path: root/74607-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74607 ***

language: Finnish




HEINÄRANNAN OLYMPIALAISET

Kyläkuvaus


Kirj.

VÄINÖ KATAJA





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1914.




I


Sunnuntai oli, lämmin oli. Ojalaisen pihalla, nurmella loikoili
kyläläisiä aamupäivän lämpöisessä paisteessa. Siinä mikä vatsallaan,
mikä kyljellään ja mikä selällään köllötteli, silmät puoliummessa
maailman asioista haastellen. Oli mukavaa ja lämmintä siinä makailla.
Pihan nurmi oli pehmeä ja tuoksui väkevältä vihannalta, päivä paistoi,
ja pääskyset visertelivät pihan poikki ja halki lentäessään.

Vanhemmista miehistä oli joku nukahtanutkin selälleen, ja suu oli
jäänyt auki. Mutta nuoremmat juttelivat vilkkaasti paperossia
poltellen. Vanhemmat kuuntelivat ja vain väliin jonkun sanan virkkoivat.

Oli luettu suurista Tukholman olympialaisista kisoista, ja siitä
juttelivat. Oli jo tullut tieto, että Hannes Kolehmainen oli juoksussa
voiton vienyt.

Ja siinä nyt miesjoukossa arveltiin asiasta sinne tänne, ja niin monta
oli eri mieltä kuin oli päätäkin.

»Mato se on juoksemaan», sanoi Mäenpään poika. »Ei sitä näillä mailla
semmoista juoksijaa koskaan ole ollut eikä tule olemaan. Murtomaa- ja
maratonjuoksu...»

Kaikki eivät olleet oikein selvillä, mitä juoksuja murtomaa-
ja maratonijuoksut ovat, ja Mäenpään poika, joka oli käynyt
kansanopistossa, selitti kaikki, ja toiset kuuntelivat.

»Tuli se aika maailmaan, kun semmoisia juoksukilpailuja rupesivat
pitämään», kummastelivat vanhemmat miehet. »Ennen oli mies se,
joka parhaiten työhön pystyi, — joka enimmän kuokkia kerkisi, —
joka levähtämättä ja selkäänsä oikaisematta pisimmän aikaa jaksoi
niittää tai ojaa kaivaa, — se oli mies, ja sille kunnia annettiin ja
arvossa pidettiin. Niin ennen. Työntekijälle kunnia annettiin eikä
juoksijoille, joilla ei juostessaan mitään valmistu...»

»Vaikka saattoi niitä olla juoksijoita ennenkin», jatkoivat toiset
vanhemmat miehet puhetta, »saattoi olla, ja olikin... Olisivat siinä
saaneet Kolehmaiset ja muutkin kynsiä perässä pysyäkseen...»

»Mitä joutavia», panivat nuoremmat vastaan.

Mutta Varpumäen vanha Mikko isäntä, joka hänkin oli maannut vatsallaan
ja toisten puheita kuunnellut, nousi äkkiä istuvaan asentoon, ja
kiivasta miestä kun oli, niin kämmenellä reiteensä löi ja kivahti:

»Sen minä sanon, pojat, että ollapa tuo Hietalan Salomoni vielä nuorena
miehenä, niin näkisitte, pojat, minkälainen se oikean miehen askel
on... Siinä on mies, jonka perässä Kolehmainen olisi kompastunut,
olkoonpa niin hyvä juoksija kuin onkin...»

Mikko kehuessaan puhui kovalla, pauhaavalla äänellä, niin että
lähimpänä olevat heräsivät ja alkoivat haukotella, ja nuoret
vilkastuivat Mikon tulisesta osanotosta ja innosta...

»Kyllä taitaa vaari panna omiaan», sanoi Mäenpään poika.

»Omiaan!» kiivastui Mikko ja nousi nyt jo seisomaan. »En ollut minäkään
kuin vastaantulija tuolle Salomolle, vaikka ei tässä kylässä ollut
yhtään, joka olisi minulle juoksussa riittänyt. Vaan tuo Salomo! Kun
pimeänä syysyönä kävi Venejärvessä morsiantaan tapaamassa ja aamuksi
ehti riiheen silloin kun toisetkin...»

»Venejärvessä asti...!» kummastelivat nuoret miehet ja hymähtelivät
että eivätpä he sitä oikein ota uskoakseen. Mutta nyt innostui Mikko
yhä enemmän.

»Ja kerran, jolloin Herralan isännällä oli valtionajossa palkittu
ori... Herrala ajaa tiellä alaspäin, ja Salomo sattuu tulemaan
Tukkilasta, ja osuvat yhteen tienhaarassa... Herrala näkee, että
Salomo aikoo rattaille, niin konnannahkainen mies kun oli ja Salomon
juoksijaksi tiesi... niin kiinnittää... kiinnittää oritta juoksuun...
ja naureskelee... Salomo lisää myöskin vauhtia... Pian juoksee Herralan
ori minkä kavioista lähtee, mutta perässä pysyy Salomo, ja niin menevät
saakelin kyytiä aina Sipillan kylään asti... Mutta juoksijaoriin
rinnalla vihmoo Salomo... Siitä aikoinaan paljon puhuttiin ja
mainittiin...»

Joku nuoremmistakin miehistä on sattunut kuulemaan saman juoksujutun ja
vakuuttaa, että totta on, mitä Varpumäen Mikko puhuu.

Mutta toiset epäilevät yhä, varsinkin Mäenpään poika ja Rantalan
Alkotti, jotka molemmin ovat olleet kansanopistoajallaan kilpajuoksussa.

»No, herättäkää Salomo... tuossapa se nukkuu nurmella», sanoi Varpumäen
Mikko. »Kysykää itseltään, niin kuulette...»

Nurmella, melkein laidimmaisena, makaili pitkä ja luiseva mies
vatsallaan. Se oli Hietalan Salomo.

»Salomo hoi! Nukutko sinä?» huusi Mikko hänelle.

Puhuteltu nosti päätänsä merkiksi, ettei hän nukkunut.

»Nousehan selittämään näille nuorille miehille... ja todista äskeiset
puheeni todeksi... Siitä Venejärven matkasta ja siitä, kun juoksit
kilpaa Herralan palkitun juoksijan kanssa...»

»Olen minä tässä teidän puheitanne kuunnellut», alkoi Salomo puhella,
ja pyrkien istumaan alkoi hän hommailla piippuunsa. »Joo, joo. Juoksija
kuuluu olevan se Kolehmainen... Vaan vanhaksi tässä joutuu ihminen...
Eikä sitä minun nuoruuteni aikana juoksijaa pidetty missään arvossa...»

Salomo puhui nukkuvalla äänellä ja veltosti. Nuoret miehet tahtoivat
tietää, olivatko Varpumäen Mikon äskeiset puheet tosia vai eivätkö.

»Olivatpa nuo tosia tai ei... sanonpahan vain, ettei tämänaikaisista
miehistä olisi silloin minun perääni ollut... Kolmannellakolmatta olin
silloin, hulluimmillani juoksemaan...»

Salomo oli noussut seisomaan ja sytytteli piippuaan puhellessaan.

»Vaan siihen aikaan kun ei katsottu kelloon eikä matkaa mitattu, niin
eihän siitä tullut selvää, kuinka nopea te olitte juoksemaan», sanoi
Mäenpään poika, ja Rantalan Alkotti lisäsi:

»Niin, ja kun yksin on juoksemassa, niin uskoo juoksevansa hyvinkin
sukkelaan...»

Alkotin sukkeluudelle remahtivat muut nuoremmat miehet nauramaan, mutta
Varpumäen Mikko kivahti:

»Kyllä te, pojat, nyt nauratte, mutta jos Salomo vieläkin pahan pään
ottaa, niin juoksee tavallisesta pattijalkaisesta nuoresta miehestä...
Näin minä vielä mennä syksynä, kun juoksimme Sipillan kylään Mäkitalon
riihtä sammuttamaan...»

Hietalan Salomo, jo vanha mies, harmajahiuksinen, seisoi ja kuunteli
suu kummassa irvessä. Olihan Salomo vieläkin pitkä ja hoikkanen,
varsi suora ja jalat jäntevät kuin jouset, mutta mahdottomalta tuntui
sittenkin, että hän nyt vielä... vanha, harmaapäinen mies jo...

»Joutavia puheita ne ovat», sanoi Rantalan Alkotti ja lisäsi sitten
pisteliäästi:

»Melkeinpä lupaan toisella jalalla, kuukkaamalla, lähteä kilpasille...»

Mutta silloin kuulivat he äänen selkänsä takaa:

»Jopa menit hupsuja lupaamaan!»

Ja kun katsoivat sinnepäin, näkivät he Ollin-Mikon saapuneen siihen
pihalle ja naurusuin ja asiasta huvitettuna kuuntelevan. Piippuaan
poltellen oli siinä seisonut pitkän aikaa ja kuunnellut.

»Kas, siinäpä Ollin-Mikko, joka tietää», innostui Varpumäen Mikko.
»Mikko tietää... on itsekin ollut juoksija aikoinaan... Puhu, Mikko!»

Asiasta innostuneena kävi Ollin-Mikko miesjoukkoon ja äskeisen sanansa
sanoi, Alkottiin katsoen:

»Jo menit hulluja lupaamaan...!»

»Ole nyt siinä!» pani Alkotti.

»Ole sinä!» tulistui Ollin-Mikko. »Paremmin minä tiedän, joka nähnyt
olen... Kerrankin eräänä syysyönä, kun läksimme Sipillan kylään
yökenkään... niin jo sitä sinäkin yönä... jo se taival katkesi...»

Ollin-Mikko puhui vakavana ja totena asiasta.

»Ettäkö sinäkin olisit ollut juoksija!» pilkkasi Alkotti.

Ollin-Mikko oli antamassa kiivaan vastauksen, mutta nyt oli jo Hietalan
Salomokin ehtinyt vertyä ja kerkisi sanomaan:

»Elkää luulko, pojat, Mikkoa patapuukoksi. Ennen nuorempana, kun
Mikko kilpasille toisten kanssa lähti, niin ei yksikään riittänyt...
Muistatko, Mikko, niitä aikoja!»

»Kyllähän ne ajat muistaa», myönsi Mikko, kovin hyvillään Hietalan
Salomon kiitoksesta.

Nyt syntyi yleinen puheenpauhu ja tinka. Vanhemmat miehet kehuivat
Hietalan Salomoa ja Ollin-Mikkoa kylän parhaiksi juoksijoiksi ja
vakuuttivat, etteivät tämänaikaiset nuoret miehet pystyisi niihin
juoksuretkiin, joihin Salomo ja Mikko aikoinaan olivat pystyneet.

»Juostapa pimeänä yönä Venejärvessä mutkin...! Siinä on
murtomaajuoksua... Saisipa koettaa Kolehmainenkin sen matkan», sanoi
Varpumäen vanha Mikko.

Ja yhä siinä innostuttiin, sekä vanhat että nuoret, ja lisää joutilaita
pihalle kokoontui, koska sunnuntai oli ja aikaa kullakin oleskella.

Rantalan Alkotti selitti siitä kilpajuoksusta, johon hän oli ottanut
osaa ja saanut ensi palkinnon. Lyhyt tuo oli matkakin ollut, sata
metriä vain.

»Semmoisella taipaleella ei vielä pääse täyteen vauhtiinkaan», arveli
Hietalan Salomo.

»Kuinkas pitkä se on sata metriä?» kysyi Ollin-Mikko. »Onko niinkuin
tästä maantiehen?»

»Ei läheskään.»

Alkotti selitti sitten, että hän oli juossut tuon matkan niin ja niin
monessa sekunnissa, ja niin ja niin monta sekuntia oli mennyt toisilta.

Ja yhä tingattiin. Ollin-Mikko muisteli:

»Silloin se oli. Oli näin kesä niinkuin nytkin. Taisi olla
sunnuntaipäiväkin, muistaakseni. Satuin menemään kylälle, ja niin
poikkesin Herralaan, jossa silloin oli kestikievari ja myytiin olutta
niinkuin sahtia. Siellä oli kylän isäntiä, ja olutta maistellen
istuivat kuistissa. Tuli tinka hevosten juoksusta. Tämä Hietalan Salkko
sattui olemaan pihalla. Silloin Ounaan vanha isäntä, Ananias, joka aina
oli suuri sanoissaan, väitti kovasti Herralaa vastaan ja huusi: 'Sinun
hevosesi ei riitä tuolle Hietalan Salkolle juoksussa...' Toinenkin
siitä nokkausi, lyötiin tusina olutta vetoa... Ja Salkko lähti
juoksijan kanssa kilpaa... ja voitti kuin poika... ja annettiin olutta
meillekin...»

»Niitä ei kannata muistella sellaisia», keskeytti Rantalan Alkotti
Ollin-Mikon selityksen.

Mutta Hietalan Salkon ja Mäenpään pojan kesken oli syntynyt tulinen
tinka, ja nyt kuultiin Salkon sanovan:

»Vieläkin minä lyhyelle matkalle uskallan lähteä kenen kanssa hyvänsä —
tästä miesjoukosta!»

Mäenpään poika, joka oli juossut ensi palkinnon, piti sitä suorana
kunnianloukkauksena ja tivasi:

»Koetetaan! Minä olen se poika, joka uskallan!»

Nähtävästi ei Salkko ollut odottanut, että asiasta tosi tulisi,
sillä hän ei ensin vastannut mitään, mutta Ollin-Mikko, johon näytti
juoksuhenki enimmin pystyneen, alkoi kehoittaa:

»Ei muuta kuin yrittää! Sen minä sanon, että jälkeensä jättää Salkko
vielä räkänokat... Askel on hyvä ja pitkä... Salkko! Elä anna perään!
Ei muuta kuin yrittäkää...»

Kaikki muutkin innostuivat. Nekin, jotka vielä olivat pitkänään
pihalla, nousivat ylös, ja yksimielisesti toivottiin, että Salkko ja
Mäenpään poika yrittäisivät.

»Saman tekee», suostui Salomo, nostellen jo jalkojaan.

»Missä yritämme?»

Kirkon aika tosin oli ohi, mutta Mäenpään poika esitteli, että
juostaisiin maantiellä kello kuusi illalla. Hänen täytyi vaihtaa
voimistelupuku ja kengät... Siihen suostuttiin.

»Mutta missä juostaan? Ja kuka kelloa katsoo!»

»Ei siihen tarvita kellon katsojaa», sanoi Ollin-Mikko. »Ei muuta
kuin pankaa niin, että tästä Ojalaisen tienhaarasta mutkin Haapalan
kilometritolpalle...»

»Se sopii», myönsivät kaikki, ja yksimielisesti suostuttiin Ollin-Mikon
esitykseen.

Ja juoksuinto nousi niin, että kaikki puhuivat ja olivat hossissa,
toiset nauroivat, että olisi tuo kummaa nähdä. Vanhat miehet olivat
yhtä innoissaan kuin nuoretkin. Ollin-Mikko pyörähteli miesjoukossa ja
jutteli nauraen, kuinka he ennen Salkon kanssa, kun Sipillan kylässä
kävivät yöjuoksussa... Ja muisteli erästä tapausta, jolloin hän ja
Salkko olivat perävilkkasilla...

       *       *       *       *       *

Nopeasti levisi tieto ympäri kylää, mitä miesjoukossa Ojalaisen
pihalla oli tuumailtu. Pikkupojat innostuivat niin, että hyppelivät
hyvillään. Ihmeteltiin ja mainottiin. Vanha rovasti oli asian kuultuaan
ensin rypistänyt kulmiaan, mutta hetken päästä oli hän, vaikka vasta
oli kirkosta tullut, ratkennut yksin kansliassa istuessaan suureen
nauruun... niin että rovastinna oli juossut katsomaan, mikä kohtaus
ukolle oli tullutkaan...

Mutta Ojalaisen vanha emäntä, joka oli totinen kristitty, nosti
hirmuisen elämän talossa. Nuorimmat pojat katosivat kuin saukot jään
alle, muorin pitäessä ankaraa saarnaa maailman syntisyydestä. Ja kun
isäntä, Iisakki, joka oli pihalla kuunnellut miesten puheita, alkoi
siivosti tuumailla, että eihän se nyt kummaa, jos nuorilla pojilla
mieli tekeekin katsomaan kilpajuoksua... että... että mielellään sitä
vanhempikin katsoo, käänsi emäntä saarnansa miestään, Iisakkia, kohti
ja läksytti Jumalan nimessä semmoisesta synnillisestä ajatuksesta.

Iisakki, rauhallinen kristitty hänkin, kuunteli emäntänsä voimallista
saarnaa äänettömänä, tietäen, ettei maksanut vaivaa väitellä vastaan...

Mutta vihdoin, kun emännällä tuli asia kesänavetalle ja Iisakki jäi
yksin, otti hän vallan nopeasti sunnuntaitakkinsa naulasta ja lähti
aika vauhtia maantielle päin...

Sinne olikin jo kokoontunut paljon väkeä, niin että Ojalaisen tienhaara
ja maantien molemmat pientareet olivat mustana. Ja toisia yhä karttui.

Hauskaa oli. Kaunis ja tyven oli sunnuntainen kesäilta ja luonto
kukkeimmillaan. Ja poutaisena, vaaleana oli taivas, ja joen pinta kuin
kultainen kuvastin.

Rintelän Alkotti oli kuin johtaja, selitellen ja viittoen. Pikkupojat
jo juoksivat kilpaa, Ojalaisen tienhaarasta lähtien, ja kynsivät
menemään Haapalan kilometritolpalle asti, jotta pöly pilvenä nousi
heidän perässään.

Joukkoon oli tullut kansakoulunopettaja, herra Jatko, ja hän jutteli,
että olisi perustettava tällekin paikkakunnalle urheiluseura, että
kyllä täältäkin miehiä löytyisi, kun oppisivat...

Molemmat kilpailijatkin olivat jo paikalla. Mäenpään poika oli
pukeutunut voimistelupukuun ja mataliin lipposiin. Hän herätti
pikkupoikain jakamattoman kunnioituksen, ja vanhat miehet arvelivat,
että kuinka käynee... vanhaksi taitaa jo lukea Hietalan Salomon... Kuka
tietää, minkälainen mato se on Mäenpään poika juoksemaan...

Rantalan Alkotti veti vankalla seipäällä viivan someroisen tien poikki.
Siinä oli viiva, jonka kohdalta molempain tuli lähteä. Ja semmoinen
määrä oli, että kun herra Jatko lukee kolmeen, niin silloin saivat
lähteä, molemmin yhtaikaa. Ja oli juostava Haapalan kilometritolpan
kohdalle ja pyörrettävä takaisin lähtöpaikkaan, tien poikki vedetyn
viivan kohdalle...

Ennustettiin, että Hietalan Salomo joutuu tappiolle, ja jotkut
vanhemmat jo esittivät, ettei Salkon lähteä ensinkään, että juoskoot
nuoremmat. Mutta Ollin-Mikko, joka pyörähteli joukossa kuin sukkula ja
oli kovasti hossissa hommasta, kehoitti Salkkoa: »Yritä vaan, Salkko!
Ei tee kummia Mäenpään poika sinulle... Eihän tuo riittänyt minullekaan
viime keväänä, kun myllyyn mennessä läksi juoksemaan perääni...»

Salkko näytti kuitenkin olevan kahdella päällä. Muita ulkonaisia
juoksijan merkkejä ei Salkossa näkynyt kuin se, että oli riisunut
sukkasilleen, heittänyt paksun takkinsa tienposkeen ja kiristänyt
solkivyötään...

»Heitä lakki myöskin pois!» kehoitti Ollin-Mikko. Mikon sydämellisestä
kehoituksesta innostui Salkko uudelleen ja kirosi:

»Vaikka hiiteen menisi, niin yritän minä!»

»Se on oikein!» huudettiin.

Jännitys kasvoi ja kova oli poru ja melu maantiellä, ja väkeä mustanaan
koko Ojalaisen tienhaara kahtaalle päin. Ja nyt korotti Rantalan
Alkotti äänensä ja huusi, että hän menee Haapalan kilometritolpan
luo vahtimieheksi, näkemään, että kilpailijat käyvät kumpikin tolpan
kohdalla ennenkun takaisin lähtevät.

Hänelle, Alkotille, kumppaniksi lupasi lähteä Ollin-Mikko. Ja vauhdissa
oltiin.

Kilpailijat, Mäenpään poika ja Hietalan Salkko, seisoivat jo
paikoillaan kumpainenkin äsken poikki tien vedetyn viivan
kohdalla. Ollin-Mikko ja Rantalan Alkotti olivat lähdössä Haapalan
kilometritolpan luokse ja opettaja Jatko seisoi tienlaidassa, keppi
pystyssä, valmiina lukemaan kolmeen...

Silloin kuului kuiske:

»Vallesmanni ajaa ruunallaan alhaalta päin!»

Jännitys taukosi, ja muutamat vanhemmista miehistä siirtyivät tieltä
pois. Jotkut aikoivat jo juosta tiehensä. Mutta Ojalainen arveli:

»Elkäähän nyt hätäilkö! Kuulkaahan, mitä sanoo! Ei se vallesmanni ennen
ole leikkiä kieltänyt!»

Odotettiin jännitettyinä, mitä vailesmanni arvelee, kun tämmöinen
väenpaljous on keskelle maantietä kokoontunut. Hietalan Salkko ja
Mäenpään poika siirtyivät pois keskeltä tietä, ja opettaja Jatko laski
keppinsä tavalliseen asentoon.

Ruunallaan ajeli vallesmanni tulemaan, ja kurtussa olivat kulmat. Mutta
kuta lähemmäksi pääsi, sitä mukaa silenivät kulman kurtut, ja vihdoin,
kun oli kohdalla, kysyi:

»Mitä tässä hommataan? Minä jo luulin ja pelästyin, että tässä on joku
onnettomuus tapahtunut...»

Hän katseli naurusuin miesjoukkoa ja odotteli vastausta. Sillä ei ollut
hän tottunut Heinärannan maantiellä väkijoukkoa näkemään. Mutta eivätpä
tahtoneet viitsiä vastata. Ojalainenkin vetäysi muiden taakse, ja
opettaja punastui.

»Mikä helkkarin homma tässä on?» nauroi vallesmanni. »Vanhoja miehiäkin
kun on joukossa...»

Vieläkään ei vastattu. Mutta jo kuului pikkupoikain joukosta naurun
tirskunaa, ja joku sanoi:

»Hietalan Salkko ja Mäenpään poika juoksevat kilpaa...»

Vallesmanni ratkesi nauramaan, ja opettaja Jatko kertoi »valituin
sanoin», mitä oli tekeillä ja mistä oli innostuttu tähän kilpajuoksuun.

»Saakeli vieköön!» nauroi vallesmanni. »Minäkin jään katsomaan! Kuka
pitää hevostani...»

Uusi into nousi. Vallesmannin hevonen talutettiin Ojalaisen riihen luo
ja pantiin kiinni.

»Olen minä kuullut, että tuo Salkko on mainio juoksija», sanoi
vallesmanni, ja huvitettuna asiasta kehoitti hän muitakin yrittämään.

»Kerranhan se sai tämä Salkko juoksulla kiinni sen suurrosvon
Mattsonin...»

»Mutta Mäenpään Arvi on juossut palkinnonkin», huusivat pikkupojat.

Ollin-Mikko, joka oli vallesmannin kanssa hyvä tuttava, jatkoi yhä
enemmän innostuen:

»Aivan oikein... aivan oikein, vallesmanni! Muistaahan vallesmanni,
että minä ja Salkko sen Mattsonin perään läksimme!...»

»Joo, joo... Mikko oli Salkolla kumppanina», myönsi vallesmanni.
»Juoksija se on tämä Mikkokin, vaikka se on noin lyhytjalkainen...
Peijakas, kun se vierii kuin kerä... Joko ollaan valmiit?»

Vallesmannin kiitoksesta kiihoittuneena pyörähteli Mikko ja komensi
Alkottia, että nyt lähdetään Haapalan tolpalle.

»Reilaan kaikki!» komensi nimismies, koettaen olla juhlallisena.
»Ollin-Mikko ja Rantalan Alkotti paikoillenne sinne kilometritolpan
luo...»

»Jo me menemme!» huusi Mikko.

»... ja opettaja paikoilleen... Pois pikkupojat viivalta!... Eikä saa
häiritä juoksijoita! Sissoo! Kaikki kuntoon! Pois keskitieltä, pojat!»

Innostus, joka äsken oli alkanut laskea, nousi nyt kolminkertaisella
voimalla. Mäenpään poika nauhoitti kenkänsä uudestaan, ja Hietalan
Salkko kiristi suolivyötään.

»Näytä sinä, Salkko, että sinä vieläkin olet sama Salkko, joka
kolmattakymmentä vuotta sitten juoksulla sait varas Mattsonin niskasta
kiinni!» kehoitti vallesmanni.

Salkko sylkäisi kämmeniinsä, ja molemmat kilpailijat seisoivat toinen
jalka viivan päällä. Opettaja kohotti keppinsä ilmaan.

»Yksi... kaksi... ja kolme», sanoi hän harvaan. Mutta ei ollut hän
ehtinyt kolmea täyteen sanoa ennenkuin Mäenpään poika jo ammahti
juoksuun, loikaten monta metriä...

»Salkko! Salkko!» kuului huutoja.

Vihaisesti potkaisi Salkkokin matkaan, mutta Mäenpään poika oli jo
monta metriä edellä ja juoksi vimmatusti...

»Salkko! Salkko! Kiinnitä, kiinnitä juoksua!» huusi vallesmanni nauraen.

Mäenpään poika oli jo puolivälissä ja meni kuin riivattu, mutta pitkään
astuen taivalsi Salkko...

»Salkko hoi! Polje tiheämpään... tiheämpään!» huudettiin.

Muutamat pikkupojat yrittivät perään, mutta heidät komennettiin tieltä
pois.

Keskellä tietä Haapalan kilometritolpan luona seisoivat Ollin-Mikko ja
Rantalan Alkotti ja viittoivat ja huusivat ja kehoittivat kumpikin,
Ollin-Mikko kiihoittaen. Salkkoa, Alkotti Mäenpään poikaa...

Ja huutoja ja kuhinaa kuului Ojalaisen tienhaarastakin. Paksuna pilvenä
nousi tomu tieltä, ja jännitys oli katsojissa hirmuinen...

»Jo pienenee väli... Salkko saavuttaa!»

»Ei lyhene väli vielä... Mäenpään Arvi on heti kilometritolpalla!

»Jopa alkaa Salkkokin polkea taajempaan... jo iskee jalkaa niinkuin
ennenkin...»

»Hyvä on askel vielä», sanoi Herrala, hevosmies.

»Ja puhtaasti juoksee!» kiitteli vallesmanni.

»Kuinka käynee?... Kuinka käynee?»

»Niin. Saapi nähdä...! saapi nähdä...!»

Kilpailijat lähestyivät vihaista vauhtia määräpaikkaa, mutta kuta
lähemmäksi kilometritolppaa saapuivat, sitä likemmäksi Mäenpään poikaa
Salkko ehti, ja kun juuri olivat tolpalle saapumassa hurautti Salkko
eteen ja ehti pyörähtää jo paluumatkalle.

»Sillä lailla... sillälailla, Salkko!» kiitteli Ollin-Mikko naurusuin
ja kiiluvin silmin. »Onkos varaa parantaa? Kiinnitä, helvetissä,
loppumatkalla!»

Mäenpään poika kuului kiroavan ja lähti riivatun kyytiä paluumatkalle,
mutta Salkko oli ehtinyt jo muutamia metrejä edelle.

Nyt alkoi tuima ottelu, sillä kumpainenkin pani parastaan. Huutoja
kuului ja hoilotuksia. Ollin-Mikko huusi ja nauroi, Alkotti kirosi, kun
näki, että yhä enemmän jääpi Mäenpään Arvi Salkosta...

Vihaisesti juoksi nyt Salkko, askel oli vieläkin pitkä, mutta nyt niin
nopea, että hirvitti; tie pölisi ja Salkon pitkä tukka hulmusi kuin
varpuluuta pystyssä. Mäenpään Arvi koetti kiinnittää, kädet huitoen
molemmin puolin, mutta välimatka piteni pitenemistään...

»Hurraa!» huusi jo vallesmanni, vaikkei Salkko vielä ollut perilläkään.

»Enpä minä olisi uskonut, että tuo Salkko vielä on noin nopea!» sanoi
Ojalainen.

»Johan minä sanoin», virkkoi vallesmanni.

»Se on sitkeä kuin kuivaliha», sanoi joku.

Ja jännitys oli niin suuri, ettei muistettu enää viivaakaan, vaan
kaikki kokoontuivat keskelle tietä.

»Pois viivalta!» muisti opettaja viime hetkellä huutaa.

Ja siinä samassa porhalsi Salkko viivan poikki väkijoukkoon ja hyppäsi
ja hihkaisi kuin nuoret pojat...

»Hurraa!» huusi vallesmanni ja heilutti lakkiaan, ja muutkin hurrasivat.

Salkolle hurratessa saapui Mäenpään Arvikin, kiivaasti juosten, mutta
luonnoltaan nolompana.

Mutta vallesmanni kehoitti Mäenpään Arvillekin hurraamaan, että »hyvin
on Arvikin juossut, pitkään ja rikkomatta... kyllä kannattaa hurrata».
Ja niin hurrattiin Arvillekin.

Mutta Ollin-Mikko ja Rantalan Alkotti, jotka olivat tarkastusmiehinä
olleet Haapalan kilometritolpalla, olivat yhtäkkiä innostuneet ja
lähteneet kilpaa juoksemaan Ojalaisen tienhaaraan ja väkijoukkoon
päin... Ja riivatusti juoksivat melkein vierekkäin... Ollin-Mikko oli
siepannut lakkinsa toiseen käteensä ja polki tiheään kuin ompelukone ja
juostessaan porisi:

»Et saakeli soikoon jätäkään... jos olisin avojaloin... paksut kengät,
sukat ja heinät...»

Eikä Alkotti suinkaan pystynyt Mikkoa jättämään. Puoli matkaa juoksivat
rinnan, mutta kun Mikko kuuli, että hänelle huudettiin, ja näki, että
Salkko viittoi molemmin käsin, potkaisi hän yhä vihaisempaan vauhtiin
ja vilahti sivu Alkotin kuin varjo...

Ja kun miesjoukkoon pääsi, niin hyppäsi ja hihkaisi...

»Sillä lailla, Mikko!» kiitteli vallesmanni. »Ei olisi, näemmä, näistä
nuorista miehistä rosvo Mattsonia kiinni ottamaan...»

Mutta innostus oli niin suuri, että nyt rupesivat pikkupojat kilpaa
juoksemaan. Opettaja katsoi kelloa ja Ollin-Mikko oli sinä miehenä,
joka kolmeen asti lukien lähtömerkin antoi.




II


Hietalan Salkon ja Mäenpään pojan kilpajuoksulla oli merkillinen
seuraus.

Juoksua alettiin harjoitella, ja puhuttiin jo, että urheiluseurakin
perustetaan. Painiinkin käytiin käsiksi, sillä Oja-Jaska, joka oli
etelästä päin kotoisin ja oli paljon matkoillaan nähnyt, tiesi neuvoa
ranskalaisen painin tapoja. Ne, joilla ei tuntunut olevan juoksun
lahjoja, alkoivat harjoittaa painia ja keihäänheittoa. Ja joka
sunnuntai oli kovat harjoitukset. Eräänä pyhänä oli opettaja pitänyt
pikkupoikain kilpajuoksua, jossa jaettiin palkintojakin. Ja yhä
innokkaammiksi kaikki kävivät.

Ja kerran, valoisa yö oli ja Heinärannan herrat viestivät metsäherra
Romsin syntymäpäivää ja joivat totia puutarhassa, — tehtiin
suurenmoinen päätös.

Päätettiin toimeenpanna kilpajuoksu Heinärannalla ja niin pian kuin
mahdollista. Herrat olivat innostuneet asiaan ja valoisan yön ja
ruskean konjakin helliminä sattuivat olemaan erinomaisen hauskalla ja
anteliaalla tuulella. Listoilla päätettiin kerätä rahoja palkinnoiksi,
joita oli jaettava kymmenen. Pohjarahaksi panivat herrat kymmenen
markkaa kukin ja merkitsivät listaan.

Ja aivan urheilusta niillä syntymäpäiväkekkereillä puhuttiin, ruumiin
voimista haasteltiin ja urheilun merkityksestä yleensä. Aamupuoleen
yötä jo nostelivat tuoleja herratkin ja vetivät sormikoukkua. Ja ennen
takavuosina, kun nimi- ja syntypäiviä viettivät, eivät sanaakaan
puhuneet urheilusta muut kuin herra Romsi, joka aina hiprakassa
ollessaan muisteli karhunjahtiaan, mutta muut laulaa lojusivat. Niin
olivat nyt herratkin urheilun ystäviksi tulleet ja innostuneet.

Pian levisi kylällekin tieto herrain päätöksestä, ja urheiluinto sai
yhä uutta virikettä. Listoille merkittiin markkoja markkojen perään,
niin että oikein ihmeeltä näytti. Ihmeeltä sen vuoksi, että listaan
oli monta vanhaakin miestä nimensä kirjoittanut ja niinikään monta
sellaista miestä, joilta ei ennen minkäänlaiseen listaan ollut saatu
ainoatakaan penniä.

Ja monenlaisia huhuja oli liikkeellä.

Kerrottiin, että suuret kilpailut niistä tietenkin tulee, kun herrat
ovat etunenässä. Ja osanottajaksi saa tulla kuka hyvänsä. Ei panna
rajoja millekään. Saa tulla vanha niinkuin nuorikin mies. Ei eroiteta
huono- ja hyvämaineista. Kaikki ovat tervetulleita, ja palkintoja
monta, ja puhdasta rahaa!

Niin kerrottiin.

Hietalan Salkkoa olivat herrat puhutelleet ja kehoittaneet ottamaan
osaa kilpailuun. Sillä melkein varmaa oli, että Salkko tulisi saamaan
palkinnon, vaikka nuoriakin miehiä joukkoon tulisi. Mutta eiväthän
ne tämän ajan nuoret riitä. Sehän nähtiin silloin Mäenpään Arvin
ja Salkon kilpailussa. Ja muualta ei saanut tulla osanottajia.
Heinärannalta, oman pitäjän syntyä, piti jokaisen olla. Ei huolita
muunpaikkakuntalaisista.

Semmoisia uutisia oli Ollin-Mikkokin kuullut. Ja vielä oli kerrottu,
että nuoret miehet harjoittelivat juoksua joka päivä. Mäenpään Arvi
ja Rantalan Alkotti olivat ihan kuin olisivat hulluiksi tulleet, ja
heidän innostaan olivat muut innostuneet harjoittelemaan- Heille olikin
ilmaantunut vaarallinen kilpailija, tuo Varpumäen Frans Penjami, jonka
juoksunlahjoista ei ennen ollut tiedetty mitään. Yhtäkkiä oli hänestä
tullut juoksija. Kun kolmisin, nimittäin Mäenpään Arvi, Rantalan
Alkotti ja Frans Penjami, olivat maantiellä juosseet, niin edelle oli
Frans Penjami livistänyt.

Ja niin niissä huhuissa päivät ja viikot kuluivat. Heinäaika tuli,
mutta juoksuhenki yhä kasvoi.

Mutta jos oli joukossa tulevien kilpailujen ihailijoita, niin sankaksi
kasvoi vastustajienkin parvi. Rovasti tosin ei ollut puuttunut, ei
sekaantunut koko hommaan, mutta muut kristityt nousivat vihaiseen
sotaan semmoista jumalatonta leikkiä vastaan. Niinpä oli Kalliorovan
saarnamies Ojalaisessa seuroja pitäessään tuominnut semmoiset herrain
hommat perkeleen unijuomana, jota nyt tarjosi vähänäköisille...

Mutta kuuroille korville sai Kalliorovan saarnamieskin puhua. Ei saanut
puolelleen muita kuin vanhoja akkoja, sillä Ojalaisen isäntäkin, joka
oli totinen kristitty, ei ollut saarnamiehen puheeseen vastannut sitä
eikä tätä.

Eräänä iltana, kun Ollin-Mikko oli mökilleen kylältä palannut ja
alkoi illallista aterioida, tuli Hietalan Salkko puheille. Salkko ei
ollut käynyt moneen vuoteen Mikon pirtillä, ja Mikko arvasi, että
jotakin asiaa sillä nyt on Salkolla, — asiatta se ei ole liikkeellä
iltamyöhällä.

»Hyviä poutia pitelee», arveli Salkko puheenaluksi.

»Sopii nyt heinää kaataa ja kerätä», myönsi Mikko, ja sitten vieraalle
tuumasi:

»Istuhan sinäkin ja pane tuosta minun kukkarostani piippuusi sillä
aikaa kun minä tässä lopetan syöntini.»

He juttelivat kesän kulusta ja vuodentulosta kunnes Mikko sai ateriansa
loppumaan. Mutta kun Mikkokin oli syönnin lopettanut, röyhdellyt,
hampaansa puhdistanut ja pannut piippuunsa, virkkoi Salkko:

»Kun kuuluukin tulevan siitä kilpajuoksusta semmoinen murtomaajuoksu,
monta kilometriä pounikkoisia vaaranlaitoja ja kivikkopolkuja...»

»Ne katsovat, että kuka kykenee pitkälti juoksemaan eikä niinkuin
tusinatravarit talon väliä... Kas sepä oikea tuuma... Missähän
pitävät?» puheli Mikko vilkastuen ja housujaan nostellen.

»Puhuttelin metsäherra Romsia tässä päivällä, ja hän arveli, että
kilpailut pidetään tässä Repovaaran laidassa... eli tämän Repovaaran ja
Jannenmäen välissä...»

»Elä nyt helvetissä», nauroi Mikko hyvillään. »Jopa, saakeli soikoon,
arvasivatkin parhaan paikan...»

»Kuuluvat ilmoittavan 'Tunturi'-lehdessäkin kilpailusta eli juhlasta.
Ovat perustaneet urheiluseuran nimeltä 'Heinärannan urheiluseura', ja
kuuluu tulevan painiakin...»

»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Jo kummia kuuluu. Vai painia! Ollapa, että
eläisi vielä Savikon Mooses, joka hevosen nosti...!»

»Niin kertoi Romsi. Ja kovasti kehoitti minuakin juoksemaan...»

»Mitä sinä?» kysyi Mikko.

»No en paljo mitään. Mutta tuli siihen vallesmannikin ja kertoi
Romsille siitä, kun me kerran ajoimme takaa sitä rosvo Mattsonia, jonka
muistat...»

»Muistanpa tietenkin, ja muistan kuin tämän päivän, kun läksimme
takaa-ajamaan.»

»No niin. Alkoi vallesmanni kehua Romsille sitten siitä takaa-ajosta,
kehuen sinua ja minua, meitä molempia kiittäen, että jos ne miehet
vielä nuoria miehiä olisivat, niin ne tohtisivat lähteä mihinkä
juoksukilpailuun hyvänsä...»

Mikkoa nauratti, ja hän virkkoi:

»Ei tuo kummia taitaisi tehdä, vaikka yrittäisi...»

»No semmoiset terveiset lähetti vallesmanni, että osanottajaksi pitää
sinunkin tulla...»

Ja vähitellen, kun Salkko ja Mikko siinä juttelivat, päättivät he
molemmin yrittää. Heitä kannusti myöskin se, että juoksu tulisi
tapahtumaan epätasaisia maita, joita toiset eivät olleet tottuneet
taivaltamaan.

»Siinä ne herrat selvästi pitävät meidän puoltamme», arveli Mikko.
Ja myöhäiseen yöhön he juttelivat ja päättivät ruveta vähin
harjoittelemaan.

Mikko saattoi vieraansa pirtin edustalle. Oli usvainen heinäkuun yö ja
ilma täynnä vastaniitettyjen heinäin hajua. Salkon askeleet lakkasivat
pian kuulumasta, kun hän katosi lämpöisen usvan sekaan Apunlaaksoon
päin. Mikko seisoi hetkisen pirtin edustalla avojaloin ja piippu
suussa. Ei kuulunut hiiskaustakaan mistään päin. Hiljaisessa rauhassa
nukkui koko kylä raskaan päivän perästä levähtäen.

»Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto», muisteli Mikko, ja hän pujahti
pirttiinsä, nosti säpin kiinni ja alkoi hommata vuoteeseen.

Mutta kauan hän makasi valveilla, kilpajuoksua miettien. Ollapa, että
hän olisi vielä Rantalan Alkotin ikäinen! Kyllä ne pitkäsääriset
vielä näkisivät, kuka se juoksee, kun pitempi matka on kysymyksessä!
Vaan ei sitä tiedä vieläkään! — Kuuluvat Mäenpään poika ja Rantalan
Alkotti aivan munia syövän ja joka päivä harjoittelevan... Vaan jo
minä nauraisin, jos eivät palkinnoille pääsisikään... Keitä kaikkia
tulleneekaan? Varpumäen Frans Penjami kuuluu olevan jo melkoinen
menijä...

Vihdoin Mikko nukkui, mutta hän uneksi, että hän oli rosvo Mattsonia
kiinnipyytämässä... Mutta hänen matkansa ei edistynyt, vaikka hän
koki kynsiä niinkuin voi... ja hän heräsi siihen, että kirosi ja löi
nyrkkinsä seinään...

Aamu oli kirkas. Usva oli kadonnut, ja leveä joki välkkyi heleässä
paisteessa. Mikko näki joella niittyveneitä soutavan myötävirralle ja
arvasi, että sipillankyläläiset olivat menossa ulkoniitylle Käkisaareen.

Heinänteko kai pian loppuisikin, tällä viikolla jo. Mikko silmäsi ulos
ja näki auringosta, että oli vielä varhainen. Hän pukeusi ja lähti ulos
puserosillaan.

Naapurimökeissä vielä nukuttiin. Mikolle johtui mieleen lähteä
huvikseen juoksemaan mutkin Varpumäessä.

»Saapipa koettaa, miltä tuo rupeisi tuntumaan!» arveli hän.

Heti pirtin edestä hän potkaisi täyteen juoksuun ja antoi mennä
myllytietä pitkin Talvitiehen. Talvitiessä näyttiin vielä nukkuvan,
mutta Mikko pani kävelyä siitä pihan läpi, etteivät heräisi, kun maa
juostessa tömisee. Mutta päästyään Talvitien navetan taakse puhalsi
hän taas täyteen raviin Välijänkälle, missä polku oli porrastettu
kuusiriu'uilla. Siinä ei saattanut juosta, sillä porraspuut olivat
liukkaat, ja Mikko aikoi jo pyörtää takaisin ja juosta vaaran laitaa
Varpumäkeen. Hän soikkoi kuitenkin poikki Välijänkän, puhalsi
nuolena sitten maanrantaan, kiersi Varpumäen torpan taitse ja juoksi
Jannenmäkeen päin.

Palatessa hän tuli metsää ja vaaran laitaa. Ja hänestä tuntui, että
vielä oli jaloissa jäntevyyttä.

Seuraavana aamuna hän teki samanlaisen kierroksen, ja nyt tuntui
hänestä jo, että juoksu kävi paljoa joutuisammin.

— Saadaanpahan nähdä tässä, — tuumaili hän hyvillään.

Sunnuntaiaamuna nukkui Mikko myöhäisempään, ja herätessään hän kuuli
melua jostakin ulkoa. Joku kolkutti oveenkin sisälle päästäkseen.

Mikko ärähti, että »älkää ovea särkekö». Hän silmäsi kuitenkin
porrasten eteen ja näki siinä kolme poikaa seisomassa. Niistä tunsi
Mikko heti Mäenpään Arvin ja Rantalan Alkotin, mutta kolmatta nuorta
miestä, joka oli pitkäsäärinen huiskale, ei hän ensi näkemällä tuntenut.

— Jos ei vaan liene Sipillan kylän Sääreläispoika, josta on kuullut
puhuttavan, että on hyvä juoksija ja ahkera harjoittelija, — arveli hän
ja meni päästämään vieraat sisälle.

Ne ne olivat. Niillä oli paljon uutisia, ja Mäenpään Arvilla oli
sanomalehti »Tunturi» taskussaan. Siinä sanoi jo olevan ilmoituksen ja
uutisia »Heinärannan urheilujuhlasta».

»Tosiko siitä sitten ainakin tulee?» oli Mikko olevinaan.

»Tosipa tietenkin. Eikä ole enää aikaakaan kuin rapea viikko», sanoi
Mäenpään Arvi ja veti sanomalehden taskustaan. »Ja kilpailut pidetään
tässä Repovaaran laidassa... Kuulehan, Mikko, kun luen...»

»Mitäpä minä hänestä», oli Mikko vieläkin olevinaan, mutta nauru oli
suupielessä.

»Parhaan paikan ne löysivätkin, kun kivikkopolkuja ja kanervikkoja»,
sanoi hän.

»Tämä onkin semmoista murtomaajuoksua», selitti Rantalan Alkotti.

Ja Mäenpään Arvi luki:

 _Heinärannan urheiluseura_ toimeenpanee murtomaajuoksukilpailut tämän
 elokuun 22 p. Repovaaran laidassa. Palkintoja jaetaan kymmenen,
 ja on ensi palkinto 50 markkaa. Muilta paikkakunnilta ei oteta
 osanottajia. Lähempiä tietoja matkasta y.m. antavat allekirjoittaneet
 palkintotuomarit.

    Aukusti Herrala, Robert Romsi,
             talokas metsäherra

    Alfons Gullstén, Ernst Ropsu,
         vallesmanni eläinlääkäri

»Vaan eipä ilmoiteta lähtöpaikkaa», sanoi Ollin-Mikko.

»Ei ole tässä ilmoituksessa, vaan täällä on sitten uutisosastossa
siitäkin», sanoi Mäenpään Arvi ja luki taas:

 Kuten toisessa paikassa lehteämme ilmoitetaan, pidetään Heinärannan
 urheiluseuran toimesta murtomaajuoksukilpailut kuluvan kuun 22 p. On
 ilahuttavaa merkitä, että Heinärannan urheiluseura, joka vielä on
 vallan nuori, näin heti alussa astuu jättiläisaskeleen. Mikäli olemme
 tietoomme saaneet tulee kilpailuista hyvin mielenkiintoiset, niihin
 kun tulevat osaa ottamaan paikkakunnan parhaat juoksijat, joista
 erittäin mainittakoon Ollin-Mikko ja Hietalan Salkko, jotka aikoinaan
 ottivat kiinni kuuluisan rosvon Mattsonin, jonka vanhempi polvi hyvin
 muistaa. Lähtöpaikaksi on valittu n.s. Erkintarha Heinärannalla
 Repovaaran laidassa ja paluupaikaksi vanhan Jannen lähde Jannenmäessä.
 Tulemme seikkaperäisesti tekemään selkoa näistä kilpailuista, jotka
 laatuaan ovat ensimmäiset paikkakunnalla ja...

»No voi saakeli», mainoi Mikko. »Vai Erkintarhasta lähdetään! —
Tuossahan se on aivan lähellä», lisäsi hän sitten ja viittasi aukeaan
paikkaan vaaran laitaan, jonka keskellä oli laaja ja korkea kivi kuin
Karungin kirkontapuli.

No sitä varten olivat hekin, nämä Mikon vieraat, nyt lähteneet
liikkeelle, nähdäkseen minkälaisia paikkoja tultaisiin juoksemaan.

»Pirullista kivikkoa ja mätikköä», sanoi Mikko.

He lähtivät kaikin ulos ja menivät kivikkoisen katajikon poikki
Erkintarhalle, jossa oli suuri kivi.

»Kuka se tämä kolmas poika on?» kysyi Mikko Alkotilta.

»Se on se Sipillan kylän Sääreläispoika...»

»Jo minä arvasin... Pysyneekö juostessaan pystyssä, kun näyttää noin
hoipertelevan kävellessäänkin», arveli Mikko.

»Se on mato juoksemaan», vastasi Alkotti.

He kiipesivät kaikin kiven päälle. Siitä oli avara näköala Jannenmäkeen
asti. Palkintotuomarit tulisivat näkemään tarkoin, kuinka kukin juoksi,
jos kiven päältä katsoisivat!

»Vallesmanni se on tämän paikan hoksannut», sanoi Mikko. »Muut eivät
olisi arvanneet. Ja tahallaan tähän hommasi, kun tietää, että tuo
Välijänkkä on vetelää suota... Siitä ei mene yli kuin lentävä lintu...»

Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti pyysivät Mikkoa näyttämään, mistä
polut kulkivat, ensin Talvitiehen, sitten Varpumäkeen ja niin
Jannenmäkeen asti, josta takaisin oli käännyttävä.

Ja koska oli sunnuntaiaamu eikä Mikollakaan ollut mitään kiirettä,
lähti hän.

Ja niin menivät peräkkäin, Mikko ensimmäisenä. Kävelivät ensin
Talvitiehen, missä pihalla oli isoja kiviä, ja lähtivät siitä navetan
nurkitse Välijänkälle päin. Mutta ennenkuin ehtivät poikki Talvitien
pihan, juoksivat Ojalainen ja Varpumäen vanha Mikko heidän peräänsä,
varmaan arvaten, mitä varten olivat liikkeellä.

»Juoksupaanaako ne miehet katselevat?» kysyi Ojalainen.

»Nämä nuoret miehet ne pyysivät näyttämään», vastasi Mikko yli olkansa,
edellä kävellen.

Välijänkän telat olivat liukkaat kuin rasvassa, ja hyvin siinä piti
varovasti astua, jalkaterät kuin suntiolla kävellessään, ja sittenkin
tahtoi jalka luiskahtaa teloilta. Mikko, joka oli tottunut elinaikansa
teloja kulkemaan, käveli menemään aika vauhtia, mutta nuoria miehiä
pyrki vastustamaan. Sääreläispojalla jo kerran luiskahti jalka syrjään
ja upposi heti pehmeään jankkaan päältä polven.

Mikko nauroi ja huusi:

»Teepäs testamenttisi...»

Mutta Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti sanoivat:

»Tämä on kamala jänkkä... tätä ei juoksua mene kukaan...»

»Vallesmanni tämän on hoksannut», vakuutti Mikko. »Se on semmoinen
koiransilmä, että se hoksaa aina semmoista, mistä tietää toisella
olevan vastusta... Kerrankin narrasi...»

Mutta silloin pääsivät he onnellisesti jänkän toiseen laitaan ja
nousivat hiekkamellalle, josta polku vei Varpumäen torppaan. Siitä
kulkivat poikki pihan Jannenmäkeen päin. Varpumäestä Jannenmäkeen
oli polku kivikkoista vaaran laitaa, paikoin kalttoa ja paikoin
niin mutkikasta, että melkein takaisin vei. Ja jos siinä vain
juoksuvauhdissa sattuisi kompastumaan ja lentämään kivikkoon
silmälleen, niin...

»Pitää olla selvät askeleet, joka täällä juoksee», arveli Alkotti.

Ja muut tuumailivat, että olisi kumma nähdä, kuinka nopeasti
Kolehmainen näitä polkuja porhaltaisi...

Menijät saapuivat Jannenmäkeen vanhan Jannen vainion laitaan, jossa
ensiksi oli perunamaa ja sitten ohrapelto. Lähde oli toisessa laidassa
vainiota, ja sinne oli kierrettävä ensin perunamaan piennarta
»vinkkeliin» Jannen pirtin luo ja siitä taas Jannen vesitietä myöten
lähteelle. Jos olisi saanut juosta suoraan poikki perunamaan ja
ohrapellon, olisi se oikaissut Mikon arvelun mukaan hyvinkin sata
metriä.

He kävelivät piennarta myöten ja menivät lähteelle asti.

Siihen seisahtuivat, ja Mikko otti tuohisen kuusen oksalta ja joi vettä
lähteestä.

Ojalainen ja Varpumäen Mikko panivat tupakaksi.

Ja siinä kun katselivat Talvitiehen ja Ollin-Mikon pirtille päin,
näkyi tänne lähteelle selvästi Erkintarha ja suuri harmaja kivi sen
keskeltä...

Minkä mitäkin siinä juttelivat, kunnes Ojalainen kysyi:

»Aiotko yrittää, Mikko?»

»Mitä minusta enää vanhasta miehestä nuorten kanssa kilpailemaan»,
vastasi Mikko.

»Vaan niin sanoi vallesmanni, — eilen illalla puhuttelin, — että
sinuun, Mikko, ja Hietalan Salkkoon hän luottaa», tiesi Ojalainen.

»Ei meistä enää ole. Vaan jos olisi tämä kilpailu ollut niihin aikoihin
kun minä ja Salkko rosvo Mattsonia pyysimme kiinni, niin...»

Mutta ilmestyi siihen vanha Jannekin portailleen, ja kun näki miehet
lähteellä, niin tiuskaisemalla kysyi:

»Mitä sieltä haette?»

»Katselemme näitä sinun vesivarojasi», vastasi Ojalainen leikkisästi.

Tunnettua oli, että vanha Janne oli lähteensä puolesta ylpeä. Ja Mikko
selitti, ettei ollut pahantekoaikeita, ilman aikojaan tässä vain...
näin sunnuntaipäivän kuluksi...

Mutta äkäisenä vetäysi Janne pirttiinsä ja veti oven vihaisesti kiinni.

       *       *       *       *       *

Kun Mikko seuraavana aamuna heräsi, kuuli hän ulkoa omituisia ääniä.
Oli kuin olisi rautavitjoja vedetty pitkin someroista myllytietä ja
niinkuin useamman miehen askeleet kuuluisivat... Hän ihmetteli, mikä
maailmainen siellä nyt noin, kun ei ole vielä myllynkäytönkään aika,
mutta samalla hän kuuli selvästi vallesmannin äänen sanovan:

»Mitatkaa menemään siitä vaan pitkin myllytietä Talvitien torpan
tienhaaraan!»

Mikko oli äkkiä pystyssä, pani tavallista sukkelammin vaatteet ylleen
ja veti kengät jalkaan.

»Mikä perhana on vallesmannin näin varhain aamulla ajanut liikkeelle!»
höpisi hän itsekseen ja koetti joutua ulos, mutta ennenkun ehti, kuuli
hän vallesmannin koputtavan ovelle ja kysyvän:

»Nukkuuko se Mikko vai onko kotonakaan?»

Silloin Mikko ehti ulos ja sanoi:

»Kotona minä tässä...»

Hän näki kaksi miestä menevän vitjain matkassa Talvitiehen päin ja
arvasi, että nyt ollaan juoksumatkaa mittaamassa. Vallesmanni ja
metsäherra Romsi olivat komentajina, ja joka sadan metrin päähän
lyötiin seiväs pystyyn. Seipäiden latvat nilottiin, niin että ne
näyttivät niinkuin olisivat maanmittarin viittakeppejä. Erkintarhassa,
suuren kiven luona, oli ensimmäinen keppi ja Mikon pellon päässä
toinen...

Mikko ei osannut mitään kysyä, katseli vain ja mietiskeli.

Mutta vallesmanni alkoi selittää, mistä oli kysymys ja minkävuoksi
kepit pystytettiin.

»Sen vuoksi, että kilpailijalla on selvä tie juosta, kun monta mutkaa
tulee tehdä... Erkintarhaan, ison kiven luokse, pystytetään pitkä riuku
ja lippu päähän.»

»Poikki Välijänkänkö aikovat taakoittaa?» kysyi Mikko.

»Niin tietenkin. Talvitiestä suoraan Välijänkän poikki Varpumäkeen ja
siitä Jannenmäkeen lähteelle asti», sanoi vallesmanni.

»Pahan taipaleen panette juostavaksi», virkkoi Mikko. »Miksei pantu
pitkin maantietä?»

»Tämä on murtomaajuoksua, näetsen, Mikko», hymähti vallesmanni.

»Vaan perkelekö siinä juoksee tuossa Välijänkällä, jossa telat ovat
liukkaat kuin munakka jää...»

»Saapi kävellä siinä», naureskeli vallesmanni. Ja vallesmanni lähti
vitjamiesten ja Romsin perään, jotka jo olivat menossa Talvitien
pihalla ja siihen melkein keskelle pihaa iskivät seipään pystöön.

Ja niin läksivät vitjoineen eteenpäin Välijänkälle. Mikko seurasi
uteliaana perässä.

»Tietysti Mikkokin tulee juoksemaan?» kysäisi vallesmanni.

»En minä tule... tarpokoot muut liejujänkässä, jos tahtovat», vastasi
Mikko äreästi. »Herroilla on herrain konstit ja joutavat hullutukset...»

Vallesmanni ei ollut kuulevinaankaan Mikon vastausta, vaan huusi
vitjamiehille:

»Mitatkaa tarkkaan Välijänkkä!»

Ja Romsi ja vallesmanni lähtivät kuivia maita kiertämään Välijänkkää,
jonka liukkaille teloille eivät uskaltaneet. Mutta sitten täytyi heidän
kulkea maantielle asti ja sieltä vasta pahoja polkuja nousta suoraan
Jannenmäkeen.

Mutta Mikko seurasi vitjamiehiä ja teki havaintojaan. Yhtäkkiä juolahti
hänelle mieleen onnellinen ajatus: hän kiertää Välijänkän vaaran
puolelta! Sieltä oli matka tosin vähän pitempi, mutta sitä tietä
saattoi juosta, vaikka maa olikin kannikkoa ja varvikkoa. Ja jos sieltä
kilpailussa puhaltaisi menemään, ehtisi epäilemättä ennen Talvitien
pihaan kuin ne, jotka Välijänkän liukkailla porraspuilla saikkosivat.




III


Juostava matka oli siis mitattu ja viitoitettu. Selvä oli nyt tie,
sillä jokaisen sadan metrin päässä oli paljaslatvainen seiväs pystyssä.

Vihollisen mutkikkaan taipaleen olivat herrat hoksanneet, sen sanoivat
kaikki.

Lähtökohdaksi oli katsottu sopivimmaksi Erkkiläntarha, Ojalaisen
mäkipellon takana. Sieltä oli avara näköala joka haaralle. Oli juostava
lähtöpaikasta ensin kivikkovaaran laitaa myllylle menevälle tielle,
myllytietä pitkin sitten ohi Ollin-Mikon pirtin Talvitien torppaan ja
siitä pihan läpi ja navetan nurkatse Välijänkälle, joka oli pehmeää,
silmäkkeistä suota, vetelä ja kaltioinen. Sen poikki johtivat niljakat
kuusirangat. Välijänkän toisesta laidasta, jossa oli jyrkkä hietamella,
oli juostava mellan niskalle ja käytävä mutka Varpumäen pihassa, jossa
oli seiväs melkein porrasten edessä. Siitä taas oli jatkettava matkaa
louhikkoista vaaranlaitaa Jannenmäkeen asti, vanhan Jannen lähteelle,
johon oli pystytetty pitkä kuusinen riuku merkiksi, että siihen loppui
matka sinnepäin.

Jannen lähteeltä oli tultava samaa kuumaa takaisin samoja teitä aina
Ollin-Mikon pirtille saakka. Mutta siitä ei saanut kääntyä Erkintarhan
lähtöpaikkaan, vaan juoksua oli jatkettava Ollin-Mikon pirtin ohi, sivu
Apunlaakson Virnemäen pihaan, joka oli kahdesti kierrettävä ympäri.
Virnemäen pihasta oli juostava jyrkkää ja louhikkoista Repovaaran
kylkeä Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laitaan, jossa taas oli pystyssä
nilottu kuusiranka. Siitä sai pyörtää takaisin, vihollisen jyrkkää
vaaranlaitaa alas ja niin Virnemäen pihaan, joka palatessakin oli
kahdesti juostava ympäri. Vihdoin sai juoksija oikaista Apunlaakson
kautta myllytielle ja siitä sitten lähtöpaikkaan Erkintarhaan.

Semmoinen oli juostava matka, kivikkoinen ja mutkainen.

Kun matka oli mitattu ja viitoitettu ja mittarit ja vallesmanni
poistuneet, läksi Mikko yksin juostavaa matkaa tarkastamaan.

Hitonmoinen taival se oli. Varsinkin oli Reponvaaran laita ilkeintä
mitä olla voi. Kiviä ja kantoja, syviä kuoppia, pensaita ja käryskuusia
ja rosoisia katajapehkoja. Joka vain vauhdissa siitä alas juoksi, niin
ei penikka vieköön ollutkaan kehnojalkainen...

Mikko nousi vaaran laitaa ylös, viittakeppejä noudattaen. Ja
monenlaiset olivat hänen mietteensä. Jos olisivat viitoittaneet
hiukan syrjempää, lähempää Repo-ojaa ja myllyjä, olisi siitä ollut
puolta tasaisempi matka. Mutta tahallaan tästä juuri viitoittivat,
tahallaan aivan, että saisivat nauraa, kun tässä joku kilpailijoista
keikahtaisi...

Hän nousi Repovaaran mäkeä ylös ja kääntyi Ylipään Vilhemin
suoviljelykselle. Seipäät johtivat poikki Repo-ojan juuri siltä
kohdalta, missä vesi vaahtona ja kovana koskena putosi Metsämaan myllyn
kouruun. Oja oli siitä lisäksi niin leveä, ettei siitä hyppäämällä
kukaan jaksaisi yli päästä... Rantakivet molemmilla törmillä olivat
märkiä ja liukkaita, niin ettei niille ollut vauhdissa astuminen.
Muu siinä Repo-ojan yli mennessä ei auttanut, vaan täytyi siivosti
laskeutua ojaan ja koettaa sitten syvimmän kuohun yli loikata...

Mikko koetti... hyvin onnistui... jalat kuitenkin kastuivat, ja
kuohuista räiskyi vettä rinnalle ja vasten silmiä...

Repo-ojasta Ylipään Vilhemin suoviljelykselle ei enää ollut kuin neljä
viittakeppiä, mutta sekin väli oli kaulamätikköä ja pehmeää pounikkoa.

Mikko kävi rajassa asti, pitkän nilotun kuusirangan vieressä, ja palasi
samaa tietä. Virnemäen piha oli melko tasaista, mutta aikaa sitä menisi
siinäkin ennenkun sen kahteen kertaan mennen tullen juoksisi...

Alkoi jo vähän hämärtää, ja Mikko kiirehti suoraan Erkintarhan kautta
Välijänkän laitaan, josta maa alkoi nousta ja muuttua kivikkoiseksi.

Sieltä hän päätti valita kiertotien itselleen. Kun muut tarpoisivat
Välijänkän pehmeässä mudassa, kiertäisi hän vaaran laidatse ja joutuisi
epäilemättä ennen Apunlaaksoon kuin toiset! Hän tarkasteli paikat
valmiiksi, mistä juoksisi. Otti veitsen tupestaan ja teki pilkkoja
puihin ja koetti sovittaa niin, että kiertotie tulisi mahdollisimman
suora. Eräästä paikasta hän kiskoi katajapensaita pois tieltä ja
merkitsi liukkaat laa'at, joihin maalähteistä itki lakkaamatta vettä.
Niin pilkkoi hän suoraan Varpumäkeen, jonka pihalta jo sopi lähteä
Välijänkkää kiertämään.

Päästyään lähelle Varpumäkeä hän seisahtui miettimään. Selvää oli, että
vaikka vaaran laitaa tulikin pitempi matka kuin suoraan Välijänkän
poikki, kiertotie sittenkin oli edullisempi kuin liukkaan niljakat
jänkän telat, joiden päällä ei pysynyt paras tukkilainenkaan.

Ja niissä mietteissään Mikko tuli takaisin ja meni mökkiinsä.

Oli jo hyvin hämärä elokuun ilta. Ei ollut enää kilpailupäivään kuin
vajaa viikko! Jonakuna aamuna hän koettaa!

Ja tulisissa ajatuksissa valvoi Mikko vielä silloinkin, kun punertava
kuu nousi Varpumäen pirtin takaa ja valaisi Mikon pirtin lattiaa.

Hän heräsi aamulla siihen, että kuului töminää ja huutoja. Ikkunaan
rientäessään hän näki, että Erkkiläntarhan ison kiven päällä seisoi
mies, taskukello kourassa...

Samalla juosta vihkaisi Sipillan kylän Sääreläispoika hänen pirttinsä
ohi, jotta vain vilahti, ja jonkun sekunnin kuluttua Mäenpään Arvi...

Mikko ei joutanut pukeutumaan, vaan ryntäsi ulos alushoususillaan ja
avopäin... Ja juuri kun hän ehti porrasten eteen, vilahti sivu Rantalan
Alkotti ja aivan hänen kantapäillään Varpumäen Frans Penjami irvellä
ikenin ja kädet huitoen julmasti molemmin puolin...

Vihollisen vauhtia painuivat menemään Talvitiehen päin, jotta myllytie
kumisi niinkuin olisi satoja miehiä sitä ollut polkemassa...

Mikko katsoi heidän jälkeensä ja alkoi arvata, että ne olivat
harjoittelemassa. Nyt hän tunsi miehenkin, joka kello kourassa seisoi
Erkintarhan kivellä. Se oli Jänesvaaran Artturi, kuuluisa hevosmies
ja varsainkasvattaja ja kilparadalla monet palkinnot juoksijoillaan
saanut...

Mikko pyörsi takaisin pirttiinsä, pani sukkelaan vaatteet yllensä ja
kengät jalkaansa ja riensi Erkintarhaan, kiiveten kiven päälle Artturin
viereen...

Juoksijat olivat jo sivuuttaneet Talvitien ja kiitivät Välijänkän
toisessa laidassa, kun Mikko kivelle ehti.

»Miltä näyttää? Kuinka juoksevat?» kysyi Mikko.

»Aika hyvin», vastasi Artturi. »Mutta mitä juoksun malliin tulee, niin
puhtain juoksu minusta on Rantalan Alkotilla...»

»Entäs Sääreläispoika? Sillähän on pitkä askel!» sanoi Mikko.

»Nähdään, kun palaavat», vastasi Artturi.

He näkivät juoksijain nousevan Välijänkän mellan päälle ja vihkaisevan
menemään Varpumäkeen. Kova näytti vauhti olevan, ja melkein peräkkäin
olivat kaikki, Sääreläispoika eillimmäisenä...

»Käyvätkö ne Jannenlähteellä asti?» kysyi Mikko.

»Eivät aikoneet käydä kuin Varpumäen pihassa», vastasi Artturi.

Ja hän seisoi siinä aivan kuin kilpa-ajoissa, rintavana ja mahtavana,
kello kourassa.

»No kuinka käy, Mikko? Aiotko ottaa osaa kilpailuihin?» kysyi hän
Mikolta.

»En tiedä. Ei taida vanhasta enää olla juoksijaksi.»

Mutta sillä aikaa kun juoksijat tekivät paluuta, kertoi Artturi, että
hänellä kerran oli vanha juoksija, jolla ei luultu mitään tekevän, ei
ainakaan kilparadalla. Mutta kuinka kävikään! Hän ajaa hurautti sillä
palkinnon, jotta vilahti...

»Niin että ei sitä tiedä, Mikko, ennenkuin koettaa!» lopetti Artturi.

Sillä aikaa olivat jo juoksijat ehtineet takaisin Välijänkälle ja
saikkaroivat paraikaa jänkän liukkailla porraspuilla.

Ja kun pääsivät Talvitien torppaan, oli Sääreläispoika taas etumaisena,
mutta aivan hänen kantapäillään juosta vihmoi nyt Rantalan Alkotti.

Melkein yhtaikaa saapuivat he Erkintarhaan ison kiven luokse. Ja
kun vähän aikaa levähtivät, päättivät tehdä vielä koematkan Ylipään
Vilhemin suoviljelyksen laitaan asti ja sieltä takaisin.

Mutta mietteissään palasi Mikko pirttiinsä, söi, pani piippuunsa ja
rupesi tuumimaan.

Hän oli päättänyt, että hän illalla, kun alkaa vähän hämärtää, käy
koejuoksun tekemässä. Mitä siitä tarvitsi muiden tietää! Hänestä oli
näyttänyt nuorten miesten vauhti siltä, että siinä hänkin riittäisi!

Kuumissa ajatuksissa hän vartoi iltahämyä. Ja kun alkoi hiukan
hämärtää, pani hän paulakengät jalkaansa ja köytti nilkat nahkapaulalla
lujaan kiinni, niin että kintut nauskuivat.

Sitten hän silmäsi kelloonsa, pannen mieleensä paljonko oli, jotta
palatessa näkisi, viipyikö kauan aikaa, kun kävi mutkin rajassa,
Ylipään Vilhemin suoviljelyksellä asti.

Heti porrasten edestä puhalsi hän täyteen raviin ja vilahti kuin varjo
Apunlaakson ohi Virnemäen pihaan, jota ympäri lähti painamaan kuin
karusellissa. Hän oli jo ensi kierroksen tehnyt, mutta kun hän toisella
kierroksella oli juuri ehtinyt Virnemäen kuistin eteen, töksähti hän
vastakkain Ojalaisen emännän kanssa, joka oli tulossa sisältä...

Emäntä alkoi siunailla ja sadatella, eikä Mikko viitsinyt enää jatkaa
juoksuaan. Kova oli emännän saarna, ja kun Virnemäen väki kokoontui
kuuntelemaan, mistä oli kysymys, vakuutti emäntä, että hän oli lukenut
tuomion sekä isännälle että pojille, jos ottavat osaa kilpailuun...

»Kuvernööriin siitä vielä valitus pannaan, ja kummia vielä kuulevat
herrat ja muut hulluttelijat», pauhasi hän. »Ja jos minä olisin tässä
Virnemäessä emäntänä, niin jo minä näyttäisin, antaisinko juosta
pihaani ympäri niinkuin rakkikoirain... Antaisi Jumala siksi päiväksi
niin vetisen sateen, ettei ulkona siedettäisi... Ohoo sentään!
Jumalattomuus kasvaa!»

Mikko lähti nolona miehenä kävelemään mokilleen, ja äsken raittiit
ajatukset kävivät kovin alakuloisiksi.

Mutta hän kimposi pian entiselleen. Sillä kun hän saapui kotia, istui
penkillä Hietalan Salkko; kun ovi ei ollut lukossa, oli tämä omin
lupinsa tullut sisälle ja arvannut, ettei Mikko voinut olla kaukana.

»Pistäysin tuossa naapurissa», sanoi Mikko.

Hietalan Salkolla oli paljon kilpailu-uutisia.

»Oikea juhla siitä tulee. Romsi, metsäherra, pitää puheen, ja
palkintotuomariksi on lisäksi valittu Jänesvaaran Artturi, juoksijain
ajaja ja varsain kasvattaja, jonka tunnet...»

»Tunnen tietenkin», sanoi Mikko.

»Artturi on sitä varten valittu, että hänellä kun on tottunut silmä,
niin osaa arvostella, kenellä on hyvä askel ja puhdas juoksu», jatkoi
Salkko. »Ja palkinnot jaetaan heti, kuivat rahat käteen! Ja kuuluu
opettaja Jatko tulevan kynämieheksi, joka merkitsee kirjaan, kuinka
kauan kullakin menee aikaa...»

»Lieneekö niillä tarkka kellokaan?» kysyi Mikko.

»Herralan Aukustilla on oikea kilpa-ajokello, ja Aukusti ja vallesmanni
tulevat kellonkatsojiksi...»

»No niihin miehiin tuota sitten uskaltanee luottaa», arveli Mikko ja
alkoi nyt vuorostaan selittää Salkolle, että aamulla oli koejuoksua
pidetty, ja mainitsi, kutka olivat olleet juoksemassa. Salkko ei ollut
siitä mitään kuullut, mutta nyt hän innokkaana kysyi:

»No kuinka näyttivät juoksevan? Katkesiko taival hyvin nopeaan?»

»Minusta näytti, että olisi siinä vauhdissa riittänyt joku muukin»,
vastasi Mikko ja kertoi sitten kaikki näkemänsä ja tekemänsä havainnot.

»Saattaa tulla hyvinkin juoksija siitä Sipillan kylän Sääreläispojasta,
vaan ei näytä olevan oikeata tarmoa jaloissa», arveli Mikko lopuksi.

»Kuuluu aikoneen Tiehaaran Tanelikin kilpailuun», kertoi Salkko. »Tässä
eräänä iltana oli koettanut juosta, ja Romsi oli ollut kellonkatsojana,
ja kehoittanut oli kilpailuun...»

»Kyllä niitä sitten kerääntyy kaikenlaisia räkänokkia», arveli Mikko.

Ja niin juttelivat Mikko, leskimies, ja Salkko, piintynyt vanhapoika.
Mutta kun hämy eneni ja huoneessa alkoi olla melkein pimeä, niin
ettei toinen toisensa kasvoja nähnyt, niin molemmin päättivät, että
yrittävät. Vallesmanni oli sanonut, että hän on se mies, joka valvoo,
ettei Salkon ja Mikon tarvitse ilman edestä juosta...

Ja vielä tuumasivat, että huomen-aamulla oikein varhain lähtevät
juoksemaan yhdessä koko matkan, niin että tie olisi tuttu varsinaisen
kilpailun aikana.

»Ja kuuluu sanoneen Romsi, että hyvä olisi, kun nyt paljon tulisi
juoksijoita, että nähtäisiin, olisiko täällä Heinärannalla, jossa on
monta mainiota juoksijaa ennen ollut, vielä niin nopeaa, josta sopisi
ruveta toivomaan Kolehmaisen vertaista ja vielä parempaakin...»

»Miksei ole», sanoi Mikko.

»Jo minä sanoin, että on niitä täällä, kun vähän harjoittelevat.»

Mikko sytytti tulen lieteen ja keitti kahvit vieraalleen. Ja koska ei
Salkolla ollut mihinkään kiirettä, yöpyi hän Mikon pirttiin. Aamulla
varhain piti yhdessä lähteä koematkaa juoksemaan. Ja niin kumpainenkin
nukkuivat Herran rauhaan.




IV


Vihdoin valkeni kilpailupäivän aamu.

Oli ollut lämmin ja usvainen yö, mutta aamu oli kirkas kuin kristalli.
Elonleikkuu oli aloitettu, ja vainioilla näkyi jo kuhilaita. Ja
satoista vuotta toivottiin.

Aamulla varhain oli jo väkeä tavallista enemmän liikkeellä, vaikka
olikin poutainen arkipäivä. Erkintarhan ison kiven luona liehui
laiskasti pitkän ulun latvassa hohtavan puhdas lakana, sillä
värillisiä lippuja ei ollut. Samanlainen lippu näkyi Ylipään Vilhemin
suoviljelyksen laidasta Repovaaran päältä ja niinikään vielä
Jannenmäestä, vanhan Jannen lähteen vierestä. Siihen valkokärkiset
viittakepit joka sadan metrin päässä! Selvä oli tie.

Jo aamiaisen aikana ilmestyi Kekri-Kaisa kahvipannuineen ja
vehnäisvasuineen Erkintarhaan. Metsän rintaan, sopivan kiven kylkeen,
laittoi hän tulen ja hommasi kookkaan jalkaniekka-kahvipannunsa tuleen.
Ollen liikenero oli Kaisa edellyttänyt, että niin merkillisenä päivänä
tulisi kahvikauppa kyllä kannattamaan. Ja niinpä, kun joutilasta väkeä
alkoi paikalle karttua, kiehui Kaisalla jo ensimmäinen pannullinen, ja
makea kahvinhaju levisi kanervaiseen vaaran laitaan. Tasapintaiselle
kivelle oli Kaisa, tukkijoella tottunut verraton kahvinkeittäjä,
kahvikupit somaan järjestykseen asettanut ja läjännyt houkuttelevaa
pinon vehnäsiä keskelle.

Ja siihen Kaisan keittiön luo ensimmäiset tulijat kokoontuivat.

Kilpailujen oli määrä alkaa täsmälleen kello 12, mutta nyt kävi kello
vasta kymmentä.

Ollin-Mikko näki ikkunastaan, mitä Erkintarhassa hommattiin, mutta
hän istui vielä pirtissään. Hän oli Virnemäen Kaisalta ostanut kaksi
kananmunaa, keittänyt ja syönyt ne, koska oli kuullut, että eri lailla
juoksee mies, kun piimän sijasta syö pari munaa. Niin oli aikonut tehdä
Hietalan Salkkokin.

Juoksijoita ei vielä näkynyt tuleviksi, mutta Mikko tunsi Herralan
Aukustin ja Jänesvaaraa Artturin, palkintotuomareita molemmat, jotka
kävellen Varpumäestä päin Talvitiehen tarkastelivat viittakeppejä ja
mitä lienevät muutakin hommanneet. Ja Erkintarhaan päin olivat tulossa.

— Siinä tulevat jo nuo... kyllä kai ovat pian herratkin täällä, —
arveli Mikko.

Ja yhä enemmän näkyi väkeä tulevan. Pikkupoikia oli jo karttunut
melkoinen lauma, ja he juosta vilistivät siitä Mikon pirtin ohi
Talvitiehen päin ja sieltä takaisin, kilpasilla ollen.

Oli saapunut opettaja Jatkokin ja noussut kiven päälle. Ja mitä
papereita lienee siinä selaillut.

Aika kului, ja Mikon jännitys kasvoi.

Kun hän hetken päästä silmäsi Erkintarhaan päin, näki hän, että
sinne jo oli ilmestynyt juoksijoitakin. Hän tunsi Mäenpään pojan,
joka oli juoksupuvussa, samoin kuin Rantalan Alkottikin. Sipillan
kylän Sääreläispojalla ei ollut juoksupukua, vaan näytti olevan
alushoususillaan ja nenäliina lakkina...

Varpumäen Frans Penjami oli niinikään saapumassa paikalle, ja hänkin
oli alushoususillaan ja naisen paulakengät jalassa...

Mikko oli paraikaa köyttämässä paulakenkiä jalkaansa, kun kuului
kärryjen päryä ja joku huusi:

»Jo herrat tulevat!»

Mikko silmäsi ulos ja näki herrain ajavan myllytietä pitkin Erkintarhaa
kohti. Etuistuimella istuivat vallesmanni ja Romsi ja takaistuimella
eläinlääkäri Ropsu. Ja kun likemmäksi tulivat, tunsi Mikko, että heidän
perässään kävelevä mies oli Hietalan Salkko...

Hänelle tuli kiire, ja pian oli hän juoksukunnossa.

Herrain perässä tuli väkeä kuin soipaa sotaa. Oli vanhaa, oli nuorta.

Ja hauskaa näytti kaikilla olevan.

Ison kiven päälle vietiin pöytä ja tuoli, ja kun alkuvalmistukset oli
tehty, huusi vallesmanni, että nyt ensiksi, ennenkun aletaan juoksijain
nimiä ottaa »ylös», pitää metsäherra Romsi lyhyen avauspuheen.

Kokoonnuttiin kiven ympärille, ja Kaisan kahvipannu jäi hetkeksi
unhoon. Kiven päällä seisoi metsäherra Romsi ja alkoi puhua...

Hän puhui ensin, kuinka terveellistä kaikki urheilu on, kuinka se lisää
hyvinvointia ja ruumiin vaurautta. Ja sitten selitti hän, mistä asti
alkaen nämä juoksukilpailut ovat lähtösin:

»Se oli Greekan maalla yks noori mies, kun juoksi Marathonin juoksun...»

Ja sitten hän selitti, mistä maratonikilpailut ovat alkunsa saaneet.

Ja kun Romsi oli puheensa lopettanut, alkoi kilpailijain
»sisäänkirjoitus», josta ei kenenkään tarvinnut mitään maksaa. Opettaja
Jatko kirjoitteli omiin papereihinsa, mutta mustakantiseen kirjaan
merkitsi vallesmanni kaikkien osanottajain nimet. Ja seuraavat henkilöt
ilmoittausivat kilpailuun:

    Arvi Mäenpää,
    Alkotti Rantala,
    Ollin-Mikko,
    Hietalan Salkko,
    Sipillan kylän Sääreläispoika,
    Varpumäen Frans Penjami ja
    Nestori Vaski.

»Eikö ole ketään muita, jotka uskaltavat yrittää?» kysyi vallesmanni.

Oli pitkän aikaa aivan hiljaista.

»Totta kai nyt vielä on muitakin», sanoi vallesmanni.

Mutta ei yhtään tullut lisää.

»Vähinäpä ovat juoksijat Heinärannalla», arveli hän ja aikoi jo panna
kirjansa kiinni, kun samalla kuului huutoja:

»Savukylän poikia tulee tuolla iso lauma!»

Ja todella. Siellä tuli maantieltä päin kymmenkunta nuorta miestä,
joilla kaikilla oli polvihousut sekä urheilulakit ja -kengät.

»Sieltähän ne vasta juoksijat tulevatkin!» ihastuivat palkintotuomarit,
mutta äsken ilmoittautuneet menivät vähän noloiksi, sillä Savukylän
poikain joukossa tunnettiin Mäkiniemen Vihtori, joka oli monta
palkintoa ennen juossut...

Ja kymmenkunta Savukylän poikaa ilmoittautui kilpailuun.

»No, nyt tämä alkaa joltakin näyttää», sanoi vallesmanni hyvillään.

Mutta kun kaikki oli merkitty kirjaan ja vallesmanni joutui lähelle
Salkkoa ja Mikkoa, jotka olivat siirtyneet syrjään nuoremmista
miehistä, virkkoi hän heille rohkaisevasti:

»No nyt, Salkko ja Mikko, näyttäkää, että vielä olette samoja miehiä,
jotka rosvo Mattsonin otitte juoksulla niskasta kiinni...»

Hyvilleen tulivat vallesmannin puheesta Salkko ja Mikko.

»Ja näyttäkää, ettei mene ensi palkinto savukyläläisille!»

Yhä karttui väkeä. Jo oli Ojalainenkin tullut ja kaikki Ojalaisen
lapset. Ei ollut siis kiivas emäntä jaksanut pitää kousissa väkeään,
vaikka oli isosti uhannut.

Maallinen ilo oli rovastinnankin saanut liikkeelle. Ja kovin mielellään
olisi lähtenyt rovastikin, mutta »kristittyjen vuoksi» ei tahtonut. Ja
kaikki muutkin rouvat olivat joukossa.

Kekri-Kaisan kahvikauppa kävi hyvin. Rouvatkin hakivat kiviä tai
mättäitä istuimiksiin ja joivat Kaisan väkevää, kirkkaan ruskeata
kahvia.

Ja hauskaa oli. Naurua ja iloista puhelua kuului, pikkupoikien melua
ja kiljumista. Lämpimästi paistoi päivä vaaran laitaan, ja hyvältä
tuoksui Kaisan kahvi, jonka lemu sekaantui kuivien risujen kutkuttavaan
savunhajuun.

Touhussa olivat palkintotuomarit ja kokoontuivat kiven päälle
yhteen rykelmään. Ja vallesmanni, joka oli puheenjohtaja, selitti
kuuluvalla äänellä, mistä oli juostava ja että pitkin linjaa oli lyöty
»taakakepit» jokaisen sadan metrin päähän.

»Tämä on niin sanottua murtomaajuoksua, ja sen vuoksi on juostava
taival valittu mahdollisimman epätasainen ja louhikkoinen», jatkoi
vallesmanni. »Mutta palkintotuomarit ovatkin sitä mieltä, ettei
pahemmassa paikassa pidetä missään kilpailuja, niin että joka nyt
juoksee tämän matkan ensin Jannenmäkeen ja sieltä takaisin ja
ohi Erkintarhan Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laitaan, — kuten
valkolatvaiset taakakepit tien näyttävät, — se jumaliste juoksee
sileälläkin maalla...»

Kello alkoi olla kaksitoista, ja juoksijat komennettiin riviin, ison
kiven viereen. Kirjava oli lähteväin joukko. Alushoususillaan oli
Hietalan Salkkokin ja avopäin. Mikolla oli jalassa anturapohjaiset
paulakengät ja sinertävät kalminki-alushousut, joiden takapuolesta
paistoi kellertävä sinetti.

Sipillan kylän Sääreläispojalla oli valkoiset alushousut, mutta
varsisaappaat, polven alta lujaan remmitetyt.

Palkintotuomarit — vallesmanni, Romsi, Herralan Aukusti, Ropsu ja
Jänesvaaran Artturi — olivat jo kaikin kiven päällä, ja Artturi seisoi
kilpa-ajokello kädessään.

Jännitys kasvoi niin juoksijoissa kuin yhä karttuvassa yleisönkin
parvessa.

Hra Jatko kirjoitti: »Matkaan lähdettäessä oli jännitys hirmuinen, ja
kuolon hiljaisuus vallitsi väkijoukossa. Ei kuulunut hetkeen muuta kuin
Repo-ojan yksinäinen pauhu...»

Vallesmannin oli määrä lukea kolmeen.

Lähtijät seisoivat vauhtivalmiina ja odottivat.

Jo vallesmanni viimein luki harvakseen:

»Yksi, kaksi ja kolme!»

Silloin pörähtivät kilpailijat kuin ammutut liikkeelle ja hyppelivät
menemään kivikkoa poikki myllytielle. Sekaisin olivat kaikki, yhdessä
rykelmässä melkein...

Hra Jatko kirjoitti: »Maa tömisi juoksijain lähtiessä, ja pieniä kiviä
pirskoili pitkän matkaa, kun juoksijat kivikkoa pitkin parastaan
panivat myllytielle päästäkseen...»

Sipillan kylän Sääreläispoika joutui ensiksi myllytielle ja melkein
heti hänen perässään eräs Savukylän poika, Mäkiniemen Vihtori.
Vimmattua vauhtia he lähtivät painamaan Talvitiehen päin silloin jo,
kun jotkut kilpailijoista vielä hyppelivät kivikossa...

Mikko ja Salkko olivat viimeisiä, jotka myllytielle nousivat. Ja toiset
huristivat silloin jo Talvitiehen päin, niin että maa tömisi ja pöly
lensi...

»Taisi käydä hullusti!» hätäili Salkko.

»Ei ole hätää vielä!» ehti Mikko vastaamaan. »Vasta on taival alussa.»

Myllytielle päästyään kiinnitti Mikko vauhtiaan, niin että kun ehtivät
Talvitien pihaan, hän oli jo juossut Mäkitalon Arvin ja Savukylän
poikain ohi...

»Kas vaan Mikkoa... jopa alkaa Mikkokin polkea eri tavalla», hoki
vallesmanni.

Ja suuri oli jännitys kivellä, ja kovin hartaina ja innostuneina
seurattiin juoksijain menoa.

Kun Välijänkän laitaan ehtivät, oli järjestys muuttunut. Mäkiniemen
Vihtori oli eillimmäisenä, toisena Rantalan Alkotti ja kolmantena
Ollin-Mikko. Sääreläispoika oli vasta neljäntenä, ja hänen jälessään
Hietalan Salkko...

Mutta Välijänkällä vauhti laimeni. Soikkaroiden ja käsillään koettaen
pitää tasapainoa pyrkivät juoksijat pitkin liukkaan niljakoita teloja,
ja joukosta kuului kiroilemisia. Ei päässyt siinä juoksua Mäkiniemen
Vihtorikaan, vaikka maankuulu oli...

Kun etumaiset nousivat teloilta maanrantaan, olivat jälkimmäiset vielä
melkein jänkän puolivälissä...

»Mikko on kolmantena... Mikko on kolmantena!» hoki vallesmanni.
»Saadaan nähdä... saadaan nähdä... Nyt nousevat mellalle... nyt
painuvat kuin riivatut Varpumäkeen... jo sivuutti Salkko Sipillan
kylän Sääreläispojan... Nyt palaavat jo Varpumäen pihasta ja painuvat
Jannenmäkeen päin...»

»Saapa nähdä... saapa nähdä!» hokivat muutkin palkintotuomarit, mutta
Jänesvaaran Artturi piti kellosta vaaria kuin varkaasta.

Jannenmäkeen asti ei nähnyt muualta kuin kiven päältä. Senvuoksi
kiipesivät pikkupojat pitkien petäjien latvoihin ja katsoivat sieltä,
ja alhaalla maassa seisovat kysyivät vähä väliä:

»Eroittaako, kuka on eillimmäisenä?»

»Ei oikein eroita... yhtenä vilinänä on koko metsänranta ja
Jannenmäkeen vievä polku...»

»Entäs nyt?»

»Ei vieläkään... Ei muuta kuin vilkkuu ja vilkkuu...»

Hra Jatko kirjoitti: »Jännitys kasvoi niin, että pikkupojat kiipeilivät
puiden latvoihin ja ilmoittivat sieltä kiihtyneille maassaolijoille,
missä asti juoksijat milloinkin menivät...»

Juoksijat olivat ehtineet jo Jannenmäkeen, ja vauhti oli nyt jo
kiukkuista, sillä tuli kysymys, kuka ehtisi ensiksi lähteelle ja
ensiksi takaisin pyörtämään. Viittakepit veivät kuten sanottu vanhan
Jannen ohrapellon ja perunamaan piennarta mutkaten lähteelle. Mutta
nyt kun vauhdissa juoksivat eivätkä nähneet muuta kuin lähteen luona
pitkän kuusirangan pystyssä ja sen latvassa valkoisen lakanan, eivät
joutaneet piennarta mutkaamaan, vaan tömähtivät suoraa päätä peltoon ja
siitä perunamaan poikki suoraan lähteelle. Ohrapelto taipui ja tähkät
tutisivat kuin ankaran myrskyn kynsissä, kun mieslauma täyttä ravia
siihen porhalsi. Perunamaasta nousi multa korkealle ilmaan, ja naatit
lentelivät huiskin haiskin... Hirmuinen oli meno.

Vanha Janne näki kauhistuksen työn, ja hän riensi portaille, huusi ja
kirosi ja uhkasi toimittaa linnaan kaikki.

Mutta juoksijat eivät häntä kuunnelleet, vaikka näkivätkin hänet
kirkas kirves kädessä viuhtovan portailla. Ei ollut aikaa kenelläkään
kuunnella, mitä vanha Janne huusi ja melusi, vaan äkkiä pyörähti
jokainen lähteen luota takaisin ja lähti samoin perunamaan ja pellon
poikki painamaan jälleen Varpumäkeä ja Välijänkkää kohden...

»Jo palaavat Jannenmäestä!» huusivat pojat puiden latvoista.

Ja Jänesvaaran Artturi, kellonkatsoja, sanoi, että hyvin ovat juosseet.

Hra Jatko kirjoitti: »Jannenmäkeen asti oli juoksijain vauhti
erinomaisen nopea, jonka tunnettu hevosmies Jänesvaaran Artturi
vakuuttaa...»

Jannenmäestä Varpumäkeen alkoivat juoksijain välit pidetä. Etummaisena
oli taaskin Mäkiniemen Vihtori, mutta nyt oli toisena Hietalan Salkko,
ja Sääreläispoika kolmantena. Ollin-Mikko oli nyt melkein takimmaisena.
Ei ollut muita Mikon jälessä kuin Varpumäen Frans Penjami ja kolme
Savukylän poikaa.

Vinkeää vauhtia lähestyi miesjoukko Varpumäkeä ja viheliäistä
Välijänkkää...

Meno oli kova, eikä toinen toisestaan välittänyt. Mutta yhtäkkiä katosi
Ollin-Mikko joukosta, eikä kukaan nähnyt, mihin hän meni...

Palkintotuomarit katselivat kiikarilla Välijänkälle, missä juoksijat
olivat tulossa.

Vallesmanni, jolla oli niin likelletuova kiikari, että kahden
kilometrin päästä toi miehen melkein viereen, katsoi tarkkaan
kilpailijain soikkaroimista Välijänkällä.

»Ei näy Mikkoa», puhui hän hätäisellä äänellä, naama punottaen, »ei
näy... Siinä tulee ainakin jo kymmenen miestä... Hietalan Salkko on
neljäntenä, ja hänen jälessään Rantalan Alkotti... Sitten on varmaan
niitä Savukylän poikia... Niin on, näemmä... Mutta mihinkä helvettiin
on Mikko jäänyt! Nyt on jo tuo eillimmäinen, Mäkiniemen Vihtori, kohta
tässä laidassa jänkkää... Kuka saakeli siellä roiskahti teloilta
jänkkään! Ha, ha, ha...»

»Se on Sääreläispoika!» huusivat pojat puista.

Mutta vallesmanni jatkoi, ottamatta kaukoputkea pois silmistään:

»Jo roiskahti toinenkin jänkkään... Mutta jopa on kummaa, ettei Mikkoa
näy... Nyt on Mäkiniemen Vihtori pian jänkän poikki päässyt... Jokohan
se Mikko oli niin lapsellinen, että heitti kesken...»

Mutta yhtäkkiä huusivat pojat puista:

»Mikko juoksee jo Talvitien pihan poikki!»

Vallesmanni riemastui, ja nyt hän jo näki kiikarilla, kuinka Mikko
täydessä ravissa polki Talvitien pihan läpi ja lähestyi vinhaa vauhtia
myllytietä.

»Mikko on eillimmäinen!» huusi hän hyvillään; kukaan ei ymmärtänyt,
mistä Mikko siihen oli ilmestynyt. Mutta jänkän poikki tultua alkoi
kilpailijain vauhti yhä enetä. Pitkään ja nopeasti astui Mäkiniemen
Vihtori, polki kuin tulen liekissä poikki Talvitien pihan ja nähtävästi
koetti saavuttaa Mikkoa, joka vieri tulemaan myllytien vastaletta
niinkuin kerä. Mutta vara oli jälessä tulevillakin parantaa vauhtiaan.
Ja aivan lähellä Mäkiniemen Vihtoria vihkaisivat Rantalan Alkotti
ja Sääreläispoika, joka oli toiset saavuttanut, vaikka loiskahtikin
jänkkään... Kolmantena ja kumman nopeasti kynsi nyt Varpumäen
Frans Penjamikin, huitoen käsillään hirmuisesti. Hietalan Salkko
vaaksoi Frans Penjamin kantapäillä ja näytti yrittävän edelle, mutta
ei päässyt. Mäkitalon Arvi ja Savukylän pojat juoksivat yhdessä
rykelmässä, ja heidän jälessään Nestori Vaski, jonka juoksu näytti
olevan toivotonta taistelua.

Jännitys kasvoi, ja juoksijain vauhti yhä eneni.

Mikko vieri tulemaan etumaisena kuin kerä, ja kun hän ehti mökkinsä
kohdalle ja Apunlaaksoon päin oikaisi, huusi vallesmanni:

»Mikko... Elä päästä enää edellesi ketään! Kiinnitä... kiinnitä!»

»Hyvä on askel, ja niin nopea, ettei silmä eroita», sanoi Herralan
Aukusti, Mikkoa kehuen.

Muut juoksijat seurasivat äskeisessä järjestyksessä, mutta Apunlaakson
ja Virnemäen välissä pääsi Hietalan Salkko Frans Penjamin edelle...

»Saapa nähdä, kuinka tuossa käy!» sanoivat palkintotuomarit.

Mikko oli ehtinyt jo Virnemäen pihaan, joka sääntöjen mukaan oli
kahdesti mennen tullen kierrettävä. Mikko oli toista kierrosta
juoksemassa, kun Mäkiniemen Vihtori potkaisi vihaiseen vauhtiin ja
vilahti Mikon edelle. Sääreläispoika yritti samoin, mutta Mikko jaksoi
vielä pysyä edellä.

Palkintotuomarit ja muu yleisö huusivat ja nauroivat.

Herra Jatko kirjoitti: ... »erinomaisen jännittävä oli hetki Virnemäen
pihalla, missä Mäkiniemen Vihtori ajoi Mikon edelle...»

Mäkiniemen Vihtori ja Mikko nousivat jo Repovaaran päälle, Mikko
kynsien kuin riivattu perässä. Mutta äkkiä sai Sääreläispoika kuin
sähkön sysäyksen ja vilahti Mikon edelle, ja vähän päästä suhahti
Rantalan Alkottikin...

Mikko kuuli jälessään tulevan Hietalan Salkoksi, ja nyt koetti hänkin,
minkä lyhyet jalkansa antoivat... Mutta kivikkoinen ja kannikkoinen oli
Repovaaran laita ja raskasta juosta jyrkkää vastaletta...

»Vihtori voittaa!» huusivat jo pikkupojat.

»Sipillan kylän poika voittaa!» huusivat toiset.

»Ei tiedä, ei tiedä», sanoi vallesmanni. »Vielä on matkaa!»

Vaikka nyt jo näkyi, kutka ensimmäisinä perille saapuisivat, ei vielä
ollut varmaa, kuka ensi palkinnon saisi, sillä siksi yksiväkisiä
näyttivät juoksijat olevan, ainakin ne, jotka etumaisina juoksivat.

»Ei siitä vielä tiedä», ennusteli vallesmanni ja katsoi kiikarillaan
Ylipään Vilhemin suoviljelykselle päin, jonne juoksijat juuri olivat
pääsemässä.

Vallesmannin ennustus näyttikin olevan oikea. Sillä kun juoksijat
tulivat takaisin alas jyrkkää, kivikkoista ja kannikkoista vaaran
kuvetta, muuttui järjestys. Etumaisena oli Mikko, joka paljon muita
edellä vieri kuin tumma pallo pitkin vaaran laitaa, kivet ja kannot
sukkelaan vältellen. Ja melkein Mikon kantapäillä, samoin keränä
vierien, vihkaisi Varpumäen Frans Penjami. Mutta kaukana heistä olivat
vielä Mäkiniemen Vihtori, Sääreläispoika, Hietalan Salkko ja Rantalan
Alkotti, jotka eivät jyrkässä vaaran louhikossa uskaltaneet päästää
täyteen vauhtiin, vaan kiertämällä ja vastakynsin kyhnien koettivat
vaarallista myötälettä lankeamatta alle juosta.

Jälkiroikassa, johon Mäenpään Arvikin oli jäänyt, lankesi monta poikaa,
ja kerran keikahti Sääreläispoikakin, mutta nousi kuin nuoli pystyyn
taas...

»Enkös arvannut! Enkös arvannut!» hoki vallesmanni.

Ja herra Jatko kirjoitti: ... »oli kerrassaan mielenkiintoista nähdä
juoksijain tulevan jyrkkää laitaa alas, se oli todella 'lennokasta'
juoksua...»

Virnemäen pihassa, joka oli nytkin kahteen kertaan kierrettävä, syntyi
hirmuinen kilpajuoksu ja taistelu palkinnoista. Sillä vaikka Mikko ja
Frans Penjami olivatkin muista edellä, saavuttivat heidät toisella
kierroksella Mäkiniemen Vihtori, Sääreläispoika ja Rantalan Alkotti, ja
silloin alkoi hirmuinen ottelu... Maa tömisi, Virnemäen pirttirakennus
tutisi, ja hiekka ja pienet kivet lentelivät ikkunoihin...

Hirmuisen jännittävä oli hetki, sillä taival oli pian lopussa, ja kuka
nyt ensiksi ehtisi...

Vallesmanni huusi ja viittoi, ja Mikko oli kuulevinaan, että hänen
nimeään huudettiin. Ponnistaen kaiken voimansa, tukka pystyssä ja
silmät renkaina, painoi hän kuin henkensä kaupalla eikä päästänyt
Vihtoria edelleen... Oravana kiersi hän Virnemäen pihan, pyyhälsi kuin
varjo Apunlaaksoon ja oikaisi siitä suoraan Erkintarhaa kohti...

Hän kuuli huutoja ja nimeään mainittavan, mutta nuolena hyppäsi hän
kiveltä kivelle, jalka varmana ja vielä jänteissä... ja tömähti kuin
pyssyn suusta ison kiven viereen Erkintarhaan...

Melkein samassa oli Mäkiniemen Vihtorikin siinä, ja hänen perässään
Hietalan Salkko. Silmät suurina ja sieraimet kuin ajetuilla poroilla he
huokuivat, ja vesi tippui hiuksien nokista.

Kuului hurraata ja kovaa melua. Mutta ei kauan viipynyt ennenkuin
saapuivat Sääreläispoika, Frans Penjami ja Rantalan Alkotti yhdessä
rykelmässä kaikki. Ja heistä vähän jälempänä tuli Mäkitalon Arvi erään
Savukylän pojan kanssa. Näiden takana saapuivat Nestori Vaski ja loput
Savukylän poikia.

Suuri oli hämmästys, huuto ja melu.

»Mikko voitti! Mikko voitti!» huusivat pikkupojat ja laskeusivat puista
maahan.

Herra Jatko kirjoitti kuin tulisessa tuskassa. Vallesmanni kehoitti
hurraamaan Mikolle, Vihtorille ja Hietalan Salkolle... Jänesvaaran
Artturi ja muut palkintotuomarit tarkastelivat tuloksia, ja kova oli
melu, huuto, nauru ja riemun rähäkkä...

Kaikille juoksijoille tarjottiin ilmaiseksi vehnäskahvit, ja joka
polttaa halusi, niin hänelle sikari.

Hyvillään olivat kaikki, nekin, jotka jälkimmäisinä perille joutuivat.

Hauskaa oli.

Mikon ja Salkon puolesta oli vallesmanni kovin hyvillään, ja moneen
kertaan muisteli hän toisille palkintotuomareille, kuinka Salkko ja
Mikko silloin juoksivat, kun rosvo Mattsonia kiinni pyysivät...

Palkinnot jakaantuivat siis seuraavasti:

    Ensi palkinto: Ollin-Mikolle,
    Toinen: Vihtori Mäkiniemelle,
    Kolmas: Hietalan Salkolle,
    Neljäs: Sääreläispojalle,
    Viides: Frans Penjamille,
    Kuudes: Rantalan Alkotille,
    Seitsemäs: Mäkitalon Arville,
    Kahdeksas: Piippos-pojalle Savukylästä.

Ja jokaiselle Savukylän pojalle ja Nestor Vaskelle annettiin
kehoituspalkinto, koska rahoja riitti ja koska kaikki olivat parhaansa
panneet ja raskaan taipaleen loppuun asti kunnialla kilvoitelleet.

Juhlallinen ja unhoittumaton oli hetki, kun vallesmanni punaisesta
lompakostaan puhtaita, laittamattomia seteleitä palkintoina jakoi, ja
jokaiselle oli hänellä ystävällinen ja kehoittava sana lausuttavana...

Juhlallinen oli hetki, eikä silloin muuta kuulunut kuin Kekri-Kaisan
kahvin kuohuminen ja vallesmannin puhe...

Mutta juuri kun vallesmanni oli saanut palkinnot jaetuksi ja mieliala
oli juhlallisimmillaan, ilmestyi vanha Janne tuimana miehenä
lautamiehen kanssa paikalle. Ja kovalla äänellä alkoi hän nyt selittää,
mitä vahinkoa juoksijat olivat hänen ohrapellolleen ja perunamaalleen
tehneet, — olivat polkeneet ja tallanneet niinkuin sotajoukko olisi
siitä poikki kulkenut. Ja haastaa uhkasi nyt kaikki: »viljamaan
polkemisesta ja kotirauhattomuudesta, edesvastuuta ja palkintoa».

Mutta vallesmanni, tuttava mies Jannen kanssa ja aina nokkela asioissa,
meni Jannen viereen, löi olkapäälle ja jotakin korvaan kuiskasi...

Ja äkkiä leppyi Janne. Ja kun vielä tarjottiin vehnäskahvit ja sikarit,
niin istui siihen toisten joukkoon ja oli niinkuin muutkin, nauroi ja
piti hauskaa.

»Kaikki olkaamme iloiset!» sanoi vallesmanni leikkisästi; mutta moni
luuli tietävänsä, mitä vallesmanni oli Jannelle kuiskannut... että
oli luvannut nisujauhosäkin pellon polkemisesta ja ensi vuoden verot
perunamaasta...

Kun kaikki virallinen puoli oli toimitettu ja palkintotuomaritkin
vihdoin joutivat kahville, kysäisi vallesmanni kuiskaamalla Mikolta:

»Mistä hiivatista sinä siihen Talvitien pihalle yhtäkkiä ilmestyit, kun
sinua ei Välijänkällä näkynyt?»

Ja Mikko kuiskasi vastaan:

»Minä kiersin vaaran laitaa, johon jo ennen olin pilkkonut polun...»

Vallesmanni nauroi, mutta kun muut kysyivät, mitä nauroi, niin arveli
vain:

»Kysykää Mikolta!»

Muille jäi toistaiseksi salaisuudeksi se, mistä Mikko oli yhtäkkiä
Talvitien pihaan ilmestynyt, sillä tulipa mistä hyvänsä, niin joka
paikasta oli pitempi matka kuin suoraan Välijänkän poikki.

Herra Jatkokin oli saanut selostuksensa konseptin valmiiksi ja jouti
hänkin nyt kahville.

Kello kävi jo kuutta, ja päivä oli hyvin lännellä. Ihana, lämpöinen
elokuun ilta alkoi. Pikkupojat juoksivat nyt kilpaa, ja Jänesvaaran
Artturi katsoi heille mieliksi kilpa-ajokelloansa...

Ja herra Jatko kirjoitti vielä konseptiinsa:... »epäilemättä nämä
juoksukilpailut herättävät innostusta nousevassa nuorisossa, sillä
nyt jo heti näyttävät nuoret pojat alkavan kilpailla. Ehkäpä ei enää
ole hämärässä tulevaisuudessa se aika, jolloin Heinärannaltakin
maailmanmainioita juoksijoita ilmaantuu. Sillä tämänpäiväiset tulokset
jo osaltaan osoittavat, että Heinärannalla on juoksulahjaista kansaa,
joka...»

»Opettaja on hyvä ja juopi kahvinsa, ettei ehdi jäähtyä», keskeytti
hänet Kekri-Kaisa.

Mutta hetken päästä hyppäsi metsäherra taas kivelle ja piti innostavan
puheen, kovasti kiitellen kaikkia osanottajia. Ja lopuksi taas puhui
siitä, josta oli puhunut kilpailujen alussakin:

»Se oli yks noori mies Greekan maalla, kun juoksi Marathonin...»

Herralan Aukusti puhui sitten. Tunnettuna hevosmiehenä hän ymmärsi
»juoksun päälle».

... »ja mitä tulee siihen, että hänellä oli juoksussa hyvä malli, selvä
askel ja vauhti tasaisesti enenevä, niin kyllä minun täytyy sanoa,
että...»

Mutta Aukustia ei kuunneltu, sillä herrat puhelivat keskenään, ja
pikkupojat saivat huutaa niin paljon kuin tahtoivat.

Ja lämmin elokuun ilta tuli. Repo-oja pauhasi, vaahto myllersi
myllynränneissä, ja tuulenhenki liikutteli lakanalippuja riukujen
latvassa.

Ja kaikille läsnäoleville jäi näistä ensimmäisistä Heinärannan
juoksukilpailuista pysyväinen muisto mieleen.




V


Heinärannan vallesmanni istui vieraittensa kanssa virkahuoneessaan
hauskasti jutellen.

Oli syyskuu menossa, sillä juoksukilpailusta oli pari viikkoa kulunut.
Paikkakunnan lehdessä »Tunturissa» oli ollut seikkaperäinen selostus
kilpailusta. Sen oli opettaja Jatko laatinut ja värittänyt kilpailut
kerrassaan loistaviksi, ylistäen Heinärannan herroja ja heidän palavaa
urheiluintoaan.

Tosin oli kilpailujen jälkeisinä päivinä kuulunut ankaroita arvosteluja
kristittyjen puolelta, ja herrojen syyksi oli koko hullutus pantu. Oli
vallesmanni saanut kuulla, että kantelukirjelmä pannaan kuvernööriin
ja valitetaan herrain hullutuksista. Mutta hän ei ollut kuulemistaan
millänsäkään. Eipä siinä ollut kenellekään sattunut mitään vahinkoa.
Vanha Janne oli hyvitetty, eikä hänellä ollut mitään kantelemista. Ja
kaikki juoksijat olivat olleet tyytyväisiä.

Kaksi viikkoa oli jo kulunut, eikä asiasta kuulunut tuon kummempaa. Ja
nyt kun herrat taas olivat koolla ja illan kuluksi maistelivat totia,
tuotiin vallesmannin posti, virkakirjeitä ja sanomalehtiä vahva pinkka.

»Onpa siinä nyt taas», sanoi hän ja silmäili pinkkaa.

Kun sitten hetken kuluttua avasi erään kirjeen, vilahti hänen silmäänsä
Heinäranta... Uteliaana alkoi hän silmäillä asiakirjavihkoa ja huomasi,
että siinä nyt oli se valituskirjelmä juoksukilpailusta...

Vieraat herrat tulivat uteliaiksi, ja kaikki kokoontuivat vallesmannin
ympärille näkemään ja kuulemaan.

»Lue ääneen, että mekin kuulemme!» kehoitti Romsi. Ja vallesmanni luki,
nauru silmissä ja suupielissä:

 Herra kuvernööri, oste Oulu.

 Herra kuvernööriltä pyyvän kysyä ja ilmoittaa tuosta Heinärannan
 kilpajuoksusta, että onko se luvallista kun on faanojakin ollut
 kolmessa paikassa Erkintarhassa, Ylipään Vilhemin suoviljelyksen
 vieressä ja Vanhan Jannen lähteen vieressä ja kysyn eikö faanaus ole
 kielletty ja herrat teit puolikuppisia illalla ja semmoinen elämä
 kuului koko päivän, että Rantavälimaan kuja kaikui, sillä minä olin
 kujalla, kun en malttanut mennä poiskaan. Kysyn onko luvallista, kun
 Sipillan kylän sääreläispoikakin sairasti jalkaansa monta päivää ja
 maallinenkin laki semmoisesta nuhtelee vaikka faanat olivat lakanoita.
 Kaikki muut pelkäsit eikä panneet nimeään, vaan minä en pelkää eikä
 käy meillä panttaamassa elämänsä päivänä ja meänkin poika on kuin
 hulluksi tullut juoksemaan, samoin kaikkien krannien.

 Heinärannalla elokuun 23 p. 1912.

  Eeva Karoliina Peltomäki
    aika talon emäntä ja leski nyt.

  Kirjottanut pyynnöstä:
    Jonas Nällhuuti,
    kirjuri ja asianajaja.

 Lähetepäätös.

 »Nämä valituskirjat lähetetään Heinärannan piirin nimismiehelle,
 joka vaatikoon valittajalta Eva Karoliina Peltomäeltä selvemmän
 valituskirjelmän ja erittäin selvityksen siitä mitä valittaja
 tarkoittaa sanoilla 'faanaus' ja 'faana' (lippuko?) ja palauttakoon
 sitten tämän valituskirjevihkon oman selityksensä seuraamana. Oulun
 lääninkansliassa syyskuun 4 p. 1912.»

Vallesmanni nauroi henkimenossa, mutta muut herrat kiroilivat.

»_Sakramenskade käring_!» noitui metsäherra.

Mutta yhtäkkiä lakkasi vallesmannikin nauramasta, kävi vakavaksi ja
virkkoi:

»Hänellä ei siis ollut muusta valittamista...»

Toiset katsoivat vallesmanniin kysyvästi.

»Huomaattehan, että tarkoitus on valittaa vain siitä, että siellä oli
liput...»

Nyt toisetkin älysivät ja jäivät pitkäksi aikaa mietteisiinsä.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74607 ***