path: root/74497-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74497 ***





LAULULOI AUNUKSELAZIL

Laulettavie da saneldavie heimokanzan
laululoi da runoloi aunuksen kielel


Kiändännyh da sobevutelluh

IIVO HÄRKÖNEN


Painattannuh
Karjalan kansalaisliiton Itä-Karjalan komitea
Wiiburis 1921.





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.




LUVETELMA:

I. LAULETTAVIE.

 Aunukselazen laulu (Kansalaislaulu). J.H. Erkko.
 Karjalazien laulu (Karjalaisten laulu). P.J. Hannikainen.
 Kezäpäiväine Karjalan mäjel (Kesäpäivä Kangasalla). Z. Topelius.
 Hongazien keskes (Honkain keskellä). Yrjö Koskinen.
 Savolazen laulu (Savolaisen laulu). A. Oksanen.
 Hämehläzen laulu (Hämäläisen laulu). J.H. Erkko.
 Oma arvo (Suomalaisten arvo). Jaakko Juteini.
 Väinämözen lapset (Väinölän lapset). Arvi Jännes.
 Suomen laulu. E. von Qvanten.
 Synnyndämual (Maljan esitys isänmaalle). Paavo Cajander.
 Tuaton valda (Suomen valta). A. Oksanen.
 Suksimiehien laulu (Suksimiesten laulu). Suonio.
 Sodamaršši (Sotamarssi). A. Oksanen.
 Suomelazien maršši (Porilaisten marssi). J.L. Runeberg.
 Sodamiehen poiga (Sotilaspoika). J.L. Runeberg.
 Oma mua (Maamme). J.E. Runeberg.

II. SANELDAVIE.

 Kibunat (Säkenet). A. Oksanen.
 Sygyzyduumie (Syksytoiveita). A. Oksanen.
 Runonkeriäjä (Runonkerääjä). A. Oksanen.
 Konza Pohjolan nähtä suan? (Milloin Pohjolan nähdä saan).
 Yrjö Koskinen.
 Kaibavo (Oma maa). Kallio.
 Karjala. Arvi Jännes.
 Poku. Arvi Jännes.
 Ilkka. Kaarlo Kramsu.
 Pyhän hauvan sodamies (Temppeliherra). Eino Leino.
 Pyhä Spuassa da Pedri (Legenda). Eino Leino.
 Tuaton kuldakeppi (Kultasauva). O. Manninen.
 Ondrei Gauriilovitš. Larin Kyösti.
 Käinkattšoja (Kädenkatsoja). Iivo Härkönen.
 Jo Karjalan kumbuzil puut kukitah (Jo Karjalan kunnailla lehtii puu).
 Valter Juva.
 Kirgahus (Kansallislaulu). Sandor Petöfi.






I. LAULETTAVIE




AUNUKSELAZEN LAULU.

(J.H. Erkko: Kansalaislaulu.)


      Olet mua, oma armas, ah, Aunuksen mua,
    tšomin, kaunehin kaikis mais —
    joga n'iemykkäzeh, joga suarukkazeh
    kod'i kuldane tänne kui sais!

      Kod'ikuldazen ymbäril kuuldajat veit,
    kalarandazet, peldozet, muut —
    da kui kuuldas mis kummat Aunuksenmuan,
    eri zuakkunat siel sanos suut!

      Olis kuuldavat vielgi ne kummembat,
    kuin ne sielgi jo liikahti kai,
    kuin ne augei jo hauvat da haudaizis
    igihauvattu ilmoil jo sai.

      Kuin se kanzane pien'i da haudunuh nois
    igiaigazis itkuizis,
    kuin se nouzi da ratkoi jo rengahat pois
    igiruastajis raudaizis!

      Da kulleh se kuohkaa nyt nuoruuttah
    kuin se lepsaa da lennättelöö —
    igipäiväzen vuotetun innossah
    ilokyyn'eldä vierettelöö.

      Da sendäh nyt kai yläh, yhtennä nyt,
    oman onnen nyt valvondah!
    Yhen tyhjän työ igimerkkizet lyö
    omah muah, kogo muailmah!




KARJALAZIEN LAULU.

(R. J. Hannikainen: Karjalaisten laulu).


      Sugumail näil suomelaisten
    oisko muada toista mis,
    kuin on randa karjalaisten
    karjalaizis lauluizis?
    Laulunna sen lahtet läikkää,
    ailahinna ualdozet,
    rigiet ritškaa, rand'iet räikkää,
    igihongat huoguzet!

      Perindönnä laulun juuret
    meil jo loittuo juonnuttih,
    konza kai nua toimet suuret
    laulun voimal laiteldih,
    konza meijän korven rannoil
    miehet suuret meiskaroi,
    nuod'ivoloil, kuuzien kannoil
    ainavozie abrikoi.

      Da se vielgi vieröö maineh,
    kuuluu kumma halgi muan,
    kui se laulun, hengen aineh
    luonnon voiman voitti tuan,
    kui se seppä t'iedoin'iekka
    moizet tšuudomyllyt loi,
    iški indomiehen miekka,
    Lemmingäizet leigamoi!

      Ei meil suurie rikkahuksie
    eigä liigoi hyvyzie,
    vain on laulun rakkahuksie
    aivan meren syvyzie,
    eigä n'iidä panna hallat
    eigä vilut vihaizet,
    eigä vainomiehen vallat,
    eigä iske ragehet!

      Jo on kanza Karjalangi
    monet kovat koitelluh,
    vainon päivän vaigeimbangi
    iškut, tuskat tundennuh,
    sordunnuh jo sodah, voinah,
    itkuh igiaigazeh —
    noussuh, piässyh nois on toinah,
    parembaizeh päiväizeh!

     Eigä meil tua laulun mahti
    mene ragoh muan, ei puun,
    räikkää randa, laulaa lahti,
    ainos virdeh vedää suun,
    olgah surun suuren huol'i,
    olgah ilon remahtus,
    ainos läikkää laulun puol'i,
    kandelehen kajahtus!

      Muga: konza kod'ipuolta
    surut suuret ahistaa,
    sillos laulu helkkää huolda,
    hil'l'embäizeh himajaa.
    Vain kui päivä parembaine
    nouzoo Suomen n'iemen piäl,
    sillos kannel karjalaine
    helakambah helkkää tiäl!




KEZÄPÄIVÄINE KARJALAN MÄJEL.

(Z. Topelius: Kesäpäivä Kangasalla.)


      Puun oksaizel ylimbäizel
    mäjel Karjalan kaikerran mie,
    mih kiännyn, mih silmän'i siirdyy,
    vein selgie vain vienoizie;
    tuol Luadogan veit, tuol loittuo
    veit toizet ne vierähtelöö,
    tuol Siämjärven kuldazet rannat
    kera hiekkazien kiltšettelöö!

      Da kiänny hos kunne, sie kiänny —
    kuin taivahan silmäizet
    salojärvyöt ne suat tšomat läikkyy,
    Vieljärvet, oi, vilvakkazet;
    da suarie, da suarie, da n'iemie,
    da lahtiloi, pohjukkoi,
    en t'iijä, kuin kiittiä, kuin laittua,
    kuin laulua, kuin lauzuo, en voi! — —

      Mie vain olen lindune pien'i,
    en piäze mie taivoizih,
    ei siiben'i kanna, ei t'ien'i
    vie pilvyzih piälimäzih;
    jos veizi, jos voizi, ah, sinne
    luoks Luojani liidelizin,
    da siel, Hänen jalgazien juures,
    nenga laulazin, kaikerdazin:

      Oi taivahan pyhä Herra,
    sie kaiken, oi, luad'ija, sie,
    voi kuin sinä kauneheks luajit
    tämän muan, midä kierdelen mie!
    Voi, kuin sinun Aunus on armas,
    kuin Karjala korgie on, ah,
    pyhä Luoja, sie rakkahus anna
    tädä ainos, oi, armastamah!




HONGAZIEN KESKES.

(Yrjö Koskinen: Suomen salossa.)


      Hongazien keskel tual mökkine seizoo,
    Suomen da Karjalan kangahil tual,
    hongazien keskes nua lambizet läikkää,
    lambizet armahal Aunuksen mual.
    Hoi tu-ru-tu-ru-tua,
    hoi tu-ru-tu-ru-tua,
    laulaa miun lauhakka Aunuksen mua!

      Vain kägö kuldaine kulleh se kukkuu,
    kuldazen helevyttä helkyttää!
    Paimoimba soitto se vuarazil vastuav,
    kuin syväinpohjazeh tšylkyttää!
    Hoi tu-ru-tu-ru-tua j.n.e.

      Vain oma hengibä heis helävöittšöö,
    hongazien huoguzis, lauluzis, muus.
    Ah, itše iändä en kieldiä jo jaksa,
    ah, itšel torvi jo tuohine suusi
    Hoi tu-ru-tu-ru-tuu,
    hoi tu-ru-tu-ru-tuu,
    soittaa jo miun oma torvi da suu!




SAVOLAZEN LAULU.

(A. Oksanen: Savolaisen laulu.)


      Miul nouzoo mieleh angieh nyt
    tua armas Savon mua.
    Sen kanza äijäl kärzinnyt,
    vain ozah oigieh tyydynnyt,
    tua armas, kallis mua.

      Sen mäjet kuin on korgiezet,
    kuin vuarat lošnijat,
    kuin lagiepaikat lauhkiezet
    da lehon rannat leppiezet
    da vilun vilvakat!

      Da salot kuin on sin'izet,
    puut kulleh tuuhakat,
    da hongien vanhoin ladvaizet
    kuin ollah igihuoguizet,
    da tuulet lauhakat.

      Da mispä tähtet tuikkajat
    tual koval pakkazel
    da Lapin valgiet suihkajat
    mug' ollah tšomat, kirkkahat
    kuin Savon taivozel?

      Vain yhtä viel mie muistelen,
    sen suihke tšomembi,
    se silmä Savon tyttären,
    mih itše taivas tuikkehen
    sin'izen siirdeli!

      Ei, emmö liijaks leyhkä myö,
    sanommo kuitengi:
    muut elgiä liijaks nagrua työ,
    meil olloh hoikembaine vyö,
    jos näittö keyhäksi!

      Ah, moneh kerdah keldaine
    se peldo kazvoi teil,
    vain meijän huuhta hallaine
    jäi vihamiehen jalgoih se,
    da tuhkat jäi vain meil.

      Da moneh kerdah muudagi
    se soda sordi, löi,
    kui kuadoi naizet, lapsetki
    da sinne mendih miehetki, —
    muut rauhan leibiä söi!

      Da sendäh kui ois kiel'i heil
    da vastais vanhat puut,
    da nägö mual da silmä veil,
    da vuarat vanhat vastais meil
    da salot, salmen suut —

      n'i n'iistäbä tua mon'igi
    vois hyvin virkkua tuan:
    »Täs Savon kanza koitteli,
    da joga voinan voitteli
    eis tämän keyhän muan!»

      Da sendäh muud' en t'iijä mie,
    en tuada parembua,
    en korgiembazie kumbuzie
    muus kaikes, min loit Luoja sie,
    kuin armas Savonmua!




HÄMEHLÄZEN LAULU.

(J. H. Erkko: Hämäläisen laulu.)


      Mua kai miul Suomi kaunehin,
    vain Hämeh siitki kallehin!
    Sen t'iedänengö verdasta,
    muan hyvyös mon'inkerdasta,
    kuin Hämeh, armas mua!

      Kuin leppiet notkon lehtoizet
    da linnun laulupehkoizet!
    Da marjikkahie kangahie
    niid' en voi mieles suaha mie.
    Oi, Hämeh, kal'lis mua!

      Da pellot miittyöt vil'l'avat,
    da kosket päiväs paistajat!
    Da tuhandet sen tuomikot
    da nurmet, lodmat, louhikot. —
    mis niijen verdasta?

      Da taivas kulleh korgenoo,
    da ildatähti loisteloo!
    Da ruskot, illan tšiiruzet
    kuin ollah kullan viiruzet,
    da talvet lauhakat!

      Da neitgykäistä moista mis
    mie löyvän kassan kandajis,
    kuin kuldatukka Hämehen,
    tuan lagiezen da lembiezen,
    da sin'isilmä sen?

      Da kanzua kus, mis löydänen,
    mie tyynembiä kuin Hämehen,
    da tazasembua, lauhkiempua?
    Ei adraldah pois astu tua,
    ei polle arvuodah!

      Da sendäh, mies mis tarvitah,
    muan eis jo vaikka kuolemah,
    on urhozie, on ukkozie,
    on nuorembie, on vanhembie,
    on toimeh tarttujua!




OMA ARVO.

(Jaakko Juteini: Suomalaisten arvo.)


      Arvohai se meilgi lienöö
    omas muas täs armahas,
    vaikka halla vil'l'an vienöö,
    tyhjä liikkuu lippahas.
    Elo kazvaa kyndäjäizel,
    arvo toimen täyttäjäizel!
    Frallalalalalalallaa.

      Da kui poiga aunukslaine
    häingi lähtöö liikkehel,
    jo tua korbi kol'l'akkaine
    kuaduu suurel rutškehel.
    Häin on lauhkie, lauhakkaine,
    toven toimis roihakkaine!
    Frallala...

      Wain jo opin dorogoilgi
    Aunukses on astujie,
    kandelehil, laululoilgi
    laulajie da soittajie.
    Valgevus on vierähtännyh,
    hengi oigie helkähtännyh.
    Frallala...

      A tua meijän armahaine,
    neitšykäine Aunuksen,
    kuin on silmä kiirakkaine,
    kuin on rožat ruskiet sen!
    Hänel luondo laulajaine,
    syväin hellä, hiilavaine!
    Frallala...




VÄINÄMÖZEN LAPSET.

(Arvi Jännes: Väinölän lapset.)


      Katšo, Suomen tual suvirannoil
    da Luadogal tiäl rajupiät,
    da Suomen toizil kannoil
    mis virdoi, mis vuaroi niät;
    ne pilkotah Suomie suurda
    da ruastetah rahvahie sen,
    ne katkotah Sambozen juurda,
    sid' yhteh ei liitä n'i ken.

      Ah, kai lähizimbätki zvuatut
    eri t'iedä vain kulgietah,
    kuin kasket muah samah ruatut,
    min rand'iet vain korbevutah;
    vähäl vain Aunus jotta ei tunne,
    kus Vepsäine vierähtelöö,
    da t'iedäägö Karjala, kunne
    Viro laivazie viilettelöö!

      Vain vielhäi yksi on taivas
    da end'izet merkkizet sen,
    da vielhäi seukkuzien laivas
    on varppehet Väinämözen,
    ah, vielhäi vuarazien harjoil
    savut tuttavat tubrahteloo,
    yks maguhai muangi on marjoil,
    yhet ualdozet ailahteloo!

      Da vanhoin merkkilöin iänet
    midä huastetah, laulellah?
    »Sie jällel kaikkie jiänet,
    jos merkit vain huonostutah,
    jos et sie verry jo vel'l'iks,
    vezis piälittši sildoi jo viä,
    jos heity et heimoloiks hel'l'iks,
    igäh et sie huondesta niä!»




SUOMEN LAULU.

(E. von Qvanten.)


      Kuule, kulleh iänet vienot
    helkähtelläh, zruunat hienot —
    mi on laulu tua?
    Kuule, hongat humahtellah,
    järvet, kosket kuohahtellah —
    Suomen laulu tua!

      Kattšo, jiät kuin lähtöö, läikkää,
    päivän paistos kylmäs väikkää —
    mi on laulu tua?
    Da kuin ilmoil paukkujaizil
    tähtet lendää taivahaizil —
    Suomen laulu tua!

      Ah, kuin kukat kumarrellah,
    jovet juosta juovutellah —
    mi on laulu tuo?
    Jo nua metšän vuarazetki
    loimahtellah loittozetki —
    Suomen laulu tua!

      Kaikkiel, kaikkiel iänet soittaa,
    joga paikas mielet voittaa
    uuzi laulu tua!
    Da kui syväin sinulleski,
    kuule tuskas viimizeski
    Suomen laulu tua!




SYNNYNDÄMUAL.

(Paavo Cajander: Maljan esitys isänmaalle.)


      Yks voima se rinnas on sammumatoin,
    se auttaja tuskas da painos.
    Se tuttava ongo vain tundematoin?
    Vain mieldä se polttaa ainos.
    Ukoniškunna rinnan se suav palamah,
    se taivahas tulluh on, huastellah,
    da synnyndämua sen on n'imi!

      Se ainavo sana se synnyndämuan
    vei tuattozet kuoleman t'eilgi,
    vei keskeh tuskan da turmazen suan,
    da siit elo, valgevus meilgi!
    Da rauhan tois rakas, kal'l'is se on,
    mi kautta yön, kiven, kal'l'ivon
    vabahuoh lavun armahan näyttää!

      Da nenga olgah, oi, ainos täs muas,
    muga tuogah se uskuo uutta,
    da induo uutta, kui turmazet tuas
    uutt' uhkatah onnettomuutta!
    Da kuolla ni konza ei mua tämä sua!
    Eläkkäh, ylekkäh tämä ainavo mua!
    Eläkkäh oma armahin Suomi!




TUATON VALDA.

(A. Oksanen: Suomen valta.)


      Nouze, riendä, tuatoin kieli,
    korgiel, leviel lennätä!
    Tuatoin kieli, tuatoin mieli,
    n'iis vet meil on eländä!
    N'iidä vet kui meil ei oizi,
    mis ois, mis ois meijän mua?
    Nouze, riendä, tuatoin kieli,
    korgiel, leviel lendoh sua!

      Tuatoi vet täs adrah tarttui,
    tuatoi ruadoi tämän muan,
    hänen kylvös kagra karttui,
    mie vain hänen jälgie ruan.
    Kenbö sendäh muu täs voinoh
    tädä muada juohattua?
    Da tuas laulut, virret soinoh:
    Nouse, riendä tuatoin mua!

      Karjalaine, suomelaine
    täs on yksin kestännyh,
    häinbä, kaiken kandajaine,
    n'ällät, turmat estännyh.
    Häinbä sendäh yksin käygäh
    tädä hald'ivoittšemah,
    ižändäksi ennättäygäh
    omua randua ruadamah!

      Iän'isjärvi, Kuudamlahti,
    Luadokkaine, Suijun suu —
    silbö mual ken muu ois vahti,
    sil ken valdua kandas muu?
    Sil mual siun vain, siun on mahti,
    kun'i noussoh Luojan kuu!
    Iän'isjärvi, Kuudamlahti —
    soitelgah nyt syväin, suu!




SUKSIMIEHIEN LAULU.

(Suonio: Suksimiesten laulu.)


      Yläh, Suomen poijat nuoret,
    ullos sukset survakkua!
    Lumi peittää lagiet, vuoret,
    hyv' on meijän luikuttua!
    Jalga potkie,
    suksi notkie,
    hyvät meil on kumbaizet.

      Heräi tuuli tuttavaine,
    lehahtih jo lendämäh.
    Ullos, suksi sujakkaine,
    lähetähpäs kiistämäh!
    Koitellahpas,
    voitellahpas,
    eigö tuulda tavattas!

      Kod'i kondivoizen tuos on,
    sidä kohti pidämäh!
    Havuloin al, korbisuos on
    käynyh ukko lebiämäh.
    Kuules, urmie,
    liigoi surmie
    tuldih täs jo liikkumah!

      Kohahteloo kobrazilleh
    metšän mezikämmenyt.
    Ruvetahpas voittozilleh,
    täs on tovet täyvet nyt!
    Da mi rutške,
    hammaslutške
    kohahtellen korves käy!

      Jo on karhu kuadunuhki,
    keijäs sattui ryndähäh.
    Ukko rukka uubunuhki
    uneh pitkäh, sigeimbäh.
    Hal'oveikkua,
    kuberkeikkua
    ukko kod'ih suatetah! —

      Da kui verivainolaine
    meijän rannoil riennättää,
    sillos sual'is toizenlaine,
    veikot, meidä hiihättää!
    Kädeh sauvat,
    toizeh rauvat
    teräväizet temmakkua!

      Da jo kebieh kellahtannoh,
    ken tua meidä vastah sai!
    Pagozalgi painaldannoh,
    kai on meijän käzis, kai!
    Da jo varmas
    suojas armas
    kohta on kai kod'imua!




SODAMARŠŠI.

(A. Oksanen: Sotamarssi.)


      Syttynnyh on soda, voina,
    vihat kai on valloillah,
    ilmat ukon iskuloina,
    tulgua, tulgua kattšomah!
    Ravahtakkua, pohjolaizet,
    käygiä, nouskaa, karjalaizet,
    siegi Hämeh, Savo sie,
    vihamiestä kohti pie!
    Meijän iänet yös nyt räikkää,
    meijän valda tiäl nyt ois,
    meijän vuarat mätškää, mäikkää:
    vihoin viimein vieras pois!

      Laukku selgäh, jalga sukseli,
    tulikeppi olgapiäl,
    oman rannan raivavukseh
    kai, kel olloh hengi tiäl!
    Ravahtakkua, pohjolaizet...

      Meijän tiäl on nurmet, pellot,
    meijän lehtot, lahtien suut,
    meijän karjan kalkkaa kellot,
    meijän muada ei sua muut!
    Ravahtakkua...

      Da kui voina kulgoo, voittaa,
    flagut liijat liehkaa tiäl,
    terväh vuarat vastuav, soittaa:
    jo on voina voiton piäl!
    Ravahtakkua...

      Marrši piäl, lyö, rauval anna,
    vihoin viimein: iške, lyö!
    Riendä, riendä; takkua kanna:
    liijan pitkäks painui yö!
    Ravahtakkua, pohjolaizet,
    käygiä, nouskua, karjalaizet,
    siegi Hämeh, Savo sie,
    vihamiestä kohti pie!
    Meijän iänet yös nyt räikkää,
    meijän valda tiäl nyt ois,
    meijän vuarat mätškää, mäikkää:
    vihoin viimein vieras pois!




SUOMELAZIEN MARŠŠI.

(J. L. Runeberg: Porilaisten marssi.)


      Poijat kanzan urhakan,
    mi Pol'skoil, N'emskoil, Ingermanskoil,
                     omal mualgi verda vuodi,
    viel on verda voittajan
    siun suon'ilois da vastustusta vierahan!
    Pois, pois d'ielot lauhakat!
    Jo tulda tuikkaa, vongeh käy da turman butkes
                     tuiškaa luod'i!
    Ielleh, miehet urmakat!
    Ei tuatot ennen oldu meidä huonombat!
    Ah, n'imen myö
    vet parembaizen suammo!
    Iške da lyö,
    jo vihamiehen kuammo!
    Ielleh, ielleh, lendäkkiä!
    Ken tuatot muistaa, häin ei jällel joukos jiä!
    Voiton kui suammo, vaivat juammo,
    uudeh jo kižah kiihtää flagut liehkajat.
    Ielleh, työ revinnyöt da rakkahat!
    Teis liehkaa meijän mennyöt voitot suurembat!

      Suomi, Aunus, kod'imua,
    et veren vuodamatta en'iä jouvu vihamiehen ai sie,
    eigä en'iä tulle tua,
    kui vabahuon da hyvän elon hylgiäv mua!
    Kuolla voijah viimein myö,
    vain igiä kaikkie pajeta ei, kumarduo da itkie, palzie!
    Kuolla žuutkimatoin työ,
    vain sendäh sih, kui iguzeks sai itku da yö!
    Ah, sabelih
    da vastah vainon'iekkua!
    Korgiembazih
    käi häin, ken kandoi miekkua!
    Ielleh, ielleh, veikkozet,
    on atkalambat, kallehembat aigazet!
    Suojelemah jo omua hiekkua,
    harvettih ennengi ne joukot urmakat.
    Ielleh, nyt ielleh, liput liehkajat!
    Täs seizoo, Aunus, Suomi, henges vardoittšijat!




SODAMIEHEN POIGA.

(J. L. Runeberg: Sotilaspoika.)


      Ah, tuatto miun, häin sodamies da nuori, kaun'is häi,
    viijentoista vanhanna käi sodah, sinne jäi.
    mainehes da maineheh,
    ilol itkuh, tuskaizeh
    tuleh, vereh viimizeh
    ainos, armas, käi!

      Laps olin, kui häi lähti pois, kui loppui rauha muan,
    vain astundan sen armahan mie ainos muistan tuan,
    da hatun, sullat viuhkajat
    da rožat tuulen puahtamat
    da kulmakarvat korhakat —
    ne ainos mieleh suan!

      Da terväh, kui vain marššimah se sodajoukko sai,
    jo kuulin, kuin oi' urhie häi, sai kun'n'ivoizet kai.
    Jo briäškän sai, ah, armas häi,
    toizengi terväh jälgehpäi.
    Da minun mieles duumat käi:
    »Vot häi, ken sinne sai!»

      Da talvi lähti, suli jiät, sai kevätpäivät nua,
    jo kuulin: kun'n'ivoizih noih miun kuadui tuatto tua!
    Da mih mie painuin duumaizih,
    mih hyvih mielih, tuskaizih!
    Vain muamo sordui itkuizih,
    da hänen peri mua! — —

      Mie keyhä olen, tyhjä nyt, miul kod'ie, konduo ei,
    koin, konnun, kaiken kavotin, kui tuatoin Tuon'i vei.
    Vain itkemähkö ruvennen?
    Mie suurembakse kazvanen!
    Da poiga moizen tuattozen
    se hukkah jouvu ei!

      Kui viizitoista vuotta vain mie kerran täydeh suan,
    käyn samah sodah, kuolemah eis tämän keyhän muan!
    Da mis tua voina vaigein lie,
    sih käy en mielin haigein mie;
    mih kohtah ennen tuatto sie,
    sih miegi, poiga, suan!




OMA MUA.

(J. L. Runeberg: Maamme.)


      Oi mua, sie tuatoin, muamoin mua
    tiäl kylmäs pohjazes;
    ei notkelmua, ei nouzelmua,
    ei lahtie, randua lauhkiembua
    kuin kod'imuas täs kuldazes,
    muas tuaton kallehes!

      Kuin keyhä olet, tyhjä sie,
    ei kiillä tanderet,
    et viätä suurie vierahie;
    vain kallehimbaks kiitän mie;
    siun salot, suaret, manderet
    meis kulda-uardehet!

      Ah, igikosket kuohakat
    da virrat viuhkajat,
    da hongien vanhoin huojundat,
    da tähtiyöhyöt kirkkahat —
    nua läikkäjät da lauhakat
    meis kullan kuuldajat!

      Ah, täshäi adral, astalai
    mua tuatot telmettih,
    täs itkendäl da laulandal,
    yöl, päiväl, pimiel, valgiembal,
    täs tuskaizet nua tunnettih
    da kurjuot kärzittih!

      Da ken ne kurjuot kuvahtua
    voi tämän kanzaizen,
    kui voinan jallois vongui mua,
    da halla n'ällän kandoi tua;
    da kanzan veren kallehen
    ken mittais kaiken sen?

      Täs, täs on veri vuodannuh
    eis meijän kurjiengi,
    täs iluodah on laulannuh,
    täs huonovuttah huogualluh
    tua kanza, meidä vanhembi
    ken meidä souvatti!

      Da tiälhäi nyt on lauhagi
    da tiälhäi eliä voin,
    mi tuska, kurjus, tullohki,
    tiäl, tiäl on tuatto, muamon'i —
    da tuatotoin da muamotoin
    se eigö ozatoin?

      Da täs, vet täs on tämä mua,
    se eigö lähil täs?
    Myö emmögö voi ozuttua
    da sanuo: ongo vieras tua,
    da eigö kaikes eländäs
    se ole lähimbäs?

      Da vaikka kuldapilvilöih
    hot meidä viedäski,
    iguizih iloläikyndöih,
    mis aig' ei tuskih, itkendöih,
    n'i kod'izeh täh kurjangi
    ois halu kuitengi!

      Ah, toven, laulun kodhmua,
    mua tuhatjärvine,
    ei kylläl sinun kiittiä sua,
    kui kaiken sinul andaa tua,
    kui ilon, turvan andaa se
    mua kal'i'is, kuldaine!

      Da sendäh kerran korvestah
    se nouzoo, kal'l'is mua,
    kui syväin meilgi palamah
    suav vel'l'ien kera rinnakkah —
    kui meid' ei rajat ruasta, jua,
    kui yks on kal'l'is mua!






II. SANELDAVIE.




KIBUNAT.

(A. Oksanen: Säkenet.)


     Sygyzyine syngie ilda
    kattaa kylän, linnaizen,
    kohahtellen kuusen huogu
    vastuav iäneh ualdoizen.

      Kuuzien ai siel seizoo suojus.
    Sebä kattotorvestah
    sukkelaizeh suoldeloobi
    kibunaizie kiilumah.

      Kibunat ne kirmahtellen
    tuulen kobris tanssitah,
    heloitellah hetken aiga,
    tuikahtetah, sammutah.

      Lämmitystä n'iis ei lähte,
    valgene ei vaigie yö.
    Vain ne kerrotah, kuin ainos
    al siel ahkeraine työ!

      Kajahtajal kalkutuksel
    seppä raudua kuonnuttaa,
    puhaldajal puuskatuksel
    tuasten tulda tubruttaa.

      Kibunoi tuas uuzi parvi
    lendää yöhyöh kol'l'akkah.
    Kylän lapset seisahtutah
    tuah kuin kummua kattšomah.

      Kibunal ei pitkä lendo
    ole ilmamatkallah.
    Tulen vain suav syttymäh se
    paikkah tulenottajah.

      Da sie laulun'igi, lendä,
    kibunanna kiijä muas,
    nuorie mielie nostattele,
    sytyttele, sammu tuas!

    Kembä t'iezi, laulun innon
    uuven saizit uhkumah,
    syväinpohjih suomelaisten,
    Aunuksehki atkalah!




SYGYZYDUUMIE.

(A. Oksanen: Syksytoiveita.)


      Poispäin, pois yhä painuu päivä da yö yhä yldyy,
    lehti jo kellastuu, härmä jo kattaa muan,
    talvieba t'iedää tua taviloingi da telkkien lähtö —
    onnekkahat, ai pois piästäh jo kylmän da yön!

      Embä mie yhtelläh suruh suureh da vaigeimbah langie,
    tyhjäh mennyh se ei tua kezäaigane työ:
    ah, kevot pellol ne seistah da puurnut on täyzinnä aitois,
    karjan'i kylläine tua liäväzes möngähtelöö;
    min pan'in peldozeh siemendä, sielbä se muas pyhäs kestää,
    sielbä se ei mene pois, vaikka nyt mullakse suav.
    Ah, suvi uuzi kui kirkasteloo elosmaida, se nouzoo
    uudenna vil'l'anna tuas tanderis taivahih päin!

      Ristittyhengi, ah, nengaba siungi on kohtas da luadus.
    Surra siun tarvitše ei, vaikka sie vanhakse suat!
    Vaikkaba valgie tua lumi parran da piängi jo peittää,
    verkembin suonet jo lyöv, jalga jo horjahteloo.
    Nuorembanna da vahvembanna sie ruavoit da reuhtoit,
    jälgibä kaun'is jäi, jäi itšel, tuattoski mual,
    jäi omal mualles tua jälgi da jiähäh nua armahat lapset,
    kel hyvät oppizet sie aigaizeh annoit jo kai.
    Ah, itše kuolet sie, käjet, jalgazet haudah jo pannah,
    hengibä kuolematoin kuole n'i konza se ei!
    Vain elo uuzi kui suabi da kirkasteloo elos maida,
    uudenna hengennä sie nouzet jo taivahih päin!




RUNONKERIÄJÄ.

(A. Oksanen: Runonkerääjä.)


      Mie lähtin loitos Karjalah
    luajindua laulun oppimah,
    da matkain äijän maida, soida,
    da äijän saingi laululoida.

      Vain mikse lähtin matkoih noih,
    ei abuo n'iis miun n'eroloih!
    Sain virttä laukut viijet, kuuvet,
    ei synny laulut omat, uuvet.

      No, seitšentoistavuod'ine
    miul tuli vastah n'eidoine,
    häin kulleh, armas, nagrahteli,
    da helakkaizeh punoitteli!

      Da vaikk' en paista malttanuh,
    ei häingi midäi virkkannuh.
    Häi minuh loi vain silmät tummat —
    sai mieleh ailahtukset kummat!

      Ne ailahtukset abiezet
    kuin armahat, kuin sybiezet,
    kuin syvimbie jo liikuteldih
    da jäidä, halloi sulateldih!

      En lähte en'iä Karlajah
    mie laulun'eruo oppimah!
    Jo laululoi mies tämä luad'ii,
    Yöt, päivät edo d'ielo vuad'ii!




KONZA POHJOLAN NÄHTÄ SUAN?

(Yrjö Koskinen: Milloin Pohjolan nähdä saan?)


      Luondo paukkaja Pohjan muan!
    Konza nähtä mie tuas siun suan?
    Suanengo kirkkahal tual kezäyöhyöl,
    vaigo kui lämbimäl läikeh-vyöhyöl
    kierdää päiväne taivozen tuan?
    Vaigo läikkehis Pohjolan vezien,
    kaikis kuuldozis kuldakezien,
    jott' unet armahat todeh suan? —
    Konza Pohjolan nähnen tuan?

      Onhain nytki siun kumbuizet
    yhtä jyhkiet da kaunehet!
    Vielähäi kosketki kuohahtelloo,
    virrat viuhkajat pauhahtelloo,
    halgonoo uurdehie halgi muan?
    Meretki eigö ne siel viel loiška,
    vastah kal'l'ivorandoi roiška?
    Engöhäi kuulle vain ärjehtä tuan? —
    Konza Pohjolan nähtä suan?

      Talvizen maailman mahtavus,
    lumizen muan igikaunehus,
    seizojat metšät da sangiet salot,
    Lapin valgein vaihtujat palot,
    eigö ne nuagi luonduo muan?
    Eigö ne kai ole liikkumatta,
    kanza pystys da kuadumatta
    kai tämän urmakan Pohjan muan? —
    Konza Pohjolan nähtä suan?

      Kanza yrmie, mi ennengi
    miehen mittazet täytteli,
    vuarat hiihteli, kyndi merdä,
    eigö yhtä viel kal'l'ista verdä,
    kai hyvin kohtat kanzan tuan? —
    Eigö vielägi vuaran t'eis se
    andane hengie muan oman eis se,
    eis oman, armahan tuaton muan?
    Konza Pohjolan nähtä suan?




KAIBAVO.

(Kallio: Oma maa.)


      Ah, ozakas, ylen onnekas häi, ken tuattoloin mualdah
    nuorenna joudunnuh ei, kui oza miun oma vei!
    Ei hänen kui minun nyt pidäs taivasta vastah n'urguo.
    Vain minä täyveldäh täytyn jo hengähtämäh.
    Ainos, kui muistan sen yön, kuna rakkahil randazil lähtin,
    kyyn'elet silmäizih kerdyy jo kuivaizih.
    Ei minun mieles, ei igäpäiväh ne muat, elot mennä,
    mis minä liigaizet kuulin ne lauluizet.
    Sielbö ne, siel oli miehet da sielbö ne vast' oli laulut,
    poigazet karhuizie kuadeli murmettajie.
    Kylmäzet talvizet siät, Lapin valgeida taivahat täyvet,
    kaunehet, kiirakkazet kuin zor'at kuldaizet.
    Voi työ pohjozet yöt, läbi yön kuin päiväne paistaa,
    kattšeloo kuldaizih järvyzih kiltšhettäjih.
    Teijän kui keskeh da luo Oza armas se viel minun suattas,
    tundizin salmen da muun, taivahan tähten da kuun!
    Sielbö miun kaibavo on, siel kai minun mennehet mielyöt,
    sinne miun t'ietton'i häi, kai omat ystävät jäi.
    Äijäl kiitelgäh elospaikkazie muut hyvin toizie,
    kaunehis kaunehin tua miul oma synnyndämua!




KARJALA.

(Arvi Jännes.)


      Kus uallot Luadogan vuorih lyöv,
    kus Imatran veit rajut raugei,
    kus Pieline vuaroin juurie syöv,
    siit muas miun silmän'i augei,
    siel kižain lapsenna järven rannoil,
    siel muatah tuatton'i kuuzikon kannoil,
    siel, sielbä rindanh syttyjä, ah,
    sai lembehki leimahtamah!

      Siel rahvas se sitkie, ah, sitkie on,
    kuin vuahterin ladva nuori,
    se kylläl vet suanuh jo itkie on,
    vain vahva vet on kuin vuori,
    se orjanna olluh on ounahan herran,
    se vaivua nähnyt on toizen verran
    kuin vel'l'et muut, — mut murdumatoin
    viel leikkižä on, surutoin!

      Se soittaa viel yhä kanneldah,
    midä lapsenna ainos kuulin,
    da tuattoloin vanhoin laulelujah
    viel viälläldelöö homeh-huulin;
    da ukkozet astutah kalmiston yölöis,
    da kerrotah mennehien kanzoin työlöis,
    da n'euvotah polvie nouzijua —
    opi, kuundele, Karjalan mua! —

      Da sielbä mie moistagi silmih sain,
    kuin tuskis on rajan rahvas,
    kuin kattšoo se vel'l'eh kui vierahah vain,
    käzi end'izen keijozen kahvas,
    kuin al se kauhakan vel'l'esvainon
    viel ielleh ois vallas sen vaigien painon,
    viel ielleh se itkis da kirskuo vois —
    mis loppu on itkulois?

      Vain oigevuttas da oppilois
    kui armahindas sie hoijat,
    ei hädiä mennehis muist'ilois,
    ei voittua voi sinuo noijät!
    Sie keväil kukkija vanha tuomi,
    sie uuvestah yläh nouzija Suomi,
    sie talvet kestäjä vanha kuuz,
    sie Karjala vanha da uuz!




POKU.

(Arvi Jännes.)


      Poku, kaun'is sie, orih oigie,
    oman tuatton'i ylbevys, muistanhan tuan,
    parahimbien juoksijoin poigie,
    paras poigagi juoksija Suomenmuan!

      Hyväs tuatos, kandajas suannuh,
    hyväs hoijos da ruokkozes kazvannuh,
    izäukko se ennen ei muannuh,
    kun'i ei hebo kagroi se rauskuttanuh!

      Da se maksoigi hoidajan huolet,
    puhassiäri kui lähti se poimettamah,
    jäi jälgeh juoksijois puolet,
    orihkunduo kui käi ukot koittelemah.

      Kui kanttoras istui se tuatto,
    oli kattšonuh kirjoih jo kyllikseh,
    pihal sai, hevon tal'l'is jo suatto
    da val'l'asti korjah kaidaizeh.

      Toki enzin häi mägivyödä,
    käzin koitteli muidagi val'l'ahie,
    jo lennätti leuhakan myödä
    mägilöi, kylän kylgilöi pal'l'ahie.

      Da Imbalahten randah,
    oman jiän kevätkylmäzil kieräizil
    karahutti, da korjan kandah
    lumet löi muga paukkujil pahkurazil.

      Da poigazeks muuttui jo tuatto,
    nägöpäil muga ruskiet laippazet sai,
    da mieleh on miehel se suatto,
    pahatmieletki sinne jo lendeli kai.

      Vain kiännyhäin korjas, jo toizie
    hebon'iekkoi jo jiäl hyväl lennättää,
    ubehie kyläs on monenmoizie,
    n'iil nuaburit kilbah jo ennättää.

      Vain tyhjiä, tyhjiä on koitos,
    hebo kaun'is vain kattšoo da hirnahtaa,
    ligimaingi ei piästä, da loitos
    kai jiähäh, kui juoksuh se kirmahtaa.

      Näin juoksi se tua, orih oigie,
    hebo kirmie da kuulokas Karjalanmuan,
    hebon'iekoiks sen kazvatti poigie,
    monen voittajaks kilvan talvizen suan.

      Da vierahil mailgi se kerran,
    N'evan jäilgi se ukkozen leuhkajan vei,
    da eis monen Moskovan herran
    hebokunduo se vanhua polgenuh ei.

      Vain siit joba hervahti hoiva,
    ukon iän'i ei kuulu, se käske jo ei;
    Poku kaun'is, se Karjalan oiva,
    alapäin ukon armahan haudah jo vei.

      Da mondaba muudagi meildä
    sidä silloin jo haudazeh kylmäh sai,
    ilo, tervehys muamozent'eildä,
    omat lapsajan ailahat kuldazet kai.




ILKKA.

(Kaarlo Kramsu.)


      Viel mainehinna main'itah
    da sanotahki suorah:
    vot, Ilkka, häin vet eliä t'ies,
    da — kuoli hirttonuorah.

      Häin oli taloinpoiga vain,
    ei suurda suguo olluh,
    vain yhtäkai häin ylimbiks
    on Suomen miehiks tulluh.

      Häin eli aijois atkalois,
    voi, itkun aijois, vihan,
    vain häinbä, Ilkka, luodugi
    ol' aigoih moizih ihan.

      Ne äijät kanzua painettih
    da kuritettih, lyödih,
    kui herrat vennot, vierahat
    ne Suomen randua syödih.

      Da mon'i itki, toivotti:
    jo oigie men'i haudah!
    Vain Ilkkah moine voivotus
    se razahti kuin raudah!

      Häin kuundeloo da kuundeloo,
    jo kanzal iänen andaa:
    »On hyvä sidä kurittua,
    ken kuritusta kandaa!»

      »Ken valitteloo vaivoi vain
    da vaivazih noih vaibuu,
    sen ainos päiv' on atkala,
    sen hyvä päivä haibuu!»

      »Ei muga, vel'l'et; nouze pois,
    jo toine virzi luaji!
    Ei oigevutta muas se sua,
    ken itše sid ei vuaji!»

      Näin huasteloo. — Da sanazet
    ne lähtetäh kuin lendoh,
    da satutah kuin vazamet
    ne Suomen kanzah vendoh.

      Da kanza nouzoo, kavahtaa,
    da soda syttyy sangie,
    da mones syväinpohjazes
    se pyzyy aiga angie.

      Da sorrutah jo sordajat
    da kurittajat lyyväh. —
    Vain joba Ilkan itšengi
    ne omat koirat syyväh.

      Häin petetäh, häin jätetäh,
    häin viijäh hirttonuorah;
    da vot, min surman Ilkka sai,
    sen sanommogi suorah!

      Da mon'i kuoloo surmah muuh
    da mon'i murduu muuhki,
    vain kel ei surmua parembua,
    se sorduu hirttopuuhki!




PYHÄN HAUVAN SODAMIES.

(Eino Leino: Temppeliherra.)


      Sodamies pyhän hauvan kuin huudeli häi:
    — Pyhä haudago meil olis mennyh pois?
    Kuuz miestähäi meidä viel tänne jäi!
    Käzi astalah vain, hädä meilgö täs ois?

      Da paganat tuldih. Vain urmakka tua
    mies huudeli: — Vielä on meidä kaks,
    viel käzis on meil pyhä Jumalan mua! —
    Käzi löi, kävi tanner ruskiembaks.

      Da häin iški da löi yöh, pimieh sai.
    Da paganat tullah da išketäh hyö.
    Da vaikka jo toizet kuadui kai,
    häin seizoo vain hauval, piäl kuuvain da yö!

      Jo paganat iškijät kummastutah:
    — Mi mies tämä on, kui kuavu ei pois?
    Häin kuolluh jo on, vain seizomah
    jäi hauval — kuin kuolluilta iškie vois?

      Da lähtetäh pagoh. Jo jouvetah:
    jo hauda on heijän da mua pyhä kai. —
    Vain kerran vuuves, kerrotah,
    mies ainos se hauval seizomah sai.

      Da Jumalan an'helit miehen piäl
    ne lauletah: — Kuollut ei, n'ukkuu vain häi!
    Ken kuoleman korgeimban kuoli tiäl,
    muan algi se nouzi da iškemäh käi!




PYHÄ SPUASSA DA PEDRI.

(Eino Leino: Legenda.)


      Kui ennen Pyhä Spuassa da Pedri tua
    muas-jalloin käydih — riähkähine mua
    kui pyhembätki nägi kulgijaizet —
    hyö Suomenmualgi tuldih, suurembaizet.

      Da illan tšiirus juurel koivupuun
    hyö istahtettih, edeh salmensuun,
    da siit hyö tuas kui ennen pienen sporan
    kerallah laittih. — Pedri algoi toran:

      — Voi, Spuassa, mil myö mual nyt jouvuttih,
    min kanzan keyhän, kurjan eloksih!
    Kui karu mua, kui kova, pellot pienet,
    ei muida herkkuloi kuin marjat, sienet!

      Sen kuuli Spuassa tua, da muhahti.
    — Voi olla karu mua, häi virkahti,
    vois vil'l'a teräh tulla terävämmin,
    vain kanzal täl on syväin hellä, lämmin!

      Da nenga sanottuo tuas muhahti.
    Da katšo, veit kuin hil'l'ah liikahti,
    kuin suot nua kuivi, korbi kuadui, augei,
    da hallat vilut peldoloil pois raugei.

      Da pyhät miehet mendih molembin.
    Vain sanotah, kui illoin lämbimin
    siit istut koivun al sen keskikezil,
    kuin itše Herran hengi liikkuis vezil!




TUATON KULDAKEPPI.

(O. Manninen: Kultasauva.)


      Päivän kullat kibunoijah
    kezänurmikkoizel.
    Tširi-tšsiri! tširkat soijah
    pienel Anderoizel.

      Pien'i, armas Anderoine
    kezänurmel n'ukkuu.
    Heiluu hein'ä vihandoine,
    kägöikulda kukkuu.

      Muamo lasta hoideloobi:
    n'uku, n'uppu Herran!
    N'uppu kazvaa, korgenoobi
    kuldakepiks kerran.

      Suannoh kerran suurembakse,
    kui on kylläl muannuh —
    jo on nurmeh n'ukkujakse
    tuatto, muammo suannuh.

      Kattaa hein'ä kallehinda
    heijän unda, työdä —
    vain mi unda armahinda,
    Anderon jäi myödä!

      Anderoine jatkeloobi,
    kuhai aiga andaa.
    Korzi nuori korgenoobi,
    kuldatähkät kandaa!




ONDREI GAURIILOVITŠ.

(Larin Kyösti.)


      Pois t'iel työ burlakat! Blitš da blitš,
    täs itše Ondrei Gauriilovitš
    t'elegöis omis ajaa, lendää hiekka,
    häi paras Karjalan bariššiekka,
    häi ruhtin rubl'an da kukkaron —
    hyvä, n'eyrä da viizas, ah, viizas on!

      Häin ostaa, vaihtaa da myöv, oh, myöv.
    da revon nahkois liikkuu da syöv,
    hehei, pod'igosudaa, väl'is ven'aks iändää,
    da silmiä išköö da muurn'in kiändää,
    hänel korgo kazvaa da kauppa käy —
    vain ylvästystä ei liigua näy!

      Häin on pejuun'i, biegloi kerrassah,
    itše d'iegari kaikis d'ieloissah,
    on kolme taluo jo okajannoil,
    da suadavie kaikil muailman rannoil,
    da tarkkako ois, kitšakehtaja, — ei!
    Häin liijat vain end'izih liigoih vei!

      Häin Ser makses bohatan mutšoin toi
    da Koštja jo post'elil piehtaroi,
    da tämä se perii koit, konnut, mannut —
    da parahat ongi jo bankkih pannut —
    da ukon poiga se poigane lie,
    da kuldakiesit ne händä vie!

      Da ukol Saimat jo kymmenet,
    da hyvin käyväh ne kauppazet,
    häi Piit'erih kalua, linduo kuskuav,
    da tyhjiä ei kanna häi ažeis tuskua,
    da yhtä hyvä on Piit'erin mies
    kuin omangi muan uroh kugat'ies!

      Vain paha kölli sai main'ittšemah:
    itše Gruunuo petti häin kaupoissah.
    No, häinbä herrat könäkse juotti,
    da kirikköh uuvet kellot tuotti,
    da obrazat, kai, da oo-hehehei,
    on end'istä parembi häin, Ondrei!

      Kai synnit häi papil kuit'ikse sai,
    da pyhät päivät häi muistaa kai,
    da kirikös kulgoo da tuohkusen ostaa...
    Da joga mies hänel hattuo nostaa,
    kui nenga t'elegäs, blitš da blitš,
    tua ajaa Ondrei Gauriilovitš!




KÄIN KATTŠOJA.

(Iivo Härkönen: Kädenkatsoja.)


      Oliba neido nuorikaine,
    kyliä suurda gul'aittši,
    tuli akka mustalaine,
    kättä kattšuo halaittši.

      — Annas katšon kämmenpäidä,
    annas kirjat selvitän,
    t'iijän, vanha, n'iidä näidä,
    lapsikanzua enembän!

      — Engä anna, engä ole,
    mene matkoih kirjoines,
    miuh ei tauvit suuret tule,
    engä arvan tarbehes!

      — Olet, olet, tyttörukka,
    annas, kaun'is, katšahtan,
    silie siul on otšatukka,
    hyvie siul mie ennustan!

      — Elägä hyvie, elägä pahoi,
    elägä suurie sulhaizie,
    elägä liigoi linnoin rahoi,
    miul n'i mid' ei n'iidä pie!

      — Ohoh, tyttö kirhakkaine,
    liijan suur on syväin siul,
    annas katšon, armahaine,
    igiä enembäine miul!

      Kattšoi kättä, kattšoi toista.
    — Voi voi, mit mie kummat niän,
    midä siulles sumina moista
    näyttää kirjat kämmenpiän!

      — Midä, heitä, houkkapäine,
    mene mettšäh, hori siel,
    mie olen n'eido neittipäine,
    kohta viijäh vihkit'iel!

      — Elä, elä, armahaine,
    ole liijan zrougoi sie,
    mie olen akka mustalaine,
    mie en virka valehie!

      En mie vanha varzin huasta,
    katšo itše kirjaizih,
    n'eitit heitä, kassat ruasta —
    kuolet kosken burhaizih!

      Meni matkah mustalaine,
    tyttö ielleh gul'aittši,
    kuului viesti vennombaine:
    sulhoi muida suvaittši! — —

      Tuliba neijon vihkipäivät,
    kosken yli kullettih —
    burhut vain nua vezih jäivät:
    tyttö koskeh ryöpsähtih!




JO KARJALAN KUMBUZIL PUUT KUKITAH.

(Valter Juva: Jo Karjalan kunnailla lehtii puu.)


      Jo Karjalan kumbuzil puut kukitah,
    jo Karjalan koivikot kaun'istutah,
    kägö kuldane kukkuu, on mua lumetoin —
    vie sinne miun kaihoni pohjatoin!

      Da tunnen mie vuarat da kai mäjet nua,
    da kaskinna kai nyt on Karjalan mua.
    Da synkis da sankois nois salomais
    ken salmiloin suis nyt souvella sais!

      Da moneh kerdah jo kierringi nois
    mie Karjalan huoguja-hongikkolois,
    da vuarazil seizoin pal'l'ahin päin,
    da kaiken tuan kaihon'i muan oman näin!

      Da vuarazien pert't'izih, Ukkoloin luo
    miun nosti jo Karjalan korbi da suo,
    da siel midä kuulin da tunzin da näin —
    ah, siit igipäiväzeh kaibavoh jäin!

      Jo Karjalan kumbuzil puut kukitah,
    jo Karjalan vuarazet kaun'istutah,
    kägö kuldane kukkuu, on mua lumetoin —
    voi, sinne on kaihon'i pohjatöin!




KIRGAHUS.

(Sandor Petöfi: Kansallislaulu.)


      Yläh, Aunus! Kuuluu iänet.
    Nyt jos duumit, jällel jiänet!
    Orjusko, vain vabahusko,
    val'l'ikkua, on huondesrusko!
    Omii igijumalil nyt vannokkua:
    Ittšeh nähnyt elää, ruadaa tämä mua!

      Kirottunna meijän kanza
    kulgi ainos, kaglas anza.
    Vain kuin Luoja hengen andoi,
    igikahlehihko kandoi?
    Omii igijumalil nyt vannokkua:
    Ittšeh nähnyt elää, ruadaa tämä mua!

      Kurja, ken ei ittšie tunne,
    kunnotoin, häin mengäh kunne!
    Hänel totta mieron randa
    paremb' on kuin heimon kanda!
    Omii igijumalil nyt vannokkua:
    Ittšeh nähnyt elää, ruadaa tämä mua!

      Igiä kaikkie kahl'israuvois
    kulgie ei sua, muata hauvois!
    Orjat oldih, huonot, gor'at,
    paistakkah nyt huondes-zor'at!
    Omil igijumalil nyt vannokkua:
    Ittšeh nähnyt elää, ruadaa tämä mua!

      Tuasten n'imi aunukslaizen
    suabi sluavan suurembaizen.
    Igihäbiet, huigiet suuret
    pestäh pois kuin riähkän juuret!
    Omii igijumalil nyt vannokkua:
    Ittšeh nähnyt elää, ruadaa tämä mua!

      Da kuin kuuloo jälgikanza,
    katšahtaa: pois katkei anza,
    kiittää, itköö hauvoil meijän,
    kohendui kuin elos heijän!
    Omii igijumalil nyt vannokkua:
    Itšeh nähnyt ainos ruadaa tämä mua!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74497 ***