path: root/74715-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74715 ***

language: Finnish




SYYTTÄJÄT

Nelinäytöksinen draama


Kirj.

L. ONERVA





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.




HENKILÖT:

JOHANNES PETRA, runoilija.
NIINA, hänen vaimonsa.
VIRVA, heidän tyttärensä.
JUUDIT MARTTINEN, Niinan sisarpuoli.
MUMMU, Petran äiti.
SANNI, Petran sisar, pesijätär.
MATTI, Sannin avioton poika, kirjapainotyömies.
VILLE KONTIALA, sanomalehdentoimittaja, Kustannusyhtiö
   »Valon» johtohenkilöitä.
AKSELI, nuori ylioppilas.
KAARLE KALMU, lääkäri, Petran ystävä.
URJA RALLI, tehtaantyttö, Matin morsian.
PALVELIJATAR.

Tapahtuu nykyaikana suuressa suomalaisessa kaupungissa. I, II ja
III näytös Petran kodin yhteisessä arkihuoneessa, IV näytös Petran
makuukammiossa.— II ja III näytös tapahtuvat saman vuorokauden
kuluessa. III:n ja IV:n näytöksen välillä on kulunut kolme viikkoa.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Tilava, aistikkaasti sisustettu, hallintapainen arkihuone. Taka-alalla
johtavat kaksipuoliset portaat pienelle, pilarien varassa lepäävälle
parvekkeelle, josta näkyy asuinhuoneiden ovia. Sen alla ovi eteiseen.
Vasemmalla akkunat ja ovi Petran puolelle. Oikealla iso lakka,
leposohva, ovi Niinan puolelle.


I kohtaus.

NIINA. (Järjestelee kukkia ikkunakomerossa. Virva istuu nojatuolissa
raukean ja kyllästyneen näköisenä, hajamielinen ilme silmissään,
kädessä kirja, jota hän ei lue. Niina katsahtaa tyttäreen, seisahtaa
hänen viereensä.) Minä en ymmärrä sinua, tyttöseni, en yhtään.

VIRVA. (Päätään kääntämättä, veltosti.) Aivan niin, äiti.

NIINA. (Vähän kärsimättömästi.) Sitäpaitsi on sinulla aivan sietämätön
tapa kohdella ihmisiä, kotiväkeä, täti Juuditia, vieraita, koko
maailmaa.

VIRVA. (Kuten edellä.) Aivan niin, äiti.

NIINA. (Hymähtäen voimattomasti.) Saattaako tuollainenkin huvittaa...

VIRVA. Minua ei huvita mikään.

NIINA. (Huokaa, kääntyy jälleen järjestelemään kukkia.) Ja luuletko,
lapsi parka, noin koskaan saavuttavasi lähimmäistesi rakkautta.

VIRVA. Minä en välitä lähimmäisten! rakkaudesta.

NIINA. Sitä ilman ei ihminen kuitenkaan voi elää.

VIRVA. (Surullisesti.) Minä en ole koskaan elänyt.

NIINA. (Naurahtaen.) Et ole erinomaisia ehtinytkään. Lapsihan sinä
vielä olet (Heittää häneen tutkivan silmäyksen, tulee lähelle, laskee
kätensä hänen olalleen. Hellästi.) Virva kultaseni, sinä et mahda olla
oikein terve. Mikä sinua vaivaa?

VIRVA. (Raskaasti.) Minua vaivaa kaikki.

NIINA. (Ottaa tuolin, istuutuu hänen viereensä. Pehmeästi.) Sinä olet
liian paljon yksin. Et viihdy ikäistesi nuorten tyttöjen seurassa. Se
tekisi kuitenkin sinulle hyvää. Mitä mahdatkaan aina miettiä? Vaivut
liiaksi omaan itseesi. Siitä juuri tulee ärtyisäksi ja tyytymättömäksi.
Oma itse on ihmisen vihollinen. Sitä ei pidä päästää liian lähelle,
vaan loitontaa, loitontaa, näetkös... Niin olen minäkin saanut tehdä...

VIRVA. (Katsahtaa äitiinsä pitkään, ikäänkuin johonkin tähdäten,
painokkaasti.) Onko sellaiseen oikeutta?

NIINA. Se ei ole ainoastaan ihmisen oikeus, vaan hänen
velvollisuutensa... Täytyy jaksaa elää...

VIRVA. Millä keinoin tahansa?

NIINA. (Keveämmässä äänilajissa.) Kaikilla luvallisilla keinoilla
tietysti.

VIRVA. Onko lupa elää toisten elämää?

NIINA. (Nousten jälleen puuhailemaan jotakin.) Rakas lapsi, sinusta on
tullut oikea kamarifilosofi. Teet kysymyksiä, jotka eivät kuulu sinun
iällesi ja joita, mikäli minä ymmärrän, ei millään iällä voi ratkaista.
Kuka sanoo, mikä on sinun, mikä minun elämää! Elämä on yhteistä.
Jokainen sieppaa siitä palasen, minkä sattuu saamaan. Ja useimmat
koettavat haukata itselleen niin hyvän palan kuin mahdollista, mutta...
parhaimmat säästävät sen toiselle... Jalompaa on ajatella muita kuin
itseään...

VIRVA. (Hajamieliseksi käyden.) Toiseen meillä siis on omistusoikeus,
ei itseemme. Sitä pitää vain loitontaa, loitontaa...

NIINA. Niin, sitä se on elämisen taito. Mutta sen oppii vasta
myöhemmin, vanhempana, elämän mukana...

VIRVA. (Suorasukaisesti.) Onko sinulla elämisen taito, äiti?

NIINA. (Leikikkäästi.) On kuin onkin. Luuletko sinä, ettei tässä
tarvita taitoa tämänkin talon hoitelemisessa! Isä on epäkäytännöllisyys
itse, ja sinä näyt tulevan isääsi. Tahtoisinpa minä nähdä, miten te
kaksi täällä suoriutuisitte ilman minua. Isällä on oma, sisäinen
maailmansa, jossa hän elää, ulkonaisesta hän ei ymmärrä mitään.

VIRVA. Eikä hän välitäkään siitä. Kun meillä on vieraita, niin
harvoinhan isä on mukana. Sellainen kiusaa häntä... Jättäisit sinäkin,
äiti, sellaisen!

NIINA. Kärsivällisyyttähän se kyllä monasti kysyy, oikein
näyttelemislahjoja, joita ei minulla synnynnäisesti yhtään ole,
mutta kaikkeen tottuu ... Perhe-elämä tuo mukanaan yhteiskunnallisia
seurusteluvelvollisuuksia...

VIRVA. Mikä perhe me olemme! Täällä me kuljemme kukin itseksemme,
tuskin näemme toisiamme päiväkausiin. Murjotamme äänettöminä
toisillemme. Mutta sinä katsot asiaksesi hymyillä ja laverrella
oudoille ihmisille ja edustaa onnellista perhettä. Sanoisit pikemmin:
»Menkää niin pitkälle kuin pippuri kasvaa!» Niin minä tekisin.

NIINA. Niin voi ajatella, mutta niin ei tehdä. Ihmiset ymmärtäisivät
sen väärin. Tai sitten he ryntäisivät suoraan isän kimppuun, ja se
olisi pahinta. Hänen täytyy saada säilyttää ehdoton työrauhansa. Hänen
täytyy saada olla yksinäinen ja vapaa. Keskellä kotia ja yhteiskuntaa.
Se ei ole helppoa. Se ei kävisi muuten, ellen minä esiintyisi
aallonmurtajana ulospäin.

VIRVA. Ja ruoskana sisäänpäin. Minua sinä aina vangitset. Minäkin
tahtoisin olla vapaa ja saada työrauhaa. Mutta minä en saa laulaa
koskaan. Aina se häiritsee...

NIINA. Saathan sinä, lapsi kulta, laulaa, aina kun isä on poissa, niin
paljon kuin tahdot. Nytkin voit mennä laulamaan.

VIRVA (Happamesti.) Ei minulla nyt ole inspiratsionia. Tuollainen
säännöstely tappaa kaiken innon.

NIINA. Mutta isähän on niin paljon poissa.

VIRVA. (Nousten kävelemään kädet selän takana.) Tietysti hän on poissa.
Täällä kotona on hirveän ikävä. Kuka täällä viihtyisi. Isä huvittelee
ulkona...

NIINA. Isällä on paljon toimituksia kaupungilla. Eikä koti ole
sitäpaitsi huvia varten. Se on lepoa ja työtä varten, sisäistä ja
ulkonaista kasvatusta varten (Istuutuu leposohvalle.)

VIRVA. Sinulla on väärä kasvatustapa, äiti. Isä sanoo aina, että
paras tapa kasvattaa lapsia on antaa niiden kasvaa vain. Sinä aina
kiellät. Jos minä aion mennä isän huoneeseen, sanot sinä, että se
häiritsee häntä, ja minä tiedän, että hän pitää siitä. Isä ei kiellä
milloinkaan...

NIINA. Senpätähden täytyy juuri minun se tehdä, säästää isä ikäviltä
vaikutelmilta. Mitä hänen työstään tulisi, jos hänen pitäisi ruveta
täällä komentoa pitämään.

VIRVA. (Kuvittelevasti.) Minä aionkin lähteä pois kotoa, tiedätkö
sen, äiti, matkustaa ulkomaille, niin, ja olla siellä hyvin, hyvin
kauan niinkuin täti Juudit ja tulla suureksi... Täti Juudit on niin
toisenlainen kuin kaikki muut. Vaikka en minä oikein hänestäkään
pidä. Aina hän puhuu ihmisyydestä, niinkuin se olisi yksinomaan hänen
patenttinsa. Ihminen minäkin olen ja me kaikki. Ja minusta on ihmisyys
siinä, että on vapaa ja voi tehdä mitä haluaa.

NIINA. Vapaus ei ole vain siinä, että voi tehdä mitä haluaa, vaan että
voi jättää tekemättäkin sen, mitä haluaa...

VIRVA. (Tullen Niinan luo hellitellen, säälitellen.) Sinä, äiti, olet
varmaan jättänyt paljon tekemättä sellaista, mitä olisit halunnut.
Siksi minusta tuntuukin, että sinulla on ainoastaan elämisen taito, ei
itse elämää...

NIINA. (Raskaasti.) Itse elämä on juuri tällaista. Sinä et ymmärrä sitä
vielä (Silitellen Virvan kättä.) Miten voisitkaan. En minäkään sitä
vielä sinun iälläsi ymmärtänyt...

VIRVA. (Soinnuttomasti.) Ja milloin sinä sen opit ymmärtämään?

NIINA. (Arkaellen, hiljaa.) Sinulle on niin vaikea puhua. Sinä
olet niin umpimielinen ja kova. Tai sitten sellainen epätasainen
pusahtelija. Minä en ole saanut koskaan puhua kenellekään mitään
oikeista asioista. Siksi olen oppinut puhumaan joutavuuksia. Minä en
ole voinut koskaan kertoa kenellekään sisäisestä itsestäni, siksi olen
oppinut puhumaan ulkonaisista arkiaskareista, ruoasta ja vaatteista,
tuloista ja menoista, kauniista ilmasta ja kalliista ajasta. Kyllä minä
tiedän, että moni pitää minua senvuoksi ajatuksettomana kananpäänä,
liian tuhmana puolisona viisaalle Johannekselle, liian arkipäiväisenä
elämäntoverina runoilijalle. Mutta luuletko, että isä sietäisi toista
viisasta vierellään, sellaista, joka sekaantuisi hänen sisäisen
maailmansa asioihin. Se rajoittaisi häntä, ja hänen täytyy saada olla
rajaton, rajoittamaton, yksinäinen (Huoaten.) Hän on runoilija! Sielun
yksinäisyys on runojen yrttitarha, on hän sanonut. Mutta minulle, joka
olen vain tavallinen ihminen, on yksinäisyys usein ollut vaikeaa...
Minä odotin, että se sinun kerallasi, kun sinä kasvaisit suureksi,
menisi pois... Mutta se ei mennytkään. Sinusta tuli samanlainen...

VIRVA. (Kiivaasti.) Kuin kuka?

NIINA. ... kuin isäsi. Niin. Hänkään ei ymmärrä tätä maailmaa, ja niin
täytyi minun oppia ymmärtämään...

VIRVA. Onko se onnellista?

NIINA. Mahdollisimman onnellista ainakin (Kuin itsekseen.) Työnjakoa,
järjestystä... Jos ei muuta...

VIRVA. (Ponnahtaen.) Niin, niin, johan sinä selitit. Isä hoitaa
sisäiset asiat, sinä ulkonaiset! Hän hengen, sinä aineen! Mikä
sopusointu tässä meidän perheessä vallitsee! Hahahaa! Ja millainen
onni! Siitä voi saada ihan vatsansa kipeäksi. Hahahaa!

NIINA. (Lempeästi ja surullisesti.) Voi sinua, Virva, miten sinä olet
katkera ja kummallinen. Luuletko, että tässä kehun itseäni tai kotiani?
Tiedänhän minä, miten ristiriitaisista aineksista se on rakennettu.
Mutta ainakin olen koettanut rakentaa sitä rakkaudella, parhaani
mukaan. Mutta sinä teet pilkaksi koko elämäni ponnistuksen. Se koskee
minuun... (Painaa pään käsiinsä.)

VIRVA. Suo anteeksi, äiti. Älä ole minulle vihainen.

NIINA. Enhän minä osaa olla sinulle vihainen, vaikka oikeastaan
pitäisi. Sillä minä tunnen tuon. Kyllä se parantuu ajan mukana. On
minullakin ollut levottomat hetkeni. Entä sitten sinulla, joka olet
sellainen levoton virvaliekki koko tyttö.

VIRVA. (Leikittelevästi.) Ja siitä liekistä ei ainakaan rakenneta
takkavalkeoita (Pikkuvanhasti.) Kyllä avioliitto on sentään jotakin
vallan kauheaa. Se on onnettomuus, ja ihmiset luulevat, että se on
onni! Kuinka he ovat typeriä!

NIINA. Onnen ikävä on onnettomuuden pelkoa voimakkaampi.

VIRVA. Onnen ikävä minullakin on, mutta tiedän, ettei minun ikävöimäni
onni ole avioliitossa.

NIINA. (Katsoo häneen pitkään.) No mutta... (äidillisesti) etkö sinä
ehkä rakastakaan Akselia? Minä luulin...

VIRVA. (Vältellen.) Onko rakkaudessa sitten onni?

NIINA. (Samoin vältellen.) Eiköhän. Ainakin jotakin, jota naisen
kannattaa ikävöidä...

VIRVA. (Vaikenee.)

NIINA. Multa tutki vakavasti tunteitasi, tyttöseni. Älä leiki
sydämillä... Jos et rakasta Akselia, niin...

VIRVA. (Halveksivasti.) Miten sinä olet vanhanaikainen, äiti.

NIINA. Ei minulla ole mitään Akselia vastaan. Hän on oikein kiltti
poika. Ja varojakin hänellä on... Minusta vain tuntuu, ettet sinä ole
aina oikein kiltti häntä kohtaan...

VIRVA. (Hymähtäen.) Kiltti! (Äkkiä muuttaen äänen väriä, pilkallisesti,
keveästi, ylimielisesti.) Niin, niin, sinä olet oikeassa, äiti! Sinä
olet aina oikeassa. Minulla on todellakin sietämätön tapa kohdella
ihmisiä, Akseliakin. Hän on todellakin kiltti poika, tavattoman kiltti,
aivan pumpulitukko hän on, aivan mansikka ja ruusu, ilman yhtään
piikkiä, aivan mallikelpoinen mammanpoika! (Puuskahtaen.) Hänellä ei
todellakaan ole muuta vikaa kuin että hän on kiltti. Se on ainoa vika
ihmisessä jota minä vihaan, ja ainoa ansio, jonka vuoksi minä joskus
menen jonkun kanssa naimisiin, jos menen ... Ja tuollainen Akseli on
silloin vain pieni akseli siinä pyörässä, jolla minä pyörin eteenpäin
elämässä!

(Niina tuijottaa tyrmistyneenä tyttäreensä. Virva säntää ulos ovesta,
multa törmää siinä yhteen Akselin kanssa, joka juuri tulee ulkoa pari
punaista neilikkaa kädessään.)


II kohtaus.

AKSELI. Hyvää päivää, täti! Hyvää päivää, Virva (Kiinnittää kukat hänen
rintaansa.)

VIRVA. (Pirullisella ystävällisyydellä.) Kiitän. Olet aina niin kiltti.

AKSELI. Tulin hakemaan Virvaa vähän kävelemään — jos täti sallii.
Ulkona on suurenmoinen ilma.

NIINA. Menkää vaan, lapset, menkää! Virva istuu liian paljon sisällä ja
käy kalpeaksi... (Menee pois, heittäen pitkän, puolittain nuhtelevan,
puolittain rukoilevan katseen Virvaan. Tämä seisoo selin Akseliin
katsellen ulos ikkunasta.)

AKSELI. (Pehmeästi.) Virva.

VIRVA. (Ei vastaa.)

AKSELI. (Osaaottavasti.) Mikä sinua vaivaa, Virva.

VIRVA. (Äkisti kääntyen.) Aina vain vaivaa, vaivaa! Hyvä Jumala, eikö
ihmisillä tässä talossa ole enää mitään muuta puheenaihetta! Pahahenki
itse lähettää teidät jokaisen perätysten kysymään minulta, mikä minua
vaivaa. Se ei kuulu teihin, sanon minä. Antakaa minun olla rauhassa!

AKSELI. (Hiljaisesti.) Tarkoitukseni ei ollut pahoittaa sinua, Virva.
Suo anteeksi!

VIRVA. (Uudelleen kuohahtaen.) Minä en suo anteeksi mitään milloinkaan.
Sen tiedät ennestään. Tarkoitit sinä sitten tai et, ja annoin minä
anteeksi tai en, kun kerran pahoitit minua, niin pahoitit, siinä se! Ja
sitäpaitsi pahoitat sinä minua aina.

AKSELI. Millä minä pahoitan sinua?

VIRVA. Kaikella. Koko sinun olemuksesi kiusaa minua. Tapa, miten sinä
puhut, kävelet, ajattelet, tunnet...

AKSELI. (Alistuvaisesti.) Kuitenkin olen koettanut olla sinun
mieliksesi niin paljon kuin suinkin...

VIRVA. (Nyrpeästi.) Sepä se onkin juuri pahin. Sinun rakkautesi tekee
sinut aivan sietämättömäksi. Ennen olit hauskempi...

AKSELI. Millaiseksi sinä minut sitten tahtoisit?

VIRVA. (Hymähtäen kuin itsekseen.) Miten typerää! Sinä olet mikä olet,
siinä kaikki. Ei sille mitään voi!

AKSELI. Minä niin toivoisin, että voisin olla sinulle mieliksi...

VIRVA. Niin minäkin!

AKSELI. Ja tuottaa iloa sinulle. Kun vain tietäisin miten...

VIRVA. (Polkaisten jalkaa pahankurisesti ja piloillaan.) Mutta sinun
pitää se tietää! Luuletko sinä, että jos minun täytyy erikseen tilata
sinulta jokainen ilon aihe... se enää on mikään ilo minulle. Viimeksi
sanoin, että pidän kukista, ja sentähden toit nämä (Heittää kukat
pois.) Luuletko sinä, että ne tuovat iloa, tuollaiset tilauskukkaset.
Sinun olisi pitänyt itsestäsi ymmärtää tuoda ne. Onnen pitää tulla
yllätyksenä! Ja rakkauden! Sen pitää olla kuin satua, kuin unelmaa,
ilman sanoja, ilman selitystä! Ilman kysymyksiä ja vastauksia!
(Istuutuu leposohvaan. Haaveellisesti.) Muistatko miten kerran
kuvittelimme, että minä olisin sellainen ylhäinen linnanrouva ja
sinä minun paashipoikani... kaukana, kaukana jossakin etelässä,
missä palmut huojuvat, tulikärpäset lentelevät kuumassa yössä, missä
gondolit lipuvat mustaa vettä suurien tähtien alla kohti tuntemattomia
kohtaloita... Täällä on kaikki niin rumaa ... Siellä unelmain maassa on
kaikki toisin, kaikki kaunista.

AKSELI. (Hurmaantuneena.) Niin, siellä on kaikki kaunista! Ja sinne me
kerran lähdemme... minun ruhtinattareni... (Polvistuu, suutelee Virvan
kättä.)


III kohtaus.

KONTIALA. (Ilmestyy ovelle, nauraen.) Nuoriso harjoittelee galanteriaa.
Se on sievää, varsin sievää ja — harvinaista meidän ajallamme. Onko
isänne tavattavissa, neiti Virva.

VIRVA. (Lyhyesti.) Ei.

KONTIALA. Ette tiedä, milloin hän tulee?

VIRVA. En.

KONTIALA. Hän ilmoitti minulle olevansa näihin aikoihin kotosalla.

VIRVA. Voittehan odottaa siis ja odotellessanne harjoitella vaikka
vähän — galanteriaa! (Pyörähtää ympäri kantapäillään, lähtee, Akselin
seuratessa häntä.)


IV kohtaus.

JUUDIT. (On viimeisten repliikkien aikana tullut parvekkeelle,
kuuntelee kohtausta, hymyilee, laskeutuu alas.) Hirveän huonosti
kasvatettu lapsi, tämä talon ainukainen. Hyvää päivää, herra Kontiala.
(Kättelevät.)

KONTIALA. (Hymyillen.) Kerrassaan »l'enfant terrible», jota minun
ainakaan ei ole onnistunut kesyttää. Erittäin hauska tavata teitä,
neiti Marttinen. Minulla olisi ollut vähän asiaa Petralle, mutta hän ei
kuulu olevan kotona.

JUUDIT. Lienee mennyt vähän kävelemään. Kenties teillä on aikaa
odottaa. Istukaa, olkaa hyvä!

KONTIALA. (Istuutuen.) Mielihyvällä, etenkin jos minulla on kunnia
istahtaa hetkinen teidän seurassanne. Tässä pari päivää sitten, kun
vilahdukselta näin teidät, en ollut enää tunteakaan. Te olette niin
kaunistunut, etten sanoisi nuorentunut, vaikka siitä lienee jo yli
kymmenen vuotta, kun olette ollut viimeksi Suomessa. Jaa jaa, siellä on
hyvät viinit ja hedelmät ja sen semmoiset, miks'ei ne pitäisi ihmistä
nuorena. Täällä meillä, tässä suuressa edistysmaassa, ei muuta kuin
työtä ja työtä tai porsastelua... Sallittako? (Ottaa sikarin.)

JUUDIT. Olkaa hyvä!

KONTIALA. Tai ehkä tekin? (Tarjoaa.)

JUUDIT. (Naurahtaen.) En minä sentään niin miehekkääksi ole muuttunut.

KONTIALA. Mutta kyllä te olette harvinainen naiseksi, se täytyy
minun sanoa. Luoda itselleen ulkomaisella pohjalla itsenäinen asema,
se ei ole vähän se. Olen kyllä lukenut, mitä lehdissä teistä on
kerrottu. Toimitatte siellä Sveitsissä jotakin lehteä ja kuulutte
jos minkälaisiin liittoihin (Leikillisesti.) Ai ai se Sveitsi on
muuten vaarallinen maa. Kaikenlaiset ryövärit ja maankavaltajat,
vallankumoojat ja hullut pitävät sitä pesäpaikkanaan. Ettei teistä vain
ole tullut bolshevikki! Me täällä Suomessa pelkäämme bolshevikkeja
hirveästi.

JUUDIT. Minähän olen pasifisti, ajan vain maailmanrauhan asiaa...
Siitähän minä olen täällä jo esitelmöinytkin.

KONTIALA. Tosiaan, tosiaan. Mutta sehän vasta onkin
vallankumouksellista. Onneksi siitä ei koskaan tule mitään. Se on
haavetta, naisten ajanvietettä koko aate, samanlainen kuin kaikki nuo
teosofiat, esperantot, vapaamuurariudet ja mitä ne kaikki lienevätkään
nimeltään nuo nykyajan taikauskoiset uudestisyntymisliikkeet.

JUUDIT. (Hymyillen.) Te olette yhtä vanhoillinen kuin
ennenkin! Ja toimitatte tietysti myös yhä vielä uskollisesti
»Yhteiskunta»-lehteänne? Ja olette tietysti myös vanhapoika edelleen?

KONTIALA. (Kumartaa.) Luvallanne kaikkea.

JUUDIT. Ja minun lehteni »Tulevaisuus» edustaa riippumattomien
vasemmistolaisten ryhmää.

KONTIALA. Siellä ulkomailla tietysti voi herkutella sellaisellakin.
Siellä on tietysti sosialistejakin niin monta lajia kuin viinejä
viinilistassa. Mutta meillä ne ovat kaikki yhtä maata, riippuvat kaikki
yhdessä nuotassa, roskaväkeä alusta loppuun!

JUUDIT. Me olemme siis oikeastaan antagonisteja.

KONTIALA. Ei ainakaan näin harvan kerran tavatessa, neiti Juudit.
Saanhan sanoa teitä siksi, vai mitä? Olemmehan me oikeastaan
lapsuuden leikkitovereita. Ja toivottavasti on meillä myös vielä hyvä
yhteisymmärryksemme jäljellä?

JUUDIT. (Kuivasti.) Toivottavasti.

KONTIALA. Ja sentään te olette nyt kuin toinen ihminen, sellainen
maailmannainen, ja teidän mukananne tulee tuulahdus suuresta
maailmasta. Miten kummallista! Muistatteko, kuinka me lapsina leikimme
siellä Kontialan talon haassa? Te ja sisarenne olitte hevosia ja
minä renki. Te ryömitte nelinkontin ruohikossa, ja minä syötin teitä
suolaheinillä ja ketunleivillä. Oli nekin aikoja ne. Olemmeko me
tosiaan samoja ihmisiä?

JUUDIT. (Mietteissään.) Tuskin.

KONTIALA. Siitä on vuosia vierinyt ja paljon on muuttunut senjälkeen.
Kaikki muu paitsi minä. Minä olin silloin rakastunut sisareenne ja
olen yhä vielä. Eikö se ole hullunkurista? Silloin olin niin ujo,
etten uskaltanut sanoa sitä asianomaiselle itselleen, en kenellekään
muulle paitsi teille. Ja nyt on vielä asia ennallaan. Vielä sama suuri
salaisuus!

JUUDIT. (Naurahtaen.) Ja parasta on, että menette tuon »suuren»
salaisuutenne kanssa hautaan. Vanhoillapojilla täytyy aina olla
varastossa tuollaisia romanttisia koulupoikahaaveita, jotka eivät
merkitse sen enempää.

KONTIALA. (Omituisesti painostaen.) Vai eivät merkitse, vai eivät...

JUUDIT. Jos ne merkitsisivät, ette noin vain puhuisi niistä kelle
hyvänsä, ensimmäiselle vastaantulijalle.

KONTIALA. Pyydän. Te ette ole ensimmäinen kuka hyvänsä. Tehän
olette ainoa uskottuni tässä asiassa. Muistatteko, kun Niinalla oli
keuhkokuume, kuinka minä iso koulupoika itkin teidän helmassanne?
Te olette ainoa, joka olette nähnyt minun itkevän ja joka tiedätte,
miten pehmeä minä pohjaltani olen. Muut luulevat että olen kylmä ja
kova luonne. Ujous, nähkääs, se tekee tylyksi, se tekee röyhkeäksi,
se tekee raa'aksi. On tarve peittää arintaan. Muistatteko vielä, mitä
silloin sanoitte, kun paljastin sydämeni heikkouden? Ette kai, mutta
minä muistan. Te sanoitte: »Hyi, iso mies, joka itkee!» Te olette aina
ollut kova, neiti Juudit, yhtä kova kuin minä olen pehmeä (Sisäänpäin
kääntyneesti.) Minä, minä itken vieläkin sitä, että Niina tekee
kuolemaa...

Juudit. Tekee kuolemaa. Mitä tarkoitatte, herra Kontiala.

KONTIALA. Jos olisitte ollut hänen lähellään niin kauan kuin minä,
tietäisitte kyllä mitä tarkoitan, mutta mistä te olisitte vielä
huomannut! Teitä kohtaan harjoitetaan vieraskoreutta. Niin kai. Ja
kaikki näyttää harmoniselta. Mutta niin ei ole asian laita. Niina
kärsii. Hänet kulutetaan loppuun. Häntä kärvennetään hiljaisella
tulella yötä päivää...

JUUDIT. (Teennäisellä kummastuksella.) Kuka sen tekisi?

KONTIALA. Kuka! Te olette julma, neiti Juudit. Pitääkö minun mennä
henkilöllisyyksiin, silloin kun tämä henkilö on minun ystäväni ja
teidän entinen — hakkailijanne... Eikö hän ollutkin?

JUUDIT. (Kylmästi.) Pyydän, jättäkää minut pois näistä
perheromaaneistanne.

KONTIALA. Herra Jumala, loukkaannutteko te? Kaikkihan siitä silloin
puhuivat, juuri kun olitte tullut ylioppilaaksi ja Petra saanut
ensimmäisen teoksensa painosta. Aina olitte yhdessä...

JUUDIT. (Olkaansa kohauttaen.) Nuorten ihmisten tavallista seurustelua.
Eikö sellaista oltu ennen Suomessa nähty!

KONTIALA. Sen pahempi, että se oli vain sellaista! Minä olisin sydämeni
pohjasta suonut sen olevan jotakin enemmän. Pelkästään jo itsekkäistä
syistä. Te olisitte saanut Petran ja minä olisin saanut Niinan! Kaikki
olisi käynyt kuin nuottien mukaan. Mutta te hylkäsitte hänet...

JUUDIT. Pyydän, ei tuonkaltaisia vihjauksia!

KONTIALA. (Sotkien pois.) Niin, tarkoitan, kun ei teidän välillänne
ollut mitään syvempää eikä siitä syntynyt sen kestävämpää, niin Petra
iski silmänsä sisareenne, minun ihanteeseeni, tuohon lapseen...
Piloillaan, leikillään. Ja arvaahan sen, miten runoilija-sädekehä
sokaisi tuon tyttöparan. Ei siihen minun ollut tuleminen enää
likellekään. Ja tässä nyt ollaan...

JUUDIT. Mitä tässä sitten on valittamista!

KONTIALA. (Humoristisesti.) Eikö minulla muka ole valittamista, kun
jäin ilman...

JUUDIT. Sisareni ei ainakaan näy katuvan kauppojaan.

KONTIALA. Sepä se pahin onkin. Hän ei edes valita. Hän on jo kohtalonsa
turruttama. Hän on onneton eikä edes tiedä sitä. Hän alistuu miehelleen
kuin orja, taipuu kuin vitsan varpa hänen käsissään...

JUUDIT. Toisen silmillä ei voida arvioida toisen kohtaloa. Onnettomuus,
jota ei tunne, ei ole mikään onnettomuus. Monelle naiselle on
alistuminen elämänehto, rakkauden mittapuu...

KONTIALA. (Pehmeästi.) Hän hukkaa oman persoonallisuutensa tai on jo
hukannut...

JUUDIT. (Ajatuksissaan.) Moni löytää itsensä hukatessaan minuutensa.

KONTIALA. (Vilkastuen.) Äh! Paradokseja! Kirjallisia mielikuvia! Hui
hai! Minäpä esitän teille muutamia kuivia tosiasioita. Muistattehan
millainen Niina oli nuorena tyttönä! Kuin luotu kasvamaan auringossa
ja levittämään aurinkoa ympärilleen. Ja millainen lauluääni hänellä
oli! Mutta hän ei laula enää milloinkaan! Ja miten hurmaavasti hän
tanssi! Ja nyt! Niin hiljainen, taltutettu. Tuskin hän enää hymyää,
ei milloinkaan naura, ainoastaan palvelee ja jumaloi suurta miestään,
joka tuskin huomaa häntä. Hän ei tohdi puhua ainoankaan miehen kanssa,
jotta ei kadottaisi miehensä luottamusta. Mutta Petra itse — ohoo —
hän sallii itselleen yhtä ja toista — tjaa — runollisia seikkailuja
tai kuinka sanoisin, kirjallisia kokemuksia, aiheiden metsästystä...
Oh, runoilija, hän on ihmisenä hirviö, neiti Juudit, häikäilemätön
tyranni, itsekäs, pahankurinen lapsi, ilveilijä parasta lajia,
sydämetön saippuakupla, itsensä ympäri kieppuva hullu koira... (Kävelee
kiihtyneenä huoneessa edestakaisin.)

JUUDIT. (Keskeyttää nauraen.) Ja sellaiselle hirviölle toivottelitte
minua. Ette mahda panna paljoa arvoa minun elämälleni...

KONTIALA. (Pysähtyen hänen eteensä.) Luvalla sanoen, en koskaan ole
ollut rakastunut teihin, mutta olen aina kunnioittanut teitä — kuin
miestoveria. Ja teissä olisi kyllä ollut miehen vastusta. Teille olisi
Petra sopinut. Niina on hemmoitellut hänet piloille. Ja hän kohtelee
Niinaa kuin tyhjää ilmaa vain... No, olkoon ne asiat penkomatta!
Mutta olettehan nähnyt, miten kalpea ja kuihtunut hän on, aivan kuin
viidentoista lapsen äiti. Ja yksi tytär vain. Mutta hän onkin niinkuin
rakuuna ja mies — niinkuin viisitoista lasta! Onpa siinä kestämistä!

JUUDIT. (Vähän kujeellisesti.) Teistäpä on tullut innokas esitaistelija
naisen vapauden puolesta. Kuka olisi uskonut! Ja miten se sopii yhteen
teidän taantumuksellisen yhteiskuntapolitiikkanne kanssa?

KONTIALA. Naisen paikka on koti. Mutta siellä hänen tuleekin olla
valtiattarena. Ja etenkin mitä Niinaan tulee... No niin, minulla on
omat heikkouteni. Minun täytyy tunnustaa, että omasta puolestani panen
paljon enemmän arvoa kauniille naiselle, joka laulaa ihanasti, kuin
raa'alle miehelle, joka kirjoittaa riimejä, joita ei kukaan ymmärrä,
joissa tavallisin asia on tehty vaikeatajuiseksi, selvin ajatus
sekavaksi...

JUUDIT. Ettepä te arvostele erittäin korkeaksi runouden merkitystä...

KONTIALA. (Levittäen käsiään.) Tjaah. Kullakin on oma makunsa, mikä
pitää minkinlaisista koruista.

JUUDIT. Koruista?

KONTIALA. Kaikki taide on ylellisyystavaraa.

JUUDIT. (Terävästi.) Ja siis vain rikkaiden pöydälle omiaan, teidän
mielestänne. On suuri vahinko, jos runous alentuu tai alennetaan
sellaiseksi (Kuin itsekseen.) Sen pitäisi olla ihmisyyden lippu ja
kansojen omatunto...

KONTIALA. Lorua, lorua! Sellaista ei usko kukaan paitsi ehkä jotkut
romantisoivat esteetikot, rakastuneet tyttölapset ja runoilijat itse
tietysti. He tietysti itse kuvittelevat olevansa kuninkaita hengen
maailmassa, kansojen johtajia ja valtiollisen elämän polttopisteitä
— ja ties mitä. Höpsistä, sanon minä. Mutta antaa lasten pitää
lastensatunsa... Turhamaisuus on kaikkien taiteilijain perisynti,
ja siitä langasta voi heitä vetää kuin jäsennukkeja, mihin asentoon
vain haluaa. En ole nähnyt muita niin moraalittomia ihmisiä.
Runoilijat kansojen omaksitunnoksi! Hahahaa. Joilla ei ole omaatuntoa
itselläänkään. Runoilijoilla ja kansoilla on sellainen omatunto kuin
niille annetaan.

JUUDIT. Ja ketkä sen antavat?

KONTIALA. Liiankin usein sellaiset, joiden ei pitäisi tehdä sitä.
Terveiden, yhteiskuntaa säilyttävien voimien tulisi alistaa kaikki
alaikäiset ja edesvastuuttomat. Harvain hallitus!

JUUDIT. Vaikkakin nuo harvat veisivät kansan perikatoon!

KONTIALA. Kansa itse tekee sen vielä varmemmin...


V kohtaus.

(Viimeisien vuorosanojen aikana on ovi auennut oikealta — sisään tulee
Niina ja hänen jäljessään palvelijatar kantaen kahvitarjotinta, jonka
hän laskee pöydälle. Niina kättelee Kontialaa.)

NIINA. (Hymyillen.) Joko taas tuota hirveätä politiikkaa! Sen saattoi
arvatakin, kun kaksi sanomalehti-ihmistä sattuu yhteen. Kuuma kahvi
ehkä vähän jäähdyttää puolueintohimoja. Johanneskin juuri tuli kotiin,
niin että hän kai on tuossa tuokiossa täällä.

KONTIALA. (Nauraen, Juuditille.) Politiikka on Niina-rouvan
kauhistus. Se pukee häntä hyvin. Se on niin aito naisellista!
(Niinan puoleen.) Ole huoleti, emme me tällä kertaa väitelleetkään
yhteiskunnallisista kysymyksistä. Me oikeastaan puhuimme vain
yhteisistä lapsuudenmuistoista.

NIINA. Ne eivät mahtaneet sitten olla erittäin hauskoja. Te olitte
vallan sotaisen näköiset, kun astuin sisään.

JUUDIT. Me johduimme lapsuudenmuistoista runouteen ja ehdimme siitä jo
vähän kinastella.

NIINA. (Nauraen.) Pieni riidan rapina kuuluu Villen seuratapoihin
meillä. Johannes ja Ville kinastelevat aina...


VI kohtaus.

PETRA. (Astuu sisään vasemmalta, leikillisesti.) Vai niin, vai niin,
vai kinastelemme me, no ihmekös tuo! Kontiala puhuu aina runoudesta,
josta hän ei ymmärrä mitään...

KONTIALA (Samaan äänilajiin.) Ja Petra puhuu politiikasta, josta hän
ymmärtää vielä vähemmän... (Kaikki nauravat.)

PETRA. (Juuditin puoleen.) Tämän Ville-ystävän keppihevonen on haukkua
runoilijoita...

JUUDIT. No, sen olen jo ehtinyt huomata.

NIINA. (Kaataen kahvia kuppeihin.) Ville on sellainen kiusoittelija.
Mikään ei ole hänelle pyhää. Mutta kaikki sanomalehtimiehet taitavat
olla samanlaisia kyynikkoja.

PETRA. (Lyöden Kontialaa olalle.) Hei, terve mieheen (Istuutuu.) Ei hän
ole muuten niin paha kuin hänen sanansa! Aivan vaaraton! Vaikka hän
puhuu vähän puuta heinää.

KONTIALA. Minä pysyn kannallani, jota äsken neiti Juuditille selitin,
että runoilijat ovat kuin purjelaivoja, joilla on suuret, kauas näkyvät
purjeet eikä mitään ankkuria...

PETRA. (Viitaten leikillisesti Niinaan.) Entäs, mitäs tästä ankkurista
sanot?

KONTIALA. (Jatkaa.) Heillä voi olla vaimo ja koti, mutta se ei sido
heitä kuten muita kuolevaisia. Heillä ei tarvitse olla edesvastuun
tunnetta. Heille annetaan kaikki anteeksi. Heillä on kaikki
yhteiskunnalliset edut ilman vastaavaa verotusta. Luonnottomia
etuoikeuksia, sanon minä. Liiallisia vapauksia...

PETRA. (Leksotellen naisille.) Vapaus on Kontialan puolueessa vähän
niinkuin pannaan julistettu. Hän on puoluekurin alla nähkääs... Ja hän
kadehtii minua, joka olen villi...

KONTIALA. Minä olen äkeissäni sinulle.

PETRA. No sen kyllä huomaa. Mutta mistä?

KONTIALA. (Asiallisesti, yksityisesti.) Meidän olisi jo aikoja sitten
pitänyt saada se runosi armeijan vuosijuhlapäiväksi. Ja sinä vain
vetelehdit ja viivyttelet...

JUUDIT. (Väliin.) Hänellä on aikaisempiakin tilauksia. Minäkin olen
tilannut runon.

KONTIALA. Te! — Rakkausrunot saavat odottaa...

JUUDIT. Mutta rauhanystävien mielenosoituspäivä ei odota.

KONTIALA. (Petralle.) Sinä olet siis luvannut avustaa rauhanystävien
mielenosoitusta. Sellaisesta voisit mielestäni kieltäytyä.

PETRA. (Pannen käden sydämelleen, kavalieerimaisesti.) Kauniilta
kälyltäni en voi kieltää mitään, vaikka se maksaisi henkeni.

KONTIALA. Kaunis nainen on aina vaarallinen, se tiedetään, mutta
etenkin tässä tapauksessa. Sillä mitä noihin rauhanystäviin tulee, niin
minä pelkään, että, lievimmin sanottuna, se on sangen hämäräperäistä
joukkokuntaa...

JUUDIT. Eikö runoilijan tule olla kuin Jumalan aurinko, joka paistaa
hyville ja pahoille? Kuinka tahdotte vangita mielikuvitusta, jonka
olemus on vapaus?

KONTIALA. (Happamesti.) Minä en tahdo vangita kenenkään mielikuvitusta!
Minusta nähden saa runoilija sulloa värssynsä täyteen aurinkoa
ja kauneutta ja jaloutta ja urhoollisuutta, sotaa ja rauhaa ja
piru soita vaikka mitä, vaikka vallankumousta, kunhan ne vain
joutuvat oikeihin käsiin ja kulkevat oikeiden välikäsien kautta.
On jotakin, jota sanotaan terveeksi järjeksi ja tahdikkuudeksi, on
liikeperiaatteita. Petra kuuluu tavallaan meille, meidän lehdellemme,
meidän kustannusyhtiöllemme, ja lehdellä ja yhtiöllä taaskin on oma
poliittinen kantansa...

JUUDIT. Ja te tahdotte kytkeä hänet puoluepilttuuseen.

KONTIALA. Jos runoilija ei kuulukaan puolueelle, kuuluu hän ainakin
isänmaalle.

JUUDIT. Runoilija kuuluu ihmiskunnalle.

KONTIALA. (Jyrkästi.) Hyvä. Mutta ottakaa huomioon, että nykymaailman
aikana eivät kaikki, jotka kantavat ihmisen nimeä, ole ihmisiä.
Katsokaa bolshevikkeja! Murhaajia, ryöväreitä, elukoita, mielipuolia,
villipetoja he ovat. Ja heitä vastaan on ihmiskunnan hyväntekijöillä
vain yksi keino: ase.

JUUDIT. Ihmiskunnan hyväntekijöitä eivät ole murhamiehet, vaan
lääkärit, ja lääkärin tunnuslause on: parantaa, ei tappaa.

KONTIALA. Toinen puoli ihmiskuntaa on kuolemaan tuomittu, perikadon oma.

JUUDIT. Kun toinen puoli ihmiskuntaa on sokeudessaan syössyt
sen perikatoon! Eivätkö heidän silmänsä siis milloinkaan aukene
näkemään, että tuo toinen puoli riutuu leivän, ilman, auringon,
onnen, vapauden puutteessa, liiallisen työn uhrina, kurjuudessa,
jonka toisen puolen ylellisyys ja itsekkäisyys on aiheuttanut. Se on
hoippunut nälkäkuoleman partaalla vuosisatoja, polvesta polveen, ja
he ihmettelevät, että se kapinoi, että sillä on liian kiire tulla
onnelliseksi, että se hätäilee. Ihmettelevät, että se ei äänestä
olevien olojen puolesta tässä mallikelpoisessa yhteiskunnassa,
yhteiskuntaa säilyttävien ainesten kanssa. Ihmettelevät sitä, että
jotkut ovat saaneet päähänsä niin vallankumouksellisia oppeja, ettei
muka enää saisi tappaa... Ihmiset ovat sokeita, mutta miksi on
heidät sokaistu? Miksi puhutaan ja kirjoitetaan kunnian kentistä,
kunniamerkeistä, sankareista, miksi puetetaan sota loistavaan pukuun
ja naamiaishelyihin, miksi säestetään sitä soitolla ja laululla ja
runolla? Pois kaikki kaunis valhe! Sota on teurastusta ja sotilaat
pyöveleitä. Ja ihmisillä on oikeus elää! Ja — olla tappamatta!

KONTIALA. (Ivallisesti.) Siis _Fiat justitia, pereat mundus_!
(Viimeisten repliikkien aikana ovat Juudit ja Kontiala kiihtyneinä
nousseet ja siirtyneet pois pöydän ympäriltä. Petra ja Niina istuvat,
Petra katsellen Juuditia, mutta ikäänkuin ei kuulisi koko keskustelua,
Niina vähän levottomasti silmäillen läsnäolijoita.)

NIINA. Heretkää jo, hyvät ystävät! Tuosta voi tulla aivan hulluksi.


VII kohtaus.

MUMMU. (Kurkistaa arasti ovelta, astuu sitten muutaman askeleen Niinaan
päin tehden merkkejä.) Rouva! Virva siellä kyselee rouvaa ja pyysi
minua käymään sanomassa...

NIINA. (Nousten.) Niin todellakin. Unohdin aivan, että minun piti
lähteä Virvan kanssa ompelijattarelle...

MUMMU. (Vetää Niinan syrjään, kuiskaten salaperäisesti.) Rouva,
kuulkaa, kun se oli taas Virva sen pojan kanssa.

NIINA. Minkä pojan?

MUMMU. No sen Sannin Matin. Pisti puutarhassa pienen paketin sille
käteen. Näin sen omin silmin ja sanon sen rouvalle vain sen vuoksi,
ettei rouva luulisi vielä minun kulettavan talosta pois tavaraa. Viaton
minä siihen olen, niin totta kuin Jumala on taivaassa. Vaikka onkin
niin köyhää ja vaivaista tuo suku. Mitäs minulla olisi antamista, jolla
ei ole mitään. Sanon sen Sannillekin aina, kun tulee, ja ihan sydäntä
lekottaa, kun se siihen tulla kuukertaa. »Tulin Mummua katsomaan»,
sanoo. »Mitäs Mummussa on katsomista», sanon minä. »Ei mitään. Ja mitäs
tänne tulet ihmisiä häpäisemään?» Luullaan vielä minun hyysäävän häntä.
Hävetä saa silmänsä täyteen tuon kurjan tähden. Ei ole meidän suvussa
ennen ollut vaimonpuolta, jolla olisi ollut tahra papinkirjassa, ei
ole. Luullaan vielä minun sille ruokaa holvaavan...

NIINA. (Taputtaen Mummua ja vieden hänet pois kerallaan.) Mitäs Mummu
nyt turhia! Antaa Sannin vaan käydä tervehtimässä ja pojan myös...
(Menevät.)


VIII kohtaus.

KONTIALA. (Vähän virallisesti.) Niin, kuinka se on sen runon laita?

PETRA. (Kuin heräten.) Ei ole vielä valmis. Onhan tässä aikaa...

KONTIALA. (Pisteliäästi.) Eipä liikoja. Mutta onhan sinulla
nyt selvillä sotajoukosta sekä totuus että valhe (Käyden taas
leikilliseksi.) Ja jos minä saan lausua joitakin toivomuksia, niin
pyytäisin sinua pysymään kauniin valheen kannalla. Hyvästi, neiti
Juudit! (Petralle.) Vielä ystävän neuvo: varo kauniita naisia, kaunista
kälyä erittäin. Muista tarinaa Juuditista ja Holoferneesta! (Kumartaa,
lähtee.)


IX kohtaus.

PETRA. (Kuin itsekseen.) Jumalan kiitos, että menivät vihdoin. (Katsoo
Juuditiin. Hetken vaitiolo. Muuttuneella äänellä.) Juudit!... Oletko se
todellakin sinä! Vai onko se sinun haamusi?

JUUDIT. (Hiljaa, kaukaisesti.) Minä luulen, että se on minun haamuni...

PETRA. Miten kaikki elämässä käy toisin kuin mitä kuvittelee. Kymmenen
pitkää vuotta olen sinua odottanut takaisin tulevaksi, joka päivä, joka
hetki. Ja minä kuvittelin, että kun se hetki koittaa, niin silloin on
suuri juhla kahdella ihmisellä maan päällä, korkea ja hiljainen kuin
kohtalon täytymys, vaikka he kohtaisivat toisensa keskellä hälisevää
katua. Ja nyt olet ollut täällä jo viikon päivät, minun luonani, enkä
ole saanut sinua edes kahden kesken tavata. Äsken sinun läsnäolosi
aivan salpasi suuni, en voinut ottaa osaa keskusteluun, en kuullut edes
mistä oli puhe. Minä kuuntelin vain sinun äänesi sointua, joka oli
kuin helkähdys autuaammilta ajoilta; minä katselin vain sinun tummien
silmiesi syviin kaivoihin, jotka heijastelivat minulle nuoruuteni
taivaan tähtiä, ja kyselin itseltäni: onko, onko hän todellakin minun
Juuditini?...

JUUDIT. Et saa, et saa puhua noin, Johannes. Minä en ole sinun
Juuditisi, sen tiedät.

PETRA. (Uneksivasti.) Sinä olit kuitenkin kerran...

JUUDIT. Mitä entisistä! Ne on unohdettu...

PETRA. Se ei ole totta, Juudit. Sinä et ole voinut unohtaa. Tai olet
unohtanut kaiken sen pahan, järjettömän, ohimenevän ja epäoleellisen,
joka meidät erotti, kuten minä, ja muistat vain sen suuren, hyvän, sen
ihanan henkiheimolaisuuden, joka meidät yhdisti ja yhdistää vieläkin...

JUUDIT. (Päätään pudistaen.) Kaikki erottaa meitä nyt. Me kuulumme eri
maailmoihin.

PETRA. Vaikka tähdestä tähteen kutoo sillan rakkaus!

JUUDIT. Miten sinä puhut! Minä en rakasta sinua...

PETRA. (Hiljaa.) Muistatko, Juudit, kerran kuvittelimme rakkautta, joka
kestäisi iankaikkisesta iankaikkisuuteen. Mihin kadotit sen rakkauden?

JUUDIT. (Kaukaisesti.) Sille rakkaudelle kävi huonosti. Se muuttui
vihaksi, sitten halveksinnaksi, sitten suruksi ja anteeksiannoksi,
vihdoin unohdukseksi...

PETRA. Ei, sinä et ole voinut unohtaa. Sinäkin olet kärsinyt kuten
minä, minä näen sen silmistäsi, huuliesi kaarteesta, kuulen sen äänesi
soinnista ... Ja kärsimys se pitää muistia vireillä...

JUUDIT. Minä en kärsi enää...

PETRA. Mutta et ole onnellinenkaan — niinkuin olisit voinut olla...

JUUDIT. Olen nyt toisella tavalla onnellinen... minulla on työni...

PETRA. Mitä on elämä ilman rakkautta!

JUUDIT. Minä rakastan nyt kaikkia ihmisiä. Niin on minun sydämeni
laajentunut — sinun jälkeesi. Sinä surmasit minussa naisen, mutta teit
minusta ihmisen.

PETRA. Ja minun sydämeeni ei mahdu ketään muuta kuin sinä, Juudit. Niin
sulkeutui se suruunsa, silloin kun sinä minut hylkäsit. Sitä samaa
saavuttamatonta rakkautta se on siitä asti kaihonnut ja ikävöinyt, sitä
ihanteen täyttymystä... Sinä murskasit minun elämäni onnen, mutta teit
minusta runoilijan...

JUUDIT. Sekin on onni...

PETRA. On, jos kuviteltu onni on onnea. Tai ehkä se onkin ainoa
todellinen!

JUUDIT. Ainakin sinulle. Tuo mitä sanoit, on runoilijan uskontunnustus.
Sinä et milloinkaan ole kestänyt todellisuutta. Sinä olet kuvittelija,
haaveilija. Kun sen opin ymmärtämään, opin myös antamaan paljon
anteeksi ja alistumaan kohtaloon... Ei voinut käydä toisin... Ja sinä
olet sama vielä. Sinuun ei voi luottaa...

PETRA (Keskeyttäen.) Entä sinuun sitten! Sinusta ei voi olla
turvallinen, sinua ei koskaan kokonaan omista. Sinä olet liian
rauhallinen, liian itsenäinen. Sinä olet aina nuori ja kaunis ja
voimakas. Sinulla ei ole kuihtumusta! Olet aina lähtövalmis. — Ja
rakkaudessa, siinä on jotakin orjuuttavaa, jotakin heikkoa, jotakin
paikalleen näännyttävää...

JUUDIT. Sinua ei voi ottaa toden kannalta. Ellen sitä tietäisi, niin
luuletko, että näin tyynenä kuuntelisin rakkauden kuvitelmiasi — sinun
omassa kodissasi, oman vaimosi vieraana...

PETRA. (Katkerasti.) Omassa kodissani! Miten sinä olet sokea, Juudit!
Onko tämä minun kotini! Minulla on täällä huone, yösija, ruokapaikka,
palvelus, mutta ei kotia! Minulla on rouva, emännöitsijä, salongin
pitäjätär, asunto-osakas, mitä hyvänsä, mutta ei vaimoa, ei sellaista,
joksi minä häntä kuvittelen, joka olisi yht'aikaa työtoveri ja
rakastajatar, äiti ja sisar, runotar ja innoittaja, ruoskija ja
palkitsija, omantunnon vaiva ja parantaja, purje ja ankkuri, ja
jollainen sinä olisit voinut olla, jos olisit tahtonut. Minulla ei ole
muuta omaista maailmassa kuin sinä, Juudit. Siellä missä sinä olet,
siellä on minun kotini. Muuten olen orpo ja juureton. Sinä olet minun
isänmaani ja ihmiskuntani! — Tämä kaikki (viittaa ympärilleen) on vain
muodon vuoksi, paremman puutteessa, oljenkorsi, johon tartuin kiinni,
kun sinä pudotit minut käsivarsiltasi syvyyteen. Aloin uida ilman muuta
päämäärää kuin pysyä pinnalla, ei upota.. (Vaitiolo.) Näet, kuinka olen
rehellinen sinulle...

JUUDIT. On ihmisiä, jotka ovat rehellisimpiä silloin, kun he pettävät
itseään ja muita, uskollisia itselleen silloin, kun he ovat uskottomia
toisille, ja sinä olet yksi niistä. Et vieläkään ole kypsä katsomaan
totuutta suoraan silmiin.

PETRA. Mitä totuutta?

JUUDIT. Sitä, joka erotti meidät (Ottaa kirjan hyllyltä.)

PETRA. Yhä vieläkin sinä siis muistelet minun syytäni. Kyseenalaista
muuten on, erottiko meidät minun pieni eroottinen erehdykseni vai eikö
pikemminkin sinun suuri lemmetön anteeksiantamattomuutesi...

JUUDIT. (Istuutuen.) Minua ei vieroittanut sinusta tuo sinun »pieni
eroottinen erehdyksesi», joksi sitä nimität. Se koski minuun kylläkin,
rikkoi jotakin... sillä olin kuvitellut meidän suhteemme niin
ehjäksi ja ylpeäksi, niin täydelliseksi, niin voittoisaksi, kaikesta
sovinnaisuudesta riippumattomaksi, kaikki ne korkeat lait täyttäväksi,
joita ihmissuhteet eivät tavallisesti täytä... Mutta se, se ei minua
sinusta erottanut. Minä olisin jaksanut kärsiä ja rakastaa umpeen sen
haavan...

PETRA. Mutta Jumalan nimessä, mikä meidän väliimme sitten tuli?

JUUDIT. (Selailee kirjaa.) Sinä et todellakaan sitä tiedä? Luulin että
tietäisit sen, vaikka emme koskaan siitä puhuneet... Ja nyt! Miksi
kaivella vanhoja asioita! Ne ovat jo niin äärettömän kaukana, tuolla
jossakin taivaanrannalla... ja mikään ei muutu enää...

PETRA. Minä rukoilen sinua, Juudit, puhu kaikki, mitä olet kantanut
sydämelläsi. Me olemme velkapäät toisillemme totuuden tänä lyhyenä
yhdessäolon silmänräpäyksenä, joka niin ilkamoivasti meitä aina
välttää... Puhu, kauniin entisyytemme nimessä. Hetki on vakava...

JUUDIT. Kerran _oli_ vakava hetki, ja sitä sinä et kestänyt. Sillä
hetkellä sinä aloit leikkiä...

PETRA. Kautta taivaan, Juudit, minä en ole milloinkaan leikkinyt sinun
kanssasi.

JUUDIT. Sitä en ole väittänytkään, sinä leikit toisen kanssa...

PETRA. Ainoa vakava asia maailmassa on minulle ollut Juudit. Ja kun se
otettiin minulta pois ... No niin, sitten minä opin leikkimään kaikella
ja kaikilla... Mikä minun auttoi. Joku _modus vivendi_ minun täytyi
saada. Enhän minä mikään ihmisvihaaja ollut luonteeltani. Maailmassa
on vain yksi Juudit, mutta paljon hyviä ihmisiä. Olen koettanut tulla
toimeen heidän kanssaan. Viattomia he olivat minun onnettomuuteeni.
Olisiko heidän kaikkien pitänyt kärsiä sen vuoksi, että minä en saanut
Juuditia! Olen näytellyt onnellista, huomaavaista, rakastunuttakin...

JUUDIT. Samaan aikaan, jolloin meidän suuri rakkautemme kamppaili
olemassaolostaan, koetit sinä haihduttaa ikävääsi leikkimällä
pienellä lapsen sydämellä. Se ei ollut arvokas tapa kestää rakkauden
koettelemuksia. Ja Niinaa kohtaan se oli halpamainen teko. Siitä se
halveksinnan myrkky, joka tappoi minussa rakkauden.

PETRA. Mutta kaiken tuon tein vain sinun tähtesi, herättääkseni
sinussa mustasukkaisuutta, puhaltaakseni uutta liekkiä rakkauteesi,
näyttääkseni, että kelpaan minä sentään muillekin...

JUUDIT. Sitä ala-arvoisempaa oli menettelysi. Ja miten huonosti sinä
tunsit minut, miten kehnoksi sinä arvioit suhteemme. Minä en voi olla
mustasukkainen, minä en kilpaile, minä väistyn...

PETRA. Sinulla ei ole eikä voi olla kilpailijaa minun sydämessäni.
Sen tiedän minä ja sen tiedät sinä. Mutta olin rakkauden hulluuden
sokaisema silloin. Etkö ole kuullut sitä, että kun Kohtalo astuu
alas ihmisen luo, lyö se hänet sokeudella! Niin muutuit sinä minun
kohtalokseni, Juudit! Kaikki, kaikki tämä on sinun työtäsi! Ja mikäli
siinä on minun syytäni, niin olenhan saanut siitä maksaa sovitusta
kärsimykselläni...

JUUDIT. (Nousten.) Niina on viaton. Pitääkö hänenkin kärsiä? (Panee
kirjan paikoilleen.)

PETRA. Niina ei kärsi. Olen tehnyt kaikkeni säästääkseni hänet
kärsimyksiltä. Hänellä on kaikki, mitä hänen pieni porvarissydämensä
tarvitsee...

JUUDIT. Niinkö luulet?

PETRA. Minähän sovitin leikkini. Minähän nain hänet!

JUUDIT. Riittääkö se?

PETRA. Hänen suurin ilonsa on palvella ja hoitaa minua, ja minä koetan
parhaani mukaan sietää tätä holhoamista, tätä ansari-ilmastoa, joka on
tukahduttaa minut ja josta hän nauttii, koska hän luulee sitä minulle
terveelliseksi. Hän rakastaa minua...

JUUDIT. Mutta sinä et ansaitse hänen rakkauttaan, jonka olet
arpapelissä voittanut.

PETRA. Tietysti en. Mutta voiko rakkautta koskaan ansaita? Ei! Rahaa
voi ansaita, kunniaa ja mainetta voi ansaita, ystävyydenkin voi
ansaita, mutta rakkaus, paras kaikesta, on ansioin saavuttamaton.
Se on kohtalo, se on onnen kevytkenkäinen jumalatar, joka pelkästä
oikusta kääntää selkänsä tai hymyää. Jos sen voisi ansaita, niin
minulla olisi nyt sinun rakkautesi, Juudit. Koko elämäni olen hengessä
ollut polvillani sinun edessäsi. Kaikki minkä olen rikkonut, olen
rikkonut rakkaudesta sinuun, kaikki minkä olen tehnyt, olen tehnyt sen
vuoksi, kaikki minkä olen kärsinyt, on ollut Canossan-matkaa sinun
anteeksiantamukseesi. Koko runouteni laulaa kaipausta sinuun...

JUUDIT. Kaipaat omaa mielikuvaasi, et minua.

PETRA. Minkä voin sille, että tällä mielikuvalla on sinun armaat
piirteesi! (Purskahtaen.) Ah, Juudit, sinä, joka hehkut koko
maailmalle, miksi olet minulle kylmä kuin jää, miksi riepotat minun
poloista sydäntäni mukanasi maasta maahan etkä kuitenkaan huoli siitä?
Sinä joka tahdot vapauttaa koko ihmiskunnan, miksi et vapauta minua!
(Tarttuu Juuditin käteen, nyyhkyttäen.) Ah, Juudit, Juudit, kuinka
kauan minun pitää sovittaa nuoruuden erehdystäni, etkö koskaan voi
antaa minulle anteeksi...?

JUUDIT. Rauhoitu, ystäväni, rauhoitu! Puhellaan järkevästi!

PETRA. (Kiihtyneesti.) Miksi, miksi sinä hylkäsit minut! Sinun kanssasi
olisi elämä helppoa. Nyt se painaa kuin vuori, joka taholta. Ja minä
olen niin yksin, niin yksin! Armahda minua, auta minua! Vielä ei ole
myöhäistä! Ole minun!

JUUDIT. (Hiljaisesti, lempeästi.) Tiedäthän sinä, että sydämeni
syvyydessä en ole koskaan sinua hyljännyt. Aina olet ollut ja tulet
olemaan ylin ystäväni... Mutta en koskaan voi olla sinun...

PETRA. Et koskaan. En koskaan siis saa onnea?

JUUDIT. (Tempautuen irti tunnelmasta, reipastuttavasti.) Miksi olet
aina onnen vaivainen, toisesta riippuvainen? Sellainen rakkaus on
orjuutta. Ole vapaa!

PETRA. (Katkerasti.) Vapaa! Tässä ympäristössä, kytkettynä kuin
kaleeriorja kaikkeen turhuuteen ja valheeseen! Ja minä olen liian
herkkä ja hyvä tuottaakseni mielipahaa ihmisille, joihin olen sidottu
kiitollisuuden sitein...

JUUDIT. Sellainen hyvyys on heikkoutta. Ole voimakas!

PETRA. Sinä olet kummallinen nainen, Juudit. Minä melkein pelkään
sinua. Mikä on sinusta siis suurempaa kuin hyvyys ja rakkaus?

JUUDIT. Oikeamielisyys, uskollisuus parasta itseään kohtaan...

PETRA. Miten sinä olet epäinhimillinen, sinä, joka kuitenkin ajat
ihmisyyden asiaa...

JUUDIT. (Hitaasti.) Miksi pitää inhimillisyyden aina merkitä vain
heikkoutta, luonteen likaisuutta, viettien valtaa, miksi ei se voisi
myös joskus merkitä puhtautta ja voimaa...

PETRA. Mitä siis vaadit minua tekemään, vanhurskas tuomari?

JUUDIT. Sinä kärsit turhuudesta ja valheesta. Hyvä — jätä se! Minäkin
olen ihmetellyt sitä, että niin kauan olet jaksanut elää tällaista
perhosen elämää. Jos tahdot kuulla totuuden, niin sinulla on ollut
liian hyvä olla. Ruoskaa sinä olisit tarvinnut Jumalalta ja ihmisiltä.

PETRA. Miten ankara sinä olet!

JUUDIT. Olet tottunut liian lempeihin. Olet antanut toisten kärsiä
puolestasi ja sinä olet tehnyt kärsimyksestä vain lauluja. Et koskaan
ole raottanut todellisen tuskan ovia, se on ollut sinulle vain
nautintoa, mielikuvitusta! Ja sinä olet tehnyt siitä helmiä isoisten
pitoihin, et elämänvettä janoon nääntyville (Lyhyt vaitiolo.) Minä olen
ulkomailta pitäin mielenkiinnolla seurannut tuotantoasi, iloinnut sen
kukkeudesta ja surrut sitä, että se on vain tekokukka, valhetta...

PETRA. (Kiivastuen.) Sanotko sinä runoilemista valehtelemiseksi?

JUUDIT. Sanon. Silloin kun ei ihminen vastaa siitä, mitä runoilija
sanoo, silloin kun vapaudenlaulaja alistuu pienen vanhoillisen puolueen
orjaksi nykyisenä suurena aikana, tällä historiallisella hetkellä,
jolloin luodaan uutta maailmaa ja uutta ihmiskuntaa!

PETRA. Minä en kuulu mihinkään puolueeseen. Minä olen siinä
suhteessa tahtonut säilyttää itsenäisyyteni. Minä kuulun kansaan,
minun ei tarvitse olla kansallismielinen, minä olen työmies minäkin
enkä tarvitse työtäni varten työväenpuoluetta. Natsionalistit ja
sosialistit, mitä minä niistä!

JUUDIT. Mikä sinua siis sitoo Kontialaan ja Kontialan lehteen ja
yhtiöön?

PETRA. Pelkät käytännölliset seikat. Ne kannattavat minua enkä minä
niitä. Saan kirjoittaa mitä tahdon. Olen ollut kuin lapsi heidän
hoidossaan.

JUUDIT. Olisi aika jo heittää pois lapsenkengät. Pieni ryhmä on liian
yksipuolisesti saanut nauttia sinun henkesi hedelmistä. Ja sydämensä
syvyydessä he eivät niistä suuriakaan välitä. Heidän kunnioituksensa
ei ole todellista, sentähden se ei tyydytä sinua. Riko rajat,
loista tulenpatsaana niille, jotka käyvät pimeässä, ja'a rikkautta
sinne, missä köyhyys ahdistaa, kauneutta sinne, missä elämän rumuus
uhkaa päästä voittajaksi... Minä olen pyytänyt sinulta avustusta
sosialistiselle järjestölle. Se olisi jo pieni askel sinnepäin.
Suostutko?

PETRA. (Hajamielisesti.) Tietysti, tietysti...

JUUDIT. Sinä pelkäät?

PETRA. (Puristaa Juuditin kättä, raskaasti.) Minä pelkään ainoastaan
kadottaa sinut...

JUUDIT. Sillä taistelutantereella tapaat minut aina. Vanha
henkiystävyytemme voi vielä elpyä eloon...

PETRA. (Synkästi.) Minusta tuntuu välistä, ettei oikeastaan kannata
tehdä mitään (Kuin itsekseen.) Runoileminenkin on erehdystä,
heikkoutta, valhetta... Ei kannata elää...


X kohtaus.

VIRVA. (Astuu sisään iloisesti, intomielisesti.) Isä, isä! (Huomaa
Juuditin, niiaa hieman.) Arvatkaapas mistä minä tulen! Työväen
lausuntokursseilta. Siellä lausutaan sinun runojasi, isä. Minä
kuulin siitä Matilta... Niin, Sannin Matilta... häneltä, joka
on kirjanpainaja! Hän kävi äsken täällä. Ja ajatelkaas, kuinka
hullunkurista! Äiti luuli minun kulettavan hänelle leipää puutarhan
portin taakse, niinkuin kerjäläiselle. Matti ei olekaan mikään
kerjäläinen, hän on ihana poika! Niinkuin sankari. Hengen leipää
hän halusi, ja minä lainasin hänelle sinun runojasi, isä... Ja
kun ei ompelija ollut kotona, päätin minäkin pujahtaa noille
lausuntokursseille. Millaisella innolla he lukivat ja lausuivat, ja
miten heidän silmänsä loistivat! Ja miten tavattomasti he kaikki
ihailevat sinua, isä. He sanoivat, että sinä olet tämän ajan, niin,
koko maailman suurin runoilija! Että sinä ymmärrät heidät paremmin
kuin he itse! He ovat oikeita ihmisiä. Aivan toista kuin kaikki nuo
sammakkosilmäiset Kontialat ja karamelliposkiset Akselit, joita meillä
käy. — Minä olen vallan kuin uusi ihminen, kuin nuoruuden lähteessä
kastettu. Tunsin itseni tänä aamuna niin vanhaksi kuin Metusalem. Minä
olen niin ylpeä sinusta, isä, ja minäkin rakastan ja ihailen sinua
niin, niin, niin äärettömästi! (Kaulaa isäänsä äkkiä ja juoksee pois.)

JUUDIT. (Katsoo hänen jälkeensä, Petran puoleen kääntyen.) Näetkös nyt,
Johannes! Katso nuorisoa! Katso tulevaisuuden kansaa! _Sinun_ juuri
kannattaa elää!

    Väliverho.




TOINEN NÄYTÖS.


Näyttämö sama kuin I:ssä näytöksessä. Keskiyö. Pimeä. Takkavalkea
riutuu uunissa. Niina istuu nojatuolissa sen edessä, pää käsien
varassa, liikkumattomana, vain silloin tällöin kohentaen hiiliä.
Eteisen ovi aukenee ja sisään astuu Mummu, valkoiset hapset harrillaan,
kynttiläntuikku toisessa kädessä, pelästynyt, harhaileva ilme
silmissään.


I kohtaus.

MUMMU. (Huokaillen ja itsekseen höpisten.) Ei siellä ketään ollutkaan,
korvat vain haarovat... Voi hyvä Jumala sentään! Kun korjaisi edes
pois...

NIINA. (Kääntyen, teennäisen reippaasti.) Mitä se Mummu kummittelee
keskellä yötä? Miks'ette nuku? Mikäs teillä nyt on?

MUMMU. (Salaperäisesti.) Mikäkö on? Mikäs rouvalla sitten on? Täällä
vain kuukuilee itsekseen pimeässä. Ylhäällä istuu yökaudet, yökaudet...
Jaa-a, kyllä siinäkin kohdassa on kärsimistä. Kyllä Mummu tietää,
vaikka ei luulla. Kyllä Mummu näkee, vaikka on sokeakin. Voi hyvä
Jumala tätä elämää! Ei tämä ole hyvän edellä. Ei ole tässä talossa
kaikki asiat niinkuin olla pitäisi. Taaskin rouva siinä yksinään. Jaa—
jaa. Ei taida herra olla kotona — jaa jaa, hoh hoh.

NIINA. (Hieman kärsimättömänä katkaisten.) Voi voi Mummu, älkää
nyt taas kuvatelko joutavia. Minä tässä vain tätä uunia kiinni
pannakseni... Ja tietäähän Mummu, että Johanneksella on sellaisia
toimia, jotka vaativat olemaan myöhään ulkona...

MUMMU. Niinhän ne nykymaailman aikana... ne kirjatohtuorit ja muut...
Kunhan vaan ei tuotaisi vielä raudoissa kotiin, niinkuin isäänsä,
Kalle-vainaata. Ei se Johanneskaan syle lasiin ... Isäin pahat teot
etsiskellään lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...
Rautoihin tai lautoihin täällä vielä joku joutuu. Sanokaa minun
sanoneeni. Sellaiset merkit on korvissani joka yö, aivan kuin silloin,
kun Kalle-vainaata vietiin...

NIINA. Älkää, Mummu, älkää nyt aina noita entisiä muistelko...
Nuoruutenne aikaisia asioita. Eihän tässä kukaan rautoihin tule. Ihan
kaamoittaa tuollainen...

MUMMU. (Vähän täsmällisemmin, ikäänkuin heräten jokapäiväiseen
elämään.) Vähänkös niitä on rautoihin lyöty nykyään. Se Sanninkin
vanhin poika, missä virunee. Sekin se Sanni tekee sydämen niin
raskaaksi. Ei se ole helppoa köyhän ihmisen elämä. Koskee niin, kun
se sentään on oma lapsi, tässä sydämen alla kasvanut. Vaikka se onkin
sellainen. Ja lapsia latoo tien oheen. Isäänsä tulee. Minun sukuni on
kunniallinen suku. Hävettää, että on senkin kurjan maailmaan saattanut.
(Salamyhkäisesti, ääntään alentaen.) Kävi se tänäänkin tuolla oven
suussa seisoskelemassa. Mitäs minulla olisi ollut antamista, kun
itsekin olen toisten armoilla. Enkä minä vierasta tavaraa toki rupea
hävittämään. (Niina tekee tuskastuneen ja kyllästyneen eleen.) Häviää
se tällä menolla muutenkin. Voi sitä Johannesta! Ei syle lasiin
sekään.. (Kuin joltakin olemattomalta kysyen.) Ei ole tainnut isäntä
vieläkään tulla kotiin?

NIINA. (On noussut seisomaan, kääntynyt selin Mummuun, äärettömän
kiusaantuneen näköisenä. Puoliääneen.) Aina tuota samaa jankutusta.
Eihän sitä mikään jaksa kuulla.


II kohtaus.

VIRVA. (On yöpuvussaan hiipinyt kummankaan huomaamatta parvekkeelta
alas, lyö käsivartensa Mummun ympärille. Vallattomasti, lapsekkaasti.)
Mummu, mörkö tulee!

MUMMU. (Hätkähtää ensin, vaipuu sitten tuolille istualleen ja laskee
kynttilän kädestään pöydälle.) Huh, kuinka säikähdinkin. Voi tuota
siunattua lasta, tuota Herran terttua.

NIINA. No mutta lapsi. Mikä sinun on? Miksi et nuku sinäkään? Kaikki
tänä yönä hiipivät ja kummittelevat.

VIRVA. (Hämillään.) Katsos, äiti, en saanut unta. On niin — — niin
kuuma. Ja kuu paistoi ikkunasta ihan vuoteeseen.

NIINA. No, miks'et vetänyt uutimia alas?

VIRVA. (Kujeellisesti.) Se ehti paistaa, ennenkuin minä ehdin vetää
uutimet alas... Ja mieleen tuli paljon ajatuksia... Minä tahtoisin
kertoa sinulle (Äkkiä.) Kuule, en minä ole niin paha, kuin mitä sinä
luulet... (Kuiskaten, leikillisesti.) Ja tiedätkö mitä, äiti, minä olen
rakastunut.

NIINA. Niin, Akseliin taas, kyllähän minä tiedän.

VIRVA. Akseliin. Hui hai. Ei (Koomillisella paatoksella.) Minulla on
uusi kevät ja uusi rakkaus!

NIINA (Hymyillen.) Ja kestää taas päivän, pari. Voi sinua, pikku
tuulihattu. Kyllähän sinut tunnetaan.

VIRVA. Siinäpä se juuri on, äiti, että sinä et tunne minua ollenkaan.
Minä haluaisin juuri tutustuttaa sinut itseeni.

NIINA. (Äidillisesti.) Näin keskellä yötä, hupakko (Naurahtaen.) Onhan
meillä aikaa tutustella huomennakin ja sitten...

VIRVA. (Surullisesti.) Huomenna on toista. Minä olen silloin toinen ja
sinä olet toinen, emmekä me koskaan löydä toisiamme...

NIINA. No, no, rakas lapsi. Heitä pois kaikki sellaiset mietteet ja käy
nukkumaan (Sulkee uunin.) Kas noin, nyt olen sulkenut uunin ja menen
nukkumaan (Herttaisesti.) Tehkää te molemmat lapset samoin. (Virvalle
sivuun.) Hoida Mummu huoneeseensa. Hän on taas tapansa mukaan rauhaton,
kulkee ovissa ja muistelee kaikkia vanhoja asioitaan. Sinä olet ainoa,
joka silloin osaat viihdyttää häntä ja jota hän tottelee. Ja sitten —
muistakin — nopeasti nukkumaan. Huomenna puhelemme enemmän. Hyvää yötä,
lapsi. Hyvää yötä, Mummu. Virva. Hyvää yötä.

MUMMU. (Yht'aikaa.) Jumal'antakoon.

(Niina poistuu oikealle.)


III kohtaus.

VIRVA. (Silittelee Mummun hiuksia.) No, pikku Mummu, mitä meille nyt
oikein kuuluu? Onko Mummu pikkuinen taas murheellinen ja muistelee
kaikkia niitä muinaisia?

MUMMU. (Huojutellen vartaloaan.) Muinaista ja nykyisiä. Jo sitä
on ehtinyt tällä iällä karttua muistelemisia. Mutta kukas niistä
Mummun murheista välittää (Itkunsekaisella heltymyksellä.) Voi voi
tuota kulta-lasta! Jos ei Virvaa olisi, niin mikä minut perisi tässä
talossa. Kaikkien jaloissa olen. Ja niin olen outo kaikille, omalle
lapsellenikin. Lieneekö tuo kymmentä sanaa sanonut minulle tänäkään
vuonna. Vaikka vähäpuheinenhan se aina on ollut, Johannes, omissa
oloissaan nuhertanut... Ja nyt kun siitä on tullut vielä tuollainen
suuri herra, ajatustohtori, mikä lie oikein... Eipä silti. Enhän minä
tahdo valittaa. Ei ole valittamista. Hyvä herrahan se on, pappanne. Ei
ole yhtään pahaa sanaa elämässään sanonut, vaikka olenkin tällainen
oppimaton huppelo. Ei ole maantielle ajanut, ei... Ja leivässä ja
vaatteessa on pitänyt ... niinkuin lapsena lupasi... onhan se...

VIRVA. (Istuutuen Mummun viereen.) Miten lupasi? Kertokaa, rakas Mummu.
Mummu (Naurahtaa hyvillä mielin.) Onhan Virva sen asian jo ennenkin
kuullut. Kun se, näes, pappanne, silloin pienenä aina rakenteli niitä
myllyjä sinne torpan taa metsäpuroihin ja sanoi, että sitä varten minä
niitä sinne rakentelen, jotta, kun tulen suureksi, niillä äidille
jauhoja jauhatan. Niin se silloin entueli, pienenä ressuna. Ja toteen
on käynyt kaikki. Ei ole leipää kieltänyt, eikä ole jauho loppunut
hänen myllystään, Jumalan kiitos. Kunhan vain eteenkinpäin riittäisi
(Huokaa.) Hohhoo — jaa. Mitäs niistä lapselle kaikkia kertoo...
Riittäähän se, kun Jumala suo. Leivässä on pitänyt. Ja mitäs siitä
muustakaan enää vanhalle, kun ei jaksa enää työtäkään tehdä...

VIRVA. (Mairitellen.) Mummu-pikkuinen. Kuulkaas, eikö teidän sentään
joskus tee mieli jotain muutakin?

MUMMU. Onhan minulla kaikki ruumiilliset tarpeet, Jumalan kiitos.
Sielun laita on kyllä huonosti. Mutta ehkä taivaallinen isä suuressa
armossaan minuakin vaivaista syntistä armahtaa. Korjaa pian pois
luokseen täältä ihmisten jaloista (Kuiskuttaen.) Juuri tänä iltana,
kun vähän nukahdin, kuulin selvästi kirstun lautoja naulattavan tuolla
porstuassa (Viittaa eteiseen.) Omiani ne olivat. Kuolemaa se tietää,
vaikka en tohtinut siitä rouvalle mitään virkkaa, hän kun aina niin
tuskastuu sellaisesta ja nuhtelee taikauskosta...

VIRVA. Sitä se onkin, Mummu pieni. Te elätte ainakin sadan vuoden
vanhaksi, siitä annan vaikka pääni pantiksi. Ja minä tiedän, mikä
teiltä puuttuu. Kuulkaas, Mummu! (Veitikkamaisesti, yllättävästi.)
Eikö teidän joskus tee mieli — omaa rahaa? Teillä on kaikki mitä
elatukseen ja vaatetukseen tarvitsette, mutta ei mitään yksityisiin
mielitekoihin. Sen olen pannut merkille. Ja se tekee elämän ikäväksi.
Isä ja äiti ovat niin huomaamattomia siinä suhteessa, unohtavat
välistä minutkin ilman. He luulevat, että me lapset, joiksi he meitä
nimittävät, kasvamme maasta vain itsestämme kuin pensaat. He pitävät
meitä kasveina, elätteinä, holhotteina, syytinkiläisinä, epäyksilöinä,
puoli-ihmisinä. Se teitäkin vaivaa, Mummu, vaikk'ette tiedä sitä itse.
Mutta tästä lähtien minä otan asian hoitooni (Ottaa Mummua kädestä
ja luettelee.) Hankin teille ensiksi oman kukkaron ja siihen vähän
rahan roskaa, joka ei koskaan lopu... Jolla voitte ostaa itsellenne
vaikka uuden virsikirjan ja postillan tai unikirjan tai makeisia —
tai Sannille jonkun lahjan — tai vaikka teatteripiletin ja pääsylipun
juoksukilpailuihin! (Nauraen.) No mitäs sanot, Mummu-pikkuinen?

MUMMU (Kyynelherkästi.) Herra siunatkoon tuota lasta. Kaikkea se
ajatteleekin. Lukee aivan ihmisen ajatuksetkin, niinkuin Herran enkeli.
Ei kukaan tässä talossa pidä minun puoltani kuin Virva...

NIINA. (Oven takaa.) Ettekö vieläkään ole nukkumassa? Heti paikalla
vuoteeseen molemmat!

VIRVA. (Nousten.) Nyt meidän täytyy pian käydä nukkumaan, muuten äiti
suuttuu.

MUMMU. (Nousten.) Hohhoojaa. Ei taida se pappa vieläkään olla kotona.
Se Kalle-vainaakin oli sellainen yökyöpeli, ja raudoissa tuotiin
kotiin...

VIRVA. (Saattaen Mummua käsipuolesta portaita kohti.) Nykyaikana
käytetään yöt parempiin asioihin kuin tappeluihin. Yön hiljaisuudessa
kypsytetään suuria aatteita, jotka mullistavat maailman. Sanomalehdet,
runot, kirjat ja kaikki sellaiset uudenaikaiset asiat, joista Mummu
ei tiedä mitään, tehdään yöllä. Ei siinä ole mitään suremista. Eikä
siinäkään Sannin asiassa. Hän on oikein kunnon ihminen ja on yksin
kasvattanut molemmat poikansa kunniallisella työllä. Kunnia se on eikä
häpeä. Ja sellainen viisas ja hieno poika tuo Matti. — Eikä teidän sitä
Kalle-vainaatakaan pidä muistella. Mitäs tuosta, jos hän nyt vähän
kolautti toista Kallea päähän. Pääsitte hänestä siten eroon. Paha mies
kun kerran oli. Tiedättekös, Mummu, että nykyään jos nainen saa huonon
miehen, niin ottaa hän hänestä eron.

MUMMU. (On pysähtynyt portaiden alapäähän.) Siunatkoon, sellaistako
niissä nykyajan kouluissa opetetaan! Ei sitä ennen semmoista saanut
ajatellakaan. Oli vain otettava vastaan, minkä Jumala avioliiton kautta
kullekin oli säätänyt — oli se sitten iloa tai surua.

VIRVA. (Alkaen taas taluttaa Mummua ylös portaita, keveästi
laverrellen.) Hyvähän on ollut kaikki, mikä on tapahtunut. Älkää
sille Kalle-vainaallekaan liikoja kaunaa kantako (Kuin lapselle.) Jos
ei olisi ollut Kallea, ei olisi isääkään, eikä minua. Ja jos hän ei
olisi kolhaissut kalloon toista Kallea, ette nyt olisi täällä meidän
luonamme, eikä meillä kahdella olisi näin hauskaa yhdessä...

(Häviävät sisään eräästä yläparvekkeen ovesta.)


IV kohtaus.

NIINA. (Raottaa hiljaa ovea, kurkistaa varovaisesti, tulee sisään
löyhässä yöpuvussa. Sytyttää kynttilähaarukan palamaan. Katsoo
kelloon.) Jo yli kahden (Istahtaa entiselle paikalleen nojatuoliin.
Ulkoa kuuluu kolinaa. Niina hätkähtää, kuulostaa, nousee, jää
hetkiseksi kuin jännityksestä jäykistyneenä seisomaan. Kuuluu
askeleita, eteisen ovessa kääntyy lukko. Niina poistuu nopeasti.
Sisään astuvat Petra, tohtori Kalmu ja Kontiala, Petra huomattavasti
päihtyneenä.)


V kohtaus.

PETRA. (Hattu päässä, rennoin ja kiihtynein elein.) Painakaa puuta,
hyvät vieraat, olkaa kuin kotonanne. Minä käyn tuolta huoneestani vähän
viiniä. Minulla on vielä vanhaa, hyvää merkkiä.

KALMU. (Tekee epäävän liikkeen.) Älähän huoli, hyvä veli. Puhellaan
vain muuten hetkinen. Kello on jo paljon. Minun täytyy aivan kohta
lähteä.

PETRA. (Painaa tohtorin istumaan.) Sinä et nyt lähde mihinkään. Kun
kerran olet Petran luona, saat unohtaa kellon. Täällä ei ole muuta
kelloa kuin se, mikä täällä sydämessä tykyttää. Vain kuoleman madon
naksutus seinässä, vain iankaikkisuuden siivenlyönnit päämme päällä.
Se on se sama lintu, muistatkos, joka söi ja kalvoi Prometheus-parkaa
vuoren onkalossa. Nyt se on täällä... (Menee vasemmanpuolisesta ovesta.)


VI kohtaus.

KALMU. (Päätään puistellen, itsekseen.) Rasittaa itseään liikaa, tuo
poika (Kontialalle.) Minusta on vallan sopimatonta tulla tähän aikaan
vieraisille kotiin, jossa ei pitkään aikaan ole tullut käytyä. Mutta
aivan väkisin tuo Petra...

KONTIALA. (Naurahtaen.) Tuskin olisi hän itsekään tullut ilman
teidän seuraanne. Sellainen hän on aina. Itsepäinen saatana. Kun hän
saa jotakin päähänsä, on hänen kanssaan helisemässä. Häntä on aina
toteltava ja hän ei tottele ketään.

KALMU. Mutta mitä ajatteleekaan hänen rouvansa?

KONTIALA. Hän ymmärtää. Hän on aviovaimon ihanne. Mies juo, vaimolla on
krapula. Moderneissakin perheissä on joskus vanhoillinen työnjako.


VII kohtaus.

PETRA. (Tulee, kantaen kädessään viinipulloa ja laseja, kaataa
laseihin. Etsii jotakin taskuistaan, katselee ympärilleen etsivästi.)

KALMU. Mitä sinä etsit? Oletko hukannut jotakin?

PETRA. Minä olen hukannut sieluni! Auta minua löytämään sieluni!
(Keksii tulitikut, sytyttää toisen haarakynttilän palamaan.)

KALMU. Sitä, veliseni, minä aina olen ihmetellyt, että miksi sinä, jota
ei mikään sido tänne, et muuta maalle, että viitsit jatkaa tällaista
hermoja turmelevaa kaupunkielämää, joka on juuri tuo »Untergang des
Abendlandes», josta nykyisin niin paljon puhutaan. Ainainen koneellinen
liike ja pauhu, kiire sellainen, etteivät ihmiset ehdi koskaan etsiä
eikä löytää itseään, ei koskaan ehjentyä. Koko päivä yhtämittaista
touhuamista, puhelimen kilinää, kokouksia, komiteoja, politiikkaa,
sitten muutama tunti kuumeista unta, joka ei ole mitään lepoa, ja
aamulla, heti kun saa silmänsä auki, pudistavat sanomalehdet koko
likaisen rikkalaarinsa, hedelmättömän pölysäiliönsä ihmisen sieluun.
Onko ihme, että kaupunkilaisilla on sairas sielu.

KONTIALA. (Pilaillen.) Ja maalaisilla ei ole sielua ollenkaan.

KALMU. Se on terve, lähempänä luontoa ja jumaluutta, siksi he eivät
tunne sitä. Ruumiillisenkaan elimen olemassaoloa ei tunne, ennenkuin se
sairastuu.

PETRA. (Levottomin, fantastisin korostuksin.) Sinäpä sen sanoit. Mutta
sielu on minun työainehistoni, sielu on minun työvälineeni, sielu,
joka tuntee, ymmärrätkös. Minulla on sielujen nälkä ja jano, minä syön
ja juon sieluja. Minä tarvitsen sairasta sielua rajattomat määrät.
Ja sinä toivot, että minä asuisin maalla. Mutta, ihminen, sieltähän
minä vasta tulen, korvesta, sydänmaalta! Luuletko sinä, että minä
turhan tähden lähdin äitini töllistä kontti selässä maailmaan! Minä
kammoan luontoa, se on heimoni ikuinen verivihollinen, hallanantaja,
orjuuttaja, kytkijä. Luonnosta pois! Ja kun ihminen hylkää luonnon,
hylkää luontokin ihmisen. Kun tulen maalle, en enää osaa olla siellä.
Minua vaivaa istua paljaalla nurmella, josta täysveriset kaupunkilaiset
nauttivat. Luonnontunnelma, joka kutsuu muita, on minulle poistyöntävä.
Ja kaupungissa, jossa elän mukavuudessa — toiset väittävät
ylellisyydessä — en osaa siitäkään nauttia. En ole vielä tänäkään
päivänä oppinut edes istumaan pehmeästi päällystetyllä tuolilla. Se
hävettää, työntää pois sekin. Tämä kaikki (viittaa ympärilleen) on vain
häntä, rouvaani, varten. Minä olen talonpoika, josta on tullut herra.
Hahaa! Luuletteko, että se on helppoa! Minä olen juureton, niin kaukana
lähtökohdastani, etten löydä enää tietä edes oman kantajani luo. En
tiedä, mitä vanhalle äiti-muorilleni sanoisin. Minä arastelen häntä
ja hän minua. Ja vieras olen myös uudessa ympäristössä. Ei mikään ole
niin raskasta kuin elää kevyttä elämää; ei mikään niin epämukavaa kuin
mukavuus! Ei mikään niin häpeällistä kuin kunnia-asemat ja tittelit ja
kiitokset, ei mikään niin vaarallista ja moraalisesti turmelevaa kuin
turvallinen koti, hyvä vaimo ja kuuliaiset lapset! Hahahaa! Maljanne,
hyvät herrat!

KALMU. Ihminen ei koskaan tiedä mikä on onni, ennenkuin hän sen
kadottaa. »Hupailla voi monen kanssa, tupailla vain harvan kanssa.»

KONTIALA. Minä en voi koskaan »huvitella». Mutta sensijaan ei minulla
myöskään milloinkaan ole ikävä (Haukottelee.)

PETRA. Suupielesi puhuvat vähän toista kieltä.

KONTIALA. Minulla on yksinkertaisesti uni... Ja huomenna on tärkeä
työpäivä... Armeijan vuosijuhla.

PETRA. Aina sinulla on yhteiskunnallinen tärkeytesi mielessä. Se
rajoittaa sinun inhimillisyyttäsi. Ja se ei vielä mitään haittaisi,
ellet sinä tekisi omasta mitättömyydestäsi julkista periaatetta siten
hidastuttaen koko kansan kehitystä...

KONTIALA. (On sillä välin noussut kävelemään, katselee jotakin taulua
seinällä.) Ja mihin se sitten tahtoo kehittyä, mihin sillä on niin
hitonmoinen kiire...? Minä ainakin käyn maata kiireimmäksi aikaa.
(Heittäytyy leposohvalle pitkäkseen.)

KALMU. Niin olisi sinunkin tehtävä. Ei, kyllä minä nyt lähden ja heitän
sinulle hyvästit... (Yrittää nousta.)

PETRA. (Lapsekkaan rukoilevasti.) Vanha ystävä, et saa jättää minua
nyt. Enhän usein pyydä sinulta palvelusta. Tahtoisin puhella kanssasi,
olla ihminen hetkisen. Herra ties, milloin taas tavataan. Ja lääkäri,
hän on nykyaikaisen ihmisen rippi-isä. Minä olen sairas, tarvitsen
lääkäriä, minä olen yksin, tarvitsen ihmistä. Hän (viittaa sohvaan
päin) ei ole kukaan, ei mikään. Sinä sitävastoin. Ainoa ystäväni. Sinä
tunsit minut jo poikasena, ennenkuin kukaan muu tässä talossa. Muut
eivät tiedä eivätkä saa tietää mitään minusta. Minä elän kaksoiselämää.
Minulla on yöpuoli ja päiväpuoli, ja yöpuoli on se oikea.

KALMU. Ystävä-parka. Sinä poltat kynttilääsi molemmista päistä. Tämä
täällä (osoittaa sydäntään) ei kestä...

PETRA. Oh, sydämeni kestää kyllä niin kauan kuin elämänikin.

KALMU. Asia on juuri päinvastoin. Elämä kestää niin kauan kuin sydän
kestää... Sinun pitäisi luopua...

PETRA. Alkoholista, tarkoitat (Pudistaa päätään.) Mahdotonta. Usein
huudan itsellenikin, tai puhelen hienosti, kohteliaasti, toisin vuoroin
hellästi, soimaavasti, toisin vuoroin vihaisesti, raa'asti: »Johannes,
miksi sinä juot?» Yksi hullu voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta
vastata. Miksi kysyä? Paras todeta. Minä juon, ja sillä hyvä! Ja jos ei
hyvä, paha sitten. Yks'kaikki. Jokaisella on oma tapansa elää, tulla
kuoleman ovelle, pelätä kuolemaa tai voittaa kuolemanpelkonsa, kärsiä
tai vapautua kärsimyksestä... Ja viina voi välistä pelastaa kuolemasta.
Tiedäthän, mihin sitä käytetään. Minua on käärme purrut. Minä tarvitsen
vastamyrkkyä (Juo lasin pohjaan rajusti. — Hitaasti, kuin itsekseen,
eteensä tuijottaen.) Ihminen juo, entä sitten? Täytyyhän sitä jollakin
tavoin korvata ne siivet, jotka syntymässä on kadottanut pudotessaan
taivaasta maahan. Ihminen haluaa lentää! Ja tiedätkö, mille tuntuu,
kun omatekoiset siivet alkavat pettää, väsyä kesken? Niin on minun
laitani, ja se on kamala tunne. Neljänkymmenen vuoden ikä on ankara
tilinteon ikä ihmiselämässä. Siihen asti vielä toivotaan ja odotetaan
sitä suurta ihmettä. Mutta sitten! Joko ladot täyttyvät itsestään tai
ne ovat tyhjiä ja jäävät siksi. — Ah, nuoruusvuosien unelmat, mitä
teistä on tullut! Jospa voisi kirjoittaa, niinkuin toiset kyntävät
ja kylvävät, ja korjata kultaista eloa, kuten esi-isät kuhilaitaan
raikkaan syysaamun sarastuksessa! Tiedätkö, ystäväni, mille tuntuu, kun
tulee epäilys, että koko elämä on ollut erehdys, että kaikki on mennyt
väärään suuntaan, kaikki ollut turhaa, ja kun on liian vanha ja väsynyt
uusia umpi-uria aukomaan? (Kätkee kasvot käsiinsä.)

KALMU. Sinä kuvittelet syyttä suotta tuollaista. Sinulla ei ole mitään
aihetta tuollaiseen pessimismiin. Sinullahan on jo pysyväinen paikkasi
kirjallisuudessamme.

PETRA. (Hypähtäen seisomaan.) Meillä taiteilijoilla ei ole koskaan
pysyvää paikkaa. Meidän täytyy aina uudestaan ja uudestaan ja yhä
kalliimmalla hinnalla lunastaa pääsylippu, jos tahdomme istua elämän
teatterin ensirivillä, suorittaa yhä uusi ja uusi tutkinto, jos
mieli säilyttää arvo-asteemme. Te lääkärit teette sen kerran, ja
olette valmiita sitten; me, me emme ole milloinkaan valmiita. Meiltä
vaaditaan ikuista nuoruutta, ikuista uudistumista. Meillä ei ole
varaa tulla vanhoiksi. Tämä ikä on kriitillinen. Nyt se vielä käy,
jotenkuten, mutta jonakin kauniina päivänä hermot pettävät, jättävät
tämän raiskatun ruumisparan pulaan kuin laivan ilman peräsintä. Ja
silloin vanhenen yhdessä hetkessä. Miten minun sitten käy, minä kun
päällepäätteeksi olen rakastunut...

KALMU (Naurahtaen.) Jos sinä vielä sairastat sellaista penikkatautia,
on vanhuus sinusta kaukana.

PETRA. Älä naura. Asia on vakava. Minä kärsin onnettoman rakkauden ja
hylätyn lemmen tuskia ja minä kärsin omantunnon vaivoja, pirullisempia
kuin yksikään ihminen, sillä minulla on kaksi omaatuntoa. Monta yötä
olen valvonut sairas omatunto kädessäni kuin värisevä kyyhkynen,
sil'aikaa kuin se toinen omatunto, se ratsastaa ihanan uudenaikaisen
valkyyrian valkeassa povessa kuin hornanhenki ympäri maailmaa. Voi
Juudit, Juudit, minkä olet minulle tehnyt!

KALMU. Mitä sinä hourit? Vieläkö sinä haastelet Juuditista, niinkuin
parikymmentä vuotta takaperin? Sehän on jo vanha historia, kuollut ja
kuopattu.

PETRA. (Vähän naurahtaen.) Ja ylösnoussut kuolleista.

KALMU. Mutta mikäli minä muistan sinun kertoneen, matkusti tuo Juudit —
mikä hänen nimensä nyt taas olikaan — pois maasta ja jäi sille tielle.

PETRA. Hän on palannut.

KALMU. Ja sinä olet tavannut hänet?

PETRA. Hän asuu täällä.

KALMU. (Päästäen pienen vihellyksen.) Se muuttaa asian.

PETRA. Sinä et taida muistaakaan, että hän on vaimoni sisarpuoli?
Ja kun hänen oli vaikea löytää asuntoa, tahtoi vaimoni hänet kaikin
mokomin tänne... Ja — kaikki haavat ovat auenneet...

KALMU. Siis pelkkä asuntoprobleemi koko juttu. Kun se ratkeaa, on
kaikki taas entisellään. Kyllä te runoilijat olette ihmeellisiä
värittämään ja suurentamaan asioita. Te luulette saaneenne haavan,
kun on kysymyksessä vain pieni naarmu... Paras keino olisi, että
matkustaisit pois joksikin aikaa...

PETRA. Minä en voi elää ilman häntä.

KALMU. Sinä olet, veikkonen, elänyt parikymmentä vuotta ilman häntä, ja
niin tulee käymään vast'edeskin.

PETRA. (Unelmoivasti.) Ne vuodet olivat kuin jotakin tilapäistä
hämärää, joka auringon piti hälventää, kuin unta, kuin odotusta,
kuin epäröivää kyselyä, johon kerran oli hänen suustaan vielä tuleva
vastaus. Ja se tuli. Hän ei rakasta minua.

KALMU. Jumalan kiitos. Sillä sinullahan on hyvä vaimo, suloinen tytär
ja —

PETRA. Miksi pitääkin minun rakastaa juuri sitä ainoaa, joka ei minua
rakasta?

KALMU. Juuripa siksi. Jos saisit tuon ikuisen ihanteesi... Niin — mikä
hänestä on tullut tällä aikaa?

PETRA. Kirjailija, sanomalehdentoimittaja, maailmannainen,
maailmanparantaja ja...

KALMU. (Nauraen.) Riittää. Olen varma siitä, että sinä et olisi hänen
kanssaan yhdessä kahta viikkoa. Tuollaiset maailmannaiset sopivat
huonosti kotiin, ja maailmanparantajat tuskin osaavat parantaa
ihmissydämen haavoja. Kirjallisen naisen käsi on kömpelö silittämään,
ja hänen periaatteellinen rintansa on kulmikas vuode väsyneelle päälle.
Kilpailijoita, riitatovereita teistä tulisi. Usko minua, poikaseni
(Nousee.) Ja nyt minä otan sinusta isän kädellä kiinni ja vien sinut
vuoteeseen. Nämä ovat kaikki pelkän yövalvokin houreita...

PETRA. (Nousten tylsän koneellisesti.) Minä en saa unta.

KALMU. Minä annan sinulle unilääkettä. No, mennään nyt.

PETRA (Siirtyen ovea kohti, kuin unessa, tahdottomasti.) Sinusta siis
on kaikki hyvä, mikä tapahtuu?

KALMU. (Tarttuen hänen käsivarteensa.) Ei, mutta kaiken voi kääntää
parhain päin.

(Menevät vasemmalle.)


VIII kohtaus.

NIINA. (Tulee ovesta oikealla. Itsekseen.) Ovat taas unohtaneet
kynttilät palamaan (Menee toisen haarakynttilän luo, sammuttaa liekit.)

KONTIALA. (Nousee sohvalta seisomaan, katsoo häneen.)

NIINA. (Säpsähtäen.) Ah, sinäkö siinä oletkin. Kuinka pelästyin. Luulin
vieraiden jo menneen, kun puheensorina vaikeni.

KONTIALA. (Matalalla äänellä.) Tohtori Kalmu on Petran luona. Minä
odotan häntä.

NIINA. Sepä hyvä. Johannes tarvitseekin lääkäriä. Hänen sydämensä on
ollut niin huono viime aikoina.

KONTIALA. (Pehmeästi.) Entä sinun sydämesi, Niina, miten sen laita on?

NIINA. (Väkinäisesti.) Hyvin tietysti. Minua ei vaivaa mikään. Minä
olen terve kuin pukki.

KONTIALA. Toista puhuvat sinun kalvaat poskesi ja tummat juovat
silmiesi alla. Ja kun minä muistan, kuinka sinä ennen olit punaposkinen
kuin ruusu...

NIINA. Ruusut kuihtuvat ja ihminen vanhentuu.

KONTIALA. Ja kuinka sinä olit iloinen... Minne on sinun ilosi kadonnut?

NIINA. Se ei ole kadonnut. Se on vain painunut syvemmälle, saanut
toisenlaisen sisällön.

KONTIALA (Hartaasti.) Minä niin kaikesta sydämestäni toivoisin, että
sinä olisit onnellinen. Niina, sano minulle, oletko sinä onnellinen?

NIINA. Olen tietysti... Miten sinä olet kummallinen. (Kääntyy poispäin.)

KONTIALA. (Kiihkeästi.) Ei, sinä et puhu totta. Sinun silmässäsi
kiiltää kyynel, sinä kärsit. Koko sinun elämäsi sisällys on pelkkää
kärsimistä, uhrautumista, palvelemista.

NIINA. Uhrautuminen on rakastavan sydämen suurin ilo. Miten tyhjää
olisi elämä ilman sitä, ja miten köyhää rakkaus.

KONTIALA. (Tarttuen Niinan käteen.) Rakas Niina, se on uhrautumista
tyhjän vuoksi. Kukaan ei kiitä sinua palveluksistasi, kukaan ei
palkitse vaivojasi.

NIINA. (Temmaten kätensä irti.) Sinä olet hullu tänä yönä, Ville! Puhut
mielettömiä. Olet juonut liikaa. Hyvää yötä. (Aikoo mennä.)

KONTIALA (Tulee hänen perässään, omituisella äänenpainolla.) Pelkäätkö
sinä minua?

NIINA (Pysähtyy kuin uhmaten.) En. Miksi minä pelkäisin?

KONTIALA. (Olkapäitään kohauttaen.) Itsesi vuoksi, tai ihmisten vuoksi.
Tai siksi, että on yö... (Tullen lähelle, katsoen Niinaa tiukasti.)
Etkö sinä pelkää, että ihmiset puhuvat siitä, että niin usein käyn
öisin talossanne?

NIINA. (Loukkaantuneena.) Sellaisen yläpuolelle minä asetun. Etkä sinä
käy täällä minun, vaan mieheni vieraana. Teillähän on niin paljon
yhteistä... Ja monta kertaa... niin... (hämmentyen) olet tehnyt hänelle
palveluksenkin sillä, että olet tullut mukaan... Kaikesta siitä olen
sinulle kiitollinen. Olet Johanneksen ystävä, ja kaikki mieheni ystävät
ovat minunkin ystäviäni.

KONTIALA. Vain miehesi ystävänäkö sinä minusta pidät? Eikö sinulla ole
mitään muuta tunnetta minua kohtaan? Olemmehan me lapsuudentovereita.
Entäpä, jos en olisikaan miehesi ystävä?

NIINA. Mutta kun nyt satut olemaan...

KONTIALA.(On vaiti hetken, sitten synkästi, päättävästi.) Se ei
ole totta, Niina. Sinä olet erehtynyt. Minä en ole miehesi ystävä.
Minä olen sinun ystäväsi. Minä olen tehnyt hänelle kenties joitakin
palveluksia, mutta olen tehnyt kaiken vain yksinomaan sinun tähtesi.
Petralla ja minulla ei ole mitään yhteistä, tai jos on, on se vain
(kaameasti naurahtaen) yhteinen rikostoveruus sinua kohtaan.

NIINA. (Peräytyy kauhuissaan.)

KONTIALA. (Jatkaa.) Minä olen tähän asti vaiennut, ja se vaikeneminen
on ollut rikos. Minä en jaksa enää. Rakastan ja kunnioitan sinua
liian paljon. Minä tahdon pelastaa sinut valheesta ja oman sydämeni
salatun rakkauteni kuormasta. Niin, minä rakastan sinua, Niina, olen
rakastanut pienestä poika-pahasesta asti. Tuo rakkaus on uinunut
sieluni pohjalla kuin vuori, kuin valtameri, kuin möhkäle ääretön,
jolle en ole uskaltanut antaa mitään muotoa. Olen pelännyt, että jos se
aikaa purkautua, se hautaa allensa kaiken. Se ei ymmärrä leikkiä. Ja
minä luulin sinun leikkivän viheriällä oksalla kuin pienen lintusen...
Senkin saatan sietää, että toinen sinua rakastaa ja toinen sinut
omistaa, mutta en sitä, että toinen sinua rääkkää ja heittää sinut
syrjään kuin halvan räsyn...

NIINA. (Tekee suuttuneen eleen, kuin vastatakseen.)

KONTIALA. (Keskeyttää hänet kädenliikkeellä.) Älä sano mitään,
ennenkuin minä olen sanonut kaikki. Sinä luulet olleesi kerran nuoren
runoilijan ihailtu lemmitty ja senjälkeen rakastettu aviovaimo. Sinä
et ole ollut kumpaakaan. Sinä olet pitkän petoksen uhri, sydämettömän
leikittelijän leikkikalu, väärinpelaajan hätävara, salaamerkitty
taskukortti. Hän meni naimisiin kanssasi uhmasta ja hylätyn rakkauden
epätoivosta, kiusatakseen sitä toista, jota hän rakasti ja jota hän
rakastaa vieläkin...

NIINA. (Tukahtuneesti.) Ketä toista?

KONTIALA. Sisartasi Juuditia. He pettävät sinua yhdessä.

NIINA. (Kuin henkeään haukkoen.) Sinua halpamaista olentoa!

KONTIALA. Jos totuus on halpamainen, niin olen minäkin halpamainen.

NIINA. (Kuohuksissaan.) Mieheni on paras ihminen maailmassa, ja Juudit
on itse totuuden perikuva. Mutta sinä, sinä olet kurja panettelija!
(Kuin itkuun purskahtamaisillaan.) Tämä siis on sinun kiitoksesi
kotia kohtaan, jossa sinua on kohdeltu kuin oman perheen jäsentä!
(Kuin sovitellen.) Oh, sinun mieletön mustasukkaisuutesi johtaa sinut
ajattelemattomiin sanoihin, joita perästäpäin kadut katkerasti, siitä
olen varma...

KONTIALA. (Hymähtäen.) Ajattelemattomiin. On minulla ollut aikaa
ajatella. Mutta ajattele sinäkin vähän sanojasi. Mustasukkainen kyllä
olen, en kiellä sitä, mutta olenko koskaan näinä pitkinä vuosina
hairahtunut mihinkään lähentelemisiin, olenko koskaan vahingoittanut
tai halventanut miestäsi maailman silmissä? Eikö asian laita ole
juuri päinvastoin? Käytä vähän järkeäsi. Muistele entisiä. Kuka se
oli, joka teidän naimisiin mentyänne hankki Petralle lainan, joka
teki hänelle mahdolliseksi perustaa oman kodin? Kuka tuki häntä
ensi aikoina aineellisesti ja henkisesti, kuka vakiinnutti hänen
asemansa kiinnittämällä hänet mahtavan kustannusliikkeen omaksi?
Minä. Kuka toimitti hänelle ensimmäisen suuren runoilijamenestyksen
lemmenlauluilla, jotka sanomalehdissä — minun viittauksestani —
merkittiin sinulle omistetuiksi (jota ne eivät olleet)? Kuka toimitti
hänelle kannattavan puolueen ja sen kautta kansan kannatuksen? Minä.
Kuka sanomalehden, joka on toitottanut hänen suuruuttaan? Minä (Siten
tehdään runoilijasta suurmies, ei siksi synnytä eikä siksi runoilla
itseään niinkään vaan.) Ja kuka on vihdoin vuosikausia seurannut Petran
jälkiä kuin liktori ja tuonut hänet kotiin kevytmielisiltä retkiltä?
Minä. Ja vain siksi, ettei sinun silmiäsi itku rumentaisi, ettei sinun
poskiasi odotus kalventaisi, että sinun olisi hyvä olla, Niina. — — —
Niin että, jos tässä tulee kysymys kiittämättömyydestä, niin sopii se
mainesana paremmin jollekin muulle kuin minulle. Petra ei ole ikänä
minua kiittänyt. Hän on yhtä vähän huomannut minun palveluksia kuin
sinun (Ivallisesti.) Hänelle lankeaa kaikki luonnostaan. Hänhän on
yli-ihminen. Hän liitelee pilvissä, kaiken yläpuolella...

NIINA. (Silmät tulta iskien.) Hän on yläpuolella. Ja ne pienet
heikkoudet, jotka hänellä on, maksaa hän monin verroin takaisin
luomistyöllään ja nerollaan.

KONTIALA. (Lakoonisesti.) Niin kai... Minä olen vain tavallinen
ihminen. Minä en ymmärrä runoutta enkä ehkä pane sille tarpeellisen
suurta arvoa, vielä vähemmän runoilijoille, jotka eivät sitä ihmisenä
ansaitse, ainakaan en niin paljon kuin he itse tahtovat. Mutta minä
rakastan sinua, Niina, enemmän kuin itseäni, enemmän kuin mitään
maailmassa. Minä en voi sallia, että kukaan sinua halventaa. Minä en
tahdo, että sinä kärsit...

NIINA. (Nyyhkyttäen.) Jos vähääkään olisit välittänyt minun
kärsimyksistäni, et tätä kaikkea olisi minulle sanonut...

KONTIALA. (Lempeästi.) Tämä on vain hetken tuska. Se menee ohitse.
Leikkaus, joka poistaa mätäpaiseen ja parantaa (Tarmokkaasti.) Niina,
jätä tämä kaikki valhe, tämä kärsimys. Tule minun kanssani. Minä vien
sinut pois, minä kannan sinut käsivarsillani kautta elämän. Niina!
(Levittää käsivartensa.)

NIINA. (Leimahtaen.) Jos olet luullut, että katalalla panettelulla
ja itserakkaalla kerskailulla voit voittaa naisen sydämen, niin olet
erehtynyt. Nyt vasta olet paljastanut koko konnamaisen luonteesi, sinä
käärme, jota olemme povellamme elättäneet, sinä koronkiskuri, joka olet
rikastunut Johanneksella, leikannut pankkikuponkeja hänen kunniallaan!

KONTIALA. (Uhkaavasti.) Ole valuillasi! Älä herätä leijonaa minussa.
Sen ensimmäinen hyväily surmaa sinut. Sen karjahdus kuuluu kautta maan.
Tähän asti minä olen hoivannut sinua tuolle miehelle, mutta jos minun
päähäni pälkähtää erottaa sinut hänestä, niin olen minä mies myös sen
tekemään.

NIINA. (Hurjasti.) Mene! Minä vihaan sinua.

KONTIALA. (Intohimoisesti, sokeasti.) Ja minä rakastan sinua. Minä
tahdon sinut omakseni. _Minä tahdon_. (Sulkee hänet väkisin syliinsä,
suutelee häntä.)

NIINA. (Tempaisten itsensä irti kuin mielipuoli, tarttuu
kynttilähaarukkaan ja sinkoaa sen kohti Kontialaa kuitenkaan
osaamatta.) Sinä konna!

KONTIALA. (Kähisten kiukusta.) Konna! Siinä kiitos kaikesta.

NIINA. (Poissa suunniltaan.) Mene, mene! Pois tästä talosta!

KONTIALA. (Mutisten.) Jos minä menen, luhistuu kaikki.


IX kohtaus.

(Kalmu ja Petra, jälkimmäinen jo yöpuvussa, rientävät sisään
vasemmalta.)

PETRA. Mikä hirveä jysäys täältä kuului?

KONTIALA. (Jo itsensä herrana.) Näin pahaa unta, näin unta, että tämä
talo luhistui, kimposin ylös sohvalta ja siinä hädässä satuin kaatamaan
kynttilähaarukan.

KALMU. Sellaisia painajaisia ne sanomalehtimiehen huonot hermot
saavat aikaan (Huomaa Niinan, kumartaa.) Ja arvoisan rouvankin olette
säikähdyttänyt hereille. Hyväinen aika, tehän vielä vallan vapisette
ja olette kalmankalpea. Johannes, kaada lasi viiniä rouvallesi (Tämä
täyttää lasin, Kalmu ojentaa sen.) Se oli todellakin hirmuinen
jyrähdys yön hiljaisuudessa. Minä pyydän toverini ja omasta puolestani
nöyrimmästi anteeksi, että yöllisellä käynnillämme olemme aiheuttaneet
tällaista häiriötä. Miten on laitanne?

NIINA. (Koettaen tyyntyä.) Oh, minä olen niin turhasta säikähtyvä. Se
menee ohi pian...

KALMU. Hyvää yötä siis. Maa-elämä se tekisi teille kaikille hyvää.
Rauhaa, unta, suuria yksinkertaisia ajatuksia. Se on minun reseptini...

(Kalmu ja Kontiala menevät. Petra seuraa ovelle, palaa.)


X kohtaus.

PETRA. (Heittäytyen tuolille, itsekseen.) Rauhaa, unta, hahahaa!
(Katsahtaa Niinaan.) Miksi sinä katsot minuun... noilla silmillä, jotka
ovat niin kirkkaat... eivätkä kuitenkaan ymmärrä mitään? Jotka ovat
niin hyvät ja sentään niin syyttävät.. (Ponnahtaa seisomaan.) Minä en
siedä sitä. Miksi et ole koskaan iloinen? Tai miksi et sitten kynsi
ja pure kuin kissa, jos sinulla on jotakin minua vastaan? Sekin olisi
parempi. Minä tahdon rakkautta, joka on kuuma tai kylmä, ei haalea.
Mutta sinä vain vaikenet ja tuijotat ja vaanit minun askeleitani yötä
ja päivää.

NIINA. (Värittömästi, äärettömän väsyneenä.) Etkö kävisi jo nukkumaan,
kohta on jo aamu... ja huomenna...

PETRA. Enkö arvannutkin. Nyt sitä taas tulee tuota lämmintä
pikkulasten maitoa tutista, jolla aina minua syötät. Hyveellisyyden
terveyspillereitä, naputuksia sovinnaisuuden ilmapuntariin. Syö, nuku,
ole tylsä ja tee mestariteoksia! Niitä sinä kyllä muistat kysellä,
niinkuin ompelijalta kysyt tilauksiasi, mutta et sitä, vieläkö minun
sieluni elää.

NIINA. Rakas Johannes, minä rukoilen sinua, käy levolle, olet liian
kiihoittunut.

PETRA. Jos vähänkään välittäisit elämäntehtävästäni, henkeni
elinehdoista, niin kiittäisit Jumalaa siitä. Se on merkki siitä, että
minussa jokin vielä elää, etten ole kokonaan turtunut... Millaista
alennustilaa onkaan ollut se aika, jota sinä olet luullut onnelliseksi,
jolloin olen ollut rauhallinen ja hyvä, mukautunut samanlaiseksi kuin
sinä, kuin ympäristö, jolloin olen lakannut taistelemasta, uupunut
jokapäiväisyyden lukinseittiin! Ensin niitä väsymyksen hetkiä oli
harvoin, sitten yhä useammin. Nyt lasken elämäni heräämishetkieni
mukaan... Minussa tapahtuu maanjäristys...

NIINA. (Itkuun purskahtaen.) Sinä et siis koskaan ole ollut onnellinen
minun kanssani. Kaikki on ollut turhaa. Sitten en jaksa, en jaksa enää.

(Itkee hillittömästi.)

PETRA. (Kuin heräten, pyyhkien otsaansa.) Mitä minä olen sanonut? En
tiedä mitä puhuin. Olenko sinua loukannut, Niina? Anna anteeksi. Minä
olen mahdoton, kerta kaikkiaan.

NIINA. (Nyyhkyttäen.) Tahdotko, että... että siirryn pois...

PETRA. Minä sinä puhut?

NIINA. Jonkun toisen tieltä...

PETRA. (Surumielisesti.) Rakkaani, jos sinäkin jätät minut, sitten ei
minulla ole ketään, ei ketään...

NIINA. (Kuivaten, silmänsä, keventyneesti.) Minä laskin vain leikkiä,
kultaseni. Minä en ikinä jätä sinua. Ja nyt minä toivotan sinulle vain
hyvää yötä! (Suutelee häntä. Menevät yhdessä Petran ovelle.)

PETRA. (Nyökkää, häviää ovesta.)

NIINA. (Painaen käden sydämelleen huoaten.) Hän ei rakasta minua.
(Puhaltaa kynttilät sammuksiin. Menee sitten hitaasti oikeanpuolisesta
ovesta.)

    Väliverho.




KOLMAS NÄYTÖS.


Näyttämö sama kuin edellä. Kirkas aurinko loistaa huoneeseen.


I kohtaus.

JUUDIT. (Tulee ulkoa reippaan näköisenä, hattu päässä, riisuen
hansikkaitaan. Niina tulee sisäovesta, huomattuaan Juuditin hätkähtää,
näyttää haluavan vetäytyä takaisin, on kalpea ja väsyneen näköinen.)
Terve, sisko, ja terveisiä suuresta maailmasta! Tiedätkö, siellä
ulkona on oikein kontinentaalista! Sähköä ja jännitystä! Suunnattomia
väkijoukkoja on liikkeellä. Oletko ollut katsomassa, Niina.

NIINA. (Haluttomasti.) En.

JUUDIT. Sinun pitäisi mennä. Se reipastuttaa mieltä. Tänään on aivan
kuin kaikki ihmiset äkkiä olisivat heränneet jostakin pitkästä unesta.
Ja niin ovatkin. Ajatteles, tuhansia vuosia ovat ihmiset alistuneet
tahdottomiksi murhakoneiksi, hävittäneet mielettömästi elämää ja
elämänarvoja, luoneet määrätöntä kurjuutta ympärilleen ja ihannoineet
sotaa. Ja nyt vasta huomataan, että sota on inhimillisen järjen ja
omantunnon vararikon tunnustus. Nyt vasta herätään huutamaan: »Pois
sota!» Rauhanystävien mielenosoituskulkueet olivat suurenmoisesti
järjestetyt. Ja samaan aikaan toisaalla sotaväen paraati! Se asettaa
ehdottomasti jokaiselle kysymyksen: kumpaanko armeijaan tahdot liittyä,
uuteen vaiko vanhaan? Lähdepäs katsomaan. Se on todellakin virkistävää!

NIINA. Ei minulle. Minulle on kaikki tuollainen vastenmielistä.
Joukkojen mellastus, puolueintohimot...

JUUDIT. Miten sinä olet vanhanaikainen, rakas sisko! Et lainkaan tunne,
missä aika menee ja että meidän on pysyttävä ajan tasalla, jos mieli
pysyä elävien kirjoissa...

NIINA (Hieman katkerasti.) Sinä olet liian uudenaikainen, Juudit.
Ehk'et kylläkään tälle »edeltäjäkansalle», joka haluaa kokeilla
kaikilla maailmaa mullistavilla aatteilla, mutta minulle ... (Äkkiä
purskahtaen.) Kuule, Juudit, sinun ei pitäisi sekoittaa Johannesta
noihin hommiin. Kunkin täytyy saada pysyä omalla alallaan...
Politikoijat hoitavat kyllä politiikan.

JUUDIT (Naurahtaen.) Sinun politiikanpelkosi on kerrassaan naurettava.
Eihän tässä ole kysymys muusta kuin puhtaasta ihmisyydestä. Ja
runoilijan jos kenenkään tulee olla elävä ihminen ja kiinni elävässä
elämässä.

NIINA. Sinä olet ollut niin kauan poissa. Et tunne meidän olojamme.
Kaikki muuttuu täällä puolueriidaksi ja panetteluksi. Johannes tahtoo
pysyä sellaisesta erillään. Siitä koituisi hänelle vain ikävyyksiä.
Yhteiskunta kahlitsee.

JUUDIT (Äänessä pieni ivan väre.) Mutta että koti ja perhekin voi
kahlita, sitä sinä kait et koskaan ole tullut ajatelleeksi?

NIINA. Onko hän sanonut sinulle, että minä kahlitsen häntä, minä,
joka.. (Kamppailee mielenliikutustaan vastaan. Kiivaasti.) Olkaa niin
vapaat kuin tahdotte! Tehän kaksi oikeastaan kuuluttekin yhteen...
Johannes on niin muuttunut, sen jälkeen kuin sinä tulit... Minä en
tahdo olla kahle...

JUUDIT. Mutta rakas lapsi, mikä sinun on? Mitä sinä puhut? (Tarttuu
molemmin käsin Niinan päähän, nostaa sen puoleensa.) Lapsi, etkö sinä
enää luota minuun? Katsohan toki minuun! Mutta minkä näköinen sinä
olet! Aivan harmaa...

NIINA (Hiljaa.) Anna minulle anteeksi... Olen tänään niin hermostunut.
En ole oma itseni.

JUUDIT. Mitä sinulle on tapahtunut? Kerro minulle! (Niina vaikenee.)
Tai sitten sitä tavallista taas ... olet valvonut viime yön ja
odotellut.

NIINA (Hätäisesti.) Ei, ei. Ei se ole sellaista...

JUUDIT. Sisar kulta, miksi olet niin arka minunkin suhteeni? Tiedänhän
minä. Sinä kannat kuormaa, jonka tahdot salata kaikilta. Hoidat
Johannesta kuin sairasta sylivauvaa. Mitä se hyödyttää? Hemmoittelet
hänet piloille ja tapat itsesi. Jätä hänet omiin heteisiinsä,
anna hänen remuta, jos häntä huvittaa, ja saada kolauksia, jos on
tullakseen; se tekee hänelle vain hyvää.

NIINA (Päätään pudistaen.) Sinä et tunne häntä. Hän ei kestäisi
sellaista. Hän on liian herkkä...

JUUDIT. Hän on heikko, kuuluu se minun kielelläni, ja heikkoutta ei
paranneta hemmoittelemalla vaan karaisemalla. Päästä raikkaat tuulet
häntä vähän pudistelemaan!

NIINA. Nimitätkö sinä raittiiksi tuuliksi kaupunkiyhteiskunnan
myrkytettyä ilmaa, kaikkea sitä raakuutta ja niitä vaaroja, joille
ihminen siellä ulkomaailmassa joutuu alttiiksi?

JUUDIT. Mitä sinä, ystävä pieni, tiedät ulkomaailmasta? On muutakin
ilmaa kuin tämä lähin, on muutakin elämää kuin tämä porvarillinen
karsinaelämä, jota sinä luulet niin varmaksi ja vaarattomaksi, tämä
Kontiala & Kumppanien avulla saatu työrauha! Eivät ole hekään niin
luotettavia ystäviä! »Yhteiskunnan» tämänpäiväisessä numerossa ei
Kontiala ainakaan muista olla erikoisemman kiitollinen kotinne
vieraanvaraisuudesta...

NIINA (Säpsähtäen sisäisesti.) Mitä siinä on?

JUUDIT. Ainoastaan pieni häväistyskirjoitus Petraa vastaan
»Rauhanystävien lippulaulun» johdosta. Kuten saattoi arvatakin!

NIINA (Vieden käden silmilleen.) Oh!

JUUDIT. No älä nyt toki niin säikähdä! Mitä joutavasta! Se on
terveellistä vain! Avaa vähän silmiä suuntaan ja toiseen. Tietenkin
taantumukselliset mesenaatit kimmastuvat, kun heidän suojattinsa
yrittää kulkea omia teitään.

NIINA. Mitä minä siitä!

JUUDIT. Mutta sinä pelkäät taloudellisen selkänojan menetystä. Ei
hätää! Maine tästä vain kasvaa ja sen kera yleisö ja sen kera kaikki
muu.

NIINA (Kuin itsekseen.) Että Kontiala voi!

JUUDIT. Koskeeko se sinuun niin kovasti? Onko hän sinulle niin tärkeä?
— Mitä? Ethän vain — rakasta häntä?

NIINA (Huudahtaen.) Minä vihaan häntä!


II kohtaus.

PETRA (Astuu sivulta huoneeseen ilmeisesti iloisena ja hyväntuulisena.)
Mitä ihmettä! Ketä pikku Niina vihaa? Sellaisia sanoja en vielä koskaan
ennen ole kuullut hänen lempeiltä huuliltaan.

NIINA (Taistellen kyyneliään vastaan, paeten pois kuin itseään
peläten.) Sitä kurjaa, sitä kurjaa!


III kohtaus.

JUUDIT. Niina kuohahti Kontialaa vastaan, jonka lehdessä kerroin
sinua vähän ahdisteltavan. Tässä se lehti on (Vetää sen esiin
käsilaukustaan.) En viitsinyt näyttää sitä Niinalle, joka tuntuu olevan
tänään kovin hermostunut.

PETRA (Ottaa lehden.) Kontiala taisi säikähdyttää hänet hieman viime
yönä täällä käydessään.

JUUDIT (Painostaen.) Vai — niin — Hän oli siis täällä viime yönä...

PETRA. Pikimmältään. Tulimme yhdessä...

JUUDIT (Ottaa lehden, kääntää sen, antaa takaisin.) Ja tänään hän
kirjoittaa näin. Katso! Oikeita jymyuutisia! Tarkastelehan vain
alaotsikkoja ja harvennuksia tässä!

PETRA (Lukee.) »Sotaväen paraatia törkeällä tavalla häiritty.» —
»Solvaisevia mielenosoituksia maan puolustuslaitosta vastaan.» —
»Isänmaan marssin runoilijako yllyttämässä työväkeä isänmaataan
häpäisemään?» — »Rauhanliikkeen humpuuki vallankumouksen palveluksessa.»

JUUDIT. Kuten näet, hyökätään sinunkin kimppuusi suoraan ja
epäsuorasti... Asemasi horjuu... sillä taholla...

PETRA (Naurahtaen.) Ja vahvistuu samalla. Ihmiset pelkäävät joutua
juorujen esineeksi, mutta kadehtivat salaa sydämessään sitä, josta
juorutaan. Sehän on yhteiskunnallisen tärkeyden tunnus. Panettelemansa
henkilön he hiljaisessa mielessään tahtomattaankin korottavat
merkkihenkilöksi. Sanomalehdet ovat sitäpaitsi ikuisia katupoikia.
Heittävät aina kikkaralla (Laskee pois lehden kädestään.) Kenties, jos
tämä olisi tapahtunut vielä eilen, olisi se minuun koskenut... Mutta
tänään, tänään olen kuin kohtalon voittaja. Olen Jaakopin-painini
paininut. Viime yö oli ehkä vaikein elämässäni... Sitten äkkiä
kaikki valkeni... Kaiken vapautuksen täytyy lähteä sisältäpäin...
Niin, ihmisen tulee olla parempi kuin ne sokeat voimat, jotka häntä
heittelevät, vaatia itseltään eikä muilta... Kun kansa ei tullut minun
luokseni, täytyy minun mennä sen luokse, laulaa yhteen se, mikä on
särkynyt, olla kaikkien ihmisten oma...

JUUDIT. Niin, niin, kaikki ihmiset tarvitsevat sinua...

PETRA. Ja minä tarvitsen ainoastaan yhtä ihmistä. _Sinä_ olet minun
unelmieni ihmiskunta. Kun Juudit ei tullut minun luokseni, täytyy
minun mennä Juuditin luokse. Hän tahtoo ansiotöitä. Hyvä, minä teen
ne! Hänelle ei riitä runous. Hyvä, minä panen elämän vaakalautaan! Hän
ei tahdo, että hyvän sikarin ja liköörin vierellä kirjoitan aatteista,
joiden vuoksi ihmiset menevät kuolemaan. Minun täytyy itse käydä
eturintamaan...

JUUDIT (Sanomattoman vaivautuneena.) Voi miksi puhut aina minusta!

PETRA (Kirkkaasti ja lempeästi.) Älä pelkää, Juudit. Olen voittanut
itseni. En puhu sinulle enää rakkaudesta, en pyydä sitä enää sinulta.
Mutta henkeäsi et ikinä saa ottaa minulta pois. Taistelutoverina täytyy
sinun seisoa rinnallani. Sinähän lupasit. Ja silloin on kaikki hyvin.
Silloin ei ulkonainen myrsky minua liikuta, ei nämä sanomalehtien
neulanpistoksetkaan (Vilkaisee uudestaan lehteen.) Mutta mitä ihmettä!
Vihjaillaanko täällä sinuunkin!

JUUDIT. Oh, minusta ei ole väliä!

PETRA. Kenestä sitten, jos ei sinusta! (Lukee.) »Onko ulkomaalaisten
kommunistien sormet mukana pelissä?» — »Missä on nainen?» —
Hävytöntä. Ah, täällä mainitaan sinut nimeltäkin! (Lukee.)... »Eräät
asevelvollisuudesta muka omantunnonsyistä kieltäytyneet nuorukaiset
ovat tutkintovankilassa tunnustaneet johtuneensa tähän lainvastaiseen
niskoitteluun niiden puheiden yllytyksestä, joita ulkomailta hiljattain
tänne palannut pasifisti Juudit Marttinen on pitänyt.» Ai ai, jos tästä
tehdään pitempi juttu, voi se käydä sinulle vaaralliseksi.

JUUDIT (Naurahtaen.) Totta kai rauhaa ja rakkautta saa saarnata
sellaisessakin kristikunnan kolkassa kuin Suomessa?

PETRA. Älä uskokaan. Ellei sitä tehdä laillisessa kirkossa, luullaan
aina, että siinä on koira haudattuna.

JUUDIT. Vangitkoot minut vaan. Suuren asian vuoksi voi kärsiäkin.

PETRA. Mutta voi sattua niinkin, että joudut kärsimään aivan väärän
asian vuoksi. Et tiedä, millaisessa pakkomielteiden kehässä meillä
eletään. Olemme vielä liian lähellä tuota suurta onnettomuutta.
Pienimmästäkin maalataan piru seinälle, ja sen pirun nimi on
bolshevismi, punainen terrori, köyhälistön kapina. Jos sinä siis sanot
»alas aseet», luullaan helposti, että itse kantelet pommeja taskussasi.
Eihän sinulla vain mahda olla mitään komprometteeraavaa bailussasi?
Joku kirje, nimi, julistus...?

JUUDIT (Nauraen.) On minulla kokonainen revolverikin!

PETRA (Hieman hämmästyen.) Revolveri! Mitä sinä sillä, Juudit? Käytätkö
sinä siis kaikista teorioistasi huolimatta sellaisiakin aseita?

JUUDIT. Yritin kerran estää erästä toista sitä käyttämästä. Otin sen
pois. Se ei auttanut. Onnettomuus tuli kuitenkin...

PETRA. Tuo toinen siis surmasi jonkun?

JUUDIT. Itsensä ainoastaan. Revolveri on vain muisto.

PETRA (Hiljaa.) Rakas muisto, niinkö? Itseäsi vartenko sinä halusit
hänet pelastaa? — Rakastitko sinä häntä?

JUUDIT. En.

(Vaitiolo.)

PETRA. Siellä kaukana, etkö sentään joskus ole jotakuta rakastanut?

JUUDIT (Hiljaa.) Minä en ole voinut soittaa kelloa, josta lähtee
särkynyt ääni. Älä kysele! Sinähän lupasit olla puhumatta rakkaudesta...

PETRA. Et siis koskaan ole ollut nainen? — Ei, sinä et ole nainen.
Välistä pelkään, ettet ole ihminenkään. Sinulla ei ole mitään
heikkouksia. Se on peloittavaa! (Hiljemmin, kuin itsekseen.) Minä
pelkään, etten sittenkään kestä sinua...


IV kohtaus.

VIRVA (Kurkistaa sisään ovesta, veitikkamaisesti.) Isä, saammeko me
Matin kanssa pienen audienssin?

PETRA. Tulkaa sisään vaan, lapset! (Matti ja Virva tulevat.)

VIRVA. Terveisiä mielenosoituskulkueesta!

PETRA (Hämmästyen.) Oletko sinä ollut siellä, lapsi!

VIRVA (Vallattomasti.) Me olemme Matin kanssa marssineet koko
päivän ja osoittaneet mieltämme juuri julmasti! Me olemme laulaneet
sinun lauluasi ja rakentaneet sinusta kansantribuunia, minkä olemme
kerenneet. Ja verrattain hyvällä menestyksellä! (Matin puoleen
kääntyen.) Vai mitä, Matti.


MATTI. (Hämillään, hypistelee hattuaan, ei keksi mitä sanoa.)

VIRVA (Nopeasti, lavertelevasti.) Kas vaan poikaa. Nyt ei hän saa
sanaa suustaan, ja koko päivän on pauhannut kuin profeetta. Ihmisiä
täytyy opettaa, näes, mistä he muuten tietäisivät. Joku sanoi, että
miksi tätä porvarin tekemää laulua lauletaan, ja silloin Matti
sanoi, ettei kukaan oikea runoilija ole porvari, porvarit ovat vain
vääryydellä anastaneet yksinoikeuden runoilijoihin, samoin kuin he ovat
pitäneet kauan piilossaan maailman suurimpia ajattelijoita ja estäneet
heidän valonsa paistamasta kaikelle kansalle. He vainoovat nykyisiä
maailmanparantajia, mutta katsovat kunniakseen pitää kirjahyllyllään
heidän henkisiä isiään, filosofeja, runoilijoita, joista he eivät
ymmärrä mitään tai eivät tahdo ymmärtää, Lasallekin on jo niin sanonut.
(Malille.) Eikö se ollut Lasalle, Matti.


MATTI. (Varmistuen, Petralle.) Laajat kansalaisjoukot ovat teille
syvästi kiitollisia »Ihmisyyden» tämänpäiväisessä numerossa olevasta
runostanne. Tämä kädenojennus merkitsee meille paljon. Mutta monet
meistä ovat olleet liian onnettomia, ovat pettyneet liian usein, joten
he ovat käyneet epäuskoisiksi. Se täytyy ymmärtää ja antaa anteeksi...

VIRVA. (Väliin.) Mattikin epäilee (Matille.) No, kysy nyt itse isältä
sitä asiaa!

MATTI. (Epäröi.)

VIRVA. Matti näkyy osaavan puhua vain ulkosalla! Minä taas pidän
paremmin puoliani sisällä. Näetkös, isä, Matti epäilee sitä, että sinä
et pidä siitä, että sinun runostasi tehdään tällainen marseljeesi, että
sitä lauletaan kaduilla. Onko se pahoin tehty?

PETRA (Hymyillen.) Tietysti sitä saa laulaakin.

VIRVA (Matille.) Siinä nyt näet. Me teimme oikein. Ja vaikka poliisi
sanoi, ettei saa laulaa, niin me lauloimme vaan.

PETRA (Pelästyen.) Kielsikö poliisi? Mutta silloin se oli laiton teko!

VIRVA. Mutta sotaväkikin lauloi ja marssi ja rummutti ja toitotti!
Miksi eivät rauhanystävätkin olisi saaneet laulaa?

MATTI (Vakaumuksella.) Niin, heillä on kyllä laki puolellaan, mutta
meillä on oikeus!

VIRVA (Innokkaasti.) Niin, eikö totta?

PETRA (Katsoo Juuditiin, välttelevästi.) Kenties se oli oikein, mutta —
ei viisaasti —


V kohtaus.

PALVELIJATAR. (Ovesta.) Herra Kontiala on täällä ja pyytää puhutella
runoilijaa kahden kesken. Pyydänkö hänet herran työhuoneeseen?

VIRVA. Tulkoon tänne vaan! Me lähdemme pois. Me emme halua nähdä
mokomaa porvaria! Me olemme niin hirveän kumouksellisia! Sano
terveisiä, että me menemme laulamaan marseljeesia! Tule pois, Matti.

PETRA. Sinä et saa enää mennä ulos, Virva. On jo myöhäinen! (Matti ja
Virva katoavat.)

JUUDIT (Ohimennen, katsoen pitkään Petraan.) Pelkäät taistelua. Sinä
epäröit jo, _taistelutoveri_!

PETRA (Hymähtäen.) Virva on niin lapsellinen...


VI kohtaus.

KONTIALA. Minä tulen kenties sopimattomasti?

PETRA (Kylmästi.) Odottamatta ainakin. En ymmärrä, mitä sinulla on
vielä lisättävänä niihin tervehdyksiin, joita lehtesi kautta jo olet
minulle lähettänyt.

KONTIALA. Minä tarjoan sinulle tilaisuuden torjua pois ne syytökset,
joihin harkitsemattomuutesi on antanut aihetta.

PETRA. Olisit voinut tehdä tuon jalomielisen tarjouksesi vähän
aikaisemmin, ennenkuin päästit perättömät juorusi julkisuuteen.

KONTIALA. Sitä, mitä tänään on kaupungilla tapahtunut, ei mikään
isänmaallinen lehti voi vaitiololla sivuuttaa. Väkijoukkojen
yhteentörmäykset järjestysvallan kanssa...

PETRA (Keskeyttäen.) Mitä minulla on sen kanssa tekemistä! Minä
olen istunut kotona koko päivän. Syyttää minua kaikesta tuosta on
naurettavaa. Sellaiseen minä en vastaa!

KONTIALA. Etkö tahtoisi kuitenkin selittäytyä? Tai vastata minulle
pariin kysymykseen? Oletko muuttanut puoluetta, poliittista kantaa?

PETRA (Kuivasti.) Minä olen samalla kannalla kuin millä aina olen
ollut. Sinä tiedät, että olen puolueiden ulkopuolella.

KONTIALA. Mitä merkitsee siis ohjelmajulistuksellinen runosi
tämänaamuisessa »Ihmisyydessä», joka on selvä puoluelehti,
»Yhteiskunnan» nimenomainen vastustaja?

PETRA. Se merkitsee sitä, että minä olen ja tahdon olla vapaa
kirjailija. Minä kirjoitan, mitä minä haluan, minne minä haluan ja
kelle minä haluan. Jos sinä luulet, että minä elämäni iäksi olisin
pestautunut palvelemaan vain sinun lehtesi muutamia tuhansia lukijoita,
silloin kun Suomessa on miljoonia muita ihmisiä, niin olet suuresti
erehtynyt.

KONTIALA (Kuivasti.) Sinulla on tietysti oikeus olla vapaa, mutta
sinulla ei ole oikeutta ottaa eräitä vapauksia, jotka saattavat koko
isänmaan onnen vaaraan yllyttämällä esivaltaa vastaan yhteiskunnan
vaarallisimpia aineksia, jotka juuri rajattomilla uhrauksilla on saatu
rauhoittumaan.

PETRA. Olet järjiltäsi. Minä olen kirjoittanut laulun rauhanystäville
enkä kapinoitsijoille. Ja jos he ovat marssineet katua pitkin laulaen,
niin ei suinkaan heistä aseettomista jalkamiehistä ole vaaraa
aseellisille sotajoukoille.

KONTIALA. Kauniita rauhanystäviä! Juuri kun tulin, kuulin, että monin
paikoin oli tapeltu, ammuttu, surmattu ihmisiäkin.

PETRA. Jos niin on tehty, ovat sen kai tehneet ne, jotka vakaumuksen
ja viran puolesta kivääriä kantavat, eivätkä ne, jotka ovat tappamista
vastaan.

KONTIALA (Lyöden Petraa olalle.) Kuule, vanha veikko, nyt minun täytyy
sanoa sinulle, että sinä olet naiivi. Rauhan ja veljeyden siviilivaipan
alla ammutaan yhtä rivakasti kuin ennenkin, paremminkin. Eikö Venäjän
esimerkki riitä sinulle todistukseksi?

PETRA. Suuri aate ei tule siitä pienemmäksi, jos ihmiset aina eivät
jaksa sitä toteuttaa.

KONTIALA. Mutta suuri aate voidaan tappaa väärällä taktiikalla!
— Minä tahdon todellakin uskoa, että sinä olet tehnyt kaiken
parhaimmassa tarkoituksessa, mutta jalo ele ei ole vielä poliittista
kypsyyttä. Psykologinen hetki ei nyt ole oikea tuollaisten haaveiden
levittämiselle. Olethan nähnyt, minne Leninin evankeliumi vie.
Miljoonat ihmiset on syösty kurjuuteen vain sen tähden, että eräiden
päähän on pälkähtänyt ruveta kokeilemaan haaveillaan.

PETRA (Ärtyen, nousten kävelemään.) Myönnetään, myönnetään. Mutta mitä
herran nimessä minulla on tekemistä tämän opettavan esimerkin kanssa?
Olenko minä muka joku Lenin, siksi että olen kirjoittanut pienen
viattoman laulun, jossa ei ole mitään vallankumouksellista, jollaisia
olen kirjoittanut sadoittain! Vain siksi, että joku tuntematon on
sattunut laatimaan sille sävelen ja että jotkut ovat hyräilleet sitä
kadulla. Se on sentään liian paksua!

KONTIALA. Siitä ei ole kysymys. Laulu voi itsessään olla sangen viaton,
mutta sinä olet, kuinka sanoisin, sijoittanut sen väärin. (Kiihtyen
yhä enemmän.) Kaikki muuttuu aseeksi edesvastuuttomien joukkojen
käsissä, joiden käyttövoimana on raakuus ja viha. He lukevat kuin
piru raamattua. Ei ole sitä suurta miestä maailmanhistoriassa, johon
he eivät olisi vedonneet roistontöitä tehdessään, ei sitä ylevää
aatetta, jolla he eivät olisi liputtaneet vallankumouksen loimuja
sytyttäessään. Vapaus muuttuu heidän käsissään hurjaksi hävityshimoksi
ja viettien kurittomaksi riehunnaksi, veljeys ja yhdenvertaisuus
alimpien pohjakerrosten kaikkinieleväksi liejuksi, joka hukuttaa maan
päältä vuosituhanten työn, kaiken kulttuurin, kaikki persoonallisuudet.
Rauha on heille vain luokkadiktatuuria, taistelu kapitalismia
vastaan laiskojen loisien ryöstösotaa niitä vastaan, jotka työllään
ja ahkeruudellaan pitävät valtiota tasapainossa ja järjestyneen
yhteiskunnan koneistoa käynnissä. Ja sitten he ovat muka työväkeä. Mitä
he tekevät? Lakkoilevat, kapinoivat, eivät maksa verojaan, eivät hoida
lapsiaan. Sen teemme me muut, me »porvarit» heidän edestään! (Äkkiä
hiljentyen, kylmästi, rauhallisesti.) Tämän kaikenhan sinä tiedät
ja — kuitenkin olet lyönyt veljenkättä heille. Sen jälkeen sinun on
pakko tarkistaa ja määritellä kantasi. Siinä tarkoituksessa päästin
tämänpäiväisen kirjoituksen läpitse. Se ei tapahtunut ilkeydestä.
Kenties en ymmärrä tarpeeksi runoutta. Mielikuvitus sinään on minusta
moraaliton mahti! _Mutta minä rakastan isänmaatani._ Jos siis siirryt
toiselle puolelle, jossa herkkäuskoisuuttasi väärinkäytetään,
en enää voi luvata sinulle entistä kannatusta. Sen voin sanoa
kustannusyhtiönkin puolesta. Tee siis päätöksesi. Rehellinen vastustaja
on parempi kuin huono ystävä! Ole mies. Astu oikealle tai vasemmalle!

PETRA (Kaukaisesti, ylevästi.) Minun tieni ei vie oikealle eikä
vasemmalle, vaan ylöspäin! Korkealle kuin kotka tahdon lentää ja kantaa
kauneuden viestiä kaikille ihmisille, niillekin, jotka ovat alhaalla
laakson pohjassa...

KONTIALA. Varo vain, etteivät uudet ystäväsi ammu sinua siipeen.
Siellä alhaalla ollaan epäluuloisia... Muista, että kaksinaamainen
Janus-jumala ei ole nykyaikaisten ihmisten jumala... Harkitse siis
tarkasti, minä jään odottamaan vastaustasi. Hyvästi siksi (Menee.)


VII kohtaus.

(Juudit ja Niina näyttäytyvät ovella.)

JUUDIT. Joko hän meni?

PETRA. Jo.

NIINA (Arastelevasti) Mitä hän sanoi?

PETRA. Tahtoi minua määräämään puoluekantani, astumaan oikealle tai
vasemmalle.

JUUDIT (Iloisesti.) Siinä hän oli oikeassa. Ennemmin tai myöhemmin
täytyi sen kuitenkin tapahtua, tuon pesäeron! Eikö tunnu hyvälle nyt,
kun olet irti hänestä?

PETRA (Vältellen.) Hän jäi odottamaan vastaustani...

JUUDIT. Odottamaan! Etkö siis osannut ratkaista? Et iskeä, kun oli
iskettävä! Oh, millainen selkärangaton raukka sinä olet! (Menee.)


VIII kohtaus.

PETRA (Tuskastuneena, hermostuneena.) Miksi, miksi kaikki minua
ahdistavat! Tahtovat, että olisin muuta kuin mitä olen, koettavat
pakottaa minut teille, jotka eivät ole omiani, tekemään sellaista, jota
en halua! Ja kun seison omalla kannallani, sanotaan minusta, että minä
olen raukka. Miksi kaikki minua syyttävät, kaikki, kaikki!

NIINA (Hiipien vienosti hänen luokseen, pehmeästi, hyväilevästi.) Rakas
Johannes, minulle ainakin voit olla sellainen kuin olet. Minä ainakaan
en milloinkaan ole sinua syyttänyt.

PETRA (Silitellen hänen hiuksiaan, surumielisesti.) Et suullasi,
et sanoillasi, mutta koko sinun olemuksesi syyttää minua. Se vain,
että olet olemassa, tuottaa minulle ainaisia tunnontuskia. Sinä
olet liian hyvä minulle, en ansaitse sinua. Minä tuotan sinulle
pelkkää onnettomuutta. Sinä raukka mahdat olla hyvin kiusattu
tämänpäiväisestäkin sotkusta!

NIINA (Hermostuneesti.) En minä siitä itseni vuoksi välitä, en yhtään.
Äläkä sinäkään pane sitä niin sydämellesi. Kaikki on luultavasti vain
sellaista ohimenevää hermostusta. Juuditkin sanoi, että ilmassa on
tänään sähköä...

PETRA. Kaikki ihmiset ovat todellakin aivan hulluja tänään. He
tahtovat, että en politikoisi, ja samalla, että liittyisin johonkin
poliittiseen puolueeseen. Kontialakin antoi selvän ultimaatumin. Joko
talutusnuoraan tai välit rikki kustannusyhtiöön!

NIINA (Pelästyen.) Herra Jumala, sehän olisi sinulle hirveä
onnettomuus. Lepytä hänet, että kaikki pysyy ennallaan.

PETRA (Päätään pudistaen.) Me emme luultavasti voi kumpikaan tinkiä.
Puoluekuri on ankara mahti, ja vapaudenrakkaus täällä (viittaa
rintaansa) yhtä hellittämätön! Kontialalla on omat määräyksensä...

NIINA (Hätäillen.) Sitä en usko. Kaikki on hänen puoleltaan jotakin
tilapäistä ärtymystä, ehkä persoonallista kaunaa, joka menee ohitse
niinkuin on tullutkin... Niin, minä tiedän sen...

PETRA (Katsoen Niinaan ihmeissään.) Mistä sinä sen tiedät? Ja mitä
persoonallista kaunaa hänellä voisi olla minua kohtaan?

NIINA. Ei sinua, vaan minua kohtaan! (Purskahtaen.) Voi Johannes, anna
minulle anteeksi! Kaikki on minun syytäni.

PETRA. Mitä sinä puhut! Selitä toki!

NIINA (Änkyttäen.) Eilen, yöllä, niin, minä suututin Kontialan. Minä
kiivastuin, heitin kynttiläjalan häntä kohti... Olisin voinut tappaa
hänet...

PETRA. Mutta miksi, miksi?

NIINA. Hän... loukkasi minua ja...

PETRA (Tarttuen kiivaasti Niinan ranteeseen.) Hän — rakastaa sinua?
Mitä? Vastaa!

NIINA (Painaa tuskissaan päänsä alas.)

PETRA. Ja sinä rakastat myös häntä, niinkö?

NIINA. Minä vihaan häntä, vihaan!

PETRA (Kaameasti, hurjasti, äkillisen mielijohteen vallassa.) Ja
toivoisit sentään, että kaikki jäisi ennalleen! Hahahaa!

NIINA. Ainoastaan sinun tähtesi, sinun etujesi tähden!

PETRA. Etkö tiedä, että sellainen viha on kovin läpinäkyvä, rakkauden
mitalin toinen puoli! Minäkin olen sinua loukannut, mutta minua sinä et
voi vihata, sentähden ettet ole minua koskaan rakastanut, ainoastaan
paimentanut. Te rakastatte toisianne, te kaksi. Haa! (Mielettömällä
raivolla.) Nyt minulle valkenee kaikki, kaikki! _Sentähden_ hän on
juossut kintereilläni yötä päivää, sentähden sinä olet niin auliisti
ollut aina meitä vastaanottamassa marttyyrihymyinesi. Sentähden on
Kontiala niin uskollisesti kannattanut minua, vaikka kuulumme eri
maailmoihin. Pieni lemmenkinastus teidän välillänne. Ja tälle näyttää
nyt! Hahahaa! Ja se mies sanoi vielä äsken rakastavansa isänmaataan ja
hän rakastikin minun vaimoani! Minkä pitkällisen, kurjan petoksen uhri
minä olenkaan ollut, minä pässinpää!

NIINA (Rukoillen tuskissaan.) Johannes, kuule minua. Sinä olet
mieletön. Kuule minua! Kaikki oli vain tilapäistä sattumaa...

PETRA. Sattuma paljasti totuuden. Muuten en olisi saanut tietää sitä
koskaan. Missä valheen liejussa olenkaan elänyt!

NIINA. Ajattele vähän mitä sanot! Usko minua, sinua yksin minä
rakastan...

PETRA (Kylmän ivallisesti.) Niin todellakin taidat vähän minua
rakastaa. Minun etujani. Kaikki naiset rakastavat vain etua
tai edun vuoksi. Sinä soisit, että meidän yhteinen rakkaus- ja
liikekumppanuutemme jatkuisi. Hahahaa! (Äkkiä jyrkästi.) Mutta minä
vannon sinulle, että se ei tule jatkumaan. Juudit oli oikeassa. Pois
tästä kaikesta, tästä myrkytetystä pesästä!

NIINA (Painaen käden sydämelleen, heikosti.) Kodistako?

PETRA (Fantastisesti.) Runoilijan koti on maailma. Runoilijan
perhe ihmiskunta! On vielä, Jumalan kiitos, sentään ihmisiä, jotka
kaipaavat suurempaa kauneutta kuin mikä mahtuu jonkun kyynillisen
sanomalehtimiehen rasvoittuneisiin aivoihin! (Kuuluu kaukaisia laulua.)
Tuolla se tulee, se minun ihmiskuntani, sen kohu kantaa jo korviini,
se puhuu Jumalan äänellä! Minun tieni on nyt selvä. Pesäero elämän
pienuuden ja rumuuden kanssa! (Aikoo mennä.)

NIINA (Hiljaa, hitaasti, rauhallisesti.) Sano minulle yksi asia! Oletko
sinä koskaan rakastanut minua?

PETRA (Kuin heräten.) Rakastanut sinua! (Hitaasti.) Minä en tiedä...
Mutta minä olen luottanut sinuun rajattomasti, enemmän kuin keneenkään,
mihinkään, enemmän kuin itseeni. Sinä olit se ankkuri, joka vielä
pidätit minua satamassa... Nyt... Ulos myrskyyn! Kenties alas
syvyyteen! Mutta ei, ei, kansan aalto kantaa minua...

(Menee omalle puolelleen. Niina ristii kätensä.)

NIINA. Jumala, Jumala, anna minulle voimaa! (Pois.)


IX kohtaus.

(Akseli ja Virva tulevat.)

AKSELI. Miten minä olen etsinyt sinua. Missä olet ollut? Olen ollut
oikein levoton sinusta. Roskajoukot ovat remunneet koko päivän.

VIRVA (Kiusoittelevasti.) Olen ollut roskajoukkoja johtamassa, palava
olkilyhde kädessä ja risainen alushame lippuna toisessa.

AKSELI. Älä kujeile! Muutenkin saa isäsi ikävyyksiä syyttömästi.
Minunkin isäukkoni oli niin kimmastunut, että hän sanoi, että jos asia
on kuten lehdessä seisoo, en saakaan mennä naimisiin kanssasi.

VIRVA. Hän on aivan samaa mieltä minun kanssani.

AKSELI (Jalkaa vakavasti, ottamatta osaa Virvan leikkiin.) Me
kiistelimme periaatteellisista kysymyksistä, ja minä puolustin niin
urhoollisesti sinun mielipiteitäsi. Jospa olisit kuullut! Kuin
jalopeura!

VIRVA. Sinun pitää puolustaa omia mielipiteitäsi eikä minun.

AKSELI. Mutta kun minun mielipiteeni ovat samanlaiset kuin sinun.

VIRVA (Tiuskaisten.) Niiden pitää olla erilaiset!

AKSELI. Millaiset?

VIRVA. No vaikka sellaiset kuin isälläsi!


X kohtaus.

(Urja Ralli työntää oven väkipakolla auki vetäen kädestä Sannia, joka
vähin voimin rimpuilee vastaan.)

RALLI. Tule vaan! Älä yhtään kainostele! Nyt me likat ei ravatakaan
kyökin rappusia, vaan meillä on asiaa saliin. Juu-u! (Astuu röyhkeästi
esiin, huomaa Virvan, joka hämmästyksissään katsoo heihin.) Kas vaan,
siinähän se onkin se röökinä! (Pilkallisesti, epäkunnioittavasti.)

VIRVA (Rallille.) Millä oikeudella te tunkeudutte...

RALLI (Keskeyttää.) Sorretun oikeudella!

SANNI (Niiaa syvään.) Voi hyvä ryökkynä, enhän minä saliin tahtonut
tulla... enhän minä.

VIRVA (Rallille.) Kuka te olette ja mitä asiaa teillä on?

RALLI. Minä olen Matin morsian ja vaadin teiltä Mattia takaisin.

VIRVA (Hämmästyneenä.) Mattia!

RALLI. Kas vaan, kuinka on näyttävinään viattomalta tuo riivatun
marakatti, joka on hyppinyt Matin nenällä kuin hullu kärpänen ja
yrittänyt ryöstää hänet minulta, vaikka hänellä näkyy (viittaa
Akseliin) kyllä olevan riiastelijoita tarpeeksi. Mutta rikkaalle
ei kelpaa muu kuin köyhän ainoa karitsa! Minä vaadin sinut tilille
hänestä. (Hirvittävällä äänenpainolla.) Missä on Matti?

VIRVA (Sammaltaa.) En minä tiedä Matista... mitään...

RALLI. Mutta minä tiedän! Linnassa hän on...

VIRVA (Säikähtäen.) Miten? Miten linnassa?

RALLI. No, piru soita, lahtarien vankina tietenkin, missäs muualla.
Sehän teillä oli tarkoituskin!

SANNI (Huokaillen ja silmiään kuivaillen.) Herra Jessus, Herra Jessus!

RALLI (Sannille.) Älä yhtään siinä siunaile! Aina sinussakin vaan pysyy
tuo taivaallinen hapatus. Mutta auttaakos se, onkos ennenkään auttanut?

VIRVA. Matti vangittuna!

RALLI. Niin, ja tästä talosta juuri hän lähti viimeiselle retkelleen
ja täältä minä myös vaadin hänet takaisin. (Kaameasti.) Hankkikaa
pois hänet linnasta tällä siunaamalla hetkellä, taikka minä panen
tynamiittia talonne alle ja saatte mennä tulena taivaalle koko kopla!
Missä se on se pää-rovokaattori?

VIRVA (Kiivaasti.) Mikä?

RALLI. No se saakurin Petra, joka niitä lauluja rustaa oikealle ja
vasemmalle. Rikkaita yllyttää hän aseihin ja köyhiä aseettomuuteen
saadakseen meidät kaikki tapetuksi viimeiseen mieheen.

VIRVA (Salaisesti.) Isä ei ole yllyttänyt ketään aseisiin.

RALLI (Pannen kädet lanteille, härnäävästi.) Eikös lahtarimarssissa
puhuta miekoista ja murha-aseista?

AKSELI (Alentuvaisesti.) Ne ovat runollisia symbooleja. Niillä on
toinen merkitys.

RALLI. Hahahaa. Tietysti niillä on toinen merkitys herroille, toinen
työväelle. Kyllä se nähtiin, etteivät ne vaan olleet mitään sympaaleja,
kun lahtarikaarti niitä kantoi. Pyövelit! Kansaa ampuivat!


XI kohtaus.

PETRA (Tulee.)

VIRVA (Rientää häntä vastaan.) Isä, isä, Matti on vangittu!

RALLI (Ärhentelevästi.) Ahaa, sieltähän se itse päämestari tulee, joka
on kaiken pahan alku ja juuri (Sannille, osoittaen sormellaan Petraa.)
Näätkös, Sanni, hän on vapaa, hän on kunniassa, häneen ei laki koske,
hän tulee notkuvain pöytien luota mässäämästä ja menee sinne takaisin,
mutta Matin, syyttömän uhrin, he raahaavat linnaan!

SANNI (Hädissään.) Hillitse paha kielesi. Voi voi, kaikki tulee siitä
vain pahemmaksi! Mitä he tekevätkään meille!

RALLI (Tylysti.) Miksi minä olisin parempi kuin mitä muut ovat minulle.
Hyville käy huonosti, pahoja onnestaa. Matti oli hyvä, katso, miten
hänen kävi! Sinä olet ollut kuin jumalankaritsa, et ole suutasi
avannut valittamaan, herrojen helmoja olet huuhdellut takapihoilla,
oman veljesi kyökinporstuoita kolunnut kuin kerjäläinen, ja kuolet
rintatautiin ja kurjuuteen. Rikas saa tehdä mitä hyvänsä, mutta köyhä
saa kärsiä...

(Niina ja Juudit ovat viimeisten lauseitten aikana ilmestyneet
huoneeseen.)

NIINA. Mitä täällä tapahtuu?

RALLI (Hurjasti.) Tulkaa tänne vaan, koko herskapi, koko verenimijäin
ja riistäjäin sakki, minulla on asiaa teille kaikille! Minä tahdon
kerran puhua suuni puhtaaksi!

JUUDIT. Te olette kiihdyksissänne, tyttö. Puhukaa rauhallisesti asianne!

RALLI. Pidä suus, sinä ulkolainen seikkailija! Kyllä minä sinutkin
tunnen, susi lammastenvaatteissa, rauhan-apostoli, joka tahdot repiä
rikki proletaarien rintaman. Sinun ei pitäisi tulla rähjäämään toisten
asioissa. Me emme tahdo rauhaa, vaan sotaa, niin kauan kuin meitä
sorretaan ja ammutaan ja esivalta kantaa miekkaa meitä vastaan.
(Niinalle.) Äläkä tollota minuun niin ylpeästi, sinä posliinisilmäinen
vahanukki! Jaa-a, et ole tällaisia vieraita ennen salissasi nähnyt!
Kyökin nurkassa olet Sannia seisottanut siksi, että hän muka on niin
huono sukulaiseksi. Mutta mikä itse olet? Et yhtään parempi, sen
päälahtarin Kontialan jalkavaimo, kyllä se tiedetään...

PETRA (Karjaisten.) Ulos, paikalla ulos! (Kääntyen poispäin.) Sitä
huudetaan jo kaduilla ja kujilla, minä yksin en ole sitä tiennyt.

MUMMU (On säikähtyneen näköisenä hiipinyt sisään ovesta hiljaa
uikuttaen.) Rautoihin tai lautoihin täällä joku joutuu...

PETRA (Polkaisten jalkaa.) Ulos, heti paikalla, kaikki!

NIINA (Tukehtuneesti.) Lapset, menkää, menkää! Virva, vie Mummu ja
Sanni pois. Pian, pian!

VIRVA (Taluttaen Mummua, jota Sanni seuraa, samoin Akseli.) Älkää nyt
hätäilkö, kyllä kaikki muuttuu hyväksi vielä. Tässä on joku erehdys.
(Menevät.)

RALLI (Viipyen oven pielessä, ivallinen, röyhkeä hymy huulillaan,
uhittelevasti.) »Ulos, tyrmään!» Kyllä tuo tunnetaan — se on herrojen
temppu aina, kun heitä vaaditaan tilille ja sanotaan heille totuus
vasten silmiä. Koreita sanoja he osaavat lasketella, mutta eivät vaan
pane edes pikkurilliänsä liemeen, jos kova paikka tulee. Sinäkin olet
laulanut hyvyydestä ja oikeudesta ja teet pahaa niin paljon kuin
kerkiät. Sinulla ei ole oikeutta ajaa oikeutta!

PETRA (Lähestyy Rallia uhkaavasti, kädet nyrkissä.)

RALLI. Kyllä minä menen. Kuka tällaisessa paikassa ilkiäisi viipyäkään.
Provokaattori! (Lähestyy nopeasti Petraa heittäen häneen leimuavan,
murhanhimoisen katseen.) Tässä on sellainen tyttö, jota ei koreilla
värssyillä lumota. Minä syljen silmillesi, ettäs sen tiedät! (Häviää
ovesta.)


XII kohtaus.

PETRA (On vaipunut tuolille kuin halvattu.)

NIINA (Arasti.) Älä välitä hänestä. Hän oli mielipuoli.

JUUDIT. Onnettomuus oli sumentanut hänen järkensä. Olisithan sinä
voinut tuolle onnettomalle sanoa jonkun rauhoittavan sanan, että
todella olet heidän ystävänsä...

PETRA. Minä! (Nousten, kuin itsekseen.) Minä en ole kenenkään ystävä,
eikä minulla ole yhtään ystävää. Minä en kuulu mihinkään puolueeseen,
en tähän kansaan, en tähän aikaan, en koko tähän ihmiskuntaan! Minä
olen outo koko maapallolla, vieras, muukalainen, yksin... Koko maailma
vihaa ja syyttää minua, Juudit halveksii minua, ja Niina — pettää
minua...

JUUDIT. Se ei ole totta. Sinä hourit.

NIINA (Parahtaen, langeten polvilleen hänen eteensä.) Uskotko sinä
todellakin ensimmäistä vierasta maankiertäjää enemmän kuin minua, joka
koko elämän olen uskollisesti seisonut rinnallasi. Sekö on sitä suurta
luottamusta, josta puhuit...!

PETRA (Ei näytä kuulevan.)

NIINA (Rukoilevasti ja itkien.) Kuinka sinä, joka olet niin viisas,
voit olla noin houkko! Kuinka sinä, joka olet niin hyvä, voit olla noin
julma!

PETRA (Kuin heräten.) Vieläkö te olette siinä? Keitä te olette? Mitä
te tahdotte minusta (Äkkiä.) Ulos kaikki! Minä tahdon olla yksin,
yksin, sillä minä olen yksin... Menkää, menkää, minun täytyy saada olla
yksin...

(NIINA ja Juudit vetäytyvät vitkastellen pois.)


XIII kohtaus.

PETRA (Kuin unissaan, vaipuen istumaan, pää käsien varassa.) Kaikki
ryvettyy... Kaikki muuttuu rumuudeksi, kaikki muuttuu kärsimykseksi...
Miksi kaikki minua syyttävät? Mitä minä olen tehnyt? Onko siis rikos
olla runoilija?

    Väliverho.




NELJÄS NÄYTÖS.


Petran makuukammio. Ovi taka-alalla johtaa hänen työhuoneeseensa.
Oikealla ovi muuhun huoneistoon. Vasemmalla, taka-alalla vuode.
Käsikirjasto-hyllyjä. Takka. Ikkunakaihtimet alhaalla.


I kohtaus.

(Petra makaa täysissä vaatteissaan vuoteella. Tohtori Kalmu istuu hänen
vieressään tuolilla. Yöpöydällä palaa himmeällä viheriällä varjostettu
lamppu, joka valaisee siinä viruvia käsikirjoituksia. Myös katossa
palaa lamppu.)

KALMU. Sinä olet sairas. Koeta olla tekemättä, ajattelematta mitään,
levätä...

PETRA. Minä en ajattele mitään, minussa vain ajattelee. Minä en tee
mitään, minussa vain tapahtuu jotain, jokin suuri tilinteko, johon
minun sormiani ei päästetä mukaan, sillä minä olen elämäni iän pitänyt
väärää kirjanpitoa. Ja uskotellut olevani rikas. Vielä äsken. Yhden
lyhyen hetken, auringon nousun ja laskun välillä, minä olin maailman
valtias. Minulla oli varaa kaikkeen. Minulla oli runoilijan siivet,
valtiomiehen kauaskantoinen katse, sydän, joka sykki samassa tahdissa
ihmisyyden kanssa. Minulla oli kansan kannatus ja naisen rakkaus. Minä
luulin voivani yhdistää mielikuvan ja todellisuuden, laulaa yhteen
elämän rikkinäiset sirpaleet. Minä luulin eläväni uudestaan Curtiuksen
tarinan. Parhaan oli heittäydyttävä turmion kitaan pelastaakseen maan.
Hänen ylitseen oli sulkeutuva pohjaton kuilu. Se ei sulkeutunutkaan.
Maa sylki minut ulos sylistään. Ja tiedätkö miksi? Siksi, että minä en
ollutkaan se paras. Kaikki kultani oli kuonaa. Ja naiset. He rakastavat
kultaa, hahahaa! He ovat julmia kuin lapset. Rikkovat kauniin lelun
nähdäkseen mitä on sisällä...

KALMU. Rakas ystävä, sinä panet liian paljon arvoa sille puolelle
elämästä. Silloin elämä kadottaa tasapainon. Luvalla sanoen: naiset
ovat turmelleet sinut...

PETRA (Raskaasti.) He ovat sanoneet minulle totuuksia, joita en kestä.
He ovat näyttäneet, mikä se sälö oli, joka kaatoi rakennuksen. _Valhe._
Elin valheessa, mutta silloin elin. Nyt en ole elävä enkä kuollut.
Miksi riistettiin minulta suloinen sokeuteni? Minä luulin olevani
totuuden apostoli, sillä valhe oli niin kaunista. Valhe on kauneutta,
ja kaunis valhe on runoutta. Ja minä en voi elää ilman sitä.

KALMU. Emmekä me muutkaan. Miksi ihmiset vihaavat valhetta, kun se
kuitenkin on heidän elinehtonsa. Koko elämä on valhetta, ainakin paras
osa siitä, kaikki mikä siinä on myönteistä: peittelevä hellyys, jolla
hoidetaan heikkoja, usko ja rakkaus, jolla pelastetaan kuolemasta,
onni, joka sitoo silmät suosikiltaan, hyvyys, joka tekee sydämet
laajoiksi ja suvaitsevaisiksi, kaikki on tingintää, kompromissia,
tahallista tai tahatonta petosta. Mutta se on välttämätöntä. Ihmiset
kärsivät muuten liikaa...

PETRA. Minä olen tahallani tallannut jalkoihini eräitä elämänarvoja.
Jokainen, joka jotakin tekee, joutuu myös tekemään rikoksia...
Tiesin, että kotonani olin kuin Kalevalan tammi, joka esti päivän
paistamasta... Mutta luulin, etteivät he itse sitä huomanneet, ja
luulin, että minun elämäntyöni vaati eräitä uhreja, että minulla oli
oikeus tuottaa surua muutamille lieventääkseni tuhansien tuskaa,
sortaa harvoja antaakseni vapauden kuvitelman miljoonille, painaa
alas pienempiä elämänarvoja nostaakseni suurempia, alistaa ja
alistua arkivalheeseen soittaakseni suuren sunnuntain kirkonkelloja
ihmiskunnalle. Minulla oli toisin sanoen usko. Kaikki harhakuvitelmaa.
Kuolemankelloja olen soittanut, kärsimyksen kypeniä kylvänyt lähelle
ja kauas. Sitä ajatusta en kestä. Minä jaksoin kärsiä itse... minä en
jaksa tuottaa kärsimystä...

KALMU (Päätään pudistaen.) Ai ai. Siinäkö sitä ollaan. Se on
vaarallisinta kaikesta. Sellaista ei ole lupa puhua, ei ajatella.
Ihminen, joka sanoo, että hän ei jaksa tuottaa kärsimystä toiselle,
julistaa oman kuolemantuomionsa. Tahtomattammekin tuotamme me kaikki
joka hetki kärsimystä pelkällä olemassaolollamme. Syödä ja tulla
syödyksi on elämän laki. Siitä ei pääse. Mitä varten meillä muuten
olisi hampaat, vatsa, ruumis? Ja ihmisen henki on yhteellinen ruumiin
kanssa. Jos ihminen sanoo, että hän kärsii, todistaa se vain, että
hän elää, ja jos hän sanoo, ettei hän _jaksa_ kärsiä, todistaa se
vain, että hänellä on erittäin voimakas ja terve elämänvietti,
joka ajaa häntä etsimään elämän onnea, parempia elämänehtoja,
rehevämpiä laitumia. Se on hyvä... Mutta... jos hän sanoo, ettei hän
jaksa _tuottaa_ kärsimystä, silloin... silloin täytyy hänen lakata
elämästä... Niin on asia. Siis: älä haudo tyhmyyksiä. Täytyy oppia
ottamaan elämä sellaisena kuin se on. Älä kapinoi kohtaloa vastaan,
joka on meille kaikille yhteinen ja johon tulee suhtautua niin
sanoakseni lojaalisesti...

PETRA. Omaan ja ihmisten pahuuteen, tarkoitat?

KALMU. Välttämättömyyden pakkoon, tietämättömyyteen. Ja on eräitä
asioita, joista on parempi olla tietämätön. Tämä on yksi niistä.

PETRA. Mutta — — —

KALMU (Nousten.) Siitä ei keskustella (Katsoo kelloaan.) Minun täytyy
nyt lähteä erään toisen sairaan luo.

PETRA. Älä jätä minua yksin.

KALMU. Palaan vähän illemmällä uudestaan. Siihen asti yritä
nukahdella... Sammutanko ehkä kattolampun?

PETRA (Nyökkää.)

(Tohtori sammuttaa kattosähkön. Menee ulos oikealta. Huone jää viheriän
pöytälampun kelmeään valaistukseen.)


II kohtaus.

PETRA (Makaa vähän aikaa liikkumattomana. Huone on autio. Sitten
avautuu taka-ovi kuulumattomasti ja sisään hiipii Mummu, kyyryssä,
kokonaan mustissa.)

MUMMU (Pysähtyy keskelle huoneita Petraan kääntyneenä, tuijottaa
häneen.)

PETRA (Kohoten istualleen vuoteessa, kalpeana, laajentunein silmäterin.
Ääntää tuskin kuuluvasti.) Mummu, mitä sinä tahdot?

MUMMU (Valittavalla äänellä.) Miksi et sano minua äidiksi, Johannes?
Siitä on niin kauan, kun olet minua viimeksi sillä nimellä kutsunut.
Isääsi tulet, poikaseni. Hän löi ja sätti minua, sinä olet rangaissut
minua vaitiololla, vieroittamalla minut pois äidin asemasta sydämessäsi
ja kodissasi. Petrojen kodissa on naisella kovat päivät. He vievät
maailmalle ilonsa ja elonsa, vieraille naisille rahansa ja rakkautensa,
ja tuovat kotiin tyhjyytensä ja häpeänsä, väsymyksensä ja heikkoutensa.
Kärsimystä on vaimon elämä Petrojen luona. Kyllä sen Niina tietää.
Sanoi Virva koulussa opetettavan, että on nykymaailmassa sellainen
laki, että erotaan, kun ei ole hyvä. Ei ole oikea laki. Virva on lapsi,
ei ymmärrä. Ei oikea nainen sitä koskaan tee. Ei eroa, vaikka henkeen
ja vereen rääkättäisiin. Voi, voi! Murhamiehiä ovat kaikki Petrat. Ei
ole murhatulla sielulla koskaan rauhaa. Siksi täytyy minunkin aina
kävellä, aina kävellä...

(Häviää hiipivin askelin vuoteen nurkan taa. Samassa tulee ovesta
Sanni, luihuin, alistuvin liikkein, laihana, kaiken kurjuuden haamuna,
harmaa saali hartioilla, harvat hiukset tuskin pysyen sykkyrällä ja
riippuen silmille.)

SANNI (Kurkistellen.) Aina olet laulanut Tuskasta, mutta et ole
koskaan nähnyt sitä. Minä se olen. Siskosi Sanni. En uskaltanut tulla
aikaisemmin, voimasi päivinä. Olisit ajanut minut ulos ovesta, kun olen
näin huono nainen. Siksikö sinä sen minun Mattini linnaan laitoit,
kun se on äpärä, ettei sinun tarvitsisi hävetä häntä, niinkuin olet
minua hävennyt. Mutta olen minäkin ollut nuori ja kaunis. Muistatko,
miten minun poskeni punoittivat niinkuin kaksi marjaa ja miten paksut,
keltaiset palmikot riippuivat selässäni kuin kultaiset käädyt. Ne
minä möin rikkaiden rouvien päähän, kun lapseni huusi ruokaa. Ja
voimani minä imetin rahasta sen saman herrasluokan vereen, joka nyt
minua häväisee ja jonka likaisia helmoja minä huuhtelen. Saastaansa
tukehtuisivat ilman minua. Miten maailmassa on paljon likaa! Ihminen ei
tee muuta kuin likaa ja mätänee — elämässä ja kuolemassa — Aina vain
pestä, pestä... Kuolleitakin olen pessyt. Sinuakin vielä pesen, kun
ruumiina makaat... Paljon sinussa on pesemistä...

PETRA (Vetäytyy kauhusta jähmettyneenä taapäin. Hänellä pääsee epäselvä
mölähdys. Ähkyen.) Pois, pois!

(Sanni lähestyy vuodetta. Petra syöksyy mielettömänä pystyyn kamalasti
parahtaen. Sanni häviää.)


III kohtaus.

VIRVA (Rientää sisään, kiertää kattosähkön palamaan.) Isä, miksi sinä
huusit? Mikä sinun on? Oletko sairaampi?

PETRA (Kuin heräten, pyyhkien otsaansa, änkyttäen.) Mummu... Missä on
Mummu? Menikö hän tuonne? (Osoittaa työhuoneensa ovea.)

VIRVA. Rakas isä, Mummu-parkahan kuoli jo pari viikkoa sitten. Ja
tuolla työhuoneessasi hän ei tainnut käydä eläissäänkään koskaan...

PETRA (Itsekseen.) Ja se toinen! Se toinen!

VIRVA (Hyväilevästi.) Joko sinä, isä-kulta, alat pelätä kummituksia?
Etkö muista, kuinka aina sanoit minulle, kun pienempänä pelkäsin
aaveita, että eläviä tulee pelätä enemmän kuin kuolleita. Eikä
sinun nyt tarvitse pelätä tulevasi häirityksi elävienkään puolelta.
Palvelijoille on sanottu, että ketään vieraita ei saa päästää sisälle,
jotta saisit olla oikein rauhassa...

PETRA (Kuin hapuillen todellisuuden ja mielikuvituksen rajoilla.) Niin,
niin, lapsi... Minun vieraitani vain eivät ovet estä... Ne tulevat
täältä, täältä... (Osoittaa otsaansa. Istahtaa luolille voipuneena.)

VIRVA (Istuu tuolin puitteelle hänen viereensä, lavertelevasti.)
Isäkulta, luulenpa melkein, että vielä haudot päässäsi tuota tuhmaa
politiikkaa. Kuulin, kuinka sinä sanoit äidille, että me kaikki
saamme kärsiä sinun vuoksesi. Siinä ei ole perää vähintäkään. Minä
ainakin olen nauttinut koko ajan ja ollut niin ylpeä sinusta. Ja
mikä hauskinta, että minäkin sain päälleni pienen pirskauksen noista
hirveistä poliittisista intohimoista. On äärettömän hauskaa olla
huomattu ja tunnettu. Kuules, isä, minä olen todenteolla nyt päättänyt
ruveta laulajattareksi. Minulla on kaunis ääni, sen saat uskoa, vaikka
ei äiti koskaan anna minun laulaa sinulle, kun sinä olet sellainen
nero. Niinkuin se nerous siitä haihtuisi! Eikö totta, isä, että äiti
ei oikein ymmärrä sinua? Jos minä olisin sinun rouvasi, kuinka minä
osaisin! Sinähän olet kuin pieni lapsi, vaikka oletkin niin suuri. Ja
tiedätkö, toiset sanovat, että sinä olet oikein sankari...

PETRA (Surumielisesti hymyillen.) Hullutusta, hullutusta. Ja mitä on
olla sankari? Ei mitään. Mitä siihen tarvitaan? Hetken ele. Olla hyvä
ihminen on paljon enemmän ja paljon vaikeampaa. Koko elämäkään ei
siihen aina riitä... Äitisi, lapsi, on hyvä ihminen, muista se aina.
Minä en ole sitä aina muistanut ja siinä olen tehnyt väärin...

VIRVA (Hitaasti, epäröivästi.) Niin, niin, uskon sen. Mutta _sinä_,
isä, sinä olet — — — sinä olet — — — oikea ihminen. Kerran sanoit, että
tarvitaan vielä vuosisatoja, tuhansia, ennenkuin meistä tulee oikeita
ihmisiä. Sinä olet jo sellainen. En osaa sitä selittää... minä vain
tunnen niin... Ja kun minusta tulee suuri laulajatar, otan minä sinut
mukaani kauas, kauas maailmaan. Minä ryöstän sinut aivan itselleni, en
huoli kestään muusta kuin sinusta. Minä rakastan sinua, isä, enemmän
kuin ketään ihmistä maailmassa (Kaulaa häntä.) Ja siellä kaukana me
elämme sitten kauneudessa ja vapaudessa... ja olemme onnellisia...

PETRA (Nousten, taputtaen Virvaa olalle.) Haaveita, lapsi, haaveita.
Mutta se meissä sittenkin lie parasta — meissä kahdessa — — — (Kävelee
edestakaisin.)

VIRVA (Lapsekkaasti) Jos minä pyydän sinulta jotakin, suostutko?

PETRA (Pysähtyen.) No?

VIRVA. Tule kanssani hetkiseksi tuonne työhuoneesi verannalle tai
puutarhaan. Ilma on niin ihana. Tahtoisin haaveilla kanssasi.

PETRA (Naurahtaa.)

VIRVA (Vetää häntä kädestä.)


IV kohtaus.

JUUDIT (Tulee oikeanpuolisesta ovesta.) Toin sinulle tämän kirjan, jota
halusit lepäillessäsi lueskella.

VIRVA (Katsoo isäänsä rukoilevasti.)

PETRA. Mene, lapsi, edellä. Minä tulen aivan kohta.

VIRVA (Menee työhuoneen ovesta, hieman myrtyneen näköisenä.)

PETRA (Pehmeästi, tyynesti.) Istu, Juudit, ole niin hyvä. Hetkiseksi.
Vai onko sinulla hyvin kiire? (Juudit istuutuu.)

PETRA. Näetkös, minulla on nykyään äärettömästi aikaa. Minä elän
iankaikkisuudessa. Jumala on ottanut minulta pois ajan ja kaiken
ajallisen touhun. Minulla ei ole enää mitään muuta tekemistä kuin tämä.
(Ottaa pienellä pöydällä paperipinkan ja heittää sen uuniin, jossa ei
ole tulta.)

JUUDIT (Hypähtäen pystyyn.) Mitä sinä teet? Mitä siinä on?

PETRA. Sinä, Juudit, olet surmannut minussa runoilijan. Hävittäköön
tuli muistonkin siitä, mikä kerran oli.

JUUDIT (Sieppaa paperit pois uunista.) Kuinka sinä voit, kuinka sinä
voit sanoa niin? Minä, joka toivoisin, että sinun runoutesi helkkäisi
koko ihmiskunnalle, iskisi kipunoita halki maailman pimeyden.

PETRA. Israelin Juudit, minun runouteni oli minun miekkani, sinä
riistit sen minulta ja annoit sen kansalle ja kansa tallasi sen lokaan,
ryösti siitä mielikuvien kultaiset korut ja kalliit kivet. Se nimitti
niitä valheiksi. Millä minä enää isken! Hahahaa! Pitäisikö minun ehkä
muuttaa unelmani väitöskirjoiksi tai kansanomaisiksi lentokirjasiksi?
Kansa alensi minut käsityöläiseksi.

JUUDIT. Minä en tahtonut alentaa sinua runoilijana, vaan ylentää sinua
ihmisenä.

PETRA (Tuskaisesti.) Minä annoin sinulle rakkauteni helmen, ja sinä
heitit sen sioille. — Miksi, miksi nostit sinä esiin minussa ihmisen,
kun ei se kuitenkaan kelvannut sinulle?

JUUDIT. Jotta voisit toteuttaa runoutesi ihanteen.

PETRA. Jos se olisi toteutettavissa, ei se enää kelpaisi ihanteeksi, ei
se enää olisi kaipauksen arvoinen. — Sinä tahdoit olla Jumalan ruoska,
Israelin Juudit, joka ottaa Holoferneen pään. Ota se siis! Se on liian
vanha ja väsynyt ja tyhjä pyytääkseen enää elämää. Työ on ainoa, jolla
voi unohtaa elämän kurjuuden, ja sitten kun työkyky on mennyttä, on
ikuinen kurjuus tullut, yö yllä, josta ei enää mikään pelasta. Oh, minä
en voi elää ilman runouden armolahjaa. Ellei... niin, ellei vielä ihme
tapahdu, ellei itse elämä muutu runoudeksi, ihanammaksi kuin mielikuva,
ellet sinä, Juudit, vielä pelasta minua rakkaudellasi... Rakkaus on
väkevä kuin kuolema...

JUUDIT. Minä rakastan sinussa runoilijaa.

PETRA (Hurjasti.) Hahahaa! Kuinka voisi joku Juudit koskaan rakastaa
mitään muuta kuin aatetta! Historia kiertää rataa. Terve, Juudit,
Holoferneen voittaja!

JUUDIT. Kuinka voisi joku runoilija koskaan rakastaa muuta kuin
mielikuvaa!

PETRA. Niin, mielikuva oli se, että uskoin sinun kerran minua
rakastaneen. Et koskaan ole minua rakastanut. Ei milloinkaan lie
huulesi sitä minulle kuiskanneet. Itsepetosta kaikki, minun hullujen
aivojeni houretta. Mielikuva!... Mutta kuinka se oli ihana! Lyhyt sana
vain. Mutta se olisi voinut pelastaa minut kuolemasta. — Minua et tahdo
pelastaa, mutta hänet, hänet tahdoit! Hän oli siis kuitenkin kallis
sinun sydämellesi, tuo etelän mies...

JUUDIT (Säpsähtäen sisäisesti.) Sinä varmaankin silloin mellakka-iltana
otit minun revolverini. Anna se takaisin!

PETRA. Se on minulla. Kävin sen silloin hakemassa. Se on sinulle siis
niin rakas muisto?

JUUDIT (Kylmästi.) On. Anna se takaisin.

PETRA. Juudit, anna se minulle muistoksi. Tai korvaukseksi siitä, että
olet ottanut minulta kaikki. Sinä saat pitää muistona minusta nuo
nokiset paperit, minä pidän muistona sinusta tämän kirkkaan aseen.
(Vetää taskustaan revolverin, katselee sitä.)

VIRVA (Huutaa.) Isä!

PETRA. Minä tulen, lapsi.

JUUDIT. Minä rukoilen sinua. Anna se pois! Voisi tapahtua vielä jokin
onnettomuus...

PETRA. Miten lapsellinen sinä olet. Eikö kokemus ole sinulle mitään
opettanut? Kerranhan jo otit sen pois, etkä voinut sentään estää
onnettomuutta. Ei. Kohtaloaan ei voi kukaan välttää... (Viittaa
kädellään jäähyväisiksi, menee Virvan luo taka-ovesta, sulkien sen
jälkeensä.)


V kohtaus.

JUUDIT. (Seisoo hetkisen, paperit kädessään, tuijottaen synkästi
eteensä. Kontiala astuu sisään oikeanpuolisesta ovesta. Juudit kääntyy
säpsähtäen.)

JUUDIT. Te, herra Kontiala. Kuinka te uskallatte?

KONTIALA. Palvelijatar ilmoitti minulle kyllä, että kirjailija on
sairas eikä ota vastaan vieraita. Mutta ensinnäkään en minä ole mikään
vieras ja toiseksi tuon hyviä uutisia, jotka voivat edistää sairaan
tervehtymistä.

JUUDIT. Kuten näette, ei Petra ole täällä, eikä tavattavissa. Kuinka
voittekin noin vastoin nimenomaista kieltoa tunkeutua...

KONTIALA. Kaikkein pyhimpään, tarkoitatte? Ei tässä talossa ennen
ole oltu niin muodollisia eikä sovinnaisia... Ja... olettehan tekin
täällä...

JUUDIT. (Jyrkästi.) Ennen oli toista. Mutta kaiken inhoittavan
menettelynne jälkeen. Te olette uskomattoman julkea. Ettekö tiedä,
että juuri teidän syytöksenne, teidän porvarillinen ajojahtinne on
vienyt Petran hermot pilalle. Hän uhkaa luopua koko kirjailijatoimesta.
Juuri äsken heitti hän uuniin kaikki nämä käsikirjoituksensa (Näyttää
paperipinkkaa.)

KONTIALA. Mutta ne eivät nähtävästi palaneet?

JUUDIT. Uunissa ei onneksi ollut tulta.

KONTIALA (Kylmän ivallisesti.) Olisinpa halunnut nähdä, olisiko hän
heittänyt ne sinne silloinkin, jos siellä olisi ollut tulta...

JUUDIT (Kuohahtaen.) Ihminen, eikö teillä siis ole sydäntä ollenkaan?
Eikö teidän kyynillisyydellänne ole mitään rajoja? Te olette saattanut
Petran epätoivon partaalle juonitteluillanne ja katsotte ajan ja paikan
olevan sopivan tehdä pilkkaa hänen elämäntyöstään ja elämästään.
Hänellä on revolveri taskussaan. Hän voi todellakin heikkona hetkenä
tehdä mitä tahansa...

KONTIALA (Tyynesti hymyillen.) Taidatte olla oikein levoton. Milloin on
viisas neiti Juudit alkanut tuhmistua? Runoilijoilla on aina tuollaiset
teatraaliset eleet. Heillä pitää olla kuolema ja rakkaus, liekit ja
revolveri aina huoneensa nurkassa. Se, mitä kerrotte, todistaa vain,
että Petra on erinomaisissa sielunvoimissa. Hänen mielikuvituksensa
leimuaa. Mutta todellisuuden kanssa ei sillä ole mitään tekemistä...
Te väitätte itsepintaisesti, että minä olen saattanut hänet pois
tasapainostaan. Hm... No niin... Mutta minäkö yksin? Jos ei teitä olisi
ollut... No, se sikseen. Suvaitsetteko, että istun?

JUUDIT (Ei vastaa.)

KONTIALA (Istuutuu, jatkaa.) Te ette pidä minusta erikoisemmin. Eikä
ihme. Me olemme tehneet paljon pahaa toisillemme...

JUUDIT (Jäätävästi.) Mitä pahaa me olisimme tehneet toisillemme, sitä
en tiedä.

KONTIALA. Jos ette te tiedä, niin en tiedä sitten minäkään.

(Vaitiolo.)

KONTIALA. Minä luulin kuitenkin, että taistelimme runoilijan sielusta,
me kaksi...

JUUDIT (Halveksivasti.) Ja te haluatte uskotella minulle, että siinä
karkeassa pelissä, jota te pelasitte, oli vain _hänen sielustaan_
kysymys...

KONTIALA. Ei yksinomaan. Minä myönnän, että Niina oli minun
herttakuningattareni. Oli. Ei ole enää... Nyt olen pyyhkinyt Niinan
pois elämästäni. Hän on niitä, jotka nauttivat kärsimyksestä.
Kärsiköön. Olkoon omalla tavallaan onnellinen. Minä olen myös. Minä en
ole niitä, jotka tarttuvat revolveriin naisen tähden...

JUUDIT. Mihin te tähtäätte?

KONTIALA. Puhukaamme siis suoraan. Meillä kahdella on sittenkin pieni
hanhi kynittävänä keskenämme. Ja kun minua tästä lähin luultavasti ei
enää tulla paljon näkemään tässä talossa, niin...

JUUDIT. Minua vielä vähemmän, sillä matkustan takaisin ulkomaille aivan
pian.

KONTIALA. Jaa jaa. Kotimaa on kova koulu. Ja te olette tottunut elämään
vapaudessa ja kuvitteluissa. Me täällä, me maahan kytketyt, me emme ole
vapaita. Yksin meidän ajatustemmekin täytyy olla ankaran kurin alla.
Sillä täällä täytyy muuttaa ne teoiksi ja kantaa teoista edesvastuuta
sukupolvesta sukupolveen. Me olemme uutisperkkaajia. Meillä ei ole
varaa tehdä liian suuria eleitä, ratsastaa töyhdöt pystyssä kuten
entisajan ritarit eikä irrallisin tulisoihduin kuten nykyajan
vallankumouksen raivottaret. Silloin sorrumme allamme hyllyvään suohon.
Suo on ensin täytettävä ja sitten vähitellen. Kuka elää, se näkee...
Me kuulumme eri leireihin, ja teillä lie se käsitys, että yleensä
me niin sanotut vanhoilliset — minä tietysti erittäinkin — olemme
niin tuiki kaukana kaikesta ihanteellisuudesta... Ei, neiti Juudit,
kyllä me näemme samat tähdet kuin tekin ja palvomme niitä, mutta me
tiedämme, että jos ne kuulisivat rukouksemme ja putoaisivat syliimme,
polttaisivat ne maailman poroksi! — Te syytitte minua äsken siitä,
että olen syössyt Petran epätoivon partaalle, vienyt häneltä halun
kirjoittaa...

JUUDIT. Niin. Hetkellä, jolloin hän tahtoi vapautua kaikesta pienestä,
tulla koko kansansa omaksi, te käytitte kaiken pirullisen sotataitonne
syöstäksenne hänet tai vangitaksenne hänet yhden puolueen orjaksi...

KONTIALA. Te tahdoitte vangita hänet puolueen orjaksi.

JUUDIT (Jatkaen.)... jolloin hän tahtoi puhdistua, uudistua sisäisesti
ja ulkonaisesti, heititte te likavettä hänen silmillensä, hetkellä,
jota hän oli odottanut koko elämänsä.

KONTIALA. Jota _te_ olitte odottanut. Olkaa rehellinen. Ja teidän
täytyy myöntää, että juuri te käytitte tai väärinkäytitte koko suuren
vaikutusvaltanne häneen saadaksenne hänet astumaan tämän askeleen.

JUUDIT. Hänen paras itsensä tahtoi sitä.

KONTIALA. Enemmän kuin kerran on maailmanhistoriassa tapahtunut, että
yksilön paras itse on vienyt hänet yhteiskunnalliseen rikokseen.

JUUDIT. Enemmän kuin kerran on yhteiskunnallinen laki ollut rikos
ihmisten omiatuntoja vastaan ja siksi rikottava.

KONTIALA. Vaikka ihmisten elämä rikkoutuisi mukana?

JUUDIT. Kaikki paras elämässä on tehty elämän hinnalla.

KONTIALA. Te siis tietoisesti panitte Petran elämän vaaraan? Sillä
jos joku on syypää siihen, että hän on ollut vähällä turmella uransa
sisäisesti ja ulkonaisesti, niin se olette te. Te tahdoitte tehdä
runosta, mielikuvan kukkasesta, yhteiskunnallisen taisteluhansikkaan
ja runoilijasta kansanjohtajan. Runoilija ei tarvitse kansaa, vaan
mesenaattia! Elämän muodon, joka takaa työrauhan ja — pitkän iän.
Sillä muuten ei hänen työllään ole mitään merkitystä. Jos hän kuolee
nuorena, sanotaan häntä haaveilijaksi, mutta jos hän jaksaa elää kauan,
sanotaan häntä suurmieheksi ja hänen ajatuksensa saavat filosofisen
kantavuuden. Ja silloin hänen ajatuksensa voivat tulla kansankin
hyväksi, vähitellen, viisaasti siivilöityinä, sopivissa annoksissa.
Suuret aatteet ovat kuin kallis viini, niitä tulee osata säilyttää,
vanhettua ja nauttia määrän mukaan, jotta ne olisivat terveellisiä,
muuten ne muuttuvat myrkyksi, villittäväksi alkoholiksi, joka syöksee
perikatoon kansat ja yksilöt. Tämä on yksinkertaisesti minun kantani
asiassa. Ja se ei ole mikään kyynillinen kanta, ellei terve järki ja
hitunen käytännöllisyyttä ole kyynillistä.

JUUDIT. Myöntäkää, että motiivinne äskeisessä hyökkäyksessä kuitenkin
osittain olivat vähemmän jalot kuin miksi ne nyt haluatte esittää.

KONTIALA. Myönnän senkin. Ihmiselämässä on hetkiä, neiti Juudit...
Mutta senpätähden haluankin hyvittää sen pienen pahanmielen, minkä
mahdollisesti olen Petralle tuottanut ja joka ehkä vain on ollut
hänelle terveellinen. Ajatelkaa: tämä on ensimmäinen vastoinkäyminen ja
julkinen selkkaus koko hänen elämässään. Meille julkisuuden miehille se
on tavallisesti jokapäiväistä leipää. Tulen juuri tarjoamaan hänelle
sovinnon kättä lehteni, kustannusyhtiö »Valon» ja itseni puolesta. Olen
joka taholla siloittanut kaikki kahnaukset. Yhtiö tarjoaa hänelle nyt
paremmat ehdot kuin milloinkaan ennen. Tuo pieni skandaali on lisännyt
hänen teostensa kysyntää. Petra on nyt aktuelli. Häntä voidaan nyt
myydä paljon ja kalliista.

JUUDIT. Ahaa. Nyt ymmärrän teidän äkillisen jalomielisyytenne. Omien
etujen palvomista vain.

KONTIALA. _Yhteisten_ etujen hoitoa, sanokaamme niin.

JUUDIT. Ja te luulette, että kultakoukulla voi onkia kenen hyvänsä.

KONTIALA. Jos te luulette, että Petra on tunteeton rahalle ja että
taiteilijat elävät pelkällä linnunlaululla, niin erehdytte. Minulla on
pitkä kokemus. Ja kaikki muuttuu hyväksi jälleen. Kun me — huomatkaa,
minä sanon me — vetäydymme pois talosta, palautuu kaikki ennalleen.
Petra valittelee onnettomuuttaan niinkuin ennenkin ja on onnellinen
niinkuin ennenkin. Hänen taiteensa rehottaa, kotirauha kukoistaa...

JUUDIT (Pilkallisesti.) Ja voittajaksi jäätte te...!

KONTIALA (Kauniisti.) Voittajaksi jää Niina. Ja se on oikein. Sillä
hän on paras meistä... Tämän vain tahdoin saada teille sanotuksi. Ja
kaiken varalta vielä: Jos edelleen jatkatte samaan suuntaan, niin
asianne ei siitä voita mitään, mutta eräs yksilö, eräs persoonallisuus
on menetetty. Ja eikö sekin ole tappio ihmisyyden asialle? Minun
ohjaukseni alla on Petra kestänyt kaksikymmentä vuotta, teidän
huomassanne hän päätyi sairasvuoteelle kahdessa kuukaudessa! (Kumartaa
poistuu.)


VI kohtaus.

NIINA (Kurkistaa ovesta.) Kas, eikö Johannes olekaan täällä?

JUUDIT. Ei. Hän meni jo hyvän aikaa sitten puutarhaan kävelemään Virvan
kanssa.

NIINA. Minä luulin kuulleeni täältä ääniä.

JUUDIT. Kontiala kävi täällä.

NIINA (Soinnuttomasti.) Mitä hän tahtoi?

JUUDIT (Yksitoikkoisesti.) Hän tahtoi sovittaa kaikki. Väistyä syrjään
sinun elämästäsi ja tukea jälleen Petraa.

NIINA. Jumalan kiitos!

JUUDIT (Äidillisesti.) Sinä olet siis iloinen siitä, pikku-sisko? Et
kanna hänelle kaunaa?

NIINA. Olen iloinen. Ja olisi väärin minulta kantaa kaunaa hänelle.
Hän unohti itsensä hetkiseksi, mutta samoin tein minäkin. Suutuin
silmittömästi (Hiljemmin.) Eikä totuudesta pitäisi niin suuttua. Sillä
hän sanoi vain totuuden...

JUUDIT. Minkä totuuden?

NIINA. (Epävarmasti.) Hän sanoi... että... että Johannes rakasti sinua
eikä minua... Minä olen sen aina tiennyt... ehkä muutkin... Mutta sitä
ei olisi saanut sanoa minulle. Se oli niin julmaa, niin raakaa. Kajota
toisen ihmisen elämän salaisuuteen. Sitä vartenhan minä menin hänelle
vaimoksi, että minä hänen rakkaudensuruaan lohduttaisin. Hän rakasti
sinua, mutta hän tarvitsi minua. Sillä minä olin ainoa, joka todella
rakastin häntä...

JUUDIT. Etkö ole ollut katkera minulle, sisko?

NIINA. Sinulleko? Sinua olen aina ihaillut ja rakastanut. On niin
luonnollista, että hän sinua rakastaa. Sinä olet niin viisas, niin
voimakas, niin jalo ja niin paljon suurempi kuin minä. Minä tunnen
aina mitättömyyteni sinun rinnallasi. Ja nyt kun tulit, olin jo valmis
väistymään. Luulin, että tulit täyttämään minun paikkaani kodissa...

JUUDIT. (Naurahtaen.) Me kaksi emme milloinkaan voi täyttää toistemme
paikkaa. Me olemme niin erilaiset...

NIINA. Se on totta. Siksi minä lapsena välistä pelkäsin sinua, sinun
silmiäsi, jotka katsoivat aivan sielun pohjaan, suutasi, joka oli niin
hyvä, mutta ei koskaan nauranut, käsiäsi, jotka olivat niin kauniit,
mutta jotka eivät koskaan leikkineet eivätkä hyväilleet, otsaasi, jonka
takana oli niin paljon ajatuksia... Sano minulle, oletko sinä koskaan
rakastanut? (Epäröiden.) Etkö sinäkin kerran rakastanut Johannesta?

JUUDIT. (Mietteisiin vaipuneena.) Oli aika, jolloin minä kadehdin
kaikkia naisia, niitä, joilla oli lemmen onni omanaan, ehkä enemmän
vielä niitä, jotka olivat niin nuoria, etteivät sitä vielä tunteneet,
ja niitä, jotka olivat niin vanhoja, että kaikki oli jo ohitse, — aika,
jolloin kärsin... Se oli kai rakkautta...

NIINA. Mutta miksi sinä siis — —?

JUUDIT (Viittaa häntä vaikenemaan.) Minulta puuttuu kai sitä, mitä
on kaikilla muilla naisilla. Sinua aina pienestä pitäin ihmettelin.
Sinussa oli jotakin, jota en ymmärtänyt. Sanoin itselleni, että
sinulta puuttui itsesäilytysvaistoa... Mutta se kai juuri on
tehnyt sinut oikeaksi naiseksi, joksi minä en koskaan tullut. Kun
olit yksitoistavuotias, sait ankaran keuhkokuumeen. Ja muistatko,
kuinka sen sait? Sinä istuit talvisydännä ikkunalaudalla ja syötit
elättikyyhkysiäsi. Istuit alusvaatteillasi etkä hennonut sulkea
ikkunaa, kun et raskinut ajaa niitä pois. Silloin se oli minusta
luonteen heikkoutta, ja nyt sanoisin, että siinä on koko naisen voima.
Ehkä sinulta puuttuu itsesäilytysvaistoa, mutta sinulla on parempaa,
sinulla on kyky säilyttää muita. Sinä kuulut niihin hiljaisiin
uhraajiin, itsensä unohtajiin, jotka lohduttavat miestä rakkauden
pettymyksen jälkeen, jotka pelastavat sortuvat ja sovittavat hänet
uudestaan elämän kanssa, antavat hänelle takaisin voiman, jonka hän
luulee jo kadottaneensa. Usko minua, sinunlaistasi juuri, rakas sisko,
eikä ketään muuta, tarvitsee Johannes.

NIINA (Hiljaa, päätään nyökäyttäen.) Hän kaipaa hoitoa kuin lapsi...

JUUDIT (Sydämellisesti.) Sinä olet hoitanut häntä hyvin, olet pitänyt
ilman puhtaana siinä sisimmässä sydänkammiossa, missä syntyvät ne
kipinät, joista maailman valo kerran on nouseva. Minun tieni vie taas
sinne, kauas, kohti tuntemattomia kohtaloita...

NIINA. Etkö voisi jäädä tänne?

JUUDIT. Minun ei olisi pitänyt tänne koskaan tullakaan. Olen kylvänyt
turhaa levottomuutta ympärilleni. Paraskin on muuttunut pahimmaksi.
Ja kuitenkaan en voi luopua entiseltä polultani. Sellainen poltto on
minulle pantu sydämeen.

NIINA. Luulen, että Johanneksesta parannuttuaan tuntuu tyhjältä, jos
sinä lähdet...

JUUDIT. Tee hänet onnelliseksi, Niina! Sinä voit sen tehdä. Ja minäkin
olen silloin onnellinen, kun tiedän, että te kaksi olette sitä.
(Suutelee Niinaa otsalle. Hiukan surumielisesti.) Ilman isänmaata,
ilman kotia ja rakkautta, niin kummasti on minun tähteni kulkuni
säätänyt..

NIINA (Kyynelöityen.) Rakas Juudit-siskoni, välistä minusta tuntuu,
että sinulla on liian pingoittunut käsitys ihmisyydestä, että sinä et
koskaan voi tulla onnelliseksi.

JUUDIT (Raskasmielisesti.) Sinä olet oikeassa, pikkusisko. Minusta taas
on välistä tuntunut, että sinulla on väärä käsitys naisellisuudesta ja
että siksi aina saisit olla orjuudessa... Mutta kentiespä se juuri on
onni...


VII kohtaus.

VIRVA (Juoksee iloisesti sisään taka-ovesta.) Äiti, äiti, meillä
on ollut niin hauskaa isän kanssa, ettet voi uskoa! Me olemme
haastelleet kaikenlaista. Mutta en maininnut mitään siitä, että pian
tulevat ylioppilaat tänne kunniakäynnille ja että Matti pääsee tänään
vapaaksi. Isä on niin surrut Matti-paran kohtaloa. Kaikesta tulee
hänelle riemullinen yllätys. Ihmiset ovat hänelle nyt kaksin verroin
ystävällisiä tuon järjettömän boikottauksen jälkeen. Isä oli jo nyt
niin iloinen... aivan kuin ennen...

NIINA (Juuditille.) Minä pelkään hänen iloaan enemmän kuin hänen
suruaan.

JUUDIT (Hiljaa.) Siksikö, että ilo vie hänet pois luotasi ja suru tuo
hänet syliisi?

NIINA (Pudistaa päätään.) Siksi, että ilossa hän on outo itselleen,
surussa hän on rehellinen...

VIRVA. Minä lähden nyt vähän kuulemaan kaupungille, milloin laulajat
tulevat. Pitäkää isää sillä aikaa hyvällä tuulella!

JUUDIT. Minäkin lähden omalle puolelleni (Nyökäyttää sydämellisesti
päätään Niinalle.)


VIII kohtaus.

PETRA (Tulee työhuoneestaan, säpsähtää nähdessään Niinan.)

NIINA (Herttaisesti.) Teillä on ollut hauska keskustelu Virvan kanssa,
kertoi lapsonen.

PETRA (Hajamielisesti.) Niin, niin... Me puhuimme matkasta.

NIINA (Vilkkaasti.) Sinä suunnittelet matkaa? Se tulee todellakin
virkistämään sinua.

PETRA (Istuutuen, hitaasti.) Niin, niin... matkaa...

NIINA. No, otatko minutkin mukaan?

PETRA. Sinä pelkäät sellaista matkaa...

NIINA. Sinun kanssasi en pelkää mitään.

PETRA. Sinulle käy vaikeaksi...

NIINA. Vaikein on minulle helpointa, kun on kysymys sinusta. Sittenhän
tunnen olevani tarpeellinen. Minne siis aiotkaan? Saharan erämaahan vai
Tulimaan villienkö joukkoon?

PETRA. Kauemmaksi, kauemmaksi, rakkaani.

NIINA. Idän ikuiseen ihmevaltakuntaan, jonne aina olet kaivannut?

PETRA. Ihmeellisempään, ihmeellisempään, rakkaani.

NIINA. Ehkä Tyynenmeren rauhallisiin lumosaariin?

PETRA. Vielä tyynempään satamaan, rakkaani.

NIINA (Katsoo Petraan oudoksuen.)

PETRA. Ja laivalla niin nopealla, että itse aika jää jälkeen.

NIINA. Mitä sinä puhut?

PETRA. Kas, sinä vaalenet! Sinä pelkäät jo! Enkös sitä sanonut. Olet
aina väittänyt rakastavasi minua. Minä olen alkanut epäillä kaikkea.
Sinuakin. Ja sinun rakkauttasi. Minä olen epäonnistunut koe, kuinka
minua voisi kukaan rakastaa minun itseni vuoksi! Myrsky käy, ja jos se
kaataa minut, ei kenkään kysy kaatunutta... Kaikki puhuvat vierasta
kieltä ympärilläni... Kuka sinä olet, Niina?...

NIINA (Hädissään.) Rakas Johannes, tule toki järkiisi! Oma vaimosi olen
ja minä rakastan sinua, usko minua.

PETRA (Silittäen Niinan päätä, raukeasti hymyillen.) Sinä olet hyvä,
Niina. Mutta hyvyys ei ole vielä rakkautta. Sinä et voi olla paha
kenellekään. Jokaiselle olisit hyvä. Kontialallekin. (Äkillisesti.)
Etkö sinä rakastakin Kontialaa?

NIINA. Hyvä Jumala, vieläkö sinä puhut siitä! Sinua yksin, sinua yksin
minä rakastan. Tiedäthän, että sinä olet minulle enemmän kuin elämä.

PETRA. Uskallatko siis kuolla minun kanssani? Rakastatko minua niin
paljon. Niina.

NIINA. Rakkaani, ainokaiseni, et saa, et saa noin ajatella. Et saa
kuolla. Minä rakastan sinua, mutta minä rakastan sinut elämälle,
minä sylkytän sinut sylissäni uneen kuin lapsen, minä parannan
sinun haavasi, minä torjun murheet luotasi... (Ulkoa alkaa kuulua
ylioppilaiden tervehdyslaulu.) Kuuletko, siellä tulee kansa, nuoriso!
Se tahtoo kantaa sinut käsillään, se rakastaa sinua myös. Miljoonat
ihmiset tarvitsevat ja siunaavat sinua.

PETRA. Minua ei rakasta kukaan, ei kukaan. Et sinäkään, Niina.

NIINA. (Riippuen kiinni hänen kaulassaan, suudellen ja syleillen
häntä.) Minä rakastan sinua, rakastan sinua!

PETRA. Todista se siis teolla. Älä jätä minua yksin!

NIINA. En ikänäni jätä sinua.

PETRA. Kuole siis kanssani!

NIINA (Hulluna epätoivosta, langeten maahan, syleillen Petran polvia.)
Ei, ei! Et saa puhua noin (Ponnahtaa pystyyn, juoksee ikkunan luo, avaa
sen, huutaa.) Oi tulkaa, ihmiset, pian! Pelastakaa hänet elämälle!
(Petralle.) Kuule, kuule, miten he huutavat sinua!

(Ulkoa kuuluu huutoja: »Eläköön Petra! Eläköön!»)

NIINA. Noin sinua rakastetaan. Sadoittain, tuhansittain he tulevat
tänne. Runoilijaansa nostamaan! (Kiiruhtaa ulos heitä vastaan.)

PETRA (Pimeästi.) Nyt he tulevat, kun olen lakannut olemasta runoilija
(Sekavasti.) Minulla ei ole oikeutta ajaa oikeutta... Provokaattori ...
Ah, syyttäjät, syyttäjät, joko te taas tulette! Ei enää yksitellen,
vaan sadoittain, tuhansittain! Minä en kestä teitä! (Pakenee
huoneennurkkaan kuin takaa-ajettu eläin.) Pois... pois...



IX kohtaus.

VIRVA. Isä, Matti on vapaa! (Kauhistuu nähdessään Petran tuhoutuneen
ulkonäön, kiirehtii hakemaan äitiään.)

PETRA (Perääntyen yhä, kauhun ja mielipuolisuuden ilme kasvoillaan.)
Pois... Pois!... Haamut, syyttäjät... Minä annan teille hyvitystä. Minä
annan elämäni. Minä tulen jo! Pois... (Vetää Juuditin revolverin ja
ampuu itsensä, kaatuu.)

JUUDIT (Syöksyy sisään langeten Petran eteen polvilleen.) Sinä et saa,
et saa kuolla! Minä rakastan sinua.

PETRA (Hymyää heikosti.) Noiden sanojen vuoksi kannatti kuolla...
(Kuolee.)


X kohtaus.

(Niina, Virva ja Matti rientävät sisään. Niina Petran viereen
polvilleen. Juudit nousee! Ulkoa kuuluu taas riemukasta hälinää,
laulua, ääniä: »Eläköön Petra! — Petra ulos! — Eläköön kansan suuri
runoilija!»)

KALMU (Astuu huoneeseen iloisen näköisenä. Hymy hyytyy hänen
huulilleen, kun hän huomaa kuolinryhmän. Tulee kuolleen luo,
tunnustelee sydäntä, valtimoa, laskee käden varovaisesti alas. Painaa
päänsä syvään kumaraan.)

NIINA (Valittaen.) Ja hän olisi tahtonut kuolla minun kanssani. Ja minä
jätin hänet yksin...

JUUDIT (Hiljaa, syrjässä muista, itsekseen.) Ja minun kanssani hän
olisi voinut elää...

KALMU (Menee ikkunan luo, viittaa kädellään ihmisiä vaikenemaan.
Tukahtuneella äänellä.) Ystävät, saatte jättää kunniatervehdyksenne
toistaiseksi... Saatte säästää laulunne — hänen haudalleen. Runoilija
Petra on kuollut.

    Väliverho.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74715 ***