path: root/74305-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74305 ***





VANHANPOJAN HUOMIOITA

Kirj.

Onni W. Arima





Helsingissä,
suomalainen kustannus Oy Kansa,
1907.




SISÄLLYS:

Kun Heikki Heinonen oli v.t.
Vapunpäivänä.
Urheilua.
»Vahti».
»Kesälaitumella».
Susi lammasten vaatteissa.
Mätäkuulla.
Erehdys.
Arvostelu.
Ensimmäinen laukaukseni.
Sedän vierailu.




KUN HEIKKI HEINONEN OLI V.T.


N:n lääninhallituksen virkamiesten keskuudessa vallitsi eräänä aamuna
toukokuun lopulla suuri mielenjännitys. Korpelan vanha nimismies oli
kesäkuukausiksi anonut virkavapautta, kuten hänen tapansa viime vuosina
oli ollut, ja kussakin kanslistissa ja »ylimääräisessä» kyti salainen
toivo päästä tuonne Korpelan lihapatojen ääreen. Viransijaisuutta
siellä pidettiin nimittäin oikeana onnenpotkauksena, sillä piiri oli
— nimismiehen kannalta katsottuna — »hyvä», s.o. kansa oli köyhää ja
ulosottoja sattui tuhkatiheään. Kun sen lisäksi nimismies, »vanha
Lauriini» tavallisesti säästi paljon työtä, mutta samalla myöskin
paljon tuloja sijaisillensa, saattoi kesän kuluessa aika lailla
paikkailla rappeutuneita raha-asioitansa, varsinkin kun ei ollut
tilaisuutta kantaa kolikoltansa kapakkaan eikä tehdä niistä tiliä
neljän kuninkaan kirjassa — mikä muuten oli hyvin yleistä herrojen
kanslistien keskuudessa.

Niin, siinä istui nyt pöytäinsä ääressä puolitusinaa nuoria miehiä
pureskellen kyniänsä ja odottavasti silmäillen »kaikkein pyhimpään»,
kuvernöörin huoneeseen päin, jonne lääninsihteeri äsken oli mennyt.
Pian ilmestyisi hän tuohon kynnykselle ja käskisi jonkun heistä
kuvernöörin pulleille. Mutta kenenkä?

Kanslistit odotellessaan puhelivat puoliääneen keskenään, ja kukin
koetti tovereilleen vakuuttaa, ettei _häntä_ lainkaan haluttanut lähteä
tuonne ikävään Korpelaan, jossa ei saanut edes »skruuvi»-pöytää kokoon,
ja jossa ruokaryypykseen parhaimmassa tapauksessa sai takavarikkoon
otettua, sikunalta haisevaa »patakukkoa». Pikku Pekka Lampinen, joka
juuri salavihkaa oli kääntänyt kalvostimensa, niin että puhtaampi puoli
tuli ulospäin, vakuutti kieltäytyvänsä koko toimesta, jos sitä hänelle
tarjottaisiin. Tälle vakuutukselle toiset epäilevästi hymähtivät ja
pilkallinen bassoääni kuului murahtavan: »Kyllä kai!»

Pekka käännähti kiivaasti ympäri. Hän loi tuohon virnistelevään
Tuomaaseen äkäisen katseen ja aikoi juuri purkaa suustaan muutamia
valittuja sanoja, kun kuvernöörin huoneen ovi avautui ja laihasäärinen
lääninsihteeri huusi kärisevällä äänellä:

»Herra Heinonen olisi hyvä ja tulisi kuvernöörin puheille!»

Heikki Heinonen, ainoa kanslisteista, joka ei ollut ottanut osaa
keskusteluun, vaan äänettömänä ja uutterasti kirjoitellut, nousi
hitaasti ja alkoi vielä hitaammin kulkea ovea kohti. Ilon välähdys,
joka hetkeksi levisi hänen kasvoilleen, antoi pian sijaa ilmeelle, joka
arveluttavasti vivahti pahaan omaantuntoon.

Jospa toverit olisivat tienneet, että hän vastoin kaikkia tapoja ja
traditsioneja oli käynyt tuota virkaa lääninsihteeriltä kärkkymässä!
Olisipa silloin karvas keitos hänen kupissaan!

Mutta onneksi ei siitä kellään ollut aavistustakaan, ja ovelle
ehdittyään oli Heikki jo saanut omantuntonsa vastaväitteet kumotuksi
tuolla vanhalla sananparrella: »oma suu lähempänä kuin kontin suu»,
joka on itsekkäisyyden evankeliumin vankimpia kulmakiviä.

»Kontit», joidenka suun ohi haluttu makupala auttamattomasti oli
luiskahtanut, katselivat hetkisen nolostuneina hänen jälkeensä
sulkeutunutta ovea ja alkoivat sitten vaihtaa ajatuksiaan tapahtuvasta
määräyksestä, Kaikki olivat merkillisen yksimielisiä siitä, että
Heinonen ei ollut lainkaan sovelias tähän virkaan eikä edes kunnolleen
ollut sen tarpeessakaan. Kenen olisi oikeuden ja kohtuuden mukaan
tullut tämä toimi saada, sen jätti kumminkin jokainen sanomatta.

»Heinonen!» huudahti Mikko Manner, jonka koko hieno päällyskuori
kengistä kaulukseen, jopa nenäkakkuloihinkin asti, oli velaksi
otettu ja luultavasti aikoinaan joutuva »isävainajan tiliin». »Onko
mokomaa ennen kuultu! Tuollainen hiljainen kuhnuri, josta Korpelan
viinankeittäjät pian tekevät makkaraa... Ja miehellä hyvät ansiot; saa
nostaa melkein koko palkkansa lyhentämättä!»

»Niin, ja vieläpä perintöä odotettavissa, kun vanha Heinonen kuolee»,
lisäsi Pekka Lampinen, jonka omat perinnöt jo aikoja sitten olivat
menneet kaiken maailman teitä.

Siihen suuntaan kävi keskustelu ja sitä jatkui siksi kuin Heikki palasi
kuvernöörin luota, kädessään paperi, joka neljäksi kuukaudeksi hänen
käsiinsä luovutti Korpelan hallinnolliset ohjakset.

Kaikesta napinastaan ja nurinastaan huolimatta onnittelivat nyt toiset
päivän sankaria, joka vanhan hyvän tavan mukaan kutsui heidät pieniin
lähtökemuihin.

Näistä kemuistakin olisi kyllä yhtä ja toista kerrottavaa, mutta kun
ne oikeastaan ovat kertomuksemme ulkopuolella, mainitsemme tässä vain,
että seuraavana päivänä useat kanslistit kirjoittivat sahalaitaisia
kirjaimia, ja Heikki, joka junassa mennä porhalsi uutta virkapaikkaansa
kohti, poti ankaraa, meritautiiin vivahtavaa sairautta.

       *       *       *       *       *

Korpelan pappilassa eli tähän aikaan pastori Ekin leski tyttärensä
Emerentian kanssa, Pastori oli toista vuotta sitten kuollut ja leskellä
oli nyt armovuosi menossa.

Rouva Eulalia Ek oli nainen, jolla oli pelätty nimi koko pitäjässä,
vieläpä kappaleen matkaa sen rajojen ulkopuolellakin. Rajattoman
itsevaltiuden periaatteiden mukaan hallitsi hän pappilassa, jossa
pastorilla eläessään oli ollut jokseenkin yhtä paljon sanomista kuin
merovingilaisilla kuninkailla majordomuksien aikana. Hänen tuimat
silmänsä, jotka tuijottivat kultasankaisten lasien takaa, saivat
rohkeimmankin rengin sydämen vajoamaan saapasvarsiin, ja laiskinkin
torppari tarttui jättiläisvoimin työhön, kuullessaan hänen karkean
äänensä etäältäkin kajahtavan.

Tällä rakastettavalla rouvalla oli jo vuosikausia kytenyt mielessä
kaikki voittava ajatus: saada tyttärensä Emerentia toimitetuksi
miehelään, ajatus, jota Emerentia neiti itse kaikin puolin kannatti.
Mutta lienevätkö nuoret miehet pitäneet Emerentian tukkaa liian
punaisena, hänen silmiään liian kieroina ja hänen vartaloaan liian
luisevana, tai lienevätkö hänessä huomanneet sellaisia ominaisuuksia
ja taipumuksia, joista sopivalla hoidolla saattoi kehittyä uusi painos
rouva Eulaliaa — onhan vanha totuus, että omena ei putoa kauvas
puusta — tai kammottiko heitä jo yksin ajatus joutua tekemisiin
niin rakastettavan anopin kanssa — summa asiasta oli vain se, että
Emerentia neiti oli ehtinyt arveluttavaan kohtaan elämänsä tiellä,
saamatta koristaa vasemman käden nimetöntä tuolla paljon merkitsevällä
kultarenkaalla. Kovin olivat olleet ahtaalla ne apulaiset, joita
pastori viime elinvuosinaan oli käyttänyt. Tyttären kivääritulen ja
äidin raskaan tykistön ahdistamana pyysi ja sai ensimäinen heistä jo
kuukauden kuluttua siirron toiseen paikkaan; toisen, joka ei myöskään
hyvällä taipunut, julisti Eulalia rouva piiritystilaan ja koetti
nälällä pakottaa, häntä antautumaan, sillä seurauksella että nuori
sananpalvelija menetti kokonaan hyvällä alulla olevan papillisen
pyylevyytensä, ennenkuin sai leiviskänsä siirretyksi muille laitumille;
kolmas, joka oman varomattomuutensa vuoksi oli pahasti sotkeutunut
äidin ja tyttären pyydyksiin; tekeytyi, kun tunsi hätäpäivän päälle
saavan, mielipuoleksi ja antoi viedä itsensä houruinhoitolaitokseen,
josta hänet muutaman päivän kiduttua laskettiin täysin terveenä. — Hän
siirtyi heti sen jälkeen papiksi Amerikkaan, josta ei lupaa palata
lähimmässä tulevaisuudessa.

Ne toiveet, joita Eulalia rouvalla, oli ollut armovuodensaarnaajan
suhteen, sortuivat surkeasti jo ensi iltana hänen tulonsa jälkeen,
kun hän oikein näkyvälle paikalle asetti vasemman kätensä, jonka
nimettömässä kiilsi paksu kultasormus. Hän oli kai kuullut huhuja
tästä miesten syöjästä sijasta. Mutta kylläpä sai miespolonen kokea,
miltä maistuu sikurikahvi, eltaantunut voi, kivikovat munat ja muut
turmeltuneet muodot jumalanlahjoista.

Neiti Emerentiaan nämä vastoinkäymiset jo alkoivat vaikuttaa
masentavasti, mutta tarmokas äiti ei vielä luopunut toiveistaan.
Vahingosta viisastuneena hän kumminkin päätti muuttaa,
sodankäyntitapaa: piilottaa kyntensä petolliseen pehmeyteen, tuudittaa
aiotun uhrin turvallisuuden uneen ja sitten sopivassa tilaisuudessa
yllättää hänet niin perinpohjin, ettei pakoon ollut ajattelemistakaan...

Heti kun v.t. nimismies Heikki Heinonen saapui pitäjään, iskivät
pappilan naiset silmänsä häneen.

Siinä oli viimeinen toivon ankkuri — ainakin täällä Korpelassa.
Tulevana Vapunpäivänähän meni armovuosi umpeen, ja rouvan tyttärineen
täytyi muuttaa pois pappilasta, johonkin kaupunkiin. Heikki ei
kyllä ollut mikään Adonis, kaukana siitä. Hänen pellavanvärinen
harjastukkansa, kesakkoinen naamansa, pienet tihrusilmiinsä ja väärät
säärensä tuskin olisivat sytyttäneet lemmen liekkiä kenenkään muun
sydämessä kuin sellaisen immen, joka hänen kauttansa toivoi pelastusta
pohjattoman yksinäisyyden syvyyksistä. Ja sellaisessa tilassa oli juuri
Emerentia neiti, jonka vuoksi hän jo ensi näkemältä rakastui Heikki
herraan, tarvitsematta siihen nimenomaista käskyä äidiltänsä.

Päästäkseen ensiksi tuon aiotun vävypojan tuttavuuteen alkoi Eulalia
rouva yhtäkkiä tuon tuostakin tarvita neuvoja lakiasioissa. Hänelle
oli milloin mikin rajanaapuri tehnyt vääryyttä. Ja vihdoin, saadakseen
Heikin käymään pappilassa, keksi hän oikein nerokkaan keinon. Eräänä
yönä muiden maatessa meni hän sikoläättiin, laski sieltä ulos lihavan
mustan porsaan ja ajoi sen metsään, samoin kuin Israelin lapset muinoin
karkoittivat korpeen syntipukkinsa. Aamulla hän nosti hirmuisen melun
siitä, että porsas oli varastettu, ja lähetti hakemaan »vallesmannia»
poliisitutkintoa pitämään. Heikki tulikin, otettiin ystävällisesti
vastaan ja esiteltiin Emerentia neidille. Poliisitutkinnosta ei kyllä
tullut mitään, sillä, juuri kun sen piti alkaa, tuli nassu, joka oli
ikävystynyt aikojaan metsässä, nälästä kiljuen ja saparo solmussa
täyttä laukkaa kartanolle. Mutta tuhansilla anteeksipyynnöillä siitä,
että, häntä oli tullut näin turhan takia vaivatuksi, saatettiin Heikki
saliin, jossa valmiiksi katettu päivällispöytä odotti. Siihen oli
ladottu parasta mitä pappilassa oli, ja kun Heikki ei ollut mikään
jumalanviljan vihaaja ja oli jo ennättänyt kyllästyä paistettuun
läskiin ja perunoihin, joilla häntä kortteeritalossaan viisi kertaa
viikossa kestittiin, tunsi hän sydämensä lämpenevän ja oikein mieltyi
näihin naisiin, jotka hänestä tuntuivat olevan ylen herttaisia ja
vaatimattomia. Eulalia rouva tunsi tuon vanhan viisausohjeen, että
tie miehen sydämeen useimmiten käy hänen vatsansa kautta. Päivällisen
jälkeen viivytettiin Heikin lähtöä jos joillakin verukkeilla, ja
kun lopuksi muu ei näyttänyt auttavan, niin tarkkanäköinen rouva,
joka siitä tavasta, millä Heikki päivällispöydässä otti ryypyn, oli
arvannut- erään hänen heikoista puolistaan, kannatti pöytään niin
muhkeat totivehkeet, että Heikki olisi halveksinut itseänsä, jos
olisi laiminlyönyt näin oivallisen tilaisuuden. Kun Heikki vihdoin,
syötyään vielä illallisen pappilassa, hiukan toisella kymmenellä
ja mitä parhaimmalla tuulella saapui muutamien kilometrien päässä
olevaan asuntoonsa, oli hän lujasti päättänyt »viljellä» tätä
aineellisessa suhteessa edullista tuttavuutta, johonka häntä muuten
mitä sydämellisimmin sanoin kehotettiinkin.

Siitä lähtein kävi Heikki tuhkatiheään pappilassa ja tuli peräti
ystävällisiin väleihin naisväen kanssa. Ei kukaan varoittanut
miesparkaa uhkaavasta vaarasta. Jos hän olisi voinut aavistaakaan,
mitä aikeita hänen uusilla ystävättärillänsä oli, niin olisi hän
epäilemättä siirtänyt pääkortteerinsa pitäjän etäisimpään kolkkaan.
Mutta nyt »vanha Lauriini» ja muut pitäjäläiset kuullessaan Heikin
tiheistä vierailuista pappilassa vain nauroivat partaansa ja odottivat
ilkeällä vahingonilolla draaman kehittymistä huippuunsa. Ei edes
armovuodensaarnaaja, vaikka hän Heikin tultua aviomies-ehdokkaaksi
oli päässyt paljoa paremmalle muonalle ja sai Heikin turvissa vetää
nahkaansa monta totilasia, katsonut omantuntonsa velvoittavan avaamaan
tuon sokeasti turmioonsa syöksyvän silmiä. Ja niin kului kaksi
kuukautta molemminpuolisessa tyytyväisyydessä.

Eräänä iltana heinäkuun lopulla istui Eulalia rouva tyttärineen
pappilan salissa. Kumpikin oli juhlapuvussa, sillä tänään oli Eulalia
rouvan syntymäpäivä ja odotettiin vieraita. Varsinkin Emerentia neiti
oli pyntätty koreaksi kuin perhonen ja tuoksui kuin keskikokoinen
hajuvesimyymälä. Mutta olisipa ollut synti sanoa, että hän sen kautta
olisi tullut kauniimmaksi tai nuoremmaksi.

Naiset olivat nähtävästi kiihkeästi keskustelleet jostakin tärkeästä
asiasta, sillä Emerentian poskipäillä paloi helakka puna ja hänen
silmänsä säkenöivät päättäväisesti.

Tyttären hartaasti kuunnellessa lausui äiti seuraavat sanat,
jotka nähtävästi olivat loppukivenä jossakin suurenmoisessa
suunnitelmarakennuksessa:

»Ja kun olemme täten saaneet hänet kiinni, ei hänestä saa hetkeksikään
hellittää. Teidät tulee heti panna kuulutukseen ja häät on vietettävä
ennenkuin hänen virka-aikansa täällä päättyy. Jos hän ennen häitä
pääsee käsistämme, emme koskaan enää saa häntä nähdä».

Emerentia nyökäytti päätään ja hänen sieramensa laajenivat
innostuksesta kuin torven ääntä, kuulevan sota-orhin. Ja siihen päättyi
neuvottelu, sillä ulkoa kuuluva ratasten jyrinä ilmoitti ensimäisten
vieraiden jo saapuvan.

Vähitellen kerääntyi pappilan saliin koko Korpelan »kerma». Siellä
oli »vanha Lauriini» perheineen ja hänen lastensa kotiopettajatar,
sievä tyttö, jota Heikki, sivumennen sanoen, hiukan hienosteli. Siellä
oli paksu, punanenäinen tilanomistaja von Bask laihoine rouvineen.
Siellä oli postineiti, hiukan elähtäneen näköinen impi. Siellä oli...
niin tunteehan jokainen luettelemattakin tuollaisen tavallisen
maalaisseurapiirin kaikkine nimismiehen ja suntion välille sisältyvinä
arvoasteineen. Ja ennen kaikkia, siellä oli v.t. nimismies Heikki
Heinonen.

Yhtä hyvin tietänee myöskin jokainen, kuinka tällaisessa seurapiirissä
iltapäivä tapetaan. Saman vanhan kaavan mukaan kuluivat aluksi Eulalia
rouvan syntymäpäiväkemutkin. Vieraille kannettiin ensin vehnäkahvit,
sitten viiniä ja marjahilloa, ja niiden nauttimista höystivät herrat
syvämietteisellä keskustelulla vuodentulosta, työpalkoista, Lahnajoen
sillan korjauksesta, kirkonkylän kauppiaan konkurssista y.m., naiset
taas loppumattomilla piikajutuilla ja poissaolevien henkilöiden
arvosteluilla. Ja niin kului aika hiljalleen, kunnes sivuhuoneesta
kuuluva korea helinä ja kilinä, joka syntyy lusikoita laseihin
laskettaessa, sai herrat, jotka jo kauvan olivat korvat pörhöllään sitä
odotelleet, peräkanaa samoamaan pastorivainajan kamariin, jonne alttari
juomauhria varten pii rakennettu.

Useat vieraat eivät illan kuluessa voineet olla huomaamatta, että
emäntää ja hänen tytärtänsä jokin vaivasi. He näyttivät olevan
hermostuneita, varsinkin Emerentia, joka ei kauvan viihtynyt yhdessä
kohdin, vaan muutteli paikasta paikkaan. Mutta yhä koetti hän pysytellä
Heikin läheisyydessä, ja jos joku olisi tarkannut hänen silmiänsä,
olisi hän niissä huomannut saman ilmeen kuin saalistaan vaanivan kissan
näköelimissä. Mutta Heikki ei huomannut mitään; kaikessa rauhassa hän
otti osaa keskusteluun ja oli ensimäisiä miehiä edellämainitun alttarin
ääressä.

Pari tuntia myöhemmin kurkisti Eulalia rouva herrojen kamarin ovesta
sisään. Hetkisen katseltuaan vetäytyi hän tyytyväisen näköisenä
takaisin. Hän meni Emerentian luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

»Hän näyttää olevan kypsä. Pidä nyt varasi!»

Emerentia säpsähti ja väri hänen kasvoillaan vaihteli. Hetkisen
aprikoituaan alkoi hän hiljalleen kävellä eteiseen päin. Sieltä
herrojen huoneeseen vievä ovi oli auki. Emerentia asettui seisomaan
ovelle ja katseli huoneeseen, josta kuului iloinen hälinä. Hän etsi
silmillään Heikkiä ja huomasikin pian hänen punoittavan naamansa
täysikuun tavoin paistavan savupilvien lomasta. Heikki näytti olevan
hyvällä tuulella: hän puhui ja nauroi lakkaamatta, yrittipä joskus
laulaa hyrähdelläkin, vaikka noista yrityksistä ei sen valmiimpaa
tullut.

Emerentia, seisoessaan ovella, koetti salaa antaa Heikille viittauksia,
mutta tämä ei niitä aluksi huomannut. Vihdoin kun Heikki sattumalta
lähestyi ovea, sai Emerentia kuiskatuksi hänen nimensä niin, että hän
sen kuuli.

Heikki tuli heti kohteliaasti, vaikka hiukan epävakaisin askelin, hänen
luokseen ja kysyi, millä hän saattoi neitiä palvella.

»Tahdotteko auttaa minua, herra Heinonen?» kysyi Emerentia kaikkein
suloisimmalla äänellään, joka kumminkin arveluttavasta muistutti
huonosti teroitettua sahaa kuivassa kuusessa. »Minun täytyy puutarhasta
noutaa retiisejä illalliseksi ja kaikki palvelustytöt ovat muissa
toimissa. Tahdotteko tulla kanssani?»

»Kernaasti.» Heikki haki lakkinsa kiroillen itsekseen, että täten jäi
kuulematta »vanhan Lauriinin» juuri alottama mehukas juttu, ja seurasi
sitten Emerentia neitiä puutarhaan.

Mitä siellä oikeastaan tapahtui, siitä ei Heikki vielä tänäkään päivänä
ole täysin selvillä. Hän ei voi käsittää, mikä sana tai liike hänen
puoleltaan, heidän keskustellessaan juurikasvien viljelemisestä yleensä
ja retiisien erityisesti — niin, mikä sana tai liike antoi Emerentia
neidille aihetta yhtäkkiä viskata maahan kädessään olevat retiisit,
kavuta hänen kaulaansa ja kuiskata: »Tätä olen jo kauvan odottanut,
rakas Heikki. Olen ijäti omasi!»

Tämä on Heikin ensimäinen epäselvä muisto tuosta puutarhakohtauksesta.
Sitten seurasivat tapaukset huimaavan nopeasti toisiansa.
Väkevöidylle etikalle maistuva suudelma (Heikki värisee vieläkin sitä
muistellessaan) sai ainakin puolet totihöyryistä haihtumaan hänen
päästänsä. Mutta ennenkuin hän vielä pääsi ajatuksen alkuunkaan,
mitä olisi sanottava tai tehtävä, seisoi kuin maasta kasvaneena
hänen edessään Eulalia rouva, sulki hänet syliinsä, vuodatti hänen
päällensä suolaisia kyyneleitä, kutsui rakkaaksi pojakseen ja antoi
hänelle äidillisen siunauksensa. Heikki yritti sopertaa protestia,
mutta ennenkuin hän sai sanaakaan suustansa, tarttuivat naiset hänen
käsikynkkiinsä, ja sitten mentiin juoksujalkaa asuinrakennukseen.
Ennenkuin Heikki tiesikään, seisoi hän keskellä salia vierasjoukossa ja
kuuli Eulalia rouvan riemuitsevalla äänellä julistavan:

»Minulla on ilo arvoisille vierailleni ilmoittaa herra Heikki Heinosen
ja tyttäreni Emerentian kihlaus.»

Heikki haukkoi ilmaa kuin kuivalle maalle vedetty kala, hän yritti
puhua, huutaa, että tämä oli hävytön valhe, mutta ei saanut sanaakaan
suustaan. Hän oli epäilemättä onnettomimman näköinen sulhasmies, mitä
konsanaan on nähty! Ja jo ympäröivät häntä kaikki vieraat, hänen
käsiänsä puristettiin ja hänen änkytyksensä hukkuivat onnentoivotusten
huminaan. Ja sitten tarttui »vanha Lauriini» hänen käsivarteensa
ja laahasi hänet totipöydän ääreen, jossa hänen täytyi »kilistää»,
kaikkien herrojen kanssa. Vasta sitten pääsi hän sen verran rauhaan,
että saattoi hiukan hengittää.

Hetkisen mietittyään huomasi hän parhaaksi antaa asiain tänä iltana
mennä menojansa. Tähän päätökseen vaikutti osaltaan kaikkien kasvoilla
näkyvä ilkkuva ilme ja sieltä täältä kuuluva naurun tirskuna. Hän
ei tahtonut julkisella mekkalalla antaa näille ihmisille vielä
lisää ilkkumisen aihetta. Mutta huomenna! Hänen päätänsä pyörrytti
ajatellessaan, kuinka hän kunnialla tästä pälkähästä pääsisi. Mutta
lopuksi ajatteli hän: »kullakin päivällä olkoon omat huolensa.»

Oikealla stoalaisella tyyneydellä kesti hän sitten kaikki ne enemmän
tai vähemmän karkeat pilapuheet, joita hänen päällensä herrojen
puolelta sateli. Ja muutaman lasin tyhjennettyänsä tuli hän jälleen
iloiselle tuulelle, melkeinpä liian iloiselle, ollakseen sulhanen.
Mutta se oli siihen vanhaan hyvään aikaan, jolloin sellaisista
pikkuseikoista ei lukua pidetty. Iloisuutta seurasi tavanmukainen
väsymys, ja kun Eulalia rouva vierasten lähtiessä esitti, että
sulhasmies jäisi taloon yöksi, ei Heikki jaksanut hangotella vastaan,
vaan kömpi hänelle osotettuun vierashuoneeseen, jossa riisuutui ja heti
nukkui sikeään uneen...

Aamupuolella yötä Heikki heräsi eikä aluksi ollut oikein selvillä,
missä hän oli. Mutta sitten iski yhtäkkiä hirvittävä totuus salaman
tavoin hänen mieleensä. Hän oli kihloissa, kihloissa hirveän
syöjättären kanssa, joka oli väkivallalla ryöstänyt hänet omakseen! Ja
muutaman tunnin kuluttua täytyi hänen tavata »morsiantaan» ja suud...

Heikki hypähti vuoteelta. »Tässä ei auta muu kuin kiireellinen pako»,
oli ainoa ajatus, joka kehittyi täysin selväksi hänen sekavissa
aivoissaan.

Mutta juuri kun Heikki alkoi ruveta etsimään vaatteitaan, jotka olivat
hujan hajan lattialla, kuului viereisestä huoneesta hiipiviä askeleita,
jotka tuntuivat lähenevän ovea, Heikki säpsähti, kuunteli ja hypähti
sitten takaisin vuoteeseen. Hän ennätti juuri vetää peitteen päällensä,
kun ovi avautui ja Eulalia rouva kynttilä kädessä astui huoneeseen.

Heikkiä värisytti. Hän makasi hiljaa ja oli nukkuvinansa, mutta raotti
silmiänsä sen verran, että näki, mitä tämä, pelottava yövieras toimi.
Hän näki rouvan kauvan aikaa kiinteästi katselevan häntä. Sitten
kumartui hän, otti lattialta — Heikin housut, pisti ne kainaloonsa ja
poistui.

Tuo viisas rouva oli nähtävästi arvannut Heikin aikeet ja tahtoi täten
nostaa hänelle tien pystyyn. Mutta Heikkiä ei voinut enää mikään
pidättää. Tämä silmäys, jonka hän oli saanut luoda tulevan anoppinsa
ominaisuuksiin, olisi saanut hänet lähtemään vaikka lentämällä.

Kun rouvan askeleita ei enää kuulunut, nousi Heikki ja puki kiireesti
yllensä jälellä olevat vaatekappaleet. Ja kun Heikki ei kesällä
käyttänyt alushousuja, oli hän nyt puettu jokseenkin samaan tapaan
kuin Skotlannin ylämaalaiset. Sitten avasi hän akkunan, hyppäsi alas
puutarhaan, kaalasi noituen ja irvistellen tiheiden nokkospensaiden
läpi ja juoksi sitten vinhaa vauhtia metsään...

       *       *       *       *       *

Samana aamuna ilmestyi Heikki »vanhan Lauriinin» luokse ja rukoili
kyyneleet silmissä häntä itse toimittamaan virkaansa, kunnes Heikki
ennättäisi kuvernööriltä saada vapautuksen toimestaan ja toisen
määrätyksi sijaan.

Vanha nimismies, joka nauroi katketakseen, suostui vihdoin. Seuraavana
yönä — päivällä hän ei uskaltanut liikkua — matkusti Heikki takaisin
läänin pääkaupunkiin.

Mitenkä Heikki lie asiansa kuvernöörille selittänyt, sitä ei
tiedetä. Mutta parin päivän kuluttua lähetettiin Korpelaan Antti
Ahola, lääninhallituksen ainoa naimisissa oleva kanslisti, ja Heikki
palasi takaisin työpöytänsä ääreen kansliassa. Hän ei kenellekään
kertonut seikkailuistaan, mutta Aholalta saapui niistä pian
seikkaperäinen kertomus, ja saattaa arvata mikä ilo siitä nousi
toverien keskuudessa. Eikä ilo lainkaan vähentynyt sen kautta, että
joku maaseutukirjeenvaihtaja paikkakunnan sanomalehdessä lausui
rikkiviisaita mietelmiä sellaisten virkamiesten siveellisestä tilasta,
jotka öiseen aikaan ilman housuja juoksentelevat metsissä.

Siitä lähtien on Heikki ollut naisten vihaaja. Eikä ole häntä toisten
haluttanut pyrkiä v.t. nimismieheksi.

Pukukappaletta, joka Heikiltä ryöstettiin, ei hän koskaan saanut
takaisin. Emerentia neiti arvattavasti säilyttää sitä muistona
uskottomasta sulhasestaan.




VAPUNPÄIVÄNÄ.


Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Pekka Paavola
läksi Helsingistä, taskussaan hiellä ja vaivalla ansaitut
»kamerulla»-paperit, omallatunnolla hiukan pikkusyntejä ja niskoillaan
tavanmukainen kuorma kahdentoista lukukauden kuluessa karttuneita
velkoja. Palveltuaan pari vuotta eräässä lääninhallituksessa, saaden
alituisesti taistella karhujansa -vastaan, jotka alkoivat häntä
ahdistella, heti kun huomasivat hänen päässeen kruunun kannikkaan
käsiksi, sai hän avoimeksi joutuneen nimismiehen viran Korvenloukon
piirissä. Silloin hänen elämänsä virta jätti jälkeensä ne pienet
putoukset ja kiviset koskipaikat, jotka joskus olivat sen pyörteiksi
pusertaneet, sen pinnalle kuohua kohottaneet, ja kulki nyt tyynesti
eteenpäin suorien, tasaisten rantaäyrästen välissä. Hänen piirinsä
oli siksi syrjässä kaikista ajanmukaisista kulkuneuvoista, että hän
aniharvoin tuli sieltä »ihmisten ilmoille», ja elämä Korvenloukossa ei
kovinkaan suurta vaihtelua tarjonnut. Hänestä tuli oikein tyypillinen
maalaisvirkamies, joka tavallisesti kulki pitkävartisissa saappaissa,
poltteli Beirutski-paperossia ja tyhjensi silloin tällöin totilasin
kirkkoherran ja piirilääkärin seurassa, jotka yhdessä hänen kanssaan
edustivat korkeampaa kulttuuria Korvenloukossa. Vähitellen sai hän
päälaelleen kuuvalon ja jäseniinsä luuvalon, ja huolimatta tuon
tuostakin tapahtuvista kilpajuoksuista viinankeittäjäin kanssa
Korvenloukon sydänmailla, paisui paisumistaan se osa hänen ruumiistaan,
jota ihmisiä on kielletty pitämästä epäjumalanaan.

Avioliiton »tyyneen» satamaan ei Pekka ollut purttansa ohjannut.

Siihen aikaan, kun hän palveli lääninhallituksessa, oli hän kerran
sattumalta saanut heittää silmäyksen erään naineen virkatoverinsa
kotioloihin ja huomannut, että rouva, joka seuraelämässä oli lempeä
kuin kyyhkynen ja rakastettava kuin keväimen hento kukka, kodin
kynnyksen sisäpuolella muistutti paljon enemmän kyytä kuin kyyhkystä,
kukkasista puhumattakaan. Silloin päätti hän itsekseen, ettei ainakaan
hän joutuisi kenenkään kyy-kyyhkysen pauloihin, ja vältteli siitä
lähtien visusti kaikkia neitosia, joilla hän epäili olevan kavalia
aikeita hänen vapauttansa vastaan. Maaseudun yksinäisyydessä hän kyllä
joskus tunsi jonkunlaista salaista kaipausta, varsinkin silloin,
kun hänen emännöitsijänsä toi pöytään pohjaan palaneen paistin
tai kivikovia munia, tai kun hänen kaikissa sukissaan alkoi olla
henkireikiä sekä varpaiden että kantapäiden kohdalla. Mutta kun kunnon
nimismiehemme koko piirissä ei olisi etsimälläkään voinut löytää
sellaista esinettä, joka tuon epämääräisen kaipauksen olisi voinut
tyydyttää, sammui lieska yhtä pian kuin se oli syttynytkin.

Näin eleli Pekka 46 ikävuoteensa saakka. Mutta silloin tapahtui muutos.

Pappilaan saapui silloin kirkkoherran veljentytär, nuori, sorea Elli
neiti oppimaan kirkkoherranrouvan kokeneella johdolla taloudenhoidon
monimutkaisia tehtäviä. Kun Pekka ensi kerran näki tämän tenhottaren,
katseli hän häntä hyvin karsaasti ja epäluuloisesti. Mutta miten
ollakkaan, kuta useammin Pekka hänet, näki, sitä enemmän epäluulo
alkoi haihtua ja jokin suloisen hivelevä tunne tulla sijaan. Ja kerran
nähdessään kuinka sievästi Elli illallispöydässä hienoilla valkoisilla
kätösillään hoiti tarjoilua, johtui hänen mieleensä emännöitsijänsä
nokinen naama ja karkeat, mustakyntiset kädet, ja hän huokasi niin
syvään, että kirkkoherra luuli hänellä olevan vatsanväänteitä ja
kehotti ottamaan »toiselle jalalle». Mutta siitä ei ollut apua;
nimismies parka tunsi, että maa yhä enemmän luisui hänen jalkojensa
alta ja että hän oli putoamaisillaan rakkauden hehkuvaan kuiluun.

Pekalle alkoi nyt vaikea aika, taistelu järjen ja tunteen välillä.
Järki toi esiin hänen ikänsä, kaljun päänsä ja painonsa, joka oli
tuossa 110 kilon korvilla, ja kehotti häntä ottamaan virkavapautta ja
pakenemaan joksikin aikaa mailta ja halmeilta. Mutta tunne piti hänen
edessään Ellin kirkkaita silmiä ja viehättävää hymyä ja sokaisi lopuksi
hänen silmänsä niin, että hän peiliin katsoessaan luuli näkevänsä
siellä hyvinkin mukiin menevän nuorukaisen. Ja kuta useammin Pekka
kävi pappilassa, — hän alkoi olla siellä jokapäiväinen vieras — sitä
heikommaksi kävi järjen ääni ja vaikeni lopuksi kokonaan.

Ja silloin teki Pekka ratkaisevan päätöksen. Hän kysyy tytöltä, eikö
häntä haluttaisi tulla Korvenloukon nimismiehen rouvaksi. Ja tämän
päätöksensä päätti hän panna toimeen Vapunpäivänä, jolloin pappilassa
pidettiin tavanmukaiset kekkerit.

       *       *       *       *       *

Tuli vihdoin tuo päivä, jota Pekka toivolla ja pelvolla odotteli.
Näemme hänen huoneessaan varustauvan aiotulle sotaretkelle.

Emännöitsijä on aivan päästä pyörällä ja luulee isäntänsä saaneen
pienen mielenvikaisuuden puuskan. Hän syytää kauluksia ja kalvosimia
pitkin lattiata ja väittää niiden olevan huonosti silitettyjä,
kymmeneen kertaan harjatuissa vaatteissa keksii hän tomuhiukkasia
milloin siellä, milloin täällä; ei mikään tahdo hänelle kelvata. Partaa
ajaessaan leikkaa hän leukaansa ja kirkuu laastaria niin hätäisesti,
että emännöitsijä luulee hänen vähintäin leikanneen kurkkunsa poikki.
Vihdoin hän kumminkin alkaa olla kunnossa ja astuu peilin eteen
antaakseen itselleen viimeisen voiteluksen.

Siinä järki vielä tekee viimeisen yrityksen. Eräs paljaalla päälaella
oleva arpi johtaa Pekan mieleen erään Vapunpäivän illan Kaivohuoneella
kolmattakymmentä vuotta sitten, jolloin Kalevan kansa ja Aasain
jälkeläiset tasapäässä tappelussa antoivat toisilleen uljaita iskuja.
»Kas siihen aikaan», sanoo järki, »siihen aikaan olit parhaassa
naimaijässä. Nyt on siitä kulunut kolmattakymmentä vuotta...»

Mutta Pekka tukkii korvansa.

Hän vetää jalkoihinsa äsken kaupungista tilaamansa kiiltävät kengät.
Ne puristavat oikein pakanallisesti ja Pekka sadattelee suutaria,
mutta lohduttelee itseään sillä, että ne kai vähitellen väljenevät.
Petollinen lohdutus, kuten Pekka kyllä saa huomata!

Sitten läksi hän uljaalla oriillaan, kiiltävissä kieseissään ajamaan
pappilaan, niin että paksut tomupilvet tiellä pyörtelivät. Ja hänen
sydäntään hytkäytteli ajatus: »mitähän, jos takaisin palatessani olisin
kihloissa oleva mies!»

Pahasti pamppaili kunnon nimismiehen sydän, kun hän astui pappilan
eteiseen ja Elli herttaisena ja hymyilevänä tuli häntä vastaan. Hän
yritti lausua jonkun sievistelyn, mutta tunsi samassa vihlaisevaa
tuskaa varpaissaan. Nuo kirotut kengät! Yksin jäätyään takoi hän niiden
kärkiä seiniin ja toivoi, että välissä olisi joku osa asianomaisen
suutarin ruumiista.

Vierasten joukossa oli eräs pitkäkoipinen nuori mies, jota ei Pekka
ollut ennen nähnyt, ja joka hänelle esitettiin arvonimellä: ylioppilas
Salo. Pekka tunsi heti alussa vaistomaista vastenmielisyyttä tätä
miestä kohtaan, ja tämä vastenmielisyys ei suinkaan vähentynyt, kun
hän koettaessaan lähennellä Elliä aina huomasi tuon toisen tiellään.
»Hittoko tuon nälkäkurjen on tänne lennättänyt?» ajatteli hän
kiukuissaan.

Tämä oli tuskallinen ilta Pekalle. Levottomuus ahdisti sydäntä,
kengät puristivat jalkoja ja tuskan hiki kihoili hänen otsalleen.
Hän oli hajamielinen ja otti niin nurinkurisesti osaa keskusteluun,
että kirkkoherra alkoi epäillä hänen olevan hiukan nousuviinoissa. Ja
yhä liehui tuo pitkäkoipinen ylioppilas Ellin vieressä, niin ettei
hän päässyt lähettyvillekään. Mokoma keltanokka! — ei edes juonut
totiakaan; olisihan silloin kumminkin kilistääkseen poistunut Ellin
luota.

Vihdoinkin, vähää ennen illallista, pääsi Pekka siksi aikaa
kahdenkesken Ellin kanssa, että ennätti kuiskata:

»Neiti Elli! Minulla olisi sanottavaa teille jotakin hyvin tärkeätä
kahden kesken. Ettekö illallisen jälkeen tulisi tuonne puutarhaan
kävelemään?»

Tyttö katsoi häneen kummastuneena ja kummastui yhä enemmän, kun näki
Pekan nostelevan vuorotellen jalkojaan ja surkeasti irvistelevän. Mutta
eihän tuolle kelpo vanhalle herralle voinut vastata kieltävästikään.
Hän lupasi siis tulla ja hymyili samalla niin suloisesti, että Pekka
hetkeksi unohti puristavat kenkänsä.

Mutta illallista syötäessä kävi tuska, varsinkin oikean jalan
varpaissa, niin sietämättömäksi, että oivallinen vasikanpaisti oli
takertua Pekan kurkkuun. Melkein tietämättään mitä teki, kumartui hän
pöydän alle ja riisui kengän oikeasta jalastaan.

Sepä helpotti! Nyt vasen kenkä samalla tavalla. Pekka katseli
ympärilleen, mutta kaikki olivat niin vilkkaassa keskustelussa, ettei
kukaan huomannut mitään. Niin ainakin Pekka luuli, ja jatkoi jälellä
olevista rakkauden tuskista huolimatta syöntiänsä hyvällä ruokahalulla,
päättäen vetää kengät jalkoihinsa vähää ennen kun pöydästä noustaisiin.

Mutta Pekan liikkeitä oli suurella mielenkiinnolla seurannut,
kaksi kiiluvaa silmää uuninloukossa. Siellä makasi pappilan nuori
»Musti»-koira.

Kun jälkiruoka alkoi olla loppuun syöty, arveli Pekka ajan tulleen
taas pistää jalkansa piinapenkkiin. Huoaten kumartui hän hapuilemaan
jalkineitaan. Aivan oikein, tuossa on vasen kenkä. Pekka veti sen
jalkaansa. Mutta missä on toinen? Pekka kurottaa jalkaansa niin
pitkälle kuin ulottuu, koettelee joka taholle, kurkistaa lopuksi pöydän
alle, mutta — kenkä on kadonnut. Samassa ilmaisee tuolien liike, että
noustaan pöydästä. Pekka kavahtaa pystyyn, peräytyy tuolineen aivan
seinän viereen, ja, piiloittaen oikean jalkansa vasemman taakse, tekee
sieltä kankeita kumarruksia isännälle ja emännälle. Sitten istuutuu
hän miettimään, miten tästä pälkähästä pääsisi. Mutta vaikealta se
näyttää. Hänen ympärillään on taaja piiri naapuripitäjien rouvia, jotka
juuri ovat päässeet puhumaan piikojensa ominaisuuksista, ja hän tietää
kokemuksesta, että sitä puheenainetta saattaa riittää loppumattomiin.

Ja kaiken muun lisäksi näkee hän Ellin kävelevän puutarhassa. Tuli ja
leimaus! Hän hypähtää tuolilta, mutta vaipuu jälleen istumaan. Hänen
ajatuksensa alkavat mennä sekaisin.

Mutta silloin näkee hän oven suussa »Mustin» ja »Mustin» suussa
jotakin. Oman kenkänsä! Hänen verensä kuohahtaa, ja hän unohtaa, missä
hän on.

»Koira s—na!» huutaa hän kuin rajamies, ja on kahdella harppauksella
ovella. Kiivas potku lennättää »Mustin» eteiseen, ja hämmästyneet
vieraat näkevät pyylevän nimismiehen kenkä kädessä katoavan
kirkkoherran kamariin.

Ensiksikin luullaan Pekan joutuneen suunniltaan ja kauhistus on
yleinen. Mutta kun Pekka on saanut asian selittää, muuttuu kauhistus
suureksi nauruksi, johon Pekka ei kumminkaan ota osaa. Kiiruimman
kaupassa antaa hän valjastaa hevosensa ja ajaa kotia sellaista vauhtia,
että itse Jehu, vanhan ajan kuuluisin hevosmies, olisi hänestä jäänyt
kauvas jälelle.

       *       *       *       *       *

Pari päivää sen jälkeen sai Pekka Ellin ja ylioppilas Salon
kihlauskortin. Ja kun ensimäinen tuska oli mennyt ohi, siunasi hän
mielessään suutaria ja »Mustia», jotka olivat estäneet hänet tekemästä
suuren tyhmyyden.

Kohtalonsa kantoi hän miehen tavalla. Hän käsitti nyt, että
Vapunpäivänä on nuorten kevätjuhla, ja että hänen oma nuoruutensa jo
aikoja sitten oli mennyt. Elli ei koskaan saanut tietää, mitä tärkeätä
Pekalla olisi ollut hänelle sanottavaa tuona merkillisenä Vapunpäivän
iltana.




URHEILUA.


En ole mikään urheilija, sen todistaa jo koko ulkomuotoni ja
automaattisen vaa'an viisari, joka aina tekee hyvin arveluttavan
pyörähdyksen, kun astun vaakalaudalle ja pistän kymmenpenniseni
»jalopeuran kitaan». Tuo pahuksen viisari osottaa tosiaankin
niin suuren kilomäärän, ettei minulla ole pienintäkään toivoa
päästä maailman, eipä edes Suomenkaan »mestariksi» missään
Marathon-kilpailussa. Huoneessani ei ole mitään »palaestronia»
(universaali-hirsipuu olisi mielestäni sopivampi nimitys), ei mitään
rautakangilla yhdistettyjä tykinkuulia, joiden nostelemisesta
toiset saavat terveyttä ja pitkää ikää, toiset taas kolme
kyynärää multaa ja raskaan kiven nokkansa päälle, eikä tuota
»käsivarrenvahvistajaksi» sanottua gummikapinetta, joka olisi kenties
hyvinkin tarkoituksenmukainen, kun vaan ensiksi saisi käsivartensa
siksi vahvoiksi, että sitä voisi käyttää.

Tällä en suinkaan tahdo sanoa, ettei minussakin toisinaan urheilunhenki
heräisi. Kun kauniina talvipäivänä näen somien nuorten neitosten
reippain askelin, helisevät luistimet käsivarrellaan rientävän
luistinradalle päin, alkaa mielessäni kajastaa nuoruuden muistoja,
ja ehdottomasti luon silmäyksen tuonne loukkoon, jossa luistimeni jo
kauvan, sangen kauvan ovat saaneet rauhassa ruostua. Mutta silloin
kuvastuu sieluni silmien eteen luistinrata, sen keskellä kaksijalkainen
elefantti, joka vimmatuilla ponnistuksilla koettaa pysytellä
takaraivoansa kantapäitänsä ylempänä, ja ympärillä satakunta henkeä
kumpaakin sukupuolta, joiden suupielet ovat vetäytyneet hyvin lähelle
korvia ja hartiat tutisevat hillittömästä naurusta. Ja se elefantti
olen _minä_. Silloin häviävät kaikki nuoruuden unelmat, leijona, joka
oli valveutumaisillaan, uupuu jälleen uneen.

Kun näen polkupyöräilijäin somissa puvuissaan nuolen nopeudella
kiitävän sivuitseni, herää jotakin kateuden tapaista rinnassani
ja huoaten silmäilen uskollisia »alamaisiani», jotka minua kyllä
vakavasti, vaan hitaasti, niin vietävän hitaasti kuljettavat eteenpäin.
Kerran nousi urheiluhenki ihan ilmikapinaan, ja läksin kuin läksinkin
tallustelemaan polkupyöräkauppaan. Kadulla tapasin kumminkin erään
urheilua harjoittavan ystäväni ja kysyin häneltä, oliko kuinkakin
vaikeata ajaa polkupyörällä. Vastaus oli yhtä lyhyt kuin masentava:
»Se joka ajaa kovaa, ajaa muiden yli, se taas, joka ajaa hiljaa,
ajaa itsensä yli.» Vieläpä tuo riiviö uskalsi pilkatakin minua;
silmäillen ruumistani, joka peitti suuren osan hänen näköpiiriänsä,
lausui hän myrkyllisesti: »Polkupyöriä ei sitäpaitsi käytetä kuormien
kuljetukseen.» Suuttuneena läksin kotiin ja säästin luultavasti sen
kautta kirurgisen sairaalan lääkäreiltä paljon vaivaa.

Niin on nyt laitani, vaan niin ei aina ole ollut. Oli aika, jolloin
minussakin piili urheilijan siemen, jopa työnteli esille heikkoja
oraitakin. Heti kouluun tultuani aloin ikäisteni kanssa uutterasti
harjoittaa paininlyöntiä, tappelua ja tukkanuotanvetoa. Voitonseppele
näistä kilpailuista ei tosin tullut laakerin, vaan rottingin muodossa
ja annettiin puolueettomasti sekä voittajalle että voitetulle, mutta
eihän Suomi ole mikään Hellas, ja tuohon asiain järjestykseen tottui
piankin. Ja vielä muistan nuo kauniit kuutamoillat koulukaupunkini
luistinradalla, kun tuli viidentoistavuotiaana koulukavaljeerina
näyttää taitoaan samanikäisille neitosille. (Huomattava on, että
yhteiskoulut siihen aikaan olivat yhtä tuntemattomat kuin langaton
sähkötys ennen Marconia.) Silloin saivat sääret teräksen jäntevyyden
ja urheilijanalku astui suuren kehitysaskeleen eteenpäin. Mutta
urheilijaa minusta ei kumminkaan ole tullut, ja voisinpa melkein panna
vuosipalkkani vetoon vanhaa virsuparia vastaan, ettei minusta koskaan
tulekaan. Siihen on syynä harmittava seikkailu, joka pitkiksi ajoiksi
tukahdutti minussa kaikki urheilunharrastukset, niin pitkäksi, ettei
harrastuksesta nyt enää ole mitään hyötyä.

Eräänä talvena monta, monta vuotta sitten olin virkaatekevänä
opettajana eräässä maaseutukaupungissa — nimi ei kuulu asiaan. Kun
pikkukaupunkilaisten ensimäinen epäluulo, jolla he aina katselevat
kaikkea vierasta, on haihtunut, ja on ennättänyt hiukan tutustua
heihin, niin huomaa heissä paljonkin miellyttäviä ominaisuuksia. Niin
oli asianlaita ainakin täällä. Pian tutustuin sekä virkamiehiin että
porvareihin, sekä rouviin että neitosiin, ja ystäviä oli minulla
kymmenittäin. Siihen aikaan olinkin vielä sorea, solakka poika ja
kykenin yhtä hyvin katsomaan lasin pohjaan kuin neitosten silmiin.
Voisinpa tässä luetella joukon muitakin hyviä ominaisuuksia, mutta
jääköön se tekemättä. Oma kiitos... Sanon vain, että olin jokseenkin
täydellinen »seura-ihminen».

Niin kului aika hauskasti. Milloin katseltiin lasien pohjiin, milloin
taas neitosten silmiin, jotka ovat paljoa vaarallisemmat kuin
kaiken maailman lasit. Ja tilaisuutta oli jälkimäiseen yltäkyllin.
Jonkinlainen huvitteluraivo näytti vallanneen tuon hyvän kaupungin:
perhekutsuja, tanssiaisia, rekiretkiä, seuranäytelmiä j.n.e. oli
tuhkatiheään. Eikä kulunut pitkää aikaa, kun jo huomasin, että olin
auttamattomasti liian syvälle katsonut Anna Alasen tummansinisiin
silmiin ja — voinhan, sen myöntää — luonut pienen syrjäsilmäyksen hänen
isänsä lujasti raudoitettuun kassakaappiin, jossa huhu kertoi olevan
»tukkueltuna tuhansia». Ukko Alasta pidettiin kaupungin äveriäimpänä
miehenä, mutta muuten oli hän aivan »vanhaa juurta». Hän joi tusinan
jättiläistotia illassa, kiroili kuin kaartin aliupseeri, puri mälliä
kuin merimies ja kertoi kaskuja, joita naisväki läksi pakoon. Usein
ihmettelin, mitenkä tuommoisesta rosoisesta korpikannosta oli voinut
puhjeta niin suloinen vesa kuin Anna oli, sillä suloinen hän oli
sinisilmineen ja kultakutrilleen, ja koko hänen olentonsa oli kuin
ihmisten sekaan eksyneen keijukaisen.

Annan seuraa aloin kaivata yhä enemmän; en tahtonut enää ollenkaan
viihtyä muualla kuin hänen läheisyydessään. Eikä hänelläkään
näyttänyt olevan mitään minua vastaan; pari kertaa olin saanut
häneltä silmäyksen, joka pani sydämeni riemusta sykähtelemään. Mutta
pääkaupungin oloihin tottuneena en ollenkaan tiennyt, mikä merkitys
pikkukaupungissa pannaan tytölle osotettuun kohteliaisuuteen. En
ymmärtänyt ollenkaan salata tunteitani; tanssin Annan kanssa yhtä
paljon kuin kaikkien muiden neitosten kanssa yhteensä, olin hänen
alituinen seuralaisensa rekiretkillä j.n.e. Pian alkoivatkin »tätien»
päät kallistella toisiinsa päin ja heidän kätensä tehdä salaperäisiä
viittauksia. Kuta enemmän aika kului, sitä kiivaammiksi kävivät nuo
liikkeet, ja lopuksi pyörivät koko vanhemman naismaailman käsivarret
kuin myllynsiivet. Mutta minä olin onnellinen enkä huomannut mitään.

Olen unohtanut mainita, että paras ystäväni kaupungissa oli Riekki
Reijonen, virkamies eräässä sikäläisessä pankkikonttorissa. Me olimme
aivan eroamattomat — ihan kuin Castor ja Pollux, kuten kaupungin
kirjallisesti sivistynyt kunnallisraatimies sanoi. Mutta kohtalo oli
päättänyt, ettei tämä ystävyys ikuisesti kestäisi. Ja tämän päätöksen
toimeenpanoa auttoi se seikka, että Riekki oli aivan vimmatusti
iskenyt silmänsä samaan impeen, jonka kuvaa ininä kannoin sydämessäni.
»Tätien» liikkeistä huomasi hän piankin, että hänen asiansa alkoivat.
olla arveluttavalla kannalla. Silloin alkoi hän hautoa päässään
hornanmoisia tuumia, joiden tarkoituksena oli kukistaa minut ja saattaa
hänet itsensä tuon ihanan immen ja lujasti raudoitetun kassakaapin
herraksi ja omistajaksi. Mutta minua kohtaan oli tuo kavala käärme yhtä
ystävällinen kuin ennenkin.

Hän teki ensiksi kaikellaisia pieniä kokeita — vasta jälkeenpäin
olen ne sellaisiksi huomannut. Niinpä hän m.m. eräässä iltamassa
kävi »terästämässä» totilasiani saadakseen minut humalaan, mutta
menestyksettä. Sen jälkeen kompastuin pari kertaa Annan kanssa
tanssiessani taitavasti asetettuun »ämmänkoukkuun». Tanssijamaineeni
oli kumminkin siksi vakaantunut, ettei se tuosta suurestikaan kärsinyt.
Mutta että hänen aikeensa vihdoinkin onnistuivat, siitä on hänen
kiittäminen — urheilua, joka siihen aikaan kulkutaudin tapaan alkoi
»suuresta maailmasta» levitä näillekin rauhallisille syrjäseuduille.

Pari vuotta aikaisemmin oli kaupunkiin Pohjanmaalta tullut muutamia
»siirtolaisia», jotka toivat mukanaan suksensa ja hiihtämistaitonsa.
Kun siirtolaisperheen nuoret neitoset ensi kerran liikkuivat noilla
oudoilla kulkuneuvoilla, herätti se kaupungin nuorissa herroissa
niin suurta mieltymystä, että ennen pitkää jokaisella täysi- ja
puolikasvuisellakin tytöllä oli sukset, ja hiihtourheilu oli täydessä
vauhdissa. Ei liene tarvis mainita, että herrat tietysti olivat
mukana. Niin kehittyi kaikista taitavia hiihtäjiä, jotka ohjasivat
suksensa minkälaisesta jyrkänteestä tahansa.

Minun kaupungissa ollessani oli ollut melkein lumeton talvi, niin
ettei hiihtäminen juuri voinut tulla kysymykseenkään. Mutta helmikuun
alkupäivinä tuli ankara lumituisku, ja sen mentyä oli maassa paksulta
lunta. Näin olivat asiat, kun Riekki eräänä päivänä tuli luokseni.

Hetkisen aikaa juteltuamme jonninjoutavia, kysyi hän sivumennen:

»Osaatko hiihtää?»

»En», vastasin minä, »olen kyllä aikonut opetella, mutta minulla ei
vielä ole ollut tilaisuutta siihen.»

»Vai niin», lausui hän ja käänsi puheen muihin asioihin.

Saman päivän illalla tuli hän kertomaan, että oli päätetty seuraavana
päivänä panna toimeen yleinen hiihtoretki. (Hän itse oli sen tietysti
puuhannut.) »Ei se vaikeata ole», sanoi hän, kun rupesin estelemään,
»eihän sinun toki sovi olla poissa urheilusta, jota koko kaupunki niin
suuresti ihailee. Arvosi siitä alenisi. Olenkin jo kaikkialla kertonut
sinun olevan taitavan hiihtäjän. Hankin sinulle hyvät sukset, joilla
kyllä tulet toimeen.»

Näistä sanoista kasvoi itseluottamukseni, ja niin päätin kuin Columbus
lähteä purjehtimaan tuntemattomalle merelle.

Kun seuraavana aamuna saavuin kokoontumispaikalle kaupungin laitaan,
oli jo suurin osa seuraa koolla. Silmäni etsivät heti Annaa, ja tuolla
hän seisoikin niin somana valkoreunaisessa turkissaan. Riekki toi
minulle sukset ja antoi minulle samalla muutamia ohjeita, joita, vaan
hajamielisesti kuuntelin, sillä huomioni oli kokonaan kiintynyt Annaan.
Tuskin oli Riekki poistunut, kun jo siirryin Annan viereen, ja me
aloimme tuttavallisesti puhella.

»Nyt tulee oikein hauska päivä», sanoi hän. »Olen äärettömästi
mieltynyt hiihtämiseen. Ja tehän kuulutte olevan oikea mestari siinä
taidossa.»

»Olenhan minä vähän hiihdellyt»; valehtelin minä rohkeasti, luottaen
Riekin vakuutukseen, ettei siinä mitään taitoa tarvittu. »Mutta minne
käy matka?»

»Hiihdämme vain penikulman päähän tehtailija Kallion luokse, juomme
siellä kahvit ja palaamme toista tietä takaisin.»

Tuo penikulma pani minut vähän aprikoimaan, sillä olin tottunut
pitämään sitä jokseenkin pitkänä matkana, mutta nyt ei ollut aikaa
arveluihin, sillä lähtömerkki annettiin ja koko seurue läksi liikkeelle.

Heti alussa huomasin, ettei tuo hiihtäminen niinkään helppoa ollut.
Jalat eivät mitenkään tahtoneet suksilla pysyä; huomasin että muiden
suksissa oli jalan kohdalla karvainen nahka, mutta minun suksissani
paljas puu ja sekin peevelin liukas. Kun olin työntänyt jalkani
lenkkeihin niin tiukkaan, että tunsin nahan varpaistani heltiävän,
sain ne toki viimein pysymään. Vasen suksi luisti kyllä, mutta oikea
oli vastahakoinen kuin porsas, jota korvista läättiin vedetään. Se
ei tahtonut ollenkaan kulkea ja sen alta kuului omituinen kariseva
ääni. Ponnistin kaikki voimani, hoipertelin sauvojeni nojassa, ollen
joka hetki mennä nenälleni, mutta turhaan. Ennen pitkää huomasin
olevani hyvän matkaa Annasta jälellä ja hiihtäväni erään toisen
neitosen rinnalla. Tavallisissa oloissa ei tämä olisi ollut mikään
ylenkatsottava paikka, sillä tyttö ei ollut hullumpia hänkään, mutta
nyt ajattelin vain Annaa.

Kim olin jäänyt noin kolmekymmentä askelta jälelle, kääntyi Anna ja
kysyi:

»No, ettekö tule?»

»Kyllä», vastasin minä ja ponnistelin vimmatusti, mutta Annaa en enää
saavuttanut: töin tuskin pysyin uuden seuralaiseni rinnalla.

Näin, kuinka Anna kävi tyytymättömän näköiseksi ja alkoi hiihtää yhä
vinhemmin. Ei suinkaan hän voinut otaksua, että niin mainio hiihtäjä,
kuin minä muka olin, ei voisi pysyä hänen rinnallaan, jos vaan
tahtoisi. Olin kiukusta pakahtua, kun näin, että Riekki kohta anasti
minun äskeisen paikkani. Uusi seuralaiseni rupatteli lakkaamatta, mutta
minun puoleltani oli keskustelu hyvin yksitavuista. Olinkin jo aivan
hengästyksissä ja tunsin, kuinka hiki alkoi joka paikasta tunkea esiin.
Äkkiä virkkoi seuralaiseni:

»Nyt tulee hauska alamäki.»

Samassa huomasinkin, kuinka edellä hiihtäjät toinen toisensa jälkeen
hävisivät näkyvistä, ikäänkuin olisivat vajonneet maan alle. Kohta
olimme mekin mäen reunalla.

Minun täytyy tunnustaa, ettei tuo »hauska alamäki» minua lainkaan
miellyttänyt. Se oli jyrkkä kuin seinä ja korkea kuin kirkontorni. En
voinut käsittää, kuinka ihmiset, joidenka täytyi noudattaa voimassa
olevaa »painolakia», voivat siinä ollenkaan pystyssä pysyä. Mutta niin
he kumminkin tekivät. Vilahdus vaan, ja tuolla he jo alhaalla kiisivät
eteenpäin paljon pienentyneessä koossa. Aivan kääpiöiltä he näyttivät,
niin korkea oli mäki.

Olin korjaavinani suksiani ja jäin siten viimeiseksi, mutta nyt oli
armon aika lopussa.

»Hoi, etkö tule jo?» hoilasivat miehet.

»Joutukaa, joutukaa!» huljuttivat naiset.

Minusta näytti mäki tulevan yhä korkeammaksi, kunnes se mielestäni oli
todellinen Schreckhorn. Alhaalla olevat ihmiset pienenivät kärpästen
kokoisiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa siekailla, jos mieli pelastaa
arvonsa. Ummistin silmäni ja hiihdin umpimähkää eteenpäin.

Lukijani, oletko koskaan unissasi ollut syöksyvinäsi pohjattomaan
kuiluun? Siinä tapauksessa voit kuvitella tunteitani, kun nyt yhtäkkiä
menetin sekä maaperän jalkaini alla että sukseni ja tunsin olevani
paljaan ilman varassa. Unessa on kumminkin se etu, että pudottuaan
löytää itsensä omassa, lämpimässä vuoteessaan, mutta kun minä tulin
tajuihini, olin päälläni pohjattomassa kinoksessa. Suu, sieramet,
silmät ja korvat olivat täynnä lunta; tukehtumaisillani ponnistelin
päästäkseni tukalasta asemastani, mutta turhaan, kunnes parikymmentä
vahvaa kättä tarttui koipiini ja tempasi minut ylös semmoista vauhtia,
että aivoni velloutuivat sekaisin.

Tuskin olin saanut silmäni auki, kuu huomasin, että olisi ollut parempi
pysyä lumen peitossa. Ympärilläni oli koko seurue: kaikkien kasvoista
kajasti mitä vilpittömin iloisuus ja harmillista tirskunaa ja hökötystä
kuului joka haaralta. Tuhat tulimmaista, tuossa aivan edessäni hirnui
Riekki kuin vanha kyytikoni tallin hajua tuntiessaan, ja häntä säesti
hopeanheleällä naurullaan Anna, minun Annani! Hänellekin tuotti siis
onnettomuuteni iloa. Sydämeni tuli surulliseksi.

Kun vihdoin olin löytänyt uskottomat sukseni, ja seurue nauranut
tarpeekseen ja tyhjentänyt kokkapuhevarastonsa, lähdettiin taas
liikkeelle. Mutta eipä retki enää huviretkellä tuntunut. Oikean jalan
suksi kävi yhä vastahakoisemmaksi; tuntui siltä kuin olisi jalkani
sidottu kiinni satapiikkiseen äkeeseen. Takinkauluksen alle tunkeutunut
lumi alkoi sulaa ja valui pitkin selkää saappaisiini. Ja väsynyt aloin
olla kuin koira.

Sen lisäksi näytti koko seutu muuttuvan sveitsiläiseksi vuoristoksi.
Tuli mentäväksi alas mäkiä, joihin verraten äskeinen oli kuin mitätön
muurahaiskeko. Minkä hornan kattilan pohjaan tuo kirottu Kallio
lieneekin tehtaansa rakentanut!

Tarvinneeko minun kertoakaan, että jokaikisessä mäessä uudistui tuo
äskeinen näytelmä. Vaihtelua oli kumminkin se, että väliin tein ilmassa
viisi kuperkeikkaa, väliin taas kymmenen, toisin ajoin tulin alas
päälleni, toisin jaloilleni. Tätä menoa jatkui siksi, kunnes enää yksi
mäki oli laskettava ja tehtaan savutorvi jo pelastavana majakkana
törötti edessäni.- Mutta nytpä täyttyi kärsimyksen kalkki reunojansa
myöten.

Olin taaskin jäänyt viimeiseksi mäen päälle ja läksin hiihtämään alas,
jonkinlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä tuumaillen, mikä osa
ruumiistani tällä kertaa saisi pahimmat kolaukset. Kumma kyllä, pää
sin kaatumatta puoliväliin mäkeä ja luulin jo olevani pelastettu,
kun yhtäkkiä tunsin kovan nykäyksen ja kuulin omituisen ritisevän
äänen. Olin laskenut kuivan petäjän ohi, ja eräs ulospistävä oksa
riisti »nimettömistäni» sen osan, jota intiaanit eivät käytä, mutta
jota Euroopassa pidetään vallan välttämättömänä. En kumminkaan heti
housuvahinkoani huomannut. Kaatumatta pääsin alas ja aloin jo olla
hiukan paremmalla tuulella, kun edellinen osa matkan vaivoista oli
päättynyt. Mutta tuskin olin muiden joukkoon saapunut, kun naiset
kiljahtaen kaikkosivat kaikkiin ilman suuntiin ja miehet päästivät
sellaisen naurunrähäkän, että mäet kajahtelivat Pian selvisi minulle
asianlaita, mutta samassapa oli mittanikin täysi.

Sanaakaan sanomatta otin sukset Olalleni ja aloin painaa läheistä taloa
kohti, jonka portilla näin tuon tutun punaisen kievaripylvään. Toiset
kyllä koettivat estellä minua, luvaten hankkia minulle lainahousut,
mutta en ollut heitä kuulevinanikaan. Nöyryytys oli ollut liian katkera.

Kievarista otin hevosen kaupunkiin. Tiellä juolahti mieleeni ruveta
lähemmin tarkastelemaan suksiani, noita kiusankappaleita. Silloin
huomasin, että minua kohtaan oli harjoitettu kavalaa koiruutta. Oikean
jalan suksessa oli suuri sälö, joka nähtävästi oli tekemällä tehty, ja
aivan jalansijan kohdalle oli lyöty leveäkantainen rautanaula.

»Ah, Riekki ystäväni», huusin sanomattomasti raivostuneena, »kunpa
saisin elää niin kauvan, että ennättäisin näillä hyvillä suksillasi
selkäsi pehmittää!»

       *       *       *       *       *

Kun seuraavana aamuna, hyvin levottomasti nukuttuani heräsin, olin kuin
noiduttu kuningas »Tuhannessa ja yhdessä yössä». Ruumiini alaosa ei
tosin ollut mustaa marmoria, mutta sen sijaan raskasta lyijyä. Ja ennen
iltaa sairastuin vuoteen omaksi. Lääkäri selitti minun vilustuneen; se
mahtoi tapahtua, kun hikisenä läksin ilman päällysvaatteita ajamaan
kaupunkiin. Sain ankaran kuumeen, joka pari viikkoa piti minut seinien
sisäpuolella.

Kun terveeksi tultuani jälleen läksin ulos, olivat ensimäiset ihmiset,
jotka kohtasin, Anna ja Riekki — kävellen käsikoukussa! Maailma musteni
silmissäni, mutta ponnistaen kaikki tahdonvoimani saatoin kumminkin
mennä heitä onnittelemaan. Sen muistan, että ääneni oli silloin käheä;
sanat tahtoivat väkisinkin kurkkuun takertua. Riekin kasvoissa olin
huomaavinani jonkinlaisen pahan omantunnon ilmauksen, Anna taas näytti
kylmältä ja ylpeältä.

Riekki oli osannut käyttää hyväkseen sairauttani. Taitavasti
pannen liikkeelle kaikellaisia keksimiään juttuja, oli hän
pikkukaupunkilaisten herkkäuskoisiin mieliin saanut luoduksi minusta
kuvan, joka ei suinkaan ollut imarteleva. Varsinkin Annalle oli
hän kertonut aivan kauheita asioita. Sitä hän ei olisi koskaan
uskaltanut tehdä, jos olisin jalkeilla ollut. -Ja saatuaan Annan
mielen käännetyksi minusta, kosi hän — millä menestyksellä, käynee jo
edellisestä selville.

Kohta sen jälkeen loppui viransijaisuuteni, ja iloinen olin, kun pääsin
lähtemään tuosta kirotusta kaupungista. Silloin päätin myöskin olla
koskaan harjoittamatta urheilua, olipa se minkä nimellistä tahansa.
Tähän saakka olen päätökseni pitänyt.

       *       *       *       *       *

Useampia vuosia yllämainittujen tapausten jälkeen satuin matkallani
samaan kaupunkiin. »Porvariklubissa» tapasin useita vanhoja
tuttavia, niiden joukossa Riekin, joka näytti hyvin laihtuneelta ja
ränsistyneeltä. Juteltiin siinä yhtä ja toista, mutta mitä pitemmälle
ilta kului, sitä levottomammaksi tuli Riekki. Vihdoin kellon lyödessä
kymmenen, kavahti hän pystyyn, sanoi kiireiset jäähyväiset ja
seuraavassa silmänräpäyksessä näin hänen kantapäittensä vilahtavan
ovessa.

»Mikä miehelle tuli?» kysyin kummastuneena.

Silloin sain kuulla, että jollei Riekki viimeistään kello 10 ole
kotona, saa hän Annaltansa kotiripityksen, joka ei ole mikään
salarippi, vaan kuuluu kadulle saakka.

Keijukaisesta on tullut syöjätär.

Entäs tuo lujasti raudoitettu kassakaappi? — Kohta häiden jälkeen löi
Riekin appiukko kintaat pöytään ja tyhjä kassakaappi meni huutokaupassa
63 markasta 16 pennistä.

Onneton hiihtoretki on siis lopultakin päättynyt minulle onneksi.




»VAHTI».


Syyskesällä muutamia vuosia takaperin tapasin matkustaessani junassa
vanhan ystäväni, insinööri Pekka Oittisen, jota en ollut nähnyt
useampaan vuoteen.

Hän oli sillä aikaa »purjehtinut avioliiton tyyneen satamaan», kuten
hän runollisesti kyllä sanoi, ja hänen huuliltaan virtasi innokkaita
ylistyslauluja pyhän aviosäädyn onnellisuudesta. Niinpä niin, hänellä
oli siihen aikaan vielä jokseenkin lyhytaikainen kokemus tästä
»säädystä»; ken tietää, mikä sävel hänen lauluissaan tätä nykyä on. Hän
oli juuri palausmatkalla ulkomailta, missä hän valtion matkarahoilla
oli muutamia kuukausia oleskellut tutkimassa sikäläisissä virastoissa
käytettyjä matonpölyytyskoneita, joista hänen tuli senaatin asettamalle
komitealle antaa lausunto. Sydämensä pohjasta sadatteli hän Suomen
hidaskulkuisia junia, jotka eivät kyllin nopeasti kiidättäneet häntä
armaan eukkonsa syliin.

Minun paatunut vanhanpojan sisuni ei oikein jaksanut sulattaa Pekan
ylistyksiä, ja uskalsinpa lausua pari sävyisää sanaa vanhanpojan vapaan
elämän puolesta. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Pekka joutui
aivan haltioihinsa.

»Senkin vanha, lahonnut pölhö!» huusi hän. »Epäiletkö minun, kokeneen
miehen sanoja? Kyllä minä... Niin, nytpä tiedän. Rangaistukseksi
saat seurata minua kotiini näkemään, minkälaisista onnenpäivistä
sinä, samoinkuin moni muukin pässinpää, olet kieltäytynyt. Ei mitään
vastaväitteitä, asia on päätetty!»

Eikä siinä vastaanponnisteleminen auttanut, vaikka kyllä koetin
huomauttaa, kuinka sopimatonta olisi, että vieras henkilö tulisi
jälleennäkemisen riemua häiritsemään. Pekka oli hämäläinen ja tämän
heimon tunnettu itsepäisyys oli hänessä kehittynyt korkeimpaan
huippuunsa. Olin jo puoleksi voitettu, kun juna saapui sille asemalle,
jolle Pekan tuli jäädä. Ja kun sitten hänen armas Annansa, joka oli
tullut miestänsä vastaanottamaan, ja jonka nähdessäni minun mielessäni
täytyi tunnustaa ystäväni ylistysvirret jossakin määrin oikeutetuiksi,
innokkaasti yhtyi Pekan kehotuksiin, suostuin lopuksi, varsinkin kun
matka ei ollut pitkä eikä minulla ollut mitään erityistä kiirettä.

Tunnin verran ajettuamme saavuimme Pekan kauniiseen kesähuvilaan.
Portilla oli vastassa suunnattoman suuri newfoundlandilainen koira,
jonka karheaääninen haukunta muistutti leijonan karjuntaa. Se tervehti
hyvin ystävällisesti rouvaa, mutta näytti hampaitansa Pekalle ja
minulle.

»Se on Vahti, josta olen sinulle kirjoittanut.» sanoi rouva ja kääntyen
minuun jatkoi:

»Sain kohta mieheni lähdettyä tämän koiran lahjaksi veljeltäni. Se ei
vielä tunne isäntäänsä. Etkö häpeä, Vahti!» huusi hän samassa, kun
koira vihaisesti murahti Pekan yrittäessä taputtaa sitä päähän. »Se ei
tahdo suostua kehenkään muuhun kuin minuun,» selitteli hän ja kutsui
koiran luoksensa.

»Olisipa lanko itse saanut pitää tuollaisen pedon,» sanoi Pekka hieman
tyytymättömänä. »Näyttääpä siltä, kuin tässä täytyisi taistella
isäntävallasta oman koiransa kanssa!»

Koko illan pysytteli Vahti uskollisesti meidän seurassamme, mutta sen
epäluulo Pekkaa ja minua kohtaan ei näyttänyt lainkaan laimenevan. Se
piti meitä nähtävästi hyvin arveluttavina lurjuksina. Kun Pekka vaan
laski kätensä vaimonsa vyötäisille, taputteli häntä tai teki muita
nuoren aviomiehen tavallisia hullutuksia, nousivat Vahdin selkäkarvat
pystyyn, ja illallista syödessämme piti se tarkasti silmällä, ettei
kumpikaan meistä pistäisi veitsiä ja lusikoita taskuumme. Anna rouva
oli oikein liikutettu koiran uskollisuudesta, mutta Pekka alkoi jo
hiukan noitua tuota valpasta vartijaa.

Aivan hovimestarin tavoin saattoi Vahti pariskuntaa makuuhuoneen
ovelle, kun myöhään illalla erosimme levolle mennäksemme. Kun ovi
sen nenän edessä suljettiin, pudisteli se tyytymättömänä päätänsä,
varmaankin kummastellen emäntänsä rohkeutta, kun uskalsi tuollaisen
roikaleen kanssa jäädä kahdenkesken. Sitten alkoi se sitä suuremmalla
tarkkaavaisuudella pitää silmällä minun liikkeitäni. Minua tuo
tarkastus ei ollenkaan miellyttänyt, jonka vuoksi pujahdin ulos ja
suljin oven.

Kun ilta oli erinomaisen kaunis, läksin vielä pienelle kävelymatkalle
ihailemaan elokuun kuutamoa. Noin puolenyön aikaan palasin huvilaan ja
aioin astua sisälle, kun uhkaava murina, joka kuului eräästä pimeästä
loukosta eteisessä, pysähdytti askeleeni. Tuo kirottu Vahti, jonka
jo olin unhoittanut, muistutti minua huomattavalla tavalla olemassa
olostaan ja näytti varmasti päättäneen kieltää minulta sisäänpääsyn.

Mitä nyt tehdä? Jos yritin pyrkiä sen ohi, oli jokseenkin luultava,
että Vahdin hampaiden väliin jäisi kappale uusista housuistani ja
siihen kuuluva osa koipea. Astuin kuitenkin koetteeksi askeleen
eteenpäin puhutellen Vahtia kaikkein lempeimmällä äänelläni, mutta
seurauksena oli vaan yhä äkäisempi murina hämärässä välkkyvän, uhkaavan
hammaskarsinan takaa. Katsoin siis viisaimmaksi peräytyä ja vetäydyin
hiljalleen ulos.

Olinpa todellakin tukalassa asemassa. Siinä seisoin ohut takki
ylläni, kolkossa yöilmassa; lahjomaton Kerberus sulki minulta tien
makuusuojaani ja huvilassa nukkuivat kaikki, niin etten voinut kutsua
heitä avukseni. Enhän edes tiennyt, missä palvelijat makasivat. Tunnin
ajan kävelin edestakaisin huvilaa ympäröivässä pienessä puistossa,
sadatellen ystävääni, hänen rouvaansa, koiraansa ja kaikkea, mikä hänen
omansa oli, ja lopulta itseänikin, kun olin ollut niin tyhmä, että olin
keskeyttänyt matkani joutuakseni tällaiseen satimeen.

Värjötellessäni siinä seinustalla, kädet syvällä taskuissa, huomasin
äkkiä jotakin, mikä sai toivon kipinän syttymään rinnassani. Yksi
huvilan akkunoista oli hiukan raollaan. En tiennyt mihinkä huoneeseen
se kuului, mutta pääasiahan oli päästä katon alle, kyllä kai siellä
sitten löytäisin oman huoneeni. Tuossa tuokiossa olin akkunan luona
ja vedin sen kokonaan auki. Ruumiini muoto ja paino eivät tosin ole
erittäin edulliset kiipeämisyrityksille, mutta akkuna oli siksi
matalalla, että ilman suurempaa vaivaa sain, sivumennen sanoen,
jokseenkin pyöreän vatsani hinatuksi akkunalaudalle. Mutta ennenkuin
silmäni olivat sen verran tottuneet pimeyteen, että olisin nähnyt, mikä
huone se oli, tömisi äkkiä maa takanani, kuului kiukkuinen haukahdus ja
tunsin, kuinka lujat hampaat iskivät kiinni toiseen kantapäähäni. Tein
epätoivoisen ponnistuksen, kenkä irtautui jalastani ja minä menetin
tasapainoni, pudoten päälleni johonkin märkään, kylmään ja sakeaan,
joka oli minut tukehduttaa, kunnes, koipieni piirtäessä ilmassa
puoliympyrän, rojahdin selkä edellä lattialle.

Hetken aikaa makasin melkein tajuttomana. Sitten aloin vähitellen
huomata, että olin vielä elävien joukossa ja etteivät raajani olleet
varsin pahoja vammoja saaneet. Raapasin tulitikkuun valkean ja näin
olevani — ruokasäiliössä. Allani oli suuri munakori aivan rutistuneena
ja vieressäni kaatunut piimäsaavi, johon akkunasta pudotessani
olin sukeltanut ja jonka sisällys nyt hitaasti valui tukastani,
parrastani ja vaatteistani. Lattialta noustessani pudotin vielä
hyllyltä jauhovakan, joka kaiken muun hyvän lisäksi tyhjensi päälleni
runsaan siunauksensa. Eipä minun totta tosiaan olisi tarvinnut hävetä
pahimmankaan lurjuksen rinnalla, jota konsanaan Amerikan vapaassa
maassa on koristeltu tervalla ja höyhenillä.

Ensi tehtävä oli tietysti pyrkiä pois tästä kovan onnen paikasta.
Mutta voi kauhistus! Ovi oli lukossa ja niin tukevaa tekoa, että heti
huomasin mahdottomaksi yrittääkään päästä ulos sitä tietä. Ja kun
katsoin ulos akkunasta, näin ystäväni Vahdin kykkivän sen alla, hyvin
verenhimoinen ilme silmissään. Olisin kyllä voinut kolkuttaa ja huutaa,
kunnes joku talossa olisi herännyt ja tullut minut pelastamaan, mutta
minua kammotti se nauru ja pilanteko, joka epäilemättä tulisi osakseni
yöllisen seikkailuni johdosta. Katsoin sen vuoksi parhaaksi odottaa,
eikö Vahti kenties kyllästyisi vahtimiseen ja menisi tiehensä, niin
että huomaamatta voisin päästä huoneeseeni, jossa pukisin ylleni toiset
vaatteet, enkä aamulla olisi tietävinäni, mitään aikaansaamastani
hävityksen kauhistuksesta.

Istahdin sen vuoksi huoneen nurkkaan ja aloin mietiskellä tämän
matoisen maailman surkeutta. Mutta siinä mietiskellessäni painuivat
vähitellen silmäni umpeen — matkan ja seikkailujen! tuottama väsymys
voitti — ja tuota pikaa olin purjehtinut Höyhensaarille...

Kimeä kirkuna, joka olisi saanut maatuneen luurangonkin nousemaan
haudastaan, herätti minut jälleen todellisuuteen. Edessäni seisoi
tukeva hämäläinen piika, joka silmät kauhusta ympyriäisinä kiljui
niin, että vieläkin sitä muistellessani pintaani karmii. Ja tuskin
olin päässyt jaloilleni, kun jo Pekka ja hänen vaimonsa peljästyneinä
syöksyivät sisään — totta puhuen kumpikin sangen kevyesti puettuna
— ja akkunan alla ystäväni Vahti piti oikein pakanallista menoa,
yrittäen useampia kertoja hypätä akkunasta sisään, mikä ei kumminkaan
onnistunut. Enpä tahdo kuvailla niitä minuutteja, jotka sen jälkeen
seurasivat, mainitsenhan vain, että lopuksi sain asian täydellisesti
selitetyksi, vaikka tukeva hämäläistyttö ei näyttänyt minua oikein
uskovan, ja pääsin pakenemaan huoneeseeni, jonne suureksi nautinnokseni
pian joka taholta alkoi kuulua naurunhohotusta ja tirskunaa.

Kun sitten olin saanut toiset vaatteet ylleni ja puutarhasta oli tuotu
toinen kenkäni, josta Vahti odotellessaan oli muodostanut kiinalaisen
mandariinin jalkineen, tultiin kutsumaan aamiaiselle. Sainhan siinä
niellä koko lailla pilkkaa, mutta kun sen ohessa sain niellä kelpo
aamiaisen, tuli mieleni vähitellen tasapainoon, niin että kun rouva
lupasi toimittaa Vahdille selkäsaunan, »kun vaan hänen veljensä
parin kuukauden kuluttua tulee heillä käymään, sillä kukaan muu ei
uskalla sitä lyödä», minä jalomielisesti luovuin tästä loistavasta
hyvityksestä. Vahtiin ei tämä jalomielisyys näyttänyt tehoavan enemmän
kuin rouvan nuhteetkaan, sillä sen silmissä olin yhä vain näkevinäni
kiihkeän halun tehdä minun ruumiissani anatomiallisia tutkimuksia.

Kun sitten aamiainen oli syöty ja Pekka tyhjentänyt koko
sukkeluusvarastonsa, joka, sivumennen sanoen, ei ollut kovin runsas
eikä monipuolinenkaan, päätettiin lähteä pienelle aamukävelylle. Pekan
ja minun vaatimuksesta jätettiin kumminkin Vahti kotiin ja teljettiin
varmemmaksi vakuudeksi Pekan työhuoneeseen.

Olimme ehtineet kappaleen matkaa huvilasta, kuu Pekka huomasi
unohtaneensa paperossikotelonsa ja palasi sitä noutamaan. Me rouvan
kanssa istuuduimme kiveliö ja aloimme pakinoida. Ehdimme siinä pohtia
ilmat, ja säät, Kalle Kakkisen uusimman romaanin ja rouvan parhaimman
ystävättären avioerojutun ja aijoimme juuri ryhtyä parjaamaan yhteisiä
tuttaviamme, kun äkkiä pisti päähämme, että Pekka viipyi merkillisen
kauvan.

»Missähän se mieskulta taas kuhnustelee?» sanoi rouva. »Parasta, että
lähdemme häntä etsimään.»

Samassa sattui silmäyksen! rikkipureskeltuun kenkääni, ja mieleeni
muistuivat Vahdin terävät hampaat. Minua pöyristytti.

»Olisikohan tuo peto...?»

En uskaltanut ajatella pitemmälle, vaan nousin kiireesti ja aloin
melkein juoksujalkaa rientää huvilaa kohti, niin että rouva tuskin
saattoi minua seurata.

Huvilassa oli kaikki hiljaa; ainoastaan keittiöstä kuului astioiden
helinää. Henkeäni pidätellen seisoin Pekan huoneen ovella. Sieltä ei
kuulunut luiskaustakaan.

Vavisten, peljäten saavani nähdä kamalan näytelmän, rohkaisin vihdoin
mieleni ja avasin oven.

Olihan siinä silmieni edessä näytelmä, vaikkei juuri niin kamala kuin
olin peljännyt.

Seljällään permannolla, pää vedellä täytetyssä sylkilaatikossa makasi
Pekka hievahtamatta, kasvot kiukusta tulipunaisina. Hänen päällään
seisoi Vahti, katsoen häntä tarkasti silmiin ja päästäen tyytymättömän,
murinan ja näyttäen hampaitaan, kun hän vain vähänkään äännähti tai
liikautti itseään. Koira ei nähtävästi tahtonut vahingoittaa Pekkaa,
jota hän kai luuli varkaaksi, vaan pitää häntä kiinni, kunnes toiset
ennättäisivät avuksi.

Näky oli niin hullunkurinen, että huomattuamme, ettei Pekalla ollut sen
suurempaa hätää, sekä rouva että minä purskahdimme kaikuvaan nauruun,
josta ei tahtonut loppua tullakaan. Vihdoin tointui rouva kumminkin sen
verran, että saattoi kutsua koiran pois ja Pekka pääsi nousemaan ylös.

Häntä ei ollenkaan naurattanut. Useamman minuutin ajan saastutti
hän ilmaa jumalattomilla sanoilla, kuivatessaan päätänsä, joka oli
ainakin puoli tuntia lionnut sylkiastiassa. Hän näytti kokonaan
unohtaneen aviosäädyn onnen ja ärjyi rouvalleen niin kiukkuisesti kuin
olisi hän ollut naimisissa jo kaksikymmentä vuotta. Vahtikin lienee
vaistomaisesti huomannut »iskeneensä kirveensä kiveen»,-sillä yhtäkkiä
pyörähti se ympäri ja luikki häntä koipien välissä ulos.

Päivällisiin saakka menosi Pekka kuin pahinkin kotityranni, niin että
Anna-rouva alkoi jo peljätä hänen rakkautensa sammuneen sylkilaatikkoon
ja vuodatella katkeria kyyneliä. Mutta kun sitten päivällispöydästä
Pekan nenään nousi makea vasikanpaistin tuoksu, alkoi hänen sisunsa
sulaa, eikä oltu vielä jälkiruokaan ehditty, kun jo hänkin nauroi koko
tapaukselle. Vahtikin, joka oli saanut meiltä muutamia makupaloja,
alkoi jo nähtävästi saada meistä paremmat ajatukset. Ja niin päättyi
tämä myrskyisesti alkanut päivä sulaan sovintoon. Ja kun seuraavana
päivänä matkustin, oli keskinäinen luottamus ja ystävyys kehittynyt
niin pitkälle, että Vahti kohteliaasti saattoi minua portille ja
jäähyväisiksi heilutti häntäänsä...

Vahdin myöhemmistä elämänvaiheista en ole kuullut. Mutta jos joskus
tulen niin rikkaaksi, että pääsen huvilan omistajaksi, tahtoisin
kernaasti jonkun Vahdin sukulaisista talonvartijaksi. Silloin
ainakin saisin itse korjata omenat puutarhastani ja yöjalkalaisten
kevytmielinen suku pysyisi loitolla taloni rajoista.




»KESÄLAITUMELLE».


Onnellisimpia hetkiä vanhanpojan elämässä on kieltämättä se
varhainen aamuhetki kesäkuussa, jolloin Helsingin asemalla istuu
liikkeelle lähtevässä junassa ja näkee asemasillalla töllöttävien
tyhjäntoimittajain naamojen yhä vinhempää vauhtia vilahtavan ohi. Sillä
edellytyksellä nimittäin, että on edessä pitempi kesäloma ja matka
käy jonnekin sisämaahan »kesälaitumelle». Tämän hetken onnellisuus
on sitäkin suurempi, kun viimeksi kulunut neljännestunti on ollut
tukalimpia, mihinkä hiljainen ja rauhaa rakastava mieshenkilö saattaa
eläessään joutua. Kylkiluut ovat saaneet muistiaisia pariltakymmeneltä
luisevalta kyynäspäältä, liikavarpaat ovat magneetin tavoin vetäneet
puoleensa suurimman osan kaikista liikkeellä olevista korkoraudoista
niihin kuuluvine painavine tallukkoineen ja älykoppa on ollut
litistymäisillään pannukakuksi senkin seitsemän matka-arkun ja korin
välissä, joita hikiset ja läähättävät kantajat ovat edestakaisin
kiidätelleet. Tästä kiirastulesta on nyt ilman pahempia vaurioita
selviydytty ja juna lisää vauhtiansa, ja yhä kauvemmaksi jää kaupunki
pölyineen, tuoksuineen, jyrisevine ja vonkuvina raitiovaunuineen,
jäätelöryssineen, polkupyöräilijöineen, muotinukkineen ja — ennen
kaikkia — politikoitsijoineen. Muutamia viikkoja saa toki olla rauhassa
tuolta kaikelta ja paljolta muulta, jota ei tässä viitsi luetellakaan.
Helpotuksen huokaus pääsee rinnasta ja mielihyvällä pistää mies
tupakaksi.

Niin tein ainakin minä, kun juna porhalsi ohi Kaisaniemen keilaradan,
jonka katolla pari kirkuvaa katupoikaa, pääkaupungin viimeisinä
edustajina, liekutti jäähyväisiksi hyvin epämääräisen värisiä
nenäliinoja.

Olin matkalla oikein maan sydämeen, satasaarisen järven rannalle,
mielessä monen kyrmyniskaisen ahvenen, solakan hauven ja punasilmäisen
särjen surma. Siellä aioin viettää kesäni erakkona yksinkertaisessa
mökissä, herkutella reikäleivällä ja viilipiimällä ja kerätä uusia
voimia kestääkseni taas talvikauden n.s. kulttuurielämän pyörteissä.

Niin, juna oli päässyt täyteen vauhtiinsa ja minä aloin tarkastella
matkatovereitani. Hyvä tuuleni aleni muutamia asteita, kun huomasin
lähimpänä naapurinani olevan tukevan perheenemännän, mukanaan hyvällä
alulla oleva aritmeettinen sarja »kotikasvuisia», yksivuotiaasta
lukkarinkokelaasta puolikasvuiseen, kesakkonaamaiseen pojanroikaleeseen
saakka. Minä en suinkaan vihaa lapsia, pois se, mutta suotakoon minulle
anteeksi, jos kernaimmin ihailen noita »herran terttuja ja kullan
nuppuja» sopivan välimatkan päästä, kaikkein kernaimmin jonkun läpi- ja
ylipääsemättömän esteen, esim. rautalankaverkon tai lujan akkunaruudun
takaa. Minulla on näet näiden herttaisten pikkuolentojen kanssa ollut
monen monta yhteentörmäystä, joissa kaikissa olen joutunut surkeasti
alakynsin.

Ennen pitkää sainkin »tehdä lähempää tuttavuutta» perheen kanssa.
Välittäjänä oli sarjan toinen »numero», kaksivuotias palleroinen,
joka, uskollisesti säestettyään veljensä, lukkarinkokelaan,
lauluharjoituksia, sai voileivän ja, syötyään siitä puolet,
sijoitti jäännöksen, _tietysti_ rasvainen puoli alaspäin, uusille
kesähousuilleni. Äiti kiiruhti heti pyytämään anteeksi, antaen samalla
sen lohduttavan tiedon, että voipilkut lähtevät hyvin helposti. Tähän
yhtyi joku viereisessä »karsinassa» istuva koiranleuka, huomauttaen
hyvin loogillisesti, että koska esim. tervapilkkuja poistetaan voilla,
olisi syytä koettaa poistaa voipilkkuja tervalla. Tästä nerokkaasta
neuvosta sai hän rouvalta palkakseen murhaavan katseen ja vajosi
näkymättömiin sohvan selkänojan taakse. Minä puolestani lausuin
kohteliaasti hymyillen, ettei asialla ollut mitään merkitystä, koska
minulla oli kesäisin tapana kuljeskella housut rasvassa sekä edestä
että takaa. Rouva ei nähtävästi ollut ajatusten lukija, muuten hän
luultavasti olisi katsonut turvallisemmaksi jäädä seuraavalle asemalle
odottamaan toista junaa.

Sitä, hän ei nyt tehnyt, vaan alotti kanssani vilkkaan keskustelun,
johon minä tosin otin osaa ainoastaan korvillani, siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei rouvan puhetulvassa ollut niin suurta
aukkoa eli seisahdusta, että liukaskielisinkään lipilaari olisi siihen
ennättänyt tokaista edes neljättä osaa kielen lyhimmästä sanasta.

Siinä sain tarkat tiedot viimeisistä torihinnoista, Helsingin piikojen
ilkeydestä, hänen suuresta suvustansa, hänen miehensä luuvalosta y.m.
huvittavista seikoista. Vahinko vaan, ettei minulla näistä tiedoista
liene suurtakaan hyötyä elämän mutkaisella polulla. Sillä välin
kirkui lukkarinkokelas lakkaamatta; muut lapset milloin koettelivat
kellonperieni kestävyyttä, milloin tekivät tutkimusretkiä taskuihini,
milloin harjoittivat telinevoimistelua säärilläni. Ainoa rauhallinen
sielu koko joukossa oli kesakkonaamainen poika, joka tuon tuostakin
pistäytyi salaa tupakoimassa — missä lie pistäytynytkään. Hän sai
osakseen täydellisen myötätuntoisuuteni ja kunnioitukseni.

Vihdoin, kun aivoni jo alkoivat olla aivan sekaisin, rupesi näkymään
lähestyvän vapautuksen hetken oireita. Rouvan puhetulva alkoi ehtyä ja
hänen huomionsa jälleen kiintyä perheensä jäseniin. Pari mukulaa, jotka
olivat kiivenneet selkäni taakse tappelemaan, ja tässä luvallisessa
toimessa sukivat _minua_ kummallekin korvalle, sai tukkapöllyn, eräs
vekkuli vedettiin esiin sohvan alta, jossa hän huvitteli itseään
koristelemalla saappaitani liitupiirustuksilla, lukkarinkokelaan laulu
lakkautettiin karamellilla ja kesakkonaama pysäytettiin, juuri kun hän
aikoi pistäytyä salaperäiseen tupakkahuoneeseensa. Ja kerättyään kokoon
pari-, kolmekymmentä erikokoista ja -näköistä myttyä ja lausuttuaan
minulle sydämelliset jäähyväiset, purkautui tämä hauska perhe
seuraavalla asemalla lumivyöryn tavoin junasta, jättäen minut henkisenä
rauniona retkottamaan sohvan nurkkaan. Älköön minulle luettako kovin
suureksi synniksi, että tunsin pientä iloa, kun sadekuuro samassa
hiukan kasteli äskeisiä ystäviäni.

Kuluipa joltinenkin aika, ennenkuin olin täydellisesti tointunut, ja
samassa oli minunkin rautatiematkani lopussa. Astuin junasta pienellä
asemalla, joka näytti olevan aivan erillään muusta maailmasta synkässä
metsässä. Siitä oli minun noin penikulman matka ajettava hevosella ja
aloin sen vuoksi tiedustella, kestikievaria.

Eräs mies, joka äkkiväärä suussa istui aidalla ja erinomaisen
taitavasti sijoitteli ruskeita täpliä asematalon valkeaan
nurkkalautaan, tarjoutui saattamaan minut sinne suorinta tietä.

Muistaakseni suorinta tietä sanotaan myöskin »linnuntieksi», ja tässä
tapauksessa oli nimi kerrassaan paikallaan. Välillä oli kahdeksan
Kullervo-vainajan malliin rakennettua aitaa, enkä olisi juuri tahtonut
tulla valokuvatuksi siirrellessäni arvoisaa sadan kilon painoista
ruumistani niiden yli. Kun vielä olin saanut tehdä odottamattoman
vierailun erään vaatimattoman sammakkoperheen luona, syystä että ojan
yli vievä porraspuu petti, saavuin vihdoin onnellisesti majataloon.

Siellä tilasin hevosen Kiiskilahden laivasillalle. »Heti!» oli vastaus.
Mutta pari tuntia kului, ja ennätin jo moneen kertaan katsella
majatalon seinillä olevan taidenäyttelyn, jota vähintäin kymmenen kesän
kärpäset olivat kaunistelleet, ennenkuin rattaiden kolina pihalla
ilmoitti, että hevonen oli valjaissa.

Olin ollut siinä hurskaassa uskossa, että ne kidutuskoneet, joita minun
lapsuuteni aikana kunnioitettiin kyytikärryjen nimellä ja arvolla, jo
kuuluisivat muinaismuistojen joukkoon, mutta pihalle tultuani huomasin,
että kansa tällä paikkakunnalla, ainakin mitä ajoneuvoihin tulee,
uskollisesti riippui kiinni isiltä perityissä tavoissaan. En voi juuri
sanoa, että tämä uskollisuus minua kovinkaan ilahutti, mutta hyvin
»liikutetuksi» sen johdosta kumminkin tulin, ennenkuin olin kahtakaan
kilometriä ajanut. Luulenpa, että oikein vuodatin kyyneleitä astuessani
rattailta Kiiskilahden laivasillalle.

Siitä alkoi nyt matkani viimeinen taival. »Nopeakulkuinen», rautainen
höyrylaiva »Kiiski» ähkyi ja puhkui jo laiturin kyljessä ja puolen
tunnin kuluttua piti lähdön tapahtua. Mutta sisävesien »kapteeneilla»
on oma käsityksensä aikatauluista. Kun jo kokonainen tunti oli kulunut
yli määräajan eikä mitään lähtövalmistuksia näkynyt, kysyin vihdoin
»kapteenilta», eikö jo olisi vähitellen aika lähteä.

»Kapteeni», jonka ulkoasu suuresti muistutti niitä yhteiskunnan
jäseniä, joita kesäisin näkee joukottain vetelehtivän Helsingin
satamassa, otti piipun suustansa ja toivotti valituin sanoin kokonaisen
sarjan hornan henkiä noutamaan ja viemään Mattilan emännän, joka
varmaankin oli jäänyt kylään kahvikupin ääressä juoruamaan, ja jota ei
voinut jättää, hänen miehensä kun oli laivan omistajia.

Tämän selvityksen saatuani katsoin parhaaksi vetäytyä aluksen perässä
olevaan pieneen koppiin, jota »salongin» nimellä kunnioitettiin. Siinä
oli juuri sen verran tilaa, että saatoin pitkin pituuttani oikaista
itseni puiselle sohvalle, eikä sitä enempää tarvittukaan. Makasin
siinä, katselin kattoon ja kuuntelua, kuinka Kiiskilahden laineet
huuhtelivat »Kiisken» kupeita. Olin noussut aikaisin aamulla, matka
oli ollut rasittava, laineiden loiskina vaikutti nukuttavasi, sanalla
sanoen: tässä oli kaikki edellytykset »kiisken onkimiseen». Hiljalleen
vaivoinkin unen helmoihin ja heräsin vasta, kun ankara sysäys viskasi
minut sohvalta pöydän alle ja kannelta kuulin »kapteenin» hirvittävän
ärjynnän:

»Enkö minä sanonut sinulle ramoot, ja sinä musta p:le panit pakkia!»

Päästyäni jaloilleni, kiiruhdin ulos kannelle ja näin, että alus
laiturista lähteissään oli perä edellä ajanut rantaan. »Kapteeni»,
kasvot mustanpunaisina kiukusta, hyppeli koholle ilmaan, löi yhteen
kämmeniään ja ärjyi kuin jalopeura koneenkäyttäjälle, joka oli
pistänyt nokisen naamansa esiin konehuoneen luukusta ja hyvin tyynenä
pureskeli mälliänsä. Hetkisen tarkasteltuaan asiain tilaa virkkoi
hän rauhallisesti: »Mitä siinä leksottelet? Saathan sen ramootin
vähemmälläkin.» Sitten vetäytyi hän takaisin konehuoneeseen, josta
kohta alkoi kuulua ankara jyske ja sähinä. Mutta »Kiiski» ei niin
hevillä ottanutkaan irtautuakseen. Vasta kun kaikki matkustajat, niiden
joukossa eräs äärettömän paksu nainen, jonka arvasin olevan tuon
mahtavan Mattilan emännän, oli komennettu etukeulaan, ja laivamiehet
lykkivät sivuilta pitkillä seipäillä, saatiin alus irti liejusta ja
läksi viilettelemään väljemmille vesille, purkaen savupiipustaan
kannelle, sellaisen määrän kipunoita ja palavia hiilenkappaleita, että
olisi voinut luulla purjehtivansa jossakin Vesuviuksen lähettyvillä.

Tämä, sanan varsinaisessa merkityksessä, »tulilaiva» vei minut vinhaa
vauhtia Aarniosalmen laiturille, jossa nousin maihin. Siitä sain
soutumiehen, joka halvasta maksusta otti viedäksensä minut matkani
päähän, Hopealahden mökkiin, jossa eräs paikkakunnalla asuva ystäväni
oli minulle vuokrannut kesäasunnon. Tunnin ajan soudettuamme mitä
kauniimpien saarien lomitse, saavuimme juuri auringon mailleen mennessä
Hopealahden pohjaan.

Siinä oli edessäni tuleva asuntoni. Jättiläiskoivujen suojassa seisoi
siisti, punaiseksi maalattu mökki, valkeine ikkunalautoinaan. Pihalla
lausui mökin halli äänekkäät tervetuliaisensa, mökkiä ympäröiviltä
lähteviltä kunnailta kuului käen kukunta, jota karjan kellojen
kilinä kauniisti säesteli. Jossakin kaukana lauloi sointuva naisääni
vienon surullista kansanlaulua. Alas rantaan asteli vakavin askelin
vanhanpuoleinen mies, tuleva isäntäni. Minun oli tarvis luoda vaan
silmäys hänen avomielisiin, rehellisiin kasvoihinsa, huomatakseni, että
meistä tulisi mitä parhaimmat ystävykset. Ja sydämellisesti tartuin
hänen ojennettuun käteensä.




SUSI LAMMASTEN VAATTEISSA.

Muistelma reserviajoilta.


Oli kaunis kesäkuun ilta, kun parin toverin kera saavuin A:n
reservikasarmille, jossa meille kruunun puolesta oli kuudeksi viikoksi
ilmaiseksi varattu täysihoito, jopa vaatetuskin. Kasarmin portin
edustalla vallitsi aika mylläkkä. Siihen ajaa karahuttivat rattaat
toisensa jälkeen, täynnä kovaäänistä väkeä. Niin pitkälle kuin silmä
kantoi, oli maantie sakean tomupilven peitossa, mutta eivätpä siitä
esiinpistävät päät juuri enkelinpäitä olleet, eikä siitä kuuluva
laulu ja soitto enkelien huulilta lähtenyt eikä harpuista, huiluista
ja symbaleista kajahdellut. Päinvastoin oli se hyvin »maailmallista
musiikkia», niinkuin Teemun isä »Nummisuutareissa» olisi sanonut, ja
esitettiin se karkeilla kurkuilla ja rämisevillä hanureilla. Poikien
viimeisen »sivellipäivän» aurinko oli mailleen menemässä, ja nyt olivat
viimeiset pisarat tyhjennettävät vapauden kultaisesta maljasta.

Tätä iloista vierasjoukkoa vastaanottamassa oli portilla koko liuta
jokseenkin epäkohteliaita isäntiä. Äreänaamaiset aliupseerit ärjyivät,
komensivat ja kiroilivat, ja taampana seisoi tuimannäköinen, lyövällä
miekalla varustettu vääpeli. Tervehdyssanat eivät juuri olleet niin
sileiksi höylätyt kuin ne, joita salonkien ovella kuulee, mutta sen
korvasi täydellisesti niissä ilmenevä suoruus ja ytimekkäisyys.
»Siivolla, senkin s:nan nauta!» sai kuulla eräs, joka rattailta
maahan päästyään koetti muutamilla polkka-askeleilla elvyttää
viimeisten nurkkatanssijaisten muistoa. »Tuo p:leen kollo tuuppii
siinä kuin lautapää sonni», oli toisen arvolause. Ja niin jatkettiin,
kunnes karjatalouden koko sanavarasto oli tyhjennetty ja Hornan
aateliskalenteri läpikäyty ja vieraat vihdoin saatettu vierasvaraisen
talon seinien sisäpuolelle. Se oli siihen vanhaan hyvään aikaan.

Joukossa oli kumminkin muutamia, joille isännät katsoivat parhaaksi
varata erityiset makuuhuoneet. Niissä oli rautaiset akkunaverhot
ja makuuvaatteet olivat valmistetut Suomen lujasta honkapuusta.
Näin erityisen huomion esineiksi joutuneet vieraat kyllä koettivat
kieltäytyä kunniasta, mutta mitäpä se auttoi isäntien itsepäisyyttä
vastaan. Huolelliset isännät telkesivät vielä ovet, jotta vieraat eivät
voisi päästä ulos kosteaan yöilmaan ja kenties vilustua.

Niiden joukossa, jotka seuraavana aamuna kivistävin kalloin
rautaristikon läpi katselivat nousevaa aurinkoa, oli myöskin Antti
Antinpoika Anttila, josta saman päivän kuluessa tehtiin »n:o 114»,
ja joka on syynä siihen, että nämä rivit mustetolpon pimeydestä ovat
kömpineet päivänvaloon.

       *       *       *       *       *

Antti Antinpojan pituuden mitta määräsi hänet kuulumaan kolmanteen
plutoonaan ja antoi hänelle edellämainitun numeron. Mutta eipä oltu
vielä montakaan päivää tutkittu sotatieteen ensimäisiä alkeita, kun jo
hänen läsnäolonsa huomattiin välttämättömäksi myöskin n.s. viidennessä
plutoonassa. Tähän valiojoukkoon kuului miehiä kaikista plutoonista;
yhteisenä nimenä oli heillä »Ven Tuuva». Plutoonan harjoitukset
pidettiin tavallisesti siihen aikaan, jolloin muut tukevan hernerokan
syötyänsä vetää jyristävät ankaraa päivällisunta, ja niissä pohdittiin
perinpohjin kysymystä: missä on oikea ja missä vasen? Tietysti se
aliupseeri, tai jefreitteri, jonka vuoro kulloinkin oli komentaa tätä
»makedonialaista falangia», oli suuresti kiukuissaan päivällisunensa
menettämisestä ja antoi pitkälle kehittyneen kaunopuheliaisuutensa
ilman tokeita ja sulkuja virrata opetuslastensa yli. Tästä tulvasta sai
aina pahimman ryöpyn niskaansa n:o 114, jolle luoja terveen ruumiin ja
pohjattoman ruokahalun ohessa oli antanut n.s. »kovan pään».

N:o 114 oli rikkaan talon poika, eikä ole kummakaan, että tämä komento
alkoi hiukan käydä hänen sapelleen. Kotipaikallaan oli hän kukkona
kylän poikien keskuudessa, kävi »rikoovaatteissa», ryypiskeli oluita
kievarissa ja poltti »rettinkiä». Täällä häntä mikä aliupseeriksi
kohonnut renkirahjus hyvänsä survi kylkiin ja leukaan, haukkui
pöllöksi, naudaksi, pässiksi j.n.e., ja hänen piti vaan nöyrästi,
käsi lakin reunassa kuunnella moisia törkeyksiä. Jopa hän kerran
yritti täristä vastaankin, mutta seurauksena oli se, että hänet
neljänä päivänä perättäin määrättiin pitämään puhtaana erään kasarmiin
kuuluvan, hyvin »tarpeellisen» sivurakennuksen permantoa. Tämä
alentava rangaistus riisti häneltä toistaiseksi halun potkia tutkainta
vastaan, mutta sitä enemmän pani hän hampaan koloon vastaisuuden
varalle. Hän ajatteli kyllä karkaamistakin, mutta oli kuullut siitä
tulevan »västinkiä», ja siellä kai olivat olot vielä tukalammat kuin
viidennessä plutoonassa.

Kolmisen viikkoa palveluksessa oltuaan pääsi Antti Antinpoikakin muiden
muassa sunnuntailomalle. Koska hän täydellä syyllä arveli, että tieto
hänen menestyksestään sotilasuralla muiden reserviläisten kautta jo
oli saapunut hänen kotikyliinsä korviin, ei häntä lainkaan huvittanut
lähteä sinne. Sen sijaan tallusteli hän erään lähellä asuvan tuttavan
suutarin luokse, jolle hän jo ennakolta oli laittanut sanan, että tämä
sunnuntaiksi hänen rahoillaan varaisi riittävästi »vettä väkevämpää».
Hän tahtoi nyt huuhtoa alas kolmen viikon harmit ja ikävyydet ja
purkaa kylläisen sydämensä ystävälleen, joka jo edellisenä vuonna oli
päättänyt kolmivuotiset kesähuvituksensa.

Suutari-Kalle oli tehnyt työtä käskettyä, ja pian oli ilo ylinnä
talossa ja unohtuneet Antilta kaikki vaivat ja rasitukset.

       *       *       *       *       *

Mitenkä ystävykset muuten sunnuntainsa viettivät, ei kuulu tähän,
mutta sunnuntai-iltana noin kello 7 istuivat he ojan partaalla lähellä
kasarmin kruutikellaria. Kummankin naama punotti ja hohti ja vieressään
oli heillä pullo »koljaattia», jota tuon tuostakin maisteltiin.

Antti murisi itsekseen, noitui ja pieksi nyrkillään mätästä. Vihdoin
lausui hän pahasti kangertelevalla kielellä:

»Nyt täytyy taas kohta lähteä iltahuutoon, muuten, piru perii.»

»Hääh?» äännähti hänen viinaveikkonsa, joka oli hetkisen vieraillut
unien maailmassa.

»Iltahuutoon täytyy... kuuletko!» huusi Antti. »Ja sitten ne alkavat
taas huomenna ne herraspäivät Plutoonan päällikkö on luvannut
tanssittaa minua, niinkuin se peto ei olisi sitä ennen tehnyt. Tekisi
mieli antaa palttua koko jutulle. Ja taitavat vielä iltahuudossa
huomata, että olen vähän niinkuin ryypyissäni. Silloin se on putka
niinkuin kourassa.»

Antti tutki taas pullon sisustaa, jonka johdosta hänen kielensä kävi
yhä kankeammaksi.

Mutta nyt alkoi karkaamistuuma, joka joskus oli hänen mieleensä
juolahtanut, hänen pöhnäisissä aivoissaan vähitellen häämöittää yhä
houkuttelevampana.

»Kuuleppas, Kalle,» puhkesi hän puhumaan, »mitähän, jos luistaisin
tieheni ja antaisin hyvät päivät aliupseereille, putkalle ja
luudanvarsille? Lähtisin sukulaisiin toiseen lääniin; sieltä eivät
ainakaan tänä kesänä minua löytäisi.»

»Lähde vaan», kehoitti suutari, joka nyt oli rohkeimmillaan. »Mutta
pentele, mitäs noille ruunun vaatteille...? Siitä tulee sama kuin
varkaudesta, jos ne vie mukanaan. Ja niiden kauttahan pian joutuisit
kiinni.»

Tämä oli pulmallinen kysymys ja kumpikin raappi korvallistaan. Mutta
äkkiä syntyi suutarin aivoissa nerokas tuuma. Hän oli aika koiransilmä
ja valmis mihinkä kepposiin tahansa, ja nyt oli hänellä mainio
tilaisuus käsissä.

»Ei hätää Antti», lausui hän vilkkaasti, »nyt tiedän. Sinä otat nämä
minun vaatteeni ja alat laputtaa kievariin, josta saat hevoskyydin.
Minä otan sinun vormusi ja menen sijastasi iltahuutoon. Näin
sunnuntai-illan touhussa ei kukaan huomaa, että mies on vaihtunut,
varsinkin kun paikkasi on takarivissä. Muuten pysyttelen piilosalla, ja
jos joku tovereistasi huomaakin, niin kyllä hän pitää suunsa kiinni,
jos työnnän markan tai pari kouraan. Onhan sulla rahoja? Aamulla kyllä
melu nousee, mutta minkäs he sivellimiehelle voivat, ja sinä olet
jo maiden ja matkojen päässä. Haetan vaan toiset vaatteet torpasta
ja menen matkoihini. Ja sitten valehtelen vielä sinun menneen ihan
toiselle suunnalle. Siitä tulee lysti leikki.»

»Sinä olet mainio mies, Kalle», huusi Antti illastaneena. »Saavatpa
pitkän nenän, senkin ihmisrääkkääjät!»

Ystävykset sopivat nyt kaikista yksityisseikoista, sen verran kuin
heidän pimitetty järkensä salli. Karkaamisen arveluttavia seurauksia
ei kumpikaan ajatellut. Tuossa tuokiossa oli vaatteet vaihdettu,
pullo tyhjennetty ja kello puoli yhdeksän läksi sotilaaksi muuttunut,
suutari jokseenkin hoippuvin askelin piirtämään kasarmia kohti; Antti
jäi istumaan ojan reunalle, sanoen vielä lepäävänsä hetken. Mutta eipä
aikaakaan, kun hän jo kuorsasi sikeässä unessa.

       *       *       *       *       *

Kello yhdeksän seisoi komppania, kasarmin pihalla rintamassa iltahuutoa
varten. Aliupseerit touhusivat, huusivat ja järjestelivät tarmonsa
takaa. Rivit eivät tahtoneet pysyä oikein suorina, sillä useat olivat
lomaltaan palanneet jokseenkin notkeapolvisina.

Äkkiä alkoi oikealta sivustalta kuulua outoa hälinää. Huudettiin,
että tuntematon humalainen sotamies väkivallalla tahtoi tunkeutua
n:o 114:n sijalle. Siitäkös mylläkkä syntyi! Vääpeli ja aliupseerit
riensivät paikalle ottamaan selkoa tästä kummallisesta seikasta.
Mutta suutari ei ollut milläänkään, nauroi vääpelille vasten silmiä
ja maksoi aliupseerien tuuppimiset samalla mitalla takaisin. Hän
vakuutti kiven kovaan olevansa »n:o 114, Antti Antinpoika Anttila» ja
haukkui aliupseereja sokeiksi tarhapöllöiksi, kun eivät omia miehiään
tunteneet. Hän oli aikoinaan palvellut eräässä toisessa komppaniassa
ja vasta vähän aikaa asunut paikkakunnalla, niin ettei häntä heti
tunnettu. Mutta lopuksi huusi joku: »sehän on Honkalahden suutari!», ja
nyt alkoi kiivas kyseleminen, miten hän oli kruunun vaatteet saanut ja
mihinkä oikea n:o 114 oli joutunut.

Tästä hälinästä teki lopun kapteenin ja vänrikin saapuminen paikalle.
Kapteeni ällistyi ensin kuultuaan vääpelin raportin, mutta käski sitten
viemään valesotamiehen päivystyshuoneeseen, jonne itsekin meni.

Siellä joutui nyt suutari helisemään. Hän oli jo osittain selvinnyt
ja sen mukaan oli hänen miehuutensakin masentunut. Kun nyt kapteeni
uhkaili häntä kaikellaisilla pelottavilla rangaistuksilla, vajosi hänen
rohkeutensa kerrassaan saapasvarsiin saakka, ja hän tunnusti juurta
jaksain koko jutun.

»Hm», tuumasi kapteeni, jonka oli vaikea pidättää nauruansa, »tuon
toisen veijarin saamme kyllä kiinni. Pankaa patrulli liikkeelle. Mutta
mitä teemme tälle lammasten vaatteisiin pukeutuneelle sudelle? Mitä
arvelee vänrikki?»

»Riisuttakoon vaatteet hänen yltään ja ajettakoon hän korpeen», vastasi
vänrikki.

»Tapahtukoon niin», sanoi kapteeni.

Hetkisen kuluttua sai komppania, joka jännityksellä odotteli
ulkopuolella, nähdä kummallisen näyn. Alas kasarmin portaita harppasi
pitkin askelin paitasillaan, aivan aivinaisillaan oleva mies,
kiisi riemuhuutojen ja naurunrähinän kaikuessa yli kasarmin pihan,
loikkasi aitauksen yli, riensi vinhaa vauhtia harjoituskentälle ja
pääsi vihdoin, tehtyään pari kolme kuperkeikkaa kentällä olevissa
ampuma-ojissa, sen toisella puolella olevan metsän peittoon. Siellä
seisova kruutikellarin vahti peljästyi sanattomaksi ja pudotti
kiväärinsä, nähdessään tämän oudon kummituksen tuulispäänä kiitävän ohi.

Mutta kummituksen kintereillä seurasi nopsajalkainen patrulli. Ennen
mainitun ojan reunalle saavuttuaan näkivät miehet paitaniekan ankarassa
ottelussa siviilimiehen kanssa, jolta hän kaikin voimin kiskoi takkia
yltä. Siviilimies tunnettiin heti olevan kaivattu n:o 114. Patrullin
avulla sai suutari omansa takaisin, ja nyt alkoi Antti Antinpojalle
epäilemättä ikävin matka, minkä hän eläissään oli tehnyt. Patrullin
keskessä sai hän yhtä kevyessä puvussa kuin suutari äsken lähteä
tallustamaan kasarmille. Ja voi kauhistusta! Koko harjoituskenttä oli
mustanaan ihmisiä, jotka melun johdosta olivat paikalle saapuneet.
Naiset, varsinkin nuoremmat, pakenivat kirkuen, nähdessään näin
säädyttömässä asussa olevan miehen, miehet hurrasivat ja nauroivat ja
kokat haukkuivat. Ja kasarmin pihalla otettiin n:o 114 vastaan niin
jyrisevillä riemuhuudoilla kuin olisi hän voitokkaasta tappelusta
palaava sotapäällikkö.

Pimeässä tyrmässä sai hän sitten pari vuorokautta rauhassa mietiskellä
sotilaselämän vaivoja ja vaikeuksia. Ja loppupuolen harjoitusaikaa
pitivät kyllä toverit ja päälliköt huolen siitä, ettei tämä seikka
päässyt hänen mielestään haihtumaan.

Seuraavaksi kesäksi lienee hän siirtynyt johonkin muuhun komppaniaan,
sillä A:ssa ei häntä enää sen koommin näkynyt. Senpä vuoksi en tiedä,
miten hän sittemmin lienee sotilasurallaan menestynyt.




MÄTÄKUULLA.


Mätäkuun aurinko paahtoi täydeltä terältä Kuivalan kaupungin ainoan
äänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikkaan, jossa, samoinkuin
koko kaupungissa, vallitsi kesäisen iltapäivän hiljaisuus ja lepo.
Päätoimittaja, kirjailija Antti Ukkonen istui kyllä pöytänsä ääressä,
mutta »ukonnuoli», Humboldtin M-kynä, oli pudonnut hänen kädestään
ja hänen henkensä lähtenyt vierailulle unien maailmaan, jättäen
kuorsaavan ruumiin hyvin epämukavaan asentoon tuolin selkänojan varaan.
Aputoimittajista olivat läsnä ainoastaan sakset, jotka haukotellen
loikoivat pöydällä, ja liimapullo, jonka alkujansa taipuvainen ja
»ylitsevuotava» sydän kuumuuden ja toimettomuuden vaikutuksesta
oli käynyt jäykäksi ja sitkeäksi kuin jonkun vanhan paatuneen
koronkiskurin. Paitsi kuorsauksia, häiritsi hiljaisuutta ainoastaan
eräs toimituspaikan nuoremmista, kokemattomista kärpäsistä, joka oli
jalastaan tarttunut kiinni liimapullon suuhun ja nyt helteiseen ilmaan
lasketteli surkeita valitusvirsiä tämän maailman petollisuudesta.

Päätoimittajan oli uni yllättänyt, juuri kun hän keitti kokoon tepsivää
pääkirjoitusta, jolla hän aikoi tuntuvalta tavalta ravistella Kuivalan
uneliasta yhteiskuntaa. Alun oli hän jo ehtinyt panna paperille ja oli
se kylläkin lupaava. Se kuului:

 »Suosikkijärjestelmääkö?»

 Kuten tiedettänee, tulee valtuusmiesten ensi istunnossa kaupungin
 rankkurin virka täytettäväksi. Hakijoista on kieltämättä suurimmat
 ansiot Pekka Paanasella, joka edellisen viranpitäjän apulaisena
 on virkatoimiin perehtynyt ja niissä osottanut kiitettävää intoa.
 Häntä kannattaa yleinen mielipide. Mutta nyt kuuluu rahatoimikamari
 virkaan ehdottaneen erään Paavo Marttisen, josta ei tiedetä muuta
 kuin että hän muutamia vuosia, on ollut n.s. jätkänä Helsingissä.
 Katsoen siihen, että mainitun Marttisen täti palvelee lapsenpiikana.
 rahatoimikamarin puheenjohtajalla.»

Tässä kohdassa oli päätoimittajan kynä pudonnut, ja kirjoituksen jatko
jäänyt uinailemaan mustetolppoon yhtä viattomana kuin syntymätön lapsi.

Hetken kuluttua häiriytyi toimituspaikan idyllinen rauha. Ulkoa kuului
askeleita, ovi aukeni ja huoneeseen astui lehden toimitussihteeri,
kirjailija Eero Viikki. Hän tuli suoraa päätä »Seuraklubin»
tarjoiluhuoneesta, jonka ilmastosta osa seurasi hänen mukanaan
ja raitistutti nyt toimituspaikan ilmaa vienolla hajahduksella
monivuotisesta sikarinsavusta ja väljähtyneestä oluesta.

Kolinasta heräsi päätoimittaja ja loi tulijaan jokseenkin epäsuopean
katseen.

»Taas tulet näin myöhään», ärähti hän. »Tässä olen saanut istua
raatamassa otsani hiessä. No, onko sulia uutisia?»

»Uutisia!» — toimitussihteeri teki merkitsevän liikkeen käsillään.
»Uutisia tähän vuoden aikaan! Kaikkien merikäärmeiden nimessä, se on
mahdotonta.»

»Niin, et niitä siten löydä, että istut klubissa ja tirkistelet
olutpulloosi. Ei, sinun tulee liikkua kaupungilla, tiedustella,
urkkia...»

»Yhtä hyvin voisin onkia kaivosta. Koko kaupunki on kuin kuollut.
Kunnon porvarit aviopuolisoineen kuorsaavat alaslaskettujen
akkunaverhojen takana, nuoret neitoset uinailevat, puotilaiset onkivat
kiiskiä tiskiänsä takana ja erään valppaan lehden päätoimittaja
torkkuu.»

»Minäkö? Minähän tässä juuri sepitän ankaraa artikkelia. Mutta uutisia,
paikkakunnan uutisia meidän täytyy saada, muuten perii peijakas koko
lehden. Sinun tulee hankkia niitä vaikka kivenkolosta!»

»Hm! Tornikellokaan ei ole pysähtynyt kertaakaan koko viikolla, niin
ettemme siitäkään saa uutista.»

»Oho! Siitähän juuri uutisen saammekin. 'Tornikello ei ole kertaakaan
pysähtynyt tällä viikolla', Samalla se on pieni letkaus asianomaisille.
Mutta lisää, lisää! Kuinka on, eikö pormestari jo ole alkanut talonsa
maalauttamista?»

»Kuuluu jäävän ensi viikkoon. Ja laivasillan tervaamisesta on jo ollut
kaksi uutista, niin ettei sekään enää kelpaa.»

»Ei kelpaa. Mutta mitähän, jos tarjoaisimme Juoppo-Kaalepille markan,
sillä ehdolla että hän pitää pahaa elämää kadulla ja antaa Inkisen
viedä itsensä putkaan? Siitä saisimme poliisiuutisen.»

»Ei käy sekään. Inkinen kuuluu olevan kalastamassa. Sitäpaitsi ei
Kaaleppi tyytyisi yhteen markkaan, vaan vaatisi itselleen täyden
humalan, ja se tulisi meille liian kalliiksi. Hänellä on aivan pohjaton
kurkku.»

»Hm! Ei näy auttavan muu, kuin että itse lähden liikkeelle. Sinä olet
oikea nahjus, sietäisi vähentää palkkaasi», murisi päätoimittaja,
pannen lakin päähänsä.

»Vähentääkö palkkaani ja minä kun olen juuri aikonut vaihtaa paikkaa
juoksupojan kanssa!»

»Silmäile sinä sillä aikaa pääkaupungin lehtiä, vaikka kuivia ovat
nekin. Hiisi tiesi, millä ne laiskiaiset siellä aikansa kuluttavat, kun
eivät kokonaiseen viikkoon ole saaneet kokoon ainoatakaan kunnollista
tappelu- tai murhajuttua!»

Tämän sanottuaan läksi päätoimittaja löytöretkelle, uutisia etsimään.
Toimitussihteeri istui hänen sijalleen ja alkoi silmäillä pääkaupungin
postia haukotellen ja tuon tuostakin torkahdellen.

Sillä aikaa käveli päätoimittaja hitain askelin pitkin kaupungin
pääkatua. Ilma oli, kuten jo on mainittu, helteinen, ja ennen pitkää
alkoivat hänen lihavat kasvonsa kiiltää hiestä. Hän silmäili oikealle
ja vasemmalle, eteen- ja taaksepäin, keksiäkseen jotakin, josta voisi
keittää kokoon uutisen.

Saalis ei ollut suuren suuri. Tunnin ajan käveltyään ja hikoiltuaan
oli hän saanut tähdelle pannuksi, että heinä kaupungin torilla oli
kasvanut puolen kyynärän mittaiseksi ja oli niittämisen tarpeessa,
että löyhkäävä kissanraato oli tungettu laivasillan luona olevien
halkopinojen väliin ja että pumppukaivon katolle oli asetettu uusi
tuuliviiri. Hän lohdutti itseään kumminkin sillä, että naapurikaupungin
lehdellä tuskin olisi senkään vertaa uutisia, siellä kun ei ollut
pumppukaivoa ja tori oli hiekoitettu. Hiljoilleen läksi hän astelemaan
toimituspaikkaan päin pannakseen saaliinsa paperille.

Mutta ehdittyhän maalari Sutisen talon kohdalle pysähtyi hän äkkiä.
Talosta kuului outoa ääntä. Se oli milloin itkua, milloin pahaa
parkumista, milloin oikein selkää riipivää kirkumista. »Ahaa!» ajatteli
päätoimittaja, »siellä on jotakin tapahtunut. Perhedraama, tapaturma
tai kuolema. Otan siitä selvän, ehkä saan hyvänkin makupalan lehteen.»

Hän meni pihaan ja kuuli, että ääni tuli talon keittiöstä. Hetkisen
mietiskeli hän, mitä olisi tehtävä, mutta meni sitten päättäväisesti
keittiön ovelle, avasi sen ja astui sisään.

Keittiössä istui talon emäntä, paksu, tuimannäköinen eukko, jolla
jokapäiväisessä elämässä oli nimenä »Sutiska», suuren akkajoukon
ympäröimänä. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet, ja hänen
huuliltaan tulvaili vuoroin voivotuksia ja siunauksia, vuoroin
soimauksia ja sadatuksia, jotka tuntuivat tarkoittavan jotakin
poissaolevaa henkilöä. Akkaparvi säesteli uskollisesti noita
mielenpurkauksia, jotka esitettiin mitä erilaisimmissa äänilajeissa.

»Mitä täällä on tapahtunut, hyvät ihmiset?» huusi Ukkonen, kun melu
senverran hiljeni, että sai äänensä kuuluviin.

Nyt vasta huomasivat eukot tulijan. »Sutiska» tuijotti häneen hetkisen,
peitti sitten kasvonsa esiliinaan ja päästi pitkäveteisen ulinan. Muut
olivat ääneti, ja päätoimittaja uudisti kysymyksensä.

»Sutinen on hukkunut», vastasi vihdoin eräs läsnäolijoista matalalla
äänellä.

»Hukkunutko?» Päätoimittajan sydämessä kamppailivat hetken aikaa
inhimillinen sääli ja sanomalehtimiehen tyytyväisyys keskenään, mutta
lopuksi voitto kallistui jälkimäisen puolelle. »Koska? Kuinka se
tapahtui?» kysyi hän innokkaasti.

Nytkös muijat kilvan selittelemään. Yksi puhui yhtä, toinen toista ja
kukin koetti saada äänensä muiden yli kuuluviin. Mutta päätoimittaja
oli kokenut mies eikä tuota sanatulvaa säikähtänyt Hän antoi akkojen
pauhata itsensä hengästyksiin ja alkoi sitten tehdä kysymyksiä,
kirjoittaen vastaukset muistikirjaansa. Siten sai hän lopuksi selville
seuraavat asianhaarat:

Sutinen oli pari päivää juopotellut, telmänyt ja räiskänyt
kotonaan, riidellyt ja tapellut vaimonsa kanssa. Tänä aamuna oli
hän kohmeloissaan murtautunut kaappiin, jossa »Sutiska» säilytti
viinapulloa »sydämenkouristuksien varalle, jotka häntä aika
ajoittain vaivasivat», ottanut sen ja mennyt menojaan. Äskettäin oli
hänen lakkinsa löytynyt järvestä, Onkiniemen päästä, rantaliejuun
tarttuneena oli siellä ollut myöskin hänen toinen kenkänsä ja rannalla
pullonsirpaleita. Ei ollut epäilemistäkään siitä, että hän oli hukkunut
tai, mikä oli vielä luultavampi, hukuttanut itsensä. Sällit olivat
muutamien muiden miesten kanssa menneet mestarinsa ruumista järvestä
etsimään.

Tällä välin oli niin äkkiarvaamatta leskeksi jäänyt emäntä istunut
esiliina silmillään, huojutellen ruumistaan ja voihkaillen. Mutta juuri
kun Ukkonen aikoi jäähyväisiksi hänelle lausua muutamia lohduttavia
sanoja, kavahti hän pystyyn ja alkoi kiivaasti soimata miesvainajaansa,
»tuota hulttiota, juoppoa ja sikaa», joka tuollaisen teon oli tehnyt
ja jättänyt hänet puille paljaille, sillä talo ja tavarat menisivät
veloista ja »inteikistä». »Jättäisivät vaan sen raadon järveen», kirkui
hän lopuksi, »pitääkö tässä vielä mokomalle arkut ja hautajaiset
kustantaa!»

Päätoimittaja oli elämän mutkaisella polulla kokenut yhtä jos
toistakin, oli ollut, ennenkuin sanomalehtialalle antautui,
sotamiehenä, näyttelijänä, merimiehenä ja tiesi minä, eivätkä hänen
hermonsa juuri silkkiä olleet, mutta tällainen raakuus meni hänen
mielestään toki yli kaikkien rajojen, varsinkin kun hän huomasi, että
»Sutiskaa» nähtävästi olivat äskettäin ankarat »sydämenkouristukset»
vaivanneet ja hän niitä perin pohjin lääkinnyt.

»Hävetkää toki, matami!» sanoi hän ankarasti ja olisi sanonut
enemmänkin, mutta silloin sieppasi »matami» häneltä sananvuoron ja
alkoi syytää hänen silmilleen herjauksia siihen määrään, että hän
katsoi viisaimmaksi peräytyä saaliineen, varsinkin kun huomasi, että
»Sutiskan» kädet arveluttavalla tavalla lähentelivät uuninloukossa
seisovaa hiilihankoa.

Hän Iäksi nyt itse onnettomuuspaikalle, noin kilometrin päässä
olevaan niemenkärkeen. Siellä kaksi venekuntaa naaraili hukkunutta,
ja rannalle oli kokoontunut suuri joukko katsojia. Heiltä koetti hän
saada tarkempia tietoja tapahtumasta, mutta niitä he eivät voineet
antaa, lausuivat vaan kaikellaisia arveluita, höystäen niitä enemmän
suoravilla kuin imartelevilla arvosteluilla hukkuneesta ja hänen
leskestään.

Sieltä kiiruhti päätoimittaja toimituspaikkaan. Toimitussihteeri
ällistyi sanattomaksi, kun hänen esimiehensä voitonriemuisena hänelle
selvitti retkensä tulokset. Hän tunsi itsensä niin masentuneeksi, että
oitis juoksujalkaa riensi klubiin tuodakseen sieltä ennen mainittuja
virkistäviä lisäaineksia toimituspaikan ilmaan.

Mutta päätoimittaja istui valtaistuimellaan ja alkoi kirjoittaa. Hetken
kuluttua oli hänellä valmiina seuraava uutinen:

 — »Taaskin viinan uhri. Eräs tämän kaupungin vanhemmista
 käsityöläisistä, maalarimestari Samuli Sutinen, jonka kodissa viina
 jo pitemmän aikaa on ollut penaattina (kotilieden haltijana), on
 eilen tämän epäjumalansa alttarille kantanut viimeisen uhrinsa: oman
 itsensä. Eilen aamupäivällä hän nimittäin, vietettyään kotonaan
 hurjaa bakkanaalia (juomajuhlaa) ja väkivallalla anastettuaan samaan
 helmasyntiin vajonneelta aviopuolisoltaan täysinäisen viinapullon, on
 toistaiseksi tuntemattomalla tavalla joutunut Onkiniemen luona veteen
 ja hukkunut, saaden siten surmansa siinä elementissä (alkuaineessa),
 jonka käyttäminen hänestä eläissään oli yhtä vastenmielistä
 sisällisesti kuin ulkonaisestikin. Ensi numerossa toivoaksemme,
 voimme antaa, seikkaperäisen kertomuksen tapauksesta. Kuten jo
 mainittiin, jättää vainaja jälkeensä lesken, mutta ei lapsia. Tätä
 kirjoittaessamme ei ruumista vielä ole löydetty.»

»Täytyy käyttää ainetta säästäväisesti,» mutisi päätoimittaja
tyytyväisenä katsellen neronsa tuotetta. »Siitä saan höystettä vielä
yhteen, jopa kahteenkin numeroon.»

Myöhemmin illalla kun lehti oli painovalmiina, ilmestyi päätoimittaja
klubiin, jossa, hän, päivän kunniaksi joi muutamia ylimääräisiä
tuutingeita ja päätti vihdoin tämän muistorikkaan päivän laulamalla.
»Arvon mekin ansaitsemme», mikä, katsoen siihen, ettei hänellä ollut
nimeksikään ääntä ja vielä vähemmän korvaa, osotti hänessä olevan
tahdonlujuutta ja tarmoa vaikeuksista huolimatta toteuttamaan kaikki,
mihin hän täydellä todella ryhtyi.

       *       *       *       *       *

Jos päätoimittaja olisi tiennyt asian oikean laidan, olisi laulu
epäilemättä jäänyt laulamatta. Sutinen ei nimittäin ollutkaan hukkunut.

Hän oli kyllä horjahtanut veteen ja siinä menettänyt lakkinsa ja toisen
kenkänsä, mutta oli rämpinyt jälleen kuivalle maalle ja lähellä olevaan
kallionkoloon vaatteitaan kuivaamaan. Sinne nukkui hän ja makasi sitten
koko päivän, heräämättä siitäkään, että vähän matkan päässä hänen
ruumistaan suurella, melulla ja pauhinalla etsittiin. Vasta yön tultua
heräsi hän ja kömpi vilusta ja kohmelosta väristen kotiansa.

Mitä siellä aviopuolisoiden välillä tapahtui, on tähän saakka pysynyt
salaisuutena. Mutta seuraavana aamuna istuivat he ainakin näennäisesti
sovinnossa kahvia juoden. Ja juuri silloin toi sanomalehtipoika samana
aamuna ilmestyneen »Isänmaan Pylvään».

Sutinen, jonka kallossa kupariseppäin ammattikunta oli toimeenpannut,
»työskentelevän näyttelyn», avasi koneentapaisesti lehden ja loi
verestävät silmänsä tekstiin. Mutta äkkiä hyppäsi hän karkeasti
kiroten pystyyn ja näytti siltä kuin olisi haistanut kymmenkertaisesti
väkevöityä ammoniakkia. Ja silmäiltyään hiukan tarkemmin lehteä, alkoi
hän kiljuen tanssia ympäri huonetta tavalla, joka Sioux-intiaanien
kuuluisassa päällikössä Sitting Bullissa olisi herättänyt mitä suurinta
myötätuntoisuutta.

Mutta sitten tempasi hän kouraansa, tukevan sauvan ja ryntäsi ulos
kadulle, jättäen vaimonsa, joka sillä välin oli saanut lehden käsiinsä,
jatkamaan kiljuntaa ja tanssia.

Itse elävän paholaisen ilmestyminen Kuivalan kaduille ei olisi voinut
herättää suurempaa kauhistusta kuin nyt kuolleeksi luullun Sutisen:
Kaksi ämmää pyörtyi, poikanulikat pakenivat huutaen porttikäytäviin,
muut vastaantulijat jäykistyivät suolapatsaiksi, ja kaupungin uljas
poliisi Inkinen nieli kauhistuksissaan tupakkamällinsä. Mutta Sutinen
ei tästä kaikesta välittänyt mitään, vaan riensi yhä kiiruummin
eteenpäin. Vihdoin saapui hän »Isänmaan Pylvään» toimituspaikan luo ja
ryntäsi tuulispäänä sisälle.

Minuutin kuluttua kuului toimituspaikasta hirmuinen meteli. Pöydät
ja tuolit menivät nurin, jalkojen töminää, läjähdyksiä, huutoja ja
kirouksia kuului kadulle pöyristyttävänä sekamelskana. Ja hetken
kuluttua näkivät paikalle kokoontuneet ihmiset, kuinka toimitushuoneen
molemmat akkunat aukesivat ja toisesta hyppäsi ulos päätoimittaja,
toisesta toimitussihteeri, jotka hirveätä vauhtia, lakitta päin
vilkkasivat kadun yli, kadoten »seuraklubin» suojelevien »muurien»
sisäpuolelle...

       *       *       *       *       *

Kuivalan raastuvanoikeudessa on sittemmin ollut vireillä kaksi juttua.
Toinen on kunnianloukkausjuttu, jonka maalarimestari Samuli Sutinen
omasta ja vaimonsa puolesta on nostanut »Isänmaan Pylvään» toimitusta
vastaan, toisen taas ovat samaisen lehden toimittajat nostaneet Sutista
vastaan, syyttäen häntä kotirauhan rikkomisesta, pahoinpitelystä,
kiroilemisesta, haukkumisesta ja huonekalujen särkemisestä. Jutut
eivät vielä liene päättyneet alioikeudessakaan, puhumatta sitten
hovioikeudesta ja senaatista.

Mutta uutinen Sutisen surkeasta kuolemasta kierteli kaikissa Suomen
lehdissä. Raittiusmiehet pudistelivat päätään ja teroittelivat
viinamiesten mieliin tätä varoittavaa esimerkkiä. Ja vaikka uutinen
sittemmin peruutettiin, ei Sutisen maine siitä suurestikaan parantunut
— enemmän kuin Sutinen itsekään, joka yhä vielä, palvelee vanhoja
penaattejansa.




EREHDYS.


Mattilan isäntä käveli äkeissään edestakaisin huoneessaan. Tupakkamälli
hänen suussaan kierähteli kiivaasti toisesta suupielestä toiseen, ja
ruskeat täplät, joita ilmestyi lattialle kuin sieniä sateen jälkeen,
ilmaisivat isännän sekä mielen että syljen olevan kuohuksissa.

Syytäpä hänellä olikin harmitella. Naapuritalon renki, mokoma hulttio,
oli uskaltanut iskeä silmänsä hänen tyttäreensä Hilmaan, ja, mikä oli
kaikkein pahinta, tytöllä ei ollut mitään asiata vastaan. Jo kauvan oli
hän ollut huomaavinaan, että näillä kahdella kirkkomatkoilla ja muissa
sellaisissa tilaisuuksissa oli hyvin paljon toisilleen sanottavaa,
mutta hän ei voinut uneksiakaan, että moinen mies uskaltaisi ajatella
hänen tytärtään, rikkaan talon ainoata perillistä, eikä sen vuoksi
tahtonut uskoa omia korviansa eikä silmiänsä, kun tänä aamuna pääsi
asian perille.

Hän istui nimittäin halkovajassa silannappulaa vuolemassa, kun äkkiä
kuuli ääniä vajan ulkopuolelta. Hiljalleen hiipi hän seinän ääreen
ja tirkisti ulos raosta. Karkea kirous oli samalla päästä hänen
huuliltaan, sillä tuossa aivan vajan seinustalla seisoivat Hilma
ja Alatalon renki-Mikko käsi kädessä ja hymyilivät toisilleen niin
vietävän metisestä. Vihan vimmassa aikoi ukko ensiksi suoraa päätä
hyökätä ulos ja rajuilman tavoin yllättää nuot kelvottomat, mutta
onneksi johtui hänen mieleensä, että läheisyydessä saattoi olla muita
ihmisiä, jotka melun kuullessaan tietysti heti tulisivat paikalle, ja
asia siten tulisi koko maailman tiedoksi. Hän jäi siis paikalleen ja
kuunteli nyrkkejään puristellen nuoren parin keskustelua. Mikko kertoi,
että hän oli matkalla pappilaan, jonnekka rovasti oli hänet, jonkun
tärkeän asian vuoksi, kutsuttanut, ja ihmetteli suuresti, mikä tuo
asia mahtoi olla. Yhtä ihmeissään oli Hilmakin. Mikko pyysi sitten,
että Hilma pimeän tultua tulisi tapaamaan häntä rannalle, nuottatalaan
luokse, saadakseen kuulla, mitä rovastilla oli ollut sanottavaa,
ja puhelemaan muistakin asioista, johon Hilma suostui. Lopuksi —
Mattila oli harmista haljeta — suuteli tuo riiviö hänen tytärtänsä,
suuteli kaksikin kertaa, ja hyppäsi sitten aidan yli. Hilma taas läksi
iloisesti hyräillen menemään tupaan.

Tätä harmillista asiaa mietti nyt Mattila, kävellen kiivaasti
edestakaisin ja sylkeä ruiskien kiukuissaan. Hän oli vävykseen
ajatellut juuri saman Alatalon isäntää, ja nyt lennätti lempo tuon
renkirahjuksen selväksi mietittyä vyyhteä sotkemaan! Alatalon
kanssa oli jo ollut asiasta puhe ja kaupat olivat melkein valmiit:
myötäjäisistä oli vaan hiukan vielä tingittävä. Mattilan ja Alatalon
tilukset sopivat niin mainiosti yhdistettäviksi. Alatalon Jaska oli
tosin hiukan viinaan menevä ja raakaluontoinen mies, mutta sellainenhan
hän itsekin oli ollut nuorempana. Hilman oli hän luullut pitemmittä
puheitta kauppaan suostuvan, siitä kun oli niin suuret edut tarjona.
Ja nyt tuo letukka rupesi kauppoihin rengin kanssa, tuollaisen haljun,
jolla toinen tasku oli tyhjä ja toisessa ei mitään. Mutta kyllä siitä
leikistä oli tuleva pikainen loppu!

»Se oli Leena-vainajan syy tämäkin», mutisi Mattila itsekseen,
»tyttöhän piti kaikin mokomin pantaman kansakouluun. Siellähän ne
oppivat pitämään kaikkia ihmisiä vertaisinaan. Kansakoulussa kuuluu
Mikkokin olleen. Eivätkö jo siellä liene peliänsä ulottaneet?»

Mattila tuumaili nyt, mitä oli tehtävä. Hän aikoi jo kutsua tyttärensä
sisälle ja pitää hänelle aika ripityksen, mutta samassa juolahti
hänen mieleensä sukkelampi tuuma. Hän päätti jollakin tavalla estää
tyttärensä tänä iltana menemästä rannalle Mikkoa tapaamaan ja sen
sijaan mennä itse sinne. Siellä antaisi hän puheen aluksi Mikolle
kunnollisen selkäsaunan ja toimittaisi sitten, että Alatalon Jaska
ajaisi tuon vaarallisen kilpakosijan pois talostaan. Ehkä sitten
Hilmakin tulisi järkiinsä, kun kultaa ei enää olisi mailla eikä
halmeilla.

Tämä tuuma näytti Mattilasta niin sukkelalta, että hän jälleen tuli
hyvälle tuulelle. Hän oli ollut aikoinaan kuuluisa tappelukukko, eikä
siis hetkeäkään epäillyt pystyvänsä Mikkoa löylyttämään, vaikka tämä
olikin roteva, pulska mies. Tyttärelleen hän ei siis virkkanut asiasta
mitään, vaan kuljeskeli koko päivän talossaan vihellellen ja kämmeniään
hieroen ja kärsimättömästi odotellen iltaa, jolloin hän taas pitkistä
ajoista saisi lähimmäisensä seljän pehmittää — tehtävä, joka ennen oli
ollut hänen mieluisimpia huvituksiaan.

       *       *       *       *       *

Alatalon Jaska oli tänään myrkyllisellä tuulella hänkin. Hän oli
edellisenä päivänä ollut käymässä kirkolla, siellä, niinkuin sanotaan,
»tarttunut suustaan kiinni» ja vasta myöhään yöllä palannut kotia
tilassa, jota ei ainakaan voinut siunatuksi sanoa. Eräät synnit
rankaisevat kohta itsensä: niinpä eilen nautittu »patakukko» nyt
kammottavalla tavalla kiekui Jaskan kallossa, ja suriseva tuulimylly
pyöri vinhaa vauhtia hänen vatsassaan. Ähkyen loikoi hän vuoteellaan,
tuon tuostakin sammutellen janoansa vuoteen vieressä olevasta
kaljatuopista ja toivotellen kaikkia maailman viinoja hiiden kattilaan.

Hänen siinä loikoessaan avautui kamarin ovi hiljaa raolleen, ja raosta
näkyi terävähuippuinen nenä ja vuotava silmä. Rako suureni vähitellen,
ja lopuksi pujahti siitä huoneeseen laiha, väkäleuka ämmä, joka
polviaan nyykistellen pysähtyi oven suuhun.

Jaska tuijotti vihaisesti tulijaan, jonka nuuskainen naama pari-,
kolmesataa vuotta takaperin, noitavainojen aikana olisi omistajalleen
tuottanut varman kuoleman tuliroviolla. Se oli Kulku-Kaisa, kyläkunnan
»sanomalehti», kuuluisa juorukello, jonka ainoana toimena oli kulkea
talosta taloon uutisia kertomassa, juoruja levittämässä ja kylvämässä
vihaa ja eripuraisuutta naapurien kesken. Hänen toimestaan oli moni
kihlaus purkautunut monen avioparin väli rikkoutunut, ja lukemattomat
olivat ne riidat, tukkanuotat ja tappelut, joihin hän oli ollut
oikeana, vaikka näkymättömänä alkusyynä.

»Mitä sulia on asiana?» ärähti Jaska, näyttäen siltä kuin olisi miehen
syönyt ja toista tekisi mieli.

»Eipä mitään erinomaista, isäntä kulta», vastasi Kulku-Kaisa lipevästi,
astuen lähemmäksi ja hieroen käsiänsä. »Käväisin tässä juuri
Mattilassa... ylpeätä isäntäväkeä... ei istumaankaan käsketty...»

»Hittoako se minua liikuttaa?» tiuskasi Jaska. »Laita luusi tuonne
tuvan puolelle, en minä viitsi sinun lörpötyksiä kuunnella.»

»No, no, älkää nyt kiivastuko, isäntä kulta, menen heti... Siellä näin
Hilmankin... puheli sulhasensa kanssa... oikein suuta antoivat, he,
he, hee... Sanovathan ne teidänkin ajatelleen... mutta ei taida olla
perää...»

»Sulhasensa? Mitä sanot?» huusi Jaska, hypähtäen seisaalleen.

»Niin, teidän renki-Mikon kanssa...» Ja nyt pääsi Kulku-Kaisan kieli
valloilleen. Hän kertoi, kuinka hän tänä aamuna Mattilaan tullessaan
oli kuullut ääniä halkovajan takaa, hiipinyt lähemmäksi ja nähnyt ja
kuullut kaikki. Koska hän oli kuullut, että Alatalon isännällä oli
aikeena kosia Hilmaa, oli hän rientänyt kertomaan asiasta, jotta isäntä
voisi menetellä asianhaarain mukaan.

Kaisalla oli vihan kaunaa sekä Hilmaa että Mikkoa kohtaan, jotka
kumpikin olivat hänelle monta kertaa osottaneet ylenkatsettansa, ja
hän näki nyt salaisella vahingonilolla, kuinka Alatalon kasvoille
nousi ankara vihan puna. »Nytpä olen keittänyt teille kuuman keiton»,
ajatteli hän, hykertäen käsiänsä.

Jaska käveli kotvasen aikaa edestakaisin. Sitten pysähtyi hän äkkiä
Kaisan eteen ja tarttui lujasti hänen käsivarteensa. »Pane nyt
mieleesi, mitä sanon», lausui hän ankaralla äänellä. »Tässä on sinulle
viisi markkaa siitä, että- tulit asian ilmoittamaan. Mutta, auta
armias, jos siitä kenellekään muulle hiiskut sanaakaan Silloin on sinun
paras korjata luusi näiltä mailta. Tyttö ja talo on luvattu minulle,
enkä suinkaan aio väistyä jonkun renkirahjuksen tieltä. Jo tänä päivänä
saa Mikko lähtöpassin talosta.»

Kaisa lupasi pyhästi olla virkkamatta kenellekään asiasta. Nöyrästi
kiitellen läksi hän sitten tiehensä, ilkeä hymy huulillaan.

Yksin jäätyään kiroili ja räiski Jaska hetken aikaa itsekseen. Se häntä
varsinkin sapetti, että hänen oma renkinsä oli uskaltanut lähennellä
tyttöä, jota hän piti melkein morsiamenaan. Hilman kanssa ei hän tosin
vielä ollut suoranaisesti puhunut asiasta, mutta olihan hänellä isän
suostumus. »Ehkäpä ei Hilma ole luullut minulla olevan todellisia
aikeita», ajatteli hän sitten, »olisihan mahdotonta, että hän siinä
tapauksessa Mikosta huolisi. Kaiketi hän vaan Mikon kanssa ilvehtii.
Kaisa kyllä kertoi suutelemisesta, mutta hiisi tiesi, vaikka ämmä
olisi valehdellut. Eihän se ensi kertaa olisi... Ahaa, nytpä tiedän!
Asetun vahtimaan rannalle, jossa Kaisa sanoi heidän päättäneen tavata
toisensa tänä iltana. Jos asiassa on perää, erotan Mikon jollakin
tekosyyllä palveluksestani. Mattilan kanssa saamme sitten kyllä Hilman
taivutetuksi.»

Tämä ajatus rauhoitti hänet vähitellen. Peljäten kumminkin, ettei
osaisi hillitä itseään Mikon läsnäollessa ja siten pilaisi ennen
aikojaan asian, läksi hän kotoa, ennenkuin Mikko palasi pappilasta,
ja meni tervehtimään erään lähellä olevan talon isäntää. Hänellä oli
siihen toinenkin syy: siellä hän nimittäin tiesi saavansa »parannusta»
kolkuttavalle kohmelolleen.

Illan tultua läksi hän talosta hyvin rohkealla tuulella, sillä
»tohtoroiminen» oli ollut perinpohjainen. Määräpaikalle saavuttuaan
asettui hän istumaan nuottatalaan seinustalle odottamaan Mikon ja
Hilman ilmestymistä näyttämölle.

»Rohtojen» vaikutuksesta oli hänen tuumiinsa syntynyt pieni lisäys. Hän
päätti nyt pimeyden suojassa antaa Mikolle muutamia kunnon sivalluksia
palkaksi siitä, että tämä oli uskaltanut ryhtyä hänen tuumiansa
sotkemaan.

Mikon selkänahan varalle hiottiin siis kynsiä kahdella eri taholla. Suo
siellä, vetelä täällä.

       *       *       *       *       *

Illan pimetessä sanoi Mattila tyttärelleen:

»Hilma, sinun täytyy lähteä viemään tämä kirje Honkalaan. Isäntä
kuuluu huomenna lähtevän kaupunkiin, ja minulla on siellä asioita
toimitettava.»

»Voi isä, eikö joku muu voisi kirjettä viedä», vastusti Hilma. »Minulla
ei mitenkään olisi aikaa, ja iltakin on niin pimeä.»

»Vielä mitä, eihän matka ole pitkä. Mene nyt vaan», intti isä, ja
Hilman täytyi vihdoin taipua. Huoaten ajatteli hän, että Mikko nyt sai
turhaan odottaa, mutta lohdutti itseään sillä, että ylihuomenna oli
sunnuntai, jolloin he taas kirkolla saisivat tavata toisensa.

Hilman lähdettyä otti ukko muutamia rohkaisuryyppyjä ja läksi sitten
menemään rantaan. Hän aikoi ensiksi ottaa mukaansa tukevan sauvan,
mutta jätti sen kumminkin ottamatta.

»Siitä voi jäädä rumia jälkiä», tuumaili hän. »Ja pystynhän minä toki
ilman asettakin yhden miehen pieksemään.»

Ilta oli pimeä, sillä syksy oli jo pitkälle kulunut. Rantaan tultuaan
pysähtyi Mattila ja kuunteli. Aluksi hän ei kuullut muuta kuin aaltojen
loisketta ja tuulen suhinaa, puissa. Mutta äkkiä säpsähti hän. Talaan
takaa kuului aivastus. »Vai siellä olet, veijari!» ajatteli Mattila,
ja hiljaa kuin kissa hiipi hän lähemmäksi. Juuri kuin hän tuli talaan
nurkalle, seisoi miehen haamu kuin maasta kasvaneena hänen edessään.

Nyt oli hetki tullut. Nuolen nopeudella lensi Mattilan vasen käsi
haamun kaulukseen, ja oikea käsi kohosi tulista iskua varten.

Mutta ennenkuin isku lankesi, päästi haamu kiukkuisen ja samalla
kummastusta osottavan huudahduksen, ja kihelmöivä korvapuusti
keikautti Mattilan pään oikealle olkapäälle, josta se melkein samassa
silmänräpäyksessä toisen vielä kiukkuisemman iskun vaikutuksesta
pyörähti vasemmalle. Ja seuraavina silmänräpäyksinä tuiskusi hänen
päällensä sellainen ryöppy korvapuusteja, että hän heti huomasi
joutuneensa tottuneisiin ja taitaviin käsiin.

Mutta tämä lämmin ja sydämellinen vastaanotto herätti silmänräpäyksessä
eloon vanhan tappelijan povessa uinuvan jalopeuran. Raivoisasti
huudahtaen tunki hän vastustajansa päälle, ja hänen käsivartensa
alkoivat pyöriä kuin myllynsiivet. Nyt yltyi kahakka oikein täyteen
vimmaan. Huohottaen iskivät vastustajat kiinni toisiinsa, koettaen
kaataa toisensa kumoon, mutta se ei onnistunut kummallekaan, vaikka
ankarat »ämmänkoukut» hyväilivät heidän pohkeitaan. Mattilan
takinselkämys repesi niskasta helmaan asti: hänen vastustajansa
menetti takkinsa toisen etukappaleen ja hihan, ja osa hänen paidastaan
meni kaiken maailman tietä. Kummankin tukassa ja parrassa tapahtui
tuntuva harvennus. Mutta into yltyi kummallakin puolella, iskuja
ja potkuja sateli kuin rakeita, multa ja turpeet tuoksahtelivat
tappelijoiden jaloissa, ja loitolle kuului läiske ihan pimeydessä.
Tiesi kuinka kauvan kahakkaa olisi kestänyt, jos tappelijat eivät olisi
hurjan raivonsa sokaisemina huomaamattansa joutuneet liian lähelle
rantaäyrästä. Nyt petti kummankin jalka samalla kertaa, ja toisiinsa
kiinni takertuneina kuin takkiaiset vierähtivät tappelupukarit
jääkylmään veteen. Pahasti älähtäen kirposivat he toisistaan ja
ryömivät syljeksien ja kiroten kuivalle maalle.

»Kirottu Mikko, tämä tulee sinulle kalliiksi!» ärjyi Mattilan
vastustaja, syljettyhän suustaan pivollisen mutaa.

»Mi—mitä! Alatalon ääni! Sinäkö se olet, Jaska?» huudahti Mattila
ällistyneenä.

»Tuhat tulimmaista! Mattilahan se on», huusi Jaska. »Mitä sinä, tulen
korvattava, kävit minun kimppuuni?» tiuskasi hän sitten kiukkuisesti.

»Sinähän tappelun alotit, senkin sokea tarhapöllö», kiljui Mattila,
jonka hampaat alkoivat pahasti kalista.

»Minä tulin tänne estämään tulevaa morsiantani juoksemasta oman renkini
syliin. Mutta sinä...»

»Morsiantasi? Hae itsellesi morsian vaikka hiiden kattilasta; minun
tytärtäni ei tuollaiselle rosvolle anneta», huusi Mattila ja alkoi
kiivaasti juosta taloa kohti, sillä hänen jäsenensä alkoivat vilusta
jäykistyä.

»Luuletko minun mokomasta ketaleesta huolivan? Tarjoa rengeille!»
huusi Alatalo hänen jälkeensä. Sitten läksi hän väristen ja nilkuttaen
painamaan kotiansa kohti.

Heidän riidellessään oli talaan luokse ilmestynyt kolmas mies. Se
oli Mikko. Hämmästyneenä kuunteli hän kiivasta sanasotaa, toisten
huomaamatta häntä pimeässä.

»Mitä tämä merkitsee?» ajatteli hän, jäätyään yksin taistelukentälle.
»Mattila ja Alatalo ilmitappelussa! No, sitä parempi. Se on jo suuri
askel eteenpäin, ja kun huomenna lyön uuden valttini pöytään, niin
luulenpa voittavani pelin.»

Arvaten, että oli turha enää tänä iltana odottaa Hilmaa, läksi hän
iloisesti viheltäen kävelemään Alataloon päin.

Kotiin saavuttuaan otti Mattila kynttilään valkean ja katsoi peiliin.
Hän näki siinä pörröisen tukan, turvonneen, verisen naaman, potaatin
paksuiseksi ajettuneen nenän ja umpeen isketyn silmän. Vaatteet
riippuivat liejuisina riekaleina hänen ympärillään, ja lakki oli
luultavasti jäänyt järveen. Hänen ruumiissaan ei ollut ainoatakaan
kohtaa, jota ei olisi kolottanut ja kivistänyt. »Kirottu Alatalo!»
mutisi hän hammasta purren.

Samassa sattui hänen silmäyksensä etusormen ympäri kietoutuneeseen
vaaleaan hiustöyhtöön, joka vielä puoli tuntia takaperin oli koristanut
Alatalon päälakea. Hänen huulensa vetäytyivät tuimaan hymyyn »Saipa
Alatalokin osansa, sai kuin isän kädestä», mutisi hän.

Tämä lohduttava tunne mielessään riisui hän märjät riekaleet
yltään ja kömpi vuoteelleen. Pitkän aikaa ähkyi hän siinä saamatta
pakotuksen vuoksi unta, ja kun vihdoin nukkui, näki hän koko yön unta
tukkanuotasta ja tappelusta.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna tuli Mikko Mattilaan ja meni suoraa päätä isännän
kamariin. Kun hän sieltä palasi saattoi hän hämmästyneelle Hilmalle
kertoa, että ukko oli suostunut heidän kihlaukseensa.

Sitä ei kumminkaan eilinen tappelu yksistään vaikuttanut, vaikka sekin
oli lisänä niinkuin rikka rokassa. Mutta Mikko oli eilen provastilta
kuullut setänsä kuolleen Amerikassa ja jättäneen hänelle pikku
perinnön. Ja se naula veti.

Kun nuori pari sitten istui kuistilla keskustellen tulevaisuudestaan,
joka nyt näytti niin valoisalta, aukeni ovi ja Mattila pisti ulos
naamansa, jota kaikki sateenkaaren värit kaunistivat.

»Kuinka Alatalo jaksaa?» kysyi hän.

»Hän on vuoteen omana», vastasi Mikko.

»Hän sai enemmän selkäänsä kuin minä», myhähti Mattila ja vetäytyi
kamariinsa. Tämä ajatus tuotti hänelle niin suuren mielihyvän, että hän
sen vuoksi melkein unohti omat kipunsa.




ARVOSTELU.


Kuivalan kaupungin äänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikassa
uurastettiin ahkerassa työssä, sillä huomenna oli taas yksi noista
104:stä päivästä vuodesta, joina mainittu lehti otti kynttilänsä
vakan alta ja antoi sen säteiden loistaa yli kaupungin ja sitä
ympäröivän laajan maakunnan. Päätoimittaja istui paitahihasillaan,
rikkipureskeltu kynä kädessä, ja siroitteli hiukan lisää pippuria
jo ennestäänkin karvaaseen pääkirjoitukseen: »Kaupungin katujen
siivottomasta kunnosta eli — kunnottomasta siivosta», aihe, josta
hau jo kymmenkunta vuotta, syksyin keväin, oli pauhannut kaupungin
kovakorvaisille hallitusmiehille. Toimitussihteeri oli juuri lopettanut
sen tärkeän ja laajaperäisen työn, jossa saksia ja liimaa käytetään,
ja otti käsiinsä paksun pinon maalaiskirjeenvaihtajain lähettämiä
»avustuksia», ajatellen jonkinlaisella kateudella Herkulesta, joka sen
enempää valikoimatta saattoi Augiaan-tallista syytää pellolle kaikki
pahnat ja pehkut, kun hänen sitävastoin piti edessään olevasta läjästä
poimia esiin kaikki mahdollisesti hengen ravinnoksi kelpaavat jyväset.
Hän huokasi ja loi syrjäsilmäyksen paperikoriin. Ja kun hän sitten
huomasi, että päällimmäisenä pinkassa oli puolentoista arkin pituinen
kyhäelmä, jossa seikkaperäisesti tehtiin selkoa jostakin kissajahdista
Katinlahden kylässä, mutisi hän itsekseen muutamia rumia sanoja.

Päätoimittaja sai vihdoin artikkelinsa valmiiksi ja antoi sen
odottavalle juoksupojalle, jonka ulkomuoto todisti mitä syvällisintä
ylenkatsetta maamme saippuateollisuutta kohtaan. Sitten heittäysi hän
rennosti tuolin selkänojan varaan ja veti syvän helpotuksen huokauksen.

»Niin pitkällä siis olemme», sanoi hän tyytyväisenä. »Pitäkööt
hyvänään. Mutta kuinka selviämme tämän illan kokouksista ja huveista?
Valtuusmiesten kokous — sinne menen minä. Kaarlo Kilkuttaman
pianokonserttiin menet sinä. Mutta sitten jää maaseututeatterin
näytäntö. Tosinhan _Tuukkalan tappelu_ on jo ennen näytelty kappale,
mutta täytyyhän siellä olla jonkun istumassa toimituksen tuolilla,
näyttäisi muuten liian välinpitämättömältä. Etkö tiedä, kenenkä sinne
lähettäisimme?»

Toimitussihteeri mietti.

»Hm! Niin, nytpä tiedän. Joonas Jalkanen, se ylioppilas, kysyi kerran,
eikö hän joskus pääsisi meidän piletillä teatteriin. Minä lähetän heti
hänelle piletin.»

»Lähetä samalla ohjelma, niin ei hänen tarvitse sitä teatterissa ostaa.»

Toimitussihteeri kirjoitti ystävälleen Joonakselle pienen kirjelipun,
jossa pyysi häntä menemään teatteriin ja kirjoittamaan näytännöstä
muutaman rivin lehteen. Saippuaa halveksiva juoksupoika kutsuttiin
esiin ja sai käskyn kiidättää kirjeen tavallista nopeammin
määräpaikkaansa.

Kun asia täten oli saatu selville, läksivät herrat toimittajat kukin
tahollensa.

Kellon kymmenettä käydessä palasivat he takaisin. Päätoimittaja
laati kertomuksensa valtuusmiesten kokouksesta, höystäen sitä
muutamilla tavanmukaisilla letkauksilla kaupungin arvoisille isille,
ja toimitussihteeri piteli pahasti herra Kilkuttajaa, punniten ja
köykäiseksi havaiten hänen fortissimonsa ja pianissimonsa, creseendonsa
ja diminuendonsa ja ennustaen hänelle vielä monta raskasta oppivuotta,
ennenkuin olisi täysin mahdollinen ja kelvollinen esiintymään Kuivalan
musikaalisesti sivistyneen yleisön edessä.

Kun teatterista oli vain muutamia rivejä odotettavissa ja siellä oli
luotettava mies, päättivät he lähteä klubiin virkistämään päivän
työstä rasittuneita ruumiitaan. Lähtiessään antoivat he oikolukijalle
määräyksen, että teatteriarvostelijan kirjoitus oli ilman muuta
lähetettävä kirjapainoon heti kun se saapui.

       *       *       *       *       *

Joonas Jalkanen veti juuri hansikkaita käsiinsä lähteäkseen
mielitiettynsä luo, jota hän oli luvannut saattaa konserttiin, kun
toimitussihteerin kirje saapui.

Hän lasketteli suustaan muutamia turkasia ja verkasia ja juoksi sitten
ulos tavoittaakseen sanantuojan ja lähettääkseen pääsylipun takaisin,
mutta näki ainoastaan vilauksen saippuanvihaajan kantapäistä, kun tämä
hävisi lähimmän kadunkulman taakse.

Hän aikoi jo itse lähteä viemään pääsylippua takaisin, kun samassa
muisti, että Kalle-serkkunsa, nuori talollinen eräästä lähipitäjästä,
oli vierailemassa hänen luonansa ja oli aikeissa mennä teatteriin.

Siinähän oli miestä tarpeeksi.

»Nytpä sattui hyvin», sanoi hän huoneeseen päästyään serkulleen.
»Tässä saat ilmaiseksi piletin, vieläpä ohjelmankin. Sinun tulee vain
näytännöstä kirjoittaa muutama rivi 'Isänmaan Pylväälle'. Jollet tahdo
kirjoittaa, niin käy suullisesti kertomassa, kyllähän toimittajat
sitten laittavat valmista.»

»No, en minäkään niin aivan härkämies ole näissä asioissa. Kun meidän
kylässä näyteltiin 'Paavon kelloja' ja 'Pullanpyörittäjäin kokousta',
kirjoitin siitä pitkän jutun, vaikkei siitä lehteen tullut kuin alusta
muutamia rivejä: mihinkä lienevät lopun hukanneet.»

»Sitä parempi. Hyvästi nyt, minun täytyy lähteä. Jos tulet aikaisemmin
kotia kuin minä, niin pane avain naulaan ulkopuolelle.»

Hän meni, ja kohta sen jälkeen läksi Kalle astumaan teatteriin. Hän
tunsi rinnassaan hivelevää ylpeyttä; olihan hän nyt oikein »viran
puolesta» sanomalehtimies. Siitäkös kelpasi kehuskella siellä kotikylän
nuorisoseurassa! Ja yhä enemmän hänen itsetuntonsa kohosi, kun hänet
teatterissa johdettiin istumaan ensi rivissä olevaan nojatuoliin.

Mutta oikullinen kohtalo oli saattanut erään teatterin jäsenistä
äkkiä sairastumaan, jonka vuoksi oli ollut pakko muuttaa ohjelmaa ja
»Tuukkalan tappelun» sijasta ottaa näyteltäväksi »Nummisuutarit». Mutta
siitä ei. Kalle tiennyt mitään. Eikä hän koskaan ollut lukenut Kiven
teoksia...

       *       *       *       *       *

Yöllä kahtatoista käydessä tuli Kalle toimituspaikkaan, jossa unelias
oikolukija-neiti hänelle neuvoi kynän ja paperia. Ja etsittyään pari
vanhaa teatteriarvostelua »malliksi», alkoi hän raapustaa sellaisella
voimalla paperille, että viereisessä huoneessa torkkuva neiti alkoi
nähdä levottomia unia.

Jommoisenkin ajan kiduttua sai Kalle kykityksensä valmiiksi. Kun se
sitten korehtuurina palasi, pudisteli neiti päätänsä. Mutta häntä
oli niin usein ja niin ankarasti käsketty tarkkaan noudattamaan
käsikirjoitusta, ettei hän katsonut voivansa ryhtyä asiassa mihinkään
toimenpiteisiin.

       *       *       *       *       *

Aamulla virui päätoimittaja vielä vuoteellaan, kun aamukahvin mukana
tuotiin »Isänmaan Pylvään» tuoreutta uhkuva numero. Tällainen aamu —
niitä sattui kuten jo on mainittu, 104 kertaa vuodessa — oli hänelle
aina suuri nautinnon hetki.

Hän asettui mukavaan asentoon, avasi lehden ja alkoi sitä silmäillä.
»Pulskan näköinen lehti taaskin», mutisi hän ja nyökäytti hyväksyvästi
päätään. Hän hymyili lukiessaan omaa pääkirjoitustaan ja myhähti
armollisesti Kilkuttajan kuritukselle. Mutta kun hän oli ehtinyt
otsakkeeseen »Teatteri», saivat hänen kasvonsa äkkiä lammasmaisen
ilmeen ja hänen silmänsä kävivät ympyriäisiksi kuin huuhkaimen. Mitä
tämä oli? Kuka oli tuollaista roskaa, uskaltanut painaa hänen lehteensä?

Hän hypähti niin rajusti vuoteeltaan, että kahvikupit helisten vierivät
alas pöydältä. Sitten hieroi hän oikein voiman takaa silmiänsä, luullen
eilisiltaisen »virkistyksen» kenties niissä kummittelevan. Mutta siitä
ei ollut apua. Lehdessä oli kuin olikin mustalla valkealle painettuna
seuraava pätkä:

 »— Teatteri. Maaseututeatteri näytteli eilen G. von Numeroin kuuluisan
 Tuukkalan tappelun hyvällä menestyksellä. Kappaletta ei kuitenkaan
 luullakseni näytelty alkuperäisessä muodossaan, päättäen siitä, että
 henkilöt siinä esiintyvät aivan toisilla nimillä kuin ohjelmassa ja
 on heitä paljon vähemmän. Sen vuoksi olikin vähän vaikeata kappaleen
 menoa seurata. Sen olisi voinut helposti auttaa painattamalla myöskin
 nuo uudet nimet ohjelmaan, vaikkapa sulkumerkkien sisään. Muuten
 on muodostelussa mielestämme menty liian pitkälle. Kaiketi ei ole
 tahdottu loukata katsojain uskonnollisia tunteita, ja sen vuoksi
 poistettu kaikki pakanallisuus, vieläpä pakanalliset nimetkin, mutta
 tarpeetonta on sentään kappaleissa tuoda esiin kristillisen kirkon
 kanttori, puhua kirkon tervaamisesta ja muista kirkollisista menoista
 j.n.e. Oudolta tuntuu myöskin puhe Turkin valtakunnasta, ruudista
 y.m., joista Tuukkalan tappelun aikoihin tuskin vielä oli tietoa.
 Puvutkin olivat kovin uudenaikaiset, mutta se kai riippui teatterin
 vähistä varoista. Muuten emme voi käsittää, miksi kappaleelle on
 annettu nimeksi Tuukkalan tappelu. Ainoa tappelu, joka kappaleessa
 nähdään, on Eskon ja Teemun paininheitto ja se tapahtui Hätylän
 kylässä. Oikeampi nimitys siis olisi 'Hätylän tappelu'.

 Näytteleminen sujui oivallisesti, kuten tottuneilta näyttelijöiltä
 sopi odottaakin.»

Tämän merkillisen nerontuotteen luettuansa vaipui päätoimittaja aivan
hervottomana tuolille.

»Mikä häväistys, mikä kauhea skandaali!» ähkyi hän, luullen
pakahtuvansa kahtia.

Hänen silmäinsä edessä tanssi ylös ja alas punaisia pilkkuja; ne
suurenivat, tulivat lähemmäksi ja muodostuivat irvisteleviksi
naamoiksi, kunnes kaupungin kaikki lukutaitoiset asukkaat, ystävät ja
vihamiehet siinä hyppelivät ylös ja alas, kuin surviaisparvi veden
pinnalla auringon laskiessa, ja jokaisen suu oli iloisessa irvessä...

Sitä päivää, joka nyt seurasi, muistelivat kauvan kauhistuksella
Joonas Jalkanen ja hänen serkkunsa Kalle, joidenka luo julmistunut
päätoimittaja ilmestyi, kun nämä vielä vetelivät viattomuuden unta.
Kalle, jonka syyllisyys kohta tuli ilmi, sai mukaansa kotimatkalle
sellaisen lauman »nautoja», »pässejä» ja muita hyödyllisiä kotieläimiä,
että niillä olisi voinut perustaa oivallisen karjatalouden.

Vieläpä yritti päätoimittaja purkaa kiukkuansa korehtuurineidillekin,
mutta yritys päättyi — onnellisesti vaiko onnettomasti, sen tietänee
hän itse parhaiten. Neiti näytti niin päivän selvästi toteen
syyttömyytensä, että päätoimittaja, joka itse asiassa on ritarillinen
mies, katsoi velvollisuudekseen käydä seuraavana päivänä häneltä
pyytämässä anteeksi kiivauttaan. Palattuaan tältä Kanossan-retkeltään
oli hän usein ajatuksiinsa vaipuneena ja hänen kuultiin mutisevan:
»Ei ollenkaan hullumpi tyttö, ei ollenkaan hullumpi!» Kun vakavassa
vanhassapojassa alkaa näkyä tällaisia oireita, on hän tavallisesti
mennyttä miestä. Niin kävi nytkin. Puoli vuotta myöhemmin perusti
päätoimittaja oman talouden, ja pahat kielet väittävät, että vaikka hän
onkin päätoimittaja, ei hän kumminkaan ole vaimonsa pää.




ENSIMMÄINEN LAUKAUKSENI.


Siitä saakka, kun Nimrod-vainaja, »suuri metsästäjä Herran
edessä» kivipäisillä nuolillaan koetteli mammut-eläinten turkin
kestävyyttä Aasian vuorenrotkoissa, meidän päiviimme asti, jolloin
sunnuntaimetsästäjäin jumalaton suku aika ajoin tekee laajat
maa-alat yhtä hengenvaarallisiksi kuin Waterloon tappelukenttä oli
aikoinaan, kylväen kilottain haulia puiden ja pensaiden sekaan, ovat
olot suuresti muuttuneet metsästyksen alalla. Yhdestä Nimrodista
on sukeutunut lukemattomia, mutta mammut-eläimistä löytyy jälellä
vain muutamia jykeviä luita eräissä museoissa; saapa nykyään
kiittää onneansa, jos päivän tallusteltuaan saa konttiinsa edes
jonkun vaivaisen jänisreuhkanan. Mutta into se pysyy entisellään.
Rauhoitusajan viimeisenä iltana sonnustelevat aina tuhannet sekä arki-
että sunnuntaimetsästäjät lanteitaan, lähteäkseen seuraavana aamuna
urostöihin, joista, ainakin mitä jälkimäisiin tulee, suuri osa palaa
takaisin kontti tyhjänä, kohmelo kallossa, vaatteet revittyinä ja,
parhaimmassa tapauksessa, ruumiin lihakkaimmassa osassa joku tusina
hauleja, muistona jonkun hyvän ystävän ampumataidosta. No, kaikki nämä
vauriot ovat korjattavissa, myöskin viimeksi mainittu, sillä ainahan
on saatavissa joku verenhimoinen lääketieteen harjoittelija, joka
pirullisella ilolla kaivaa haulit esille, uhrin harjoitellessa itseään
retoriikassa, jonka harjoituksen tuloksia ei juuri sovi paperille panna.

Enpä olisi mies enkä mikään, jollei minunkin osalleni olisi tullut
kipinä Nimrod-vainajan jaloa henkeä. Ja tämä kipinä alkoi jo hyvin
aikaisin kyteä. Kun olin ehtinyt siihen ikään, jolloin James Fenimore
Cooperin »Nahkasukka»-romaanit arveluttavassa määrässä alkoivat
kilpailla Cornelius Nepoksen kanssa, tuottaen ihailijoilleen katkeria
kärsimyksiä laiskanläksyjen y.m. muodossa (joihin usein varmemmaksi
vakuudeksi kotona liitettiin pienet pieksijäiset), oli tämä kipinä jo
alkanut kohdistaa säteensä erääseen päämaaliin. Tämä päämaali oli isäni
huoneen seinällä riippuva pyssy.

Se olikin tuliluikku, jota ei jalon »Nahkasukankaan» olisi tarvinnut
hävetä. Se oli luodikko, noin kolmen kyynärän pituinen ja ainakin
puolta raskaampi kuin Berdanin kivääri, jota myöhemmin sain pölyssä
ja paahteessa tarpeekseni keikutella Tuusulan »kuuluisassa ja hirveän
suuressa» komppaniassa. Isäni piti pyssyä suuressa arvossa. Hän oli
tässä suhteessa »rutivanhoillinen» eikä suvainnut ollenkaan niitä
uudenaikaisia haulipyssyjä, joita hän ylenkatseellisesti sanoi
kuularuiskuiksi. »Kun täytät viisitoista vuotta», sanoi hän minulle,
»saat tästä pyssyn, eläkä koskaan vaihda sitä mihinkään haulirämään,
sillä parempaa pyssyä ei ole koko maailmassa.» Ja minä odotin
tietysti mainittua ikäkautta kuin päivän nousua. Mutta sormiani alkoi
yhä enemmän kihelmöidä pyssyä katsellessani, ja noin vuotta ennen
määräaikaa tuo kihelmöiminen sai aikaan »traagi-komedian» alku- ja
loppunäytöksineen, joista varsinkin viimeksimainittu oli päähenkilölle
ikävänpuoleista laatua.

Eräänä kesäpäivänä käyskenteli isäni pyssyineen pihalla aikoen kurittaa
vanhaa, hävyttömän näköistä varista, joka silmäänpistävällä tavalla
oli osottautunut pihalla olevien kananpoikasten ihailijaksi. Mutta
varis ei jäänytkään kuritusta odottamaan, vaan otti siivet selkäänsä ja
pakeni läheiseen metsään, jossa se kovaäänisesti kuului tovereilleen
kehuskelevan, minkälaisesta vaarasta se oli pelastunut, isä-ukko
palasi nyrpeillä nenin huoneeseen ja pani pyssyn loukkoon vastaisuuden
varaksi. Sitten otti hän olalleen muutamia ongenvapoja ja läksi
järvelle ongelle. — Se oli alkunäytös.

Tietysti varis, kun huomasi vaaran menneen ohi, palasi takaisin hyville
paistipaikoille, toipa vielä kymmenkunta toveriakin mukanaan. Koko
joukko asettui riihen katolle pitämään sotaneuvottelua ja vaanimaan,
eivätkö herkulliset kananpojat tulisi näkyviin. Silloin iski päähäni
uljas tuuma: mitähän, jos minä...? Loukossa oli ladattu pyssy, isä oli
ongella, muu talonväki missä lie ollutkaan. Pihalla ei näkynyt muita
kuin vanha, umpikuuro ruotilaisäijä, joka veteli jyriseviä hirsiä
päivän paisteessa tuvan seinustalla. Tilaisuus oli mainio.

Tuumasta toimeen. Sieppasin pyssyn käteeni ja hiivin pihalle. Varikset
riihen katolla jatkoivat keskusteluaan; heistä minun vähäpätöinen
persoonani ei näyttänyt lainkaan vaaralliselta. »Odottakaahan, sen
riivatut!» mutisin minä ja aloin hiiviskellä lähemmäksi. Mutta se oli
hiukan ohdakkeista kulkua. Kun kahnustelin pitkin tallin vastapunattua
seinää, saivat vaatteeni kaikellaisia ylimääräisiä koristuksia ja
esiinpistävä naula piti omanaan kappaleen housuistani. Sitten pujahdin
syvään ojaan, mutta kun olin siellä muutaman sylen ryöminyt eteenpäin,
huomasin hyvinkin »kouriin tuntuvista» merkeistä, että siellä äskettäin
oli kävellyt lehmiä. Vihdoin pääsin erääseen aidan nurkkaukseen,
josta minun nyt piti variksille näyttää, mitä heidän rauhaansa sopi.
Ne istuivat vielä rauhallisesti paikoillaan, lainkaan aavistamatta
uhkaavaa vaaraa.

Kuten jo sanoin, oli pyssy suunnattoman raskas. Ensi yrityksillä
en saanut sitä lainkaan haluttuun asemaan, vaan pyrki sen suu yhä
painumaan maa-emoa kohti. Lopuksi, kun hammasta purren ponnistin kaikki
voimani, sain sen mielestäni suunnatuksi jokseenkin variksia kohti ja,
ummistaen silmäni, painoin liipasinta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tanssi silmieni edessä kymmenkunta
aurinkoa ja tuhansia tähtiä. Oikea olkapääni tuntui irtautuvan
ruumiista ja kieleni joutui pahaan »välikäteen» hammaskarsinassani,
jossa muuten tapahtui pieni, harvennus. Kun jälleen tulin tajuihini,
huomasin kuppuroivani selälläni polttavissa nokkosissa, tallukat
taivasta kohti. Varikset olivat kadonneet ja kuuluivat juuri metsässä
muutamien harakoiden säestäminä virittävän »Te deumia».

Nolona tassuttelin takaisin kotiini. Korviani ja käsiäni kihelmöivät
nokkosten polttamat, olkapäätäni pakotti, kieltäni kirveli,
leukaluitani särki ja oikea poskeni alkoi vähitellen ajettua
simpulaksi. Ja omatunto piti aika pauhua, nuhteli ja uhkaili. »Miksi
otit luvatta pyssyn?» sanoi se, eikä minulla ollut siihen mitään
vastattavaa. »Nyt sinulla on todet käsissä, kun isä huomaa pyssyllä
ammutun», jatkoi omatunto. Enkä siihenkään voinut mitään vastata, sillä
se tuntui hyvin todenmukaiselta.

Aluksi näytti sentään siltä, kuin voisin välttää uhkaavan rajuilman.
Panin pyssyn takaisin loukkoon hartaasti toivoen, ettei ukko
muutamaan päivään ottaisi sitä käsille ja sillä välin unhoittaisi
sen olleen ladatun. Kun isä tuli kotiin, oli hän hyvällä tuulella,
sillä kalansaalis oli ollut runsas, eikä hän näyttänyt pyssyä
muistavankaan. Turvonnut poskeni herätti kyllä hänen huomiotansa, mutta
hänelle, samoinkuin muullekin kotiväelle, sanoin sen kompastuessani
loukkaantuneen. Ja niin näytti päivä rauhallisesti kuluvan ja aloin jo
vähitellen arvostella seikkailuani Cooperin ja »Nahkasukan» kannalta.

Mutta illalla alkoi naapuritalosta, joka oli mäen alla aivan riihemme
takana, kuulua kummia viestejä. Siellä oli näet porstuan peräkamarin
akkunaan ilmestynyt pyöreä reikä, akkunan vastapäisellä hyllyllä oleva
kannunpullo oli särkynyt ja isännän juhannusviinat valuneet hyllyn alla
olevaan piimäpyttyyn. Isäntä oli hypellyt, puuhaillut ja kiroillut
kuin pahin pakana, mutta talon rengit olivat saaneet merkillisen
piimänjanon, niin että pytty oli melkein tyhjä, ennenkuin emäntä ehti
korento kädessä häätämään heitä pois.

Näin kertoivat viestit. Hiukseni nousivat pystyyn ja kylmä väre kulki
pitkin selkäpiitäni, sillä käsitin selvästi, mistä nämä omituiset
tapaukset olivat johtuneet. Aloin aavistaa, etten sittenkään kunnialla
selviäisi seikkailustani. Ja aavistukseni oli oikea.

Myöhempään illalla tuli naapurin isäntä meille. Hän oli itse pyssymies,
ja löydettyään hyllyltä lasinsirpaleiden joukosta pyssynkuulan,
oli hän tehnyt eräitä varsin järkeviä johtopäätöksiä ja tuli
nyt niistä neuvottelemaan isäni kanssa. Ja kun minut oli tuohon
neuvottelukokoukseen kutsuttu apujäseneksi, oli asia ennen pitkää
selvillä.

Isännän mentyä alkoi jälkinäytös. Mutta enpä luule sen lukijaa
huvittavan, jonka vuoksi annan sen tapahtua lasketun esiripun takana.




SEDAN VIERAILU.


Kalastustoverini Hannulan isäntä kertoi minulle kerran nuotion ääressä
levätessämme seuraa van jutun:

Siitä on nyt alun toistakymmentä vuotta, kun se tapahtui se setäni
vierailu, josta koko paikkakunnan pilkkakirveet vielä vuosia
jälkeenpäin veistelivät. Niin, olisihan se, minustakin ollut kaikin
puolin lystillinen juttu, jollei se vaan olisi sattunut juuri minulle
itselleni. Koska nuo pilkkakirveet juttua levitellessään eivät ole
malttaneet pysyä totuudessa, vaan valehdelleet ainakin toiset puolet
lisää, tahdon nyt kertoa, kuinka asia oikeastaan oli.

Olin siihen aikaan nuori isäntämies ja Leena, eukkoni nimittäin,
oli talossa emännöinyt parisen kuukautta. Kaikki meni hyvin, surut
eivät meitä kumpaakaan painaneet, elämä oli kuin silkkiä vaan. Ilolla
ajattelimme lähenevää joulua, ensimäistä, jonka saisimme yhdessä,
omassa kodissamme viettää.

Läksinpä siinä joulun alla kirkonkylään asioille ja poikkesin samalla
postikonttorissakin ottamassa sanomalehteni — olin näet jo siihen
aikaan harras lehtien lukija. Siinä kun työnnän lehteä taskuuni,
virkkaa postineiti:

»Tässä olisi Hannulan Erkille kirjekin».

Otin kirjeen, kiitin ja läksin sitten ajaa huristamaan kotia kohti.
Siinä ajellessani koitin arvailla, keltä kirje olisi — en ruvennut näet
sitä siinä kovassa pakkasessa kontistuneilla hyppysilläni avaamaan.

Kun kotona olin saanut kupin kuumaa kahvia ja uunin edessä käsiäni
lämmitellyt, avasin kirjeen. Eihän se nyt ollut sen kummemmalta
mieheltä kuin Heikki-serkulta, joka siihen aikaan piti Helsingissä
lihakauppaa, mutta sisällys oli hyvin merkillinen. Se kuului:

 »Hyvä serkkuni Erkki!

 Setämme, se Matti-setä joka jo kauvan on asunut Amerikassa, on tullut
 tänne kotimaahan sukulaisiaan tervehtimään ja aikoo nyt jouluksi tulla
 sinun luoksesi. Siinä on kerrassaan omituinen ukkeli. Hän kulkee ihan
 toisella nimellä ja tulee taloon tuntemattomana, hämmästyttääkseen
 rakkaita sukulaisiaan. Minun suhteeni se ei kumminkaan onnistunut,
 sillä eräs tuttavani, joka tuli Amerikasta samassa laivassa kuin
 hän, sattui olemaan luonani, juuri kun ukko tallusteli puotiin, ja
 kuiskasi korvaani kuka hän on. Muuten en olisi häntä tuntenut, sillä
 olinhan samoinkuin sinäkin pieni piimäsuu, silloin kuin hän Amerikkaan
 läksi. Taisi ukkoa harmittaa, kun hänet heti tunnettiin, ja nyt hän
 nähtävästi aikoo tehdä sinulle jonkun kepposen, korvatakseen vahingon.
 Olen tahtonut sinulle asian ilmoittaa, jotta tietäisit olla varoillasi
 ja varustaa ukolle lämpimät tervetulijaiset. Hänellä on suuri
 konkonenä ja pitkä harmaa parta. Muuten tavallisen näköinen mies.

 Ei muuta kuin hauskaa joulua.

 Serkkusi Heikki.

 J. K. Elä suinkaan tarjoa ukolle vettä väkevämpää, sillä hän on ankara
 vesipoika. Hän kuuluu olevan rikas mies, niin että koeta olla hänen
 kanssaan hyvissä väleissä.

                                                   Sama.»

»Ahaa», ajattelin kirjeen luettuani, »vai aikoo setä näytellä minulle
kometiaa. No, koetetaanpa.»

Sivumennen mainittakoon, että setä jo nuorena oli ollut hyvin
omituinen. Hänellä, oli ollut kaikellaisia kummia päähänpistoja, joista
paljon juttuja kerrottiin. Sen jälkeen kuin hän Amerikkaan siirtyi, ei
hän ollut itsestään paljon tietoja antanut: tiedettiin vain, että hän
siellä vanhana poikana eleli hyvissä varoissa.

Leenan kanssa tuumittiin sitten ukon vastaanotosta. Päätettiin häntä
pitää kuin piispaa pappilassa. Kukapa tiesi, eikö ukolta vielä
aikoinaan tunne pyörähtäisi niitä kuuluisia Amerikan dollareita, jotka
kyllä olisivat hyvät olemassa, vaikka eihän meiltä varoja puuttunut,
eipä siltä. Kun kievari oli viereisessä talossa, pyysin isäntää
laittamaan minulle sanan, heti kun joku oudonnäköinen harmaapartainen
matkustaja sinne ilmestyi. Arvelin näet hänen sinne ensiksi poikkeavan,
hänen kun oli kyytihevosella tultava.

Talossa puuhailtiin sitten sedän vastaanottajaisia. Leena laittoi
porstuanpääkamarin kuntoon vieraan varalle. Tuvassa leivottiin ja
paistettiin, niin että tuoksu tuulen alla tuntui jo pellon veräjälle
saakka. Minä siivoilin talleja ja vajoja, jotta setä näkisi talonpidon
olevan täydessä kunnossa ja ohjakset oikean isännän käsissä. Tuon
tuostakin poikkesin kievarissa pakinoimassa isännän kanssa, joka
odotteli setää melkein yhtä kiihkeällä uteliaisuudella, kuin minäkin.

Jopa tuossa joulunaaton aattopäivänä kievarin Jussi-poika juosta
hölkkäsee meille ja huutaa parahuttaa oven suusta: »Nyt se Hamnriikin
herra tuli!» Ja kylläpä sain kiiruusti lakkini nurkasta, hihkasin vain
Leenalle, että panisi kahvipannun tulelle, ja läksin sitten Jussin
jälestä kujaa pitkin vilistämään kievariin.

Kievarin isäntä seisoi portailla, kun tulin. »No nyt se setäsi on
tullut», sanoi hän, »mutta suoraan sanoen», jatkoi hän alentaen
ääntään, »olinpa kuvitellut häntä mielessäni hiukan toisen näköiseksi.
Elä pane pahaksi, mutta en minä vanhoilla päivilläni tahtoisi kantaa
sellaista naamaa. Ja hänen pukunsa!... mutta kenties se on sitä
Amerikan muotia».

»No, mutta onko varma, että se on setä?» kysyin minä, sillä ei
tuntunut juuri hauskalta kuulla läheistä sukulaistaan kuvailtavan niin
epäedullisilla väreillä.

»Ihan varmaan. Amerikasta sanoi olevansa. Ja heti kysyi, että mikä se
on tuo naapuritalo? Ja kun sai kuulla, että se on Hannula, niin hymähti
vain: 'hm, hm!' Nenää sillä on ainakin kahden miehen osuus. Ja harmaa
parta.»

»Kyllä se sitten on hän. Pitääpä mennä ukkoa tervehtimään.»

Olin päättänyt menetellä, sedän tavatessani, aivan kuin tuntisin hänet
vanhalta muistilta.

Kievarihuoneeseen astuessani käveli setä pitkin askelin edes takaisin.
Kuullessaan oven käyvän, säpsähti hän, kääntyi päin ja pysähtyi. Nyt
sain lähemmin silmäillä rakasta sukulaistani.

Jo heti ensi silmäyksellä annoin mielessäni kievarin isännälle anteeksi
hänen äskeisen arvostelunsa. Setäni ulkomuoto ei lainkaan vastannut
sitä kunnianarvoisan vanhuksen kuvaa, jonka olin mielessäni laatinut.
Sen sijaan muistutti hän hyvin paljon eno Sakeria »Nummisuutareissa»,
jonka kerran olin kaupungissa käydessäni nähnyt. Ja mitä hänen pukuunsa
tulee, niin ajattelin itsekseni, että jos tämä oli sitä Amerikan
muotia, niin ei siinä maassa mahtanut räätäleillä kovinkaan rasvaiset
päivät olla. Mutta olihan setä omituinen ja tahtoi nyt sitäpaitsi
olla tuntemattomana. Kaikki oli siis luonnollista. Astuin sen vuoksi
reippaasti esiin ja huusin iloisesti:

»Hyvää päivää, setä! Tervetuloa näille maille!»

Setä hypähti aivan koholle. Hänen hahmonsa muuttui hyvin kummallisella
tavalla, silmät kävivät pyöreiksi ja hän vetäytyi kiireesti selkä
edellä huoneen nurkkaan.

»Ku-kuka te olette? Mi-mitä minusta tahdotte?» kysyi hän hätäisesti ja
tavattoman käheällä äänellä.

»Ei taida setä tuntea?» sanoin minä. »Olenhan veljenpoikanne, Hannulan
Erkki. Olin pieni poika, kun setä läksi Amerikkaan, mutta vieläpä minä
tunnen, vaikka setä onkin muuttunut.»

Mutta setä näytti vaan aikovan jatkaa kometiaa.

»En minä tunne teitä. Menkää hiiden kattilaan ja antakaa
matkustavaisten olla rauhassa! Taidatte olla kiimoissanne!» kähisi hän,
vetäytyen yhä enemmän loukkoon.

»Mutta, Matti-setä. Heittäkää jo pois tuo ilveily! Olen saanut kuulla,
kuinka aioitte tulla meidän luoksemme tuntemattomana miehenä, mutta ei
se nyt onnistu. He, hei, Erkki ei ole niinkään tyhmä!»

Setä tuijotti minuun hetkisen.

»Ettehän vaan ole ruununmies?» kysyi hän vihdoin pelonalaisella äänellä.

»Ha, ha, haa! Onpa setä leikkisä! Vai ruununmies! Ei, heitetään jo
leikki pois. Siellä kotona eukon kahvipannu jo porisee porossa.
Tervetuloa vaan, setä, ja nyt lähdetään meille.»

Näin sanoen astuin sedän luo ja tartuin hänen käteensä, jota
sydämellisesti pudistin.

Samassa muuttui setäni kasvojen ilme huomattavalla tavalla. Leveä hymy
lehahti hänen kasvoilleen, äsken pyöreät silmät supistuivat kaltaisiksi
raoiksi, jotka viekkaasti välähtelivät. Näytti siltä, kuin jotakin
hauskaa olisi hänen päähänsä pälkähtänyt.

Hän päästi naurun, joka kuului kuin sahan ritinä visakoivussa.

»No, enpä tahdo sinua kauvemmin kiusata. Minä olen todellakin setäsi.
Mutta mistä sait tietää minun olevan tulossa?»

»Se Heikkihän sieltä Helsingistä...»

»Niin, niin, Heikki, sitä juuri arvelin... Lähdetään sitten. Mutta
arveleppas, rakas veljenpoikani, mitenkä minun kävi toissa yönä tuolla
Kuljulan kievarissa! Siellä varastettiin minulta kaikki tavarat, niin
ettei jäänyt kunnon vaatteita päälle. Tällaisissa tamineissa täytyy
tulla sukulaisiinsa! Mutta kai varkaat kiinni saadaan. Pääsivät minun
lähtiessäni niiden jäljille ja lupasivat toimittaa ne tänne, kun saavat
ne varkailta pois.»

»Vai niin, olipa se ikävä juttu. Mutta ei nyt ajatella ikäviä asioita,
vaan lähdetään, kotia eukon luo.»

Setä otti yllensä turkit, jotka olivat paljon paremmassa kunnossa kuin
hänen muu pukunsa. Sanoi ostaneensa ne Kuljulan isännältä. »Rahoja
eivät osanneet viedä, kun minulla oli lompakko sängyssä päänalusen
alla», lisäsi hän. Nurkasta sieppasi hän kainaloonsa pienen laukun,
jota hän ei mitenkään antanut minun kannettavakseni, vaikka kuinka
olisin pyydellyt. Siitä kuului liikuteltaessa jonkunlaista helinää. Ja
sitten me läksimme.

Ei näyttänyt Leenakaan kovin ihastuvan sedän ulkomuotoon, kun kotia
tulimme. Hänen silmäyksensä kulkivat salavihkaa sedän punaisesta
nenästä ja takkuisesta parrasta aina jalkoihin asti, joiden verhot
suuresti muistuttivat vanhoja naisten kenkiä. Mutta kun olin hänelle
kertonut sedälle Kuljulassa tapahtuneesta onnettomuudesta, tyyntyi hän
ja oli sitten niin herttainen emäntä kuin ainakin.

Minä annoin sedälle parhaat pyhävaatteeni ylle, hän kun sanoi
häpeävänsä esiintyä naisväen seurassa noissa riekaleissa, jotka
jumalattomat varkaat olivat hänelle jättäneet.

Mutta uusia hämmästyksiä oli setä meille tuottava.

Kun Leena kantoi meille vehnäskahvit pöytään, alkoi setä kovin
levottomasti kierrellä itseään tuolilla.

»Eikö sinulla. Erkki, olisi jotain sekaan pantavaa näin kylmästä
tultua?» kysyi hän.

»Mutta se Heikkihän kirjoitti, että setä on ihan maistamaton.»

»Niin, niin, hm... ky-kyllä, mutta kun lääkäri on joskus vilustumisen
varalle määrännyt, että... täytyyhän sitä...», sanoi setä hiukan
hämillään.

Olihan minulla siihen aikaan talossa aina vieraan vara, vaikka en
mikään ryyppymies ollutkaan. Niinpä kannoin pöytään pullon viinaa ja
toisen konjakkia, jotta setä saisi tehdä »suutarin», mistä laadusta
halutti. Ja aika karhukupin hän itselleen »prykäsikin».

Mutta sitten hän tulikin oikein juttutuulelle ja alkoi kertoa Amerikan
ihmeistä. Kyllä oli mies kummia kokenut ja ollut senkin seitsemässä
sotkussa. Kumma, että oli hengissä päässyt kaikkien tiikerien,
valaskalojen, korppikotkien ja lohikäärmeiden kynsistä. Ja voi tuhatta
niitä rikkauksia, joita hän siellä oli kerännyt, milloin tulivuorista
sulaa kultaa kauhalla ammentanut, milloin penikulmia maan alla
myllertänyt ja sieltä tullut taskut täynnä timantteja. Kyllä siinä
saimme suu auki kuunnella.

Siinä sitten sen päivää syötiin, juotiin ja katseltiin taloa ja maita.
Mutta aina minä oikein häpesin, kun setä kertoi, mitenkä se ja se asia
on Amerikassa. Kyllähän sitä kannattaakin kertoa, kun on maat niin
laajat, että tuskin päivässä ehtii hyvällä hevosella reunasta reunaan
ajaa, ja yksistään kesantopellolla parisataa renkiä keikkuu auran
kuressa!

Kovin oli hauska mies tuo setä. Jo sai Leenan ja minun lupaamaan, että
lähtisimme hänen kanssaan Amerikkaan, jossa hän lupasi antaa meille
sellaisen talon, ettei koko Suomessa olisi mokomaa.

Se seikka minua vaan kummastutti, ettei, setä tuntunut ollenkaan
välittävän muista sukulaisistaan. Aina kun aloin puhua heistä, käänsi
hän puheen muihin asioihin. Ja paljon oli hän unohtanut entisiä asioita
— eipä edes enää muistanut isävainajani, oman veljensä ristimänimeä.

Siinä kun sitten illan suussa piti vielä maistella totia sedän
seuraksi, niin alkoi pääni, joka ei ollut sellaiseen tottunut, mennä
vallan sekaisin. Muistan vaan hämärästi, että setä minulta tiedusteli,
missä säilytin rahojani ja enkö peljännyt varkaita ja tuon tuommoista.
Ja sitten maatapannessa taisi Leena minua hiukan ripitellä siitä, että
olin maistellut liikaa. Muuta en siitä illasta juuri muista.

Yöllä heräsin, kun Leena minua pukki kylkeen, sanoen kuulleensa jotain
kolinaa. Mutta minulla oli päässä sellainen surina kuin olisi siellä
parikymmentä rukkia pörrännyt, ja ärähdin vain Leenalle, että hän
höpisee jonnin joutavia. Sitten nukuin uudelleen.

Mutta kyllä aamulla muut heräsivät, kun Leena hädissään tuli
ilmoittamaan, ettei setää löytynyt mistään. Niin, hän oli todellakin
hävinnyt jäljettömiin. Kamarissa oli vuode aivan koskemattomana, hän ei
ollut nähtävästi ollenkaan maannut.

Sitten asia alkoi selvitä, kun renki tuli ilmoittamaan, että
tallista oli hävinnyt hevonen ja liiteristä reki, ja kun huomasin,
että piirongin lukko oli rikottu ja sieltä, viety kaikki rahat,
neljättäsataa markkaa, kelloja, sormuksia ja muuta kavetta. Luuloteltu
setä olikin ovela varas, jonka olin itse tuonut taloon, vieläpä
ilmoittanut hänelle, missä rahoja oli saatavana. Olinpa todellakin
aikalailla antanut vetää itseäni nenästä.

Asia tietysti ilmoitettiin heti nimismiehelle ja ryhdyttiin varasta
takaa-ajamaan. Hevonen löydettiinkin samana päivänä muutaman
peninkulman päässä maantiellä ihan henkihieveriksi ajettuna, mutta
varas saatiin kiinni vasta useampien viikkojen kuluttua monen pitäjän
takaa. Silloin olivat rahat ja tavarat jo menneet kaiken maailman
tietä; jälellä oli vain tuo ennen mainitsemani helisevä laukku, jonka
huomattiin sisältävän tiirikoita ja muita varkaan »työkaluja».

Harmillisinta koko jutussa oli se, että tuo päävoro, tuo hirtehinen,
käräjillä vielä koko ajan pilkkasi minua ja sanoi minua »rakkaaksi
veljenpojakseen» j.n.e., jolle tietysti koko käräjäväki nauroi. Hän sai
ansaitun palkkansa, mutta olisinpa melkein suonut, ettei häntä koskaan
olisi saatu kiinni.

Entäs oikea setäni? Niin, hän tuli tosiaankin joulunaattona, kun talo
vielä oli niinsanoakseni ylösalaisin tapahtuneen, varkauden johdosta.
Hänen tulonsa... mutta sehän on aivan toinen juttu eikä kuulu tähän
kertomukseen.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74305 ***