path: root/74615-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74615 ***

language: Finnish




LAULUJA VANHASTA KAUPUNGISTA

Kokoelma runoja


Kirj.

LARIN-KYÖSTI





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1912.






      Så jag målar, donna Bianca,
      ty så roar mig att måla.
                       _C.J.L. Almqvist._




SISÄLLYS:

Elämän merellä.
     ——
Sateen jälkeen.
Juhannus.
Vanha katu.
Yksin.
Vineta.
Elokuun laulu.
Katulaulu.
Onni.
Ilolaulu.
Tule tanssihin.
Anna tänne kitarani.
Kynttiläni sammuu.
Tanssiaisissa.
Joutsenlaulu.
Muisto.
Kadotettu paratiisi.
Palavat sydämet.
Elämä.
Tunteen tuhkaa.
Rantatiellä.
Vanha kirje.
Katulyhdyn liekehtiessä.
Kalma tuudittajana.
Vanha taulu.
Iltahämärissä.
Pelaajat.
On jotain mätää täällä.
Isän haudalla.
Karkelo kalmistossa.
Sala-ampujat.
Autio talo.
Hädässä.
Ihmisen rukous.
Syyssateen soittaessa.
Syyslaulu.
Kristallikukkia.
Talvikuutamolla.
Maisema.
Jouluyössä.
"Betlehemin tähti".
Tähden lentäessä.
Unelmien mailla.
Laulu auringolle.
Maan mehu.
In memoriam.
Mun sieluni.
Ikävyys.
Vappulaulu.
Öinen ratsastus.
Kesä-yö.

SATULEHTO:
Pörriäinen.
Käki ja varis.
Variksen vala.
Onnen käki.
Pääskynen ja varpunen.
Ruisrääkkä.
Västäräkki ja tiltaltti.
Tervaskanto ja lehmisieni.
Maan luominen.
Jalopeura ja ihminen.
Onnen-Pekan paita.
Hiiva-Nuutti.
Vaeltava mies.
Kalman keto.
Yön tytär ja Päivän poika.
Viuluniekan ruumissoitto.
Rakkarimestari.
     ——
Uneksijan sävel I-VI.




ELÄMÄN MERELLÄ.


    Kun myrsky käy,
    ja meri kiljuu kuin hurja hurtta,
    niin tartu ruoriisi niinkuin mies,
    kun hyrskyt heittävät elon purtta!

    Kun salamoi,
    ja taivas paljastaa aallon pohjaa,
    niin ohi karien rautakourin
     sun uljas purtesi aavaan ohjaa!

    Kun on myrsky vait,
    ja välkkyy kaukana toivon saari,
    kun alla mainingin hohtaa maa,
    ja päälläs päilyvi taivaankaari,

    kun liidät luo,
    ja hymyy ylpeenä nuori huuli,
    kun luulet laskevas satamaan,
    ja purtta tuudittaa myötätuuli,

    niin reivaa vaan!
    Ei onni silmääs saa usvin peittää,
    voi kaikki olla vain kangastus,
     voi _myötätuuli_ sun mereen heittää.




SATEEN JÄLKEEN.


     Sateen jälkeen virkoo vanhat puut,
    läpi kaupungin käy hienot lemut,
    lehtimajain ruusupensaat, päivänkukat
    kilvan suitsuttavat tuoksuillansa,
     perhoilla ja mettisill' on mesikemut.

     Avatuista ikkunoista tuuli tuudittaa
    mandelpuuta, narsissia, liljaa,
    äsken ukkosilma puisti suvipuita,
    sähkölennättimen langat vinkui,
    jymy taivaanrannan taakse kulkee hiljaa.

     Ilmass' sinisähkö salamoi,
    kävi myrsky, vanha ystäväni,
    poisti ahdistuksen, alakuloisuuden
    laasten tieltään kuumesairaat haaveet,
    hiljaa käyn nyt kukkatarhat edessäni.

     Sielun kukkatarha tuoksuu taas
    jälkeen sateen siunatun ja raikkaan,
    kuljen kaupungista, näen järven, metsän,
    niinkuin näkisin ne ensi kerran
     harhaan hilpeen lapsuuteni lempipaikkaan.




JUHANNUS.


    I.

    On ihana juhannusaatto,
    taas nuori ja iloinen oon,
    ma tyhjiä katuja harhaan
     ja katson aurinkoon.

    Ja vanhoista ikkunoista
    mulle neitoset hymyää,
    kuin juhannuslimot ne loistaa
    täynnä nuorta elämää.

    Ken on hän...,
    ja ma empien tielle jään,
    ken oon, ken oon, minä kysyn,
     enkä tiedä itsekään.


    II.

    Monet morsiuslamput
    läpi maailman kolkon yön,
    monen kaihon kuihtuvan näin mä
     kuin myrttiseppelevyön.

    Muut kulkevat kullatuin kihloin
    ain näyttäen lempeään,
    ma epäilijä, minä pelkään,
    minä kisassa yksin jään.

    Ja ma tiedän, ma häikäistä voisin,
    yhä vereni kuohuaa,
    muille onni tulee kuin lahja,
     mun täytyy se varastaa.


    III.

    Kun kuulen viulunsoiton,
    ja jostain ullakolta laulu soi,
    niin muistan monen vanhan lemmenvoiton
     ja hymähdän, en juuri muuta voi.

    Ma lemmen pauloin kytkin
    jo monen naisen, jonka hylkäsin,
    kuin ennen huumaavat ne minut nytkin,
    mut uskon heihin minä menetin.

    Ja ehkä minä löydän,
    kun parit palaa ilojuhliltaan,
    sen nuoren lehtolemmen uhripöydän
     ja sydäntäni lämmitellä saan.




VANHA KATU.


    Vanha, harmaa syrjäkatu nukkuu,
    vihreet, pieniruutuiset ikkunat kimmeltää,
    jossain vanha kaappikello korahdellen kukkuu,
     huoneissa on hiljaista ja hämärää.

    Talot, mökit katuun kallistuvat,
    torkkuen, pyörien rämistessä ne huojuaa,
    takapihain nokkoset ja sienet uneksuvat,
    päivä pihakaivon pohjaan kurkistaa.

    Kadulle on jäänyt romu, parkki,
    kiiltää rinkelit, rillit, saapaskyltit helyissään,
    sateenharmaa, kaltto narikka kuin liitonarkki
    työntää kummituksen tavoin puihin pään.

    Tuoll' on synagoogan taittoharja,
    missä rabbi illoin nurkkaan käyden rukoilee.
    Santaläjäll' luikkaa tumma, lieto lapsisarja,
    joukkoon kiinalainen kukko kiekaisee.

    Katu on kuin tyly kasvattaja,
    isäpuoli niille, joilla ei äitiä, isää lie,
    monen kehto, koti, koulu, monen ruumisvaja,
    siellä rakkaus ja rikos harhaan vie.

    Katu on kuin lumppuri, mi kerää
    hylkyhelyjä ja puolisokeena kompuroi.
    Kuule, vanha, kummallinen syrjäkatu herää,
    kuljeksivan soittokunnan torvet soi!

    Joka portista nyt päitä töytää,
    nyt ei karsas kurjuus vilhuen varjoista näy,
    mieron sävelistä kaikki jotain omaa löytää,
     katu elää, vanhan polskan tahti käy!




YKSIN.


    Niin minä oon kuin kuollut talo,
    kolkko ja korkea, harmaa talo,
    syrjässä ihmisten valtateiltä,
     harvoin siellä on juhla ja valo.

    Harvoin ystävät käyvät siellä,
    poissa pidoissa kaikki pysyy,
    joskus vain tuuli portissa ryskää,
    tokkopa sekään suojaani kysyy.

    Siksi kuin siili kuoreeni painun,
    sieluni portit kiinni suljen,
    kestivieraita kaipaamatta
    yksin yössä huoneessa kuljen.

    Kuljen outona omaa tietä,
    muiden polkua minä en pole,
    uutimet alhaalla, kuollut talo,
     porttini kilvessä: kotona en ole!




VINETA.


    Kuljen kautta tyhjän kaupungin,
    hiljaisina seisoo vanhat pihapuistot,
    ikkunatkin katsoo katsein vierahin,
     täällä elävät vain lapsuusmuistot.

    Mikä hiljaisuuden äärettyys,
    mikä auteus mun askeleissain kaikaa,
    lyhyt kesä on ja pitkä syys,
    miksi muistelen ma kevätaikaa!

    Rauhan yksin annat, tyyni yö,
    poissa kun on tylyn päivän arkihumu,
    sairas sydän levotonna lyö,
    ympärilläin soista nousee sumu,

    kietoo valkohuntuun kaupungin,
    katoo portit, kaivot, palokujain aidat,
    sumu vyöryy, nousee ilmoihin,
    peittää kirkon sekä torin laidat.

    Ja mun mieleheni muistuvi
    Vinetasta vanha, kumma satu,
    jonka heimovaino hävitti,
    mut se satu vanha on kuin katu.

    On kuin meren pohjaan syvimpään
    koko kaupunki nyt hukkuis,
    on kuin kaikki katois hämärään,
     on kuin avaruuskin sumuun nukkuis.




ELOKUUN LAULU.


    Te kesän valkeet yöt, en kaipaa teitä,
    te veitte öitten unen, rauhan veitte,
    ikuiset juhannusten ilotulet,
     mun mieleni te raskahaksi teitte!

    Terve, sä elonleikkuun kalpee kuuhut,
    mi loihdit elämän taas hilpeäksi,
    mun ihmeellisin mielikuvin hurmaat
    ja hedelmöität sielun syvemmäksi.

    Yö, joka olit valkea, nyt siinnät
    taas tummana ja suurin tähdin loistat,
    sä vihit rakkauden salajuhliin
    ja kesän tympeen tyhjyyden sä poistat.

    Yökuuni, kaunis, vilvas elokuuni,
    luot kujat, katot hienon hämäriksi,
    ma kuljen katuja ja ajattelen:
    miks kesä eloss' on niin lyhyt, miksi?

    Sä kaunis elokuuni, lemmen kuuni,
    sä suot mun armaani taas luoksein tulla,
    sä suot mun suudella, sä suot mun elää,
     sen onnen suot, mi oli ennen mulla.




KATULAULU.


    Katuja ma kuljen,
    halutonna harhaan,
    niin näen kuluvan
     elämäni parhaan.

    Ruusut kukkii muilla
    ilon ikkunoissa,
    kadun rikkaruoho,
    sinä et oo poissa.

    Kivi huutaa mulle:
    ihmiset miks ovat
    vihaiset ja vieraat,
    tylyt ja niin kovat!

    Kivettynyt kukka,
    katu-ojan kukka,
    ystäväni ainoa
     köyhä, kurja rukka.




ONNI.



    I.

    Onnen odotus on itse onni,
    ilon kajastus ja alun hurma,
    onnen täyttymys on liekin loppu,
     onnen tyydytys on onnen surma.

    Onnen paratiisin portin eessä
    viel' oot elämässäs jotain vajaa.
    Kun oot paratiisin heelmät syönyt,
     joku enkeli sun ulos ajaa.


    II.

     Miksi hukkasin ma onnen syvän,
    sikskö, että sillä huvittelin,
    että nähdä voisin pahan, hyvän,
    kurjan elon viekkaan arpapelin.

    Peli riisti multa onnen rahan,
    herätti mun toteen, rumaan, raakaan.
    - Tunnen kauniin, ruman, hyvän, pahan,
     koko eloni kun laskin vaakaan.




ILOLAULU.


    Minä kuljen kuin minä tahdon,
    läpi riemujen tieni ma luon,
    kun tahdon, ma tanssin ja laulan,
     kun juoda tahdon, ma juon.

    Pidän oman pääni ja soittain
    ma käyn mun tietäni näin,
    ma riemusta riemuhun riennän
    ain outoja retkiä päin.

    Ken syyttää, että ma nauran,
    niin luonteeni luotu kun on,
    ma nauran pois elon pilkat,
    elon tuska on tutkimaton.

    Ma kuljen näin kuten tahdon,
    siks että se huvittaa,
    ja neidoista nuorin ja kaunein,
     mun nuorimman lauluni saa!




TULE TANSSIHIN!


    Tule tanssihin nurmelle neito
    kuin sois koko luonnon urut,
    tule tanssimme pois elon harhat,
     epätoivot, tuskat ja surut!

    Ilotanssihin astuos, neito,
    kisapirtti nyt ahdas oisi,
    tule keinunrinteelle tanssiin
    kuin maantieltä hääsävel soisi!

    Tule, tanssimme pois yli aitain,
    yli haan, läpi metsien suurten,
    tule auringonpaistetanssiin
    yli lemmenkukkien juurten!

    Ja kun tulinen tanssimme taukoo,
    mesimättäälle uinukaamme,
    lopuks raukeina rakkaudesta
     ehkä maantiellä tanssia saamme!




ANNA TÄNNE KITARANI.


    Anna tänne kitarani,
    loihdin sulle säveleitä,
    yö on meidän, päivä muiden,
     nyt ei kukaan kuule meitä.

    Kuule kuinka särkyneesti
    tummat vaskikielet ryskää
    kuin ei eloss' oisi kesää,
    ois vain pahaa syyskuun yskää.

    Kuule, kirkkaat jouhikielet
    nauraa, laulaa tanssimalla
    kauniin kevättoukotanssin
    väräjävän sormen alla.

    Mä oon tumma vaskikieli,
    sä oot hieno jouhikieli.
    Katkes jouhi, loppui soitto,
     siitä nyt on paha mieli.




KYNTTILÄNI SAMMUU.


    Kynttiläni sammuu,
    ootan päivää uutta. —
    Tehtaan torvi ammuu,
    torninkello kuutta
     lyö, mut armas vielä vierelläni makaa.

    Öiset äänet hukkuu,
    päivä alkaa työnsä. —
    Nuori neito nukkuu
    jälkeen lemmenyönsä,
    vielä hehkuu riemu ripsiensä takaa.

    Kitarani kieli
    päivän sätehissä
    kiiltää — neidon mieli
    missä kulkee, missä?
    Suudelmien, ruusun, laulun satumailla!

    Hengityksen kuulen,
    katselen kuin liljaa,
    neitseen huuleen huulen
    painaisinko hiljaa,
     kun hän liitää kuutamoilla kuulakkailla?

    Käsi sydämmellään
    herätänkö hänen?
    Hiljaa hennon hellään
    hänet yllättänen
    uuteen hurman hehkuun, ilotuleen uuteen.

    En, en vielä saata,
    tahdon vielä säästää,
    annan liljan maata,
    kunnes kruunu päästään,
     unten kruunu putoo tyhjään avaruuteen.

    Nuku, nuku vielä,
    kulje kunne kuljet!
    Kohta riemumiellä
    minut syliin suljet,
    päivään auki luot sun kukkas sydänterää.

    Huulet kuiskaa: juokaa,
    juokaa mielin määrin!
    Nuori sydän huokaa:
    et sä tehnyt väärin.
     Jumalani, nyt hän huokaa, nyt hän herää!




TANSSIAISISSA.


    I.

    Ma olin eilen tanssi-iltamassa,
    kaupungin hieno kerma siellä kiehui,
    siell' liperteli keikarit ja narrit,
     ja keimeet naiset avorinnoin liehui.

    Ja kaikkein tätien ja äitienkin
    luvalla parit soilui sylityksin,
    siell' iva huulill', itku sydämessä
    ma mietin: armas, poissa oot ja yksin!

    Ja syntyi hurja aatos: oisit täällä,
    sun viime tanssiin veisin, siit' ois tulos:
    "Oi, häväistystä, oi, oi, häväistystä!"
     ja leikin loppu: "viime pari ulos!"


    II.

    Ma tanssin uhalla vaan,
    vaikka Kuolema irvistää,
    kisan kuohuun ma tempaan neidon,
     joka minulle hymyää.

    Ma tanssin uhalla vaan
    vaikka mestari Kuolema tää
    on joukossa parien muiden
    vaikkei kukaan, kukaan nää.

    Ma tanssin uhalla vaan,
    kuka edelle ennättää,
    minä prinsessa Elämän kanssa
     vai Kalmako jälelle jää!




JOUTSENLAULU.


    Siksi, että tyydyt vähään,
    uhraat paljon hellin huolin,
    että nauroit, kun mä nauroin,
     itket ehkä, kun ma kuolin.

    Siks kun sull' on sydän suuri,
    kun sä tiedät, yksin jäin ma,
    laulan hälle viime kerran,
    jonka tanssiss' eilen näin ma.

    Laulan lemmen joutsenlaulun,
    näytellä en tahdo ylkää,
    ethän suoran soinnun tähden
     siks myös sinä mua hylkää.




MUISTO.


    I.

     Oi, ne vanhat, rakkaat muistot
    pelloilta ja rnökkilöiltä,
    vanhat, harmaat lemmen luhdit
    nään mä vielä niiltä öiltä,

    jolloin istuin mättähällä
    katsellen kun päivä nousi,
    yli tyynen taivaanrannan
     suven suuret linnut sousi.

    Luonto huokui hiljaisuutta,
    neitseelliset koivut nukkui,
    pitkin vettä sorsat lensi,
    jostain kaukaa käki kukkui.

    Aamulla ma armahalla
    pudotessa kasteen puista
    heräsin sun suureen lempees
    hienoimmista haaveiluista.

    Täynnä onnen aavistusta
    sykki sydän autuaana,
    edessäni siinti seutu
    elämäni satumaana.

    Iloitsin ja hiljaa kuljin,
    katsoin kaiken ihanuutta
    ihmetellen iloisuuttas
     ja sun lempes suloisuutta.


    II.

    Niinkuin kaksi suurta lasta,
    joiden sielussa vain puhdas sävel soi,
    käsi kädessä me istuimme sen illan,
     lauloimme sen laulun, jot' ei laulaa voi.

    Lauloimme sen mykän laulun,
    joka vielä sielussani värähtää;
    kaksi nuorta kättä illass' yhtyneinä,
    aina, aina tämä kuva muistiin jää.

    Miksen kuiskannut ma silloin,
    kuinka kerran, kerran vain voi rakastaa
    niinkuin syntyä ja elää saa vain kerran,
     niinkuin poijes täältä kerran kuolla saa!




KADOTETTU PARATIISI.


    Ma nurkass' seisoin.   Ehkä lyhdyn alla
    sä katsoit ikkunoihin niinkuin silloin,
    kun myöhään kadulla mua ootit, onneton,
     kun viinituvassa ma istuin illoin.

    Kuin Eedenistä karkoitettu Eeva
    sä seisoit paratiisin portin eessä,
    mä kätees tartuin niinkuin korteen etsien
    rauhaani edes synnin syvänteessä.

    Sain kaiken surun, kaiken kaipauksen
    hukutttaa humaltuen suudelmiisi,
    kurjille haaksirikkoloille avaantui
     taas vanha kadotettu paratiisi.




PALAVAT SYDÄMET.


    Kai Luoja sen kerran sääsi niin:
    "käy, ihminen, yksin tiesi!"
    Kuin taivaasta maa niin etäällä
     käy täällä nainen ja miesi.

    Oma maailma meillä on kullakin,
    me elämme heilimähetken
    ja täytämme luonnon suuren lain,
    taas alamme oman retken.

    Meidän sielumme suree ja väräjää
    ja vastasointuja halaa,
    alla tähtien yksin ja yhdessä
     kaksi sydäntä yössä palaa.

    Ne palaa kuin kaksi kynttilää
    mestari Viikatemiehen vaa'assa,
    ja sielut kaihoovat kaikesta pois,
     ei kotia taivaassa, maassa.




ELÄMÄ.


    I.

     On elämä kuin suuri tanssihuone,
    miss' aatokseni tanssi riemumielin,
    yön jälkeen nyt sen tyhjyys tympäisevi,
    ja soittokone katkonaisin kielin

    päin irvistää kuin hyppyynvalmis peto,
    kuin kosketinten ruma hammasrivi
    mua tahtois purra, tyhjät seinät kysyy:
     miks ihmissydän kova on kuin kivi.

    On jäätyneet jo soiton laineen kuohut,
    vain muistot ilkkuu mulle kaikkialla,
    ja ruusu, jonka armaalleni annoin,
     nyt tallattuna kuihtuu lattialla.


    II.

     On elämä kuin suuri suruhuone,
    nyt jälkeen tuskan sekä itkun rajun
    ma kuulen sielukelloin synkän soiton
     ja tunnen kalman lähenevän hajun.

    Söi permantohon jäljen ruumiskirstu,
    nyt poissa on hän, iäks multa poissa,
    juon kylmän peijaismaljan pohjasakat,
    nään valkeet käärinliinat ikkunoissa.

    En löydä tyhjyydestä mistään pohjaa
    vaikk' kuinka etsisin ja aattelisin.
    On elämäni suuri talvi tullut,
     kun päivä lyhin on ja yö on pisin.


    III.

    Elämä, sä oot kuin silmänräpäys,
    sinä yksin mulle ilon annat.
    Silmänräpäys, ah, aatokseni,
     lennä taivaan kaikki kaukorannat!

    Silmänräpäyksen iloss' synnyin,
    syttyi siemen, josta elon juuret
    kasvoi maahan, josta elon runko
    nosti latvaan nesteet raikkaat, suuret.

    Hetken heijastus on tähdenlento,
    joka siintää taivaan aavikolla,
    hetken välke kavevalkea,
    jolloin ohra kypsyy vainiolla.

    Silmänräpäys on lemmen liekki,
    silmänräpäyksen hehku hohtaa
    naisess' silmässä, kun toisensa
    ruumis, katse, sydän, sielu kohtaa.

    Silmänräpäys on onni, riemu,
    kaikki mit' on suurta, ihaninta,
    elon, kuolon raja, alku, loppu,
     ikuisessa mit' on ikuisinta.




TUNTEEN TUHKAA.


    Me yksin istumme kuin sumussa,
    me äsken suutelimme sammuksihin
    tunteemme kuuman tuhan, silmät kysyy:
     oi, kevyt lempi, mihin eksyit, mihin?

    Me oomme niinkuin kaksi haamua,
    nyt jälkeen veren vallattoman humun,
    kun kädet irroittuu, yön yksinäisyys
     hirmuisna katsoo meihin läpi sumun.




RANTATIELLÄ.


    Yksin kuljin pitkin rantatietä,
    pajun siitinpöly veellä häilyi. —
    Kukkiiko enään koskaan mun unteni pajut,
     jotka mun sieluni pohjihin päilyi!

    Poissa, poissa! Missä kulkee armas!
    Niin ne puhuu mulle pihapuistot,
    tehtaantorvi se ammuu kuin palopasuuna ilmaan,
    sauhurenkaina murtuvat muistot.

    Sauhukiemuroina luikerrellen
    niinkuin riettaat, ratsastavat aaveet
    kaupungin yli pois metsien taakse jonnekin kauvas,
     niinhän ne haihtuvat ihmisten haaveet.




VANHA KIRJE.


    Vanha kirje, kellastunut lehti,
    sirot, suorat, hienot kirjaimet,
    muistan sen kun lemmen hetki ehti,
     ah, ne ajat on nyt mennehet.

    Pois on kätes tuores ruusun tuoksu
    haihtunut ja muste kuivunut,
    kuutamoinen sokkosilla juoksu,
    poissa haave, nuoret kisailut.

    Vanha lehti kantaa syksyn värin,
    vielä myrsky sielussani soi,
    miksi kuvas sielussani särin,
    sit' en ehjäks enään tehdä voi.

    Kokoon muistoistani viime sirun,
    nostan lampun valoon hohtamaan,
    tiedän, monen yön nyt yksin virun,
    yhtä muistoa kun muistan vaan.

    Tuntuu kuin yö jäisi kammiooni,
    huulille ma rakkaan kirjeen vien,
    hiljaa kätken lehden laatikkooni
     niinkuin sulkisin ma onnen tien.




KATULYHDYN LIEKEHTIESSÄ.


    Himmeästi katulyhty palaa
    iltahämärässä elokuun,
    hieno sade katuun vettä valaa
     virvoittaen vanhan pihapuun.

    Katu kiiltää alla lyhdyn valon,
    kylmä vierus loistaa kostealta,
    kuljen ohi vanhan kotitalon,
    joka näyttää ruumiskirstulta.

    Kottaraisen tyhjä kota puussa
    on kuin muisto kauniin toukokuun,
    jolloin lintu lensi korsi suussa,
    etsi suojaa vanhan koivupuun.

    Sydämeltä lyhdyn liekki näyttää,
    joka palaa iltahetken vain,
    kohta vanha kuu sen viran täyttää,
    nousee kirkon takaa kumottain.

    Katuun putoo puusta lehtiläjä.
    Niinkuin aave kulkemassa ois
    tulee harmaa lyhdynsytyttäjä,
     lyhdyn sammuttaa ja hiipii pois.




KALMA TUUDITTAJANA.


    Mun lapsuuteni kehto,
    mist' olit tehtykään,
    ain heräsin ma yöllä
     ja nukuin pimeään!

    Ma itkin kunnes nukuin
    ja itkin unessain
    ja turhaan emon kättä
    ma pelossani hain.

    Kun kehto seisoi hiljaa
    ja nukkui emoni,
    kai silloin tuli Kalma,
    mua öisin tuuditti.

    Viel' usein tunnen kuinka
    mun vilu uness' on,
    oi, koska kerran Kalma
     mun tuutii lepohon?




VANHA TAULU.


    Ma muistan kotiseinän vanhan taulun,
    niin usein mielessäni kuvastuu;
    tuo vanha talo seisten rantamalla
     ja vieress' iäkkäänä piilipuu.

    Ja jyrkän tiilikaton harjan takaa
    poutaisen pilven ruso heijastaa,
    lomitse kahden saviporttipylvään
    vihreenä hohtaa nuori pihamaa.

    Ja avojaloin punahuivi päässä
    käy nuori, sorja vaimo rantahan
    povella kantain loistokutri lasta,
    luo lapseen katseen armaan uinuvan.

    Hän mitä miettii, äiti, uneksiiko
    hän elon taikaloistot lapselleen,
    vai peljänneekö pettymysten tuskaa
    ja maailmata salajuonineen?

    Siit' en ma koskaan saanut oikein selvää,
    mut kuva mielessäin ain kuvastuu:
    tuo vanha talo seisten rantamalla
     ja vieress' iäkkäänä piilipuu.




ILTAHÄMÄRISSÄ.


    Kuuluu kuherrus ja naisten nauru
    joka penkin luota läpi puiston,
    vaahteroiden päällä lepää illan hämärä
     niinkuin suruharso yllä rakkaan muiston.

    Ravintolan ovest' tuikkaa valo
    niinkuin peikon silmä yöllä palaa,
    miksi puiston nauru pistää mieltäni,
    niinkuin tikari se vihloo sydänalaa?

    Siksi, että nauru mieleen johti
    naurun, joka kerran ilon antoi
    monta vuotta sitten alla vanhan vaahteran,
    minne puiston tuuli nyt sen naurun kantoi?

    Tapaan kädelläni sydäntäni,
    nyt ei nauru enään tuskaa tuota.
    Avaan ravintolan oven, silmää häikäisee,
    etsin unohduksen unta maljan luota.

    Siellä yksinäiset sielut istuu,
    heille elo antoi hylkymurun,
    niinkuin syvyydestä ontto nauru remahtaa,
     joka sielu koittaa peittää oman surun.




PELAAJAT.


    Ja miksi minä mietin
    tään elon hullutusta,
    se on kuin kortti valkea,
     on toinen puoli musta?

    Ja mistä ilon löydät
    ja mistä surun löydät,
    on valkeet pelimarkat,
    on vihreet pelipöydät?

    Ja mustat kynnet häärää,
    ne pöytään tahrat piirtää,
    ne puhuu merkkikieltä,
    ne taskuun kullan siirtää.

    Taas peli käy ja turhiin
    näin menee muiden vaivat,
    ne arkkuun tuskin vievät
    sen kullan, minkä saivat.

    Kun kuolinvuode oottaa,
    ken kättä niille antaa,
    ja kuka väärän pelaajan
    voi viime kätköön kantaa!

    Ken tutkii suuret tusskat,
    mi pistää ihmisrintaa,
    ei pelaajilla viimein oo
     ees ruumisarkun hintaa.




ON JOTAIN MÄTÄÄ TÄÄLLÄ.


    On jotain mätää täällä,
    se kasvaa niinkuin myrkkysieni,
    jalous, suoruus, hyvyys maahan tallataan
     ja sijaan pystytetään halpa, pieni.

    On jotain mätää täällä,
    on jotain, mikä täällä löyhkää,
    saa kunnian yön kurja kavaluus
    ja mik' on pahaa sekä pöyhkää.

    On jotain mätää täällä,
    se nousee, kasvaa entisistä,
    se kasvaa, kulkee niinkuin sairas sumu,
    varjelkoon Luoja meitä ystävistä.

    On jotain mätää täällä,
    ja mätä kasvattavi mätää,
    se mätä täytyy kerran puhki puhdistaa,
     kun kaikki kerran huutaa ihmishätää.




ISÄN HAUDALLA.


    I.

    Lehmukset, suhiskaatte lempeästi,
    suhiskaa, suven henget, raittihisti,
    kiertäkää vihreet, nuoret käsivarret
     ylitse paaden, kussa kohoo risti.

    Keveenä kierrä, orapihlaja,
    keveenä paina, vanha, harmaa paasi,
    päällä sen tomun, joka alla lepää,
    ylitse miehen, jonka suru kaasi.

    Maailma tuomitsee ja maailma kaataa,
    syytöntä vieras vainoo, kiven heittää.
    Ikuinen sovituksen sammaleella
     lopulta kaiken katoovaisen peittää.

                    Haudalla 29.6.09.


    II.

    Ne kieltää tahtoi sulta sielukellot,
    vain pieni oli ystävies saatto,
    järjestysvalta tunki suruhuoneeseen. —
     Sä olit elämäsi luja Cato.

    Lesken ja äidin kyynelvirrat vuoti,
    houreiden tekosyystä kellot soitti,
    lain kylmää kirjaintansa tutki tuomari,
    mut äidin sydänvoima kaikki voitti.

    Ma muistan kammon, jota silloin tunsin,
    portilla kuuset tumman varjon loivat,
    palkatut malmikelloin synkät soinnut soi,
    ah, sydämessäin vielä nyt ne soivat.

                     Kotona 1.7.09.




KARKELO KALMISTOSSA.


    Kuin puoleks valveilla ja unissain
    ma kolme neitoa näin kalmistossa,
    ja oli yö, yön taivas musta niinkuin maa,
     ne neidot kiersi ristikarkelossa.

    Yks neito oli helosilmäinen,
    hän siniviitass' soilui välkkyvässä,
    sen immen silmiin katsoa en rohjennut,
    ens lempeni hän oli elämässä.

    Ja toinen punatukka, tulinen,
    sen huuli niinkuin koralli ja viini,
    hän kiehtoi oikun, nuoren veren hehkullaan,
    mut häntä en ma saanut yössä kiinni.

    Ja kolmas tumma niinkuin tummin yö,
    ja katseen kajanne kuin viime säteen,
    yön maille aurinko kun synkkiin vuoriin käy,
    kuin uniss'astuja hän tarttui käteen.

    Ei hällä sielua, ei ruumista,
    ei ääntä, katse suuri, kylmä, kumma,
    kuin unennäky, jot' ei toiste nähdä voi,
    niin oli salaperäinen ja tumma.

    Hän vei mun karkelemaan piirihin,
    soi liepeiss' syysyön sairas vilun viima,
    ja poissa oli kaikki elävitten maa
    ja poissa toivo, tahto, mainen kiima.

    Kuin välitila kuolon, elämän
    niin epäselvä tämä kisaretki,
    en onnellinen ollut enkä onneton,
    yön ikuisuuskin oli niinkuin hetki.

    En hälle nimeä mä antaa voi.
    hän tuntematon kaihotonna yössä
    niin piirin immist' oli ylin, ihanin
    kuin sydänkukka kalmankukkain vyössä.

    Hän nosti valkeen käden huulilleen
    kuin tietäjätär pyhä, puhdas, suuri. —
    Ma heräsin, hän häipyi niinkuin varoittain,
     enemmän kysellä kun aioin juuri.




SALA-AMPUJAT.


    Miks tuli, mi syö, niin minuss' on hurja,
    miks veressä vuoroin on kylmää ja kuumaa,
    miks elämä tääll' on niin pieni ja kurja,
     vain teennäisin keinoin se hurmaa ja huumaa!

    Voi elämä olla kuin väkevä viini,
    sen voimasta lauloi ne valheisin viimein,
    mua neuvoi ne: tartu jo elämään kiinni,
    ja tasaannu, tyynny ja viisastu viimein!

    Nuo maineeni mittaajat vaa'alla väärin
    mua punnitsi mitoin ja nauhoin ja taksoin,
    ma Mefiston vaippaan itseni käärin
    ja ivalla iskin ja ivalla maksoin.

    En koskaan ma tyyntyä, tyytyä voinut,
    mun sieluni kasvoi, kun tärvelin ruumiin,
    niin tuskasta löysin ma oikeat soinnut
    ja silloin ma ponnahdin lauluihin kuumiin.

    Mua salaa ne ampuivat ostetuin jousin,
    käsin temmaten nuolen ma taitoin sen kärjen,
    ne  kaatuvan luuli, mut  pystyyn ma nousin,
     jos vasta ne ampuu, niin jousenkin särjen!




AUTIO TALO.


    Oven yöksi suljen.
     Koti on niin autio ja tyhjä,
    läpi huoneiden ma kuljen,
    ikkunoiden ruskeet paperit
    lattialle sinne tänne luovat
     läikähtävät punajuovat.

    Kuljen edestakaisin kuin heiluri,
     joka mittaa määrätöntä aikaa,
    vanha korituoli narisee,
     tässä huoneessa lie jotain taikaa.
    Seisahdun ja kuuntelen ja mietin,
    katson uutimien takaa,
    katukiven vieressä on katukivi,
    mustat katot harmaan kaupungin
    niinkuin valaat kyyryillänsä makaa,
     harmaa, toivoton on talorivi.

    On kuin talo kuiskuttaisi
     turhaan kuluneista tuskain öistä,
    monet vieraat tääll' on asuneet,
     monet kyyneleet on täällä vierineet,
    monen liian varhain on kai hauta vienyt,
    kuka, kuka siit' on tiennyt,
    tietävätkö seinät heidän askareistaan,
     riemuista ja rikoksista, salatöistä.

    Koira ulvoo jossain naapurissa,
     kuka tassuttaapi pihamaalla,
    ullakolla naukuu vanha kissa
    niinkuin joutuisi se raivoon,
    kuka kurkistavi vanhaan kaivoon,
     miksi suhisevi vanha piilipuu?

    Tässä huoneessa oon puoli vuotta
     käynyt, käynyt niinkuin muukalainen
    vailla rauhaa, vailla iloa
    muiden askelien tarpomalla tiellä.
    Kuuntelen kuin huokais yksin nainen,
    tuntuu niinkuin liikkuis keinutuoli,
     missä vanha äiti istui äsken vielä.

    Yksin kuljen huonehesta huoneeseen
    ja ma turhaan tunteitani lepoon tuudin,
    elämäni eessä on kuin raskas esirippu,
    sydän on kuin talo autio,
     jonka ikkunoiden eteen laskettu on uudin.




HÄDÄSSÄ.


    Ken hädässä mua auttaa,
    maan pääll' ei yksikään!
    Tuo, Tuoni, tummaa lauttaa,
     sun himmeen rantas nään.

    Ja souda, souda hiljaa,
    ma päällä tämän maan
    en nähnyt untein liljaa,
    oon ollut varjo vaan!

    Ma tunnen kumman tenhon,
    ei Tuoni lauttaa tuo,
    siis itse veistän venhon
     ja soudan Tuonen luo.




IHMISEN RUKOUS.


    Ma pyydän sulta voimaa,
    sä Tuntematon suuri,
    sä kaiken alkujuuri,
     sä runko, latva, kaikkein maailmoiden puu.

    Mua älä syyttä soimaa,
    ma pidän oman pääni,
    niin käskee rinnan ääni
    vaikk' kaikki yönä ympärilläin kaareentuu!

    En pyydä nöyryytystä,
    en sääliä ma pyydä,
    en muiden niskaan syydä
    ma taakkaa, joka painaa minun harteillain.

    Ja omaa kärsimystä
    ma tahdon loppuun kantaa
    ja tahdon paljon antaa
    ma siitä tulesta, mi palaa rinnassain.

    Kuin ystävälle, sulle
    ma puhun: älä jätä,
    kun mull' on suuri hätä,
    kas itse itselleni surut, ilot loin.

    Suo vuoren voima mulle,
    en alistu ma armoon,
    ma tahdon nousta tarmoon,
     en muuta oo kuin ihminen, kun tahdon, voin!




SYYSSATEEN SOITTAESSA.


    Kuin monta vuotta pitkä on se yö,
     min yksin valvot, et saa syvää unta,
    mitaten ikuisuutta vanha kello lyö
    kuin kuollut oisi koko ihmiskunta,
    ja sinä yksin elät, yössä yksin,
     vierekkäin muut kun nukkuu ystävyksin.

    Nään sielun silmilläni uhkeet vaimot,
     ne nukkui rauhallisna päivän töistä,
    ne täytti äidin pyhän tehtävänsä.
    Nään vahvat miehet, jotka tyynein kasvoin
    ja tervein hengityksin kyllyyttänsä
    elämän voimaa kerää unessansa
    yöss' unta nähden rautamoukareista
     ja kätten työstä, joka leivän antaa.

    Nään vuoteen luona pienen kätkyen,
    nään lapsen, joka siinä nukkuu,
    se uupui niinkuin aalto vasten rantaa,
     sen pienet myrskyt äiti tuuti tyynehiksi.

    Taas kaikki on kuin kesän unta vaan,
     syyssade rummuttavi ikkunaan,
    mut minä yksin yössä valvon
    ja kysyn: elänytkö olen suotta?
    Sen tunnen, tänä suurna yönä
     ma varmaan elänyt oon monta vuotta.

    Lyö vanha kello. — Elon turhuutta
    ma mietin, ihmishullutusta,
    mut kohoon, sielu kasvaa pimeässä,
    ja kauvas pakenee se henki musta,
     mi väijyy sieluani surussani.

    Jo kuulen ihmisäänet alta ikkunan,
    työmaalleen kulkee työmies moukareineen,
     niin päivä alkaa taasen uuden työnsä.

    Ja yksinvalvojakin tyyntyy, tointuu,
    hän lepää jälkeen yksinäisen yönsä,
     pois nukkuu ihanasti päivän sointuun.




SYYSLAULU.


    Lepattavat levotonna
    haavan hienot, herkät lehdet,
    syksytuulen tuivertaissa
     värisevät vienot lehdet.

    Vapisevat, vavahtavat,
    putoavat polullesi
    niinkuin suuret veripilkut,
    sydänveren pisarasi.

    Kahisevat kuollessansa
    alla ihmisaskeleiden,
    lentelevät, liitelevät
    karkeloiden kalmantanssin.

    Uneksivat kevään unta
    alla kylmän, kelmeen taivaan,
    tanssistansa taintuneina
    putoavat mustaan maahan.

    Vapisevat, värisevät
    alla ihmisaskeleiden,
    alla rauta-anturoiden
    väräjävät vienot lehdet.

    Ihmisparka, ihmisjalkas
    tallaa, tallaa tietämättään,
    sataa lunta, sataa lunta,
    puhdas lumi lehdet peittää.

    Viimeisenä läpi talven
    lehtipari haapapuussa
    värjyy talven tuiskun alla,
     putoo vasta kevään tullen.




KRISTALLIKUKKIA.


    Kuurassa seisoo rautainen tammi,
    talvessa kukkii kevään puu,
    ylitse valkoisten vaahteroiden
     loistaa kylmä ja kelmeä kuu.

    Lumessa loistaa koko luonto,
    sieluni valossa kirkastuu,
    heljinä hohtavat aurinkohaaveet,
    poissa on yö ja murhe muu.

    Kiillä, sieluni, kirkkaana jäässä,
    kulje yksin kuin talvinen kuu,
    seiso kuin jäähtyvä, jäykkä, kaunis
     kristallikruunuinen nuori puu!

                       Maalisk. 1909.




TALVIKUUTAMOLLA.


    Niin hiljainen on katu,
    on kuulas tähtiyö,
    ja vanha kirkonkello
     jo kahtatoista lyö.

    Ja lumi peittää katot
    ja härmää huokuu maa,
    käy pakkanen ja paukkuu,
    kyyviirit vingahtaa.

    Jääpuikot räystään alla
    ne aavevarjon luo,
    ja pilven alta virtaa
     kuun kylmä valovuo.

    Kuin lahti loistaa tori
    kuin valua se vois
    yön taivaan tähtimereen
    ja haihtuis ilmaan pois.

    On kummallista kaikki,
    maa tyynnä hengittää,
    sen unta taivas valvoo,
    ja sieluun rauha jää.

    Nyt ajaa Uni reessä,
    sen taikatiuvut soi,
    kuun juopaan hepo häipyy,
    jäähilseet karkeloi.

    Nään sadun suurta unta,
    kuu hohtaa huoneeseen,
    ja hilseen hilke soittaa
     mun uneen hiljalleen.




MAISEMA.


    Kaupungin ympärillä seutu synkkenee,
    jo lumi siintäin tummuu lahden jäällä,
    punoittaa kolme veriruskeeta hattaraa
     kahden kaarneen linnantornin päällä.

    Tien syrjäss' alastonna huokaa poppeli,
    kuin paarivaate hohtaa harmaa hanki,
    vankilan kello lyö nyt viittä, — ristikosta
    katselee kauvas yksinäinen vanki.

    Mitä hän miettii kammion kurja asukas
    varpusen visertäissä räystään alla?
    Kai miettii: miksei päivä laske itään,
    tai ehkei mieti enään yhtään mitään.

    — Kunnaalla seisoo sähkölennätinpylväät
    niinkuin kolme ristiä Golgatalla.
    Palotornista tuli jo välähtää,
     ristikon aukosta katoo pää.




JOULUYÖSSÄ.


     Jouluyöhön tuijotan ja varjot karkeloivat,
    ilmass' suuret lumikellot värähdellen soivat.

    Tuijotan ja hätkähdän ja kammo veren hyytää,
    ikkunassa katseen nään, mi rukoilee ja pyytää.

    Ja se katse huutaa nälkää ja se kiroo, soimaa,
    ja ma jäähdyn ja ma katson eikä mull' oo voimaa.

    Mieron mies, miks et sä lähde ikkunani takaa?
    Nääthän, valkoraunioina kaikki eessäin makaa.

    Kaikki toivon tähdet sammuu, suuruusunet hukkuu,
    huoneessansa huokaellen vanha äiti nukkuu.

    Yksin jäin mä, mun on vilu, vaikk' on lämmin liesi,
    lie myös sulla ollut äiti, joka siunas tiesi.

    — Ja hän väistyy niinkuin mua ymmärtänyt oisi,
    tuntuu taas kuin rauhan kellot jouluyössä soisi.

    Näinkö varjon vaiko miehen mieross' yksinäisen?
    Taikka näin mä ikkunassa oman katseen jäisen.

    Jouluyöhön tuijotan ja sataa, sataa lunta,
    yössä yksin lepää maa ja kurja ihmiskunta.




"BETLEHEEMIN TÄHTI."


    Kujia ma kuljen yksinäistä tietä
    ohi vanhain, vapisevain rakennusten,
    harmaat talot niinkuin kaljun kalseat
     jäykät, vanhat vaarit seisoo vastatusten.

    Kirkontornin kukko loistaa kuutamossa
    yli vanhan raastuvan, ja vaikeroiden
    ruostunehet viirit vinkuu viheltäin,
    tuikkaa tornitulet palovartijoiden.

    Näin on rauhallista käydä yksin yössä
    aatellen mun nuoruuteni armahaista,
    miks sua, turha hulluus, enään mietinkään,
    vanha kuu, sä valehtelet kaikenlaista?

    Katson siltaa, jonka varjo päällään seisoo,
    rantakadun valot värjyy, virtaan hukkuu,
    moni seikka seisoo täällä päällään ain,
    yhä unikeko-kaupunkini nukkuu.

    Monen ikkunalla nään ma valkeen kukan,
    "Betlehemin tähden" ilon ikkunalla.
    Yksinäiset sielut huokaa huoneissaan,
    harvoin lapset leikkii vanhain ruutuin alla.

    Katuja ma käyn, en etsi ystävyyttä,
    kokonaisin oon kun olen aivan yksin.
    Puhdas lumikukka, kukka tunturin,
    tuoksutko sä mulle kevättervehdyksin?

    Katuja ma harhaan, jostain lamppu loistaa,
    hymyileekö onni läpi ruutuloiden
    tähtein tuikkiessa kimpuin tuhansin
    maahan läpi lumikukka-ikkunoiden.

    Muill' on edes joulu, mull' on aina syksy,
    miks ei valkolunta nyt voi sataa puista?
    Koska kerran kukki elämäni puu?
    Siit' on pitkä aika, sif en enään muista.




TÄHDEN LENTÄESSÄ.


    Näin minä ihanan tähdenlennon,
    aattelin: yksinkö jäit kuin ma jäin,
    sortiko suru sun sielusi hennon
     keskeltä kylmien ystäväin?

    Taivaan tulikukka-yrttimailla
    olit kai pieni ja pilvessä ain,
    ehkä et loistanut muiden lailla,
    olit kai unta ja usvaa vain.

    Pois sinä lensit avaruuteen,
    niin ehkä löysit, mitä sä hait,
    sammuessasi maailmaan uuteen
     kirkkaamman, kauniimman loiston sä sait.




UNELMIEN MAILLA


    Unelmien tarhaan ma tuijotan
    lävitse elämän ikävän ja harmaan,
    näen minä laulujeni lumolinnat,
    satujeni keijut, valkeat rinnat
     kuutamossa illan armaan.

    Nään minä astuvan kuutamon kujaa
    neidon ihanan, kaihovan ja kelmeen,
    on kuin hän valaisisi koko tarutienoon,
    kirkastun ja katselen silmään viileen vienoon
     niinkuin kahteen sinihelmeen. —

    Tulevat suuret suvilinnut lentäin
    hilpeällä, heleällä kahinalla,
    valkeat joutsenet satujen saaren
    alitse tähtiyön helokimmelkaaren,
     kuutamossa seison alla.

    Katselen hetken heleätä näkyä,
    katselen kuvaa kirkasta ja kummaa,
    kunnes silmäni veriin vettyy,
    katselen ja katselen ja haaveeni pettyy,
     katselen katua tummaa.




LAULU AURINGOLLE.


    Sä suuri päivä, joka katsees luot
    ylhäisnä korkealta suureen mereen,
    tulessa suuri oot; jos sull' on sydän,
     kuumimman tulen sait sä sydänvereen.

    Ei ole merta, joka sammuttais
    sun suuren rakkautes, joka surmaa,
    pieninkin kukka kuihtuu suudellessas,
    kovimman kivenkin sun hehkus hurmaa.

    Sua koitan katsoa, mun häikäiset,
    maa musta ei sun voimaas koskaan voita,
    vain ihmissilmin nään sun ihanuutes,
    en näe tuhansia auringoita,

    mi kiertää ympärilläs, ylläsi,
    et ehkä itse tunne omaa rataa,
    korkeimman vuoren murskaat salamoilla,
     pieninkin mato sua kohti mataa.

    Sä lienet pienin, alin auringoista,
    käykö sun tähtes elo rakkaammaksi!?
    Ma katson uhalla sun liekkimerees,
    vaikk' uhkani mun tekis sokeaksi.

    Sä palat, poltat, kerran itse sammut,
    luot ehkä sammuessas elon uuden,
    siks sammut, että synnytät ja surmaat,
     siks vaivut kerran mereen ikuisuuden.




MAAN MEHU.


    Maan mehun tuoksun tuntea taas saan,
    syyslehtiröykkiöiden palaa tähteet,
    juo, sielu, kevät käy taas yli maan,
     ei ehtyä saa kirkkaat sydänlähteet!

    Taas eikö oo kuin sielussani sois
    uus kieli rikkoontuneen sijaan,
    juo sieluni, juo pois, juo pois
    maan voimamehut kevään antelijaan!

    Juo, sielu, huuhdo huoles, vaipuos
    maaemon pyhään syliin sykkäilevään,
    ah, sielu, näät taas piilleen aurinkos,
     näät uudesta taas kirkastuneen kevään!




IN MEMORIAM.


    Elo on kuin suuri soitto,
    yli yön se helähtää,
    kuolema on usein voitto,
     voittajaks ain elo jää.

    Ihminen on niinkuin kieli,
    jota elo soinnuttaa,
    iloinen on milloin mieli,
    milloin kaikki katkeraa.

    Soitto nostaa miehen voimaan,
    tuska kieltä jännittää,
    kun käy kaunis soitto soimaan,
    itse elo hymyää.

    Sydän! Siin' on soiton taika,
    okainen on taiteen tie,
    taival pitkä, lyhyt aika,
    usein kalma parhaan vie.

    Eikä kuolo miestä murra,
    kuolema vain vapahtaa,
    ei saa soiton luona surra,
    otti maa ja antaa maa.

    Missä soittoniekka matkaa?
    Manan vettä viileää. —
    Elämä ain työtään jatkaa,
    uutta kieltä virittää.

    Virittää sen uuteen voimaan
    täydemmäksi yhä vaan,
    kunnes saa sen taasen soimaan
     sävelkuoroon korkeimpaan.




MUN SIELUNI.


    Mun sieluni on niinkuin viulu,
    mi kerran pirstoiks särjettiin,
    mut pirstat minä yhteen liitin,
     taas soinnutin ne säveliin.

    Ja kuta useemmin se särkyi,
    sit' ihanammin taas se soi,
    ja joka siru kertaa kaijun,
    min särkyessä viulu loi.

    On joka siru sielun itku,
    jok' osa osa onneain,
    sain surussa sen syvän soiton,
    jot' ilossa ma turhaan hain.

    Ja vaikkakin se särkyis taasen
    ja sorasoinnun vaikerois,
    sen soitan yhä eheemmäksi,
     kuin nyt se vasta oikein sois!




IKÄVYYS.


    Mikä ikävyyden ijäisyys
    lepää näiden kujain yllä,
    harvoin päivä eksyy paistamaan
     kammiooni sädehyväilyllä.

    Täällä tahtoo tunnottuus ja tyhjyys
    tappaa elontoivon viimeisenki,
    täällä homehtuu ja yöhön hyytyy
    nuori, raikas, riemuitseva henki,
     tahdon pois!

    Nämä harmaat talot, harmaat huoneet
     mua kummitellen kaartaa illoin,
    poisssa ilo, onni, ilma vapaa,
    pois ma näistä kahlehista tahdon sinne,
    missä henki hengen, sielu sielun tapaa,
     siellä kannel taasen kirkkahammin sois!

    Täällä virun niinkuin vankilassa,
    minne katson, petosta ja paulaa,
    mielikuvain keväät köynnöksillä
     kopin synkät seinät täytyy laulaa.

    Tämän synkän synnyinkaupungin
     maa mua polttaa, ilma painaa,
    minun täytyy murtaa kaikki,
    kaikki rakkaat siteet, muistot,
    kaikki turhat unelmat,
    täytyy polttaa elon sillat, huvipuistot,
    tukahuttaa halut haikeat,
     unohtaa ihanat lemmen yöt.

    Tuskan tuli, miks sydäntä syöt,
     nouse, nouse, voimani nuori,
    puhkase kuori,
    minut valohon vie
    ja aukaise tie
    ja katkaise latvoin ja juurin
     synkkä syntymäpuu!

    Kun sä murrat tään vankilan muurin,
    niin nuorentuu,
    mun sieluni, sieluni vapautuu,
     mun sieluni janoaa pois!

    Kun siteet laukee
     ja portit aukee,
    kun tunnen itseni vapaaksi taas,
     niin kannel puhkeaa soimaan,
    on henkeni nuori, se vapaa on,
    se palaa alkuvoimaan,
    se kasvaa, kohoo siivillään,
    minä nään, minä nään,
    miten nousee mun henkeni aamun koi,
     soi elämän ikuinen kannel, soi!




VAPPULAULU.


    Nyt iloitkaa, nyt laulakaa,
    niin kaunis taas on maa,
    mut kauniimpi se toivo on,
    min kevät kasvattaa!
    Nyt Vappu on, nyt Vappu on, taas veikot laulakaa,
     niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!

    Maan yrtit vielä unelmoi,
    myös neidot unelmoi,
    ja ihana se lempi on,
    mi linnun virress' soi.
    Nyt Vappu on, nyt Vappu on, taas veikot laulakaa,
     niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!

    Kuin astuisitte aurinkoon
    niin tienne astukaa,
    kuin kuninkaita oisitte
    ja teidän kaikki maa!
    Nyt Vappu on, nyt Vappu on, taas veikot laulakaa,
     niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!

    Oi, kuulkaa, sävel siivet saa,
    se oikeen kaijun saa,
    sen päivä kruunaa kunniaan
    ja sitä kuulee maa!
    Nyt Vappu on, nyt Vappu on, taas veikot laulakaa,
     niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!




ÖINEN RATSASTUS.


    Niinkuin kirkuvat myrskylinnut
    aatokset eelläni syöksähtää,
    niin minä myrskyssä ratsastan yöllä,
     taakseni harmaa kaupunki jää.

    Unteni kaupunki liekeissä palaa,
    riemuni rauniot sauhuaa,
    kuolemanlinnut pääni päällä
    murheita minulle ennustaa.

    Taivaalla leiskaa kuin lohikäärmeet,
    punaisin kidoin ne kiemuroi,
    lävitse kuumien metsien syöksyn,
    takana aaveiset huudot soi.

    Kauvan saan minä kiitää yössä
    jalassa verinen kannustin
    ennenkuin nään minä armaan aamun,
    riemuni uuden kaupungin.

    Hei, hepo, hei, hepo, korpit karkaa,
    tuossa on viimeinen sillanpää,
    eessä on elämän ihana taival,
    kauvas kuoleman kaupunki jää!

    Hei, hepo, pystyyn sun hirmuja vastaan
    palavan kaupungin pätsistä vien,
    raunion viime hohteessa vielä
    lävitse metsien nään minä tien!

    Kuule, nyt huutavat kaukana korpit,
    vainuivat ehkä mun haaskaani jo,
    taivaalla on kuin helvetin hohto,
     hei, hepo, nouskoon jo aurinko!




KESÄ-YÖ.


     Harjun alla uinuu järvi,
    puro kiertää läpi niittyjen
     ohi vanhan kirkon, ali sillan,
    jonka luona vanha paja
    seisoo savuttunein mustin seinin.
     Väreilyssä lomaan lumpeiden
    kuultaa tyynen suvitaivaan
    sekä rantaniittyin värit
    sinivihreinä ja viilehinä.

    Linnut lepopuillaan silmän sulkee,
    neidot luhdissansa paljain rinnoin
    hymähtävät uness' aatoksilleen
    ihanaisen juhannuksen eellä.
     Koko kylä nukkuu, nukkuu vanha kirkko
    niinkuin seisaallansa jättiylkä,
    vieress' seisoo tapuli kuin morsian
     vanhanaikaisessa kellohameessaan.

    Raitilta ei raiju iltalaulu,
     harjun taakse hukkui käen ääni,
    jota nuori äiti äsken matki
    tuutiessaan saunast' tullen lastaan
    isän silmätessä suvipeltojaan,
     jotka hiljaa huojuellen siintää.

    Kartanossa sireenit ja ruusut,
     töllein eessä pihlajat ja heisipuut
    tuoksuu yli järven kesä-yössä,
     nurmen kirjokukkasista nousee
    niinkuin pyhä, hieno uhri ilmaan,
    harjun kuuset työntää pihkan hajun,
    suolla pursut kilvan suitsuttavat
    kohottaen tuoksun korkealle
    yli kaukometsäin sini-uturantain
     kaskisauhun lailla leijailemaan.

    Avaan ikkunani järvelle.
     Luonnon täyteläinen tuoksumalja!
    Nostan sinut hiljaa huulilleni
     ja ma juon sun kauttas rintaan voimaa
    ja ma hengitän ja huokaan runsauttas,
    kolkon, ummehtuneen talven jälkeen
    puhallan pois öiset huokaukset,
    pahain silmäin iskut hämärissä,
    pienet pyyteet pienen kaupungin
    kauvas karkoitan ma mielestäni.
    Ja ma ahmin niinkuin janoon nääntynyt,
    uutta nuoruutta juon keuhkoihini,
     joka aivon soluun, joka sielun soppeen.

    Tunnen sen kuin ihmeuudistuksen,
     luomisriemun suuren sytytyksen
    ja ma avaan sylini ja rintaan painan
    koko metsän sekä taivaan rauhan,
    tämän öisen, tuoreen tuoksun hetken,
    tämän viileen kirkkaan kesäkuvan
     ihanaisen juhannuksen eellä.






SATULEHTO




PÖRRIÄINEN.


    Kulki Kiesus kerran yksin tietä pitkin,
    pörriäinen lensi vastaan sarvin käyrin
    kerjäläisen pudottama äyri suussa,
     silloin sieppas Kiesus piloillansa äyrin.

    "Ei oo mikään mies, ken toisen oman ottaa!",
    huusi pörriäinen, kun se pilan keksi.
    Kiesus takaisin nyt antoi sille äyrin,
    sanoi: "kasva, äyri, sadankertaiseksi!"

    Nyt taas pöyhkeänä ilkkui pörriäinen:
    "sepä mies, ken omansa taas ottaa taitaa!",
    aidanseipääseen niin lensi puhki päänsä,
    jäless' astui köyhä rampa maantien laitaa.

    Näki äyrin, iloissaan sen konttiin poimi.
    Niinpä Kiesus auttoi tielle köyhän ramman.
    Siksi pörisee nyt vielä pörriäinen,
    kun se eliniäkseen sai päähän vamman.




KÄKI JA VARIS.


    Oli kerran vanha, tyhmä vaari,
    vihas kevättä ja käen kukkumista,
    käen toivonut ois hiiden loukkuun,
    luulosairahana luuli käen
     hälle aina kukkuvan: "käy koukkuun!"

    Kävi koukummaksi tyhmä vaari,
    vanheni ja vanhetessa yhä paatui,
    vaikka ootti häntä kuolinpaari.
    Varis puusta puhui maikaellen,
    vanha, viekas varis vaakkui: "vaari!"

    Kävi koukummaksi tyhmä vaari,
    käen syyksi selitti hän koukun varren,
    kompuroi ja elää kihnaeli,
    kulki, kahmi jyvälaarin luona,
     varista hän iän elätteli.




VARIKSEN VALA.


    Sammakko se istui rannalla,
    varis yksin istui puussa,
    sanoi sammakolle: "nouse maalle!"
    ajatteli: oisit suussa!

    "Enpä nouse", sanoi sammakko,
    "sinä kurkustas mun nielet alas!"
    "Enkä niele", sanoi viekas varis.
    Sammakko huus: "teeppäs valas!"

    Teki varis valan vaakkuen:
    "vaak, vaak, vaak, sen varis takaa!"
    Vastas sammakko: "no nyt sen uskon,
    variksell' on vala vakaa."

    Sammakko nyt maalle hyppäsi,
    varis nieli, sanoi: "hyvä pala".
    Sammakko nyt huusi: "muista vala!"
    Varis: "vatsassa on vala!"




ONNEN KÄKI.


     Ja onnen käki vain hetken kukkuu
    maan, metsän rintahan ihastuksen,
    sen huilunpehmeä ääni hukkuu
    jo jälkeen ihanan juhannuksen.

    Se sitte liitää kuin huuhka harmaa,
    syyslaaksoon syöksyy kuin ukonnuoli,
    niin kesken kuherrusajan armaan
    jo moni kyyhky sen kynsiin kuoli.

    Ja moni neito, mi etsi taikaa
    sen kukkuessa ja yössä hiipi,
    nyt itkee mennyttä onnen aikaa,
     pään päällä leijuu nyt huuhkan siipi. —




PÄÄSKYNEN JA VARPUNEN.


    Lensi pääsky kevään tullen
    talonpojan räystähälle,
    varpunen se aitan luona
     ilkeästi ilkkui tälle:

    "Mitä täällä muukalainen,
    tahdot tänne pesäs laittaa,
    sinust' ei oo ihmisille
    mitään muuta kuin vain haittaa?"

    Pääsky vastas varpuselle:
    "kyllä soitat suurta suuta,
    sirkut täällä koko vuoden,
    minä laulan kolme kuuta."

    Varpunen se virnueli:
    "asut kesävierahana,
    minä suistan savimökkis
    tämän talon haltiana."

    Sanoi pääsky: "lauluillani
    maksan vuokran, soimaat suotta,
    mulle riittää rikat, sinä
     varastelet pitkin vuotta."




RUISRÄÄKKÄ.


    Ruisrääkkä niityll' laulaa lauluaan;
    kuin joku vetäis taskukelloaan
    sen ääni soi, kun ilta hämärtyy,
     yöpuullaan kun jo nukkuu pieni pyy.

    Ruisrääkkä mittaa illan hämärää,
    ruiskukka uinuu, nuokkuu tähkäpää,
    ruisrääkkä kehrää sala-ääniään
    ja nukkuu omaan ääneen käheään.

    Ruisrääkkä, luonnon salaperäisyys,
    se on kuin kesäillan ikävyys,
    kun yksin kuljet rantakäytävää
    ja mietit elämätä jäytävää.

    Ruisrääkkä, ennelintu elokuun,
    sun soittos loihtii kummaan haaveiluun
    niin yksitoikkoiseen ja ikävään
    kuin suru itkis alla tähkäpään.

    Pois lennät, poiss' on suven ihanuus,
    on niinkuin syvempi ois hiljaisuus,
    kuin itse luonto tätä oudoksuis,
     ja ajan ratas hiljaa seisahtuis.




VÄSTÄRÄKKI JA TILTALTTI.


    Västäräkki häntäniekka
    keikkui kivell' ylimmällä,
    tiltaltti se alimmalla
     lauloi äänell' leikkivällä:

    "Mist' on sulla hännystakki,
    lainalakki, lainatakki,
    myy se lanttiin, vie panttiin,
    häntäherra, hieno rakki!"

    "Pii, pii, hyi, hyi, halpa lintu,
    piskuinen, sä pyrit kokkaan!"
    vastas pöyhkä västäräkki,
    "isken läven tuhmaan nokkaan.

    Tiltaltti se lauloi laulun,
    laulun kauniin, laulun rakkaan:
    "vaikk' on halpa, huono mekko,
    kiveen hakkaan, kiveen hakkaan.

    Kuules talttaa, kuules tilkin
    pienosillein pientä majaa,
    sinä kiikut, sinä keikut
    pitkin toisen kivirajaa."

    Västäräkki nolo lintu
    vielä ruman sanan nakki:
    "kunniaan käy kukkuloille,
    ota, ota hännystakki!"

    "En ma keiku kumarellen,
    miss' on suurten lintuin sakki",
    virkkoi toinen: "kilju, keiku,
     sull' on lainahännystakki!"




TERVASKANTO JA LEHMISIENI.


    Tervaskanto seisoi mättähällä,
    alla lehmisieni kehui syyttä:
    "minä nousen, kasvan ylitsesi,
     sulla, kölhö, ei oo kestävyyttä."

    Niinpä sieni kehui pöyhistellen,
    homehattu, sateen lapsi, loinen,
    sanoi vanha, vahva tervaskanto:
    "siinä kestän, missä joku toinen."

    Tuli syksy, putos homehattu,
    virkkoi sisuksista mädänneistä
    kaatuessaan vielä kehuskellen:
    "kyljellään on huokeampi seistä."

    "Tästä huomaat", virkkoi tervaskanto,
    "mikä kehunnastas oli hyöty,
    minä seison, syvään juuret työnnän,
     vaikk' on runko, laaja latva lyöty!"




MAAN LUOMINEN.


    Ei ollut maata, oli merta vaan,
    se laski, nousi, riehui myrskysäässä,
    niin Luoja nosti käden yli aaltojen,
    ne keinui maininkeina tyyntyen,
     ja Luoja istui ison kultapatsaan päässä.

    Niin katsoi Luoja alas vesihin
    ja näki siinä oman valekuvan.
    "Käy, nouse, vieras henki, mikä lienetkin,
    maa luodaan, apuriks sun tahtoisin!"
    Niin nousi piru, sanoi: "nousen, kun saan luvan?"

    "On paljon maata meren pohjalla,
    en auteutta enään nähdä saata,
    maa luotakoon!" niin Luoja, "se on käskyni!"
    Nyt kolme kertaa piru sukelsi,
    suupieleen varasti hän salaa hiukan maata.

    Ja Luoja otti liejun käsiinsä,
    kun sitä sormillansa nyt hän hieroi,
    se päivänpaistehessa kasvoi, kasvoi vaan,
    puut, ruohot Luoja nosti kukkimaan,
     mut piru tätä suurta ihmetyötä vieroi.

    Hän täynnä kateutta kiukuissaan
    nyt mietti kostoa ja noitui tälleen:
    "maa, jonka varastin, se myöskin kasvakoon
    kuin kasvoi Luojan maa ja aurinkoon
     mun henkeni taas nouskoon valtavoimaan jälleen."

    Nyt pirun suussa alkoi kasvaa maa,
    suupieleen tuska tarttui tarttumistaan:
    "oi, Luoja, Luoja, ota takaisin sun maas!"
    huus piru, otti oman hahmon taas
     ja tuli Luojan luo ja kertoi kepposistaan.

    "Oi, Luoja, maata sulta varastin,
    sit' en voi muuttaa viljavainioksi,
    en maata minä luoda voi kuin sinun kätes loi,
    suun suurta tuskaa en ma kestää voi,
     pois ota tuska, maa nyt muuta vaikka kallioiksi!"

    Niin otti Luoja pirun suusta maan
    ja kallioiksi, kiviksi sen heitti;
    nyt piru itki: "en luo maata milloinkaan",
    ja väistyi varjoon hiukan harmissaan
     ja kavalana kasvot yöhön peitti.

    Ja piru kulkee yhä harmissaan
    ja moittii Luojan neron suurta luomaa,
    hän kivet, kalliot loi karuun Pohjolaan,
    öin koittaa siirtää vuoret paikoiltaan,
     kun kallioillakin hän kevään kasvun huomaa.




JALOPEURA JA IHMINEN.


    Jossain Himalain vuoristossa
    istui kerran vanha jalopeura,
    kaikkein eläimien ensimmäinen,
     suuri oli hällä orjaseura.

    Apina se tutki tietäjänä
    tähdenlentoa ja uutta kuuta,
    käytti tähystäjätorninansa
    kultapähkinäistä kookospuuta.

    Viel' ei aasi tiennyt aisan vaivaa,
    kirkui vapaana ja viisahana,
    hepo kilpaa juoksi suden kanssa,
    niinkuin teiri lensi kesy kana.

    Levoss' oli maa ja ilma, taivas,
    levoss' suuri, pyhä luomakunta,
    päivä paistoi aina, ruoka maistui,
    milloin hyvänsä sai kukin unta.

    Virkkoi apina nyt kookospuusta:
    "uuden eläimen mun silmäin keksi,
    olkimajan uutta asukasta
    sanotaan, oon kuullut, 'ihmiseksi'.

    Jauhaa kivellä ja kylvää viljaa,
    hän on kasvoiltansa aivan sorja,
    salamalt' on varmaan tulen saanut,
    mut ei oo hän niinkuin minä orja.

    Oisko serkkuni tai pikkuserkku,
    puuttuu loppunivel, miss' on lisä?
    Tuntuu kuin hän oisi toinen minä
    tai ma oisin hälle kanta-isä.

    Siin' on sentään pieni jos ja mutta,
    häntä vain se eroittavi meitä,
    minä puissa elän, hän on maassa,
    käymme maailmassa eri teitä!"

    Silloin virkkoi vanha jalopeura:
    "saispa aatoksesi olla muissa,
    olet, hullu, nähnyt hullun unta,
    sulla serkkuja on maassa, puissa."

    Kului aika, vanha jalopeura
    unohti jo sanat neuvoniekan,
    silloin tuli joku tuntematon
    astui luokse yli kuuman hiekan.

    "Tuo kai kuuluu heimoon simpanssien,
    mut ei hännätönnä noin käy kukaan!"
    mietti vanhus, virkkoi tuntematon:
    "ei oo asuntosi arvos mukaan!"

    Teki louhikkohon kivipajan,
    lietsoi, valmiiks sai hän rautamajan,
    sanoi kumartain: "käy sisään, suuri,
    nyt sun mainees kestää iki-ajan!"

    Isoon häkkiin vei hän jalopeuran,
    työnsi oven eteen piikki-aidan.
    "Ihminen!" niin karjui jalopeura,
     "liian myöhään nimes tietää taidan."




ONNEN PEKAN PAITA.


    Ja oli kerran oikein rikas mies,
    hän oman suuruutensa aina ties,
    mut onnea ei ollut hällä milloin,
     ei öisin, aamuin eikä päivin, illoin.

    Hän käski luokseen tähteintutkijan:
    "sanoppas, mistä löydän onnelan,
    ja sano, miss' on riemu elämässä,
    ma eksyin siitä loiston hälinässä!"

    Ja tähteintutkija, tuo viisas mies,
    mi köyhyydessään onnen arvon ties,
    näin lausui: "olet toimeton ja rikas,
    sun tyhjä elämäs lie oma vikas.

    On sulla ihmetarhat, järvet, maat,
    jos _onnellisen_ miehen paidan saat,
    oot onnellisin, niinpä taru puhuu,
    en usko siihen vaikka hullut huhuu.

    Kun puet yllesi sen paidan, niin
    kai nukut onnellisiin unelmiin,
    siis käsky lähetä nyt kaikkialle,
    mies väkisin tuo korkeen kattos alle!"

    Ja viestit maita kulki, kulki niin
    ne kulki, kulki aina eksyksiin,
    ne tyhjän vastauksen aina saivat,
    niin hukkaan meni niiltä monet vaivat.

    Ei onnen paitaa löytty mistäkään,
    mies rikas oli kuolla ikävään,
    kun tiedontuojat katsehella haukan
    sai kiinni erään köyhän, kurjan raukan.

    Kas, ojanreunall' istui poikanen,
    ja vanhan maantiepolskan sävelen
    hän hilpeen, hullunkurisen nyt soitti,
    niin että kaikkein sydämet hän voitti.

    "Minä se olen Onnen Pekka,
    en ole rikas enkä ole saita,
    Onnen Pekalla on taulahattu
    ja Onnen Pekalla on paita.

    Rikkauksista en huolia kanna,
    kannanpa oman huolen,
    ensi mökissä ensi yönä
    saan suojan ja leipää puolen.

    En minä riisu paitaani
    eikä käyttäissä se kulu,
    pidä sinä oma hienohelmasi,
    mulla on oma pulu!

    Naurelivat minun paitaani,
    nauru meni meriä, maita,
    kuulkaatte metsät, kuulkaatte tuulet,
    minulla on onnen paita!"

    Niin lauloi Onnen Pekka onnestaan,
    sen tähtiniekka kuuli kulkeissaan:
    "myy paitas, riksiä sä saat niin monta
    kuin ihmistä on eloss' onnetonta."

    Mut Onnen Pekka vastas kuopaltaan:
    "ma nauran, laulan kunnes kuolla saan,
    niin näin sen onnen laita olla taitaa,
    ei mulla koskaan ole ollut paitaa!"

    Ja palas tähtiniekka rikkaan luo,
    hän kumarsi ja sanoi: "anteeks suo,
    niin näin sen onnen laita olla taitaa,
     ma löysin miehen mut ei ollut paitaa."




HIIVA-NUUTTI.


    Peskää, neidot, pirtin ukset,
    hyvä mies on Hiiva-Nuutti,
    kun vain näkyi Nuutin sukset,
     onni viihtyi, murhe muutti!

    Punainen on Nuutin nuttu,
    punaisemmin poski hohtaa,
    tulee niinkuin vanha tuttu,
    joka hyvän veikon kohtaa.

    Nostaa sukset kodan nurkkaan,
    missä kuurnan neste käy jo,
    mallassaunaan sitte kurkkaa,
    eikö emäntää nyt näy jo!

    Hiipii pirtin oven rakoon,
    nostaa pientä töppöisjalkaa,
    eikä lapset juokse pakoon,
    kun hän vanhan laulun alkaa:

    "Terve, tuttu joulukansa,
    miksei soiton helinällä
    täällä kuule nauruansa,
    onko oltta emännällä!

    Viel' on vanha, hyvä kuosi,
    tupaan tuotu tynnyritkin,
    tulkoon hyvä viljavuosi,
    halla juoskoon soita pitkin!

    Hyv' on mieli, hyv' on olvi,
    hyv' on matkamiehen olla,
    muuttuiko jo uusi polvi
    kisassa ja vainiolla?

    Mistä miesten otsan rypyt
    alla mustan kattopartaan,
    miss' on soitto, missä hypyt
    pojan uljaan, neidon hartaan?

    Kerran vain on tappijuhlaa!
    Liian nuorna murheen muistaa,
    joka säästäin ilon tuhlaa;
    hei, nyt antaa käyrän luistaa!"

    Hiiva-Nuutti juo ja nyökkää,
    silmät kiiltää kujeinensa,
    töppösissään pihaan hyökkää,
    taas hän nousee suksillensa.

    Silloin pirtiss' syttyy mielet,
    huumehessa nuoren maltaan
    sarkat kiertää, soitinkielet
    heittää nuoret riemun valtaan.

    On kuin vanha sävel voisi
    vielä kerran luoda taikaa,
    on kuin vanhat seinät soisi
    kummitellen vanhaa aikaa.

    Mutta niinkuin pimeet peikot
    kaartaa illan varjot talon,
    lumeen heijaa loimut heikot,
    tähti lentää yli salon.

    Varjot tanssii ikkunalla,
    nuoret tanssii niinkuin työssä.
    Hiiva-Nuutti taivasalla
     yksin hiihtää talvi-yössä.




VAELTAVA MIES.


    Mies hämärässä kulkee kumarassa,
    kuu-kumma vanhan metsän takaa hohtaa,
    ja puiden synkät varjot taittuu tielle,
     ken tietää, minne miero miehen johtaa!

    Niin autio ja avuton on seutu,
    mut autiompi oma sydänparka,
    on pitkä matka ihmisasunnoille,
    on ruumis väsynyt ja askel arka.

    On julman surullinen miehen katse
    kuin itseen kääntynyt ja öiseen sisään,
    hän tietää, vaimot häntä vapisevat,
    ja lapset turvaantuvat äitiin, isään,

    kun sauvallaan hän kolkuttavi oveen
    ja salpaa kopeloiden pyynnön tavaa,
    vain mykät katseet kysyy ikkunoissa,
     ei kukaan kuule eikä kukaan avaa.

    Ja puhu hälle, ihminen, ja sure,
    voit itse kerran olla kulkevainen,
    hän onnettomist' ehk' on onnettomin
    tuo kurja, vaeltava juutalainen.

    Ja raskaasti hän huokaa, kääntyy tielle,
    ja varsi painuu kokoon kankeaksi,
    ja yhä hirveemmin nyt silmä hehkuu,
    ja veri käy vain yhä raukeemmaksi.

    Hän huokaa syvään niinkuin metsä huokaa,
    vain onnettomin ihminen niin huokaa,
    hän leipää vailla voisi kyllä olla,
    ei vailla elon lohdun sielun ruokaa.

    Kuu hehkuu niinkuin pirun punasoihtu
    kuin jostain helvetistä metsään syvään,
    näin paatuu, paatuu mies vain paatumistaan,
    oi, miksei sais hän vielä luottaa hyvään!

    Hän varmaan kärsinyt on liian paljon,
    ja tiensä niin on ollut liian musta,
    oi, älkää miestä lyötyä te lyökö,
     hän kärsii, etsii ehkä sovitusta.




KALMAN KETO.


     Yössä hiipii harmaa peto,
    rannalla loistaa kaluttu luu,
    autio, tyhjä on Kalman keto,
    niinkuin korsista kostea sirppi
     kiiltää kelmeä, kylmä kuu.

    Kumpu kumpuun niinkuin laine
    laineen laitaan tuudittuu,
    kumpujen alla on loisto ja maine,
    vaino ja vaiva, suru ja sorto,
     lempi, riemu ja onni muu.

    Pedon silmä säihkyy vihaa,
    joelle kääntyy punainen suu
    vainuen nuorta, kuollutta lihaa,
    irvistellen se hiipii piiloon,
     minne ei paista öinen kuu.

    Pitkin joen kultajuopaa
    airot raskaasti vajouu,
    Tuonetar vettä hiljaa huopaa,
    venhossa valkeavaatteinen impi
    öistä kulkua oudoksuu.

    Rantaan astua immen on vuoro,
    vastarantaan jäi elämänpuu,
    sieltä soi itkijäin surukuoro,
    viime hellät hyvästit riutuu,
     hiljainen hauta avaantuu.

    Varjot kiertää Tuonentarhaa,
    rannalla loistaa kaluttu luu,
    pedon jäljet haudalle harhaa,
    musta aalto yksin huokaa,
     pilveen peittyy maa ja kuu.




YÖN TYTÄR JA PÄIVÄN POIKA.


    Ken kultaruuhess' soutaa
    viel' aamun aavikolla,
    jo tähti lailla lumpeen
    luo silmäluomen umpeen,
     ken soutaa kuutamolla?

    Yön tytär siellä istuu
    ja itkee ikäväänsä,
    ja katse on niin tumma,
    ja mieli on niin kumma,
     hän nojaa käsiin päänsä.

    Jää kyynel ripsein rakoon
    kuin kastehelmi kukkaan,
    hän soutaa ja hän huopaa
    ja kaihoo sädejuopaa,
     oi, soutaako hän hukkaan!

    Ja kultaruuhi liukuu,
    se himmeten jo hohtaa
    pois avaruuten silloin. —
    Yön tytär, milloin, milloin
    hän Päivän pojan kohtaa?

    Ei Päivän poikasella
    nyt kisaan aikaa riitä.
    Yön tytär sit' ei sano,
    mut mykän lemmen jano,
    ken tietää, tietää siitä!

    Sen tietää yksin tähdet,
    yön kuu ja taivas tumma,
    sen tietää kaste puussa,
    sen tietää neito kuussa,
     se taru on niin kumma.




VIULUNIEKAN RUUMISSOITTO.


     Oli kerran sukkela viuluniekka,
    hän palmusunnuntain kevätsäällä,
    kun alla vaelsi ruumissaatto,
    vain istui raastuvan katon päällä

    ja käytti sompaa niin tuiman taajaan
    ja polskan piukutti reiman urheen,
    niin että hautiaisvieraat nauroi,
     ja vainaan omaiset heitti murheen.

    "Hei, elävillä on häät ja hentut,
    mut kuolleet kuoppiin, mut kuolleet kuoppiin,
    jo heitä, pappi, sun pyhänaamas,
    juo, laula, naura ja tartu tuoppiin!

    Hei, tartu tuoppiin, hei, tartu tuoppiin,
    kas itse elämä riemun laati,
    siks älä tuomitse kirjas mukaan,
    sä poromestari, korkee raati!

    Sä vaakamestari tullinsuussa,
    mi usein viipotat väärin vaakaa,
    ja kirjatoukka, mi kammiossas
    vain mietit: elo on aina raakaa,

    ja runoniekkakin ullakollas,
    jo sairaan kiillon sait silmäkuoppiin,
    hei, mene, lemmi sun Kaarinaasi
     ja laula: "lemmi ja tartu tuoppiini"

    Niin taivaan alla hän soitti, lauloi,
    sai saaton riemuihin kiihkeen kuumiin,
    nyt tanssi pappi ja korkee raati,
    ne tanssi torilla luona ruumiin.

    Mut vanha saituri arkussansa
    hän puri hammasta kuoltuaankin
    kuin oisi miettinyt: tämän soiton
    kuin kaiken muunkin taas maksaa saankin.

    Ja kuuro rättäri huusi ilmaan:
    "sun nostan viuluines hirsipuuhun!"
    Mut viuluniekka se ryömi ränniin
    tai katos jonnekin kujansuuhun.

    Ja pappi pyhänä lauloi messun:
    "näin isä perkele meitä pauloi,
    on liha heikko ja syntiin altis,
    kai oma veremme meissä lauloi!"

    Taas pappi kuunteli kummaa ääntä:
    "me maaksi muutumme madon kuoppiin!"
    Mut seurakunta se messun muutti:
     "hei, tartu tuoppiin, hei, tartu tuoppiin!"




RAKKARIMESTARI.


    Kaikki kaupungin koirat kokoontui,
    joka koira rakkarin vehkeet ties,
    ne ulvoi torilla läpi yön:
     "on rakkari, rakkari kiero mies!"

    "Hän kuonokoppia valmistaa,
    hän vaanii ja väijyy läpi yön,
    niin nuijii ja nahkamme nylkee hän,
    kun ensin riisti hän kaulavyön.

    Hän nahkarahansa raadilta saa
    ja hän turkkimme jalkamattona myy,
    meill' ei ole rauhaa ja kenen on syy,
    se on kieron rakkarimestarin syy!"

     Oli hilpeä kaupungin piipari
    ja häll' oli pieni koira vaan,
    jolla valkea oli hännänpää,
    se oli hänen ainoona hupinaan.

    Mut pormestarill' oli koira myös
    samannäköinen kuin piiparin,
    ne eroitti hännänpäästä vaan,
    mut piiparin oli viisahin.

    Ja piipari soitti ja rahoillaan
    läks kulkurikoiria syöttämään,
    hän soitti niille kujissa kulkeissaan
    ja hän syötti niitä köyhällä leivällään.

    Mut rakkari mietti nyt kiukuissaan
    miten piiparin koiran hän tappaa vois,
    mut koira sen kaukaa jo vainuta tais,
    pormestarin pihan läpi juoksi se pois.

    Pormestarin piski kerran myllyllä
    niin tahrasi häntänsä mustan pään,
    että rakkari nuiji sen vihoissaan,
    ei huomannut eroa ensinkään.

    Hänet vartijat raadin eteen vei
    ja virkaeron sai hän näin,
    häntä koirat nyt ulvoen seurasivat
    läpi tullin virstan maalle päin:

    "Hyys, rakkarimestari, hyys, hyys, hyys,
    miks nuijit ja nyljet, hyys, hyys, hyys,
    kun ensin riistät sä kaulavyön,
    nyt riisti ne virkas, oma on syys!

    Paholaiselle rakkari nahkansa möi,
    paholaisen luo käy nyt rakkarin tie,
    hyys, hyys, hyys, rakkari, kiero mies,
     paholainen nyt rakkarin sielun vie!"




UNEKSIJAN SÄVEL


I.

    Mistä tulee hän
     outo uneksija kautta elämän?
    Laulun henki häness' on, ei sitä tiennyt,
    tunsi hengen hehkunsa, ei soittaa voinut,
    kauvas oli hänet synkkä kaiho vienyt,
     häness' oli mykkä, suuri sävel soinut.

    Kylläisissä kaupungeissa,
     missä kylmät templinkellot soimaa soitti
    muistuttaen aina kuolemasta,
     siell' ei elon ikikannel soinut,
    siellä seisoi hyödyn pelihuoneet,
    tuomittihin rakkaus ja viha voitti,
    siellä mitattihin miehen työtä
    kautta valhekunnian ja rahan,
    remun soraäänet nauroi pitkin yötä,
     ei ne etsijälle rauhaa suoneet.

    Siellä tuntemaan hän oppi pahan,
     siksi korkeeksi hän tunsi hyvän,
    koki inhon tuskan, surun syvän,
    näki väärentäjäin arpapelin,
    havahtui niin toteen raakaan,
    tunsi kauniin, ruman, hyvän, pahan,
     koko elämänsä kun hän laski vaakaan.

    Missä kulki hän,
     arvioija vanhan elämän,
    luonnon sävel oli sykkimästä laannut,
     maahan lyöty laululehtoin puut,
    narrein harhasoitto oli arvon saanut,
    kadotusta huusi pilkkasuut.
    Siellä hairahtuen alkutarkoituksestaan
    ihminen taas muuttui eläimeksi,
    päästi rinnastansa pedon riehumaan
     luoden koko luonnon suruiseksi.

    Ihmissydän! Syvä olla voit kuin raikas meri,
     korkea kuin keskipäivän taivas,
    veres julma niinkuin metsäpedon veri,
     kova niinkuin paasi erämaassa.
    Annettiinhan maa sun onneksesi,
    taivas, tähdet, ilma, vesi,
    sinun tähtes taittuu kukka, kaatuu honka,
    aukenevi maa ja viljan kasvattaa
    juoksuttaen suoniis elinvoiman,
     vilkkaan veren vahvistaen sydämesi.
    Sinun tähtes huokaa luonto suuri, pyhä,
    kaikki tallaat, mihin jalkas sattuu,
    ihminen, sä onneton ja kurja yhä,
    huomaa, maista vaeltajan vaivas,
    tummimmankin ukonvaarun päällä
     hohtaa aina sinikirkas taivas!

    Minne kulkee hän
     kysyjä ja uneksija uuden elämän?
    Miksei tyytynyt hän pinta-elämään,
     kaihoo pyhään, suureen hiljaisuuteen?
    Mitä etsii hän nyt yössä yksinään
    katseen harhatessa kaukaisuuteen?
     Syvä ääni vastaa hänen sisimmästään:
    kauvan sait sä käydä mieron rantaa,
    siksi tunne tuskas, tyhjyys, tunne itses,
    itse surus taakan saat sä loppuun kantaa,
    pengo perivikaas, painu sokkelohon,
    nosta siitä katsees aurinkohon!
    Vuole tiedonpuusta matkasauvas,
    lähde erämaahan, korpeen kauvas,
     unhoon paina entiselämä,
    etsi luonnon sydänsäveltä,
    kysy kiviltä ja maalta, puilta,
    virvatulilta ja tähtiyöltä,
    kysy itseltäs ja kysy muilta,
    löydä luonnon pohjasoinnut,
     joit' et koskaan lentoon laulaa voinut!

    Yksin kulkee hän
     taakseen jättäin elon hälinän
    outo uneksija, vaeltaja,
     etsii surullensa laulun lohdun,
    taakseen jäi jo viime ihmismaja,
    alkaa pitkän korpivaelluksen,
    tuskan tieltä etsii säveltään,
    astuvi kuin yli kuolon uksen,
    viime matkanviitta katoo silmistään,
     kun hän painuu pohjaan korven kohdun.


II.

    Hän kysyi ristitieltä, missä seisoi puu,
     puu yksinkulkijata oudoksuu,
    ei tiennyt tähti eikä kuullut kuu,
     sen vastauksen sai hän joka kerta.
    Hän kiveen kompastuen seisahtui,
    hän näki maatunehen uhripöydän
    ja sillä hyytynyttä ihmisverta.
    Oi, laulupaadenko ma tästä löydän
    vai onko veljesmurha tehty tässä,
    vain kiistaa näin niin usein elämässä,
    taas sydämeni murheen aavistaa,
     te mykät kivet, mulle puhukaa!

    Nyt kivet mutisivat murheitaan:

    "Me alkuajoistamme näimme unta,
     vain rikoksista huutaa vanha maa,
    ei silloin vielä kurja ihmiskunta
     yön hiljaisuuteen luonut hirveyttä,
    maaemon paarmaill' lepäs luonnon lapsi,
     ja suuri luonto huokui hempeyttä.
    Ja oli päivän aika silloin, aina kesä,
    ja onnellinen oli ihminen,
    tyyssija pedon luola niinkuin linnun pesä.
    Mut tuli kateus kuin kylmä kyy,
    se rikkoi rauhan ja se päivän peitti,
     ja ihminen nyt otti kiven, heitti
    ja surmas veljen, joka häntä lempi,
    se ei oo kivi-erämaiden syy.
    Nyt karttaa laululinnut surman sijaa,
    ei liidä tänne iloisena siipi,
    vain hurmeen huuhka kirkui päämme päällä,
     ja pedon julma jalka yltä hiipi.

    Mut kerran maailmoiden pyöriessä
     meiss' asui palavana alku-aine,
    ja sitte hyydyimme me ikijäähän
     kuin hyytyy talven tullen kevätlaine.
    Meiss' asui alkuliekin korkein hehku,
     maan lähteensuonten ehtymättömyys,
    yön vilvas taivas tyynnä katsoi meihin
    ja tähtiavaruuden ijäisyys.
    Iloiten näimme, tuli ihminen
    ja teki meistä majan kivisen,
    me kannoimme kuin itse mainen emo
     hellästi taakkaa, jok' ei ollut taakka,
    me kaupunkeina kerran loistaa saimme
    ja riemuportteina maan ääriin saakka,
    me kuulimme kun vaimot povellaan
    lapsiaan tuuti laulain laulujaan,
    ja neitseet loisti luonnon hyveillään,
     ja miehet pohti rauhan mietteitään.

    Me näimme monen kodin sortuvan
     ja toisten niiden sijaan nousevan,
    ja toinen nosti minkä toinen kaas,
     mut raunioilla kulki peto taas,
    mi vainottuna oppi ihmisiltä
     pentujaan piiloittamaan nuolen teiltä.

    Te ihmiset, te onnettomat,
    te älkää viekö unen rauhaa meiltä,
    me emme kantaa tahdo ruumisläjää,
    me emme ikävöineet kateen kättä,
     me emme kutsunehet kivittäjää!

    Kas, ihminen, mi taivasta näin uhitteli,
    kun hehkun sai, mi oli ennen meissä,
    niin väärin käytti meitä, että veli
    löi veljeä, mi hukkui huutaissaan,
     siks kirous käy yli kivi-erämaan.

    Oi, kuinka oomme teistä iloinneet,
     kun näimme teidät sovun työssä!
    Kun näimme vihan veripisareet,
     oi, kuinka oomme teitä surreet yössä!
    Oi, peittäis meidät sammal, unho, yö,
    työn, rakkauden tähden heräisimme,
    kun päivä paistaa taasen ihanana,
    me rauhan temppeleinä loistaisimme
     taas uuden ihmisonnen perustana!"


III.

    Mikä tuli palaa sydänyöllä
    päällä syväin, tummain rahkasoiden,
    hehkun hengettäret, lauluun lietsokaa,
     käykää esiin yöstä karkeloiden!

    Tuli, taivaan lahja, soita mulle
    alkusävel, soi ja säkenöi,
    loista sielussani aavistuksen aatos,
    salamako sinut maahan löi!

    Maapallon sydämessä sinä sykit,
    uinut uumenissa mannun yön,
    miksi helvetiksi julma pelko
    loi sun tänne palkaks ihmistyön?

    Kärsimyksen kuluttava liekki,
    puhtaana kuin neitsyt leikamoit,
    hukuttava, hurja, säälimätön, suuri,
    sokeana pahaa luoda voit!

    Vihaisena niinkuin kuuma lohikäärme
    murrat komerosi pakkokuoren,
    jättiseppäin luola-ahjon alta
    kynnät tiesi läpi vaskivuoren.

    Kuohuttaen merta, maiden sammiota
    nostat ilmaan sadat surman suus
    nähdäksesi tähdet, suuret sukulaises,
    avaruuden armas ihanuus.

    Ja kun hetkeks syöksyit syvyyksistäs,
    kun näit tähtitarhain satumaas,
    lauhdut, lepyt, vaivut, sammut
    unten uumeniisi yöhön taas.

    Jätät kipenän myös toivon tuikkeeks,
    tyynen tulen, joka kodin arinalla
    palaa lämmittäen ihmismieltä,
    ihmisonnen vuoksi taivaan alla.

    Tuikit läpi myrskyn majakasta
    paljastaen salakarikoita,
    ohjaat yksin yöhön eksyneitä,
   elon meren haaksirikkoloita.

    Mikä tuli palat yössä?
    Vastaa, uneksija kysyy sulta,
    suo on siellä, suo on täällä,
   kuka vilkuttavi aarnitulta?

    Nauratteko hurjat houruttaret,
    pilkkaatteko, peikot, kysyjätä
    eksyttäen virvaliekeillänne,
    mikä ahdistus ja sielun hätä!

    Tuli, etkö oo kuin ihmistuska,
    maahan menet, tulit maasta,
    poltatko sä poroks kaiken kauniin,
    polta myöskin kaikki ruma, saasta!

    Avaudu aarnihauta
    tuonen taudinkukkain vyössä,
    herää, tietäjä, soi taikakannel,
    jos sä uinut täällä kummun yössä!

    Uneksija kysyy, kuka vastaa,
    surman äänenkö hän suosta kuuli,
    korven kuuset itkee itseksensä,
    niinkuin haudan yli hiipi tuuli.

    Käynkö kalman esikartanolla,
    korpikiusauksen kuiskehia
    saneletko mulle, surman henki,
    lumoot, loihdit sala-ongelmia?

    Astu esiin vieras, viekas henki,
    kimmeltäin kuin kiero katinkulta!
    Tyhjyys irvistävi vasten silmää,
    öinen korpi näyttää kirotulta.

    Eikä kuulu mitään vastausta,
    pois nyt uneksija pakenee,
    tähdet sammuu, kuura putoo puista,
    vakaa, kolkko korpi kohisee.

    Yössä toivotonta taivallustaan
    syöksyy vaeltaja myrskysäähän,
    korven puissa soi kuin sielukellot,
    raskas askel vaipuu lumeen, jäähän.

    Käy kuin käräjiä korven henget,
    niinkuin riettaat äänet kiljuu viimat,
    mut on vaeltajan pää jo harmaa,
    sammui nuoren veren kuumat kiimat.

    Ja hän painui korpeen syvemmälle,
    ja se hetki oli niinkuin vuosi,
    sielun nälkävuosi kysyjälle,
    jot' ei kuolo eikä elo suosi.

    Ja hän kysyi silloin itseltänsä,
    näinkö valheen unta monta vuotta,
    unen uhrinako olen täällä
    käynyt, kärsinyt ja surrut suotta?

    Ja hän kaatui maahan väsyneenä,
    nosti käsiänsä korkealle,
    päästi ilmoille nyt tuskan huudon,
     joka kaikui korpeen kaikkialle:

    "Maa-emo puhu, ma tahdon kuolla,
    oi, sano, mitä mä onneton teen,
    vastako maan povess' alhaalla tuolla
     löydän ma oikean säveleen,

    kun sammuessa armaan iltaruskon,
    mi punaa viimeiset kyynelveeni,
    ma saanko silloin sen suuren uskon,
     mi soinnuttaa sydänkanteleeni!"

    Uneksija nukkuu, unissansa
    liikuttaa hän hiljaa sormiansa
    kuin hän hyväilisi kieltä kanteleen,
     joka kaikuu hänen sielustansa.


IV.

    Uneksija herää, katsoo ihmetellen,
     poissa nyt on tuska, poissa nyt on yö,
    aurinko paistaa joka salon soppeen,
     alkanut on maa-emon hellä luomistyö.
    Ilo nyt on maassa, ilmassa ja puissa,
    kaukaa tulvaa tuoksu, mitä tämä on,
    korpi, jonka jätti hän äsken niinkuin kuolleen,
    aukee, vaarat välkkyy loistoss' auringon!
     Uneksija kulkee onnen haaveiluissa,
    minne oksat viittaa suuren suven puoleen,
    mist' on taikavoiman uneksija saanut,
    aatos lentää yli vuorten, jotka vihertää!
     Maa-emon sylissä niin hyvin on hän maannut,
    suonissansa virtaa nyt uutta elämää,
    vuorille hän nousee, laaksoihin hän vaipuu,
     hanget sulaa, tummat vedet vierii yli mättään,
    kuusella on kiire ja haavalla on kaipuu,
    pihlaja se tarjoo niinkuin tervehtien kättään,
    kangasvuokot, vehot vilkkuu, hetteet soivat soissa,
    koivu yksin huokaa: on laululinnut poissa!
    Puro pieni hyppii kuin karitsa ja telmii,
    laulaen se laumansa noromaille vie,
     kosteilla partailla päivien keskellä
    sinivuokot viittovat: auki on tie!
     Levotonna maan alla liikkuu joka juuri,
    keltalehdet palaa, ja notkuu, repee kirsi,
    jäät ne takoo rantaa ja louhet takoo vastaan,
    kaikkialla kajahtaa jo kevään alkuvirsi,
    päivän armas kultakiekko paistaa täyttä terää,
    tuuli tiensä tuntee, vanha metsä herää,
    metsä on kuin kannel, se tuulen äänen kuuli,
     uneksija kuule, nyt soittaa kevään tuuli!

    Katso kuinka uneksijan silmäst' tuli loistaa,
     tuli kohoo rinnasta, joka metsän laulun toistaa,
    luomisriemun pyhä tuli, kärsimyksen tuli,
     tuska oli korkeimmillaan, silloin suru suli,
    vaeltajan henki kohoo kohden päivää voimaan,
     mut ei mykkää säveltään hän viel' oo saanut soimaan,
    sanattomain sävelien saatto häntä kantaa,
    syleillä hän tahtois puita, vettä, taivaanrantaa,
    syleillä hän tahtois maata, kaiken hyvän tuojaa,
    syleillä kuin isäänsä hän tahtois kaiken luojaa,
    tahtois käydä häikäisten nyt kanssa päivän nuoren
     matalana kuitenkin kuin polku yli vuoren.



V.

    Kevätyössä nyt uneksija kulkee,
     niin ihana kulkunsa on,
    hän onnesta silmänsä sulkee
    alla armahan auringon,
    ja aukenevi sininen polku, joka johtaa
    häntä autuuden aholle, missä unten kukat hohtaa,
     nyt uneksija kuuntelevi kanneltaan.

    Kirjosiipiset perhoset siellä
     lemmen lähteellä karkeloi,
    solkikoivut kaihoovat tiellä,
     lammen ulpukat unelmoi,
    siellä sinirintakerttu ja leivo, satakieli
    niin ihanasti soittaa, että heltyy mieron mieli,
    kun uneksija kuuntelevi kanneltaan.
     Siellä päivä ei kallistu iltaan,
    siell' on tuoksu, mi toivon tuo,
    siellä taivas rantamiltaan
    maahan ikuisen ruskon luo,
    ja ilon kyynelistä siellä surrut silmä kastuu,
    ken laululehdon veräjän kautta nyt uneksijaa vastaan astuu,
     kun uneksija kuuntelevi kanneltaan?

    Sinipiikojen hunnut huiskaa,
    koko metsä nyt hilpeenä soi,
    kaikki puut ja pensaat kuiskaa,
    että noussut on aamun koi,
    ken lähestyy nyt valkeissa vaatteissansa,
    mikä ikivalo sädehtii hänen sinikatseestansa,
     kun uneksija kuuntelevi kanneltaan?

    Nyt Runotar astuu vastaan,
    kuinka korkea on otsa ja pää,
    kuin äiti hän kutsuu lastaan
    ja hän kannelta helkyttää,
    se hohtaa kuin sädekimppu korkean vuoren yllä,
    hän palkitsevi kaiken tuskan ilon hymyilyllä,
     kun uneksija kuuntelevi kanneltaan.

    Hänen kätensä on valkea kuin maito,
     hän laulajalle säveleen soi,
    jolle suotiin nyt taivainen taito,
     nyt laulunsa hän ilmoille loi,
    hänet Runotar nyt lehdosta jumaljuhliin johti
    ylös vuorta, jossa valkea, pyhä templi hohti,
      hän lauloi ja soitteli kanneltaan:


VI.

    "Kuule kuinka laulu täyttää lehdot, laaksot,
    ihmisrinnan riemulla ne täyttää,
    kauniilta kuin ensi luomisaamun aikaan,
     maa ja taivas, kaikki luotu näyttää!

    Ihanaa on käydä metsän siimeksessä,
    missä aarnihongat satapäisnä
    kohisevat, suuri Pan on aina siellä
    näkymättömänä jättiläisnä.

    Siellä, miss' ei ollut mitään ihmistietä,
    siellä ohi korven rahkasoiden,
    uneksija, vaeltaja, yksin kuljit
     tietäs taivaltain ja unelmoiden.

    Luonnon suuri henki hiipi huulillasi,
    kuulit sielussasi soinnut kummat,
    korkeen, kirkkaan elon kajastuksen tieltä
     väistyi kalman hengen varjot tummat.

    Mitä etsit kaukaa sekä kaikkialta
    kuluttaen nuoren elämäsi,
    mit' et löytänyt sä koskaan keltään muulta,
    löysit sisimmästä itsestäsi.

    Katso, ihmiselämä on ihmeellinen,
    yhä uusiintuu se niinkuin kevät,
    ihmistoivo murtaa taudin sekä tuskan,
     ikuisuuden kaihot väreilevät.

    Katso, voimas, minkä kuolleeksi jo luulit,
    silmäis nesteet, jotka loppuun asti
    karuun maahan luulit kuiviin itkeneesi,
     ne sun toivos nuorta multaa kasti.

    Katso, sielus on kuin kukan pieni siemen,
    vaikka sitä julma jalka tallaa,
    itää se ja kasvaa elon ikipuusta
     eikä pelkää kuolon hyistä hallaa.

    Soikoon elon kannel kauvan sielussasi,
    nouskoon henkes hehku suureen voimaan,
    ilon tunnet, kun luot suuren ilon muille,
     riemuks ihmisten luo soittos soimaan!

    Kuule, suuret suvilinnut kaukaa saapuu,
    riemun huudoilla ne lähenevät
    yli merten, maiden, silloin luonto herää,
    silloin huutaa maa: on kevät, kevät!

    Kuuletko sä luonnon suuren, pyhän soiton,
    luonnon luomisriemun säveljuoksun,
    tunnetko sä janoovilla huulillasi
    maisen emon huulten tuoreen tuoksun!

    Turpeen sauhu kiertää niinkuin harras uhri,
    nousee tuoksu pienten kukkaistenki,
    herännyt on maa, se kantaa kaikkeuden,
     syleilystä syntyi metsän henki.

    Uneksija, katso kaiken ihanuutta,
    kuinka silmissäsi kaikki loistaa,
    luonto paimensoiton ihmesävelillään
    kaiken suuren ihmissurun poistaa.

    Nuori uneksija, kuule, luonto laulaa,
    pyyhi silmistäsi kyyneleesi,
    takaisin sait maalta, minkä maalle annoit,
     kun sä luulit maahan vaipuneesi.

    Katso, päivä paistaa jälkeen yön ja tuskan,
    paistaa kaukaisien vuorten takaa,
    läpi kurimusten kosket kohisevat,
    loistaa ihmemaana korpi vakaa.

    Yksinkamppailussa kolkon korven yössä
    koskit emoasi, pyhää maata,
    nouset, kasvat, kohoot sadun jättiläisnä
    etkä sortua sä koskaan saata!"






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74615 ***