path: root/74472-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74472 ***





SUURI ILLUSIONI

Kirj.

Mika Waitari





Porvoo • Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.




I


Leveän, pimeän rappukäytävän tuoksu löi meitä vastaan. Se oli kaupungin
tuoksu, — kylmää, huuhdeltua kiveä, tomua, ummehtunutta ilmaa ja
jotakin muuta, jota ei osaa selittää, johon tottuu aivan heti, niin
ettei sitä huomaakaan, mutta maalta tullessa on sillä aina oma
erikoinen voimansa.

Olin tullut kaupunkiin elokuun alkupäivinä, koska maalla oli liian
kuuma ja koska oli olevinaan joitakin asioita, jotka kykenivät olemaan
tekosyynä. Tosiasiassa ikävöin kaupunkia, asfaltin, metallitomun ja
bentsiinin tuoksua, — sitä hermostunutta kaipausta, joka pimenevinä
iltoina kiertää hiljaisia katuja.

Olin kierrellyt Länsirantaa pitkin, katsellut laivoja, tuntenut mätien
kalojen lemun Kauppatorin rannassa. Ja juuri samassa kun jossakin,
pitkän kadun päässä, punainen valoreklaami oli välkähtänyt näkyviin,
olin kohdannut toimittaja Kortteen. Hän tervehti, savukkeenpää hehkui
hämärään. Näin, miten hänen suupielensä nytkähtelivät hermostuneesti.
Kasvot olivat veltot ja kelmeät kuin ruumiin. Hän oli väsynyt,
— viikkokautisesta juopottelusta tai työstä, sitä en kyennyt
arvostelemaan, ja sehän oli minulle samantekevää.

Olin tuollaisessa hiukan hermostuneessa, hiukan epätodellisessa, hiukan
ikävystyneessä mielentilassa ilman päämäärää ja suunnitelmia. Korte
vei minut mukanaan. — En tuntenut rouva Spindeliä, olin vain kuullut
hänestä epämääräisiä juoruja. Mutta sehän ei tehnyt mitään, — yksi
illanviettotapa oli yhtä hyvä kuin toinenkin. Tajuntaani oli iskeytynyt
tuo punainen valoreklaami, joka kaukana kadun päässä oli välkähtänyt
näkyviin. Se oli ollut kummallisen vaalea kalpeassa hämärässä.

Muistan vielä, että minulla oli vain pehmeä, taivutettu kaulus ja että
tukkani oli niskasta hiukan liian pitkä, koska päivällä olin unohtanut
käydä parturissa.

Sillä tapaa opin tuntemaan Caritaksen. Se oli vain tuo sattuma, että
jossakin Kluuvikadun ja Aleksanterinkadun kulmassa olin kohdannut
toimittaja Kortteen, — hermostunut ilta, punaisenkiiltävä valoreklaami
ja hämärään hehkuva savukkeenpää.

       *       *       *       *       *

Kiivetessämme ylös pimeässä, sillä sähkönappula ei toiminut, välkähti
mieleeni epäselvä muisto lapsuudestani, jonka kivikäytävän tuoksu oli
herättänyt unhoituksista. Olin aivan pieni poika, tulin tädin kanssa
maalta, ajoimme ajurilla katua pitkin, aurinko paistoi hyvin kirkkaasti
ja hevosen kaviot kopahtelivat tarkasti määrättyjen väliaikojen perästä
kivitykseen. Silloin oli varmasti varhainen aamu, sillä ihana raikkaus
täytti ilman, ja kaikki ihmiset tuntuivat nauravan. Minä tulin isäni
hautajaisiin, vaikka en kyllä ymmärtänyt siitä muuta, kuin että minulla
oli jalassa mustat sukat, jotka olivat kovin karheat ja tekivät olon
epämiellyttäväksi. — Ja rappukäytävässä oli sama tuoksu, joka siitä
hetkestä lähtien on ollut minulle rakas, sillä se symbolisoi kaupunkia
ja kaikkea tuntematonta.

Me kuulimme gramofoonin soittoa ja ääniä kolmannesta kerroksesta.
Ovikello helisi jossakin sisällä, jokin lasi särkyi, joku nainen
kirkaisi.

»Jumalan kiitos, että tulee uusia kasvoja. Me olemme lopen kyllästyneet
kaikki toisiimme. Jokaisella on samat vanhat ilkeydet kuin viime
talvena, ja me kuolemme ikävään.»

Rouva Spindel yritti valloittaa minut keski-ikäisen naisen hymyllä,
jossa on paljon epämääräisiä lupauksia ja epämääräistä pessimismiä. —
Olin kyllä kuullut hänestä paljon. Väitettiin yleensä, että hänessä
olisi eräitä epänormaaleja taipumuksia, ja hän koetti mahdollisuuksien
mukaan ylläpitää tätä uskoa.

»Astukaa sisään ja asettukaa niin mukavasti kuin voitte. Tuolla on
vielä vähän samppanjaa jäljellä. Esittely on ikävää ja tarpeetonta.
Esitelkää itsenne, jos tahdotte ja kelle tahdotte, mutta varokaa
naisia, se on parasta tänä iltana. Elokuun troopillinen ilmanala,
ymmärrättehän.»

Korte johdatti minut samppanjan luokse; — sitä oli tuskin puolta pulloa
jäljellä, mutta pari tyhjää näkyi olevan kumollaan pöydän jalkojen
vieressä.

»Pieni ryyppy, häh? Otetaan loppuun, ennenkuin toiset huomaavat.
Harvoin saa näin hyvää tavaraa.»

Korte löysi jostakin laakean samppanjamaljan, mutta minä sain tyytyä
juomalasiin. — Gramofooni soi, ja joku pari yritti tanssia keskellä
lattiaa potkien samalla mattoa syrjään, mutta muut istuivat tyynyillä
ja polttivat tupakkaa. Huoneessa saattoi olla kymmenisen henkeä, mutta
ei ollut mitään ahtauden tunnetta.

»Näyttäkääpä.» — Joku nainen nousi hitaasti seisomaan vieressäni.
Ojensin käteni hiukan hämmentyneenä. Korte päästi varoittavan
sotahuudon, ja samppanjalasini oli tyhjä. Sen reunassa oli pieni
punertava juova siinä kohtaa, mihin vieraan huulet olivat koskettaneet.

»Hyi, Caritas, kuinka sinä olet ahne. Nuori ystävämme on vielä niin
ujo, ettei hän osaa pitää puoliaan.» Korte huitoi käsiään teeskennellyn
raivostuneena.

»Oh, Cari tahtoo näyttää, että hän on oppinut maalaamaan huulensa
niinkuin pariisilainen hm... hm...»

Pitkä, laiha mies, joka oli nojannut ikkunaan, kääntyi meihin päin. En
erottanut hänen kasvojaan, kun hän seisoi selin ikkunaan, mutta hänen
äänensä oli pehmeä, ja hän venytteli sanojaan teeskennellyn laiskasti.

»My boy, sinä olet ilkeä niinkuin aina», sanoi nainen, jota nimitettiin
Caritakseksi. »Minä en ole enää mikään pikku tyttö, enkä ole koskaan
ollutkaan. Ja on epähiehoa huomauttaa, että nainen maalaa huuliaan. Se
ainoastaan huomataan salaa, — ihaillaan hänen uranuurtajarohkeuttaan,
mutta siitä ei puhuta. Mutta minä turmelin teidän lasinne.»

Hän hymyili minulle ja tuli aivan lähelleni, luoden ilkkuvan silmäyksen
ikkunaan päin. Minä yritin vakuuttaa, että lasi oli minulle ainoastaan
pyhitetty, mutta että samppanja ikävä kyllä oli lopussa.

En oikeastaan koko iltana tullut tarkemmin katselleeksi Caritasta, tai
oikeammin, tuijotin häneen liiankin paljon, mutta en saanut tajuntaani
yksityispiirteitä. Seuraavana päivänä tulin miettineeksi, oliko hänellä
tumma vai vaalea tukka, mutta en olisi aivan varmasti voinut vastata
siihen. Saattoi olla siltä väliltä. Hänen puvussaan oli violetti kukka,
jossa oli myös punaista, ja kaula-aukko oli hiukan — aivan hiukan
ratkennut, niin että saatoin nähdä pienen, mustan langanpätkän pistävän
esiin siitä.

Rouva Spindel tuli meidän luoksemme. Vasta silloin huomasin, että hän
oli katsellut meitä hymyillen, ja hänen hymyssään oli jotakin terävää.
Se oli kiiltävä hymy, niinkuin käärmeen nahassa on kiiltoa. — Hän
tuli ja laski kätensä keveästi Caritaksen vyötäisille. — Tulin aivan
huomaamattani ajatelleeksi, oliko mitään perää niissä jutuissa, joita
hänestä kerrottiin. Epämiellyttävä tunne puristi sydänalaani, aivankuin
pimeässä olisin koskettanut jotakin pehmeää ja kylmää.

Ikkunan luona ollut mies astui lampun valopiiriin. Tunsin hänen
ivalliset, kalpeat kasvonsa ja pistävät silmänsä. Se oli maisteri
Hellas, jonka näki teatterin ensitiloissa ja joskus Kämpin
päivällispöydässä. Hän oli julkaissut jonkin kirjan; en jaksanut
muistaa oliko se runoja vai suorasanaista, mutta tiesin, että hän toimi
sanomalehtialalla ja että häntä pidettiin taitavana ja säälimättömänä
kriitikkona.

Hän tuli meidän luoksemme ja sanoi osoittaen rouva Spindeliä:

»Älkää välittäkö Irmasta. Hän yrittää imponeerata ja tehdä
kylmän, myrkyllisen viettelijättären vaikutuksen. Hän koketeeraa
turmeltuneisuudellaan, ja voimme sentähden olla varmat siitä, että
hän pohjaltaan on hyvin viaton ja muuttuisi suorastaan ujoksi, jos
sattumalta joutuisitte kahdenkesken. — Caritas taas on lapsukainen,
joka on hiukan maistanut kokemuksien maljasta ja hapuilee uteliaana
edelleen. Hänen ainoa vikansa on, että hän tekee sen liian avoimesti,
siksi tulee hän lopulta häviämään pelin.»

Caritas otti tyynyn ja heitti sillä maisteri Hellasta. Rouva Spindel
taas yritti peittää loukkaantumistaan ja sanoa kevyesti:

»Minun yritykseni ovat jo edeltäpäin tuomitut epäonnistumaan, kun herra
maisteri on läsnä. Milloin hän itse ei voi olla seuran keskipisteenä,
estää hän jokaisen muunkin olemasta sitä. Hän on raaka, hävytön,
jumalaton mies, joka uskoo olevansa kyynillinen, ja hän on hurmaava
siksi, että hän saa muutkin uskomaan sitä.»

Caritas nauroi ja kosketti hiljaa minun kättäni, kun rouva Spindel
kurkottautui tyttömäisesti varpailleen ja yritti suudella Hellasta, ja
Hellas pyyhki poskeaan kiroten hiljaa. — Hänen kosketuksensa oli aivan
kevyt ja välitön, ja kuitenkin minä tiesin, että hän oli tehnyt sen
aivan tahallaan ja määrätyssä tarkoituksessa.

Korte oli kerännyt tyynyjä erääseen nurkkaan. Siirryimme ryhmänä sinne,
lukuunottamatta rouva Spindeliä, joka hävisi toiseen huoneeseen.
Maisteri Hellas valitsi rauhallisesti suurimman tyynyn ja istuutui.
Caritas sanoi:

»Tuo mies on porsas, hän on unohtanut kaikki kohteliaisuuskäsitteet.»

»Anteeksi rakas neiti», vastasi Hellas. »Käsite kohteliaisuus on
jo vanhentunut. Ihmeellistä, kuinka tiukasti naiset pitävät kiinni
vanhoista ennakkoluuloista silloin, kun niistä on heille määrätynlaista
hyötyä.»

»Se kuuluu naisen psykologiaan», sanoin minä. »Naiset muodostavat
kirkossa kuulijakunnan. Naiset ovat militarismin tuki. Naiset ovat
vanhoillisin osa yhteiskunnassa; he ylläpitävät sitä.»

»Minä ainakin pidän itseäni modernina», huudahti Caritas. »Minä olen
maalannut huuleni näyttääkseni, että uskallan tehdä sen kaikista
ennakkoluuloista huolimatta. Minä olen yhtä vapaamielinen kuin kuka
mies tahansa, kun se koskee minun omaa mukavuuttani. Minä olen lukenut
sosiologiaa, käytän äänioikeuttani ja ihailen modernia runoutta.
Goethe oli vanha poroporvarillinen aasi ja Kant maksatautinen
kauppamatkustaja. Minä tutkin uneni psykoanalyyttisesti ja suggeroin
itseni terveeksi ja kauniiksi. Minä...»

»Syvä ja ihaileva kunnioitukseni», sanoi Hellas ja hänen äänensä oli
ärsyttävän irooninen. »Minä tervehdin sinua, ihana kapinoitsija,
joka murskaat yhteiskunnan huulimaalipuikoilla. Sinun »modernismisi»
on hienosti naamioitua keimailua, ja sisimmässäsi sinä olet yhtä
vanhanaikainen kuin neljäkymmenvuotias impi, joka tekee syntiä...
hm... ja käy laulamassa virsiä helluntaikokouksissa. — Vanhanaikaisuus
etsii sinussa vain uusia muotoja. — Minä en ole koskaan väittänyt
olevani moderni ja tiedän, että en koskaan tule moderniksi, sillä
koko se sana on typerä ja koomillinen. Sinä voit lukea Carl
Sandburgia ja hurmaantua, ja kuitenkin syvimmältään alitajunnassasi
sinä ihailet Koskennientä ja elegioja, koska ne vetoavat siihen
sentimentaalisuuteen, mikä on naisluonteen pääpiirre. Sinä voit
kuvitella rakastuneesi autonkuljettajaan tai johonkin insinööriin,
jolle koko elämä on suuri logaritmitaulu...»

»Kuka soivaa Koskennientä», kysyi joku huoneen toiselta puolelta.
Sitruunankeltainen valo virtasi suuresta varjostimella varustetusta
lampusta ja kiersi Caritaksen hartioita kuin silkkinen liina. Hellas
istui varjossa, niin ettei hänen kasvojaan näkynyt. Myöhemmin huomasin,
että se oli hänen tapansa. Hän saattoi senvuoksi ärsyttää pelkällä
käytöksellään sanomatta sanaakaan.

»Koskennientä on riepoitettu monta vuotta, ja häntä ei hellitetä
koskaan. Juuri sen pitäisi todistaa, että hänessä on 'sitä jotakin',
jota teiltä muilta puuttuu. Kukaan runoilijanousukas ei jätä
hammastelematta häntä, sillä jokainen heistä kadehtii syvimmältään
Koskenniemen populariteettia, vaikka ei ikimaailmassa tunnustaisi sitä.
Maisteri Hellaskin varmaan luopuisi koko modernismista, jos tietäisi
senkautta saavansa saman maineen...»

»Roskaa», sanoi Hellas. »Eihän tässä kukaan halua riistää
Koskenniemeltä hänen laakeriseppelettään. Toiset puhuvat pellosta,
toiset pellon aidasta. Minä haluan vain huomauttaa, että hänen
paikkansa on ja täytyy tällä hetkellä olla historiassa. Me kuulumme
toiseen aikakauteen kuin hän. Mitä yhteistä meillä on klassillisen
muototaituruuden, kreikkalaisen mytologian, Panin ja kiurujen kanssa.
— Ne kuuluvat kokonaan toiseen maailmaan kuin me. Ja kuitenkin
vilpittömästi myönnän, että kadehdin Koskennientä sydämeni pohjasta.
En hänen populariteettiaan, vaan tekijäpalkkioita. Nykyaikana,
traagillista ehkä, runoilija on jonkinlainen juovikashousuinen
kauppamatkustaja, joka mahdollisesti omistaa smokingin, kokoelman
panttilippuja ja luoton Brondinilla...»

»Herra Jumala, varjele meitä runoudesta», sanoi Korte sekoittaen
tukkaansa epätoivoisesti. »Te olette äkkiä sairastuneet kaikki. Voiko
joku vielä nykyaikana puhua runoudesta. Se johtuu siitä, että juotava
on lopussa. Yksi pieni ryyppy...»

»Pieni ryyppy, häh, lopettakoon puheensa nykyajasta, sillä juominen
on yhtä vanhanaikaista kuin runoileminenkin, mikäli tämä nyt on
vanhanaikaista. Tosiasia lienee, että runoileminen on tällä hetkellä
eniten muodissa. Turhaan saa odottaa romaania tai proosaa, paitsi
tietysti korvenraataja- ja rahvaskuvitelmia. Minä ainakin olen
kyllästynyt hien ja tunkionhajuun ja tukkijätkäromantiikkaan. Mutta
mitä voisi muuta odottaa. Suomihan on noin kymmenen tai kolmetoista
vuotta jäljessä ajastaan. Kansalaissota...»

»Hiljaa», huusi Caritas ja painoi kätensä Hellaan suuta vasten.
»Ei mitään politiikkaa. Se on pannaanjulistettu. Ja Korte kuuluu
suojeluskuntaan — tai ainakin hänen pitäisi kuulua lehtensä kunnian
vuoksi. Siitä kysymyksestä saa puhua ainoastaan kuiskaten ja ainoastaan
yksin. Tai tahdotko, että sinua heitetään tiiliskivillä...»

»Herra Jumala», huus Hellas, ja minä huomasin, että hän oli todella
innostunut, sillä kaikki ironia ja venyttely oli poissa hänen
äänestään. »Totisesti, jos siitä olisi pienintäkään apua, niin saisivat
mielihyvällä kivittää minut, mutta tämä kirottu maa on sokea ja kuuro.
Täällä pitäisi heittää pommeja, jotta ihmiset heräisivät...»

»Eläköön Vänrikki Stoolin tarinat ja Saarijärven Paavo», huusi Korte.
En tiedä oliko hän tosissaan vai oliko se hänen tapansa laskea
leikkiä. »Alas estetisoivat kamarimaisterit, joiden turpa pyörii ilman
kostuketta.»

»Kortetta on mahdoton hillitä», sanoi rouva Spindel, joka huomaamatta
oli kumartunut viereeni ja puhui aivan korvani juuresta, niin että
hätkähdin. Hänen hengityksensä kosketti kuumana poskeani ja tunsin
jonkin hajuveden makean, yllyttävän tuoksun. — »Meidän täytyy hankkia
lisää juotavaa, muuten seura hajoaa. Me olemme liian vanhoja tuttuja
kaikki voidaksemme tyytyä toistemme seuraan ilman juotavaa. Ja
toiseltapuolen te olette liian uusi tuttava ja vapaudutte sen tunnosta
ainoastaan juomalla. Eikö totta...?»

Hän oli aivan lähelläni ja hänen silmissään oli vanhan naisen hiukan
väsynyt ja hiukan julkea ilme. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa:
poika, poika, olet miellyttävän nuori ja sinussa on varmasti jotakin
hauskaa, mutta sinä tarvitset rohkaisua ja minä kyllä...

Hän nousi ja meni eteiseen puhelimen luo. Korte seurasi häntä ja
mutisi tietävänsä hyvän numeron, josta sai koska tahansa. Hellas oli
vetäytynyt varjoon ja nojasi päätään käsiinsä väsyneen näköisenä.
Caritas leikki turkkilaisen tyynyn silkkitupsuilla. — Ulkona oli aivan
pimeää, niinkuin elokuussa on. Kello saattoi olla jo yli yhdentoista.
— Toisesta huoneesta kuului naurua, ja gramofooni pantiin jälleen
käyntiin. Joku pari tanssi yli lattian. Eteisestä kuului Kortteen ääni:

»No, mitä helvettiä! kyllä teillä on. Täällä puhuu toimittaja Korte.
— Toimittaja Korte, ettekö kuule! Minä olen ennenkin saanut... Liian
myöhäistä, saakeli... eikö ketään... No, täältä tullaan hakemaan...
viskiä... eikö mitään muuta... no, varatkaa nyt ainakin pari pulloa...
mutta pitäkää varalta... täältä tullaan... sanotaan puolen tunnin
kuluessa... Selvä on.»

Rouva Spindel ja Korte tulivat voitonriemuisesti tanssien yli lattian
ja kaatuivat jalkoihimme matolle.

»Hah-hah. Minä voitin, vaikka ne eivät tahtoneet antaa. Saakeli, ne
tulevat yhä röyhkeämmiksi. Sanoivat, että on liian myöhäistä. Piru,
niiden kanssa tulee kyllä toimeen, kun osaa vain puhua... Toivottavasti
runous on unohtunut, häh. Caritas, anna suukko vanhalle sedälle, joka
järjestää sinulle ihanat viskigrogit. — Ai, saakeli, mutta kuka lähtee
hakemaan. Minä olen jo osani tehnyt enkä viitsi enempää.»

Minä tarjouduin lähtemään, sillä minulla oli omituinen pahanolon
tunne. Jollakin tapaa häpesin maisteri Hellaan edessä, vaikka en ollut
oikeastaan mitään puhunut. Rouva Spindel hermostutti myös hiukan minua.
En osannut vielä vapaasti suhtautua häneen.

Caritas nousi hitaasti ja sanoi:

»Minä lähden mukaan. Täällä on hiukan kuuma, ja minusta on hauska
hiukan seikkailla.»

Hän katsoi suoraan Hellakseen, mutta tämä heilautti vain ärtyisästi
kättään. Minä sain Caritaksesta aivan uuden kuvan. Äsken hän oli ollut
nuori tyttö, joka nauroi ja puhui uhkamielisen vapaasti, keimaili
rohkeasti ja halusi seikkailuja. Nyt hän oli nainen, kylmä, ylpeä,
maalattu, uhkaava. Hänen kasvonsa olivat oranssinkeltaisessa valossa
kuin valkoinen naamio, josta loisti kaksi jalokiveä. Huomasin kokonaan
erehtyneeni arvostelussani hänestä. Hän oli ehdottomasti täysin
kehittynyt nainen, varmasti yli kahdenkymmenen neljän, ehkä jonkin
verran vanhempi minua.

»Seikkailulle ja sotamaalauksessa», sanoi Korte ja nauroi. »Niin, niin,
luonto se tikanpojan puuhun vetää. Nuori ystävämme saa pitää varansa,
ettet sinä tee hänelle mitään pahaa, häh-häh.»

       *       *       *       *       *

Olin hämmentynyt siitä uudesta näköalasta, jonka olin saanut hänen
olemukseensa. Pimeässä kuljimme alas rappusia, ja hän nojasi minuun.
Tunsin hänen kapean vartalonsa lähelläni. Hän oli suoran viivan
aikakauden lapsia, hänessä oli jotakin pikantin poikamaista.

Saimme auton ja lähdimme ajamaan Vladimirinkadulle. Auto oli rämisevä
ja kehno, mutta vauhti oli luja. Pitkänsillan tuolla puolen välkähti
näkyviin himmeä, puolivaloinen lyhtyrivi. Taivas oli hiukan pilvinen ja
tuulinen.

Caritas puristui melkein kiinni minuun autossa.

»Mitä ajattelette minusta. Puhuinko liian vapaasti siellä ylhäällä?
Oh, kun yö kuluu pitemmälle, saatte kuulla paljon kauheampaakin. Minun
mielestäni täytyy miehen ja naisen voida puhua vapaasti vaikka mistä
asioista. Nykyaikana.»

»Mutta tosiasiaksi jää kuitenkin, että he ovat Mies ja Nainen», sanoin
minä ja koetteeksi kumarruin lähemmäksi häntä.

Hän ei väistynyt kauemmaksi, vaan nauroi hiljaa.

»Sehän juuri antaa keskustelulle kirpeämmän maun. Mikään ei lopulta
ole mitään. Vain siksi että olemme tottuneet pitämään jotakin pahana,
tunnemme halua tehdä sitä. Jos mikään ei tuntuisi synniltä, ei kukaan
tekisi syntiä. — Voi, minä pelkään, että teen teihin kovin turmeltuneen
vaikutuksen, mutta Hellas on oikeassa. Tahdon tehdä kaikkiin ihmisiin
sen vaikutuksen. Omalaatuista erikoisuuden tavoittelua.»

Hän yritti puhua kevyesti — leikitellen ja ärsyttäen. Mutta me olimme
hiukan liian lähellä toisiamme, hiukan liian vieraat toisillemme,
hiukan liian kahdenkesken, jotta keskustelu olisi vapautunut
pingoittuneisuudesta.

Asematorin valaistu kellotaulu oli vilahtanut ohitsemme ja painanut
silmän verkkokalvoon kellertävän jälkikuvansa.

»Modernin maiseman kuu», sanoin minä.

Auto pysähtyi pimeän porttikäytävän eteen ja alkoi töryyttää torveaan.
Rappuun ilmestyi valo ja joku nainen tuli avaamaan.

»Minä tulen mukaan», sanoi Caritas.

Nainen oli yöpuvussa, aamuviitta yllään. Hän ei ollut nuori, mutta minä
näin paljaat jalat ja viitan aukosta valkean kaulan. Hänen silmissään
oli levoton, hermostunut ilme, mutta hän oli kohtelias.

»Jaa, se on toimittaja Kortteen. Olkaa hyvä ja tulkaa sisään. En
uskalla näin avonaisesti. Joku voi ilmiantaa.»

Me jäimme ovensuuhun seisomaan. Se oli verrattain suuri huone tuota
tavallista tammifaneeri-standarttityyliä. Nurkassa oli pukkisänky ja
vaikeitten lakanoitten välissä nukkui pieni tyttö. Hänellä oli kalpeat
kasvot ja poskilla sairaalloista punaa. Peittoa oli valahtanut pois,
joten jalka pisti esiin. Se oli hiukan likainen, mutta sievä, ja tytön
nukkuvien silmien ympärillä oli hienoa sinistä varjoa.

»En hennonut herättää sitä raukkaa», sanoi nainen ja hänen silmiensä
levottomuus vaihtui hetkiseksi äidin avuttomaksi hellyydeksi. »Hän
kantelee sitä päivisin ja illalla, ja monta kertaa saa olla huolissaan.
Kerran joku oli yrittänyt... Hienot ihmiset ovat kaikkein pahimpia.
Onhan tämä ikävää, mutta täytyy...»

Puhuessaan oli hän jostakin piironginlaatikosta kaivanut pari pulloa
silkkipaperikääreineen.

»Tämä on oikein alkuperäistä, suoraan laivasta tuotu tänään.
Se toimittaja Korte on hyvä kundi. Hän antaa joskus tytölle
karamellejakin. — Kaksisataa kaksikymmentä yhteensä.»

Minä annoin rahat ja työnsin pullot taskuihini. Naisen silmissä oli
levottomuutta ja nälkää... hänen kaulansa oli hieno ja valkea... mutta
kädet sierettyneet ja punaiset.

Caritas hypähteli autossa. — »Tämä on seikkailua tavallaan. Ja niin
suloinen pikku tyttö. — Te tunnutte olevan tottunut tähän. Minä olen
pari kertaa ollut mukana. Kerran haimme laivasta konsuli Nordin
moottorilla. Se oli jännittävää. Jotainhan olisi voinut tapahtua.
Herroilla oli browningit mukana.»

Auto kiisi rämisten ja ulisten autiota katua. Kadunkulmassa seinää
vasten painautuneena seisoi nainen odottaen. Taivaalla oli pilviä
ja tuulista, mutta ilma oli kuitenkin raskas ja kuuma. Me molemmat
tunsimme sen samalla kertaa. Me olimme hiukan liian lähellä toisiamme.

Minä suutelin häntä. Hänen huulensa olivat viileät, ja ohivilahtavan
katulyhdyn valo loi hänen silmiinsä kummallisen kiillon.

»Oliko se synti?» kysyin minä.

»Ei, jos varmuuden vuoksi pyyhitte huulenne. Hm, mikäli minä kykenen
arvostelemaan, teette te sen varmasti ja jokseenkin kokeneesti.»

Tunsin itseni noloksi. Hänellä oli joka tapauksessa yliote. Hän
hallitsi tilannetta. Se loukkasi hiukan itserakkauttani, ja aivojeni
halki vilahti häviävä epämieluisuuden tunne.

En osannut sanoa mitään... Olimme hiukan vieraat toisillemme. Tosin ei
koskaan voi oppia tuntemaan ketään ihmistä, mutta voi oppia huomaamaan
miten joku reageeraa joissakin määrätyissä tilanteissa ja niistä
joltisellakin varmuudella tehdä johtopäätöksiä, miten hän reageeraa
muissa tilanteissa. Se on ihmisen luonne.

Sanoin sen hänelle ja hän nauroi.

»Teissä on sama vika kuin Hellaassa. Hän voisi olla ihana mies, mutta
hän ryhtyy aina erittelemään. Hänessä ei ole enää tunteita, hän on
eritellyt ne loppuun.»

»Oh, Hellas, hän vaikuttaa liian fanaattiselta ollakseen kylmä.
Mutta puhua rauhallisesti ja eksaktisesti, valita käyttämänsä sanat.
Naamioida tunteensa sanoilla...»

Caritas ei vastannut mitään. Tunsin, kuinka hänen kätensä koski
polveani, puristi sitä hyväillen. Minä kiersin kiihkeästi, hiukan liian
kiihkeästi käteni hänen ympärilleen. Mutta hän naurahti ja vetäytyi
pois:

»Siinä on teidän filosofianne ja eksaktisuutenne. Te olette, jumalan
kiitos, vielä kyllin nuori voidaksenne elää erittelemättäkin. Minun
mielestäni ainoastaan sellainen intuitiivisesti eletty, sanoisinko
absoluuttisesti eletty hetki, jossa ei ole mitään itsetuntoa, ei mitään
minä-tietoisuutta tai erittelyä, jossa vain on itse elämä, sellainen
hetki on todellinen nautinto.»

Minä nauroin.

»Nyt te paljastitte itsenne. Juuri siksi, että te voitte puhua
siitä, juuri siksi te olette aivan samanlainen kuin minäkin. Meidän
sukupolveltamme on kadonnut niin sanottu elämän hurma. Me käymme
aina avoimin silmin, me emme koskaan elä sokeasti, intuitiivisesti.
Meillä...»

Caritas oli tarttunut käteeni. Auto kiepahti ulvahtaen pimeän kulman
ympäri, jotakin mustaa suhahti ohitsemme, kuului repeävän metallin
helinää ja autonkuljettajan kirous.

»Ne pirut, ajavat lyhdyt sammuksissa. Nyt meni kurasiipi helvettiin.
Vaikka olisi pahemminkin voinut käydä.»

Caritas oli hiukan kalpea.

»Minä voitin kuitenkin», sanoi hän, mutta hänen äänensä ei ollut varma.
»Nyt tekään ette eritellyt, vaan todella elitte erään tapauksen.
Intuitiivisesti, sokeasti.»

Keskustelunaihe oli kyllästyttävä. En viitsinyt jatkaa enempää. Pidin
vain hänen kättään kädessäni ja suutelin sitä — jokaista sormenpäätä
erikseen — aivan hiljaa ja hellästi.

»Rakas pieni tyttö. Pelästyittekö?»

Juuri tuo tapa vaikuttaa useimpiin naisiin. Se antaa erikoisen, pienen
satutunnelman, jossa on jotakin intiimiä ja todellista, yksinäisyyden
synnyttämää hellyyttä teeskennellyn hellyyden takana. Se hivelee
jokaisen naisen valloitushalua ja itserakkautta, ja saa miehen
tuntemaan kipeätä nautintoa omasta, todellisesta ylemmyydestään.

»Oh, ei se ollut mitään», sanoi Caritas, ja minä tunsin, kuinka hänen
kätensä vapisi pienin, hermostunein nytkähdyksin. »Minä en voi sille
mitään, että pelkään. Minussa on jo pikkutyttönä ollut taipumuksia
neurasteniaan. En tahtoisi, mutta pelko on jotakin saatanallista
ja lumoavaa. Se pakoittaa minut etsimään sitä, kulkemaan pimeässä,
ärsyttämään miehiä raivoon ja tuntemaan nautintoa pelostani. — Oh, minä
olen typerä.»

Auto pysähtyi, ja kuljettaja sytytti taksamittarin pienen lampun.
Valonkajastuksessa näin Caritaksen kasvot himmeästi pimeän halki. Ja
äkkiä valtasi mieleni ihmetys, kenen kanssa olin ajanut koko tien
yöllisen kaupungin halki. Kuka se oli, joka oli istunut vierelläni,
jota olin suudellut, jonka kanssa häviävän sekunnin ajan olin tuntenut
kuoleman ja häviämisen kauhun. Hän oli nuori tyttö, hän oli vanha
nainen, hän oli viaton ja kokenut, hän oli kylmä ja kuuma, intohimoinen
ja torjuva.

Jokin ajatusyhtymä toi mieleeni Herakleitoksen sivun kuivasta
filosofianhistoriasta, lauseen vastakohtien ykseydestä, olevasta
ja harhaluulosta. Herakleitos oli ollut karvainen erakko, joka oli
peloittanut vuorenrinteillä kulkevia yksinäisiä naisia, hän oli
ratkaissut Caritaksen arvoituksen kolmetuhatta vuotta ennen tämän
syntymää. Sama ikuinen fraasi salaisuudesta ja sfinksistä. »Emme voi
oppia tuntemaan muuta kuin tavan, jolla ihminen reageeraa määrätyissä
olosuhteissa ja niin edespäin.»

Minä ajattelin tätä samalla kun maksoin ja aukaisin oven pimeään
rappukäytävään. En ollut sanonut mitään — kiivetessämme ylös kumisevia
kiviaskelmia ja Caritaksen vetäytyessä kauemmaksi minusta, huomasin,
että olin ollut ikävä ja epähuvittava. Tunsin, että tukkani oli hiukan
liian pitkä niskasta, koska päivällä olin unohtanut käydä parturissa,
että olin keskustellut kömpelösti. — Minut valtasi kipeä häpeän ja
itsehalveksimisen tunne, johon sekaantui vihaa tuota tuntematonta
naista kohtaan.

Niin kiipesimme ylös ja tultuamme valoon, josta riemuhuudot tervehtivät
meitä, huomasin, että olin erehtynyt, että Caritas oli täysin
tyytyväinen minuun ja että hän katseli minua tavalla, joka ei ainakaan
ollut halveksiva.

Korte otti pullot haltuunsa ja rouva Spindel tarttui teeskennellyn
innokkaasti käsivarteeni tehdäkseen nuorekkaan vaikutuksen. Hän puhui
teennäisellä, visertävällä äänellä:

»Voi, suokaa nyt anteeksi, että tulin vaivanneeksi teitä. Huomasin
vasta teidän mentyänne, kuinka epäkohtelias olin. Mutta olihan teillä
Caritas mukananne. Caritas on hyvin herttainen tyttö.»

Hän katseli vaanien minua ikäänkuin yrittäen vainuta, oliko mitään
tapahtunut. Minä sanoin huolettomasti:

»Ei suinkaan, menin hyvin mielelläni. Mutta Caritas ei suinkaan ole
mikään tyttö, hän on kaikkea muuta, mutta ei sitä.»

»Hyi kuinka epäkohtelias nuorukainen», huusi Caritas sisältä.
»Tällaisen palkan saa siitä, että yrittää olla avulias ja kohtelias.»

Hellas nousi nurkastaan ja sanoi:

»Pyyhkikää maali huulistanne, nuori mies, ja yrittäkää olla vielä
viattomamman näköinen.»

Ja hän alkoi pateettisesti lausua jotakin runoa, joka alkoi:

»Yön synti sun silmäsi leimannut on...»

Mutta Korte vaati vaitioloa. Hän toimi soodavesipullo- ja lasiarmeijan
ylpeänä johtajana, heiluttaen korkkiruuvia valtikkana kädessään.

»Arvoisat kuulijat, häh. Yksi pieni ryyppy...»

Joka puolelta satoi tyynyjä häntä kohti. Koko seurue oli muuttunut
riehakkaaksi. Äskeinen painostava tunnelma oli poissa.

»Ei mitään puheita... Suu kiinni. 'Pieni ryyppy, häh', ja pullot auki.»

Kaikki sekoittivat grogeja, naiset verrattain mietoja, mutta Korte ja
Hellas lisäsivät soodavettä vain näön vuoksi.

»Juomme ensin Caritaksen ja tämän jalon nuorukaisen maljan, sillä he
ovat valinneet hyvän osan, jota ei ole heiltä pois ottaminen», selitti
Korte. »Sitten päästäksemme parempaan alkuun, juomme rouva Spindelin
maljan ja kohotamme eläköönhuudon naiselle, joka on säilyttänyt
nuoruutensa ihanuuden pikkutunneille asti...»

Rouva Spindel läimäytti Kortetta hellästi korvalle, ja tämä
yritti puolustautua selittämällä, että hän oli puhunut vain
vertauskuvallisesti.

»Minä ehdotan, että säästämme maljat erikoisempiin juhlatilaisuuksiin,
ja että jokainen juo niin paljon kuin kestää, mikäli juotavaa
riittää», sanoi Hellas. »Päästyämme alkuun voimme alkaa sivistyneen ja
kultivoidun keskustelun. Muunlaisesta ei tietysti ole kysymystäkään.
— Koska täällä on naisia ja koska runous on epäintresanttia, ehdotan
että ryhdymme pohtimaan seksuaalikysymyksiä. Niiltä puuttuu tosin
määrätynlainen uutuudenviehätys, mutta voimme silti olla varmat, että
jokainen läsnäolijoista antautuu keskusteluun innostuksella ja n.s.
kiinnostuksella.»

»Maisteri Hellas on hävytön», selitti Caritas. »Hän arvostelee
sopimattomasti naisia, ja muuten keskustelunaihetta on tarpeeton
esittää. Keskustelu kääntyy kuitenkin luonnonmukaisia uria myöten
siihen suuntaan.»

»Minä hyväksyn kaiken, mitä sanotaan, kunhan vain saan pitää pullon
vierelläni», sanoi Korte. »Herättäkää minut, jos nukahdan. Minä en
pidä metafysiikasta. Mutta minä hyväksyn ponsilauseet, kun vaaditaan
allekirjoituksia.»

Rouva Spindel oli tullut minun viereeni. Hän tuli tarpeettoman
lähelle ja nauroi tarpeettoman äänekkäästi Kortteen puheille. Taas
tuli sieraimiini hänen hajuvetensä tuoksu. Koetin muistutella sen
nimeä, mutta en muistanut samankaltaista. Jokin rouva Spindelissä teki
epähienon vaikutuksen. Minusta tuntui kuin olisi hän jollakin tapaa
ollut likainen. Väistyin varovasti kauemmas, mutta hän veti minut
istumaan viereensä ja niin jouduin olemaan hänen ja Caritaksen välissä,
mikä muihin läsnäolijoihin tuntui tekevän koomillisen vaikutuksen.

»Maisteri Hellas tekee toivoakseni seurueelle sen kunnian, että ryhtyy
alustamaan ehdottamaansa keskustelukysymystä.» — Rouva Spindel oli
juhlallinen ja arvokas.

»Ensin haluan sanoa muutamia sanoja koolla olevasta seurakunnasta. Jos
minun sallittaisiin...»

»Missään tapauksessa ei sallita», huusi Caritas. »Saamme kuitenkin
kuulla ainoastaan hävyttömyyksiä.»

»Minun varma mielipiteeni on se, että me olemme kokoelma nykyisen
yhteiskunnan valioväkeä.» Hyvä! hyvä! »Senjohdosta olemme luultavasti
nykyisen yhteiskunnan surkuteltavimmat olennot. Meidän koko olemuksemme
on ainoastaan näyttelemistä, ainoastaan sitä eikä mitään muuta.
Alkaen minusta itsestäni, joka yritän näytellä olevani kyynikko, aina
Kortteeseen, joka erittäin innostuneesti näyttelee olevansa juoppo,
jolle ei mikään muu merkitse mitään kuin pullo. En halua saada lisää
vihamiehiä ryhtymällä paljastamaan jokaisen muunkin näyttelemää osaa.
Ihminen ei suutu mistään enempää kuin siitä, että hänen kasvoiltaan
riisutaan naamio, jonka hän on omaksunut sopivaksi itselleen. Rouva
Spindel esimerkiksi loukkaantuisi verisesti, jos minä paljastaisin,
että hän yrittää tehdä itsensä intresantiksi levittämällä ympärilleen
eräänlaista mainetta...»

»Ei mitään persoonallisuuksia», huusi rouva Spindel nauraen. »Häneen
ei voi suuttua», kuiskasi hän minulle, mutta minä näin, että hän oli
loukkaantunut, vaikka yritti kätkeä sitä.

»Me olemme valistuneita, siksi tiedämme itsekin, että näyttelemme,
ja näytteleminen on syöpynyt vereemme niin syvälle, että näyttelemme
itsellemmekin silloin kun olemme yksin muun katselijapiirin puutteessa.
Mutta kaiken tämän jälkeen nousee itsestään selvänä kysymys, mitä
me todellisuudessa olemme. Sitä taas on mahdoton ratkaista, joten
meidän on kaiken keskustelun pohjaksi otettava se hyvin epämääräinen
hypoteesi, että me olemme todella sitä, mitä me näyttelemme olevamme.»

»Ei, mutta hyvät ystävät...», sanoin minä. »Tämä hipoilee hiukan
liiaksi muinaista sofismia, joka on jo vanhanaikaista.»

»Hän on oikeassa», sanoi Caritas. »Miksi meidän pitäisi ajatella
syvällisesti. Eksymme vain metafysiikkaan, ja siitä keskusteleminen on
aina hedelmätöntä. Ehdotan, että alustaja jättää teoriat ja siirtyy
todellisuuteen. Me puhumme nyt rakkaudesta.»

»Anteeksi, nuori neiti. Teidän käsitesekaannuksenne on merkillinen.
Jos kerran seksuaalikysymys on keskustelunaiheena, ei sen suinkaan
tarvitse merkitä sitä että keskustelisimme rakkaudesta. Jo itse käsite
on vanhentunut. Nykyaikana ei ole enää olemassa n.s. rakkautta, ei
ainakaan siinä merkityksessä kuin sitä ennen on käytetty. Meidän on
joko sekaannusten välttämiseksi määriteltävä uudestaan se käsite tai
sitten hylättävä se kokonaan, mikä minun mielestäni on viisainta.»

Caritas riensi vastaamaan:

»Luulen melkein maisteri Hellaan pyrkivän todistamaan, että rakkaus
on ainoastaan sukuviettiä. Minä en hyväksy sitä. Jotakin pyhää täytyy
meilläkin sentään olla, ja luulen, että ainoa alue, mistä me sitä
etsimme, on juuri rakkaus. Maisteri Hellaan katsantokanta on ainoastaan
vanhaa materialismia, ja kukaan meistä ei kai ole enää materialisti,
vai kuinka?»

»Minä ainakin olen», sanoi Korte ja haukotteli vasten kasvoja
Caritakselle.

»Naisten kanssa on mahdotonta keskustella», sanoi Hellas. »He
loukkaantuvat verisesti, jos huomauttaa heidän epäloogillisuudestaan.
He kuuluvat tunnepsykologian alaan, he etsivät ratkaisunsa
mielikuvituksesta ja mystiikasta. — Mitä taas materialismiin
tulee, niin se käsite on jo sanana liian ruma ja tympäisevä, jotta
viitsisin olla sitä. Tosiasiassa esimerkiksi Caritas itse ei ole edes
materialisti, koska hän ei vielä ole ehtinyt niin pitkälle ajattelussa.
Hän on vielä lapsen, alkuihmisen ja primitiivisen uskonnon kannalla
ajattelussaan.»

»Niin paljon minä kuitenkin ymmärrän», väitti Caritas, »että maisteri
Hellas eksyy asiastaan ryhtyessään huomauttelemaan vastustajansa
älynlahjoista. Niin tekevät ainoastaan kommunistiagitaattorit ja
maallikkosaarnaajat.»

Kaikki taputtivat riemastuneina käsiään.

»Minä luovun taistelusta», sanoi Hellas. »Minä olen ainoa idiootti
tässä seurassa, sillä minä luulin, että nykyaikana voi vielä puhua
joistakin asioista vakavasti. Te kaikki olette nykyaikaisempia kuin
minä.»

»Me näyttelemme, me olemme olevinamme turmeltuneita ja kevytmielisiä»,
sanoi Caritas. »Mutta me emme voi muuta. Jos me joskus yrittäisimme
todella puhua vakavasti, rupeaisimme me itkemään. Sillä tosiasia on,
että me elämme kuilun yläpuolella. Me olemme kadottaneet uskon.»

»Hm, jos me nyt yrittäisimme sanoa jotakin, niin me elämme vain ja
odotamme ihmettä. Me odotamme uutta Messiasta, uutta uskontoa...»

Minä vaikenin, sillä Hellas nauroi:

»Sanokaa mieluummin: me odotamme jotakin uutta väristystä, uutta
hekumaa, koska meidän turmeltuneet hermomme ovat kyllästyneet kaikkiin
vanhoihin ärsytyksiin.»

»Lopetetaan tämä. Hellas on pahalla tuulella ja me menetämme koko
nautinnon yhdessäolosta», sanoi rouva Spindel nousten seisomaan, ja
Korte lauloi haaveksivasti:

    »Nyt pulloni kaulaa suudellen
    isä Bakkuksen luokse ravaan.»

»Mikä ihana nautinto yhdessäolosta», sanoi Hellas ja meni sekoittamaan
itselleen uuden grogin.

»Yhteinen eläköönhuuto hermafrodiitti Hellaalle», ehdotti Caritas
ja painoi päänsä olkapäätäni vasten. »Hellas tekee aina minut niin
surulliseksi. Lohduttakaa minua.»

Hellas tuli luoksemme, hän oli hiukan juovuksissa ja istuutui
viereemme. Olimme kolmisin samassa ryhmässä.

»Caritas, voitko sanoa, mikä ero on sinulla ja prostituoidulla?» kysyi
Hellas ja hänen kasvoillaan oli jotakin inhottavaa, niin että olisin
tahtonut lyödä häntä.

»Jumala, sinä olet tullut hulluksi. — Tuollaisia hän puhuu; onko
ihme, jos ihmiset haluaisivat murhata hänet.» — Nyt oli Caritaskin
loukkautunut ja hänen huulensa vapisivat.

»Ajattele hiukan, lapsi kiltti, niin huomaat, että ajatus ei ole
lainkaan mahdoton. Sinä olet maalattu, hän on maalattu. — Sinä antaudut
miehille, tai ainakin annat ymmärtää kautta rantain, että teet sitä,
— hän tekee sen rahasta, sinä teet sen himo... anteeksi, rakkaudesta.
Sinun silmäsi sanovat jokaiselle miehelle:... niin... ehkä... Ei,
Caritas... anna anteeksi. En tarkoita, mitä puhun, olen hiukan
humalassa ja katkeroitunut. Tämä kirottu seura kykenee viemään pilalle
paremmatkin hermot, saati sitten minun. Cari, suothan anteeksi, en
tahtoisi mitenkään loukata sinua.»

Minä olin vetäytynyt syrjään ja katselin heitä. Hellas oli
humaltunut yhä enemmän ja enemmän. Ja humala paljasti, että hän
näytteli Caritakselle jossakin määrätyssä tarkoituksessa. — Lampun
oranssinvärinen valo kiusasi minua. Siinä oli jotakin myrkyllistä,
niinkuin koko seurueen ilmapiirissä. Hellas kääntyi minun puoleeni:

»Koettakaapa kuvitella, missä te nyt olette. Te luulette olevanne
taiteilijatar Spindelin luona pienellä puoliboheemiviftillä. —
Mutta oletteko varma siitä. Mistä te tiedätte sen? Minä tiedän,
että me olemme yksityisessä mielisairaalassa, joka on järjestetty
mahdollisimman miellyttäväksi potilaille. Korte on lääkärinä täällä,
hän toi teidätkin tänne, koska terveydentilanne on osoittanut
arveluttavia merkkejä. Älkää naurako. Te ette tiedä, kuinka totta minä
puhun. Ikkunoissa on nyt verhot, ne vedettiin eteen, jotta ette olisi
huomannut, kun ristikkoja asetettiin niiden eteen...»

Koetin suggeroida itseni seuraamaan Hellaan sanoja. Hänen ajatuksensa
oli niin luonnollinen ja itsestään selvä, se vapautti ajattelemasta,
kaikesta. Olin vain unohtanut jotakin, koetin muistutella mieleeni...

»Oh, älä viitsi Hellas. Koko ajatus on ikivanha. Minä olen lukenut
sen jostakin Chestertonin romaanista. Sillä ei ole enää uutuuden
viehätystä.» — Caritas haukotteli, hän oli herttaisen lapsellisen
näköinen. Koketeerausta tietysti!

Oli jo kovin myöhäistä. Hellas meni ikkunan luo ja veti verhon sen
edestä. Taivas alkoi olla vaalea ja kirkas. Jokin yksinäinen tähti
paloi kaupungin kattojen yllä sinertävänä, ilman ulottuvaisuutta. Osa
seurasta, ne, joihin en ollut tullut kiinnittäneeksi mitään huomiota,
oli hävinnyt.

»Minä lähden kotiin nukkumaan», sanoi Caritas. »Hellas, sinä olet ollut
inhoittava koko illan. Mutta sinulta on tietysti turha odottaa mitään
anteeksipyyntöjä?»

»Anteeksipyytäminen on aina liian helppoa, jotta kukaan uskoisi siihen.
Se on vanhanaikaista, niinkuin kohteliaisuuskin.»

Aloimme tehdä lähtöä. Korte oli aivan humalassa. Hän nauroi ja oli
onnellinen. — Rouva Spindel oli jo kokonaan unohtanut minut, hän
riippui Kortteen käsipuolessa hysteerisesti nyyhkyttäen:

»Ei, ei, ette saa lähteä, minä jään aivan yksin. Rakkaat, rakkaat, minä
pelkään olla yksin. Ette s-a-a-a!»

Korte veti minua syrjään:

»Täällä on vielä puoli pulloa jäljellä. Lähtekää te vain, minä jään
rauhoittamaan naista. Minä tulen jäljessä, kun ehdin, häh.»

Caritas, Hellas ja minä lähdimme yhdessä. — Kadulla alkoi olla jo
valoisaa. Porttikäytäviin ja varjokohtiin pakeni hämärä, joka oli
aivankuin aineellista, hiutaleista. — Ja kaikki ikkunat kiilsivät
kummallista valoa, heijastusta siitä valosta, mitä meidän aistimemme
eivät kyenneet tajuamaan.

Olimme kävellen tulleet Senaatintorin kulmaan. — Siinä Caritas pysähtyi
ja ojensi kätensä Hellaalle.

»Sinähän asut Kaivopuistossa. Herra Hart saattaa minut perille, meillä
on kai sama matkakin. Kun kohteliaisuuskin on vanhanaikaista, niin
sinun ei tarvitse...»

Hän kosti... Vaikka minä juuri olin koko ajan miettinyt, miten saisin
Hellaan erotettua seurasta, tuli minun vaikea olla. He olivat koko
illan olleet taistelukannalla; tuntui kuin kumpikin olisi tahtonut
pistää toistaan sydämeen. — Ja Hellas:

»Ajattelin juuri sanoa samaa. Minä olen aika lailla väsynyt. On jo
viikon ajan ollut hermostuttavan paljon töitä ja kutsuja. — Pidä
hauskaa. Sanomme kai sentään, näkemiin.»

Hän kumartui hattu kädessään ja suuteli Caritaksen kättä hienosti ja
kohteliaasti. Kun hän kohotti päänsä, välkähtivät hänen hampaansa
hienossa hämärässä.

Caritas ja minä kävelimme hitain askelin Aleksanterinkatua. Taivas oli
valkoinen, ja kadun itäpäässä, meren takana, paistoi punaiselta.

»Minä olen varkain tullut kaupunkiin ja asun hotellissa nämä pari
päivää. Huoneisto on liian ikävä näin kesällä, ja siellä on vanha täti
huolta pitämässä. Jos menisimme sinne, saisin koko aamupäivän kuulla
jankutusta epäsiveellisen myöhäisestä kotiintulosta. — — Huomasitteko
muuten, että se peto puri minua käteen.»

Caritas kohotti kätensä. Minä huomasin veripisaran, aivan pienen ja
kirkkaan juuri siinä kohtaa, missä ranne yhtyy kämmeneen. Seuraten
äkillistä vaistoa tartuin häneen kiinni ja suutelin tuota kohtaa.
Tunsin veren maun. Se oli vastenmielinen, suolaisen tahmea...

Kuljimme äänettöminä eteenpäin. Ikkunat kiilsivät, niissä oli
salaperäistä, tajutonta elämää. Koko kadun pituudelta ei näkynyt
ainoatakaan ihmistä. Me olimme ainoa elämä, ainoa inhimillinen.

»Muistatteko Paul Morandia: Kaupat ovat kuin suuria kukkia, jotka
aukeavat aamulla ja sulkeutuvat illalla. — Ei! se pitäisi sanoa
ranskaksi, mutta muistan vain tuon kuvan. Minulla on eräs kirja.
Tahtoisin näyttää sen teille, mitä te pitäisitte siitä. Se on
Hellaan...»

»Runoja... En tiedä... Hellas on merkillinen persoonallisuus. Tahtoisin
joskus lukea, mitä hän on kirjoittanut. Muuten ei koskaan saa mitään
selvää hänestä. Hän tuntuu vaihtavan mielipiteitä, niinkuin paitoja,
aina vain saadakseen sanoa vastaan ja leikkiäkseen paradokseilla, jotka
eivät ole paradokseja...»

»Hänen runoistaan ei pääse sen enempää selville. Ne ovat järjettömiä,
jos arvioi niitä tavallisen mittapuun mukaan, itse hän ei ota niitä
vakavalta kannalta, — joskus minä pidän niistä, joskus en... Hän
koettaa intohimoisesti repiä alas sen, mikä on vanhaa. Ja lopultakaan
ei hänellä ole mitään uutta sen sijalle tuotavana. Vain jonkinlainen
hillitön, hapuileva pyrkimys... Ne ovat vakavia, kuolemanvakavia, mutta
niitä on mahdotonta ottaa vakavalta kannalta, jos tuntee Hellaan...»

Olimme kääntyneet Ylioppilastalon kulmasta, ja seisoimme hotellin
oven edessä. Jossakin porttikäytävässä seisoi poliisi, nojaten seinää
vasten. Hän torkkui puoliunessa. Hänen takinnappinsa kiilsivät.

Caritas oli sanomattoman pienen ja hennon näköinen. Hän oli taas pieni
tyttö, joka on ensimmäisellä seikkailullaan aivan omin päin. — Minut
valtasi se sama jännitys ja odotus, joka edeltää kaikkia ratkaisevia
hetkiä, joista on mahdoton tietää, miten ne päättyvät, jolloin on
itsensä ulkopuolella ja katselee itseään ihmetellen, ikäänkuin koko
asia ei liikuttaisi lainkaan.

»Niin, minulla on se kirja tuolla ylhäällä... Jos te tahdotte, niin
voitte tulla hetkeksi istumaan vielä. Minä en ole väsynyt, ja minä
haluan nähdä auringon nousevan... vanhan auringon.»

Taas me olimme hiukan liian vieraat toisillemme ja hiukan liian lähellä
toisiamme. Jossakin seisoi Hellas ja katseli meitä pistävin silmin
ivallinen hymy huulillaan. — Tietysti minä menin, minulla ei ollut
mitään syytä leikkiä miekkailua.

Eteisessä oli portieri kaulus avoinna ja hiukan likainen paita pistäen
esiin takin raosta. Hän oli kalpea ja uninen, silmissä uhkaava ilme,
mutta hän ei sanonut mitään. Tiesin kyllä, mitä hän ajatteli, mistä hän
oli varma, mutta minä puolestani en ollut siitä varma. Hän taas oli
voiton puolella, sillä hän oli ainakin varma juomarahoistaan. Caritas
ja minä taas emme olleet varmat mistään.

       *       *       *       *       *

Koko tunnelma oli epätodellinen. — Caritas ei sytyttänyt sähköä, vaan
aukaisi ikkunan. Me katselimme ulos Heikinkadulle, jonka puissa oli
väkevä, uhmaileva vihreys. — Kuin jotakin tehdäkseen siirteli Caritas
esineitä pöydällä:

»Niin, se kirja. Se on jossakin matkalaukussa, ja en tiedä viitsinkö
hakea sitä. Mitä me Hellaasta... Ja sehän oli vain tekosyy... Me kai
voimme puhua vilpittömästi niinkuin ystävät, — minä olen väsynyt
ikuiseen näyttelemiseen... Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että
se oli vain tekosyy. Ja jos minä ottaisin kirjan esille, olisi se vain
teeskentelyä. Emmekö me voi olla ystäviä.»

Minä en vastannut mitään. Tartuin vain hänen käteensä ja puristin sitä
hiljaa. Se ei ollut enää teeskentelyä. Se oli todellista hellyyttä,
joka ei tahdo mitään pahaa, hiukan sentimentaalista, mutta niin
suloista.

Meidät ympäröi hotellihuoneen epäpersoonallinen kosmopoliittisuus. —
Oli jotakin sadunhaurasta ja kirkasta minun sielussani. Kaikki väsymys
ja raukeus, kaikki muistot, kaikki ahdistava oli poissa. Ulkoa tulvi
aamun raikkautta huoneeseen, ja ilmaan sekaantui hienon hieno, melkein
tajuamaton lehmusten tuoksu. Me istuimme aivan hiljaa käsi kädessä.
Tajusimme toistemme hengityksen, suonten rauhallisen tykinnän.

Hänen kaula-aukkonsa oli hiukan ratkennut, aivan hiukan, ja siitä pisti
esiin pieni langanpää.

Ikkunalaudan maali oli halkeillut, ja sininen pohjaväri näkyi
halkeamista. Kaukainen autotorven huuto kantautui korviimme.

»Kaikki kadut johtavat ikuisuuteen tänä aamuna», kuiskasi Caritas.
Hänen hengityksensä oli hieno ja tuoksuva. Hän nojasi minuun
luottavasti ja hänen hiuksensa koskivat poskeani pehmeinä ja hiukan
karheina.

Kaukaiset talojen katot hävisivät siniseen autereeseen. Ikkunat saivat
yhä kirkkaamman kimalluksen.

Katselin Caritasta. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt kaikki uhmaileva
ylpeys ja voitonvarmuus. Puuterin ja puoleksihävinneen huulimaalin alta
näkyivät lapsen kasvot. Niissä oli jotakin avutonta ja hapuilevaa,
jotakin sanomattoman yksinäistä ja ikävöivää.

Minä suutelin hänen silmiään aivan hiljaa. Hän sulki ne huokaisten
pitkään ja nojautui minuun. Hän oli painava kuin nukahtanut lapsi minun
käsivarttani vasten. — Me emme enää olleet vieraat toisillemme. Me
olimme tunteneet toisemme hyvin kauan, ja ikävöineet toisiamme hyvin
kauan. Näkymätön käsi hyväili hiuksiani ja otsaani. Olin onnellinen,
olin lapsi, olisin itkenyt, jos olisin voinut. Olin inhoittavan
sentimentaalinen.

Jossakin kaukana idässä nousi aurinko, — vanha aurinko oli kuollut
ja uusi aurinko nousi elämään. — Taivas paloi punaista ja kultaa.
Vastapäisten talojen ylimpien kerrosten ikkunat olivat liekkejä,
kylmiä, eläviä liekkejä.

»Me kaikki pelkäämme yksinäisyyttä, me pelkäämme jäädä yksin itsemme
kanssa. Meidän täytyisi tehdä tiliä, me nauramme itsellemme, juomme ja
tanssimme ja sanomme: meidän jälkeemme tulkoon vedenpaisumus. Emmekä
me kuitenkaan ajattele todellisuudessa niin. Me emme edes tiedä,
mitä me todellisuudessa ajattelemme. Me leikimme sanoilla ja olemme
unohtaneet... Me emme usko, ja kuitenkin me tiedämme, että olemme
viimeinen sukupolvi ennen tuomiopäivää. Miksi me emme osaa enää edes
itkeä.»

Caritas oli jo poissa kaikesta äskeisestä. Sadun hauras kimallus oli
kadonnut ympäriltämme. Me olimme kaksi ihmistä hotellihuoneessa,
johon hitaasti tunkeutui liian kirkasta valoa. Me olimme väsyneitä ja
kalpeita. Ehkä itse tietämättään oli Caritas astunut vaarallisen rajan
yli. Hänen sanoissaan oli liian paljon banaalisuutta, liian paljon
todellisuutta. Jos minä haluaisin, saisin hänet. Jos haluaisin näytellä
hiukan, olla kiihkeän hellä, intohimoinen, puhua siitä, kuinka elämä
häviää, puhua katoavaisuudesta ja elämän ikuisesta liekistä ja muusta
tuollaisesta, joka vaikuttaa naisiin, — silloin saisin hänet. — — —
Halveksin itseäni sanomattomasti, ja tavallaan halveksin häntäkin,
ja juuri siksi, että luulin ymmärtäväni häntä. Minulla oli henkinen
yliote, mutta jos käyttäisin tilaisuutta hyväkseni, halveksisi hän
jälkeenpäin minua. Tuskin tapaisimme enää koskaan. Olisin vain eläin,
niinkuin kaikki muut ihmiset.

Ja kuitenkin meillä molemmilla oli paljon yhteistä kaipausta, yhteistä
pessimismiä. Me olimme molemmat yhtä heikkoja, yhtä turmeltuneita. Niin
luulin. Me olimme sanomattoman vieraat toisillemme ja myös sanomattoman
läheiset. Me olimme oppineet tuntemaan toisemme emmekä koskaan tulisi
tuntemaan toisiamme.

Aurinko oli noussut, ja kaduilla liikkui ihmisiä. Joku työmies, joku
kadunlakaisija. Vastapäisestä porttikäytävästä tuli poliisi esiin. Hän
ojenteli itseään ja haukotteli. Hänen takinnappinsa kiilsivät.

Minä suutelin Caritasta ja lähdin. Hänen huulensa olivat kylmät ja
raikkaat, hänen silmänsä olivat onnellisen raukeat. Me olimme ystäviä.

»Muistakaa, älkää soittako minulle. Kun minä haluan tavata teitä,
soitan teille tai haen teidät käsiini. Eikö se ole paras?»

Hän oli voittanut. — Hänen huultensa muisto huulillani ja koko
olemuksessani laskeuduin hississä kolme kerrosta. Portieri joi kahvia
ja näytti virkistyneeltä.

»Ihana aamu, herra. — Niin. — Kiitoksia. — Kiitoksia paljon.»

Kävelin Arkadiankadulle. Ihana, raikas aamu ympäröi minut. Olin nuori,
olin reipas, oman itseni herra. Elämäntunto syöksyi hyökynä ylitseni.

Rappukäytävän tuoksu, viileä kesäautio huoneisto. Otin kylmän suihkun
ja poltin savukkeen vuoteessani. En jaksanut enää ajatella. Olin vain
onnellinen. Caritas! Cari...!




II


Minä odotin Caritaksen puhelinsoittoa.

Minulla ei ollut mitään varsinaista tehtävää. Vasta myöhemmin syksyllä
astuisin toimittajavirkaani, koska ihmisellä kerta kaikkiaan pitää
olla jokin toimi. Minä tarvitsin työtä, sillä aloin jo melkein
sairaalloisesti sulautua omaan itseeni. Jonakin aamuna saatoin seistä
peilin edessä katsellen omia kasvojani ja ihmettelin, kuka minä mahdoin
olla. Silmäkulmissa alkoi olla hienoja ryppyjä, hiukan liian varhain,
ja silmissä oli vieras ilme.

Olin vaivautunut luomaan itselleni elämänkatsomuksen, joka perustui
kausaliteettilakiin niin materiaalisella kuin sielullisellakin
alueella. Olin yrittänyt karsia itsestäni mielikuvitusta ja suhtautua
elämään mahdollisimman kylmästi ja käytännöllisesti. Yritin kaikista
tapahtumista hakea syitä ja seurauksia, antamatta tunteiden vallata
itseäni.

Kaikki tuo oli minun naamioni. — Se oli määrätty asenne ihmisiin
nähden. Se teki useimpiin vaikutuksensa, ja lopputuloksena oli, ettei
minulla ollut ainoatakaan varsinaista ystävää.

Pikkuveli oli vielä maalla, luki ehtojaan seitsemännelle luokalle,
pelasi tennistä naapurintyttöjen kanssa ja mahdollisesti jollakin
yöllisellä automatkalla otti pienen ryypynkin tai suuteli tyttöjä.

Äiti oli kuollessaan uskonut Pikkuveljen minun huostaani. — Pikkuveli
oli minun yhteiskunnallinen velvollisuuteni, hän oli se kahle, joka
sitoi minut elämään. Koetin olla hänen toverinsa, ymmärtää häntä, antaa
hänelle sitä rakkautta, jonka olemassaoloon en varsinaisesti teoriassa
uskonut, mutta jonka edellyttäminen oli käytännössä välttämätöntä.
Mikäli se ei häirinnyt omaa mukavuuttani, autoin häntä luvuissakin,
pelkään, että hän oli hiukan laiska. Ja vuosi vuodelta oli hän kasvanut
erilleen minusta, käynyt minulle yhä vieraammaksi ja kaukaisemmaksi.

Muistan ensimmäisen kerran, jolloin tapasin Pikkuveljen savuke suussa.
Hän oli hiukan hämillään, aikoi ensin kätkeä sen, mutta yritti sitten
nauraa. En tietystikään sanonut mitään, yritin katsoa häneen vain
vakavasti, ja uskon, että hänellä oli hiukan paha omatunto. — Hän ei
enää ollut Pikkuveli, hän kävi jo kahdeksaatoista, mutta milloin minä
ajattelin häntä ja hänen tulevaisuuttaan, oli hän aina minulle vain
Pikkuveli, jota minä omalla tavallani »rakastin» ja koetin suojella.
Osani Isoveljenä saattoi minut usein hämilleni.

Minun tehtäväni oli koettaa suojella häntä kaikesta siitä, mikä oli
tullut minun kohtalokseni liian aikaisin. Luulen melkein, että ilman
häntä olisin jo aikaa sitten joutunut hunningolle, sillä minulla on
vahva taipumus juomiseen ja aistillinen luonne. Omasta mielestäni
olin turmeltunut liian aikaisin. Jotkin muistot saattoivat pistää
mahdottoman kipeästi iltaisin, kun olin yksin, vaikka yritin kylmästi
eritellä niitä ja poistaa niistä siten kaiken katkeruuden.

Caritas soitti eräänä iltana kello yhdentoista aikaan. Olin
juuri tullut kotiin ja aioin sängyssä lukea itseni uneen erään
vastailmestyneen runokokoelman avulla.

»Tulkaa Katolisen kirkon eteen kahdenkymmenen minuutin kuluttua.
Näkemiin.»

Hän soitti puhelimen kiinni.

Ulkonaisesti katsoen oli aika hiukan epäkorrekti nuoren, säädyllisen
naisen kohtaamista varten, mutta niin... oliko Caritas säädyllinen,
nuori nainen. Hän oli moderni; häntä eivät sitoneet ennakkoluulojen
kahleet, mikäli hän saattoi salata »harha-askelensa» niiltä, jotka
olivat ennakkoluuloisia. Menin häntä kohtaamaan tuntien, että tuleva yö
saattoi sisältää jotakin odottamatonta. Kukaan nainen ei jaksa kauan
säilyttää miehen mielenkiintoa, ellei hän aina ole uusi ja yllättävä,
ellei hänessä ole aina uusia portteja tuntemattomille alueille.

Sain odottaa ainoastaan muutamia minuutteja. — Caritas oli uusi.
Hänellä oli hyvin viehättävä valkea hattu.

Kaivopuiston penkeillä istui varjostossa pareja, jotka puristelivat
toisiaan tai suutelivat toisiaan. Sotilaita ja piikoja, konttoristeja
ja tehtaantyttöjä, koulupoikia ja konttorineitejä.

»Onko teidän tarkoituksenne valloittaa minut tuolla?» kysyin teennäisen
kauhistuneena ja osoitin pimeyteen, josta kuului kahinaa ja ääniä.
Caritaksen hattu loisti valkeana läikkänä.

»Oh, minä luulen, että te olette liian aristokraattinen, jotta minä
voisin seurustella kanssanne. Miksi emme voisi leikkiä, että te olette
ujo koulupoika, joka vie tyttönsä pimeälle penkille, puristaa hänen
kättään ja lausuu runoja, eikä uskalla suudella häntä, ennen kuin tyttö
tekee aloitteen. Se olisi herttaista.»

»Oi rakas, sinun silmäsi ovat kaksi tähteä, sinun suusi on kirsikoitten
lihaa, sinun ruumiisi on paratiisin portti», lausuin minä hartaalla
antaumuksella ja korostaen rytmillisesti sanoja.

»Älkää tehkö pilaa pyhistä asioista... Tarkoitus, miksi kutsuin teitä,
on se, että teemme yöllisen ryöstöretken Pekingin keisarin linnaan,
ja te tuotte hänen päänsä minulle kultaisessa vadissa. Minulla ei ole
parempaa toveria kuin te... ainakaan tällä kertaa.»

»Minun välkkyvä säiläni on teroitettu ja verentahrimat käteni huutavat
murhaa sille, joka uskaltaa uhmata prinsessani tahtoa. Mutta mikä on
Pekingin keisarin osoite?»

»Te olette ymmärtäväinen leikkitoveri. Me teemme pienen yöllisen
vierailun maisteri Hellaan erakkoluolaan. Minä tahdon kuulla hänen
ilkeyksiään, jotta voisin antaa paremmin arvoa teille.»

Me kuljimme ohi valkean marmoritalon. — Mietin, mihin Caritas mahtoi
tähdätä, miksi hän oli ottanut minut mukaansa, mitä hän tahtoi
Hellaasta. Hänen kasvonsa olivat valkeat valkoisen hatun alla.

»Minä tahtoisin, että teistä ja Hellaasta tulisi hyvät ystävät. Hän on
kuitenkin ainoita todella erikoisia miehiä meidän piirissämme, enkä
usko, että te koskaan katuisitte, jos koettaisitte tunkeutua häneen
hiukan pintaa syvemmälle.»

»Te siis uskotte, että hänessä on todella jotakin kaiken kyynillisyyden
alla.» — Sanoin tämän vain koetteeksi, toivoen, että Caritas innostuisi
ja paljastaisi ajatuksensa. Mutta hän oli liian viekas ja sanoi vain
välinpitämättömästi:

»Tietysti, täytyyhän jokaisessa ihmisessä olla jotakin muuta kuin vain
se, minkä kaikki näkevät.»

»Kaikki on sitä, miltä se näyttää.»

»Pirandello on jo poissa muodista.»

Pysähdyimme pienen puurakennuksen eteen ja istuimme pihalle. Toisen
kerroksen ikkunasta loisti vihreäkupuinen lamppu. Kuljimme nurmikon
yli, se oli aivan kostea kasteesta. — Caritas heitti kourallisen
hiekkaa ikkunaan. — Hän tuntui olevan tottunut siihen. Jokin äkillinen
ajatus lensi aivojeni halki, mutta poistin sen, koska vielä ainakaan ei
ollut kylliksi syitä olettaa sitä todennäköiseksi.

Ikkuna avautui ja maisteri Hellas pisti päänsä ulos. Hän oli vielä
täysissä pukeissa, kalpea ja hermostunut.

»Kuka saakeli siellä keskellä yötä... Vai niin, Caritas, oletko yksin?
Herra Hart... Vai n-i-i-n... Päästän teidät sisään, jos voitte olla
kymmenen minuuttia absoluuttisen hiljaa, mitä ette kylläkään voi. Ei
ainakaan Caritas.»

Hän venytti ilkeästi tuota »vai niin»-arvostelmaansa. Caritas puristi
käsivarttani:

»Muistakaa! Pekingin keisarin pää — kultaisella vadilla.»

Hellas tuli aukaisemaan alaoven. Hänen silmänsä olivat verestävät ja
tummien juovien ympäröimät.

»Oli hyvä, että tulitte. Olen loppuun väsynyt ja kyllästynyt. Kirjoitan
vain pari riviä, niin voimme mennä kävelylle.»

Hänen huoneensa oli epäjärjestyksessä. Lattialla lojui kirjoja ja
tupakantuhkaa. Pöydällä oli käsikirjoitusliuskoja ja kirjoja sekaisin.
Lampun vihreässä valossa oli jotakin kylmää ja ankaraa. — Hellas istui
pöytänsä ääreen ja jatkoi kirjoittamistaan välittämättä meistä.

Seinällä, jonkin sekavan, kubistisen taulun vieressä oli suuri Euroopan
kartta, rautatielinjoineen ja lentoreitteineen. Minä katselin sitä ja
mieleeni takertui hiukan epämääräistä kaipausta. Berliini, Lontoo,
Pariisi, Wien. Pöydällä oli Baedeker, ja ohivilahtavana aistimuksena
tunsin korvissani suurkaupungin kuumeisen hälinän ja autojen huudot.

Caritas loikoili leposohvalla ja selaili Jules Romainsin runoja. Hän
oli ottanut hatun pois päästään. Se oli tuttavallista ja teki minuun
vaikutuksen kuin olisi hän hyvin usein tehnyt samassa huoneessa samalla
tavalla.

       *       *       *       *       *

Hellas tuli viereeni ja osoitti karttaa:

»Minä haaveksin nykyään Lontoosta ja Biskrasta, kun minulla on aikaa.
Lontoosta silloin kun olen romanttinen, ja Biskrasta, kun olen vain
muuten väsynyt. Kuvitelkaa erämaata Biskrasta etelään, säilykepurkkeja,
kumirenkaitten jälkiä hiekassa ja likaisia kameeleja, jotka pudottavat
karvojaan suurina kimppuina. Ja hidas kömpivä juna, jossa on halvan
tupakan ja arabialaisten hien hajua. — Se on kaipausta... se on
eksotiikkaa.»

»Ja loistojuna, Kultainen Nuoli Lontoosta Nizzaan. Kansainvälinen
makuuvaunuyhtiö, ravintolavaunu ja wienerschnitzeli jonkun
bentsiiniagentin vieressä.»

»Caritas, sinä särjet sydämeni. Älä puhu kaikesta tuosta. Tulee liian
ikävä olla.»

Hellaan silmissä oli jotakin, mitä en niissä ennen ollut huomannut.
Niihin tuli kirkkautta, veristäminen hävisi, hän hymyili aivan
inhimillisesti. Hänen partansa oli ajamaton, näytti siltä kuin hän ei
pariin päivään olisi poistunut huoneestaan.

»Mitä sinä kirjoitat?» kysyi Caritas ja aikoi katsella käsikirjoitusta,
mutta Hellas veti hänet pois ja sanoi:

»Älä viitsi, ei se ole mitään. Luultavasti hävitän sen ennen pitkää,
kun ehdin saavuttaa kyllästymisen rajapisteen. Se on roskaa.»

»Minä olen tullut myös runoilijaksi. Luin jonkun saksalaisen
modernistin teoksen, joku Mikä-hänen-nimensä-nyt-taas-olikaan. Se on
helppoa. Tahdotko kuulla Espanjalaisen Fantasiani?»

Caritas lausui varpailleen kohoten ja kierrellen ruumistaan:

    »Caramba, carambba,
    caramba,
    señorita, rita, ta.
    Madrid.»

»Mainiota», Hellas taputti käsiään. »Cari, sinulla on muotoaistia
ja sanonnan ytimekkyyttä. Loistava muoto yhdistettynä äärimmäiseen
älylliseen suppeuteen. Mutta sinä et kiertänyt kättäsi tarpeeksi
lausuessasi, kas näin.»

Hellas otti tyynyn käteensä ja heilutti sitä niin kuin härkätaistelija
vaatettaan. Hän nauroi ja oli huvitettu. Minä ihmettelin enkä osannut
sanoa mitään.

»Caritas on aivan oikeassa», selitti Hellas minulle suojelevasti.
»Nykyaikainen n.s. absoluuttinen runous on hiuksenhienosti
mielipuolisuuden ja suuren huumorin rajalla. Sen suuri tehtävä on kerta
kaikkiaan juurruttaa pois kaikki vanha heilahtamalla äärimmäisyydestä
toiseen.»

»Niin, minun mielestäni joku voi ostaa yhden tuollaisen kokoelman
uteliaisuudesta, mutta kahta ei luullakseni kukaan osta. Suomi on vielä
toistaiseksi säilynyt niistä.»

»Jumalan kiitos», sanoi Hellas. »Kuvitelkaa, että joku uskaltaisi
täällä yrittää sellaista. Häntä luultavasti haukuttaisiin
sanomalehdissä; meillä ei ole kylliksi huumorintajua. Hänet
murskattaisiin huomauttamalla, että kysymyksessä oleva suunta on
jo pari vuotta sitten sivuutettu ulkomailla ja että huomattavat
kirjailijat ovat palanneet sidottuun mittaan. Luultavasti he juuri
siksi ovat huomattavia. — Meillä on vielä joitakin käsitteitä
runoilijan pyhästä hehkusta, — inspiratiosta ja puhdistavasta tulesta,
kaikesta tuosta, jolla muutamat nuorukaiset kiemailevat, sairastaessaan
viime vuosisadan aikuista maailmantuskaa.»

»Kuulkaa nyt, hyvät herrat, minä tulen kipeäksi. Emmekö me voi lakata
puhumasta runoudesta. Hellaalla on aivan lapsellinen pakkomielle puhua
arvostelijoista ja yleisestä mielipiteestä. — Ellet sinä lopeta, niin
me uskomme, että joku arvostelija on maalannut sinua itseäsi ivan
ruoskalla. Sinä teet itsesi koomilliseksi.»

»Minä ehdotan, että lähdemme pienelle kävelyretkelle Kaivopuistoon
etsimään kultaista tietä Samarkandiin», sanoin minä. »Samalla on
minulla tilaisuus katkaista Pekingin keisarin pää ja luovuttaa se
prinsessalle...»

»Mutta vadin pitää olla kultaa», sanoi Caritas vaativasti ja sijoitti
hattua päähänsä.

    »Eine frau ist etwas frau eine Nacht,
    und Wenn Sie schön ist auch für die Nächsten.»

Tunnetteko D-junan, herra Hart. Siinä on jotakin suurenmoista. Braun!
gelb! Malaijengelb! Viimeiset ruskeaksi paahtuneet kylpyvieraat
täyteenahdetussa junassa, naiset vaaleamman, miehet tummemman
ruskeita. Ja keltaisia lehtiä, kesän viimeinen, kuumeenraskas huokaus,
sairaalloinen hurmio, kauhu ja hekuma. — Tulin vain ajatelleeksi, kun
katselin Caritasta. Se sopii häneen, eikö totta?»

»Maisteri Hellas, teidän uskomaton hävyttömyytenne!»

Se oli Caritas enkä minä. Minulla ei ollut mitään sanomista. Hellas oli
ainoastaan pukenut sanoiksi sen, mitä minä olin tuntenut katsellessani
Caritasta hänen ojentaessaan käsivarsiaan ylöspäin ja asetellessaan
hattua.

»Mitä, etkö sinä olekaan ruskea...? Olet aivan varmasti kyllin paljon.
Muuta vastaväitettä minä en ymmärrä.»

»Porsas.»

       *       *       *       *       *

Kuljimme alas meren rannalle. — Kun talot olivat jääneet taaksemme,
oli kaikki aivan hiljaista ja pimeää. Emme voineet erottaa toistemme
kasvoja; ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Takanamme loi kaupunki valkean
kajastuksen taivaalle, mutta meren yllä oli raskaita pilviä ja pimeys.
Joku hiekkakaljaasi ui valkoista merenpintaa pitkin levitetyin purjein,
jättäen jälkeensä kimaltelevan vanaveden. Hiekka ratisi askeltemme
alla. Hellaksen savukkeenpää hehkui pimeään ja valaisi välistä osan
hänen kasvoistaan epäselvästi ja aavemaisesti.

Mieleeni kohosi ilkeä muisto monen vuoden takaa, ensimmäiseltä
ylioppilaskesältäni. — Meitä oli kolme uutta ylioppilasta. Annoimme
jonkun venheen soutaa itsemme Luodolta Kaivopuiston rantaan, puhuimme
rivouksia ja sekoitimme spriihin vettä juomalähteen kauhassa.
Minä eksyin parin konttoristin seuraan. — Meidät heitettiin ulos
purjehdusseuran paviljongilta. Ajoimme moottoriveneellä ympäri
kaupungin. Katajanokan rannassa toinen niistä, hintelä, finninaamainen
juoksi kiinni jonkun naisen, rivonnäköisen katutytön. Se oli
ensimmäisiä niitä muistoja, jotka saivat minut kiemurtelemaan
itsehalveksimista iltaisin vuoteessani. Vielä nytkin, monen vuoden
takaa, sai se ilkeän hien kohoamaan ohimoilleni.

»Emmekö lähde uimaan», sanoi Hellas. »Ei ole juuri suurenmoisempaa
tunnelmaa, kuin uida yöllä, tuntemattomasta rannasta.»

Caritas kieltäytyi:

»Minun sisuni ei riitä siihen. Minä jään vartioimaan teidän
vaatteitanne. Mutta älkää menkö kauaksi, minua pelottaa.»

Laskeuduimme alas rantaluodoille. Uimahuoneella oli yövartija,
joka murisi äkäisesti, ja Ullanlinnan silta oli avonainen paikka,
jos poliisi olisi sattunut tekemään kiertokäyntinsä. Menimme sen
itäpuolelle, missä meri oli kuivaessaan paljastanut matalia luotoja.

Caritas poistui parin askelen päähän meidän riisuutuessamme. Oli
niin pimeää, että vain epämääräisesti saattoi erottaa valkean ihon
himmeän kiillon. Hellas jätti tulitikkunsa Caritakselle ja pyysi häntä
raapaisemaan tulta pari kertaa palatessamme, jotta osaisimme takaisin
samaan paikkaan. Minua värisytti; ilma oli kostea ja raaka. Hellaan
vartalo oli solakka pimeässä. Hän oli ehkä hiukan liian laiha, kapein
vyötäisiltä ja lanteilta.

Me luisuimme kalliolta veteen. Ihmeekseni huomasin, että jalka ei
ottanut pohjaan sillä kohtaa. Minut valtasi keveyden tunne, vesi oli
lämmin ilman raa'an kosteuden jälkeen, ruumis hävisi olemattomiin.

»Varokaa, ettette lyö itseänne kiviin. Siinä voi satuttaa pahemmin kuin
ensin huomaakaan. — Eikö olekin suurenmoista.»

Hellas oli uinut jo parikymmentä metriä. Kiiruhdin hänen rinnalleen.
Hän ui pitkin, tasaisin vedoin ulapalle. Veden pinta särkyi laineiksi
ja loiskahti hiljaa. Me jätimme kaksi valkoista juovaa jälkeemme.

Joku ajelehtiva meriruoho kiertyi jalkani ympärille pidättävänä ja
säikyttävänä. Oli kuin limainen käsi olisi sivellyt polveani. Se oli
kylmempi kuin vesi. — Mutta vaaran tajuamisen rinnalle kasvoi mieleeni
uhman ja varmuuden tunto. Syvyys aukeni yläpuolella ja alapuolella,
mutta Hellaan pää oli turvallisen lähellä. Hän hidastutti vauhtiaan ja
kääntyi puhelemaan:

»On aivan eri tunnelma uida kahden kuin yksin. Silloin vasta kun on
yksin lähtenyt ja tietää, ettei ketään ole auttamassa, ettei kukaan
kuule huutoa, silloin vasta se on todella hermoja jännittävää. — Kerran
poikana oli minun unelmani uida yöllä kauas, äärettömän kauas, vajota
siellä veteen ja hävitä. Ihmiset vain löytäisivät rannalta vaatteet ja
lähtisivät naaraamaan, mutta eivät koskaan löytäisi. Se on kauneimpia
itsemurhan muotoja.»

»Minä taas harkintani mukaan tulin aikanaan siihen lopputulokseen, että
browninki on kuitenkin kaikkein komein ja uljain loppu. Mutta sydämeen,
ei päähän. Rintalastan lävitse, mutta piippua ei saa painaa kiinni
ihoon, sen täytyy olla parin sentin päässä siitä. Minä kokeilin peilin
edessä siihen aikaan.»

Olimme jo kaukana rannasta. Hellas kiristi vauhtia eikä näyttänyt
pienintäkään takaisinkääntymisen aikomusta. Yht'äkkiä sanoi hän
terävästi:

»Anteeksi, herra Hart, haluaisin kysyä teiltä, oletteko jo rakastunut
Caritakseen.»

Minua loukkasi hänen käskevä sävynsä. Tunsin, että hän vainusi jotakin
enempää kuin mitä sanat olivat sanoneet.

»Mutta tehän ette tunnusta rakkauden olemassaoloakaan.»

»Roskaa! — toivottavasti te ette ottanut vakavalta kannalta puheitani
sinä iltana. Maassa maan tavalla, ja ihmiset pitävät ivailusta, kunhan
se ei kohdistu heihin itseensä.»

»Caritas on kaunis nainen, harvinaisen kaunis. — Mutta voin vapauttaa
teidät siitä huolesta. En ole rakastunut häneen... vielä.»

Pistoni osui. Hellas teki äkillisen liikkeen vedessä ja hänen päänsä
painui veden alle. Kun hän nosti sen esiin purskuttaen vettä suustaan,
oli hänen sävynsä muuttunut:

»Pyydän anteeksi. En tahdo loukata teitä. Se oli minun syyni. Olin
epähieno.»

Käännyimme takaisin päin. — Rannalla leimahti pieni valopiste, joka
hävisi heti. Olimme kauempana kuin olin luullutkaan.

»Caritas alkaa hermostua», sanoi Hellas. »Pieni tyttö raukka.»

Hänen äänensä oli niin muuttunut, että minä olin vuorostani vähällä
painua veden alle. Siinä oli todellista hellyyttä, hiukan kaipausta ja
hiukan tuskaa. — Rannalla välähti valopiste.

»Hänet on luotu kärsimään maailmassa», jatkoi Hellas puoleksi
itsekseen. »Hän on pohjaltaan elävää tulta. Hän on värisevä
hermokimppu, ja mielikuvitus on hänen kohtalonsa. Ehkä hän joskus itse
kertoo teille itsestään. Suhtautukaa kriitillisesti hänen puheisiinsa,
mutta voitte kuitenkin saada jonkinlaisen käsityksen hänestä. Hän voi
joskus olla intohimoisen vilpitön. Melkein sairaalloisella tavalla.
— Ja jos joskus... te tulisitte... niin olkaa hyvä hänelle. — Minä
huomaan olevani idiootti, mutta hermostuminen ja muu. Toivottavasti
ymmärrätte. Aina ei jaksa säilyttää joustavuuttaan. Minussa on
puhumisripuli, ja kun en muuta keksi, puhun roskaa. No niin, te tulette
itse huomaamaan. Otaksun ainakin...»

Löin polveni veden alla piilevään kiveen, mutta en tuntenut kipua.
Olimme jo lähellä rantaa, ja minua alkoi väsyttää. — Caritaksen hattu
loisti valkeana pimeässä. Hän sytytti taas tulitikun ja epäselvästi
saatoin eroittaa osan hänen kasvoistaan.

Emme löytäneet kalliota, jolta olimme luisuneet veteen, ja saimme
kahlata maihin. Pohja oli liukas ja kivinen. Kompastellen ja läähättäen
pääsimme Caritaksen luo.

»Viikingit saapuvat matkaltaan viettelemästä merenneitoja. — Herra
Hellas, älkää loukatko minun ujouttani. Ellei olisi niin pimeä,
näkisitte, kuinka punastun.»

Huomasin, että polveani kiersi punainen viiru. Olin loukannut sen,
mutta pukeuduin nopeasti, jotta Hellas ei huomaisi sitä.

»Ette usko, kuinka minä pelkäsin. Te menitte liian kauaksi. Ajatelkaa
nyt, jos jotakin olisi tapahtunut. Teistä ei ole väliä, mutta minun
maineeni... Tavattiin vartioimassa kahden alastoman miehen vaatteita...
Jos olisi ollut edes yksi, mutta kaksi, se on jo liikaa.»

Caritas nauroi ja puhui hengästyneenä ja keventyneenä. Hän oli varmasti
peljännyt enemmänkin, sillä hänen kätensä vapisi, kun tartuin siihen
Hellaan sitoessa kravattiaan.

»Nyt juostiin, lapset, että tulee lämmin. Emme ole vielä liian vanhoja
siihen, vai mitä.»

Hellas lähti pikajuoksijan vauhtia kiitämään Lehtokujaa ylöspäin ja me
seurasimme hengästyneinä ja läähättäen.

Kaivohuoneen kohdalla pysähdyimme ja käännyimme hitaasti ylöspäin.
Hellas oli saavuttanut entisen äänensävynsä.

»Nyt vasta tuntee elävänsä. Kaikki pessimismi on hävinnyt. Vain
kylmä suihku, ja kapinoitsija on muuttunut yhteiskunnan kiltiksi
ja työtätekeväksi jäseneksi. Joku kristillisen ylioppilasliiton
neuvonantaja suositteli niille nuorukaisille, jotka tulivat valittamaan
maailmantuskaansa, kylmää suihkua joka ilta ennen maatamenoa. Hän oli
suorastaan inhoittavan moderni, ja kaikki maailmantuskaa sairastavat
nuorukaiset vihasivat häntä sydämensä pohjasta. Minä muitten mukana.
Huomatkaa, että minäkin olen ollut joskus sellainen, joka kysyy neuvoja
ja luulee saavansa tyydyttäviä vastauksia. Tai ehkä se oli vain
määrätynlaista kiemailua.»

»Maisteri Hellaan patentoitu vesiparannusmenetelmä. Poistaa taatusti
synkkämielisyyden ja pessimismin. Suositellaan kasvuikäisille
nuorukaisille», nauroi Caritas ilkkuvasti.

»Myös yhtähyvin neitosille», sanoi Hellas ilkeästi. »Älä ole lainkaan
olevinasi viaton. Sinä tarvitsisit sitä vielä nytkin.»

»Kuule, nyt minä loukkaannun. On sentään joitakin asioita, joista ei
lasketa leikkiä. Herra Hart, auttakaa minua.»

Caritas tuli ja painautui kiinni minuun. Minä huusin: »Maisteri Hellas,
pian, minä tarvitsen suihkun.» »Te olette molemmat ilkeitä, hävyttömiä
miehiä, joiden mielikuvitus auttamattomasti on turmeltunut. Ette ole
sen arvoisia, että minä seurustelisin kanssanne. Hyvästi.»

Caritas käänsi selkänsä meille ja oli lähtevinään pois.

Hellas kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

»Teidän psyykenne on mielenkiintoinen sekoitus tunteellisuutta ja
itsekkyyttä. Luulen, että meistä voisi tulla hyvät ystävät.»

»Ja teissä, maisteri Hellas, pyrkii iva voittamaan määrätynlaista
tragiikkaa. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos te silloin elätte, mitä
epäilen, olette koomillinen ukko, joka on sietämätön eikä edes huomaa
olevansa naurettava.»

»Älkää koskaan sanoko kenellekään, että hän on naurettava», huomautti
Caritas. »Ihminen voi ottaa sen naamion huvittaakseen toisia, mutta jos
joku todella ottaa hänet siltä kannalta, loukkaantuu hän enemmän kuin
mistään muusta.»

»Kohteliaisuus on jälleen tullut muotiin, Caritas. Emmekö hautaa
sotakirvestä? Sallitko, että herra Hart ja minä saatamme sinut autolla
kotiin. Tämä yö voi loppua tähän, sillä muuten kyllästymme liian pian
toisiimme. On annettava uutuuden viehätykselle arvonsa. Ja Cari huomaa,
että herra Hart on löytö.»

»Voi, miksi sinä sanoit sen. Nyt hän tulee itserakkaaksi ja menee ja
hakee jonkun muun naisen koetellakseen lumousvoimaansa. Ja onnistuu
varmasti, sillä kaikki tuo riippuu vain itseluottamuksesta.»

»Caritas, älä yritä kahmia itsellesi kohteliaisuuksia. Kukaan nainen ei
voi kilpailla sinun kanssasi. Sinä olet autolyhtyjen valo ja majakan
punainen silmä pimeän meren yllä. Sinä olet pikajunan kaipaus ja
hyperbeli. Sinä olet kaikki, koska et ole mitään. Sinä olet...»

»Riittää, riittää. Tunnen jo itseni.» — No, minä olen haudannut
sotakirveen. Oli hyvä, että antauduit, muuten herra Hart olisi
murhannut sinut ja tuonut sinun pääsi minulle kultaisella vadilla. Me
olimme tehneet sopimuksen. Mutta toivottavasti se ei häiritse sinun
luottamustasi minuun.»

»Oh, Caritas. Minä olen nostanut valkoisen lipun.»




III


Työpäivä oli lopussa. Hermot riekaleina jäin katselemaan pöytääni
ja sulkemaan papereita laatikkoon. Sytytin savukkeen ja huomasin
käteni hiukan vapisevan. Olin pari viikkoa ollut uudessa työssäni ja
väsymyksestä huolimatta valtasi mieleni raukea tyytyväisyyden tunne.
Kykenin täyttämään tehtäväni, kykenin täyttämään yhden paikan elämässä,
ja se oli myöskin vastuunalainen paikka.

Rotatsionikoneen tasainen jyrinä vapisutti koko rakennusta.

Juoksupoika... oikaisuvedoksia... puhelinsoittoja... Tietotoimisto...
klisheelaitos... päätoimittaja kiroilee puhelimessa... radiosanoma
Moskovasta... Mussolini pitänyt puheen... uusi rauhankonferenssi...
onko sinulla tupakkaa?... piru, minne sakset ovat hävinneet...
anteeksi, pyytäkää toimitussihteerille! sama vaihde... faktori
ilmoittaa, että koneet pyörivät tyhjää... lakko konepajoilla, se on
vale... kommunistit... anna tulta, jos sulla on...

Taivas oli pimeä ja satoi. Hienoa, ilkeää syyssadetta. Katulyhtyjen
valo ei ylettynyt viidenteen kerrokseen, mutta vastapäisen talon seinää
kiersivät valoreklaamien liekit, punaista ja vihreää, helakanpunaista
ja myrkynvihreää. — Työhuoneen valo oli valkea ja armoton. Leveä
pöytä, tuoli, kartta. Standardisoitu, persoonaton, geometrinen huone,
joka valoi omituista tyydytystä mieleeni. Se oli työ. Siinä ei ollut
mitään tarpeetonta, ei mitään sentimentaalista — se, joka ei kestä, hän
saa lähteä. Me olemme ilman hermoja, meillä ei saa olla tunteita, me
murhaamme kynällämme — puoli palstaa, ja yhden ihmisen häpeä on aamulla
sadantuhannen ihmisen tiedossa; hänet on tuomittu loppuijäkseen. —
Miehet vaihtuvat: parantola, hermosairaala, browninki, tapaturma —
mutta lehti elää. Ja joka aamu uudet sensatiot, uudet kuvat ympäri koko
maailman, uudet yllätykset.

Valoreklaamit kiersivät liekkeinä seinää. — Niiden pyörteessä oli
mukaansatempaavaa kiihkeyttä, niissä oli hermostunut rytmi ja kirkuvat
sanat. Ne huusivat sisällyksensä tuhanten silmien verkkokalvoihin,
lakkaamatta, ikuisesti.

Silmiäni poltti ja käteni vapisivat.

Minä saatoin täyttää paikkani elämässä, mutta mitä iloa siitä minulle
oli! Tyydytys suoritetusta työstä, jonka joku toinen olisi tehnyt,
ellei minua olisi ollut. — Tunto siitä, että omalla tavallaan
saattoi viikkojen ja kuukausien kuluessa syövyttää mielipiteensä
tuhansien ihmisten mieliin, saada heidät näkemään niinkuin minä näen,
arvostelemaan asioita ja tapahtumia minun kannaltani.

Ja minun kantani. — Se oli yhtä väärä kuin kaikkien muidenkin. Minulla
ei ollut totuutta tarjottavana, ja jos minulla olisi ollutkin, en olisi
sitä saanut painoon. Kaiken täytyi kulkea ensin siivilän lävitse,
muuttua standarttimuotoon, sulautua kaikkeen siihen, mikä ennen oli
sanottu, mukautua puolueen ajatustapaan ja päämääriin.

Suuri tyhjyys valtasi minut. Minä tunsin sen kaikin aistimin, kaiken
tarkoituksettomuuden, kaiken pienuuden, kaiken koomillisuuden. — Minä
elin — värisevin aivoin kerätäkseni kokemuksia, ahmiakseni aistimuksia,
yhä uusia ja uusia, sulattaakseni ne toistensa yhteyteen ja sitten
viedäkseni ne hautaan mukanani. Minkä tähden... mitä varten...?

Minä nauroin itsekseni... Nauroin tahallani ääneen kuullakseni oman
ääneni kaiun ja ihmetelläkseni, kuka minä olin. Ääni erkani minusta,
heijastui seinistä ja kantautui taas korviini. Minä tajusin sen, se
tuli ulkoapäin ja kuitenkin se oli minun oma ääneni. Se oli tekoa,
työtä, energiaa. Se oli elämää.

Minä tunsin itseni koomilliseksi. Ajatukseni kulkivat vanhoja latuja,
synnyttämättä mitään uutta. Kysymykseni olivat kaikille yhteiset. Ne
oli jo ennen ajateltu miljoonia kertoja, puhuttu, kirjoitettu... Minä
en kyennyt tuomaan mitään uutta valoa vanhoihin probleemeihin. Niiden
pohtiminen oli hedelmätöntä.

Valoreklaamit kiersivät liekkeinä seinää. Ulkona satoi. Silmiäni poltti.

Kaikki tietysti pohjaltaan perustui määrätyille hypoteeseille.
Hypoteesit olivat välttämättömiä, jotta ihminen voisi elää. Ajatteleva
ihminen nimittäin. Ihmisen erotti eläimestä vain se, että ihminen
vaati elämänsä perustaksi määrättyjä hypoteeseja. Uskonnon tehtävänä
oli valmistaa hypoteesit sopivaan ja helposti omaksuttavaan muotoon,
standardioida ne. Meidän aikamme uskonto teoreettisena — ei!
teologisena rakennelmana oli vanhentunut. Maailmansota oli sen suuri
konkurssi. Meillä ei ollut enää hypoteeseja. Teoreettisesti katsoen
emme siis voineet elää. Mutta elämä ei ollut teoriaa. Me saatoimme elää
ilman hypoteeseja, mutta meidän elämäämme ympäröi tyhjyys...

»Sisään.»

Ilmeeni oli asiallinen ja tarmokas. Sellaisen miehen ilme, jolla ei
ole aikaa tuhlattavana, joka tietää, mitä hän tekee, joka ilmaisee
ajatuksensa suppeasti, ilman turhia sanoja. — Se oli tullut kasvoilleni
automaattisesti.

Korte hiipi sisään harmaana ja teräväsilmäisenä.

»Terve. — Työ sujuu hyvin, häh. — Pistäydyin sisään katsomaan ja
onnittelemaan. Sanoivat alhaalla, että sinussa on hyvää ainesta. Mitä
tuumit hommasta? — Ajattelin, että olet väsynyt, niin että pieni
ryyppy... häh.»

Minä yritin olla reipas ja huoleton.

»Hauskaa hommaa, peijakas, mutta hermoille se käy ajan pitkään. Olin
juuri pois lähdössä. Minne mennään istumaan?»

»Vanhat paikat ovat turvallisimmat. Häviää vaihtelun kaipauskin, kun
vanhentuu ja vakiintuu.»

Vedin päällystakin ylleni ja sammutin sähkön katsottuani, että kaikki
oli järjestyksessä. Korte hieroi käsiään tyytyväisenä.

       *       *       *       *       *

Konjakkiteetä.

»Helkkarin hauska, että sain sinut käsiini. Olen yksin ja... no niin...
tämä sadekin on niin noloa. Ja yksin on ikävä ryypätä. On ihan se tunne
kuin olisi kaappijuoppo, vaikka sitä kai minä vähitellen alan ollakin.
— Sinä olet vielä nuori, ja minulle tekee hyvää katsella nuoruutta. Se
on rasittava ala muuten, sanomalehtityö, ja se vie hermot pilalle.»

Korte vaikutti hyvin inhimilliseltä. Hänessä oli jotakin avutonta
ja ikäänkuin anteeksipyytävää. — Konjakki toi hiukan punaa hänen
poskilleen ja kiiltoa silmiin. Hänen tukassaan alkoi olla jo harmaata,
vaikka hän tuskin saattoi olla kymmentä vuotta minua vanhempi. Hän
puheli välittämättä odottaa vastausta, ikäänkuin keventääkseen itseään.
Lasi tyhjeni nopeasti.

Konjakki teki suloisen lämpimän olon. Jalkani olivat märät, ja ääneni
oli mennyt hiukan painuksiin. Mutta nyt katosi väsymys ja harmaus. Olin
ollut äsken hiukan idioottimainen, pessimismihän on idioottimaisuutta
— tai mahdollisesti oli vatsani ollut epäkunnossa. Tunsin äkillistä
toimintahalua. Tilasin lisää juotavaa ja sanoin Kortteelle:

»Minä maksan. Juhlitaan hiukan uutta virkaani, kun se tuntuu kerran
hyvin menevän.»

Korte nauroi vahingoniloisesti hihittäen.

»Sinä olisit kuitenkin joutunut maksamaan. Minä mietin juuri, kenet
saisi tarjoamaan, kun olen aivan poikki. Ne kirotut vekselit tekevät
pään harmaaksi. Tiesin, että sinulla on rahaa.»

Itserakkauteni sai pienen, aivan pienen kolauksen, mutta ärsytys hävisi
kohta. Korte oli kuitenkin kunnon toveri ja hänen kanssaan oli hauska
puhua. Ja hän oli yhtä yksin kuin minäkin. Ja ulkona satoi. Ja oli
syksy.

Tarjoilijatar oli vaalea ja nuori. Vyötäisiltä kapea, sääret
hienopiirteiset. Puuteria, ja silmät. — Korte puheli hänen kanssaan,
laski leikkiä, iski silmää.

»Oletko Caritasta nähnyt... ja Hellasta. — Se poika tekee itsensä
vielä kerran kuuluisaksi. Hän on kyllin sairas ollakseen taiteilija,
mahdollisesti myös kyllin sairas ollakseen nero. Mutta sehän
ratkaistaan vasta hänen kuolemansa jälkeen. — Modernismiä, saakeli!
minä en ymmärrä runoudesta hölyn pölyä, mutta minusta on hauska nähdä,
että tulee myös jotakin uutta. Ja nykyaika on sentään toista kuin se,
kun isä lampun osti.»

Minä vihasin Hellasta. Vihasin hiljaa, tympeästi ja tarmokkaasti
välittämättä syistä. Tunsin olevani hiukan humalassa.

Korte puheli lakkaamatta, mutta en viitsinyt kuunnella. Hänhän oli
vain ennen aikojaan vanhentunut juoppo, jonka käytös oli töykeä ja
vastenmielinen... Tai ei, hänhän oli kuitenkin etevä sanomalehtimies,
jota kaikki pitivät arvossa. Ja tuo käytös oli vain naamio. Rouva
Spindel oli hysteerinen, vanha nainen ja Korte oli valvonut yön ja
hoidellut häntä, vaikka tietysti siinä saattoi olla muutakin. — Rouva
Spindelissä taas oli jotakin likaista, jotakin eläimellistä Hän oli
kylmän ja kostean kiiltävää ja kuumaa...

Ajatukset kertautuivat nopeassa tahdissa aivoissani. Se oli piiri,
josta en päässyt eteenpäin. — Caritas ja Hellas, — ainako minun piti
ajatella heitä yhdessä. Minulla ei ylipäänsä ollut mitään halua
ajatella Hellasta. Hellas oli luotaantyöntävä, vastenmielinen. Mutta
Caritas, Caritas oli suloinen tyttö, häntä olisi ihana rakastaa, — äsh,
minä olin heikko... Ja miksi miehen aina pitäisi olla niinkuin härkä.

»Korte hei, pitääkö miehen olla aina niinkuin härkä?»

»Ahah, johan sinä alat herätä. Minä luulin sinun alkavan sammua.»

»Hullu, eihän nyt parista lasista vielä mitään tunne. Nyt minä vasta
aloitan. — Neiti!»

»Hänen nimensä on Margit», sanoi Korte ja iski minulle silmää rivosti
hymyillen.

»Osh, alkoholi herättää kaikki alhaisimmat vaistot esiin. Tässä on
varmasti spriitä mukana. Maku ei ole oikein hyvä.»

Ravintola oli melkein tyhjä. — Huoneen toisella puolella istui joku
pankinjohtaja naisensa kanssa. Hänen kasvonsa punoittivat, ja kalju pää
kiilsi hikeä.

Tyttö tuli hymyillen, ja hänen silmänsä... Korte sieppasi hänet
polvelleen. Tyttö oli närkästyvinään, mutta nauroi kuitenkin.

»Eikös Margit anna vanhalle sedälle yhtä pusua... ja lisää konjakkia.»

Minä inhosin Kortetta.

»Toinen herra on niin vakava.»

»Hän on kiltti poika, Margit, ja vakava. Et saa iskeä silmää hänelle.
Hän voi tehdä valituksen kassalle.»

Tympeää, tympeää, tympeää. — — — Puotityttöjä ja sakilaisia. —
Mutta tyttö oli todellakin sievä. — Mutta ei! Seuraavana päivänä
olisi kuitenkin krapula ja lankeemuksen tunto ja ehkä tauti... kuka
tuommoisesta saattoi tietää. Ravintolassa iltakaudet humalaisia miehiä
palvelemassa.

Korte katseli minua tutkivasti. Hänen kasvonsa olivat yht'äkkiä taas
kovin väsyneet ja vanhat.

»Kuule, suo anteeksi. Toivottavasti et loukkaantunut. Katso, minä
tunnen tytön ennestään. Olin kerran elävissäkuvissa hänen kanssaan. Ei
mitään muuta. Ja hän itki siellä. Sentimentaalinen pikkutyttö, jolle
miehet ovat raakoja tultuaan humalaan.»

Korte on kuitenkin parempi kuin kukaan meistä, oli Hellas sanonut.

»Katsos, poika, minä olen nyt vain tällainen karkea, vanha juoppo,
mutta käy sääliksi. Hänen kohtalonsa on kuitenkin varma. — Niinkuin
minunkin kohtaloni. Elämä on niin pirullista, eikä jaksa aina
taistella. Parempi on juoda ja unohtaa. — Mutta sinä olet nuori ja
sinusta tulee onnellinen. Ehkä sinä löydät jotakin, jonka puolesta
kannattaa elää. Minulla ei ole kiintopistettä. Työpöydän äärestä
kapakkaan ja takaisin. Kuta pikemmin pääsen loppuun, sen parempi.
— Suo anteeksi, että puhelen tällaisia, mutta syksyllä tulee aina
sentimentaaliseksi, — märät lehdet liimautuvat kadun pintaan, niinkuin
ihmiset takertuvat kiinni elämään.»

Minun teki mieleni itkeä. Olin tietysti humalassa niinkuin Kortekin.
Vesisilmäinen juoppo, joka yritti kerjätä sääliä itselleen. Särkynyt
elämä, mutta se oli hänen oma syynsä. Minua puistatti ajatellessani,
kuinka lähellä olin jo itse samanlaista kohtaloa.

Ei, jos kerran pitää itkeä, niin voi itkeä vuoteessaan ja tukkia
kasvonsa tyynyyn. Nauraa ja olla ivallinen ihmisten seurassa — näytellä
hyvin osansa, niin että voi olla tyytyväinen, kun esirippu laskee. —
Väkevät sydämet — eivät kerjää sääliä — väkevät sydämet — murtuvat
yksin. Jokin rytmi alkoi soida sielussani niinkuin teräsvasarain kalke.
— Nyt saatoin kysyä sitä, mitä en ollut tahtonut ajatella — sitä, joka
oli painanut alitajuntaani monta viikkoa:

»Kuule Korte... Tiedätkö, onko Hellaan ja Caritaksen välillä suhde?»

Korte säpsähti ja katsoi minuun aivan kuin olisi tahtonut lyödä,
naurahti pakotetusti ja sanoi venytellen ikäänkuin tarkoin punniten
jokaista sanaa:

»Suhde... hm... sillä sanalla on niin monta merkitystä. Tai, miksi
yrittäisin kieroilla. Sinä tiedät kuitenkin, että minä ymmärrän, mitä
tarkoitat. Mutta miten sinä sitä olet tullut ajatelleeksi?»

»Oh, en tiedä. Juolahti mieleeni tässä, ja minusta vain tuntuu siltä
kuin siinä olisi jotakin.»

»Niin, miksi minä en oikeastaan voisi sanoa sinulle sitä. Hehän
olivat joku aika sitten hyvin paljon yhdessä. Heidän piti kai mennä
naimisiinkin, mutta siihen tuli jotakin väliin... Caritashan on hyvin
rikas... tiedätkö sitä?... ja Hellas taas verrattain köyhä. Luulen,
että hän elää nykyjään vain kirjoitteluillaan, ja se on tietysti
verrattain kurjaa. — Ei silti, se seikka ei tietystikään voi vaikuttaa
enää nykyaikana eikä Hellas ole sen luonteinen. Mutta jotakin siinä
piilee. — Nythän he seurassa ovat kuin kaksi tiikeriä samassa häkissä,
ivaillevat toisiaan ja muuten... Mahdollisesti Caritas ei lopulta
huolinut hänestä... Poika, oletko rakastunut?»

»Älä nyt hulluja... Muuten vain tulin ajatelleeksi.»

Tietysti minä rakastin — rakastin hullusti, järjettömästi,
erittelemättä. Kaipasin hänen läheisyyttään, hänen äänensä sointua,
hänen kevyttä, ivailevaa puhettaan. — Hänen hiuksensa olivat hiukan
karheat poskea vasten. Hänen silmissään saattoi piillä tuhat eri
vivahdusta.

Minä tahdon Pekingin keisarin pään. Me olimme leikkineet. — Oh,
Caritas, minä olen nostanut valkean lipun.

Mutta me olimme saattaneet Caritaksen hänen kotiovelleen ja eronneet
nauraen ja leikkiä laskien. Hellas oli saattanut minut vielä ovelleni
ja palannut samalla autolla Kaivopuistoon. — Hellas oli siis köyhä.
— Minä olisin tietysti voinut maksaa auton silloin — tai luultavasti
hän olisi loukkaantunut siitä. Ei, nykyaikana ihmiset voivat suhtautua
vapaasti toisiinsa myös tuontapaisissa asioissa. Hellas olisi varmasti
epäröimättä mennyt naimisiin Caritaksen kanssa tämän rahoista
huolimatta, ellei... Ehkä Caritas ei rakastanut häntä... Ehkä Hellas ei
halunnut sitoa itseään.

Sitoa itseään... Minä olin joskus epämääräisesti ajatellut naimisiin
menoa. Tietysti tulisin joskus tekemään sen, mutta se tuntui vielä niin
kaukaiselta. Kun olin joskus väsynyt — ikävöin toveria, joka voisi
ymmärtää... jonka olkapäähän voisi painaa päänsä, jonka kanssa voisi
yhdessä katsella tyhjyyttä kasvoihin, turvallisempaa kahden kuin yksin.
— Valita vapauden, itsekkyyden... niin, mitä oli vapaus oikeastaan
muuta kuin itsekkyyttä... ja elämän onnen välillä. Mutta siihen
tarvittiin kaksi. Ja vuosi vuodelta olin oppinut ymmärtämään, mitä on
yksinäisyys, haava, katkeruus, johon ei ole parannuslääkettä...

Oh, Caritas, minä olen nostanut valkean lipun.

Hätkähdin Kortteen katseeseen. — Se oli niin väsynyt, niin sanomattoman
katkera. — Ja ulkona satoi. Asfalttikäytäviin oli liimautunut tuulen
ajamia lehtiä.

»Caritas. — Jospa minä olisin nuori, niinkuin sinä, jospa minulla olisi
terve iho ja kirkkaat silmät vielä, jospa voisin rakastaa, niinkuin
nuoret rakastavat...»

Korte oli sivuuttanut rajan ja oli auttamattoman hellämielinen.
Ihmettelin alkaisiko hän myös itkeä.

»Neiti, kaksi lisää.»

Mitä muuta oikeastaan toimitti tehdä. — Juoda ja unohtaa. Minulla oli
työni päivisin, ja — ulkona satoi.

Pikkuveli.

Huoneen toinen pää oli tullut pimeäksi. Alkoivat sammuttaa valoja.

»Haaska.»

Punanaamainen pankinjohtaja toisella puolella huonetta oli noussut
puoleksi pystyyn. Lasi putosi pöydältä ja kiersi kilisten lattiaa.
Kuului läimäys, nainen oli kyyristynyt sohvannurkkaan ja huusi
kimeällä äänellä suojellen päätään käsillään. Portieri kiirehti apuun.
Hän horjui, humalassa. Hänen kasvonsa olivat kuin harmaata, tahmean
rasvaista, veden liottamaa imupaperia.

»Haaska... haaska... haaska... haaska...»

Pankinjohtaja kiljui käheällä äänellä, joka katkeili kohotessaan
kimeäksi. Hän piipitti koomillisesti. Kaljussa kiilsi hikeä.

Nainen oli äärimmilleen säikähtynyt, vapisi ja nyyhkytti hiukan
hysteerisesti ja vastenmielisesti. — Hänen pukunsa oli yksinkertainen
ja kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut.

Minä yritin nousta, mutta Korte painoi minut takaisin tuolilleni:

»Hiljaa, hiljaa, se on suljettu seura. Pientä, intiimiä huvittelua.
Kyllä hän tasaantuu. Sinä vain pahentaisit asiaa.»

Hän oli oikeassa. Pankinjohtaja heilahti toiseen äärimmäisyyteen.
Nojasi pöytää vasten rypistäen pöytäliinan ja kaataen lasit itki
nyyhkyttäen ja tutisi koko ruumiiltaan. Portieri veti häntä
kyynäspäästä ja johti hänet eteiseen. Kyynelet vierivät pitkin hänen
kasvojaan. Hän oli säälittävä ja muuttunut, mutta kun tarjoilijatar
antoi hänelle laskun, alkoi hän uudestaan kiroilla ja rähistä.
Eteisestä kuului hänen äänensä käheänä ja siihen sekaantui portierin
rauhoittava ääni.

»Eikös painuta nukkumaan. On kai jo saatu kylliksi.»

Korte horjui hiukan. — Minä olin selvinnyt pienestä alkuhumahduksesta.
Katulyhtyjen valo heijastui valkeina läikkinä märästä asfaltista. Ilma
oli kuin sekoitus raakaa spriitä ja sitruunasoodaa.

Kotona oli pimeää, mutta sain sen vaikutuksen kuin Pikkuveli olisi
painunut vuoteeseensa vasta kuultuaan minun askeleeni rapussa. Hänen
suuri radiokoneensa, jonka kanssa hän puuhaili illat, oli aivan kuin
sitä äsken olisi kosketeltu. Ja huoneessa viipyivät vielä kaukaisten
kaupunkien äänet.

Minä olin antanut Pikkuveljelle ankaran ultimaatumin olla viimeistään
kello yksitoista vuoteessa, sillä hänen kouluunmenonsa aamuisin
oli verrattain raskasta, enkä minä halunnut antaa liian paljon
poissaolotodistuksia parin tunnin päänsäryn tähden. Nyt hän oli
tietysti puuhaillut koko illan. — Katselin muistiinpanovihkoa. Siihen
oli merkitty kolme uutta kaupunkia ja niiden aaltopituudet.

Koko minun puolihumalainen pessimismini oli poissa. Kuulin, kuinka
Pikkuveli seinän takana liikahteli vuoteessaan. Ja taas minä uskoin,
uskoin aivan vaistomaisesti ja järjettömästi, että minun elämässäni oli
joitakin arvoja — mitä ja minkälaisia, sitä en kyennyt selvittämään. Ja
se oli tarpeetonta.

Kun olin sammuttanut valon ja sulkenut silmäni vuoteessa, näin selvänä
Kortteen kasvot, surullisen väsyneet ja yksinäiset. Ja korvissani soi
Caritaksen ääni...




IV


»Toimittaja Hart?»

»Puhelimessa.»

»Täällä Hellas, iltaa.»

Minä olin hämmästynyt. — Hellaan oli pari kertaa nähnyt jossakin
kadulla. Helsinkihän on niin pieni, mutta hänellä oli aina ollut kiire
ja me olimme tervehtineet niinkuin tavallisesti hyvänpäivän tuttavat.
Työni toimituksessa oli vaatinut myös niin paljon omaa aikaani, että
en ollut paljoakaan ehtinyt ajattelemaan häntä enkä Caritastakaan. —
En jaksanut käsittää, mitä syytä Hellaalla saattoi olla soittaa juuri
minulle. Minä olin suhtautunut häneen tavallaan vihamielisesti siitä
asti, kun olin kuullut, että Caritaksen ja hänen välillään oli ollut
jotakin.

»Soitin vain kysyäkseni, mitä hommailette tänä iltana. Olen tehnyt
työtä viime aikoina ja olisi hauska viettää yksi ilta hiukan kevyemmin.
Onko teillä mitään sitä vastaan?»

Asia oli käsittämätön. Mitä yhteisiä intressejä Hellaalla ja minulla
saattoi olla, niin että hän kutsui minua mieluummin kuin ketä muuta
tahansa. Mehän elimme oikeastaan äärimmäisen erilaisissa henkisissä
ilmapiireissä, emmekä vielä ainakaan olleet löytäneet mitään yhdistävää
sidettä. En halunnut kieltäytyä, mutta toiselta puolen taas otin
kutsun vastaan hiukan peljäten. Hänellä oli kuitenkin henkinen yliote
minuun nähden, vaikka hänen ajatustapaansa saattoikin nimittää vain
paradokseilla leikkimiseksi.

»Tapaamme siis Gambrinissa.»

Hellas oli jollakin tapaa muuttunut. Hänen silmiensä pistävä ja
ivallinen ilme oli kadonnut, niissä oli jotakin apua etsivää ja, jos
mahdollista hänestä niin sanoa, rukoilevaa. — Huomasin ensimmäisen
kerran, että hänen takkinsa oli kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut.

»Terve. Olipa oikein hauska tavata. Olin kovin yksin tänä iltana, ja
sanotaanhan, että ihminen on seuraa rakastava eläin. Niin iankaikkisen
kulunut kuin se fraasi onkin. Luultavasti jo Kain keksi sen aikanaan
lähtiessään muita ihmisiä etsimään. — Ja apropos, tänä iltanahan
meillä on tilaisuus noin vain pintapuolisesti tutustua toisiimme,
sillä mehän emme vielä koskaan ole varsinaisesti tavanneet toisiamme.
Voimme sanattomalla yhteissopimuksella vahvistaa sen määrätyn asenteen,
jonka me kumpikin tulemme ottamaan toisiimme nähden luodaksemme
mahdollisimman edullisen mielikuvan toisistamme. — Suuressa seurassa
emme sitten enää tunne toisiamme, sillä asenteethan muuttuvat ja niiden
täytyy muuttua aina seuran mukaan.»

»Pieni näyttämöseurue ilman dekoratsioneja. Kaksi henkilöä etsii
tekijää», ehdotin minä.

»Ei, ei metafysiikkaa. Minä olen jo liian väsynyt siihen. Ja minulla on
kylliksi järkeä tai liian vähän järkeä, kuinka vain haluatte, niin että
tyydyn vain tahalliseen relativiteettiteoriaan.»

Hellaan käytöksessä oli jotakin pingoitetun iloittelevaa. Hän
ponnistautui hymyilemään, mutta hänen suupieliinsä oli syöpynyt
katkeruutta ja ehkä tuskaakin. — Ja minkätähden hän oli kutsunut juuri
minut?

Ravintolan ilmapiiri kiusasi minua. Samat vanhat, liian tutut kasvot,
jotka vuosi vuodelta kerääntyivät samojen pöytien ympärille kertomaan
samoja vanhoja ruokottomuuksia, joihin ei enää edes jaksanut tulla
uusia vivahduksia. Elämä! elämä! — Ja minua puristi ja tukehdutti aivan
fyysillisesti sama vanha, äärettömän autio pessimismi, joka uinui
kaiken työn ja kaikkien ajatusten takana.

Hellas oli seurannut ilmeistä ajatuksenjuoksuani. Hänen silmänsä oli
peloittavan tarkka.

»Kaikki ajatukset on ennen ajateltu eikä ole mitään uutta auringon
alla. — Minä ylistin onnelliseksi niitä, jotka jo ovat kuolleet ja
vielä enemmän niitä, jotka eivät ole koskaan syntyneet näkemään
kaikkea sitä pahaa, mitä tehdään auringon alla. — Oletteko koskaan
tulleet ajatelleeksi, että raamatusta voimme löytää maailman suurimman
pessimistin. Kuningas Salomo, siinä on suuri juutalainen mysteerio.
Itämaitten veri ja itämaitten ajatukset syövytettyinä länsimaiseen
uskontoon. Tämä on idioottimainen synteesi. Eikö totta.»

»Emmekö lähde jonnekin muualle. Me tarvitsemme raffineeratumpaa
hermojenkiihoitusta kuin ijankaikkista kertomusta Maijasta ja Matin
paidasta.»

»Totta puhuen, minulla olikin eräs suunnitelma. — Oletteko koskaan
ottanut kokaiinia? — Ette. — Silloin teiltä on jäänyt ensiluokkainen
vaikutelma saamatta. — Tahdotteko tuntea olevanne älykäs, voimakas,
nuori, väsymätön, puhdas ja viaton? Tahdotteko nähdä katulyhtyjen
valon paratiisin säkenöivänä porttina? — Minä olen joskus koettanut,
vaikutelman vuoksi, ja kun olen ollut väsynyt. Tietysti se on
vaarallista, ainahan voi olla se mahdollisuus, että alkaa liiaksi
kaivata sitä. Ja seuraava päivä on helvetti. Unta on myöskin mahdoton
silloin saada. Mutta kokaiini on puhtaasti länsimainen myrkky —
siinä ei ole oopiumin tympeää aistillisuutta, se on kirkasta järkeä,
konsentroitua auringonpaistetta ja teräksenkimallusta.

»Lähdemmekö pienelle kävelylle alas satamaan. Siellä on toisinaan
saksalaisia laivoja, joista voi saada. Kalliiksi se tietysti tulee,
mutta minulla ei ole tällä hetkellä ketään sopivaa apteekkituttavaa. —
Ja laiva on myöskin vaikutelma itsessään.»

Esplanaadilla kohosivat mustina lehdettömät puut, takanamme loistivat
Kämpin valot ja Oopperakellarin keltaiset ikkunaverhot. — Ihmiset
kävelivät ryhmissä, silmissä kiiltoa, mutta ilta oli pimeä ja kylmä.
— Meressä vilkkui valoja, Kauppatori oli autio, vain makkarakioskin
viereen oli keräytynyt pieni ihmisryhmä, humalaisia ja epämiellyttävän
kimakasti nauravia naisia.

Me kuljimme Katajanokan puolelle kompastellen rautatiekiskoihin.
Kolkot, autiot varastosuojat himmeine lamppuineen kohosivat edessämme,
ja yllämme paistoi semafoorin punainen silmä. Me astuimme laiturille,
jonka vieressä pitkänä rivinä lepäsivät lastiaan purkavat laivat, ja
lähdimme kulkemaan sitä pitkin katsellen sopivaa.

Erään pienemmän laivan kaiteeseen nojasi kansivahti piippuaan
poltellen. Keulapuolella aukaisi joku oven, näimme valoa ja kuulimme
äänekkään naurunpurskahduksen. Ovi sulkeutui paukahtaen kummallisesti
hiljaisuudessa.

»Sie sprechen deutsch?» — Hellas toimi puheenjohtajana. »Onko teillä
mukana 'pientä valkoista'?»

»Nein, nein, aber Sprit.»

»Joko sillä ei ole, taikka se ei tahdo antaa tuntemattomille», kuiskasi
Hellas. »Mennäänkö katsomaan?»

Kansivahti varoitteli meitä kulkemaan hiljaa, ettei perämies heräisi,
ja me kuljimme keulaan hänen jäljessään, yli köysikasojen ja
pakkilaatikoitten.

Skanssi oli pieni ja ahdas, makuulaatikot kahdessa kerroksessa
päällekkäin. Kirkas öljylamppu valaisi kolmea miestä, jotka istuivat
syömässä paitahihasillaan käsivarret paljaina ja likaisina. He olivat
hiukan humalassa ja ottivat meidät vastaan meluten ja nauraen ja
huutaen rivouksia.

Ihmettelin Hellaan sopeutumiskykyä, sillä hän oli kohta aivankuin
oikeassa ja varsinaisessa ilmapiirissään. Hän vastasi rivouksiin
rivouksilla, ja minä totesin sen vanhan tosiasian, että siinä suhteessa
samoinkuin muussakin sivistynyt mies vetää voiton sivistymättömästä.

He joivat spriitä — kuumaa vettä, karkeata, keltaista sokeria ja raakaa
saksalaista spriitä. Yksi ainoa suuri metallikuppi kiersi ympäri.

Lautaseinällä ryömi muutamia torakoita, joiden tuntosarvet kuvastuivat
varjoina seinää vasten öljylampun valossa. — Aivan lampun alla
istui laivapoika lukien jotakin resuista ja likaista saksalaista
salapoliisiromaania — hän ei välittänyt meistä, antoi vain
vastenmielisesti minun vilkaista kirjaansa. — Eräässä makuulaatikoista
makasi jo vanhempi mies, joka tuijotti lamppuun omituisen harmain
ja kiillottomin silmin. Hänen paksuissa, suurissa käsissään oli
sierettyneitä haavoja.

»Tuo on purjehtinut kaksi kertaa maailman ympäri», sanoi kansivahti,
työntäen peukalollaan sinne päin.

»Mistä paikasta te eniten pidätte?» yritin minä alkaa keskustelua
tuntien oman kömpelyyteni ja avuttomuuteni siinä seurassa.

Miehen kasvojen ilme ei muuttunut. Hän tuijotti yhä lamppuun harmain,
värähtämättömin silmin.

»Punainen meri on kuuma kuin helvetti, ja Intia... ruskeita naisia...
mutta kun ehditään Malakkaan ja Singaporeen...» — Hän haukotteli ja
käänsi kylkeään unohtaen alkamansa lauseen. Ja silmät tuijottivat
lamppuun kammottavan värähtämättöminä.

»Ajatelkaa, mikä ääretön kuvien ja muistojen paljous sisältyy hänen
aivoihinsa. Hänen koko elämänsä on täynnä eksotiikkaa, ja hän on vain
vanha, tylsistynyt ukko.»

Meille piti varsinaisesti seuraa kansivahti, joka oli myös riisuutunut
paitahihasilleen. Hän oli nuori mies, ehkä hiukan yli kahdenkymmenen.
Hänen kasvonsa olivat karkean, rahvasmaisen kauniit, ja lihakset
paisuivat voimakkaina käsivarsissa. Jutellen ja puhuen paljon yritti
hän tekeytyä sivistyneen kohteliaaksi, ja tuntui muuten olevan hyvin
varma itsestään ja voimistaan.

»Katsokaa, mikä selvä Jack London-tyyppi. Kasvoissa jotakin
anglosaksilaista. Juuri sitä lajia, joka raivaa teitä erämaihin ja
särkee kapakoissa tuolit ja ikkunat.»

Hän puheli pitkälti Hampurin Sant Paulista, sen baareista ja
Pederstrassen bordelleista. — Skanssiin tuli vielä joku lämmittäjä,
suuri, väkevä mies, jolla oli matala otsa ja rasvaiset kasvot.
Hän pyyhki lakkaamatta käsiään trasselitukkoon ja hänen silmänsä
olivat hyvin auki, niin että valkuaiset näkyivät silmäterän ylä- ja
alapuolella. — Kansivahti tervehti häntä hävyttömyydellä, jota on
mahdoton suomentaa. Lämmittäjä nauroi, eikä hänen naurussaan ollut
mitään inhimillistä. Se oli pitkä, hohottava purskahdus, joka tuli
jostakin kaukaa tunteettomana ja kylmänä.

»Sehän on hullu mies. Katsokaa hänen silmiään! — Tuo mies voisi tappaa
ajattelematta mitään. Lyödä noin vain aivan sivumennen rautatangolla
tai nuijalla, katsella hetkisen, ehkä vielä jollakin tapaa huvitettuna
ruumiin nytkähtelyjä ja mennä pois unohtaen minuutin kuluttua koko
jutun.»

Lämmittäjä ja kansivahti kumartuivat kuiskailemaan keskenään, ja heidän
raa'at naurunräjähdyksensä saivat myöskin ukon heräämään tuijottavasta
horroksestaan. — Hän kääntyi istumaan makuulavallaan ja ojentautui
kuuntelemaan. Minä en saanut oikein selvää keskustelusta ja käännyin
kysymään Hellaalta.

»Niillä tuntuu olevan nainen täällä. Hän oli ensin perämiehellä ja
sitten parilla lämmittäjällä ja kansivahti tuntuu olleen myöskin hänen
kanssaan. Ja nyt ne aikovat pian heittää hänet pois täältä maksamatta
mitään. Sille he nauravat. Se on heistä niin äärettömän koomillista. —
Inhoittavaa, eikö totta?»

Ulos vievästä käytävästä johti pieni ovi muista eristettyyn hyttiin.
Minä kuulin naisen huutavan pimeässä kimeällä ja käheällä äänellä.

»Tämä on elämää», sanoi Hellas. »Elämää! tavallista arkipäiväistä
elämää. Ja kun joutuu elämään tässä mukana ja näkemään tätä, ettekö
usko, että ihminen vähitellen muuttuu hiukan epäileväksi ja niinkuin
sanotaan kyynilliseksi. — Tämä on lihaa, ja vaikka kuinka tarkkaan
hakisitte, niin ette ainakaan tällä hetkellä löytäisi täältä muuta
kuin lihaa. Väitetään kuitenkin, että kaikilla ihmisillä on kuolematon
sielu!»

Torakat ryömivät seinällä ja öljylampun valo lankesi rivojen
postikorttien kiiltävälle pinnalle. Laivapojan kasvot olivat harmaat ja
juovaiset.

»Ja tämä on kaikki se, mitä he kaipaavat. Merellä on heillä ainoastaan
työ ja hanurinsoitto lomahetkinä. Kokin hernesoppa päivälliseksi ja
pornograafinen postikortti yöksi. — He näkevät meren aina samanlaisena,
yksitoikkoisena, kuolettavan yksinäisenä — kyllästyvät toistensa
kasvoihin, pelaavat ja tappelevat joskus. Ja heidän kaipauksensa on
kaupunki — kapakka, baari ja maalatut naiset punaisten lyhtyjen alla.
He juovat itsensä tajuttomiksi ja hankkivat ruumiiseensa tauteja. Se
on heille korkein nautinto, — se on elämän hurma. Ja he pelkäävät
merta ja vihaavat merta ja palaavat merelle takaisin — yksinäiselle,
vihreänharmaalle merelle — ikävöivät taas maihin. Satamasta satamaan...
iankaikkisesti. Eikä heillä ole mitään muuta.»

Me olimme hetken hiljaa. Lämmittäjä hieroi yhä käsiään trasselitukkoon.

»Se on vihaa, joka on kaiken pohjalla», jatkoi Hellas. »Koettakaa
kuvitella, kuinka sanomattomasti nuo miehet voivatkaan vihata. Näitä
naisia, jotka pettävät heitä, vievät heidän rahansa, kun he ovat
humalassa, istuttavat heihin parantumattomia tauteja. — Ja he ovat
kuitenkin näille illusioni haaveilevasta ja arasta rakkaudesta —
kaikesta kauneimmasta, mitä he osaavat ajatella. — Se on leppymätöntä
ja armotonta taistelua. He kostavat, milloin voivat ja nauttivat
kostostaan. — Se on sukupuolten välinen sota — pohjaltaan ikuinen
taistelu miehen ja naisen välillä. He vihaavat omaa itseään noissa
naisissa.»

»Sukuvietti!»

»Kaikkein kirotuinta, mitä Luonto on koskaan tehnyt, on ihmisen
sukuvietti. Rakas äiti Luontohan on niin äärettömän tuhlaileva toisissa
antimissaan, ja niin äärettömän pelokas. Missään tapauksessa ei elämä
saa hävitä, se on säilytettävä millä hinnalla tahansa, ja jumal'auta
sitä hintaa, minkä me jokainen olemme siitä maksaneet! — Joka ainoa
hetki uinuu se alitajunnassamme pulpahtaakseen esiin jostakin
mitättömästä mielleyhtymästä, tehdäkseen meidät eläimiksi. — Ja miten
me voimmekaan vihata omaa itseämme sen tähden.

Se kutsuu meitä nautintoon, joka on sanomaton ja iankaikkinen,
nautintoon, jonka puolesta voi kuollakin — ja pettää meidät siinäkin,
valehtelee, kirottu! Sillä pohjaltaanhan se ei ole mitään. Jäljelle jää
ainoastaan pettymys, väsymys ja raukea inho.»

Hellaan kädet vapisivat. Hän puhui kiihkeästi kuin hullu.

Miehet olivat melkein unohtaneet meidät. He puhelivat yhdessä ryhmässä,
öljylampun valon langetessa himmeänä heidän kasvoilleen. Tuntuivat
riitelevän siitä, kuka menisi ajamaan naisen ulos laivasta, ennen kuin
perämies heräisi.

Tunsin itseni niin väsyneeksi — niin sanomattoman katkeraksi. Hellas
oli oikeassa. Tunsinhan minäkin tuon kaiken, mistä hän oli puhunut.
Olinhan minäkin vihannut itseäni, kironnut oman syntymäpäiväni,
kiemurrellut itseinhosta. Minua puistatti, ja kylmänväristys kulki
lävitseni.

Tuo kaikki oli sotaa — leppymätöntä, armotonta sotaa, jossa ei ole
sovitusta eikä anteeksiantoa. Elämää, todellista, arkipäiväistä elämää
— — se tuntui minusta äärimmäisen uskomattomalta. Ikään kuin olisin
nukkuessani joutunut painajaisunien vainottavaksi.

»Eikö lähdetä jo kotiin nukkumaan — tuntuvat täälläkin jo väsyvän.»

Vanha mies makasi laatikossaan, mutta hänen silmänsä tuijottivat
yhä edelleen lamppuun harmaina ja rävähtämättöminä. Laivapoika
oikoi käsivarsiaan ja haukotteli. Lämmittäjä pyyhki yhä käsiään
trasselitukkoon.

Ulkona alkoi taivas vaaleta ja talojen ääriviivat piirtyivät sitä
vasten. Venäläisen kirkon suuri kupooli kohosi edessämme mustana
silhuettina. Kaupunki oli aivan hiljainen ja pimeä, lukuunottamatta
katulyhtyjen himmeitä rivejä ja kauppatorilla pirssissä torkkuvia
autoja.

Me kävelimme yhdessä Länsirantaan päin.

»Tuo kirottu seksuaalielämä», sanoi Hellas. »Me olemme
turmeltuneempia ja sairaalloisempia sielultamme kuin kukaan
saattaisi todella kuvitella. Jokainen meistä on epänormaali. Ja
jos joku uskaltaisi ruveta puhumaan siitä, leimattaisiin hänet
siveettömäksi kiihkoilijaksi. Ja juuri parhaimmat yksilöt, ne joissa
on mielikuvitusta ja herkkyyttä, ne ovat jo edeltäpäin määrätyt
tuhoutumaan. — Tämä suurkaupunki kätkee kiviseiniensä taakse äärettömän
paljon saastaa. Jo lapsesta asti... mehän olemme hermosairas ja
häviöön tuomittu sukukunta maan päällä... jo lapsesta asti — kaikki
kiihoittava ja pistävä ympärillämme herättää meidät liian aikaisin.
Meillä ei enää ole mitään niin sanottua nuoruutta siinä merkityksessä,
mitä nuoruudella ennen tarkoitettiin. — Herra jumala, miksi häpeillä
sanoja ja olla olevinaan viaton. — Kiihoittavat kuvat ja turmeltunut
mielikuvitus, pakkomielteet määrätyllä alalla — se kaikki on meille
jokaiselle liiankin tuttua. Mutta mitä se tekee — siitähän ei puhuta
— eikä saadakaan puhua. Miksi me nyt juuri näyttelisimme toisillemme.
Tehän tunnette kaiken tuon yhtä hyvin kuin minä itsekin.»

Hellas oli kiihoittunut ja tarttui käsivarteeni pudistaen minua. Hänen
kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmät luonnottoman auki. — Minä
huomasin, että hänen kravattineulassaan oli pieni, musta kivi, joka
kimalsi lyhtyjen valossa. Tuo aistimus on jäänyt selvimmin mieleeni
koko siitä yöstä.

»Meidän elämämme on hermosairasta — meidän maailmamme on kirottu
helvetti. Emmekä me edes tahdo päästä pois siitä, sillä ei kukaan,
kukaan tee mitään. — Me jatkamme olemassaoloamme juoden ja tanssien ja
kertoen ruokottomia juttuja toisillemme. Ja jos joku kärsii kaikesta
tuosta, nauretaan hänelle, jos hän uskaltaa sen tunnustaa. — Niin, ehkä
on parasta, että me nauramme yhdessä, nauramme oikein kovaa, niin että
katu kajahtelee. Toivottavasti täällä ei ole poliisia lähettyvillä. —
No, jumalan nimessä, naurakaa, mies!»

Ja me nauroimme kulkiessamme Länsirantaa Tähtitorninmäen alapuolella —
nauroimme räikeästi ja äänekkäästi niin, että kallio vastasi kaikuen.
Koko juttu oli jotakin järjetöntä ja koomillista pohjallaan koko
ihmiskunnan tragiikka.

Sitten me kävelimme hiljaa katolisen kirkon luo. Taivas oli jo vaalea,
ja minä muistin Caritaksen, kuinka olin kerran, kauan sitten —
äärettömän kauan sitten, tavannut hänet juuri tuossa samassa kulmassa.
Ja hänellä oli ollut valkea hattu ja hänen kasvonsa olivat olleet
valkeat yössä.

»Apropos, oletteko nähnyt Caritasta viime aikoina. Tahtoisin hyvin
mielelläni tavata hänet joskus.»

Hellas aivan hytkähti hämmästyksestä. —

»Ettekö te todellakaan ole tavannut Caritasta. Ettekä tiedä... Hänhän
on jo pari viikkoa sitten lähtenyt ulkomaille. Hänhän on ikuinen
muuttolintu, ja jos hän jaksaa viipyä samassa paikassa kolme kuukautta
kauemmin, on se ihme. Hänellä on veressään meidän aikamme levottomuus.
— Mutta ettekö todellakaan tiedä mitään hänen lähdöstään. Minä
luulin... Taikka oikeastaan, Caritashan on puhunut teistä niin paljon.
Hän sanoi muistaakseni rakastuneensakin teihin. Ja te ette ole edes
tavannut häntä. Se kuulostaa merkilliseltä! — Ja itse teossa minä
melkein luulin teidän... Tai miksi puhua siitä!»

Hellas oli aivan muuttunut taas. Hän oli ikään kuin jostakin
syystä hämillään, ja puhui kiireisesti ja huolimattomasti yrittäen
teeskennellä välinpitämätöntä. — Yhdessä silmänräpäyksessä minä
käsitin kirkkaana välähdyksenä, miksi Hellas oli soittanut minulle,
miksi hän etsi juuri minun seuraani. — Ja koko kulunut yö oli ollut
täynnä lausumattomia kysymyksiä, hermostunutta pelkoa, ikävää ja
jotakin sanoin selittämätöntä. Minä olin tuntenut sen vaistomaisesti,
mutta en ollut ymmärtänyt sitä. Minä olin myöskin hermostuneena
odottanut hetkien kulumista, jotta pääsisin jonkinlaiseen ratkaisuun.
— Kaikki se, mikä oli tapahtunut — mitä olimme nähneet — Gambrinin
pöydät, laiva, torakat, harmaat kasvot, tuijottavat silmät, kirkon
silhuettileikkaus vaalenevaa taivasta vasten — kaikki tuo oli ollut
ainoastaan jotakin ihan epäoleellista. Me emme olleet eläneet siinä
mukana. Kuvat olivat piirtyneet silmiimme jälkeä jättämättä — me emme
olleet reageeranneet niihin.

Koko meidän elämämme, kaikki tapaukset ja muistot, kaikki olivat
supistuneet yhteen ainoaan sanaan, Caritas! — Eikä se ollut enää
ainoastaan sanat — se oli suuri symbooli, suuri vertauskuva kaikesta
siitä, mihin elämä pyrkii — sokeana, kuumana, järjettömänä. Se oli
jumala, se oli iankaikkisuus, se oli ensimmäinen hienosti punertava
pilvi ylhäällä taivaanrannassa. Ja kaikki tuo oli järjetöntä.

Tuo hetki syksyaamuna, jolloin kävelimme alas lehtokujaa! — Se oli
niitä harvinaisia hetkiä, jolloin voi katsoa suoraan toisen ihmisen
sieluun ja nähdä hänen salaisimmat ajatuksensa — tuntea ne omassa
itsessään — ominaan. — Hetki, jolloin kaikki sanat ovat kuolleet,
jolloin ei tarvita mitään selityksiä — toisen silmät, kasvot, käden
värähdykset, koko olemus puhuvat. — Ja ne hetket ovat liian paljon
ihmiselle — me emme uskalla tehdä sitä — me emme uskalla tuntea toista
ihmistä sellaisena kuin hän on, se on meille liian kammottavaa.

Sanotaan, että ihmisen, joka on nähnyt Jumalan kasvot, täytyy
kuolla. — Ja me kaikki pelkäämme kuolemaa, takertuen kiinni elämään
järjettömästi, eläimellisesti. — Sen tähden minä en katsonut Hellaan
sieluun — minä pelkäsin!

Kaikki tuollainen erittely on yhtä järjetöntä kuin sellaiset hetketkin.
— Teoreettisesti katsoen ei sellaisia hetkiä voi olla olemassa. Yhtä
hyvin voisi rakentaa ikiliikkujan tai todistaa paralelliaksiooman.

Caritas! — Caritas! — Caritas!

Hellas ja minä, me molemmat, olimme aivan hiljaa. Mutta kuitenkin tuo
nimi kaikui ympärillämme, koko ilma värisi sitä, niin että korvakalvoni
olivat haljeta ja päässäni humisi. — Sen hetken kaipaus oli suuri kuin
maailmankaikkeus.

Silloin minä jo tiesin ja ymmärsin, että jonkun täytyi tuhoutua ja
hävitä. Meidän rakkautemme oli jotakin epäinhimillistä, jotakin
mahdotonta. — Me suggeroimme toisemme samaan tunteeseen. — Se, mikä
minussa oli ollut vain hiukan uteliasta ikävää, muuttui tulipaloksi
hänestä. Minun elämälläni ei ollut enää muuta päämäärää kuin Caritas.

Silloin minä tunsin elämän todellisen tuskan. — Sillä mitä minä
kaipasin? — Hänen läheisyyttään, hänen hiustensa kosketusta poskellani,
hänen kätensä hyväilyä, hänen silmiensä kummallista väriä, — nautintoa
hänen kanssaan, — ja kaikki tuo! mitä se saattoi tyydyttää. Hän olisi
kuitenkin yhtä vieras minulle kuin ennenkin.

»Eikä rauhaa ole muuta kuin kuolemassa. Unikin on liian täynnä elämää.»

Me palasimme jälleen sanoihin, — palasimme arkipäivään ja hiukan
ivallisesti hymyilevään seurustelutyyliin. — Todellakin, jospa me
voisimme tietää, kuinka paljon tuskaa on kaikkien nauravien kasvojen
alla! Sama, banaali juttu itkevästä ilveilijästä.

Hellas hymyili, ja hänen silmissään oli se levottomuus, jolle ei ole
parannuslääkettä.

»Olisi todellakin ihanaa päästä matkustamaan ennen kuin talvi tulee,
— matkustamaan niinkuin hänkin, — vieraita asemahalleja, vieraita
kasvoja, pilettivihko, matkakreditiivi. Romantiikkaa, eikö totta?»

»Minne päin Caritas on matkustanut?»

»Tjaa, sitä on vaikea sanoa. — Muistatteko tuon itävaltalaisen eli
juutalaisen viulunsoittajan, joka keväällä hurmasi kaikki meidän
naisemme soikeilla silmillään ja minun mielestäni rasvaisella
tukallaan. — Joku väitti, että Caritas olisi matkustanut hänen kanssaan
Wieniin, mutta minä en mene takaamaan, onko siinä jutussa mitään perää.
Caritaksen puolelta saattaa kylläkin odottaa melkein mitä tahansa, —
siitä kai olemme yhtä mieltä, — ja ehkä se on niin. Mutta se suhde ei
varmastikaan kauaa kestä. — Kevättalvella Caritas joka tapauksessa on
Pariisissa, — siitä voisin lyödä hyvinkin suuren vedon.»

»Hän ei kai ole kirjoittanut mitään?»

»Kirjoittelu ei kuulu hänen tapoihinsa, — hän harrastaa enemmän itse
elämää, — se on, kello viiden teetä Delmonicossa tai muussa sopivassa
paikassa. — Mutta voimmehan odottaa kortteja, näköaloja, joita hän ei
ole nähnyt, sillä muistaakseni hän ei harrasta näköaloja. — Tehdäänkö
muuten sopimus?»

Hellaan kasvoissa oli jotakin rukoilevaa. Hän näytti niin kovin
väsyneeltä ja jollakin tapaa vanhentuneelta.

»Jos te saatte häneltä kortin, niin luvatkaa näyttää se minulle.
— Jos minä saan, näytän minä sen teille. Sillä tavalla teemme
mahdollisuutemme kumpikin kaksinkertaiseksi. Eikö totta?»

Tietysti minä suostuin. Ja samalla minut täytti riemu, sillä Hellas
tuntui olettavan, että minä saisin ennemmin kortin kuin hän. Minä en
säälinyt häntä, sillä hän ei kaivannut sääliä, ja rakkaus on aina ollut
julmempi kuin mikään muu.

Me katselimme taivasta, joka loisti punaista ja kultaa. Aamu oli kylmä,
niin että molemmat värisimme.

Minä otin auton, kiroillen sitä, että taas oli aika kulunut niin
myöhäiseen. Väsymys vei pois kaikki ajatukset, — vain sanat kiersivät
sekavina aivoissani.

Eikä ole rauhaa muuta kuin kuolemassa. — — Mutta kevättalvella hän
varmasti on Pariisissa.

Eikä ole rauhaa muuta kuin kuolemassa...




V


Me seisoimme Kaisaniemen kentällä, Hellas ja minä, katsellen
jalkapallo-ottelua. Pikkuveli oli saanut minut taivutetuksi lähtemään
mukaan huutamaan maaleja, sillä hänen koulunsa pelasi jotakin toista
koulua vastaan. Hellaan olimme tavanneet aseman kulmassa; — hän sanoi
olleensa viemässä kirjettä postiin ja liittyi seuraamme.

Aurinko oli kalpean kirkas ja kylmä. Kenttä oli aivan kova ja
kilahtelevan jäätynyt. Pallon jäljessä juoksevien poikien huohotus ja
potkupallokenkien töminä maata vasten kantautui korviimme kummallisen
selvänä ja läheisenä myöhäissyksyn ohuen, kirkkaan ilman halki.

Pikkuveli ei kuulunut koulunsa joukkueeseen. Hän ei ollut kyllin hyvä,
kuten hän itse anteeksipyytävästi sanoi Hellaalle. Mutta hän seisoi
hiukan erillään meistä ja seurasi pelin kulkua silmät innostuksesta
kiiltäen ja kasvot punoittaen.

Solakat pojanruumiit kirjavine paitoineen, jotka selästä kiilsivät
märkinä hiestä, vilahtelivat kihisevänä sekamelskana kentän keskellä.
— Kumahtaen lensi pallo korkealle ilmaan, — sen lentoa aurinkoa kohti
seurasivat kiihkeät silmät. Peli vaikutti verrattain tasaväkiseltä.
Vielä ei ollut tullut yhtään maalia.

Pikkuveljestä ja Hellaasta oli muuten tullut merkillisen hyvät ystävät.
— Miten hämmästyinkään eräänä iltana, kun tullessani kotiin tapasin
Hellaan ja Pikkuveljen innokkaassa keskustelussa radiokoneen ääressä.
Hellas oli aivan kuin suuri poika, joka innostuneena selitti jotakin
idioottimaista keksintöä. Hän väitti, että yhdistämällä jollakin tapaa
taskulampun patterin tavalliseen kidekoneeseen sillä muka voisi kuulla
eurooppalaisia asemia. — Pikkuveli taas väitti häntä vastaan kaikella
sillä asiantuntemuksella ja hirvittävällä ammattisanavarastolla, jonka
nuori radioamatööri kykenee omaksumaan itselleen. — He olivat molemmat
niin innostuneet, etteivät ensin huomanneet lainkaan minun tuloani.

Hellas paljasti silloin jälleen uuden puolen itsestään. En olisi
koskaan voinut uskoa, että hän saattaisi tulla toimen keskustelussa
nuoren pojan kanssa. Siihen oli hän minun mielestäni liian kyynillinen
ja epäilevä. Silloin sain kuitenkin huomata, että hän tuli Pikkuveljen
kanssa toimeen paremmin kuin minä, ja pienen pieni mustasukkaisuuden ja
katkeruuden piikki pisti sieluani.

Se oli sama päivä, jolloin olin saanut kortin Caritakselta. — —
Ihmettelin, miten Hellas oli osannut tulla juuri samana päivänä.
Muistin kyllä aikaisemman sopimuksemme, että näyttäisimme toisillemme
saamamme kortit, mutta sillä hetkellä tuntui se minusta äärimmäisen
vastenmieliseltä.

Tosin siinä kortissa ei ollut mitään, mitä olisi tarvinnut salata.

Se oli aivan tavallinen kortti. Noita tusinamaisemia, joita saa ostaa
kaikilla asemilla, — jokin vuori, jokin tasalatvainen lehtipuu,
lampaita. — Kortti, jonka matkustaja ottaa kiireessään siihen juuri
vilkaisemattakaan kirjoittaakseen pari merkityksetöntä sanaa ja
osoitteen, näyttääkseen, että on matkalla ja kuitenkin muistaa
muidenkin ihmisten olemassaolon.

Se oli päivätty Wienissä. — Siinä oli vieraan maan postimerkki. —
Joskus poikana olin keräillyt postimerkkejä. En erikoisesti kokoelman
vuoksi saadakseni mahdollisimman monta erilaista, vaan pikemminkin
jonkinlaisen kaukaisten maiden kaipauksen takia. Saatoin siihen
aikaan tuijottaa tuntikausia niiden numeroita, kirjoituksia ja kuvia,
tahraisia postileimoja ja päivämääriä. Kuvittelin silloin kirjeitä,
joita ne olivat kuljettaneet perille. Kaikkia niitä ihmiskohtaloita,
jotka olivat kutoutuneet painetun, värikkään paperipalasen ympärille, —
rakkautta, kuolemaa, liikeasioita, — kaikkea, mitä maailmassa tapahtuu.

Kaikki tuo tulvahti mieleeni nähdessäni pöydällä tuon tusinakortin ja
sen hätäisesti vinoon liimatun postimerkin. Minä tavailin kiireessä
kirjoitettuja sanoja, ja koetin arvailla niiden merkitystä, sitä
salaisuutta, minkä ne kätkivät sisällyksensä taakse.

Siihen ei ollut kirjoitettu paljon:

 »Rakas Ystävä!

 Veturi huutaa ja Wienin valot ovat välkähtäneet näkyviin. Yötaivas on
 tummanpunainen. — Miksi ette ole täällä? C.

Miten saatoin kuvitella kaiken tuon. — Loistojunan lyhyen, jyrisevän,
pehmeästi keinuvan vaunurivin, — semafoorien silmät ja vaihdelyhtyjen
sadat loistavat valot suurella ratapihalla, vieraan kaupungin,
suurkaupungin tulimeren, reklaamien loiston suurten hotellien seinillä.
Ja Caritaksen, — solakkana, ihmeellisen värisin silmin, — puuterihuisku
kädessä tietysti ennen asemalle tuloa...

Olin nauttinut tuosta kortista koko päivän. — Se oli ollut
povitaskussa. Sydämeni päällä. — Tunsin itseni koomillisella
tavalla nuoreksi koulupojaksi, joka suutelee ensimmäistä, pientä,
huonolta hajuvedeltä tuoksuvaa paperilappuaan. Mutta tuo naurettava
sentimentaalisuus tuntui minusta sillä hetkellä hauskalta ja tavallaan
liikuttavaltakin. — Ja pari kertaa luin yhä uudestaan kortin
sisällyksen painomusteesta kosteitten korrehtuuriliuskojen päällä
työpöytäni ääressä.

Käsiala siinä oli huolimatonta, — hiukan terävää, mutta siinä oli
paljon paksuja viivoja ja intohimoa.

Ei! minusta tuntui äärettömän vastenmieliseltä näyttää sitä Hellaalle.

Mutta Hellas alkoikin keskustelun. — Pikkuveli oli siirtynyt syrjään ja
seurasi ihaillen Hellaan ilmeitä ja sanoja.

Hellas puhui jälleen hitaasti ja hiukan venytellen, tavalla, joka
ärsytti minua.

»Sain tänään kortin Caritakselta. Haluatteko nähdä?»

Minä hämmästyin. Mutta koko asiahan oli hyvin helppo ymmärtää. Caritas
oli tietysti ottanut itselleen aikaa jonkin minuutin ja lähettänyt
kokonaisen pakan kortteja vapautuakseen siitä velvollisuudesta. Hellas
oli saanut, minä olin saanut ja moni muu mies oli varmasti myös saanut.

Nyt oli minulla tilaisuus purkaa sopimuksemme, jos vain halusin. Hellas
oli nähtävästi arvannut asian oikean laidan, että minulla myöskin oli
kortti, sillä en uskonut, että hän olisi tullut vain tunnontarkasti
näyttämään sopimuksemme. — Minä saatoin sanoa, ettei minulla ollut
mitään halua nähdä hänen saamaansa korttia, — silloin vapautuisin
myöskin velvollisuudesta näyttää hänelle omani. — Mutta kuitenkin...

Minua pakotti toimimaan mustasukkainen, kipeä uteliaisuus. Meitä
vaivasi sama tunne, — molemmat halusimme verrata, mitä olimme saaneet,
— kumpi oli voittanut.

»Minä sain myöskin tänään. Vaihdetaanko?»

Me vaihdoimme. — Hellaan kortti oli samantapainen kuin minunkin.
Postimerkki yhtä huolimattomasti liimattu, — käsiala yhtä hermostuneen
hätäistä kuin minunkin kortissani. Mutta siinä ei ollut mitään muuta
kirjoitettuna kuin:

»Kiitos viimeisestä!»

Minä katselin tyhjää, valkoista pintaa mustasukkaisesti arvaillen,
mitä nuo kaksi sanaa saattoivat merkitä, mitä kirjoittamattomia sanoja
sisältyi tuohon korttiin. — Hellas katseli minua iroonisesti nauraen.

»Hellästi sanottu, eikö totta?»

Sitten kumartui hän lukemaan minun saamaani korttia. Ja julmasti
nauttien näin hänen hiukan värähtävän: »Rakas Ystävä... Miksi ette ole
täällä?»

Ja kuitenkin jäivät mieltäni kalvamaan nuo kaksi sanaa, »kiitos
viimeisestä». Oliko se todella kiitos, — oliko se ivaa, — oliko se
katkeruutta. — Mutta minä olin liian ylpeä kysyäkseni Hellaalta mitään.

»Tämähän on suorastaan kiehtova, — melkeinpä viettelevä, jos niin
tahtoisi sanoa. Ehkä hänellä ei ole tarpeeksi kavaljeereja siellä.»

Minua raivostutti Hellas. — Miksi hänen täytyi mennä turmelemaan minun
iloni. — Tai oikeastaan, mistä minä iloitsin? Pienestä tusinakortista,
jonka melkein tuntematon nainen oli kirjoittanut keinuvassa
junavaunussa muiden korttiensa joukkoon, — aivan sivumennen, unohtaen
kohta kaiken.

Hellas huomasi minun mielentilani ja sanoi lyhyesti hyvästi.
Ulko-ovella hän vielä hiukan naureskeli Pikkuveljen kanssa. Kun hän oli
lähtenyt, tuli Pikkuveli luokseni ja sanoi:

»Kuka tuo herra oikeastaan on. Hän tuli tänne ja sanoi odottavansa
sinua. Hän on suurenmoinen!»

Sanoin vain aivan lyhyesti, että Hellas oli kirjailija, ja lähdin omaan
huoneeseeni. Pikkuveli tuntui vaistoavan, että olin pahalla tuulella
eikä seurannut jäljessä.

Siellä huoneessani minä, — häpeä sanoa, — melkein itkin. Olin väsynyt
päivän työstä, hermostunut ja mustasukkainen. Kaipasin Caritasta,
hänen läheisyyttään, ja kuitenkin samalla tunsin syvästi, ettei meillä
ollut mitään yhteistä kosketuskohtaa. Minun rakkauteni tulisi joka
tapauksessa olemaan turha ja tyydyttämätön.

Ja nyt paistoi yllämme syksyn kylmä, kultainen aurinko, — ohut ilma
tunkeutui pistävänä keuhkoihin, — minä tunsin olevani vielä nuori ja
kiihkeä. Seurasin jännittyneenä pelin kulkua.

Pojat molemmista kouluista olivat jakautuneet kahteen eri ryhmään,
jotka seisoivat kentän reunalla ja puhkesivat huutamaan jokaiselle
onnistuneelle hyökkäykselle ja potkulle. Minä tunsin kiihtyväni, — olin
mukana kentällä potkimassa, juoksemassa ja läähättämässä. Hellaskin
oli kadottanut tavallisen rauhallisen kyynillisen ilmeensä, vaikka hän
yrittikin puhua välinpitämättömästi:

»Ajatelkaahan, mitä tarpeetonta voimienhaaskausta koko juttu on. Pojat
treenaavat itsensä kuntoon hyödytöntä kilpailua varten, käyttävät
siihen vapaa-aikansa ja osan työajastaan, — ajattelevat vain kilpailua
ja unohtavat tarpeellisemmat harrastukset.»

»Tehän puhutte kuin vanha, kuivettunut pedagoogi.»

Meidän keskustelumme keskeytti valtava huuto ja melu. Koko toinen puoli
kenttää oli täynnä huitovia käsivarsia ja heiluvia hattuja. Mutta
meidän puolemme oli aivan hiljaa, ja Pikkuveli oli kapea kiukusta.

»Ne tekivät ensimmäisen maalin. Se on paha merkki. Mitä ihmettä meidän
pojat oikein löntystelevät.»

Hellas yritti lohduttaa:

»Ei se mitään tee. Me otamme sen kyllä takaisin. Pojat tulevat vain
hiukan varovaisemmiksi.»

Kun peli jälleen alkoi, käännyin minä Hellaan puoleen:

»Tehän käyttäydytte aivan päinvastoin kuin mitä puhutte. Juuri
selititte koko kilpailun tarpeettomuutta ja turmiollista vaikutusta ja
nyt olette innostamassa uuteen otteluun.»

»Mutta kuten sanottu, teoria ja käytäntö ovat aina eri asia.
Luuletteko, että minulla olisi sydäntä katsella pikkuveljenne
murheellista naamaa lausumatta edes jotakin osaaottavaa. — Ja toiselta
puolen, juuri urheilu on tyypillistä meidän ajallemme. Meidän
nuorisomme käyttää mieluummin vapaa-aikansa ruumiinsa kehittämiseen
kuin henkisiin harrastuksiin. Ja ehkä se on juuri hyvä merkki,
sillä totisesti, meillä on ollut jo kylliksi henkistä saivartelua
ja tyhjäsanaisia teorioja. — Ja sama asia on tyypillistä koko
maailmalle. Amerikkalaisissa yliopistoissahan valtaa nykyjään urheilu
suurimman osan opiskeluajasta. Ja saksalaiset lehdet ovat täynnä
ruumiinkulttuuria, rotuhygieniaa ja alastomia nuorukaiskuvia. — Me
vanhemmat, me olemme skeptillisiä ja puhumme maailman perikadosta,
mutta nämä nuorimmat, he toimivat todella. He hylkäävät sen, mikä on
tarpeetonta elämän terveydelle, — he luovat uuden renessanssin.»

»Ja renessanssihan taas oli aikanaan materialismin suuri voitto
kaikesta henkisestä maailmankatsomuksesta.»

»Niin. — Tosin voi tietysti sanoa halveksivasti, että jokamiehen
magazine-lukemisto tyydyttää täydellisesti nykyisen nuorison henkiset
tarpeet, — mutta lopultakin, mitä pahaa siinä on. Nuorukainen, jolla
on terve, väkevä, elämänhaluinen ruumis ja joka ei viitsi pysähtyä
katselemaan Böcklinin taulua, on minun mielestäni maailmalle tuhat
kertaa hyödyllisempi kuin selkäydintautia sairastava esteetikko, joka
kykenee luettelemaan kaikki Frangonardin tuotteet.»

»Te saarnaatte siis taiteen kuolemaa ja häviötä.»

»Sanokaamme niinkin, jos vain haluatte. — Taide on elänyt aikansa,
se on meille tarpeeton. Meidän harrastuksemme täytyy löytyä
kauppatieteitten, mekaniikan ja kemian aloilta. Katsokaa! — nämä pojat
luovat vielä kerran uuden maailman. Jos elämme vielä viidenkymmenen
vuoden kuluttua, hämmästymme muistellessamme omaa itseämme tänä
päivänä.»

»Tjaa, mahdollisesti. Mutta onneksi muistan, että teidän mielipiteenne
heilahtelevat hetkestä toiseen, joten en ota vielä esitelmäänne aivan
vakavalta kannalta.»

»Niin, meille on vielä mahdotonta olla vakavia mihinkään kysymyksiin
nähden. Me kuulumme liian vanhaan sukupolveen. Ainoastaan nuoruus voi
olla vakava, vakava kuolemaan asti, — ja me nauramme sen vakavuudelle,
sillä kieltämättä, hyvin usein se tekee koomillisen vaikutuksen.»

Ensimmäinen puoliaika oli lopussa ja Pikkuveli tuli meidän luoksemme.
Hänen kasvonsa olivat surulliset ja pettyneet.

»Siihen se jäi. Me emme ole vielä saaneet mitään.»

»No niin, nuori ystäväni», sanoi Hellas. »Odottakaamme pelin loppuun
asti, niin saamme nähdä. Vielä ei saa joutua epätoivoon. Sehän oli
vasta ensimmäinen maali.»

Pelaajat lepäsivät kentän reunassa huohottaen ja hikisinä. Heidän
ympärillään pyöri lauma poikia, jotka antoivat hyviä neuvoja ja
arvostelivat pelin kulkua. He yrittivät kaikki olla teennäisen iloisia
rohkaistakseen pelaajia, mutta kaikesta näkyi todellinen mieliala. Se
oli melkein traagillista.

»Katsokaapa, kuinka kauniit vartalot heillä on. Auringon ruskeaksi
paahtamat, veden karaisemat ja väkevät. Ettekö tekin ole sitä mieltä,
että kaunis nuorukaisruumis on kauniimpi kuin ainoankaan naisen.»

»Ei ikinä», sanoi Pikkuveli ja nolostui hiukan ikäänkuin olisi sanonut
jotakin sopimatonta.

»Niin, hän uskoo vielä siihen, että jokaisessa naisessa piilee
ihmeellinen salaisuus. Hänellä on vielä edessään kaikki miehen
kärsimykset. Tämä on juuri yksi niitä asioita, joita ei koskaan voi
opettaa, jotka täytyy itse kokea voidakseen niihin uskoa. Sentähden
minä voinkin sanoa sen, se ei pahenna häntä, sillä hän ei kuitenkaan
usko siihen.»

Ja todellakin. Pikkuveli vain hymyili ja ravisteli päätään. Hän oli
niin onnellisen nuori siinä syksyauringon kultaisessa valossa. Muistin
omaa nuoruuttani. Ja teki aivan fyysillisesti kipeää.

»Nuoruus ei ole kyllin varma itsestään. — Sillä on, tai on ollut
oma syntinsä, eikä se tunne kylliksi elämää, vaan pitää kaikkia
muita itseään parempina. Se kääntyy armoa rukoillen ja nöyränä kenen
puoleen tahansa. Se on kuin koira, joka tahtoisi hyväilyä. — Ja
kuitenkin me kaikki kaipaamme omaa nuoruuttamme. Sen penikkamaisuutta,
sentimentaalisuutta, elämän kipeyttä ja katkeruutta. Sen uhmaa, joka
kuohuu erittelemättömänä ja sekavana, joka on valmis pikkuseikan
puolesta uhraamaan ihmiselämän. Nuoruus on aina tyhmä, — se ei tunne,
mitä elämä on. Nuoruus on kokonaisuudessaan illusioni. — Sentähden se
on niin perin suloinen.»

Peli alkoi uudelleen. — Minä tunsin jälleen pitäväni Hellaasta. Se
oli merkillinen tunneyhdistelmä. Minä tunsin, kuinka äärettömästi
Hellas kadehti Pikkuveljeäni, hänen nuoruuttaan ja hänen uskoaan
kaikkeen siihen, mikä meille oli muuttunut illusioniksi. Ja Pikkuveli
taas oli minun omani, minun kasvattamani, — hän oli ikäänkuin minun
hyvä omatuntoni, minun parempi puoleni. Siksi minusta tuntui kuin
Hellas olisi tavallaan kadehtinut minua, ja tuo tunne antoi minulle
jonkinlaisen yliotteen häneen nähden. Me kaikkihan pidämme aina
ihmisistä, joihin saamme yliotteen. Se on niin inhimillistä.

Häviöllä oleva joukkue teki huiman hyökkäyksen. — Se oli nähtävästi
päättänyt hinnalla millä hyvänsä saada pelin jälleen tasoille. — Toisen
maalin edessä syntyi kiihkeä, huutava rykelmä, se selvisi ja pallo
lensi maaliin.

Riemu oli jotakin valtavaa. Koko ilma vapisi sitä huutoa ja jalkojen
töminää. Jotkut pikkupojat kierivät kovettuneessa ruohossa; toiset
hyppivät ja nauroivat. — Pikkuveli yläluokkalaisena säilytti arvonsa,
mutta hänen silmänsä loistivat.

»Se oli meidän luokkalainen, joka ampui maaliin. Ja se oli komea maali.»

Peli jatkui, ja kylmä, syksyinen aurinko kiilsi meidän yläpuolellamme.
Pikkuveljen asento oli saanut jotakin voitonvarmaa ja luottavaa
piirteisiinsä. — Meidän koulu, ja meidän luokka... Hänelle nuo sanat
merkitsivät kokonaista maailmaa.

Peli vaikutti jälleen melkein tasaväkiseltä. — Kumpikin puolue teki
hyökkäyksiä, mutta pallo pysytteli kentän keskivaiheilla eikä tahtonut
siirtyä kumpaankaan maaliin päin.

»Kiitos viimeisestä! — Kiitos viimeisestä!» — nuo sanat kiersivät
aivoissani. — Näin kentän, pelaajien kirjavat puvut ja hikiset selät,
— kovettuneen hiekan, — auringon. Kaikki tuo piirtyi silmiini eikä
kuitenkaan tunkeutunut tajuntaan. Nuo kaksi sanaa, joiden merkitystä en
tiennyt. — Olin hullun mustasukkainen, — olin sairas!

Kilpailu oli jo melkein lopussa. — Odotin ainoastaan erotuomarin
pillin vihellystä kääntyäkseni kotiin päin. Ja juuri viimeisinä
minuutteina kompastui ja kaatui joku tukimiehistä meidän puolellamme,
— pallo livahti lävitse ja toiset ajoivat sen maaliin puoliväkisin. —
Pikkuveljen koulu oli hävinnyt yhdellä maalilla.

Ja kuinka ne toiset huusivat. Minä heräsin mietteistäni; yhteinen
suuri murhe vei minut mukanaan. Luulen, että Pikkuveli olisi itkenyt
kiukusta, ellei hän olisi ollut yläluokkalainen. Poikia hiipi pois
kentän reunasta pää painuksissa. — Ja kaikki oli ainoastaan pieni
jalkapallo-ottelu kahden koulun välillä.

Hellas oli mennyt Pikkuveljen luo ja laskenut kätensä hänen
hartioilleen:

»Koetetaan nyt näyttää iloista naamaa ja mennä rohkaisemaan pelaajia.
He tarvitsevat kyllä kaiken rohkaisun, mitä voivat saada. Ja meidän
täytyy kieltää itseltämme surun nautinto auttaaksemme heitä. Eikö niin?»

Pikkuveli yritti hymyillä. Se oli hyvin pieni ja surkea hymy, mutta
hänen silmistään saatoin minä lukea, mikä suurenmoinen mies Hellas
oli. — He menivät yhdessä pelaajien luo, jotka olivat heittäytyneet
maahan hikisinä ja äänekkäästi huohottaen ohueen, kylmään ilmaan. Minä
jäin seisomaan yksin. Minulla ei ollut kylliksi sopeutumiskykyä siihen
tunnelmaan.

Joukkue alkoi hitaasti vetää vaatteita ylleen. He olivat tehneet
parhaansa ja hävinneet. Tosin melkein sattumalta, mutta hävinneet
kuitenkin. Nyt he olivat velttoja ja väsyneitä. Maalivahdin nuorissa
pojankasvoissa oli uhmaa ja väsynyttä katkeruutta. Hän tiesi, että
häneen tulisivat kohdistumaan suurimmat moitteet. Joukon täytyy aina
saada syntipukkinsa, — joskin useimmiten riippuu ainoastaan sattumasta,
kuka sellaiseksi joutuu.

Hellas oli heidän keskellään. Hän hymyili ja nauroi eikä tuntunut
olevan tietääkseenkään koko tappiosta. Puhuen ainoastaan pelistä hän
osoitti muutamia virheitä ja toiselta puolelta sai aina jollakin
imartelevalla sanalla jonkun pojan kasvot kirkastumaan. Lopuksi hän
aivankuin sattumalta sinkautti suuren valttinsa:

»Nyt se meni hiukan hullusti, pojat. Mutta saadaanpa nähdä ensi vuonna!»

Tuo oli se ainoa ajatus, joka tässä tilanteessa saattoi lohduttaa.
Ja ihmeellisellä psykologisella vaistollaan osasi Hellas sovittaa
sen täsmälleen oikeaan silmänräpäykseen, — suggeroida poikaryhmän
sellaiseen uskoon, että koko tappio tuntui muuttuvan jonkinlaiseksi
voitonenteeksi. — Sillä hetkellä minä sain pienen aavistuksen siitä,
kuinka joukkoja voidaan ohjata.

Tämä oli ainoastaan pieni ryhmä, jonka muodostivat eriluonteiset
yksilöt, mutta kaikilla heillä oli tällä hetkellä samat ajatukset ja
sama innostus. Pari pientä sanaa, lausuttuina huolettomasti oikealla
hetkellä, olivat kyenneet muuttamaan perustunnelman toiseksi. — Ja
järjetön pikkuseikka, tunnin kestävä potkupallo-ottelu, oli koko elämän
sisällys ja päämäärä.

Hellas ja Pikkuveli palasivat luokseni. Lähdimme yhdessä kulkemaan
takaisin kaupunkiin päin. Pikkuveljen askelet olivat reippaat ja
rohkeat. Hellas oli ikäänkuin nuortunut.

»Eikö olekin ihana se aika, jolloin saa kaikki murheet hälvenemään
ainoastaan viittaamalla tulevaisuuteen. — Heille kaikille sana
tulevaisuus on mysteerio, joka kätkee itseensä kaiken maailman onnen.
Me molemmat taas jo pelkäämme sitä vaistomaisesti. Olemme joutuneet
liian lähelle elämää. Ja silti on meidänkin pakko aina odottaa jotakin,
vaikka tiedämmekin, että se mitä odotamme, tulee olemaan pettymys.»

Se oli totta. — Mutta minäkin olin vielä nuori. Minä kuvittelin
rakastavani ja odotin jotakin, jota en uskaltanut itselleni eritellä.
Ja syvimmällä sielussani tunsin, että se, mitä odotin, tulisi joka
tapauksessa olemaan suuri, kipeä pettymys kaikkien entisten lisäksi.

»Ajatelkaa muuten, mikä suuri mysteerio piilee noissa kahdessa
sanassa »meidän koulu». Niihin sisältyy hyvin paljon itsetiedotonta,
primitiivistä julmuutta. Ne kieltävät persoonallisen vapauden, — ne
siis tavallaan jo koulunpenkillä kasvattavat poikia julkiseen elämään.
Ne suggeroivat yhteisen, suuren joukkosielun, joka kätkee itseensä omat
kunniakäsitteensä. Mutta jos otamme esimerkiksi ainoastaan urheilun,
— ensin on kysymyksessä meidän koulumme, — sitten meidän maamme,
— sitten ehkä koko Eurooppa Amerikkaa vastassa. Ja se on jo hyvin
paljon. — Tulevaisuus, — huomatkaa, että minäkin jo eksyn käyttämään
sitä sanaa, — tulevaisuus on kollektiivisuuden aikaa. Niin sanottu
persoonallisuusprinsiippi on jo tuhonnut liian paljon maailmamme
elämänvoimia. — Tosiasiassa niin sanottu persoonallisuus on yksi
mielisairauden muoto, jos luemme itserakkauden mielisairaudeksi.»

»Sen mukaan ainakin me kaksi olemme mielisairaita.»

»Minä varmasti. Teistä en tiedä. — Ellen tietäisi, että varmasti
loukkautuisitte siitä, sanoisin teille kohteliaisuutena, että te,
jumalan kiitos, ette ole niin sanottu persoonallisuus.»

»Mutta te itse kaikesta päättäen olette sitä.»

»Me joudumme auttamattomaan umpikujaan juuri siksi, että meidän arvojen
mittapuumme ovat täysin vastakkaiset. Tai ainakin tällä hetkellä ovat
olevinaan sitä.»

»Maisteri Hellas, — teidän mielipiteenne ovat aivankuin heiluri. Äsken
te puhuitte innostuneena uudesta renessanssista. Nyt te vaaditte
palaamista keskiaikaan.»

»Me emme pääse sen pitemmälle. — Mutta jos tunnustan todellisen
kantani, on se ainoastaan, että minulla ei ole mitään varmaa kantaa, ei
missään kysymyksessä. — Ja kuitenkin minä huudan: eläköön keskiaika, —
eläköön polttoroviot ja inkvisitsioni, — eläköön Venäjän vallankumous,
— eläköön auktoriteettiusko... Murheellista vain, että meillä ei ole
mitään auktoriteetteja, joita meidät voitaisiin pakottaa uskomaan.»

Silloin vasta huomasin, että Hellas ei ollut aivan normaali. Hänen
kalpean ruskahtavat kasvonsa hehkuivat hiljaista kuumetta, hänen
kätensä vapisivat ja hänen silmissään oli melkein järjetön kiilto.

»Jumalan tähden, hyvä ystävä! — Teidän täytyy heti mennä vuoteeseen.
Tehän olette sairas. Kuinka minä en sitä ennen huomannut. — Kuulkaa,
me otamme tästä auton ja ajamme teidän asuntoonne. Pikkuveli voi käydä
hakemassa lääkärin.»

Minä tulin aivan huolestuneeksi. — Selvästikin Hellas oli ainoastaan
äärimmäisillä tahdonponnistuksilla kyennyt kulkemaan meidän kanssamme
ja keskustelemaan.

»Älkää hullutelko. Se menee heti ohi. Olen vain valvonut liikaa, ja
ehkä hiukan vilustunut jollakin yöllisellä retkellä. — Minulla ei
ole aikaa sairastaa. Meillä ei ole aikaa sairastaa. — Mutta olette
hyvin ystävällinen, jos autatte minut autoon. Saanko nojata hiukan
pikkuveljeenne. Päässäni humisee niin kummallisesti.»

Pikkuveli oli ylpeä hänelle osoitetusta kunniasta. Kävellessämme
siinä syysauringon kylmässä valossa tunsin kipeästi, kuinka minä olin
paljon vieraampi ja kaukaisempi Pikkuveljelle kuin melkein tuntematon
mies, jonka hän oli kohdannut vain pari kertaa. Muille en olisi
sitä koskaan tunnustanut, mutta sielussani vaihtui mustasukkaisuus
sairaaksi pessimismiksi. Kaikki tuntui olevan minua vastaan, minun
masentamisekseni aiottua. — Ja minä tahdoin auttaa Hellasta, olla
hänen ystävänsä niin paljon kuin mahdollista, tuntea hänen sairautensa
itsessäni, jotta voisin sentimentaalisesti nauttia oman elämäni
kipeydestä.

Hellas käveli raskaasti ja huohotti kuin olisi hänen henkeään
ahdistanut. Hänen kätensä nytkähtelivät hiukan, — tuollaista
hermostunutta nytkähtelyä, jonka jokainen saa valvottuaan pitempiä
aikoja ja tehtyään työtä liiaksi, jolloin on liian väsynyt voidakseen
nukkua.

»Totta puhuen se on ainoastaan neurasteniaa, joka on yltynyt, kun olen
saanut hiukan kuumetta. — Muistatteko sen kohdan Kaivopuistossa, josta
kerran kesällä lähdimme uimaan yhdessä. Minä uin siellä viime yönä, ja
vesi oli ehkä hiukan liian kylmää, vaikka en huomannutkaan sitä. Olin
aivan kohmetuksissa, kun pääsin kotiin takaisin.»

»Mutta sehän on selvää hulluutta, mies. — Rannathan menevät jo öisin
jääriitteeseen. Ja miksi te ette jäänyt vuoteeseen, jos kerran tunsitte
olevanne sairas!»

Hellas hymyili. Se oli outo, surumielinen hymy, — siinä on paljon
kaunista ja kaihomielisen onnellista.

»Rakas ystävä, — ettekö muista? Ei ole rauhaa muuta kuin kuolemassa.»

Minä saatoin kuvitella Hellaan Kaivopuiston rannassa pimeänä, kylmänä
syksy-yönä. Näin hänen uivan ulos mustalle ulapalle, kylmän veden
vähitellen kohmettaessa hänen jäseniään. Näin hänen odottavan viimeistä
hetkeä, jota kuitenkaan ei vielä tullut. — Ja kaikki tuo, — miksi? Mikä
oli hänen syynsä, hänen levottomuutensa.

Säpsähdin huomatessani, että ajattelin koko asiaa vain tavallisen,
pikkumaisen uteliaisuuden kannalta. Hellas itsessään, hänen elämänsä
ja tulevaisuutensa ei huvittanut minua, — halusin ainoastaan tietää
sen syyn, mikä pakotti hänet etsimään — — rauhaa kuolemassa. Halveksin
itseäni, ja uteliaisuus poltti minua yhä kiihkeämmin.

Pimeä, syksyinen yö. Katulyhtyjen kalpean hauras valo. Mustat
puut. Hellas. Ajatukset hänen loppuun väsyneessä sielussaan. Hänen
katkeruutensa. Caritas. Pimeä ulappa. Kaukana pimeään häipyvän
Suomenlinnan valot.

Saimme auton, ja katujen vilinä sai minut jälleen tavalliseen
mielentilaani, suurkaupungin hermostuneeksi asukkaaksi, joka ei kykene
ajattelemaan ajatuksiaan loppuun asti, jonka lauseet ovat lyhyitä
ja kesken katkeavia. Vain tajunnan rajamaille jäi vilahtelemaan
kuva syksyisestä yöstä ja yksinäisestä miehestä, joka aikoi upottaa
salaisuutensa jäätyvään mereen.

Autoimme Hellaan hänen huoneeseensa. Se oli siivoamattoman ja kolkon
näköinen. Lattialla tomua ja savukkeiden tuhkaa. Pöydällä hajallaan
kirjoja ja käsikirjoitusliuskoja, mutta niihin ei nähtävästi ollut
kosketeltu pitkiin aikoihin. Eräässä nurkassa oli tyhjä viskipullo ja
sen päällä oli revittynä kahdeksi palaseksi Euroopan kartta, joka ennen
oli ollut seinällä.

Pöydällä oli jokin valokuva kehyksessä, mutta se oli painettu pöytää
vasten kuvapuoli alaspäin, ja sen vieressä, pienessä kiinalaisessa
kahvikupissa oli kuihtunut, mustaksi kuivettunut neilikka, — keltainen
neilikka.

Minä katselin tuota kaikkea näennäisen hajamielisesti, mutta
uteliaisuus kiihdyttäen mieltäni niin, että käteni alkoivat hiukan
vapista. Miten paljon olisin antanutkaan, jos huomaamatta olisin voinut
kääntää valokuvan ja katsoa ketä se esitti. Mutta olin kyllin ylpeä
jättääkseni sen tekemättä. Ja vaistomaisesti tiesin kuitenkin, kuka se
oli.

Pikkuveli auttoi Hellasta sohvalle makaamaan, sillä Hellas kieltäytyi
jyrkästi menemästä vuoteeseen. Hän otti ainoastaan viltin ylleen ja
paneutui sohvalle loikomaan, sytytti savukkeen ja alkoi tuijottaa minua
ikäänkuin odottaen minun poistumistani. Mutta minä en halunnut poistua
ennenkuin... Niin, mitä minä oikeastaan odotin.

Käskin Pikkuveljen lähteä soittamaan lääkäriä, mutta Hellas kielsi sen
ehdottomasti. Ja kuitenkin hänen silmissään kiilsi kuume, ja minä näin,
miten vaikea hänen oli hengittää.

Minä olin itsepäinen puolestani. — Lopuksi Pikkuveli lähti. Hellas
makasi hiljaa ja synkkänä jonkin minuutin, yritti sitten hymyillä ja
sanoa keveällä äänellä.

»Kuulkaahan, herra Hart! Kun te nyt kerta kaikkiaan kenenkään
pyytämättä olette ottanut huolehtiaksenne minun asioistani, niin
voisitte saman tien vipata minulle pari sataa. Olen nimittäin pienessä
rahapulassa.»

Ja sitten jatkoi hän yhä kiihkeämmällä äänellä ja melkein houraillen,
kuten ylpeä mies, joka tahtoo nöyryyttää itsensä perin pohjin kerran
aloitettuaan:

»Itse asiassa, minulla ei ole ollut maksaa siivoojallekaan. Sentähden
täällä on tämän näköistä. — On ollut aivan mahdotonta työskennellä
viime aikoina, — olen ollut liian hermostunut ja sitäpaitsi on
muutakin, jonka ehkä arvaatte osittain. — Koetin tehdä vekseliä,
mutta en saanut pätevää toista nimeä. Ehkä tiedätte, että olen aivan
yksin. Minullahan ei ole ystäviä. — Enkä, jumal'auta haluakaan ystäviä
sorkkimaan asioitani ja säälittelemään! — Tosiasiassa en ole pariin
päivään syönytkään kunnolla. Se on minun idioottimainen ylpeyteni, joka
kieltää lainaamasta pikkusummia...»

Silloin vasta aloin hiukan käsittää, miten katkeraa Hellaan elämä
todellisuudessa oli. Ja minä, joka olin pitänyt häntä yleisenä
suosikkina, puolijumalana, jota miehet kadehtivat ja vihasivat ja
naiset rakastivat, joka ivallisesti hymyillen saattoi sinkauttaa
hävyttömyyksiä kenelle tahansa, jonka kritiikki oli säälimätöntä.

Niin paljon älyä minulla oli, etten millään tavoin yrittänyt osoittaa
myötätuntoa, vaan pysyin täysin kylmänä. — Otin kaksi tuhatta esille,
ojensin ne hänelle ja sanoin:

»Lainaan tämän teille kolmeksi kuukaudeksi tästä päivästä lukien.
Edellyttäen, että olemme ystäviä, ei korko tule tässä tapauksessa
kysymykseen.»

Hellas otti setelit ja työnsi ne välinpitämättömästi liivintaskuunsa:

»Kiitos. Toivottavasti voin piankin toimittaa ne takaisin.»

Olimme molemmat hiljaa. — Jäin seisomaan ikkunan luo ja tuijotin ulos
pihalle. Puutarhan muuria kiersivät krassit, joiden lehdet vaihtuivat
purppuraan ja kuparinruskeaan. — Mutta minä en voinut katsella niitä.
— Valokuva, — valokuva! — ja kuihtunut, kuivettunut neilikka pienessä,
kiinalaisessa kupissa.

»Herran nimessä! Voitte minun puolestani katsoa sitä. Tiedättehän
kuitenkin, kuka se on.»

Jos olisin ollut kyllin ylpeä, en olisi koskenut kuvaan, mutta
uteliaisuuteni oli liian polttava.

Siinä oli Caritas, — vain hänen kasvonsa, hiukan taaksepäin kallistuen,
huulet puoliavoinna, — silmät, nuo kummallisenväriset silmät,
tuijottaen katsojan ohi. — Se oli ihmeen onnistunut ja elävä valokuva.
Leima osoitti, että se oli otettu Berliinissä pari vuotta aikaisemmin.

»Saatte sen lahjaksi minulta. — Niin! ottakaa se ja viekää pois. Se
on sietämätön, niinkuin hän itsekin. Ettei muka sitä, minkä itse on
saanut lahjaksi, saa antaa pois. — Hullu! minä olen ostanut sen kuvan
ja totisesti myös maksanut siitä sellaisen hinnan, ettei mistään
valokuvasta ole sitä maksettu. Voitte siis hyvällä omallatunnolla ottaa
sen. Minä olen kyllästynyt siihen.»

Ohuen lasin alla kiilsivät Caritaksen silmät, — puoliavoimet huulet
hymyilivät.

Tietysti minä otin sen. Olen tehnyt paljon muutakin, jonka vuoksi saan
halveksia itseäni. — Yritinpä myöskin vakuuttaa itselleni, että kuva
ainoastaan hermostutti Hellasta, mikä oli vahingollista hänelle kun hän
muutenkin oli sairas.

Pikkuveli tuli takaisin ja ilmoitti, että lääkäri oli luvannut
saapua parin tunnin kuluessa. Hellaan ilmeestä näin, että meidän oli
poistuttava. Nyt oli mahdotonta jäädä. Ja kuinka mieletön ihminen
onkaan! — Minä en enää tuntenut pienintäkään mielenkiintoa Hellaaseen.
Tunsinpa tuon puoleksi suojelevan, puoleksi hieman halveksivan tunteen,
joka syntyy, kun on jollekin lainannut rahaa kovassa pulassa.

»Tahdotteko ojentaa minulle tuon kirjan vielä.»

Se oli eräs antologia uusinta amerikkalaista runoutta. — Aukaisin sen
merkityltä kohdalta, ja silmiini osui Oppenheimin runo »Hebrealainen».
Luin pari viimeistä alleviivattua säettä:

    »Väkevää rotua! Väkevää rotua! —
    minun lihani, minun lihani on malja laulua täynnä,
    täynnä Aasiaa.»

En tiedä, mikä minun oli, mutta ehdittyäni pihalle purskahdin melkein
hysteeriseen nauruun.

Taskussani hymyili ohuen lasin alla Caritaksen kuva, — puoliavoimin
huulin, — kummallisin, ohikatsovin silmin.




VI


»Toimittaja Hart?» — »Täällä tohtori Jäder. Suokaa anteeksi, että
häiritsen. Kuten ehkä tiedätte, hoidan maisteri Hellasta. Hänen
tilansa on tällä hetkellä varsin vakava, vaikka en tietenkään ole
sanonut sitä hänelle. Kaikkein pahinta on, että hänellä ei ole ketään
luonaan. Hän ei tahdo ottaa sairaanhoitajatarta. Ja viime yönä oli
hän mennyt ulos puolipukeissaan ja pyörtynyt portaisiin. — Halloo,
kuka siellä sekoittaa! — Tehän olette hänen ystäviään. Pyytäisin
lääkärinä teitä uhraamaan yhden yön ja istumaan hänen luonaan. Hänellä
on joitakin pakkomielteitä, — hän pelkää, — tai sitten se on jotakin
muuta. Ehkä tiedätte jo, mikä häntä vaivaa. Niin joka tapauksessa
lääkärinvalani tietenkin estää... Hän hourailee myös. Ja hermot ovat
aivan loppupisteessä. — Halloo! — Jos siis voitte. Paras olisi mennä jo
kymmenen tienoissa, — ja voittehan yrittää nukkuakin siellä. No niin,
luotan teihin. Hyvästi.»

Korrehtuureja — puhelinsoittoja — haastatteluja — painokoneitten jyminä
— vapiseva huone — vihreä lamppu.

Pitäisikö minun ilmoittaa Caritakselle? — Mutta enhän edes tiennyt
hänen osoitettaan. — Hellas oli kuolemaisillaan.

»Uusi ennätys autojen nopeusajossa. — Pakettiautolla kokeillaan
edelleen. — Avaruuslennon mahdollisuudet ovat...»

Kotona oli pöydälläni Caritaksen kuva. Sen eteen olin pieneen
kristallimaljaan pistänyt ruskea- ja sinipilkkuisen orkidean. Se
oli aivankuin hänen silmänsä. — Mutta minä ainoastaan plagioin. —
Kiinalainen kahvikuppi siroin kiemuraviivoin, — siinä kuihtunut,
mustaksi kuivettunut neilikka, — se oli paljon enemmän kuin
kristallimalja ja orkidea. — Totisesti, rahalla ei saa kaikkea
maailmassa.

»kasvaneet huikeassa määrässä. Kuuden vuoden kuluttua voidaan jo
kokeilla...»

Vastapäisen talon seinällä kiehui valoreklaamin helvetintuli. Punaista,
vihreää, — vaaleanpunaista, silmiin syöpyvää.

Hellas oli kuolemaisillaan. — Ja kun hän oli poissa, ei ketään ollut
tielläni. Elämä oli julmaa, — miksi en minäkin voisi olla julma. Antaa
hänen kuolla, hävitä. Olla kylmä, niinkuin teräs on kylmää. Niinkuin
meidän aikamme on vain kylmää, teräksistä, tunteetonta järkeä. —
Ei, minä en voinut olla. Koko olemukseni nousi kapinaan. Mieluummin
kuolisin itse. Hellas ei saanut kuolla, — Hellas oli parempi kuin
minä, älykkäämpi kuin minä. Miten kadehdin häntä. Hän oli Caritaksen
rakkauden arvoinen. — Verkkokalvoihin syöpyvää punaista! — Kun
käänsin pääni pois, loistivat vihreät pilkut seinillä ja papereilla.
Komplementtivärit. — Caritas oli kuin prisma, joka taittoi valon
kaikkiin väreihin, — spektri jatkuu loppumattomiin, — siinä on värejä,
joita meidän silmämme ei erota, — ultravioletti, — ultrapunainen...

»tehtaan järjestelmällinen työ, joka suunnitelmassaan ottaa kaikki
mahdollisuudet huomioon, takaa meille, että kymmenen vuoden kuluttua...»

Sain järjestettyä niin, että pääsin lähtemään jo kymmeneltä, vaikka
minulla olikin iltavuoro. Otin auton ja ajoin Hellaan luo. Astuin
portaita ylös tajunnassa vielä välähtelevä kuva kaupungin syksyillasta:
katulyhtyjen kirkkaat jonot, reklaamien palo, raitiotievaunujen vihreät
sähköliekit, autotorvien huuto.

»Terve, olipa hauska, että tulitte. Tohtori mainitsi soittaneensa
teille. Se on kyllä aivan tarpeetonta, mutta on hauskaa, että joku
ihminen on kanssani. Huomaatte, että nämä muutamat päivät ovat tehneet
minut hiukan nöyremmäksi. — Luulen melkein, että te ette vielä tiedä,
mitä on todellinen yksinäisyys.»

Ihmettelin, että lääkäri oli väittänyt Hellaan hourailevan. Minusta hän
oli verrattain hyvässä kunnossa. Hyvin kalpea vain ja ehkä kuumeinen. —
Pöydällä vuoteen vieressä oli kasa kirjoja, mutta niihin ei varmaankaan
ollut paljoa kosketeltu. Hellas loikoili selällään ja poltti savuketta.
Virginiatupakkaa — jotakin tuollaista kallista, väkevää, amerikkalaista.

»Jumalan kiitos, että lääkäri meni pois. Hän yritti kieltää minulta
tupakankin. — Viime yönä minulla oli vastenmielisiä hermonytkähdyksiä
yli koko ruumiin, niin että oli mahdoton nukkua.»

Huomasin, että Hellaan oli vaikea puhua, vaikka hän yrittikin heti
alussa ottaa keveän sävyn. Silmät olivat luonnottoman suuret ja
kiiltävät, aivan kuin jonkin huumausaineen jälkeen. Saattoi huomata,
ettei hän todellakaan ollut pitkiin aikoihin nukkunut.

»Todellakin — ehkä ihmettelette — mutta minä pyydän itse teitä jäämään
luokseni täksi yöksi. Jumala varjelkoon, miksi teeskennellä ja näytellä
— olemmehan molemmat samassa kadotuksessa, minä vain ehkä jonkun
verran alempana. Totta puhuen, minä pelkään olla yksin. Minun on
mahdotonta nukkua. Puhuiko tohtori teille mitään taudistani. — Ettei
se ole vaarallista. — Voi rakas mies, te osaatte valehdella verrattain
kylmästi. Totta kai minussa on niin paljon itsekritiikkiä, että voin
jonkin verran arvioida oman tilani.»

Hän alkoi kiihtyä, ja kasvoille ilmestyi epämääräisiä punaisia läikkiä.
Hengitys kävi huohottaen ja vaikeasti — se oli melkein kuin hiljaista
nyyhkytystä.

»Totisesti minä tiedän, että se on loppua lähellä. — Kun tässä äsken
loikoilin, näin vihertäviä varjoja, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Aivan
minun luokseni — ja käteni alkoivat puutua, hitaasti, aivan hitaasti.
En tuntenut mitään kipua, kaikki vaikutti niin helpolta. Ja kuitenkin
minä olisin tahtonut huutaa — huutaa niin kovaa kuin mahdollista, paeta
pois. Mutta en jaksanut oikein kohota vuoteessani. Sydän jyskytti
hitain, pysähtyvin lyönnein... Oletteko koskaan tuntenut, kuinka
epämiellyttävää sydämen pysähteleminen on?»

Lääkäri oli ollut oikeassa. Hitaasti aloin huomata, missä tilassa
Hellas oli. — Hän horjui kuoleman ja mielisairauden rajoilla. Minä
en yleensä rukoile, minulla ei ole aikaa niin paljon, mutta silloin
havaitsin itseni rukoilemassa, että hän mieluummin kuolisi.

»Ja minä pelkäsin, pelkäsin niin sanomattomasti, että teidän on
mahdoton sitä ymmärtää. Se vei pois kaiken ylpeyteni ja niin
sanotun kyynillisyyteni. Se oli puhtaasti animaalista häviämisen,
tuhoutumisen, tajuttomuuden pelkoa — se oli itsesäilytysvietti, ja
mitään hirvittävämpää kidutusta ei ole. — Muistatteko, kuinka kerran
uidessamme yhdessä — hän oli silloin rannalla — puhuimme itsemurhasta.
— Se on ehkä toista, mutta nyt minä tunnen, mitä kuolema on. Ja
kaikkeen tuohon sekautui vielä tunto siitä, miten paljon tehtävää,
työtä, ajateltavaa minulla on maailmassa. Minä olen vielä vielä liian
täynnä elämää. Ja rakkautta! — rakkautta! Ettekö usko?»

Hän haparoi kädellään ja hänen silmänsä näyttivät särkyneiltä. Ojensin
hänelle käteni ja tunsin, kuinka hänen kätensä nytkähteli ikäänkuin
suonenvedossa. Hänen hermonsa mahtoivat olla hirveässä kunnossa.

»Minä rakastan — ja kuitenkaan ei ole rauhaa muuta kuin kuolemassa.
Ja kaikki on minun syyni. Hän on ihana nainen — ainoa nainen
maailmassa. Hänen silmänsä — ne ovat maailma, ne ovat kaikki kaukainen
— Konstantinopoli, Birma, muskottipuut ja mangrovesuot — ne ovat
valheauringot napaseudun jäällä. Sanovat, että hän on rakastanut niin
monta miestä, että hän on syntinen. Ja Jumala! Jumala! minä olen
kuitenkin kaikkeen syyllinen. — Miksi minä annoinkaan teille hänen
kuvansa — olin hullu, järjetön, mutta ette te vielä tiedä, mitä tuska
on. Ei! ei! ei missään tapauksessa. Minä en tahdo sitä takaisin. Minä
olen sen kerran antanut pois, ja se ei koskaan palaa minun luokseni.
Kerran te ymmärrätte. Se ei saa palata. Minä olen kuitenkin liian
heikko. Minä en kestäisi. Se on tuli, se on helvetti. Sen tähden minä
tahdon kuolla. Minun täytyy kuolla. Minä olen turmeltunut, tuhoutuva
siemen. Minä olen lahonnut loppuun. Ymmärrättekö, minun täytyy kuolla,
ja minä pelkään! pelkään! — Ja luulin olevani niin rohkea sen edessä.»

Hän houraili. Sitten hänen silmänsä selvisivät ja saivat entisen
luonnottoman kiiltonsa. Hän veti kätensä pois. Se oli rauennut ja
veltto.

»Miten yksin voi ihminen olla. Eikä kukaan saa tietää sitä. Minun
täytyy säilyttää illusioni — illusioni elää vielä silloin, kun minä
olen hävinnyt, kirkas, säteilevä illusioni, jolla on auringon siivet.
— Minä tahtoisin kertoa, että edes joku tietäisi, että edes joku
ymmärtäisi. — Ei! se on vain säälin tavoittelua, raukkamaista. Me
kuljemme vuorten huipuilla, meillä on metallisiivet ja aurinkopanssari.
Rakkaudesta, rakkauden tähden!»

Miten raukkamainen minä olinkaan. — Huomasin, että olin suorastaan
ojentautunut eteenpäin kaikki lihakset jännittyneinä kuullakseni jonkun
sanan, jonkun katkonaisen lauseen, joka johtaisi minut jäljille.
Minulta puuttui keskusajatus. Se, jonka ympärillä hourailevan ajatukset
liikkuivat. Vetäydyin taaksepäin, mutta Hellas käsitti väärin
liikkeeni. Hän tuli äkkiä aivan kylmäksi ja rauhalliseksi.

»Lähtekää vain, jos haluatte. Minä en kaipaa sääliä. Tai kyllä kaipaan,
kaipaan sanomattomasti, mutta kieltäydyn ottamasta sitä vastaan.
Ajatelkaa, kuinka suurenmoista — kieltäydyn jyrkästi ottamasta vastaan
sääliä. Siis! kerjään sääliä.»

Hän nauroi, — pitkään, läähättäen, järjettömästi, melkein
tukehtumaisillaan. Hänen hengityksensä oli kuin nyyhkytystä. Minua
pelotti, pelkäsin, että hermot olisivat murtuneet, mutta hän rauhoittui
pian.

»Lukekaa minulle ääneen. — Runoja. — Mitä tahansa. — Se rauhoittaa
minua. — Merkillistä huomata, kuinka heikkous kiihdyttää ihmistä. Ennen
jaksoin aina hillitä itseni.»

Otin hätäisesti kirjan, joka oli päällimmäisenä. Se oli sama, jonka
kerran aikaisemmin olin ojentanut hänelle. Lindsayn Kongo-runo avautui
eteeni. Aloin lukea sitä hätäisesti — ääntäen väärin ja tajuamatta
sisällystä. Mutta ehdittyäni kertosäkeeseen, keskeytti Hellas minut
kädenviittauksella ja käänsi hitaasti suomeksi kaksi säettä:

    »Ja minä olen nähnyt Kongon vierivän
    kumisevassa yössä
    leikaten djunglirantoja kultaisin vöin...»

Hän oli hetkisen aivan hiljaa, ja kertasi sitten samat sanat, äänessään
sanomattoman paljon kaipausta ja hellyyttä. Kun hän jälleen alkoi
puhua, ei se enää ollut hourailua.

»Miksi ihmisen täytyy olla köyhä. Joskus se tuntuu niin kovin
katkeralta. Kun maailmassa olisi niin äärettömän paljon nähtävää,
koettavaa, tunnettavaa. Kun koko maailma voisi olla minun isänmaani.
Kaikki värikkäät maat, kaikki äänet, kaikki tuoksut olisivat minun.
Pikajunien kiskojen jyskeestä kreolitytön nilkkarenkaitten helinään,
loistoauton säkenöivistä kyljistä tuntemattomiin kukkiin Amazonasissa.
— Katsokaa, se on kaipaus. Ja minun täytyy kuolla. Täytyy!»

Yritin rauhoittaa häntä selittämällä, että tämä menisi pian ohitse,
että hän jo parin päivän kuluttua olisi jalkeilla.

»Olette oikeassa. Tämä kohtaus kyllä menee ohitse. Minua väsyttää.
Luulen, että voin nukkua tämän yön, jos te olette lähelläni. Pelkäsin
myöskin sitä, että tulisin mielisairaaksi. — Vaikka oikeastaanhan
kaikki ihmiset ovat omalla tavallaan epänormaaleja. Tarkoitan vain
sitä rajaa, jonka yhteiskunta asettaa. — Muistatteko Chestertonin
paradoksia: hullu on se, joka on kadottanut kaiken muun paitsi
järkensä. — Koomillista, koko maailma on itse teossa ainoastaan suuri
mielisairaala, mutta missä viipyy Ylilääkäri. Niin, ehkä hän on käynyt
meidän luonamme ja konstateerannut tilamme. Me emme vain ole tunteneet
häntä. Olemme luulleet häntä kohtalotoveriksemme. — Älkää pelätkö,
ei tämä ole raivokohtauksen alkua. Tämä on vain minun tavallista
filosofiaani. Voisimme tavallaan nimittää sitä praktilliseksi
filosofiaksi, eikö totta? — Vakuutan teille, en tule hulluksi —
ainakaan vielä. Teidän ei tarvitse olla noin kauhistuneen näköinen.»

Hellas hymyili minulle rauhoittavasti ja melkein suojelevasti. Mahdoin
todellakin olla pelästyneen näköinen.

»Ja lopultakin, jos nyt paranen. Mitä se merkitsee? Vain sitä, että
helvetti jatkuu hiukan kauemmin. Jo Sokrates huomautti, että jos
yleensä on olemassa joku tuonpuoleinen elämä, ei se missään tapauksessa
voi olla pahempi kuin se maailma, jossa me elämme. Pahempaa ei
nimittäin voi yleensä olla, ymmärrättekö. Se oli hiukan ilkeästi
sanottu, mutta kerrotaan, että hänellä oli paha vaimo. Xantippa
parka, olen alkanut vuosituhansien takaa tuntea suurta sympatiaa
häntä kohtaan. Historia on luonnollisesti tehnyt hänelle äärettömän
paljon vääryyttä niin kuin kaikille todella jaloille sieluille. Ja
jaloushan on vain suhteellinen käsite. Kukaties minuakin voisi sanoa
jaloksi jostakin määrätystä näkökulmasta katsoen. Ja teitä. — Jos minä
nyt paranen. Se merkitsee vain sitä, että ratkaisu siirtyy hiukan
tuonnemmaksi. Se suuri ratkaisu.»

Hän oli rauhoittunut ja nojautui taaksepäin. Silmätkin painuivat
hetkeksi umpeen, mutta avautuivat taas kohta.

»Ilkeä tunne tuo — juuri kun on nukahtamaisillaan, hätkähtää hereille.
Se johtuu vain hermoista. Hermot ovat kauhistuttava järjestelmä. —
Onneksi ne inhoittavat nytkähdykset ovat lakanneet.»

Minä olin varma siitä, että Hellas aivan tahallaan oli tehnyt kaikkensa
tullakseen sairaaksi. Hän oli epänormaali. Muutamat lääkärit väittävät,
että jokainen ihminen, joka yrittää tehdä itsemurhan, on mielisairas.
Minä en kylläkään hyväksy sitä käsitystä, mutta teoreettisesti,
sosiologiselta kannalta sitä täytyy pitää oikeana. Nyt riippui kaikki
vain siitä, tahtoiko Hellas itse parantua. Jos hän ei sitä halunnut...
Hänessä selvästikin oli taistellut kaksi vastakkaista pyrkimystä
— rakkaus elämään, kaikkeen olevaan, elämänvietti, ja päinvastoin
jokin tuntemattomista syistä johtuva julma tuhoutumisen pyrkimys,
katkera ja hellittämätön, joka oli saanut hänet tekemään kaikkensa
tullakseen yhä sairaammaksi, rasittamaan itseään liikaa, uimaan yöllä
jääkylmässä vedessä, pakenemaan puolipukeissa ulos syksyiseen yöhön,
hermostuttamaan itsensä niin, että nukkuminenkin kävi mahdottomaksi.

Nuo tuntemattomat syyt! Enää en ollut itsekään utelias. Nyt olisin
tahtonut tietää ne voidakseni auttaa häntä, mikäli se oli mahdollista.
Voidakseni seistä hänen rinnallaan ystävänä, toverina, jottei hänen
olisi tarvinnut taistella taisteluaan niin julman yksin. Sillä hetkellä
olin rehellinen. En ajatellut Caritasta, en ollut mustasukkainen —
sillä hetkellä merkitsi minulle ihmiselämä enemmän kuin oma rakkauteni.
En ollut järkevä... olin täynnä sekavia, erittelemättömiä tunteita.

Tietysti olin typerä, sillä mitä merkitsee itse asiassa yksi
ihmiselämä. Minä omasta puolestani olin tavallani valmis kuolemaan —
tietysti se olisi tuntunut hiukan katkeralta, hiukan liian aikaiselta,
mutta en luullakseni olisi nostanut siitä liian paljon melua, ikäänkuin
minä olisin ollut koko maailman keskipiste. — Ja juuri samalla tavalla
tiesin Hellaan tuntevan. Ja kuitenkin kauhistutti minua sanomattomasti
tietoisuus ja pelko, että hän kuolisi. Minuun oli siirtynyt osa hänen
elämänviettiään. Hän oli suggeroinut minut tuntemaan samaa kuin hänkin,
niin kuin joskus ratkaisevina hetkinä tapahtuu ihmisten kesken.

Miksi hän ei tahtonut elää? Miksi hän niin julman järjestelmällisesti
etsi kuolemaa, vaikka kuitenkin pohjaltaan pelkäsi sitä. Saattoi
ihailla sitä rohkeutta, jolla hänen oli täytynyt taistella kauhuaan
vastaan ja jatkaa yhä edelleen alkamaansa tietä. Ja mikä mahtoi olla
se, joka pakotti häntä eteenpäin. Jotakin äärettömän tuskallista sen
täytyi olla. — Rakkaus — Caritas!

Olin näkevinäni valokuvan työpöydälläni — sen edessä orkidean
kristallimaljassa. Piirre piirteeltä tarkastelin mielikuvituksessani
Caritaksen piirteitä, etsien niistä sitä salaisuutta, joka painoi niin
raskaasti. — Puoliavoimet huulet hymyilivät hiukan, pää oli kallistunut
taaksepäin kuin suudelmaa varten, ja silmät tuijottivat katsojan ohi
kaukaisuuteen.

Muistin Hellaan sanat nuoruudesta, joka vielä uskoo siihen, että
jokaisessa naisessa piilee salaisuus. Hänelle ei ollut mitään
salaisuutta enää. Ja se, minkä hän oli löytänyt, oliko se jotakin niin
katkeraa, että se saattoi pakottaa hänet etsimään kuolemaa.

Ajatukseni alkoivat väsyä kierrellessään lakkaamatta saman asian
ympärillä ikuisesti palaten lähtökohtaansa, pääsemättä lopulta
askeltakaan edemmäksi. — Hellas näytti nukahtaneen vuoteeseen. Hänen
silmänsä olivat kiinni; niiden alla näin sinisten varjojen joukossa
paljon hienoja ryppyjä — noita ryppyjä, jotka kertovat siitä, että on
elänyt liian paljon ja kokenut liian paljon. Suupieliin oli painunut
katkeruuden poimu. Mutta se ei ollut vastenmielistä tyytymättömyyttä,
niin kuin niin monella ihmisellä, vaan todellista, miehekästä tuskaa.
Parransänki oli kasvanut pitkäksi muutamien päivien aikana. Se teki
hänet avuttomaksi ja epäkorrektiksi.

Hän ei kuitenkaan nukkunut, sillä tuijottaessani häneen hän huomasi sen
hermostuneen ihmisen luonnottomalla herkkyydellä ja aukaisi silmänsä.

»Olen taistellut loppuun ja ratkaissut suhtautumiseni elämään. Jos
paranen, on se lykkäysaikaa, ja sitä ihanammalta on elämä silloin
tuntuva. Ymmärrättekö, jokainen pikkuseikka, — kaikki se, mitä ennen ei
ole edes huomannutkaan, saa aivan uuden ja arvaamattoman sisällyksen,
kasvaa maailmankaikkeuden symbooliksi. — Nyt lupaan teille, että jään
elämään, jos se on mahdollista, ja nukahdan kohta, kun olemme hiukan
keskustelleet, — mutta vain yhdellä ehdolla. Teidän täytyy luvata
kunnianne kautta, että ette milloinkaan puhu tästä yöstä kenellekään
ihmiselle, — muistakaa, te tiedätte kyllä, ketä tarkoitan. Uskon, että
ymmärrätte minua.»

Tietysti myönnyin. Mitä muuta olisin saattanut tehdä?

»Ja palkaksi kerron teille hiukan itsestäni. Ajatelkaa, mikä
ihmeellinen palkka, saatte ponnistaa kärsivällisyytenne kuunnellaksenne
sentimentaalisia lapsuusmuistoja. Kuten tiedätte, ei ole mitään
hermostuttavampaa kuin kuunnella ja lukea muistelmia. Mutta minä
tahdon edes hiukan purkaa itseäni. Älkää keskeyttäkö minua. Tehän
tiedätte, että olen olevinani kirjailija, — annan kertomukselle siis
asiaankuuluvan muodon, jättäen mahdollisimman paljon arvaamisen ja
vaistoamisen varaan. Todenperäisyys on myöskin niin ollen epämääräinen
asia. Mutta meillähän on maailmassamme olemassa ainoastaan epämääräinen
todellisuus.»

Hellaan luonnottoman suuret ja kiiltävät silmät, hehkuva savukkeenpää,
kallista, väkevää, amerikkalaista tupakkaa, — vihreäkupuisen lampun
himmeä puolihämärä.

»Minä olen syntynyt rikkaaksi. Minulla on kaikki ylellisyyden nälkä
veressäni. Isänihän oli rikas — hänellä oli tehdas, joka meni nurin
maailmansodan alussa.

Minä olen mielenkiintoinen sekoitus perinnöllisyyden kannalta. Isäni
oli tuota raskasveristä, aistillista, itämaiseen vivahtavaa tyyppiä,
joka on hiukan veltto ja kiihkeä. — Äitini taas oli äärimmäisen herkkä
ja hermostunut, älykäs, intelligentti, epäaistillinen. — He olivat siis
aviopuolisoina mahdollisimman epäonnistunut pari. Minä olen sekoitus
Itämaita ja Eurooppaa.

Kun olin kahdentoista ikäinen, toimitti isä äitini mielisairaalaan.
Minulle on jäänyt salaisuudeksi, oliko hän todella sairas. Joka
tapauksessa isäni halusi päästä hänestä eroon, — koko kotielämä
oli ikuista taistelua aistillisen seksuaalisuuden ja luonnottoman
herkkyyden välillä. Ehkä te ymmärrätte, mitä tarkoitan. — Kaikki tuo
painoi luonnollisesti leimansa lapsuuteeni.

Siihen aikaan näin unia, — mielettömiä, itsetiedottoman sadistisia
unia, — kuinka kidutin ihmisiä jollakin autiolla saarella, miehiä ja
naisia, sidoin heidät, ruoskin heitä. Huomatkaa, en ollut silloin vielä
seksuaalisesti herännyt. Minulle ei ollut mitään eroa miehen ja naisen
välillä.

Olin varhaiskypsä, jo lapsena hermostunut. Miten äärettömästi
saatoinkaan peljätä pimeän huoneen ovella. — Vähitellen aukeni minulle
myöskin kirjojen maailma. — Jumala, kuinka minä luin, — kaikkea,
valikoimatta. Minähän olin aivan yksin. Edes lapsena ei minulla
ole ollut ystäviä. Se oli omituista elämää, mielikuvituksen ja
todellisuuden rajoilla.

Olin kai jo neljännellä luokalla koulussa, kun keksin synnin. Tehän
tiedätte itse... Parin vuoden ajan se vei minut kokonaan, niin että
odotin ainoastaan yötä, jolloin saisin olla yksin vuoteessani. —
Tunnettehan tuon... huoneessa kylmä vuode, joka hitaasti muuttuu
lämpimäksi siinä maatessa.

Yläluokat olivat sitten taistelua hengen ja lihan välillä. Miten
pelkäsin omaa itseäni ja kaikkia öitä. Ja kidutin itseäni. Tuska
tuotti minulle kummallista nautintoa. Revin käsivarttani karkealla,
ruostuneella neulalla. Kerran oli vähällä saada verenmyrkytyksen. — Ja
luin — — tuhannen kirjaa!

Miten kaipasinkaan rakkautta, sitä rakkautta, josta nuoruus haaveksii.
Minähän olin niin kipeän, palavan nuori. — Pimeinä iltoina kiertelin
pitkin autioita katuja katsellen kuinka ihmisten ikkunoihin syttyivät
valot. Se oli kaipausta, kuumasilmäistä, kiduttavaa ikävää.

Tietysti minulla oli joku koulupoikarakkaus. — Tehän tunnette nuo
hyväilyt — silloin kun kukaan ei ole vartioimassa — liian paljon
kahden. Vaaralliset, kiduttavat, huohottavat hyväilyt, jotka saavat
polvet vapisemaan jälkeenpäin, jotka ovat tyydyttämättömiä. Minähän
olin liian nuori.

Niihin aikoihin meni isäni tehdas nurin. Hän meni sen mukana.
Ehkä muistatte vielä senaikuiset sanomalehdet. Se oli selvä
onnettomuustapaus. — Tietysti teki hän sen itse, minulla ei ole
koskaan ollut siitä epäilystäkään. Muuten oli hän aina ollut minulle
vieras ihminen. Jälkeen jäi niin paljon, että sain yliopistolukuni
suoritetuksi ilman velkoja.

Minussa on aina piillyt ikuinen oppositsionihenki. En voi sietää sitä,
että joku on aivan varma asiastaan. Silloin täytyy minun aina ryhtyä
vastustamaan, vaikka itse asiassa olisinkin samalla kannalla kuin hän.
— Kouluaikana se sai minut kiistoihin toverieni kanssa — juuri siitä
syystä ei minulla koskaan ole ollut ystäviä. Muistatte ehkä, kuinka
kerran puhuin siitä julmuudesta mikä sisältyy sanoihin »meidän koulu».

Te jo tunnette tuon kuvan. Nuori ylioppilas, skeptillinen, muka hiukan
blaseerattu, joka liikkuu veltosti kahviloissa ja kävelypaikoilla.
Hermoheikko, sitä minä olin. — Ja silloin juuri tuli nainen. Tietysti
vanhempi nainen, kokenut nainen, joka etsi uusia vaikutelmia, uusia
väristyksiä, kuinka sanoisin.

Siihen aikaan olin vähällä tulla uskonnolliseksi. Niin selvästi tunsin,
kuinka saatana heräsi minussa. — Mitä helvettiä ne yöt olivatkaan. —
Hänessä oli kaikki se, mikä kykeni herättämään minussa sukuperintöni
isän puolelta. Ja minussa itsessäni, omassa sielussani alkoi se
kirottu taistelu, joka oli myrkyttänyt lapsuuteni. Sillä pohjaltaan
minä kaipasin viattomuutta, arkaa hyväilyä — jos eksyimme vanhoihin,
sisällyksettömiin fraaseihin, voisi sanoa — sielujen sympatiaa. Silloin
en vielä käsittänyt, että ihminen on luotu kulkemaan yksinäisiä teitä.

Mutta siinä ei ollut kaikki. — Siinä oli vielä jotakin kammottavampaa.
— Olen monasti yrittänyt eritellä tuon naisen sielua, mutta se on
mahdotonta. Sen vain ymmärrän, että mies voi lyödä naista ja kirota
naista — siinä ei ole mitään ihmeteltävää, se on niin luonnollista.

       *       *       *       *       *

Tuo episodi merkitsi koko minun elämäni, minun sieluni ja ruumiini —
siitä vasta alkoi minun taisteluni! — Ajattelin aikoinaan tappaa hänet,
murhata hänet, mutta silloin en vielä ollut kyllin karaistunut. Ja
hän oli jättänyt minuun niin paljon saatanaa, että suorastaan nautin
ajatellessani, kuinka joku toinenkin syöksyisi hänen kauttaan samaan
kadotukseen kuin minä.

Te ymmärrätte — tästä on jäänyt juuri pääasia pois

— ja tähän minä lopetan. Siihen loppui minun nuoruuteni. Siitä alkoi
yksinäisten tie — — vuorenhuipuilla.

Siitä naisesta vielä. — Hän kuoli auto-onnettomuudessa. Hänen kanssaan
kuoli muuan nuori mies. Ajoivat yhdessä jyrkänteeltä alas. Mitä
olisinkaan antanut, jos olisin saanut nähdä kauhun hänen silmissään,
kun hän huomasi toisen tehneen ratkaisevan päätöksen ja kääntäneen
ohjauspyörän väärään suuntaan.

Se oli kuitenkin komea lähtö. Olen joskus istunut hetkisen pojan haudan
ääressä. Minähän olin välillisesti syypää hänen kuolemaansa. Minun
olisi pitänyt aikaisemmin tehdä se, minkä hän teki.»

Hellas vaikeni ja sytytti uuden savukkeen imien sitä pitkin,
hermostunein vedoin. Hänen kasvoillaan oli ilme, josta saattoi
päätellä, että hän nyt jo katui sitä, minkä oli kertonut. — Olen varma,
että jos olisin lausunut ainoankaan sanan, hän olisi ajanut minut ulos.

Istuin siis aivan hiljaa vihreän lampun himmeässä valossa ja mietin.
— Silloin kun Hellas alkoi puhua naisesta, oli sydämeni hytkähtänyt
säikähdyksestä, sillä aivan ensimmäisinä silmänräpäyksinä olin luullut,
että se oli Caritas.

Ja lopultakin, mitä lisää olin saanut tietää. — Kaikki tuo oli jotakin
sellaista, minkä saattoi edeltäpäin aavistaa — ja juuri sen, mikä
olisi voinut tuoda hänet lähemmäksi minua, juuri sen hän oli tahallaan
jättänyt pois.

Hän oli antanut minulle ne kaikki perustiedot, joiden mukaan
saattoi lähteä arvostelemaan hänen tekojaan, joiden mukaan hänen
suhtautumisensa elämään kävi ymmärrettäväksi. Tärkein niistä oli
kuitenkin jäänyt pois.

Hän ei ollut puhunut mitään siitä, mitä hän ajatteli ja tunsi.
Se kaikki täytyi minun ainoastaan vaistota ja aavistaa. Hän oli
paljastanut osan elämästään minulle niinkuin lääkärille, ei niinkuin
ystävälle. Hän oli ollut minulle rehellisempi kuin ystävälle.

Pienessä, kiinalaisessa kupissa oli ollut keltainen neilikka. Ja parin
vuoden ajan oli Caritaksen kuva hymyillyt hänen pöydällään. Huulet
puoliavoimina kuin hyväilyä odottaen. — Ja hän oli ollut yksin — täynnä
hellyyden nälkää, rakkauden nälkää.

Ihmisten seurassa kylmä, hiukan katkera mies. Skeptillinen, joskus
melkein raaka. — Ja kaiken alla oli hänen elämänsä salaisuus, jota en
ollut pääsyt lähemmäksi.

Hellas oli nukahtanut. Hän hengitti hitaasti ja rauhallisesti. Otsalle,
hiusrajaan oli kihonnut hiukan hikeä. Savuke oli pudonnut hänen
sormistaan ja poltti hitaasti reikää peitteeseen. Otin hiljaa sen pois
ja nojauduin taaksepäin tuolissani. Juuri ennen uneen vaipumista näin
Caritaksen kasvot aivan lähellä omiani, niin että saatoin tuntea hänen
hengityksensä kasvoillani ja hyasintin tuoksun hänen hienossa ihossaan.
— Se oli tuollainen unen, todellisuuden ja mielikuvituksen välittämä
hallusinatio.

       *       *       *       *       *

Aamulla, kun jo oli aivan valoisaa, heräsin siihen, että Hellas istui
vuoteessaan ja katseli minua. Vihreä lamppu paloi vielä värittömänä
valoisassa huoneessa. Koko ruumiissani oli epämiellyttävä, hiukan
hikinen tunto siitä, että on nukkunut yönsä vaatteet yllä.

Hellas oli yhä hyvin kalpea, mutta muuten terveen näköinen. Hänen
silmissään oli melkein poikamaisen veikeä ilme, kun hän arvokkaasti
toivotti minulle hyvää huomenta ja sanoi:

»Olen tunnin verran seurannut teidän hidasta toipumistanne. Uskon,
että sairautenne on nyt onnellisesti sivuutettu, kun olen uhrautuvasti
ottanut teidät luokseni yöksi. Muistaakseni kerroitte eilen illalla
olevanne hiukan huolestunut terveydentilastanne. Älkää pelätkö, tulette
vielä näkemään monta onnellista päivää.»

Yli koko olemukseni välähti äkillinen riemu, äkillinen elämänvoima.
Ihanan, aavistavan kirkas syksyaamu tunkeutui huoneeseen. Se oli kuin
viesti onnellisesta ikuisuudesta.

Me olimme kuin kaksi poikaa. Minä ryntäsin hänen luokseen ja
ravistelin häntä. Me nauroimme yhdessä ihanaa riemua täynnä. Koko
maailma oli poissa meidän luotamme, oli vain tämä ihana hetki. Yö oli
ollut painajaisunta, elämä oli ollut painajaisunta. Tämä oli ainoa
todellisuus. Olla poika, leikkiä täynnä riemua ja erittelemätöntä uskoa!

Silloin tiesin, että me olimme ystäviä, todellisia ystäviä, ja että
toveruus saattoi olla enemmän kuin mikään muu. Ja Hellas sanoi
hymyillen:

»Mitäs helkkaria tässä nyt oltaisiin niin p... n tärkeitä!»




II.




VII


Pikkuveli oli rakastunut. — Minulle se oli jotakin hiukan koomillista,
hiukan kaihomielistä, hiukan kipeää.

Ensimmäiset oireet ilmenivät jonkun verran ennen joulua. Pikkuveli
vihelteli kimeämmin tullessaan kotiin, kierteli huoneissa, penkoi
kirjoja ja heitti ne huolimattomasti jälleen pois, oli täynnä
määrittelemätöntä toimintatarmoa, joka etsi purkautumistaan. — Hänen
mielentilansa vaihteli elohopean tavoin ärtyisästä riemukkaaksi. Jonkun
kerran tuli hän kirjoituspöytäni ääreen ja puristi minua takaapäin
olkapäistä. Se oli ainoa hyväilymuoto, minkä me tunsimme.

Olin ollut hiukan huolissani hänen puolestaan, sillä syyslukukauden
ajan oli hän ollut verrattain veltto — vetelehtinyt huoneessaan
roskaromaaneja lukien tai istuskellut elokuvissa. Hän oli ollut hiukan
hermostunut ja synkkä. Silmissä oli paljon pimeää ja hän ei enää
katsonut minua aivan suoraan kasvoihin.

Monena iltana nukkumaan mentyämme olin loikonut vuoteessani
hengähtämättä, hiljaa, peljäten. Kuunnellut ääniä hänen huoneestaan,
hänen hengitystään, hänen kääntelehtimistään vuoteessa ennen uneen
vaipumista. — Eikä minulla kuitenkaan ollut rohkeutta puhua hänelle
mitään. Kaikki sanathan ovat kuitenkin lopulta turhia. On asioita,
joissa kaikki ihmiset seisovat yksin, jotka yksin täytyy läpäistä.

Nyt hän oli jälleen sama kuin ennenkin — iloinen, reipas, hiukan
kujeileva, täynnä noita koulupoikien vitsejä, jotka voivat hermostuttaa
ihmisen hengiltä, ja joissa voi löytää arvaamattomia näköaloja
nuoruuskauden sielunelämään. — Hän alkoi jälleen kymmenen minuutin
aamuvoimistelunsa, ja lisäsi vielä siihen kylmän suihkun. — Iltaisin
oli hän paljon poissa, mutta minä en ryhtynyt utelemaan hänen teitään —
hymyilin ainoastaan hiukan ja pidin silmällä, ettei hän lyönyt laimin
läksyjään.

Hän vaati itselleen smokingin, sillä hänen piti mennä sanojensa mukaan
johonkin joulujuhlaan, jossa kuului asiaan olla iltapuvussa. — Kun
hän sitten eräänä iltana kamppaili peilin edessä ensimmäisen kovan
kauluksensa, tärkätyn paidanrinnan ja kauluksennappien kanssa, kysyin
minä aivan viattomasti:

»Hänellähän on ruskeat silmät, eikö totta?»

»Älä houraile — nehän ovat aivan siniset niinkuin teräs.»

Vasta jonkun sekunnin kuluttua huomasi Pikkuveli, mihin ansaan hän
oli hypännyt, ja mahdollisesti hänen kasvojaan hiukan kuumotti. Minä
pysyttelin kohtuuden rajoissa, ja hymyni oli täysin luonnollinen ilman
pienintäkään ironiaa. Hetken kuluttua purskahdimme yht'aikaa nauramaan,
ja Pikkuveli ryhtyi selittelemään:

»Katsos, eihän se nyt mitään erikoista ole. Mehän olemme vain hyviä
tovereita, ja hän on niin reilu. Hänen kanssaan voi puhua kaikista
asioista — moottoripyöristä ja radiosta. Ja hän osaa ajaa autoa. Minä
pidän hurjasti hänestä. Hän voimistelee ja tanssii... yksin nimittäin.
Hänellä on oikein kaunis vartalo.»

Silloin minä tein pienen virheen. Muistaen omia ensimmäisiä haaveitani
ja rakkauksiani kysyin:

»Oletko sinä jo suudellut häntä?»

Pikkuveli oli aivan hämmästyneen näköinen. Hän katsoi minua hiukan
kysyvästi — hiukan ihmetellen:

»Minkätähden? — Mitä sinä tarkoitat? — Totta kai, jos kerran pitää
oikein jostakin, niin saa kai häntä suudellakin. Ei tietenkään mitään
tuollaista lepsua, niinkuin filmien loppukohtauksissa, vaan noin vain
reilusti. Sehän on vain merkki, että pitää toisesta.»

Minä vaikenin. — Huomasin jääneeni ajastani jälkeen.

Siitä illasta lähtien vallitsi välillämme sanaton yhteisymmärrys.
Pikkuveli oli joskus hiukan ihmetellen katsellut Caritaksen kuvaa
pöydälläni ja sen edessä kristallimaljassa olevaa orkideaa, jonka
vaihdoin pari kertaa viikossa pistäen kuihtuneet eksemplaarit
pöytälaatikkoon. Vaistomaisesta hienotunteisuudesta ei hän ollut
koskaan kysynyt siitä mitään.

Mutta eräänä iltapäivänä tuli hän kotiin mukanaan valokuva. Se oli
tavallinen, suurennettu amatöörikuva, joka esitti urheilupukuista
tyttöä auton vieressä hikisenä ja ruskeana nojautumassa auton
jäähdyttäjää vasten. Se ei ollut mikään erikoisen kaunis kuva. Tyttö,
housut jalassa, oli kohottanut kätensä kuin tervehdykseen vielä
huohottaen jonkin ponnistuksen jälkeen. Se ei ollut mikään erikoisen
kaunis kuva, mutta siinä oli kiehtovaa, hurmiokasta nuoruutta, joka sai
minut melkein huokaisemaan.

Pikkuveli oli puuhaillut huoneessaan jotakin, ja kun astuin sinne,
oli kuva seinällä kehyksissä. Kehykset olivat aivan yksinkertaiset,
suoraviivaiset, metalliset. Ja kuin täynnä oppositsionihenkeä
minun uhraamistapaani kohtaan Pikkuveli oli ripustanut kuvan alle
nyrkkeilyhansikkaan.

Minut on voitettu, syrjäytetty. Pojalla oli makua.

Ja kaikki oli minulle jotakin hiukan koomillista, hiukan kaihomielistä,
hiukan kipeää.

Juttu oli minusta hauska. Tunsin uteliaisuutta. Halusin nähdä tytön,
ja Pikkuveli halusi myöskin näyttää minut tytölle, sillä hän oli ylpeä
minusta. Minähän olin sanomalehdentoimittaja, ja minussa oli hiukan
tuota kokemuksen synnyttämää välinpitämättömyyttä, joka tekee nuoriin
ihmisiin ihailtavan vaikutuksen.

Kutsuin siis heidät eräänä iltana Capitoliin yhdeksän näytäntöön. En
oikeastaan edes tiennyt, mikä filmi siellä oli, mutta ajattelin, että
se joka tapauksessa kelpaisi. Kutsuni otettiin mielihyvällä vastaan.

Me odotimme, Pikkuveli ja minä, suuressa eteisessä ennen näytännön
alkua. Ohitsemme kiersi pitkä ihmisjono, ja minä huomasin nauttivani
kaikin aistimin sen yhteisestä, kärsimättömästä, hermostuneesta
odotuksesta. Yritin arvioida, mitä kaikki nuo eri henkilöt olivat,
jotka yhteinen filminälkä oli kerännyt tällä hetkellä tähän samaan
paikkaan, jotka luultavasti eivät enää koskaan tulisi näkemään toisiaan
näitten kahden tunnin jälkeen.

Konttoristeja, — kauppiaita, — juoksutyttöjä, — liikeapulaisia, —
koululaisia pienin ryhmin, — ylioppilaita, — joukossa näkyi vilahtavan
eräs professori rouvansa kanssa, — pari epäilyttävän maalattua
neitosta parin epäilyttävän hienon herrasmiehen kanssa, — joku
virkamies kuluneine päällystakkeineen, ruskea paketti kädessä, — joku
leveähattuinen ja laajalahkeinen, tupakkaa syljeskelevä tyyppi.

Ja kaikki äänet, jotka sekautuivat yhdeksi ainoaksi epäselväksi
sorinaksi. Tästä erottui joskus jokin selvä sana, jokin huudahdus,
jokin lause.

Vielä verrattain uuden käytävän tuoksu sekautui puuterin ja hajuveden
lemuun, kosteitten vaatteitten ja hien hajuun. Tuossa sekoituksessa oli
jotakin eksoottista ja kiihkeää.

Koko joukon oli suggeroinut filmin huikea juoksu kankaalla, vaihtuvat
kuvat ja filmitähtien illusoorinen viehkeys. He odottivat kaikki
sulautuneina yhteiseksi, kollektiiviseksi joukoksi, voidakseen jonkin
minuutin kuluttua yhdessä antaa samojen tunteiden ja aistimusten
kiitää nopeasti vaihtuvin sarjoin halki aivojen. Etsiäkseen filmistä
romantiikkaa arkipäiviin, illusionia, ihmettä!

Sillä hetkellä tunsin, mikä ääretön määrä nykyajan romantiikkaa
piilee sanassa Hollywood, — mitä se merkitsee, että tietää kaikkien
noiden loistavien filmitähtien todella olevan olemassa. Ymmärsin
noiden filmihullujen tunteet, kun he kirjoittavat kirjeitä ja
pyytävät valokuvia ja nimikirjoituksia ja juoksevat illasta iltaan
elokuvateatterista toiseen.

Mietiskelyni katkaisi tytön saapuminen. Hän tuli, tervehti reippaasti
eikä esittelyssä muodostunut mitään tavallista kankeutta ja tuota
»mitä minä sanoisin» — hämilleen joutumista. Hän tarttui reippaasti
ja toverillisesti, ilman muuta Pikkuveljen käteen ja me kuljimme ylös
rappusia varaamaani aitioon.

Kulkiessani erittelin hänestä saamaani vaikutelmaa.

Lyhyt, pirteä turkistakki, pieni, päänmukainen hattu hiukan
huolimattomassa asennossa, reippaat askelet ja solakka, poikamainen
vartalo. — Silkkisukat tietysti, mutta niiden alla oli kylmää vastaan
trikoosuojukset. Sen saattoi arvata. — Puuteria, se kuului asiaan,
mutta ei liikaa. Kasvot hiukan tuota japanilaista, euraasialaista
kirsikankukkatyyppiä, — mutta silmät olivat siniset ja harmaat,
nauravat ja rohkeat. Sellaiset silmät, jotka katsovat maailmaa omanaan
ilman teeskentelyä ja koketeerausta.

Hän piti yhä edelleen kiinni Pikkuveljen kädestä reippaasti ja
toverillisesti. Siihen ei sekaantunut minkäänlaista tunnetta, että se
olisi ollut jotakin vaarallista tai sopimatonta. — Varjelkoon, miksi
eivät kaikki ihmiset saisi nähdä, että he olivat hyviä tovereita?

Minä se tunsin olevani vieraassa ympäristössä. Tyttö oli täydellinen
nainen siinä, että hän heti ensimmäisessä silmänräpäyksessä oli ottanut
yliotteen ja määrännyt suhtautumisen. Minulle ei jäänyt minkäänlaista
mahdollisuutta esiintyä vanhana ja kokeneena, hiukan setämäisenä,
niinkuin olin ensin kuvitellut.

Sijoittautuessamme paikoillemme aitioon huomasin ihmeekseni, että
minulla oli hauskaa. Todella vilpittömän hauskaa. Saatoin nauttia
kaikesta aivankuin joskus kauan sitten, — ympäristöstä, aitiosta,
ihmisten katseista, jotka suuntautuivat alhaalta meihin, ohjelmalehtien
ratinasta, valkoista kangasta verhoavasta kimaltavasta verkosta.

Pikkuveli auttoi turkin hänen päältään ja huolehti hänen
mukavuudestaan. Saatoin todeta, että Pikkuveli oli ollut oikeassa
sanoessaan hänen vartaloaan kauniiksi. Tein huomioita myös hänen
polvistaan, ja totesin, että me, vanhempi sukupolvi, emme vielä kykene
ottamaan lyhyitä hameita täysin luonnolliselta kannalta. — Minä ainakin
katselin hänen polviaan melkein salaa ja peläten, että hän huomaisi
katseeni. Ja kuitenkin tunsin, että hän olisi ihmetellyt, jos olisi
huomannut minun ajatukseni. Tunsin itseni epämääräisen naurettavaksi,
mutta sekin oli vain yksi osa hauskuutta.

Hän puheli jotakin etupäässä Pikkuveljen kanssa, mutta kuitenkin niin,
etten minä millään tavoin tuntenut itseäni syrjäytetyksi. Koko tunnelma
oli vapaa ja reipas. Me olimme tulleet pitämään yhdessä hiukan hauskaa,
— kukaan ei ollut millään tavoin sidottu.

Kattokruunut sammuivat, — katonrajasta loisti ympäri suuren salin
kätkettyjen lamppujen himmeä, punainen viiva. Valkeata kangasta
peittävä verkko alkoi kimaltaa tuhansin punaiseen vivahtavin värein, ja
soittokunta alkoi soittaa. — Yli koko huoneen kävi hiljainen kohahdus,
kaikki etsivät mukavimman asennon tuoleillaan, — ja sitten oli melkein
hengähtämätön hiljaisuus.

Verho aukeni hitaasti ja kappale alkoi. — Se oli jokin Colleen Moore
-filmi, — en jaksa muistaa sen nimeä enkä juontakaan. Amerikkalainen
filmi, toiminta nopeasti kiihtyvää tapauksesta ja kohtauksesta toiseen.
Romantiikan nälkää, rakkautta, kaipausta, kauneutta, prinssi hurmaaja,
pitkä, tumma, poikamainen amerikkalainen.

Ihmettelin, kuinkahan monet tuhannet nuorukaiset olivatkaan mahtaneet
rakastua tuohon naiseen, joka valkealla kankaalla oli kuin nuori
tyttö. Ihmeelliset silmät, joissa saattoivat väristä kaikki tunteet,
— lapsensuu, joka ojentautui suutelemaan täynnä viatonta antaumusta.
Ne sadat nimikirjoituksilla varustetut kuvat, joita hän joka päivä
sai lähettää tuntemattomille ihailijoilleen — niissä oli säteilevää
nuoruutta.

Mahtoikohan hän olla onnellinen, — mahtoikohan hänellä olla myös
oma kaipauksensa, oma pessimisminsä. Hollywood ja marmorihuvila...
Huomasin, että minut oli suggeroinut se kaipaus, joka poltti sadan
kankaalle tuijottavan nuorukaisen silmiä.

Tuli väliaika, ja Pikkuveli aukaisi suklaarasian. — Tietysti puhuttiin
filmistä. Tyttö kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

»Tiedättekö, että hänen toinen silmänsä on ruskea ja toinen harmaa. Tai
ainakin ne ovat eri väriä. Se on ihan totta.»

»Te tunnette tietysti kaikki filmitähdet.»

»No, melkein. Minulla on tietysti oma filmikorttikokoelmani, mutta
minä otan siihen ainoastaan ne, joista pidän. Tietysti vanhemmat
ihmiset nauravat sille, mutta minusta on hauska katsella kauniita
ihmisiä. — Ja minä tunnustan suoraan, että pidän enemmän filmistä
kuin teatterista. Nehän ovat luonnollisesti aivan eri tasoilla, — ja
te ajattelette varmaan, että minulla on vielä koulutytön kehittymätön
maku, mutta totisesti, mieluummin minä katselen hyvää filmiä kuin istun
ja haukottelen iltatoaletissa teatterissa.»

»Niin, tehän olette nykyajan lapsi, ja filmi vastaa teidän
suhtautumistanne elämään, sitä illusionia, mitä te kaipaatte, eikö
totta?»

»Niin, ehkä mekin kaipaamme illusionia. — Minä kylläkin olen täysin
tyytyväinen varsinaiseen elämääni. Meidän maailmammehan on niin
sanomattoman täynnä romantiikkaa, — auto ja radio ja... ja kaikki muu.
Mutta ehkä me kuitenkin kaipaamme satua, — loistoa, pukuja, sankareita,
jaloja tekoja... Se on filmi!»

Valot sammuivat jälleen, ja kimalteleva verho aukeni. — En enää
katsellut kankaalle, sillä kun silmäni olivat tottuneet pimeään, näin,
kuinka Pikkuveli oli kumartunut tyttöä lähemmäksi ja etsi kädellään
hänen olkapäätään ja kättään.

Teki niin kummallisen kipeää, sillä muistin samalla kertaa oman,
ensimmäisen suudelmani, — samantapaisen kohtauksen jollakin puiston
penkillä. Minä olin ollut silloin niin kiihkeän nuori, niin täynnä
epämääräistä kaipausta ja nälkää. Huuleni olivat värisseet ja
kämmenpohjiini oli kihonnut hikeä. Se oli ollut kömpelö, kokematon,
pelokas suudelma, ensimmäinen suudelma. Siinä oli ollut paljon
intohimoa, joka ei uskalla tulla näkyviin, joka häpeää itseään. —
Se oli ollut pettymys, eikä kuitenkaan pettymys. — Penkki oli ollut
puitten varjossa, ja kauempana loisti katulyhtyjen himmeä valo. Me
olimme kumpikin olleet niin äärettömän noloja, niin äärettömän nuoria.
Emme osanneet katsoa enää toisiamme silmiin emmekä puhua mitään. Ja
sitten hitaasti oli minussa alkanut kuohua jokin, ja siitä oli tullut
monta rajua, kiihkeää, hillitöntä, raakaa suudelmaa, kunnes hän alkoi
nyyhkyttää säikähdyksestä.

Minä katselin heitä salaa. Mutta tässä kohtauksessa ei ollut mitään
sellaista. Heidän kätensä vain etsivät toisiaan ja tytön pää painui
hiukan lähemmäksi Pikkuveljen olkapäätä, joka suoristautui ja kävi
ikäänkuin miehekkäämmäksi.

Siinä ei ollut mitään lihan värinää... ei mitään intohimoa tavallisessa
mielessä. Se oli jotakin, joka oli paljon kauniimpaa, suurenmoisempaa.
— Se oli ihaninta toveruutta, ei mitään teeskentelyä eikä pakkoa.
— Siinä ei ollut mitään hermosairasta, liian aikaisin kehittynyttä
aistillisuutta. Ja kuitenkin se oli enemmän kuin toverillisuutta.

Hellas olisi ehkä sanonut, että se oli kylmien suihkujen ja
aurinkokylpyjen rakkautta.

Minulle se oli uusi, onnellinen näkemys. Olin ylpeä Pikkuveljestä
ja ylpeä siitä, että hän oli voittanut niin mainion tytön. Tulin
ajatelleeksi, eikö noin vakava kiintymys niin aikaisin ollut
vaarallista. Juuri tuollaiset, liian kauan kestäneet suhteet ja
kihlaukset ovat tehneet monesta ihmisestä hysteerikkoja. Niiden liian
läheinen tyydyttämättömyys saattaa käydä tuskalliseksi.

Ja kuitenkin, minä en pelännyt heidän puolestaan. Kun he kerran olivat
löytäneet noin ihanan toveruuden, tulisivat he myös onnellisesti
ratkaisemaan sen synnyttämät probleemit.

Filmi loppui johonkin hurjaan moottoripyörä-tyttösankari-kohtaukseen.
Kun painuimme ulos kylmään talvi-iltaan keskellä sorisevaa
ihmisjoukkoa, sanoi Pikkuveli:

»Kuulehan, jos pääsen reilusti keväällä kahdeksannelle luokalle, niin
saanko moottoripyörän. Minä tahtoisin sellaisen niin hurjan mielelläni.»

»Mutta siinä täytyy ehdottomasti olla myöskin sivuvaunu, jossa
Pikkuveli voi istua, kun minä ajan», sanoi tyttö ja nauroi.

Minä olin teennäisen kauhistunut:

»Ja sitten syksyllä minä saan kirjoittaa pikku-uutisen:
Moottorihurjastelijoille varoitukseksi!... näin surullisella tavalla
surmansa saaneet...»

»Ei missään tapauksessa. Voit varmasti luottaa siihen, että ajan
varovasti. — Me voisimme kahden tehdä niin raivostuttavan ihanan retken
ympäri koko Suomen, Petsamoon asti!»

»Kahden?» — Minä leikin kysymysmerkkiä.

»Niin, miksi ei?» — Molemmat olivat vilpittömästi hämmästyneitä.

»Mutta sehän on sopimatonta. Ajatelkaa nyt...»

»Roskaa! — Mehän elämme kahdennenkymmenennen vuosisadan kolmatta
vuosikymmentä. Ja jos meidän holhoojamme eivät uskalla kylliksi luottaa
meihin, niin totisesti he ovat kuivettuneita peruukkeja. — Teidän
sukupolvenne ei nähtävästi kykene edes kuvittelemaankaan, että pojan ja
tytön välillä voisi vallita puhdas toveruus. Uskaltaisitkohan sinä edes
mennä uimaankaan kahden jonkun naisen kanssa. Sehän olisi sopimatonta!»

»No, no — lapsukaiset. Säälikää edes hiukan liian aikaisin
vanhentunutta miesparkaa. — Niin, Pikkuveli, sitten keväällä saamme
nähdä. Rahapuolen kyllä saan järjestetyksi.»

Me erosimme Hankkijan talon kohdalla. Minä käännyin yksin kulkemaan
Arkadiaan päin. — Pikkuveli lähti saattamaan tyttöä eteenpäin. Tytön
kädenpuristus oli reipas kuten hänen askeleensakin. Hänessä oli jotakin
ihanan tervettä ja nuorta.

Minä olin jälleen yksin, ja askeleni kajahtelivat autiota, jäätynyttä
katua vasten. — Jälleen yritti suuri tyhjyys valloittaa sieluni, mutta
nyt se oli sille mahdotonta. Olin nähnyt liian paljon nuoruutta, ja
siitä oli minuun itseeni tarttunut hivenen verran uutta uskoa. Minulle
tuotti kipeää tyydytystä ajatella, että Pikkuveli löytäisi kaiken sen
onnen, mitä minä en ollut saavuttanut, että hän voittaisi kaiken sen
tuskan, joka aikanaan oli kaatanut minut.

Caritas, — Caritas! — Hänen nimensä, kuvansa, ajatuksensa keinuivat
sielussani. Hän oli minun suuri haaveeni, minun elämäni illusioni.
Miten kaipasinkaan häntä, — miten pelkäsinkään, että tapaisin hänet.
Siitä oli niin kauan kun viimeksi olimme nähneet toisemme. Minä olin
ehtinyt ajatuksissani kietoa hänestä illusoorisen, pettävän haavekuvan,
jolla ei enää voinut olla vastinetta todellisuudessa. Siksi pelkäsin
tavata häntä. — Hän oli minun viimeinen illusioni, — jos se olisi
särkynyt, ei minulla enää olisi ollut itseäni varten mitään elämässä.

Suuri tyhjyys oli väistynyt kauemmaksi. — Minua huvitti kuvitella, että
se oli jotakin aineellista, fyysillistä, joka seurasi askeleitani, joka
väijyi minua saaliikseen imeäkseen minusta rakkauden elämään. — Saatoin
kuvitella sille kasvot ja ruumiin. Se oli kylmän ja ylpeän kaunis. Se
oli tumma ja katkera. — Suuri tyhjyys!

Mutta keväällä hän varmasti on Pariisissa.

       *       *       *       *       *

Hellaasta ja minusta oli tullut ystävät.

Joimme päiväkahvimme yleensä samassa paikassa, joten jouduimme
useasti tapaamaan toisemme. Hän oli hämmästyttävän nopeasti toipunut
sairaudestaan. Kun minä ihmettelin sitä, sanoi hän:

»Katsohan, minut on vallannut äkillinen, villi elämänhalu. — Älä
käsitä väärin, en tarkoita tuota, että tahtoo syöksyä nautintoihin
ja orgioihin, vaan sitä, että nyt vasta alan tuntea, kuinka rakas
koko maailma minulle on. Älä nyt naura, mutta minun ei tarvitse
katsoa muuta kuin pientä tuhkakasaa tuhkakupissa, niin näen siinä
maailmankaikkeuden, ja elämäntunto valtaa minut.»

Hän oli mielestäni paljon muuttunut sairautensa jälkeen, vaikka
tuo saattoi kyllä osittain johtua siitäkin, että opin paremmin
tuntemaan ja arvioimaan hänen luonnettaan. — Hän oli käynyt ikäänkuin
hiljaisemmaksi, ikäänkuin enemmän sisäänpäin kääntyneeksi, ja kun hän
sanoi jotakin, ei siinä ollut hänen tavallista myrkkyään. — Ja kun hän
hymyili, — hänen hymynsä oli mysteerio, kuvaamaton sekoitus onnea ja
kärsimystä niinkuin ihmisellä, joka on tuntenut kaiken ja tietää kaiken
ja ymmärtää kaiken. En suinkaan tarkoita sitä, että hän jollakin tavoin
olisi hymyllään tahtonut ilmaista ylemmyytensä. Tarkoitan vain, että
ihminen, joka saattoi sillä tavoin hymyillä, ei voinut olla paha eikä
turmeltunut.

Mieleeni on jäänyt aivan selvänä jokin kuva hänestä, kahvilanpöydän
ääressä, talviauringon paistaessa lämpimään, hiukan tupakansavuiseen
huoneeseen... Kalpea, laiha mies, — puku kyynäspäistä kiiltäväksi
kulunut, tummin, omituisin silmin, suupielissä katkeruuden poimu.

Muistan myöskin, että emme oikeastaan puhelleet paljoa. — Se oli vain
jotakin tuollaista heti unohtuvaa haastelua päiväntapauksista ja siihen
kuuluvasta. — Kerran mainitsin hänelle Pikkuveljen rakastumisesta
ja käynnistämme Capitolissa. Kerroin, mitä olin ajatellut heitä
katsellessani. Hellas aivan kuumeni:

»Katso nyt, minä olen oikeassa. Meidän aikaamme kasvaa uusi sukupolvi,
joka on terve ja täynnä uskoa elämään. Se on tekevä kaiken sen,
mihin me emme ole kyenneet. Se on luova uuden maailman. He tulevat
ihmettelemään meitä ja meidän velttouttamme. Heissä on uusi veri, ja
kaikki tuo on ihmettä!»

Hellas oli minun ystäväni. Minäkin olin ollut koko elämäni ajan varsin
yksin. Olin ollut liian itsekäs ja mukavuutta rakastava, jotta minulla
olisi voinut olla ystäviä, — mutta nyt tunsin rakastavani Hellasta,
niinkuin mies voi toista rakastaa. Ihailin ja kunnioitin häntä, ja
iloitsin siitä, että hän piti minun seurastani.

Se oli tuollaista hiukan ujoa ihailua, joka ei koskaan pukeudu
sanoiksi. — Me läimäytimme toisiamme olkapäälle tavatessamme ja
nauroimme yhdessä jollekin, joimme kahvit ja lähdimme taas. Mutta
kuitenkin minulla oli jälleen uutta sisällystä elämälleni.

Hämmästyin kerran huomatessani, kuinka paljon olin kasvanut pois
omasta itsestäni. Tavallinen rakkaus, — niin, Caritaskin, — oli
vain itsekkyyttä jonkin verran tavallista hienommassa muodossa.
Sillä mitä muuta oikeastaan rakkaudesta haetaan kuin tyydytystä
eräälle määrätylle, nimettömälle nälälle. — Pikkuveli ja Hellas, —
se oli jotakin aivan toista... niin, ellei sekin lopulta olisi ollut
tarkoitettu vain oman itserakkauteni tyydyttämiseksi.

Eräänä talvipäivänä Hellas ilmestyi kahvilaan tavallista aikaisemmin.
Hänellä tuntui olevan kiire. Nopeasti juotuaan kahvit hän sanoi
savukettaan sytyttäen:

»Matkustan huomenna ulkomaille, niin että tämä on kai viimeinen
kerta pitkiin aikoihin, kun tapaamme. — Sain järjestetyksi muutamia
etumaksuja, ja minulla on stipendi. Kaikki on selvänä matkaa varten.
Aluksi lähden Berliiniin ja sieltä... niin, en tiedä vielä minne.»

Minun sanattomaan kysymykseeni vastasi hän päätään ravistaen:

»Ei, ei, — hänestä en ole kuullut mitään. Minulla ei ole
aavistustakaan, missä päin maailmaa hän on. — Mutta jos tapaan hänet,
mikä ei ole luultavaa, niin varmasti kirjoitan sinulle ja kerron.»

»Viivytkö kauan?»

»Luultavasti elämäni loppuun asti. — Tai ei, älkäämme tällä kertaa
laskeko leikkiä vakavista asioista. Olen ainakin ensi kesään asti
poissa. Minulla on eräs tutkimustyö tekeillä. Sen varjolla sain
stipendinkin. Mutta annan kyllä tietoja itsestäni, kunhan ehdin
kotiutua jonnekin. Jos haluat... nimittäin.»

Ulkona pakkasauringon usvassa kiersivät bulevardia huurteiset puut.
Ikkunoihin oli ihmisten hengityksestä kasvanut jääkiteitä, jotka
taittoivat valoa kimaltaen spektrin värein.

»No niin. Terve. Sano hyvästini Pikkuveljelle. Ja ... voimmehan toivoa,
että tämä on... näkemiin.»

Siinä oli kaikkien jäähyväisten pientä surumielisyyttä. — Hänen
kädenpuristuksensa, hänen katseensa jäivät polttamaan minua. — Lähtö
pitkälle matkalle. Sehän on aina katoavaisuuden, häviämisen, kuoleman
symbooli, joka itse tajuamattamme syytä tekee meidät juhlallisemmiksi
ja kohottaa meidät arkipäivien yläpuolelle.

Hän lähti. Minä jäin yksin istumaan pöytäni ääreen. Ulkona oli
pakkasauringon punainen usva, ja minua paleli sitä katsellessani.

       *       *       *       *       *

Pikkuveljellä oli eräs lukittu pöytälaatikko, jonka sisällystä en ennen
koskaan ollut nähnyt. — Eräänä päivänä kotiin tullessani näin, että se
oli hiukan raollaan. Huone oli sekaisin aivankuin hän hyvin kiireisesti
olisi lähtenyt ulos. Tein johtopäätöksen, että puhelin oli soinut ja
kutsunut häntä luistinradalle tai rekiretkelle tai johonkin muuhun
hauskaan.

Laatikon raosta pisti esiin paperilippu, johon oli kirjoitettu jotakin.
Muste oli jo vanhaa, mutta alareunaan oli aivan äsken lisätty jotakin.
— Luin sen arvaamatta tekeväni mitään pahaa:

»Minä tahdon pitää ruumiini puhtaana, sillä se on elämä, joka asuu
minussa, ja minun ruumiini on aiottu jälleen luomaan uutta elämää.
Sentähden tahdon, että se on puhdas ja väkevä ja hänen arvoisensa. Olen
tehnyt syntiä itseäni kohtaan ja elämää kohtaan, mutta tästä päivästä
alkaen se on lopussa. Tänä päivänä olen astunut uuteen elämään. Hän on
antanut minulle sen voiman, jota ilman olen tähän asti ollut.

Olen puhunut hänen kanssaan _siitä_. En suoraan, mutta niin että
molemmat ymmärsimme toisiamme. Ja me huomasimme, että molemmat olimme
kärsineet samaa. Mutta kun me nyt olemme löytäneet toisemme, teki se
meidät vain läheisemmiksi toisillemme, ja me päätimme kulkea yhdessä
eteenpäin niin kuin hyvät toverit.

Minä en tahdo olla turmeltunut siemen, joka jättää tuleville
sukupolville perinnöksi sairauden ja elämäntuskan. En tahdo, että minun
lapseni kiroaisivat minut siksi, että olen saattanut heidät maailmaan.
Minä tahdon, että he tulisivat onnellisiksi, niinkuin minä nyt olen
onnellinen.

Enkä minä tahdo elää itseäni varten, vaan häntä varten ja elämää
varten. Sillä minä uskon, että minua odottaa maailmassa paikka ja työ,
joka minun on täytettävä niin hyvin kuin mahdollista. Se on elämän
tarkoitus.

Minä uskon, että on olemassa ikuinen laki, joka johtaa elämän kulkua,
niin että me saamme maksaa kaiken sen, minkä rikomme elämää vastaan,
omalla tuskallamme tai tulevien sukupolvien tuskalla. — Mutta minä
tahdon olla täyteläinen, elämänvoimainen siemen, joka hävitessäänkin
synnyttää uutta elämää.

Hänen kanssaan! — Meille asettaa elämä suuret vaatimukset, suuremmat
kuin milloinkaan ennen. Me olemme tanssineet kyllin kauan ja leikkineet
jazz-musiikilla ja juomisella. Olkoon elämä ankara meille, me olemme
hänen lapsiaan.

Polttakoon aurinko meidät ja antakoon meille ruskean ruumiin, joka
on täynnä elämän voimaa. Vieköön se pois meistä kaiken pienen,
raukkamaisen ja alhaisen. — Olkoon jokainen ihminen minun veljeni
ja sisareni, meillä on kaikilla sama tie, ja kerran näkevät meidän
lapsemme ja jälkeläisemme päämäärän. Me näemme vasta kajastuksen siitä.»

Se oli kirjoitettu hätäisellä käsialalla, nopeasti ja kiihkeästi, vielä
kehittymättömin kirjaimin, ja päivätty 30 marraskuun päivänä. Nyt oli
sen alle lisätty:

»Olen voittanut sen.»

Tuossa kaikessa oli jotakin niin äärettömän liikuttavaa ja kiehtovaa.
Alkavaa miehuutta, nuoruuden kuolemanvakavuutta, josta Hellas oli
puhunut. Miten rakastinkaan Pikkuveljeä, kun varovasti työnsin paperin
samaan paikkaan, mistä olin sen ottanutkin.

Joku olisi voinut ottaa tuon kaiken hiukan koomilliselta kannalta.
Siinä oli niin paljon noita suuria, komealta kalskahtavia sanoja,
joita nuoruus rakastaa, mutta jotka meille ovat käyneet banaaleiksi ja
melkein naurettaviksi.

Ja kuitenkin, vaikka yritin arvostella ja löytää ajatusten heikkoja
puolia, vaikka yritin ottaa sen vain tavallisena nuoruuden jalojen
päätösten kuohuna, kuitenkin tunsin äärettömästi kadehtivani
Pikkuveljeä ja niitä arvoja, jotka hän näin aikaisin oli löytänyt
elämästä.

Tapasin itseni rukoilemasta murtuneena ja kiihkeänä, ettei Pikkuveljen
illusioni koskaan särkyisi.




VIII


Jäänmurtajat aukaisivat satamaan ensimmäistä merireittiä. Ylös
Kaivopuiston kallioille asti saattoi aavistaa murtuvien jäälauttojen
kumean jymyn. — Sinistä, valkoista ja kultaa — musta teräslaiva, elävä
peto, jolla oli jättiläisvoimat.

Minua söi kevään kaipaus. — Saatoin nähdä mielessäni suuret,
eurooppalaiset asemahallit, joiden lasikupujen alle syöksyi tunnissa
neljäkymmentä höyryä tutisevaa junaa — saatoin tuntea kukkivien
oranssien tuoksun Biarritzissa, kaikkien valtamerilaivojen kaipauksen,
sireenien huudot sumuisen meren ylitse.

Keväällä hän varmasti on Pariisissa.

Epämääräisesti sekaantui kaipaukseeni ajatus, että kenties voisin
tavata hänet jossakin — kansainvälisen ravintolavaunun pöydässä,
Alkazarin terassilla viinilasi koskettaen hiukan maalattuja huulia,
Grand-hotellin eteisaukeamassa. — En tunnustanut sitä itselleni, en
päästänyt sitä edes tajuntaani, ja kuitenkin tiesin, että juuri tuo
ajatus antoi kaiken hehkun ja kivun kaipaukselleni.

Tämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin ihmiset alkavat katsella
itselleen uusia päällystakkeja kevättä varten.

En tarvinnut kuin viikon verran asioitteni järjestelyä varten. Lehdestä
sain helposti kahden kuukauden loman opintomatkaa varten Euroopassa.
— Minusta tuntui kuin olisi minulla ollut äärettömän kiire jonnekin,
hermostuin odottaessani lähtöpäivää.

       *       *       *       *       *

Loikoilin pari päivää Berliinissä hotelli Adlonissa — hengitin sieluni
täyteen nykyaikaisen suurkaupungin ilmaa, valomerkkejä, kellojen
kilinää ja autojen kiehuvaa merta — istuin iltani Friedrichstrassen
varrella — totesin, että Berliini on tällä hetkellä tärkeimpiä muodin
määrääjiä.

Ja ikävystyin, haukottelin.

Eteenpäin, eteenpäin! — En ollut päämäärässä. — Heitin pois kaiken
järjen, kaiken erittelyn, kaiken kylmyyden. Ostin piletin ja etsin
Hauptbahnhofin suurten ratojen keskeltä Kölnin ekspressin.

Istuessani keinuvassa vaunussa, Berliinin valojen hävitessä taakseni,
taivaan kajastaessa keltaista tulta, tuhansien vaihdelyhtyjen
vilahtaessa ohitse, tunsin, kuinka olin vain teräspalanen, jota
suunnaton magneetti vetää luokseen. Minulla ei ollut omaa tahtoa. Oli
vain tunne ja sisäinen pakko: eteenpäin! perille!

Vastapäätä minua istui nuori saksalainen ylioppilas, joka tuntui
halukkaalta keskusteluun. Kysyin häneltä ensin jotakin junan
saapumisesta Kölniin, ja kun en muuta keksinyt, kysyin, mitä
saksalaiset nykyjään ajattelevat maailmansodasta.

»Maailmansota! se on suuri onnettomuus, ei ainoastaan meille, vaan koko
maailmalle. Miksi me enää puhuisimme siitä. Sehän on ollut ja mennyt;
mitä pikemmin sen voimme unohtaa, sitä parempi. Meillä on tärkeämpää
tehtävää kuin penkoa historiaa.»

»Mutta yleinen käsityshän on, että te ainoastaan suunnittelette
revanshia.»

»Ei ikinä. — Minä kuulun siihen sukupolveen, joka lapsena sai nähdä ja
kärsiä sodan kauhun. Miksi meidän täytyisi jatkaa isiemme erehdyksiä.
— Me olemme suunnanneet voimamme käytännölliseen työhön, mekaniikkaa,
sähköoppia, kemiaa, bakteriologiaa — sosiologiaa ja yhteiskunnallista
terveysoppia. Ne ovat meidän oppiaineitamme.»

»Entä saksalainen hengenelämä — estetiikka ja suuret metafyysilliset
järjestelmät. Ette suinkaan ole unohtaneet Goethea ja Kantia.»

»Tietysti me kunnioitamme määrättyjä kulttuuritraditsioneja, mutta
meillä ei ole aikaa sellaiseen. Sen puolen saavat hoitaa jotkut
spesialistit, jotka eivät muuhun kykene. — Meillä ei tarvitse olla eikä
saakaan olla muuta kuin työ kansamme... ei, sanokaamme koko Euroopan
hyväksi. En luule erehtyväni, jos väitän, että näin ajattelee tällä
hetkellä suurin osa nuorisoa — ainakin sen parhaimmisto.»

»Mutta sehän on tavallaan vieraantumista Saksasta, saksalaisuudesta,
kansasta, isänmaasta. Eivätkö nuo sanat enää merkitse teille mitään.
Ovatko ne kadottaneet pyhyytensä?»

»Sanokaamme niin, jos haluatte. Ensimmäinen päämäärämme on ainakin
vieraantua kaikesta nurkkapatriotismista. Kuka tahansa nuori mies, joka
ajattelee samoin kuin minä ja uskoo samaa kuin minä, on minun veljeni
ja kansalaiseni, kymmenen kertaa enemmän kuin joku vanhan polven uutta,
voitokasta sotaa haaveileva höperö. — Uutta sotaa ei saa enää tulla.
Niin paljon voimaa täytyy meissä olla.»

»Te siis uskotte — te olette idealisti ja haaveilija.»

»Minä uskon käytännöllisiin arvoihin. Minä uskon moottoriin, joka
samalla aineen kulutusmäärällä synnyttää 85 % enemmän voimaa kuin
tähänastiset. Ymmärrättekö vertauksen.»

»Siis vain järkeä, kylmiä laskelmia, matematiikkaa. Onko se ihmisen
sielu?»

»Moderni psykologia on tullut siihen tulokseen, että tunteet ovat
ainoastaan haitaksi ihmisen toiminnassa ja työssä. Ne ovat ikäänkuin
kitkaa, joka haittaa koneen säännöllistä ja tasaista kulkua. — On siis
itsestään selvää, että meidän on hävitettävä tunteet.»

»Nyt te liioittelette. Tuota ette varmastikaan todella ajattele.
Haaveiletteko te todellakin jonkinlaisesta koneihmisestä.»

Hän oli nuori, vaalea ja vakavasilmäinen. — Me nauroimme molemmat.

»Älkää toki pelästykö. Nuoruuden oikeushan on leikkiä
äärimmäisyyksillä, ja koska meidän aatteemme vielä ovat liiankin
uusia, täytyy aina joukossa olla äärimmäisyysmiehiä, jotka menevät
kaikkien rajojen yli. Mutta samalla he vetävät joukkoja yhä lähemmäksi
rajoja. He ainakin pakottavat ihmiset jollakin tavoin suhtautumaan
meihin, ajattelemaan asioita myös uusilta näkökulmilta. Oletteko muuten
tutustunut paneuropaideaan.»

»Se hullu kreivi Coudenhove-Kalergi, vai mikä hänen nimensä taas
olikaan.»

»Älkää sanoko niin. Hänen ajatuksissaan on paljon nerokasta. Ja
ainakin hän on kyennyt synnyttämään ympärilleen paljon nuorta tulta.
Yleiseurooppalainen valtioliitto, Euroopan uudestirakentaminen.
Meidän polvellemme nämä eivät ole ainoastaan tyhjiä sanoja, vaan jo
määrätynlainen todellisuus. Huomatkaa, hän perustaa kaiken ainoastaan
positiivisille, taloudellisille laskelmille, jotka pääasiassa
pikkuvirheistä huolimatta ovat oikeat. Se on ainoa tapa, jolla meidät
saa uskomaan. Tosiasiat, laskelmat, matematiikka — ei mitään haaveilua.»

»Mutta tällä hetkellä ainakin ajatus on vielä aivan mahdoton. Suomessa
ainakin, jos joku tietää siitä, nauretaan sille hulluna utopiana.»

»Niin ehkä — Suomihan on tietääkseni pieni konservatiivinen ja
militaristinen maa. Ja sen kai täytyy toistaiseksi ollakin sitä. Sehän
on Euroopan etuvartijoita Aasiaa vastaan. Mutta sitä suuremmalla syyllä
teidän täytyisi ymmärtää meidän ajatuksiamme.»

»Mitä te muuten ajattelette Venäjästä Saksassa?»

»Huomatkaa — minä en ole saksalainen. Pidän itseäni eurooppalaisena,
ja vain siltä pohjalta voin lausua joitakin mielipiteitä. — Meillä
on paljon kauppasuhteita ja joitakin konsessioneja Venäjällä; niin
kauan kuin ne eivät tuota tappioita, olemme tyytyväisiä siihen. —
Venäjä on muuten suuri mysteerio. Jos teillä joskus on sattumalta
vapaata aikaa, niin lukekaapa rinnakkain esimerkiksi Dostojevskiä,
Blockia ja jotakin »Kahdentoista» runoilijaa. Siinä on kuiluja,
jotka ovat kauhistuttavan ihania. Ja meidän on annettava Venäjälle
se tunnustus, että se ensimmäisenä on alkanut sovelluttaa käytäntöön
kollektiivisuus-periaatetta. Miljoonin laukauksin ja joukkohaudoin se
on opettanut, ettei yksilö merkitse mitään ja että persoonallisuuksien
aika on kadonnut. — Ja ajoissa on se lisäksi huomannut niin sanotun
kommunismin vanhanaikaisuuden ja kyvyttömyyden, siirtyen uuteen
talousjärjestelmään. — Mutta kuten sanottu, Venäjä kuuluu Aasiaan.
Meillä ei ole sen kanssa tekemistä. Se jää meidän rajojemme
ulkopuolelle.»

»Ja lopputulos?»

»Työ! Työ! Työ! — Muusta ei meidän tarvitse välittää. Sitten
joskus, kun saamme hengähdysaikaa, voimme katsoa menneisyyteen ja
tulevaisuuteen — nähdä uusia perspektiivejä — työlle.»

Me erosimme Kölnin kostealla asemasillalla keskellä kellojen kilinää
ja öljyn ja kuuman metallin tuoksua. Hänen vaaleat kasvonsa ja vakavat
silmänsä hävisivät ihmisjoukkoon urheilupukuisen englantilaisen ja
piippusuisen amerikkalaisen turistin taakse. Tiesin, etten enää
koskaan tapaisi häntä, että jo tunnin kuluttua olisin unohtanut hänen
kasvonpiirteensä. — Mutta hän jätti minuun miellyttävän ja terveen
vaikutuksen huolimatta siitä, että oli saksalainen, ja huolimatta
siitä, että minuun oli jäänyt epämääräinen käsitys, kuin olisi hän
ollut luonteeltaan laiska. Hän puhui liian paljon työstä.

Ja minua veti puoleensa jättiläismagneetti yhä vastustamattomammalla
voimalla. — Ohi vilahtelivat vieraat asemat — tehdasalueitten
savupiippumetsät, terässillat ja nostokurjet — oudot
kallionmuodostelmat — semafoorit ja vaihdeverkot.

Liège.. — Ranskan raja. — Minä sain tupakkani kulkemaan yli.
— Ravintolavaunu: saksalainen kauppamatkustaja, miss America
punakantisine kirjoineen, rasvainen, kiiltävä juutalainen raskain
sormuksin ja kellonvitjoin, itävaltalainen sanomalehtimies, ylhäisesti
luoksepääsemätön arabialainen, joka söi sormillaan. — Valkoviiniä ja
ranskalaisen leivän kappaleita korissa.

Ja lopulta hengitin Gare du Nordin ilmaa tuhansien veturien savusta
mustuneen lasihallin alla, astuin ulos Pariisiin, näin taksien
kirjavan rivin ikäänkuin jonon kummallisen muotoisia kovakuoriaisia,
kadun toisella puolella baarin toisensa vieressä. — Päästyäni
vapaaksi hotelliasiamiehistä ja auton ovea aukaisemaan työntäytyvistä
kerjäläisistä ajoin halki kaupungin Montparnassen puolelle, jossa aivan
lähellä asemaa oli varaamani hotelli.

Koko matkan kiihkeä vauhti, mieletön pyrkimys eteenpäin, perille,
tuntui keskittyvän auton hengenvaaralliseen vauhtiin suurkaupungin
liikennetulvassa. Alas suurta bulevardia, ohi Oopperan ja Louvren, yli
valkean sillan, alla likaisen vihreä Seine. Sivukaduille yhä villimpää
vauhtia — olin takertunut kiinni istuimeen, minussa ei ollut mitään
ajatuksia — silmieni verkkokalvossa vain vilahtelivat samalla kertaa
lukemattomat kuvat.

Kylpy — päivällinen — pari savuketta.

Lyhdyt olivat jo syttyneet. Aseman edessä tulvivat autot,
raitiotievaunut ja autobussit sekavana rykelmänä. — Katolla huusi
ikuinen ilmoituskilpi »Au Bon Marché»-taan ja kadun kulmassa loisti
silmiini syvänpunaisin kirjaimin »Metro».

Siinä katukahvilan kulmassa näennäisesti katsellen liikennettä ja
ihmisiä, savuketta poltellen ja imien aperitifiani, mietin, mitä
tekisin. Ja silloin vasta tunsin todellakin selvästi, miten äärimmäisen
tarkoitukseton matkani oli. — Tai — sillä oli ainoastaan yksi
tarkoitus: nähdä hänet, päästä varmuuteen, ratkaista elämäni illusioni.

Miten sanomattoman järjetöntä tuo kaikki oli. — Sielussa väikkyvä
kuva jostakin sinertävästä yöstä, jostakin häikäisevästä aamusta,
kummallisista silmistä ja hiukan maalatuista huulista — tuo oli ajanut
minut halki Euroopan, pakottanut minut tänne. »Keväällä hän varmasti on
Pariisissa.» Nuo muutamat sanat olivat lumonneet minut, hypnotisoineet
koko olemukseni.

Casino de Paris ei minua houkutellut — eivät myöskään yökahviloitten ja
tanssipaikkojen samppanjapullot ja alastomat selät. Minulla ei ollut
mitään tekemistä, ennenkuin saisin hänet käsiini, ennenkuin näkisin
hänen silmänsä. — Koomillinen koulupoikaromantiikka valtasi minut.
Tunsin, että, jos ainoastaan saisin nähdä hänen silmänsä, olisi matkani
tarkoitus täytetty, olisin valmis palaamaan — — opintomatkaltani.

Ja samalla kertaa suuri varmuus valtasi minut. Tiesin, että minun oli
ollut pakko tulla, ettei minun nyt tarvinnut muuta kuin odottaa. Syyn
ja vaikutuksen laki oli tuonut minut tänne — minun ei tarvinnut enää
muuta kuin antautua alitajuntani ohjattavaksi, seurata kaikkia oikkuja,
jotka juolahtaisivat mieleeni. Niiden yhteissumma olisi se, mitä minä
halusin.

Uudempi sielutiedehän on puhtaasti käytännölliseltä pohjalta
valaissut paljon niitä ilmiöitä, joita ennen pidettiin ihmeinä ja
noituutena. On todettu alitajunnassa piilevän mielikuvan vaikutus
koko ihmiselämään. Suggestiometodia voidaan määrätyissä tapauksissa
käyttää myös fyysillisiin sairaustapauksiin ilman, että me näemme
siinä mitään ihmeellistä. Parapsykologian kokeellisen metodin avulla,
jolloin kokeista on tieteellisellä tarkkuudella eliminoitu kaikki
petosmahdollisuudet, vieläpä niin sanottu ajatussiirtokin — on todettu,
että ihmisessä täytyy piillä eräitä henkisiä kykyjä, jotka toistaiseksi
ovat meille tuntemattomat. — Ja uudempi sielutiede on kuitenkin
useimmissa tapauksissa hyljännyt koko sielukäsitteen tarpeettomana.

Olettakaamme, että esimerkiksi menen elokuviin ennen näytännön alkua.
Yksi motiivi on melkein tyhjä. Menen ja istuudun niin, että rivin
päähän jää kaksi tyhjää tuolia, mutta siirryn silmänräpäyksen kuluttua
niin, että siihen jääkin kolme tuolia vapaiksi. Ja hetken kuluttua
tulee seurue, jossa on kolme ihmistä ja istuutuu ainoille mahdollisille
paikoille viereeni.

Se on niin sanottu sattuma, mutta sattuma on myöskin tarpeeton
käsite, sellaista ei ole olemassa. Kaikki johtuu määrätyistä syistä,
ja tässä tapauksessa ei syytä tarvitse etsiä sen kauempaa kuin, että
tullessani oli jäljessäni saapunut lippuluukulle mainittu seurue.
Ilman, että minuuteeni oli tunkeutunut minkäänlaista tajuttua kuvaa
siitä, olin kuitenkin reageerannut siihen tarpeellisella tavalla
ilman minkäänlaista tietoisuutta, miksi niin tein, oikeastaan vasta
jälkeenpäin huomaten vaihtaneeni paikkaa.

Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Se on ainoastaan tosiasia.

Siinä istuessani tunsin, kuinka itse asiassa tietoisuus, tajunta,
ajatukset ovat vain äärimmäisen vähäinen osa todellisesta »minästä».
Kuinka koko olemukseni oli oikeastaan kuin pimeä kaupunki, jonka yhtä
ainoata toria valaisi valonheittäjän sädekimppu. Mutta kaikki muu oli
tuntematonta ja hämärää.

Valoreklaamit huusivat talojen seinillä, autojen sadat silmät
loistivat. Minut ympäröi suurkaupungin pauhu, joka turruttaa kaikki
aistimet ja hävittää ajatukset, tehden lauseet katkonaisiksi.

Olin maksanut aperitifini. — Ohi kahvilan ajoi autobussi, joka
oli melkein täynnä väkeä. Se pysähtyi sekavaan ajoneuvorykelmään
silmänräpäykseksi, ja samassa seisoin minä sen portaalla irroittaen
nahkaketjua, joka sulki sisäänpääsyn.

Jäin seisomaan sillalle ja jatkoin savukkeen polttamista odottaen uutta
oikkua. — Bussi kulki yli Seinen, pujotteli Louvren holvikäytävän
lävitse — ylös Pyramidien katua — ja me kiisimme Ooppera-avenuen
tulimerta tutisevassa, keinuvassa autobussissa. — Oopperatorilla löi
silmiini jostakin ikkunasta sinipunaisen valoreklaamin huuto: Five
o'clockthé! Syttyen ja sammuen, silmiin syöpyen se pakotti minut alas
— seisoin hetkisen jonkin hajuvesikaupan näyteikkunan edessä katsellen
puuterirasioita, ja käännyin sitten pujotellen autoryhmän lävitse yli
Ooppera-aukeaman Café de la Paix'hen.

Istuin siellä englanninkielisen yleisön keskellä, ja minua kiusasi koko
ajan amerikkalaisia lehtiä kaupaksi huutavan neekerin kiiltävän musta
naama ja kultainen hammasrivi. Hän oli äärimmäisen itsepintainen ja
hänellä oli myöskin menestystä.

Join teetä matalasta kupista, ja imin itseeni kaikkien seinien
väriloistoa ja kirkkautta. Ylhäällä jossakin tornissa kiersivät päivän
uutiset räikeän valkein kirjaimin vihreässä kehyksessään:

»M. Poincaré pitänyt... puheen... frangin vakauttaminen...
Belgiassa rautatieonnettomuus... 30 haavoittunutta... autokilpailut
Biarritzissa...»

Heräsin jonkun naisen katseeseen. — Hän ei kääntänyt silmiään pois,
vaan jatkoi tuijotustaan kylmästi ja välinpitämättömän tutkivasti.
Tuota velttoa, kapeaa tyyppiä, jonka alapuoli työntyy eteenpäin
seistessä. Tukka aivan kullanvärinen, lyhyt, tietysti värjätty. Herrat
pitävät vaaleaverisistä. Maalattujen silmien katse kylmensi koko
ruumistani — silloin vasta tunsin, kuinka viileä ilta oli.

Maksoin ja lähdin kävelemään. — Ja liekkien villi, kiemurteleva palo
vei minut Boulevard des Italiensille. Loistocinemat, hajuvedet,
savukkeet, saippuat, täytekynät, matkatoimistot kohahtelivat
ympärilläni kiehuvin reklaamein.

Ihmisvirta. — Koko katu tuntui sulautuvan tuhanneksi jättiläissuureksi,
kuumetta kiiltäväksi silmäksi, jotka osaksi peittyivät toistensa taakse
kuin jossakin kubistisessa taulussa.

Minä kävelin eteenpäin ilman päämäärää. Bulevardin nimi vaihtui pari
kertaa, — se oli Boulevard Poissonnière, — Bonne Nouvelle ja lopuksi
St. Denis.

Jouduin erään St. Denisin portin viereen ja jäin hetkeksi katselemaan
elämää ympärilläni. — Ihmisjoukon väritys oli kokonaan muuttunut...
Se oli hälisevää rahvasta, joka kerääntyi jonkin kahvilan eteen
kuuntelemaan viidennen luokan soittokuntaa. Räikeät, kiihottavat
sävelet tunkeutuivat yölliselle kadulle pistävinä ja särmikkäinä
esineinä. Suurin valokirjaimin loisti yli kadun kappaleen nimi: _La
volupté de Paris_.

Koko tunnelmassa oli jotakin sairaalloisen kiihkeätä. Maalatut silmät
kiilsivät minuun päin, ja säpsähdin liikkeelle vasta, kun joku kapea
käsivarsi yritti työntäytyä kainalooni.

Kiersin pimeälle sivukadulle, jossa loistivat bordellien maalatut,
himmeät ikkunat. Hikeä kihosi kasvoilleni, ja kiirehdin hätäisenä ja
kiihtyneenä, kunnes jälleen seisoin jonkin bulevardin punavalkoisten
hehkulamppujen alla.

Näin Metron punaiset kirjaimet ja painuin rappusia alas maan alle
holvikäytäviin. Makean raskas, kuuman ilman tuoksu lehahti vastaani.
— Katselin kulkureittejä ja huomasin, että jos ottaisin Porte
d'Orleansin, pääsisin suoraan Montparnassen asemalle. Jokin hillitön
kiire valtasi minut. Heitin 60 sentiimiäni lippuluukulle, tartuin
vihreään pilettiini ja juoksin alas metalliportaita, jotka kumahtelivat
askelteni alla.

Tukehtunut vihellys, jyrinä ja kiitävä jättiläissilmä. Automaattinen
portti oli juuri sulkeutumaisillaan, kun livahdin sen viimeisestä
raosta ja hyppäsin ensimmäisestä eteeni sattuvasta ovesta sisään. Se
sulkeutui kolahtaen, ja juna lähti liikkeelle muutamassa sekunnissa
mielettömäksi kiihtyvällä vauhdilla. Minä käännyin katselemaan ihmisiä
ja säpsähdin. Eräässä nurkassa näin puoleksi torkkuvan miehen, jonka
kasvot näyttivät tutuilta. Mietin ensin, että varmasti erehdyin, mutta
menin sitten ja läimäytin häntä olkapäälle:

»Terve mieheen.»

Mies kohotti närkästyneenä päätään ja huomasin, että hän oli hiukan
humalassa. Mutta huomattuaan minut hän vilkastui:

»No terve, sehän on Hart. Eipä ole vuosiin tavattu, ja nyt täällä
metrossa. Mistä sinä tänne keikahdit?»

Se oli entinen koulutoverini Mäki, joka oli eronnut seitsemänneltä
luokalta ja ryhtynyt vapaaksi taiteilijaksi. En ollut häntä moniin
vuosiin tavannut, mutta joskus olin toisilta kuullut hänestä. Hänen
viimeinen taulunäyttelynsä oli saanut hyvän menestyksen ja meidän
oloihimme katsoen harvinaisen onnistuneet arvostelut.

Selitin, että olin samana päivänä tullut Pariisiin ja että olin vain
kierrellyt kaupunkia. — Kiisimme pyöreässä tunnelissa ja seinissä
vilahtelivat aperitif-reklaamit: DUBONNET DUBONNET DUBONNET.

»Ja mies on tullut Pariisiin ja on ensimmäisenä iltana aivan selvä.
Mitä se sellainen merkitsee. Sinä rikot kaikki vanhat suomalaiset
traditsionit. Ja sinähän olet kuitenkin vielä toimittajakin. Hyi,
häpeä! — Mutta oli hauska juttu, että tapasin sinut. Onhan ainakin
tiedossa samppanjapullo täksi illaksi. Minä olenkin juuri matkalla
Dome'iin löytääkseni jonkun suomalaisen, jolta voisi vipata huomisen
päivällisen. Minä olen ollut täällä jo pari kuukautta, ja eilen sain
myydyksi yhden taulun jollekin hullulle amerikkalaiselle. Nyt on sitten
ollut sellaista pientä humua. Ymmärräthän; minä lukeudun boheemeihin.»

Hänen silmänsä veristivät hiukan, mutta muuten hän tuntui olevan
mukiinmenevässä kunnossa. En ollut kouluaikana erikoisemmin pitänyt
hänestä, sillä hän oli ollut liian itserakas ja liian raaka puheissaan,
mutta nyt tunsin olevani iloinen siitä, että olin tavannut hänet. Ja
maailma tuntui myöskin hanganneen pois hänestä paljon tarpeetonta
pohjalastia.

»Kävin tuolla Montmartrella. — Gaietyssä. — Tiedätkö, tuo kabaré, joka
reklameeraa taatusti alastomia, — absoluuttisen alastomia kuvaelmiaan.
No, siellä sai samppanjaa. Ja nyt olen tietysti taas ihan poikki. —
Mutta se taulu oli myös huono, — sutaisin sen jonakin krapulaisena
aamuna; asetelma: paistettu muna ja Martellipullo, se amerikkalainen
luuli sen esittävän auringonlaskua Pariisissa ja osti. Minä en sanonut
mitään.»

Hän puheli keveästi ja välinpitämättömästi ikäänkuin vain puhellakseen.
Silmät veristivät ja suu nauroi, kapea, humoristinen suu.

»Niin, sinähän olet saanut viime aikoina menestystä.»

»Haista... no, anteeksi. Jumalauta kaikkea idioottimaisuutta.
Kustansivat minut vielä tänne opiskelemaan uusien mestarien johdolla.
Ja tämä on jumalattoman ihana helvetti, aamulla kädet vapisevat, kun
ottaa ensimmäisen ryypyn. Mutta olen minä sentään tehnyt työtäkin.
Totisesti kun näkee, mitä jotkut täällä ovat saaneet aikaan, niin
välistä innostuu, että täytyy näyttää niille siellä harmaapäisessä
Suomessa, näyttää, niin että menevät per... Anteeksi, minä olen vain
raaka ja sivistymätön taiteilija...»

»Nimiä? — Pirujako nimet merkitsevät, ja kuka sen ja sen on maalannut.
Pääasia, että taulu on jotakin. — Mutta muuten tämä ei eroa paljoa
Helsingistä, Dôme vastaa täydellisesti Brondinia, — juoda täällä vain
saa ilman, että tarvitsee pistää pulloa pöydän alle. — Missä sinä
muuten asut? — No, painele nyt minun kanssani Dôme'iin, ei siitä ole
kuin yksi asemanväli sinun hotelliisi. — Mutta oli merkillinen sattuma,
että tapasimme näin. Vaikka olisimme varmasti tavanneet muutenkin,
lopuksi sinä kuitenkin olisit eksynyt Dôme'iin, — Dôme on alku ja
loppu, koska se on kaiken keskus. Dôme sijaitsee täsmälleen maapallon
keskipisteen päällä. Eikö siinä ole suurenmoista näkemystä. — Niin,
jos sinua huvittaa nähdä joitakin humalaisia suomalaisia taiteilijoita
ja taiteilijattaria ja näyttelijättäriä ynnä muita, niin tule mukaan.
Eihän sinulla ole juuri muutakaan tehtävää tänä iltana. Siellä on aivan
tavallinen Brondin-tunnelma, kylmää kahvia, tupakansätkiä, rahapulaa ja
asiaan kuuluvia pornograafisia juttuja.»

Me humisimme ohi asemien, ihmiset vaihtuivat, tunneli jyrisi. Ohi
vilahti Montparnasse, — me seisoimme ovella valmiina, ja kun Vavinin
sinivaloinen, puolityhjä pysähdyshalli tuli näkyviin, hyppäsimme ulos,
ja ovet paukahtivat jäljessämme kiinni.

Takanamme tunnelikäytävien jymy nousimme portaita ylös kadulle Rotonden
pöytärivien viereen ja käännyimme kirkkaasti valaistuun Dôme'iin
kadun toiselle puolelle. Mäki käveli aivan vakavasti, — ainoastaan
silmät veristivät ja olivat melkein kiinnipainumaisillaan. Ihmettelin,
kuinkahan paljon hän oli mahtanut nukkua kahden kuukauden aikana. —
Kello oli hiukan yli kahdentoista.

Mutta ainoatakaan suomalaista ei näkynyt. Mäki kiersi kiroillen kaikki
pöydät ja jäi juttelemaan garçonin kanssa. Minä otin seinän vieressä
olevan pöydän ja odotin:

»Koko lauma on lähtenyt. Olivat löytäneet jonkun virolaisen, jolla
on rahaa. Nyt ne istuvat ehkä Selectissä tai Jockeyssä tai Strixissä
tai Paradiesissa. Vahinko, että en joutunut mukaan. Mutta et
luullakseni halua lähteä hakemaan heitä. Voimmehan istua tässä ja
haastella sen samppanjapullon ääressä, joka kuuluu uusien tulokkaiden
traditsioneihin. Sinähän et tietenkään halua rikkoa traditsioneja.»

Minä en todellakaan tuntenut mitään halua lähteä etsimään jotakin
suomalaista taiteilijaseuruetta. Tunsin olevani illan päämäärässä
lähellä sen loppupistettä. — Tilasin samppanjaa, olihan vaellukseni
ollut sen arvoinen, — ja hiukan vihertävänä kuohui juoma matalissa
laseissamme.

»Eläköön, rakas elämä! — Nyt olen sinun käytettävissäsi. Mitä haluat?
— Naisia, — metafysiikkaa, — taidetta. Nämä kolme sukulaisainetta ovat
käytettävissäsi minun kauttani.»

Kirpeänä kuin kokaiini tunkeutui aistimus huumaavasta, turmelevasta
ympäristöstä aivoihini. Baaritiskin ympärillä tunkeili miehiä ja
naisia nauraen ja soperrellen huumaantuneitten perhosten tavoin. —
Puoliyön jälkeen... — Penkillä istui joku vanhempi ryppykasvoinen
herra, ja hänen vieressään nuori merisotilas, jolla oli ruskeat,
hiukan ilmeettömät kasvot ja punainen tupsu lakissaan. Hän vaikutti
yksinkertaiselta maalaispojalta, joka ei oikein tiennyt, kuinka piti
käyttäytyä niin hienossa kahvilassa. Joi vain punaviiniä, vaikka
vanhempi mies yritti saada hänet nauttimaan väkevämpiä juomia. Ja
humalainen käsi liukui pojan käsivarren yli hänen vyötäisilleen, —
vanhus ahmi ahnain silmin hänen ruskettunutta kaulaansa.

Minua värisytti, ja samppanja alkoi hiukan pistellä jaloissani. Mäki
oli seurannut katsettani ja kirosi:

»Jumal'auta, millaista elämää täällä on. Täällä vasta oppii tuntemaan,
miten turmeltunut ihminen voi olla. Menepä jonakin iltana seisomaan
Selectin baariin, niin näet. No, en viitsi sanoa enempää. — Onhan
ainakin hyvä olla täällä, kadottaa hiukan nuoruudenhaaveitaan ihmisen
pohjimmaisesta hyvyydestä ja muusta roskasta.»

       *       *       *       *       *

»Ajan merkki! — Mehän olemme tuhoutuvaa sukupolvea. Eurooppa on liian
vanha elämään. Se tuhoaa kyllä itse itsensä.»

»Hm, ehkä! — Ja sanovat vielä, ettei Pariisi ole mitään siinä suhteessa
muiden suurkaupunkien rinnalla.»

»Sinäkin olet siis lopulta pohjautunut pessimismiin.»

»Niin, ehkä tavallaan. — Mutta toiselta puolen tuo kaikki taas
joskus herättää vastareaktion. — Jonakin päivänä voi tulla aivan
kuin kuumeeseen, huiskia kankaalle raivokkaasti värejä, muotoja, —
iskeä näkyviin kaiken tuon, — nousta sen yläpuolelle, — olla kuin
jumala, joka katselee luomaansa maailmaa, — vain maalata, maalata, —
raivohullut ajatukset kiertäen mieltä, — näyttää, että vielä on voimaa,
raakaa, eläimellistä voimaa, joka etsii muotoaan. — — — Minulla on
eräs taulu, jonka nimi on »Cocktail». Rakastan sitä, — olisin voinut
saada sen myydyksi hyvin hyvästä hinnasta, mutta en ole tahtonut. Se
vielä kerran lyö ihmiset pyllylleen. — No, tietysti sitä nimitetään
turmeltuneeksi taiteeksi, ei värejä, ei muotoja, ei sieviä, idyllisiä
maisemia. Mutta mitä sillä on väliä.»

Kello alkoi lähetä kahta. — Samppanjapullo oli jo melkein tyhjä. Ja
silloin lopulta katsoin itseni kypsäksi tekemään sen kysymyksen,
jota varten olin hänet tavannut, jota varten olin matkustanut halki
Euroopan, joka oli koko illan hiljaisesti kiduttanut minua. Kaadoin
laseihimme samppanjapullon sisällyksen viimeiseen pisaraan. Pöydät
ympärillämme olivat alkaneet tyhjentyä, autoihin hävisi valkeita
iltaviittoja. Minä tunsin koko olemuksessani jättiläiskaupungin
hermojen värinän, kaiken sen synnin, turmeluksen ja intohimon.

»Apropos, sinä tietysti tapaat kaikki suomalaiset, jotka käyvät täällä.
Oletko sattumalta tavannut erästä neiti Holmia. Hänen pitäisi olla
täällä, mutta en tiedä hänen osoitettaan.»

Ihmettelin, miten välinpitämättömästi osasin sanoa kaiken tuon. Ilman
että ääneni olisi edes värähtänyt. Sormeilin vain samppanjalasin jalkaa.

»Caritas Holm. Häntäkö tarkoitat? — Tämähän on merkillistä. Hän
pistäytyi täällä tänä aamuna jonkun ranskalaisen gentlemannin kanssa
juomassa aamukahvinsa. Minä olen joskus Helsingissä tavannut hänet,
niin että saatoin mennä juttelemaan. Sanoi tulleensa eilen illalla
Nizzasta. Muistelen muuten, että hän kirjoitti minulle osoitteensakin.
Odotahan, kun katson.»

Silloin minun sormeni alkoivat vapista. Kaikki jännitys tuntui
lauenneen. Magneetti oli vetänyt minut perille, — ja kaipaus. Mäki
selaili muistilehtiötään.

»Niin, tuossahan se on, Rue Auberilla, — lähellä Oopperaa. Voit
saada sen, jos haluat. Caritas Holm, — muistelen kuulleeni hänestä
epämääräisiä juttuja. Vaikka ainahan ihmisten täytyy puhua. Ihastuttava
nainen hän on joka tapauksessa. Ellei se olisi niin absolument
mahdotonta, niin rakastuisin häneen. Eikö muuten ole onnellista, että
voi kontrolloida rakastumisensa vain niiden mahdollisuuksien mukaan.
Onhan järjetöntä ruveta kiduttamaan itseään. — Vaikka kyllä täällä
kadottaa uskonsa rakkauteen niin kuin kaikkeen muuhunkin. — — — Niin,
ihastuttava nainen joka tapauksessa.»

Työnsin huolimattomasti muistikirjasta reväistyn lehden taskuuni ja
sanoin:

»Eikö lähdetä jo nukkumaan. Minua väsyttää vielä hiukan matkan jälkeen.
Eikä samppanja ole oikein hyvää normaalille elämälle.»

»Niin, sinä olet normaali niin kuin aina. Tiedätkö, jo kouluaikana
minua härnäsi sinun kylmä ja järkevä normaalisuutesi. Sinä et kykene
tekemään mitään hullutuksia. Sinussa ei ole vähääkään boheemiverta.
Sinä pysähdyt aina jokaisen uuden tapauksen eteen miettimään, mitähän
ideaa siinäkin mahtaa olla, ja kadotat kaiken hurman elämästä pelkällä
mietiskelyllä. — Vaikka, ehkäpä sinä olet onnellisempi kuin minä, — ja
jokaisellehan on oma luonteensa.»

»Sinustapa on tullut perin suvaitsevainen.»

»Elämä opettaa, — rakas, kirottu elämä! — Ja muuten, ehkä olet
oikeassa. Menkäämme nukkumaan ja nähkäämme kauniita unia. Siinä on
ainakin jonkinlaista uutuuden viehätystä, sillä minä puolestani en ole
nukkunut lainkaan pariin yöhön, ja muutenkin on uni jäänyt vähäiseksi.»

Minä maksoin. — Lähdimme hitaasti kävelemään Boulevard Montparnassea
alaspäin. Mäki tuntui olevan liian väsynyt enää puhellakseen, ja minä
keinuin omissa ajatuksissani.

Ehdittyämme aseman kulmaan pysähtyi Mäki.

»Minä asun tuolla ylhäällä Edgar Quinet'n toisella puolella. Halvempaa,
näet.»

Ojensin hänelle käteni, ja silmänräpäyksen verran epäröityään sanoi hän:

»Vippaapa minulle vielä parikymmentä frangia. Katsos, olen ihan auki.
Minähän kerroin...»

Otin esille sadan frangin setelin, mutta hän kiiruhti kieltämään:

»Ei, ei missään tapauksessa. Se menisi joka tapauksessa hummaukseen.
— Anna vain parikymmentä frangia, niin että saan huomisaamuna pari
bockia ja aterian. Se on järkevämpää, ja humalassa ei kuitenkaan voi
työskennellä. Sain tuossa istuessamme erään idean, jota voisi huomenna
yrittää toteuttaa.»

Hän hävisi autiolle sivukadulle väsynein, hiukan horjuvin askelin,
silmät veristäen. — Mies, jossa oli paljon raakaa ja paljon nerokasta.
Mies, joka hukkasi kykynsä ja mahdollisen suuruutensa baaritiskien
ääreen ja bordellikujille. Mutta kaikki tuo, — sehän oli vain elämää,
tavallista, hiukan banaalia elämää.

Käännyin hotelliini puristaen taskussani pientä muistikirjasta
reväistyä lehteä, jossa ei ollut muuta kuin yksi ainoa nimi ja osoite.
Mutta minulle se merkitsi kaikkea kaipausta, kaikkea ikävää, — suurta
illusionia, — minun elämäni illusionia.

Ja samppanjan kuumentamissa ohimoissani, kohonneitten suonien alla
jyskytti:

HUOMENNA HUOMENNA HUOMENNA




IX


Seuraavana aamuna herätti minut ihana auringonpaiste, autojen huudot ja
kuormarattaiden jyrinä kadulla.

Koko edellinen ilta tuntui epämääräisesti todellisuuspohjaa vailla
olevalta unelta. — Gare du Nord — hotelli — autobussi — Café de la Paix
— kultatukkainen nainen — Boulevard des Italiens — Metro — taiteilija
Mäki — Caritas. Koko tuo tapahtumasarja, joka ilman näennäistä järkevää
syytä oli johtanut minut taskukirjasta reväistyyn paperilippuun, oli
jotakin epätodellista, ikäänkuin aistimaailman ulkopuolella olevaa.

Pukeuduin ja lähdin ulos. Ihana kevät ympäröi minut, valkeat talot ja
säteilevä auringonpaiste. Ostin kukkaskioskista neilikan napinläpeeni,
ja häipyvänä mielikuvana vilahti ajatuksissani kuva kiinalaisesta
kupista ja kuihtuneesta neilikasta hymyilevän kuvan edessä.

Ja kun kerran olin antautunut ensimmäisen rakastajan koomilliseen
osaan, ostin vielä vaaleat hansikkaat, joita vanuttelin käsissäni,
jotteivät ne näyttäisi liian uusilta, sekä hopeapäisen kävelykepin. —
Sitten vasta hyppäsin taksiin ja osoitetta antaessani tunsin sydämeni
jyskyttävän kerrassaan koulupoikamaisella tavalla.

Hän asui upeassa hotellissa, jonka eteiskäytävää peitti pehmeä,
upottava turkkilainen matto.

»Mademoiselle Holm... oui, mais elle est sortie.»

Jonkinlainen lamaannus valtasi minut. — Jätin ainoastaan
käyntikorttini, johon olin merkinnyt hotellini osoitteen. Ja samalla
tunsin, että se oli koetinkivi. Ellei hän ilmoittaisi minulle mitään
itsestään, nyt kohta, aivan pian, olisin minä kadottanut pelin. Silloin
ei minulla olisi mitään toivoa. Olisin vain joku tavallinen tuttava
sadan muun joukossa, joka ansaitsi osakseen vain välinpitämätöntä
mielenkiintoa.

Kiertelin jonkun aikaa kaupungilla, ostelin pari pikkuesinettä, söin
yksin aamiaisen Duvalin ravintolassa Ooppera-avenuella.

Palasin hotelliini, ja avainnaulakossa huoneeni kohdalla oli pieni,
sininen pneumatique-kuori.

Otin sen käteeni, haastelin jotakin portierin kanssa, nousin hitaasti
huoneeseeni. — Siellä laskin kuoren pöydälle, niin että koko ajan
saatoin nähdä sen, — peseydyin, istuuduin nojatuoliin ja sytytin
savukkeen. Mutta sitten en enää kestänyt. Kiihkein sormin repäisin sen
auki pisteviivoja myöten.

 »Rakas Ystävä.

 Tulkaa luokseni tänään kello 3. — Olen ajatellut paljon Teitä ja
 toivonut, että olisitte luonani. — Olen niin yksin. — Tai ei, tulkaa
 heti, kun saatte tämän. Odotan Teitä huoneessani. — Muistakaa! tulkaa
 _heti_.

 C.»

Jokin outo, kipeän ihana riemu vuoti läpi koko olemukseni. En olisi
voinut puhua mitään, vain huohotin hiljaa. Ja minä suutelin tuota
pientä kirjelappua, enkä enää tuntenut itseäni, sillä minussa ei sillä
hetkellä ollut muuta kuin suuri, hellä, ääretön rakkaus. — Nuo hiukan
katkonaiset rivit, — huonosta mustekynästä pärskähtänyt mustepilkku
kiemuraisen C:n alla, — tuo käsiala, hiukan naivi, hiukan terävä, jossa
oli paljon paksuja viivoja, paljon intohimoa ja ikävää, — kaikki tuo
oli minulle niin sanomattoman rakasta, niin kipeän, tuskallisen rakasta.

Hämmästyin itseäni. — Huuleni, jotka puristuivat sileätä paperia ja
musteesta karkeita kirjaimia vasten, olivat niin nuoret ja kiihkeät,
ikäänkuin en vielä olisi tiennyt elämästä mitään. Ikäänkuin ensimmäisen
kerran olisin lähestynyt sitä suurta salaisuutta, joka kätkee itseensä
paljon tuskaa, paljon kärsimystä ja paljon riemua.

Kun heräsin tuosta oudosta hurmiotilasta, tunsin itseni jollakin
tavoin pieneksi ja nöyräksi. — Koko perustunnelmani oli vaihtunut.
Minusta oli hävinnyt kaikki itsekkyys, kaikki huonot ajatukset, jotka
uinuvat erotiikan rajamailla pulpahtaakseen esiin jonkin erikoisen
mielleyhtymän kautta.

Ja elämä on niin merkillisen arkipäiväistä. Sen pikkuseikat, jotka
joutuvat esittämään symboolien osaa, ovat naurettavia. — Minun
symboolini oli ainoastaan se, että jätin huoneeseeni valkeat hansikkaat
ja kävelykepin. Ja niiden mukana riisuin itsestäni pois sen, mikä
rakkaudessani oli teennäistä ja itsekästä. Kaikki nuo ajatukset, että
etsin hänestä ainoastaan omaa tyydytystäni, — että olisi hauskaa
valloittaa nainen, jota kaikki ihailivat, tyydyttää itserakkauttaan
hänen kauttaan.

Päinvastoin, minä halusin antaa hänelle kaiken, mikä minulle oli
mahdollista, — olla hänen ystävänsä, jos hän kaipasi sitä, — laskea
tähtiä hänen kanssaan, — ja suudella hänen kättään aivan hiljaa, —
jokaista sormea erikseen.

Kaikki tuo oli kuin pientä, hiljaista humalaa. — Esineet, jotka
sattuivat silmiini, olivat määrätyllä tavalla selväpiirteisemmät ja
kuitenkin epätodellisemmat kuin ennen. Se oli onnea, — puhtaampana ja
kirkkaampana kuin koskaan ennen olin sitä tuntenut. Miten pelkäsinkään
hävittäväni sen.

Se hävisi, niinkuin kaikki humala häviää. — Kello alkoi lähestyä
kolmea. Hotellin emäntä toi minulle ilmoittautumislipun, joka
täytyi täyttää poliisilaitosta varten. Jotkut kysymykset siinä
tuottivat vaikeuksia, niin että hermostuin, kun en saanut itseäni
heti ymmärretyksi. — Kävin lavabossa, jota vielä ei ollut siivottu
yön jälkeen. — Kun lopulta ehdin kadulle, sain vanhan, rämisevän
taksin, joka pääsi liikkumaan ainoastaan kovin vaivaloisesti. Eräässä
liikennekulmauksessa sen täytyi pysähtyä, moottori lakkasi käymästä
ja ajaja veivasi sitä monta minuuttia, kunnes se lopulta paukahti
käymään tärisyttäen koko autokoria. Joku autobussin kuljettaja kumartui
ulos istuimeltaan ja syyti meille haukkumasanoja, niin että hänen
punertava, pyöreä naamansa hitaasti sai sinertävän vivahduksen. Muussa
tapauksessa olisin nauranut hänen kiihkeätä, intuitiivista kiukkuaan
ja sanavarastoaan, mutta sillä hetkellä liittyi se yhtenä renkaana
kaikkien niiden harmistuttavien pikkuseikkojen ketjuun, jotka saivat
minut hermostumaan ja kadottamaan onnellisen tunnelmani.

Kello oli jo hiukan yli kolmen, kun pääsin perille Rue Auberille. —
Kun astuin eteisen pehmeää, upottavaa mattoa pitkin, olin jälleen sama
kuin ennenkin, — kylmä, harkitseva, hiukan hermostunut, epäilevä —
sanomalehdentoimittaja, joka nauraa joskus huonoille vitseille ja juo
joskus itsensä humalaan.

Ja sitten, — oli Caritas.

»Oh, siinähän te lopultakin olette? — Luulin jo melkein, että ette
tulisikaan.»

Hän tuli puoleksi minua vastaan. Suutelin hänen kättään varovasti ja
kylmästi.

Mitä kaikkea olinkaan kuvitellut ensimmäisestä kohtauksestamme, — se
hävisi tavalliseen, epämääräiseen keskusteluun, joka on väritöntä
ja kylmää kuin itse elämä. Mutta tyydytyksekseni huomasin, että
meillä molemmilla oli sama, epäröivä tunnelma. Emme kyenneet ottamaan
toisiimme nähden heti alussa samaa toverillista, leikittelevää
asennetta kuin ennen. — Tämä oli vain alkua, tavallista jäykkyyttä,
jonka alla uinuivat lausumattomat sanat ja kummallinen värinä, jonka
voi tuntea suorastaan fyysillisesti.

Minä aloin puhua jotakin roskaa, — haukuin hotelliani ja
taksinkuljettajaa, selitin myöhästymistäni. Ja koko ajan katselin
häntä, etsin hänen silmiään, — hain sitä silmänräpäystä, joka heittäisi
meidät yhteen, veisi meidät äärimmäisen lähelle toisiamme, sillä nyt
olimme toisistamme kauempana kuin milloinkaan ennen.

Hän ei ollut muuttunut. Hän vastasi sitä kuvaa, jonka mielikuvitukseni
oli säilyttänyt ja muovaillut hänestä... Silmät, suun kaarre, —
ärsyttävä, hiukan ivallinen. — Hän puoleksi loikoi leveällä, matalalla
divaanilla ja poltti huolimattomasti savuketta, vieressään metallinen
tupakkapöytä.

»Tilaammeko jotakin? — Kahvia? — Onko teidän nälkä?»

Ja minä vastasin hitaasti:

»Tehän tiedätte, — minun on ollut nälkä niin kauan ... ja jano on
polttanut minua.»

Hän ei ojentanut kättään soittokellon nappiin. Keskustelu kuoli, hävisi
mataliin tuoleihin, mattoon ja himmeään valoon, joka tunkeutui ikkunain
raskaitten samettiverhojen välistä.

Suuni oli aivan kuivunut, ja jalkani alkoi vapista. Se oli
huomaamattani jännittynyt kuin hyppyyn. — Ja me olimme niin äärettömän
vieraita toisillemme, niin kaukana toisistamme, kuin hän olisi asunut
jollakin vieraalla tähdellä, joka iltaisin kimaltaa taivaanrannalla.

Sitten en kestänyt enää. — Nousin ja istuuduin hänen viereensä,
niin että saatoin tuntea hänen vartalonsa kylkeäni vasten. Hän ei
liikahtanutkaan, ja hänen silmänsä, — nuo kummalliset, moniväriset
silmät, — olivat kaukana poissa.

Otin savukkeen pois hänen sormistaan ja panin sen varovasti tuhkakupin
reunalle, mihin se jäi suitsuttamaan sinertävää savua outoina
kiemuraviivoina.

Kumarruin ja suutelin hänen huuliaan kuivin, värisevin huulin. — Tunsin
kirpeän, kiihottavan puuterintuoksun hänen ihossaan.

Ja melkein hourailevin käsin hyväilin häntä, etsin häntä lähemmäksi
itseäni, painuin hänen luokseen. — Minä suutelin hänen silmiään, hänen
suutaan, kaulaansa, juuri tuohon posken ja kaulan rajaan, jossa iho on
kaikkein lämpimin ja hienoin. Kaikki hellyyteni, kaikki se kaipaus,
joka oli jo vuosia kiduttanut minua, sai jäseneni vapisemaan. Hänen
kätensä olivat kiertyneet kaulaani, hänen poskensa painuneet poskeani
vasten. Hän oli kuin pieni, vapiseva, hiukan nyyhkyttävä ja naurava
lapsi...

»Oi Jumala! Jumala! kuinka minä olen ollut yksin.»

Hänen kätensä olivat kuin kaksi kimmoisaa kahletta, jotka eivät koskaan
tahtoneet hellittää minusta, — hänen suunsa oli kuuma ja tuoksuva
huumaus, joka tahtoi tukehduttaa minut.

Vasta kun lähenimme kyllästyksen rajaa, kun malja tahtoi jo vuotaa yli
reunojen, irtauduimme toisistamme, kohosimme istumaan ja katselimme
toisiamme. — Se silmänräpäys oli enemmän kuin kaikki muu, se oli koko
maailma, se oli unhoittumaton elämys. — Olimme molemmat niin täynnä
kummallista tuskaa, kyllästymätöntä nälkää, — me olimme äärettömän
vieraat toisillemme ja samalla äärettömän läheiset.

Ja sitten vaihtui jälleen koko tunnelma aivankuin jossakin
viulunkappaleessa viimeinen värisevä, melkein nyyhkyttävä sävel vaihtuu
äkkiä intohimoisen riemukkaaksi tanssiksi.

Me unohdimme, että olimme aikuisia, — me olimme kaksi leikittelevää
lasta, joilla oli yhteinen, suuri salaisuus. Ja se salaisuus oli niin
ihmeellinen, ettemme uskaltaneet edes kuiskata sitä toisillemme. Se
loisti meidän silmissämme ja kasvoillamme. Me olimme molemmat kauniita.
Sillä kukaan ihminen ei voi olla ruma silloin, kun hän rakastaa.

Hän soitti ja tilasi kahvia, joka tuotiin sisään pienissä, ohuissa
kupeissa.

»Sinä lurjus, — olet ajanut partasi ennen tänne tuloasi. Kasvoillasi on
juuri sellainen miehekäs ja raikas kölninveden ja partasaippuan tuoksu.
Sinulla taisi olla jo silloin määrätynlaiset suunnitelmat. Mutta te
miehet, — te olette kaikki samanlaisia kavalia lurjuksia.»

»Ei, minulla ei ollut pienintäkään aavistusta. Varjelkoon, nuori
nainen, jonka juuri ja juuri olen pari kertaa tavannut. Kuinka
olisinkaan saattanut kuvitella häntä niin kevytmieliseksi, että hän
heittäytyy ensimmäisen miehen kaulaan ja suutelee...»

»Hyi! — Olisiko sinusta ollut parempi, jos olisin vastustellut
ja huutanut: ei, ei, ette saa. Päästäkää! Aivankuin joku
seitsentoistavuotias...»

»Rakas nuori nainen, minun on melkein mahdotonta kuvitella sinua
vanhemmaksi kuin korkeintaan kahdeksantoista...»

»Onko tuo olevinaan jokin kohteliaisuus. Mutta sinähän olit kuin
koulupoika, joka suutelee ensimmäisen kerran. Ethän sinä vielä osaa
edes suudellakaan...»

Minun onneni oli polttava ja kipeä. Sillä kuitenkin pohjimmaltaan
minä tunsin, että kaikki oli minulle vain ihanaa, ohutta, kimaltavaa
illusionia. Hän oli minulle yhtä kaukainen ja saavuttamaton kuin
ennenkin. Hän oli ollut kovin yksin. Nyt hän ehkä jonkin tunnin ajan
saattoi kuvitella rakastavansa minua, ja kenties hän todella uskoikin
niin. Mutta lopputulos tulisi kuitenkin minulle olemaan kärsimys.

Eikä ole olemassa katkeramman ihanaa onnea kuin illusionin onni.
Ihminen, joka hurmioituneena imee itseensä huumauksen autuutta,
kuitenkin itse tietäen, kuinka äärimmäisen lyhyen ajan tuo kaikki
kestää ja kuinka kipeät haavat se voi lyödä sieluun koko elämän ajaksi.
— Koko tuo salaperäinen, illusoorinen sekoitus hehkuvinta tunnetta ja
kylmää järkeä; se on kuin jään läpi kaadettu polttava juoma, joka on
jääkylmä ja kuitenkin humalluttava. Cocktail! —

Se oli pitkä, kiihkeä, riemuitseva tanssisävel, johon kätkeytyi paljon
tuskaa. — Me leikimme kuin lapset. Hän kyseli kaikkia Helsingin
uutisia, kaikkia noita pikkujuoruja, jotka hyvin esitettyinä saavat
pikantin ja kirpeän maun. Kysyin häneltä, oliko se juttu totta, että
hän oli matkustanut Wieniin tuon kiharatukkaisen viulunsoittajan
kanssa. — Caritas nauroi ilkkuvasti:

»Ahah, sinä olet mustasukkainenkin. — Ei, siinä ei ollut mitään,
hän jäi Wieniin viuluineen komponeeraa maan uutta kappaletta
vihreäsilmäisestä naisesta, joka on polttava kuin tuli ja kylmä kuin
jää. Eikö se ole kauniisti sanottu. — Mutta kun kaikki Helsingin naiset
olivat niin kiukuttavan ihastuneita häneen, teki minun mieleni näyttää
heille, että kykenin voittamaan. Mitä minä hänestä olisin välittänyt.
Sehän oli vain oikku.»

Minua pisti kipeästi, sillä tunsin, että hän vielä kerran jollekin
toiselle miehelle minusta mainitessaan sanoisi: sehän oli vain oikku.

»Ja nyt minä tahdon tanssia. Ei muuta — yhden ainoan tangon vain.
Sitten voimme lähteä katselemaan Pariisia — sehän on sinulle vielä
toistaiseksi uutuus. Huomaa, minä olen hyvä opas, ja varjelen sinua
eksymästä harhapoluille.»

Laskeuduimme alas hotellin seurusteluhuoneeseen, jossa parhaillaan
tarjoiltiin kello viiden teetä. — Soittokunta soitti joitakin
tanssikappaleita hillitysti ja korrektisti — sali ei ollut suuri,
lasikatto takorautaristikoin, oranssinväriset lamput ja vajottavat
tuolit.

Tavallinen, kosmopoliittinen seurakunta. Muutamia vanhempia
englantilaisia naisia lorgnetteineen korttia pelaamassa ja kuiskutellen
katselemassa tanssia. Joku vanhempi, harmaatukkainen herra, raudankovaa
liikemiestyyppiä. Lattialla vain kolme paria tanssien hitain, liukuvin
askelin.

Caritas vei kaikkien katseet puoleensa. Hän oli kaunis — ehkä kauniimpi
kuin koskaan ennen, sillä hänen silmissään oli se loisto, jonka
synnyttävät tyydyttämättömät hyväilyt. Se oli minun elämäni ainoa
tanssi. Sanon niin siksi, että en yleensä ole paljoa tanssinut, ja sen
tanssin jälkeen en enää kertaakaan. Olen tahtonut säilyttää muiston
siitä himmentymättömänä — olla kömpelösti hapuilematta askelia jonkun
vieraan naisen kanssa.

Tango on ehdottomasti kaunein tansseista — siinä on meidän elämämme
eksotiikkaa symbolisoituna, sen hitaissa, keinuvissa askelissa on
musiikkia ja intohimoa. Siinä ei ole muiden jazztanssien raakaa
aistillisuutta. Se on verhottua, pehmeää — tanssia tanssin itsensä
tähden. Se on kestänyt jo toista vuosikymmentä ja tulee yhä edelleen
kestämään siellä, missä on jäällä jäähdytettyjä juomia, parkettilattia
ja mustapukuinen orkesteri.

Me olimme sillä kertaa ainoa pari lattialla. — Minä en ole mikään
erikoisen hyvä tanssija, mutta hetken hurmio tempasi minut mukaansa ja
onnistuin hyvin täydentämään Caritaksen tanssin, sillä hän se oli, joka
todella tanssi.

Me liu'uimme eteenpäin niinkuin mainingit liukuvat kaukaisten rantojen
kuumaan hiekkaan. Yllämme paistoi eksoottisten maitten kullanpunainen
kuu — ympärillämme keinui yöllä aukeavien kukkien tuoksu. Läpi metsän
ja viuhkapalmujen kiisi pitkä, kiemurteleva huuto — kaukaisten
ruokohuilujen ääni. Honolulun loistohotellin terassilla paloivat
kirjavat lyhdyt ja paukkuivat samppanjapullojen korkit. Himmeässä
yössä kilahtivat ruskean, alastoman tytön nilkkarenkaat. Me näimme
lentokoneen hytistä, läpi surisevan metallipotkurin Rio de Janeiron
valot, sen lyhtyrivit, sen meren kimalluksen.

Joku nuori tyttö taputti käsiään, kun lopetimme.

Huumaantuneina astuimme ulos kadulle, missä päivä paistoi ja autot
huusivat.

»Se oli ihmeellistä. Huomasitko, miten hyvin me sovimme yhteen?»

Hänen kätensä pujottautui kainalooni kuin pieni, onnellinen, kiihkeä
lintu. — Miten rakastinkaan häntä silloin. Pelkäsin onneani, pelkäsin
sitä silmänräpäystä, joka tulisi erottamaan meidät, tekemään meidät
jälleen vieraiksi toisillemme.

Vuokrasimme yhden Oopperan luona odottavista loistoautoista ja ajoimme
Boulognen metsään, jonka puihin lehdet olivat äsken puhjenneet
vaaleanvihreinä ja tuoksuvina. Olimme kuin seikkailuretkellä
tuntemattomassa maassa, jossa jokaisen varjon takaa saattaa nousta
jättiläinen nuija kädessään. Olimme molemmat niin kiihtyneitä, niin
riehakkaan nuoria, niin täynnä tunnekuohua, että mielikuvitus petti
meidät ja me elimme yhtä paljon yhteisissä mielikuvissamme kuin
todellisuudessakin, muutamin sanoin suggeroiden toisemme näkemään
suorastaan hallusinatioita.

Niin me näimme, kuinka suihkukaivon vettä ruiskuttava merihirviö
hitaasti alkoi liikkua ja kääntyä meitä kohti — ja riemuitsimme, kun
auto lisäsi vauhtia ja kiisi sen ohitse, ettei se päässyt tavoittamaan
meitä. — Vihertävässä lammessa ui yksinäinen joutsen, ja me näimme
kokonaisen ryhmän joutsenia ja kuulimme niiden siipien havinan, kun ne
vettä pärskyttäen nousivat ilmaan seuratakseen meitä.

Olimme kuin unessa — näimme vain molemmat samaa unta — se oli elämäni
merkillisimpiä vaikutelmia. Muistin tuon ikivanhan jutun kiinalaisesta
filosofista, joka kerran näki unta, että hän oli yhden päivän ajan
elävä, kirjava perhonen. Herättyään alkoi hän miettiä, oliko se hän,
joka oli nähnyt unta perhosesta, vai oliko se perhonen, joka nyt näki
unta hänestä.

Meidät valtasi vaikutelma, merkillinen, intuitiivinen kuvitelma kuin
olisimme kuolleet jo tuhannen vuotta aikaisemmin yhdessä jossakin
ja että meidän viimeinen ajatuksemme oli jäänyt elämään toden ja
irrationaalisen rajamaille, jatkanut olemassaoloaan ilman fyysillistä
perustaa.

Sadunhauras illusioniverkko eristi meidät todellisuuden maailmasta
kuin kimalteleva lasiverho. Sen läpi saivat esineet ja asiat uudet
mittasuhteet ja värit.

Söimme päivällistä jossakin metsän rajalla pienessä ravintolassa juuri
silloin, kun lamput vähitellen alkoivat syttyä ja sininen hämärä
laskeutui puitten väliin. Joimme vettä — ostin pieneltä kukkaistytöltä
kimpun ruusuja ja siroitin ruusunterälehtiä laseihimme. Ne keinuivat
kuin pienet venheet ja takertuivat huuliimme hiukan kutittaen.

»Ei, ei — ei mitään humalaa», sanoi Caritas kun ehdotin samppanjaa.
»Jumala auttakoon, että tätä kestäisi vielä jonkun aikaa. Tämä ei saa
vielä loppua.»

Kävelimme sinertävässä hämärässä ylös Riemukaarta kohti. Kuta
lähemmäksi sitä ehdimme, sitä suuremmaksi se kohosi silmissämme, kunnes
se nousi meille koko elämän vertauskuvaksi. Ja kun ehdimme sen viereen
ja näimme kalpeanpunaisen, lepattavan liekin tuntemattoman sotilaan
haudalla, vaikenivat kaikki sanat ja äänet meidän maailmastamme.

Hauta Riemukaaren alla — mikä katkeran ihana symbooli se oli meille
molemmille. Minun sydämeni lensi tuohon kalpeaan liekkiin ja hiutui
hitaasti tuhkaksi, joka varisi meidän jalkoihimme.

Hauta Riemukaaren alla — meidän sielumme olivat täynnä pakahduttavia
lauluja. Ne runot, joita ei koskaan ole kirjoitettu, ne ovat kaikista
kauneimmat.

Hauta Riemukaaren alla! — Tuntematon viulunsoittaja, joka oli
loihtinut säveliinsä elämämme, veti jousellaan ihanimman, puhtaimman,
riemukkaimman sävelen, joka hävisi tuhanteen nyyhkytykseen.

Minä suutelin pois kyynelet Caritaksen silmistä.

Ja sininen hetki ympäröi meidät niinkuin maailman kaikki kaipaus.
Champs Elyseéllä loistivat autojen sadat silmät ja kimalsi
valoreklaamien loisto. Me kuljimme kuin vieraassa maailmassa, jota emme
tunteneet — jonka jokainen ääni ja väri oli meille tuntematon ja uusi.

»Me olemme kaksi sentimentaalista mielisairasta», sanoi Caritas. »Ja me
tiedämme sen aivan hyvin itse. Miten tutut mahtaisivatkaan nauraa, jos
näkisivät meidät näin yhdessä. En ikinä olisi uskonut, että voisin olla
tällainen. Aivankuin pieni tyttö, jonka kädenkosketus saa vapisemaan.
Ja minä kun luulin jo eläneeni kaiken, mikä maailmassa on elämisen
arvoista.»

»Ja rakas, rakas! Kuitenkin tämä kaikki on vain illusionia, vain
kuvitelmaa. Me olemme kuin kaksi hopeakelloa, jotka jollakin
kummallisella tavalla ovat jääneet soimaan samaa säveltä. Mutta se
lakkaa pian. Ja mitä minulla silloin on enää jäljellä?»

»Voi, rakas ystävä, älä puhu. Minä olen vienyt sinut vieraalle tielle,
ja kaikki paluumatkat ovat niin äärettömän surullisia.»

Me jouduimme Madeleine-kirkon eteen ja jäimme katselemaan sen mahtavia
jättiläispilareita, jotka kohosivat yössä kuin titaanien rakentamina ja
kohottamina.

»Katso pakanallisten jumalain temppeli — roomalaistemppeli, joka on
pystytetty juutalaisten Messiaalle.»

»Se on vain merkki suuresta kaipauksesta», sanoi Caritas. »Minä
rakastan kirkkoja, niinkuin rakastetaan sitä, mikä on mahdotonta
saavuttaa. Miten tahtoisinkaan nähdä minareettien huiput
Konstantinopolissa, kun ilta alkaa tummentua yöksi. Ja pagodien
kiemuraiset kattokourut jossakin Pekingissä. — Sinun täytyy joskus
nähdä Notre Dame'in tornista Sacré Coeurin valkeat huiput, kun se
päivän valkeassa, kimaltelevassa usvassa kohoaa Montmartren kukkulalla.
Se on itämainen moskeija, se häviää pilviin ja kohoaa kaupungin
yläpuolelle irti maanpinnasta kuin kangastus.»

»Ja sekin on pystytetty juutalaisten Messiaalle — muistoksi siitä
hetkestä, jolloin koko ihmiskunta naulitsi ristille oman itsensä
etsiessään vapahdusta.»

»Niin — Natsarealainen. Ja hän nousi ylös kallioon hakatusta haudastaan
ja kulki ulos siniseen aamuun ennen auringon nousua. Hänen askelistaan
puhkesivat kukat pääsiäisaamuun — maa alkoi solista ja kevään vihreys
nousi ylös hänen kanssaan.»

»Ja hänen äitinsä ja Maria Magdalasta, se nainen, jolla oli syntinen
ruumis, he tulivat auringon noustessa. Kaste takertui heidän
jalkoihinsa ja he kuulivat lintujen aamuun sulavan laulun. He näkivät,
että hauta oli tyhjä.»

»Hän hävisi valkealle tielle, jonka jokainen tomuhiukkanen loisti
auringonsäteissä sateenkaaren värein. Se tie johti maahan, jota me
emme tunne. Miljoonat ovat kulkeneet hänen jäljessään eikä kukaan ole
palannut kertomaan, minne se tie johtaa.»

»Ja me olemme rakentaneet hänelle kirkkoja, jotka ovat suuria ja
viileitä, eristäneet hänet itsestämme teologian rautaisella aidalla
— hänet, jonka tulisi olla kuva meistä itsestämme, meidän veljemme.
Niinkuin me jokainen naulitsemme itsemme ristiin, kuolemme ja nousemme
jälleen ylös maan vihreydestä ja pilvien kirkkaudesta.»

Jättiläispilarit kohosivat edessämme liian suurina, liian synkkinä
pimentyneessä yössä. Me pakenimme kirkon edestä kuin kaksi
säikähtynyttä lasta takaisin valaistulle bulevardille sulautuaksemme
sen sorisevaan ihmisvirtaan.

»Ja kuitenkin minussa on sanomattoman suuri uskonnollinen kaipaus. En
osaa nimittää sitä muulla nimellä. — Muistatko, kuinka kerran jossakin
keskustelussa minä sanoin, että me olemme tuhoutuvaa sukupolvea, joka
odottaa ihmettä pelastuakseen, jonka ainoastaan ihme voi pelastaa. —
Se ei ollut mitään pilaa, vaikka se hävisikin yhteiseen nauruun. Se
oli oikeastaan koko minun elämänkatsomukseni. — Me naiset, miten me
kykenisimme sulattamaan filosofiaa ja metafysiikkaa, me, jotka olemme
ainoastaan tunnetta ja kaipausta. Meidän täytyy uskoa, muuten emme voi
elää. Ja milloin meillä ei ole uskontoa, korvaamme me sen epäjumalilla.»

»Puvut, hatut, jalokivet — rakkaus, nautinto — lapset!»

»Onnelliset ne, joilla on lapsi. Joskus olen kaivannut, ikävöinyt
lasta. Lasta, joka olisi minun omaa lihaani, johon voisi uskoa, jonka
puolesta voisi elää. Ja vaikka minä itse olisin täynnä elämäntuskaa,
täynnä tyhjyyttä ja pessimismiä, hymyilisin ainoastaan ja nauraisin
hänen kanssaan, jotta hänen elämänsä säilyisi puhtaana ja onnellisena.»

»Minulla oli aikanaan myös jonkinlainen uskonto. Kuvittelin kuolemaa
suurena vapahtajana. Joskus kun olin kovin väsynyt, kaipasin sitä
suurta unta, jossa ei enää ole unennäköjä, ei ääniä eikä kuvia. —
Ja aavistelin ylösnousemuspäivää, jolloin maa, vanha, rakas multa,
olisi imenyt itseensä minun ruumiini ja kohottaisi sen jälleen
maanpinnalle kukkien kirjavana loistona ja ruohon vihreytenä. Jolloin
se, mikä minussa joskus oli ollut kauneinta, värisisi hetkisen metsien
huminassa, auringon kimalluksessa päiväperhosen siipisuomussa.»

»Ja se ei ole tyydyttänyt sinua, sillä se on vain runoutta, niinkuin
koko meidän ajattelutapamme on ainoastaan jonkinlaista dekoratiivista
sommittelua.»

»Ei — se ei tyydyttänyt minua. Minulla on nyt enää ainoastaan suuri
tyhjyys, joka ympäröi minun elämäni ja herättää minut joskus öisin,
kylmä hiki ohimoillani.»

»Sanovat, että uskonto on vanhentunut käsite meidän aikanamme. Ja
kuitenkaan mikään sukupolvi ei varmastikaan ole enempää kaivannut
uskontoa kuin meidän aikamme. Sen kaipaus on itsetiedotonta, tajutonta
— jokainen meistä nauraisi räikeästi, jos sanoisi hänen kaipaavan
uskontoa. Meidän tragiikkamme on se, että meidät on kahlehdittu
kirkkokuntiin ja traditsioneihin, joiden opit ja ajattelutapa ovat
meille täysin vieraat. Joista meidän on mahdotonta löytää mitään
tyydytystä. Jo se, että yritetään mahduttaa järki ja tiede uskonnon
piiriin, on meistä jotakin niin järjetöntä, että me kadotamme kokonaan
käsitteen, mitä uskonto on.»

»Jos uskon Jumalaan, syntien anteeksisaamiseen ja iankaikkiseen
elämään, enkö silloin ole uskovainen.»

»Sehän juuri on niin järjetöntä. — Sinun ei tarvitse muuta kuin _sanoa_
niin — silloin olet jo mallikelpoinen kristitty. — On ihan kirottua tuo
luokitusjärjestelmä, jolla ihmiset jaetaan kahteen karsinaan. — Veli,
veli — miten on kuolemattoman sielusi laita? — Ja toisen karsinan ohi
mennään noin hienosti ja arvokkaasti päätään pudistaen. Vaikka sehän on
ainoastaan ulkokuori. Olisi todellakin mielenkiintoista tietää, kuinka
moni meidän aikamme niin sanotuista kristityistä uskoo esimerkiksi
entiseen helvettioppiin.»

»Nyt sinä alat mennä väärää tietä. — Mehän ajattelemme symboolein, ja
symboolit muodostuvat meille todellisuuksiksi.»

»Olet oikeassa. Tietysti minä eksyin väärälle tielle, sillä eihän
_uskonnolla_ ole mitään tekemistä jonkun helvettiopin kanssa.
Omituista, miten me aina tahdomme eksyä takertumaan johonkin
pikkuseikkaan, jolla lopulta ei ole edes minkäänlaista todistusvoimaa...

Minä olen kaivannut uskontoa. Muistan, kuinka joskus pikkutyttönä
rukoilin illalla vuoteeni ääressä — polvillani, ruumis aivan jäykkänä,
niin että polveni olivat puutuneet, kun ryömin vuoteeseeni. Minulle oli
opetettu joku pieni, muka runomittainen rukous, josta en ymmärtänyt
mitään. Siinä oli joku säe:

    Jos sialtain en nousisi
    taivaaseen ota tykösi.

Luin sen ulkoa juuri noin ja tuo »sialtain» sana, joka oli minulle
aivan käsittämätön, sai sielussani melkein maagillisen voiman. Sen
vokaali- ja konsonanttisoinnuissa oli jotakin, mikä herätti minussa
epäselviä mielteitä — yhdistelmiä joistakin varhaisen lapsuuden
harvoista mielikuvista. Muistan, kuinka joskus aivan sihahtaen
puhalsin huulteni läpi sen ensimmäisen s-kirjaimen. Se herätti minussa
mystillistä hartautta.

Silloin minä uskoin. Toisin sanoen, uskonto oli minulle aivan yhtä
pätevä kuin todellisuuden maailma. Se oli siis todellisuus.»

»Niin, illusionihan on meille todellisuus, niinkauan kuin emme huomaa
sitä illusioniksi.»

»Sitten minut vieroitti uskonnosta kaikki tuo näyttämöllinen,
teeskentelevä markkinakristillisyys, joka määrätyllä summalla ostaa
itselleen aitiopaikan taivaaseen. — Ja kuitenkin minä hapuilen
uskontoa, odotan ihmettä — ja minussa odottaa ihmettä koko meidän
tuhoutuva sukupolvemme. Kaikesta entisestä on minulle jäänyt ainoastaan
Kristus-symbooli, joka on minulle kasvanut yli ajan ja paikan rajojen,
irti kaikesta siitä, mikä kahden vuosituhannen kuluessa on tahdottu
sitoa hänen nimeensä...»

Me kuljimme suurkaupungin yössä ja tunsimme, kuinka meidän ympärillämme
eli ja hengitti yli kolme miljoonaa ihmistä. Meidän silmiimme löi
valoreklaamien myrsky ja autojonojen metallihyrske. Pitkin bulevardia
loistivat valaistut baarit ja elokuvien kirjavat tulet.

Caritas oli kalpea ja loistavasilmäinen. Hänen huulensa kiilsivät
kasvojen kalpeutta vasten täynnä intohimoa ja tuskaa. — Ja
suurkaupungin unet löivät meidän ylitsemme ja vangitsivat meidät.
Meissä ei ollut enää minuuttia eikä tajuntaa — meidän huulemme puhuivat
vieraita ajatuksia, joita itse emme koskaan ennen olleet ajatelleet.

»Jumala, me odotamme ihmettä! ihmettä! — Jumala on kiveä ja terästä —
kylmien aivojen rakentamaa koneitten jyskettä. Jumala! minä pelkään
ja rakastan sinua — sinä imet minun sieluni ja ruumiini ahnain,
kyllästymättömin kivihuulin.»

»Ja minun jumalani, häneen ei tarvitse uskoa, sillä hän on todellisuus.
Minä tiedän hänet, että hän tulee. Minä olen nähnyt hänet sellaisena
kuin hän oli kaksituhatta vuotta sitten, kun hän rakasti elämää ja
niitä, jotka elämässä olivat kaikkein köyhimmät.

Minä olen Maria Magdalasta — syntinen nainen, jolla on maalatut silmät,
joka odottaa miehiä pimeissä kadunkulmissa. — Hän on kulkenut minun
ohitseni, ja minä olen seurannut häntä kaukaa tuttuja ja vieraita
katuja pitkin uskaltamatta koskea häneen, sillä hän on pyhä.»

»Ja hän kulkee satamakujilla, kun punaiset lamput syttyvät, ja katsoo
armahtavin silmin porttoja, jotka puolialastomina kurottautuvat ulos
ikkunoistaan likaiselle kadulle. — Hän pysähtyy baaritiskin viereen
puhumaan humalaisten merimiesten kanssa, joiden silmissä on sameaa
verta. — Hän siunaa heitä kaikkia valkein, läpikuultavin käsin, sillä
hän on ihme ja ilmestys.»

»Totisesti hän on ylösnoussut ja elää meidän keskellämme. Me voimme
nähdä hänet ja kuulla hänen puhuvan. Hän katselee kirkkoja, joita
ihmiset ovat hänen nimeensä rakentaneet, ja kirkot ovat hänestä
liian suuria ja kylmiä. Hän pelkää niitä ja häviää säikähtyen niiden
luota. Hänen valtakuntansa mahtuu kadun tomuun pudonneen vesipisaran
kimallukseen.»

»Kerran hän tulee myös meidän luoksemme ja ojentaa meille kätensä. Me
hyväilemme häntä kuin veljeä, joka on kauan ollut poissa ja jälleen
palannut, jonka luulimme jo kuolleen ja jota itkimme kuolleena.»

»Ja kerran papit ja kirjanoppineet vangitsivat hänet, ja valtiomiesten
avulla naulitsivat hänet ristiin, sillä hän sanoo, että kaikki ihmiset
ovat meidän veljiämme, ettei ole kansoja ja valtakuntien rajoja, ja
että milloinkaan emme ole enää yksin.»

»Mutta hän on jälleen ylösnouseva, sillä kuolema ei ole mitään. Meidän
täytyy kuolla, jotta voisimme elää! — Ja kuoltuamme elämme me niitten
kautta, joita olemme rakastaneet. _Minä_ olen se, jonka täytyy kuolla.»

»Niinkuin maailma on muuttanut muotoaan ja kaikki ajatukset ovat
muuttaneet muotoaan, niin muuttuu myöskin meidän uskontomme. Ja kun me
löydämme sen ihmeen, löydämme me iankaikkisen elämän eikä meitä varten
ole enää kuolemaa eikä tyhjyyttä...»

Ja ikäänkuin yhtenä välähdyksenä me näimme edessämme, kuinka kaupunki
muutti muotoaan, kuinka sen talot ja tornit raukesivat ja kohosivat
jälleen. Me näimme edessämme tuntemattoman jättiläiskaupungin, jonka
talot olivat tummia ja korkeita, ulottuen meidän silmissämme aina
taivaaseen asti. Sen valtavilla terassikatoilla, ilmaradoilla ja
katukuiluissa kiehui elämää — työtä ja toimintaa. Se oli geometriaa,
kylmää ja kaunista, sen kulmien ja pintojen valtavuudessa oli
epäinhimillistä suuruutta. Ihmettelin melkein tajuttomana, minkälainen
sielu mahtoi olla tuon kaupungin asukkailla, sillä he eivät enää olleet
meidän kaltaisiamme...

Minä peitin silmäni ja käännyin pois. — Olimme molemmat äärimmäisellä
rajalla — liian täynnä tunnekuohua, liiaksi oman mielikuvituksemme
pettämiä.

Suurella bulevardilla autojen metallihyrske ja valoreklaamien huumaus.
Loistoravintolan edessä kiiltonahkakenkiä ja iltaviittoja, jotka
säkenöivät valon sattuessa niihin.

Suurkaupungin yö vei meidät mukanaan niinkuin konepajan kaarilamppujen
alla jättiläisimuri tempaa kitaansa metallihiukkaset.

 STANDARD GOLD FLAKE LA FEMME NUE AUTO-CAR PARIS PAR NUIT!




X


»Tietysti voit vielä tulla — — polttamaan yhden savukkeen.»

Yö oli kylmä ja värisyttävä. Takanamme yli aution kadun häämötti
mustana Oopperan kuparikatto.

Me kuljimme ohi portierin unisten silmäin, joissa ei ollut mitään
ilmettä, ylös portaita, joita peitti sameanpunainen matto. Meidän
askeleissamme oli yön raakaa kylmyyttä ja kielletyn hedelmän kirpeyttä.
— Olimme paluumatkalla illusionista todellisuuteen, ajatuksista
tekoihin. Mutta hänen kätensä oli kovin kylmä ja hiukan kostea minun
kädessäni.

»— — — polttamaan yhden savukkeen.»

Nuo sanat erottivat meidät jälleen. Me olimme taas kaksi vierasta
ihmistä, jotka hiukan epäröiden koettelivat toistensa ajatuksia,
etsivät pohjaa ja yhteisiä kosketuskohtia.

Tuollaiset kylmät aamuyöt, joihin kietoutuu viiltävinä joukko muistoja
— jolloin loikoo vuoteessaan silmät avoinna ja savuke suussa — ne ovat
täynnä katkeruutta ja viileää ikävää.

Kaiken loogillisuuden mukaan tiesin, mitä nyt tulisi tapahtumaan.
Tuo, jonka pitäisi olla kaiken rakkauden huippu, mutta jonka luoja on
tehnyt niin groteskin raa'aksi, että siihen täytyy kaikkien herkimpien
luonteitten väkisin ajautua karille. — Ihmettelin vain, miten se tulisi
kehittymään, miten me kykenisimme sopeutumaan toisiimme. Vihasin
itseäni huomatessani, että ajattelin ainoastaan noita vastenmielisiä
ajatuksia, miten hän riisuutuisi — sammuttaisiko hän valon... Kaikkea
tuota, joka lähtemättömästi kutoutuu erotiikkaan, joka tekee kaiken
romantiikan koomilliseksi.

Hänellä oli kaunis vartalo — hänen huulissaan oli paljon
aistillisuutta. Hän oli myöskin kokenut, mikäli minä tiesin.

Matalat tuolit, divaani ja metallinen tupakkapöytä himmenivät
oranssinväriseen valoon.

Caritas istui ja katseli minua. — Hänen silmänsä olivat kylmät ja
melkein ivalliset — nuo kummalliset, moniväriset silmät, jotka nyt
näyttivät luonnottoman suurilta.

»Voi Jumala! — miksi meidän täytyy olla tällaisia. — Eihän meillä ole
enää ajatuksiakaan. Meillä on ainoastaan yhteinen himo. Kaksi eläintä —
mitä muuta me olemme.»

Minä säpsähdin. Hänen äänensä painoi minua kuin tulisen kylmä jää.
Miten sanomattoman katkeraa elämä olikaan.

»Miksi meillä täytyy olla niin syntinen ruumis. Miksi me emme voisi
olla puhtaita.»

Se oli valitusta, joka värähdytti ja liikutti. — Suutelin aivan hiljaa,
hellästi, hänen silmiään — kuivia, polttavia silmiään:

»Nyt me istumme hiljaa... ihan hiljaa... vähän aikaa. Poltamme pari
savuketta. Ja sitten minä lähden pois, jos vain haluat.»

»Voi, sinä olet niin hyvä. — Minä olen yksin ja katkeroitunut. Anna
anteeksi, jos pilaan sinun hyvän tuulesi.»

»Katsohan rakas — Caritas — minä rakastan sinua enemmän kuin
luuletkaan. Rakastan sinua niin paljon, että voin voittaa itseni ja
kieltäytyä. Enhän minä halua _sitä_ — minähän rakastan sinua.»

»Ja minä, minä olen tällainen! — Voi, jos kukaan, niin sinä
ansaitsisit, että sanoisin rakastavani sinua. Minä jo luulin...
päivällä, kun olimme yhdessä. Se oli niin ihmeellistä... Mutta
nyt. Yö on niin kylmä. — Ja minä uskon, että sinä ymmärrät, ja
tahdot mieluummin itsekin, että olen rehellinen sinulle, vaikka se
tuottaisikin sinulle tuskaa. — Katso, sinä olet nyt minun ainoa
ystäväni, ainoa, jonka luokse voin paeta, jolle voin purkaa suruni.
— Ja tietysti sinun tragiikkasi täytyy olla se, että rakastat minua,
niinkuin mies rakastaa naista.»

Minä suutelin häntä hiljaa juuri tuohon posken ja kaulan rajaan, missä
iho on lämpöisin ja hienoin. Hän vavahti hiukan ja häneltä pääsi pieni
nyyhkytys, tukehtunut ja avuton. Me olimme aivan lähekkäin, niin että
tunsin hänen ruumiinsa notkeuden ja lämmön. Hänen kätensä oli kylmä ja
hiukan kostea kädessäni.

»Katso, tietysti, jos sinä tahtoisit, niin voisin antaa sen sinulle.
Olenhan tehnyt niin paljon pahaa ennenkin. — Mutta miksi meidän
täytyisi jonkun minuutin, jonkun kiduttavan, hekumallisen minuutin
tähden rikkoa ystävyytemme, sillä senjälkeen emme enää voisi olla
ystäviä niinkuin nyt. Sinä menisit pois ja vihaisit minua, ehkä myös
hiukan halveksisit minua. — Minä tahtoisin säilyttää sinusta kauniin
muiston, ehkä elämäni kauneimman muiston sellaisena kuin nyt olet —
ritarina, joka on uskollinen ja sankarillinen, joka kykenee voittamaan
itsensä naisen tähden. Naisen tähden, vaikka tietää, ettei tämä edes
rakasta häntä. — Voi rakas ystävä, sinä olet tuhannen kertaa parempi ja
jalompi kuin minä.»

Silloin minun pääni painui alas. Enää en kyennyt hillitsemään itseäni.
Yön viulun sävelet olivat niin pitkät ja vapisevat, täynnä kuvaamatonta
tuskaa. — Silloin minä tunsin hänen kätensä kaulallani ja yli kasvojeni
satoi monta suudelmaa — kuumaa, kylmää, avutonta ja villiä suudelmaa.

»Voi, rakas, rakas! Et saa olla noin — et tiedä, miten se koskee
minuun.»

Oranssinvärinen valo, hehkuva savukkeenpää ja kylmä, sanomattoman kylmä
yö.

Silloin vasta kerroin hänelle, että Hellas oli ollut vaarallisesti
sairaana. Mainitsin myös siitä, että hän oli tahtonut kuolla ja
sanonut, että hänen täytyy kuolla. Hänen yksinäisestä uimaretkestään
kylmässä, syksyisessä yössä.

Caritas oli kalvennut ja kuunteli melkein hengittämättä. Hänen
äänessään oli pelkoa ja tuskaa, kun hän kysyi:

»Missä hän nyt on?»

»Hän lähti ulkomaille ja lupasi kirjoittaa minulle, mutta en ole vielä
saanut mitään tietoja. Ensiksi sanoi hän aikovansa Berliiniin.»

»Ja nyt hän on yksin ja ehkä sairaana jossakin, missä ei ole ketään
ystäviä. — Luuletko — sano, luuletko, että hän lähti etsimään minua?»

Tuo kysymys oli kuin huuto yössä. — Se iski minua suoraan sydämeen,
sillä nyt vasta ymmärsin, miten sanomattomasti Caritas mahtoi rakastaa
Hellasta. Hänen äänensä värinä, hänen puoliavointen huultensa tuska!

— Minä hillitsin itseäni ja puoleksi valehtelin:

»Hän ei tietenkään puhunut minulle muuta kuin, että se oli jonkinlainen
opintomatka. Mutta minä luulen — — että hän lähti etsimään sinua.»

Ja Caritas lankesi minun kaulaani, suuteli minua, hyväili kasvojani,
kuiskaili korvaani tuollaisia pieniä, järjettömiä sanoja, joita vain
naiset tuntevat. Kaikki äskeinen oli unohtunut. Hän huohotti:

»Voi, hän rakastaa siis vieläkin minua, vaikka minä olen kiduttanut
häntä kuin peto. Miten hullu minä olen ollutkaan. — Ja voi Jumala,
miten minä nyt olen onnellinen. Minun tarvitsee vain odottaa, ja hän
palaa minun luokseni.»

»Sinä siis rakastat häntä. Vaikka olenhan minä tiennyt sen jo kauan
aikaa.»

»Rakastan, rakastan! — Hän on ainoa mies, jota koskaan olen todella
rakastanut. Vain minun oma hulluuteni ja ymmärtämättömyyteni erotti
meidät. Voi, näitä kahta katkeraa vuotta. — Ja kaikki se oli aivan
samaa kuin mikä äsken oli vähällä rikkoa meidän ystävyytemme. Hän oli
oikeassa. Sinä et vielä vähääkään voi aavistaa, millainen mies hän
todellisuudessa on. Häntä jalompaa, häntä ritarillisempaa miestä ei ole
olemassa... paitsi... ehkä sinä. Teissä on jotakin yhteistä molemmissa,
äsken juuri sen huomasin. Ehkä juuri sen tähden pidänkin sinusta niin
paljon.»

Minä kuuntelin... Minun kohtaloni on aina ollut kuunnella. Elämän
kiihkein ja onnellisin hurma ei koskaan ole sattunut koskettamaan
minua. Minä olen vain kuunnellut sitä.

Kylmä yö, jolloin ei kuitenkaan voisi nukkua — oranssinvärinen valo ja
hehkuva savukkeenpää. Hänen suuret, kummalliset silmänsä, joissa oli
vihertävää ja mustaa, hänen huulensa, joita minä ikävöin. Ja niinkuin
savukkeen valkea tuhka hitaasti varisi metallikuppiin, niin raukeni
myös minun elämäni illusioni onnesta ja rakkaudesta. — Suuri tyhjyys
läheni yhä lähemmäksi sieluani, jähmetti ja hyydytti ajatuksiani
niinkuin aamuyön kylmyys.

»Katso, minä kerron sinulle koko elämäni, paljastan sinulle itseni
sellaisena kuin minä olen. Sinulla on oikeus tuntea minut, sillä sinä
olet todellinen ystävä. Sinä voit arvostella minua, ja ehkä myös
ymmärtää, miten paljon minä olen kärsinyt. — Minä olen kaunis, minulla
on rahaa, miehet rakastavat minua — ja kuitenkin minä olen kärsinyt
yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Rakkauden tähden!

Minun nuoruuteni sattui juuri tuohon villiin ja mielettömään aikaan,
jolloin sota oli loppunut ja olot alkoivat vähitellen tasaantua. —
Jolloin kaikkien hermojen vuosia kestänyt jännitys purkautui nauruun
ja tanssiin — sairaalloisen kiihkeään, hysteeriseen riemuun. — Koko
ilmapiirihän oli silloin aivan mielisairasta. Muistatko, kuinka
ensimmäiset jazzsoittokunnat saapuivat Suomeen!

Minä olin silloin kahdeksantoistavuotias, ja pyörre vei minut kokonaan.
Voi, niitä iltoja, joina hiivin salaa huoneestani tanssimaan, kun
luulivat minun nukkuvan. Minä olin kalpea ja silmissä oli varjoja. —
Vereeni imeytyi kaikki se kiihkeä aistillisuus, joka silloin värisi
koko ilmakehässä — primitiivinen elämänvietti, joka oli noussut
ikäänkuin reaktiona kaiken kuoleman ja hävityksen jälkeen.

Ensimmäinen mies — hän oli jo vanhempi, kokenut. — Minä olin helppo
saalis hänelle. Ehkä hän etsi minusta omaa nuoruuttaan, ehkä hän
todella rakasti minua. Joka tapauksessa hän aukaisi minulle ovet
uuteen, tuntemattomaan, kiihoittavaan maailmaan. — Jumala, miten hän
osasikaan puhua, — kaikista niistä kaupungeista, missä hän oli käynyt,
kaikista naisista, joita hän oli rakastanut. Minä olin juuri siinä
iässä, jolloin kokemus kiihottaa ja herättää pelonsekaista ihailua. —
Miten värisinkään, kun hän kuvasi minulle suurkaupunkien yöelämää sodan
loppuvuosina.

Se oli joku yöllinen automatka, jonka hän luonnollisesti oli
suunnitellut jo aikaisemmin. Elokuun yö, jolloin kalevantulia
leimahtelee pimeän metsän rajassa ja autolyhtyjen valokeilat sivelevät
pehmeästi maantietä. — Hän vei minut autiohuvilaan, — me joimme siellä
yhdessä; hän osasi hyvin taitavasti juottaa aivan kokemattomia tyttöjä.
— Hän veti minua puoleensa, kiihotti minua kaikilla kokeneen miehen
hyväilykeinoilla, — minähän olin silloin vain sähköä, vain värisevää
lihaa. Ja hän otti minut, kun olin kypsä, noin taitavasti ja varovasti;
katso, tällaista on elämä. Älä pelkää, ole vain ihan rauhallinen, — ei
se tee kipeää.

Ymmärrätkö, — minä olin silloin vasta kahdeksantoistavuotias.
Perhetyttö, — hyvästä kodista, jolla oli myös sukua. Minä olin
syttynyt, minä olin maistanut kiellettyä hedelmää ja himoitsin sitä yhä
enemmän. — Seuraava oli meidän autonkuljettajamme, jonka minä viettelin
vuorostani. — Hänet ajettiin pois meiltä, — isäni oli vähällä tappaa
hänet. Sitten minä karkasin kotoa, miten nuori minä silloin olinkaan.
— Uh, miten häpeänkään kertoa, — minä olin melkein kuin portto. Mutta
minä en ole ainoa, jonka sieluun tuo aika on painanut leimansa. —
Niin, tietysti minut saatiin kiinni juuri, kun olin aikeissa nousta
Englantiin menevään laivaan. Se oli skandaali!

Niin minä sitten vähitellen tyynnyin, — aloin nauttia hienosti ja
järjestelmällisesti, — valikoiden. Olin melkein kuuluisa rakastajieni
kautta. Minun elämälläni ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin
nautinto. — Rakkaudesta en silloin vielä tiennyt mitään, — ainoastaan
kuvittelin tietäväni. Miten saatoinkaan kiduttaa miehiä silloin. — Tein
ulkomaanmatkoja, — tutustuin meidän Eurooppamme kylpypaikkoihin ja
loistohotelleihin. Siitä lähtien on veressäni ollut myös matkustamisen
intohimo. Uusia kasvoja, uusia seikkailuja, uusia väristyksiä, —
vaihtelun nälkä söi minua kuin huumaava myrkky.

Sitten tuli Hellas minun tielleni.

Hän oli silloin jo alkanut saada hiukan nimeä ympärilleen. Hänen
runojaan lausuttiin seuroissa, ja ihmeteltiin hänen kirjoitustensa
terävyyttä. — Hän oli pitkä, kalpea, katkerasilmäinen mies, joka kykeni
lausumaan hävyttömyyksiä vasten kasvoja. Minussa syntyi halu liittää
myös hänet kokoelmaani, ja eräänä iltana järjestin niin, että hän lähti
saattamaan minua kotiin.

Hän tuli tietysti sisään, — istuimme ja poltimme tupakkaa, juuri
niinkuin sinä ja minä, — puhelimme. — Ihmettelin, miksi hän ei halunnut
suudella minua, miksi hän ei ryhtynyt puhumaan samaa kuin kaikki muut
miehet. Ja lopuksi hän hiukan venytteli itseään, haukotteli ja nauroi
minulle vasten kasvoja:

»Minä tiedän kyllä, mitä te haluatte. Kiitos vain, mutta minua ei
huvita.»

Otti hattunsa ja lähti. — Minä olin niin hämmästynyt, etten osannut
sanoa mitään. Sitten minä luullakseni itkin kiukusta ja harmista. Minua
raivostutti se, että hän niin hyvin saattoi lukea minun ajatukseni.
— Ja samalla minä tunsin kaipaavani hänen ivallista hymyään, hänen
katkeria silmiään. Olisin halunnut keskustella hänen kanssaan, sillä
olin tottunut halveksimaan kaikkia miehiä, ja hänessä olin löytänyt
jotakin aivan uutta.

Kun seuraavan kerran tapasimme, käänsin pääni pois enkä ollut
tuntevinani häntä. Ja hän nauroi, kun käännyin salaa katsomaan
jälkeeni. Tietysti hän tiesi, että kääntyisin katsomaan.

Meidän hiljaista sotaamme kesti pari kuukautta. Eikä minulla ollut
ketään miestä, sillä minä olin rakastunut ensimmäistä kertaa
elämässäni, — mielettömästi rakastunut.

Sitten minä nöyrryin. Me tapasimme monta kertaa. Keskustelimme. Ennen
en ollut keskustellut miesten kanssa muusta kuin siitä, — kaikki
sanat olivat olleet vain jonkinlaisia miekkailuaseita. Nyt hänen
mielipiteensä hurmasivat minut, — ihailin hänen paradoksejaan, hänen
elämänkatkeruuttaan.

Yhden ainoan kerran hän suuteli minua, ja sanoi rakastavansa minua. Nyt
siis! ajattelin minä. — Miten kaipasinkaan hänen läheisyyttään, hänen
hyväilyjään.

Silloin vasta aloin oppia ymmärtämään hänen todellista luonnettaan, —
sitä suurta, ihanaa idealismia, joka piilee hänen kaiken katkeruutensa
takana.

Miten täydellisesti muistankaan tuon illan. — Olin tullut hänen
huoneeseensa. Hän oli suudellut minua intohimoisesti. Olin rauennut
hänen syliinsä valmiina kaikkeen. — Ja hänen kirjoituspöydällään paloi
kylmä, vihreä työlamppu. Hän oli polvillaan minun vieressäni kuin olisi
tahtonut syövyttää sieluunsa minun kuvani ikuisiksi ajoiksi, — hän
oli täynnä tuskallista, värisevää hellyyttä ja rakkautta. — Hän puhui
minulle:

»Ei, ei koskaan sitä. — Miksi meidän täytyisi tahrata rakkautemme
aistillisuuteen ja turmelukseen. Niin ettei meillä olisi mitään
yhteistä muuta kuin eläimellinen himo. Etkö ymmärrä, minä rakastan
sinua liian paljon. — Jos tekisin sen, mitä haluat, kyllästyisit hyvin
pian minuun, — kadottaisin sinut kokonaan. Mieluummin kadotan sinut
näin, tietäen, että sinun tulesi palaa yhä edelleen minua kohtaan.
Ainoastaan ikuinen tyydyttämättömyys, ikuinen kaipaus, — se on
rakkautta. Todellista rakkautta, — ja minä rakastan sinua liian paljon,
enemmän kuin omaa elämääni. — Minä itse olen liian paljon jo saanut
kärsiä oman aistillisuuteni tähden. Ymmärrätkö, me molemmat olemme
tällä hetkellä sellaisia luonteita, että ainoastaan tyydyttämätön
kaipaus voi sitoa meidät yhteen.»

Katso, jotenkin siihen tapaan hän puhui. En tietenkään muista kaikkea,
mutta tuo oli pääajatus. — Minä en kyennyt silloin ymmärtämään häntä.
Pohjimmaltaan olin yhä vielä vain kypsymätön tyttö, — turmeltunut ja
kiihkeä. — Minä lähdin pois hänen luotaan, löin häntä kasvoihin. Voi,
miten surulliset hänen silmänsä olivat. Päätin unohtaa hänet, pyyhkiä
hänet kokonaan ajatuksistani, — kiduttaa häntä, näyttää hänelle aivan
selvästi, kuinka elin ja nautin toisten miesten kanssa.

Siitä lähtien on suhteemme ollut samanlainen kuin silloin, kun
ensimmäisen kerran tutustuit meihin molempiin. — Ehkä muistat vielä
sen illan. Koetin raivostuttaa häntä sinun kauttasi, — saada sinut
rakastumaan itseeni. Muistatko, kuinka hän puri minua käteen siinä
Ylioppilastalon kulmassa, kun lähdit saattamaan minua.

Olemme olleet ylpeitä molemmat. — Aivan tahallani olen minä etsinyt
sellaisia seuroja, missä olen tiennyt hänen myös liikkuvan voidakseni
näyttää hänelle, kuinka vieraita olemme toisillemme, kuinka minun
rakkauteni häneen oli ollut vain ohimenevä oikku, kuinka hyvin viihdyin
muiden miesten seurassa. — Ja hän ei ole antanut minun huomata mitään
tunteitaan. Hän on ollut kylmä ja ylpeä, — ivaillut minua kaikin
mahdollisin tavoin, — sulkeutunut itseensä ja työhön.

Ja nyt nämä kaksi vuotta, — ne ovat kehittäneet minut naiseksi.
Nyt vasta olen alkanut hiukan ymmärtää häntä, — hänen jalouttaan
ja puhtauttaan, — hänen tinkimätöntä vaatimustaan: olkoon meidän
rakkautemme puhdasta tulta, jota aistillisuus ei saa tahrata.

En tiedä, uskotko sinä minua, — minustahan on vielä aivan viime aikoina
puhuttu paljon pahaa, — mutta se yö, josta minä sinulle mainitsin,
se oli viimeinen. Minä olen koettanut elää puhtaasti, — voittaa oman
ruumiini,— tulla vähitellen hänen arvoisekseen. Voitkohan aavistaa,
millaista helvettiä se on ollut. — Ja koko ajan ylpeänä, — antaen hänen
uskoa kaikkea mahdollista pahaa minusta.

Tiedänhän minä, että en milloinkaan voi tulla hänen arvoisekseen. Mutta
hän on kasvattanut minua enemmän kuin hän itse voi aavistaakaan. Hän
on antanut minulle kokonaan uuden elämänsisällyksen. Hän on antanut
minulle oman uskonsa puhtaasta rakkaudesta, — oman suuren haaveensa.
Hän sanoi itse, että ainoastaan tuo haave tekee hänelle elämän elämisen
arvoiseksi.»

Kalpea aamuyö, jolloin oranssinvärinen valo hyvin hitaasti alkaa
kalveta aamun valoon. — Kylmä aamuyö, jolloin ei kuitenkaan voisi
nukkua. — Hehkuva savukkeenpää, ja tuhkakuppi täynnä valkeata tuhkaa.
Hänen silmänsä olivat minulle niin rakkaat, hänen huulensa, hänen
vartalonsa kaarre, — hänen sielunsa, joka aukeni minulle paljastaen
ennen tuntemattomia ajatuksia.

»Ja katso, nyt on kaikki ylpeys kuollut minusta. Kun hän tulee, tahdon
mennä hänen luokseen ja pyytää häneltä anteeksi. Rakastaa häntä, jakaa
hänen ajatuksensa, parantaa hänet, antaa hänelle uskoa elämään, näyttää
hänelle, että minä voin olla hänen arvoisensa.

En tiedä, — jospa hän on lähtenyt etsimään minua. Jospa hän on
ajatellut olleensa väärässä. Jospa hän on liian paljon kaivannut minua,
liian paljon kärsinyt. — Minulla on kuvitelma, että kun löydän hänet,
voin ojentautua hänen syliinsä, painaa pääni hänen olkapäälleen ja
sanoa: Tässä minä olen, — ota minut! Uuden elämän tähden, tulevaisuuden
tähden, jonka rinnalla me kumpikaan emme ole mitään.

Ymmärrätkö, se on minun suuri haaveeni, ja sen täytyy toteutua.»

Huomaamattaan oli Caritas ottanut maljakosta suuren, raskaan,
ruosteenpunaisen ruusun ja hypistellen sitä sormissaan siroittanut
lattialle sen murtuneet terälehdet. — Samalla tapaa raukeni minun
sieluni hänen sanoistaan, varisi murtuneina kukanlehtinä hänen
jalkoihinsa. Kaikki se, mikä oli ollut kauneinta ja herkintä minussa,
mitä en ollut itsellenikään uskaltanut tunnustaa, hukkui jonnekin kauas
pois.

Ei ole katkerampaa osaa kuin sen, jonka täytyy kuunnella. Kuunnella ja
rohkaista, — jakaa toiselle sitä uskoa, minkä itse on kadottanut, —
sitä onnea, jota itse ei koskaan tule löytämään.

Hänen silmänsä olivat niin kirkkaat ja hiukan kosteat. Häipyvänä
välähdyksenä minä muistin kuluneen iltapäivän, sen ihmeen, sen
sadunhauraan haaveen rakkaudesta. Minun illusionistani ei ollut enää
mitään jäljellä.

Suutelin hänen sormiaan, — hiljaa, — kutakin erikseen. Tunsin hänen
ihonsa rakkaan, pehmeän tuoksun. Nousin ja hymyilin hiukan, ainakin
koetin hymyillä.

»No niin, nyt on parasta, että menemme nukkumaan molemmat. — Caritas,
kiitos tästä päivästä. En koskaan tule unhottamaan sitä.»

Hän värähti, ikäänkuin äkkiä olisi huomannut, mitä kaikkea hän oli
tehnyt minulle, ja halunnut lahjoittaa minulle jotakin korvaukseksi.
Voi, noita murusia, jotka elämä jakaa meille korvaukseksi siitä, minkä
olemme iäksi kadottaneet.

»Rakas ystävä. Anna anteeksi minulle. — Kuule, emmekö voi huomenna
syödä aamiaista yhdessä. Tulen hakemaan sinua hotellistasi puoli yhden
aikaan.»

Ja minä, — minä, joka olisin tahtonut paeta yksinäisyyteen unhottamaan
kaiken, jonnekin, missä ei olisi ollut ainoatakaan ihmistä, vain yhtä
suuri autius kuin minun sielussani, — minä vastasin:

»Olet oikein kiltti, jos viitsit. — No niin. — Hyvää yötä ja — —
kauniita unia.»

Ulkona oli raaka, kylmä huomenkoitto. — Taivas oli täynnä sinertävää
usvaa, kun kävelin hotelliini koko tuon pitkän tien Rue Auberilta
Montparnasselle. Jokin ikkuna kiilsi sinisenä, jokin ääni kaikui
kimeänä Seinen sillan alta. Bulevardin penkillä lojui musta riepukasa,
— ihminen. Näin rintaa vasten puristuneen laihan, luisevan käden, —
vanhan naisen ryppyiset, väsyneet kasvot.

Jokin ikkuna kiilsi sinisenä huomenkoitossa, — kalpean, aavemaisen
sinisenä. Avonaisesta baarista kuului karkeita ääniä ja naurua, joka
vihloi ilmaa.

Voi, noita kylmiä aamuöitä, jolloin ei kuitenkaan voisi nukkua. Jolloin
muistojen väsynyt katkeruus syöpyy sieluun, ja ikkunoissa on sininen
kiilto.




XI


Vastapäätä hotelliani oli pieni, mukiinmenevä ravintola, jossa
sai tuoreita tomaatteja ja hummereita. — Aurinko paistoi, meidän
ympärillämme humisi Pariisin kevät, ja Caritas säteili kirpeän ihanaa
nuoruutta. — Muistan vielä, että hänen yllään oli silloin tuollainen
lyhyt, musta samettitakki, jollaiset siihen aikaan olivat muodissa.
Ohikulkevien miesten katseet kääntyivät väkisinkin häneen. Minä olin
ylpeä hänestä, — ikäänkuin kallisarvoisesta korusta, joka hetkeksi oli
annettu minun haltuuni huolehdittavaksi.

Elämässä ei ole tilaa tragedioille. Ne kadottavat mittasuhteensa,
muuttuvat pieniksi, vähäpätöisiksi, — arkipäivien pikkutapaukset
muuttavat ne koomillisiksi.

Me puhuimme, — tietysti. Jotakin tuollaista kevyttä, leikkivää,
niinkuin puhutaan aamiaisella — Pariisissa — kahden.

Juuri tuo oli niin tyypillistä meidän suhtautumisellemme toisiimme.
Hän tiesi ja vaistosi kaiken sen murheen, kaiken sen katkeruuden,
joka painoi sieluani. Minä tiesin, että hän tiesi sen. Mutta miksi
me olisimme puhuneet siitä. — Me puhuimme — — hummereista ja
majoneesikastikkeesta!

Juuri sellaista on elämä.

Me pyrimme unohtamaan, — ja kuitenkin tiesimme molemmat, miten
äärimmäisen mahdotonta se oli. Kun jokainen sanankäänne, jokainen
äänenvärähdys ja katse herätti jälleen kaikki muistot, kaiken murheen.
Ja kuitenkin minä nautin, — pakotin itseni unohtamaan Hellaan,
unohtamaan kaiken muun, — imin itseeni vain noiden muutamien minuuttien
keveää, leikittelevää onnea. Ihailin hänen pienen samettitakkinsa
kirpeän pikanttia kauluksenkäännettä. — Varastettua onnea, joka ei
kuulunut minulle, murusia elämästä.

Yli kadun näin jonkun tutun hahmon astuvan hotellini ovesta sisään, —
hetken kuluttua se palasi ja jäi seisomaan kadulle ikäänkuin epäröiden,
minne suuntaisi kulkunsa. Se oli taiteilija Mäki. Ennenkuin ehdin
ajatella mitään, olin jo huutanut häntä kadun yli. Hän tuli kävellen
hyvin varovasti ja väistäen kaukaa autoja. Silmät veristivät, hän oli
kalpean ja laihan näköinen.

Nähdessään, että istuin naisen seurassa, sai hän asenteeseensa
jonkinlaista pingoittunutta seurustelusävyä, mutta hylkäsi sen heti ja
tuli istumaan viereeni:

»Helkkaria tässä koketeeraamaan, että muka ollaan sivistynyt.
Suokaa vain anteeksi, että tulen häiritsemään, mutta minun täytyy
absoluuttisen ehdottomasti tavata herra Hartia. Niin, me olemme kyllä
kerran Dôme'issa tavanneet, neiti Holm. — Suutelisin kättänne, mutta
huuleni ovat hiukan tahmaiset eli krapulaiset.»

»Missä hitossa sinä nyt olet remunnut. Sinähän olet aivan deekiksellä.»

»Mistä hitosta minä sen tietäisin. — Heräsin nyt ihan äsken jollakin
suljetulla pihalla, kun concierge työnteli minua luudanvarrella.
Olin luultavasti hiipinyt sinne, niinkuin kuoleva peto etsii jotakin
yksinäistä luolaa. — No, minä istuin siinä ja yrittelin hapuilla
jonkinlaista tajuntaa, ja muistin lopuksi, että eilen illalla tapasin
Selectin baarissa jonkun amerikkalaisen, joka juuri oli tullut
Pariisiin. Me joimme cocktaileja, Martinia ja Manhattania ja Totdryckiä
ja kiersimme kaupunkia. Sitten minä en muista muuta kuin että hän jäi
makaamaan jonnekin lattialle ja joku nainen istui hänen päällään. Ja
sitten minä seisoin Dôme'in baarissa ja vippasin joltakin garçonilta
sata frangia sen amerikkalaisen kelloa vastaan huomiseen asti. Sitten
minä join vermutteja... Ja sitten minä en tiedä mitään. Tunnustan vain
nöyrästi, että elämä on mysteerio.»

Hän puhui hiukan sopertelevalla äänellä ja suupielissä nytkähteli vähän
väliä hermostuneesti.

»Ja nyt...»

»No, se concierge koputteli minua selkään luudanvarrellaan, ja minä
tutkin taskujani ynnä muuta, kunnes löysin kengänkärjestäni yhden
frangin rahan. Menin ensimmäiseen baariin ja sain yhden bockin. Se
auttoi hiukan, ja minulle kirkastui, että sinä asut jossakin täällä
päin. Ja kaitselmuksen ihmeellinen johdatus vei meidät yhteen. Antoipa
minulle vielä onnen kohdata yhden maailman viehättävimmistä naisista.»

»Kiitos, kiitos, — ei teidän tarvitse. Kyllä te saatte herra Hartilta
vipattua muutenkin jotakin. Hänen sydämensä on herkkä ja avoin kaikelle
kärsimykselle.»

»Kuule Mäki, nyt sinun täytyy syödä jotakin ja mennä nukkumaan
senjälkeen ja nukkua ainakin pari tuntia.»

»Huh, inhottaa ruuan ajatteleminenkin. Tässä tilassa on mahdotonta
syödä mitään. — Ei, ei! ei ainakaan mitään lihaa. — Mutta voit tilata
jonkin liemen, soupe'inn, niin koetan litkiä sen sinun mieliksesi. Ja
puolikas bordeauxta.»

Mäki söi pari lusikallista vastenmielisesti, työnsi sitten lautasen
pois ja täytti lasinsa punaviinillä.

»Suokaa anteeksi, mutta tämä on ainoa lääke, joka voi auttaa minua. —
Ja nyt, voinko jollakin tavoin neuvoillani ja kokemuksellani auttaa
teitä?»

Silloin minut valtasi jälleen tuo kummallinen epätodellisuuden tunne,
aivankuin jostakin ulkopuolelta olisin katsellut koko kohtausta.
— Ravintolan kissa kieriskeli kadun tomussa ja auringonpaisteessa
nautinnollisesti suljetuin silmin. Autotorven tukehtunut törähdys
saavutti korvani. Aseman seinässä loisti punaisin kirjaimin tuo
ikuinen AUBONMARCHÉ. — Mäki tyhjenteli lasin toisensa jälkeen, hänen
kätensä lakkasivat vapisemasta ja silmiin tuli kiiltoa. Puhe muuttui
varmemmaksi. Hän haasteli jotakin hölynpölyä, kunnes yht'äkkiä
säpsähdin hänen kääntyessään minun puoleeni:

»Apropós! Tunnetko sinä erään maisteri Hellaan? Tuon, joka on
julkaissut erään runokirjan, jota ei kukaan ole lukenut. — Kävelin
eilen iltapäivällä Boulevard St. Micheliä ja näin hänet jonkin
pikkubaarin pöydän ääressä imeskelemässä aperitifiään. Tunsin
hänet ulkomuodosta, — minulla oli kiire, mutta pysähdyin hetkeksi
juttelemaan. Hän sanoi oleskelleensa täällä jo toista kuukautta,
harjoittavansa opintoja ja muuta roskaa. Anteeksi. Ihmettelin, miksi
hän ei ollut käynyt Dôme'issa, mutta hän sanoi karttavansa ihmisseuraa.
Se oli kai olevinaan viittaus minulle, että korjaisin luuni.
Tietysti minä kuitenkin otin hänen osoitteensa. Katso, minulla on
sellainen metodi, — aina sieltäkin voi hellitä jokin kymmenen frangia
äärimmäisessä hädässä. — Meidän täytyy katsoa myöskin tulevaisuutta.»

»Varjelkoon, sinähän olet oikea, elävä tietotoimisto.» Minä yritin
nauraa. Caritas oli ojentautunut puoleksi eteenpäin kalvenneena ja
loistavin silmin.

»Sanokaamme vaikka niin. Ja tietotoimistot ovat kalliita laitoksia.
Sinä siis tunnet hänet. No hyvä. Onko sinulla kynää?»

Ja hiukan vapisevin käsin kopioi hän osoitteen muistikirjastaan.

»Tuossa. — Ja voitko sinä nyt vielä vipata minulle pari sataa frangia?
Katso, minun täytyy tänään välttämättä käydä lunastamassa se kello.»

»Mutta muista, sinun täytyy sitten nukkua pari tuntia. Et voi millään
kestää tuollaista menoa enää kauempaa.»

Mäki nauroi hiukan katkerasti:

»Lopuksi, minkätähden? Mitä se hyödyttää? Kerran sitä kuitenkin
täytyy kaatua, ja mieluummin sitten nyt vähän hauskemmalla tavalla.
Ketä jumalat rakastavat, sen he ottavat pois nuorena. Ehkä minäkin
olen kyllin nuori siihen tarkoitukseen. Saisivat ainakin tantat ja
peruukit kotimaassa tilaisuuden ravistaa päätään ja sanoa: Niin
lahjakas ja niin kyvykäs, — ja sortui viinaan. Miksi emme soisi heille
sitä pientä nautintoa. Ja sillä tavoin olisi pieni mahdollisuus tulla
kuuluisaksikin aikaa myöten. Ei tarvita muuta kuin kuolee, niin taulut
nousevat kaksin verroin hinnassa. Ja arvostelut saavat tuollaisen
himmeän jalon sordiinin: de mortuis nil nisi... Noh, minä puhun roskaa,
— tietysti minä menen nukkumaan, ellen eksy vielä täksi päiväksi
harhateille. Terve, ja toivottavasti myös näkemiin. Hyvästi, neiti
Holm.»

»Ajattele, että hän on ollut täällä jo toista kuukautta, — aivan yksin,
ehkä sairaana, — odottaen minua. Hän tiesi, että olen Pariisissa aina
keväisin. Kuule, sinun täytyy ensiksi mennä hänen luokseen, — minä en
uskalla, etkö näe, olen ihan kalpea ja käteni vapisevat. — Jos hän on
liian katkera minulle. Miten pelkäänkään. Sinun täytyy mennä hänen
luokseen. Älä ensin puhu minusta mitään. — Rakas ystävä, minä ymmärrän,
miten katkeraa se on sinulle, mutta sinun täytyy tehdä minulle tämä
viimeinen palvelus. Minä en uskalla. Sano hänelle vain, että odotan
häntä huoneessani hotellissa. Odotan siksi, kunnes hän tulee, vaikka
hän viipyisi kuinka kauan. Sano, että hänen täytyy antaa minulle
anteeksi, — että minä olen muuttunut kokonaan. Sinun täytyy saada hänet
tulemaan.»

Se oli pieni likainen hotelli jossakin tuolla Sorbonnen takana,
Quartier Latinin syrjäkujalla. — Takkuinen concierge pudisti päätään,
kun olin ensin saanut hänet ymmärtämään, miten nimi Hellas äännetään.

»Monsieur 'Elaa on aina päivisin Kansalliskirjastossa tai muualla. Hän
on hyvin ahkera. Hän tulee kotiin vasta illalla päivällisen jälkeen.»

Jätin nimikorttini, jonka taakse kirjoitin pari riviä pyytäen häntä
odottamaan minua kello 9. Annoin sen palvelijalle viiden frangin
setelin kanssa, jotta voisin olla varma sen perilletulosta, ja poistuin
siunausten tulviessa ympärilläni.

Menin Caritaksen luo ilmoittamaan, että hän voisi odottaa Hellasta
vasta illalla. — Caritas istui huoneessaan. Hän oli vaihtanut pukunsa
johonkin ihmeelliseen hopealtakimaltavaan. Jollakin tapaa hän muistutti
morsianta, joka odottaa hääyötään. Hänellä oli kukkia, joitakin
raskaita, kalliita, värikkäitä. Huomasin, että hän oli hermostunut, ja
yritin lohduttaa häntä nauraen:

»Kaikki on valmiina ja sopivalla hetkellä johtaa paashipoika prinssin
sisään. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. — Etkö ole
huomannut, että kaikki sadut päättyvät onnellisesti. Ja jos sinä et
tuollaisena ole satu, niin syön tusinan sinun vanhoja kenkiäsi.»

Yritin kuvitella Hellasta, muistella meidän ystävyyttämme, ajatella,
että hän jos kukaan ansaitsi Caritaksen rakkauden. Hän oli erilainen
kuin me muut, — hänessä oli neroutta ja uskoa tulevaisuuteen. Aavistin,
että hän vielä kerran tulisi tekemään jotakin suurta. Ja mitä olin minä
itse, — kylmän järkevä, käytännöllinen, hiukan pessimistinen mies, joka
juuri ja juuri kykeni täyttämään paikkansa sanomalehden toimituksessa,
jonka elämä hävisi itse-erittelyyn ja tyhjyyteen. Mitä olisi minussa
voinut olla, mikä olisi voinut tyydyttää Caritaksen luontoista naista.

Vietin illan kävellen rauhattomana paikasta toiseen katujen vilinässä.
Pistäydyin jonkin pienen kirkon viileyteen, — näin Neitsyt Maarian
kuvan lapsi sylissään, alttarin edessä ikuisesti palavan punaisen
lampun. Se oli kuin pieni, verinen sydän, ripustettu sinne kaiken
kansan nähtäväksi.

Sisällä oli niin hiljaista ja himmeää. Kirjavien lasimaalausten
samentumaton vuosisataisloisto pääni yläpuolella minä istuuduin
epämukavalle tuolille, jonka istuin oli olkipunosta. — Silloin hiukan
aloin ymmärtää sitä tenhoa, mikä uskonnolla on kaikkiin kärsiviin
sydämiin. Jokin nimetön rauha vuoti hiljaisuudesta sieluuni, ajatukseni
tasaantuivat, lakkasivat kiertämästä samaa, ikuista rataansa. Olin
jälleen hiljainen ja tyyni.

Pyhä Maaria — neitsyyden ja äitiyden salaperäinen symbooli, alkoi
kiehtoa minun mieltäni. Tuijotin tuohon ikivanhaan puukuvaan, johon
tuntematon veistäjä oli yrittänyt valaa oman hartautensa ja suuren
haaveensa. Hänen kasvonsa saivat hämärässä läpikuultavan loiston.
Kuvittelin, että hänen kätensä laskeutuivat ohimoilleni lempeinä
ja armahtavina — nuo kädet, jotka kerran olivat kantaneet Kaiken
Vapahtajaa, häntä, jonka nimeen sitten on niin paljon syntiä tehty.

Ihmettelin omaa itseäni. — Missä oli minun viileä, rationalistinen
elämänkatsomukseni. Mutta silloin olin niin väsynyt, liian sairas
rakkaudesta voidakseni enää nauraa omille sentimentaalisille
haaveilleni.

Ostin pitkän, ohuen kynttilän pieneltä tytöltä, jonka kalpeat
kasvot kirkon hämärässä muistuttivat pyhimyskuvaa. — Mietin, mitä
kokemuksia maailmasta ja synnistä saattoi jo piillä hänen pienissä,
kehittymättömissä aivoissaan. Kuvia täyteensullotusta vuokrakasarmista,
jossa kaikki inhottavat ajatukset ja teot ovat yhteisiä, joiden ovien
takaa saattaa kuulla porttojen huohotuksen ja miesten kiroukset.

Sytytin kynttilän telineeseen Neitsyt Maarian alttarin edessä.
Sytytin sen ikuiselle neitsyydelle ja puhtaalle rakkaudelle. Sytytin
sen uudelle sukupolvelle, jossa ei ole meidän kylmyyttämme ja
turmelustamme. Ja rukoilin polvistuneena alttarikaiteen puutelinettä
vasten. — Rukoilin aivan yksinkertaisesti, että Caritas ja Hellas
tulisivat onnellisiksi. — En ryhtynyt sen tarkemmin määrittelemään
heidän onnensa laatua — oletin, että Neitsyt Maaria ymmärtäisi sen,
mitä tahdoin sanoa. Rukoilin aivankuin lapsi — ja tunsin itseni
onnelliseksi kuvitellessani, että todellakin yhä olin lapsi, jolle
maailma on outo, vieras, ihmeellinen seikkailu.

Ovella kastoin nöyrästi sormeni vihkiveteen ja tein ristinmerkin.
Viidelläkymmenellä sentiimillä sain vielä asiaankuuluvan siunauksen,
eikä mikään koko asiassa loukannut minua silloin. Olin yhä edelleen
lapsi.

Ulkona oli autojen kohina — sanomalehtimyyjien huudot. »L'Intrensigeant
— troisième édition! — troisième édition!!» ja jalaton kerjäläinen,
joka kiemurteli eteeni kuin tomussa mateleva koira.

Sininen hetki alkoi hitaasti laskeutua Seinen rantojen ylle. Ilma
sai oudon loisteen, ja valkeitten siltojen taakse laskeutui aurinko
pilviverhoihin. Violettia, sinistä ja kuparia.

Kello oli vielä jonkun verran vailla, kun kompuroin Hellaan hotellin
kapeita, pimeitä portaita pitkin ylös hänen huoneeseensa.

»Entrez!»

»Terve, mistä sinä tänne Pariisiin olet tupsahtanut. Ällistyin niin
vietävästi, kun näin nimikorttisi tuolla alhaalla.»

Hellas oli muuttunut. Hän oli entistä kalpeampi. Silmät olivat
painuneet syvälle, ja hiusraja oli ohimoilta paennut paljon taaksepäin.
Hän vaikutti rasittuneelta ja väsyneeltä, mutta ihmeekseni huomasin,
että suupielistä oli hävinnyt paljon entistä katkeruutta. Hänen
hymyssään oli ikäänkuin jotakin kaihomielisen onnellista.

Huone oli tuollainen tyypillinen, ranskalainen hotellihuone. Hyvin
ahdas — pari suurta peiliä, leveä vuode, joka täytti kolmannen osan
koko huoneesta, yksi ainoa tuoli, kirjoituspöytä ja vaatekaappi. —
Yhdessä nurkassa oli kasa epäjärjestyksessä olevia kirjoja, toisessa
savukkeenpäitä, tuhkaa ja paperijätteitä. Kirjoituspöydällä yhä
edelleen numeroituja käsikirjoitusliuskoja hajallaan. Ja pienessä,
kiinalaisessa kupissa oli yksi ainoa suuri, tuore neilikka. — Mutta
valokuvaa ei ollut.

»Huomaat, että elän suorastaan ärsyttävän ylellisesti — voisi melkein
sanoa yli varojen, eikö totta?»

Hellas nauroi poikamaisesti.

»Mutta älä moiti minua siitä, sillä olen todellakin tehnyt työtä
täällä. Tiedätkö, ennen minä nauroin niille, joiden suu oli täynnä
fraaseja työn ilosta. Totta kyllä, että kirjoitustyö on jotakin aivan
mekaanista, siihen täytyy pakottaa itsensä. Mutta kun vähitellen näkee,
että tulee jotakin valmista — se tuottaa todellista tyydytystä.»

»Mutta kuule, sinä et näytä oikein terveeltä. Olet varmasti taas tehnyt
joitakin hullutuksia.»

»Älä puhu. Ei se ole mitään. Työtä vain, ja jonkun verran unettomuutta,
mutta ajatuksia — suuria, loistavia ajatuksia. Mutta olen löytänyt
uuden maailman. Tunnen olevani kuin Columbus, joka näkee vihreän saaren
nousevan yksinäisen meren yläpuolella. Ja meri on ollut täynnä kauhua.
Jumala auttakoon ihmistä, joka on yksin merellä yöllä.»

»Enkö minä ole sinun ystäväsi?» Ravistelin häntä olkapäistä. »Sano,
enkö minä ole sinun ystäväsi. — Miksi sinun täytyy ottaa naamio
minunkin edessäni. Etkö muista meidän suhdettamme silloin, ennenkuin
lähdit matkalle. Etkö voi puhua minulle suoraan. Niinkuin mies puhuu
miehelle. Sinähän tunnet minut — tiedät minusta yhtä paljon kuin minä
itsekin. Eihän sinun tarvitse näytellä minulle. Sinua vaivaa joku
tuska. Enkö minä voi auttaa sinua.»

»Oh, se ei merkitse mitään. Se on tuo vanha neurastenia, joka on
yltynyt niin, että en enää kykene nukkumaan ilman unilääkkeitä. En
tahtonut alussa ruveta käyttämään niitä, mutta se oli välttämätöntä. Ja
se kummallinen pelko, joka syntyy yksinäisyydestä. — En tiedä, mutta
nyt olen melkein joka ainoa yö, jo viikkokausia herännyt samaan uneen.
Se on kummallinen uni. — Olen joutunut melkein tyhjään autobussiin —
tiedätkö noita yöbusseja, joiden linjoista ja kulkuajoista ei kukaan
ihminen voi saada mitään selvää. Istuimella torkkuu joku tuntematon
ihminen, koskee minuun autobussin keinahdellessa kadunkulmissa. Hän
on aivan kylmä ja eloton. — Ensin ajamme valaistuja katuja, joilla
liikkuu ihmisiä, joilla välähtelevät maalatut silmät ja loistavat
huvittelupaikkojen reklaamikilvet. Ajamme ohi kaiken tuon kohisevan,
huumaavan, myrkyllisen elämän pysähtymättä, kunnes bussi kääntyy
jollekin autiolle kadulle, tuntemattomaan kaupunginosaan. Siellä
loistaa vain vihreä lyhtyrivi, näkyy joku yksinäinen kiirehtivä
kulkija, joka väistyy törähtävän torven tieltä.

Sitten ovat kadut aivan autiot. — Valo autobussin sisälampuissa on
niin kelmeä ja kuollut — joku kiinnipidinlenkki heilahtaa, joku istuin
narahtaa, ja me kiidämme eteenpäin läpi tuntemattoman kaupungin
autioitten, heikosti valaistujen katujen. Kunnes lopulta ehdimme
leveälle bulevardille, jonka molemmin puolin talorivit seisovat pimeinä
ja äänettöminä. Silloin alkaa aamu jo hiukan valjeta, ja kadun päässä,
taivaanrannalla näkyy aamun kelmeä sarastus. Minä tiedän, että olemme
lähellä pysähdyspaikkaa — ja silloin minä herään. Kylmä ja kuuma hiki
on kohonnut kasvoilleni ja kaulaani.

Siinä on jotakin kauhistuttavaa. Heti kun nukahdan, tulee tuo sama
näky, tuo sama pitkä, kiduttava, kylmä matka, enkä koskaan vielä ole
ehtinyt pysähdyspaikkaan asti.

Olen koettanut nukkua myöskin päivisin — mutta heti kun olen ummistanut
silmäni ja vaivun uneen vain pariksi minuutiksi — taas tulee tuo sama
uni ja herättää minut. Kylmään ja kuumaan hikeen.»

»Mutta rakas ystävä, missä sinun järkesi on. Tuonhan täytyy olla vain
joku tavallinen pakkomielle, joka ties mistä syystä on jäänyt painamaan
alitajuntaasi. En minä jaksa käsittää siinä mitään kauhistuttavaa.»

»Niin, alussa minä itsekin otin sen vain jonkinlaisella mielenkiinnolla
tarkastelunalaiseksi. Unet ovat aina huvittaneet minua. Niiden
symbolismi voi johtaa meidät koko ihmisen sisimmän ajatustavan perille.
— Onhan hauska analysoida tuntemattomia alueita itsestään. Mutta
kun tämä uni nyt on viikkokaupalla toistumistaan toistunut melkein
samanlaisena joitakin pikkuvivahduksia huomioonottamatta, niin se jo
herättää painostavan tunnelman. — Mutta miksi me puhumme ainoastaan
minusta. Kerro nyt, mitä olet hommaillut, ja todellakin, kuinka
Pikkuveljesi jaksaa — meidän uusi nuoruutemme.»

Me puhelimme ja puhelimme, poltimme savukkeita, ja minuutit vierivät
raskaina. Saatoin ikäänkuin kuulla niiden kilahdellen putoilevan
ikuisuuteen — ne olivat keltaisia, jähmettyneitä helmiä, jotka vuoronsa
jälkeen putosivat lasiseen maljaan.

Miten äärettömän mielelläni olisinkaan tahtonut olla hänen veljensä,
niin läheinen, että olisin voinut syleillä häntä ja itkeä. Hermoni
olivat äärimmäisen jännittyneet, olin väsynyt ja sairas. Mutta nyt
oli meidän välillämme Caritas, — minulla oli lähetystehtäväni — minun
täytyi pysyä vahvana, hymyillä ja johtaa puhetta. Saada hänet palaamaan
ja tietämättään hävittämään minulta itseltäni viimeisenkin onnen
mahdollisuuden.

Hermostuneen ja herkän ihmisen vaistolla tunsi Hellas minun ajatukseni
itsessään. Ne herättivät myös hänessä jonkinlaisen painostavan
tunnelman, joka teki meidät yhä vieraammiksi toisillemme.

Pysähdyin seisomaan ikkunan luo. Ulkona oli sinistä hämärää, ja huone
alkoi olla jo pimeä, mutta Hellas ei vielä sytyttänyt valoa. Hänen
kasvonpiirteensä himmentyivät hämärässä, kunnes saatoin erottaa vain
valkeat kasvot tummaa seinää vasten. Vähän väliä valaisi niitä oudolla,
punertavalla valollaan hehkuva savukkeenpää.

Ikkunasta näin ahtaan takapihan rikkalaatikkoineen ja roskineen. Pari
lasta leikki siellä tomussa — heidän kimeät äänet kantautuivat korviini
illan äänettömyydessä luonnottoman selvinä ja kirkkaina. Vastapäisellä
seinällä oli rivi valaistuja ikkunoita — ylimmässä ikkunassa näkyi
nainen, joka maalasi itseään peilin edessä vain kombineesi yllään —
liian paljon mustaa ja liian paljon punaista. Seuraavan ikkunan poikki
oli pingoitettu nuora, jossa riippui naisten alusvaatteita kuivumassa.
Sen alapuolella olevassa ikkunassa näkyi sanomalehteä lukeva mies, joka
vähän väliä ojentautui huutamaan jollekin sisällä olevalle.

Koko tuossa takapihan ja köyhyyden tunnelmassa oli jotakin vihlovaa,
kun ajattelin, että se jo toista kuukautta oli ollut Hellaan ainoana
näköalana — unettomina öinä ja kylminä aamuina.

»Kuule, Hellas. Caritas on nyt täällä Pariisissa.»

Näin, kuinka savuke murtui hänen sormissaan ja lattialle lennähti
hehkuva kipinäsäde. Hänen kätensä puristui rintaa vasten ja hän
alkoi huohottaa pitkään, ikäänkuin tukehtumaisillaan. Mutta hänen
äänensävyssään oli vapautunutta riemua, kun hän sanoi:

»No niin, se oli siis leikin loppu. — En ajatellut, että sen täytyisi
tapahtua näin pian, mutta kohtalo, kohtalo! Se mysteerio, ettei ihminen
voi välttää kohtaloaan. Ja ehkä on sittenkin parempi näin.»

Me istuimme hetken hiljaa. — Sitten sytytti Hellas hiukan haparoivin
käsin valon, astui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi hajamielisesti
järjestää papereitaan. Hän kokosi käsikirjoitusliuskoja sivunumeroitten
mukaan, tasoitteli pakkaa ja pudotti sen sitten pöydälle, niin että
paperit hajosivat jälleen. Joku liuska putosi lattialle — nostin sen
ylös, kun hän ei näyttänyt huomaavankaan sitä.

»Sinä olet siis tavannut hänet. Hän on yhä yhtä kaunis kuin ennenkin
— yhtä salaperäinen — yhtä paljon rakastamisen arvoinen. Ja hän on
lähettänyt sinut minun luokseni. — Voi, sitä naisten itsetiedotonta
julmuutta.»

»Kuule, Hellas, hän on hyvin paljon muuttunut. Hän ei ole enää sama
kuin ennen. Hän sanoi minulle, että hän on oppinut ymmärtämään elämää,
että hän on kypsynyt naiseksi.»

»Sano, uskotko sinä rakkauteen? — Minä olen oppinut uskomaan siihen.
Ajattele, minä, maisteri Hellas, — kyynillinen, hävyttömyyksiä syytävä
herra, joka omistaa smokingin. — Sanotaan vieläpä niinkin, että ihminen
voi kuolla rakkautensa tähden. — Tiedätkö, minä uskon siihenkin. —
Niin, meidän täytyy säilyttää illusionimme kirkkaana ja säteilevänä.
Illusioni puhtaasta rakkaudesta, — uutta elämää luovasta rakkaudesta.
Suurin illusioni.»

»Jumala auttakoon, Hellas. Sinä puhut niin kummallisesti. Niin
katkerasti, vaikka nyt olet löytänyt onnen. Minä en voi ymmärtää.
Katso, Caritashan rakastaa sinua, — ymmärrätkö, rakastaa sinua, eikä
ole koskaan rakastanut ketään toista. Sinä olet hänen ainoa, suuri
rakkautensa.»

»Niinkuin hän totisesti on myös minun. Suo anteeksi, mutta minä olen
niin hermostunut, — tämä kaikki tuli kuitenkin niin äkkiä, vaikka olen
tiennyt sen tulevan ja uskonut sen tulevan. Ymmärräthän, hermojännitys,
joka laukeaa odottamatta. Ihminen ei silloin ole vastuunalainen
sanoistaan. — Minä en voi sille mitään, mutta minulla on aivan se
tunne kuin olisimme suuressa naamiaisjuhlassa. Ikäänkuin koko elämä
olisi suurta naamiaisjuhlaa, ja nyt sitten aamupuolella ennen juhlan
loppua riisuttaisiin naamioita. Ymmärräthän tuon tunnelman, naamioita
riisuttaessa sattuu usein kummallisia yllätyksiä. Mutta jotkut lähtevät
pois ennen naamioitten riisumista, — he säästyvät noista yllätyksistä,
he pelkäävät niitä. Mutta kuule, sano minulle, ovatko he pelkureita,
nuo, jotka eivät tahdo riisua naamioitaan, — vai ovatko he viisaita.
Viisaampia kuin muut.»

»Rakas ystävä, pistä kylmä kääre päähäsi. Minä en voi käsittää sinua.
Nyt kun sinun täytyisi suoraa päätä hypätä taksiin ja ajaa hänen
luokseen. Etkö käsitä, hän odottaa sinua, on koko päivän jo odottanut.
Hänellä on valkea puku, — jotakin ihmeellistä, hopeanhohtavaa. Ja
kukkia. — Minä olen paashi, joka saattaa prinssin sisälle. Etkö käsitä,
— sehän on satua.»

Hellas muuttui jälleen. Hän nauroi, ei enää pingoittuneesti, vaan
reippaan onnellisesti. Ikäänkuin hiukan humaltuneena onnesta hän
syöksyi minun luokseni ja ravisteli minua niinkuin kerran ennenkin
silloin, kun olin herännyt hänen huoneessaan hänen tuijottaessaan
kasvoihini, — silloin kun meistä oli tullut ystävät.

»Voi, rakas ystävä. Anna anteeksi minun käytökseni. Mutta ymmärräthän.
Pari kuukautta yhtämittaista työtä, jotta voisin unohtaa ratkaisun
hetken. Minun suuri haaveeni, tulevaisuus! — Ja tämä ympäristö,
tuo inhoittava takapiha, joka löyhkää auringonpaisteessa, —
ikkunoilla kuivavat alusvaatteet. — Minä olen vähitellen kadottanut
kuningaskruununi. — Jumalan kiitos, — sinä olet tuonut sen minulle
takaisin. Minä olen ollut maanpakoon ajettu prinssi, joka nyt lähtee
matkalle noustakseen valtaistuimelleen. Eikö ihmiselämä ole sellaisen
hetken arvoinen? Onneksi minulla on mukanani frakki, — se voi olla
hiukan ryppyinen, mutta eihän sitä huomaa, — eihän. Älä puhu, se kuuluu
ehdottomasti asiaan. Elämässä on vain muutamia suuria hetkiä, ja niitä
varten ovat juhlapuvut. Sanovat, että frakki pukee minua parhaiten.
Minä olen jaloa rotua. Muistatko ne säkeet:

    Minun lihani, minun lihani
    on malja laulua täynnä,
    täynnä Aasiaa.

Kuvittele, mongooliprinssi, joka on saanut kasvaa Euroopassa, — hän
näkee kupoolien kultaisen meren, saa kuulla suurten arojen kuminan ja
nähdä villien hevoslaumojen lennon taivaanrannalla. — Auta minua, kas
näin, — koeta jollakin tapaa silittää housuja, sillä aikaa kun minä
peseydyn ja ajan partani. Partasaippuaa ja kölninvettä, — se on hänen
makuunsa. Minä tiedän, että sinä olet saanut tuntea hänen huultensa
hyväilyn poskellasi — hänen kaipauksensa. — Ei, ei, — nyt minä olin
ajattelematon. Anna anteeksi, minä tiedän, kuinka paljon sinä mahdat
kärsiä — ja kuitenkin — sinä et voi aavistaa, miten paljon minä olen
kärsinyt.»

Puoleksi nyyhkyttäen, puoleksi nauraen autoin hänen kuumeisen kiireistä
pukeutumistaan, kuuntelin hänen puhettaan, katselin häntä todellakin
niin kuin paashi katselee prinssiä. — Hän puhui yhtä mittaa kuin
estääkseen minua ajattelemasta, tehdäkseen kaiken minulle helpommaksi,
— puhui vielä ajaessaan partaansa, niin että hän yhtämittaa sai
syljeskellä saippuavaahtoa suustaan.

Niin me lopultakin pääsimme kadulle, kapealle syrjäkadulle, jossakin
siellä Sorbonnen takana. Meidän kiihkeä iloisuutemme sai seinät
kajahtelemaan. Olimme kuin hulluja tai humalaisia. Hellas heitti
silkkihattunsa pakenevan kissan päälle, ja kiiruhti sitten teennäisen
huolestuneena pyyhkimään tomua sen reunoista.

Mutta kun pääsimme bulevardille asti ja pysähdyimme odottamaan taksia,
tyrehtyi iloisuutemme äkkiä, sillä yö oli kummallisen sininen ja
hiljainen. Ihmiset liikkuivat äänettöminä, ja katulyhdyissä oli outo,
melkein väritön kuulto.

»Näin sinistä iltaa en vielä milloinkaan ole nähnyt», sanoi Hellas,
ja hänen äänensä oli kuin hiljainen rukous. — »Koko ilma kuultaa
siniseltä, siitä leviää sinistä valoa — kaupunki on muuttunut, saanut
uudet kasvot. Se on herännyt outoon kaipaukseen, jota se ei ennen ole
tuntenut. — Jos se minun autobussini — uni, josta mainitsin sinulle
— jos se ajaisi tällaisessa yössä tuntemattoman kaupungin lävitse,
ei minulla olisi mitään pelkoa tai kauhua. Kaipaus ei koskaan herätä
pelkoa, vain kipeätä, hiutuvaa nälkää.»

Sinisessä yössä me ajoimme yli vaikeitten siltojen — ohi Louvren
pimeän, äänettömän rakennusmassan, kunnes ehdimme suurelle, valaistulle
kadulle, jonka yläpuolella taivas sai punertavan hohteen. Ja jokainen
metri, jonka kiisimme eteenpäin, vei minut yhä kauemmaksi elämästä.
Minulla oli kuvitelma kuin olisi rintaani työnnetty veitsi, jota
armoton, näkymätön käsi kiersi haavassa, kunnes viimeinen veripisara
tyhjentyvistä suonistani olisi vuotanut kuiviin. — Niin, sanotaan, että
kuvitelmat eivät tee kipeää, en tiedä.

»Sinä et tule sisään?»

Pudistin vain päätäni. En enää jaksanut vastata mitään. Sulkeutuvan,
metallipakotuksin koristetun oven raosta näin, miten Hellas nousi
portaita ylös ripein, uljain askelin, sitä sameanpunaista mattoa pitkin.

Katu oli melkein tyhjä, enkä uskaltanut jäädä seisomaan siihen, sillä
pelkäsin, että jompikumpi heistä sattuisi katsomaan ikkunasta ulos.
— Mutta kadun toisella puolella oli jokin kahvila, josta saattoi
nähdä hänen ikkunansa. Jokin hirveä, vastustamaton uteliaisuus
veti minun askeleni sinne. Istuuduin kylmän marmoripöydän ääreen
ja jäin tuijottamaan ikkunaan, josta loisti ohuen verhon lävitse
oranssinvärinen valo.

Silloin ymmärsin sen nautinnon, jota itsensäkiduttaja tuntee
painaessaan kätensä hehkuvaa hiiltä vasten.

Hetkeksi piirtyi Caritaksen profiili, kapea varjokuva hänen
vartalostaan, oranssinväristä verhoa vasten. Hän näytti horjuvan,
olevan melkein kaatumaisillaan. Hänen päänsä painui jonnekin eteenpäin,
vilauksena näin Hellaan olkapään varjon — ja sitten painuivat molemmat
jonnekin alas. Oli vain rauhallinen oranssinvärinen valo, joka ei
ilmaissut mitään, vaan jätti mielikuvitukselle vapaan vallan.

Mielikuvitus — mikä kirottu lahja se onkaan. Ihminen, jolla on vilkas
ja toimintavalmis mielikuvitus, saa kärsiä elämässä kymmenen kertaa
enemmän kuin toinen, jolle illusionien maailma on vieras. Mitä kaikkia
kuvia minä näinkään istuessani siinä kylmän marmoripöydän ääressä
tuijottaen oranssinväriseen valoon. Näin heidän syleilynsä, johon oli
sulautunut vuosien kaipaus ja nälkä. Hänen kätensä olivat kuin kaksi
kimmoisaa kahletta — hänen suunsa oli kuin janoinen erämaa, joka imee
itseensä sateen autuuden.

Painoin hiljaa savukkeen hehkuvan pään ranteeseeni ja nautin
tuntiessani, kuinka hiljainen, kirvelevä kivun aistimus levisi läpi
koko ruumiini ja kohotti hikeä ohimoilleni. Kun savuke oli sammunut
ihoa vasten, jäi ranteeseen valkea läikkä — ja jonkun ajan kuluttua oli
siihen kohonnut väritön rakko, jonka lävitse kuulsi vetistä lihaa.

       *       *       *       *       *

Hellas oli ollut sisällä yli tunnin.

Tilasin amourette'n. — Vesi sekoitti vihreän absintin keltaisen
vihertäväksi, sameaksi nesteeksi, josta kihosi vastenmielinen aniksen
haju. — Hitaasti, aivan hitaasti alkoivat suonissani kiertää pienet,
särmikkäät lasinpalaset, joiden kylmyyden tunsin melkein raatelevana.

Amourette, joka sisältää vain nimeksi alkoholia, mutta sen sijaan
määrättyjä eteerisiä öljyjä, hävittää muistin ja tekee ihmisen
vastuuttomaksi teoistaan. — Minä näin heidät — toverieni pitkän rivin
— baaripöytien ääressä tuijottaen yöhön samein, kiillottomin silmin
tai oudosti kiiltävin silmin — edessä vihreänkeltaiset, hitaasti
tyhjentyvät lasit. He tuijottavat menneisiin unelmiin ja särkyneisiin
illusioneihin myrkyn valaessa väsyneisiin aivoihin kirpeätä rauhaansa.
— Haaksihylkyjä, jotka meri on heittänyt rannalle, jotka hitaasti
peittyvät leviin ja hiekkaan. Mutta joka yö heijastavat pettävät,
valkeat mainingit kuvan aavelaivasta, joka keinuu ylpeänä ja kauniina
valkeilla mainingeilla.

Minä vajosin kaikkeen siihen, mikä on mennyttä ja vierasta meidän
ajallemme. — Hekumoin kauan sitten tuhoutuneitten ajatusten
myrkyllisyydellä ja sairaalloisella hurmalla.

Oranssinvärinen valo, joka ei kertonut mitään. Ja kaikki ne
inhoittavat, hävettävät kuvat, jotka purkautuvat sielun syvimmistä
kuiluista ja saavat hien kohoamaan kämmeniin.

Hellas oli ollut sisällä kaksi tuntia.

       *       *       *       *       *

Sitten laukesi kaikki. — Koko päivän olivat ajatukseni pysyneet
tasapainossa ainoastaan äärimmäisten tahdonponnistusten avulla. Ja
jatkuvaisuuden lain mukaan oli minussa vielä pari tuntia lopullisen
eron jälkeen vallinnut näennäinen tasapaino. — Nyt tuli reaktio,
hillitön, hävittävä tulvahyöky, joka ajoi minut kiihkein askelin
kulkemaan yöllisiä katuja ajatusten kierrellessä aivoissani
järjettöminä ja sekavina. — Mielessäni ei ollut ainoatakaan ajatusta,
jonka olisin voinut ajatella loppuun asti.

Bulevardien myrkyllinen valo, autioitten sivukatujen lyhtyrivit,
muistopatsas torin keskellä, kaikki oli kuin filmiä, jota katselee
hajamielisenä ja hermostuneena silmät tuijottaen kankaalle näkemättä
mitään. Vain toisinaan jokin vähäpätöinen sivukohtaus, jokin
dekoratsionidetalji saavuttaa tajunnan rajan, syöpyen muistiin ja
häiriten tunkeutuen ajatusten joukkoon.

Joku salaisen filmiteatterin agentti takertui minuun valaistussa
kulmassa ja kuiskaili, mitä kaikkea saisin nähdä maksamalla
sadan frangin pääsylipun. — Joku postikorttikauppias vilautteli
maisemakorttien alta alastomia naisvartaloita. — Joku univormulakkinen
yritti kiskoa minua mukanaan tanssiravintolaan, josta kaikui rämisevää
soittoa ja vilahteli silkkisukkaisia sääriä.

Harhaillen, puoleksi juosten jouduin lopulta Suurten Hallien alueelle,
tuohon yölliseen maailmaan, joka on täynnä työtä, tavarakasoja, baareja
ja katunaisia.

Miten nuo työpukuiset ja hikiset miehet saattoivatkaan katsella
synkästi vaatteitani ja käsiäni. — Pujotellen säkkikasojen ja
omenakorien välitse pääsin lopulta Sebastopolin loistavanpunaisten
lyhtyjen alle. Joku maalattu, ontuva nainen tarttui minua käsipuoleen
ja koetti inhottavalla hyväilyllä saada minut mukaansa.

Eräs kadunkulma oli täynnä raajarikkoja ja muodottomia ihmishylkyjä,
— kerjäläisiä, jotka ansaitsivat elatuksensa istumalla kadunkulmissa
päivisin. He olivat kokoontuneet yhteen ryhmään, — ja ne sanat, jotka
siitä singahtelivat minun jälkeeni, olivat jotakin hirvittävää. Nenätön
ukko yritti katukäytävän reunalta tarttua jalkaani lihattomalla
kädellään.

Citén ja Oikeuspalatsin äänetön, kylmä rauha sai askeleni jälleen
hidastumaan. Kun ehdin St. Michelin sillalle, pysähdyin ja jäin
sillankaiteeseen nojautuen katselemaan liukuvaa vettä.

Seine, joka päivisin on likaisen vihreä, oli muuttunut kiiltävän
mustaksi ja valkeaksi. Kaukaisilla silloilla paistoivat lyhdyt heittäen
mustaan veteen punaisia ja valkeita juovia. Painoin käteni otsaa
vasten, yrittäen tavoittaa jotakin järkevää ajatusta, mutta kaikki oli
vain tympeää, katkeraa sekasortoa.

Väkevät sydämet — eivät kerjää sääliä. — — Väkevät sydämet — murtuvat
yksin.

Olin seisonut siinä kauan aikaa, kun minut herätti keveitten, hiukan
laahaavien askelten kaiku. — Jostakin kadunkulmasta oli tullut nainen,
joka lähestyi minua hiukan epäröiden. — Kun hän oli ehtinyt aivan
viereeni, huomasin, että hän oli neekeri.

Ruskeat kasvot kiilsivät melkein sinertävinä katulyhdyn valossa, ja
valkeissa emaljisilmissä oli himmeätä hohtoa.

Kuin unissani näin St. Michelin aukeaman, — sileän, kiiltävän asfaltin,
josta heijastuivat liekkijuovina katulyhtyjen valot. Raitiovaunujen
kiskojen kiilto repi hajalle yhtenäisen kuvan.

Siellä oli tuo vanha suihkukaivo, jonka leijonat eivät koskaan suihkuta
vettä ja jonka vihertävässä pronssiryhmässä pyhä Mikael surmaa
satuhirviötä.

Hänellä oli villainen, kihertävä tukka ja violetinväriset huulet.
Ulostyöntyvästä apinansuusta välkkyivät eläimellisen suuret, valkeat
hampaat.

Värillisyys oli siihen aikaan päivän tunnussana. — Vieras, kiihottava,
eksoottinen värillisyys oli ainoa, joka enää kykeni tyydyttämään
suurkaupunkien turmeltunutta uusien vaikutelmien nälkää. —
Neekeritanssit, neekerimusiikki, — takaisin primitiivisyyteen! Miesten
kravateissa oli muotivärinä punainen.

Juuri silloin oli Paul Morand vastannut varjojen kutsuun. Lähtenyt
etsimään sen valtavan melankolian lähdettä, joka tulvi saksofonien
äänistä. Hän palasi ja julisti:

»Neekerit ovat maailmankaikkeuden nuoruus!»

       *       *       *       *       *

Yli olemukseni vuosi tulvahyökynä meidän aikamme mieletön, alitajuinen
itsehävitysvietti.

       *       *       *       *       *

Ja taas oli kylmä aamuyö.




XII


Mutta se yö ei vielä ollut lopussa.

Kun ehdin hotelliini, hämmästyin huomatessani, että huoneeni avain
oli poissa naulastaan. Portieri oli jo mennyt nukkumaan, kaikki oli
kuollutta ja autiota, kun kuljin heikosti valaistua käytävää pitkin
huoneeseeni.

Kylmä aamuyö ja heikosti valaistu hotellikäytävä, jonka numeroitujen
ovien takana nukkuivat vieraat ihmiset. Tympeä, kyllästynyt uteliaisuus
pakotti minua kiirehtimään. Ihmettelin, oliko mahdollisesti Mäki
kiivennyt huoneeseeni nukkumaan humalaansa pois.

»Herra Jumala! — Hellas! — — Oletko sinä tullut minua kiusaamaan vielä
sen jälkeen?»

En kyennyt hillitsemään sanojani, — olin liiaksi lopussa. Sillä Hellas
loikoili vuoteessani täysissä pukeissa, kengät valkealla peitteellä, ja
lattia oli täynnä valkoista tupakantuhkaa ja poltettuja tulitikkuja.

Hän nousi hitaasti, tarttui minua olkapäihin ja katsoi minua silmiin.
Minä käänsin kasvoni pois, — en voinut muuta.

»Hart, — veli, — rakas, — missä sinä olet ollut? Sinä olet juonut ja...
Hyi saatana tätä elämää.»

Silloin alkoi koko ruumiini vapista, ja hillittömät hermonytkähdykset
saivat olkapääni kouristumaan. — Hän syleili minua niinkuin vanhempi
veli, joka ymmärtää, — siveli otsaani ja koetti rauhoittaa minua.

»Se on kokonaan minun syyni. Minun olisi pitänyt sanoa sinulle jo
edeltäpäin. Mutta minä tahdoin vielä yhden ainoan illan, — vain yhden
ainoan illan leikkiä prinssiä, — heittäytyä suureen illusioniin. Sinä
et ymmärtänyt, — sinä siis luulet, että...»

»Etkö sinä siis rakastakaan Caritasta?»

»Rakastan, rakastan totisesti enemmän kuin omaa elämääni.»

»Ja hän rakastaa sinua?»

»Niin, — liian paljon.»

»Ja tänä iltana te siis...»

»Ei, ei, — tänä iltana ei tapahtunut mitään sellaista. — Muistatko,
minä menin... minä olin nuori prinssi, joka maanpaosta palaa
rakastettunsa luo. — Se, mitä sinä sanoit, se on totta. Hän on kypsynyt
naiseksi, ja siksi ei entinen enää voi jatkua. — Jumala armahtakoon, me
suutelimme, niinkuin voi suudella kahden vuoden tuskan ja kaipauksen
jälkeen. Kuinka minä olisin voinut hillitä itseäni. Mutta ei mitään sen
enempää. — Ja huomenna, — huomenna me lähdemme häämatkalle Marokkoon, —
lentoteitse, Espanjan kautta. Huomenna, huomenna! Hän ei olisi tahtonut
enää jättää minua yksin, mutta sanoin, että minun täytyy järjestää
paperini ja asiani. Mikä onkin totta. Ymmärräthän, ennen pitkää matkaa
täytyy kaikki järjestää kuntoon.»

»Ja tätä sinä olet tullut kertomaan minulle. Mies, eikö sinulla ole
sydäntä!»

Samassa katsoin Hellasta kasvoihin ja niiden väsynyt, lohduton
katkeruus sai minut mykistymään.

»Niin Marokkoon, — tätä uutta lentoreittiä Biarritzin, Valencian
ja Madridin kautta. — Ei, sinä et ymmärrä. — Nyt on naamiaisjuhla
lopussa ja naamioita aletaan riisua. Minä aion hiipiä ulos takatietä.
Sano, ovatko ne pelkureita vai viisaita, jotka hiipivät ulos ennen
naamioitten riisumista? — He ovat pelkureita, — ja yksinäisiä. — Minä
en voinut, edes jonkun täytyy tietää totuus. Hart, sinä olet mies —
sinä olet minun ainoa ystäväni, ja minä uskon, että sinä voit ymmärtää
minua. Sentähden minä olen tullut sinun luoksesi, nyt, riisumaan
naamioni, ennenkuin juhla on lopussa, — repimään suuren illusionin.»

Kylmä aamuyö, lohduton aamuyö, — alaston hotellihuone, jota valaisee
räikeän kirkas, valkeakupuinen lamppu.

»Mitä minä olen, — nuori prinssi, jonka suuri valtakunta on
tulevaisuudessa, — jonka suuri haave on ollut unelma puhtaasta
rakkaudesta, rakkaudesta, joka synnyttää uutta elämää. Joka huomenna
lähtee maailman ihanimman naisen kanssa lentämään tulevaisuutta kohti,
— puhdasta, onnellista, säteilevää tulevaisuutta kohti, jossa ei
enää ole yksinäisyyttä, ei elämän katkeruutta, ei takapihanäköalaa
vuokrahuoneen ikkunasta. — Miten sinä mahdatkaan kadehtia minua, veli.
Onko maailmassa onnellisempaa miestä kuin minä?

Ja tuo kaikki on suuri illusioni.

Hart, muistathan, kuinka kerran kerroin sinulle nuoruudestani, — tuosta
naisesta, joka herätti saatanan minussa. Minä en kertonut silloin
sinulle kaikkea, muistat ehkä sanoneeni, että hän merkitsi minun
sieluni ja ruumiini. — No, nyt saat sen tietää: hän oli sairas, — ja
hän tiesi sen itse! — Sano, voiko ihminen kuvitella jotakin tuollaista
mahdollisuutta, — tuollaista helvetillistä saastuttamishimoa. Katso,
hän teki sen tahallaan...

Tietystikään minä en huomannut sitä heti, — koko suhde oli jo kauan
ollut lopussa, kun minä jonakin aamuna... Niin, enhän voinut edes
kuvitellakaan mitään sellaista mahdollisuutta, — siksi se sai kehittyä
rauhassa... Kunnes kerran menin lääkärin luokse, — ja hän sanoi sen
sanan, — jumalan tähden, kaikkein kauheimman sanan, — ja liian myöhään,
— parantumaton!

Nyt ehkä voit käsittää minun elämäni. — Jos olen ollut katkera,
kyynillinen, julma.

Miten rakastinkaan Caritasta! — Voit kuvitella noita unettomia öitä,
jolloin katselin omaa kauhuani, purin hampaani tyynyä vasten ja olisin
itkenyt, jos olisin voinut. — Enhän voinut kertoa sitä hänelle. Hän
olisi väistynyt minun luotani, kauhistunut minua, niinkuin sinäkin
äsken säpsähtäen vetäydyit kauemmaksi minusta. — Minut valtasi mieletön
houre, en tiedä itsekään, mitä ajattelin. Hän sanoi kertoneensa
sinulle... Sinä siis tiedät, kuinka kaikki kehittyi eteenpäin.

Minä tiesin, että hän rakasti minua. Tiesin, että hän kerran palaisi
luokseni. — Hän oli siihen aikaan sellaisessa tilassa, että ainoastaan
mies, joka kieltäytyi, joka työnsi hänet luotaan, saattoi voittaa hänen
sielunsa. —

Ja ajattele, elämän ivaa! — minä olin se mies. Minä pakenin
aistillisuutta ja syntiä, — minä vaadin puhdasta rakkautta. Mikä
saatanallinen illusioni!

Nyt olemme ehtineet loppupisteeseen. Minä olen leikkinyt suurella
illusionilla, ja nyt on minun maksettava leikin hinta. — Nyt on
minulla kolme mahdollisuutta jäljellä: kertoa hänelle kaikki, jolloin
me molemmat tulemme onnettomiksi, jolloin hänen rakkautensa muuttuu
sääliksi. — Tai sitten matkustaa pois, jättää hänet, jolloin hän
luulee, että en koskaan ole rakastanut häntä, ja halveksii minua. — Tai
sitten, kolmas ja viimeinen mahdollisuus, pelata pelini loppuun, kulkea
loppuun se tie, jonka kerran olen aloittanut. Säilyttää itsestäni se
kuva, jonka hän on saanut minusta, säilyttää puhdas, kirkas illusioni.

Sanoin oikeastaan aivan turhaan, että on kolme mahdollisuutta. Eihän
ole olemassa kuitenkaan muuta kuin tämä viimeinen. — Käydä loppuun asti
aloittamansa tie! Ymmärräthän, että olen valinnut sen. Ja totisesti, se
illusioni on kaunis.

Hart, — nyt minä olen riisunut naamioni ja kestänyt koetukseni. Sinä
voit halveksia minua, väistyä pois minun luotani. Minun koko elämänihän
on vain illusionia, — vain valhetta, niinkuin moni varmasti sanoisi,
jos tietäisi. — Hart, mitä sinä sanot? Mitä sinä olisit tehnyt minun
sijassani?»

Silloin minä voitin vaistomaisen kauhuni ja pakenemishaluni, hivelin
hiljaa hänen olkapäätään, joka oli painunut kumaraan.

»Sinä et voi aavistaa sitä jumalatonta, jokapäiväistä hätää, kun tietää
verensä myrkytetyksi, — kun tietää hitaasti, hitaasti tuhoutuvansa
myrkyn syödessä ja hajottaessa verta. Joka ainoa aamu olen saanut
nousta vapisten vuoteestani, kulkea peilin eteen täynnä jähmettävää
pelkoa etsimään merkkejä kasvoistani. — Vielä se ei ole näkyvissä,
— vain hiukan ihottumaa tuolla tukan rajassa, sitä ei lampunvalossa
huomaakaan, — ja hiukset alkavat lähteä. Katso, miten harvaksi tukkani
on käynyt. — Ja kun tietää, että se minä hetkenä tahansa voi puhjeta
näkyviin, — se on hiipivä, oikullinen, murhaava kuolema! Ja joskus
se hitaasti syöpyisi aivoihin asti, — toisi mukanaan kaikki nuo
helvetilliset, mielipuolisen nerokkaat mielikuvat, jotka haparoivat
esiin sairaitten runoilijain teoksissa.»

Kylmä, kalpea aamuyö. — Ajatukseni olivat tyrehtyneet, olin mykkä ja
täynnä kauhua. Mielikuvituksen laajentamin aistein tajusin kaikki
nuo merkit, joihin Hellas oli viittaillut. Hänen syvälle painuneet
silmänsä, joissa oli sairauden kiilto, — tukka, joka ohimoilta oli
paennut taaksepäin. Se kauhistuttava sana oli iskeytynyt tajuntaani ja
takoi siellä lakkaamatta löytämättä lepopaikkaa.

»Ymmärrätkö, minä aloin sen leikin oikeastaan itse tajuamatta, kuinka
pitkälle se saattaisi mennä. — Ja nyt on siitä kasvanut koko minun
elämäni illusioni, enkä minä kadu sitä. Olen valmis astumaan pois
näyttämöltä tietäen, että jätän jälkeeni sankarihahmon, jota hän tulee
rakastamaan vielä sittenkin, kun minua ei enää ole.

Tahdoin vain tuon viimeisen illan. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi,
— sinun täytyy ymmärtää, miten sanomattomasti olen saanut kärsiä oman
illusioni tähden.

Katso, kaiken täytyy käydä niin, ettei kukaan saa koskaan aavistaa
mitään. Sen täytyy olla sattuma. — Minua on pelottanut se ratkaiseva
hetki, olen ollut joskus melkein raukkamainen, mutta nyt kun se
on edessä ehdottomana ja järkähtämättömänä vaatimuksena, en enää
pelkää. Suuret illusionit ovat myös kalliita, ja minä maksan omasta
illusionistani ruhtinaallisen hinnan.

Ajattelin ensin Metroa, — asemasillalla liukastuu niin helposti ja
voi pudota sinne kiskojen väliin juuri kun jättiläispeto syöksyy
maanalaisesta tunnelistaan jyristen ja ulvahtaen. Mutta tuo
murskautuminen ja äkillinen tuhoutuminen kauhistuttaa minua. — Sitten
minä keksin oikean tavan. — Minähän en voi nukkua ilman unipulvereita,
— sydämeni on heikko, — minulla on rasia erästä pulveria, kaikkein
väkevimpiä, jota täytyy nauttia äärimmäisen varovasti. Kaikki äkilliset
mielenliikutukset ovat hermostuttaneet minua, — tahdon saada niiden
jälkeen nukutuksi, jotta olisin huomenna terve ja reipas häntä
tapaamaan. Onko ihme, jos vahingossa otan liian suuren annoksen, jota
sydämeni ei kestä.

Hotellissa eivät kuitenkaan tiedä, mihin aikaan olen tullut kotiin.
Tyttö tulee aamulla tuomaan aamukahvini ja löytää minut. Siitä ei synny
juuri mitään hälinää. — Muistan, kuinka jokin aika sitten eräällä
lähikadulla puolalainen taiteilija ampui itsensä. Siinä ei ollut muuta
kuin pari naureskelevaa poliisia ja pieni ryhmä uteliaita ihmisiä.
— Minä luotan siihen, että sinä sitten lääkärintarkastuksessa pidät
huolen, — ymmärräthän, _sen_ täytyy jäädä salaisuudeksi. — Mutta poika,
sinähän olet ihan kalpea ja vapiset. Älä viitsi ottaa tuollaisia
traagillisia eleitä, se tekee jutun minulle vain vaikeammaksi. Ymmärrä
nyt, ja hillitse itsesi, — minun tähteni.

Katsohan, minulla on tässä pieni pullollinen hänen hajuvettään,
jonka otin salaa mukaani. Sinä tunnet sen tuoksun, — oudon, hiukan
eksoottisen, hiukan kiihottavan, — magnoliaa. Sivelen sitä hiukan
kasvoihini. — Nauretaan, poika, minun sentimentaalisuudelleni! —
Silloin tuntuu kuin hän olisi aivan lähellä minua. Ja huoneessani on
neilikka, yksi ainoa suuri, tuore neilikka, — kiinalaisessa kupissa.
Neilikat ovat minun rakkaimpia kukkiani. Eihän koko tunnelmassa ole
mitään kauhistuttavaa. Sehän on oikeastaan kaunista!»

»Hellas, etkö pelkää kuolemaa?»

»Minä tunnustan, että minua kyllä pelottaa hiukan ... aivan hiukan se,
että minun täytyy lähteä yksin, niinkuin olen elänytkin. Mutta nyt
olen siirtänyt puolet taakastani sinun kannettavaksesi. Annathan sen
anteeksi meidän ystävyytemme tähden. Nyt vasta alan ymmärtää, kuinka
paljon olen kadottanut siinä, etten aikaisemmin oppinut tuntemaan
sinua. Ei ole mitään ihanampaa kuin toveruus. — Jospa sinä voisit
tulla ja pitää kiinni minun kädestäni juuri sillä hetkellä, kun liu'un
pois... uneen... ja autobussi alkaa matkansa halki tuntemattoman
kaupungin... mutta tällä kertaa pääsen pysähdyspaikkaan asti. — Mutta
se on mahdotonta, — ja se olisi myös liian paljon vaadittu sinulta.
— Juuri se väistymishetki yli tajunnan rajan säikähdyttää minua. Ei
mikään muu.»

»Me emme siis enää tapaa milloinkaan?»

»Rakas... veli! — Minä en tiedä. — Mutta mitä merkitsee minuus? —
Kuolemattomuuden toivo on ainoastaan yksi itsekkyyden hienoimpia
muotoja. Minä uskon elämään, ihmiskuntaan, — uskon, että meidän
tuhoutuvan sukupolvemme keskeltä kohoaa uusi sukupolvi, joka on
kauniimpi ja parempi meitä. Meidän aikamme on suuri murroskausi,
— heikkojen yksilöitten täytyy sortua, se on elämän laki. Minun
tragiikkani on se, että olen saanut aavistaa uuden maailman, vaistota
sen heräämisen keskellä kaikkea turmelusta, tuhoutumista ja syntiä. Ja
että minä itse olen elämäänkelvoton yksilö, jonka täytyy sortua elämän
tähden, uuden sukupolven tieltä. Mutta minun tuhoutumiseni ei herätä
mielessäni mitään katkeruutta, — tiedän, että se laki on oikea, jonka
edessä minun täytyy väistyä. Joku toinen on nouseva minun tilalleni,
joku toinen on tekevä sen työn, jonka minä olisin ehkä voinut tehdä,
ellen olisi ollut mätänevä hedelmä. Ja katso, ei ole kysymys työn
tekijöistä, vaan itse työstä. Uusi maailma on enemmän kuin sinä ja minä
ja koko meidän häviävä sukupolvemme, — ihmiskunta kokonaisuudessaan on
enemmän kuin yksilö.

Ja minä uskon, että jos minussa on ollut jotakin pysyvää, — niin jokin
ajatukseni jää keinumaan ihmiskunnan yhteisten ajatusten joukkoon, ja
mikä oli parhainta minussa, elää ikuisesti.

Katso, minä olen suunnitellut laajaa teosta, — psykologista tutkimusta
uuden, suuren reaktion syistä ja edellytyksistä. Kapinallista,
uusidealistista teosta, joka olisi omistettu nuorisolle, meidän
uudelle, väkevälle nuoruudellemme. — Minulla on jonkinlainen,
vielä hämärä teoria elämästä, jota hallitsee kaksi suurta viettiä,
— elämänvietti ja tuhoutumisenvietti. Kun joku yksilö on tehnyt
tehtävänsä elämän hyväksi, luonut oman osansa uutta, on hänen aikansa
tuhoutua, niinkuin hedelmä, joka on kyllin kypsynyt, jonka täytyy
mädätä, jotta sen siemenestä jälleen kasvaisi uutta. Ja koko meidän
sukupolvemme, hermostunut, neurasteeninen, järjetön, huvitteleva
sukupolvi, — se kantaa tuhoutumisen leimaa itsessään. Koko Eurooppa
on vanha ja kuoleva maa tällä hetkellä. Mutta sen keskeltä nousee
uusi sukupolvi, joka jälleen on täynnä uskoa, täynnä tarmoa, täynnä
yhteistyön kollektiivista hurmaa. Se on elämän väkevä reaktio meitä
itseämme vastaan.

Aivan niinkuin kevätsateessa versoo hautojen mullasta nuorta, ihanaa
ruohoa, niin meidän myrkytetyt, sairaat aivomme tulevat olemaan pohjana
uudelle maailmalle.

Minä en kyennyt saamaan teostani loppuun, — se on vielä tuskin
alussaan. Mutta tekijähän ei merkitse mitään, vain työ itse! Minussa ei
ole mitään katkeruutta, nyt kun lähden pois, — olen täynnä hiljaista,
onnellista uskoa.

Sinä kysyit, emmekö me enää koskaan tapaa toisiamme. — Tuhannen, —
tuhannen kertaa vielä. Sinä tulet näkemään sen, mitä minä en ehdi
nähdä, — miten lasketaan uuden maailman peruskiviä, miten se, mikä
tänään leijailee ilmassa haaveena ja unelmana, muuttuu huomenna työksi
ja tuloksiksi. Ja jokaisessa ihmisessä näet sinä minut, jokaisessa
ihmisessä, joka uskoo ja rakastaa. Ihminen on ainoastaan symbooli
jollekin, jota me emme tunne. Minuus on ainoastaan vertauskuva!

Muista, minä astun pois näyttämöltä ilman pienintäkään katkeruutta, —
vain täynnä ihanaa kaipausta.»

Verhojen välistä tunkeutui huoneeseen aamun kalpea sarastus. Sammutin
sähkön, ja puolihämärässä huoneessa, yli kaiken patoutuneen kaipauksen,
kipeän tuskan ja suuren rakkauden, kasvoi Hellaan kapea, kumara
vartalo, hänen kalpeat kasvonsa ja oudosti kiiltävät silmänsä, — kaikki
tuo kasvoi minulle suureksi symbooliksi, suureksi vertauskuvaksi.
Aamunkoiton kalpeassa, kylmässä valossa minä lankesin polvilleni hänen
eteensä täynnä kuohuvaa rakkautta. Ja vapisevat huuleni hapuilivat
pyhää nimeä...

       *       *       *       *       *

»Veli, minun täytyy lähteä nyt. Tuletko saattamaan minua vähän matkaa.
Jalkani ovat niin väsyneet.»

Me kuljimme aution, nukkuvan kaupungin halki, aamunkoiton kylmässä,
usvaisessa ilmassa. — Enkä minä tehnyt liikettäkään pidättääkseni
häntä. Jokaisella ihmisellä on yksi ainoa oikeus, jota häneltä ei voida
riistää.

Toveruus on enemmän kuin rakkaus... Hän vei samalla mukanaan minun
viimeisen mahdollisuuteni. Sillä haavekuvaa ja illusionia ei mikään
maallinen voi korvata. Minun kaipaukseni tulisi olemaan toivoton ja
turha.

Kävelimme yhdessä viimeiseen kadunkulmaan asti. Silloin ilmestyi
taivaalle ensimmäinen violetin ja kullan kajastus. Jonkin likaisen
pikkubaarin edessä me syleilimme toisiamme, minun oli mahdotonta enää
sanoa sanaakaan.

»Tästä minun täytyy lähteä yksin. — Jätän sinne sinun osoitteesi, niin
että he helposti löytävät sen. Ehkä he kääntyvät ensin sinun puoleesi.
— Ja nyt me olemme reippaita ja rohkeita, eikö totta. Ei mitään
sentimentaalisuuksia enää. Emmehän me ole vanhoja akkoja. — No, heipä
hei! Terve! — Ja kuule, sano terveiseni Pikkuveljellesi.»

Siinä oli kaikkien jäähyväisten suurta kaipausta. Kipeää,
kaihomielistä, katkeraa.

Hellas hävisi näkyvistäni pää pystyssä ja reippain askelin. Aamun
violetti ja kultainen usva kietoi hänen ympärilleen kimaltelevan
verhon. Hän kulki yksinäisten tietä ympärillään ruhtinasvaippana

      SUURI ILLUSIONI.




XIII


»Hän oli meidän aikamme ritari, — ritari, jossa ei ole pelkoa ja
moitetta. Hän etsi puhtautta kaiken sairaan ja turmeltuneen keskeltä. —
Ja elämän iva sai aikaan, että hänen täytyi kuolla juuri, kun hän olisi
saavuttanut palkintonsa. — Mutta ei, meidän täytyy olla iloisia, — hän
kuoli kuitenkin onnellisena tietäen haaveensa toteutuneen. — Muistatko
hymyä hänen kasvoillaan, — tuollainen pieni, heikko, salaperäinen hymy,
jossa on onnea ja hiukan surua, — sellaisen ihmisen hymy, joka on
nähnyt jotakin meille aavistamatonta.»

»Ritari, se on oikea sana! — Hän oli enne siitä tulevaisuudesta,
josta hän joskus puhui. — Ritari sellaisena puhtaana ja kirkkaana
haavekuvana, jonka lapsi muodostaa itselleen satujen perusteella.»

Me seisoimme Gare du Nordin mustuneen jättiläisholvikaton alla pari
minuuttia ennen Calais'n junan lähtöä. Olin tuonut Caritakselle
muutamia suuria neilikoita, — aivankuin lahjana Hellaalta, joka oli
siirtynyt tuolle puolen olevan.

Kantajat huusivat numeroltaan, suklaakauppias työnsi asemasiltaa pitkin
verkkovaunujaan, jättiläisveturi puuskutti höyryä ja kuuman metallin
tuoksua lyhyen vaunurivin edessä.

»Eteenpäin! Eteenpäin! — Minä tahdon nähdä kaiken sen, mistä hän joskus
puhui ja mitä hän ei koskaan saanut nähdä. On aivankuin matkustaisin
yhdessä hänen kanssaan. Uusia kasvoja, uusia värejä, uusia maita,
seikkailun kirpeyttä ennen viimeistä suurta seikkailua.

— Katso, eikö tuo veturi ole kaunis?»

»Ja minä palaan vihreän lampun valoon suureen rakennukseen, jota
painokoneet tärisyttävät yötä päivää.

— Hermostusta, korrehtuureja, puhelinsoittoja. — Mutta se on elämää,
työtä, ja uskoa. — Hän antoi minulle uskonnon.»

_En voiture!_

Matkustajat alkoivat astua ylös vaunuihin. Asemamies seisoi valmiina
valkoinen lippu kädessään. Junailija huitoi kättään viimeisille,
vitkasteleville matkustajille. Ja meidän yllämme riippui raskaana
satojen veturien savusta mustuneen lasikaton varjo.

»Caritas, kirjoitathan minulle joskus jonkin kortin. Ei kirjeitä,
kirjeet ovat liian raskaita ja vakavia. Kyllästyisit pian niihin.»

»Tietysti, sinähän olet minun ainoa ystäväni. Ja uskotko, olen oppinut
kunnioittamaan sinua näinä päivinä vielä enemmän kuin ennen. Sinun
lannistumaton tahdonlujuutesi on vienyt minut ohi kaiken turhan ja
vihattavan tuskan. En koskaan tule unohtamaan sinua.»

Silmänräpäyksen verran epäröityään Caritas kurottautui ja suuteli minua
poskelle. Tunsin hänen hajuvetensä tuoksun, ja kurkkuuni tunkeutui
pitkä, pakahduttava nyyhkytys.

Hän seisoi pikajunan vaunusillalla ja katseli minua, kun juna yhä
kiihtyvällä nopeudella lähti kiitämään eteenpäin. Sen pyörien jyskeessä
oli seikkailun hurma, uusien kasvojen, uusien värien ikävä.

Hänen läheisyytensä oli jäänyt minuun. En uskaltanut liikahtaakaan,
ennenkuin viimeinen hämärä aistimus hänestä oli poissa.

Käännyin ja lähdin kulkemaan omaa tietäni. Suuri illusioni oli jäänyt
elämään ja vaikuttamaan, — ja minä olin aivan yksin.

       *       *       *       *       *

Oltuani pari kuukautta poissa hämmästyin nähdessäni, miten Pikkuveli
oli kasvanut ja käynyt ikäänkuin miehekkäämmäksi. Hänen leukansa oli
saanut jäykempiä piirteitä, ja hän puhui varmemmin ja reippaammin kuin
ennen. Kerroin hänelle, että Hellas oli kuollut Pariisissa. Se teki
häneen syvän vaikutuksen, ja hän sanoi:

»Siinä vasta oli mies. Olisipa meillä myös sellaisia opettajia
koulussa, niin kaikki olisi aivan toisenlaista. Hän oli sadan
tuollaisen kuivettuneen äijänkäppyrän arvoinen.»

»Mutta Pikkuveli, — sanotaanhan, että ketä jumalat rakastavat...»

»Minä en välitä siitä... Sellaisia miehiä me olisimme tarvinneet. Minä
uskon, että hän olisi kyennyt tekemään meidän jalkapallojoukkueestamme
mestariryhmän, jos olisi halunnut.» — — — Minä otin Caritaksen kuvan
pois pöydältäni. Valokuvat ja muistoesineethän ovat vain niitä varten,
jotka aikovat unohtaa. — — — Pikkuveli sai moottoripyörän. Hän ja
tyttö puuhailivat kaikki iltapäivät pihavajassa sormet ja kasvot öljyn
ja noen tahrimina. He olivat kaksi reipasta, onnellista toveria.
Miten saatoinkaan kadehtia katsellessani salaa ikkunasta heitä. Vähän
väliä he riitautuivat jonkin mutterin tai ruuvin sijoittamisesta ja
tarkoituksesta, ja sopivat jälleen huomattuaan mahdollisesti, että
molemmat olivat olleet väärässä.

Sydän vapisten seurasin Pikkuveljen ensimmäisiä ajokokeita. Vaikka pää
murskaksi, mutta sen täytyi mennä eteenpäin. Varoin ilmaisemasta mitään
huolestumisen merkkejä. Naureskelin vain syrjässä, kun hän keikahti
kumoon lyhtypylvästä vasten.

Naarmuja, mustelmia ja ajokortti.

Ille faciet, — ille faciet, — soi sielussani niin surumielisen
onnellisin värähdyksin.

Sivuvaunua ei otettukaan.

»Se on vain tiellä ja hidastuttaa vauhtia. Me voimme vuorotellen ajaa,
ja toinen istuu takana pitäen ajajan selästä kiinni. Se on paljon
parempi.»

Jonakin säteilevänä aamuna, ihan aikaisin, kello ei vielä ollut
viittäkään, saatoin heitä Viertotien kulmaukseen, mistä heidän piti
alkaa Petsamon-matkansa. Minulla oli kylläkin omat epäilykseni heidän
kestävyydestään, mutta pidin ne omina tietoinani.

Ikkunat kimalsivat huikaisevan kirkkaina auringonsäteissä. — Viertotie
oli valkea ja kultainen, sen tomussa saattoi nähdä sateenkaaren
vaaleat, heleät värit.

»Me ehdimme ajaa huikean matkan jo ennenkuin ihmiset heräävätkään.
Nyt kun tiet ovat tyhjät, saa laskettaa niin kovaa kuin moottori vain
kestää.»

Miten rakas Pikkuveli olikaan minulle. Miten pelkäsinkään kaikkia niitä
onnettomuuksia, jotka vilkas mielikuvitus loihti silmieni eteen. Mutta
minun ajatukseni eivät saaneet merkitä mitään. Nuoruuden täytyi kulkea
omaa tietään, — tietä rohkeuteen, voimaan ja uljuuteen. — Tyttö oli
urheilupuvussaan ja ruskettunein kasvoin niin nuoren solakka, niin
elämää säteilevä kuin kimmoisa teräsjousi.

Pikkuveli polkaisi käyntiinpanovipua, ja hänen kauniit, hiukan
naiselliset kätensä lepäsivät varmoina ohjaustangolla. Moottori alkoi
säikyttävän ja huumaavan räiskähtelynsä, ja he kiisivät eteenpäin
säteilevää, valkoista tietä tomun kiiriessä pölykierteinä heidän
jäljessään.

Minä jäin tuijottamaan tielle heidän jo hävittyään näkyvistä ja
moottoripyörän äänen vaimennuttua kaukaiseksi surinaksi. — Oli kuin
nuoruus olisi kiitänyt ohitseni ja hävinnyt tielle, joka on meille
tuntematon ja mahdoton, johon meidän ainoastaan täytyy uskoa. Se
nuoruus, joka kykenee rakentamaan uuden maailman vanhan, sortuvan ja
tuhoutuvan ylle. Sillä hetkellä tunsin, ettei se ollut vain sairaitten
aivojen hullu haave, vaan todellisuus, joka nyt jo oli etsimässä
muotoaan.

Tunsin ihmetteleväni, koska ilmestyisi se lippu, se aate, jonka
ympärille nuoruus keräytyisi. Sen täytyi tulla, sen tunsin, — se oli
vain ajankysymys. Sen täytyi purkautua tuhansien, satojen tuhansien,
miljoonien yhteisestä kaipauksesta, yhteisestä hapuilusta irti
kaikesta, mikä on sairasta, turmeltunutta ja heikkoa.

       *       *       *       *       *

Kun käännyin lähteäkseni pois, huomasin, että toimittaja Korte seisoi
minun takanani huulillaan tavallinen hymynsä ja savuke riippuen
veltossa suupielessä.

»Olen tässä seisoskellut pari minuuttia ja ihmetellyt, mitä kummaa
ihminen voi vielä nykyaikana noin vakavasti ja otsa rypyssä miettiä.»

Viittasin tielle ja kysyin:

»Näitkö?»

»Näin kyllä, ja se oli totisesti kaunis pari ja kaunis lähtö.
Ihan minun vanha juoponsydämeni tuli liikutetuksi. — Olen tässä
paluumatkalla kotiin eräästä iltaistunnosta. Tuumin, että voisi
vaihteen vuoksi kerran kävelläkin kun on niin kaunis ilma. Hengittää
vähän asfaltinhajua ja viileyttä spriihöyryjen joukkoon. — No, ei kai
se miettimisestä parane. Sinne ne menivät. — Pieni ryyppy, häh? —
Minulla on kotona pullollinen, jos jatkettaisiin vielä.»

Ravistin vain päätäni. — Lähdimme yhdessä kävelemään ylös Arkadiaan.

»No, Hellas on nyt kuollut. — Kuule, sinähän taisit olla Pariisissa
samoihin aikoihin. Satuitko tapaamaan häntä siellä. Miltä hän vaikutti?»

»Teki työtä, ja... niin, Caritas oli myös siellä.»

»Jotakin sentapaista minä hiukan vainuskelinkin. Katsos, tässä
ammatissa joutuu hiukan vainuskelemaan ja lukemaan rivien välistä. Ei
silti, kyllähän se juttu unilääkkeestä ja sydänhalvauksesta oli täysin
pätevä, mutta kuitenkin... Siinä oli jotakin luonnotonta... No, en minä
tahdo mitenkään udella, mutta kuitenkin. Hellas oli ainoita todellisia
persoonallisuuksia, mitä meidän joukossamme täällä on ollut. Synti,
että juuri hänen täytyi lähteä pois. Minäkin olisin kymmenen kertaa
paremmin joutanut lähtemään. — No, rakkausjuttuhan siinä kuitenkin
oli kaiken pohjalla... niin paljon minäkin voin arvailla. Enkö ole
oikeassa? Rakkauden tähden voi mies tehdä mitä hullutuksia tahansa,
vaikka me nyt kylläkään emme teoreettisesti usko rakkauteen.»

Ja minä vastasin:

»Niin... — Hän kuoli rakkauden tähden.»






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74472 ***