path: root/74697-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74697 ***

language: Finnish




NÄLKÄTALVENA

Katovuoden kuvaus


Kirj.

VÄINÖ KATAJA





Porissa,
Satakunnan Kirjapainossa,
1895.




1.


Omista pelloista ei oltu saatu muuta kuin olkia ja ruumenia. Perunamaa
oli, mutta siitäkin oli kesällinen halla pilannut lehdet ja varret,
ett'eivät enää versoneet, jäivät pieniksi kuin mustikat ja niitäkin
tuli kovin vähä. Nauriin kylvöä oli vähä pirtin takana, vaan senkin
olivat lapset repineet taimina ylös.

Muuta kylvöä ei ollut.

Oljet oli jo syksyllä täytynyt myydä ja ostaa jauhoja. Mitä perunoita
oli, oli jo syksyllä syöty, kun ei ollut mitään muuta keittämistä.
Kulunut kesä oli ollut huono kesä-lauttahommissa olevillekin. Lauttoja
oli varsin vähän kuljetettu ja palkatkin olivat olleet entisiin
verraten huononlaiset. Ja kosken-soutua, jossa kaikkein runsain
rahantulo oli, ei ollut paljoa. Sillä vesi oli noussut korkealle
ja esti lauttoja laskemasta koskia alas. Lauttahommissa olevilla
mökkiläisillä oli ollut huono kesä. Ja syksyllä sitten tuli se mainio
pakkanen ja vei kaikki viljan; arimpiin paikkoihin ei jättänyt mitään.

Ja semmoisessa hallan-arassa loukossa oli heidänkin mökkinsä, oli kylän
takana, jossa etempänä oli laaja ja usvainen suo, hallan kotikylä.

Heillä oli peltoa siinä mökin ympärillä kelpo lailla, että hyvinä
viljavuosina tuli leipää koko talveksi ja perunoita syödä ja jäi kyllin
vielä siemeneksikin. Navetta oli ja kaksi lehmää sekä useita lampaita.

Hyvinä vuosina olivat siinä tavallisesti eläneet, kun lauttahommissa
oli kesät oleskellut ja syksyisin lisää peltoa ojittanut. Vaan nyt oli
ollut huono kesä lauttahommissa ja halla oli pelloilta vienyt syötävän.

Kova talvi oli tulossa Kumpulan torppaan. Jauhot olivat jo loppuneet
toissapäivänä ja keittämistä ei ollut, kun potutkin olivat lopussa.
Lampaita oli tapettu, kaksi omaksi tarpeeksi ja muut oli täytynyt antaa
velasta Saarelan isännälle. Lehmät olivat vielä kumpikin navetassa,
vaan nekin olivat jo Kurikan isännän nimessä. Kuluneena talvena oli
jo täytynyt syödä velkaa. Eikä ollut tietoa antaisiko Kurikka enää
lehmiään pitääkään. Luultavaa oli kuitenkin, että antoi, sillä hallan
lisäksi oli tulvavesi vienyt paljon heiniä joen saarista ja rannoilta,
että kaikilla oli jo liiaksikin karjaa.

Kumpulan Juho, torpan mies, makaili sängyssään ja imi tyhjää piippuaan.
Lapset näyttivät alakuloisilta ja nälkäisiltä. Vaimo oli mennyt
viereiseen Toikan torppaan leipää lainaamaan, että kun leivotaan, niin
maksetaan takaisin. Syömistä ei näet ollut mitään. Mitä oljilla oli
saatu, oli jo syöty. Kaksi lammasta oli tapettu ja lihat syöty. Lehmät
olivat jo panttina, eikä pirtti enää ollut oma, oli velkana sekin. Ja
vasta oli syksy käsissä. Kesän ansiota ei ollut jälellä penniäkään.
Mitä oli rahaa saatu, oli ostettu kahvia ja nisujauhoja ja eletty
pulskasti, ei ollut arvattu, että halla kaikki talven varat viepi.

Juho, joka tuossa sängyssään laiskana loikoi ja nukkumista teki, oli
vielä nuori mies, terve ja vahva ja tukkimies mainio, että tukkitöissä
kesällä ansaitsi komeat rahat. Vaan muuta työtä ei viitsinytkään
tehdä. Taloissa ei ollut ollut töissä moneen vuoteen. Kun joku kävi
tahtomassa, ei lähtenyt. Omalle vaimolleen toki kaivoi lisää ojia ja
peltoja muokkaili.

Viimein tuli vaimo Toikan torpasta leipää lainaamasta. Hän oli vielä
nuoren näköinen ja miellyttävä ja näytti iloiselta. Esiliinansa alle
hän oli kätkenyt leivän, jonka oli lainaksi saanut. Pirttiin tultuaan
piirittivät hänet lapset ja anoivat leipää.

— Äiti, äiti, taittakaa minullekin palanen.

Hän jakoi palasen kullekin ja pani lopun pöytälaatikkoon. Lapset
istuivat loukkoon ja alkoivat tyytyväisinä jyrsiä kukin palastaan.

— Yhdenkö leivän sinä vain saitkin? kysyi Juho, joka toimitteli
istumaan sängyssään.

— Ei ollut heilläkään leivottua, vastasi vaimo.

— Ei sillä pitkälle pääse, tuolla. Olisit ollut ottamatta, kun eivät
enempää antaneet.

— Ei tästä sinulle liikenekään. Lapsi-rukille tämä menee juuri kaikki.

Mies lyöttäysi uudelleen maata ja vaimo alkoi siistiämään huonetta

— Köyhäinhoidon puoleen tästä täytyy kääntyä. Kuolema tässä muuten
tulee, arveli Juho taas ja nousi istumaan.

— Ei kai ne meille anna apua nuorille ihmisille, vastasi vaimo.

— Täytyvät antaa. Ei saa nälkään tappaa ketään. Näin kovana vuonna, kun
ei ole työtä, eikä ruokaa. Köyhäinhoidon täytyy elättää, ei auta.

— Kyllä tässä elettäisiin mekin vielä tuleva talvi, kun sinäkin olisit
nyt syksyllä kulkenut töissä. Olisihan säästynyt ruoka kotona ja
palkkaakin olisi karttunut. Minulla olisi työtä vaikka kuinka tekisin,
olisi kehräämistä ja toista tuodaan. Olisi sitä sinullakin työtä,
kun viitsisit tehdä. Onpahan muillakin mökin miehillä työtä. Toikan
Iisakilla esimerkiksi.

— Mitäs Toikan Iisakista! hän onkin seppä-mies, ansaitsee monta markkaa
päivässä näin syksylläkin.

— Ja Oravalan Aappo ja monta muuta. Jätkämiehiä ne ovat nekin, niinkuin
sinäkin, ompahan heilläkin työtä. Oravalan Aappokin on koko syksyn
pohjannut ojia, koko syksyn, pappilassa ja ansainnut monta kymmentä
markkaa.

Juho ei siihen mitään vastannut, imeskeli tyhjää piippuaan ja väliin
haukotteli. »Kyllä meillä tulee kumma talvi eteen, Juho. Kun et sinä
sen vertaa viitsi, että edes puita hankkisit talven varalle», sanoi
vaimo kuin itkun seasta.

— Ala nyt taas siinä haukkumaan. Mitä sinun tarvitsi mennä naimisiin,
kosk'et kärsi miestäsi.

— Minäköhän se sinun perässäsi olen juossut. Etköhän se ollut sinä,
joka viekottelit minua, nuorta ja ymmärtämätöntä...

— Mitä sinun tarvitsi huolia minusta. Olethan kehunut, että sinulla oli
parempiakin tarjolla. Miks'et ottanut niitä!

Vaimo pillahti itkuun ja lapset ympäröivät hänet.

— Voi, voi minua onnetonta, huokasi hän.

— Niin, ala nyt siinä märsäämään taas ja tuskittelemaan, sanoi Juho,
nousi ylös, haki lakkinsa ja meni ulos.

Miehen mentyä ratkesi vaimo vasta oikein itkemään ja tuntui niin
tuskalliselle ja ikävälle olo. Katumus piiskasi mieltä ja elämä näytti
niin surkealle, onnettomalle. Itkiessä siirtyivät ajatukset kuluneesen
aikaan ja johtui mieleen mitä Toikan Helena äsken oli sanonut, kun
leipää kävi lainaamassa. Oli sanonut, että olisit uskonut mitä
sanottiin, niin ei sinun tarvitsisi nyt juosta leipää lainaamassa. Hän
oli ennen naimisiin menoa ollut kaunis; ja pappilassa hän oli palvellut
monta vuotta. Kosioita oli ilmaantunut monta. Mutta hän ei huolinut
muista, hän piti Juhosta. Juho olikin silloin ollut kylän komein
nuorimies: leveät hartiat ja kauniit, siniset silmät. Kuka sen silloin
osasi ajatella tai ymmärtää, että hän on niin laiska ja toimeton. Ellei
tätä mökin paikkaa olisi ollut, olisi jo nälkä ennenkin hätyytellyt,
sillä Juho ansaitsi kyllä lautta-hommissa, vaan hän ei osannut säästää,
hän joi ja söi, mitä ansaitsi; ja usein ei syksyllä ollut penniä
jälellä kesän ansioista.

Kuluneena kesänä oli ollut kaikkein hulluimpaa. Ei ollut lautta-töitä
ja Juho ei talollisten töitä viitsinyt tehdä. Pitkät kesäset päivät
loikoi sängyssään ja haukotteli. Ellei itse olisi kokenut olla niin
virkeä ja säästäväinen, olisi kesällä jo ollut hätä. Vaan mitä oli
aikaa ja sai lapsilta rauhaa, teki käsitöitä. Ellei hallaa olisi
ollut, olisi pelloista saatu leipää talveksi ja eletty jotakuinkin,
kun olisi käsityöllään lisää hankkinut. Vaan nyt oli halla vienyt
kaikki ja Juho pysyi yhtä laiskana. Ei lähtenyt kenellekään työhön,
vaikka käytiin pyytämässä. Söi ja joi laiskana; ja makasi. Ei viitsinyt
edes senvertaa, että olisi puita hakannut Ei hän ollut koskaan ennen
miestään laiskuudesta soimannut, ei, ennenkun tänä syksynä vasta. Oli
tullut niin tuskalliseksi ja kärsimättömäksi alinomaa hätyyttävien
puutetten kanssa, että täytyi sanoa. Vaan ei siitä ollut apua. Juho
ei lähtenyt työhön, makaili ja imi piippuaan. Hänessä oli kasvanut
kummallinen inho ja välinpitämättömyys miestään kohtaan. Ei saattanut
häntä enään rakastaa niinkuin ennen ja kun vertaili muita mökkiläisiä
heihin, löysi Juhossa yhä enemmän ja enemmän vikoja. Kotokaan ei
tuntunut enään niin somalle kuin ennen eivätkä lapset niin rakkaalle.
Puutteessa oli sydän käynyt niin kylmäksi. Ja jos missä kävi, niin aina
kysyttiin, että onko Juho työssä... Ja hänen täytyi aina vastata, että
eihän se...

Kyyneleet olivat kuivuneet ja hän istui pienellä jakkaralla ja
mietiskeli elämäänsä. Lapset olivat syöneet leipäpalasensa ja pyysivät
lisää.

— Pankaa maata nyt, ei äitillä ole enään, sanoi hän ja koki tyynnyttää
heitä; vaan ne vikisivät vaan ja syliin halusivat. Niitä oli neljä,
vanhin oli lähes kymmen vuotias ja nuorin jo kävellä toikkaroi, hakien
pahan tekoa.

— Juho pidä sinä huolta tuosta Annasta, ettei se saa pahaa tehdä. Äiti
alkaa kehräämään, sanoi hän vanhimmalle pojalle.

Yritteli sitten kehrätä, vaan ei tahtonut työ käydä Tuntui niin
ikävälle. Huonekin tuntui kylmälle ja näytti kovin alastomalle. Tuli
verranneeksi Toikan mökkiä heidän pirttiinsä. Toikassa oli kaksi sänkyä
ja hyviä makuuvaatteita, monta tuolia ja pöytiä. Heillä ei ollut kuin
yksi resunen sänky ja muutamia jakkaroita. Kello oli heillä ollut,
mutta senkin oli täytynyt antaa muurarille, joka syksyllä korjasi
muuria. Ei ollut muutakaan, jolla olisi maksanut. Ei heidänkään
elämänsä tällaista olisi, jos Juho yrittäisi, hän kyllä oli puolestaan
koettanut, oli öisinkin kehrännyt...

Saisi nämät pappilan rouvan villat kehrätyksi, saisi jauhoja, että
pääsisi leipomaan...

Samalla aukeni ovi ja pappilan rouva astui sisälle. Hänellä oli iso
mytty villoja kädessään ja vanhoja vaatteita toisessa. Vaimo alkoi
hätäilemään ja pyhiskeli silmiään. Toimitteli rouvalle istuinta ja
sanoi:

Lapset tässä ovat sotkeneet pirtinkin taas. Rouva sattui juuri
parhaasen siivoon.

— Älä nyt ole milläsikään. Ei tässä teidän pirtissänne sentään haise
niinkuin monessa muussa pirtissä... Niin, toin taas villojakin lisää
sinulle kehrätä. On moni käynyt minulta kehräämistä tahtomassa, vaan
ne eivät osaa kehrätä niinkuin minä tahdon, en ole antanut ja taitaapa
olla hyvä sinullekin, että saat työtä, näin katovuonna varsinkin. Missä
miehesi on?

— Mihin lie mennyt. Tuolla toisissa mökeissä se käypi.

— Minä eilen puhuttelin Toikan Helenaa ja kuulin, että teillä on suuri
köyhyys. Kumma sinäkin, kun et komenna tuota miestä työhön, annat
sen tässä syödä, mitä itse ahkeruudellasi vähän ansaitset. Syöhän se
semmoinen iso vankka mies lapsilta ja sinulta kaikki...

— Minkäpä minä sille teen. Olen minä puhunut.

— Taitaa luulla, että köyhäinhoidosta apua saatte, vaan siinä pettyy.
Nyt tuleekin, kuulimma, eri järjestys köyhille. Siitä on ollut jo
kuntakokous. Laiskoille ei anneta apua ensinkään ja niiden, joille
annetaan, täytyy tehdä työtä. Ilmaiseksi ei anneta muille kuin
vaivaisille ja vanhoille. Nyt on tullut katovuosi koko Suomen maahan,
muualle paljo pahempi kuin tänne. Tarvitsisi miehesikin ruveta vähän
ajattelemaan asiaa. Teille kahdelle nuorelle ja terveelle ihmiselle ei
mitenkään voida apua antaa, kun ei ole lapsiakaan kuin nämät neljä.
Niitä on monta joilla on paljo enemmän lapsia ja vaivaisia lisäksi,
mutta ei heillekään anneta, elleivät työtä tee. — Tässä pitäjässä
se onkin kummaa. Kesällä ne ovat nuo jätkämiehet niin herroja ja
leveitä, ett'eivät vastaakaan, kun työhön pyytää, ja talvella ovat
valmiit kerjäämään. Nuo "puulaakit" ne pilaavat täällä työväen ja nuo
lauttahommat, lateli pappilan rouva.

— Olen minä sille sanonut ja kehottanut...

— Harvoin kai sitä niin laiskaa ja kelvotonta miestä onkaan, kuin se
sinun miehesi. Toikan Helena sanoi, ettei viitsi puitakaan talvella
hakata, että sinun pitää nekin hakata.

— Semmonenhan se on...

Rouva luetteli vielä pitkälti Juhon huonoja puolia ja vaimo kuunteli
ääneti. Ei hän kyennyt puolustamaan miestään, eikä tahtonutkaan, sillä
hän tunsi kaikki todeksi mitä rouva sanoi.

— Tässä minä toin lapsillesi vähän vanhoja vaatteita. Kun peset ja
paikkaat, niin kestävät koko talven, sanoi rouva.

Vaimo alkoi kiittelemään.

— Minä sinusta vieläkin pidän, Henti, sinä olit hyvä piika meillä
ollessasi ja jos olisit kuunnellut minua, niin et sinä tässä mökissä
nyt taistelisi nälän kanssa, olisit aika talossa emäntä, sanoi rouva.

— Kuka sen silloin tiesi, että Juho niin toimeton on...

— Johan minä sinulle sanoin. Olihan niitä monta, jotka silloin jo
tiesivät, että Juho on laiskanluontoinen mies. Saarelan isäntäkin
sanoi, ettei hän ole ikänänsä niin laiskaa työmiestä pitänyt. Eikähän
tuo ole viitsinyt talon töitä tehdäkään, siellähän se on kaiket
kesät ollut lauttahommissa, jossa saa vähällä vaivalla hyvän palkan.
Sanoinhan minä, vaan sinä et uskonut.

— Siihen naimiseen niillä onkin aina niin kiire, niinkuin sinullakin.
Sinäkin niin nuorena, et hetikään kahdenkymmenen ikäinen vielä. Ja
tämmöiseen vielä jouduit. Vaan semmoisia ne ovat kaikki, eivät ne
usko, ennenkuin itse kokevat. Olisin minä sydämestäni suonut sinut
parempaan... sinä olit kaunis, sinä olisit saanut talon isännän, vaan
luotit muka rakkauteesi... pyh, puhui pappilan rouva kuin säälien.

Hentiä ei itkettänyt, vaan niin kummasti vihloi sydämessä, kun rouva
niitä entisiä aikoja muistutti.

— Saisinkohan minä sitten jauhoja rouvalta, kun saan nämät kehrätyksi?

— Miks'et saa. Eikö teillä ole jauhoja ollenkaan?

— Ei ole, on kaikki lopussa.

— Tule sitten meille, niin saat. Vaikka mitä siitä on hyvää, se mies
kötkäle kai ne syö kaikki, mitä sinä ansaitset.

Rouva sanoi hyvästit ja läksi. Kulki ensin polkua pitkin kylälle päin,
kulki lopulta pellon poikki Kurikan taloon. Siihen oli hän jättänyt
hevosen pihalle siksi aikaa kun Kumpulassa kävi. Sillä ei Kumpulaan
eikä niihin muihin torppiin ollut kärrytietä. Emäntä osuikin olemaan
pihalla ja alkoi vaatia rouvaa sisälle, sanoi keittäneensä kahvin
valmiiksi. Ja isäntä oli toimittanut hevoselle heiniä syötäväksi.
Arveli rouva näin syyskylmässä kahvin kylläkin maistavan hyvälle ja
kiitellen käskemisestä astui huoneisiin.

Emäntä otti ensin puheeksi:

— Siellä on, tuolla mäessä, aikasta joukkoa. Laiskana ovat siinä
tämänkin syksyn maanneet, vaikka työtä olisi ja heilläkään ei kassoja
ole. Kesän ansiota vielä jäljellä vähän, niitä nyt syövät, vaan kun ne
loppuvat, niin mitenkähän sitten käypi! Kumpulassako rouva kävi?

— Niin kävin. Vein Hentille villoja kehrätä. Hän minusta on paras
kehrääjä täällä. Onkohan se tuo mökki heidän oma?

— Ei ole oma. Saarelan isännän nimessä se on. Kumma mies se on sekin
Kumpulan Juho... nytkään ei ole koko pitkänä syksynä rikkaa ristiin
pannut. Syönyt siinä vaimonsa tienaamaa ja maannut. Mennä talvena jo
söivät lehmänsä panttiin meille.

— Oi, oi, eikö ne ole lehmätkään enään heidän omiaan!

— Eivät. Meille ne ovat kuuluvia.

— Surkeaa sentään Henti-paran vuoksi. Niin hyvä ihminen kuin hän joutui
tuon laiskan kanssa.

— Hentin vuoksi minustakin on ikävää. Se on aina niin notkea ja keheä
tulemaan työhön, jos koska pyytäisi. Ja kokee se raukka olla iloinen ja
toimitella, vaikka eivät taida niin lihavat päivät olla.

— No ette kai te ota toki heiltä lehmiä pois?

— Miten käynee. Se on meidän isäntäkin kyllääntynyt sille Juholle niin
kovin. Oli tässä elon ylösoton aikana meillä pari päivää työssä, niin
isäntä karskeintui hänelle... Oli niin peräti laiska, esti muidenkin
työnteon, esti ja täytyi panna hänet pois työstä.

Isäntäkin samassa tuli kamariin.

Haastelivat huonosta vuodesta, joka oli kohdannut koko maata. Kurikan
isäntä oli sanomalehdistä nähnyt, että muualla oli halla vienyt vielä
tarkemmin kuin täällä olikaan. Täällä sentään sai usea siemeniksikin
kelpaavaa viljaa. Lopuksi otti isäntä puheeksi pitäjän köyhät, sanoi:

— Kyllä sen tänä talvena tarvitsisi tuon köyhäinhoidon järjestää vähä
paremmalle kannalle. Ennen ovat saaneet apu-jauhoja sinne mökkeihinsä,
ovat siellä syöneet laiskana vanhemmat ja lapset. Pitäisi lapset
laittaa huutolaisiksi ja vanhemmat työhön.

Rouva oli aivan samaa mieltä.

— Sillä ikävää se sentään on meilläkin talollisilla ruveta elättämään
kokonaisia perheitä, joissa jo on aikaihmisiä lapsia, näin kovana
vuonna kuin tämä. Ja onhan se kaikille tunnettu minkälaista köyhä kansa
täällä on. Kesät oleskelevat lauttatöissä, ansaitsevat hyvin ja syövät
mitä parasta. Talveksi ei muisteta mitään jättää. Ja kesällä ei saa
työmiestä paljo millään hinnalla, vaan talvella ovat he valmiit apua
tahtomaan. Pitäisi tänä talvena näyttää niille mitä muksu maksaa, että
saisivat oppia toistaiseksi, selvitti Kurikan isäntä.

Rouva oli samaa ajatellut ja kuullut monen muun puhuvan samalla
tavalla. Pakisivat sitten vielä tuokion ja rouva läksi, ajoi menemään
pappilaan päin hyvää kyytiä lihavalla ruunalla.




2.


Syksy oli muuttunut kylmemmäksi; jo näytti talvi tulevan. Joki oli
jäässä, että hevosilla yli kuljettiin, vaan maa oli paljas ja routanen.
Maatöihin ei kyetty ja metsään ei päästy, kun ei lunta ollut. Ne,
joilla oli heiniä joen saarissa, vedättivät niitä kotio, varkaiden
käsistä pois ja helpotukseksi talviajoille.

Huonoa vuotta huusivat kaikki, nälkää ja kallista aikaa. Posti toi
kahdesti viikossa uutisia muilta paikkakunnilta hätääkärsivistä ja
nälästä. Nälkääntyneille koottiin ropoja ympäri maata, maaherra ryhtyi
tehokkaisiin toimiin hädän lieventämiseksi. Kruunu lupasi metsää
leiväksi ja tervaskantoja polttopuiksi ja jäkäliä leivän lisäksi.
Sanomalehdissä luettiin kamaloita uutisia hätääkärsivistä, tietoja
tuli ja meni ja hommaa ja huolta oli kaikilla virkamiehillä ja kunnan
esimiehillä etupäässä.

Huhuja kulki kylältä mökkeihin kylän laitaan, kulki monenlaisia hyviä
uutisia, valheita suurimmaksi osaksi. Hätä alkoikin olla vieraana
useammassa mökissä. Ne, joilla ei ollut entisiä säästöjä, saivat kärsiä
ja kilvoitella. Taloihin ei otettu päiväläisiä, sillä kukin koetti
saada työnsä tehdyksi niin vähällä väellä kuin suinkin.

Kumpulassa oli hätää myydäkin.

Henti oli kehräämällä saanut ansaituksi sen verran, että leipää oli
vähän kullekin ja kun lehmistä saatiin maitoa vähän, elettiin toki,
vaikka niukasti kullekin riitti. Vaan nyt olivat jo molemmat lehmät
huonojen rehujen takia menneet umpeen, ettei ollut niistäkään enää
apua. Ja karjan-annin saanti kylältäkin oli lujassa, sillä karjaa oli
täytynyt vähentää ja ne, jotka olivat elossa, lypsivät tilkan vaan
huonojen rehujen takia. Juho oli muka alkanut sairastamaan. Makasi nyt
kaiket päivät ja rintaansa valitti. Hentin täytyi hoitaa lehmät ja
lapset, hakata puut ja Juhoakin väliin vaalia. Jauhot olivat taaskin
kaikki ja leipää ei ollut palastakaan. Henti oli käynyt aamulla
Toikassa leipää lainaamassa, vaan sielläkään ei oltu annettu, kun ei
koskaan tuotu takaisin. Hänellä oli pian kehrättynä pappilan rouvan
villat ja kun kaikki saisi kehrätyksi, lähtisi heti pappilaan, että
saisi jauhoja...

Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä, sydänalassa tuntui niin
pahalle ja ellosteli, vaan hän polki rukkia, että ratas pyöri kuin
vimmattu ja lankaa karttui rullalle, että silmä erotti. Iltapuoleen sai
hän kaikki kehrätyksi.

— Pyydä siltä pappilan muorilta vähä kalaa minulle, sanoi Juho, kun
Henti toimitti matkaan.

— Siitä on muistaa asti kun olen kalaa nähnytkään, mennä kesänä yhden
sirkan joessa. Hiukasevan tuntuu, ehkä minä tästä paranen, arveli hän.

— Saatanhan minä pyytää, vastasi Henti ja varotettuaan lapsia, läksi
hän, langat käärittynä mustaan pussiin.

Ilma oli kylmä ja pohjosesta puhalti vihanen tuuli. Tie oli kova ja
kylmettynyt, oli kuin talvipakkanen, lunta vaan puuttui. Hänellä
olivat huonot ohuet vaatteet ja rikkinäiset kengät. Miehensä kuluneen
pikku-turkin oli hän vetänyt ylleen ja köyttänyt sen huivilla
vyötäisiltä kiinni, vaan sittenkin pyrki tuuli painumaan läpi ja pani
ruumiin värisemään. Toisessa kädessään hän kantoi pientä pyttyä ja
kainalossaan lankavyyhtejä. Mennessään Kurikan pihan läpi, osui isäntä
tulemaan tallista ja sanoi:

— Minä tulen huomenna noutamaan ne lehmäni pois, kuolevat nälkään.

— Eivät ne nälkään kuole, on meillä ruokia niille ja heti jälkeen
Joulun toinen niistä poikisikin. Eikö isännälle sopisi vielä odottaa
tulevaan kesään, pyysi Henti.

— Sinun vuoksesi saisivat olla, vaan sille miehellesi olen niin
karskeintunut, vastasi Kurikan isäntä ja meni pirttiin.

Henti jatkoi matkaansa ja saapui tielle. Hän oli toivonut, että kun
toinen lehmistä kantaa, he saavat lapsille särvintä ja itsekin palan
painoa, vaan nyt alkoi epäilyttää ja mieleen lykkäsi jos jonkinlaista.
Jos ei olisi noita lapsiraukkoja, niin jättäisi koko miehensä ja
menisi palvelukseen. Nälkää ja kärsimistä näki hän edessään, näki
pitkän talven kylmät päivät ja kurjuudet monenlaiset. Eikä tiennyt
oikein ketä syyttäisi onnettomuudestaan. Miestäänkö? Vikaahan hänessä
oli, kun oli niin synti-laiska. Olisi hänen toki pitänyt sen verran
armahtaa vaimoaan, että puut olisi hakannut. Eivätkä he sillä tiellä
olisikaan, jos Juhokin yrittäisi ja kuntoa hänellä kyllä olisi
yrittää, kylän vankin mies. Vaan jos johonkin yrittikin työhön, niin
ei pysynyt kun päivän, kaksi. Miksikä sillä sen vertasella tuli? Ja ne
olivatkin kyläläiset alkaneet häntä karttamaan, etteivät enään hänestä
huolineetkaan työhönsä, sanoivat estävän hänen muidenkin työn tekoa,
niinkuin Kurikassakin leikkuuaikana.

Hän oli saapunut keskikylälle, jossa molemmin puolin tietä oli
varakkaita taloja, joissa asui vireää väkeä ja omistaan eläjiä. Hänelle
johtui mieleen samallainen ilta nuoruutensa päiviltä. Silloin oli hänen
ja Juhon hääilta muka. Hän muisti sen juuri kuin eilisen päivän, vaikka
siitä jo oli kymmenen vuotta kulunut. Paljon sitä silloin oli toivottu
ja olihan sitä saatukin. Juho oli isältään perintönä saanut pirtin ja
pellot. Navetan ja läävän oli itse jälestäpäin rakentanut. Vaan eihän
silloin ollut uskonut, että elämä koskaan voisi olla niin kurjaa kuin
se nyt oli. Eikä ollut yhtään hetkeä ollut semmoista, jommoista oli
toivonut olevan koko ijän, kuolemaan saakka. Jos silloin olisi tämän
arvannut, olisi perääntynyt pois ja ottanut sen toisen, joka nyt oli
vankan talon isäntänä, eleli yksin vieläkin. Ei tarvitsisi nyt juosta
pitkin tietä palelluksissa ja nälässä...

Ja yhä selvemmin ja selvemmin alkoi mieli kuvailemaan sitä, että jos ei
olisi näin, vaan niin kuin mieli nyt kuvitteli. Miksikä olikin ollut
niin höperö silloin. Oli luullut rakkauden, jonka tunsi Juhoa kohtaan,
kestävän kaikki koetukset, pysyvän lujana ja vilpittömänä, vaikka
mitä tulisi vastaan; ja sehän se oli pettänyt. Nyt ei enään voinut
kunnioittaakaan miestään, ei, vaikka usein oli itseään syyttänytkin
siitä. Nyt ne olivat menneet rakkaus ja kaikki muu: nuoruus ja elämän
onni. Ei ollut muuta kuin taistelua, taistelua nälän ja vilun kanssa.
Olisi ottanut sen toisen, joka pyysi ja rukoili ja rakasti... Kuinka
erilaista nyt olisi. Hän olisi nyt emäntänä tuolla, tuossa talossa
juuri...

Hän oli tullut Järvelän kohdalle. Sieltä loistivat ystävälliset valot
häntä kohtaan ja isännän kamarista näkyi jalkalampun kirkas valo.
Hän näki tielle asti, että isäntä istui pöydän luona kirjoitellen.
Tuli yht'äkkiä semmonen palava halu päästä puhumaan tuolle tutulle
miehelle... oli jo kääntymäisillään Järvelän pihaan... Vaan samassa
juolahti mieleen se, ettei ollut sitten hää-illan puhutellut Järvelän
isäntää, eikä usein nähnytkään. Isäntä oli kuin välttänyt häntä ja hän
pyörähti pois ja käveli kiireesti pappilaan päin. Mutta kun tulevaa
talvea yltyi ajattelemaan, huomasi selvään, että Järvelän isännän
puoleen piti lopultakin kääntyä apua pyytämään. Järvelä oli kunnan
esimies ja köyhäin hoitaja, hänelle piti mennä valittamaan ja apua
pyytämään... Vaan mitenkähän uskaltaisi mennä tuon miehen luo, joka
oli näinä kymmenenä vuotena niin paljon vanhennut, muuttunut vakaseksi
ja kylmäksi! Ehkä oli hänellä yhtä kylmä sydän kuin silmien katsekin
näytti olevan hänelle, Hentille varsinkin... Siellä taisi olla tuon
kylmän kuoren alla palamassa kamala rovio, joka kerran puhkeaa, sillä
hän ei ehkä milloinkaan voi unhoittaa, että hän oli Hentiä rakastanut,
tarjonnut hyvää ja mukavaa, vaan Henti ei ollut suostunut, oli luullut
rakkauden Juhoa kohtaan olevan niin lujan...

Henti oli saapunut pappilan luo. Taipaleella oli miettinyt ollutta ja
olevaa elämäänsä niin, ettei ollut kylmästäkään mitään muistanut, vaan
nyt alkoi vasta tuntua: koko ruumista värisytti ja jalkoja paleli.

Hän jätti pyttynsä kyökin kuistiin, vaan langat vei muassaan sisälle.
Oli niin valoisaa ja somaa täällä sisällä. Piiat siinä hääräsivät;
toinen hommaili kahvin keittoa. Henti istahti oven suuhun tuolille
ja kysyi rouvaa. Piiat naureskelivat ja jakelivat leikkiä, eivät
näyttäneet ymmärtävän, että oli kova talvi tulossa...

Rouva oli saapunut kyökkiin ja tarkasteli Hentin kehräämiä lankoja.
Hyvin kehrätyltä sanoi olevan.

— Kylmä siellä taitaa olla, koska sinä olet noin vilussa, sanoi hän ja
tarkasteli Hentiä.

— Kylmä on ilma.

Rouva oli alkanut tarkastamaan Hentin pukua ja sanoi piikojen puoleen
kääntyen:

— Kuka olisi luullut, että meidän sievä ja hyvä Henti tuollaisissa
rääsyissä kulkee. Ottakaa te vaaria ja esimerkkiä Hentistä, ettette
pidä niin kiirettä naimisiin kuin hän. — Kyllä tuohon autuuteen ehtii,
ja hän osotteli Hentiä piioille. Ne katsoivat hymyssä suin, näytti kuin
eivät olisi ymmärtäneet, mitä rouva sanoi.

Henti istui tuolilla, silmät allapäin eikä virkkanut mitään.

Vaan rouva yhä tarkasteli hänen pukuaan, kenkiä, kaikkia...

— Herra isä! eihän sinulla ole paitaakaan, onko kumma, että kylmä
tulee, sanoi hän ja mainoi ja ihmetteli.

Henti istui kuin syytetty, ei osannut puolustaa millään lailla. Vaan
sydämensä vihloi niin kuumasti, kun rouva piikain kuulten siinä tutki,
koperoi ja selvitteli... Eiköhän se rouva luullut hellempiä tunteita
köyhillä olevankaan!

Kahvi oli joutunut valmiiksi ja rouva tarjosi Hentillekin. Se maistui
nälkäiselle ja vilustuneelle niin perin makealle, että kielen hankki
mennessään viedä, se lämmitti ja sammutti kiljuvaa nälkää. Ei ollutkaan
Henti saanut kahvia kuin kesällä. Kukaan ei ollut tarjonnut, eikä
kotona ollut.

— No miten se miehesi jaksaa? Eikö se jo ala kyetä pönkilleen?
tiedusteli rouva.

— Sanoi olevansa parempi, pyysi, että jos rouva olisi hyvä ja antaisi
jonkun silahkan, sanoi niin hiukaavan.

— Mikä sitä hiukaa semmoista, joka aivan makaa, ei kai työnteko, päätti
rouva ja läksi punnitsemaan Hentille jauhoja, palkaksi viimeisistä
kehräyksistä.

— Odota sinä täällä se aika, sanoi hän mennessään.

Rouvan mentyä alkoivat piiat udella Hentin elämää ja viimeiseksi siitä,
kauvanko hän oli pappilassa palvellut ja minkälaista oli palvelus
ollut. Henti heille selvitteli palvelus-ajasta siihen asti kun joutui
naimisiin ja naimisissa olostaankin vähäsen. Vaan piioille kiitteli hän
miestään.

Rouva tuli ja sanoi panneensa jauhot Hentin pussiin.

— Ja tuosta annan vanhan paitani sinulle, että saat jotakin suojaa,
raukka, sanoi hän sitten ja ojensi Hentille.

Vaan Henti muisti lapsiaan kotona ja tyhjää pyttyään kuistissa ja
kuiskuttelemalla, etteivät piiat kuulisi, sanoi hän rouvalle:

— Ajattelin minä pyytää pikkusen piimää pyttyyni lapsille. Sitä ei saa
mistään.

— Ei minultakaan hyvä ihminen liikene, on niin paljon kärttäjiä, että
tahtovat kuiville viedä, vastasi rouva.

Ei Henti sen enempää kärttänytkään, otti pussinsa ja aikoi lähteä, vaan
samalla ilmaantui kirkkoherrakin kyökin ovelle ja sanoi:

— Kuules vaimo! sano sille miehellesi, että minulla olisi halkojen
hakkuuta... Olen tässä odotellut, että eikö tule kukaan tarjolle
tämmöisenäkään vuonna, vaan mitäs tyhjää. Ei ole vielä todellista
hätää mökkiläisillä, koska eivät alenna itseään sen vertaa, että työtä
kävisivät kysymässä.

Henti lupasi sanoa.

— Olen kuullut, että laiskuuttaan se miehesi makaa, niinkuin moni
muukin lurjus tällä paikkakunnalla, sanoi hän lisäksi.

Henti sanoi hyvästin ja läksi. Mennessään sieppasi hän tyhjän pyttynsä
kyökin kuistista ja meni juoksu-jalkaa poikki pihan tielle.

Tielle tultua alkoi mietityttää se, että mistä saisi vähäkään särvintä
— lapsillekaan. Tänä iltana ei enään ehtisi leipoa leipää, vaan
keittäisi puuroa, piimän kanssa se maistuisi hyvälle.

Hän päätti koettaa Saarelasta. Saarelan emäntä oli aina ollut armelias
hänelle, vaikka heillä oli Saarelaan velkaa vielä melkein sata markkaa
siitä pirtistä. Ei oltu kyetty maksamaan kuin korko vuosittain ja
tämän vuoden korko oli vielä maksamatta. Jouluna olikin vasta määrä
maksaa. Hän poikkesi Saarelaan, ajoi asiansa ja pyysi. Saarelan emäntä,
armelias ihminen, antoi, antoi pytyn täyteen sakeaa piimää.

Kohta kiireemmästi hän läksi kotiaan päin, pussi toisessa kädessä,
pytty toisessa.

Juho oli sillä aikaa toimittanut piisiin valkean ja pannut padan
tulelle, että puuroa keitetään kun Henti tulee jauhojen kanssa.

— Saitko silakoita? kysyi Juho ensiksi.

— En saanut, vaan rouva antoi minulle paidan, aivan eheän, sanoi Henti
ja näytti.

— Voi turkanen, kun ei pitänyt saada silakkaa, olisit siltä rouvalta
rukoillut.

— No älähän huoli... keitetään suolainen puuro, kyllä hiuka lähtee,
lohdutteli vaimo ja alkoi hommata puuron keittoa. Vaan siinä
hommatessaan muistikin, ettei ollut suoloja, ei raettakaan.

— Käy Toikan Helenalta lainaamaan. Eilen kuuluu Toikan Iisakki ostaneen
puoli tynnyriä suoloja porvarista, neuvoi Juho.

— Se on se Helenakin niin pahantahtoinen, vaan jos Matin Kaisalla
sattuisi olemaan, hän kyllä antaisi, arveli Henti ja läksi.

Toikan pirtti elikin lähellä, ensimmäinen naapuri, mutta Matin pirtti
oli siellä vähän loitommalla metsän keskellä. Henti juoksi polkua
pitkin sivu Toikan, Matin pirtille. Köyhyys oli Matillakin, paljo
oli lapsia ja repaleisia. Matti itse sentään kunnon työmies ja vireä
ja Kaisakin käsistään tekevä, vaikka ylön ryöttä. Huoneessa haisi ja
lapset olivat likaiset ja mustat. Haju pisti Hentille heti nokkaan,
että alkoi kaivattamaan, ja puolustuksekseen hän ajatteli, ettei hän
sentään, vaikka huonokin oli, ollut näin ryöttä, eikä heidän pirttinsä
haissut näin koskaan, vaikka lapsia heilläkin oli.

Henti sai suoloja pari kourallista Kaisalta, kiitteli ja sanoi:

— En minä sinulta olisi tullut tahtomaankaan, vaan se on tuo Toikan
Helenakin tullut niin ylpeäksi, ettei mitään anna.

— Niinhän se on tullut. Vaikka parempi elämä kai heillä onkin kuin
meillä muilla. Ei olekaan kuin yksi lapsi ja semmoiset työihmiset
kumpikin. Iisakki näin talven aikanakin saa monet sadat markat
nikkaroimisellaan, arveli Kaisakin. Kassassahan heillä kuuluu olevankin
rahaa, lainassa monta sataa, taitaa tuhansiakin... Parempi palkkahan
se semmoisille nikkarimiehille maksetaankin kuin isontyön tekijöille
niinkuin Matille ja Juhollekin, puheli Henti.

Vaan sitten läksi, juoksi sivu Toikan ja polkua pitkin kotia. Juho oli
jo pitkästynyt, näytti olevan nälissään ja kun suolainen puuro joutui
valmiiksi, niin lappoi menemään kelpolailla ja ryysti paksua piimää
palan painoksi.

— Kylläpä huonoja jauhoja pappilan rouvakin raski antaa, kun on
puurokin kuin verestä tehtyä, sanoi syödessään Juho.

— Ei ne ole sen parempia tämänvuotiset jauhot missään, vaan ovat nämä
minustakin liiemmäst mustia ja olkisia, sanoi Hentikin.

Nälissään sentään söivät ja lapsille antoivat: »Saitko sinä nyt
kehrättäviä pappilasta?» kysyi Juho, kun oli saanut maarunsa täyteen.

— Lupasi se rouva vieläkin, vaan ei sanonut olevan nyt juuri. Saarelan
emäntä myöskin lupasi Ja ovat ne muutkin luvanneet. Kirkkoherra käski
sanoa, että hänellä olisi halon hakkuuta, jos sinä...

— Mitenkä minä kykenen halko-metsään, sairas mies. Rintaan pistää
välisti, ettei tahdo henki kulkea.

— Pappilan rouva lupasi lähettää jotakin laastaria siihen sinun
rintaasi. — Aamulla minun pitäisi alkaa leipomaan, vaan kun ei ole
puuta tikkuakaan. Etköhän sinä jaksaisi tuosta näreiköstä muutamaa
puutikkua noutaa...

No miltä tuo tuntunee aamulla, hyvin se nyt pistää ja karvastelee.

Ja Juho toimitteli sänkyyn. Henti kokoili mitä mitäkin repaletta
lapsille vuoteeksi laattialle, sulki pellin ja alkoi asettaa lapsia
levolle. Ne olivatkin nyt tyytyväisiä ja nukkuivat pian. Vaan häntä
itseä valvotti hauvan ja mietitytti. Juhokin kuorsasi niinkuin henki
olisi vaarassa. Kamalalle näytti hänestä tuleva talvi, jos pakkastalvi
vielä tulisi. Kun ei ollut sitä puutakaan... Muut mökin miehet sentään
laittoivat puita ja hakkasivat valmiiksi, mutta tuo... joka tuossa
vieressä nukkui ja kuorsaili... tuo ei...

Sitä puun puutetta miettiessään hän viimein nukkui.




3.


Tuulen muassa oli alkanut tuoda luntakin ja tuli viimeinkin rekikeli,
että kyläläiset kykenivät metsään puita noutamaan. Kiire olikin
kaikilla, sillä lumeton syystalvi kun oli ollut, ei oltu kyetty
metsäteille ja puun puute alkoi olla yleinen.

Vanhat ihmiset ennustivat pakkastalvea ja kovaa kurjuutta, vaikkei
hätää vielä ollut kenelläkään ja mökkiläisilläkin oli työtä.
Sanomalehdet, joita kylään oli useoita tilattu, kertoivat aina
huonompaa ja huonompaa muualta Suomesta. Siellä ei ollut työtä eikä
ruokaa ja kerrottiin jo muutamia nälkäänkin kuolleen.

Kumpulassa oli elämä käynyt yhä huonommaksi, puutteet ahdistivat joka
kulmalta ja Juho yhä sairasti. Hentikin oli nälissään käynyt niin
voimattomaksi ja heikoksi, ettei hankkinut jaksaa mitenkään lehmiä ja
lapsia hoitaa. Kehräämisellä oli hän koettanut hankkia jauhoja, vaan
nekin kun olivat katovuoden ohrista jauhetulta, olivat kovin pahoja,
maistuivat virnaalle ja oljille ja tekivät lapset niin kipeiksi, ettei
tervettä päivää. Valittivat vatsaansa alinomaa ja oksentelivat. Nyt ne
olivat taas nekin kaunat loppuneet eikä ollut tietoa mistä saada lisää.

— Koeta käydä Kurikassa, jos saisit kesätyön päälle vähänkään rukisia
jauhoja, esitteli Juho Hentille.

— Ei taida siitä tulla mitään. Toikan Helena sanoi tänä aamuna, että
Kurikan isäntä oli aikonut käydä ottamassa lehmänsäkin pois, vastasi
Henti.

— Niin, no siinä sinä nyt kuulet! semmoisia ne ovat nuo talolliset
Vielä niille pitäisi ilman työtä tehdä semmoisille, arveli Juho.

— Köyhäin hoidosta minä lähtisin apua, vaan tuskin ne antavat. Niinhän
tuo vakuutti pappilan rouva, etteivät anna meille...

— Olkoot antamatta...

— Mutta kuolema meille tässä tulee, etkö sinä sen vietävä sitä ymmärrä,
sanoi Henti kiivaasti ja katsoi vihaisesti Juhoa, joka tuossa makasi
terveen näköisenä ja poltteli tupakkaa. Ja siinä samassa tuli Kurikan
isäntä sisälle Hän aikoi ottaa lehmänsä pois, elleivät he laittaisi
takausta. Hän ei enään uskaltaisi niitten antaa olla, saattaisivat
kuolla nälkään. Mutta jos he saisivat jonkun talon isännän takaamaan,
niin lehmät saisivat tämän talven vielä olla.

— Tänä iltana pitää olla takaus meillä, muuten noudan lehmäni
huomen-aamulla pois, sanoi hän lopuksi.

Juho ja Henti kuuntelivat äänettöminä ja Hentille ilmausi kyyneliä
silmiin.

— Niinhän sinä olet terveen näköinen. Mikä sinua vaivaa? sanoi Kurikka
sitten Juholle.

— Pistoksia on rinnassa ja väliin oksennuttaa verta, vastasi Juho.

Ei Kurikka sitä vastaan väittänyt, vaan sanoi:

— Pappilan rouva aikoi käydä tutkimassa sitä rintatautia.

Ja sitten hän läksi.

Juho ja Henti istuivat äänettöminä. Juho oli pahoillaan, että kun
lehmät joutuvat pois, ei tule lantaa pelloille, joista kuitenkin oli
hyvinä vuosina tullut koko talveksi leipää. Henti taas tiesi, että jos
lehmät otettaisiin pois, ei lapsille olisi mitään syömistä, sillä leipä
oli kovin pahan makuista ja mustaa.

— Eiköhän se Järvelän isäntä menisi takaukseen, että saisimme edes nuo
lehmätkin pitää, arveli Juho.

— Parasta, että Kurikka ottaakin lehmänsä pois! Kun et sinä sen vertaa,
että heiniä tuolta suolta noutaisit, vaan minun pitää nekin vetää,
sanoi Henti.

Koeta nyt kuitenkin käydä Järvelän isännän puheilla. En minä usko, että
hän sinulta kieltää. Hänhän on sinun vanha riiarisi.

— Pidä suusi kiinni siinä! Jos minä silloin sinut noin laiskaksi olisin
tietänyt, en minä tässä mökissäsi nälkää näkisi, sanoi Henti kiivaasti.

— Ala nyt taas... Itsehän olet kehunut, että Järvelä sinua silloin...

Samalla kuului aisatiuun ääni pihalta.

— Pappilan rouva tulee, sanoi Henti hätäilevästi ja alkoi tulisesti
siistiä huonetta. Juho oli seisonut laattialla, vaan nyt kun kuuli
tiu'un äänen pötki sänkyyn pitkäkseen ja näytti sairaalle.

Villoja oli rouva tuomassa kehrättäväksi.

Oli niin kaitainen tie tänne, ettei hankkinut reki pysyä kohdallaan,
arveli rouva läähättäen.

— Ei ole siitä hevosella vielä kuljettu... sanoi Juho sängystään.

— Mutta niin minä sentään pääsin kaatumatta. Tässä on taas neljä naulaa
villoja. Miten täällä Juho jaksaa? Eikö ala jo parata?

— Mitenkäpä sitä paranee, kun ei ole varaa ostaa lääkityksiä. En minä
muutoin juuri kipeä olisikaan, vaan tuo rinta...

— Minä juuri siinä mielessä lähdinkin, että katson, mikä siinä sinun
rinnassasi on. On minulla täällä laastaria muassani.

Ja sen sanottuaan lähestyi rouva sänkyä, jossa Juho makasi. Hän tempasi
peitteen Juhon rinnalta pois ja alkoi tutkia... mutta samassa päästi
hän pitkän naurun, nauroi, että huone kaikui.

— No jo piti nähdä kummaa kummempaa, kun tuo Henti nyt on antanut minun
paitani tuolle koljatille... Etkö sinä sitä paremmin tarvitsisi, joka
puutkin hakkaat, kuin tuo, joka täällä sisällä makaa, puhui rouva.

Henti seisoi tulipunaisena, vaan ei puhunut mitään.

— Tässä on tätä laastaria. Lämmitä tätä vähä ja pane sitten kipeän
paikan päälle, neuvoi rouva.

Henti lupasi niin tehdä.

Rouva näytti niinkuin vähän närkästyneelle, kun läksi. Ei maininnut
kehräyksistäkään mitään ja kylän juoruja laverrellut niinkuin ennen.

Juho ja Henti olivat, rouvan mentyä, kauvan aikaa ääneti. Ei tuntunut
olevan kummallakaan mitään sanomista. Juho vihdoin sanoi:

— Tottakai sinä lähdet Järvelän isännän puheille?

— Pitäisi kai lähteä. Kuolema meille tulee, jos meiltä lehmät otetaan,
kun on sen karjanannin saantikin niin lujassa, puhui Henti.

— Koeta saada jostakin vähän rukisia jauhoja, että saataisiin keittää
rukista puuroa, arveli Juho.

— Särje sinä nyt puita sillä aikaa... jos minä sattuisin jauhoja
saamaan, puheli Henti. Varotteli sitten lapsia, puki ylleen paremman
nutun ja pesi kasvonsa. Juhon turkin köytti hän ylleen lämpimäkseen,
otti pussin ja pytyn ja läksi matkaan.

Hän ei ollut käynyt Järvelässä koko kymmenenä vuonna, jona oli Juhon
kanssa ollut naimisissa. Oikein tuntui kummalliselta sinne mennä ja
pelotti ja epäilytti, että jos ei Järvelä rupeaisikaan takaamaan.
Minkälaiseksi lienee muuttunut näinä vuosina, vaan hyväähän hänestä
kylällä puhutaa, ja hyvä ja helläsydäminen oli silloin...

Hän oli tullut pihalle, jossa seisoi useita hevosia valjaissa. Vanha
emäntä, Järvelän isännän äiti, osui kulkemaan poikki pihan.

— Onko kunnanesimies kotona? kysyi Henti arasti.

Vanha emäntä katsoi häneen niinkuin ei tuntisikaan, vaan sitten, kun
näytti tuntevan, vastasi:

— Mitäs hänestä?

— Olisi ollut asiaa...

— Vai niin, vastasi vanha emäntä jäykästi ja meni navettaan.

Se oli ollut aina tuommoinen jäykkäsanainen ja kovaluontoinen nainen
tuo Järvelän vanha emäntä, peräti visu ja työtyri emäntä. Nyt vielä kun
hoiti poikansa taloutta, sanottiin hänen tulleen yhä jäykemmäksi ja
visummaksi.

Hentiä oikein vihloi, mutta päätti kuitenkin koettaa...

Isännän huoneessa istui monta oman kylän isäntää ja syrjäkylästäkin
joku.

— Kyllä niille pitää eri kuria tänä talvena näyttää, kuuli Henti jonkun
sanovan.

Hän seisahtui oven pieleen ja seisoi kuin tuomittu. Ei ymmärtänyt miten
esittää asiansa, kun lisäksi oli niin paljon vieraita.

— Minulla olisi isännälle kahdenkeskistä asiaa, sai hän viimein
sanotuksi.

Järvelä silmäsi häntä kummallisen kylmästi ja näytti niinkuin läpi
haluaisi katsoa.

— Kuka sinä olet? kysyi hän sitten, kääntyen tuolissaan.

Henti tunsi kaiken verensä pakenevan sydämeen ja melkein pyörrytti.

— Senhän minä olen Kumpulan Juhon vaimo. Eikö isäntä tunne, sai hän
vaivalla sanotuksi.

— Sano tässä asiasi, sanoi Järvelä ja katsoi ulos.

Hentiä ensin epäilytti, että sanoako ollenkaan, että ei se taida taata
kuitenkaan, että jos yrittäisi jonkin muun talon isäntää takaamaan.
Vaan viimein rohkaisi luontoaan ja puhkesi puhumaan tilastaan ja
pyyteli eikö Järvelä takaisi, että he saisivat lehmänsä pitää, he
sitten koettaisivat tulla toimeen kunnan avutta. Puhuessaan oli itku
tulemalla ja ääni vapisi.

— Onko teillä sitten ruokaa niille lehmillenne? kysyi Järvelä.

— Olisi niille ruokaa. Saarelan suolle olemme kesällä tehneet heinää
kummallekin lehmälle talveksi ja on niitä väliin saatu omasta
vainiostakin, selitti Henti.

Järvelä mietiskeli, vaan sillä välin alkoivat ne muut isännät, jotka
siinä istuivat ja tupakoivat, tiedustelemaan Juhosta, että joko oli
paranemaan päin.

— Laiskan kipeänä sanovat hänen olevan, arveli muuan.

— Eihän se ole milloinkaan, vaikka tervekin on ollut, tehnyt
talollisten työtä. Maannut laiskana siinä mökillään, lisäsi toinen.

— Ei se sentään laiskana ole maannut. Ettekö ole nähnyt, kun sivu
kuljette, että vainioon ilmestyy uusia ja uusia sarkoja joka syksy.
Siinä vainiolla on Juho kaiket syksyt tonkinut. Ja olisi sitä nytkin
toimeen tultu, jos ei halla olisi kaikkia vienyt. Vaan se on se
meidänkin mökin ympärystä niin hallan arka, että putipuhtaaksi vei,
puhui Henti puolustuksekseen.

Järvelä oli sillä välin kirjoittanut Kurikan isännälle kirjeen.

— Tässä on Kurikan isännälle kirje, sanoi hän ja antoi sen Hentille.

— Saammeko me sitten lehmämme vielä pitää? kysyi Henti.

— Kirjoitin minä siitä Kurikalle. Mutta onko teillä sitten heiniä
niille talven poikki? Ellei heiniä ole, on parasta, että annatte lehmät
Kurikan isännälle takaisin, sanoi Järvelä.

Henti selvitti, että heillä oli heiniä kumpasellekin lehmälle talveksi.

— Lupasin minä siinä kirjeessä vastata, etteivät lehmät joudu hukkaan,
sanoi sitten Järvelä ja kääntyi toisaalle.

Henti kiitteli Järvelää, kiitteli moneen kertaan ja melkein itkussa
silmin oli, niin tuntui hyvälle nyt. Sanoi sitten hyvästin ja läksi
Kurikkaan päin joutuisasti kävelemään.

Mutta Järvelän isännän kamarissa keskustelivat isännät kovasta
katovuodesta ja köyhäinhoidosta, joka tänä talvena tulee maksamaan
kauheita summia varattomille talollisille.

— Nyt ei pitäisi antaa apua kenellekään laiskalle ja tuhlarille, että
oppisivat työtä tekemään ja säästämään, esitteli muuan.

— Kyllä kai se joutuu tuokin Kumpulan Juho väkineen köyhäinhoidon
elätettäväksi tänä talvena. Sille ei pitäisi antaa, vaikka kuolisi —
semmoiselle heittiölle ja laiskalle, arveli toinen.

— Kyllä niitä on monta muuta samallaista kuin Kumpulan Juhokin,
puolusti joku.

— No, liekö sentään niin synty-laiskaa ketään. Muut köyhät sentään
tekevät talollisten työtäkin, vaan Kumpulan Juho ei milloinkaan, vaikka
välistä on tarjottu hyvääkin palkkaa.

— Sairastaneenhan se kuuluukin nyt koko syksyn.

— Vielä mitä! Minä en usko koko hänen sairastamistaan. Terveen
näköinenpä hän oli tässä viikolla, kun käveli tiellä. Eikö lie
tahallaan heittäynyt kipeäksi.

— En minä usko sentään aivan joutavan sen hänen sairautensa olevan.
Kurikkakin sanoi, että verta se Juho oksentelee ja rintaansa valittaa.

— No, jos tällä kertaa kipeä onkin, niin ei kai ennen ole ollut, ja
yhtä laiska on ollut ennenkin.

— Eihän siinä Juhossa tosin puolustamista ole. Minusta oli kumma, että
Järvelä meni takaamaan niitä lehmiä. Sattuu niin, että ne kuolevat ja
saa sitten Kurikalle maksaa lehmät.

— Kehuihan se vaimo heillä olevan heiniä. Kun saavat ne lehmänsä pitää,
niin eivät tule sitten köyhäinhoidon niskoille. Koko kylän parasta minä
aina pyydän, sanoi Järvelä vähän jäykästi, ja siihen se asia jäi sillä
kertaa.

— Mutta sitten tuli puheeksi ne muut mökkiläiset ja torpparit sillä
samalla mäellä, jossa Kumpulakin oli. Oli nimittäin mukava mäenselkä
kylän takana, jossa oli useita mökkiä ja jota kutsuttiin kylän kesken
takakaduksi.

— Siellä on vaikka minkälaista väkeä siellä takakadulla. Toikan Iisakin
kun erottaa, niin samallaista joukkoa ovat kaikki muut, alkoi eräs
puhumaan.

— Vireä mies se on sentään Mattikin. Semmonen lapsilauma kuin Matilla
on... eikä ole Matti vielä koskaan pyytänyt köyhäinapua, vaikka
sellaisellehan sitä mielellään antaisikin, joka kokee tehdä ja
joukkoaan elättää. Matkassa pitää olla sen, joka kymmenestä kynnestä
semmosen joukon elättää, puhui Järvelä vakavasti.

Toiset myönsivät niin olevan ja päättivät yksimielisesti tänä talvena
auttaa Mattia.

— Nytkin on kaiken syksyn hakannut halkoja, vaikka ei ole oikein
tervekään ollut, sanoi taas Järvelä.

— Kyllähän Matti vireä mies on myönsivät toisetkin.

Tuli sitten puhe Kaaperin Kustista, joka hänkin asui siellä
takakadulla. Hän oli jo ikämies ja aikamies poika hänellä oli. Sekä
isä että poika kulkivat kaiket suvet lauttahommassa, ansaitsivat
hyvin, sillä he olivat taitavia tukkimiehiä kumpikin. Mutta he joivat
ja söivät kesällä mitä parasta ja eukko kotona keitti väkevää kahvia
melkein lakkaamatta, ja kun syksyssä oltiin, oli puhdas hyvä käsissä.
Nälkää saivat sitten kahvin himoinen eukko samoinkuin lurjus isä ja
laiska poika.

— Se Kaaperin Kustin pirtillinen... siinä se on vasta aikanen
pirtillinen, sanoi Järvelä.

— Paras antaa niiden tänä talvena vähä kärvistellä, että oppivat
toisten säästämään, esittelivät muut.

— Sehän niille taitaisi paras olla, arveli Järveläkin.

Mutta nyt alkoivat isännät haastella kovasta katovuodesta. Järvelä
luki sanomalehdestä kuulumisia muilta paikkakunnilta ja siitä mihin
keinoihin oli ryhdytty hädän lieventämiseksi. Arvelivat isännät sinne
ja tänne ja lopuksi tulivat vakuutetuiksi, ettei heidän kuntaansa toki
ollut niin ankara halla kohdannut.

       *       *       *       *       *

Henti oli sillä välin jo ehtinyt Kurikkaa lähelle Hän päätti jo
mennessään viedä Järvelältä saamansa lapun Kurikan isännälle, että
saisi varmuuden, saavatko he pitää lehmänsä.

Toikan Helenakin osui olemaan Kurikan pirtissä kun Henti meni sisälle.

— Oletko saanut ketään takaamaan? Olen jo ollut lähdössä noutamaan
lehmiäni pois, sanoi Kurikka.

— Sain minä Järvelän isännältä tämän lapun, mitä siinä lienee, sanoi
Henti ja ojensi sen Kurikalle.

Isäntä tutki ja tavaili. Viimein sai luetuksi ja sanoi:

— Lupaa se Järvelä taata, että lehmät säilyvät.

Toikan Helenakin siinä, kun istui Hentin vieressä penkillä, terotti
korviaan, että mitä nyt alkaa kuulua ja sanoi Hentille:

— Vielä se Järvelän isäntä sinusta nytkin tykkää...

— Sehän onkin tuo Henti Järvelän vanha henttu. Vai kuinka? Niin... no
saatte pitää ne lehmät. Järvelältä minä kaipaan, jos lehmät hukkaan
menevät, sanoi Kurikka ja pani kirjeen povitaskuun.

Henti sanoi hyvästin ja meni, mutta Toikan Helena jäi vielä penkille
istumaan.

— Niillähän kuuluukin olevan niin hyvät välit, Järvelän isännällä ja
tuolla Hentillä, alkoi Helena lavertaa. Olenkin ajatellut, että millä
ne tämänkin syksyn olisivat eläneet, jos ei sitä olisi jostakin tullut.
Vaikka puute se on sittenkin ollut. Myötäänsä on Henti juossut meillä
leipää lainaamassa, mutta en minäkään ole antanut. Ei meilläkään ole
varaa laiskoja elättää. Lujalla se on meilläkin raha.

Kurikan emäntä, Toikan Helenan paras ystävä ja samanlainen juorukello
kuin Helenakin, alkoi hänkin haukkua Hentiä ja soimata jos joksikin. Ja
Helena kertoi Kurikan emännällekin sen uutisen, että Juholla oli ollut
pappilan rouvan antama paita yllään kun rouva oli käynyt tutkimassa
sitä Juhon rintaa, jota se valittaa myötäänsä. Yhdessä sitten nauroivat
sille asialle.

— Saa nähdä miten siinä tämä talvi eletään, kyllä se hyvin huonolta
näyttää, sanoi Helena.

— Onko niillä heiniä molemmille lehmille? kysyi Kurikan isäntä.

— Tyhjää niillä on. Saarelan suolla moniaita pieniä aumoja ja niihinkin
on satanut, että nekin vähäset ovat huonoja. Olkensa ovat jo syksyllä
myyneet, vai vaihtaneetko lienevät jauhojen kanssa, selitti Helena.

— Kumma, että se Järveläkin menee takaamaan... kumma.

— Vanhaa rakkautta sillä on vielä Hentille, nauroi Helena.

— Niinhän niillä kuuluu olevan, lisäsi Kurikan emäntäkin.

Jaarittelivat sitten vielä pitkän aikaa. Enimmäkseen haukkuivat
mökkiläisiä ja sitä kummailivat, että millä ne kaikki talven elävät.




4.


Joulukin alkoi lähestyä. Kylän vanhat ennustivat pakkastalvea
merkeistään. Heillä oli kullakin omat merkkinsä, millä oli taivaalla,
ja millä maassa monenmoisia, joita sanoivat varmoiksi. He olivat
oppineet tutkimaan luontoa ja olivat varmat asiastaan. Entinen ollut
sukupolvi oli heille merkkejänsä osottanut ja itse olivat he tutkineet
lisää. Surkeaa talvea odottivat kaikki, nekin, jotka eivät vielä
uskoneet pakkastalven tulevan, sillä olihan jo varma, että vaikka ei
pakkastalvea tulisikaan, tulisi kuitenkin koettelemusten aika käsiin.
Sillä joka suunnalta kuului valituksia ja kovia uutisia nälänhädästä
ja kovasta köyhyydestä. Sanomalehdet olivat tietoja täynnä muilta
paikkakunnilta, joissa näytti jo olevan hätää liiaksi, vaikka talvi
vasta oli alussa. Hyviä neuvoja niissä sanomalehdissä myöskin oli. Oli
opettavia neuvoja pettuleivän valmistamiseen sekä muihin keinoihin,
joihin hätä käskee. Useasti mainittiin sitä, että hevosen lihakin
olisi erinomaista ja ravitsevaa ruokaa. Kunnanmiehet koettivat kaikki
kirjoitukset painaa mieleensä ja tyrkyttää kansaa niin tekemään
kuin neuvottu oli. Etenkin näytti hevosen lihasta erittäin paljon
kirjoitettavan ja kehoittamalla kehotettiin, ettei antaa mennä korppien
ruoaksi sen, joka ihmiselle oli hyvää ja terveellistä.

Järvelän isäntä, kunnan esimies, noita kyhäyksiä enimmäkseen tarkkasi
ja tutki. Pitäjään oli yleensä tullut huono heinävuosi lisäksi
hallalle. Tulvavesi oli pilannut ja vienyt muassaan paljon heiniä,
karjaa oli siis joka talosta tapettava, jos mieli hengissä loput viedä
kevääseen. Ymmärrettävästi tulisi vanhoille hevosille varsinkin kurikka
otsaan lyötäväksi, sillä kukin koettaisi tulla toimeen niin vähällä
kuin suinkin. Hevosen liha oli koko paikkakunnalla kovasti halveksittu
ja se, joka saatiin hevosta nylkemään, oli joku heikkomielinen tai
ruotu-ukko. Tavalliset ihmiset eivät koskeneet sormin kuolleeseen
hevoseen. Ja jos joku nylki salassa ja se saatiin tietää, niin
osotettiin häntä sormella ja nimitettiin monenlaiselta liialta nimeltä.
Ei siis ollut helppo saada semmoista syvään juurtunutta uskoa pois,
vaikka kuoleman nälkä näyttäisi olevan.

Kylällä oli jo useita hevosia tapettu, ja toisia uhattu tappaa kun
syys-ajoja saadaan vähemmäksi. Järvelän isäntä oli jo usealle puhunut
hevosenlihasta. Varsinkin oli hän koettanut mökkiläisille sitä kehua ja
kiittää, mutta ei kukaan ottanut korviinsakaan, ennen olivat nälässä,
ennenkuin rupeaisivat hevosenlihaa syömään. Järvelässä kulki myötäänsä
taka-katulaisia nälkää ja puutetta valittamassa. Semmosetkin kävivät,
jotka olivat kesällä ansainneet hyvin, mutta olivat syöneet saaliinsa
suuhunsa ja nyt valittivat työn puutetta ja nälkää. Kaaperin-Kustikin
laiskan poikansa kanssa tuli Järvelään valituksille. Mutta kun Järvelä
kehoitti häntä työhön, että työtä olisi, vaikka heti alkaisi, niin
Kaaperin-Kusti meni sanattomaksi, eikä enää käynyt toista kertaa.

Elämä olikin alkanut käydä hyvin tiukalle takakadulla. Siellä alkoi
olla nälkää ja puutetta jo muuallakin kuin Kumpulassa. Ei ollut muita
kuin Toikan väki, joka eli niinkuin ennenkin. Heillä oli varaa ostaa
jauhoja säkittäin ja muutakin ruokaa tarpeen mukaan. Mutta muilla
kaikilla oli kassat vähänä. Matti, Toikan naapuri, toki vieläkin elätti
suurta lapsilaumaa. Mutta Matti kulkikin työssä välisti taloissa,
välisti urakkamiehenä. Muut eivät viitsineet, moittivat palkkaa
vähäksi, mutta Matti sanoi:

— Hyvä on, että tämmöisenä vuonna saa vähäkin.

Nälkä ja puute oli Kaaperin-Kustissa, vaikka siinä mökissä ei ollut
kuin kolme henkeä: Kusti, hänen ilkeä, yksisilmäinen akkansa ja laiska
pitkä poika.

Toikalta olivat he jo lainanneet monena aamuna kahvia, sillä Kustin
akka oli ylön kahvinhimoinen, että piti saada vaikka silmästä. Toikan
Helena oli, kumma kyllä, lainannut, vaikka oli päättänyt, ettei
lainaa. Mutta Kustin akka oli hyvä tuomaan uutisia ja juoruja kylältä
ja Helena oli harras kuulija. Sillä neuvoin oli hän jo monena aamuna
viekotellut aamukahvit. Toikassa keitettiinkin kahvia joka aamu ja
usein päivälläkin. Matin-Kaisakin oli kyllä kovasti perso kahville
ja Matin tietämättä piti pannua lämpimänä, mutta Matti oli nyt, kun
tienestit alkoivat huonota, ottanutkin eukoltaan salaa kahvipannun
pois ja kätkenyt metsään. Kaisa kyllä pauhaili Mattia, mutta pannua ei
ilmaantunut koko talvena.

— Vielä tässä kahvia pitäisi olla, hyvä että jaksaisi ruokaa saada,
sanoi Matti eukolleen.

Kaikkein surkeinta oli elämä Kumpulassa. Juho oli tosin jo parantunut,
että kykeni kävelemään, mutta vieläkin hän voivotteli, eikä jaksanut
mitään tehdä. Kulki niissä muissa mökeissä makaamassa ja sai siten
päivänsä hupaisemmasti kulumaan. Aamuilla ensiksi käveli Toikan
pirtille, makaili siinä hyvät kyllänsä ja käveli sitten Matin tuvalle.
Matin-Kaisalta sattui joskus aina saamaan jotakin suuhunsakin.
Siitä kun sitten läksi, kävellä vätästeli Kaaperin-Kustin asuntoon.
Jaaritteli siinäkin aikansa ja makasi, siirtyi sitten vielä johonkin
muuhun mökkiin, ennenkuin kotiaan meni. Ja siinä oli hänen päivätyönsä.
Nälissään hän nähtävästi oli, mutta kun kerjäili piipunperiä suuhunsa,
niin kuittaili siten syönnin. Toikan pirtillä hän enimmäkseen oleskeli,
sillä siinä oli kaikkein hupaisin olla. Toikan Iisakki näin talven
aikana teki pirtissä työtä, höyläili astioita ja ovia ja akkunoita
valmisti. Hänellä olisi ollut työtä, vaikka nelikätinen olisi ollut.
Koko kylässä kun ei ollut muuta miestä, joka olisi kyennyt akkunoita
ja ovia höyläämään, karttui hänelle työtä liiaksikin. Ja Iisakki
olikin vireä mies, aamusta varhain yöhön asti hän höyläsi, että
pää märkänä oli. Juhosta oli niin hupaista katsella, kun Iisakki
otsansa hiessä askarteli ja hän makasi sängyssä seljällään piippunysä
hampaissa. Päivät kuluivat hupaisesti eikä tuntunut nälkäkään niin
kovin, kun oli joku, johon ajatuksensa kiinnitti. Usein he Iisakin
kanssa jaarittelivatkin kaikenlaisia maailman asioita, ja kun Juho
sai kaivaa Iisakin piipusta perät suuhunsa, tuli hänestä aina niin
kielevä ja osasi hän jutella ja valehdella yhtä ja toista naurettavaa.
Ja vasta hyvin myöhään illalla palasi Juho kotopirtilleen. Siellä
tuntui niin kylmälle ja ikävälle Lapset olivat niin kovin laihoja ja
alastomia ja Hentikin näytti surkastuneelle. Ainoa, joka oli hyvässä
kunnossa, oli Juhon koira, Kutti. Koira hänellä piti olla, vaikkei
ollut itselläänkään ruokaa. Kutille hän kokosi kylästäkin, lapsista
hän ei välittänyt. Nytkin kun palasi Toikalta, antoi koiralleen kaksi
sokeripalasta, jotka oli pannut housunsa taskuun talteen, kun sai
Toikalla kahvia. Mutta ennenkuin antoi Kutille, piti Kutin tehdä
hupaisia liikkeitä, joille Juho nauroi ja samalla ihmetteli koiransa
viisautta.

— Täällä kävi Järvelän isäntä ja käski sinulle sanoa, että tulisi
tappaa tuo koirakin syömästä... tämmöisenä köyhänä talvena, sanoi Henti
Juholle, kun tämä parasta aikaa vehkeili koiran kanssa.

— Vai niin. Ennenkuin minä koirani tapan, tapan minä kenen muun
hyvänsä, vaikka Järvelänkin ... kas noin... no vielä kerta... noin...
Kutti poikaa he, he, sanoi Juho.

— Ovat sitä muutkin ihmiset ihmetelleet, että sinä tuota koiraa
ruokit, kun kaikki tietävät, ettei meillä ole ruokaa itsellemmekään.
Sentähdenkin ne ihmiset ovat sinulle niin tylyjä ja minä saan aina
kuulla tuosta koirasta ja laiskuudestasi.

— Ole häiritsemättä. Minä olen aikonut tästä huomenna lähteä Saarelaan.
Siellä kuulutaan ammuttavan vanha ruuna, minä nyljen sen ja otan lihat.

— Hevosen lihaako on aikomuksesi ruveta syömään... hyi.

— Niin on. Muistan minä kun, isä-vainaja usein toi konin raajoja
kylästä ja niistä keitettiin velliä, niin oli makeaa kuin lehmän
lihastakin... lähden silmäänikin ja jo loppuu nälkä tältä pirtiltä...
jumal'auta... Saisi Kaaperin Kastikin hommata pirtilleen jotakin
elatusta, muutoin kuolevat nälkään kaikin kolmen, puheli Juho.

— Puhui se Järveläkin siitä, että kun ihmiset ovat niin tyhmiä,
etteivät syö hevosen lihaa, joka on hyvää ruokaa, sanoi Hentikin.

— Tiesinhän minä sen. Ja minä olen se mies, joka syön, sanokoot saakeli
vie mitä tahtovat... Kyllä meille, Kutti poika, tulevat tästä lihavat
päivät, arveli Juho.

Juho jo kuvaili mielessään sitä hauskaa, että saisi maata seljällään,
kun vatsa on täynnä eikä ole mihinkään kiire, kuvaili niin, että tunsi
kipeän nälän vaivaavan vatsaansa.

— Ei sinulla, hyvä ihminen, taida olla mitään puuta pehmeämpää... kovin
minua hiukaa, puhui Juho surullisella äänellä.

— Mistäpä minä sitä olisin saanut. Lapsille annoin mitä oli leivän
jäännöksiä ja maito-tilkan. Tuolle lehmällekin kun lisäksi tuli niin
vähä maitoa, kun heinät ovat niin huonoja. Olisin minä koettanut
jostakin jonkun vähä hankkia jauhoja, mutta enhän minä ehdi, kun et
sinä sen vertaa, että noutaisit suolta heiniä tai puitakaan hakkaisit.
Enhän minä jaksa heiniäkään tuoda kuin vähä kerrallaan, ja siksi kai
tuo lehmäkin niin vähän lypsää, kun ei ole sille oikein kyllälti antaa,
sanoi Henti kärsimättömästä.

Juho ei puhunut mitään, alkoi riisua kenkiä jaloistaan ja hommata maata.

— Pappilasta minulla olisi saatavaa vähän kehräyksistä, vaan se on
semmoinen mustilainen sekin pappilan rouva, ettei vertaa. Ei koskaan
antaisi rahapenniä, vaan aina tyrkyttää niitä kaunaisia jauhojaan,
jotka ovat niin surkean pahan makuisia. Kun sanoin, että ne ovat niin
katkeroita ne teidän jauhonne, niin siitä nokkausi ja alkoi haukkumaan
ja luettelemaan mitä hän on ilmaiseksi meille antanut... Ei ne sentään
vielä maailmaa maksa, ne rouvan lahjat. Noille lapsille jonkun resusen
vaatteen ja minulle sen paitansa, jonka sinulle annoin. Sattui vielä
mokoma havaitsemaan sen paitansa sinulla yllä... siitä se on huutanut
ja hötissyt ympäri kylää, sanoi Henti kuin itkun seasta.

— Olenhan minä sen jo aikaa sanonut, että semmoinen se on pappilan
rouva, lohdutti Juho.

— En minä häntä niin ilkeäksi olisi uskonut, arveli Henti vielä lopuksi.

Juho oli jo riisuutunut maata ja alkoi hetken kuluttua kuorsata.
Hentille ei vaan tuntunut uni maistuvan, vaikka matkassa oli ollut
kaiken päivää. Huolestutti niin tämä elämä, mietitytti ja arvelutti.
Nälkäkin oli ja sydänalassa niin pahasti ellosteli. Ja Juhon
kuorsauskin oli niin hermostuttavaa, että vaikka koettikin ummistaa
silmiään ja nukkua, ei unta tullut. Siinä tuli sitten jos minkälaista
mahdollistaja mahdotontakin mieleen» Tuli ajatelleeksi niiden muiden
takakatulaisten elämää ja verratuksi sitä omaansa Ei niillä ollut juuri
liikoja muillakaan, jos ei heilläkään. Kaaperin Kustin pirtissä taisi
olla yhtä tyhjät paikat kuin heilläkin, vaikk'ei ollut kuin kolme
henkeä. Ja hyvin kai oli köyhyys Matillakin... Toikalla sitä kyllä oli
elämistä... kun olisi heilläkin niin, tai kuitenkin sen verran, että
saisi aina syödä vatsansa täyteen ja välisti keittää kahvia. Mitä muuta
tarvitsisi? Ei kai tässä elämässä ollut mitään, jota olisi kaivannut,
kun olisi ruokaa kyllin. Kyllä mahtoi Toikan väellä sentään olla hauska
elämä...

Voisihan se heilläkin olla puolta parempi, jos se olisi tuo mies
semmoinen kuin muiden vaimojen miehet ovat, että yrittäisi ja tekisi...
He kyllä eläisivät eri elämää, mutta joka ei mitään... ei että
puita hakkaisi. Ja se jaksaa nukkuakin, vaikk'ei pane päiväkausiin
rikkaa ristiin... kuorsaa tuossa kuin olisi ollut tukin hakkuussa
kaiken viikon... Henti tunsi kummallista inhoa miestään kohtaan ja
tuli ajatelleeksi, että kun kuolisikaan... Mutta kuta pitemmälle
yö kului, sitä kipeämmäksi kasvoi hänen nälkänsä ja sitä enemmän
ellosteli sydänalassa. Hän mietti, eikö olisi minnekään unehtunut
leipäpalastakaan... mutta hän oli illalla koonnut viimeiset murut
lapsilleen...

Hän ajatteli lihakeittoa ja muisti Saarelan vanhaa ruunaa. Jos olisi
ollut nyt kupillinen velliä ja lihapalanen, vaikka hevosenkin lihaa,
olisi se maistunut erinomaiselle. Kun saisi ne lihat Saarelasta,
ett'eivät ihmiset näkisi, niin keittäisi velliä ja söisi lihaa. Niinhän
Järveläkin oli sanonut, että hevosenliha oli erinomaista, mutta ihmiset
olivat taikauskoisia, kun eivät sitä syöneet. Ja Järvelä kyllä ymmärsi
sen asian paremmin kuin kukaan muu, hän, joka tutki kaikkia maailman
kirjoja ja sanomalehtiä Huomennahan ne kuuluvat sen ruunansa Saarelassa
ampuvan... illalla jo saataisiin syödä velliä...

Mutta mistä saataisiin suurusjauhoja? Kun olisi pottujakin! Muina
vuosina oli toki ollut niitä syödä ja niistä oli ääretön leivän jatko,
olisi kappakin pottuja, mutta ei yhtään. Viimeiset pienet nuput oli jo
syksyllä syöty. Pappilassa niitä kasvoi pottuja isoja ja hyviä, mutta
rouva ei ollut aikonut myydä yhtään kappaa, että keväällä muka saapi
paremman hinnan, kun siemeniksi myypi. Olisi rahaa, koettaisi, eikö
saisi jostakin puoltakaan kappaa...

Hän muisteli, kuinka heilläkin muina vuosina oli ruokaa. Pellavista
saatiin ohria koko talveksi ja perunoita oli syödä joka päivä, oli
suoloja omasta takaa, oli kalaa ja välistä liikeni ostaa kahviakin
vähäsen. Nyt ei ollut mitään, eikä ollut kahvikupin varaa ollut sitten
kesän. Ei taida tämä talvi loppua, ja jos loppuukin, niin millä ne
pellotkin kylvetään, ajatteli hän. Hän koetti nukkua ja turvasi
Jumalan apuun, että huomenna jotakin saataisiin, jos ei muualta,
niin hän menisi Järvelän isännän puheille, mutta unta ei tullut.
Tuli vaan muita mietteitä mieleen. Hän katsoi akkunasta ulos, josta
näkyi alakuloinen taivas ja tuhansia tähtiä. Näytti niin kylmälle
taivaskin ja pakkanenhan olikin ulkona. Tuntui kylmä huoneessakin. Ja
kylmänlainen olikin heidän pirttinsä talvella. Juho oli aina joka syksy
tehnyt lupauksia, että hän varustaisi huonettaan talvea vastaan. Oli
tänäkin syksynä luvannut toimittaa muurahaiskekoa ullakkoon, jossa ei
ollut paljon mitään lautain päällä, oli aikonut tampata seinänvieruksia
sammalilla, ettei tuuli tuntuisi ja pidättäisi pakkasenkin paremmin,
vaan niin oli käynyt nytkin kuin muinakin syksyinä, että aikomuksessa
meni päivästä toiseen ja niin jäi nyt kuin ennenkin. Jos nälän lisäksi
vielä tulisi pakkastalvi, niinkuin ennustettiin, niin mitenkähän
kevääseen eletään... ajatteli hän ja häntä väristytti jo ajatellessaan
pitkää talvea, joka on niin onnettoman pitkä ja pimeä ja kylmä. Kun
olisikin lämmin pirtti niinkuin Toikalla ja Matillakin, vaan tämmönen,
johon tuuli tuntui sisällekin... Tai jos olisi edes puita, halkoja
pinossa, josta saisi ottaa ja lämmittää, mutta kun ei ollut kuin
vähäisiä näreitä ja koivukarhakoita ja nekin tuoreita... mahdotontahan
semmoisilla oli pitää huonetta lämpimänä... Hän muisti, kuinka Matti
nytkin syksyllä oli varustanut huonettaan talveksi, hän oli kehottanut
ja pyytänyt Juhoakin tekemään samoin, mutta se ei, vaikka aikoi ja
aikoi. Ei sittenkään, vaikka vanhat ihmiset ennustivat pakkastalvea...
ei... Tuossa vaan nukkui ja kuorsaili onneton... ja jaksoi ja saattoi
nukkua, vaikka tietää, ettei mitään syömistä...

Hän oli miettinyt kaikkea ja hänestä näytti niin toivottomalta heidän
elämänsä Mutta siinä miettiessään kulkivatkin ajatukset nuoruuden
päiviin. Ja monta hupaista kuvaa oli tallella olleista iloista ja
huolettomista päivistä. Niitä muisteli niin mielellään, että melkein
unehutti nykyisen köyhyyden ja kurjuuden. Niitä miettiessä hän vihdoin
nukkui.

       *       *       *       *       *

Kun Henti aamulla heräsi, olivat lapset jo pystyssä kaikin. Nuorin
lapsi itki ja siitä Hentikin heräsi. Juho vaan vieläkin nukkui. Hän
nousi ylös, pani piisiin valkean ja asetti lapsiaan. Pikku Juho
jo kykeni hoitamaan nuorinta, joka oli heikko ja vaivainen. Hän
varotteli heitä kaikkia olemaan siivosti ja läksi navettaan. Lapsetkin
asettuivat, kun hän lupasi antaa maitoa navetasta palatessaan.

Ulkona oli kipakka pakkanen, lumi narisi jalkain alla ja vitisi.
Henti meni juosten navettaan, joka sekin tuntui kylmälle. Molemmat
lehmät olivat jo nousseet ylös ja ammuivat hänelle. Toinen niistä jo
oli kantanut, vaan lypsi kovin vähän kun heiniä oli vähän ja nekin
sänkkä-niityltä. Laihat olivatkin kumpikin lehmä, se varsinkin, joka
vielä oli poikimatta. Nälkä niillä taisi olla, koska niin armottomasti
ammuivat, että korviin koski. Henti nouti niille heiniä, antoi mitä oli
antamista ja lämmitti vettä juomaksi.

Sitten alkoi hän lypsämään ja lypsäessään hän hyräili:

    Lypsä kaunis lehmäseni,
    Oma kallis kalli-pääni!
    Laske maitoosi makeaa
    Täpö täyteen kiuluseni!

Mutta vähän lypsi lehmä, ei tullut kiulu täyteen, vaikka ei ollut kuin
viikko poikimisesta kulunut.

— Kyllä se lypsäisi, kun olisi sille hyviä heiniä antaa ja joskus
jauhoja juomaan, sanoi Henti, noustuaan lypsämästä, toimitti muutkin
navettatyöt ja läksi pirttiin.

Juhokin oli kohonnut pönkilleen ja hoiti tulta piisissä.

— Äiti, äiti... maitoa, huusivat lapset yhteen ääneen.

— Käy nyt, hyvä ihminen, Toikalla pyytämässä lainaksi yhtä leipää, kun
on maitoakin, pyysi Juho.

— En, vaikka tulisi kuolema tälle paikalle, sanoi Henti kiivaasti.

— Miks'et? Ovathan ne ennenkin antaneet, kysyi Juho.

— Siksi, että se on se Toikan Helena niin hävitön ihminen... että
mitähän se Järveläkin sanoo, jos saisi kuulia ne juorut, joita Helena
on levitellyt ympäri kylää, sanoi Henti vieläkin kiivaasti.

— Pyh. Ei kannata pitää vaaria akkojen puheista... minä lähden itse,
koska et sinä kehtaa, sanoi Juho.

— Mene veikkonen. Taitaa sinulla tässä olla niin kiireellisiä toimia,
ett'et jouda, sanoi Henti pisteliäästä ja jakoi lapsille maitoa.

— Anna häntä, kelvoton, minullekin ryyppynen sitä maitoa, äläkä särvätä
sikiöille kaikkia, rämisi Juho siihen äreästi.

Henti kaatoi pieneen puukuppiin tilkan maitoa ja ojenti Juholle.

— Tämän verranko?... sanoi Juho.

— Ei kai se kaikki sinulle liikene. Heinätkin ovat taas kaikki,
huomen-aamulla ei taida olla maitoa lehmäparalla vähääkään. Lähde nyt
Juho kulta sinä tänäpäivänä suolle heinään, pyyteli Henti.

— Kun antanet sitä maitoa vähä lisää, niin lähden.

— Tuoss' on sitten. Annan oman osani, vaikken ole mitään kaulani läpi
pannut.

Saatuaan lisää Juho ryyppäsi itse kerran, nieli menemään ja näytti
hyvillään olevan. Teki mieli ryypätä lopunkin, vaan kun Kutti käveli
siihen viereen, heilutteli häntäänsä ja istui mukavasti, ei Juho
raaskinutkaan itse ryypätä, vaan antoi Kutille.

— Tuolle koiralle se antaa ruuan suustansa, sanoi Henti.

— Sehän tässä toki taloa vahtaa, arveli Juho ja alkoi hommata
liikkeelle.

— Älä viivykään koko päivää, että ehdit käydä heiniä noutamassa,
varotti Henti.

— Mihinkä luulet minun menevän? tokasi Juho.

— Mihinkäpä muualle kuin makaamaan tuonne muihin mökkeihin, sehän se on
sinun taksvärkkisi, sanoi — Henti.

Sanaa sanomatta meni Juho ulos, Kutti perässä.

— Mihinkähän se nyt luuli menevänsä, ajatteli Henti ja katsoi
akkunasta, lähteekö Toikalle päin, vaan ei lähtenytkään, käveli
menemään tielle päin ja Kutti vilisti edellä.

— Jokohan menisi Saarelaan sitä hevosta tiedustelemaan, ajatteli Henti.

Hän alkoi siistiämään huonetta ja puki lapsille ryysyjä ylle. Sitä
tehdessä alkoi tuntua taaskin nälkä ja nyt tuntuikin niin kiivaasti,
että pyörrytti ja hänen täytyi istua. Hän päätti lähteä käymään Matin
pirtille, ehkä Kaisalla olisi lainata leipää. Kaisa oli ennenkin monta
kertaa vähästänsäkin häntä auttanut. Pikku Juhoa varoteltuaan pitämään
huolta pienemmistä hän läksi. Hänen täytyi mennä sivu Toikan, sillä
Matin pirtille ei vienyt muuta polkua kuin se, joka kulki Toikan
akkunan ohitse. Hän koetti kiirehtiä, ettei Toikalla havaittaisi hänen
menoaan. Mutta Helena osuikin olemaan akkunassa ja luuli hänen tulevan
heille. Mutta Henti kiiruhtikin sivutse ja hänestä tuntui, että Helena
katsoi hänen peräänsä. Hänellä oli niin huonot kenkärajat, että varpaat
ja kantapää näkyivät. Ennen hän ei ollut välittänyt siitä, mutta nyt
kun tiesi Helenankin akkunasta näkevän, hävetti häntä. Minkätähden?
Sitä hän ei tiennyt. Hän kiiruhti vaan polkua pitkin ja tunsi
jalkojensa palelevan.

— Se kurja, joka ei viitsi kenkiäkään paikata, jupisi hän, kun saapui
Matin tuvalle.

Mattikin oli kotosalla, istui sängyssään ja poltti tupakkaa. Kaisa
näkyi keittävän puuroa rukisista, hyvistä jauhoista.

— Taitaapa siellä olla kuivanlainen ilma, arveli Matti.

— Pakkanenhan tuntuu olevan, vastasi Henti ja meni takan luo
lämmittelemään.

Kaisan kanssa alkoi hän sitten pakista yhtä ja toista ja hänen silmänsä
tähtäilivät pataan, jossa puuro kiehui, nousten kuplina ylös.

— Ovatkohan ne nyt kalliita ruisjauhot? kysyi hän ajatuksissaan.

— Eivät ne kuulu kallistuneen sitten syksyn. Niitä kuulutaan tuotaneen
niin paljon, etteivät lopu kesken, vaikka pitkäkin talvi tulisi,
selitti Matti tyytyväisen näköisenä.

— Onpa se Jumalan kiitos hyvä. Kovin ovatkin kehnoja täänvuotiset
ohrajauhot. Ei meille muualta ole otettukaan kuin pappilasta, mutta ne
vaan olivat, ettei koossa pysynyt leipänä, selitti Henti.

— Eivät ne joka talossa semmoisia ole. Meidänkin on otettu Saarelasta,
mutta syödä sitä saattaa, vaikkei se rukiin vertaista ole. Mutta
pappilan rouva kokoaakin kaikki huonoimmat ja niillä maksaa työmiesten
palkkoja. Minäkin kun olen siellä halkoja hakannut, on minullekin
tarjonnut monta kertaa, vaan minä sanoinkin heti, että jos ei teillä
parempia jauhoja ole, niin en huoli ollenkaan, antakaa rahaa, kyllä
minä jauhoja porvarista saan. Mutta siinä tiuka tuli. Rahaa ei
olisi raaskinut antaa eikä parempia jauhojakaan. Viimein lupasi
rukisia jauhoja, mutta vaati paljoa enempää kuin porvari. Silloin
minunkin pisti nokkaan... Täytyi antaa ja sittenkuin olin saanut mitä
halonhakkuusta olin saamassa, arveli, ettei annetakaan työtä enään...
niin hävyttömälle miehelle. Se oikein sopii, arvelin minä vuorostani,
minulla kyllä onkin työtä muualla, vaikka yötkin tekisin, ja niin
läksin, puheli Matti.

— Semmoinen se on hävytön pappilan rouva, sanoi Kaisakin.

— Kovinhan se on maailmassa kiinni siksi kun on papin vaimo, myönsi
Hentikin.

— Paljon minä olen maailmassa työtä tehnyt ihmisille, vaan en koskaan
ole tavannut niin hävytöntä palkan maksajaa kuin pappilan rouva. Jos
vaan tällä päällä pysynen, ei nähdä tätä miestä pappilassa työssä...
sanon minä sen verran, puhui Matti taas.

— Kyllä kai sinulla on työtä muuallakin... Nytkin on moneen paikkaan
käyty hakemassa halkoja hakkaamaan, sanoi Kaisakin ylpeästi ja katsoi
Hentiin, että tuommoinen se minulla on mies.

Kaisa oli keittänyt puuron valmiiksi, pani sitä puukuppeihin ja käski
Matin syömään.

— Tule sinäkin Henti maistamaan rukista puuroa, käski hän sitten
Hentiäkin.

Hentiä ei tarvinnutkaan kahdesti käskeä. Hänellä oli niin nälkä ja teki
niin mieli, ettei ollut voinut pysyä yhdessä kohdin niin kauvan, että
puuro valmistui.

— Kylläpä on hyvää puuroa, sanoi Henti syödessään.

He söivät sitten kaikin äänettöminä, lapset vaan riitelivät ja sotkivat
kasvonsa ja vaatteensa puuroon.

— Olkaa tappelematta, sanoi Kaisa, mutta ei viitsinyt nousta pyyhkimään
heidän puuroisia kasvojaan.

Henti oli saanut ensimmäisen nälän puuskan tyydytetyksi. Tuntui olo jo
paljoa paremmalle.

— Kävitkö Toikalla tullessasi? kysyi Kaisa.

— En käynyt, enkä taida heti käydäkään, vastasi Henti.

— Se on se Helena niin kummallinen ihminen. Se haukkuu kaikkia ihmisiä
ja lappaa niitä juorujaan ja tekee selvää muiden elämästä, sanoi Kaisa.

— Semmonenhan se on. Ei hänen oma elämänsäkään, jos huhuissa on perää,
ole niin rapea. Puhutaanhan hänestä vaikka mitä. Luulee kai muutkin
semmoiseksi kuin itsekin, puhui Henti.

— Pappilan rouvan kanssa ne nyt ovat kuin rakkaimmat sisaret... Helena
kutoo nytkin rouvalle mattoja... He sopivatkin oikein yhteen, pappilan
rouva ja Helena, molemmat samallaisia juorukelloja, arveli Kaisa.

— Kyllä kai muut ihmiset ovat päivillä heidän hampaissaan, lisäsi Henti.

— On se koko papin rouva, arveli Mattikin ja nousi syömästä.

— Kasti Jumala! kiitteli Henti.

Matti hommasi tupakkaa piippuunsa ja alkoi haastelemaan:

— Halonhakkuuseen tästä pitää lähteä. Ei tässä mökissä kauan kontillaan
pysyttäisi, jos en minä tässä olisi matkassa. Olen minä ajatellut
pyytää teidän Juhoa kumppaniksi. Ikävänlainen siellä on metsässä aivan
yksin. Mutta kun me Juhon kanssa yhdessä lähtisimme, niin alkaisi
halkoja tulla. Harvalta mieheltä se puu niin kaatuu kuin siltä Juholta.

— Kun sen saisikin liikkeelle, sanoi Henti.

— Olen minä tänäpäivänä aikonut käydä häntä puhuttelemassa. Johan hän
alkaa olla tavallisessa terveydessä, arveli Matti.

— Kyllä kai se terveyden puolesta sinne kykenee. Koe nyt Matti sitä
viekoitella matkaan. Se olisi niin kovin, kovin hyvä, että... sanoi
Henti.

— Kyllä minä käyn tässä, lupasi Matti.

Henti kiitti vielä kerran puurosta ja läksi. Hän juoksi aika kyytiä
sivu Toikan, ei vilkaissut akkunaankaan ja sitten polkua pitkin kotio.
Hän oli niin hyvillään, ettei muistanut, koska olisi tuntenut itsensä
niin iloiseksi. Sillä hän toivoi, ettei Juho viitsi kieltää, kun Matti
pyytää, että kai kuitenkin häpeää sen verran, että lähtee. Hän kyllä
koettaisi tulla toimeen yksinkin, haalata heiniä suolta ja näreiköstä
puita. Parasta hän toivoi ja toivoi Juhon koteentuvan.

Puolenpäivän aikana Juho tulikin, koira perässään. Hän oli nähtävästi
hyvällä tuulella ja ensiksi otti povestaan kolme ruisleipää, laski ne
pöydälle ja sanoi:

— Leipää on ja lihaa on kohta sen verran kuin pappilassa.

Lapset huomasivat leivät ja alkoivat pyytämään:

— Isä, taittakaa palanen, isä.

Juho taittoi palasen jokaiselle, nuorimmallekin, ja pisti omaan
suuhunsakin.

— Ala sinäkin, hyvä ihminen, syömään, käski hän vaimoaankin, taittoi
leivästä itselleen lisää ja antoi koirallekin.

— Kyllä tässä liha kiehuu, jahka ilta pimenee, arveli hän.

Henti ei ollut nähnyt Juhoa niin hyvällä tuulella pitkiin aikoihin, ei
sittenkuin kesällä.

— Mutta mitähän ne ihmiset sanovat, kun saavat tietää, että me hevosen
lihaa syömme Kurikan emäntäkin aikoi ajaa ulos huoneestaan semmoisen
ihmisen, jonka tietäisi hevosen lihaa syöneen.

— Mistä ne sen saavat tietää? Ja jos saavatkin, ei tee mitään. Ennen
syön vaikka harakoita, ennenkuin alan työtä tekemään hävyttömille
talollisille, sanoi Juho.

— Joko se ruuna on tapettu? kysyi Henti.

— Jo. Ja minä sen nyljin. Kun tulee pimeä lähden noutamaan lihoja.

Hentiä puistatutti ja tuntui kuin rutto tarttuisi, kun hevosen lihaa
syö, vaan muistaessaan mitä Järvelä oli sanonut, rauhoittui hän
vähitellen. Hän päätti mielessään, että ennenkuin hän kuitenkaan syö,
käy hän Järvelässä, isännältä vielä vakuudeksi asiaa tiedustelemaan.
Järvelä ei ainakaan saattaisi väärin puhua ja hänhän ymmärsi kaikki
asiat niin hyvin. Mutta Juho oli kummallisen iloisella mielellä
juurikuin ei puutetta kuuna päivänä olisi tuntenut. Vaimolleenkaan ei
ollut niin ystävällinen ollut pitkiin aikoihin.

— Mutta minunhan se piti lähteä heinään, sanoi hän ja toimitti resuista
turkkia ylleen.

Henti katsoi häneen kummissaan, että mikä tuolle miehelle nyt on
tullut, kun on niin työlystillä, että pyytämättä heinäänkin lähtee.

— Pitääpä ottaa kirves mukaan, että saan panna muutamia riekon ansoja
suokorpeen, vaikka eihän sitä näy metsälintuakaan tänä talvena olevan
niinkuin ennen, puhui Juho mahtavasti, ja ikäänkuin menisi hän tekemään
mitä ihmeellisimmän ihmetyön astui hän leveänä ulos, kirves olalla.

— Mikähän sille nyt on tullut, kun se on noin virkkuna, ajatteli Henti.

Juhon mentyä tuli hetken kuluttua Mattikin.

— Juho meni suolle heinään, vaan kyllä hän pian palaa takaisin, sanoi
Henti.

Matilla ei ollut kiirettä, hän päätti odottaa. Pani piippuunsa tupakkaa
ja haasteli:

— Kyllä tämä talvi taitaa monelle olla kamala talvi, kun vielä
ennustavat kovia pakkasiakin tulevan... kylmällepä tuntuu tämä
teidänkin pirttinne. Meillä vaan on niin lämmin, että kun oikein
lämmittää, niin vaikka silakka seinällä paistuu.

— Aikoi se Juhokin syksyllä tätä tampata ja haalata lisää kalua
ullakkoon, vaan eihän siltä tule, vaikka aikoo ja aikoo, selitti Henti.

— Teillä sittenkin on vereksempi elämä, kun teillä on lehmä, aina siitä
maitotilkan saapi. Mutta nyt kun on karjan anti niin lujassa, että
vaikka puhtaan rahan maksaisi, ei saa, sanoi Matti.

— Niinhän se kuuluu olevan, tiesi Hentikin.

Siinä sitten puhelivat yhtä ja toista. Henti siinä koetti korjailla
huonetta ja lasten pukujakin parannella.

Iltahämärässä saapui Juhokin. Hän oli pakannut melkoisen läjän heiniä
kelkkaan, että palavaan oli taipaleella tullut. Poskiparta oli kuurassa
ja kankeat viikset jäässä. Pirttiin tullessa hänellä oli sylillinen
kapusta- ja lusikkapuita, jotka hän romahutti uunin eteen, hitustakaan
kumartamatta.

— Merkillistä, ettei yhtään metsälintua pidä näkemän, ei jälkiäkään,
sanoi hän Matille.

— Vähä sanovat kaikki olevan. Katovuonna on kaikkia vähä. Muistan minä
sen nälkävuoden, josta on aikaa kolmattakymmentä vuotta, ei silloinkaan
ollut yhtään lintua Silloin se sentään oli hätä, vaan nyt ei kannata
puhua mitään, puhui Matti.

— Mikäs hätä nyt on... Valmiissa maailmassa, arveli siihen Juhokin.

Hetken kuluttua alkoi Matti esitellä halonhakkuuta Juholle. Hän
selitti laveasti ja houkuttelevasti, sanoi metsän olevan hyvän ja
palkan myöskin. Herralan metsärannalle he asettuisivat asumaan ja yötä
olemaan. Sunnuntaisin kävisivät kotonaan ruokaa noutamassa viikoksi.

Juho kuunteli äänettömänä ja ryki väliin. Kun Matti lopetti puheensa,
sanoi Juho:

— Ei se näin lyhyen päivän aikana taida lyödä leiville, arveli hän.

— Älä huoli. Tulossa käsin se sentään on, kun vireästi on parissa,
puolusti Matti.

— Olisi kevät-aika, niin kukaties lähtisin, vaan ei se tämmöisinä
päivinä maksa vaivaa. Enkä minä oikein joudakaan Ja eikä minulla ole
semmoisia kenkiäkään, joilla metsään tarkenisin, esteli Juho yhä.

Matti koetti parastaan, mutta Juho toi tuhansia syitä esiin, toinen
toistaan somempia.

Viimein Matti herkeni ja lähti pois.

— Minä tässä lähtisin itseäni palelluttamaan sydänmaalle, arveli hän
Matin mentyä.

Hentin teki mieli alkaa häntä nuhtelemaan laiskuudesta, vaan tiesi jo
vanhasta, ettei se mitään auta, ja hän oli vaiti.

— Tuo Mattikin on kummallinen, kun viitsii pyytääkään... sairasta
miestä, kummaili Juho yhä.

— Minun täytyy lähteä jostakin hakemaan jauhoja, mutta kun nuo
kengätkin ovat niin rikki, ettei niillä tarkene, sanoi Henti.

— Pane nämät minun kenkäni, kyllä tarkenen Saarelaan niillä sinun
kengilläsi, kun panen lujasti heiniä, ehdotti Juho.

Ja he vaihtoivat kenkiä

— Nytkö sinä aijot sitä hevosen lihaa noutamaan? kysyi Henti.

— Nyt, nyt. Hae sinä vaan jauhoja, että saadaan panna velliksi,
lihavelliksi tän'iltana. Käy Järvelässä jos et muualta saa. Sano
Järvelälle, että heillä on iso edesvastaus, jos me kuolemme nälkään
lapsinemme. Sano niin, jos ei muuten anna, neuvoi Juho.

Henti veti Juhon turkin ylleen ja solmisi huivin sen päälle. Lapset
olivat jo nukkuneet muut paitsi pikku Juho. Henti varotti häntä
pysymään hereillä siksi kunnes hän palaa. Poika lupasi. Juho jäi vielä
kenkiä sovittelemaan jalkaansa, mutta Henti lähti.

Hän kulki minkä ennätti suoraan Järvelää kohden. Tielle näkyi jo
isännän kamarista jalkalampun valo, totta kai isäntä oli kotona. Mutta
luultavasti oli siellä taas joku istumassa ja pakisemassa, ettei saisi
kahden kesken isännälle puhua ja kysyä.

Pihalle tultua näki hän kahden miehen tulevan rappusia alas. Ne olivat
talon isäntiä toisesta kylästä.

— Eivätköhän ne opi sekä Kumpulussa että Kaaperin Kustissa ymmärtämään,
mitä se merkitsee, että laiskana makaa ha ha, nauroi toinen isännistä.

— Totta kai oppivat, arveli toinenkin ja sitten menivät he hevosensa
luo ja läksivät ajamaan.

Henti astui ylös rappusia ja meni pirttiin. Vanha muori kehräsi
piisin luona. Henti kysyi isäntää, mutta muori oli kuuro. Henti kulki
etemmäksi ja tirkisti isännän kamariin, joka oli pirtin vieressä.

— Kotona se on, sanoi muorikin nyt, kun huomasi, että Henti katsoi
isännän kamariin.

Järvelä istui yksin kamarissaan kirjoitellen. Hentiin tuotti jotakin
vastustamatonta pelkoa, kun näki tuon jäykän miehen jäykät kasvot ja
kun muisti mitä isännät äsken pihalla puhuivat. Hän muisti kuitenkin
nälkäisiä lapsiaan ja rohkaisi luontoaan ja astui isännän kamariin.

— Jaa, sanoi Järvelä, kun silmäsi häntä, otti piippunsa, sytytti
tupakin ja huokasi.

Henti alkoi selvittämään Järvelälle Juhon toimesta ruveta hevosen lihaa
syömään ja tiedusteli oliko se vahingollista, jos sitä söisi.

— Mistä miehesi saapi hevosen lihaa? kysyi Järvelä.

Henti selvitti, että Saarelassa oli hevonen ammuttu, Juho oli sen
nylkenyt ja lihat oli luvattu palkaksi.

— Vai niin. No syökää vaan, mitäpä vahingollista se olisi, sanoi Järvelä

— Mutta pyytäisin minä isäntää, ettei isäntä sanoisi kenellekään, pyysi
Henti.

— Ollaan sanomatta, mutta eikö se miehesi jo ala kyetä työhön?

Henti kävi äänettömäksi.

— Minä tunnen sen miehesi, se luultavasti luottaa, että köyhäinhoito
ruokkii hänet koko talven. Vie terveisiä, että on olemassa vanhempia,
jotka paremmin tarvitsevat kunnan apua kuin te: kaksi nuorta ihmistä
vielä.

Järvelä puhui kylmästi ja Hentistä tuntui niinkuin siinä puheessa olisi
jotakin katkeraa tunteen ja vihan purkausta. Häneen tuli semmoinen
pelko ja vavistus, ettei uskaltanut enään mitään puhua, vaikka mieli
teki pyytää jauhoja.

— Mitä sinulla on asiaa muuta? kysyi Järvelä yhä kolkommasti.

Henti koetti sopertaa, ettei heillä ollut leipäpalasta.

— Minä en tiedä siihen mitään, koettakaa muualta ja muutenkin olen
jo katunut, että kävin takaukseen niiden lehmäinne vuoksi. Kylällä
kuulutaan puhuttavan yhtä ja toista sopimatonta sinusta ja minusta: he
eivät ole vielä unhottaneet niitä entisiä aikoja. Älä käy siis tässä
talossa enään. Nyt taidat jo ymmärtää, että se oli sinun onnettomuutesi
ja minun heikkouteni, ettet huolinut minun ojennetusta kädestäni... vai
kuinka?

Viimeiset sanat puhui Järvelä pehmeämmällä äänellä, jossa ilmausi
katkeraa kaipausta ja pettymystä.

Hentiin teki se niin oudon vaikutuksen. Yht'äkkiä levisi hänelle
silmäin eteen oma kurja elämä ja selvisi mieleen, ettei hän ollutkaan
rakastanut miestään pitkiin aikoihin, niinkuin olisi tullut rakastaa.

Ei hän enään voinut mitään selvittää eikä pyytää. Kuin itkun seasta
sanoi hän hyvästin ja meni.

Hentin mentyä huokasi Järvelä syvään, pisti piippuunsa ja alkoi
kirjoittamaan.

Kotiaan mennessä kävi Henti melkein joka talossa jauhoja pyytämässä,
mutta ei ollut kenelläkään antamista tai eivät halunneet antaa.

Hän sai siis tyhjin suin ja tyhjin käsin kävellä kotiaan päin. Hän ei
muistanut, että elämä koskaan ennen oli tuntunut niin suivasalle ja
niin kolkolle kuin juuri nyt. Sillä häntä kadutti, ettei hän ollut
ymmärtänyt silloin paremmin ja tuntenut paremmin Juhoa, vaikka kaikki
häntä laiskaksi sanoivat. Ja nyt täytyi sen rötkäleen kanssa alkaa
hevosen lihaa syömään. Mitä se Juho huolii, joka on niin kovin ryötän
luontoinen muutenkin, jos syökin hevosen lihaa, vaan minä en kyllä...
mieltä minulta kääntää, ajatteli hän.

Kun Henti pääsi kotia, oli Juho palannut Saarelasta. Pimeän päässä
hän oli pannut lihat isoon metsäkelkkaansa ja vetänyt kotio. Ei ollut
kukaan nähnyt hänen tulevan. Ja nyt oli hän jo kantanut lihat ullakkoon.

Nälkä kun oli, oli Juho jo hommannut padan piisiin ja leikannut aika
kappaleen hevosen reittä kiehumaan.

— Täällä kiehuu lihaa kuin Egyptissä ennen, arveli hän Hentille

— Siinä herkut sinulla on, sanoi Henti.

— Saitko jauhoja...?

— En saanut... Miks'et sinä itse viitsi koskaan käydä jauhoja
hakemassa, vaan minun se pitää juosta edestakaisin kuin oravan, sanoi
Henti tuskaantuneesti.

— No kelpaa tämä tämmöinen lihava liha jauhoittakin. Muistan minä
poikasena, kun isä-vainaja keitteli hevosenlihaa, kuinka sitä syötiin
ja mässättiin, tuumaili Juho vaan ja hämmenteli kapustalla kiehuvia
lihapaloja.

— Siksipä sinusta tuommoinen hevonen on tullutkin! Hevosen sinä olisit
tarvinnut saada vaimoksesikin, etkä minua, sanoi Henti.

— Katsoppas kuinka rasvaista lientä... katsoppas, arveli Juho vaan.

— Älä tuossa horise ja saarnaa, että mieltä kaivaa, mokoma teko-sairas,
sanoi Henti pisteliäästi.

— Pidä suus' kiinni nyt, taikka tässä nousee taas vesisade... sinä
nyt muka... Mitähän se sinä luulet syöneesi lapsena. Äitisihän kantaa
vieläkin, mistä löytää kuolleita vasikoita ja muuta pilaantunutta
roskaa. Semmoista sinä olet syönyt, mokoma mampselli, joka olet niin
hyvää sukua.

Henti pillahti itkuun ja ääneensä voivotti.

— Älä alakkaan siinä taas vesitellä, vaan tule laittamaan keittoa
pöydälle, että päästään maata, komensi Juho.

Vähitellen Hentikin taas tyyntyi. Eihän siinä auttanut itkut eikä
parkumiset, ei se sillä kumminkaan paranisi. Täytyi tyytyä siihen mitä
oli ja mitä tuli.

Juho ja lapset söivät lihaa niin makeasti, että Hentinkin alkoi mieli
tehdä.

— Maista sinäkin, kehoitti Juho.

Henti maistoi ja lopuksi söi nälkään aikalailla.

— Ei ole enään hätää. Nälkä se on, joka tekee toran perheesen, arveli
Juho syötyään ja paneusi levolle.




5.


Hyvin tiukalle otti eläminen Kaaperin Kustissakin. Ei ollut paljon
minkäänlaista, johon olisi voinut päin kääntyä syöntiä varten. Joka
konstia oli koetettu. Oli koetettu saada lainaksi ja velaksi, mutta
kun talollisilla oli jo edellisiltä vuosilta kokemus minkämoinen
velanmaksuja Kaaperin Kusti oli, ei kukaan uskaltanut antaa. Ja kesän
tienestit olivat loppuneet.

Oli siis hyvin laihat eineet Kustissa

Jotakin oli keksittävä, sillä nälkä ja pakkanen ahdistivat.

Muina talvina olivat he pyytäneet lintuja ja jäneksiä ja eläneet
niillä, vaan nyt ei ollut asiaa metsään, sillä lintuja ei näkynyt
yhtään ja jäneksiäkin kovin vähän.

Töitä olisi ollut, vaan ei olisi viitsinyt tehdä, olisi pitänyt
saada suunnattomat palkat ennenkuin Kusti poikineen olisi liikkeelle
lähtenyt. Kusti oli tekomies, että pystyi nikkaroimaan yhtä ja
toista pirtissäkin. Kapustoita ja lusikoita oli mainio tekemään ja
suksentekijä oli verraton.

Suksia oli Kusti nytkin tehnyt poikineen useoita pareja, mutta ei ollut
saanut vielä niitä myydyksi. Mutta eräänä päivänä saapui pelastava
enkeli Kustin pirtille. Tuli näet pitäjän nuori vallesmanni ja osti
kaikki sukset Kostilta sekä maksoi hyvän hinnan.

Mutta ei loppunut ilo siihenkään.

Vallesmanni näet tilasi Kustilta suksia niin paljon kuin ehtii tehdä.

— Mitä vallesmanni niin paljoilla suksia tekee? kysyi Kusti

— Niitä lähetetään ympäri Suomen maata ja ulkomaillekin, selitti
nimismies.

— Ovathan ne niissä sanomalehdistä lukeneet, että sukset ovat tulleet
hyvään huutoon siellä hiihtokilpailussa, arveli Kusti.

— Niin ovat, ja varsinkin tämän puolen sukset. Koettakaa tehdä
kelvollisia suksia, etteivät löydä vikoja, kehotti nimismies.

— No minä se juuri olenkin suksien tekijä, tuskin niitä muualla tehdään
semmoisiakaan, kehui Kusti.

— Niin minä olen kuullutkin, myönsi nimismies, sanoi hyvästit ja meni.

— Nuori mies tuo vallesmanni, arveli Kusti.

— Nuorelta näyttää, arveli akkakin.

— Mutta sen perästä alkoi Kaaperin Kustissa taas reilu elämä.

Kahvia juotiin, että sitä tuli sillekin ajalle, jona eli täytynyt
paastota. Ja muutenkin parani elämä kaikin puolin.

Kusti ja poikansa olivatkin tulleet vallan virkuiksi ja työtätekeviksi.
Kusti höyläsi suksia ja poika kulki metsässä hakien suksipuita. Ja
kun vireästi olivat matkassa, saivat he hyvänkin päiväpalkan. Ja
vallesmanni kävi tuon tuostakin uusia suksia tilaamassa.

Kumpulan Juhollekin koittivat hauskat ja huolettomat päivät. Syötyään
vankan keitoksen aamusilla, lähti hän tavalliselle kyläretkelleen
muihin mökkeihin.

Nyt oli Kaaperin-Kustissakin hauska oleskella ja katsella kun Kusti
höyläsi suksia, painoi, voiteli ja paistoi. Vaan Juho ei milloinkaan
pysynyt istumassa tultuaan Kustin pirtille. Heti toimitteli hän sänkyyn
pitkäkseen, poltteli pahalta löyhkäävää tupakkia ja puri piipun periä.
Siinä hän makaili seljällään ja katseli Kustin työtä. Väliin lausui
jonkun sanan ja näytti niin tyytyväiseltä ja onnelliselta.

Mutta tieto oli levinnyt ympäri kylää, että Kumpulassa hevosen lihaa
syötiin, vaikka Juho luuli sen salaisuutena pysyvän. Ja paljon ilvettä
ja roskasia juttuja kuului kylältä siitä, vaan Kumpulassa ei niistä
jutuista tietty mitään.

Ja siksi Juhokin niin täyteläisenä ja hyvillään makaili päiväkaudet
muissa mökeissä, panematta rikkaa ristiin.

Kaaperin Kusti, suuri konna, alkoi häneltä noin kautta rantain
kyselemään, että kuinka se ruuan saalis oli hyvä Ja eräänä päivänä, kun
taaskin loikoi sängyssä, loikoi ja haukotteli, arveli Kusti:

— Kovin liha taitaa raukaista, he he.

— Ei sitä ole meillä itse toki syöty, koira ne on syönyt ne lihat,
sanoi Juho.

— Vaan ullakossahan sinulla kuuluvat ne lihat olevan, tiesi Kusti yhä.

— Eivät ole, siellä ovat olleet pirtin alla, puolusti Juho.

— No, valhetta ne myöskin puhuvat, sanoi Kustikin Juhon puoleen.

Vaan ei Juho pannut pahakseen Kustin tuumia, kulki samaten kuin
ennenkin Kustin hommaa katsomassa ja söi hevosen lihaa niinkuin oli
alottanutkin.

       *       *       *       *       *

Siinä ennen Joulua kävivät ilmat yhä kolkommiksi ja kiskoi öisin
paukkuvia pakkasia. Alkoi jo muutamissa mökeissä hätyyttelemään eläjiä.
Kaaperin Kustillakin oli niin kylmä pirtti, että vesi jäätyi sangossa.
Eikä se kumma ollutkaan, kun puuta ei viitsitty hankkia, vaikka kaksi
miestä oli talossa. Hädin tuskin saatiin sen verran, että leipää
paistettiin, vaan uupua tahtoivat silloinkin. Vaan kun pakkanen yhä
kiihtyi, niin jopa otti Kustin poikineen liikkeelle, täytyi lähteä
metsään puun hakuun. Ja Kusti oli niitä miehiä, jotka eivät arastele
mennä kenen metsäpalstaan hyvänsä. Ja hyvin ymmärrettävää on, ettei
sitä kauvas viitsitty mennä, kun läheltäkin sai. Varastivat siis
kenen palstasta sattui ja toivat kuorman kotio. Talolliset koettivat
Kustin vehkeitä pitää silmälläkin, vaan aina hänen onnistui tuhansilla
valheilla ja koukuilla päästä pälkähästä.

Kamala ja kolkko oli Kumpulankin pirtti, melkein kylmempi kuin Kustin.
Juho ei viitsinyt käydä metsässä puun nounnissa kertaakaan, vaan
Henti-paran täytyi näreiköstä sylissään ressata kaiken polttopuun,
navettaankin.

Pirtti olikin niin kylmä, että lapset tahtoivat paleltua. Sinisinä ja
kangistuksissa kompuroivat sängyssä ja vikisivät. Ja nuorin lapsi oli
alkanut sairastamaankin. Vikisi ja rääkkyi, että surkeaa oli kuulla.
Hentinkin terveys alkoi huonota. Hän tunsi usein kauheaa pahoinvointia
— ja väliin vilutti, että hampaat helisivät suussa. Välisti hän
voivotteli ja pyysi Juhonkin auttamaan häntä, noutamaan edes puita
ja pienentämään niitä. Vaan Juho ei ollut millänsäkään. Saatuaan
maarunsa täyteen makaili hän tyytyväisenä, parempia aikoja vartoen.
Eikä hän viitsinyt yrittää mitään työtä, ei että olisi puhteella
jonkun lusikan tehnyt, vaikka lusikkapuita oli tuonut kuivamaan.
Ainoa, joka häntä huvitti, oli koira. Ja toisinaan sattui, kun osui
jostakin saamaan sanomalehtipaperia, että hän innostui leikkaamaan
paperihevosia. Hän saikin niistä melko sieviä, ettei olisi uskonut niin
kömpelön miehen tekosiksi. Niitä kuvia hän sitten asetti akkunaan ja
seinille liistaroitsi. Ihmetteli itsekin suurta kykyään ja lahjoitti
jalomielisesti niitä muihinkin mökkeihin. Niitä oli Kaaperin Kustissa,
loikalla ja Matilla ja monessa muussa mökissä. Semmoista työtä Juho
teki.

Toikan pirtti oli valoisa ja lämmin, että huvikseen siellä oli.
Eikä siinä pirtissä oltu laiskana. Iisakki höyläsi varhain aamusta
iltahiljaseen. Usein käveli Kumpulan Juhokin Toikalle lämmittelemään.
Oli hauska siellä haukotella, kun oli lämmintä ja valoa.

Lämmin oli Matin pirttikin, vaikka oli jo hyvin vanha. Vaan Matti
varustikin pöksäänsä joka syksy, ettei pakkanen päässyt joka
seinänraosta sisälle niinkuin Kumpulassa teki. Matilla oli siis
lämmintä yllin kyllin, vaikka muutoin tahtoi olla huononlainen siivo
huoneessa, varsinkin paha haju.

Matille Kumpulan Hentikin usein juoksi lämmittelemään. Toikalla Henti
ei enään käynyt. Oli kuullut kaikki roskaset jutut, joita Helena
hänestä oli pitkin kylää levitellyt, ja niin sydämestään pahentunut
Helenalle, että ennen päätti kärsiä minkälaisia vaivoja hyvänsä,
ennenkuin menisi mitään pyytämään Toikan Helenalta.

Hentille ei ollut vielä kukaan pistätellyt hevosen lihan syönnistä,
vaikk'ei hän juuri ollut muita tavannutkaan kuin Matin Kaisan. Henti
luuli, ettei sitä kylällä vielä tiedettykään. Mutta eräänä iltana, kun
Henti meni Matille, otti Kaisa puheeksi asian.

— Tuo Toikan Helena, joka kaikki tietää, se tässä kävi eilen.
Sanoi teillä syötävän Saarelan vanhan ruunan lihoja. Minä sen luin
mahdottomaksi, mutta Helena kovasti vakuutti niin olevan. Päätin kysyä
sinulta, että onko asiassa perää, puhui Kaisa.

Henti istui äänettömänä, ei puhunut sinne eikä tänne.

Mutta Kaisa jatkoi:

— Vaikka eihän sitä ihminen tiedä mitä vielä syöpi, ennenkuin täältä
surun laaksosta pois kutsutaan.

Hentikin huokasi syvään ja sanoi:

— Onhan se ne lihat Juho Saarelasta noutanut ja syöttänyt koirille.

— Sanoinhan minä Helenalle, etteivät kai ne sitä lihaa itse syö, oli
Kaisakin uskovinaan.

— Koirat sitä ovat syöneet, vakuutti Henti vieläkin, mutta samalla
tuli hänelle kova kiire kotia ja sanomatta hyvästiä hän läksi. Mutta
mennessään Toikan sivu, huusivat Toikan lapset portailta:

— Saarelan ruunan lihaako teillä syödään!

Henti katsahti jälkeensä, vaan ei virkannut lapsille mitään.

— Äitinsä kai heidät oli siihen neuvonut, ajatteli hän

Tultuaan kotia oli Juho keittämässä.

Henti pillahti katkeraan itkuun ja alkoi sadatella Juhoa.

— Ole sinä syömättä, minä ja lapset vaan syömme, lohdutti hän Hentiä.

Juho ei enään kulkenut kylässä niin usein kuin ennen. Häntä oli
kamalasti pilkattu Kaaperin Kustissa ja Toikalla, ettei haluttanut
enään mennä niihin mökkeihin makailemaan.

— Osaisit edes suksia tehdä niinkuin Kaaperin Kusti, joka ansaitsee
niin paljon, sanoi Henti.

— Se vaan onkin ansiota! Hakea ensin suksipuita metsistä monta päivää.
Ei se niin hyvää ole kuin luulet, puolusti Juho.

— Vaan hyvinpähän elävät Kustissa, juovat kahviakin, sakeaa kuin
tervaa, sanoi Henti.

— No, eletäänhän tässä mekin, arveli Juho ja silmäsi lihakeittoon.

Jouluaattona pantiin pikku-Juho ympäri kylää joulu-kostia kerjäämään.
Äidin kengät sovitettiin jalkaan ja isän pikku-turkki köytettiin ylle
Ja isonlaisen kelkan sai hän peräänsä.

— Käy joka talossa, neuvoivat häntä isä ja äiti.

Pikku Juho läksi ja tunsi itsensä onnelliseksi, kun kerran pääsi
vapauteen. Hän olikin ikäisekseen tavattoman vikkelä ja kookas.

Mennessään tiellä tapasi hän muitakin joulu-kostin kerjääjiä. Mutta
Matin-Kallen kanssa he lyöttäysivät yhteen seuraan. Vankat kun olivat
molemmin, hätyyttivät he muut eri haaralle.

— Koninlihaahan teillä syödään, huusivat ne muut suutuksissaan
pikku-Juholle.

Mutta Juho ja Kalle menivät. Päättivät mennä kylän päähän ja sieltä
alkaa. Pappila oli ensimmäinen talo kylän päässä. Sinne siis ensiksi
menivät.

Rouva osuikin olemaan kyökissä. Pojat seisahtuivat oven suuhun, eivätkä
poloset hoksanneet ottaa lakkia päästään.

— Lakki pois päästä, neuvoi rouva.

Pojat tottelivat ja panivat lakin suunsa eteen.

— Kenen tuo toinen poika on? kysyi rouva.

— Se on Matin Kalle, vastasi Juho.

Pappikin osui tulemaan kyökin ovelle.

— En bra nätt gosse, han liknar alldeles sin mor, sanoi rouva papille.

Pappikin katseli mielihyväliä Juhoa, joka näytti terveeltä ja
iloiselta, ja varsinkin olivat silmät erinomaisen kauniit.

— Mitä äiti ja isä nyt tekevät, kysyi pappi Juholta.

— Ei isä tee mitään, keittää lihaa, vastasi Juho vilpittömästi.

Rouva ja pappi puhuivat ruotsia keskenään.

— Mistä teillä sitä lihaa niin on keittää, kysyi rouva taas Juholta.

— On sitä ullakossa vielä paljon.

— Entä onko leipää, kysyi rouva taas.

— Ei ole leipää vähääkään, ei ole ollut koko talvena yhtään palasta,
ilmoitti Juho ja lisäsi:

— Isä ja äiti pyysivät, että rouva antaisi leipää tai jauhoja
joulu-kostiksi.

— Ja meidän äiti pyysi lihaa, ei ole ollut koko talvena murustakaan,
pyyteli Matin Kalle.

— No mitä sinun isäsi tekee? kysyi rouva taas Matin Kalleltakin.

— Halkoja hakkaa Kuoppalan korvessa ja äiti kehrää, selitti Kalle.

Vieläkin kyseli rouva, tutki ja uteli kovin tarkoin yksityiset
seikatkin. Vaan sittenkun mielestään oli saanut tarpeeksi tietoja,
asettui ja läksi pojille antamaan joulu-kostia.

Juholle hän antoi kaksi ruisleipää ja Kallelle lihakappaleen. Pojat
kiittelivät niinkuin heitä oli neuvottu, panivat saaliinsa pusseihin
kelkkoihinsa ja kiiruhtivat tielle.

Joka talon he kävivät ja useasta heille annettiinkin, mutta vielä
useammasta saivat lähteä tyhjin käsin, Juho varsinkin. Kallelle kaikki
antoivat, vaan Juholle ei. Sanottiin, että isäsi on niin laiska mies,
ei kannata antaa, tehköön työtä.

Useassa talossa Juho itkikin, vaan talosta lähdettyä lohdutti Kalle
häntä ja antoi osan saaliistansa Juhollekin.

Niin saapuivat Järveläänkin.

Järvelän vanhalta emännältä he ensin pyysivät, vaan eukko uhkasi heitä
luudan varrella. Mutta kotona oli poikia jo opetettu ja ilmoitettu,
ettei säpsähtää, jos Järvelän vanha muori heitä sattuisi hätistelemään.

Ja eukko hätistelikin, kyyditsi pojat kujasta ulos, vaan pojat eivät
menneetkään matkoihinsa. He odottivat nurkan suojassa, että eukko meni
poikki pihan navettaan ja hilpasivat sitten sisälle, suoraan isännän
kamariin.

He sanoivat asiansa.

Matin Kallen Järvelän isäntä tunsi, vaan Kumpulan Juhoa hän ei ollut
koskaan nähnyt.

— Kenen sinä olet poika? kysyi hän ystävällisesti Juholta, joka seisoi
siinä niin tanakan ja komean näköisenä.

Juho ilmoitti.

Jonkunmoinen raskas tunne kohosi Järvelän rinnassa ja puhkesi pitkään
huokaukseen. Ja semmoinen tunne yhtäkkiä valloitti sydämen, että teki
mieli ottaa tuo repaleisiin köytetty poika syliinsä ja suudella häntä.

— No tulkaa tänne, sanoi hän samalla ja meni ulos.

Hän antoi heille runsaanlaisesti monenlaista syötävää ja lopuksi ojensi
hän Juholle pienen pussin ja sanoi:

— Vie tämä äidillesi.

Mutta matkalla teki poikain mieli katsoa mitä pussissa oli. Juho ensin
kyllä vastusti, vaan Kalle kortti ja kehoitti ja viimein sai Juhonkin
suostumaan.

He pysähtyivät tielle ja Juho kai voi säkistään kaikenlaisten
ruoka-aineitten seasta pussin, jonka Järvelän isäntä oli käskenyt
äidille viedä. Pojat aukasivat sen ja ihastuivat, sillä päällimmäisenä
oli iso sokerikappale. Alempana oli pieniä papuja, joita he eivät
tunteneet, mutta sokerista he haukkasivat ison palasen kumpikin.

Sitten jatkoivat matkaansa taas, kävivät vieläkin taloissa ja yhä
lisääntyi kuorma kelkkaan.

Lopulta saapuivat kotia. Juho poikkesi Kumpulaan kelkkoineen, mutta
Kalle ponnisteli kapeaa polkua Toikalle ja siitä sivu kotiaan päin.

Sanomaton riemu tuli Kumpulaan Juhon tultua. Siinä äiti ja isä ja
kaikki lapset olivat polvillaan säkin ympärillä, syöden leipää ja
ihmetellen.

— Entä tämä pussi, mistä tämän sait ja mitä tässä on, sanoi Henti, kun
huomasi pussin.

— Sen lähetti Järvelän isäntä ja käski antaa teille, ilmoitti Juho.

Henti silmäsi pussiin ja alkoi itkemään.

— No mikä nyt? kysyi isä-Juho ja meni hänkin katsomaan pussin sisältöä.

— Turkanen... puhtaita kahvia! Jumal'auta saakin joulukahvit monesta
aikaa... jo tänä iltana, sanoi hän hyvillään.

— Voi, voi sitä miestä, sanoi Henti.

— Ole hyvilläsi siinä, äläkä tursua, koska saat kohta kuuman kupillisen
kahvia. Pahako sekin, että ihmiset sinua muistavat, porisi Juho ja
väänsi leipää suun täydeltä.

— Järvelästä minä tämän limpun sain, ilmoitti pikku-Juho.

— Anna tänne lapseni, se pannaan talteen ja syödään vasta huomenna,
sanoi Henti.

— Anna vähä maistaa, pyysi isä-Juho.

— Onhan siinä muuta ruisleipää, säästetään tämä jouluksi, sanoi Henti.

Sinä iltana tuntui olevan hauskempi Kumpulassakin. Lapsetkin iloitsivat
ja hyppelivät. Mutta Henti pysyi vakavana ja miettivänä. Illempänä
hommattiin kahvia, jota ei oltu saatu sitten menneen kesän maistaakaan.

Iloa oli Matin pirtilläkin, kun Kalle saaliineen saapui.

— Täällä on iso säkillinen, äiti, tulkaa auttamaan, sanoi Kalle jo
ovelle tullessaan.

Äiti riensi ja haalasi säkin pirttiin.

Toikan Helenakin osui silloin olemaan Matilla, varta vasten kai lie
uteliaisuudesta tullutkin.

— Oletpa sinä saanut jos minkälaista, ihmetteli Kaisa.

— Lihaakin noin paljon, ihmetteli Toikan Helenakin.

— On, ja leipää monenlaista. Pitääkin panna tässä lihaa kiehumaan, että
on keitto valmis siksi kun isä tulee, arveli Kaisa hyvillään.

Kallelta kyseltiin tarkkaan, mitä hän mistäkin talosta oli saanut.

— Tuon lihapalan sain pappilasta ja tämän isomman Järvelästä, selitti
Kalle.

— Vähäpä pappilan rouva raski antaa, sanoi Kaisa

— Monta on tahtojaa siitä talosta, puolusti Toikan Helena.

— Niin vainkin.

— Saiko Kumpulan Juho yhtä paljon kuin sinäkin? alkoi Helena udella.

— Ei saanut...

Kalle ei uskaltanut ilmoittaa, että hän oli jakanut saaliistaan
Kumpulan Juholle, pelkäsi äidin suuttuvan.

— Vai ei saanut... sepä kumma! Saiko Järvelästä lihaa noin ison
palasen? tiedusteli Helena taas.

— Sai, ja isäntä antoi vielä pussin, jossa oli sokeria iso kappale ja
semmoisia pieniä papuja pohjalla, selitti Kalle.

— Vai niin. Sitä vanhaa rakkautta, sanoi Toikan Helena ja nauraa
virnisti kuin mokoma.

Kaisaakin vähän hymyilytti.

Vaan Toikan Helena oli kuullut taas soman uutisen ja hyvillään läksi
hän kotiaan.

       *       *       *       *       *

Joulu-aamuna oli hirvittävä pakkanen.

Kirkkoon ei näkynyt menevän yhtään ihmistä. Ei kuulunut aisatiukujen
eikä kulkusten hauskaa helinää. Ilma oli kirkas ja pohjasesta puhalteli
pureva tuuli. Metsä oli Valkosen huuran peitossa ja huoneen nurkissa
pakkanen paukkui ja räiski.

Toikan Helena oli varustautunut kirkkoon. Hänellä olikin vaatetta, että
tarkeni, vaan ei ollut köyhemmällä väellä yrittämistäkään. Mennessään
Kumpulan sivu johtui hänelle mieleen poiketa sisälle katsomaan, että
olisi sitten selvittämistä pappilan rouvalle. Jo ulkona huomasi hän,
ettei ollut puun tikkua rappusten edessä ja tämmöinen tulipalo-pakkanen.

— Ovat tänne tainneet jo kuolla ja paleltua koko joukko, ajatteli hän,
kun meni sisälle.

Lapset ja Juho makasivat vielä. Henti istui piisin luona ja keitti
kahvia. Helenan sisälle tullessa ryntäsi pakkas-ilmaa oven täydeltä jo
ennestään kylmään pirttiin.

— Hohhoh... jopa teillä on kylmä pirtti, alkoi Helena.

Siihen ei vastattu mitään.

— Lähdin katsomaan, että jos täältä joku lähtee joulukirkkoon, arveli
hän sitten.

Ei siihenkään vastattu.

— Kahvin keitossapa sinä täällä olet, arveli hän sitten ja meni
lähemmäksi Hentiä.

— Saatiin tässä jouluksi, sanoi Henti.

— Porvarissa onkin nyt erinomaisia kahvia. Toiset kehnompaa lajia,
toiset verrattoman väkeviä ja hyviä. Ne paremmat ovat sittenkin
antosammat ottaa, vaikka kalliimpiakin ovat. Kumpaa lajia sinä otit?
kysyi Helena ja tähtäili Hentiä silmiin, että mitä tuo nyt osaa
valehdella.

Vaan Henti ei ollut kuulevinaan koko kysymystä, paranti vaan tulta ja
rykäsi kerran.

— Tässäpä ollaan ylpeitä ja vähäpuheisia, sanoi Helena, nousi ylös ja
meni.

— Mitähän tuo nyt täällä kävi nuuskimassa, arveli Henti, Helenan mentyä.

— Taisi kadehtia, kun näki sinut kahvinkeitossa, arveli Juhokin
sängystään.

Henti oli saanut kahvin valmiiksi. Hän tarjosi miehelleen ja antoi
tilkan lapsillekin.

— Ala sinä nyt hommaamaan pirttiin lämmintä, minä menen navettaan.
On niin pakkanen, että navetassa oli lanta kylmettynyt ja seinät ja
laattia kuurassa. Ellei ala heti lauhtumaan, niin kyllä kai ne nuo
lehmä-rukat kylmettyvät, puheli Henti.

— Ei taida sitten kannattaa nousta tänäpänä ylös ollenkaan... jos
polvilleen nousisi, tuumaili Juho.

— Sinulla on aina sinun tuumasi, sanoi Henti, köytti ryysyjä ylleen ja
meni navettaan.

Ilma tuntui purevalle ja vavistutti ja paleli. Hän tuli katsoneeksi
puu-varoja ja näki, ettei ollut kuin muutamia pieniä sirpaleita
rappusten päässä. Ja joulu oli ja huomennakin vielä oli sunnuntai...
Täytyi hakata nyt jouluna puita taikka mennä pois, muuttaa Matin
pirtille, paleltuminen ja kuolema muuten tulisi, epäilemättä...

Navetassa hän pillahti itkuun ja semmoinen kuuman raivokas ajatus
paisutti sydäntä. Teki mieli ottaa se kirves-kalsu sieltä porrasten
päästä ja lyödä sillä Juhoa, tuota laiskaa ja kelvotonta, joka ennen
antoi lastensa ja vaimonsa paleltua, kuin viitsi puita hakata.

— En minäkään kaikkia jaksa... voi, voi kun saisi kuolla pois, huokasi
hän.

Navetassa oli täysi talvi, oli kuuraa niin paksulta pilttuissa ja
lattialla, että jäljet jäivät. Lanta oli kylmettynyt kuin timantti. Kun
olisikin puita, joilla lämmittäisi, niin olisi tämä toki lämpimämpi,
ajatteli hän.

Ja siinä tuli palellessa mieleen se, että Matin Kaisa oli toki
onnellinen ihminen. Hänellä oli lämmin pirtti ja tavattoman pitkä
pino kuivia halkoja pirtin päässä. Hätäkös hänellä Ja sekin juolahti
mieleen, että mitäs jos jonakin yönä kävisi Matin tai Toikan pinolla ja
ottaisi kelkkaan...?

Tultuaan taas navetasta pois alkoikin päivää tuntua, vaan pakkanen yhä
kiihtyi.

Pirtin perässä oli iloinen valkea, joka levitti valoa ja lämmintä. Juho
istui tulen ääressä.

Henti silmäsi uuniin ja huomasi, että siellä oli hakatuita aidaksia,
jotka paloivat niin kovin hyvin, kuivia kun olivat. Hän aavisti, että
Juho oli jonkun aidasta, sillä väliä kun hän oli navetassa, käynyt
varastamassa. Yritti jo kysymään, mutta malttoikin mielensä. Oli niin
sanomaton nautinto istua siihen tulen ääreen ja lämmitellä.

— Mitähän ne siinä Kaaperin Kastissakin polttavat, sanoi Juho.

— Kuka ties... onpa siinä aitoja likellä, vastasi Henti pistelevästi.




6.


Joulusta alkaen vasta alkoivat hirvittävät pakkaset. Pakkasten
lisäksi liehtoi pureva pohjatuuli ja teki ulkona olemisen melkein
mahdottomaksi. Harvat olivatkin liikkeellä, ne eivät ensinkään, joilla
ei ollut välttämätöntä tarvetta. Mutta usealla oli toki tarve metsään,
sillä puuta ei ollut kasassa ja puita piti olla hirveät määrät, jos
mieli tarjeta huoneessakin. Kaikille se oli kovaa koettelemista,
niillekin, joilla oli hyvin varustetut huoneet. Köyhillä ja
mökkiläisillä oli kaikkein kurjinta.

Ja pakkasta yhä riitti.

Alkoi kuulumaan kylältä monenlaista surkeutta ja valituksia. Melkein
joka talossa olivat akkunat jäässä kuin kinokset ja pirtit kylmät.
Vaan navetat olivat muutamissa taloissa kuin kellarit, että kumma oli,
kun eivät lehmät kuolleet. Vähissä hengin ne kuitenkin elivät, vaan
ehtyivät, etteivät lypsäneet kuin puolen entisestä. Kaikki ihmiset
olivat kuin kangistuksissa ja muuta ei puhuttu kuin pakkasesta ja siitä
mitä tuhoja se missäkin talossa oli tehnyt.

Pakkasten yhä kestäessä alkoi liikkua huhuja suurista tukkimääristä,
joita kruunu antaa köyhälle kansalle kuluneena kesänä kohdanneen kadon
takia. Huhut kävivät aina varmemmiksi ja viimein puhuttiin sitä täytenä
totena. Se tieto lämmitti kaikkien ihmisten sydämiä, sillä köyhäinhoito
rasitti kauheasti talollisia ja apua piti antaa nyt semmoisillekin,
jotka eivät ennen olleet sitä tarvinneet.

Järvelälle siitä kai oli ensin tieto tullut. Sillä heti kun mökkiläiset
saivat huhun kuulla, alkoi heitä kulkemaan Järvelässä aivan myötäänsä,
tiedustelemassa asian todenperäisyyttä.

Siitä oli Järvelälle paljon vaivaa ja todellista huolta, sillä usea
tahtoi jo etukäteen jotakin syömistä.

Mökeissä siellä takakadulla oli elämä alkanut käydä kuolemaksi, vaan
kun saatiin tietää, että kruunu rupeaa auttamaan, levisi lämmin tunne
kangistuneisiin sydämiin ja elämän toivo heräsi.

Kaaperin-Kusti sen sanoman toi Kumpulaan.

— Ei ollakaan enään talollisten varassa, lopetti hän kertomuksensa.

— Kukahan sinne kruunun kansliaan on käynyt sanomaan, että täällä hätä
ja nälkä on? kysyi Juho.

— Sanomalehtiin ne ovat kirjoitelleet ja siitä on kruunun sydän
heltynyt ja antanut kaikille köyhille, selitti Kaaperin Kusti.

— No jopa oli kumma... niin se Jumala varjelee, ettei tarvinnut
hätääntyneenä ruveta ilmaiseksi taloissa työtä tekemään, siunasi Juho.

— Juuri niin. Jo minä olen sanonutkin, että eivät ne minua kumminkaan
saa työhönsä, ja nälkään ei saa ketään tappaa... Kuuluu tämä meidän
kuvernöörimme niin jalosti puolustaneen meitä, että tähänkin pitäjään
annettiin.

— Hyvä mies. Mutta kuinka monta tukkia ne antavat kullekin? tiedusteli
Juho taas.

— Minä olen sitä asiaa paljon tutkinut, ja niitä jaetaan sen mukaan
kuin kukin on varoissa. Paremmin toimeentuleville annetaan vähemmän,
mutta köyhille enemmän. Ensin jaetaan kullekin osansa ja sitten myydään
kaikki tyskyssä puulaakiin ja rahat annetaan sitten köyhille.

— No voi turkanen! Vai rahat! Kai niitä karttuu...

— Juuri niin. Kuivat setelit. Kukin saa ostaa mitä tahtoo, siihen ei
ole talon Jusseilla puhumista mitään.

— No se tuli aika maailmaan! Niinhän se onkin vanhain sana, että maa
elättää maatessakin.

Ja Kusti ja Juho ihmettelivät, mainoivat ja kehuivat, ja siitä heillä
oli kaikkein hauskin, kun tiesivät, ettei tarvitse tehdä työtä, että
saa maata ja mässätä, kun muualla syödään petäjän kuorta kuin pukki.

— Mutta koskahan niitä jaetaan. Tarvitsisi olla silloin saapuvilla,
etteivät ylön vähää antaisi, arveli Juho.

— Päivää en vielä varmaan tiedä, mutta piakkoin se tapahtuu. Ja
kun kerta on kullekin osansa jaettu, niin silloin se alkaa elämä.
Puulaakeista saa sitten sen nojalla jauhoja ja kahvia, että vilkkuu,
selitti Kusti.

Ja siitä kesti puheen ainetta ja hauskalle tuntui.

— Ei kai niitä varakkaille anneta, semmoiselle kuin esimerkiksi
Toikalle, arveli Juho.

— Ei anneta. Kuuluu olevan semmoinen määrä, että ei niille, jotka
muutenkin toimeen tulevat, vaan semmoisille, joilla on paljon lapsia
niinkuin sinullakin tässä ja taas tämmöisille vanhoille niinkuin minä —
meille annetaan, selitti Kusti taas.

Kun olivat siinä aikansa ihmetelleet, läksi Kusti viimein kotiinsa.

Kumpulan Juho oli tullut niin hyvälle tuulelle, ettei vertaa, oli
Hentillekin ystävällinen ja puheli:

— Näet sinä, ettei minun tarvinnut talon työhön mennä paleltumaan.

— Kohta me tässä palellumme omaan pirttiimme, sanoi Henti.

— Ei hätää vielä.

Juho oli joulusta saakka varastellut talollisten aitoja ja polttanut
pirtin pesässä. Nyt kulki hän öisin suksilla niityillä, varasteli
haasio-riukuja ja tolppia, ja kun osui tyhjälle heinäladolle, purki hän
parret kelkkaansa. Sillä keinoin pysyivät sulina, vaikka vaikeaa oli
sittenkin, sillä pirtti oli pakkasten yhä kestäessä niin jäähtynyt,
että seinät olivat sisäpuoleltakin paksun kuuran peitossa. Lehmät
olisivat epäilemättä kuolleet, mutta varastetuilla puilla pidettiin
siinä sen verran lämmintä, että elivät. Muuta hyötyä niistä ei
ollutkaan, sillä ne olivat ehtyneet umpi-nisään, ettei ollut tilkkaa
kummallakaan.

Puiden puute oli kova muillakin mökkiläisillä, paitse Toikalla ja
Matilla. Heillä oli pitkät pinot pirtin seinämillä.

Kaaperin Kustissakin hankittiin paleltua puoliväkisten. Vaatetta ei
ollut, että olisi metsään tarjennut, ja kengät olivat kovin huonot
sekä Kustilla että pojalla. Vaikka olivat ansainneet suksien teolla
hyvänlaisesti, ei oltu äyriä pantu vaatteisiin, kaikki oli mennyt
ruokaan ja kahviin. Suksipuutkin olivat loppuneet, eivätkä olleet
tarjenneet uusia noutamaan.

Ja pakkanen yhä hätyytti.

Ennen oli Kaaperin Kusti talven aikana pitänyt hevosta ja oli hänellä
vieläkin talli pirtin päässä. Mutta nyt täytyi tallin hajoittaa ja
polttaa, jos ei halunnut välttämättömästi paleltua. Vaan pian oli
tallikin poltettu ja taas oli hätä kädessä. Ei auttanut muu kuin öisin
lähteä liikkeelle ja varastaa puita mistä sai. Ja Kusti olikin rohkea.
Hän meni suoraa päätä ihmisten halkovajoihin, kokosi kelkkaansa halkoja
minkä jaksoi vetää ja haalasi kotiaan. Sitä hommaa hän oli jo kauvan
aikaa pitänyt.

Kurikasta oli Kusti monena yönä peräkkäin noutanut halkoja. Kurikassa
alettiinkin huomata, että pino aleni liian pian ja epäili Kurikan
isäntä heti Kaaperin Kustia, koska yleisesti tiedettiin Kusti pahaksi
näpisteliäksi. Ja päätti hän käydä katsomassa mitä Kustissa poltettiin.

Ja kun taas seuraavana yönä oli halkoja kadonnut, läksi hän aamulla
liikkeelle ja päätti tehdä lopun Kustin vehkeistä.

Mennessään poikkesi hän Kumpulaan.

Paksu ja mahtava savu nousi Kumpulastakin sekä pirtistä että navetasta.

— Mitähän ne tässäkin polttavat, ajatteli hän.

Sisälle tultua huomasi hän uunin luona ison kasan halkoja, jotka
näyttivät ladon parsista tehdyiltä.

— Teilläpä puun viljaa on, sanoi hän Juholle.

— Kesällä kokosin joesta kulkevia lautoja ja minkä mitäkin, valehteli
Juho.

— Vai niin. Kenenkä rannassa ne sinulla ovat? tiedusteli Kurikka.

— Tuoll' ovat rannassa, vastasi Juho.

Kurikka koetti kautta rantain ottaa selvää yhdestä ja toisesta
pykälästä, mutta onnistumatta. Hän otti puheeksi Kaaperin Kostinkin,
mutta Juho ei sanonut tietävänsä, mitä Kustissa poltettiin.

Niin sai Kurikka lähteä.

Mutta hänelle johtui mieleen Toikan Iisakki, aina rehellinen ja kunnon
mies. Päätti käydä Iisakilta tiedustelemassa, että olisiko Iisakki ehkä
nähnyt Kustia tai Kumpulan Juhoa liikkeellä.

— Minä en heistä niin paljoa välitä koko miehistä, että tietäisin missä
he kulkevat tai mitä mökeissään polttavat. En ole käynyt kummassakaan
koko talvena, sanoi Iisakki.

— Tuo Kumpulan Juho sanoi kesällä koonneensa vesiajolta kaikenlaista
puunroskaa ja sanoi niitä polttavansa, sanoi Kurikka.

— Kyllä kaiketi se on viitsinytkin! Puun puute on ollut kaiken syksyä,
ettei paljo hammastikkua ole koko pöksässä ollut, selitti Helenakin.

— Vissiin varastaa aitoja ja muuta, arveli Kurikka taas.

— Mistäpä muualta saisi niin viljalta puuta. Ei ne halotkaan
itsekseen tule kartanolle, ellei vaivaa näe ja toimita. Kumpulan Juho
ei ole nytkään kaikkena talvena käynyt kertaakaan metsässä, siitä
näreiköstä läheltä täytyy Hentin ressata kaikki puut. Millä he siinä
tarkenevatkin! Pirtti kuuluu olevan kuurassa sisältäkin, selitti Helena.

— Kyllä se on synty-laiska mies se Juho, tuumasi siihen Kurikka.

— Mikäpä heillä on hätänä. Paremmat päivät niillä nyt on kuin ennen.
Lihaa syödään kolmasti päivässä ja kahvia keitetään väkevää kuin
tervaa, sanoi Helena.

— Mistä niillä kahviakin on keittää? Minusta saisi kiittää Jumalaa,
joka jaksaisi leipämurun ansaita.

— Hyvät isännät sitä kahvia antavat vanhoille helluilleen, sanoi Helena.

Iisakki yritti Helenaa häikäsemään, että pidä suusi kiinni, vaan Helena
oli taas päässyt puhetuulelle ja hänen kieltään ei sitonut maa eikä
taivas.

Kurikka ymmärsi heti mitä Helena tuolla lauseellaan tarkoitti ja arveli:

— Kumma minusta oli, kun se Järvelä meni takaamaan ne lehmät.

— Sanon minä sen verran, että jos näitä pakkasia yhä riittää, niin
kyllä kuolevat lehmät, sanoi Helena.

— Jaa, Järvelä saa maksaa minulle, kuka käski mennä takaamaan. Minä en
helpota, puhui Kurikka kuin vihassa.

— Epäilemättä joutuukin maksamaan. Jos eivät kylmettyisi niin
nälkään ne kuitenkin kuolevat... Heiniä ei ole kuin huonoja runsuja
Saarelan suolla ja vähä niitäkin. Oljet ja ruumenvähäset jo syksyllä
vaihetettiin jauhoihin porvarille. Nälkään ne kuitenkin kuolevat. Ja
paleltuvatkin. Toissa-aamunakin olivat hännästä kylmettyneet laattiaan,
tiesi Helena yhä selittää.

— Ei kai ne lypsä mitään.

— Lypsä! Ei ole maidon tilkkaa kummallakaan.

— Kyllä sekin lehmän pito kannattaa. Mutta niinkuin sanottu: Järvelän
vahinko se on, ei minun.

— Olisikin hyvä, että Järveläkin näkisi, mitä se maksaa, että auttaa
semmoista laiskaa joukkoa, toivoi Helena.

Kääntyi sitten heidän keskustelunsa armopuihin ja halusi Helena
tiedustella Kurikalta miten puut jaetaan ja kenelle kaikille annetaan.

— Valtion määrä on semmoinen, että ainoastaan niille saapi antaa, jotka
kykenevät itse tukin-hakkuuseen, siten saaden samalla työ-ansiotakin,
selitti Kurikka.

— Se muuttaakin asian. Kaaperin Kusti tässä on ilonnut, että aivan
ilman ne tulevat, että herraselämä tässä alkaa keskellä katovuotta
tiesi Helena.

— Eilen illalla kuulutaan puita jaetun. En ole ollut siellä, vaikka
valta kai minullakin olisi ollut sinne mennä. Mutta jakakoot kuinka
parhaiten ymmärtävät, en huoli, puhui Kurikka.

— Kai ne tuolle Kumpulan Juhollekin antavat. Henti kuuluukin iloinneen,
että ei tarvinnut Juhon lähteä talon työhön, kun nyt kruunu alkaa
ruokkimaan, sanoi Helena taas.

— Totta kaiketi antavat, vaan jos minä olisin määräämässä, niin ei
Kaaperin Kustiin yhtään puuta. Kuolkoot nälkään, kun eivät viitsi työtä
tehdä — se olisi heille parhaiksi. Kuka käskee mässätä kesällä kaiken
ansionsa ja talven tullen pitäsi piirin sitten laiskoja elättää. Jos
minun vallassani olisi, niin ei kenellekään laiskalle apua. Saataisiin
nähdä, että viime hädässä sentään ryhtyisivät työhön. Ja jos eivät
yrittäisi, niin kuolkoot ja haudattakoot pystyyn, puhui Kurikka
äkäisenä.

Lopulta sanoi hän sitten, ovella mennessään:

— Pidä sinä Iisakki tuota Kumpulan Juhoa silmällä, että jos hän öisin
on liikkeellä.

— Eipä taida minulla tulla vahtia pidetyksi, arveli Iisakki
vastaukseksi.

— Ne ovat kaikki samanlaisia nuo mökkiläiset, mutisi Kurikka mennessään.

Hän lähti nyt Kaaperin Kustin tuvalle, sinne hiukan taaemmaksi. Kustin
tuvalta ei noussut savua eikä näkynyt valkeaa. Näytti kuin ei olisi
vielä herättykään.

— Vieläköhän ne kelvottomat nyt nukkuvat, ajatteli Kurikka mennessään.

Tultuaan tuvalle, alkoi hän pitämään poliisitutkintoa ulkokausteella,
että näkyisikö siellä heidän halkojaan. Vaan ei näkynyt puun tikkua
minkäänlaista. Hän huomasi tallin puretuksi ja arvasi heti, että puun
puutteessa oli täytynyt se polttaa. Kun joka sopen oli tarkastanut,
kävi hän sisälle.

Huoneessa olikin pienessä läkkikiilussa tuli, vaikk'ei sitä ulos
huomannut, akkunat kun olivat niin vahvan jään peittämänä.

Kumma kyllä, tuntui pirtti jotenkin lämpimälle, vaikka pakkanen oli.
Kustin vaimo kutoi sukkaa kiilun ääressä uunin luona, Kusti ja poika
makasivat. Kurikka silmäili huoneen joka loukkoon, mutta hän ei
huomannut missään halkoja.

— Onpa teidän pirttinne siksikin lämmin, sanoi hän.

— Ei tämä kaikkein kylmin ole. Mihinkä sitä nyt ollaan matkassa näin
aamuvarhaisella? äänteli Kusti sängystään.

— Ei tätä edemmäksi. Kun kävin Toikalla, niin ajattelin, että pistäyn
sinuakin katsomassa kuinka niitä suksia sinulla valmistuu, tuumaili
Kurikka.

Mutta Kusti arvasi vallan hyvin, missä tarkoituksessa Kurikka oli
liikkeellä, oli arvannut jo ennen ja varustanut halot piiloon, jos
osuisi millä hetkellä hyvänsä tulemaan. Ja tiesi myös Kurikka jo
vanhastaan, ettei ollut helppo Kustin vehkeitten perille päästä.

— Teill' on vissiin jo pirtti lämminnyt, koska näin lämpimältä tuntuu,
arveli hän noin niinkuin sivumennen.

— Jo on lämminnyt, täytyy aikaseen lämmittää, aamuksi jähtyy riivatun
kylmäksi, puhui Kusti.

— Kuinka ne ihmisrukat lienevät tarjenneet näillä pakkasilla, surkeaa
kai se muutamin paikoin on ollut Ja mistä sitä puutakaan on jaksanut
saada, arveli Kurikka taas.

— Surkeaa on ollut, kovin on saanut paleltua ja olla kontassa koparat
kaiket päivät. Pyhtilän isäntä sentään minulle on luvannut metsästään
puita, että kun on tarjennut noutamaan, niin ei ole juuri palelluttu,
vaan ei ole kaukana siitäkään, valitti Kusti.

— Eipä teillä kartanolla näkynyt yhtään halkoa, sanoi Kurikka siihen.

— Viimeiset poltettu tänä aamuna. Metsään pitäisi lähteä, kun
tarkenisi, vastasi Kusti rohkeasti.

Arveli Kurikan isäntä, että turhaa olisi, jos enemmältä alkaisi tutkia
ja morkata, siitä ei kumminkaan tulisi asiaan sen parempaa selvää. Ja
päätti hän tällä kertaa jättää tutkimuksensa sikseen, vaan vahvasti
sydämessä uhkasi, että hän tekee lopun Kustin vehkeistä.

Siitä kääntyi taas keskustelu armopuihin. Sillä niistä sitä enimmän
puhuttiin koko pitäjässä, ettei muistettu pahkastakaan.

— Kuvernöörin ansiota kuuluu olevan kaikki, että köyhistä huolta
pidetään, sanoi Kusti.

— Kyllähän kuvernööri on parastaan koettanut, myönsi Kurikkakin ja
hommasi poislähtöä.

Kurikan mentyä arveli Kusti;

— Kyllä minä sen hyvin ymmärrän, mitä se täällä kävi nuuskimassa.

— Joo, mutta hukkaanpa meni he, he, nauroi poikakin vuoteeltaan.

— Parahiksi ehti pesä päästä, ettei nähnyt halkoja, tuumasi vaimokin.




7.


Seuraavilla viikoilla ei muusta puhuttu kuin armopuista, ja monenlaisia
huhuja oli liikkeellä. Köyhä kansa oli kovin hyvillään, varsinkin ne,
joilla todellinen hätä oli. Mutta nekin mökkiläiset, jotka aika hyvin
tulivat toimeen, joilla ei ollut kuin pari kolme lasta ja rahaakin
kasassa, nekin alkoivat valittamaan köyhyyttään ja surkeuttaan ja
kävivät Järvelässä myötäänsä vaikeroimassa, että paremmin saisivat
Ja jännitetyin mielin odotettiin sitä aikaa, jolloin saadaan tietää,
paljonko kukin saa.

Ja jo tuli se päivä, jolloin saatiin tietää.

Kaaperin Kusti, joka piti tarkkaa vaaria asiain menosta, oli
ollut jok'ikisessä kokouksessa, jossa armopuista oli puhe. Hän se
oli nytkin matkassa, vaikka pakkanen oli, ja hän se toi sanomia
takakatulaisillekin, että miten oli päätetty. Muut eivät olleet saaneet
kuullakaan koko asiasta, että milloin saadaan tietää, paljonko kukin
saa. Ja kovin oli reippaalla tuulella Kusti, tullessaan kylältä.

Kumpulaan hän ensiksi poikkesi.

Juho arvasi heti, että tuopi Kusti sanomia.

— No miten kävi? kysyi hän heti.

— Hyvin kävi. Sata tukkia annettiin sinullekin, sanoi Kusti.

Juho ei mielissään osannut mitään vastata.

— Ja minulle annettiin kahdeksankymmentä, olisivat ne saaneet
minullekin antaa sata puuta. Vaivanen mieshän minä olen ja vanha, ja
vaimo on vähänäköinen ja kivulloinen, selitti Kusti, mutta nähtävästi
oli hän hyvillään.

— Annettiinko Matille?

— Ei annettu Matille. Hän tulee toimeen muutenkin, siksi ei annettu.

— Elää se Matti niilläkin.

— Elää kuin poika.

— Myötäänsä ansaitsee nytkin halonhakkuulla.

— Joo. Ja Toikan Iisakille ei myöskään.

— Vielä hänelle, jolla on monta sataa markkaa pankissakin.

Niin siinä keskustelivat siitä, että kenelle oli annettu ja kenelle ei.

Mutta Juho muisti vielä kysyä:

— Annettiinko Suvitien Jaakolle?

— Ei annettu.

— Se oli väärin, ettei annettu. Jaakon olisi tarvinnut saada, vaikka
on nuori mies. On pitänyt olla kolmena kesänä peräkkäin äkseeraamassa
parhaan tienestin ajan. Ja joukollinen mies. Väärin oli, kun ei
Jaakolle annettu, puhui Juho.

— Ei ole kuitenkaan annettu.

Kumpulasta siirtyi Kusti Toikalle. Ja heti kun ovesta pääsi sisälle,
alkoi selvittämään minkä ennätti.

Iisakki ja Helena kuuntelivat suu auki.

Ja kun Kusti sitten oli merkillisimmät seikat armopuiden jakamisen
suhteen selvittänyt, sanoi hän lopuksi:

— Ja kun minä niistä puista saan rahat, niin ostan kannun viinaa
monesta aikaa.

Jaaritteli sitten vieläkin. Vaan Toikan väessä tekivät Kustin uutiset
myrkyllisen vaikutuksen.

Helena alkoi ensin hokemaan:

— Vai sillä lailla niitä on annettu. Laiskoille annettu ja niille,
jotka otsansa hiessä työtä tekevät, niille ei. Oliko sekin oikein, että
Kumpulaan annettiin? Kahdelle nuorelle ja terveelle ihmiselle? Olisi
Juhokin työssä, kyllä tulisivat toimeen. Paljon paremmin Matti olisi
tarvinnut. Vanhempi mieskin ja paljon lapsia. Vaan siltä se näyttää,
että laiskoja puolletaan, ja niitä, jotka työllään kokevat elättää
itseään, etteivät olisi piirin niskoilla, niitä sorretaan. Kyllä
meillekin olisi saanut antaa. Samassa rajassa tässä oltaisiin mekin,
kuin Kumpulassa ja monessa muussa mökissä, ellei tässä työtä tehtäisi
ja yritettäisi.

— Mitäs teistä! Iisakki nikkarimies ja hyvissä varoissa olette, ette te
tarvitse, sanoi Kusti väliin.

— Me emme syökään kaikkia ansioitamme naamaamme niinkuin moni muu,
sanoi Helena äkäisenä ja katsoi Kustiin sillä silmällä, että sinä et
ensinkään olisi tarvinnut mitään.

Kusti tiesi Helenan kovin suukoksi akaksi, joka uskalsi sanoa vasten
naamaa mitä tahtoi ja huomattuaan, että Helena alkoi olla pahalla
päällä, lähti hän pois ja meni kotiaan ilmoittamaan ilosanomaa sinnekin.

Mutta Kustin mentyä alkoi Helena taas paapottamaan:

— Ja tuolle Kustillekin antoivat. Semmoinen tienesti-mies on, ettei
parempaa, ja nyt hyvin eläisivät tuolla suksien-teolla, vaan ei kuuluta
enään viitsittävän niitäkään tehdä, kun ovat kuulleet, että kruunu
alkaa heitä ruokkimaan.

Samalla osui siihen tulemaan Matin Kaisakin, tuli polkua pitkin kotoaan
juoksujalkaa, Matin vanha turkki yllään.

— Istu sinäkin Kaisa, niin kuulet uutisia, sanoi Helena.

Kaisa istui ja tirkisteli kovin uteliaana.

Ja Helena alkoi selvittämään ja mainomaan ja ihmettelemään sitä
vääryyttä. Ja hetken kuluttua puhkesi Kaisakin vihoissaan rähisemään
ja haukkuivat he ja nimittelivät kaikki ihmiset. Sillä Kaisakin oli
varmasti toivonut, että heillekin annetaan, vaikkeivät vielä olleet
piirin apua tarvinneet.

— Vaan on siinä Kumpulan joukollakin vielä yksi pykälä ja se on
pykälistä pahin, tiesi Helena.

— Sepä hyvä olisi, toivoi Kaisakin

— Kuuluu, näet, olevan määränä, että kaikkien, jotka armopuita saavat,
pitää mennä metsään tukin hakkuusen. Siinä taitaa tulla Kumpulan
Juholle ja Kaaperin Kustille paha pykälä.

— Kies'auta tuleekin. Olisi hauska tietää, millä Kumpulan Juhokin
tarkenee, kun ei ole vaatetta, ei kenkiä.

— Entäs Kaaperin Kustilla! Rikkinäiset kengät näkyi nytkin olevan
jalassa.

Ja sitten he yhdessä luettelivat Kumpulan Juhon ja Kaaperin Kustin
pahoja puolia.

— Mutta se minusta kumma, oli kun ei Suvitien Jaakolle annettu. Makeaan
olisivat hänelle armopuut menneet. Äkseerata kun on pitänyt monena
kesänä, ei ole joutanut tienaamaakaan. Ja kivulloinen mies päälliseksi
tuo Jaako. Ja kolme on lasta valmista, neljäs tulossa, tarpeesen olisi
ollut, puhui Helena.

— Väärin on jaettu. Pitäisi kirjoittaa kuvernöörille ja valittaa, sanoi
Kaisa.

— Jos minä kykenisin, niin heti kirjoittaisin, arveli Helena ja Iisakki
siihen lisäsi:

— Kyllä niitä kirjoitusmiehiä on.

— Totisesti pitäisikin valittaa, ilman armoa, sanoi Kaisakin.

Tuli sitten puheeksi Kumpulan väki.

— Siinä herroiksi eletään tänä talvena. Lihaa keitetään kolmasti
päivässä, vaikka ne sen vietävät kokevat sitä salaa tehdä, vaan onhan
se nähty ja tiedetään, ett'ei siinä muulla elettäisi, sanoi Helena.

— Se Hentikin kun kieltää ja sanoo, että koiralle syötetään niitä konin
lihoja, tokasi Kaisa väliin.

— En minä ole käynyt koko pöksässä, vaan nämä lapset ovat kehuneet,
että Kumpulassa syödään lihaa ja kahvia keitetään hi, hi, hi, nauroi
Helena ilkeästi.

— Niin kuulutaan tehtävän, niin ovat meidänkin lapset sanoneet, todisti
Kaisakin.

— Ja kyllä minä nyt hyvin ymmärrän, minkätähden Kumpulaan on armopuita
annettu, sanoi Helena taas, ilkeästi hymyillen.

— No miksi? kysyi Kaisa uteliaana.

— Sitä kun on kaunis ja on isäntäin tuttava, niin...

— Jaa, jaa, minä tiedän... kyllä ymmärrän yskän.

Ja he alkoivat nyt yhdessä haukkumaan Hentiä. Omasta päätään sepitti
Helena juttuja, toisen toistaan rumemman.

— Sanotaan sitä niinkin, että se vanhin poika, Juho, ettei se taida
olla niin vissi, vaikka sen isä olisikin isäntämiehiä.

Senkin keksi Helena itse, sitä ei Kaisa ollut kuullutkaan, vaan vastasi
kuitenkin:

— Minä hyvin uskon... se on se Henti ollut kaiken aikaa niin
kevytmielinen.

— Ja Kaaperin Kusti siihen asiaan taitaisi jotakin tietää, vaan
armopuut ne tukkivat suun, sanoi Helena taas omasta päästään.

Kaisa ihmetteli ja väänteli päätään.

Mutta Kumpulassa oli hauska sinä päivänä. Juho oli kuin enkeli. Hän
puhutteli Hentiäkin kuin rakkainta morsiantaan, syötti koiralle mitä
käteensä sai ja lapsia hypytti sylissään.

— Kyllä sinä sentään olet melkein lapsellinen täydeksi mieheksi, sanoi
Henti leikinsekaisesti hänelle.

— Niin, niin, nyt pitää olla iloinen. Kruunu ei anna poikainsa kuolla
nälkään. Se pitää huolen meistä kaikista — lapsista ja sinustakin Henti
ja sinusta myöskin Kutti-parka, lateli Juho.

Hentin täytyi vasten tahtoaan hymyillä Juhon tuumille. Vaan Juho
innostui ja yritti jo kerran innossaan suutelemaankin Hentiä, vaan
Henti väisti, sylkäsi ja sanoi:

— Viitsit tuoda naamaasi! Koira nuoleskellut kaiken päivää.

Vaan ei Juho ollut siitä millänsäkään, hyväili vaan koiraansa ja lapsia.

Illalla läksi hän porvariin. Oli aikomus semmoinen, että pyytäisi
porvarilta niiden armopuiden nojalla lainaksi jauhoja ja vähä suoloja,
Totta kai antaisi, kun tiesi, että hänellekin oli armopuita annettu.

Ja hän lähti.

Tullessaan oli hänellä monta leiviskää selviä ruisjauhoja säkissä ja
kappa suoloja pussissa. Hän aatelikin kovin leveästi ja näytti peräti
hyvin voivalle miehelle. Mutta mennessään erään mökin sivu kuuli hän
sanottavan:

— Tuo Kumpulan Juhopa se on hirmuisesti lihonnut ja on punanen kuin
kukko.

Ja toinen ääni siihen vastasi:

— Konin lihaa kun on syönyt koko talven, niin täytyy lihota.

Vaan Juho asteli menemään herroiksi sivutse, ei ollut kuulevinaankaan.

— Te saatte siellä kärvistellä nälässä, mutta minä keitän ja syön lihaa
kuin poika, ajatteli hän ja oli oikein hyvillään, että oli hoksannut
ottaa sen Saarelan ruunan lihat. Kuolema olisi muuten tullut, sillä
piiri ei olisi tainnut paljoa auttaa.

Sinä iltana leivottiin Kumpulassa ruisleipää ja lihavelliä keitettiin,

— Hätä ei ole tämän näköinen, arveli Juho syödessään ja söikin, että
orret naskuivat.

       *       *       *       *       *

Mutta Toikan Helena eli kuin vaivan sijassa. Kihelmöitsi ja pahaa teki
sydän-alassa ja mieli teki saada purkaa palava sisustansa jollekin
oikein voimallisella tavalla. Hän mietti ja mietti, että millä keinoin
saisi toimitetuksi asiat niin, että Kaaperin Kustilta ja Kumpulalta
otettaisiin annetut armopuut pois. Viimein hoksasi hän hyvän keinon
mielestään. Hän puki ylleen ja aikoi lähteä liikkeelle.

— Mihin sinä nyt lähdet, kysyi Iisakki.

— Käväsen kylässä, vastasi Helena ja meni.

Hän käveli nopeasti sivu Kumpulan maantielle päin. Henti osui olemaan
pihalla, mutta Helena ei ollut häntä näkevinään, käveli sivu aika
vauhtia.

Tielle tultua lähti hän Järvelään päin ja meni, että vinkui.

Ja Järvelään hän poikkesi.

Pirtissäkin oli paljon väkeä ja isännän kamarissa, jonka ovi oli auki.
Helena meni istumaan lähelle isännän kamarin ovea ja kuunteli tarkkaan
mitä keskusteltiin. Armopuista kuului olevan kysymys. Oli arveluja
isäntäin kesken siitä, että oliko mahtanut tulla oikein jaetuksi eli
sen mukaan kuin kruunu oli määrännyt. Välistä syntyi kova kiista, kun
toiset väittivät vastaan, että ei sille ja sille, vaan sille ja sille.

Tuli puhe takakatulaisistakin. Helena oli pelkkänä korvana ja kumartui
lähemmäksi oven reikää.

— Se minusta kumma oli, kun ei Matille annettu, sanoi joku joukosta.

— No siinä katsottiin sitä, että Matti tulee muutenkin toimeen, kuului
Järvelä sanovan.

— Ja Kaaperin Kustille ei olisi tarvinnut ensinkään antaa, ruokkii
siinä mökissään lisäksi sitä laiskaa poikaansa Ja nytkin tienaisi
paljon, kun viitsisi suksia tehdä, mutta kuuluu heittäneen sen
suksenteonkin, kun oli kuullut, että hänkin armopuita saapi, sanoi taas
sama ääni.

— Tekeekö hänkin suksia? kysyi Järvelä.

— Tekeepä tietenkin. Vallesmanni kuuluu vielä hyvin pitävänkin
Mustin tekemistä suksista ja maksaa hyvän hinnan. Mitä semmoinen
mies armopuilla tekee? Käyttää vaan saaliinsa kahviin ja muuhun
tarpeettomaan nautintoon? selitti taas se sama ääni.

— Se muuttaa asian. Minä puolestani en olisi suostunut ensinkään
antamaan Kustille, vaan toiset ne halusivat, sanoi Järvelä.

Vaan nyt ei Helena enään malttanut pitää suutaan kiinni.

— Viinaa aikoikin Kaaperin Kusti ostaa, kun rahat saapi käteensä, sanoi
hän lujasti, että isännän kamarissa olijat hyvin kuulivat.

Kaikki kääntyivät oveen päin, josta ääni kuului ja Järvelä kysyi:

— Kuka sen on kuullut?

Helena nousi seisomaan ja astui yli kynnyksen.

— Meillähän tuo on istunut kaiken päivää ja liehunut, kuinka hän ostaa
viinaa ja kahvia ja juo kuin poika ja kyllä kai sille miehelle samoin
kuin pojallekin viina kelpaa, selitti Helena haltioissaan.

— Vai niin. Mutta armopuita ei anneta viinan ja kahvin ostoon, ne
annetaan välttämättömimpiin elämän tarpeisiin ja sitäpaitsi niiden
hintaa ei jaeta rahoina, vaan jauhoina, sanoi Järvelä.

— En tiedä, vaan kyllä Kustilla konsteja on. Vaihettaa jauhot kahviin,
on hän ennenkin niin tehnyt, pani Helena siihen.

Isäntäin kesken syntyi nyt kiivas keskustelu, jota Helena kuunteli
melkein henkeä vetämättä. Ja päätökseksi tuli, ettei Kustille anneta,
että otetaan pois luvatut armopuut.

— Nyt se tuli listan mukaan, sanoi Helenakin mielissään.

Sitten tuli puhe Kumpulan väestä.

— Matti olisi paljon paremmin ansainnut armopuita kuin Kumpulan väki.
Mies parka on nytkin kaiket pakkaset hakannut halkoja, mutta mitä on
tehnyt Kumpulan Juho? On maannut kuin ahkio sängyssään koko syksyn ja
talven. Ei viitsi, että puita hakkaisi. Vaimon pitää niitäkin ressata
metsästä ja hakata, alkoi Helena henkeä vetämättä selittämään.

Mutta Saarelan isäntä otti puolustaakseen Kumpulan Juhoa ja sanoi:

— Laiska mies se on Juho, sen täytyy myöntää, mutta tänä talvena on
sairastanut, vaimokin on kivulloinen ja monta on pientä lasta. Ellei
anneta Juholle, niin piiriin tulee koko joukko. Kumma että ovat tähän
asti eläneet, mutta ei kai ole kuolema kaukana ollut.

— Niillä vaan onkin hätä. Hevosen lihaa keitetään kolmasti päivässä,
Juhokin on lihonnut, että on kuin mikäkin patruuni, sanoi Helena taas.

— Syökööt muutkin hevosen lihaa. Juho on kuitenkin tyhmyydessään paljoa
viisaampi muita; hän keittää rasvaiset keitokset siitä, jonka muut
ylenkatseellisesti hylkäävät, sanoi Saarela siihen.

— Kyllä kai niille konin liha kelpaa, taitavatko he kumpikaan olla niin
hyvää lähtöä, etteivät olisi tottuneet. Juhon isä söi aikanaan kaikki
maailman varsat. Hentin äiti kantaa vieläkin mistä sattuu saamaan
kuolleita vasikoita, ja syö niitä sanoi Helena pistelevästi.

— Mutta se on asia, joka ei kuulu tähän, sanoi Järvelä.

Helenan teki mieli sanoa Järvelälle jotakin sinnepäin, että tiedetään
ne asiat, tiedetään että jouluksi on lähetetty kahvia, ja muita asioita
oli myöskin saatu kuulla Hentistä ja Järvelästä. Oli jo kielellä
tulossa myrkyllinen lause, vaan kun sattui katsomaan Järvelää silmiin,
pakenikin rohkeus, ettei uskaltanut ääntää mitään.

Ja Helena läksi, sanomatta hyvästiä.

— Kuuluu olevan aika juoru-kello tuo Toikan Helena, sanoi Saarela.

— Saattaa niin olla, arveli Järveläkin.

Mutta sitten alkoi isäntäin kesken jälleen keskustelu ja äskeiset asiat
unohtuivat.

       *       *       *       *       *

Kotia mennessään kaiveli Helenan sydämessä. Olisi saanut aikaan, ett'ei
Kumpulaan olisi armopuita annettu, niin sitten olisi ollut hyvä olla.

Mutta iloitsi hän kuitenkin siitä, että edes Kaaperin Kustilta oli
armopuut otettu pois ja taipaleella poikkesi hän moneen mökkiin
sanomaan, että Kustilta oli armopuut otettu pois.

Mutta Kaaperin Kusti oli poikaa vielä vanhanakin.

Hänellä oli jonkunmoinen hämärä aavistus, ettei niiden armopuiden
kanssa lopulta hyvin käy ja hän päätti heti ryhtyä toimeen, että edes
jotakin saapi. Hän oli kuullut, että muuan ison puulaakin patruuni,
joka asui toisessa kylässä, oli luvannut antaa köyhille jo etukäteen
jauhoja y.m. armopuista, joita hänen oli aikomus huutaa sitten
huutokaupassa, kun puut myytiin. Sillä se oli jo päätetty, että puut
myydään lumpassa enimmän tarjoavalle ja rahoilla ostetaan jauhoja sekä
ne sitten jaetaan köyhille.

Kusti oli saanut sen kuulla ja hän päätti lähteä patruunilta pyytämään
syömistä. Hevosen sai hän lainata Kölsän Jannelta ja niin hän lähti jo
samana iltana.

Tiellä kohtasi hän Järvelän rengin, joka oli menossa pappilaan
isännän asialle. Renki kertoi heti, että oli päätetty, ettei Kustille
annetakaan armopuita. Ja sitä ei renki jättänyt mainitsematta, että
Toikan Helena oli käynyt Järvelässä ja haukkunut Kustia, muun muassa
sanonut senkin, että Kusti oli aikonut ostaa viinaa, jahka rahat saisi
käteensä.

— Vietävän akkaa kun on valehdellut, mutta muistetaan toiste, sanoi
Kusti, mutta enempää hän ei puhunut koko asiasta.

Pappilan tykönä kysyi renki:

— Mihin se Kusti nyt on matkassa hevosella?

— Oli aikomus käydä tuolla kirkon takana vaimoni sisarta meille
noutamassa, valehteli Kosti.

Renki poikkesi pappilaan, mutta Kusti jatkoi matkaansa, löi vanhaa
konia selkään, että naukui ja kirosi synkästi koko maailmaa Ja enimmän
Toikan Helenaa.

— Minulla on ollutkin aavistus, ettei tässä hyvin käy, ajatteli hän.

Mutta lohdutti kuitenkin itseään, että patruuni, jonka tiedettiin
olevan hyväsydämisen, uskoo häntä ja antaa... ottakoon sitten maksun
vaikka kissan hännästä.

Niin ajatteli Kusti ja ajoi menemään.

Iltahämärässä seuraavana päivänä hän palasi ja oli hyvällä tuulella.
Hän oli ryypännytkin melkolailla, koska piti kovaa ääntä ja ruoski
hevosta. Reessä oli hänellä 100 kilon säkki jauhoja, iso pussillinen
ryyniä ja toinen kahvia ja sokuria. Ja taskussa halli viinaa.

— Moni poika ei huuda näin tammikuussa, huusi hän rahdin vetäjille,
joita tuli tiellä vastaan.

— Huudatkohan helmikuussa vielä? kysyivät rahtimiehet.

— Joka kuussa, te lurjukset, vastasi Kusti.

Lähemmäksi kotoa tultuaan koetti hän pitää pienempää suuta, mutta
mennessään Toikan sivu hän huusi, että kaikui:

— Täällä on viinaa, tahtooko Toikan akka ryyppyä Ja niin hän saapui
omalle pirtilleen ilosena ja vikkelänä miehenä.

Kustin akka ja poika olivat vastaanottamassa. He olivat kuulleet,
ettei Kustille armopuita annetakaan ja olivat levottomina vartoneet
Kustin tuloa. Mutta nähtyänsä jauhosäkin ja kaksi muuta pussia tulivat
hyvilleen ja ihmettelivät.

Oli siinä Kustilla selvittämistä, että miten hän patruunilta sai kuin
saikin, sai puoli kannua viinaakin kun oikein kärtti ja kiusasi.
Sen oli patruuni antanut lahjaksi, koska tiesi Kustin verrattomaksi
tukkimieheksi.

— Ne täytyvät nyt antaa ne armopuut, ei auta. Mitäs ovat kerran
luvanneet, sanoi akka.

— Eli maksakoon kunta patruunille, arveli poika

— Niin, maksakoon kuka hyvänsä Ei minulla ole varaa maksaa, sanoi
Kustikin.

Ja heti alkoi Kustin silmäpuoli-akka kahvia keittämään ja onnellisina
miehinä tekivät Kusti ja poikansa puolikuppisia pöydän luona.

Näin sai Kusti vikkelällä konstilla verrattomat ruokavarat.




8.


Muutamia viikkoja oli kulunut. Armopuut olivat myydyt huutokaupassa
ja köyhille oli ostettu jauhoja. Mutta sitä vaikeroivat ja valittivat
köyhät, että halpaan hintaan menivät, että enempi olisi pitänyt saada,
vaan sitä ei voitu parantaa, täytyi tyytyä siihen.

Kumpulaan oli annettu yksi 100 kilon säkki jauhoja ja vasta
annettaisiin lisää, sitten kun puulaaki maksaa kaikki. Kumpulassa oli
siis syömistä mitä hyvänsä. Mutta oli aika käsissä, että tulisi lähteä
tukin hakkuuseen niinkuin määrä oli, että työ-ansiota saataisiin. Siinä
ilmaantui kuitenkin odottamattomia seikkoja, sillä ei ollut monta, joka
olisi lähtenyt.

Kumpulan Juhoakin koettivat asianomaiset väkivetoon saada liikkeelle,
mutta huonolla menestyksellä.

Kerran sai Juhon metsäherrakin käsiinsä.

— Täälläkö sinä lurvailet vielä! Etkö olekkaan mennyt tukkitöihin?
kysyi hän vihaisesti Juholta.

— Miten minä herra kulta kykenen? Ei ole kenkiä kuin nämät paikkaset
raajat, ei vaatetta minkäänlaista, jolla tarkenisi, selitti Juho.

— Joo, mutta se on suuri synti ja häpeä, että tuommoinen noin vankka ja
verevä mies makaa laiskana, kun työtä on saatavissa.

— Ei sitä täällä oltaisi, jos olisi vaatteet, että tarkenisi, puhui
Juho surkeasti.

— Etkö voi toimittaa itsellesi vaatetta ja maksaa kesällä, kun
ansaitset.

— Mistäpä niitä saa ja kukapa se minullekin velkaa uskoo.

— Laita vaan itsesi työhön ja sillä hyvä, sanoi herra lopuksi ja lähti.

— Pyh... tuumaili Juho herran mentyä.

Samanlainen syy se oli monella muulla mökkiläisellä, nimittäin, ettei
ollut kenkiä eikä vaatteita. Ja niillä, joilla ei ollut syytä, ne
tekeytyivät sairaaksi ja heittivät muita mutkia. Harvat olivat ne,
jotka lähtivät työhön kärttämättä ja muistutuksitta.

Mutta Matti, vaikk’ei ollut armopuitakaan saanut, läksi tukin
hakkuusen. Hänellä olikin vaatetta, että tarkeni, ja hänen kädessään
oli kirves oikein päin, että äkkiä romahti petäjä pitkäkseen.

Mutta Kumpulan Juho kävi yhä laiskemmaksi. Olisi luullut, että hän nyt,
kun sai syödä hyvää ruisleipää, alkaisi vähitellen työhön, varsinkin
koska hän päältäkin päin näytti peräti hyvin voivalta ja terveeltä.
Mutta ei, päinvastoin tuli hän yhä laiskemmaksi. Nyt kun pakkasetkaan
eivät enään olleet niin suunnattomia, ei hän viitsinyt puun tikkua
hakata. Henti sai toimittaa kaikki, Juho oli kuin ei häneen kuuluisi
koko asia. Pirtti pysyi siis edelleen hyvin kolkkona ja ilma kovin
epäterveellisenä. Nuorin lapsi, joka pitkin talvea oli kitunut, oli
tullut yhä huonommaksi ja laihtunut luurangoksi. Kerran oli Henti
käynyt pappilassa sille lääkkeitä noutamassa. Rouva oli häntä soimannut
huolimattomuudesta ja sanonut, että lapsi oli vilustumisesta taudin
saanut. Hän oli antanut rohtoja ja käskenyt niitä antaa lapselle sen ja
sen verran päivässä.

Mutta niistä ei ollut näyttänyt olevan mitään apua, sillä lapsi huononi
huononemistaan. Hoitoakin siltä raukalta puuttui. Sängyn loukossa sai
maata heinillä, vähä ryysyjä peitteenä. Henti ei ehtinyt häntä paljo
vaalimaan ja vanhemmat lapset eivät ymmärtäneet. Juho ei piitannut
mitään. Kun Henti häntä pyyteli sairasta vaalimaan, sanoi Juho:

— Paranee kai se minutta, jos on paratakseen.

Aamuin ja illoin kun äiti viipyi navetassa ja isä useinkin oli kylässä
tai nukkui, oli lapsella ikävä olla. Välisti pillahti itkuunkin ja
huusi äitiä. Pikku-Juho silloin juoksi navettaan äitiä käskemään.
Silloin oli aina rääkkymättä, kun sai olla äidin sylissä, mutta kun
äiti poistui, alkoi uudestaan huutamaan.

— Voi kun sinä raukka kuolisitkin, huokaili Henti usein.

Lisäksi muulle heikkoudelle alkoivat lapsen silmät vettä valumaan,
kävivät harmaiksi ja pieniksi. Siitä kävi Henti taas pappilassa ja
selitti miten lapsen silmät olivat surkeat. Rouva oli hänelle ankara
nuhteli kovin ja ilmoitti, että silmiin oli alkanut kasvamaan hine ja
että lapsesta tulee auttamatta sokea, jos sattuu elämään.

Se oli surkea tieto, mutta Juhoon se ei vaikuttanut vähääkään.

Muutaman viikon kuluttua näyttivät lapsen silmät harmailta ja sekavilta
ja sen voi selvästi huomata, ettei se nähnyt kuin nimeksi.

Silloin Henti usein öisin rukoili Jumalaa, että lapsi kuolisi, ettei
jäisi sokeana elämään tähän kurjaan ja kylmään maailmaan. Mutta näytti
kuin Jumala ei olisi kuullut hänen rukoustaan, sillä lapsi alkoi päivä
päivältä virkistymään ja tuli virkummaksi. Matin Kaisa Kumpulassa
joskus kävi, muut ihmiset eivät koskaan. Kaisa neuvoi yhtä ja toista
sairaan lapsen silmävoiteeksi, mutta niistä ei näyttänyt olevan apua,
melkein pikemmin vaan tuli sokeaksi.

— Olisi Jumalalla armoa, että kutsuisi pois tämän raukan, sanoi Matin
Kaisa taas kerran, kun oli Kumpulassa käymässä.

— Sitä minäkin olen Jumalalta rukoillut, sanoi Hentikin.

— Minulla ne ovat ne kakarat terveitä kuin pukkia, vaikk'ei niitä ole
tullut hoidetuksi hyvinkään häävisti. Kahdella nuorimmalla ei ole muuta
vaatetta koko talvena ollut kuin pikkunen paita. Välisti ovat juosseet
paitasillaan pakkaseenkin, vaan terveinä ovat pysyneet. Joutaisi niitä
meiltäkin joku kuolemaan, puhui Kaisa Hentille.

— Teillä onkin lämmin pirtti ja se se on pääasia, vaan tämä meidän,
joka on ollut kaiken talvea niin kauhean kylmä ja kostea. Siitä se
pääsi ensin vilustumaan ja alkoi kitumaan, puhui Henti itkun seasta.

— Kyllä minunkin uskoni on semmoinen, arveli Kaisakin.

— Vähemmällä sairastamisella täältä moni lähtee kuin tämä raukka, joka
on kaiken talvea kitunut, sanoi Henti.

— Sillä on Jumalalla monenlaiset tiet. Jumala tahtoo muistuttaa
ihmistä. Ehkä on tämä sinullekin huomautukseksi, että kääntyisit
Jumalan puoleen, hakisit lohdutusta Jesuksessa Kristuksessa, kurja,
puhui Kaisa, itkun seasta.

— On tämä niinkuin virkumpi, kyllä se siitä virkistyy ja alkaa elämään,
sanoi Henti.

Ja todella kävi niin, että lapsi virkistyi, ei kuollutkaan niinkuin
toivottu oli.

Jumalan tiet ovat selittämättömät.

       *       *       *       *       *

Kaaperin Kustissa oli ollut rentoa elämää siitä asti kun Kusti sai
patruunilta ruokavaroja. Kahvipannu oli lakkaamatta lämpimillä ja
ryynipuuroa syötiin. Mutta kun tavarat alkoivat pelottavaa kyytiä
vähetä, alkoi Kusti ja poika suksien tekoon uudelleen. Ilmat olivatkin
asettuneet, että tarkeni metsään suksipuita hakemaan.

Kylällä kerrottiin siitä paljon, kuinka rentoa elämää Kaaperin Kustissa
pidettiin ja siitä lurjuksen työstä, jonka Kusti oli patruunille
tehnyt. Mutta Kusti puolusti itseään sillä, että mitä lupasivat
ensin armopuita ja sitten eivät antaneetkaan, maksakoon nyt kunta
patruunille, häneltä ei patruuni saisi äyrin kuvaa.

— Tulisi tässä taas kevät ja kesä, toivoi Kusti eräänä päivänä, kun
valmisteli suksia.

Silloin ei enään ollut kahvia ollenkaan ja jauhotkin olivat lopussa.

— Tulee tästä kesä vielä tämänkin talven perästä ja hyvä kesä tuleekin,
paljon on tukkihommia, sanoi siihen poika.

— Kyllä kai hommia tulee ja jätkistä taitaa tulla puute, arveli Kusti.

— Kyllä sitä jätkän lihaa maailmassa on, tuumaili poika siihen.

Niin haasteli Kusti poikansa kanssa tulevasta keväästä höylätessään
suksia. Viimein tuli siinä puhe Ameriikkaan menosta. Sillä Kustin poika
oli kirjoittanut eräältä sukulaiseltaan "tikettiä" ja sukulainen oli
luvannut lähettää.

— Saas nähdä tuleeko sieltä sitä tikettiä ja milloin tulee? arveli
poika.

— Niin minun uskoni on, että tulee, tuumaili isä.

— Pois täältä pitää lähteä Ameriikkaan, sieltä sitä rahaa saapi,
täällä ei sen vertaa saa kokoon, että kerran kelvollisesti saisi olla
päissään, tuumaili poika.

— Sinne lähtisin minäkin, jos sinun ijälläsi olisin, mutta liian
vanhaksi joutui ihminen, arveli Kusti.

— Kun tiketin saan, niin silloin poika matkaan. Tämä mies ei käy kruunu
sinellissä eikä arvannostossa. Sieltä Amerikasta minä teille lähetän
rahaa, ettei teidän täällä tarvitse nälkää nähdä. Jahka minä vaan
piletin saisin, puhui poika.

— Mutta tänä kevännähän se sinulla on arvannosto, huomautti isä.

— Arvan minä käyn nostamassa, vaikka ykkönen tulisi, mutta sen perästä
ei tätä poikaa nähdä missään komppaniassa, se on viljanen vissi.

— Suurta hulluutta se olisikin ruveta ilman edestä kokonaiseksi
kolmeksi vuodeksi äkseeraamaan. Monta poikaa on mennyt Ameriikkaan
juuri sen vuoksi ja toisia menee.

— Joo, ja toisia siirtyy pois tästä saakelin Suomesta, jossa nälkä ja
pakkanen ahdistavat myötäänsä. Vaan Ameriikassa se on kesä aina, siellä
sitä ihminen rahaa saapi.

— Ja kirjoita sinä sieltä, että miten siellä on hauska elämä, varotteli
jo Kusti valmiiksi.

Niin siinä haastelivat aijotusta Ameriikka-matkasta, kun kylän
lautamies tallusteli sisälle, renki vieraana miehenä.

Kusti arvasi heti, että haaste sillä lautamiehellä nyt on, koska
vieraan miehen kanssa oli matkassa. Kusti ei ollut edeltäpäin arvannut
lautamiehen tuloa ja siksi ei ehtinyt mennä piiloon, mutta jos
olisi arvannut, kyllä olisi lautamies saanut panna kaikki konstinsa
liikkeelle, ennenkuin olisi saanut Kustin haastetuksi.

Mutta nyt ei auttanut enään piiloon meno, täytyi tyytyä ja olla
olevinaan levollisena. Ja Kusti olikin kuin ei muistaisikaan, että se
oli lautamies, joka pirtissä renkinsä kanssa istui.

Eikä lautamies näyttänyt olevan hopussa haastamaan, siinä jaaritteli
vaan yhtä ja toista ja ihmetteli Kustin suksien tekoa.

— Nämä tämän puolen sukset ovat niin kysytyltä siellä etelässä, että
niitä ostettaisiin vaikka kuinka paljon, sanoi lautamies.

— Niinhän ne kuuluvat olevan. Kaikkia ne herrat hoksaavat, kun sen
hiihtokilpailunkin, sanoi Kustikin.

— Se kuuluu nyt olevan niin mallissa Oulussakin, että kaikki hiihtävät,
röökynätkin.

— Niinhän se kuuluu olevan.

Ja parasta aikaa kun juttelivat siitä hiihtourheilusta, niin lautamies
kesken kaikkea sanoi:

— Kurikan isäntä haastattaa sinua halkojen, aidaksien ja metsän
varkaudesta. Käräjät alkavat ensi maaliskuun 13 päivänä Riemulan
kestikievarissa tässä kylässä.

— Vai niin, mutta ei tainnut sattua. Luulenpa että on Kurikalla
vaikeanlainen näyttää todeksi, että minä olisin häneltä mitään
varastanut, sanoi Kusti ja pysyi vallan levollisena.

Poikakin pysyi niin rauhallisen näköisenä, niin kuin asia ei ensinkään
koskisi häntä.

— Tämä on ankara asia ja minä vaadin Kurikan edesvastaukseen
kunnianloukkauksesta, kun tässä käräjille tullaan, uhkaili Kusti.

— Niin, en minä tiedä, minä olen tehnyt velvollisuuteni ja muu ei kuulu
minulle.

— Ei ei, mutta se ei ole niin helppo asia, että soimata lähimmäistään
varkaaksi, se pitää myös näyttää toteen, sanoi Kusti mahtavasti.

— Kehui se Kurikka, että hän voipi todeksi todistaa, että sinä olet
halkoja heidän halko-vajastaan öisin ottanut.

— No, se nähdään sitten käräjillä, sanoi Kusti ja hän näytti niin
levolliselta, että lautamieskin arveli Kustin viattomaksi.

Mutta lautamiehen mentyä oltiin kauvan aikaa äänettöminä.

— Olisiko kukaan nähnyt? arveli poika.

— Sitä en usko, siksi olen ollut varovainen, tuumaili isä.

— Antaa sitten Kurikan koettaa.

— Niin tehköön. Minä hyvin tiedän, kuka hänen aitaansa polttaa, mutta
minä en puhu mitään, sanoi Kusti.

— Saa nähdä keitä kaikkia hän haastattaa vieraiksimiehiksi.

— Luultavasti Kumpulasta, Toikalta ja kenties Matin Kaisankin, mutta ne
eivät mitään tiedä.

Mutta levottomana Kaaperin Kustissa kuitenkin oltiin, varsinkin äiti
ja poika. Kusti ei niinkään. Häntä oli ennenkin syytetty oikeudessa
näpistelemisestä, mutta hän oli pelastunut kuin poika ja niin toivoi
nytkin pelastuvansa. Mutta eivät he kenellekään kertoneet, että he
olivat haastetut.

Eräänä päivänä, kun käräjät jo olivat lähellä, tuli Kurikan isäntä
Kaaperin Kustiin. Hän oli luullut, että Kusti, tuntien syyllisyytensä,
tulee puheille, tunnustaa rikollisuutensa ja rukoilee anteeksi. Mutta
Kurikka odotti turhaan. Kusti ei tullut. Hän päätti itse lähteä käymään
Kustin puheilla.

— Tunnustaisit varastaneesi halkoja ja polttaneesi aitaa, jättäisin
minä asian sikseen, sanoi hän Kastille.

— Viheliäinen lie sinun halkojasi tai aitaasi polttanut, sanoi Kusti
ylpeästi.

— Sinä siis haluat, että minun pitää vetää oikeuden eteen sinut...
tästä tulee kallis juttu sinulle, Kusti, uhkaili Kurikka.

— Anna tulla vaan.

— Minulla on vieraita miehiä, jotka ovat nähneet. Kanne tulee
täydellisesti toteen näytetyksi.

— Ann' tulla vaan, tämä mies ei hätäile.

— No koetamme! sanoi Kurikka ja lähti pois.

— Mistähän siepannet todistajat? huusi Kusti hänelle.

Sinä iltana oli lautamies taas renkinsä kanssa liikkeellä.

Hän oli haastamassa todistajia juttuun.

Ensiksi poikkesi hän Kumpulaan.

Juho valmisteli lintu-häkkiä. Henti hoiti sairasta lastaan.

Juho lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan, sillä hänellä ei ollut puhdas
omatunto.

Lautamies haastoi heidät todistajiksi.

— Ja siihen asiaan minä en tiedä mitään, sanoi Juho ja päästi
helpotuksen huokauksen.

— En tiedä minäkään, sanoi Hentikin,

— Oikeudessa se kuullaan, sanoi lautamies, yritti lähtemään, mutta
kysyi:

— Onkohan se tuo Matti kotona?

— Ei ole, siellä on vieläkin tukinhakkuussa.

Ja lautamies meni Toikalle, haastoi Iisakin ja Helenankin todistajiksi.

— Minä en mitään tiedä, sanoi Iisakki, mutta Helena hymyili
salaperäisesti.

Ja lautamies siirtyi siitä Matille, haastoi Kaisankin samaan juttuun.

— Mistä minä tietäisin, joka en ole käynyt koko talvena kuin yhden
kerran Kustin tuvalla, sanoi Kaisa.

Samana iltana kävi lautamies vielä haastamassa Suvitien Jaakon
vaimoneen ja erään ruoti-ukon, Pitkäksi Pekaksi kutsuttu.

Mutta Kusti sai myöskin kuulla keitä oli haastettu todistajiksi ja hän
rupesi hiukan pelkäämään asiaa.

Saadakseen jotakin lohdutusta omalletunnolleen läksi hän käymään
Kumpulassa ja päätti urkkia Kumpulan väeltä tietoja. Sen hän jo
edeltäpäin arvasi, ettei Kumpulan väki mitään tiennyt, ja jos
tietäisivät, silloin sopisi hänen antaa Juhon aidaksien ja ladon
parsien varkaus ilmi.

Otti siis asian puheeksi.

— Hukkaan se yritys menee, se on vissi. Eikä sitä Kurikka ole
tehnytkään kuin pelottaakseen sinua. Olisi se tähänkin kuulunut, jos
joku olisi nähnyt sinut liikkeellä. Mene vapaasti oikeuteen, ei Kurikka
voi näyttää kannettaan todeksi, lohdutti häntä Juho.

— Varma minä siitä olen, etteivät ne vieraatmiehet mitään tiedä. Mutta
tuo Toikan Helena, joka on minun vihamieheni, se saattaa todistaa mitä
tahtoo, sanoi Kusti.

— Sinä jääväät Helenan. Hän on sinun vihamiehesi, hän ei kelpaa
todistamaan, tiesi Juho sanoa.

— Juuri niin. En ollut huomatakaan, sanoi Kustikin hyvillään.

— Mitähän varten se Kurikka Pitkän Pekankin on haastattanut? kysyi Juho.

— En ymmärrä. Lystiksensä luultavasti. Pekka ei ole nähnyt minua koko
talvena. Kerran on käynyt meillä, mutta silloinkaan minä en ole ollut
kotona, vastasi Kusti.

— Vapaasti sinä saat mennä käräjille, Kurikka saa pitkän nokan.

— Niin on minunkin uskoni.

Ja paljoa helpommalla tunnolla lähti Kusti kotiaan päin kävelemään.

Mutta mennessään Toikan sivu, osui Helena olemaan pihalla

— Taitaapa sinulle tulla tilinteko talvellisista vehkeistäsi, sanoi
Helena.

— Älä huoli koko asiasta sinä, vastasi Kusti.

— Minä olen myöskin haastettu vieraaksimieheksi ja kuka tietää, Kusti,
mitä täällä tiedetään, arveli Helena.

— Mitähän sinäkin tietänet, vanha portto, sanoi Kusti vihasena.

— Sinä portto olet ja sinun sukusi sen vietävän länki-sääri, haukkui
Helena vastaan.

— Ähä, koskipa sinuun, sinä häntyri. Muistatko mitä sinä Korte-Salmon
kanssa hommasit, kun Iisakki oli metsäkylässä höyläämässä? sanoi Kusti
taas vuorostaan ja läksi kotiaan päin.

Helena koetti huutaa hänelle jotakin hävitöntä jälkeen, mutta Kusti ei
enään kuullut.




9.


Käräjät olivat kuin suuret juhlat tai markkinat. Käräjätaloon
kokoontui kylän joutilas väki tupakoimaan ja juttuja kuulemaan.
Oli niin hauskaa ja mukavaa isossa väkijoukossa, jossa väiteltiin,
selitettiin, kirottiin ja pauhattiin monella lailla. Pihalla ja
nurkkain takana seisoi miehiä ja vaimoja kuiskutellen ja hartaasti
haastellen. Siellä joko asianomainen antoi neuvojaan todistajalle tai
hieroivat asianomaiset sovintoa asiastaan, joka alkujaan oli ollut
peräti pieni. Väen-tuvassa taas oli hauskaa yllin kyllin. Sieltä sai
lakkaamatta ostaa kuumaa kahvia, vankkoja vehnäspullia ja monenlaista
muuta hyvyyttä. Lakkaamatta keitettiin uutta kahvia ja lakkaamatta
istui pitkän pöydän luona kahvinjuojia. Ja väittelyä ja selvityksiä,
kehumista ja naurua kuului joka nurkasta.

Niin oli siellä hauskaa.

Ja toisessa rakennuksessa, pihan toisella puolen, istui oikeus.
Oikeuden porstuaan koetettiin pakkaantua, että saisi tietää mitä siellä
sisällä keskusteltiin. Ja ne, joiden onnistui päästä ovea lähelle,
ne kuulivat suunnille mitä oikeudessa sanottiin, kuulivat tuomarin
karjuvan ja asianomaisten valehtelevan vastaan. Oli siis oven takana
erinomaisen hauskaa, varsinkin silloin kun joku mieltä jännittävä
asia oli käsiteltävänä. Kyläläiset olivatkin hyvät ottamaan selkoa
minä päivänä se ja sekin merkillinen asia oli tutkittavana. Semmoisia
asioita olivat varsinkin rikos- ja murhajutut. Äpärälasten hoitoa
koskevia ja vähäisiä tappelusjuttuja kuunneltiin myöskin hartaudella ja
sellaisina päivinä oli käräjätalossa väkeä kuin markkinoilla.

Kurikan isännän nostama kanne Kaaperin Kustia vastaan oli herättänyt
tavallista suurempaa huomiota, koska kukin oli vallan utelias
tietämään, miten Kusti asiasta selkenisi. Tiesivät nimittäin kaikki
ihmiset, että Kusti oli näpistelijä ja usea olisi sydämestään suonut,
että Kusti kerrankin saisi sopivan muistutuksen lurjuksen töistään.

Oli siis koko kylällä tietona minä päivänä Kustin asia oli oikeuden
tutkittavana. Ja aamulla jo paljoa ennen kun oikeus oli istunut, alkoi
väkeä kokoontumaan käräjäpaikalle. Uteliaisuus veti sinne semmoisiakin,
jotka jättivät työnsä siksi päiväksi ja, nauttien hauskaa vapautta,
seivästelivät pihalla ja tuvassa.

Olivat myös saapuneet molemmat asianomaiset itse ja kaikki haastetut
vieraatmiehet.

Kumpulan Juho oli saanut lainata Matin vanhat vaatteet ja Toikan
Iisakilta oli hän saanut kengät. Henti oli saanut Matin Kaisalta hameen
ja röijyn ja Kustin eukolta huivin. He istuivat molemmin penkillä väen
tuvassa, äänettöminä kuunnellen jaarituksia.

Toikan Helena istui perimmäisessä sängyssä ja rähisi ja selvitti kovin.
Iisakki oli ostanut sikarin ja, istuen aivan oven suussa, askarteli hän
savuja henkeensä ja oli ääneti.

Matin Kaisa haasteli kahvinkeittäjän kanssa, suussaan iso, ryöhyävä
piippu.

Mutta penkillä sivuakkunan luona istui Kaaperin Kusti ja kovin oli
hän viattoman ja viisaan näköinen. Väliin alkoi hän syyttömyyttään
ilmituomaan ja vannoi ei kertaakaan Kurikalta puita varastaneensa.
Ihmetellen ja suu auki häntä kuunneltiin ja paljon sai Kusti
puolustajia. Kustin vieressä istui hänen poikansa, joka hänkin oli
tullut kuuntelemaan asiain menoa, mutta Kustin vaimoa ei näkynyt. Ja
yleisenä keskusteluaineena oli nyt Kustin asia. Monelle haaralle sitä
arveltiin ja kova oli rähinä ja väittely, koska kukin tahtoi ilmaista
käsityksensä asiasta...

Mutta porstuassa haasteli Kurikan isäntä lautamiehen kanssa, haasteli
sipittäen etteivät muut kuulisi. Ja näkyi lautamies usein pudistavan
päätään vastaukseksi.

Oli jo useita asioita käsitelty, mutta Kurikan asiaa ei vielä oltu
huudettu.

— Taitaapa vasta jälkeen puolenpäivän ottaa Kurikan asian, arveltiin.

— Siitäpä kohta näyttää.

Mutta samalla kuului vanhan rättärin jymeä ääni huutavan:

— Talokas Heikki Kurikka ja mäkitupalainen Kustaa Hyttinen...

Vilkas liike syntyi väkijoukossa pirtissä.

Kurikka paranteli kaulahuiviaan ja Kusti korjaili rintaansa, että ääni
kulkisi.

Ja juoksujalassa lie menivät pihan toiselle puolelle käräjätupaan.
Mutta heitä seurasivat kaikki todistajiksi haastetut sekä liuta poikia
ja vanhempaa väkeä utelijaina kuuntelijoina. Mennessään pihan poikki
kuiskasi Kurikka jotakin Kustin korvaan, mutta ei kuultu mitä Kurikka
sanoi.

Oikeuden etehisessä koetti rättäri kyytitä liikaa väkeä pois, mutta
huonolla menestyksellä.

Kun asialliset tuokion olivat olleet oikeudessa, käskettiin todistajat
sisälle. Kusti koetti jäävätä Toikan Helenaa, mutta kun ei ollut
tarpeeksi todistajia, että Helena oli Kustin vihamies, katsottiin
Kustin jäävi-muistutus jonnin joutavaksi ja Helena sai todistaa.

Sitten vannoivat vieraatmiehet ja saivat astua ulos oikeudesta.

Ensiksi sai Kumpulan Juho todistaa.

Oikeuden oven takana oli kymmeniä korvia terotettuna, että mitä Juho
nyt tietää todistaa.

Kauvan tutki häntä tuomari, tutki ja mutkitteli sinne tänne, vaan Juho
ei sanonut tietävänsä mitään.

Mutta tuomari ei helpottanut vähällä. Hän tutki ja kyseli moneen
ristiin, mutta Juho ei ilmaissut mitään, ei sitäkään sanonut, että hän
kyllä monesti oli nähnyt halkoja Kaapelin Kustin pihalla, ei sanonut,
vaikka tiesi.

Viimein sai Juho mennä.

Mutta oven takana oli kuultu kaikki.

Nyt tuli Hentin vuoro mennä todistamaan.

— Älä sekotakaan vaan asiaa, sanoi Juho hänelle.

Mutta Henti ei osannutkaan olla niin varovainen ja joutui hän monesti
solmuun vastauksiensa tähden.

— Minä pyydän oikeuden kysymään todistajalta, eikö todistaja ole nähnyt
halkoja poltettavan Kaaperin Kustissa? muistutti Kurikka.

Tuomarin kysymykseen vastasi Henti:

— Olen kyllä nähnyt, vaan minä en tiedä ovatko ne olleet Kustin omia
tai varastettuja, vastasi Henti.

Vielä sittenkin uteli häntä tuomari, uteli moneen ristiin, mutta
vihdoin sai hänkin mennä.

Nyt tuli Toikan Iisakin vuoro. Iisakki puhui suoraan ja empimättä ja
kun hän oli sanonut järkähtämättä, ettei hän mitään tiennyt, päästi
tuomari hänet pitemmittä mutkitta.

Nyt tuli Helenan vuoro. Oven takana terotettiin korvia yhä tarkemmiksi.

Helena alkoi selvittää ja porista, ettei tuomari ehtinyt seurata hänen
puhettaan.

— Puhukaa harvempaan, että voin seurata, muistutti tuomari.

Mutta Helena laski tulemaan, sotki puuta heinää, mutta itse asiaan
hänkään ei tiennyt mitään.

— Tietääkö todistaja onko vastaaja varastanut kantajalta halkoja tai
polttanut aitoja? karjasi tuomari hänelle.

— On tietenkin. Mistä niitä halkoja muuten olisi Kustissa ollut? sanoi
Helena.

— Todistaja ei tiedä ovatko ne halot, joita hän on meillä nähnyt,
Kurikan halkovajasta otettu, muistutti Kusti.

— En minä sitä tiedäkään, vaan ei niitä kunniallisella tavalla ole
saatu, sanoi taas Helena.

Ja taas hän alkoi sotkea ja selvittää monen vuoden vanhoja tapahtumia.
Vihdoin tuomari hänelle vimmastui ja käski mennä herran nimeen.

Nyrpein nenin palasi Helena etehiseen ja kovin karvasteli sydämessä kun
kuuli naurun tirskumista.

Matin Kaisa huudettiin nyt.

Kaisakaan ei tiennyt mitään.

Pitkää Pekkaa taas tutkittiin kauvan, mutta ei tiennyt mitään.

— Minä pyydän asian lykättäväksi tuleviin käräjiin, jolloin hankin
uusia todistajia. On monta, jotka ovat paikkakunnalta poissa, joita ei
ole saatu haastetuksi, sanoi Kurikka.

— Parasta, että oikeus tekee päätöksen. Kantajalla ei ole kuin koiruus
mielessä, eikä hän voi näyttää tyhjää asiaa milloinkaan, sanoi Kusti.

Mutta oikeus lykkäsi asian seuraaviin käräjiin, jolloin Kurikka saisi
tuoda todistajia kanteensa toteennäyttämiseksi. Kusti määrättiin
olemaan saapuvilla tuomisen uhalla.

Mutta kun asia oli päättynyt ja kaikki taas kokoontuneet väentupaan,
alkoi siellä korvia särkevä poru ja huuto. Kusti ja Kurikka soimailivat
toinen toistaan. Kurikka haukkui vieraitamiehiäkin, etteivät sanoneet
mitä tiesivät ja Toikan Helena soimaili tuomaria, joka muka ei ollut
ollut Helenalle mieliksi, vaan karjunut ja huutanut kuin huuhkain.

Kaaperin Kusti osti kahvia itselleen ja pojalleen sekä sikarit, jotka
he mahtavasti sytyttivät palamaan. Kumpulan Juhollakin osui olemaan
viiden pennin lantti ja hänkin osti sikarin.

— Minä sanoinkin heti Kurikalle, että et sinä sentään tyhjästä asiaa
saa, vaikka rikaskin olet. Laki se on köyhänkin puolella, haasteli
Kaaperin Kusti.

— Luuli, että hän haasteella pelottaa, sanoi poikakin.

— Ei ole asia vielä päättynyt, Kusti, kukaties mitä tulevissa käräjissä
tiedetään, sanoi Kurikka siihen.

— Vaikka hakisit todistajia maailman ääristä, niin tyhjään raukeaa,
sanoi Kusti.

— No koetetaan, uhkasi Kurikka.

— Koeta, koeta! pani Kusti vaan.

Pitkän aikaa jamasivat Kurikka ja Kusti, mutta lopulta joutui Kusti
sanasille Toikan Helenan kansaa. Molemmin puolin laskettiin tulemaan
mitä ryötimpiä soimauksia.

Ja väki heidän ympärillään kuunteli hartaasti ja nauroivat. Lopulta
alkoi Kaaperin Kustin poikakin haukkumaan Helenaa ja nousi siitä tulta
tuiskiva sanakiista, jossa kumpikin kuuli nimensä.

— Mitä sinäkin... Koko talven olet syönyt vanhempiesi kera patruunin
jauhoja... nälkään olisit muuten kuollut. Ei kannata sinun puhua
mitään... sinulla ei ole omia kenkiä edes jalassasi soimaili Helena,
soimaili ja huusi.

— Eipä ole vaan sinulta käyty kenkiä lainaamassa, puolusti poika.

Mutta vaikka isä ja poika yhdessä olivat Helenaa vastaan, eivät he
sittenkään riittäneet haukkumisessa. Sillä Helena paapotti niin
sukkelaan, etteivät ehtineet puoliinkaan vastata. Ja kun väkijoukko
siinä ympärillä vielä nauroi ja riemuitsi, innostui Helena yhä enemmän,
ettei lopulta enään tiennyt mitä sanoi.

Mutta Kusti pitikin korvansa auki ja kun Helena hoksaamatta soimasi
Kustia viiden kertaiseksi varkaaksi, huusi Kusti:

— Kuulittehan, hyvät ihmiset! Hän sanoi minun Saarelan kamarista
varastaneen voita! Kuulittehan?

Joku väkijoukosta vastasi, että miks'ei, kyllä se kuultiin.

— Jaa, jaa Helena, siitä tulee sinun tehdä selvä tulevissa käräjissä,
sanoi Kusti siihen Helenalle.

Helena ensin hämmästyi, vaan sanoi sitten rohkeasti:

— En minä sitä sanonut, että minä olen nähnyt sinun varastamassa, vaan
niin on sanottu.

— Sinä sanoit suoraan, että minä olen varastanut ja sen sinun pitää
näyttää toteen akka, sanoi Kusti ankarana.

— Enhän ole niin sanonut? kysyi Helena ja kääntyi väkijoukon puoleen
siltä puollustusta saadakseen.

Mutta kaikki ne, jotka pitivät Kustin puolta, huusivat:

— Olet kyllä sanonut. Älä väitä!

Silloin Helena muuttui vaaleammaksi ja hänen notkea kielensä ei enään
löpöttänyt niin sukkelaan kuin ennen.

Iisakki oli penkillä äänettömänä kuunnellut vaimonsa ja Kustin
torailemista, nyt nousi hän ylös, tempasi Helenaa lujasti kädestä ja
sanoi:

— Ala lähtemään täältä!

Ja niin he menivät, Helena varsin nolona.

— Taitaakin akka olla päivillä, kun Iisakki suuttuu, sanoi pitkän
äänettömyyden perästä Kumpulan Juho.

Mutta väkijoukko alkoi nyt yksimielisesti kehottamaan Kaaperin Kustia,
että haastaa Helenan käräjiin vastaamaan hävittömästä haukkumisestaan.

Ja Kusti innostui ja sanoi:

— Epäilemättä. Vaikka housut jalastani menisivät, niin minä näytän
Toikan pruustinnalle mitä muksu markkinoilla maksaa.

— Niin juuri, Kusti. Opeta sitä kelvotonta haukkumaan ihmisiä,
huudettiin Kustille monesta kurkusta.

— Opetanpa tietenkin, huusi Kusti.

Vaan myrsky ei hankkinut loppua ollenkaan, rähinää ja melua yhä riitti,
koska kullakin oli ajassa varaa oleskella käräjätalossa.

Viimein lähtivät Kusti, poikansa ja Kumpulan Juho pois. Henti oli jo
mennyt, heti kun pääsi oikeudesta.

Kusti oli jo polttanut loppuun sikarinsa, samoin poika, vaan Kumpulan
Juho sammutti sikarinsa pään ja pani poskeensa ankaraksi mälliksi.

— Saisi se Helena aikalailla siitä soimaamisesta, arveli Juho
taipaleella Kustille.

— Jaa... minä en heitä sitä asiaa vaikka housut jalastani menköön,
uhkasi Kusti.

— Pahahan se on Helena suustaan, arveli Juho taas siihen.

— Kuinka hävittömästi se on haukkunut sitä sinunkin vaimoasi ympäri
kylää, pappilassakin, sanoi Kusti.

— Haukkukoon.

— Sinä et taida tietääkään minkälaisia huhuja se on matkaan pannut?

— Olen minä niitä kuullut, mutta en minä niistä huoli, tuumaili Juho
vaan.

— Sinä olet aikanen lehmä mieheksi. Jos minun vaimoani olisi niin
soimannut niin... sanoi Kusti.

— Valettahan se on kuitenkin, niin mitä siitä alkaa käräjöimään.

Niin haastellen olivat he saapuneet kotoa lähelle. Tiellä tulla viuhkoi
heitä vastaan kylän kauppias, aina hauska ja leikkisä mies.

— No, kuinka kävi, Kusti? Joko saatiin selville, että olet halkoja
varastanut? kysyi hän leikillisesti Kustilta.

— Hyvin kävi. Plöröksi meni koko asia. Mitä kauppiaalle itselle kuuluu,
tuumaili Kusti.

— No eipä erinomaista. Terveenä ollaan. Sanomalehdestä luin vastikään,
että kaikille niille, jotka tänä talvena ovat hevosen lihaa syöneet,
antaa kruunu ison palkinnon, sanoi hän, mutta suupielissä näkyi naurun
ryppyjä, vaikka koettikin konna levollisena valehdella.

Kusti heti epäili asian todellisuutta, mutta Kumpulan Juho piti täytenä
totena.

Ja kauppias jatkoi matkaansa.

— Jos asia niin on, niin sinua se taas Juho vetelee hyvin, sanoi Kusti.

Juho ei ihmeissään osannut mitään puhua.

— Olisi sen tiennyt, niin olisi pitänyt syödä konin lihaa koko talvi,
arveli Kustin poika.

Mutta nyt olivat he saapuneet Kumpulan luo. Juho kääntyi mökilleen,
mutta Kusti poikineen jatkoi matkaansa omalle pirtilleen.

— Mitä siellä niin kauvan viivyit? kysyi Henti Juholta.

— Oleskelin vaan. Mikä täällä on hätänä? puhui Juho rauhallisesti.

— Ei ole heiniä vähääkään, eikä puun tikkua, sanoi Henti ja puhui
sitten itkun seasta:

— Täällä kävi taas Kurikkakin noista lehmistä haukkumassa. Ja kun näki,
ettei ollut heiniä karvaakaan, uhkasi heti lähteä Järvelän puheille,
että lehmät kuolevat. Ja kyllä kai ne kuolevatkin. Minä en jaksa lähteä
suolle heinään. Ellet itse mene, niin kuolkoot. Minä olen niin kipeä
taaskin.

— Syönythän sinä olet aamulla, mikä sinua vaivaa?

Juho osui olemaan virkummalla tuulella kuin Henti luulikaan. Syömättä
lähti hän heinään suolle ja haasteli lähtiessään:

— Minulla se olisi taas hyvä asia, mutta enpä sano.

Ja niin hän meni.

Henti alkoi vaalimaan kipeää lastaan, jonka silmät nyt olivat aivan
harmaat, ettei enään tuntenut äitiäänkään.

— Sokea siitä tuosta raukasta tuli, huokaili Henti.

Toiset lapset tahtoivat ruokaa.

Mutta vähässä olivat taaskin eväät. Ei ollut enään jauhoja ollenkaan,
leipiä oli vielä joku. Hevosen lihakin oli loppunut.

Henti taittoi palasen kullekin lapselle, taittoi itselleenkin murusen
ja koetti suolan kanssa syödä, vaan sairaaksi kun tunsi itsensä, ei
syönti tahtonut käydä.

Kun Juho palasi heinästä, toi hän tullessaan vankan sylillisen puita,
joita oli kopsinut heinäin päälle korvesta.

— Näistä se tulee ilonen iltavalkea, sanoi hän kun kantoi puita
pirttiin.

— Jumalan kiitos, että nämä ilmatkin alkavat lauhtumaan, sanoi Hentikin
vähän paremmalla tuulella. ‘

— Kyllä tästä nyt keväimeen päästään, vaikka konttaamalla, arveli Juho.

— Saarelan emäntä on luvannut antaa kehräyksiä... aina sitä silläkin
vähän saisi, kun tervennä pysyisi, sanoi Henti.

Illempana Juho sitten ilmoitti Hentille, mitä kruunu on luvannut
niille, jotka hevosen lihaa ovat syöneet.

— Se nyt taitaa olla taas valetta, arveli Henti.

— Täysi tosi... kauppias minulle sanoi, että sanomalehdissä on niin
ollut, sanoi Juho.

— En minä sitä voi uskoa, mutta hyvä olisi, jos tosi olisi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä kulki Juho mökistä mökkiin, talosta taloon
selvittämässä, että kruunu on kaikille niille, jotka hevosen lihaa ovat
tänä talvena syöneet ja syövät, luvannut suuren palkinnon. Sitä hän
selvitti ja selvitti, vaikka hänelle naurettiin vasten silmiä. Lisäksi
vielä kehui joka paikassa, etteivät muut saa palkintoa kuin hän, muut
eivät ole syöneet kuin hän.

— Mutta ainahan sinä olet kieltänyt, ettet ole syönyt itse, vaan
koirallesi syöttänyt, sanottiin hänelle.

— Minä saatan näyttää todeksi, että minä olen itse syönyt väkeni kanssa
kaikki sen Saarelan ruunan lihat, sanoi Juho siihen.

— Onpa se hyvä, että nyt itse tunnustat.

— Paljon siinä olikin syömistä, hätä olisikin muuten ollut, arveli Juho.

Ja joka taloon, johon tuli, kehui hän, että paljon oli syömistä siinä
Saarelan ruunassa.

Viimein päätti hän käydä Järvelässä tiedustelemassa, milloin palkinto
tulee.

— Polonen mies! Kuka sinulle niin on sanonut, kysyi Järvelä häneltä.

— On sitä monikin kylällä puhunut.

— Mene nyt kotiasi, äläkä anna enään itseäsi pilkata. Joku konna on
sinua kiusataksesi nostanut semmoisen huhun, sanoi Järvelä.

Juho ei mielinyt Järvelääkään uskoa, mutta kun Järvelä toistamiseen
sanoi, uskoi hän lopulta ja palasi kovin nolona kotiaan päin.
Mennessään mökkien sivu, huusivat hänelle jotkut:

— Joko sait palkintoja konin lihan syönnistä?

Mutta nolona ja vastaamatta käveli Juho kotiaan päin.




10.


Kumpulassa oli taaskin hätä. Hevosen liha oli loppunut ja armopuista
saadut jauhot syötynä. Hentin oli onnistunut saada kehrättäviä ja siten
vähän ansaitsi. Juhonkin oli täytynyt alkaa kovertelemaan kapustoita
ja lusikoita, vaan ruman mallisia kun olivat, täytyi hänen ne myydä
polkuhinnasta ja sittenkään ei niistä moni huolinut.

Oli siis Kumpulassa hyvin laihat keitokset ja Juhokin eleli
päiväkaudet, ettei muuta kuin tupakkaa puri. Armopuista olisi ollut
vielä saatavaa, vaan ei luvattu antaa ennenkuin keväämpänä. Mutta Juho
kärsi nälkää kuin mies, ennen aikoi kaatua ja kuolla ennenkun lähtisi
taloihin töihin.

Mattikin oli saapunut tukkimetsästä ja ansainnut aika hyvin. Aikahyvin
kai oli ansainnut, koska oli kahvipannunkin tuonut piilosta, että
Kaisakin sai kuuman kupin syntisen sydämensä vahvistukseksi.

Saarelan isäntä oli käynyt hakemassa Mattia sahaamaan lankkuja ja
lautoja uuden pytinkinsä tarpeeksi. Matti oli luvannut alkaa jos
Kumpulan Juho alkaa kumppaniksi, koska ei kukaan Matin mielestä ollut
niin hyvä alta-sahaaja kuin Juho.

— Kun sen saisikin liikkeelle, arveli Saarela Matin puheesen.

— Eiköhän Juhollakin ala olla pakosta, arveli Matti.

Saarela lähti siis Kumpulaan ja esitteli asian Juholle.

— Paljonhan me Matin kanssa olemme sahanneet. Herralan uudessa
pytingissäkin on kaikki laattialankut minun ja Matin sahaamia. Joshan
yrittäisi. Huonot minulla on kengät.

— Saat minulta kengät lainaan, lupasi Saarela.

— No, kun kengät annatte, niin... lupasi Juho.

Mennessään Saarela ihmetteli, että Juho lupasi.

— Taitaa nälkä viimein käskeä, arveli hän.

Ihmetteli sitä Mattikin ja Henti kaikkein enimmän.

— Rahaa tarvitsee... kevät tulee ja linnut alkaa laulella, sanoi Juho
Saarelan mentyä.

— Niin on ja tukkien kuletus alkaa ja sinulla ei ole kenkiä että
kulotukseen kykenet, sanoi Henti.

— Ei ole hätää enään. Kuukauden päästä paistaa aurinko jo korkealta,
maa käy täplikkääksi ja linnut laulelee. Loppuu viimein tämäkin talvi,
loppuu perhana olkoon viimein, puheli Juho.

Seuraavana päivänä alkoivat he jo Matin kanssa sahaamisen ja reimasti
kävi työ, sillä Juho oli kelpo työmies, kun laiskuudeltaan vaan sai
valtaa.

       *       *       *       *       *

Kaaperin Kustissakin elettiin tavallisesti, sillä suksista saivat he
paljon rahaa. Ei ollut hätäpäivää.

Mutta arvannoston aika läheni ja tuli Kustin pojan lähteä arpaa
nostamaan.

Kustin poika oli kookas mies, komeavartaloinen ja pulska muutenkin, ei
ollut epäilemistäkään, ettei hän kelpaisi sotamieheksi.

— Koeta sanoa, että sinulla on rinta kipeä, sanoi Kusti lähtiessä
pojalle.

— Ei niille taida auttaa mikään, vaan vissi se vaan on, ettei kanna
tämä poika kruunun harmajaa takkia, puhui poika rennosti.

Itkusilmin sitten erkanivat. Suksilla poika lähti, sillä ei ollut
vallan pitkä matka arvannostopaikalle.

Levottomalla mielellä oli Kusti koko ajan kun poika oli arvannostossa,
ei saattanut öitänsäkään nukkua, vaan valvoi ja mietiskeli. Sitä hän
enimmän pelkäsi, että jos ei Amerikasta tulokkaan tikettiä, että
ainakin joutuu moneksi vuodeksi ilman edestä kruunua palvelemaan. Sitä
hän mietti ja arveli ja epäili. Hän koetti väliin lohduttaa itseään
sillä, että poikansa edes pääsee reserviin... vaan kovin ikävältä
tuntui sekin.

Ja kovin levottomin mielin vartoi hän poikansa kotiintuloa ja akka teki
itkua ja valitteli...

Mutta ennenkun poika ehtikään kotiaan tuli jo kulkevien matkassa tieto,
että Kustin poika oli nostanut ensimmäisen arpanumeron. Ja kehuttu oli,
että siitä miehestä tulee komea sotilas.

Kusti pillahti akkansa kanssa katkeraan itkuun;

Seuraavana päivänä tuli poikakin. Oli ryypännyt hyvänlaisesti, että oli
hauskimmallaan humalassa.

— Helee, hyvää kuuluu, huusi hän jo ovella, että kaikui ja heti
ensimmäiseksi tarjosi isälleenkin lasia, että ottaa ryyppy. Ja
mielelläänhän Kustikin kipeään sydämeensä kumosi lohdutusta.

Selvitti poika sitten kuinka onnettomasti kävi hänelle. Mutta sitten
hän iloisesti suori takkinsa povitaskusta kirjeen ja huusi:

— Hyvää kuuluu Amerikasta... tiketti tulee kohta... tässä on preivi.

Kusti akkaneen ihastui ikihyväksi.

— Mutta siitä Ameriikkaan menosta ei saa puhua sanaakaan, varotti Kusti.

— Eipä tietenkään, sanoi poikakin.

Alkoivat he sitten yhdessä tutkimaan kirjettä ja luvattiin siinä, että
tiketti heti pannaan postiin.

— Heti kun vesi auki tulee, niin heti...ennen Juhannusta jo lähden,
sanoi poika.

— Ehdit käydä tukkijoella matkarahoja ansaitsemassa, sanoi isä.

— Juuri niin... hyvin sopii. Katsotaanpa kantaako tämä poika kruunun
harmajaa haaratakkia kahden kiven ja kannon välissä... he, he.

— He, he, nauroi isäkin.

Mutta kylällä ei tiedetty mitään mitä Kustin poika hommaa, ei oltu
kuultu, että hänelle tiketti tulee. Vaan kaikille näytti olevan mieleen
se, että poika oli ensimäisen numeron nostanut.

— Siellä sekin poika oppii huutia tietämään. Onkin kasvanut siinä
pirtillä kuin metsän peto, vaan annappas kun kruunun kouriin joutuu,
niin eiköhän eikene, sanottiin, ja sanottiin se pojalle itsellekin ja
Kustille siitä usein mainittiin. Mutta Kusti poikineen piti Ameriikkaan
menon salaisuutena, eivät hiiskuneet kenellekään mitään. Mutta joka
kerta kun posti tuli, kävi poika kuulemassa oliko hänelle kirjettä.

Toikan Iisakille oli kevätpuoleen karttunut niin paljon höyläämistä,
että melkein oli liiaksi. Ovia ja akkunoita tarvittiin ja usea oli
Iisakkia käynyt kesäksi työhön hakemassa, mikä pytinkiä laudottamaan,
mikä laattioita höyläämään. Nyt viimeiseksi oli tuotu kylän
meijerihuoneen akkunan ja oven lankkuja ja niillä oli tulinen kiire,
että Iisakki melkein yötä päivää höyläsi.

Helenallakin oli työtä. Pappilan rouva hätäili mattojaan ja Saarelan
emännän kangas oli vielä kesken. Melkein joka viikko kävi rouva
Toikalla kyselemässä ja katselemassa. Joskus hän poikkesi Kumpulaankin.

Taas eräänä päivänä ajaa renkotti Toikalle suuri säkillinen
matontilkkuja matkassaan.

Kun ensin haastelivat muita asioita, kysyi rouva:

— Onko tuo Kumpulan Juho nytkään missään työssä?

Helena alkoi selvittää.

— Täytyi sen vetelyksen viimein lähteä liikkeelle kun koninliha
ja armojauhot loppuivat. Kuolema olisikin tullut. Ennen kun meni
Saarelaan sahaamaan, oli monta päivää, ettei ollut muuta kuin vettä.
Mutta se onkin se Juho kummempi muita ihmisiä, se elää viikottain
melkein Jumalan jyvättä ja taas kun pääsee syömään, niin syöpi, että
hirvittää. Henti kuuluu kehräävän Saarelaan. Minä en ole koko talvena
käynyt mokomassa läävässä. Vaan jo siinä oli surkeaa tässä kun pakkaset
olivat... huh... karvaa nostaa kun ajattelee.

— Niinkö kylmä pirtti?

— Vesi jäätyi astiaan ja leivät olivat kylmettyneet pöytälaatikossa,
kuulemma.

— Kummako sitten, että lapsi tuli sokeaksi.

— Kylläpä niitä vareksia siinä on, jos olisi yksi kuollutkin, ja toisia
tulee, eikä taida olla kovin kaukana...

— Ne niitä sitten tekevätkin, niinkuin ne syödä kelpaisivat, sanoi
rouvakin kylmästi.

— Olisi niitä jo heillekin ollut, köyhäinhoitoon kai ne lopulta
joutuvat kaikki.

Ja vielä paljon muuta selvitti Helena, selvitti ja valehteli väliin.
Ja rouva oli harras kuulija. Selvitti Helena muitakin kylän asioita ja
kovasti haukkui Kaaperin Kustia, Kustin vaimoa ja poikaakin.

Viimein taas selkenivät puhumaan kankaankutomisesta.

— Henti olisi hyvä kankuri, vaan hänellähän ei ole kangaspuita, sanoi
rouva.

— Ei tuo minusta ylönkään hyvä ole, arveli Helena.

— Tässä toissa vuonna kutoi minulle kangasta ja erinomaisen hyvää,
puolusti rouva.

Helenallakin muuttui ääni kellossa.

— Olisihan se kankuri, vaan kun eivät sen vertaa saa kokoon, että
kangaspuut toimittaisivat, sanoi hän.

Viimein rouva läksi ja mennessään poikkesi hän Kumpulaankin.

Henti oli kehräämässä ja lapset tomusivat laattialla. Nuorin istui
sängyssä, äänetönnä jyrsien leipäpalasta.

— Poikkesin sinuakin katsomaan. Sokea siitä taisi tuosta lapsesta
tulla? sanoi rouva tervehdykseksi.

— Sokeahan siitä tuli... Rouva on hyvä ja istuu.

— Sitä minä, että etkö saisi jostakin kangaspuita lainaan, saisit alkaa
kutomaan puolivillasta minulle. Onpa Saarelan emännällä hienoja villoja.

— En tiedä. Mistäpä minä kangaspuut saisin? Niillä, joilla on, ne
tarvitsevat itse, ei jouda keneltäkään lainaksi.

— Mutta onhan Matin Kaisallakin kangaspuut. Eikö hän lainaa?

— Kaisalla kyllä on kangaspuut, vaan hänkin on ottanut Kurikan
emännältä puolivillasta kutoakseen.

— Koeta nyt kuitenkin saada lainaksi jostakin.

— Lintuhäkkiä vai mitä nämä ovat?

— Lintuhäkkiä ne ovat. Juho niitä iltasin tässä on tehnyt, selvitti
Henti.

Rouva otti oikein käsiinsä katsellakseen niitä ja arveli:

— Eihän teillä nyt olekkaan punatulkkua, niinkuin ennen aina on ollut.

— Mennä kesänä kuoli sekin vanha, joka oli ollut häkissä jo neljättä
vuotta, vaan eikö tuo Juho tänä kesänä pyytäne uutta?

— On se melkein lapsellinen mies, kun viitsii täänlaisten kanssa
hommata ja pyytää varpusia... eihän se ole kuin pahaisten
poikanulikkain tointa.

— Niinhän se on lapsellinen.

— No kuinka te nyt muuten tulette toimeen. Tehän kuulutte eläneen kuin
herrat... on sanottu.

— Niin on menty päivästä toiseen, vaan ei se herraselämää ole ollut.

— Monella olisi tainnut olla kuoleman hätä, jolleivät armopuita olisi
saaneet, samoin teilläkin. Vaan väärin oli, että teille annettiin sen
miehesi vuoksi. Koko talvenhan se kuuluu tässä maanneen ja syöneen.

Henti ei siihen virkkanut mitään, antoi rukin pyöriä kahta tulisemmasti
ja pisteli jo vihaksi rouvan muistutukset ja teki mieli sanoa, että ei
vaan ole pappilasta isoja apuja saatu. Ja kun rouva yhä jankutti ja
tiedusteli ja marisi kaikista asioista, puhkesi Hentin viha ilmi ja
silloin se tuli mitä jo kauvan oli aikonut sanoa.

Rouva ensin hämmästyi, vaan sitten kiivastui hänkin ja lopuksi sanoi:

— Semmoiset ne ovat, kun niille koettaa hyvää, kiittämättömyyttä saa
palkakseen. Ja ole nyt... äläkä käy enään pappilassa, mokoma lunttu,
etköhän kadu vielä.

Ja niin rouva läksi.

Hentin teki niin pahaa rouvan mentyä. Katui, että oli kiivastunut,
vaan tuntui niin katkeralta, kun rouva semmoisesta soimaili, eihän se
ollut ihmisen omassa vallassa ja olihan niitä semmoisiakin, joilla oli
vielä enemmän lapsia kuin heillä. Kaikkenaan se, vaan kun rouva vielä
sekoittaa viattomia ihmisiä asiaan.

Kehrätessä hänelle taas muistui mieleen koko entinen elämä ja se, että
miltähän mahtaisi tuntua, kun olisi kaikkia yllin kyllin, olisi iso
karja navetassa ja ruokaa aitat täynnä ja mies, jota voisi rakastaa ja
kunnioittaa.

       *       *       *       *       *

Kun Juho sinä iltana palasi Saarelasta, oli hänellä iso kimppu
rautalankaa kainalossaan.

— Mitä sinä noin paljolla rautalangalla teet? kysyi Henti.

— Koetappa arvata, minulla on tässä mukavat tuumat, vastasi Juho.

— Olisi ollut puolta parempi, kun olisit ostanut jotakin muuta. Ainoat
pennisi luultavasti panit tuohon, nuhteli Henti.

— Tällä viikolla loppuu Saarelasta sahaaminen. Minä alan tässä tekemään
oikein pulskeata lintuhäkkiä. Koko talven olen miettinyt, että
minkälaisen tekisin, että se olisi vähä erinomaisempi kuin muilla.
Nyt minä vasta olen hoksannut, luulenpa että sitä kummissaan katselee
kukin, puheli Juho.

— Vaan milloin sinä meinaat alkaa hommaamaan kenkiä itsellesi, että
tukin-uittoon kykenet.

— Kyllä minä siitäkin huolen pidän. Nyt kun saan Saarelasta tilin,
niin ostan kengäkset ja varret. Pilkkatien Mikko on jo luvannut tehdä
kengät, aikoi palkastaan ottaa linnun häkkineen, jahka tässä rupean
lintuja saamaan.

— Nauravathan sinulle vareksetkin, kun viitsit noita varpusia pyytää ja
niitten kanssa puuhata päiväkaudet.

— Naurakoot, minä en siitä paljoakaan välitä mitä ihmiset sanovat.

Parin päivän perästä loppuikin Saarelasta sahaaminen. Juhosta tuntui
kuin vankeudesta olisi päässyt, kun työ loppui. Tilissä sai hän vielä
sen verran rahaa, että kykeni ostamaan kengäkset ja varret ja vei ne
heti Pilkkatien Mikolle tekeille.

Juholle koittivat nyt hauskat päivät. Erinomaisella innolla teki hän
lintuhäkkiä, teki illoilla hiljaseen ja aamuilla varhain nousi ylös
napertelemaan. Kummallinen häkki siitä näytti tulevankin, oli kuin
risti-kirkko ja mainion iso, että kai mahtui varpusia sisälle.

— Tästä tulee kirkko-häkki. Siinä on lintusilla hauska olla, saavat
kulkea rististä ristiin, aivan kuin suntio kulkee tässä meidän
ristikirkossa, puhui hän tehdessään häkkiä.

Jokaiseen ristiin laittoi hän kaksipuoliset ovet ja keskelle häkkiä,
kattoon, teki hän mainion kuvun, joka oli olevinaan kirkon katossa
oleva pyöreä kupooli. Yhteen ristiin tuli sitten holvi, lukkarin penkki
ja numerotaulu, jona oli olevinaan vanha kengän paikka, reunustettu
valkosella nahalla. Sakaristo tehtiin myöskin ja ovi siihenkin. Kirkon
penkkeinä oli olevinaan vartaat, joilla linnut saisivat hypellä.
Saarnatuoli tehtiin keskelle kirkkoa ja siihen laitettiin linnuille
ruoka- ja juomapaikka.

Juho oli niin huvitettu työstään, ettei hän muistanut nälkääkään ja
kovin hitaasti valmistui häkki, näet, paljon enemmän karttui työtä kuin
tavallisessa häkissä, mutta ihmeellisen ahkera oli Juho, että Hentinkin
täytyi ihmetellä.




11.


Kaaperin Kustin poika oli saanut tiketin Ameriikasta. Vaikka sitä
koetettiin pitää salassa, levisi siitä tieto nopeasti kuin kulovalkea
ympäri kylän. Paljon oli muitakin Ameriikkaan aikovia ja yht'aikaa
päätettiin lähteä. Kustin poika aikoi heti lähteä, kun palaa
tukin-uitosta.

Asian kuultuaan läksi Kumpulan Juhokin käymään Kaaperin Kustissa. Jätti
lintuhäkin valmistamisen kesken ja päätti levähtää.

Hyvin oltiinkin rausteliaalla tuulella Kustissa. Heti annettiin
Juhollekin kahvia nisun kanssa ja Ameriikan hyvyydestä puheltiin.

— Sinne se olisi minunkin pitänyt päästä sinne Ameriikkaan, se olisi
minun kotomaani, niin minusta tuntuu, tuumaili Juho.

— Nälkä ja ijankaikkinen puute täällä on Suomessa, ei täällä saa
kelvollisia vaatteita ylleen, vaikka yöt päivät tekisi. Vaan näkeepä
sen, että ne, jotka palaavat Ameriikasta, ovat kuin suuria herroja...
Ja siellä kuuluu olevan jokapäiväinen ruoka puolta parempaa kuin
herroilla täällä Suomessa, jutteli Kustin poika innossaan.

— Niinhän siellä kuuluu olevan, ihmetteli Juhokin.

— Voi kun joutuu ihminen näin vanhaksi, sinne olisin minäkin lähtenyt,
surkutteli Kustikin.

— Milloin meinaat lähteä? kysyi Juho.

— No heti kun palaan tukin-uitosta, vastasi poika ja samassa lisäsi:

— Kun tästä lähtöpäivä tulee, niin tule sinäkin Juho tähän meille, minä
tässä lähtöryypyksi laitan semmoista krettaa, jota ei kissa latki.

Haastelivat vieläkin Ameriikan hyvyydestä ja viimein palasi Juho
kotiaan ja kummallisen kaipaavalta tuntui hänen mielensä.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut muutamia viikkoja. Kevät oli tullut, sulonen ja lämmin. Ei
koskaan ollut Kumpulassa otettu kevättä niin suloisin tuntein vastaan
kuin nyt, kauhean kylmän ja nälkäisen talven perästä. Ja joka paikassa
tuntui kevät nyt keväältä ja oli kuin hyiset roudat, kärsimiset ja
paleltumiset yht'äkkiä olisivat kadonneet sydämistä ja mieltä ilahutti
auringon kultainen lämmin ja leudot etelätuulet.

Kevään kanssa palasivat laululinnutkin takaisin, palasivat vieläkin
lauluillaan ilahuttamaan kylmiä sydämiä ja elämän viettiä tullessaan
toivat. Pitkinä talvisina pakkas-iltoina oli moni jo ajatellut, että
ne ovat kuolleet kaikki nuo ilon ja riemun saattajat, ett'eivät enään
saavukaan tänne kauvas kylmään Pohjolaan, mutta ne palasivat vielä,
tulivat samoin kuin ennenkin, istuivat katonharjalla, korkeissa
kuusissa ja talon ympärillä laulelivat koivuissa.

Kumpulan Juhokin oli saanut valmiiksi merkillisen kirkko-häkkinsä.
Tieto Juhon erinomaisesta häkistä oli levinnyt ympäri kylää ja kylän
poikaset juoksivat kilvan katsomassa tuota kummallista kirkkohäkkiä,
joka oli siinä vielä muista eroava, että siinä olivat vartaat
rautalangasta eikä, niinkuin Juhon muissa häkeissä, pajun varvuista.

Varhain aamulla nousi Juho ylös ja alkoi siitä pirtin takaa metsiköstä
pyytämään lintuja. Punatulkkua teki hänen mieli, sillä se oli
paikkakunnalla rakastettu lintu korean värinsä ja äänensä vuoksi. Hän
oli parina aamuna kuullut punatulkun viheltelevän metsässä lähellä
ja innostunut kovin. Hän oli viheltänyt vastaan ja punatulkku oli
vastannut.

Hän istui tai seisoi välistä tuntikaudet pihalla varhain aamusilla ja
vihelti, vihelti lakkaamatta ja tarkasteli. Hänellä oli pyytöhäkki
metsän reunalla ja häkissä viekoittelevana syöttinä pihlajamarjoja,
mutta punatulkkuja ei näkynyt, eivätkä vastanneet hänen vihellykseensä.

Hän ryhtyi sitten pyytämään muita pieniä lintusia: hemposia,
kivitaskuja, keltasirkkoja ynnä muita. Hän piristeli heinän kulmuja
isoja päiviä pirtin taakse ja metsän reunaan, haki hevosen hännästä
jouhia, joista valmisteli ansoja lautapalasiin. Ne lautapalaset hän
sitten peitti kulumilla ja virneillä, että ansat jäivät näkyviin.
Kinokset kun vielä olivat maassa, tulivat lintuset kernaasti
pälvipaikkoihin ja tarttuivat arvaamatta ansoihin. Silloin Juho, pirtin
akkunasta kun vahtaili, juoksi nopeasti päästämään saalistaan, joita
välisti tarttui useampia yht'aikaa. Niitä hän sitten pani häkkeihin,
nimittäin niihin, joissa oli puiset vartaat, kirkko-häkkiin ei hän
raskinnut panna muita kuin punatulkkuja sitten kun niitä saisi. Häntä
huvitti sanomattomasti varpusten räpäköiminen ja pelko häkeissä ja
silloin oli ilo ylimmillään, kun häkeissä syntyi kiivas tappelu.
Tuntikaudet hän niitä vahtaili, naureskeli ja tuumaili.

Kylän pikkupoikain paras ystävä oli Juho. He kulkivat Kumpulassa
lintuja katsomassa ja innostuivat Juhon puheista He kärttivät kokoon
rahaa, ostivat Juholta lintuja ja usein häkkiäkin. Siten sai Juho
melkoisen hinnan häkeistään ja lintujen hinta vaihteli sen mukaan
kuinka harvinainen lintu oli.

Juho päätti lähteä jonakin varhaisena aamuna kauvas suon taakse
korkealle harjulle koettamaan jos siellä olisi punatulkkuja, mökin
ympäristöllä kun ei näkynyt, ei kuulunut yhtään. Sieltä oli hän
muinakin vuosina saanut, kun ei missään muualla ollut. Ja sen tiesi
Juho jo vanhastaan, että kun kerran yhden saisi, kyllä sitten saisi
muitakin.

Muutamana kauniina kevät-aamuna hän sitten varustausi aijotulle
retkelle. Oli suvennut edellisinä päivinä ja nyt oli kylmännyt,
että hanki kantoi metsässäkin. Oli hyvin varhainen. Muissa mökeissä
nukuttiin vielä ja nukkumaan jäi Hentikin ja lapset. Aurinko teki
nousuaan, näkyi soma rusko vuoren takaa, jota kohti Juho läksi
häkkineen. Häkin oli hän pannut kelkkaan, jota veti perässään
väännetystä vitsasta, joka juoksi olkapään yli ja kainalon alatse,
tehden vetämistä varten sopivan silmukan.

Ja koira tietysti seurasi mukana.

Hän jo mennessään vihotteli, että eikö kuuluisi vastausta, vaan ei
kuulunut. Suolle tultuaan hän silmäili heiniään ja huomasi, että
aumojen kupeilla olivat jänekset pitäneet lystiä, koska olivat
polkeneet heiniä ja pilanneet pahoin. Siitä läksi hän oikasemaan
suoraan vuorta kohti, joka oli suoraan idässä. Hankea myöten olikin
hauska ja mukava kulkea, sai mennä minkä puun välitse tahtoi, joka
paikasta oli yhtä hyvä.

Auringon noustessa oli hän jo perillä.

Paistoi lämpimästi ja alkoi kuulumaan lintujen laulua...

Mutta erääseen paikkaan vuoren kupeella, jossa muiden puiden joukossa
myöskin kasvoi pihlajia, teki Juho kuusen havuista mukavan vuoteen
päivän rintaan. Hän viritti sitten pyytöhäkkinsä ja alkoi makuultaan
viheltelemään. Uskollinen Kutti makasi jalkain juuressa haukotellen.
Tästä samasta paikasta oli hän usein ennenkin saanut punatulkkuja,
sillä tässä niitä oli, tässä kun oli pihlajamarjoja, joka on
punatulkkujen mieliruokaa. Kauvan hän vihelteli ja terotti korviaan
eikö kuuluisi vastausta, mutta ei kuulunut.

— Niitä näyttääkin tänä vuonna olevan kovin vähän, ajatteli hän, vaan
jatkoi yhä viheltämistään.

Viimein kuitenkin, kun eivät hänen huulensa väsyneet, vaan yhä pysyivät
mujussa, kuului punatulkkujen kimakoita vihellyksiä vastaukseksi. Ja
niitä kuului monta.

Hän köykistyi yhä matalammaksi, veti koiraansa selkänsä taakse eikä
uskaltanut värähtää, hiljaa ja miellyttävästi vaan koetti vihellellä.

Nyt olivat linnut jo näkösällä, istuivat lähellä pyytöhäkkiä
pihlajassa, vaan eivät huomanneet Juhoa. Niitä oli neljä urosta ja
kaksi naarasta. Urokset näyttivät niin peijakkaan sieviltä siinä kun
pihlajassa istuivat ja hiljakseen viheltivät. Juhon sydäntä vavistutti,
kun ajatteli, että jos lentävät pois ja hän ei saakaan.

Vaan kaksi urosta samassa lensi pyytöhäkin luo, toinen, nähtyään hyviä
pihlajamarjoja häkissä, hyppäsi kauhoon ja samalla hetkellä laukesi
häkin yläkansi kiinni. Toiset siitä pelästyivät ja lensivät matkoihinsa.

Mutta ilosta haljeta oli Juho ja suu tyytyväisessä vihellyksessä otti
hän linnun pyytöhäkin yläkerrasta ja pani alakertaan.

— Oletpa komea lintu, noin punasta rintaa en muista nähneenäkään,
puhutteli Juho lintua, joka räpäköitti ja pelkäsi ahtaassa häkissä.

Hän koetti uudelleen alkaa viheltelemään, että saisi vielä toisenkin,
vaan vaikka hän hartaasti ja lakkaamatta vihelteli monta tuntia, ei
kuulunut mitään. Häkissä oleva lintu räpäköitti ja melusi. Jos olisi se
alkanut viheltämään, kyllä kai olisivat toisetkin palanneet takaisin.
Hänen täytyi siis, vaikka vastenmielisesti, palata kotio, mutta
mielissään oli hän sentään, kun yhdenkin oli saanut ja kuvaili jo sitä
hauskaa, kun hän sen panee kirkkohäkkiin.

Suolla tapasi hän Kaaperin Kustin poikineen, jotka olivat käyneet
kaukana saloilla honkametsässä ja vetivät he kelkoissaan hirvittävän
isoja honkia. Etempää kylän metsätieltä kuului kulkusten ääniä.
Metsämiehet palasivat puun nounnista.

— Tänä kevännä ne tulivat hyvät hongat, sanoi Kusti.

— Ei ole pitkiin aikoihin ollut tämmöisiä honkia, vakuutti Juhokin.

— Saitpa punatulkun... tuolla salonkin vaaran hännällä näkyi olevan
paljon noita, sanoi poika.

— Vai oli siellä. Siellä ne sitten ovatkin, täällä ei ole näkynyt kuin
joku, sanoi Juho.

Mutta Kusti poikineen jatkoi matkaansa ja seurasi heitä Juho,
kelkassaan räpäköivä lintu.

Tultuaan kotia oli Juho mitä parhaimmalla tuulella. Hän toimitti heti
uuden lintunsa kirkkohäkkiin ja katseli sen liikkeitä koko päivän.
Iltapuoleen kokoontui kylän poikiakin taas Kumpulaan ihmettelemään
lintua ja häkkiä. Usea heistä jo tinkasi Juholta valmiiksi punatulkun,
mikä urospuolen, mikä naaraan.

— Jos tämä lintu vaan oikein alkaa laulamaan, niin pian niitä saadaan,
vaikka vähä niitä näyttää tänä kevännä olevan. Vaan jos tästä
semmonenkin laulamaan tulisi kuin se entinen oli meillä, niin...
Katsokaa, jopa se rupeaa tykkäämään häkistään... noin... nyt hyppäsi
saarnatuoliin... nyt menisi sakaristoon, vaan on ovi kiinni... nyt...
nyt... jopa meni lukkarin penkkiin... alkaa vissiin veisaamaan... jo
kosketti nenällään numerotaulua he, he, he, puheli Juho pojille.

Pojat ihmettelivät ja mainoivat.

Siitä pitäen kävivät pojat joka päivä Kumpulassa katsomassa, kun Juho
pyyti punatulkkuja ja yhä nikkaroi lintuhäkkejä. Siellä oli niin
hauskaa ja mukavaa, sillä Juho osasi tuumailla niin lapsellisesti ja
leikillisesti, että poikia huvitti. Tuli poikasia toisista kylistäkin,
ostivat Juholta punatulkkuja ja häkinkin. Monen teki mieli sitä
kirkkohäkkiä, mutta ei ollut niin paljoa rahaa, että olisi irti saanut.

Siten piti Juhokin pientä ansiota.

Koko hangen ajan hän pyyteli lintuja. Nousi varhain aamusilla ja meni
pitkät matkat metsään pyytämään. Hän oli niin innostunut toimeensa,
ettei hän muistanut nälkäänsäkään. Päiväkaudet eli hän, ettei muuta
vaatinut kuin tupakkaa, jota hän puri ja poltti. Vaikka ei olisi ollut
syömistäkään, jos olisi tahtonutkin. Hädin tuskin sai Henti lapsille
leipää ja itselleen vähä. Juho ei saanut kuin silloin tällöin. Miten
lie hänessä henkikään pysynyt.

Lopulta karttui hänelle kirkkohäkki puolilleen punatulkkuja ja niitä
hän ruokki ja vaali päiväkaudet. Niille hän hymyili ja puheli kuin
parhaille ystävilleen. Hän keräsi niille sokerimuruja ja vehnäspalasia
ja muita herkkuja mitä sai. Ne kesyyntyivätkin niin pian, ettei
olisi uskonut, ottivat hänen sormiensa välistä sokerimuruja ja
pihlajamarjoja. Muuan punatulkku, joka oli muita isompi ja punasempi,
oli olevinaan rovasti kirkossa. Sillä olikin paksuin nokka ja se
enimmäkseen oleskelikin saarnatuolissa, joskus kävi sakaristossakin.
Muuan taas, joka oli paras laulamaan, oli olevinaan lukkari. Se oli
paljoa hoikempi kuin rovasti, sillä oli nopeat liikkeet ja se lauloi
niin kauniisti, vihelteli ja rallitti, että mielellään kuunteli.
Muutamalta punatulkulta olivat toiset tappelussa kynsineet höyhenet
päälaelta melkein paljaaksi, se oli olevinaan suntio ja se torkkuikin
melkein aina oviloukossa, eikä näyttänyt välittävän mistään.

Muut olivat sitten olevinaan seurakuntaa. Sunnuntaisin pitivät ne
täydelliset kirkonmenot, Juhon mielestä.

Sillä rovasti oleskeli enimmäkseen saarnatuolissa ja päästeli äreitä
ääniä, istui paksun näköisenä, pää melkein höyhenien sisässä. Mutta
lukkari liehui paikasta toiseen, hyppeli ja lauloi ja vihelti. Suntio
useinkin istui jossakin häkin loukossa, silmät puoliummessa ja päälaki
paljaana.

Seurakunta silloin tavallisesti hyräili orsilla ja harva häiritsi
kirkonmenoja.

Juho katseli niitä ja tuumaili, että mitä ne kulloinkin tekivät, kun
liikahtivat tai lauloivat. Tunnittain istui hän häkin vieressä ja
naureskeli, ihmetteli ja oli hyvillään.

Eräänä päivänä tuli Pilkkatien Mikko Kumpulaan, muassaan Juhon uudet
tukinuitto-kengät.

— Onpa sinulla täällä lintuja... voi viisikymmentä, kun on häkki
täynnä, ihmetteli Mikko ja meni oikein lähelle ihmettelemään ja
tarkastelemaan.

— Paljon enempi niitä olisi, vaan kylän poikasille olen myynyt monta
kymmentä, ilmoitti Juho tyytyväisenä.

— Ja niin koreita kaikki. Minkä sinä nyt niistä minulle annat... anna
sinä semmoinen, joka on hyvä laulamaan... Tuossapa on yksi, jolla ei
ole höyheniä päälaella ollenkaan.

— Se on suntio.

Ja Juho selitti Mikolle koko jutun ja sen kuinka ne sunnuntaisin
pitävät kirkonmenoja.

Mikko kuunteli suu tyytyväisessä hymyssä ja virkkoi sitten:

— Tuon lukkarisi sinä sitten annatkin minulle.

— En minä lukkaria anna, vaan tuon, joka tuossa juuri meni juomaan,
sen saat. Sillä on yhtä hyvä ääni kuin lukkarillakin ja lukkarin
apulaiseksi minä sitä olen kutsunutkin.

— No saman tuo sitten tekee. On sinulla tässä vaan eläviä, ihmetteli
Mikko vieläkin.

Mutta Juho otti taitavasti lukkarin apulaisen kirkkohäkistä ja pani sen
Mikkoa varten tehtyyn puuhäkkiin.

— Kas nyt... nyt olet siellä yksinäsi ja laula sinä nyt, että Mikolta
korvat särkyvät, laula niinkuin olet kirkossakin veisannut, toivotti
Juho.

Sai siis Mikko kengänteko-palkastaan häkin ja linnun.

— Ja muista sinä joka aamu päästää se pesemään pöydälle... siitä se
pitää, neuvoi Juho.

— Sinä höpiset niin paljon, että tekisi mieli luulla, ettet ole enään
täydellä päällä... Ei se muina keväiminä noin paljoa ole höpissyt kuin
nyt, puhkesi Henti sanomaan, sillä häntä hävetti Juho, Mikon vuoksi.

— Ole sinä vaiti ja veisaa, sanoi Juho.

Mutta Mikko läksi tyytyväisenä saaliineen kotiaan, varovasti häkkiä
kantaen.

Juho alkoi tarkastamaan uusia kenkiään. Koetteli jalkaansa ja veti
varret suoriksi.

— Mistä saat voidetta noihin kenkiisi? kysyi Henti.

— Onhan minulla vielä hevosen rasvaa paljon, sanoi Juho ja alkoi
hommata kenkäin voitelemista.




12.


Hangen aika oli loppunut ja punatulkun ja varpusten pyyntö samoin.
Sillä maan paljastuessa loittonivat varpuset ja punatulkut, ettei
kuulunut lauluakaan kun silloin tällöin, sivulentäessään laulelivat.

Alkoi tekemään kesää.

Päivät muuttuivat sumuisiksi ja eteläinen tuuli puhalteli valtavasti.
Väliin satoi vettä, väliin lumiräntää. Paksut kinokset alkoivat kulua,
hupenivat hupenemistaan ja katosivat vainioilta kaikki tyyni. Purot
alkoivat juosta ja maantie kävi paljaaksi. Metsissä vielä oli vähän
kinoksia, mutta sulamisen alussa nekin ja kaikki ojat tahi sivut toivat
vettä alas rinteiltä ja harjanteilta jokilaaksoon ja kuljettivat ojia
myöten valtavaan jokeen.

Mutta joen pinta oli vielä liikkumaton ja valkoinen, kuin talvellakin,
sitä katti vielä kyynäriä paksu jää, joka näytti itsepäisesti pysyvän
viimeiseen asti ankaran talven muistona.

Metsä, joet ja purot alkoivat olla tulvillaan, tukin-uiton aika alkoi
olla käsissä.

Kaikissa tukkimiehissä heräsi entinen halu päästä tukinuittoon
ansaitsemaan. Oli kuin olisivat olleet uusia ihmisiä kaikki jätkät.
Kun vettä satoi ja ojat juoksivat, heräsi tienestin halu ja kaikki muu
unohtui. Sinne piti päästä puulaakin hommiin isoja palkkoja saamaan.

Takakadultakin aikoivat kaikki muut tukinuittoon paitsi Toikan Iisakki,
joka ei ennenkään koskaan ollut siellä käynyt. Tuli siis kiirettä ja
hommaa, sillä paljon tiedettiin olevan tukinuittoa. Kenkiä ja vaatteita
varustettiin matkaa varten ja se, jolla laukku oli, se sitä voiteli ja
paikkaili ja oli hommassa.

Kumpulan Juhokin oli muuttunut kuin eri mieheksi taas. Hän oli myynyt
kirkkohäkkinsä ja muut linnut paitse lukkaria, joka lakkaamatta
rallatti ja vihelti. Hän oli saanut uudet housut ja paremman liivin
häkin ja lintujen hinnalla sekä villaröijyn velaksi Kapula-Maijalta.
Sai siis sen verran, että kykeni tukkijoelle, kun uudet kengätkin
olivat. Ne olikin hän voidellut konin rasvalla päältä ja sisältä moneen
monituiseen kertaan.

Laukkua ei ollut, mutta muilla takakatulaisilla oli ja se vähän
karvasteli Juhoa. Sillä sitä, jolla ei ollut laukkua seljässä, sitä
pilkattiin ja kutsuttiin varekseksi.

— Voi p—le kuitenkin, kun minulla ei ole laukkua, sanoi hän Hentille.

— Olisit jotakin yrittänyt, että olisit saanut laukun niinkuin muutkin.
Olipahan Kaaperin Kustilla ja pojallaan uudet laukut kumpasellakin. Ja
Matti näkyi myöskin olevan laukkuaan voitelemassa, oli uusi iso laukku
ja kieli näkyi olevan vasikan nahasta.

— Mihinkähän se sen vanhan laukkunsa on pannut, olihan Matilla mennä
kesänä hyvä laukku?

— En tiedä.

Mutta Juho hoksasi, että jos Matti lainaisi sen vanhan laukkunsa eli
myisi, hän sitten kesällä maksaisi.

Ja hän läksi Matin puheille ja viipyi sillä matkallaan puoli päivää.

Henti alkoi keittämään velliä. Jauhoja hän oli saanut kehruupalkakseen
Saarelasta, oli vasta noutanut ja kun nälissään olivat sekä itse
että lapset, päätti ensi nälkään velliäkin keittää. Suolaa pani hän
höystöksi ja syötyään joi vettä palan painoksi.

Nälissään oli Juhokin tullessaan, mutta hyvällä tuulella, sillä Matilta
oli hän saanut laukun lainaksi.

— Huomenna jo lähdetään. Naalaston joessa ja Olkamanissa alkaa uitto
viikon päästä, tiesi Kusti kertoa ja niin sanoi Mattikin, puheli Juho,
mutta vähän aikaa töllisteltyään laattialla hän äkeästi sanoi:

— Eikö sitä velliä minullekin riitä. Itse syöt ja mässäät ja minä tässä
saan nälissäni juosta maat ja mantereet.

Henti ammensi hänelle lopun vellin padasta, ammensi ison puukupin
täyteen. Mutta Juho nousi ullakkoon, toi ison kappaleen hevosen rasvaa,
painoi sen vellivatiin ja arveli:

— Minä se höystän keittoni näin keväälläkin kuin suuret herrat...
Katso kuinka kellertävää rasvaa siitä sulaa ja leviää ympäri vatia
kuin tähtiä talviselle taivaalle... Pane sinäkin polonen, niin tunnet,
kuinka se maistuu.

— Sinä olet suurin sika koko maailmassa... oksennustahan kaivaa tuo
sinun sotkusi... hyi.

— Haista sinä kärpän... Söithän sinä hevosen lihaa talvella niinkuin
minäkin,.

— Etpä saanut kruunulta palkintoa, vaikka luulit. Kaikki ihmiset
nauravat, jos mihin menisi, sitä sinun tyhmyyttäsi, että sinä uskot,
jos sinulle mitä valehtelisi.

— Ole sinä viisaampi. Kyllä kai minä niin viisasta lähtöä olen kuin
sinäkin.

— Mene ulos syömään sitä sotkuasi.

— Kuinkahan viisas se sinun äitisi on? Puolihöperö ollut ilmosen
ikänsä... niin... niin. Jahaa, vai Kutti siellä vinkuu... Kas tuossa on
sinulle kaunis kappale konin rasvaa monesta aikaa, polonen.

Syötyään antoi Juho vadin Kutin nuoltavaksi, paiskausi sänkyyn ja
sytytti tupakin. Veteli savuja ja mietiskeli. Viimein sanoi:

— Ei sinulla taitaisi olla muutamaa leipää evääksi? Saarelan emäntä
lupasi naulan voita velaksi.

— Mistäpä ne leivät tulisivat, vastasi Henti ja meni ulos.

Vaan Juho nousi ylös ja alkoi paikkaamaan kenkiään, että vanhoilla
välin kulkee, uudet sitten pistää jalkaansa, kun joelle pääsee.

— Kun minä nämät vanhat rajani hyvin paikkaan, niin näillä vielä
kävelee välin, että vilkkuu, arveli hän Hentille paikatessaan.

— Paikkaa nyt nuo minunkin kenkäni ja pikku-Juhonkin, että tästä
johonkin pääsisi, pyysi Henti.

Ja Juho paikkasi.

— Et sinä nyt tänne jää hyville päiville, vaan koettakaa tulla
toimeen... Kylvön ajaksi minä tietysti tulen kotia. Lannan saat kaikki
lykätä noille kahdelle viimeiselle saralle, puhui Juho paikatessaan.

Henti oli päättänyt, ettei hän puhu mitään Juholle, että hänellä on
jauhoja. Se käskee leipoa kaikki itselleen evääksi, ettei minulle jää
mitään, ajatteli hän.

Ja hän ei ilmoittanut, että hänellä oli jauhoja.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä hommattiin lähtöä. Tiellä näkyi jo jätkiä menevän,
laukut seljässä ja millä kahvipannukin kädessä.

Puolenpäivän aikana oli Juhokin valmis matkaan. Hän oli pessyt kasvonsa
ja kun hänellä oli uudet housut, terve takki ja lakki korjattu, näytti
hän aika pulskalle monesta aikaa. Kun siinä lähtöhommassa sitten
liikkui tavallista vikkelämmin, näytti hänessä vielä olevan sitä samaa
mahtavaa voimaa, jota Henti hänessä oli ihmetellyt. Poskillekin oli
kohonnut puna ja silmät loistivat.

— Olet sinä nyt vähän ihmisen näköinen, kun kasvosi pesit, sanoi Henti
hänelle ja katseli häntä mielihyvällä.

— Niinpähän sanoi porvari vielä menneellä viikollakin, että siinä se on
komea mies tuo Juho, kehui Juho.

— Ole nyt. Leikissään sinulle sanoo, kun tietää, että sinä otat kaikki
todeksi.

— No olkoon niin. Mutta pane tuo villaröijy laukkuun. Minä en pane sitä
ylleni, ennenkuin vasta perillä.

Laukun kielen alle hän sitten köytti uudet pitkävartiset saappaansa ja
pyöreän paistinpannun otti käteensä.

Samassa tulivat toisetkin sieltä Toikalta päin polkua pitkin Kaaperin
Kusti poikineen, joilla kummallakin oli uudet laukut ja kielen alta
näkyivät pitkävartiset saappaat, keltasen ruskeat väriltään. Matti,
uusi laukku hänelläkin ja jalkaniekka kahvipannu kädessä. Seurasi
sitten Pilkkatien Mikko, Talvitien Jaakko ja noita muita takakatulaisia.

— Nyt jo tulevat... jo tulevat, huusi pikku Juho isälleen.

Silloin Juho otti laukun mahtavasti selkäänsä ja juhlallisesti köytti
kiinni ja otti sitten pyöreän pannun käteensä.

Mutta Kaaperin Kusti ehti jo ovelle huutamaan:

— Joudu joukkoon, me menemme jo.

— Jo tulen... jo tulen, kävelkää jo.

Ovella lähtiessä hän sanoi:

— Hyvästi nyt...

— Hyvästi... ja äläkä nyt huku sinne... sanoi Henti hänelle.

Mennessään Kurikan kartanon läpi osui isäntä olemaan rappusilla.

— Jopa takakadun komppaniakin on lähtenyt liikkeelle.

— Niin onkin. Me alamme taas vuorostamme olla herroja, te saatte pyöriä
tunkiolla ja pellolla koko kesän, vastasi Kaaperin Kusti Kurikalle.

— Kuules Kumpulan Juho! sinä taisit jättää joukkosi surkeaan tilaan
tänne... ruoatta, ja sehän on vaimosi siinä tilassa, ettei se kykene
mihinkään, huusi Kurikka Juholle.

— Pitäkää huolta, teiltä vaaditaan tili, jos Henti puutteesen kuolee,
huusi Kusti taas vastaukseksi.

Kurikka vieläkin huusi, mutta he eivät kuulleet mitä hän sanoi.

Kävellessä tuli puhe kuluneesta talvesta.

— Niin se meni kuin menikin, vaikka, huonolle näytti, eikä sitä taas
muistakaan, kun keväimeen on päässyt, sanoi Kasperin Kusti.

— Menihän se ja loppui, arveli Juhokin

— Minullekin ne lupasivat antaa apua, eikä ole annettu leivän syrjää,
vaan niinpä tuota on eletty kuin ennenkin, puhui Mattikin.

Muutkin sitten arvelivat yhtä ja toista.

Tie oli vielä märkä ja paikotellen oli isoja lammikoitakin. Täytyi
kävellä tien puolta peräkkäin. Sataa tuhuutti lisiksi hienosti vettä ja
ilma oli sakea kuin puuro. Mutta kevein mielin he astelivat eteenpäin,
tietäen suloisen kesän olevan vastassa, kävelivät keveästi ja toivoen.
Laukun kielet löivät mukavasti tahtia ja pieksun varret sipsuttivat
yhteen...

       *       *       *       *       *

Vähille eväille jäi Henti. Ei ollut muuta syömistä kuin ne jauhot,
jotka Saarelasta kehruu palkasta oli saanut, mutta vähillä eväillä
täytyi Juhonkin lähteä matkaan. Ei kuin puoli leipää, naula voita
rasiassa ja konin rasvaa traasussa ja joku homehtunut lantti taskussa.

Juhon mentyä alkoi Henti miettiä tilaansa ja pillahti itkuun. Hänelle
muistui kaikki mieleen, kaikki puutteet. Jos ei pikku Juhoa olisi
ollut, olisivat lehmät ainakin kuolleet, sillä heinät olivat aivan
kaikki. Mutta pikku Juho kulki ympäri niityillä, kokosi suovan periä
ja latojen laattialta mitä oli osunut jäämään. Niin tavoin keräili
hän säkin toisensa perästä, ettei ollut heinistä puutetta. Vankka ja
vikkelä kun oli, jaksoi hän kaukaakin kantaa säkillisen heiniä.

Äiti häntä kiitteli ja kokosi pojalleen parhaat palat.

— Sinä tässä nyt olet äidin ainoa turva, sanoi hän Juholle.

Usein kun pikku Juho viipyi enempi aikaa peräin kokoomisessa, tuli
Hentille pelko, että pojalle oli jokin onnettomuus sattunut. Silloin
hän aina tunsi helliä tunteita sydämessään, tunsi ennen tuntemattoman
voiman valloittavan sydämensä ja melkein itketti. Siitä tulee hyvä mies
siitä lapsesta, sille tulee isänsä voima ja äitinsä vireys... se mies
kyllä maailmassa elää...

Ja kun Juho palasi, säkki seljässä, hikisenä ja toimessa, otti Henti
hänet syliinsä ja suuteli, vaikka Juho ei siitä pitänyt.

Henti oli koettanut niin säästävästi kuin mahdollista pitää jauhojaan,
mutta ne loppuivat sittenkin, eikä ollut mistään toivoa saada. Itse ei
hän enää kyennyt paljon mihinkään, oli niin heikko ja voimaton ja siinä
tilassa, jossa nyt oli, oli sitäkin voimattomampi.

Hän mietti kauvan, mikä neuvoksi. Pappilaan ei ollut turvaa, rouva oli
siksi suuttunut, eikä Henti sinne olisi lähtenyt, vaikka olisi kuoleman
hätä tullut. Kaikki talot hän mietti mielessään. Muualle ei ollut
turvaa kuin Järvelään. Jos ei sieltä saa, niin täytyi kai syödä vaikka
puuta.

Pikku Juhon pani hän asialleen Järvelään. Sanoi pojalle moneen kertaan
mitä ja kuinka sanoa. Jos eivät ne sanat auta, niin ei hän sitten
annakaan, ajatteli hän.

Juho lähti ja pussin kainaloonsa pisti.

Henti toivoi, ettei Järvelä voi olla auttamatta, kun kuulee,
minkälaisessa kurjuudessa hän on, olletikin, kun tietää, ettei se
ollut Hentin syy, että se oli Juhon, tuon laiskan ja huolimattoman.
Hän oli kyllä tänäkin talvena koettanut tehdä ja olla matkassa, ettei
kai kukaan sanoisi, että hänen huolimattomuutensa takia sitä näin
köyhyydessä elettiin...

Muistellessaan kulunutta talvea, pakkasta ja nälkää, ihmetteli hän,
että oli pysynyt niin terveenä kuin oli pysynyt. Huonot olivat olleet
kengät, huonot ja ohuet vaatteet, kumma oli, ettei ollut kuoleman tauti
tullut. Monesti oli kyllä vilustunut ja päätä särkenyt, muita siitä oli
selvinnyt päivän kahden kuluttua... Nyt taas jotenkuten eläisi, kun ei
tarvinnut pakkasta pelätä, mutta kun ei ollut minkäänlaista syömistä ja
lehmilläkään ei tilkkaa maitoa, hyvä kun pystyssä pysyivät. Olisivat
ilmat lämminneet, jäät joesta lähteneet ja alkanut ruoho nousta, että
olisi saanut lehmät laitumelle... kun se aika pian tulisi...

Sokea lapsi samassa alkoi itkemään ja huusi leipää. Oli joku
leipä-hitunen Hentiliä tallella, otti kappaleen ja antoi sokealle.

Hyvä Jumala, kuka sinuakin hoitaa, kun minä tässä joudun vuoteesen,
hän ajatteli, ja kuka jaksaa valmistaa pellot kylvöön, lykätä sonnan
saroille ja mistä saada siemeniä ja millä... potunkaan siemeniä...
Eivät taitaisi antaa, jos lähtisi siemenpivoa talosta taloon
kerjäämään, niitä kai oli niin paljon muitakin siemenen käyttäjiä...
Ja kruunultahan olivat talolliset itsekin saaneet rahaa lainaan, jolla
siemeniä ostivat. Monella ei taida olla omasta takaa siemeniä, vaan
kuinka lienee.

Potun siemeniä hän päätti koettaa Saarelasta. Saarelaan oli tullut hyvä
pottu-vuosi. Ei oltu raaskittu syödä yhtään pottua koko talvena, että
säästyvät kevääksi, jolloin niistä saa mainion hinnan, kun siemeneksi
myypi. Saarelan emäntä oli jo Hentille luvannut, että kyllä minä
sinulle jonkun vähän annan siemeniä.

Mietteissään oli hän kylvävinään jo pottuja, oli multaavinaan
pottumaataan ja sitten syksympänä oli kuokkivinaan... isoja ja
komeita... ja voi kuinka ne maistuivat hyvälle...

Hän tunsi kipeästi nälkää, mutta samassa pikku Juho tulikin, pussissa
jauhoja.

— Järvelän isäntä sanoi, että me saamme vielä jauhosäkin niistä
armopuista, sanoi Juho, käski teidän huomenna noutamaan ja antoi jo
vähän tähän pussiin.

— Ethän sinä vaan väärin kuullut?

— En kuullut väärin... se sanoi moneen kertaan, vakuutti pikku Juho.

— Sittenhän tässä ainakin eletään, mutta sitä en minä ymmärrä, miten se
koko säkki vieläkin... ajatteli hän ja ihmetteli, mutta nälkä kun oli,
alkoi hän keittämään puuroa.

Osui tulemaan Matin Kaisa, tuli kudelma kädessä.

— Jätin lapset sinne Kallen huostaan ja läksin sinuakin katsomaan,
tervehti Kaisa.

Henti otti puheeksi armojauhot, ja selitti Kaisalle, mitä Järvelä pikku
Juholle oli sanonut.

— No etkö sitä ole tiennyt! Ei kai ne niin vähään mene sata puuta,
jotka teille annettiin. Sitähän nuo ovat kaikki armopuun saajat
laskeneet, että miten paljon kullekin vielä tulee... selitti Kaisa.

— En minä sitä ole osannut laskea ja kun oltiin porvariin velkaa ja
Järvelä on maksanut sen velan niistä armopuiden hinnasta, niin en minä
enää ole uskonut, että sieltä niin paljon tulee, puhui Henti.

— Vaan ymmärräthän itsekin, kun kuulet. Tekin kun saitte sata tukkia ja
ne huutokaupassa nousivat yli seitsemänkymmenen pennin kappale, niin
tekeehän se jo seitsemänkymmentä markkaa, ylikin. Ja yhden jauhosäkin
olette saaneet... Saa siitä porvariin maksaa velan ja sittenkin jää
vielä jauhosäkin hinnaksi.

— Ei kai se ole Juhokaan sitä ymmärtänyt, koska ei ole mitään
puhunut... Kun on hätä ovella, niin silloin on jo apu pihalla... Et
sinä arvaa Kaisa-kulta, kuinka minua on huolettanut... Ei ole siemen,
pivoa, ei mitään kylvämistä ja kylvön aika tässä lähestyy... Aikoi se
Juho kynnön ajaksi tulla kotiin, vaan tulleeko ja mistäpä ne siemenet
sitten sieppaa, kun ei aikanaan toimita. Milläpä minä niitä olisin
saanut? En millään. Vaan nyt ei hätää. Luulen, että Saarelan isäntä
vaihettaa jauhoilla, että saan nämät pellot kylvöön...

— Miksi ei vaiheta. Ja Saarelassa niitä onkin ohria. Menneen
kesällisetkin kuuluvat itävän hyvin ja niillä aikoi itsekin kylvää.

— Kuuluuhan siitä talosta tänäkin kevännä myydyn siemeniksi monta
kymmentä tynnyriä.

— Kaikki vanhemmat jyvät on myynyt, menneen kesäisillä aikoi itsekin
kylvää, niinkuin sanoin.

Puhelivat sitten vielä kylvönteosta, vuodentulosta arvelivat ja lopuksi
miehistään, jotka tukin-uittoon olivat menneet.

— Lupasi Juho lähtiessään jonkun muassa minulle rahaa lähettää, sanoi
Henti.

— Hyvät kuuluvat tänä kevännä olevan palkat, tiesi Kaisa.

Kaisan mentyä tuntui Hentistä elämä taas aika somalle. Oli toivo
saada pellot kylvöön ja toivo oli potun siemenistäkin. Juho ei ollut
lähtiessään puhunut siemenistä mitään, oli kai arvellut, että kun
ansaitsee, niin ostaa siemeniä ja saapuu kylvön ajaksi kotia. Vaan ei
Henti siihen uskaltanut luottaa. Saattaisi tapahtua, ettei silloin
enään saa siemeniä ja pellot jäisivät kylvämättä. Ensi tilassa päätti
hän lähteä Saarelaan kysymään, eikö Saarelan isäntä vaihettaisi
jauhoilla siemeniä. Kaisakin oli vakuuttanut, että kyllä vaihettaa...

Talvella oli hän usein ajatellut, että joutuvat kerjäläisiksi,
mökistäänkin pois, kun kaikki näytti niin surkealle ja toivottomalle
ja Juhokaan ei näyttänyt mitään huolehtivan... Nyt taas tuntui, että
jos hyvä kesä olisi lauttahommissa ja Jumala vuotta antaisi... Leipää
tulisi koko talveksi ja pottuja... Mitä Juho lauttahommissa saisi...
niillä maksettaisiin velkoja... Heidän elämänsä alkaisi kääntyä
parempaan päin... vaikka kiusaa ja huolta kai olisi vastakin tuon
sokean lapsen tähden ja kun väki vieläkin lisääntyisi...




13.


Jäät joesta olivat kadonneet, ilma oli lämmennyt, maa vihannoi ja
koivujen urvut alkoivat puhjeta.

Kumpulassa oli pellot kylvetty ja potut pantu.

Oravan Taavetti, vanhanlainen mies, jolla ei ollut kotoa eikä asuntoa,
vaan oleskeli milloin missäkin, hänet sai Henti työhön, kumppaniksi
pikku Juholle. Itse ei Henti jaksanut muuta kuin lehmät hoitaa ja
vaalia sokeaa lastaan. Saarelasta sai hän vaihettaa jauhoilla ohran
siemeniä ja potun siemenet sai velaksi.

Juho oli Kaaperin Kustin matkassa lähettänyt rahaa siemenen ostoa
varten, vaan kun oli jo ennen saanut siemenet, niin säästyi raha
muihin tarpeisiin ja palkaksi Taavetille. Oli Juho myös Kustin muassa
lähettänyt terveisiä, että ottaa jonkun työhön, että pellot saadaan
kylvöön, itse ei sanonut malttavansa lähteä, koska oli niin hyvä rahan
tulo. Semmoiset terveiset toi Kusti.

Mutta Henti oli jo toimittanut kaikki ja kun Kusti poikineen tuli,
oli hän jo ohran teosta päässyt, pottuja olivat pikku Juhon kanssa
istuttamassa.

— Terveenä se siellä taisi olla? kysyi Henti Kustilta, kun Kusti ensin
oli terveiset sanonut ja Juhon lähettämät rahat antanut.

— Terveeksi jäi, vaikka kyllä siellä nyt on miehen kuntoa kysynytkin,
tänä kevännä. Enpä minä muista kylmempää kevättä kuin tämä...
Lumiräntää on satanut vähä väliä ja kurjat ovat olleet yö-sijat
nuotiolla, kovin kurjat, vaan hyvät ovat palkat... En sieltä minäkään
vielä olisi lähtenyt, vaan tämä kun heti lähtee Ameriikkaan, niin
täytyi lähteä eronhetkelle, selvitteli Kusti.

— Tuli sille Juholle toki sekään villapaita suojaksi, sanoi Henti ja
näytti pitkissä ajatuksissa olevan.

Puhelivat pitkän aikaa tukin uitosta ja kurjasta olosta siellä.

— Hyvä sinulla, Henti, sentään on mies, jos oikein puhutaan, vaikka
häntä laiskaksi kyläläiset sanovat, kiitti Kusti.

— Ja tukkimies verraton, lisäsi poika.

— Hyvinhän se lauttahommissa aina on ansainnut, myönsi Hentikin.

Tuli sitten puhe armopuistakin.

— Kummat tässä olisi meillä ollut, ellei niitä armopuita olisi saatu,
sanoi Henti.

— Suureen tarpeesenhan ne monelle ovat olleet, sanoi Kustikin.

— Kylällä ovat sanoneet, että patruuni on sinulta pannut hakemukseen,
kun talvella otit niiden armopuiden päälle... sanoi Henti.

— Niinhän ne kuuluvat sanovan. Kurikan isäntähän tuo jo huusi näkösän
päähän, vaan en minä ole millänikään. Mitäpä patruuni minulta saa?
Kaikki mitä minulla on, on muiden nimessä. Tyhjän hyvän saa patruuni...

— Sitä se on Kurikka tässä meilläkin sanonut monta kertaa, että sinulla
muiden nimessä on omaisuutesi, vaan ei sanonut sen auttavan.

— Kurikka ei niitä asioita ymmärrä, vaan tuskittelee minulle, kun ei
käräjillä saanut mitään aikuiseksi he, he, he.

Sen sanottuaan lähti Kusti poikineen, vaan Henti jäi poikansa kanssa
pottuja panemaan.

Toikan Helenakin osui kulkemaan pian siitä, oli kylälle päin menossa.

— Mistä sinä potun siemeniä olet saanut ja noin hyviä? kysyi hän
uteliaana.

— Hyvät ihmiset niitä antavat... Mitäs siitä? kysyi Henti takaisin.

— Ilman kysyn, kun ei niitä paremmatkaan ole saaneet, kaikiltahan
melkein ovat paleltuneet mennä talvena.

— Niinkö on, sanoi Henti siihen ja jatkoi työtään.

Vaan Toikan Helenaa pisteli jo vihaksi.

— Vaan sinähän sitä kuulutkin saavan jos mitä isänniltä... sanoi hän.

Henti ei vastannut mitään ja Helena jatkoi matkaansa.

Illaksi saivat he potut pannuksi.

       *       *       *       *       *

Kaaperin Kustin poika hommasi matkaan, samoin kaikki muutkin, jotka
kylästä aikoivat Ameriikkaan. Hän oli teettänyt uudet vaatteet, ostanut
anturakengät ja uuden lakin sekä läksiäisiksi viinaa.

Ja niin valmistui pian matkaan ja lähtöpäivä tuli.

Kustin poikaa ja Rantalan Mikkoa lähti Tasalan Pekka kyytiin
ensimmäiseen kaupunkiin. Rantalan Mikko oli talonpoika, vaan peläten
äkseerinkiä oli päättänyt siirtyä Ameriikkaan ja yhdessä olivat Kustin
pojan kanssa päättäneet matkustaa. Muut jotka Ameriikkaan aikoivat,
olivat vasta seuraavana päivänä päättäneet lähteä, vaan nämä kaksi
päättivät lähteä »etua leikkaamaan» kuten sanoivat.

Oli Rantalan Mikkokin lähtöpäivänä ryypännyt humalaan, ettei olisi
ikävä lähteä ja peräti keveällä tuulella hän olikin. Ei muuta kuin
laulu vaikeinta.

Hyvässä humalassa he ajoivat sekä Mikko että kyytimies Tasalan Pekka
kylän läpi ja paljon seurasi heitä väkeä, parkuen ja onnea toivotellen,
hyvästellen ja itkien.

Mutta Kurikan pihalle he jättivät hevosen ja kävelivät Kaaperin Kustiin.

Kustissa maisteltiin lähtiäisiä parhaallaan ja täydessä humalassa
oltiin.

— Nyt sitä poika lähdetään eikä olla heti näillä laitumilla, huusi
Kustin poika Mikolle.

— Hei vaan... ei puutu kuin laulu vaikeinta, huusi Mikkokin.

Pois tästä köyhästä Suomesta... pois, huusi lisää poika.

Ja kovaksi kävi rähinä ja melu Kustin tuvalla, kun humalaiset
syleilivät ja jaarittelivat ja kehuivat Ameriikkaa. Oli Toikan
Iisakkikin sattunut Kustin tuvalle läksiäisille ja tullut humalaan
aikalailla. Kusti olikin oikein sydämestään halannut, että saisi
Iisakin päisälleen, koska tiesi siten kiusaavansa Helenaa.

Ja olikin Iisakki ryypännyt, ettei osannut puhua kuin sopertamalla.

Mutta kesken rakkaimpia syleilyjä, tulikin Helena Kustiin. Hän oli
arvannut, että Iisakki juotetaan humalaan ja tiuskuen ja kovaa ääntä
pitäen alkoi hän vaatia Iisakkia kotia. Mutta Iisakki olikin sillä
päällä, ettei totellutkaan.

— Mene h—tiin, sanoi hän Helenalle.

Helena yritti vetämään Iisakkia tuvasta ulos, vaan silloin Iisakki
julmistui ja kiivaat kuopaset tulivat Helenalle.

— Juottivat tuon onnettoman humalaan... vaikeroi Helena, mutta Iisakki
oli kuin taivaassa hyvillään ja uhkaili hänkin lähteä Ameriikkaan.

Viimein, kun viina oli loppunut, tointuivat he matkaan. Mutta niin
humalassa olivat, etteivät hankkineet polkua myöten osata kulkea,
varsinkin Kusti poikineen näyttivät hoipertelevan kovin sinne tänne.

— Niinhän tässä heiluttaa ihmistä kuin Atlantilla, arveli Kustin poika.

Kun menivät Kumpulan sivu, läksi Hentikin lähtöä katsomaan.

Ja niin saavuttiin Kurikan pihalle, johon oli kokoontunut paljon kansaa
meneviä katsomaan.

— Näin sitä mennään nyt... arveli Kustin poika.

Eikä olla heti täällä, tuumaili Mikko.

Vaimoväki puserteli itkuja ja Kustin vaimo rääkkyi ääneen. Kusti
itsekin alkoi itkemään. Toikan Iisakki oli istunut portaille ja
nukkunut siihen, pää polvia vasten, lakki jaloissa.

Viimein, monien hyvästien perästä nousivat kärryihin ja Pekka käänsi
hevosen tietä kohti. Tielle seurasi vielä Kusti vaimoneen ja Henti, ja
kävelivät pitkän matkaa kärryin vieressä haastellen. Kurikan riihen
luota palasi Henti, vaan Kusti vaimoneen menivät vieläkin.

Tiellä seisahtui Henti kuuntelemaan, kun Ameriikkaan menijät lauloivat,
vetivät yhteen ääneen että maailma raikui:

    Hyvästi kallihin Suomeni maa,
    Minä aivon nyt reissata Ameriikkaan.
    Olen luotu kuin lintunen lentohon vaan
    Näiden kaukaisten maiden ja merien taa.

Kustin pojalla oli luja ja kaunis ääni ja varsinkin kun vetivät toiseen
kertaan kahta viimeistä säettä, tuntui laulu Hentistä niin kauniilta
ja kaipaavalta; ja hän seisoi ja kuunteli, ja kaikki, jotka Kurikan
pihalla seisoivat, tulivat tielle kuuntelemaan. Selvästi erotti sanat,
tyyni ja kirkas ilta kun oli:

    Mieleni murheiseks' kylläkin käy,
    Kun kotoani armasta enään ei näy. —
    Jo jääpi nyt meistä Suomemme maa
    Ja kuuluisan kultalan nähdä mä saan.

— Ikäväpä taitaa pojista sentään olla ero, arvelivat muutamat.

Mutta Kurikan renki, joka oli ollut Kustissa läksiäisissä, arveli:

— P—le tänne nälkämaahan enään ikävöisi, kun kerran yli Atlantin
pääsisi.

— Juuri niin, ei koskaan tuntisi ikävää ja ilosta ne nuokin laulaa,
arvelivat siihen toiset kylän pojat.

Kurikan tiehaarasta sopi näkymään mäelle, jonka yli tie vei
mutkistellen mäkeä alas. Kun menijät kohosivat mäelle, kuului sieltäkin
vielä heidän laulunsa:

    Jo jääpi nyt meistä Suomemme maa,
    Ja kuuluisan kultalan nähdä mä saan.

Vaan kun ehtivät mäen päälle, herkeni laulu ja samassa katosivat
menijätkin myötämäkeen.

— Jo ne menivät, sanoivat jotkut ja huokasivat.

— Niin tekivät, vastasivat toiset ja ajatellen käveli kukin kotiaan
päin.

Hentikin käveli hitaasti Kurikan pihaan. Toikan Iisakki, joka oli
nukkunut portaille, oli kannettu sänkyyn pirttiin ja pahaa porua piti
Helena, koska ääni kuului pihalle.

Järvelän isäntäkin oli tullut Kurikkaan ja istuivat portailla Kurikan
kanssa. Ameriikkaan menosta kuuluivat puhelevan.

Henti käveli raskaasti ja yritti menemään kujasta kotiaan päin, silloin
Järvelä kysyi:

— Hengissä te saitte ne lehmät kesään?

— Hengissä saimme ja ovat jo heruneetkin, kun pääsivät laitumelle,
vastasi Henti, mutta huomasi, että Järvelä katsoi häntä säälien ja
kummasti näytti alakuloiselle.

Ja hän jatkoi matkaansa hitaasti ja astui vakavasti pitkin pellon
pientaretta polkua myöten.

Hän tuli katsoneeksi peltoja, jotka olivat nousseet oraalle ja
vihannoivat jo. Kurikan pellot näyttivät kaikki erinomaisen lupaavilta,
oras oli vankka ja paljaita paikkoja ei näkynyt niinkuin monen muun
pellossa, jotka olivat kuluneen vuoden siemenillä kylvetyt. Tultuaan
lähelle kotoaan hän käveli vainion laitaan katsomaan, minkälainen
oras laidunmaisilla saroilla oli. Huononlainen näkyi olevan niissäkin
niinkuin muissakin. Saarelan siemenet eivät olleetkaan itäneet
tarkoin, vaan paljon jäi paljaita paikkoja, jotka vihannoivan pellon
keskeltä paistoivat kuin ruvet syvästä haavasta ja pellot näyttivät
lupaamattomilta ja kurjilta, olivat kuin kuvia hänen omasta kärsineestä
sydämestään...

Mutta toivoi hän sittenkin. Kun lämmintä riittää eikä halloja satu,
tulee leipää, eivät pellot sentään niin harvat ole, hän ajatteli, ja
syvä raskas huokaus nousi rinnasta. Hän tuli ajatelleeksi sitä, että
jos yhtä tyystin halla vieläkin viepi, jos yhtä kylmä talvi vieläkin
tulee, niin mihinkähän joutuvat he... ja kruunukaan ei enään auta...

Mutta samalla kuului kellon kilinä suolta päin. Lehmät palasivat
laitumelta ja pikku Juho juoksi vastaan niitä ja kutsui nimeltään.

Tuntui taas hauskemmalle. Ilmakin oli niin herttaisen lämmin ja aurinko
kallistui länttä kohden.

— Olisi aina kesä ja näin lämmin ja valoisa, hän ajatteli lehmiä
odotellessaan.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74697 ***