path: root/74735-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74735 ***

language: Finnish




MURTUNEITA

Nelinäytöksinen näytelmä


Kirj.

KAARLE HALME





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.




HENKILÖT:

ERKKI KOLJAS.
PENTTI, hänen poikansa.
EEVI, hänen tyttärensä.
ROUVA AIROLA.
AINA, hänen tyttärensä.
PALVELUSTYTTÖ.




Ensimäinen näytös.


Avara talonpoikainen arkisali. Rikkaasti sisustettu. Seinillä on
muutamia maanviljelys- ja talous-seurain antamia palkintotauluja
laseilla ja komeilla kehyksillä varustettuja, sekä sohvan yläpuolella
upea, suuri seinäpeili. Suuri kaakeliuuni otsalla varustettu, joka on
täynnä pientä tavaraa, valokuvia y.m. Ompelupöydällä on ompelukone.
Karvamatot lattialla. Perällä kaksi akkunaa pihaan päin. Akkunaverhot
ovat alaslaskettuina. Talvi-iltapäivä. Pesässä palaa tuli. Lamput
palavat. Etehisen oven pielessä on vaatenaula.

EEVI istuu ompelupöydän ääressä ja ompelee.

PENTTI istuu keinutuolissa ja lukee sanomalehtiä. Kello lyö viisi.


PENTTI (liikahtaa äkkiä). Katsoo taakseen. Viisi jo!

EEVI. Sanoitko jotakin?

PENTTI (nousee. Heittää lehden pois). Viisi jo!

    Alkaa kävellä.

EEVI (katsoo Penttiä syrjäsilmällä ja hymyilee). Isääkö odotat?

PENTTI (pysähtyy). Hm! — Eihän juna vielä — (kävelee. Pysähtyy
kuuntelemaan. Menee uunin viereisen pöydän luo, ottaa papyrossin).
Käykö tuo kello edellä?

EEVI. En luule. — Kunko ei Aina jo lopeta?

PENTTI (sytyttää tupakan). Niin! — Kauvanhan Aina tosiaan pitää tänään
niitä lapsia.

EEVI. Sehän on hyvä se. Aina on niin tunnollinen opettaja.

PENTTI. Niinpä niin. Tietysti. Mutta eihän sitä yli ajan —

    Istuu keinutuoliin.

EEVI (nauraa). Sinulle se tietysti on yli ajan jo neljältä. — Silloin
sinä jo joka jumalan ilta asetut tuohon keinutuoliin odottamaan
päättäjäisvirren kuulumista tuolta seinän takaa.

    Nyykäyttää päätään vasemmalle.

PENTTI. Virren! Eiväthän ne mitään virsiä ole.

EEVI. Paha kyllä, etteivät ne ole niitä. Ainalle olisi edullisempaa, jos
opettaisi lapsille laulujen sijasta virren veisuuta. Onhan hän saanut
sen johdosta jo huomautuksiakin papistolta ja —

PENTTI. Kuuppas Eeville

EEVI. Hm?

PENTTI (hymyilee). Jos näkemättä kuuntelee sinun puhettasi, niin voisi
kuvitella, että sinä olet vanha mummo, joka istuu takareen pankolla ja
siitä yhä katselee taakseen. Sinä ajattelet toisinaan niin — — niin —

EEVI. Terveesti.

PENTTI (tekee kärsimättömän liikkeen). Sitä en juuri tarkottanut. —

EEVI. Tämä kouluyritys meidän kylällä on vain koetteeksi ja Ainan
asema siis tilapäisenä opettajana —

PENTTI. Vaatii uhraamaan nurkka-jumalille. Tiedän, tiedän. — Ja
sentähden Ainalle olisi —

EEVI. Ainalle olisi edullisempaa, asemaansa ja pitäjäläisten suosioon
nähden, tehdä tehtävänsä niiden tahdon mukaan, joista hän on riippuvainen.

PENTTI (nousee). Sillä tavalla ei ikinä tulla mihinkään, jos aina
katsellaan taakseppäin, aina kuljetaan silmät takaraivossa.

EEVI (tarkotuksella). Ei myöskään saa aina tähdätä tyhjään ilmaan.

PENTTI (pysähtyy kävellessään Eevin viereen). Sinä — äh! (Ottaa
sanomalehden ja istuu lukemaan. Hetken perästä.) Se on merkillistä!
Eikä sinua sentään voi sanoa tyhmäksi. Monessa asiassa päinvastoin.
Etkä sinä ole pahakaan. Omituinen sinä vaan olet.

EEVI. Kunko en ajele kaikua, enkä juokse kilpaa varjoni kanssa?

PENTTI (hymyilee). Minä olen huomannut jo pitemmän aikaa, että sinulla
on ollut hyvä halu sanoa minulle jotakin — läksyttää minua. — Eikö
totta? — Kyllä sinulla on ollut. Ja kauvan. — Mistä ajasta sen
läskisinkään? (Viekotellen). Sanoppas, mistä ajasta alkaen sinä olet
taas tuntenut itsesi niin äidilliseksi?

EEVI. Siitä asti kun Aina tuli meille.

PENTTI. Oikeinpa arvasin. Koko syksyn siis. Vai sitä varvasta se kenkä
pusertaakin! — Sinä et pidä Ainasta?

EEVI. Päinvastoin — En voisi pitää äänestä enemmän, vaikka hän olisi oma
sisareni.

PENTTI (ihastuen). Oikeinko totta?

EEVI (nyökäyttäen). Niin! Melkein sisarena olen pitänytkin häntä. Ja
onhan hänen äitinsä monessa suhteessa ollut meillekin kuin oma äitimme.

PENTTI. Niin. Pastorska Airola onkin niin harvinaisen hyvä.

EEVI. Mutta senpä tähden minä en pidäkään siitä, että sinä hakkailet Ainaa.

PENTTI. Hakk —! — Minä en ole koskaan sietänyt tuota teidän
hakkailu-sanaanne.

EEVI. Onko se liian mieto?

PENTTI. Se on se, ettei se sovi tähän.

EEVI. Tähän se juuri sopiikin.

PENTTI (nousee). Eipäs!

    Kävelee yhden kierroksen. Menee pesän eteen ja
    heittää pois papyrossinsa.

EEVI. Kohennapas uunia siellä!

PENTTI (kohentaa. Tulee Eevin viereen). Minä voin sanoa sinulle jotakin
— vaikka en ole vielä isällekään — mutta minä aijon puhua hänen kanssaan
heti kun hän tulee kotia.

EEVI. No?

PENTTI (istuu Eevin viereen). Minä pidän Ainasta? —

EEVI. Näetkös nyt! Sitähän minä —

PENTTI. Ei, ei! Ei sillä tavalla! Oikein toden teolla Minä tarkotan,
että me rakastamme toisiamme Aina ja minä — ja —

EEVI. Se on pahempi se.

PENTTI. Mikä on pahempi?

EEVI. Aina parka!

PENTTI (katselee Eeviä pitkään). Hm! — Tiedätkö Eevi — Minä olen monena
iltana tarkastellut sinua, kun sinä tässä olet ommellut ja hommaillut
häävalmistuksiasi. Minä olen katsellut sinua ja ajatellut yhtä ja toista
sekä sinusta, että sinun sulhasestasi Niinisalosta, joka muuten tuntuu
olevan kunnon mies —

EEVI. Puhdas luonne, eikö niin?

PENTTI. Voipi olla puhdaskin, mutta pehmeä, kovin pehmeä voidakseen
— Hm! — No, niin — kun minä olen ajatellut sinun lasinkirkasta ja
jääkylmää luonnettasi ja sinun järkeäsi, joka on niin kauhean — kuinka
sanoisin —

EEVI. Terve.

PENTTI. Vaikkapa niinkin. Se ehkä sopii. Niin silloin olen myöskin aina
itsekseni — Hm! Sanoppas minulle — miksi sinä et säälittele itseäsi
tai Niinisaloa yhtä paljon kuin Ainaa tai minua?

EEVI. Meitäkö? — Mehän menemme naimisiin.

PENTTI (Nousee). Ooh! Vai sitä sinä -! Etkö sinä luule, että minä
aijon Ainan kanssa mennä naimisiin?

EEVI. Ainan kanssa — sinäkö?

PENTTI. Luonnollisesti.

EEVI. Näetkös nyt millainen ilmaan ampuja sinä olet! — Siihen ei isä
milloinkaan suostu.

PENTTI. Hänen täytyy!

EEVI. Miksikä?

PENTTI. Minä en anna perään, ennenkun olen ajanut tahtoni läpi.

EEVI. Milloinka sinä olet ennen jaksanut ajaa tahtosi läpi?

PENTTI. Tässä mailmassa on niin paljon seikkoja — (heittäytyy
huolettomasti keinutuoliin) joita yksinkertaisesti ei viitsi ajaa
loppuun asti, sitten enään kun niihin on lähemmin tutustunut.

EEVI. Mutta jos tämä olisi juuri yksi sellainen seikka?

PENTTI. Ei, ei! Sinä et tiedä kuinka paljon minä pidän Ainasta. Ja eikö
Aina ole hyvä tyttö? Oh! Hän on parempi kuin hyvä. Ja sellainen äly,
sellainen mielikuvitus! Ja samalla niin hento, niin naisellinen! Eikö
totta?

EEVI. Kyllä, kyllä! — Mutta ajattelepas sitten itseäsi!

PENTTI. Eevi!

EEVI. Älä niin kiivastu! — Pohjaltasihan sinä olet hyvä poika. Muuta
ei voi sanoa. Mutta —

PENTTI. Mutta?

EEVI. Sinä olet niin heikkoa ainesta. Mitä voit tehdä Ainan hyväksi?

PENTTI. Minä voin rakastaa Ainaa, niinkuin hän ansaitsee.

EEVI. Mitäs muuta?

PENTTI. Muuta? — (Nousee). Ylipäänsä vaikka mitä muuta. Nyt on minun
aikani tullut. Kaikella on näet aikansa. Ja nyt on minun. Minä olen
vaan oleksinut täällä ja odotellut. Nyt se on tullut. Ainan kanssa
ja Ainan rinnalla käy kaikki kuin siivillä. Sinä et aavista miten
täyteläistä elämä on! Et aavista miten tunnen innostusta —

EEVI. Innostusta kai sinussa on! Ehkä liljaksikin. Mutta juuri siksi,
että sitä on niin paljon, palaakin se pikemmin ja sammuu sitten,
väsähtää. Ja sitten vastassa sellainen isä, joka ei milloinkaan ole
perääntynyt. Ei milloinkaan jättänyt mitään kesken.

    Alkaa ommella.

PENTTI (menee tuijottamaan hiilustaan).

EEVI. Oletko lähettänyt hevosen isää vastaan asemalle?

PENTTI. Olen. (Kävelee, Pysähtyy Eevin viereen). Mutta eihän ollenkaan
ole sanottu, vaikka isä suostuisikin.

EEVI. Ei ikinä.

PENTTI. Mistä sen niin varmasti päätät?

EEVI (tarkastaa Penttiä). Istuhan!

PENTTI (istuu).

EEVI. Kun olin lopettanut kouluni kaupungissa, tahdoin minä jatkaa —
tahdoin lukea eteenpäin. Mutta isä ei antanut. Alkoi heti valmistaa
minua naimisiin. Mutta kosijoita ei ilmestynyt — ainoastaan
hakkailijoita. Silloin päästettiin sellaisia tietoja liikkeelle, että
Koljaan Eevi saa myötäjäisinä viisikolmatta tuhatta. Kosijoita alkoi
tulla, mutta ei kyllin rikkaita ja arvokkaita. Nyt kohotettiin
myötäjäiset kolmeenkymmeneen tuhanteen. Ei vieläkään ilmestynyt se,
johon isä tähtäsi. Taas korotti isä summaa. Ja vielä sittenkin kerran.
Se nousi nyt viiteenkymmeneen tuhanteen. Vasta sitten se ilmestyi.

PENTTI. Niinisalo?

EEVI. Niin. Ylimaan mahtavin tilanomistaja. — Hänet tahtoi isä vävykseen,
vaikka olisi ollut noustava sataan tuhanteen. Ja hän sai hänet.

PENTTI. Mutta miksikä isä tahtoi häntä niin ehdottomasti?

EEVI. Hm! Saat kai senkin aikoinaan tietää.

PENTTI. Ja tahtoiko hän häntä! Kuinka voit olla siitä niin varma?

EEVI. Minä tunnen isäni ajatukset, aivan kuin kävisivät ne omien
aivojeni läpi.

PENTTI. Etkö siis myöskin tiedä, miksi isä niin itsepintaisesti tahtoi
Niinisaloa?

EEVI. Että hän tahtoi, tiedän varmaan. Seisoin ikkunassa — tuossa noin
— isän vieressä, kun Niinisalo ajoi pihaan. Jos olisit nähnyt hänen
kasvonsa silloin, olisit sinäkin ymmärtänyt, että se oli se odotettu,
rahalla ostettu. Hm! Mutta miksi juuri hän? Sitä olen koettanut lukea
isästä, mutta — se on niin sekavaa. — En ole uskonut isästä niin
pikkumaista ja — siksi se on niin sekavaa.

PENTTI. Mitä et ole uskonut?

EEVI. Mutta kun muistelen kaikkia niitä aikoja, jolloin edusmiesvaalit
olivat kiihkeimmillään, niin —

PENTTI. Edusmiesvaalit! — Odotahan! (Ajattelee. Lyö otsaansa) Siinä
se onkin!

EEVI. No?

PENTTI. Sehän on selvä, kuin päivä! — Katsos — Niinisalon suku on
Ylimaan mahtavin ja laajin. Sieltähän on aina edusmies valittu. Ei
koskaan täältä. Aina sieltä. Ei isä, enempää kuin muutkaan täältä, ole
koskaan saanut kannatusta. Sentähden siis juuri Niinisalo! Voittaakseen
Ylimaan mahtavat puolelleen ja saadakseen kannatusta.

EEVI. En minäkään muuta selitystä ole keksinyt.

PENTTI. Eikä muuta olekaan. — Vai niin! Vai niin! Mutta — kuinka hän
olisi uskaltanut kohota sellaiseen summaan? Sataan tuhanteen!

EEVI. Kysy yhtä hyvin, kuinka voi hän maksaa viisikymmentä tuhatta!

PENTTI. Se on totta. Minun tietääkseni ei hänellä ole rahoja juuri
sanottavasti säästössä, kun aina vaan on tilaa paranneltu ja laajenneltu.
Eikä metsää ole myyty koskaan. Hm! Nämä ajatukset ovat toisinaan kyllä
välähtäneet päässäni, mutta en ole niistä sen enempää välittänyt. —
Tosiaankin! Mistä isä —?

EEVI. Sinulta tietysti.

PENTTI (hypähtää ylös). Minulta!

EEVI. Sinun pitää naida Koljaalla se summa, joka minussa menetetään.

PENTTI (jähmettyneenä). Naida? Mistä?

EEVI. Myöskin Ylimaasta. Emma Liinaharju on rikas.

PENTTI. Hänkö? Luuletko että isä tällä matkalla — luuletko?

EEVI. Luulen.

PENTTI. Mutta sehän on kamalaa, kun oma isä sillä lailla viitoittaa
lastensa tulevaisuuden. Kamalaa!

EEVI. Kamalaa on aina, kun vanhuus nuorille tietä aitaa.

PENTTI (nousee). Mutta tällä tavalla! Tällä tavalla! — Eihän se ole
meidän tulevaisuutemme, joka — Sehän on hänen. Hänen!? — Mehän olemme
kuin pelinappuloita. Herra Jumala! Mehän olemme vain häntä varten.
Vain häntä —! Emme itseämme varten — emme! Emme hengitä, emme elä
itsellemme! Vaan muille — muille! Oh! Tällaista —! Ja kuinka sinäkin
voit —!

EEVI. Kun täytyy. — Ja niin täytyy sinunkin.

PENTTI. Mutta siitä ei seuraa hyvää! Ei! Siitä ei voi seurata hyvää!

EEVI. Jos aita kestää, niin —

PENTTI (pysähtyy). Mutta jos ei, jos ei —

Koululasten laulu (kuuluu seinän takaa).

    Päivä paistaa korkealta,
    tuuli lämmin läikähtää,
    kaikki voittaa kevään valta,
    hanget haihtuu, murtuu jää.
    Lehdot helkkää, lehtii salo,
    nurmi, viita vihannoi.
    Terve vapaus ja valo!
    kautta kaiken ilman soi.

[Sanat kirjoittanut Eino Leino.]

PENTTI (laulun loputtua kertoo loppusäkeet).

    "Terve vapaus ja valo!
    kautta kaiken ilman soi."

Kuulitko tuota laulua? Kuinka ihanaa! — Nyt ymmärrän, että isä pienenä
ollessaan ei ole tuollaista laulanut. Ei ole! Muuten —

EEVI. Ei ole. — Mutta — emme mekään.

PENTTI (katsoo Eeviä pitkään).

EEVI. Vasta tuolta mahdollisesti alkaa oman tien aloitus — meidän
avullamme.

PENTTI. Niinkö luulet?

EEVI. Mutta sitä ennen täytyy paljon murtua välillä.

PENTTI. Murtua? — Sinussa, Eevi, on toisinaan jotain niin kolean kylmää,
joka saattaa värisemään. Mutta sinun ajatuksissasi on samalla jotakin
ihmeellistä, joka hämmästyttää ja — ikäänkuin tempaa mukaansa. (Menee
hänen luokseen). Sinä olet pelottavan voimakas luonne. (Hivelee kädellä
otsaansa). Pelottavan järkevä!

EEVI (hymyilee raukeasti). Kun kulkee valjaissa vanhalla, korkealla
maantiellä — syvät ojat molemmin puolin ja — niiden takana aidat, niin
— voi pillastuminen tuottaa turmiota.

PENTTI (itsekseen matalasti). Tuottaa turmiota — — — Äh!
(Koettaa riuhtaista itseään irti ajatuksista). Hm! (Katselee siskoaan).
Hm! (Alkaa kävellä kädet selän takana).

EEVI (on ottanut työnsä ja ompelee rauhallisena). Ylihuomenna, kun koulu
loppuu, niin —

PENTTI (kävellessään). Niin?

EEVI. Sitten on hänellä joululoma.

PENTTI (ei vastaa).

EEVI. Se kestää kokonaisen kuukauden. — Siksi ajaksi on Aina luvannut
matkustaa isävainaansa sukulaisiin Vesikansan puolelle.

PENTTI. Onko hän sanonut sinulle?

EEVI. On.

PENTTI. Milloin?

EEVI. Aivan äskettäin — muistaakseni.

PENTTI. Äskettäin? —

EEVI. Sinun ei pitäisi millään tavalla estää hänen matkaansa.

PENTTI. Hm! (Menee perälle ja heittäytyy nojatuoliin).

EEVI (ompelee koneella).

    Iloisia ääniä kuuluu ulkoa ompelukoneen pysähdyttyä.

AINA (ulkona. Nauraa iloisesti). Kas niin! Se sattui. Tuossa viimeinen!
— Hyvästi, hyvästi! Laulakaa vähän mennessänne kuun ukolle! Ukko on
siitä niin mielissään. Ja katsokaa, ettei Liisu pudota kirjojansa.
Hyvästi, hyvästi!

    Tulee nauraen sisään.

PENTTI (on noussut ylös). Aina!

AINA. Hyvää iltaa!

PENTTI (menee iloisena Ainaa vastaan). No, vihdoinkin sinä lopetit!
Luulin, ettei sinua tänään saisi nähdä ollenkaan. (Ottaa häntä kädestä).
Mitä tämä on? Sinun kätesi ovat aivan kylmät ja märät! Mistä —?

AINA. Olin pikkuisen lumipallosilla lasten kanssa. Tuossa portilla
heitimme viimeiset hyvästit.

PENTTI. Tuolla tavalla puettuna! Kuinka varomatonta! Ja kädet aivan
jäässä! — Tulehan nyt tänne lämmittelemään!

AINA. Kyllä, kyllä! (Menee Eevin luo. Ottaa häntä päästä). Iltaa sinä
morsian-mummo!

PENTTI. Sano mummon isoäiti!

EEVI. Kylläpä ovatkin kätesi kylmät.

AINA. Ovat ne vähän. — Pitää lämmittää. (Menee lämmittelemään).
Voitte uskoa, että lapset olivat iloisia äsken päästyään viimeiseltä
tunnilta.

PENTTI. He eivät siis enään tule huomenna?

AINA. Huominen päivä menee kouluhuoneen siivoamiseen.

PENTTI. Niinpä niin. — Istuhan nyt! Kai sinä jo olet väsynytkin,
kun niiden lasten kanssa —

AINA. Eikös mitä!

    Istuu keinutuoliin.

EEVI. Lämmintä kahvia sinun pitää saada. Minä menen heti katsomaan.

PENTTI (istuu uunin kulmalle, tuolille). Tuon äskeisen laulunko
ylihuomennakin tulette laulamaan päättäjäisiksi?

AINA. Eikö se mielestäsi ole hyvä?

PENTTI. Tietysti. Tiedäthän, että pidän siitä. Se on ihana. — Mutta
Eevi sanoi pappien olevan pahoillaan, kun et veisaa virsiä lasten kanssa.

AINA. Ai, pappi! (Kaivelee taskuaan). Niin ovatkin. Pahoillaan ovat.
Tässä se on. (Vetää taskustaan kirjeen). Sain tänään kirjeen rovastilta.

PENTTI. Mitä hän? Virsistäkö —?

AINA. Ei tällä kertaa juuri niistä, mutta — melkein. (Välinpitämättömästi).
Hän sanoo tulevansa päättäjäisiin ylihuomenna.

PENTTI. Sehän on hyvä! Sittenhän hän saa nähdä tulokset sinun työstäsi
ja —

AINA (kiivaasti). Tulokset — niin! Hm! Hän sanoo kuulleensa paljon
moitteita minusta.

PENTTI (äkkiä). Mitä moitteita?

AINA. Arvaat kai sen. Että kristillismielinen henki puuttuu. Että minun
kouluni vain kasvattaa pakanoita. Että minun lapseni ovat liian iloisia
ja vapaita j.n.e., j.n.e. Oh! (Nousee. Rutistaa kirjeen ja heittää pesän
eteen).

PENTTI. Amen! (Nauraa).

AINA. Sitten lupaa hän tulla päättäjäisiin. Ja sanoo että siellä hän
toivottavasti huomaa kaiken tämän ilkeäksi parjaukseksi.

PENTTI. Niinkö? Sehän on kokonainen uhkaus, se!

AINA (vähän hermostuneesti). Jota seuraa minun eroamiseni.

PENTTI. No, ei nyt sentään.

EEVI. Kyllä sitä se voi seurata.

AINA. Näetkös nyt! — Se siitä tulee. — Ellei ole jumala toisessa
suupielessä joka sanaa sanottaessa, niin se ei käy.

PENTTI. Niin — ja kaikki apostolit korvan takana.

AINA (nauraa ja istuu keinutuoliin).

EEVI (hymyilee). Mutta jos nyt tosiaankin eroisit — niin mitä sä sitten
aijot?

AINA (keinuu kiivaammin). Hm. Täksi kevääksi jään ehkä tänne maalle ja
rupean lukemaan.

EEVI. Se kyllä käy. Entäs sitten?

AINA (pitkään). Sitten — (katsoo Penttiä) Hm! menenpähän vaikka
kauppakouluun.

EEVI. Sehän olisi suuri vahinko.

AINA. Mikä niin?

EEVI. Jos sinä jättäisit opettajatoimen. Sinulla on siihen suuret
taipumukset.

AINA. Mutta eihän se käy — (osottaa kirjettä) tuolla tavalla.

EEVI. Ei, ei! Ei siten. — Mutta miksikä sinä myöskin teet yhtäkkiä niin
suuren hypyn, niin suuren erotuksen entisistä tavoista.

AINA (katsoo Eeviä. Nousee hermostuneesti). Suuren hypyn? Hm! — Tosiaankin!

EEVI. Oletko hermostunut?

AINA (ei vastaa. Pyyhkii otsaansa ja kävelee ylöspäin).

PENTTI. Aina onkin viime aikoina tehnyt niin paljon työtä.

AINA (tulee alas). Jos olisin mies, niin sanoisin ehkä, että
vakaumuksiensa kanssa ei saa tinkiä. Mutta — Totta kyllä! Miksi tehdä
hyppyjä!

    Menee ylöspäin.

PENTTI (liikahtaa hermostuneesti). Älä nyt suotta kuvittele mitään
ikävyyksiä! kaikkihan voi vielä korjata.

EEVI. Niin. Voithan sinä muuttaa opetussuuntasi pappien mieliksi ja —

AINA (äkkiä). Sitäkö? — En milloinkaan! Upottaisinko itseni juuri
siihen suohon, jota — Hm! (Seisahtuu jonkun palkintotaulun eteen.
Hiljemmin), Suo siellä — vetelä täällä!

EEVI. Mitä sanoit?

AINA (hymähtää). Saatte nähdä vaan, että minusta vielä aikaa voittaen
tulee innokas suon polttaja!

EEVI. Suon polttaja?

PENTTI. Henkisesti — niin. Se on oikein! Se on juuri tuo tapojen ja
taantumisen ikuisesti hallaa höyryävä suo, joka paleltaa kaikki uudet
oraat ja hävittää uutisviljelykset.

AINA. (kääntyy). Ja siksi se on poltettava — perujaan myöten poltettava!

EEVI (nousee, mennäkseen ulos). Hyvästi ojitettava — ympäri ojitettava
se on ensin!

AINA (nauraa). Onko niin — sinä suur-viljelijä?

EEVI (mennessään). Ja tarkasti vartioitava, ettei kulo pääse tekemään
turmiota.

    Menee vasemmalle, perälle.

PALVELUSTYTTÖ (tulee ovelle). Pastorska Airola on täällä.

EEVI (mennessään). Hyvä, hyvä!

AINA (hämmästyneenä jäänyt paikalleen. Ei ole kuullut Eevin ja
palvelustytön kohtausta. Heidän mentyään katsoo Eevin jälkeen).
Mitä hän sillä tarkotti?

PENTTI (hämillään). Tuolla viimeisellä?

AINA. Niin.

PENTTI. Kukapa niin tarkoilleen osaa ymmärtää Eevin ajatuksia. Tiedäthän
hänet!

AINA (kärsimättömästi). Minusta tuntui, että —

PENTTI. Pian menemme kuulutuksille ja näytämme Eeville — (Menee aivan
lähelle). Mutta minä ajattelin, että sentään odotan isän kotiatuloa.
Vielä tänä iltana teen asian selväksi hänen kanssaan.

AINA (hiljaisesti). Pitäisi äidillekin sanoa. Ajatteles, että hän ei
vielä tiedä mitään. Senkin tähden pitäisi kiirehtiä —

PENTTI (vetää Ainan lähelleen). Totta kai! Tietysti.

AINA (ujosti). Ja sitten —

PENTTI (hellästi). Aina! Katso minua silmiin! — Herra varjele! Kyynelkö?
Minä pyydän, älä Aina kulta —! Tiedäthän sinä kuinka minä sinua rakastan.
— Miksi et ole yhtä kirkas ja iloinen kuin ennenkin? Tiedäthän sinä,
että sinut minä tahdon. Sinut yksin! Ainoastaan sinun kanssasi on onni.
Sinut, sinut, sinut! Sinä minun oma Ainani!

    Suutelee tulisesti Ainaa, jonka tukka putoaa auki.

AINA. Pentti!

    Kiertää käsivartensa Pentin kaulaan.

PENTTI. Kas noin! Noin tahdon sinun silmäsi säteilemään. Tuolla tavalla
läikkyy niistä minulle taivas!

AINA. Nyt taas tunnen itseni onnelliseksi ja olen rauhallinen.

PENTTI. Etpäs hymyllekään!

AINA (hymyilee). Enkö?

PENTTI. Etpäs naurakaan!

AINA. Päästähän irti! Eevi voi tulla. — Ai tukka! Laskehan pian!

    Irtautuu.

PENTTI (leikillään). Annas kun autan —

AINA (väistyy keinutuolin taa). Vielä vai — sinä! (Nauraa). Etsi neuloja
lattialta!

PENTTI. Tässä. Annas kun —

AINA (kiertää tuolin nauraen). Ei, ei! Anna tänne!

PENTTI (perässä). Enkä — anna minun —

AINA. Arvaas — saatkos — saatkos — (juoksee nauraen ulos oikealle).

PENTTI (löytää lattialta vielä pari neulaa. Aikoo heittää ne pöydälle,
mutta menee Ainan perässä).

PALVELUSTYTTÖ (tuo kahvitarjottimen, jonka asettaa sohvapöydälle.
Aikoo mennä, mutta kääntyy sulkemaan pesän pellit).

EEVI (aukasee oven rouva Airolalle. Palvelustytölle). Tuo kahvi sisään!

PALVELUSTYTTÖ. Kyllä. (Menee).

ROUVA AIROLA. Vai vasta kesällä sinun hääsi pidetään? Saamme pitää
siis sinut koko talven. Se on meidän onnemme, se. — Eikö Pentti ole
kotona?

EEVI. Pentti? (Katsoo ympärilleen). Oli tässä juuri äsken Ainan kanssa.
(Viittaa Pentin ovea). On ehkä tuolla huoneessaan.

ROUVA AIROLA. Kyllä suureen taloon joudut emännäksi, Eevi kultani.
Olisin iloisempi sinun puolestasi jos talo olisi pienempi.

EEVI (istuu). Olenhan minä tässä jo vähin tottunut. Äidin kuoleman
jälkeen on täytynyt yritellä. Mutta istuhan nyt, täti hyvä!

ROUVA AIROLA. Kiitos, kiitos! (Istuu). Ja isäsi on yhä vielä sinun
tulevaa kotiasi tarkastelemassa? Niinkö?

EEVI. Minä pelkään, että isän matka Ylimaahan on tarkottanut muutakin.
Sieltä ehkä hommataan Koljaalle emäntää. Emma Liinaharjua.

ROUVA AIROLA. Niinkö? No! Rakastaako Pentti häntä?

EEVI. Ei.

ROUVA AIROLA. No, mutta —

EEVI. Siitä huolimatta.

ROUVA AIROLA. Vasten Pentin tahtoako? Pitäisi koettaa estää sellaista —

EEVI. Estää? Isääkö estää?

ROUVA AIROLA

Se on totta. Sitä ei voi. Tunnelihan minä herrastuomarin. Tumienhan
minä hänet —

EEVI. Mutta se ei ole pahinta. Pahinta on — Hss!

PALVELUSTYTTÖ (tuo kahvikannun pöydälle ja menee sitten).

ROUVA AIROLA. Vieläkö pahempaa? Onhan jo kylliksi pahaa tämäkin. Pentti
rukka! — Ymmärtäähän sen, että onnettomuus siitä vaan tulee. Ihan ilmeinen
onnettomuus.

EEVI. Hm! Jos ei mitään muuta olisi, niin voisihan se joten kuten käydä.

ROUVA AIROLA. Muuta? Herra siunatkoon — vieläkö muutakin?

EEVI. Ei Emma Liinaharjun tähden. Mutta muuten.

ROUVA AIROLA. Mitä tarkotat? Millä tavalla muuten?

EEVI. On niin paljon muuta välillä, ennenkun päästään Emmaan asti.

ROUVA AIROLA. Minä en ollenkaan ymmärrä sinua. — Onko se pahaa?

EEVI. Hm! Mitenkä asian ottaa.

ROUVA AIROLA. Sinä saatat minut ihan vapisemaan. Olen näet pitänyt
teistä niin paljon, sekä Pentistä että sinusta —

EEVI. Niin — sen kyllä kaikki tiedämme, rakas täti.

ROUVA AIROLA. No, mitä se nyt on sitten?

EEVI. Pentin mieli on jo sidottu toisaalla. — Mutta ei ole mitään
toivoa saada isän suostumusta. Tyttö ei ole varakas.

ROUVA AIROLA. Ei! Sitten ei ole. Sen tiedän. — Pentti rukka! —
Todellakin voi sanoa sitten: Pentti rukka!

EEVI. Niin — ja entäs se toinen sitten?

ROUVA AIROLA. Kuka toinen?

EEVI. Pentin mielitietty.

ROUVA AIROLA. Niinpä kyllä! Mutta hän ei sentään ole minulle niin
läheinen kuin Pentti.

EEVI. Hm! — Mutta kahvi jäähtyy. Minäpä kutsun niitä toisia. (Menee
Pentin huoneen ovelle, jonka aukasee). Pentti! Oletko siellä? — Hän
on ehkä mennyt ulos.

    (Menee työpöytänsä luo ja ottaa lampun käteensä.
    Ainan ja Pentin nauru kuuluu oikealta).

EEVI (äänet kuultuaan, rypistää paheksuvasti kulmiaan).

ROUVA AIROLA. Mitä se oli? — Onko Ainalla vieraita?

EEVI (hämillään. Vie lampun sohvapöydälle). En usko.

ROUVA AIROLA (nousee). Ja missä Pentti on?

EEVI. Pentti —

ROUVA AIROLA. Se oli Pentin ääni — ja Ainan ääni — Eevi! Onko — Pentti
siellä? (Viittaa Ainan huoneeseen).

EEVI (nyykäyttää).

ROUVA AIROLA. Onko se Ainaan, kun Pentti on — Onko — Aina — se toinen?

EEVI. On.

ROUVA AIROLA (vaipuu istumaan). Aina! — Sellainen onnettomuus! —
Sellainen kuin Ainan luonne on.

EEVI. Täti!

ROUVA AIROLA. Minä tunnen pikku Ainani. Hän ottaa aina kaikki niin
syvästi ja täyteläisesti. Jos hän on rakastunut, niin on hän aivan
sydänjuuriaan myöten. — Mitä on — mitä on nyt tehtävä?

EEVI. Hiljaa! Siinä he tulevat.

    Alkaa kaataa kahvia.

AINA (tulee Pentin kanssa). Katsopas vaan! Äiti kultakin istuu täällä!
Hyvää iltaa! Sepä oli kiltisti tehty!

    Menee istumaan.

PENTTI. Hyvää iltaa! — Täti onkin ollut käymättä meillä kauvemmin, kuin
olisi ollut luvallista.

ROUVA AIROLA. Olenpa tosiaankin taitanut olla poissa liian kauvan.

EEVI. Kas niin. Kiiruhtakaa vähän! Kahvi ei taida enään olla oikein
kuumaa.

AINA. Äiti, tule tänne sohvaan minun viereeni, niin Pentti saa siihen
paikan.

PENTTI. Kyllä minä haen toisen tuolin.

ROUVA AIROLA (siirtyy). Ei, ei! Istu tähän vaan!

PENTTI (istuu).

ROUVA AIROLA. Sinähän näytät kovin kalpealta, rakas Aina. Etkö ole terve?

AINA. Kyllä, äiti. — Tässä on sokeria. Ole hyvä!

ROUVA AIROLA. Kiitos, lapseni! — Mutta et sinä näytä terveeltä.

AINA. Saanko kaataa kermaa sinulle?

ROUVA AIROLA. Kiitos, kiitos!

PENTTI. Ainalla on ollut paljon työtä koulunsa päättäjäisten
valmistuksissa. Sen voi täti arvata.

ROUVA AIROLA. Kyllä senkin voin ymmärtää. Aina on niin tunnollinen.

EEVI. Etkö ota leipää, Aina?

AINA. Kiitos, en välitä. (Maistettuaan pari kertaa kahvia, saa hän
kylmän väristyksen, joka panee koko ruumiin vavahtamaan). Huu — uuh!

PENTTI. Mitä se oli?

ROUVA AIROLA. Paleletko?

AINA. En — mielestäni. Kulki vain sellainen ilkeä kylmän väristys
läpi koko ruumiin.

EEVI. Se siitä nyt tuli, siitä lumipallo-leikistä. Sinun pitää saada
lasi viiniä. Se lämmittää.

    Menee vasemmalle. Ottaa mennessään avaimen avainkaapista.

AINA. Ei se mitään! Kyllä se menee ohi.

ROUVA AIROLA. Oletko ollut lumipallosilla?

PENTTI. Oli äsken lasten kanssa ja tuli sisään ihan jääkylmänä.

ROUVA AIROLA. Voi, voi, sitä lapsellista ajattelemattomuutta! Pitäisi
pyytää Eevin samalla lämmittämään sen viinin.

PENTTI. Kyllä minä sanon.

    Menee vasemmalle.

AINA. Älä nyt ole huolissasi äiti kulta! Mitä nyt sellainen tekisi.
Kertako sitä vilustutaan sen verran.

ROUVA AIROLA. Kyllä, kyllä! Mutta parempi varoa kuin katua. — No,
mitenkä muuten ovat asiat täällä?

AINA. Mitkä asiat?

ROUVA AIROLA. Tarkotan sinun — Etkö enään pidä minua uskottunasi,
lapsi kulta?

AINA (herttaisesti). Tietysti, äiti — Mitenkäs muuten?

ROUVA AIROLA. No, sitten —?

AINA (arasti). Kun vaan tietäisin mitä sinä tarkotat?

ROUVA AIROLA. Oletko hyvä ystävä Pentin kanssa?

AINA (hämillään). Ystävä — Pentin —?

ROUVA AIROLA. Hän oli äsken sinun huoneessasi?

AINA. Äiti hyvä! (Ottaa rouva Airolaa kaulasta). Me rakastamme toisiamme.
— Anna anteeksi äiti! Mutta minä en aikonut puhua sinulle mitään,
ennenkun Pentti on puhunut isällensä. Älä ole nyt pahoillasi, kulta äiti!
— Olisitko tahtonut, että ennemmin —

ROUVA AIROLA. Olisin. — Silloin ehkä olisin voinut sen estää.

AINA. Minkä estää?

ROUVA AIROLA. Olisin ehkä voinut estää sinun tunteesi kehittymisen.

AINA. Minkätähden, äiti?

ROUVA AIROLA. Sentähden, että siitä vain tulee tuskaa sinulle.

AINA (hämmästyen). Tuskaa! — Miksikä?

ROUVA AIROLA. Sen voin sanoa sitten — toisen kerran.

AINA. Ei toisen kerran! Vaan nyt. — Sinun pitää sanoa se heti!

ROUVA AIROLA. Ei, ei! Sinä et voi ottaa sitä tarpeeksi levollisesti.

AINA (henkeään pidättäen). Voin, voin.

ROUVA AIROLA. No, koetahan nyt ajatella aivan kylmästi ja ikäänkuin
ulkopuolelta. — Luuletko, että sinä koskaan voisit päästä Koljaalle
emännäksi?

AINA. Miksi minä en voisi? Minä en ymmärrä sinua, äiti.

PENTTI (tulee). Emme löytäneet kaapista. Eevi meni kellarista noutamaan.

AINA JA ROUVA AIROLA (eivät vastaa).

PENTTI (katselee kumpaakin). No!?

AINA. Äiti sanoi juuri, että —

ROUVA AIROLA. Minä tiedän, että te pidätte toisistanne.

PENTTI (istuu Eevin tuolille). Niin täti! — Se on hyvä, että Aina on
sanonut.

ROUVA AIROLA. Niin, hyvähän se on. Mutta parempi olisi ollut vielä
aikaisemmin.

PENTTI. Kuinka niin?

ROUVA AIROLA. Sinä, Pentti, et tunne isääsi tarpeeksi. — Te ette tiedä
lapset, kuinka vähän arvoisia hänelle ovat ihmismielet, tunteet ja
sydämet.

PENTTI JA AINA (katsovat toisiinsa ja vaikenevat).

ROUVA AIROLA (alkaa hiljaa ja hitaasti, pitemmän vaitiolon jälkeen).
Niihin aikoihin, jolloin Erkki Koljas, nuorena ja ylpeänä ajeli
komealla mustalla oriillaan pitkin pitäjiä kosiskelemassa rikkaita
perijättäriä, saapui hän matkoillaan myöskin tuonne Vesikansan
puolelle. Siellä olikin rikkaita tyttöjä monessa talossa. Mutta Erkki
Koljas pysähtyi kerran tuiskusääliä yöksi erääseen pieneen taloon,
jossa isä nuoren tyttärensä kanssa hoiti taloutta. —

Vaikka tilukset olivat pienet, oli sentään ihmisijän ahkeruus ja
säästäväisyys saaneet aikaan sen, että kylällä tiedettiin tuon
pikkutalon tyttären saavan myötäjäisinä kymmenen tuhatta. Tämä summa
arveltiin sentään aivan riittämättömäksi Erkki Koljaalle. —

Kuitenkin tapahtui se ihme, että Erkki Koljas ja tuo pikkutalon tyttö
menivät kihloihin. — Silloin sanoivat kaikki ihmiset sen tapahtuneen
puhtaasta rakkaudesta. Niinpä taisi ollakin. Ainakin tyttö rakasti
Erkki Koljasta niinkuin nainen voi voimakasta miestä rakastaa —
kaikella sydämensä hehkulla.

Kului se talvi ja seuraava kesä syksyyn, lähemmäs joulua — näihin
aikoihin —. Erkki Koljaan kihlattu valmisteli miehelään muuttoa. —

Eräänä syystalven iltana istui morsian arkihuoneessa askaroimassa.
Mielitiettyään hän ajattelee. Joka sormen sijaan jää ajatus hänestä. —

Silloin aukenee ovi ja sisään astuu mustiin turkkeihin puettu mies —
rautapäinen piiska kädessä. — Tytölle tuli suuri riemu, kun tunsi
tulijan Erkki Koljaaksi. Ilo kuitenkin haihtui pian. Erkki Koljas ei
istunut, ei riisunut, tahtoi vain tavata tytön isää.

Isä tuli. Erkki Koljas ajoi keskilattialla seisten asiansa. Kihlattu
morsian seisoi vapisevana uunin kulmalla, peljäten sydämensä jyskeen
häiritsevän musta-turkkista miestä. Erkki Koljas vaati myötäjäissumman
korottamista toisen verran. Isä selitti, ettei hänellä ollut penniäkään
enempää. Silloin sanoi Erkki Koljas, että kihlauksen täytyi purkautua.

Tytär heittäytyi ylkänsä syliin. Mutta Erkki Koljas työnsi hänet
kiivaasti luotansa. — Silloin tuimistui isä ja uhkasi pysyttää
kihlauksen, vaikka piispan luo pitäisi matkata. Erkki Koljas kirosi.
Kohotti rautapäisen piiskansa ja iski sillä tammisen pöydän keskeltä
kahtia. — Vauhko tyttö uljistui. Ei enään peljännyt hän rautasydämistä
miestä, vaan otti tyynesti kihlasormuksen sormestaan, astui ylpeänä
sulhasensa luo ja antoi sen hänelle.

Silloin lähti Erkki Koljas.

Tyttö jäi kuuntelemaan hänen kulkusiensa ääntä, joka kaikui kauvan
tyynessä illassa.

    Jää ajatuksiinsa vaipuneena istumaan.

PENTTI (on vaipunut pää käden nojaan).

AINA (nousee hitaasti sohvasta).

ERKKI KOLJAS (tulee ulko-ovesta puettuna isoon, mustaan turkkiin,
iso piiska kädessä).

AINA (huomaa Erkki Koljaan kääntyessään. Kirkasee peljästyksestä).

ROUVA AIROLA ja PENTTI (hypähtävät ylös). Mitä se?!

ERKKI KOLJAS. Hyvää iltaa! — Miksi säikähdyitte, neiti Airola? —
Terveisiä Ylimaasta! — Kas vaan! Rouva pastorskakin on täällä. En heti
huomannutkaan.

    Tulee esille ja alkaa riisumaan.

ROUVA AIROLA. Tule Aina! Mennään me Eevin luo.

ERKKI KOLJAS. Älkää vielä menkö kotia, pastorska! Saatte kuulla
uutisia Ylimaasta.

ROUVA AIROLA (menee Ainan kanssa). Menemme toimittamaan Ainalle vähän
lääkettä. Hän on pikkuisen vilustunut.

ERKKI KOLJAS. Vai niin, vai niin!

PENTTI (on koko ajan tarkastellut isäänsä). Antakaapas tänne se piiska!
Miksikä sellaista huoneeseen kuljetatte?

ERKKI KOLJAS. Sattui unohtumaan käteeni. Mitäpä se nyt teki!

PENTTI (ottaa piiskan ja vie peränurkkaan). Aina niin pahasti peljästyi.

ERKKI KOLJAS (naurahtaa). Niin näkyi peljästyneen. Sellaisiahan ne
tämänaikaiset tytöt ovat. (Vie turkkinsa oviseinälle. Istuu nojatuoliin
ja alkaa riisua päällyssaappaitaan). Kuuluukos mitään?

PENTTI. Ei mitään.

ERKKI KOLJAS. Hm! — (Vie päällyssaappaansa oven suuhun). Serkkusi,
pastori Koljas lähetti terveisiä. Toivoi pian näkevänsä sinut. — Hän
ei ollut terve. On jo pitemmän aikaa sairastellut. — Ja Niinisalo
lähetti terveisiä.

PENTTI. Kiitos vaan!

ERKKI KOLJAS (tulee alas). Kyllä on komeaksi sen Niinisalon rustannut.
— Uusi kivinavettakin — kolmelle sadalle lehmälle. Se on viisi syltä
pitempi kuin meidän. (Istuu keinutuoliin). Liinaharjulta lähettivät
myöskin terveisiä.

PENTTI (hermostuneesti). Vai — Liinaharjulta!

ERKKI KOLJAS. Ne naapurukset — ne vasta ovat taloja! Kumma kun ovat
niin sattuneetkin vierekkäin — sellaiset jättiläiset.

PENTTI (pitkään). Minä olen odotellut isää —

ERKKI KOLJAS. Kuinka niin? Tänäänhän minun piti tullakin.

PENTTI. Niinpä niin. Mutta minulta kun jäi puhumatta, ennen isän
matkaa, muuan asia.

ERKKI KOLJAS. No, mikä estää nyt? Anna tulla!

PENTTI (yhä hermostuneempana). Jos isä on ajatellut minun naimisiin
menostani jotakin, niin —

ERKKI KOLJAS. No, sepä sattui. Tietysti olen ajatellut. Mainitsin
äsken Liinaharjun. Tunnethan sinä Emman?

PENTTI. Kyllä, mutta —

ERKKI KOLJAS. Hän on saatavissa. Ajatteles! Kuusikymmentä tuhatta. —
e oli juuri minun matkani salainen tarkotus. Eihän se Niinisalon tila
katsomisesta parantunut. Tunsinhan minä sen. Se oli sinun vuoksesi
kun olin liikkeellä ja —

PENTTI (kiivaasti). Minä en huoli Emmasta.

ERKKI KOLJAS (hämmästyy). Mitä? — (Nousee). Kuules poika! Minä olen
sanan saanut ja omani antanut. Asia on päätetty. Ymmärrätkö?

PENTTI. Minä en voi. Minä rakastan toista.

ERKKI KOLJAS. Rakastat toista! Ketä toista?

PENTTI. Ainaa.

ERKKI KOLJAS. Ketä Ainaa?

PENTTI (hiljaa). Aina Airolaa.

ERKKI KOLJAS (ymmällä). Aina Airolaa? (Rupeaa nauramaan). No, sen minä
sanon! — Et sinä Pentti ensi kertaa hulluttele.

PENTTI. Älkää naurako, isä! Asia on tosi. (Voimakkaammin). En minä
Emma Liinaharjasta ikinä huoli.

ERKKI KOLJAS (polkee jalkaa). Vaiti sinä — nulikka! — Ensi sunnuntaina
kuulutuksille — (menee Pentin eteen) ilman ainoatakaan vastaväitettä.
(Hiljentää ääntänsä). Pidä se mielessäsi! — Ja nyt — ei sanaakaan enään!

    Menee perälle vasemmalle.

PENTTI (jää liikkumattomaksi paikoilleen).

    Esirippu.




Toinen näytös.


    Sama huone. Aamu.

EEVI (tulee oikealta. Menee yli näyttämön ja ottaa avaimen avainkaapista.
Palaa katsomaan ulos akkunasta). Pentti! (Menee Pentin ovelle). Hevonen
on jo valjaissa.

PENTTI (huoneessaan). Tämä on myöskin valmis.

    Tulee huoneestaan kirje kädessä.

EEVI. Mitä sinä kirjoitit?

PENTTI. Ilmotin vain lyhyesti, että Aina on sairastunut. Eikä sentähden
luultavasti voi hoitaa huomisia päättäjäisiä. Ehdotan koko jutun
supistamista siihen, että lapsille annetaan todistukset ilman mitään
muuta.

EEVI. Se on hyvä.

PENTTI. Niin — voihan isä koulujohtokunnan jäsenenä hoitaa kaikki.

EEVI. Aivan niin. — No, oletko puhunut isän kanssa?

PENTTI. Tästäkö?

EEVI. Ainasta.

PENTTI. Hm! — Eilen illalla vähän alotin —

EEVI. Ja hän?

PENTTI (ei vastaa).

EEVI. Kielsi tietysti?

PENTTI. Niin teki. Mutta saadaanpas nähdä! (Aikoo mennä).

EEVI. Vielä yksi seikka!

PENTTI. Minulla on kiire!

EEVI. Silmänräpäys vain!

PENTTI. Nopeasti sitten!

EEVI. Mika se paperi oli, jonka sait Ainalta?

PENTTI. Mikä paperi?

EEVI. (tiukasti). Se, jonka sait?

PENTTI. Sinä —

EEVI. Se, jossa oli sinetti?

PENTTI. Sellainenko urkkija sinä olet?

EEVI. Onko se paperi tuossa kirjeessä?

PENTTI (kohauttaa olkapäitään ja aikoo lähteä).

EEVI (estää häntä). Kuule minua! Minä en ole mikään urkkija, enkä
kulje isän asioilla. Usko se! — Vastaa vain minulle, onko sekin paperi
tuossa kirjeessä?

PENTTI (katsoo Eeviä pitkään). Entä — jos olisi?

EEVI. Se oli Ainan valtakirja? Eikö niin? Kuulutusta varten?

PENTTI (ei vastaa).

EEVI. Sano — oliko?

PENTTI. Minun ei tarvitse tehdä sinulle tiliä töistäni.

EEVI. Se oli siis se!

PENTTI. No, olkoon sitten! — Mene nyt kertomaan niille!

EEVI. Kuule, Pentti! — Minä vakuutan sinulle vielä kerran — minä en
sekaannu sinun asioihisi, enkä anna isälle minkäänlaisia ennenaikaisia
tietoja. Mutta minä varotan sinua vakavasti! Ajattele, että isä saa
kuitenkin jo huomenna tietää tämän. Ehkä jo tänään. Sinun pitää sitä
ennen auttaa minua toimittamaan Aina pois meiltä — kotiansa.

PENTTI. Luuletko — että isä — voisi —

EEVI. En luule mitään! — Lupaatko tehdä sen?

PENTTI. Eevi! — Minä loukkasin sinua äsken. Anna se minulle anteeksi!

EEVI. Joutavia! — Muista vain toimia viisaasti! — Ja sitten — eikö
olisi parasta kutsua lääkäri?

PENTTI. Niinkö luulet?

EEVI. Niin. — Kuume yhä lisääntyy mielestäni. Ja muutenkin. On niin
vaikeata, kun ei tiedä mitä tekisi. Näithän äsken miten Aina on
umpinainen ja suljettu. Ei valita, eikä puhu mitään.

PENTTI. Hm! — Sitten on parasta —

ERKKI KOLJAS (tulee vasemmalta). Miksi on valjastettu? — Ketä varten?

EEVI (menee vasemmalle).

PENTTI. Tätä kirjettä viemään rovastille.

ERKKI KOLJAS (tarkistuen). Kirjettä — rovastille?

PENTTI. Ja samalla lääkärin luo. Aina on sairas.

ERKKI KOLJAS (kulkiessaan Pentin ohi, ottaa kirjeen). Näytäs!

PENTTI (huudahtaa). Isä!

ERKKI KOLJAS. No? Mitä se on?

PENTTI (hämillään). Olisi kiire — saanko kirjeen!

ERKKI KOLJAS. Katsotaanpas, miten olet kirjoittanut. (Repäsee
kirjeen auki).

PENTTI. Ettehän aikonekaan lukea toisen kirjettä!?

ERKKI KOLJAS (istuu keinutuoliin). Toisen? — Minä olen
koulujohtokunnassa, etkä sinä. (Ottaa kirjeen kotelosta).

PENTTI (ärtyneesti). Kirjoittakaa sitten myöskin itse asianne!

ERKKI KOLJAS (katsoo Penttiä pitkään). Voinhan minä kustantaa itselleni
eri kirjurin. — Sitten on vaan sinun — mentävä hakoja ajamaan.

    Alkaa lukea.

PENTTI (seisoo hermostuneena Eevin pöydän luona).

ERKKI KOLJAS (kylmällä levollisuudella). Istuhan!

PENTTI. Voin seistäkin.

ERKKI KOLJAS (käskevästi). Istu!

PENTTI (istuu tahtomattaan).

ERKKI KOLJAS (repii rauhallisesti kirjeen palasiksi ja heittää uunin
eteen). Tämä kirje on tarpeeton. Jos niin kävisi, että sinä menisit
kuulutuksille tuollaisen — hm! — jonkun neiti Airolan kanssa, niin
voit silloin mennä itse hoitamaan asian ja samalla — jäädä sille
tielle. Sillä silloin ei mene naimisiin Koljaan poika, vaan — sinä. —
Ymmärrätkö?

PENTTI. Kyllä! Te uhkaatte minua.

ERKKI KOLJAS. En uhkaa. Sanon vain, että Koljaan emäntä tuodaan
Liinaharjulta — jos tuodaan.

PENTTI. Mutta minä rakastan Ainaa.

ERKKI KOLJAS. Onko se sinun ensimäinen rakkautesi?

PENTTI (liikahtaa hermostuneesti. Ei vastaa).

ERKKI KOLJAS. Näetkös nyt! Hetken mieliteko! Tyhjää ilmaa! — Mutta
suvun kunnia! Vanhan sukutalon maine! Karttuva varallisuus —

PENTTI. Ovat yhtä hyvin mielitekoja. Tyhjää ilmaa!

ERKKI KOLJAS. Vai niin! Vai on suvun maine ja vanhan perintötalon
varallisuus tyhjää! (Ivallisesti). Ja kuitenkin nautit sinä tyytyväisenä
monen miespolven hankkimia etuja ja kutsut niitä tyhjäksi ilmaksi.

PENTTI. Vielä pahemmaksi voin kutsua niitä, jos ne riistävät minulta
persoonallisen vapauteni.

ERKKI KOLJAS. Vapautesi! Sinulla oli vapaus etsiä itsellesi asemasi
mukainen vaimo niin laajalta kuin Koljaan maine ulottuu. Ja sen rajan
etäisyyden luulisin antavan tarpeeksi vapautta vaikka minkälaiselle
viiripäälle. — Mutta se vapaus sinulle muka ei riittänyt, ja sinä aloit
hyppiä aitojen yli.

PENTTI (katkerasti). Ne ovat juuri ne onnettomat aidat —

ERKKI KOLJAS. Aitaamatonta alaa ei ole missään! Ja ne, jotka hyppivät
aitojen yli — ne pannaan liekaan. — Sinulla oli valta itse valita.
Mutta koska jätit sen tekemättä, niin valitsen minä.

PENTTI. Isä! Se on anteeksi antamatonta vääryyttä.

ERKKI KOLJAS. Äh! — Tyhmille ihmisille on kaikki vääryyttä. Kaikki!
Paitsi heidän omat tyhmyytensä. Siksi onkin heidät ohjattava oikealle
tielle.

PENTTI. Millä?

ERKKI KOLJAS. Pakolla. Väkipakolla on sellaiset ihmiset pantava
tuntemaan oma hyvänsä, oma etunsa. — Itse heissä ei kuitenkaan koskaan
ole siihen miestä. Heti ensimäisessä käänteessä ovat he valmiit tekemään
kuperkeikan. Ja sellaisia kuperkeikkoja sinäkin mielestäni olet
tehnyt jo aivan tarpeeksi.

PENTTI. Jos minä olen tehnyt jotakin sellaista, jota te kutsutte
kuperkeikaksi, on se tapahtunut juuri sentähden, että on käytetty
pakkoa.

ERKKI KOLJAS. Et pakon tähden. Vaan sentähden, että on ollut liian
vähän pakkoa. Sentähden olet sinä vain hutiloinut koko ikäsi. Kaikki
on ollut pelkkää hutiloimista. — Vai oletko ehkä pitänyt vakavana
toimintana sen, että olet ruokkinut syöttöoriita, ostellut
kilpa-juoksijoita, ajellut maanviljelyskokouksissa, kansanhuveissa ja
kilpa-ajoissa ja tuhlannut rahaa? — Tämän kaiken annoin tapahtua
sentähden, että se sopi Koljaan pojalle, kun Koljaalla oli sellaista
elämää varten tarpeeksi varoja. Ja sentähden, että luulin sinut kyllin
arvokkaaksi sukusi jälkeläiseksi, joka etsii itselleen kyllin arvokasta
emäntää. Mutta vuosi kului vuoden perästä ilman minkäänlaista muutosta.
Nyt olet sinä lähemmäs kolmekymmentä vuotta ja istut tuossa vielä yhtä
toimettomana, yhtä —

PENTTI. Niin voi käydä sille, joka ei saa laskea omaa tulevaisuuttaan
omalle maaperälleen.

ERKKI KOLJAS. Mikä se sellainen olisi ollut?

PENTTI. Jos minä vielä tämän ikäisenä istun tässä toimettomana, niin
johtuu se siitä, että minä en ole voinut täällä mihinkään ryhtyä. Ei
vielä elämässäni ole missään tosi asiassa kysytty minun ajatustani.
Korkeintaan olette käyttänyt minua juoksupoikana — oman tahtonne
kätyrinä. Te olette aina sulkenut tai määrännyt minun tieni, aina
suunnannut joka yritykseni — tai paloitellut sen pirstaleiksi. — Se
on teidän joko näkyväinen tai näkymätön pakkonne, joka täällä kaikki
järjestää ja määrää. Se ahdistaa meitä kaikkialla — se on ilmassa, jota
me hengitämme. Sentähden minä en tunne itsessäni mitään kokonaista.
Kaikki on pirstaleita. Minä en osaa mitään kokonaista, en taida mitään
kunnolla.

ERKKI KOLJAS (hymyilee). Kun pahankurinen lapsi ei saa mitä tahtoo,
niin tekeytyy hän sairaaksi. — Jos pääsisit naimisiin neiti Airolan
kanssa, niin silloin kai olisi kaikki parannettu?

PENTTI. Silloin olisin ainakin tyytyväinen. Silloin yrittäisin luoda
oman vaikutusalan ympärilleni ja —

ERKKI KOLJAS. Vaikka et osaa mitään kokonaista — et taida mitään
kunnolla? Taas ilmaa! — Isäntänä Koljaalla voi olla millainen pirstale
tahansa. Eikö niin? — Hm! — Kyllä voikin. Mutta sellainen isännyys
maksaa. Ja siksi on hankittava taloon suuria myötäjäisiä.

PENTTI. Siksikö vain? — Eikö minun ole myöskin hankittava ne rahat,
jotka te olette luvannut Eevin myötäjäisiksi?

ERKKI KOLJAS. On — ellei tehdä taloon velkaa.

PENTTI. Voihan myydä metsää.

ERKKI KOLJAS (nousee). Metsää! — Mies, mitä sinä ajattelet! Kyllä kai
sinä senkin voisit tehdä! — Tyhmän oikkusi toteuttamiseksi voisit
antaa kaataa kuuluisan Koljaan metsän! — (lähestyy Penttiä). Mutta
minä sanon sinulle, että silloin voi meidän sukummekin kaatua kantojen
juurille. (Kävelee). Jos Koljaan metsä minun eläessäni myydään, niin
myydään se sentähden, että minun sukuni ei tule enään hallitsemaan
Koljaan perintötaloa. Nyt senkin tiedät.

PENTTI. Ja sentähden on saatava Liinaharjusta meille emäntä.

ERKKI KOLJAS. Sentähden.

PENTTI (pienen äänettömyyden jälkeen). Miksi kohotitte Eevin myötäjäiset
niin suuriksi?

ERKKI KOLJAS. Siksi, ettei vähempi riittänyt Koljaan tyttärelle.

PENTTI. Päästäkseen Niinisaloon?

ERKKI KOLJAS (pysähtyy. Vastaa hetken perästä). Niin.

PENTTI. Miksi juuri sinne?

ERKKI KOLJAS. Siksi — siksi, että niin täytyi käydä.

    Kävelee.

PENTTI. Ja miksi meille pitää tuotaman emäntä juuri Liinaharjusta?

ERKKI KOLJAS. Myöskin siksi — että niin täytyy käydä.

PENTTI (nousee). Ja niin täytyy käydä siksi, että te niin tahdotte,
että teillä siitä on jonkinlaisia etuja.

ERKKI KOLJAS (pysähtyy). Minulla?

PENTTI. Niin — teillä. — Te ostatte Eevin yhtäälle — myytte minut
toisaalle ja teille jää vielä kaupasta kymmenen tuhatta. Eikö se ole
etu?

ERKKI KOLJAS (levollisesti). Sisaresi joutuu arvokkaalla tavalla pois
kotoaan ilman minkäänlaista rasitusta talolle. Sinä saat talon vastaan
sellaisena kuin se on ja seisoo — ja vielä rahoja. Onhan se etu. —
Mutta ymmärrätkö, (lähestyy) että sinä ne rahat saat, enkä minä? —
Sellaisia houreita! Rahoja minulle! Mitä minä niillä tekisin! (Poistuu).
— Minulla on kyllä tarpeeksi rahoja, itseäni varten.

PENTTI. Mutta sitä, mitä teillä ei ole tarpeeksi, hankitte te tällä
kaksoiskaupalla.

ERKKI KOLJAS. Mitä se on?

PENTTI. Miksi kysytte minulta mitä ovat teidän omat suunnitelmanne? —
Mutta näyttääkseni teille, että ne eivät ole mitään salaisuuksia, voin
kertoa niistä. — Te tahdotte päästä edusmieheksi.

ERKKI KOLJAS. Millä!

PENTTI. Mutta teillä ei ole ollut tarpeeksi kannatusta. Sentähden
hankitte sukulaisuussuhteita Ylimaassa. Sentähden meidät kaupitaan
— myydään. Väitättekö vieläkin, että ne eivät ole teidän etunne, jotka
tässä määräävät, vaan meidän? — Ja sellaisina astinlautoina, sellaisina
välikappaleina te käytätte meitä! Meidän pitää uhrata itsemme,
onnemme ja tulevaisuutemme sentähden, että te tahdotte päästä
vaaleissa voitolle — päästä edusmieheksi! — Oh! Sellaista halpamaista
kunnianhimoa! Sellaista —

ERKKI KOLJAS (ankarasti). Vaiti! — (Kylmästi ja tyynesti). Minä voisin
sinuun suuttua, ellen minä sinua tuntisi. — (Lähestyy). Heti kun olet
vihitty Emma Liinaharjun kanssa, saat talon haltuusi ja minä vetäydyn
vaarin verolle. Se tulee olemaan minun edusmiespaikkani. Mutta se
toinen — se tulee sinulle. Ennemmin tai myöhemmin.

PENTTI. Minulle? Niinkö olette suunnitellut?

ERKKI KOLJAS. Alussa en sitä niin ajatellut — Mutta koska sattuma näkyy
viittaavan tietä, niin on sinun myöskin sitä tietä kuljettava. —
(Poistuu). Minua on aina vastustanut ylimaalainen puolue. Nyt se puolue
on meidän ja voitto on varma. Mutta minä en sitä voittoa tahdo käyttää,
enkä enään siitä välitä. Sentähden olenkin sen hankkinut sinulle.

PENTTI. Minäkään en siitä välitä.. — Mitä minun siellä pitäisi edustaa?
Tietysti teitä. Ainoastaan teitä. — Antakaa minun kulkea omaa tietäni!

ERKKI KOLJAS (ankarasti). Luuletko, että tässä voi tinkiä — tai, että
minä rupean mihinkään sovitteluihin! Asia on peruuttamattomasti
päätetty, ja siitä on panttina minun sanani tältä puolelta ja
liinaharjulaisten sieltä. Sinulla on ainoastaan tämä oikea tie
kuljettavana, ellet tahdo ruveta maankulkijana hulluttelemaan. Siis:
joko — taikka! — Käytä nyt selvää järkeäsi — äläkä tähtää tyhjään
ilmaan!

EEVI (on tullut viimmeisten sanojen aikana).

ERKKI KOLJAS. Nyt menen toimittamaan sanan rovastille. Ja lääkärille.

EEVI. Hyvä!

ERKKI KOLJAS (Menee oikealle).

PENTTI (istuu tuskallisena).

EEVI. Mahdotonta? Eikö niin?

PENTTI. Mahdotonta.

EEVI. Senhän sanoinkin. — Nyt on toimitettava Aina kotiansa ja rauhassa
odotettava hänen parantumistaan.

PENTTI. Entäs sitten?

EEVI. Sitten vasta voi hänelle ilmottaa asiain tilan.

PENTTI (nousee). Ei, ei! Ei, ei!

EEVI. Mitä — ei?

PENTTI (kävelee kiivaasti). Ei mitään! — Oh! Sellaista häpeämätöntä,
inhottavaa sydämettömyyttä! Sellaista omavaltaista menettelyä! — Mutta
tällä kertaa isä pettyy laskuissaan. Hän luulee, että mailma loppuu
Koljaan portin pieleen. — Saadaanpas nähdä!

EEVI. Kyllähän tämä mailma siihen loppuukin.

PENTTI. Loppukoon sitten! Loppukoon ikuisiksi ajoiksi! — Löytyypä
muualla alaa sitä enemmän.

    Istuu entiselle paikalleen.

EEVI. Et sitten aijo seurata isän tahtoa?

PENTTI. En.

EEVI. Mitä aijot tehdä?

PENTTI. Lähden pois kotoa.

EEVI. Minne?

PENTTI (ärtyisesti). Minne tahansa!

EEVI. Se on liian kauvas.

PENTTI (katsoo Eeviä) Liian kauvas?? — Niinkö luulet?

EEVI.  Niin.

PENTTI (nousee). Sinä et usko, että minä voisin luopua tästä kaikesta?

EEVI. Helposti voi luopua. Mutta yhtä helposti ei voi hankkia toista
sijalle.

PENTTI (menee yli). Pitää keksiä joku toimiala.

EEVI (menee istumaan). Esimerkiksi? — Mihin parhaiten luulisit
pystyväsi?

PENTTI (mutisee). Siinäpä se on.

EEVI. Pitäisi olla hyvin tuottava toimi. Sinä olet tottunut menettämään
niin paljon.

PENTTI. Siinäpä se on.

EEVI. Etkä mitenkään voi vetää Ainaa mukanasi puutteeseen ja kurjuuteen.

PENTTI (ottaa päästään kiinni ja istuu keinutuoliin). Siinäpä se on.

EEVI. Jos olisi edes pääomaa, jolla voisi alkaa jotakin! Mutta, kaksi
paljasta kättä!

PENTTI (nojaten päätä käsiinsä). Mitä minä nyt teen! Mitä minä teen!

EEVI. Ensiksikin — pelasta Aina onnettomuudesta!

PENTTI. Mutta miten? Miten? Sehän se juuri on —?

EEVI. Siten, että vapautat hänet itsestäsi. — Ilmotat miten asiat
ovat ja —

PENTTI. Herra jumala! Eihän se käy. Sepä se onkin, että se ei käy.

EEVI. Miksi ei?

PENTTI. Oh! — Sinä et tiedä —! Minä olen pakotettu syöksemään sekä
itseni, että hänet vaikka minkälaiseen kurjuuteen. Olen pakotettu!

EEVI (äkkiä). Pakotettu?

PENTTI. Ainan kunnian tähden — (Nyyhkii).

EEVI (istuu silmänräpäyksen liikahtamatta. Hypähtää ylös). Pentti!
(Syöksyy Pentin luo). Sinä —!! — (Hillitsee ääntänsä). Sinä kelvoton
raukka! — Ja tuossa istut sinä nyt kyyristyneenä omaan saamattomuuteesi
ja tyrskit kuin lapsi. — Hyi! (Kävelee kiivaasti ylöspäin. Katselee
Penttiä ja tulee sitten alas). Lopeta edes tuo! — Teet itsesi yhä
miehuuttomammaksi.

PENTTI (pakottaa itsensä tyyntymään). Anna anteeksi sisko! Mutta tätä
minä en voinut estää. — Sinä et tiedä kuinka rakas Aina on minulle —
tämä kaikki koski niin kipeästi.

EEVI. Kuule Pentti! Isän pitää saada tietää heti paikalla kaikki.

PENTTI. Luuletko, että siitä olisi apua?

EEVI. Sitä en tiedä. Mutta ei se ainakaan voi millään tavalla
vahingoittaa.

PENTTI. Enpä välitä puhua mitään. (Nousee). Parasta, että rupean vaan
valmistamaan lähtöäni.

EEVI. Ensin Aina! — Sitten vasta sinä! (Istuu ajatuksissaan).
Odotahan —!

PENTTI. Onko täti Ainan luona?

EEVI. On.

PENTTI. Pitäisi mennä hänen luokseen. Mutta — mitä minä hänelle sanon?
En voi valhetella — ja hän voisi heti aavistaa —

EEVI. Minä luulen, että sinä voit vaatia isältä osuutesi äitivainajan
perinnöstä ja —

PENTTI. Äitivainajan?! Sanoitpa sanan! — Kiitos Eevi! Sen voinkin
tehdä. — Hätäkös meidän sitten!

EEVI. Mutta isälle on sanottava kaikki.

PENTTI (raskaasti). Se ehkä on parasta.

EEVI. (nousee). Jos tahdot, niin minä puhun hänen kanssaan.

PENTTI. Tee se! Tee se, hyvä Eevi! Tee se heti!

EEVI. Ei heti. Sitten vasta, kun Aina on lähtenyt.

PENTTI. Ei, ei! Tämä pitää saada heti selväksi. Tahdon heti varmuutta
kaikesta. Ei mitään tyhjänpäiväistä arkuutta enään! Se on juuri se,
joka pilaa kaikki.

EEVI. Kun siitä vaan ei tulisi enemmän ikävyyksiä.

PENTTI. Joutavia! Mene nyt vaan!

EEVI. Mutta perintöasiasta saat itse puhua.

PENTTI. Tietysti!

EEVI. Jos jotakin toivot voittavasi, niin olekin sitten mies, kun isä
tulee sisään.

PENTTI. Kyllä, kyllä! — Kovakin voi taipua, kun vaan pannaan tarpeeksi
ahtaalle.

ROUVA AIROLA (tulee oikealta).

EEVI (mennessään). Täti hyvä! Mene kyökkiin valmistamaan se marjamehu
Ainalle. Lähetin jo hakemaan sitä kellarista.

    Menee.

ROUVA AIROLA. Kyllä, kyllä. — Lähetitkö sanan lääkärille?

PENTTI. Lähetin. — Miten Aina nyt voi?

ROUVA AIROLA (menee Eevin pöydän luo). Kuume yhä lisääntyy. — Miksi
et mene Ainan luo? Luulen, että hän odottaa sinua.

PENTTI. Täti! Mikä sinua vaivaa? Kasvosi ovat niin jäykät ja silmäsi
tuijottavat!

ROUVA AIROLA (katsoo vain Penttiä, mutta ei vastaa).

PENTTI (ottaa häntä kädestä). Täti! Mikä sinun on?

ROUVA AIROLA. Minä tiedän — kaikki.

PENTTI (putoaa polvilleen hänen eteensä ja peittää kasvonsa).
Täti! Täti!

ROUVA AIROLA (vaipuu istumaan). Lapsi raukat! Lapsi raukat! — En sinua
soimaa. Enkä häntä. Säälin teitä — ja soimaan itseäni. Itseäni vain
soimaan. Minun olisi pitänyt kaikin voimin karttaa tätä taloa. Karttaa
Koljaan sukua! Olisihan minulla ollut siihen kyllin syytä.

PENTTI. Ei minun tähteni, täti! Ei minun tähteni syytä! Ei ainakaan
ennen. Nyt vasta — nyt voit soimata — nyt sinulla on syytä — minun
tähteni —

ROUVA AIROLA. Olisi ollut syytä sen tähden, joka teki synkäksi minun
nuoruuteni. Hänen tähtensä minun olisi pitänyt varoa teitä kaikkia.

PENTTI. Täti!

ROUVA AIROLA. Mutta enhän sitä ole voinut. En ole osannut vihata. En
edes karttaa. Siksi kai näin on käynytkin. Ja siksi vain itseäni tästä
syytänkin.

PENTTI. Sinä olet aina ollut herttainen ja hyvä meille kaikille. Älä
siitä syytä itseäsi. Useimmista lapsuutemme hauskoista muistoista me
saamme kiittää sinua. Sinä olet ollut meille parempi kuin oma äitimme.
Pitäisikö sinun sentähden soimata itseäsi.

ROUVA AIROLA. Juuri siksi on turmio tullutkin, että olen ollut teille
niin läheinen.

PENTTI. Mitään onnettomuutta ei ole vielä tapahtunut. Ja se mitä on —
on minun syyni. Ja minun se on korjattava! Soimaa siitä minua yksin!
Soimaa! Mutta älä sure!

ROUVA AIROLA. Sokeuteni syy tämä on. — Minä en ole totellut varotusta.

PENTTI. Mitä varotusta?

ROUVA AIROLA. Varottaja kävi minun luonani. Mutta minä en sitä
ymmärtänyt. Siksi kohtasikin turmio minun pikku Ainaani. Minä en
ymmärtänyt varotusta.

PENTTI. Mikä varottaja?

ROUVA AIROPA. Isäsi — silloin.

PENTTI (nousee). Oletko sinä — tyttö Vesikansan puolelta —?

ROUVA AIROLA (nousee). Olen.

PENTTI. Isäni — ja sinä! — Täti! Tässä on kaksi rikosta sovitettavana.
Sekä isän että pojan. — Ja minun on sovitettava molemmat. — Usko minua!
Kaikki tulee hyväksi vielä —

ROUVA AIROLA (hymyilee jäykästi). Kaikkiko — hyväksi! Hm! Sinähän teet
velvollisuutesi? Eikö niin?

PENTTI Teen — teen! Ethän sitä epäilekään?

ROUVA AIROLA. En. Epäilen vain onnistumista, sillä — minä melkein uskon
varottajaani enemmän kuin — mitään muuta.

    Menee vasemmalle.

PENTTI (jää paikalleen, tuijottaen eteensä).

EEVI (tulee oikealta). Pentti! — Isä raivostui kauheasti. Oli sittenkin
tyhmästi ryhtyä asiaan, kun Aina on vielä meillä.

PENTTI (mutisee). Varottaja —

EEVI. Mitä sanot?

PENTTI (erää ajatuksistaan). Eevi! Tunnetko sinä isän ja täti Airolan
entisyyttä?

EEVI. Tunnen.

PENTTI (vähän hurjasti). Hm! — Sen rikoksensa saa isä nyt sovittaa!
(Kävelee ylöspäin). Ahaa! (Menee ottamaan piiskan nurkasta). Näetkös
tätä!

EEVI. Onko tuo juuri se sama, jolla isä —

PENTTI. Luultavasti. — Pitää kysyä isältä — varmuuden vuoksi.

EEVI. Älä, Pentti! Älä herran tähden! Isä on jo muutenkin niin
suuttunut.

PENTTI. Jos hän on suuttunut, niin iskeköön tällä rautanuijalla —

EEVI. Vaiti, vaiti! — Isä tulee.

PENTTI (menee istumaan keinutuoliin ja heiluttaa piiskaa kädessään).

ERKKI KOLJAS (tulee). Eevi! Jätä meidät!

EEVI (menee vasemmalle).

ERKKI KOLJAS (kävelee kiihkeästi edestakaisin. Pysähtyy Pentin luo).
Hm! Vai niin! Vai sillä tavalla sinä olet asettanut asiasi! Pilannut
maineesi! Pilannut koko suvun maineen!

PENTTI. Jospa tässä ei olisi muuta, kun se!

ERKKI KOLJAS. Siinä onkin aivan tarpeeksi. Ja enemmän kuin sinä näyt
ymmärtävän. — Sitten olet vienyt nuorelta tytöltä kunnian —

PENTTI. Se onkin paljon pahempi, se.

ERKKI KOLJAS. Mutta siitä en puhu mitään. Hän on luultavasti siten
tahtonut tehdä itsensä oikeutetuksi pääsemään —

PENTTI (nousee). Ei sanaakaan enään sinnepäin!

ERKKI KOLJAS. Se onkin tarpeetonta. Pitäisi sinun ymmärtää se
muutenkin.

PENTTI. Kyllä minä ymmärränkin. Mutta toisella tavalla kuin te.

ERKKI KOLJAS (keskeyttämättä ajatustaan). Ja sentähden syyttäköönkin
itseään ja kärsiköön seuraukset.

PENTTI. Aina ei tule mistään seurauksista kärsimään.

ERKKI KOLJAS. Eikö?

PENTTI. Ei!

ERKKI KOLJAS. Mitä sillä tarkotat?

PENTTI (tarkotuksella). Minä en aijo ensin kosia tyttöä ja sitten
jättää — sentähden, että hän ei ole tarpeeksi rikas.

ERKKI KOLJAS. Vai et aijo? — Onko se päätöksesi?

PENTTI. On.

ERKKI KOLJAS. Olet kuullut myöskin minun. Tuossa on ovi. Itse mahtanet
parhaiten tietää aukeneeko sinulle sen takana kärsimys tai onni. Mutta
vielä tänäpäivänä sulkeutuu se sinun jälkeesi ainaiseksi.

    Menee avainkaapille ja ottaa sieltä ison avaimen.

PENTTI. Niin onkin parasta.

ERKKI KOLJAS (aikoo ulos oikealle).

PENTTI. Mutta ennen kun se sulkeutuu ainaiseksi, on teidän luovutettava
minulle äitivainajan perintö.

ERKKI KOLJAS (pysähtyy). Perintö? Sinulle?

PENTTI. Sitten lähden kernaasti. Ja ilman kaipausta. Sen saatte uskoa.

ERKKI KOLJAS. Sitten — niin! — Tämäpä mainiota!

    Tulee alas.

PENTTI. Siihen on minulla täysi oikeus. Ja sen minä vaadin. — Teiltä
minä en pyydä penniäkään.

ERKKI KOLJAS. Vai et? Sepä on kauniisti tehty! — Äitivainajasi perintö!
Tiedätkö sinä missä se on? Ainakin sinun pitäisi se tietää. Sillä juuri
sinä olet sen ympäri mailman hajoitellut näinä monina vuosina. Ja vielä
paljon enemmän! Vai äitisi perintö! Oli sekin keksintö! — Lähde
kulkemaan kylästä kylään ja kerjäämään sitä takaisin! Olisi hauska
nähdä, paljonko saat kokoon. (Tarkastaa Penttiä). — Sinussa mahtaa
olla synnynnäinen taipumus aina tähtäämään tyhjään ilmaan.

PENTTI. Se taipumus ei ainakaan ole perintö teiltä — jumalan kiitos!
— Te kyllä näytte pitävän huolen maalitauluista.

ERKKI KOLJAS. Ei maksa vaivaa tästä kiistellä! — Näin on asia. Nyt
tiedät menetellä sen mukaan. Koeta se sovelluttaa omaan rauhaasi! —
Mutta älä hetkeksikään unhota sitä, että minulta et saa penniäkään.

PENTTI (katselee piiskaa). Suottakos teillä olisikaan tällainen
oikeuden jakaja. Tällainen mittapuu! Kaikki tämän mukaan!

ERKKI KOLJAS. Mitä? Mitä teet sillä?

PENTTI. Minä vain huvikseni olen katsellut viimeisen kerran tätä
Koljaan perintövaltikkaa. — Minua huvittaisi tietää — Sanokaapas yksi
seikka! Te, kun tunnette tämän kapineen hyvät ominaisuudet — sanokaas
minulle — voisiko tällä iskeä puhki härän kallon yhtä helposti kuin
sillä voi halkaista tammisen pöydän, tai murtaa pienen nais-sydämen?

ERKKI KOLJAS (julmistuneena). Mitä sinä ilveilet, mies!

PENTTI. Onko tämä se sama ase, jolla iskettiin se kuuluisa isku,
tuolla Vesikansan puolella?

ERKKI KOLJAS (vapisee itsensä hillitsemisestä). Lopeta nyt, poika,
aikanaan!

PENTTI. Se on sen jälkeen mahtanut tulla koko lailla raskaammaksi.
Siihen on aikojen kuluessa takertunut niin paljon suruja ja kyyneleitä.
Nyt on sopiva tilaisuus taas koettaa sitä. Tuossa! Iskekääpäs taas yksi
kuuluisa isku!

    Ojentaa piiskaa Erkki Koljaalle.

ROUVA AIROLA (tulee vasemmalta kantaen tarjotinta, jolla on kannu
ja lasi).

PENTTI. Aina on olemassa joku pöytä ja pikkuinen naissydän myöskin.

ERKKI KOLJAS (kähisee). Sinä uhmailet liiaksi! — Tai uhkaatko minun
henkeäni?

PENTTI. Sittenhän minä olisin samallainen kuin tekin. Ottakaa! Ettekö
uskalla? (Kääntää piiskan toisapäin käteensä). No! Ottakaa! Minä en
tahdo kauvemmin pitää näin saastaista valtikkaa.

    Heittää piiskan Koljaan jalkoihin.

ERKKI KOLJAS (kohottaa avaimen ja aikoo iskeä Penttiä). Sinä hylkiö!

ROUVA AIROLA (on pannut tarjottimen peräpöydälle, Syöksyy nopeasti
väliin. Seisahtuu uljaana Erkki Koljaan eteen). Kavahda — Erkki Koljas!

ERKKI KOLJAS (hämmästyneenä). Katarina!

ROUVA AIROLA. Vieläpä Erkki Koljas näkyy muistavan sen nimen! Viimeksi
kuulin sen sinun suustasi kolmekymmentä vuotta sitten, jotenkin
samallaisessa kohtauksessa. Nyt ei minulla ole antaa sinulle
kihlasormusta. Mutta — poikasi minä sinulle annan. Kiitä jumalaa,
ettet murhannut omaa poikaasi!

ERKKI KOLJAS (on päässyt entiselleen). Mitä teillä, pastorska, on
tekemistä tässä?

ROUVA AIROLA. Onneksi oli, että ehdin tähän, estämään Erkki Koljasta
hirmuisesta teosta.

ERKKI KOLJAS. Parempi jos olisitte ehtinyt aikoinaan estämään tytärtänne
kietomasta pauloihinsa — tuota tuossa.

    Ottaa piiskan lattialta ja panee sen sekä avaimen pöydälle.

ROUVA AIROLA. En tahdo puolustaa, enkä syyttää ketään. Mutta sen voin
vakuuttaa, että yhtä vähän on Aina kietonut Penttiä kuin minä kiedoin
sinua, Erkki Koljas!

ERKKI KOLJAS (katsomatta rouva Airolaa). Ellei se ole tyttärenne työtä,
niin on se kai sitten teidän, hyvä rouva!

ROUVA AIROLA (tulistuneena). Erkki Koljasko tässä esiintyy syyttäjänä
minua vastaan?

PENTTI. Älkää syyttäkö isä, vaan sovittakaa rikoksenne! Nyt sen voitte
tehdä.

EEVI (tulee vasemmalta).

ROUVA AIROLA. Erkki Koljasko heittää sellaisen solvauksen minulle,
että minä olisin vehkeillyt sinua, tai lapsiasi vastaan? Kostostako
minä sen tekisin? Kostaisinko sinulle sentähden, että sinä kerran
olet saattanut minun sydämeni ja silmäni vuotamaan? Jos kostaa olisin
tahtonut, niin olisi minulla siihen ollut jo monta tilaisuutta.
Ja nytkö vasta minä sen tekisin! Näin monen vuosikymmenen kuluttua!
Ei, Erkki! Ne haavat, jotka sinä silloin löit nuoren tytön sydämeen,
ovat jo siksi arvettuneet, ettei niissä enään ole kuumetta. Ja vihan
kuumetta niissä ei koskaan ole ollutkaan. — Molemmat lapsesi voivat
sen sinulle todistaa — ellei sinulla itselläni ole ollut silmiä sitä
näkemään.

EEVI. Niin, täti! Äidin sijassa sinä olet meille ollut.

PENTTI. Sekä äidin että isän — mitä olisimme me ilman sinua.

ROUVA AIROLA. Sentähden minä en myöskään salli, että sinä Erkki Koljas,
syydät minulle raakoja syytöksiäsi.

ERKKI KOLJAS. Ulos täältä te molemmat! — Eevi ja Pentti ulos!

PENTTI. Me emme lähde!

EEVI. Minä lähden heti tädin kanssa.

ROUVA AIROLA (jatkaa). Enkä salli sitä sentähden, että minun pikku
Aina raukkani on nyt tullut sinun poikasi tähden onnettomaksi. Vielä
tuhat kertaa onnettomammaksi kuin mitä hänen äitinsä on ollut sinun
tähtesi, Erkki Koljas!

AINA (tulee oikealta, Valkosessa yöpuvussa, tukka hajalla ja kuumeen
heikontamana). Äiti! Pentti!

EEVI. Herra siunatkoon! Aina!

    Menee ottamaan Ainaa kädestä.

ROUVA AIROLA. Aina kulta — tännekö sinä!

    Menee Ainan luo.

PENTTI. Aina!

AINA (irrottaa itsensä ja astuu lähemmäs Erkki Koljasta). Setä! — Setä
hyvä! Minä olen kuullut kaikki. Miksikä me emme saa — mitä pahaa olen
teille tehnyt — ajatelkaa — minä tulen onnettomaksi —

ERKKI KOLJAS. Vaikene! Minä en tahdo kuulla enään mitään! Enkä muuta
päätöstäni!

    Väistyy vihasta vapisevana Eevin pöydän etupuolelle,
    selkä Ainaan päin.

AINA (menee lähemmäksi). Armahtakaa — tappakaa minut ennen — minä
rukoilen — kuulkaa minua — polvillani rukoilen — lapseni rukoilee —
me kaikki rukoilemme —

ERKKI KOLJAS (kääntyy kauheassa raivossa). Ulos ovesta! Ulos kaikki!
(Ottaa piiskan. Kohottaa sen ja polkee jalkaansa). Ulos koko talosta!
Heti paikalla!

AINA (parkasee). Apua — lapseni —!

    Vaipuu lattialle.

ROUVA AIROLA, EEVI JA PENTTI (huudahtavat ja rientävät Ainan luo).

ROUVA AIROLA. Laupias jumala! — Sinä julmuri! Oletko vielä tappanut
lapseni! Aina! Aina!

PALVELUSTYTTÖ (tulee vasemmalta). Lääkäri ajoi pihaan.

EEVI. Lääkäri —!

Rientää ulos oikealle.

    Esirippu.




Kolmas näytös


Rouva Airolan asunto. Tuli palaa uunissa.

ROUVA AIROLA (sytyttää lamppua kirjoituspöydän luona. Menee sitten
hiljaa Ainan ovelle, kuuntelee ja sulkee sen hiljaa. Kääntyy
keskilattialle päin, pysähtyy. Menee hiljaisilla askelilla nopeasti
ovelle). Sisään!

EEVI (on hyvin levoton, mutta koettaa peittää sitä). Hyvää iltaa, täti!

ROUVA AIROLA (viittaa olemaan hiljaa). Hyvää iltaa!

EEVI. Hukkuuko Aina?

ROUVA AIROLA. Hukkuu — jumalan kiitos! — Riisu!

EEVI (panee turkkinsa naulaan). Onko ovi kiinni?

ROUVA AIROLA. On. Tule istumaan!

EEVI (istuu leposohvaan). Onko lääkäri käynyt tänään?

ROUVA AIROLA. Kyllä kävi. Ja sanoi, että parantuminen näkyy käyvän yhä
nopeammaksi. — On oikeen jumalan siunaus, että hän on niin paljon
ruvennut nukkumaan.

EEVI. Kylläpä hän näinä viikkoina onkin valvonut.

ROUVA AIROLA (istuu tuolille). Kyllä on. — Toista kuukautta —
yhtämittaisissa kuumehoureissa. Eevi! Miksi näytä! niin levottomalta?

EEVI. Minäkö? En — Kuljin ehkä liian nopeasti. (Katsahtaa levottomasti
Ainan oveen päin). Onko Pentti puhunut sinulle mitään — sen kauhean
kohtauksen jälkipäivästä?

ROUVA AIROLA. Koulun päättäjäispäivästäkö — tarkotat?

EEVI. Niin — siitä, jolloin rovastikin kävi meillä.

ROUVA AIROLA. Onhan siitä ollut puhetta. — Rovastihan silloin erotti
Ainan toimestaan. Sitäkö tarkotat?

EEVI. Eikö Pentti ole puhunut siitä, että isä silloin aikoi ihan toden
teolla ajaa hänet kotoa pois?

ROUVA AIROLA (ajattelee). Muistelen aivan kuin unennäköä, puhutuksi
jotain sellaista. — Kyllä, kyllä! — Mutta hehän sopivat siitä.

EEVI. Niinpä kyllä. — Muistatko miten?

ROUVA AIROLA (välinpitämättömästi). En ole ehkä ottanut kuullaksenikaan,
onhan tässä ollut niin paljon muutakin ajattelemista.

EEVI. Siinä tilassa missä me silloin olimme — koko yön valvoneita — ja
sellaisessa tuskassa Ainasta — ja isän järkähtämätön pakotus Penttiä
kohtaan —

ROUVA AIROLA. Niin, Mitä siitä?

EEVI. Saadakseen kotirauhan ja voittaakseen aikaa — kunnes Ainakin
paranisi — teki Pentti isän mieliksi ja ilmotti rovastille haluavansa
tulla kuulutetuksi toisiin seurakuntiin naimaan.

ROUVA AIROLA. Niin, niin! Nyt kyllä muistan. — Sehän se paransi teidän
rikkoutuneen rauhan.

EEVI. Näennäisesti kyllä. Mutta alituisessa tulessa pidettiin Penttiä
joka päivä. Isä, koko suku ja vieläpä Niinisalokin piirittivät hänet yhä
ahtaammalle ja ahtaammalle. Ja — tunnethan sinä Pentin miehuuttomuuden —

ROUVA AIROLA. Eevi! — Minä alan aavistaa —

EEVI. Kun sitten Pentti sai tietää, että Ainan äkillinen sairaus oli
ollut onnellinen ainakin yhdessä suhteessa, niin — pelastaakseen itsensä
kiusaajistaan — kirjoitti Pentti valtakirjan —

ROUVA AIROLA (nousee). No, niin?

EEVI. Mutta heti myöskin sen jälkeen matkusti hän Ylimaahan puhuttelemaan
serkkuansa —

ROUVA AIROLA. Pastori Koljasta — niin —?

EEVI. — peruuttaakseen antamansa valtakirjan. Isä aavisti Pentin matkan
tarkotuksen, eikä lähettänyt papereita heti. Tällä kannalla olisi kai
asia vieläkin, ellei olisi sattunut muuan tapaus, joka —

ROUVA AIROLA. Mikä — mikä?

EEVI. Pastori Koljas on kuollut.

ROUVA AIROLA. Kuollut?

EEVI. Siitähän oli niin kauhea riita äsken isän ja Pentin välillä.
Isä on nähtävästi salannut kuoleman ilmotuksen jo parin viikon ajan.
Ja heti sen saatuaan lähettänyt Pentin paperit Ylimaahan.

ROUVA AIROPA (henkeään pidättäen). Ja?

EEVI. Nyt on Pentti Emma Liinaharjun kanssa kuulutettu kaikki kolme
kertaa.

ROUVA AIROLA. Herra siunatkoon!

    Menee tuskallisena yli näyttämön.

EEVI. Äsken isä ilmotti Pentille, sekä sen, että serkkumme kuoleman.

ROUVA AIROPA (vaipuu istumaan kirjoituspöydän viereiselle tuolille).
Pentti kuulutettu!

    Itkee hiljaa.
    Äänettömyys.

EEVI (nousee, huomattuaan rouva Airolan itkevän, menee hiljaa hänen
luokseen ja silittää hellästi hänen päätään). Täti! Uskoitko sinä,
että Pentistä ja Ainasta olisi koskaan tullut sen valmiimpaa? — Sinä
et tunne Penttiä tarpeeksi. Ennemmin tai myöhemmin olisivat he
kuitenkin hänet pakottaneet. Ja kukapa tietää — kun Aina nyt paranee
ja tulee entiselleen taas —?

ROUVA AIROLA (katkerasti). Entiselleen? (Nousee). Sinä tiedät yhtä
hyvin kuin minäkin, ettei Aina raukka koskaan pääse entiselleen enään.
(Menee leposohvan luo). Mikä kauhistuttava totuus! (Vaipuu istumaan).

EEVI (menee hiljaisena vähän lähemmäksi). Täti kulta! Olihan sentään
onni onnettomuudessa hänen äkillinen sairastumisensa. Sillä tavalla
päästiin kuitenkin monista ikävyyksistä. Ymmärräthän sen? Ja kun koko
asiasta ei tiedä muut kun lääkäri ja me omaiset —

ROUVA AIROLA. Vähät meistä muista! Mutta Aina itse! — Jos hän edes
olisi saanut pitää lapsen.

EEVI. Mitä sanotkaan?

ROUVA AIROLA. Minä uskon, että se olisi ollut hänelle sekä onneksi
että iloksi. — Olisitpa vaan kuullut, miten hän kuumehoureissaan siitä
alituiseen puheli. Hänen mielikuvituksessaan se oli ikäänkuin olemassa.
Ja sittenkin, kun kuume jo oli häneltä poissa ja totuus hänelle
ilmotettiin, oli varsin vaikea saada hänet sitä uskomaan. Selvästi
näki, että hän olisi toivonut toisin. — Minä uskon, että se olisi
kiinnittänyt hänet elämään. Mutta niinkuin asiat ovat nyt, niin voi
jonkinlainen aavistamaton loppu tulla millä hetkellä tahansa.

EEVI (avonaisesti). Siksi olenkin niin levoton.

    Menee istumaan uunin kolkalle.

ROUVA AIROLA. Yksi ainoa asia on tuonut hänelle terveyttä ja pitänyt
hänet kiinni elämässä. Yksi ainoa! (Raskaasti). Ja sekin on nyt — vain
harhaluulo — saippuakupla, joka voi särkyä häneltä millä hetkellä
tahansa. — Mitä seuraa sitten? Juuri tänään viimeksi kielsi lääkäri,
kuoleman uhalla, puhumasta Ainalle mitään, joka jotenkin voisi liikuttaa
häntä. — Ja nyt odottaa häntä tällainen tieto. Voi Aina raukka!

    Painaa pään käsiinsä,

EEVI. Ei, ei! Se pitää estää. Hän ei saa tietää mitään, ennenkun enemmän
voimistuu.

ROUVA AIROLA. Kyllä me saamme odottaa hänen voimistumistaan, kestääkseen
tätä. Ajattele miten herkkä ja arka hän on!

EEVI. Niinpä kyllä, täti hyvä! Mutta meidän pitää kuitenkin yrittää.
Tämä pitää Ainalta salata!

ROUVA AIROLA (nousee). Se on mahdotonta! Heti kun tieto leviää
ympäristöön, voi se vaikka seinän läpi tunkeutua Ainan korviin.

EEVI (nousee. Tiukasti). Mutta se -pitää estää. — Muutaman päivän
kuluttua on Aina jo siksi voimissaan, että hän voi matkustaa. Hänet
on toimitettava kauvas tältä seudulta.

ROUVA AIROLA. Tosiaankin. Jos se kävisi päinsä! — Mutta — ei, ei!
Sukulaisiin ei voi — se olisi sama juttu.

    Menee keskemmälle.

EEVI. Ei, ei! Ei sukulaisiin. — Aivan vieraisiin pitää hänet saada.
Se on muutenkin hänen parantumiselleen edullisempi.

ROUVA AIROLA. Sepä juuri, se! Sellainen tulisi maksamaan paljon. Yksin
hän ei voisi tulla toimeen. Minun pitäisi mennä mukana. Ja siihen ei
ole minulla varoja.

EEVI (menee hänen luokseen). Täti hyvä! Minäkin ehkä voisin vähän
auttaa jos —

ERKKI KOLJAS (koputtaa ulko-ovelle).

ROUVA AIROLA. Hiljaa! Joku tulee.

ERKKI KOLJAS (tulee). Jumal'antakoon hyvää iltaa!

ROUVA AIROLA (hämmästyneenä). Koljas!

EEVI. Isä!

ROUVA AIROLA (hiljaisesti). Jumala antakoon!

    Äänettömyys.

ROUVA AIROLA. Myönnän suoraan, että olen hyvin hämmästynyt tästä
vieraasta. — Sen jälkeen mitä on tapahtunut — en luullut Erkki
Koljaalla olevan mitään asiaa minulle.

ERKKI KOLJAS (levollisena). Kyllä minulla on vähän asiaa rouva
pastorskaJle.

ROUVA AIROLA. No?

    Äänettömyys.

ERKKI KOLJAS (odottaa istumaan käskemistä).

ROUVA AIROLA. Vai niin! Minä en tosiaankaan käskisi Erkki Koljasta
tässä huoneessa istumaan, ellemme niin useasti ennen olisi toisillemme
tuolia tarjonneet — ja ellei tyttärenne läsnäolo — sentähden — tuossa
on tuoli!

    Viittaa tuolia kirjoituspöydän luona.

ERKKI KOLJAS (huomaa Eevin). Vai niin — Eevi! — Olipa hyvä, että
satuit olemaan täällä. Sinulta voi rouva pastorska saada järkevän
neuvon — jos tarvitaan. — Istutaan sitten! (Istuu). Ettekö tahdo
istua? En tullut täältä tulta lainaamaan.

ROUVA AIROLA JA EEVI (istuvat).

ERKKI KOLJAS. Olette kai jo Eevin kautta saanut kuulla, että Pentti
on kuulutettu Emma Liinaharjun kanssa?

ROUVA AIROLA. Kyllä — tiedän koko jutun. Myöskin sen, että pastori
Koljas on kuollut.

ERKKI KOLJAS. Niin. Tehän tunsitte hänet. Oleskelihan hän usein
meillä, sekä koulu- että ylioppilasaikoinaan.

ROUVA AIROLA. Hän kuoli tietysti aivan äskettäin, koska tieto vasta
tänään saapui tänne?

ERKKI KOLJAS. Jo pari viikkoa sitten sattui tapaus.

ROUVA AIROLA. Jostakin syystä kai on viivytetty ilmotusta näin kauvan?

ERKKI KOLJAS. Suuria hautajaisia ei ole voitu nopeammin järjestää.

ROUVA AIROLA. Vai niin?

ERKKI KOLJAS. Niin. — Hm! — Veljeni poika kuoli halvaukseen, muutaman
ajan sairauden jälkeen. Meidän suvussamme on usein halvaustapauksia.

ROUVA AIROLA. Hm!

ERKKI KOLJAS. Niin. — Koljaalle tuodaan piakkoin emäntä Liinaharjusta.
Vihkiminen tulee tapahtumaan jo tällä maahanpanijaismatkalla. Kun
sukuun nyt tuli murhetta, niin jätetään kaikki suuret häävalmistukset.
— Nuori emäntä tuodaan jo ainakin parin viikon kuluttua.

ROUVA AIROLA. Vai niin —.

ERKKI KOLJAS. Nyt, kun nämä ikävyydet ovat täällä tapahtuneet, niin —
eihän niitä saa tekemättömiksi ja —

ROUVA AIROLA. Eipä taida.

ERKKI KOLJAS. Senpä tähden onkin otettava asiat sellaisina kuin ovat.
On vain ajateltava miten ne parhaiten voitaisiin järjestää.

ROUVA AIROLA. Järjestää?

ERKKI KOLJAS. Ei luonnollisesti olisi meille kenellekään siellä
Koljaalla varsin mieluista — mutta erittäinkin epämieluista olisi
tietysti nuorelle emännälle, jos näin läheisinä naapureina yhä
edelleenkin asuisi henkilöitä, joiden kanssa on ollut sellaisia
ikäviä suhteita.

ROUVA AIROLA. Niinkö?

ERKKI KOLJAS. Niin. Luonnollisesti se olisi siten — siltä puolelta.

ROUVA AIROLA (nousee kiivaasti, mutta puhuu hillityllä äänellä).
Ja sinä uskallat —! Uskallat vielä minun oman kattoni alle tulla
solvaamaan sekä minua että tytärtäni.

EEVI (nopeasti rouva Airolan luo). Täti! Herran tähden — Aina voi
herätä!

ERKKI KOLJAS (yhä levollisena). Miltä taas meidän naapuruutemme
tuntuisi teistä — en sano mitään. Sen mahdatte parhaiten itse
ymmärtää.

ROUVA AIROLA (kävelee). Kyllä minä sen jo kauvan aikaa olen sekä
ymmärtänyt, että tuntenut.

    Kävelee edestakaisin.
    Äänettömyys,

ERKKI KOLJAS. Ehkä istutte vielä hetkeksi.

ROUVA AIROLA. Minä en istu silmänräpäystäkään niin kauvan, kun Erkki
Koljas on minun huoneessani.

ERKKI KOLJAS (nousee). Voimmehan seistäkin. — Jos vaan pysytte vähän
alallanne.

EEVI (hiljaa rouva Airolalle). Minä rukoilen sinua, täti! Koeta nyt
pakottaa itsesi rauhalliseksi. — Kas niin, täti kulta! Istu nyt
uudelleen! Ja kuuntele isää tämä yksi kerta! Tämä kerta vain.

    Pakottaa hellästi rouva Airolan istumaan.

ROUVA AIROLA. Nopeasti sitten! Ja niin lyhyesti kuin suinkin!

ERKKI KOLJAS (istuu). Kun nyt — olot ja välit ovat käyneet näin
kireiksi ja sietämättömiksi, niin pitäisi koettaa saada aikaan edes
laiha sovinto. Sekin olisi parempi kuin lihava riita.

ROUVA AIROLA (ivalla). Olenpa tosiaankin utelias kuulemaan, millainen
olisi Erkki Koljaan rakentama laiha sovinto.

ERKKI KOLJAS. Minä ehdottaisin, että te, niin pian kun asiat ja
olosuhteet sen sallivat, muuttaisitte pois tältä seudulta. — Sen voin
kyllä ymmärtää, että teillä ei sellaiseen ole varoja. Mutta voisimmehan
sen asian saada autetuksi.

ROUVA AIROLA. Minä varotan sinua, Erkki Koljas! Jos almuja aijot tarjota
minulle siitä, että sinun poikasi on tehnyt onnettomaksi minun tyttäreni,
niin poistu, sanomatta sitä sanaa!

ERKKI KOLJAS. Almuja en ole aikonut tarjota, enkä antaa. Mutta jos
suostutte lähtemään täältä, niin olen minä valmis ostamaan tämän
teidän rakennuksenne.

ROUVA AIROLA. Niinkö?

    Katsoo Eeviä.

ERKKI KOLJAS. Niin.

ROUVA AIROLA (pitkään). Ja mistä hinnasta?

ERKKI KOLJAS. Te itse maksoitte tästä neljä tuhatta. Sen jälkeen tämä
on vanhentunut. Olisi kai vaikea saada samaa hintaa enään. — Mutta sillä
ehdolla, että muutatte johonkin toiseen seurakuntaan, maksan minä tästä
viisi tuhatta.

ROUVA AIROLA. Vai niin?

EEVI (pyytävästi). Täti!

ERKKI KOLJAS. Niin. Mutta sillä ehdolla, että muutto tapahtuu ennen
nuoren emännän tuloa. — Jo huomispäivänä voidaan kirjoittaa kauppakirja.
Ja rahat saatte heti.

EEVI. Ajatteles täti! Silloin voisi Ainakin pikemmin parantua. Se on
juuri se, mitä äsken puhuimme. Muutamia päiviä — ja kyllä viikonkin
voimme vartioida Ainaa niin, että hän ei saa kuulla mitään ikäviä
uutisia, jotka voisivat häntä vahingoittaa. Mutta pitemmältä kävisi se
mahdottomaksi.

ROUVA AIROLA. Niin, niin! Kyllä minä ymmärrän. Kyllä ymmärrän. — Mutta
jos minä tähän suostuisin, niin sanon sen sinulle Koljas, että
suostuisin siihen tyttäreni terveyden tähden. Enkä mistään muusta
syystä.

EEVI. Niin, niin! Tietysti Ainan tähden. Eihän tässä ole muusta
kysymystäkään. — Ja näinä päivinä ei saa päästää Ainan luo ketään,
johon ei varmasti voi luottaa. Heti kotia päästyäni puhun Pentille,
ettei hän vahingossakaan paljasta Ainalle mitään.

ROUVA AIROLA. Niin, niin! Etupäässä Penttiä on varottava. Kaikin voimin
juuri häntä, sillä hän voisi —

AINA (huoneessaan). Äiti!

ROUVA AIROLA. Sss! Aina on herännyt. Menkää saliin! Tulen heti sanomaan
päätökseni. Odottakaa siellä! Eevi! Vie isäsi saliin!

   Erkki Koljas ja Eevi menevät.

ROUVA AIROLA (sulkee oven heidän jälkeensä. Menee nopeasti Ainan ovelle).

AINA (puettuna jotenkin samoin kuin toisen näytöksen viimeisessä
kohtauksessa, tulee rouva Airolaa vastaan).

ROUVA AIROLA. Herran tähden! Yksinkö sinä lapsi kulta —?

AINA (nojautuu rouva Airolan olkaan). Heräsin äsken — saata minut
tuohon — leposohvaan!

ROUVA AIROLA (vie Ainan leposohvaan). Olisit lapsi hyvä odottanut,
että olisin ehtinyt auttamaan sinua. — Kas noin! Koetahan saada nyt
mukavaa itsellesi. Minä tuon sinulle heti peitteen ja enemmän
päänalaista. Odotahan hetki! (Menee Ainan huoneeseen. Tulee heti
tyynyn ja peitteen kanssa). Kas tässä! Jaksatko vähän kohottautua
— että saan tämän tyynyn —? Riittää jo! Hyvä on. Nyt panen vielä
tämän peitteen.

AINA. Sinne vaan jalkapuoleen! Noin. Tässä on kyllä lämmin — hiilustan
edessä. Höh! Nyt on kyllä hyvä. Kiitos, kiltti äiti!

ROUVA AIROLA (menee ottamaan tuolin kirjoituspöydän luota ja tuo sen
leposohvan viereen).

AINA. Äiti! Eikö jo kohta tule päivä?

ROUVA AIROLA. Mitä sanot?

AINA. Eikö päivä tule jo pian?

ROUVA AIROLA (istuu). Ei, hyvä Aina! Nyt on ilta.

AINA. Oh! Vai ilta! — Ja minä kun luulin —

ROUVA AIROLA. Olet nukkunut niin hyvin koko päivän, että luulit yön
menneeksi.

AINA. Niin kai sitten.

ROUVA AIROLA. Uni onkin suurin siunaus sinun terveydellesi.

AINA. Vai ilta! — Sitten on pitkä yö edessä. — Onko jo myöhä?

ROUVA AIROLA. Vasta äsken juuri hämärtyi.

AINA. Yö on niin paha.

ROUVA AIROLA. Ei nyt enään, hyvä lapseni, kun saat unta. Nukut yösi
rauhassa ja aamulla heräät taas terveempänä.

AINA. Hm! (Katselee levottomasti ympärilleen). Luulin kuulleeni täältä
puhetta äsken. — Oliko joku täällä?

ROUVA AIROLA. Minä olin ja — ja palvelustyttö.

AINA. Eikö — Eevi ole käynyt tänään?

ROUVA AIROLA. Kyllä! Kyllä hän kävi. Mutta sinä nukuit. Hän kyllä vielä
pistäytyy.

AINA. Kävikö Pentti täällä usein silloin kun minä olin kuumeessa?

ROUVA AIROLA. Toisina päivinä hän kävi useampiakin kertoja. Ei kukaan
ole käynyt sinua katsomassa niin usein kuin hän.

AINA (huoahtaa tyytyväisenä). Se on hyvä! (Hymyilee). Pelkäsikö Pentti
minun kuolevan?

ROUVA AIROLA. Tiedäthän sen, että olimme kaikki ihan tuhannessa
tuskassa.

AINA. Niin — mutta — pelkäsikö Penttikin?

ROUVA AIROLA. Etupäässä juuri hän. Hän ja minä. Ymmärräthän sen!

AINA. Kyllä, kyllä — rakas äiti!

    Äänettömyys.

AINA. Minua niin — vaivaa.

ROUVA AIROLA (nousee). Mikä? — Sano millä tavalla!

AINA (huoahtaa). Ei, ei! Istu rauhassa vaan! Kyllä minun on hyvä olla.

ROUVA AIROLA. Mutta kun sanoit —

AINA. Se vaan tuntui siltä äsken. — Anna minulle kätesi, äiti! Kas niin!
Näin on hyvä.

ROUVA AIROLA (panee toisen kätensä Ainan otsalle). Ehkä sinä väsyit,
kun lähdit yksin yrittelemään liikkeelle.

AINA. Sinun kätesi on viileä.

    Sulkee silmänsä.
    Äänettömyys.

AINA. Äiti! Kuka kertoi, että koululapset ovat rakentaneet lumilinnan?

ROUVA AIROLA. Ovatko he rakentaneet lumilinnan?

AINA. Niin on joku kertonut. En muista kuka. — Sanottiin, että se on
korkeampi kuin meidän vanha kirkkomme. Ja tehty aivan pikkuisista
lumipalloista.

ROUVA AIROLA. Missä se sellainen olisi?

AINA. Koljaan pihassa. — Pitäisi sen näkyä tuosta akkunasta.

ROUVA AIROLA. En minä ole siellä mitään huomannut. Ja mitenkä lapset
voisivat niin suurta linnaa rakentaa!

AINA. Kyllä lapset voivat. Monta pikku kättä voi paljon.

ROUVA AIROLA. Aina kulta — en minä ole siellä mitään nähnyt.

AINA (avaa silmänsä). Etkö? (Hymyilee). Se on sitten kai ollut unta.

ROUVA AIROLA. Niin kai! Se on vaan ollut pikku Ainan unilinna.

AINA. Sepä oli vahinko. — Voit ottaa jo kätesi pois.

ROUVA AIROLA. Tahtoisitko jotakin? Tekisikö mielesi mitään?

AINA. En tiedä. Koetan ajatella. — Kuka nyt on opettajana minun
koulussani?

ROUVA AIROLA. Etkö muista enään? Sama, joka oli sinun edelläsi.

AINA. Vai hän! — Hän on hyvä opettaja. — Kulkevatko lapset tästä ohi
yhtä iloisina kuin ennenkin?

ROUVA AIROLA (hymyilee). No, niinkuin varpusparvi ne pyryyttävät
toisinaan.

AINA. Sepä hauskaa! — En ole heidän menoansa kuullut pitkään aikaan.

ROUVA AIROLA. Olen joskus kävellyt tuonne tielle vastaan ja hillinnyt
heitä, etteivät häiritsisi sinua.

AINA. Nyt ei heitä saa enään estää! — Jahka vaan paranen, niin menen
tuonne portille kimittämään heitä.

ROUVA AIROLA (nousee). Niin, niin! Kyllä sitten.

AINA. Mene nyt vaan kyökkiin askareillesi! Kyllä minä pysyn tässä.
Jos tuot teetä sitten kun tulet, niin on hyvä.

ROUVA AIROLA. Kyllä tuon. Menen heti hommaamaan. — Kohennanko uunia?

AINA. Ei, ei! Anna sen olla rauhassa. Kun katselee tuota hiljaista
hiipumista, niin se niin rauhoittaa.

ROUVA AIROLA. Annetaan sitten olla.

AINA. Annetaan olla. Se on hyvä noin.

ROUVA AIROLA (menee ulko-ovesta).

AINA (hetken katseltuaan hiilustaa. Luulee rouva Airolan vielä olevan
huoneessa). Äiti! Sinä olit varmaankin aikoinasi Vesikansan kaunein
tyttö. — Ja sitten sait vielä lisäksi surun kauneuden. Miksi et minulle
ennen kertonut elämän tarinaasi? Sinä et voi aavistaa kuinka korkealle
sinä sen jälkeen kohosit minun ihailussani. Ei mikään voi niin kohottaa
kuin surun kauneus. — Äiti! Minua taas niin vaivaa! Se ei ole ruumiissa
— Oh! Niin kauhea tuska!

KOULULAPSET kulkevat ohi ja laulavat:

    Päivä paistaa korkealta,
    tuuli lämmin läikähtää,
    kaikki voittaa kevään valta,
    hanget haihtuu, murtuu jää.
    Lehdot helkkää, lehtii salo,
    nurmi, viita vihannoi.
    Terve vapaus ja valo!
    kautta kaiken ilman soi.

AINA (laulun alussa). Äiti! Minun lauluni! (Kuuntelee ihastuneena.
Laulun loputtua). Kyllä on riemukin kaunista! Tuollainen lasten viaton
riemu.

PENTTI (on tullut sisään, Ainan viimeisten sanojen aikana. On hyvin
rauhaton). Aina!

AINA (sävähtää). Ah! — Kuka se? (Kääntyy). Pentti! Sinäkö Pentti?

PENTTI (tulee Ainan luo). Hyvää iltaa, Aina!

AINA. Luulin äidin olevan sisällä. (Ojentaa kätensä). Terve tuloa!
Istu tähän tuolille! (Pitää yhä Penttiä kädestä ja katselee häntä).
Kuinka hyvin teit, että tulit. Kiitos, rakas Pentti!

PENTTI. Mitenkä — nyt voit?

AINA. Oikein hyvin! — Olen aivan terve. Enhän näytäkään enään
sairaalta? — Ehkä sentään. En ole nähnyt itseäni. Mutta kyllä siltä
olen terve. Nyt tunnen itseni ihan terveeksi. Sinä et tiedä Pentti,
kuinka sinun läsnäolosi vaikuttaa hyvästi. Jos olisit aina täällä — no,
ei juuri ainakaan — mutta useimmin jos kävisit, niin muutamassa
päivässä olisin ihan kuin ennenkin. Etkö usko — ihan kuin ennen?

PENTTI. Uskon.

AINA (huomaa Pentin tuskan). Pentti! Sinä olet —! Pahastuitko — kun
sanoin —? Ei! Älä pahastu! En minä moiti. Olethan käynyt niin usein
kuin suinkin voit. Siihen minä kyllä olen tyytyväinen. Minä olen niin
tyytyväinen. Mutta mitä minä sille voin, jos heti sinun mentyäsi
kaipaan taas sinua. Ymmärräthän, etten minä sille mitään voi.

PENTTI. Hm!

AINA. Niin. Äiti sanoi, että kävit täällä usein silloinkin, kun olin
aivan tiedotonna. (Hymyilee). Sinä kävit sentään, vaikka minä en
tuntenutkaan sinua. Eikös se ole omituista, että minä en ole tuntenut
sinua?

PENTTI. Mitenkä olisit voinutkaan sellaisessa kuumeessa!

AINA. Niin, niin! Mutta sittenkin. Jos sinä olisit joskus niin sairas,
ettet tuntisi minua, niin kyllä minä silloin kuolisin.

PENTTI. Älä nyt Aina hyvä —! (Irroittaa kätensä). Nähtävästi ei Eevi
ole käynyt täällä?

AINA. Kyllä hän kai pian tulee. Siksi on hyvä, että sinä tulit ennen.
Saamme edes vähän aikaa olla rauhassa.

PENTTI (nousee ja menee muutaman askeleen Ainasta). Eikö täti ole kotona?

AINA. Kyllä on. Ja hänkin tulee kohta. — Miksi menit pois? En minä
voi sinua sinne seurata. Pentti! Tule takaisin!

PENTTI (tulee takaisin).

AINA. Istuhan nyt uudelleen! Kas niin! Nyt on taas hyvä. Heti tuli
rauha sinun mukanasi.

PENTTI. Aina hyvä! Sinun pitää yrittää olla vähän levollisempi.

AINA. Olenhan minä. Etkös näe, että olen. Ja miksi en olisi levollinen, kun
saan olla sinun läheisyydessäsi.

PENTTI. Mutta jos erilläkin olo tulisi kysymykseen. — Pitää ajatella, että
voisi niinkin sattua.

AINA. Pentti! (Katselee Penttiä terävästi). Sinulla on jotakin — Mitä
se on? Sinä olet niin synkkä — Anna tänne kätesi! — Sinun kätesi
vapisee. Nyt vasta näen. Et sinä ole ollenkaan niinkuin ennen. Olit
jo tullessasi tuollainen. Pentti! Mikä sinua vaivaa?

PENTTI. Ole nyt levollinen! — Minulla on vain ikävä. Jos — näet —
minun pitäisi matkustaa huomenna.

AINA. Matkustaa? Minne?

PENTTI. Pois. Pitemmäksi aikaa. — Ja kuka tietää voisinko enään —
taikka — voinko aivan pian — palata sieltä.

AINA (liikkumattomana). Sinun silmissäsi on jotakin — se ei ole mikään
tavallinen matka, jota sinä ajattelet. Pentti! Minä kauhistun. Sinä
aivan täriset. Ja silmissäsi on kyynel. Kuule, Pentti!

PENTTI (vaipuu itkien polvilleen Ainan viereen). Aina — Aina!

AINA (kuumeisesti). Kas niin! Enkö arvannut oikein! — Jumalan nimessä,
Pentti! Sano minulle kaikki! Sano heti kaikki!

PENTTI. Aina rakas! Minä en voi.

AINA. Sinun täytyy! Kuuletko! — Oh! Minä en jaksa vaatia niin
voimakkaasti. Tiedäthän, etten jaksa. Armahda minua ja älä kiusaa!
Jos minua rakastat, niin ole suora! Sinun pitää olla suora minulle!

PENTTI (nostaa päänsä). Täti tai Eevi kyllä sitten —

AINA. Ei, ei! Sinulta! Heti sinulta! Heti!

PENTTI. Sinun pitää olla aivan levollinen. Sinun pitää ensin rauhoittua.

AINA (pakottaa itsensä aivan liikkumattomaksi). Kyllä! Kyllä! — Näethän.
— No?

PENTTI (pitkään ja matalasti). Minä voisin kertoa sinulle koko joukon
kaikista niistä tuskista, kärsimyksistä ja pakotuksista —

AINA (ottaa päästään). Ei, ei! — Pääasia!

PENTTI. Kun minut oli pantu niin ahtaalle, etten enään kääntymään
päässyt, niin pelastuakseni ensi pulasta näennäisellä myöntymisellä,
suostuin isän vaatimuksiin sen Liinaharjun —

AINA (ottaa toisellakin kädellä päästään). Nopeasti!

PENTTI. Sitten tuli väliin kuolemantapaus, joka —

AINA (nousee puoliksi). Nopeammin! Heti! Muuten en jaksa. Heti!

PENTTI. Isä on antanut kuuluttaa minut — Emma Liinaharjun kanssa.

AINA. Pentti — sinä —! (Ottaa kiinni Pentistä ja tuijottaa häneen
kauhun valtaamana. Ottaa sitten äkkiä päästään kiinni ja huudahtaa).
Apua!

PENTTI (nousee). Aina!

AINA (nousee ylös uunin puolelta). Apua! Apua! — Murhaaja! Sinä
julmuri olet murhannut Pentin!

PENTTI. Jumalan tähden, Aina!

AINA. Pois! Älä tule! (Pakenee ovelle päin). Sinä julma mies! Miksi
tapoit Pentin?

PENTTI (vetäytyy kirjoituspöydän luo). Kauheata!

    Rouva Airola, Erkki Koljas ja Eevi syöksyvät sisään.

ROUVA AIROLA. Herra varjelkoon! Aina ylhäällä!

ERKKI KOLJAS. Mitä on tapahtunut?

EEVI. Voi jumala! Pentti täällä!

AINA. Katsokaa! Tuo mies — Pentti istui tuossa — tuo mies tuli —
murhasi Pentin —

ROUVA AIROLA. Jumala meitä armahtakoon! Aina!

AINA (menee sohvan luo, polvistuu ja syleilee tuolia). Minun rakas
Penttini! Miksikä sinut sillä tavalla murhattiin!

    Hyväilee tuolia.

ROUVA AIROLA (tulee Ainan viereen). Rakas Aina! Oma Ainani! Etkö tunne
minua? Nouse ylös! Tule huoneeseesi!

AINA. Tässä hän on — mutta kuollut.

PENTTI. Minä onneton!

ROUVA AIROLA. Lapsi kulta — lapsi kulta!

AINA (nopeasti Erkki Koljaan luo). Te olette kerran antanut minulle
siunauksenne. Iskekää piiskalla rautakuula tuon murhaajan päähän.
Te voitte. Iskekää!

ROUVA AIROLA. Aina! Aina!

EEVI. Aina! Tule huoneeseesi! — Täti! Viekäämme hänet pois! Ehkä lepo
on hänelle paras!

ROUVA AIROLA. Niin! Tule, Aina!

AINA. Pakoon! — Niin — mennään vaan pakoon!

    Rouva Airola ja Eevi vievät Ainan pois.

PENTTI. Isä! Oletteko tyytyväinen?

ERKKI KOLJAS. Olen — jos tämä oli sinun viimeinen tyhmyytesi.

PENTTI (syöksähtää isänsä luo). Jumal'auta! — Voit varmasti uskoa,
että tämä oli — viimeinen ja — ratkaiseva.

ERKKI KOLJAS. Näytä myöskin, että mies seisoo sanojen takana!

PENTTI (nauraa katkerasti). Juuri sitä aijonkin! (Raivostuneena).
Ettekö usko, että minä tämän jälkeen pystyn johonkin — pystyn vaikka
mihin!

ERKKI KOLJAS. Mitä tarkotat?

EEVI (tulee nopeasti). Pentti! Hevonen valjaisiin! Joutuin! Apua
hakemaan!

PENTTI. Kyllä. (Mennessään isälleen). Tarkotin vaan että — huomenna
lähdetään Ylimaahan — häitä viettämään!

Menee.

    Esirippu.




Neljäs näytös.


    Sama huone kuin ensimäisessä ja toisessa näytöksessä. Ilta.
    Kattolampussa ja uunissa tuli.

ERKKI KOLJAS (istuu keinutuolissa, nojaten leukaansa paksuun keppiin,
jota aina käyttää tukenaan liikkuessaan, Kohoaa hitaasti. Katselee
ympärilleen kärsimättömänä. Nousee raskaasti ja menee katsomaan
kelloa). Hm!

    Aikoo vasemmalle.

PALVELUSTYTTÖ (tuo lampun peräpöydälle).

ERKKI KOLJAS. Eikö Eevi ole vielä tullut?

PALVELUSTYTTÖ. Tuli juuri. — Tuossa hän on.

    Eevi tulee vasemmalta.
    Palvelustyttö menee.

ERKKI KOLJAS. No?

EEVI. Täti tulee heti.

ERKKI KOLJAS (menee keinutuoliin). Sanoit kai, etten vielä voi liikkua
ulkona. Muuten kyllä olisin mennyt hänen luokseen.

EEVI. Sanoin.

ERKKI KOLJAS (istuu). Ääh! — Hän oli kai tyytyväinen, että juuri Pentin
häämatkalla minulle sattui tämä vaurio?

EEVI. Isä! — Kuinka voit tädistä sellaista ajatella?

    Istuu oikealle.

ERKKI KOLJAS. No, no! Eipä ilmankaan! — Sitä kirottua tyhmyyttä, että
silloin annoin ohjakset Pentin käteen, saan nyt katua lopun ikäni.

EEVI. Sitä minäkin pahoin pelkään.

ERKKI KOLJAS (katsoo Eeviä). Ettäkö —?

EEVI. Että hän kyllä ajaa kumoon kaikki tyynni.

ERKKI KOLJAS. Hm!

    Äänettömyys.

EEVI. Minä sain äsken vastauksen Liinaharjusta.

ERKKI KOLJAS. No, lupaako Emma tulla kotia?

EEVI. Ei. — Hänen veljensä kirjoittaa, että niinä viikkoina, kun Emma
oli täällä, tapasi hän miehensä vain pari kertaa. Toisen kerran
kilpa-ajoissa ja toisen kerran eräänä sunnuntaina päivällispöydässä,
jolloin Pentti oli päihtyneenä. Ja ettei Emma tule Koljaalle ennen
kun Pentti itse menee noutamaan häntä.

ERKKI KOLJAS. Vai niin! No, olkoon Emma Liinaharjussa, siksi kun
täällä saadaan rauha maahan. — Oliko pastorska taipuvainen?

EEVI. Täti kyllä mielellään muuttaa pois — nyt kun Aina on parantunut.
Sanoi muuten, että Aina saa päättää.

ERKKI KOLJAS. Ja hän?

EEVI. Aina ei ollut kotona. Hän on tuolla opettajattaren luona. Sittenpä
saadaan kuulla, kun täti tulee.

ERKKI KOLJAS. Juuri heidän tähtensä Pentti ei viihdy koko tässä kylässä.

EEVI. Niinkö luulette?

ERKKI KOLJAS. Minä uskon, että kaikki olisi nyt hyvin, jos vaan kauppa
silloin olisi saatu valmiiksi. Siksipä pitääkin sen tapahtua nyt! Vielä
tänä iltana. —

EEVI (nousee). Voihan sitäkin koettaa.

    Menee peräpöydän luo. Ottaa lampun ja vie sen työpöydälleen.
    Alkaa ommella.

ERKKI KOLJAS. Pentin hurjasta ja tuhlaavasta elämästä kerrotaan kamalia
juttuja. Jos ne ovat kaikki tosia, niin —

EEVI. Minä pahoin pelkään, että niin on laita.

ERKKI KOLJAS. Sinäkin? — Hm! — Jos ne ovat tosia, niin — sitten se ei
olekaan enään pelkkää kevytmielisyyttä. — Hevi! Mitä sinä uskot?

EEVI. Minä uskon, että se on tahallista hurjuutta.

ERKKI KOLJAS. Mietittyäkö — arvelet? Tyhmyyttä se on! Sokeutta!
Ainoastaan sokea voi laskea sellaisella huimuudella kohti turmiotansa.

EEVI. On kai siinä sitäkin jo. — Vauhti sokaisee.

ERKKI KOLJAS. Jo? — Etkö usko, että aluksi —?

EEVI. En.

ERKKI KOLJAS (katselee Eeviä pitkään. Nousee). Minä sanon sinulle
jotakin. — Silloin — siellä pastorskan luona — kun se kohtaus sattui —
sanoi Pentti minulle: "ettekö usko, että minä tämän jälkeen pystyn
johonkin — pystyn vaikka mihin!" — Silloin luulin hänen tarkottavan
aivan toista. Minä unohdin koko jutun. Mutta nyt, viime päivinä on se
uudestaan tullut mieleeni, yhä useammin ja useammin. Se on alkanut
vaivata minua. — Mitä sinä ajattelet siitä?

EEVI. Minä olen jo kauvan ollut varma, että hän on päättänyt —

ERKKI KOLJAS. Hävittää —?

EEVI. Kaiken tämän.

ERKKI KOLJAS. Varallisuutensa? Sukutalonsa? Perintötalonsa?

EEVI. Kaikki.

ERKKI KOLJAS (ankarasti). Sekö olisi muka kostoa minulle?

EEVI. Olisi kai sitäkin. — Ehkä enemmän itselleen.

ERKKI KOLJAS (tiukasti). Kuules, Eevi! (Ärtyisesti). Lopeta tuo
ijankaikkinen nypelöiminen! Ylös siitä! Minä en kärsi sinun
puolinaisia viittailujasi sinne ja tänne. Sinun pitää vastata suoraan!
Kuuletko? Mitä hän kostaisi itselleen?

EEVI (nousee). Sen saamattoman raukkamaisuuden, joka on saattanut
hänet kulkemaan teidän talutusnuorassanne niin pitkälle, että hän
sillä on vienyt muita turmioon.

ERKKI KOLJAS. No! Ei niin tulisesti! — Sehän tuntui puolustukselta.
Mutta jääköön se! — Onko Pentti puhunut sinulle ajatuksiaan.

EEVI. Ei!

ERKKI KOLJAS. Hm! Siis arveluita. — Miksi et ole minulle puhunut ennen
näistä?

EEVI. Pyysin minä teitä jättämään Pentin rauhaan edes siksi, kun Aina
olisi parantunut. Mutta se ei auttanut mitään.

ERKKI KOLJAS. Eikä mikään auta nytkään mitään. — Vai hävittää tämä
talo maineen mantuineen! Ei vähemmän, eikä enemmän! No, koetetaanpas!
Vielä on haka veräjässä. — Ensin on Airolalaisten poistuttava täältä.
Siitä on alotettava. Ja sitten —

ROUVA AIROLA (koputtaa ovelle).

EEVI. Täti!

    Menee avaamaan oven.

ROUVA AIROLA (tulee). Hyvää iltaa!

EEVI. Terve tultuasi, täti!

ERKKI KOLJAS (levottomana). Käykää istumaan, rouva pastorska!

EEVI (hiljaa). Etkö heitä päältäsi?

ROUVA AIROLA. Kiitos, kiitos!

    Menee istumaan Eevin pöydän luo.

ERKKI KOLJAS. Asian tiedätte. Kysymys on siis —

ROUVA AIROLA. Minä sanon heti edeltäpäin, että Aina saa päättää.
Ellei hän suostu, niin pakottamaan en häntä rupea.

ERKKI KOLJAS. Niinpä kyllä. Mutta asian voi ymmärtää niin monella eri
tavalla, ja nyt kun tyttärenne on terve, niin voi hänelle selittämällä —

ROUVA AIROLA. Terve! — Hm! No niin! (Huokaa). Onhan hän. — Mutta siksi
terve hän ei ole, että minä pienimmässäkään vastustaisin hänen tahtoaan.

ERKKI KOLJAS (tyytymättömänä). Hm! (menee perälle päin).

EEVI. Menenkö kutsumaan Ainan tänne?

ROUVA AIROLA. Mene vaan! Mutta jos huomaat, että hän ei kernaasti tule,
niin sano, että minä tulen sinne, koulun loputtua.

EEVI. Kyllä.

    Menee oikealle.

ERKKI KOLJAS (tulee alas).

ROUVA AIROLA. No, mitäpä nyt kuuluu Koljaalle?

ERKKI KOLJAS (äkkiä). Kuinka niin? — Hm! (Tekeytyy välinpitämättömäksi).
Mitäs tässä —. (Menee keinutuoliin). Tämä jalka vaan vielä tekee vähän
kiusaa.

ROUVA AIROLA. Niinpä näyttää. Sinusta on tullut ontuva mies.

ERKKI KOLJAS (murisee). Hm! Sattui pieni tapaturma häämatkalla.

ROUVA AIROLA. Niin! Siellähän se sattui. — Etkö aavistanut, että siitä
se turma tulisi?

ERKKI KOLJAS. Mikä?

ROUVA AIROLA. Se, joka sinua nyt vaivaa.

ERKKI KOLJAS. Teidän vahingonilonne on —

ROUVA AIROLA. Vahingosta minä en iloitse! Mutta minä iloitsen siitä,
että sinä jo alat peljätä seurauksia.

ERKKI KOLJAS (arasti). Seurauksia? Mitä ne olisivat?

ROUVA AIROLA. Kysy itseltäsi, mitä pelkäät! Ja kysy itseltäsi, miksi
olet kadottanut entisen tasapainosi!

ERKKI KOLJAS. Saavuttanut minä sen olen.

ROUVA AIROLA. Mistä?

ERKKI KOLJAS (kiivaasti). Kaikesta! — Etupäässä siitä, että Pentin
harha-askelta ei seurannut mikään onnettomuus.

ROUVA AIROLA. Eikö onnettomuus?!

ERKKI KOLJAS. Joka tyhmyydessään asettuu toisen tielle ja siitä
jotakin kärsii — syyttäköön itseään!

ROUVA AIROLA. Toisen tielle?

ERKKI KOLJAS. Kuten tyttärenne.

ROUVA AIROLA. Kuka on asettunut tielle nyt ja ennen? Mekö, vai sinä ja
sinun poikasi? — Minä luulin sinun Erkki Koljas jo saaneen sen verran
silmäsi auki, että voisit nähdä, miten paljon syytä sinulla on kaikkeen
tähän kurjuuteen.

ERKKI KOLJAS. Rouva Airola!

ROUVA AIROLA. Niin juuri! Sekä tähän että siihen vanhaan — meidän
välillämme.

ERKKI KOLJAS (naurahtaa).

ROUVA AIROLA. Siihen myöskin! — Ja minä iloitsin sinun puolestasi.
Mutta minä huomaan iloinneeni turhaan. Elämän ovi ei näy aukeavan
enään uudelleen sille, joka sen itse on sulkenut. Sinä suljit sen
silloin, kun elämä sinulle välähti kirkkaimpana. Ja sen jälkeen olet
sinä ollut ja tulet aina pysymään vain — elävänä ruumiskirstuna.

ERKKI KOLJAS (ivalla). Teidän puheenne on —

ROUVA AIROLA. Totta! — Sinä taistelet kuolleitten kaavojen ja
verettömien varjojen puolesta. — Juuri sellaisten puolesta sinä
taistelet. Ja niille sinä uhraat. Mutta se, jota vastaan sinä olet
taistellut, tulee vielä kerran sinun eteesi ja vaatii sinut tilille.
Se tulee Erkki Koljas!

ERKKI KOLJAS. Mikä tulee? Mitä te tarkotatte?

ROUVA AIROLA. Minä tarkotan sitä, jota sinä et koskaan ole tuntenut.
Minä tarkotan — oikeata elämää.

ERKKI KOLJAS. Minä en ymmärrä, mitä —

ROUVA AIROLA. Et. Sinä et sitä ymmärrä.

    Ääniä kuuluu ulkoa.

ERKKI KOLJAS (nousee, Kuuntelee). Mitä se on? — Minä luulen, että —

EEVI (tulee nopeasti). Pentti on tullut. — Hänellä on mukanaan suuri
joukko herroja — monella hevosella.

ROUVA AIROLA (nousee).

ERKKI KOLJAS. Ota toisen rakennuksen avain! Nopeasti! Ei tänne —!

EEVI (ottaa avaimen kaapista ja aikoo ovelle).

PENTTI (tulee, palttoo auki, hattu takaraivolla ja piiska kädessä.
On synkän näköinen ja vähän päihtynyt). Eevi! Annapas avain
vieraspuolelle!

EEVI. Tässä!

PENTTI (ottaa avaimen). Kiitos! — Sinä olet hyvä sisko. — Jos sinä jo
olisit kotoa poissa — en minäkään enään tulisi tänne. (Huomaa Erkki
Koljaan). Päivää — vaari!

EEVI. Mitä teet tuolla? Anna minä heitän sen pois!

PENTTI (kohottaa piiskaa). Tämänkö? E-ei! — Tämä on Koljaan isännän
tunnusmerkki, tämä. Tietysti löysin sen äsken rekeni pohjalta.
Tietysti! Se seuraa minua, katsoo Erkki Koljasta niinkuin "piru
lautamiestä". (Nauraa, Kääntyy alaspäin ja huomaa Rouva Airolan).
Täti? Täällä? (Ottaa hatun päästään ja menee tervehtimään). Minä
kuulin viime viikolla tuonne — tuonne mailmalle, että — että Aina
on parempaan päin. Onko?

ROUVA AIROLA. On.

PENTTI. Hm! — Mitä teet sinä täällä?

ROUVA AIROLA. Isäsi kanssa olen vähän asioissa.

PENTTI. Sinä ja — ei! — Mikä asia se on? Mikä?

ROUVA AIROLA. On kysymys asumuksemme myynnistä.

PENTTI. Vai niin! — Eikö Koljaan vaarilla ole enään tilaa näissä
huoneissa? (Kiivaasti). Jos se myydään, niin sitä ei osta hän, vaan
minä. Minä maksan kolme — neljä — viisi kertaa korkeamman summan.
Minä maksan mitä tahansa! Mutta muut eivät sitä saa. Kaikkein vähimmän
— hm! — Eevi! Ole hyvä ja lähetä avain! Käske päästämään herrat sisään!
(Antaa Eeville avaimen).

ERKKI KOLJAS. Mitä herroja ne ovat?

PENTTI. Tukkiherroja. Metsän ostajia.

    Menee huoneeseensa.

ROUVA AIROLA. Minä tulen mukanasi. (Menee Eevin kanssa). Tule!

    EEVI menee vasemmalle.

ERKKI KOLJAS (menee istumaan keinutuoliin. Tuijottaa Pentin oveen).

PENTTI (tulee ilman palttoota, hattu kädessä. Pysähtyy nähdessään Erkki
Koljaan. Panee voimakkaalla liikkeellä hatun päähänsä ja aikoo oikealle
ulos).

ERKKI KOLJAS. Odotas! Älä mene!

PENTTI (pysähtyy). No? — Minulla on kiire.

ERKKI KOLJAS. Kiire juomaseuraan! Sen uskon! —

PENTTI (kohauttaa olkapäitään ja aikoo mennä). Hm!

ERKKI KOLJAS. Aijotko nyt asettua kotia?

PENTTI. En!

ERKKI KOLJAS. Etkö vieläkään aijo lopettaa tuota hurjistelua?

PENTTI. En vielä! (Aikoo taas mennä).

ERKKI KOLJAS (ankarasti). Sinun täytyy!

PENTTI (kääntyy vitkaan). Vai täytyy? — Miksi?

ERKKI KOLJAS. Siksi, että minä panen sinut holhouksen alle.

PENTTI (tulee hitaasti alas ja istuu Eevin pöydän kulmalle). Te ette
pane minua enään mihinkään. Ja mihin te aijotte minut panna — on
vallan saman tekevä.

    Sytyttää papyrossin.

ERKKI KOLJAS. Tämän kauhean häpeän lisäksi, jota sinun tähtesi saamme
kärsiä, tuhlaat sinä vielä hirmuisia summia. — Olet kai jo menettänyt
ne kymmenen tuhatta, jotka sait ylijäämänä Liinaharjusta?

PENTTI. Hm! — Paljon enemmän.

ERKKI KOLJAS. Mies! Oletko sinä kadottanut järkesi! — Millä olet voinut
enemmän tuhlata? Mistä olet saanut rahoja? Mistä?

PENTTI. Oliko teillä luoton puute isäntänä ollessanne?

ERKKI KOLJAS. Ja sinä olisit uskaltanut —? Uskaltanut tehdä sellaista?

PENTTI. Ketä olisin peljännyt?

ERKKI KOLJAS. Vaiti! Sinä käytät liian rohkeata suuta. — Oletko
unohtanut, että minä olen sinun isäsi!

PENTTI (nousee hermostuneesti). Siinä se nyt tuli! Tuli taas kaikessa
ankarassa voimassaan: "oletko unohtanut, että minä olen sinun isäsi?"
Usein — hyvin usein olette tehnyt saman kysymyksen. Aina silloin, kun
olette tahtonut pakottaa minuun sokeata kuuliaisuutta. Aina silloin on
tuo mahtisana kaikunut. Mutta silloin, kun olette tehnyt minulle hyvin
— jos sellaista joskus on sattunut — ette ole sanonut tekevänne sitä
sentähden, että olette minun isäni, vaan sentähden, että minä olen
teidän poikanne. Kaikessa olen minä ollut olemassa teitä varten. Te
ette milloinkaan minua varten. Milloinkaan minä en ole saanut sanoa
teille: oletteko unohtanut, että minä olen teidän poikanne — teidän
velvollisuutenne minua kohtaan on niin ja niin. — Mitä vielä!
Sellaisesta te ette ole välittänyt. Sentähden minäkään en välitä
siitä, että olette minun isäni.

ERKKI KOLJAS (nousee). Katso eteesi ajoissa! Ellet sinä käytöstäsi
lopeta hyvällä ja heti, niin saat nähdä, että minulla on kyllin
keinoja pakottaakseni sinut taipumaan. —

PENTTI (hurjasti). Se on oikein! Se sopii teille! — Pakkoa pakon
perästä! Ja yhä uudestaan pakkoa. Käyttäkää sitä! Käyttäkää heti!
Pankaa koko voimanne liikkeelle! Sitä nopeammin sitten päästään
tästä kaikesta. — (Syvästi). Totta puhuen — minuakin on jo alkanut
väsyttää. — (Kiivaasti). Tehkää jotakin! Antakaa sysäys vielä! Antakaa
minulle viimeinen päästö!

    Liikkuu kiivaasti,

ERKKI KOLJAS. Jos todellakin olet väsynyt nykyiseen elämääsi, niin
eikö sinussa ole sitten sen verran miestä, että voit päästä siitä?

PENTTI (naurahtaa katkerasti). Hm! — Eipä oikein.

ERKKI KOLJAS. Siitä on päästävä — jos hitukaan sinussa on enään tarmoa
jälellä. — Jätä heti seuramiehesi ja matkusta vielä tänä iltana Ylimaahan!

PENTTI. Minne?

ERKKI KOLJAS. Ylimaahan noutamaan emäntääsi. Emma odottaa sinua.

PENTTI (naurahtaa). Vai odottaa! (Kiivaasti). Minun tieni ei ikinä
enään käy sinne päin!

ERKKI KOLJAS (ankarasti). Sitten se ei käy enään muuannekaan! Sitten
se saa loppua tähän! Tähän täytyy loppua sinun hullut aikeesi.

PENTTI. Aikeeni?

ERKKI KOLJAS. Aikeesi hajoittaa mailmalle omaisuutesi. Etkö sinä
ymmärrä, että itseesi se kosto sattuu?

PENTTI. Silloin sattuu se oikeaan paikkaan. Ihan oikeaan.

ERKKI KOLJAS. Mutta se ulottuu myöskin muihin.

PENTTI. Muihin? — Teihin — tarkotatte.

ERKKI KOLJAS. Vielä enemmän omiin jälkeisiisi.

PENTTI. Minun jälkeisiini? (nauraa). Kuulkaas isä-vaari! (Pidätetyllä
äänellä). Silloin kun minä sain tietää, että te olitte hävittänyt
Koljaan tulevan perillisen, päätin minä — (kohottaa ääntään) hävittää
Koljaan perinnön. Mitä tehdään nyt enään perinnöllä, kun ei ole
perillistäkään. — Ja mitä taas meihin tulee, niin me molemmat, minun
mielestäni, voimme nyt "kaatua kantojen juurille".

ERKKI KOLJAS. Mitä sinä sillä tarkotat?

PENTTI. Mutta sitä ennen voimme olla iloisia, lähdetään nyt juomaan
harjäkaisia.

ERKKI KOLJAS. Harjakaisia?

PENTTI. Niin. Metsän ostajien kanssa.

ERKKI KOLJAS (peljästyy). Mitä? Metsän ostajat? Mitä niistä? Oletko —?
Ovatko he?

PENTTI. Ovat.

ERKKI KOLJAS. Ostaneetko Koljaan metsän? — Mies! Sinä —! Ei, ei! —
Pentti, sano että ymmärrän väärin. Eihän —? Sinä olet päihtynyt — ja
puhut sekaisin.

PENTTI. Onko se teille noin murtava isku? Minä luulin teidän siitä
ihastuvan. Olen tehnyt mielestäni aivan teidän tahtonne jälkeen.

ERKKI KOLJAS. Mitä sinä uskallat puhua!

PENTTI. Te sanoitte kerran: "jos Koljaan metsä minun eläessäni myydään,
niin myydään se sentähden, että minun sukuni ei tule enään hallitsemaan
Koljaan perintötaloa". — Juuri niin on nyt käynyt.

ERKKI KOLJAS (tuijottaa Penttiä). Myyty? Metsä myyty? Ooh! Sinä hylkiö!
Roisto! — Sinä olet raivo-hullu! Minä panetan sinut köysiin — hullujen
huoneeseen! Sellaista työtä ei ikinä ole voinut tehdä järki-ihminen.
Sinä kirottu lurjus! Tiedätkö, mitä sinä olet tehnyt?

PENTTI. Tiedän — että olen osannut oikeaan.

    Menee huoneeseensa,

ERKKI KOLJAS. Herra armahtakoon! Tämä on kauheata!

    Menee vasemmalle.

PENTTI (tulee huoneestaan, palttoo kainalossa. Aikoo ulos oikealle).

AINA (tulee oikealta).

PENTTI (pysähtyy hämmästyneenä). Aina! (Heittää palttoonsa ja hattunsa
pöydälle). Aina! (Menee ottamaan Ainaa kädestä). Sinä — täällä! (Vetää
Ainan hellästi alanäyttämölle). Ja aivan terveeksi sinä olet tullut!
Jumalan kiitos!

AINA. Luulin sinun olevan matkoilla.

PENTTI. Olen ollut. Tulin äsken. — Mikä onni, että sain nähdä sinut,
Aina.

AINA. En olisi tullut — ellei —

PENTTI. Aina rakas! Sinä näytät väsyneeltä. Tulehan istumaan! Tänne
uunin eteen! Tuohon, jossa olet niin monasti ennen istunut. Istu,
hyvä Aina! Minä asetun tähän. Sinua vastaan.

AINA (katsoo ympärilleen). Äidin piti olla täällä.

PENTTI. On hän. Meni äsken tuonne Eevin kanssa. (Ottaa Ainaa molemmista
käsistä). Siksi kun tulevat voimme istua tässä. Kas noin!

AINA (istuu keinutuoliin).

PENTTI (istuu tuolille uunin kolkalla). Näin olemme monet hetket —
niin monet ihanat hetket viettäneet.

AINA. Etkö tahtoisi sanoa äidille, että minä olen täällä.

PENTTI. Etkö tahdo yhtä hetkeä olla enään minun seurassani? — Aina!
Miksi katsot minua noin? Niin oudosti ja vieraasti! — Vihaatko minua?
Vihaatko?

AINA. En.

PENTTI. Kyllä sinä vihaat. Sinun katseesi on niin kylmä. Ja onhan
sinulla siihen syytä. Aivan täysi syy. Sekä vihaa että halveksumista
minä ansaitsen. Tuomitse minua vaan hyvin ankarasti. Minä en puolusta
itseäni. Eikä minua voi puolustaa. — Minä vaan rukoilen sinulta
pikkuisen ystävällisyyttä. Yhtä ainoata ystävällistä sanaa! Aina!

AINA. En minä sinua vihaa.

PENTTI. Kiitos — Aina! — Nyt on parempi. Paljon parempi. — Minä,
näetkös, aijon lähteä täältä kauvas pois. Luulen, että lähtö tulee
nyt paljon kevyemmäksi.

AINA. Poisko aijot? Ja kauvas? Vieraisiin maihinko?

PENTTI. Hyvin kauvas — vieraisiin maihin. — Anna minulle kätesi, Aina!
(Ottaa Ainan käden). Tämä on viimeinen kerta, kun minä saan pitää
sinua kädestä, puhella kanssasi. Ja nyt kun sen vielä voin — sanon
sinulle, että minä olen koko ajan rakastanut sinua yhtä paljon. Vielä
enemmän nyt lähtiessäni! Jos mentyäni joskus minua ajattelet, niin
suureksi syylliseksi saat minua ajatella. Mutta älä ajattele, että
minä en sinua rakastaisi.

    Suutelee Ainaa kädelle.

AINA (levottomana ja sanoakseen jotakin). Yksinkö lähdet?

PENTTI. Yksin.

AINA (nousee). Onnea — matkallesi!

PENTTI (nousee). Taikka —!

AINA. Minun täytyy nyt mennä.

PENTTI (kiihkeästi). Kuinka en sitä ennen älynnyt! Aina!

AINA (peräytyy). Mitä tarkotat?

PENTTI. Miksi emme lähtisi yhdessä — sinä ja minä!

AINA. Minä?

PENTTI. Niin — yhdessä minun kanssani, kauvas pois. Pois kaikesta,
joka meitä ahdistaa ja vaivaa. Aina! Minulla on kaikki kunnossa matkaa
varten. Sinun paperisi voimme saada rajalle — tai johonkin muuhun
paikkaan. Ajattele, että meille alkaa uusi elämä — uusi onni, jonka
voimme luoda sellaiseksi kuin itse tahdomme. (Ottaa Ainaa kädestä).
Aina — lähdemmekö? Lähdemmekö heti?

AINA. Mitä sinä ajattelet! Päästä minut!

PENTTI. Sinä et usko minua? (ottaa povitaskustaan paperikäärön).
Katsos tätä!

AINA. Mitä se on?

PENTTI (avaa). Koljaan metsän hinta —- sata tuhatta. Katsos! Ei ole
mitään esteitä.

AINA. Kyllä on esteitä.

PENTTI. Mitä vielä! Ne me voitamme. Kaikki me voitamme. Sinä, täti
ja minä!

AINA. On yksi voittamaton.

PENTTI. Mikä?

AINA. Vaietkaamme koko asia, niin pääsemme puhumasta siitäkin!

PENTTI. Ei, ei! Siitä juuri täytyy puhua. Sano, mikä se on! Minä
näytän sinulle, että sekään ei voi estää.

AINA. Kyllä voi! Se estää varmaan.

PENTTI. Miksi et sano, mikä se on? Aina? Sinun täytyy sanoa se minulle!
Ajattele, että siitä riippuu koko tulevaisuutemme! — Aina rakas! Minä
en laske sinua, ennen kun sanot! (Ottaa Ainaa kädestä). Katso minua
silmiin! Minä tahdon niistä itse lukea vastauksen. Minä rukoilen sinua
— katso minua silmiin!

AINA (kohottaa hitaasti päänsä ja katsoo Penttiä).

PENTTI (katsoo syvästi Ainaa silmiin. Irroittaa Ainan käden, ottaa
päästään kiinni ja astuu hitaasti askeleen taaksepäin). Niinkö?
Sitäkö siis tarkotit? Sitäkö? — Sinä et minua enään rakasta?

AINA (kääntyy ja painaa päänsä alas).

PENTTI. Et. Minä näen sen. — Onko tää se voittamaton este? (Syöksyy
Ainan luo). Taivaan nimessä! Sano yksi ainoa sana! Mutta sano aivan
kuin jumalan tuomion edessä! Onko se voittamaton?

AINA (matalasti). On.

PENTTI (tuijottaa liikahtamattomana Ainaa pitkän ajan. Horjahtaa aivan
kuin se, joka saa verensyöksyn päähänsä. Panee käden silmilleen ja
kääntyy hitaasti päin parrasta, taivuttaen päänsä taaksepäin. Puhuu
henkeänsä pidättäen). Eikö mitään — pelastusta? Oliko se — aivan kuin
jumalan tuomion edessä?

AINA. Oli.

PENTTI (antaa kätensä luisua ylemmäksi pään päälle. Avaa silmänsä kuin
unesta heräten). Siinä sain — päästösanan. Se katkaisi — kaikki.

    Koko ruumis vavahtaa. Hän pusertaa käsiään ja huomaa silloin
    setelikäärön. Tekee inhoa osottavan liikkeen ja hyökkää nopeasti
    uunin luo, jonne heittää käärön.

AINA. Pentti! Mitä teet sinä!

    Aikoo mennä apuun.

PENTTI (estää). Ei pelastamaan! Ei askeltakaan!

    Ottaa lujasti kiinni Ainasta ja tuijottaa hetkisen häneen.

AINA. Apuun! Apuun! Tulkaa apuun!

PENTTI. Ei mitään pelastusta!

    Syöksyy huoneeseensa.

AINA. Missä ovat kaikki ihmiset? Apuun!

ERKKI KOLJAS (tulee vasemmalta). Kuka huutaa? Mikä hätänä?

AINA (osottaa uunia). Tuolla — satatuhatta — Koljaan metsä palaa.

ERKKI KOLJAS (syöksyy uunin luo). Penttikö —? Oh! Minun metsäni!
Metsäni!

    Putoaa polvilleen uunin eteen.

ROUVA AIROLA ja EEVI (tulevat vasemmalta). Miksi täällä huudetaan?
Mitä on tapahtunut?

ERKKI KOLJAS. Minun metsäni on hävitetty — poltettu!

    Pistoolin laukaus kuuluu Pentin huoneesta.

AINA (kirkasee ja menee Pentin ovelle). Pentti! (pysähtyy
kauhistuneena). Pentti! Minun oma Penttini!

    Syöksyy sisään.

ERKKI KOLJAS (nousee). Mitä on —?

EEVI (menee Pentin ovelle). Veljeni! Rakas veljeni!

AINA (sisällä, sydäntä särkevästi). Kuollut — kuollut!

ROUVA AIROLA (vaipuu tuolille Eevin pöydän luona). Armahda meitä,
taivas!

EEVI (ovella). Pentti — kuollut —

ERKKI KOLJAS (tuijottaa Pentin huoneeseen, puhuu matalasti). — kantojen
juurille.

Koululasten laulu kuuluu oikealta:

    Päivä paistaa korkealta,
     tuuli lämmin läikähtää,
    kaikki voittaa kevään valta,
    hanget haihtuu, murtuu jää.
    Lehdot helkkää, lehtii salo,
    nurmi, viita vihannoi.
     Terve vapaus ja valo!
    Kautta kaiken ilman soi.
    Terve vapaus ja valo!
     Kautta kaiken ilman soi.

Esirippu laskee hitaasti laulun aikana.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74735 ***