path: root/74740-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74740 ***

language: Finnish




SUOMEN APOSTOLI

Kirj.

Hilda Huntuvuori


Tutkimukset tätä teosta varten on suoritettu Alfred Kordelinin
yleisen edistys- ja sivistysrahaston avustuksella.





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.






      Äitini muistolle




SISÄLLYS:


      I. Poikanen.
     II. Nuorukainen.
    III. Sukulaisuudet.
     IV. Yorkissa.
      V. Kotona.
     VI. Kultaiset kannukset.
    VII. "Maa on niin kaunis".
   VIII. Pyhässä maassa.
     IX. Levähdyspaikassa.
      X. Taaskin kotona.
     XI. Yö.
    XII. Sarastusta.
   XIII. Lapsuuden mailla.
    XIV. Jumalan tie.
     XV. Matkan varrella.
    XVI. Linköpingissä.
   XVII. Kohti Upsalaa.
  XVIII. Upsalassa.
    XIX. Kaukaisia vieraita.
     XX. Lähtö.
    XXI. Odinin tietäjä.
   XXII. Laulu merelle.
  XXIII. Ensimäinen saarna Suomessa.
   XXIV. Poljettuja polkuja.
    XXV. Isä Pietari.
   XXVI. Kylväjä.
  XXVII. Talvinen ilta.
 XXVIII. Säveleitä.
   XXIX. Aattona.
    XXX. Kevätjuhla.
   XXXI. Juhlatie.
  XXXII. Via Lacrimosa.
 XXXIII. Päätös.
  XXXIV. Syyspäivä.
   XXXV. Sananviejä.
  XXXVI. Ristiretkellä.
 XXXVII. Kuninkaitten kokous.
XXXVIII. Ilta.
  XXXIX. Kultainen tie.
   XXXX. Aamu.




I. POIKANEN.


Kivinen linna, harmaa ja jylhä, sijaitsi korkealla vuoren rinteellä.
Pienet akkuna-aukot olivat kolmessa kerroksessa, ja vakavina kohosivat
tornit linnan neljältä kulmalta. Vartija tornin tasaiselta katolta voi
nähdä Kanaalia kyntävän laivan valkopurjeet, jos vain ilma oli kyllin
kirkas. Kerrottiin, että roomalaiset olivat alkuaan rakentaneet tämän
linnan. Mutta sittemmin se oli päässyt perinpohjin rappeutumaan. Vasta
kun pohjan viikingit alkoivat tehdä julmia hävitysretkiään Englantiin,
korjattiin linna. Vuoren juurella kauniissa laaksossa olivat linnaan
kuuluvan kartanon eli manorin maat, ja kummulla joen varrella
matalamökkinen alustalaiskylä. Toisella töyräällä sijaitsi hautuumaa
ja kirkko, jota ikivanhat orapihlajat uskollisina vartioivat. Laakson
vastaisella rannalla siintivät laidunmaat, tammistot ja niityt.

Linnan porttiholvista astuu nuorekas nainen. Hän pysähtyy, katselee
laaksoon kuin jotain odottaen. Siitä lähtee taas, kulkee vähän
matkaa kiemurtelevaa tietä alaspäin ja istahtaa vihdoin vanhalle
vallitukselle. Yhä katselee hän laaksoon. — Missä kummassa viipyi
Henrik? Niin missä? Siinä odotellessa alkavat ajatukset kiertää tuttua
latuaan: Hän muisti ne monet onnelliset vuodet, jolloin hän kaikessa
rauhassa eleli tuossa linnassa rakkaan puolisonsa kanssa. Mutta vuosi
sitten julma tuoni korjasi pois linnan uljaan kreivin, ja silloin suru
otti asunnokseen koko vanhan, roomalaisaikuisen linnan. Jos ei hänellä
olisi poikaansa, tuota rakasta Henrikkiä, kuinka hän jaksaisikaan elää!
— Mutta missä kummassa viipyi nyt poika, Henrik pikkuinen? — — —

Jopa vihdoinkin näkyi kylästä tulevan muutamia poikia. Vuoren juurelta
palasivat muut takaisin, mutta Henrik jatkoi matkaansa linnaan. Siinä
hän jo oli äidin edessä. Vaaleat kiharat valuivat alas harteille, ja
silmät loistivat syvän sinisinä kuin meri.

Äiti lempeästi: "Missä kummassa olet viipynyt? Aurinko jo pian vaipuu
tuonne tammisalon syliin."

Henrik: "Et usko, äiti, miten hirveän hauskaa meillä oli! Ensin me
leikimme kylän suurella hyrrällä. Mutta sitten rupesivat naapurikylän
miehet ja meidän väki ottelemaan hyrrästä. Piiskat vain vinkuivat
ilmassa, ja hyrrä pyöri kuin tuulessa piiskojen iskusta. Mutta niin
siinä sittenkin kävi, että naapurikylä sai ison hyrrän ensi viikoksi.
On niillä siellä nyt hauskaa. Mutta ensi pyhänä voittavat meidän miehet
hyrrän takaisin, se on varma se."

Äiti: "Vai hyrrätaistelua siellä katselit. Kovin kauan se vain kesti."

Henrik: "Ei siinä pitkääkään aikaa mennyt. Mutta me olimme sen jälkeen
oikein lujasti pallosilla ja lopuksi sokkosilla. Nyt ne leikkivät
siellä pukkia. Minäkin ennätin olla jo sepän harteilla ja sanoa
kymmenesti: Pukki, pukki sanohan, montako sormea kohotan? Mutta
kertaakaan ei seppä arvannut, vaikka onkin tietäjä."

Äiti: "Mitä sanot, onko seppä tietäjä?"

Henrik: "On niinkin. Hän tietää tulevia tapahtumia — tai oikeastaan
hyrrä tietää. Näes, ennenkuin kylän miehet veivät ison hyrrän pois,
piirteli seppä siihen hiilellä ihmeellisiä merkkejä. Sitten hän
asetteli pieniä kiviä maahan ja alkoi hiljaa piestä hyrrää, joka aina
kallisteli ja kaatueli. Seppä mumisi ja katseli hiilimerkkejään.
Vihdoin hän lopetti ja kertoi totisena, että kohta tulee kova aika.
Sota ja hävitys, rutto ja nälkä vaeltavat yli Englannin, ja ihmiset
itkevät silloin kyyneleensä kuiviin. Mitä luulet, äiti, tulevatko ne
tänne meidänkin laaksoomme?"

Äiti: "Älä nyt ajattele sellaisia asioita, en usko, että seppä tietää
tulevista tapahtumista?"

Henrik: "Ei seppä tiedäkään. Mutta hyrrä, kylän hyrrä, se se kertoi
tulevia asioita. Ja hyrrä tietää, niin sanoivat kaikki."

Äiti: "En usko hyrrän tietoihin. Eivätkä nuo vaeltajat ainakaan tänne
asti joudu, niin luulen. — Mutta mennään nyt sisälle. Sinulla on
tietysti hirveä nälkäkin."

Henrik: "Eipä olekaan. Minä söin myllärin lasten kanssa puuroa ja
vuohen maitoa."

Ruokakammiossa asetteli rouva itse päivällisruuan tähteitä poikansa
syötäväksi. Henrik söi hyvällä halulla. Mutta äkkiä hän keskeytti ja
kysyi: "Äiti, miksi myllärillä leipä on mustaa ja puurokin mustaa,
mutta meillä leipä valkoista ja puuro valkoista?"

Äiti joutui ymmälle. Mitä hänen piti vastata! — Vihdoin hän sanoi:
"Katsos, myllärin pojista tulee kaikista mustan pellon kaivajia, siksi
puurokin saa olla mustaa. Mutta sinusta tulee linnan kreivi. Sinun
pitää oppia paljon ja kerran ratsastaa valkealla orhilla kuninkaan
hoviin. Siksi leipäkin on valkoista."

Henrikistä tämä asia oli vähän ihmeellinen, mutta hän ei kysynyt
enempää, sillä hän muisti, että hänen vielä tänä iltana piti käväistä
linnan puistossa. Tuo ihana puisto oli linnan takana, ja sen keskellä
oli pieni kumpu, joka aina oli ollut Henrikin mieluisin leikkipaikka.
Jo palleroisena vieritti hän isän kanssa kiviä sen rinteiltä. Ja
sittemmin se oli ollut milloin Siinai, milloin Tabor, öljymäki tai
Golgata, aina sen mukaan, kuin hänen opettajansa, isä Markus ennätti
jutella hänelle pyhiä kertomuksia. Tällä kummulla oli Aabraham
toimittanut uhrinsa, Mooses saanut laintaulut ja Jeesus seisonut
oppilaineen. Olivatpa siellä käväisseet Pyhä Genoveva, Ursula,
Katariina, Hieronymus, Augustinus ja kymmenet muut. — Mutta nyt näytti
pyhimysten aika menneen, ja Henrik rakensi ahkerasti linnaa kummun
korkeimmalle kohdalle, puhellen: "Huomenna tulee meille naapurilinnan
pikku Eedit ja silloin pitää meillä olla hauskempaa kuin koskaan ennen.
Minä tiedän jo, mitä leikimme. Tulisipa vain pian huomen."

Mutta sill'aikaa kun Henrik puistossa laitteli linnaa, istui hänen
äitinsä isä Markuksen kanssa tammisen pöydän ääressä neuvottelen pojan
kasvatuksesta. Rouva virkkoi: "Ei kai liene vahingoksi, vaikka Henrik
on niin paljon alhaalla kylässä leikkimässä kylän lasten kanssa?"

Isä Markus: "Jalo kreivihän — Jumala hänen sieluaan armahtakoon — itse
niin järjesti, että poika alkoi käydä kylässä leikkimässä. Kun Henrik
ei kerran viihtynyt naapureitten poikien kanssa, keksi kreivi kylän,
jotta hän miehistyisi kylän poikien leikeissä."

Rouva: "Mikä kumma siinä, ettei meidän Henrik ollenkaan tule toimeen
vertaistensa poikien kanssa, naapurilinnan herttainen Eedit on ainoa,
jonka kanssa hän mielellään leikkii?"

Isä Markus: "Luulen, että siihen on kaksikin syytä. Ensiksikin on
Henrik kehityksessä paljon ikäisiään edellä. Hän hallitsee nyt jo
täysin latinaa ja on aivan itsekseen lukenut monta kirjaa. En aina
tahdo keksiä hänelle kylliksi luettavaa, vaikka autuaasti kuolleen
kreivin kirjasto on suuri. Mutta naapureitten pojat eivät tiedä
lukemisesta mitään. Heillä on retket ja hevoset, aseet ja haukat kaikki
kaikessa. Kun Henrik kertoo lukemiaan, eivät he häntä ymmärrä. Kun
pojat puhuvat hevosistaan ja muista, ei Henrik siitä välitä. Mutta
pikku Eedit, hän kuuntelee hartaana, mitä Henrik kertoilee. — Sitten
luulen syyn olevan siinäkin, etteivät nuo toiset kuulu anglien heimoon,
kuten Henrik. Hehän ovat tummatukkaisia, mutta Henrik on vaalea,
ja luonteeltaankin he ovat hyvin erilaisia. En pidä tuota Henrikin
erikoisuutta ollenkaan vaarallisena. Jalo kreivitär voi pojan suhteen
olla levollinen. Hän on niin lahjakas, että voimme odottaa hänestä
paljon. Taistelevia ritareita on yllinkyllin, mutta oppineita ei
nimeksikään. Ja niitäkin tarvitaan."

Rouva: "Kiitoksia neuvoistanne. Ehkäpä pojastani vielä mies tulee. —
Oletteko hyvä ja noudatte hänet puistosta sisälle. Iltamessun aika
joutuu."

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä seisoivat Henrik ja pikku Eedit puiston kummulla.
Henrik kertoi siinä vilkkaasti ihmeellistä ritarikertomusta: Muuan
ylhäinen herttua lähtee sotaretkelle kaukaiseen maahan ja jättää
poikansa naapurilinnan ritarille, joka, kautta Pyhän Neitsyen, lupasi
suojella lasta. Mutta pian saapui herttuan verivihollinen ritarin luo
ja vaati lasta itsellensä. Ritari ei anna, ei ehdolla millään. Herttuan
vihamies käy yhä uhkaavammaksi, hänellä on vahva joukko mukanaan.
Vihdoin täytyy ritarin taipua. Mutta hän tuokin oman poikansa tuolle
vihamiehelle ja pelastaa siten herttuan pojan. Kamalat ovat ritarin
tuskat, kun hän katselee poikansa surmaa. Mutta kirkkain otsin voi
hän astua herttuan eteen, hän oli pitänyt lupauksensa ja suojellut
lasta. — Nyt piti heidän leikkiä tämä tarina. Eedit on ritari, joka
asuu tuossa kummun linnassa ja Henrik herttuan vihamies, joka tulee
vaatimaan lasta. Pian on leikki lopussa, mutta silloin on Henrikillä jo
toinen. Kaikki puut muuttuvat nyt uljaiksi ritareiksi, kaikki pensaat
ja kukat ihaniksi neidoiksi, jotka henkeään pidättäen katselevat,
kuinka pyhä ja täydellisesti nuhteeton ritari Parsifal suorittaa muille
kuolevaisille mahdottomia tekoja ja löytää siten pyhän Graalin, astian,
josta Jeesus oli jakanut ehtoollis-viinin kiirastorstain iltana. —
Eedit kuunteli posket hohtaen. Kun Henrik vihdoin oli lopettanut, sanoi
hän: "Osaan minäkin jotakin. Osaan laulun Tristanista ja Isoldesta
melkein kokonaan. Monet illat olen naistentuvassa kuunnellut, kun sokea
Maud-mummo kehrätessään sitä laulaa."

Lapset istuivat nyt kivelle tammen alle, ja Eedit lauloi monta
katkelmaa tuosta ihmeellisestä laulusta. Vasta kun äidin kutsuva
ääni kaikui portailta, juoksivat he sisälle. Sinne vanhojen puitten
varjoon jäivät satujen suloiset olennot laulamaan kehtolauluja pienille
kukkalapsille, ja iltatuuli säesti hiljaa heidän laulujaan. Mutta
kummun sammaltuneelle kivelle istahti linnan harmaa haltija ja alkoi
miettien sukia maahan asti ulottuvaa partaansa.




II. NUORUKAINEN.


Toinen toisensa jälkeen vierähtivät vuodet. Henrik varttui. Pituuskin
lisääntyi melkein silmin nähden. Isä Markus oli sangen tyytyväinen
opetustyönsä tuloksiin. Henrik ei osannut ainoastaan latinaa, hän
hallitsi myöskin täydellisesti ranskaa ja kirjallisuutta hän harrasti
melkein liiaksikin. Se vain oli ihmeellistä, että naapurilinnojen
poikien kanssa ei hän vieläkään viihtynyt, vaikka ikää karttui. Eedit
oli yhä mieluisin leikkikumppani. Linna, kylä ja metsä näytti antavan
Henrikille aivan riittämään vaihtelua. Yhtenä ainoana iltana ennätti
hän käydä naistentuvassa, miesten työhuoneessa, taputella tallissa
kaikkia hevosia, pistäytyä voudin asunnolla ja haukkamestarin luona
ja loppujen lopuksi vielä suuressa ritarisalissa räiskyvän takkatulen
ääressä lukea äidille ihmeellisiä kertomuksia. — Kylässä hän tunsi joka
ikisen ihmisen, vieläpä eläimetkin koirista kilipukkiin, sillä joka
päivä hän kävi siellä.

Mutta metsä se sittenkin oli Henrikille mieluisin. Siellä hän tunsi
polut ja notkelmat, kivet ja kalliot. Tuntikausia saattoi hän siinä
samoilla. Mutta harvoin hän tuli mitään ampuneeksi, sillä hänestä
tuntui vaikealta surmata eläintä. Joskus hän istui kauan sammaltuneella
kivellä ja kuunteli metsän hiljaista huminaa. Se aivan kuin puheli
hänelle, mutta mitä se puhui, ei hän oikein ymmärtänyt. Jotakin
ihmeellistä se tuntui olevan.

Pian yleni Henrik nuorukaiseksi, ja minkä ylenmääräisen elämänrikkauden
se toikaan tullessaan! Nyt täytyi hänen lähteä äitinsä kanssa jokaiseen
lähiseudun linnaan, milloin vain viestiratsu lennähytti kutsun. Ja
kerran vuodessa tapasi hän koko seudun Rougemontin linnan suurissa
joulupidoissa. Usein saapui vieraita heillekin, Dartmoorin kauniiseen
vuoriseutuun.

Mutta tämä kaikki ei luonut nuorukaiseen tuota yli äyräittensä
hersyvää elämän intoa ja riemua. Muualta se tuli — oi muualta! Katsos,
tuontuostakin poikkesi linnaan joku kuljeksiva trubaduuri, ja silloin
oli Henrikillä riemun suuri täyttymyshetki. Hänen sielunsa jano sai
kerrankin tyydytyksensä. Jokainen laulu, jokainen taru, jokainen sävel
tuntui menevän hänen sielunsa pohjaan asti. Silloin kutsuttiin linnaan
vieraita, silloin juhlittiin. Ja kun laulajaritarit huomasivat, kuinka
tervetulleita he olivat Dartmoorvuoriston vanhaan linnaan, poikkesivat
he sinne usein ja viipyivät kauan.

Mutta vieläkin ihmeellisempää tapahtui. Eräs trubaduuri oli
Henrikille lahjoittanut luutun, soittimen, jommoisia käytettiin vain
etelämaissa. Pian oppi Henrik sillä soittamaan muutamia lauluja, ja
uusi, ennenaavistamaton riemu täytti hänen sielunsa. Hän sai siis
itsekin aikaan jotain samanlaista ihmeellistä kuin nuo kuljeksivat
soittajaritarit. Ja äkkiä välähti hänelle jotakin. Ehkä hän voisi itse
sepittää laulutkin ja tarinat! Kiireesti hän riensi metsään, kauas
metsään, minne ei kuulunut ainoatakaan ääntä ihmisasunnoilta. Siellä
hän heittäytyi pitkäkseen puun alle ja alkoi silmät ummessa kuunnella
metsän ikuista soittoa. Kuva toisensa jälkeen kulki hänen ohitsensa.
Ja ihmettä! Syntyi säe, toinen — oi, koko säkeitten sarja. Hän kertasi
sen yhä uudestaan ja uudestaan. Sitten hän ponnahti pystyyn ja riensi
kuin siivin linnaan. Tuossa jo syöksyi kirjastoon. Ja noin — nyt oli
laulu pergamentilla, oi hänen laulunsa, hänen laulunsa! Henrik ei
tahtonut uskoa silmiään. Oliko tuossa todellakin hänen laulunsa. Oi,
oli, oli! Henrik kulki kuin unessa. Mitä, oliko hänelläkin trubaduurin
ylevä lahja. Pyhä Neitsyt, sehän oli enemmän kuin ihme! — Mutta
ensimäistä yritystä seurasivat toiset. Ennen oli hän huolellisesti
jäljentänyt pergamenttivihkoonsa kaikki mielilaulunsa. Siellä oli
tarina kuningas Arturista ja pyöreän pöydän ritareista, siellä laulu
Tristanista ja Isoldesta, kertomus Floiresta ja Blanchefleurista, laulu
lyhytnenäisestä Vilhelmistä, sikermä Troian sodasta ja Aleksanteri
Suuresta ja paljon muuta. Nyt hän alkoi kirjottaa omia laulujaan ja
tarinoitaan niin paljon, että linnan vouti kerran kautta rantain
huomautti jalolle kreivittärelle, kuinka pergamenttia kuluu liian
paljon.

Aina kun uusi laulu oli pergamentilla, tulvehti Henrikin sydän
ilosta. Joskus hän sai laululleen syntymään säveleenkin luutustaan,
vaikka se tuntuikin paljon vaikeammalta. Tarinat syntyivät kevyesti,
vaivattomasti, kuin itsestään — luuttu oli itsepäinen, se antoi vain
harvoin säveleen tarinalle. Mutta kun se sen kerran antoi, voi Henrik
tuntikausia soittaa ja hyräillä hiljaa omaa lauluaan, hiljaa, ettei
vain kukaan sitä kuulisi.

Kerran näytti Henrik erään lauluistaan trubaduurille, joka majaili
linnassa, mutta ei maininnut, että laulu oli hänen tekemänsä.
Laulajaritari ihastui siihen niin, että heti kirjoitti sen itsellensä,
ja pian oppi hän sen säveleenkin. Kun sitten vietettiin Rougemontin
suuria joulupitoja, lauloi trubaduuri uuden laulun, jota kaikki
ihastuen kuuntelivat. Yhä uudelleen ja uudelleen piti ritarin laulaa
tuo ihana laulu. Henrikin päätä aivan pyörrytti — miten hyvä, ettei
kellään ollut aavistustakaan, kuka oli tuon uuden laulun sepittäjä.
Oi, hänellä oli salaisuus, ihmeellinen salaisuus! — Mutta kotimatkalla
virkkoi äiti: "Sitä laulua sanottiin uudeksi, mutta minusta tuntuu,
kuin olisin sen kuullut jossakin ennen."

       *       *       *       *       *

Linnan vouti oli sitä mieltä, että nuoren kreivin piti vähitellen
tottua isännän tehtäviin, ja hän jätti sentähden yhtä ja toista
Henrikin huostaan. Mielellään Henrik mukautuikin, varsinkin kun äiti
oli samaa mieltä, ja täytyihän hänen kuitenkin joskus ottaa linna ja
koko manor hoitoonsa.

Kävi sitten kerran kummasti. Vouti oli ottanut vuoristosta
salametsästäjän kiinni ja toi hänet linnaan. Sitten hän ilmoitti, että
nuoren kreivin oli tutkittava rikollinen ja määrättävä rangaistus,
sillä täytyihän hänen kohta ruveta istumaan kartano-oikeuttakin ja
siinä tuomita koko seudun asiat. Henrik totteli ja lähti linnan
käräjähuoneeseen, joka sijaitsi alakerrassa vankityrmän vieressä. —
Mutta mitä ihmettä! Käräjäsalissa seisoikin myllärin Egbert, jousi
olalla ja muutamia lintuja kädessä. Henrik ei voinut olla nauramatta
nähdessään lapsuutensa parhaan leikkitoverin. "Sinäkö täällä?" virkkoi
hän.

Egbert: "Minä."

Henrik: "Olet käynyt kartanon metsässä."

Egbert: "Olen."

Henrik: "Teki mielesi lintupaistia."

Egbert: "Niin."

Henrik: "Hyvä on sulla jousi."

Egbert: "Hyvä."

Henrik: "Riittää kai niitä lintuja siellä metsässä?"

Egbert: "Riittää."

Henrik: "Älä tule toista kertaa niin lähelle, että vouti saa sinut
kiinni."

Egbert: "En."

Henrik: "Kiirehdi nyt kotiin, että äitisi ennättää vielä tänään
valmistaa linnut!"

Egbert teki tahallaan syvän kumarruksen ja sanoi: "Kiitoksia, jalo
kreivi." Mutta Henrik nauroi: "Ole siinä kreivinesi senkin vekkuli!
Kiirehdi nyt vain kotiisi!"

Vouti oli kuitenkin oven takaa kuullut koko keskustelun ja päätti
hammastaan purren: "Toista kertaa en jätä salametsästäjiä nuoren
kreivin tuomittavaksi."

       *       *       *       *       *

Kun Henrik oli 18-vuotias päätettiin, että hänet lähetetään kouluun
Yorkiin asti. Isä Markus oli kyllä sitä mieltä, että Henrikin olisi
pitänyt mennä joko Oxfordiin tai Pariisiin. Mutta jalo kreivitär piti
lujasti kiinni siitä, että pojan oli lähdettävä Yorkiin ja hänellä oli
siihen omat syynsä. Kun sitten Henrikille kerrottiin näistä tuumista,
kysyi hän vain: "Onko Yorkissa paljon kirjoja?" Isä Markus vastasi:
"On. Hyvin paljon." — Silloin oli poika tyytyväinen. — — —

Eedit saapui ratsain linnan pihaan, heitti ohjat palvelijalle ja juoksi
sisään. Hänkin näytti jo jättävän lapsenkengät, vaikka olikin Henrikkiä
nuorempi. Jalo kreivitär oli lähtenyt kastelemaan kirkkomaan ruusuja,
siksi lähti Eedit ominpäin samoilemaan linnan saleja. Vihdoin hän tuli
kirjastoon, jossa Henrik järjesteli kirjoja matkaansa varten. Omat
tarinansa ja laulunsa oli hän päättänyt ottaa mukaansa, jotta niitä ei
vain kukaan näkisi, samoin muutamia muita kirjoja.

Henrik nosti ihmeissään päänsä, kun Eedit astui sisään: "Mitä ihmettä,
aijotko sinä lähteä aina Yorkiin asti tänä rauhattomana aikana", sanoi
Eedit ennättämättä edes tervehtiä.

Henrik: "Aijon niinkin. Tuntuu oikein hauskalta. Siellä on paljon
kirjoja."

Eedit: "Vai hauskalta! Semmoisia ovat pojat! Et ajattele yhtään,
että minä jään tänne. Mitä hauskuutta minulla on, kun et sinä kerro
tarinoita?"

Henrik tuli hämilleen. Hän oli kertonut Eeditille paljon omiakin
tarinoitaan, vaikka ei tietysti koskaan maininnut, mistä ne olivat
lähtöisin. Miettien hän virkkoi: "Tuntuu ikävältä, kun jäät tänne
yksin. Olisitpa poika, niin läksisit kanssani Yorkiin."

Eedit: "Kun olisinkin poika — kissa vieköön! — — — Tai — en minä
sentään tahdo olla poika. — — — Kuka mulle nyt kertoo tarinoita. Oh,
ikävä täällä tulee. Sinä et ole oikein kiltti poika, etkä mikään
ritari. Oikea ritari tekee aina niinkuin nainen tahtoo. Mutta sinä
jätät minut noin vain ilman tarinoita."

Henrik: "En minä olekaan mikään ritari, mutta et sinäkään ole mikään
nainen. Kuules, minä tiedän. Sinähän osaat aika hyvin lukea, vaikka ei
kukaan veljistäsi osaa tuota jaloa taitoa. Olen kirjoittanut vihkooni
suuren joukon trubaduureilta oppimiani tarinoita. Ota sinä tämä vihko
siksi aikaa, kun olen poissa. Silloin voit itse lukea noita ihmeellisiä
tarinoita."

Eedit: "Tämä on mainiota! — Mutta, tiedätkö, minä luen vielä vähän
huononlaisesti."

Henrik: "Silloin isä Markus auttaa sinua. Hän voi joskus oikein
opettaakin sinua, jos vain tahdot."

Eedit: "Niin juuri! Sinä olet sittenkin kiltti poika ja paras ritari.
Minä rupean oikein lukemaan isä Markuksen johdolla, nyt kun et sinä
enään kuluta hänen aikaansa."

Henrik: "Ja sitten kun opit vähän enemmän, niin lue tämä Geoffroyn
kirjoittama 'Brittiläisten historia.' Se on ylen ihmeellinen.
Ajatteles, että Ascaniuksen poika Brutus perusti uuden Troian tänne
Britaniaan, ja Artur kuningas, hän se puolusti viimeiseen asti brittien
ikivanhaa vapautta. Sitten luet tuosta Orosiuksen historian. — Olipa se
hyvä, kun isä — Jumala hänen sieluaan siunatkoon — harrasti lukemista
ja hankki meille näin paljon kirjoja. Isä minua ensin opettikin."

Eedit: "Sinulla on ollutkin aivan ihmeellinen isä, niin kertoo äitini.
— — Meillä ei ole juuri mitään kirjoja, eikä isä osaakaan lukea. — —
Hän vain metsästää ja ratsastaa. — — — Kuules, kuinka sinä uskallat
matkustaa? Kuuluu olevan paljon rosvoja liikkeellä, vaikka eivät
ole tänne Dartmooriin vielä ennättäneet. Isä kertoi tänään, että
tuo kruununtavoittelija Maud onkin päässyt pakenemaan Oxfordista ja
kokoaa taas uusia joukkoja. Hän aikoo itsepäisesti kukistaa kurjan
Tapani-kuninkaan ja nousta isänsä valtaistuimelle."

Henrik: "Äiti sanoo, että on turhaa odottaa rauhallisempia aikoja.
Henrik-kuninkaan onnelliset ajat eivät enään milloinkaan palaa, ei,
vaikka hänen tyttärensä Maudkin saisi vallan käsiinsä. Lähdemme Yorkiin
meritietä, sillä siellä ei kuulu olevan rosvoja nykyään."

Eedit: "Viivytkö kauankin siellä?"

Henrik: "Pari vuotta, arvelee äiti."

Eedit: "Sehän on pitkä aika kuin kiirastuli. — Ei, ei, en saa sanoa
kiirastuli, isä Markus on minua siitä varottanut. Kaksi vuotta on pitkä
aika kuin meidän vouti."

Henrik: "Eihän kaksi vuotta niin pitkä ole. Pian aika kuluu."

Eedit: "Puhut kuin pappi, paha poika! Et puhuisi, jos minä läksisin ja
sinä jäisit tänne yksin, eikä kukaan kertoisi sinulle tarinoita."

Henrik aikoi vastata, ettei hänelle nytkään kukaan kerro, mutta silloin
juuri astui äiti sisään. Eedit juoksi vastaan, kietoi kätensä äidin
vyötäisille ja kertoi kyynelsilmin, miten surkeaksi jäi maailma, kun
Henrik lähti. — Heti sovittiin siitä, että tästä lähin käy Eedit joka
päivä äitiä tervehtimässä, ja samalla isä Markus opettaa häntä.

Kun oli jo myöhäinen, nousi Henrik ratsunsa selkään ja lähti saattamaan
Eedittiä metsän läpi. He ratsastivat aivan ääneti tuon lyhyen matkan.
Henrik ohjasi ratsunsa Eeditin hevosen viereen ja ojensi kätensä
hyvästiksi. Mutta kun hän näki Eeditin silmissä kyyneleitä, alkoivat
hänenkin silmäluomensa polttaa. Hän taivutti hiukan päätään, ja Eedit
silitti hiljaa hänen poskeaan.




III. SUKUSALAISUUDET.


Henrik oli koko päivän ratsain kierrellyt lähiseutua. Hän oli käynyt
kylässä hyvästillä, seisonut pitkän aikaa kirkon luona vanhojen
orapihlajien alla ja vihdoin kulkenut laitumen ja tammisalon kautta
vuoristoon. Täällä hän kierteli kaikki lapsuutensa paikat. Tuntui niin
omituiselta ajatella, että hänen huomenna täytyi jättää nämä kaikki
— jättää ensi kerran elämässään. Linnut lauloivat puissa, vuoripuro
hyppelehti kohisten kivien yli, ja metsän voimakas tuoksu täytti
koko ilman. Henrik pysähdytti hevosensa. Yhtäkkiä hän tunsi, kuinka
äärettömästi hän rakasti tätä vuoristoa, lapsuutensa ihanaa vuoristoa,
Dartmooria. Oi, hän olisi tahtonut syleillä jokaista puuta, jokaista
sammalmätästä ja tuohikiveä. Jospa hän edes voisi kutsua jokaisen
metsäneläimen vieraisille linnaan täksi päiväksi. — — —

Vasta illan tullen kääntyi Henrik kotiin. Illallista syötäessä vallitsi
melkein painostava tunnelma. Puhelias hovimestari ei sanonut yhtä
halkaistua sanaa, ja juomanlaskijan kokkapuheet eivät nyt höystäneet
ruokaa, kuten ennen. Kamaripalvelijat olivat liikutettuja, ja
linnahovin naiset pyyhkisivät salaa kyyneleitään.

Illallinen päättyi. Äiti ja Henrik astuivat kirjastoon. "Poikani, minun
täytyy kertoa nyt jotakin sinulle, uskoa sinulle sukumme salaisuudet,
ennenkuin lähdet Yorkiin", sanoi äiti.

Henrik katsoi ihmetellen äitiään. Mitä, oliko heidän suvullaan joitakin
salaisuuksia.

Äiti lukitsi kirjastohuoneen oven ja istahti Henrikin viereen rahille.
Hetken päästä alkoi hän hiljaa kertoa: "Sinä et tiedäkään, että sukumme
juuret eivät ole täällä etelän lauhkeassa vuoristossa, vaan ne ovat
kaukana pohjoisessa, Northumberlannin lumisilla lakeuksilla. Täällä
olemme kuin juurettomia puita. Siellä pohjoisessa on sukumme ja oikea
maamme. Niin sukumme! Et tiedä vielä, kenen verta virtaa suonissasi.
Olet Wessexin vanhaa, kuuluisaa kuningassukua."

Henrik: "Mitä! Samaako sukua kuin suuri Alfred?"

Äiti. "Niin. Samaa. Sukumme vaiheita voidaan seurata vuossatoja
taaksepäin, aina siihen asti kuin heimomme, anglien suuri heimo, tuli
meren takaa tähän saarimaahan. Silloin eräs mahtava päällikkö tunkeutui
kauas pohjoiseen ja valloitti itselleen sieltä laajan alueen. Ja tuo
päällikkö oli sukumme kantaisä. Hänen jälkeläisensä olivat meidän
esi-isiämme ja hallitsivat sitten tuota suurta aluetta kymmenissä
polvissa. Ja hyvin he hallitsivatkin. Heillä oli elämässään vain kaksi
johtotähteä: Tehdä aina ehdottomasti oikein ja varoa, ettei ainoakaan
vierasheimoinen tunkeudu sukuumme. He tahtovat olla ja pysyä puhtaina
angleina. Ja niin he pysyivätkin. Katso, kuinka sinunkin kiharasi
valuvat keltaisina harteillesi, ja silmäsi ovat siniset kuin meri.
Olet angli, täydellinen angli. Iso-isäni oli jaarlina silloin tuolla
pohjoisessa, kun Normandian Vilhelm hyökkäsi tänne Englantiin. Mutta
hän oli haavoittunut Stamford Bringen voittoisassa taistelussa, jossa
hän oli heiluttanut säiläänsä kuningas Haraldin rinnalla. Kun sitten
taisteltiin Hastingsin tulinen taistelu, ei iso-isäni ollut silloin
kuninkaansa rinnalla taistelemassa, vaan oli haavoistaan vuoteenomana.
Vilhelm Valloittaja julisti sittemmin kapinoitsijoiksi kaikki ne, jotka
olivat taistelleet häntä vastaan Hastingsissä ja riisti ilman muuta
heidän maansa. Lapsuudessani kertoivat vielä vanhat ihmiset, kuinka
hullunkuriselta näytti, kun anglien ja saksien hienoihin linnoihin
tuli isännäksi leipuri, teurastaja tai olueenpanija, joka kaikessa
kömpelyydessään koetti esiintyä kreivinä tai paroonina. Vanhojen
linnojen koko rikas henkinen elämä ja kauniit tavat pyyhkäistiin
kädenkäänteessä pois, ja sijalle tuli raakuus ja tietämättömyys. Mutta
isoisäni sai pitää komean linnansa ja suuret maansa, sillä eihän hän
ollut taistellut Vilhelmiä vastaan. Hänen sairautensa oli pitkällinen,
ja kun hän vihdoin toipui, kykeni hän liikkumaan vain kainalosauvojen
varassa. Kun sitten siellä pohjoisessa puhkesi kaksikin kapinaa
Vilhelmin sortoa vastaan, ei isoisäni voinut yhtyä kapinallisiin,
vaikka hän sydämessään heitä kannattikin. Vilhelm vainusi kuitenkin
pahaa ja poikkesi kerran Skotlanninmatkallaan meille. 'Jos olisit ollut
terve, olisitko seisonut vihamiesteni riveissä Hastingsissa?' kysyi hän
isoisältäni.

"'Laillisen kuninkaani vihamiesten riveissä en seiso milloinkaan. Mutta
te ette vielä silloin ollut Englannin laillinen kuningas, siksi olisin
luonnollisesti seisonut heimoni miesten kanssa kuningas Haraldin
rinnalla', vastasi isoisäni. — Vilhelmin silmät leimahtivat, ja hän
riisti puolet isoisäni maista. Mutta sitten tapahtui vielä pahempaa.
Nuo kuuluisat vapauden sankarit Edvin ja Morkar jatkoivat metsien
kätköissä yhä taistelua Vilhelmiä vastaan. Kerran myrskyisenä syysyönä
kolkuttivat he isoisäni linnan portille ja pyysivät yöksi suojaa.
Portti aukaistiin, ja vapaussankarit saivat yömajan. Tapaus joutui
jollakin tavalla Vilhelmin korviin. Heti hän kutsui isoisäni luokseen
ja sanoi: 'Ovatko Edvin ja Morkar majailleet luonasi?' Isoisäni
vastasi: 'Ovat. Heimoni keskuudessa on tapana antaa suojaa sille, joka
sitä myrskyisenä yönä etsii.' — Vilhelm suuttui silmittömästi. Isoisäni
mestattiin paikalla ja röyhkeä, kuningas lahjoitti sukuni vanhan
linnan ja laajat alueet eräälle normandialaiselle. Tyhjin käsin, vain
pienin poikansa käsivarrellaan, ajettiin isoäitini kodistaan talvisiin
kinoksiin. — Pian tämän jälkeen sairastui kuningas Vilhelm ankarasti.
Hän luuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Omantunnon tuskissaan hän
lahjoitti isoäidilleni tämän linnan täällä etelän vuoristossa ja antoi
takaisin irtaimiston, minkä hän oli riistänyt entisestä linnasta.
Tänne tuli isoäiti, ja täällä varttui hänen poikansa — minun isäni
— mieheksi. Puolisonsa toi isäni sieltä kaukaa pohjoisesta omasta
heimostaan. Muistan, kuinka äitini minulle usein kertoi noista
pohjan lumisista lakeuksista. Kun sitten vihdoin Henrik I nousi
valtaistuimelle, antoi hän isälleni suuria maita entisten lisäksi ja
kreivin arvon, jotta unohtuisi vanha viha. Ja kun minä sitten ylenin
immeksi, nouti isäni mulle puolison pohjolasta, vaaleatukkaisen,
sinisilmäisen. Se oli sinun isäsi, Henrik, mies, jonka hyvyyttä ei
voi sanoin ilmaista. — Kohta tulee sinun vuorosi, poikani. Sieltä
pohjoisesta on sinunkin etsittävä itsellesi puoliso, anglien heimosta,
kuten itsekin olet. Tiedätkö, nyt on käynyt niin ihmeellisesti, että
tuo sukumme vanha linna on joutunut uudelleen anglien heimolle,
miehelle, joka on kaukaista sukua sinun isällesi. Ja ajatteles,
tuolla kreivillä on vain yksi ainoa tytär, Maria, joka on aivan sinun
ikäisesi. Isäsi jo eläessään keskusteli sukulaisensa kanssa siitä,
että sinusta tulee Marian puoliso, ja silloin tuo sukumme vanha linna
ja alue jää sinulle. Ajatteles, saamme takaisin vuossataisen linnamme
ja pääsemme sinne, missä ovat sukumme juuret ja heimomme maa, missä
valkeat hanget leviävät silmänkantamattomiin."

Henrik: "Äiti, minä rakastan tätä meidän vuoristoamme — oi, koko tätä
maata, jota Tamar, Exe ja Axe halkoilevat. Täällä lounaistuuli on niin
lauhkea ja lehtimetsä koko vuoden vihreänä."

Äiti: "Oi, älä puhu noin, Henrik! Vielä sinä ihastut pohjolaan. Siksi
sinut juuri lähetetään Yorkiin kouluun. — Lupaatko, että silloin
tällöin käyt vanhassa sukulinnassamme? Se ei ole varsin kaukana
Yorkista."

Henrik: "Sen lupaan, äiti."

Äiti: "Sitten vielä, poikani, kerron sinulle jotakin. Meillä on
äärettömät rikkaudet salakammiossa, jonka olemassaolosta nyt vasta
kuulet. Tule, niin näytän sen sinulle!"

Äiti otti nurkasta pois pienen kiven. Sen alla oli monta nappulaa
ja hihnaa. Kun äiti niitä hetken pyöritti, soljui kiviseinän paasi
hitaasti syrjään, ja siinä oli heidän edessään pieni kammio.
Iki-ihmeissään astui Henrik äitinsä jälessä sinne. Perällä ammotti
musta aukko, ja äiti kertoi, että se oli salakäytävän suu, joka kulki
maan alta vuoren juurelle. Sitten hän näytteli pojalleen kammion
suunnattomat aarteet. Eniten ihmetteli Henrik niitä kalliita helmiä,
joita eräs suvun piispa oli tuonut Intianmatkaltaan. Kun kaikki oli
katseltu, sanoi äiti. "Ymmärrätkö nyt, että suvullamme on pyhät,
vuossataiset salaisuudet ja lisäksi äärettömät aarteet?"

Henrik: "Kyllä, äiti."

Äiti: "Mutta muista tarkoin, että nämä pysyvät meillä vain niin kauan,
kun seuraamme sukumme suurta sääntöä: Puhua aina totta, tehdä oikein ja
pysyä angleina. — Poikani, puhutko aina totta ja teetkö aina oikein?"

Henrik suoristui äkkiä: "Varmasti, äiti."

Äiti: "Muuta en sinulta nyt pyydä. Polvistu, niin saat sukumme vanhan
siunauksen!"

Henrik polvistui. Äiti pani kätensä hänen päälleen ja sanoi:
"Viheriöitse kuin Aaronin sauva! Kulje tietäsi kuin Mooses,
jumalanmies! Puhu totta! Tee oikein! Silloin Pyhä Cuthbert rukoilee
sinulle siunausta, Pyhä Wilfred vie huokauksesi Kaikkivaltiaan eteen,
Pyhä Pietari aukaisee sinulle kerran taivaan oven, Pyhä Neitsyt ojentaa
sinulle voitonpalmun, ja Kristus itse siunaa sinut tästä hetkestä
iankaikkisuuksiin asti."




IV. YORKISSA.


Henrik kulki kuin unessa. Tämä oli ihmeellistä, ylen ihmeellistä.
Kirjoja, kirjoja ja taas kirjoja. Vaikka lukisi sata vuotta, ei konsana
lopu kirjat Yorkin tuomiokirkon suuresta kirjastosta. Kun Henrik
lausui ihastuksensa opettajalleen, vanhalle munkille, sanoi tämä:
"Niin katsos, tämän kirjaston ja koulun perusti piispa Egbert jo neljä
vuosisataa sitten. Hän hankki elinaikanaan tähän kirjastoon kaiken,
mitä Roomalla oli, kaiken ihanan, mitä Kreikanmaa oli latinalaisille
antanut ja kaiken, mitä hebrealaiskansa oli korkeudesta saanut. Ja
vuosien vieriessä on kirjastomme yhä kasvanut. Olen itse opiskellut
Canterburyssä, Parisissa ja Bolognassa, mutta en missään ole nähnyt
tällaista kirjastoa. — Poikani, älä yritäkään ahmia kaikkia. Parempi,
että luet vähän, mutta hyvin. Olen ajatellut, että nyt ensin lukisit
tämän Orosiuksen maailman historian ja sitten Bedan kirkkohistorian."

Henrik: "Minä olen ne molemmat lukenut jo aikoja sitten."

Isä Samuel: "Jo lukenut nämä suuret teokset? Mitä sanot, poika?"

Henrik: "Niinpä niin, lukenut."

Ihmeissään rupesi vanha isä Samuel nyt tiedustelemaan, mitä kaikkea
Henrik oli lukenut. Pian hän joutui aivan ymmälle. Kun hän sitten vielä
huomasi, että Henrik hallitsi täydellisesti paitsi äidinkieltään,
myöskin latinaa ja ranskaa, ei hän sanonut enään mitään, työnsi
vain Henrikille anglosaksien kroniikan ja läksi kiireesti itse
Yorkin arkkipiispan luo. — Tälle hän kertoi: "Kouluumme on saapunut
ihmenuorukainen, ihmeellisempi kuin koskaan ennen. Hän on 18-vuotias,
osaa latinaa ja ranskaa kuin äidinkieltään ja on lukenut enemmän kuin
kukaan tuomiokirkkomme papeista. Hän on kaukaa, tuolta lounaisesta
vuoristosta, ihme, että hän on lähtenyt tänne opiskelemaan, Canterbury
ja Oxford kun ovat paljon lähempänä."

Arkkipiispa hymyili kuunnellessaan. Ei ollut ensi kertaa, kun isä
Samuel tuli kertomaan hänelle oppilaistaan, jotka kaikki olivat vähin
ihmelapsia isä Samuelin mielestä. Mutta nyt heräsi arkkipiispankin
mielenkiinto niin paljon, että hän päätti tutustua tuohon ihmekreiviin,
joka oli tullut lounaisesta vuorimaasta. Ja suuri oli hänen
hämmästyksensä, kun hän kuuli, että Henrik oli suuren jaarlin, tuon
laulujen ylistämän "maan isän" jälkeläisiä, oikea Northumbrian poika.

Pian tiesi koko kaupunki kertoa Henrikistä. Ja kaikki tahtoivat
tutustua häneen. Arkkipiispan asunnossa liikkui hän kuin kotonaan, ja
moniin lähiseudun linnoihin häntä kutsuttiin. Kun seudun kansa sitten
kuuli, että Henrik oli "maan isän" jälkeläinen, alkoi se katsella häntä
kuin ilmestystä yläilmoilta.

Useimmin kävi Henrik sukunsa vanhassa linnassa, vaikka se sijaitsikin
verrattain kaukana Yorkista. Mutta pianhan sinne ratsasti. Olihan äiti
pyytänyt, että hän kävisi usein siellä, ja olivathan linnan rouva ja
herra hänelle ystävällisiä kuin vanhemmat ikään. Sinisilmäinen Maria
tuli lisäksi joka kerran kovin iloiseksi, kun Henrik ratsasti linnaan.
Sillä näes, ei kukaan osannut kertoa niin hyvin tarinoita kuin Henrik —
ei kukaan!

Aika riensi kuin siivin. Syksy meni, tuli talvi. Henrikistä kaikki
tuntui melkein liian suloiselta. Hän sai kerrankin kyllikseen lukea,
kerrankin riitti kirjoja. Ja kyllä hän lukikin, luki niin paljon, että
isä Samuel alkoi jo rajoittaa aikaa, jonka Henrik vietti kirjastossa.
Sillä hän pelkäsi, että ihmekreivin terveys aivan menee. Mutta useimmin
sentään hykerteli isä Samuel tyytyväisenä kämmeniään, sillä katsos, ei
kellään ollut sellaisia ihmeoppilaita kuin isä Samuelilla. Hän se on
kasvattanut maan suuret miehet. Tästä etelän kreivistä tulee varmaan
uusi Dunstan, joka kerran ylevällä opillaan täyttää koko Englannin.
Silloin loppuu tuo alituinen kalpojen kalske, joka on karkoittanut
täältä kaikki runottaret. Silloin hengenvoimat pääsevät taas
oikeuksiinsa, ja runottaret heräävät huilun soittoon. Näin haaveili isä
Samuel.

Ja Henrik itse! — Oi, hän ei ainoastaan nauttinut opin kultaisesta
maljasta täysin siemauksin, hän tunsi myöskin syvästi, että täällä oli
hänen heimonsa, täällä virtaili kaikkien suonissa samaa verta kuin
hänenkin, täällä esi-isien muistot täyttivät koko ilman. Nyt hän vasta
oikein ymmärsi, kuinka hän oli tuolla etelässä kuin juureton puu, joka
ei voinut imeä ympäristöstään elämännesteitä. Mutta sittenkin kammoksui
hän täällä noita suuria autioita hankia ja kylmyyttä, tuota kylmyyttä,
jota hän ei voinut sietää. Hänen sydäntään aivan värisytti, kun hän
katseli alastonta lehtimetsää talven pakkasessa. Ja yht'äkkiä oli hänen
edessään koko etelän kaunis vuoristo: alativiheriöivät lehtipuut,
lauhkeat lounaistuulet ja satakielen laulu myrttipensaassa. Oi, ja
siellä oli linna, uljas linna vuoren rinteellä, laaksossa pellot,
kummulla kylä ja ristiharjakirkko, jota satavuotiset orapihlajat
vartioivat. Vuoristossa solisi puro ja humisi tuuli, ja metsän halki
kulki tie Eeditin linnaan. Sanomaton koti-ikävä täytti Henrikin mielen.
Hän oli sittenkin kiintynyt kotiseutuunsa koko sielullaan.

Tuli kevät. Henrik iloitsi äärettömästi sen tulosta, olihan nyt
täälläkin lämmintä ja vihreyttä. Hän oli päättänyt opiskella yhteen
menoon koko kesän ja vasta seuraavana talvena lähteä takaisin
kotiseudulleen. — — —

Oli lauantai-ilta. Henrik oli päättänyt pyhäksi mennä ystäviensä luo
sukunsa vanhaan linnaan. Hän hypähti hevosensa selkään, otti ohjat
palvelijalta ja aikoi juuri lähteä. Silloin karautti kaksi ratsua
pihaan.

"Mitä ihmettä! Meidän väkeä etelästä! Sinäkin Egbert", huudahti Henrik.

Egbert: "Niin, niin. Rouva äitinne, jalo kreivitär lähetti meidät
tuomaan tätä kirjettä ja odottamaan, mitä käskee jalo kreivi."

Henrik otti kirjeen, käski palvelijansa pitämään huolta miehistä
ja hevosista ja lähti kiireesti huoneeseensa. Täällä hän aukaisi
sinetöidyn pergamenttikirjeen ja luki:

 "Rakas poikani!

 Et varmaankaan ole iloinen, kun näin tulen häiritsemään sinun
 lukujasi, joista niin äärettömästi pidät, ja pyydän sinua tulemaan
 kotiin. Niinkuin tiedät, on maassamme jo vuosia ollut rauhatonta, kun
 prinsessa Maud taistelee kuningas Tapanin kanssa Englannin kruunusta.
 Meidän lounainen kolkkamme on kuitenkin tähän asti saanut olla
 rauhassa — kiitos Pyhän Neitsyen. Mutta nyt kutsui kuningas Tapani
 varusväkensä pois Rougemontin linnasta, ja heti ilmestyi rosvoilevia
 parvia tännekin. Olemme päättäneet, että kukin manor aseistaa joukon
 miehiä vuoristoamme varjelemaan. Ja sinun luonnollisesti täytyy tulla
 meidän miesten päälliköksi. Raskasta sinun on tietysti vaihtaa kirjasi
 kalpaan, mutta se on välttämätöntä, sillä muuten tulee tänne sama
 kurjuus kuin muuallekin. Katsos, näin kirjoittaa minulle Oxfordin
 piispa: "Rosvojoukkojen johtajat rakentavat linnoja ja täyttävät ne
 piruilla ja pahoilla miehillä, panevat ihmisiä riippumaan päästä,
 jaloista tai peukaloista ja sytyttävät rovioita heidän alleen. Nälkä
 ahdistaa kansaa, ja toisia paleltuu kuoliaaksi. Ihmiset sanovat, että
 Kristus pyhimyksineen nukkuu." — Eikö olekin kamala kuvaus. Kuka olisi
 uskonut, että hyvän Henrik-kuninkaan jälkeen tulee tällainen aika.
 Kiirehdi siis kotiin, poikani. Parasta kai, että lähdet meritietä
 etelään. Rukoilen Pyhää Neitsyttä varjelemaan sinua matkalla.

                                      Omakätisesti Äitisi."

Henrik istui hetkisen aivan hiljaa. Sitten hän nousi ja suoristui.
Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä tullut täyskasvuiseksi mieheksi.
Hän meni miesten luo ja sanoi näille: "Minä tulen nyt kotiin. Rouva
äitini kehottaa meitä palaamaan meritietä, mutta maata myöten
pääsisimme pikemmin. Jos palkkaisin täältä pari ratsumiestä lisää,
luuletteko, että silloin uskaltaisimme lähteä taipaleelle?"

Egbert: "Ei auta vaikka paikkaisitte kaksikymmentä. Mutta hankkikaa
itsellenne niin nopea juoksija kuin voitte, niin silloin uskallamme
lähteä kolmisinkin. Jos rouva äitinne ei olisi antanut meille linnan
nopeimpia hevosia, olisimme aikoja olleet rosvojen käsissä. Kuljimme
kuin tulessa ja ilmassa vaaran uhatessa."

Henrik: "Kiitos neuvostanne. Hankin ratsun. Pelkäättekö matkaa?"

Egbert: "Emme."

"En minäkään", vastasi Henrik ja nosti ylpeästi päätään.




V. KOTONA.


Kuinka sykkikään Henrikin sydän hänen nähdessään kotilinnan jylhät
tornit ja niitten takana kukkuloitten kauniit ääriviivat. Tässä kylä ja
kirkko, tuolla laitumet ja tammisalot. Ja kohta hän oli hyvän äitinsä
luona.

Äiti oli iki-ihmeissään, kun Henrik tuli. Hän ei ollut osannut vielä
odottaa. Itse Pyhä Neitsyt oli varmaan tuonut hänen poikansa kuin
siivin kotiin. Isä Markus piti heti kiitosmessun linnan kappelissa, ja
Pyhän Neitsyen kuvan eteen sytytettiin seitsemän kynttilää.

Vain ensimäisen illan saivat äiti ja poika olla yhdessä. Kuinka
paljon heillä olikaan puheltavaa! Äiti tunsi itsensä sanomattoman
onnelliseksi, kun sai kuulla sukulaisistaan tuolla rakkaassa
pohjolassa. Henrik oli äidin mielestä paljon miehistynyt vuoden aikana,
parranhaiveniakin jo näkyi poskilla. Avomielisesti hän kertoi kaikesta,
kirjastosta, isä Samuelista, piispasta ja monesta muusta — Mariastakin.
Niin, Mariasta — ja äidin sydän sykki ilosta.

Jo seuraavana päivänä täytyi Henrikin nousta ratsunsa selkään ja
lähteä miehineen vartioimaan lounaiseen tuovia teitä, sillä taas oli
nähty rosvoja liikkeellä. Tällä kertaa eivät ne tosin tulleet. Mutta
toisten ne tulivat, jopa niin tiheään, että kerrankin oli Henrik koko
viikon yhtä mittaa ratsun selässä, hevosta vain vaihtoi välillä. Monta
taisteluakin siinä taisteltiin. Ja kaikki sanoivat, että Henrik osasi
käyttää aseita yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Eikä hänen rohkeudelleen
löytynyt vertoja. Miehet häntä ihailivat rajattomasti, ja kansa antoi
hänelle nimen "hyvä kreivi," koska hän aina oli iloinen ja hyvä.

Taistellen kului koko kesä ja sitä jatkui vielä talvellakin, niin
että aseissa piti yhä olla. Mutta kun tuli kesä toinen, ei rosvoja
enään liikkunut näillä mailla. Kuitenkin oltiin yhä varuillaan,
sillä tiedettiinhän, että prinsessa Maud oli joukkoineen vielä
maassa. Nyt voi Henrik sentään usein oleskella kirjastossaan. Se
vain tuntui ikävältä, ettei hänellä siellä enään ollut luettavaa,
sillä kaikki kirjat oli hän jo käynyt läpi useampaankin kertaan.
Ja tuo ainainen aseissaolo vaikutti, ettei hän itsekään tullut
tarinainkirjoittamistuulelle. Kun aika alkoi tuntua pitkältä, ratsasti
Henrik silloin äitinsä kanssa naapurilinnaan. Siellä oli Eedit jo
ylennyt immeksi, mutta yhtä luonnollinen ja lapsekas hän oli kuin
ennenkin. Mielellään katseli Henrik hänen tummia kiharoitaan ja
kuunteli hänen kaunista ääntään. Eedit pani Henrikin aina kertomaan
tarinoita, joita muutkin kuuntelivat halulla ja jännityksellä.
Kohta alettiin Henrikkiä kutsua muihinkin linnoihin lyhentämään
pitkiä iltoja, eikä aikaakaan niin oli hän saanut "kertojakreivin"
kunnianimen. Mutta kukaan ei aavistanut, että Henrik kertoi omia
tarinoitaan, vaan kaikki luulivat, että hän oli ne lukenut tai kuullut
kuljeksivilta laulajilta. Usein sai Henrik kuulijansa lämpenemään ja
silloin hän aina ajatteli: Jos osaisin soittaa, niinkuin osaan kertoa,
niin läksisinpä todentotta trubaduurina kiertämään maailmaa.

Saapui taaskin talvi. Nyt kierteli enään vain joku yksinäinen
ratsastaja teitä vartioimassa. Ja kun tuli kevät, riisuttiin aseet
kokonaan, sillä kuultiin että prinsessa Maud oli noussut kevään
ensimäiseen laivaan ja purjehtinut Kanaalin yli Normandiaan. Hän
oli vihdoinkin jättänyt Englannin rauhaan, ja kaikki huokasivat
helpotuksesta. Pian nyt palautuvat vanhat hyvät ajat, ajateltiin.
Ja Henrikkin kertoi heti äidilleen lempituumansa: Nyt kun rauha oli
palautunut, halusi hän käväistä Yorkissa. Hän oli jättänyt kaikki
ostamansa kirjat sinne ja pyytänyt munkkien kopioimaan monta kirjaa
tuomiokirkon suuresta kirjastosta. Hän tahtoi mennä noutamaan kirjansa
ja samalla käydä tervehtimässä ystäviään. — Mitäpä äidillä olisi ollut
tätä vastaan. Mutta silloin sanoi Henrik: "Äiti, lähde sinäkin mukaan
Yorkiin! Sinä jaksat kyllä ratsastaa, ja otetaan kymmenkunta vankkaa
miestä mukaan, niin ei ole meillä mitään pelättävää matkalla. Ne aina
puhuivat sinusta siellä pohjoisessa, kuinka iloiseksi he tulisivatkaan,
jos lähtisit mukaan."

Äiti hämmästyi suuresti tätä ehdotusta. Mutta mitä enemmän hän sitä
ajatteli, sitä mieluisammalta se tuntui. Ja kauniina kevät-aamuna
ratsasti linnan portista äiti poikineen pienen seurueen kanssa kohti
kaukaista Northumberlandia.




VI. KULTAISET KANNUKSET.


Tuskin olivat äiti ja poika päässeet Yorkiin, kun heidät yllätti
iloinen uutinen. Kuningas Tapani oli päättänyt, että koko maan piti nyt
iloita hänen kanssaan, koska hän taas oli yksin kuninkaana vanhassa
Englannissa ja tuo kruununtavoittelija Maud ajettu ikipäiviksi Kanaalin
taakse. Ja hänen kansansa sydän sykkikin ilosta. Ei siksi, että heikko
Tapani oli voittanut — he olisivat yhtä mielellään nähneet prinsessa
Maudin valtaistuimella — vaan siksi, että vihdoinkin oli loppunut
tuo kauhea sota. Erikoisesti tahtoi kuningas Tapani hyvitellä maan
pohjoista puolta, sillä tämä oli kiivaimmin taistellut häntä vastaan.
Yorkin arkkipiispalle ja kirkolle hän lahjoitti suuria alueita ja
paljon etuuksia. Sitten hän määräsi, että parhaat nuorukaiset oli
lyötävä ritareiksi. Itse hän lahjoitti näille kultaiset kannukset.
Yorkin piispan piti yhdessä muitten kanssa määrätä, ketkä katsottiin
kelvollisiksi kantamaan kultaisia kannuksia. Kun Henrik astui
arkkipiispan suojaan, huudahti tämä: "Kas, siinä ensimäinen, jonka
kannukset vaihdetaan kultaisiksi." — Sitten hän kertoi Henrikille koko
asian.

"Vai sillälailla", tuumi Henrik. "Tulin tänne kokoilemaan kirjojani ja
nyt saankin ruveta valmistautumaan ritarilyöntiin."

Mutta arkkipiispa vastasi: "Kenen sydän on kultainen, se ansaitsee
kultaiset kannukset ilman valmistuksiakin."

       *       *       *       *       *

Äiti oli sanomattoman onnellinen astellessaan sukunsa vanhassa
vuossataisessa linnassa. Elämä näytti lahjoittaneen hänelle pelkkää
onnea ja hyvyyttä. Huomenna lyödään Henrik ritariksi, ajatteli hän
astuessaan tuossa käytävällä ikivanhojen puitten alla. Kenellä olikaan
Henrikin vertaista poikaa! Oppineempi kuin kukaan muu, parempi kuin
kukaan muu ja kuitenkin yhtä uljas kuin konsana nuo, jotka eivät tiedä
muusta kuin miekan mittelöstä. Ja kuinka kaunis olikaan nuorten suhde!
Joka kerta kun Henrik viipyi Yorkissa, odotti Maria häntä. Ja kuinka
iloisesti ja hauskasti osasikaan Henrik sitten jutella. — Kihlaus
voitanee julkaista jo ritarijuhlien aikana, kun Henrik on saanut
kultaiset kannukset. — Äiti tunsi itsensä ihmeellisen reippaaksi, jalat
nousivat kevyesti kuin ennen nuorena. Tuossa tuli linnanherra vastaan.
Hän pysähtyi ja virkkoi: "Luulen, että Henrikin täytyy lähteä. Käskin
satuloida hevoset. Lähden itse saattamaan häntä Yorkiin, jossa hänen
täytyy viettää yönsä tuomiokirkossa."

Äiti: "Kiitos. Sinä pidät liian hyvää huolta pojastani."

Linnanherra: "En yhtään. Toivon, että hän pian on minunkin poikani.
Mitä sanot, eiköhän voitasi Henrikin ja Marian kihlausta julkaista
juhlan aikana? Oikeastaan juuri sentähden järjestinkin nämä
ritarijuhlat ja turnajaiset meille."

Äiti: "Sitähän minäkin tässä juuri ajattelin. Oletko puhunut asiasta jo
Marialle ja Henrikille?"

Linnanherra: "Marialle kylläkin, mutta en Henrikille, sillä hänenhän
pitää pyytää minulta Mariaa kaikkien sääntöjen mukaan."

Äiti: "Minä kyllä olen aikaisemmin puhunut Henrikille, mutta en nyt.
Tekisinkö sen nyt vielä ennen, kun hän lähtee Yorkiin?"

Linnanherra: "Ei, ei. Henrik on paastonnut siitä asti, kun aamulla tuli
kylvystä, ja nyt on hänellä yövalvonta edessään. Emme nyt häntä rasita,
sillä huominen päivä kysyy paljon voimia pojaltamme. Sitäpaitsi nuoret
näyttävät pitävän huolta asiasta. Ennättää siitä vielä sanoa. — Kumpiko
meistä antaa Henrikille sukumme siunauksen?"

Äiti: "Sinä tietysti. Se sopii paremmin."

Äiti ja linnanherra astuivat ylös tornihuoneeseen, jossa Henrik oli
viettänyt yksin päivänsä, ilmoittamaan, että lähtöhetki oli tullut.
Äidin silmät täyttyivät kyyneleillä, kun linnanherra laski kätensä
Henrikin päälle ja alkoi vakavana: "Viheriöitse kuin Aaronin sauva.
Kulje tietäsi kuin Mooses, jumalan-mies." — — —

       *       *       *       *       *

Henrik oli neljän muun ritari-uusikon kanssa viettänyt yönsä Yorkin
tuomiokirkossa. Aamun sarastaessa tuli itse arkkipiispa pappien ja
muutamien ritareitten kanssa alottamaan päivän juhlallisuudet. Kukin
uusikko — Henrik ensimäisenä — polvistui piispan rippituolin eteen,
joka sijaitsi alttarin takaisessa komerossa, ja tunnusti syntinsä.
Piispa julisti kullekin synninpäästön. Sitten vietettiin pyhä
ehtoollinen. Nyt pukivat kummiritarit ja papit kunkin uusikon valkeaan
pukuun puhtauden merkiksi. Vain kengät olivat mustat muistuttamassa
hautaa. Harteille heitettiin punainen viitta merkiksi, että ritarin oli
vuodatettava verensä kristinuskon puolesta.

Vasta nyt aukaistiin tuomiokirkon ovet. Ja mikä komea joukko siellä
odottikaan. Kohta oli kirkko täynnä loistavasti puettuja miehiä ja
naisia. Näkyi, että koko pohjoisen Englannin korkein ylimystö oli
liikkeellä.

Juhlallisen hitaasti saattoivat vanhemmat ritarit uusikot alttarin
eteen. Arkkipiispa astui nyt alttarille ja toimitti messun. Sitten
hän siunasi ritariksi aikovien miekat. Nyt pukivat ritarit uusikkojen
päälle kypärin, haarniskan, säärystimet, kintaat, vyön miekkoineen ja
viimeiseksi kultaiset kannukset. Henrik polvistui nyt vanhan sukulinnan
omistajan eteen. Tämä löi häntä kädellään harteisiin ja sanoi: "Lyön
sinut ritariksi nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Ole ylevämielinen,
ankara ja rohkea ritari!" Henrik nousi ja teki ritarilupauksen: Hän
lupasi puolustaa kristinuskoa, taistella vääryyttä vastaan, suojella
leskiä ja orpoja, kunnioittaa naista ja olla uskollinen, oikeamielinen
ja hurskas.

Kun muut oli samanlaisin menoin lyöty ritareiksi, lähtivät kaikki
ylistyshymnin kaikuessa kirkosta. Ja loistavampaa joukkoa ei oltu
koskaan nähty kulkevan Northumberlandin lakeuksilla kohti vanhaa
sukulinnaa. Hattujen töyhdöt ja hevospeitteiden kultatupsut liehuivat
tuulessa. Naisten pukujen väriloisto aivan häikäisi silmiä. Itse
arkkipiispa seurueineen oli yhtynyt joukkoon, ja tuomiokirkon pyhä
lippu liehui kulkueen etunenässä. Tien varrella oli koristeltuja
salkoja, ja keskeymättä soivat airueitten torvet.

Linnassa oli juhla-ateria odottamassa. Kun paistettu härkä kannettiin
pöytään, nousi arkkipiispa puhumaan. Ensin hän puhui muutamia sanoja
uusille ritareille. Sitten hän kohdisti sanansa heidän pohjoisen
isänmaansa, ihanan Northumbrian ylistykseksi. Tämä maa ja sen anglinen
kansa oli aina kokoontunut vapauden lipun ympärille, viimeiseksi
yhdeksän vuotta sitten. Säilykööt täällä esi-isien ihanteet! —
Arkkipiispa oli hetken ääneti. Sitten hän rupesi hiljaisemmalla
äänellä kuvailemaan, mihin onnettomaan tilaan Pyhä maa taaskin oli
joutunut. Milloin hyvänsä voivat kristittyjen pyhät paikat joutua
uskottomien käsiin. — Piispa aukaisi käärön ja luki bullan, jossa paavi
kehoittaa kaikkien maitten ritareita ja talonpoikia lähtemään uudelle
ristiretkelle Pyhään maahan. Sitten hän aukaisi toisen käärön. Se
oli Benhard Clairvauxlaisen tulinen kirje saman asian hyväksi. Miten
elävästi siinä kuvattiin Pyhän maan hätää ja vedottiin Englannin kansan
lämpimään sydämeen! Kun piispa oli lopettanut, kysyi hän, tahtoiko
kukaan läsnäolevista tulla ottamaan pyhää ristinmerkkiä olkapäähänsä.

Salissa vallitsi haudan hiljaisuus. Kaikki olivat liikutettuja,
mutta kukaan ei sentään noussut. Henrik oli koko päivän ollut
ihmeellisessä hurmiotilassa. Nyt hän sulki silmänsä, ja siinä oli
hänen edessään koko itäinen maa ruusunhohteisena. Hän muisti kuinka
hän jo kauan oli tuntenut, että hänen rinnalleen aijottiin asettaa
vaalea Maria. Eihän hänellä oikeastaan ollut mitään sitä vastaan,
olihan se luonnollistakin. Mutta joka kerta kun hän ajatteli itseään
Marian rinnalla, ilmestyi siihen välille mustakiharainen tytön pää
ja poskea silittävä lapsen käsi. Henrik sulki uudestaan silmänsä, ja
kangastuksena aukenivat hänen eteensä itäiset maat aina satuiseen
Intiaan asti. — Piispa uudisti vakavana kysymyksensä. Henrik nousi,
astui piispan luo, ja kohta loisti hänen rinnassaan punainen
ristinmerkki. — — —

Naiset saattoivat Henrikin äidin huomaamatta pois salista, sillä
hän oli pyörtymäisillään. Linnanherra tuijotti kalpeana eteensä, ja
Marian silmäluomia poltti. Mutta muut eivät tätä huomanneet. Hilpeänä
jatkui juhla, ja maljoja kohotettiin vuoroin naisten, ritareitten ja
Northumbrian kunniaksi. Trubaduurit, laulajat ja soittajat tekivät
parastaan.

Suuret turnajaiset olivat vasta ylihuomenna, mutta Henrik ja hänen
äitinsä läksivät paluumatkalle jo seuraavana päivänä, sillä arkkipiispa
oli sanonut, että hänen piti kiirehtiä ennättääkseen kuningas Ludvigin
joukkoihin Ranskassa. Äiti ei sanonut Henrikille moitteen sanaa,
mutta hänen murtunut olentonsa puhui liian selvää kieltä. Ah, ihana
pilvilinna oli pirstoutunut yhdellä iskulla! Henrikkiin tuo äidin suru
koski sanomattomasti, ja lohduttaen hän sanoi yhä uudelleen: "Minä
palaan, äiti, pian, ehkä jo vuoden kuluttua."

Mutta äiti vastasi aina: "Paljon sinne on menneitä, vähän takaisin
tulleita."

Silloin tuntui Henrikistä kuin olisi keskelle ruusunhohteista itää
langennut tumma varjo ja kerran välähti hänelle: Teenköhän oikein, kun
lähden. — Mutta heti karisti hän päältään tämän tunnelman, ja itäiset
maat loistivat taas purppuraisina.

Pian päästiin kotiin. Alkoi lähtötouhu. Oli ilta, kevään ihana ilta.
Linnut lauloivat, ja ilma oli täynnä kukkien raikasta tuoksua. Henrik
palasi kylästä hyvästiltä. Höllin ohjaksin kulki hevonen laitumien ja
tammisalon kautta metsään. Melkein huomaamattaan käänsi Henrik hevosen
naapurilinnaan vievälle tielle. Kun hän pääsi perille, ei hän tavannut
muita kuin palvelijoita. Vihdoin tuli Eedit puutarhasta ja kertoi, että
pojat olivat metsällä ja isä ja äiti laidunmaalla uusrotuisia lampaita
katsomassa. Seurasi sitten pitkä äänettömyys. Vihdoin sanoi Eedit:
"Milloin lähdet pitkälle matkallesi?"

Henrik: "Huomen aamulla."

Eedit: "Jo huomenna!"

Henrik: "Niin. Tulinkin tänne vain hyvästille."

Eedit sai kyyneleet silmiinsä: "Jo huomenna lähdet — palanetko
milloinkaan!"

Henrik: "Ihan varmasti, ehkä jo vuoden kuluttua. — Mutta äiti odottaa
kotona, minun täytyy kiirehtiä. Hyvästi nyt Eedit ja sano hyvästini
vanhemmillesi ja veljillesi!"

Eedit ojensi ääneti kätensä. Mutta äkkiä hän muisti jotakin.
"Kuules", sanoi hän, "tämä minun rukousnauhani tekee kantajansa
haavoittumattomaksi, sillä tähän on kätketty pyhän Cuthbertin
hiuskarva". Ja sen enempää kysymättä irroitti hän nauhan kaulaltaan ja
rupesi sitomaan sitä Henrikin kaulaan. Kun se vihdoinkin oli tehty,
jäivät hänen kätensä Henrikin kaulalle kuin huomaamatta. Henrik sulki
silloin värisevän tytön syliinsä, ja onnellisina yhtyivät heidän
huulensa.

Vihdoinkin irroitti Henrik hellät kädet kaulaltaan, nousi ratsunsa
selkään ja lähti. Mutta hän ei tuntenut itseään, ei ymmärtänyt itseään.
Rajattoman onnen huumeessa ratsasti hän kirkastettua tietä kohti
autuaitten asunnoita. Varjo lankesi taaskin yli itäisen maan ja toisen
kerran välkähti Henrikille: Teenköhän oikein, kun lähden.




VII. "MAA ON NIIN KAUNIS."


Viimeisessä hetkessä ennätti Henrik laivaan, joka kuljetti
ristiretkeilijöitä Kanaalin yli Ranskaan. Korkealla laivan kokassa oli
ristiinnaulitunkuva, ja ylhäällä isossa mastossa liehui ristinlippu.
Läheisestä luostarista tuli joukko nuoria munkkeja, jotka olivat
kiinnittäneet kaapuunsa ristinmerkin. Koko muu luostari ja suuri
ihmisjoukko oli tullut rannalle saattamaan lähteviä. Laiva irroitettiin
laiturista. Apotti antoi lähteville siunauksensa, ja munkit laivassa
alkoivat laulaa:

    "Maa on niin kaunis,
    Kirkas Luojan taivas,
    Ihana sielujen toiviotie.
    Maailman kautta
    Kuljemme laulain,
    Taivasta kohden matka vie."

Tyynenä ja ihanana avautui meri heidän eteensä. Pyhä tunnelma liikutti
Henrikin mieltä, kun munkkien laulu verkkaisena jatkui:

    "Vuossadat vaihtuu,
    Vuossadat haihtuu,
    Miespolvet vaipat unholaan.
    Kirkasna aina
    Sielujen laulun
    Taivainen sointu säilyy vaan."

Juuri tällaista suurta ja pyhää oli hän kuvitellutkin tapaavansa tällä
retkellä. Matka yli Kanaalin oli ihanaakin ihanampi. Nuoret munkit
olivat täynnä uskonintoa ja täynnä lumousta oli se kuva, jonka he
yhdessä loivat Pyhästä maasta ja matkastaan sinne. Uskottomien valta on
pian murrettu, ja Kristus itse johdattaa ristijoukkonsa voittoon. Nuo
äärettömän pyhät paikat jäävät silloin ikuisiksi ajoiksi kristityille.

       *       *       *       *       *

Oli sovittu niin, että laiva kuljetti ristijoukon Seinevirtaa myöten
aina Pariisiin asti. Kun vihdoinkin lähestyttiin kaupunkia, alkoivat
munkit uudelleen laulaa:

    "Maa on niin kaunis,
    Kirkas Luojan taivas,
    Ihana sielujen toiviotie."

Rannalla oli ristilaivaa vastassa joukko munkkeja ja pappeja. Näiltä
sai Henrik kuulla, että Ranskan kuningas Ludvig VII oli jo lähtenyt
Metziin, jonne ristijoukkoja oli kerätty kaiken kevättä. Hyvin piti
kiirehtiä, jos tahtoi vielä ajoissa ennättää, sanottiin. Henrik lähti
sentähden heti kiertelemään Pariisin mutkikkaita ja likaisia kujia
ostaakseen itselleen oivan ratsun. Kun hän vihdoin löysi mieleisensä,
alkoivat kirkonkellot kumista iltamessuun. Henrik meni Pyhän Genovevan
luostarin vierasmajaan yöksi. Aamulla varhain hän lähti Englannista
tulleitten ritareitten ja munkkien kanssa kohti Metziä.

Ylevä, suloinen tunnelma täytti Henrikin mielen, sillä olihan hän
menossa täyttämään ritarin korkeinta velvollisuutta: taistelemaan
ristinvihollista vastaan. Ilma oli kaunis, jasminien tuoksu ihana, ja
hänen povensa hersyi ennenaavistamatonta lämpöä. Ah, yhäkö arka lintu
värisi hänen sylissään! Henrik koetti, oliko rukousnauha tallella.
Olihan se, ja Henrik sormieli sen solmuja. Hänen olisi pitänyt ehkä
lukea rukouksensa. Mutta eihän hän voinut, koko sielu kun tuntui
sulaavan keväänsointuihin ja liitävän lintujen kanssa korkeuteen. Oi,
hän tahtoi kuitenkin olla jalo ritari ja Kristuksen pyhä soturi! Vain
silloin tällöin heräsi Henrik unelmistaan, kun kuuli kansan kiroovan
Ludvig VII:ttä, sen raskaan veron takia, minkä kuningas oli kiskonut
kansalta retkeään varten.

Henrikin pieni matkue pääsi Metziin parahiksi, kun suunnaton
ristiarmeija teki lähtöä. Ihmeekseen näki Henrik, että myöskin Ludvigin
puoliso, ihana Eleonora, ylhäisten naisten kanssa lähti ristiretkelle.
Raskaat kuormavankkurit rämisivät, hevoset korskuivat ja kuninkaalliset
airueet puhalsivat torviaan. Kuului huutoja ja melua. Vihdoin kaikki
suli yhdeksi pauhinaksi, joka muistutti myrskyävää merta. Henrikille
tämä oli pettymystä, sillä hän oli odottanut juhlallista hartautta,
pyhiä lippuja ja pyhää soittoa.

Vihdoinkin oli kuninkaallinen seurue, kuormasto ja sotajoukko
suoriutunut matkalle. Henrik ystävineen odotteli sopivaa paikkaa
yhtyäkseen tuohon loppumattomaan jonoon. Jopa tuli tilaa heillekin.
Ja särkynyt tunnelma tuli taas eheäksi; kun jonoon yhtyi suuri joukko
munkkeja, jotka kantoivat edellään ihmeitä tekevää Pyhän Neitsyeen
kuvaa ja lauloivat hartaina:

    "Maa on niin kaunis,
    Kirkas Luojan taivas,
    Ihana sielujen toiviotie."

Ah, aavistiko heistä kukaan, että tuleva aika sai kerran laulaa heidän
haudoillaan tuolla auringonnousun maassa:

    "Vuossadat vaihtuu,
    Vuossadat haihtuu,
    Miespolvet vaipuvat unholaan."




VIII. PYHÄSSÄ MAASSA.


Ilta hämärti, kun Henrik ratsasti Jerusalemin pohjoisesta portista
kaupunkiin. Hän tunsi aivan kuolemanväsymystä ruumiissaan. Hän ei
jaksanut edes ajatella, hän halusi vain paikkaa, jossa saisi nukkua,
nukkua loppumattomiin. Kujaa pitkin laahusti vanha munkki, ja tältä
tiedusteli Henrik, missä oli Johanniittain hospitaali. Munkki neuvoi,
ja kohta oli Henrik perillä. Hän heitti ohjat palvelevalle veljelle,
astui osotettuun huoneeseen ja nukkui paikalla täysissä tamineissaan.

Palvelevat veljet häärivät Henrikin ympärillä irroitellen hänen
rautavarusteitaan. Ei ollut ensi kertaa, kun veljet näin hoivasivat
uupuneita matkamiehiä.

"Ritari tämä on miehiään, koska on kultaiset kannukset ja ritariketju",
virkkoi muuan veljistä. Ja toinen jatkoi: "Mutta onpa sillä
rukousnauhakin, äidin lähteissä lahjoittama tietysti. Ne mammat siellä
kotona lännessä luulevat, että heidän kelpo ritarinsa täällä vain
rukoilevat ja taistelevat. Mutta kaikkea muuta! Parempi jos pysyisivät
pojat kotonaan. — Merkillistä, ettei tällä ritarilla ole mitään
saalistamiaan aarteita! Satulan kolossa oli kyllä paljon kultarahoja,
mutta ne olivat kaikki englantilaisia."

Ensimäinen veli: "Onhan tämän vyöllä suuri kukkaro. Katsokaas! —
Kas, taaskin englantilaisia kultakolikolta! Mies on englantilainen.
Nukkukoon nyt siinä. Väsynyt hän onkin, häntä saa kääntää ja nostaa
kuin pölkkyä."

Toinen veli: "Meidän on vietävä rahat talteen, siksi kun mies herää.
Muuten voi joku 'Kristuksen köyhä ritari' luulla niitä omikseen."

       *       *       *       *       *

Henrik nukkui koko yön ja vielä seuraavana päivänä aina iltapuolelle
asti. Kun hän vihdoinkin heräsi, toi palveleva veli hänelle ruokaa sekä
talteenotetut tavarat. Henrik söi hyvällä halulla. Sitten hän peseytyi
ja tunsi olonsa kohta sangen miellyttäväksi. Hän kyseli veljiltä yhtä
ja toista, samoin nämä häneltä. Vihdoin hän lähti puutarhaan. Siellä
hän asteli sinne — tänne, kunnes viimein istahti öljypuun alle. Ja
yhtäkkiä oli elämä taaskin koko kurjuudessaan hänen edessään. Oi, hän
ei enään jaksanut kestää sen painoa. — Oliko sekin ristijoukon retkeä,
kun kuljettiin Metzistä Konstantinopoliin! Koko matkan nuo kurittomat
joukot ryöstelivät. Miksei hän kääntynyt jo Konstantinopolista
takaisin. Kuinka paljolta hän olisikaan silloin säästynyt! Ja vähässä
Aasiassa sitten! Vain verta ja kauhua ja ihmisten luita. Seldšukit
hakkasivat maahan tuhansia yhdellä ainoalla kerralla. Ihme, että hän
on vielä elävänä tässä. Semmoisissa kauhuissa meni syksy ja vuoden
alku. Maaliskuussa vihdoin oltiin Attaliassa ja purjehdittiin sieltä
Antiokheiaan. Vihdoinkin päästään käsiksi todelliseen taisteluun,
ajattelivat kaikki. Lähdetään vapauttamaan Edessaa ja silloin saa
Zenkin poika maksaa isänsä pahat teot. Mutta mitä vielä! Antiokheian
ruhtinas Raimund ihastuu kuningatar Eleonoraan ja unohtaa kaiken
muun. Silloin sydämistyy kuningas Ludvig Raimundiin ja jättää
joukkoineen koko Antiokheian. Hän lähtee nyt yhdessä keisari Konradin
kanssa Damaskosta piirittämään. Ja se se oli oikeata piiritystä. Kun
vihdoinkin syntyi tuo tulinen taistelu kaupungin edustalla, saivat
ritarit näyttää, mihin he kelpasivat. Hän, Henrik, taisteli siinä
kuin mies. Ja ristiretkeläiset saivat loistavan voiton. Mutta sitten!
Oi, taivaitten taivaat! Sen sijaan, että olisi jatkettu taistelua
uskottomien viimeisenkin voiman murtamiseksi, hajaantui koko suuri
ristiarmeija ryöstämään — niin ryöstämään ympäristöä, ja Jerusalemin
hengelliset ritaritkin häärivät saaliinhimoisina ryöstäjien joukossa.
Hän oli silloin kauhuissaan noussut hevosensa selkään ja ratsastanut
levähtämättä aina Jerusalemiin asti. — Henrik nousi öljypuun alta ja
alkoi astua puutarhan kauniita polkuja. Ah, hän oli nähnyt niin paljon
kuolemaa, kauhua, halpamaisuutta ja jos jotakin, ettei hän kestänyt
enään. Puoliääneen hän virkkoi: "Jos ei minulla olisi sielussani
kunniantuntoa, jos ei minulla olisi jaloa äitiä ja jos ei maailman
viattomin ja suloisin olento olisi kerran värissyt sylissäni, olisin
minä nyt huono mies." — Hetken päästä hän lisäsi: "Nyt minä tiedän,
etten tehnyt oikein, kun läksin tälle retkelle." — — Yhä hän astui
mietteissään. "Puhu totta, tee oikein, niin Kristus suo sinulle
siunauksen." Olikohan Kristus ottanut nyt häneltä siunauksensa. Kuka
tietää. Oi, hänen täytyi sovittaa kaikki, hänen täytyi lähteä suorinta
tietä kotiin! Ja kohta alkoi koko puutarha laulaa: kotiin! kotiin!
Tuntui kuin tuohon sanaan olisi kätketty kaikki lohdutus ja vapahdus.

       *       *       *       *       *

Henrik oli käynyt Öljymäellä, Golgatalla, temppelissä ja kaikissa
pyhissä paikoissa. Nyt hän ratsasti Hinnomin laaksoon ja siitä
vuoritietä kohti Betlehemiä. Pyhien paikkojen näkeminen ja seurustelu
hurskasten veljien kanssa oli paljon tyynnyttänyt hänen sielunsa
tuskaa. Siinä yksin matkatessaan, ajatteli hän: Tämä maa on
sanomattoman ihana, kuinka hyvin tämä sopiikaan Vapahtajan kotimaaksi.
Oi, tämä on todella Pyhä maa, jota Herra itse on astellut! Tätäkin
tietä ovat hän ja hänen vanhempansa, Joosef ja Maria, vaeltaneet.
Pitkästä aikaa täytti lämmin tunne Henrikin sydämen, ja silmät
kostuivat kyynelistä. Hän nousi satulasta ja silitti hyväillen polun
pintaa, saman polun, jota Joosef ja Maria ja Jeesus-lapsi olivat kerran
kulkeneet.

Tuuhea metsä peitti Betlehemin vuoren. Henrik pysähdytti hevosensa.
Miten ihanana avautuivatkaan hänen eteensä pellot ja laitumet vuoren
juurella, nuo Betlehemin vanhat kedot. Pian astui Henrik pyhään
kirkkoon ja polvistui paikalle, jossa Jeesus oli syntynyt. Oi, tämä
oli liian ihmeellistä! Oliko hän todella paikalla, jossa itse pyhä
Vapahtaja oli syntynyt! Sydän aivan suli, ja ulkomaailma tuntui
häipyvän olemattomiin. Hän havahtui, kun joku laski kätensä hänen
päälleen. Ihmeissään hän katsahti ylös ja näki valkopartaisen munkin,
joka hiljaisella äänellä alkoi siunata häntä: "Viheriöitse kuin Aaronin
sauva! Kulje tietäsi kuin Mooses jumalanmies! Silloin Pyhä Neitsyt
ojentaa sinulle marttyyrikruunun ja Kristus siunaa sinut tästä hetkestä
ijankaikkisuuksiin asti." —

Laahustavin askelin lähti vanhus. Henrik nousi ja katseli ympärilleen
kuin unesta heräten. Tuo siunaus oli osa vanhasta sukusiunauksesta!
Mistä vanhus tiesi sen! Henkikö sille ilmoitti! Mutta se puhui
marttyyrikruunusta, eikä voitonpalmusta, niinkuin tuossa vanhassa
siunauksessa. Mitähän sekin merkinnee. No, vanhus kai harhaili.
Marttyyrikruunu annetaan vain valittujen valituille. — Mutta nyt hän
kuitenkin tiesi, että Kristus ei ole ottanut häneltä siunaustaan. — —

Henrik oli taas ratsunsa selässä. Koko Betlehemin kaunis ympäristö
uinui nyt ruusunhohteisena, ja pilvissä tuntui leijailevan enkelparvi,
joka lauloi: "Gloria sit Deo in excelsis, pax in terra."

       *       *       *       *       *

Johannittain veljien neuvon mukaan kulki Henrik Jerusalemista sivuteitä
kohti Tyrosta, jotta ei joutuisi tekemisiin Damaskoksesta palaavan
ristiarmeijan kanssa. Pyhän tunteen vallassa katseli hän Samarian
vuoria ja Galilean kauniita seutuja. Näitä teitä oli Jeesus jo
12-vuotiaana kulkenut. — — —

Kun hän vihdoin pääsi Tyrokseen, etsi hän heti Venetsian kauppiaitten
liikehuoneet. Ja aivan oikein hän oli arvannut, täältä oli laiva
lähdössä Venetsiaan. Henrik myi hevosensa ja osti yhtä ja toista
matkaa varten. Kun hän astui laivaan, puheli hän hiljaa itsekseen:
"Keveämmällä mielellä ei kai kukaan ole pyyhkinyt Pyhän maan tomuja
jaloistaan kuin minä. — Oi, maa on kyllä sanomattoman kaunis ja
äärettömän pyhä, Herra itse on sen askeleillaan pyhittänyt, mutta
ihmiset — niin ihmiset!"

Kaleeriorjat soutivat. Syvän sinisenä päilyi Välimeri. Pyhän maan
rannikko häipyi usvapilviin.




IX. LEVÄHDYSPAIKASSA.


Syksyn myrskyistä huolimatta saavuttiin onnellisesti Venetsiaan.
Täällä sai Henrik jonkun aikaa odotella, ennenkuin voi kauppamatkueen
mukana jatkaa matkaansa, sillä yksikseen matkustaminen oli tänä
aikana vaarallista. Hän oli päättänyt yhtyä siihen seurueeseen, jonka
piti kulkea Po-joen laaksoa Burgundiin. Mutta viimeisessä hetkessä
peruuttivatkin kauppiaat koko matkan. Vuoden aika oli heistä liian
myöhäinen, niin että talven sateet voivat heidät yllättää keskellä
matkaa. Henrik oli hyvin pahoillaan ja aikoi lähteä jo yksin matkalle.
Mutta silloin hän sai kuulla, että toinen kauppamatkue oli lähdössä
pohjoiseen. Ja heti yhtyi Henrik heihin, vaikka matka sitä tietä
tulikin paljon pitemmäksi.

Vaivaloinen ja hidas oli matka yli vuoriston. Raskaat tavaravankkurit
jymisivät. Paitsi Henrikkiä, ratsasti vankkurikaravaanin ympärillä
joukko asestettuja vartijoita. Yöpyessä nukkuivat miehet vuorotellen
toisten valvoessa. Ja nekin, jotka nukkuivat, olivat aina täysissä
varustuksissa, jotta silmänräpäyksessä voisivat tarttua aseisiin.

Viikkojen kuluttua päästiin Schwabeniin. Täällä erkani Henrik
kauppamatkueesta ja kääntyi Ranskaan vievälle tielle. Mutta pian
yllätti hänet hirveä sadekausi. Yöt ja päivät satoi lakkaamatta. Tiet
tulivat ensin liejuisiksi, sitten pohjattomiksi. Henrikin täytyi
etsiä levähdyspaikka. Ja niin hän eräänä iltana kolkutti Clairvaux'n
luostarin portille.

Portti aukeni ja munkki tervehti Henrikkiä syvään kumartaen, kuin olisi
itse Kristus ajanut portista sisään. Kun Henrik oli noussut hevosensa
selästä, saattoi munkki hänet kirkkoon. Siellä he yhdessä polvistuivat
krusifiksin eteen, ja munkki luki hiljaisella äänellä rukouksen. Vasta
tämän jälkeen näytettiin Henrikille vierassuoja. Kohta hän sai kuivat
vaatteet päällensä, ja muuan veli toi hänelle lämmitettyä viiniä ja
ruokaa. Kuivat puut räiskyivät pienessä, avonaisessa takassa. Henrik
siirsi jakkaransa lähemmäksi takkaa ja nautti siinä veljien antimia.
Hänen mieleensä palautui niin elävästi se aika, jolloin hän näiltä
samoilta seuduilta läksi kohti Pyhää maata. Munkit olivat laulaneet:
"Maa on niin kaunis", ja hän oli uskonut, että kaikkien muitten
rinnassa paloi sama innostus, usko ja rakkaus kuin hänen omassaankin.
Kuinka surkeasti hän olikaan pettynyt! Koko auringonnousun maa oli
hänelle välkkynyt kullassa ja purppurassa. Hän oli luullut näkevänsä
vain ylevämielisyyttä ja suuruutta. Oi voi, sirpaleiksi oli tuo
unelmien kuva särkynyt! Ei mitään siitä ollut jälellä, ei mitään! —
Vasta matkustaessaan kauppiaitten kanssa Venetsiasta Schvabeniin oli
hän nähnyt todellista urheutta ja ylevyyttä. Ja hänestä tuntui kuin
hän olisi raottanut jonkun uuden maailman ovea, maailman, jossa työ ja
kunto antoivat ihmiselle arvon.

Henrik heräsi mietteistään, kun nuori munkki astui sisään, kumarsi
syvään ja sanoi: "Olemme nähneet herra ritarin päällysvaatteessa
punaisen ristinmerkin. Palaatteko Pyhästä maasta, vai oletteko sinne
menossa?"

Henrik: "Minä palaan sieltä."

Munkki: "Siinä tapauksessa pyytä luostarimme apotti Bernhard teitä heti
luoksensa."

Henrik säpsähti. Mitä! Pitikö hänen lähteä näin vain ilman muuta
suuren Bernhardin eteen, miehen, jonka edessä paavit ja kuninkaat
ovat kumartaneet. — Henrikin sydän löi aivan kuuluvasti, kun hän
astui apotin huoneeseen. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun
tuossa pöydän ääressä pergamenttien ympäröimänä istuikin hintelä,
punapartainen ukko, ja hän oli kuvitellut näkevänsä valtavan voimakkaan
olennon. Kun apotti nosti päänsä vastatakseen tulijan tervehdykseen,
vavahti Henrik. Sillä apotin silmät hehkuivat kuin tulenliekit, ja
hän näytti yhdellä silmäyksellä näkevän sydämen sisimpään asti.
Ystävällisesti viittasi apotti Henrikkiä istumaan ja kysyi: "Palaatte
Pyhästä maasta. Kenen joukoissa olette taistellut?" 4 — Suomen Apostoli.

Henrik: "Liityin jo täällä Ranskassa kuningas Ludvigin joukkoihin ja
siinä sitten taistelin — mikäli siellä taisteltiin."

Apotti nosti viimeisten sanojen aikana päätään ja kysyi terävästi:
"Eikö siellä sitten taisteltu, niinkuin taistella pitää?"

Henrik: "Ei. Ei ainakaan ritarin silmällä katsoen."

Apotti loi taas läpitunkevan katseensa Henrikkiin ja sanoi: "Kertokaa
minulle kaikki matkanne vaiheet!"

Henrik kertoi koruttomasti koko matkan Metzistä alkaen Damaskokseen
asti. Apotti nojasi päätänsä käteen. Vihdoin hän sanoi valittaen:
"Minun syytäni on kaikki. Minä tulisilla puheillani sain ihmiset
lähtemään. Minä melkein pakotin keisari Konradinkin matkalle. Minun
syytäni kaikki. Mutta minä luulin täyttäväni Jumalan tahdon, kun
saarnasin tätä ristiretkeä. Pyhä maa ei ole enään mikään pyhä maa.
Jeesuksen täytyi kerran sanoa Jerusalemin temppelistä: Minun isäni
huonetta on sanottu rukoushuoneeksi, mutta te olette tehneet sen
ryöväreitten luolaksi. — Nyt on koko maa ryöväreitten luolana. — Minua
onnetonta!"

Henrikin kävi sääli tuota raihnaista miestä, joka sielunsa tuskissa
vaikeroi hänen edessään. Hän aivan unohti, että hänen edessään oli
aikakauden suurin mies, ja niin virkkoi hän lohduttaen: "Ei Pyhässä
maassa ole vikaa. Se maa kuuluu meille kristityille, sillä se on täynnä
pyhiä muistoja. Se aivan huokuu ylevyyttä ja jumalallista pyhyyttä.
Vika on ihmisissä. Siellä tarvitaan kristikunnan apua, sillä ei Pyhän
haudan kuningaskunta voi yksin seisoa idän uskottomia vastaan. Mutta
sinne ei pitäisi lähettää kurittomia joukkoja kaikista kansoista, vaan
hyvin harjoitettu ritariarmeija lujan päällikön johtamana."

Apotti ponnahti pystyyn kuin uuden voiman nostamana: "Siinäpä se on,
poikani! Siellä tarvitaan ritarijoukkoa, jossa on luja kuri. Minä panen
vielä kerran voimani liikkeelle, ja uusi ristijoukko pesee puhtaaksi
tämän retken tahrat. — — — Mutta oi, sinne jäi sittenkin liian paljon
väkeä! Minua kiroilevat varmaan muutkin kuin keisari Konrad."

Henrik koetti lohduttaa: "Tapasin Karmelin vuoristossa luolaerakon,
joka sanoi tämän onnettomuuden johtuvan siitä, että meillä on liian
vähän uskoa. Emme rukoile kylliksi, ja rukous yksin karkoittaa pahat
henget luotamme."

Ja isä Bernhard päätti murtuneena: "Niin, niin, meillä on liian vähän
uskoa ja rakkautta."

Kun Henrik myöhään illalla läksi, kysyi hän: "Saako matkamies lyhentää
aikaansa luostarin kirjastossa, koska sadeilmat voivat jatkua."

Apotti: "Myönnän sinulle, poikani, aivan täydellisen vapauden oleskella
kirjastossa. Ilmoitan siitä heti veljille. Vahinko vain, että meillä on
yksin latinankielisiä kirjoja."

Henrik: "Luen kyllä niitäkin."

Apotti: "Oivallista! Osaat siis muutakin kuin ritaritapoja."

Henrik: "Isäni harrasti opiskelua. Siksi minullakin on jo pienestä
pitäen ollut opettaja, ja opiskelin minä jonkun aikaa Yorkin
koulussakin. En ole ollenkaan saanut tavallista ritarikasvatusta,
vaikka minulla onkin kultaiset kannukset."

Apotti hymyili: "Meillä luostarissa on tapana sanoa: Cuculla non facit
monachum. [Kaapu ei tee munkkia.] — Sinulle tahtoisin sanoa: Kannukset
eivät tee ritaria. — Ritarinmieli tekee ritarin. Ja sinä, jos kukaan,
näytät ritarilta."

Apotti ojensi kätensä hyvästiksi ja loi Henrikkiin katseen, jota Henrik
ei koskaan elämässään unohtanut. Ihmeellisen tunnelman lumoamana hän
palasi huoneeseensa. — Hän oli sittenkin ollut kosketuksissa aikansa
suurimman miehen kanssa. — — —

Aamulla lähti Henrik katselemaan luostaria. Sen rakennukset
olivat matalia. Puutarha oli pieni. Siinä kasvoi hedelmäpuita
ja viiniköynnöstä vain niin paljon, että parahiksi saatiin pyhä
ehtoollisviini. Tuossa on pieni pelto, jossa viljeltiin vehnää
ehtoollisleipää varten. Koko luostaria ympäröi muuri, jonka sisä- ja
ulkopuolella oli pieniä majoja. Niissä asui kaikenlaisia käsityöläisiä.
Henrik läksi ulos portista ja jäi hämmästyneenä seisomaan siihen. Eilen
oli kaikki ollut sateesta harmaana. Nyt oli taivas vähän seestynyt,
niin että tästä luostarin vuorelta saattoi nähdä tuon kauniin
laakson yli toiselle vuorelle. Laakso oli täynnä luostarin peltoja,
ja selänteitten rinteillä kasvoi tuuheata metsää. Saarnit, tammet
ja pyökit olivat pudottaneet lehtensä, mutta ikivihreinä huojuivat
öljypuut ja kastanjat. Miten kaunista täällä lieneekään kesällä,
ajatteli Henrik ja lähti sitten kiertämään luostarin muuria. Pian hän
päätyi takaisin portille, ja tämän ensimäisen tutkimusmatkan tulokseksi
tuli: Luostari on ihanalla paikalla, mutta niin yksinkertaiset ovat
kaikki sen rakennukset, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista nähnyt.

Suurimman osan ajastaan vietti Henrik kuitenkin kirjastossa. Se ei
ollut suuri, mutta Henrik löysi siellä kyllikseen luettavaa. Ensin
hän selaili pyhimyslegendoja, kunnes löysi kertomuksen Pyhästä
Aleksiuksesta. Suurella jännityksellä seurasi hän sankarinsa vaiheita,
kuinka tämä karkaa hääyönään vaimonsa luota ja sitten aikojen takaa
palaa tuntemattomana ja viettää koko ikänsä oman talonsa portaitten
alla. — Tämän jälkeen löysi Henrik ihmeellisen kronikan, jonka hän
luki melkein yhteen menoon. Se oli Aadam Bremeniläisen kirjoittama
pohjoismaitten historia. Siinä aukeni hänelle kuin uusi, ihmeellinen
maa, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan. Kun hän
sitten mainitsi apotille tästä, innostui tämä selittämään hänelle
koko pohjolan asiat. Evankeliumin valo oli alkanut loistaa noillakin
maan äärillä, selitti isä Bernhard. Siellä oli suuri Göötanmaa, jossa
hallitsi kuningas Sverker. Tämä oli hurskas mies ja hänen puolisonsa,
jalo Ulfhild, oli pyhyyden sädekehän ympäröimä. Yhdessä he olivat
kirjoittaneet apotti Bernhardille ja pyytäneet, että täältä etelästä
lähetettäisiin munkkeja heidän pohjoiseen valtakuntaansa. Silloin
oli apotti tullut innostusta täyteen, munkkiparvi toisensa jälkeen
oli suoriutunut matkalle, ja ennen pitkää oli Göötanmaassa kolme
kukoistavaa luostaria. Vielä kauempana oli Sveeanmaa. Senkin oloista
tiesi apotti paljon. Lopuksi antoi hän Henrikille pyhän Ansgariuksen
elämäkerran, koska siinä kerrottiin näistä pohjoisista maista. Ja
taaskin tunsi Henrik, että hän oli ollut kosketuksessa ajan suurimman
miehen kanssa. — — —

Paitsi kirjastoa, oli Henrikillä toinenkin paikka, jossa hän mielellään
kävi. Se oli oppineen Simeonin työhuone, joka sijaitsi luostarin
muurissa, sisäpuolella. Huone oli täpösen täynnä mitä ihmeellisimpiä
astioita ja aineita. Simeon uskoi näet varmasti voivansa valmistaa
kultaa, kunhan hän vain keksi oikean sekotuksen. Joka päivä oli hän
varma, että huomenna on hänellä ihan oikea seos, tänään enään vain
pikkuisen puuttui. Ja niin hän keitti ja sekotti, sekotti ja keitti
aamusta iltaan. Mutta kirkkaina öinä kiipesi Simeon luostarin katolle
ja luki taivaan tähdistä ihmisten kohtalot ja tulevan ajan tapahtumat.
Ja mielenkiinnolla seurasi Henrik hänen askareitaan.

Sateet yhä jatkuivat, ja kohta oli joulu ovella. Kuinka olisikaan
Henrik pitkäksynyt oloaan, jos ei olisi ollut tuota ihmeellistä
apottia. Hän istui jo apotin työhuoneessa kuin kotonaan. Ja aina kun
tuo pyhä mies iltamessun jälkeen nousi saarnaamaan kansalle, oli
Henrik kuulijoitten joukossa. Niin ei ollut hän koskaan kenenkään
kuullut saarnaavan. Itse taivaan voimat tuntuivat lähestyvän maata tuon
ihmeellisen miehen välityksellä. Usein täytti pyhän Bernhardin saarna
hänen mielensä siinä määrin, että hän unohti kirjastonkin.

Joulun mentyä loppuivat vihdoinkin sateet ja Henrik päätti heti lähteä.
Liikutettuna sanoi hän hyvästit rakkaalle apotille ja hiljaiselle
luostarille. Pitkän ratsastuksen jälkeen saapui hän Pariisiin. Viime
päivinä oli ollut pakkasia ja Seine oli mennyt jäähän. Sentähden
oli laivakulku lopetettu vähäksi aikaa. Henrik etsi nyt majapaikan
Genovevan luostarista ja päätti odottaa siksi, kunnes pääsisi
laivalla kotimaahansa. Mutta luostarin veljet tiesivät kertoa kummia
Englannista. Kuningas Tapani ei ollutkaan voinut palauttaa järjestystä,
vaikka prinsessa Maud oli lähtenyt maasta. Palkkasoturit, joita ei
kukaan pestannut, kulkivat ryöstellen ympäri valtakuntaa. Henrik tuli
näistä tiedoista niin levottomaksi, että hän nousi heti hevosensa
selkään ja lähti länteen, matkansa määränä kaukainen Carusbur (nyk.
Cherbourg), joka sijaitsi syvälle Kanaliin pistävässä niemessä.

Pariviikkoisen ahkeran ratsastuksen jälkeen oli hän vihdoinkin perillä.
Ja täällä lainehti meri vapaana, joten hän helposti pääsi Kanaalin yli.




X. TAASEN KOTONA.


Henrik kiirehti ratsuaan. Laivassa oli hän kuullut yhä oudompia uutisia
Englannista, siksi tahtoi hän päästä mitä pikemmin kotiin äitinsä luo.
Siellä vasta hän saisi oikeat tiedot kaikesta, siellä vasta tyyntyisi
rinnan levottomuus. Äiti on sentään äiti — oi jospa hän jo olisi
kotona. Miten iloiseksi tulisikaan äiti — ja ehkäpä joku toinenkin.
Henrik kannusti ratsuaan. Loppumatkan hän kulki melkein yöt päivät,
vaihtoi vain hevosta välillä.

Vihdoinkin hän karautti kotilaaksoon. Mutta mitä! — Mitä nyt! Hevonen
pysähtyi kuin naulaan, ja Henrik tuijotti kauhistuneena eteensä. Siinä
oli kotilinna vuoren rinteellä, mutta — — mutta sen akkuna-aukot
ovat mustuneet, seinät lohkeilleet ja yksi torneista kaatunut.
Onko linnassa riehunut tulipalo — onko? Ratsu laukkasi, Henrik yhä
kannusti, ja muutamassa hetkessä oli hän linnan luona. Täällä ei ollut
ainoatakaan elävää olentoa. Vain tuuli vonkui kaameasti torneissa ja
akkuna-aukoissa. Tulipalo oli jättänyt selvät jäljet. Mutta Henrik ei
ennättänyt tuntea sen tuottamaa kauhua, sillä hänen sieluaan ahdisti
vain yksi ainoa hirvittävä tuska: missä on äiti! — Kiireesti käänsi hän
kylään, ja hevosen kavioitten kapse huusi koko matkan: missä on äiti,
missä on äiti! — Henrik pysähdytti papin portaitten eteen, hypähti alas
ja seisoi samassa jo papin luona kysyen: "Missä on äitini."

Pappi nousi hitaasti, viittasi vakavana kohti kirkkoa ja vastasi:
"Tuolla kirkossa, isäsi vieressä hautakammiossa."

Henrik lyyhistyi rahille melkein tiedotonna. Pappi toi hänelle
kiireesti viiniä. Hetken päästä toipui Henrik hiukan ja pyysi nyt
pappia kertomaan, mitä täällä oikein oli tapahtunut.

Yksikantaan kertoi pappi: "Onnettomuus tapahtui jo viime kesänä. Te
olitte jo vuoden ollut poissa silloin. Heti lähdettyänne tuli näet
elämä täällä taas levottomaksi. Tartuimme uudelleen aseisiin ja
pidimme vartiota yöt-päivät. Näin meni onnellisesti kesä ja talvi.
Viime kesänä ei enään rosvoja nähty, mutta pidettiin sentään vartiota.
Kerran sitten kesällä tulee teidän linnaanne kiertelevä trubaduuri.
Soittelee, laulelee, pitää iloa kaikenlaista. Mutta mies olikin
trubaduuriksi pukeutunut rosvo. Eräänä iltana tarjoilee hän kaikille
linnan miehille viiniä työtuvassa — oli muka hänen syntymäpäivänsä.
Mutta viiniin oli sekotettu unijuomaa. Miehet nukkuivat toinen toisensa
jälkeen. Sitten otti rosvo voudilta portinavaimen ja päästi linnaan
kaikki ryöväritoverinsa, jotka yön suojassa olivat hiipineet tänne.
Miehissä alettiin nyt murtaa kreivilliseen asuntoon vieviä ovia.
Rouva äitinne heräsi ryskeeseen ja lähti heti linnan naisten kanssa
pakenemaan salakäytävää myöten. Mutta sattuikin niin onnettomasti, että
rosvojen jättämä vartija seisoi juuri sillä kohdalla vuoren juurella,
mistä salakäytävä tulee maan pinnalle. Kun rouva äitinne työnsi kivet
käytävän suusta ja astui esiin, niin rosvo surmasi hänet paikalla.
Muut naiset jäivät käytävään ja pakenivat vasta, kun rosvo siirtyi
vartioimaan toiselle paikalle."

Henrik oli käynyt kuolonkalpeaksi, ja tuskan hiki helmeili hänen
otsallaan. Mutta pappi jatkoi: "Rosvot ryöstivät äkkiä linnan
putipuhtaaksi ja sytyttivät sen sitten palamaan, jotta heidän
tihutyönsä olisi peittynyt tuhkaan ja soraan. Mutta unijuoma olikin
ollut niin mietoa, että osa miehistä heräsi ennen, kun joutuivat
liekkien saaliiksi. He ennättivät vielä hyvin nähdä rosvojen ryöstön
jäljet ja pelastaa tovereitaan. Vain neljä miestä jäi liekkien
saaliiksi. En voi kuvailla aamun kaameutta, kun löydettiin kreivittären
ruumis ja etsittiin hiiltyneitä ruumiita raunioista. Ah, elämä ei
merkitse meille enään mitään, kun rouva äitinne on poissa." — — —

Henrikin joka jäsen vapisi ja hampaat kalisivat suussa. Hän ei voinut
sanoa sanaakaan, tuskan hiki vain helmeili otsalla. Vihdoin hän nousi
ja lähti horjuvin askelin kirkkoon. Täällä hän aukaisi natisevan
hautakuorin oven ja vaipui melkein tiedotonna äitinsä kivisen kirstun
ääreen. — "Oi, äiti, äiti, äiti", tuli vasta pitkän ajan kuluttua
hänen huuliltaan. Ja taas hetken mentyä: "Minä, minä olen syypää tähän
kaikkeen." — Tuska puistatti hänen ruumistaan ja hampaat yhä kalisivat.

Vihdoin tuli pappi ja veti hänet väkisin pois kylmän kirstun äärestä.
Papin pyynnöstä välittämättä läksi Henrik uudelleen linnaan. Hän
sitoi hevosensa ja lähti tarkastusretkelle. Mustat seinät ja
savutorvet törröttivät pystyssä, ja kaameana vonkui tuuli. Henrik
astui ritarisaliin ja siitä kappeliin. Ei mitään jälellä, ei mitään,
vain tuhkaa ja soraa. Hän astui kirjastoon. Pergamentin karsta kahisi
jaloissa. Tuolla kulmassa näytti olevan suuri käärö aivan eheänä.
Henrik koski siihen, ja se hajosi olemattomiin. Siinä hänen nuoruutensa
laulut tuhkana! Hänen nuoren, ylitse hersyvän sielunsa laulut! Mutta
mitäpä siitä! Koko nuoruushan oli tuhkana! — Henrik katsoi salakammioon
ja maanalaisen käytävän suuta. Tuosta on äiti viimeiseksi kulkenut.
Taas alkoivat hänen hampaansa kalista, ja tuuli vonkui savupiipuissa:
"Sinun syysi, sinun syysi." — Ja Henrik vaikeroi: "Jos olisin ollut
kotona, ei portin avain koskaan olisi rosvolle joutunut. Minun syyni,
minun syyni. Oi, äiti, mitä saitkaan kestää"! — Ja tuuli vastasi:
"Niinpä niin, sinun syysi."

Henrik juoksi kuin mieletön pois linnasta, sillä hän ei kestänyt enään.
Hän hypähti hevosensa selkään ja ajoi metsään. Yhä vain eteenpäin. Ja
tuossa hän oli kalliolla meren rannalla. Aallot alhaalta humisivat
hänelle: "Tule tänne, täältä löydät ikuisen unohduksen, sillä ethän
jaksa elää!"

"Tulen, tulen", huudahti Henrik ja kannusti hevostaan. Mutta hevonen
hypähti syrjään, se kieltäytyi syöksymästä jyrkänteeltä syvyyteen. —
Henrik pelästyi. Mitä hän olikaan aikonut tehdä! Voi, Ristin-Herra,
voi Ristin-Herra! Ja samassa oli hän kuulevinaan äidin lempeän äänen:
"Henrik poikani, älä vain mene liian lähelle jyrkännettä, kun siellä
metsässä kuljet." — — —

Henrik käänsi hevosensa ja antoi sen kulkea ohjat höllinä. Se meni
naapurilinnaan vievälle polulle. Henrik nosti melkein ihmetellen
päätään. Vasta nyt hän muisti kotiin palattuaan ensi kerran Eeditin.
Jotain oli siis vielä jälellä. Ja yht'äkkiä hänet valtasi rajaton
halu painaa polttavan päänsä Eeditin syliin. Hän kiirehti hevostaan.
Tuossa tuli naapurilinnan vouti vastaan. Henrik pysähdytti ja alkoi
tiedustella kuulumisia. Ja vouti kertoi, että yhtä ja toista oli heillä
tapahtunut Henrik-kreivin poissaollessa. Linnanherra oli halpauksesta
vuoteenomana, ja viime kesänä oli täällä vietetty Eedit-neidin komeat
häät. Eedit on nyt Oxfordissa kuninkaan virkamiehen puolisona. Vasta
häissään näki Eedit ensi kerran sulhasensa, isä oli tehnyt kaupat
matkalla ollessaan. — Henrik ei kysellyt enempää. Hän sanoi voudille
hyvästi ja käänsi hevosensa kotiin päin. Tyhjin katsein hän tuijotti
eteensä. Hevonen asteli hävitetyn linnan ohi kylään. Ihmiset katselivat
joka taholta nuorta kreiviä, mutta Henrik ei huomannut mitään. Hän
meni papin luo ja sanoi tälle: "Sano kyläläisille ja linnan entiselle
väelle, että he viljelisivät kartanon maita kuin omiaan, siksi kunnes
palaan. Metsästää saavat myöskin vapaasti." — Täältä hän läksi
hautakuoriin, polvistui äitinsä kivisen arkun ääreen ja puhkesi rajuun
nyyhkytykseen. "Minun syyni, minun syyni", vaikeroi hän. — Sitten hän
nousi hevosensa selkään ja ratsasti pois, sinne, mistä oli tullutkin.

Mutta kansa kertoi, että tämän jälkeen nähtiin linnan harmaan haltijan
usein auringon laskiessa istuvan linnan sortuneella muurilla ja
valittavan. Ja öisin liikkui siellä valkea haamu.




XI. YÖ.


Henrik oli ratsastanut päivästä päivään ilman päämäärää. Raskaana
syyllisyydentunto painoi häntä, ja sanoin kertomaton tuska vihloi hänen
olentoaan. Lisäksi tunsi hän olevansa maailmassa yksin, ypöyksin, kun
äiti ja Eedit ja isä Markus olivat poissa. Ei kukaan enään välittänyt
hänestä, kurjimuksesta, Jumalan tuomion ansainneesta. "Sinun syysi,
sinun syysi", puhui aina hevosen kavioitten kapse. "Minun syyni, minun
syyni", myönsi Henrik. "Miksi läksit, miksi läksit", sanoi taas kapse.
"Niin, miksi läksin, miksi läksin", valitti Henrik. Vihdoin hän lopen
väsyneenä poikkesi tien vieressä olevaan luostariin.

Lähes kaksi viikkoa oli Henrik ollut luostarissa. Veljet puhuivat
usein keskenään tuosta oudosta matkustajasta, joka ei puhellut mitään,
söi hyvin vähän ja oli sen näköinen kuin olisi hän paluumatkalla
tuonelasta. Mikä lie miehiään. Kultaiset ovat hänellä kannukset,
ritarinketju kaulassa ja latinaakin kuuluu mies lukevan.

Kerran kun Henrik istui suojassaan, kuuli hän kahden munkin käytävässä
keskustelevan jonkun kaukaisen linnan ryöstämisestä. Henrikin sydän
melkein seisahtui kuunnellessaan munkin sanoja: "Linnassa oli kuitenkin
salakäytävä, ja sitä myöten yritti kreivitär paeta. Mutta kun hän
astui maan pinnalle, olikin siinä rosvo, joka oli jäänyt vartioimaan
tietä. Kreivitär oli langennut polvilleen ja rukoillut, että rosvo
säästäisi hänen henkensä hänen poikansa tähden, joka taisteli kaukana
Pyhässä maassa Vapahtajan haudan puolesta. Rosvo ei kuitenkaan
välittänyt rukouksista, vaan antoi rouvalle kuoliniskun. Mutta tuon
kreivittären rukoileva katse seurasi rosvoa kaikkialle. Vihdoin hän
teki synnintunnustuksen meidän apotille, lahjoitti koko omaisuutensa
tälle luostarille ja läksi toivioretkelle Roomaan."

Henrik ei kuunnellut enempää. Hän lähti kuin nuolen lävistämänä
luostarista. Hän tahtoi paeta maailman ääriin asti. Rannalta hän löysi
laivan, joka vei hänet Pariisiin samaa tietä kuin lähes kaksi vuotta
sitten. — Miten toisin nyt kaikki olikaan! — —

Pariisissa heitti hän pois ritariviittansa ja pukeutui
katumuksentekijän kaapuun. Almua-anoovalle kerjäläiselle lahjoitti hän
kultaiset kannuksensa ja toiselle ritariketjunsa. Sauva kourassa astui
hän ulos Pariisin portista öisen tuulen ulvoessa metsän puissa.

Viikkoja kulki kaapuniekka katumuksen-tekijä kylästä kylään, seudusta
seutuun. Kun hän vihdoin kolkutti Clairvaux'n luostarin portille, oli
yö.




XII. SARASTUSTA.


Apotti Bernhard laski kynän kädestään ja katsoi ihmetellen miestä, joka
yön aikaan astui hänen huoneeseensa. Hän katsoi vielä toistamiseen ja
nousi hämmästyneenä ylös. "Mitä ihmettä, ritari Henrik! Rakas poikani
Henrik, sinä täällä ja tuon näköisenä", sanoi hän ja ojensi molemmat
kätensä Henrikille. Sanatonna vaipui Henrik maahan hänen jalkoihinsa.
Apotti Bernhard polvistui hänen viereensä, risti kätensä ja rukoili
kauan ja palavasti tuon maahan lyyhistyneen miehen puolesta. Hän ei
tiennyt, mitä Henrikille oli tapahtunut, mutta hän tunsi välittömästi,
että Henrik oli hukkumaisillaan tuskien mereen, että hänen sielunsa oli
kuolemanhädässä.

Vihdoin nousi apotti, nosti Henrikin ylös ja asetti hänet istumaan
mukavaan nahkatuoliin. Sitten hän toi kalaa ja viiniä ja pakotti hänet
syömään. Vasta nyt istui apotti Henrikin viereen ja sanoi: "Rakas
poikani, kerro minulle nyt sydämesi tuskat!"

Henrik sulki silmänsä. Hänestä tuntui sanomattoman turvalliselta ja
hyvältä istua tässä tuon ihmeellisen miehen rinnalla. Matalalla äänellä
hän kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut kotona hänen poissaollessaan.
Sitten hän aivan kuin laski apotin syliin koko murheensa, jolla ei
tuntunut olevan rajoja. — Apottia värisytti ajatellessaan tuota
kauhun kuvaa. Ah, tuo hevosen kavioitten kapse ei sanonut ainoastaan
Henrikille: sinun syysi, se sanoi myöskin Clairvaux'n suurelle
apotille: sinun syysi, sinun syysi, sinä tuon ristiretken sait
aikaan! Oi, hän oli viime aikoina kärsinyt aivan kuolemaan asti. Hän
oli ollut juuri vaipumaisillaan omiin tuskiinsa, mutta kun hän näki
Henrikin sielun hädän, unohti hän itsensä, ja hellä sääli täytti hänen
sydämensä. Hän laski kätensä Henrikin olalle ja sanoi: "Poikani, sinä
sanoit, ettet jaksa elää, ettei sinulla ole enään ketään eikä mitään
koko maailmassa. Mutta tiedätkö: Kristus rakastaa sinua, rakastaa
enemmän kuin minun köyhä kieleni voi kertoa. Hän on ottanut sinulta
kaiken, antaakseen sinulle vielä enemmän: oman itsensä. Kristus
rakastaa sinua, ja Hän rakasti sinua jo silloin, kun Hän riippui
ristinpuussa. Katso Hänen haavojaan. Näe niissä Hänen rakkautensa
ääretön meri, jolla ei ole rantoja. Siihen rakkautensa mereen voi hän
sinutkin kätkeä kokonaan. Hän otti sinulta kaiken, antaakseen sinulle
vieläkin enemmän: oman itsensä."

Henrik: "Mutta minähän olen rikkonut niin äärettömän paljon. Minun
syykseni tulee tuo onnettomuus kotona. Kuinka Herra voisi rakastaa
minua?"

Apotti: "Oi, ystäväni, minä olen rikkonut vielä paljon enemmän. Minun
kauttani löysivät tuhannet hautansa tuolla auringonnousun lakeuksilla,
ja kuitenkin Kristus rakastaa minua. Minä tunnen Hänen rakkautensa
liekin sielussani. Miksei hän siis rakastaisi sinua. Ehkä kaikki tuo
onnettomuus onkin Hänen rakkauttaan sinua kohtaan. Hän otti sinulta
kaiken, antaakseen sinulle oman rakkautensa ikuisen tulen. Jospa vain
ymmärtäisit tämän. Jospa tuntisit, että Hän tuskaisiin kasvoihinsa
ristillä kätki sinunkin kärsimyksesi. Silloin sinussa alkaisi uusi
elämä, elämä, jonka alku ja loppu on kärsivässä Vapahtajassa."

Apotti pakotti Henrikin laskeutumaan omalle vuoteelleen viereiseen
suojaan, mutta itse hän jäi istumaan pergamenttien peittämän
työpöytänsä ääreen. Siinä hän istui syviin mietteisiinsä vaipuneena yön
yksinäiset hetket. Vihdoin hän nousi, kulki sauvaansa nojaten Henrikin
vuoteen luo ja kohotti siunaten kätensä nukkuvan yli. Sitten hän vaipui
polvilleen vuoteen viereen. Ja vain yön hiljaisuus tietää, kuinka
nöyränä ja maahan masennettuna tuo aikakautensa suuri sielu anoi armoa
Ristin-Herralta.

Henrik nukkui koko yön rauhallisemmin kuin pitkiin aikoihin. Hän heräsi
aamulla virkistyneenä ja jäi ihmeissään ajattelemaan yön tapahtumia.
Tuntui kuin olisi jotakin tuosta ylivoimaisesta painosta karissut
pois. — Aamiaista syötäessä ilmoitti apotti munkeille, että hän oli
ottanut Henrikin sihteerikseen, tämä kun osasi useita kieliä. Veljet,
jotka tähän asti ovat auttaneet isä Bernhardia, tekevät sen tietysti
vieläkin, riittää kirjoitustyötä useammallekin. Ja niin jäi Henrik
luostarin asukkaaksi ja apotin tärkeimmäksi sihteeriksi. Veljet kyllä
olivat tästä vähän ihmeissään, sillä kaikki tunsivat Henrikin samaksi
ritariksi, joka joulun tienoilla oli majaillut heillä. Paljon he
aprikoivat keskenään, mikä oli tuonut Henrikin takaisin tänne. Mutta
kun he eivät löytäneet mieleistään syytä, virkkoi muuan vanha munkki:
"Niinhän se aina ennenkin on ollut, että ken kerran on nähnyt tämän
meidän kirkkaan laaksomme, hän ikävöi tänne takaisin."

Monet seuraavat päivät kuluivat kiireisessä työssä. Näytti aivan kuin
isä Bernhard olisi unohtanut Henrikin sielun kaikki tuskat ja kokonaan
syventynyt työhönsä. Henrikillekin hän antoi niin paljon kirjoitus-
ja kopioimistyötä, että tämä oli monasti uupua. Mutta silloin sanoi
apotti aina: "Lähde nyt luostarin puutarhaan virkistymään ja ota tuosta
tuo uusi testamentti mukaasi. Muistan, kun nuoruudessani ratsastin
Genevejärven rantamilla, oli minulla aina raamattu mukanani." Henrik
läksi. Ja kun hän aukaisi kirjansa, löysi hän tavallisesti jonkun
merkityn kohdan, jota hän pysähtyi miettimään. Illalla sitten apotin
puhuessa kansalle kosketti tuo puhe juuri samaa, mitä hän oli yksikseen
ajatellut luostarin puutarhassa. Silloin ymmärsi Henrik, että isä
Bernhardin ylevä sielu ei voinut koskettaa vuotavaan haavaan.

Päivät vierivät. Apotin työ näytti yhä vähenevän ja Henrikin
vapaahetket sen mukaan pitenevän. Kerran sanoi apotti: "Poikani, sinä
et ole vielä astunut jalallasi luostarin ulkopuolelle. Etkö tiedä,
että nyt on kevät, jolloin luostarimme ympäristö on sanomattoman
kaunis. Lähden nyt metsään. — — — Tämän meidän laaksomme nimi oli ennen
Koiruoholaakso, minä tälle vasta annoin nimen Kirkaslaakso, Clairvaux,
sillä täällä on minun sydämeni koiruoholaakso muuttunut kirkkaaksi
laaksoksi. — Lähdehän nyt."

Henrik käytti aina valkeata pukua luostarin sisäpuolella, kuten
muutkin. Nyt kun hän lähti ulkopuolelle, heitti hän harteilleen mustan
viitan. — Henrik jäi ihmeissään seisomaan. Oi, kuka uskoisikaan tätä
samaksi laaksoksi. Mutta nythän olikin kevät, ihana kevät. Kaikkialla
oli heräävää elämää. Tuossa rakensi pääsky pesäänsä, tuolla lauloi
satakieli. Henrik kulki hiljalleen vuoren selännettä. Metsän tuoksu oli
raikasta ja voimakasta. Hetken päästä hän pysähtyi ja istahti kukkivan
sireenipuun alle. Hän sulki silmänsä ja istui siinä hiljaa ja kauan
mietteissään. Koko kulunut elämä oli yhtenä tauluna hänen edessään.
Siinä lapsuus, siinä nuoruuden vihreät vuoret, siinä Pyhä maa, siinä
kaamea kauhunkuva, siinä viimeaikaiset kokemukset. Ajatukset tulivat
ja menivät ja palasivat uudelleen. Vihdoin alkaa jostakin syvyyksien
syvyyksistä pyrkiä ilmoille uusi ihmeellinen tunne. Ensin se hapuilee
arkana ja ujona. Sitten se tulee voimakkaammaksi. Yht'äkkiä valtaa se
koko Henrikin olennon. Ja ääni hänen sisimmässään sanoo päättävänä ja
varmana: "Jos sinä vielä aijot elää, on sinun antauduttava kokonaan,
sieluinesi, ruumiinesi, Jumalalle, elettävä tästä lähin yksin Hänelle."
— Henrik kuunteli tuota ääntä kuin lumoavaa soittoa. Hänelläkö olisi
vielä elämän mahdollisuuksia! Hän aukaisi silmänsä. Koko luonto kylpi
auringonlaskun kullassa. Ja Henrikistä tuntui kuin olisivat suomukset
pudonneet hänen silmistään. Aina hän oli tuntenut elävästi, ettei hän
kuulunut tuohon tavalliseen maailmaan, joka söi ja joi, metsästi ja
taisteli, puhui hevosista ja rikkauksista. Hänellä oli aina ollut oma
maailmansa: runouden, säveleitten ja kirjojen ruusuinen maa. Mutta nyt
avautui hänen eteensä vielä kirkkaammat näköalat. Se oli Jumalan ihana
valtakunta. Kaikki mainen tuntui tuon uuden valtakunnan rinnalla niin
sanomattoman pieneltä ja vähäpätöiseltä. Ja hänen sielussaan alkoi
soida taaskin uusi sävel: Antaudu kokonaan ja astu sisälle tuohon
ihmeelliseen jumalvaltakuntaan. — Henrik nousi vaistomaisesti ylös
ja huudahti. "Minä tulen. Minä alan koko elämäni uudestaan." Mutta
tuskin hän oli tämän sanonut, kun hän lyyhistyi maahan. Oi, hän oli
ollut juuri astumaisillaan Jumalan valtakunnan kynnyksen yli, mutta
samassa rupesikin maa ja metsä ja ilma laulamaan: Sinun syysi, sinun
syysi! Et lähtenyt puhtaista vaikutteista Pyhään maahan. Sinun syysi!
Tahdoit paeta jotakin, tahdoit nähdä ruusunhohteiset idän maat. Sinun
syysi. Muista kauhun kaameutta kotonasi! Sinun syysi, sinun syysi! — —
Henrik kavahti kauhuissaan pystyyn ja lähti melkein juoksujalkaa kohti
luostaria. Syyntaakka hänen harteillaan tuntui kohoavan aina pilviin
asti, mahdotonta oli sen kanssa koskaan mahtua Jumalan valtakunnan
ovesta sisään. — Oi, hän oli vain kaukaa nähnyt luvatun maan. — — —

Vakavana, syvästi liikutettuna kuunteli isä Bernhard, kun Henrik
laski hänen syliinsä koko sielunsa hädän, kertoi koko syyntaakkansa
äärettömyyden. Kun hän vihdoin oli lopettanut, käski isä Bernhard hänen
polvistua. Sitten tuo pyhä mies nousi ja puhui hiljaisella äänellä:
"Jeesus on sanonut: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette
ja olette raskautetut, niin minä tahdon teidät virvoittaa. — Koska
olet lähestynyt Jeesusta, koska olet kantanut syntitaakkasi ristillä
riippuvan Vapahtajasi jalkoihin, niin minä Jumalan ja meidän Herramme
Kristuksen käskystä julistan sinulle synteinanteeksiantamuksen ja
täydellisen synninpäästön. Niin kauaksi kuin itä on lännestä, siirsi
Herra sinusta rikoksesi. Niinkuin isä armahtaa lapsiansa, niin on
kärsivä Vapahtaja armahtanut sinua. Hän on kätkenyt sinut kokonaan
pyhiin haavoihinsa, ja sinun sielussasi on syntynyt pyhä rakkaus
Ristin-Herraan. Siispä astu uudestisyntyneenä Jumalan valtakuntaan,
tuohon uuteen maahan, johon et äsken synteinesi sopinut. Ristin-Herra,
joka on istuttanut sieluusi uuden elämän, pitää myöskin huolen sen
kasvamisesta." — Sitten isä Bernhard pani kätensä Henrikin päälle, luki
hartaana synnittömyyden siunauksen ja poistui hiljaa. — — —

Miten kauan Henrik oli ollut polvillaan ristiinnaulitunkuvan edessä, ei
hänellä ollut aavistustakaan. Hän heräsi kuin ihanasta unesta kirkon
kellon kutsuessa iltamessuun. Pitikö hänen todella palata takaisin
tänne murheitten maahan Jumalan ihmeellisestä valtakunnasta! Ei, eihän
toki. Hänen syntinsä oli pyyhitty pois, ja Kristus asui hänessä.
Jumalan henki väreili hänen sielussaan, hänen omassa sielussaan, ja hän
tunsi olevansa yhtä kärsivän Vapahtajansa kanssa. Ihme oli tapahtunut.
Jumalan valtakunta oli laskeutunut maan päälle. Vanha oli kadonnut ja
kaikki tullut uudeksi. Oi, hän voi siis vielä elää! Ja hän tahtoikin
elää, mutta vain sille Herralle, jonka suuri, kuolemankin voittava
rakkaus täytti koko hänen olentonsa.

Henrik havahtui syvästä jumal-elämyksestään vasta, kun näki kansan
kiirehtivän kirkkoon kuuntelemaan apotin saarnaa. Hän nousi ja
lähti mukaan. Mutta mitä ihmettä! Apottihan saarnasi hänelle,
yksin hänelle. Kuule nyt, kuinka hänen sanansa kaikuvat: "Kärsivä,
ristinpuussa riippuva Vapahtaja on sielun ihmeellinen ylkä. Meidän
tulee antautua kokonaan Hänelle, yhdistyä kokonaan Häneen. Oi ystäväni,
rakkaus on lain täyttymys. Me opimme tuntemaan kärsivän Kristuksen
vain rakastamalla Häntä, yksin rakastamalla. — Oi, avaa sydämesi
hänen rakkaudelleen, tuolle rakkaudelle, joka ei muserra tuulen
pieksämää ruokoa, eikä sammuta suitsuavan kynttilän sydäntä. Katso
Hänen kasvojansa ja näe niissä Hänen rakkautensa äärettömyys! Vajoa
ristiinnaulittuun Kristukseen, ja Hän kantaa sinut rakkautensa siivillä
uuteen maahan, jossa jo kaikuvat ijäiset soinnut ja jossa sielu löytää
levon kärsivässä Vapahtajassa." — — —

Apotti oli lopettanut, ja loppuvirsi kaikui juhlallisena. Mutta Henrik
painoi päänsä alas ja rukoili hiljaa: "Kristus, tässä minä olen. Tee
minusta mitä tahdot. Kuljeta minua, kunne haluat."

       *       *       *       *       *

Viikot vierivät. Henrikillä oli edelleen paljon työtä, sillä apotin
kirjeenvaihto oli tavattoman suuri. Hänen neuvoaan ei kysytty
ainoastaan hengellisissä asioissa, vaan kaikissa maallisissakin
vaikeuksissa vedottiin häneen, varsinkin ruhtinaat käyttivät häntä
neuvonantajana valtioasioissaan. Ja vastauksia antaessaan oli Henrik
suurelle apotille hyvänä apuna. Hän laati vastausten sanamuodon ja
teki selvällä arvostelukyvyllään monta hyvää huomautusta. Henrik ei
ollutkaan enään vain sihteeri, hän oli apotin uskottu ystävä, lähempänä
tuota suurta miestä kuin kukaan muu.

Syksy teki tuloaan. Henrik oli ollut luostarissa jo lähes puolen
vuotta. Tänään olivat veljet veisaten poimineet luostarin puutarhasta
pyhät viinirypäleet, joista valmistettiin ehtoollisviini. Henrik oli
ollut työssä niin mukana, että isä Bernhard illalla kysyi hiljaa:
"Poikani, etkö ole ajatellut tehdä munkkilupausta ja jäädä ainiaaksi
luostarin veljeksi?"

Henrik: "En, sitä en ole ajatellut. — — Mutta mitä sanoisit siitä, isä,
jos antaisin vihkiä itseni papiksi?"

Apotti liikutettuna: "Jumala sinua siunatkoon! Samahan se, oletko
munkki vai pappi, kunhan vain Herran työssä pysyt. — — — Milloin saan
sinut vihkiä papiksi?"

Henrik: "Olen ajatellut käydä ennen vihkimistä kotona Englannissa."

Apotti: "Mitä! Vieläkö maailma sinua vetää?"

Henrik: "Ei. Olen kokonaan Kristuksen. Mutta siellä kotona on kartanoa
koskevia asioita, joita kukaan muu ei voi järjestää. Siksi minä käyn
siellä."

Näkyi, ettei apotti olisi tahtonut laskea Henrikkiä luotaan, mutta hän
sanoi kuitenkin: "No, lähdehän sitten. Mutta sinun pitää lähteä jo
huomispäivänä, jotta ennätät takaisin ennen syyssateita."

Kun Henrik seuraavana päivänä lähti, sarasti aamu idän taivaalla.




XIII. LAPSUUDEN MAILLA.


Henrik oli kutsunut kartanon alustalaiset ja linnan entisen väen
papin luo. — Äänet pihamaalla vaikenivat, kun Henrik papin seurassa
tuli tervehtimään vanhoja tuttujaan. Niin mielellään olisivat
ihmiset tahtoneet kysyä, missä Henrik oli ollut, minne hän aikoi
mennä ja miksei hän jäänyt tänne heidän isännäkseen — pian he linnan
korjaisivat. Mutta Henrikin olennossa oli jotain, joka esti heidät
kyselemästä. Vakavana nousi Henrik papin asunnon kynnyskivelle ja puhui
siinä kokoontuneille: "Jätän koko tämän suuren kartanon peltoineen,
niittyineen, laitumineen ja metsineen teille. Peltoja viljelette
tietysti entiseen tapaan, saatte vain lisää sarkoja kartanon maista.
Metsämaa olkoon teille kaikille yhteinen. Olen jo määrännyt miehet,
jotka jakavat kullekin perheelle heidän osuutensa manorin maista.
Maksuksi tulee teidän täyttää kaksi ehtoa: Ensiksikin ette saa
riidellä, sillä maatahan saatte enemmänkin kuin tarvitsette elääksenne.
Kukin tyytyköön osaansa. Toiseksi tulee teidän joka pyhäaamu
sytyttää vahakynttilät vanhempieni hautakuoriin ja pitää huolta,
että kynttilöitä on riittämään. Ristiinnaulitun jalkoihin sytytätte
kolme kynttilää, Pyhän Neitsyen eteen kaksi ja Pyhän Cuthbertin eteen
samoin kaksi, niin että kuorissa palaa pyhä seitsenluku kynttilöitä. —
Lupaatteko täyttää nämä ehdot?"

"Lupaamme kautta Pyhän Cuthbertin", kuului voimakas vastaus.

Henrik jatkoi: "Niin jätän siis teille tämän lahjoituskirjan, jotta ei
kukaan riistäisi teiltä maata, joka on teidän ja teidän jälkeläistenne
oma. Olen tämän lahjoituskirjan kirjoittanut todistajien läsnäollessa
ja vahvistanut sen sukumme vanhalla sinetillä."

Liikutettuina tulivat kaikki kiittämään Henrikkiä. Kun he vihdoin
palasivat mataliin, olkikattoisiin majoihinsa, täytti heidän sydämensä
sanoin kertomaton riemu.

       *       *       *       *       *

Yksin astui Henrik maatunutta tietä ylös linnaan. Kauan hän nojasi
pylvääseen ja katseli noita mustuneita seiniä. Tuska puistatti häntä.
Tämä linna ja vuoristo oli kuin osa hänestä itsestään. Nytkö hänen
piti ijäksi jättää kaikki! Niin, nyt. "Joka ei luovu isästään ja
äidistään ja kaikesta mitä hänellä on, ei hän ole minulle sovelias."
— Olihan oikeastaan helppokin jättää tämä kaikki, sillä eihän hänellä
ollut enään äitiä — ei ollut äitiä, ei ollut. Ja minkälainen oli hänen
loppunsa. Henrikkiä värisytti. Hän tunsi vain, että hänen täytyi antaa
kaikkensa Herralle, koko elämänsä, koko olentonsa, sovittaakseen,
mitä oli rikkonut. Hän sulki silmänsä ja puhui hiljaa: "Kristus
Herrani, sinä kovia kokenut ristinmies, minun sieluani jäytää taas
tuo vanha tuska, vaikka tiedänkin, että Sinä olet ottanut syyntaakan
harteiltani, olet antanut minulle armosi. Auta minua! Anna minun tuntea
läheisyyttäsi! Nosta minut rakkautesi siivillä pois tästä tuskien
maasta sinne, missä sieluni löytää levon!" — Ja hiljaa laskeutuivat
taivaan voimat yksinäisen vaeltajan sieluun.

Tyynin mielin läksi Henrik linnasta ja meni kirkkoon. Täällä
hän koristi äidin haudan kukilla, joita hän oli poiminut linnan
villiytyneestä puutarhasta. Sitten hän sytytti vahakynttilät pyhimysten
jalkojen eteen ja polvistui äitinsä kivisen arkun ääreen. Siinä hän
rukoili: "Rakas äiti! Olet taivaassa pyhien seurassa. Kuulethan poikasi
huokaukset. Anna minulle anteeksi syyni ja rikokseni! Anna minulle
siunauksesi! Minä lähden nyt kulkemaan Jumalan tietä, olen antautunut
kokonaan Hänelle. Pyhä ilo ja rakkaus täyttävät sieluni. En ole yksin,
vaikka sinä, äiti, olet poissa. Kristus, sieluni ylkä, on aina luonani.
— — Hyvästi äitini! En koskaan enään näe hautaasi. Mutta minä tiedän,
että kerran, kun minun vuoroni on astua ijankaikkisuuteen, tulet sinä
silloin vastaani."

Hetken vielä viipyi Henrik kirkossa. Sitten hän poistui huomaamatta
täältä, huomaamatta koko kylästä.

Mutta pian tämän jälkeen kerrottiin kylässä, että tuo mies ei ollutkaan
mikään kreivi Henrik, vaan se oli ollut hänen enkelinsä, joka oli
tullut tuomaan siunausta kylään. Eihän sillä miehellä ollut edes
ritarin pukua, niinkuin kreivi Henrikillä olisi ollut. Ja muutenkaan
hän ei sopinut Henrikiksi, kun hänellä oli harmaita hiuksia ohimoilla
ja kaikkihan tietävät, ettei kreivi Henrik ole vielä edes 30-vuotias.
Ei, ei, Henrik se ei ollut, vaan hänen enkelinsä, hänen hyvä enkelinsä.
— —

Muutamia vuosia tämän jälkeen matkusti uusi kuningas Henrik Plantagenet
näillä mailla. Hän oli lujalla kädellään palauttanut järjestyksen
raastettuun Englantiin. Kun hän ratsasti aution vuorilinnan ohi,
pysähdytti hän hevosensa, katseli hetken linnan paksuja seiniä ja
sanoi: "Tuohon linnaan voi helposti joku rosvoritari pesiytyä,
jaoitettakoon se tantereen tasalle!" Ja linna hajotettiin maahan.
Kohta eivät ihmiset enään tarkoin muistaneet paikkaakaan, missä se
oli ollut, sillä kivet sammaloituivat, ja ruoho ja pensaat peittivät
seudun. — Mutta kauan, kauan eli kansan suussa laulu hyvästä kreivistä,
joka nosti polulla leikkivän lapsen satulansa eteen ja päästi
salametsästäjän rankaisematta; joka kaatui Pyhässä maassa Vapahtajan
hautaa puolustaessaan ja lähetti sitten enkelinsä tuomaan siunausta
ja onnea kylälle. Vielä vuosisatoja tämän jälkeen sytytti kansa
vahakynttilät pyhään kuoriin ja seppelöi kedon kukilla pyhät haudat.
Väsyneitä vaeltajia tuli aina maan ääristä saakka etsimään lohdutusta
noilta kahdelta suurelta pyhimykseltä, jotka ottivat hoiviinsa jokaisen
murheen murtaman. — Ja vieläkin myöhemmin etsivät tutkijat turhaan
syytä talonpoikien itsenäisyyteen keskellä jäykintä läänityslaitosta.




XIV. JUMALAN TIE.


Isä Bernhard huokasi helpotuksesta, kun Henrik astui hänen
huoneeseensa. Yhdeltä puolen oli hän ollut varma, että Henrik palaa,
mutta toiselta puolen oli hän ollut levoton, sillä hän tunsi liian
hyvin maailman ja ihmisluonnon heikkouden.

Henrik kertoi kaikki matkansa vaiheet ja ryhtyi sitten taas sihteerin
tehtäviin kuten ennenkin. Nyt oli hänellä kuitenkin enemmän aikaa
oleskella luostarin kirjastossa. Usein hän vain pysähtyi ihmettelemään,
kuinka toisenlaiset kirjat häntä nyt viehättivät kuin ennen. Nuo
ihmeelliset ajantiedot ja tarinat olivat hänelle olleet kaikki
kaikessa. Nyt hän viihtyi parhaiten Augustinuksen tunnustusten ja
kirkko-isien teosten ääressä.

Apotti oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt sen huomion, että Henrikillä
oli verraton kieliaisti. Siksipä hän pitkän mietiskelyn jälkeen uskoi
Henrikille uuden tehtävän. "Nuoruudessani", sanoi hän, "kirjoitin
joskus hymnejä Kristukselle. Tunnen voimieni vähenevän ja tahtoisin
sentähden lähettää ystävilleni jouluksi uuden hymnin. Valitse sinä
nyt näistä joku sitä varten." Ja apotti antoi Henrikille kimpun
vanhoja pergamentteja. Ihmeissään katseli Henrik niitä. Hän ei ollut
edes aavistanut, että apotti osasi kirjoittaa hymnejä. Muistui siinä
niin elävästi mieleen omat laulut, nuoruuden haavelaulut. Miten
toisenlaisia ne olivatkaan! — "Oi tuossa", huudahti Henrik. "Minä en
muuta siitä sanaakaan, vaikka isä Bernhard on kehoittanut korjaamaan."
Ja liikutettuna hän luki yhä uudestaan ja uudestaan hymnin: "Jesu
dulcis memoria." [Jeesuksen muisto ihana.] — Pian kopioi Henrik hymnin
kymmeniä kertoja, ja kirjeittensä mukana lähetti apotti sen yli maitten
ja merien. — — —

Vähää ennen joulua sanoi apotti, että hän niin mielellään vihkisi
Henrikin papiksi nyt, jotta Henrik sitten voisi avustaa häntä suurien
joulumessujen aikana. Henrik myöntyi heti, sillä hän oli itsekin
ajatellut samaa.

Oli ilta. Seuraavana päivänä piti vihkimisen tapahtua. Henrik astui
miettien hiljaiseen rukouskammioon, jossa hän aikoi valvoen viettää
yönsä. Tuntui niin kummalliselta. Ei siitä ollut montaakaan vuotta,
kun hän valvoen vietti yönsä kirkossa. Silloin saadakseen kultaiset
kannukset — nyt antautuakseen kokonaan Herran työhön. Niin, kokonaan.
Oliko hän silloin onnellisempi kuin nyt? Ah, Jumala yksin sen tietää.
Silloin oli hän katsellut elämän pintaa — nyt tutki hän sen syvyyksiä.
Mitä tiesi hän silloin tuskien meren syvyydestä? Ei mitään! Mutta oi,
hän ei jäänyt tuonne syvyyteen. Hän sai nousta, nousta ylös vuorelle,
jonka nimi on: Jumalan Rakkaus. Ja tältä vuorelta katsottuna näytti
kaikki mainen sanomattoman pieneltä ja mitättömältä, ja hänen eteensä
avautui uusi ihmeellinen elämäntie, Jumalan tie. Se oli kyllä kaita ja
kivinen, mutta sen varrella tuoksuivat rakkauden ruusut ja etäisyydessä
häämöitti sen ihana päämäärä: täydellisyys. Hän oli astunut tälle
tielle, ja ihmeellinen jumal'elämä oli hänessä alkanut. Oliko hän
myöskin pysyvä tällä Jumalan tiellä? Kristus oli uhrannut kaikkensa
— henkensäkin — kulkiessaan tätä tietä. Voisiko hän antaa kaikkensa,
henkensäkin? — Kyllä, hänen täytyi voida, sillä vain kaikkensa
antamalla voi sovituksen vaippa kätkeä poimuihinsa hänen syynsä. — Ja
vielä kerran värähtivät tuskien kielet yksinäisen valvojan sielussa,
kunnes Jumala ne tyynnytti anteeksiantavalla rakkaudellaan.

Ristiinnaulitunkuvan edessä paloi kynttilä. Henrik siirtyi lähemmäksi
sen himmeätä valoa ja rupesi selailemaan raamattuaan. Vihdoin hän
pysähtyi vuorisaarnaan ja alkoi lukea: "Autuaita ovat hengessään
köyhät, sillä taivasten valtakunta on heidän," Oi, tuommoinen
köyhä oli juuri hän. "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat
lohdutuksen." Antaako Jumala lohdutuksen hänellekin? — Ah, hänhän on
jo saanut sen. "Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä
Jumalan." — Tuleeko hänenkin sydämensä joskus niin puhtaaksi, että hän
näkee Jumalan? Ehkäpä tuolla Jumalan tien päässä, jossa häämöittää
täydellisyys. — "Autuaita ovat, joita vanhurskauden tähden vainotaan,
sillä heidän on taivasten valtakunta." — Ei ainakaan häntä koskaan
vainota vanhurskauden tähden, sillä semmoistahan tapahtui vain pyhien
marttyyrien aikana. Eikö hän sitten saakaan autuutta? Tietysti, olihan
hän hengessään köyhä ja murheellinen.

Taas käänteli yksinäinen valvoja kirjansa lehtiä ja luki: "Minä olen
se totinen viinipuu ja isäni on viinitarhuri. Jokaisen minussa olevan
oksan, joka ei tuota hedelmää, Hän ottaa pois ja jokaisen, joka tuottaa
hedelmää, sen Hän puhdistaa, että se tuottaisi runsaamman hedelmän."
— Mitä hedelmää hän oikeastaan oli tähän asti tuottanut? Auttanut
apottia, lueskellut kirjastossa. Oliko se mitään hedelmää tuottavaa
työtä! — Tuhannet ihmiset huokailivat pakanuuden pimeydessä. Oliko hän
sittenkin kuiva oksa! Oi, Herra armahda! — "Joka pysyy minussa ja jossa
minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää." — Oi, Kristus, olenko minä
sinussa ja pysytkö Sinä minussa! — "Jos te pysytte minussa ja minun
sanani pysyvät teissä, niin anokaa, mitä ikinä tahdotte ja te saatte
sen." Henrik kertasi: "Ja te saatte sen." — Sitten hän polvistui. Ja
vain Jumala tietää, mitä silloin puhui tuo yksinäinen valvoja luostarin
rukouskammiossa.

Sydänyön tuuli kulki hiljaa humisten yli luostarin. Idän taivas alkoi
ruskottaa. Kohta vaikeni päivä, Herran päivä. — Suurin juhlallisuuksin
vihki apotti Bernhard Henrikin papiksi.

       *       *       *       *       *

Joulujuhlan ajaksi tuli luostariin paljon kaukaisia vieraita
kuuntelemaan isä Bernhardin ihmeellisiä saarnoja. Aamumessun jälkeen
saarnasi suuri apotti aina latinankielellä papeille ja munkeille. Mutta
iltamessun jälkeen saarnasi hän kansankielellä. Silloin oli kirkko aina
ääriään myöten täynnä ihmisiä, sillä apotin ihmeellinen saarna tuntui
nostavan ihmiset ylös maan tomusta.

Uskollisesti oli Henrik auttanut apottia. Joka kerta, kun hän pukeutui
papin viittaan ja astui alttarille messua toimittamaan, tuntui hänestä
hyvin ihmeelliseltä. Ja vielä ihmeellisemmältä tuntui, kun hän ensi
kerran astui rippikomeroon ja otti vastaan ihmisten synnintunnustuksia.
Kuinka hyvin hän ymmärsikään ahdistettujen sydänten tuskaa. — — —

Kolmantena joulupäivänä sattui, ettei apotti jaksanutkaan lähteä
iltamessuun, eikä nousta saarnatuoliin sen jälkeen. Vain rukouksen
voimalla oli hän pysynyt pystyssä nämä päivät, mutta nyt ei raihnainen
ruumis enään totellut hehkuvan sielun käskyjä. — Kansa oli jo ennen
messun alkua täyttänyt kirkon, jopa osan luostarin pihaakin. Pitikö sen
nyt ravitsematta lähteä pitkälle taipaleelle? Ja vanha apotti valitti
ääneen. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat. "Kuules, poikani
Henrik", sanoi hän, "saarnaa sinä kansalle tänä iltana!"

Henrik hämmästyi. Ei, ei. Ei hyvä isä siitä tule mitään.

Mutta apotti sanoi: "Yritä Jumalan avulla. Sinulla on vielä kyllin
aikaa valmistautua. Ota raamattusi ja mene rukouskammioon. Minun
saarnataitoni salaisuus on rukous. Rukoile, että Kristus itse puhuisi
sinun kauttasi!"

Henrik meni. Vähää ennen iltamessua tuli hän apotin luo ja sanoi: "Isä,
sinä olet itse nähnyt, millä ihastuksella on kuunneltu sinun uutta
hymniäsi: 'Jesu dulcis memoria.' Olen kääntänyt sen kansankielelle.
Saavatko papit laulaa sen iltasaarnan jälkeen kansalle?"

"Tietysti, poikani. Jumala usein puhuu ihmissieluille hymninkin kautta."

Sykkivin sydämin astui Henrik iltamessun jälkeen saarnaamaan. Ensin
hän oli hämmentynyt ja kompasteli sanoissa. Mutta yhtäkkiä hänen
pelkonsa hävisi. Hän katsahti yli suuren kuulijakuntansa, ja vuolaina
tulvivat lauseet hänen huuliltaan. Hän oli valinnut saarnansa aiheeksi
Kristuksen rakkauden. Kuinka suurena ja ihanana se esiintyikään Hänen
syntymisessään, opetuksissaan ja ennen kaikkea Hänen kuolemassaan.
Me saamme kaikkine tuskinemme paeta Hänen haavoihinsa, ja Hän nostaa
meidät rakkautensa siivillä ylös Jumalan ihmeelliseen valtakuntaan,
tuohon valtakuntaan, jossa vallitsee ikuinen rauha ja rakkaus.

Henrik lopetti. Ihmiset seisoivat ääneti, syvästi liikutettuina. Ja
useat puhkesivat kyyneliin, kun papit hitaasti lauloivat:

    "Jeesuksen muisto ihana,
    Sielulle ilon antava.
    Jeesus, sydänten lohdutus,
    Elämä, mielten valkeus,
    Ilonkin yli iloisuus."

Hiljaa poistuivat ihmiset kirkosta. He tunsivat olleensa kosketuksessa
toisen maailman kanssa, maailman, jonka kuninkaana on Kristus.

Ihmeellisin tuntein riensi Henrik kammioonsa. Oliko tämä totta! Hänkö
omisti ihmeellisen saarnalahjan. Hänkö voi Herran sijasta virvoittaa
nääntyneitä ja janoisia sieluja! Oi armon äärettömyyttä! Nyt hänelläkin
oli elämäntehtävä. Hän voi johdattaa kadonneita lampaita takaisin Hyvän
Paimenen luo. Ja koko hänen olentonsa väreili kiitosta.

Tämän jälkeen saarnasi Henrik aina silloin, kun ei apotti itse
jaksanut lähteä kirkkoon. Astuessaan puhujapaikalle tunsi hän taivaan
väreilevän sielussaan ja Kristuksen puhuvan hänen kauttaan. Ja ihmiset
sanoivat, että Jumala oli lähettänyt apotti Bernhardille seuraajan
suoraan taivaasta. Usein haettiin Henrikkiä lähiseuduillekin puhumaan
ja aina oli hänellä paljon kuuntelijoita. Oi, nyt hänellä oli
vihdoinkin tehtävä elämässä. Hän sai olla kylväjä Jumalan vainiolla.
Ja kylväessään hän tunsi itsekin saavansa yhä enemmän lahjoja
korkeudesta. Hänen täytyi yhä perinpohjaisemmin syventyä raamattuunsa.
Hän eli lakkaamatta Kristuksen yhteydessä, ja tuo syvä jumal-elämä
loi ihmeellistä rauhaa ja kauneutta koko hänen olentoonsa. Ken hänen
läheisyyteensä tuli, tunsi kohoavansa puhtaampaan ilmapiiriin. Olipa
kuin olisi pyhä tunnelma leijaillut koko seudun yllä. Ja usein
aasinajaja yksinäisellä vuoristotiellä hyräili itsekseen: "Jeesuksen
muisto ihana." — — —

Mutta kun kevät alkoi luoda kirkkautta ilmaan, kävi Henrik yhä
totisemmaksi. Kummalliset ajatukset vaivasivat häntä. Ääni hänen
sisässään sanoi: Sinulla on täällä liian hyvä olla. Sinulla ei ole
mitään ristiä, ei kärsimystä. Herra oli käskenyt kunkin ottamaan
ristinsä ja seuraamaan Häntä. Mutta hänellä ei ollut ristiä, ei
kärsimystä. — Yhä syvemmissä mietteissä asteli Henrik. Vihdoinkin
ajatukset tuntuivat selvenevän. Silloin hän astui apotin luo ja sanoi:
"Isä, minulla on täällä luostarissa liian hyvä olla. Minulla ei ole
mitään ristiä. Astelen täällä kuin paratiisin puitten alla. Sentähden
olen päättänyt lähteä kaukaiseen Hispaniaan saarnaamaan evankeliumia
uskottomille maureille."

Isä Bernhard loi Henrikkiin hämmästyneen katseen: "Olet päättänyt
lähteä! — Poikani, ken on laskenut kätensä Herran käteen, ei itse päätä
mitään. Hän vain kulkee sinne, minne Herra häntä kuljettaa. Sinä olet
langennut suureen syntiin ruvetessasi itse päättämään. Anna Herran
päättää, anna Herran kuljettaa itseäsi. Mene kammioosi ja nöyrry siellä
Herrasi edessä. — Jos täällä ei ole sinun paikkasi, on Herra katsova
sinulle uuden."

Henrik ei sanonut mitään, vaan läksi syvästi nöyryytettynä kammioonsa.
Kuinka hän olikaan voinut langeta tällä tavalla! — — —

Kevät saapui pitkin askelin. Linnut laittelivat pesiään, ja mehiläiset
surisivat kukkien ympärillä. Henrik oli toimessaan kuten ennenkin,
hoiti apotin kirjeenvaihtoa, saarnasi kansalle ja syventyi yhä enemmän
pyhien kirkko-isien teoksiin. — Mutta tuo alakuloisuus ei jättänyt
häntä. Yhä uudestaan tuli hänelle ajatus: "Minä tahtoisin antaa
kaikkeni Kristukselle, ja Hän ei vaadi minulta mitään. Itse Hän vaelsi
täällä ristiään kantaen — minua kuljettaa Hän läpi ruusulehtojen."

Kevät-ilta oli ihana. Pika-viesti karautti ylös luostariin. Kohta
astui muuan munkki apotin huoneeseen ilmoittamaan, että oli saapunut
sanantuoja itse paavin luota. — "Niinpä käske hänet tänne", virkkoi isä
Bernhard.

Lähetti ojensi apotille paavin sinetillä suljetun kirjeen ja poistui
odottamaan vastausta. Apotti mursi sinetin ja alkoi lukea. Mitä
pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän hän näytti ihmettelevän. Vihdoin
hän pani kirjeen syrjään ja soitti hopeatiukua. Heti astui Henrik
huoneeseen, ja isä Bernhard sanoi: "Tiedätkö, ystävälläni, paavi
Eugeniuksella on minulle ihmeellistä asiaa. Tuolla pohjoisella maan
äärellä ovat kirkon asiat vähän noin ja näin. Siksi on paavi päättänyt
lähettää sinne parhaan kardinaalinsa, piispa Nikolauksen. Ja tälle
on hän antanut rajattoman valtuuden järjestää pohjolan kirkon olot
mielensä mukaan. — — Usein olen kertonut sinulle noista pohjan maista.
Siellähän vanha ystäväni, kuningas Sverker hallitsee Göötanmaata,
jonka yllä jo loistaa evankeliumin valo. Muistathan, kuinka monta
luostaria sinne on viime vuosina perustettu Sverkerin ja hänen jalon
puolisonsa, kuningatar Ulfhildin toimesta. Minähän noihin luostareihin
lähetin ensimäiset asukkaat täältä etelästä. Niin niin, hyvin ovat
asiat Göötanmaassa. Mutta sen takana siellä pohjan äärimmällä äärellä
on Sveeanmaa, joka vielä on hämärän peitossa. Kauan on sielläkin kyllä
evankeliumia saarnattu — olethan itse lukenut siitä Pyhän Ansgariuksen
elämäkerrasta — ja kirkkoja ja pappeja on sielläkin. Mutta siitä
huolimatta seisoo siellä yhä kullanhohtoinen epäjumalan temppeli, ja
syrjäisillä seuduilla uhrataan yhä Odinille, Torille ja Frejlle. Nyt
tuo pohjan äärimmäinen ääri on aivan ilman piispaa. Mutta siellä, jos
missään, tarvittaisiin työmiestä Herran viinimäessä. Ystäväni Eugenius
kirjoittaa, että piispa Nikolaus veisi niin mielellään muassaan sinne
piispan, mutta ei ole löydetty siihen sopivaa miestä. Miehiä kyllä
on, mutta kukaan ei ole halukas lähtemään tuonne jäitten pohjolaan,
jossa kansakaan ei ole vielä kokonaan antautunut kirkon johtoon.
Siksi kysyy pyhä isä nyt minulta neuvoa. Hän pyytää, että lähettäisin
vaikkapa jonkun munkeistani piispaksi Sveeanmaahan. Pikalähetti on
rientänyt kardinaali Nikolauksen edellä, jotta minun valitsemani
piispa ennättäisi vielä yhtyä kardinaalin seurueeseen ja pääsisi siten
helpommin yli suuren meren."

Apotti vaikeni, painoi päänsä käden varaan ja mietti kauan. Vihdoin hän
virkkoi kuin itsekseen: "Ja samassa Esaias kuuli Herran äänen, joka
kysyi: Kenen minä lähetän? Kuka tahtoo olla sanansaattajanani?"

Henrik säpsähti. Hän muisti Yorkin lumiset lakeudet ja purevat
pakkaset. Häntä puistatti. Ei kai apotti tarkoittanut, että hänen
pitäisi lähteä tuonne kinosten maahan! — Mutta jos se on Jumalan tie ja
— ristintie, jota hän juuri on kaivannut! Niin jos? Mutta tuo jäitten
pohjola! Oi, sinne hän ei tahtoisi, ei, ei. Hän ei kestä sen purevia
pakkasia, ei kestä! — — Apotti sanoi hiljaa uudestaan: "Ja samassa
Esaias kuuli Herran äänen, joka kysyi: Kenen minä lähetän? Kuka tahtoo
olla sanansaattajani?"

Henrik painoi päänsä alas ja vastasi Esaian sanoilla: "Tässä minä olen,
lähetä minut!"

Apotti nousi ja laski siunaten kätensä Henrikin päälle ja rukoili
kauan. Kun hän taas istui tuolilleen, sanoi hän: "Poikani, tämä on
Herran tahto. Sinä olet erinomaisen sopiva piispaksi tuonne pohjan
äärimmäiselle rajalle. Olet nuori ja voimakas. Omistat lisäksi
ihmeellisen saarnalahjan. — Tässä nyt aukeaa eteesi Jumalan tie." — — —

Seuraavana päivänä oli melkein koko luostari liikkeellä valmistamassa
Henrikin lähtöä. Suuri apotti ymmärsi niin hyvin, mitä parhaiten
tarvittiin tuolla uudella työmaalla. Henrikin piti saada mukaansa
kaikki jumalanpalveluksessa käytetyt messut ja hymnit, kokoelman
saarnoja, kanoonisen lain, paavien säädökset ja ennen kaikkea pyhän
raamatun. Mitä ei ollut valmiina, se kopioitiin. Siksipä kaikki
kirjoitustaitoiset munkit olivat nyt ahkerassa työssä. Jo parin päivän
päästä oli näet Henrikin lähdettävä ehtiäkseen ajoissa määräpaikkaan,
jossa hänen piti tavata kardinaali Nikolaus.

Henrik itse oli kummallisessa mielentilassa. Mitä toisi tuo kaukainen
pohjola tullessaan? Minkälaista oli elämä siellä? Mitkä tehtävät
häntä siellä odottivat? Minkälaista oli siellä kansa ja luonto? Miksi
Jumalan tie kuljetti hänet lumiseen pohjolaan, hänet, vihreän vuoriston
ja lempeän lounaistuulen lapsen? Oliko hän tehtäväänsä kelvollinen?
Kestäisikö hän tällä Jumalan tiellä — ristintiellä? Mikä kohtalo odotti
häntä? Niin, mikä, mikä?

Varhain oli luostarissa noustu tänä aamuna. Henrik oli ripittänyt
itsensä apotille ja saanut tältä synninpäästön. Nyt juuri pidettiin
luostarin kirkossa messu matkallelähtijän varjelukseksi.

Henrik oli jo sanonut hyvästinsä kaikille ja astui vakavana apotin
luo. Hänestä tuntui sanomattoman vaikealta erota tuosta ihmeellisestä
miehestä, joka oli ollut hänelle kuin isä, hänen kaikkensa.
Liikutettuna syleili apotti Henrikkiä ja siunasi hänet melkein
nyyhkyttäen. — Kohta tämän jälkeen nousi Henrik hevosen selkään. Pari
maallikkoveljeä lähti saattamaan häntä sinne asti, missä hän kohtaisi
kardinaali Nikolauksen.

Jasmiinin tuoksu lehahti Henrikkiä vastaan, kun hän ajoi luostarin
portista alas laaksoon. Hän katsahti taaksensa. Siinä selänteellä
olivat yhä luostarin matalat muurit, rakkaan luostarin. Ja portilla
seisoi sauvaansa nojaten pitkä, hintelä apotti. Henrik käänsi
äkkiä päänsä pois. Oi, sydän ei tahtonut kestää ajatusta, että hän
nyt viimeisen kerran näki tuon rakkaan apotin, tuon ihmeellisen
jumalan-miehen. — Mutta yhä seisoi isä Bernhard sauvansa varassa
luostarin portilla. Kun matkamiehet viimein peittyivät metsän varjoon,
alkoivat suuret kyyneleet vieriä apotin silmistä punertavalle parralle
ja hänen leukansa värisi. — "Mikä tulleekin tuon rakkaan poikani
Henrikin osaksi, risti vaiko kruunu, sitä en tiedä, mutta sen tiedän,
että hän nyt lähti Jumalan tielle." Näin huokasi sauvansa varassa
tuo aikakautensa suurin mies, keskiajan ihmeellinen uskonpuhdistaja
Bernhard Clairvauxlainen.




XV. MATKAN VARRELLA.


Vihdoinkin taivalten takaa oli päästy ensimäiseen matkan määrään:
Nidarosiin [nykyinen Trondhjem]. Ihmeellinen oli ollut matka,
ihmeellistä oli täällä perilläkin. Henrik ei osannut sanoiksi
sommitella, miltä tuntui, kun hän tapasi kardinaali Nikolauksen, ja he
tervehtivät toisiaan anglien kielellä, sillä kardinaali oli kotoisin
Englannista, kuten Henrikkin. Ja koko tuolla määrättömällä matkalla,
kuinka hän olikaan ruvennut kunnioittamaan ja ihailemaan tuota
heimonsa miestä, jonka kanssa keskustelu luisti kuin leikkien. Koko
matkaseurue ihaili suurta kardinaalia. Ja kun sitten vihdoin päästiin
tänne Nidarosiin, näytti koko ikuisten tuntureitten Norja joutuneen
kardinaali Nikolauksen lumoihin, niin lempeä ja hyvä hän oli. Kansa
rakasti häntä, papit aivan jumaloivat ja ylimyksetkin taivuttivat
syvästi kunnioittaen päätään hänen edessään. Aivan kuin luonnollisena
asiana suostuttiin Norjassa kaikkeen, mitä kardinaali ehdotti. Nuo
riitaiset kuninkaat, Harald Gillen kolme poikaa, eivät aina olleet
edes selvillä, mistä oli kysymys. Mutta kun kardinaali julisti, että
Norja oli saava oman arkkipiispan, silloin iloitsi koko tuntureitten
maa. Ja ilo suureni yhä, kun kuultiin, että kardinaali oli määrännyt
arkkipiispan olinpaikaksi Nidarosin, jossa säilytettiin Pyhän Olavin
luut. Mutta huippuunsa kohosi riemu vasta silloin, kun Nikolaus vihki
arkkipiispaksi Stavangerin piispan Jon Birgerinpojan.

Henrik seurasi vain sivultakatsojana suuren kardinaalin töitä. Jo
matkalla oli kardinaali antanut Henrikille monta hyvää neuvoa. Hänen
piti koko ajan Norjassa viivyttäessä ahkerasti seurustella kansan
kanssa, jotta hän oppisi käyttämään näitten pohjoisten maitten kieltä
ja tutustuisi itse kansaan. Henrikin on paljon helpompi ryhtyä
tehtäviinsä, jos osaa maan kieltä. Näin selitti kardinaali. Ja Henrik
noudatti neuvoa. Kohta oli koko Nidaros hänelle tuttua ja pian hän
alkoi kulkea kauemmas ympäristöön. Kielen oppimisessa ei hänellä ollut
paljoakaan vaivaa, sillä se muistutti suuresti hänen kotoista kieltään,
anglien kieltä. —

Aamu oli mitä ihanin. Henrik seisoi Nidarnesin pohjoisella rannalla,
jota vuonon leppoiset laineet huuhtelivat. Meren voimakas, suolainen
tuoksu täytti ilman, ja Henrik hengitti syvään. Hän tunsi nuoruuden,
elämän ja voiman virtailevan suonissaan. Oi, kuinka hän ikävöikään jo
uutta työmaataan! Millä tarmolla hän tarttuisikaan kaikkeen. Ensin
alussa oli luminen pohjola häntä pelottanut. Mutta päästyään tänne oli
hän joutunut kokonaan tuntureitten lumoihin. Tämä ihana vuono tässä,
humisevat metsät tuolla ja pohjan valoisat yöt. Ihan ne suurensivat
sielua, ihan ne toivat ennen tuntematonta elämänvoimaa. — — Siellä
lapsuuden maillakin oli vuoria, vihreitä vuoria. Murheenmuistot
puistattivat sielua. Oi, hänen täytyi antaa kaikkensa, ihan kaikkensa
Herralle. — — —

Henrik nosti päätään. Siinä leikkivät aavan vuonon laineet auringon
säteitten väreillä. Henrik suoristautui. Ah, hänen mielensä teki
ratsastamaan. Metsä täällä pohjolassa oli niin kumman juhlallista.
Kun siellä kulki, tunsi tulleensa kuin Jumalan temppeliin, jonka kupu
oli korkealla ja seinät vihreitten köynnösten peitossa. Ja Jumala oli
siellä lähellä, niin lähellä, että aivan voi vaipua Häneen ja unohtaa
kaikki maiset murheet. Oi, hän oli viettänyt monen monta autuasta
hetkeä tuolla Jumalan temppelissä. Sinne nytkin hänen mielensä kaipasi.
Henrik kulki reippain askelin Nidarnesin eteläpuolelle kuninkaan
kartanoon, jossa koko kirkollisella seurueella oli asuntonsa. Hetken
päästä tömistivät ratsun kaviot palkkisiltaa, joka vei yli Nidelvenin.
Ja ratsu vei yksinäisen vaeltajan Jumalan temppelin vihreään saliin. —
— —

Henrik oli ratsastanut kauan. Vihdoin hän laski hevosensa
tunturinurmikolle syömään. Itse hän kulki jalan vielä ylemmäksi. Kuinka
kevyttä ja raikasta olikaan ilma täällä korkeudessa. Varmaankin täällä
oli taivasta lähempänä. Ei ihme, jos Jeesus aina nousi ylös vuorelle
rukoilemaan. Oi, täällä sai olla yksin Kristuksen kanssa, katsella
hänen kasvojaan ja vaipua kokonaan, kaikkineen Häneen. Silloin loppui
rukouskin, ja Kristus täytti koko olennon.

Henrik heräsi kuin unesta. Läheiseltä tunturilta kuului paimenpojan
laulua ja karjan kellojen kalkatusta. Henrik tarkisti kuuloaan. Hän
kuuli ensin vain joitakin sanoja, mutta sitten kokonaisen säesarjan:

    "Ah jumalat kutsuu,
    Mua kuolema vartoo,
    Pois kiiruhtakaamme,
    Jo valkyrjat kotihin viittoo.
    Ja salissa Odinin
    Kilvet kultaiset välkkyy,
    Ja juhlassa aasain
    Juon olutta kohta.
    Elonretkeni loppu on tullut,
    Hymyhuulin mä kuolen."

Henrik läksi paimenpojan luo. Ensin katseli poika ihmetellen vierasta.
Mutta pian hän rupesi iloisesti juttelemaan.

"Etkö pelkää susia ja ilveksiä? Näin aamulla ilveksen puussa", puheli
Henrik.

Poika: "Enkä pelkää. Minulla on hyvä jousi ja keihäs."

Henrik: "Ovatko ne sinua ahdistelleet milloinkaan?"

Poika: "Ovat kylläkin. Kerrankin ne ryöstivät multa vuohen. Mutta
tavallisesti ne pakenevat, kun lähetän nuolen. En lähde kovin kauas,
sillä siellä on petoja enemmän. Olen tässä lähempänä ja laulelen, niin
ne pysyvät kauempana karjastani."

Henrik: "Mitä sinä äsken lauloit?"

Paimen: "Bjarkamalin."

Henrik: "Mikä se on?"

Paimen: "Laulu Ragnarin kuolemasta."

Henrik: "Laulapa se minulle!"

Ja paimen alotti:

    "Iskimme miekoin,
    Ei viipynyt kauan,
    Kun göötien maalla
    Lohikäärme sai surman."

Kun poika vihdoin lauloi viimeiset säkeet: "Elonretkeni loppu on
tullut, hymyhuulin mä kuolen", istui Henrik kauan vaieten. Vihdoin hän
virkkoi: "Uskotko sinä vielä Odiniin ja noihin toisiin aasajumaliin?"

Poika: "En oikein tiedä. Hauska niistä ainakin on laulaa. — On minut
kastettu."

Henrik: "Luuletko, että ihminen todella kuoltuaan joutuu Valhallaan
jumalten pitoihin?"

Poika: "En, sitä en luule, sillä osaan laulun sielun matkasta manalaan."

Henrik: "Minkälainen on se laulu?"

Poika lauloi ihmeellisen laulun sielun matkasta. Ensin vajoaa sielu
suuren pimeyden syliin, ja naristen aukeaa Helheimin portti. Nyt kulkee
sielu Gjallar-sillan yli, ja molemmin puolin nostavat hirviöt uhmaillen
päätään. Sitten tullaan Kvalheimiin, tuskien kotiin. Siellä ne, jotka
ovat riistäneet köyhiltä, kantavat lyijyvaippaa. Myrkylliset käärmeet
pistävät varkaita, ja tuonelan korpit ahdistelevat valehtelijoita.
Mutta jos sielu on ollut hyvä, saa hän jättää tämän tuskien kodin ja
kiiruhtaa edelleen valon valtakuntaan, jossa pyhät neidot pesevät hänet
synneistä puhtaaksi.

"Sinun laulusi on ihmeellinen", sanoi Henrik. "Mistä olet sen oppinut?"

Poika: "Laulu-Björniltä."

Henrik: "Kuka on Laulu-Björn?"

Poika: "Mikä sinä olet, kun et sitä tiedä. Laulu-Björn on Laulu-Björn."

Henrik: "Missä hän asuu?"

Poika: "Tuolla laaksossa on hänen pajansa."

Henrik: "Löydänkö minä sinne?"

Poika: "Minä tulen sinua saattamaan, koska näytät olevan vähän
tyhmänlainen."

Käsikädessä kulkivat he laaksoa kohti. Kun he pääsivät niin kauas, että
Laulu-Björnin maja näkyi naavakuusen alta, palasi paimen takaisin, ja
Henrik jatkoi yksin matkaansa. Mutta tunturilta kuului kohta paimen
laulu:

    "Ja vastasi tyttö:
    En uskalla ottaa
    Kirjokangasta tuota,
    Mi Toora-Hirveää
    Kaunisti kerran.
    Mun nimein on Kraaka
    Ja pukunain sarka,
    Kun paimennan vuohia
    Kivillä rantain."

       *       *       *       *       *

Tunnin toisensa jälkeen istui Henrik Laulu-Björnin kynnyspuulla ja
kuunteli lauluja tämän maan ihmeellisestä muinaisuudesta. Ah, se oli
aikaa, jolloin lohikäärmelaivat palasivat myrskyisiltä matkoiltaan
äärettömien aarteitten kera. Silloin kaikuivat laulut sankaripirtin
loimuavan tulen ääressä, silloin soivat harput, silloin kuohuivat
maljat, ja ilo nousi yli pilvien. Itse Odin ja Tor tuntuivat astelevan
ihmisten iloissa. Mutta sitten muuttui kaikki. Jumalten hovit
poltettiin, pyhät puut kaadettiin, ja sankarilaulajat saivat surmansa.
Kuitenkin viihtyi ilo täällä tuntureitten maassa niin kauan, kun täällä
oli onnen kultainen kannel. Mutta sitten sekin meni meiltä. Tunsbergin
suurissa soittojuhlissa siitä kilpailtiin. Suomalaiset sen silloin
voittivat ja veivät koko kanteleen Suomeen. Ja sen mukana meni meiltä
laulu ja ilo ja onni. — — —

Henrik keskeytti ihmetellen: "Suomeen. Missä on sellainen maa? En
muista koskaan kuulleeni Suomen nimeä."

Laulu-Björn: "Oi, se on kaukana, hyvin kaukana, vielä Svitjodista
paljon itään. Ja ihmeellinen maa se kuuluu olevan. Siellä asuu yhä
laulu ja soitto, ja niitten seurassa viihtyy aina onni. Ja mikäs on
viihtyä, kun onnen kultainen kannel on siellä, vaikkakin sirpaleina.
Oli sekin ihmeellinen tapaus, kun tuo kannel särkyi. Kuningas Olavi
Pyhä lähti Suomeen muka ristimään maata. Todellisuudessa hän etsi onnen
kannelta. Hän löytääkin sen. Syntyy hirvittävä taistelu kanteleesta.
Siinä särkyi koko onnen soitin. Vain pienen pirstan sai Olavi siitä.
Sen hän toi iloiten tänne ja pääsi heti koko tuntureitten maan
kuninkaaksi. Mutta silloin suuttui Dovren tuhatvuotinen tietäjä. Mitä,
uskalsiko Olavi särkeä onnen kanteleen ja tuoda pirstan siitä Vikeniin,
vaikka suomalaiset olivat sen voittaneet Tunsbergissä! Ja Dovren
tietäjä meni ja vei kanteleen pirstan kalliolinnansa syvyyksiin. Mutta
Olavi menetti heti valtakuntansa."

Keskiyö laski hämärvaippansa yli seudun. Henrik ratsasti kiemurtelevaa
metsäpolkua kohti Nidarosia. Yökehrääjän ääni kuului tuntureilta,
ja lehdossa lauloi rastas. Jostakin kaukaa kuului vuoripuron kumea
kohina. Henrik oli kummallisessa mielentilassa. Tuo Laulu-Björn oli
loihtinut hänen silmiensä eteen ihmeellisen satumaailman. Se oli kuin
tuulahdus lapsuuden vuorilta. — Oi, hän taisi sittenkin vielä rakastaa
noita laulun ja sadun maailmoita. Eikö hänen sydämensä ollutkaan
puhdas? Eikö hän kuulunutkaan kokonaan Kristukselle? Ja yksinäinen
vaeltaja kesäyön tummassa hämärässä risti kätensä ja rukoili hiljaa:
"Kristus, ristinmies! Anna minulle anteeksi, jos olen laskenut maailman
sydämeeni! Anna minun tuntea armosi ja rakkautesi äärettömyys!" —
Vaeltaja nosti päänsä. Kaukana taivaanrannalla välkähti valo. Oi, se
oli vastaus hänen rukoukseensa. Ja yön yksinäinen kulkija tunsi taas
vaipuvansa Kristuksen rakkauden pohjattomaan mereen. Vasta kun kaviot
kumahtivat siltapalkkeihin, havahti vaeltaja ja huomasi kulkevansa
yli Nidelvenin. Vartija sillan portilla tunsi hänet heti ja laski
tiedustelematta Nidarosiin. Kellot Pyhän Olavin kirkossa soivat
yömessuun. Mutta muuten lepäsi öinen rauha matalakattoisten majojen
yllä.




XVI. LINKÖPINGISSÄ.


Pitkä ja vaivaloinen oli matka Nidarosista Linköpingiin. Syksyn myrsky
riipi jo lehtiä Holaveden suurista metsistä. Vihdoinkin avautui eteen
Stångejoen tasanko ja kuljettiin metsien kätkössä olevaan kauppakylään,
Linköpingiin.

Kardinaali Nikolaus seurueineen oli kuin mikäkin taivaallinen ilmestys
näillä pohjan mailla. Ja hänet otettiin vastaan kuin itse paavi.
Kellot Pyhän Laurin kirkossa kumisivat. Papit tien varrella lauloivat
juhlallista hymniä. Kardinaalin toisella puolella ratsasti kuningas
Sverker, toisella kuningas Eerik. Ja kaiken yllä leijaili pilvi pyhää
savua. Mutta Henrik ei huomannut, mitä ympärillä tapahtui, sillä hän
tarkasteli kuningas Eerikkiä kiireestä kantapäähän. Siinä nyt oli sen
maan kuningas, jonka piispaksi hänet oli määrätty. Ah, mitä tuonnee tuo
maa hänelle! Iloako vai surua, onneako vai kärsimystä! — — —

Paitsi noita kahta kuningasta oli Linköpingiin saapunut kaikki Sveean
ja Göötan suurmiehet, jopa monta mahtajaa Skånestakin, muiden muassa
Lundin etevä arkkipiispa Eskil. Munkkeja ja pappeja oli tullut pohjolan
kaikilta kolkilta. Kardinaali Nikolaus pani täälläkin kaiken taitonsa
liikkeelle, mutta tuo järeä joukko ei ollutkaan täällä taivutettavissa
yhtä helposti kuin Nidarosissa. Kardinaali oli päättänyt järjestää
Ruotsiinkin oman arkkipiispan istuimen. Mutta tyhjiin raukesi
kardinaalin unelma, kun kokous ei päässyt yksimielisyyteen arkkipiispan
asuinpaikasta. Göötalaiset tahtoivat sitä Linköpingiin, sveealaiset
Upsalaan, ja kummatkaan eivät luopuneet ehdotuksestaan. Muut
ehdotuksensa sai Nikolaus toki toteutetuksi: Koko Ruotsi lupasi tästä
lähin maksaa veroa Roomaan, hyväksyttiin aseittenkantokielto ja monta
muuta kirkollista määräystä. — — —

Oli ilta, pimeä syysilta. Henrik astui nopeasti taitekattoiseen
majaansa, heitti kauhtanan harteiltaan ja sytytti talikynttilän. Sen
valossa aukaisi hän vapisevin sormin pergamenttikirjeen. Nuo tutut
koukerot saattoivat hänet aivan suunniltaan ilosta. Oi, hän oli saanut
kirjeen isä Bernhardilta Clairvauxsta. Ja Henrikin silmät aivan
juoksivat riviltä riville. Mutta hän ei ollut vielä päässyt loppuun,
kun ovi äkkiä avautui ja Lundin arkkipiispa Eskil syöksähti sisään.
Sanatonna sulki hän Henrikin syliinsä. Henrik joutui aivan ymmälle.
Mutta piispa Eskil hymyili, istahti rahille ja sanoi:

"Henrik poikani, älä ihmettele käytöstäni. Sain juuri kirjeen pyhältä
Bernhardilta, ja siinä hän kertoi niin paljon sinusta, että läksin heti
sinua etsimään. Nyt saan oikein paljon kuulla tuosta ihmeellisestä
miehestä, tulethan sinä suoraan sieltä, niin kirjoitti isä. En
milloinkaan unohda aikaa, jolloin oleskelin tuossa kauniissa laaksossa.
Sinne halajaa sieluni yhä, siellä tahdon kerran päättää eloni retken
luostarin rauhallisten muurien suojassa. Kerro nyt, poikani, isä
Bernhardista ja tuosta ihmeellisestä luostarista."

Ja Henrik kertoi. Mutta mitä enemmän hän kertoi, sitä enemmän halusi
piispa Eskil kuulla. Illan tunnit kuluivat. Taaskin aukeni ovi ja
samassa oli koko pieni maja täynnä munkkeja. Heidät oli aikanaan
isä Bernhard lähettänyt tänne pohjan perille, siksi hekin tulivat
tiedustelemaan Clairvaux'n oloja, kuultuaan Henrikin lähteneen
sieltä. Ja taas kertoi Henrik, kertoi suuret ja pienet tapahtumat.
Vasta sydänyön aikana lähtivät munkit, mutta piispa Eskil jäi vielä
hetkeksi istumaan. Henrik sanoi silloin hänelle: "Isä Bernhard
kirjoittaa kahdesta pappismunkista, jotka hän on lähettänyt minulle
työkumppaneiksi eräästä Saksan luostarista. Oletko kuullut mitään
noista papeista?"

Eskil: "Olen niinkin. Hehän juuri toivat nämä isä Bernhardin
kirjeetkin. Jo viikon päivät ovat he täällä Linköpingissä odotelleet
sinua. Haluatko, niin lähetän heidät jo aamunkoitossa luoksesi?"

Henrik: "Tietysti. Olen iloinen, kun saan pian nähdä isä Bernhardin
miehet. Kyllä tuo suuri apotti on sittenkin ihmeellinen mies."

Eskil: "On totisesti. Hänen suuruutensa käy joskus aivan yli
ymmärryksen. Hän se oikeastaan johtaa koko kristikuntaa, sillä
paavitkin tottelevat nöyrästi hänen käskyjään. — — Tulen sinun
luoksesi, poikani, joka päivä puhelemaan isä Bernhardista." — — —

Henrik lopetti juuri aamuhartautensa, kun kaksi nuorta pappia
astui hänen majaansa. Henrik nousi heitä tervehtimään ja kysyi
ystävällisesti: "Kumpiko teistä on Johannes, kumpiko Coppmannus?"

Pitempi papeista vastasi: "Minä olen Johannes. Olen angli niinkuin
sinäkin, vaikka olen oleskellut jo jonkun vuoden Saksassa."

Lyhempi ja hartiakkaampi sanoi vain: "Minä olen Coppmannus."

Henrikin sydän vavahti. Siinä mies hänen heimonsa saarelta,
vaaleatukkainen, sinisilmäinen. Liikutettuna hän kysyi: "Mikä sai
teidät lähtemään tänne kauas pohjoiseen?"

Coppmannus: "Isä Bernhardin kehoituksesta annoimme vihkiä itsemme
papeiksi, ja sitten läksimme. Olimme olleet munkkeina samassa
luostarissa."

Henrik: "Vai isä Bernhard teidätkin on saanut liikkeelle."

Johannes: "Ei yksin. Kristuksen rakkaus oli toisena käskijänä. Kukaan
ei tahtonut lähteä tänne pohjoiseen, jossa niin monet vaarat odottavat,
siksi päätimme me lähteä, nuoria ja voimakkaita kun olemme. — Mikä
odottanee meitä tuolla Sveeassa?"

Henrik: "Niin, mikä?"

Coppmannus: "Paljon ne meitä peloittelivat siellä kotona luostarissa.
Mutta tuo sveealaisten kuningas Eerik tuntuu hyvin hurskaalta mieheltä,
ja Sveean miehet ovat ihan samannäköisiä kuin Göötankin, vaikka heitä
on kuvailtu aivan hirviöiksi. En minä pelkää lähteä."

Henrik: "Clairvaux'n luostarissa luin Aadam Bremeniläisen
kronikan, jossa kerrottiin Upsalan suurista uhrijuhlista. Siellä
uhrattiin ihmisiäkin jumalille, ja komeana seisoi kullanhohtoinen
epäjumalantemppeli. Mutta siitähän on jo vuoskymmeniä. Aikojen kuluessa
kai on kaadettu Odinin, Torin ja Frejn patsaat temppelistä, valkea
Ansgariushan siellä jo saarnasi evankeliumia."

Coppmannus: "Ja on siellä käynyt muitakin. Meidän luostarista on
lähtenyt monta saarnamiestä Sveeaan asti, jopa joskus kauemmaksikin,
aina Suomeen."

Henrik: "Mikä oikeastaan on Suomi. Jo Norjassa kuulin ihmeitä tuosta
maasta. En ole kuullut tuota nimeäkään ennen, sillä Aadam Bremeniläinen
ei mainitse Suomea. Hän puhuu vain Kainuunmaasta, jossa ihmiset
syntyvät hienon, valkean villan peitossa ja kaikilla miehillä on koiran
pää. Olisikohan se sama maa?"

Johannes: "Sitä en luule, sillä Suomessa asuu ihan oikeita ihmisiä.
Luostarissamme pidetään erikoista kirjaa pohjoisista maista, ja siihen
ovat lähetysmatkailijat aina kirjoittaneet kokemuksiaan. Olen tuosta
kirjasta lukenut, että Suomi on meren takana, Sveeasta itään. Siellä
asuu paljon kansaa, ja se on levähdyspaikkana vielä kauemmas itään
matkustettaessa. Kerran — kauan sitten — oli luostarissamme majaillut
Helkky-niminen suomalainen, joka oli kastettukin ennen lähtöään.
Parikymmentä vuotta myöhemmin läksi luostaristamme pappismunkki Liudolf
Suomeen ja kastoi siellä koko Helkyn heimon. Näin kertoo tuo kronikka.
Vielä myöhemminkin, siihen aikaan, jolloin kuningas Stenkil hallitsi
täällä Ruotsissa, lähti Hiltin-Johannes luostaristamme Suomeen ja
saarnasi siellä kauan evankeliumia."

Henrik: "Onpa tuo kaikki ihmeellistä. Isä Bernhardkaan ei tiennyt
mitään Suomesta ja kuitenkin tunsi hän nämät pohjoismaat niin hyvin.
Luulenpa, että meidän täytyy ulottaa vaikutuksemme Suomeenkin, tuonne
laulujen ihmeelliseen maahan. Paljon työtä meille tulee."

"Mutta olemmehan nuoria", hymyili Johannes.

       *       *       *       *       *

Viikko oli vierähtänyt. Oli yö, ja myrsky vonkui nurkissa. Henrik istui
valvoen majansa nurkassa. Ihmeellinen tunnelma täytti hänet, sillä hän
tunsi taas olevansa elämän merkkipylvään edessä. Sen toiselle puolelle
jäi menneisyys, toiselle puolelle aukeni tulevaisuus. Huomenna aikoi
kardinaali vihkiä hänet Upsalan piispaksi. Näin oli hän ennen valvonut
jo kahdesti. Oi, mitä tiesi hän elämästä silloin, kun hän valvoi
kultaisten kannusten tähden! Vasta kun hän valvoi papiksi tullakseen,
oli suru jo paljastanut hänelle elämän syvät sammiot. Ja Henrikin sydän
vavahti. "Oi, äiti, äiti", huokasi hän. "Minä tahdon antaa kaikkeni,
koko olentoni Kristukselle." Hän vaipui polvilleen ja hänen sydämensä
yhtyi sanoitta Häneen, joka on julistanut murheelliset autuaiksi.
Miten kauan hän oli ollut vaipuneena Kristuksen haavoihin, ei hän
tiennyt. Hän havahtui vasta, kun tunsi jotain lämmintä kädessään.
Äkkiä hän nousi ja aukaisi kätensä. Ja katso! Molemmissa oli punaisia
hikipisaroita. Henrik vaipui melkein tiedotonna maahan. Oi, hän oli
saanut suurimman lahjan, mitä kuolevaisen osaksi koskaan voi tulla. Hän
oli saanut Kristuksen pyhät merkit käsiinsä. Sanoin sanomaton riemu
vavistutti hänen olentoaan. Hän tahtoi tehdä työtä Herran viinimäessä.
Kunpa hän voisi nostaa sadat ja tuhannet ylös maan tomusta sinne, missä
puhaltavat Jumalan tuulet, sinne missä Kristuksen pyhä rakkaus täyttää
koko ilman, ja sielu lepää Hänen haavoissaan. — Oi, hänelle oli tänä
yönä tapahtunut salaisuuksien salaisuus, jonka hän kätki sydämensä
syvyyteen.

       *       *       *       *       *

Oli vielä varhainen aamu. Vakavana astui Henrik Pyhän Laurin kirkon
pääalttarille, jonka yläpuolelle oli kohotettu purppurainen baldakiini.
Tuohukset ja kynttilät antoivat kirkolle lämpimän, salaperäisen
valaistuksen. Henrik näki edessään kirkossa kuningas Sverkerin ja
Eerikin seurueineen ja paljon muita. Kardinaali Nikolaus toimitti
vihkimisen arkkipiispa Eskilin ja kymmenien pappien avustamana. Henrik
tunsi koko ajan olevansa ihmeellisten taivaan voimien kannattamana.
Paastosta ja yövalvonnasta huolimatta, jaksoi hän tyyneenä seurata
juhlaa. Vasta toimituksen lopulla, kun papit panivat siunaten kätensä
hänen päälleen, saattoi pyhyyden ylenmääräinen läsnäolo hänet melkein
tiedottomaksi, horjuvin askelin kulki hän kardinaali Nikolauksen
tukemana kirkosta. Hän ei kuullut enään piispa Eskilin ylevähenkistä
lähtösaarnaa kokouksen jäsenille, eikä pappien laulamaa ihanaa hymniä:
"Jesu dulcis memoria."

Kohta tämän jälkeen täytyi Henrikin erota ystävästään Nikolauksesta,
joka oli ollut kuin tuulahdus Clairvaux'n leppoisesta laaksosta.
Kardinaali oli alakuloinen. Hänen työnsä ei ottanut menestyäkseen
täällä Ruotsissa. Hän ei ollut voinut järjestää tänne
arkkipiispanistuinta, ja kuitenkin oli kirkko ainoa, joka voisi
pitää yllä järjestystä täällä pohjan äärellä. Lisäksi oli hän tehnyt
kaikkensa säilyttääkseen rauhan Tanskan ja Göötan välillä. Mutta
turhaan oli mennyt sekin puuha, sillä Tanskan kuningas Sven Grade
oli taipumaton, hän tahtoi välttämättä kostaa sen loukkauksen,
minkä kuningas Sverkerin poika oli tuottanut kahdelle ylhäiselle
Tanskan naiselle. Ei muistanut Sven Grade enään Fotevigin kamalaa
taistelua, jossa tanskalaisilta kaatui muitten lisäksi viisi piispaa
ja kuusikymmentä pappia. Silloin alkoi tämä pohjolan pappispula, mutta
sitä ei muista kuningas Sven sotainnossaan. — Näin valitteli kardinaali
Nikolaus. Mutta sitten hän pyyhkäisi otsaansa ja entinen valoisa hymy
leikki taas hänen kasvoillaan. "Kaikki on Jumalan kädessä", virkkoi
hän, "sinunkin työsi tuolla pohjan äärimmällä äärellä. Luota vain
Jumalaan ja kylvä, Kristus kyllä pitää huolen kasvusta."

Kardinaali siunasi Henrikin, ja sitten he erosivat, toinen lähteäkseen
pohjoiseen, toinen etelään.




XVII. KOHTI UPSALAA.


Pakkanen jysähteli metsässä ja lumi narisi kavioitten alla. Henrik
kietoutui lujemmin turkkeihinsa. Tämä oli sitä pohjan kovuutta,
jota hän oli pelännyt Clairvaux'n lämpimässä laaksossa. Kuinka hän
kestäisi täällä! Minkälainen maa ja kansa häntä odottikaan tämän
loppumattoman Kolmårdin metsän takana. Savusiko siellä vielä epäjumalan
alttari ihmisuhreineen, ja kuljetettiinko siellä vielä epäjumalien
kuvia juhlasaatossa yli peltojen siemenen aikana? — Näin ajatteli
Henrik ratsastaessaan suunnattoman Kolmårdin halki. Matkaseurue
oli suuri, sillä kaikki Sveean miehet palasivat nyt kuninkaansa
mukana kokouksesta. Kun ilta alkoi pimetä ja susien ulvonta rupesi
säestämään pakkasen pauketta, kiirehdittiin hevosia ja niin päästiin
erämaan matalaan yömajaan "sivuhuoneeseen". Sen oli joku uskova sielu
rakentanut tänne keskelle mittaamatonta metsää levähdyspaikaksi
matkamiehille. Ihmeissään astui Henrik majan korkean kynnyksen yli.
Tässäkö piti heidän olla yötä — tähdet kiiluivat katon läpi ja nurkissa
oli lunta. Mutta pian loimusi nuotio tuvan keskellä kivialustalla,
ja sen suloisessa loisteessa syötiin illallinen. Ihmeeksi luisti
keskustelukin tässä nuotion ääressä. Kuningas Eerikkin, joka alussa
oli ollut kovin jäykkä, laski nyt leikkiä loppumattomiin ja oli hyvin
ystävällinen Henrikille. Kardinaali Nikolaus oli kertonut Henrikille,
että kun Eerik kuuli Sveean uuden piispan tulevan Clairvaux'sta,
oli hän tehnyt aika tenän. — "Göötit pitäkööt clairvauxlaisensa ja
heidän uudistuksensa, minä tahdon piispan oikein vanhaa tekoa", oli
kuningas Eerik sanonut. Mutta kun Nikolaus oli sanonut, että Henrik
on englantilainen, oli Eerik heti taipunut. Ja tässä he nyt yhdessä
olivat. Miten hyvältä tuo Eerikin ystävällisyys tuntuikaan! — — —

Hetken vielä tarinoi miesjoukko iloisen valkean ääressä. Mutta
sitten kellistyivät he yksi toisensa jälkeen tuoreelle havuvuoteelle
nukkumaan. Viimeiseksi jäivät siihen kuningas Eerik, Henrik, Johannes
ja Coppmannus. Vartijan askeleet kuuluivat ulkoa, ja Eerik kertoi,
miten näissä suurissa metsissä joskus piileili rosvoja, jotka
hätyyttivät matkamiehiä. Siksi piti olla varuillaan, ja siksi miehet
nukahtivat keihäs kourassa. — Henrik olisi mielellään tahtonut kysyä,
vieläkö Upsalan kullanhohtoisessa temppelissä uhrattiin epäjumalille,
mutta ei hän sentään sitä tehnyt — sittenpähän näkee, kun sinne tulee.
Viimein nukahti kuningas Eerikkin. Mutta kauan istuivat valveilla nuo
kolme muukalaista jumalanmiestä puhellen niistä tehtävistä, jotka
odottivat heitä tuolla suurien metsien takana.

Vielä havuvuoteeltaankin katseli Henrik kauan katon läpi loistavia
tähtiä. Hevoset rouskuttivat jyviään, vartijain askeleet narisivat, ja
silloin tällöin kuului suden ulvahdus. Hiilos hiipui. Henrik nukahti.

       *       *       *       *       *

Aamun valjetessa lähdettiin taas matkalle. Yöt vietettiin nuotion
ääressä paljaan taivaan alla. Vihdoinkin päästiin asutuille maille. Ja
Mälarin rannalla sai Henrik istua kuninkaan viereen rekeen. Lähdettiin
kirkasta jäätä myöten matkalle. Kuninkaan hird ratsasti, mutta useat
suurmiehet ajoivat reellä. Vasta Sigtunassa levähdettiin kunnollisesti.
Kuninkaalla tuntui olevan kiire kotiin. Siinä jo tultiin Ekoln-lahteen
ja ajettiin Fyrisjoen jäätä ylös Itä-Årosiin eli Uuteen Upsalaan.




XVIII. UPSALASSA.


Hevonen pysähtyi kuninkaan talon eteen, ja reippaana nousivat Eerik
ja Henrik reestä. Hirnahtelevien hevosten ohi astuivat he jykevistä
hongista rakennettuun tupaan. Henrik katseli ihmetellen ympärilleen.
Tupa oli tavattoman suuri, ja avonainen takka oli nurkassa — ei
keskellä lattiaa, kuten joka paikassa muualla oli ollut. Ja savukin
meni kiviuomaa myöten ulos, niin ettei sitä hiventäkään ollut tuvassa,
vaikka iloinen tervasvalkea paloi takassa. — Katto-ikkuna oli peitetty
ohuella nahalla, jonka läpi valo himmeänä virtaili tupaan. Kaappeja
seinillä, arkkuja tässä ja juhlallisen jykevä tammipöytä tuossa.
Siihen keskeytyi Henrikin katseleminen, kun kuningatar Kristiina
miehensä seurassa ryhdikkäänä tuli tervehtimään Henrikkiä, Johannesta
ja Coppmannusta. Kristiina loi läpitunkevan katseensa Henrikkiin, kuin
yhdellä silmäyksellä nähdäkseen, mikä hän oli miehiään. Sitten hän
viittasi palvelijoille, jotka heti täyttivät simalla hopeahelaiset
sarvet. Vanha, isiltä peritty tapa oli näet sellainen, että
tervetulijaismalja juotiin aina matkaturkit päällä. Kuningas Eerik
nousi nyt kunniaistuimen korokkeelle, nosti sarvensa korkealle ja
puhui: "Terve valtakuntani, voimakas Sveea! Terve heimoni maa, Uplanti!
Terve kotoiset pirtit ja polut! Teidän ylistykseksenne tyhjennän
sarveni." Ja kuningas tyhjensi ensimäisen simasarven, samoin muut. Heti
täyttivät palvelijat ne uudestaan. Kuningas kohotti taas sarvensa ja
sanoi: "Terve sinulle Henrik, Sveean uusi piispa! Terve teille hengen
miehet Coppmannus ja Johannes! Teidän kunniaksenne tyhjennän sarveni!"
Vielä kolmannen kerran täyttivät palvelijat sarvet, ja Eerik sanoi:
"Kohotan kuohuvan simasarveni rakkaan puolisoni Kristiinan ja poikani
Knuutin terveydeksi!" — Vasta nyt riisuivat tulijat turkkinsa ja
istuivat tammisen pöydän ääreen aterioimaan.

Iltapuolella lähti kuningas Eerik vieraineen Pyhän Kolminaisuuden
kirkkoon. Niin somalta tuntui Henrikistä astella mutkaista kujaa ja
katsella, kuinka savu sakeana kohosi matalien pirttien räppänäreiästä
tai seinäaukosta kapealle kujalle.

Ihmeissään jäi Henrik katselemaan Pyhän Kolminaisuuden kirkkoa. Ja
tyytyväisenä Eerik virkkoi: "Osataan täällä Sveeassakin jotakin tehdä."

Henrik: "Mutta piispan talo ja kirkko ovat Vanhassa Upsalassa, miksi on
tuo komea kirkko rakennettu tänne?"

Eerik: "Se on nyt niin, että siellä Vanhassa Upsalassa — siellä nyt
on — — — sinne ei nyt tahdottu rakentaa näin komeata kirkkoa. Tähän
satamapaikkaan kaupunki kuitenkin kerran siirtyy. Ja sitten — siellä on
vielä tuo vanha lehto, jossa ihmiset joskus salaa uhraavat vanhoille
jumalille. On siellä vielä tuo vanha temppelikin 'Korkeat salit',
vaikkakin rappeutuneena. Ja taikakummutkin siellä ovat — minne ne
siirtäisi kummut ja lehdot. Siksi rakennettiin tuo kirkko tänne, vaikka
minunkin suuri kartanoni on Upsalassa."

Henrik: "Vai on siellä vielä tuo kuuluisa epäjumalien temppeli. Sen me
pian maahan sorramme."

Eerik: "Varovaisuutta ystäväni! Ei siellä enään uhrata. Mutta kansa
katselee hartaudella tuota vanhaa pyhäkköä, jossa esi-isämme ovat
vuossatoja jumaliaan palvoneet. — Minä en ole tahtonut sentähden
ärsyttää kansaa. Mahdollisesti sinä voit sortaa temppelin maahan. Mutta
ole varovainen. Pystyyn sen jätti kuningas Stenkilkin aikoinaan."

Henrik aikoi sanoa jotakin, mutta Eerik aukaisi kirkon oven ja he
astuivat komeaan pyhäkköön. Heitä vastaan tulivat Pyhän Kolminaisuuden
kirkon molemmat papit, Upsalan kaikki kolme pappia ja muutamia
lähiseudun hengenmiehiä ja munkkeja. Kunnioittaen tervehtivät he uutta
päämiestään. Kauan he sitten yhdessä neuvottelivat kirkon oloista.
Päätettiin, että Coppmannus ja Johannes saivat mennä Henrikin kanssa
Upsalaan ja muodostaa siellä entisten pappien kanssa tuomiokapitulin,
niinkuin pyhä isä Roomassa oli määrännyt. Mutta nämä Pyhän
Kolminaisuuden kirkon papit saivat edelleen jäädä tänne Itä-Årosiin.

Iltamessuun saapui kansaa tavallista enemmän, sillä kulovalkeana oli
kaikkialle levinnyt tieto uuden piispan saapumisesta. Ja sanomaton
oli hämmästys, kun Henrik messun jälkeen nousi puhumaan kansalle.
Vähän oudosti hän äänsi kansan kieltä, mutta joka sanan he kuitenkin
ymmärsivät. Saarnan sisältö oli heistä hyvin kummallista. Paljon eivät
he siitä ymmärtäneet, mutta sen he ymmärsivät, että jotain uutta ja
ihmeellistä oli tullut tuon miehen mukana vanhaan Sveeaan.

Seuraavana päivänä lähti Henrik puolen peninkulman päässä sijaitsevaan
Upsalaan ja asettui Johanneksen ja Coppmannuksen kanssa asumaan
tilavaan piispantaloon. Heti alkoi hän tutkia uuden hiippakuntansa
asioita. Upsalan vanhat papit kertoivat, että koko maa oli jo kastettu
ja että kaikkialla oli jo kirkkoja ja pappeja. Jossakin syrjäseuduilla
tietenkin uhrattiin vielä vanhoille jumalille, sillä hidas on kansa
luopumaan tavoistaan. Pian sai Henrik kuitenkin huomata, ettei kaikki
ollut niin valoisaa, kuin nuo herttaiset vanhukset kuvailivat. Vain
kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun viimeiset ihmisuhrit
toimitettiin "Korkeissa saleissa", ja pappien tietämättömyys oli suuri.
Laajana avautui sentähden Herran viinimäki hänen eteensä. Työtä oli
äärettömästi, mutta työmiehiä vähän. Kuinka kiitollinen hän olikaan
isä Bernhardille siitä, että tämä oli lähettänyt hänen avukseen miehet
sellaiset kuin Johannes ja Coppmannus.

Ja kuningas Eerik sitten! Kuka olisi luullut Linköpingissä, että tuo
jäykkä ja jörö mies oli niin lämmin kristitty. Ahkerasti hän rukoili,
paastosi ja toimitti kaikki hartauden harjoitukset, ja Henrikille
hän oli mitä uskollisin auttaja ja ystävä. Yhdessä he suunnittelivat
monet illat, kuinka ulottaa Sveean valta yli koko vanhan Svitjodin
ja samalla luoda järjestynyt ja voimakas kirkko, joka voi seistä
lujana ajan kaikissa myrskyissä. Ja yhdessä he laativat monta
hyvää lakia, jotka hyväksyttiin ilman muuta maakuntien käräjillä
kuninkaan esityksestä. Niinpä tuli nyt naisen asema ja perintöoikeus
järjestetyksi uuden lain mukaan. Vaikka ei kansa täällä pitänyt
uudistuksista, otettiin kuitenkin kaikki Eerikin ja Henrikin säädökset
mielihyvin vastaan, sillä niin viisaita ne aina olivat. Ja se rakkaus,
jolla kuningas otettiin kaikissa maakunnissa vastaan, kohdistui aivan
huomaamatta myöskin hänen seuralaiseensa Henrikkiin, jonka ihmeellisiä
saarnoja kuunneltiin sydämen halulla. Jo ensimäisenä talvena
tutustui Henrik lähes koko hiippakuntaansa kierrellessään kuninkaan
kanssa talvikäräjillä. Ja milloin asiat vaativat, teki hän matkoja
yksikseenkin. Pohjan pakkaset eivät häntä enään pelottaneet, niihin oli
hän jo tottunut.

Henrikin ollessa melkein aina matkoilla hoiti Coppmannus
tuomiokapitulin ja kirkon juoksevat asiat. Hän olikin kuin luotu siihen
toimeen. Levollisena ja tyynenä harkitsi hän kaikki asiat perinpohjin.
Siksipä Henrik kotonakin ollessaan jätti kirkon käytännöllisen puolen
Coppmannuksen hoitoon. Itse oli hän suuren innoituksen mies, joten nuo
kirkon arkiset huolet tuntuivat rasitukselta. —

Heti Upsalaan saavuttuaan oli Henrik perustanut sinne koulun,
ensimäisen Sveean-maassa. Johannes oli tuon koulun opettajana, mutta
aina, kun vain aikaa riitti, antoi Henrik itsekin opetusta noille
nuorille kansanmiehille, jotka aikoivat papeiksi heimonsa keskuuteen.

Mitä lämpimämmäksi kevät tuli, sitä suuremmat joukot riensivät
kuuntelemaan Henrikin saarnoja. Usein oli väkeä niin paljon, että
Henrikin täytyi jättää ahdas kirkko ja puhua kuulijoilleen Jumalan
kirkkaan taivaan alla. Kerran sitten sattui kummia. Oli toukokuun ilta
ja juuri se aika, jolloin ennen vanhaan kuljetettiin epäjumalien kuvia
yli siemennettyjen peltojen. Henrik puhui suurelle kuulijakunnalle
kirkon ulkopuolella. Kevään raikas tuoksu täytti ilman. Äkkiä keskeytti
Henrik puheensa ja kysyi: "Kuka uskaltaa lähteä minun kanssani
hävittämään tuota rappeutunutta pahanhengen temppeliä, sillä tänä
iltana se hävitetään! Niin on Valkea Jumala käskenyt." — "Minä ja minä
ja minä", kuului loppumattomiin kansan seasta. Eikä aikaakaan niin oli
"Korkeat salit" hävitetty ja osa lehdon pyhistä puista kaadettu.

Seuraavana päivänä sanoi kuningas Eerik ihmetellen: "Henrik, sinä teet
ihmeitä joka päivä. Vuosi sitten olisi kansa lyönyt kuoliaaksi sen,
joka olisi uskaltanut koskea 'Korkeisiin saleihin'. Nyt sinä panit
kansan itsensä sen hävittämään. Miksi sinä vielä muutatkaan tämän
Sveean heimon!"

Henrik: "Jumalan työtä tuo oli eilen, ei minun. Olin pyytänyt, että
näin tapahtuisi, ja Kristus oli kuullut rukoukseni. Paljon on täällä
vielä pakanuutta kansan sydämessä, paljon on täällä Herran työtä. Mutta
onhan Hän voimakas, vaikka työmiehiä onkin vähän."

Eerik: "Vähänhän niitä on ja eloa on paljon. Mutta sinä, ystäväni,
vastaat ainakin sataa. Varmaan ei Jumalan enkeli saarnaisi paremmin
kuin sinä. Toisinaan kun kuuntelen sinua, tuntuu minusta, kuin voisit
taivuttaa vaikka kivetkin, jos tahtoisit."

Henrik: "Liioittelet, ystäväni. Ei minulla itselläni ole mitään. Jumala
vain käyttää minua tarkoituksiinsa, antaa minun julistaa pelastavan
rakkauden ihmeellistä sanomaa syntisille."




XIX. KAUKAISIA VIERAITA.


Sigtunan markkinoilla oli paljon väkeä. Kaksi vierasta purtta lähti
markkinoitten päätyttyä pohjoiseen. Ja pian astui kolme matkamiestä
Upsalan piispantuvan kynnyksen yli. Hämmästyneenä katseli piispa
Henrik tulijoita. — Ketä he olivat? Mitä he etsivät? Vihdoin
rohkaisi muuan miehistä mielensä ja alkoi: "Olemme tuolta itäisen
meren ääriltä, Ahvenanmaaksi kutsutaan syntymäsaartamme. Kerran on
heimomme jo kastettu, mutta uusi pakanuus meitä taas uhkaa, jos emme
saa saarellemme pappia. Meillä on siellä puolivalmis kivikirkkokin
Lembötessä, mutta Odinin tietäjä sen läheisyydessä nyt uhreja
toimittaa. Kun kuulimme, että täällä on uusi piispa, tulimme pyytämään
pappia saarellemme. Veisimme hänet jo mennessämme, merenkulkijat kun
aina kyselevät, miksei ole pappia Lemböten levähdyspaikassa."

Henrik ei ennättänyt sanoa vielä mitään, kun toinen miehistä alkoi
puhua. "Sama on meidänkin asiamme. Olemme vielä kauempaa, itäisen meren
toiselta rannalta, Suomesta. Kastettuja on meilläkin paljon, mutta
pappeja ei ole muita kuin yksi ainoa, valkohapsi vanhus. Nuoren papin
mekin ottaisimme purteemme."

Henrik tunsi sydämensä sykähtelevän ilosta. Miten suureksi tuleekaan
Herran viinimäki. Hän käski miesten levähtää ja riensi neuvottelemaan
ystäviensä kanssa. Johannes ja Coppmannus innostuivat äärettömästi.
Mutta kun ruotsalaiset papit ja kuningas Eerik saapuivat, laimeni
innostus. — "Ei ole ensi kertaa, kun sinne pappia pyydetään", sanoi
Eerik. "Mutta sen sanon, että henkensä kaupalla sinne lähteä saa. Ah,
paljon on sinne mennehiä, mutta vähän palanehia. Meillä ei ole liikoja
pappeja, ei." — — —

Samaa mieltä olivat muut, paitsi Henrik, Johannes ja Coppmannus. Mutta
Henrik ei voinut lähteä, sillä tänä ensimäisenä kesänä piti hänen
tehdä paljon matkoja niille seuduille, jonne talvella oli vaikeampi
päästä kuin kesällä. Coppmannus ei myöskään voinut jättää työtänsä.
Mutta Johannes! Osa hänen oppilaistaan oli jo vihitty papeiksi ja
muut olivat lähteneet kotiseudulleen palatakseen talven tullen. Niin
hyvin voisi Johannes mennä kesäajaksi Lemböteen ja palata talveksi
Upsalaan. Ja Johannes oli valmis lähtemään. Kuningas Eerik kyllä yritti
estää hänen lähtöään. Mutta Johannes vain hymyili, nousi vieraitten
purteen ja lähti. Suomen miehet saivat kuitenkin ilman pappia palata,
vaikka Henrikin into olikin ollut suuri. "Vielä minä teillekin papin
lähetän", sanoi hän lohdutellen Suomen miehille, joita hän koko ajan
oli mielenkiinnolla katsellut. Vihdoinkin oli hän omin silmin nähnyt
tuon laulun ja sadun maan asukkaita.

Kesä kului. Henrik teki työtä melkein yöt päivät. Kun syksy alkoi
sirotella kultalehtiään paimenten poluille, tunsi hän hiippakuntansa
jokaisen kolkan, ja kansa tunsi hänet.

Suurta iloa Henrikille tuotti isä Bernhardin kirje, joka saapui syksyn
tullen matkamiesten mukana. Syvästi liikutettuna luki Henrik noita
koukeroita, joita vanhus vapisevalla kädellään oli piirtänyt. Henrikin
ei pitäisi peljätä, ei murehtia, Jumala on voimakas, Jumala on rakkaus.
Hän — isä Bernhard — tunsi itsensä hyvin väsyneeksi, tunsi loppunsa
lähenevän, siksi tahtoi hän vielä kerran siunata rakasta poikaansa
Henrikkiä ja rukoilla siunausta hänen työlleen. Niin kirjoitti tuo
suuri apotti.

Syksyn kuluessa luki Henrik uudestaan ja uudestaan tuon rakkaan
kirjeen, ja aina se täytti hänen sielunsa pyhällä ilolla. Mutta tuli
sitten päivä, jolloin ilo pakeni Henrikin sydämestä. Se oli päivä,
jolloin Upsalan piispantaloon tuli taas kaukaisia vieraita, ei
pappia pyytämään kuten keväällä, vaan ilmoittamaan, että Johannes ei
palaa milloinkaan — hän oli jo lähtenyt ijäisyyden matkalle. Odinin
tietäjä oli hänet salaa surmannut.

Henrik sulkeutui huoneeseensa. Isku tuli liian äkkiä, ja se oli kova.
Ensin oli hän murtua murheeseen. Mutta sitten hiipi hänen sieluunsa
epäilyksen kyy. Mitä, eikö Jumala tahtonutkaan suojella omiaan. Herran
viinimäessä on muutenkin liian vähän työmiehiä, miksi Hän antaa pahan
voittaa! — Yhtäkkiä nousi hänen sieluunsa sitten koko syytösten sarja.
Miksi ei hän estänyt Johanneksen lähtöä? Miksei hän kuunnellut Eerikin
varoitusta? Ja syystuuli alkoi heti vonkua nurkissa: Sinun syysi, sinun
syysi, kurja mies! Kauhistuneena pakeni Henrik rukouskammioonsa. Koko
elämän syysarja painoi hänen olentoaan. Koko yön oli hän polvillaan
Ristiinnaulitun edessä, ja hänen sielunsa kamppaili kuoleman hädässä.
Mutta kun aamu vaikeni, nousi hän tyyneenä ja vakavana. Hän oli saanut
voiton. Varmoin askelin hän astui sanantuojien luo ja sanoi totisena:
"Yhden papin te vielä saatte saarellenne." — Ja koko hänen olentonsa
huokui lujuutta ja päättäväisyyttä.




XX. LÄHTÖ.


Luminen talvi oli mennyt. Uusi kevät kylvi kukkiaan kunnaille, ja
kottarainen vihelti rantatammissa. Piispa Henrik kulki Itä-Årosin
mutkikkaita kujia Fyrisjoen rannalle, jossa laiva oli lähtövalmiina.
Alakuloisena asteli kuningas Eerik hänen rinnallaan ja totisia olivat
saattamaan lähteneet papitkin. Kun päästiin rannalle, virkkoi kuningas:
"Ystäväni Henrik, ajattele nyt vielä kerran tarkoin aikeitasi ja
peruuta tämä mieletön matka! Muista Johanneksen kurjaa kohtaloa! Se
sama kohtalo odottaa sinuakin, Odinin tietäjä elää siellä yhä."

Henrik: "Jumala on suurempi kuin Odinin tietäjä. Hiuskarvaakaan
ei putoa päästäni Hänen tahtomattaan. Minä luotan Jumalaan koko
sydämestäni."

Eerik: "Häneen luotti Johanneskin. Ja sittenkin vei hänet surma."

Henrik: "Uskon senkin tapahtuneen Jumalan tahdosta. Joka paikassa,
minne Herran viinimäki on istutettu, on taimia täytynyt alussa kastella
marttyyrien verellä. Ilolla ovat Herran miehet antaneet elämänsä
evankeliumia saarnatessaan, ilolla tiedän Johanneksenkin kuolleen.
Elämänsä uhrasi meidän Herrammekin ristillä toisten hyväksi. Miksi siis
me pelkäisimme kuolemaa."

Eerik: "Mutta täällä Sveeassa on sinulla kyllin työtä, täällä sinua
tarvitaan, täällä sinua kaivataan. Juuri kun olet saanut kaiken
järjestykseen, lähdet. Ah, liian kova on kohtalomme. Emme varmaan ole
olleet sinulle kyllin hyviä, sinä jumalanmies."

Henrik: "Oi, olette, olette. Täällä on minulla aivan liian hyvä, täällä
on tie tasoitettu, polku tehty helpoksi kulkea. Siksipä tahdonkin
lähteä sinne, missä kukkulat ovat alentamatta, Herran viinimäki
istuttamatta."

Eerik: "Mutta jos surma yllättää sinut jo ennen, kun pääset
tuonne kaipaustesi maahan, Suomeen. Ei päässyt Johanneskaan kuin
Ahvenanmaalle."

Henrik: "Kaikki on Jumalan kädessä."

Eerik: "Mutta sanonpa sen, että jos aika olisi toinen, jos ei Tanskan
kuningas Sven Grade nyt hätyyttäisi Göötanmaata, niin läksisinpä
laivoillani sinun kanssasi Ahvenanmaalle ja verottaisin kaikki saaret,
kuten esi-isäni ennen. Ja sitten kastettaisiin kaikki asukkaat yhdellä
kertaa, itse Odinin tietäjäkin."

Henrik: "Herran viinimäen istuttaminen ei ole miekan työtä. Tuuleen
kylvi aikanaan Olavi Pyhä käydessään ristiretkellä Suomessa. Turhaan
levitti Sigurd Jerusaleminkävijä kristinuskoa Smålantiin, miekan kylvö
ei itänyt. Turhaa työtä samoilla seuduilla miekkoineen teki Knuut
Lavard. Mutta valkean Ansgariuksen kylvö iti täällä Mälarin rannoilla,
samoin Pyhän Davidin, Pyhän Eskilin ja monen muun. Ja niin on vieläkin:
Herran sanan kylvö ei ole miekan työtä, siksi lähden mieluummin yksin
tuon suuren meren yli."

Eerik: "Mutta onhan itse pyhä isä Roomassa kehottanut tarttumaan
miekkaan, ja samaan suuntaan puhui kardinaali Nikolaus Linköpingissä."

Henrik: "Pyhä isä ja piispa Nikolaus kehoittavat taistelemaan kirkon
vihollisia vastaan. Se, joka ei tiedä pyhästä kirkosta mitään, ei
vielä voi olla kirkon vihollinen. Ensin on kylvettävä kristinopin
siemen, ja jos ilmestyy vihollinen, joka kitkee pois taimet, silloin on
lupa tarttua miekkaan ja kukistaa tuo vihollinen. Yksin lähden meren
äärelle. Jos ilmestyy ristinvihollinen, silloin saat vetää miekkasi
huotrastasi, kuningas."

Eerik: "Aivan yksin et lähde. Kymmenen parasta miestäni tulee mukanasi
Ahvenanmaalle, sillä olen päättänyt, ettei ainakaan Odinin tietäjä
lähetä sinua tuonelaan."

Henrik: "Kiitoksia huolenpidostasi. Miehet voivat valmistaa Lemböten
keskeneräisen kirkon. Odinin tietäjää en pelkää, sillä kohtaloni on
Jumalan kädessä."

Kuninkaan kasvot värähtelivät, kun Henrik sanoi hyvästi. Papit
vuodattivat kyyneleitä, ja yksin lujaluontoinen Coppmannuskin, jolle
nyt jäi hiippakunnan hoito, oli liikutettu.

"Hoitakaa rakkaudella Herran viinimäkeä", sanoi Henrik vielä purrestaan
rannalla seisoville papeille.

       *       *       *       *       *

Monta päivää oli soudettu. Vihdoinkin avautui Itämeri aivan
rannattomana laivamiesten eteen. Henrik vaipui omituiseen
surunvoittoiseen tunnelmaan. Hän muisti matkojaan yli Kanaalin, yli
Välimeren. Siitä siirtyivät ajatukset Claivaux'n kauniiseen laaksoon.
Ja viimein oli edessä lapsuuden vihreä vuoristo. Hänen sydäntään
värisytti. — Oi, hänen täytyi antaa kaikkensa Kristukselle. Hänen
täytyi viedä ristinsanoma yli maan äärien. Sveeassa tiet olivat liian
tasaisia. Mutta täällä! Mikä odottikaan häntä tämän meren takana?
Ensin Ahvenanmaa ja puolivalmis kirkko Lembötessä ja Odinin tietäjä.
Mutta sitten! Hän lähtee Suomeen, tuonne laulujen lumottuun maahan,
jonne onnen kannelkin kerran vietiin tuntureitten maasta. Laulu-Björn
siitä ensin kertoi, ja sitten oli hän tutustunut Corveyn luostarin
vuosikirjan kuvauksiin tuosta kaukaisesta maasta. Mutta vasta Upsalassa
sai hän oikeat tiedot Suomesta, olipa hän tavannut monta suomalaistakin
siellä. Nyt hän tiesi, että Suomessakin on jo paljon kastettuja, oli
ennen vielä enemmänkin, mutta kaatunut on sieltä ristinvalta. Oi,
kuinka hän halusikaan mennä pystyttämään sen uudestaan. Siitä asti,
kun hän ensimäisen kerran kuuli tuosta maasta, ovat hänen ajatuksensa
vastustamattomasti rientäneet sinne — ihmeellistä.

Tasaisesti soutivat miehet. Hiljaa, hyvin hiljaa huokaili meri. Kaukana
taivaanrannalla häämötti saaren sininen ranta. Yksinäinen mies veneen
keulassa tunsi tuulen vienossa hyminässä Jumalan äänen. — — —




XXI. ODININ TIETÄJÄ.


Kesäilta oli lämmin, sanomattoman lämmin. Henrik istahti kivelle
Lemböten kirkon seinämälle. Käki kukkui jossakin kauempana, ja lokit
leijailivat meren yllä. Henrikin katse solui verkkaan mäen metsäistä
rinnettä alas merelle, josta nousi suolan voimakas tuoksu. Tuossa
hänen edessään kummulla oli mahtava merimerkki, joka näkyi kauas
ulapalle. Tuolla oli pakanoitten pyhä lähde ja sen ympärillä pyhä
lehto, jossa Odinin tietäjät vuosisatoja olivat asustaneet. Tässä hänen
vierellään oli Lemböten kivinen kirkko valmiina, ihan valmiina. Ja
sunnuntaitunnelma täytti Henrikin sielun. Kirkko oli hänen saapuessaan
ollut vain päätykohokkeja ja kattoa vailla. Mutta kokonainen
kuukausi heiltä sentään meni, ennenkuin kirkko oli valmiina, vaikka
ponnisteltiinkin yötäpäivää. Odinin tietäjää ei oltu kuultu, eikä
nähty, vaikka seudun asukkaat varmoina vakuuttivatkin:

    "Ken kirkkoa korjaa,
    Sen tietäjä surmaa.
    Ken kirkkoa kattaa,
    Sen tietäjä kaataa."

Ja niin oli kansa peloissaan, ettei kukaan uskaltanut tulla heitä
auttamaan, vaikka monen mieli teki. Yksin teki Henrik miehineen työtä,
ja valmiina on nyt kirkko. Sitä ihmiset vain suuresti ihmettelivät,
ettei Odinin tietäjä ollut heidän työtään keskeyttänyt. Ja eilen, kun
ensi kerran pidettiin jumalanpalvelus uudessa kirkossa, oli se ääriään
myöten täynnä kansaa, jo aikaisemmin kastettua kansaa. Monta kauempaa
tullutta oli hän kastanut ja jatkanut opettamista vielä tänään koko
aamupäivän. Oi, täällä oli muokattu maa Herran kylvölle. — Johannes,
Johannes ja te muut, teidän kylvöänne saan minä niittää! Miksi pitääkin
minun aina astua tasoitettuja teitä. Miksi Herra minua säästää, vaikka
olen näin nuori ja voimakas? Ehk'ei sieluni ole vielä niin kirkas, että
Herra voisi minua käyttää vaikeisiin tehtäviin! Herran miesten on aina
täytynyt paljon kärsiä. Mutta minä! — Oi, Jumalani, sinä tiedät, että
sieluni aina värisee, kun muistan lapsuuteni vihreitä vuoria. — — —

Askeleita kuului metsästä, ja Henrik heräsi mietteistään. Siinä astui
hänen luokseen pitkä, rohdinpaitainen mies, jonka harmaa tukka valui
alas harteille ja parta ulottui polviin. Mies pysähtyi ja katseli
tutkien Henrikkiä. Vihdoin hän virkkoi suorasukaisesti: "Olen Odinin
tietäjä. Tahdotko kastaa minutkin?"

Henrik vavahti. Välähdyksenä lensi häneen ajatus huutaa luoksensa
miehet, jotka häärivät verkkojensa ääressä rannalla. Mutta samassa hän
muisti, että Jumala on toki suurempi kuin Odinin tietäjä. Tyyneesti hän
sentähden vastasi: "Sinua on mainittu ristin suurimmaksi viholliseksi.
Viime vuonna surmasit Kristuksen uskollisen palvelijan, Johanneksen.
Kuinka tulet nyt pyytämään kastetta?"

Tietäjä: "Olen saanut kokea, että Kristus on suurempi kuin Odin."

Henrik: "Kuinka sen olet kokenut?"

Tietäjä: "Keväällä, kun tulit tänne, kävin monena yönä tuon
kivirakennuksen luona särkeäkseni, mitä te olitte päivällä rakentaneet.
Mutta kivet tuntuivat liikkumattomilta, ja jos jonkun irti sain,
putosi se aina päälleni, loukaten minua. Silloin päätin surmata sinut.
Lähestyin yöllä majaasi, mutta silloin tarttuivat jalkani maahan. En
voinut ottaa askeltakaan eteenpäin, takaisin kyllä pääsin. — Tästä minä
tiedän, että Kristus on suurempi kuin Odin."

Henrikin sydän tulvehti ilosta, kuullessaan miten ihmeellistä huolta
Jumala oli pitänyt hänestä. Kuinka tuli hänen osakseen tämä armo!
Jumala, Jumala, kaikkivaltias Jumala!

Kauan puheli sitten Henrik Odinin vanhan tietäjän kanssa. Ja kun
suvinen yö levitti hämärhuntunsa yli aukean meren ja vihreän maan,
kastoi Henrik Odinin tietäjän vanhan uhrilähteen reunalla.

Kulona kulki sanoma tästä yli seudun, ja iki-ihmeissään tulivat ihmiset
omin silmin katsomaan, kuinka Odinin vanha tietäjä päivät päästään
kuunteli Henrikin opetusta.

Lemböten tuulensuojaiseen satamaan poikkesi usein kauppalaivoja,
milloin tuuli oli epäsuotuisa tai milloin purjehtijat kaipasivat
lepoa. Juuri näitä merenkulkijoita varten olikin tänne ensin saapunut
pappi. Sattui taaskin tulemaan kokonainen laivue. Ja nämä matkamiehet
kertoivat samaa, jota niin monet muutkin olivat kertoneet, että
tuolla kaukana idässä oli saari, jonne poikkesi vielä paljon enemmän
merenmatkaajia kuin tänne Lemböteen. Siellä on aina kaivattu pappia.
Siellä, jos missään, on Jumalalle otollinen työmaa.

Henrik vietti koko yön valvoen. Uusi, ihmeellinen ajatus täytti
hänen sielunsa. Kun aamu sarasti, oli hän tehnyt päätöksensä. Hän
lähetti kuningas Eerikin miehet kauppalaivueen mukana takaisin
Sveeaan. Sitten hän vihki Odinin tietäjän ja kaksi nuorukaista, joita
hän oli opettanut, papeiksi. Odinin vanha tietäjä jäi Lemböteen
merenkulkijoille sielunpaimeneksi. Mutta nuorukaiset lähtivät kauemmas
Ahvenanmaalle herranpalvelijoiksi.

Henrik aherti aamusta iltaan. Oli saapunut laiva, joka oli matkalla
itään, ja Henrik oli päättänyt nousta siihen. Mutta sitä ennen piti
hänen saada valmiiksi tärkeä työnsä. Lemböten kirkon seinämällä oli
suuri kivilaatta. Henrik kalkutteli siihen viimeistä kirjainta. No,
nyt se oli vihdoinkin valmiina. Hän astui pari askelta taaksepäin
tarkastellen kiven latinankielistä kirjoitusta. Hitaasti hän luki rivi
riviltä:

 "Minä Liudolf laskin Jumalan avulla kirkon perustuksen. Minä
 Hiltin-Johannes rakensin perustukselle meidän Herramme avulla. Minä
 Johannes jatkoin... Minä Henrik valmistin kirkon Kristuksen erikoisen
 rakkauden suojelemana."

Henrik nyökkäsi päätään ja virkkoi: "Hyvä on. Tuosta saavat tulevat
polvet lukea, kenen kautta Jumala on rakentanut tälle saarimaalle
ensimäisen kirkon." — Sitten hän astui odottavaan laivaan. Odinin
tietäjä — Lemböten uusi pappi — jäi rannalle kyynelsilmin katselemaan
laivan loittonemista. Mutta Henrikin silmät lepäsivät itäisen ulapan
autereessa. Mitä auennee hänelle tuon taivaanrannan takana. Yhäkö vain
tasoitettuja teitä, vai joko vihdoinkin orjantappurapolku?




XXII. LAULU MERELLE.


Rannattomana avautui meri Utön edustalla. Jo toista vuorokautta
raivosi hirvittävä myrsky. Henrik pysähtyi mäen töyräälle ja katseli
kuohahtelevaa merta. Vuoren korkuisina nousivat vaahtoiset laineet
meren synkästä sylistä ja syöksyivät vihasta pärskyen vasten kallioita.
Ulvonta, pauke ja kaamea kumina täytti ilman, aivan kuin kaikki
maailmanlopun raivottaret olisivat päässeet irralleen.

Henrik hengitti syvään. Tuo meri oli mahtava, sanomattoman mahtava. Ja
uusi tunne täytti hänen sielunsa. Monet yksinäiset illat oli hän tällä
aavojen ulapoiden saarella katsellut rannatonta merta, ja omituinen
surumielisyys oli täyttänyt hänen olentonsa. Asuttu maailma tuntui
häipyneen olemattomiin — hän oli kuin hyljätty lastu elämän aavalla
merellä. Mutta nyt, tuo mahtava meri sai hänen rintansa uhkumaan
nuoruutta ja elämää. Oi, hän oli nuori ja voimakas. Uljaana kuin merien
kotka tahtoi hän nousta aina pilviin asti ja siellä laulaa laulun
merelle, mahtavalle merelle. — Kerran lauloi hän lauluja nuoruutensa
vihreille vuorille. Mutta nyt! Tuo mahtava meri ja valkeat kuohupäät
herättivät uusia säveleitä hänen sielussaan. Oi, hän tahtoi laulaa
laulun tuolle merelle, laulun niin suuren ja syvän, että vain meri
sitä ymmärtää! — Henrik vavahti: "Sielunvihollinen", sanoi hän ja
lähti kiireesti kohti ristiharjaista puukappelia, joka vastikään oli
valmistunut. Hän astui pyöreäpuisen kynnyksen yli pihkantuoksuiseen
kirkkoon ja polvistui alttarille. "Sielunvihollinen", läähätti hän
tuskaisena. Vasta pitkän ajan kuluttua muodostui hänen rukouksensa
sanoiksi: "Kristus, ristinmies, sielunvihollinen on käynyt minua
kiusaamassa. Katso, minä seisoin myrskyisen meren äärellä ja näin
siinä vain voimaa ja nuoruutta, ja tahdoin laulaa laulun vaahtoiselle
merelle, jonka usva tuntui kantavan minut aina pilviin asti. Mutta
se oli sielunvihollinen, joka minulle tuon kaiken kuiskasi. Armahda
minua Kristus! Minä tiedän, että ken tuossa myrskyssä on jäänyt
ulapalle, se on jäänyt sinne ijäksi. Minun olisi pitänyt rukoilla
noitten onnettomien puolesta, mutta minäpä tahdoinkin vain laulaa
laulun mahtavalle merelle ja nuoruuden voimalle, mikä tulvehti
rinnassani. Kristus, ristinmies, anna minulle anteeksi! Toisten olen
varuillani, ettei vihollinen saa vietellyksi sieluani. Tahdon pitää
ylimääräisen paastopäivän ja muistella silloin Sinun sanomatonta
kärsimystäsi. Ja myrskyn tauottua tahdon lähteä sinne, minne sinä
olet viitoittanut tieni. Lähden Suomeen, laulun ikuiseen maahan. Tule
tällekin matkalle turvakseni! Ihmeellisesti olet sinä, Ylimmäinen,
siunannut työtäni. Lembötessä itse Odinin tietäjä taipui ristin edessä.
Ja täällä! Valmis on tämä merenkulkijoitten kappeli, ja eilen sai
papiksivihkimyksen nuori kalastaja, jota koko ajan olen opettanut.
Kuinka vastaanottavaisia ovatkaan olleet näitten kaukaisten saarien
yksinäiset asukkaat. Yhdellä kertaa kastoin koko Uhrimaan [Juuremaa,
Jurma, Jurmo.]. Sinun armoasi se oli, Kristus. Kristus, sinun tiesi
oli orjantappurainen, minua sinä kuljetat kukkaispolkua. Saan
niittää, mitä muut ovat kylväneet. — Ole, Herra, minun turvani nyt ja
ijankaikkisesti!"

       *       *       *       *       *

Vastavihitty pappi, tuo nuori kalastaja, aikoi astua kirkkoon, mutta
kun hän näki siellä piispan polvistuneena, vetäytyi hän hiljaa
takaisin ajatellen: "Tuo jumalanmies ennätti ennen minua rukoilemaan
myrskyyn joutuneitten puolesta. Ihmeellinen mies, kuukaudessa tekee
hän enemmän kuin muut vuodessa. Kaikki saaret on hän kastanut, mutta
isoäitini näkikin yöllä unissaan pyhien kruunun hänen päässään. Jumala
itse on valinnut hänet aseenkantajakseen, kuten ennen Paavalin. Saa
nähdä, kastaako hän Suomenkin yhtä pian kuin nämä kaukaiset saaret. —
Jumalanmies hän on, sen me kaikki tiedämme." — — —

Seuraavana päivänä vaimeni myrsky. Henrik nousi silloin odottavaan
uiskoon ja lähti Uhrimaan ja Korpoon kautta Suomeen.




XXIII. ENSIMÄINEN SAARNA SUOMESSA.


Koroisten markkinat olivat loppumassa. Hiljaisena kerääntyi kansa
taivasalle pystytetyn alttarin ympärille. Odotus kuvastui kaikkien
kasvoilta. Oli kyllä markkinoilla usein ennenkin ollut pappi, joka
oli lukenut messun markkinaväelle ja siunannut ulapalle lähtevät
laivat. Mutta nyt! Kerrottiin, että täällä oli vallan piispa, etelästä
tullut, itse paavin tai Jumalan vihkimä. Se oli jo jotain tavatonta.
Ja odotus muuttui jännitykseksi, kun Henrik piispallisessa puvussaan
astui alttarille. Juhlallisen vakavana toimitti hän jumalanpalveluksen
kaikkine messuineen ja rukouksineen. Mutta mitä ihmettä! Piispa ei
poistunutkaan alttarilta messun päätyttyä, vaan katseli vakavana
kuulijoitaan. Syntyi haudanhiljaisuus. Monen polvet vavahtivat, kun
Henrik saaristolaisten kielellä, jota useimmat ymmärsivät, alotti:

"Rakkaat ystäväni! Mistä lienettekin kotoisin, läheltä tai kaukaa,
suuri Jumala rakastaa teitä kaikkia, ihan kaikkia." — — Ihmiset
tunkeutuivat lähemmäksi. Mitä, mitä ihmettä! He olivat tottuneet
kuulemaan vain käsittämättömiä sanoja — Valkean Jumalan lukuja — mutta
nyt he ymmärsivät joka ikisen sanan! Ja tuo kumma mies puhui heille,
juuri heille, merienmatkaajille! Hämmästyneinä kuuntelivat miehet tuota
voimakasta ääntä, joka aivan värisytti heidän sydäntään: "Moni teistä
on palvellut kotoisia jumalia, uhrannut vainajille, merenhaltijoille,
myrskynhengelle tai pyhille puille ja lähteille. Mutta, ystäväni,
ei ole olemassa muuta kuin yksi Jumala, suuri ja mahtava. Hän on
tehnyt taivaan ja maan, veden ja ilman, kasvit ja eläimet. Ja myöskin
meidät ihmiset, sinut ja minutkin. Me olemme saaneet henkemme ja
elämämme tuolta suurelta Jumalalta. Siksi me olemme Hänen sukuaan,
olemme Hänen lapsiaan ja siksi hän rakastaa meitä ja tahtoo varjella
meitä vaaroista. Katsos, suuri Jumala hallitsee koko maailmaa. Hänen
kädessään ovat myrskyt ja päivänpaisteet, sateet ja tuulet, kesät ja
talvet. Hänen kädessään on myöskin meidän kohtalomme. Hän rankaisee
meitä, jos teemme pahoin. Mutta hän antaa meille siunauksensa, jos
teemme oikein. Hän, suuri Jumala, merten ja myrskyjen herra, rakastaa
meitä, rakastaa sanomattomasti. Oi, kuulepa nyt, kuinka äärettömän
suuri on tuon Jumalan rakkaus: Näes, pahan valta maailmassa oli
sanomattoman suuri. Kaikkien ihmisten olisi pitänyt sentähden syöksyä
tuohon kauheaan kiirastuleen. Mutta suuri Jumala tunsi ääretöntä
sääliä ihmisiä kohtaan. Siksi Hän päätti lähettää oman ainoan poikansa
Kristuksen tänne maan päälle pelastamaan ihmisiä pahan vallasta. Ja
Hän, Kristus — olethan kuullut Valkeasta Kristuksesta — tuli maan
päälle, eli täällä ihmisen kaltaisena, siksi kunnes hän uhrasi oman
henkensä pahan voittamiseksi. Niin suuri oli Jumalan rakkaus, että hän
antoi uhriksi oman poikansa, uhriksi, joka sovittaa meidän pahuutemme.
Niin rakasti Jumala meitä ja niin rakasti Kristus meitä, että hän
iloiten meni kuolemaan, kun pahat ihmiset ripustivat Hänet ristille." —
— —

"Olisinpa minä ollut siellä, olisin totisesti kostanut noille, jotka
naulasivat hyvän miehen ristinpuuhun", huudahti muuan nuori mies. Mutta
Henrik vastasi:

"Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra. — Se oli Jumalan
tahto, että Kristus noin kärsi meidän pahuutemme sovittamiseksi.
Kristus tahtoo, että me tulisimme yhtä hyviksi kuin Hän itse on.
Kristus toi jumalanvaltakunnan, korkeuksien ajatukset, tänne maan
päälle. Kristus osotti, kuinka pientä ja turhaa on tämä maallinen elämä
verrattuna siihen elämään, joka odottaa sielua kuoleman jälkeen tuolla
korkeuksissa suuren Jumalan luona. Tuota ihanaa paikkaa me nimitämme
taivaaksi. Mutta sinne pääsevät vain ne, jotka uskovat suureen
Jumalaan, rakastavat Valkeata Kristusta ja toisiaan. Ei riitä, että
rakastamme ystäviämme, meidän tulee rakastaa myöskin vihollisiamme."

"Mutta minä vihaan Pitkäselkä-Eerikkiä, joka surmasi mun parhaan
koirani", kuului taaskin ääni kuulijoitten joukosta. Ja Henrik vastasi:

"Silloin et ole vielä kelvollinen pääsemään tuonne kirkkauden maahan.
Koeta antaa anteeksi vihamiehellesi."

"Vai anteeksi vihamiehelle! Hulluko tuo piispa on! Kostamaan minua
on aina neuvottu", mumisi taaskin joku. Henrik aivan kuin arvasi
kuulijoittensa ajatukset ja jatkoi: "Sinun on vaikea antaa anteeksi,
näen sen kasvoistasi. Kuule siis, mitä sinulle kerron: Kun pahat
miehet olivat naulanneet Kristuksen puuhun, kärsi hän sanomattomia
tuskia. Ja kuitenkin Hän rukoili ensi sanoikseen ristillä: 'Isäni,
anna noille pahoille ihmisille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he
ovat tehneet.' Niin rakasti Kristus vihamiehiään ja niin rakastaa Hän
meitä kaikkia. Suurempaa iloa emme voi Kristukselle tuottaa, kuin että
luovumme kaikesta pahasta ja tulemme Hänen palvelijoikseen. Silloin Hän
antaa meille lahjaksi rakkautensa. Hän tekee meidät hyviksi. Hän ottaa
meidät lapsikseen. — Ystäväni, kuka lienetkin, älä vastusta Kristuksen
rakkauden kutsua! Tule Hänen omaksensa, tule vielä tänä iltana! Tuossa
virtailee ohitsemme kirkas joki. Kuka uskoo Kristukseen ja luopuu
pahoista hengistä, hänet minä kastan suuren Jumalan palvelijaksi. Oi,
tulkaa ystäväni! Oi, tulkaa, kun Kristus itse teitä kutsuu!"

Illan hiljaisuudessa kastettiin monta. Ja Jumalan rakkaus leijaili
laaksojen yllä.




XXIV. POLJETTUJA POLKUJA.


Markkinoitten päätyttyä laski Henrik, että hän voi vielä hyvin viipyä
kuunkierron Suomessa ja sitten syksyn viimeisten laivojen kera palata
talveksi Sveeaan. Mutta minne hän nyt ensiksi lähtisi, häntä kun
monelle taholle pyydettiin? Ah, Nousiaisiin tietysti, siellähän isä
Pietari oli jo kauan odottanut. Ei sopisi Kultarantaakaan unohtaa,
sillä sieltähän oli tullut uisko Utöhön häntä noutamaan. Kumpaanko hän
nyt lähtisi?

"Voit lähteä molempiin yhtaikaa, jos vain astut purteeni", virkkoi
Kultarannan isäntä Markku hymyillen. "Vesitie Nousiaisiin kulkee näet
ohi Kultarannan."

Ja Henrik astui Kultarannan purteen, joka kohta soljui alas Aurajoen
suulahtea. Ihaillen katseli Henrik metsäisiä rantoja. Siellä-täällä
näkyi jo syksyn kultaisia lehtiä, ja pihlajan marjat olivat puoleksi
punaisia. Ah, tämä oli Suomea, hänen unelmiensa maata. Mikähän
odotti häntä täällä? — Mutta miksipä miettiä tällaista. Hänhän on
kaikkineen Jumalan kädessä — hän kulkee, kunne kuljetetaan, puhuu, mitä
annetaan puhua. Kristus, Herra, ihmeellisiä annoit minun kokea eilen
illalla. Kastoin, kastoin myöhäiseen yöhön. Ja keltaisena nousi kuu
taivaanrannan takaa. Näinkö on kevyttä kulkuni täälläkin? Tallattuja
polkujako yhä saan astua? — Sinun tiesi oli orjantappurainen, mutta
minun — —! Oi, Kristus, lähetä minullekin ristini! "Joka tahtoo minun
askeleitani seurata, hän ottakoon ristinsä — —." Anna se minulle!

Kultarannassa huomasi Henrik kummia. Hän ei enään ymmärtänytkään
ihmisten puhetta, outoa ja ihmeellistä se oli. Vain isäntä Markku ja
hänen poikansa Helkky olivat kauppamatkoilla oppineet sveeankieltä ja
heidän kanssaan voi Henrik vapaasti jutella. Ja ihmeitä hän saikin
kuulla. Jo monen monta miespolvea sitten oli koko Luonnonmaa ja
läheinen rannikko kastettu. Etelästä oli tullut pappi Liuto uutta oppia
levittämään ja kastamaan kansaa. Heillä oli ollut oma pieni kirkkokin,
mutta kahdesti olivat ristinviholliset sen polttaneet, siksi ei sitä
oltu enään uudelleen rakennettu. Tuolla salmen toisella rannalla
Kuparivuoren juurella oli heillä pieni, pyhä pirtti, jossa kävivät
rukoilemassa. Pappeja on täällä käynyt silloin-tällöin, niin että
lapset on toki saatu kastetuksi. — — —

Ihmetellen kokoontui Luonnon kansa kuuntelemaan Henrikkiä, jota he
katselivat kuin taivaallista olentoa, sillä olihan tämä pappia pyhempi,
pappia suurempi, oikea piispa. Henrikistä tuntui vain painostavalta.
Tässä oli Herran lauma ilman paimenta, ja hän ei voinut puhua heille
yhtä lohdutuksen sanaa. Ja kuitenkin kuuntelivat he niin hartaina
latinankielistä messua.

       *       *       *       *       *

"Luottehia lukee hyvin, kierosilmän kirot pois manaa, mutta puhua
hän ei meille osaa", sanoivat ihmiset kotiin mennessään. — Illan
tullen läksi Henrik salmen toiselle rannalle kastamaan lapsia. Täällä
oli semmoinen vanha tapa, että kastevesi nostettiin lehdon pyhästä
lähteestä ja kastaminen toimitettiin pyhässä pirtissä. Syvä hartaus
täytti Henrikin mielen, kun hän katseli pirtin perällä riippuvaa
ristiinnaulitunkuvaa. "Tasoitettu tie, poljettu polku — ilman ristiä",
tuli taas hänen mieleensä.

Kastaminen oli toimitettu, ja Henrik piti kiitosmessun pienessä
uhripirtissä. Taaskin nousi kuu keltaisena metsän takaa, ja hartaana
humisi satavuotias metsä.




XXV. ISÄ PIETARI.


Vene pysähtyi Nousniemen rantaan, ja Henrik hypähti reippaana maalle.
Kummulla joen varrella oli pieni puukirkko, jota Henrik hämmästyen
katseli. Se oli kuin eksynyt pienokainen keskellä mittaamatonta metsää.
Mutta tuossa tuli jo vastaan Nousiaisten vanha, harmaahapsinen pappi.
"Vi-vihdoinkin tulet. Ju-Jumala on täyttänyt rukoukseni", sanoi isä
Pietari.

Miehet astelivat papin taloon Toposiin. Henrik istahti lavitsalle ja
sanoi: "Hämmästyin vallan, kun näin tuossa niemen kärjessä kirkon."

Pietari: "Se onkin Suomen a-ainoa. O-oli täällä muitakin, mutta
va-vainonmies on polttanut. Hiltin-Johannes jo sata vuotta sitten
kastoi Kaalannin ja sinne ra-rakennettiin monta kirkkoa. Mutta
ri-ristinvihollinen poltti kirkot Kaalannissa, poltti täällä
etelämpänä. Ne rakennettiin uudelleen, mutta taas ne po-poltettiin."

Henrik: "Kuinka kummassa on sinun kirkkosi säilynyt, sehän näyttää jo
vanhalta?"

Pietari: "Sillä onkin o-oma salaisuutensa. Kauan sitten hallitsi täällä
ku-kuningas Sampsa. Hänellä oli ihmeen i-ihana tytär, jota Köyliön
kuningas mieli puolisokseen. Mutta Sampsa oli ka-kastettu ja hän
luovutti tyttärensä vain sillä eh-ehdolla, että Köyliön kuningas ei saa
milloinkaan häiritä Valkean Kristuksen palvontaa Nousiaisissa, eikä
ka-kajota Hänen asuntoonsa. Sillä Köyliön kuninkaat ovat kaikki olleet
ri-ristinvihollisia. Köyliön ku-kuningas se kirkot poltti kahdesti
täällä ja Kaalannissa ja piti sitten tihutyönsä kunniaksi mahtavan
uhrijuhlan Köyliön Saaressa, jossa u-uhrattiin kastettuja lapsiakin
heimon vanhoille jumalille ja ha-haltijoille."

Henrik: "Voi surkeutta! Onko siellä Köyliössä nyt ristinvihollinen
kuninkaana?"

Pietari: "No nyt siellä onkin, Lalli hurjimus. Hän on jo uhkaillut
niitäkin, jotka Kaa-Kaalannista tulevat tänne Nousiaisiin messua
kuuntelemaan. Mutta isiensä lu-lupaukselle on hänkin kuuliainen,
Nousiaista ei ahdistele."

Henrik: "Mikä Jumalan johdatus, että on edes yksi turvallinen paikka,
jossa ihmiset saavat sielulleen lohdutusta."

Pietari: "Saavat, minkä saavat. O-olen jo vanha ja väsynyt. En jaksa
enään, kuten nuorena, ja I-Ingegärdkin on poissa. — Kuinka hyvä, että
tulit nyt juuri. Huomenna alkaa täällä kirkon suuri syysjuhla, johon
aina saapuu paljon kansaa lä-läheltä ja kaukaa. Nyt saat sinä toimittaa
jumalanpalveluksen. Minä olenkin jo neljäkymmentä syksyä peräkkäin
toimittanut syysmessut."

Henrik: "Neljäkymmentä! — Mistä olet tullut tänne?"

Pietari: "Voijolasta mä läksin puolisoni I-Ingegärdin kanssa.
Sieltä olen. Mutta su-sukuni juuret tuovat tänne Suomeen. Eräs
esi-äideistäni oli kotoisin Kultarannasta. Sinne minäkin tulin. Mutta
kun ristinvihollinen poltti Kultarannan kirkon, sii-siirryin tänne
Nousiaisiin. Täällä olen ollut. Nyt on Ingegärd kuollut. Mutta on
minulla poika, Pietari. I-Ingegärd..."

       *       *       *       *       *

Kylläpä saapui paljon kansaa syysmessuille. Eikä ihme, sillä kaikkialla
tiedettiin, että Nousiaisiin oli saapunut piispa, puoleksi taivaallinen
olento. Aamulla piti Henrik jumalanpalveluksen kirkossa. Mutta
iltapuolella antoi hän pystyttää alttarin ulos ja toimitti siellä
messun, jotta kaikki voisivat olla mukana. Kun hän katseli tuota
suurta joukkoa, joka arkana ja vakavana seurasi toimitusta, täytti
hänen sydämensä syvä sääli. Ah, hän olisi tahtonut tuolle etsivälle
kansalle kertoa Kristuksen rakkaudesta, mutta hän ei osannut kansan
kieltä. Syvä alakuloisuus täytti hänen sielunsa. Siinä vaelsi kansa
pimeyden laaksossa, johon hän ei voinut lähettää pienintäkään sädettä
evankeliumin valkeudesta. — Vai voisiko? Henrik viittasi luoksensa
isä Pietarin ja pyysi tämän tulkitsemaan kansalle hänen sanojaan. Isä
Pietari oli kuitenkin niin hämmentynyt, että hän vain vaivoin voi
tulkita muutamia piispan lauseita, ja puhe loppui lyhyeen. Mutta siitä
huolimatta ajattelivat ihmiset juhlilta lähtiessään, että ihmeellinen
jumalanmies oli saapunut heidän luoksensa, mies, jonka koko olento
kertoi korkeammasta maailmasta. — — —

Levottomana kääntelihe Henrik lavitsallaan. Hän ei saanut unta, sillä
raskaana kuin lyijypaino lepäsi hänen harteillaan tieto, että täällä
vaeltaa suuri kansa pimeydessä ja hän ei voi antaa sille evankeliumin
valoa, sillä hän ei osaa kansan kieltä! Tämä maa ja kansa on aina
kangastellut hänen unelmissaan, ja nyt kun hän on tänne päässyt, ei
hän voikaan tehdä mitään. Auta armias Jumala! Tummuuko minunkin tieni.
Joko nyt tulee risti. Valaise minua, sieluni ylkä! — Ja Henrik vaipui
syvään rukoukseen Hän taisteli Jaakobin taistelua. Tuskan hiki kohosi
hänen otsalleen. Silloin välkähti hänelle kuin salamana ajatus: Minä
jään talveksi tänne Suomeen! — Henrik istahti lavitsan reunalle.
Mikä ihmeellinen ajatus! Se tuli kuin suoraan taivaasta. Sveeassa
tulevat kyllä toimeen ilman minuakin, onhan siellä Coppmannus ja
paljon pappeja. Minä jään tänne, opettelen maan kieltä ja sitten voin
johdattaa kansaa evankeliumin valoon. Ole ikuisesti kiitetty Kristus,
joka lähetit minulle suoraan taivaasta tämän ajatuksen — suoraan
taivaasta!

Henrik veti nahkapeitteen päälleen ja vaipui heti syvään uneen,
niinkuin ainakin se, joka tuntee kulkevansa Jumalan tietä.




XXVI. KYLVÄJÄ.


Sarasti syksyinen aamu. Kukko lauloi orrellaan. Kissa köyristi raukeana
selkäänsä. Lämpisi siinä kivinen kiuvas, ja sakeana tuprusi savu
räppänäreiästä ylös ilmojen holviin. Palavan pesän edessä istuivat
hengenmiehet, isä Pietari ja piispa Henrik. Hitaasti nosti Pietari
silmänsä leimuavista liekeistä ja katsoi iki-ihmeissään piispaa.
"Mi-mitä sanot", sammalti hän, "ajotko jäädä talveksi Suomeen, tänne
mun nokisen kurkihirteni alle?"

Henrik: "Aijon niinkin. Enkä jääkään tänne yksin, vaan kokoilen
ympärilleni nuorukaisia, joita talven aikana opetan. Tästä näes on
kahdenlaista hyötyä: Suomi saa pappeja, ja minä opin helpommin tämän
maan kieltä, kun askartelen nuorten kanssa talviset päivät.— Mitä sanot
tuumistani, sinä uskollinen kylväjä täällä pohjan äärimmällä äärellä?"

Pietari: "Mi-mitäs minä. Paljon täällä on Herran työtä. Minä olen jo
vanha. Senjälkeen kun I-Ingegärd kuoli, ei minusta ole mihinkään. Uusia
miehiä täällä kaivataan. Mutta Köyliön kuningas! Jos hän hurjistuu.
Silloin taivas meitä varjelkoon, kova on Lalli."

Henrik: "Kristus on suurempi kuin Köyliön kuningas. Minä luotan Häneen."

Pietari: "Kristus on suuri. Mutta polttaneet ovat Köyliön kuninkaat
jo kahdesti Kristuksen kirkot. Ja Lalli on muita mahtavampi. Koko
Suomen heimon hän aina kutsuu Köyliöön suuriin uhrijuhliin, ja silloin
virtailee uhrieläinten veri. Luja on Lalli, se muista!"

Henrik: "Mutta Kristus on lujempi. Hiuskarvaakaan ei putoa päästäni
Hänen tahtomattaan. Minä uskon, että juuri Kristus antoi minulle
ajatuksen jäädä talveksi tänne Suomeen. — — Luuletko, että löydän
täältä nuorukaisia, joita voisin kasvattaa papeiksi?"

Pietari: "Ky-yllä. Avoin on kansan sydän Valkealle Kristukselle. —
Mutta Lalli?"

Henrik: "Sanoinhan jo, että Jumala on suurempi kuin Lalli. Minä uskon
kulkevani Jumalan tietä, kun jään tänne Suomeen talveksi. Etkö sinä voi
uskoa Kaikkivaltiaaseen?"

Pietari: "Ky-yllä. Häneenhän minä olen uskonut ja uskon. Mutta siitä
asti, kun I-Ingegärd kuoli, on elämäni ollut hapuilemista. Ingegärd
minua kuljetti Jumalan tietä, nyt astun pimeydessä."

Henrik: "Herra luo kyllä valoa pimeyteen. Mutta pelkäätkö, jos jään
tänne sinun kattosi alle talveksi?"

Pietari: "En, en ollenkaan. Mitäpä minusta, vanhasta ukkorievusta,
onhan Ingegärd jo kuollut. Mutta minä pelkään, että muut saavat kärsiä,
että La-Lalli..."

Henrik: "Jumala on Lallia suurempi. Jos et itsesi takia pelkää, niin
jään tänne. — Luuletko, että saan täältä oppilaita?"

Pietari: "Ky-yllä. Mun poikani, joka nyt on pitkällä eräretkellä,
tulee varmaan mielellään. Usein hän on jo minua autellutkin ja olen
mä yrittänyt opettaa hänelle messujakin. Papiksi poikani parhaiten
sopiikin, koska ei ole naikkostakaan itselleen ottanut. — Kuuluvat
siellä etelässä jo semmoistakin vaativan, ettei muka pappi saa ottaa
puolisoa. Tyhmiä miehiä ne, eivät tienneet, minkälainen oli Ingegärd
ja mitä minä olin, kun hän eli. Silloin olin mies, nyt olen tyhjä
varjo. Sano sinä se heille. Sano, että täällä pohjan äärillä on
niin hyvä, kun on rinnalla toinen — Ingegärd näes — joka saattaa
pakkasen pehmeämmäksi, pu-purevan vihurin lempeämmäksi ja syksyiset
illat iloisemmiksi. Sano se heille, että täällä taivas itse viittoo
ihmislapsia kulkemaan kaksittain, käsikädessä luonnon ankarien lakien
alla."

Henrik hymyili. Oi, hän ymmärsi niin hyvin tuota raihnaista vanhusta.
Miten hyvä, jos hänellä vielä olisi Ingegärdinsä rinnallaan. Täällä
pohjan pakkasissa on totisesti toinen laki kuin etelän lämpimissä
laaksoissa. — Kuitenkin tahtoi Henrik johtaa keskustelun toisaalle ja
siksi hän sanoi: "Arvelet siis, että saan pojastasi oppilaan?"

Pietari: "Ky-yllä, varmasti. Poikani haluaa papiksi minun jälkeeni
tänne Nousiaisiin, sillä tämän Toposten kaskimaat ja metsästysalueet
ovat tavattoman hyvät, ja ne tahtoisi poikani pitää elinaikansa. Hän
on jo niin tottunut virittämään ansoja ja kulkemaan keinopolkuaan
täällä meidän metsässämme. Ennen kuului tämä Toponen suurine alueineen
pakanatietäjille. Se oli siihen aikaan, kun koko Suomen heimo kokoontui
tänne Nousiaisiin mahtavaan uhrijuhlaan. Mutta sitten kastettiin täällä
kansa — siitä on jo miespolvia — ja silloin jäi tämä Toponen alueineen
papille. Ja näitä metsästysmaitahan poikani nyt mielii."

Henrikin täytyi taas hymyillä: "Etkö luule muita tulevan oppilaikseni?"

Pietari: "Tu-tulee, tulee, Kultarannasta, Kaalannista, Mynämäeltä. — —
— Tulisipa nyt poikani kotiin." — — —

Kuin kutsuttuna astui tupaan tanakka, leveäharteinen, noin
neljänkymmenen korvissa oleva mies. Hän heitti lintutaakan selästään
lattialle ja loi kysyvän katseensa Henrikkiin. Harmaakarvainen Halli
lähestyi kuono korkealla piispaa ja murisi vihaisesti. Mutta silloin
sanoi isä Pietari: "Ha-alli, ole hiljaa! Tämä vieras on korkea piispa,
jommoista ei ennen Suomessa nähty. Ha-alli, ymmärrä toki!" — Ja Halli
ymmärsi.

       *       *       *       *       *

Vaikka isä Pietari olikin alussa epäröinyt kuullessaan piispan
aikeista, tuli hän pian touhua täyteen. "Po-poikani", sammalsi hän
toisenkin kerran, tassutteli lyhyillä askeleillaan sinne-tänne, ja
tuulessa liehui harmaja tukka. Ja paljon hän uskoikin tehneensä,
vaikka "I-Ingegärd" oli poissa. Mutta todellisuudessa oli se hänen
harvasanainen poikansa, joka tyyneenä järjesti kaiken.

Toposten pihan toisella reunalla oli jo kauan seissyt pirtti
puolivalmiina. Nyt se kiireesti valmistettiin, jotta piispa
nuorukaisineen saisi siellä ruveta tekemään työtä, hengentyötä. Tuskin
oli malkakatto saatu tuohilimityksen päälle ja kiuaskivet paikoilleen,
kun jo alkoi nuorukaisia saapua piispan luo. Paitsi nuorta Pietaria,
tuli Nousiaisista toinenkin oppilas. Se oli Kirves, poika reipas
ja vikkelä kuin orava keväisenä aamuna käpykuusen latvassa. Tuolla
hietaisella Nummella, kelohonkien suojassa suitsusi hänen isänsä
savupirtti, suurin kaikista Nummen pirteistä. Nuori oli Kirves, vain
yhdenkolmatta, mutta vielä nuoremmaksi olisi häntä luullut, kun katseli
hänen pientä ja liukasta olentoaan.

Tuossa tuli isänsä saattamana Kultarannan solakka, 19-vuotias Helkky.
Äänetönnä hän asteli isänsä rinnalla rannasta Toposiin. — Meren
saarilta saapui Aasla, mies viidenkolmatta, pitkä ja harteva, hidas ja
vakava. Vähän myöhemmin ennättivät tänne Olavi Kaalannista ja Harska
Mynämäeltä, molemmat kahdenkolmatta kesäisiä, molemmat raikkaan iloisia
kuin kesäinen aamu. Aasla, Olavi ja Helkky hallitsivat kahta kieltä,
vaikka suomi sujuikin heiltä helpommin.

Iloisena katseli Henrik oppilaitaan. Hän oli toivonut vain kahta tai
kolmea ja saikin kuusi. Mikä Herran lahja! — Siinä he nyt istuivat
leveillä lavitsoilla Toposten uudessa tuvassa, ja kärsivällisenä jakeli
piispa heille opin alkeita. Mikä siunattu asia, että puolet pojista
ymmärsivät sveeankieltä ja voivat siis toimia tulkkeina toisille.
Paljon kertoi Henrik oppilailleen raamatunkertomuksia ja tapauksia
pyhimysten elämästä, vieläpä tuonelan ja taivaan salaisuudet. Mutta kun
Henrik sitten kertoi käyneensä pyhällä haudalla ja kaikissa pyhissä
paikoissa Palestinassa, mykistyivät pojat aivan hämmästyksestä. Piispa
kohosi heidän silmissään aivan jumalalliseksi olennoksi, ja pian tiesi
koko seutu, että Henrik oli käynyt taivaan esikartanoissa, oli astellut
samoja polkuja kuin Kristus kerran. — Ahkeraan opeteltiin myöskin
latinankielisiä messuja ja rukouksia, sana-sanalta lause-lauseelta
yhä uudestaan ja uudestaan. Yritettiinpä vihdoin lukemisen ja
kirjoituksenkin alkeita, mutta se osottautui niin vaikeaksi, että
vain Helkky ja Olavi siinä edistyivät. Muut eivät mitenkään voineet
käsittää, että silmä voi nähdä saman, mitä korva kuuli. Kuinka voisi
ääntä nähdä! — — ei, ei, sehän oli sula mahdottomuus! — Vain Helkky ja
Olavi piirtelivät ahkerasti puukkonsa kärjellä kummallisia koukerolta
tuohilevyille.

Silloin-tällöin keskeytti Henrik kuitenkin opetustyönsä ja lähti
saarnamatkoille saaristoon, jossa hän voi saarnata kansan omalla
kielellä. Tällöin oli hänen mukanaan aina roteva Aasla, joka tunsi
tarkoin kaukaisimmatkin saaret täällä Airiston seutuvilla. Ihmeellisin
oli se päivä Rymättylässä, jolloin Henrik korkealla mäellä saarnasi
suurelle kuulijakunnalle. Liikutus täytti sydämet, ja ken vielä
oli kastamaton, se kastettiin mäen laella kumpuilevassa kirkkaassa
lähteessä.

Piispan viipyessä saarnamatkoilla, katosivat oppilaatkin aina joksikin
aikaa Toposten tuvasta. Pietari läksi rakkaille metsästysmailleen.
Kirves kierteli pirttejä turkiksia ostellen, kauppainto kun hallitsi
häntä. Helkky ja Harska riensivät kumpikin kotiinsa. Mutta Toposiin jäi
kaunis Olavi, kaikkien ihastus, kulki kylillä ja kylvi iloa ympärilleen.

Meni näin syksy ja tuli talvi pakkasineen. Lumen aikana teki Henrik
saarnamatkoja pitkin rannikkoa Kultarannasta Kaalantiin asti. Helkky ja
Olavi olivat hänelle vuoroin tulkkeina. Ja ihmeissään olivat ihmiset
täälläkin. Olivathan he ennenkin kuulleet Kristuksesta, melkein kaikki
olivat he kastettujakin, mutta niin ei ollut puhunut vielä kukaan
kuin Henrik. Hän olikin tullut varmaan suoraan taivaasta johdattamaan
Suomen yössä vaeltavaa heimoa valkeuden teille. Kun ihmiset sitten
vielä Helkyltä ja Olavilta kuulivat, kuinka väsymättömästi pyhä piispa
harjoitteli suomenkieltä, ei heidän liikutuksellaan ollut määrää. Ja
niin siinä lopulta kävi, että Henrik sai kokonaan jättää vaivalloiset
saarnamatkat, sillä läheltä ja kaukaa tulivat ihmiset itse hänen
luokseen.

Henrik kylvi, ja Herra kasteli istutusta. Uusi valo oli syttynyt Suomen
lounaiselle taivaalle.




XXVII. TALVINEN ILTA.


Paukkui pakkanen nurkissa, ja pohjaisenpalosta punerti taivas. Henrik
oli koko iltapäivän opettanut oppilailleen kirjoitusta talvisella
hangella. Nietosten sileät pinnat Toposten ympärillä olivat täynnä
kummallisia koukeroita. Ja ihmiset kuiskailivat, että ne olivat
taikamerkkejä, jotka estivät ruttotaudin ja tulipalon, nälän ja
sairauden, vainolaisen ja vuortenpeikon tulemasta Toposiin. Sillä
eiväthän ihmiset ymmärtäneet, että tuo kirjoitteleminen johtui vain
siitä, ettei ollut riittämään tuohilevyjä, mihin harjoitella. Piispa
oli heistä tietäjien tietäjä, ja tietäjiksi hän kasvatti nuo nuoret
miehetkin.

Siinä nyt seisoi piispa mäen töyräällä oppilaineen ja katseli
revontulien paloa pohjan taivaalla. Sinisenä soihtuina hulmusivat ne
korkeuksiin. Henrik oli ihmeissään. Tämmöistä ei hän ollut koskaan
nähnyt lapsuutensa vihreillä vuorilla. Pyhä kunnioitus täytti hänen
sielunsa ja hänestä tuntui kuin olisi hän seisonut Kaikkivaltiaan
istuimen edessä. Miettien hän virkkoi: "Tuo on taivaan kirkkauden
loistoa. Meille maan lapsille näytetään joskus kalpeita heijastuksia
siitä kirkkaudesta, mikä täyttää autuaitten ihanat kentät tuolla
korkeudessa. — Mennään tupaan, minä en kauemmin voi seisoa taivaan
avonaisen oven edessä."

Astuivat miehet pirttiin, jossa emäntä juuri kantoi pöytään
naurishuttua ja karhunlihaa. Tyyneen totisina istuivat miehet
aterioimaan. — Pakkanen paukkui nurkissa. Kissa kehräsi kiukaan
kulmalla. Orsilla ojenteli kaulaansa kukko, talon oivallinen ajantieto.
Mutta syötyä alkoi taas puhe luistaa. Ensin siinä juteltiin noista
ihmeellisistä revontulista, joita piispa yhä piti taivaan valojen
välkähdyksenä. Ja siihen uskoon tulivat toisetkin, yksin emännöitsijä
ja hänen pieni apulaisensakin, vaikka isä Pietari oli monasti
toimittanut: "Mi-minä ajattelen vähän muutakin niistä."

Sitten kääntyi keskustelu menneisiin aikoihin, ja Henrik virkkoi: "Sitä
minä vain olen usein ihmetellyt, että täällä kaikkialla on niin paljon
kastettuja. Luulin olevani ensimäinen evankeliumin saarnaaja täällä
Suomessa, mutta muita onkin käynyt ennen minua. Muistetaanko täällä
vielä, kuka oli ensimäinen lähetyssaarnaaja? — Isä Pietari, kuka oli
sinun edelläsi pappina täällä Nousiaisissa?"

Pietari: "Ei täällä ollut ketään, kun tulin I-Ingegärdin kanssa. Mutta
kirkko täällä oli ja kastettuja. Ku-Kultarannasta sanotaan kaiken
lähteneen. Olen siitä kuullut, vaan en muista — I-Ingegärd muistaisi."

Olavi: "Muistaa sen Helkkykin."

Henrik: "Niinkö. Kerrohan Helkky!"

Helkky: "Sukuni muistotarina tietää kertoa, että Kultarannassa kauan
kauan sitten oli tytär nimeltä Impi. Hänestä tuli sitten Kultarannan
emäntä, ja puolisokseen hän otti Helkyn, kuninkaanpojan Sveeasta.
Kerrotaan, että he olivat ensimäiset kastetut koko Suomessa. Siitä
alkaen ovat sitten kaikki Kultarannassa olleet kastettuja. Vähän
myöhemmin, kun Impi ja Helkky jo nukkuivat kotikalmiston kuusten alla,
oli Kultarantaan tullut lähetyssaarnaaja kaukaa etelästä, munkki Liuto
tai Liudolf. Hän oli kastanut koko Luonnonmaan ja läheisen rannikonkin.
Kauniina kohosi pieni puukirkko niemellä, Kuparivuoren juurella. Sitten
kuningas Olavi Haraldinpoika Vikenistä ryntäsi Suomeen joukkoineen. Hän
näet tuli täältä etsimään onnen kultaista kannelta."

Henrik: "Mitä sanot! Onnenko kannelta? Siitä puhuttiin paljon tröndien
maassa."

Helkky: "Ei se ole ihme. Siitä on puhuttu ja puhutaan yli pohjolan. Se
oli ihmekannel, joka tullessaan toi ikuisen onnen. Tunsbergin suurissa
kilpailuissa voittivat Suomen miehet sen ja toivat Kultarantaan. Mutta
heti katosi onni tuntureitten maasta. Silloin päätti tuo vaeltava
kuningas Olavi ryöstää kanteleen Suomesta. Läpi eteläisen Suomen hän
samoili ja taisteli kuin mies. Vihdoin hän tuli Kultarantaan, jossa
syntyi hirveä taistelu onnen kanteleesta. Taistelun tuoksinassa meni
kantele pirstaleiksi. Olavi sai siitä kappaleen, mutta muut pirstat
jäivät Suomeen. Ne pantiin hopeaiseen arkkuun ja kätkettiin syvälle
vuoreen. Ainoastaan täydellisesti nuhteeton ja pyhä mies voi sen
sieltä löytää silloin, kun Suomen hätä on suurin. — Liuto oli jo ennen
kuningas Olavin tuloa lähtenyt Suomesta. Vuosikymmeniin ei käynyt
täällä ketään. Sanankylvö oli jo häviämäisillään. Kerrotaan kyllä,
että Svitjodista lähti kuninkaanpoika Anund sotajoukon kera muka
käännyttämään Suomea. Mutta hän vain ryösteli maata niin, että Köyliön
kuningas lopulta myrkytti kaivot. Anund ja koko hänen sotajoukkonsa
kuoli myrkkyyn, ei ainoakaan pursi palannut Svitjodiin. — — — Sitten
— niin muistelen — tuli tänne Hiltin-Johannes, joka oli munkki ja
pappi. Hän saarnasi ja kastoi täällä kauan, ja kirkkoja rakennettiin
monta. Mutta sitten tuli Köyliön kuningas, poltti kirkot ja surmasi
Johanneksen."

Olavi: "Niin, Hiltin-Johannes on Kaalannin kastaja. Siellä hän elää
heimoni muistoissa kuin hyvä enkeli korkeudesta, vaikka siitä lienee
jo sata vuotta, kun Johannes täällä oli. Siitä kauhun yöstä, jona
Köyliön kuningas kirkot kävi polttamassa, on laulukin. Muistan, kuinka
isoäitini sitä usein lauloi auringon vaipuessa metsän syliin. Se taisi
alkaa:

    "On musta yö, on musta yö,
    Kun Saaren horna tulta lyö."

Henrik: "Te kerrotte kummia, pojat!"

Isä Pietari: "Jo-Johannes tämän meidänkin kirkon on rakennuttanut,
vaikka en sitä silloin muistanut. I-Ingegärdhän on poissa, ja hän
muisti sen aina. Johannes on tehnyt täällä paljon Herran työtä."

Henrik: "Todella paljon täällä on yritetty. Voimakas vain on
kirkonvihollinen. Herra on kuitenkin voimakkaampi. — Aikovat ensi
kesänä taas kirkkoja rakentaa."

Harska: "Kun kävin kotonani, Mynämäellä, vedettiin siellä jo metsistä
suuria kelohonkia kirkkoa varten."

Olavi: "No niin tehtiin Kaalannissakin."

Helkky: "Ja Kultarannassa."

Henrik: "Meidän täytyy lujasti uskoa Jumalan voimaan ja rukoilla
paljon. Silloin on kirkonvihollisen mahti voimaton."

Isä Pietari: "La-Lalli ei huoli, tulee, kun tulee."

Henrik: "Älä ole epäuskoinen! Jumala on suurempi kuin Lalli.
Rukoilkaamme heti Jumalalta uskoa ja siunausta!"

Miesten päät painuivat alas. Mutta piispan rukoillessa mumisi isä
Pietari: "La-Lallia minä pelkään."

Hiilos sammui. Päre kiertyi mustalle karrelle. Kukko nukkui orrellaan,
ja kissa unohti kehräämisen. Mietteissään sanoi Henrik: "Käydäänpäs
levolle, pojat! — Tämä Suomi on ihmeellinen. Yhä enemmän se herättää
minussa hämmästystä ja rakkautta. Laulun ja soiton kansaa on tämä
Suomen heimo, ei ihme, jos onnen kannel tuli tänne. Mutta laulu ei
estä sen henkeä pyrkimästä ylöspäin. Kuin kukka kääntyy aurinkoon,
niin kääntyy Suomen heimo kohti Jumalaa. — Keväällä kohoavat täällä
ristiharjat kohti taivaan sineä! Pojat, ihmeellinen on se rakkaus, joka
etsii omiaan maailman kaikista kolkista, Suurta on astella Jumalan
tiellä."

Pian oli koko nokinen savupirtti unten mailla. Henrik yksin valvoi. Hän
tunsi sielussaan ääretöntä onnea, Jumalan rakkauden lahjoittamaa ylevää
onnea. Vihdoin hänkin nukkui. Mutta kirkkaasti loimuten valvoivat
revontulet pohjan taivaalla.




XXVIII. SÄVELEITÄ.


Pari päivää oli Henrik levottomana tarkastellut Helkkyä. Mikä lie
poikaan mennyt, äänetön oli ja hajamielinen, harvoin tiesi, mistä
oli kysymys. Vihdoin kadotti poika ruokahalunsakin. Silloin Henrik
pyysi Helkkyä kanssaan hiihtelemään. Voimakas pihkantuoksu täytti
metsän, ja raikkaana punottivat hiihtäjien posket. Varovasti alkoi
Henrik tiedustella syytä nuoren ystävänsä alakuloisuuteen. Ja vihdoin
tunnustikin Helkky, ettei hän voinut kauemmin elää ilman kanneltaan.
Kotiin oli jäänyt kannel, sillä äiti oli sanonut, ettei soitto sovi
papille. Nyt oli kuitenkin hänen kaipauksensa niin suuri, että hän
voisi ennemmin jättää vaikka koko papinkutsumuksen kuin kanteleensa.
— Näin kertoi Helkky arkana, vain silloin tällöin nostaen silmänsä
piispaan, jota hän aivan jumaloi. Mitä nyt sanoisi tästä hänen
sydämensä synnistä tuo jumalanmies?

Suuri oli Helkyn hämmästys, kun piispa ojensi hänelle hymyillen kätensä
ja sanoi: "Soittoakin voidaan käyttää Jumalan kunniaksi. Muistathan,
kuinka Daavid karkoitti harppunsa säveleillä pahanhengen. Ja tuolla
etelän maissa kuuluu soitto jumalanpalvelukseen. — — Poikani, nytpä
tulee mieleeni jotakin. Mene noutamaan kotoa kanteleesi! Ah, korkeuden
lahja se on."

       *       *       *       *       *

Oli ihana ilta juuri silloin, kun tuomi kukki. Peipposen viserrys
kuului pihlajasta, ja juhlallisena kajahteli käen kukunta. Tuolla
kauempana kohisi koski.

Henrik ja Helkky istuivat koulutuvan kynnyksellä. Ja niin
mielenkiintoista askartelua heillä oli, etteivät he kuulleet, eivätkä
nähneet, mitä ympärillä tapahtui. Pian oli Helkky oppinut soittamaan
kaikki jumalanpalveluksessa tarvittavat hymnit ja virret. Mutta
nyt oli piispan mieleen välkähtänyt uusi ajatus. Mitähän, jos he
koettaisivat kääntää suomeksi tuon isä Bernhardin ihanan virren: "Jesu
dulcis memoria." Ja he koettivat. Henrik osasi kyllä jo auttavasti
suomea, mutta Helkylle kuitenkin jäi kääntäminen, piispa siinä vain
selitti jokaisen latinaisen sanan merkityksen. Helkky yritti ja
yritti, otti tuohilevyn, viskasi sen pois, otti uuden tuohen ja yritti
taas. Ja toden totta, lopulta oli tuohen sileälle pinnalle piirretty
suomenkielellä:

    "Jeesuksen muisto ihana,
    Sielulle ilon antava.
    Jeesus, sydänten lohdutus,
    Elämä, mielten valkeus,
    Ilonkin yli iloisuus."

Liikutettuna luki Helkky virren yhä uudestaan alusta loppuun. Tuntui
aivan, ettei se voinut olla totta. Ja kuitenkin oli se totta. Siinä
oli virsi hänen heimonsa kielellä, suomenkielellä. Piispakin oli
liikutettu. Vihdoin otti Helkky kanteleensa ja alkoi soittaa ja
hyräillä tuota uutta virttä, virttä kielellä Suomen. Oi, kuka sitä
olisi uskonut! Pian osasi Helkky koko virren. Silloin sanoi piispa:
"Helkky poikani! Olen tässä keksinyt jotakin. Nyt sinä et laulakaan
tätä uutta virttä muille. Se olkoon meidän pyhä salaisuutemme siksi,
kunnes tulee tuo suuri kevätjuhla, jolloin teidät vihitään papeiksi.
Silloin sen laulamme, silloin saa pyhä salaisuutemme lohduttaa
murheellisia sydämiä."

Helkky nyökkäsi ihastuen päätänsä. Oi, heillä oli nyt pyhä salaisuus! —
Ja koko keväinen metsä tuntui soittavan virren verkkaisia säveleiltä.




XXIX. AATTONA.


Oli suuren kevätjuhlan aatto, juhlan, jossa nuo kuusi nuorukaista
vihitään papeiksi. Tulisella kiireellä tehtiin juhlan viimeisiä
valmistuksia. Mentiin, juostiin, hyörittiin. Koko Nousiainen näytti
olevan puuhassa mukana. Pieni kirkko oli kauniisti koristettu lehvillä
ja kukilla. Kirkon ulkopuolelle, pienelle kummulle pystytettiin
alttari, joka kaunistettiin kevätkoivuilla. Alttarin yläpuolelle
kohotettiin pyhä baldakiini ja sen eteen pystytettiin risti. —
Semmoista oli touhu tämän suuren juhlan aattona. Yksin isä Pietarikin
kulki hiessä päin ja suuresti touhuten juhlan takia. Mutta kun sitten
tarkemmin katsottiin ukon puuhia, huomattiinkin, että hän vain istutti
kukkia I-Ingegärdin haudalle.

Henrik oppilaineen ei ollut koko puuhassa mukana tänä juhlan aattona.
Hän oli vetäytynyt poikineen kauas metsään saadakseen siellä kaikessa
hiljaisuudessa antaa heille viimeiset neuvonsa ennen tuota tärkeätä
askelta. Metsän sammaleinen kivi oli nyt rippituolina, ja nuorukaiset
tulivat yksitellen tunnustamaan syntejään rakkaalle opettajalleen.

Ensin tuli totinen Pietari. Murtuneena hän kertoi, kuinka hän oli
tullut piispan oppilaaksi vain sentähden, että olisi saanut pitää
Toposten erinomaiset metsästysmaat, joita hän oli tottunut samoilemaan.
Oli siinä sentään vähän muutakin syytä, kun hän oppilaaksi tuli.
Nuoruudessaan oli hän kerran rakastanut. Mutta nainen oli hänet
surkeasti pettänyt. Siitä asti oli hän vihannut koko naissukua. Parempi
ruveta yksinäiseksi papiksi ja hallita kauniita metsiä kuin ajatella
naimisiin menoa. — Näin hän oli tuuminut. Mutta piispan opetus oli
avannut hänen silmänsä. Nyt hän katui sydämestään. Toiset ajatukset
papin kutsumuksesta oli piispa hänelle antanut. — Näin Pietari.

Siinä tuli Kirves. Ja hänen helmasyntinsä! Ah, sehän oli kauppa-into
ja rikkauden tavoittelu. Hän tahtoi tulla papiksi, jotta olisi paljon
tekemisissä ihmisten kanssa ja saisi tehdä kauppaa. — Siinä hänen
vikansa.

Astui kohta Olavi. Mikä oli hänellä! Kyllä hän rakasti Kristusta.
Tietysti! — Mutta hän rakasti myöskin neitoja, kauniita neitoja. Joka
kerta syttyi sydän, kun hän näki ruusuiset huulet ja ihanat suortuvat.
Rakastunut hän oli, ties kuinka monta kertaa. — Tämä oli hänen vikansa
papiksi aikoessaan.

Tulee tuossa Harska, mies nopsa ja eloisa. Hän, hän tahtoi
olla ensimäinen heimonsa joukossa, tietäjä suuri, jota kaikki
kunnioittaisivat. Siksi oli hän oppilaaksi lähtenyt. Mutta nyt! Väärä
oli tuo tie, sen hän tiesi. — — —

Aasla astuu esiin. Hänen heimonsa tuolla saarien maassa, meren
hyrskyisessä sylissä, oli kauan toivonut omaa pappia, joka olisi verta
heidän verestään. Siksi oli Aasla lähtenyt, oli lähtenyt äitinsäkin
takia. Kuolinvuoteellaan oli äiti sanonut; "Rupea papiksi, Aasla,
heimosi sinua tarvitsee!" Siksi oli hän lähtenyt. Sinne heimonsa luo
halusi hän takaisin sananjulistajaksi. Aaslojen suku oli kauan johtanut
koko heimoa. Se tehtävä häntäkin odotti. — Niin, niin. — — —

Viimeiseksi tuli Helkky, nuorukainen vielä, haaveksiva ja herkkä.
Hänkään ei ollut ottanut papiksi tulemistaan niin vakavalta kannalta
kuin olisi pitänyt. Vasta nyt, piispan opetusten jälkeen, hän sen
ymmärsi. — Parhaansa hän aikoi yrittää.

Kaikki vaipuivat nyt parannusrukoukseen. Auringon laskiessa tulivat
he uudestaan piispan luo ja lauloivat katumuspsalmin. Sitten he
polvistuivat, Henrik pani kätensä heidän päälleen ja julisti kullekin
synninpäästön. Ylhäällä heidän päänsä päällä kaartui luonnon kirkon
vihreä holvi. Tuhansin kielin soitti metsän tuulikannel ylistyshymniä
tässä ihmeellisessä jumalanpalveluksessa. Ja ijäinen rakkaus laskeutui
maan lasten sydämiin.




XXX. KEVÄTJUHLA.


Valvoen ja rukoillen olivat nuorukaiset viettäneet yönsä kirkossa.
Mutta kun aamu ruskotti idän sinertävillä rannoilla, alkoi ihmisiä
sankoin parvin saapua Nousiaisiin, sillä vihkimistoimitus oli määrätty
auringonnousuksi. Sadottain saapui koivuin koristettuja veneitä
Nousniemen rantaan, ja sadottain saapui ihmisiä ratsastaen tai jalan.
Välkkyivät siinä vyöt ja soljet, rintakorut ja huotrien hopeahelat.
Taivaankaaren kirkkaissa väreissä loistivat naisten puvut, ja valkeat
liinat liehuivat aamutuulessa. Ah, tällaisena joukkona ei Suomen
heimo ollut kokoontunut sitten suuren Väinävallan ja kuningas Sampsan
ajoista! Toivo ja ilo, usko ja luottamus täytti jokaisen mielen. Oi,
oli iki-ihmeellistä, että papeiksi vihittiin oman heimon miehiä, Suomen
miehiä! Vieraita olivat papit aina olleet ja syvälle oli syöpynyt se
ajatus, että vain vieras voi osata nuo luvut ja luotteet, joita Valkea
Jumala vaati. — Ah, tuo punerrus idän taivaalla olikin varmaan uuden
ajan aamuruskoa! — — —

Henrik astui ulos Toposten tuvasta ja jäi hämmästyneenä seisomaan
kynnyskivelle. Sillä katso, tiheä ihmisjoukko täytti koko alueen,
Toposista kirkolle! Henrik taivutti päänsä. Oi, hän ei ollut ansainnut
tätä. Jumala siunasi liiaksi hänen työtään, kaikki onnistui liian
hyvin. Hänellä ei ollut ristiä — ei ollut.

       *       *       *       *       *

Kunnioittaen väistyi kansa syrjään, kun piispa vakavana kulki kirkkoon.
Vain pieni osa ihmisistä mahtui vanhaan temppeliin, jossa toimitettiin
juhlallinen papiksivihkiminen auringon kohotessa taivaanrannan takaa.

Kohta tämän jälkeen alkoi jumalanpalvelus ulkona. Aivan henkeään
pidättäen katselivat ihmiset tuota pyhää saattuetta, joka hitaasti
kulki kirkosta mäen rinteelle pystytetylle alttarille. Ensimäisenä
astui Aasla valkeassa pappispuvussaan kantaen ristiinnaulitunkuvaa.
Hänen jälessään kulkivat rinnan piispa Henrik ja isä Pietari. Henrik
oli täydessä piispanpuvussa hiippa päässä, köyräsauva kädessä. Isä
Pietari kantoi pyhää messukirjaa. Sitten tulivat vierekkäin Pietari
ja Kirves, Olavi ja Harska. Viimeisenä kulki Helkky pyhää savua
suitsuttaen. Hohtavan valkeina hulmusivat pappien puvut, olkavaatteen
ristit säteilivät ja messukasukka kosketti maata. Tuossa jo astuvat
alttarille. Sen edessä on risti ja taakse asetettiin pyhä kuva.

Henrik piti nyt seitsemän papin avustamana jumalanpalveluksen,
jommoista ei ikinä oltu Suomessa nähty, eipä edes uneksittu.
Juhlallisina vuorottelivat messut, rukoukset, hymnit. Siinä kaikui
uskontunnustus, Pater noster, Ave Maria, Introitus, Kyrie eleison ja
paljon muita. Melkein uskomattomalta tuntui, että nuo loistavapukuiset
papit, jotka tuossa vastasivat piispan messuun Valkean Jumalan
kielellä, olivat suomalaisia, oman heimon miehiä. Se oli aivan kuin
ihme — Valkean Jumalan ihme!

Loppui pitkä jumalanpalvelus ja papit astuivat alas alttarilta. Mutta
ihmiset eivät ennättäneet vielä vaihtaa ihmettelyn sanoja keskenään,
kun piispa astui yksikseen alttarille. Syntyi haudanhiljaisuus.
Hetken katseli Henrik tuota ääretöntä joukkoa, joka täytti koko
vanhan markkinakentän ja läheiset metsän rinteet. Sitten hän alotti
juhlallisen vakavana saarnansa: "Rakkaat ystäväni, te suuren Suomen
heimon jäsenet!" Kuulijoitten polvet vavahtivat ja kumma väristys kulki
läpi ruumiin. Oi, taivaitten taivaat, puhuiko piispa suomenkielellä!
Oi, puhui, puhui. Mies, maasta etelän, oli opetellut tämän kaukaisen
kansan kieltä! Se tuntui menevän yli ymmärryksen. Rakastiko piispa
heitä niin! — Naisten silmät täyttyivät kyyneleistä, ja miesten kasvot
värähtelivät. — Mutta valtavina vyöryivät piispan sanat yli metsäisen
seudun, yli vanhan käräjäkentän, ja sydämen kauneimmat kielet alkoivat
kuulijain rinnassa soida. — Henrik puhui keväästä, luonnon keväästä,
jonka suuri, Valkea Jumala oli lähettänyt tänne pohjan kaukaisille
äärille. Mutta toinenkin kevät oli tulossa, hengen kevät. Jumalan
rakkauden aurinko oli noussut Suomen taivaalle nyt, kun ensi kerran
vihittiin papeiksi kansan omia miehiä. Jumala rakasti äärettömästi tätä
kansaa, tätä Suomen suurta heimoa. Ja rakkaudesta ihmislapsiin oli Hän
lähettänyt tänne maan päälle oman poikansa, Valkean Kristuksen. Sitten
kertoi Henrik lyhyesti Jeesuksen elämän vaiheet ja päättyi vihdoin
Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Rakkaudesta ihmisiin oli Hän
mennyt tuohon sanomattomaan tuskaan. Hän kärsi meidän puolestamme
pahimman rangaistuksen. Ja tuo sama rakkaus meihin, palaa Kristuksessa
yhä vielä, vaikka Hän onkin taivaan kuninkaana ja hallitsee Isänsä
kanssa koko tätä maanpiiriä. Hän tahtoo vetää meitä synnin pimeydestä
ihanaan valoon. Siksi kehotti piispa kuulijoitaan parannukseen,
kaikesta pahasta luopumiseen. Lopuksi julisti hän synninpäästön
kaikille katuville sieluille.

Henrik oli lopettanut, mutta äänetönnä seisoivat ihmiset yhä
paikoillaan. Kaikki tuntui heistä kuin unelta, ihanalta unelta. — Mutta
mitä kummaa! Tuolta puitten alta, jossa nuoret papit olivat seisoneet
saarnan ajan, lähtee Helkky kohti alttaria! Nyt nousee piispan luo
ja kannel on kädessään! Eikö kannel kuulunut vanhoille jumalille,
metsien hengille! Sietäisikö Valkea Kristus sen ääntä! — Mutta ihmisten
ihmetellessä alkavat Henrik ja Helkky laulaa kanteleen säestyksellä:

    "Jeesuksen muisto ihana.
    Sielulle ilon antava.
    Jeesus, sydänten lohdutus,
    Elämä, mielten valkeus,
    Ilonkin yli iloisuus.

    Sulompi mannaa, hunajaa
    On hänen läsnäolonsa.
    Ei kuulla voisi kauniimpaa,
    Ei laulaa enään kalliimpaa
    Kuin Jeesus-sanaa ihanaa.

    Oi, Jeesus, tuntea mun suo,
    Sun rakkautes suuri tuo.
    Oi Jeesus, anteeks-antaja
    Ja taivaan kruunun kantaja,
    Mun sieluani armahda!"

Sanoin kertomaton liikutus valtasi sydämet. Tuo ihana hymni tuntui
tulevan suoraan korkeudesta. "Valkea Kristus on lähellä, Valkea Kristus
on lähellä", kuiskasivat ihmiset ja vaipuivat hiljaa polvilleen
tuon ihmeellisen Jumalan eteen. Henrik ojensi silloin kätensä kohti
polvistunutta kansaa ja luki värähtelevin sydämin siunauksen.




XXXI. JUHLATIE.


Kevään kuluessa oli monelle seudulle rakennettu pieni puukirkko.
Niitä nyt läksi Henrik vihkimään ja samalla asettamaan nuoret
papit virkoihinsa. — Henrik oli määrännyt, että Pietari jää isänsä
apulaiseksi Nousiaisiin, mutta toiset saavat työmaan muualta.

Ratsain lähti Henrik pappiensa ympäröimänä Mynämäelle. Pian kului
matka halki tömisevän nummen, ja siinä jo huohahtivat hevoset Parsilan
korkealla mäellä. Koko Mynäjoen laakso lepäsi heidän jalkainsa
juuressa. Tuolta-täältä kohosi savupatsas yli metsän, ja joen rannalta,
puitten välistä pilkotti kirkon valkea seinä. Koko Mynämäki oli
saapunut kirkon vihkimisjuhlaan. Piispa itse toimitti vihkimisen. Mutta
Harska, joka oli määrätty tänne papiksi, sai nyt kestää tulikokeensa.
Yksin hän toimitti jumalanpalveluksen alusta loppuun ja piti vielä
lyhyen saarnan seurakunnalleen.

Tyytyväisin mielin lähti Henrik Mynämäeltä juhlivan kansan saattamana
Kaalantiin. Täälläkin odotti uusi kirkko vihkimistä ja pappia.
Olavi tänne oli määrätty heimonsa keskuuteen. Ja kun hän viimein
jumalanpalveluksen jälkeen nousi saarnaamaan, puhui hän niin hyvin,
että itse piispakin oli hämmästyksellä lyöty, ja muut hän aivan lumosi.

Kaalannista lähti Henrik meritse saarimaahan, jonne Aasla jäi papiksi.
Täältä käännyttiin Kultarantaan. Niemellä tuolla oli kirkko valmiina.
Jumalanpalveluksen toimitti nuori Helkky, mutta saarnaa hän ei pitänyt,
ei ehdolla millään, niin kauan kuin piispa oli kuuntelemassa. Hymyillen
antoi Henrik myöten, sillä hän tiesi kyllä, mihin Helkky pystyi.

Matkaa jatkettiin nyt maitse Räntämäelle, jossa myöskin kirkko odotti.
Kirves jäi papiksi tänne Koroisten markkinapaikan läheisyyteen.

Räntämäeltä palasi Henrik takaisin Nousiaisiin isä Pietarin rauhaisaan
savupirttiin. Tänne hän aikoi toistaiseksi jäädä asumaan, täältä käsin
ohjata Suomen uutta kirkkoa. Ihmeellisesti vain Jumala siunasi hänen
työtään. Niin vastaanottavaisia ihmisiä ei hän ollut tavannut missään
muualla kuin täällä. Ah, täällä oli hänen paikkansa, tälle kansalle
hän kuului! Sen hän tunsi sanomattoman elävästi. Siksi olikin hän jo
aikoja sitten lähettänyt Sveeaan sanan, että hän jää toistaiseksi
tänne Suomeen. Siksi oli hän saanut tänne kimpun pergamenttia, jotta
hän voisi kirjoittaa välttämättömiä kirjeitä ja valmistaa pieniä
messukirjoja Suomea varten. Se työ häntä nyt ensin odotti. Ja syksyn
tullen saa hän uuden oppilasparven. Yhä kauemmas oli ulotettava
lähetystyö, aina sinne asti, missä vielä loimottivat uhrikokot pyhillä
vuorilla, missä luonnon antimilla lepytettiin henkiä ja haltijoita.
Tämä Suomen heimo oli oikea Herran yrttitarha, johon Herra itse oli
istuttanut taimet, hän, Henrik, vain kasteli Herran kylvöä. — Mutta
tuolla kaukana itäisten metsien takana asuu toinen heimo, asuvat
jäämit, joille ei vielä evankeliumin valo ole loistanut. Sinne mä
lähden, kun kaikki on kunnossa täällä Suomessa, kun vielä olen
kasvattanut toisen parven nuorukaisia papeiksi. Ihmeellisesti johtaa
Herra työtäni, niin Lembötessä, niin Utössä, niin täällä. Oi, minä en
ole ansainnut kaikkea tätä! Kuin riemusaatossa kuljin nytkin, monasti
kukitettuja teitä. Mutta Hänen tiensä oli orjantappurainen. Miksi hän
minua kuljettaa tasaisia teitä, missä viipyy ristini! Enkö olekaan
antanut kaikkeani Sinulle, Sinä ristinmies? Kristus Herrani, puhdista
minun sieluni, tee minut kelvolliseksi kulkemaan Sinun teitäsi! Sinä
annoit kaikkesi, suo minunkin antaa kaikkeni sinun työssäsi täällä
pohjan äärimmällä äärellä. Kristus, Kristus, ristinmies, anna minun
vaipua pyhiin haavoihisi! Ota minut kokonaan omaksesi, kuljeta minua,
kunne tahdot! Kun sinä olet kanssani, on minulla kaikki, mitä kaipaan.
Olen onnellinen, sanomattoman onnellinen kulkiessani Sinun teilläsi,
kuulen usein säveleitä autuaitten ihanilta kentiltä ja vajoan Sinun
rakkautesi mereen. — — —

Näin puheli itsekseen tuo yksinäinen jumalanmies astellessaan lehdossa
kuohuvan kosken rannalla. Linnut lauloivat — ne tuntuivat tuovan
terveisiä korkeuksista. Koski kohisi — se tuntui kohisevan maailman
mitättömyydestä. Metsä humisi — se tuntui humisevan Jumalan kunniaa.
Astuu, astuu yksinäinen mies kevätkosken partaalla ja hänen sydämensä
täyttää suuri, pyhä Jumalan ilo.




XXXII. VIA LACRIMOSA.


Saapui vihdoin keskikesä. Eivät enään nousseet kaskien sinervät savut
etäisiltä taivaanrannoilta. Ei enään kukkunut käki pihakoivussa.

Henrik askarteli ahkerasti messukirjojen ääressä, kopioiden,
lyhennellen. Välillä hän sentään ennätti tehdä matkojakin, ja joka
viikko hän saarnasi suurelle kuulijakunnalle vanhalla käräjäkentällä.
— Kuunkierron kuluttua piti jo uusien oppilaitten saapua, tällä kertaa
kymmenen. Kaikki oli edelleen niin lupaavaa, että sydän sykähteli
ilosta, sykähteli, vaikka kesä jo alkoikin kääntyä syksyyn.

       *       *       *       *       *

Oli sunnuntaiaamu, kirkas ja kaunis. Henrik istui lavitsalla saarnaansa
miettien. Muut vielä nukkuivat. Äkkiä hän havahtaa. Joku ratsasti
pihaan. Kohta lyötiin teljetylle ovelle. Henrik hypähti ylös ja kysyi:
"Kuka siellä?"

"Ystävä Mynämäeltä. Avaa!"

Henrik päästi telkeet. Siinä seisoi hänen edessään Harskan veli
hikisenä, pelästyneenä, sanoja tapaillen. Vihdoinkin hän sai sanotuksi:
"Kauhun sanomia tuon tullessani, kaamean kauhun. Viime yönä kulki
Köyliön kuningas kuin ukkosen pauhu halki Kaalannin ja Mynämäen.
Molemmat kirkot ja paljon muuta hän poltti. Molemmat papit ja paljon
muita hän surmasi. Itku ja valitus, kauhu ja kammo täyttää koko ilman
tuolla pohjoisessa. — Tämän sanoman tuon sinulle, piispa."

Henrik seisoi jäykistyneenä, veri tuntui seisahtuvan hänen suonissaan.
"Harskako ja Olavi surmattuina?" kysyi hän vihdoin kalpeana.

"Niin", kuului vastaus.

Henrik hoiperteli lavitsalle istumaan. "Jumalani, Jumalani", vaikeroi
hän ja tuskan hiki helmeili hänen otsaltaan.

Koko pirtti tuli äkkiä eloa täyteen. Kysymyssade aivan peitti
viestintuojan, joka totisena kertoi kauhunyön yksityiskohdat. Mutta
porraskivellä istui isä Pietari ruumistaan huojutellen ja mumisten:
"Mi-minä tiesin sen. La-Lalli on Lalli."

Tuskin oli ensi tuskasta toivuttu, kun pihaan ratsasti Kirves käsi
sidottuna, kalpeana. Henrik hypähti ylös: "Mitä! Tuotko sinäkin kauhun
sanomia?"

Kirves: "Tuon. Lallin liittolainen, tuo Korven musta tietäjä, kävi
viime yönä veritervehdyksellä Räntämäellä. Kirkkoni on poltettuna
ja itse mä tuskin pelastuin surmaniskun alta. Mutta moni menetti
taistelussa henkensä. Pakolinnaan toki pääsivät naiset, sillä valpas
oli vartija vuorella. Pian olivat miehet aseissa, ja tietäjä pakeni
suinpäin."

Henrik vaipui takaisin lavitsalle. Hänen korvissaan kohisi ja maailma
tuntui mustenevan hänen silmissään. Mutta äkkiä hän tempautui tuosta
irti ja kysyi hätääntyneenä: "Tiedätkö, Kirves, mitään Kultarannasta?"

Kirves: "Tuli loimotti lännen taivaalla. Luulen, että siellä on käynyt
samoin kuin Räntämäellä."

Henrik kääntyi nyt nuoreen Pietariin ja sanoi: "Poikani, lähetä heti
pari vankkaa ratsumiestä Kultarantaan katsomaan, mitä siellä on
tapahtunut!"

Heti lähti harteva Pietari täyttämään piispan pyyntöä, mutta silloin
juuri kääntyi pihaan kolmas ratsu. Se toi murheviestin Kultarannasta:
Kirkko oli poltettuna, Helkky ja isäntä pahasti haavoitettuina. —
Hartaasti sinne odotettiin piispaa.

Kauan istui Henrik pihakivellä pää käden varassa, maahan tuijottaen.
Vihdoin hän nousi, viittasi Pietarin luokseen ja sanoi tälle: "Lähetä
varoituskapula yli Nousmaan ja yli saarien! Kutsu sitten lähistöllä
asuvat miehet vartioimaan kirkkoamme öisin, ja linnavuorilla valvokoon
aina kaksi miestä yöt-päivät! Kuka tietää, mitä vielä tekee Lalli. Hän
on kirkonvihollinen, ristinvihollinen, sen tiedän nyt."

Sitten lähti Henrik hitain askelin kirkkoon ja toimitti siellä vakavana
jumalanpalveluksen.

Seuraavana aamuna nousi piispa ratsun selkään lähteäkseen Mynämäelle,
sillä hän oli itse päättänyt toimittaa kaatuneitten hautaamisen.
Ihmeissään hän pysähtyi katsomaan, kun nuori Pietari ja neljä
hyvinaseistettua miestä nousivat myöskin hevostensa selkään. Ja
järkähtämättömänä sanoi Pietari, että he lähtevät mukaan, tahtoipa
piispa tai ei. Eikä tässäkään vielä kyllin. Pitkin matkaa yhtyi heihin
aseistettuja ratsastajia, niin että Henrik lopulta oli aivan liikutettu
tästä huolenpidosta.

       *       *       *       *       *

Henrik katseli kaatuneita ja häntä värisytti. Siinä oli Harska,
reipas, iloinen Harska, valkeana kuin paariliina tuskaan pusertuneine
kasvoineen. Henrik tunsi kuumien kyyneleitten polttavan silmiään.
Hän olisi tahtonut huutaa tuskissaan. Vapisevin äänin toimitti
hän hautausmenot. Mutta kun hän sitten katsoi tuota nyyhkyttävää
saattojoukkoa, unohti hän hetkeksi oman tuskansa ja hän tunsi vain,
että hänen täytyi lausua lohdutuksen sanoja noille sureville sieluille.
Ja niin hän puhui heille, kuinka pahahenki aina tahtoo turmella
Herran kylvöä. Kuinka Herran yrttitarhaa aina on kasteltu marttyyrien
verellä. Autuaitten ihanilla kentillä astelevat nyt nuo rakkaat
vainajat, voitonpalmut käsissä. Oi, miksei hän — Henrik — saanut
kuolla heidän sijastaan! Miksei hän saanut verellään kastella Herran
viljelystä. Kristuksen tiet ovat meiltä salattuja. Mutta yksi asia on
varma. Kristus on taivaan ja maan kuningas, ja pahankin valta on Hänen
voimakkaissa käsissään. Koittaa kerran uusi päivä, jolloin Herran
viinimäkeä ei enään kastella marttyyrien verellä. Siksipä ystäväni,
pyyhkikää kyyneleenne! Rakkaamme ovat tallella Kristuksen luona
korkeudessa. Pian tulee aika, jolloin Herran yrttitarha kantaa kukkia
ja hedelmiä, ja Kristuksen valtakunta ulottuu merestä mereen, virrasta
maailman ääriin asti.

       *       *       *       *       *

Mynämäeltä jatkui tämä via lacrimosa — kyynelten polku — Kaalantiin.
Taaskin lähti vankka ratsujoukko saattamaan piispaa. — Tuossa tasaista
polkua ratsastaessaan tulee Henrikin mieleen kummallisia ajatuksia:
Jos hän ei olisi kutsunut luoksensa noita nuorukaisia, jos hän ei
olisi kehoittanut rakentamaan kirkkoja, ei tätä kauhun kaameutta
olisi tapahtunut! Ja paikalla alkoi hevosen kavioitten kapse kertoa:
"Sinun syysi, sinun syysi, kurja mies!" — Henrik värisi: Minunko
syyni? Enkö sitten kuljekaan Kristuksen teitä? "Mitä vielä", sanoi
kapse, "muista poltettua kotiasi, muista murhattua Johannesta! Sinun
syysi!" — Kauhistuneena katsoi Henrik sielunsa syvyyteen. Oliko
siellä itsekkyyttä? Eikö hänen rakkautensa Kristukseen ollutkaan
vilpitön? Eikö hän kulkenutkaan Kristuksen teitä? Voi, Kristus,
Kristus! — — — Äkkiä kohotti tuo kalpea kulkija päänsä ja lausui
puoliääneen: "Sielunvihollinen! Mene pois luotani, sinä kirottu! Minä
tiedän kulkevani Kristuksen teitä. Minä tunnen Hänen anteeksiantavan
armonsa sielussani, tunnen olevani Hänessä. Siksipä lähde luotani,
sielunvihollinen! Minun sielussani asuu Kristus ja minä olen ijäti
Hänen omansa. Kristuksen oma elämä oli via dolorosa — tuskien tie —
miksen silloin minä nurkumatta astelisi tätä kyynelten polkua. Aina
on Kristuksen kylvöä kasteltu verellä. Oi, oman vereni antaisin tämän
Suomen heimon käännyttämiseksi!"

       *       *       *       *       *

Kirkkain otsin toimitti Henrik hautauksen Kaalannissa ja puhui
lohdutuksen sanoja. — Ihmeekseen sai hän täällä kuulla, kuinka
erinomainen opettaja Olavi oli ollut ja kuinka paljon hän oli
ennättänyt tehdä vain parissa kuukaudessa. "Hän puhui kuin enkelin
kielellä" sanoivat kaikki. Ja aina Laitilasta, Irjanteelta ja Köyliöstä
asti oli tullut kuulijoita. Sehän se juuri kiihoittikin Lallia. Ja
ihmeitäkin oli tapahtunut: Tuskin oli Olavi kaatunut, kun jo nähtiin
valkean enkelin liihoittavan hänen luotaan ylös taivaan korkeuteen!
— Olavi on pyhä mies, joka siellä autuaitten ihanilla kentillä
lakkaamatta rukoile Kaikkivaltiasta Kaalannin heimon puolesta. — Näin
kerrottiin, ja Henrik nyökkäsi hyväksyen päätään.

Kaalannista kuljettiin Aaslan luo saaristoon. Täällä oli vain kirkko
poltettu, mutta uutta jo rakennutti Aasla. Sitten tultiin Kultarantaan,
jossa Helkky ja hänen isänsä jo olivat toipumassa. Täältä siirryttiin
Räntämäkeen siunaamaan vainajia ja lohduttamaan surevia. — Vihdoinkin
käännyttiin kotiin Nousiaisiin. Vihdoinkin päättyi tämä raskas via
lacrimosa, kyynelten polku.




XXXIII. PÄÄTÖS.


Oli ilta. Aurinko oli vaipumassa lännen rannalle. Syyskesän kaskien
käry täytti ilman. Koski tuossa toisti yksitoikkoista virttään. Sen
yllä leijaili hienoinen sumuhattara. Metsässä palokärki sai kuivan
kelohongan kumisemaan. Henrik nojasi vanhaan riippakoivuun ja katseli
kosken kohisevia kuohuja. Hän oli vaipunut syviin mietteisiinsä. Mitä
oli hänen nyt tehtävä, nyt kun kirkonvihollinen oli turmellut Herran
yrttitarhan, hävittänyt Kristuksen kylvöä? Hän mietti ja mietti,
kuulematta mitään, näkemättä ketään. Vihdoin hän nosti päänsä ja läksi
reippain askelin kotiin Toposiin. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän
astui yli korkean kynnyksen ja sanoi: "Missä on isä Pietari? Missä
ovat nuoret papit?" Käskypoika pikkarainen läksi heti liikkeelle, ja
siinä jo astuivat nuoret papit ja isä Pietari pirttiin. Heille puhui
Henrik: "Ystäväni, olen tehnyt päätökseni. Huomenna lähden Koreisiin
ja sieltä kauppiaitten laivassa Sveeaan. Lalli on kirkonvihollinen.
Ja kirkonvihollinen on lannistettava miekalla. Hän on niin kamalasti
raastanut Kristuksen kylvöä, että hänen täytyy vielä tuntea Kristuksen
rankaisevan käden kosketusta. Miekalla on hänet taivutettava jättämään
rauhaan Herran yrttitarha. Liian vähän on teillä voimia kukistamaan
Lallin tavatonta mahtia — hänen valtansahan kuuluu ulottuvan yli
jäämien maan — siksi minä lähden Sveeaan. Sieltäkäsin saan kyllä kokoon
miehiä, jotka ovat valmiit kiinnittämään ristinmerkin olkapäähänsä
ja seuraamaan ristinlippua taisteluun kirkonvihollista vastaan. Minä
ajattelen, että miekalla on kirkonvihollinen kukistettava. Mitä sanotte
te?"

Nuori Pietari: "Miekalla, niin sanon minäkin."

Kirves: "Samoin minä. Turvallisuus on tänne taas saatava, jotta
uskaltaa liikkua mielensä mukaan."

Isä Pietari: "Mi-minä..."

Helkky: "Niin ajattelen minäkin. Mutta, piispaisä, aijotko lähteä pois?
Mihin me sitten joudumme?"

Henrik: "Minä tulen takaisin. Poissaollessani te olette kaikessa
hiljaisuudessa täällä Nousiaisissa, sillä täällä on turvallisinta.
Helkky ja Pietari ovat täällä Toposissa, mutta sinä Kirves, voit mennä
kotiisi Nummelle. Toimitatte täällä sitten papin tehtäviä kaikessa
hiljaisuudessa, jotta ei kirkonvihollinen ärtyisi. Kun kevät taas luo
kukkiaan rantojen tuomeen, silloin olen täällä ja silloin murretaan
kirkonvihollisen mahti."




XXXIV. SYYSPÄIVÄ.


Henrik astui omaan huoneeseensa Upsalan suuressa piispantalossa. Myrsky
vonkui nurkissa ja metsän mahtava kohina täytti koko ilman. Puut
tuossa räiskyivät suuressa pesässään, ja Henrik istahti tuolille tulen
loisteeseen. — Ah, oli sentään toista tulla tällaiseen huoneeseen,
jossa oli uloslämpiävä uuni! Savun hiventäkään ei ollut huoneessa,
vaikka tuli tuossa iloisena loimotti. Ja kuitenkin — kuinka hän
kaipasikaan takaisin Suomen nokisiin savupirtteihin! Siellä oli hänen
paikkansa, siellä häntä tarvittiin, ei täällä. Ilon aalto kyllä oli
läikähtänyt yli metsäisen Sveean, kun viesti tiesi kertoa, että piispa
oli palannut. Ja koko vanha, pyhä Upsala, tuo ikuisten kuningaskumpujen
kaupunki oli ollut väkeä tulvillaan, kun hän saapui. Mutta sittenkin
hänestä tuntui, ettei häntä täällä tarvittu, joskin häntä kaivattiin ja
rakastettiin. Henrik vaipui mietteisiinsä. Oi, hän oli näinä päivinä
kuullut melkein liian paljon. Ensin Itä-Årosissa oli kuningas Eerik
ottanut hänet vastaan kuin itse paavin tai jonkun pyhimyksen. Ylevä
oli se kiitosmessu, joka piispan paluun johdosta pidettiin Pyhän
Kolminaisuuden kirkossa. Reippaana oli kuningas kertonut, kuinka vanha
Sverker-kuningas oli kuollut ja hän, Eerik, oli nyt Sveean ja Göötan
kuninkaana, vain Länsi-Göötassa hallitsi Kaarle Sverkerinpoika Eerikin
alakuninkaana. Vihdoinkin oli toteutunut hänen suurin unelmansa: Tällä
maalla oli taas yksi kuningas, kuten mahtavien Ynglingien aikana,
vanha Svitjod oli taas yhdistynyt. — Niin oli Eerik kertonut, uutta
parempaa aikaa tälle kansalle ennustanut. Mutta Henrik ei hänelle vielä
maininnut mitään uusista aikeistaan. —

Alakuloisena oli hän ratsastanut tuon lyhyen matkan Itä-Årosista
Upsalaan, sillä hän oli kuullut surusanoman, joka järkytti häntä
sielun syvyyksiä myöten: Jo kaksi vuotta sitten oli isä Bernhard
Clairvaux'ssa kuollut, vaikka hän nyt vasta sai siitä tiedon. Tuo
tulisielu oli siis vihdoinkin päässyt ikirauhaan, ajatteli Henrik.
— Hiilos hiipui. Henrikin sielun silmien ohi kulkee muistojen ihana
sarja. Hän muistaa luostarin, muistaa tuon lempeän laakson, puutarhan,
metsän ja ennen kaikkea tuon ihmeellisen apotin, joka hiljaisesta
luostaristaan hallitsi koko kristikuntaa, joka oli nähnyt hänenkin
sielunsa syvyyksiin. Yksinäinen kyynel vierähti piispan poskelle.
Tuntui aivan kuin viimeinen side, joka vielä yhdisti hänet maailmaan,
olisi nyt katkennut. Poissa oli äiti ja lapsuuden vihreät vuoret, poissa
isä Bernhard ja Clairvaux'n lempeä laakso. Ja toinen yksinäinen kyynel
vierähti yksinäisen miehen poskelle Upsalan piispantalon yksinäisessä
kammiossa.

Palveleva munkki astui sisään, asetti kiehuvan vuohenmaitokulhon
pöydälle ja lisäsi puita uuniin. Henrik palasi heti murheellisten
muistojensa maailmasta. Höyryävää maitoa maistellessaan muisteli
hän vain tätä päivää täällä Upsalassa. Liikutettuna oli Coppmannus,
kapituli ja koko vanha kuningaskaupunki ottanut hänet vastaan.
Ilosanomia oli hänelle vain sadellut. Kirkon asema oli suuresti
lujittunut, sillä viisaasti oli Coppmannus valvonut kirkon etuja. Koulu
oli toiminut, pappeja valmistettu, kirkkoja rakennettu ja kymmenysten
maksu oli hyvällä alulla. Koko kuninkaan lainsäädäntökin oli tapahtunut
kirkollisessa hengessä. Aina Eerik neuvotteli tuomiokapitulin kanssa,
sillä hän oli tullut päivästä päivään yhä hurskaammaksi. Ja taaskin
tunsi Henrik: Minua ei täällä tarvita, minun paikkani on Suomessa.
Ihmeellisesti ymmärrän siellä ihmisiä. Toisinaan tuntuu aivan kuin
olisin samaa lihaa ja verta kuin tuo laulujen ja satujen kansa.

Samassa muisti Henrik jotakin. Coppmannus oli sanonut, että tänne oli
saapunut pergamenttikirjeitä, jotka vain Henrik itse sai aukaista,
niin oli tuoja ilmoittanut. Henrik riensi tammisen kaapin luo, jonka
raudoitetun oven hän vaivoin sai auki. Hetken etsittyään löysi hän
kaksi sinetöityä kirjettä. Uudestaan istui hän uunin eteen ja mursi
sinetit tuohisten puitten antaessa valoa. Kirje oli hänen ystävältään
Clairvaux'n munkilta, joka nyt kertoi pyhän apotin viimeisistä
hetkistä. Raihnainen ruumis oli heikkenemistään heikentynyt. Mutta
kärsiessään ajatteli suuri apotti Ristiinnaulitun haavoja. Vihdoin
sitten elokuussa MCIII tuli ratkaisun hetki, jota pyhä apotti
huokaillen oli odottanut. Suunnaton ihmispaljous tulvaili näkemään
vielä kerran suuren apotin ruumista. "Kuolemassakin tuoksui pyhä
Bernhard nardusvoiteen tavoin" kirjoitti munkki. — Kyyneleet kohosivat
Henrikin silmiin.

Sitten aukaisi Henrik toisen kirjeen. Se oli kardinaali Nikolaukselta,
joka kertoi tulleensa valituksi paaviksi. Kristillisen kirkon päänä
hän nyt antoi Henrikille oikeuden vihkiä piispaksi, kenet hän vain
soveliaaksi katsoi, jotta ei enään tulisi piispoista pulaa täällä
pohjolassa. Sitten kertoi paavikin pyhän Bernhardin kuolemasta.
Kirjeensä hän lopetti hartaalla kehoituksella, ettei Henrik unohtaisi
etäämpänä asuvia heimoja, vaan kuljettaisi ristinlipun yhä kauemmaksi.
Ikuisen synninpäästön lupasi paavi kaikille, jotka tekevät työtä
pakanoitten käännyttämiseksi. Henrikillä on oikeus tuon synninpäästön
antamiseen. Vielä oli kirjeessä tavanomaiset loppulauseet ja huomautus,
ettei Ruotsin kirkko vain unohtaisi "Pietarinpenningin" lähettämistä
Roomaan, eikä mitään Linköpingin kokouksen päätöksiä.

Hiilos sammui. Yksinäinen mies yhä istui syviin mietteisiinsä
vaipuneena. Ulkona kohisi syksyinen metsä. Sade pieksi seiniä. Oli
sydänyö.




XXXV. SANANVIEJÄ.


Henrik oli saapunut Itä-Årosiin. Hän istui kuninkaan tuvan tammisen
pöydän takana ja kertoi Eerikille tuosta aijotusta retkestä. Talvisilla
markkinoilla oli annettava julistus, jossa kehotetaan kaikkia hurskaita
miehiä kokoontumaan heti vesien auettua ristinlipun alle ja seuraamaan
sitä Suomeen, jossa täytyy miekalla kukistaa kirkonvihollisen valta.
Julistus aijottiin lähettää naapurimaihinkin, jopa etelään asti. Mutta
silloin kivahti kuningas Eerik: "Luulet siis, ettei Sveeassa ole voimaa
kirkonvihollisen kukistamiseen. Unohdatko aivan heimoni muinaisen
mahtavuuden, kuinka sen lohikäärmekokkaiset laivat halkoilivat meriä ja
vapisuttivat kansoja ja kuninkaita!"

Henrik hymyili: "Älähän nyt kiivastu, kuningas Eerik! Muistan heimosi
muinaisen mahtavuuden ja tiedän sen nykyisen voiman. Eihän sinun
tarvitse muuta kuin lähettää sotavasama kiertämään yli valtakunnan,
niin heti on luonasi vankka joukko. Ja tiedän myöskin, kuinka
oivallinen on rannikon ledung, jokaisessa laivakunnassa on sotapursi
lähtövalmiina. Mutta nyt onkin niin, että tällaiseen pyhään sotaan
kirkonvihollista vastaan ei ketään pakoteta, vapaehtoisesti tulkoon,
ken haluaa. Siksi on julistus välttämätön. Ymmärrätkö minua nyt,
ystäväni Eerik?"

Eerik: "Ymmärrän niinkin. Mutta tiedänpä, että kaikki mieheni lähtevät
tälle retkelle, vaikkei sotavasama heitä kutsukaan."

Henrik: "Sitä parempi. Sinä teet kirkolle suuren palveluksen, kun otat
retken johdon käsiisi ja lähdet parhaitten miestesi kanssa. Jumala
sinua siunatkoon nyt ja ijankaikkisesti! — — — Mutta kuules, eräs asia
vielä painaa mieltäni. Kirkonviholliselle on välttämättä ilmoitettava
edeltäpäin ristijoukon tulosta. Silloin hän saa valita joko kasteen tai
taistelun, jotta ei sitten tietämättään syökse sieluaan kadotukseen.
Suomessa sanoivat, ettei sieltä kukaan uskalla lähteä Köyliöön, sillä
Lalli on niin kiivas, että paikalla lyö sanantuojan kuoliaaksi. Siksi
täytyy Sveeasta jonkun lähteä. Ja henkilönkin tiesivät minulle Suomessa
ehdottaa. Tuolla vanhalla päälliköllä, Mälarin rannalla, on tytär, joka
nuoruudessaan oli Saaressa kymmenen vuotta orjana. Eräänä syysyönä
hänet oli ryöstetty täältä. Kun päällikön Maria oli orjana Saaressa,
hoiti hän silloin Lallia kaikki lapsuuden vuodet. Ja Suomessa sanoivat,
että Lalli rakasti Mariaa enemmän kuin omaa äitiään ja oli kovin surrut
Marian karkaamista. Siksi on Maria ainoa, joka hengissä voi palata
Lallin luota. Ajattelen, että hän lähtisi heti meren auettua Suomeen.
Tahdotko taivuttaa Mariaa lähtemään, sinä kun olet niin tuttu päällikön
kotona?"

Eerik: "Yritän parastani, koska pidät tuon sanan lähettämisen niin
välttämättömänä."

Kauan vielä juttelivat miehet tuosta aijotusta matkasta, talvisen
päivän vaipuessa mailleen. — — —

Monta kertaa kevättalvella kävi Eerik sitten päällikön luona Mälarin
rannalla taivuttelemassa Mariaa sananviejäksi Suomeen. Mutta kaikki oli
turhaa, Maria pysyi taipumattomana. Silloin päätti Henrik itse tarttua
asiaan.

       *       *       *       *       *

Pirtin ovi oli auki, mutta sittenkin tuntui sisällä ahtaalta ja
pimeältä. Maria nousi värttinänsä äärestä, työnsi pirtin akkunaluukun
syrjään ja jäi siihen luukunpieleen nojaten katselemaan keväistä
kirkkautta. Lunta ei näkynyt missään, mutta Mälar oli vielä jäässä.
Synkkänä, mustansinervänä lepäsi se siinä Marian silmien edessä. Siinä
katsellessaan vaipui Maria vienoon surumielisyyteen: Noin synkkänä
aukeni hänen eteensä kerran Saaren selkä. Ah, hän oli silloin orjana!
Noin lauloi leivonenkin ilmassa. Tuolla rantatammessa vihelteli
kottarainen, aivan kuin Saaren koivuissa ennen! — Maria heräsi
mietteistään, kun syväsointuinen ääni ovella sanoi: "Jumalan rauhaa,
Maria!"

Maria: "Ah, isä Henrik! Jumalan rauhaa!"

Henrik: "On niin ihana ilma tänään, että istahdan tähän kynnykselle.
— Tullessani katselin kohisevaa kevätpuroa ja ajattelin Pyhää
Kristofferia. Muistatko, Maria, kertomusta Pyhästä Kristofferista?"

Maria: "En, isä!"

Henrik: "Kerron sen sitten. Pyhä Kristoffer oli se suuri ja voimakas
pakana, joka oli päättänyt palvella maailman mahtavinta herraa. Niin
tuli hän erään kuninkaan palvelukseen. Mutta kun hän huomasi, että
kuningas pelkäsi pahaahenkeä, meni hän pahanhengen palvelukseen. Kauan
hän luuli, että pahahenki oli mahtavin maailmassa. Vaan kerran kulki
hän pahanhengen kanssa tietä, jonka varrella oli risti. Silloin teki
pahahenki pitkän kierroksen ristin ohi, ja Kristoffer sai tietää, että
pahahenki pelkäsi erästä Kristus-nimistä miestä, joka oli ripustettu
ristille. Silloin meni Krisfoffer Kristuksen palvelukseen, ja eräs
erakko kastoi hänet. Mutta kun erakko käski Kristofferin paastota ja
rukoilla, vastasi tämä: 'Minun ruumiini vaatii ruokaa ja rukoilla en
osaa, anna minulle jotain sellaista työtä Kristuksen palveluksessa,
jota minä voin suorittaa!' — Läheisyydessä oli virta, jonka yli
kuljettiin kahlaamalla, ja johon sentähden moni hukkui. Nyt sanoi
erakko: 'Kristoffer, sinä olet suuri ja voimakas, rakenna itsellesi
maja virran rannalle ja kanna yli kaikki, jotka sinua pyytävät
Kristuksen nimeen!'S Kristoffer teki niin ja oli valmis yöllä ja
päivällä kantamaan kulkijoita. Kerran yöllä huudettiin häntä toiselle
rannalle. Kahdesti hän kävi turhaan katsomassa, kolmannella kerralla
oli siellä pieni lapsi. Kristoffer otti lapsen harteillensa ja alkoi
kulkea virran poikki. Mutta mitä pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän
alkoi lapsi painaa, niin että hän lopulta oli uupumaisillaan virtaan.
Vihdoin hän pääsi toiselle rannalle ja siellä hän sai tietää, että
lapsi olikin hänen kuninkaansa Kristus. — — — Niin, niin Maria, tämä
Kristofferin kulku kuvaa meidän kulkuamme elämän virran poikki, ja
joskus antaa Kristus meille sangen raskaita kannettavia. Sinunkin
osaksesi, Maria, tulee raskas kuorma."

Maria: "Minunko! Mitä sanot, isä Henrik?"

Henrik: "Kuten kuningas Eerik on jo sinulle puhunut, pitää sinun heti
vesien auettua lähteä Suomeen viemään Lallille sanaa ristijoukon
saapumisesta. Sinä olet ainoa suomenkieltä osaava täällä ja sinä olet
ainoa, jota ei Lalli kohtele pahasti."

Maria: "Säästä minua, isä Henrik! Lalli on kyllä hyvä, väliin oikein
helläkin, mutta hän on niin hirveän kiivas ja äkkipikainen, että voi
lyödä minut vaikka kuoliaaksi, kun kuulee, millä asioilla kuljen.
Ja Valkeata Kristusta vihaa hän veriin asti, niinkuin kaikki Saaren
sankarit ovat tehneet. — En, minä en uskalla lähteä Lallin luo."

Henrik: "Älä unohda, että tämä on Jumalan asia. Jumala sinua käskee
lähtemään tälle matkalle, ja Hän voi sinua varjella kaikessa. Mutta jos
niinkin sattuu, että kuolema sinut kohtaa, silloin vievät pyhät enkelit
sielusi kiirastulen ohi taivaan ihanuuteen, ja Kristus itse ojentaa
sinulle marttyyrikruunun palkinnoksi. Maria, Jumala sinua käskee. Älä
vastusta Hänen tahtoaan!"

Maria: "Rakas isä Henrik, vaikealta tuntuu lähteminen. Mutta koska se
on Jumalan tahto, niin lähden."

Henrik: "Jumala ja pyhät siunaavat sinua." — — —

Jäälauttoja liikkui vielä Mälarilla, kun Maria nousi uiskoon, joka
neljäntoista miehen soutamana heti lähti kohti kaukaista Suomea.




XXXVI. RISTIRETKELLÄ.


Henrik järjesteli hiippakuntansa asioita siltä varalta, että hän
taas viipyisi poissa pitemmän aikaa. Hän vihki papeiksi kaikki
Upsalan koulun oppilaat, jotka vain suinkin katsottiin soveliaiksi.
Coppmannuksen hän vihki piispaksi, jotta tämä helpommin voisi hoitaa
hiippakuntaa Henrikin poissaollessa.

Kun sitten tuli lähdön aika, ilmoitti kaksitoista nuorta
pappia lähtevänsä piispan mukana Suomeen. Näitten joukossa oli
Länsi-Göötanmaalta kotoisin oleva Rodulfus, joka oli tunnettu suuresta
lahjakkuudestaan. Hänet vihki Henrik juuri lähteissä piispaksi, sillä
kuka tietää, mitä matkalla tarvitaan, on hyvä, että on kaksikin piispaa
mukana. Jos vielä käännetään Hämeenkin suuri heimo, niin onhan silloin
piispa käytettävänä.

Itä-Årosissa astui piispa Henrik pappeineen kuninkaan laivaan. Kuningas
Eerik laski tulijat ja ajatteli: "Kolmetoista hengenmiestä! Se ei
ole onnen luku." Mutta hän ei lausunut julki ajatuksiaan. Mälaria
matkatessa kasvoi yhä pursien luku, ja Itämeren rannalla oli kokonainen
laivasto odottamassa. Lähdettiin. Rannalle jäi suuri ihmisjoukko, joka
oli tullut lähteviä saattamaan. Aseet kalskuivat. Ristiliput liehuivat.
Useimpien laivojen keulaa koristi ristiinnaulitun tai jonkun pyhimyksen
kuva. Voijonmaasta saapui seitsemän tavattoman komeata laivaa, joitten
etukeulat oli varustettu pitkillä rautapiikeillä ja kyljet raudoitettu.

Kun päästiin avonaiselle ulapalle, jäi Henrik ihmetellen katsomaan
tätä matkuetta, jossa oli kymmenittäin suuria pursia. "Suuri on
sentään ristin voima", ajatteli hän. "Kuningas Eerik sanoo, että tämä
vapaehtoinen laivasto on tasan puolta suurempi, kuin mitä rannikon
ledung olisi antanut. Semmoinen on ristin mahti." — — —

       *       *       *       *       *

Henrik kääntyi katsomaan Lemböten rantaa, jonne juuri oltiin tulossa.
Eikö vain seisonutkin rannalla Odinin tietäjä valkeassa papinpuvussaan
ja hänen ympärillään joukko muita. Kohta alkoi sieltä kuulua laulua.
Se oli kiitoshymni, jonka sävel ja sanat olivat vain hiukan sinnepäin
kuin tuossa tavallisessa merenkulkijain kiitoshymnissä. Mutta juuri tuo
vajavaisuus liikutti Henrikin mieltä. Ajatella, että tuo vanha pappi,
joka kerran oli ollut koko saarivaltakunnan tuomarina ja tietäjänä,
yrittää nyt ristijoukon saapuessa laulaa seuralaisineen latinankielistä
hymniä Jumalalle kiitokseksi!

Oli sovittu, että Lembötessä ristijoukko tai sananviejät odottavat,
kumpiko sinne ensin ennättää. Maria ei vielä ollut tullut Suomesta,
siksi nousi koko sotajoukko maihin lepäämään. Ja komea oli se
jumalanpalvelus, joka nyt toimitettiin Lemböten pienessä kivikirkossa.
Siitä kertoi saarien kansa vielä lastenlastenkin aikana.

Seuraavana päivänä saapui Maria Suomesta. Paljon oli hänellä
kerrottavaa. Saareen hän oli mennyt. Lalli oli ollut ensin alussa
kovasti vilkas ja hyvätuulinen. Hän oli kertonut äitinsä kuolemasta,
vaimostaan, Untamalan Kertusta ja kahdesta pienestä pojastaan, joihin
hän oli kovin ihastunut. Mutta kun Maria sitten sanoi asiansa,
oli Lalli mustanpunaisena kavahtanut pystyyn ja silmät säkenöiden
sähissyt: "Minä taistelen niin kauan kuin käteni kalpaa kantaa. Ikinä
en kumarra Ristin-Kiesusta, tulkoon tänne vaikka kymmenen hiitten
hirmua joukkoineen!" Sitten hän nosti Marian kevyesti kuin höyhentukon
pirtistä pihalle ja sieltä aittaan. "Siinä on sinulle vastaus", mumisi
hän hampaittensa välistä aitan ovea teljetessään. — Siellä oli Maria
joutunut suureen tuskaan ja rukoillut palavasti apua Kristukselta ja
kaikilta pyhiltä. Yöllä olikin sitten tullut Lallin sisar ja päästänyt
Marian salaa pakenemaan.

Kun Maria oli kaiken kertonut, kutsui Henrik hänet kirkkoon. Täällä
polvistui Maria alttarin ääreen, ja piispa sanoi juhlallisena: "Koska
olet hyvin täyttänyt Kristuksen antaman tehtävän, niin minä Jumalan
ja kaikkien pyhien nimessä julistan sinulle ikuisen synninpäästön." —
Maria oli yhä polvillaan, kun pappien kuoro lauloi ihanan hymnin.

Kohta lähdettiin taas kyntämään selkiä. Kun kuljettiin Luotalon vesiä,
nousivat Aasla ja nuori Pietari kuninkaan laivaan. He kertoivat,
että Lalli oli raivonnut kuin hirtehinen. Koko Hämeen oli hän saanut
liittoonsa, ja jäämien suuri sotajoukko oli jo matkalla kohti Suomea.
Samoin oli Joensuun Sarvi yhtynyt Lalliin, vaikka Sarven alue oli jo
kauan kunnioittanut Valkeata Kristusta. Lallin raivoa pelättiin koko
Suomessa siinä määrin, että ihmiset olivat paenneet syviin erämaihin
tai pakolinnojen turviin. Kaikki pirtit olivat autioina, sillä eihän
tiedä, mitä Lalli tekee, kun kulkee Suomen halki Köyliöstä Koroisiin.

Mutta mitä nyt! Kuninkaan laiva pysähtyy, pysähtyvät muut. Salmessa
heidän edessään on laiva laivan vieressä estämässä ristijoukon
matkaa. Kuningas neuvottelee jaarli Guttormin kanssa. Voijonmaan
keihäskokkaiset laivat hyökkäävät ensin. Syntyy ankara meritaistelu,
joka pian päättyy ristijoukon voittoon. Mutta tuskin olivat pakosalle
lyödyt laivat päässeet saarien suojaan, kun korkeille kallioille syttyi
varoittavia merkkitulia. Ja kohta tiesi koko saaristo ja koko lounainen
ranta, että ristijoukko oli tulossa.

       *       *       *       *       *

Nopeasti kulki Lalli joukkoineen kohti Koroista. Siinä kulki miehiä
ratsain ja jalan, tapparat vyöllä, keihäs ja jousi olalla. Oli jo
päästy Ruskon tienoille. Pitkä jono kulki suon läpi kiemurtelevaa
polkua. Etumaiset pysähtyvät. Mitä nyt! — Vastaan tulee pari
pelästynyttä miestä. He kertovat kauhulla, miten ristijoukko oli jo
aamulla saapunut. Vain Sarven miehet ennättivät rannalle maihinnousua
estämään. Kamala oli taistelu, mutta minkäs mahtoivat Sarven miehet
yksinään. Heidän täytyi peräytyä Sampaslinnan suojaan ja vihdoin
jättää sekin voittajalle. Paljon kaatuneita jäi tantereelle, ja
vesi Aurajoessa punerti. Kuningas Eerik joukkoineen valtasi nyt
Unikan-karin, Miesmäen ja Virusmäen sekä alkoi leiriytyä Koroisten
niemelle. Silloin saapuivat jäämit Hämeestä. Ja voi sitä hirmua, mikä
nyt alkoi! Mutta takaisin lyötiin jäämitkin. — — — Lalli kuunteli
kertomusta hammasta purren, ohjia pusertaen. "Kolmas joukko ei
peräydy", tuli sähisten hänen hampaittensa välistä. — — —

Kuningas Eerik seisoi päällikköjen ympäröimänä Koroisten niemellä.
Kaikki olivat hyvin totisia, sillä oli juuri saatu sanoma Lallin
tulosta. Vihdoin virkkoi jaarli Guttorm: "Joukkomme on kyllä
moninkerroin suurempi, mutta miehet ovat näännyksiin asti väsyneitä
kokopäiväisestä taistelusta. He tuskin pysyvät pystyssä. Jos Lalli nyt
hyökkää, olemme totisesti hukassa."

Eerik: "Niin olemme. Mutta koetetaan neuvotella Lallin kanssa."

Ristijoukko asettui lujaan puolustusrintamaan Virusmäen rinteelle.
Näön vuoksi jatkettiin rintamaa kauas molemmille sivuille, jotta se
häikäisisi Lallin joukkojen silmiä suuruudellaan. Tuskin oli tämä
tehty, kun jo ilmestyi Lalli Kärsämäelle miehineen. Yli notkelman näki
hän vihollisten pitkän kilpirivin ja hän hämmästyi suuresti. Pian hän
kuitenkin toipui ja alkoi järjestää joukkoaan hyökkäykseen. Mutta kun
miehet pitkin viidakkoa näkivät kaatuneita jäämejä, tarttui heihin
kummallinen kauhuntunne. Lalli koetti rohkaista heitä ja aikoi juuri
alottaa hyökkäyksen. Silloin tuli yksinäinen ratsastaja heidän eteensä
nuolen kantaman päähän. Se oli nuorempi Pietari Nousiaisista, joka tuli
kuninkaan pyynnöstä neuvottelemaan.

"Onko aikaa kuunnella järjen sanaa?" huusi Pietari. Lalli aikoi vastata
jousellaan, mutta muut estivät hänet siitä. Pietari jatkoi: "Katsokaa
kuningas Eerikin joukkoa tuolla — uskallatteko hyökätä! Katsokaa
kaatuneita viidakossa — siinä näette kohtalonne! Antakaa kastaa
itsenne, niin saatte rauhassa lähteä!"

"Vai kastaa!" kiljasi Lalli. "Hyökätkää miehet!"

Mutta yksikään mies ei liikahda. Lalli malttaa mielensä.

"Mitä vastaatte?" kysyi Pietari.

"Tappelemme", huusi Lalli.

Huomaamatta oli joukko ruotsalaisia hiipinyt Lallin miesten
selkäpuolelle. Näihin viitaten sanoi Pietari: "Tapelkaa sitten kahdella
puolella!"

Lallin miehet pelästyivät kovin, kun huomasivat olevansa saarroksissa.
Mutta Lalli raivosi taipumattomana: ei kastetta, ei kastetta!

Uusi viesti tuli Pietarin luo tuomaan kuningas Eerikin ohjeita. Ja
kohta huusi Pietari Lallille: "Kuningas Eerik ei enään tahtoisi
vuodattaa pakanain verta, siksi hän pyytää, että sovinnolla ottaisitte
kasteen. Sitten saatte rauhassa palata kotiinne. Olette saarroksissa.
Valitkaa!"

Lalli näki miestensä muodosta, etteivät he häntä tottele, jos hän
antaa hyökkäyskäskyn. Siksi hän kääntyi ja lähti läpi ruotsalaisen
saartojoukon, joka kunnioittaen vetäytyi syrjään. Kärsämäellä katsahti
Lalli taaksensa ja naurahti katkerasti nähdessään, miten Nousiaisten
nuori pappi johdatti hänen joukkoaan — kastettavaksi. — — —

Oli sydänyö, kun Lalli muutaman miehensä seurassa saapui Hirvijoen
kahluupaikalle Nousiaisiin. Siinä hän antoi hevosensa huohahtaa. Hänen
katseensa kääntyi vieressä olevalle Nousmäelle, jossa seisoi pieni
puukirkko. Lalli pui nyrkkiään kirkolle ja sanoi: "Siinä seisot,
Kiesuksen pirtti! Sinun tietäjäsi se vieroitti Suomen heimon isien
jumalista! Sinun tietäjäsi sai heimoni hylkäämään isien henget, isien
uskon! Jos nyt koko Suomen heimo olisi minun kalpaani seurannut
taisteluun, ei tuo vieras kastaja — ja verottaja — olisi ikinä
jalallaan Suomen maata koskettanut. Kirottu Kiesuksen pirtti ja kirottu
tietäjä!"

Lalli hypähti ratsultaan ja meni pirtin luo: Ja kas, tuluksista
leimahti tuli. Pirtti syttyi. — Sitten hän nousi hevosensa selkään ja
ajoi yli joen. Hetken päästä kohosivat kirkon liekit yli öisen metsän.

Pakosalla oleva laakson kansa katseli kauhistuneena Raisvuoren laelta,
kuinka liekit leimusivat. Isä Pietari sanoi vihdoin naavaisen kuusen
alta: "Mi-minä tiedän, se on La-Lalli." Sitten hän lähti kiireesti alas
Raisvuorelta kirkollepäin mumisten itsekseen: "I-Ingegärdin hauta,
Ingegärdin hauta."

       *       *       *       *       *

Kuningas Eerik kulki piispa Henrikin, jaarli Guttormin ja muutamien
muitten kanssa läpi taistelukentän, jossa juuri toimitettiin
kaatuneitten hautaamista. Kuningas pysähtyi liikutettuna katsomaan
kaatuneita suomalaisia. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä ja hän
vaipui polvilleen taistelutantereelle. Silloin sanoi jaarli Guttorm:
"Miksi itket, kuningas Eerik? Iloitahan sinun pitäisi, kun olet saanut
näin loistavan voiton meidän Herramme Kristuksen ja pyhän kristinuskon
vihollisista." — Hiljaa vastasi Eerik: "Olen iloinen ja kiitän Jumalaa
voitostamme. Mutta minä olen suuresti suruissani siitä, että näin monta
sielua joutuu tänään kastamattomana kadotukseen." — — —

Joen rannalla oli kastettu koko Lallin joukko. Kuningas seuralaisineen
nousi nyt veneeseen. Tuossa he jo astuivat Aurajoen toisella rannalla
viidakon läpi ylös mäelle. Vielä vähän matkaa ja he olivat puitten
alla kumpuilevan kirkkaan lähteen reunalla. Siinä oli suuri joukko
vangittuja suomalaisia ja paljon niitäkin, jotka vapaehtoisesti
odottivat kastetta. Suomalaisille selitettiin nyt lyhyesti, että heidän
oli luovuttava vanhoista jumalista ja haltijoista ja tästä lähin
palveltava yksin Valkeata Kristusta ja suurta Jumalaa, joka hallitsi
koko maailmaa. Kastamisen kautta tuli heistä Kristuksen palvelijoita
ja suuren Jumalan lapsia. — — — Piispa Henrik jakoi nyt kastettavat
pienempiin ryhmiin ja niin alkoi kastetoimitus. Latinalaisten
kastelukujen hyminä kaikui puitten alta myöhäiseen yöhön, samoin lyhyet
kysymykset ja vastaukset.

Vihdoinkin päättyi kastaminen, ja papit lauloivat kiitoshymnin.
Ihmeissään kuuntelivat satavuotiset puut noita outoja säveleitä. Ja
kastettu kansa tunsi, että jotain uutta ja käsittämätöntä oli heille
tapahtunut. Hiljaa he seisoivat yönrauhan levitessä yli Kupittaan.
Heikko punerrus idän taivaalla ennusti uuden päivän koittoa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä jatkettiin kaatuneitten hautaamista Vierusmäen
nummella. Sitten kuningas Eerik järjesti joukkonsa lepotilaan.
Toiset hän pani Aurajoen suussa olevaan puiseen varustukseen,
toiset Sampaslinnaan, toiset laivoihin ja antoi päälliköille tarkat
määräykset. Kun kaikki oli järjestyksessä, lähti hän piispa Henrikin
ja pienen valiojoukon saattamana Nousiaisiin. Tien varrelle ilmestyi
tuontuostakin ihmisiä, jotka tulivat tervehtimään rakasta piispaa.
Viime talvena piispan poissaollessa, oli häntä kaivattu ja kaivatessa
kerrottu kaikesta, mitä piispa oli sanonut ja tehnyt, miten hän oli
lohduttanut ja sairaita parantanut. Siksi oli piispa tullut kaikille
entistäänkin rakkaammaksi, häneen oli liitetty kaikki, mitä kansansielu
ylevimpänä ihannoi. Ei ihme, jos tuntui turvalliselta, kun hän taas
saapui laumansa luo. — — —

Syvästi murheellisena seisoi Henrik Nousiaisten kirkon raunioilla.
Tuhkana tämäkin, tämä ainoa pyhäkkö pohjan äärellä. Tässä hän toimitti
vuosi sitten papiksivihkimisen, tässä hän opetti seudun asukkaita monet
kesäiset illat. Raunioina oli nyt kaikki. Ainoastaan koski tuossa
kohisi kuten ennenkin, Ramaharju pohjoisessa nosti päänsä yli vihreän
koivumetsän, kuten ennenkin ja Raisvuori etelässä näytti nukkuvan
kuusiensa tummaan kehtoon.

Kuului askeleita. Henrik havahtui. Siinä saapuivat kuningas Eerik ja
jaarli Guttorm sekä vähän jälempänä Rodulfus ja Helkky vilkkaasti
jutellen. Vakavina katselivat miehet raunioita ja murheellista piispaa.
Vihdoin sanoi kuningas: "Siinä on kirkonvihollisen viimeinen tihutyö.
Meidän olisi pitänyt sittenkin vangita tuo mies ja lähettää hänet
kauppiaitten mukana vaikkapa Miklagårdiin asti."

Henrik: "Oli kai Jumalan tahto, että Lalli vielä pääsi vapauteen.
Miehethän kertoivat, että heidän jalkansa olivat kuin maahan
naulattuina silloin, kun Lalli läksi, kukaan ei saanut keihästään
kohotetuksi hänen tielleen. Sitä paitsi luulen, että vain lempeys voi
Lallin taivuttaa, ei kovuus. Meidän täytyy ruveta kohtelemaan häntä
rakkaudella, nyt kun hän ei ole enään meille vaarallinen. Nyt hän on
yksinäinen, heimonsa hylkäämä päällikkö, jolla ei liene kymmentä miestä
käskettävänä."

Eerik: "Sinun ajatuksesi ovat aina käsittämättömiä, sinä osaat rakastaa
vihollisiasi, sitä emme me muut osaa. Hurjasti olivat säikkyneet Lallin
silmät, kun hän läksi. Kuka tietää, mitä hän vielä tekee. — — Mutta
tässä on ihana kirkonpaikka, tässä. Vuolas virta kulkee ohi koivuisten
rantain, ja koski tuolla vaahtoisena kohisee. Minäpä sanon sinulle
jotakin, Henrik. Rakennetaan tähän kirkko kivestä. Silloin siihen ei
pysty kirkonvihollisen tuli."

Henrik katsoi hämmästyen kuningasta. Mutta Helkyn poskille nousi
helakka puna: Oi, sehän olisi jotain tavatonta, jotain sanoin
kuvaamatonta, Suomessa kivikirkko, meidän Suomessamme!

Henrik: "Ajatuksesi on oivallinen, mutta kivikirkko kysyy paljon työtä
ja vaivaa ja kauan kestää sen rakentaminen. Tässä tarvitaan heti
kirkko."

Eerik: "Minäpä tiedän! Sillä aikaa, kun vakoilijat viipyvät pohjoisessa
ja etelässä ottamassa selkoa Lallin ja Sarven aikeista, panemme me
alulle kivikirkon rakentamisen. Miten mainiota, että sinä Rodulfus
olet niin taitava kirkon-rakentaja. Sinä rupeat mestariksi ja me muut
teemme työtä. Sata miestä saat kohta käskettäväksesi, Rodulfus. — Niin,
ajatelkaas veikkoset, ensi talvena kun Sveean pirteissä lauletaan
meidän urheasta retkestämme, on siinä myöskin: Kivikirkon he niemelle
rakensit!"

Rodulfus vastasi hymyillen: "Ei kivikirkkoa kädenkäänteessä rakenneta."

Henrik: "Ja meidän täytyy ensin kysyä seudun miesten mieltä asiassa,
sillä heidän rakennettavakseen kirkko kuitenkin jää. Mutta muuten on
ajatus oivallinen. Kivikirkkoa ei hevin hävitetä."

Eerik: "Pannaan käräjäkapula kulkemaan vielä tänään. Pian ovat miehet
täällä. Peruskivet ainakin tahdon laskea."

Suuren innostuksen vallassa päätettiin käräjillä, että poltetun kirkon
paikalle rakennetaan kivikirkko. Ja niin ihmeelliseltä tämä kaikista
tuntui, että miehet läksivät suoraan käräjäkentältä vierittämään suuria
paasia kirkon peruskiviksi.

Illan suussa saapui Nousniemelle koko lähiseudun kansa. Kymmenen papin
avustamana toimitti piispa Henrik kirkon perustamismessun, joka illan
tyyneydessä tuntui äärettömän juhlalliselta. Ja syvä liikutus täytti
taas sydämet, kun Henrik suomenkielellä rukoili Jumalalta siunausta
ja apua nyt alotettavaan työhön. Vakavanjuhlallisina asettivat
kuningas Eerik, piispa Henrik, Helkky ja Pietari ensimäisen peruskiven
paikoilleen pappien laulaessa Te Deumia.

Kauan ei kuningas Eerik kuitenkaan auttanut kirkon rakentamista, sillä
vakoilijat saapuivat etelästä ja pohjoisesta hyvien uutisten kera. Koko
tuo suuri alue, jota Köyliön kuninkaat olivat miespolvia hallinneet,
oli luopunut Lallista, vieläpä hänen omat miehensäkin, vain neljä
uskollisinta oli jälellä. Vihasta sähisten kulkee Lalli Saaressa,
tietämättä mihin ryhtyisi. Mutta ihmisistä tuntui melkein helpotukselta
tuo Lallin mahdin murtuminen. Kerrankin saivat he pelkäämättä puhella
Valkeasta Kristuksesta. — Sarven mailta tuli vieläkin parempia sanomia.
Kuningas Sarvi oli omantunnon tuskissa siitä, että oli nostanut aseensa
ristijoukkoa vastaan, vaikka oli itse miehineen kerran kastettu
kristinuskoon. Lalli oli hänet usuttanut taisteluun, ja oli hän itsekin
tahtonut puolustaa Suomen vapautta vierasta verottajaa vastaan. Mistä
hän olisi tiennyt, ettei Sveean Eerik tullutkaan verotusmatkalle? Sarvi
aikoi itse lähteä piispan luo Nousiaisiin saadakseen anteeksiannon ja
synninpäästön.

Kun tiedot olivat tällaiset, päätti kuningas Eerik heti lähteä
paluumatkalle. Kuitenkin aikoi hän jättää Sampaslinnaan ja Aurajoen
suuhun lujan varusväen. Mutta silloin sanoi piispa Henrik: "Suomen
heimo on hamasta muinaisuudesta itse vartioinut Auran suuta ja
polttanut merkkitulia merenkulkijoille. Ja sen he tekevät edelleenkin.
Ainoatakaan muukalaista miestä ei tarvita Suomessa nyt, kun
kirkonvihollisen valta on murrettu."

Tähän tyytyi kuningas Eerik ja lähti kaikkine joukkoineen takaisin
Sveeaan. Useimmat papeista nousivat myöskin laivoihin, mutta
piispa Rodulfus ja viisi pappia jäi Henrikin avuksi Suomen kirkkoa
järjestämään.

Hiljalleen soljui Eerikin laivasto aamutuulessa Aurajoen rannalta
saarien ohi Airiston suurelle selälle. Kuninkaan katse viipyi ihanilla
rannoilla, jotka huomaamatta häipyivät autereiseen sineen. Vihdoin hän
virkkoi jaarli Guttormille miettien: "Ihana maa tämä Suomi, ihmeellinen
sen kansa. Itse se etsii Kristusta kuin kukka aurinkoa. Ah, suokoon
Jumala tälle maalle ja kansalle siunauksensa!"




XXXVII. KUNINKAITTEN KOKOUS.


Ihmeellinen päivä, ikimuistojen päivä, tuo päivä Nousiaisissa, ennen
Koroisten markkinoita. Kuningas toisensa jälkeen ratsasti muutaman
miehen kera Toposten pihaan. Tuossa Joensuun Sarvi vähän nolon
näköisenä entisistä edesottamisistaan ja hänen rinnallaan Paimion
Jaakko ryhdikkäänä ja verevänä ajoivat pihaan ja heti heidän jäljessään
leveäharteinen Räntämäen kuningas. Neljä komeakokkaista venettä
soutaa jokea ylös, joita muut tunteakseen katselevat. Kultarannan
Markku miehineen ensimäisessä, toisessa Paraisten kuningas Kuitto,
kolmannessa Aasla Luotolan vanhimpien kanssa ja viimeisessä Kaalannin
kuningas seuralaisineen. Saapuipa vielä Mynämäen Harska miehineen
ja Laitilan jykevärakenteinen kuningas Untamo. Siinä kateltiin,
puheltiin, kyseltiin ennen käräjien alkamista. Piispa Henrik näytti
olevan kaikkien erikoisen kunnioituksen ja suosion esineenä. Astuttiin
Toposten suureen pirttiin, jossa Henrik piti hartain mielin rukouksen
ja messun. Mutta tuskin olivat miehet ennättäneet istua, kun ovi äkkiä
tempaistiin auki ja harmaahapsinen Unajan kuningas astui sisään.
Hämmästyksen hymähdys täytti pirtin. Mitä, aikoiko Lallin uskollisin
liittolainen, Unajan kuningas, yhtyä nyt lounaisen rannan miehiin! Ah,
totta totisesti! Uusi päivä oli sittenkin noussut yli Suomen! — Kun
Unajan kuningas havaitsi hämmästyksen, selitti hän reippaan leikkisänä,
että hänkin heimonsa kanssa aikoo tästä lähin kunnioittaa yksin
Valkoista Kiesusta. Lallista ovat luopuneet kaikki, ei yksin Köyliö,
vaan hänen omat miehensäkin. — Eikä vain Unajan kansa halua liittyä
uuteen jumalaan, myöskin Kokemäeltä lähettivät terveisiä, että piispa
tulisi sinne niin pian kuin suinkin. Näin jutteli touhussaan vanha
kuningas.

Kohta alotettiin käräjät. Suuri oli Henrikin hämmästys, kun
sujuvakielinen Untamo nousi ja pyysi kaikkien puolesta, että piispa
Henrik tästä lähtien olisi koko tämän suuren Suomen johtaja,
ylikuningas, jonka kutsua kaikki kuulisivat. Sellainen oli vanhoina
hyvinä aikoinakin aina ollut, muinaisuudessa Väinävalta ja sittemmin
kuningas Sampsa. Onnen tähdet olivat silloin tuikkineet Suomen
taivaalla. Ensi hämmästyksestä toivuttuaan selitti Henrik, että hän
oli vain Kristuksen palvelija, hän tahtoi auttaa tätä Suomen heimoa
löytämään oikean Jumalan. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän
rupeaisi tämän heimon ylikuninkaaksi. Herra itse vaeltaessaan täällä
oli kaikkein ylenkatsotuin ja halvin, tuskia ja sairautta täynnä —
hänkö, Kristuksen halvin palvelija, nousisi kunniaistuimelle. Ei, ei
milloinkaan!

Hyvin tulivat kuninkaat ihmeisiinsä. Heidän oli sittenkin niin vaikea
ymmärtää tuon uuden uskon miehiä. Nytkin — ei halua kuninkaaksi! Kuka
sellaista enään ymmärtää. Rakastaa ja auttaa nuo miehet kyllä osasivat,
mutta valtaa he eivät tavoitelleet. Valkea Jumala kai kielsi, Valkea
Jumala tekee palvelijansa ihmeelliseksi. — Mutta piispahan kuuluu
tulleenkin suoraan Valkean Jumalan luota tänne auttamaan Suomen heimoa.
— Näin tuumivat miehet.

Kauan siinä sitten keskusteltiin puoleen ja toiseen ja lopulta tultiin
sittenkin siihen, että piispa Henrik ottaa huolehtiakseen tämän maan
yhteisistä asioista, ei kuninkaana, vaan Kristuksen palvelijana, Suomen
kirkon paimenena. Jos mitä sattuu vaikeutta, kutsuu piispa kuninkaat
neuvotteluun. Jos vainolainen uhkaa, syttyvät merkkitulet pitkin
rannikkoa Joensuusta Unajaan asti, ja silloin tartutaan aseisiin Suomen
heimon suojelemiseksi.

Puolustusta varten päätettiin vielä muutakin, päätettiin, että
Aurajoen suu, johon kaiken vuotta poikkeilivat kauppalaivat, oli
lujemmin varustettava. Mereen laskiessaan jakaantui kaunis Aura
kahtia ja suuhaarojen välille jäi saari, jonka ristijoukko oli
ensimäiseksi vallannut. Ennen siinä oli ollut vain vallituksia, mutta
ristijoukko oli rakentanut siihen pieniä puuvarustuksia. Koska tuo
saari oli tärkeä Aurajoen suun suojelemiseksi, niin päätettiin nyt,
että noita varustuksia oli lisättävä ja lujitettava yhteisin voimin.
Kaupan turvallisuushan vaikutti koko Suomen hyvinvointiin. Samoin
päätettiin yhteisin voimin korjata Sampaslinna ja Vanhalinna, joka
suojeli Aurajoen kauppaa maan puolelta. Räntämen kuningas johtaisi
näitä varustamistöitä, muut lähettäisivät varoja työtä varten. Vielä
päätettiin muutamien siltojen korjaamisesta.

Tuskin oli näistä puolustus-asioista päästy, kun miehet innoissaan
alkoivat keskustella kirkkojen rakentamisesta. Ihastuen olivat
kaikki katselleet Nousiaisten kivikirkon alkua. Itse kirkossa oli
vasta peruskivet. Mutta kirkkoon liittyvän sakastin seinät olivat
jo miehen korkuiset. Tämä sakasti eli pieni kirkko nyt ensin vain
valmistettiin ja vasta myöhemmin itse kirkko. Miehet katselivat
sakastin paksuja seiniä. Kas, sellaiseen ei koske vainolaisen vasama,
ei kirkonvihollisen tuli. Ja riemuiten päätettiin, että muuallakin
pannaan kivikirkkojen rakentaminen heti alulle. Nyt aluksi rakennetaan
kuitenkin vain pieniä puukappeleita, koska kivikirkon rakentaminen
veisi liiaksi aikaa.

Myöskin päätettiin, että kukin kuningas lähettää alueeltaan viljaa ja
turkiksia Nousiaisiin, aivan samoin kuin ennen Väinävallan ja Sampsan
aikana. Piispan ja muitten hengenmiesten piti toki saada huoletta
elatuksensa, Valkea Jumalakin niin käskee. Samoin päätettiin lähettää
Nousiaisiin nuorukaisia, joista talven kuluessa valmistetaan pappeja.
Siihen asti, kunnes he valmistuisivat, piti Ruotsista tulleitten
pappien toimia, vaikka he eivät osanneetkaan maan kieltä.

Lopuksi ilmoitti Untamo vähän ujostellen, että vielä tänä syksynä
rakennetaan tänne Nousiaisiin pieni puukirkko ja samalla kyhätään
piispalle oma tupa, jossa on uloslämpiävä kiuvas, jotta ei savu enään
toista talvea vaivaisi piispaa. Ja tämän tuvan alle muurataan luja
kellari, jonne ei pääse, ei pakkanen, eikä vainolainen.

Henrik hymyili kuullessaan Untamon puhetta — kuninkaat olivat siis
kuulleet, että hän oli savuun vähän tottumaton, mutta muuten liikutti
tuo huolenpito häntä suuresti.

Illan tullen toimitti Henrik pappien avustamana ihanan
jumalanpalveluksen. Kaikki tunsivat, että uudet tuulet puhalsivat yli
Suomen, ja onnen tähdet tuikkivat taas Suomen taivaalla.




XXXVIII. ILTA.


Syksy riensi kuin siivin. Miehuutensa koko innolla ja tarmolla
järjesti Henrik Suomen kirkkoa. Ja hätäkö oli järjestää, kun oli
niin monta auttajaa. Piispa Rodulfus ja Helkky jäivät Nousiaisiin
opettamaan niitä kahtatoista miestä, jotka eri puolilta maata olivat
saapuneet tänne valmistuakseen papeiksi. Rodulfus olisi kyllä yksin
voinut hoitaa opetuksen, mutta kun hän ei osannut kansan kieltä, jäi
Helkky hänen apulaisekseen. Nuori Pietari niinikään jäi isänsä avuksi
Nousiaisiin. Mynämäelle, Kaalantiin, Paraisiin, Paimioon ja Sarven
valtakuntaan lähetti Henrik nyt aluksi Ruotsista ristijoukon mukana
tulleet papit, siksi kunnes omia miehiä ennättäisi valmistua. Näin
oli Suomen kirkko vähässä ajassa taaskin järjestetty. Itse oli Henrik
lakkaamatta matkalla niinkuin ainakin uskollinen paimen väsymättä
laumaansa vaalien. Ensin lähti hän Sarven mukana aina Joensuuhun
asti järjestäen tällä matkalla eteläisen Suomeen kolme seurakuntaa
pappeineen. Paluumatkalla pysähtyi hän Raisioon laskemaan ensimäisen
peruspaaden kivikirkkoon, josta piti tulla Aurajoen suuseudun,
Luonnonmaan ja koko senpuoleisen rannikon yhteinen pyhäkkö. Sitten
hän lepäsi hetken Nousiaisissa ja lähti taas matkalle, tällä kertaa
pohjoiseen. Mynämäelle hän vei papin ja laski kirkon peruskivet. Täältä
hän kulki Kaalantiin. Siellä oli Männäisten markkinapaikalle kohonnut
pieni puukirkko. Sen nyt piispa Henrik vihki pyhän Olavin nimikoksi,
sillä koko Kaalanti uskoi varmasti, että tuo marttyyrina kuollut Olavi,
heidän oma pappinsa, nyt lakkaamatta rukoilee korkeudessa Kaalannin
kansan puolesta. Olavihan ei ollut mikään tavallinen ihminen, enkelin
kielellä hän oli saarnannut, siksi he tahtoivat kirkonkin pyhittää
hänelle. Ja Henrik ei vastustanut heidän pyyntöään.

Kaalannista kulki piispa Pyhämaan kautta Unajaan. Viikkoja hän saarnasi
ja kastoi täällä. Kun hän vihdoin oli lähdössä takaisin etelään, tuli
Kokeamäeltä miehiä, jotka kyynelsilmin pyysivät häntä mukaansa. Ja
Henrik tietysti lähti opettaen monta syksyistä päivää Kokemäen kansaa,
milloin ranta-aitassa, milloin nokisessa pirtissä, milloin taivas-alla.

Palauttuaan Kokemäeltä ei Henrik vieläkään jäänyt Nousiaisiin
pitemmäksi aikaa. Käymättä oli Luotola, kulkematta monet kansaiset
saaret. Kun vihdoin tuli rekikeli kulki piispa pohjoisessa aina
Laitilaa myöten, Kaalannin läntiset maat ja etelän herttaiset seudut.

Tuli vihdoin joulu. Silloin sai toki piispakin olla kotona. Suurin
joukoin saapui kansaa juhlapäiviksi Nousiaisiin, ja aamusta iltaan
kaikui messu pienestä puukirkosta. — Viimeinen juhlapäivä oli mennyt.
Henrik kopisteli lunta jaloistaan ja astui korkean kynnyksen yli
Toposten pirttiin. Jo ennen häntä olivat molemmat Pietarit, piispa
Rodulfus, Helkky ja kaksitoista oppilasta tulleet. Henrik heitti
turkit päältään ja istahti jykevän pöydän ääreen. Päre pihdissään
kiertyi somasti karrelle. Suuressa visakupissa höyrysi lihakeitto,
tuokkosissa oli vastalypsettyä vuohenmaitoa ja naurispaistikkaitten
kyljet olivat mustan kuoren peitossa. Isä Pietari luki ruokarukouksen
ja niin alettiin yksinkertainen ateria, jonka aikana juteltiin tämän
joulun tapahtumista. Ja kaikista tuntui kuin olisi piispa Henrik
herttaisempi kuin koskaan. Jospa hän olisi aina kotona, miten hauskaksi
silloin muodostuisikaan tämä kylmä talvi! Lämmön lähdettä piispa kantoi
olennossaan. Ei ihme, jos kansa uskoi hänen käyneen taivaassa. — — —
Niin, suuri oli tuo piispa, heidän piispansa, Suomen piispa. — — —

Aterian jälkeen heitti Henrik turkit harteilleen ja lähti pihan poikki
omaan tupaansa, joka kuninkaitten toimesta oli niin äkkiä syksyllä
rakennettu. Herttainen lämmin lehahti häntä vastaan, mutta savun
hiventäkään ei ilmassa tuntunut. Henrik puhalteli hiiloksesta valkeata
ja sytytti kaksi vahakynttilää, toisen krusifiksin eteen, toisen
pöydälleen. Niitten valossa näkyi koko tuvan yksinkertainen sisustus:
tamminen kaappi seinällä, pari arkkua lattialla, yksinkertainen vuode,
pitkä penkki ja suuri, pergamenttien peittämä pöytä. Oviseinällä
riippui vaatteita ja perällä oli rukousjakkara krusifiksin edessä.
Henrik istahti pöytänsä ääreen ja tunsi itsensä sanomattoman
onnelliseksi. Niin, ihmeellinen Jumalan siunaus oli taaskin kaikissa
hänen toimissaan ollut mukana. Luja perustus oli laskettu Suomen
kirkolle, joka jo levitti siipensä Sarven mailta Kokemäkeen saakka.
Kaksi vuotta on siitä kulunut, kun hän toivorikkaana vietti jouluaan
täällä Toposissa ensimäisten oppilaittensa kanssa. Pirstaksi särkyivät
silloin unelmat. Vielä nytkin värisytti häntä, kun hän muisteli tuota
kyynelten polkua. Kuka olisi uskonut, että tuhkasta ja raunioista
nousisi näin pian uudelleen Herran viinimäki. Taas on meillä kirkkoja,
pappeja ja kaksitoista innostunutta oppilasta aivan kuin Jeesuksella.
Vankkoja poikia kaikki. Kun heidät keväällä vihitään papeiksi, niin
silloinpa ulotetaan toiminta Hämeeseen asti. Ristitään tuo pakanallinen
maa, viedään sinnekin rakkauden evankeliumi. Sanoihan Herra itse:
Menkäät kaikkeen maailmaan! — Joutuisipa kesä, miten paljon silloin
olisikaan työtä, Herran työtä! — Mutta onhan sitä nytkin! Ja Henrik
muisti rakkaan työnsä, jota hän viime aikoina kaikessa hiljaisuudessa
oli tehnyt. Hän otti pöydältä pergamenttikäärön. Kynttilän keltaisessa
valossa aukaisi hän sen hitaasti. Viime talvena, kun hän Upsalassa
oli ajatellut Suomea ja evankeliumin kylvöä täällä, oli hänelle
tullut kummallinen halu. Hän tahtoi kirjoittaa kronikan Suomen kirkon
vaiheista, aivan samoin kuin mestari Aadam oli kirjoittanut Hampurin
kirkosta ja Rimbert valkeasta Ansgariuksesta. Siinä nyt oli hänen
kronikkansa ensimäinen osa pergamentilla, monen vaivannäön tuloksena.
Kuin hyväillen levitti hän käärön ja kumartui lähemmäksi kynttilän
lepattavaa valoa. Hitaasti hän luki:

 "Anno Domini M lähti Corveyn luostarista munkki Liudolf
 lähetysmatkalle Suomeen. Hän saarnasi ja kastoi saaristossa. Hän
 saapui Kultarantaan ja tapasi Helkyn, joka nuoruudessaan oli Corveyssa
 majaillut. Yhdessä he rakensivat kirkon, ensimäisen Suomeen. Kastoi
 Liudolf Luonnonsaaren ja Sampsan maan ja lähti sitten etelään. Tähän
 loppui ensimäinen käännytystyö.

 Anno Domini MIIX tuli Olavi Pyhä etsimään Suomesta onnen kannelta.
 Mutta suomalaiset voittivat hänet ja taistelussa särkyi onnen kannel.
 Lähti Olavi Suomesta, mutta meren myrskyt uhkasivat häntä, koska hän
 väärin tehnyt oli. Pelastui Olavi Ahvalantiin, jonka hän syntiensä
 sovitukseksi kastoi. Verot otti, saarelta lähti.

 Anno Domini MLVI lähti kuninkaanpoika Anund Emundinpoika Suomeen.
 Monta oli laivaa lähtiessä, ei ainoatakaan takaisin palannut. Kuoli
 Anund, kuoli pappi, kuoli sotajoukko. Näin rankaisi meidän Herramme
 Sveeaa, koska se oli piispansa karkoittanut.

 Anno domini MLXIII lähti Suomeen pappismunkki Hiltin-Johannes. Ja
 silloin hallitsi Stenkil Sveeaa. Hiltin-Johannes vaelsi täällä,
 saarnasi ja kastoi ja hänen työnsä onnistui, koska hän rakkaudesta
 Kristukseen teki käännytystyötä, eikä tahtonut Suomea veromaaksi
 alistaa, kuten kuninkaanpoika Anund. Ensin hän majaili Lembötessä,
 sitten Luotolassa ja Kaalannissa. Mutta Nousiaisissa hän oli kauemmin.
 Puukirkkoja oli rakennettu Nousiaisiin ja Kaalantiin. Tuli Köyliön
 kuningas, surmasi Johanneksen ja poltti kirkot Kaalannista. Mutta
 Nousiaisiin jäi kirkko.

 Anno Domini MLXXVI tuli Suomeen etelästä pappi, joka koko ijäkseen jäi
 Nousiaisiin. Kun hän kuoli oli vuosi MC. Ja kymmeneen ajastaikaan ei
 Suomessa pappia ollut.

 Anno Domini MCXII tuli isä Pietari Voionmaalta Nousiaisiin. Niin
 kauan kuin hänen puolisonsa Ingegärd eli, oli isä Pietari koko Suomen
 lohdutus ja auttaja."

Henrik laski pergamentin pöydälle ja mietti: Tämä on ensimäinen luku,
jatkoksi tulee toinen. Siinä kerron Johannes-ystävästäni, siinä
Harskasta ja Olavista. Herran viinimäkeä on täälläkin todentotta
kasteltu marttyyrien verellä. Näkevät sitten tulevatkin polvet, kuinka
raskasta on ollut raivaajan työ. — — — Niin, niin, jos en olisi Herran
viinimäen vartija, kirjoittaisin päivät päästään. Kirjoittaisin nuo
ihmeelliset laulut tämän Suomen heimon muinaisista sankareista ja
kuninkaista, joitten urhotöitten maine kerran täytti koko pohjolan.
Ihmeellinen laulun ja soiton maa on tämä Suomi, tarinat eivät
milloinkaan lopu, soitto ei milloinkaan vaikene nokisten kurkihirsien
alla. Laulettiinhan Sveeassakin kuuluisista Ynglingakuninkaista, mutta
mitä ovat Sveean laulut Suomeen verrattuina! Oi, tuota ihmeellistä
samporetkeä, Pohjolan häitä ja maankuulua laulukilpailua! — — — Mutta
hyvä Jumala, armahda minua! Olenhan taas ajatuksineni joutunut laulujen
maihin, jonne en saisi joutua. Joulujuhlan viimeisenä iltana minä istun
ja ajattelen tämän heimon sankarilauluja, vaikka minun pitäisi kiittää
sinua, Jumala, siitä, että lähetit tänne niin paljon etsiviä sieluja.
Armahda minua, Ristin-Herra!

Henrik nousi ja polvistui krusifiksin eteen. Keltaisena lepatti
vahakynttilän liekki. Kivinen kiuvas huokui lämpöä. Kaislavuode
karhuntaljoineen katseli odottaen ympärilleen. Pakkanen paukutteli
nurkkia. — Mutta syvään rukoukseen oli vaipunut yksinäinen mies. — Hän
kantoi ristin juurelle oman sielunsa varjot, hän rukoili Kristusta koko
Suomen heimon puolesta.




XXXIX. KULTAINEN TIE.


Henrik oli päättänyt olla kotona Nousiaisissa ainakin kuunkierron nyt
sydäntalvella, jotta hän saisi valmistaa muutamia tärkeitä töitä.
Ensinnäkin hän aikoi kirjoittaa järjestyssäännöt Suomen kirkolle ja
laatia ohjeet jumalanpalvelusmenoja varten suurina juhlina. Sitten
oli hän päättänyt kirjoittaa muutamia mallisaarnoja. Kaikki muu meni
papeilta helposti, mutta saarnaaminen — kas se ei käynyt! Siksi
oli hän päättänyt näin menetellä. Varsinkin piti näitten miesten,
jotka keväällä valmistuivat papeiksi, oppia hyvin saarnaamaan,
sillä heitä odotti suuri tehtävä. Kesällä ulotetaan käännytystyö
Hämeeseen, ja silloin nämät suomalaiset papit lähtevät Henrikin mukana
lähetysmatkalle jäämien maahan. Näin ajatteli Henrik ja aamusta iltaan
hän aherteli pöytänsä ääressä. Syrjään jäi Suomen kronikka, syrjään
sankariajan laulut. Sääntö toisensa jälkeen tuli pergamentille, ja
ihania saarnoja syntyi kuin itsestään. Ja ihmeellinen onnen tunne
täytti kaikkien mielet, vaikka piispa vain harvoin ennätti olla
toisten kanssa Toposten suuressa tuvassa. Onnelliseksi, sanomattoman
onnelliseksi tunsi Henrikkin itsensä. Tuntui siltä, kuin enkelsiipien
havina olisi täyttänyt ilman ja itse Jumala puhellut tuulen vienossa
hyminässä.

Mutta jo puolen kuunkierron kuluttua keskeytyi Henrikin hiljainen työ.
Joulun tietämin oli Kokemäen nuori kuningas kulkenut ohi Nousiaisten
yhdeksän uljaan miehen kanssa. Kuiskailtiin, että hän oli kosiomatkalla
Paimioon. Jaakko-kuninkaan kaunista tytärtä hän mieli puolisokseen.
Pian tämän jälkeen vietettiinkin kuningas Jaakon luona komeat häät,
joihin oli saapunut vieraita kautta Suomen.

Eräänä iltana sitten karautti Toposten pihaan neljä uljasta hevosta.
Ensimäisessä reessä istui Kokemäen kuningas kauniin vaimonsa rinnalla
ja toisissa kuninkaan miehet, kolme kussakin. Kuningas Jaakko ei ollut
vielä lähtenyt mukaan, vaan oli hän luvannut tulla vähän myöhemmin
tuomaan tyttärensä tavaroita ja tervehtimään nuorikkoja. "Nopeammin
joutuu matka, kun ei ole kuormia mukana", oli Jaakko sanonut hymyillen.
— Ja siinä he nyt olivat matkalla pohjoiseen. Taivas oli mennyt pilveen
ja hämärä yllättänyt heidät niin äkkiä, että tuskin osasivat kääntyä
tänne ensimäiseen yöpymispaikkaan.

Mutta niin ihastunut kuin Kokemäen kuningas olikin nuoreen puolisoonsa,
ei hän unohtanut heimonsa antamaa asiaa. Monin kerroin oli häntä
varoitettu, ettei hän vain palaisi takaisin ilman piispa Henrikkiä.
"Piispa on luvannut tulla vasta kesällä. Mutta sano hänelle, ettemme
jaksa odottaa kesään asti. Tuo piispa tullessasi, jos olet esi-isiesi
vertainen kuningas!" Näin oli puhuttu uljaalle Kokemäen kuninkaalle.
Siksipä kuningas nyt teki kaikkensa taivuttaakseen piispaa lähtemään.
Henrik itse olikin heti valmis, sillä pitihän toki kylvää sinne, missä
pelto jo oli muokattuna. Mutta Rodulfus ja Helkky panivat vastaan ja
isä Pietari koetti touhuta samaan suuntaan. He sanoivat, että piispa
oli väsynyt vielä syksyn monista matkoista. Ja sydäntalven säitäkään ei
hän oikein kestänyt, etelän lämpimästä kun oli tullut. Voipa hän vielä
sairastuakin matkalla. Sitäpaitsi oli heidän niin vaikea luopua taas
piispastaan. Kesän lämpimän loi hän talvien kylmään.

Mutta kaikista estelyistä huolimatta päätti Henrik lähteä, Herran
taimet oli istutettava sinne, missä maa oli odottamassa. Seuraavana
aamuna astui piispa turkkeihinsa kääriytyneenä korjaan, jonka eteen
oli valjastettu Toposten nuori hevonen. Ajajakseen otti piispa vain
paimenpojan, jotta ei tulisi liiaksi kuormaa nuorelle hevoselle,
sillä tiedettiin, että Kokemäen kuningas kulki tuulen nopeudella.
Isä Pietari hääri reen ympärillä, kietoen karhuntaljoja piispan
suojaksi. Pyhä risti, jota piispa aina kuljetti mukanaan matkoilla,
pantiin nytkin rekeen. Alakuloisina hyvästelivät kaikki piispaa.
Tuolla jo karautti kuningas alas joen äyräältä ja muut lähtivät
perässä, Henrik viimeisenä. Mutta tuskin oli vallaton varsa ottanut
kahta askelta, kun se astui liukkaalle jääpalaselle ja kompastui
polvilleen. Silmänräpäyksessä oli se kuitenkin taas pystyssä ja riensi
vauhdikkaasti toisten jälkeen. Mutta isä Pietari katsoi tuskaisena
poikaansa ja sanoi: "Ma-matkamiehiä oli ko-kolmetoista."

Hitaanlaisesti kului matka, vaikka Kokemäen kuningas pitikin kiirettä.
Tiet olivat tukossa ja lisäksi sattui ensimäisenä päivänä sakea
lumipyry, niin että täytyi aikaisin yöpyä. Toinen matkapäivä valkeni
kuitenkin kauniina, ja sitä seuraava yö oli niin kuulakka ja kaunis,
että päätettiin matkata halki yön, jotta päästäisiin jo aamulla
Kokemäelle.

Oli sydänyön aika. Varjot lankesivat kuunhohtoiselle hangelle. Henrik
nojasi taaksepäin reessään ja katseli tähtikirkasta taivasta. Hänen
silmänsä pysähtyivät ensin valoisaan Linnunrataan, siitä Otavaan ja
vihdoin Neitsyttähteen. Sitten hän jakoi silmillään taivaankannen
koteihin saadakseen selville tämännöisen horoskoopin. Ihmeellinen
horoskooppi, ajatteli hän, täynnä lempeyttä ja hyvyyttä. Ainoastaan
punanhohtoinen Mars tuolla muistuttaa elämän myrskyjä ja taisteluita.
Ihmeelliseksi muodostuu sen kohtalo, joka tänä yönä syntyy. — — — Mutta
minkätähden luetaan Jumalan kirjoittamaa kohtalonkirjaa taivaankannelta
ainoastaan syntymähetkellä! Miksi ei sitä lueta myöskin kuolinhetkellä?
Vai eikö Jumalan tähtikirja tiedäkään mitään ijäisyydestä, jonne
kuoleva on lähdössä? Totta kai. Onhan Jumalan kädessä aika ja ijäisyys.
Ja mitä on aika verrattuna ijäisyyteen! Mitä syntymähetki verrattuna
kuolinhetkeen! Tähtien kirja kyllä tietää kuolinhetkenkin salaisuudet,
kunhan sitä vain katsottaisiin. Ihana varmaan on sen kuolema, joka
sulkee tänä yönä silmänsä ikuiseen lepoon, sillä taivaan tähtikirja on
nyt täynnä lempeyttä, hyvyyttä ja onnea.

Henrikin silmät väsyivät öistä taivasta katsellessa. Hän painoi päänsä
alas ja etsi rukousnauhaansa. Mutta sitä ei löytynyt. Olihan hänellä
ollut se tällä matkalla, sen hän muisti, sillä monasti oli hän sen
helmiä sormiellut. Vuosia oli hän sitä kantanut aina kaulassaan,
vaikkei hän rukoustensa lukua sillä mitannutkaan. Isä Bernhard oli
kieltänyt sellaisesta, sillä — sanoi hän — Jumala katsoo rukoilevan
sydäntä, ei rukousten lukumäärää. — — — Tuo nauha olisi nyt kuitenkin
saanut olla tallella, ainoa muisto lapsuuden mailta. Se jäi varmaan
yöpymispaikkaan. No, saanpahan sen sieltä palatessani. — — —

Piispa heräsi mietteistään, kun etummaiset hevoset pysähtyivät.
Kohta kuului kuninkaan ääni: "Hevoset huohottavat niin kovasti, että
meidän täytyy varmaan poiketa Polsuun levähtämään, vaikka onkin
yön-aika". Samaa mieltä olivat muutkin. Mutta kun päästiin Polsun
kohdalle huomasivat he, että Saaren räppänästä nousi sakea savu kohti
tähtikirkasta taivasta. Silloin sanoi kuningas: "Mitä me tässä suotta
rupeamme Polsun väkeä herättämään, ajetaan Saareen, koska Lallin väki
näkyy jo olevan liikkeellä. Tunnen Lallin lapsuudestani, kun hän isänsä
kanssa meillä vieraili. Tekee Lallille oikein hyvää, kun saa katsella
piispaa silmästä silmään."

Joku miehistä sanoi: "Mutta jos Lalli tekee pahaa rakkaalle
piispallemme, hän on kuulemma vannonut kostoa uuden uskon levittäjille?"

Kuningas vastasi hymyillen: "Eikä tee. Meitähän on kymmenen miestä ja
Lallilla on vain neljä. Sitä paitsi, vanha tapahan kieltää tekemästä
toiselle pahaa omassa kodissaan." — Ja kuningas käänsi hevosensa salmen
yli Saareen.

Sydän vavahtaen kuuli Saaren emäntä Kerttu, kuinka useita hevosia ajoi
pihaan. Kokemäen kuningas kolkutti heti ovelle ja huusi: "Avatkaahan!
Täällä on vain väsyneitä matkamiehiä, jotka pyrkivät pirtin lämpimään."

"Ketä olette?"

"Minä, Kokemäen kuningas, täällä olen miehineni. Palaan kosiomatkalta.
Avaahan toki, Kerttu!"

Heti aukeni ovi ja Kerttu otti iloiten vastaan kuninkaan ja hänen
nuoren puolisonsa. Kertun molemmat pojatkin heräsivät kolinaan,
nousivat istumaan lavitsalle ja hieroivat unisia silmiään.

Kerttu: "Pian mä teille ruokaa haen, ja paimenpojat menevät hoivaamaan
hevosia."

Kuningas: "Kuinka kummassa teillä valvotaan tähän aikaan?"

Kerttu: "Lalli miehineen on hirven-ajossa. Illalla oli hirvilauma jo
saarroksissa, niin että odotamme miehiä kotiin joka hetki. Väsyneitä
ovat pitkästä ajosta, siksi mä tässä pirttiä lämmitän, ruokaa
varustelen."

Henrik astui sisään ja heitti turkin päältään. Kun Kerttu näki piispan
puvun, pudotti hän kädestään karhunliikkiön ja kävi kalman kalpeaksi. —
"Mitä", sammalsi hän, "uskallatko sinä, Kokemäen kuningas, tuoda Lallin
kurkihirren alle Valkean Jumalan tietäjän, Saaren ikivanhan suuruuden
hävittäjän! — Olisipa Lallini kotona!"

Kuningas: "Parempi, että Lallikin alkaisi palvella Valkeata Kristusta.
Uutena aikana puhaltavat uudet tuulet. Ei Lalli vihallaan mitään voita."

Kerttu: "Vai ei voita! Sen sanot sinä luopio, haltijoitten häpäisijä,
Kokemäen tervasuu! — Lalli on sentään Lalli. Hyh, sinä Kiesuksen
tietäjä, luuletko saavasi ruokaa Lallin talosta? Et ikinä! Muille
toki annan ruokaa sukujemme vanhan ystävyyden vuoksi. Mutta sinulle,
tietäjä, en anna palaakaan! Sanonpa mä paimenpojalle, ettei hän anna
sinun hevosellesikaan ruuan hiventä."

Ja tuiskuna lensi Saaren kiivas emäntä pihalle. Mutta samalla kun
hän käski toisen paimenen ottaa heinät piispan hevosen edestä pois,
kuiskasi hän jotakin toisen paimenen korvaan. Ja Kertun astuessa
pirttiin katosi paimen suksineen metsään. Äkäisenä asetti emäntä nyt
ruuat pöydälle. Kun vihdoinkin kaikki oli kohdallaan, käski hän muut
syömään, vaan ei piispaa. Henrik nousi kuitenkin muitten mukana ja
sanoi ajopojalleen: "Pilttiseni, tule sinäkin syömään, vaikka ei tämä
Saaren emäntä soisikaan meille virkistystä. Mutta olethan uupunut
sinäkin, ja lämmin ruoka tekee hyvää. Maksamme sitten kaksinkerroin.
Nuori hevosemmekin tarvitsee kauroja. Vie niitä sille, maksan nekin
moninkerroin!"

Sitten siunasi piispa hartaana ruuan, ja kaikki söivät Saaren
hyviä antimia. Syötyään he vielä jäivät tarinoimaan, sillä hevoset
tarvitsivat kunnollisesti levätä, niin uupuneita ne olivat. —
Vihdoinkin päätettiin lähteä matkan viimeiselle taipaleelle. Kun miehet
valjastivat hevosia, puhelivat kuningas ja piispa emännän kanssa
kestityksen maksamisesta. Kiivaana sanoi Kerttu: "Sinulta kuningas, en
ota mitään, sillä matkamiehen kestitseminen kuuluu sukumme vanhoihin
perintätapoihin. Ja sinun kestitsemisesi, kurja tietäjä, ei ole rahalla
maksettavissa. Korjaa luusi Saaren pirtistä! Se on paras maksu, mitä
voit antaa. Rahoillasi en likaa käsiäni."

Henrik pani pöydälle kaksinkertaisen maksun kaikesta ja sanoi sitten
tyyneenä: "Jumala armahtakoon sinun sieluasi, Kerttu, ja antakoon
rakkautensa vuotaa yli kovan sydämesi. Jumalan haltuun jätän sinut ja
koko Saaren."

Siinä jo ajoivat matkamiehet jäälle ja päättivät oikaista hankien
läpi pohjoiseen vievälle tielle. Kaukon saaren kohdalla pääsi piispan
hevosen rinnushihna helähtäen auki, ja ajopoika hyppäsi reestä sitä
korjaamaan toisten jatkaessa yhä matkaa, sillä piispa ajoi taaskin
viimeisenä. Pian oli rinnus korjattu. Piltti nousi rekeen. Kiidettiin
juosten toisten jälkeen. Mutta hetken päästä, juuri kun kuljettiin
yli matalan karin, tarttui reen jalas pahasti kahden kiven väliin,
josta se ei lähtenyt irti. Pilttipoika hypähti taas lumeen nostaakseen
hiukan rekeä. Mutta samassa hän kirkaisi kauhistuneena: "Lalli!" —
Henrik katsahti taaksensa ja näki Lallin jo laskevan alas Kaukon
rinnettä. Edellä kulkevat hevoset painuivat juuri jäältä metsään.
Henrik huusi heidän jälkeensä, mutta vastatuulessa ei kukaan häntä
kuullut: "Juokse pian hevosten jälkeen", sanoi hän piltille, "ja huuda,
minkä jaksat! Minä juoksen metsään." — Samassa sukset sohahtivat
reen viereen, ja Lallin kirves välkähti kamalasti ilmassa. Henrik
aikoi juuri nousta reestä, mutta hän istuutuikin hämmästyneenä
takaisin. Mitä, mitä ihmettä! Metsän reunasta, tuosta hänen edestään,
avautui ihana, kesäinen tie ylöspäin, ja tien päässä siintävät hänen
lapsuutensa vihreät vuoret. Oi, vuoren rinteellä oli harmaja linna
jykevine torneineen ja porttiholvin luona seisoi äiti odottaen. "Minä
tulen, äiti", huudahti Henrik ja aikoi nousta. Mutta taas hän painui
hämmästyen takaisin, sillä kesäinen tie muuttui äkkiä lumivalkeaksi.
Tien päässä näkyi Clairvaux'n lempeä laakso kevätkukkien peitossa. Ja
luostarin portilla seisoi isä Bernhard lempeästi hymyillen ja viitaten
hänelle. "Minä tulen, isä", sanoi Henrik ja yritti nousta. Mutta
kolmannen kerran vaipui hän takaisin. Ihmeitten ihme! Tie tuossa hänen
edessään muuttui äkkiä kultaiseksi. Tien päässä seisoo äiti ja hänen
rinnallaan isä Bernhard. Heidän takanaan näkyy pyhien ääretön joukko.
Tuossa tulee itse Pyhä Neitsyt, toisessa kädessä voitonpalmu, toisessa
marttyyrikruunu. "Tule, tule!" huminoi taivas. Henrik nousi ja läksi
kevyin askelin kultaista tietä ylöspäin. Ja pyhien ihmeellinen laulu
kuljetti häntä enkeltensiivin. — Kauas taakse jäi kyynelten maa.




XXXX. AAMU.


Kauhistuen, tuskasta väristen kuultiin kaikkialla Köyliön kaameasta
murhenäytelmästä. Tuntui melkein mahdottomalta uskoa, että rakas piispa
nyt oli poissa. Totta se kuitenkin oli, ja koko Suomi kylpi kyynelissä.
Vavisten pakeni Lalli erämaan syvyyteen. Mutta piispa muuttui kansansa
mielessä jumalalliseksi olennoksi, joka oli saapunut Suomen heimon luo
suoraan korkeammasta maailmasta, valon Jumalan asunnoilta. — Kuinka hän
olikaan puhunut tälle heimolle! Ah, niin ei kukaan ollut vielä koskaan
puhunut. Ja kuinka hän oli rakastanut tätä heimoa! Niin ei ollut vielä
kukaan koskaan rakastanut. Valo-olento, rakkauden opin lempeä julistaja
oli tullut tänne Kristuksen ihmeellisestä valtakunnasta. Ja nyt hän
oli poissa! Kyyneleitä ei ollut kyllin kaipauksen kertojiksi. Pian
tiedettiin kertoa muutakin. Tiedettiin, että ihmeitä oli tapahtunut
pitkin matkaa, kun piispan ruumista kuljetettiin Köyliöstä Nousiaisiin.
Tuo tie muuttui ihmisten mielissä pyhäksi tieksi. Ja kaikki ne pirtit,
ladot ja mäet, joissa Henrik oli saarnannut, muuttuivat pyhiksi
paikoiksi, joihin ei ihmiskäsi enään koskea saanut. Yhä kirkkaammaksi
muuttui se sädekehä, joka jo ennestäänkin ympäröi suurta piispaa. Ja
nekin, jotka tähän asti olivat vastustaneet uutta uskoa, alkoivat
nyt sydämessään kunnioittaa sitä Jumalaa, joka oli valon asunnoista
lähettänyt Suomen heimolle niin ihmeellisen opettajan. Koko Köyliö
kastettiin yhdellä kertaa, ja muuallekin pyydettiin pappeja. — — —

Valkeni vihdoin aamu, rakkaan piispan hautajaisaamu. Koko Suomi, Sarven
valtakunnasta Kokemäkeen ja meren lumisilta lakeuksilta erämaan metsiin
asti, oli saapunut tähän suureen surujuhlaan.

Käräjäkentälle oli vartavasten rakennettu korkea alttari. Sen ympärillä
oli kuusia ja yläpuolella baldakiini. Alttarilla oli piispan mustiin
verhottu arkku kaiken kansan nähtävänä, kansan, joka täytti ääriään
myöten koko käräjäkentän. Syvästi murheellisena toimitti piispa
Rodulfus hautausmessun. Koko toimituksen ajan seisoi isä Pietari arkun
edessä maassa pidellen pyhää ristiä. Mutta alttarilla arkun kummallakin
puolella seisoi kuusi pappisoppilasta palavat tulisoihdut käsissä.
Nuori Pietari, Helkky, Kirves, Aasla ja nuo viisi Sveean pappia
avustivat piispa Rodulfusta hautajaismessun suorituksessa. — Kaikui
viimeinen siunaus. Kansa painui polvilleen talviseen hankeen ja papit
vaipuivat itkien alttarille. Oi, tämä päivä oli liian raskas Suomelle.
Tulevaisuus näytti pimeältä kuin suruvaippaan verhotulta — olihan nyt
lohdutus poissa, Suomen lohdutus.

Nousi Rodulfus, nousivat alttarille polvistuneet papit, nousi lumeen
vaipunut kansa. Kun papit juuri valmistautuivat kantamaan ruumisarkkua
tulisoihtujen loimutessa ja suruhymnin kaikuessa piispantuvan
holvattuun kellariin, jäivätkin kaikki hämmästyneinä seisomaan
alttarille. Kirkas naisääni kansan seasta alotti virren: "Jeesuksen
muisto ihana." Siihen yhtyi kohta koko surevien ääretön joukko.
Mahtavana kohosi säveltenvuo kohti talvista taivasta. Sanoin kuvaamaton
liikutus täytti jokaisen sydämen, ja nyyhkyttäen laulettiin viimeinen
säesarja:

    "Oi, Jeesus tuntea mun suo
    Sun rakkautes suuri tuo.
    Oi, Jeesus anteeks-antaja
    Ja taivaan kruunun kantaja,
    Mun sieluani armahda!"

Äänetönnä seisoi piispa Rodulfus, äänettöminä muut papit, ja pyhä risti
isä Pietarin kädessä vaipui hiljaa alas. Laulun vaikutus oli valtava.
Uuden maan, valon ikuisen valtakunnan, toi se heidän lähelleen.

Helkky nojasi alttarin kulmalla kasvavaan kuuseen ja koko hänen
sielunsa värisi tuskasta. Ei kukaan, ei kukaan ollut näinä viikkoina
kärsinyt niinkuin hän. Hän oli eniten rakastanut, eniten saanut
rakkautta, siksi hän myöskin eniten kärsi. Siinä hän nyt nojasi
kuuseen, silmät suljettuina, kalpeana. Kansan nyyhkytys vain kantautui
hänen korviinsa. Kuin unesta heräten aukaisi hän silmänsä ja katseli
tuota surevaa joukkoa. Siinä oli todella lauma ilman paimenta. Ei
kukaan sille lausunut lohdutuksen sanaa nyt, kun rakas paimen oli
poissa. Ja Helkystä tuntui samassa kuin olisi hän äkkiä miehistynyt.
Hänen hartiansa suoristuivat ja pää nousi painuksista. Vaistomaisesti
hän astui arkun ääreen ja puhui kauaskantavalla äänellä:

"Rakkaat, rakkaat ystäväni! Herran viinimäkeä, joka on istutettu
heimomme sydämeen, on taaskin kasteltu marttyyrin pyhällä verellä.
Rakas piispamme on kuollut. Mutta hän ei ole poissa. Tuolta valon
ihmeellisestä valtakunnasta näkee hän lakkaamatta meidät, seuraa
meidän toimiamme, rukoilee lakkaamatta Kristusta meidän puolestamme.
Pyyhkikäämme sentähden kyyneleemme! Rakas piispamme ei ole kuollut,
hän on vain kastellut verellään Herran kylvöä ja elää nyt tuolla
kirkkauden ylhäisessä maassa. Sinne hän riensi meidän edellämme,
valmistamaan meille sijaa. Elämämme on niin lyhyt. Rakas piispa sanoi
usein, että se on kuin uni tai kesken jäänyt ajatus. Oi, eläkäämme
tämä lyhyt aika, niinkuin Kristus on käskenyt! Rakastakaamme Häntä,
Ristin-Herraa, rakastakaamme toisiamme! Silloin aukeaa meillekin kerran
valonvaltakunnan portti ja me pääsemme rakkaan piispamme luo. Sieltä
Kristuksen luota tuli hän tänne kyynelten laaksoon. Sinne kirkkauden
maahan riensi hän takaisin. Mutta rakkaat ystäväni, minä sanon teille
jotakin: Niin kauan kuin Jumalan aurinko kulkee yli talvisen taivaan,
elää ijäisyydenkaipuu tämän lounaisen kansan sielussa. Niin kauan
kuin Jumalan tuuli puhaltaa yli kesäisten kunnaittemme, säilyy piispa
Henrikin muisto Suomen heimon sydämessä."

Hiljaa huminoi huurteinen metsä. Kauempaa kuului kosken kumea kohina.
Ja Suru soitteli ihmissydämen pyhimmissä kätköissä ijäisyyden ihania
kieliä.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74740 ***