path: root/74743-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74743 ***

language: Finnish




KOLMEN TEININ LAULUJA

Kirj.

Heikki Asunta, Martti Merenmaa ja Einari Vuorela





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiön,
1928.




SISÄLLYS:

HEIKKI ASUNTA

Prologi
Syyskyntäjälle
Yö
Lehti Ruthin kirjasta
Kappale sukutarinaa
Talo maantien varrella
Marraskuu
Maailman meno
Syntinen nainen
Kiitos
Partaalla
Delirium
Palannut tuhlaajapoika
Puutarhuri

MARTTI MERENMAA

Kevät
Syysyö
Tulkaa
Kissankello
Vanitas Vanitatum
Kaksi koivua
Paan
Huhtikuun yö
Vogulin hautakivestä
Syksyn tullessa
Tiirojen laulu
Ilta suolla
Jää hyvästi
Chant Sans Paroles
Meri

EINARI VUORELA

Teini
Kansanlaulu
Kaksi maisemaa
Toukokuun yö
Kaksi pääskystä
Vuorokausi
Kulkijain
Eläinnäyttelyssä
Ajaja
Rikasmies ja aarreaitta
Hullut kasvot
Silmälasit
Rakastunut silmä
Pesä
Polku






HEIKKI ASUNTA




PROLOGI

(Veljilleni).


    Mikä riemu ja luottamus silloin asuikaan
    kattomme alla, kun rupesi paistamaan
    jälleen aurinko punaten hökkelin,
    ja me nousimme jäykistynein jäsenin.
    Raha meit' ei painanut, ei rahahuoletkaan,
    tyhjät ja tomuiset taskut meill' oli vaan,
    ja päivänä ensimäisenä maaliskuun
    me juhlamenoin poltimme viimeisen puun.
    Kuin armeija voittamaton me marssittiin
    kuitenkin hökkelikylästä kaupunkiin,
    ja jos nuttumme laita olikin auttamaton,
    me muistimme Saaronin liljat ja Salomon.
    Tien varrelta muuan jos äkkäsi tupakan,
    tämän kunniaks', viisaan ja tarkan kakaran
    paras sutkaus yhteisin voimin leikattiin,
    ja haiku seurasi herroja kaupunkiin.
    — — —
    Minä tiedän, kuinka nyt, veljet, laitanne on.
    Joka ainoa päivä on tyhjä ja tolkuton.
    Siis, teinit, sauvat vain, vyöt kupeisiin
    ja aamunnousussa takaisin hökkeliin!




SYYSKYNTÄJÄLLE.


    Syyskyntäjä, veljeni hiljainen,
    sinä liikut kuoleman asialla.
    Sinä niukan vihannan viimeisen
    hymyten
    tapat vakosi multiin hautaamalla.

    Et oppinut mistään riemuitsemaan.
    Et rakasta ketään, ei sua kukaan.
    Sinä kuulut syyskuun maisemaan
    sairastavaan.
    Ajat suoraan vakosi mukaan.

    Kai sentään, veljeni hiljainen,
    pysyt kaukana talosta valkeasta.
    On takana kuistikon ruutujen
    niin ikävissään ihminen.
    Kai säälit kaunista lasta.




YÖ


    Voi, armas, on yö taas tullut,
    ja kuollut tulpaani on
    kuin kasvot kamalat, hullut
     jääpaisteessa kuutamon.

    Lumiaavikko akkunan alla
    kuin hopeinen hautausmaa.
    Joka tähtikin taivahalla
    nyt kätkevi vainajaa.

    Miks' elän ja tuijotan itään
    kuin jotakin odottain!?
    Ja kuitenkin tiedän: ei mitään
     tule aamua — arki vain.




LEHTI RUTHIN KIRJASTA.


    Näen laivan menevän pimeään.
    Jäät kalisevat niin.
    Kuin mieletön piirtelen nimeään
    lasin ruutuihin kukkiviin.

    Hyvä Jumala! Miten saattoi hän
    niin nauraa lähtiessään,
    vaikk' tiedän nyt hänen etsivän
    minun tultani silmillään.

    Ja tiedän, että hän nyyhkyttää,
    kun metsä on peittänyt sen,
    ja että ylpeä, kaunis pää
    on raskas ja kuumeinen.

    Tänä iltana kuolevat valittaen
    pihamaallasi omenapuut.
    Tänä iltana ruutuhun piirtelen
    kuin mieletön: ihana Ruth!




KAPPALE SUKUTARINAA.


    Kaks veljestä ruumishuoneeseen
    vei miehen vanhan ja väsyneen.

    Hän makasi karkeilla paareillaan
    narun jälki mustana kaulassaan.

    He laskivat paarit kellariin,
    ja painava luukku kumahti niin!

    He silloin katsoivat toisiaan,
    ja kauhu liikehti kasvoillaan.

    Oli, niinkuin jostain kuulunut ois:
    suvun kelvottoman on kuoltava pois!

            *   *   *

    Ja miehet soutivat vaieten.
    Tuli syyskesän ilta ihmeellinen.

    Jo päivä laski ja punas' maan
    — ei rantaa tuttua kuitenkaan.

    Niin toinen veljistä jälkehen
    jäi kylän savuja katsellen

    ja pientä kaukaista akkunaa
    kuin silmää apua anovaa.

    Hän seisoi hetkisen tuijottain,
    ja vesi loiskahti kerran vain.




TALO MAANTIEN VARRELLA.


    Puut lahonneet on kartanolta pois,
    ja elotonna aukee pihamaa.
    On niinkuin porttiin kirjoitettu ois:
     talossa murehditaan vainajaa.

    Kajastus ruskon viime rippeitten
    kuolleista akkunoista häviää.
    ja sama virsi alakuloinen
    jok' ainut ilta soimaan särähtää.

    Ja varjokuva nuoren ihmisen
    käy valkoisissaan yli pihamaan,
    takana tummunehen uutimen,
    kun väkinäistä unta nukutaan.

    Kuin suudellakseen huulet aukeaa
    ja hymyilevät hiljaa, itsekseen.
    Ja mielipuolen katse tuijottaa
    syvälle taivaan suureen tyhjyyteen.

    Takana yksinäisen ikkunan
    kynttilän liekki hetken lepattaa.
    Soi huuto ruostunehen saranan.
    Talossa murehditaan vainajaa.




MARRASKUU.


    Aution maantien liejuun
    syviä jälkiä jää.
    Kuoleman läheisyyttä
     ihminen säikähtää,

    kulkien pälyvin silmin
    niinkuin vainottu ois,
    — laakean taivaan alta
     pääsemättä pois.




MAAILMAN MENO.


    I.

    Hän kuiskas huulin hehkuvin:
    tulethan pian takaisin
    ja jäiseen rantaan viluissaan
    jäi lähtöäni katsomaan.

    Kun palasin, ma lähekkäin
    kaks onnellista lasta näin.
    Ja toinen lausui hymyillen:
    On kevät! Ole iloinen.


    II.

    Hänen kauniilla kaulallansa
    koru pienen pieni on.
    Sen on antanut rakastajansa,
     ylen köyhä ja onneton,

    joka koiran tavalla juoksi
    yhä vain hänen jäljissään;
    joka kylmien silmien vuoksi
    ei säästänyt itseään.

    Tämän ainoan illan tähden
    me särjemme koristeen.
    Minä aamunkoitossa lähden,
    Hän — nukkuu uudelleen.




SYNTINEN NAINEN.


    Punnittu, köykäiseksi havaittu.
    Poisraivattava vieras kutsumaton.
    Viimeinen aamu punaa kaupungin,
    viimeinen aamu minun — henkipaton.

    Voi tyhjyyttä! Se hiipii sydämeen.
    En epätoivoani pääse pakoon.
    Ma olen, niinkuin alla satehen
    on nuori heinä — nujerrettu lakoon.

    Armoa, ihmiset, ah, ruoska lyö
    niin kipeästi uurtuneeseen lihaan.
    Ma teitä rakastaen kaiken tein.
    Miks syttyneet on sydämenne vihaan?!

    Armoa, ihmiset, näin kaunis oon
    ja kadun tyttäristä kaikkein nuorin.
    Mua ymmärtäkää, viaton ma oon,
    ma teitä rakastin, en tehnyt huorin.

            *   *   *

    Voi jäistä ilmettänne! Itkisin,
    jos jossain oisi ihmisyyttä hiven.
    Nyt olen valmis! Esiin astukoon
     ken tahtoo heittää ensimäisen kiven.




KIITOS.


    Jumala, sua kerran rukoilin:
    Pois ota tuskan kalkki katkerin.
    Tee kelvollinen, hyvä sydän mulle,
    sun mieleises ja lähimmäisien!

    Sa kuulit nöyrän pyynnön armossas:
    Nyt olen tahdottomin laumastas.
    Nyt hartaan kiitokseni kannan sulle
    ma, lapses, jolta otit sydämen.




PARTAALLA.


    Ei kukaan kuule ääntä ihmisen,
    hän kuilun jyrkänteellä valittaa.
    Vain pirulliset silmät tähtien
     katsovat korkealta kuolevaa.

    Ei kukaan kuule. Toivo mennyt on.
    Jo juuriltansa pensas irtoaa,
    kuin kaiku toistaa kuilu pohjaton
     viimeisen kerran vielä: auttakaa!




DELIRIUM.


    Veturin vihellys sydäntä viiltää!
    Nälkäisten petojen silmiä kiiltää.

    Mustia kitoja ylläni näen:
    Järkeni rippeitä pyydystäen

    vaanivat vihreäsilmäiset liskot.
    Lopeta itsesi! huutavat kiskot.

    Eijaa! Olen hallussa saatanan.
    Eijaa! Nyt iloitse morsian!




PALANNUT TUHLAAJAPOIKA.


    Nyt, ihmiset, riemuitkaatte!
    Näin rampana palasin.
    Avosilmin nyt nähdä saatte
    sen, minkä mä salasin.

    Näin kamalat kasvoni ovat
    ja käteni halkeilleet.
    On ruoskainne solmut kovat
    näin minua rangaisseet.

    En kestänyt katsettanne,
    ei ryhtini pitänyt.
    Ruton siemen, istuttamanne
    näin hyvin on itänyt.

    Nyt siunatun multanne alle
    minun jätteeni siirtäkää.
    Opetukseksi maailmalle
    näin ristiini piirtäkää:

    Oli ylpeä, oli nuori
    ja — työmies taitamaton.
    Nyt ulkokullattu kuori
    vain lahoa maata on.

    Oli kelvoton kansalainen.
    Oli viimeinen lukuaan.
    Hyvän työn teki yhden vainen:
    ei jatkanut sukuaan!




PUUTARHURI.


    Minä ahersin monta vuotta;
    Olin joskus jo toivoton.
    En tehnyt työtäni suotta!
    Puutarhani valmis on.

    Näen paperiruusuni pienet
    ja lasiset kämmekkäät.
    Näen upeat myrkkysienet
    ja kihokit häveliäät.

    Näen hoidetut hautani siellä
    ja rautaiset seppeleet.
    Käy harmaat vainajat tiellä,
    pois minulta nukkuneet.

    Työ tehty on, ja se riittää.
    Puutarha on verraton!
    Mitä ihminen kylvää, sen niittää,
    kun elonaika on.






MARTTI MERENMAA




KEVÄT.


    Monen vuoden jälkeen, tunnen, tiedän sen:
    soi mullan syvyytehen kevään ääni,
    vaikk' unhon varjo löis jo läpi pääni,
     tomuni vaikk' ois alla metsien.

    Monen vuoden jälkeen, tunnen, tiedän sen:
    maan rintaa huumeissaan kun kevät halaa,
    mun tomuuni myös elon voima palaa:
    nään vuokot, laulut kuulen purojen.

    Monen vuoden jälkeen, tiedän eellehen:
    sun nimes kaikuu yössä joka kevät,
    ja hämärässä huules hymyilevät
    ja mieletön on sanas jokainen.

    Monen vuoden jälkeen nukkuja oon vain,
    kuin nytkin, toivokaan en enempää.
    Mun kevään armo hetkeks herättää
     maan iloon kera nuoren armahain.




SYYSYÖ.


    Soi meren taistomarssi syvään yöhön
    ja yli katuin vanhain, vilunarkain,
    syyslehtiä vie tuuli niinkuin varkain
    pois heittäin suureen pimeyden vyöhön.

    Lyö yli kattoin jymy meren tahdin,
    kuin kauhun varjo puskee puihin tuuli.
    Ken kirkkoaidan takaa huudon kuuli?
    Ken arvaa multaan menneen himon mahdin?

    Ken vainaja nyt huutaa mullan alta
    ja kutsuu villiin riemuun toivottomain?
    Ken tanssii yllä uniensa omain
    ja tuskan lisää huutaa Jumalalta.

    Puun latvain taakse raskaat pilvet vaipuu
    ja omaa surkeuttansa lyhdyt kiiltää.
    Kuin kylmä veitsi sieluani viiltää
    yön lohduttamaton ja julma kaipuu.

    Kuin vahdit öiden määrätönten, syväin,
    nään meren liepehellä mustat laivat,
    kuin sielukummitukset, jotka saivat
    jo levon öiden, mua lähestyväin.




TULKAA!


    Nyt tulkaa kaikki, joill' on tyhjä syli,
    te ystäväni, köyhät nukkujat!
    On nuoruusunten polut ihanat.
    Oi, tulkaa jälleen huimain vuorten yli.

    Oi, tulkaa, viinimalja huulillamme
    taas rakastamme tyhjää maailmaa,
    taas oomme tulta, voimaa kuohuvaa
    ja näämme ikikevät-uniamme.

    Me käymme niinkuin parvi Paanien
    maan multaa, päihtyneinä, silmin suurin,
    heräämme eessä kuolon mustan muurin
    päät olkiseppeleessä hullujen.




KISSANKELLO.


    Yli kuljimme illan saatossa
    sen vihreän, varjoisan pellon,
    ja kymmenen kukkaa taitoimme
     ja yhden kissankellon.

    Sinä sait ne muut, minä pyysin vain
    sen pienen kissankellon,
    oi, muistoksi sinisten silmien
     ja sen illan ja varjoisan pellon.




VANITAS VANITATUM.


    Näen päädyn talon aution,
    se ammoin hyljättiin.
    Näki kerran se ihmisten elämän,
     siellä sukuja siitettiin.

    Minä murheen punervaa kangasta
    tääll' illan tuulessa käyn.
    Maanpiiri tyhjä on kohdallain
    kuin vallassa kauhunäyn.

    Se kertoo tarinan toivottoman,
    joka itkee totuuttaan,
    joka samalla kauniisti hymyää
    ja kutsuu alle maan:

    Noin iäti pilvet vaeltaa,
    noin aaltojen meno on,
    puut huojuvat, kivet vaikenevat
     ja aika on loputon.




KAKSI KOIVUA.


    Kaksi koivua kuivunutta
    on aavikon äärellä.
    Yli aavikon ajaa myrsky
     sysimustalla pilvellä.

    Se tohisee sieraimiinsa,
    se hengittää villinä.
    Se on myrsky, se on ihana myrsky,
    sitä ei voi väistyä.

    Kohta jokaisen aavikon korren,
    kiven paino on punnittu.
    Saa voimakas ehkä jäädä,
    mutta heikko on tuomittu.

    Kaksi koivua kuivunutta
    kovin rakasti toistansa.
    Ne kaatuivat sylityksin,
    meni pitkin ne lakeutta.

    Mutta kasteisen aamun koissa
    näen virpiä paikalla.
    Niin vihreinä, humaltuneina
     ne katsovat lakeutta.




PAAN.


    Paan soittaa urkuja hongiston,
    se on vuoren ja ruskean rimmen Paan.
    Sen parta on kaikki naava tuo,
     ja sen sormet tuuli vaan.

    Paan soittaa urkuja jossakin.
    Niin usvatyttiä rakasti Paan,
    mutta päivä sen aina sylistä vei,
    sitä kiduttaa rimpihaudassaan.

    Minä kuuntelen tarinaa havuilla.
    Olen sinun ystäväsi, Paan.
    Me nukumme suureen murheeseen:
    oomme tuulta ja sammalta vaan.




HUHTIKUUN YÖ.


    Niin huulin hämärin yö huhtikuun
    nyt kuolon autuudesta kuiskuttaa.
    Mä valvon niinkuin vainaa ylhäisin
    ja juon sen hekumata ihanaa.

    Mut ohi liukuu kuolon armas katse
    ja vavahtain mä kuulen kolkutusta.
    On aamu ulkona, on ihmisiä!
    Voi, rinteellä on mullan pälvi musta!




VOGULIN HAUTAKIVESTÄ.


    Niin väsyksiin mä kiersin kyläin teitä,
    ei mulle naiset nuoret hymyilleet.
    Niin tuomenmarjain makeutta etsin,
     ei laaksossani ne koskaan kypsyneet.

    Niin kuolin, haudan sain mä aavikolla,
    mun mullastani kasvoi tuomipuu.
    Sen marjat kypsyi, kutsui lempiviä
     ain puoleensa, kun tuli elokuu.




SYKSYN TULLESSA.


    Niin korkeaksi kasvanut oli heinä niittyjen
    siell' jalka kovin kastehessa kastui:
    Kuin unen raskaan tunsin syksyn tulevan,
     mua vastaan kaikki kuolon tuska astui.

    Ja myöhäilloin varjojen näin yhä kasvavan,
    pian kuu ens kimallustaan heitti veteen.
    Ah, kypsyydestä kertoi tuoksut niittyjen,
    yö laittoi varjon joka kukan eteen.

    Näin viherjöiväin niittyjen mä tarun mahtavan,
    voikukkaa legionein seisoi siellä.
    Näin jossain seinän luona sirpin nälkäisen
     ja jossain sumuvaunut liukui tiellä.




TIIROJEN LAULU.


    Te huudatte säveltä julmaa
    karin iltaan autioon,
    veriseppeltä pilvet kun laittaa
     jo hukkuvaan aurinkoon.

    Te välkytte valkein siivin
    kuin muistoina sydänten,
    ah, jotka jo tuhkana painui
    meren syliin ja pimeyden.

    Kivikarien alastomuuteen
    kuin huutonne iäksi jäis,
    kuin uhmana unhoituksen
    teidän siipenne välkähtäis.

    Voi, elämän linnut yössä,
    meren äärillä, kuoleman.
    Minä kaipuuni vartijaksi
     otan tiiran valkean.




ILTA SUOLLA.


    Kas noron kerran löysin
    suon aavaa kulkien,
     oli kodin kesäisen.

    Kuin aineettomin jaloin
    ne tanssi, tanssi vain,
    kuin henget, joita joskus
     oon nähnyt unissain.

    Ja kaukaa lehmänkello
    soi aavan ikävään,
    kun kuolon kuiskeet kuullen
    kanervaan painoin pään.

    Niin nukuin, unen teitä
    jo noroon vaivuinkin.
    Pois haihduin, hiisiäiset
    vain jossain tajusin.

    Ne tanssi aavepolkan
    kuin seitin kutoen
    yli hillan kukan varjon,
     ja äidin katsehen.




JÄÄ HYVÄSTI!


    Jää hyvästi! Nyt kellot soimahan
    ja tänne joukko haudankaivajain.
    On ruumishuoneena mun sydämeni.
    Ah, kuolleen juuri siellä nähdä sain.

    Jää hyvästi! Ei itku lunasta.
    Luuranko tuoksua jo hiustes joi
    ja mustat ruusut kylvi lanteillesi.
    Oi, armas, halki pääni kellot soi.

    Jää hyvästi! Nyt varjot illan tään
    maan kuolleen yli ristinmerkin lyö.
    Jää sydämeni ovet tuulen valtaan.
    Vie muiston kukat kaikki ahnas yö.

    Jää hyvästi! Vie sumu myriadein
    kaikk' toivot, varjojemme siittämät.
    Yön kylmät huulet painuu multahan
    ja juo sun jalkais jäljet hämärät.




CHANT SANS PAROLES.


    Se soittaa, yö kun ylle saa
    tuon kedon hiljaisen,
    kun nukkuu riihi, koivukin
     ja pesä peipposen.

    Se soittaa pillisäveleen
    niin pitkän, itkevän,
    mi tappaa aivan sydämes,
    tuon tyhmän kärsijän.

    Et tiedä kuka, kussa oot,
    et tunne soittajaa.
    Kuin avaruuteen ihanaan
     maa hiljaa hajoaa.




MERI.


    Et tiedä meri, tietä, määrää mitään,
    ei sinuun usko ystäväsi kukaan.
    Sä vaihtelet kuin nainen tuulten mukaan
     ja vapahana vyöryt länteen, itään.

    Sua sentään ukko Homeros jo kiitti
    ja vuosisatain runoniekat kuolleet
    ne ovat uljaan kaarnavenheen vuolleet
     ja vaaraa, hurmaa sulta heille riitti.






EINARI VUORELA




TEINI.


    Minä synnyin paljain jaloin,
    mut maantie lasin paloin
    oli rakettu kulkijan.
    Kuin koira haavani nuolin
    ja matkasauvasta vuolin
     mä käteeni valtikan.

    Minä hallitsen — en mitään,
    mut valtani länteen, itään
    on aivan rajaton.
    On unohdettu miekka
    ja tuntilasin hiekka
     pois puhallettu on.




KANSANLAULU.


    Niin kuin linnut pesissänsä
    syntyy parvet laulujen.
    Rinta onpi soittimena,
     sydän onpi aihe sen.

    Joen takaa, joen taakse
    kutsuu viulut, kantelet.
    Päivä lyhyt, joki pitkä,
    siltana vain sävelet.

    Katse veteen kirjoittavi
    nimen rakkaan, salaisen.
    Joki juoksee juoksemistaan,
    kantaa mereen haavehen.

    Joella on lähtehensä,
    merelläkin loppu on.
    Mutta kaipaus ja aika
     iäti on loputon.




KAKSI MAISEMAA.


      Taas päivä paistaa Pohjan soilla päin
    ja tuulten pauhu täyttää erämaan.
      Kuin kansaa horroksista herättäin
    niin kosket huutaa pitkää huutoaan.
      Jää ovet auki, ulos jokainen
    kuin ihmeen luokse nopsaan kiiruhtaa
      ja räystään itku kartanoilla on.
    Käy pulmusparvet yllä pälvien,
      kuin monta tuulispäätä valkeaa
    ois irrallansa alla auringon.

      Mut iloäänet iltaan vaientuu
    ja suuri rauha korven laitaan jää.
      Käy metsän takaa onnellinen kuu
    kuin myhäilevä isoisän pää.
      Se siunaa lastenlasten elämän,
    se koivut himmeästi hopeoi
      ja seiväsparit mykkäin aitojen;
    luo katseen ihmeellisen, lempeän,
      ja hellyys maisemissa unelmoi
    kuin autuus hämärissä sielujen.




TOUKOKUUN YÖ.


      Maa ihanana lepää paikallaan
    kuin nuori neitsyt avorintainen.
      Se vavahtelee joskus nukkuissaan,
    kun puhkeavat lehdet koivujen.
      Mut ilmein rauhallisin uneksuu
    se jälleen, rusko kiharoille jää,
      yön orpo hymy niityn kaunistaa.
    Ja ehtimiseen ladot unohtuu.
      On auran vako täynnä hämärää —
    yön suora polku kauas pellon taa.

      On hiljaisuuteen äänet vaipuneet
    kuin tuulet etäisihin pesihin.
      Mut oudot, ihmeelliset säveleet
    on jääneet hymisemään kuitenkin.
      Ne suoraan erämaasta nousevat
    kuin huokaukset vuosisatojen,
      yön kauneutta syleilee ne niin —
    maan siivet laajat, unenvalkeat,
      ja takaa vaikenevain aitojen
    ne suhisevat kyliin nukkuviin.




KAKSI PÄÄSKYSTÄ.


      Sun silmäis pääskypari, armahin,
    mun lähelläni räpyttelee ain.
      Mä mielin omituisin, hämyisin
    yöt valvon alinomaa odottain.
      Mä ehtimiseen nimes kuiskasen
    mut samassa sen jälleen unohdan,
      ja huokaan huokausta tuhannen.
    Kun hetkiseksi vaivun unehen,
      niin meren rannattoman ulapan
    mä piirrän nimeäsi täytehen.


VUOROKAUSI.


      Kuin kevätpäivä köyhän majahan
    niin saavut, armas, silmin säihkyvin.
      Ne sytyttävät himon ihanan
    kuin jalokivet uniss' saiturin.
      Mun huikaisevi haave rajaton,
    ja valtameret tulvii sydämeen
      ja pauhullansa hukuttavat sen.
    Mun päiväni kuin juopumusta on
      ja lailla viinivaahdon kypsyneen
    sun hymys täyttää maljat silmien.

      Mut yö on kummallisin kuitenkin,
    se unta on ja totta puolittain.
      Se tulee jaloin suurin, hämärin
    ja seisoo vaiti luona ikkunain.
      Sen aivoitukset ihmeelliset on,
    se kuiskauksen ujon suurentaa
      ja kantaa ryskehellä kylähän.
    Mut palaa jälleen poikki kuutamon
      ja aivan liikkumatta tuijottaa,
    ja poistuu tietä aamun himmeän.

      Me havahdamme tuskin muistaen
    ett' yö on ollut meitä lähimain.
      Käy aamutuuli puuta puistaen
    ja varis kulkee siivet lepattain.
      Me jäämme katsomahan varikseen.
    Sen kulku johtaa erämaille päin.
      ja siellä jälleen, mihin milloinkin.
    Me hetken oomme aivan hiljakseen,
      ja itseni kuin variksen mä näin
    pois etääntyvän siivin kuollehin.




KULKIJAIN.


      Syysautioina avaruudet nään
    ja kaislikkoa tuuli huojuttaa.
      Kuin virvatulta yöllä yksinään
    se kahisuttaa mustaa kanervaa.
      Käy kyntäjät kuin synkät kuvaiset
    ja varjonaiset vettä noutavat
      kuun kirkkautta maahan läikyttäin.
    Kuin aaveita on talot hämyiset,
      käy kartanoilla tytöt valkeat,
    he murehtien katsoo metsiin päin.

      Mä haastan heille, mykiksi he jää,
    vain pentu helmuksissa teutaroi.
      Kun naapurissa poika viheltää,
    niin vihellys kuin tyhjyytehen soi.
      Ja mummo akkunasta tähystää
    kuin mennyt aika kasvoin vakavin,
      ja vanha vaari parsii havastaan.
    Hän itseksensä virttä hyräjää
      ja katsoo verkkoansa silmihin,
    kuin suuri lukki istuin nurkassaan.

      Tuo vaimo mulle jotain juotavaa,
    mä apan sitä niin kuin ikävää.
      Pois siirryn ulos, laaja pihamaa
    on tulvillansa iltahämärää.
      En tiedä, minne mentävä mun ois.
    Niin kuljen huomaamatta rantaan päin
      kuin jonkin mietteen mieltä ahdistain.
    Mut tieltä käännyn nopeasti pois. —
      Mä miehen oudon venheellänsä näin
    kuin kohtaloa tappiin kalkuttain.




ELÄINNÄYTTELYSSÄ.


    Mä lähestyn häkin seinää
    ja katson seinän taa:
    siellä kieli roikkuu, roikkuu
     ja peto huohottaa.

    Se suurta erämaata
    ja aurinkoa jois.
    Mut rautakaltereihin
    sen kaiho kuolee pois.

    Kuin syvä verihaava
    sen näkyy kidan suu.
    Se itseänsä vihaa
     ja muita halveksuu.




AJAJA.


    Etäällä kaikesta lienen, irralla elämän puusta.
    Paistavat tyhjyyden kasvot kuoleman kujasen suusta.
    Iskevät kaviot tiehen, kaiku vuorilla paukkaa.
    Sammuu tiukujen äänet, kun hepo hengetön laukkaa.
    Mikä on kiiltely mailla? Hanki, särkynyt haave.
    Kuka on kulkija tiellä? Rekeensä jäätynyt aave.
    Mikä on heleä kupla, kumotus etäällä puussa?
    Pakkasen keltainen heelmä kuoleman kujasen suussa.




RIKASMIES JA AARREAITTA.


    Kade kulkevi kujalla,
     luihu tiestä luimistavi,
    väärä vaanivi pihoa,
    kiero kiertävi tupoa,
    paha paiskovi ovea,
    valhe puusta vahtoavi,
     varas aittahan menevi.

    Karjui tyhjäksi tupansa,
     ärjyi tytöt tynnyreiksi,
    ämmät äimän silmukoiksi,
    syöksyi synkkänä ovesta,
    muoto mustina syvinä,
     silmät suurina susina.

    Oli kuuvalo kujalla,
    puu pienoinen pihalla,
    varjo vain oli polulla,
     hiiri tietä hiipotteli.




HULLUT KASVOI.


    Ne olivat kasvot hullut.
    Ne kääntyivät minuun päin.
    Hän oli maasta tullut
    ja alta pimeäin.

    Hän kuolleen tavoin kulki,
    hän kävi kuin aave vain,
    mut mykkyyteensä sulki
    hän murheet vainajain.

    Hän haroi hiuksiansa —
    sysimustia kutrejaan,
    kuin verhoten kainouttansa
    ja ujoa poveaan.

    Kenen oli ne kasvot hullut?
    Ah, nuoren rakkauden.
    Hän oli jo maaksi tullut
    ja saaliiksi pimeyden.




SILMÄLASIT.


    Ne huutokaupasta ostin,
    ne nenälleni nostin,
    ja katselin maailmaa:
    se kokonansa muuttui —
     sieltä jättiläisiä puuttui.

    Ja vallan kummastutti,
    kun pieni lilliputti
    oli joka ihminen —
    niin minä, niin kuin muutkin,
     ja kaikki suuri-suutkin.

    Maa toitotti mahtiansa.
    Mut hatun alle kansa
    ois hyvin mahtunut.
    Ja pallokartalle ihan
    ois se sopinut hiha-hihan.

    Mut Eiffeltornin oman
    se halus mahdottoman
    kuin suuri Ranskakin.
    Se tulitikuista tehtiin
    ja kuva pantiin lehtiin.

    Mut silmälasit pahat
    mä möin ja vohlain nahat
    panin kaulaan, käsihin,
    ja täynnä liikutusta
     nyt anon siunausta.




RAKASTUNUT SILMÄ.

(Parodia)


    Minä olen sinä.
    Sinä olet silmäni.
    Sinä olet kaupunki.
    Sinä olet lyhty kadulla.
    Sinä olet viheltävä juna.

    Sinä olet pallokartta.
    Sinä olet aamiainen kotona.
    Sinä olet iltakirkko.
    Mikä sinä et ole?

    Sinä olet lämmin vuoteeni.
    Sinä olet suuri ehtootähti.
    Sinä olet uni.
    Sinä olet aamu.
    Sinä olet ikkuna.
    Sinä olet hämärä horsma rauniolla.

    Sinä olet koti.
    Sinä olet naapuri.
    Sinä olet metsä.
    Sinä olet pilven varjo.

      Mikä sinä et ole?




PESÄ.


    Ah, lennä unelmainen,
    sä lintu valkoinen,
    ja pesä untuvainen
     tee armaan unehen!

    Kun aamulla hän havaa
    ja löytää pesän sen,
    niin ikkunansa avaa
     hän untaan itkien.




POLKU.


    Sun kotoasi kauaksi
    on polku ruskea.
    Mun kotoani kauaksi
     on polku ruskea.

    Ei kenkään tiedä, kuinka on
    se polku ruskea.
    Ei kenkään tiedä, kuinka on
    se polku ihana.

    Mut ruskeata polkua
    ei ole ollenkaan.
    Se kankahalle kuvastuu.
    Se on kaihomieli vaan.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74743 ***