path: root/74464-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74464 ***





ULOS IKKUNASTA

Huvinäytelmä l:ssä näytöksessä.


Kirj.

AUGUSTIN SCRIBE


Tanskalaisesta käännöksestä suomentanut

Edvard Törmänen





Hämeenlinnassa,
A. W. Lindgrenin kirjapainossa ja kustannuksella,
1878.




Jäsenet:

_d'Havrecourt_, tehtaan-omistaja.
_Raoul_, hänen sisarensa-poika.
_Gabrielle_, Raoul'in vaimo.
_Markiisitar de Lesparre_, Gabrielien äiti.
_Jeanne Shoppen_, arentimiehen vaimo.



Vasemmalla, aivan etu-alalla, muhkea huvihuone ovineen ja balkonkineen,
jota kannattaa kaksi pylvästä. Taaempana huvihuoneesta puutarhan muuri.
Oikealla ajoportti vuokra-tilan pihaan. Perällä maantie. Kaukaa näkyypi
kylä. Oikealla vuokra-tilan pihan lähellä turvepenkki. Puutarhan
muurista ajo-porttiin aita, jonka veräjä on auki.


Ensimmäinen kohtaus.

    d'Havrecourt.

_d'Havrecourt_ (tulee maantieltä päin oikealta, puhuu kulissiin).
Ää, sinä hölmö! Ajat nurin pari askelta linnasta, ja tiellä, joka
on tasainen, kuin laattia. (Kuultelee) Siinä oli kuoppa, sanot.
No, vaikkapa niinkin, mutta sinun olisi pitänyt katsoa eteesi eikä
töllistellä pilviin. (Tulee esiin). Ei, nyky-ajan kyyditsiät eivät
ole muinoisten vertaiset, rautatiet ovat ne tykkänään pilanneet. Ne
eivät enää tutkistele ammattiaan. (Katsellen kulissiin). Mitähän
tuo nyt jälleen tuumaillee? Hän aikoo, tottavie, yksinään nostaa
vaunut maantienojasta. (Viittaa vuokra-taloon). No, menehän toki
tuonne Shoppen'iile pyytämään apua. — Saatanhan minä jalkaisinkin
linnaan mennä. Ellen liiaksi erehdy, on tämä huvihuone linnan puiston
perällä, ja kun muuria seuraten astuskelen, on linnaan ainoastaan
neljännestunnin matka. (Huvihuoneen ovi aukenee). Tai jos menisin
puiston läpitse, joka olisi suorin tie. Ovi aukeaa, näen mä. Sepä
erinomaisen kohteliasta.


Toinen kohtaus.

    Jeanne Shoppen (tulee huvihuoneesta kirje kädessä). d'Havrecourt.

_Jeanne_ (puhuen kulissiin'). Olkaa aivan huoletta vain. Kirje tulee
perille, niinkuin sanottu oli, eikä ainoankaan ihmissielun pidä
aavistaman, kenen kädestä se on lähtenyt. Jeanne Shoppen ei ole mikään
Hölö-Maija, hän.

_d'Havrecourt_. Saanko kysyä, neitsyt Shoppen — — —?

_Jeanne_ (Its.). Mikähän mokoma tuokin lienee?

_d'Havrecourt_. Eikö tämä ole Lesparre'n linna, jonka omistaja
hra Raoul d'Havrecourt on?

_Jeanne_. Onpa kyllä, mutta Raoul-herra ei asukkaan linnassa.

_d'Havrecourt_. Mitä se merkitsee?

_Jeanne_. Se merkitsee, ett'ei hän asu siellä enää.

_d'Havrecourt_. Koska hän sieltä muutti?

_Jeanne_. Noin kuukausi sitten.

_d'Havrecourt_. No, missä hän nyt asuu?

_Jeanne_. Tuossa huvihuoneessa.

_d'Havrecourt_. Mitä sanot?


Kolmas kohtaus.

    Entiset. Raoul (tulee huvihuoneesta).

_Raoul_. Mutta herran-päivät, Jeanne, mitä sinä nyt jälleen
lörpöttelet? (Ilo-huudahduksella d'Havrecourt'in syliin).
Eno! Armas eno.

_Jeanne_. Vai on tuo hänen enonsa.

_Raoul_. Minä olen sanomattoman iloinen, nähdessäni teidät jälleen,
armas eno! (Jeannelle). Viehän nyt tuo kirje perille vihdoin!

_Jeanne_. Kyllä, minä menen, (itä.) Vaikkapa oikein erinomaisen hauskaa
olisi nyt jäädä tänne uutisia kuulemaan.

_Raoul_ (kärsimätönnä). No, mutta menehän toki, Jeanne! Johan minä olen
kaukana täältä (Kiitää perältä vasemmalle).


Neljäs kohtani.

    Raoul. d'Havrecourt.

_Raoul_. Voi, ettepä saata aavistaa, kuinka minä olen kaivannut teitä
näinä kolmena kuukautena, kun en ole teitä nähnyt.

_d'Havrecourt_. Todellakin? Kiitos siitä. Oikeastaan olisi sulla jo
syytä suuttua minuun.

_Raoul_. Suuttua?

_d'Havrecourt_. Niin, luonnollisuuden mukaan olisi minun pitänyt olla
sinun häissäsi; vaan — minä olen tosin eno, mutta minä olen myöskin
tehtaanomistaja; ja juuri silloin oli minun tuiki mahdoton jättää
työmiehiäni, jotka nostivat metelin, melkeinpä olivat tehdä strike'n,
— ei senvuoksi, että niillä olisi ollut mitään minua vastaan, vaan ne
tekivät sen i pahojen ihmisten viettelyksestä.

_Raoul_. Ja eno oli pakoitettu myöntymään?

_d'Havrecourt_. Minäkö? En koskaan! Sinä ajattelet, kuulen ma, aivan
kuin moni muukin? Sin et tunne minua. — Minua on yhä luultu pöyhkeäksi
synnystäni, suvustani ja kreivin-arvonimestäni, ja kuitenkin olen
minä huoletonna luopunut kaikista noista herttaisuuksista, ruvetakseni
tehtaan-omistajaksi. Perheessänikin pidetään minua — ellei juuri
Lepu-Lassena, niin toki hurskaan kilttinä olentona, jolla ei ole omaa
tahtoa ja jota helposti voipi vetää — —

_Raoul_ (tekee liikkeen).

_d'Havrecourt_. Kyllä sen voipi helposti tehdäkkin, mutta ainoastaan
silloin, kuin minä sallin, ja niinkauvan, kuin minä sallin. Sen näytin
työväellenikin. Minä olisin antanut vaikka kaikkien tehtaitteni seisoa
toimettomina, ennenkuin olisin myöntynyt. Mutta kun ne palasivat,
katuivat käytöstään ja tyytyivät entisiin ehtoihinsa, annoin minä
heille anteeksi — ja olin sama, kuin ennenkin.

_Raoul_ (vilkkaasti). Niin, sen mä tiesin.

_d'Havrecourt_. Ja nyt nautin vapauttani, käyn tervehtimässä nuorta
Gabrielle'äni. Hän kuuluu olevan oikein suloisen herttainen.

_Raoul_ (hämillään). Erinomaisen — — —

_d'Havrecourt_. Niin, se on suvun-ansio. Hänen äitinsä, markiisitar
de Lesparre, oli aikoinaan Flanderimme kaunotar. Jalot kasvot, samoin
luonne.

_Raoul_. Vai niin, — te tunnette siis rouva de Lesparre'n?

_d'Havrecourt_. No, en enempää, kuin että kerran olin täpärällä mennä
hänen kanssaan naimisiin; mutta hänen erinomainen taipumuksensa
vallitsemaan ja komentamaan — — —

_Raoul_. Niin, se on varma tosi, se.

_d'Havrecourt_. No, mutta ethän sinä häntä ole nainutkaan, ja hänen
tyttärensä kuuluu, kaikkien kertomuksien mukaan, olevan itse lempeys ja
viehättäväisyys.

_Raoul_ (hämillään). Niin, enokulta, minä rakastan, minä jumaloitsen
häntä.

_d'Havrecourt_. Niin, sitä sinun ei tarvitse noin vakuuttaa. Sainhan
minä joka päivä sinulta kirjeen, jossa neljä täpösen täyttä sivua
sisälsi pelkkää lempeä ja herttaisuutta. Minun ei pitäisi sanoa sitä,
mutta minä toden totia pelkäsin niitä.

_Raoul_. Minkätähden?

_d'Havrecourt_. Sentähden että minä aina pelkään ylellisyyttä.

_Raoul_. Saattaakohan vaimoansa liiaksi rakastaa?

_d'Havrecourt_. Luonnollistahan se. Taloudessa pitää säästää kaikkea,
vieläpä rakkauttakin. Muuten tulee loppu kouraan — ajan pitkään.

_Raoul_. Niin, te puhutte aina vanhan-pojan kieltä, enokulta.

_d'Havrecourt_. En millään muotoa. Minä puhun varovaisen miehen
kieltä, miehen, joka ajattelee tulevaisuuttaan. Aivan kuherruskauden
ensipäivästä saakka pitää osoittaa vakavuutta, ja jos vain olet liian
lempeä, liian myöntyväinen, liian tottelevainen — niin voi sinua!
Se otetaan ad notam, sitä pidetään varsin välttämättömänä, ja jos
joskus sattuisit olemaan vähän veltto, tai (salaisesti) pikkuruikkusen
huolimaton, huudetaan heti paikalla (naisen äänellä): "Sin'et enää ole
sama, kuin ennen, sin'et rakasta minua enää!"

_Raoul_. Luuletteko todellakin?

_d'Havrecourt_. Se on aivan kuin kädessä. Vaan jos kokemus on sinun
käytöstapasi onnella kruunannut, niin älkäämme siitä sen enempää
haastelko. Minä toivotan vain onnea ja pyydän sinun esittelemään minut
vaimollesi. (Pari askelta paviljonkiin päin). Luulempa todella pyyntöni
saattavan sinut hämille. Enkö saa vaimoasi nähdä? Ehkä on rajaton
rakkautesi saanut sinut mustasukkaiseksi, — mustasukkaiseksi minua
kohtaan?

_Raoul_ (hämillään). Ei, ei millään muotoa, enokulta, — Mutta min'en
oikein tiedä, mitenkä sanani sovittaisin. Kuulkaahan, — min'en asu enää
linnassamme. Minä asun tätä nykyä tuossa huvihuoneessa — aivan yksinäni.

_d'Havrecourt_ (kummastellen). Yksinäni? Niin, tietysti päivittäin. Se
lienee työhuoneesi?

_Raoul_. Ei, kyllä minä asun siellä öisin myöskin.

_d'Havrecourt_. Mitä sanot?

_Raoul_ (äkkiä). Hyödytöntähän on salata teiltä onnettomuuttani? —
Niin, enokulta! Minua on pidetty onnellisen aviomiehen esikuvana, —
mutta minä olen onnettomin ihminen maailmassa. Minun avioelämäni on
manalan mallin mukaista; voi, minä olen sanomattoman onneton!

_d'Havrecourt_. Mutta kerrohan toki, usko minulle elämäsi salaiset
vaiheet, usko ne tälle vanhalle—pojalle. Vaikka itse olen onnellisesti
säästynyt avio-elämän myrskyistä ja vaarallisista kareista, niin
(syleillen Raoulia) säälin toki haaksirikkoon joutunutta ja tarjoan
sille kernaasti pelastavan käteni. (Istuu ruohopenkille). Tuleppas
nyt, poikaseni, istu tänne viereeni, ja kerro minulle koko hirmuinen
historiasi.

_Raoul_ (istuu). Tiedättehän, enokulta, että minä miellyttelin
Gabrielle'ä vuoden aikaa ennen naimistamme. Hän oli epäjumalani, ja
siksipä olinkin sanomattoman onnellinen saadessani omata hänet ja
kutsua häntä vaimokseni, niin onnellinen, ett'en luullut millään
uhraavaisuudella voivani maksaa moista autuutta.

_d'Havrecourt_ (kylmästi nuuskaten). Ensimmäinen tuhmuus!

_Raoul_. Ei, ei suinkaan. Kaikki hänen oikkunsakin olivat minusta
niin viehättävät, aivan umpimähkään seurasin hänen tahtoaan, hänen
vallitsemisessaan oli omituinen, käsittämätön tenho-voima, joka minut
tykkänään lumosi, minä olin onnellinen, saadessani tottelevaisesti
täyttää hänen toivojansa, saadessani olla hänen orjansa, saadessani
viettää elämäni hänen jalkojensa juuressa.

_d'Havrecourt_. Toinen tuhmuus!

_Raoul_. Mahdollista kyllä, mutta Gabrielle oli niin kaunis, niin
hurmaava, hänen kiekailunsa niin suloiset, hänen pienet itsepäisyytensä
niin lumoavat, että — — — oi, te ette tiedä, enokulta, miltä tuntuu,
kun nuori, suloinen vaimo nojautuu rintaa vastaan, lausuen —
puoleksi hymyillen, puoleksi rukoillen: (naisen äänellä) "Jos minua
lemmit — — —"

_d'Havrecourt_ (samoin naisen äänellä). Niin olet narri, tyhmikkö.
(Omalla äänellään) — Kolmas tuhmuus!

_Raoul_. Tarpeetonta on sitä kertoakaan, enokulta; siitä tulisi liian
pitkä kertoelma. Jo toisen kuukauden kuluessa huomasin Gabrielle'ssä,
jota siihen saakka olin pitänyt täydellisyyden esikuvana, kuitenkin
löytyvän (etsien sanaa) joitakuita vähäpätöisiä — — — heikkouksia.

_d'Havrecourt_. Aivan oikein, kaikki ne heikkoudet, jotka
kiihko-rakkaudellasi olit häneen kasvattanut.

_Raoul_. Ja ensi päivänä, kun uskalsin antaa tahtoni erota hänen
tahdostaan, kuulin äsken lausumanne sanat, jotka saivat jäseneni
jähmettymään, nuo kauheat sanat: "Voi, Raoul! Sin'et rakasta minua
enää! — Minäkö, huudahdin, minäkö en rakasta sinua? — Tee sitte mitä
ikinä tahdot, sano, käske — — —"

_d'Havrecourt_. Niin, siis on kaikki mennyttä, täydellinen anarkia,
laittomuus voimassaan, hallitus ei pääse jaloilleen enää milloinkaan.

_Raoul_. Anoppini, joka yhä kallisti vääryyden minun puolelleni, saapui
juuri silloin taloomme, vieraillakseen meillä moniaita päiviä.

_d'Havrecourt_ (pelästyen). Anoppisi?!

    (Nousevat).

_Raoul_. Sitä oli mahdoton estää, vaimoni tahtoi välttämättömästi
äitiänsä onnellisuutemme todistajaksi. Mutta juuri siitä hetkestä
saakka on rauha paennut perheestämme; ja häveten heikkouttani, päätin
käyttää hyväkseni ensimmäistä sopivaa tilaisuutta, näyttääkseni mieleni
vakavuutta, ja jälleen perustaakseni kadotetun valtani.

_d'Havrecourt_. Sepä viisaasti!

_Raoul_. Eipähän; kovin tyhmästi, enokulta. Me olimme kutsutut pitoihin
naapurimme luoksi, jonne tuli eräs rouva Nanteuil, kaunis nainen,
jota kohtaan vaimoni, kiitos anopilleni, oli mustasukkainen; sillä
minä puolestani en ollut häntä edes nähnytkään. Gabrielle kielsi
kutsumukseen ja kielsi myöskin minua menemästä sinne.

_d'Havrecourt_. Aivan asianmukaisesti.

_Raoul_. Mutta minä olin jäykkä.

_d'Havrecourt_ (elävästi). Bravo!

_Raoul_ (samoin). Minä sanoin, että näyttäisi liian epäkohteliaalta, jos
me kumpikin jäisimme pois pidoista, että vaimoni kernaasti saisi jäädä,
jos se häntä niin erinomaisesti huvittaisi, vaan minä puolestani sanoin
suoraan, mistään huolimatta, lähteväni sinne, vaikkapa aivan yksinäni.

_d'Havrecourt_ (myöntävällä liikkeellä), Yhä paremmin!

_Raoul_. Markiisitar huusi hurjana, väittäin minua hirmuvaltiaaksi,
joka syöksi hänen tyttärensä maan mustaan multaan.

_d'Havrecourt_. Noo! Tavallisia vaimon-veisuja vain!

_Raoul_ (kiihoissaan). Minä käskin markiisittaren, siivosti sanoen,
menemään hiiden pisaan.

_d'Havrecourt_. Aivan niin olisin minäkin tehnyt.

_Raoul_. Ja illan tultua (painolla) minä pukeuduin —

_d'Havrecourt_. Hyvä!'

_Raoul_. Gabrielle ei sanonut sanaakaan enää, ja ehdotta, tahdottani
vallan kävin minä pikkuisen rauhattomaksi mokomasta vait'
olevaisuudesta.

_d'Havrecourt_ (kääntyy häneen selin). No, jopa heti horjahduit.

_Raoul_ (innolla). En millään muotoa; huomaattehan sen siitä, että
minä aivan täsmälleen kahdeksan lyömällä valmistauduin sanomaan
jäähyväiseni. Samassa syöksyi Gabrielle ikkunan ääreen, aukasl sen
selki selälleen, vakuutti hartaasti, että samassa kuin minä ottaisin
ainoankaan askeleen — —

_d'Havrecourt_ (hymyillen). Hyppäisi hän ulos ikkunasta.

_Raoul_. Niin, enokulta, siten juuri; ennenkuin minä sain hänestä kiini
(d'Havrecourt tekee liikkeen) syöksyi hän ikkunasta ulos — ja ellei
sattumalta, taivahan tahdon sallimasta, olisi ollut heinähäkki, joka
aiottiin ajaa latoon, ellei se olisi ollut aivan tuon ikkunan alla
(osoittaen balkonkiin). — —

_d'Havrecourt_ (hymyilee pilkallisesti). Heinähäkki? Wai — niin, vai
oli siinä heinähäkki, — johon hän putosi — —

_Raoul_. Niin, taivaalle kiitos, ja vähintäkään satuttamatta itseään.

_d'Havrecourt_. Niin, se on ero asiassa, sepä suuresti suhteet muuttaa.

_Raoul_. Ei suinkaan, ei ollenkaan — eihän se vähintäkään asiaan kuulu.

_d'Havrecourt_. Mahdollista kyllä. Minulle vain pisti päähäni sellainen
aatos.

_Raoul_. Millainen aatos?

_d'Havrecourt_. Mahdollista kyllä, että olen erehtynyt; eiköhän siitä
puhettakaan. Pää-asia on vain mitä sinä teit.

_Raoul_. Markiisitar oli vienyt tyttärensä linnaan, minä riensin
sinne, mutta turhaan. Anoppini julisti minulle juhlallisemmin ja
ylpeämmin kuin milloinkaan ennen, että hän, varjellen perheen kunniaa,
muka salaisi tapahtuneet seikat maailmalta; mutta lisäsi, että minun
yksi ainoa silmäykseni saattaisi murhata vaimoni, ja hän, siihen
katsoen, kielsi minun pienimmälläkään keinolla koettamasta saada nähdä
Gabrielien, ellen (painolla) kahdenkertaisesti tahtoisi olla hänen
murhaajansa.

_d'Havrecourt_ (kylmästi). Ja sitten?

_Raoul_. Niin, sitten, enokulta, siitä päivästä saakka, s.o., melkein
koko kuukauteen — (huokaa) en ole nähnyt vaimoani.

_d'Havrecourt_. Eihän se mitään kauhistavaa liene — vai?

_Raoul_. Onpahan toki, sillä minä kuolen kaipauksesta saada nähdä hänet
jälleen.

_d'Havrecourt_ (kuin ed.). Noo!

_Raoul_. Ja langeta polvilleni hänen eteensä, rukoilemaan anteeksi
vääryyttäni.

_d'Havrecourt_ (elävästi). Seis, poikaseni! Siihen pistän minäkin
sanasen sekaan. Koko vääryys on vaimosi puolella. Jos hän todellakin
aikoi ryhtyä itsemurhaan, jos hän turhanpäiväisen kemu-kutsumuksen
lähden tahtoi hyljätä miehensä, joka häntä jumaloitsee, aikoi heittää
hänet epätoivon ja ikuisen tuskan valtaan, — siinä katsannossa hän
ei ansaitse anteeksiantamista; mutta jos tämä, kuten toivon, on vain
pelkkää ilveilyä — — —

_Raoul_. Mitä, voitteko hetkeäkään epäillä — — —?

_d'Havrecourt_. Minun i'ässäni epäillään kaikkea, ystäväiseni, niinkuin
sinun i'ässäsi ollaan kaikesta varmat.


Wiides kohtaus.

    Jeanne. Raoul. d'Havrecourt.

_Raoul_ (hämillään. Its.). Kas niin, tuoss'on jälleen Jeanne.

_Jeanne_. Uuh, kuinka kauheasti minä olen lentänyt, mutta minua
viivytettiin tiellä, sillä minä lapasin, sanonkohan ma Teille — —?

_Raoul_ (viittaa häntä vaikenemaan). Niin, niin — hyvä, hyvä, sano
joskus toisten.

_d'Havrecourt_. Mun aamuinen sulo flamlannittareni, — neitsyt Jeanne,
eikö niin?

_Jeanne_ (iloisesti). Neitsyt, — hui hai! Ee-e', — matami, jos
suvaitsette, matami Shoppen. Juuri tänään on täsmälleen vuosi
siitä, kuin menin naimisiin. Siitäpä syystä juuri aioimmekin
pitää pikku kekkerit, ja olimme jo kutsuneetkin kaikki tuttavamme
lähitienoilta — —

_d'Havrecourt_. Teniers'in taulu! Bravo! Minä pidän
paljon siitä, että ihmiset huvitteleivat.

_Jeanne_. Niin, mutta semmoinen ei, totfamari, ole suinkaan
sisarennepoika. Kun hän itse on synkkämielinen ja karttaa seuroja, emme
muka mekään saa juoda, tanssia, emmekä mitään. Kaikki ne pullakkaat
suorsat, jotka juhla-atriaksi valmistin, ne elukkaparat saavat vartoa —
Herra tiesi kuinka kauvan!

_d'Havrecourt_. Mitä tämä? Kiellätkö sinä näitä kelpo ihmisiä, omaa
vuokraväkeäsi, huvitteleimasta, — mitä?

_Raoul_. En, en suinkaan, eno! Mutta niiden tanssi ja hälinä kiusoittaa
minua, — se kuuluu aivan selvästi tänne. Ja paitsi sitä on Jeanne
aina miehensä ympärillä, hän suutelee ja taputtelee häntä ihan päivät
pääksytysten — —

_Jeanne_. No, sepä jotakin! Onhan hän minun mieheni. Pappi on antanut
minulle täydellisen luvan, tiedän mä.

_d'Havrecourt_ (Raoulille). Vaimo on oikeassa, ja ellet sinä itse
kykene huvitteleimaan, älä toki häiritse muiden iloa. Minä vastaan
kaikesta, matami Shoppen, ja kutsun itseni sekä juhla-atrialle että
tanssiin.

_Jeanne_ (hyppii ilosta). Ei mutta tuopas nyt reima ukko! Kas, nytpä
vasta lystiä saadaan. Seura on jo matkalla; ne oli juuri ne, jotka minä
tapasin, viedessäni kirjeen kartanoon.

_Raoul_ (kärsimätönnä). Sanoinhan jo kerran: Ole vaiti!

_d'Havrecourt_ (ryppyjä otsaan). Kirjeen — sisarenipojalta?

_Jeanne_ (Raoulille). Noo, älkää ollenkaan tehkö krimaasseja, eihän
siinä mitään pahaa — päin vastoin; (d'Havrecourl'ille) eihän se ollut
muuta kuin kirje rouvalle, mun hyvälle rouvalleni.

_d'Havrecourt_ (läheten Raoulia). Vai niin, sinä olet kirjoittanut
vaimollesi?

_Raoul_ (luoden silmänsä maahan). Olen.

_d'Havrecourt_ (kiivaasti). Ja pyytänyt häneltä anteeksi, tietysti.

_Raoul_ (vakaalla äänellä). Niin, teidän, eno, teidän on helppo puhua
noin, mutta minä, minä rakastan vaimoani, hän on nuori, suloinen,
hurmaava — niin, kysykääpä Jeanne'lta, ja siitä päivästä kuin olemme
olleet epä-sovussa, siitä kuin olen ollut hänestä erilläni, siitä
saakka olen tuntenut rakastavani häntä kahdenkertaisella innolla. Niin,
tämä kuukausi on ollut minulle vuosisadan pituinen, ja senvuoksi toivon
rauhaa, rauhaa ehdolla, millä hyvänsä. Toki, tätä te ette koskaan älyä.

_d'Havrecourt_. Ehk'en. Minä en ymmärrä paljon rakkautta, sen myönnän,
mutta sitä tarkemmin tunnen minä torat ja selkkaukset; muistathan mitä
taannoin kerroin sinulle työväestäni?

_Raoul_. Mutta sehän on vallan toista, se.

_d'Havrecourt_. Eikä, vaan aivan samaa. Minä en pitänyt sodasta,
minäkään, sillä pelkäsin sen hävittävän minut, mutta jos vain olisin
antanut myöten, olisi sama sota syttynyt seuraavana päivänä uudestaan;
jos minä olisin rukoillut rauhaa, olisi nyt jokainen isäntänä
vaaprikassani — paitsi minä itse, (kylmästi) niinkuin täällä nyt on
laita. (Jeannelle) No, ja mitä vastasi rouva?

_Jeanne_. Ei mitään, hän ei ollut yksinään, hänen äitinsä oli myöskin
lässä ja rouva markiisitar nappasi heti kirjeen kädestäni.

_Raoul_. Hävytön!

_d'Havrecourt_. Mitä mä sanoin?

_Jeanne_. Erehdys, rouvaseni, sanoin minä; se on herralta, herralta
itse, ja kirje on hänen vaimolleen, eikä kellekkään toisille.

_d'Havrecourt_. Oikein, matami Shoppen.

_Jeanne_. Mutta vastauksen sijaan, heitti hän minuun tuommoisen
silmäyksen, tuommoisen, noin puolenseitsemättä jalan korkuisen, avasi
ilman metkuitta kirjeen, nosteli olkapäitään — näin — ja virnuili,
(hiljemmin) niin, jos minä vain rohkeudessani virnuilisin siten
Shoppen'ille, niin pelkään pahoin, että kauvan aikaa saisin muistella
sitä, sillä Shoppen on vahva, sanomattoman vahva.

_Raoul_. Sitten, sitten.

_Jeanne_. Sitten asettihe anoppi istumaan kirjoitus-pöydän ääreen ja
tokeloi jotakin paperilapulle, jonka hän suurimman majesteetillisunden
ylevyydellä antoi minulle, näin sanoen: "Tuossa, siinä on minun
mullinautani". Niin hän sanoi, totta tosiaan sanoikin: Mullinautani.
Se lie varmaankin jotain pirullista, se. Minä pistin sen poveeni, ja
tässä se on (Antaa sen Raoulille).

_d'Havrecourt_. No, otahan se toki vastaan. Vai pelkäätkö hänen
käsialaansakin?

_Raoul_. En, vaan minusta tuntuu aivan kuin sisältäisi tuo kirje minun
kuolematuomioni.

_d'Havrecourt_ (ottaa kirjeen). Minua suuresti miellyttäisi — anteeksi
— tulla tuntemaan rouva markiisittaren käsi-alan ja sen, mitä matami
Shoppen nimittää hänen mullinaudakseen.

_Jeanne_. Tuo ukko ei suinkaan ole mieltä vailla, hän!

_d'Havrecourt_ (lukee). "Tämä on viimeinen sanani minun _ultimatumini_.
Tyttäreni suostuu sovintoon sillä ehdolla, että Te tulette linnaan
ja (painolla) minun läsnä-ollessani pyydätte vaimollanne rikostanne
anteeksi."

_Raoul_. Anteeksi — —

_Jeanne_. Vaimoltaan?

_d'Havrecourt_ (lystimäisesti). "Sillä ehdolla me ehkä suomme Teille
armoa. — Markiisitar Athenais de Lesparre".

_Raoul_. En, tuota en voi uskoa, (ottaa kirjeen).

_Jeanne_ (vihoissaan). Hävytöntä!

_d'Havrecourt_ (Raoulille, joka tuijottaa kirjeesen). Näetkös nyt, mitä
liikanainen myöntyväisyys vaikuttaa, — nöyryytyksen, josta saat kiittää
kirjettäsi.

_Jeanne_. Totta!

_d'Havrecourt_. Mitä myöntyväisempi olet, sitä enemmän sulta vaaditaan.

_Jeanne_. Aivan totta!

_d'Havrecourt_. Tästä huomannet nyt, että miehen tulee olla herra
talossaan.

_Jeanne_, Se on selvää!

_d'Havrecourt_. Ja toisien tulee totella.

_Jeanne_ (yhä kovemmin). Luonnollisesti! (d'Haorecourt'ille). Anteeksi!

_Raoul_ (istuu ruoho-istuimelle).

_d'Havrecourt_ (hymyillen). Vai tekin olette samaa ajatusta, matami
Shoppen.

_Jeanne_. Niin kaiketi. Nähkääs, ensi aikoina, kun olin naimisissa, en
ollenkaan ajatellut muuta, kuin lystäillä ja pyntätä itseäni koreaksi,
jotta pian oli kaikki "mennyt kuin Mänttälän kaivoon", sillä Shoppen
oli, kehumatta itseäni, niin syvälle iskenyt silmänsä minuun, ett'en
kuuna kulloin valkeana luullut hänen hennovan kieltää minulta mitään.
Vaan vielä mitä, — tiedättekö mitä hän sanoi? "Jeanne", sanoi hän, "sen
sanon sinulle", sanoi hän, "koko talon väen pitää totella sinua, sillä
sinä olet minun vaimoni, mutta sinun pitää totella minua, sillä minä
olen sinun miehesi." Ja mies on aina vahvempi; Shoppen, hän onkin
nyt niin tavattoman vahva. Silloin otin minä lusikan lilli-käteen
ja sanoin: Olkoon menneeks'! (Hilpeästi). Ja siitä hetkestä olemme
kumpikin hoitaneet omia asioitamme, eikä poikkipuoliaista sanaa ole
välillämme ollut.

_Raoul_ (huomio kiintyy Jeanne'en).

_Jeanne_. Shoppen onkin nyt niin mainio mies, alati iloinen ja alati
työssään, hänen mielessään on ainoastaan hänen tilansa ja vaimonsa,
ja hän rakastaa maailmassa ainoastaan minua ja — hyvää kaljaa; mutta
toisaalta, kun hän on jotain sanonut, niin se on sanottu — siin'ei ole
väitös-valtaa vähääkään, siksipä kaikki häntä kunnioittavatkin, ja
minä itse, minä rakastan häntä paljon hellemminkin kuin ennen, sillä
jos mies aina hyppii meidän pillimme mukaan, niin me käytämme sitä
hyväksemme tietysti ja lisäksi pidämme häntä pikkuisen narrinakin.

_Raoul_. Kiusa ja kadotus!

_d'Havrecourt_. Bravo! Matami Shoppen, teillä on mainio moraali ja
erinomainen äly. Sallikaa minun syleillä teitä.

_Jeanne_ (estää häntä). Mutta mitäs Shoppen siitä sanoo?

_d'Havrecourt_. Ensiksikin: Hän ei ole sitä näkemässä ja toiseksi:
Minun kauttani hän ei mitään vahinkoa kärsi (suutelee häntä otsalle).

_Jeanne_ (pyyhkien otsaansa). Minä pidän tuosta äijästä.

_d'Havrecourt_ (läheten Raoulia). Ja jos sinä vain vähäksi aikaa
siirrät minulle oikeutesi, jota et itse käytä hyväksesi, annat minun
toimia, ja joka tapauksessa seuraat minun neuvojani, vakuutan minä
olosi ja talosi vähän ajan kuluttua olevan aivan samalla pohjalla kuin
Shoppen'inkin.

_Jeanne_ (niiaa).

_Raoul_. Tehkää mitä tahdotte, kun vain saan Gabrielle'ni jälleen.

_d'Havrecourt_. Sinä saat hänet jälleen, lempeänä, viehättävänä, niin
— ja mikä tärkeämpää — kuuliaisena. Sinä, Jeanne — —

_Jeanne_ (äkkiä). Mitä minun pitää — — —?

_d'Havrecourt_ (samoin). Mennä suorsia paistamaan.

_Jeanne_. Niinkuin tuulessa!

_d'Havrecourt_. Laita sinä ruo'at reilaan ja kemut toimeen, minä maksan
koko riemun.

_Jeanne_. Sepä sana kuin kelpo miehen suusta! Minä pistäyn vain
pikkuisen tupaan katsomaan lapsiani.

_d'Havrecourt_ (hymyillen). Lapsiasi? Ja olet ollut ainoastaan vuoden
aikaa naimisissa?

_Jeanne_. Niin, mutta — kaksoiset.

_d'Havrecourt_ (tulisesti). Kaksoiset? Pahaksi onneksi en tunne
arvoisata miestäsi, mutta ole sinä hyvä sano hälle terveiseni, että
minä häntä suuresti kunnioitan...

_Jeanne_ (niiaa). Suurkiitos.

    (Kiiruusti ulos).


Kuudes kohtaus.

    Raoul. d'Havrecourt.

_d'Havrecourt_. Ja nyt tahdon pakinoita sinun kanssasi vähän.
Sanoppahan, mitä sinä oikeastaan olet toimittanut tämän kuukauden
kuluessa.

_Raoul_. Minä olen tuskitellut itsekseni, en ole käynyt kenenkään
luona, ja viimeksi tänään jäin pois metsästys-seurasta.

_d'Havrecourt_. Ja mintähden?

_Raoul_. Sentähden, että se on rouva de Nanteuil'in toimittama.

_d'Havrecourt_. Entäs sitten? Sinun pitää mennä mukaan.

_Raoul_. Niin, mutta siellä on niin ikävä.

_d'Havrecourt_. Vaikka vain. Ja ennenkuin menet metsästämään, pistäyt
vähäks' aikaa Shoppen'ille.

_Raoul_. Mutta siellähän on pidot, tanssijaiset.

_d'Havrecourt_. Niin juuri.

_Raoul_. Paljon nuoria neitosia.

_d'Havrecourt_. Sitä parempi.

_Raoul_. Mutta kun Gabrielle saapi sen tietää

_d'Havrecourt_. Sehän kaikkein paras.

_Raoul_. Mutta minun anoppini!

_d'Havrecourt_. No, luotahan toki sanoihini, minä vastaan kaikesta.

_Raoul_. Todentotta, eno, sinun rohkeamielisyytesi alkaa jo tarttua
minuunkin.

_d'Havrecourt_ (katsoen vuokratalon pihaan). Vihdoinkin. Soittajat
asettuvat jo paikoilleen.

_Raoul_. Te olette oikeassa, min'en koko elinkauttani kidu anoppini
talutus-nuorassa, minä tahdon ystävieni seuraan, minä tahdon
huvittaida; tuossa käteni: Minä seuraan neuvojanne.

_d'Havrecourt_. Sitä et koskaan kadukkaan.

_Raoul_. Ja minä huvitteluin, hulluttelun, ja metsästys-retkellämme
juon champanjaa, niin että — jos vain saatan.

_d'Havrecourt_. Noo — cbampanja kyllä luistaa entistä tietään, ole
huoletta vain.

    (Lykkää hänet vuokra-tilan pihaan).


Seitsemäs kohtaus.

    d'Havrecourt, sitten Markiisitar ja Gabrielle.

_d'Havrecourt_. Vihdoinkin sain hänet liikkeelle, vaikka kovalle koski;
ja nyt linnaan, armollisen rouva markiisittaren luoksi; todellinen
nautintoni on voittaa vastustajaltareni, joka on minun arvoiseni. Voi
kauhun kuvaa, tuoltapa hän jo tuleekin! Vihollinen astuu vastaani. (Yhä
katsoen vasemmalle). Niin, ihan varmaan hän, vähän rumempi, vaan aivan
yhtä ylevän uljas, kuin ennenkin. Nuori nainen, joka seuraa häntä,
on epäilemättä Gabrielle; se on hyvin kaunis. Nyt käsitän Raoul'in
epätoivon tuskat. Poika parka! Sakkosi on ollut liian ankara. (Menee
heitä vastaan ).

    (Markiisitar tulee perällä, vasemmalta, Gabrielle;
    palvelia seuraa heitä, kantaen kirjaa).

_d'Havrecourt_. Rouva markiisitar!

_Markiisitar_ (teeskennellen lempeyttä). Hra markiisi d'Havrecourt.

_d'Havrecourt_ (tervehtii). Mikä onnen sattuma!

_Markiisitar_ (astuen esiin). Me ai'emme juuri mennä kirkkoon.
(Viittaa, palvelia oikealla). Saanko esitellä tyttäreni Gabriellen.
Saammehan kunnian nähdä teidät luonamme? Olettehan hyvä, jäätte meille
pariksi päivää?

_d'Havrecourt_ (huokaa). Nöyrimmästi kiitän, vaan se on tuiki
mahdotonta. Ei pidä ystäväänsä hädässä heittämän, minun täytyy kantaa
puolet veljenipojan kohtalosta.

_Gabrielle_. Vai — te olette nähnyt hänet?!

_Markiisitar_ (ylevyydellä). Ja hän on sanonut teille — —

_d'Havrecourt_. Hän kertoi minulle kaikki, armollinen rouvani! Hän
ilmoitti minulle Teidän _ultimatum'innekin_.

_Markiisitar_ (ylpeästi). Hän on suuresti väärässä.

_Gabrielle_ (painolla). Niin, erinomaisen suuresti.

_d'Havrecourt_. Oi, sanomattoman suuresti.

_Markiisitar_. Vaan _enfin_, kun hän pyytää anteeksi —

_d'Havrecourt_. Hän ei ansaitse anteeksi-saamista; ei, hän ei
ansaitse sitä; hän huomaa itsekin olevansa kelvoton nauttimaan Teidän
jalomielistä armoittelemistanne, ja siksipä hän luopuukin siitä.

_Gabrielle_. Mitä?

_d'Havrecourt_.. Hän luopuu siitä.

_Markiisitar_. Mutta kun me, äsken mainituilla ehdoilla, annamme armon
tulla oikeuden sijaan?

_Gabrielle_. Niin, kun me annamme armon tulla oikeuden sijaan?

_d'Havrecourt_ (ulkokullatusti). Ei, rouva markiisitar, ei! '_te_ olette
liian hyvä, liian lempeä. Se tulee siitä, että olette nainen, mutta me
olemme kauheasti syntiä tehneet, meidän pitää kärsiä rangaistuksemmekin.

_Gabrielle_. Mutta onhan hän kärsinyt jo kokonaisen kuukauden.

_d'Havrecourt_. Mitä on yksi kuukaus?

_Gabrielle_ (kärsimätönnä). Se on hyvin pitkä aika.

_Markiisitar_ (hiljaa). Vait!

_d'Havrecourt_. Mutta ei kuitenkaan kylliksi pitkä. Koko elinaika on
liian lyhyt katumukseen semmoisesta rikoksesta.

_Gabrielle_. Koko elinaika? (Metsästystorvi). Mitä se?

_d'Havrecourt_. Ei mitään! Ainoastaan merkki Raoulille, että häntä
odotetaan metsästysretkelle, — jonka, mitä minä tiedän, rouva de
Nanteuil on toimeen pannut.

_Gabrielle_. Minä toivon toki hänen ei ottavan osaa siihen.

_d'Havrecourt_. Hän on jo satuloittanut hevosensa ja, kun kaikki
tarkoin punnitaan, yhdentekevähän on, missä hän rangaistustaan kärsii.

    (Soitantoa vuokra-tilan pihasta).

_Jeanne_ (ulkona). Kaikki paikoilleen!

_Raoul_ (samoin). Herrat figureeraa!

_d'Havrecourt_. Niin, tiedättehän, että tänään on Shoppen'in häiden
vuosi-päivä. Raoul ei tietysti muuta saattanut, kuin aloittaa
tanssijaiset juhlan kuningattaren kanssa.

_Gabrielle_. Hän saattaa siis todellakin tanssia?

_d'Havrecourt_. Niin, lieventääkseen suruansa.

_Markiisitar_. Ja lisäksi talonpoikien seurassa. Se on liian siivotonta.

_Raoul_ (ulkona). Minä juon Shoppen'in perheen maljan.

_d'Havrecourt_ (viitaten oikeanpuoliseen kulissiin). Se oli hän, — Raoul!

_Raoul_ (ulkona). Kaikkien onnellisten avioliittojen malja!

    (Talonpojat huutavat: "Kauvan eläköön Raoul herra, eläköön!")

_d'Havrecourt_. Kas, tuolla hän seisoo ihan noiden kunnon ihmisten
keskellä.

_Markiisitar_. Hän kilistää lasia Shoppen'in kanssa!

_Gabrielle_. Ja suutelee Jeanne'a.

    (Askel vuokratilan pihaan päin).

_Markiisitar_ (estää häntä). Gabrielle, mitä ai'ot? Minä olen
vihasta menehtymäisilläni, aivan kuin sinäkin, vaan sitä ei
kukaan aavistakkaan. (Ään.). Tule lapseni! Miehesi on tänään
kruunannut häpeällisen käytöksensä, mutta turvaudu sinä vain äitiisi,
joka häntä kyllä tarpeeksi rankaisee, kostaa sinun puolestasi.

    (Menee Gabrielien kanssa perältä oikealle).

_d'Havrecourt_ (tervehtii, seuraa heitä vähän matkaa; aituuksen viereen
hän seisahtaa ja tervehtii vähän ajan kuluttua vieläkin kerran,
kääntyy takaisin).


Kahdeksaa kohtaus.

    d'Havrecourt (yksin).

_d'Havrecourt_. Mitä kummia hän nyt aikonee? Sit'en ymmärrä, mutta
jotain ylimääräisen erinomaista se lienee, sillä tuo eukko ei
helpolla anna myöten. Onneksemme on Gabrielle yhä vielä rakastunut,
hänen äitinsä haluaa ainoastaan sotaa. Hyvä! Hänen tahtonsa
täyttyköön, ja koska hän on lähettänyt meille _ultmaatum'insa_,
on aivan kohtuullista, että mekin lähetämme hänelle meidän
_ultimatum'imme_. Ja minä takaan, että se joka katsannossa vetää
vertoja hänen laatimallensa.

    (Istuu ruoho-istuimelle, repäisee lehden muistikirjastaan,
    kirjoittaa lyijykynällä).


Yhdeksäs kohtaus.

    Raoul (tulee vuokra-tilan pihasta). d'Havrecourt.

_Raoul_ (hyvin iloisena). Mainiota! Taivaallista huvia! Pierre on
jo satuloinnut hevoseni ja hetken päästä lähden metsästys-retkelle;
mutta minun piti toki ensin sanoa teille, enokulta: Te olitte aivan
oikeassa. Minä vallan hurmaannuin noiden kunnon ihmisten iloisuuteen.
Ne joivat minun maljani semmoisella innostuksella, ja semmoisella
oluella (sylkäsee), pirullisella oluella, mutta — sen sijaan kiehui se
aivan kuin champanja, ja — kiehuupa jo pikkuisen päässänikin. Ja sitten
matami Shoppen ja ne toiset suloiset nais-nypäkät, jotka juoksivat ja
tanssivat ja hymyilivät kaiken aikaa, — se oli vallan mainiota! — Minä
tanssitin niitä jok'ainoaa, ja — yksi seikka minua vain kiusoittaa:
Hiis', kun ei anoppini nähnyt äskeistä elämääni tuolla!

_d'Havrecourt_ (on lopettanut kirjoituksensa). Toivoitko sitä?

_Raoul_ (naurahtaa). Minä antaisin 1,000 Louisdoria, jos hän olisi
ollut täällä.

_d'Havrecourt_ (hymyilee). Sinä pääset halvemmalla.

_Raoul_ (keskeyttää pelästyen). Mitä?

_d'Havrecourt_. Hän oli täällä ilmaiseksi.

_Raoul_. Minun anoppini!

_d'Havrecourt_. Ja vaimosi.

_Raoul_. Sitten olen minä hukassa.

_d'Havrecourt_. Päinvastoin; — ne lähtivät täältä julmistuneina, se on
hyvä merkki, ja päättääkseni, minkä sinä niin hyvin olet aloittanut,
olen tähän suunnitellut — —

_Raoul_. Minkä?

_d'Havrecourt_ (kuivasti). Meidän _ultimatnm'imme!_ Kohtuullista on,
että täällä jokaisella on omansa. Minä olen tähän piirtänyt moniaita
pikkuaatoksia, joita et sinä luultavasti ole joutunut ajattelemaan.
Sinä saatat kirjoittaa tämän puhtaaksi ja pistää nimesi alle.

    (Nousee, antaa paperin Raoulille, joka kiireesti lukee sen).

_Raoul_. En koskaan!

_d'Havrecourt_. Sinun pitää!

_Raoul_. En koskaan, sanon minä. Aiotteko kaikin voimin pakoittaa häntä
vihaamaan minua, aiotteko iäksi eroittaa meidät?

_d'Havrecourt_ (on katsellut vuokra-tilan pihaan). Tuolta tulee
vaimosi. Pian paviljonkiin!

_Raoul_. Niin, mutta — — —

_d'Havrecourt_. Pian, sanon ma, muuten matkustan minä paikalla pois
(painolla) ja jätän sinut anoppisi valtaan.

_Raoul_. Taivas varjelkoon! Minä menen. Anopillani voitte ajaa minut
vaikka neulan-silmän läpitse.

_d'Havrecourt_ (lykkää hänet ulos vasemmalle). Kunhan nyt vain ensin
saisin sinut tuon oven läpitse.

_Raoul_. Minä menen. Mutta (pitäen paperia ilmassa) min'en kirjoita
alle.

_d'Havrecourt_. Siitä puhumme sittemmin. No, mene nyt vain! (Gabrielle
tulee). Kylläpä olikin jo aika.

    (Menee Raoulin kanssa).


Kymmenes kohtaus.

    Gabrielle, Jeanne, sitten d'Havrecourt.

_Gabrielle_. Minkätähden tanssit sinä hänen kanssaan, jos saan kysyä?

_Jeanne_. Minä kielsinkin ensin, mutta Shoppen sanoi: Tanssi!

_Gabrielle_. Mutta minkätähden annoit sinä suudella itseäsi?

_Jeanne_. Sentähden, että Shoppen sanoi — —

_Gabrielle_ (keskeyttää). No Shoppen, Shoppen! Olisithan saattanut
sanoa: Min'en tahdo, — sehän olisi ollut suoraa puhetta, se.

_Jeanne_. Hohoo! Ei, tietäkääs, meillä ei menetelläkkään sillä kurin;
sittehän Shoppen olisi tullut hurjapäiseksi — — —

_Gabrielle_. Sepä suuri onnettomuus!

_Jeanne_. Niin, 'avita, olisikin. Sillä kun hän tulee hurjapäiseksi,
niin — —

_Gabrielle_. Mitä sitten?

_Jeanne_. Minun aina pitää rukouskirjaan tarttua, ja se nyt on ilkeätä,
se semmoinen.

_Gabrielle_. Mutta ellet sitä tekisi?

_Jeanne_. Niin olisi kaikki mennyttä.

_Gabrielle_. Kaikki mennyltä?

_Jeanne_. Niin, minä sanoin: Niin olisi kaikki mennyttä. Ja se on minun
mielestäni jotenkin paljon, se.

_Gabrielle_. Luuletko —?

_Jeanne_. Ettekös te luule?

_Gabrielle_. No, minä — — —

    (d'Havrecourt tulee).

_Gabrielle_. Taivas! Tuoss' on eno!

_d'Havrecourt_. Suloinen niece'ni! Te täällä? Ja teidän äiti-rouvanne?

    (Jeanne vuokratilan pihaan).

_Gabrielle_. Hän matkusti kaupunkiin, kysymään neuvoa eräältä
lakimieheltä; siellä ei minua tarvittu.

_d'Havrecourt_. Vai niin!

_Gabrielle_ (katselee ympärilleen, kuni etsisi hän jotakuta). Ja minä
menen kotiin vuokra-tilan pihan poikki.

_d'Havrecourt_. Te yhä päilyilette ympärillenne. Saanko kysyä,
etsittekö te ketään?

_Gabrielle_. En, minä vain pelkään tavata miestäni.

_d'Havrecourt_. Siinä tapauksessa saatte olla aivan huolelta. Miehenne
lähti pois.

_Gabrielle_. Lähti pois? No, sitte jään minä teidän luoksenne, enokulta!
— Hän lähti luultavasti metsästys-retkelle?

_d'Havrecourt_. Mahdollista kyllä.

_Gabrielle_. Luultavasti tapaamaan rouva de Nanteuil'iä.

_d'Havrecourt_. Luultavasti.

_Gabrielle_. Niin, se on ihan varma. Pitihän tuon näppärän rouva
Nanteuil'in matkustaman Italiaan, — miksikäs hän nyt ei matkustakkaan, —
sanokaapa?

_d'Havrecourt_ (ylen kohteliaasti). Sitä en parhaalla tahdolla saata
sanoa.

_Gabrielle_. Muutoin on tämä kaikki luonnollisesti yhdentekevä.
Silloin, kun olin niin hupsu, että rakastin miestäni, olisi ehkä —
— mutta päättäin siitä mitä tänään olen nähnyt, hänen sanomattoman
huolimattomuutensa, — en sanokkaan minua kohti — vaan hänen
ajattelemattomuutensa sopivaisuudesta — — —

_d'Havrecourt_. Niin, min'en uskalla vastustella teitä — —

_Gabrielle_. Mutta kirje, jonka hän aamulla lähetti minulle, on
toki — —

_d'Havrecourt_. Aivan mitätön. Minä sanelin hänelle kirjeen sanat.

_Gabrielle_. Tekö, enokulta?

_d'Havrecourt_. Hän katui sitä aivan samassa, kuin oli sen lähettänyt,
ja äitinne vastaus on, hänen ajatuksensa mukaan, vapauttanut hänet
kaikista velvollisuuksista.

_Gabrielle_ (pelästyen). Voi, taivas! (Mielistellen). Mutta, Herralle
kiitos, te olette toki vielä täällä, enokulta! Ja te olette niin hyvä,
te pidätte minusta, siitä olen varma; sillä minä — minä pidän myöskin
niin erinomaisen paljon teistä — —

_d'Havrecourt_ (sivulle). Lapsi-rukka!

_Gabrielle_. Annattehan te minulle mieheni takaisin. Neuvottehan te
häntä, niinkuin aamullakin, — myöntymään.

_d'Havrecourt_. Myöntymään — — —

_Gabrielle_. Niin, minä tarkoitan, ainoastaan alkamaan, tekemään
jonkinlaisen anteeksi-pyynnön (äkkiä) niin pienen, kuin hän itse
tahtoo, kun vain näyttää siltä, että hän ottaa ensimmäisen askeleen
sovintoon, — siinä kaikki, mitä me pyydämme, emme mitään muuta.

_d'Havrecourt_ (ivaten). Ettekö muuta?

_Gabrielle_. Emme, jotta asia vihdoinkin päättyisi. — Vaan ettehän te
vastaa mitään, enokulta!

_d'Havrecourt_. Niin, kun en tiedä, mitä mun oikeastaan pitäisi
vastata. Minun on vaikea sanoa, vaan te ette tunne miestänne.

_Gabrielle_. Raoul'ia! Oi, hän on sanomattoman hyvä, armas,
myöntyväinen — — —

_d'Havrecourt_ (keskeyttää). Niin, ennen muinoin oli hän ehkä. Mutta
te ette voi aavistaa, kuinka yksinäisyys saattaa ihmisluonnon muuttaa.
Tuokin asia, tuo (osoittaen balkonkiin) — oli kova pisto hänen
sydämeensä — — —

_Gabrielle_. Kuinka — minähän sieltä — —

_d'Havrecourt_. Ei, älkää väärin käsittäkö; minä tarkoitan, se on
vaikuttanut hänen luonteesensa, ja tätä nykyä on hänellä kummallinen
halu itsehaltiaksi — hän tahtoo olla herra talossaan — ja aluksi —
tahtoo hän — vaatii hän — —

_Gabrielle_ (pelästyy). Mitä?

_d'Havrecourt_. Teidän kirjoittamaan hänelle lempi-kirjeen — — —

_Gabrielle_ (iloissaan). Lempi-kirjeen? Sen kyllä luulen tohtivani, —
niin, sen tohdin ihan varmaan.

_d'Havrecourt_ (ottaa häntä kädestä). Jossa valitatte, minä tarkoitan,
pyydätte anteeksi — —

_Gabrielle_ (muuttaa äkkiä äänensä). Minäkö?

_d'Havrecourt_. Sitä, mikä tapahtunut on.

_Gabrielle_. Minä? Pyytäisin anteeksi, myöntäisin olleeni väärässä? En
koskaan! Äitini on tuhannesti vakuuttanut, että mokoma alennus olisi
minun arvoani loukkaava, ja kun vain kerran myöntyy, on ikipäiviksi
kadottanut valtansa.

d'Havrecourt. Entäs tottelevaisuus miestänsä kohtaan?

_Gabrielle_. Tottelevaisuus? Sitä sanaa min'en tunne. (Malttaa). Ei, ei,
enokulta! Minä en tahdo olla epä-sovussa teidän kanssanne, ja teidän
tähtenne minä — myönnyn — —

_d'Havrecourt_. Mihin?

_Gabrielle_. Kaikkeen, mitä mieheni pyytää — paitsi ottamaan ensi
askelta — kuinka, te menette pois?

    (Jeanne tulee vuokratilan pihasta, jääpi, kunnes
    d'Havrecourt poistuu).

_d'Havrecourt_ (tervehtii). Kuni lähettiläs, joka on saanut passinsa,
sillä minä olen varma siitä, ett'ei Raoul suostu teidän ehdoituksiinne.

_Gabrielle_. Mutta, enokulta!

_d'Havrecourt_ (Menee paviijonkiin). Hän peräytyy, hän pakenee!


Yhdestoista kohtaus.

    Gabrielle. Jeanne.

_Gabrielle_ (vihoissaan). Niin, koettakoon vain, jos uskaltaa.

_Jeanne_. Mitä nyt, rouvakulta?

_Gabrielle_. Onko koskaan kuultu mokomata itsenäisyyttä? Mutta se näkyy
olevan suku-virhe, eno on sisarenpojan ja sisarenpoika on enon lainen.
Minä olen ainoa älykäs, sillä minä myönnän toki jotakin.

_Jeanne_. Mutta kuinka te saatatte noin kovin suuttua, mokomastakin
seikasta?

_Gabrielle_. Kun minua pidetään pikku-lapsena, vaaditaan myöntymään, —
tottelemaan — —

_Jeanne_, (tutusti). Miestänne! Mitä pahaa siinä on? Ei, se ei
todentotta ole ollenkaan häpeällistä, päinvastoin erinomaisen kaunista,
minun mielestäni; se on, kun te rakastatte miestänne.

_Gabrielle_. Oi, enemmän kuin milloinkaan ennen, luulen ma. Sepä juuri
saapikin minut toivottomaksi.

_Jeanne_. Mikäs sitten enää esteenä on?

_Gabrielle_. Minä en ota ensimmäistä askelta sovintoon, minä en
nöyryytä itseäni.

_Jeanne_. Nöyryytä itseänne? Minun täytyy suoraan sanoa, te
kummittelette mieleenne niin hirmuisen kuvan vaimon nöyryydestä; se ei
merkitse mitään.

_Gabrielle_. Eikö? Vai ei sinun mielestäsi vankeus merkitse mitään?

_Jeanne_. No, nyt tulimme siihen. Shoppen'illa ei ole pienintäkään
toivoa, jota en minä silmänräpäyksessä täytä. Mutta hän ei voi
vähintäkään aavistaa, että hänen toivonsa aina ovat minun toivoni.

_Gabrielle_ (tarkkaa). Selitäppäs tuo vähän tarkemmin.

_Jeanne_ (katsottuaan varovasti ympärilleen). Ensiksikin, näettekös,
minä en koskaan sano: Minä tahdon! Vaan minä noin vain kierittelen,
kaarittelen, jotta hän aina käskee, mitä minä toivon, ja (sukkelaan)
sitte tottelen minä häntä sukkeluudella, joka miellyttää sekä häntä
että minua, ja siitä on seuraus se: Että me molemmat olemme tyytyväiset.

_Gabrielle_. Mutta sehän on toki, minun mielestäni, tavallansa petosta.

_Jeanne_. Siinä, Herran tieten, ei ole mitään pahaa, että miestä, jota
rakastetaan, välin vedetään varjoon pikkusen — ainoastaan hänen oman
onnellisuutensa tähden.

_Gabrielle_. Vait! Tuoss' on äitini!

    (Jeanne vuokra-tilan pihaan).


Kahdestoista kohtaus.

    Gabrielle. Markiisitar (tulee perältä). Sitten Raoul.

_Markiisitar_. Minä tulen nyt kaupungista, suoraan prokuraattorin
luota. Minä selitin hänelle koko asian, ja hän vakuuttaa meidän ihan
varmaan voittavan. Meidän pitää vain käyttää — — —

_Gabrielle_. Prokuraattoria, niin, sen kyllä uskon, mutta luultavasti
emme ollenkaan tarvitsekkaan prokuraattoria. Teidän poissa-ollessanne
puhuttelin minä hra d'Havrecourt'ia, joka sisarensa-pojan nimessä
ehdoitteli — — — —

_Markiisitar_ (voitonriemulla). Näetkös, mitä mä sanoin: Aikaa ja
jäykkyyttä vain! — Ne vihdoin tulevat itsestään.

_Raoul_ (tulee paviljongista). Sanokaa, eno, mitä tahdotte, vaan minä en
kirjoita alle. Vaimoni! (tulee Gabriellea kohti). Ja hänen äitinsä! Oi!

    (Peräytyy sukkelaan, piileikse balkongia kannattavan
    pylvään taakse).

_Gabrielle_. Niin, äitikulta! Hän neuvoi minua kirjoittamaan
miehelleni, — ainoastaan pienen pikkuruisen — lempi-kirjeen —

_Markiisitar_. Mahdotonta!

_Gabrielle_. Sitähän minäkin sanoin — jossa — ainoastaan näön vuoksi —
olisi — pari sanaa siitä, että — että minä valittaisin — noin jollain
tavoin pyytäisin anteeksi — — —

_Markiisitar_. Anteeksi! Ja sitä sinä kuultelit! Sinä sallit hänen
lausua mokomia sanoja — —

_Gabrielle_ (sukkelaan). En, en, minä kielsin, minä kielsin sen.
heti paikalla.

_Markiisitar_ (syleilee häntä, ratkeaa puhumaan juhlallisesti).
Mun rakas, armas lapseni! Pidä alati äidin rakkaus ja kunnioitus
parahimpana palkintonasi.

_Raoul_. Sepä suloinen aate!

_Markiisitar_. Mutta kuinka on mahdollista, että hän luulee meitä niin
heikoiksi, kun koko vääryys on miehesi puolella.

_Gabrielle_. Niin, niin on.

_Markiisitar_. Hänhän oli vähällä syöstä sinut kuolemaan.

_Gabrielle_. Niin, mitä siihen tulee, äitikulta, — täytyy minun sanoa —
minun henkeni ei koskaan ole vaarassa ollut.

_Raoul_. Mitä kummia!

_Markiisitar_. Eikö vaarassa? Ellei tuo heinähäkki sattumalla olisi
ollut ikkunan alla, olisithan sinä pudonnut kuoliaaksi, lapsi-parka! —

_Gabrielle_. Niin — mutta — minä tiesin sen olevan siinä, kun ikkunasta
hyppäsin.

_Raoul_. Mitä kuulen?

_Markiisitar_ (katselee tytärtään ihmetellen). Vai tiesit sinä? Oi, nyt
tunnen ylpeydellä, että sinä olet minun tyttäreni. (Puristaa häntä
rintaansa).

_Raoul_. Hän tiesi! Ja kokonaisen kuukauden on hän saattanut antaa
minun — hän ei rakasta minua, nyt kirjoitan minä vaikka minkä alle,

    (Kiireesti paviljonkiin).


Kolmastoista kohtaus.

    Gabrielle. Markiisitar.

_Gabrielle_. Kiitoksia, äitikulta! Kiitoksia tyytyväisyydestänne; mutta
huomaattehan toki, ettei hän olekkaan syypää juuri mihinkään.

_Markiisitar_. Mutta hän luulee olevansa, ja se on pää-asia! Ja meidän
velvollisuutemme on käyttää hyväksemme tuota luuloa, ikipäiviksi
perustaaksemme sinun valtasi. Kuten aina olen sanonut: Miehet ovat
joko tyranneja tahi orjia; ja sentähden pitää niiden — (liike, joka
merkitsee: polvistua).

_Gabrielle_. Niin, hyvä kyllä, mutta kun Raoul ei tahdo. Eno
d'Havrecourt sanoi — — —

_Markiisitar_. Niin, hänen kanssaan pitää minun myöskin pakinoida.
Minä vain epäilen, että juuri hän on saanut sisarensapojan siihen
päähän.

_Gabrielle_. Hänkö? Ei, ei koskaan!

_Markiisitar_ (saarnaten). Ja se, lapseni, joka sekaantuu avioparin
keskinäisiin asioihin, antaen pahoja neuvoja, se on henkilö,
joka — — — vait, tuoltapa hän tuleekin.

    (Menee Gabrielle'n kanssa peremmälle).


Neljästoista kohtaus.

    Entiset. d'Havrecourt (paviljongista). Sitten Jeanne.

_d'Havrecourt_ (kääntyen paviljonkiin päin, kovalla äänellä). Ole sinä
aivan huoletta vain. Illaksi on jo kaikki kunnossa, tai viimeistään
huomis-aamuksi. Vaunujen parantaminen ei vie pitkiä aikoja, ja
nyt menen minä itse sitä kiiruhtamaan. (Huomaa Jeanne'in tulevan
vuokratilan pihasta). Ahaa! Kuulkaapa, matami Shoppen, joko minun
matkavaununi on valmiit?

_Jeanne_. Aikoja sitte. Shoppen kävi itse työhön käsin, ja hänellä on
terveet voimat — — — —

_d'Havrecourt_ (keskeyttää). Niin, minä tiedän, minä tiedän.

_Jeanne_. Eihän niissä ollut mitään poikki.

_d'Havrecourt_. Sepä hyvä! Siis saatamme matkustaa milloin tahansa.

_Jeanne_. Ai'otteko matkustaa?

_d'Havrecourt_. Ai'on. Minä, ja sisarenipoika.

_Markiisitar_ ja _Gabrielle_. Kuinka? Teidän sisarennepoika?!

_d'Havrecourt_. Anteeksi, hyvät naiset, minä en huomannut Teitä.

_Gabrielle_. Te ai'olte matkustaa, sanoitte?

_d'Havrecourt_. Niin, niin! Se on ainoa keino huvittaakseni
Raoul-parkaa. Me aiomme tehdä pienen huvimatkan moniaiden hänen hyvien
ystäviensä kanssa — hra Nanteuil — —

_Gabrielle_ (äkkiä). Ja hänen vaimonsa?

_d'Havrecourt_ (kylmästi). Luonnollisesti. Me matkustamme ensin
Italiaan ja sitten Konstantinopoliin.

_Gabrielle_. Konstantinopoliin? Maahan, jossa mieheltä saapi olla monta
vaimoa!

_Markiisitar_ (liike).

_Gabrielle_. Ja sen te olette sallinut! Te ette ole estänyt häntä siitä
matkasta?

_d'Havrecourt_. Mitä minä voin? Te olisitte ennemmin saattanut sen
tehdä, vaan silloin te ette tahtonut, ja nyt — hänellä on, kuten jo
aavistinkin, vaatimuksia, niin liikamaisia, — ehtoja, niin järjettömiä
— —

_Markiisitar_ (askel häntä kohti). Ehtoja! Minulle, markiisitar de
Lesparre'lle.

_d'Havrecourt_. Luonnottomia, mahdottomia ehtoja, sen myönnän minäkin.
Hän pyysi minun ilmoittamaan nuo ehdot, mutta minä sanoin, ett'en
millään muotoa tohdi sitä.

_Markiisitar_. Siinä teitte aivan oikein.

_Gabrielle_. Mutta eihän toki olisi vahingoksi kuulla mitä hän pyytää.

_d'Havrecourt_. Ei, rouvaseni, — suoraan sanoen — minä neuvon teitä
olemaan niitä kuulematta.

_Gabrielle_. Ja minkätähden?

_d'Havrecourt_ (ottaa kirjeen taskustaan, pitää sen niin, ett'ei
Gabrielle ylety sitä tavoittamaan). Rouva Markiisittaren ultimatum
oli ainoastaan ankara, mutta tämä, teidän miehenne antama, on niin
suunnaton, että sitä tuskin voipi ajatellakkaan.

_Gabrielle_ (tavoittaa vihdoin kirjeen). Yhdentekevä, minä luen sen
kuitenkin.

_Markiisitar_ (ottaa sen häneltä). Et. sinä — vaan minä — — —

_Gabrielle_ (hiljaa d'Havrecourt'ille). Vai on se niin kauhea? Mitä?

_d'Havrecourt_. On. Ja paitsi sitä ainoa tie sovintoon.

_Gabrielle_ (lempeästi). Siis hän toki ajattelee sovintoa vielä.

_Markiisitar_ (huudahtaa). Ei, — minä voin pahoin!

_Jeanne_. No, mikäs tuota vaivaa!

_Gabrielle_. Mikä teidän on, äitikulta?

_Markiisitar_ (istuttuaan istuimelle). Mahdotonta — pelkkää hulluutta!

_d'Havrecourt_. Enkös minä sanonut.

_Markiisitar_ (lukee kirjeen ylenkatseella). "Onneni palajaisi
jälleen, jos sinut näkisin, jos saisin puristaa sinun sydäntäni
vastaan."

_Gabrielle_ (liikutettuna). Siitä kyllä olisimme yksimieliset.

_Markiisitar_. "Minä otan sinut vastaan tässä huoneessa, jossa ennen
yhdessä asuimme".

_Gabrielle_. Oi!

_Markiisitar_. "Ja jossa nyt niin pitkän ajan olen asunut yksin."

_Gabrielle_. Raoul-parka!

_Markiisitar_. "Mutta kun jätit minut, te kuljitte ikkunan kautta."

_Gabrielle_ (kärsimätönnä). Mitä nyt?

_Markiisitar_ (puoleksi tukahdutetulla äänellä). "Kohtuullista on,
että palajattekin" — —

_d'Havrecourt_ (nuuskaten). Samaa tietä.

_Gabrielle_. Taivas!

_Jeanne_ (nauraa). Mitä hän tahtoo? Tahtooko hän rouvan menemään
ikkunasta huoneesensa? Sepä naurattava aatos. Vai kuinka, rouva
markiisitar?

_Markiisitar_ (ylpeästi kohottaen päätään), Quoi?

_Jeanne_ (peräytyy kiireesti kaikkein suurimmalla kunnioituksella).

_Markiisitar_ (nousee). Hävytöntä, — ja te voitte uskoa?

_d'Havrecourt_. En silmänräpäystäkään. Mutta kun olen varma siitä,
ett'ei sisarenipoika muuta pilkkuakaan ultimatum'istaan, ja toisaalta
katsoen, olin yhtä varma siitä, että te ja niéce'ni hylkäätte sen,
olen kaikin voimin kiiruhtanut matkaamme, ja sanon nyt jäähyväiseni,
mennäkseni laittamaan kapineitamme kuntoon.

_Markiisitar_. Kaikki hyvin, minä äänestän myöskin eroa.

_Gabrielle_. Mutta, äitikulta!

_Markiisitar_. Minä ymmärrän ajatuksesi, lapseni. Minä kyllä päätän
asian hra d'Havrecourt'in kanssa. Mene sinä sill'aikaa kotiin. Nyt et
enää saata epäillä, kuinka sinun pitää tuomita miehesi aviorakkautta.

_Gabrielle_. En, selvän selväähän on, hän ei rakasta minua enää, koska
hän vaatii sellaista, joka (katsellen balkonkiin) on sula mahdottomuus.

_Markiisitar_ ja _d'Havrecourt_. Vallan totta.

_Jeanne_ (seisoo puun vieressä, hiljaa Gabrielle'lle, joka seisoo
toisella puolla). Mahdottomuus, — miksi niin?

_Gabrielle_ (samoin). Mitä tarkoitat?

_Jeanne_ (vetää hänet muassaan). Tulkaa, tulkaa vain minun kanssani ja
olkaa hiljaa.

    (Menevät vuokra-tilan pihaan, alkaa pimetä).


Wiidestoista kohtaus.

    d'Havrecourt. Markiisitar.

_Markiisitar_ (on hiljaa puhellut d'Havrecourt'in kanssa). Ei, herrani!
Te ette voi peittää minun silmiäni. Te olette ihan varmaan näiden
pommien valaja.

    (Näyttää kirjettä).

_d'Havrecourt_. Minäkö? luuletteko minun todellakin voivan — —

_Markiisitar_. Kaikki.

_d'Havrecourt_. Oo, rouva markiisitar, Te mairittelette minua.

_Markiisitar_. No, minä tiedän vallan hyvin! Te ette ole voinut unohtaa
sitä, että minä kerran katsoin markiisi de Lesparre'n paremmaksi teitä.

_d'Havrecourt_. Väärä luulo, rouvani. Herra Lesparre oli todella tuo
onnellinen, mutta hän oli myöskin niin onnellinen, ett'ei kukaan
saattanut kadehtia sitä.

_Markiisitar_. Mitä sillä tarkoitatte?

_d'Havrecourt_. Minä tarkoitan: Minä matkustan sisarenipojan kanssa.

_Markiisitar_. Niinkuin tahdotte, vaan ette ennen, kuin ero on
julaistu.

_d'Havrecourt_. Mitä se hyödyttää? Hän matkustaa, onhan siinä jo eroa
kylliksi.

_Markiisitar_. Mutta eron pitää olla laillinen.

_d'Havrecourt_. Mutta kuinka ai'otte saada kelvollisia syitä lailliseen
naima-eroon?

_Markiisitar_. Aivan helposti. Minulla on jo prokuraattori.

_d'Havrecourt_. Minulla on kaksi.

_Markiisitar_. On tapahtunut häväistys, meitä on pahoin menetelty.
(Painolla) Te olette heittänyt meidät ulos ikkunasta.

_d'Havrecourt_. Kielletään. Te itse hyppäsitte.

_Markiisitar_. Me olisimme voineet pudota kuoliaaksi.

_d'Havrecourt_. Älkää unohtako heinähäkkiä.

_Markiisitar_. Lyhyesti lausuen, Te ette matkusta, (Muuttaa äkkiä
äänensä). Kunnioituksella sulkeudun Teidän suosioonne.

    (Menee perälle).

_d'Havrecourt_. Nöyrin palvelianne!


Kuudestoista kohtaus.

    Raoul (tulee paviljongista). d'Havrecourt.

_d'Havrecourt_ (nauraa täyttä kurkkua). Hahaha!!

_Raoul_. Taivahan ihme, enokulta, mitä täällä tapahtuu?

_d'Havrecourt_. Ei mitään. Minä täällä vain suurimmassa ystävyydessä
pakisin anoppisi kanssa — _mater dolorosa'n_ — hän on raivosa.

_Raoul_. Sen teki minun _ultimatum'ini_ tai oikeammin teidän.

_d'Havrecourt_. Se on tehnyt täydellisen mullistuksen, aivan minun
toivoni mukaan.

_Raoul_. Me olemme Varmaankin joutuneet liian loitos, enokulta. Herra
tietää, miten tämä päättynee.

_d'Havrecourt_. Päättynee? (Katsoo vuokra-tilan pihaan). Näetkö kuka
tuolla tulee?

_Raoul_. Jeanne — ja vaimoni!

_d'Havrecourt_. Hiljaa!

    (Peräytyvät. On jo aivan pimeä).


Seitsemästoista kohtaus.

    Entiset. Jeanne ja Gabrielle.
    (Tulevat vuokra-tilan pihasta kantaen pitkiä tikapuita).

_Jeanne_ (pälyilee ympärilleen). Olkaa huoletta aivan, tääll' ei ole
kristin sielua.

_Gabrielle_ (heittää tikapuut maahan). Ohho, kuinka ne on raskaat!

_Jeanne_ (laskee kantamansa puolen myöskin maahan). No, levätkäämme
sitte hieman.

_Gabrielle_ (hieroen käsivarttaan). Olisithan sinä saattanut ottaa
pienemmätkin.

_Jeanne_. Nää on meidän palo-tikkaat. Ne toiset oli liian lyhyet
kaikkityyni. Miks'ette antanut minun kuiskata Shoppen'ille, hän olisi
tuonut nämät niinkuin ilman mitään.

_Gabrielle_. Etpä usko, kuinka minä olen peloissani.

_Jeanne_. Miksi niin? Teidän miehennehän tuolla on. Oma asianne,
menettekö ovesta vai ikkunasta. Niin jos jotakuta toisia tätä tietä
kävisitte tervehtimässä.

    (Viepi tikkaat balkonkia kohti).

_Gabrielle_. Autanko mä sua?

_Jeanne_. Ei tarvita, kyllä minä sen paikoilleen asetan.

_Gabrielle_. Ole varoillasi.

_Jeanne_. Olkaa aivan huoletta, kyllä minä laivani tyyrään.

_Gabrielle_. Mutta puhu toki hiljemmin.

_Jeanne_ (hiljaa). Kyllä minä laivani tyyrään.

_Gabriielle_ (osoittaen ikkunaan). Siell' on valkea. — Raoul on kotona,
hän saattaa pian kuulla.

_Jeanne_. Kas niin, nyt on kaikki hyvin, nyt huikeasti!

_Gabrielle_ (koettelee tikkaita). En, — min'en uskalla — ne huiskuvat!

_Jeanne_. Kyllä minä pidän kiini.

_Gabrielle_ (astuu muutaman askeleen). Pidätkö sinä kiini?

_Jeanne_. Tottakai minä pidän.

    (Raoul ja d'Havrecourt esiin).

_Gabrielle_. Voi voi!

_Jeanne_. Mikä nyt?

_Gabrielle_. Minä tallaan hameeni helmuksille.

_Jeanne_. Nostakaa ne ylös.

_Raoul_ (hiljaa). Mutta hän putoaa, eno!

_d'Havrecourt_ (samoin). Eikö mitä! lempivien retkiä tarkkaapi Jumalan
silmä.

_Gabrielle_. Oi, taivas!

_Jeanne_. Mitä nyt taas?

_Gabrielle_. Minun sääreni näkyvät varmaankin.

_Jeanne_. No kaikkia nyt vielä.

_Gabrielle_. Näkyvätpä!

_Jeanne_. Onhan täällä pilkkosen pimeä, jott'ei näe kättään nenänsä
edessä, ja olkoonpa nyt, että ne näkyvätkin — noita sääriä ei tarvitse
hävetä, kyllä niitä kernaasti katseleekin. — Kas niin, nyt olette jo
puoli-tiessä.

_Gabrielle_. Huu! (kapuaa kiireesti peloissaan alas). En, min'en tohdi,
vaikka mikä olkoon.

_Jeanne_. Voivoi, kuinka nuo fiinit rouvat ovat kömpelöitä.

    (Viepi tikkaat toisaalle).

_Gabrielle_. Mitä ai'ol?

_Jeanne_. Minä muutan ne tälle puolelle, jotta voitto pitää muurista
kiini.

_Gabrielle_. Nyt on parempi.

_Jeanne_. Kas niin, onko nyt hyvin?

_Raoul_ (hiljaa). Nyt en näe häntä enää!

_d'Havrecourt_. Ole vaiti

_Gabrielle_. Minä kuulin jonkun puhuvan.

_Jeanne_. Eikö vähät, tarhapöllöt ovat vain tuulettelemassa.

_d'Havrecourt_. Erinomaisen mairittelevaa. Kiitos kunniasta!

_Gabrielle_. Jeanne! Nyt olen täällä ylhäällä.

    (d'Havreccourt on lähestynyt, rykii).

_Gabrielle_. Herrainen aika, tuoll'on joku!

_d'Havrecourt_ (ottaa Jeanne'a kädestä). Minä.

_Jeanne_. Tuo vanha äijä.

_d'Havrecourt_ (yhä hiljaa ja hyvin reippaasti). Tuossa! (Antaa
kukkaron). Tuo on sinun, kun vain kiireesti juokset linnaan sanomaan
rouva markiisittarelle, että juuri tällä hetkellä eräs nuori nainen on
sisarenipojan makuukamarissa.

_Jeanne_. Tää ei ole hullumpaa!

    (Säntää ulos).

_d'Havrecourt_. Varmuuden vuoksi tukkikaamme paluutie.

    (Muuttaa pois tikkaat).


Kahdestoista kohtaus.

    Gabrielle. d'Havrecourt (hiipii salaa) Raoul'in luo.

_Gabrielle_. Minusta on aivan, kuin olisin kuullut jonkun äänen. Se oli
toki varmaankin luulottelua. Jeanne! Jeanne! Kas niin! Nyt hänkin on
juossut tiehensä; mitäs nyt on tehtävä?

_d'Havrecourt_ (estää Raoul'ia). Olehan toki aloillasi. Ei olo aika
vielä.

_Gabrielle_ (koputtaa ikkunaan). Minä täällä olen — Gabrielle.

_Raoul_. Päästäkäähän minut toki.

_d'Havrecourt_. Tahdotko anastaa itsellesi onnen, nähdä kuinka syvästi
hän sua rakastaa.

_Gabrielle_ (koputtaa jälleen). Minä olen tahtosi täyttänyt, sanomalla
mitään äidilleni. Täällä minä olen — olethan hyvä, laske minut sisään!

_Raoul_. Gabrielle!

_d'Havrecourt_. Vaiti!

_Gabrielle_. Sin'  et vastaa. Raoul, oletko minulle suutuksissa vielä?

_d'Havrecourt_. Ei vielä, sanon minä.

_Raoul_. Nyt hän on jo odottanut koko neljännestunnin.

_d'Havrecourt_. Hän antoi sinun odottaa kokonaisen kuukauden.

_Gabrielle_. Raoul! Minun on vilu — minä vilustun. (Polkee jalkaansa).
Mutta aukaisehan toki, minä jo pian tuskastun.

_d'Havrecourt_. Näetkös!

_Gabrielle_. En, en, en minä tuskastu.

_Raoul_. Näettekös!

_Gabrielle_. Me emme koskaan enään ole epäsopuisat, se on saattanut
minut niin onnettomaksi. Ystäväni, puolisoni, armahani! Minä kadun
vikojani ja pyydän sinulta anteeksi. Voitko vaatia enempää?

_Raoul_ (irroittaa itsensä, huutaa). Gabrielle!

_Gabrielle_. Taivas! Raoul! Kuinka sinä olet sinne tulin!?

_Raoul_. Entäs sinä, sulo-Gahrielle'ni! Kuinka sinä olet sinne tullut?

_Gabrielle_. Sit'en tiedä, minä tulin nousseeksi tänne. (Äkkiä). En,
en, miksi teeskentelen? (Nöyrästi). Sinä pyysit sitä, ja minä
tottelin — se oli velvollisuuteni.

_Raoul_ (syöksyy paviljonkiin).


Yhdeksästoista kohtaus.

    Entiset. Markiisitar. Jeanne.

_Markiisitar_. Siellä on nuori nainen, sanoit sinä, vävyni luona —
tähän aikaan vuorokautta — —

_Gabrielle_. Taivas, äitini!

_Jeanne_. Niin, Teidän armonne.

_Markiisitar_ (katsoo balkongille). Niinpä, todentotta, sinä
olet, oikeassa. (Ikkuna aukeaa, Gabrielle astuu sisään). Ahaa, hra
d'Havrecourt! Te sanoitte minulta puuttuvan todistuksia, nyt minulla
niitä on, nyt puuttuu ainoastaan — —

d'Havreoourt. Todistajia.

_Markiisitar_. Niitäkin minulla on.

_d'Havrecourt_ (Jeannelle). Mitä hän sillä tarkoittaa?

_Jeanne_. Tuossa tuokiossa tulee pari palveliata soihtuineen.

_d'Havrecourt_ (Hieroo käsiään). Mainiota! Verratonta!

    (Palveliat soihtuineen; näyttämö valoisa).

_Markiisitar_ (Menee paviljongin luo, aukasee oven). Tulkaahan vain
ulos, rouva Nanteuil, tai ken te lienettekään; kylläpä kohta saamme
tietää, ken te olette. (Raoul, pitäen Gabriellea kädestä). Taivas, mitä
näen? Tyttäreni?

_d'Havrecourt_. Ja hänen miehensä, joka ei koskaan ajatellutkaan eroa.

_Markiisitar_. Tyttäreni? Ja kuinka sinä pääsit tuonne ylös?

_Jeanne_ (on ottanut tikkaat, kurkistelee puolien valitse). Tikapuita
myöten.

_Markiisitar_ (ylpeästi). Ja sinun arvosi?

_Jeanne_ (markiisittaren äänellä). Kapusi aivan samaa tietä.

_d'Havrecourt_ (markiisittarelle). Antaa noiden olla olollaan,
armollinen rouva! Ja me, älkäämme enää milloinkaan sekaantuko heidän
asioihinsa. Uskokaa minua, joka talossa, joka on niinkuin sen oleman
pitää, on mies isäntänä.

_Jeanne_ (hiljaa Gabriellelle). Ja vaimo miehenä, — vaan sit' ei saa
kukaan huomata!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74464 ***