path: root/74396-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74396 ***





LAULUJA JA RUNOELMIA

Kirj.

Ilmari Calamnius [Ilmari Kianto]





Porvoossa,
Werner Söderström,
1900.




SISÄLLYS:

Tuohitorvi  1-40.

Soipa keli.
Erämaan puut..
Marmoripatsas.
Vanhalla vintillä kummittelee.
Aavikko.
Kolkuttaja.
Minä uhmasin olla jumala.
Unissakulkija.
Elon malja.

Pohjanpalo

Revontulten leikki.
Pohjantuli.
Tammikuuntunnelma.
Posti.
Vanha kannel.
Rukoussunnuntaina 26/2 1899.
Ellös surko Suomalainen.
Kellojen soidessa (Helsingissä).
Laulajan tervehdys.
"Olkoon niin!"
Kotimaan hymni.
Kevätsade.
Saaristossa keväällä 1899.
Ne tahtovat.
Panettelijalle.
Oulunjärvellä.
Tulva.
Suomen enkeli.
Mistä tulee Pohjan lasten polku?
Kuva Kiantajärveltä.
Oi väärin, väärin!
Kulki Suomessa soturi.
Suomenkielen riemulaulu.
Te piirtäkää lehdille historian!
Iltahyräily eräässä Lönnrotin keinutuolissa.
Vielä huokuu Ilkan henki...
"Eläköön Suomi!"
Pirulinna.
Daavid.
Laulu Suuresta Lännestä.
Loppuruno.






Tuohitorvi


    "Rallilla ja laululla
    oon aikani kuluttanut,
    Helluni sievä käytös on
    mun mieleni huvittanut..."

          (Inkeriläisestä laulusta).


    1

    Turlita, turlita tuohitorveen —
    tahdotko tyttö sä kuulla?
    Soitanko, soitanko pienen polskan
    sydämmellä ja suulla!

    Käki se hongassa helskyttää,
    vaan kukko se aidalla huutaa —
    Istuppas impi sun luhtisi laitaan
    ja heitä se heiluva luuta.

    Ja tuohesta torven ma tekasin
    tuolla laaksossa kulkeissani
    Jos sinä olet se oma kulta,
    niin kiiku mun polvellani.

    Ja poika se on kuin pohjanpalo
    ja tyttö kuin illanrusko —
    Annanko laulaa sen sinisen linnun,
    jos et sä muuten usko?

    Turlita, turlita tuohitorveen —
    heleä on herjalla ääni,
    Tämänpä poijan torvi se kuuluu
    kolmen kirkon lääniin!


    2

    Voi sua paju, punapaju
    pienen puron partahalla...
    eikö sua paju rukka
    pakkasessa palele?

    Kestä, kestä keväthankiin
    että lämmin ilman läikkä
    nuorta rintaas suuteleisi,
    urpus jälleen aukaseisi!

    Sitten solmin oksistasi
    seppeleisen ruskeaisen,
    kullalleni kantelen sen
    kesän ensi enteheksi.


    3

    Sain minä kiinni lintusen
    ja laulatin kämmenellä
    Ei minun kultani vanha oo,
    se on toiselta kymmeneltä.

    Katajassa kaunis marja,
    tuo tuli poimituksi —
    Niin se tämä pikku tyttö
    tuli huomatuksi.

    Punainen tuli sammalessa
    salaisesti hiipii —
    Minun kultani veitikka on
    ja kaulaankin se kiipii!


    4

    Kas kuinka kirkkaasti aurinko paistaa
        kotikuusten latvaan,
    Latvat ne häilyy, räystäät ne tippuu,
        Hanget ne lähtee matkaan.

    Kevät, kevät, jo sinun henkes
        tunnen ma ilman teillä,
    Hajusi hienon havupuissa,
        soittelos seljänteillä!

    Pikkulinnut ne piiskutellen
        erämaihinsa lentää:
    "Täällä me olemme syntyneet
        ja täällä on kotimme sentään!"

    Laula, laula laakson lintu
        viserrä entislailla,
    Kevät se tulee, etelästä tuulee,
        tuoksu jo tuntuu mailla!


    5

    Poljen jalkaa ja laulun laitan
    tän kylän tyttäristä,
    Monta on siellä kaunista,
    vaan Annipa armain niistä.

    Anni se armain kuljetti mun
    sen viheriän niityn laitaan,
    Kuiskasi hiljaa hilpeä tuo:
    "mepä ystävät olla taitaan!"

    Niin ystäväthän me olemme,
    sitä eihän auta nyt kieltää,
    Ja emmepä enää palata voi
    tältä rakkautemme tieltä!


    6

    Mikä siellä sydänyöllä
    honkapuissa paukkuu?
    hiidetkö ne hirnuvat,
    vai koiratko ne haukkuu?

    Jos sinä olet hiiden hirmu.
    tule ulos sieltä,
    Mull' on matka kullan luo,
    enkä mä väisty tieltä!

    Tämä poika, uljas poika,
    piruja ei se pelkää,
    Vielä on virsta kangasta
    ja toinen on järven selkää.

    Tämä poika, uljas poika,
    hiihtelee ja laulaa,
    Metsä se on niin pimeä
    ja paholainen nauraa.

    Naura piru, hauku piru,
    puita paukuttele —
    Etpä nuorta rakkautta
    multa säikyttele!


    7

    Avaa impi ikkunasi,
    avaa hiljallensa,
    Ettei kuulis kylän ämmät
    koirankorvinensa.

    Nosta lilja liepehelle
    ettei katkeaisi,
    Laske tänne kaulahelmet
    että kiinni saisin.

    Hiljaa, hiljaa — tällä lailla
    taivaaseen nyt kiivin.
    Tällä lailla, nuori poika,
    lennän lemmen siivin!


    8

    Kultani koti ja kukkaistarha
    ne pilkoittaapi tuolta,
    Punainen silta on puolitiessä
    ja korpi on kahta puolta.

    Tule sinä kultani illalla
    sen punaisen sillan laitaan:
    Viimeisen kerran, viimmeisen kerran
    toistaan nyt nähdä taitaan.


    9

    Helluni mulle kirjoitti
    ja mainitsi rakkauttansa,
    Vaan kuinkas taidan uskoa
    sitä hulivili-luontoansa?

    Helluni lieppaa Helsingissä
    ja näkee se siellä muita,
    Voiko mun helluni vastustaa
    noita maaliman viekasteluita?

    Helluni on niin kaunis ja nuori
    ja herkkä kuin haavan lehti —
    Ei minun helluni muistakkaan
    mikä vala me täällä jo tehtiin.

    Hellulleni minä kirjan laitan
    että voi kun on ikävä mulla,
    Et sinä saa mua jättää näin,
    sinun täytyy takasin tulla!


    10

    Minä hiihtelin aamuruskon aikaan
    noita Yliperän rantoja kohti,
    Ja se aamu oli pakkanen ja raikas
    ja kuu yli hongikon hohti...

    Ja ne kuuset, jotka korvessa kasvoi,
    nepä rasahteli paukahdellen,
    Ja ne jäät, jotka järveä kattoi
    nepä jylisivät ulvahdellen...

    Ja katso: yli huurteisen metsän
    tulenpalavana aurinko nousi,
    Ja minä muistin sen mennehen kesän,
    kun ystäväni sivu tästä sousi!


    11

    Tän kylän tyttäret kantoivat
    mun päähäni vihreän ruunun,
    Kun minä poloinen polvistuin,
    niin lentivät aivan suuhun.

    Kyllähän suutelo suloinen on,
    jos vain se on vaaratonta,
    "Mut teillä on vehkehet viekkahat
    ja teitä on liian monta!"


    12

    Raitilla on rallatus
    ja Iiklatus ja laulu,
    posetiivit soittelee
    ja kuuluu poikain nauru.

    Eihän täällä siivon likan
    sopis oleskella,
    Siivon likan asia
    ois kainosti kuleskella.

    Tääll' on leikki levoton
    ja juopporallin pauhu,
    Hoiperrus ja hoijakat
    ja sikarien sauhu.

    Lähetään jo kulta pois
    ja palatahan pikaa,
    Ettei ottais hienot helmat
    markkinoilta likaa!


    13

    Kulta läksi lietsuhun
    ja meni kyliin yöksi
    Mitäs ottaa tyttö rukka
    itselleen nyt työksi?

    Minun kultani ryyppäilee
    ja paitansakin pelaa,
    Neljän kuninkaan lakikirjaa
    se minun kultani selaa.

    Eikös mammas varottanut
    "Älä sie pelaa!"
    Varotti hän varmasti,
    mut sie vain laulat: helaa

    Laula sie ja rallita
    ja korttiakin heitä:
    Annan sulle sormuksen
    ja erokahvit keitän!


    14

    On niitä muitai hyviä kuin
    tuo Koivulan kaunis Katri —
    Sun helialiraa, minä laulelen vaan:
    kuin Koivulan kaunis Katri!

    Ja älä sinä niskojas nakkele,
    vaan ole sinä siivommalla —
    Sun helialiraa, minä laulelen vaan:
    että ole sinä siivommalla!

    Ja muistatkos sinä sitäkin iltaa
    kun suuta ma suikkasin sulle?
    Sun helialiraa, niin muistele vaan:
    kun suuta ma suikkasin sulle!

    Ja silloinhan sinä olitkin
    kuin heiluva nurmen heinä —
    Sun helialiraa, ihan tosiaan:
    kuin heiluva nurmen heinä!


    15

    Uljaat poijat ne purjehtii
    keskeltä järven selkää,
    Vaikka se myrskykin möyryten käy,
    eivät he aaltoja pelkää!

    Uljaat poijat ne uljailee
    sillä uljaalla luonnollansa:
    Seilit kallella, nuorat tallella —
    tyttö polvellansa!


    16

    Lähtään nuoret niitylle,
    jo päivä kulta paistaa,
    Pääskyt jo laulaa, kellot jo kalkkaa,
    nurmen helmet ne loistaa!

    Niin on nuorten sydämmet
    kuin kesäaamun mieli:
    Poika se on kuin airon loiske
    ja tyttö kuin linnun kieli!

    Ei oo poika leppäpehko
    eikä varvan lastu —
    Eikä ne joka joutamasta
    tytön silmät kastu!

    Suomenniemi, Suomenniemi,
    eikös kelpaa kiittää,
    Haravat heiluu, sierat soittaa,
    viikate luhtaa niittää!


    17

    Hurjalla, hurjalla hengellä
    ja nuorella sydämmellä —
    Niillä ma kultani linnasta ryöstän
    ja aijon kiidätellä.

    Kavion kapse ja kannushelske
    yössä saapi soittaa —
    Eikä se tuimin tuulikaan
    mun kulkuain voi voittaa!


    18

    Soita sinä Suomen impi sillä heleällä kantelella,
    Niin ne Pohjan poikaset sua raskii rakastella.

    Suomen poika, sarkanuttu, ei ole herrain pilkka —
    Sarka on Suomen panssari, josta nuolet tylsinä kilkkaa.

    Ja keikariherrat ne luulivat sillä hienoiksi tulevansa,
    Kun oli vaate verasta ja ruotsi huulillansa.

    Ei se ole oikea, joka saksallansa solkkaa,
    Kun se Oulussa oleksii ja tanssii Suomen polkkaa.

    Ei se ole oikea, joka kylän tieltä hylkii,
    Sillä on veri vierasta ja sydän pitkin kylkii.

    Se se onpi oikea, joka rakkautensa näyttää,
    Antaa arvon totellei, vaan suomenkieltä käyttää.

    Soita sinä Suomen impi sillä äitisi kantelella,
    Niin ne poijat muistelee sua sotatanterella.


    19

    Ja Tonavan aallot ne tanssivat
    niiden kukkarantojen kautta,
    Vaan Pohjan koskissa hyppelee
    se poikain tukkilautta.

    Hei Unkarin poika se pustallansa
    orhin seljässä kiitää —
    Vaan Suomen poika se suksillansa
    tunturin harjoja liitää!

    Ja jos minä pääsisin Unkariin
    siihen kuninkaan viinitarhaan,
    Niin hilssulleni minä laittaisin
    sen viinirypäleen parhaan!


    20

    Oi lennäppäs sinä valkea lintu
    sen soutajan synkän kaulaan,
    Niin minä lupaan sinulle
    sen heisuli-laulun laulaa!

    Ja silloin mun suukkoni suotakoon,
    kun lempeni lietsoo huulta —
    Ja silloin mun lauluni luotakoon,
    kun purjeissa tuntuu tuulta.

    Mun rintani on kuin järven aalto,
    joka rannan ulpua kaulaa,
    Kun sinä  liekut mun polvellain,
    niin siitä mä löydän rauhaa!


    21

    Etsin, etsin sydäntä
    ja iöysin sen kiven alta —
    Tyttö oli etelän enkeli
    ja poika oli Pohjanmaalta.

    Löytäähän sen linnun pesän
    vaikka katajasta,
    Loimahtaa se helkaliekki
    — tervasjuurikasta.

    Etsin, etsin sydäntä
    ja tässä se nyt palaa —
    pyöri ympäri, anna kättä,
    pistä sormus salaa!


    22

    Älä sinä hylkää köyhän lasta,
    köyhän miehen lasta,
    Sen on emonsa elätellyt
    kuin pesässä pienen rastaan.

    Ja rikkaan tytön rimssut ne on
    vain lasin palaisia,
    Vaan rakkaalla on raitahame
    ja sanoja salaisia.


    23

    Ja siskoistani minä yksin jäin
    sen avaran maaliman kyytiin,
    Kengät pistin ma kainalooni
    ja laulukirjan nyytiin.

    Et minun itkuani kuulla saa
    kuin maantien matalin kukka,
    Eikä se joudu raisu tyttö
    mieron raitilla hukkaan!


    24

    Kekrinä, kekrtnä koreat poijat
    anturakengässä tanssaa,
    Kekrinä kilkkaa kellonvitjat
    ja rengas on sormessansa.

    Kekrinä, kekrinä soreat piiat
    silkkisukassa leppää,
    Kekrinä neito kihlat ottaa
    siltä, josta se tykkää.

    Kekrinä, kekrinä konttiämmät
    korvat luimussa haukkuu:
    Että ne piiat pestin pistää
    oman kullan laukkuun.


    25

    - Älä sinä poikani purjehdi
    sen maailman mammonan perään,
    Sillä se pyörii ja purkautuu
    kuin lasilta lankakerä!

    - En minä emoni etsikkään
    sitä routaista rikkautta,
    Etsinpä elämän helllyyttä
    ja rintani rakkautta!


    26

    Suvi se sulatti puitten latvat
    lumesta vihannaksi —
    Tyttö se suuteli nuoren pojan posket
    vihasta vapahaksi.

    En minä sinua nyt loukata taida
    sinä olet kuin Saaronin lilja,
    Suutele toinen ja kolmaskin kerta,
    niin viihdyn ma alati hiljaa!

    Ja murheen lintua kuunnellut
    olen kymmenen kylmää kesää,
    Se lauleli siitä ettei ollut
    raukalla rauhan pesää.

    Eikä se musta murheen lintu
    sisässäni enää ääntäis,
    Jos et vain sinä rakas oma kulta
    sitä sydäntäsi minusta kääntäis.


    27

    Raikulipoika ja hilkarityttö
    ne sopii kyllä yhteen,
    Vaikka ne kahdella pellolla keikkuu
    ja sitoo sen eri lyhteen.

    Leikkaa vain sinä ylpeä tyttö
    sitä heiluvahelpeistä ruista:
    Vielä se tulee tuokin ilta,
    kun sirppiäs et sinä muista!

    Raikulipoika ja hilkarityttö —
    ne Jumala on yhteen luonut,
    Eikä oo niistä kumpikaan
    siitä surumnaljasta juonut!


    28

    Ei niin missään niin heleätä heinää
    kuin niityllä koivun alla,
    Ei niin kellään niin koreata heijaa
    kuin poijalla kaipaavalla.

    Sinä tulet sieltä ja minä tulen täältä
    ja taivas se välkkyy kuin helmi,
    Ja sotkat ne soittavat vetten päällä
    ja hauvet ne kaisloissa telmii.

    Ei niin missään niin sileätä puuta
    kuin naapurin virran päällä,
    Ei niin kellään niin sulavata suuta
    kuin omalla ystävällä.


    29

    Tuulikki tytär Tapion
    Asuvi havumajassa
    Kumpuralla korkealla
    Kahden lamperon lomassa.

    Tuulikki tytär Tapion
    Metsän immyt, korven keiju,
    Sinisilmä, kullankutri,
    Salon neitonen soleva,
    Liikkuvi lipisten maita,
    Lippakengin lipsuttaapi...

    Minne silmät singottavi
    - Sinne luopi lemmenlehdet,
    Kussa kättä kietaisevi
    — Siellä syttääpi sydämmet.

    Minne tuohtuna tulevi
    - Sinne tuopi tuomen tuoksut,
    Kussa kiuruna kohooopi
    - Laaksot kaikki kaijuttaapi.

    Tuulikki tytär Tapion
    Kierteleepi, kiiteleepi,
    Kuunteleepi kyykistellen
    Pajupensasten takoa.


    30

    Heijani kamarin lasin alla
    on leppälinnulla pesä,
    Siellä se sirkutus, lirkutus käy
    ja soipi se Suomen kesä.

    Heijani kamarin laattia
    on koivun varvulla laastu —
    Enkä mä heijani kynnyksen yli
    kengässä koskaan astu.

    Heijani kamarissa kantele soipi
    kuin kevään ilmassa tuuli,
    Siellä on hienoa, hiljaisaa,
    ja raitis on heijani huuli...


    31

    Punaset posket ja pumpulihame
    — nuo vietellä mua koittaa,
    Mutta mun sydämmeni totiset tunteet
    nuoren sieluni voittaa:

    En minä kaikkia kauniita tyttöjä
    kiepsahtele kaulaan,
    Vaan on mulla lupa heistä
    lystikseni laulaa.


    32

    En mie aina niin iloinen oo
    kuin mie päältä näytän,
    Mie vain muuten itseäni
    hurjan lailla käytän.

    En mie aina niin lysti oo,
    vaikka mie rallatanki,
    Mun on mieleni suruinen
    ja syämmessä hanki.

    Kesällä keijaa kevyt tuuli,
    talvella pieksää tuisku —
    Ei ne aina rinnastani
    ilonliekit luisku!


    33

    Järven rannalla humisee
    tuo käkkyrälatva mänty —
    Niinpä se minunkin sieluni
    elämän tuulissa vääntyy...

    Kun minä ajattelen lapsuuttain,
    suru minut aivan täyttää:
    Moni on lapsena lupaava,
    mut miehenä murtuvan näyttää.

    Voi miksi kiville kitumaan
    sen männyn kohtalo määrää?
    Jos kankaalle oisi se kasvanut
    — ei oisi se vääntynyt väärään


    34

    Läksin ma aamulla vuoteeltani —
    Syksy oli tullut mun maatessani.

    Suuntasin kulkuni tuttuhun tarhaan —
    Myrsky oli kaatanut tuomipuuni parhaan.

    Kukat oli poissa ja nurmi oli kuollut,
    Tuuli oli koivuni paljaiksi nuollut.

    Otin minä käteheni lehtysen pienen:
    Lehtynen mätänevä itsekkin lienen!

    Vavisten vaelsin ma polkua pitkin —
    Syntini syksyä sisässäni itkin.


    35

    Punaiset kivet ne rannalla
    kuin verellä pirskoiteltu,
    Tuulelta pieksetyt ainiaan
    ja aalloilta huuhtoeltu...

    Eipä ne aallot niitä punaisia kiviä
    puhtaiksi taida pestä,
    Punaiset kivet ne meren rannalla
    tuomiopäivään kestää.

    Nuorella poijalla omantunnon tuskat
    ja rikokset sydämmellä,
    — Eipä ne maailman riemut niitä
    taida koskaan hyvitellä.


    36

    Kerran olin minä reipas ja ripeä
    - Nyt minä olen niin talmas ja kipeä.

    Kerran uskoin ma elävääni vielä
    — Nyt minä lepään murtuneella miellä.

    Katselen päivää kuin syksyistä yötä,
    En voi ajatella, en tehdä työtä.

    Ystävät, ystävät, tuletteko sitten,
    Kun olen joukosta pois elävitten?


    37

    Saaren rantoja astuissani
    tuli minun ikäväni:
    Että minä olin niin hyljätty
    ja onneton elämässäni.

    Se suru oli lapsuudesta jo
    niin synkästi syämmessä soinut,
    Eikä se aaltojen pauhukaan
    sitä tuskaa tuutia voinut.

    Eikä ne purjeet, mitkä minä näin
    ulapalla uiskelemassa,
    Enää mun elämääni virittäneet
    täss' sielussa sammuvassa...


    38

    Miksi minä nuori poika
    miksi aina suren,
    Miksi aina aatkelana
    yksikseni kulen?

    Iloitseehan ilmakin,
    kun on kirkas pouta,
    Soitteleehan sorsakin,
    kun aaltojansa soutaa.

    En minä syyttä itkekkään
    ja en minä suotta sure:
    Mull' on elo onneton
    ja sydämmessä mure.

    Mull' on mure synkeä
    kuin syvän kaivon vesi,
    Ei ne sinne ilolinnut
    ikänänsä pesi.

    Mull' on huoli huutava
    kuin korpikosken pauhu,
    Ei se koski konsanaan
    laulustansa lauhu.

    En minä sitä sure vain
    että olen minä ystävättä:
    Onpa joskus orvollei
    tarjottuna kättä.

    Surenpa minä sitä vain
    että olen minä olemassa,
    Eikä mulle lohtua
    lie koko maailmasta!


    39

    Nyt mun täytyy lähteä
    ja kotikylä jättää,
    Viime kerran puristaa
    saatte nyt mun kättä.

    Näin se poika poi'es saa
    taaton tanterilta,
    Näin se kuopus karkoaa
    maamon manterilta.

    Syksyn tuulet puhaltaa,
    kuusten latvat nuojaa —
    Maailman raitti alituinen,
    ei oo siellä suojaa.

    Siukku siivo laitettiin
    pirtin paistajaksi,
    Veikko nuori tuomittiin
    seljän seilaajaksi.

    Siihen asti poika on
    mieron mailla yksin
    Kuin se oman kullan saa
    sydän-syleilyksin.

    Nyt mun täytyy lähteä
    ja nyt mun täytyy mennä,
    Hevoset hirnuu, pimeä joutuu,
    — palannenko ma enää!


    40

    La mie laulan lapsen virttä,
    Liekkuvirttä lasettelen
    Pienen pirtin karsinassa,
    Kun on soitsu sammumassa,
    Seinäsirkka sirrittääpi,
    Rukkihyrrä hyrrittääpi,
    Uniukko uunin päällä
    Liekuistani katseleepi —
    Uniukko kuunteleepi,
    Kuin se moamo lauleleepi:
    Tule tänne uniukko,
    Astu alas liekun luokse,
    Sio lapsen silmät kiinni,
    Sio silmät, kuro kulmat,
    Sio silkkirihmoillasi,
    Kuro kultalangoillasi —
    Liekuiseni, lintuiseni,
    Kullankiuru kaunoiseni,
    Jo nyt karsta katkeaapi
    Sirkan lamppu liukahtaapi,
    Moamon rukki pysähtyypi,
    Pirtti hiljaa hämärtyypi,
    Uniukko vieress' seisoo,
    Itse lasta liekuttaapi,
    Lapsi leijuu unen mailla,
    Leivosena lenteleepi
    Yli kukkanurmikoiden —
    Siellä paistaa kirkas päivä,
    Seijastaapi sinitaivas...

[Muutamat säkeet sovitetut inkeriläisestä laulusta.]

          *       *       *

    Mitä minä tunnen, sen minä tiedän.
    Mitä minä tahdon, tiedä ma en.
    Elämä se suuri suruinen aalto
    loiskivi uneen mua uuvuttaen...




 Soipa kieli.


    Olin istunut illalla itseksein
    Ja mun soitellut kanneltani,
    Ja ne vanhat laulut oli herättäneet
    Monta muistoa sielussani.

    Yö saapunut oli jo ympärilläni,
    Kun laskin sen kädestäni,
    Mut yksipä kieli viel soimahan jäi
    Minun kantelo-ystävästäni.

    Se soi niin kauvan, niin kauvan se soi
    Ja se soi niin kaihoisasti,
    Sillä se oli sydämmeni sävel tuo,
    Joka silmäni vesiin kasti.




Erämaan puut.


    Naavakuusi, naanakoivu
    Suolla surren rinnakkaan
    Kesäyönä kuiskutteli
    Autiosta olostaan:

    "Jospa kerran toisihimme
    Nojaella voisimme,
    Varmaan silloin sydämmissä
    Onnekkaammat oisimme!"

    Äänet oudot Luoja kuuli
    Hattaralla uinuissaan,
    Pienet enkelinsä laski
    Alas maille katsomaan.

    Palas enkelit ne pienet
    Itkusilmin kertoen:
    "Näimme suolla kaksi puuta
    Toisiansa kaihoten!"

    Heltyi Luojan herkkä mieli,
    Astui luokse kaihovain:
    "Suru yksikseen on synkkä,
    Kepeämpi kaksin vain!"

    Naavakuusi, naanakoivu
    Nyt ne kasvaa yhtehen,
    Kohtalonsa kovan onnen
    Yksin voimin kantaen.




Marmoripatsas.


    Miten voivat nuo hohtavat silmät
    noin tunnotta tuijottaa?
    Ne kirkkaudellansa kietoo,
    mut vilullaan vieroittaa.

    Sinä olet kuin marmoripatsas,
    niin kylmä ja kaunoinen,
    Kuin tahansa sinua tutkin —
    sydänlämpöäs löydä mä en!




Vanhalla vintillä kummittelee.


    Vanhalla vintillä kummitteleepi.
    Kuuletko — ullakon ukset ne käy,
    Laattiat oudosti rusahteleepi
    Nyt joku loukkoon kyyristäy...
            Ken se? Ken se?

    Siellä ne vanhojen saappaiden kanssa
    Konttoorin nurkissa kolistelee,
    Toiset tohveli-jalassa tanssaa,
    Toiset kelloja kalistelee...
            Ken se? Ken se?

    Siellä on vanhoja kirjoja valli,
    Kaulaton pullo ja puntaripuu...
    Kaikki ne heittävät mullin mallin,
    Pystyssä tukka ja irvissä suu...
            Ken se? Ken se?

    Siellä on isoisän kalottimyssy,
    Kinkerikalkki ja paslikkavyö...
    Siellä on piiput ja ruostunut pyssy —
    Lempoko pyssyä seinähän lyö?
            Ken se? Ken se?

    Siellä se kipsinen Mozarti makaa,
    Haljennut harppu... hyi! — hirveää:
    Senkin nyt löysivät romujen takaa,
    Koettavat kieliä helkyttää...!
            Ken se? — Ken se? — — —

    Liekkö se viima ja ulvova tuuli,
    Joka vain korviini koskettelee,
    Mutta se varma on että sen kuulin: —
    Vanhalla vintillä kummittelee!




Aavikko.


    Näen aavikon laajan ja huutavan lapsen
    Sen aavikon laajan laidalla,
    Näen itkevät silmät ja liehuvan hapsen
    Sen lapsen pellavapaidalla.

    Se lapsi se eksyi parvesta muiden
    Niin kauaksi marjamatkallaan,
    Se kuuli huminan korven puiden
    Ja puutpa sen huumasi humullaan.

    Mut minnekkä kaikkosi kumppanit nuoret,
    Ne riensikö myös yli aavikon tään?
    Hän huutavi — kaukaa vastaavat vuoret,
    Vaan kuulu ei hiiskausta pienintäkään.

    Hän juoksevi askelen, juoksevi monta
    Päin aavikon laajahan lakeaan,
    Se aavikko onpi niin ilotonta,
    Ja käärmeet ne liikkuvat pensaissaan.

    Se aavikko lasta niin kammottaapi,
    Se sydäntä herkkää sen kouristaa,
    Hän juoksevi, suulleen tuuskahtaapi,
    Ja nousee ja juoksevi uudestaan...




Kolkuttaja.


    Ken kolkuttaa mun ikkunani alla
    näin myöhään?
    Kun lamppu sammutettu on
    ja levon aika...
    Ken siellä, ken! — Sa vastaa?
    — — — — — — — — — —
    "Vait herra: olen hornan henki
    Lähteistä tuntos tahraisen,
    Sua vaadin syksy-yössä purteheni
    Pois myrskyyn halki järven sen:
    Miss' aalto polttaa, tuuli liekitsee,
    Ja rannan tuomet tuomiota laulaa,
    Miss' synkkä korppikotka rääkyilee,
    Ja kadotusta sulle paadet pauhaa,
    Miss' olet kaksin kanss' sen hirmuisen:
    Jumalan — koston, painon rikosten!"




Minä uhmasin olla jumala.


    Minä uhmasin olla jumala
    Täynnä tarmoa siveyden,
    Minä tahdoin murhata maailman
    Pahat himoni hilliten.

    Minä kasvoin päivästä päivähän
    Ja veressäni vahvistuin,
    Minä olin jo ylempi ystäviäin
    Ja voittoni varmaksi luin...

    Minä olinkin katkeeva korsi vain
    Ja lankeeva lapsonen,
    Minä olinkin sairas — jo uhmassain
    Ja pelkkä ihminen!




 Unissakulkija.


    Olen unissakulkija kuutamoyön
    Joka kattojen harjoja hiipii,
    Siell' alhaalla kasvavi kansan joukko:
    "Voi hullua missä se kiipii!"

    Mut älkää te huudolla häiritkö
    Etten alas harjalta putoo,
    Näettekö: enkeli eilläni astuu,
    Sinisiltoja minulle kutoo!




Elon malja.

(Lermontov).


    Me juomme elon maljasta
    kuin silmin umpinaisin,
    Sen kastain kultareunoja
    kyynelin polttavaisin.

    Kun ennen kuolon kohdantaa
    silmistä siteet kierii,
    Ja kaikki tuo, mi hurmajaa,
    pois niiden kanssa vierii:

    Niin vasta silloin huomaamme
    ett' tyhjä oli maljas,
    Ja että jalo juomamme
    ol' harhahaave paljas!






Pohjanpalo




Revontulen leikki.


    Ne leimuaa, ne loimuaa,
    Ne roihuaa ja lyö,
    Ne paistavat kuin patsahat
    Ja välkkkyvät kuin vyö!

    Ne liitävät, ne lentävät,
    Ne laukkaa, läähättää,
    Ne korskuvat kuin konkarit,
    Joit' urhot kiidättää!

    Ne liehuvat, ne riehuvat,
    Ne soutelee ja soi,
    Ne heijailee kuin enkelit
    Tai aallot ailakoi.

    Ne hiipivät, ne kiipivät
    Ne kisaellen käy,
    Ne sukeltavat pilvihin
    Niin ettei niitä näy...

    Ne tummuvat, ne sammuvat,
    Ne repeevät kuin jää —
    He kirkastuvat kilvan taas
    Ja yöhön rynnistää!




Pohjantuuli.


    Mik' on tuo tuuli Iäpitunkevainen,
    Mi kautta salojen nyt suhiseepi,
    Se huoliamme kauvas kantavainen,
    Mi mailla etelänkin kuiskaileepi,
    Ja jota kansat kaikki Euroopassa
    Nyt kyynelsilmin seisoo kuulemassa?

    Mik' on se tuuli, jonka synnyinkehto
    On Suomen honkapuussa heilahdellut,
    Ja jonka lapsuusaian leikkilehto
    On Väinön kanteleita kaiutellut —
    Ja joka idän viiman kanssa kiistää,
    Mi silta tahtois soiton riemun riistää?

    Sen tuntevi jo mökin pieni lapsi,
    Mi vielä äidin rinnoill' uinaileepi,
    Sen kuulee vanhus, käyrä, harmaahapsi,
    Mi verkkojansa hiljaa korjaileepi,
    Sen tuntee jokainen nyt suonissansa,
    Ken kotionnen kantaa sielussansa!

    Se on se Suomen suuri pohjatuuli,
    Mi korven lasten posket punastaapi,
    Ja ken sit' tuulta ennen heikoks luuli,
    Hän voimakkaaksi nyt sen tuta saapi,
    Hän tuta saapi: että vaikka karvas —
    Tää tuuli meille kuiten onpi armas!




Tammikuuntunnelma.


    Lämmitä, oi lämmitä sa päivyt,
    Katso armiaasti vaeltajan puoleen:
    Olen yksin näin ja repaleisna,
    Murrun mailmalla murheeseen ja huoleen...!

    Ah, ei päivyt lämmittää nyt voikkaan,
    Säde tylsä vvärjyy tammikuussa, —
    Valjut lumihanget peittää maita,
    Pakkanen vain ryskää korven puussa.




Posti.


    Posti se tuli Pietarista,
    Tuli se kova posti,
    Poskilleni kyyneleet
    Ja surun punat se nosti.

    Miksei ne langat katkenneet,
    Jotka Pietarista johti?
    Miksei ne hevoset langenneet,
    Jotka laukkasi länttä kohti?

    Missä ne oli ne vartijat,
    Jotka Suomen onnea valvoi?
    Heikotko oli ne hartiat,
    Jotka kaakon kateus kalvoi —

    Muistan sen illan Helsingissä,
    Muistan sen mustan illan:
    Valot ne hiljaa kiiltelivät
    Siellä Suomensenaatilla.

    Sisässä siellä väiteltiin,
    Vaan sanoja voinut en kuulla:
    Kellot ne hurjasti läppäsivät
    Tuolla Katajanokan suulla.

    Laskin ma käteni sydämmellein,
    Ja soitolta korvani suljin,
    Mitä minä tunsin, en minä tiennyt...
    Ma kolkkona kotia kuljin.




Vanha kannel.


    Missä viivyt Väinämöinen,
    Kussa kultainen kuleksit,
    Kun et tule tarvittaissa
    Suojaksi surevan kansan?

    Kerran jo keväisnä yönä
    Yksikseni ystävättä
    Astuin rantoja ulapan
    Kadonnutta kaipaellen.

    Nousipa punainen pilvi
    Sumun kaukaisen sylistä:
    Liekkö purje suuren sulhon,
    Venho viisaan ja väkevän?

    Ei ollut purje suuren sulhon,
    Venho viisaan ja väkevän —
    Oli pursi, vainon pursi,
    Punalaitainen latuska,
    Varassa vihaisen viiman
    Idän ilmoilta liketen...
    Missä viivyt Väinämöinen
    Kun et tule tarvittaissa?

    Hiekka hiljainen helisi,
    Rannan kaislat kuiskutteli,
    Aalto ainainen saneli,
    Loiskutti ulapan laine:

    Jo lie kuollut Kalevan urho,
    Hukkunut suvannon sulho
    Alle aaltojen syvien,
    Helmahan selän sinisen:
    Vaan on kantelo karilla,
    Luodolla luvattu soitto
    Suomen lapsien suloksi — —
    Souda kantelo karilta!

    Soudin kantelon karilta,
    Sieltä löytyi luinen harppu
    Vanhan Väinämön tekemä,
    Laulajan iänikuisen;

    Kaikki oli kielet katkennehet
    Aallon ankaran käsissä.
    Mistä kielet, uudet kielet
    Väinön vanhaan kanteleesen?

    — Itkuista surevan Suomen,
    Surun immen suortuvista,
    "Soitto se on suruista tehty,
    Murehista muovaeltu!"




Rukoussunnuntaina 26/2 1899.


    Taivaan pyhä ruhtinas,
    Voimallinen valtias,
    Kuullos huokauksemme
    Syvyydestä rintamme!

    Yli vaarain lumisten
    Kellot kaikuu kumisten,
    Kellot kaikuu; veisu soi, —
    Suomen usko vihannoi.

    Kansa kaikki polvillaan
    Rukoilee nyt tuskissaan:
    Ole meille armias,
    Ole meille laupias!

    Sinä, joka muinenkin
    Johdit alla murheenkin,
    Nosta nytkin kätesi
    Ohjaajaksi väkesi!

    Suomenkansa suruissaan
    Itkee myrskyairojaan,
    Sulle vielä sanelee,
    Apuasi anelee.

    Lintu pieni korvessaan
    Visertääpi viluissaan —
    Aavistaako lintunen
    Ajatusta ihmisen?

    Lennä pieni lintunen
    Olkapäille valtojen,
    Kerro murhe Suomenmaan
    Ehkä laulus kuunnellaan!

    Voimallinen valtias,
    Ruhtinaiden ruhtinas:
    Kuullos huokauksemme
    Syvyydestä rintamme!




Ellös surko Suomalainen!


    Ellös surko Suomalainen,
    Ellös itkein istu vaan,
    Vaikka viekas vainolainen
    Kuinka ampuis nuolillaan,
    Vaikka elämäs nyt on
    Armoton — niin armoton!

    Ei nyt auta huokaukset
    Eikä itkun nyyhkytys,
    Yksi auttaa — mikä auttaa?
    Sydämmien sykkäys,
    Auttaa yksi armaus:
    Isänmaamme rakkaus!

    Sana pyhä sydämmestä,
    Sana sankarso'asta,
    Sana, jonka saamme pestä
    Korulaulun loasta —
    Sana vasta aatteessaan
    Herra heikot nostamaan!

    Siinä se on meidän mahti,
    Peruslaki pelvoton!
    Siinä vaarojemme vahti,
    Vankkumaton, verraton —
    Siinä muuri, siinä muu.
    Onnen, rauhan palmupuu!

    Ellös makaa Suomalainen,
    EIlös torku toimen mies,
    Vielä voipuu vainolainen,
    Kun sun syttyy sydämes,
    Näiden rantain rakkaus
    — Sep' on kaikkein oikeus!




Kellojen soidessa.

(Helsingissä).


    Murheen kellot,
    Mustat kellot
    Hiljallensa soittelee,
    Illan tullen
    Äänen mullen
    Tuuli kaukaa kantelee.

    Haavoissansa
    Vuoteellansa
    Makaa äiti Suomenmaa,
    Voiko kukaan
    Äiti rukan
    Tainnoksistaan toinnuttaa?

    Tuokaa tänne
    Voiman yrtit,
    Vettä raikast' antakaa!
    Äitiänne
    Kuolon myrtit
    Vielä ei saa kaunistaa!

    Murheen kellot,
    Mustat keitot,
    Vaijetkaa, jo vaijetkaa!
    Äiti elää,
    Äiti herää,
    Katsokaa: hän virkoaa!




Laulajan tervehdys.


(Suurlähetystön talonpojille heidän kokoontuessaan Helsinkiin
12 p. maalisk. 1899. — Runo, lausuttu ylioppilastaloIla.)

    Terve teille Suomen miehet, laajan korven lakkipäät!
    Sarkatakit, karhotukat, ruskosilmät, älykkäät,
    Terve teille tultuanne Suomen kylään suurimpaan
    Asioilla ainoisilla eestä armaan isänmaan!

    Kun ma teihin katson, katson — riemu syttyy rintahan.
    Enpä noita, arvelen ma, möisi kullan hintahan:
    Sydän suora, miehen mieli, järki jäykkä niinkuin jää,
    Koura kova, katse karski, rinta — kahta kyynärää!

    Kirkas tuli! tulkoon turma, tulkoon hornan musta yö,
    Tulkoon tuhat tuulispäätä, jotka vonkuin maata lyö —
    Onpas meidän miekkosissa, onpas turman torjujaa,
    Jotka järkkymättä seisoo, eikä yhtään hosujaa!

    Noin ma mietin innostellen katuviertä astuissain,
    Kansankielen kaikuvaisen teidän suusta kuullessain,
    Noin ma mietin, nyt sen laulan — laulu laulua on vaan,
    Mutta laulussa on laine, joka vierii yli maan!

    Lennä laulu! vieri laine! vyöry, hyrski hyökyen,
    Jotta pauhintaasi sointuis karit kaikki yhtyen,
    Jotta kuulis kuninkaatkin, kuulis valjut valtiaat,
    Kuinka kuohuu kansan henki, laulaa laaksot, korpimaat:

    "Emme miekoin, emme kalvoin tänne tulleet turvaks maan
    Kotirantain rakkautta, Suomen nientä puoltamaan —
    Vaan on meillä mielten miekka, säilä suurten sydänten,
    Oikeutta orponakin väistymättä vaatien."

    Terve teille tervakourat, poijat laajan Pohjanmaan!
    Terve teille salvumiehet — kurkihirren korjantaan!
    Terve Savon leipäleuvat, miehet mielen vilkkahan,
    Hämeen kannot, Rannan ruotsit, kannelniekat Karjalan!
                          Terve!




"Olkoon niin!!"


    "Olkoon niin!"...
    Se kaikui niin kolkosti illan suussa,
    Kun ensi kertaa sen kuulin —
    On lukija laskenut uutisen pois
    Ja huutavi värjyvin huulin:

    "Ah herra, jo totuuskin kuollakko saa
    Ja oikeus orjana laata?
    Ja yksilön oikkuko johtavi vaan
    Nyt kansaa ja isien maata?"

    "Olioon niin!"
    Niin, niin...
    Se kaikui niin kolkosti korvissa mun,
    Kun ensi kertaa sen kuulin,
    Siell' ulkona raivosi myrskyinen yö
    Ja ulvoen voivotti tuuli...




Kotimaan hymni.

(Säveleeseen: On mulle Suomi suloisin...)


    Me rakastamme Pohjolaa,
    Jos kuin se meitä kurittaa,
    Jos kuin sen hallat harmajat
    Lyö meiltä pellot parhaat
    Ja työmme viljat vie!

    Kas tunturit sen sinertää,
    Ne toivojamme virittää,
    Ja talven tuulet tuiskuillaan
    Myös meitä kasvattavat vaan
    Sen voimaa oppimaan!

    Sen kukkaset on kultasuut,
    Ja hopeiset sen honkapuut,
    Sen kivet, laaksoin sammalet —
    Nuo kaikk' on yhtä pehmoiset,
    Kun yhtyy tuntehet!

    Tää maa on kyllä pieni maa,
    Mut siin' on pontta polttavaa:
    Se järvineen ja saloineen
    Ja kesäöiden valoineen
    Käy joka sydämmeen!

    Ja siinähän me synnyimme
    Ja siinä lasna lauloimme,
    Jo ailueissa aallokon
    Se meitä tuuditellut on
    Ain omaks onnekseen!

    Jos kunne kantais kohtalo,
    Ei murru maani muistelo,
    Ei sammu koskaan leimaus,
    Min sytti raitis rakkaus
    Ja luonto Pohjolan!

    Ja helmahan tään armaan maan
    Me kerran kuolla halutaan,
    Ja päällä hautojemme on
    Myös soipa kaiku kantelon —
    humina hongikon!




Kevätsade.


    Oi katsokaa, oi katsokaa
    Kuin siellä sataa hiljaa!
    Se lämmin vihma virvoittaa
    Nyt kevään nuorta viljaa:

    Se heräjää, se hengittää,
    Se nousee, nostaa päänsä,
    Ja hymyillen se ylistää,
    Taivaista ystäväänsä!

    Ja on kuin siipi enkelin
    Maan multaa kostettaisi,
    Ja tuskat sillä tuhansin
    Voimallaan parantaisi...

    Ja on kuin tuores tuulahdus
    Tois paratiisin aian,
    Kun Luojan hellä humahdus
    Luo joka kukkaan taian!




Saaristossa keväällä 1899.


    On saaristossa hiljaisaa
    Ja taivas harmajaa,
    Ja Suomenlahden laineet vaan
    Niin hiljaa loiskuttaa...

    Mut kautta usman heläjää
    Nuo kellot Uspenskin,
    Ja niitä tykit säestää
    Valleilta Viaporin!

    Se mitä lie — miks ammutaan?
    Kun rauha maassa on,
    Jo ammoin urhot Suomenmaan
    Sai verikuolohon!

    Ja miksi kellot kilvan soi,
    Ja mille hurrataan?
    Kun surun seppeleitä, ´voi,
    Vain täältä solmitaan...




Ne tahtovat.


    Ne tahtovat kaataa mun koivuni
    Kotipeltoni veräjän suusta,
    Alas maahan mahlat sen juoksuttaa
    Ja tuohet kiskoa puusta!

    Ne tahtovat häijysti hävittää
    Mun ritvani rakkaamman,
    Min juurella käkeä kuunnellut oon
    Keväthetkeni herttaisimman!

    Vaan salli en kaataa mun kaunoistani,
    Kotikoivua kultaisinta,
    Sen ympäri käyn kuni vartija vain
    Ja vahva on vartijan rinta!

    Minä soisinko raiskata rakkahintain
    Ja sen silpoa valkoista vyötä?
    Ei! — taistella tahdon ma omastain
    Ja tehdä tarmolla työtä!

    Ja jos minun koivuni kaadettais
    Väkivalloin ja raakuudella:
    Niin varmaan sen kaatumus maksettais
    Minun rintani hurmehella!...

    Ne tahtovat anastaa aittani mun
    Ja mun saunani raunioks raastaa,
    Ne uhmaavat viedä mun poikani pois
    Ja heponi ainoan haasta:
    Ja heittää pirttini kylmilleen...
    Ja jättää auki sen uksen...
    Ja ryöstää seinältä kanteleen...
    Ja hyllyltä katkismuksen —
    Ne tahtovat muuttaa ja musertaa
    Mitä kalleinta kasvatti syntymämaa.

    Ne ilkkuen käskevät valjastamaan
    Mun varsani varkahan matkaan,
    Ja ne vaatii mun kieleni vaikenemaan
    Oi! Mitä kaikkea vaatinevatkaan:
    Sillä niillä on valta ja ruhtinuus
    Ja maallisen mahdin voimakkuus...

    Mut Herra on suuri ja väkevä,
    Ja kerran on päivä se saava:
    Kun sortajan silmä on näkevä,
    Miten koski sen kirvehen haava,
    Ja kuinka sen leikkasi sydämmeen,
    Ken väkisin viety ois orjuuteen! —

    Ja silloin on Suomessa sunnuntai
    Ja sen pirteissä pyhäinen rauha,
    Ja käki taas helskyvi koivussai,
    Ja tuulonen lietsovi lauha,
    Ja laajoina laihot ne aaltoaa,
    Ja saunat notkoissa savuaa...

    Ja silloin itkee mun muistoni vaan
    Sitä mennyttä murhettansa:
    Kun arkana asteli aurallaan
    Tämä korven kyntäjä-kansa,
    Ja kuink oli pilvistä, pimeää...
    Ja ilma niin raskasta hengittää!




Panettelijalle.


    Käy tänne vain mies mieletön,
    Suursuinen muukalainen,
    Käy tänne pian ja tarkasta
    Kuin toimii Suomalainen!

    Saat nähdä että tääll' on maa,
    Miss' ei oo koskaan "rauhaa" —
    Näet hongat tääll' ain humajaa
    Ja kosket korkein pauhaa!

    Mut "kapinaa" jos kaivannet,
    Käy korpeen vaanimahan:
    Stell' hallaa vastaan vaino käy,
    Ja suurta suunnitahan:

    Siell' liitot salaa solmitaan:
    "Hei veljet kiinni tuohon!"
    Jo rauta välkkää, huuto soi,
    Ja kiinni käydään — suohon.

    Niin, vaarallista tosiaan,
    Kun kuokka kohoaapi,
    Se työ on "selvää kapinaa",
    Mi verta kiihoittaapi!




Oulunjärvellä.

Tervamiesten laulu.


    Tuoll' Oulunjärvellä aallot
    Ne huuhtovat rantojaan,
    Siell' liekkuvat tuhannet purret
    Ja purjeet on pingallaan,
    Siell' liehuvat harmajat hapset
    Ja kiiltävi pellavapää —
    Ne on Pohjolan pontevat lapset,
    Jotka tuulessa viilettää:

    "Me olemme korpien kansa
    Ja vaarojen valtiaat,
    Ikiajoista meillä on olleet
    Omat tapamme tarmokkaat:
    Me pilkomme petäjöitä
    Ja karhuja kaadamme,
    Me huokaamme hallaöitä,
    Mut rauhassa raadamme.

    Ei etelän rikkaus meitä
    Pois Pohjasta houkuttele,
    Joka käynyt on polkuteitä,
    Sitä vaunut ei viekottele;
    Joka saanut on salossa suojaa,
    Sitä linnat liikuta ei —
    Minä kirkossa kiittelen Luojaa,
    Joka korpien kätköön mun vei!

    Mut virtojen läikkyvät laineet
    Ja suvannot ne tyynekkäät,
    Ja koskien pauhaavat paineet
    Ja järvien tuulispäät —
    Kas niiss' olen armaassa työssä,
    Kun airot ja aallot soi,
    Ja mun Pohjani valo-yössä
    Näin venhoni viehkuroi!

    Kas niissä mun luontoni laulaa
    Ja mun sieluni sirkistyy,
    Kuin kaakkuri nostan ma kaulaa,
    Ja mun mieleni miehistyy;
    Ja kun pelvotta perässä purren
    Alas höllötän myötäiseen —
    Kuka surkea silloin surren
    Jäis huoleen ja murheeseen?

    Hei tervatyttäret tummat
    Mun kanssani riemuitkaa!
    Niin paljonhan kaunista tarjoo
    Tämä virtojen viileä maa,
    Niin paljonaan täällä on hyvää,
    Mitä muualla saisi ma en,
    Mun korpeni rauhaa syvää —
    Sitä iäti siunaelen!"




Tulva.

(Kesäkuulla 1899).


    Nousee tulva! Nousee tulva!
    Paisuu yli äyrästen,
    Niityt vaipuu vetten alle,
    Ladot liikkuu jyristen,
    Nousee, paisuu yhä vaan
    Tulva yli Suomenmaan.

    Herran kiitos, viel' on meillä
    Missä jalansijaa saa:
    Tuhatjärvein maassa seisoo
    Tuhat vuorta korkeaa —
    Niille veikot kiivetkää,
    Rientäkää, oi rientäkää!

    Tuolla kaatui kankaan honka,
    Suistui suulleen suuri puu,
    Tuolla rannan kaunis koivu
    Kaltahaltaan kallistuu;
    Virta viepi, kuunnelkaa
    Tulvan tummaa kohinaa!

    Verkkomajat, vesimyllyt
    Vieremillä virran sen,
    Kivet, kannot, multamöykyt —
    Kaikki vie se temmaten;
    Kuulkaa sitä rytäkkää,
    Luonnon suurta mylläkkää!

    Paetkaatte siskot, veikot,
    Vuorten päälle paetkaa,
    Ettei hiiden vesipeikot
    Ehtis teitä saavuttaa,
    Minkä voitte pelastaa,
    Ottakaa, se ottakaa!

    Katsokaa, jo aallot lyövät
    Rantasaunan permantoon,
    Saunan, jossa lasna lauloin,
    Jossa syntynyt ma oon...
    Jossa sikis ajatus: —
    Kotirannan rakkaus!

    Herran kiitos, viel' on meillä
    Missä jalansijaa saa,
    Tuhatjärvein maassa seisoo
    Tuhat vuorta korkeaa,
    Niille kilvan kiivetkää,
    Rientäkää, oi rientäkää!

    Jos on virta viljat vienyt,
    Tulva pellot peittänyt,
    Jos on vesi niityt niellyt,
    Heinäladot heittänyt,
    Viel' ei viime hetki lyö,
    Vielä auttaa viisas työ!

    Kell' on maja matalalla,
    Senpä tulva tuhoaa,
    Kell' on koto korkealla,
    Sepä suojass' olla saa —
    Veikot käykää veistohon;
    Pirtti päälle — kallion!

    Raketkaatte honkahuone
    Päivän nousun kummulle,
    Uudet pellot perkatkaatte
    Viipymättä vierelle;
    Aura tänne! Kyntäkää —
    Vielä kylvää ennättää!...

    Katsokaa, jo suvi saapui,
    Nurmen kukat heloittaa,
    Lauhat ilmavirrat liikkuu,
    Pihlajaiset tuoksahtaa,
    Käki kukkuu, rastas soi —
    Pohjan kesäöitä oi!

    Herran kiitos, kohta meiltä
    Uudet pirtit kohoaa,
    Tuhatjärvein maassa seisoo
    Tuhat vuotta korkeaa:
    Täällä, täällä asukaa —
    Vielä elää kannattaa!

    Vietä täällä viljat kypsyy,
    Hennot laihot heilimöi!
    Vielä silmä ilost' itkee,
    Vaikka nyt se kyynelöi!
    Koittaa uusi Juhannus: —
    Suomenkansan oikeus!




Suomen enkeli.


    Yö mustana verhosi verisen maan.
    Hän liiteli muureja pitkin:
    Niin mont' oli kaatunut voimassaan —
    Niin mont' oli murtanut viekkaus vaan!
    Ja hän istui maahan ja itki.

    Ja sydämmin syvästi suruisin
    Hän katseensa vainaihin heitti,
    Ja kätösin hellin ja pehmoisin
    Hän siveli koriseviin rintoihin —
    Ja ne siivin valkoisin peitti.

    Ja hän lepäsi siinä ja rukoili,
    Ken ymmärsi rukoustansa?
    Yön usmat ne raakoina aaltoili,
    Maan huokaus ääniä huuhuili: —
    Oi pelastaos Pohjolan kansa!

    Mut koskapa öisestä murheestaan
    Taas auersi armias aamu,
    Ja uhkasi piiritys pauhullaan —
    Niin kuule kuin linnasta kuiskaillaan:
    Nous muurilla valkea haamu.

    Ja haamun sen lempeän nähdessään
    Käsi karkaajan hervahtaapi,
    Ja surman nuolta jo tähdätessään
    Lyö rintoihinsa se verissään
    Ja taapäin horjahtaapi...!




Mistä kulkee Pohjan lasten polku?


    Mistä kulkee Pohjan lasten polku,
    Miss' on rastit kovan onnen kansan?
    Tuosta kulkee Pohjan lasten polku,
    Tuoss' on rastit kovan onnen kansan:
    Polkuna on Pontevuus ja Tahto,
    Rastina on Rakkaus ja Usko,
    Suunnan neuvoo Toivo ynnä Totuus!




Elokuulla.


    Kupaat Kiannan järvellä
    käyvät korkealla,
    murheellisna murtuvat
    rannan kuusten alla.
    Rannan kuuset tohisee,
    huokaa petäjäiset,
    karikoissa ärjyin soi
    aallot vaahtopäiset.

    Lokki luodon liepeiltä
    lentää suipposiipi,
    kirkuu nälkää, ilmahan
    vastatuulta kiipii.
    Pilvet kiirii pimeät,
    vyöryy voimakkaina,
    eespäin avaruuksissa
    tuuli noita painaa...

    Kenpä Niskanseljällä
    valkopurjein kiitää,
    myrskylinnun lailla myös
    vettä viistäin liitää?
    — Poika hurja, avopää,
    Poika pohjalainen,
    luonnon raivon lempijä,
    tuulen tuttavainen!




Oi väärin, väärin!

(Nuorille).


    Jos suomenkieltä poljetaan
    saleissa Suomalaisten
    ja vieras kieli kilkattaa
    vain siellä vuoksi — naisten,
    niin miehuuton
    se miesi on,
    ken otti oudon kantelon —
    ja väärin, väärin on se kansalleni tehty!

    Ken lasna kuuli kuiskehet
    salojen siimeksessä,
    ken humut huomas korpipuun
    siell' lehtoin liepehessä,
    niin eikö hän
    sen värinän
    myös kuullut käyvän syämmessään:
    ne että kaikki lauloi — kieltä kalevaista?

    Siis teitä veikot ainiaan
    ma moitin surkutellen,
    kun moni syyttäen "rakkauttaan"
    jäi kylmäks kantelellen:
    sen rikki löi
    — ja sanans söi —
    ja pirstat "piioillensa" möi —
    oi väärin, väärin on se kansalleni tehty!




Kulki Suomessa soturi.


    Kulki Suomessa soturi,
    Astui aikansa ritari,
    Lipun nostaja — kalman kantaja,
    Kohlun kostaja — avun antaja,
    Raikas raivaaja kovan korven,
    Suora soittaja sotatorven,
    Aina pelvoton, ikinuori,
    Tulta syöksevä tulivuori,
    Heimon helmi ja suvun sormi,
    Pylväs kansani kalevaisen...

    Kaatui sankari haavoihinsa,
    Suistui suulleen se suuri urho,
    Sortui niinkuin sortuu honka
    Vanhuudestansa vavahdellen,
    Koska ampuupi salamyrsky —
    Luonnon oikku, jot' emme tunne!
    Miksi vaikeevat harpunlyöjät,
    Miksei kielensä hällen helky,
    Koska maassa nyt makaa urho,
    Ajan tuulihin turtuneena?




    Suomenkielen riemulaulu.


            "Meill' on vielä kesken paljon puhdetöitä,
            Siksi älkää sammuttako kynttilöitä!"

                                  Oksanen.

    Niinkuin tuuli, joka hongistossa huokuu,
    Niinkuin heinä, joka heiluu, nuorna nuokuu,
    Niinkuin aalto, kun se loiskein rantaa kaulaa,
    Niinkuin leivo, kun se kevätvirttään laulaa
    Niin soipi, huminoipi suomenkieli,
    Viiskielisen kantelemme kaiku!

    Niinkuin havu, joka hangen alla rippuu,
    Niinkuin koivu, josta kaste kiiltäin tippuu,
    Niinkuin kielo, kun se kesäaamuin tuoksuu,
    Niinkuin ulpu vilinässä virran juoksun —
    Niin tuoksuu tuorehelle suomenkieli,
    Tuhatvuotisten tunteidemme kukka!

    Niinkuin helmi, joka kuoressansa päilyy,
    Niinkuin aarre, joka salassansa säilyy,
    Niinkuin kosken pauhanteissa paasikivi,
    Niinkuin taivahalla kiintotähtein rivi —
    Niin säilyy, säihkyy, kestää suomenkieli,
    Ja arvoltaan ei ikinänsä astu!

    Niinkuin impi, joka puhtain mielin lempii,
    Niinkuin äiti, joka nuorintansa hempii,
    Niinkuin kansa, joka synnyinmaataan kiittää,
    Missä saunan sai ja pellon viljan niittää —
    Niin lemmin, rakastan sua suomenkieli,
    Ja yli muiden kielten jumaloitsen!

    Ja niinkuin liekki, joka kanervikon kultaa,
    Nousee kuusiin, hulmuu, kuohuttaapi tultaan,
    Tai kuin rusko, joka punertaen koittaa,
    Aamun airueena nousee, hehkuu, voittaa —
    Niin nousee, leimuu, lentää suomenkieli,
    Syttää sydämmet ja kaikki esteet murtaa!

                      (Helsinki 7/3 99.)




Te piirtäkää lehdille historian!


    Te piirtäkää lehdille historian:
    Tämä kansa, mi katveessa nukkui,
    Se nous kuni kontio korvestaan,
    Kun vuossata hyökyynsä hukkui,
    Se nousi ja katseli ympäri pään,
    Kuka rikkoo rantojen rauhaa,
    Kuka kunnoton ryöstäen rynnistää,
    Ajan laine miks pöyhkänä pauhaa?

    Ja ääriltä Laatokan lahdelmain
    Taka Tornion tunturimaita
    Tuli Suomen karhut ne kaahlostain
    Yli hankia harjakkaita,
    Saman korven honkia kuunnelleet,
    Saman lähtehen juoneet vettä,
    Saman tuskan ne nyt oli tunteneet,
    Kun ponsi ne uhkasi pettää!

    Te piirtäkää lehdille historian,
    Siis piirtäkäätte se syvään:
    Tämä kansa, mi kanteetta tuomittiin,
    Ei uupunut uskosta yhtään!
    Se tuomarin jalkojen juurehen riens
    Ja huusi sen peittelemättä:
    "Tuomari! Vääryys on tapahtunut,
    Ja me vaadimme puhdasta kättä!"

    Te piirtäkää lehdille historian
    Ja sen reunoille pankaa te risti:
    Hän, tuomari tulijaa tuntenut ei,
    Vaan okaan sen onnehen pisti —
    Ja hän käski sen mennä ja olla vait
    Ja hän toivoi sen torkkuvan silleen,
    Ja hän julisti käyntiin ne käppyrät lait
    Sekä nyökkäsi ystävilleen...

    Te piirtäkää lehdille historian:
    Tämä kansa ei kapinata nosta!
    Mut kansanpa kaitselmus nostavi sen
    Ja kansojen Jumala, mi kostaa!
    Ja eipä se enää nukkua voi
    Joka ruoskalla herätettiin,
    Sen sormissa aina sen suhina soi,
    Jos vaikka se vapautettiin!

    — Ja ne lehdet ne kerran kertoa voi:
    Se kansa, min turma jo koitti,
    Se parvi, mi pienenä tappion sai —
    Ylivoimansa kuitenkin voitti;
    Niin, voitti! Ja voitonpa ääniä sen
    Koko Euroopan torvet ne soitti,
    Ja se riemussa tuhanten rintojen
    Elon kruunulla aateloittiin!




Iltahyräily eräässä Lönnrotin keinutuolissa.


    Tämä tuoli, tumma tuoli,
    Hiljallensa kiikkuu,
    Tämän tuolin penkin päältä
    Suomen maine liikkuu!

    Tällä tuolilla istunut
    Se on se Lönnrot suuri,
    Tämän tuolin tunnelmiss
    On Kalevalan juuri...

    Tässä ukko souteli
    Ja soitteli kanneltansa,
    Tässä tuumi, tupakoi
    Ja kaateli kahviansa.

    Tähän ukko uuvuksissa
    Unehenkin vaipui,
    Piippu putos, tuli sammui,
    Sauhu kattoon haipui...

    Tässä on oiva olla,
    Hyvä hyräellä,
    Suomen kansan runoutta
    Mielin mietiskellä.

    Tämä tuoli tehty onpi
    Suomen korven puusta —
    Tämä laulu laulettu
    On Pohjan pojan suusta.

    Kiiku tuoli, liiku hiljaa,
    Keinu kepeästi,
    Muisto elää — muiston kannel
    Soipi heleästi!




Vielä huokuu Ilkan henki...


    Vielä huokuu Ilkan henki
    salomailla Pohjanmaan,
    Vielä vierii Vesainenkin
    veressämme toisinaan,
    Vielä täältä sota soi,
    kiehuu, kuohuu, kullervoi!

    Vielä linnaleirin painot
    raskahasti muistetaan,
    Nuijasodan verivainot
    vielä nekin tunnetaan,
    Vielä eistä vapauden
    töytäis rajaryskeesen!

    Viel, — jos huovit Fleming marskin
    haudoistansa karkoais,
    Viel, jos alta ikeen karskin
    Pohjan rahvas huokoais:
    Vielä, vieköön, Ilkankin
    nousee pää — vaikk' katkeskin!...

    Mut ei enää nuijat puiset
    Heilu, eikä kirvehet,
    Vaikka miesten nyrkit luiset
    vielä kutkuu entiset —
    Muistot hurmekapinain
    opiks on nyt heille vain.

    Niinkuin ukkonen, mi kaukaa
    pilvissänsä jyristää,
    salaa yössä salamoitsee,
    tantereita täristää...
    Niin myös poijat Pohjanmaan
    tulta kantaa rinnoissaan!

    — Oikein veikot, sep' on oikein:
    näinpä kuiten taistellaan,
    Näinpä surunmalja haikein
    miesnä vasta maistellaan,
    Tavat vanhat — kuolkoot vaan,
    voima olkoon ennallaan! —

    Vielä huokuu Ilkan henki
    salomailla Pohjanmaan,
    Vielä vierii Vesainenkin
    veressämme toisinaan,
    Vielä täällä sota soi,
    kiehuu, kuohuu, kullervoi!

                 8/2 1900.




"Eläköön Suomi!"


    Tuuli se raivosi rannan puissa,
    Ja vuorina syöksyivät vaahtoiset laineet,
    Kun pauhasi ankara myrsky —
    Mut minä huusin, huusin vain:
    Eläköön! — Eläköön Suomi!

    Tuuli se raivosi rannan puissa,
    Ja korvesta kuului vihainen ryske,
    Kun kaatuivat jymisten hongat —
    Mut minä huusin, huusin vain:
    Eläköön! — Eläköön Suomi!

    Ulapan valkeat purjeet ne vaipui
    Ja pursien pirstoja rantahan vieri,
    Kun vaikeni hukkuvain huudot —
    Mut minä seisoin ja huusin vain:
    Eläköön! — Eläköön Suomi!

    Ja oli kuin aallot ja kaatuvat hongat
    Sen ulvovan tuulen alla ois soineet
    Ja myrskyssä murtuen yhtyneet lauluun:
    Eläköön! — Eläköön Suomi!

                         1/10 99.




Pirulinna.


    Ja perkele istuvi linnassaan
    Ja käskyjä ympäri jakaa,
    Kas mitalit on ryötällä rinnassaan,
    Vaikk' häntä sen häilyvi takaa.

    Ja pikkupirut ne kumartelee
    Ja ottavat "oortelit" vastaan,
    Ja toiset sarviaan käyristelee
    Ja toiset lantteja lastaa.

    Ja ukset ne ulvoo, saranat ne soi,
    Yhä uusia sisähän saapuu,
    Ja toisilla paita on punainen toi,
    Ja toisilla munkin kaapu...

    "Taas olemme verkkoja heitelleet
    Ja ne verkot ne vertoja kestää —
    Ja murhatut olemme me peitelleet
    Ja pyydämme veremme pestä!"

    Näin kertoi se kaikista kamalin:
    Ilon ulvahdus käy läpi linnan,
    Ja itse pääpiru lukevi
    Sen kourahan korvaushinnan...

    Ne nuuskivat katujen nurkissa,
    Ne kärkkyvät konnien kieltä,
    Ne töytäävät tummissa turkissaan
    Ja koppovat kulkijat tieltä...




Daavid.


    Tuo Daavid muinen kivellä löi otsaan Goljatin,
    Vaikk' olikin mies piskuisin riveissä Israelin
    Ja Goljat kaatui korahtain ja pyörtyi iskustaan,
    Ja jättiläistä hirmuista riens Daavid tappamaan.

    Ja Daavid tappoi Goljatin ja leikkas julman pään
    Ja vainolaisen edessä sen nosti käsillään
    Mut vainolainen vavisten läks hurjaan'pakohon:
    "Se poika ei oo ihminen — se jumalista on!"

    Ja nuorukaisen ympäröi nyt parvi Israelin
    Ja riemuellen huuteli: "oi terve uljahin!"
    Mut Daavidi hän lausui noin polvilleen langeten:
    "Hän pilkkas meidän Jumalaa, siks tapoin koiran sen!"

    — Oi jospa lailla Israelin myös meidän heimo lois
    Helmoistaan hengen sankarin, sen lingota noin vois
    Kun astuu vainon hirviö ja sille huutelee
    Ja lailla kolkon Goljatin sen Herraa herjailee!




Laulu Suuresta Lännestä.


    Virran viheriällä rannalla
    Tuolla kaukana Amerikassa
    Me istuimme palmujen juurella
    Kotimaatamme muistelemassa.

    Koska päivä läntehen laskeutui
    Ja veripunaisna hohti,
    Niin mielemme kaihoten kohoutui
    Noita Pohjolan seutuja kohti:

    "Tämä palmu se oisi niin vihanta,
    Tämä virta se oisi niin vilpas,
    Mut ihanampi, oi syntymämaa,
    Oli mulle utuinen sun iltas!

    Oi toisin sieltä ne metsät soi,
    Oi toisin tuomet ne tuoksui,
    Ah armaammin aallot siell' ailakoi,
    Ja visersi virtojen juoksu!

    Ja toinenpa siell' oli totuuskin,
    Ja toinenpa toimien laatu,
    Ja suurempi kuiten sen rikkauskin,
    Jos lie sitä niukemmin saatu!

    Nyt täällä mun käteni työskentelee
    Ja ruumis saa runsasta ruokaa —
    Mut siellä mun sieluni vaeltelee
    Ja Suomeen mun henkeni huokaa!"

    Virran viheriällä rannalla
    Tuolla kaukana Amerikassa
    Näin istuimme palmujen juurella
    Tätä laulua laulelemassa.




Loppuruno.


    Kun muut kävi patsaita paljahin päin
    sekä uhraili seppeleitä,
    minä myöskin sen kaiken kaunihin näin
    ja riemuten seurasin heitä.
    Minä kuulin sen laulujen laajan vuon
    lain-leijonan jalkojen alla,
    minä tunsin sen leimuvan lämmön — tuon,
    jota ryöstä ei ryskävin halla!

    Mut mullapa ruusua ollunna ei,
    ei liljoja, laakerivöitä —
    mun polkuni pois sydänkorpihin vei,
    miss' itkin vain itseni öitä...
    Toki toinnuin: "enköhän minäkin vois
    maan murheissa korttani kantaa,
    jos vaikka se vainen halpakin ois —
    kun vain sen lemmessä antaa?"

    Ja mä ryhdyin ryhmäksi solmeilemaan
    katajoita ja angervoita,
    en muuta ma tuohon tahtonutkaan
    kuin mielikkituoksuja noita.
    Sen sullen nyt lähetän, syntymämaa,
    tään seppeles, jonk' olen tehnyt:
    jos angervo kuihtui jo matkallaan —
    on ainakin kataja vehryt.

        (Suomussalmella, Runebergin syntymäpäivänä v. 1900.)






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74396 ***