi tuntuva löyhkä koko aseman ympäristöön.

Ajurit olivat junan tulon varalta jo päästelleet hevosensa irti
pidinpuomista. Samoin olivat he korjanneet kärryjensä seville hevosten
päitsiin ripustettavat syöttöpussit niihin jääneine kauran- ja
heinänrippeineen. Näistä toimenpiteistä huolimatta seisoivat ajokkaat
siinä pitkässä rivissään hievahtamatta, päät riipuksissa, aivan
kuin olisivat seisaalleen nukahtaneet. Ne olivat jo niin tottuneet
tähän seisoskeluun, ettei ennen junan vihellystä olisi pienellä
tappelullakaan niitä liikkeelle saanut.

Ajurit itse seisoskelivat pienissä ryhmissä kärryjensä takana. Kaikissa
näissä ryhmissä kävivät kielet melkein yhtä kerkeästi ja vapaasti kuin
tuolla valaistulla asemalaiturillakin. Erotus oli vain siinä, että
täällä takapihan pimennossa soi sulava suomenkieli kiistämättömänä
yksinvaltiaana. Vain silloin tällöin sutkautettiin puheen lomaan
joku kivennapalaiseen muotiin muokattu venäläinen sana noin niinkuin
näytteeksi, että osattiinhan sitä hienomminkin puhua, jos tarvis piti.

Puheenporinan iänikuisena aiheena olivat ajuriseurassa tietenkin
setakat ja niiden tuomat ansiot, niiden varallisuus, arvoasteet,
niiden alituiseen vaihtuvat »naisserkut» j.n.e. loppumattomiin.
Välillä selviteltiin myös muut päivän uutiset, viimeiset tilan- ja
huvilapalstojen kaupat, kokemattomien pirtusaksojen kiinnijoutumiset,
tullimiesten nenästävetämiset ja mikä ne kaikki luettelikaan. Paljon,
ylen paljon on kannakselaisessa ajuripirssissä pakinan aihetta. Ei
siinä kieli jouda paikalleen puutumaan, niinkuin tuo hevosluuska
setakkaa odotellessa.

Puheen lomassa vilkuilivat miehet kuitenkin yhtenään siitä
asemarakennuksen ja omena-aitan välisestä aukosta valaistulle
asemalaiturille haeskellen sieltä katseellaan itsekukin vanhoja
setakoitaan ja mielissään toivotellen, että jos hyvinkin sattuisi
niistä taasen kyydittävän saamaan. Myös oli jokaisella alati toinen
korva varuillaan junan vihellystä odotellen. Silloin piti nimittäin
olla sukkela ja osata siepata juuri se oikea setakka, joka ajoi hiukan
pitemmälti eikä vain vaivaisen puoliruplasen edestä.

Vaikka eipä tuota kenenkään mielestä ollut erikoista nureksimisen
syytä Hyvä oli ollut kesä alusta pitäen, runsaasti setakoita ja hyviä
setakoita. Ei mitään kitupiikkejä juutalaisia, vaan semmoisia, jotka
maksoivat reilusti ja vielä juomarahatkin jutkasivat, kun vain vauhti
oli kohtalaine ja muuten osasi olla mielen mukaan.

Niin, hyvä oli ollut kesä siinä suhteessa ja vielä toisellakin
tavoin. Monet näistäkin paraikaa pirssissä rupattelevista ajureista,
jotka kaikki olivat pikkutilallisia, olivat kesän varrella saaneet
myydyksi huvilapalstoja, vieläpä omasta mielestään tavattoman
korkeihin hintoihin. Se merkitsi, paitsi suoranaista rahantuloa niistä
palstakaupoista, aina uusia vakinaisia huvila-asukkaita, uusia hyviä
setakoita, paranevaa ansiota kaikille.

Tosinhan ne ennestäänkin pienet tilatierat niiden palstakauppojen
kautta pyöristyivät vielä pienemmiksi, mutta välipä tuolla. Eihän noita
pieniäkään tiloja joutanut kunnolla viljelemään, kun oli tämä ainainen
rahanpyytö esteenä. Ja paremminhan tämä kannattikin kuin niillä
laihoilla peltotieroilla rehkiminen, sen nyt sokeakin aivan hyvin näki.

Tämä oli miltei kaikkien ajurien yhteinen ajatusjuoksu. Eikä kenenkään
mieleen juolahtanut, ettei tämä ammatti oikein soveltunut omalla
konnullaan elävälle talokkaalle, ja että he paraikaa olivat siinä
niinkuin pimennon puolella piilottelevat kuokkavieraat, toisten
ja vieläpä muukalaisten tuolla kirkkaasti valaistulla pitopihalla
rehennellessä.

Ehkä yhden ja toisen tajunnassa liikahti siitä silloin tällöin
hämärä mielle, mutta harvoin se mielle pääsi selväksi ajatukseksi
asti kiteytymään. Oli jo niin monen miespolven aikana ennätetty
tottua muukalaisen rehentelyyn, että ilman sitä eläminen olisi
tuntunut melkein luonnonvastaiselta. Orjavallan aikaan oli hovinherra
rehennellyt vouteineen; ja kun hovinherra ja vouti sitten hävisivät
muille markkinoille, niin tulivat nämä toiset niiden tilalle ikäänkuin
perillisiksi. Siksi näihin niin helposti totuttiinkin. Ja kun nämä
vielä maksoivat siitä, että saivat olla olevinaan niinkuin tuolla
paremmalla puolen, niin totuttiin sitä helpommin ja jätettiin kaikki
mielenpohjalla ilkeästi ailahtelevat hämärät mietelmät sikseen.

Vähitellen olivat puhelevat miesryhmät aivan itsestään siirtyneet
yhteen rykelmään siihen valaistun aukion kohdalle. Ylinnä muita, aivan
kuin puheenjohtajana, piti ääntä pitkä, punanaamainen miehen vonkale,
jota toiset nimittelivät edessäpäin Mäkituvan Salamoniksi ja takanapäin
Salamon-saarnaajaksi. Itse asiassa hänen nimensä oli Salamon Hakuli, ja
hän eleli Mäkitupa-nimisellä tilalla kolmisen kilometrin matkan päässä
asemalta muutaman syrjätien varrella.

Salamon oli juuri joku päivä sitten myynyt tilatieransa maista parhaan
lohkareen eräälle pietarilaiselta professorille huvilapalstaksi ja tätä
kauppaansa hän nyt siinä suuriäänisesti kehuskeli. Kauppahinta, tuhat
ruplaa, oli sekä Salamonin itsensä että monien toistenkin mielestä
kerrassaan tavaton. Alkuvuosina, venäläistulvan suuntauduttua tälle
asemalle, oli samasta hinnasta myyty kokonaisia tiloja rakennuksineen
päivineen. Vieläpä aivan muutama vuosi sitten oli Salamonin
naapuri Mooses Määttänen myynyt tilansa valtioneuvos Lazareville
tuhannestaviidestäsadasta ruplasta. Tosin tämä ostaja oli antanut
Mooseksen pitää rakennusrähjänsä, mutta se nyt ei paljoa merkinnyt.

Toisten yhteen ääneen säestäessä Salamonin kehumisia oli eräs
keskikokoista hiukan pitempi, solakkavartaloinen mies askarrellut
syrjässä hevosensa luona kuunnellen sieltä vain toisella korvallaan
keskustelua. Tämä mies oli myös Salamonin naapureja, nimeltään Jaakko
Vesterinen. Yleensä tiedettiin, ettei Jaakko oikein sopeutunut yhteen
isoäänisen naapurinsa kera, kun ei voinut sietää tämän ainaista
suunsoittoa ja hölöttämistä. Niinpä nytkin Jaakko miesjoukkoa lähestyen
nakkasi Salamonin kehumisten lomaan:

— Jokos se Salamon taas sitä Mooseksenkin tilankauppaa esikuvaksi
vetelee. Kehno kauppahan se oli kerrassaan.

— Mikä kehno kauppa! kivahti Salamon taistovalmiina. — Eipä se
naapurikaan silloin aikanaan sen kehnoudesta puhetta pitänyt ja
tyhmempäänsä opastanut.

— Kukapas sitä silloin sen kehnoutta älysi, vaan johan sen nyt älyää,
selitti Jaakko rauhallisesti. — Viisi huvilaa on ryssä laittanut siihen
Mooseksen perulle ja nyhtää niistä joka kesä vuokria kolme neljä kertaa
sen tilan hinnan.

— Saattaa nyhtää, vaan paljonkos on ryssä rahoja pannut niihin
huviloihin, sanopas se. Vai neuvoisitko minun tässä itseni huviloita ja
taatsoja rakentamaan. Hyvähän on neuvoa, vaan mistäs otit ne tuhannet
ja kapitaalit, neuvopas sekin yksin tein. Ja miksi et itse rakenna
huviloita, siinähän on tilasi aivan ryssän maiden äärellä. Rakentaisit
kilvalla ryssän kanssa ja nyhtäisit vielä enemmän vuokria!

Yleinen naurunremahdus palkitsi nämä Salamonin iskevät sanat. Jaakko
oli tullut auttamattomasti nolatuksi, mutta Salamon alkoi, aivan kuin
lepytelläkseen, selitellä isällisen ojentavasti:

— Osattaisiinhan tässä itsekukin rakentaa huviloita ja niillä vuokria
nyhtää, kun vain olisi sitä kapitaalin puolta. Vaan kun ei ole, niin
mikäpäs auttoi. Myy pois vain palsta ryssälle, kun vähänkin sopuhinnan
suvaitsee maksaa.

— Niin, niin se on, toden se Salamon sanoo, myönnyttelivät miehet
kuorossa.

— Totta se on, minkä sanon, kehaisi Salamon. — Ja mikäpäs siinä
toisekseen onkaan joutilaita palstoja myydessä. Möisit vain siekin,
Jaakko, ja ottaisit rahat, kun tarjotaan.

Näissä viimeisissä Salamonin sanoissa oli taas pieni sivuletkaus
Jaakolle. Yleiseen näet tiedettiin, että se samainen valtioneuvos, joka
oli ostanut Mooses Määttäsen tilan, oli tahtonut ostaa osan Jaakonkin
tilasta, kun se pisti Mooseksen tilapalstojen väliin ja oli niinmuodoin
pahana haittana ryssälle. Jaakon emäntä Mari oli kuitenkin tehnyt
tiukan tenän, ja niin olivat Jaakon kaupat jääneet sikseen.

Ei Jaakko kuitenkaan ollut kuulevinaan Salamonin letkausta, sanoi vain:

— Ehkä myynkin vielä, kun aika joutuu, mutta saavat ensin toiset
hätäisemmät myydä.

— Kukahan tässä hätäisempi olisi ollut, yritti Salamon. Mutta samassa
vihelsi juna katkaisten rutosti keskustelun. Kaikki alkoivat painua
asemalaiturille päin, ja heidät valtasi voitonhimoinen jännitys,
samanlainen kuin valtaa uhkapelurit pelin viimeisen, ratkaisevan
vaiheen joutuessa.

Rivissä torkkuvat hevosetkin heristivät korviaan vihellyksen
kuullessaan ja alkoivat sitten levottomasti vilkuilla taakseen. Ne
veitikat tiesivät tottumuksesta, että tältä viimeiseltä junalta tuli
setakka jokaiselle. Parasta oli siis pitää varansa, ettei tulisi aivan
pahasti yllätetyksi.

Kun juna oli pysähtynyt asemalle, alkoi ihmisvirta kantamuksineen
suoltua ajuripirssiä kohti. Siinä puolitiessä oli sakea ajurirypäjäs
heitä vastassa, kaikki kilvan kumarrellen ja viheliäistä venäjäänsä
solkaten. Melkein puoliväkisin tarrattiin matkustajain kantamuksiin,
varsinkin jos setakka sattui olemaan ennestään tuttava ja paremmassa
huudossa ajurien kesken.

Salamon Hakuli sieppasi setakan ensimmäisten joukossa. Sen sijaan
hänen riitakumppaninsa Jaakko Vesterinen jäi melkein viimeiseksi,
mutta sitten hänelle sattuikin setakka, jonka piti ajaa pitkän
matkaa rannikolle päin. Setakan kysymykseen ilmoitti Jaakko lyhyesti
vaativansa ajosta kaksi ruplaa. Toinen vilkaisi häneen kummissaan.
Nähtävästi vierasta ihmetytti tämän ajurin suora, tavallisuudesta
poikkeava käyttäytyminen. Mutta sitten hän ojensi tinkimättä tavaransa
Jaakolle lähtien itse perästä tallustelemaan.

Siinä samassa pyöräytti jo Salamon hevosensa lähtöön ja oli vähällä
töykätä Jaakon kumoon mennessään. Kuskipukillaan käännähtäen hän huutaa
huikkasi Jaakolle:

— Ei pidetä kaunaa, naapuri. Tulehan ajosta jouduttua Tereskan
sainoihin, siellä mie panen pienet litkat sen palstakaupan rotinoiksi.

Jaakko viittasi vain kädellään, auttoi setakkansa rattaille ja suori
sitten joutuisasti hevosensa taipaleelle.




II.


Ajettava matka oli alkutaipaleesta hyvää viertotien tapaista, jonka
kahden puolen oli tiheässä taloja ja niissä kirkkaasti valaistuja
myymälöitä. Myymälöiden ovipielet olivat aitovenäläiseen tapaan
töherretyt täyteen ryssänkielisiä reklaameja, joissa lueteltiin kaikki
ovien sisäpuolella saatavissa olevat tavaralajit.

Tien kahden puolen kulkevilla käytävillä ja myymälöiden edustoilla
kuhisi runsaasti kävelyllä olevaa yleisöä. Samoin näkyi myymälöiden
sisäpuolella myöhäisestä iltahetkestä huolimatta kaupanteko olevan
parhaassa vauhdissa. Täällä ei ehditty ajattelemaan muualla
voimassaolevia myymälöiden sulkemisaikoja. Täällä elettiin kesäisen
ruplakuumeen kiihkeässä humussa, ja siksi täällä kauppa-apulaisetkin
saivat raataa lähelle puoliyötä, siirtomaatavarakaupoissa joskus
sivuitse siitäkin, jos vain ostajia sattui riittämään.

Tovin ajettuaan poikkesi Jaakko metsään painuvalle syrjätielle.
Leveä ja runsaasti ajettu oli kyllä sekin, mutta ilman valaistusta.
Vain metsässä tien kahden puolen olevista huviloista, jotka nekin
vähitellen harvenivat, näkyi tulia, ja näistä tulista lankesi puiden
lomitse ohkaisia valokielekkeitä tielle asti. Kävelijöitä oli tiellä
vähän, vain silloin tällöin joku yksinäinen, kuherteleva pari, ja
niinpä vaikuttikin asemalla ja viertotiellä vallinneen kuhinan jälkeen
tämä metsän hiljaisuus suorastaan oudolta. Tuntui kuin olisi jonkun
lumouksen kautta yhdellä harppauksella siirtynyt pitkien taipalien
päähän levottomana kuohuvasta suuren maailman elämästä.

Metsä oli hyvää sekametsää, jossa pitkärunkoisten petäjien ja tuuheiden
kuusten seassa kasvoi runsaasti koivuja ja komeita haapoja. Pilvien
himmentämä kuutamo loi salaperäistä hämyään puiden runkojen lomiin, ja
maaperästä tuoksahteli voimakas yön viilentävän kosteuden synnyttämä
lemu. Päivä oli ollut luottavan lämmin, ja juuri sellaisen päivän
jälkeen se vahvan, alavalla maalla kasvavan sekametsän lemu tuntuu
erikoisen hyväilevältä. Silloin maa ja metsä hengittävät vilvoittavaa,
voimakasta hengitystään. Se hengitys virkistää nuutuneen mielen,
salaperäisellä tenhollaan se kiehtoo ja kutsuu puoleensa, se synnyttää
povessa hämäriä aavistuksia ja syvää, selittämätöntä kaipuuta.

Sekä kyydittävä että kyytimies joutuivat pian metsän lumoihin.
Kumpikin istui ajatuksiinsa vaipuneena, hevosen pannessa tasaista
hölkkäjuoksuaan liikoja kiirehtimättä. Taival katkesi sentään
silläkin tavoin, mutta yhä piisasi metsää ja yhä se tuli sakeammaksi,
täydemmäksi.

Se metsä pani aavistamaan, ettei maaperä ollut suinkaan laihaa,
niinkuin yleensä Kannaksen huvilaseuduilla. Vain voimakas multa- ja
savipohjainen maa kykeni sellaisen metsän kasvattamaan.

Mutta turhaan sai lihava maa täällä raatajaansa odotella, sitä
hommaa ei kukaan joutanut ajattelemaan. Siellä sähkötulien
valaisemalla asemalaiturilla ja huvilakylän teillä kuohui ja kuhisi
suurkaupunkielämä, ja täällä asui salon suuri hiljaisuus. Siellä
taisteltiin kiihkeätä taistelua vaivaisista hopeakolikoista, ja täällä
maaemo täyteläisinä uhkuvin rinnoin huokaili, kutsui ja odotti,
mutta kukaan ei sen kutsua kuullut, kukaan ei sen aarteita tullut
tyhjentämään.

Toisin mittapuin arvioitiin täällä maanlaatu, ei sen hedelmällisyyden
mukaan. Pietarilainen huvila-asukas saneli sen jyvitysperustan, joka
täällä oli voimassa. Se jyvitysperusta oli yksinkertainen ja mutkaton:
Kuivaperäinen, havumetsää kasvava maa oli hyvää, sillä se kelpasi
huvilapalstoiksi ja meni siis ensimmäisenä kaupaksi. Sekametsää
kasvava maaperä, jossa havupuut olivat enemmistönä, menetteli myös,
sillä sekin kelpasi vielä pietarilaiselle, kun parempia maita ei ollut
enää saatavissa. Mutta alava maa, jossa lehtipuut olivat enemmistönä
tai yksinvaltiaina, oli arvotonta, sillä sitä ei huvilapalstoikseen
kukaan huolinut. Sellaisen maan ohi kulki pietarilainen ja hänen
perästään myös paikkakuntalainen ummistetuin silmin. Ei kenenkään
mieleen juolahtanut, että sellainenkin maa voisi jollakin tavoin olla
omistajalleen hyödyksi.

Jaakko Vesterinen ei tässä suhteessa osannut katsella asioita yhtään
toisin silmin kuin naapurinsakaan. Hän kantoi mielensä pohjalla
hiljaista kaunaa Salamon Hakulille siitä syystä, että maanjaossa oli
hänen osalleen joutunut suuri lohkare saviperäistä suota, kun sen
sijaan Salamon oli suon vastineeksi saanut juuri sen metsäpalstan,
jonka hän nyttemmin oli myynyt pietarilaiselle tuhannesta ruplasta.
Tämä oli Jaakon mielestä sulaa vääryyttä, hän oli saanut kaupaksi
kelpaavaa maata aivan liian vähän.

Myös kantoi Jaakko omalle vaimolleen Marille kaunaa, kun tämä ei ollut
sallinut myydä valtioneuvos Lazareville sitä Mooses Määttäsen tilusten
välissä olevaa maapalstaa. Se olisi Jaakon mielestä joutanut aivan
hyvin myydä, ja ryssä olisi silloin aikanaan maksanut siitä sievoisen
hinnan. Nyt oli ryssä kuitenkin jo palstoittanut maansa, ja rakentanut
huvilat, ja heidän maapalansa oli siinä keskessä aivan viratonna.
Sitä tuskin kukaan enää huolisi. Se oli seuraus Marin joutavasta
itsepäisyydestä.

Mari oli vastustanut maapalan myymistä sillä perustalla, että heidän
maansa oli jo semmoisenaankin melkein liian pieni eivätkä he kuitenkaan
sen palan myymisellä pitkälle potkisi. Muilla keinoin heidän pitäisi
toimeentulonsa hankkia.

No myönsihän Jaakkokin, ettei se heidän maansa ollut liian suuri, mutta
liikaa siinä sittenkin hänelle oli. Tuskin jäi rahanpyydöltä aikaa
vanhojen, mitättömän pienien peltotierojen kyntämiseen ja kylvämiseen,
saatikka sitten mihinkään uutisviljelyksiin.

Totta puhuen eivät uutisviljelykset Jaakon mieleen enää
juolahtaneetkaan. Jos hän ajatteli tulojen hankkimista maastaan, niin
ajatteli toisin tavoin. Hän oli nähnyt ryssän siinä vieressä rakentavan
huviloita ja kiskovan niillä suuret rahat vuokrina, ja hänen mielessään
kangastelivat samanlaiset haaveet: päästä huvilain omistajaksi.

Niiden haaveiden toteuttaminen näytti kuitenkin mahdottomalta. Vaikka
Jaakko miten aherteli rahdin- ja setakanajossa, niin tasassa pyrki vain
pitämään, ei tullut säästöjä. Katkerin mielin täytyi Jaakon myöntää,
että oikeassa oli ollut Salamon sanoessaan, ettei niitä köyhälle
miehelle tule rahoja ja kapitaaleja huvilain rakentamiseen. Ei muuta
neuvoa kuin myy vain pois maapalstasi, kun vähänkin sopuhinnan satut
saamaan.

Jaakon mieltä kaiveli pahasti, että Salamon oli aivan kuin arvannut
hänen salaiset aivoitukset ja niin paljasti säälimättä kaikille niiden
naurettavuuden. Ja kaikki toiset tietysti nauroivat Salamonin mukana.

Jaakko oli aina tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä Salamonia
kohtaan. Nyt hän tunsi sen vastenmielisyyden aivan huomaamattaan
siirtyvän Salamonista toisiinkin. Häntä tympäisi koko joukkokunta, ja
samalla alkoi häntä tympäistä koko ajurin ammatti. Että olikin joutunut
eliniäkseen tähän kuskipukille ja sinne pirssiin vetelehtimään.

Oli Jaakko joskus ennenkin tuntenut vastenmielisyyttä ja kyllästymistä
kuskipukilla istumiseen. Varsinkin näin iltahämyssä hiljaisilla
metsätaipalilla ajellessa se vastenmielisyyden tunne oli pyrkinyt
mieleen hiipimään. Metsästä ja lemuavasta maaperästä tuntui henkivän
selittämätön vetovoima, joka pani ikävöimään johonkin muuhun. Ei hän
oikein tietänyt itsekään, mitä hän kaipasi, mutta ylen tukalalta tuntui
vain olo. Melkein häntä nytkin hävetti siinä istua tuntemattoman
setakan katseltavana, vaikka olikin melkein pilkkosen pimeä. Hänen
mieleensä juolahti:

— Mitähän tuokin minusta ajattelee? Näyttää olevan semmoinen paljon
maailmaa kokenut mies ja tietää mitä tekee. Ei se varmaan paljoa
tällaisista menijöistä piittaa, ja mitäpäs piittaisikaan. Tapaahan
näitä tällaisia joka askeleella, ja valmiit ovat aina palvelusta
tekemään, kun vain ruplan kolikon niille viskaa. Olkaa hyvät vain,
rahanpyydössähän tässä ollaan!

Jaakko ajatteli mieli katkerana omaa elämäänsä. Oli hänkin maailmaa
kokenut, mutta yhtä ja samaa olivat ne kokemukset alusta pitäen. Isä
oli ollut niitä tavallisia orjavallan aikuisia talonpoikia, oli tehnyt
vuodet ympäriinsä parhaat päivät ropottia hoviin ja väliajat kulkenut
rahdinajossa perheensä henkipitimiksi. Ja kun orjavalta sitten loppui
hänen pikku poikana ollessaan, niin sama rahdinajo jatkui edelleenkin.
Rahtikuorman päälle hänkin oli saanut kavuta heti, kun ohjakset miten
kuten käsissä pysyivät. Isä oli näet jo aikaisin menettänyt terveytensä
niissä raskaissa päivätöissä, ja niinpä ei auttanut muu kuin hänen
perheen vanhimpana vesana astua isän tilalle.

Kronstadtissa oli siihen aikaan parhaasta päästä ajossa käyty, sillä
ei ollut silloin vielä näitä huvila-asutuksia. Siellä suurissa
ajuriarttelien tuvissa hänkin oli viereksinyt kaiket talvet. Kurjaa
oli ollut se elämä. Nukuttiin pitkillä lavereilla vieri vieressä,
niinkuin sillit tynnyrissä. Eikä siitä nukkumisesta oikeastaan tahtonut
mitään tulla, päivät yöt oli yhtenäistä tuloa ja menoa. Toiset
pelasivat korttia ja tappelivat, toiset joivat ja elostelivat likaisten
naikkosten kera, joita tuppautui kadulta niihin saastapesiin ihankuin
syöpäläisiä. Varkaudet kuuluivat tavalliseen asiain menoon; täytyi
nukkuessaan säilytellä päivän ansioita povellaan likaisen paidan alla
tai nyrkkiin puristetussa kourassaan. Muuten hävisivät ne yön aikana
viimeiselle tielleen.

Ypöyksinään oli hän jo nuorena saanut sitä kovaa elämänkoulua käydä.
Oli siellä kyllä mukana naapurin miehiä ja sukulaisiakin, mutta niillä
kaikilla oli tarpeeksi huolta omista asioistaan, ei kukaan ehtinyt
häntä auttamaan, hänelle opastusta antamaan. Pian oppikin hän muiden
miesten lailla mahorkkasätkänsä pyöräyttämään ja pian oppi hän myös
erottamaan keljut setakat rehellisistä. Vain yhden kerran eräänä
pyrynsekaisena pakkaspäivänä, jolloin merellä oli vähän liikkujia,
yritettiin häneltä Rambovaan [Rambova = Oranienbaum, tunnettu asema,
jonne vie Kronstadtin suuri talvitie.] vievällä selkätaipaleella
hevonen ryöstää, mutta silloin hän nosti semmoisen metakan, että
hevonen pillastui hurjaan laukkaan ja ennätti Rambovan rantaan,
ennenkuin kyydittävinä olevat ryövärit ennättivät tekosensa tehdä.
Silloin tuli niille lurjuksille hätä käteen ja tarjosivat hänelle
puoliruplasta hyvittäjäisiksi, mutta hänpäs vaatikin kaksi kirkasta
ruplaa uhaten muussa tapauksessa aloittaa uudestaan huutamisen siinä
keskellä ihmisvilinää ja näyttää poliisille kahakassa saamansa naarmut
ja mustelmat. Ja maksaa niiden vietävien piti kaksi kirkasta ruplaa,
osasi hän olla semmoista poikaa. Ajuriarttelissa sitä hänen urotyötään
sitten kovasti kehuttiin ja ylistettiin yhteen ääneen: Kas siitä
pojasta tuleekin semmoinen mies, ettei sitä ensi hädässä kuliin pistetä.

No mies hänestä oli vähitellen tullutkin, mutta vain ajuri eikä mitään
muuta. Ajureja ja rahdinkävijöitä olivat olleet hänen isänsä ja koko
sukunsa. Ajuripukilla ja ajuriartteleissa hän oli itse kasvanut, sieltä
elämänviisautensa ammentanut. Ajureja, pelkkiä ajureja oli hän vain
nähnyt ympärillään, kannakselaisia, inkeriläisiä ja venäläisiä ajureja,
kaikkia sekaisin. Ei hän ollut konsanaan oppinut tuntemaan muita
ihmisiä kuin ajureja tai sitten setakoita. Mutta nämä viimeksimainitut
kuuluivat ajurien ajatusjuoksun mukaan toiseen, erillään olevaan
maailmaan. Niitä käsitettiin yksistään kyytimaksun ja juomarahojen
mukaan. Hyvät setakat maksoivat reilusti, huonot tinkivät kuin
juutalaiset. Ja niin ne tulivat ja menivät kuin vilisevä virta aina
uutena, aina samanlaisena. Ei niistä ja niiden oloista konsanaan sen
paremmin perille päässyt.

Jaakon muistelmat keskeytyivät siihen, että hevonen säikähti jotakin
hämyisen kuutamon valaisemaa esinettä ja tien sivulle karaten puhalsi
täyteen juoksuun. Jaakko kiristi hiukan ohjaksia ja maiskautti suutaan
tyynnyttääkseen ajokastaan.

Metsästä kuului yhtenäinen sirkkojen sirinä, ja tien vierien kosteasta
alamaan heinikosta vilahteli tämän tästä kiiltomatoja. Jaakko ei
ollut koko iltana niitä huomannutkaan, mutta nyt kiintyi hän niitä
tarkastelemaan, ja siinä samassa karkasivat hänen ajatuksensa taasen
äskeisille laduilleen.

Koko hänen tähänastinen elämänsä tuntui hänestä nyt niin kumman
tyhjänpäiväiseltä. Hän muisteli nuoruutensa hurjasteluja
ajuriartteleissa. Reimana miehenä häntä silloin pidettiin, tervetullut
vieras hän oli, ilmestyipä minne hyvänsä. Mutta yhtäkaikki jo joskus
silloinkin löi häntä kuin puulla päähän, ja silloin teki hänen mieli
heittää hiiteen ajuriarttelit ja kaikki tyynni sekä lähteä muille
markkinoille onneansa yrittämään.

Mutta sitten kuolivat vanhemmat ja muu perhe hajaantui. Hän jäi lopuksi
yksinään isältä peritylle tilatieralle, ja hänestä tuntui pahalta
heti isän kuoltua jättää se ventovieraisiin käsiin. Jopa hän oikein
todenperästä ajatteli ruveta maatansa viljelemään, mutta juuri silloin
tulla tupsahti tämä pietarilaistulva hänenkin kotikyläänsä ja se vei
käden käänteessä kaikki mukaansa kuin vetävän virran kurimus. Alettiin
niin helpolla entisiin Kronstadtin ajoihin ja rahdinkäyntiin verraten
saada runsaita ansioita näiltä huvila-asukkailta. Ja kun hänkin vielä
niihin aikoihin joutui naimisiin, niin pitihän sitä ansaita rahaa
perheensä elatukseksi. Niin unohtuivat vähitellen aivan huomaamatta ne
ajuriarttelista luopumisaikeet. Hän kyntää raapaisi ja kylvi vanhat,
orjavallan ajalta periytyneet peltotieransa sivutöinään sen enempää
niistä lukua pitämättä, niistä toivomatta. Niin oli isävainaa tehnyt,
ja niin tekivät kaikki naapuritkin...

Jouduttiin matkan päämäärään. Se oli iso, yksinäinen huvila melkein
asumattomalla metsätaipaleella korkealla aitauksella erotetun puistikon
keskellä. Jaakko tiesi sen omistajan olevan erään upporikkaana pidetyn
pietarilaisen pankkiherran. Setakka oli nähtävästi talon tuttavia,
sillä häntä näyttiin odottaneen. Raskas portti oli valmiiksi avattu, ja
pian ilmestyi kuistikolle myös väkeä tulijaa vastaanottamaan.

Jaakko seisautti hevosensa kuistikon eteen, ja siinä sisältä tuotujen
tulien valossa maksoi setakka hänelle sovitun kyytirahan kaksi
ruplaa. Sitten pisti hän kätensä housuntaskuun, veti sieltä hienoja
hopearahoja melkein ruplan verran ja työnsi ne Jaakon kouraan. Hän
teki sen puhellen koko ajan vastaanottajien kera, tuskin Jaakkoon edes
katsahtaen.

Jaakko tunsi yhtäkkiä voimakasta halua kieltäytyä liikarahoista. Hänen
teki mieli ojentaa ne takaisin ja sanoa, että kaksi ruplaa riitti aivan
hyvin. Kieli kuitenkin teki tenän. Kuin peläten saavansa kuistikolta
kylmän vesikipollisen niskaansa, jos avaisi suunsa, murahti hän vain
epäselvän kiitoksen, hyppäsi kuskipukille ja pyöräytti kiireesti
hevosensa pimeälle tielle taakseen vilkaisematta.




III.


Tereskan sainoi oli jonkun matkan päässä asemalta, tarkemmin sanoen
neljännen viertotieltä oikealle poikkeavan syrjäkujan varrella, ei
kuitenkaan kulmatalossa, vaan sitä seuraavassa. Se talo oli iso, matala
rakennusrähjä, kujalle päin antavat ikkunat melkein maan tasalla, joten
koko talon hartaimpana pyrkimyksenä näytti olevan painautua vähitellen
maan alle päästäkseen siten piiloon puhtaina ja valoisina keikaroivien
naapuriensa halveksivilta katseilta.

Köyhyyttään ei Tereska kuitenkaan taloaan sellaisessa kunnossa pitänyt,
kaukana siitä. Hänen liikkeensä menestyi ja kukoisti ehkä paremmin kuin
moni viertotien varrella komeassa talossa upeileva muotiliike, niin
että sen puolesta kyllä Tereskakin olisi milloin hyvänsä voinut talonsa
uusia.

Mutta tällä Tereskalla oli omat liikemiesperiaatteensa. Hän oli,
vaikka syntyään inkeriläinen, lapsesta pitäen varttunut Pietarissa,
tunsi tarkoin sen laitakaupungit, samoin kuin kaikki muutkin Pietarin
ympäristön sakeammat asutuskeskukset. Ja juuri tämän tuntemuksensa
perustalla hän tiesi myös, että kaikki rahtimiesten, ajurien ja
sentapaisten suosimat sainoit olivat järjestään vanhoissa, ränstyneissä
taloissa. Kuta ränstyneempi talo ulkoapäin, sitä paremmin liike
kukoisti sen sisällä.

Se oli jo niin sanoaksemme vanha traditsioni, ja Tereska piti
pyhänä traditsionin. Hän näki jo uskollisimpien, jokapäiväisten
kantavierastensa silmistä, että nämä viihtyivät erinomaisesti juuri
sellaisessa vanhassa talossa, ja siksi hän varoi taloansa uusimasta.

Sainoin lisäksi oli Tereskalla talossaan ruokatavarakauppa ja yömaja.
Ruokatavarakauppa oli aivan rakennuksen päässä; se oli yhdellä
ikkunalla varustettu puolipimeä myymälä, ja siitä päästiin pienen,
ikkunattoman, kokonaan pimeän välihuoneen kautta sainoin puolelle, joka
täytti koko rakennuksen keskiosan.

Sainoin yhteinen vierashuone muistutti hyvin isoa, matalaa
karjalaispirttiä. Ikkunat olivat vain huoneen kokoon nähden mitättömän
pienet, josta oli seurauksena, että suurin osa huonetta jäi
keskipäivälläkin hämäräksi.

Huoneen keskilattialla oli pitkä, tanakkojen ristikkojalkojen päälle
kyhätty tarjoilupöytä sekä sen kahden puolen istuimina pitkät, oikein
selkänojan tapaisella varustetut rahit. Sekä pöytä että rahit olivat
ehkä aikanaan olleet maalatut, mutta se maalaus oli aikoja sitten
kulunut olemattomiin. Maalin lisäksi oli pöydästä kulunut puukin, niin
että oksanjuurien kohdat olivat jääneet korkeille nystyröille, joten
pöytälauta puhtaaksi pestynä muistutti luuvalon runtelemaa vanhan
pesuakan kädenselkää.

Harvoin näki pöytää kuitenkaan puhtaaksi pestynä. Aina oli sillä
kasoittain ruoanjätteitä ja noroinaan rikkinäisistä kannuista ja
teevadeilta läikkynyttä vettä, joka tasoitteli kaikki kuoppapaikat,
niin että pöytä ensi silmäyksellä näytti kuin näyttikin sileältä.
Lainehtivan liikaveden imivät taas pöytävieraiden likaiset takkien ja
päällysviittojen hihat, ja mitä ne eivät jaksaneet imeä, se kyllä etsi
tiensä pöydän reunaan kuluneiden syvennysten kautta lattialle, missä se
jaloissa kantautuneen mullan ja loan, maahan heiteltyjen sätkänpäiden,
tupakanporon, ruoanjätteiden ja syljen kera sekoittui mehuisaksi
likatahmaksi, joka antoi litisevän, sitkeän äänen pöytävieraiden
kohotellessa ja siirrellessä jalkojaan.

Sainoin keittiöpuolen muodosti yhteen huoneen nurkkaan hiukan miestä
korkeammalla lauta-aitauksella erotettu alue. Siellä oli iso pirtinuuni
mahtavine helloineen. Hellalla kiehua porisi päivät päästään kaksi
kookasta vesipataa sekä pihisi pari kolme nokista teekeittiötä, joiden
ääressä hääräili Tereskan emäntä, paksu, pystynokkainen, mustatukkainen
ja mustasilmäinen sekä nokinaamainen puolivenakko. Apulaisinaan oli
hänellä kaksi palvelustyttöä, jotka yhtenään kilisyttivät likaisia
vesi- ja teekannuja, tarjottimia ja laseja aitauksen viereen sysätyllä,
kolmella jalalla heiluvalla pöytäpahaisella. Välistä, kun vieraita
sattui olemaan vähemmän, olivat he siinä pesevinäänkin niitä astioita
sekä asettelivat ne sitten uunin vieressä olevalle korkealle hyllylle
valumaan. Tämä toimitus ei kuitenkaan antanut sanottavia tuloksia,
siksi pinttyneet olivat jo rivattomiksi kolhitut kannut samoin kuin
muutkin teensärpimisvehkeet pitkäaikaisesta käytöstä.

Vielä kuului tämän keittiön yhteyteen uunin toisella puolella seinässä
oleva komero, jonka hyllyt olivat täpöisen täynnä nisupulkkia,
puolivalkeita sitnikoita, ryssänlimppuja, makkaraa, kurkkuastioita,
likaisia, haisevia silli- ja voipönttöjä y.m. vieraille tarjottavia
herkkuja.

Oikeita lautasia, enemmän kuin veitsiä ja haarukoitakaan,
ei tarjoilussa konsanaan käytetty, vaan kannettiin paksut
voileivän kimpaleet, pulkat, makkarat ja sillit vieraiden eteen
läkkipeltilevyillä tai sitä varten tekaistuilla lyhkäisillä
laudanpätkillä, joilta vieraat saivat omin veitsin ja paljain kourin
pistellä ne suuhunsa. Sillinpäät ja ruodot, makkaran kelsit y.m.
syötäväksi kelpaamattomat jätteet heitettiin muitta mutkitta pöydälle
tai lattialle, jossa ne muun hyvän lisänä saivat olla tarjoilun
kaikinpuolista yltäkylläisyyttä osoittamassa.

Hellassa paloi päivät päästään iso tuliroihu, joka levitti koko
tarjoiluhuoneeseen hiottavaa lämmintä, niin että sainoi jo hyvissä
ajoin iltapäivällä alkoi muistuttaa parhaillaan kylvettävää saunaa.
Katossa leijaili sakeita savupilviä ja alhaallakin oli ilma niin
sakeaa, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Välistä komensi mamma
Tereska kyllä jommankumman piikatytöistä kiskaisemaan pihalle vievän
oven auki tuulettaakseen sillä tavoin huonetta, mutta ei tuollainen
tuuletus pitkälle auttanut, siitä pitivät vieraat ja kuumuutta hehkuva
hella kyllä huolen.

Itse Tereska, pieni, pyöreä ja punanaamainen mies, edessä pitkä,
likainen peretniekka, oli tavattoman ketterä olento. Aina oli
hän liikkeessä ja näytti yhtaikaa ennättävän olla sekä pimeässä
myymälässään että sainoin puolella vieraidensa keskellä, ja aina oli
hänen naamallaan rasvainen hymy, aina kielellään valmis sanasutkaus
tai naulanpäähän sattuva kokkapuhe vieraidensa viihdykkeeksi ja
hauskuudeksi. Eikä tämä Tereska milloinkaan menettänyt mielenmalttiaan,
vaikka vieraat miten hyvänsä olisivat rähisseet. Silloinkaan ei hymy
kadonnut hänen huuliltaan, kun joku pöytäseurasta viinapäissään heitti
muitta mutkitta täysinäisen teelasinsa sisällön hänen silmilleen ja
haukkui hänet kaikkien kuullen pietarilaiseksi sukkapelliksi, vanhaksi
parittajaksi ja parantumattomaksi pirtusaksaksi, jonka oikea paikka
olisi muka ollut ruunun lukkojen takana.

Ei, mahdotonta oli Tereskaa saada kiivastumaan ja käyttämään karkeita
sanoja. Hän jätti sen puolen vieraidensa passauksesta mamma Tereskan
huoleksi. Tämä ilmestyikin rähinän pitemmälle jatkuessa tuulispään
tavoin näyttämölle, ja kyllä silloin asianomaisten korvat kuumenivat,
sekä tulvanaan tuiskuavista sättimisistä että myöskin navakasti
läiskähtelevästä pesurievusta, jota mamma Tereska osasi käytellä
verrattomalla taidolla ja nopeudella.

Mutta jollei rauha silläkään tavoin palannut, silloin osasi itse
Tereska sen kyllä palauttaa. Liukkaasti, muutamalla nopsalla liikkeellä
ja ilman suunsoittamisia hän toimitti rähisijän ulos. Ennenkuin tämä
oikein älysikään, lupsahti jo ovi hänen perässään kiinni nopeasti ja
pehmeästi, niinkuin sulavasti toimiva teräsponnin olisi sen vetäissyt.
Ja turhaa oli yrittää sitä silloin uudestaan avata, parasta painua
tiehensä ja pitää hyvänään, niin ei jäänyt mitään jälkimuisteluja.
Huomenna otettiin taas vastaan parhaana vieraana. Tereska kyseli imelä
hymy huulillaan kuulumiset, niinkuin olisi eletty parhaina ystävinä
hamasta lapsuudesta asti.

Mutta oliko sitten noissa silloin tällöin sattuvissa haukkumisissa ja
Tereskalle vasten silmiä singotuissa syytöksissä perää? Oliko Tereska
parittaja ja pirtusaksa?

Sitä oli tosiaan ylen vaikea mennä sanomaan. Mitä siellä rakennuksen
toisessa päässä, pimeiden sokkeloiden kahden puolen olevissa
yömajasuojissa tapahtui, sitä tuskin kukaan tarkalleen tiesi, siksi
kirjavaa ja sekavaa oli tavallisesti siellä yöpyvä seura.

Mitä taas pirtun myyntiin tuli, niin sitä ei Tereska konsanaan itse
harjoittanut. Totta kyllä oli, että sitä tavaraa saatiin Tereskan
sainoissa miten paljon hyvänsä, mutta sitä saatiin toisten käsien
kautta, ei itsensä Tereskan.

Liikkeen tämä puoli oli järjestetty sillä tavoin, että yhteisen
tarjoiluhuoneen perällä oli kaksi pientä huonepilttuuta, joihin
yhteisestä pöydästä pujahdettiin, milloin oli hyvien ystävien seurassa
pidettävä pienet litkat tai sen semmoiset. Iskettiin silloin vain
toisilleen silmää, mentiin sinne pilttuuseen istumaan sekä tilattiin
sinne teet ja muut sakuskat.

Silloin ilmestyi sinne aivan kuin sattumalta pieni, rokonarpinen ja
vääräsäärinen miehen vekara, jolla oli viekkaat liirusilmät syvällä
kulmiensa alla. Tämä mies oleili päivät päästään Tereskan sainoissa,
ja hänet tunnettiin yleiseen nimellä Martiska-Maijan Israel. Mikä
hänen vakituinen ammattinsa lienee ollut, sitä ei kukaan sen tarkemmin
tietänyt, mutta kun siellä pilttuussa vain suhahti pari sanaa Israelin
korvaan, niin äänettömästi hävisi se mies ilmestyäkseen tuokion perästä
takaisin povi pullollaan. Mistä Israel sai povelleen sen tavaran, sitä
ei kukaan konsanaan kysellyt. Pääasia, että se tavara tuli ja tuli
sukkelaan, kun satuttiin sen tarvitsemispäälle.

Nähtiin kyllä joskus Israelin pujahtavan sainoista sinne pimeään
välikköönkin, mutta siinä nyt ei ollut mitään merkillistä. Saihan
siellä käydä kuka hyvänsä Tereskan kera pakinoimassa. Se välikkö oli
näet niin sanoaksemme Tereskan konttori ja vastaanottohuone, vaikk'ei
se kalustonsa puolesta erikoisesti sellaista muistuttanut. Koko pöksä
oli näet ahdettu täyteen täysinäisiä ja tyhjiä tavaralaatikoita sekä
kaikkea muuta rojua, niin että niiden sekaan huoneessa oleva pieni
pöytäpahainenkin melkein kokonaan hukkui. Tuoleja ei ollut ensinkään,
vaan sai vieras istuutua jonkun tavaralaatikon päälle, jos juttelu
pitemmälle venyi.

Niin, nähtiin kyllä Israelin joskus pujahtavan tähän huoneeseen, ja
viivähti hän välistä siellä hyvän aikaa Tereskan kera kahdenkesken.
Mutta milloinkaan ei hän sieltä palannut sitä silmänkirkastusta
povellaan, muualta hän aina sen tavaran nouti, mistä lie noutanutkin.
Eikä Tereska, silloin kun Israel näillä asioilla liikkui, ollut häntä
näkevinäänkään. Samoin ei Tereska milloinkaan, ei vahingossakaan,
pistänyt nokkaansa sinne pilttuiden puolelle, kun siellä sitä miestä
mojovampaa maisteltiin. Sainoissa kyllä oli ehtimiseen ja kaskuili
siellä pitkät kaskut, mutta ei näyttänyt niiden pilttuiden olemassaoloa
edes muistavan, vaikka siellä olisivat istuneet hänen kaikkein
parhaimmat ystävänsä.

Semmoinen oli järjestys ja komento Tereskan sainoissa, ja vieraita
oli siellä varhaisaamusta myöhään yöhön tungokseen asti. Erikoisesti
se oli ajurien suosima kokouspaikka. Pitkin päivää siellä istuttiin
junien väliaikoina, jolloin setakan saanti oli enemmän satunnaista. Ja
kun iltaisin viimeisestä junasta oli selvitty, kokoonnuttiin miehissä
sainoihin viimeiseen täysistuntoon, joka saattoi monasti venähtää
pitkälle ohi puoliyön.

Ei muistettu lepoa, ei ruoka-aikoja, ei mitään. Siellä pöristiin vain
väkevää teevettä hörppien ja sätkiä pyöritellen. Hevoset saivat seistä
sainoin liejuisella pihamaalla, jossa oli samanlainen pidinpuomi
kuin siellä aseman ajuripirssissäkin. Kummakos sitten, jos hevoset
nuutuivat, kun saivat seistä valjaissa miltei vuorokaudet läpeensä.
Vähemmälläkin se ajokkaasta liika virkeys häviää.

Itse ajajat viihtyivät sen sijaan sainoissa mainiosti, paremmin kuin
kotona konsanaan. Kotona marisi usein eukko, valitteli puutetta ja
mankui yhtenään rahoja senkin seitsemään tarpeeseen, mankui enemmän
kuin parhaimmallakaan menolla jaksoi pyytää. Sainoissa sai siltä
mankumiselta ja marinalta olla rauhassa, ja muutenkin oli siellä oleilu
niin leppoisaa. Jos oli talvi ja pakkanen, oli siellä niin hiottavan
lämmin, että ihan takitta tarkeni. Jos oli syksyn likasiivot ja kylminä
vasten kasvoja lyövät sateet, niin suloisesti hiveli ulkosalla tultua
sainoin lämmin, höyryävä ilma kohmettuneita jäseniä. Oli aivan kuin
olisi päässyt saunan lauteille köntistyneitä raajojaan sulattelemaan.
Jos oli päivän pyytö luonnistanut huonosti, niin unohtui nurkumieli
aivan itsestään siellä höyryävän teelasin ääressä ja kaiken maailman
kaskujen vuolaana virratessa sanaseppien huulilta. Jos taas päivän
ansio oli sattunut mielenmukainen tai sitäkin runsaampi — no niin,
silloin ei ollut ensinkään liikaa, vaikka pujahtikin hyvien ystävien
kera sinne pilttuun puolelle ja suhahti sanan pari sen Martiska-Maijan
Israelin korvaan.




IV.


Tereskan sainoissa kuohui sinä iltana ilo ja riemu korkealla. Oli
nimittäin saatu suuri uutinen: Inosta oli vierähtänyt semmoinen viesti,
että siellä niitä patteritöitä, jotka jo muutamia vuosia olivat
olleet meneillä, aiottiin ensi talvena ruveta jouduttamaan tulisella
kiireellä. Niinpä hevosmiehiäkin tiedettiin tarvittavan tuhansittain
rakennustarpeita — hiekkaa, kiviä ja hirsiä vetämään.

Yhä paranemassa olivat siis koko seutukunnan rahanansiot. Jo oli tämä
kesä ollut mainio, mutta talvi lupasi tulla vielä siunatumpi. Näihin
asti olikin talvinen rahanpyytö huvila-alueilla ollut niukanpuoleista,
ja niinpä monet ajuritalonpojat pitivät edelleen tapoinaan lähteä
Kronstadtiin talviajoon. Nyt ei sitä niukkatuloista pyytöä huolinut
ajatellakaan, saisivat nyt ryssät ja inkeriläiset kyyditä siellä yksin
setakoitaan. Täällä kahmittaisiin täysin kourin ruplia melkein omilla
kotinurkilla.

Näin kehuskelivat miehet isoäänisesti. Saineissa alkoi tuntua
entisestäänkin kohoamassa olevan ruplakuumeen esimakua, samanlaista
kiihtymystä kuin uusi, tarumainen kultalöytö herättää kaiken maailman
seikkailijoissa. Kannaksen talonpojalla on vilkas mielikuvitus,
ja se mielikuvitus pääsi tuokiossa valloilleen. Toinen toistaan
ihmeellisempiä juttuja kerrottiin suunniteltujen patteritöiden
laajuudesta. Nämä työt lupasivat tulla paljon suuremmaksi
rakennushommaksi kuin aikoinaan kuulu Iisakin kirkko, jonka
rakentamista vanhempi polvi oli pitänyt tämän maailman valtavimpana
ihmeenä. Kummako siis, jos mielet innostuivat, jos silmiin syttyi outo
kiilto ja miekkoset haltioissaan tekivät ennakkolaskelmia ensi talven
ansioista.

Näiden ansioiden toivossa alettiin sainoissa juhlia. Miehillä oli
yhtenään supattamista Martiska-Maijan Israelin korvaan. Hikihatussa sai
tämä juosta salaisessa käyntipaikassaan, josta palatessa hänellä joka
kerta oli povet pullollaan. Näiden käyntien seurauksena melu perällä
olevissa pilttuissa kasvoi kasvamistaan ja alkoi sieltä vähitellen
siirtyä yhteiseen vierashuoneeseenkin.

Mutta toisessa pilttuussa isännöi Salamon Hakuli vieraineen. Hän piti
siellä niitä lupaamiaan litkoja sen palstakauppansa rotinoiksi.

Salamonilla oli vierainaan valittu seura. Siihen kuuluivat ensinnäkin
se tilansa valtioneuvos Lazareville myynyt Mooses Määttänen sekä
kalasaksa Sion Lipiäinen, molemmat tunnetuimpia Tereskan sainoin
kantavieraita. Joukon jatkona olivat vielä Salamonin naapureina
elelevät Lopos-veljekset Juonas ja Topias sekä vanha Anton Lempiäinen.
Kaikki kolme ajureja ja pikkutilallisia niinkuin Salamon itsekin.

Lopos-veljekset olivat sangen keskinkertaisia sekä ulkonäöltään että
älyltään, mutta he olivat saaneet tänä iltana armon Salamonin silmissä
sen vuoksi, että olivat molemmat Salamonin hartaita ihailijoita.
Varsinkin vanhempi veli Juonas oli jokaisessa tilaisuudessa valmis
myönnyttelemään Salamonin puheita ja kehumaan niitä. Hänen huulensa
höpöttivät koko ajan, kun Salamon puhua paasasi. Hän kertasi
ihastuneena itsekseen jokaisen sanan. Sitä tehdessä hänen oikea
olkapäänsä työntyi vahvasti eteenpäin tehden koko miehen vinoksi
ulkonäöltään. Ei tämä ollut mikään synnynnäinen vika, se juonti
alkunsa siitä, että tämän Juonaksen oli tapana istua kuskipukilla aina
vinottain, puoliksi setakkaan kääntyneenä. Tässä asennossa hän piteli
ohjaksia oikealla kädellään nykien ja lappaen niitä yhtenään, joten ei
ollut ensinkään kumma, jos se olkapää alkoi vähitellen pyrkiä melkein
eri taloksi muusta ruumiista.

Harras Salamonin ihailija oli myös Mooses Määttänen. Hän ei kyllä
ihailuaan milloinkaan sanoiksi pukenut, mutta Salamon tiesi ja tajusi
sen muutenkin. Suoraan sanoen Mooses olikin liian laiska ja hidas
puhumaan. Jo päältäpäin hän oli hyvin laiskan näköinen: lihavahko,
pyöreänaamainen, katse tyhmän unelias.

Tilansa myytyään oli Mooses syönyt siitä saamansa rahat muutamassa
vuodessa ja oli jo joutumaisillaan puille paljaille, mutta silloin
armahti häntä Lazarev ottaen hänet palvelukseensa semmoiseksi
pihamiehen tapaiseksi. Mooses sai kesäaikaan lakaista ja hiekoitella
Lazarevin huvila-asukkaiden käytäviä ja talvisaikaan pitää silmällä
tyhjiä huviloita. Tästä toimestaan hän sai Lazarevilta sen verran
palkkaa, että perhe tuli miten kuten toimeen. Vanhoja vaatteitaankin
lahjoitteli Lazarevin herrasväki, ja tästäpä johtui, että Mooseksella
oli paraikaa aito ryssäläinen puku ja jaloissa vormusaappaat, joita
hän koetti parhaansa mukaan saada näytteille, kohotellen siinä
tarkoituksessa ehtimiseen lyhkäisiä koipiaan ja asetellen niitä vuoron
perään toistensa päälle, mikäli ahdas tila suinkin myöten antoi.

Nykyiseen oloonsa oli Mooses itse ylen tyytyväinen, ja kaikki muutkin
pitivät hänen elantoaan miltei kadehdittavana. Kelpasi siinä näet
elellä semmoisen hyvänahkaisen ja upporikkaan pohatan vornikkana.
Ei huolta kerrassaan mistään, vaikka miekkosen sanottiin olevan
niin saamattoman, että eukon piti jok'ikinen aamu sukia rasvan
kera Mooseksen tukkakin, kun ei näet sopinut niin jalosukuiselle
herrasväelle sinä entisenä pörröpää-Mooseksena näyttäytyä.

Kokonaan toista maata kuin Mooses oli kalasaksa Sion Lipiäinen. Hän
oli pitkänhuiskea, kaitaluinen mies, posket kuopallaan, suu vahvasti
vinossa ja alahuuli lerpallaan kuin olisi sitä marhamintana käytetty.

Tämäkin mies oli ensimmäisten joukossa myynyt polkuhinnasta tilansa
ryssälle, mutta ollen yritteliäämpi mies kuin naapurinsa oli hän
viime tingassa keksinyt itselleen mukiinmenevän liikealan. Hän
kävi kesäaikaan ostelemassa Metsäpirtin kalastajilta tuoretta
Laatokan lohta hevoskuorman kerrallaan. Lohet hän kuljetti jäihin ja
tuoreihin sammaliin pakattuina huvila-alueelle ja myyskenteli siellä
huvilalta huvilalle ajellen. Talvella hän taas kuljetti Uudenkirkon
rannikkokalastajien haileja Pietariin ja Kronstadtiin.

Tämä homma löi sen verran leiville, ettei Sionin perheen, joka asui
vuokratussa huvilamökissä melkein Jaakko Vesterisen pellonaidan takana,
tarvinnut konsanaan pahempaa puutetta kärsiä. Mutta eipä säästöjäkään
tullut, sillä Sionilla ei ollut liikaa varakoitumisen halua. Kun oli
saanut kalakuormansa kaupatuksi, niin istuskeli sen päälle pari kolme
päivää Tereskan sainoissa rästiksi jääneitä pakinoita pakajamassa.
Muuten hän olisi tuntenut jäävänsä pahasti ajastaan jäljelle, ja
sainoin kantaseura olisi myös pannut pahakseen hänen poisjäämisensä.

Viimeinen Salamonin litkavieras, Anton Lempäinen, nautti myös suurta
arvonantoa Tereskan sainoiseuran kesken. Hän ei kyllä tätä arvonantoa
millään lailla tavoitellut, mutta se lankesi hänen osakseen luonnostaan
Hän olinpaikkaansa niitä karjalaisia talonpoikia, jotka köyhyydestään
ja kaikista elämän kovista kolahduksista huolimatta säilyttävät
synnynnäiset seuramieslahjansa.

Salamon Hakulin rinnalle asetettuna oli Anton monessa suhteessa
edellisen täydellinen vastakohta. Jo ulkonäössä pistivät nämä
vastakohdat silmään. Kun Salamon oli iso, romuluinen miehen vonkale,
oli Anton pienoinen, summarakenteinen. Kun Salamonin punoittava päälaki
oli melkein kalju, oli Antonilla tuuhea, hiukan harmahtava tukka, joka
oli suitta keskeltä jakaukselle. Niinikään oli hänellä leuassa lyhyt,
kähärä ja hiukan harmahtava täysparta.

Käytöksessäänkin erosivat nämä miehet jyrkästi toisistaan. Kun Salamon
esiintyi aina isällisen rehentelevästi, isoäänisesti, esiintyi Anton
säyseästi, hillitysti. Vain viinapäissään hän voi joskus lämmetä ja
silloin kävi hän mielellään väittelyyn, mutta aina silloinkin säilyi
hänen olennossaan jotakin miellyttävää, puoleensavetävää.

Tämmöinen oli Salamon Hakulin vakituinen litkaseura. Mutta näiden
valittujen lisäksi kävi pilttuussa kosolta muitakin tuttavia ja
ystäviä. Tämän tästä niitä ilmestyi pilttuun ovelle mies tai kaksi
kerrallaan puoliksi tyhjennetyt teelasit kourassaan. Salamon ymmärsi
näiden käyntien juonen, auliisti hulautteli hän sorokan pirtupullosta
terästystä ovelle ilmestyvien miesten laseihin, ja siitäpä hänen
litkojensa maine kohosi pian kattoon asti koko sainoissa.

Mutta yksi odotettu vieras viipyi poissa vielä: Salamonin lähin
naapuri ja riitakumppani Jaakko Vesterinen, jolle Salamon asemalta
ajoon lähtiessään oli kutsunsa heittänyt. Jo oli monta sorokan pulloa
tyhjennetty, jo alkoivat kieltenkantimet olla tykkänään irrallaan,
mutta Jaakkoa ei vain kuulunut.

Jo monta kertaa Salamon harmitteli Jaakon viipymistä ja alkoi lopulta
rehentelevällä tavallaan morkata naapuriansa, mutta kun joku tiesi
mainita Jaakon saaneen pitkämatkaisen setakan, niin siihen asettui
Salamon sillä kertaa.

Totta puhuen eivät Salamonin litkat Jaakko Vesteristä puoleensa
vetäneetkään. Hänellä oli tänä iltana niin paljon ajattelemista, että
hevonen viertotielle jouduttua oli jo itsestään kääntymäisillään
toisaanne lähtevästä tiehaarasta kotiin päin. Mutta silloin juolahti
Jaakon mieleen, että ehkä Salamon alkaisi hämmästellä, jos hän jäisi
kokonaan pois. Sitä iloa ei hän tahtonut naapurilleen suoda ja niin
pyöräytti hän hevosensa asemalle päin sekä hoputti sen juoksuun.

Sainoin pihalla oleva pidinpuomi oli täynnä torkkuvia hevosia.
Sitaistessaan sen päähän kiinni omaa ajokastaan ajatteli Jaakko
halveksivasti naurahtaen:

— Koollapa näkyvät kaikki olevan. Kyllä siellä nyt taas kaskuilemista
piisaa.

Metsän puhtaasta, vilvoittavasta yöilmasta saavuttua löi sainoin sakea
höyry mieltä ellottavasti vastaan. Tupakansavua oli huoneessa niin
vahvasti, että katosta riippuvat kaksi lampputuikkua häämöttivät sen
läpi vain kellahtavina pisteinä.

Jaakko katui jo, että oli tullut ensinkään, mutta myöhäistä oli enää
peräytyä. Hänen ilmestymisensä nostatti meluisan riemun, ja tämän
melun houkuttelemana ilmestyi pilttuun ovelle Salamon Hakulin hikinen,
punoittava naama. Nähtyään Jaakon sysäsi hän oven selkoselälleen ja
painoi polvet notkahdellen vierastaan vastaan julistaen rehentelevällä
tavallaan:

— Jopas tuli lopultakin paras litkavieraani, tuli kuin tulikin. Jo
aloin pelätä tässä, että menit Marisi kylkeä lämmittämään.

Ja tarraten Jaakon käsipuoleen alkoi hän retuuttaa tätä pilttuuseen
selitellen:

— Kas tännepäin, naapuri, tänne hiukan peremmälle. Täällä ne minun
litkani maistellaan ja taitaa ollakin jo toiset sajut menossa, veli
veikkonen.

Jaakko istutettiin monissa miehin litkaseuran keskeen ja alettiin
toimittaa hänelle maisteltavaa. Yksi kaatoi teetä, toinen ajoi siihen
joudukiksi isoja, ryssäläisiä sokeripaloja, ja itse Salamon valmistausi
jo kaatamaan sorokan pullosta terästystä.

Tässä touhussa pyrkivät kaikki lasit läikähtelemään, eikä Jaakko
malttanut olla huomauttamatta:

— Vahvatpa taitaa Tereskan sajut ollakin tänä iltana.

— Ne pitää olla vahvat minun litkoissani, rehenteli Salamon, — ja mie
maksan kitisemättä.

— Niin, tämä Salamon maksaa, hoki Juonas Loponen työntäen olkapäätään
eteenpäin.

— Maksan mie, ja sinun pitää kumota ensi lasisi kerralla pohjaan,
muuten jäit tykkänään jälelle hyvästä seurasta.

— Oikein haastoit, Salamon, pohjaan, pohjaan! kaikui kuorossa Jaakon
ympärillä.

Jaakko ei ollut kehoituksia kuulevinaan. Hän maistoi varovaisesti ja
päätti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pujahtaa tiehensä.

Mutta hänelle alettiin kilvalla toimittaa illan suurta uutista Inossa
alkavista patteritöistä. Anton Lempiäinen puheli:

— Sie, Jaakko, tietysti tulet mukaan meidän artteliin. Me tässä näet
pistettiin jo peukaloa, että lähdetään.

Lähden tästä miekin sinnepäin, selitti Sion huultaan venyttäen ja
silmiänsä räpytellen. — Lähden katselemaan, jos kalakauppa kannattaisi.
Siellä ovat lähellä ne uuskirkkoisten hailiapajatkin.

— Sie vain yhäti niitä hailejasi meille syöttäisit, pauhasi Salamon.
— Paremmat siellä sakuskat olla pitää, jos kerran rahanpyytö tulee
semmoinen kuin hokevat. Läskiä, parasta läskiä ja lohta, sitä samaa
Laatokan lohikalaa, jota kesät täällä vallasväelle kaupittelet.

— No, no, johan sie, Salamon, lopen komeasti käkeät elämään ruveta, kun
oikein Laatokan lohikalat pitää sakuskaksi olla, pisteli Anton.

— Mikäs eläessäni, intoili Salamon käsiänsä levitellen. — Vaikk'en
läksisi ensi talvena alunkaan sinne teidän artteliinne, niin eläisin
sittenkin. Eihän tässä mitä pakkoa ole lähteäni.

— Eipä ei, eihän mitä pakkoa sinulla, mutta meillä muilla on, kun ei
olla tässä palstoja myyty ja leipä on perheelle pyydettävä.

— No jokos siekin alat siitä palstakaupasta puhetta pitää. Myisit pois
itsekin etkä toista kadehtisi.

Näin oli tarina aivan huomaamatta vierähtänyt taas mihin
palstakauppoihin, ja Jaakko heristi korviaan kuullakseen, mitä Anton
vastaisi Salamonille. Anton oli näet niitä harvoja, jotka eivät olleet
vielä ensinkään maata myyneet. Se herätti sitä enemmän ihmettelyä, kun
Antonilla oli kymmensuinen perhe rahdin- ja setakanajolla elätettävänä.

Mutta Anton aloitti säyseästi:

— En kadehdi, veikkonen, en hivenen vertaa. Mutta toinen on asia,
myynkö itse vai enkö. Tähän asti en ole myynyt, mutta saattaahan tulla
toinen aika, että on pakko myydä.

— Mitä siitä säästämisestä, eihän tämä maa mikä epäjumala ole, että
sitä kannattaisi pitää tyhjän panttina, silloin kun helisevät ruplat
siitä tarjotaan.

— Oikein haastat, Salamon, puuttui puheeseen Sion Lipiäinen. — Eihän
maa mikä epäjumala ole. Mie tässä olen myynyt maani kokonaan ja elän
yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä.

— Paremmin, veikkonen, elät, paljon paremmin! innostui Salamon. —
Ajelet kuin herra konsanaan lohikuorminesi, ei huoli ovia kolkutella,
kauppoihin suostutella. Kun näkevät, niin tielle juoksevat ruplat
valmiina kourassaan. Siinä punnitset, käärit rahat liiviisi. Elätkös
sie, Anton, mainesi ja mantuinesi niin mukavasti?

— Tiedättehän, miten mie elän, mitäs tässä siitä vetelemään. Mutta
emmehän me kaikki voi kalasaksoiksi ruveta, niinkuin Sion. Jo
taitaisivat silloin heretä ruplineen perässä juoksemasta.

Mutta Salamon ei antanut perään, alkoi kehua myöskin Mooseksen mukavaa
elämää Lazarevin vornikkana. Loppujen lopuksi hän päätyi Mooseksen
vormusaappaisiin huudahtaen voitonriemuisesti:

— Näethän esimerkiksi nuo saappaat, jotka on Mooseksella jalassaan.
Aivan kuin valtioneuvoksella itsellään! Kannattaakos meikäläisen
kävellä semmoisissa?

Moosekselle oli tämä puhe peräti mieleen. Hän nosteli vormusaappaitaan
ja haasteli naama säteillen:

— Hyvät nämä ovat ja pehmeät, ihan kuin minua itseäni varten tehdyt.

— Saattavat olla hyvät ja pehmeät, puhui Anton naurahtaen, — mutta
onhan siinä toinenkin puoli siinä maan myymisessä. Näettekös, saappaat
ovat vain saappaat. Ne kuluvat ja katoavat, mutta maa ei kulu eikä
katoa. Siinä on erotus, jota te ette näy ymmärtävän.

— Vai ei sitä tässä ymmärrettäisi, rähisi Salamon. — Jopa sie lopen
typeriksi meidät arvasitkin, kun ei muka osata erottaa maata ja
saappaita toisistaan. Kyllä se sinun maasi kulumattomuus käsitetään.
Mutta mitäs siitä on sinulla siunausta? Nälkää saat sen äärellä nähdä,
et mitään muuta.

— Vaikkapa näkisin nälkääkin, puheli Anton yhä säyseästi, — niin
maatani säästän sittenkin. Se maa on näet minun, meidän kaikkien
ainut esikoisuutemme, ja siksi sitä ei ilman pahinta pakkoa pitäisi
vaihtaa vormusaappaisiin, olkoot miten pehmeät ja luontevat hyvänsä.
Pitäisi meidän kaikkien muistaa, että sen maan edestä ovat isä ja
taatto ropottia tehneet ja voudilta selkäänsä saaneet. Siksi se maa on
kallista tavaraa.

— Niin, niin, kallista on se maa, kultaa kalliimpaa! jankkasi Juonas
kokonaan unohtaen, että hän näin joutui kehumaan toisen mielipiteitä
eikä Salamonin.

Toisetkin alkoivat tulla Antonin puolelle. Sion Lipiäinen hoki huuli
lerpallaan juopuneella, itkunsekaisella äänellä:

— Oikein haastat, Anton, ihan panet minut itkemään. Pahoin olemme
tehneet, kun möimme esikoisuutemme, ainoan esikoisuutemme. Mutta minkäs
mahtoi, kun emme raukat osanneet siitä muuten hyötyä ottaa.

— Sehän se juuri on meidän kirouksemme, se orjavallan paha perintö,
selitti Anton, — Se ei vedä maan puoleen, se vetää rahtikuorman päälle
ja kuskipukille, kun ovat siinä vielä ne ruplat houkuttelemassa. Emme
me luota maahan, emme osaa siitä elatustamme ottaa, mutta näin mie
yhäti ajattelen kuskipukilla ja rahtikuorman nokalla värjötellessäni:
Tulee vielä toinen aika, saavat lapsemme enemmän sivistystä ja ehkä
oppivat ottamaan elantonsa maasta. Silloin olisi se maa hyvä olemassa,
silloin loppuisi tämäkin viimeinen ropotti, sillä ropottia tämäkin on
eikä mitään muuta.

— Johan nyt joutavia puhut, että tämä olisi ropottia, koetti Salamon
vielä inttää vastaan. — Eihän ropotista palkkaa maksettu, ja voudin
raipat vielä selkänähän kirjavoitti. Mutta sinä saat kirkkaat rahat
ajostasi eikä raipoista tietoakaan.

— Saanen palkan ja päässen ilman raippoja, mutta ropottia tämä on
yhtäkaikki. Eikä tämä milloinkaan lopu, jos myymme maan, ainoan
esikoisuutemme. Silloin olemme sekä itse että lapsukaisemme ikuisiksi
ajoiksi ropottiin tuomitut.

— Niin, niin, kaikki mennyt, ikuisiksi ajoiksi ropottiin tuomitut!
vaikeroi haikealla äänellä Sion Lipiäinen vedet silmistä valuen.

Lopos-veljekset yhtyivät, viinan hellyttäminä Sionin vaikerruksiin,
vaikka heillä olikin yhteinen maatieransa vielä myymättä. Mooses
piilotti, kuin pahanteosta kiinni tavattu, vormusaappaansa pöydän alle
ja katseli typerä, nolo ilme naamallaan suoraan eteensä.

Salamon puolestaan koetti sotkea häviötään siten, että ryhtyi suurella
touhulla kaatelemaan terästystä kaikkiin laseihin ja vaati unohtamaan
kaikki vaikerrukset tänä iltana.

Ne unohdettiinkin vähitellen. Puhelu muuttui yhtenäiseksi, sekavaksi
pörinäksi. Kaikki olivat äänessä yht'aikaa, halailivat toisiaan ja
läikyttelivät lasejaan sekä pöydälle että toistensa päälle. Sion
rupesi taas laulamaan, ja toiset olivat oitis valmiit sekavana kuorona
häntä avustamaan. Sainoin puolelta tuli pilttuuseen uusia vieraita, ja
Salamon oli ylen aulis näitä kaikkia kestitsemään. Israel sai vielä
kerran lähteä salaiseen käyntipaikkaansa, vaikka niin hyvin Salamon
itse kuin kaikki toisetkin alkoivat olla jo aivan liemenä.

Jaakko Vesterinen yksin oli selvä. Hän ajatteli, tuskin ensinkään
huomaten ympärillään rähisevää miesjoukkoa, Anton Lempiäisen taannoisia
sanoja: Ropottia — niin, semmoista tämä oli koko homma. Anton näkyi sen
hyvin tajuavan. Kaikki tekivät ropottia, niin hyvin Anton itse kuin
kaikki nuo toisetkin viinapäissään horisevat ja veljeilevät naapurit.
Olivat tehneet kaiken ikänsä, ja niin hänkin oli tehnyt. Eikä siitä
ollut mitään pääsyä, ei näkynyt mitään muuta keinoa, kun oli perheelle
leipä pyydettävä. Alentavaa se oli, mutta jatka vain samaa latua. —

Katkerasti naurahtaen havahtui Jaakko mietteistään. Huone oli
tupakansavua täynnä ja tukahuttavan kuuma. Sion Lipiäinen oli aikansa
itkettyään ja laulettuaan torkahtanut pöytää vasten, ja siinä rajalla
näkyi jo Salamon itsekin häilyvän.

Jaakko aikoi ensin ruveta houkuttelemaan toisiakin kotiin, mutta jätti
sitten sen sikseen ja pujahti muiden huomaamatta sainoin puolelle sekä
sieltä kiireimmän kaupalla ulos.




V.


Jaakko Vesterisen talo oli viertotieltä oikealle lähtevän syrjätien
varrella. Siellä oli muutaman kilometrin pituisen metsätaipaleen takana
toistakymmentä pikkutilaa käsittävä taloryhmä, joka kyllä kuului aseman
ympärillä olevaan emäkylään, mutta jota syrjäisen asemansa mukaan
tavallisesti sanottiin Peräkyläksi.

Neljä Peräkylän taloista, niiden joukossa Sion Lipiäisen ja Mooses
Määttäsen talot, oli jo kokonaisuudessaan joutunut venäläisille, ja
näiden talojen maille oli rakennettu yhteensä parikymmentä huvilaa.
Sen lisäksi olivat useimmat Peräkylän talolliset, Anton Lempiäistä
ja Jaakko Vesteristä lukuunottamatta, myyneet huvilapalstoja, niin
että Peräkylän mailla taisi huvilain lukumäärä nousta jo sinne
kolmeenkymmeneen.

Suurempi huvilaryhmä oli kylän alkupäässä tien kahden puolen. Siellä
olivat Sion Lipiäisen ja erään toisen venäläiselle myydyn tilan maille
syntyneet huvilat. Toinen sakeampi ryhmä oli kylän loppupäässä Mooses
Määttäsen entisen tilan mailla. Loput olivat hajallaan ympäri kylää
enemmän sen reunapuolilla.

Talollisten asuinrakennukset olivat siinä huviloiden keskessä
mitättömän pienine peltotieroineen yhteen ryhmään ahdettuina, aivan
kuin joka taholta vihollisen piirittäminä. Hovinherra se monia
miespolvia sitten oli tämmöisen yhteensullotun rakennusjärjestyksen
määrännyt voidakseen paremmin pitää silmällä alustalaisiaan ja
estääkseen näitä hovin metsän haaskauksesta.

Olisihan siitä rakennusjärjestyksestä kyllä voitu sitten maiden jaossa
poiketa, mutta kukaan ei silloin tahtonut lähteä kylmään metsään
rakennustaan siirtämään, sinne uusia peltoja itselleen raivaamaan.
Jäätiin vain yhä edelleen pyörimään siihen toistensa tielle, ja niin
täytyi maanmittarin palstoitella jokainen tila useampaan lohkoon, jotka
olivat hujan hajan, kartanomaat ja peltotierat erikseen, niittytierat
erikseen, metsäpalstat erikseen, aivan sekaisin.

Jos näissä oloissa ken olisi vielä tahtonutkin uutisviljelyksiä
raivata, olisi se ollut miltei mahdotonta. Ne viljelykset olisivat
joutuneet kauaksi asumuksista, ja niille päästäkseen olisi monasti
pitänyt kulkea kahden kolmen naapurin maiden yli, josta tietysti olisi
aiheutunut alituisia rettelöitä ja selkkauksia.

Sellaisen siunatun perinnön se orjavalta oli vielä maanjaossakin
jättänyt näille peräkyläläisille ja saman perinnön se on jättänyt
sadoille muille kylille Karjalan kannaksella herpaisten ja lamauttaen
arvaamattoman paljon kansan ainoan luonnollisen elinkeinon,
maanviljelyksen elpymistä.

Omissa huviloissaan elelevien kesäasukkaiden lisäksi asui Peräkylässä
vielä melkein kaikkien talollisten luona kesäaikaan pietarilaisia,
etupäässä pienempiä perheitä sekä opiskelijoita, taiteilijoita ja muita
mahtavampien menijöiden liepeillä kulkeutuneita loisasukkaita. Tätä
tarkoitusta varten olivatkin useimpien talollisten asuinrakennukset
laitetut siten, että toinen pää rakennusta oli melkein tyyten eristetty
ja sen eteen oli kyhätty kuistikon tapainen, joten se edes ulospäin
näytti verrattain viihtyisältä kesämajalta.

Sisäpuolella sen viihtyisyyden laita olikin monasti niin ja näin.
Rakennukset olivat silloin venäläistulvan alkuaikoina suurten vuokrien
toivossa velkarahoilla laitetut, mutta kun sitten kaikki varakkaammat
tulokkaat alkoivat rakentaa omia huviloitaan, eivät talolliset
huoneidensa kesävuokrilla enää saaneetkaan niin suuria tuloja, että
uutisrakennukset olisi kannattanut kunnollisesti sisustaa. Näin ne
jäivät melkein kuin keskentekoisiksi ja semmoisina ne siitä lähtien
saivat olla. Kelpasivathan ne aina jollekin ja ansaitsihan niillä
parhaassa tapauksessa muutaman satasen kesässä, mutta mitään näkyvää
hyötyä ei niistä tuloista ollut. Useimmilla oli vielä alkuperäinen
rakennusvelkakin maksamatta.

Jaakko Vesterisen taloon päästiin viimeisiä kyläntieltä vasemmalle
lähteviä kujasia myöten. Näiden samojen kujasten varrella olivat tieltä
erottua ensimmäisinä Lopos-veljesten ja Salamon Hakulin talot, toinen
oikealla, toinen vasemmalla puolen kujasia. Sitten seurasi Anton
Lempiäisen talo vasemmalla puolella ja viimeisenä Jaakko Vesterisen
talo kujasten päässä.

Aivan Jaakko Vesterisen pellonaidan takana oli kaksi huvilaa, jotka
molemmat omisti pietarilainen puutarhuri Grigori Artemjev, kyläläisten
kesken tavallisimmin tunnettu nimellä ukko Arttemi. Toisessa
huvilassaan hän asui itse kesät talvet rehevien kasvimaidensa keskellä,
toisen hän oli vuokrannut Sion Lipiäiselle.

Mooses Määttäsen perulle rakennetut huvilat olivat myös lähellä Jaakon
taloa, siitä luoteeseen metsänlaidasta alkaen.

Jaakko Vesterisen palatessa Salamon Hakulin litkoista uinui jo
koko Peräkylä ja sen huvilayhdyskunta unten helmoissa. Taivas oli
kirkastunut, ja niinpä täysikuu, joka illalla oli ollut pilvien
peitossa, valaisi nyt täydeltä terältään.

Kuutamon valossa Jaakko näki omille kujasilleen poikettuaan vältellä
tiehen syöpyneitä kuoppia, joihin kärryt välistä voivat pudota
akseliaan myöten. Vaikka heitä oli neljä taloa näiden samojen kujasten
varsilla, niin ei tietä tullut konsanaan korjatuksi. Päivän vuodessa
se korjaaminen olisi voinut heiltä jokaiselta viedä, mutta sitä päivää
ei uhrattu. Ennen ryvettiin syyssateiden tultua kujasilla melkein
pohjattomassa liassa.

Kaikissa tien varsilla olevissa taloissa olivat ikkunat perhetupien
puolella, joissa tulokkaat itse asuivat, enemmän tai vähemmän
rikkinäiset ja niitä oli paikkailtu paperilla, päresuikaleilla ja
muulla mitä vain käteen oli sattunut. Samoin olivat pellonaidat monin
paikoin kaatuilleet, pihoihin vievät portit retkottivat mikä minnekin
päin kallellaan, ja tarhojen edustat pihamailla olivat täpöisen
täynnä rikkinäisiä ajovehkeitä ja kaikkea muuta talouteen kuuluvaa
jonninjoutavaa rojua.

Kuutamon hämyisä valo tuota rappeutumista vielä melkein kuin
liioitteli. Selvällä päivällä ajaessaan ei Jaakko monasti ollut noita
kallellaan retkottavia portteja ja kaatuneita aitoja huomannutkaan,
mutta nyt ne pistivät niin ihmeen elävästi silmään, ja masentava
alakuloisuus hiipi taasen Jaakon mieleen. Sainoista lähdettyään ja
lyhyttä metsätaivalta ajaessaan oli hän tuntenut keventävää mielihyvää,
kun tuli vesiselvänä miehenä lähdetyksi kotiin. Mutta nyt se
hyvänmielen tunne haihtui kuin pyyhkäisten.

Eikä Jaakon mielialaa suinkaan parantanut se, että hän omaa kotiaan
lähetessään näki tuvasta tulen tuikkivan: Siellä valvoi hänen vaimonsa
Mari ja odotti häntä. Kaikkien toisten talojen tuvissa nukuttiin eikä
välitetty tuon taivaallista siitä, milloin perheen pää suvaitsi saapua
kotiin. Mutta Mari valvoi ja odotti — niin hän teki aina.

Oikeastaanhan Jaakon olisi pitänyt tuntea mielihyvää ja ylpeyttä sen
johdosta, että hänen vaimonsa oli toisenlainen kuin kaikkien muiden,
että se aina odotti häntä ja piti illallisen hänen varaltaan lämpimänä.
Niin olisi pitänyt tuntea, mutta niin ei Jaakko tuntenut, ei ollut
enää pitkiin aikoihin tuntenut. Häntä päinvastoin kiusasi se, että
Mari hänen vuokseen valvoi öitään. Hän tiesi vaimonsa katselevan tätä
ajurielämää ja yleensä täkäläisiä oloja hyvin epäsuopein silmin. Mari
oli kotoisin Inkerinmaalta, eräästä Lempaalan syrjäkylästä, jossa
Pietarin läheisyydestä huolimatta elettiin alkuperäistä maalaiselämää.
Siitä johtui, ettei Mari voinut näihin oloihin tottua. Hän kyllä koetti
parhaansa niihin mukautuakseen, mutta yhtäkaikki Jaakko tiesi ja näki
Marin ikävöivän toisenlaisiin oloihin.

Se harmitti ja kidutti Jaakkoa. Joka kerta, kun hän myöhään ajosta
palatessaan näki tulen tuvasta tuikkivan, ajatteli hän:

— On sillä Marilla taas ollut pitkä ja ikävä ilta. Monta on se ajatusta
ennättänyt ajatella, vaikka ei minulle niistä puhu.

Jo monasti oli Jaakko selittänyt vaimolleen, ettei tämän pitäisi valvoa
ja häntä odottaa, mutta siihen Mari vain hymähti ja odotti edelleenkin.

Tällä kertaa Marin valvominen kiusasi Jaakon mieltä vielä tavallista
enemmän. Hän oli tuntikauden, ehkäpä enemmänkin viivytellyt mokomassa
seurassa, ja niinpä hän hevosta riisuessaan tunsi palaavansa aivan kuin
pahanteosta. Hän tiesi Marin vihaavan Tereskan sainoita enemmän kuin
mitään muuta paikkaa maan päällä, ja siksi hänkin oli ruvennut sitä
viime aikoina karttelemaan, ettei suotta vaimonsa mieltä pahoittaisi.
Mutta pitipäs sinne taas tänä iltana hullautua menemään, vaikk'ei olisi
ollut oikeastaan mitään pakkoa...

Kun Mari kuuli Jaakon kärryjen kolinan, pani hän pois ompeleensa,
huoahti kevyesti ja rupesi sitten laittamaan miehensä illallista. Hän
otti hellalta keittoastian, hämmenteli ja tarkasteli sitä sekä toi sen
sitten puusta taidokkaasti tehdylle alustalle asetettuna pöydälle.
Senjälkeen hän nouti leipää ja tuopillisen piimää, asetti viereen
lautasen ja muut syömäneuvot sekä laittoi lopuksi ovensuurahille
valmiiksi pesuvettä ja saippuaa.

Askarrellessaan liikkui Mari kevyesti ja nuorekkaasti. Hän oli
pienenläntä, hoikkavartaloinen nainen, kasvot hieman kalpeahkot, mutta
terveväriset, tukka tumma ja tavattoman tuuhea. Mari oli puettu vain
lyhyeen raitaiseen alushameeseen sekä väljään, puhtoiseen röijyyn.
Tukkansa hän oli irroittanut nutturalta, ja se heilahteli komeana,
kahden kouran täyteisenä palmikkona hartioilla. Tämä ynnä iltapuku
sai aikaan sen, että Mari ensi silmäyksellä näytti vielä hyvin
nuorelta, melkein hennolta tytöltä. Lähemmin tarkatessa huomasi suun
ympärillä kuitenkin muutamia hienoja juonteita, jotka kertoivat elämän
kokemuksista, ehkäpä pettymyksistäkin.

Kun Mari illallisen pöytään saatuaan istahti takaisin pöydän
latvapuolelle ompeleensa ääreen, saivat hänen kasvonsa miettivän
ilmeen, joka näytti niille olevan ominainen. Erikoisesti pisti silmään
kauniisti kehittynyt, älykkäisyyttä osoittava otsa ja syvä, ilmehikäs
silmäpari, jotka epäämättömästi osoittivat Marin kuuluvan johonkin
Inkerinmaan monista tunnetuista laulajasuvuista.

Tupa, jossa Mari emännöi, oli pienenpuoleinen ja yksinkertaisesti
sisustettu, mutta kaikessa vallitsi tavaton puhtaus ja järjestys.
Ovensuuseinällä olevan astiahyllyn reunat olivat paperiröyhelöin
koristetut, uuni oli melkein kuin vasta eilispäivänä valkaistu, eikä
vaarenaulakoilla ja orsilla näkynyt mitään joutavaa rojua. Perällä
ikkunain välissä oli vanhaa tekoa oleva perhesänky, jonka päät olivat
leikkauksin koristetut. Uuninpuoleisella sivuseinällä oli toinen sänky,
jossa nukkuivat Jaakon ja Marin ainoat lapset, kolmentoistavuotias
Martti ja häntä kaksi vuotta nuorempi Lauri-poika. Sänkyjen välisessä
nurkassa oli iso piironki ja sen vieressä osittain poikain sängyn
tukkeamana, ovi, joka vei toisiin huoneisiin. Kun niissä huoneissa
kuitenkin asui pietarilaisia kesäasukkaita, ei tätä ovea konsanaan
käytetty.

Jaakko tuli pimeästä eteisestä aikalailla kolistellen tupaan, nyökkäsi
vaimolleen äänettömän tervehdyksen, pani ajorukkasensa uunin reunalle,
ripusti takkinsa ja hattunsa naulakolle sekä ryhtyi sitten peseytymään.
Hänen hoikka, jäntevä vartalonsa näytti taipuvan hiukan jäykästi
kumaraiseen pesuasentoon. Ainainen kuskipukilla istuminen alkoi
nähtävästi jo puuduttaa ja kangistaa Jaakon jäseniä, vaikka hänellä
olikin ikää vasta kolmekymmentäkuusi vuotta. Peseydyttyään nouti Jaakko
piirongin päältä käsipeilin ja tuli se kädessään pöydän luo lähelle
vaimoaan sekä ryhtyi siinä lampun valossa kampaamaan sakeata, hieman
vastahakoisesti jakaukselle taipuvaa tukkaansa. Sitä tehdessään hän
vilkaisi tämän tästä salavihkaa Mariin, joka istui ompeleensa yli
kumartuneena eikä näyttänyt häntä huomaavankaan.

Sinä turmelet, Mari, silmäsi ihan piloille, kun tuolla tavoin joka yö
valvot ja ompelet, sai Jaakko vihdoin sanotuksi.

Mari vilkaisi mieheensä ja vastasi hymähtäen:

— Johan ne olisi monta kertaa nähneet piloille mennä, jos mennäkseen.

— Elä sano niin, väitti Jaakko vastaan. — Yhden kerran ne vain hyvätkin
silmät pettävät, ja silloin loppui ompelemiset päivälläkin, saatikka
sitten yöllä.

Mari ei vastannut enää mitään miehensä viimeisiin sanoihin, alkoi vain
kiirehtiä tätä syömään, ettei keitto ennättäisi kokonaan jäähtyä.

Syöntiaikana tuli taas painostava äänettömyys. Marin neula suihki
nopeasti, seinäkello naksutti tasaisesti, ja pöydän päällä riippuvan
kattolampun valkea päästi välistä hiljaisen ritinän imiessään uutta
öljyä sydämestä.

Jaakko mietti miten aloittaisi uudelleen katkenneen keskustelun ja
saisi sanotuksi vaimolleen syyn viipymiseensä. Hän ei kuitenkaan
keksinyt mielestään sopivaa alkua, mutta silloin keskeyttikin Mari
itsestään työnsä, pisti neulan ompeleeseen, katsahti seinäkelloon ja
päästi kevyen haukotuksen.

— Jopa taisi ruveta unettamaan, ehätti Jaakko ilostuneena, kun pääsi
puheen alkuun.

— Jo hiukan, myönsi Mari hymyillen. — Kauan sinä tänä iltana
viivähditkin, kello on jo sivu yhden.

— Minulla oli pitkämatkainen setakka, selitti Jaakko. — Kävin siellä
sen pankkiherran huvilalla asti. Ja sitten — Jaakko viivytteli sanojaan
— sitten olin vielä muuallakin.

— Saineissa? kysyi Mari naurahtaen.

— Niin, siellä... Piti näet Salamon siellä sen palstakauppansa litkoja.
Kaikki toiset jäivät sinne vielä minun lähtiessäni täyden päältä
juhlimaan.

— Pidettiin niitä samaisia litkoja täällä Salamonin kotonakin, selitti
Mari hyväntuulisena. — Salamonin Liena juoksi hameet käärittynä jo aika
päivällä ympäri kylän kutsuja heittämässä. Käväisi meilläkin ja kehui
olevan monenlaiset pulkat sekä piirakat.

— No olitkos sinä siellä? kysyi Jaakko ilostuen.

— En ehtinyt menemään... Piti olla koko iltapäivä ukko Arttemia
avustamassa. Siellä oli huomiseksi suuria kukkatilauksia.

Jaakko arvasi ukko Arttemin avustamisen olleen vain tekosyyn. Hänen
vainionsa ei juuri konsanaan käynyt kylän eukkojen kutsuissa, ja
siitäpä Maria kylällä kellättiinkin ylpeäksi.

— Olisi pitänyt mennä edes pistäytymään, sanoi hän vaimolleen
lauhkeasti. — Totta puhuen ei minullakaan ollut yhtään halua niihin
pitoihin, mutta pitäähän sitä mennä, kun on naapuri.

Marin kasvoille tuli päättäväinen ilme, ja hän sanoi väkinäisesti
naurahtaen:

— Ehkä pitäisi, mutta hassuahan se on arkipäivinä. Olisi säästänyt
pulkkansa ja piirakkansa sunnuntaiksi, sitten ehkä olisin pistäytynyt.
Arkena minulla on muita hommia, sanokoot minua miksi hyvänsä.

Hän nousi ja alkoi korjata ruokia hiljakseen hyräillen.

Kun tuli oli sammutettu ja käyty makuulle, valvoi Jaakko vielä hyvän
aikaa katsellen lattialle lankeavaa kuutamon valoa ja mietiskellen
vaimonsa viimeisiä sanoja.

— Niin olisi minunkin pitänyt tehdä, ajatteli hän. — Mari ei
milloinkaan arkaile, vaikka näyttää päältäpäin niin hiljaiselta ja
taipuisalta. Luulisi, että sen käärii kuka hyvänsä sormensa ympäri,
mutta eläpäs mene yrittämään.

Jaakko oli aina ihaillut vaimoaan, ja nyt hän tunsi Marin taasen
kohonneen portaan itseänsä korkeammalle. Samalla hänen oma olonsa alkoi
tuntua hänestä entistäkin apeammalta.




VI.


Ukko Arttemi, nykyisin jo kuusissakymmenissä oleva äijän kääppänä, oli
ilmestynyt näille maille ensimmäisten aseman ympärille asettuneiden
huvila-asukkaiden mukana. Vähän aikaa ympärilleen katseltuaan oli hän
suunnannut matkansa Peräkylään, kierrellyt siellä päivän kaksi sekä
ostanut sitten siitä Jaakko Vesterisen pellonaidan takaa muutamalle
kauempana olevalle tulokkaalle kuuluneen maapalstan. Hän oli saanut sen
aivan pilahinnalla, mutta siihen oli hän vuosien vieriessä laittanut
kaksi huvilaansa sekä rehevän keittiökasvitarhan omine taimilavoineen
ja laajoine kukkaistutuksineen, joiden tuotteita m.m. toinen asemalla
olevista kukkasten myyjistä kaiket kesät kaupusteli.

Keittiökasveja toimitti ukko Arttemi säännöllisesti koko Peräkylän
huvilayhdyskunnan tarpeiksi, vieläpä aseman ympäristöllekin. Sen
lisäksi kasvatti hän suuret määrät kaalia, kurkkuja y.m. vihanneksia
talvivaroiksi muutamalle Pietarin tunnetuimmista vihanneskauppiaista.

Ukon kehuttiin paisuneen kasvimaansa tuloilla jo aika äveriääksi, mutta
siitä huolimatta hän ahersi vuodet ympäriinsä konsanaan levähtämättä.
Työskentely kasvitarhassaan ja taimilavojensa ääressä näytti muuttuneen
Arttemin suoranaiseksi intohimoksi. Varsinkin keväisin istutus- ja
kylvöaikana sai tämä intohimo niin suuren vallan, ettei äijä malttanut
edes yösydännä silloin moniksi nukkua. Siellä kyykki vain taimiensa
kimpussa itsekseen puhellen ja hiljakseen vihellellen hilpeitä
lurituksia, nuoruuden tanssi-iloista mieleensä jääneitä.

Vakinaisia apulaisia oli Arttemilla vain yksi ainoa. Tämän lisäksi
palkkasi hän kiireisinä työaikoina päiväläisiä, ja kun Jaakko
Vesterinen sattui elämään siinä Arttemin naapurina, rupesi Jaakon vaimo
Mari omien töidensä lomassa käymään ukolla apuna, milloin päiväläistä
tarvittiin.

Nämä käynnit toivat vaihtelua Marin yksitoikkoiseen elämään, joka jo
alusta pitäen pyrki pysymään hyvin ilottomana, kun Jaakko kaiket päivät
viipyi kotoa poissa omissa rahanpyytöhommissaan. Mutta vaihtelun ohessa
ne toivat vähitellen muutakin. Kasvitarhatyö on sellaista, että se
tarttuu veriin, jollei ihminen ole aivan tylsistynyt elävän luonnon
kauneudelle, sen voimakkaalle elämän sylkahtelylle. Marin veriin se
tarttui vuosien vieriessä yhä lujemmin, vei hänet vähitellen kokonaan
valtoihinsa.

Ja kun Mari oli yritteliäs nainen, ei hän ajan pitkään tyytynyt
työskentelemään yksistään toisen päiväpalkkalaisena. Hän alkoi laittaa
itselleen omaa pientä kasvitarhaansa, jota hän hoiteli ja vaali kuin
silmäteräänsä. Eihän se kasvitarha alussa sanottavia tuottanut, mutta
se laajeni vuosi vuodelta, kunnes lopulta päästiin niin pitkälle, että
Jaakon kotona riitti vuodet umpeen oman kasvimaan tuotteita niukan
ruokalistan höysteeksi.

Koetti Mari joskus keväisin innostaa Jaakkoakin edes muutamiksi
päiviksi kasvitarhatyöhön, mutta ei Jaakko näille vaimonsa
houkutuksille korvaansa kallistanut. Hän näki kyllä omin silmin, miten
äveriääksi naapurinsa oli sillä työllä paisunut, ja täytyihän hänen
tunnustaa Marinkin pikku kasvitarhan heidän omaan talouteensa tuottamat
siunaukset, mutta nämä seikat eivät voineet Jaakon ennakkoluuloja
haihduttaa. Ne ennakkoluulot olivat hänessä yhtä lujassa kuin kenessä
muussa Kannaksen talonpojassa hyvänsä. Ne periytyivät orjavallan
ajoilta.

Orjavallan aikana oli hovinherra pitänyt kasvitarhaa ja kuljettanut
säännöllisesti venäläisen ammattimiehen sitä hoitamaan. Ropottia
tekevää talonpoikaa ei monasti siihen työhön laskettu, ja jos
milloin laskettiin, niin ainoastaan mestarin silmälläpidon alaisena
yksinkertaisempiin aputöihin, lantaveden kuljetukseen ja sen
semmoiseen. Yksin elä yritäkään kartanon kasvitarhaan tonkimaan, muuten
tanssivat voudin raipat selässäsi.

Tästä sai alkunsa se käsitys, että kasvitarha oli jonkunlainen
hovinherran huviksi keksitty silmänkaunistus. Ropottia tekevä
talonpoika rupesi katselemaan sitä karsaasti, niinkuin se katseli
karsaasti kaikkia muitakin hovinherran mukavuuksia. Jos joku talonpoika
olisi ruvennut itselleen kasvitarhaa laittamaan, niin hyvin luultavasti
hän olisi saanut naapuriensa vihat päälleen. Hänen olisi katsottu
olevan jollakin tavoin liitossa hovinherran kanssa, kun rupesi tämän
metkuja jäljittelemään.

Eikä tämä käsitys hävinnyt hovinherran mukana. Yhä edelleen pidettiin
kasvitarhanhoitoa sellaisena ajanvietteenä, joka saattoi sopia
korkeintaan herraskaisille ja ryssille.

Tällä tavoin katseli asiaa Jaakkokin, luultavasti olematta sen paremmin
selvillä, mistä se vastenmielisyys kasvitarhatyöhön johtui. Se
vastenmielisyys oli hänellä yksinkertaisesti veressä, niinkuin kaikki
muutkin orjavallan pahat perinnöt. Menepäs sitä käden käänteessä pois
juurittamaan, vaikka omat silmäsi olisivat kymmenesti todistaneet
käsitystesi nurinkurisuuden.

Kun Mari näki turhaksi Jaakon suostuttelun työkumppanikseen, rupesi hän
opettamaan poikiansa kasvitarhatyöhön. Hän vei Martin ja Laurin silloin
tällöin mukanaan ukko Arttemin kasvitarhaan, jossa pojat saivat ihailla
Arttemin komeita kukkaistutuksia. Siitä se alku läksi, pojat olivat
hyvin pian ihastuneet niin perinpohjin naapurinsa kasvimaahan, etteivät
olisi muualla viihtyneetkään.

Mutta Mari selitti pojillensa, että heidän oma kasvimaansa, joka oli
vielä pieni ja vaatimaton, saataisiin kerran myös yhtä kauniiksi,
kunhan ruvettaisiin kolmisin oikein ahertamaan. No pojat olivat oitis
valmiit yrittämään. He olivat pienestä paitaressusta alkaen saaneet
elää miltei yksinomaan äitinsä hoteissa, ja niinpä tässäkin asiassa
äidin sana ja valpas opastus lankesi hyvään maahan. Martista ja
Laurista tuli pian semmoisia kasvitarhamiehiä, ettei paremmasta apua.

Jaakon kotielämään näillä perheen jäsenten eriävillä harrastuksilla oli
ajanpitkään oma vaikutuksensa. Ne harrastukset alkoivat aluksi aivan
huomaamatta vetää miestä ja vaimoa eri suuntiin, niinkuin vedenjakaja
vie kaksi rinnatusten juoksevaa pikku purosta erilleen. Ensin ei
vedenjakajan vaikutusta huomaakaan, puroset polveilevat toisiansa
seutuillen, eroavat, mutta tulevat taas yhteen, kunnes odottamatta
välillä oleva este jää pysyväiseksi. Silloin hyvästi purosten yhteinen,
soliseva leikki! Milloin taas tavattaneenkaan, kaukaisen valtameren
sylissä.

Eivät Mari ja Jaakko kumpikaan toivoneet tuommoisen vedenjakajan
välilleen ilmestymistä. He rakastivat ja kunnioittivat edelleen
toisiaan, mutta heidän elämällään ei ollut yhteistä päämäärää, ja
niin muuttui pakosta heidän yhdyselämänsä vähitellen väkinäiseksi.
Ulkokuori oli vielä eheä, mutta perhettä yhteen sitovat, näkymättömät
elämänlangat alkoivat ratkeilla.

Ja pojat, Martti ja Lauri, menivät äitinsä mukana. Harvoin pyrkivät
he enää aamusilla, kun Jaakko ajoon läksi, hänen mukaansa kyytiä
ottamaan, niinkuin olivat monet monituiset vuodet tehneet. Kärryjen
puhdistamisessa kyllä olivat totuttuun tapaan isänsä mukana, mutta
vilistivät sitten heti kasvimaalle, odottamatta edes hevosen valjaisiin
joutumista ja isänsä lähtöä.

Eikä Jaakko enää konsanaan kuullut Martin ja Laurin puhuvan
setakanajoon rupeamisesta isoksi tultuaan. Yhteen aikaan se oli
poikien mieltä tavattomasti innostanut, mutta nyt heidän ajatuksensa
askartelivat muualla. Kasvimaastaan ja omista nimikkopenkeistään he
puhuivat ja väittelivät isänsä apuna ollessaankin. Setakanajo oli
kokonaan unohtunut.

Jaakko huomasi sen, ja se koski hänen mieleensä enemmän kuin hän
tahtoi itselleen tunnustaa. Eipä siltä, että hän tätä setakanajoa
olisi ihaillut ja lapsilleen toivotellut, mutta sittenkin. Olisivat
saaneet hänen mielikseen lähteä edes kyläntielle asti tuossa mukavilla
rattailla kyytiä ottamaan. Eiväthän ne nimikkopenkit olisi sillä aikaa
karkuun lähteneet.

Pyysikin Jaakko joskus Marttia ja Lauria mukaansa, mutta silloin pojat
yhteen ääneen selittämään:

Pitää joutua kitkemään ja kasteluvettä laittamaan!

Tai:

— Äiti odottaa jo, emme me tohdi lähteä!

— No, eihän se äiti siitä mitä, kun sanotte olleenne minun mukana.

Silloin pojat nolostuivat ja alkoivat epäröidä. Voivatpa toisinaan
lähteä vähäksi matkaa isänsä rattaille, mutta entinen ilo oli
tipotiessään.

Martin ja Laurin sadoista selityksistä tiesi Jaakko tarkalleen, mitä
ne nimikkopenkit olivat. Mari oli ne vasta tänä viimeisenä keväänä
keksinyt. Hän oli erottanut Martille ja Laurille sekä samoin itselleen
kullekin oman pienen tilkun yhteisestä kasvimaasta. Tämän tilkkunsa sai
kukin hoitaa keväästä lähtien toisten siihen koskematta, kuokkia sen,
laittaa siihen penkit, istuttaa taimet ja vaalia niiden kasvua pitkin
kesää. Syksyllä sitten katsottaisiin, kenen penkeissä oli paras sato,
kuka oli työnsä huolellisimmin tehnyt.

Kyseessä oli siis kilpailu, kunnian päälle käypä kilpailu. Tietenkin
piti siinä sivussa myös yhteiseksi jäänyt kasvimaa hoitaa, mutta
näissä nimikkopenkeissä ne varsinkin nyt syksyn lähetessä poikien
ajatukset alati pyörivät. Niistä puhuttiin illoin aamuin, arvailtiin ja
väiteltiin siitä, kellä olisi lupaavimmat voiton toiveet, väiteltiin
loppumattomiin.

Mari otti innokkaasti osaa näihin Martin ja Laurin keskinäisiin
väittelyihin, ja niinpä sai esimerkiksi aamiaispöydässä isä olla usein,
äänettömänä kuuntelijana. Tuskin hänen olemassaoloaan edes muistettiin,
kun alettiin laskea viikkoja, lopulta päiviä, milloin mitäkin lajia
pitäisi ruveta talteen ottamaan ja miten paljon sitä arviolta
saataisiin.

Jaakolta voi välistä keskeytyä syöntikin kuunnellessaan tuota
väittelyä. Lusikka unohtui kuppiin pistämättä, ja kesken kaiken
tuli Jaakolle semmoinen kummallinen mielijohde, että vaikka hän oli
istuvinaan samassa pöydässä Marin ja poikiensa kanssa, niin nämä siitä
huolimatta olivat jollakin tavoin hänestä hyvin kaukana.

Tämä mielijohde antoi Jaakolle runsaasti ajattelemisen aihetta ajossa
ollessa. Se kiersi ja kääntelehti hänen aivoissaan pitkät päivät, kun
hän odotteli pirssissä setakkaa tai ajeli syksyn tullen yhä autiommiksi
käyviä teitä pitkin. Ja kuta useammin hän kotona tarkkasi Marin ja
poikien puheita, sitä syvemmälle se mielijohde syöpyi, sitä enemmän se
häntä kiusasi.

Oli tämä syksy Jaakon mielestä muutenkin tavallista ikävämpi ja
kiusallisempi. Setakoita oli kyllä loppuun asti runsaasti, niin ettei
sen puolesta olisi ollut mitään nureksimisen syytä. Mutta muuten
oli ajossa-olo vaikeata. Satoi alituiseen, joten kuskipukilla sai
päivät pitkät väristä läpimärissä vaatteissa, ja kaikki syrjätiet,
joille useimmiten joutui kyytiä tekemään, muuttuivat lopulta melkein
pohjattomiksi. Ajopelit niillä rypiessä pyrkivät särkymään ja hevonen
rasittui ja laihtui ihan silmissä.

Kuolettavan ikävää oli myös kylmän sateen kasvoja piiskatessa siellä
liejuisessa ajuripirssissä junien odotteleminen, mutta jos pistäysi
Tereskan samoihin lämmittelemään, niin ei ollut paljon hauskempaa
siellä olo. Siellä juhlittiin tänä syksynä tavallista ahkerammin;
joka päivä oli perällä olevissa pilttuissa yhä uusien tilan- ja
palstankauppojen litkoja. Kannaksen talonpoikain kallis esikoisuus
luisui hyvää kyytiä vieraisiin käsiin, ja vielä liukkaammin luisuivat
siitä esikoisuudesta saadut hopeakolikot viimeistä tietään voimallisina
pirtupuolikupposina, imelän venäläisen sokerin maustamina. Huristeltiin
myös muuten runsastuloisen setakanajon ansioita pyöristellen, eikä
silloin kukaan saanut sainoissa allapäin istuskella.

Mutta Jaakolta oli hävinnyt tarkoin ryyppäämisen halu, ja niinpä
hän tavallisesti pakeni tiehensä, kun alettiin hänelle pirtulla
terästettyä, höyryävää teelasia nenän alle tyrkyttää Ei Jaakko lopulta
tietänyt, minne hänen olisi pitänyt mennä. Kyllästytti ajossa oleminen,
kyllästytti sainoiseura, kyllästytti kaikki tyynni. Kotiin paloi
monasti mieli kesken päivän, mutta kun sitten iltasella kotiin joutui,
niin yksinäiseksi ja ikäväksi tunsi olonsa sielläkin.

Ja vihoviimeinen kiusa koitui Jaakolle vielä niistä liejuisista
kotikujasista. Heidän kesäasukkainaan olevat pietarilaiset, jotka
sattuivat olemaan tavallista konstikkaampaa väkeä, valittivat
syyssateiden tultua yhtenään kujasten siivottomuutta, kun eivät millään
tavoin tahtoneet päästä jalkaisin niitä myöten yhteiselle maantielle.
Suoranaisen petoksen uhriksi katsoivat joutuneensa, kun heidät oli
narrattu asumaan moisen taipaleen taakse. Uhkailivatpa lopulta jättää
osan kesävuokraansa maksamatta.

No, eihän siinä auttanut muu kuin repiä pellonaidat ja avata niiden
pientaria pitkin pietarilaisille kulkutie, mutta siitä syntyi taas
selkkauksia ja sanasotaa Salamon Hakulin kanssa, jonka pellot
rajoittuivat Jaakon peltoihin. Salamon ei olisi millään tahtonut antaa
Jaakon kesävieraille kulkulupaa peltojensa pientaria pitkin, vaikka hän
omille asukkailleen sen kyllä antoi.

Vielä ankarampaa rähinää piti asiasta Salamon vaimo Liena, jolla oli
Marille jo vanhaa kaunaa ja jonka sapen oli saanut aivan kiehumaan
Marin poisjääminen hänen litkakutsuistaan. Kostoksi tästä tukkesi Liena
joka päivä Jaakon huvila-asukkaiden tien, haukkui näitä ohikulkiessa
ja säntäsi tämän tästä Jaakon kotiin uhkailemaan käräjänkäynnillä ja
vaikka millä.

Loppujen lopuksi tekivät kujaset Jaakolle itselleenkin aika kepposen.
Kun hän eräänä sysipimeänä syysiltana palasi ajosta, rattaillaan
kaksi kauppiaalta ostamaansa jauhosäkkiä, sattuivat hänen ajopelinsä
putoamaan kujasilla sellaiseen syvänteeseen, että toinen etulinjaali
meni kokonaan poikki ja koko kärryjen etupuoli pahasti särkyi.

Siitä tuli korjaamista pariksi päiväksi, ja sepälle piti maksaa sievät
rahat uuden linjaalin laittamisesta.

Tapahtuma harmitti Jaakon mieltä sanomattomasti, ja tämän harmin teki
kaksinkertaiseksi se, ettei Mari malttanut olla hänelle hymyillen
huomauttamatta:

— Olenhan joka kevät kehoittanut sinua tienkorjuuseen noilla kujasilla.
Olet jättänyt sen työn tekemättä, kun eivät muka toiset rupea avuksi,
mutta näethän nyt, että vähemmällä olisimme päässeet, vaikka olisit sen
työn tehnyt aivan yksinäsi.

Jaakko murahti jotakin, joka oli olevinaan vastaväite Marin
huomautukseen, mutta mielensä pohjalla hänen täytyi myöntää vaimonsa
olleen tässä asiassa aivan oikeassa, niinkuin monessa muussakin oli
ollut. Mari oli silloin tällöin säyseästi huomauttanut myös rempallaan
olevasta pihaportista ja lahovista pellonaidoista, ja häpeätä ja harmia
nieleskellen Jaakko tänä syksynä joka kerta ohikulkiessaan niitä
silmäli.

Marin ja poikien kasvimaan erotti pihamaasta sievä aitaus. Martti ja
Lauri äitinsä opastamina olivat pitkin kesää sitä rakentaneet, ja niin
siitä lopulta tuli oikein silmänkaunistus. Siihen veti pakosta joka
kerta kotiin tullessa Jaakon katseen, ja hänestä alkoi tuntua, että
juuri tuo aitaus se erotti Marin ja pojat hänestä. Sen aitauksen takana
niillä oli oma luvattu maansa, johon häneltä oli pääsy suljettu ja
jossa häntä ei ensinkään kaivattu.

Karsain silmin, ties mistä syystä, katseli Jaakko pihamaalla
askarrellessaan myös naapurinsa, ukko Arttemin kasvitarhaa kiertävää
korkeata, vihreällä värillä maalattua aitausta. Kun hän näki aitauksen
raoista Arttemin harmaan työpuseron ja venäläismallisen vuraska-lakin
vilahtelevan, murisi hän itsekseen:

— Siellä kyykkii se höperö yhtenään. Pitipäs lemmon lähettää se aivan
tähän naapuriksi!

Mutta kun ukko Arttemi huomasi Jaakon, alkoi hän sieltä kasvimaaltaan
heiluttaa innostuneena lakkiaan, tulla köpitti aitauksen viereen ja
viittoi viittomasta päästyäänkin, kunnes Jaakko myös käveli siihen
aitauksen viereen omalle puolelleen. Ja sitten alkoi ukon suusta sanoja
tulvia tähän tapaan:

— Vot, hjuva vuosi, parembi ei ni konsa ollut. Kaali kasva da mestu ei
riitä, akurtsi kasva da rotinan kuulet, kaikki kasva, prekrasno! Vot,
oikein hjuva miull' vuosi tulemas, da hjuva myös Marija Semjonovall'
tulemas vuosi. Ei ni mitänä puutu syömisest, da kaali i akurtsi
torguvoimah mennä soap, Piitterih piipahtuo. A hjuva da otshen prilesna
siull' Jakov Martinovitsh, jemanda da hjuvat siull' pojat myös. Prihat
niistä parahat varttumas, udalat työhön da ogorodun ihanan laittamaa,
konsa bohu ikeä tuop.

Niin lasketteli Arttemi käsiänsä levitellen ja silmiänsä liputtaen.
Eikä Jaakko voinut muuta kuin naurahdella ukon kehumisille. Eihän
siihen äijän rehjuun kannattanut oikein työlästyä, hyvä mies se oli
pohjaltaan ja rehellisellä työllä toimeentulonsa ansaitsi.

Mutta alakuloiseksi painui takaisin Jaakon mieli, kun oli ukolle
selkänsä kääntänyt ja kotipihalleen tallusteli. Alakuloisena
ryhtyi rattaitaan puhdistamaan, alakuloisena valjasti niiden eteen
hevosensa ja alakuloisena, veltosti kuskipukilla heilahdellen läksi
ajaa lotisuttamaan loasta kuohuvia kujasia pitkin maantielle. Katse
harhaili tylsänä ja väsyneenä pitkin ilotonta maisemaa, näki kaatuneet
pellonaidat, rappeutuneet portit, kyntämättä jääneet sänkipellot ja
niille korjaamatta unohtuneet, viheliäisen pienet kaurakykköset, jotka
olivat aivan hajallaan pitkin peltoja. Nälkäiset lehmät olivat niitä
ohikulkiessaan näykkineet, lyhteen sieltä toisen täältä kaapanneet ja
siteistään hajalle puistelleet. Ei totisesti se katseleminen mielialaa
nostattanut...

Mari sen sijaan tänä syksynä iloitsi hiljaisessa mielessään
sanomattomasti kesän saavutuksista. Ensi kerran hänen vähäinen
kasvimaansa oli antanut siksi runsaan sadon, että hän katsoi siitä
voivansa, niinkuin ukko Arttemi jo oli kehunut, myydä jonkun
määrän kaalia ja muutamia muita lajeja. Tämän myynnin otti Arttemi
suorittaakseen samalla kertaa, kun kävi Pietarissa omaa satoaan
kauppaamassa.

Eihän siitä myynnistä tosin suuria rahoja tullut, mutta kun Mari pani
nämä rahat yhteen kesän pitkään säästämiensä, marjoilla, munilla ja
maitotilkkasilla kesäasukkailta saamiensa roposten kera, niin säästö
nousi jo hyvän joukon toisellesadalle ruplalle.

Jaakolle ei Mari tästä säästöstään mitään puhunut. Eipä siltä, että
hän itsekkäissä tarkoituksissa olisi peitellyt asioitaan mieheltään.
Ei, hän tahtoi vain muuten pitää tämän säästön toistaiseksi omana
salaisuutenaan ja paljastaa sen miehelleen sitten vastaisuudessa
sopivan tilaisuuden tullen.

Ensi kesän varalta laajensi Mari hyvin paljon suunnitelmiaan. Hän
oli jo pitkin kesää katsellut navettarakennuksen takana olevaa,
kasvimaahansa rajoittuvaa peltotieraa, joka oli hyväpohjaista maata
ja oli nytkin antanut mukiinmenevän kaurasadon, vaikk'ei sitä oltu
vuosikymmeniin kunnollisesti muokattu eikä lannoitettu. Mari päätti
liittää tämän pellon kasvimaahansa ja otti asian Jaakon kera puheeksi
eräänä iltana, kun he taas istuivat kahdeltaan Jaakon ajosta tultua.

Jaakko pani ensin vastaan ja selitti, että se tiera oli parasta
kauramaata ja tarvittiin siis hänen hevosensa ylläpidoksi.

— Eihän siitä niin pikku alasta suurta vahinkoa tule, virkkoi Mari.
— Kulin enemmän jos ostat kauroja, niin voimmehan sen rahan muussa
säästää.

— Niin sinä sanot, mutta eipähän näy tulevan säästetyksi.

Marin teki jo mieli ilmoittaa tänä kesänä kasvimaastaan saamansa
säästö ja kehaista Jaakolle, että paremmin se pelto hänen huostassaan
tuottaisi kuin konsanaan kauramaana. Malttoi kuitenkin mielensä ja
lausui vain:

— Muokkaisit hiukan paremmin muut peltosi, niin monin kerroin tulisi
korvatuksi sen pikku palan menettäminen.

— Muokkaisihan sitä jos miten hyvästi, jollei olisi muuta tekemistä,
vaan näethän itse, ettei ole aikaa. Ja siksi toisekseen, mitäs sinä
niin suurella alalla teet? Ethän vain aikone ukko Arttemin kera
kilpasille!

Jaakon sanoissa oli puolittain leikillinen, puolittain pilkallinen
sävy, mutta Mari ei ollut hänen pilkkaansa kuulevinaan, virkkoi vain
vakavasti:

Eihän sitä tarvitse siltä kilpasille aikoa, jos aikansa kuluksi jotakin
hommailee. Eikä itsestäni niin paljon väliä, vaan tiedäthän, että
pojat on pienestä pitäen opetettava työtä tekemään. Ei niistä koidu
siunausta, jos tuolla pitkin kujasia saavat kesäkaudet juoksennella.

Jaakko tunsi Marin viimeisistä sanoista saaneensa kolahduksen
arimpaan paikkaansa ja katui jo, että oli suotta loukannut vaimoaan.
Hyvittääkseen tämän hän lupasi luovuttaa Marin pyytämän peltotieran,
tarjoutuipa vielä itse sen sängestä kyntämään, jotta kasvimaaksi
muokkaus kävisi helpommaksi.

Jo seuraavana päivänä hän suorittikin kynnön ajaen vaot hyvin
huolellisesti ja syvään. Mutta sen tehtyään ja hevosta auransa edestä
riisuessaan ei hän malttanut olla tiedustamatta, mistä Mari luuli
saavansa riittämään asti kasvimaalle sopivaa lantaa.

— Sittenpähän näet, sanoi Mari salaperäisesti. — Kyllä me poikien
kanssa sen lannoituksesta huolehditaan.

Itse asiassa oli Marilla jo lanta tiedossaan. Ukko Arttemi, joka
syksyisin keräsi ympäristön huviloista kesän aikana karttuneen,
huviloiden omistajille itselleen aivan tarpeettoman lantatavaran, oli
luvannut valmiiksi sekoitettua lantaa myös Marin kasvimaalle. Niinpä
ei muuta kuin Mari ja pojat ryhtyivät kynnön jälkeen tarmokkaasti
kuokkimaan uutta kasvimaataan hävittääkseen siitä pois kaikki turpeet
ja saadakseen maaperän muheaksi lantamehua itseensä imemään.

Sitten suoritettiin lannoitus Arttemin antamien ohjeiden mukaan, ja
niin oli ensimmäisen lumen sataessa Marilla hyvä ala uutta kasvimaata
valmiina seuraavan kevään kylvöä ja istutusta varten.

Marilla oli näissä sadonkorjuuhommissa sekä entisen ja uuden kasvimaan
muokkauksessa ollut niin tarpeeksi ahertamista, että päivät olivat
menneet kuin siivillä. Tuskin ehti siinä sivussa kaksi lehmäänsä hoitaa
ja muut taloustoimet suoritella.

Ensimmäisten syyskylmien joutuessa, ja kun pojat menivät kansakouluun,
joutui Mari kuitenkin taas pitkät päivät yksin tuvassa käsitöidensä
ääressä viettämään. Silloin oli hänellä hyvää aikaa ajatella elämäänsä
ja kutoa uusia suunnitelmiaan.

Kerran oli Mari ikävinä talvipäivinä, kun Jaakko oli ollut
Kronstadtissa talviansiollaan, sepitellyt isoäitinsä runotekeleitä
muistutellen pitkän laulun, jossa valitti mielihaikeuttaan, että oli
eliniäkseen joutunut ventovieraisiin oloihin, joissa ei kukaan hänen
koidon mielialoja ymmärtänyt. Tässä runossa hän oli myös laulanut
setakan ja rahdinajosta, miten se miehet vakaiset omista oloistaan
vieroitti, jätti kodit kylmille, pellot paraat rikkaruohon alle, ja
miten Kannaksen kansa tavoin jäi kuni juureton puu kuihtumaan ja
kuoleutumaan tuulisäiden tuivertaessa.

Silloin aikanaan oli runo Marin omasta mielestä ollut aika sattuva, ja
hän oli jo mielinyt lähettää sen eräälle viipurilaiselle sanomalehdelle
sekä pyytää sitä painettavaksi, mutta sitten oli ujous estänyt häntä
aiettaan toteuttamasta.

Hymyillen Mari nyt muisteli runoaan, ja hänestä alkoi tuntua, että
oli siinä liikoja omista apeista mielialoistaan vaikerrellut. Niitä
mielialoja ei runonteolla lääkitty, ainoastaan työllä, yhtämittaisella
ahertamisella. Ja työtä hän voi täälläkin tehdä, siitä unohdusta
suruillensa ammentaa, siitä iloa ja tyydytystä saada. Sitäpaitsi
olivathan hänellä lapsensa, joiden kasvattaminen rehellisiksi ja
työteliäiksi kunnon miehiksi oli hänen velvollisuutensa. Ei siis ollut
ensinkään aikaa turhiin vaikerteluihin.

Mari päättikin totuttaa Martin ja Laurin jo pienestä pitäen
ahertelemaan omalla peltosarallaan, vieroittaa heidän mielistään
kaikki aikeet kiiltävien kolikoiden tavoitteluun veltostavassa ja
ainoastaan saamattomille nahjuksille soveltuvassa setakanajossa.
Hän näki hyvin, ettei miehensäkään ollut onnellinen setakanajossa,
eikähän kukaan voinut mokomasta hommasta pysyväistä onnea tavoitella.
Ei semmoinen työ voinut ajanpitkään tuoda oikeata tyydytystä ja iloa
miehiselle ja voimakkaalle miehelle, sellaiselle kuin Jaakko oli.
Näin päätteli Mari ja siitä arvasi hän juuri johtuvan Jaakon apean
mielialan, vaikkei Jaakko nähtävästi edes itse sitä oikein tajunnut.

Koetti Mari myös miettiä keinoja, miten saisi miehensä vakuutetuksi,
että juuri hänen valitsemansa tie olisi sekä heidän oman että
myös heidän lastensa tulevaisuuden paras perustus. Hänen eloisa
mielikuvituksensa näki aivan rajattomia ansiomahdollisuuksia, jos
heidän pieni maatilansa vain olisi ollut kunnollisessa hoidossa:
Kasvitarhan tuotteilla ja karjanannilla saataisiin huvila-asukkailta
pitkin kesää hyvät hinnat, ja liikatuotannon voisi talvella myydä
Pietariin, niinkuin Arttemi teki.

Niin, jospa hän vain saisi Jaakon mukaansa, silloin muuttuisi heidän
elämänsä toisenlaiseksi kuin nykyään. Jaakko ahertelisi pellollaan, hän
ja pojat kasvitarhassaan. Illoin olisi iloa pirtissä, kun puheltaisiin
päivän saavutuksista, laadittaisiin yhdessä uusia suunnitelmia, uusia
toiveita rakenneltaisiin. Ei elettäisi silloin sattuman varassa,
niinkuin nykyisin elettiin. Nyt jos rattaat sattuivat Jaakolta
särkeytymään, niin jo oli leivän tulo tukossa päivän parin ajaksi.
Mitäpä jos Jaakko itse sattuisi sairastumaan. Silloin ei muu neuvoksi
kuin lähetä Martti-poika ajuripirssiin setakoita vuottamaan.

Semmoista tämä oli, mutta siitä oli irti pyrittävä. Ei konsanaan hänen
pojistaan saisi tulla velttoja kuskipukilla vetelehtijöitä, vieraiden
kumartajia, vaan suoraselkäisiä, omalla konnullaan eläviä talonpoikia.

Näin päätteli Mari hiljaisessa mielessään, päätteli syksyn pimenevinä
päivinä, kun koko muu kylä kulutti kilvan kahvikestejä käyden kesän
viimeisiä ansioita ja eleli Inosta tiedossa olevan, talvisen rahatulvan
kuumeisessa odotuksessa.




VII


Talvi teki tuloaan. Viimeiset myöhästyneet kesäasukkaat olivat
lähteneet kovia syyskylmiä pakoon. Roudan röysteisiksi kovettamilla
huvilakylän teillä oli kesän kuohuva elämä kuollut. Vain silloin
tällöin näki siellä harhailemassa talven ajaksi Kannakselle
pesiytyneitä pietarilaisia, mutta niitä ei ollut niin paljoa, että
seutukunnan tavallinen talvisajan elämä olisi sanottavasti vilkastunut.

Viertotien varrella vieri vieressä olevien suurten muotiliikkeiden
ovet ja ikkunaluukut olivat tiiviisti suljetut, kesällä monivärisinä
komeilleet reklaamikirjoitukset syyssateiden tuhrimat. Näki kyllä
siellä täällä aivan kuin unohtumalla auki jääneen, vaatimattoman
sekatavarakaupan, mutta ei niissä ollut minkäänlaista liikettä.
Puotimies torkkui pimennossa tiskinsä takana tai seisoskeli ovella
katsellen alakuloisena tiellä vallitsevaa autiutta.

Tuota autiutta lisäsivät vielä laihoilla hevosillaan, rattaat tyhjinä
pitkin teitä verkalleen ajelevat setakan pyydystäjät. Vanhasta
tottumuksesta taivalsivat ne asemalle Pietarin junia vastaan,
torkkuivat siellä junan tuloon asti ja painuivat sitten, useimmiten
tyhjän tavattuaan, Tereskan sainoihin aikaansa kuluttamaan.

Apeaksi, vie mielen syysmyöhällä Kannaksen huvila-alueilla liikkuessa.
On kuin kulkisi hylyksi jääneessä kullankaivajain kaupungissa:
Kultasuoni on ehtynyt, ja niin hylättiin asumukset, pelisalit,
tanssipaikat. Ovet kiinni, luukut ikkunain eteen, ja koko voitonhimon
sokaisema seikkailijayhteiskunta samosi toisille maille, uusien,
pettävien elämän virvatulien viettelemänä.

Tereskan sainoissa oli vielä elämää, mutta kuoleutumaan rupesi se pian
sielläkin. Muina vuosina oli juuri tämä aika ollut Tereskan liikkeen
satoisinta kukoistuskautta, mutta toisin oli tänä syksynä.

Inon odotetut patterityöt olivat tähän syynä. Ajuritalonpojilla,
Tereskan sainoin uskollisimmilla kantavierailla, oli paljon hommaamista
kotona. Piti rakennella kivirekiä ja hiekanvetolaitoja, piti hommata
karjanrehua ja talvipuita kotiväelle. Ja siinä sivussa piti vielä
kylätellä naapureissa perustelemassa yhteisiä työartteleja, ettei
jouduttaisi siellä tuhansiin nousevissa hevosmiesjoukoissa elämään
aivan sattuman varassa.

Peräkylän miesten tavallisin yhtymispaikka näissä valmistuksissa oli
Salamon Hakulin tupa. Se sai tällä kertaa korvata Tereskan sainoita.
Siellä istuskeltiin pitkin päivää, sieltä haettiin neuvoja työvehkeiden
laadinnassa, sieltä saatiin varmimmat tiedot ilmanmerkeistä, milloin ne
lunta alkaisivat luvata.

Salamon tiesi kaikki, ja hän jakeli neuvojaan auliisti. Melkein yhtä
auliisti jakeli myös Salamonin kielevä emäntä Liena hellalla päivät
pitkät hautuvan teekeittiönsä tulikuumaa sisällystä. Sitä särvittiin
mahamäärin, niin että hikihelmet noroina virtailivat. Eikä siinä
silloin Tereskan sainoita oikeastaan enää kaivattukaan.

Jaakko Vesterisen tuvassa, vaikka se oli siinä aivan Salamonin
naapurina, eivät käyneet juuri konsanaan muut kuin vanha Anton
Lempiäinen. Tämä sen sijaan istui siellä sitä ahkerammin, unohtuen
välistä iltakausiksi pakinaa pitämään.

Koko kylän väestä oli Anton ainoa Jaakon emännän mielivieras.
Anton osoitti edes jonkunlaista ymmärtävää mielenkiintoa Marin
harrastuksille, vieläpä hän välistä innostui niitä suorastaan kehumaan
kaikille esikuvaksi kelpaavina.

Jaakko myös tunsi Antonin vieraana ollessa aivan kuin keveämmäksi
ja luontevammaksi olonsa. Hänen ja Marin välille syntynyt näkymätön
vedenjakaja, joka pitkin syksyä oli Jaakon mieltä kiusannut,
hävisi Antonin läsnäollessa miltei olemattomiin. Anton tuli itse
aavistamattaan sillaksi, jonka välityksellä Jaakko ja Mari tunsivat
taas pääsevänsä lähemmäksi toisiaan. Siksi kumpikin suorastaan ikävöi
Antonia, jos tämä sattui vain yhden päivän poissa viivähtämään.

Usein kyllä Antonin hyväntahtoiset kehumiset johtivat väittelyyn, jossa
ei päästy yksimielisyyteen Niinpä eräänä iltana Anton aloitti taas
kesken kaiken:

— On tämä sinun emäntäsi, Jaakko, toista maata kuin muu meidän kylän
naisväki. Tupa puhdas kuin pappilan vierashuone, ja entäs nuo Marin
penkit tuolla pellon reunamalla. Ihan silmälle teki kesällä hyvää
niiden katseleminen.

Mutta kun Mari puuttui puheeseen ja kysyi, miksi ei Anton itse
samanlaisia penkkejä laittanut ja yleensä maansa hyväksi työtään
uhrannut, niin huudahti Anton:

— Mitenkäs minä, hyvät ihmiset, voisin semmoiseen puuhaan ryhtyä
vanhoilla päivilläni? Siinähän pitäisi olla alkupeliksi monen
monituisen vuoden leipä tiedossa, ennenkuin niistä laihoista
peltotieroista voisi mitään tuloa toivoa. Eihän siitä mitä lähde,
keppikerjäläiseksi vain joutuisi.

— Mutta voisihan sentään yrittää, virkkoi Mari. — Jos tuolla tavoin
ajatellaan, niin eivät ne pellot tule konsanaan viljellyiksi.
Ainaiseksi jäädään elämään näin sattuman varassa, melkein vierasten
almuilla.

— Totta on mitä sanotte, myönsi Anton, — almuilla me eletään. Mutta
sillä tavoin on yhtäkaikki meikäläisen pakko ajatella. Tämä Jaakko,
nuorempi mies, ehkä voisi vielä yrittää, jos tiukan luonnon päällensä
ottaisi.

— Luuletkos sinä sen leivän näistä minun pelloistani löyhemmässä
olevan? naurahti Jaakko.

— No ehkä ei löyhemmässä, mutta eihän tämä sinun nelisuinen perheesi
niin pian mierontielle vierähtäisi.

Sinne se taitaisi vain viedä, kun ei ole entisiä säästöjä ja rahantulo
äkkiä tyyten katkeaisi.

Kyllä te olette kaikki merkillisiä miehiä! puhkesi Mari harmistuneena
puhumaan. — Näette omin silmin, miten naapurinne Arttemi tuossa mokomaa
maatieraa viljellen menestyy. Mutta ette vain itse uskalla samaan
köyteen tarttua, ette edes koetteeksi.

— Saa sen tyhjän uskoa koettamatta, ei meistä siihen hommaan ole,
selitti Anton. — Arttemilla on pojasta pitäen hankittu kokemus ja omat
ammattisalaisuutensa. Ei niitä niin varastamalla kaapata.

— Ei ne salaisuudet niin ihmeellisiä ole! nauroi Mari.

— Ovat ne meikäläiselle. Te olette jo hyvällä alulla, ja mikäs teidän
on jatkaessa. Yrittäkää vain edelleen, pitäähän tämä Jaakko sillä aikaa
hyvän huolen leivänpyydöstä.

Maria harmitti, että hänen puuhansa arvioitiin niin vähäpätöiseksi,
aivan kuin joutavaksi leikittelyksi, jota voitiin suvaita vain sikäli
kun toisaalta oli varma leipä tiedossa. Hän aikoi jo sanoa suoraan,
että luotti tulevaisuudessa paljon enemmän omiin suunnitelmiinsa kuin
konsanaan heidän setakanajoonsa. Jätti sentään sanomatta ja ryhtyi
laittamaan illallista.

Kun Anton yritti poislähtöä, sanoi Mari leikillään:

— Jääkäähän nyt maistamaan sen kasvimaan tuotteita, jonka
tulevaisuuteen teillä näkyy olevan niin vähän luottamusta. Hyvältä sen
antimet vain Jaakon suusta maistuvat, en teistä tiedä.

— Eihän mitä, kyllä minäkin ne antimet aina hyvänä pidän! huudahti
Anton. — Kun vain oma eukko olisi teidän veroinen, niin onnellisena
pitäisin itseäni.

Siihen kiersi siis takaisin Anton: Naiset kyllä saivat yrittää maaemon
antimia herutella, siinä ei mitään sanomista. Mutta miehet olivat
tuomitut kuskipukille. Siitä ei uskallettu hievahtaa, muuten luultiin
siinä paikassa hampaiden naulaan selviävän.

Mari katsoi hyödyttömäksi väittelyn jatkamisen...

Muutamia päiviä tämän keskustelun jälkeen satoi ensimmäisen lumen.
Silloin riensi Anton jo aamupuhteella Jaakon tupaan hoputtamaan
lähtövalmistuksia. Kaikki muut Peräkylän miehet aikoivat näet jo samana
päivänä työntyä taipaleelle. Oli pidettävä kiirettä, jotta Inon kylästä
ehdittäisiin saada talvikortteerit, ennenkuin koko kylä ennättäisi
tulvata täyteen joka haaralta rientäviä hevosmiehiä.

Antonin viesti säikähdytti Maria aikalailla. Hän oli salaisesti
toivonut saavansa pidätetyksi Jaakon kotona joulunpyhiin asti. Kotona
oleskellessa, niin oli Mari ajatellut, koettaa hän innostaa Jaakon
hankkimaan sammalsuolta edes hiukkasen karjanlannan höystettä talven
ajaksi.

Oli Marilla toinenkin, ehkä vielä tärkeämpi syy: Hän oli uneksinut
toisten kaikkien matkoihinsa mentyä saavansa elää muutaman
viikkokauden Jaakon kera kahdeltaan minkäänlaisten rahanpyytöhommien
häiritsemättä. Marilla oli mielestään niin sanomattoman paljon Jaakolle
puhumista. Heidän välilleen, heidän kotionneaan häiritsemään, oli
päässyt karttumaan kylmentävää jäähilettä, ja Mari tahtoi saada sen
sulatetuksi, ennenkuin olisi liian myöhäistä.

Näin oli Mari ajatellut, mutta nyt hän näki Antonin viestin puhaltavan
Jaakon veriin täyden lähtökuumeen. Heti alkoivat miehet yhdessä
valmistella lähtöä, vetivät Jaakon reslareen pihamaalle ja kuormittivat
sen hevosen eväsvarusteilla.

Päivän valjetessa läksi Anton kotiinsa laittautuakseen siellä
lähtökuntoon. Silloin Mari kutsui Jaakon aamiaiselle ja päätti tehdä
yrityksensä Jaakon taivuttamiseksi lähtöhommista luopumaan. Tahallaan
hän oli antanut poikien syödä aikaisemmin ja toimittanut heidät kouluun
saadakseen jutella Jaakon kera rauhassa.

— Voisit sinä, Jaakko, minun mielestäni aivan hyvin lykätä lähtösi
pyhien yli, aloitti Mari pöytään istuttua näköjään aivan huolettomasti.
— Emmehän me sen köyhemmiksi mene, jos annat hevosen hieman voimistua.
Paremmin jaksaa sitten kiskoa niitä raskaita kivikuormia.

— Eihän sitä voi jäädä, kun kaikki muut menevät, selitti Jaakko. —
Jäisin pois yhteisestä arttelista ja tuskin saisin sitten asuntoa
alunkaan.

— Kyllä sen arttelin aina tavoitat, eikä siellä talot niin täyteen
tule, ettei yksi mies milloin hyvänsä löydä kattoa päänsä päälle.

— Ei siinä kehumista ole. Ja mitäpäs minä täällä kotonakaan tekisin
joutilaana vetelehtimässä?

— Kyllä täällä aina tekemistä on, ja vaikkapa olisit muutaman viikon
hieman helpommalla. Olethan monet monituiset vuodet ollut menossa kesät
talvet konsanaan levähtämättä. Ihan alkaa lopulta sääliksi käydä.

— Mitä minussa säälimistä, naurahti Jaakko hiukan katkerasti. —
Menossa sitä on oltava, jos mieli leivissä pysyä. Eipä tuota näy vain
rikastumaan pääsevän.

Mitäs me siitä rikastumisesta, hyvinhän on tähän asti eletty. Eikä
siltä leipä lopu, jos muutaman viikkokauden levähdät, vaikka minun
mielikseni.

Vähänpä minusta taitaisi sinulle iloa olla, tämmöisestä vanhenevasta
miehen köntyksestä.

— Vanhetaanhan me molemmat, aloitti Mari. — Mutta eihän sitä
vanhenemista minun mielestäni olisi pakko aivan tahallaan ilottomaksi
tehdä, niinkuin mekin olemme tehneet. Niinhän tässä ollaan jo
vuosikaudet eletty kuin ihan sattumalta samaan majapaikkaan eksyneet
matkalaiset. Talvisin tavataan toisensa korkeintaan kerran kuukauteen.
Kesät kyllä ollaan elävinään yhdessä, mutta semmoista on se elämä
silloinkin. Yösydännä nukahdetaan saman katon alla, mutta päivät kulkee
kumpikin omissa hommissaan toisestaan välittämättä. Aivan kuin ei olisi
mitään yhteisiä rihmoja kehrättävänä.

Marin ääni oli ruvennut värisemään, vaikka hän koetti sitä hillitä.
Jaakko jäi ällistyneenä katselemaan vaimoaan unohtaen syömisen
sikseen. Näin suoraan ei Mari ollut konsanaan vielä puhunut heidän
yhdyselämästään. Jaakko oli kyllä aavistanut, ettei se Maria
tyydyttänyt, mutta ei hän ollut osannut arvata Marin niin kovin
kärsivän ja ikävöivän yksinäisyydessään. Sääliä hän tunsi ja
syyllisyyttä vaimonsa edessä. Näihin tunteisiin sekoittui myös mieltä
värähdyttävää hellyyttä. Mutta yhtäkaikki hän koetti puolustautua.

— Tiedäthän, Mari, etten tahallani ole sinun luotasi paennut, puhui hän
sanojaan tapaillen. — Ei tämä ajossa kulkeminen minusta niin mieluista
ole, etten sen himosta kotona viihtyisi. Vaan pitäähän sitä tehdä,
kun ei muuhun pysty, pitää, jottei sinun ja lasten tarvitseisi edes
puutetta kärsiä. Sitä varten yksistään olen koettanut ahertaa.

— Mieluummin kärsin vähän puutettakin, kun vain silloin tällöin
saisimme muutaman viikkokauden elää niinkuin mies ja vaimo, nauttia
edes murusen onnea ja tyytyväisyyttä toistemme rinnalla. Ethän
sinäkään, Jaakko, ole konsanaan tyytyväinen ja onnellinen, sen minä
näen. Ja mitenkä tämmöinen elämä voisi ketään onnelliseksi tehdä.
Toisenlaista sen pitäisi olla.

— Mitenkäpäs me sen muutimme toisenlaiseksi, voihkaisi Jaakko. — Jo
olen liian vanha muuksi muuttumaan.

— Enhän minä niin suurta muutosta pyydä. Sen verran pyydän, että nyt
jäisit kotiin joulunpyhiin asti, ja sehän ei ole mahdotonta.

Jaakko ei vielä antanut varmaa lupausta, mutta hänen lähtöaikeensa
rupesi horjumaan. Hän käveli syömisen lopetettuaan pihamaalle ja
seisahtui siellä epätietoisena puolivalmiiksi kuormatun reslarekensä
luo. Marin sanojen herättämät tunnelmat kuohuivat voimakkaina hänen
sisällään.

Jaakko tajusi nyt entistä selvemmin, että oli rikkonut raskaasti
vaimoaan vastaan, tehnyt Marin eliniäkseen onnettomaksi, vaikka oli
omasta mielestään koettanut juuri tämän onnen hyväksi ahertaa. Ja
samalla liikahti syvällä pohjaton kaipauksen tunne. Se tunne sanoi,
että hän itse myös oli kulkenut elämässään umpisilmin oman onnensa
ohi. Se oli ollut hänelle joka päivä tarjolla, mutta hän ei ollut
kyennyt sitä omakseen ottamaan, vaikka oli sitä alati ikävöinyt, alati
tavoitellut. Se oli karvas, masentava tunne. Jaakon olisi ihan tehnyt
mieli itkeä omaa ja Marin surkeata kohtaloa ajatellessaan. Mitä varten
he elivät yhdessä, kun eivät voineet toistensa kalseata kohtaloa
lämmittää. Kärsivät vain molemmat toistensa rinnalla.

Vai muuttuisiko kaikki toisenlaiseksi, parantaisiko edes hiukkasen,
jos hän noudattaisi vaimonsa pyyntöä, jäisi tällä kertaa kotiin? Mari
oli niin hartaasti pyytänyt, ja voisihan hän hyvin jäädä. Suoranaista
lähtöpakkoa ei ollut, ei ainakaan ennen joulua.

Jaakko tarttui jo reslareen aisoihin aikoen ruveta lykkäämään sitä
takaisin katoksen alle. Mutta silloin kuuli hän kylätieltä kulkusten
helinää, rekien ratinaa ja reippaita, iloisia huudahduksia Hän pysähtyi
ja kääntyi, toinen aisa yhä kädessään, katselemaan sinne.

Siellä ajoi ripeätä ravia muutamia lähtövalmiita hevoskuuria Salamon
Hakulin talolle päin. Näkyivät kiirehtivän jo yhteiseen lähtöpaikkaan.

Ensimmäisen talvipäivän ilma oli kuulakan kirkas, vasta satanut lumi
teki sen niin puhtaaksi ja raikkaaksi, että pakosta rupesi veri
suonissa koskena kuohahtelemaan, kun sitä sisäänsä veti. Ilmankos
ajajat huutaa huikkailivat niin hilpeästi.

Ja tuo kulkusten helinä. Se kajahti kuin outo, kiehtova kutsu. Se
toi ihan kuin lumouksena Jaakon mieleen aikaisimman nuoruutensa
ensimmäisen rahtimatkan: Heitä ajaa loputon hevosjono merenjäätä myöten
Kronstadtiin. Ilma on seesteinen, meri rannaton, avara. Kulkuset
helisevät, ajajien laulu kiirii reestä rekeen siirtyen. Aurinko silmiä
häikäisee, niin että lumi jäällä näyttää säkenöivän ja tanssivan.
Sitten alkavat kaukaisena kangastuksena kumottaa Kronstadtin kullalta
välkkyvät kirkontornit. Hän näkee ne ensi kerran elämässään, ja outo,
värisyttävä tunne täyttää hänen sielunsa. Hän istuu kuin unessa
korkean rahtikuormansa nokalla, luulee kummaa satua katselevansa. Tuo
rannattoman meren keskeltä kohoava kumotus, ennen näkemätön, se panee
sydänalan vavahtamaan, se kutsuu, maanittaa...

Nykyisen olonsa unohtaen seisoi Jaakko nuoruusmuistelojensa tenhoamana,
seisoi kuunnellen kulkusten helinää ja hengittäen keuhkoihinsa
ensimmäisen talvipäivän veriä kiihdyttävää raikkautta.

Hänet havahdutti Anton Lempiäinen, joka juoksujalkaa kiiruhti omasta
pihastaan ja alkoi sanoja tulvanaan lasketellen ihmetellä, mitä Jaakko
siinä töllisteli eikä jouduttanut rekeään lähtökuntoon.

Jaakko oli kuin puusta pudonnut eikä osannut ensi tuokiossa mitään
sanoa. Sitten sukelsi äkkiä muisto äskeisestä keskustelusta Marin
kanssa ja hänen kotiinjäämis-aikeensa. Mutta ties mistä syystä häntä
alkoi odottamatta hävettää, eikä hän viitsinyt aiheestaan sanallakaan
Antonille mainita.

Anton tarrasi aikaa tuhlaamatta reslareen viereen valmiiksi vedetyn
raskaan kivireen sepiin ja patisti Jaakkoa auttamaan. Jaakko totteli
koneellisesti. He nostivat kivireen kumolleen reslan päälle. Anton
ryhtyi sitä kätevästi nuorittamaan hoputtaen Jaakkoa itseään hevosta
valjastamaan.

Mari sattui silloin vilkaisemaan ikkunasta. Hänen sydämensä tuntui
kutistuvan kokoon, kun hän näki Jaakon hätiköiden valjastavan hevostaan
lähtövalmiin reen eteen.

Täydellistä puutumista jäsenissään tuntien nouti Mari kesäsäilystä
valmiiksi Jaakon lyhyen matkaturkin ja huopikkaat. Sitten alkoi hän
täyttää kannellista eväsvakkaa. Sitä tehdessä tahtoi itku aivan väkisin
esille purskahtaa. Mutta Mari nieli sen, väänsi vakan kannen kiinni ja
läksi sitä sylissään kantaa retuuttaen pihalle.

Reelle jouduttuaan ilmoitti hän lyhyesti Jaakolle turkin ja
huopikkaiden olevan valmiina tuvan penkillä. Alkoi sitten kaivaa
vakalle koperoa heinäsäkkien lomaan.

Jaakko tuskin uskalsi vilkaista vaimoonsa tuvasta palattuaan. Häntä
hävetti ja suututti oma arkamaisuutensa. Hän näki Marin olevan itkun
rajoilla, ja hänen sydäntään kouraisi tuskallisesti. Hän halusi
jäädä kotiin, jäädä Marin luo, mutta ei vain saanut sanaa suustaan
ilmoittaakseen sen Antonille.

Mari katseli ohuissa vaatteissaan väristen miesten lähtöä. Anton
hyvästeli hänet iloisesti lörpötellen. Jaakko murahti vain jonkun
epäselvän sanan, hyppäsi sitten rekensä seville ja nykäisi melkein
vihaisesti hevosensa lähtöön.

Kun reki oli painunut kujasille, kääntyi Mari ja palasi tupaan. Siellä
tuntui niin tyhjältä ja autiolta.

Oli niinkuin Jaakko olisi mennyt viimeisen kerran.




VIII.


Inon kylä on hyvin suuri, ehkä suurin maalaiskylä koko Kannaksella.
Päästä päähän on se runsaan peninkulman pituinen. Sen talot ovat
parin kolmen kilometrin matkan päässä merenrannasta, melkein rannikon
suuntaan juoksevan Inojoen varsilla. Paikoitellen on joen pohjoispuolta
kulkevan maantien vierillä peltotilkkujensa ympäröimiä pikku taloja
tiheässä kuin nappirivi ruudukkaissa liiveissä. Luulisi melkein
kulkevansa jossakin tehdasalueella tai esikaupungissa.

Ino on ikivanha kalastajakylä. Talvet elää kylän miesväki kaukana
merenjäällä kalastajaputkissaan, suurina nuottakuntina haileja
pyydystäen. Kesät tehdään hiekka- ja kivirahtia Pietariin.

Eivät osanneet inolaiset tuonoisina vuosina uneksia kylänsä tulevasta
historiallisesta maineesta ja Inonniemen strategisesta merkityksestä.
Tuuli pölisytti sen niemen hiekkakasoja, niin että silmät tahtoi
soeta. Oli siinä sitä tavaraa kyllältään Pietariin rahdata, ja vielä
sittenkin jäi enemmän kuin riittämiin kotitarpeiksi. Ei tehnyt mieli
aivan lähelle rannikkoa taloaan rakentamaan. Lentohiekka olisi siellä
muutamassa kesässä haudannut pienoiset peltotierat tyyten alleen.

Mutta Inonniemi odotti aikaansa. Katseli nokka röyhkeästi merelle
työntyen. Iski silmää vastapäätä olevalle Yhinmäelle ja siinä välillä
olevalle Kronstadtille. Iski sävähytti itsetietoisesti silmää ja
hihkaisi, tuulen hiekkakasoja tuivertaessa:

»Odottakaahan, vielä tässä näytetään mihinkä kelvataan! Tässä on
justiin se väkihammas, joka puraista näpsähyttää kaulan poikki
kavalalta viholliselta, jos se yrittää nokkaansa Pietarin vesille
tunkea.»

Vanha Kronstadt urahti:

»Mitäs siellä iniset, mokoma hailinhirttäjien nuottaniemi. Kyllä täällä
komento pidetään ilman semmoisten apua.»

Mutta Inonniemi hihkaisi kahta ilkkuvammin:

»Katso luitasi, nokinen Kattilasaari. Ettei vain lopuksi vedetä
homehtuneita kirkkojasi tänne meidän niemelle aallonmurtajan
vahvikkeeksi.»

Eivät ymmärtäneet ajanmerkkejä Inon miehet vielä silloinkaan, kun
ryssät alkoivat ensimmäisiä patterintapaisiaan siihen heidän niemelleen
suunnitella. Naureskelivat toisilleen silmää iskien:

— Ei se hiekka siitä hupene, jos vähän tonkii ja pengoskelee. Tuuli
kyllä jäljet tasoittelee, niin että niemi muutaman vuoden perästä on
yhtä sileä ja tasainen kuin konsanaan.

Niin naureskelivat, mutta nauru oli nyt loppunut. Oli joutunut Inon
historian loistoaika, ja rauhallisen kalastajakylän elämä meni siinä
kädenkäänteessä ylösalaisin.

Pitkin syksyä Kannaksella kierrelleet viestit olivat tehonneet. Talven
ensi lumen maahan tulla tupsahdettua rynnisti Inoon hevosmiehiä ja
jalkamiehiä niin paljon, kuin teitä myöten ikinä mahtui solumaan.

Tuli myös muuta väkeä vaikka mitä lajia. Tulivat kylän kaikki talot
siinä tuokiossa tulvilleen, aivan kuin suurilla markkinoilla, joiden
maine vetää väkeä kaukaisilta maanääriltä asti. Ei ollut sitä loukkoa,
ei hökkeliä pienintäkään, jossa ei olisi melkein käsirysyssä oteltu
asuntopaikoista. Ja sai kiittää lopulta onneaan, jos sai lahoneen
saunan lattialla makuupaikan tai pääsi nokisen riihen nurkkia nuohomaan.

Vahva oli ilmassa muutenkin markkinatuntu. Kauppiaita, joita kylässä
tavallisina aikoina on vain parisen kappaletta, oli äkkiä ilmestynyt
niinkuin Vilkkilän kissoja. Niiden vasta rasvattuja, hät’hätää
kyhättyjä myymälöitä näki kaikkialla, ja kaikki nämä myymälät olivat
tulvillaan ostajia.

Mutta vasta sainoielämä saavutti ennen aavistamattoman kukoistuksen.
Aiemmin semmoista liikepaikkaa Inon kylässä tuskin alunkaan
tunnettiin, mutta nyt avautui sainoita joka toiseen taloon. Inon
kalastajatalonpojat oli räätynään saanut valtoihinsa yleinen
keinotteluhenki ja rikastumisen halu. Nuotat ja hailiverkot unohdettiin
talailleen ja alettiin pienoisista asuinrakennuksista repiä pois
väliseiniä, jotta sillä tavoin saataisiin mukiinmeneviä sainoiden
tarjoiluhuoneita. Ei välitetty enemmän omasta kuin talossa asuvien
vieraiden mukavuudesta. Siinä tarjoiluhuoneessa nukuttiin kaikki
yhdessä laverissa, naiset ja miehet sekaisin, sitten kun jolloin
kulloin aamuyöllä nukkumaan jouduttiin.

Tällaisia patteritöiden aikuisia sainoitupia voi Inossa nähdä kosolta
vielä tänä päivänäkin. Silloin revityt väliseinät ovat, ehkä rahan
puutteessa, jääneet takaisin laittamatta, ja niin tekee koko talo
oudon, kumisevan tyhjän vaikutuksen. Talon ulkokuori on jäljellä, mutta
sisällys on vuotanut pois, mennyt kaiken maailman tietä.

Semmoista on oikukas elämä. Tyhjinä ovat nyt Inon kylän sainoituvat,
mutta eivät olleet ne silloin patteritöiden parhaillaan ollessa
tyhjinä. Silloin niissä oli sisällystä monasti vähän liiaksikin. Joka
ilta oli jokainen sainoin nimeä kantava tarjoilu- ja huvittelupaikka
ovella painaen väkeä täynnä.

Se oli kirjavaa väkeä, patteritöiden monesta maanpaikasta kokoamaa
väkeä. Siinä oli suomalaisia ja venäläisiä työmiehiä, hevosmiehiä,
venäläisiä työnvalvojia, päälliköitä, vartiosotilaita, santarmeja,
kevytjalkaisia naikkosia, pirtusaksoja, kaikenlaisia kaupustelijoita,
pelihuijareja, kalastajia, ajureja ja mikä ne kaikki luettelikaan.

Tansseja pantiin toimeen jok'ikinen ilta, jytiseviä ja voimallisia
tansseja. Suomen, Venäjän ja Inkerinmaan kaikki tanssit olivat
kunniassa ja muodissa. Niitä hypittiin, niin että lattiapalkit
rusahtelivat ja hiki noroina virtaili.

Tanssin virikkeeksi vuoti ryssän pirtu vuolaina virtoina. Sitä
kuljetettiin joka päivä hevoskuormittain merenjäätä myöten
Kronstadtista ja Ininmaalta. Sitä vedettiin myös pitkin rannikkoa
Suomen puolen rautatieasemilta. Sitä oli saatavissa kaikkialla. Sitä
kauppasivat patterialueella olevilla parakeilla aivan vapaasti kymmenet
venäläiset pikkupomot. Melkein yhtä vapaasti sitä oli saatavissa Inon
kylällä, sen kymmenissä samottavissa toistensa kera kilpailevilta
suomalaisilta, inkeriläisiltä ja venäläisiltä pirtusaksoilta.

Suuressa kukoistuksessa oli myös korttipeli. Sitä harjoitettiin
kaikissa sainoituvissa sekä sen lisäksi kylän ympäri monissa hämärissä
loukoissa yökaudet läpeensä. Pelattiin nakkia, kunnioituksesta
vanhoja traditsioneja kohtaan. Mutta ennen kaikkea pelattiin hoitoa.
Se on hieno peli ja vähän aikaa ottava peli. Siinä voi onnen suosima
miekkonen vilauksessa ansaita sievoisen omaisuuden, ja täällä Inon
patterirakennuksella oli tulinen kiire. Tavallinen ajuritalonpoika,
kun se oli sainoin kuumuudessa, tanssin huminassa ja pirtun höyryillä
saanut luontonsa rohkeimmilleen nousemaan, voi arkailematta panna
sataruplasen menemään yhdellä hujauksella. Kokonaisten viikkokausien
ansiot siirtyivät monelta kädenkäänteessä pelihuijarien taskuihin.
Mutta kukaan ei kitissyt eikä valittanut, ei tehnyt ilmiantoja eikä
liioin parannusta. Helposti ansaittuja olivat ne rahat, ei niiden
menettäminen pahasti itkettänyt.

On jälkeenpäin tehty patteritöitä paljon Suomessa. Mutta Inon
patterityöt olivat ensimmäiset, ja ne erosivat jyrkästi kaikista
myöhemmistä. Myöhemmät patterityöt suoritettiin suurelta osalta
pakkotöinä. Hevosmiehet olivat ympäri maakuntien väkisten haalittuja
talonpoikia, melkein palkattomia. Siksi niitä täytyi aseellisten
vartijoiden pitää silmällä, ja monasti ne sittenkin livistivät karkuun
työpaikoilta, kun vain vartijoiden silmä vältti, tai kun pikku
lahjukset olivat pehmittäneet vartiomiesten taipuisan sydämen.

Niin ei ollut Inossa Sieltä ei kukaan karkuun yrittänyt. Siellä
rakennettiin pattereja rahan voimalla, ja juuri hevosmiehet
siellä työväestä runsaimman ruplasadon korjasivat. He ansaitsivat
päiväpalkkoja, jommoisista ei siihen saakka näillä maankolkilla oltu
osattu edes uneksia.

Mutta eivät vain työmaalla ahertelevat hevosmiehet ansainneet
mainiosti. Muut välikädet, joista monilla oli hyvin vähän näiden
patteritöiden kanssa tekemistä, ansaitsivat paljon enemmän. Semmoisia
välikäsiä oli uskomattoman paljon. Niitä oli Inossa ja niitä oli
Pietarissa. Niitä oli työmaan halvimmasta vartiomiehestä aina
tsaarillisen virka-asteikon ylimmille huipuille asti.

Mestarillisesti olivat nämä patterityöt järjestetyt. Ne olivat
kuin monirattainen, nerokkaasti sommiteltu, monella monituisella
kiviparilla jauhava mylly, välkkyvää hopeata hienontava taikasampo.
Se oli Venäjän tsaarikauden virkamieskoneiston luoma sampo, sen
koneiston kekseliäiden, kolmisatavuotisessa koulussa muokattujen
aivojen kehittelemä, viimeistä ratasta myöten rakentelema, viimeistä
nastaa myöten napertelema patenttimylly. Se pyöri mainiosti, liikoja
kolisematta. Sen navat olivat hyvin voidellut, sen rattaat ja
nastat soveltuivat linjalleen toisiinsa. Ihastuksella katseli sen
ihmekoneiston virheetöntä toimintaa.

Alimpana kiviparina jauhoivat rakennustarpeita, hiekkaa ja kiviä
vetävät hevosmiehet. Näin oli se hiekan- ja kivenveto järjestetty:

Inon ja Puumalan kylien mailla olevilta hiekkahaudoilta ja
kivilouhimoilta saivat vetäjät itse kuormansa ottaa. Patterialueelle
saavuttua joutuivat kuormat ensimmäiseksi punnitsemislaitokseen. Se
oli jättiläisvaaka, joka mittasi kerralla tuhannen Venäjän puutaa.
Se oli asetettu portille, jonka kautta kuormat soluivat työmaalle.
Vaa'an vieressä oli pieni koppi, jossa punnitsija ja hänen apulaisenaan
aherteleva sihteeri eli piissari työskentelivät.

Kuorma ajettiin rekineen raippoineen vaa'alle. Seuraavassa tuokiossa
huutaa huikkasi punnitsija kopissa olevan luukun kautta kuorman painon.
Piissari kertasi sen koneellisesti, pyöräytti kätevästi paperilapulle
painoa osoittavat numerot, iski siihen leimansa ja sysäsi luukusta
lapun kuorman omistajalle. Ja niin olit valmis, aja tiehesi!

Työpaikalla olivat vastaanottajat, jotka löivät punnitsijan antamaan
lappuun oman leimansa todistukseksi siitä, että kuorma oli saapunut
kunniallisesti perille ja siellä tyhjennetty. Vain tällaiset laput,
joissa oli molemmat leimat, lunastettiin lauantaina viikkotilissä. Se
oli kontrollia petkutusten estämiseksi. Mutta ovelasti se kontrolli
kierrettiin.

Punnitsijalla oli oma menetelmänsä. Hän teki yksinkertaisesti
hevosmiesten kanssa sopimuksen niin ja niin suuresta viikko-osuudesta.
Kymmenkunta ruplaa hevosta kohti oli tavallinen taksa, joka
suoritettiin joka lauantai tilin päätyttyä.

Hyvitykseksi tästä ilmoitti punnitsija korkeamman painomäärän,
tavallisesti kaksi kertaa niin suuren, kuin kuorma todellisuudessa
painoi. Jos kuorma painoi neljäkymmentä puutaa, niin punnitsija
hihkaisi viisariinsa vilkaisten:

— Kahdeksankymmentä!

Tai suorastaan:

— Sata — sto pudov! ja iski samassa luukusta silmää kuorman omistajalle.

Piissari kertasi kuin uskollinen kaiku:

— Sto pudov! ja pyöräytti, nokka papereissaan kiinni, numerot lapulle.
Iski siihen leiman, niin että paukahti, sysäsi lapun luukkua kohti
ojentuvaan käteen ja ripsahutti myöskin silmää.

Sillä tavoin se luisti. Toimituksen lomassa vaihdettiin vielä
tarpeelliset kohteliaisuudet. Punnitsija ja piissari tunsivat pian
nimeltä jokaisen hevosmiehen, ja kun uusi hevonen ajoi vaa'alle, huusi
punnitsija:

— Tjerve tulemas, Andrei Matvejevitsh!

Tai:

— Tjerveh, Jakov Martinovitsh! Vot siull' hjuva hepone, mnogo vjetamas.
Sto pudov, prekrasno!

Ja piissari toivotti lappunsa luukusta sysäten:

— Jumala kerallasi, Andrei Matvejevitsh, aja tjervehena!

Hyvin ansaitsivat hevosmiehet. Vielä paremmin punnitsija ja piissari.
Siksi oltiin molemmin puolin tyytyväisiä.

Mutta vastaanottajain piti myös saada oma viikko-osuutensa, ja heillä
oli omat keinonsa.

He asettivat punnitsemisvaa'an ja kuormien tyhjentämispaikan välimaille
omat vartijansa. Siellä oli parakkien, tilapäisesti kyhättyjen
työkaluvajojen, multakasojen ja rakennusaineröykkiöiden lomissa
jos minkälaisia solosia ja sokkeloita. Näissä solosissa vaanivat
vastaanottajat lähetit. Siellä he lyödä sukaisivat punnitsijan antamaan
lappuun oman leimansa, ja ohjasivat jonkun sivutien kautta kuorman
takaisin ulos työmaalta. Pienen kierroksen tehtyään sai se ajaa
uudestaan vaa'alle, punnituttaa toistamiseen saman kuorman ja tulla
uutena miehenä vastaanottopaikalle.

Sillä tavoin jauhoi alimmainen kivipari. Punnitsemispaikan ohi solui
loputon kuormajono rakennustyömaalle ja sieltä vastaanottomiesten
ohjaamana sivuteitä ulos. Jotkut veitikat kiersivät sitä piiriä
kuormineen kolme neljä kertaa, ennenkuin menivät tyhjentämään kuormansa
ja läksivät uutta noutamaan. Uuden noutaminen oli raskasta työtä ja vei
paljon aikaa. Mukavampi oli kiertää siinä rakennustyömaalla kovaksi
tallattuja teitä. Siitä ajosta ansaitsi moninkertaisesti, vaikka
maksoikin punnitsijalle ja vastaanottajain arttelille viikko-osuudet.

Kiinni joutumisesta ei ollut pelkoa. Vastaanottajain artteli valvoi
huolellisesti rattaan pyörimistä. Ja jos sivulliset, työkaluvajojen
vartijat tai muut pikku pomot mitä huomasivat, ummistivat he silmänsä.
He ansaitsivat omilla tavoillaan, eikä siis sopinut mennä toisen
varpaille polkemaan.

Nämä vartiomiehet ja pikku pomot ansaitsivat etupäässä työkalujen
myynnillä. Niitä kaupattiin työmaalla ja Inon kylässä. Niitä vedettiin
hevoskuormittain muuanne, aina Pietariin ja Kronstadtiin asti.
Sieltä saivat työkaluista huolehtivat insinöörit ja työnjohtajat
niitä ehtimiseen uudestaan ostaa ja hilata takaisin työmaalle. Ne
olivat ainaisessa kiertokulussa, ne jauhoivat toisena kiviparina,
ja jokainen siitä jauhamisesta hyötyi. Hyötyivät vartiomiehet,
hyötyivät työkalukauppiaat ja kaikkein enimmän hyötyivät insinöörit
sekä työnjohtajat, sillä he teettivät kauppiaalla tavallisesti
kaksinkertaiset laskut ostamistaan tavaroista.

Vielä porrasta ylempänä olivat korkeammat työnvalvojat ja sotalaitoksen
rahaherrat, jotka maksoivat viikkotilit työmaalla. Nämä miehet
ansaitsivat sillä tavoin, että pistivät tilikirjoihinsa työmiesten ja
hevosmiesten luvun paljon suuremmaksi, kuin se todellisuudessa oli. Jos
oli neljätuhatta hevosmiestä, pantiin kirjoihin kuusituhatta. Jos oli
viisituhatta juoksuhaudan kaivajaa, pantiin kahdeksantuhatta.

Oli kyllä työmaalla suuri liuta kaikenarvoisia kontrollöörejä ja
tarkastajia, mutta ne olivat tavallisesti tilinpitäjien kera samassa
arttelissa ja tasasivat veljellisesti joka lauantai viikon ansiot,
jotka semmoisella työmaalla nousivat huikeihin summiin.

Mutta asteikko jatkui yhä ylemmä. Pietarissa olivat sota- ja
meriministeriöiden hankkijat sekä näiden apuna toimivat ministeriöiden
virkamiehet. Näiden huolena oli järeämpien työvälineiden ja
muonatarpeiden toimittaminen työmaalle. He tilasivat Baltian
veistämöiltä suuria ruoppauskoneita Inon sataman syventämistä varten
He tilasivat hinaajia ja proomuja rakennustarpeiden kuljetukseen. He
tilasivat huikeita määriä satama- ja telakkatarpeita. He tilasivat sekä
venäläisiltä että ulkolaisilta tehtailta sähkölaitoksia, moottoreja,
jättiläiskokoisia junttia, nostoranoja, sementtiä, ratakiskoja
ja rautaa. He tilasivat kokonaisten armeijain muonittamiseen
riittäviä varastoja viljaa, säilykkeitä ja muita ruokatarpeita,
joita säilytettiin joko Pietarissa tai rakennustyömaalle laitetuissa
tilapäisissä varastosuojissa.

Vielä erikseen olivat linnoituksen asevarusten hankkijat. Siinä
edesvastuullisessa tehtävässä hikoili monta salaista komiteaa
asiantuntijoilleen ja omine, erikoisvaltuuksilla varusteltuine
hankkijoilleen.

Nämä hankkijalaumat tekivät hyvää jälkeä. Ne eivät tilauksia tehdessään
turhanpäiten kitsastelleet. Tehtaiden valikointi oli tärkein, ja siinä
oli hankkijoilla ja näiden apureilla omat menettelyohjeensa. Ne tehtaat
saivat suurimmat tilaukset, jotka maksoivat rotevimmin hankkijoille.

Mutta eivät hankkijat ja ministeriöiden virkamiehet tyytyneet ottamaan
vain tehtailijoilta. Otettiin toisilla tavoin vielä suurempia summia.
Rakennus- ja satamatarpeiden luetteloihin merkittiin hinaajalaivoja
ja nostoranoja, joita ei konsanaan oltu tilattu, joita ei milloinkaan
Inon rannikolla näkynyt. Samoin ilmestyi näihin luetteloihin kalliita
sähkökoneita, väkeviä dynamoja ja erinomaisia, kymmeniintuhansiin
hinnoiteltuja moottoreja, jotka toimivat vain hankkijain vilkkaassa
mielikuvituksessa. Patterien perustuksiin, syvälle maanalaisten
tykkiasemien alle juntattiin paperilla tavattomat määrät paaluja ja
tukkipuita, jotka tuskin konsanaan olivat kasvaneet metsässä, vielä
vähemmin tulleet sieltä Inoon vedetyiksi. Mutta kun ne kerran olivat
merkityt upotetuiksi maan uumeniin, ei kenenkään ollut enää mahdollista
niiden olemassaoloa kontrolloida.

Sangen vaikeata oli yleensä minkäänlainen kontrollointi. Jos kaivattiin
olemattomia hinaajia, olemattomia satamalaitteita, olemattomia
telakkatarpeita, niin huomattiin näiden hukkuneen meren myrskyjen
myllertäessä. Suomenlahti nieli uskomattoman paljon tavaraa, miljoonien
edestä. Se näytti nousseen leppymättömään sotaan hankkijoita vastaan
ja tehdäkseen tyhjäksi Inon linnoitustyöt. Mutta hankkijat olivat
itsepintaisia ja sitkeitä, ei meren mahti eikä mikään voinut näitä
miehiä masentaa. He tilasivat ehtimiseen uutta tavaraa paperilla
hukkuneiden tilalle. Toiset, joilla oli erinomainen mielikuvitus,
sepittivät tapahtumattomista haaksirikoista tarkkoja meriselityksiä.
Niitä oli, mukana viimeiseen naulanpäähän asti tehty luettelo
hukkuneesta omaisuudesta, aina varastossa, jos tarkastajan huomio
sattui näihin lukuisiin merionnettomuuksiin kiintymään.

Hankkijain asiamiehiä vaani kaikkialla. Niitä oli tehtaissa, niitä
liikkui laumoittain työmaalla, niitä hiiviskeli näkymättöminä varjoina
jokaisen tarkastajan kintereillä. Ne pitivät huolellisesti silmällä
koko koneiston laajalle ulottuvaa toimintaa, ja jos joku ratas rupesi
kitisemään, olivat nämä miehet oitis valmiit sitä voitelemaan, sulavaan
käyntiin sovittamaan.

Mutta sattui välistä tarkastaja, joka ei antanut itseään lahjoa.
Paljastui joskus aivan vahingossa liian häikäilemätön väärinkäytös, ja
koko patenttimylly näytti uhkaavan seisahtua. Silloin ei auttanut muu
kuin turvautua itse mylläreihin. Nämä istuivat virkatuoleissaan hyvin
korkealla, ministeriöiden osastopäällikköinä tai vielä ylempänä.

Eivät nämä herrat kyllä itse suorastaan puuttuneet asioiden menoon,
johan nyt! Täytyi mennä kiertoteitä, ylen varovasti ja taitavasti. Nämä
kiertotiet vetivät sitä vanhaa latua, naissalonkien kautta, joiden
johtavat tähdet sattuivat olemaan osastopäälliköiden ystävättäriä, tai
joilla oli muita mahtavia suosijoita.

Näissä salongeissa suorittiin patenttimyllyn koneisto käyntiin, jos
joku ratas rupesi pahemmin vikuroimaan. Näiden salonkien kaikkein
pyhimmässä aukesivat tiet hankkijoille avaroiksi. Niiden pehmeiden,
itämaisten mattojen vaimentamana sammui kuulumattomiin tarkastajain
ilmoille nostama häly. Siellä katosivat jäljettömiin kaikki vaaralliset
asiapaperit. Voivatpa välistä kadota tarkastajatkin, aivan kuin maa
olisi ne odottamatta nielaissut.

Sillä tavoin se Inon patenttimylly jauhoi. Sen hienontamat hopea-
ja kultavirrat levisivät uskomattoman laajalle. Niiden välkkyvää,
häikäisevää vaahtoa pärskähteli hovin liepeillä Jaltan ja Livadian
kaikkein hienoimmissa kylpypaikoissa. Niiden hyväilevinä liputtavat
aallot toivat lievitystä ja hoivaa Kaukaasian vuoristokylpylöissä
lojuvien salaneuvosten epäkuntoon joutuneelle hermostolle ja
itsepintaiselle jäsenkolotukselle. Niiden virtojen toiset haarautumat
kiertelivät ja kostuttivat Pietarin ylhäisöklubien, pelisalien ja
yökahviloiden elämää. Niiden hopea- ja kultapurosten onnellistuttamat
miekkoset tuhlasivat naistuttaviensa englantilaisiin rotuvaljakkoihin
ja koruihin silmää räpäyttämättä kymmeniä tuhansia ruplia. Vielä
enemmän tuhlattiin hermostoa kiihoittavassa uhkapelissä. Varsinkin
naiset pelasivat kiihkeästi, suurista summista. Eivät enää lopulta
tyydyttäneet Pietarin pelisalit. Tahdottiin vaihtelua ja ruvettiin
perustamaan uusia ympäristön huvilaseuduille. Niin syntyi niitä
näihin aikoihin tuhkatiheään m.m. Kannaksen huvila-alueelle, jossa
viranomaisten silmälläpito ei tämäntapaisia uutuuksia sanottavasti
häirinnyt.

Niin kohisi ja kuohui Inon patteritöiden irroilleen päästämä rahatulva.
Satoja miljoonia sanottiin näiden töiden yhtenä ainoana talvena tulleen
maksamaan. Se oli reimaa menoa, jossa ei turhanpäiten kolikoita
säästelty.

Viimeiset tämän rahatulvan haarautumat, kaikkein ohkaisimpina nauhoina
polveilevat puroset kostuttivat itseään Inon työmaata, sen työmaan
rentoa ja remuavaa sainoielämää. Ja sieltä pirahtelivat pisarat ympäri
Kannaksen viettelevinä, puoleensa vetävinä, hetkellistä hyvinvointia
herättäen, tuhlailevaan elämään houkutellen. Ei ajateltu huomispäivää,
ei muistettu, että nämä äkkiä puhjenneet hopeavirrat voisivat yhtä
odottamatta ehtyä. Kannaksen kansa eli näihin aikoihin Egyptin
lihapatojen ääressä, niinkuin Pietarissakin elettiin. Kaikki tuhlasivat
kilpaa säätynsä ja arvoasteikkonsa mukaisesti vihoviimeiseen Peräkylän
eläjään asti.

Siellä Peräkylässä ja kymmenissä, sadoissa muissa Kannaksen kylissä
kotona oleva naisväki huvitteli päivät pääksytysten loputtomia kahvi-
ja sajukestejä pitäen. Leivottiin pulkkaa ja piirakoita, laitettiin
jos minkälaisia herkkuja. Siinä sivussa juostiin kauppiaalta ostamassa
tarpeellista ja tarpeetonta vaatetavaraa. Ilakoitiin sen rahanrunsauden
viehättäminä, kuin pikku lapset ilakoivat kevätpurosten pulputessa
lelumyllyjä rakennellen. Kannaksen kansa on herkkää ja mukautuvaista.
Se on saanut vuosisatoja kamppailla ainaista nälkää ja puutetta
vastaan. Nyt se tunsi ensi kerran päässeensä elämään omasta mielestään
todellisessa yltäkylläisyydessä, ja siinä tuokiossa haihtuivat mielistä
pois menneet kärsimykset ja vastaisten pahojen päivien pelko. Kun
miehet pyhäisin kotona käydessään jättivät sievoiset tukut kauniita,
uudenuutukaisia ryssän setelejä ja komeasti kilisevää hopeata, niin
mitäpäs tässä maksoi kitkutella ja säästää.

Patterityömaalla jauhoi mylly väsymättä. Siellä kitisivät vintturit
ja nostoranat. Siellä sytkyttivät moottorit, siellä vihelsivät
höyrypillit. Siellä juntat rytisten ja jumahdellen ajoivat hirsiä ja
paaluja maan uumeniin.

Satamasta, aallonmurtajalta ja telakkarakennukselta tuli toisia
ääniä. Siellä hakattiin kiveä, siellä särettiin jäätä, siellä suurten
nostolaitosten avulla laskettiin perusarkkuja meren pohjalle. Siellä
kääntelehtivät ja tonkivat pohjamutia raskastekoiset ruoppauslaitokset
alati puhkuen ja ähisten, niinkuin kömpelöt merihirviöt, jotka
erehdyksestä ovat uineet etelämaiden lämpimistä syvänteistä pohjan
hyisille vesille ja tuntevat siellä paleltuvansa.

Tämän koneiden metelin keskeltä kuului tuhansia muita ääniä. Kuului
hevosmiesten huutoja, junttamiesten hoilotusta. Kuului työn valvojien
kirouksia, työmiesten laulua ja sadatuksia. Monella kielellä meluttiin,
ärjyttiin, noiduttiin yhtärintaa. Jokainen koetti saada äänensä ylinnä
kaikumaan ja huusi kurkkunsa käheäksi.

Ja huudon sekä muun metelin höysteeksi kohosi työmaalta yläilmoihin
tomupilviä. Niihin sekoittui syvällä juoksuhaudoissa ja maanalaisissa
varuskaivannoissa ahertelevien asfalttimiesten padoista nouseva,
kitkerä savu. Se levisi kuin yhtenäinen uhrisauhu koko työmaan yli,
kätki ja kääri sen kitkerään vaippaansa. Raskaalla pilvisäällä tämä
vaippa laskeutui maahan kiinni, ja sieltä sen peitosta se tuhatääninen
meteli kuului.

Kuuntelit sitä ääntä matkan päästä, ja aivan varmasti siitä olit
erottavinasi raskaita huokauksia ja vaikerointia. Ei ollut se
vapauttavaa, nostattavaa työn iloa, vaan toivotonta tuskan voihkinaa.

Mitä, eikö se ollutkin satamiljoonaisen Venäjän kansan huokailua,
syvältä sen rinnasta lähtevää, korkeuksiin kohoavaa vaikerrusta? Sen
kansan hikeä ja verta täällä jauhettiin. Vuosisatoja se oli kulkenut
nöyränä, hartiat kumaraan painuneina, niinivirsut jalassaan. Ja yhä
se kulki samalla tavoin, menneiden orjuusaikojen satamiljoonainen
haamujoukko. Kynti rajattomia tasankojaan, laihan hevoskaakin auran
edessä nuokkuessa. Niinestä oli rahkeet, aura kuin Ruurikin ajoilta
peritty muinaismuisto. Kyntäjän yllä lepatti repaleinen punapaita,
voimattomat hartiat tutisivat, polvet horjahtelivat jutajavaa
aurankurkea pidellessä.

Ja sen satamiljoonaisen, kidutetun, näännytetyn kansan hartioilla istui
kahareisin tsaarihallitus kolmisatavuotisessa satulassaan. Siihen
se oli rakennellut ja naperrellut tämän myllykoneistonsa, sillä se
imi elinmehua uhristaan. Miljoonista vapisevista kourista kiskotut,
lian peittämät hopeakolikot virtasivat tämän myllyn kaikki nielevään
rattiin, puhdistuivat sen siivilöiden ja kiviparien läpi kulkiessaan
ja pursusivat ulos välkkyvinä hopeapurosina. Ja mielettöminä kaikki
kihisivät näiden purosten äyräillä, niiden aarteita ahnehtien.

Kukaan ei huokauksia ja vaikerruksia joutanut kuuntelemaan. Venäjän
maassa oli jo ammoin nukutettu rehellisyys ja omatunto, ja horroksiin
olivat nämä hyveet myös Kannaksella hyvää kyytiä vaipumassa. Tämä
hopean helinä ne tuuditteli, vaivutteli. Jokainen kahmaisi silmää
räpäyttämättä sen minkä ennätti. Jumala sai tilin pitää, musikka
loppulaskun suorittaa. Molemmat olivat pitkämielisiä ja kärsivällisiä.

Niin kohosivat kumulla ja humulla Inon vankat varustukset. Kohosivat
hiestä ja verestä, tuskasta ja kyynelistä.

Mutta korkea kohtalo teroitti jo välkkyviä kalpojaan.




IX.


Raskaiden kivirekien jalakset narisivat ja vonkuivat pakkasen
kovettamalla vetotiellä. Kuormia solui yhtenä nuorana louhokselta
patterialueen pohjoispäässä olevalle satamarakennukselle. Louhos oli
muutamien kilometrien matkan päässä Inon kylän mailla, ja vitkalleen se
loputon hevosnuora sieltä suoltui. Joka solmu pysähtyi patterityömaan
reunassa punnitsemislaitoksella ja luiskahti sitten työmaan poikki
satamaan.

Toinen hevosnuora kulki siinä rinnalla päinvastaiseen suuntaan. Se
näytti liukuvan nopeammin, hiukan epätasaisesti, solmut silloin tällöin
hypähdellen ja hyvää vauhtia viilettäen. Siinä menivät tyhjät hevoset
louhokselle uutta kuormaa noutamaan.

Tämä oli satamarakennuksen kiviartteli, ja siinä olivat Peräkylän
miehet. Tämän pitkän nuoravyyhden häviävinä solmuina he liukuivat
edestakaisin, edestakaisin.

Lähes viisisataa hevosta oli tässä arttelissa. Sen punnitsija oli suuri
veijari, tunnetuimpia koko työmaalla. Kiristämällä kiristi lahjuksia.
Ken ei mielisuosiolla älynnyt ruveta antamaan, sille teki punnitessaan
sulaa vääryyttä, ja jos uskalsit epäillä, uhkasi kutsua santarmit ja
antaa matkapassin koko työmaalta.

Useimmat näissä oloissa lahjuksia antoivat, kuka enemmän, kuka vähemmän.

Peräkylän miehistä kulki Salamon Hakuli joka asiassa toisten edellä.
Hän myös ensimmäisenä teki punnitsijan kanssa sopimuksen lahjuksista.
Siitä lähtien ei Salamonin tarvinnut panna kuormaa kuin nimeksi vain,
ja aina tuli painoa kahdeksankymmentä puntaa.

— Vot, Salimon Abramovitsb, siull' suuri kivi. Reki rutajamas!

Itse asiassa se suuri kivi oli tyhjiä säkkejä, joita Salamon oli
kasannut kuormansa päälle saadakseen sen pulskemmalta näyttämään.

Salamon hankkiusi myös ensimmäisenä vastaanottajien suosioon. Jos et
siellä antanut lahjuksia, sait odottaa kuorminesi rupeaman, ennenkuin
komennettiin apuväkeä kiveä reestäsi pudottamaan. Kun annoit lahjukset,
sitten kyllä apu joutui. Puhettakaan ei ilman lahjuksia saman kuorman
kierrättämisestä toistamiseen punnittavaksi.

Salamon koetti kaikki keinot. Kulki pullo taskussa, ryypytteli
vartijat, veljeili santarmien kera. Muutaman päivän kuluttua olivat
kaikki hänen ystäviänsä, häntä kilvan kehuskelivat, hänelle apuaan
tarjosivat.

Majapaikassa Salamon suuriäänisesti kerskui menestystään ja jakeli
toisille opastuksia, miten se ja se pomo, se ja se vartija oli
puolelleen voitettavissa.

Ei Salamon tässä järjestelmässä mitään alentavaa huomannut. Se oli
hänen mielestään päinvastoin verraten ja oivallinen, kun päästi kerran
talonpojankin hiukan pulskemmille palkoille.

Anton Lempiäinen otti asian hieman syvällisemmin Hän myönsi tämän
olevan hienoista varastamista, mutta Jumala oli luonut ryssän
varastamaan, ja siksi sitä ei niin suureksi synniksi luettu, jos
suomalainenkin varasti ryssän arttelissa ollessaan.

Jaakko Vesterinen kulki viimeisenä kyläläistensä häntäpäässä. Hän
ei viitsinyt kuunnella Salamonin neuvokkeja eikä ollut huomaavinaan
punnitsijan vihjauksia, kun tämä silloin tällöin koetti houkutella
häntä koppiinsa sajua maistamaan — ja tietysti siinä sivussa
lahjuksista sopimaan. Miten lie ollut, mutta punnitsijan rasvainen,
imelä naama ei Jaakkoa alunpelin miellyttänyt. Ei saanut millään
luontoaan pakotetuksi mokoman miehen kera supattelemaan, hänelle
lahjuksia tarjoamaan.

Siitä koitui paljon ikävyyksiä ja hävyttömiä haukkumisia, mutta Jaakko
ei ensi päivinä niistä suuria välittänyt. Hänellä oli tarpeeksi
asti muuta ajattelemista. Hänen mielessään pyöri alati kotoalähtö,
viimeinen keskustelu Marin kanssa, Marin masentuneet ja syyttävät
jäähyväiskatseet.

Jaakko aavisti, ettei Mari konsanaan tätä tapahtumaa unohtaisi. Mari
varmaan luuli hänen lähteneen aivan kiusalla, näyttääkseen, ettei hän
muka anna akkaväen talutella itseään.

Jospa Mari olisi tietänyt, miten katkerasti hän katui lähtöään, miten
syvästi syytti itseään ja kirosi Antonia, joka oli aivan väkisin vienyt
hänet mukaansa.

Mitä kauemmin Jaakko tätä ajatteli, sitä enemmän alkoi häntä koko tämä
työmaa kyllästyttää. Teki mieli lähteä tiehensä, palata kotiin, vaikka
minne, kunhan vain olisi päässyt pois täältä.

Lisäsi tätä kyllästymistä myös punnitsijan hävytön käyttäytyminen. Ja
jos se olisi ollut edes yksi punnitsija, mutta siinäpä se. Ennen pitkää
rupesivat kaikki pomot ja vartijat käyttäytymään samalla tavoin. Joka
paikassa rähistiin ja riideltiin Jaakolle. Ei osannut ajaa työpaikan
teillä vartijain mieltä myöten. Ei arvannut satamarakennukselle
tultuaan konsanaan ohjata hevostaan sinne, mihin vastaanottajain pomo
olisi tahtonut.

Jaakko oli tästä aivan ihmeissään. Kaikki näyttivät olevan samassa
köydessä, ja kun yksi alkoi ketä karsaasti katsella, sille jokainen
ärhentelemään, vaikk'ei monien kanssa ollut missään tekemisissä.
Aivan vaistomainen yhteistunne se näkyi kaikki usuttavan puremaan ja
jäytämään sitä, ken ei empimättä alistunut heidän järjestelmäänsä.

Jaakko oli pohjaltaan läpeensä rehellinen luonne. Hän oli kyllä
elämänikänsä kulkenut rahti- ja ajuriartteleissa, mutta oli aina
koettanut välttää raatelemista ja lahjuksia. Milloin oli sellaisiin
keinoihin erehtynyt turvautumaan, oli aina tuntenut häpeävänsä, ja
vielä pitkät ajat jälkeenpäin oli muisto siitä ilkeänä ailahdellut.

Mutta täällä näytti olevan tuiki mahdoton pysyä rehellisenä.
Majapaikassa alettiin pian Jaakon vastoinkäymisille naureskella.
Kaikki toiset rupesivat vähitellen pääsemään perille työmaan monista
ansoista ja pyydyksistä. Höyryävän teelasin ääressä istuen niitä
pohdittiin pitkät illat, naurettiin pomojen ja vartijain metkuille,
painettiin visusti mieleen päivän varrella saatuja kokemuksia.
Useimmat miehet kulkivat jo Salamonin esimerkkiä seuraten viina- tai
pirtupullo taskussaan. Hyvä ryyppy teki tehonsa alimpiin vartiomiehiin.
Toisille piti antaa pieni hopeakolikko, niin sai ne sillä vaikka miten
avuliaiksi. Mutta oli semmoisiakin kärkkyjiä, joille ei huolinut mitään
antaa. Piti osata valita justiin ne oikeat miehet, jos tahtoi pysyä
voiton puolella.

Siinä oli kokonainen huoneentaulu, joka täytyi vähitellen käsky
käskyltä opetella, ja harrasta työtä tekivät Peräkylän miehet
oppiakseen huoneentaulunsa.

Jaakko kuunteli toisten puheita enimmäkseen syrjästä. Loikoili
pöydänpääpenkillä kyynäspäähänsä nojaten ja siinä itsekseen ihmetteli,
miten miehiset miehet olivat aivan kuin päästään pyörälle joutuneet.
Niin jamasivat siinä kuin rippikoulupojat läksyjään, ja Salamon oli
opetusmestarina, laiskanluettajana.

Ilettävältä tuntui koko meno Jaakon mielestä. Hänen laskelmiensa mukaan
täällä rehellisestikin työtä tehden ansaitsi tarpeeksi hyvin, paljon
paremmin kuin Kronstadtin talviajoissa konsanaan oli ansaittu. Mutta
sitä ei kukaan enää ajatellut. Villi voitonhimo oli kaikki saanut
valtoihinsa, pyörrytellyt ja sokaissut, niin että alkoivat keskenään
kilvoitella, kuka ovelammin osaisi vilppiä tehdä. Oli jouduttu oikeaan
kadotuksen kattilaan, ja sinne vajosivat kaikki kattilan poriseviin
syövereihin. Kukaan ei enää edes yrittänyt reunoissa kiinni pysytellä.

Sellaisen kuvan muovaili Jaakko itsekseen tästä työmaasta, ja hänen
mieleensä juolahti:

— Mitähän Mari sanoisi, jos tietäisi minkälaisessa liemessä täällä
miekkosia keitetään?

Jaakko naurahti, mutta samalla hän tunsi keventävää mielihyvää: No ei
ainakaan siitä pahasta Mari pääsisi häntä syyttelemään. Ei hän aikonut
alentua lahjuksilla lisäetuja tavoittelemaan, houkutelkoot pomot ja
punnitsija miten hyvänsä.

Näin päätteli Jaakko siinä loikoessaan.

Mutta hänen kilvoittelunsa hetki lähestyi..

Joutui ensimmäinen viikkotili. Siinä huomattiin Salamon Hakulin
ansainneen satakunta ruplaa. Puhtaita rahoja sata ruplaa, kun oli
vedetty pois kaikki lahjuksiin käytetyt menot!

Jaakko Vesterinen ei päässyt kunnolla puoleen siitä määrästä. Muut
kaikki jäivät siihen välimaille, mutta huonoimmankin ansio oli hyvän
joukon Jaakon ansiota suurempi.

Niin nolosti kävi Jaakolle, vaikka hänellä oli hyvä hevonen ja vaikka
hän oli koko viikon raatanut kunnollisesti kuljettaen suuria, raskaita
kuormia.

Tästä riitti puhumista tilipaikalta tultua. Suorastaan huimaavana
pidettiin Salamonin viikkopyytöä. Jos sitä menoa jatkui kaiken talvea,
niin jo vainen teki niillä rahoilla ihmeitä. Rakensi vaikka huviloita,
kun Salamonilla oli jäljellä vielä entisiäkin, palstakaupasta saatuja.

Niin kehuskeltiin miehissä, ja siitäkös Salamon kerskumaan:

— Osataan se meillä raha pyytää. Koettakaa vain perässä pysytellä!

Miehet uhosivat panna parastaan ensi viikolla. Hyvä oli kyllä ollut
kaikkien viikkopyytö, eipä siltä. Mutta varaa oli vielä parantaa, sen
oli Salamon näyttänyt. Siinä vasta mies, joka kelpasi ryssän kera
kapulan vetoon.

Jaakkoa yksin sääliteltiin ja siinä sivussa myös ivailtiin. Mitä varten
hän rupesi vähillä palkoilla työtä tekemään, kun voi paljon paremmin
ansaita samalla tiellään.

Jaakko oli sydänjuuriaan myöten harmistunut, mutta koetti sitä peitellä
ja alkoi puolustautua:

— Mikäs huono minun viikkopyytöni sitten on. En väheksy yhtään! Tuskin
kukaan teistä on näihin saakka parhaina kesäviikkoinaan viittäkymmentä
ruplaa ansainnut.

— Mitäs niistä entisistä! huudahti Salamon. — Täällä ollaan leveämmän
limpun äärellä. Täällä on ryssän ruunu työnteettäjänä, ja sen kannattaa
panna kaks' kerrassa ruplia menemään.

— Aivan niin, kaks' kerrassa, eikä siinä säälimistä! hohotettiin
kuorossa Jaakon ympärillä.

Miehet eivät tämän ensimmäisen pyhän aikana viitsineet lähteä kotona
käymään, kun oli vielä riittämään asti sekä hevosten että miesten
eväitä. Mitäs tässä turhia ajeli, saivat sekä hevoset että miehet
levätä sen aikaa.

Lauantai-illan kuluksi päätettiin ottaa pikku liraus, kun oli kerran
hyvin ansaittu, Ei sentään lähdetty kylälle huristelemaan, vaikka
siellä olisi ollut jos mitä ilopaikkoja tarjolla. Arastelivat vielä
Peräkylän miehet ja tyytyivät juhlimaan omassa majapaikassaan.

Se heidän majapaikkansa oli pienoinen Havian lesken talo aivan Inon
kylän reunassa. Emäntä, joka oli toimekas, vielä parhaissa voimissaan
oleva nainen, keitteli mielellään omalle kortteeriväelle teevettä,
vaikk'ei tupansa pienuuden ja talonsa syrjäisen aseman vuoksi voinut
yleisempää sainoita järjestää.

Jaakko ei toisten juhlimiseen yhtynyt. Nielaisi kiireimmän kaupalla
muutaman teelasin ja pujahti sitten ulos, kun toiset alkoivat
pirtupullojaan pöytään asetella. Hän oli saanut kylläkseen
kylänmiestensä hammasteluista, ei mitenkään jaksanut enää niitä
sulattaa.

Ulkona oli kirkas kuutamoilta. Kylältä päin kuului yhtenäinen,
teillä räyhäävien juopuneiden melu. Siihen sekoittui välistä naisten
kirkunaa, välistä villiä hanurin soittoa, kun tanssipaikkojen ovia
satuttiin aukomaan. Siellä vietti kaikilta maanääriltä kokoontunut
seikkailijayhteiskunta lauantai-juhliaan, kulutti mielettömässä
mässäyksessä viikkoansioitaan, niinkuin maailmanloppu olisi ovella
ollut.

Jaakkoa eivät ilopaikat puoleensa vetäneet. Hänen sydämensä oli niin
täysi, että ihan pakahtumaan pyrki. Hän tunsi kärsineensä veristä
vääryyttä, kun oli raatanut kaikkein ankarimmin ja ansainnut vähimmän.
Vielä ilkesivät tulla siitä hänelle ilkkumaan, häntä säälittelemään. Ei
hän heidän säälistään välittänyt, ei ollut heidän neuvojensa tarpeessa.
Osasi ilman heidän opastustaan lahjomisen konstin, jos olisi tahtonut
siihen turvautua. Mutta uhallakaan ei tahtonut!

Kiihtyneenä läksi Jaakko mitään päämäärää ajattelematta kävellä
viuhtomaan kylästä poispäin vetävää maantietä pitkin. Siitä alkoi pian
petäjikkömetsä, mutta sinne asti kuului kylältä kantautuva ilopaikkojen
remu. Se ajoi Jaakkoa takaa, niinkuin kiusallinen painajainen, se
kuulosti ilkkuvan riemukkaasti:

— Sata ruplaa, sata ruplaa! Kaikki muut ovat ansainneet sata ruplaa.
Sinä vain viisikymmentä, hahaa, viisikymmentä!

Jaakko painalsi melkein juoksujalkaa päästäkseen tuon äänen kuuluvilta.
Vähitellen se lakkasikin korvissa soittamasta, tuli metsän hiljaisuus.
Raitis, kohtalainen pakkasilma ja kiireinen kävely virkistivät Jaakon
mieltä, niin että hän kykeni rauhallisesti asioita harkitsemaan.

Mutta se Salamonin sataruplanen oli kerran iskeytynyt Jaakon ajatuksiin
eikä enää hellittänyt. Tulivat mieleen miesten kehumiset: »Jos sitä
menoa jatkuu kaiken talvea, niin jo niillä rahoilla vaikka huviloita
rakentaa.»

Jaakko ei voinut olla itsekseen laskematta ja tuli lopulta
vakuutetuksi, että totta olivat miehet puhuneet. Kyllä siinä menossa
talven ansioilla huvilan rakentaisi, jos olisi hirret omasta metsästä.

Kun Jaakko oli tähän asti päässyt, silloin kiusaaja aivan odottamatta
kuiskasi hänelle korvaan:

— Miksi et sinä voisi samalla tavoin ansaita? Sinä olet elämänikäsi
haaveillut huvilan rakentamista. Nyt on siihen tilaisuus, ja sinulla on
hirret omasta metsästä!

Jaakko säpsähti ja katsahti hämmentyneenä ympärilleen, etteihän vain
joku leikkiä hänelle laskenut. Sitten hän tunsi sydämensä rupeavan
kiivaasti lyömään. Tuli kuuma, melkein nosti hien otsalle, ja hänen
polvensa vapisivat.

Olipas se mielijohde, oli totisesti: Oma huvila, kaunis,
uudenuutukainen huvila, ja hän sitä kevätkuhinan alkaessa vuokraajille
näyttelemässä!

Jaakko koetti naurahtaa karkoittaakseen tuon hassun päähänpiston,
mutta ei siinä onnistunut. Hänen aivonsa olivat jo tulisessa työssä.
Kuumeisena kyydillä ne rakensivat sitä kauan unelmoitua huvilaa:

Siihen Lazarevin maiden keskessä olevalle palstalle se rakennettiin.
Siinä oli juuri parahiksi tilaa yhdelle huvilalle, tasaista, sileää
maata, kaunis mäntymetsä ympärillä... Hirsiä oli siellä suon reunalla
olevalla metsäpalstalla, oli jos miten suuren huvilan tarpeiksi.
Itseltään huvilapalstalta sai kiviä rakennuksen kivijalkaan ja kellarin
laittamista varten... Ei tehty liian suurta, semmoinen neljän viiden
huoneen huvila sai näpeimmin asukkaat. Sai lisäksi olla pienet, somat
ullakkokamarit ja kuistikko, tilava lasikuistikko sekä siro ulkonema
yläkerrassa... Vaan nehän voi laittaa sitten toisina kesinä, kun
oli ensin vuokrilla ansaittu. Aluksi tehtiin ilman niitä. Ja hirret
jätettiin pyöreiksi, veistämättä. Kuorittiin vain varovasti, ettei
puu järsiytynyt. Se oli viimeinen, suosittu muoti... Puita raivattiin
ympäriltä sen verran, että tuli tilaa parille kukkapenkille. Ei sen
enempää, kun petäjikkö oli niin kaunista, solkevaa... Aita oli helppo
laittaa. Lazarevin aita kiersi melkein ympäri, vain kyläntielle päin
oli vähän aukkoa. Siihen tuli siro portti ja portilta hiekoitettu,
yhden kärrynmitan levyinen tie kuistikon eteen. Tältä tieltä erosi
toinen, kapeampi käytävä ja kiersi keittiön eteen... Houkuttelevana
näkyi uutuuttaan punertava katto petäjikön latvojen lomista maantielle
asti, ja kun kävelit portille, näkyi siihen jo koko huvila. Viihtyisä
se oli, puoleensavetävä. Sittenhän kumma, jollei se kelvannut
vuokralle, jollei jo ensi kesänä neljää-viittäsataa ruplaa antanut...

Näin oli Jaakon aivoissa huvila syntynyt vallan valmiiksi, ja siinä
oli jo vuokralaisetkin: Upporikas perhekunta, jolta vuokra tipahti
etukäteen, silloin kun kaupoista sovittiin. Viisi kaunista sadanruplan
seteliä.

Huvilaa rakennellessaan oli Jaakko kävellyt huomaamattaan pitkän
matkan päähän metsään. Hän havahtui muutamassa vastamäessä ympärillään
vallitsevaan hiljaisuuteen, pysähtyi ja kääntyi hiukan häpeissään
takaisin.

— Eihän mitä, ei siitä mitä tule! koetti hän puoliääneen puhella
itsekseen. — En minä saa sataa ruplaa viikossa, viisikymmentä
korkeintaan... Ja toisekseen, eihän tiedä, mitä Mari sanoisi. Jos
alkaisi vastustaa hirsien hakkaamista metsäpalstalta ja koko huvilan
rakentamista. Sillä Marilla, oli aina ne omat ajatuksensa, ei konsanaan
päässyt niistä oikein perille.

Mutta vaikka Jaakko miten olisi vastaan todistellut, ei huvila hänen
aivoistaan enää irtautunut. Se perusti kivijalkansa sinne aivan
pohjalle, ja sen pyöreähirsiset seinät, lasikuistikko ja punerva
taitekatto täyttivät kaikki muut komerot, työnsivät kaiken muun rojun
tieltään.

Jaakko oli elämänikänsä kulkenut ilman päämäärää, haparoinut ja alati
ikävöinyt varmaa, voimia ja ponnistuksia kysyvää tehtävää. Nyt hänelle
näyttäytyi semmoinen tehtävä, kangasti päämäärä ja alkoi houkuttelevana
kutsua puoleensa. Se oli kuin vankka, kiinteä kallio, jolle saattoi
turvallisesti kavuta kaiken tarkoituksettoman rehkimisen ja rämpimisen
perästä. Kun vain sinne saakka jaksaisi ponnistaa.

Ja tulomatkallaan alkoi Jaakko aivan itsetiedottomasti jo kehitellä
menettelytapoja, miten hän ensi viikolla pyrkii hyviin väleihin
punnitsijan ja pomojen kera saadakseen viikkotulonsa kohoamaan sataan
ruplaan. Ne olivat vieraita, outoja ajatuksia, ne säpsähdyttivät vähän
päästä Jaakkoa, mutta turhaan hän koki niitä karkoittaa. Ne luikersivat
takaisin salateitään, vilahtelivat esiin, näyttivät kuin elävissä
kuvissa valmiiksi, miten asia sovittiin punnitsijan, miten rannassa
olevan pomon kera ja miten vartiomiehet suopeiksi suostuteltiin...
Hänellä oli pullo taskussaan, ja siitä kun salavihkaa kulaus
maisteltiin, niin jo loppuivat rähinät, jo hänen nimensä tunnettiin,
tulonsa matkan päästä huomattiin.

Täydellisen hämmingin vallassa palasi Jaakko majapaikkaansa. Pihalle
jouduttua näkyi tuvasta vielä tuli ja kuului kova puheenporina. Siellä
oltiin nähtävästi parhaimmalla juhlatuulella.

Jaakkoa rupesi äkkiä hävettämään naapureille näyttäytyminen.

— Jos vielä mitä huomaisivat, vilahti hänen aivoissaan, — alkaisivat
hänellä ilkastella: Jopas olet tulossa meidän mukaan. Sano vain
rehellisesti, että sitä siinä mielessäsi haudot!

Kuin omia ajatuksiaan paetakseen pujahti Jaakko katoksen alle hevosensa
luo. Siellä alkoi hän sitä hyvitellä, lisäsi illallisruokaa, korjasi
lointa, noutipa vielä kapalla kaivolta juomavettä. Sitä tarjotessaan
hän viheltää luritteli hevosmiesten tapaan ja haroi vapaalla kädellään
hevosen otsajouhia ja harjaa.

Mutta ajatukset kiersivät tykkänään toisaalla. Hän kuiskutteli
paraikaa vastaanottajain pomon kera, sujutti salavihkaa sille kouraan
kymmenruplasta.

Hevonen joi aikansa, alkoi sitten töykkiä turvallaan kappaa
osoittaakseen, että oli saanut kylläkään. Kapasta läikähti Jaakon
vaatteille kylmää vettä, ja se havahdutti hänet muistamaan, missä oli.

Nolostuneena hän viskasi jäteveden maahan, pani kapan rekensä seville
ja kuivasi heinätukolla vaatteitaan. Sitten hän aikoi lähteä tupaan,
mutta muutti rappujen eteen käveltyään äkkiä mieltään ja pyörähti
kylälle päin. Siellä harhaili hän pitkin teitä ajatustensa ahdistamana,
muutti ehtimiseen suuntaa, koetti vältellä vastaantulevia ihmisryhmiä.

Juhlahumu alkoi vähitellen hiljetä. Sainoit ja tanssipaikat tyhjensivät
viimeisiä vieraitaan. Useimmat miehet olivat niin juovuksissa, että
hädin tuskin jaloillaan pysyivät. Kaulakkain tai naikkosten tukemina
he hoipertelivat teitä pitkin, sopertelivat, sadattelivat ja yrittivät
välistä panna lauluksi, mutta kangertava kieli ja käheäksi painunut
ääni pakottivat pian katkaisemaan aloitetun loilotuksen.

Tulia sammuteltiin, muutamat talot olivat jo aivan pimeässä. Toisista
kuumotti valoa peitettyjen ikkunain takaa. Siellä oli ehkä kiihkeä
uhkapeli meneillä. Siksi tahdottiin välttää syrjäisten kurkistelijain
katseita.

Siellä harhaili Jaakko humalaansa uupuvan kylän keskellä. Hänen
aivoissaan kiersivät ja polttivat rauhattomat ajatukset, ahdistivat
häntä, kuin ajokoirat ahdistavat vähitellen uupuvaa jänistä. Vielä
yritteli Jaakko ponnistella päästäkseen eroon painajaisistaan, mutta
yhä heikommaksi kävi hänen vastarintansa. Rehellisyydestä, omasta
ihmisarvostaan tiukasti kiinni pitävä Jaakko Vesterinen väistyi
askel askeleelta. Tilalle tuli toinen mies, arasteleva, häpeilevä,
syrjäteille ja pimennon puolelle pyrkivä.

Koetti Jaakko välistä rohkaistakin itseään jupisten puoliääneen:

— Niinhän tekevät kaikki toisetkin. Mitäs siinä arvelemista ja
häpeämistä!

Mutta jo seuraavassa tuokiossa jysähti mieleen:

— Mitäs Mari sanoisi, jos tietäisi sinun aikovan sillä tavoin
etuilemaan, sataruplasia pyytämään?

Siinä sitä oltiin. Ei päässyt Jaakko selville vesille, ei saanut
sisällään riehuvaa sekasortoa asettumaan. Ylen uupuneena hän palasi
majapaikkaansa, jossa jo kaikki tulet oli sammutettu.

Varovasti tuli Jaakko porstuaan, varovasti avasi tuvan oven ja
varovasti, aivan kuin varkain, hiipi lattialla nukkuvien miesten
lomitse karsinaseinustalla olevalle vuodepaikalleen. Kaikki makasivat
raskaasti, humalassa tai puolihumalassa kuorsata jyristäen, joten hänen
varovaisuutensa oli tuiki tarpeeton.

Mutta ei Jaakko sitä tällä kertaa huomannut. Ei uskaltanut edes
raapaista valkeata riisuutuessaan. Niin asetteli pimeässä vaatteensa
naulakolle, haparoi sieltä turkkinsa peitteekseen ja painautui sen alle
olkivuoteelleen.

Tuvassa oli lämmin, tuoksahteli väkevä viinan lemu, josta päästäkseen
Jaakko kääntäysi seinään päin ja veti turkin päänsä yli. Hän tunsi pian
puuduttavaa raukeutta jäsenissään, mutta uni ei tullut.

Uuttera rakennusmestari hänen aivoissaan aloitti uudestaan, ehkä
sadannen kerran, huvilan rakentamisen. Toinen taituri näytteli hänelle
siinä rinnalla kohtauksia punnitsijan ja pomojen lahjomisesta. Ja
Jaakon piti molemmissa mukana olla, vaikka miten olisi eroon pyrkinyt,
unta kaihonnut.




X.


Maanantai-aamu.

Hämärä haihtuu. Kaakkoiselta taivaanrannalta kajastaa ulapan yli
selkeän talvipäivän aamurusko.

Savuja kohoaa tyyneen talvi-ilmaan. Jo kuuluu sieltä täältä viittä
kilometriä laajalta työmaalta moottorien sytkytystä, vintturien
kitinää. Satamarakennuksella puhaltaa merkkipilli.

Jättiläinen herää, hieroo unta silmistään, oikoo jäseniään, alkaa
äännähdellä.

Tulvanaan virtailee joka suunnalta loputtomia työmiesjonoja
patterialueelle. Siinä menee satoja, tuhansia. Juoksujalkaa ne menevät,
hätiköiden, toisiaan sysien. Kymmenkunta avaraa porttia nielee niitä
kilvalla. Jättiläisenä on nälkä, se tahtoo vankan aamusuuruksen.
Se aukoo mahtavia leukojaan, päästää toistamiseen pitkän, kutsuvan
vihellyksen.

Missä viipyvät hevosmiehet? Ettekö kuule kutsua? Ahmatti alkaa käydä
kärsimättömäksi. Joutukaa sukkelaan avoinna ammottavaan, odottavaan
kitaan! Siellä tarvitaan enemmän jauhamista.

Mutta hevosmiehet eivät pidä kiirettä. Vasta muutamia hiekka- ja
kivikuormia ajelee louhoksilta patterialueelle päin. Toiset
nahjustelevat kuorman ottopuuhissa. Viimeiset aikailevat vielä
majapaikoissaan tai teiden varsilla olevissa sainoituvissa.

Hevosmiehet tekevät työtä kuormalukuun. Siksi tässä ei niin tulista
hoppua ole. Pitää ensin pyhäajan pohmelo kunnolla selvittää. Odottakoon
jättiläinen.

»Hoh-hoi, kun kulmia jomottaa! Lasi kuumaa sajua, tyttö-ihminen,
sukkelaan!»

»Ja pulahdus pullosta sekaan, pitkä, luklattava pulahdus!»

Hevosmiehet ovat herroja. Niillä on pomot ja punnitsija puolellaan.

Peräkylän miehistä oli Jaakko Vesterinen ennen muita louhoksella. Sai
kuormansa ja ajelee hevostaan hoputtaen punnitsemislaitokselle. Ei näy
edellä ketään, taisi joutua aivan ensimmäisenä kuormineen taipaleelle.

Ja povella on pirtupullo. Siellä turkin alla tuntee sen molskottavan,
mutta päällepäin ei moniksi näy.

Ei ole Jaakko oikein selvillä, miten se pirtupullo sinne povelle
joutui. Ajoi jo monen sainoin ohi. Viimeiseen sisälle pistäysi, kun ei
sen pihalla näkynyt muita hevosia. Sieltä tullessa se oli povella.

Taisi myös tulla maistelluksi kuuman sajun kera. Vatsan pohjalla
lämmittää, korvallisissa kiertelee niin suloisesti.

Mutta oudolta tuntuu yhtäkaikki olo. Sydänalaa ahdistaa, ohjaksia
pitelevät kädet vapisevat. Katse harhailee epävarmana, levottomana yli
heräävän talvimaiseman. Näkee Jaakko nuorana nousevat savut, näkee
kaukaa mereltä sulan reunasta pakkashuurut, mutta ei jaksa silmä niihin
kiintyä.

Välistä vilahtaa aivoissa:

— Hyvä, jos punnitsija ei vielä olisi kopissaan. Saisi silloin odottaa
toisten joutumista.

Näin välistä vilahtaa aivoissa, mutta samassa taas nykäisee käsi
ohjaksia ja huulet maiskahuttavat kiirehtien.

Ja kun joutuu lähemmä punnitsemislaitosta, alkavat silmät kiihkeästi
tähystää kopin katolle johdettua, ohkaista peltitorvea: Näkyykö siitä
savua, punnitsijan ja hänen piissarinsa samovaarin savua?

Savua näkyy!

Jaakon sydän hakkaa, niin että luulisi sen halkeavan. Mielessä
vilahtelee sekavia muistoja elämän varrelta. Ne kehoittavat
pysähtymään, pyörtämään takaisin. Vilahtavat myös Marin piirteet,
silmissä vakava, moittiva katse. Mutta niiden yli vilkuttaa uuden
huvilan punerva katto mäntymetsän lehvien lomitse.

Jaakko istuu kuin neulojen päällä, nykii hermostuneena ohjaksia.
Hänellä on sama tunne kuin ajaisi petollisella, merivirtojen repimällä
jäällä, jossa milloin hyvänsä voi rekineen raippoineen humahtaa
lumikuorman alla piilevään salarailoon. Melkein silmänsä pitää ummistaa.

— Vieköön minne vie, myöhä enää takaisin kääntyä!

Punnitsijan turpea viinanaama kurkistaa luukusta. Ensin vilahtaa hänen
katseestaan kummastus ja epäröinti, mutta sitten leviää naaman yli
rasvainen, mielistelevä hymy ja silmät alkavat kiilua.

— Aa, Jakov Martinovitsh, stravstvuite! Nomer juks tulemas da suuri
kivi vjetamas.

Jaakko koettaa naurahtaa vastaukseksi ajaessaan kuormansa vaa'alle.
Mutta punnitsija ei pidä kiirettä. Irvistää vielä matelevammin ja
tiedustaa:

— A tshai maistumas, stakantshik tshaju? Pakkane puremas, a tshai
kuuma, hjuva tjekemas!

Silloin Jaakko naurahtaa toistamiseen ja kuulee itsensä kysyvän:

— Onkos saju valmis näin aikaisin?

— Aina olemas tshai valmis! nauraa punnitsija, naama yhtenä aurinkona.
Ja vilkaisten apulaiseensa päin komentaa hän:

— Trifon Antonovitsh, jeh Trifon, juks stakantshik bolshe! Jakov
Martinovitsh olemas vilu, tshaju tahtomas.

Niin se vetäisi Jaakon aivan huomaamatta punnitsijan koppiin. Siellä
löyhähteli jo varhaisesta aamuhetkestä huolimatta vahva viinan lemu.
Mutta Jaakolla ei ollut aikaa sitä eikä muutakaan ajatella. Trifon
Antonovitsh, piissari ja passari, tunki jo höyryävää teelasia hänen
nenänsä alle.

Jaakon käsi sukelsi vaistomaisesti turkin povelle, ja kun pullo
ilmestyi sieltä esiin, ei punnitsijan ja piissarin ihastuksella ollut
mitään rajoja.

Kilistettiin ja haukattiin. Siinä välillä pyöräytti piissari
esimiehensä muistuttamana lapun Jaakon kuormasta. Siihen tuli painoa
täydet kahdeksankymmentä puutaa.

Käsi vielä hiukan vapisten tunki Jaakko lapun povelleen ja onki samalla
sieltä esiin rypistyneen kymmenruplasen, joka oli sinne varattu
valmiiksi.

Seteli vilahti vain kadotessaan punnitsijan turpeaan, niljakalta
tuntuvaan kouraan, mutta Trifon Antonovitshin ahnaat silmät ennättivät
nähdä sen vilahduksen. Niiden silmien kaihoisa katse kiintyi odottavana
Jaakon auki reuhottavan turkin rintamuksiin.

Jaakko tunsi vaistomaisesti sen katseen ja hämmentyi. Tämä menoerä
häneltä oli unohtunut laskuista. Muisteli toisten puheista kuulleensa,
että punnitsija ja piissari tasasivat saaliinsa.

Mutta eipä siinä auttanut. Kun olit kerran alkanut penkoa taskujasi,
pengo vain edelleen.

Ja Jaakko penkoi, aprikoiden samalla hätäpäissään, paljonko pitäisi
piissarille antaa. Ei hän päässyt siitä selville, mutta kun sai lopulta
sormiensa väliin kolmiruplasen, niin veti sen esiin.

Luontevasti, edes sinne päin vilkaisematta, sieppasi Trifon Antonovitsh
setelin oikealla kädellään, samalla kuin vasen käsi ja koko miehen
huomio oli kiintynyt teelasien täyttelemiseen.

Jaakon piti tietysti vielä nekin terästää, ja siinä leikissä alkoi
hänen pullonsa sisällys arveluttavasti huveta.

Ei Jaakko sitä kuitenkaan enää surkeillut. Hän alkoi päästä hienoiseen
hiprakkaan, ja se kohotti kuminan paljon hänen itseluottamustaan.
Nolous ja epäröivä arkuuden tunne olivat kuin pois pyyhkäistyt. Kun
punnitsija hyvästellessään taputteli häntä olalle, solkkasi Jaakko jo
viheliäistä venättään sen minkä kieli kerkisi.

Rekensä kannoilla rantaan ajellessaan teki Jaakon mieli pistää
lauluksi, niin tuntui kevyeltä olo. Korvallisissa humisi kohoavat
viinanhöyryt. Silmiin näytti siltä, kuin tomun ja nokisen lumen
peittämät rakennusaineröykkiöt, tien vierillä viruvat rojukasat
olisivat eilisestä saaneet pehmeämmän, miellyttävämmän muodon. Siellä
täällä seisoskelevat vartijat näyttivät hymyilevän, ja Jaakko hymyili
heille vastaan. Viskasipa silloin tällöin kokkapuheen ohimennessään,
ja siitäkös asianomainen ilostui. Alkoi pyydellä sajua tarjoamaan, ja
Jaakko lupasi tarjota, kunhan itselle ennättäisi jano tulla.

Rannassa toimitti Jaakko asiansa jo aivan toisella luontevuudella kuin
punnitsijan kopissa. Ei tunkenut, etukäteen kymmenruplastaan, vaan
teki pomon kera sopimuksen luvaten viikkotilissä suorittaa. Iski vain
pomolle silmää, ja tämä pyörähti koppiinsa, joka oli olevinaan hänen
virkahuoneensa.

Siellä oli oikein peretniekalla varustettu passaripoika pihisevää
teekeittiötä hoitelemassa. Siellä terästettyä sajulasia haukkaillen
asia sovittiin kättä päälle lyöden.

Sattui siinä lähistöllä seisoskelemaan santarmi, ja senkin vihjasi
Jaakko koppiin sajua maistamaan.

Santarmille oli tämä huomaavaisuus peräti mieleen. Alkoi kehua Jaakon
hevosta, taputteli sitä lautaselle ja vähältä piti, ettei lopuksi
pyrkinyt Jaakon reen kannoille kyytiä ottamaan.

Sillä tavoin luiskahti Jaakko Vesterinen toisten hiihtämälle ladulle.
Iltapäivällä pääsi hän jo niin pitkälle, että kierrätti viimeisen
kuormansa toistamiseen punnittavaksi.

Silloin oli jo hämärä. Jaakko oli vähitellen maistellut pullonsa
tyhjäksi ja oli parahultaisessa säkenessä. Eikä silloin tuntunut
miltään, jos antoi ryssän ruumin maksaa kahdet rahat samasta kuormasta.

— Ei tässä muuten sataruplasille päästä! ajatteli Jaakko ohjatessaan
muutamassa solassa hevosensa syrjätielle. Ja kun hevonen tätä käännöstä
näytti oudostelevan, sivalsi Jaakko sitä ohjasperillä ja päästi kipakan
sadatuksen...

Toiset Peräkylän miehet eivät ensi päivänä Jaakko Vesterisen
lankeemusta huomanneet, mutta yhtäkaikki tuntui Jaakosta siltä, että se
oli huomattu. Vaikka miehet majapaikassa koko iltakauden selvittelivät
omia sen päivän kolttosiaan, oli Jaakko mielessään vallan vakuutettu,
että kaikkien puheet tarkoittivat yksistään häntä. Hänellä oli koko
illan se tunne, että miehet yhtenään salavihkaa tarkastelivat häntä ja
iskivät tämän tästä toisilleen silmää, aivan kuin sanoakseen:

— Näettekös, miten se tekeytyy viattomaksi, mutta kyllä me huomataan,
millä poluilla mies on kähminyt.

Se oli kiduttava ilta Jaakolle. Kun viinanhöyryt olivat päästä
haihtuneet, tuli tilalle tympäisevä väsymys, mutta päivän muistelot
eivät jättäneet häntä rauhaan. Vähän päästä hän säpsähti; oli kuin
joku näkymätön käsi olisi koskettanut häntä, taputtanut häntä olalle,
hipaissut hänen kättään. Se hipaisu tuntui ilettävän niljakalta, aivan
kuin kylmä sisilisko olisi hänen paljaan kätensä yli vilahtanut. Se
oli sen punnitsijan turpean, hikisen käden kosketus. Se ei antanut
Jaakolle hetken rauhaa, ja sen perästä tulivat yhtenäisenä sarjana
kaikki toiset: rannassa oleva pomo, santarmit, silmää iskevät vartijat.
Vielä unessakin ne Jaakon ympärillä hääräsivät. Hän koetti paeta niitä,
juoksi henkensä edestä, mutta aina ne olivat kintereillä, nauraa
virnistelivät hänelle, tuppautuivat kilvalla puristamaan hänen käsiään,
vaikka hän miten koetti huitoa ja hätistellä. Ja kaikkien niiden
vietävien kädet olivat kylmän niljakat, ota anna kuin lauman kähiseviä
kyymatoja tai silmille keikkuvia sammakoita olisi seurakseen saanut...

No kaikkeenhan miehinen mies tottuu vähitellen. Mutta kovalle se
tottuminen ensi päivinä pani Jaakko Vesterisen luonnon. Monta
monituista kertaa rupesi kesken kaiken ilettämään, niin että teki mieli
hylätä hitolle koko homma ja lähteä tiehensä.

Mutta ei auttanut lähteä, jos mieli ansaita, ja Jaakko tahtoi ansaita.
Hän oli jyrkästi päättänyt jo ensi tilissä päästä Salamon Hakulin
rinnalle, siepata sataruplasen, ja siitä päätöksestä ei hän enää
peräytynyt.

Niin hän pakottamalla pakotti luontonsa mukautumaan uuteen asiain
menoon. Hän tunsi miltei vihaavansa mielisteleviä pomoja, lahjusten
toivossa imartelevia vartijoita ja santarmeja. Hänen täytyi välistä
purra hammasta, jottei niiden kera puheisiin joutuessaan paljastaisi
pohjimmaisia ajatuksiaan, haukkuisi heitä pahanpäiväisesti tai
sylkäiseisi suorastaan silmille.

Nuoruudessaan oli Jaakko Vesterinen ajuriartteleissa viettänyt
aika-ajoin huimaa elämää, ryypiskellyt raisusti ja viinapäissään tehnyt
monta mainehikasta kolttosta. Se huimapäisyys oli vuosien varrella
talttunut. Naimisiin jouduttuaan oli Jaakko alkanut kartella väkeviä
ja muuttunut vähitellen pidättyväksi, omissa mietteissään viihtyväksi
mieheksi.

Nyt koetti Jaakko uudelleen päästää nuoruutensa huimapäisen luonnon
valloilleen. Hän alkoi liikkua työmaalla varmana, häikäilemättömänä,
välistä melkein ylimielisenä, ja jollei se muuten onnistunut, sai
pirtupullo tulla avuksi.

Joka aamu hankki Jaakko semmoisen taskuunsa jostakin matkan varrelle
sattuvasta sainoituvasta. Hän uskotteli itselleen sen olevan tuiki
välttämättömän pomojen ja vartijain mielen hyvikkeeksi, mutta yhtä
paljon hän kaipasi itse sitä vahvistavaa lääkettä. Se sai ihmeitä
aikaan, kun osasi sen oikealla tavalla käyttää. Sen kera tuntui niin
turvalliselta, ajeli kuin hyvän toverin seurassa. Semmoinen mestari on
se sorokan pirtupullo.

Ei Jaakko kyllä liiemmäksi pirtua viljelemään ruvennut, mutta silloin
otti lämpimän, vahvasti terästetyn sajulasin, kun löi aivan puulla
päähän veljeily pomojen ja santarmien kera. Ja kun pirtun lämmittävä
höyry alkoi kihahdella korvallisissa, niin silloin seiso vaikka
päälaellasi!

Ja Jaakko Vesterisellä oli menestystä. Häntä olivat ennen kaikki
katselleet karsaasti, melkein vainonneet. Nyt hänelle alkoi tulla
ystäviä, hänelle osoitettiin avuliaisuutta, välistä melkein
alamaisuutta.

Ei Jaakko ollut mitenkään mateleva, liehakoiva, niinkuin Salamon Hakuli
ja monet muut. Vaikka hän lahjoi pomoja, hyvitteli santarmeja, niin
teki sen liikoja sanoja tuhlailematta, selvitti asiansa suoraan ja
kursailematta. Mutta venäläisen leveä, rasvarahkeen luontevuudella
luistava luonne sopeutuu mainiosti semmoiseenkin seuraan. Semmoinen
mies, jos on vielä muukalainen, kohoaa alemman luokan venäläisten
kesken käden käänteessä porrasta ylemmäksi.

Niin kohosi Jaakko Vesterinen aivan huomaamattaan. Häntä alettiin pitää
miehenä, jonka ystävyydestä kannatti kilpailla. Se kutkutteli Jaakon
itserakkautta, sai hänet esiintymään yhä yltiöpäisemmin. Hän alkoi
tehdä liian ahnaille ja vähäpätöisemmille vartijoille häikäilemättömiä
kepposia, joille pian kaikissa hevosmiesten artteleissa naurettiin.

Niinpä kerran eräs vartija, mikä lie ollut uusi tulokas, nosti
rähinän, kun Jaakko nokka pystyssä vihellellen ajeli tavallista
kierrostaan punnituttaakseen kuormansa toistamiseen. Vartija kai luuli
säikähdyttävänsä Jaakon ja kiskovansa suuret juomarahat.

Mutta siinäpä hän erehtyi, Jaakko kyllä tiesi kenelle lahjuksensa
tunkea. Muitta mutkitta hän sivalsi vartijaa ohjasperillä ja huusi
nauraen:

— Siinä sinulle, terveydeksesi!

Sekä ajeli sen tempun tehtyään edelleen taakseen vilkaisematta.

Miesparka sai punaiset naarmut naamalleen ja hölmistyi niin
pahanpäiväisesti, ettei hyvään aikaan osannut muuta kuin ihmetellä.
Ja kun hän sitten meni valittamaan santarmeille, niin nämä hänelle
nauramaan ja neuvomaan, että ensi kerralla hänen pitää seistä
smirnassa, kun Jakov Martinovitsh suvaitsee ajella ohi.

— Vot, se siull hjuva tjekemas, oikke hjuva! Sinu olemas durak, a Jakov
Martinovitsh olemas barin!

Niin selittelivät santarmit suomea tavoitellen ja vilkuttivat silmää
ympärille keräytyneille hevosmiehille. Santarmit olivat kaikki Jaakon
sajutovereja. Mene niille vaivojasi valittamaan!

Majapaikassa ei Jaakolle enää naureskeltu.

Hän oli nyt toisten veroinen, vieläpä monia etevämpi, ja itse Salamon
Hakuli alkoi osoittaa Jaakolle ystävyyttä. Kehuskeli häntä toisille
hyvänä esimerkkinä ja julisti aina tietäneensä, mikä mies Jaakko oli,
kun vain viitsi unen silmistään karistaa.

— Se Mari se on tämän Jaakon pannut joutavia ujostelemaan. Se on
semmoinen kyliä kartteleva ihmiskaihi, ja tämä Jaakko kulkee liiemmäksi
sen hamosten lumoissa.

Niin selitteli Salamon tavallisella kursailemattomuudellaan. Toiset
hyväksyivät piloja pannen nämä selitykset ja kehoittelivat Jaakkoa
unohtamaan mielestään kotoväen, kun oli kerran jouduttu elelemään näin
verrattomissa artteleissa.

Jaakkoa harmittivat nämä kehumiset ja nämä neuvot. Hän oli aina
työmaalta palattuaan huonolla tuulella, tunsi itsensä läpiväsyneeksi
kuin näännyttävän raadannan perästä, ei jaksanut millään toisten
ilonpitoon innostua.

Toiset maistelivat ahkerasti iltapuhteiden kuluksi, maistelivat
sekä omassa majapaikassa että alkoivat pian kulkea myös kylällä
huristelemassa.

Salamon Hakuli se joka ilta heti työmaalta tultuaan komensi sajuveden
tulelle ja alkoi kaivaa pirtupulloaan esille. Yhtä janoinen oli myös
toinen Peräkylän kuuluisuus, matala, lenkosäärinen Taavetti Rehmonen,
vanha hevosparisniekka ja markkinain kävijä.

Tämä Taavetti oli aikanaan elänyt hyvin leveästi, mutta sitten mennyt
alituisissa kaupoissaan rutiköyhäksi, niin että talorähjänsä oli jo
velassa melkein harjahirsiä myöten. Se oli masentanut Taavetin mielen.
Viime aikoina oli hän raihnaisuuttaan valitellen pysynyt kotimiehenä ja
antanut kahden täysikasvuisen poikansa ajossa kulkea.

Nyt oli Taavetti sentään lähtenyt liikkeelle Inon kehutun työmaan
innostamana. Hänellä olivat myös molemmat poikansa mukanaan, ja kun
kolmen miehen viikkopyytö kohosi sangen korkealle, pääsi Taavetti hyvin
pian entiseen vireeseensä. Alkoi jo kilvoitella itsensä Salamon Hakulin
kera suun soittamisessa ja rahojen reimassa käyttelyssä meni melkein
hänestä edellekin.

Niinpä Taavetti ensimmäisenä Peräkylän miehistä rupesi pelipaikoissa
kulkemaan. Vanhin poikansa Herman, joka kaikin puolin oli isänsä
ilmetyinen kuva, oli hänellä näillä retkillään mukanaan, ja joka kerta
majapaikkaan palattuaan kehuskelivat isä ja poika voittaneensa suuria
summia. Hermannista kehittyikin käden käänteessä oikea pelurityyppi.
Hän kulki alati korttipakka taskussa, eikä kauan kulunut, kun hän jo
sai pelin käyntiin omassa peräkyläläisten majapaikassa.

Siitä lähtien menivät illat yhtenäisessä viettämisessä. Vuoroin
ryypiskeltiin ja pelattiin omassa majapaikassa, vuoroin käytiin kylällä
onneaan koettamassa.

Jaakkoa koeteltiin houkutella mukaan, mutta hän kieltäysi jyrkästi
iltaisin maistelemasta ja korttipelistä. Hän oli päättänyt säästää
ansionsa ja hän pysyi päätöksessään. Yksi sorokan pullo sai mennä
päivää kohti työmaalla, mutta kotona ei ainutta tippaa.

Välistä oli kyllä kiusaus suuri. Kun työmaalta tultua tunsi tympeätä
väsymystä, niin silloin olisi kuuma, terästetty sajulasi tehnyt
hyvää. Ihan vesi herahti Jaakon kielelle, ja vatsan pohjalla kiersi
hiukaisevia ailahduksia, kun keittotouhusta punoittava emäntä alkoi
kilistellä teelaseja ja miehet asettelivat kilvalla pirtupullojaan
pöydälle.

Silloin pakeni Jaakko tavallisesti ulkosalle. Hommaili siellä
pitkän rupeaman hevosensa luona ja läksi sitten harhailemaan pitkin
kylänteitä. Siellä tuli hänelle vähitellen tavaksi hakea kaikkein
meluisimpia kulkupaikkoja. Alussa oli hän niitä kartellut, mutta
nyt hän niitä hakemalla haki. Ohjasi askeleensa sinne, niissä oli
sakeimmassa sainoitupia, missä kuului yhtenäinen hanurien räminä ja
juopuneiden mekastus.

Tällä metelillä Jaakko kiihoitti itseään. Hän ei muuten päässyt
päivän rehkimistä seuranneesta puutumuksesta, mutta kun pysähteli
tanssipaikkojen ikkunain alla, kuulosteli siellä sisällä käynnissä
olevaa, rähinän ja hurjan hanurinsoiton säestämää jauhamista ja
jytkytystä, ja kun välistä sai melkein nyrkeillään raivata tiensä
vastaan hoipertelevien miesjoukkojen ohi, niin silloin alkoivat
veret päästä liikkeelle, silloin alkoivat ajatukset Jaakon aivoissa
kiukkuisina kiehahdella. Ne kiersivät alati yhtä ja samaa latuaan,
tähän tapaan:

— Tuolla tavoin ne tuhlaavat viikkopyytönsä, ja minunko pitäisi tässä
jättää oma osani ottamatta? Kuka siitä hyötyisi? Noiden vietävien
mässäykseen menisi nekin kolikot, ja minä saisin kulkea naurun
alaisena. Ilkkuisivat: jätä vain sataruplasesi meille, kyllä se tänne
kelpaa ja selvä siitä tehdään.

Jaakosta alkoi tuntua vallan oikealta, että koetti hyötyä niin
paljon kuin mahdollista keinoista välittämättä. Sitä oikeammalta se
hänestä tuntui, kun hän aikoi käyttää ansionsa toisella tavoin kuin
kaikki muut, aikoi panna ne hyötyä tuottavaan yritykseen, huvilan
rakentamiseen.

Siitä syventyi Jaakko taas huvilasuunnitelmaansa, kävi
yksityiskohdittain läpi sen kaikki rakennusvaiheet ensimmäisen hirren
kaatamisesta vihoviimeiseen kuistikon koristenäpräykseen asti.
Kiihkeästi hän sen ohella laski edessä olevia sydäntalven viikkoja ja
arvioi, miten paljon ennättäisi säästää, jos joka viikko pääsisi sataan
ruplaan asti.

Ja miten olla, alkoi Jaakosta tuntua, ettei sadan ruplan
viikkopyydöillä ehkä säästyisikään niin paljoa, kuin huvilan
rakentamiseen tarvittiin. Siitä tietysti pani mieleen poltteen, että
pitäisi ansaita enemmän, pitäisi osata kohottaa viikkopyytönsä niin
korkealle kuin mahdollista.

— Parempi pitää varansa, ettei huvila jää vesikattoon!

Tällä tavoin kulutti Jaakko iltakaudet, aivan kuin erakko, lihansa
himoja kuolettava pyhimysmunkki; joka taivaan tiellä kilvoitellakseen
kurkistelee ikkunoista synnin loassa rypevien maailman lasten orgioita
sekä menee sitten yksinäiseen koppiinsa ja ruoskii siellä rukouksia
höpisten ruumiinsa verille.

Päivisin oli Jaakko toinen mies, kestitsi pomoja, puijasi häikäilemättä
ryssän ruunua. Kulki leimana ja rohkeana, patterityömaan hyrisevän
hopeamyllyn kieputuksen huumaamana, monasti myös pirtuhöyryistä
humaltuneena.

Tämä kaksoiselämä kulutti miestä, löi hyvin pian leimansa Jaakon
ulkonäköön. Kasvonpiirteet laihtuivat, silmiin tuli melkein vauhko
katse, suupielet usein oudosti vavahtelivat.

Mutta menestys oli Jaakolla hyvä. Jo toisessa viikkotilissä hän
tavoitti Salamon Hakulin ja kolmannessa hän meni kaikkien kyläläistensä
edelle.

Se herätti yleistä hämmästystä Peräkylän arttelissa. Jaakko Vesteristä
alettiin katsella ihailulla, ja kaikki utelemaan, millä keinoilla hän
oli pomojen mielet niin tyyten puolelleen taivutellut.

Mutta Jaakko ei ruvennut liikoja selittelemään. Naurahti vain tylysti
ja virkkoi:

— Mitä kumman keinoja siihen huolisi. Ryyppy oikealla paikalla, rupla
oikean miehen kouraan, ja niin anna soitella! Osaahan tuon konstin kuka
hyvänsä, vielä kyselemään, miehiset miehet.

— Siinä saitte, nauroi hyväntahtoinen Anton Lempiäinen. — On sillä
omat salataikansa tällä Jaakolla, mutta niitäkös se rupeaisi meille
selittelemään.

Anton tarkkaili ja ihmetteli monasti itsekseen Jaakossa tapahtunutta
muutosta, mutta ei antanut muiden ajatuksiaan huomata. Laski vain
kevyttä leikkiään, kun Jaakon pakoa yhteisistä illanistujaisista
välistä ruvettiin kummastelemaan.

— Eukolleen kai se Jaakko kolikoita säästelee. Tai jos on löytänyt
minkä salaisen käyntipaikan, jossa iltakaudet kähmii.

Tämän viimeisen otaksumisensa lausui Anton sen enempää ajattelematta,
mutta se jäi kuin otolliseen maaperään viskattu sienien itämään
peräkyläläisten aatoksissa. Siitä päivästä lähtien uskottiin yleiseen
Jaakolla olevan salaisen naistuttavan, jonka kera eleli luvattomassa
suhteessa. Mitäs muuta varten mies olisi niin kummallisesti
käyttäytynyt.

Tätä uskoa lujitti vielä se seikka, ettei Jaakko toisen eikä
kolmannenkaan pyhän seutuna lähtenyt kotona käymään. Useimmat muut
kävivät eväsvarastojaan täydentelemässä, mutta Jaakko selitti, ettei
viitsinyt lähteä suotta ajelemaan, kun joulunpyhät olivat jo aivan
ovella.

Itse asiassa ei Jaakolla ollut ensinkään halua kotiin lähteä. Tuli
mieleen ero vaimostaan ja tämä nykyinen meno.

Kun sitä ajatteli, sysäsi niin vastaan, että olisi toivonut lähenevät
joulunpyhätkin olemattomiin.




XI.


Kahdet vietetään joulunpyhät Kannaksen huvilaseudulla perätysten:
Suomen joulu ja ryssän joulu.

Karttuu siinä sillä tavoin pyhiä melkein kuukauden päivät yhteen
menoon. Kun kerran aloitti omana jouluaattona juhlimisen, niin vasta
vanhan allakan Hiiva-Nuutin päivänä joutaa joulupohmeloaan selvittämään.

Suomen jouluna syödään ja juodaan kotona, käydään kyliä piirakka- ja
rieskavakat sekä monenlaiset muut eväät mukana. Mutta kun ryssän joulu
alkaa lähetä, silloin loppuivat kylättelyt. Silloin on toiset toimet
edessä.

Saapuu silloin Pietarista joukoittain kesällisiä huvila-asukkaita
maaseudun rauhassa pyhiänsä viettämään. Huvilaseudulla herää silloin
suuren maailman elämä pariksi viikoksi talviunestaan. Asemilla on
taas liikettä ja kuhinaa, välistä melkein yhtä paljon kuin parhaina
kesäkauden viikkoina. Taas tungeskellaan asemalaiturilla junien
tuloa odotellen, pöyhistellään höyheniään, näytellään uusia hienoja
turkkejaan, mäiskytellään suukkoja, puhua pajatetaan talvikauden
muotiuutuuksista ja seulotaan salonkijuoruja.

Ja paikkakunnan alkuasukkaat ovat viimeistä sorkkaa myöten juhlahumussa
mukana, kuka pietarilaisia pyhävieraita luokseen maanittelemassa, kuka
setakoita pyydystämässä, kuka muuten vain joukon jatkona. Siinä on
junien saapuessa oikea ajometsästys käynnissä. Toistensa nenän alta
siepataan vieraat, riidellään ja rähistään, kehutaan ja kiitetään omia
asumuksia, välistä melkein käsikähmässä tapella nujuutetaan tulijan
matkatavaroista. Sillä jos kerran ne saapi anastetuksi, on omistajan
melkein pakko seurata tavaroidensa perästä.

Joku outo muukalainen suutahtaisi mokomasta tungettelevaisuudesta
pahanpäiväisesti, mutta venäläinen ei suutahda. Hän on semmoiseen
tottunut kotonaan, se meno kuuluu hänen käsityksensä mukaan maailman
luonnollisimpaan asiain järjestykseen. Ja itse asiassa se onkin
leikintekoa siihen tungettelevaisuuteen verraten, jonka uhrina hän
olisi saanut olla pitkät pyhät kotonaan Pietarissa. Siellä olisi
juossut kaikki tuttavat ja alaiset onnittelujaan lavertelemassa.
Syötä niitä, juota niitä aamusta iltaan ja jaa vielä pyhälahjuksina
kaikki taskurahasi tungettelijoille. Täällä maalla pääsee sentään
hengähtämään, kun on pahimmasta alkunujakasta ehein nahoin selvinnyt.

Seutukuntalaisille merkitsee tämä pietarilaistulva keskellä talvea
samaa kuin virkistävä kosteikko erämaan taivaltajalle. Tavallisissa
oloissa tulevat viimeiset kesäkauden pyydöt näppiä nuollen syödyiksi
omina joulunpyhinä. Jopa monasti pitää kauppiaalta velaksi
jouluvarukset hankkia.

Siinä tarpeeksi syydä olla varpaillaan, kun pietarilaiset tulevat
joukolla rupliansa kylvämään. Kun osaa olla kerkeä, saa niitä
siepatuksi niin paljon, että pahin puute poistuu moniksi monituisiksi
viikoiksi...

Eipä siltä, että tänä talvena puute olisi pakottanut pietarilaisia
jouluvieraita odottamaan, niiden perässä juoksemaan, niille palveluksia
tekemään. Hyvin elettiin ilman niitä Inon patteritöiden ansioilla.
Oli syöty ja juotu omina joulunpyhinä, niin että vatsa lopulta pyrki
pakahtumaan sitä herkuttelun paljoutta. Ja olisi riittänyt vielä ryssän
jouluksikin syömisiä ja juomisia.

Mutta niinkuin jalon metsänriistan jäljille joutuminen saa
synnynnäisen jahtimiehen veret joka tilanteessa liikkeelle, niin
saa myös pietarilaistulva Kannaksen huvilaseudun väestön jalkeille,
tulipa se tulva milloin hyvänsä. Siinä on oma vetovoimansa siinä
pietarilaiskuhinassa, ei sitä voi vastustaa.

Niin se veti tänäkin talvena kaikki mukaansa, veti aseman
ympäristöläiset, veti Peräkylän miehet ja naiset. Vieläpä oltiin
melkein kahta innokkaammin touhussa kuin muina talvina. Jouluvieraiden
pyydystäminen tuli kunnian päälle käyväksi kilvoitteluksi, jossa ei
kukaan mielisuosiolla tahtonut jäädä alakynteen.

Niinpä eräs aseman lähistöllä elävä ajuritalonpoika oli Suomen jouluna
käynyt Valkjärvellä ja toi sieltä tullessaan uuden, sirotekoisen
ajurireen, jota hän heti tulonsa jälkeisenä päivänä ylvästellen kävi
näyttelemään Tereskan sainoin pihalla.

— Olettekos, pojat, nähneet oikeata rekeä, joka ei ole mikään vene eikä
pesukaukalo. Siihen sopii istahtaa pietarilaisen, vai mitä sanotte?

Miehet myönnyttelivät kuorossa, että sopi kyllä istahtaa, olipa vaikka
kenraali miehekseen.

— Vaikka ministeri! intoutui reen omistaja. — Eivät Nevskillä ajele
tämmöisillä, vaikka siellä onkin se ajurien sääty olevinaan valittua,
niinkuin tiedätte. Oikein rotuhevoset niillä pitää olla niillä.

Nevskin pika-ajureilla, mutta tätä rekeä en menisi niiden ajovehkeisiin
huikkimaan.

— No, ehkä sentään kannattaisi huikkia, epäili joku.

— Eipäs kannattaisi, kivahti reen omistaja. — Sano, veikkonen, mikä
kohta tässä reessä olisi vielä korjattava. Sano se, jos ajopelien
päälle mitään ymmärrät!

Vastaanväittäjä ei voinut sitä sanoa, ja niin lumosi uusi reki koko
miesjoukon. Seuraavina päivinä tuli monille muille kiireellistä asiaa
Valkjärvelle.

Peräkylän Salamon Hakuli riensi sinne ensimmäisten joukossa. Oli
Salamonilla sielläpäin kaukaisia sukulaisiakin, ja tekosyyksi tuli
niiden luona kylättely. Mutta lähtö tapahtui niin tulisella hopulla,
ettei emäntä Lienalla ollut aikaa leipoa edes kunnollisia kyläeväitä.

Kun Valkjärven ajopelimestarit huomasivat, että heidän valmisteilleen
tuli odottamatta runsas menekki, koroittivat he tuntuvasti rekien
hintaa, mutta siitä eivät nämä tulvanaan rientävät ostajat välittäneet.
Kilvalla vietiin kaikkein parhaimmat reet, pyysipä mestari niistä mitä
hyvänsä.

Mutta ei tyydytty vain uusien rekien hankkimiseen. Kun joku hyväkäs
siihen lisäksi osti uudet upeat silavaljaat, niin tietysti kaikilla
muillakin piti olla samanlaiset jo seuraavana päivänä.

Ei ajateltu näiden uusien ajopelien hankkimistouhussa sitä, että ne
tulivat ostetuksi melkein tyhjän pantiksi. Useimpien tämäntalvinen
setakanajo supistui näet ryssän joulunpyhiin, ja siinä ajassa ei
ennättänyt kunnolla puolta ajopelien ja valjaiden hinnasta ansaita,
vaikka miten olisi yrittänyt.

Ehkä joku sitä ajattelikin, mutta viitsikös yksin jättäytyä vanhoja
ajopelejä pietarilaisille näyttelemään, kun kaikilla toisilla oli
uudet. Eipä tietenkään viitsinyt, ja siksi toisekseen, olihan noita
Inossa pyydettyjä ruplia. Mitäs niistä säästelemään, kun oli tässä
semmoista hienon maailman väkeä palveltava. Osasivat ne näet valita
kyytimiehensä pietarilaiset, kun tulivat pyhinä maalle hupia ajelemaan.

Mutta totta tosiaan kelpasi niiden nyt valita. Oikein ilo oli
ensimmäisten juhlajunien tulon edellä katsella aseman ajuripirssissä
pitkänä rivinä odottavia hevosia. Keveiden, sirotekoisten rekien
maalaus välähteli uutuuttaan. Samalla tavoin välähtelivät uudet
silavaljaat, ja länkien nokassa helisivät uudet kulkuset.

Yksin ajokkaatkin näyttivät tavallista pirteämmiltä ja paremmin
hoidetuilta. Ne eivät torkkuneet päät riipuksissa, vaan kuopivat
tannerta, vilhuivat ympärilleen, hirnahtelivat ja pitivät keskenään
pientä riidan kopua. Ne kuulostivat tiuskivan toisilleen: »Mitäs siinä
rehentelet, on minulla yhtä hyvät vehkeet kuin sinullakin. Jos ei liene
hieman paremmat, kun tarkalleen katsellaan.»

Pietarilaisia tuli runsaasti, ja pian ne huomasivat seutukunnan ajurien
varakoitumisen. Kiittäviä kehumisia sai yksi ja toinen hienoista
ajopeleistään ja hyvästä kyydistä. Eikä vain kehumisia, tuli myös
runsaita juomarahoja, sillä kitsastelematta elää parempaan säätyyn
lukeutuva pietarilainen joulumatkoillaan.

Mutta jos pietarilaiset elivät kitsastelematta, niin yhtä
kitsastelematta elivät myös heidän kyyditsijänsä. Tereskan sainoi
tuli taas junien väliaikoina ja iltaisin ajurien tavalliseksi
kokouspaikaksi. Siellä oli tungokseen asti väkeä, eikä siellä moni
paljaaseen sajuveteen tyytynyt. Martiska-Maijan Israelilla oli täysi
työ, jos mieli pitää kaikkien kielenkantimet oikeassa vireessä.

Peräkyläläisten tavallinen seura, johtajinaan Salamon Hakuli ja
lenkoluinen Taavetti Rehmonen, istui jok’ikinen ilta viimeisinä
Tereskan kantavieraina. Olivat joukkoon taasen ilmestyneet myös
kalasaksa Sion Lipiäinen ja Mooses Määttänen.

Mooses olikin toisten kyläläistensä Inossa ollessa saanut viettää
verrattain ikäviä päiviä. Ei viitsinyt aina naapureissa kylätellä, kun
siellä oli kotona vain naisväkeä. Ja jos käveli Tereskan Saineille
asti, niin ei liioin siellä tuttavia yhyttänyt. Ei muuta neuvoksi kuin
makaile vain kotona ja kuuntele Justiinan haukkumisia päivät pitkät
aamusta iltaan. Semmoista oli talvisaikaan Mooseksen elämä. Kummakos
jos hän nyt istuskeli sitä ahkerammin.

Sion puolestaan ei ollut viettänyt joutilaita päiviä. Kehuskeli jäiden
lujittumista odotellessaan ajaneensa Metsäpirtistä muutaman kalakuorman
Pietariin, mutta pyhien jälkeen, kun merikalastus pääsisi vakiintumaan,
lupasi Sion tulla Inoon ja perustaa sinne oikean kalakaupan.

— Sillä kääräistään suuret rahat kevääseen mennessä, selitteli Sion
silmiänsä räpytellen ja venytteli reuhottavaa alahuultaan.

— Mikäs kääräistessä, kun on kalakaupan päälle niin paljon lukenut,
innostui Salamon. — Minä sinuna antaisin toisten miesten ajella
kalakuormia. Itse istuisin tiskin takana ja vetäisin hopeanuottaa.

Sitäpä olen alkanut vähin tässä ajatella, myönsi Sion. — Jos tämä ensi
yritys luonnistaa, niin keväällä avataan tuoreen kalan myyntipaikka
tänne kotiaseman huvilaseudulle. Kuulostaa olevan tulossa entistä
satoisampi kesä, jos enteet paikkansa pitänevät.

Sionin puhe oli totta. Seuraavaksi kevääksi odotettiin oikein
tarumaista pietarilaistulvaa. Nyt jo vuokrattiin kilvalla uusia
liikehuoneistoja, ja maatilojen sekä huvilapalstojen kysyntä oli yhäti
vilkastumassa. Maakeinottelijoita kierteli kaikkialla ympäristöllä, ja
ne alkoivat tarjota yhä korkeampia hintoja, kun talonpoikien ei tänä
talvena tarvinnut suoranaisessa puutteessa tilankauppoihin ryhtyä.

Hyvinvoinnin yltäkylläisyydessä elettiin Kannaksen huvilaseudulla.
Rieskaa ja hunajaa vuotivat Inon patterityöt. Hopearusoissa kangasteli
tuleva kevät. Kannatti hyvin yhden kuukauden päivät joulunpyhiä juhlia.




XII.


Paljon oli Marilla ajattelemista pitkinä joulun alusviikkoina Jaakon
Inoon lähdön jälkeen.

Oli Mari ennenkin talvisaikaan tällaisia yksinäisiä viikkoja viettänyt,
kun Jaakko oli Kronstadtin talviajoissa tai pitkillä rahtimatkoilla.
Mutta ei ollut yksinolo Marista milloinkaan ennen tuntunut niin
apealta ja tyhjältä kuin tällä kertaa. Monasti valottomina syystalven
päivinä, kun pojat olivat koulussa, unohtui Mari tyhjässä pirtissä
kangaspuidensa ääreen toimetonna istumaan. Sukkula luiskahti
väsähtäneestä kädestä, ja ajatukset palasivat yhä uudestaan Jaakon
lähtöpäivään. Ei voinut Mari sitä millään saada mielestään.

Mitä varten Jaakko lähtiessään aivan tahallaan oli näyttänyt tahtovan
olla hänelle töykeä ja tyly? — Sitä kyseli Mari kyselemistään
itseltään, ja kuumat kyyneleet vierähtivät usein poskipäille.
Hän kaipasi elämää, oikeata miehen ja vaimon elämää. Syvällä
hänen hiljaisen olemuksensa sisällä asui se kaipaus voimakkaana,
sammumattomana. Ei tahtonut se millään tyytyä siihen, että hänen ja
Jaakon karun yhdyselämän viimeisetkin rihmat revittiin armottomasti
rikki, niinkuin Jaakko näytti tahtovan tehdä.

Mutta ehkäpä ei Jaakko tahallaan ollut tahtonutkaan häntä loukata. Ehkä
Jaakko olisi halunnut jäädä kotiin, jollei olisi siihen väliin tullut
Antonia. Jaakko käyttäytyi välistä niin kummallisesti, ei tietänyt
oikein itsekään, mitä tahtoi, mitä ei. Tämä ainainen ajossa kulkeminen,
tämä vetelehtivä loiselämä se oli Jaakon semmoiseksi murjonut ja
tylsistänyt. Rehellinen ja hyvä mies Jaakko oli pohjaltaan, ja varmasti
Jaakko sydämensä syvyydessä vielä kaipasi ja rakasti häntä, ikävöi yhtä
paljon kuin hänkin ikävöi Jaakkoa..

Näin todisteli Mari itselleen, näin koetti keksiä jos mitä syitä Jaakon
puolustukseksi.

Mutta sitten sukelsi taas mieleen tuskallinen kysymys: Mitä varten
Jaakko ei koko aikana tullut ainutta kertaa kotona käymään? Tai jos ei
itse tullut, miksi ei edes toisten kyläläisten kera lähettänyt mitään
viestiä itsestään? Vaikka Antonin kera olisi voinut ilmoittaa sen
verran, että oli terveenä ja ettei hänen vuokseen tarvinnut huolehtia.
Niin oli Jaakko muina talvina tehnyt, ja se tuntui aina paremmalta
kuin tämmöinen tietämättömyys. Tämä pyrki ihan mielen masentamaan,
ja melkein pakko näytti olevan lopulta ruveta uskomaan, ettei Jaakko
halunnut töykeätä lähtöään millään lailla sovittaa.

Jo teki Marin eräänä pyhänä mieli, kun sai kuulla Antonin tulleen
kotona käymään, lähteä jalansyten Antonilta tiedustamaan, etteihän vain
Jaakkoa ollut Inossa mikään onnettomuus kohdannut. Mutta ei sitten
sentään lähtenyt. Ajatteli:

-— Ehkä rupeaisi Anton vielä naureskelemaan: Jopas tuli muka ikävä
Jaakkoa! Ja kertoisi sitten vielä käynnistäni Jaakolle, lavertelisi
mitä hyvänsä. Ei, jos kerran Jaakko tahtoo näin, niin olkoon.

Näin päätti Mari, mutta karvastelevan itkun tämä päätös tahtoi pusertaa
esille. Tunsi itsensä niin onnettomaksi ja hyljätyksi, ettei koko
seuraavana yönä saanut unta silmiinsä.

Sattui sitten vielä Mari muutamana päivänä kauppiaalla käydessään
ohimennen kuulemaan, millaista elämää Inossa vietettiin, miten siellä
rehoitti juopottelu ja uhkapeli, lahjominen ja julkea varastelu
jokaisella askeleella.

Ei Mari sillä kertaa kuulemaansa sen enemmän huomiota kiinnittänyt.
Mutta se jäi itsestään itämään hänen ajatuksiinsa, ja muutama päivä
jälkeenpäin se aivan varkain, ihan kuin vieraan äänen kuiskaamana
sukelsi odottamatta esille hätkähdyttävänä kysymyksenä:

— Entäpä jos Jaakkokin on Inossa vetävän virran mukana joutunut
huonoille teille ja sentähden häpeää tulla kotona käymään?

Mari aivan säikähti tuota yllättävää ajatusta ja koetti sen siinä
tuokiossa karkoittaa mielestään. Hän alkoi kiihkeästi vakuutella
itselleen:

— Eihän semmoisessa mitä järkeä ole. Ei Jaakko konsanaan huonoille
teille lähde. Vaikka mitä muuta, mutta semmoista en ikinä usko.
Onhan Jaakko elämänikänsä kulkenut ajuriartteleissa, viereksinyt
Kronstadtissa ja vaikka missä, mutta aina pysynyt rehellisenä, erossa
huonoista seuroista.

Niin koetti Mari todistella, mutta mieleen iskenyt salainen pelko ei
niin vähällä hellittänyt. Se alkoi kiusata pahan aavistuksen tavoin.
Se sukelsi ehtimiseen esiin päivän askareissa, se kääntelehti hänen
aivoissaan pitkinä, unettomina öinä, se ei lopulta antanut hänelle
hetken rauhaa. Se kuiski kuiskimistaan kavalasti, itsepintaisesti:

— Miksikäs Jaakko sitten ei tulisi kotona käymään, jollei hänellä olisi
mitä peitettävää?

Mari oli ihan onneton, kun ei saanut tuolta pelolta millään rauhaa.
Milloin oli hän näkevinään Jaakon humaltuneena juomapöydässä, milloin
hiestyneenä kiihkeässä korttipelissä. Hänen mielikuvituksensa maalasi
nuo kuvat niin ilmieläviksi, että teki mieli pakoon juoksemaan
päästäkseen niitä näkemästä. Epätoivossaan ajatteli Mari:

-— Hyvä Jumala, kunpa joulu lopulta joutuisi, jotta saisi nähdä Jaakon,
jotta pääsisi edes tästä kidutuksesta. Vaikka miten tyly olisi Jaakko,
kunhan vain saisi nähdä hänet entisellään.

Mutta joulu läheni hitaasti. Vielä sai Mari monta pitkää päivää
rauhatonna odotella, ennenkuin aaton aluspäiviin jouduttiin.

Silloin alkoivat peräkyläläiset palata yksi toisensa perästä, mutta
Jaakkoa ei kuulunut. Martti ja Lauri varustivat jo aaton edellisenä
päivänä pienen joulukuusen ja hokivat siinä touhussa toivehikkaina:

— Isä tuo tullessaan koristeita ja makeisia, niin että kuusi saadaan
oikein kauniilta näyttämään.

Mutta köyhästi koristetuksi jäi poikien kuusi, sillä Jaakko ei tullut
vielä aattoaamunakaan. Ei tullut ennen kuin iltamyöhällä.

Mari ja pojat olivat häntä nääntyäkseen odottaneet. Olivat sitten
jättäneet jo kaiken toivonsa. Joulusauna oli jo puoliksi jäähtynyt,
mutta ei tehnyt heidän mieli lähteä ilman odotettua isää kylpemään.
Sytyttivät vain rahille asetettuun kuuseen muutamia ohkaisia,
värikkäitä pikku kynttilöitä ja istahtivat masentunein mielin sen
ääreen. Pojat painautuivat kuin turvaa hakien tiukasti kiinni äitiinsä,
ja niin koetettiin kolmisin laulaa. Mutta ei tahtonut laulukaan
luistaa. Itku kurkussa pojilla karvasteli, eikä se varsin kaukana
Marillakaan ollut.

Silloin vasta tuli Jaakko. Ulkoa kuultiin hänen rekensä ratina, ja
kilvaten riensivät pojat lyhdyn kanssa isäänsä auttamaan. Mari alkoi
asetella teevehkeitä pöydälle, mutta kevyesti ei siinä hommassa hänen
jalkansa liikkunut. Tuntui niin toivottomalta enää jouluiloa odottaa.

Eikä sitä jouluiloa tullutkaan. Raskaan, painostavan mielialan toi
Jaakko vain tullessaan. Oli kuin hänen matkassaan olisi pirttiin
työntynyt näkymätön painajainen, joka kylmänuhoa henkien täytti koko
pirtin, valtasi sen jokaisen loukon, pyrki illan henkeä ahdistamaan.

Ei monta sanaa vaihdettu ennen kylyssä käymistä, eikä paremmin puhe
luistanut sieltä palattuakaan. Mari yritti tiedustella, miten Jaakkoa
oli Inossa luonnistanut ja miksi hän oli ollut koko ajan kotona
käymättä.

Mutta Jaakko vastasi Marin uteluihin hyvin vältellen ja väkinäisesti.
Näki hyvin, ettei hän halunnut tehdä minkäänlaista selkoa asioistaan.
Niin istuskeli pöydänpääpenkillä kyynäspäihinsä nojaten, kuin olisi
tuntenut itsensä vieraaksi koko tässä pirtissä.

Jaakon oudoksuttava, itseensä sulkeutunut käyttäytyminen täytti pelolla
Marin sydämen. Illallista laittaessaan hän tarkkasi salavihkaa Jaakkoa,
ja silloin huomasi hän vasta täydelleen, miten paljon Jaakko oli
entisestään muuttunut. Jaakon laihtuneiden kasvonpiirteiden ilme näytti
Marin mielestä aivan kuin jollakin tavoin särkyneen, ja itsepintaisesti
Jaakko väitteli Marin tutkivaa katsetta tarkastellen koko ajan lattiaa,
kuin olisi sen saumoista mitä uutuuksia huomannut.

— Hyvä Jumala, mitähän Jaakolle lie tapahtunut, kun on tuommoiseksi
muuttunut? kyseli Mari hädissään itseltään.

Hän oli viimeiseen asti koettanut taistella salaisia aavistuksiaan
vastaan, mutta nyt näytti olevan ihan pakko ruveta uskomaan, etteivät
Jaakon asiat olleet oikealla tolalla. Ehkä oli Jaakko ruvennut Inossa
juomaan ja pelaamaan tai erehtynyt muuhun semmoiseen, jota tahtoi
salata ja peitellä. Ehkä...

Mari ei jaksanut pitemmälle ajatella. Hänet aivan lamasi varmuus, että
Jaakko oli antanut houkutella itsensä tekemään semmoista, josta hän
tähän saakka oli tyystin erossa pysytellyt. Se ei voinut viedä muuhun
kuin onnettomuuteen. Vavisten tunsi Mari sen onnettomuuden uhkaavan
lähenemisen. Oli kuin maaperä olisi alkanut horjua heidän jalkainsa
alla, kuin olisi odottamatta revennyt eteen ammottava tyhjyys. Jaakko
oli jo horjahtanut sinne tyhjyyteen ja veti raskaana, painavana
riippana häntä ja poikia, heitä kaikkia mukanaan.

Pojatkin huomasivat herkällä lapsen vaistollaan, ettei isä ollut
ennallaan. Vierastellen ja arkoina he pysyivät koko illan. Isä ei
ollut muistanut tuoda heille mitään tuomisia ja vaihtoi heidän
kanssaan tuskin ainoata sanaa. Tuskin viitsi edes vilkaista heidän
koulutodistuksiaan, kun he kilvalla tahtoivat niitä hänelle näyttää.
Äiti oli kehunut niitä todistuksia, mutta isä ei niistä välittänyt. Se
pojilta mielen masensi kerrassaan. Noloina ja neuvottomina he veivät
nuo omasta mielestään kalliit paperit takaisin äidin talteen sekä
vetäytyivät sitten äänettöminä ja nyrpeinä mahdollisimman kauas isänsä
lähettyviltä.

Illallinen syötiin äänettömyyden vallitessa. Kaikkien pöydän ääressä
istujan kurkkuun pyrkivät palat kiinni takertelemaan, eikä pöydästä
noustua kukaan näyttänyt olevan oikein selvillä, mitä muuta olisi vielä
tehtävää.

Kuusen ohkaiset kynttilät olivat palaneet lopuilleen ja alkoivat toinen
toisensa perästä oksia kärvennellen sammua. Hetkisen vielä Martti ja
Lauri sitä alakuloisina katselivat, mutta hiipivät sitten hämärään
peittyvällä karsinaseinustalla olevaan sänkyynsä.

Jaakko seurasi pian poikien esimerkkiä. Mari jäi yksin valveille
korjaamaan illallisen jätteitä ja pesemään astioita.

Kuusen kynttiläin sammuttua paloi vain pieni lampputuikku uunin
reunalla. Se jätti suurimman osan pirttiä hämärän peittoon, ja Marista
tuntui, kuin se hämärä olisi alkanut liikkua ahdistavana, uhkaavana.
Hän vilkaisi peloissaan akkunoihin, sulki sitten raollaan olevan juskan
ja siirsi lampputuikun pöydälle.

Sen niukassa valossa hän kampasi kylyn jäljeltä irralleen pyrkivän
tukkansa, letitti sen tiukasti sekä riisui lopuksi päällyshameensa,
puhalsi lampun sammuksiin ja kapusi jalkopäästä varovasti leveään
sänkyyn.

Sinne päästyään hän painautui pieneen myttyrään omalle reunalleen,
kauas Jaakosta, vetäen peitteen päänsä yli.

Häntä värisytti...




XIII.


Ensimmäisenä joulunpyhien jälkeisenä arkiaamuna hiihteli Jaakko
metsässä. Hän tarkasteli ensin hyvän aikaa siinä kylän reunassa
Lazarevin maiden keskessä olevaa palstaansa sekä painui sitten
syvemmälle metsään. Siellä oli suon reunassa hänen varsinainen
metsäpalstansa, joka kasvoi kaunista, solkevaa männikköä.

Jaakko oli tehnyt tämän saman hiihtomatkan molempina pyhinä viipyen
metsässä melkein iltahämärään asti. Niitä pyhällisiä latuja noudatellen
hän nyt taas hiihteli, ja tällä kertaa oli hänellä kirves kainalossa.

Oli vielä hiukan aamuhämärä. Solkeva mäntymetsä seisoi puolitorkkuen.
Vain silloin tällöin kuului ylhäältä latvoista heikko tohahdus kuin
yksinäinen huokaus. Jossakin nakutteli tikka einettään etsien.

Jaakko hiihteli verkalleen puiden alla. Hänellä oli sama tunne kuin
varkaalla, joka menee kirkkomaan pyhättöjä ryöstämään.

Puut katselivat häntä kummissaan. Ylväslatvainen, nuori petäjä suhahti
naapurilleen:

»Mitä se tuo mies täällä alati hiihtelee? Kun ei hautoisi pahoja
mielessään.»

»Eipä luulisi, sehän on tämän meidän kauniin rantapalstan omistaja»,
humisi naapuri. »Tunnen isävainaansa ulkonäöltä.»

»Vai on tämä sen Suotuvan vanhan Martti-vainaan poika. Sehän yhteen
aikaan piti meistä niin hyvää huolta, raivasi kuivuneita pökkelöitä ja
joutavia vesoja, jotta saatiin me terve polvi parempaa tilaa ja enemmän
valoa.»

»Sen saman miehen poika.»

»Vai niin, vai niin. Eipäs se paljon näytä meistä perustavan.»

»Eihän se enää isäkään lopumpana ikäänsä», puuttui puheeseen kolmas,
hyvin suuri petäjä. »Alussa huolti ja hoiteli sen maanjaon jälkeen.»

»Mitenkäs se olikaan se maanjako?» muistutteli nuori petäjä.

»Mitenkäkö oli?» hymähti suuri petäjä. »Pianpa te nuori polvi asiat
unohdatte. Sitenhän se oli: Se Martti sai tämän meidän kauniin palstan
hyvitykseksi siitä, kun se viimeinen hovin vouti antoi hänelle ennen
poislähtöään viimeiset raipat tuolla tien vierellä jurottavassa
piinapetäjässä. Moni olisi tätä palstaa tahtonut, mutta maanmittari
antoi Martille. Sanoi: pidä muistona! Ja siksi kai se Martti-vainaa
alussa niin hyvin meitä hoitelikin.»

»Siksi, siksipä tietysti», suhistiin kuorossa ympärillä.

Hetkisen vallitsi metsässä hiljaisuus. Sitten aloitti taas nuori petäjä
arastellen:

»Se on kuivunut tuo piinapetäjä. Mikähän siihen syynä lienee?»

»Kirous siihen on syynä, niin hokevat», kuiskasi naapuri. »Sanovat,
että se aikanaan tällä tavoin kirottiin: Kasva kaltto siihen asti, kun
saat elinmehusi ruoskittavien puolisojen ja lasten kyynelvesistä. Kun
et enää saa, kuivu, kuivu, kuole pois! — No, nyt ovat ne kyynelvedet
loppuneet, ja petäjän piti kuivua. Niin kirous määräsi.»

»Niin on pitänyt kuivua», totesi ajatuksissaan suuri petäjä. »Ja
kuivunut on myös siinä sen vieressä ollut lampipatama. Tyhjä kuoppa on
vain jäljellä.»

»Mikäs sen lammin kuivasi?» humisivat nuoremmat ympärillä.

»Mikäkö lammin? No, se oli se lampi, nähkääs, niistä samoista
kyynelvesistä. Luojan armosta oli herunut ja syntynyt siihen petäjän
juurelle niiden ruoskittavien raukkojen tuskien lievikkeeksi. Kun
pudotettiin ne alas petäjän kyljessä olevasta riiputuskoukusta
ruoskimisen loputtua, niin siihen päätäsuoraa heittäytyivät
lampipatamaan raipanjälkiä hautelemaan.»

Vavahtava puistatus kävi metsän läpi. Sitten kuiskasi joku arka ääni:

»Vieläköhän se rautakoukku on paikallaan?»

»Vielä sanovat olevan», vastasi naapuri samanlaisella kuiskauksella.

»Huh, tuntuu pahalta olla tässä melkein naapurina», suhahti ensimmäinen
petäjä. »Jo saisivat sen kummituksen hakata pois.»

»Jo saisivat, jo saisivat!» suhistiin joka puolella yhteen ääneen.

Tämän keskustelun aikana oli hiihtäjä painunut näkymättömiin ja
unohtunut.

Mutta äkkiä kuului kaukaa, melkein palstan päästä kajahtava kirveen
isku, ja sitä seurasi hätääntynyt parkaisu:

»Se hakkaa, hakkaa!»

Säikähtyen heräsi koko metsä tähän huutoon.

Puulta puulle toisteltiin hätäviestiä:

»Se hakkaa, hakkaa, hakkaa»!

Suuret petäjät pudistelivat vihaisina ylväitä latvojaan, nuoret petäjät
humisivat neuvottomina, pelosta vapisten.

Mutta kirveen iskut kajahtelivat yhä tuimempina. Niiden kaiku kiiri
kauas tyynen pakkasaamun hiljaisuudessa. Puun kyljessä aherteleva
tikkakin säikähti, lopetti siihen paikkaan kolonsa poraamisen, lentää
pyrähti korkeammalle naapuripetäjään ja kuulosteli siellä päätään
kallistellen, mistäpäin se outo meteli kuului. Pian se sentään,
rauhoittui ja palasi työhönsä. Sen aamuateria oli ankaran lukon takana.
Ei kannattanut turhiin taivasteluihin hetkiä hukata.

Jaakko ei ollut elämässään monta hirttä hakannut, ja niinpä työ
sujui alussa kömpelösti. Pyällys tuli epätasainen, jäätyneestä
puusta irtautuvat lastut lentelivät minne sattui pyyhkäisten välistä
vihaisesti hyvin lähitse Jaakon kulmia. Se kiukutti Jaakkoa; hänelle
tuli mieleen, että kirves ja petäjä tekivät hänelle tahallaan kiusaa,
vastustivat hänen aikeitaan. Hammasta purren hän iski, niin että
säkenet silmistä sävähtelivät ja hiki alkoi kohota otsalle. Hänen
aivoissaan kiehahteli:

Sepähän kumma, etten minä omalle metsälleni saisi tehdä mitä mielin. Ei
tässä kannata turhia kaunistuksia pitää. Ei kannata ja sillä hyvä. Ei
Marilla eikä muilla mukisemista.

Puu alkoi huojua ja kallistua, Jaakko antoi sille viimeiset vihaiset
iskut. Silloin se pahasti parkaisten kaatui lähellä olevaa petäjää
vasten tarraten siihen oksin kiinni kuin hädässään tukea tavoittaen.

Jaakko alkoi sysiä kirvesponnella saadakseen sen irtautumaan, mutta
silloin lipsahti tyvi kannolta ja raapaisi maahan syöksyessään Jaakon
kengänvartta. Vain nopeasti syrjään hypäten pelasti Jaakko koipensa
murskautumasta.

Eikä puu sittenkään kaatunut, naapuri piteli sitä hellittämättä
veljellisessä syleilyssään. Vapisten harmista käilläsi Jaakko
vastustelemaan asettuneen petäjän juurelle ja alkoi hakata sitä
voimiensa takaa.

Kiihkossaan unohti Jaakko kokonaan päänsä päällä häilyvän vaaran.
Mutta kun tukena olevan puun pyällys oli tullut siksi syväksi, että
se taakkansa painosta rupesi huojumaan, luiskahtivat sitä vasten
kaatuneen puun oksat äkkiä irralleen ja rymisten sortui petäjä alas.
Jaakko syöksyi pakoon, mutta kaatui syvään upottavassa hangessa. Sen
verran pääsi hän vain syrjään, ettei jäänyt suorastaan rungon alle,
mutta oksat rusikoivat ja repivät pahoin hänen vaatteitaan tehden myös
kasvoihin näkyviä verinaarmuja.

Tämä tapaturma kuohutti Jaakon sisun pohjiaan myöten. Kun hän hetken
hangessa rähmittyään ontuvana ja hengästyneenä, lunta suustaan
syljeskellen pääsi jaloilleen, oli hän niin raivoissaan, että olisi
luultavasti ollut valmis iskemään kirveellä ketä hyvänsä, joka sillä
hetkellä olisi hänen tielleen ilmestynyt.

Mitään muuta kuulematta ja näkemättä alkoi hän hakata vielä pystyssä
huojuvaa kiusantekijäänsä. Ja kun se oli kaatunut, siirtyi hän
seuraavalle puulle, sitten sitä seuraavalle, malttamatta edes henkeään
välillä vetää.

Hän hakkasi valikoimatta, katsomatta minnepäin mikin kaatui. Hän sorti
puita ristiin rastiin toistensa päälle, niinkuin raju ukkosilma olisi
ne sikin sokin heitellyt. Hiki virtasi noroina hänen otsaltaan, pyrki
suolaisena valuen sokaisemaan hänen silmänsä, mutta ei malttanut
hän pysähtyä sitä kuivaamaan. Välillä hän vain sivalsi kiireesti
pois takkinsa ja viskasi sen kaatamansa puurykelmän päälle. Pian
saivat samaa tietä mennä myös hattu ja rukkaset. Paitahihasillaan,
paljain päin, avokäsin riehui hän kuin mielipuoli. Parahdellen
sortuivat petäjät toinen toisensa perästä. Hätä ja hämminki täytti
hiljaisen metsän. Pikku linnut lentelivät pelästyneinä tirskuttaen
ympärillä. Orava heräsi suon reunassa kasvavan kuusen latvakerkän
sisään rakentamassaan turvaisassa pesässä. Se alkoi silmät pyöreinä
tirkistellä reiästään, ujuttautui sitten kokonaan ulos, loikkasi
pitkällä ilmahypyllä alemmaksi ja tirskahutti kiukkuisena hammasta
tuolle kutsumattomalle rauhan häiritsijälle. Vakavina huojuttelivat
suuret petäjät ylväitä latvojaan.

Mutta Jaakko hakkasi yhä. Hakkasi siihen asti, kunnes kirvesvarsi
luiskahti hänen hervonneista käsistään ja hän vaipui voimatonna
viimeksi kaatamansa puun tyvelle. Hän oli saanut kellistetyksi
parikymmentä petäjää, hyvä ala metsää oli sekasortoisena kaskena,
jonka keskelle pystyyn jääneet nuoret puut seisoivat rusikoituina ja
alastomina kuni orpouttaan itkien.

Ei Jaakko sitä kuitenkaan huomannut. Ylen tyytyväisenä silmäili hän
alulle panemaansa hävitystä. Hänen sisällään kiehahdellut kiukku
oli näännyttävässä raadannassa vähitellen lauhtunut. Jaakko melkein
jo myhäili äskeisille kommelluksilleen ja puoliääneen tapaili hän
ajatusjuoksuaan.

— Alulla, alullapas on lopulta työ, ja hyvin tuntuu metsä kaatuvan,
kun vauhtiin päästään. Loppiaiseen mennessä on hirret hakattu, kun
ei pietarilaisten pyhäajoihin aikaa tuhlata. Sitten loppiaiselta
taas tulisen kiireellä Inoon ruplia pyytämään. Hirret saavat odottaa
viimeisiin kevätkeleihin... Sitten hankiaisen aikaan ne vedetään sinne
Lazarevin maiden keskessä olevalle palstalle. Siellä on jo paikat
katsottu... Rakennustyö annetaan urakalla Launiais-veljeksille. Ne
ovat siellä Inossa, sielläpähän on aikaa niiden kera sopia urakasta.
Kyllä ne pojat mielihyvällä jättävät patterityöt, kun pääsevät huvilaa
rakentamaan. Se on niiden oikea ala... Itse avustan kesäajojen lomassa,
laitan kellarit, ulkosuojat...

Jaakko unohtui valoisiin mietelmiinsä niin kauaksi, että vilu alkoi
riipoa hänen hiestynyttä selkäänsä. Silloin hän nousi, puki kiireesti
takin ylleen, otti hatun päähänsä, avorukkaset käteensä ja ryhtyi puita
karsimaan sekä latvomaan.

Mutta voimat olivat pahasti huvenneet. Tuskin jaksoi Jaakko kunnolla
kirvestä heiluttaa, ja puita kasaan vieritellessään hän juopuneen
tavoin horjahteli. Polttava jano kuivasi kurkkua, mutta kun sitä
sammuttaakseen oli tuokion lunta ahminut, niin jo potkaisi hiukaisevan
nälän tilalle. Vatsanpohja tuntui niin onttuneen tyhjältä, että olisi
voinut luulla kokonaisen viikkokauden paastonneensa eineen palaa
maistamatta.

— Näkyypäs kysyvän, mitä on mies syönyt, myhähteli Jaakko iltahämärissä
kotiin hivuessaan.

Mutta toisena päivänä ei Jaakkoa myhäilyttänyt. Jäsenet olivat
aamulla makuulta noustua niin kipeät ja jäykät, että töintuskin sai
käsivartensa suoriksi. Kämmenpäihin ja sormiin oli kohonnut helliä
rakkuloita, joihin koski turkasesti jo suksisauvoja pidellessä,
saatikka sitten hirsiä hakatessa.

Ei tahtonut sinä päivänä työnteosta tulla mitään valmista. Hyvän
aikaa sai Jaakko jäseniään verrytellä, ja kun kirves rupesi lopulta
heilumaan, niin huonosti se puri jäätynyttä puuta. Rupeaman sai hakata,
ennenkuin ensimmäinen petäjä kellistyi.

Mutta hammasta purren Jaakko ponnisteli, kiihoitti itsensä vähitellen
yhtäläiseen vimmaan kuin edellisenäkin päivänä. Ja silloin sortuivat
taas rytisten solkevat petäjät, sortuivat parahdellen, hätähuutoja
päästellen.




XIV.


Ensi päivinä Jaakko koetti Marilta peitellä metsähommiaan. Marin
uteluihin selitti hän jurosti tekevänsä vain vähän lisähalkoja, ettei
niistä kesken talven tulisi puutetta.

Sitä ei Mari kuitenkaan uskonut. Heillä oli kotona halkoja riittämään
asti, ei ollut mitään pelkoa niiden loppumisesta ennen kevättä. Ei,
muut puuhat vetivät Jaakkoa metsään, mutta mitä ne puuhat olivat?

Aloitettuaan metsässä kulkemisen oli Jaakko tullut entistään
salaperäisemmäksi, vähäpuheisemmaksi. Iltaisin metsästä palattuaan hän
istuskeli omiin ajatuksiinsa unohtuneena, näytti alati hautovan omia,
salaisia suunnitelmiaan.

Siitä tuli Mari yhä varmemmin vakuutetuksi, että Jaakon asiat olivat
joutuneet Inossa huonolle tolalle. Ehkä oli hänet viekoiteltu hulluihin
kauppoihin, ja nyt piti niiden hyvitykseksi panna menemään heidän ainut
lastensa perintö, kaunis metsäpalstansa, jota he tähän asti olivat
säästäneet kuin silmäteräänsä.

Lopulta ei Mari enää saanut rauhaa, vaan lähetti pojat muutamana
päivänä katsomaan mitä Jaakko metsässä aherteli. Hän antoi poikien
mukaan pullollisen lämmintä kahvia, että näyttäisi olevan jotain
asiaakin isän luo.

No pojat tietysti läksivät kilvaten hiihtää lykkimään isänsä tekemää
latua myöten. Heidän oli jo monta kertaa tehnyt mieli pyrkiä isänsä
mukaan, mutta eivät olleet rohjenneet, kun isä näytti aina niin tylyltä
ja vierovalta. Mutta toinen oli asia, kun äiti lähetti heidät asialle.
Silloin pojat uskoivat käyntinsä olevan isälle mieleen.

Mari arvasi Jaakon suuttuvan tästä urkkimisesta, mutta hän tahtoi
päästä selvyyteen. Ei saanut tämä salakähmäisyys enää päivääkään jatkua.

Ja hän pääsi selvyyteen. Metsästä palattuaan pojat kilvalla toimittivat:

— Hirsiä isä metsässä tekee. On jo monta isoa läjää valmiina, ja niistä
rakennetaan huvila!

— Huvila, mikä huvila? kysyi Mari kuin ukkosen lyömällä.

— Ka semmoinen huvila, niinkuin muillakin on. Meille tehdään oma huvila
ja se vuokrataan sitten kesällä pietarilaisille. Niin selitti isä.

— Ja mihin se huvila rakennetaan? tiedusteli vielä Mari henkeä
pidättäen.

— Tuohon, tuohon Lazarevin huviloiden väliin! kiiruhtivat pojat
ikkunasta viittoen selittämään. — Siihen meidän omalle palstalle.

Nämä poikien tuomat tiedot antoivat Marille lopuksi päivää
ajattelemista. Ja kuta enemmän hän mietti tätä huvilan
rakentamishommaa, sitä mielettömämmältä se rupesi hänestä näyttämään.
Se oli vähintään yhtä turmiollinen yritys, kuin jos Jaakko olisi
hukannut suorastaan pelissä tai hulluissa kaupoissa metsäpalstan.
Heillä ei ollut rahoja huvilan rakentamiseen, ja hullua oli Jaakon,
kokemattoman miehen, semmoisiin puuhiin velkarahojen turvin antautua.
Kuka liekin Jaakon saanut verkkoihinsa kiedotuksi, mutta varmaan
perikatoon he tälle ladulle lähdettyään lopuksi luisuisivat. Menisi
metsäpalsta ja hyvässä menossa muu tilatiera kaupanpäälliseksi.
Mierontielle jouduttaisiin kaiken muun onnettomuuden lisäksi.

Jaakon kevytmielinen puuha oli Marin mielestä niin raskas rikos, että
hän tunsi suoranaista ahdistusta sydänalassaan. Ja hän päätti vaatia
Jaakon tilinteolle jo samana iltana.

Illallisen syötyä, kun pojat olivat painuneet makuulle, ottikin hän
sitten asian puheeksi. Hän kysyi suoraan, miten Jaakko oli antanut
narrata itsensä moiseen hulluun yritykseen.

— Ei minua kukaan ole narrannut, selitti Jaakko väkinäisesti. — Näethän
itse, että tuo palsta tuossa Lazarevin maiden keskessä on aivan
joutilaana, ja kun et kuitenkaan salli sitä myydä pois, niin siitä se
ajatus minulle tuli. Jotain tuloahan siitä pitäisi koettaa hankkia, ei
tässä liian rikkaina eletä.

— Mutta millä rahoilla sinä sen huvilan rakennat? tiukkasi Mari. —
Aivan mieletöntähän on velkarahoilla yrittää, ja kukapas meikäläisille
menijöille velkaa uskoisikaan.

— Eihän sen rakentaminen nyt niin ihmeitä vedä, ja sitä vartenhan olen
Inossa rahaa pyytämässä, selitti Jaakko hermostuneesti naurahtaen ja
katseli syrjään.

Jaakon naurahdus ja arasteleva epävarmuus herätti Marissa epäluulon.
Hän katseli hyvän aikaa Jaakkoa läpitunkevasti ja sanoi sitten
painokkaasti:

— Ja uskotko sinä itsekään niillä pyydöillä huvilaa rakentamaan
pystyväsi? Pitäisihän sinulla olla entisistä talvipyydöistäsi sen
verran kokemusta.

Jaakkoa kiusasi ilmeisesti yhä enemmän Marin tutkistelu. Hänen
äänessään kuulahti melkein kiukustumista, kun hän ivaa tavoitellen
haasteli:

— Entisistä ja entisistä. Ja pitäisikö ne talvipyydöt aina olla entisen
laisia eikä milloinkaan parempia. Elä luule minun ihan umpisilmin tähän
yritykseen ryhtyneen. Pitäähän miehisen miehen osata laskea, minkä
verran talven pitkään pystyy säästämään.

Jaakon sanat saivat Marin melkein hätkähtämään. Hän oli juuri
illallispöydästä astioita korjaamassa, mutta pysähtyi siihen paikkaan
ja katseli hyvän aikaa mitään virkkamatta Jaakkoa. Jaakko oli riisunut
sukat jalastaan, katseli ja käänteli niitä käsissään koettaen
välttämällä välttää Marin tutkivaa katsetta. Lopulta Mari sentään sen
melkein vahingossa tapasi, ja silloin Jaakko näytti aivan pelästyvän
sekä läksi kiireesti uunin luo sukkiansa kuivamaan asettelemaan. Mari
oli kuitenkin ehtinyt nähdä kylliksi. Siinä tuokiossa hänelle ihan
kuin välähdyksessä selvisi syy Jaakon kummalliseen käyttäytymiseen:
Jaakko ei ollut enää entinen, rehellinen Jaakko, vaan hautoi mielessään
vieraita, outoja suunnitelmia, oli koko ajan niitä hautonut. Mari
haastoi hiljaisella, tuskan ahdistamalla äänellä:

— Näenhän minä, hyvä Jaakko, ettet sinä itsekään usko tavallisella
pyydöllä niin paljoa säästäväsi. Muihin keinoihin siinä pitää
turvautua. Mutta oletko ajatellut, että ne keinot voivat koitua sinun
itsesi ja meidän kaikkien turmioksi. Sinä et ole enää entiselläsi, sen
olen nähnyt ensi hetkestä, kun Inosta palasit. Olen salaisen pelon
vallassa ajatellut asiaa jos minne päin, mutta nyt arvaan mille tielle
olet luisumassa.

— Saapihan tuon arvata, puhui Jaakko ääni kiukusta vapisten ja suu
väkinäiseen nauruun vääntyen, — saapi minun puolestani vaikka kahdesti
arvata. Mutta ei se tie nyt niin vaarallinen ole, jotta mokomasta niin
ihmeesti hätääntyä. Tavallinen tie, jota siellä Inossa on pakko kulkea,
kun mieli leivissä pysyä. Muuten ajaisivat tiehensä koko työmaalta.

— Ei se niin tavallinen tie ole, kun on jo sinut tämmöisiin outoihin
suunnitelmiin vietellyt. Etpähän ennen ole mitään tämäntapaisia
ajatuksia mieleesi saanut, vaikka olet elämänikäsi ajossa kulkenut.

— Ehkä en ole ennen saanut, kun en ole osannut eteeni katsoa, naurahti
Jaakko katkerasti. — Typerä olen ollut ja niin olenkin saanut aina
palata kotiin taskut tyhjinä, vaikka monasti olisin voinut hankkia
hyviä ansioita. Nyt olen saanut silmäni auki ja koetan pitää puoleni
Enkä ole mielestäni sen pahempi kuin toisetkaan.

— Voi, hyvä Jaakko, elä puhu tuolla tavoin, sanoi Mari vakavasti. —
Sinä et tunne vielä itseäsi, mutta minä tunnen sinut. Sinua ei ole
luotu niillä teillä kulkemaan, joille nyt olet lähtenyt. Sinä et ole
samanlainen kuin toiset. Toiset voivat ehkä kevyesti mukautua kaikkeen.
Sinulle se on vaikeata. Sinuun jättää semmoinen elämä syvemmät jäljet,
sillä sinä olet pohjaltasi liian rehellinen. Sinä menetät pian mielesi
tasapainon, olet sen jo Inossa menettänyt, niin että näytät aivan
sairaalta. Ajattele, hyvä Jaakko, mihin se lopulta voi päättyä.

Mari pysähtyi. Jaakko istui penkillä kyynäspäät polviin nojaten ja
tuijotti synkkänä, hampaat tiukasti yhteen purtuina lattiaan. Sydämensä
syvyydessä täytyi hänen myöntää Marin olevan aivan oikeassa, mutta sitä
ei hän tahtonut edes itselleen tunnustaa. Mari pyyhki pöytää ja katseli
sitä tehdessään häntä syvällä osanotolla. Sitten hän tuokion kuluttua
jatkoi:

— Toisenlaiseksi minä olin ajatellut tämän meidän elämämme, Jaakko, ja
usko minua, että sinäkin olisit sillä tavoin eläen onnellisempi kuin
nyt olet. Ajattelepas, hyvä Jaakko, asiaa näin. Jos sinä edes pienen
osan niistä ponnistuksista, mitkä monien pitkien vuosien vieriessä olet
pannut ruplien pyytämiseen setakanajossa, olisit uhrannut esimerkiksi
siihen metsäpalstamme reunassa olevaan suohon. Jos olisit sen tehnyt,
niin olisi siinä tällä hetkellä jo monta kaunista viljasarkaa. Se
olisi oikeata työtä, pysyväistä jälkeä jättävää työtä, ja se työ toisi
meille siunausta. Se olisi luja perusta sekä omalle onnellemme että
myös lastemme tulevaisuudelle. Sille perustalle voisimme ehkä kerran
huvilankin rakentaa lisätuloja saadaksemme. Nyt sinun täytyy turvautua
tämmöisiin outoihin keinoihin ja hakata vielä perintömetsäsi, jonka
lunnaiksi oma isävainajasi on piinapetäjän kyljessä riippunut. Siitä
tulee meille liian kallis huvila, jos se edes milloinkaan valmistuu.
Ja jos se valmistuukin, niin uskotko sinä, hyvä Jaakko, sen konsanaan
tuovan meille siunausta?

Mari oli puhuessaan saanut pöydän kuivatuksi ja painunut penkille
istumaan. Lopulla hänen äänensä värisi esille pyrkivästä liikutuksesta,
mutta hän koetti sitä hillitä. Jaakko istui Marin lopetettua vielä
tovin aikaa ääneti. Sitten hän näytti aivan kuin havahtuvan, nousi ja
kömpi puolikumarassa, vaimoonsa vilkaisematta avatun sängyn luo. Siihen
makuulle asetteleidessaan hän sanoi katkeralla äänellä:

— Jopahan nyt saarnoja sepitellään mokomasta asiasta. Ja osataan
maalata onni ja siunaus ja niin ollaan muka varmat niiden hersumisesta,
kun tässä vain sinun mielesi mukaan elettäisiin. Minä en saisi mitään
yrittää. Jos mitä yritän, niin jo manataan isävainajakin minua
tuomiolle vetämään ja syyttämään. Mikä lienenkin jo pahantekijä ja
turmantuoja.

— Elähän suutu sanoistani, hyvä Jaakko, pyyteli Mari. — En minä
tahtonut mieltäsi katkeroittaa enkä sinua syyttää. Tiedänhän minä,
miten olet koko elämänikäsi saanut kovaa kokea meidän hyväksemme. Mutta
tämmöistä kokemusta en olisi sinulle toivonut, sillä se koskee sinuun
liian syvältä. Se vanhentaa sinut ennen aikojaan.

— Ja välipä tällä vanhenemisella, murisi Jaakko peitettä korvilleen
vetäen. — Myöhä tästä asiasta enää puhua, ei se siitä muutu. Minä
yritän tämän kerran ja sillä sai olla. Vielähän tässä sittenkin
ennättää sinne suolle onnea ja siunausta hakemaan.

— Kaukana on jo nyt suo mielestäsi, tässä hommassa jää se yhä kauemmas,
sanoi Mari hiljaa.

— Se tie viepi miehensä perille asti, kun kerran sitä läksit kulkemaan.

Jaakko ei enää vastannut Marin viimeisiin sanoihin. Painoi päänsä
tyynyyn ja oli nukkuvinaan.

Mari jäi vielä pitkäksi aikaa penkille istumaan. Hän nojasi väsyneesti
pöytään ja katseli kostein silmin hiljaa ritisevää kattolampun liekkiä.

Hän oli jäänyt yksikseen. Jaakko oli töykeästi lähtenyt omaa tietään,
jolle hänen toivotuksensa eivät voineet askeltakaan seurata. Jaakosta
oli tulemassa epärehellinen keinottelija. Jaakko puhui jo pilkaten
tähänastisesta rehellisestä elämästään, sanoi sitä typeryydeksi.

Se viilsi kuin veitsellä Marin sydäntä. Tosin oli hän jotakin
tämmöistä jo kauan aavistanut ja pelännyt. Olihan Jaakon ammatti alati
viettelemässä semmoiseen. Sille tielle veti koko ympäristö, koko tämä
vetelehtivä loiselämä, tämä vieraan almujen kärkkyminen ja takaa-ajo.
Kirouksen tavoin se painoi maahan rehellisyyttä, tukahutti sen.

Mutta sittenkin Jaakon antautuminen täydelleen virran valtoihin
oli liian yllättävä isku Marille. Hänestä tuntui, kuin katto olisi
romahtanut heidän päälleen. Hän tiesi Jaakon pian joutuvan perikatoon
sillä tiellä. Jaakkoa ei oltu luotu keinottelijaksi, mutta kerran siksi
antauduttuaan Jaakko puskisi sokeasti eteenpäin, sillä hänellä oli
voimakas, peräänantamaton luonne. Se ristiriita juuri koituisi Jaakon
tuhoksi, se jäyti ja kalvoi jo Jaakon sisintä olemusta yötä päivää. Hän
näki sen selvästi.

Sydän käski säälimään Jaakkoa, tukemaan häntä. Mutta samalla veti häntä
toinen velvollisuus, joka pakosta repi rikki viimeiset siteet hänen ja
Jaakon väliltä: Hänen piti suojella lapsiaan, pelastaa edes ne siitä
turmeluksesta, jonka pauloihin Jaakko oli jo sortunut.

Niin, hän ja pojat kuuluivat yhteen, jos muu oli mennyttä. Ja hän aikoi
kasvattaa pojat oman mielensä mukaan.

Lämmin aalto läikähti Marin sydämessä. Ja hän sai palavan halun hiipiä
karsinaseinustalla olevan poikain sängyn luo, painaa päänsä siihen
yhteiselle tyynylle, itkeä siinä kyllältään sydäntuskansa lievitystä.

Hän jo liikahti, mutta malttoi samassa hetkessä mielensä: Häneltä oli
se lohtu kielletty. Ei poikien tarvinnut tietää hänen sydänsurujaan,
yksinään hänen täytyi ne kantaa.

Kauan istui vielä Mari tuijottaen himmeästi valaisevaa kattolampun
liekkiä. Vierähti kyynel ja vierähti toinen kosteata vakoaan. Mutta
hennot hartiat eivät vavahtaneet.

Niin aloitti Mari äänettömän taistelunsa...

Eikä sen päivän perästä Jaakon ja Marin kesken puhuttu huvilahommasta
ainoata sanaa.

Jaakko ahersi metsässä päivät päästään, monasti myöhään iltapimeään
asti. Ei hän koko pyhien aikana ainutta kertaa kylillä käynyt, ei
pietarilaisten pyhäajoihin puuttuakseen hevosta valjastanut. Saivat
olla ne pyhäajot toisten hoidossa.

Mari puuhaili kotona poikien kera. Vielä pari kertaa pojat pyrkivät
metsään hirrentekoa katsomaan, mutta Mari esti sen lempeästi selittäen,
että se vain viivyttäisi isää. Parempi että annettiin hänen olla
rauhassa.

Sen sijaan Mari opetti pojat hevosta hoitamaan, ja tämä puuha poikia
tavattomasti innostutti. Jo ensi iltana he kilvan sitä isälle kehumaan
ja vakuuttelemaan, ettei isän kotona ollessaan enää tarvinnut yhtään
hevosestaan huolehtia.

Tietysti pojat tästä palveluksesta toivoivat myös kiitosta isältään,
mutta niukaksi se kiitos jäi. Ja siitä pojat taasen mielelle nyrpeälle.
Eikä heidän sen perästä haluttanut siitä huvilan rakentamisestakaan
isän kera juttusille käydä.

Äidin kera yrittivät joskus siitä puhella, mutta äiti osasi aivan
poikien huomaamatta kääntää keskustelun muihin asioihin. Koko huvila
siirtyi poikien ajatusmaailmassa vähitellen taka-alalle, melkein
näkymättömiin.

Heti loppiaiselta Jaakko läksi Inoon. Hän oli saanut hirret hakatuksi
ja kasoihin vieritellyksi keväthankia vuottamaan. Ja kun illalla sai
sen työn päätökseen, niin jo seuraavana aamuna läksi kiihkeän polton
hoputtamana: Hän oli hakannut hirsiä siksi paljon, että niistä sai
suuren huvilan, suuremman kuin oli aluksi aikonutkaan.

Siitä se polte, joka ajoi häntä takaa, sai hänet yötä päivää miettimään
uusia keinoja pyytöjensä lisäämiseksi.

Marille oli Jaakon lähtö suuri huojennus. Ennen hän oli koettanut
Jaakkoa pidättää, nyt hän odotti Jaakon lähtöhetkeä kuni pelastusta
tukalan taakan alta. Liian piinallista oli heidän olonsa saman katon
alla. Ei ollut heillä enää ainoatakaan sanaa sanottavana toisilleen.

Ja kun piti vielä poikien vuoksi olla, niinkuin ei olisi mitään
tapahtunut. Se pyrki menemään yli Marin voimien.

Jaakon lähdettyä saavutti Mari vähitellen mielensä tasapainon. Ja hän
alkoi kaikessa hiljaisuudessa entistä kiinteämmin työskennellä omien
suunnitelmiensa eteen: Hän hankki runsaasti kasvitarhakirjallisuutta ja
muita teoksia, joissa opetettiin tuntemaan jumalan kaunista luontoa ja
rakastamaan sitä.

Näitä kirjoja hän luki iltakaudet yhdessä poikien kera, sittenkun
koululäksyt oli ensin valmistettu. Ja hupaisasti kuluivat illat sillä
tavoin, aivan kuin siivillä pyyhkäisten.

Oli Mari ennenkin kirjoja lukenut, mutta ei milloinkaan siinä mielessä
kuin nyt. Nyt oli hänellä varma päämäärä, johon pyrki lukemisellaan.
Jokaisen kirjoista löytämänsä opetuksen, jokaisen uuden seikan hän
painoi visusti mieleensä, liitti sen omiin, kasvitarhatyössä saamiinsa
kokemuksiin. Tällä tavoin hän nopeasti hankki verrattain monipuoliset
ja laajat tiedot omalta ammattialaltaan, tiesi pian olevansa viisaampi
kuin monivuotinen opetusmestarinsa ukko Arttemi, jolla ei ollut
kirjatietoja ensinkään.

Mutta hyödyn lisäksi tahtoi Mari myös avartaa maailmantuntemustaan.
Hän läksi kirjojen opastuksella uusille löytöretkille. Kuin kiehtovaa
satua luki hän kuvauksia kaukaisten maiden rikkaasta kasvi- ja
eläinmaailmasta, lintujen ihmeellisistä muuttoretkistä ja merien
syvyyksiin kätketystä elämästä.

Mari koetti luettaessa parhaan taitonsa mukaan valaista asioita myös
pojille, ja innostuksella pojat antautuivatkin hänen ohjattavikseen.
Niin kuljettiin luonnon suuren satumaailman rikkauksien keskellä aina
uusia löytöjä tehden, aina uusia ilon aiheita keksien.

Lukemisen väliaikoina pidettiin pitkiä keskusteluja tulevan kesän
tehtävistä. Mari esitti pojille yksityiskohtaisen suunnitelman,
minkä mukaan kasvimaata kevään tullen ryhdyttäisiin laajentamaan. Se
suunnitelma innostutti poikia sanomattomasti. Jokaisesta penkistä,
jokaisesta taimi- ja siemenlajista piti erikseen tehdä selvää,
ja sitten ruvettiin kaikki kolmisin arvailemaan, miltä kasvimaa
kokonaisuudessaan näyttäisi, kunhan se saataisiin täysin laitetuksi ja
pääsisi parhaaseen kasvuvoimaansa. Ja poikien yksimielinen vakaumus
oli, että komealta se näyttäisi, kelpaisi vaikka ukko Arttemin tulla
sitä katsomaan.

Näin vierivät keskitalven pitkät, pimeät viikot ahkerassa ja
hyödyllisessä työssä. Mari iloitsi hiljaisessa mielessään
sanomattomasti, kun tiesi kylvävänsä poikiensa sydämiin hyvää siementä.
Se siemen ei voinut olla hedelmiä kantamatta, kuu sitä vain huolella
vaalittiin. Varmasti hänen poikansa tajuaisivat maa-äidin kutsun,
rakentaisivat kerran tulevaisuutensa sen ehtymättömien aarteiden varaan
ja kaivaisivat ne aarteet esille oikealla, rehellisellä työllä.

Marin iloon sekoittui kuitenkin painavia huolia. Usein piti hänen
valvoa unettomia öitä lukemisen loputtua. Kun tuli mieleen, millä
teillä Jaakko kulki, niin siitä piisasi ajattelemisen aihetta, eivätkä
olleet valoisia ne ajatukset. Tuskallisin mielin Mari kyseli itseltään,
millaiseksi heidän yhdyselämänsä keväällä Jaakon kotiin palattua
muodostuisi. Piinallista se oli ollut jo joulun aikaan, ehkä muuttuisi
se vielä piinallisemmaksi, varsinkin jos Jaakko tosiaan pääsisi
yrittämään sitä huvilansa rakentamista.

Aivan huomaamattaan alkoi Mari toivotella Jaakolle jos mitä
vastoinkäymisiä, jotta Jaakon olisi vain pakko luopua siitä
mielettömästä yrityksestä. Saisi vaikka Jaakon hevonen kuolla tai mitä
muuta. Niin, saisi vaikka Jaakko itse sairastua, ei vaarallisesti, sen
verran vain, jotta olisi pakko keskeyttää työnsä ja palata kotiin.
Sillä tavoin Jaakko vähitellen pääsisi irti siitä lumouksesta.

Näin toivotteli Mari, mutta hänen toivotuksensa eivät toteutuneet.
Viikko viikon perästä vierähti, mutta Jaakkoa ei kotiin kuulunut, ei
edes käymätieltä käymään.

Nähtävästi hänellä oli hyvä menestys Inon työmaalla.




XV.


Joulun jälkeen ei Jaakko Vesterinen mennyt Inossa enää asumaan
peräkyläläisten yhteiseen majapaikkaan, Havian lesken taloon. Hän etsi
asuinpaikakseen vielä syrjemmässä olevan torpan, johon ennen häntä oli
majoittunut vain pari muolaalaista hevosmiestä.

Jaakolla oli omat syynsä miksi hän pakeni pois kyläläistensä seurasta:
Hän ei voinut sietää naapuriensa uteluja ja kateudensekaisia
vertailuja jokaisen viikkotilin jälkeen. Jaakko tahtoi ansaita omat
ansaitsemisensa puhumatta niistä kenellekään mitään.

Yhtä vastenmielisiä olivat Jaakolle naapuriensa alituiset tiedustelut,
mihin hän muka niin kitsaasti säästi näitä helposti ansaittuja ruplia.
Jaakko tahtoi tyystin salata huvilahommansa naapureiltaan. Saisivat
ällistyä sitten keväällä, kun hänen huvilarakennuksensa pantaisiin
komeasti alulle. Jos nyt saisivat tietää, niin mene tiedä yksi ja
toinen naapureista ryhtyisi samanlaiseen yritykseen, ja semmoista ei
Jaakko toivonut. Aivan huomaamattaan hän alkoi halveksia naapurejaan,
pitää heitä saamattomina nahjuksina, joille ei huolinut kaikkia
suunnitelmiaan paljastaa. Saivat typerinä ja eteensä katsomatta kulkea
omaa tietään, tuhlata viikkopyytönsä ja jäädä yhtä köyhiksi kuin olivat
ennenkin olleet. Hitto heitä opastamaan ja ohjastamaan!

Jaakko kuvitteli jo mielessään sitä aikaa, jolloin hän olisi upean
huvilan omistaja, kantaisi siitä runsaita vuokria ja liikkuisi
rahakkaana, merkitsevänä miehenä kyläläistensä kesken. Semmoinen
ajatus ihan mieltä hytkähdytti, ja siitä sikisi ihan itsestään toisia
ajatuksia ja hämäriä suunnitelmia, miten hän niillä suurilla rahoilla
ryhtyisi uusiin yrityksiin. Ei Jaakko ollut vielä oikein selvillä mitä
hän tekisi, mutta kyllä hän näyttäisi naapureilleen, kuka tässä osasi
eteensä katsoa, parempien ihmisten rinnalle pyrkiä.

Näitä ajatuksia hautoi Jaakko iltakaudet mielessään, ja päivisin ne
olivat kannustamassa häntä uusiin, yhä rohkeampiin kepposiin pyytöjensä
lisäämiseksi. Hän ei tyytynyt enää punnituttamaan samaa kivikuormaa
kaksi kolme kertaa perätysten. Se oli liian hidasta tuloa ja sitä
osasi kuka hyvänsä tehdä. Jaakko meni askeleen pitemmälle niinkuin
uhkapeluri, jota menestys yllyttää. Hän houkutteli muutamana pimeänä
iltana punnitsijan mukaansa, vei hänet syrjäiseen sainoitupaan
ja ehdotti siellä höyryävän, pirtulla terästetyn lasin ääressä
suunnitelmansa: Hän tarjoutui maksamaan kaksin- kolminkertaiset
lahjukset, mutta siitä hyvästä hänen tuli myös saada kahdenkertaiset
laput kuormistaan, niinkuin olisi ajanut kiviä kahdella hevosella.

Kaupoista sovittiin, ja siitä lähtien kulki Jaakko Vesterinen kahden
hevosmiehen kirjoissa. Nimikin keksittiin toinen Jakov Martinovitshin
lisäksi, ja se nimi rekisteröitiin sitten kaikessa hiljaisuudessa myös
vastaanottajani pomon papereihin, jotta kaikki olisi laadullisessa
järjestyksessä. Se kyllä vaati lisälahjukset sekin, mutta ne
lahjukset maksoi Jaakko kitsastelematta. Samoin osasi hän sulkea
vartijain suut, jos nämä sattuivat saamaan vihiä hänen näkymättömästä
kaksoisolennostaan.

Se oli rohkeata leikkiä, siinä piti joka hetki kulkea varuillaan,
pitää alati pikku rahoja käden ulottuvilla ja pirtupullo povellaan.
Mutta Jaakkoa luonnisti, hän osasi taitavasti väistää kaikki työmaalla
vaanivat vaarat, hän luovi kuin vanha, ovela salakuljettaja saariston
sokkeloissa piileksivien tullipurtten nenän editse, ja hänen
viikkopyytönsä kohosi lähes puolella entisestään.

Hermoja se kyllä kysyi. Monasti Jaakko tunsi illan jouduttua itsensä
niin nääntyneeksi, että piti heti majapaikkaan tultua oikaiseutua
penkille pitkäkseen. Ei jaksanut lähteä ulkosalle itseänsä
tuulluttelemaan, niinkuin alkuaikoina oli tehnyt.

Mutta kun oli siinä penkillä hetkisen lojunut, niin jo ajatukset
itsestään vierähtivät vanhalle ladulle. Taas tuli mieleen huvila ja sen
perästä kaikki muut suuret suunnitelmat. Niissä eli Jaakko unen tuloon
asti, niihin nukahti ja niistä jatkoi uinailua unten mailla.

Peräkylän miehiä Jaakko työmaalla karttamalla kartteli. Milloin sattui
kohtaamaan jonkun näistä, niin koetti päästä sanaa vaihtamatta ohi
livahtamaan. Ja jos piti pakosta juttusille käydä, niin vastaili Jaakko
aivan tahallaan hyvin töykeästi, ja silloin annettiin hänen mennä
menojaan.

Kyläläistensä kesken alettiin Jaakkoa pitää kopeana, mutta siitä ei
Jaakko välittänyt. Saivat pitää, jo hän omasta mielestään olikin hieman
korkeammalla portaalla.

Muuten olisi jo olo Jaakon mielestä mennyt mainiosti, mutta
sunnuntaipäivät olivat kuolettavan ikäviä. Eikä haluttanut lähteä
kotona käymään, siellä näkemään vaimonsa äänettömiä, syyttäviä
katseita. Jaakko kyllä koetti itselleen uskotella, ettei hän niitä
katseita enää pelännyt; lapsellistahan olisi ollut niitä pelätä, niistä
välittää.

Niin hän koetti uskotella, mutta yhtäkaikki rohkeus petti, kun koti
ja Mari tulivat mieleen. Vielä keväisten hankien jouduttuakin Jaakko
lykkäsi päivästä toiseen kotiinlähdön, vaikka olisi jo ollut aika
ajatella niiden hirsien vetoa.

Lopulta oli kuitenkin pakko lähteä, jos mieli saada hirret rekikelissä
vedetyksi. Silloin Jaakko muutamana iltana laski vielä säästönsä moneen
kertaan ja tuli omassa mielessään varmasti vakuutetuksi, että ne hyvin
riittivät huvilan rakentamiseen, kun ei vallan ylettömiä komeuksia
laitettaisi.

Niin läksi hän mieli toivehikkaana Launiais-veljesten majapaikkaan
sopimaan rakennusurakasta.

Hän tapasi vanhemman veljen Pekon kotoisalla, pyysi hänet mukaansa
läheiseen sainoitupaan, etsi siellä nurkkapöydän ja sen ääressä
terästettyä lasia maistellen esitti asiansa.

Pekko ällistyi aika lailla kuultuaan Jaakon aikeet. Pian hän sentään
tointui ja sysäten hattureuhkan takaraivolleen kysyi puolipilkallisesti:

— Ja oletko sie veikkonen harkinnut, mitä semmoinen suuri homma
nykypäivinä tulee maksamaan? Ei sitä huvilaa puhaltamalla pystyyn panna.

Jaakkoa suututti Pekon pilkallinen kysymys, mutta hän malttoi mielensä
ja sanoi välinpitämättömyyttä teeskennellen:

— No sanohan sie, kun näyt olevan asioista perillä, mitä se homma tulee
maksamaan. Sitä vartenhan mie asian puheeksi otinkin, jotta pääsisin
selvyyteen.

— No sanon mie, laukaisi Pekko topakasti härpäten pitkän kulauksen
lasistaan. — Sanon mie sen verran, jotta tuhatta ruplaa vähemmällä ei
kannata alunpelin yrittää. Siinä on näet monta menoa, vaikka hirret
liekin valmiina. Ne hirret on vain hirret, niistä saapi seinät, paljaat
seinät. Mutta muut rakennustarpeet on myös otettava lukuun, niin että
se tuhatruplanenkin on oikeastaan vähän. Sillä saapi mitä saapi, mutta
ei oikeata sortin huvilaa.

Pekko katseli kyynäspäät pöytään nojaten ja silmät sirrillään Jaakkoa
nähdäkseen sanojensa vaikutuksen. Hän odotti Jaakon hölmistyvän
pahanpäiväisesti kuullessaan summan suuruuden. Mutta niinpä ei käynyt.
Mielihyvästä hykähdellen kopaisi Jaakko vaistomaisesti povitaskuaan,
jossa pullotti paksu, huolellisesti riepuun kääritty setelitukku. Hän
haasteli taltutellen:

— Jopa sanoit suuren summan ensi pöläyksellä. Mutta maistellaanhan
sajua eikä joutavaa säikytellä. Ainahan tässä nyt sen verran, jotta
yksi tuhatruplanen, kun kerran huviloita ajatellaan.

Pekko tarkasteli edelleen Jaakkoa ilmeisesti epäillen. Hän oli kyllä
kuullut Jaakon hyvistä viikkopyydöistä puhuttavan, mutta hän tiesi
Jaakon entuudestaan typötyhjäksi mieheksi eikä osannut uskoa, että
Jaakko millään hiton konstilla olisi saanut niin paljon säästymään. Hän
sanoikin suoraan, lepyttävästi naurahtaen:

— Elähän pane pahaksi naapuri, jos puhutaan suut puhtaaksi. Mie kyllä
otan urakan mielelläni, mutta ymmärräthän: Me ollaan kumpainenkin
köyhiä miehiä eikä tässä silloin auta. Etukäteen pitää olla asiat
selvillä, jottei jouduta molemmat puille paljaille.

Jaakko nyökkäsi hyväksyvästi ja alkoi ympärilleen vilkuillen aukoa
liivinsä nappeja. Kun ei ketään sivullisia istunut viereisessä
pöydässä, kaivoi hän setelikäärön esiin. Miehet kumartuivat päät
melkein yhteen pöydän yli. Vapisevin käsin ja ylen varovasti selvitteli
Jaakko likaisen kääreen, ja kun sieltä vähitellen tuli esiin paksu
tukku kauniita, sileitä sataruplasia, pääsi Pekolta puoliääneen
ihmettelevä kuiskaus:

— Onpas sinulla totta tosiaan rahoja. Jo uskon ensi näkemällä, jotta
katto päälle menee se huvila tuolla tukolla, meneehän peijakas, jos ei
mitä muuta poikenluomaa väliin satu.

— Saapi nämä laskeakin, ei ne siitä hupene, selitti Jaakko
mielihyvissään ja alkoi yksitellen oikoa setelejä. Päät painuivat vielä
alemma, ja niin laskettiin setelit huolellisesti. Niitä oli hyvän
joukon yli puolentoista tuhannen ruplan.

Pekon epäilyt oli lopullisesti voitettu.

Sovittiin niin, että Pekko seuraavaan iltaan mennessä puhuisi asian
valmiiksi veljensä Anteron kera. Sitten tavattaisiin uudestaan ja
lyötäisiin kaupat lukkoon. Pekko kehaisi itsellään olevan työrepussa
jos minkälaisia huvilapiirustuksia, joita hän aina kuljetti mukanaan.
Niistä olisi helppo valita, kun kerran tarkalleen tiedettiin, minkä
verran Jaakolla oli hirsiä.

Seuraavana iltana kohtauspaikkaan taivaltaessaan oli Jaakko kuin
tulisilla hiilillä. Sydän jyskytti niin ankarasti, että sen kohdalla
povitaskussa molskottava pirtupullo koholla hyppeli. Ja ihan kuumaksi
savahutti koko ruumiin se ajatus, että Launiais-veljekset ehkä
peräytyisivät viime tingassa eivätkä tulisikaan kohtauspaikalle. Mistäs
silloin urakkalaiset yhtäkkiä kopattaisiin.

Mutta Launiais-veljekset tulivat, ja piirustuksia oli Pekolla
myös iso tukku kainalossa sekä tarkka ehdotus valmiina kaikkine
arviolaskelmineen.

Huvilasta päätettiin tehdä parahultaisen tilava varakkaamman perheen
kesäasunnoksi: kuusi huonetta alakertaan, somat ullakkohuoneet
yläkertaan; alakertaan tilava, koristeltu lasikuistikko ja ylös pienet,
sirot ulkoilemat. Vielä päätettiin heti alussa laittaa hyvät uunit,
jotta huvila kelpaisi myös talviasunnoksi.

Pekon laskelmien mukaan piti Jaakon rahojen suunnilleen riittää, ja jos
minkä vähän uupuisi, sen Jaakko kyllä saisi kesäajossa säästetyksi.

Pekko, joka oli tunnettu taitavaksi ja varmaksi tehtävissään, kehaisi
selittelyjensä lomassa:

— Ja sen mie sanon sinulle, naapuri: Saat kutsua vaikka arkkitehdin
tähän paikkaan, niin nämä numerot eivät muutu. Kun mie tekaisen
numerot, niin ne pitää!

Ja kun urakka oli sovittu ja kättä päälle lyöty, julisti Pekko pitkän
ryypyn kulauttaen:

— Sie olet mies, Jaakko, ja sinusta tehtiin nyt huvilapomo. Terve,
naapuri, — niin saat sanoa Lazarevin herralle — vertaisia ollaan!

— Eihän tässä vielä, esteli Jaakko, vaikka Pekon sanat hivelivätkin
hänen korviaan.

— Mikä jottei! kivahti Pekko. — Pakosta tuli, kun minä kerran kättä
löin. Ihan jo nasahti niinkuin viimeinen naula paikalleen, vaikka
pestirahat ottaisit valmiiksi pietarilaiselta.

Se oli suuri ilta Jaakko Vesterisen elämässä. Ensi kerran koko talvena
hän otti tuntuvamman hiprakan. Hän tunsi kohonneensa kuulumattomiin
korkeuksiin, jonne toiset Peräkylän miehet saisivat varpaisillaan
kurkotella.




XVI.


Kuukauden kuluttua oli huvilan rakentaminen parasta vauhtia meneillä.

Jaakko oli viimeisten hankikelien aikana vetänyt hirret siihen
pihapalstalleen, Lazarevin maiden keskestä hiukan ulospäin
työntyvälle metsäniemekkeelle. Launiais-veljekset tulivat Inosta
muutamaa viikkoa myöhemmin, ja kolmissa miehin kolottiin sitten
hirret kevätmahlojen aikana. Vielä raivattiin viimeisen lumen lähtöä
odotellessa rakennustyömaa, hankittiin kivijalkaan tarvittavat kivet,
katonalaisrimat ja muut tarpeet.

Kannaksen tusinahuviloissa ei juuri kivijalasta paljoa välitetä, mutta
Jaakko oli jo urakkasopimusta tehtäessä pannut ensimmäiseksi ehdoksi
kunnollisen kivijalan. Se olikin helppo laittaa, kun aivan siinä
palstan metsään päin viettävässä ulkoreunassa sattui olemaan kaksi
suurta kiven jänkälettä. Kuu ne taitavasti louhittiin, irtosi mainiota
rakennuskiveä sekä huvilan kivijalkaan että kellarin tarpeiksi.

Kivijalan laittaminen semmoisista suorareunaisiksi louhituista
mötkäleistä ei vienyt paljoa aikaa. Kun kevätruoho alkoi vihannoida
ja puut lehdettyä, oli kivijalan päällä jo kymmenkunta hirsikerrosta
valmista.

Päivät pitkät kuului metsän reunassa kulkevalle Lazarevin huvilatielle
rakennustyömaalta kirveiden iloinen kalkutus, jota usein säesti
Antero Launiaisen yhtä iloinen viheltely tai laulun luritus. Vähin
erin alkoi solkevan männikön sisästä myös kuumottaa yhä korkeammaksi
kohoava salvos, jonka kolotut hirret ahava ja kevätaurinko oli
paahtanut punertaviksi. Tieltä katsoen näytti salvos tummahtavalla
ruostepunalla sivellyltä, ja tämä auringon antama väri se juuri
tekee pyöreistä hirsistä rakennetut huvilat uusina niin puoleensa
vetäviksi. Ihastuneena niitä kalseihin, kovavärisiin ja kuolettavan
yksitoikkoisiin kiviseiniin kyllästynyt pietarilaisen silmä katselee.
Niiden hirsien pehmeästä punerruksesta henkii vastaan hermoja lepoon
viihdyttävä metsän kutsu.

Varhaisaamusta myöhään iltapäivälle asti saivat Launiais-veljekset
aherrella työmaalla kahdeltaan. Jaakko itse kulki päivät setakanajossa.

Inon säästöjen oli kyllä laskettu riittävän huvilan rakentamiseen,
mutta perheen piti myös elää, ja sitäpaitsi tahtoi Jaakko säästää
kaikkien sattumien varalta. Niin oli hän menossa kaiket päivät.
Ensimmäisenä nähtiin hänet aikaisimmilla aamujunilla, ensimmäisenä
osasi hän aina siepata setakan. Eikä Jaakko kuluttanut junien
väliaikoja Tereskan sainoissa, ei ainutta kertaa hänen nähty jalallaan
sinne astuvan. Hänellä oli muita hommia. Hän hankkiusi useiden
kauempana asemalta asuvien, varakkaiden huvila-asukkaiden tuttavuuteen,
ja näiden kera hänellä oli ajoa pitkin päivää, niin että hevonen tuskin
konsanaan hengähtämään pääsi.

Ainoastaan viimeisiltä iltajunilta oli Jaakko poissa. Kun suosituin
iltapäivän huvilajuna, joka aina oli tulvillaan Pietarista palaavia,
tyhjensi monikirjavan sisältönsä asemalaiturille, haki Jaakko
siekailematta, tottuneen miehen varmuudella parhaan tuttavistaan
setakoista, lennätti sen vihurin kyydillä määräpaikkaansa ja kiiruhti
sitten kotiinsa.

Ja lyhyt tuokio senjälkeen näkivät salvoksellaan kalkuttelevat
Launiais-veljekset Jaakon hoikan vartalon jo vilahtelevan petäjikön
lomista. Juoksujalkaa, vartalo hermostuneesti nytkähdellen riensi
Jaakko rakennustyömaalle, jonne jouduttuaan hän oli aivan hengästynyt.
Mutta pääasia oli, että hän sillä tavoin ehättäen joutui muutamaa
tuntia ennen auringonlaskua, säästi edes muutaman iltahetken omille
töilleen, joita huvilarakennuksella oli enemmän kuin tarpeeksi.

Antero Launiainen, joka oli hilpeä velikulta, olisi mielellään udellut
päivän kuulumiset asemalta päin. Näin hän aloitti tavallisesti:

— No jopa on mies taas ajettu ihan liemeksi. Taisi olla lujasti
setakoita?

— Onhan noita tänä kesänä, ei valittamista, vastaa Jaakko hikeä
laihtuneilta, ahavoittuneilta kasvoiltaan kuivaten.

— Ja mitenkä muuten onnesti? Satuitko yhyttämään niitä meheviä, hyvältä
lemuavia ryssän tyttöjä artteliisi?

Tämän kysymyksen jätti Jaakko tavallisesti jo vastaamatta. Viittasi
vain kädellään ja kiiruhti työmaan metsän puoleiseen reunaan, jossa
hänellä oli tekeillä kellarirakennus.

Siinä oli maan kaivaminen jo suoritettu, ja vilauksessa katosi Jaakko
kuoppaansa, josta heti alkoi kuulua vihainen kivivasaran kalkutus.
Se kävi niinkuin kone olisi takonut, säännöllisessä tahdissa,
pysähtymättä, kunnes Jaakko oli saanut kivensä valmiiksi ja ryhtyi sitä
paikalleen muuraamaan.

Auringon mailleen mentyä veljekset lopettivat työnsä ja menivät
hetkiseksi Jaakon kuopan reunalle tupakoimaan. Jos tarvis sattui,
auttelivat he silloin myös Jaakkoa suurempien kivimöhkäleiden kuoppaan
vierittämisessä tai seinämuuraukseen nostamisessa.

Veljekset nukkuivat yönsä Jaakon tuvassa, mutta kokemuksesta he
tiesivät, että oli aivan turhaa pyytää Jaakkoa yhtä matkaa yöpuulle
lähtemään. Jos pyysivät, selitti Jaakko:

— Panen vielä tämän käsillä olevan loven paikalleen. Menkää te vain
etukäteen.

Mutta sitä yhtä kiveä seurasi toinen, usein vielä kolmaskin kivi. Vasta
keskiyön hämärä, jonka aikana oli mahdoton kuopan pohjalla tarkkaa
työtä tehdä, ajoi Jaakon ylös maanpinnalle.

Mutta ei Jaakko sittenkään vielä malttanut kotiin lähteä. Siirteli
kiviä valmiiksi kuopan reunalle, kohenteli kohtaa jos toistakin. Sitten
teki hän kierroksen rakennustyömaalla päätyen lopuksi salvokselle.
Siinä hän laski ensin ulkoseinästä, montako uutta hirttä oli sinä
päivänä tullut salvokseen. Kapusi sitten salvoksen sisälle ja suoritti
siellä yhtä perinpohjaisen tarkastuksen. Sitä tehdessään hän käsin
hyväili hirsiä, syynäsi salvaimia, tirkisteli ja sormin kopeloi, miten
summasti saumat olivat sattuneet paikalleen.

Jaakko tiesi kokemuksesta, että hänen urakkalaisensa tekivät
kunnollista työtä, mutta yhtäkaikki ei hän voinut kiusaustaan
vastustaa. Tämä rakennus oli tullut Jaakolle lihaksi hänen omasta
lihastaan, vereksi hänen omasta verestään. Hänen piti joka ilta saada
viivähtää sen luona hetkinen ypöyksinään, kenenkään häiritsemättä,
hengittää sen seinistä ja lastukasoista lemuavaa, kosteata pihkan
tuoksua, hyväillä sen solakoita seinähirsiä. Se hetki oli hänelle yhtä
pyhä kuin salainen armaan kohtaaminen ensi lemmen humalassa kulkevalle
nuorukaiselle. Yön hämyssä, varkain kähvellettynä se hetki vasta
hetkeltä tuntui.

Monasti oli puoliyö jo aikoja mennyt ohi, solkevassa männikössä alkoi
seestyä aamun valo ja rastas helähytti kauempana metsässä aamuvirtensä.
Silloin vasta Jaakko havahtui ja läksi vastahakoisesti taivaltamaan
rakennustyömaalta kotiinsa, jossa hänelle jäi nukkumisaikaa kaiken
kaikkiaan parisen tuntia. Aamulla oli näet jo ani varhain lähdettävä
päivän ajoa aloittamaan.

Olisi luullut tämmöisen menon tekevän lopun miehestä muutamassa
viikossa. Mutta Jaakko kesti, sillä häntä olivat kannustamassa työnsä
menestyminen ja verrattomat tulevaisuuden enteet. Ne enteet näki Jaakko
rusohohteisina sen keväisessä pietarilaiskuhinassa.

Tavaton oli tosiaan tämä kevät Kannaksen huvilaseudulla. Ei oltu
semmoista pietarilaistulvaa konsanaan ennen nähty, vaikka oli ollut jo
monta hyväksi kehuttua vuotta perätysten. Oli kuin olisi tänä keväänä
kääntynyt uusi lehti Kannaksen huvilaseutujen historiassa, ja se lehti
mullisti kääntyessään kaikki entiset tavat ja tottumukset ylösalaisin:

Ennen oli parhaimpinakin vuosina huviloiden ja muiden kesäasukkaille
varattujen asumusten vuokraaminen sujunut vitkalleen. Pyhänseudun
toisensa jälkeen oli saanut vuokraajia odotella asemalla, oli saanut
niistä naapuriensa kera riidellä, niitä kaikin keinoin mukaansa
maanitella. Meniväthän ne kyllä parempina vuosina vähitellen vuokralle
kaikki kelvollisemmat asumukset, mutta työtä sai siinä tehdä hikeen
asti, monet jalkajuonet juosta, selkänsä ihan kipeäksi kumarrella,
jollei tahtonut polkuhinnasta huvilaansa tai muuta asumustaan luovuttaa.

Niin ennen. Tänä keväänä oli toisin. Tänä keväänä ei huolinut
pietarilaisia viikkomääriä odotella. Ensi pyyhkäisyllä vietiin kaikki
lähempänä asemaa olevat huvilat, ja sitten ryntäsivät vuokraajalaumat
laita- ja metsäkyliin. Niitä tuli Pietarista täpötäysi juna toisensa
jälkeen, niitä tulvasi asemalta joka suunnalle kuin nälkiintyneitä
Egyptin heinäsirkkaparvia. Ne täyttivät tiet, ne tarpoivat hienoissa
pietarilaiskengissään kevättulvan lokaisiksi vellomilla poluilla,
joille niitä tavallisissa oloissa ei olisi saanut hyvällä eikä pahalla
lähtemään. Ne nuuskivat jokaisen loukon ja sopen, ja jos missä
keksittiin huvilan tapainen tai talonpoikaistalo, jonka ikkunoissa
vielä näkyi valkoisia paperilappuja, siihen kilvalla sisälle
työnnyttiin. Eikä lapuistakaan enää lopulta lukua pidetty. Juostiin
varmuuden vuoksi vielä kysäisemässä sielläkin, missä laput oli jo aika
päiviä lämpimän veden kera ikkunoista pois hangattu.

Tämmöisessä menossa vuokrat tietysti kohosivat hyvän joukon
entisestään, mutta missään ei tingitty, ei takaisin käännytty. Hyvä kun
sai katon päänsä päälle, ei ollut aikaa ruveta liikoja vaatimaan ja
valikoimaan, ei mukavuuksista marisemaan.

Semmoista oli tänä keväänä huviloiden vuokraaminen.

Ja näkyi vielä toisia enteitä, jotka osoittivat, ettei tämä tavaton
kuhina ollut vain satunnaista, tähän kesään päättyvää: Aseman
lähettyville ja viertotien varsille rakennettiin tulisella kiireellä
uusia liiketaloja, ja entisistä liikehuoneistoiksi kelpaavista suojista
melkein tappelemalla tapeltiin. Vuokrat kohosivat moninkertaisiksi,
mutta suuret muotiliikkeet maksoivat kitisemättä. Ne laajensivat
kilvalla myymälähuoneistojaan, toinen toistaan upeampi näyteikkuna
ilmestyi viertotien varsille. Puu ja laudoitus saivat väistyä,
kokonaiset pitkät julkisivut muutettiin lasiksi, ja niiden takana
upeili varsinkin suuren maailman naisten ylellisyystavaroita mahtavat
valikoimat. Samoin syntyi joukoittain muita uusia liikkeitä:
hotelleja, komeita kahviloita, jalokivikauppoja, ruokatarjoiluja,
vihannesmyymälöitä, parturitupia ja käherryssalonkeja. Puhettakaan ei
kaikenkarvaisista pikku kaupustelijoista. Niiden häthätää kyhättyjä
lautakojuja ja hökkelejä ilmestyi joka paikkaan. Sinne riensivät
Pietarista yhteisen tulvan häntäjoukkona tataarit ja juutalaiset
järjestäen tuota pikaa pitkiä narinkkoja. Sinne kiiruhtivat Sion
Lipiäiset ja monet muut kotimaiset yrittelijät onneansa koettamaan.
Sanalla sanoen, tämä muutamia vuosia sitten vaatimaton huvilayhdyskunta
oli hyvää kyytiä paisumassa väkirikkaaksi huvilakaupungiksi, jonka
kesäinen asukasluku nyt jo löi laudalta monet Suomen suurimmista
kaupungeista.

Eihän tämä kaupunki kyllä voinut kerskua asemakaavastaan, rakennustensa
sopusuhtaisuudesta. Se oli hätiköiden tehty, räikeän kirjava, mutta
loisteliaisuutta se parhaansa mukaan tavoitteli. Loisteliaita olivat
sen muotimyymälät, loisteliaita sen hotellit ja kasinot, loisteliasta
sen muotiyleisö. Sen rautatieasemalla oli liikenne paisunut suorastaan
yli reunojensa, niin että koko asema rakennuksineen päivineen näytti
sananmukaisesti hukkuvan ja häviävän sen ylitse vedenpaisumuksen tavoin
vyöryneen tulvan alle.

Yhtäläinen oli liikenne ja kuhina viertotiellä, suosituilla
kävelypaikoilla, urheilu- ja tenniskentillä sekä varsinkin läheisessä
merenrannassa. Siellä rannan avaralla, verrattomalla hietikolla
kuohui keskipäivän aikaan suurmaailman kylpyläelämä, jommoista ei
ensikertalainen olisi voinut edes uneksia näillä mailla tapaavansa.

Semmoinen oli tämä rutosti, kuin lumouksesta syntynyt ja nopeasti
paisuva huvilakaupunki. Se näytti olevan vielä monesta kohden
keskentekoinen ja hutiloitu, mutta yhtäkaikki se pyrki ylittämään
jo kaikki keskinkertaiset mitat. Se kasvoi ja laajeni semmoisella
vauhdilla, ettei jumalan vapaa luonto ja maalaiskylät ennättäneet
pakoon sen alta, vaan sortuivat ja sotkeutuivat sen jalkoihin.

Arvaa sen, millä mielellä Jaakko Vesterinen tätä nousua, tätä
pietarilaiskuhinaa katseli. Jaakko huomasi joutuneensa suorastaan
onnen kelkkaan, kun oli juuri nyt arvannut ruveta huvilaa rakentamaan.
Olisipa vain se huvila ollut valmis tänä keväänä, niin jo olisi
kelvannut siitä suuret vuokrarahat nyhtäistä. Mutta enteet lupasivat
ensi kevääksi vielä tuhottomampaa pietarilaistulvaa, oikeata kansan
vaellusta, ja silloin hän olisi valmis sen kylvämistä ruplista oman
osansa korjaamaan. Hän pääsisi ensi keväänä hyviin rahoihin, oikeaan
alkuun. Se oli vallan varmaa.

Ja siitä rupesi Jaakko vakavasti aprikoimaan, mitä hän niillä rahoilla
tekisi. Ei hänelle konsanaan juolahtanut mieleen niiden suohon
paneminen, niinkuin talvella oli Marille puolittain luvannut. Vai
suohon tässä rahoja, semmoiseen hommaan, josta ei niitä konsanaan
takaisin saisi. Muuta piti yrittää, niinkuin kaikki muutkin rahakkaat
miehet yrittivät.

Ja äkkiä selvisi Jaakolle, mitä hän yrittäisi. Hän sai
sattumalta ajuripirssissä kuulla huvilapalstojen välittäjien ja
huvilakeinottelijain tänä keväänä ansainneen huikeita summia. No
siinäpä oli oikea osviitta hänelle, hän rupeaisi myös ostamaan
huvilapalstoja. Jaakko tiesi, että Peräkylässä oli semmoisiin
kauppoihin vielä mainio tilaisuus, sillä harvoin muut keinottelijat
sinne eksyivät. Yleensä luultiin, että pietarilaiset olivat jo
Peräkylästä ostaneet kaikki kelvolliset paikat, mutta Jaakko tunsi ne
asiat paremmin. Kyllä hän vielä löytäisi soveliaita huvilapalstoja
ja hän osaisi ostaa viisaasti. Aluksi vain kaikkein köyhtyneimmiltä
naapureiltaan, joiden tiesi elävän ainaisessa rahapulassa. Palstat
hän sitten myisi hyvästä voitosta, tai mikäpä estäisi häntä myös
rakentamasta uusia huviloita, kunhan sen verran kapitaalia karttuisi.

Näin kehitteli Jaakko suunnitelmiaan, ja ne paisuivat yhä laajemmiksi.
Hän kuvitteli jo näyttelevänsä Peräkylässä pomomiehen osaa, yhäti
köyhtyvät, alaspäin menevät naapurit juoksisivat häneltä apua
pyytämässä, rahaa lainailemassa. No mikäs, hän antaisi tietysti, mutta
ei armeliaisuudesta. Kiinnitys pitäisi antaa, luja kiinnitys koko
tilaan, jotta hän milloin hyvänsä voisi ottaa sen kokonaan omakseen.
Peräkyläläiset muuttuisivat vähitellen hänen alustalaisikseen, hän
komentelisi niitä mielensä mukaan. Lohkaiseisi palstan sieltä, toisen
täältä. Ilmoittaisi vain: tämän minä nyt tarvitsen, ja sillä hyvä. Ei
mitään mukisemista!

Nämä kuvitelmat tuottivat Jaakolle sanomatonta nautintoa, mutta
pahasti niitä yhä häiritsi kotona Marin näkeminen. Eihän Mari tosin
enää konsanaan puhunut halaistua sanaa huvilahommasta, mutta ei
tarvinnutkaan puhua. Yksi ainoa Marin äänetön silmäys riitti viemään
Jaakolta mielenrauhan, se silmäys löi joka kerta kuin raskas syytös
suoraan Jaakon sisimpään. Siinä paikassa se palautti taasen elävinä
mieleen kaikki Marin talvelliset puheet ja varoitukset.

— Mari ei pidä minua enää rehellisenä miehenä! — Se oli kirottu ajatus,
mutta siitä ei päässyt, ei päässyt, kun ei voinut ainaiseksi paeta
Marin näkyvistä.

Kiusallista harmia koitui Jaakolle myös naapureistaan. Ne eivät alussa
uskoneet hänen huvilahommastaan mitään valmista tulevan, ivailivat sitä
ajuriarttelissa ja kyselivät:

— No miten se meidän huvilapomo vielä viitsii täällä setakoita vuotella?

Tai:

— Tulethan sie, Jaakko, sitten minun setakaksi, kun olet paisunut yhtä
äveriääksi kuin Lazarevin valtioneuvos.

Toiset pyrkivät, naama ylen vakavana, Jaakon vornikaksi, niinkuin
Mooses Määttänen oli Lazarevilla. Ja jos Jaakko käänsi selkänsä,
niin veistelivät ne siinä hänen lähettyvillään, hänen huultensa ihan
loppumattomiin ja nauraa hohottivat, niin että pirssin ohi kulkijatkin
monasti pysähtelivät kyselemään heidän ilonsa syytä.

Eikä sillä hyvä. Launiais-veljeksiltä sai Jaakko kuulla, että kylällä
liikkuessa heiltäkin ehtimiseen udeltiin:

— Miten te menitte semmoisen tyhjän miehen artteliin? Lopettakaa jo
ajoissa, hyvät miehet, muuten hampaanne naulaan selviävät.

Varsinkin Salamon Hakulilla oli tekemistä Jaakon huvilahommasta.
Se sitten ennätti joka paikkaan sitä ivaamaan. Oli juossut jo
kauppiaitakin varoittelemassa, etteivät vain erehtyisi semmoiselle
hassahtavalle miehelle velkaa antamaan. Eihän se muka konsanaan saisi
huvilaansa katto päälle.

Se oli tietysti kateutta, kun olivat itse tuhlanneet viimeistä
kopeekkaa myöten Inon pyytönsä. Ainoa mies, joka ei ottanut osaa
toisten ivailuihin, oli Anton Lempiäinen. Mutta Jaakko oli niin
myrtynyt, että käänsi Antonillekin selkänsä, jos tämä milloin yritteli
hänen kanssaan juttusille.

Ja hän vannoi julmaa kostoa naapureilleen. Kyllä hän niille ivaajille
näyttäisi, kunhan varoihinsa pääsisi ja saisi ne velkaantumaan
itselleen. Silloin hän niitä kiristäisi, ajaisi tuonkin Salamon
Hakulin, muutaman vetelyksen, mierontielle. Siitä saisivat sitten
nähdä, kenelle ovat nauraneet.

Ajatuksissaan Jaakko jo melkein hypähteli tasajalkaa, kuvitteli
jo tallaavansa saamattomia, yhäti alaspäin meneviä ja valtoihinsa
joutuneita naapurejaan anturapohjillaan, niinkuin tallataan maan
matosia, joista väkevämmän menijän ei huoli paljoa välittää.

Niin vei huvilahomma Jaakolta mielen tasapainon. Mari oli ennustanut
oikein. Jaakko oli pohjaltaan liian rehellinen, semmoisille teille
soveltumaton. Toiset voivat kevyesti mukautua kaikkeen, Jaakolle se ei
onnistunut. Jaakon oma, pohjimmainen luonto taisteli ja tenäsi koko
ajan vastaan, vaikka Jaakko koetti itselleen uskotella, että muiden
kiusa ja kateus se vain hänelle harmia tuotti.

Siitä syntyi kalvava, raateleva ristiriita, joka kulutti miestä. Se
pani Jaakon varman käynnin hermostuneesti nytkähtelemään, se kynti
uusia vakoja hänen laihtuneille kasvoilleen. Se ristiriita teki hänet
rauhattomaksi, se riisti häneltä monasti yön unen niinäkin lyhyinä
hetkinä, jolloin olisi tahtonut nukahtaa.

Mutta hammasta purren, kiukustuneena puski Jaakko kerran alkamaansa
tietä. Hän kuvitteli saavuttavansa onnen ja tyydytyksen, kunhan pääsisi
suurten suunnitelmiensa perille. Hän ponnisteli kuin kiusattu juhta,
jota viuhuvalla ruoskalla ajetaan eteenpäin.

Jaakon ja Marin yhdyselämästä ei voinut enää puhua. Se oli
suorastaan väkinäistä. Mari toimitteli tuvassa omat taloustehtävänsä
huolellisesti, mutta monta sanaa ei hän vaihtanut Jaakon ja
Launiais-veljesten kanssa. Näytti monasti siltä, kuin ei Mari olisi
edes huomannut näiden läsnäoloa.

Ja kun oli työnsä tuvassa tehnyt, niin pujahti heti ulkosalle ja
kiiruhti kasvimaalleen, jossa Martti ja Lauri jo tavallisesti
odottivat. Siellä oli tänä keväänä paljon työtä, ja siellä ahersi Mari
poikineen aamuvarhaisesta iltamyöhään. Huvilarakennus ei näyttänyt
Maria ensinkään liikuttavan.

Antero Launiainen, jolla oli avoin luonne ja vilkas huomiokyky,
havaitsi pian, etteivät Jaakon ja Marin välit olleet oikealla tolalla.
Hän näki sen Marin käyttäytymisestä, ja yhtä hyvin näkyi se myös
Jaakosta. Tosin Jaakko koetti esiintyä urakkalaistensa nähden kotona
ylen varmasti. Puheli kovaäänisesti Pekko Launiaisen kera kaiken
maailman asioista ja tavoitteli semmoista huoletonta isäntämiestä. Tämä
huolettomuus oli kuitenkin onttoa, teennäistä. Siitä ei Antero voinut
erehtyä.

Yritteli Antero välistä rakennustyömaalla jutella veljensäkin kera
huomioistaan. Mutta Pekko oli karkeampisyinen luonne eikä semmoisista
seikoista paljoa välittänyt. Pekon mielestä oli Mari hieman omituinen
nainen ja kerrassaan liian hiljainen nuhjustelija. Semmoinen varma
aikamies kuin Jaakko olisi ansainnut pätevämmän eukon.

— Kumpihan lienee pätevämpi, arveli Antero.

— No näkeehän tuon kuka hyvänsä. Jaakko on mies, joka tietää
tehtävänsä, mutta Mari...

— Eiköhän sekin tietäne.

— Elä haastele joutavia. Arka kyyhelö, joka ei pysty muuhun kuin noita
kasvintaimia nöpelöimään. Luulottelee kai olevansa oikein herraskaista
sukuperää.

Antero ei jatkanut väittelyä, mutta piti oman ajatuksensa. Usein
hän aamulla työhön lähtiessään ja illalla palatessaan pysähtyi
Marin kasvimaan aitovierelle. Katseli siinä aitaan nojaten Marin ja
poikien ahertelua. Ja mikä kumma, monasti päivälläkin palasivat hänen
ajatuksensa sinne kasvimaalle. Silloin unohtuivat häneltä pitkäksi
aikaa viheltely ja laulun luritukset.




XVII.


Pellot saivat sinä keväänä Peräkylässä jäädä kokonaan muokkaamatta.

Kun miehet kevätkelirikon alkaessa palasivat luon patteritöistä,
meni tietysti muutama viikko levätessä ja kesäisiä ajovehkeitä
kuntoon laitellessa. Inon pyytöjen jätteillä hankittiin uudet uljaat
nelipyöräiset, yhtä uljaat kuin talvella oli reet hankittu. Samoin
uusittiin taasen valjaat perinpohjin, kun ei kerran köyhyys käskenyt
entisiä vehkeitä parsimaan ja paikkailemaan.

Maanviljelyskalujen uusimista ei sen sijaan kukaan muistanut. Ja
vielä tarkemmin unohtui mielistä maanviljelys, kun sitten heti lumien
lähdettyä alkoi se tavaton pietarilaiskuhina. Se kuhina vei heti
alkaessaan Peräkylän miehet ja naiset mukaansa, se pyörrytteli heitä
kuin iloisesti hyrräävä markkinakaruselli. Joukolla riennettiin heti
asemalle, sillä jokaisella oli rakennuksensa päässä parempi tai
kehnompi asumuksen tapainen pietarilaisille tarjottavana.

No se vuokralaisen pyydystäminen ei kyllä tällä kertaa suuria
jalkavaivoja kysynyt, mutta sen sijaan alkoi heti ensi päivästä rahakas
ajossa kulkeminen ja Tereskan sainoissa istuminen. Eikä niitä tehtäviä
mitenkään raahtinut keskeyttää moniksi monituisiksi päiviksi, ehkäpä
kokonaiseksi viikkokaudeksi semmoisen homman takia, kuin olisi ollut
niiden laihtuneiden peltotierojen muokkaaminen.

Se työ olisi näet vienyt hyvän aikaa, vaikka pellot olivatkin vain
pieniä tilkkuja. Ne pellot olivat jääneet syksyllä sängestä kyntämättä
tai olivat jo useampivuotisia kesantoja. Menepäs niitä enää muokkaamaan
ja lannoittamaan kylvökuntoon. Hyvä kun malttoi viimekesäisen
perunamaansa kyntää sukaista, sille muutaman lantakuorman vetäistä ja
siemenet maahan panna. Harva enää viitsi kaurankylvöä edes yrittää,
kun kerran kaurat olivat Pietarissa niin halpoja, että muutaman päivän
raha-ansiolla sai kokonaisen kaurakulin. Ja ne sai sitten oikeita
kauroja, ei mitään kuloja ja ruumenia, niinkuin niissä laihtuneissa
peltotieroissa olisi kasvanut.

Näin harkitsivat Peräkylän miehet, ja niin saivat pellot ja niityt
jäädä oman onnensa nojaan.

Surullisen, lohduttoman näyn tarjosivat silmälle nuo tällä tavoin
hylyksi jätetyt viljelysmaat: Vanhemmilla tieroilla työnsivät umpeen
parantuneiden ojien kohdat jo nuorta metsän alkua. Sitä oli kyllä
kesäisin niittoaikana viikatteella hosuttu, mutta eihän se siitä
hosumisesta hävinnyt, muuttui vain takkuisemmaksi, levisi ja laajeni
juuresta joka suunnalle harvinaisella itsepintaisuudella. Ei sitä
tureikkoa mielikseen katsellut.

Mutta jos käänsi katseensa keskisaralle, joka vielä oli kantavinaan
heinämaan nimeä, niin kahta toivottomampi oli se katseltava. Orjavallan
ajoilta lähtien vuosikymmeniä laihdutettu ja kaluttu maanpinta oli jo
niin ahottunut ja kuivunut, ettei oikeasta heinänkasvusta ollut enää
mitään jälkeä. Minkä kasvoi, sen kasvoi kituvaa nurmennukkaa, siellä
täällä seassa suolaheinä tai alavammilla paikoilla pukinpartatupsu.
Ylävämmät kohdat kasvoivat kanervapensaita, joiden lomista paistoi
alaston, kelteä maanpinta. Kituvien nurmimättäiden juurille olivat
ahkerat muurahaiset rakennelleet pieniä hiekkakekoja viikatteen terän
turmioksi.

Melkein yhtä onnettoman näköisiä olivat nuoremmatkin, äskettäin heinän
alle jätetyt peltotierat. Ei oltu niitä muokattu, ei lannoitettu, ei
niihin heinänsiementä sirotettu, ja niinpä voi vielä monenkeskisen
heinänjuuren seasta tarkkaan hakien löytää viimeisen viljansängen
jäännökset kasvua haittaamasta. Laihassa, kuivassa maaperässä ei se
sänki mädäntynyt, vaan kelottui ja kuivi kuin parempikin muinaisjäännös.

Ja mimmoista oli se heinänalku, joka yritteli näillä
niittymailla kasvuaan: Vastenmielistä rikkaruohoa se oli, seassa
viljankasvatusajalta muistoksi jäänyt, viimeisiä virsiään vetelevä
ohdakkeen piippa. Kituliaita nurmimättäitä oli harvassa, ne törröttivät
lyhyen rikkaruohon keskeltä kuin maahan huolimattomasti pistellyt
harjastupsut. Ei totisesti sitä heinää mikään elukka halusta suuhunsa
ottanut. Tosinälkä piti olla, jos mieli sen eineeksi kelvata.

Näitä niitty- ja peltomaita reunustavat ja halkovat aidat olivat
tyyten lahonneet ja hajonneet. Niiden aidasten jätteet viruivat ja
vetelehtivät pitkin peltoa. Samalla tavoin oli heitelty sinne pellon
selälle huiskin haiskin tarpeettomaksi käyneitä haasiariukujen
kappaleita, heinänkuivaushäkkyröitä ja suovien tukivehkeitä.

Näköalaa täydensivät tuon hävityksen keskellä harhailevat,
nälkiintyneet elukat: lehmät, joiden kylkiluut romottivat korkealla
kuin rapistuneen tynnyrin vanteet, joiden utaret muistuttivat
loppuun hangattuja, kuivuneita pesusieniä ja joiden käheä, unettavan
surunvoittoinen ammuminen kuulosti kehoittelemalla kehoittelevan jo
koko ympäristöä haudanlepoon laskeutumaan.

Semmoisen tarjosivat näköalan peräkyläläisten niityt ja pellot.
Semmoisen olivat ne tarjonneet jo monia vuosia. Tänä keväänä se
näköala vain entisestään täydentyi ja laajentui, kun viimeisetkin
viljelystierat melkein kauttaaltaan jätettiin kesannoksi. Se auhto,
ahottuva autius alkoi tavata nyt jo kartanomaihin asti. Sen keskellä
nuo vielä asumuskelpoiset, ehkä siellä täällä jo rappeutumaan
pyrkivät rakennukset näyttivät kodittomilta, aivan kuin erehdyksestä
eheiksi jääneiltä. Paremmin olisivat noiden auhtojen, reunapuolilta
metsittyvien autiomaiden keskelle soveltuneet sortuneet katot, tyhjät
ikkuna-aukot, katkenneet tuuliviirin tyngät ja kallelleen painuneet
kaivonvintit, kapaton varsi naristen ruosteen syömissä saranoissaan.
Sitten olisi taulu ollut täydellinen.

Räikeä vastakohta oli tämä kylä aseman ympärillä kuohuvalle
elämälle, sinne kohoavalle huvilakaupungille. Räikeä vastakohta
se oli jo omalle lähimmälle ympäristölleenkin, sitä joka puolella
metsän reunoissa saartavalle, yhtenään tihenevälle ja lähenevälle
huvila-asutukselle. Se oli häviöön tuomittu kylä. Sitä painoi
kaksinkertainen kirous: orjavallan ajoilta perintönä kulkeutunut ja
siihen pietarilaisen ruplatulvan mukanaan tuoma kirous. Ehtynyt,
loppuun kaluttu maaperä huokasi sen kirouksen alla. Maaemon rinnat
olivat hoidotta, heruttelematta jääneinä kuivuneet ja näivettyneet.
Niistä eivät sen kiittämättömät lapset välittäneet, eikä niistä
herunut enää elinnesteitä nälkäisten suiden ravinnoksi. Maa-äiti
itki orpouttaan, mutta kukaan ei sen itkua joutanut kuuntelemaan.
Muita ääniä kuunneltiin: vieraan kullan kilinää, vieraan hopean
helinää. Niitä oli kuunneltu jo vuosikausia, ja viimetalvisten Inon
patteritöiden aikaan sekä tämänkeväisen pietarilaiskuhinan pyörteissä
se vieraan hopean helinä oli kokonaan huumannut Peräkylän asukkaat.
Sen viehättäminä, houkuttelemina kuljettiin ummistetuin silmin
omaa häviötä, omaa perikatoa kohti. Sitä tietä kulki etumaisena
lenkosäärinen Taavetti Rehmonen, jonka talo oli jo harjahirsiään myöten
velkoihin vajonnut. Sitä tietä kulki suurisuinen Salamon Hakuli,
joka kukkoili ylimmäisellä sijalla aseman ajuripirssissä ja Tereskan
sainoissa terästetyn sajulasin ääressä. Sitä tietä kulkivat Salamonin
hartaat ihailijat, Lopos-veljekset vinoiksi vääntyneinä kuskipukillaan
kyyhöttäen. Sitä tietä kulki vanha, samoin pukillaan ja rahtikuorman
nokalla harmaantunut Anton Lempiäinen, joka elävästi tajusi itseään
ja naapurejaan painavan kiron, mutta ei kyennyt enää sen kourista
irti riistäytymään. Sitä tietä kulkivat heidän perässään kaikki
muut, koko kylä. Ahottuvat autioraiskiot tunkeutuivat jo kalmiston
tavoin heidän oviensa eteen, heidän ikkunoidensa alle. Puuttui enää
vain viimeisen iskun antajaa, häikäilemätöntä huvilakeinottelijaa,
joka olisi polkuhinnasta ostanut kylän maatierat, raivannut pois
puoliränsistyneet, näköalaa rumentavat rakennukset, puhdistanut
peltoahot mätänevistä aitojen jätteistä, palstoittanut maat uudestaan,
varannut kelteimmät paikat tenniskentiksi, muut hyvästä voitosta
rakennus- ja huvilatontteina tulvanaan tuleville pietarilaisille
myynyt. Sitä enää vain puuttui. Kun se joutui, ei koko kylästä jäänyt
edes muistoa jäljelle. Ja vallan varmaa oli, ettei sen iskun antajaa
tarvinnut enää kauan odottaa. Sama asia, joutuiko sen iskun antajaksi
Peräkylän oma mies, suuria suunnitelmia hautova Jaakko Vesterinen, vai
ehtikö joku toinen jo ennen häntä.

Eikä se ollut vain yksi Peräkylä, joka tällä tavoin kulki varmaa
häviötään kohti. Samaa tietä kulkivat kymmenet muut kylät Kannaksen
huvilaseudulla. Toisissa näistä kylistä oli kehitys Peräkylän tasalla,
toisissa jo paljon pitemmällä. Muutamat kylät olivat jo viimeistä taloa
myöten sortuneet ja hävinneet. Maat oli myyty pietarilaisille tai
keinottelijoille, niistä saadut rahat niin tarkoin tuhlattu, ettei moni
kyennyt enää edes ajurin vehkeitä hankkimaan, vaan sai kiittää onneaan,
jos sattui Mooses Määttäsen tavoin pääsemään uuden pietarilaisen
isännän vornikaksi. Mutta eipä sekään onni tullut kaikkien osaksi. Usea
sai lähteä perheineen mierontielle lisäämään yhä kasvavaa, paisuvaa
irtolais- ja hylkyjoukkoa, jota kaikissa suuremmissa huvilakeskuksissa
lainehti ja vetelehti jo enemmän kuin tarpeeksi. Se hylkyjoukko elätti
itseään ovelampien salakuljettajien niukkapalkkaisina apureina, pirtun
kaupustelijoina tai muissa yhtä likaisissa hommissa.

Niin, semmoinen oli kehitys käynnissä, ja yhä uusia kyliä tempasi
se vetävä virta mukaansa. Tänä keväänä niitä tuli taas joukoittain.
Talvelliset Inon patterityöt olivat antaneet hyvän alun. Ne olivat
saaneet ruplakuumeen hurmioon monen tähän asti syrjässä säilyneen
metsäkylänkin, jossa oli jo vähin aloiteltu maanviljelystä. Ja
kun sitten kevään tultua levisi viesti rautatien lähettyville
tulvivasta pietarilaispaljoudesta, lähdettiin pitkien taipalien
takaa setakanajolla ruplia pyytämään. Pellot saivat jäädä naisväen
vanhusten ja lasten hoitoon. Itse isäntä hankki Inon pyytöjen jätteillä
hienot ajurinvehkeet ja istahti kuskipukille, läksi ajuriartteleihin,
sainoitupien penkkejä kuluttamaan, sieltä maisen onnen kukkuramittaa
tavoittamaan.

Se veti se pietarilaistulva kuin magneetti puoleensa, tai niinkuin
kauas yön pimeydessä loistava vilkkumajakka, joka houkuttelee
muuttolintuparvia. Ne hylkäävät varman vaistonsa opastaman turvallisen
tien, lentävät sen vilkkuvalon himoavaan piiriin ja siihen jäävät.
Toiset lentävät suoraan majakan rautaseinään ja murskautuvat siinä
paikassa hengettömiksi. Toiset kiertävät kiertämistään häikäisevää
valovälkettä, kiertävät siihen asti, kunnes putoavat menehtyneinä
autiolle meren kalliolle. Ja siihen loppui taivallus, siihen jäivät
kaukaiset onnenmaat, jonne veti lemmen ja elämän suuri kutsu.

Toisissa oloissa, toisin tavoin järjestettynä tämä Kannakselle
suuntautuva huvila-asutus olisi ehkä voinut koitua tämän maankolkan
onneksi. Mutta kun olot olivat semmoiset, kehittymättömät, kansalla
vielä orjavallan perintö veressään, koitui se onnettomuudeksi, jonka
jälkiä ehkä miespolvet saadaan parsia ja paikkailla, jos niitä enää
ensinkään lääkityksi saadaan.

Ja tämä kevät, josta nyt on puhe, oli ehkä tuhoisin. Se oli suuren
vedenpaisumuksen kevät Kannaksen huvila-alueella. Sen vedenpaisumuksen
laineet vyöryivät ja levisivät niin laajalle, että useat suuret kunnat
näyttivät pian ääriään myöten olevan hukkumassa sen tulvan alle.

Ja sen tulvan sameissa pyörteissä ui laumoittain haikaloja lihottaen
itseään tarjolla olevan saaliin yltäkylläisyydellä. Siellä oli
joukoittain pietarilaisia ja kotimaisia keinottelijoita, jotka
maakaupoilla ansaitsivat suuria summia. Sinne viehättyi paljon
semmoisiakin miehiä, joiden asemansa ja nimensä kunnian vuoksi olisi
pitänyt tarmonsa takaa taistella tuon tulvan tuhojen ehkäisemiseksi.
Kunnian käskyt unohdettiin, käsikädessä muukalaisten kera, niiden
opastajina, lainopillisina neuvoniekkoina tehtiin tuhoisaa hävitystyötä.

Ja kun muualla luettiin huikeita numeroita Kannakselle pesiytyneistä
pietarilaislaumoista ja niiden levittämästä ruplatulvasta, niin
kadehdittiin tuon onnen suosiman maankolkan oloja. Sinne kuviteltiin
olevan syntymässä oikean paratiisin.

Oli toisissa kylissä muutamia selväkatseisia, rehellisiä miehiä, jotka
huomasivat tämän tulvan tuhoisuuden, jotka voimiensa mukaan koettivat
rakentaa tokeita sen tielle. Peräkylässä ei semmoisia miehiä ollut.

Siellä oli vain yksi nainen, Jaakko Vesterisen Mari...

Maria ei pietarilaiskuhina pannut pyörryksiin. Hän näki selvästi sen
vaarat ja hän näki myös, millä tavoin se kuhina olisi voinut hyödyksi
ja siunaukseksi koitua. Sen mukaisesti oli Mari jo talvella rakentanut
suunnitelmansa, ja heti lumien lähdettyä ryhtyi hän sitä suunnitelmaa
tarmonsa takaa toteuttamaan.

Jo alkupiirteissään oli se suunnitelma entiseen verraten suuresti
laajentunut: Oli liitettävä kasvitarhaan enemmän kuin toinen puoli
lisämaata, koko se navettarakennuksen päässä oleva peltotiera, minkä
Jaakko syksyllä monen tinkimisen perästä oli suostunut luovuttamaan.
Se oli hyvää maata, mutta sen muokkaaminen, kylvö- ja istutuskuntoon
laittaminen vaati paljon työtä.

Eikä Jaakosta ollut tänä keväänä minkäänlaista apua. Muulloin oli hän
vielä keväälläkin kerran kyntänyt ja harannut Marin kasvimaan, mutta
tänä keväänä oli hän niin kiihkeästi kiinni huvilahommassaan, ettei
näyttänyt Marin avustamista edes muistavan. Tai jos muisti, ei siitä
välittänyt.

Niin sai Mari Martin ja Lauri-pojan kera kuokkimalla muokata sekä
entisen että uuden alan. Yhteensä niistä tuli jo sievoinen pelto, joka
kartanoinaan lounaispuolisesta reunasta alkaen ulottui lähes parin
kivenheiton matkan päässä olevaan ukko Artteniin raja-aitaan asti.
Siinä oli jo niin paljon työalaa, että näytti miltei mahdottomalta
semmoisilla voimilla sen kaiken kuntoon laittaminen.

Mutta sisukkaasti Mari pureutui työhön käsiksi ja hän osasi myös
innostaa pojat yhtä sisukkaasti yrittämään. Niin kuokittiin pitkät
päivät hellittämättä aamuvarhaisesta iltamyöhään asti. Ja jos välillä
otettiin milloin lyhkäinen lepohetki, niin ei sitä konsanaan käytetty
joutilaana lojumiseen. Silloin puhdistettiin talven jäljeltä penkkejä,
joissa kasvoi useampivuotisia marjapensaita.

Se oli hauskaa työtä. Rönsyistä alkoivat jo työntyä esiin lihavat,
vehreät lehtisilmut. Ne olivat kuin pulleat pikku kätöset, jotka
kapaloistaan vapaiksi ponnistellen ahnaasti tavoittelevat ehtymättömiä
äidin rintoja. Mari kosketteli niitä hyväillen, hellävaroen ja
varoitteli ehtimiseen, etteivät pojat vain innoissaan repisi niitä
kuivuneiden lehvien ja haarojen mukana.

— Kyllä me osaamme varoa, vakuuttelivat pojat kilpaa kumpikin oman
penkkinsä äärestä.

Kauniiksi tulivatkin penkit puhdistamisen jälkeen. Ne olivat kuin
silmänsä pesseet talven liasta, niinkuin Mari nauraen selitti.

Kun oli muutama penkki mieheen puhdistettu, käytiin taas kuokan varteen
käsiksi, ja reippaasti sujui työ. Martti, joka oli viidennellätoista
ja rotevakasvuinen, pystyn tässä tehtävässä jo hyvin äitinsä rinnalle.
Kolmannellatoista oleva Lauri-poika oli kasvultaan hennompi, ja niinpä
äiti hänelle ehdotti, että hän jäisi kokonaan penkkejä puhdistamaan.
Sen ehdotuksen otti Lauri kuitenkin suoranaiseksi loukkaukseksi: Kyllä
hän muka pystyi siihen työhön, mihin toisetkin.

No eihän siinä silloin auttanut. Laurille valikoitiin vain kevein
kuokka. Ja vaikk'ei mies ollut oikein sen varren mittainen, niin
sitkeästi hän ponnisteli ja kaunista jälkeä teki.

Parin ensi päivän jälkeen tuntui kyllä aamusella puutumusta jäsenissä,
mutta Mari neuvoi poikia pellolle mentyä ensi aluksi hiukan painimaan
ja telmimään, ja siinä kyllä jäsenet vertyivät.

Niin aherrettiin kokonainen viikkokausi, ja sen lopussa oli komea
rivi pitkiä, kauniita penkkejä kylvölle ja istutukselle valmiina.
Niiden ojat olivat linjasuorat, ne oli ensin kuokittu ja möyhitty sekä
lopuksi haravalla siivottu ja puhdistettu, niin ettei etsimällä niistä
olisi voinut löytää yhtä ainutta kovaa paakkua tai hienontamatonta
lantakokkaretta.

Seuraavalla viikolla jatkettiin kuokkimistyötä. Mutta siinä sivussa
alettiin jo iltapäivisin kylvää aikaisempien keittiökasvien siemeniä,
joista toivottiin varhaista kevätsatoa.

Mari kiirehti tätä kylvötyötä sen vuoksi, että hän aikoi tänä kesänä
jo kevätpuolesta lähtien ruveta myymään vihanneksia ympäristön
huvila-asukkaille. Se sisältyi hänen suunnitelmaansa. Hän tiesi ukko
Arttemin sillä kaupalla joka kesä ansaitsevan suuret rahat, mutta
tänä kesänä ei Arttemi mitenkään kykenisi tyydyttämään kaikkien
tarvitsijoiden vihannesnälkää. Kyllä hänellekin jäisi omat ostajansa,
eikä Arttemin tarvitsisi yhtään kadehtia hänen kilpailuaan.

Harvinaisen suotuisa olikin tämä kevät. Jo tällä toisella viikolla
hävisivät yöhallat kokonaan, ja ilma muuttui keskipäivän aikaan niin
lämpimäksi, että olisi luullut kesäkuun päivien käsissä olevan.

Ja iltapäivällä, kun ilma vähän viilentyi, lemusi kuokitulla pellolla
hyvin lannoitettu multa voimakkaasti, hedelmällisyyttä uhkuen, aivan
kuin siementä kaivaten ja odottaen. Se lämmin maaemon hengitys sai
Marin ajattelemaan, että pian olisi aika ryhtyä myös taimia istuttamaan.

Varsinkin eräänä iltapäivänä muuttui mullan tuoksu puoleensa vetäväksi.
Silloin oli aamupäivällä tullut lämmin sadekuuro, ja kun sen perästä
aurinko selkisi täydeltä terältään heloittamaan, tuntui maaperä olevan
aivan pakahtumaisillaan kosteasta hedelmällisyydestä.

Mari ja pojat vetivät kilvalla sitä lemua keuhkoihinsa, ja he
tunsivat siitä virtaavan ja viriävän suoniinsa uuden, selittämättömän
elämänilon: Työ tuntui heistä leikinteolta, kuokka heilui itsestään,
ja hyväillen kosketteli sen terästä lennähtelevä lämmin multa heidän
paljaita jalkojaan. He tunsivat sitä samaa, mitä jokainen maanmuokkaaja
lämpimän keväisen sateen jälkeen on jo aikojen alusta tuntenut. He
tunsivat maa-äidin lempeän, hyväilevän kutsun, jonka tenhovoimalla se
kiinnittää oikeat, rehelliset lapsensa katkeamattomin sitein itseensä,
sytyttää kylväjän sydämeen toivon ja horjumattoman elämänuskon, saa sen
luottamaan siunatun sadon tuleentumiseen.

Nähtävästi oli ukko Arttemi joutunut saman lumouksen valtaan, sillä
jo hyvissä ajoin iltapäivällä näkivät Mari ja pojat hänen ilmestyvän
korkean raja-aidan portin raosta ja kiiruhtavan touhussaan heidän
luokseen. Hikinen oli vanhus ja hengästynyt, mutta nuoruuden tuli
loisti hänen silmistään, kun hän murteellisella suomellaan toimitti,
että tänä iltana on aloitettava taimien istuttaminen ja siksi on
laitettava kaikki siinä puuhassa tarvittavat vehkeet kiireimmän
kaupalla kuntoon.

Arttemin käynti johtui siitä, että hän jo syksyllä oli luvannut
lavoistaan taimet myös Marin kasvimaan tarpeiksi. Vastapalvelukseksi
oli Mari sekä syksyllä että kevätpuolella autellut Arttemia
taimilavojen hoitamisessa, joten niiden tuotteet olivatkin siis
tavallaan yhteistä tavaraa.

No pianhan Marilla ja pojilla olivat taimivasut ja kastelukannut
reilassa, jo puolisen tunnin kuluttua oli istutustyö täyttä vauhtia
meneillä. Arttemi itse irroitti ylen varovaisesti taimet lavoista
sekä omien apulaistensa että Marin ja poikien odottaviin vasuihin.
Vasut lykättiin sitten työntökärryillä kasvimaalle, ja niin alkoi itse
istuttaminen.

Se oli huolella tehtävää työtä. Ohkaisella palikalla pistettiin
ensin pitkä rivi toisistaan yhtä kaukana olevia, parahiksi syviä
reikiä pehmeäksi muokattuun ja sileäksi tasoitettuun penkkiin. Niihin
sovitettiin sitten taimet varovasti, jott'eivät juuret menneet ruttuun,
ja lopuksi paineli istuttaja sormillaan mullan kevyesti taimien
ympärille.

Kun kokonainen penkki oli saatu istutetuksi, kasteltiin se voimakkaalla
lantavedellä, ja aivan hyvin voi huomata, miten taimet silloin
terhistivät hennot lehvänsä pystyyn. Ne näyttivät iki-ihastuneilta
uuteen olinpaikkaansa, jossa niillä oli tarpeeksi tilaa juurilleen ja
ilmava ympäristö kasvunhaluisten lehviensä levittelemisalaksi. Lavoissa
ne olivat saaneet kasvaa vieriviereen ahdettuina, niin että lopulta
pakkasi ihan tukehuttamaan.

Istutustyössä aloitettiin taas viimekesäinen kilpailu. Mari ja pojat
istuttivat kukin omat penkkinsä, ja niitä päätettiin sitten itsekukin
myös pitkin kesää vaalia, huolehtia niiden kitkeminen ja kasteleminen.
Mari kyllä jakeli ehtimiseen ohjeita pojille, varsinkin Laurille; hän
pani Laurin istuttamaan viereiseensä penkkiin, jotta voi paremmin
valvoa hänen työtään. Ja kun Mari aina sai oman penkkinsä ensimmäisenä
valmiiksi, autteli hän Lauri-pojua. Siitä Martti välistä puolileikillä,
puolitodella valittamaan:

— Mitä sinä, äiti, aina avustat Lauria. Eihän Laurille sillä pelillä
tule yhtään nimikkopenkkejä, ne on teidän yhteisiä.

— Eivätpäs ole yhteisiä, intti Lauri vastaan. — Äiti vain koloja
pistelee.

— Vai koloja, istuttaapas taimiakin, näenhän minä.

— Elähän nyt, Martti, jos muutaman taimen istutan, rauhoitti Mari. —
Lauri on pienin meistä kaikista, ja autoinhan minä sinuakin, kuu olit
Laurin kokoinen.

— Niin, ja minä autan sitten äitiä, kunhan tulen suureksi ja vahvaksi,
selitti Lauri topakasti. — Sinun ei huoli sitten yhtään äidistä
välittää, saat tehdä mitä muuta hyvänsä.

— Minäpä rupeankin suota kyntämään, kunhan tulen suureksi, julisti
Martti. — Sitä suota, josta äiti on puhunut, jonka luota isä hakkasi
hirsiä.

Oikein, Martti, aloita sinä vain suureksi tultuasi suon kyntäminen.
Kyllä me sitten jo Laurin kera kahdeltaan hoidetaan tämä kasvimaa.
Eikös niin, Lauri-pojuseni?

-— Hoidetaan me, vakuutti Lauri innoissaan. — Enkä minä lähde minnekään
äidin luota. Martti kyntäköön vain sitä suota, jos tahtoo.

Näin luisti juttelu aherruksen kestäessä. Pojissa ilmeni jo
silmäänpistävästi erilaiset luonteen taipumukset. Vankkatekoinen Martti
oli enemmän isäänsä kuvitellen aina suuria tehtäviä. Vaikka hän olikin
innokas kasvitarhamies, selitti hän suureksi tultuaan jättävänsä sen
työn. Hänen piti sitten päästä kyntämään ja kylvämään isoja peltoja.
Ja kun äiti oli kuvaillut, mimmoinen ihana viljamaa heidän suostaan
tulisi, oli Martti siihen koko sydämestään kiintynyt. Alati väikkyi suo
hänen mielikuvituksessaan; hän selitteli silmät säihkyen, mimmoisia
pitkiä ja kauniita sarkoja hän sinne laittaisi.

Hentoinen Lauri-poika taas oli äitinsä ilmetty kuva, kirkkaat syvät
silmät, usein miettivä ilme kauniilla lapsenkasvoillaan. Hän ei
konsanaan muuta mielinyt, vaan tahtoi jäädä kasvitarhaan äidin
kumppanina ahertamaan.

Hellävaroen ja valppaasti Mari ohjaili poikiensa eriäviä taipumuksia.
Hän selitti, että molemmat olivat yhtä hyvää työtä, sekä suon
kyntäminen että kasvitarhanhoito. Molemmat olivat samaa maata, jota
heidän piti rakastaa, josta leipänsä ottaa.

— Mutta miksikä isä ei kynnä suota? kyselivät pojat välistä.

Se kysymys koski kovasti Marin mieleen. Mutta hän selitti pojille:

— Katsokaas, isä ei ole oppinut siihen nuorena, kun hänen piti jo pikku
poikana mennä Kronstadtiin setakanajoon. Se oli liian raskasta työtä
niin nuorelle, siinä jäi pakosta pois mielestä suon kyntäminen ja
kaikki muu. Ja nyt pitää isän kulkea ajossa meidän kaikkien leivissä
pitämiseksi. Mutta kunhan olemme oikein ahkeria, niin muutaman vuoden
perästä on meidän työstä isälle suuri apu. Sitten eletään jo maan
antimilla, ja sitten saa myös isä jättää ajossa kulkemisen.

Näin jutteli Mari, ja hänen kylvämänsä maahengen idut olivat saaneet
sen verran aikaan, että setakanajo alusta pitäen tuntui Martista
ja Laurista vastenmieliseltä. Se kuvasteli heidän mielissään
jonkunlaiselta pakkotyöltä, jossa isää oli rääkätty jo pikku pojasta
lähtien. Mutta kyllä he isänkin siitä vapauttaisivat suuriksi tultuaan,
ja itse eivät konsanaan lähtisi mokomaan hommaan.

Eikä edes isän huvilarakennus poikien mieltä vielä sanottavasti
kiinnittänyt. Tosin he alussa olivat silloin tällöin juosseet sitä
katsomassa, mutta kasvitarhatyön alettua olivat ne käynnit jääneet
unohduksiin. Pojat olivat joka ilta työn päätyttyä siksi väsyneitä,
että äidin laittama pehmeä vuode heitä voimakkaimmin puoleensa veti.

Kolmannen viikon loppupuolelle mennessä oli suurin osa kasvimaata
muokattu, kylvetty ja istutettu. Jäljellä oli vain vähäinen tiera
kaalimaasta sekä eri pellossa, kartanosta kylälle päin vievän tien
varrella oleva perunamaa, johon Mari aikoi kylvää myös lanttua ja
naurista.

Silloin ilmestyi muutamana päivänä ukko Arttemin renki hevosineen ja
ilmoitti isäntänsä lähettämänä tulleensa heitä auttamaan, kun heillä
itsellään kaikki kylvö- ja istutustyö oli jo lopetettu.

Maria nolostutti tämä avuntarjous, mutta ei hän voinut kieltäytyä sitä
vastaanottamasta. Hän arvasi, miksi Arttemi itse ei ollut saapunut
hevostaan tarjoamaan. Arttemi koetti olla hienotuntoinen, ei ollut
koko keväänä ainoalla sanalla tiedustellut, miten Jaakko jätti Marin
kokonaan avustamatta.

Hevosmiehen saapuminen sai työn sujumaan eri vauhdilla. Jo samana
päivänä saatiin kaalimaan muokkaus ja istutus loppuun suoritetuksi.

Parina seuraavana päivänä muokattiin, lannoitettiin ja siemennettiin
peruna- ja naurismaa. Navetassa oli karjanlantaa riittävästi peruna- ja
naurismaalle, vieläpä sitä jäikin.

Mari ajatteli, että se sai olla siltä varalta, jos Jaakko malttaisi
kaurankylvönsä tehdä. Tosin se alkoi mennä myöhäiseksi, mutta ei Mari
kuitenkaan vieraalla hevosella ryhtynyt Jaakon kauramaata muokkaamaan
Se olisi mennyt jo liikoihin.

Kun Jaakko samana iltana ajosta palatessaan huomasi perunamaan
kynnetyksi ja kylvetyksi, nolostui hän aika lailla. Hän ei virkkanut
mitään, mutta seuraavana aamuna nähtiin hänen valjastavan hevosensa
auran eteen. Hän ryhtyi kyntämään siinä perunamaan vieressä olevaa
kauramaataan, raatoi koko päivän vihanväellä ja vielä seuraavankin
päivän. Veti lannat navetasta, hajoitti ne yksinään ja kylvi siemenen.

Mutta siihenpä hänen intonsa loppui. Kartanomaan luoteispuolella,
huvilarakennukselle päin olisi ollut vielä toinen sänkipelto, mutta sen
Jaakko jätti koskematta. Hän oli tunkenut siihen kylvämälleen tieralle
lantakuorman toisensa viereen, ihan kuin saadakseen siten tekosyyn
toisen peltonsa kesannoksi jättämiseen.

Mari ei puhunut mitään, mutta karvastelevaa mielipahaa hän tunsi
nähdessään taas hyvän lohkareen heidän mitättömistä viljelystieroistaan
jäävän mitään hyötyä tuottamatta ahottumaan. Ei vetänyt Jaakkoa maa
puoleensa, toinen tie veti, niinkuin hän jo talvella oli ennustanut.




XVIII.


Kylvön ja istutuksen päättyessä oli vaikein alkutyö kasvimaalla
suoritettu. Joka päivä piti kyllä huolehtia kastelusta, taimien
harventelusta kylvöaloilla ja vähitellen myös kitkemisestä, mutta se
ei ollut enää niin voimia kysyvää ponnistelua kuin maanmuokkaus ja
istuttaminen.

Sivutöinään koristeli Mari kasvimaan pihanpuoleista reunaa
kukkaistutuksilla. Varsinaiseen kukkien viljelyyn kauppaa varten
ei hän kyllä vielä voinut antautua, kun hänellä ei ollut lämmintä
kasvihuonetta. Minkä viljeli kukkia, sen viljeli enemmän silmän iloksi.
Istutteli muutamia ruusupensaita, laittoi muutamia sieviä penkkejä,
jotta kasvimaa pihasta katsoen jo ensi silmäyksellä viehättäisi,
vetäisi puoleensa. Jos niistä istutuksista kesän pitkään sattuisi
saamaan hiukan lisätuloa vihanneskaupan avuksi, niin eipä tietysti
haitaksi ollut.

Helpommille päiville päästyä pyrkivät pojat taas silloin tällöin
iltaisin huvilarakennuksella pistäytymään. No eihän Mari sitä voinut
kokonaan kieltää, vaikka hän vihasikin sitä rakennusta sydämensä
pohjasta.

Eivät pojat ensi käyntiensä jälkeen osoittaneetkaan huvilarakennukseen
erikoista harrastusta, mutta vähitellen alkoi asia muuttua. Muutamana
iltana Jaakko pani Martin ja Laurin hiekoittamaan käytäviä, joita hän
itse raivasi ja tasoitteli kellarirakennuksensa valmistuttua.

Tämä oli uutta hommaa pojille. Se viehätti heitä lopulta rasittavaksi
käyneen kuokkimis- ja istutustyön jälkeen kasvimaalla.

Kun Jaakko huoraasi tämän, alkoi hän keksimällä keksiä pojille
tekemistä. Hän pani heidät kolomaan ja silittämään aidasvarpoja,
joita itse hakkasi metsästä, hän antoi heidän apunaan näperrellä
ulkohuonerakennuksella, jota hän kyhäsi laudoista kellarin taakse
metsikköön. Hän aivan Marin kiusalla viivytti poikia iltakaudet
huvilarakennuksella.

No ei Mari siitä muuten olisi välittänyt, mutta huvilarakennus rupesi
tällä tavoin vähitellen vetämään poikia puoleensa. Monasti he siitä
kasvimaalla ryhtyivät äidilleen juttelemaan, kertoivat innostuneina,
mitä olivat edellisenä iltana isänsä apuna tehneet, miten kauniita
hiekkapolkuja laittaneet ja miten isä oli kehunut siitä heidän
huvilastaan hyvän tulevan, paremman kuin ainoakaan noista Lazarevin
hökkeleistä.

Eikä sillä hyvä, että pojat kertoilivat huvilarakennuksesta. Vähin
erin alkoi se vetää heitä niin, että rupesivat osoittamaan ilmeistä
hätiköimistä suoritellessaan jokapäiväisiä tehtäviään kasvimaalla.
Varsinkin illan lähetessä, kun isän piti palata ajosta kotiin, oli
pojilla tulinen kiire saadakseen työnsä loppuun ja joutuakseen isänsä
mukaan huvilalle. Silloin kitkettiin nimikkopenkit raapimalla, ojat
jäivät puhdistamatta, taimet harventamatta. Työkalut: kastelukannut,
haravat ja muut vehkeet sai Mari yksin korjata. Pojilla ei ollut
monasti aikaa niitä ajatella.

Mari ei puhunut alussa mitään. Hän odotti kärsivällisesti aikaansa ja
päätti sopivan hetken tullen ottaa pojat takaisin ohjaksiinsa.

Mutta Jaakkoon vaikutti poikien kiintyminen hänen hommiinsa aivan
ihmeellisesti. Hänen käytöksensä muuttui Marin läsnäollessa
voitonvarmaksi, miltei ylimieliseksi. Usein oli Mari huomaavinaan
Jaakon silmissä ilkkuvan katseen, hänen äänessään pilkallisen
sivuvivahduksen: Näetkös muka, minähän tässä lopulta voiton perin.
Vien pojatkin mukaani, vaikka sinä olet niitä koettanut vuosikaudet
hameissasi kiinni riiputtaa.

Mari antoi Jaakon ylvästellä ja ilkkua. Jaakon ylimielisyys haavoitti
hänen sydäntään, mutta hän säilytti entisen tyyneytensä. Hän sääli
Jaakkoa, kun näki Jaakon luisuvan yhä kauemmas sillä vetävällä tiellä,
jolle lähtemästä hän oli Jaakkoa varoittamalla varoittanut.

Tätä Jaakon luisumista edisti muuten hyvän askeleen se seikka,
että myös kyläläisten käytös alkoi vähitellen muuttua. Alussa he
olivat Jaakon huvilahommaa ivailleet, mutta kun huvila valmistui
valmistumistaan, alkoivat he sitä hiljakseen ihmetellä ja pitivät
ajuriarttelissa suunsa tukossa.

Ja sattuipa siihen vielä eräs tapaus: Kauppias Kyllästinen, jonka luona
peräkyläläisten oli asemalla tapana tehdä ostoksensa, kehaisi kerran
myymälän täyteisen rahvasjoukon kuullen Jaakkoa. Näin sanoa sukaisi:

— Panepas, Jaakko, tästä hienot sikaritupakat palamaan. Sinä olet
toimen ja tarmon mies, rakennat huvilan ja pätöisen huvilan siinä,
missä toiset pyrkivät velassa pyörimään.

Tämä kehaisit se tukkesi peräkyläläisten suut. Kovaäänisesti Jaakko
siitä Marin kuullen kertoi urakkalaisilleen ja päätti kehumisensa
huudahtaen:

— Siitä saivat Salamon Hakulit ja muut hölöttäjät. Jo ne nyt alkavat
haastella ihmisittäin siellä ajuripirssissä.

— Vai jo alkavat, vai jo alkavat, säesti Pekko Launiainen. Ja jutteli
sitten puolestaan, ettei Salamon enää tavatessa häntäkään hampaiden
naulaan selviämisellä peloittele, niinkuin keväällä oli tehnyt.

— Jokos älyää olla peloittelematta, naurahteli Jaakko mielihyvissään.
Ja hän alkoi tuntea maaperän jalkainsa alla yhä varmemmaksi. Yleinen
mielipide oli kääntymässä hänen puolelleen, ja se on aina mestari
purjeita pudistamaan. Se saa miehen sisällä kalvavan ristiriidan
asettumaan, omantunnon tenäämisen vaikenemaan. Eihän se tosin aivan
olemattomiin Jaakon rauhattomuutta hävittänyt, mutta julkealla
ylimielisyydellään Jaakko piti sen tiukasti aisoissa...

Mutta kasvimaa tuleentui tuleentumistaan. Kun Mari eräänä ihanana
varhaisaamuna tarkasteli kasteesta helmeileviä, reheviksi käyneitä
vihannespenkkejään, tuli hän vakuutetuksi, ettei pieni verottaminen
enää olisi niille vahingoksi.

Hän nouti pihasta useampia, jo muutamia päiviä aiemmin sitä varten
hankkimiaan mataloita vasuja sekä sangollisen vettä ja alkoi
sakeimmista tylvöistä hellävaroen nyhtää erilaisia keittiökasveja.
Otti hyvän joukon jo aika suuriksi vääntyneitä kurkkuja, huuhteli ne,
listi ja puhdisti sekä pani vasuun. Samoin otti hän muhkeita retiisejä,
otti punajuuria, porkkanoita ja monta muuta lajia. Näistä hän vain
huuhtaisi enimmän mullan sekä siteli ne sitten sieviin samankokoisiin
nippuihin. Vielä otti hän salaattia, raparperin- ja kaalinlehtiä, otti
ruohosipulia ja monenlaisia maustekasveja, latoen kaikki ne kauniisti
vasuihin.

Siitä työstä tapasivat hänet kasvimaalle juoksujalkaa kiiruhtavat,
hiukan myöhemmin nukahtaneet pojat. Heti pojat yhdestä suusta
ihmettelemään:

— Mitä sinä, äiti, nyt teet?

-— Minä laitan tässä kauppatavaraa, ja te saatte käsikärryjen kera
lähteä näitä huviloille kauppaamaan, aivan samalla tavoin kuin ukko
Arttemin kaalipojat tekevät.

Silmät repesivät pojilta suuriksi tämän uutisen kuullessaan. He
alkoivat riemusta hypellä äitinsä ympärillä. Vaivoin sai äiti heidät
taltutetuksi auttelemaan itseään nippujen tekemisessä.

Mutta tätä hetkeä oli Mari juuri odottanut.

Hän päätti antaa pojille tuntuvat nuhteet siitä, että olivat
nimikkopenkkejään huolimattomasti hoitaneet.

Hän nyhti ensin vihanneksia yhteisistä penkeistä ja siirtyi sitten
omille nimikkopenkeilleen, joissa kasvullisuus oli kieltämättä
rehevintä ja tasaisimmin kehittynyttä. Niistä otti hän hyvin runsaasti,
täytti vasun toisensa jälkeen eikä näyttänyt ensinkään aikovan lopettaa.

Pojat seurasivat pamppailevin sydämin äitinsä hommia. Heistä alkoi
näyttää siltä, että äiti oli heidän nimikkopenkkinsä tykkänään
unohtanut eikä ottaisi niistä yhtä ainoata nipullista. Lopulta alkoivat
he arastellen tiedustella:

— Etkös sinä, äiti, meidän penkeistä yhtään ota?

— Otan niinä, kunhan joudutaan. Kaikista otetaan yhtä tasaisesti.

Mutta siirryttyään sitten poikien penkeille otti hän paljon vähemmän
kuin omistaan. Valikoi ja tarkasteli pitkän aikaa, jätti monta penkkiä
kokonaan koskematta, toisista nyhti vain muutamia juurikkaita. Sitä
tehdessään selitti hän ystävällisesti:

— Iässä se nyt aletaan nähdä, pojat, kuka kilpailussa kestää, kenen
hoitamista penkeistä saadaan parhaat tulot. Näissä teidän penkeissä ei
kasvullisuus ole tasaisesti varttunutta, kuten itse näette. Ei näistä
vielä voi paljon mitään ottaa.

Noloiksi ja pahoille mielin menivät pojat kuullessaan äitinsä
arvostelun, mutta silloin äiti selittelemään:

— Kyllä näistä vielä hyvä tulee, kun hieman huolellisemmin rupeatte
työtä tekemään. Katsokaapas, te olette suorittaneet kitkemisen
aivan raapimalla, joten juureen on jäänyt paljon rikkaruohon sänkeä
kasvullisuutta haittaamaan. Ja sitten nämä ojat, missä siivossa nämä
ovat. Eihän kasvi viihdy tämmöisellä hoidolla, se kärsii ja kasvaa
kitumalla.

Äänettöminä kuuntelivat pojat äitinsä lempeitä nuhteita. Sillä hetkellä
he muistivat elävästi, miten olivat iltaisin aina jättäneet äidin yksin
kasvimaalle ja juosta vilistäneet isän mukana huvilalle. Nyt siitä tuli
rangaistus ja katumus, tuli niin nöyryyttävä, että itkun tahtoi esille
pusertaa.

Vasta kun kaikki vasut oli saatu täyteen ja niitä alettiin kolmisin
kantaa retuuttaa pientareita odottavien kärryjen luo, unohtui
lähtötouhussa poikien mielipaha siksi kertaa.

Se oli suuri hetki se poikien ensimmäinen vihanneskaupalle lähtö. Vasut
aseteltiin huolellisesti päällekkäin kärryille, Mari määräsi tarkoin
kaikkien lajien hinnan ja pani lopuksi päällimmäisiin vasuihin vielä
kaunistukseksi muutamia huolella tekemiään kukkakimppuja, jotta ostajat
ensi kerralla saisivat hyvän käsityksen hänen kasvimaansa tuotteista.

Pojat saivat lähteä ennen aamiaista, jotta vihannekset joutuisivat
ostajille aivan tuoreina ja hyvissä ajoin. Isot voileivän kimpaleet
äiti vain lähtökiireessä valmisti heille kouraan ja varoitteli vielä
lähtiessä:

— Muistakaa nyt olla siivoja ja kohteliaita. Ainoastaan toinen saa
mennä keittiöön ilmoittamaan. Toisen pitää jäädä odottamaan ja
vartijaksi kärryjen luo.

— Kyllä me osaamme, äiti, ole huoletta, vakuuttivat pojat suu täynnä
voileipää ja mennä painaltaen jo raskaita kärryjä työntää jutuuttaen.

Ja hyvin onnistui tosiaan Martin ja Laurin ensimmäinen kaupparetki.
Jo muutaman tunnin kuluttua palasivat pojat kotiin täyttä ravia
porhaltaen. Tyhjät vasut hyppelivät ja keikkuivat kärryillä, niin että
olivat tämän tästä ojaan lennähtää.

Kaikki oli myyty, kukat ja vihannekset viimeistä nippua myöten, ja
Martin taskussa helisi äidin antama pussonen puolillaan kuparia ja
hienoa hopearahaa.

Siinä oli paljon rahaa, monta ruplaa, kun ne joukolla laskettiin.

Aamiaista syötäessä selitti Mari, että nimikkopenkkien tuotteista
saadut rahat pannaan erilleen. Viikon tai parin kuluttua, kun
niitä on ehtinyt karttua vähän runsaammin, viedään ne sitten
postisäästöpankkiin, josta jokainen saa oman säästökirjansa.

Äidillä itsellään oli jo semmoinen viimekesäisistä säästöistä. Hän
näytti sitä Martille ja Laurille, ja pumpattavin sydämin tarkastelivat
pojat siinä olevia juhlalliselta näyttäviä säästömerkkejä ja
kirjoituksia. Oli jotain päästä semmoisen kirjan omistajaksi.

— Niillä rahoilla voitte sitten suuriksi tultuanne ostaa kumpikin oman
hevosen ja paljon muuta hyvää, selitti Mari leikillään.

— Karttuukos niitä niin paljon? ihmettelivät pojat silmät suurina.

— Miksi ei karttuisi, kun vain muistatte olla ahkeria.

Ei tarvinnut sinä päivänä poikia houkutella kasvimaalle lähtemään.
Vilauksessa katosivat he aamiaisen jälkeen tuvasta ja siellä puurtivat
sitten koko rupeaman nimikkopenkkiensä ääressä.

Ja huolellista tehtiin sillä kertaa työtä. Ensin pojat puhdistivat
penkit tarkoin rikkaruohoista, sitten tasoittelivat mullan ja lopuksi
ojat siivosivat, niin että ne näyttivät aivan vasta kaivetuilta.

Kokonaan uuden näön saivat penkit tämän suursiivouksen jälkeen. Kun
ne päivälliselle lähtiessä oli vielä kasteltu, pöyhistyivät niiden
rehevät, vehreät lehvät uudesta elämänhalusta. Ne näyttivät aivan kuin
juhla-asussa koreilevan, niinkuin äiti leikkiä pannen kehaisi.

Päivällisen jälkeen jatkoivat pojat aherrustaan, sillä paljon oli vielä
nimikkopenkkejäkin ruokkoamatta. Ja pitihän sen lisäksi myös yhteinen
kasvimaa hoitaa, ei sitä sopinut jättää yksistään äidin niskoille,
niinkuin viime aikoina oli tullut tehdyksi.

Yksin sai Jaakko sinä iltana mennä huvilarakennukselleen. Eivät Martti
ja Lauri olleet huomaavinaan hänen ajosta palaamistaan, eivätpä edes
vastanneet, kun hän kasvimaan ohitse kävellessään huuteli heitä
mukaansa. Painautuivat vain kumarampaan, kyyröttelivät melkein kuin
piilossa jo hyvässä kasvussa olevien hernepenkkien takana.

Seuraavina päivinä jatkettiin vihannesten kaupaksi kuljettamista.
Marin kasvimaan maine levisi nopeasti ympäristöön. Yhä etäisemmistä
huviloista alkoivat keittäjättäret juosta pyytelemässä, että heillekin
pitäisi tuoda seuraavasta aamusta lähtien. Vihannesnälkä oli suuri,
ei voinut ukko Arttemi yksin sitä lähimainkaan tyydyttää. Ja jos osti
aseman lähettyvillä olevista myymälöistä, sai näivettyneitä, Pietarista
tai muualta pitkien taipalien takaa kuljetettuja.

Yhä suurempia määriä ottikin Mari kasvitarhastaan, pian kaksi kolme
poikien kärrykuormaa päivässä. Hyvän joukon toistakymmentä suurta
huvilaa oli jo Marilla ruokittavina, ja kaikkialla oltiin saatuihin
lähetyksiin erittäin tyytyväisiä.

Martti ja Lauri tulivat Peräkylän huvilayhdyskunnan kesken
tunnetuiksi ja suosituiksi vieraiksi. Joka aamu heidän saapumistaan
odottamalla odotettiin, heitä kestittiin voileivillä ja piirakoilla,
kun toimittivat niin erinomaisia vihanneksia. Ne eivät olleet
näivettyneitä, eivät matojen kaivelemia. Ne olivat oikeita herkkupöydän
höysteitä.

Ja merkillistä. Ei Marin kasvitarha näistä yhä runsaammista
päivittäisistä verotuksista näyttänyt yhtään kärsivän. Päinvastoin se
muuttui päivä päivältä vain rehevämmäksi, täydemmäksi.

Se ihan uhkui hedelmällisyyttä. Sen vihannespenkit olivat niin
upeita, niin herkullisen näköisiä, että vesi kielelle herahti niitä
silmäillessä. Kurkut ja muut juurikkaat kasvaa väänsivät, niin ettei
tilaa penkeissä tahtonut kaikille riittää, vaikka niitä joka päivä
harvenneltiin. Tomaatit olivat jo suuria, meheviä möykkyjä, niinkuin
kookkaat, pehmeät tahdaspallot, joista ohkaisia rieskoja leivotaan.
Raparperin lehvät levisivät niin laajoiksi, että niiden alla olisi
melkein voinut sadetta pitää. Hernemaa täyttyi ja paisui korkeaksi,
läpipääsemättömäksi tureikoksi, sen kannatuskepit vääntyivät raskaan
kuormituksensa painosta. Avaran kaalimaan pitkissä, hyvin hoidetuissa
penkeissä rupesivat lihavalehtiset kaalit jo kilvalla kupumöykkyjä
vääntämään. Joka kerran Marin kasvimaalla käydessään ukko Arttemi sitä
kaalimaata ihastellen katseli ja kehui siitä syksyllä valmistuvan
oikein taivahisen sadon. Eikä hän liikoja kehunut, kyllä se lupasi
hyvän sadon. Ei näkynyt siinä ainoata matojen koloille syömää lehvää,
ei ainoata vaalistunutta, kituen kasvavaa tuotetta. Kaikki olivat
lihavia, vihantia, toinen toistaan höystyvämmän näköisiä. Hyvä
lannoitus, hyvä maanmuokkaus ja huolellinen hoito olivat karkoittaneet
kauaksi tuhoisat madot ja ruosteen. Ei niistä näkynyt jälkeäkään Marin
kasvimaalla.

Ja entäs ne marjapenkit, ne Marin kasvimaan hyötymansikat. Ne
olivat mahtavia kooltaan, meheviä ja maukkaita, niin että itsestään
suussa sulivat. Niiden kauppaan joutuminen se vasta Marin kasvimaan
maineeseen nosti. Niitä alkoivat monet juosta itse noutamassa,
jotteivät vain missään nimessä ilman jäisi. Niitä poimittiin joka
päivä suuret kopalliset, mutta aina ne Martin ja Laurin päivittäisillä
kauppamatkoilla ahmaistiin jo ensimmäisillä huviloilla tyyten loppuun.
Viimeisinä vuorolleen joutuvat saivat näppejään nuoleskella.

Niin menestyivät Marin kasviviljelykset. Ei pitänyt paikkaansa se
Peräkylässä yleiseen jauhettu väite, ettei näistä heidän kylänsä
pelloista kunnon satoa saanut, vaikka itse enkeli olisi niitä
viljelemään pantu. Ei pitänyt, sen sai kuka hyvänsä nähdä, kun silmäili
Marin peltoa. Se pelto oli kuin rehevä, yltäkylläisyydellä siunattu,
puoleensa satumaan tavoin houkutteleva elämänsaari ympärillään leviävän
kituvan kasvullisuuden, kelteiksi ahottuneiden peltokenttien, mieltä
masentavan autiuden keskellä.

Mutta Mari oli myös muokannut ja lannoittanut peltonsa toisella
tavoin kuin Peräkylässä tavallisesti tehtiin. Peräkyläläiset hoitivat
peltojaan ilman huolta, tylysti ja halveksien, niinkuin vihattua
äitipuolta hoidetaan, kun se on tullut vanhaksi ja vapisevaksi. Tuvan
syrjäisimpään soppeen se sysätään, kun ei enää katsota sen talolle
mitään hyötyä tuottavan.

Niin hoitivat peräkyläläiset peltojaan, mutta niin ei Mari hoitanut.
Hän antautui työhönsä rakkaudella, hän vaali maaemoa hellyydellä,
niinkuin oikea lapsi vaalii sitä, jonka nisistä on ravintonsa
imenyt. Ja maa-äiti palkitsi Marin rakkauden kymmenkertaisesti.
Tällä maankolkalla oli maa-äidillä vähän uskollisia lapsia. Mari oli
Peräkylässä ainoa, ja niinpä maaemo häntä hyvitelläkseen näytti aivan
tuhlaamalla tuhlaavan Marille antimiaan, nisiensä alati hersuvaa,
ehtymätöntä hedelmällisyyttä. Siunaus seurasi Marin askelia, hänen
uskollista aherrustaan. Kun hän pienikasvuisena, varreltaan hentona
liikkui kasvimaansa keskellä, näytti aivan suoranaiselta ihmeeltä, että
kaikki tuo hänen ympärillään versova, paisuva ja ylitsevuotavaisen
runsas kasvullisuus oli hänen kättensä työstä hedelmöinyt. Se
kasvullisuus näytti haluavan joka taholta häntä kohti käsivarsiaan
kurkottaen häntä syleillä, hänelle siunausta toivottaa, antimiaan hänen
jalkojensa juureen kantaa.

Ja Mari oli onnellinen työnsä menestymisestä. Hänellä oli paljon
tekemistä, päivä tarkoin jaettu aamuvarhaisesta myöhään iltaan. Hänen
piti kasvimaansa lisäksi hoitaa myös emännän tehtävät tuvassa sekä sen
lisäksi kaksi lehmäänsä ja vielä sievoinen kanaparvi. Ne olivat myös
Marille rakkaita, mutta päähuolensa hän sittenkin pani kasvitarhaansa.
Se oli hänen tulevaisuuden toiveidensa luja perusta, sille hän aikoi
kaiken rakentaa. Hän tunsi yhä uusien siteiden vetävän, kutsuvan
itseänsä maan puoleen. Maa lupasi hänelle yhä runsaampia antimia, kun
hän vain pysyi sen uskollisena lapsena.

Ja onnellinen oli Mari myös siitä, kun sai poikansa ahertamaan
rinnallaan. Siitä päivästä, jolloin vihannesten kaupaksi kuljettaminen
alkoi, olivat pojat tehneet aivan kuin täyskäännöksen. Kilpaa he
nyt ponnistelivat äidin kera, hoitivat huolella sekä yhteistä
kasvimaata että omia nimikkopenkkejään. Ne nimikkopenkit olivat nyt
jo yhtä kauniita, yhtä reheviä kuin äidin penkit. Niistä otettiin
jo joka päivä runsaasti antimia. Jo oli Martilla ja Laurilla omat
säästökirjansa, uljaasti kirjoitettu nimi kannessa ja rivi mahtavia
säästömerkkejä ensimmäisellä lehdellä. Äiti oli ne kirjat tuonut, ja
niitä säilytettiin äidin laatikossa yhdessä koulutodistusten ja muiden
kalleuksien kera.

Mutta eivät ne säästökirjat yksistään Martin ja Laurin harrastusta
kasvimaahan kiinnittäneet. Yhtä paljon kannusti heitä työnsä hedelmien
niin suurenmoinen menestyminen, niin runsaaseen kukoistukseen
puhkeaminen. Se herätti heissä itseluottamusta, tuotti tyydytystä
heidän heräävän voimansa toimintahalulle, antoi heille puhdasta,
vilpitöntä työniloa. Eikä ollut nyt enää työskentely kasvimaalla
väsyttävän yksitoikkoista, jommoiseksi se keväällä maanmuokkaus- ja
istutusaikaan oli pyrkinyt lopulta käymään. Nyt oli työ jo siihen
nähden leikintekoa, joka hetki se tarjosi uutta vaihtelua, uutta
viehätystä. Kasvimaan hedelmöivä kauneus kiehtoi väkisin, veti
puoleensa. Se imeytyi Martin ja Laurin veriin, vaikutuksille alttiisiin
mieliin oikeana maahenkenä. Lisäkannustimena oli Mari osannut vedota
työn käytännöllisiin tuloksiin, oli ohjannut Martin ja Laurin
nuoren, kuohuvan toimintahalun oikealle tolalle, ja voimiensa takaa
ponnistelivat pojat äitinsä uskollisina työtovereina.

Vaikutuksensa Martin ja Laurin kehitykseen oli myös jokapäiväisillä
kauppamatkoilla. He tulivat käytökseltään rohkeiksi ja reippaiksi,
alkoivat panna yhä suurempaa huolta esiintymiseensä.

Kylän toiset poikavekarat, jotka enimmäkseen vetelehtivät päiväkaudet
joutilaina, härnäilivät usein Marttia ja Lauria kaalipojiksi. Tulipa
kerran oikein tiukka yhteenotto, kun hämäilijät yrittivät kaataa
Martin ja Laurin täysinäiset vihanneskärryt ojaan. Silloin Martti
suutahti ja alkoi käytellä nopeasti ja tehokkaasti voimakkaita,
työssä karaistuneita nyrkkejään, ja käpälämäki tuli eteen ilkivallan
yrittäjille.

— Siinä saitte kaalipojilta! huusi Martti ilkkuen pakenijain jälkeen.

Siitä lähtien saivat Martti ja Lauri taivaltaa rauhassa kärryineen. Jos
heille vielä nalkutettiin, niin nalkutettiin turvallisen välimatkan
päästä, mutta sitä eivät Martti ja Lauri olleet kuulevinaan. He
liikkuivat mielestään tärkeissä tehtävissä, kun ansaitsivat rahaa
äidille ja omiin säästökirjoihinsa. Eipä niitä semmoisia kirjoja noilla
nalkuttajilla ollutkaan, siitä he olivat vallan varmat.

Isän huvilarakennus ei Marttia ja Lauria enää yhtään puoleensa
vetänyt. Puoliväkisin sai Jaakko vielä silloin tällöin pojat mukaansa
houkuteltua, mutta ilman innostusta he toimittelivat isänsä tarjoamia
tehtäviä.

Jaakko huomasi tämän muutoksen ja arvasi myös sen syyt. Aivan vasten
tahtoaan hänen piti nähdä päivä päivältä yhä upeammaksi rehevöittyvä
kasvitarha, ja tietysti siellä olivat taas ne siunatut nimikkopenkit
poikien mieltä puoleensa vetämässä.

Se katkeroitti Jaakon mieltä sanomattomasti. Hän oli jo sydämessään
riemuinnut, kun näytti niin helposti saavan pojat puoleensa
houkutelluksi. Mutta hänen riemunsa oli ollut ennenaikainen. Mari
masensi taasen hänen ylimielisen varmuutensa, masensi perinpohjin.

Tuli siihen lisäksi muitakin harmin aiheita. Huvilan rakennustarpeet
nielivät arveluttavan paljon rahaa. Ne Pekko Launiaisen numerot, joita
hän oli kehunut niin varmoiksi, eivät pitäneetkään paikkaansa.

No Pekkoa siitä nyt ei voinut oikeastaan syyttää. Hän oli tehnyt
numeronsa entisten hintojen perustalla, mutta tänä kesänä olivat hinnat
toiset, paljon korkeammat. Tavaton rahatulva ja vielä tavattomampi
rakennusyritteliäisyys huvila-alueella olivat koroittaneet kaikkien
tarpeiden hinnat puolella entisestään, ja sen koroituksen sai Jaakko
kirvelevin sydämin maksaa. Jo olivat menneet kaikki Inon säästöt, mutta
vielä olivat uunien kaakelit ja monta muuta kohtaa hankkimatta. Entistä
sisukkaammin sieti Jaakon rehkiä setakanajossa, jollei tahtonut kärsiä
sitä häpeää, että hänen huvilansa jäisi keskentekoiseksi, niinkuin
kateelliset naapurit olivat jo keväällä ennustelleet.

Ja kaivon laittamisesta koitui vihoviimeinen kiusa. Siellä palstan
metsään päin viettävässä kulmauksessa näytti olevan notkelmassa vanha
lähteenpohja, ja Jaakko oli luullut, että siihen saisi kaivon varsin
helpolla.

Mutta kun hän rupesi sitä tekemään, ei veden löytymisestä läheltä
maanpintaa näkynyt mitään merkkiä. Maa oli kuivaperäistä,
hiekansekaista niin syvälle kuin Jaakko yksinään pääsi. Ei auttanut muu
kuin jätä sikseen ja rupea ajattelemaan apulaisen palkkaamista.

Se sai kuitenkin toistaiseksi jäädä. Ensin piti saada huvila muuten
valmiiksi.

Kaikki nämä vastoinkäymiset lisäsivät Jaakon katkeruutta. Entinen
rauhattomuus alkoi taas yhä useammin saada hänet valtoihinsa, ja
sen mukana muistuivat myös mieleen ne Marin talvelliset puheet ja
varoitukset.

Ja miten olla, alkoi Jaakosta tuntua siltä, että Mari se yksin oli
kaikkiin hänen vastoinkäymisiinsä syypää. Mari oli riistänyt häneltä
pojat, tehnyt hänen elämänsä yksinäiseksi ja autioksi. Marin pahansuopa
silmä nostatti esteen toisensa jälkeen hänen tielleen. Se pani veden
pakenemaan hänen kaivotekeleestään, se vainosi häntä jokaisella
askeleella. Hän oli jo pääsemässä toiveidensa ensimmäiseen päämäärään,
mutta vielä viime hetkellä koetettiin riidellä voittoa hänen käsistään.

Mutta se ei onnistunut, sen sai Mari nähdä. Urakkasumma oli jo
maksettu Launiais-veljeksille, ja kyllä hän saisi irti myös viimeiset
rakennustarpeet. Sitten oli jäljellä enää kaivon laittaminen, ja kyllä
siihenkin lopulta vesi tulisi, pakko oli tulla.

Ja sitten oli hänellä tie auki! Lasten leikiksi jäisi tuo kasvitarha,
jonka Mari oli laittanut ihan kuin hänen kiusakseen, joka rehenteli
tuossa hänen silmänsä alla. Pyh, mokoman hoitamiseen viitsittiin vielä
aikaa tuhlata, silloin kun hän valmistausi valtaamaan kaikkia Peräkylän
maita saamattomilta naapureiltaan.

Jaakko loi halveksivan katseen Marin kasvimaahan ja pyörähti
voitonvarmana kantapäillään...

Kokonaan toisin silmin katseli Antero Launiainen Marin kasvimaata.
Yhä pitemmäksi aikaa unohtui hän iltaisin työstä palatessaan siihen
aitovierelle ihailemaan kasvimaan rehevää kauneutta, seuraamaan Marin
ja poikain ahertelua.

Eikä hän lopulta malttanut mieltään, vaan meni kasvimaalle ja rupesi
siellä auttelemaan Marttia ja Lauria näiden puuhissa. Kantoi Martin
kera kasteluvettä, siivosi ojia, pystytteli kaatuneita hernemaan
tukikeppejä. Hän selitti nauraen tahtovansa hieman perehtyä tähän
hommaan, kun se näytti niin hauskalta ja antoi niin kauniita jälkiä.

— Kyllähän meille palkattomat apulaiset aina kelpaa, nauroi Mari.—
Mutta muistakaa vain varoa, etteivät kyläläiset näe teitä tämän
aitauksen sisällä.

— Miten niin? ihmetteli Antero.

— No siten niin, että silloin te tietysti joudutte naurunalaiseksi.
Semmoinen kätevä rakennusmies, ja viitsii käydä kaaliryssien ammattia
opettelemaan, vaikkapa vain leikillään.

— Viis minä siitä, mitä kyläläiset sanovat, huudahti Antero.

— Kyllä teidän pitää välittää, varoitteli Mari.

Anterosta tuli pian Martin ja Laurin hyvä ystävä. Maltittomina pojat
hänen saapumistaan illan lähetessä odottelivat.

Mutta vähitellen, aivan Anteron itsensä huomaamatta, alkoi muukin voima
vetää häntä sinne kasvimaalle. Yhä useammin unohtui Antero salavihkaa
tarkkailemaan penkin ääressä kyykkivän Marin hommia, hänen näppäräin
kätöstensä työskentelyä, hänen hentoja hartioitaan, hänen hieman
ruskettunutta niskaansa, jonka pään ympäri tiukasti kääräisty huivi
jätti paljaaksi.

Ei Antero voinut ymmärtää, mikä kumma voima piili tuossa niin
hintelältä näyttävässä naisessa. Mutta siitä ei päässyt, Mari erosi
jyrkästi useimmista muista naisista, joita hän tunsi. Ei hän ollut
tavallisesti naisia arastellut, mutta tämän lähettyvillä meni kuin
luonto pois. Piti varoa sanojaan, käytöstään, niin se hallitsi pelkällä
olennollaan, vaikk'ei sanaa sanonut, ei edes katsahtanut.

Ja siitä Antero johtui taasen ajattelemaan, miksi Jaakko jätti
tämmöisen naisen yksinään, suorastaan työnsi hänet pois luotaan,
niinkuin Anterosta näytti. Siinä mahtoi piillä joku salaisuus, josta
hän ei vielä perillä ollut.

Kerran Antero aivan ohimennen kysäisi, miksi Mari ei ollut ainoata
kertaa käynyt huvilarakennusta katsomassa.

— Minäkö sitä katsomaan! pääsi Marin huulilta, ja samassa huomasi
Antero hänen silmissään välähtävän torjuvan, miltei säpsähdyttävän
päättäväisen katseen.

Antero jäi ihan hämmästyneeksi. Hän huomasi koskettaneensa arkaan
asiaan ja häntä kadutti, mutta ei tietänyt, millä tavoin käydä sanojaan
silottelemaan.

Mutta seuraavassa tuokiossa oli Mari jo entisellään. Jatkoi työtään,
niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, ja selitti hymyillen Anteroon
katsahtaen:

— Näettehän itse, ettei tästä oikein pääse, ei mihinkään, vaikka joskus
mieli tekisi.

Antero tunsi pelastuneensa pulasta ja kiiruhti selittämään, että
Marilla oli tosiaan paljon hommaa, melkein liiaksi yhden naisen osalle.

Mutta jälkeenpäin palasi tuo keskustelu usein Anteron mieleen. Tuo
Marin huulilta melkein väkisin päässyt huudahdus, tuo Marin silmissä
välähtänyt päättäväinen ilme oli sanonut paljon: Huvilarakennus ei
ollut Marin mieleen. Siinä oli juuri juopa, joka erotti hänet Jaakosta.

Ja Anterosta alkoi tuntua Marin lähettyvillä, kuin hänkin olisi Marin
silmissä ollut pahantekijä, vetänyt Jaakon kera yhtä köyttä. Se teki
hänen olonsa entistä tukalammaksi, mutta yhtäkaikki häntä veti yhä
voimakkaammin sinne kasvimaalle.




XIX.


Helteinen, hiottava heinäkuun päivä. Avara, loputon hiekkaranta, joka
leveänä vyönä kiertää neitsyen tavoin auringossa uinuvan Suomenlahden
ääriä.

Hiekka on hienoa, pehmeätä. Jalkaterä uppoaa siihen kävellessä
kokonaan, paljasta nilkkaa lämmin hiekka hyväilee. Paikoitellen
on tuuli siihen kieputellut somia, mataloita kumpareita, mutta
kauemmas katsoen ne sulavat sileäksi lakeudeksi, jota riittää
silmänkantamattomiin.

Aivan lähellä vesirajaa on hiekka kovaa, tasaista. Siinä on verraton
kävelytie keskikesän alhaisen veden aikana.

Laudoista kyhätyt uimaputkat ovat vähän matkan päässä rannasta,
pehmeimmällä hietikolla. Ne ovat pikkuisia tönöjä, niin keveitä, että
yksi mies voi kylpykauden loputtua semmoisen selässään kantaa kauas
metsikköön syysmyrskyjä pakoon. Ne ovat ahdetut vierivieritysten ja
seläkkäin moneen monituiseen riviin. Ja niitä rivejä näyttää myös
riittävän yhtä kauas kuin rannikkoakin.

Keskipäivän helteisinä hetkinä kuohuu tällä verrattomalla
hiekkarannalla vilkas elämä. Siellä sykähtelee silloin tämän onnen
yltäkylläisyydellä siunatun huvilayhdyskunnan valtasuoni voimakkaana,
kaikesta sovinnaisuudesta vapaana. Meressä pulikoivien, päivää
paistattavien, lämmenneessä hiekassa piehtaroivien pietarilaisten
luvun voi silloin laskea tuhansissa, ehkä kymmenissä tuhansissa.
Seurustelumuodit ja muotivaatteet on riisuttu pois ja ripustettu
uimaputkien naulakoille. Uimapukuisia miehiä ja naisia kellii sekaisin
kuin luokoa avaralla niityllä, kuin maahan sorrettuja puita valtavassa
kaskessa. Niitä on putkarivien edusta täpötäynnä, niitä on putkarivien
välisissä ahtaissa solissa, putkien takana, joka paikassa, melkein
kauas paenneen metsän reunaan asti.

Näkee siinä joukossa väkeä vaikka minkälaista: Näkee liikanaisen
elostelun pöhöttämiä miehiä, jotka köllöttävät kuin mahtavat sianruhot
puoliksi hiekkaan uponneina. Näkee jo lakastumassa olevia naikkosia,
jotka taidokkaasti laitetun uimapuvun laskoksiin koettavat kätkeä
jäsentensä rumentuneita, epäsuhtaisia muotoja. Näkee kypsymässä
olevia neitosia, juuri tuleentuneita slaavilaiskaunottaria ja
upeavartaloisia, täydessä kukkeudessaan olevia venakkoja, joiden ei
tarvitse keinotekoisesti sulojaan lisätä. Niukka, soma uimapuku saa
jättää täyteläiset rinnat, pehmeäpiirteiset jalat ja puhdashipiäiset,
välähtelevin rannerenkain koristetut käsivarret melkein kokonaan
paljaiksi auringon ja lämpimän hiekan hyväilylle, ohikulkijain
arvosteleville katseille. Punerva, keimaileva päivänvarjo on vain
pistetty hiekkaan kallelleen hiukan silmiä suojaamaan.

Lämmin hiekka hautoo ja hyväilee niin raukaisevasti, aurinko hipiälle
terveyttä valaa. Siinä luetaan, siinä haaveillaan puolitorkkuen,
siinä kuherrellaan parittain, siinä rupatellaan ja nauraa pajatetaan
ryhmissä. Rannalla edestakaisin kulkevat kaupustelijat tarjoavat
virvokkeita. Kukaan ei toisestaan paljoa piittaa, ei anna ympäristön
oloaan ja ilonpitoaan häiritä.

Rantamatalikolta kuuluu yhtenäinen mekastus, kirkuminen ja veden
porskutus. Siellä elämöi kultainen nuoriso uida pulikoiden ja kiivasta
vesisotaa käyden.

Hiukan etempänä vilisee uninen merenpinta täynnä soutuveneitä. Sieltä
kaikuu soitto, laulu ja nauru. Kauimpana selällä keinuu vienon virin
ajelemilla mainingeilla yksinäisiä pursia. Siellä rakastavaiset parit
haaveilevat.

Niin viettää tämä äkisti väkirikkaaksi paisunut, varakas
huvilayhdyskunta helteisen heinäkuun päiviä onnellisena, huoletonna.
Niin lekottelee se koko slaavilaisen luonteen välittömällä
antaumuksella.

Niin lekotteli se tänä siunattuna kesänä...

Silloin kuuluivat ensimmäiset maanalaiset kumahdukset. Poliittiselta
taivaanrannalta sukelsi näkyviin peloittava sodanuhka, kohosi kuin
jysmä ukkospilvi pitkän, helteisen pouta-ajan jälkeen.

Maailman kansat säikähtivät kesken rauhan askareitaan, vavahtivat,
niinkuin vavahtaa helteessä uinuva metsä myrskyn ensimmäisen
hengähdyksen ohiliitäessä.

Silloin heräsi myös tämä Suomenlahden rauhaisalla rannikolla
lekotteleva, kymmentuhantinen huvilayhdyskunta. Se säikähti
pahanpäiväisesti heti ensimmäisiä Pietarista kuuluvia hälyytysviestejä.
Tuskin olisi se pahemmin säikähtänyt, jos merenpohja olisi revennyt
ja ryypännyt siitä heidän silmäinsä edestä olemattomiin koko kauniin
Suomenlahden.

Siinä paikassa se jätti aurinkoisen hiekkarantansa, unohti sinne
lähtökiireessään uimapuvut, lakanat, kaikki korjaamatta. Monet
riensivät suoraa päätä Pietariin saadakseen omin korvin kuulla,
mitä oli tulossa. Toiset alkoivat päivän hiottavasta helteestä
välittämättä kuhista aseman läheisillä kävelypaikoilla ja asemalla
vaanien jokaiselta junalta uusia viestejä, uusia, toinen toistaan
hälyyttävämpiä huhuja.

Ja niitä tuli tulvimalla. Pietarissa oli ilmakehä jo niin täynnä
sähköä, niin sakeanaan rajuilmaa ennustavaa painostusta, että sitä
olisi voinut veitsellä leikata. Vilkas slaavilainen mielikuvitus
uiskenteli siinä ihan hurmioituneena, ja kun nämä mielikuvituksen
tuotteet sitten ennättivät tänne huvila-asemalle, olivat ne tuolla
lyhyellä matkalla ennättäneet vielä huomattavasti paisua ja pyöristyä.
Niitä ahmimalla ahmittiin siinä hiottavassa helteessä kuhistaessa,
niistä juovuttiin, niistä jouduttiin hyvin nopeasti ankaran
kiihtymyksen valtaan.

Osansa tässä yleisen mielialan kiihoittamisessa, sodalle otollisen
maaperän muokkaamisessa oli myös Pietarin johtavilla sanomalehdillä.
Monet niistä menettivät näinä suursodan kohtalokkaina aluspäivinä
kokonaan mielenmalttinsa. Niihin alkoi ilmestyä räiskyvin otsikoin
varustettuja hälyytysuutisia, mahtailevia, yltiöpäisiä kirjoituksia.

Näiden kirjoitusten vaikutus oli kuvaamaton. Ne saattoivat muutamassa
päivässä pohjiaan myöten kuohuksiin koko Venäjän edustavan
sivistyneistön, saattoivat sen Pietarissa, saattoivat sen täällä
huvila-alueella. Kansalliskiihkon laineet alkoivat kohahdella
yli äyräidensä. Slaavilaisen sielun pohjalla sammumatonna kytevä
muukalaisviha, idän kansojen yhteistä perua, sähähteli jo pahaenteisiin
liekkeihin. Jo olivat kaikkien huulilla saksalaiset ja juutalaiset,
jo pelättiin, vainuttiin kavaltajaa jokaisessa, joka koetti hiukan
pysytellä erillään yhteisestä maltitonna riehahtelevasta laumasta.

Tapahtumat kehittyivät nopeasti. Rajuilma läheni valtavalla kohinalla.
Sodan hypnos alkoi saada kaikki Europan suuret kansat valtoihinsa.
Pietarissa antoi tsaari ensimmäisen, osittaisen mobilisoimismääräyksen.
Sanomalehdet rupesivat pari kertaa päivässä julkaisemaan lisälehtiään.

Näiden lisälehtien saapumista odoteltiin huvila-asemalla tuntimääriä,
ja kun niitä tuova juna saapui vihdoin asemalle, rynnättiin sen
kimppuun kuin mielettömät. Lehdet ryöstettiin kaupustelijain
kantamuksista, ennenkuin nämä olivat kunnolla ennättäneet junasta
asemalaiturille laskeutua. Vapisevin käsin niitä kiinni pidettiin kuin
elämän kalleinta aarretta. Niiden kiihoittava sisällys ahmaistiin
yhteen hengenvetoon, ja siitä parani yhtenään päihtymys. Aivojen
mielikuvat kävivät sameiksi, villeiksi aikahirviöiksi. Järki sammui ja
vaikeni.

Myös jokainen Pietarista tuleva, olipa se tuttu tai tuntematon, joutui
siinä paikassa tiukan, läpipääsemättömän ihmismuurin saartamaksi. Ei
siinä auttanut pakoyritykset, siinä olit kuin ruuvipenkissä. Kysymyksiä
sateli joka suunnatta kuin räiskyviä raketteja, ja niihin piti vastata,
tyhjentää tietovarastonsa, kunnes onneton oli tukehtumaisillaan.

Itse sodanjulistus lamasi tuokioksi tämän joukon kiihkon.

Tieto siitä saapui myöhään illalla, ja samalla saatiin myös tietää,
että Saksan lähetyskunnan juna voi millä hetkellä hyvänsä pyyhältää
tämän aseman ohi — pois Pietarista.

Ne uutiset yllättivät: Saksa oli siis uskaltanut ensimmäisenä!

Oli joka hetki odotettu tsaarin sodanjulistusta. Oli kuviteltu Saksan
lähettilään viime tingassa ryömivän polvillaan tsaarin edessä, mutta
eipäs ryöminyt.

Se vaikutti aivan kuin kansallinen nöyryytys, kuin väkevämmän
ruoskanisku vasten kasvoja tähän asemalaiturille tiukkaan
pakkautuneeseen, monituhatpäiseen joukkoon.

Sodanjulistuksen lukemista kuunneltiin hisahtamattoman hiljaisuuden
vallitessa, ja vielä hyvän aikaa lukemisen päätyttyäkin kesti
hiljaisuutta. Tuntui kuin kaikki olisivat odottaneet vielä jatkoa, kuin
äkkiä olisi jouduttu seisomaan suuren tuntemattoman eteen, joka lamasi
kielen, pani melkein polvet vapisemaan.

Myöskin Saksan lähettilään junalle yritetty mielenosoitus tyrehtyi
alkuunsa. Kun se juna hetkisen kuluttua yön pimeydestä porhalsi
asemalle ja pysähtyi siihen, yritti joku pimennon puolella
seisovista alashuutoa, toinen viheltämistä. Mutta kukaan valaistulla
asemalaiturilla seisovista ei niihin yhtynyt. Melkein henkeä pidättäen
katseltiin junaa.

Se oli pitkä juna, pelkkiä salonkivaunuja. Ikkunat olivat tiiviisti
verhotut, ei valonpilkahdusta niiden takaa näkynyt. Koko juna oli kuin
kuollut. Se seisoi synkkänä, äänetönnä, uhmaten. Se oli kuin tulevien,
tietymättömien kohtalojen suljettu kirja, sinetillä lukittu. Vavistus
kävi joukon läpi, ei tehnyt mieli sen salaisuuksiin kurkistaa.

Juna sai rauhassa jatkaa matkaansa...

Mutta jo seuraavana päivänä purkautui kiihtymys kahta rajummin esille.
Kansallinen yltiöpäisyys ja saksalaisviha veivät nämä ihmiset aivan
vauhkopäisiksi, suorastaan hysteeriseen mielentilaan. Juostiin kirkossa
rukoilemassa voittoa pyhän Venäjän aseille ja sieltä syöksähdettiin
suoraa päätä nuuskimaan, ilmiantamaan niitä naapurejaan, joiden
tiedettiin olevan saksalaisia ja joiden kera siihen saakka oli eletty
hyvinä ystävinä sekä Pietarissa että täällä huvila-alueella. Nyt se
ystävyys oli loppunut, sen muistotkin hävitettiin niin tarkoin kuin
mahdollista.

Saksan tapahtumista sepitteli täällä Kannaksella slaavilainen,
lennokas mielikuvitus huimaavia juttuja. Kun Pietarissa keisari
Wilhelm lopetettiin vain yhden kerran sydänhalvaukseen ja pari kertaa
murhamiehen luodilla, niin täällä huvilaseudulla hänet nitistettiin
kymmenkunta kertaa. Samaa tietä saivat mennä kaikki keisarin viisi
poikaa, ei ainoata eloon jäänyt. Kun Pietarissa huhuiltiin vain
Berlinissä sattuneista katukahakoista, niin täällä Kannaksella ne
kahakat paisuivat niin veriseksi sisällissodaksi, ettei ryssän ja
ranskalaisen tarvinnut muuta kuin äärestä ihmetellä.

Yhtä hullusti kävi vanhalle Frans Josefille ja hänen lahonneelle
kaksoismonarkialleen. Ukko kuolla kupertui ensi rysäyksessä, ja hänen
valtakuntansa hajosi ei kahdeksi, vaan kahdeksikymmeneksi eri taloksi,
jotka siinä vilauksessa alkoivat tapella keskenään, niin että yksi
huiske kävi.

Oikeassa menossa olisi sodan tällä tavoin pitänyt päättyä alkuunsa,
mutta se näytti jatkuvan muutaman viikkokauden. Tsaarin yleinen, sodan
julistamispäivänä annettu mobilisoimismääräys teki puhdasta jälkeä.
Se riisti armeijan riveihin tämänkin huvilayhdyskunnan keskuudesta
sadoittain, ehkä tuhansittain miehiä. Miltei jokaisella junalla niitä
läksi, asemalla oli loputtomasti mielenosoituksia ja itkijäisiä, kun
niitä käytiin joukolla hyvästelemässä.

Se vei monelta mielen masennuksiin, se alkoi selvittää ensi päivien
humalaa. Eronhetkellä koetettiin kyllä näytellä rohkeutta, mutta kodin
yksinäisyyteen jouduttua se rohkeus pyrki pettämään. Apealta tuntui
olo, kun pöydässä jäi yksi tai kaksi paikkaa tyhjäksi. Sitä apeammalta
se tuntui, kun oltiin vieraalla maaperällä.

Sekin alkoi muistua jo yhden ja toisen mieleen. Tähän asti sitä ei
konsanaan oltu muistettu ajatella. Oli totuttu jo täällä rehentelemään
ja leventelemään täysivaltaisina isäntinä. Väkevämmän oikeudella ja
helisevän hopean tenhovoimalla oli Kannaksen kansa tehty alamaisikseen,
mutta yhtäkaikki alkoi nyt häilähdellä mielenpohjalla semmoinen outo
epävarmuuden tunne: Vieraissa ollaan, ikävä täällä lähimpien omaisten
pois mentyä suuren sodan teille.

Ja niin moni alkoi pakata kimpsujaan kokoon, läksi Pietariin kesken
kesän, monta viikkoa ennen tavallista muuttoaikaa. Ei edes pistäytynyt
jäähyväiskäynnillä meren hiekkarannalla, jossa oli niin monta suloista,
onnellista kesäpäivää vietetty. Sinne sai jäädä meri, sinne sai
jäädä orpona rantahietikolle töröttämään uimaputka syksyn myrskyjen
vietäväksi. Taivas yksin tiesi, palaisinko enää konsanaan näille maille.

Yleisempää muuttotouhua ei ehkä omaisista eroon joutuminen olisi vielä
aiheuttanut. Mutta sen aiheuttivat pian toiset syyt.

Alkupäivinä ihmeteltiin sitä sotilasjunien paljoutta, joka
keskeymättömänä virtana solui Pietarista Suomeen päin. Oikeastaanhan
niiden junien olisi pitänyt kulkea toisaanne päin, siellähän oli
sotanäyttämö. Niin olisi luullut, mutta...

Ja siitä alkoi aivan itsestään levitä kummia huhuja: Belgiassa
tiedettiin miltei jokaisen kaupungin, jokaisen kylän ympäriltä löydetyn
saksalaisten salaisia tykkiasemia, rauhan aikana laitettuja. Samoin
oli löytynyt langattomia lennätinasemia... Kukas tiesi, jos täälläkin
paikat tarkoin katseltaisiin... Ja mitäs muuta varten tänne sitten
tungettaisiin niin määrättömästi sotaväkeä, jollei vainuttaisi pahaa.

Niin se alku läksi, ja se sai pian koko monikymmentuhantisen
huvilayhdyskunnan säikähdyksen valtaan. Varmasti oli tulossa täältä
päin saksalaisten hyökkäys. Ja niitä peitettyjä saksalaisten tykki- ja
lennätinasemia, niitä saattoi olla joka viidennen huvilan puistoon ja
ullakolle kätkettyinä. Olihan täällä asunut niin paljon saksalaisia ja
niiden salaisia kätyrejä.

Niitä salaisia varusteita alettiin kuumeisella touhulla hakea.
Ensimmäisten joukossa joutuivat epäilyn alaisiksi kauempana metsäteiden
varsilla olevat suuret huvilat. Niistä sattuivat muutamat olemaan
saksalaissyntyisten rahamiesten omistamia, eikä muuta tarvittu. Niitä
alettiin katsella suoranaisella vavistuksella. Sotilashenkilöt ja
santarmit juoksivat niitä tarkastamassa, nuuskivat jokaisen komeron
ja sopen rakennuksista, aukoivat kellarit, penkoivat puistossa joka
pensaan aluksen, vieläpä jatkoivat etsiskelyään kaukana metsässäkin.

Ja vaikk'ei niitä salaisia varusteita löytynyt, niin ne kummittelivat
yhä säikähtyneiden huvila-asukasten vielä säikähtyneemmässä
mielikuvituksessa.

Toiset alkoivat öisin nähdä mereltä päin salaperäisiä valoja. Siellä
huhuttiin liikkuvan saksalaisia sotalaivoja. Saattoi olla kokonainen
laivasto, saattoi olla yksinäisiä vakoilijoita. Antoivat salamerkkejä
tänne rannikolle...

Tällä tavoin varmistui nopeasti se saksalaispelko. Se liikkui ilmassa
kuin painajainen, kuin varjon tavoin, jättisiivin liitelevä yökkölintu,
sen vaaniva silmä tähysi joka paikkaan.

Sen painajaisen ahdistamina rupesivat pietarilaiset ennen tavallista
kesäkauden päättymistä joukolla muuttamaan. Pian ei tahtonut riittää
junissa tilaa kaikkien muuttotavaroille. Toisille tuli niin kiire, että
jättivät huvilansa niinikään. Ovet vain lukkoon, luukut ikkunain eteen,
ja niin painuivat omalle maalleen — saksalaista pakoon.

Toisia vetivät Pietariin tai kauemmaksikin tärkeät yksityiset tai
virkatehtävät, vaikk’ei olisi suorastaan armeijan riveihin jouduttu.
Yht’äkkiä oli koko valtakunnassa pantu kaikki raudat tuleen, eikä tässä
silloin ohut aikaa edes yönseutuna lähteä junamatkoille. Ja niin sai
perhe tulla mukana ennen aikojaan.

Väkirikas, laajalle joka suuntaan levinnyt huvila-alue tyhjeni
nopeasti. Yhtenä ainoana päivänä voivat asukkaat hävitä kokonaisista
suurista huvilaryhmistä, niin että ihan oudolta tuntui. Aamulla oli
ollut huviloilla vilkasta elämää, ja kun illan hämärtyessä ohitse
menit, niin kaikki olivat autioina, ovet kiinni, luukut ikkunoissa.
Puut olivat vielä täydessä lehdessään, kukat loistivat puistikoista,
mutta ihmisiä ei ollut niiden loistoa ihailemassa. Ne saivat kukkia
hävinneen onnen unohdettuina muistoina.

Merenranta oli autio ja tyhjä. Useimmat uimaputkat olivat jääneet
talteen korjaamatta, töröttivät pitkissä riveissä siellä hietikolla,
jossa tuuli oli jo ennättänyt siloitella pois kaikki ihmisjäljet.
Muutamat putkat olivat jo hieman kallistuneet. Matkan päästä katsoen
ne muistuttivat määrättömän pitkille yhteishaudoille pystytettyjä
muistomerkkejä. Niiden ulkoseinillä riippui sinne unohdettuja
uimapukuja. Ne olivat kuin jonkun tuntemattoman jumaluusolennon
lepyttämiseksi jätettyjä uhriesineitä. Putkien katonreunoihin oli
ripustettu uimalakanoita, jotka lepattivat tuulessa. Käärinliinoja.

Yhtä oudolta tuntui ihmisvilinän hupeneminen kävelypaikoilla,
viertotiellä. Se sitten hupeni ihan silmissä. Asemalle päin solui
yhtenäinen ihmisvirta, mutta takaisinpäin tuli vähän. Ja kun sitä menoa
oli jatkunut muutamia päiviä, ei enää tungosta tiellä ollut. Vain
yksinäisiä kävelijöitä, yksinäisiä ajelijoita, viimeisiä mohikaaneja,
jotka eivät kulkeneet yhteisen virran mukana, joita ei ensi myrsky
ollut vielä kokonaan juuriltaan reväissyt.

Ajureja oli vielä liikkeellä paljon, mutta ei ollut niillä setakoita.
Hevonen hivui eteenpäin tyhjät roskat perässään, ajaja torkkui
kuskipukilla...

Suurissa muotiliikkeissä viertotien varsilla oli ankara touhu. Komeista
näyteikkunoista näki, miten siellä ketterät kauppa-apulaiset keikkuivat
katon rajassa pitkillä tikapuilla, tyhjensivät hyllyjä, syytivät alas
aloittamattomia ja aloitettuja kangaskääröjä. Kuului yhtenään niiden
raskasta mätkähtelyä tiskille ja lattiaan. Toiset tunkivat hikihatussa
kankaita valtavan suuriin tavaralaatikoihin, joita oli täysinäisinä ja
tyhjinä lattialla röykkiöittäin, niin että hädintuskin niiden lomissa
liikkumaan pääsi. Työmiehet nakuttelivat vasaralla laatikoita umpeen.
Kirjanpitäjät ja kassaneidit tekivät luetteloja. Vasaran kapseen ja
kangaspakkojen mätkähtelyn lomasta kuului pakkaajain yksitoikkoista
huutelua: »trikoota koko pakka»... »silkkiä puoli»... »taftia koko»,
»trikoota —». Ja samanlaisena yksitoikkoisena kaikuna toistelivat
luetteloiden tekijät: »trikoota koko pakka»... »silkkiä —».

Ylettömät määrät oli varattu tavaraa täksi kesäksi. Keväiseen
pietarilaistulvaan laskien oli odotettu verratonta myyntikautta, mutta
ne laskelmat olivat pettäneet. Myyntikausi katkesi kesken, myynti
jäi jo siitä syystä odotuksia pienemmäksi. Mutta muulloin olivat
pietarilaiset vielä syksyllä lähtiessään ostaneet runsaasti, kun saivat
täältä hyvää tavaraa ja monta lajia halvemmalla kuin Pietarista. Nyt
nekin kaupat olivat suuressa lähtökiireessä kokonaan unohtuneet, ja se
teki loven laskelmissa kaksinkertaiseksi. Hyvä osa varastoista saatiin
hilata takaisin. Se harmitti, harmitti sitä enemmän, kun oli vielä
saatu maksaa huoneistoista niin ylettömät vuokrat. Häviön puolelle
saattoi vetäistä koko suuri puuha.

Monessa myymälässä oli jo tavarain pakkaus suoritettu. Niissä
naulattiin jo lautoja ulkopuolelle ikkunain eteen. Pitkin tietä
kuului yhtenäinen vasaran pauke. Oli kuin olisi joka talossa
kilvalla ruumisarkkuja tehty, yhteishautajaisia valmistettu:...
kesken katkenneen kesän, loppuneen rauhan, menneen onnenajan suuria
yhteishautajaisia...




XX.


Sion Lipiäinen paistatteli päivää matalan, tavaroista ja ostajista
tyhjän kalakauppansa ovella, siellä viertotien loppupäässä.

Sionin alahuuli oli venynyt entistä enemmän pohjukalle. Sileiksi
ajellut maallikkosaarnaajan posket olivat niin laihat, että niistä
voi jokaisen luunmukuran nahan alta lukea. Myös Sionin takki näytti
tykkänään liian tilavalta niin hinteläksi solahtaneelle miehenkuvalle.

Siinä Sionin vastapäätä oli myös muuan helsinkiläinen naisten
muotiliike, jota tyhjennettiin parhaillaan. Muun tehtävän puutteessa
seurasi Sion tätä toimitusta räpytellen tämän tästä hiukan vetisteleviä
silmiään.

Jo oli kaikki viettelevät näytetavarat korjattu pois ikkunoista.
Ainoastaan ilkoalastomiksi riistetyt mannekiinit seisoivat typertyneen
näköisinä vielä paikoillaan. Mutta nyt tuli muuan myymäläneiti ja alkoi
kovakouraisesti retuuttaa niitäkin tiehensä. Sionin teki mieli huutaa:

— Sääli vähän niitä raukkoja ja kääräise edes saali ympärille, kun ovat
koko kesän tottuneet koreilemaan niin hemaisevissa pukimissa.

Kun mannekiinit oli mätetty pitkään tavaralaatikkoon ja sekin naulattu
umpeen, alkoivat työmiehet raahata täysinäisiä laatikoita ulkona
odottavien hevosten kärryille. Toiset naulata ropsivat sillä aikaa
laudanpätkiä ikkunain eteen.

Hetkisen perästä oli kaikki valmista. Tavarakuormat läksivät perätysten
asemalle päin, ja pian poistuivat myös liikkeen hoitaja, lihavahko
rouvasihminen, sekä hänen neljä naisapulaistaan ja mieskonttoristi.
Vilkkaasti rupatellen he painuivat tiehensä ainutta kertaa taakseen
vilkaisematta. Kateellisena katseli Sion heidän jälkeensä ja ajatteli:

— Tuolla tavoin nuo menevät, mutta mihinpäs meikäläinen meni. Ei muuta
kuin näivety paikallesi.

Sion oli koko aamupäivän seisoskellut ostajaa odotellen, mutta
semmoista ei tullut. Muotiliikkeen väen mentyä jäi tie kuolettavan
tyhjäksi. Sen kahden puolen, niin pitkälle kuin Sionin silmä kantoi,
näkyi vain rautakangella suljettuja ovia, laudoitettuja ikkunoita.
Hän oli jäänyt ypöyksinään, unohduksiin, niinkuin aikansa palvellut
variksenpelätti sänkipellolle, jolta kuhilaat on pois korjattu.

Jo aikoi Sion seisoskeluun väsyneenä painua myymäläänsä, mutta silloin
ilmestyi näköpiiriin asemalta päin mies, jonka omituinen käyttäytyminen
herätti hänen uteliaisuuttaan. Mies näytti vuraskalakkeineen,
ryssäläistakkeineen ja vormusaappaineen joltain kaupustelijalta, mutta
mitään kaupustelijan kompeita ei hänellä näkynyt. Sen sijaan tulija
pysähteli jokaisen puhelin- ja sähkölamppupylvään luo, syynäsi niitä
tyystin tarkoin joka puolelta ja jatkoi sitten taas raskaasti kävellä
väännätellen matkaansa seuraavalle pylväälle.

Kun tämä pylvästen syynääjä oli tullut lähemmäksi, tunsi Sion hänet
entiseksi naapurikseen Mooses Määttäseksi, valtioneuvos Lazarevin
vornikaksi.

— Mitähän Mooseksella on hommia? mutisi Sion kummissaan.

Mutta Mooses ei häntä huomannut, vaikka oli jo joutunut melkein
kohdalle. Hän näytti olevan perin syventynyt tehtäväänsä. Lihavahkot,
typerät kasvot olivat hikiset paljosta kävelemisestä, ja niillä näkyi
varsin huolestunut ilme.

Mutta äkkiä, muotikaupan oven kohdalla seisovan pylvään luo jouduttua
se ilme kirkastui. Mooses näytti löytäneen haettavansa. Vielä kiersi
hän varmuuden vuoksi pylvään ympäri, kalvoi sitten taskustaan
huolellisesti taitetun paperin, jossa näkyi suurta koukerokirjoitusta,
toisesta taskustaan pienen liimatölkin ja alkoi touhussaan liimata
paperia patsaan kylkeen.

Sionia alkoi hymyilyttää. Hän jo osapuilleen arvasi, missä hommissa
Mooses liikkui, mutta kysyi kuitenkin:

— Mitäs kuulutusta se Mooses siihen liimailee?

Mooses hätkähti, kun kuuli nimeään mainittavan, vilkaisi tien yli ja
silloin vasta ihmeekseen huomasi joutuneensa aivan Sionin myymälän
kohdalle, jossa hän oli käynyt monta monituista kertaa aikaansa
kuluttelemassa. Nolostuneena, aivan kuin anteeksi pyydellen hän virkkoi:

— Kas kun en yhtään älynnyt katsoa.

— Eihän mitä kun on toinen tärkeämpi tehtävä, lohdutti Sion.

Mooses tuli heti hyvilleen, kun Sion älysi hänen toimensa tärkeyden.
Hän alkoi mestaria tavoitellen sivellä liimaa ja toimesi sitä
tehdessään.

— Siinähän se, kun on pantu tämmöiseen virkaan. Se valtioneuvos
lähetti, suvaitsivat lähettää, niinkuin sen Justiinan mielestä pitäisi
olla. Ja kysyitkös sie, mitä minä muka tässä?

— Niin, sitähän mie utelen, että mitä se kuulutus?

— E-hei tämä mikään tavallinen kuulutus, naurahteli Mooses tarkastellen
ylpeästi työtään joka puolelta. — Huviloita tässä pannaan myytäväksi.
Tuossa justiin seisoo venäjäksi: »protajutsa».

— Mitä huviloita? oli Sion ihmettelevinään.

— Ka tietysti niitä mitä on, niitä meidän omia huviloita — tuota
Lazarevin, selitti Mooses painokkaasti. — Valtioneuvos suvaitsevat
tarjota, niinkuin Justiina opetti sanomaan, jos kuka sattuisi kysymään.

— Elähän nyt, vai jo suvaitsevat tarjota. Ja aivanko kaikki panette
myytäväksi, kaikki viisi huvilaa?

— Kaikki pannaan, kaikki, jos vain tulee semmoinen ostaja. Vanhuus...
tuota mitenkä minä... valtioneuv—

— Valtioneuvos ovat suvainneet vanheta? auttoi Sion.

— No niin justiin, valtioneuvos ovat suvainneet vanheta ja haluaisivat
myydä pois. Niin tässä seisoo.

— Johan nyt ihmeitä kuulen, päivitteli Sion, ‒ vai jo teidänkin
valtioneuvokselle tuli vuoro vanheta! Vaikka kaikkihan tässä nykyään
suvaitsevat vanheta, kun tuli tämä mokoma aika. Saatikka sitten, kun
on luoja pannut huvilan elikkä muun taatsan omistajaksi. Ne sitten
vasta vanhenevat. Taisi olla semmoisia kuulutuksia melkein jokaisessa
tolpassa?

— Niin oli, myönsi Mooses hieman nolostuneena.

— Arvasinhan minä, nauroi Sion silmiään räpytellen. — Sitä minä tässä
katselin, kun sie noita tolppia syynäsit.

— Mutta olipas tämä tyhjänä, ihan kuin ihmeeksi, ihasteli Mooses. — Ja
vielä näin näkyvällä paikalla. Tuota... eikös tämä ole hyvä tolppa?

— Hyvä, hyvä se on tolppa, mainio siihen tarkoitukseen, alkoi Sion
ylistellä. — Siitä jos mistä kaupaksi menee. Siinä oli jo yksi
semmoinen kuulutus, muutaman Vorontsovin tuolta rautapuolesta. Ja se
mies pääsi kahdesta huvilastaan, pääsi jotta lipsahti.

— Elähän, vai pääsi! innostui Mooses.

— Pääsi! Eilen haki kuulutuksensa pois... Kuuluivat toissa yönä
ne huvilat palaneen, oli sattunut semmoinen vahinko. Ja kerralla
puhtaaksi, ulkohuoneet ja kaikki! Ei siinä pääse yhtiö tinkimään ja
nitisemään, täydet rahat putosi.

Mooses ei näyttänyt oikein tajuavan Sionin puheen juonta, mutta tämä
jatkoi selittelyään:

— Palaahan niitä nykyään joka yö muutama kappale, parempina kaksi
kolme. Vahinkoja sattuu tämmöisen ruutikuivan kesän jälkeen, mutta
yhdelle se vahinko sattuu niin, toiselle näin. Sammuttelevat, tai
jää muuten vahinko vajavaiseksi, ja siitä on sitten monet harmit
jälestäpäin. Yhtiö nälvii osan rahoista, ja mihin ne jätteet sitten
panit... Mutta jos tolpasta on mitä taikaa, niin tämä ei petä, tämä
sinun tolppasi.

Suu auki kuunnella tollotti Mooses Sionin puhetta. Lopulta hän näytti
päässeen ongen koukkuun kiinni. Leveästi naurahtaen hän virkahti:

— Emmehän me semmoista meinattu. Myynnistä tässä vain, oikeasta
myynnistä...

— Kukas sitä nyt semmoista meinaamaan kuulutusta pannessaan, pakisi
Sion silmää räpäyttäen. — Mutta jos vahinko sattuu tulemaan, niin
selvän teki. Tolppa on silloin virkansa toimittanut ja saa ruveta
toista palvelemaan.

Mooses näytti edelleen jäävän kahdelle päälle, mitä hänen pitäisi
Sionin puheista ajatella. Ylen syvissä mietteissä tuskin muistaen
hyvästiä sanoa, läksi hän saapastamaan samaa tietä, mitä oli tullutkin.

Silmiään räpytellen katseli Sion hänen jälkeensä hyvän aikaa. Häneltä
olivat unohtuneet olemattomat ostajat, hyvätuloisena hän irvisti
alahuultaan venyttäen ja mutisi itsekseen:

— Näinköhän tuo Mooseksen kuulutus tehonsa tekee. Jos suvaitseisivat
valtioneuvos vihjata Justiinalle, niin kyllä Justiina Moosekselle...

Aseman ajuripirssissä oli koko seura koolla.

Odotettiin Pietarin iltapäiväjunaa. Eihän siitä junasta tosin monelle
setakoita riittänyt, mutta mitäpäs tässä osasi. Ajurit olivat vielä
pietarilaisten äkillisestä karkuun lähdöstä niin hölmistyneinä, ettei
heidän mieleensä edes juolahtanut yhdeltä ainoalta junalta pois
jääminen. Sinne kiiruhtivat täyttä ravia lasketellen jo hyvissä ajoin
ennen junan tuloa, sinne asettuivat satalukuisena laumana ajuripirssiin
odottamaan. Jo parin viikon ajan oli saatu palata kaikilta junilta
tyhjiltään, mutta säännöstä ei luovuttu.

Sen verran vain oli höllitetty sääntöä, ettei moni enää viitsinyt ennen
junan tuloa päästellä tyhjää syöttöpussia hevosensa päitsien hakasista.
Ajokkaat olivat tähän uuteen järjestykseen erittäin tyytyväisiä. Muun
aseen puutteessa olivat ne totutelleet käyttämään näitä pussejaan
kärpästen ja paarmojen hätistelyyn, jos ne tungettelivat pureskelemaan
kaulaa tai ruumiin etupuolta. Se oli semmoista tasapuolista työnjakoa:
häntä sai palvella takapuolta, tämä pussi palveli etupuolta.

Itse ajurit seisoskelivat ryhmissä kärryjensä takana. Kaikissa näissä
ryhmissä pohdittiin sotatapahtumia ja omia oloja, jotka molemmat
alkoivat saada yhä vakavamman käänteen.

Peräkyläläiset olivat tapansa mukaan kerääntyneet Salamon Hakulin
kärryjen ympärille. Siinä olivat vanha Anton Lempiäinen ja lenkosääri
Taavetti Rehmonen poikansa Hermanin kera. Siinä olivat molemmat
Salamonin hartaat ihailijat, Lopos-veljekset. Siinä oli monta muuta.
Ainoastaan Jaakko Vesterinen oli poissa; häntä ei näkynyt koko
pirssissä.

Salamon Hakuli, joka tiesi ja ennusti kaikki asiat, oli näihin asti
pitänyt Peräkylän miehissä yllä horjumatonta uskoa sodan pikaiseen
loppumiseen ja pietarilaisten paluuseen.

Ei tämä toivehikas varmuus muuten ollut oikeastaan Salamonin keksintöä.
Alkuaan se oli ollut yleinen kaikkialla huvila-alueen alkuasukasten
kesken. Venäläiset olivat karkuun lähtiessään jättäneet sen aivan
kuin perinnöksi, lohdulliseksi muistoksi itsestään. Sillä hyviteltiin
mieliä, se oli ainaisten keskustelujen aiheena ajuripirssissä, Tereskan
sainoissa, tyhjiksi jääneissä paikallisten kauppiaiden myymälöissä,
kaikkialla. Tuntui niin luonnonvastaiselta tämä nykyinen olotila,
varsinkin pietarilaisten poismeno. Ei siihen voinut järki yht'äkkiä
mitenkään mukautua semmoisen kuhinan jälkeen.

Mutta pakko näytti olevan mukautua. Pietarilaisia oli palannut takaisin
pakoretkeltään vain muutama perhekunta, ja nyt alkoi syksy käsissä
olla, joten oli enää hyvin vähän toiveita enempien paluusta ainakaan
tämän kesän lukuun.

Eivätkä viestit sotarintamalta olleet sen valoisampia. Venäläiset oli
käännytetty rutosti takaisin Itä-Preussissa, ja tiedettiin niiden nyt
olevan pakomatkalla omalle maalleen. Se ei ennustanut sodan pikaista
loppumista ainakaan sillä tavoin kuin venäläiset olivat uskotelleet.
Berlinin valloitus, jonka piti tapahtua kädenkäänteessä, näytti
lykkäytyvän tuota tuonnemmaksi, jollei jäänyt kokonaan.

Eipä siis yhtään kumma, jos Salamon Hakulin auktoriteetti joutui
kovalle koetukselle Peräkylän miesten arttelissa. Halukkaasti kyllä
edelleen kuunneltiin hänen toivehikkaita puheitaan, mutta alkoi kuulua
epäröiviä ääniä.

Niinpä tälläkin kertaa Salamon joutui tyynesti asioita punnitsevan
Anton Lempiäisen kera väittelyyn. Salamon kertoi juuri samana aamuna
saaneensa kuulla muutamalta vanhalta, luotetulta setakaltaan, että
saksalainen on pyytänyt rauhaa tsaarilta.

— Kuka se sinun luotettava setakkasi oli? tiedusteli Anton Lempiäinen
epäilevästi naurahtaen.

— Se oli vanha pörssikauppias Kirilov, jonka huvila on siinä meidän
tien alkupäässä. Kävi noutamassa mitä lie noutanut paperejaan. Se mies
tietää asiat ja niin kertoi, jotta on Saksan Ville lähettänyt tsaarin
luo salaisen lähettilään. Kuuluu leipä loppuneen saksalaiselta.

— Johan se on loppunut monta monituista kertaa, naurahteli Anton
säyseästi. — Tuskin oli sotaa käyty kolme päivää, kun jo julistivat
Berlinissä nälänhädän alkaneen.

— Se oli silloin semmoista joutavaa hölyä, mutta nyt on kuulemma tosi
kyseessä. Engelsmanni on ottanut tuhottomasti saksalaisen viljalaivoja,
ja niin rupesi purnuissa pohjat kolisemaan. Ei anneta enää leipää muuta
kuin semmoisella kortilla, vähän henkipitimiksi.

Tämä korttiuutinen oli voimakas valtti. Siitä oli kyllä jo näkynyt
sanomalehdissä, mutta nyt se vasta Salamonin esittämänä tuntui
selkenevän oikeassa valaistuksessaan. Yhtäkaikki uskalsi Anton epäröidä:

— Kun ei vain saksalainen olisi keksinyt niitä kortteja toisten
huiputtamiseksi. Onhan se jo niin monta muuta samanlaista jutkua
tehnyt, niinkuin esimerkiksi siellä Itä-Preussissa kuuluu tehneen.

— Niin, siellä taisi meidän pojille käydä hullusti, myönnytettiin
Antonin ympärillä. — Miten se saksalainen lie siellä oikein pelannut?
Eihän sen voimissa pitäisi piisata.

— Vielä mitä se voimia tarvitsee. Pussiin kuului pistäneen meidän
Iivanat, ja siitä otti ensi nipsauksella kolme parasta kenraalia ja
kaikkien niiden armeijat vangiksi.

— Se on totta, siitä on ollut jo vähän sanomalehdissäkin, myöntelivät
useat äänet. Oli se aika apaja.

— Oli se. Mutta sitten meidän poikien pakoon yrittäessä se vasta kuului
paremman konstinsa tehneen.

— Elähän, millä tavalla? kyseltiin innostuneina.

— No tällä tavalla kertoivat tuolla Toivolaisella, jossa tiedetään
vähän niitä senkin puolen asioita: Oli laittanut saksalainen tykkänään
uudet tiet meidän purlakoille. Tukennut oli entiset tiet ja metsän
päälle istutellut ja uudet soreat tiet rakenteli. No eihän siinä
mitä, meidän Iivanat juosta lipittivät niitä myöten hyvällä halulla.
Tietäähän sen, kun kuularuiskut takana pelaavat. Ei siinä oikein malta
tiehaaroja tarkastelemaan.

— Eipä ei, kyllä siinä juoksu kelpaa! nauraa hohotettiin kuorossa.

— Kelpaa siinä. Mutta äkisti oli juoksu loppunut. Tuli eteen semmoinen
avara lakeus, ettei silmä ääriä tavannut, ja siinä kasvoi pientä,
tasaista männikköä. Sorealta se oli silmälle näyttänyt, mutta annas kun
yrittivät Iivanat sen yli painaltaa. Sinne upposivat joka sorkka, monta
kymmentä rykmenttiä.

— Upposivat? semmoiselle tasaiselle lakeudelle?

— Sinne justiin. Oli näet koko se lakeus suota, iätiviepää rämettä.
Sinne oli pannut ne uudet tiet vetämään, ja vielä istutteli sen
männikkönsä hyllyvien hetteiden päälle.

— No jopa on konstit juupelilla!

— On sillä saksalaisella konstit ja tekniikka. Se kävi ensin koulunsa
ja läksi sitten vasta sotimaan. Meidän pojilta jäi koulu käymättä ja
unohtui tekniikka kotiin. Nyt on tultava juoksujalassa sitä noutamaan,
jos mieli Berliniin yrittää.

— Jo taisi jäädä se Berlini, arvelivat nuoremmat miehet, jotka alkoivat
järkiään kallistua saksalaisen puolelle.

— Eikö lie jäänyt, ja eikö lie se saksalaisen nälkään tappaminen yhtä
työlästä. Kun ei vain itsellä alkaisi tässä purnun pohjat kolista ja
kortin nenään kannikka joutua.

— No eihän siitä nyt pelkoa! huudahti Salamon varmana. — Kyllä
venäläisellä leipä riittää.

— Saattaa riittää venäläisellä, vaan entäpä meillä, pakisi Anton
säyseästi. — Elettiin tässä ryssän kera samassa arttelissa, ja mukiin
meni se elämä. Mutta nyt se peijakkaan artteliosakas läksi karkuun ja
vei yhteisen rahapussin mennessään. Millä se leipä irti otetaan?

Vakavaksi vei tämä vastaansanomaton totuus miesjoukon. Yritti kyllä
Salamon vielä väittää vastaan.

— Eihän tässä mitä hätää vielä. Jouluun mennessä se sota pakosta
loppuu, jos ei jo ennen lopu. Ja sitten palaa elämä entiselle
ladulleen. Ensi keväänä on pietarilaiskuhina suurempi kuin konsanaan.

— Hyvä jos olisi, puheli Anton, — hyvä jos niin kävisi. Mutta pahoja
alkaa näkyä merkkejä. Kovin on runsaasti kaupan noita huviloita, ja
palamaankin on niitä ruvennut tavallista rotevammin. Harva se yö,
jottei tulipaloja kajastele.

— No se nyt on ryssien tavallista hätäilyä, puolustausi Salamon,

Ja häneen yhtyi ukko Rehmonen todistaen:

— Onhan niitä joka syksy palanut siksi merkiksi. Polttelevat pois
vanhimpia rähjiään ja ottavat hyvät vakuutusrahat.

— Niin juuri, rahat ottavat ja yltyvät rakentamaan niillä uusia, säesti
Salamon.

— Eipähän niitä kuulu uusien palstojen ostajia, väitti Anton. — Viime
syksynä näihin aikoihin vilisi niitä joka paikassa, mutta olemattomiin
ovat nyt hävinneet.

— Hävinneet ovat, se on totta, kuului arastelevia ääniä.

— Hävinneet, jatkoi Anton, — hävinneet tai herenneet odottamaan. Kukaan
ei kaupoista hisahda, ei yritä mitään. Ihan on outoa tämä hiljaisuus.
Muualla maailmassa käy myrskyn humina, mutta täällä meidän kolkalla
jouduttiin äkisti melkein liian tyyneen kohtaan, niin ettei päästä
paikaltaan päkähtämään. Ja mitäs te siitä sanotte, kun nuo kauppiaat
kuuluvat jo alkaneen kysellä vanhoja saataviaan? Paras aika ruveta
niitäkin nyt maksamaan.

Näitä Antonin viimeisiä sanoja seurasi yleinen, hisahtamaton hiljaisuus.

Kaikki tiesivät jo sen, mistä Anton puhui. Useimmilla Peräkylän
miehilläkin oli kellä enemmän kellä vähemmän vanhoja velkoja kauppias
Kyllästiselle. Viimeisinä yltäkylläisyyden aikoina olivat ne aivan
unohtuneet mielistä, kun ei Kyllästinen konsanaan muistuttanut. Mutta
nyt oli yksi ja toinen jo saanut muistutuksen. Kyllästisellä itsellään
alkoi olla rahapula, kun liike oli äkisti joutunut kokonaan tukkoon ja
piti siitä huolimatta monia maksuja suorittaa.

Ei tosin tiedetty Kyllästisen vielä vakavammin ketään uhanneen, oli
vain säyseästi ohimennen huomautellut. Mutta mene tiedä miten kävisi,
jos tätä seisahdusta kauemmin jatkuisi. Varsinkin olivat lenkosäären
Taavetti Rehmosen asiat hullusti. Kyllästisellä oli hänen varalleen
iso tukkii valmiita tuomioita. Ei muuta kuin kuuluta huutokauppa, pane
vasara paukkumaan...

Odotettu juna saapui. Ei moni viitsinyt liikahtaa asemalaiturille päin
setakoita vastaan. Hyvin jaksoikin lukea ne sieltä tulevat setakat, ei
niistä kannattanut lähteä kilvoittelemaan.

Peräkylän miesten osalle ei liiennyt yhtä ainoata, ja niin alkoivat
miehet ääneti päästellä irti hevosiaan.

Hetkisen kuluttua solui koko ajurijoukko tyhjiltään pitkin
viertotietä pois asemalta. Se hivui eteenpäin vitkalleen kuin loputon
hautajaissaatto. Saaton etunenässä kulkivat aseman ympäristöläiset.
Heille lankesi se kunnia vanhimpina, arvokkaimpina yhteisen surun
kantajina.

Seuraavina järjestyksessä tulivat Peräkylän miehet Ensimmäisenä
näistä ajoi Taavetti Rehmonen. Taavetin hevonen oli laiha kaakki;
sen lanteilta ja lautaselta olivat karvat pois kuluneet. Se siirteli
mukuraisia jalkojaan uneliaasti, pää riipuksissa roikkuen. Itse
Taavetti istua ruhjotti kuskipukillaan kokoon painuneena, iso
ajurinlakki korviin asti upotettuna. Toisin ajoi Salamon Hakuli.
Hän oli lykännyt hattunsa takaraivolleen ja käänteli punertavaa
naamatauluaan puoleen ja toiseen yleistä huomiota vaatien. Salamon
näytti aivan kuin tahtovan osoittaa tien ohessa seisoskeleville, että
ollaanhan tässä uskollisesti mukana viimeiseen asti. Juonas Loponen
istui kuskipukillaan vinottain, oikea käsi ohjaksia nykien, sivulla
velttona roikkuva vasen käsi kulunutta ruoskan tynkää pidellen. Juonas
kai kuvitteli setakan istuvan perässä ja koki säilyttää nöyrän,
palvelushaluisen asenteensa. Anton Lempiäinen kulki kyläläistensä
häntäpäässä. Melkein valkeaksi oli jo muuttunut Antonin kaunis, kiherä
täysparta, ja väsynyt ilme oli hänen tavallisesti niin eloisilla
kasvoillaan. Antonin miettivä katse tarkasteli vitkalleen ohi
siirtyvien, suljettujen muotimyymäläin reklaamikirjoituksia, jotka
olivat jo hieman haalistuneet. Samoin huomasi se katse lamppu- ja
puhelinpylväiden kylkiin liimatut huvilain myynti-ilmoitukset. Anton
ajatteli katkerasti hymähtäen:

— Tuolla ovat vainajien muistovärssyt, janoissa pylväissä pannaan
vainajien perut myytäviksi.

Antonin jälkeen seurasi saatossa pieni katkeama, ja sitten tulivat
silmänkantamattomana häntäjoukkona kaukaisempien syrjäkylien miehet,
halpa, sekasäätyinen saattoväki, jossa näki jo kirjavia ajopelejä,
tottumattomia, aloittelevia ajajia. Nämä aloittelijat näyttivät
kaikkein masentuneimmilta. Ne eivät vielä osanneet yhteistä surua
kantaa tyynellä alistumisella, niinkuin tekivät vanhat Kronstadtin
käyneet, kaikki Kannaksen ja Inkerin ajurituvat nuohonneet veteraanit.

Niin taivalsi tämä loputon surusaatto eteenpäin. Ostajista tyhjien
sekatavarakauppojen puotimiehet seisoskelivat alakuloisina myymäläinsä
ovilla ja katselivat saattueen ohimenoa. Yksi ja toinen heistä yritti
sormillaan laskea, montako hevosta oli saattueessa. Mutta kun oli
päässyt Anton Lempiäisen paikkeille, niin huoahti väsymyksestä ja
heitti sikseen.

Neljännen oikealle kääntyvän poikkikujan risteyksessä jakautui saattue.
Muutamat harvat painuivat eteenpäin viertotietä pitkin, mutta suurin
osa kääntyi syrjätielle, poikkesi yhteiseen surutaloon, Tereskan
sainoihin.

Pian oli sen pihalla oleva pitkä pidinpuomi täynnä torkkuvia hevosia,
ja yhtä täynnä oli sisällä sainoin pitkä vieraspöytä. Vain perällä
olevat pilttuut pysyivät tyhjinä. Ei ollut enää tilan- ja huvilapalstan
kauppojen litkoja, ja niin sai Martiska-Maijan Israel seisoskella
joutilaana, orvon näköisenä siellä pilttuiden ovipuolella. Jurosti hän
tähysteli lattiaan, hänen luihut silmänsä näyttivät aivan kuin paenneen
piiloon syvälle kulmien alle.

Itse Tereska pani kyllä parhaansa saadakseen vieraansa viihtymään.
Väsymättä hääri hän pöydän ympärillä, lasketteli sukkeluuksia, kertoili
kaskujaan, mutta entiselleen ei mieliala päässyt kohoamaan. Pakosta vei
keskustelun menneiden onnen ja yltäkylläisyyden päivien muisteloihin.
Tarinoitiin edellisen kesän hyvistä ansioista, menneen syksyn
loputtomista litkoista, Inon ikimuistoisista päivistä ja tämän kevään
sekä alkukesän verrattomasta pietarilaiskuhinasta.

Sitä elämää kannatti muistella. Tuskin oli mennyt yhtä ainoata iltaa,
jottei joka mies olisi terästettyä lasia maistellut. Monasti oli
maisteltu pitkin päivää ja illalla otettu hyvä loppuhumina ennen
yöpuulle painumista. Ja rahaa oli helissyt joka miehen taskussa, ei
siitä konsanaan puutetta ollut.

Eipä siltä, että tässä vielä nytkään olisivat hampaat ihan naulaan
joutumassa olleet. Vielä mentiin tuota tuonnemmaksi viimeisillä,
muuttokuhinan aikaan kiskotuilla ajopalkoilla. Mutta huristelemaan ei
oikein mieli tehnyt, kun tulevaisuus alkoi kuvastella niin epävarmalta.

Ah, jospa olisi tuohon odottamatta ilmestynyt maakeinottelija,
huvilapalstojen tai tilojen ostelija. Jos olisi ilmestynyt, alkanut
kapoista haastaa, käsirahoja tarjotella. Joka mies olisi ollut
siinä tuokiossa kauppoihin valmis. Paljaasta ilosta olisi antanut
tilatieransa mennä hurahtaa, kun olisi vain päästy varmuuteen, että
vielä lupaa pietarilainen palata näille maille, vielä alkaa kuhina
entisen veroinen, vielä helisee hopea taskussa, vielä saa kilistää
naapurien kera terästettyä lasia.

Niin kaivattiin pietarilaista, niin ikävöitiin herraansa, jonka
armoilla oli totuttu elämään miespolvet, orjavallan ajoilta lähtien.
Oma häviönsä, perikatonsa olisi oltu valmiit allekirjoittamaan, kun
olisi vain palannut vielä vähäksi aikaa läsnäolollaan ilahuttamaan,
heliseviä kolikoltaan kylvämään...

       *       *       *       *       *

Jaakko Vesterisen huvila oli valmis.

Pietarilaisten parhaan pakomylläkän aikaan olivat Launiais-veljekset
saaneet urakkansa päätökseen, asettaneet suuren lasikuistikon viimeisen
koristenäpräyksen paikalleen. Sitä ennen oli jo hienot kaakeliuunit
kokoonpantu, keittiön komea hella muurattu, niin että huvila kelpasi
sekä kesä- että talviasunnoksi.

Viimeiset rakennustarpeet olivat nielleet lujasti rahaa. Jaakolta
olivat kesän pyydöt menneet niin tarkalleen, ettei hänelle
pietarilaisten paettua omalle maalleen jäänyt taskuun kuin muutama
kymmeninen ruplaa.

Urakkalaistensa pois mentyä vietti Jaakko päivänsä ypöyksinään
huvilallaan. Sen ympärillä oli vielä runsaasti kaikenlaista
rakennustyön aikana kertynyttä rojua, joka olisi pitänyt pois korjata.
Niinikään oli Jaakolla siellä palstan ulommaisessa notkelmassa
kaivontekeleensä.

Kumpainenkaan työ ei kuitenkaan sanottavasti edistynyt. Joka päivä kävi
Jaakko kyllä pitkät ajat seisoskelemassa kaivontekeleensä reunalla,
mutta alas sen pohjaan ei hän viitsinyt enää konsanaan laskeutua. Hän
oli utelias näkemään, tulisiko kaivon pohjalle syksympänä vettä. Mutta
vettä ei tullut, ei edes sen vertaa, että hiekansekainen pohjamulta
olisi muuttunut liejuiseksi.

Ei Jaakko kuitenkaan enää tuntenut sanottavaa pettymystä kaivonsa
vedettömyyden vuoksi. Aikansa sen reunalla seisoskeltuaan läksi hän
hitain askelin kävelemään huvilansa pihamaalle.

Jaakko oli näinä viimeisinä viikkoina peloittavasti laihtunut. Takki
näytti melkein tyhjänä häilähtelevän hänen kulmikkaiksi käyneillä
hartioillaan, kun hän verkkaisin, juopuneen tavoin horjahtelevin
askelin liikkui huvilarakennuksellaan. Myös olivat Jaakon posket
painuneet entistään enemmän kuopalle, mutta samalla olivat kasvojen
terävät, tarmokkaat juonteet aivan kuin vireestään lauenneet.
Välinpitämätön, väsynyt ilme asusti niillä. Vain silloin tällöin
nytkähtivät vielä alaleuan kiinnityslihakset hermostuneesti, kuin
sisältäpäin tulevan, näkymättömän tuskanpistoksen vavahuttamina.

Jouduttuaan kaivolta huvilarakennukselle kiersi Jaakko tavallisesti
hajamielisenä sen ympäri, pysähteli siellä täällä, silmäili hajallaan
olevia lastukasoja, mutta niiden kokoamiseen ei hän ryhtynyt, vaikka
kihveli oli siltä varalta kuistikon seinävierellä.

Sisällä huvilassa oli Jaakolla höyläpenkki, jonka ääressä hän aikansa
kuluksi oli ruvennut näpräilemään venäläistyylistä koristekaappia
ruokasaliksi aiotun huoneen nurkkaan. Tämän työnsä ääressä Jaakko
parhaiten viihtyi, mutta ei sekään paljon edistynyt. Kun oli sysännyt
muutamia kertoja höylällä, niin jo heitti sen pois kädestään ja istahti
höyläpenkin reunalle levähtämään. Siinä voi hän istua pitkän rupeaman
lattialla olevaan lastukasaan tuijotellen ja oikealla kädellään
hajamielisesti sivellen höyläpenkkiin kiinnitetyn laudan sileätä pintaa.

Tämmöistä oli Jaakon työskentely huvilallaan. Hän oli kuin kummitteleva
varjo, joka liikkui ja askarteli siellä entistä muistoa. Mutta niinkuin
varjon työ ei konsanaan voi jättää näkyvää jälkeä, niin ei Jaakonkaan
työ jättänyt.

Ajossa ei Jaakko enää käynyt. Hän suorastaan pelkäsi viertotien
varrella olevissa pylväissä komeilevia huvilain myynti-ilmoituksia,
joiden näkemistä ei ohikulkiessaan voinut mitenkään välttää. Yhtä
masentavaa oli Jaakon mielelle muukin viertotiellä asuva autius ja sen
autiuden keskellä alakuloisina, varjojen lailla harhailevat ihmiset.
Pois piti paeta niitä näkemästä, painua omaan soppeensa, siellä
yksinäisyydessä mietiskelemään suurten suunnitelmiensa särkymistä.

Ne suunnitelmat olivat auttamatta menneet myttyyn, sitä ei Jaakko edes
yrittänyt itseltään kieltää. Ei Jaakko ollut Salamon Hakulin tapainen,
ei voinut hän ummistetuin silmin kulkea toivehikkuuden lumoissa, kun
joka puolella kohosivat aaveiden tavoin edessä olevan ahdinkoajan
enteet.

Jaakko oli ponnistellut yli voimiensa, niin kauan kuin menestys näytti
varmalta. Sitä jyrkempi oli nyt taka-askel, kun juuri päämäärään
päästessä se viettelevänä kangasteleva menestyksen kultakaan oli
yhdellä iskulla hävinnyt olemattomiin. Pohja oli mennyt Jaakon
jalkojen alta, toivoton uupumus lamasi jokaisen hänen jäntereensä,
alakuloisuus hänen mielensä maahan painoi. Koko viime talven, kevään
ja kesän rehkiminen, Inon ajot, kaikki tyynni tuntuivat nyt Jaakosta
järjettömältä, tympäisevältä unennäöltä, jonka olisi kauas karkoittanut
muisteloistaan, jos olisi voinut.

Päästäkseen edes hetkiseksi irti niistä muisteloista rupesi Jaakko
pitkinä, yksinäisinä iltoina huvilansa höyläpenkillä istuskellen
mietiskelemään koko tähänastista elämäänsä. Hän suoritti pitkän
tilinpidon aikaisimman nuoruutensa päivistä alkaen, jotka hän oli
viereksinyt Kronstadtin ajurituvissa.

Koko sen pitkän taipaleen, puolitiehen kolmattakymmentä vuotta, oli
Jaakko ajanut kuskipukillaan, eikä hän muistanut koko aikana ammattinsa
itseään innostaneen. Aina oli hän tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä
ajurina oloon. Ajoittain se vastenmielisyys oli muuttunut suorastaan
kyllästymiseksi, niin että oli tehnyt mieli hylätä setakka keskelle
taivalta ja livistää vaikka minne, kunhan vain olisi päässyt irti
mokomasta hommasta.

Jaakko käsitti nyt entistä selvemmin, mistä se vastenmielisyys
perimmältään johtui: Ei konsanaan hän ollut saanut tuntea sitä
tyydytystä, minkä antaa oikea, hedelmällinen työ ja ponnistelu. Hän oli
elämänikänsä ikävöinyt työhön, tarmoa ja voimia kysyvään ponnisteluun,
mutta ammattinsa, isiltä, orjavallan ajoilta peritty ammatti ei
ollut työtä. Ei silloinkaan se ollut työtä, kun se aikaisimpina
nuoruusvuosina Kronstadt'issa rehkiessä näännytti hänen ruumiinsa,
turrutti ja murjoi hänen nuoren, vaikutuksille alttiin sielunsa. Se
oli silloinkin vain hedelmätöntä vieraan orjana raatamista, ropottia,
niinkuin vanha, kuskipukilla harmaantunut Anton Lempiäinen sen kerran
oli ristinyt.

Ainoa valonhäilähdys hänen elämässään oli ollut hänen naimisiin
joutumisensa Marin kanssa. Se ajo oli ollut hänen elämänsä ainoa
mieluinen, ihana ajo, kun hän toi Lempaalasta nuoren vaimonsa omaan
kotiinsa, jonka kartano silloin oli aivan uusi, tosin osittain
velkarahoilla rakennettu. Valoisalta oli silloin tuntunut tulevaisuus.
Suuria oli hän silloin unelmoinut, ja Mari oli ollut mukana hänen
unelmissaan, sillä he rakastivat syvästi toisiaan. Heidän onnellaan ei
silloin tuntunut olevan mitään rajoja.

Mutta raja oli pian ilmestynyt, sukeltanut esiin aivan varkain,
huomaamatta. Jo muutaman vuoden kuluttua oli Mari alkanut ikävöidä,
kaivata jotain, jota heidän kodistaan puuttui. Ei Mari ollut
alkuaikoina siitä kaipauksestaan mitään puhunut, mutta yhtäkaikki hän
oli sen huomannut. Päivät pitkät hän oli kuskipukillaan mietiskellyt
sen syitä, oli monasti puhunut huolestuneena siitä myös Marin kanssa,
mutta ei tainnut edes Mari itse olla alussa siitä oikein selvillä.

Nyt Jaakko käsitti senkin, mistä se ensimmäinen ohdake heidän
kotionnensa tielle oli ilmestynyt, mistä siemenestä se oli itänyt.
Se siemen oli piillyt tässä hänen ammatissaan, tässä vetelehtivässä
loiselämässä. Sekä Mari että hän itse olivat aivan vaistomaisesti
tajunneet, että heidän yhdyselämältään puuttui oikea perusta: He olivat
alusta pitäen kuin kaksi turpeestaan poisleikattua ruoholyhdettä,
jotka välinpitämätön käsi on sitaissut samaan nippuun. Eivät he olleet
juurineen kiinni missään maaperässä, eivät he voineet imeä virkistäviä
elinnesteitä. Ei heidän elämäänsä yhdistänyt mikään hedelmöittävä,
näkyviä jälkiä kantava työ. Siksi heidän yhdyselämänsä, kotionnensa
rupesi näivettymään, kuoleutumaan.

Vuosien vieriessä oli Mari kuitenkin löytänyt maaperän omalle
elämälleen, kun oli perehtynyt ja kiintynyt kasvitarhahommaansa. Siitä
lähtien heidän välinsä olivat muuttuneet entistään kalseammiksi,
väkinäisemmiksi. Mari oli koettanut aina keväisin houkutella häntäkin
mukaansa. Oli puhunut hänelle kasvitarhan laajentamisesta, oli puhunut
laihtuneista viljelysmaista, suon ojittamisesta. Mutta ei ollut hän
silloin jaksanut luottaa siihen hommaan, ei ollut ymmärtänyt, että
juuri siitä voisi löytyä se pohja, jota heidän yhdyselämänsä kaipasi.

Nyt Jaakko näki sen niinkuin peilistä: Hän oli silloin jäänyt
roikkumaan juurettomana lyhteenä vaimonsa mukaan, rasittavana taakkana.
Oli tehnyt onnettomaksi oman elämänsä ja vaimonsa elämän.

Monasti oli hän yksinäisinä hetkinä metsäteillä ajellessaan melkein
itkien ajatellut, miksi heidän elämänsä piti olla tämmöistä surkeaa
kidutusta. Hän oli koettanut rehkiä ajossa hellittämättä tavoittaakseen
takaisin pois luisuvan onnensa, oli maksanut vähitellen kaikki vanhat
velkansa, jotka toisilla naapureilla olivat yhä avonaisina.

Mutta eihän se auttanut mitään. Onni oli paennut vain kauemmaksi. Mari
oli vuosi vuodelta juurtunut yhä lujemmin maaperäänsä, mutta hän oli
häilynyt, kitunut juuretonna, konsanaan oikeata työniloa tuntematta,
konsanaan parhaita voimiaan ja toivotuksiaan työlleen omistamatta.
Hänen karaisemattomat käsivartensa, joissa kerran oli sävähdellyt
hillitön voima, olivat käyttämättöminä alkaneet näivettyä. Hänen notkea
vartensa oli alkanut kuskipukilla istumisesta jäykistyä.

Hän oli nähnyt ympärillään yhtenäistä alaspäin menoa. Yksi naapuri
toisensa jälkeen oli vierähtänyt kuskipukiltaan mierontielle, yksi
koti toisensa jälkeen särkynyt, ja sortunut hävittävänä vyöryvän
muukalaistulvan jalkoihin. Hän oli huomannut nämä varoittavat enteet,
mutta ei ollut vain uskaltanut tarttua siihen työhön, josta ehkä olisi
voinut pelastus koitua.

Hän oli tuskallisin sydämin nähnyt oman kotionnensa pala palalta
särkyvän, vaimonsa ja viime vuosina myös lapsiensa lähtevän itsestään
erilleen, menevän omaa tietään, mutta hän oli vain epätoivoisesti
etsinyt pelastusta sieltä niistä ei mitään pelastusta tullut.

Ja vihdoin hän oli Inossa heittäytynyt tähän viimeiseen kelkkaan,
vaikka arvasi jo etukäteen vaimonsa tätä yritystä jyrkästi vastustavan.
Hän oli kuvitellut tästä hommasta löytäneensä sen voimia ja
ponnistuksia kysyvän työalan, jota oli vuosikymmenet turhaan ikävöinyt,
ja niin oli hän töykeästi sysännyt vaimonsa syrjään, tukkinut korvansa
Marin varoituksille, vaikka ne varoitukset olivat löytäneet vastakaiun
hänen oman sydämensä syvimmässä. Villin voitonhimon, kiihkeän
ponnisteluhalun sokaisemana hän oli väkisin koettanut tukahuttaa oman
sydämensä äänen ja siihen päästäkseen loukannut vaimonsa tunteita
jokaisella sanallaan, jokaisella eleellään.

Jo kykeni Jaakko nyt näkemään tähänastisen elämänsä oikeassa
valaistuksessaan. Jo huomasi hän nyt, miten maaperästä irrallaan oli
vuosikymmenet kulkenut, miten hyllyvälle perustalle oli vihdoin tämän
viimeisenkin yrityksensä rakentanut. Yksi myrsky oli vain käynyt, yksi
raju tuulenpuuska puhaltanut, ja kaikki oli raunioina.

Ja siinä raunioilla oli hän itse kuolemanväsyneenä, ruumis murtuneena,
sielu rikki raadeltuna, sairas, kalvava omatunto päänalaisenaan. Hänen
täytyi paeta omaa vaimoaan, ainoata läpeensä rehellistä ihmistä, minkä
tunsi kotitienoollaan. Hän häpesi niin syvästi, että piiloitteli
päiväkaudet täällä huvilallaan eineenpalaa maistamatta, uskalsi vasta
puoliyön ajoissa varkaan tavoin hiipiä muutamaksi tunniksi kotiinsa.

Epäilemättä hän olisi ennemmin tai myöhemmin joutunut näille samaisille
raunioille muutenkin, vaikk'ei tätä tuulenpuuskaa olisi tullutkaan.
Jo tunsi Jaakko nyt itsensä, jo tajusi hän elävästi, ettei ollut
syntynyt näitä teitä kulkemaan. Tällä tavoin oli vain loppu joutunut
aikaisemmin, näin oli vain Marin ennustus nopeammin toteutunut, koko
tämän hänen hedelmättömän elämänsä tilikirjan viime lehti pikemmin
kirjoitettu.

Ei syyttänyt Jaakko kohtalon kovuutta ilottomasta lapsuudestaan
ainaisen puutteen ahdistamassa isän kodissa, ei syyttänyt aikaisimman
nuoruutensa armottomista kokemuksista Kronstadtin ajuriartteleissa,
ei syyttänyt hedelmättömästä, hukkaan menneestä elämästään. Hänelle
selvisi näinä yksinäisyyden hetkinä, että se oli heidän rajaheimonsa
yhteinen kohtalo, orjavallan aikuinen perintö ja tämän vieraan almujen
varaan rakentuneen loiselämän kiro. Ne painoivat heitä kaikkia maahan,
ne olivat painaneet hänen naapurinsa, ne olivat painaneet hänetkin. Hän
oli vielä ollut monia toisia onnellisemmassa asemassa, sillä hänellä
oli hyvä ja uskollinen vaimo, joka oli koettanut nostaa ja tukea häntä,
auttaa hänet ponnistautumaan pois tämän kaksinkertaisen kiron alta.

Murtunein mielin ajatteli Jaakko nyt hylyksi heitettyjä, rappeutuneita
peltotierojaan. Päänsä piti niiden ohi kulkiessa alas painaa, jottei
olisi nähnyt ympärillään leviävää surkeutta. Jospa hän olisi ajoissa
noudattanut Marin kehoituksia. Ehkä olisi heidän maatieransa tällä
hetkellä ollut siinä kunnossa, ettei olisi tarvinnut pelätä suoranaista
mierontielle vierähtämistä.

Nyt oli myöhä enää aloittaa. — Jaakko kouraisi taskuaan: Siellä oli
jäljellä kaikkiaan kymmenkunta ruplaa, kaikki muu oli mennyt tähän
yritykseen. Ei ollut elämisen varaa edes ensi talveksi. Ei muuta kuin
aloita uudestaan alusta, lähde taasen Kronstadtiin, sillä Inossa tai
muualla lähempänä ei ensi talveksi ollut mitään rahanpyytöjä tiedossa.

Jaakko tunsi inhoavansa kuskipukille nousemista ja sen lisäksi hän
tunsi itsensä niin loppuun asti nääntyneeksi, että aavisti lähtevänsä
viimeiselle tielleen, jos joutuisi talvikaudeksi Kronstadtin
ajuritupiin viereksimään.

Yhtäkaikki päätti Jaakko sinne yrittää. Muuta neuvoa ei ollut, ei ollut.

Näin mietiskeli Jaakko elämäänsä syksyn pitenevinä iltoina. Tuntikaudet
hän istuskeli yksin huvilassaan höyläpenkkinsä nokalla. Pieni
lampputuikku paloi penkin toisessa päässä.

Usein Jaakko näki ympäristöltä yössä kajastelevia huvilapaloja. Silloin
hänen hartiansa painuivat entistään alemmas, pää taipui kumaraan,
huolten rypyt otsalla juontuivat syvemmiksi...

Mari näki hyvin Jaakon murtumisen, arvasi hänen ajatustensa juoksun.
Hän etsimällä etsi tilaisuutta päästäkseen luottamuksellisesti
juttelemaan miehensä kera, rohkaistakseen häntä, kertoakseen hänelle
säästöistään, pyytääkseen nyt vihdoin Jaakkoakin mukaansa, kun toivo
kaikesta muusta oli mennyttä. Kaiken miehensä tylyyden, kaikki
loukkaukset olisi Mari ollut valmis antamaan anteeksi, mutta Jaakko
pakeni joka kerta hänen käsistään, kun hän yritteli pitempiin puheisiin
käydä.

— No ainaiseksi ei Jaakko voi sinne autioon huvilaansa kätkeytyä,
ajatteli Mari. — Tai menen lopulta sinne, jollei muu auta.

Mutta toistaiseksi oli Marilla enemmän kuin tarpeeksi työtä
kasvitarhassaan. Pietarilaisten poislähtö oli sitä työtä tuntuvasti
lisännyt. Se oli siirtänyt vihanneksien myyntipaikan Pietariin.

Niin, Mari ja ukko Arttemi lähettivät nyt yhdessä kasvitarhojensa
tuotteita rajantakaiseen pääkaupunkiin. Arttemi oli käynyt siellä
vakituiset myyntipaikat hankkimassa, ja näille ostajille hommattiin
sitten joka päivä sievoiset määrät vihanneksia. Lähetykset täytyi
tietysti huolellisesti pakata rautatiematkaa varten, ja tämä sekä
lähetysten junaan toimittaminen antoivat aika runsaasti puuhaa.

Sen suurempaa harmia ei pietarilaisten odottamaton poislähtö tuottanut.
Pietarissa saatiin vihanneksista hyvät hinnat, ja menekki oli mainio.
Heti sodan alettua rupesi näet pääkaupunkiin tulvaamaan liika-asutusta,
ja ruokatavaroin kysyntä silloin tietysti lisääntyi entistään
suuremmaksi.

Tulevaisuuteen nähden ei Marilla ollut mitään huolia. Hän ei välittänyt
yhtään siitä, palasivatko pietarilaiset enää konsanaan näille maille
vai jäivätkö rajan taakse. Pietari jäisi aina paikalleen, ja siellä
syötäisiin hänen maatieransa antimet aina hyvällä halulla. Ja vaikka
Pietarikin sulkeutuisi, vaikka maailma miten mullistuisi, niin aina
tarvittaisiin maan antimia.

Ehkäpä niitä tarvittaisiin tulevaisuudessa vielä entistä kipeämmin.
Jo alkoi näkyä siihen viittaavia oireita. Sanomalehdet kertoivat jo
monissa maissa elintarpeiden olevan arvokkainta tavaraa, ja sinnepäin
oltiin varmaan kaikkialla menossa. Eihän muuten voinut olla, kun kaikki
parhaat voimat oli monissa suurissa valtakunnissa riistetty pois työnsä
äärestä, viety hävittävään sotaan, työn arvoja tuhoamaan.

Sitä enemmän oli syytä aherrella peltotilkullaan sen, jolta ei vielä
oltu temmattu kuokkaa ja aurankurkea pois kädestä.

Näin ajatteli Mari. Siihen luottaen hän katseli pelottomana epävarmalta
näyttävään tulevaisuuteen.




XXI.


Eräänä marraskuun kirkkaana routa-aamuna oli Taavetti Rehmosen talon
pihalla vasaramarkkinat, ensimmäiset Peräkylässä.

Vasaraa käytteli pyylevä, kohtalaisella puheenlahjalla varustettu
miehen kellukka huudellen kehoittavasti:

— Kakskymmentviis ruplaa ensimäine... Hyvä maitlehmä kakskymmentviis
ruplaa... No Valkjärve parisniekka, lissää vähäse, lissää hitolla.
Nääthä mimmone vankka elukka, lypsää niinkö hienosest purost pulisuttas.

— Hitto mie häne maijostaa.

‒ No paa lihaks siit veikkone, paa lihaks. Kyl siint lihhoi lähtöö,
lähtöö varmast vähä paremma raha edest... Kakskymment...

— Yhtä hyvä lihhoi antamaa ko maitoo. Paljast luuromua koko elukka.

— Mitä, luuromua... Luun lähelt liha makoisamp, sehä nyt o vanha tietty
asja. Kakskymmentviis ruplaa... Nakkaa nyt ees yks viisruplane lissää.

— Yhe rupla saat.

— Jaha, yks rupla lissää... Kakskyinmentkuus ruplaa... Kakskymmentkuus
ensimäine... A siel takana, sie Uuvekirko mies... Eluka ostoo tulit,
mitä sie veikkone siel noljotat... Haasta joutusaa, muuto vilaht mainio
kauppa tykkänää toisaanne... Kakskymmentkuus ens...

-— Puolruplaa lissää.

— Puolruplaa... Kakskymmentkuus viiskymment ensimäine...

Ja taas kävi vasaramies Valkjärven karjaparisniekkaa houkuttelemaan
haastellen:

— Sie oot oikee karjamies, etkös oo?... Kato nyt veikkone tarkallee,
mimmone näyttävä elukka.

— Näyttävä, eihä tuossa päällepäi paljo muuta näy ko karvoi... Iha
justii ko mikä metsäkarhu.

— No ouk se mikä vika, jos o karva hyvä. Laita vaik turkki siint, ei
palella.

— Ois se sorti turkki, lehmä nahast.

— Sanoha muut, eiks oiskii harvinaine turkki... Kakskymmentkuus
viiskymment ensimäine .. No lissäähä viel veikkone pari kolme ruplaa,
mi lyyvvää kauppa lukkoo.

— Täys kakskymmentseitsemä. En pane päälle yhtä kopekkaa.

— Ai sie veikkone, ko oot nuuka mies hyvissä kaupoissa. Puolet parissoo
halajat. Kakskymmentseitsemä ensimäine...

Nyt yritti taas vasaramies vuorostaan Uudenkirkon mieheltä lisiä
houkutella, mutta tämä oli jo kääntynyt pois eikä ollut kuulevinaan
hänen huutelujaan. Tovin turhaan vielä muualta miesjoukosta haettuaan
lisänykäystä kohotti hän juhlallisella, laajalla liikkeellä vasaransa
iskuvalmiiksi.

— Siis kakskymmentseitsemä ensimäine... toine... Kakskymmentseit... No
eiks tule ennää niistää päi lissää?

— Iske jo, pakana! kehoitettiin miesjoukosta.

— Nii iskenkii, ko ette älyä puoltanne pittää. Lahjan saat veikkone,
nii jot pamahtaa, saat koko jouko nähhe. Kakskymmentseitsemä
ensimäine... toine... Kakskymmentseitsemä... kolmas kerta!

Vasara paukahti.

Valkjärven parisniekka talutti ostamansa elukan syrjään. Tilalle
tuotiin miesjoukon keskelle toinen yhtä takkuinen ja laiha lehmän
kuvatus, ja taas alkoi sama leikki alusta.

Sekin päättyi Valkjärven miehen kaksinkertaiseen voittoon, niinkuin
vasaramies rupeaman hikoiltuaan ja vihdoin viimein iskettyään haikeasti
valitti.

Vielä osti Valkjärven mies toisvuotisen härkäpuran, ja siihenpä
loppuikin Rehmosen talon raavaskarja.

Ajettiin saraimen puolelta lampaat, puolikymmentä päätä pihamaalle,
mutta ne alkoivat lennellä miesjoukon keskellä kuin kiiliäiset. Kolme
onnistuttiin vihdoin pyydystämään miesjoukolla kiinni. Sen sijaan kaksi
karkasi rempallaan olevan aidan raoista pellolle, ja läksivät ne mennä
hujeltamaan jäätynyttä sänkipeltoa pitkin, niin että saparot vain
vilahteli.

Vasaramies kauppasi kiinni saadut ja ehdotti sitten semmoista kauppaa,
että ostaja itse pyydystäisi karkuun juosseet.

— Ei semmone kauppa vetele! vastustettiin miesjoukosta. — Tavara pittää
olla siin paikalla. Ei niihe lihat riitä oikee juoksuvaivoist!

No eihän siinä mikä auttanut. Toisen apumiehiksi komennetuista
poliisimiehistä piti talon keskenkasvuisen pojan ja tyttären kera
lähteä karkureja kiinni yrittämään.

Talon aikainen naisväki piiloitteli sisällä pirtissä antamatta
minkäänlaista apua vasaramiehille. Sen sijaan ukko Rehmonen itse ja
vanhin poika Herman olivat ulkosalla.

Ukko Rehmonen oli taloansa kohdanneesta kunniasta vallan hölmistynyt.
Taivasteli lenkosäärineen siinä miesjoukon keskellä tietämättä miten
olla, kuin eleä.

Herman oli huutokaupan alkaessa ollut myös murripäällä. Mutta kun
sitten ensimmäisinä talutettiin talon kaksi hevosta myytäviksi, oli
karjalainen kauppaveri saanut Hermanissa vallan, ja niinpä hän aito
hevoshuijarin elkein oli alkanut näytellä ja kehua omaa ajokastaan
miesjoukon keskellä.

Nyt näytti Herman jo täysin mukautuneen asiain menoon. Kirjava
kaulaliina vinossa häilähdellen oli hän altis mihin aputoimeen hyvänsä.
Ei sentään katsonut arvolleen sopivaksi lähteä lampaiden perässä
ravaamaan.

Ahkerassa touhussa oli myös Salamon Hakuli. Heilui koivistolaisreuhka
takaraivollaan miesjoukon keskellä, niinkuin olisi ollut tärkeämpikin
henkilö. Ei näyttänyt Salamon tällä hetkellä ensinkään muistavan,
että oli menossa vanhan ystävän ja kylänmiehen elo eläminen. Ei niin
paljoa, jotta yhden osanoton sanan olisi ohimennen kovan kolahduksen
hölmistämälle päivänsankarille heittänyt.

Salamonin lisäksi olivat kaikki muutkin Peräkylän merkkimiehet
saapuvilla. Niinikään oli kalakauppias Sion Lipiäinen mukana. Hän näkyi
saraimen puolella tarkastelevan vielä myymättömiä ajopelejä, nähtävästi
ostoaikeissa.

Kaiken huippuna kunnioitti myös peräkyläläisten suosittu sainoi-isäntä
Tereska tilaisuutta läsnäolollaan. Tereska oli sainoinsa liikenteen
vähetessä käden käänteessä järjestänyt talonsa matkailijapuolelle
uljaalla nimellä komeilevan »Taloustavarain osto- ja myyntiliikkeen».
Tähän liikkeeseensä hän haali pakkohuutokaupoista tai muuten ahdinkoon
joutuneilta sainoivierailtaan huonekaluja ja kaikenlaista muuta rojua
myyskennellen niitä sitten toisille takaisin hyvästä voitosta.

Niin olivat he kaikki kokoontuneet perikatoon joutuneen ystävänsä
häviöstä hyötymään, niinkuin kokoontuvat haaskalinnut siipirikkona
nääntyneen toverinsa raadolle. Monella itsellään saattoi jo ylihuomenna
olla vasaramarkkinat edessä, mutta kukaan ei sitä tällä hetkellä
joutanut ajattelemaan. Semmoinen on kannakselainen parisniekkaveri.

Tykkänään erillään, aitan korkeiden rappujen vierellä, seisoskeli
aivan sattumalta paikalle harhautunut Jaakko Vesterinen. Syrjäisestä
olinpaikastaan näytti Jaakko uteliaan tarkkaavaisena seuraavan
toimituksen menoa.

Kun karkuun juosseiden lampaiden kiinniotto viipyi, esitti vasaramies,
että joudukiksi ajokalut otettaisiin sillä välin myytäviksi. Kellään
ei ollut mitään sitä vastaan ja niin vedettiin kahdet nelipyöräiset
ajokärryt, yksi ajurinreki ja samoin siedettävässä kunnossa oleva
reslareki pihamaalle.

Mutta vallan ihmeisiinsä joutui vasaramies, kun vajaan kesän
käytännössä olleista ajorattaista tarjottiin vain kymmenkunta ruplaa.

— Johan te nyt miehiset miehet panette pehmosii. Kymmene ruplaa
tämmöset ajopelit! Sanokaaha nyt rehelline alku, jot päästäis
tarinoiman.

— On siin alkuu kyllältää, alota vaa tarinas! vastattiin miesjoukosta.

— Vai kyllältää! Sanoha sie Valkjärve mies, sie ymmärrät nää asjat
tarkallee. Haastaha sie, mitä teijä puoles meinattasii, jos joku
tämmöste ajopelie ääres löpisis kymmeruplasest.

— En mie haasta mittää siihe asjaa. Meijä puoles nykysii ajopelmestarit
asetteloo lautojaa kasattumaa.

— Siin sen kuulit, ko pyysit kuullakses! ilkasteltiin miesjoukosta. —
Lauvat joutaa kasattumaa sielläpäi, kun täälläpäi o vähä liija kans
rekkii ja kärrylöi.

Ei auttanut vasaramiehen muu kuin aloita tarina kymmenestä ruplasta.
Pitkän hikoilun perästä hän sai huudon kohoamaan pari kolme ruplaa,
mutta siihen juuttui kiinni lopullisesti. Muuan kauempaa tullut
metsäkylän mies sai sukaiset ajopelit polkuhinnalla.

Näki tosiaan että jo alkoivat vähitellen uskoa seutukunnan
ajuritalonpojat entisten ajopelien riittävän tulevan kesän
setakkarahtiin.

Toiset nelipyöräiset menivät yhtä halvasta, eikä sen paremmin tehnyt
kauppaansa ajurinrekikään.

Kun reslareki viimeisenä joutui myytäväksi, tarjosi Sion Lipiäinen
siitä ensi sanaansa kymmenen ruplaa. Toiset ihmettelemään:

— Johan sie Sion taisit liikahinna paiskata. Retelihä se vaa o näköjää.

— En mie vanhan naapurin reteliikää henno... ihan lahjana siepata,
selitti Sion silmiään räpytellen.

— No siin o yhe kerra rehelline mies, ihasteli vasaran heiluttaja, —
niin pittää miehe haastella! Kymmene ruplaa ensimäine... Kymmene ruplaa
toine... Vieläks pannaa lissää?

— No elähä käy ahnehtimaa, ko toine jo liikoja tarjoaa.

— En käy, en käy. Ilman leiki vuoksha mie vaa tarinoi, jottei asja
aiva alkunsa tölpähtäis, ko taitamattoma papi saarna. Kymmene ruplaa
ensimäine... toine ja... kymmene ruplaa... kolmas!

Kun Sion vetää retuutti ostamiaan retelejä syrjään, tiedusteli vanha
Anton Lempiäinen häneltä:

— No aiot sie, Sion, taas alottaa entiseen viisiin kalakaupan, vai mitä
sie niillä reteleillä?

— Niin täytyy yrittää, hyvä ystävä, ei auta. Hailiapajille käkesin
lähteäni, kuhan talvi ennättäisi.

— Sanohan muuta. Kronstadt on edessä meillä. Sinne tais vetäistä tie
vielä vanhoilla päivillä ennen hautaan menoa.

— Niinhän tässä käy, niin käy. Säälin mie vähäsen Rehmostakkii, vanhaa
miespoloa, kun vallan puhtaaksi kynivät.

— Eläpäs haasta. Vaikka sehän tässä lie yhen ja toisen kohtalo. Kerran
vaan kuperrut pukiltais, kuperrut yhen kerran, ja siin jo vuotteloo
vasaramies naputellakseen.

Keskustelu katkesi tähän. Vasaroimisessa alkoi uusi käänne. Rekien,
rattaiden ja valjaidenmyynnin päätyttyä olivat vasaramiehen apurit
tunkeutuneet sisälle huoneisiin ja alkoivat sieltä retuuttaa kaappeja,
piironkeja, rikkeimiä pöytiä ja mitä vain käsiinsä saivat.

Näiden tavarain perässä ilmestyi pihamaalle myös talon naisväki: mamma
Rehmonen, talon nuorikko, Hermanin vaimo, ja talon täysikasvuinen tytär
Aliina.

Vanhemman Rehmosen vaimo oli jo tutiseva mummo. Hän itkeä tihersi
hiljaa pihalle tullessaan pyyhkien tämän tästä ohuen, hartioillaan
olevan huivinsa nurkkiin rähmääviä silmiään.

Itkussa oli myös nuorikko. Hänellä oli rintalapsi sylissään, ja kahden
puolen helmoissa riippuivat vanhemmat vesat, nekin itkeä poraten täyden
päältä.

Ainoa, jolla ei näkynyt vesiä silmissään, oli tytär Aliina. Hän oli
pyntännyt ylleen parhaan pyhäpukunsa, ja pörröisen tukkansa katteena
oli hänellä pitkä ryssäläismuotia tavoitteleva silkkiliina. Hän
keikaliutteli niskojaan, aivan kuin näyttääkseen, etteihän tässä vielä
niin köyhiä olla.

Sääliä näkyi vanhan emännän ja nuorikon sekä tämän lapsien kohtalo
herättävän miesjoukossa. Kun he ohuissa vaatteissaan väristen seisoivat
siinä seuraten sisältä raahattujen tavarainsa viimeistä taivallusta,
niin jopa alkoivat hiljetä naurunremahdukset ja kovaääniset kokkapuheet.

Mutta vasaramies jatkoi työtään hellittämättä. Vasaroi piirongin,
vasaroi kaapit, pöytärämät, tuolit, seinäkellon, vasaroi rekivaippoja,
vällyjä, muutamia halpoja pöytäliinan tapaisia, vasaroi patoja,
kirvesnysiä, lapioita ja mitä vain eteen kannettiin.

Kaikki menivät aivan pilkkahinnasta, ja suurin osa näistä tavaroista
joutui Tereskalle, sainoin omistajalle.

Ainoastaan omat pitovaatteensa ja muutamia vähäisiä kapistuksia sai
talonväki itselleen jättää. Niin pantiin Rehmosen perhekunta puhtaaksi
maallisesta mammonasta. Ei tarvinnut tämän suursiivouksen jälkeen enää
pahasti pelätä varkaiden pystyvän juuri mitään kaivamaan ja varastamaan.

Aurinko alkoi mailleen painua, kun vihdoin joutui pääasia itse
tilatieran vasaroiminen.

Viimeiseen asti oli luultu, ettei miesjoukossa olisi ketään, joka
huolisi mokomasta, loppuun asti kalutusta tilasta. Uskottiin sen
pakosta jäävän Rehmoselle itselleen, ja hänen perhekuntansa siten
pelastuvan suorastaan mierontielle joutumasta juuri talven selkään.

Siinä toivehikkaassa luulossa kuitenkin erehdyttiin. Halukas ostaja
löytyi, ja vasaroiminen päättyi hyvin lyhyeen. Ensi sanaansa tarjosi
muuan outo mies, joka tähän asti oli pysytellyt kokonaan syrjässä,
tuhatviisisataa ruplaa.

Tarjous pani kaikki hätkähtämään. Heti selvisi jokaiselle, että tämä
mies oli velkojan, kauppias Kyllästisen lähettämä ja osti tilan
Kyllästisen lukuun. Eihän kukaan muu olisi heti alussa niin korkeaa
tarjousta tehnyt.

Mutta Kyllästisellä kun taisi olla niitä saatavia sen verran, että
kannatti tarjota vaikka kaksi tuhatta.

Vasaramies yritteli vielä hintaa koroittaa, huuteli hyvän aikaa:

— Tuhatviissataa tarjottu... Tuhatviissataa ensimäine... No miehet,
pannaaha vähäse lisuketta. Hyvä tila, kerralla mainio: kartanot,
pellot, niityt, metsää, taatsa paikkoi, mitä vaa. Leikkiähä tämä
tämmöne raha, ykstuhatviissataa... haastakaaha naapurit, haastakaa
sukkelaa.

Kukaan naapureista ei haastanut. Silloin yritti vasaramies vielä
Valkjärven miehen luontoa pehmitellä, puheli tälle:

— A sie Valkjärve mies, avitaha sie vähäse alkuu, avita veikkone!

Mutta Valkjärven mies pysyi myös tällä kertaa tukkikuurona.

Silloin kohosi vasaramies juhlalliseen asentoon, melkein varpailleen,
pullisti rintansa, heilautti vasaransa koholle ja julisti
hisahtamattoman hiljaisuuden vallitessa kauas kuuluvalla, laulavalla
äänellään:

— Tuhatviissataa ensimäine... Tu-hat-viissa-taa toi-ne... ja...
yks-tuhat-viis-sataa ruplaa kolmas kerta!

Vasara paukahti. Taavetti Rehmonen oli maaton mies.

Ukko oli seissyt koko viimeisen toimituksen ajan silmiään
räväyttämättä, seuraten melkein henkeä pidättäen vasaramiehen elkeitä.

Kun vasara heilahti koholle, näytti Taavetti hätkähtävän. Ja kun vasara
putosi alas, oli Taavetti kuin tuomittu. Ei näyttänyt hyvään aikaan
tajuavan, seisoiko hän vielä omilla jaloillaan vai ei.

Sitten laahustahan väsynein askelin kuistikon rappujen luo ja lysähti
siihen ensimmäiselle astuimelle. Pää painui käsien varaan, eikä hän
enää katsettaan kohottanut.

Rehmosen vaimo painui miehensä viereen, kiersi kuihtuneen käsivartensa
hänen hartioilleen ja sopersi:

— Mihin me nyt pää kallistetaa, mihin?

Rajut itkun tyrskähdykset ravistelivat hänen muutenkin tutisevia
hartioitaan.

Niin päättyivät Rehmosen vasaramarkkinat.

Väkijoukko alkoi vitkalleen poistua pihamaalta vieden ostamansa tavarat
mennessään. Sinne menivät hevoset, lehmät, lampaat, sinne kärryt, reet,
huonekalut, kaikki tyynni. Ahtailla, roudan röysteiköksi kovettamilla
kujasilla taivalsi tuo kirjava joukko, niinkuin olisi suorittanut
muuttotalkoita.

Isäntäväki vain oli poissa. Se oli jäänyt tyhjän, autioksi raastetun
talkootalon pihalle.

Viimeisenä, kaikkien muiden mentyä, liikahti aitan korkeiden rappujen
vierestä Jaakko Vesterinen. Hän katseli vielä tovin aikaa kuistikon
rappujen eteen, vanhan pariskunnan ympärille kokoontunutta perhekuntaa.
Kääntyi sitten ja poistui kenenkään huomaamatta siitä aitta- ja
asuinrakennusten välisen solan kautta, harppasi lahonneen pellonaidan
yli ja läksi suoraan yli pellon huvilalleen päin.

Ilta alkoi hämärtää. Taivas oli mennyt pilveen, ja aamupakkasen jälkeen
lauhtunut ilma tuntui niin hyväilevän pehmeältä. Se ennusti pian
alkavaa lumisadetta, talven ensimmäistä lunta.

Jaakko ei huomannut tätä ilman muutosta.

Ei hän huomannut ylipäänsä mitään, ei ympärillään leviäviä, pehmeän
hämärän verhoon kääriytyviä autiopeltoja ja rakennuksia, ei sieltä
täältä tuikahtavia tulia. Kuin unessa hän taivalsi eteenpäin, joutui
Lazarevin huvilatielle, siitä oman huvilapalstansa kohdalle, siitä
hiljaiseen, solkevaan männikköön, huvilansa pihalle, kuistikolle ja
vihdoin sisälle siihen huoneeseen, jossa hänellä oli höyläpenkkinsä.

Hitaasti Jaakko sytytti lampputuikun, asetti sen varovasti paikalleen
penkin toiseen päähän ja istahti itse toiseen päähän, jalat puolittain
riipuksiin.

Siinä istui Jaakko tuntikauden jaksamatta mitään ajatella. Yksi
ainoa kuva pyöri hänen mielessään. Se oli kuin polttamalla poltettu
hänen aivokuvastimeensa: kovan kohtalon murtama Rehmosen pariskunta
kuistikkonsa rappusille painuneena; vieressä ohuissa vaatteissaan
väristen itkevä nuorikko, sylilapsi rinnoillaan, kaksi itkevää,
värisevää lasta helmoissaan.

Ja yht'äkkiä ilmestyi sen kuvan rinnalle toinen, sukelsi muisto hänen
omasta aikaisimmasta lapsuudestaan: Hänen isänsä riippuu piinapetäjän
kyljessä. Raipat viuhuvat, viuhuvat. Niitä käyttelee samannäköinen
punakka, pyylevä mies kuin vasaran käyttelijä Rehmosen pihalla...
Ensin ilmestyy paljaaseen, laihaan selkään, jonka lihakset riippuva
asento on pinnistänyt luonnottomasti koholle, punaisia raitoja, kuin
kirjauksia. Sitten alkaa tihkua niistä raidoista verta. Pian on koko
selkä yhtenä verisenä tahtaana. Vinkuvista raipoista pirskahtelee
ympärillä seisovien kasvoille ja vaatteille verta, kuin vihmovia
sadepisaroita... Äiti seisoo lähellä olevan petäjän kylkeen nojaten ja
itkee siinä hiljaa. He lapset riippuvat äitinsä helmoissa ja parkuvat
täyden päältä. Vuoron perään hyväilee äidin vapiseva käsi heidän
tukkaansa, koettaa heitä viihdyttää. Isän pää on käännetty heihin päin.
Vaikeroimisensa lomassa hän pyytelee:

»Menkää, menkää pois täältä!»

Mutta he eivät mene... Vihdoin painuu isän pää venyneen käsivarren
varaan, silmät sulkeutuvat. Mutta raipat viuhuvat, viuhuvat edelleen.
Vihmovat veripisarat pirskahtelevat äidin ja heidän kasvoilleen,
vaatteilleen asti...

Sitten lyö raippamies viimeiset iskunsa, lyö henkeään vetäen,
varpailleen nousten, niinkuin vasaramies oli Rehmosen pihalla äsken
lyönyt. Sitten pudotetaan isä riiputuskoukusta, viskataan siihen
petäjän juurella olevaan lammikkoon, ja kaikki menevät pois. Äiti
auttaa tointuneen isän kuivalle, ja sitten he itkevät kaikki yhdessä,
itkevät, niinkuin Rehmosen perhekunta oli äsken itkenyt...

Niin, ne kuvat sopivat yhteen. Ei ollut paljoa erotusta. Samat raipat,
kuin silloin, viuhuivat yhä edelleen. Orjia he olivat, orjia saman
vieraan herravallan...

Jaakon oikea käsi teki tuskallisen, rajun liikkeen, aivan kuin
torjuakseen vasten kasvoja sävähteleviä iskuja. Käden alle sattunut
höylä lennähti penkin toiseen päähän, sysäsi lampun lattialle.

Kuului heikko pamahdus. Keskellä höylälastukasaa räjähtänyt lamppu
sytytti yhdellä tuprahduksella lastukasan tuleen. Liekit löivät
korkealle.

Jaakko havahtui säikähtäen, tempasi yhdellä riuhtaisulla takin yltään,
heitti sen levälleen palavan lastukasan päälle ja alkoi hypellä siinä
takkinsa päällä kuin mieletön.

Mutta lastukasa oli liian suuri. Liekit levisivät siinä kuin
tappuroissa. Pian syttyi myös höyläpenkki, kaikki tyynni. Koko huone
oli tulena ja savuna. Jaakko hyppeli riehuvien liekkien keskellä. Ne
korvensivat hänen kasvojaan, käsiään. Vaatteet hänen yllään syttyivät
tuleen, hän oli tukehtumaisillaan tuleen ja savuun.

Silloin Jaakko syöksyi viimeisin voimin liekkien läpi ovea kohti, sai
sen auki. Liekit ja ilmanpaine viskasivat hänet edellään kuistikolle.
Siitä hoiperteli hän pihamaalle, petäjikköön ja vaipui siellä muutaman
petäjän juureen sammaleiselle kivelle.

Palo levisi pelottavalla nopeudella. Lyhyen tuokion kuluttua löivät
liekit ulos molempien kerrosten ikkunoista, koko rakennus peittyi
riehuvan, korkeuteen kohoavan tulipatsaan sisään.

Jaakko tuijotti paloon jäykistynein silmin. Hän oli näkevinään sen
hyppelevien liekkien keskeltä raippoja... raippoja. Ne viuhuivat
vimmatusti. Niiden iskujen jäljet kirvelsivät hänen kasvojaan,
kaulaansa, käsivarsiaan.

Mutta äkkiä valahti kuin lieventävä öljytippa hänen turtuneisiin,
polttaviin aivoihinsa toinen mielijohde. Hän mutisi puoliääneen:

— Sehän palaa, palaa se perintö... orjavallan perintö!

Se mielijohde kevensi. Oli kuin olisi raskas taakka vierähtänyt
pois Jaakon hartioilta. Hän ei tuntenut enää kirveltävää tuskaa, ei
mitään. Ummisti silmänsä ja painui kokoon siihen sammaleiselle kivelle
raukeana, uupuneena, siunattua lepoa kaivaten.

Suuria, keveitä lumihiutaleita satoi hänen hartioilleen. Korvissaan
kuuli hän tulipalon räiskeen ja huminan. Se tuntui nopeasti pakenevan
yhä kauemmaksi...

Siitä löysi hänet Antero Launiainen, joka sinä päivänä oli sattumalta
tullut Peräkylälle ja juoksi palon nähtyään henkensä edestä
palopaikalle.

Antero koetti puistella Jaakkoa hereille, mutta ei siinä onnistunut.
Hiukan vain Jaakko kohotti päätään, mutta painoi sen sitten uudestaan
alas eikä näyttänyt enää edes kuulevan Anteron hätääntyneitä,
kehoittelevia sanoja.

Silloin Antero läksi juoksemaan Jaakon kotiin.

       *       *       *       *       *

Mari oli koko sen illan Martin ja Laurin kera ahkerassa työssä
kellarissaan. He pakkasivat juurikasveja suuriin kannellisiin koreihin.
Seuraavana aamuna piti koko kesän loppuvarasto lähetettämän Pietariin
ukko Arttemin mukana, joka meni saamaan sieltä viimeistä tilitystä.

Mari ja pojat työskentelivät lyhdyn valossa, joka riippui kellarin
katossa olevasta koukusta. Jo oli viimeinen kori täytetty. Mari köytti
Martin kera sen kantta kiinni. Lauri kokoili omiksi talvivaroiksi
jätettyjä juurikkaita kellarin perällä oleviin lauta-aitauksiin.

Silloin kuului kellarin ovelta Antero Launiaisen hätääntynyt,
hengästynyt ääni:

— Mari... emäntä, tulkaahan tänne, minulla olis...

Mari, joka oli juuri kiristämässä kiinnitysnarua, katsahti
hämmästyneenä ovelle. Nähdessään lyhdyn valossa Anteron hätääntyneet
kasvot hellitti hän narun kädestään ja syöksähti ovelle.

— Mitä on tapahtunut, te näytätte?

— Tulkaahan ulos... huvila... Jaakko...

Enempää ei hän ehtinyt. Yhdellä hyppäyksellä oli Mari ulkona ja näki
ensi silmäyksellä tulipaljon kaamean kajastuksen. Hän horjahti.

— Hyvä jumala, onko...?

— Ei, kyllä hän on elossa, mutta...

Pojat olivat myös tulleet kellarin ovelle ja yrittivät äitinsä perästä
ulos. Mari puhui heille kiireisesti:

— Ei, jääkää te tänne, pojat! Sulkekaa kellari ja menkää sitten tupaan
odottamaan. Minä en viivy kauan.

Samassa hän jo hävisi Anteron kera pimeään.

He juoksivat tovin aikaa äänettöminä. Antero harppasi edellä, Mari
perässä. Silloin tällöin, pellon ojien yli mentäessä, käännähti Antero
ja tarttui Marin käteen estääkseen häntä nenälleen tuiskahtamasta.

— Vähitellen pääsi Mari ensi säikähdyksestään, kykeni ajattelemaan
selkeästi. Hän kysyi hengästyneenä:

— Tiedättekö te, Antero, miten se syttyi?

— En, minä en tiedä mitään. Palo riehui jo parhaallaan, kun minä tulin.
Jaakolta on takki palanut, ja muutenkin...

Mari lisäsi vauhtiaan. He joutuivat petäjikön reunaan, joutuivat
palopaikalle.

Mari ei edes katsahtanut jo lopuillaan palavaan huvilaan eikä paloa
katsomaan saapuneisiin kyläläisiin, joita seisoskeli siellä täällä
ympärillä toimettomina. Hän meni suoraa päätä Jaakon luo, alkoi
pudistella hänen olkapäätään ja puhui hyväilevällä äänellä:

— Jaakko, hyvä Jaakko, nousehan! Lähdetään pois täältä, lähdetään
kotiin.

Jaakko kohotti päätään. Mari tarttui kaikin voimin hänen kainaloonsa.
Jaakko kohosi horjahdellen jaloilleen. Antero yritti tarttua hänen
toiseen käsipuoleensa, mutta Jaakko teki torjuvan liikkeen.

— Ei, anna olla, Antero. Kyllä minä koetan päästä ilman.

Nojaten raskaasti Marin käsivarteen alkoi hän siirrellä koneellisesti
jalkojaan.

— Kiitos, Antero, hyvästi! sanoi Mari kääntäen päätään.

-— Hyvästi! sai Antero sanotuksi.

Hän jäi seisomaan siihen petäjän juurelle. Hän katseli pimeään häviävän
Marin ja Jaakon jälkeen. Hyväilevinä värisivät vielä hänen korvissaan
Marin sanat: »Kiitos, Antero, hyvästi.»

Mutta muuten teki hänen mieli itkeä tuskasta ja raivosta.

Lazarevin huvilatiellä seisoi pari kolme miestä paloa katselemassa.
Niiden ohi mentäessä erotti Marin korva sanat:

»Miten paljosta lie ollut vakuutettu?» Ja näitä sanoja säesti toisten
ivallinen, pidätetty nauru.

Ne sanat ja se nauru löivät kuin puukko Marin sydämeen. Hän puristi
rajusti Jaakon käsivartta ja kysyi vapisevalla, tukahtuneella äänellä:

— Jaakko, oliko... oliko se... vakuutettu?

Viimeinen sana tuli suorastaan rajuna parkaisuna esille.

— Ei, ei ollut, ei mitään semmoista huoli pelätä! vastasi Jaakko
väsyneesti, päätään kohottamatta.

Oli kuin raskas myllynkivi olisi vierähtänyt Marin sydämeltä. Hän sanoi
vielä värisevällä äänellä:

— No sitten ei mitään, hyvä Jaakko, ei mitään. Me kestämme sen
vahingon. Minulla on säästöjä. Ei sinun enää tarvitse minnekään lähteä.
Sinä jäät nyt kotiin.

Pirtissä odottivat pojat katsellen ikkunasta huvilan paloa. Poikien
avulla Mari riisui Jaakon ja asetteli kääreet hänen kasvoilleen ja
käsiinsä. Jaakon saamat palohaavat eivät onneksi olleet varsin pahat,
mutta hän oli niin uupunut, että meni uneen, ennenkuin hänet oli saatu
kunnolla riisutuksi.

Kuin pienen lapsen asetteli Mari hänet sänkyyn, kääri peitteen
hellävaroen hänen ympärilleen ja katseli vielä hyvän hetkisen hänen
syvää, rauhallista untaan. Sitten hiipi hän Martin ja Laurin luo,
jotka olivat palanneet takaisin ikkunaan vähitellen sammuvaa paloa
katselemaan.

Pojat painautuivat kuin turvaa hakien kiinni äitiinsä. Niin seisoivat
he kauan. Vihdoin sanoi Lauri:

— Äiti, se sammuu jo. Siihen meni isän huvila!

— Se saikin mennä! Se teki isän vain sairaaksi ja onnettomaksi.

Pojat katselivat suurin, totisin silmin äitiinsä.

Vihdoin kysyi taas Lauri arastellen:

— Vieläkös isä tulee terveeksi?

— Tulee, hyvä Lauri, tulee, kun me vain hoidamme häntä hyvin. Ja
sitten... sitten ensi keväänä tulee myös isä meidän kera työhön —
rupeaa suota ojittamaan. Ja sinä Martti saat mennä isän mukana, ruveta
häntä avustamaan.

— Minä lähden! kuiskasi Martti innosta vavisten ja puristautuen
lujemmin kiinni äitiinsä.

— Mutta minä jään äidin luo kasvitarhaan! puhui Lauri.

— Niin, sinä jäät minun luo. Me hoidamme kasvitarhan. Isä ja Martti
hoitavat pellot ja suon. Silloin meille alkaa _uusi elämä_.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74992 ***