path: root/74889-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74889 ***

language: Finnish




LAHONNEITA PUURISTEJÄ

Kirj.

Viktor Rákosi


Unkarin kielestä tekijän luvalla suomentanut

Ilona Jalava





Porvoossa,
Werner Söderström,
1901.




SISÄLLYS:

Viktor Rákosi.
Lahonneita puuristejä.
Sztrecsnón punaiset kukat.
Tsaari.
Tsherkessiläisen kapteenin kertomukset.
Keisari 1849.
Zsadony ja Kamasz.
Haaveksittu tapaus.
Legioonalainen.
Juutalaispoika.
Kolmannen pataljoonan ryssä.
Gyönk'in kansalliskaartilaiset.
János sankari.
Preszákan varjot.
Kaksi tapausta.




VIKTOR RÁKOSI.


Viktor Rákosi on yksi Unkarin etevimpiä kirjailijoita, on syntynyt
Syyskuun 20 p:nä 1860 Zalan komitaatissa Balaton (Platten)-järven
pohjoispuolella, jossa hänen isänsä oli maatilanhoitaja. Kahden
vuoden iällä hän, isän jouduttua taloudelliseen ahdinkoon,
lähetettiin vanhemman veljensä Bélan luo, joka oli kunnanlääkärinä
Siebenbürgenissä. Siellä hän tutustui Székelyien, erään magyarien
vanhimman ja älykkäimmän kansanheimon elämään ja tapoihin,
joihin suuresti mieltyi ja joita hän myöhemmin kuvaili useissa
kertomuksissaan. V. 1871 hän tuli Piaristien kymnaasiin Budapestiin,
jossa hänen toinen vanhempi veljensä Jenö, tämäkin etevä kirjailija
ja runoilija, oli sanomalehdentoimittajana. Siellä hän perusti
oppilasten kesken kirjallisen seuran, jonka jäsenet kyhäsivät etenkin
näytelmäkappaleita ja näitä itse näyttelivät. Kahdeksantoista vuoden
iällä yliopistoon päästyään, hän oli pakoitettu itse hankkimaan
leipänsä ja rupesi sen vuoksi erään sanomalehden palvelukseen, joka
lehti kumminkin pian lakkasi ilmestymästä. Oltuansa vielä erään
toisenkin sanomalehden toimituksessa, hän 1881 tuli aputoimittajaksi
veljensä silloin perustamaan _Budapesti Hirlap'iin_, joka vähitellen
saavutti yleisön suosiota ja kannatusta siihen määrin, että se nykyään
on Unkarin enimmin levinnyt ja tuettu valtiollinen päivälehti. Tämän
lehden toimituksessa on Viktor Rákosi siitä asti pysynyt, kirjoittaen
siihen (ja vielä muihinkin lehtiin, aikakauskirjoihin ja kalentereihin)
jos jotakin, mutta varsinkin kaunokirjallisia kertomuksia ja jutteluja
("causerie'oita") salanimellä _Sipulus_, joka Unkarissa on tullut
maan kuuluksi. Lehtensä toimissa hän on monta kertaa matkustanut
Itävallassa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Tanskassa, Balkanin
niemimaalla y.m.

Rákosi on erikseen julkaissut suuren joukon novelleja ja romaaneja,
joista mainittakoon: _Päivänpaistetta, Yllyttäjiä, Maalais-Hamlet,
Sipuluksen kertoelmia, Salapesiä, Talvinen tarina, Gyalu, Zuboly ja
heidän toverinsa, Barnabaan orjuus ja muita kertomuksia, Vaienneet
kellot_. Niistä on osa käännetty saksan, ranskan, italian, tanskan,
venäjän, puolan, tshekin ja kroatin kielelle.

Unkarin vapaussodan puolenvuosisadan muistojuhlaksi 1898 Rákosi,
yhdessä László Beöthyn kanssa, kirjoitti _Kultahäät_ nimisen
isänmaallisen draaman, jossa mainitun sodan kuuluisimpia tapauksia ja
henkilöitä esitellään väririkkaissa ja vaikuttavissa kuvaelmissa. Tämä
näytelmä saavutti sellaisen menestyksen, että sitä eräässä Budapestin
teatterissa annettiin 100 kertaa perätysten, ja sittemmin se on
joutunut kaikkien unkarilaisten teatterien pysyväiseen ohjelmistoon. —
Pari huvinäytelmääkin Rákosi on kirjoittanut.

Yhdessä Mauri Jókain kanssa Rákosi on toimittanut kuvilla varustetun
_Unkarin vapaussodan historian_.

Viktor Rákosin kirjailijaluonteen omituisin ja -alkuperäisin ilmiö
on se raitis huumori eli leikillisyys, jolla hän kuvailee nykyajan
jokapäiväistä elämää ja sen eriskummaisuuksia. Hänen huumorilliset
kertomuksensa, jotka uhkuvat sukkelia kokkapuheita ja sanasutkauksia
sekä hyvänsävyisää ivaa ovatkin yleisesti suosittuja.

Suurimman suosion Rákosin teoksista lienee kuitenkin saavuttanut se,
joka nyt esiintyy suomenkielisessä asussa. _Korhadt Fakeresztek,_
Lahonneita puuristejä, ilmestyi painosta 1899. Sen tarkoituksena on,
tekijän omain sanain mukaan, Unkarin viimeisen kansallisen eepoksen,
s.o. 1848-49 vuosien vapaussodan unhotetuille henkilöille pystyttää
vaatimaton muistomerkki.

Tuo sota syttyi, kuten tunnettu, sen johdosta, että Itävalta tahtoi
riistää Unkarilta sen perustuslaillisen hallitusmuodon, minkä
näiden molempien valtakuntien yhteinen hallitsija 1848 vuoden
vallankumousliikkeiden takia oli ollut pakotettu jälkimmäiselle
maalle myöntämään. Itävallan hallitus kiihotti sitä varten ensin
kapinaan Unkarissa asuvia ei-magyarilaisia kansallisuuksia, varsinkin
kroatilaisia ja valakkilaisia, joista jälkimmäiset harjoittivat julmia
hirmutekoja, ja lähetti sittemmin unkarilaisia vastaan, jotka olivat
tarttuneet aseisin perustuslakejaan ja vapauttaan puolustaaksensa,
itävaltalaisia sotajoukkoja ruhtinas Windischgrätz'in johdolla.
Unkarilaiset kärsivät alussa, ennenkuin ehtivät saada puolustusvoimansa
järjestetyiksi ja harjoitetuiksi, tappioita ja heidän täytyi peräytyä,
mutta kenraali Arthur Görgein tultua, keväällä 1849, Unkarin armeijan
ylipäälliköksi, he voittivat itävaltalaiset useissa loistavissa
tappeluissa, m.m. Branyiszkón, Tápió-Bicsken, Vác'in ja Isaszeg'in
luona. Vaan silloin tulivat venäläiset itävaltalaisten avuksi ja kahden
suurvallan yhdistynyttä ylivoimaa vastaan unkarilaisten oli mahdoton
ajan pitkään puoliaan pitää, jonka vuoksi Görgei sotajoukkonsa kanssa
Elokuun 13 p:nä 1849 Világos'in luona heitti aseet venäläisille.

Tämän vapaussodan aikuisia tapauksia tekijä kuvailee näissä
kertomuksissaan.

Helsingissä, Elokuulla 1901.

_Antti Jalava_.




Lahonneita puuristejä.


Laajalti olen kulkenut maailmaa. Olen seisonut San Genaron temppelin
alttaanilla, ihaillut hurmaavaa Napolia ja sen sinistä merenlahtea,
jota ympäröi sammumaton Vesuvio, Sorrenton tummanvihreät öljypuumetsät,
Castellamaren ja Posilippon punavalkeat talot. Olen kuunnellut Pyhän
Pietarin kirkon katolta kellojen kuuluttavan ylösnousemusta ikuisen
kaupungin asukkaille. Mont-Martren huipulta olen kummastellut maailman
pääkaupungin kuumeentapaista hyörinää. Norjan vuonoilla olen kuunnellut
pohjatuulen ulvontaa, joka ehkä siksi on tuskallisempi tuolla kaukana,
kun terävät kalliot myrskyn runkoa runtelevat...

Ja kuitenkaan, kuitenkaan... Kun palasin rauhalliseen kotiini, eivät
hiipineet yöllisiin uniini Napolin kauneudet, Rooman suuret muistot,
Pariisin ihanuudet eikä Norjan jylhät maisemat. Valveilla ollessani
usein loihdin muistooni takaisin ne päivät, jotka siellä olin
viettänyt. Mutta uneni veivät minut muualle.

Vuosia sitä ennen olin matkustanut Hargittan suuren székely-alpin
kautta. Metsä seisoi täydessä loistossaan, taivas oli pilvetön ja
kiitolliset linnut ylistivät Luojaa kauneimmilla lauluillaan. Ja kun
hitaasti kapusimme ylöspäin, huomaan yhtäkkiä hautakummun, jossa on
lahonnut puuristi. Sitten tulee näkyviin toinen hautakumpu, kolmas
hauta... neljäs hauta... risteineen tai ilman sitä... Ajajani nosti
lakkiaan.

— Mitä hautoja nämä ovat?

— Honvéd-hautoja. [_Honvéd_ (isänmaanpuolustaja) on Unkarin kansallisen
sotaväen nimi. Suoment. muist.]

— Ketkä niitten alle on haudattu?

— Kuka tietäisi sanoa heidän nimensä? Siitä on jo kulunut neljäkymmentä
vuotta, hyvä herra. He kaatuivat vapaussodassa. Jumala suokoon rauhaa
heidän tomulleen.

— Amen.

Äänettöminä kuljimme eteenpäin, metsäkukkien peittämät haudat jäivät
taaksemme.

... Ja kun saavuin Branyiszkón huipulle, näin siellä taas metsäkukkien
peittämiä, hyljättyjä, maahan vajonneita hautoja lahonneine, kaatuneine
puuristeineen... Ajomies nosti lakkiaan ja tehden ristinmerkin rukoili
tuntemattomien kuolleitten puolesta...

Äänettöminä kuljimme eteenpäin, metsäkukkien peittämät haudat jäivät
taaksemme.

Valveilla ollessani jäivät ne mielestänikin, mutta unissani ne
ilmestyivät taas, enkä minä silloin harhaillut bulevardeilla, korsoilla
ja gallerioissa, vaan hyljätyillä hautausmailla ja poljettuin hautain
keskellä.

... Eräänä kuutamoisena kevätiltana matkustin talonpoikaisrattailla
Nagy-Kátasta Pánd'iin. Venyin oljilla puolinukuksissa, kun ajaja
pysähti.

— Missä ollaan?

— Tápión sillan luona.

... Me seisoimme Tápió-Bicken tappelutantereella. Kuun keltainen
loiste valaisi kenttää kahdelta puolen. Ja kun kohotin päätäni, näkyi
keltaisessa loisteessa taas lahonneita puuristejä, maahan vajonneita
hautoja... yksi... kymmenen... Ja kun nousin pystyyn ja katsoin
ympärilleni, näin kaikkialla, oikealla ja vasemmalla, edessäni ja
takanani nimettömien kuolleitten ristejä sadottain, tuhansittain
toistensa vieressä... ikäänkuin olisi näköpiiri silmieni edessä
laajentunut... minä näin loppumattomiin... koko maa avautui eteeni...
ja jyrkiltä vuorilta, hiljaisista laaksoista, metsistä, purojen ja
vesiputousten partailta nimettömät puuristit ojensivat minua kohden
kuivat, mustat käsivartensa...

Ja silloin minä ymmärsin, mitä nuo puuristit puhuivat.

Tuntemattomat urhot, nimettömät marttyyrit, pienet, unohdetut
kohottavat minua kohden kuivat, luiset käsivartensa.

Ne, jotka tuhansittain kaatuivat kentälle ja jäljettömissä haudoissaan
nukkuvat ikuista untaan.

Ne, jotka hävisivät ilman pienintäkään kunnian ja maineen toivoa...
joita odotti ainoastaan kärsimys ja kuolema... mutta jotka pelastivat
kansan kunnian.

Ne, joitten luista kohosivat sotapäällikköjen ja valtiomiesten
suuruutta kertovat muistomerkit ja joitten kuuluisuudesta tietää ehkä
ainoastaan iltatuuli, kun se heidän haudoillaan puhjenneitten kukkien
kanssa kuiskien leikkii.

Ja silloin nousin, paljastin pääni ja kohottaen kaksi sormeani kalpeaa
kuutamoa kohden tein sen lupauksen että mitä kykyä Jumala minulle on
antanut, sitä olen käyttävä _pystyttääkseni viimeisen kansallisen
eepoksen pienille henkilöille vaatimattoman muistomerkin_.

Niin syntyi tämä kirja.

Siinä on todenperäisiä tapauksia, pölyisistä asiakirjoista, sen
aikuisista kellastuneista kirjeistä, vielä elävien aikalaisten
suullisista kertomuksista poimittuja. Siinä on haaveellisia juttuja,
joilla halusin kuvata silloisten ihmisten huimaa luontoa... Muutamissa
kertomuksissa olen kuvaillut omia rohkeita unelmiani... Siellä
täällä helähtää iloisemmat kielet jokapäiväisen leirielämän ja
hilpeämielisten, yksinkertaisten sotilaspoikien, kansalliskaartilaisten
ajatustavan kuvaamiseksi...

Sydämestäni se lähti. Ottakaa se vastaan sydämiinne.




Sztrecsnón punaiset kukat.


I.

Joskus valtaa ihmisen joku suuri suru. Kun katselen lasteni iloisiin
silmiin ja kuuntelen heidän yksinkertaista laverrustaan, juohtuu
mieleeni, että elämä on niin kaunis ja niin lyhyt. Synnymme maailmaan,
kömmimme vähäisen ulos sen lämpimään lekottelemaan, sitten palaamme
heti takaisin olemattomuuteen. Kun kuutamoyönä näen myöhästyneitten
lintujen kiitävän kuunvalossa, juohtuu aina mieleeni ihmisen elämä.
Sekin on samanlainen. Tulemme pimeydestä, silmänräpäyksen näymme
valossa, sitten taas nielaisee pimeys. Mistä tulimme, mihin menemme:
näitä kahta salaisuutta emme voi selittää.

Mutta minulla on väsyneitä ja ikäviä hetkiä, jolloin elämä tuntuu
pitkältä ja toivoisin että minäkin jo olisin tuossa pitkässä mustassa
saatossa, joka alati kulkee hautausmaata kohden ja josta ei ikinä
loppua tule. Jolloin olen kyllästynyt läähättävin rinnoin ja kalpein
kasvoin sinne tänne juokseviin ihmisiin. Kyllästynyt tähän kylmään
kivikaupunkiin, sen sairaloiseen komeuteen ja ikuiseen, huumaavaan
meluun.

Silloin katoan täältä, eikä kukaan tiedä, mihin olen joutunut.
Asetun Lagostan kallioiselle rannalle ja tuijotan ihaillen Adrian
siniseen syvyyteen. Taikka piilen kangastavalle tasangolle pieneen
valkoiseen taloon ja syön tummaihoisten talonpoikain kanssa yhdestä
vadista tähtisen taivaan alla. Taikka nousen Karpaatein korkeimmille
kukkuloille ja kuuntelen metsän huminaa, koskien kohinaa ja kotkain
kimeätä huutoa.

Ja näiltä paikoilta tuon kotiin vanhoja, unohdettuja kertomuksia. En
koskaan tiedä, meren kohinastako ne ilmestyivät, humisevat puutko niitä
minulle tarinoivat vai vanhat paimenetko niitä kuutamoyönä korviini
kuiskasivat.

Tämänkin kertomuksen olen siten kuullut, tahi ehkä uneksinut?



II.

Kuljeskelin Karpaateilla. Olin noussut korkeita vuoria, enkä
päiväkausiin ollut nähnyt ihmisasunnoita.

Ja eräänä päivänä saavuimme vuoren huipulle, jonka yli kulki syvä tie,
ja oppaani, vanha Szepes'in porvari Kristian Zimmer, virkkoi osoittaen
alas laaksoon:

— Katsokaa, hyvä herra, tuolla on Puola. Tässä seisomme Unkarin rajalla.

Kauvan harhaili katseeni etäisyydessä, vihdoin se väsyi ja palasi
läheisyyteen. Silloin huomasin hämmästyen, että huippu, jolla
seisoimme, _kasvoi pelkkiä punaisia kukkia_.

— Katsokaa, vanhus, tällaista en ole ennen nähnyt, tällä vuorella
kasvaa ainoastaan punaisia kukkia.

— Se on varmaa, että täällä ei ole ainoatakaan valkeata, sinistä tai
keltaista kortta.

— Ja te ette tätä kummastele?

— En.

— Te tiesitte sen?

— Tiesin. Ja tekö ette olisi koskaan kuullut kertomusta Sztrecsnón
punaisista kukista?

— En. Onko niistä joku kertomus?

— On.

Vanhus piirteli maahan pitkällä sauvallaan, sitten, ikäänkuin itsekseen
jupisten, jatkoi:

— Te herrat, jotka asutte suurissa kivitaloissa toinen toisenne päällä,
ette tunne maata. Te luulette, ettei sillä ole järkeä... On kuin onkin.
Maa tietää, mitä tekee. Kylässämme hautausmaa on jaettu kahteen osaan.
Toiseen osaan haudataan ainoastaan lapsia... Tämä osa kasvaa keväisin
ainoastaan valkeita kukkia. Niin kaunis on silloin hautausmaa, on kuin
puhtaan lumen peitossa... Ja koko kesän pysyy se samanlaisena. Siksi
kun siihen sataa lunta. Ja talvellakin se on kuin täynnä valkeita
kukkia. Puhtaat, viattomat sielut uinailevat meillä ijäti valkean
käärinliinan alla. Kun minä olin pieni lapsi, kasvoi Sztrecsnón
huippukin kaikenvärisiä kukkia, vaan nyt se ei voi muunvärisiä kasvaa
kuin punaisia, sillä paljon verta on tälle vuorelle vuotanut.

— Enemmän, enemmän!

Minä asetuin hänen eteensä, katseeni kiintyi häneen ja hän jatkoi
verkkaisella, katkonaisella äänellä kertomustaan.



III.

Sztrecsnón huippua vartioitsi kapteeni János Szeredai
seitsemälläkymmenelläkahdella honvédilla ja parilla sadalla huonosti
varustetulla kansalliskaartilaisella. [Kansalliskaartilaisiksi
sanottiin isänmaan puolustukseksi aseisiin tarttuneita kansalaisia.
Suoment. muist.]

Kaksi ratsumiestä oli heidän mukanaan, ne lähetti Szeredai Puolan
laaksoihin, että pian toisivat tiedon, jos sieltä joku vaara lähestyy.

Silloin jo odotettiin venäläisten hyökkäystä maahan.

Eräänä aamuna tulivat nuo kaksi ratsumiestä täyttä laukkaa ajaen ja
ilmoittivat Szeredaille, että ääretön joukko venäläisiä tulvaili
laaksoihin ja alkoi hitaasti nousta ylös vuorelle.

Aamusumun lävitse tunkeutui kaukainen torventoitotus ja kova töminä
ylös huipulle.

Jo tulevat.

Szeredai kokosi kansalliskaartilaiset ja puhui heille näin:

— Hyvät ystävät, täten käsken teitä, menkää kotiinne, takokaa
viikatteenne jälleen käyriksi, pankaa pois kirveenne, piiloittakaa
pyssynne. Teillä on vaimo, lapsia, minä en voi pitää teitä täällä.
Käännös, lähtekää!

Kansalliskaartilaiset lähtivät. Kapteeni piti vain erään vanhan
talonpojan luonaan. Sitten puhallutti hän hätätorvea ja puhui rintaman
edessä:

— Pojat! Meitä on tässä seitsemänkymmentäkolme ja tuolta alhaalta
sumusta lähestyy meitä satatuhatta venäläistä. Mutta meidän täytyy
asettua tätä sotajoukkoa vastaan, jottei sen päälliköt ilmoittaisi
ylpeälle tsaarille, että se ilman miekan iskua pääsi Unkarin rajan
yli. Meidän täytyy heitä vastustaa... meidän täytyy heille näyttää,
että ainoastaan sillä tavalla saattoivat tunkea isänmaamme alueelle,
että teurastivat meidät kaikki. Saakoot nähdä että he näitten vuorten
toisella puolella tulevat tekemisiin sellaisen kansan kanssa, joka
tietää kuolla vapautensa eteen.

... Tuo pieni joukko nuoria poikia kuluneissa vaatteissa kiinnitti
palavan katseensa kapteeniin.

— Pojat! Isänmaamme on hukassa. Sellaisella ylivoimalla tullaan
päällemme, että meidän täytyy menehtyä.

Aina iloinen Balázs Farkas, ruskeaihoinen ylioppilas Sárospatak'ista,
iski kärsimättömästi pyssyllään maahan ja huudahti:

— Herra kapteeni, älä koristele. Pojat! Elämmekö ilman isänmaata vai
kuolemmeko isänmaan eteen?

— Kuolkaamme isänmaan eteen, — huusi pieni joukko.

— Pojat! — jatkoi kapteeni liikutettuna, — vaikka te olette vanhoja
sotilaita, olette te kuitenkin nuorukaisia. Koko elämä on teille vielä
avoinna... joka tahtoo mennä, sen minä heti lasken... Useimmilla teistä
on vielä vanha äiti, isä kotona, monella morsian, sisarukset. Joka
tahtoo, voi lähteä. Ei ketään syytetä pelkuruudesta, olettehan sadassa
tappelussa näyttäneet olevanne urhoja.

Ei kukaan liikahtanut.

— Pojat! — lausui Szeredai, — sanokaa sitten jäähyväiset rakkahillenne.
Tämän vanhan talonpojan olen pitänyt täällä, jotta hän veisi kirjeenne.
Ja seitsemän-kahdeksantoista vuotiaat ylioppilaat istuutuivat ja
kirjoittivat rensseliensä päälle asetetulle paperille viimeiset
kirjeensä. Tuo ruskeaihoinen poika kirjoitti kiireesti Sárospatak'in
kollegion osoitteella, että nyt valmistautuu kuolemaan isänmaan
eteen Juhana Szeredai seitsemänkymmenen kahden kumppaninsa kanssa.
Sitten kirjoitti hän siihen jokaisen nimen, pani päivämäärän ja sulki
kirjeen. Vaan vielä jäi häneltä aikaa viiden-kuuden muunkin kirjeen
kirjoittamiseen raskaskätisten talonpoikaishonvédien puolesta ja
niin kauniisti hän kirjoitti, että rakkaat vanhempani älkööt itkekö,
sillä isänmaani tähden minä kaaduin, mutta älkää unohtako, että olin
kuuliainen, hyvä poika ja rukoilkaa edestäni.

Mutta Szeredai nousi vuoren huipulle ja tarkasti kaukoputkella
laaksoja... Nyt hajosivat tuolta viimeiset sumupilvet... kirkas aurinko
kultasi koko laakson ja — tuolla alhaalla seisoi kiiltävissä aseissa
tuhannen tuhansia sotamiehiä.

Honvédien hätätorvi pysähdytti heidät, he valmistautuivat hyökkäykseen.

— Oletteko valmiit?

— Olemme.

— Marton!

Vanha talonpoika, joka yhtämittaa pyyhki silmiään, astui esiin. Pojat
panivat kirjeensä hänen isoon nahkalaukkuunsa.

— No nyt, Marton, kiireesti pois, ykskaks, etteivät tallaisi teitä
jalkoihinsa.

— Enkö minäkin voisi jäädä tänne, herra kapteeni? — kysyi hän
hiljaisella äänellä.

— Ette — vastasi Szeredai lyhyesti, veti hänet syrjään ja antoi hänelle
yhteensidotun hiussuortuvan, kellonsa, sormuksensa sekä kirjeen, — nämä
antakaa vaimolleni. Pois, joutuun!

Vanhus lähti pää kumarassa alas vuorelta ja katosi metsään.

— Varuillanne! Ne liikkuvat! — huusi vartija huipulla.

Jokainen tarttui uskolliseen pyssyynsä ja tarkasti sitä huolellisesti.
Sitten tuli patruunataskun vuorot monenko venäläisen kuolema
siinä piilee? Sillä aikaa kun huipulle asetetut rummuttajat ja
torventoitottajat kaikin voimin hälyttivät honvédeja, hiipi pieni
joukko sille syvälle tielle, joka vei Puolan rajalle päin ja jonka suu
oli rovitettu kivillä ja suurilla pölkyillä.

Yht'äkkiä jyrisivät alempana olevilla kummuilla venäläisten mörssärit
ja pommit räjähtelivät Sztrecsnón kukkulalla. Hälytys vaikeni. Molemmat
rummuttajat melkein vierien saapuivat sotajoukkoon.

— Entä torventoitottajat? — kysyi Szeredai.

— Kuolivat — vastasi toinen rummuttaja ja näytti pyssyllään ylöspäin.

Katsottiin sinne. Toiseen toitottajaan oli juoksussa iskenyt kuolettava
sirpale ja hän suistui eteenpäin, niin että pää jäi tiensyrjään
riippumaan, katsoen alas turmatovereihinsa. Kuolema oli muuttanut
hänen kasvonsa, avoimesta suusta tippui veri, silmät tuijottivat
selkoselällään honvédeihin, ikäänkuin tarkastaakseen uskaltavatko hekin
kuolla niin kuin hän.

Pojat katsoivat kalpeina toisiaan.

— Varuillanne! — huusi Sárospatak'in ylioppilas, joka oli kiivennyt
ylös tiensyrjään, — jalkaväki tulee tiellä.

Jokainen asettui paikalleen rovitukseen.

Ja pommien räjähtäessä ylhäällä kummulla kuului heidän edessään
repäiseviä hurraahuutoja ja yht'äkkiä nähtiin sadottain harmaatakkisia
sotamiehiä rientävän heitä päin.

— Laukaiskaa! — huusi Szeredai. Laukauksen jälkeen peitti heidät paksu
savu.

— Ladatkaa, laukaiskaa! — komensi Szeredai. Uusi pamaus. Hurraahuudot
vaikenivat. Mutta kanuunain jyrinä ja pommien viuhina kuuluivat yhä.

Sárospatak'in ylioppilas makasi jo ylhäällä kukkulalla vatsoillaan ja
huusi sieltä alas laaksoon:

— Venäläiset peräytyvät juosten, eläkööt unkarilaiset! Upseerit
pysäyttivät heidät, järjestävät heitä. He tuovat mukanaan kanuunoita,
muut kanuunansakin tähtäävät tännepäin. Varokaa... Kirottu koira...

Nuori ylioppilas vieri verisenä heidän keskelleen.

— Pyssyni! — puhui hän koristen. — Joku kartessin sirpale sattui
vasempaan käsivarteeni, vaan sen minä annan heille takaisin...
Pyssyni...

Szeredai tarkasti häntä. Hänen vasen olkapäänsä oli läpiammuttu. Hänet
vietiin syrjään. Ylioppilas jatkoi korahdellen:

— He tulevat... Älkää huoliko minusta... pyssyni... antakaa vettä,
vettä...

Rummuttaja antoi hänelle juoda ja pesi hänen kasvonsa.

— Varuillanne! — huusi rovitukselta vartija. Honvédjoukko ampui kaksi
yhteislaukausta.

Yht'äkkiä rovitus tärähti, melkeinpä meni pirstaleiksi, samassa kaksi
pommia lensi räjähtäen heidän päänsä yli. Venäläiset olivat asettaneet
kanuunansa heitä vastaan ja pommia heittävät mörssäritkin oli suunnattu
rovitusta kohden.

Paksu savu peitti kapean tien. Szeredai tunnusteli itseään kiireestä
kantapäähän. Hän ei ollut haavoittunut. Hänen jaloissaan koko joukko
miehiä vaikeroiden kamppaili kuoleman kanssa. Kapteeni kiipesi
ylöspäin paremmin nähdäkseen. Hälvenevän savun läpi näki hän, että
venäläiset eivät hyökkää heitä vastaan, vaan ampuvat räjähtäviä kuulia
rovitukseen... Vastapäätä olevat metsänaukeamat olivat harmaina
sotamiehistä. Nämä tahtoivat kiertää heidät.

— Joka elää, kiivetköön ylös kukkulalle! -huusi Szeredai alas, — sillä
he tukehuttavat meidät sinne tielle. Tänne päin, pojat!

Noin kolmekymmentä puolipyörtynyttä, ruudinsavun mustaamaa olentoa
alkoi nyt kavuta ylöspäin. Takimmaisina laahasivat molemmat rummuttajat
Sárospatak'in ylioppilasta, joka kuumeesta palavin silmin pyysi milloin
pyssyä milloin vettä.

Tuskin olivat he jättäneet solan, kun venäläisten kanuunat sytyttivät
rikkiammutun rovituksen tuleen... ja tulen, räiskynän ja kanuunain
jyrinän lävitse peloton joukko kauhulla kuuli tuonne alas jääneitten,
pahasti haavoittuneitten honvédien tuskallisia vaikeroimisia, jotka
vähitellen vaikenivat. Ne olivat joutuneet liekkien uhriksi!

Huipulla seisoivat kuolon kamppailijat selin toisiinsa nojaten.

Yht'äkkiä kaikuu yltympäri metsistä Venäjän keisarihymni, soittokunnat
puhaltavat, upseerit karjuvat. Ja huipun alta, metsän rinteestä, joka
taholta ilmestyy pajunettimetsä.

Mahtava hurraahuuto tärisyttää ilmaa ja pajunettimetsä liikkuu nopeasti
ylöspäin.

He olivat tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä.

Silloin kultakypärinen, loistavasti puettu kenraali ratsastaa ulos
joukosta ja viitaten miekallaan huutaa terävällä äänellä:

— Stoj! Joukko pysähtyi.

Upseerit lähestyvät kenraalia. Tämä osottaa tuota pivollista
unkarilaisia. Eräs upseeri ratsastaa sinne.

— Rendez-vous! (Antautukaa!)

— Tähtäys, laukaus! — vastaa Szeredai.

Unkarilaisten laukausta seuraa joka taholta korvia särkevä paukkina ja
savun hälvettyä ei enää kukaan seiso huipulla. Venäläiset lähestyvät
hitaasti.

Kenraali menee ruumiitten luo.

— Kaikki kuolleet? — kysyy hän ajutantilta.

— Yksi elää, mutta sen vasen olkapää on rikki ammuttu. Vaan hänkin on
tainnoksissa.

— Kutsu lääkäri ja kohdeltakoon häntä kuin olisi hän meidän joukostamme.

— Herra kenraali, saadaanko puhaltaa voittohymni?

— Älkää puhaltako mitään, — lausui loistavasti puettu sotilas
ajatuksiinsa vaipuneena — voitto on näitten äänettömien kuolleitten.
Mutta komentakaa Tilsitin rykmentistä kaksisataa miestä kunniakkaasti
hautaamaan heidät.

Kenraali antoi merkin ja venäläisten joukot alkoivat marssia Unkariin.



IV.

Venäläisten sairashuoneessa Eperjes'issä kutsutti yksi haavoittuneista
luokseen papin ja pormestarin. Haavoittunut oli Balázs Farkas,
Sárospatak'in ylioppilas ja honvédi, jonka venäläiset olivat tuoneet
muassaan ja hoitaneet hyvästi.

— Oletteko kuulleet mitään Sztrecsnón tappelusta? — kysyi Farkas.

— Olemme. Jo kotiinlasketut kansalliskaartilaiset kertoivat, että
kapteeni Szeredai jäi sinne seitsemänkymmenenkahden honvédin kanssa.
Sitten kertoi siitä eräs Marton-niminen vanha talonpoika, joka toi
kirjeet. Mutta enimmin ovat venäläiset upseerit kertoneet.

— Sitä tahdoin tietää. Jäikö kukaan turmatovereistani eloon?

— Ei. Tilsitin rykmentin upseerit laskivat seitsemänkymmentäkaksi
kuollutta.

— Minä olen siis ainoa, joka jäi eloon?

— Niin.

— Hyvä. Nyt pyydän kunnianarvoisaa pastoria ja herra pormestaria
kuuntelemaan ja panemaan muistiin, kuinka Juhana Szeredai ja hänen
seitsemänkymmentäkaksi toveriaan lupasivat kuolla ja kuinka he pitivät
lupauksensa.

Ja nuo kaksi kunnianarvoisaa miestä kuuntelivat kyynelsilmin, kauhulla
kalpean ylioppilaan hourailevaa kertomusta Sztrecsnón tappelusta.

Illalla kutsuttiin heidät jälleen haavoittuneen luo. Hän oli
kuolemaisillaan. Hän oli riuhtonut auki siteensä. Hänen verensä
oli vuotanut tyhjiin, hänen musertunut olkapäänsä alkoi tulehtua.
Katkonaisella äänellä hän puhui:

— Minä olen tehnyt lupauksen. Minun täytyy seurata tovereitani. He
odottavat. Minä olisin pelkuri. E... en... voi jäädä yk... si-sin.
Jumala!...

Hän kuoli.

       *       *       *       *       *

Siitä asti Sztrecsnón huippu kasvaa ainoastaan punaisia kukkia. Hyvä
Jumala, jos kaikki tällaiset kertomukset pantaisiin muistoon, kasvaisi
tässä maassa ehkä pelkkiä punaisia kukkia.




Tsaari.

1849.


Talvipalatsin neljästäsadasta ikkunasta loisti tulet lumisena Huhtikuun
yönä.

Ulkona torilla paloi satakunta roviota loimuavine liekkeineen. Siellä
lämmittelivät kuskit ja palvelijat, joitten herrasväet huvittelivat
ylhäällä tsaarin luona.

Palatsin porttien edessä seisoi liikkumattomana kaartin krenatöörin
vahdit. Pelkkiä jättiläisiä. Ja pelkkiä vanhuksia. Härmä oli tehnyt
heidän viiksensä, hiuksensa ja partansa lumivalkeiksi.

Valkoista ja hiljaista oli joka taholla.

Kylminä katsoivat taivaalta tuikkivat tähdet.

Ja palatsissa pelkkää loistoa, valoa, lämpöä kaikki. Jättiläispeilit
monistuttavat vierasten joukkoa. Miekan helinä, kannusten kilinä,
vaatteiden kahina, hiljainen pakina täyttää ilman.

Suureen kristallisaliin keskittyy elämä. Kymmenen jättiläiskruunua,
kussakin kaksisataa vahakynttilää, luo siihen himmeää, miellyttävää
valoaan.

Jokaisen katse kääntyy tuon tuostakin kullalla koristettuun
ebenholz-oveen päin: sieltä odotetaan tsaaria.

Oven molemmat puoliskot lentävät äkkiä auki. Ylihovimestari astuu
sisään, hänen perässään kaksi palvelevaa kamariherraa, sitten tulee
näkyviin tsaarin kookas vartalo, kalpeat kasvot, hänen takanaan
näkyy kaksitoista punaviittaista suomalaista henkivartijaa leveine
miekkoineen.

Kaikki vaikenevat. Ylimykset asettuvat riviin. Mutta tsaarin silmä on
oikullinen. Se ei näe sitä ensiksi, jota hovitavan mukaan pitäisi nähdä.

Suosikkiensa Olga-husaarien överstin hän viittaa ensiksi luokseen.

— Kuinka voitte, pojat?

— Huonosti, Sire.

— Mikä teitä vaivaa?

— Me laiskottelemme. Tahtoisimme tapella. Ei mitään ylenemistä, ei
mitään kunniamerkkejä.

— Minua miellyttää, kun husaarini janoovat mainetta.

— Sire, sammuttakaa janomme!

— Kärsivällisyyttä, poikani — ja tsaari kulki eteenpäin.

Hän seisahtui kanslerin puolison eteen.

— Ruhtinatar, kuinka jaksatte?

— Hyvin, Sire, sillä näen että Te pidätte paljon Olga-husaareista.

— Tosiaankin minä pidän heistä paljon.

— Silloin Te pidätte pojastanikin.

— Kuinka en pitäisi.

— Miksette nimitä häntä kapteeniksi?

— Ilman sotaa se ei käy päinsä, rouva hyvä.

— Sire, pankaa toimeen pieni sota.

— Hyvä rouva, puhukaa kanslerin kanssa, hän voi sen helpommin panna
toimeen.

Näin sanoen jätti tsaari hänet ja astui eteenpäin.

Erääseen nurkkaan vetäytyi muuan itävaltalainen översti ja venäläinen
kenraali.

Itävaltalainen oli ruhtinas Lichtenstein, Wienin hovin erityiskuriiri,
venäläinen ruhtinas Bolkonski, valtiokansleri.

— Olkaa levollinen, ruhtinas — sanoi Bolkonski — tänään asia
ratkaistaan.

— Sitä toivon. Vaan kuinka?

— Kaksi kuriiria odottaa viereisessä huoneessa. Toinen ilmoittaa
että olemme hävittäneet turkomanien viimeisenkin pesän, toinen tuo
Varsovasta sen tiedon että puolalaiset alkavat liikkua... Unkarin
kapinan ensimäiset hyökyaallot tuntuvat jo. Sen lisäksi on huomattava
että täällä kotonakin ollaan kovin veltostuneita, vähän verta täytyy
meistä itsestämmekin laskea... Sievästä ulkonaisesta sodasta meille
aina on elähytystä kymmeneksi- viideksitoista vuodeksi. Sitte vielä
tavaranhankkijamme, joitten kanssa olemme niin läheisessä yhteydessä,
käyvät sangen tyytymättömiksi... Afääri-kannalta katsoen... Anteeksi!

Tsaari katsoi Bolkonskiin ja tämä kiirehti sinne.

— No, millä sinä pilaat minulta tämän päivän iltani? — sanoi tsaari
iloisesti.

— Sire, suvaitkaa kuulustaa kahta kuriiria...

— Mistä?

— Toinen tuo ilmoituksen turkomanien metelistä, toinen unkarilaisten
kapinasta.

— Huonojako sanomia?

— Toinen hyvä, toinen niin huono, että sen voi hyväksi tehdä.

Bolkonski nyykäytti tuskin huomattavasti Lichtensteinille ja kiiruhti
sitten tsaarin jälkeen.

Viiden minuutin perästä ilmestyi eräs kaartin kapteeni ja kutsui
tsaarin luokse vanhan kenraali Paskievitschin, joka unisena nojautui
erästä pilaria vastaan.

Hetken kuluttua palasi tsaari takaisin, ruhtinas Paskievitschin ja
Bolkonskin seuraamana. Paskievitsch haki ajutanttinsa, löi häntä olalle
ja he poistuivat. Bolkonski meni Lichtensteinin luo ja kuiskasi hänen
korvaansa:

— Suoritettu. Voitte matkustaa kotiin. Huomisaamuksi on asunnossanne
tsaarin kirje keisarillenne.

Tsaari astui kanslerin puolison luo:

— Onnittelen Wladimir Bolkonskia kapteeniksi.

— Kuinka, Sire? Tulisiko sota?

— Tulee.

— Missä? Turkomaneja vastaan?

Se on jo lopussa, mutta samantapaista. Menemme auttamaan Itävaltaa
kapinoitsijoita vastaan.

Sitten puhui tsaari kymmenen minuuttia överstiruhtinas Lichtensteinin
kanssa, joka sen jälkeen heti kiireesti poistui.

Hänen Majesteettinsa suvaitsi alottaa tanssijaiset ruhtinatar
Dolgorukijn kanssa.

Päivä koittaa. Tsaari nukkuu makeasti valkeiden tyynyjensä keskellä.
Yht'äkkiä herää hän etäiseen töminään. Oi, Luoja on varustanut tsaarit
tarkalla kuulolla. Yksinvaltias nousee istumaan vuoteessaan. Töminä
lähestyy, se muuttuu yhtenäiseksi kuorolauluksi. Tsaari soittaa.
Kamariherra astuu sisään.

— Mitä se on, Iivana?

— Ratsukaartinpataljoonat lähtevät etelään päin, Itävallan rajalle.

— Se on totta. Aamuviittani!

Ja sillä aikaa kun hän pistää jalkansa kullalla kirjailtuihin
persialaisiin tohveleihin, kääritään pehmeä villavaippa hänen
ympärilleen. Kamariherra vetää syrjään silkkiset ikkunaverhot.

Kumealla töminällä tulevat kaartinpataljoonat ja mahtavassa
kuorolaulussa kaikuu tsaarin hymni. Aseiden kalske, kavioiden kopse,
ratsujen tavantakainen hirnunta ja siihen sekaantuva tuhansien ihmisten
riemulaulu muodostuu helvetilliseksi sekasorroksi. Ja kylmän, lumisen
kaupungin ja kylmän lumisen valtakunnan mahtava valtias kuuntelee
kalpeana hymyillen: _Siunattu olkohon_...

Sitten hän kääntyy, oikoo jäseniään, haukottelee pitkään ja sanoo:

— Iivana, suklaatini!

       *       *       *       *       *

Mitä tässä olen kertonut, ei ole tapahtunut. En ole sitä mistään
lukenutkaan, vaan olen sen uneksinut.

Minua, joka en koskaan ole lekotellut tsaaripalatsien loisteessa,
minua, joka hovien komeudesta saan vaan sen verran, mitä kadulla
vierivät ruhtinaalliset vaunut roiskuvat lokaa päälleni: minua
tarttui kädestä unten oikullinen haltija ja vei kalpean itsevaltiaan
häikäisevään hoviin.

Ja siellä näin mitä olen kertonut.

Heille se oli iloisessa tanssiyön hyörinässä ratkaistu mitätön
asia, toisarvoinen vähäpätöisyys... meille se merkitsi vapautemme
verenvuodatusta, isiemme raastamista vankeuteen, naistemme kärsimyksiä,
lippujemme polkemista lokaan.

Se oli paha uni. Näin sen Sztrecsnón huipulla, jonka punaiset kukat
kertovat Szeredain ja hänen seitsemänkymmenenkahden seuralaisensa
sankarikuolemasta.




Tsherkessiläisen kapteenin kertomukset.


Neljä vuotta sitten olin Kiel'in kanavan avajaisissa, jolloin Pohjan-
ja Itämeri yhdistettiin toisiinsa. Melkein maailman jokaisesta
maasta oli siellä yksi tai pari sanomalehtimiestä. Edustipa erästä
Argentinankin lehteä muuan öljynruskea herra, josta myöhemmin saatiin
kuulla, että hän kotimaassaan jonkun aikaa oli ollut tasavallan
presidenttinä, kunnes vastustajat verisessä sodassa kokonaan hävittivät
hänen puolueensa. Nyt kuului hän tietysti vastustajiin ja johti
Parisista puolueen asioita, samalla kun oli useampien kotimaansa
lehtien kirjeenvaihtajana.

Hampuri oli kansainvälisten sanomalehtikirjeenvaihtajien
kokoontumispaikka. En koskaan unohda sitä iltaa, jolloin tutustuimme
toisiimme. Vieraanvaraisen saksalaisen juhlatoimikunnan presidentti
ilmoitti pöydällä seisoen että hän toivottaa kaikki läsnäolevat
kansallisuudet tervetulleiksi. Sitten hän rykäsi, vaihtoi sota-airueen
äänen puhujan paatokseen ja tervehti meitä. Hän ei vielä ollut
astunut alas, kun ranskalainen jo seisoi hänen takanaan ja aivan
kuivasti ilmoitti, että jos Ranskan valtio on päättänyt lähettää
sotalaivansa juhlatilaisuuteen, hän luulee etteivät hekään tee mitään
epäisänmaallista tänne saapumalla.

Sitten seurasi italialainen, espanjalainen, ruotsalainen,
hollantilainen, venäläinen. Englantilaista vain oli hyvin vaikea saada
alkuun, sillä englantilaiset, jotka eivät osaa sanaakaan saksaa, eivät
edes aavistaneet, mitä täällä nyt oikeastaan tapahtui. Kun joku sen
heille heidän äidinkielellään selitti, eivät he silloinkaan osottaneet
suurta harrastusta ja lopulta Graphic'in piirustaja aivan lyhyesti ja
kuivasti ilmoitti, että vaikka saksalaiset kaivaisivat kuinka monta
kanavaa hyvänsä, Englanti kuitenkin aina pysyy maailman ensimmäisenä
merivaltana. Jonka saksalaiset pitivät hyvänä kokkapuheena ja
hurrasivat voimakkaasti hänelle.

Eräs innokas marsalkka, joka rikkinäisessä hännystakissa alinomaa
juoksi edestakaisin, alkoi huutaa:

— Ungarn! Ungarn!

Kun ilmoittauduin ainoana turanilaisena, tarttuivat saksalaiset minuun
ja asettivat pöydälle.

Tällä hetkellä joku parantumaton veitikka (joka, tiedän sen, aina
piilee tuolla sydämeni syvyydessä) pani minuun ajatuksen, että
sanelisin ukkosäänellä: "Hös vértöl pirosult gyásztér sóhajtva
köszöntlek" (Huokaillen tervehdin sinua, sankariveren punaama
murheenmaa). Mutta minulla ei ollut rohkeutta sitä tehdä. Sen sijaan
sanoin saksaksi etten koskaan elämässäni ole puhujana ollut näin
suotuisassa asemassa, sillä saatan huoletta ilman ajattelematta
laverrella mitä hyvänsä, ei ainoakaan sielu läsnäolevista ymmärrä sitä.
Alotan siis.

Tämän jälkeen pidin unkarinkielellä viisi minuuttia kestävän
tervehdyspuheen ritarilliselle Saksan kansalle. Sitten vasta oli
minulla tilaisuus iloita, että olin onnistunut tukahuttamaan veitikan
itsessäni, sillä puheen jälkeen sain tietää, että siellä on vanha
Danzer, Wienissä sanomalehtimiehenä elävä kansalaisemme, joka ei ollut
unohtanut unkaria.

Kun astuin alas pöydältä, hyvin täytetyn velvollisuuden nostamat
hikipisarat otsallani, tarttui minuun vahvarakenteinen, voimakas ja
tuuheaviiksinen mies ja sanoi ranskaksi:

— Te olette unkarilainen?

— Niin olen.

— Minä olen översti Krilov, venäläinen sotilaskirjeenvaihtaja.

— Iloitsen suuresti.

Me vaihdoimme nimikorttia, puristimme kättä, viiden minuutin päästä
sampanjoitsimme, kymmenen minuutin kuluttua sinuttelimme toisiamme ja
sitten hän veti tuolinsa minun viereeni.

— Ehkä sinua kummastuttaa, että minä lähestyin sinua, unkarilaista? —
alkoi hän.

— Tahtoisin todellakin tietää, ketä minun on kiittäminen tästä
myötätuntoisuudesta...

— Isääni. Hän näet kenraali Bebutovin komennon alaisena,
tsherkessiläis-turkkilaisten ratsumiesten kapteenina, soti teitä
vastaan...

— Ja loukkasi...

— Kuinka hän olisi loukannut? Ensiksikin kuulin häneltä sata kertaa,
ettei Venäjä koskaan ole tehnyt suurempaa tyhmyyttä ja vääryyttä kuin
silloin, kun se auttoi Itävaltaa teitä vastaan... Toiseksi te niin
urhoollisesti puolustitte itseänne venäläistenkin ylivoimaa vastaan,
että kaikki upseerimme täynnä ihmettelyä palasivat kotiin luotanne...
Isänikin. Ja hän pani velvollisuudekseni (ukko oli omituinen mies)
että missä hyvänsä tapaan unkarilaisen, kohtelisin häntä veljenäni,
ystävänäni ja tekisin kaikki että hän seurassani hyvin viihtyisi.

Luonnollisesti me sen puheen jälkeen tyhjensimme monta lasia Pommeryä
aikoja sitten kuolleen kapteenin muistolle. Sitte siirryimme Alsterin
mustan veden viereiselle terrassille ja aloimme juoda kahvia,
venäläisen tavan mukaan melkoinen määrä paloviinaa sen mukana.

Leveänä lepäsi edessämme vesipeili, jossa Hampurin tuhannet lyhdyt
loistivat. Oli suloinen ja lämmin Kesäkuun yö. Venäläinen avasi
liivinsä, katsoi etäisyyteen ja sanoi murisevalla äänellä:

Paljon kertoi hän minulle sotaretkestä. Varsinkin siitä hädästä, johon
Vácz'issa joutui. Kerronko?

— Heinäkuun 17 päivän tappelusta? Tietysti, tuskin maltan odottaa.

— Tyhjentäkäämme tämä lasi ja sitte kuuntele. Kuvittele, että isäni
kertoisi sen minulle.



Unkarilainen.


Heinäkuun 14 p:nä — en enää tiedä niissä leirimme oli — sai
rykmenttimme, 2:nen turkkilais-tsherkessiläinen ratsurykmentti,
jota kenraali Bebutov itse johti, käskyn piirittää Vácz'ia. Varhain
aamunkoitteessa lähdimme liikkeelle, jotenkin varomattomasti;
torvenpuhaltajat soittivat marssia ja miehistö hyräili säveltä.
Kylissä, joitten läpi ratsastimme, emme nähneet ainoatakaan sielua.
Portit, ovet, ikkunat olivat suljetut. Myöhemmin kuulimme eräältä
papilta että me kansan silmissä olimme koirapäisiä tataareja,
jotka Unkarin kansansaduissa näyttelevät niin suurta osaa. Erään
slovakkilaisen kylän (Szöd?) läpi kuljimme myös, siellä pappi muutamien
vanhojen miesten kanssa tuli vastaamme kylän päähän; papilla oli risti
kädessä, ja kun etujoukkomme lähestyi, kohotti hän sitä. Sitten astui
hän ensimmäisen upseerin luo ja sanoi:

— Rukoilen teitä, älkää koskeko meidän hurskaaseen kylään. Me olemme
köyhiä, ette te voi meiltä mitään saada.

Rykmentti seisahtui tänne ja miesten annettiin juoda. Sillä aikaa
kokoontui yhä useampia miehiä heidän ympärilleen. Vaimoja ja lapsia ei
näkynyt ainoatakaan. Myöhemmin saimme tietää että heidät oli kätketty
kirkkoon.

— Missä nuorukaiset ovat? — kysyin papilta, sillä kolmeakymmentä
nuorempia miehiä en nähnyt.

— Heidät vietiin honvédeiksi, mutta me emme tietysti voineet sille
mitään.

Lyhyen levähdyksen jälkeen kuljimme eteenpäin. Ennen pitkää oli
edessämme Vácz'in kaupunki, joka heinäkuunpäivän paahtavassa
kuumuudessa tarjosi kauniin näköalan. Rauha ja hiljaisuus vallitsi
kaikkialla. Jokainen, jonka tapasimme pellolla tai viinitarhassa,
teki ristinmerkin. Mutta oli niitäkin, jotka eivät pitäneet meitä
koirankaan arvoisina. Muistan yksinkertaisia talonpoikia, jotka
tienvarrella ojan reunalla loikoillen, eivät räpäyttäneet silmiäänkään,
kun rykmentti kulki heidän ohitse. He tupakoivat liikkumattomina. Me
emme heihin tehneet mitään vaikutusta. Kolmea katua myöten yhtaikaa
marssimme sisään Vácz'iin, siten että ensin sata ratsumiestä nelisti
kaupungin päähän ja kun tuli ilmi että siellä ei ollut vihollisia,
kuljimme kaikki sisään. Bebutov kutsutti pormestarin isolle torille ja
selitti hänelle, ettei kenellekään tapahdu mitään pahaa, jos asukkaat
käyttäytyvät rauhallisesti. Päinvastaisessa tapauksessa, jos yhdenkään
ratsumiehen hiuskarvaankaan kajotaan, polttaa hän kaupungin poroksi.
Pormestari kumarsi.

— Eikö täällä jo ole ollutkin joku tappelu? - kysyi Bebutov.

— On. Armottomasti lyötiin itävaltalaiset. Ettekö Te, herra kenraali,
tiedä sitä?

Me hymyilimme itseksemme. Seuraksemme annetut itävaltalaiset upseerit
eivät liioin kerskailleet siitä.

— Täällä kaatui itävaltalainen kenraali Götz, — jatkoi pormestari.

— Huomauttakaa asukkaita, että tappelun sattuessa vetäytykööt
asuntoihinsa, sillä jos he sekaantuvat siihen, kohtaa kaupunkia kova
rangaistus.

— Olen rummututtanut sen, herra kenraali. Sitä paitsi on kaupungista
kaikki asekuntoiset miehet armeijassa, ja aseitakaan meillä ei ole.

Bebutov asettui piispan palatsiin, me majoitimme rykmentin pääkatujen
varrelle. Hyvissä vuoteissa, oivallisen illallisen ja mainioiden
viinien nauttimisen jälkeen lepo maistui erinomaiselta. Isäntämme
olivat hyvin vaiteliaita. Jos joskus saimme heidät jotain puhumaan,
ilmaisivat he sen toivomuksen, että kolera hävittäisi venäläisen
armeijan ja pakottaisi sitä tyhjin toimin lähtemään pois maasta.

Seuraavana päivänä, Heinäkuun 15 p:nä, puolipäivän rinnassa laukkaa
luutnantti Ivanov hurjalla vauhdilla kaupungin läpi, mukanaan sotnia
tsherkessejä. Hän oli käynyt partioretkellä Nagy-Maros'issa ja siellä
kohdannut unkarilaisia husaareja. Sitä hän ilmoitti.

Heti paikalla puhallettiin hälytystä. Tuskin oli rykmentti koossa, kun
kaupungin päästä ja oikealta puolelta, vuorilta, niinkuin lumivyöryke
syöksee husaarijoukko niskaamme.

Monenlaisten villikansain kanssa olen tapellut Euroopassa ja Aasiassa,
mutta näin rajua hyökkäystä en vielä ole nähnyt. Torvet räikkyivät,
hevoset hirnuivat, tuhansittain miehiä karjui "päälle", miekat
välkkyivät ilmassa ja kaviot kumahtelivat maata vastaan.

Raskaalla mielellä läksimme heitä vastaan. Tsherkessi, maailman paras
ratsastaja, karautti kauhealla huudolla unkarilaisten eteen.

Tuskin kolme minuuttia kesti tappelu, husaarit tekivät kovan
hyökkäyksen ja me peräydyimme. Nuo nuorukaiset tappelivat kuin
paholaiset. Päivänpaahtamat ja laihat olivat he ruumiiltaan,
laihat olivat heidän hevosensakin, mutta erinomaisen liikkuvaisia.
Yli-inhimillisellä voimalla ja nopeudella sattuivat heidän
miekaniskunsa tsherkessiläisraukkojemme turbaanipäähän. Sellaista
ratsuväkeä en koskaan eläissäni ole nähnyt. Turhaan panimme parastamme:
rykmenttimme peräytyi ja pakeni pirstautuneena, husaarien takaa-ajamana
Uj-faluun saakka.

Minä jäin Vácz'iin. Sillä kadulla, joka piispanpalatsista vie isolle
torille, sain leveän haavan päähäni, syvemmän olkaani ja putosin
hevosen selästä. Tappelun melske eteni.

Minä olin pyörtynyt, rikkiruhjottu, suurella vaivalla saatoin nousta ja
miekallani koputtaa lähellä olevaa porttia.

Se aukeni. Eräs vanha herra näyttäytyi.

— Jumalan tähden — sanoin — antakaa minulle vettä juodakseni.

Vanha herra tuli vastauksen asemesta ulos, auttoi minut maasta ja vei
sisään asuntoonsa. Portin edessä odottivat vanha rouva ja nuori tyttö,
jotka taas sulkivat portin meidän takanamme.

Sisällä he antoivat vettä, paloviinaa, pesivät kylmällä vedellä sekä
sitoivat pää- ja olkahaavani ja panivat minut vuoteeseen. Neljäkolmatta
tuntia makasin mitä kurjimmassa tilassa.

Seuraavana päivänä, jolloin vielä olin hyvin heikko, pyysin univormuani
ja miekkaani.

— Älkää nyt jättäkö taloa, kaupunki on meidän käsissämme.

— Ja te uskallatte piiloittaa talossanne venäläisen upseerin?

— Minä en piiloita venäläistä upseeria, vaan haavoitetun ihmisen.
_Ihmisrakkauden lait eivät koskaan ole kumotut_. Ja se ei ole teidän
vikanne, että soditte meitä vastaan.

Lämpimästi puristin minä hänen kättänsä.

— Te olette kunnon mies.

— Minun sijassani jokainen kunniallinen ihminen tekisi samoin. Ja sitte
siinä on hiukkasen itsekkäisyyttäkin — sitä en kiellä.

Ahaa, ajattelin minä, tämä pyytää minulta suojelusta ollakseen turvassa
venäläisiltä.

— No, mitä se on?

— Poikani on honvédien joukossa, sotii kunniakkaasti isänmaansa
puolesta. Ja minä olen saanut päähäni että heidän ollessa vaikeassa
asemassa vihollinen on kohteleva häntä aivan niin, kuin minä kohtelen
vihollista, jos tämä on vaikeassa asemassa.

Uudestaan puristin hänen kättänsä. Itsekseni pyysin anteeksi
epäilystäni.

Sen päivän minä vielä olin kuumeessa. Seuraavana päivänä, Heinäkuun
17 p:nä, pamahtelivat kanuunat ja unkarilainen sotajoukko livahti
urhoollisen taistelun perästä Paskievitsch'in käsistä. Vielä samana
päivänä sain venäläisen sotalääkärin, joka määräsi minut pysymään kolme
päivää vuoteessa.

Kahdentenakymmenentenä ilmoittauduin rykmenttiini, yhdentenäkolmatta
annoin Rüdiger'ille raportin suojelijastani Vácz'issa. Rüdiger antoi
minulle toimeksi viedä hänelle muistoksi rubiineilla koristettu
kultakello.

Vanhus otti minut kylmästi vastaan.

— Teitä ei enään mikään vaivaa. Te voitte ratsastaa, käyttää aseita,
olla palveluksessa, Te olette nyt jo vihollinen. Minulla ei ole mitään
tekemistä kanssanne. Viekää kello takaisin kenraalillenne.

... Ajatuksiin vaipuneena ratsastin leiriin päin. Erikoista rotua,
kovaa rotua, viehättävää rotua.



Venäläinen.


Hampurista Kiel'iin ja Kiel’istä Kööpenhaminaan, Tanskan pääkaupunkiin,
matkustimme "Prins Valdemar" laivassa.

Hämärässä jätimme Kiel'in lahden. Punaisena laski aurinko länteen ja
peitti kaikki tummalla hohteellaan. Pian olimme Itämerellä ja musta
laiva kulki nopeasti eteenpäin verilaineita nostavassa punaisessa
vedessä. Me istuimme kapteenin komentosillalla, äänettöminä, milloin
katsellen näkyvistä katoovaa mannermaata, milloin aavaa merta. Lopulta
olimme kokonaan hyrskyävän veden vallassa ja kuuntelimme mastoköysissä
vinkuvan tuulen soittoa. Tuli pimeä. Emme enään nähneet toistemme
kasvojakaan. Soitettiin illalliselle. Menimme alas sähköllä valaistuun
suureen ruokasaliin. Yhteen nurkkaan vetäytyneinä söimme ja joimme ja
kun sytytimme sikarimme, sanoi Krilov:

— En ole pitkään aikaan puhunut sinulle isästäni. Mutta vielä on jotain
kerrottavaa.

— Olen pelkkänä korvana.

— Kuuntele sitte tsherkessiläiskapteeni Krilovin tarua.

       *       *       *       *       *

V. 1849 syksyllä alkoivat viimeiset venäläiset sotajoukot marssia
Unkarista. Meidän rykmenttimme oli yksi viimeisimpiä. Saatat kuvitella
itsellesi, mitenkä me iloitsimme, kun saimme käskyn: "kotiinpäin mars!"
Iloisesti laulaen lähdimme pohjoista rajaa kohti. Mutta en kiellä, että
oli niitä, joita kotiinlähtömme teki vieläkin onnellisemmiksi kuin
meidät ja ne oli maan asukkaat. Me olimme syöneet heiltä jotensakin
kaikki ja jätimme heidät kurjuuteen.

Minä johdin jälkijoukkoa. Ratsastin komppaniani kanssa rykmentin
perästä. Hitaasti saavuimme Karpaateille. Seutu muuttui autioksi.
Sumuisena syyspäivänä jouduimme pieneen kaupunkiin. Siellä asui
saksalaisia, talot oli rakennettu vanhanaikaiseen tyyliin. Kun tämä
monen päivämarssin aikana oli viimeinen kaupunki, päätimme levähtää
siellä. Pienessä, siistissä, yksikerroksisessa ravintolassa tulimme
hyvin toimeen; isossa salissa paloi tuli avonaisessa liedessä ja
väsyttävän ratsastamisen jälkeen lepo tuntui suloiselta.

Suureksi iloksemme tapasimme ravintolassa rykmentin lääkärin, yleisesti
rakastetun vanhan sotilaan, joka ainaisella hyvällä tuulellaan osasi
vaikeitten sotaretkien aikana pitää upseerikuntaa hyvällä päällä.
Tohtori oli eilen jäänyt rykmentistään, sillä hän oli väsynyt ja tahtoi
nukkua tarpeekseen. Minun ei tarvitse sanoakaan, että ruokapöydälle
tuotiin Unkarin hienoimpia viinejä ja hyvästi niitä juotiin.

Me istuimme parhaallaan syömässä, kun ovi suurella ryskeellä aukeni ja
sisään syöksee paitahihasillaan nuori mies. Hänen selkänsä oli ihan
verinen.

— Hyvät herrat, te olette venäläisiä upseereja. Minä olin unkarilainen
upseeri, otin osaa kahteenkymmeneenkahteen taisteluun...

Tässä silmänräpäyksessä syöksyi sisään kolme neljä aseellista
itävaltalaista sotamiestä. Minä nousin ja astuin sotamiesten eteen.

— Mitä tahdotte?

— Tuota miestä tulimme hakemaan.

— Mitä noilla sotamiehillä on teidän kanssa tekemistä? — kysyin
nuorelta mieheltä.

— Hyvät herrat upseerit, — jatkoi unkarilainen — kaupunkiin on
saapunut keisarillinen siviilikomisarjus, vangitaksensa pakosalla
olevia honvédeja. Meitä on täällä neljä honvédia, jotka antauduimme
Komárom'issa ja siellä saadun suojeluskirjan nojalla ei meitä saa
mitenkään loukata... Siitä huolimatta keisarillinen komisarjus vangitsi
meidät ja kun emme tahtoneet antaa pois suojeluskirjaamme...

Ääni sortui nyyhkytyksiin.

— Annatti hän keppiä, — änkytti hän tuskin kuuluvasti.

— Kuulumatonta! Hirmuista! — huudettiin. Minut valtasi raivo. Nuo
hyeenat, jotka vainuen hiiviskelivät kaatuneen jalopeuran ympärillä,
herättivät inhoa. Niinkauvan kun jalopeura eli, juoksivat he
pelkurimaisesti pakoon, ja nyt he pöyhkeilevät. Astuin sotamiesten
eteen:

— Sanokaa pelkurimaiselle herrallenne, että hän heti päästää vapaaksi
unkarilaiset vangit, muuten hän joutuu tekemisiin minun, kapteeni
Krilov'in kanssa.

Sotamiehet poistuivat. Tohtori pesi ja sitoi honvédupseerin haavat.

Parin minuutin kuluttua astui voimakas, roteva herrasmies saliin.

— Haen kapteeni Krilov'ia.

— Tässä on! — vastasin nousematta paikaltani.

— Minä olen keisarillinen siviilikomisarjus Táray ja kiellän teitä
sekaantumasta asioihini.

Uudestaan valtasi minut raivo. Kavahdin pystyyn.

— Nimestä päättäen olette unkarilainen, — lausuin.

— Niin olen.

— Siis ei ainoastaan armoton ja pelkuri, vaan kavaltajakin.

— Herra kapteeni...

— Sellaisia miehiä tahdotte häväistä, jotka ovat taistelleet isänmaanne
kunnian tähden ja kunniaksi... konna... konna!

— Minä kutsun sotamieheni! — ulvoi Táray.

— Vahtiluutnantti Vasili, tarttukaa hänen niskaansa... Fedor, puhalluta
hälytystä! — ärjyin vimmoissani.

Silmänräpäyksen kuluessa oli Táray sidottu. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kuului ravintolan portin edessä suuret kaukasialaiset
torvemme ja tsherkessit saapuivat nelistävin joukoin, aseiden
kalistessa ja huutojen kaikuessa ravintolan eteen.

— Herra kapteeni, te leikitte hengellänne, — korisi käheästi Táray.

— Enkö ole satoja kertoja leikkinyt hengelläni teidän kurjain nahkainne
tähden? Ja te olette nyt kyllin röyhkeitä häväisemään ja polkemaan
meidän kauttamme voitettuja? Annattaa keppiä urhoollisille sotureille!
Luutnantti Baratinski, kahdellakymmenellä miehellä viet tuon veijarin
ja ammut hänet kuolijaaksi!... Vasili!... Viidenkymmenen miehen kanssa
menet sinä laskemaan honvédit vapaaksi. Joka vastustaa, sen lyöt maahan
kuten koiran. Yks, kaks!

Huone tyhjeni. Baratinski ja Vasili poistuivat ja raastoivat mukaansa
Tárayn. Ulkona ratsasti yksi sotnia oikealle, toinen vasemmalle päin.
Syvä hiljaisuus syntyi. Upseerit katsoivat toisiinsa kalpeina, mutta
päättäväisinä, minä kävelin kiihoittuneena edestakasin...

Veripaitainen honvédupseeri astui eteeni, asettui sotilasasentoon ja
sanoi:

— Kiitos, herra kapteeni, minä en pelkää kuolemaa, ainoastaan
häväistystä vastaan puolustin itseäni. Kiitos!

Ja hän kumarsi ja meni.

Uudestaan hiljaisuus. Kymmenen minuutin perästä tuli Vasili ja ilmoitti
että honvédit kaikki olivat vapaat ja ne, joilta oli riistetty
suojeluskirja, olivat saaneet sen takaisin.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuului taas kavionkopsetta. Heti sen
jälkeen astui Baratinski sisään ja tervehti ääneti.

— Onko se tapahtunut? — kysyin.

— On, herra kapteeni.

— Nyt kynä, mustetta, paperia!

Ne annettiin. Minä panin ne rykmentin lääkärin eteen.

— Sinä, tohtoriseni, kirjoita nyt virallinen todistus että
keisarillinen komisarjus Táray — kuoli koleraan.

— Mielelläni — vastasi lääkäri kylmäverisesti ja kirjoitti.

Todistuksen annoimme pormestarille, sitten nousimme ratsujemme selkään
ja suuntasimme kulkumme alkavassa hämärässä vuorille.

Kaupungin päässä ratsasti eteemme korpraali ja kolme sotamiestä.

— Kaivoitteko hänet hyvästi maahan? — kysyin.

— Niin, ett'ei häntä viimeisenä tuomiopäivänäkään löydetä, — murisi
korpraali.

— Hyvä on, pojat, puhaltakaa torvianne, eteenpäin!

Ja kuusimetsä ja pimeys olivat jo aikoja sitten kätkeneet pienen
joukon, kun alhaalla laaksossa yhä vielä saattoi kuulla torvien
räminän, terävänä, uhkaavana, pelottavana.

Ehkä kavaltajakin silloin kauhistui jäljettömässä, salaisessa
haudassaan.

       *       *       *       *       *

Sydämeni värisi niinkuin kuumennettu kattila. Minun oli lämmin. Otin
pois kaulahuivini ja menin ylös kannelle... Kauvan tuijotin hyrskyvään
mereen.

Kummalliset ajat! Käsittämättömät ajat! Kun vallananastajat kahlasivat
veressämme, kun maa jo oli kahleihin kytkettynä, silloin vieras,
vihollisen sotilas pimeässä kaataa ja kostaa kavaltajan, joka oli
rikkonut kansaansa vastaan...




Keisari

1849.


I.

Oli kuutamoinen Syyskuun ilta. Syksyinen kaste kimalteli kedolla.
Etäällä Tonavan ja Vág'in uomain yli leijaili harmaa sumu.

Kumealla töminällä eskadroona husaareja kulki Komárom'ista O-Gyallaa
kohti. Bocskay-husaareja olivat. Syvä hiljaisuus vallitsi riveissä.
Ratsujen ja ratsastajain päät olivat painuneet alaspäin. Joskus
kalahtivat jonkun varukset, kun hevonen pelästyen jotakin pimeätä
pensaikkoa hypähti syrjään.

Etumaisina ratsastivat upseerit. Äänettöminä hekin. Veriset varjot
seurasivat heitä hiljaisella tiellä. Eilen oli Klapka antanut ampua
kymmenen nuorta husaaria heidän joukostaan; ne tahtoivat karata,
sillä — onhan jo kaikki hukassa. Hyviä tovereja olivat ja urhoollisia
sotilaita, mutta epätoivo sai heidät horjumaan. Kuolivat. Niin piti
käydä. Komárom'in linnaa ei saa pelkurimaisesti heittää: murentakoot
rikki viimeisen jalanalan maata Unkarista!

Bocskay-husaarien kolmas eskadroona meni etuvartioksi Puszta-gyallan
csárdalle. Linnankomentaja oli laskenut heidän sydämelleen että
olisivat varuillaan. He ovat piiritetyt, väkivalta ja petos uhkaa
heitä. Ehkä koko maan kohtalo riippuu karnisoonin lujasta käytöksestä.

He lähestyivät Tuszta-gyallan pientä metsää.

— Seis, kuka siellä? — kuului heidän edestään puiden alta.

— Unkari! — vastasi kapteeni Szentgáli.

— Voitte mennä!

Yksi eskadroona Ferdinand-husaareja seisoi siellä etuvartiona; näitä
tulivat vaihtamaan Bocskayit. Kohta he pienessä metsässä olevan csárdan
edessä astuivat alas hevosen selästä. Niinkauvan kun vartijoita
vaihdettiin, puhuivat Szentgáli ja Ferdinand-husaarien päällikkö hiljaa
keskenään.

— Mitä uutisia linnasta? — kysyi jälkimäinen.

— Sopimuksen hieronta on alkanut.

— Mitä siitä tiedetään?

— Ei mitään.

— Entä mitä kuuluu maasta?

— Maasta — vastasi Szentgáli katkerasti — ei ole maata, ystäväni. Tuo
husaari tuolla metsän rinteessä vartioitsee tällä hetkellä Unkarin
rajaa.

Nuo kaksi päivän paahtamaa, myrskyn murjomaa sotilasta katsoivat
jäykkinä maahan ja pitkään aikaan ei kuulunut ääntä heidän huuliltaan.
Ferdinand-husaarit kokoontuivat vähitellen ja järjestyivät csárdan
edessä olevalla avoimella paikalla. Eräs luutnantti antoi kapteenille
merkin, että voidaan lähteä.

— Eikö sinulla vielä ole mitään sanottavaa? kysyi Szentgáli.

— Sano husaareillesi että pitäkööt sekä silmänsä että korvansa auki.
Viime yölläkin ammutin yhden vakoojan, joka tahtoi puikahtaa linjamme
lävitse.

— Millä asioilla hän kulki?

— Kapinallisia julistuksia vei mukanaan Komárom'iin. Tahdotaan saattaa
karnisooni eripuraisuuteen että sitte antautuisimme heidän armoihinsa.
Hyvästi!

Ferdinand-husaarit ratsastivat pois. Szentgáli järjesti
tarkastusupseerit, jotka lakkaamatta kulkivat etuvartijain välillä,
ja meni sitte muitten kanssa csárdan juomatupaan. Hevoset jätettiin
riisumatta. Täysiin tamineihin jäivät miehetkin.

Talikynttilän liekki oli kalpea ja paloi hitaasti, vitkaan ja
katkonaisesti sujui puhekin upseerien kesken. Kaikki olivat sodan
karaisemia lujia nuorukaisia, jotka jo koko vuoden olivat yhä seisoneet
sotakannalla. He olivat tottuneet joka päivä katsomaan kuolemaa
silmiin. Kärsimysten koulussa he olivat kasvaneet yhteen kuin yhdeksi
perheeksi. Veljinä rakastivat toisiaan, ilot ja surut jakoivat
keskenään. Yksi heistä oli vielä viime vuonna opettaja ja käytti
valkeaa munkkikaapua; toinen, Sándor Bardóczy, omisti kaksituhatta
holdia maata Szabolcs'issa, kolmas ja neljäs olivat vanhoja
keisarillisia ratsuväen upseereja, ja viidettä, tuota parratonta
luutnanttia, Kázmér Bodóta, odottivat kotona kaipaavat vanhemmat;
lakitieteen ylioppilaasta hän oli tullut sotilaaksi. Kapteeni itse oli
ollut kaartilaisena Wienissä ‒ Unkarin kaartissa.

— Mitä murehditte? — puhui kapteeni äreästi upseereilleen — näin se
oli tähdissä kirjoitettu... Johan aikoja sitten olemme tietäneet että
tällainen tulee loppu. Kuka se hullu oli, joka uskoi että me voisimme
kahden keisarin yhdistyneet sotajoukot voittaa?

Hän katsoi ympärilleen. Ei kukaan vastannut. Hienokasvoinen Bodó, jonka
ihoa ei aurinko eikä tuuli ollut voinut paahtaa, kääntyi puoliksi
poispäin, sillä hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.

— Sinä Bodó — jatkoi kapteeni — kun tulimme, näin että yhä katselit
linnunrataa taivaalla. Ehkä luulit että Csaba sankarin kaatuneet
sotilaat uudestaan ilmestyvät unkarilaisia auttamaan? -Siitä on jo
pitkä aika, ehkäpä se ei ollut tottakaan — lisäsi hän katkeralla
huokauksella.

Bodó ei kestänyt kauvempaa. Hän nousi ja nojautui ulos avoimesta
ikkunasta. Eräs nuori husaaripoika, joku debreceniläinen ylioppilas,
istui kuistilla ja hyräili puoliääneen, vaan kuin itsekseen, pakenevain
"kuruc'ien" ["kuruc" = Rákóczyn sotilaitten tavallinen nimitys.
Suoment. muist.] vanhaa surullista laulua:

/p
    Kézsmárk'issa tuuli puhaltaa,
    Herran haltuun kallis isänmaa!
p/

Nyt todellakin Bodón kyyneleet alkoivat vuotaa.

— Noh — puhui opettaja-yliluutnantti — ainakin me kauniisti katoamme
historian näyttämöltä. Emme mädänneet vähitellen, vaan hukuimme
veriseen katastroofiin. Loistavasti lopetamme hunnilais-unkarilaisen
legendan. Attila alotti, me päätämme. Älkää unhottako — puolentoista
vuosituhannen historian me saatamme loppuun. Historian kirjaan olemme
ikuisiksi ajoiksi kirjoittaneet Unkarin nimen. Kansa voidaan polkea,
panna ikeen alle, mutta ei hävittää. Se on elävä ja muistava meitä.

Toinen husaariupseeri kalahutti miekkaansa.

— Ja minä sanon teille, että vielä ei pidä epätoivoon joutua —
puhui hän intohimoisella äänellä — vielä seisoo Komárom, jossa on
elatusvaroja yhdeksi vuodeksi ja neljäkymmentätuhatta sotamiestä.
Venäläinen sotajoukko kulkee jo poispäin, sillä kolera raivoo sen
keskuudessa, ja itsekseen jääneelle itävaltalaiselle me voimme määrätä
ehdot. Teemme semmoisen sopimuksen heidän kanssaan, josta koko maalle
tulee hyötyä.

— Unelmia, haaveiluja! — mutisi kapteeni.

Bardóczy, Szabolcsilainen maanomistaja, jonka mustissa silmissä tuima
tuli säkenöitsi, alkoi lyödä miekallaan maahan.

— Lapsellista puhetta, ämmämäistä pakinaa, jota te täällä olette
pitäneet — lausui hän käheällä äänellä, joka vähitellen muuttui
kirkuvaksi — minä en luovu niistäkään. Se, että Komárom'illa
pelastaisimme maan, on typeryyttä. Ja mitä puhetta se on, että katoamme
historian näyttämöltä? Tänne jäämme, vielä ei ole mitään kadotettu,
pari rohkeaa miestä voi vielä nytkin pelastaa kaikki. Ymmärtäkää minua
— ei pataljoonia, rykmenttejä, kanuunoita tarvita, tähän... kourallinen
luja-aikeisia miehiä...

Hänen toverinsa hämmästyivät. Luulivat hänen hullustuneen.

— Olen järjissäni, pojat, uskokaa pois. Mutta tunnustan että eräs
päähänpisto on minussa kypsynyt. Silloin se heräsi päässäni, kun
Isaszeg'issa saamani miekanisku pani minut vuoteelle neljäksi viikoksi.
Sinne saapui tieto liitosta Venäjän kanssa. Silloin ymmärsin että
meistä tulee loppu... ja keksin mikä meidät voisi pelastaa... Siitä
saakka se ajatus ei jätä minua. Yöllä se häiritsee untani, päivällä
se on jäljissäni ja pureskelee minua... Keskellä kanuunain pauketta,
hyökkäyksissäkään se ei jätä minua...

— Mikä se on, mikä se on? Puhu! — huusivat toverit kiihkoissaan.

Boddkin palasi takaisin ikkunan luota ja asettui kyynäspäät pöytään
nojaten vastapäätä puhujaa. Heidän päänsä koskettivat melkein toisiaan.

— Mikäkö se on? — ja hänen äänensä aleni tuskin kuuluvaksi kuiskeeksi —
mennä Wieniin ja vangita keisari omassa palatsissaan.

— Hullu olet! — murisi Szentgáli.

— Mitä ajatteletkaan? — kysyi pappi.

— Tehkäämme niin, tehkäämme niin — rukoili Bodó.

— Se on jo myöhäistä! — sanoi eräs yliluutnantti.

Maanomistaja katseli kotvasen aikaa tovereitaan ja jatkoi sitte:

— Tämä uhkarohkea ajatus on täyttänyt minut kokonaan... itse ajatus...
ja siihen määrään, ett'en ole voinut sen yksityiskohtia miettiä.
Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitenkä sen voisi toteuttaa.

Hän pyyhkäisi otsaansa..

— Minuutit kuluvat, tunnit vierivät, ja me emme tee mitään... mutta
kansan kohtalo riippuu tästä.

Syntyi hiljaisuus. Upseerit tuijottivat kynttilän liekkiin. Kavion
kopsetta kuului ulkoa. Csárdan edessä muuan luutnantti hyppäsi hevosen
selästä ja riensi sisään.

— Herra kapteeni, valkeaviittaiset rakuunat lähestyvät metsää kohti.

— Eteenpäin! — huusi Szentgáli ja silmänräpäyksen kuluttua istuivat
husaarit satulassa.

Etuvartijat komennettiin kiireesti takaisin ja koko eskadroona asettui
metsän rinteeseen. Kaukaa kuului hevosten töminää. Husaarihevoset
höristelivät korviaan. Bodó, joka oli kiivennyt erääseen puuhun,
ilmoitti että rakuunoita saattoi olla korkeintaan kolmekymmentä. Noin
kolmekymmentä askelta edellä kulkee kaksi heidän miehistään.

— Se luultavasti on sotaposti, sillä hevosten välissä näin rattaatkin —
arveli Bodó, tultuaan alas puusta.

Szentgáli antoi kiireesti määräyksensä. Husaarit ratsastivat sisemmäksi
metsään, asettuivat siellä erään avoimen paikan molemmille puolille ja
sitoivat kaurasäkeillä hevosten suun. Toista osastoa komensi Szentgáli,
toisen uskoi hän Bardóczylle. Suunnitelma oli se, että itävaltalaisten
saavuttua avoimelle paikalle, husaarit yhtäkkiä ratsastavat esiin ja,
piirittäen vihollisen, kehoittavat heitä antautumaan.

Hevosen töminä lähestyi. Nyt saattoi jo eroittaa, että rattaitten
kolinaakin sekaantui siihen. Äkkiä tuli avoimella paikalla näkyviin
nuot kaksi etuvartijaa, karpiinit vireillä, hidasta ravia eteenpäin
kulkien. Heidän annettiin mennä. Nyt ilmestyi joukko. Ensiksi neljä
upseeria. Heidän kypäriensä kullatulla harjalla leikki kalpea
kuunpaiste. Upseerit saattoivat olla keskellä avointa paikkaa, kun
joukon loppuosa tuli ulos metsästä. Silloin kuului Szentgálin pari
lyhyttä huutoa ja salaman nopeudella piirittivät husaarit saksalaiset.

— Hait! — huusi Szentgáli, — antautukaa!

— Säbel raus! Attak! (Sapelit tupesta! Hyökätkää!) — komensi
ukkosentapaisella äänellä rakuunain päällikkö.

Tulinen taistelu syntyi. Raskaat rakuunamiekat iskivät kumealla
kalskeella husaareihin. Husaarien miekat rapisivat kuin raesade
metallikypäreita vastaan. Bardóczy vetäytyi upseerien kohdalle ja
ahdisti kovasti yhtä heistä. Silloin laukkasi paikalle nuot kaksi
edellä kulkevaa rakuunaa. Toinen kääntyi suoraan Bardóczya kohden ja
laukaisi karpiininsa ihan hänen edessään.

... Häikäisevä välähdys, huumaava paukaus... Bardóczy tunsi viiltävää
kipua... Mitä hittoa? Tuntuu siltä, kuin hän olisi haavoittunut. Sepä
tosiaan ikävää. Yhtäkkiä oli kaikki hiljaa hänen ympärillään... näyttää
siltä, kuin vihollinen olisi paennut... Ja kun hän katsoi taivasta,
tuikkivat tähdet äärettömässä avaruudessa huimaavassa etäisyydessä...
kuin olisi koko taivaanlaki laajentunut...


II.

Hän astui alas hevosen selästä ja tarkasti haavaansa. Vähäpätöinen
pieni naarmu käsivarressa. Hyppäsi taas hevosen selkään ja katsoi
ympärilleen... avoin paikka oli täynnä kaatuneita valkeaviittoja.
Näyttivät semmoisilta kuin lumi keväällä lumensulamisen aikana.
Tuossapa jo tuli takaisin Szentgálikin.

— Olemmeko valmiit! — kysyi Bardóczy.

— Olemme.

— Mikä on tulos?

— Kaksitoista tapoimme, loput sekä upseerit otimme vangiksi. Ainoastaan
yksi luutnantti saa kiittää hyvät arabialaista ratsuaan, että
pelastui... Mutta tulos on loistava... Tiedätkö mikä on saaliimme?

— Mikä?

— Haynaun koko posti keisarille, kaksitoista unkarilaista lippua ja
muita voiton merkkejä. Olemme pilanneet hovin ilon. Keisari odotti
näitä upseereja joukkoineen ylihuomiseksi Wienin linnaan erityiseen
vastaanottoon.

Bardóczyin silmät välähtivät.

— Mitä puhut?

— Mitä upseereilta kuulin.

Bardóczy ratsasti aivan Szentgálin viereen.

— Ystäväni, nyt on tilaisuus.

— Mihin?

— Keisarin vangitsemiseen. Kohtalo on antanut käsiimme välikappaleen.

— Kuinka?

Bardóczy alkoi kuumeentapaisella kiihkolla supattaa Szentgálin korvaan.

— Toivoton ajatus.

— Toivottomampi on maan asema. Tässä vain hulluus enää auttaa.

— Hyvä, toteuta tuumasi! — sanoi Szentgáli päättävästi. — Minä vastaan
Klapkalle poissaolostanne.

Bardóczy ryhtyi heti valmistuksiin. Rohkeimmat, tarmokkaimmat husaarit
puettiin rakuunoiksi. Sekä vangituilta että kaatuneilta riisuttiin
univormut. Upseereiltakin otettiin vaatteet ja kaikki todistuskirjat.
Ennen lähtöä sekä upseerien asiakirjat että heidän matkasuunnitelmansa
ja rattaitten sisällysluettelo tarkoin opittiin ulkoa, jotta kaikki
hyvin osaisivat näytellä osaansa. Bardóczysta tuli rakuunakapteeni,
eräästä vanhasta husaari-yliluutnantista, Bodósta ja papista luutnantit.

Szentgáli syleili, suuteli heitä.

— Jumala johdattakoon teitä, hyvät ystävät. Minusta tuntuu ett'emme
enään koskaan toisiamme tapaa.

— Tämä meidän on tehtävä. Ja älä unohda: viisaat ihmiset ovat jo
näytelleet osansa loppuun, nyt seuraavat hupsut.

Valkeaviittainen husaarijoukko (ihan yhtä monta kuin rakuunoita oli
ollut) asettui rattaitten ympärille, joista he eivät olleet ottaneet
mitään pois, ja lähti liikkeelle. Husaarit vielä nauroivat tätä
pilantekoa. Heille ei ilmaistu mitenkä vaaralliselle matkalle lähdetään.

Kun saavuttiin metsässä pienelle avoimelle paikalle, korskahti
säpsähtäen Bardóczyn hevonen. Ratsastajat säikähtyivät kauhusta. Tuossa
oli puuhun kiinni sidottuna ammuttu vakooja. Ruumis oli eteenpäin
taipunut, silmät tuijottivat kuopistaan ja kuolemanpelko ja tuska
olivat vetäneet kasvojen jäntereet siten kokoon, että hän näytti nauraa
irvistävän. Kuu loi kylmää, kalpeaa valoaan veripaitaiseen ruumiiseen,
joka ikäänkuin pilkaten olisi laskenut... yksi... kaksi... kolme...
neljä... viisi... hahaha... Montako noista palaa takaisin?

Ratsastajat käänsivät pois päänsä... Nuoremmat tekivät ristinmerkin.


III.

Seuraavana päivänä illalla he kulkivat Lejthajoen yli ja saapuivat
pieneen kylään lähelle Wieniä. Matka oli kulunut esteettömästi; missä
upseerit tahtoivat ruveta pakinoihin heidän kanssaan, vastasivat he
ainoastaan: _Keisarin käsky_ ja heti heidät päästettiin menemään.
Suurempia karnisooneja he huolellisesti välttivät. Bardóczy johti
joukkoa erinomaisen järkevästi, taitavasti ja kylmäverisesti.

Saavuttuaan Wienin edustalle Bardóczy kutsui joukon kokoon ja selitti
heille missä ollaan ja mihin mennään.

Husaarit katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Useimmat eivät edes
ymmärtäneet mistä oli puhe. Upseerit selittivät sen vielä kerran.
Keisari tuodaan pois Wienistä ja pakoitetaan kutsumaan sotajoukkonsa
pois meidän maasta ja ainaiseksi jättämään unkarilaiset rauhaan.

Sen he ymmärsivät. Ja nyt katselivat he ympärilleen loistavin silmin.
Tuo suuri mahdoton tehtävä näytti ikäänkuin ylentäneen heitä.

— Me suoritamme sen. Miksi emme sitä tekisi? Mikä meitä odottaa?
Korkeintaan kuolemme, — niin huusivat he toinen toistaan kovemmin.

Silloin Bardóczy veti miekkansa tupesta ja ojentaen sen sanoi:

— Jokainen laskekoon miekkansa minun miekkani päälle.

Se tapahtui.

— Jokainen sanokoon perässäni, mitä minä sanon.

Ja verkkaisella mutinalla vannoivat kuolemaan määrätyt skythalaiset:

— Unkarin kunnian kautta vannomme että kuolemaan saakka seisomme
toistemme vieressä. Joka pakenee, olkoon kirottu, heittäköön hänet ulos
hautakin ja niinkauan kun yksikään unkarilainen elää tässä maailmassa,
mainitkoon hänen nimensä sellaisella inholla kuin ruttoa.

Bardóczy suuteli miekkaansa ja pisti sen tuppeen. Muut tekivät samoin.
He tunsivat itsensä uroiksi, kaikkiin kykeneviksi.


IV.

On aamu. Edessämme on keisarikaupunki monine tuhansine taloineen,
keskellä pyhän Tapanin kirkko ruskean torninsa kanssa. Tuhansittain
ihmisiä kiiruhtaa työhönsä, ilma on täynnä savua ja tomua. Monet
sadat kirkonkellot kutsuvat uskovaisia aamumessuun. Bardóczyn joukko
kulkee välinpitämättömänä kaupungin läpi keisarin linnaa kohden. Kansa
katselee heitä uteliaana.

Kas tuossa on linna... harmaitten, kuluneitten muurien takana asuu
mahtava vallanpitäjä... Säihkyvin silmin katselee Bardóczy ylös
linnaan... Astutaan ulkoportin lävitse... Vartijasta astuu aseisiin,
soittokunta soittaa keisarihymniä... ensimmäisessä kerroksessa aukenee
ikkuna ja ystävällisen näköinen kaunis, nuori mies hymyilee alas pihaan
astuvalle joukolle.

— Keisari! — kuiskaa Bardóczy. Upseerit kalpenevat ja purevat huulensa
yhteen. Heidän sydämensä sykkii kovasti.

Ylhäällä odotetaan heitä. Menkäämme! He hyppäävät alas hevosen selästä
ja antavat ohjakset kahdelle husaarille. Sitte he, nuo kaksitoista
unkarilaista lippua mukanaan, lähtevät astumaan ylös leveitä portaita.

— Mitä nyt? — jupisee Bodó.

— Kuulkaa — kuiskaa Bardóczy — keisari ottaa meidät vastaan yksinään.
Me ympäröimme heti hänet ja uhkaamme kuolemalla, jos hän ei tee mitä
käskemme. Heitettyämme tämän rakuunaviitan hänen ylleen tuomme hänet
alas ja kun hän käskystämme on sanonut hovimestarille, että lähtee
meidän kanssamme Schönbrunn'iin, ratsastamme sukkelasti pois hänen
kanssaan.

Kannukset kovasti kilisten kajahtavissa käytävissä he saapuivat
valtaistuinsalin ovelle. Siinä Bardóczy katsahti taaksensa. Kaikkien
silmät loistivat niinkuin hänenkin. Hän näki että tässä joukossa ei
ollut ainoatakaan pelkuria.

He asettuvat vastapäätä valtaistuinta. Suuri kaksoisovi aukenee.

— Keisari! — huutaa kimeä ääni.

Kumartavien kamariherrain tiheän rivin välitse astuu sisään kevein
askelin keisari ja nousee valtaistuimelle. Hovimestari viittaa
pitkällä, kultaisella sauvallaan, kamariherrat katoovat. Hovimestarikin
poistuu. Keisari katsoo heihin lempeästi, ystävällisesti,
rohkaisevasti. Hänen kauniit siniset silmänsä loistavat ilosta.
Husaarit eivät liikahda. Jokin taikavoima on lumonnut heidät...

Bardóczy astuu askeleen eteenpäin.

Silloin kuuluu ulkoa sekavaa melua, ovi paukahtaa auki ja nuori
rakuunaluutnantti syöksähtää sisään.

— Pakoon päässyt luutnantti! — huusi Bodó. Luutnantti juoksee
valtaistuimen luo. — Majesteetti... petosta... tahdotaan tappaa
teidät... Apua, apua! Nämä ovat unkarilaisia!

Avoimeksi jääneestä ovesta rientää sisään hovisantarmeja.

— Hyökätkää päälle! — ärjyi Bardóczy.

Ja paljastettu miekka kädessä hyökkäsi hän valtaistuimelle.

Mutta keisari ei enään ollut siellä. Hän oli kadonnut valtaistuimen
takana olevan salaoven kautta. Kuolettavan iskun otti vastaan
rakuunaluutnantti. Verisenä luhistui hän maahan.

Sillaikaa olivat husaarit pistäneet kuoliaaksi nuo pari santarmia ja
sulkeneet ovet.

Ulkoa kuului linnan hätäkellon kajahdus ja hälytystorvien räminä.
Kokoontuvan sotaväen kumean astunnankin saattoi kuulla.

Husaarit olivat riisuutuneet paitahihasilleen. Kullakin oli kädessä
miekka ja ladattu karapiini. Salin keskellä muodostivat he piirin.
Yhdellä silmäyksellä ottivat he jäähyväiset toinen toisiltaan, sitten
kaikui laulu:

/p
    "Herra taivaan armias,
    Siunaa Magyar-kansaa!
    Taisteluissa voimallas
    Ollos kalpanansa!"
p/

— Loistava loppu, pojat! — huusi innoissaan pappi. — Niebelungien
kuolonkamppaus!

... Sitte, kuin annetusta merkistä, kaikki ovet ja ikkunat yht'äkkiä
romahtivat sisään ja kauhealla räiskinällä paukkui viisikertainen
laukaus pientä joukkoa vastaan.

Bardóczy vaipui polvilleen, katsoi ympärilleen. Ammuttuna yhteen kasaan
makasi koko joukko. Veristen ruumisten päälle sortui hänkin ja meni
tainnoksiin.


V.

Aukaistuaan silmänsä, hän huomasi olevansa sairashuoneessa.
Orjantappurakruunua kantava Kristuksen kuva riippui seinällä. Hänen
ympärillään vuoteita. Lempeäkasvoinen nunna kumartui hänen ylitsensä ja
kysyi ystävällisellä äänellä:

— Tahtooko herra yliluutnantti jotain? Bardóczy katsoi häneen
hämmästyen.

— No, jäinkö minä elämään?

— Jumalan kiitos, jäitte. Mutta kovin kauan häilyitte elämän ja
kuoleman vaiheella. Pari kolme viikkoa olette maannut tainnoksissa.

— Ja toverini kaikki kuolivat?

— Mitkä toverit?

— Tiedättehän, ne, jotka olivat linnassa kanssani, kun keisari
tahdottiin tappaa... kai siitä jotain tiedätte.

— Tappaa keisari? Herra yliluutnantti, pysykää vain levollisena, minä
panen vähän jäätä päänne päälle.

Bardóczy katseli eteensä kuin unissakävijä.

— Sanokaa, minä pyydän, missä minä olen?

— Komárom'issa sotalasaretissa.

— Komárom'issa? Kuinka olen joutunut tänne?

— Saitte syvän haavan Pusztagyallan tappelussa, kun rakuunoilta
otettiin Haynaun posti.

Bardóczy pyyhkäisi otsaansa. — Se oli siis haavakuumeen unia! — jupisi
hän — Mikä jyminä se on, ikkunan alla?

— Unkarilaiset sotajoukot kulkevat ohitse.

— Mihin?

Nunna vaikeni hetkeksi, sitten vastasi hän epäröiden:

— Luulen, tietääkseni... lähtevät pois kaupungista.

Bardóczy hypähti vuoteelta.

— Onko linna heitetty? — huusi hän käheästi.

— On.

Bardóczy juoksi ikkunaan ja kurottautui ulos. Tuolla alhaalla kulkivat
syvässä hiljaisuudessa aseettomat husaarit palttinarensseli niskassa.
Pitkin tietä oli asetettu jalkaväkeä. Lasaretin edessä, olevalla
torilla seisoi rykmentti krenatöörejä, rintama rakennusta kohti.
Yht'äkkiä nousi lasarettirakennuksen otsikkoon verkkaisesti liehuen
keisarillinen lippu. Rumpumajuri antoi merkin, soittokunta soitti
keisarihymniä, rykmentti teki kunniaa.

... Silloin putosi sairashuoneen toisessa kerroksessa olevasta
ikkunasta ihmisruumis raskaalla jyskeellä kiviselle kadulle, jääden
siihen verisenä, muodottomana, pää rikki ruhjottuna venymään.

Soittokunta kajahutti edelleen keisarin kunniaa. Mutta toisen kerroksen
ikkunassa rukoili ääneen eräs nunna.




Zsadony ja Kamasz.


Valloitettuaan Budapestin, Windisgratz istuutui kansliaansa ja
järjesti Unkarin hallinnon. Hän oli juuri säätänyt sen — emme kiellä
tärkeän asian, kuinka monen kreutzerin leimamerkki oli pantava
tuomioistuimelle annettavaan hakemukseen, kun Tisza-virran takaa
syöksyi esiin unkarilainen sotajoukko ja alkoi Szolnok'in luona
ahdistaa itävaltalaisia. Tämä ikävä seikka saattoi ruhtinaan kääntymään
hallintoasiain pehmeiltä nurmikoilta sodankäynnin kolealle uralle —
kuten tiedämme, huonolla menestyksellä.

Szolnok'in ottelu pelästytti itävaltalaisia niin, että veivät
sotaväkensä pois Cegled'istäkin. Hyvät ceglediläiset, joiden taakkana
vihollinen oli koko talven ollut, hengittivät taas vapaasti. Pitämättä
jääneihin sianteurastuskemuihin ryhdyttiin kiireesti; kauan lihotetut
siat olivatkin jo tukehtua liiallisesta hyvinvoinnista. Koko kaupunki
oli pelkkää iloa. Kun saksalainen läksi, tuli unkarilainen. Saapuivat
kansalliskaartilaiset, jotka viime vuonna Schwechat'in likellä,
Sukoro'n luona, olivat urhoollisesti taistelleet serbejä vastaan ja
niin osanneet viikatteillaan suorittaa kaikki väärät asiansa, ett'ei
saksalaisista, kroaateista, serbeistä jäänyt ainoatakaan jälelle.

Ainoastaan maanmittari János Dobos ei ollut tyytyväinen ceglediläisten
urhotöihin.

— Se on totta että viime vuonna läksimme kolmetuhatta miestä Kossuth'in
kehotuksesta, mutta suuri osa palasi kotiinkin. Sitte loikoilimme koko
talven vatsallamme.

— Entäs ne, jotka menivät honvédeiksi! -sanoi joku siihen. — Mitä
merkitsee nuo kahdeksankymmentä, sata miestä? Olisimme voineet antaa
kolmesataakin honvédiä. Minä näen täällä kotona kylläkin voimakkaita
nuoria miehiä, joitten paikka olisi armeijassa.

— Mutta kun saksalainen oli täällä niskoillamme! Emmehän voineet
liikahtaa.

— Hyvä. Sen myönnän. Mutta liikkukaamme nyt. Nyt on jo niskamme vapaa.

— Liikkukoon herra insinööri! Sitte liikkuu kaupunkikin.

Ja herra Dobos alkoi liikkua. Hän toitotti kokoon ratsastavan
kansalliskaartin. Hyvin syötettyjen, kiiltävänkarvaisten, harmaitten
hevosten selässä kokoontui noin kolmesataa nuorukaista raatihuoneen
edessä olevalle torille ja sen viereisille kaduille.

— Pojat! — puhui Dobos — jos koskaan, niin meidän nyt täytyy saattaa
saksalaiset satimeen. Nyt on aika jokaisen tehdä tenää. Jos kaikki
hyökkäämme heitä vastaan, lyömme heidät kuolijaaksi jäätyneillä
maakokkareillakin, ei siihen aseitakaan tarvita. No, tuletteko kanssani?

— Ennemmin tänään, kuin huomenna. Sillä sitten alkaa kevättyöt —
vastasi muuan iäkkäämpi talollinen.

— Ei ole mitään kiireellisempää kevättyötä kuin vihollisen pois
lakaiseminen, hyvät ystävät — vastasi Dobos.

— Sekin on totta — sanoi siihen viisaasti talollinen. —

Sitten ositti Dobos joukon, määräsi alipäälliköt, pani jokaisen
velvollisuudeksi hankkia hevoselle apetta ja itselleen täysi
eväskontti, ja iltapäivällä lähdettiin laulaen Alberti-Irsaa päin.
Etumaisena ratsasti Dobos pääesikunnan kanssa.

— Olisi suuri asia, pojat, jos voisimme anastaa yhden keisarillisen
lipun... Vaan enemmän minua miellyttäisi, jos saisimme käsiimme jonkun
kanuunan...

— Lipun asettaisimme kaupunginhuoneen saliin.

— Ja kanuunan sen pihalle.

‒ Juhlapäivinä herättäisimme aina kansan tämän kanuunan laukauksella...

Näin suunnitteli esikunta, kunnes Pilis'in torni alkoi häämöittää.
Laulajat vaikenivat.

‒ Miksette laula? — kysyi ylipäällikkö.

‒ Entäs jos vihollinen on Pilis'issa?

‒ Se on totta.

Nyt Dobos valitsi neljä miestä, joilla oli paraat hevoset.

‒ Te ratsastatte käyden kylän päähän ja sieltä laskette täyttä
laukkaa takaisin kylän lävitse. Jos teitä ammutaan, merkitsee se että
vihollinen on kylässä. Silloin teette kierroksen rautatielle päin ja
tulette takaisin antamaan raportin.

Yksi valituista nuorista pojista intti vastaan:

Eikö olisi ehkä parempi kysyä tuolta talonpojalta, joka tuolla tulee
kylästä?

‒ Tee mitä käsken. Minä ymmärrän sen paremmin. Tämä on strategiiaa.
Kyllä minä tiedän kuinka sotaa käydään.

Vakoilijat lähtivät, mutta joukko seisahtui akaasiapuiden alle. Dobos
piti pienen esitelmän ratsusotamiehen velvollisuuksista. Hänen mukaansa
on ratsumiehelle ainoastaan yksi komentosana: "Päälle"! Kun hän sen
kuulee, vetäköön miekkansa ja syösköön vihollista vastaan. Se on hyvin
yksinkertaista. Sen jokainen voi ymmärtää.

—— Entä jos vihollinen sanoo: "päälle" ja ryntää meidän kimppuumme? —
kysyi Istvan Kamasz.

—— Silloin suljet silmäsi, tartut molemmin käsin miekkaasi ja huidot
ympärillesi kuin paholainen.

Tämäkin on selvää oppia. Joukko oli jo täydellisesti tutustunut
sotatieteiden salaisuuksiin.

Ennen pitkää palasivat partioretkeläiset ja ilmoittivat ettei
vihollista oltu nähty eikä kuultu Pilis'issa. Joukko siis painui
eteenpäin.

He saattoivat ehkä jo olla Vecsés'in lähellä, kun tasangolla
jakaantuivat kolmeen riviin ja niin ratsastivat verkkaisesti
eteenpäin. Yht'äkkiä kuuluu kanuunanlaukaus, suhinaa ja seuraavassa
silmänräpäyksessä nuori Páli Zsadony huutaen: "Nyt tuli loppu!" sortui
maahan hevosineen.

Ja silloin äkkiä selvisi Dobosille, että ratsusotamiehen elämässä on
useampiakin komentosanoja. Hän huutaa täyttä kurkkua:

— Hajaantukaa, miehet!

Saattaa olla että hän sillä tarkoitti hajalle menoa kanuunankuulain
tähden, mutta joukko käsitti sen toisin, ja kääntyen takaisinpäin,
karautti suitset löysinä sinne mistä oli tullut. Dobos perässä.

Yksi mies jäi paikalle: Istvan Kamasz, Páli Zsadony'in ruokakumppani.

— Et suinkaan sinä kuollut, Páli? — kysyi hän hevosen selästä.

— En kuollut, koska elän, mutta ehkä olen jalaton.

— Jahka katson.

Hän astuu alas hevosen selästä, vetää toverinsa hevosen alta. Pália ei
tosiaankaan mikään vaivaa, mutta hevonen on oikaissut koipensa. Kuula
oli repäissyt etulavan puhki.

— Tiedätkö mitä, veikkonen, — sanoi Kamasz — minun hevoseni jaksaa
kyllä kantaa meidät molemmatkin, kiipee minun taakseni, ja sitte
paetkaamme.

— Sepä hyvä.

— Mutta kuules, olisi vahinko jättää tuo kaunis, uusi satula hevosesi
päälle, päästä se solista.

Zsadony päästi.

— Nyt näen, että hevosesi on äsken kengitetty. Eihän jätetä tänne uusia
kenkiä.

He kiskovat kengät hevosen jaloista, ja tällä tavoin sälytettynä
Zsadony kiipesi Kamasz'in taakse hevosen selkään ja niin ratsastivat he
takaisinpäin.

Asetovereitaan he tietysti eivät missään tavanneet, mutta Pilis'issä
saivat tietää että Dobos oli koonnut osan joukosta ja vienyt sen
Ecser'iin päin, jossa unkarilainen armeija on leirissä.

Alberti Irsassa he jo kuulivat että Cegled'in ratsastavat
kansalliskaartilaiset olivat joutuneet kahakkaan kymmenen tuhannen
saksalaisen kanssa ja urhoollisen ottelun jälkeen, jossa kaatui puolet
unkarilaisista, olleet pakoitetut peräytymään.

(Se oli kaunista heiltä, ett'ei puolet vihollisista kaatuneet!)

Oli pimeä ilta, kun he saapuivat Cegled'iin. Jättäen satulan ja
hevosenkengät toverinsa hevosen selkään, Páli Zsadony riensi isänsä
talolle.

Pitkän koputuksen jälkeen kuuluu laahaavia askeleita ja eräs ääni
huutaa:

— Kuka se on? Mitä tahdotte?

— Minä se olen, isä, Páli-poikanne.

— Se ei ole mahdollista!

— Miks'ei?

— Siksi että minun poikani kaatui urhoollisesti Vecsés'in tappelussa.

(Kotona siitä jo oli tullut tappelu.)

— En minä kaatunut, isä, sillä olen tässä.

— Mene hiiteen, sinä maankuleksija hirtehinen! Sanoinhan että Páli
Zsadony todellisena sankarina kuoli isänmaan edestä... hän ei juossut
pelkurimaisesti pakoon, kuten muut.

Páli kohautti olkapäätään ja jätti itsepäisen vanhuksen, joka oli niin
ylpeä poikansa sankarikuolemasta. Hän meni suoraan pappilaan, suuren
kaksitornisen reformeeratun kirkon vieressä. Kunnianarvoisa pastori kai
saattaa hänelle sanoa mitä hänen tässä vaikeassa asemassa on tehtävä.
Kun isänsä ei tahdo uskoa, että hän elää.

Palvelija kantaa juuri vettä taloon.

— Näkyypä, tyttöseni, kanslian ikkunasta vielä valoa. Kysy
kunnianarvoisalta pastorilta, saisinko eräässä tärkeässä asiassa
puhutella häntä.

Palvelija tulee takaisin.

— Kunnianarvoisa pastori käskee sanoa, että jos asianne koskee kuolevaa
ihmistä, niin voitte tulla sisään.

Juuri sitä se koskee. Kuolevan, taikka ehkä kuolleen ihmisen asiaa.

Näin sanoen hän astui sisään. Kunnianarvoisa pastori istui kyynäspäät
kirjoituspöytää vastaan ja luki. Hän ei edes katsonut ylös.

— No, mikä on?

— Olen pahassa pulassa, hyvä herra.

Nyt hän katsoi ylös. Sitten hypähti seisoalle. Silmälasinsakin otti
pois, paremmin nähdäkseen.

— Ettekö suvaitse tuntea minua? Minä olen Páli Zsadony.

— Tiedän että olet hän, mutta en usko sitä. Sinähän kaaduit Vecsés'in
tappelussa.

Páli naurahti ja kertoi sitte Vecsés'in tappelun historian. Ainoastaan
yksi mies siellä kaatui, sekin oli hevonen, hänen kelpo Ráronsa. Sitten
kertoi, hän kohtauksen isänsä kanssa ja kysyi mitä nyt oli tehtävä?

— Se ei vielä ole mitään päätti kertomuksen pappi — illansuussa
kävi täällä isäsi ja pyysi että huomenna kello kahdeksan
jumalanpalveluksessa pitäisin kiitosrukouksen edestäsi ja mainitsisin
puheessani että olet sankarina kuollut isänmaan eteen. Olen sen jo
laatinutkin. Vastikään rupesin opettelemaan sitä ulkoa. Hän sytytti
piippunsa.

— Tiedätkö mitä, poikaseni, jottei se ainakaan menisi kokonaan hukkaan,
luen sen sinulle. Harvalle ihmiselle tapahtuu se onni, että täysin
terveenä saa kuulla oman kuolinpuheensa.

Kunnianarvoisa pastori oli osannut kauniisti liioitella Pálin kuolemaa.
Sadottain kanuunia jyrisi siinä ja kokonaiset kyrassierirykmentit
tömisivät Vecsés'in kentällä. Sitten seurasi maahan hakkaaminen,
jonka Páli suoritti kunnes monta tuhatta miestä lannisti hänet. Hänen
punainen verensä juoksi ja hedelmöitti maan, josta Unkarin vapauden puu
on nouseva. Kaupunki ja Zsadonyn perhe voivat olla ijäti ylpeät hänestä
ja muistokivi on pystytettävä nuorelle sankarille, jotta lastemme
lapset oppivat innostumaan hänestä j.n.e., j.n.e.

Kun kunnianarvoisa pastori lopetti lukemisen, huomasi hän
hämmästyksekseen, että Páli peittää kasvonsa ja itkee katkerasti.

— Mikä sinua vaivaa?

— Minua harmittaa, että elän... Häpeän, että jäin eloon... Ei, minä en
saatakaan elää siltä, etten kuollut... olen päättänyt... Vielä tänä
yönä hirtän itseni.

— Oletko hullu! — torui pappi.

— Kunnianarvoisa pastori... vaikka eläisin sata vuotta, noin kaunista
ei minusta koskaan sanottaisi... Sellaistahan ihmistä ei vielä ikinä
ole ollut Cegled'issa!

— Millaista ihmistä?

— Sellaista kuin minä — _olisin voinut olla_. Sellainen kuin olen
kunnianarvoisan pastorin puheessa. Ei, minun velvollisuuteni on kuolla.
Hyvästi...

— Seis narri! — huusi pappi, tarttuen häneen — sanon sinulle jotakin
järkevämpää. Páli seisahtui.

— Mene unkarilaiseen armeijaan, suoraan Damjanics'in luo ja rupea
honvédiksi hänen sotajoukkoonsa... siellä jaetaan tuhkatiheään
kuolemaa. Minä en tiedä mitään kotiintulostasi ja huomenna itketään
sinua niinkuin olisit Vecsés'in tappelussa kaatunut.

— Kiitoksia, kunnianarvoisa pastori, niin teen. Jumala minua siihen
auttakoon!

... Kun hän meni Kamasz'ien taloon, sanoakseen jäähyväiset toverilleen,
ähkyi joku ulkona penkillä katkerasti. Se oli Istvan Kamasz. Isä oli
piessyt häntä kepillä, sentähden että oli paennut kotiin.

Neljännestunnin kuluttua he yhdessä jalkaisin jättivät Cegled'in,
hakeakseen Damjanics'ia.

       *       *       *       *       *

Eräänä kuumana Elokuun päivänä astui kaksi honvéd-pakolaista vanhan
Zsadony'in taloon. Ne olivat Zsadony ja Kamasz. He tulivat paeten
Világos'ista.

Vanha Zsadony lopulta tyytyi siihen että hänen poikansa ei ole
semmoinen suuri sankari, joka kaatuu heti ensimäisessä tappelussa,
vaan sellainen, joka vielä ottaa osaa kahteenkymmeneen taisteluun, ja
sittenkin tulee ehein nahoin kotiin, edelleen työtä tekemään.

Kaupungin yleisökin piti häntä sankarina. Ja miksikä ei? Sellaista
miestä, jonka kanuunankuulakin jo oli syössyt maahan, mutta jota ei
sittenkään mikään vaivaa.




Haaveksittu tapaus.


I.

Syyskuun seitsemäntenä päivänä 1847 oli eräässä talossa Lontoon
Regent-Streetin varrella mr. Norton, kuuluisa koneinsinööri, juuri
istunut ruualle, kun hänelle ilmoitettiin erään vieraan tulo.

— Tulkoon huomenna konttoriini. Palvelustyttö palasi takaisin
ilmoituksineen.

— Ei voi, sillä hän matkustaa huomenna pois ja on tullut hyvin kaukaa.

— Se on varmaan amerikkalainen, koska on niin tunkeileva. Saata hänet
sisään.

Voimakas, viidenkymmenen vuoden vaiheilla oleva lujarakenteinen mies
astui sisään. Jollakin aivan raa'alta kaikuvalla nimellä hän esitti
itsensä.

— Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta minä tulin hyvin tärkeässä
asiassa, — alkoi hän selvällä englanninkielellä.

— Lyhyesti, pyydän — vastasi Norton ärtyisenä — sillä minun on kovin
nälkä.

— Älkää antako häiritä itseänne, suvaitkaa vaan syödä.

— Enpä annakkaan.

Sen sanottuaan Norton viittasi ja liemi tuotiin sisään.

— Paljoko teillä on vuodessa tuloja? — kysyi vieras kuivasti.

Herra Norton laski närkästyneenä lusikkansa kädestään.

— Minä lupaan teille viisi kertaa niin paljon, jos asetutte
käytettäväkseni.

Nyt jo leipäkin putosi herra Nortonin kädestä.

— Mistä on puhe?

— Asetehtaan perustamisesta ja johtamisesta. Teitä minä tarvitsen. En
luota täydellisesti itseeni.

— Toimitteko jonkun kapinoivan valtakunnan, ehkä Etelä-Amerikan valtion
puolesta?

— En, hyvä herra. Olen vaan keksinyt uudenlaisen aseen, enkä tahdo
myydä sitä millenkään valtiolle, vaan itse valmistaa sen. Vasta sitte
keskustelen Euroopan kanssa.

— Kuka te oikeastaan olette?

— Tilanhaltija Unkarista. Mutta minä ymmärrän myös vähäisen koneoppia.
Kotonani sitä jo poikavuosistani saakka harjoittelin ja sitä paitsi
olen tavallisena työmiehenä työskennellyt yhden vuoden Spithead'in ja
toisen Toulon'in asetehtaassa.

Norton katseli häntä yhä suuremmalla kummastuksella.

— Sallivatko isänmaanne lait salaista aseiden valmistamista? — kysyi
hän.

— Missä minä asun, hyvä herra, siellä ei ole lakia. Se paikka on, kuten
on tapana sanoa, Jumalan selän takana. Siellä minä olen sellainen herra
kuin Turkin keisari valtakunnassaan... Mutta syökää, minä pyydän,
liemennehän jäähtyy aivan... Mitä huoli mister Norton liemestä? Pitkin
askelin käveli hän edestakaisin. Vihdoin hän äkkiä pysähtyi vieraan
eteen.

— Tiedättekö, paljoko minulla on vuotuisia tuloja? — kysyi hän.

— En.

— Tuhat-tuhatkaksisataa puntaa.

— Hyvä. Minulta saatte viisi- kuusituhatta puntaa vuodessa. Suostutteko?

— Suostun. Mutta pyydän kontrahtia.

— Se on valmiina täällä taskussani. Huomenna voitte vahvistaa
sen virallisella notariuksella. Sitävarten jätän tänne poikani,
tarpeellisella valtakirjalla varustettuna.

Mr. Norton'ille tuntemattomalla kielellä huusi hän eteiseen, josta
solakka nuorukainen astui sisään.

— Poikani, Aladár. Hän on vastikään päässyt Northampton'in
konekoulusta. Kaikki enemmät ohjeet ovat hänen hallussaan. Suvaittuanne
allekirjoittaa kontrahdin, hän on valtuutettu heti suorittamaan teille
ensi vuoden palkan, kuusituhatta puntaa. Olemmeko selvillä?

— Olemme! — vastasi Norton huumautuneena.

— No sitten Herran haltuun ja näkemiin asti, tämä poika jää tänne.
Minä lähden vielä tänä iltana Parisiin, jossa toinen poikani ja eräs
ensiluokan kemisti odottavat.

Hän puristi Norton'in kättä, suuteli poikaansa ja kiiruhti pois. Norton
soitti.

— Viekää liemi ulos lämmitettäväksi. Kymmenen minuutin kuluttua
tuotiin liemi lämmitettynä takaisin, mutta herra Norton oli silloin jo
työhuoneessaan.

Sinä päivänä herra Norton varmaankin unohti syömisen.


II.

Kun Benjamin Szakács, Gyergyo-Szent-Miklós'in kanssaomistaja, osti
Borszék'in tunturien keskellä sijaitsevan Balán'in vaskikaivoksen, jota
ei kymmeneen vuoteen oltu käytetty, nauroi sitä jokainen.

Herkkäverisimmät lohduttivat sillä että hän siitä vielä löytää
satatuhatta kreutzer'ia, jos löytää. Mutta pankkoseteliä ei.

Szakácz muutti itsekin sinne luopääsemättömien vuorien keskelle,
Rumenian rajalle. Harvoin hän sieltä tuli alas, ja vähitellen hän vei
mukanaan koko sukunsa, sitäpaitsi jokaisen työn puutteessa olevan
ihmisen, joka tahtoi muuttaa Rutneniaan.

Näyttää siltä kuin olisi kaivoksen pohjalla vielä mitä kaivaa. Szakácz
itsekin teki työtä, joko omassa konepajassaan tai alhaalla kaivoksessa.

Kun hänen vanhin poikansa oli palannut Csik-Somlyón koulusta, piti hän
häntä luonaan ja opetti hänelle kaikki, mitä hänen oli tapa valmistaa.

Toiset kaksi poikaansa hän, kuten puhuttiin, koulutti ulkomailla;
kerran hän itsekin katosi, eikä kukaan nähnyt häntä kahteen vuoteen.

Mutta tämä kaikki saattoi olla vaan juorua. Varmaan ei sitä tiennyt
kukaan tuolla alhaalla Csik'in ja Gyergyószék'in laaksoissa. Jos
joskus joku metsästäjä eksyi Borszék'iin, näki hän siellä lasiruukin,
vaskikaivostyömiehiä, tiilitehtaan, Szakacs'ien kauniin talon, mutta
ylemmäksi lumivuoren keskelle, Bolán'iin ei enää kukaan mennyt...
Pelottava, aarniometsän peittämä, vaarallinen seutu se oli silloin.

Keväällä 1848 kuljetettiin Maros-laaksossa, Szász-Régen'ista
Oláh-Toplicaan päin, paljon Szakács'ille Englannista saapuneita
englantilaisia koneita, kuten sanottiin kaivoskoneita. Sata miestä
tasoitti tietä koneitten edessä ja kymmenen- kaksitoista puhvelihärkää
veti yhtä.

Koneita seurasi englantilaisia, jotka samaten katosivat vuorten
keskeen kuin aikaisemmin székelyit. Suuren liikkeen seurauksena levisi
kaikkialle tieto, että Szakács'in kaivos on erinomainen ja poraa jo
vaskea englantilaisilla koneilla.

Mutta tuli myrskyiset, rauhattomat ajat, eikä kukaan välittänyt
Szakács'in vaskikaivoksesta.

Siebenbürgen'in hiljaisissa laaksoissa vyöryi taistelun pauhina, mutta
Borszék'in alpeille sodan hurja jumala ei tuonut palavaa soihtuaan.

Benjamin Szakács ilmestyi tuon tuostakin alas Székelyien luo kuumeesta
palavin silmin ja kasvot kalpeina. Hän kuunteli viestejä ja palasi
sitten uudestaan vuorilleen. Vasta perästäpäin he muistivat hänen
siellä täällä lausuneen näinikään:

— Älkää masentuko, kestäkää, lyhyen ajan kuluessa kaikki kääntyy
hyväksi.

Muualla taas hän sanoi:

— Vielä en ole valmis. Saan niin vähän Aineksia ja saan ne niin
hitaasti ulkomailta.

Ei kukaan ymmärtänyt sitä.


III.

Elokuun 11 p:nä 1849 Unkarin armeijan kenraalit ja esikuntaupseerit
kokoontuivat ratkaisevaa neuvottelua varten armeijan pääkortteeriin
Ó-Arad'iin.

Görgey esitti heille Rüdiger'ille kirjoitetun kirjeen, jossa hän
ilmoittaa heittävänsä aseet Világos'in luona. Sitten hän jätti
upseerit, jotta he saisivat vapaasti neuvotella suostuvatko ehdotukseen
vai ei.

Tuskin olivat he alkaneet keskustella, kun kiivas koputus kuului
ovelta. Ennenkuin kukaan ehti mitään sanoa, aukeni ovi ja sisään astui
Benjamin Szakács.

Valkeat, karkeasta kankaasta tehdyt housut oli pistetty pitkävartisiin
saappaisiin. Hän oli puettu lyhyeeseen harmaaseen takkiin, kupeella
riippui leveä miekka. Näytti Székelyn kansalliskaartilaiselta. Hän
tervehti sotamiehen tapaan ja sanoi:

— Anteeksi, herrat kenraalit, nimeni on Benjamin Szakács, minä tulen
sellaisessa asiassa, josta ehkä isänmaan kohtalo riippuu.

Sotilaat katsoivat toisiinsa.

— Puhukaa, — sanoi Erno Kiss.

— Hyvät herrat, suurten ponnistusten perästä olen keksinyt uuden
pyssyn, joka tekee yhden miehen kykeneväksi seisomaan kahtakymmentä
nykyisillä pyssyillä varustettua miestä vastaan.

Upseerit katsoivat toisiaan. Tuo on joku hullu raukka.

Szakács'in kasvoille ilmeni surullinen hymy.

— En ole hullu, hyvät herrat.

Sitten huusi hän ovelta. Samanpukuinen székelyi tuli sisään, mutta
rihmakengissä, olalla pienennäköinen pyssy, kupeella lyhyt pajunetti,
edessä ja takana aika patruunatasku. Szakács otti pyssyn ja astui se
kädessä kiihtyneesti yhteentunkevien upseerien keskelle.

— Katsokaa, hyvät herrat, pyssy on takaa ladattava, patruunat pitää
pistää sisään valmiina, mutta ei yksitellen, vaan kuusi yht'aikaa. Nämä
minä ammun pois yhdessä minuutissa, sitten panen taas sisään kuusi.
Sanalla sanoen, sillaikaa kun te ammutte yhden, ammun minä ainakin
kolmekymmentä.

Ihmettelyn humu kuului upseerijoukosta.

— Ja sen vaikutus, hyvät herrat, on kauhea. Se menee viiden
ihmisen läpi. Yhden komppanian yhteislaukaus hävittää kokonaisen
ratsurykmentin. Ratsuryntäystä ei enään ole, pajunettiryntäystä ei
ole... tämä pelottava, hirveä ase surmaa ryntääjät.

Kuului nyyhkytystä. Leiningen pöytään nojaten itki.

— Näettekö tuota? — sanoi Erno Kiss -se merkitsee sitä, että
miksette tullut ennen aseinenne; nyt on jo myöhäistä. Tässä on kirje
Rüdiger'ille!

— En voinut tulla ennenkuin minulla oli paljon aseita ja miljoona
patruunoita.

— Sittenkin se on myöhäistä! Ennenkuin miehemme oppivat, tungetaan
meidät pois maasta.

— Ei, herra kenraali, minulla on kaksikymmentätuhatta miestä tällä
pyssyllä varustettuna.

Silloin hypähti Leiningen pystyyn.

— Missä, missä, missä?

— Kymmenentuhatta täällä kaupungin laidassa, kymmenentuhatta tunnin
matkan päässä.

— Mutta mistä ne tipahtivat tänne? — huudettiin Szakács'ille joka
puolelta.

— Siebenbürgen'ista, Gyergyószék'in luopääsemättömien vuorten
keskeltä. Siellä olen valmistanut nämä pyssyt ja siellä järjestänyt
vuoden ajan sotajoukkoani. Segesvár'iin jo saavuin myöhään, mutta
saatan sanoa että olen sen kostanut... Kenraali Luders pakenee maasta
kuudenkymmenenviiden kasakan kanssa. Sen verran jäi koko hänen
sotajoukostaan.

— Voititteko venäläiset? — huusi Pöltenberg.

— Voitin, Piskin luona. Yhdeksäntuhatta venäläistä jäi kuolleena
taistelutantereelle. Meidän tappiomme oli kahdeksankymmentäviisi miestä.

Jonkunlainen mieletön hilpeys valtasi urhoolliset sotilaat, jotka vielä
vastikään keskustelivat häpeällisestä antautumisesta. He ympäröivät
Szakács'in, syleilivät ja suutelivat häntä.

Yht'äkkiä näkyi ovessa Görgeyn kalpeat kasvot, uljas vartalo. Joku oli
ollut häntä hakemassa.

— Mitä on tapahtunut, herrat? Mitä haaveiluja kuulen? Missä keksijä on?
— kysyi hän terävällä äänellä. — Minä olen — vastasi Szakácz kumartaen.

— Näyttäkää pyssynne! Szakácz selitti sen hänelle.

— Millä rahoilla olette voineet tämän aikaan saada?

— Vaskikaivokseni alta löysin rikkaan kultakaivoksen?

— Ja kuinka? Millä työaseilla?

— Hienoimmilla englantilaisilla työaseilla. Englantilaisef
laivat toivat ne Mustallemerelle ja sieltä kuljetimme ne salaa
Siebenbürgen'iin. Niinkauvan kun oli rauhalliset ajat, tuotiin
valtakunnan läpikin paljon.

— Mainio asia, — sanoi Görgey kylmästi - katsokaamme sotamiehiänne.

He menivät talon edustalle. Ulkona seisoi äänettömänä kymmenen
Szakács'in sotilasta, pyssy jalalla. Heidän edessään nuorukainen,
silitellen hevosensa kaulaa.

— Aladár, tuo tänne sotajoukko!

Poika hyppäsi hevosen selkään ja laukkasi pois. Puolen tunnin kuluttua
lähestyi rumpujen kumeasti päristessä musta joukko. Aaveentapaisesti he
lähenivät, sillä rihmakengät eivät liioin tömisseet.

— Kahdeksansataa miestä pataljoonassa. Täällä on yhteensä yksitoista
pataljoonaa, tuhatkaksisataa miestä kanuunain ja patruunavaunujen
ääressä.

— Onko teillä kanuunoitakin? — kysyi Görgey.

— On, takaaladattavia, pronssista, ja ekrazitpommeja.

— Mitä se on?

— Oma keksintöni, sen räjähdysvoima on viisikymmentä kertaa suurempi
kuin pyssynruudin.

Görgey ja muut kenraalit katselivat hämmästyneinä Tomzs'in székelyia,
joka noin kylmästi kertoi nämä asiat.

Musta joukko seisahtui Ó-Arad'in suurelle torille. Keskellä olivat
kanuunat ja patruunarattaat. Mutta kenraalit menivät sisään huoneeseen
ja Görgey saneli seuraavan kirjeen kenraali Rüdiger'ille:

/#
 Herra kenraali!

 Pääesikunnan yksimielisen päätöksen mukaan minulla on kunnia huomenna
 rynnätä teitä vastaan.

 Kunnioituksella

                                                        _Görqey_
                                                        kenraali.
#/


IV.

Rdiger'iä ja hänen upseereitaan tämä kirje hämmästytti. Hehän odottivat
kirjettä, joka ilmoittaisi aseenheiton ajan ja paikan.

I:sen armeijaosaston Görgey lähetti mahdollisesti saapuvia
itävaltalaisia pidättämään. III:s ja VII:s osasto seisoivat reservinä.
Soborsin'ista tuotiin Szakács'in toiset kymmenentuhatta miestä ja
kaksitoista kanuunaa ja Elokuun 12 p:nä aamunkoitteessa mentiin
Rüdiger'ia vastaan.

Görgey, Szakács ja kenraalit olivat keskellä, ratsain.

Kun Rüdiger'ia aamulla herätettiin, sanoi hän:

— Ne siis kuitenkin hyökkäävät? No, se on kauniimpaa kuin jos
antautuisivat.

Sitten ratsasti hän joukkonsa luo, joka jo seisoi sotajärjestyksessä.
Översti Krulev tarkasti suurella kaukoputkella etäällä tuskin näkyviä
unkarilaisia.

— En ymmärrä. He asettavat kanuunansa. Ketä aikovat noin kaukaa ampua?

Seuraava silmänräpäys antoi vastauksen. Hirmuisella sähinällä tuli
pommi ja iski Olga-rykmentin keskeen. Koko rykmentti alkoi hajota.
Viisikymmentä miestä kaatui kuolleina ja haavoittuneina. Vasemmalta
iski jalkaväkeen viisi kuusi pommia ja teki äärettömiä aukkoja
rykmenttien lujaan rintamaan.

— Kanuunat esiin! — ärjäsi Rüdiger.

— Näin kaukaa se on mahdotonta, — vastasi eräs tykistönöversti.

— Mikä heille on mahdollista, on meillekin, — karjui kenraali.

Käsky on käsky. Venäläiset kanuunat alkoivat ampua. Kymmenen minuutin
kuluttua puolet vaikenivat.

— Mitä teette, koirat? — huusi Rüdiger, ratsastaen sinne korskuvalla
ratsullaan.

— Puolet miehistöstä on kaatunut — vastasi översti, joka verisenä venyi
kanuunallaan.

— Joudu, Vladimir, kasakat hyökätkööt, lakaiskaa pois ne konnat!

Ajutantti laukkasi pois ja parin silmänräpäyksen kuluttua neljä
rykmenttiä kasakoita riensi hyökkäykseen helvetillisellä jyrinällä.
Torvet rämisivät, kasakkain voimakas kuorolaulu kajahteli.

— Jumalan ja tsaarin nimeen! — huusi Rüdiger ja teki ristinmerkin.

— Minä heitän husaarit heidän eteensä -huusi toisella puolen Görgey,
nähdessään tämän rajuilman kentällä lähestyvän.

— Heitä olisi sääli — vastasi Szakács. Székelyit vetäytyivät enemmän
yhteen ja seisoivat kolmikertaisessa rivissä. Kun kasakat olivat
tuhannen askeleen päässä, kuului yksi ainoa korvia särkevä pamaus.
Kaikki kolme riviä olivat laskeneet laukauksen. Heti senjälkeen seurasi
toinen yhteislaukaus, kolmas, neljäs, viides, kuudes... kanuunat
lennättivät kartesseja vuorelta... Ja kuudestatuhannesta kasakasta
palasi kaksisataa takaisin.

Rüdiger itkien, kiroten, rukoillen ajaa joukkoaan eteenpäin. Rohkeimmat
pääsivät vain sadan askeleen päähän unkarilaisista, muut syöksyivät
suin päin takaisin. Veriset ryysyt peittivät koko kentän; se oli
koko jäännös loistavasta sotajoukosta. Rüdiger'in veivät upseerinsa
puolihulluna sotatantereelta.

Unkarilaiset kenraalit katselivat kauhulla helvetinkoneitten vaikutusta.

Silloin sanoi Szakács Görgeylle:

— Herra kenraali, nyt voitte laskea husaarit heidän päälleen. Me taas
menemme Haynauta vastaan.

       *       *       *       *       *

Näin olisi voinut tapahtua, jos joku unkarilainen v. 48 olisi keksinyt
Mannlicher-kiväärin, Uchácius-kanuunan ja niihin kuuluvan ruudin.




LEGIOONALAINEN.


Purevan kylmä tuuli puhalsi. Wienin ylioppilaitten "pääkallo-legioona"
marssi tasangolla. Almanakka osoitti jo Maaliskuun loppua, mutta se,
jolla ei ollut aikaa kirjoista sitä katsoa, olisi vannonut että oltiin
vasta Helmikuussa.

Mutta meidän miehillä ei ollut aikaa almanakasta ajankulkua katsoa. Jo
Lokakuusta saakka olivat he kulkeneet tappelusta tappeluun.

Ydinkin oli jäätyä heidän luissaan, kun he aamulla Jász'in tasangolla
verkalleen astua vaapottivat.

Heitä oli kuusisataa älykästä, herrassäätyistä nuorukaista, jotka
olivat heittäneet pois kaikki kirjansa tarttuaksensa miekkaan.
Metternich'in kukistajoita, jotka olivat niskoitelleet Windischgrätz'iä
vastaan ja yhden vuoden kuluessa tehneet Wienissä kaksi vallankumousta.

Kun sitten väkivalta pani keisarikaupungin ikeensä alle, katselivat he
ympärilleen, missä päin vielä liehui vapauden lippu. Ja he lähtivät
koko joukko Unkariin.

Saapuneet ylioppilaat järjestettiin legiooniksi ja virtana vuosi heidän
verensä niin Siebenbürgen'in kuin Unkarin tappelutantereilla.

Heidän joukossaan oli herttuoita, kreivejä, paroneja, jotka olivat
jättäneet mukavat kastellinsa Itävallassa mennäkseen kuolemaan vieraan
kansan vapauden edestä. Ja monen ikivanhan saksalaisen perheen
jälkeinen lepää tuntemattomassa haudassaan jossakin Ala-Unkarissa tai
Siebenbürgen'in vuoristossa.

Ken heidän joukossaan oli kolmekolmatta-vuotias, hänellä oli jo oikeus
kutsua legioonalaisia pojikseen. Nuorimpia kutsuttiin kumminkin
säännöllisesti ukoiksi.

Veljeksiä olivat he kaikki, jotka olivat vannoneet toisilleen
uskollisuutta elämässä, kuolemassa. Jokainen oli valmis minä hetkenä
tahansa uhraamaan henkensä asetoverinsa tähden.

Pelkuruuden varjoakin rangaistiin ankarasti. Siinä kohdin nämä iloiset
pojat eivät ymmärtäneet leikintekoa.

Tuona kylmän kylmänä Maaliskuun päivänä 1849 kulki pääkallo-legioona
Jászberény'iä kohti. Viisi päivää he yhtämittaa olivat majailleet
taivasalla ja laulunhaluisimpainkin poikain huulilla jäätyi jo nuotti.

Upseerit kävivät heitä katsomassa rivistä riviin.

— Mikä teille on tullut, pojat, näytätte niin surullisilta kuin
vietäisiin teidät hirteen.

— Meitä kovasti paleltaa.

— Tuima on tämä Unkarin tuuli.

— Paprikaa täällä on ilmassakin.

— Hei, älkää olko mammanpoikia! Kovempiakin olemme kokeneet Wienissä.

Pojat huokasivat.

— Se on totta, mutta tappelujen välillä siellä mentiin barrikaadeilta
kahvilaan olutta juomaan ja biljaardia pelaamaan.

Syvät huokaukset kuuluivat riveistä olutta, kahvilaa ja biljaardia
mainittaissa.

— Kovasti on teitä veltostuttanut tuo kaksiviikkoinen oleskelu
Debereczen'issä. Mikä sinua vaivaa, Hammer?

Kysymys tehtiin eräälle laihalle, tuskin kuusitoista-vuotiaalle
keltanokalle, joka kalpeana, hampaat kalisten, vaivaloisesti astui
eteenpäin ja nyt juuri antoi pyssynsä naapurilleen.

— Voin kovin huonosti. Kylmänväreet ja kuume vaivaavat minua. Tuskin
pysyn jaloillani.

— Rohkaise itsesi. Kun katselen sinua, en koskaan luulisi sinua
samaksi, joka pyssynperällä löi kuolijaaksi keisarin kaksi kauneinta
krenatööriä. Kas tuossa!

Ja hän ojensi hänelle debreczeniläisillä veistoksilla koristetun
leilin, josta poika joi pari kulausta luumuviiniä.

— Reilaan! — kaikui etupäästä komentosana ja torventoitotus ilmoitti,
että jokaisen oli asettuminen paikalleen.

Kaukana kohosivat Jàszberény'in tornit.

Rummut pärisivät. Sitten räikähtivät torvet. Hammerkin nosti pyssyn
olalleen. Kun he sitten saapuivat kaupungin ensimmäisille taloille,
laskivat he pääkallonkuvalla varustetun lippunsa liehumaan ja
virittivät legioonan laulun:

/p
    Wer kommt dort von der Höh'
    Es ist der Windischgrätz...
p/

Kaikki kaupungin asukkaat, suuret ja pienet, kiiruhtivat kaduille ja
tervehtivät kättä puristaen ja syleillen maankuuluja, urhoollisia
poikia. Suurelle torille asettuivat he neliöön ja päällikkö ilmoitti,
että jäädään Jászberény'iin epämääräiseksi ajaksi, jonka vuoksi
majoittukoot.

Parin minuutin kuluttua olivat vieraanvaraiset kaupunkilaiset jakaneet
ylioppilaat keskenään, ja onneton oli se, jonka osalle ei ketään tullut.

Hammer joutui erään kunnon ryytikauppiaan luo. Päästyään lämmitettyyn
huoneeseen, hän vaipui sohvalle ja nukkui. Häntä ei uskallettu herättää
eikä riisua hänen päältään. Varpaillaan astuttiin hänen ympärillään ja
paraat palat päivällisestä säästettiin hänelle.

Kello neljä hän heräsi ja tuli tuntohonsa. Silloin hän majoittui
mukavammin, söi vähäisen ja joi paljon vettä. Sitten hän pesi itsensä,
paikkasi rikkinäistä univormuaan, puhdisti pyssynsä, heitti sen
olalleen ja astui ulos portista. Vahti oli tullut häntä hakemaan ja vei
hänet lippua vartioimaan.

Kello kahdeksan hän tuli takaisin. Hänen silmänsä olivat suuret ja
kiiltävät kuumeesta. Hän hoiperteli.

— Antakaa vettä, vettä! — sopersi hän.

— Menkää levolle, herra sotilas! — kehoitti talon isäntä.

— En voi, sillä on luultavaa, että yöllä lähdetään eteenpäin.

— Mutta minä kyllä sitte herätän.

— En voi, en voi, — mutisi poika.

Illallista syödessään hän meni tainnoksiin. Silloin pani kauppias hänet
vuoteelle ja kutsutti lääkärin.

Tohtori sanoi että siitä nähtävästi tulee lavantauti.

Yöksi nousi lumimyrsky. Kun se ankarimmin raivosi ja tärisytti
ikkunoita, kuului rummun pärinää. Legioonalle annettiin lähtömerkki.

Aseiden kalske, juoksevien askelten töminä kuului yössä. Puolen tunnin
kuluessa oli legioona järjestäytynyt ja lähtenyt Nagy-Kataa kohti
pilkkosen pimeässä.

Ryytikauppias meni sisään Hammerin luo. Hän makasi suu auki, hengitti
lyhyesti ja katkonaisesti, silmät olivat syvälle painuneet, kasvot
tulipunaiset.

— Ja minäkö herättäisin tuon menemään lumimyrskyyn? Enpä toki, sehän
olisi varma kuolema. Jääköön nukkumaan, raukka.

Ja tuo hyvä mies meni itsekin taas levolle. Hammer nukkui seuraavan
päivän iltapuoleen asti. Silloin hän kutsui talon isännän luokseen.

— Mitä uutisia? Mitä minulle on tapahtunut? — Te menitte tainnoksiin
eilen illalla ja minä panin teidät vuoteelle.

— Ja legioona?

— Se lähti yöllä. Sanotaan, että tänään on tappelu jossain.

— Pyhä Jumala! Mitä olette tehnyt minulle? Olen jäänyt pois tappelusta.
Minä olen kadotettu. En koskaan voi puhdistaa itseäni pelkuruuden
syytöksestä. Minua luullaan karkuriksi.

Ryytikauppias koetti lohduttaa häntä. Poikaparka vaan ravisti päätään
ja toisti lakkaamatta:

— Ette tunne legioonaa, ette tunne legioonaa. Kunnia on minulta mennyt!

Tunnin kuluttua ampui hän itsensä pyssyllään. Pöydältä löydettiin
kirje, joka oli osoitettu hänen Etelä-Tyroolissa asuvalle äidilleen.

Ja kylmästä lumimyrskystä surusanoma kuin musta lintu pyrähti lentoon,
iskeäksensä äiti raukkaan, joka päivänpaisteisessa, lämpimässä
seudussa niin monta kertaa oli kääntynyt pohjoista kohden, jossa
valkeahuippuiset alpit seisoivat... sieltä hän odotti rakkaita tietoja
ainoalta pojaltaan.




Juutalaispoika.


I.

Kaukana alhaalla etelässä oli jo kauvan tapeltu, mutta Kis-Regöc'in
osalle ei vielä ollut tullut mitään sodasta. Puhuttiin kapakassa,
puodeissa, kunnantalossa ja torilla, kirkon edessä, että vapaus on
päässyt valtaan, ei ole enää herraa eikä talonpoikaa, ei alustalaista
eikä verotyötä. Mutta mitä on, sitä ei vielä tiedetty. Syksyllä sitten
sekin saatiin tietää. Erään honvéd-pataljoonan jätteet kulkivat kunnan
läpi. Pataljoonaa oli käsketty tien varrelta, mikäli mahdollista,
pestaamisella täydentämään itseään.

Upseerit olivat asettuneet isoon ravintolaan ja lähettivät taitavimmat
miehensä joka suunnalle. Herrasmaisemmin kasvatetut sanelivat ja
pitivät puheita, siihen kykenevät tanssivat ja lauloivat; kuntalaiset
joutuivat kiihkoon ja nuorukaiset kiiruhtivat joukottain ravintolaan
pestautumaan sotilaiksi.

Aaronin poika, Jakab, katseli, kuunteli tätä. Jokin uusi, tuntematon
tunne alkoi kuohua hänen povessaan. Tuntui kuin olisi joku ääni
huomauttanut häntä velvollisuudesta, jota tuli täyttää.

Pitkään aikaan hän ei ollut selvillä, mitä tehdä. Vihdoin välähti
ajatus hänen päässään. Ikäänkuin jonkun työntämänä meni hän suoraa
päätä pestauskomissioonin eteen.

— Mitä tahdot, poika? — kysyi eräs upseeri.

— Ruveta honvédiksi, — vastasi hän hiljaa.

— Olet juutalainen, eikö niin?

— Olen. Upseerit kuiskailivat keskenään.

— Onko sinulla vanhemmat elossa? — kysyi kapteeni.

— On.

— Voitko jättää heidät tänne? Eivätkö he tarvitse sinua?

Jakabin sydäntä kouristi. Sitten katsoi hän kapteeniin ja kysyi:

— Miksi herra upseeri kysyy sitä juuri minulta? Tähän asti on jokainen
otettu, joka on ilmoittautunut. Otettiin Pista Gál’kin, leskiäitinsä
ainoa poika.

Kapteeni vastasi kuivasti:

— Mutta sinä, poikaseni, olet juutalainen, ja miehistölläkin on jotain
sanomista tähän.

— Minulla on ihan sama velvollisuus tarttua aseisiin kuin muillakin.
Täällä olen syntynyt, täällä tahdon kuollakin, isänmaa on minunkin,
ei vaan heidän... En tahdo että minua syytetään siitä, että
pelkurimaisesti piilin silloin, kun jokainen nuori mies kiiruhti
sotaan. Vaikkapa vain kuivaa leipää söisin, voitaisiin minua soimata,
etten sitäkään ansaitsisi, kun istuin kotona silloin kun jokainen läksi
maata pelastamaan.

Eräs vanha lääkäri nyökäytti syvään päätänsä.

— Hän on oikeassa, hän vaan ei voi lausua ajatustansa hyvin. Heidän
verensä täytyy vuotaa yhdessä meidän veremme kanssa, heidänkin verensä
täytyy kastella tätä maata; niin kauvan kuin heillä ei ole oikeutta
täällä, niin kauvan heillä ei ole isänmaata täällä. Innostus puhuu
hänestä. Hänet täytyy ottaa.

Honvédlakki painettiin hänen päähänsä ja Jakab meni ulos torille.

Neljännestunnin kuluttua oli tuolla ulkona todellinen kapina. Jakabin
päästä riistettiin lakki ja hänet sysättiin pois pataljoonasta.

— Juutalainen meidän joukkoomme? Juutalainen sotamieheksi? Mitä uusia
tapoja se on?

— Me emme seiso hänen vieressään!

— En seiso hänen kanssaan samassa rivissäkään!

— Ajakaa hänet hiiteen!

— Mutta, pojat, — huusi kuistilta vanha lääkäri — miksette tahdo antaa
hänenkin kuolla isänmaan edestä?

— Meidän isänmaamme edestä olkoon kuolematta, häntä se ei velvoita.

— Te menette tappelemaan, kärsimään, ehkä kaatumaankin ja hänkö vaan
istuisi kotona uuninnurkassa?

— Jääköön istumaan, siihen hän on omiaan, mitä se meihin kuuluu. Hän ei
sovi meidän pariimme.

Ja kun Jakab kolmenkymmenen askeleen päässä yhä vielä toivoen odotti,
alkoivat he heittää häntä kivillä.

Upseerit eivät voineet muuta kuin myöntyä pataljoonan toivomukseen;
vanha lääkäri tosin huomautti, että Pestissä vähäisen vastustuksen
jälkeen oli otettu juutalaisia kansalliskaartilaisiksi, mutta upseerit
toivat sitä vastaan esiin, että Pozsony'issa ei sallittu juutalaisten
astua kansalliskaartiin.

Merkin annettua asettui järjestykseen ja riviin rekryyttien kautta
täysilukuiseksi saatu pataljoona, ja torvien räikkyessä lähti se ylös
vuorten väliin. Torvien räminä ja aseiden kalske kuului kauvan joka
taholle keltaisessa syyshämärässä... Sitten oli kaikki hiljaa. Vanhat
miehet saattoivat kotiin itkeviä vaimoja.

Jakab kuunteli erään keon alla maaten sotaväen jymyn etenemistä. Sitten
hän lähti kotiin. Suuteli äitinsä kättä ja meni puotiin vanhan Aaronin
luo. Ei kenenkään silmään pistänyt mitenkä kalpea ja surullinen hän
tänään oli.


II.

Sitten ei taas pitkään, pitkään aikaan kuulunut heille mitään sodasta.
Vainiot joutuivat lumen, alle ja tiet tulivat melkein mahdottomiksi
kulkea. Ihmiset kulkivat reellä, heidän askeltensa ääni katosi lumeen.
Koko kylä tuli niin hiljaiseksi kuin kalmisto.

Silloin yht'äkkiä sodan laine syöksyi heidänkin päällensä.

Kuuluisa sotapäällikkö vetäytyi joukkoineen takaisin sen seudun läpi.
Kolkkona, tuulisena, lumisena iltana saapui kylään kumealla kolinalla
ja rytinällä suuria mustia vaunuja, joita vartioitsi eskadroona
husaareja ja pataljoona honvédeja.

He pysähtyivät torille. Kansa tuli lyhtyineen katsomaan, mitä nyt oli
tulossa.

Majuri kutsutti luoksensa kylätuomarin.

— Meidän täytyy vielä tänä iltana lähteä edemmäksi.

— Se on mahdotonta, hyvä herra, tällaisessa ilmassa. Te menehdytte
kaikki tuonne vuorten väliin.

— Vaikka menehtyisimmekin, lähteä meidän täytyy. Käsky on käsky. Hanki
siis meille tuota pikaa opas. Puolen tunnin kuluttua lähdemme, sillä
vihollinen on jälissämme.

Talonpojat hajaantuivat päätään ravistaen. Honvédit, rivistä ulos
astumatta, ahmivat silavaa ja leipää ja joivat viinaa päälle. Silloin
tällöin puistivat he lumen päältään. Muuan vanha talonpoika kysyi
laihalta honvédilta, joka löi yhteen kantapäitään pakkasessa:

— Miksi ette jää tänne, veikkoni? Ei vihollinen tule perässänne
tällaisessa Jumalan ilmassa.

— Meidän täytyy olla hyvin varovaisia, vaari, sillä me vartioitsemme
maan aarretta. Neljä vaunullista kultaa kuletamme me kaivoskaupungeista.

Talonpoika kohotti lakkiaan. Niin paljon rahaa hän ei luullut
maailmassa löytyvänkään. Sitten hän melkein pelästyneenä astui
verkalleen eteenpäin.

Aaronin puodin ovelta loisti valoa. Ulkona seisoi Jakab ja katseli
sotamiehiä.

— Sinäkin voisit ennemmin tarjota meille vähäisen viinaa, — ärjäsi
hänelle vanha korpraali, - kuin töllistellä siinä suu auki.

— Helppo hänen on olla täällä kotona, meidän kamppaillessa kuoleman
kanssa jäätyneellä lumella, — puuttui siihen eräs sotamies.

— Hohhoo, milloinkahan olen kotona, — huokasi eräs
seitsemän-kahdeksantoista vuotias poika, pyyhkien muutamia pakkasesta
vuotavia kyyneleitä; — tiedän että äiti parkani itkien ajattelee minua
joka ilta.

Sotamiesten kasvoihin kuvastui suru. Kaikkien mieleen juohtui jätetty
koti. Ikävöiden kääntyivät he puodista tulvivaan valoon päin... Tuolla
sisällä mahtaa olla hyvä ja lämmin.

Eräs vääpeli kiiruhti sinne.

— Asentoon! — huusi hän hiljaan, — kohta lähdetään.

— Onko jo opas? — kysyi korpraali.

— On, kylätuomari hankki erään metsänvartijan. Vielä tänä yönä meidän
täytyy ehtiä Prázsmár'iin.

— Asentoon! — kuului hiljaan joka taholle.

Upseerit ratsastivat pataljoonan eteen, koko joukko lähti liikkeelle ja
katosi vähitellen lumipyryyn ja yöhön.


III.

Uudestaan vallitsi kylässä syvä hiljaisuus. Lähteneitten honvédien
jäljet peitti tuore lumi. Kotilieden ääreen vetäytyneet ihmiset
kuuntelivat tuulen ulvontaa ja toivottivat kaikkea hyvää luonnonvoimien
kanssa taisteleville sotilas raukoille.

Mutta yhtäkkiä koputettiin kylätuomarin portille. Hän meni ulos. Katu
oli täynnä vieraita sotamiehiä. Portin edessä seisoivat upseerit.

— Oletko sinä kylätuomari? — kysyi muuan pitkä upseeri valkeassa
viitassa. — Paljoko siitä on aikaa, kun vihollinen tästä kulki?

— En ole nähnyt täällä vihollisia, hyvä herra!

— Tuhat tulimmaista!... honvédeja tarkoitan.

— Honvédeja? Ne kulkivat tästä.

— Koska?

— Anteeksi, en tiedä, minun talossani ei ole kelloa.

— Herra översti, ehkä menisimme kapakkaan. Tämä ilma on pirullinen, —
sanoi eräs kapteeni.

— Hyvä, tuokaa kylätuomari mukaan. Takaa-ajava joukko oli pataljoona
Tyroolin jääkärejä ja eskadroona Civallart-ulaaneja. Joukon johtajana
oli översti, kreivi Hektor Bellegarde.

— No, kylätuomari, — puhutteli hän kapakan isossa juomasalissa vanhusta
— etkö vieläkään muista?

— Muistan minä, hyvä herra.

— No, vastaa siis!

— Mihin?

— Paljoko siitä voi olla aikaa, kun honvédit jättivät kylän?

— Voi olla kaksi tuntia.

— Saakeli soikoon!... He luikahtavat kynsistämme. Kiertävä joukko ei
ehdi heidän eteensä. Kuules, kylätuomari, me tarvitsemme hyvää opasta.

— Mistä saada, hyvä herra, kylässä ei ole muita kuin vaimoja ja ukkoja.

— Tuhat tulimmaista, minun täytyy saada! - huusi jalkaansa polkien
översti.

— Aamuksi voin hankkia, — vastasi levollisesti talonpoika.

— Lempo sinut periköön, minä annatan sinulle keppiä!

— Se käy päinsä, niitä on kylliksi, — vastasi tyvenesti kylätuomari.

Översti käyskenteli pitkin askelin edestakaisin; kylätuomari sillä
aikaa rauhallisesti täytti piippunsa ja sytytti sen. Äkkiä översti
pysähtyi hänen eteensä ja ärjäsi:

— Vie minut juutalaisen luo!

— Tehkää hyvin, tulkaa perässäni, — ja sitten hän läksi.

Vain kaksi luutnanttia meni överstin kanssa. Muut jäivät sinne.
Luutnantitkin jäivät ulos puodin edustalle.

Vanha Aaron kovasti hämmästyi, kun loistava sotilas ilmestyi hänen
halpaan tupaansa.

— Minä olen kreivi Bellegarde, översti keisarillisessa armeijassa.
Tulin siksi teidän luoksenne, että te olette järkevä mies, ettekä
sellainen kuin nuot tyhmät talonpojat. Minä ajan takaa vihollista,
joka kuljettaa mukanaan sata tuhatta tukaattia valtion varoja. Jos te
johdatte meidät heidän jäljilleen, saatte tuhannen tukaattia. Oletteko
ymmärtänyt?

Aaron töllisteli, silmät selkoselällään, kreiviä.

— Tuhannen tukaattia? Suvaitsetteko sanoa, että tuhannen tukaattia...
Oi hyvä Jumala, kuinka suuri aarre... Ja se tulee minun omakseni...
Jakab!

Jakab ilmestyi pimeästä nurkasta.

— Tämä on poikani, herra kreivi, Jakab poikani. Hyvin järkevä, rohkea
poika... Hän tuntee seudun kuin kymmenet sormensa. Suvaitkaa tietää,
hän kuljettaa puotitavaroita joka taholle tätä seutua. Hän johtaa
teidät vihollisen jäljille. Prázsmár'iin päin he menivät... Poikani
löytää sinne silmät ummessakin... Oi Jumalani, herra kreivi suvaitsee
palvella hänen majesteettiaan keisaria? Pue, Jakab, hyvin päällesi,
ettet palellu...

— Rahat saa poika, sitten kun hän on täyttänyt tehtävänsä. Tule,
poikaseni!

Jakab seurasi överstiä horjuvin askelin.


IV.

Kun keisarilliset joukot olivat lähteneet kylästä, lakkasi lumipyry.
Tuuli hajoitti äkkiä pilvet ja kuu tuli esiin, sirottaen kimaltelevaa
hopeaa satumaiseen lumimaailmaan.

Ensinnä kulki Jakab, hänen jälkeensä översti ja upseerit. Jakab astui
pää kumarassa eteenpäin. Niinkuin jokin ääretön taakka olisi painanut
hänen hartioitaan. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle lakkaamatta:
takaisin, takaisin! Olipa kuin silloin tällöin joku olisi sysännyt
häntä rintaan. Mitä se on? Mikä tunne se on? Mitenkä se on selitettävä?
Jos översti, kaikkivaltiaan keisarin sotilas, sitä käskee, eikö hän ole
velvollinen tottelemaan? Varsinkin kun hän on niin hyvä ihminen, että
köyhälle isä raukalle antaa lahjaksi tuhannen kultarahaa. Niin, hänen
on velvollisuus tehdä tämä palvelus, velvollisuus... mikä olisi hänen
velvollisuutensa, ellei tämä?... niin, niin.

Vaan hänen jalkansa tulivat yhä raskaammiksi, hengitys ei tahtonut
käydä. Nyt he kääntyivät Prázsmár'in tielle... tuolla on honvédien
yöleiri... poika parat, mitään pahaa aavistamatta he nukkuvat, näkevät
unta äidistään... ja kuolema jo heiluttaa kalpaansa heidän ylitsensä.

Nyt hän saapuu erään kunnaan kukkulalle ja pysähtyy... Tuolla alhaalla,
sadan askeleen päässä, Prázsmár'in silta ja sen kivestä hakattu
Kristuksen kuva, sen toisella puolella kuutamon valossa kylä. Sitten
katsoo hän takaisin. Pataljoona on jäänyt jälelle noin tuhannen
askeleen päähän, ulaanit nousevat parhaillaan ylös... Kukkulalla seisoo
ainoastaan översti upseereineen sekä valiojoukko jääkärejä.

— Mikä kylä tuo on? — kysyy översti osottaen miekallaan.

Juutalaispoika ojentaa itseään, vetää syvästi henkeään, hänestä
tuntuu kuin olisi vapautunut kaikesta taakasta... hän laskee kätensä
sydämelleen... ja syöksyy sitten rajulla, yli-inhimisellä karjunnalla
alas kukkulalta.

— Herätkää, vihollinen on täällä, varoillanne, varoillanne, herätkää,
herätkää!

Hän lankee, luisuu viisi, kuusi syltä alaspäin, hypähtää ylös, kädet,
pää verissä, syöksee yhä karjuen eteenpäin.

— Ampukaa se koira! — ärjyy översti. Valiojoukko jääkäripataljoonasta
ampuu laukauksen kuin yhden pyssyn suusta... Juutalaispoika horjuu,
hänen äänensä kätkee... hän pyörähtää vielä kerran ympäriinsä, veri
purskuu suusta... sitten jää hän selin makaamaan ristin alle...

Ja kiveen veistetty Jumalan poika, Vapahtaja, loistaen kuun lempeästä
hohteesta, näytti lumenpeittämän orjantappurakruunun alta rakkaudella
hymyilevän tälle pojalle, joka kuoli suuren aatteen eteen... jota hän
ei edes ymmärtänyt, ainoastaan aavisti ja tunsi...

Översti toitotutti "sturmschritfiä" (väkirynnäkköä) ja tyroolilaiset
kiipesivät kuin kissat ylös kukkulalle. Mutta hyökkäys tuli liian
myöhään. Honvédit suojelivat kylää ankaralla kivääritulella, mutta
husaarit riensivät aarrevaunuineen Prázsmár'in toisella puolella olevan
Dargón ahtaan solan kautta pois.

Tyroolilaiset peräytyivät. Takimmaisena tuli eräs jääkärikapteeni pää
siteessä. Astuessaan juutalaispojan ruumiin ohi, potkasi hän sitä ja
morahti:

— Koira, sinun on syy, ettei hankkeemme onnistunut!

Ruumis kääntyi potkusta ja pää painui alemmaksi. Ehkä peittääkseen
häpeätään... tai ehkä suudellakseen maata...




Kolmannen pataljoonan ryssä.


Oli Kesäkuun 21 päivä 1849. Kuumana paistoi aurinko kesäisille
vainioille. Komárom'in luona jatkui sota, viimeinen taistelu alkoi.
Pered'in, Sellyen, Királyrév'in, Vágkirályfalvan, Palóc'in, Kajál'in,
Galanthan ympärillä kanuunat jyrisivät, pyssyt paukkuivat, pajunetit
suhisivat.

Sinä päivänä näkivät honvédimme ensimmäisen kerran venäläisiä
sotilaita. Ne seisoivat kukkuloilla tiheissä riveissä. Suippupäisten
kypärien kiiltävä metalli loisti kauas kirkkaassa päivän paisteessa.
Upseerit edessään, hevosen selässä, liikkumattomina kuin pronssiset
kuvapatsaat. He odottivat merkkiä hyökkäykseen.

Säihkyvin silmin katselivat honvédimme uhkaavaa joukkoa ja
suonenvedontapaisesti pitelivät he pyssyjään. Tuskin malttoivat odottaa
hyökätäkseen pohjoisen vihollisen kimppuun, jonka sataantuhanteen
nouseva joukko silloin jo oli autioksi elänyt, tallannut maan.

Ei kukaan pelännyt heitä.

Kolmas pataljoona, jonka sinisissä lakeissa oli valkea sulka, makasi
Deákin alapuolella leikkuuta odottavassa äärettömässä vehnäpellossa.

Tämä seisoi lähinnä venäläisiä rykmenttejä.

Yhtäkkiä etuvartijat tuovat venäläisen sotamiehen pataljoonaan. Kädessä
oli hänellä muutamia läkkiastioita, täynnä vettä, tuntemattomalla
kielellä riiteli hän honvédien kanssa ja tahtoi kaikin mokomin mennä
venäläisiä kohden.

Kutsuttiin eräs Guttman niminen galitsialainen honvédi, joka osasi
venättä ja tämä käski hänen olla meluamatta.

— Kuinka en meluaisi, kun ette salli minun viedä kapteenilleni vettä, —
vastasi ryssä.

— Mutta sinä olet meidän vankimme, veikkonen, ja meidän käskymme
alainen.

— Hyvä, hyvä, mutta kapteenini pieksättää minua, jos en vie hänelle
vettä.

— Hän ei voi pieksättää, sillä me viemme sinut kanssamme.

— Sepä hyvä, — sanoi ryssä ilolla ja antoi viedä itsensä pataljoonan
kuormavaunujen luo, jossa hän heti riisui takkinsa.

— Miksi se, bratje? — kysyi Guttmann.

— Odotan, että pieksätte minua, — vastasi nöyrästi ryssä.

— Älä pelkää, ei se ole meillä tapana, istu vaan vaunuihin, äläkä
liikahda.

Ryssä totteli. Rauhallisesti tupakoiden katseli hän taistelua.

Taistelussa me hävisimme, kolmas pataljoona suojusti peräytymistä.
Oi, moni soturi heitti siellä henkensä ja illan hämärä yhdessä kuolon
pimeyden kanssa laskeusi heidän ylitseen.

Seuraavana päivänä pidettiin neuvoa mitä tehtäisiin ryssälle.

Huomattiin että ryssä on avulias, hyvä poika, joka on onnellinen, kun
ei häntä piestä; päätettiin siis tehdä hänestä honvédi.

Heti puettiin hän punanyöriseen univormuun, valkeasulkainen sininen
lakki painettiin hänen päähänsä, ja Guttmann selitti hänelle, että
kuormavaunut ovat hänen linnansa, niissä hän on asuva ja niitä
puolustava. Sitten näytettiin hänelle pataljoonan kullalla ja hopealla
kirjailtu merenvihreän värinen uusi lippu, joka oli vaunujen kallein
aarre, ja annettiin hänelle tietää, että sitä hänen on erittäin
varottava, kuin silmäteräänsä, ja joka sen tahtoisi häneltä ottaa, sen
ampukoon kuolijaaksi.

Ryssä lupasi tehdä niin.

Joukko lähti sille onnettomalle retkelle, joka päättyi Világos'iin.
Tuimain taistelujen ja vaarojen kautta kulki se eteenpäin.

Kärsimysten tiellä oli verisiä pysäkkejä. Verisin niistä oli Vác.
Ahdistettu Görgey koetti hurjalla rohkeudella tunkea venäläisten läpi.
Se on: ei tunkea läpi, ainoastaan koputtaa seinää, mitenkä paksu se on.
Ja kun se oli hyvin paksu, päätti hän livahtaa pohjoiseen, Rétság'iin
päin, venäläisten kuristavasta syleilystä.

Heinäkuun 15 p:nä tapeltiin, 16:na pidettiin toisiaan silmällä, 17:nä
alkoi peräytyminen.

Sillä välin oli meidän ryssämme tullut saaneeksi kauniin univormun.
Kolmannen pataljoonan miehet olivat vehnäpellolla tavanneet venäläisen
ulaanin. He riisuivat häneltä vaatteet ja antoivat ne ryssälle,
painoivat hänen käteensä keihään ja selittivät hänelle, että nyt
hänellä on kaksinkertainen velvollisuus uskollisesti vartioida hänelle
uskottuja aarteita.

Ryssä istui silloin jo niillä vaunuilla, jossa pataljoonan rahastoa ja
lippua kuljetettiin. Mikä jo oli luottamustoimi.

Ryssä iloitsi suuresti uudesta puvustaan ja teki niin hulluja
hyppäyksiä että koko pataljoona nauroi niille. Sitten asetti hän
keihään olalleen ja käveli kovin vakavana, kuin vahtisotamies,
edestakaisin vaunujen vieressä.

Toisena päivänä, Heinäkuun 17:nä, alkoi Vác'in verinen tanssi.
Sotajoukon alkaessa peräytyä, Leiningen ja Görgey jäivät pyssy jalalla
kaupunkiin, aivan karhun kitaan. Se yrittikin niellä heidät, mutta ei
onnistunut. Lujalla rohkeudella suojelivat he peräytymistä.

Sillä aikaa kasakat Rétság'in tiellä hyökkäsivät peräytyvän kuormaston
päälle ja alkoivat ryöstää sitä. Meidän ryssämme tarttui tuota pikaa
keihääseensä ja pisteli, löi ja iski sillä. Sitä tehdessään hän yhä
haukkui kansalaisiaan, että miksi he ovat niin hävyttömiä, että
tahtovat viedä häneltä lipun, jonka unkarilaiset herrat olivat hänelle
uskoneet.

Hän tappeli niin hurjasti, että kasakat eivät todellakaan päässeet
vaunujen luo. Ja sillä välin syöksyy eskadroona Hunyadi-husaareja kuin
lumivyöry ryöstävän vihollisen päälle ja hakkaa kasakat maahan.

Illalla levähdettäessä ilmestyy pataljoonaan ryssä, leveä haava päässä,
joka siitä oli ajettunut, ja kertoo onnellisena, kuinka hän oli
pelastanut lipun.

Honvédit tietysti syleilivät häntä innokkaasti ja jakoivat hänelle
paraat palansa sekä antoivat hänelle kahdenkertaisen annoksen
paloviinaa.

       *       *       *       *       *

Olemme Világos'in luona. Elokuun 12 p:nä, yöllä. Kolmas pataljoona
seisoo neliössä nuotiotulen ympärillä. Lipunkantaja kantaa ympäri
ruudinsavusta ruskettunutta, kuulien repimää lippua; jokainen suutelee
sitä ja sankarit, jotka olivat olleet neljässäkymmenessäkahdessa
tappelussa — itkevät. Sitten rummut pärisevät, pataljoona tekee
kunniaa, lipunkantaja astuu tulen ääreen ja laskee lipun liekkien
keskelle, jottei se joutuisi vihollisen käsiin.

Mennyttä on Unkarin maine, isänmaan pyhä tunnusmerkki tuhaksi muuttunut.

Sitten otettiin esiin varalippu, uudenuutukainen vihreä silkkilippu,
jota ryssä uskollisesti oli varjellut — sen saavat huomenna venäläiset.

— Mitä nyt? — kysyy pataljoonan ryssä - viettekö minulta lipun?

— Viemme, poika hyvä, sota on loppunut, sinua ei enää tarvita, mene
takaisin ryssäksi.

Ryssä katseli huolestuneena ympärilleen. Hän näki kyyneleisiä miehiä.
Hänenkin silmiinsä nousi kyynel.

— Täytyykö minun jättää teidät?

— Täytyy. Kaikki on lopussa.

Poika istui vaunuilleen ja tuijotti koko yön jäykkänä eteensä. Ei
mennyt asia hänen päähänsä.

Seuraavana päivänä, kun tämä urhoollinen sotajoukko seisoi
sotajärjestyksessä ja aloitti aseenheiton, kun venäläiset sotarivit
tulivat lähelle ja melkein ympäröivät meidän rivimme — ymmärsi hän
aseman.

Hän riisui ulaaniunivormunsa, haki esiin ja puki päälleen vanhat
jalkaväkiryysynsä. Sitten hän surullisella silmäyksellä katseli,
katseli pitkään kolmatta pataljoonaa — ja alkoi hitaasti astuskella
venäläistä joukkoa kohden. Hän pysähtyi pysähtymistään, katseli
katselemistaan takaisin, niin vaikea oli ero, ja vihdoin hän katosi
iestäjäin sekaan.

Ehkä hän näki jälleen rakkaan lippunsa Moskovan Kremlissä?




Gyönk'in kansalliskaartilaiset.


Gyönk'in svaabilaiset [svaabilaiset = saksalaiset. Suoment. muist.]
kansalliskaartilaiset suorittivat tehtävänsä niin onnellisesti että
he jalkaisin menivät sotaan ja ratsain palasivat sieltä. Mutta vasta
myöhään heidät siihen saatiin. Etelässä asuvat svaabilaiset olivat
jo kauvan aikaa olleet verisessä sodassa serbialaisten kanssa, kun
he vielä rauhallisesti viljelivät maatansa tuolla alhaalla Tolnan
komitaatissa, leikkasivat ja kokosivat viljaa. Ja jos joku heille
sanoi että isänmaa on vaarassa, nouskoot hekin sitä puolustamaan,
vastasivat he siihen: Kai isänmaa tulee meitä hakemaan, jos se meitä
niin välttämättömästi tarvitsee.

Vasta silloin alkoivat he katsoa asiaa vakavalta kannalta, kun Drávan
vieressä olevasta unkarilaisesta leiristä husaari Berci Kovács tuli
kotiin, käsivarsi poikki-ammuttuna, ja ilmoitti että parin päivän
päästä lukematon kroatilaisjoukko ryntää maahan, tunkee kaikkialle,
ryöstää ja hävittää kaikki.

Berci Kovács maalasi kauheilla väreillä granitshaarit ja saraseenit.
Kuinka he syöksyvät eteenpäin, karjuen, pitkissä punaisissa viitoissa;
heidän leivänleikkuuveitsensä ovat niin isot kuin miekat ja pyssynsä
ovat yhtä pitkät ja paukkuvat yhtä kovin kuin kanuunat.

Elatustarpeita he eivät kuljeta mukanaan, sillä he elävät
ryöstämisellä. Joka heiltä jotakin kieltää, sen he paikalla ampuvat,
ja se voi olla siitä mielissään, sillä toisia he paahtavat hiljaisella
tulella. Korventavat niinkuin sian. Ehkä vielä muokkaavat silavaksikin.

On luonnollista, että tämä kertomus sai kylmät väreet karmimaan
selkäpiitä. Monet sääret vapisivat housuissa. Ja moni ajatteli kuinka
hän saattaa tohvelit jalassa juosta.

Mitä on tehtävä?

Vaimot ja lapset sekä arvokkaimmat tavarat piilotettiin viinivuorille,
mutta mitä sitten?

Unkarin hallitukselta tuli käsky että ruoka- ja juomatavarat ovat
kätkettävät vihollisilta, tiet tukittavat, sillat purettavat, sitä
paitsi jokainen asekuntoinen mies, ensimmäinen tappoase mikä käteen
osuu mukanaan, kiiruhtakoon Pákozd'iin ja Ozoraan.

Isänmaa tuli heitä hakemaan! Täytyy lähteä sotaan! Kateellisina
katsoivat he Berci Kovács'ia, joka jo oli saanut osansa. Kuka tietää,
mikä heitä odottaa? Ehkä korventaminen? Hyvät svaabilaiset, pää syvälle
painuneena hartiain väliin, astuskelivat edestakaisin kylässä ja
odottelivat mitä oli tuleva.

Vanha Paczolay veti sillä välin kansallislipun talonsa harjalle ja
antoi torvenpuhaltajien kulkea pari kertaa kylän läpi. Soittajat
puhalsivat Rakóczy-marssia ja veivät sen suuren joukon, joka oli
kokoontunut heidän jälkeensä, Paczolayn pihalle.

— Hyvät ystävät, kansalaiset! — puhui Paczolay kuistilta, — tunnin
kuluttua olkoot kaikki valmiit. Takokaa viikatteenne suoriksi, hiokaa
kirveenne, puhdistakaa pyssynne, kellä sellainen on, ja saapukaa tänne
pihalleni.

Joukossa kuului mutinaa.

— Jättäisimmekö kylän? — huudettiin.

— Jokainen kylä ei voi erikseen puolustaa itseään, — huusi Paczolay —
mutta jos seisomme yhdessä, ruhjomme viholliset mäsäksi.

Hanesz Stosz, jota pidettiin järkevimpänä miehenä, sillä hän uskalsi
puuttua puheisiin herrojenkin kanssa, sanoi:

— Entä jos vihollinen tulee tänne, sillaikaa kun me olemme poissa kotoa?

— Tietysti me vanhat jäämme kotiin ja me suoritamme kyllä asian heidän
kanssaan; teitä emme lainkaan tarvitse.

— Kuka sitten meitä johtaa? — kysyttiin. Silloin astui esiin Vilmos
Csapó, Szeder'in tilanomistaja.

— Minä, ystäväni. Älkää peljätkö, minä johdan teitä niin sievästi,
ettei hiuskarvakaan päässänne vahingoitu.

— Hyvä on, arvoisa herra, — sanoo Salamon Grosz, joka oli kuuluisa
tappelija — mutta minä tahtoisin tukistaa viholliselta muutamia
hiuskarvoja.

— Tuo on poikaa, oppikaa hänestä, — huusi Paczolay — kunnia ja maine
odottaa teitä. Te pelastatte isänmaan, jopa kunnankin, kun ette vain
pelkää.

Sitten otti hän lakin päästään, ja joukko, sen nähtyään, teki samoin.
Paczolay jatkoi liikutetulla äänellä:

— Mutta jos joku joukostanne kaatuu, kuolee, sitä odottaa ikuinen
kunnia, sillä hän kuoli isänmaan edestä. Hänen lapsensa, vieläpä
lapsenlapsensakin, voivat olla hänestä ijäti ylpeitä. Kuolla isänmaan
edestä, se on suurin kunnia maailmassa.

Kelpo svaabilaiset hajaantuivat eläköön-huutojen kaikuessa
varustautuakseen aseisiin.

Tunnin kuluttua lähti kaksisataa Gyonk'in miestä Vilmos Csapón
johtamina Ozoraan päin. Soittokunta seurasi heitä kylän rajalle, mutta
sieltä se varovasti kääntyi takaisin.

       *       *       *       *       *

Viikon kuluttua hurja ilohuuto herättää vanhan Paszolayn
päivällisunestaan. Silmiään hieroen hän kiiruhtaa kuistille. No Herran
poika! Gyänk'in kansalliskaartihan tuolta ratsain karauttaa hänen
pihalleen. Etumaisena Hanesz Stosz, pitkä rakuunamiekka kupeellaan ja
leveä kansallisvärinen nauha hatussaan.

— Mitä uutisia, pojat? — huusi Paczolay.

— Sota on loppunut, arvoisa herra, — vastasi Hanesz — me voitimme
vihollisen.

— Kuinka?

— Noin kymmenentuhatta serbialaista heitti aseensa Ozoran luona, loput
pakenivat.

Ja tekin otitte osaa siihen? — Mekö? — huusi Hanesz. — Enemmän kuin
muut. Satakahdeksankymmentä hevosta olemme tuoneet kotiin.

— Tule sisään, Hanesz, juomaan lasi viiniä, te muut menkää kotiinne.

Ratsastajat läksivät kovalla huudolla pois pihasta. Hanesz taas
astui alas satulasta, sitoi hevosen kuistinpylvääseen ja meni sisään
Paczolayn luo.

— No mitä on tapahtunut? Kuinka se tapahtui? Missä ensiksikin Csapó on?

— Herra Csapó rupesi honvédiksi... Niin se oli, tietäkää, että kun
saavuimme Ozoraan, olivat serbialaiset jo alkaneet aseenheittonsa.
Sitten honvédit uskoivat meille Jeesus-Maaria-husaarien hevoset
vartioitaviksi. Me istuimme sitten niiden selkään ja toimme hevoset
kotiin.

— Te ette siis olleetkaan tappelussa? Hanesz tuli totiseksi.

— Olimme kyllä, arvoisa herra.

— Ehkä on kuolleitakin?

— On, arvoisa herra. Neljä meidän miestä kaatui isänmaan edestä.

— Todellakin? Ketkä?

— Klein, Szimmeth, Bauer ja Trammer.

Paczolay oli hetken ääneti. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa.

— Jokainen oli perheenisä; — huokasi hän surullisena — no kuinka se
tapahtui, Hanesz?

— Niin se tapahtui, että palatessamme pysähdyimme Pogrányin kapakan
luona jakaaksemme hevoset... Jakaessamme syntyi riita, rupesimme
tappelemaan ja loppu oli että neljä miestä kuoli.

Vanhus kuulteli hämmästyen.

— Hirtehinen, korjaa luusi taikka annan sulle keppiä! No seis, huomenna
tulee tänne tuomari ja hirttää...

Vaan Hanesz ei enää kuullut sitä... hän riensi ulos hyppäsi hevosen
selkään ja laukkasi pois.

Siitä saakka sanotaan Tolnassa, että Gyönk'issä neljä kuoli isänmaan
edestä, ja nekin löivät itse itsensä kuolijaaksi.




János sankari.


Jókai kertoo mestarillisesti eräässä kauneimmista romaaneistaan,
kuinka Unkarin husaarit v. 1848 ulkomailta karkasivat kotiin isänmaata
puolustamaan.

Sattuma teki että eräs semmoinen husaari vanhoilla päivillään joutui
tekemisiin minun kanssani ja minä saatoin uudelleen kuulla tuon
ihmeellisen tarun yksinkertaisen, sivistymättömän palvelija-vanhuksen
suusta.

János Jaczkó on hänen nimensä ja tuli hän noin kymmenen vuotta
sitten palvelijaksi toimituspaikkaamme. Me kutsuimme häntä János
sedäksi, hän meitä _nassaga'ksi_, joka unkariksi on _nagysága_
(Teidän armonne). János oli näet oikeastaan slovakki eikä ollut
tähän päivään saakka voinut oppia unkaria. [János setä puhuu kaiken
aikaa slovakin-voittoista unkaria, joka juuri on tämän kertomuksen
päähupaisuutena, mutta jota tietysti ei käy suomenkielelle kääntäminen.
Siitä syystä onkin arv. tekijä ehdottanut kertomuksen jätettäväksi
suomentamatta, jota en kumminkaan ole hennonnut tehdä, jottei kokoelma
suomenkielisessä asussaan jäisi vaillinaiseksi. _Suoment. muist._]

János setä oli ollut kolmetoista vuotta husaarina ja
kolmekymmentä vuotta palvellut maaherranvirastossa sekä myöhemmin
sisäasiainministeristössä. Häntä oli aina komennettu, hän ei koskaan
komentanut ketään. Tämän pitkän ajan kuluessa hänestä oli kehittynyt
niin täydellinen palvelija, ettei hän tehnyt mitään käskemättä,
mutta toiselta puolen taas hän teki sen, mitä käskettiin, sokeasti,
ajattelematta, kysymättä ja selitystä pyytämättä. Kaikessa hän
noudatti sotilaallista täsmällisyyttä, ei sanonut vastaan, ei pyytänyt
selvitystä ja työtoverinsa hän luokitti sotilasarvojen mukaan.

Toimituksesta erittäin hänellä oli se ajatus, että jokainen
aputoimittaja on alkanut uransa palvelijana, s.o. sotamiehenä. Että hän
itse ei ylennyt, siihen hän katsoi syyksi sen, että vasta vanhoilla
päivillään oli astunut toimitukseemme. Kahta nuorta palvelustoveriaan
hän alati kehoitti pitämään vaan siitä huolta, että heidän käsialansa
tulisi kauniiksi. Silloin heidän ei muka enää tarvitse tuoda sikaria
upseeriherroille, vaan he saavat uuden kirjoituspöydän ja kenraali
puhuttelee heitä herraksi.

Hänen luonteensa kuvaukseksi kerron erään tapauksen, joka paremmin kuin
mikään muu todistaa hänen täydellistä palvelijaluontoaan.

Eräänä päivänä sanoin minä hänelle suurimmalla kylmäverisyydellä:

— János, mihin panitte _buenosairesini_?

János'illa ei ole aavistustakaan siitä, mikä tuo Buenos-Ayres on, mutta
sitä hän ei millään muotoa kysyisi. Sotamies ei voi tehdä itseään
vikapääksi sellaiseen kuuliaisuusrikokseen. Hämmästyneenä katsoo hän
minua silmiin, lyö yhteen kantapäänsä ja vastaa:

— Reilassa on, Teidän armonne, pyydän nöyrimmästi.

— Mutta mihin sen panitte?

— Hyvään paikkaan panin, Teidän armonne.

Sillä János tuumii näin: Jos herra kapteeni kysyy minulta, mihin panin
bumosaimosin... hitto vieköön sen... niin hän varmaan on antanut
minulle aimosin... mitä pirua se lienee... mutta minun vanha pääni on
sen unohtanut.

Ei hänen päähänsä hetkeksikään uskalla juolahtaa se ajatus, että ehkä
minä en olekaan antanut hänelle buenosairesiani. Mutta sitä hän ei voi
edes uneksiakaan, että tuo Buenos-Ayres, jota hän luulee veitseksi,
lyijykynäksi, kirjaksi tai saksiksi, ei ole muuta kuin Etelä-Amerikan
kaupunki ja koko asia vaan leikintekoa.

Tuolla vastauksellaan, että "hyvään paikkaan panin, Teidän armonne",
János (kuten hän kasvoistani lukee) toistaiseksi karkotti myrskyn.
Levottomana menee hän palvelijain huoneeseen, luetellen järjestään
mielessään kaikki, mitä hän viidenkymmenen vuoden aikana on joltakin
saanut, toivoen siten pääsevänsä selville, onko hän joskus ennenkin
saanut bumosaimosia.

Turhaan! Hän ei keksi mitään. Vain yksi asia on hänestä hirmuisen
varma, se että minä olen uskonut hänen huostaansa bumosaimosini. Sitä
ei voi epäillä, se on pyhää. Nyt hän vielä jättää sen sikseen, mutta
kello kahdeksan Hänen armonsa menee kotiin, silloin hän uudestaan
pyytää... mikä Herran ihmeessä se olikaan... nyt hän jo on sen kokonaan
unohtanut.

Vanhuksen epätoivo nousee korkeimmilleen. Hän kääntyy Móric'iin,
toiseen palvelijaan, ja kysyy häneltä mitä herrat tänään ovat hänen
huostaansa uskoneet; hänessä herää toivo, että ehkä muilla herroillakin
on bu... mikä peijakas, antoivat sen ehkä Móric'ille, ja tätä tietä
hänkin pääsee sen perille, miksi ensiksikin kutsutaan tuota kalua ja
toiseksi, mikä tuo kalu oikeastaan on?

Móric'ista ei voi saada mitään tolkkua ja János antautuu kokonaan
kohtalonsa alaiseksi. Yksi vuosi arestia, raudoissa tai linnaa, se
rangaistus odottaa häntä.

Nähdessäni hänen kiihoittuneena käyskentelevän ympärilläni ja etsivän
suosiotani, tiedän että sillä oli vain se tarkoitus, että minä rupeisin
välittäjäksi rangaistuksen huojentamiseksi. Lopulta minun käy häntä
sääliksi ja minä sanon hänelle:

— János, nyt juohtuu mieleeni että luultavasti annoin Buenos-Ayresini
Móric'ille.

Vanhus tointui äkkiä. Se on toista se, jos Hänen armonsa sen myöntää.

— Minäkin sitä arvelin, Teidän armonne, mutta en tahtonut sanoa.
Ajattelin että Teidän armonne itse sen paremmin tietää.

— Mutta en kumminkaan ole varma siitä, János setä.

János seisoi edessäni jäykkäryhtisenä ja vaikeni äkkiä, kuultuaan
epäilykseni. Hän ei tiennyt mitä olen päättävä, eikä siten tiennyt
mistä hänen oli kiinni pidettävä.

— Käskekää Móric tänne.

János rientää ulos ja sanoo Móric'ille:

— Älä viisastele. Hänen armonsa on antanut sinulle bumosaimosin, älä
siis kiellä. Ymmärrätkö? Minulta saat britannilaisen sikarin. Voit
mennä sisään!

Móric oli elävä todistus siitä, että jos ihminen käyttää jotakin
ruumiin osaansa ylenmäärin, se voimakkaasti kehittyy muitten
kustannuksella. Móric'illa on hirveän suuret jalat, sentähden että hän
juoksentelee paljon, sitä vastoin hänen päänsä on sangen pieni, sillä
hän ajattelee vähän. Kun János'in yllämainittu lause tarkoitti Móric'in
päätä, ei Móric ymmärtänyt sitä. Hän töllisti hämmästyneenä János'iin,
sitten syöksi hän sisään minun luokseni. Hänen vaistonsa kehoitti häntä
puolustamaan itseään.

— Pyydän nöyrimmästi, te suvaitsitte antaa János'ille tuon historian,
vielä aamupäivällä näin sen hänellä.

— Hyvä on, hyvä, se on jo täällä laatikossani. Ei puutu mitään.

Móric tallustaa tyytyväisenä tiehensä ja sanoo János'ille:

— János setä, asia on jo reilassa. Siellä se on armollisen herran
laatikossa.

János nyt äkkiä rohkaistuu.

— Tietysti se on. Kuinka ei olisi? Mitä minulle on uskottu, se ei voi
kadota sinulle; te nuoret vaan olette aaseja, ette tiedä missä päänne
on.

Hän hiipii minunkin luokseni, sillä tekosyyllä, että täyttää
mustetolpponi. Rohkeus alkoi kasvaa.

— Se on siis Teillä?

— On.

— Tiesinhän sen. Minun käsistäni ei koskaan mitään ole kadonnut. Itse
panin sen laatikkoon, sieltähän Teidän armonne täytyi se löytää.

Minua alkoi asia jo epäilyttää ja minä lukitsin puheenalaisen laatikon.
Siten ei János koskaan saanut tietää, mikä tuo Buenos-Ayres on.

Tämän jälkeen kerron, mitenkä hänestä puhkesi ulos se salaisuus, että
hänkin oli menneen sankarikauden vaatimattomia urhoja.

Honvédien muistopatsasta Budassa paljastettaessa János setä, joka
mielellään on sellaisissa tilaisuuksissa läsnä, seisoi vieressäni ja
piti sateenvarjoa ylitseni. On mainittava, vieläpä János'in arvon
takia mainittava, että aurinko paistoi kuumasti. Sateessa hänen ei
koskaan ole tapa aukaista sateenvarjoa, sitä hän pitää hemmotteluna,
teeskentelynä. Aurinkoa vastaan avaaminen, se ei ole teeskentelyä.
Miksi? _Siksi, että on yhdentekevää, lämmittääkö aurinko ihmistä vai
ei. Siis voin häpeättä avata sateenvarjon._ (Näyte János Jaczkón
jälkeenjäävistä viisaista lauseista.)

Kun verho oli pudonnut alas patsaalta, katseli János tätä ja sanoi:

— Ikävä ett'en minä ole siinä.

— Missä, János setä?

— Patsaassa. Se harmittaa minua.

— Ei pidä koskaan, János, mahdottomia surra.

— Se olisi ollut mahdollista, mutta ei ollut mahdollista. — Puhukaa
selvemmin.

— Sen vaan sanon, ett'en suotta tänne tullut. On minullakin yhteyttä
sen kanssa, pikkuisen.

Juhlan jälkeen kehotin ystävällisesti Jánosia seuraamaan minua olutta
juomaan.

— Siinä ei ole mieltä, — vastasi János.

— Mitenkä ei?

— Se ei kuulu palvelukseen.

— No, ottakaa siis keppini ja tuokaa se perässäni.

— Se on toista.

Ja János otti kädestäni kepin ja toi sen jälessäni olutanniskeluun.

Hän asettui tuolini viereen, jotta yleisö näkisi, että minä olen
upseeri, hän sotamies. Kun hän oli tyhjentänyt lasillisen olutta, aloin
minä rohkaista hänen mieltään.

— No János setä, mitä yhteyttä teillä on honvédpatsaan kanssa?
Vastatkaa. Kertokaa kaikki.

— Ei käy päinsä, Teidän armonne, ei käy päinsä. Ei ole aikaa
päivällisen takia.

Tuumailin, mitenkä voisi saattaa Jánosin tuntemattoman historian
yhteyteen palveluksen kanssa. Sillä hän kertoisi sen heti, jos hänen
täytyisi tehdä se viran puolesta.

Toinenkaan olutlasi ei tehnyt vanhusta puheliaammaksi, päin vastoin,
kun alettiin soittaa päivällisille, János kysyi:

— Saanko mennä, Teidän armonne?

— Kyllä. Minä puolestani en teitä ensinkään tarvitse.

Missä hyvänsä, millä puolueettomalla alueella tahansa János
sattui yhteen jonkun aputoimittajamme kanssa, heti hän asettui
palvelussuhteesen häneen nähden. Vapaana kansalaisena hän istui
raitiovaunussa, mutta jos siihen astui joku aputoimittajamme, hän
heti muuttui palvelijaksi. Olutanniskelussakin hän kohta asettui
käskettäväkseni eikä uskaltanut liikahtaa ennenkuin hänet virallisesti
laskin menemään.

Toimituspaikassa sain sitten tietää Jánosin entisyyden historian. Hän
itse kertoi sen.

Mainitsin jo, että hän kolmetoista vuotta oli ollut husaarina.
Vapaussodan alkaessa hän oli Galitsiassa sotamiehenä 10:nessä
husaarirykmentissä, Cserkon kaupungissa.

Sotamiesten kesken kesti yhtämittaista supatusta. Öisin haasteltiin
talleissa isänmaan asioista, kirjeitä luettiin julki ja husaarien
levottomuus oli suuri.

Salaliiton järjestäjä oli Panker korpraali. Hän kutsui eräänä iltana
sotilaat kokoon hämäräin tallilamppujen ääreen ja puhui näin:

— Soturit, on tullut käsky Kossuthilta. Täytyy mennä kotia, sillä
kotona on suuri hätä; serbit ottavat vangiksi veljemme, vanhempamme,
käärivät heidät olkiin ja polttavat. Me emme voi jäädä tänne,
vieraaseen maahan, kun kotona on niin suuri hätä.

Päätettiin karata ja päiväkin oli jo määrätty. Eskadroona husaareja oli
majoitettu kylään, toinen puoli kasarmiin, toinen taloihin kaikkialle.
Viime hetkellä kumminkin eräs Jakab niminen husaari antoi ilmi koko
hankkeen kapteeni Auer'ille, joka heti lähetti kuriirin Tarnopoliin
antamaan tiedon kenraalille sekä pyytämään ratsu- ja jalkaväkeä avuksi
kapinaan-yllyttäjiä vastaan.

Kun kenraali saapui, muassaan osasto ratsumiehiä ja rattaille
sijoitettua jalkaväkeä, istui jo toinen puoli husaarieskadroonaa
satulassa, se puoli nimittäin, joka oli majoitettu taloihin.

Panker oli juuri käynyt kaupungissa kahviloista etsimässä kahta Bodnár
nimistä husaarikadettia, jotka niinikään olivat aikoneet karata.
Silloin hän huomaa kenraalin tulon. Hän juoksee kasarmiin (joka
oikeastaan oli paljaita talleja) tuota pikaa jouduttaakseen vielä
jälellä olevia miehiä, mutta se oli jo myöhäistä. Jalkaväki pajunetit
kivääreissä oli saartanut tallin.

— Pari husaaria, — kertoo János setä — oli tallissa istunut satulaan.
He ajoivat ulos varahevoset, nämät juoksivat jalkaväkeä vastaan,
murtautuivat sen lävitse ja aukosta niitten jälkeen karauttivat
muutamat husaarit. Panker jäi talliin. Kenraali astuu sinne pistooli
kädessä, ampuu Pankeria, osaa kasvoihin, muut vangitaan. Minä vakuutan,
Teidän armonne, että niin oli laita.

       *       *       *       *       *

— János! — huudetaan viereisestä huoneesta, — lasi vettä.

Jánosin kieli pysähtyy, hänen ruumiinsa luhistuu kokoon, kätensä
vaipuvat alas: vangittu jalopeura kuulee kahleittensa kalisevan.

Viedessään veden sisään hän on nöyrä ja alistuvainen. Sieltä palattuaan
hän taas toipuu.

       *       *       *       *       *

Satulassa istuvaa osastoa otti korpraali Lehoczky johtaakseen.
Nähdessään kenraalin saapuvan, mutta ei Pankerin, hän osastonsa kanssa,
jossa oli noin neljäkymmentä miestä, karautti tiehensä.

He laukkasivat suoraan Brezsán'in kaupunkiin päin. (Kaupunkien nimistä
János vastatkoon.) Kun talot jo etäällä häämöttivät, tulee heitä
vastaan vaunut, joista astuu ulos muuan puolalainen kreivi.

— Seisahtukaa, husaarit, Brezsán'in kaupungissa on jo teitä vastaan
hälytetty ja teitä odottaa kaksi eskadroonaa kevyttä hevosväkeä. Joen
siltakin on hajoitettu, ett'ette voisi päästä sen yli.

(Tähän János pistää väliin: Kaikki puolalaiset pitivät meidän
puoltamme.)

Pojat seisahtuivat hämmästyneinä kreivin sanoista.

— Vaan ratsastakaa tuonne päin niityn poikki, kolmensadan askeleen
päästä sillasta on joen kapein kohta, siitä voitte mennä sen yli.
Jott'ette matkalla kärsisi puutetta, on tässä kaksi sataa floriinia.

Kreivi jatkoi matkaansa. Lehoczky komentaa ja husaarit, kiertäen
kaupungin, rientävät joelle, joka saattoi olla niin iso kuin Bodrog.

Korkealle rannalle pysähtyy korpraali Lehoczky kokoontuneen miehistön
eteen.

— Soturit, ell'emme kahlaa tämän joen poikki, otetaan meidät kiinni ja
ammutaan. Jälessäni, älkää pelätkö!

Näin sanoen hän korkealta, jyrkältä rannalta kaluineen, koluineen
syöksähti veteen.

Kun hän tuli ylös veden alta, tulivat ensin hevosen neljä jalkaa
näkyviin, sitten Lehoczky tuli takaa.

       *       *       *       *       *

Jánosin silmät säihkyivät, hän itsekin hypähti... mutta yht'äkkiä hän
vaikeni ja hänen kasvoilleen ilmestyi tuskallinen piirre. Joku hirveä
sielun tuska mahtoi raivota hänen povessaan. Minä seurasin hänen
silmiensä suuntaa... hän katsoi lamppuuni, joka savusi kauheasti.

— Anteeksi, Teidän armonne! Ensin virka, sitten tulee huvitus.

Näin sanoen hän astui lampun luo ja ruuvasi sen alas. Velvollisuuden
tunto voitti hänessä sankariaikoja muistelevan uroon.

       *       *       *       *       *

Lehoczky pääsi onnellisesti joen yli. Kapuillessaan toista rantaa ylös,
hän veti miekkansa ja hakkasi rannan puhtaaksi puista. Sitten husaarit
yksi toisensa jälkeen syöksyivät veteen.

Viimeiseksi jäi Pányi, torvensoittaja, ja Dobrik husaarin vaimo, joka
istui erään varahevosen selässä ja piti toisella käsivarrellaan pientä
lastaan. Torvensoittaja syöksyi veteen, mutta hevonen taittoi jalkansa
ja upposi. Silloin Dobrikin urhea vaimo hyppäsi hänen jälkeensä,
tarttui toisella kädellään Pányiin ja veti hänet ylös, niin että hän
sai kiinni hevosen häntään. Niin hekin suurella vaivalla onnellisesti
pääsivät rantaan.

Pányi istui Dobrikin vaimon taa hevosen selkään ja he lähtivät
matkalle. On huomattava että hevosväki näki Brezsánin sillanpäästä
tämän uhkarohkean ylimenon, mutta vasta silloin alkoivat he hajotettua
siltaa uudestaan laittaa, kun Dobrikin vaimo jo oli päässyt yli. Siten
he myöhästyivät takaa-ajosta.

He olivat kulkeneet kappaleen matkaa, kun Pányi sanoi:

— Herra korpraali, tämä vaimo on pelastanut henkeni, minä en voi olla
hänelle rasitukseksi. Jättäkää minut tähän, puikahdan metsään; löydän
kotia itsekin.

Sen sanottuaan hän hyppäsi alas hevosen selästä ja katosi metsään.

Pari tuntia ajettiin vielä täyttä neliä ja sitten Lehoczky korpraali
määräsi levähdystä väsyneille miehille ja hevosille. Heidän levätessä
saavutti heidät eskadroona kevyttä hevosväkeä.

Komentava ratsumestari järjesti miehensä ja kehotti husaareja
antautumaan.

— Tulkaa ja vangitkaa! — huusi takaisin korpraali Lehoczky.

Miehet järjestyivät hyökkäykseen ja Lehoczkyn käskystä lensivät
yht'äkkiä miekat tupestaan.

— Soturit, vannokaa, että viimeiseen veripisaraan asti puolustatte
itseänne.

— Vannomme! — kuului yhdestä suusta. Hevosväen ratsumestari komensi
miehilleen "käännös vasempaan!" ja jätti siihen husaarit. Nämä
karauttivat Unkariin päin.

Rajalla tapasivat he Pányin, joka jo kaukaa puhalsi heille hyökkäystä.
Joukko saapui Ungvárin luona Unkariin.

       *       *       *       *       *

Tämä oli János sankarin kertomus. Kun hän oli lopettanut, kysyin:

— No, mitä tapahtui teille?

— Jäin talliin Pankerin kanssa.

— Ja mitä sitten tuli?

— Muutamat meistä saivat viisikymmentä, toiset sata kepinlyöntiä.

— Montako te saitte?

— Sata sain, — mutta vaan viiteenkymmeneen luin.

Sen sanottuaan hän meni ulos, sillä soitettiin. Kymmenen minuutin
kuluttua hän tuli takaisin:

— Teidän armonne älköön pahastuko. Ei ollut viittäkymmentäkään
kepinlyöntiä.

— No kuinka monta sitten?

— En enää muista. Sillä milloin läiskäytettiin, milloin ei.

— Mitenkä, János?

Petosta oli toimituksessa. Piiskuri oli peittänyt selkämme
hevosloimella; herra upseeri, joka komensi, katsoi ulos ikkunasta.
Kaikki säälivät meitä... Niin se oli, Teidän armonne. Sen verta
vain minulla on osaa Budan patsaassa... Köyhälle miehelle sekin on
tarpeeksi. Ettekö suvaitse sikaria, Teidän armonne?

— Kiitos, János, en, mutta ottakaa, tässä yksi floriini.

János sankari.

— En voi, Teidän armonne, kiitän suosiollisesta kuuntelemisesta...
Anteeksi, Teidän armonne, ei käy päinsä, älkää suuttuko, se ei sovi...

       *       *       *       *       *

Ulkona palvelijain huoneessa, kun nuoret kerran pilkkasivat János
setää, joutui hän raivoon ja tunnusti vielä enemmän.

— Lievän kepittämisen takia upseeri alennettiin virastaan... me kaikki
saimme uudestaan juosta kujaa... selkäni oli ihan verissä... Kaksi
viikkoa olin vuoteen omana, sitten tuli linnaa. Niin se oli, tietäkää
se, penikat...

Kelpo vanhus pelkäsi, että jos hän kertoo tämän siellä sisällä, me
pidämme sitä kerskailemisena. Hän ei tahtonut olla meitä parempi.




Preszákan varjot.


I.

Vuorisen seudun peitti pimeä ilta. Taivas oli synkkä, ilma kostea,
maa lokainen. Kylmä Lokakuun tuuli puhalsi lumen peittämiltä
vuorenhuipuilta. Huojuvien puiden kuivat lehdet ratisivat hiljaa.
Suutansa maiskuttaen kiirehtivät rihmakenkäiset olennot kapakkaa kohti.
Joskus pysähtyi joku mies ja kuunteli. Tuntui ikäänkuin kylän päästä,
Ompoly-joen viereiseltä suurelta pellolta, suuri, tuskallinen huokaus
olisi noussut kylään päin. Tällä pellolla makasi kuusi sataa Zalathnan
unkarilaista, jotka Dobra tribuunin joukkiot olivat edellisenä yönä
tappaneet.

Preszákan kapakan juomasalissa istui joukko valakkilaisia viinilasien
ääressä. Nurkassa palava tuli heitti heihin veripunaisen hohteen.
Yksitellen saapuivat miehet ja asettuivat äänettöminä istumaan pitkälle
penkille. Ei kukaan puhunut.

Jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Joskus salaa tutki
naapuriaan, ikäänkuin hakien verenjälkiä hänen käsistään.

Yht'äkkiä avasi joku oven ja Bora tribuuni astui sisään. Toinen silmä
oli sidottu verisellä liinalla. Hän oli käheä ja raivoisa.

— Hyviin käsiin minut jätittekin, — huusi hän -huoleti olisivat
saattaneet tappaa minut. Antakaa viinaa.

Hän sai sitä.

— Mikä sinua vaivaa, tribuuni? — kysyi Tódor Stánila, kylätuomari.

— Kun tuo unkarilainen koira tapettaessaan oli puhkaissut silmäni,
vietiin minut lähimpään taloon. Siellä hoidettiin minua eilinen yö ja
koko päivä. Illalla kuitenkin kaikki pakenivat. Sanottiin että kuolleet
koputtavat ikkunoita, tärisyttävät seiniä ja lausuvat kirouksia kylän
yli...

Talonpojat katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Bora jatkoi:

— Sinä, kylätuomari, kokoo aseelliset, menkää ulos ja lyökää
kuolijaaksi ne haavoittuneet, jotka vielä ovat hengissä.

Kylätuomari kalpeni.

— En tee sitä, tribuuni, on jo tarpeeksi vuotanut verta.

— Emme mekään sitä tee — sanoivat preszákalaiset — anna jäädä sikseen,
tribuuni, kylmä heistä muutenkin lopun tekee.

— Sinä Valea, — puhui Bora rotevalle, nuorelle miehelle — joko
sinustakin tuli lampaansydän?

— Peruuta käskysi, tribuuni, — vastasi puhuteltu ja katseli peloissaan
ympärilleen — tapoin erään vaimon ja hänen kolme pientä lastaan, vaikka
hän niin kauniisti, ristissä käsin rukoili. Ja nyt kaikuu korvissani
alinomaa heidän voivutuksensa. Kun sinä puhut, kun itse puhun, aina
kuulen heidän itkunsa... Ruohon, puiden huojuntakin on kuin heidän
haikea valituksensa... Se on hirveätä!

Tribuuni puisteli itseään, ikäänkuin tahtoisi ravistaa jotain
olkapäiltään. Sitten tyhjensi hän viinalasin ja tilasi raa'alla äänellä
uuden.

Kapakan isäntä asetti sen hänen eteensä, tyhjensi itsekin puolen lasia
ja puhui sitten hiljaan:

— Hämärässä tulin sisään puutarhasta. Kolme kertaa pysähdyin ja katsoin
taakseni, sillä kuulin askeleita takanani. Vaan ei siellä ollut ketään.
Jos katsoin valoisaan kohtaan, näin mustia varjoja; jos taas pimeään
tuijotin, näin valkeita haamuja liikkuvan edessäni. Tahdoin sanoa
"ylistetty olkoon Jeesus Kristus", mutta en muistanut sitä.

Tylsänä katseli hän eteensä. Lasi tutisi hänen kädessään.

— En muistanut sitä... en muistanut — sopersi hän.

Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa.

— Näettekö tuota punaista pilvenhattaraa taivaalla? — kysyi eräs vanha
paimen — se on juuri kylän yläpuolella. Ehkä se on verta, joka aina
tulee siinä pysymään. Syntiin vajosimme me ihmiset, Jumala olkoon
meille armollinen.

Muutamat tekivät ristinmerkin.

— Totisesti tribuuni, meidän rauhamme on lopussa.

— Arkoja koiria te olette, — huusi Bora ja löi kovasti pöytään
— mitä te täällä vaikeroitsette kuin vanhat vaimot? Juokaamme,
säkkipillinsoittaja astukoon esiin, tanssikaa!

Samassa Valea kavahti pystyyn ja silmänsä tuijottivat oveen päin.

— Ettekö kuule? Voi, ihmiset, ettekö kuule?

— Mitä, mitä?

— Lapsen itkua.

Syntyi kuolon hiljaisuus. Ovelta kuului lapsen itkua ja rukoilevia
sanoja. Takkupäiset, hurjat vuoriasukkaat katsoivat säikähtyneinä
toisiinsa. Lopulta hypähti tribuuni pystyyn ja paiskasi oven auki.

Kahdeksanvuotias, kultahapsinen, herrasväkeen kuuluva, mutta
rikkirevityissä vaatteissa oleva pieni tyttö astui sisään. Hän oli ihan
likainen ja verinen ja vapisi vilusta. Hän meni suoraa päätä vanhan
paimenen luo ja sanoi itkien:

— Tehkää hyvin, setä, sanokaa isälle ja äidille että jo nousisivat ylös
ja menisimme kotiin, minua niin paleltaa.

— Missä vanhempasi ovat? kysyi paimen.

— Ulkona pellolla, pahat sedät tekivät heille pahaa ja löivät heitä
kovasti yöllä... he panivat maata kedolle ja minäkin nukuin heidän
viereensä... mutta nyt he eivät puhu mitään eivätkä tahdo nousta...
Vaan täälläpä onkin lämmin... Ja pieni vapiseva tyttö vetäytyi valkean
ääreen.

— Vieköön piru sikiön! — karjahti päihtynyt tribuuni ja laukasi
pistoolinsa pientä tyttöä kohti. Vaan Valea oli nopeampiliikkeinen
ja työkkäsi pistoolin niin, että luoti lensi seinään. Tribuuni tästä
suuttuneena löi Valeaa pistoolilla päähän niin, että veri purskahti
esiin. Mutta Valea vastasi sellaisella nyrkiniskulla että tribuuni
pyörtyi ja jäi lattialle makaamaan. Kaksi miestä nosti hänet sanaakaan
sanomatta ja kantoi ylös heinäparvelle.

Valea otti pienen tytön syliinsä, vei takimmaiseen huoneeseen ja uskoi
hänet ravintolanemännän huostaan. Sitten meni hän kaivolle, kaatoi
päähänsä kaksi ämpärillistä vettä, otti sitten pyssynsä ja istuutui
portin eteen.

Kapakasta alkoivat ihmiset hajaantua. Mutta vitkaan, horjuvin askelin.
Jokainen pelkäsi pimeää, varjoja, huokauksia.

Ensimmäisenä poistui kylätuomari Tódor Stanila.

Tuskin oli hän mennyt, kun Valea näki hänen juosten palaavan takaisin.
Sillä välin kuului katkonaisia huutoja hänen kurkustaan. Taloista
juoksi ulos levotonta kansaa ja tunkeutui kylätuomarin ympärille. Ei
kukaan vielä nukkunut kylässä.

Juomasali, vieläpä pihakin tuli yht'äkkiä täyteen miehiä, naisia.
Ne, jotka olivat sisällä, näkivät että voimakas, vahvarakenteinen
kylätuomari vapisi ja pyyhki paidanhihallaan otsaltaan kylmää hikeä.

— Missä pappimme on? Kuka on nähnyt hänet? — kysyi hän änkyttäen.

— Hän meni pois Dobran kanssa.

— Hyvä Jumala, mitä minusta tulee! — huusi hän ja peitti kasvonsa.

Joka taholta pyydettiin häntä kertomaan, mitä oli tapahtunut.

Kylätuomari veti syvään henkeä, joi lasin vettä, antoi sitte katseensa
kulkea ympäri huonetta ja puhui:

— Minä läksin kotiin, mennäkseni levolle... Kun aioin heittäytyä
vuoteelleni, näin verisen haamun makaavan siinä...

— Pyhä Jumala, — huudahtivat talonpojat.

— Minä olen hukassa, olen murhaaja, poissa on taivaallinen autuuteni,
poissa rauhani täällä maan päällä... Tuokaa pappi, pappi...

— Menkäämme kaikki Metesd’in papin luo, -sanoi Valea — hän on hyvä
ihminen, pyhä mies, hän on rukoileva meidän puolestamme.

Suosionsuhinalla joukko hyväksyi ehdotuksen. Silmänräpäyksen kuluessa
hankittiin kirkonpalvelija, joka aukaisi kirkon. Sieltä tuotiin
ulos pyhällä kuvalla varustettu lippu, vahakynttilät sytytettiin ja
kirkollisen alttarirukouksen kaikuessa koko kylä lähti Metesd'ia kohti.

Ensimmäisenä kulki paljain päin Tódor Stánila, hänen jälessään vaimot
ja lapset, sitten miehet, aseissa... melkein kaikissa näkyi eilisen
verityön jälkiä. Taimpana kulki Valea, sylissään pieni, vaaleaverinen
tyttö, joka, pää tuiman miehen olkapäähän nojaten, nukkui makeasti.

Aaveen tapainen kulkue katosi metsätielle. Siellä puhalsi tuuli
kylmemmin ja jäinen sade alkoi valua virtanaan. Valea pysähtyi,
riisui päältään turkkinsa, kääri siihen pienen tytön, ja kantoi hänet
siten eteenpäin... Rankka sade valui hänen paljaalle rinnalleen
ja kaulalleen, ja hänen karhea, ryysyinen liinapaitansa tuli
likomäräksi... Ja Valean otsassa paisuivat suonet, niin tarkasti hän
kuunteli, kuuluisiko enää lapsenitkua.


II.

Preszákan verilöylystä pimeän yön suojassa paenneet Zalathnalaiset
juoksivat Metesd'iin päin. Ja helvetistä irtipäässeitten perkeleitten
jälkeen odotti heitä siellä taivaasta alasastunut enkeli. Se oli János
Ursz, kreikkalais-katolinen sielunpaimen. Kylmästä kangistuneet,
kidutetut, piinatut, suurimmaksi osaksi haavoittuneet unkarilaiset
otti hän taloonsa, antoi heille ruokaa, pesi heidän haavansa, sitoi
ne, ja lopuksi lähetti heidät luotettavain uskolaisten suojelemina ja
johtamina Gyula-Fehérvár'iin. Yleisen hävityksen aikana hän oli yksi
niitä rehellisiä miehiä, jotka eivät kadottaneet sielunsa tasapainoa.
Hänen sydämessään asui ainoastaan ihmisrakkaus ja armeliaisuus. En
kerro satuja, vaan kirjoitan historiaa. Etsikää vaan ja te löydätte
hänen nimensäkin — hän on sen jälkeen kauvan ollut ylhäällä taivaassa
ja varmaan Jumalan valtaistuimen edessä rukoillut kurjain, sokaistujen
veriheimolaistensa puolesta.

Verenvuodatuksen kauhean yön jälkeen tuli taas päivä — harmaa, pilvinen
päivä, ja sitten uudestaan yö. János Ursz luki hoikan kynttilän
valossa pyhimysten elämästä. Hänen asuntonsa toisessa huoneessa
oli sairaita, haavoittuneita tahi kuolevia pakolaisia, varsinkin
vaimoja ja lapsia. Tuon tuostakin kuului papin huoneeseen tuskallinen
huokaus, vaikea valitus tai hiljainen itku. Silloin hän meni sinne ja
tiedusteli lempeällä, lohduttavalla äänellä, kuka kärsi, mikä häntä
vaivasi ja mitä oli tarvis. Sitten hän meni ulos latoon ja talliin.
Siellä makasivat oljilla miehet. Useimmat tuijottivat eteensä tylsällä
katseella, toiset alkavassa haavakuumeessa sopersivat käsittämättömiä
lauseita ja hajanaisia sanoja. Pappi antoi heille järjestään vettä.
Moni ei liikahtanut, ei vaikeroinnut. Pappi polvistui heidän viereensä,
kuunteli hengitystä ja tunnusteli sydäntä.

— Kuollut, — mutisi hän — ikuinen valo loistakoon hänelle!

Sitten hän teki ristinmerkin, nosti ruumiin palvelijan kanssa ja kantoi
sen ulos. Ulkona pirskoitti hän sen pyhällä vedellä, luki sen ylitse
"Isä meidän" rukouksen ja hautasi sen sitten talonpoikain avulla.

Eilisyöstä asti hän oli haudannut neljä miestä ja kaksi lasta. Hänen
talonsa oli tyhjä kuin ryöstetty. Ei ollut leipäpalastakaan, ei
hedelmän siruakaan. Kaikki hän oli jakanut nälkäisten kesken. Ei
löytynyt lakanaa, ei paitaa, ei nenäliinaa; kaikki oli revitty rikki
kärsivien haavain sitomiseksi. Hänellä ei ollut muita vaatteita kuin
mitä päällään oli; kaikki hän oli antanut vilusta väriseville.

Oli jo myöhäinen ilta, kun Preszákan pyhiinvaeltajain surullinen
alttarirukous kaikui kylässä. János Ursz oli nukkunut kyynärpäät pöytää
vastaan ja pää käsissä. Hän kohotti päätään ja kuunteli. Valittava,
surullinen laulu kuului yhä voimakkaampana yössä. Tuleeko vielä uusia
vainottuja? János Ursz'in kasvoille vieri kyynel.

Hän meni kuistille ja odotti. Silloin näki hän katuvaisen joukon,
keltaisen, läikehtivän vahakynttilän valossa lähestyvän, kääntyvän
pappilan pihalle ja laskeutuvan polville lokaan.

— Miksi te tulitte luokseni, Jumalan palvelijan luo, veljeni? — kysyi
pappi.

— Oikein sanoit, hyvä herra, — vastasi kylätuomari — Jumalan palvelijan
luo me tulimme. Me olemme Preszákan onnettomia. Meidän on kätemme
veriset, omatuntomme verinen. Meillä ei ole rauhaa kotona. Tapettujen
varjot kulkevat taloissamme, kuiskaavat korviimme... Oi, armollinen
herra, päästä meitä vaivaisia syntisiä kauheasta synnistämme.

János Ursz levitti käsivartensa:

— Armo on Jumalan kädessä; minä, hänen palvelijansa, rukoilen hänen
loppumatonta laupiuttaan teidän syntisille sieluillenne...

Silloin aukeni asunnon ovi ja valossa näkyi korkeavartaloinen
herrasnainen. Hän oli vielä nuori, mutta hiuksensa olivat harmaat. Ei
vanhuudesta, vaan kärsimyksistä. Kasvoissa ilmeni ääretön suru. Kun
hän kohotti silmänsä taivasta kohden, näytti siltä kuin sielu jo olisi
jättänyt tämän kurjan, viheliäisen maan...

Nojautuen pappiin hän puhui:

— Ihmiset! Preszákassa tapoitte mieheni ja kaksi lastani... Yksin
pakenin tänne... Yksin olen, ei minulla ole ketään maailmassa...
Tuskassani käännyin Jumalan puoleen ja Hän osotti minulle
ainoan poikansa, Vapahtajamme, joka ristinpuussa antoi anteeksi
vihollisilleen. Sitten korotti hän äänensä:

— Minä annan teille anteeksi, sillä te ette tiedä, mitä olette tehneet.
Herra Jumala armahtakoon teitä!

— Amen! Rukoilkaamme! — lopetti pappi ja vitkaan sopisten joukko luki
rukouksen papin sanain mukaan. Sen jälkeen pirskoitti hän heitä pyhällä
vedellä ja jokainen teki ristimerkin.

Tunnin kuluttua Ursz'in luokse piiloutuneet unkarilaiset lähtivät
aseellisten preszákalaisten suojeluksen alaisina Gyula-Fehérvár'iin
päin. Takimmaisena, talonpoikaisrattaiden oljilla, lämpimän turkin
alla, nukkui pieni vaaleaverinen tyttö; hänen vieressään astuskeli,
pyssy olalla, Valea... Ja Valea nosti katseensa ylös taivaaseen ja
tyyni rauha laskeutui hänen sydämeensä... lapsen itkua ei enään
kuulunut hänen korviinsa.




Kaksi tapausta


I.

Paukkuvassa pakkasessa oli Vizaknan tappelu. Toisella puolen Bern
kahdentuhannen miehen kanssa. Toisella puolen kenraali Puchner
kahdeksantuhannen vakinaisen sotamiehen ja useampien tuhansien
kapinoitsevien saksilaisten ja valakkilaisten kanssa.

Kello yhdeksän seuduissa tuli kaupunkiin horjuvin askelin ja pyssyynsä
nojaten Bárdy, neljännen honvédpataljoonan varusmestari.

Vartaloltaan hän oli todellinen jättiläinen. Hänen pajunettinsa
ja pyssynperänsä olivat yhtä veriset. Näkyi että hän ryntäyksissä
oli säädyllisesti myötävaikuttanut. Mutta kartessin sirpale oli
haavoittanut häntä reiteen ja hänen oli pakko jättää tappelu.

Ensimmäisen tiilikattoisen talon luona tuntee hän voimansa loppuvan,
edemmäs hän ei voi mennä.

Katsahtaessaan taaksensa hän näki lumessa pitkän juovan vuodattamaansa
verta.

Hän koputti pyssyllään porttia. Portti aukeni ja Bárdy näki siinä pari
pelästynyttä valakkilaista miestä ja naista.

— Viekää minut vuoteeseen, peskää haavani, sillä minä pyörryn.

He riensivät häntä tottelemaan, sillä kaupunki oli unkarilaisten
käsissä ja valakkilaiset eivät vielä tienneet, kuka tämänpäiväisessä
tappelussa tulee voittajaksi.

Takimmaisessa pihahuoneessa, johon he hänet panivat maata, makasi jo
joku toisessa vuoteessa.

— Kuka se on? — kysyi Bárdy. Talonisäntä, Balistye niminen
köydenpunoja, vastasi vapisevalla äänellä:

— Suokaa anteeksi, herra honvéd, eräs haavoitettu itävaltalainen
upseeri, jolta solisluu on ammuttu poikki.

— Minä en siitä välitä, mutta jos kenraali Bem saa sen tietää, ammuttaa
hän teidät. Pyssyni!

Se annettiin hänelle, hän veti hanan vireeseen, ojensi pyssyn upseeria
vastaan ja sanoi saksaksi:

— Mikä teidän arvonne on?

— Olen kapteeni Bianehi-rykmentissä.

— Herra kapteeni, minä julistan teidät täten vangikseni. Jos tahdotte
poistua huoneesta, ammun teidät kuolijaaksi.

— Se on oikein, — vastasi kylmästi kapteeni ja kääntyi vuoteellaan.

Bárdy söi vadillisen kuumaa lientä, joi lasin paloviinaa, sitten hän,
asetettuaan pyssyn viereensä, vaipui syvään horrosuneen.

Kun hän heräsi, jaksoi hän aivan hyvästi, niin että heti nousi
vuoteeltaan.

— Älkää liikkuko! — huusi hänelle raaka ääni. Kapteeni istui
vuoteellaan ja tähtäsi häntä kohti pistoolinsa. Bárdy ojensi kätensä
tarttuakseen pyssyynsä. Ase oli poissa. Alakuloisena laski hän kätensä
alas.

— Mikä teidän arvonne on? — kysyi kapteeni.

— Olen varusmestari.

— Varusmestari, minä julistan teidät täten vangikseni. Jos tahdotte
poistua huoneesta, ammun teidät kuolijaaksi.

Bárdy naurahti.

— Minäkö vanki? Unkarilaisen sotajoukon keskellä?

Silloin kapteeni naurahti.

— Te ette näy tietävän, että Bem hävisi tappelussa ja sotajoukkonsa
peräytyy suurella tappiolla Szász-Sebes'iin päin.

— Mahdotonta.

— Niin on laita.

Bárdy alkoi kiireimmän kautta pukeutua.

— Mitä te teette?

— Näettehän sen. Tahdon mennä sotajoukon jälkeen. Kunniani minua siihen
velvoittaa.

— Unohdatte, että olette vankini.

— Estäkää siis minua menemästä. Upseeri laski alas pistoolinsa.

— Mitä te olitte, ennenkuin tulitte honvédiksi?

— Lakitieteen ylioppilas Pestissä.

— Elävätkö vanhempanne?

— Elävät.

— Onko teillä veljiä?

— Kaksi vanhempaa veljeäni palvelee Görgeyn armeijassa.

Kapteeni huokasi surullisesta.

— Ja minun nuorempi veljeni palvelee Wienin legioonassa, teidän
lippunne alla. Hän on vanhempiemme silmäterä, ylpeys. Jos hän nimittäin
vielä elää, eikä ole kaatunut taikka paleltunut kuolijaaksi tässä
kauheassa pakkasessa.

Bárdy painoi alas päänsä ja sanoi hitaasti:

— Mikä onni, että minä olin huono poika ja huono oppilas. Siksi
synnyin, että tappelisin.

— Vanhemmille se on yhdentekevää, heille te olette yhtä kallis
kuin muutkin pojat... Älkää menkö, nuori ystäväni, tuolla ulkona
valakkilaiset lyövät teidät kuolijaaksi.

— Minä pakenen puutarhan kautta pellolle... haavani on mitätön, minun
täytyy mennä.

— Tiedättekö mitä, — sanoi kapteeni — pukeutukaa ainakin minun
viittaani ja lakkiini, sitokaa vyöllenne miekkani, ottakaa pistoolini,
istukaa hevoseni selkään ja siten paetkaa.

Bárdy teki kiireesti niin.

— Ja nyt nimenne, herra kapteeni, — sanoi hän, kun oli muuttunut
itävaltalaiseksi.

— Gottfried Stramm. — Minä olen Bárdy, Herran haltuun!

He jättivät hyvästi toisilleen, Bárdy riensi pois, talutti ulos
kapteenin hevosen ja, hypäten portin edessä sen selkään, lähti
hiljaista ravia Toporcsaan päin.

Keisarillisilla oli enään vain haavoittuneet Vizaknassa, kapinoivat
valakkilaiset sitä vastoin tulvasivat kaupunkiin. Parin palavan
unkarilaisen talon liekit kohosivat korkealle alkavassa hämärässä.
Valakkilaiset keihäsmiehet ammensivat lakilla paloviinaa kadulla
sisäänlyödyistä tynnyreistä. Monet lauloivat ja keihäitään hurjasti
heiluttaen tanssivat kovaksi jäätyneellä lumella. Toiset juopuneet
miehet huvittelivat itseään sillä, että pistelivät kaatuneitten
honvédien ruumiita. Erään portin aitaukseen (ehkä siellä asui
tribuuni?) oli pistetty honvédlakkisia päitä. Bárdyn vapisi joka jäsen
kauhusta ja raivosta. Sata kertaa tarttui hän satulannastassa oleviin
pistooleihin, ampuakseen jonkun julkean heittiön, mutta mieleensä
juohtui, että vielä voi tulla tarvis ladattuja aseita. Valakkilaiset
muuten, nähdessään hänen univormunsa, tervehtivät häntä ja antoivat
hänelle tietä.

Toporcsan hän tapasi liekeissä. Pakenevat unkarilaiset olivat sen
sytyttäneet tuleen. Katu oli täynnä voitonriemuisia valakkilaisia.
Honvédruumiita venyi kaikkialla. Ne olivat kaikki olleet haavoittuneita
ja väsyneitä sotilaita, jotka olivat jääneet sotajoukon jälkeen, ja
täällä heidät satakertainen ylivoima oli lyönyt kuolijaaksi. Kun
Bárdy saapui kylän keskelle, näkyi sen yläpäästä lähestyvän useaan
sataan nouseva kirkuva joukko. Ne oli valakkilaisia keihäsmiehiä,
jotka kulettivat vankinaan noin kahtakymmentä honvédia ja yhtä monta
Wienin legioonalaista — kaikki kahdenkymmenen ikävuoden alla olevia
parrattomia poikia. Bárdy pysähtyi keskelle tietä.

— Hait! — huusi hän ukkosäänellä. Joukko seisahtui.

— Osaako kukaan teistä saksaa? — kysyi hän.

— Minä osaan, — vastasi eräs pooppa, jonka kupeella oli miekka.

— Mihin viette vangit?

— Ammuttaviksi.

— Pooppa, kuinka uskallat sanoa sellaista, täytyyhän sinun tietää
ett'ei sotavankeja saa loukata.

— Eräs majuri Bianchi-rykmentistä antoi minulle sen käskyn.

— Valehtelet, pooppa. Minä keisarin nimessä kiellän teitä loukkaamasta
sotavankeja. Joka uskaltaa mutista, sen ammun kuolijaaksi.

Näin sanoen hän otti esiin molemmat pistoolinsa.

— Sinä tulet ensimmäiseksi, pooppa, — sanoi Bárdy ja kutkutteli
pistoolilla pappia.

— Hyvä on, herra upseeri, mutta mitä tehdään vangeille? — vastasi
nöyrästi pooppa, jonka itsepintaisuutta häntä vastaan tähdätty pistooli
nähtävästi masensi.

— Ne minä saatan Vizaknaan, ylikenraalin eteen.

— Mutta mekin menemme sinne, herra upseeri.

— Niinkö? Vastakkaiseen suuntaan sotatantereelta? Sen mielellänne
teette, sen tiedän. Ei, pooppaseni, minä tarvitsen vain neljäkymmentä
aseellista miestä, muut menkööt pakenevan Bem'in jälkeen... muuten
minä yliluutnantinsanallani vakuutan, että ylikenraali ammuttaa teidät
kaikkityyni.

Pooppa ilmoitti uskolaisilleen upseerin tahdon. Jos tuossa
vertajanoovassa joukkiossa olisi ollut yksi ainoa rohkea mies,
olisi Bárdy ollut hukassa. Mutta sitä ei ollut. Hirmutöittensä
takia heillä oli paha omatunto ja se teki heidät pelkureiksi. He
valitsivat nuot neljäkymmentä aseellista saattomiestä ja pooppa asettui
heidän etunenäänsä. Sillä aikaa Bárdy myötätuntoisuudella tarkasti
untuvaposkisia poikia, jotka uhkamielisellä äänettömyydellä olivat
kuunnelleet kohtausta. Äkkiä juolahti aatos hänen päähänsä.

— Oletteko Wienin legioonan jäseniä? — kysyi hän.

— Olemme.

— Tiedättekö jotain Stramm nimisestä legioonalaisesta?

— Tässä olen, — vastasi eräs ääni ja sievä, voimakas, tummaverinen
poika astui esiin joukosta.

Pooppa häristi korviaan kuunnellakseen mitä oli tuleva.

— Onko Gottfried Stramm, virkaveljeni, kapteeni Bianchi-rykmentissä,
teidän veljenne?

— Vanhempi veljeni.

— Tietäkää että hän makaa pahasti haavoittuneena Vizaknassa ja
houreissaan yhtämittaa kutsuu ja muistelee teitä.

Nuori sotamies painoi alas päänsä, ehkä salataksensa liikutustaan.

— Pooppa, — jatkoi Bárdy — anna tämän nuoren herran alle hevonen,
loistavan palkinnon saat kapteeni Strammilta siitä, että olet auttanut
häntä saamaan takaisin kapinoitsevien joukkoon viekotellun veljensä.

Stramm kohotti päätään.

— Herra yliluutnantti, suvaitkaa tietää että minua ei ole kukaan
viekotellut, enkä istu hevosen selkään, kun toverini käyvät jalkaisin.

Bárdy olisi tahtonut syleillä tuota kelpo poikaa.

— Älkää viisastelko, siten kuljemme joutuisammin ja te näette pikemmin
veli raukkanne.

Pooppa, joka oli muuttunut hyvin palvelushaluiseksi mieheksi, hankki
pian hevosen. Sitten pieni joukko kääntyi takaisin, Vizaknaan päin.
He olivat kulkeneet tuskin sata askelta, kun Bárdy viittasi viereensä
jälessä ratsastavan pojan ja muutamin sanoin ilmaisi itsensä hänelle.
Mutta sitä hän ei ilmaissut, että veljellä oli vain pieni haava. Hän
pelkäsi ettei tuo lujasieluinen poika silloin jättäisikään tovereitaan.

— Mitä vangeilla tehdään? — kysyi Stramm.

— Tuumani on jo valmis. Ottakaa toinen pistoolini ja ampukaa, jos
mahdollista, pooppa, mutta sitten vasta, kun minä huudan: _Husaarit_!
Nyt menkää taakse.

Stramm jäi Bárdysta. Vielä kulkivat he sata askelta. Silloin Bárdy
pysähdytti joukon.

— Kuulen kavion kopsetta, — sanoi hän poopalle — jääkää tähän, minä
menen tiedustelemaan.

Näin sanoen ratsasti hän eteenpäin. Hetkisen kuluttua laukkasi hän
takaisin.

— Husaarit, unkarilaiset! Paetkaa! Laukaus kuului ja pooppa suistui
lumeen.

Stramm oli suorittanut tehtävänsä. Valakkilaiset juoksivat mielettöminä
metsään. Bárdy seisahtui hiljaa nauraen unkarilaisen joukon eteen ja
sanoi unkariksi:

— Ja nyt pojat, kootkaa valakkilaisten poisheittämät aseet, painukaa
tänne vasemmalle, erääsen autioksi jätettyyn myllyyn, ja odottakaa
siellä. Minä olen varusmestari Bárdy neljännestä pataljoonasta ja minun
täytyy vielä toimittaa Stramm Vizaknaan.

Ällistyneet pojat tuskin tointuivat hämmästyksestään, Bárdy laukkasi
pois legioonalaisen kanssa.

Vizaknaan asetetut vahdit tekivät hänelle kauniisti kunniaa, mutta hän
ratsasti suoraan nuoranpunoja Balistyen asuntoon, ja saattaa käsittää
Stramm kapteenin iloa, kun häntä yöllä herätetään ja hänen edessään
seisoo eheänä, terveenä nuorempi veljensä.

— Huomenna vien sinut, paha poika, takaisin Wieniin, minulla on
kuukausi vapautta haavani takia.

Viiden minuutin kuluttua Bárdy sanoi veljeksille jäähyväiset ja
laukkasi myllylle. Siellä asettui hän poikien johtajaksi ja vei heidät
vuorten ja metsien kautta Bem'in leiriin.

Vanha Bem teki hänet heti yliluutnantiksi.


II.

Olivette, kolmimastoinen, englantilainen kauppalaiva, oli Galatz'issa
laskenut ankkuriin ja bulgarilaiset jätkät kantoivat siihen
ahkerasti lastia. Humphrey, kapteeni, istui likaisen sataman ainoan
kahvilan liinateltan alla ja katseli, kuinka työ sujui. Yht'äkkiä
yksikolmatta-vuotias, voimakas nuori mies seisoo hänen edessään ja
tervehtimättä kysyy häneltä:

— Oletteko te Olivetten kapteeni?

— Olen.

— Viettekö minut Konstantinopoliin?

— Vien, jahka vaan maksatte.

— Olkaa huoletta. Missä piletti?

Kapteeni vihelsi kerran. Muuan matruusi tuli sinne.

— Tuo laivasta tälle herralle piletti Konstantinopoliin.

Saatuansa ja maksettuansa piletin vieras kysyi:

— Koska lähdemme?

— Kun on saatu lastatuksi.

— Koska se on?

— Sen tahtoisin itsekin tietää.

— Tietäkää, kapteeni, että minulle on parempi mitä pikemmin pääsemme
matkaan.

— Miksi? Oletteko pannut huonoja puita tuleen?

— Olen pakeneva unkarilainen upseeri, jonka jos itävaltalaiset saisivat
kiinni, ampuisivat kuolijaaksi.

— Ette suinkaan täällä pelkää itävaltalaisia?

— Huomatkaa ett'ei minun yleensä ole tapana pelätä. Yhden vuoden
kuluessa olen ottanut osaa noin kahteenkymmeneenviiteen tappeluun.
Mutta tietäkää että Galatz on täynnä itävaltalaisia vakoilijoita, enkä
minä tahtoisi joutua kiinni.

— Se tosiaankin olisi teille ikävää, — vastasi levollisesti Humphrey
ja kopisti tuhan lyhyestä puupiipustaan — ehdotan että menette laivaan
asumaan, ettekä liiku sieltä minnekään.

— Jahkapa ajattelen asiaa, — vastasi nuorukainen ja nostaen hattuaan
jätti englantilaisen.

Humphrey maistellen kahviaan katseli edelleen lastausta. Hän
ajatteli, joutuneeko hän johonkin kansainväliseen selkkaukseen, kun
ottaa laivaansa unkarilaisen pakolaisen. Sen hän jo oli kuullut,
että Venäjän ja Itävallan yhdistyneet sotajoukot olivat kukistaneet
Unkarin vallankumouksen, osa päälliköistä oli paennut Turkin alueelle
ja Itävalta vaati sulttanilta niitten ulosantamista. Mitä se häneen
koskee? Hän on velvollinen ottamaan jokaisen matkustajaksi, joka maksaa
taksan.

Illalla, Olivetteen palatessaan, nuori unkarilainen oli ensimmäinen,
johon hänen silmänsä kiintyi.

— Kapteeni, minä olen honvédyliluutnantti Bárdy. Kuten näette, olen
seurannut neuvoanne ja muuttanut tänne.

— Siinä teitte viisaasti. Mitä vielä tahdotte?

— Osaatteko jotain peliä? Korttia tai shakkia?

— Osaan, mutta iltaisin minun on tapana nukkua.

Näin sanoen kääntyi hän pois ja jätti siihen Bárdyn.

Seuraavana päivänä aamulla Bárdy, telttakatoksen alla tupakoiden,
katseli satamaa. Galatz oli viheliäinen pieni kaupunki, likainen, ilman
kivikatuja ja öljylampuilla valaistu. Vain Tonavan rannalla seisoi pari
kaksikerroksista rakennusta.

Erään vihreillä ikkunanverhoilla varustetun yksikerroksisen portin yli
näkyi keltaisella pohjalla kaksipäinen musta kotka. Siinä talossa asui
Itävallan konsuli.

Bárdyn käsi puristui hiljaa nyrkkiin, kun hän näki tuon linnun.

Sitten hän huomasi, että juuri kotkan yläpuolella, ensimmäisessä
kerroksessa, verho vedetään ylös eräästä ikkunasta ja kullatussa
häkissä oleva papukaija pistetään siitä ulos.

Papukaija keinutteli itseään hetkisen aikaa hiljaa, sitten se alkoi
äänekkäästi, niin että koko satama saattoi kuulla, huutaa:

"Unkarilainen roisto, unkarilainen roisto, kuss!"

Bárdy kavahti pystyyn. Veri syöksyi hänen päähänsä. Hän kiiruhti alas
kannelta, rientääksensä rannalle ja saattaaksensa tuon tyhmän linnun
vaikenemaan.

Mennessään kapteenin kajuutan ohi, hän näki että seinä oli täynnä
kauniita pyssyjä. Hän tahtoi mennä sisään, mutta kajuutta oli lukittu.

— Hyvä. Odotetaan — jupisi hän. Elokuun päivä paistoikin jo kovin
kuumana ja lintu otettiin heti sisään.

Iltapuoleen nousi edullinen tuuli; kapteeni kokosi matkustajat laivaan,
jotta jos lastaus saadaan suoritetuksi, voitaisiin vielä yön kuluessa
lähteä matkalle.

Silloin astui sillalle hänen luokseen Rudolf Bárdy.

— Herra kapteeni, minä onnittelen teitä pyssy kokoelmaanne. Minäkin
osaan aseita arvostella, mutta noin kaunista kokoelmaa en ole vielä
nähnyt.

— Ettehän vielä ole sitä nähnytkään. (Samassa vedettiin verho taas ylös
ja papukaija ilmestyi konsulin ikkunaan.)

— Minä näin lasioven läpi.

("Unkarilainen roisto, unkarilainen roisto!" kaikui lakkaamatta
papukaijan kirkuva ääni satamassa. Bárdy vavahti ja puri huultaan.)

— Ei se riitä. Tulkaa, niin näytän sen teille erikohdittain.

Ja he menivät alas kapteenin kajuuttaan. Humphrey antautui pitkiin,
tarkkoihin selityksiin. Bárdy otti käteensä uusirakenteisen
englantilaisen karpiinin.

— Onko se ladattu? — kysyi hän välinpitämättömästi.

— On.

— Sitten koetan sitä.

Näin sanoen hän jätti hämmästyneen kapteenin siihen ja juoksi kannelle.
Papukaijan häkin vieressä nojautui konsuli kyynäspäihinsä.

— Sitä parempi, jos sinä! — huusi Bárdy ja ampui konsulia.

Papukaijan hän ampui kuolijaaksi.

Saattaa ajatella, millainen juoksu ja melu satamassa nousi. Ei kukaan
tiennyt mitä oikeastaan oli tapahtunut. Kauheassa sekamelskassa
Olivette kiireesti nosti ankkurin ja laski täysin purjein Mustaamerta
kohti.

Tunnin kuluttua, kun kapteeni oli varma siitä, ett'ei häntä ajeta
takaa, puhui hän Bárdyn hyttiin:

— Tuommoisia tyhmiä kepposia älkää minun laivassani tehkö.

Hän saattoi huoleti puhua.

Bárdy nukkui hyvästi pienen seikkailunsa jälkeen. Kun hän heräsi,
olivat he aavalla merellä.

Sitten hän astuskeli ympäri laivalla ja urkki matkustajien joukossa
olevia itävaltalaisia.

Yhdeltä hän heitti hatun, toiselta kaukoputken mereen; jos he tulivat
häntä vastaan, työnsi hän heidät syrjään, otti heidän viininsä ja joi
sen heidän edestään. Yhtä itävaltalaista, joka uskalsi nuhdella häntä,
löi hän. Silloin vainotut menivät lähetystönä kapteenin luo ja pyysivät
tuon vaarallisen miehen sidottavaksi.

Kapteeni Humphrey kutsutti Bárdyn komentosillalle.

— Nuori ystäväni, — sanoi hän tavallisella tyvenyydellään — oletteko
perehtynyt Englannin eläintieteeseen?

— En.

— Ette siis tunne yhdeksänhäntäistä kissaa?

— En.

— Minä en söisikään että siihen tutustuisitte.

— Mitä tahdotte tällä sanoa?

— Sitä vaan, että jos vielä kuulen pienintäkään valitusta teitä
vastaan, sidotan teidät mastoon ja annatan yhdeksänpäisestä
matruusipatukasta, s.o. yhdeksänhäntäisestä kissasta, teille selkään
viisikolmatta.

— Tiedä, sinä englantilainen koira, ettei unkarilaiselle
aatelismiehelle sovi puhua noin — huusi Bárdy ja löi kapteenia korvalle.

Kaksi perämiestä riensi heti sinne ja otti hänet kiinni.

— Heittäkää hänet mereen! — karjui kapteeni käheästi, kasvot verissä.

Loiskis ja kuumaverinen skythalainen ui tuolla Mustanmeren aalloissa.
Olivette kiiti nuolennopeudella eteenpäin ja jätti ajattelemattoman
nuorukaisen oman onnensa nojaan.

Kokonaista kahdeksan tuntia hän uiskenteli vedessä, kunnes vihdoin
eräs Odessasta tuleva hollantilainen laiva hänet pelasti ja vei
Konstantinopoliin.

Bárdyn seuraavista seikkailuista meillä ei ole tietoa, ainoastaan jutun
loppukohtauksen tunnemme.

Konstantinopolissa hän astui amerikkalaiseen laivaan ja purjehti uuteen
maanosaan. Kahden vuoden kuluttua, siis noin 1851, hän eräänä päivänä
kävelee New-Yorkin kadulla, kun huomaa kapteeni Humphreyn, joka katsoo
ulos eräästä ikkunasta toisessa kerroksessa.

Äkillisessä mielenkuohauksessaan hän heti teki päätöksensä. Hän rientää
ylös taloon ja astuu siihen huoneeseen, jonka ikkunasta kapteeni katsoi
ulos.

— Sinäkö se olet, Jim! — kysyy Humphrey taaksensa katsomatta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuntee, kuinka häneen tartutaan
rautakourin ja nostetaan ikkunalle.

— Minä se olen, minä, jonka sinä heitätit Mustaanmereen, koira. Putoo
itsekin! — huusi eräs ääni.

Ja Bárdy heitti kapteenin alas kadulle. Hän musertui kuolijaaksi.

New-Yorkin valamiesoikeus julisti Bárdyn yksimielisesti vapaaksi.
Unkarin kansa nautti siihen aikaan suurinta suosiota vapaiden kansojen
joukossa.

       *       *       *       *       *

Tätä Bárdya pidettiin vapaussodassa sankarina, maanpakolaisuudessa
riitapukarina. Hänen hyvät ominaisuutensa kävivät muuttuneissa
olosuhteissa huonoiksi.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74889 ***