path: root/74283-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74283 ***





VUORIVAELTAJA

Kokoelma runoja


Kirj.

LARIN-KYÖSTI





Helsingissä,
Vihtori Kosonen,
1908.




SISÄLTÖ:

Juhannus.

Vuorivaeltaja.

  Yksin.
  Vuoren yössä.
  Epäily.
  Yössä.
  Keijut kuutamossa.
  Tunturitytön laulu.
  Viinilaulu.
  Helatuorstain virsi.
  Vuoritiellä.
  Per aspera.
  Vanha viiri.
  Uhrialttari.
  Paratiisiunelma.
  Sonetti Siirille.
  Katso, yli kedon kukkain.
  Mataleenan verivelka.
  Ilon kuningas.
  Nyt tahdon huoneeni koristaa.
  Tähtiyössä.
  Pesäänsä suojeleva lintu.
  Samumtuuli.
  Yön tiellä.
  Erakon virsi.
  Elämän lähde.
  Onnen orjat — mannun orjat.
  Ristitarhassa.
  Pääsiäiskellot.
  Vuorivaeltaja.
  Vieraalla maalla.
  Tulilintu.
  Sairashuoneessa.
  Sairasvuode-unelma.
  Italia ihmemaa.
  Miserere nostri.
  Morto a dl.
  Teräskynä.
  Ennen kuljin kuninkaana.
  Kiintotähdet.
  Hädän hetkellä.
  Ääni erämaassa.
  Leijukaatte puhtaat aatokseni.
  Arnon rannalla.
  Talvikukkia.
  Psalmeja.
  Epitaphium.
  Gloria Deo in excelsis.
  Sairashuoneen portilla.
  Kotiinpalaaja.
  Jäähyväismalja.
  Bukefalo.
  Taas päivä paistaa.
  Tuhlaajapoika.
  Tulikaste.
  Ma elän!

Vuorivaeltajan lauluja.

  Metsäsatu.
  Ritari Hurjapää.
  Salesilaiset sisaret.
  Nuorelle nunnalle.
  Lemminkäisen pako.
  Jumalten lehdossa.
  Maailman valloittaja.
  Tarhassa hiipii hienohelma.
  Sunnuntai.
  Jotulportti.
  Itämainen unelma.
  Efialtes.
  Metsätähtöset.
  Tietäjän poika.
  Hymni.
  Elämän impien laulu.
  Tuonen impien laulu.
  Myrskylaulu.
  Tuonelan tuvilla.
  Kulkijavanhus.
  Heräävä Paan.

Kompia y.m.

  Qvasi Mefisto.
  Arvostelija.
  Syntipukari.
  Itkupaju.
  Eräälle Thalian taiturille.
  Kapakkanero.
  Viekas mies.
  Runoa pyytävälle.
  Runoräätälit.
  Uni.
  Sotainen mies.
  Papin sälli.
  Eräälle tuomarille.
  Lystikäs leipuri.
  Punaiset nuijat.
  Ajatelma.
  Nukkuva kaupunki.
  Veli Markkus.
  Tuhlari.
  Khodjà.
  Vänrikki.
  Hauturin valitus.
  Laiskurin laulu.
  Integer vitae.
  Hämäläinen hyräily.
  Naamarin takaa.





Juhannus.


    1.

    Niin lenseen lämmin on nyt suvisää,
    on luonnon suuri sunnuntai,
    ruiskulta heilimöi ja kimmeltää,
    ja kaikki varret marjan sai.

    Ja siitintomun taikaonnestaan
    maan sadat yrtit uneksuu,
    ja yli töllin käsivartensa
    lyö lemulatva omenapuu.

    Jo linnut hautoo sammalpesissään,
    maa siittää, minkä tuuli toi,
    puut pihkaa vuotaa, toukat siivet saa,
    ja soitimesta luonto soi.


    2.

    Nyt mulla on rinnassa juhla,
    veri kiihkeimmin suonissa lyö,
    soi pääni päällä lemmen kiivaat kertut,
    ja silmäin eessä päilyy, häilyy teon täydet tertut,
    taas aatos on selvä ja terves ja seljas
    kuin viileä, valkea sydänkesän yö.

    Ma seison keskellä tietä
    sädekylvyssä auringon,
    käy voiman humaus ja rinnan täyttää,
    ma kauvas katson, huuruilta nyt pilvilinnat näyttää,
    ja valkoiset vainiot aalloissa käyvät,
    kuin ruskean kyntäjän käynti mulla on.


    3.

    (Kaupunkilaiskuva).

    Nyt rinteillä keinut kiikkuu,
    ei vapaata naurua kukaan nyt kiellä,
    kas kansaa kuhisee poppelitiellä,
    ja lahdella pursia kiikkuu.

    Ja laiva se möljältä jurraa,
    limot laidoill' on, lippuja, liinoja liehuu,
    ja vallaton vaahto se keulassa kiehuu,
    soi kannella torvet, hurraa!

    Käy lehtimajoissa kuiske,
    ja riemusta raikuu raunion holvi,
    soi laulu ja tahdissa tempovi polvi,
    ja kuuluvi hameen huiske.

    Mut mäellä kiertää leilit,
    ja kiiltävät kääsit ne sannalla pyörii,
    pst, korkkia lentää, ja viinurit hyörii,
    kun paukkuu pallot ja keitit.

    Nyt renki on kirjoissa herran,
    ja sällikin liikkuu kuin porvari aivan,
    hän unhotti hetkessä viikkoisen vaivan
    ja hihkuu nyt hiivassa kerran.

    Ja pikkiset piijat ne töytää,
    vyöt, sulat ja kirjatut nauhat ne viippuu,
    ja karttuunihameet poimuissa riippuu,
    kai kaikki ne lykkynsä löytää.

    Sillä monell' on kukka ja kulta. —
    Kas lautalla kokko jo loimuu ja paukkuu,
    tulisoihtuja sinkuu, ja koirat haukkuu,
    ja rannall' on kahvitulta.

    Mut mestari nurmella nukkuu,
    ja muori se ruohikon liinalla peittää,
    lapsjoukko lastuja liekkihin heittää,
    ja käki se kuusessa kukkuu.

    Se kukkuu luonnolle rauhaa,
    se kukkuu toiveita karuhun pintaan,
    se kukkuu iloja ihmisten rintaan,
    ja elämä juhlii ja pauhaa.


    4.

    Ma tahtoisin tuonne, miss' elämä soi,
    ja joukot niin hassusti karkeloi,
    ma tahtoisin itseni sälliksi luulla
    ja tahtoisin laulaa, en kuulla.

    Ma heittäisin muokatut tavat pois,
    ja hetkeksi hehkua sieluni jois,
    ma heittäisin valheen sen hienon ja kieron
    ja kisaisin maantiellä mieron.

    Mut tiedän, ois nauruni onttoa vain,
    ja huonoksi huomaisin, mitä mä hain,
    näin kaukaa kun katson, niin maalata saatan,
    en taivasta maalaa vaan maata...


    5.

    Kas pursi lahdelle laskettaa,
    sitä ohjasi poika nuori,
    hän katseli silmihin neitoaan,
    ja vankka oli käsi ja ruori.

    Mies nuorille vyötäille kätensä vei
    ja kuiskutti pursipuulta,
    se poika ja pursi ja lempensä nuori
    pois liitivät myötäistä tuulta.

    Ma rannikkopolulta pakenen pois,
    niin, liitäkää lemmessä siellä!
    Oli mullakin lempi mut hukkasin hullu
    sen elämän turhuuden tiellä.


    6.

    Elämän malja maista pohjaan kerran,
    kun suuri hetki kutsuu suureen juhlaan,
    kun elämä niin rikkaan runsahasti
    paraita lahjojansa tuhlaa!

    Nauti, naura joka kiitävä hetki,
    iloitse, juovu elon kyllyydestä,
    anna paraasi elon jumalille,
    laula syvästä sydämmestä!

    Iloitse nuorna hetket hekumoiden,
    elämän viinapuusta sauvas vuole,
    otsalla onni vaikka ostettukin
    hymyillen pala, sammu, kuole! —


    7.

    Ästun valkeaan kaupunkiin,
    kaikkein porteilla limot loistaa,
    kotiportill' on tyhjä paikka.
    Muistan kuusen, se seisoi siin',
    koska isäni kirstu vietiin
    mustaan kuoleman kaupunkiin.


    8.

    Unelmien laihossa, satujen tarhassa
    taivaalta korret kastetta joi,
    sinisten kukkien tuoksuja kantain
    muiston tuuli se laihossa soi.

    Keltaiset korret, kultaiset tähkät
    toistensa sylissä heilimöi,
    kirkkaaksi täytteeksi tähkät taittui,
    viikate välkkyi ja sirppi löi.

    Nälkäiset silmät, kalpeat kasvot
    unelmien tarhaan tuijottaa,
    onnensa osaa kaikki ne oottaa,
    eikä ne kaikki osaansa saa.


    9.

    Jauhata, jauhata elämän viljaa,
    jauhinkiviä liikuta hiljaa,
    että olis täydet laarit ja aitat
    ja haihtuisi huolet ja haitat!

    Pitkä, pimeä talvi on eessä,
    pakkanen ajaa jäisessä reessä,
    taipaleilla on nälkälän talot,
    ja roudass' on siniset salot.

    Jauhata, jauhata elämän viljaa,
    pitkä on matkasi, kulje hiljaa,
    kylvä ihana siemenes multaan,
    niin herää se kesäiseen kultaan!


    10.

    Pois sairaat houreet karkoittaa
    ma tahdon ja matkani päähän,
    ma tahdon kulkea pystypäin
    ja syöksyä myrskysäähän.

    Viluvirrassa tahdon ma kylpeä
    vaikka kylmissä jäissä ma uisin,
    että oppisin kimmat kamppailemaan
    ja että ma karaistuisin.

    Ja itse ja yksin ma koittaa saan,
    enkö hyökyjen keskellä kestä,
    en vaahtojen suolaa ma syyttää saa,
    jos kuonaa en pois voi pestä.

    Ja loppuhun tahdon ma taistella näin
    ja myrskyssä huutaa kerran,
    vaikka kylmälle rannalle noustessain
    ois maata vain kyynärän verran.

                           1901—02.




Vuorivaeltaja.




Yksin.


    Yksinäinen ja ylpeä jylhyys
    on korkeiden vuorien otsalla,
    arkihyve nousee kuin sauhu
    laaksojen ilokunnailta.

    Sen, ken vuoren huippuja tapaa,
    sen ei hyve laaksohon näy,
    yllään ijankaikkisuudet
    yksin hän kaatuu, yksin hän käy.




Vuoren yössä.


    Ma kuulen sen yössä yksin,
    maanalaiset kosket soi,
    on vuoressa ryske ja riemu,
    siellä hiidet moukaroi,
    ja tunturi iskevi tulta,
    yli sinkovat tähdet jäiset,
    itse taivaan istuin värjyy,
    niin takoo vain jättiläiset.

    Ma kimmon ja kauvas katson,
    ma katson kaikesta pois,
    ja sydän paisuu kuin palje,
    kuin rinnasta kalkutus sois,
    taas uskon ma unteni suuruuteen
    taas suurelta elämä näyttää,
    on aatos kuin pitkäisen leimaus,
    ja ylpeä onni mun täyttää.

    Soi moukari, jylise yössä!
    Oi, ihana luomisyö!
    Tuhatvuotisen tunturin voima
    mun rintaani moukari lyö!
    Taas tahdon ma kohtalon kamppailuun
    ja hiisien hehkun saada,
    ejaa! te tunturit ylväät,
    ei laakson puut mua kaada!

        Norja, Anariepiggen 2/VII 1900.




Epäily.


    Kuin varas yöllä hiipii epäily
    ja unet ihanimmat häätää,
    se hyytää hymyni ja uskon vie,
    se ivaks ilon sanat jäätää.

    Kun kiihkein kisa käy, se irvistää,
    kun malja maljaa vasten kilkkaa,
    se repii ihania valheitain
    ja maata, taivasta se pilkkaa.

    Se elämäni pohjaa penkoilee
    ja järjen kanssa lyö se veikkaa,
    luukalloja se huomaa kasvoissa
    ja kaikkeen merkkinsä se leikkaa.

    Näin tyhjäks hurskauden humalan
    ja sielun sairaalloisen siiton, —
    ma kirkkaan epäilyn jo valitsin,
    tein kohtaloni kanssa liiton.




Yössä.


    Ma luulin, että täytetty ois mitta,
    min määräs mulle taivaan kohtalo
    yön, pitkän tuskan, epätoivon jälkeen
    valkenis uuden, suuren onnen aurinko!

    Mut uudestaan ma lyötiin piinapenkkiin,
    mun elämäni suuri erehdys!
    En noussut miesnä, läksin pelkurina,
    oi, äitini, oon iltapäiväis hämmennys.

    Kyyneltä monta itkit poikas tähden,
    kulkuni loistohon et tyytynyt,
    näit sielun sokean, mi aina eksyi,
    yksin nyt itken, yksin itket sinä nyt!

                Firenze keväällä 1906.




Keijut kuutamossa.


    Syyskeijut kauniit ja kaihoisat
    ne lähtehen reunalla karkelevat
    ne liitävät noin, ne liehuvat näin,
    ne kääntyvät kuuta päin.

    Niillä sinivihreät harsot on,
    lie kudottu ne kullasta kuutamon,
    kivet kiiltävät vyötäillä loistavat öin,
    minä keijuja ikävöin.

    Minä näin, minä salaa katselin,
    ma itseni, eloni unhoitin,
    kuun kultaan ja lehviin ne leijui pois
    kuin herkintä unta ne ois.

    Ma tiedän, on keijuni valhetta vaan,
    kun käyvät ne lähteelle karkelemaan,
    mut kaihon ne tuo ja surun ne vie,
    kun lehdistä kahisee tie.

    Ja tiedänhän, tiedänhän onneton tuon,
    että näin minä hunajamyrkkyä juon,
    ken keijut on nähnyt kerran vain,
    kuin unessa kulkevi ain.




Tunturitytön laulu.


    Minä se olen tunturityttö
    ja laulelen pitkin iltaa,
    kaitsen ja vuottelen vuohiani
    ja juoksen karjasiltaa.

    Mitä ma impi itkisin,
    kun kesän saan minä nauraa,
    laaksossa kulkee ystävä
    ja kylvää kultakauraa.

    Istun vuoren reunalla
    ja vierellä kosken vahdon,
    hilpeän ystävän laulua
    ma laaksosta kuunnella tahdon.

    Ylitse pauhaavan rotkönsuun
    ma heilutan jalkojani,
    kultani kun näen tulevan,
    niin huiskutan huivillani.

        Norjassa, Hövringsäter'illä 4/7 1900.




Viinilaulu.


    Juoda, juoda tahdon
    vaikka hukkuis maa,
    läpi viinivahdon
    Eeden kangastaa.

    Vaivuin, nousin, itkin,
    paljon kovaa koin,
    katuviertä pitkin
    hoipersin ja join.

    Kun ma nautin enin
    tunsin tyhjyyden,
    toisen luota menin
    toista lempien.

    Yhtä, yhtä anoin,
    suurta elämää,
    säkenöivin sanoin
    yötä ymmätää,

    nähdä elon pohjaan,
    kuolla korkeimpaan,
    nähdä, mikä ohjaa
    meitä oikuillaan.

    Tuskin sentään kadun,
    että juovuin, join,
    hiihdin hengen ladun,
    kauniin laulun loin.

    Tänään tahdon juoda
    murheen mustimman,
    huomena saan luoda
    laulun kauneimman.

        H:linna kesällä 1908.



Helatuorstain virsi.


    Helatorstain pyhät tulet loistaa,
    yli vetten helkalaulut soivat,
    kedon kukat päivää kumartaa,
    lehtoin vihreet urut ilakoivat.

    Täm' on vanhain jäämein toukojuhla,
    mua ei jäytää saa nyt Jahven kauhut,
    nämä järvet, vuoret, vihreet haat,
    niille kohoo kevään heljät sauhut.

    Pakanainen sydämmeni heltyy,
    mannun emolta kun saan ma voimaa,
    kirkon kelloja ma pakenen,
    jotka synnistä vain aina soimaa.

    Auringolle, joka loistaa mulle
    pitkän pimentoisen ajan takaa,
    uhrin teen ma, taivaan kruunulle,
    joka lämpöään niin hellään jakaa.

    Korkeimmalle vuorelle ma nousen,
    jot' ei kukaan astunut oo vielä,
    turvealttarin teen nähdä sen,
    joka laulain astuu laakson tiellä.

    Jok' ei elon arvoitusta tunne,
    haaveilee vain onnen ruusumaista,
    uhrini kun sammuu sammaliin,
    käyn ja etsin itselleni naista.

    Niinkuin nuori jäämein metsämies,
    otan hänet väkisin ja salaa,
    jota elon yössäin etsin ain,
    jota sielu hulluudessaan halaa.

    Kannan hänet omaan maailmaani
    niinkuin luonto, joka lapsen sulkee,
    kauvas yli ikivuorten pois
    aurinkoinen henki hiljaa kulkee.

              H:linna 28/V 1908.




Vuoritiellä.


    Ken vuoritietä kulkee,
    hän aina yksin on,
    se tie, mi tähtiin viittaa,
    on jyrkkä, paluuton,
    hän teräviin erämaan kiviin siellä katujan jalkansa lyö,
    on kumppanina kuilut ja tumma, tyhjä yö.

    Ken vuoritietä kulkee,
    ei luota itseen vain
    vaan ijäisyyden voimaan,
    ei uhmaa suotta ain,
    vain laaksojen laulajilla suurhulluus säkeinä soi,
    ken itsensä vain näkee, yön vuorta ei nähdä voi.

    Ken vuoritietä kulkee,
    ei ennen rauhaa saa
    kuin kaaoksesta kerran
    hälle Kaanaa kangastaa,
    ja vaikk' olis valhetta kaikki, mitä näkee hän kaatuessaan,
    kuin Mooses hän kamppaeli, hän on nähnyt sen ihmemaan.




Per aspera.


    Riemujen ruusuja lemmin,
    unhotin okaan,
    täytyykö vielä mun vaipua
    elämän lokaan?
    Vaaditko, elämä, multa
    tasaannusta vai tulta?
    Suuri on määrä mulla:
    suureksi ihmiseks tulla!
    Täytyykö tuli mun heittää
    toivoni siltakaariin,
    vaihtaa rakkausvuode
    vihattuun sairaspaariin,
    yössäkö henkisen hallan
    kerran jäähtyä vallan?

    Ei, ei! Vaikka ma vannoisin
    tuhannen valaa,
    sairas ja nälkäinen sydän
    jäässäkin palaa!

                      Kesällä 1908.




Vanha viiri.

(Sisarelle omistettu).


    Torin yli kuudan sillan valaa,
    loistaa yli vanhain taitekattojen,
    valkeen kirkon yllä kevättähdet palaa
    kimmeltäissä lohikäärmeviirien.

    Vanha viiri soittaa mulle salaa
    unohdetut soinnut lapsuussatujen,
    yö on ihana ja harras aatos halaa
    suurten suvilintuin ääntä ootellen.

    Ah, ma muistan ne, kun jäät jo lähti,
    kummat linnut tuli, aukes taivaan piiri,
    viirin alla seisoin katoll' yössä.

    Niinkuin kultamerta sousin valovyössä,
    laiva oli katto, purje vanha viiri,
    siihen välkkyi kevään viime tähti.

                        H:linna keväällä 1908.


Uhrialttari.


    Sinä Siiri et enään kisoissa käy,
    sin' et kompia vastaani visko,
    sinä virsiä laulat ja huokailet
    kuin säyseä laupeussisko.

    Sinä iltakirkkohon hiljaa käyt
    ja lähetysjuhlissa kuljet,
    ja elämän suurilta iloilta
    sinä ihanat silmäsi suljet.

    Kun paistaa päivä ja kevät soi,
    sinä silmääni väistät ja kiihdyt,
    sinä itket kurjaa maailmaa,
    ja sairaissa haaveissa viihdyt.

    Pois heitä, Siirini, kujeet nuo,
    taas käykäämme metsän teitä,
    vain lemmen keijut, ei enkelit
    saa siellä seurata meitä.

    Mua pakahaksi sanot taas,
    sitä, Siiri, en enään salaa:
    mulla uhrialttari metsässä on,
    siinä syämmeni sulle palaa.




Paratiisiunelma.


    Miitä ilahuttaa mun sydäntäin
    vaikka laakerit tielläni makaa,
    jollen näe sua, sydämmeni morsian,
    min kanssa ne tahtoisin jakaa.

    Ja vihreinkin laakeri lakastuu
    mun otsani kiharissa,
    mut suloinen, ihana ikuisuus
    on Sobeidan suudelmissa.

    Tuliruusuja, iloruusuja,
    minä kylväisin jalkojes juureen,
    yön yhden ma tahtoisin tuijottaa
    paratiisiunelmaani suureen.

    Tuhat yötä ja yksi se yöni ois,
    kun nukkuisin suudelmiisi;
    kun heräisin, autuuden aamu ois,
    uus, ihana paratiisi.

                  H:linna kesällä 1908.




Sonetti Siirille.


    Jo varhain kovan onnen aika koitti
    ja ikivieraaks tahtoi tuska tulla,
    mun korvissani kaiken tyhjyys soitti,
    mua kohden kalma kulki soittelulla.

    Ei sydämessä sijaa kelleen mulla,
    mua mustat erheet, syksyn synnit moitti,
    ah, silloin sinut näin ja ilo voitti,
    kas, elon soihtu oli käissäs sulla.

    Se loisti yli öisen erämaan,
    se loisti niinkuin aamu kultarannoin,
    ja kalma väistyi mua varjoillaan.

    Sain tulta rintaan, nousin voimaan uuteen,
    taas elämälle sydämmeni vannoin,
    taas uskoin ihanuuden ikuisuuteen.




Katso, yli kedon kukkain.


    Katso, yli kedon kukkain
    hiipii suven sulavuus,
    niiden kultateriin välkkyy
    tähtitarhain ikuisuus.

    Sin' oot pieni kellokukka,
    joka untaan soittelee,
    kauneuden ikuisuudet
    silmistäsi säteilee.

    Istukaamme tässä illoin
    kuin ois yllä lemmenpuu,
    tähdissä sen latva läikkyis,
    oksilla sen soutais kuu.

    Siimeksessä sylityksin
    turhat tuskat unohtuu,
    nuoren, suuren tarinamme
    kuulle kuiskaa lemmenpuu.

    Kuu se valvoo valheitamme,
    kunnes näkyy harmaa maa,
    päivä nousee, — sammakkoina
    ihmisäänet kurnuttaa.




Mataleenan verivelka.


    Sä annoit mulle mesimyrkkyä,
    kun vasen kätes maljaa välkytteli,
    sä oikeen käden kiedoit kaulahani
    ja käärmesielu silmissäsi eli.

    Ties vasen käsi mitä oikea,
    yön hekumaan kun yhtyi ahneet huulet,
    nyt kiroukseni ma sulle heitän,
    jos omantuntos hirmuääntä kuulet.

    Sä vehmain rinnoin minut huumasit,
    sua syleilin kuin levotonta merta
    kuin saisin suoniin uutta elämätä,
    mut kuohuistasi puhkes turman verta.

    Nyt tahtoisin sun uuteen syleilyyn,
    min lemmon lieskat syämmes kärventäisi
    ja ilostasi salaa ilkkuvasta
    vain synkkä epätoivon huuto jäisi.

    Sä itse tuta saisi kaikki tuskat,
    mi mieltä repii, riistää kaikkialle,
    ja verivelkasi, sen maksaa saisit
    sun oppi-isällesi, Saatanalle.




Ilon kuningas.


    Mull' oli omanani lumolinna,
    siell' loisti unelmien kammiot
    ja toivon lamput, sadun Sainiot,
    ma istuin siellä kultatuolillani,
    ja onnen kruunu välkkyi otsallani,
    pois, minne katsoin, onnen, hymyn näin,
    ja suuri ilo pulppui syämmestäin.

    Näin mainettaret liikkein sulavin,
    ne valkein sormin kanneltansa löi,
    ne toivat mulle tuoreen laakerin
    ja laulaen ne minut ympäröi.

    Siell' liehui hehkuhuuli lemmettäret,
    ne ruusumaljojansa mulle toi,
    mua kiehtoi kauniin varren heljät vyöt
    ja valkeet rinnat sekä silmäin yöt,
    ja huuli huulta janos, sydän hekumoi,
    kun nuori, vilkas veri karkeloi.

    Ma olin linnan ilon kuningas
    ja naisten, kullan, maineen valtias,
    yön juhlasta ma riensin päivän juhlaan,
    ma aarreaitastani ammensin
    kuin tuhlari, mi kaikki tuhlaa. —
    En yötä nähnyt enkä konnain töitä,
    maanalaisia rujo kääpiöitä,
    ne katein korvin kuuli kanteleita,
    ne ristin rastin kaivoi kaivannoita,
    ne salakäytäviä teki öin,
    kun ilon sanoilla ma säkenöin.

    Ma surun haltioille surman vannoin,
    ma join ja juovuin, nauroin, suuta annoin;
    en kuullut moukarien kalkutusta,
    en kuullut kiimakasta kirousta,
    en kuullut tulilankain sähinää,
    kun mustat peikot nauroi: hähhähhää!
    Mut soitto soi, ja naiset huumas pääni,
    ja huulillani hehkui kiivas viini,
    soi silloin läpi salin kauhun ääni:
    "Oi, kadotus, on linnan ovet kiinni,
    syö tuli lattian, jo nousee sauhu,
    maan alta palo, ryske, pauhu,
    oi, pelastakaa helmet, kullat korjuun,
    maa vapisee, ja linna horjuu."

    Maan alle syöksyvän ma linnan näin,
    ja sauhun keskelle ma yksin jäin.

                              1904.




Nyt tahdon huoneeni koristaa.


    Nyt tahdon huoneeni koristaa
    havun lehvillä, kypresseillä,
    oi, tulkaa kelmeät suruttaret
    hämyn tummilla säveleillä.

    Mun ympärilläni liehukaa,
    ettei veis mua velhot hurjat,
    epätoivon velhot ei nähdä sais,
    miten kyyneleeni on kurjat.

    Mä kurjuudessani kuuntelen,
    miten iloni varjosta nauraa,
    kun auttajan kättä etsiessäin
    näen käissäni oljen hauraan.

    Mun kynnykselleni kalma käy,
    tuhon leima on otsaani lyöty,
    Manan neitonen, punainen purtesi tuo,
    on onneni viety ja myöty!

    Oi, miksen enään koskaan ma saa
    kevätpäivien riemuja maistaa,
    oi, miksei kuin ennen taivas nyt
    mulle toivoa saata paistaa.

    Siis tulkaa, maireat manattaret
    ja seppelöikää mun pääni,
    kun astun varjona venheeseen,
    soi Tuonelan joutsenen ääni!

    Siellä sija mulle on siivottu,
    jäävaahtinen viluvuode,
    liian lämmin syämmeni rauhan sais
    iki-unhon virrasta juoden.




Täbtiyössä.

(Arvid Järnefeltille omistettu).


    Yli korkeiden vuorten ja merien,
    missä tähdet ikävöi toistaan,
    on piirretty kultaisin kirjaimin
    sun käsialas, mi loistaa.

    Se kirja on pyhä ja ikuinen,
    sen merkit jo ammoin nähtiin,
    Sä, Ikuinen, piirsit ne hengelläs
    yön avaruuksiin ja tähtiin.

    Ma koroitan katseeni taivaisiin,
    kun pyhälle vuorelle harhaan,
    Sinä hedelmöität mun hengelläs,
    minä kaihoan tähtitarhaan.

    Mun sieluni syvyyksiin kajastaa
    sun ihana tähtiyösi,
    ma tunnen kuin ikuinen rauha sois
    ja ma aavistan ihmetyösi.

    Ma nään kuni välkkyvän viittauksen. —
    Alas rauhan majoille lähden,
    ah, ihana, öinen ilmestys
    loit tielleni uuden tähden.




Pesäänsä suojeleva lintu.


    Tästä käy sun kotiis tie,
    — älä vie, älä vie! —
    Laulan kerran kesässäni,
    nyt on pojat pesässäni,
    — älä vie, älä vie! —

    Iloisemmin laulu sois,
    — mene pois, mene pois! —
    pojat huutaa, jyvä mull' on,
    koti myöskin hyvä sull' on,
    — mene pois, mene pois! —

    Puute puussa, ruoka maass',
    — tule taas, tule taas! —
    kun on kirsi kireimmillään,
    kun on virsi vireimmillään,
    — tule taas, tule taas! —




Samumtuuli.


    Läpi maailman raskas huokaus käy,
    yön tuuli haudoilla laulaa,
    ja ihmiset ilkkuen itseään
    ne toisensa ristiinnaulaa.

    Ja toistensa syliin syöksähtää
    tulituskissa mies ja nainen,
    ja onnen aurinko pimenee,
    yöss' ilkkuvi paholainen.

    Tien varsia ihmiset hoipertaa,
    ja usko oikeaan sammuu,
    tulipaloja taivaat heijastaa,
    ja turmion torvet ammuu.

    Läpi maailman kulkee kirous
    kuin myrkkyinen samumtuuli,
    ken kuuli sen siipien suhinan,
    se kuolemanlaulunsa kuuli.




Yön tiellä.


    On eessäni tumma tie,
    se hämäriin härmiin kääntyy,
    taa haihtuvat iloiset autereet,
    ja päivän metiset mantereet,
    mun sieluni vilussa nääntyy.

    Pois iloni karkeloi,
    ja lämpöiset nuotiot riutuu,
    ja seudut sumuhun vaihtuvat,
    ja kangastukset ne haihtuvat,
    ne vaaleiksi kuviksi hiutuu.

    On ympärilläni yö,
    en löydä mä ystävän kättä,
    naissilmäss' ei lempeni lepäile,
    minä onneni osaa epäilen
    sopusointuja löytämättä.

    Pois erämaahan ma käyn
    ja itseni surulle vihin,
    yön haltioille mä itseni myön,
    ma kanteleeni rikki lyön,
    kuin aave kuljen — mihin?




Erakon virsi.


    Jylhiä jyrkänteitä erakkona polen
    ja koitan unhoittaa, mit' olin, olen,
    ma elin kyllin, tiedän, ihmisiin on usko
    kuin vuoriin hälvenevä heikko rusko,
    korkeempi, kauniimpi kuin kaikki ihmistyö
    on tähtirikas Luojan luomisyö.

    Laaksoista altain eroittaa mun sumumeri,
    sieltä mun sieluni vain valheen peri,
    täällä ma säilyttää voin, mik' on itseäni,
    täällä ma loppuun mietin elämäni,
    ikuisuuskaihot pyhät; syvät synnin veet,
    totuudet kirkkaat, väärät todisteet.

    Ihana yksinäisyys! Vuoret, tähtitarhat!
    Tänne ma kätken kaikki elon harhat,
    tunnen ma läsnä hengen jalon, ikihyvän.
    Kun viime hetken tunnen lähestyvän,
    sauvani taitan, kuljen hiljaa yöhön pois
    kuin ei mua koskaan täällä nähty ois.




Elämän lähde.


    Elon lähde, kultalähde,
    taivas siihen loiston loi,
    pehmeällä partahalla
    unten yrtit unelmoi.

    Kumpuu ruskeet ruostenesteet,
    syvin suonin pulppuaa.
    Juo ja suoniin voimaa virtaa,
    silmäs lähteen loiston saa!

    Mutta heljän lähteen luona
    kasvaa tumma tiedonpuu,
    tähtiöin se lehtiin puhkee,
    lähteen silmään varjostuu.

    Katkerat on tummat tertut,
    älä koske, älä syö,
    luulet itses tietorikkaaks
    kuin on tähtein tuhatyö.

    Otsas oppi silmääs varjoo,
    hylkäät elon raikkaan veen,
    kasvaa puu mut lähde kuivuu,
    itse kuihdut hiljalleen.

    Kuljet kalman yrttilaaksoon,
    tyhjyys vuorten yöstä soi,
    et nää enään lähdettäsi,
    varjot päätäs vartioi.

    Älä etsi tiedonpuuta,
    hukut tenhoon hulluuden,
    turhaan lasket taivaan tähdet
    hourehissa harhaillen.

    Seppelöitse nuori pääsi,
    astu kultalähteen luo,
    helkä ilokanneltasi,
    jumaljuomaa hetken juo!

                   Firenze 3/V 1906.




Onnen orjat, — mannun orjat


    Kas haaveksijat, laulajat käy soittain laulumetsiin,
    ne elämätä pakenee ja elämää ne etsii,
    ne haaveilevat kirjavista seikkailujen maista,
    mut noille onnen orjille ei onni koskaan paista.

    Mut mannun orjat ontuvat ne leipäsarkaa kyntää
    ja kullan ääntä himoten ne toistaan vastaan ryntää,
    ne tahtoo kaataa metsämme ja kauniit laulupuumme
    ja tukkia ne tahtoisivat kullallansa suumme.
    Mut vaikka metsät kaadettais, on meillä korkeet vuoret
    ja vaikk'ei meillä leipää oo, niin meill' on mielet nuoret,
    me oomme ilon oppaita, kai mieron tielle jäämme,
    mut kaukorantain kullassa suur'unelmat me näämme,
    kas kullankuokkijoista jää vain kuokat, jotka maatuu,
    mut meidän laulut lentelee, vaikk' kuoppaan ruumis kaatuu.




Ristitarbassa.


    Ainä nurmella istun illalla,
    näen puiden vihreät verhot,
    ja ympäri ristien harmaiden
    käy karkelomieliset perhot.

    Ja toukat kierivät lehdillä,
    tuhatjalkoja maassa ryömii,
    maan alle ne hitaasti kiemurtaa
    puuristeihin madonsyömiin.

    Pääkallo ruohosta irvistää
    kuin vielä se nauraisi vaivoin,
    mies oli kai haudankaivuri,
    joka omaa kuoppaansa kaivoi.

    Hän lauleli päivät iloissaan
    ja nukkui kuorsaten yönsä
    ja kuokkansa ääreen nukahti
    toraveikolle jättäen työnsä.

    Mitä maailma on, mitä ikuisuus,
    joka taivaan otsalla päilyy,
    kun ihminen on kuin varjo vain,
    joka täällä hetken häilyy?

    Miks paistaa päivä ja loistaa kuu,
    miks myrskyt purttamme paiskaa,
    kun elämän rannalla loistaa luut,
    koi syö sekä ruoste raiskaa.

    Täällä mieli taistoissa taivaltaa,
    ja äänet huutoihin hukkuu,
    se autuas on, ken hiljaa käy,
    se myös, ken nurmessa nukkuu.

    Pois kadotuksien kauhistus,
    että kaikki on musta multa,
    vielä elämän kannelta soittaa voin,
    vielä mulla on voimaa ja tulta!

    Ma tahdon kauhuni kukistaa
    ja myrskyissä voimaani koittaa;
    minä tahdon kuololle hymähtää
    ja kompalauluja soittaa.

        Impilahti, vanhalla kylänhautausmaalla 1901.




Pääsiäiskellot.


    Hiljaa! Pääsiäiskellot soi,
    ihmiset hiljaa kulkee,
    ylitse hankien ihmiset käy,
    mitä ne rintaansa sulkee?
    Hankien alla on vihreää,
    koska se heräjää?

    Hiljaa! Pääsiäiskellot soi,
    kaukana maailma pauhaa,
    sinne ma tahtoisin taisteluun,
    täältä en löydä rauhaa,
    tahtoisin lumisten Alppien taa,
    missä on vihreä maa.

    Hiljaa! Pääsiäiskellot soi,
    kammion seiniin soinnut riutuu,
    rinnassa polttaa, pistää ja lyö,
    päiväni hämyyn hiutuu,
    käsiini lasken sairaan pään,
    tahtoisin etelään!

    Hiljaa! Pääsiäiskellot soi,
    kolkko ääni rinnassa soimaa.
    Soispa myrskyn kellot nyt,
    soispa ne mulle tahtoa, voimaa!
    Hiljaa hiipien tulee yö,
    levoton sydän lyö.




Vuorivaeltaja.

(Pekka Haloselle omistettu).


    Vuorten iljankoihin taivaat hohtaa,
    ihmishengen jälkeä ei kohtaa,
    viimat viiltää,
    ikijäiset huiput siellä kiiltää
    loistoss' auringon,
    siellä maailma on
    suuri, avara, ja katse kantaa
    kauas korkealle äärettyyden rantaan.

    Siellä ihmiset on kääpiöitä;
    synkät, harmaat vuoret miettii öitä,
    jolloin tuotiin
    alkusora, Luojan taide luotiin,
    tähdet usvain taa,
    merten helmaan maa
    sekä kaikki kaunis, jylhä, suuri,
    uhmaajain ja titaanien ylväs muuri.

    Kunnian kukkuloilla kylmät viimat
    vinkuu; sammuu tulikuumat kiimat,
    tunteet jäätää,
    elon laaksosta ne vuoriin häätää
    öisen etsijän
    valost' elämän,
    korkeelle, miss' alkaa unten ukset,
    piilee aatteen aarteet, kaarneet arvoitukset.

    Sinne nousin hinnall' elämäni
    kalmankylmät huiput edessäni. —
    Rintaa viilsi
    vaikka kaikki ympärilläin kiilsi
    kirkkain timantein.
    Sydämmelle vein
    käteni, mi etsi ystävätä,
    elämää, kun vuoti haavat, huusi hätä.

    Näin ma erakkona elämäni,
    kävin tuomioni, käräjäni
    sielussani
    kilvoitellen Jakobpainiani;
    kalmaa uhmaten,
    voimaa vuotaen
    epätoivon kurjat kuilut kävin,
    karaistuin ja kasvoin mielin ylentävin.

    Teiltä sain ma, vuoret välkkyväiset,
    kylmät järjen leimut, mietteet jäiset
    vaarat kestää.
    Vietit, vallat ei saa nyt mua estää,
    jotka juhliin pyys.
    Kylmä ijäisyys!
    Sulle uhraan ilot, haaveet nuoret,
    erakko nyt laaksoon käy, hyv' yötä, vuoret!

                         Helsinki 1904.




Vieraalla maalla.


    Vierahalla maalla itken,
    kidun, kuihdun hiljalleen,
    oksaan kypressin ma surren
    ripustin jo kanteleen.

    Uupui usko, kuoli laulu,
    aatos himmyy, sekaantuu,
    kanneltani kaijuttavi
    tuskan taimi, murheen puu.

    Itkee kannel rannall' Arnon
    kukkiessa toukokuun,
    siltain varjoon vaipuu tähdet
    aallon kultakuvailuun!

    Laula kannel Suomen yöstä,
    nyt on koivu lehdessään,
    sairas on sun helkyttäjäs,
    kaikki herää elämään.

    Kaikki herää, käet kukkuu,
    koivut vuotaa mahlajaa,
    sydämmeni vuotaa verta,
    kyyneleet juo vieras maa.

    Juo ne julmin, ahnein huulin
    kunnes kaikki loppuun juo,
    kypressien varjot viimein
    laulajalle levon suo.

        Firenze, Santa Maria novellan
           sairashuone toukok. 1906.




Tulilintu.


    Piazzaa kuljin yksin tungosteillä
    niin yksin kuin en koskaan kulkenut,
    äkkiä seisahduin ja hätkähdin
    kuin astunut ma oisin ruumiille.

    Pois siirsin jalan kivilaatalta,
    johonka aika piirsi sankar'nimen,
    kaikkien tulisieluin oppi-isän.

    En kuullut enään kamasaksoja,
    en kuullut tuhmain aasein huutoja,
    en ihmisäänten tyhjää toitotusta,
    en nähnyt enään torikyyhkyjä,
    mi suihkukaivoll' likaisina kylpi.

    Tuntui kuin soinut oisi pyhä hymni
    mun pääni päällä sekä siipein suihke,
    katseeni nostin sinitummaan ilmaan
    kuin nähnyt öisin suuren tulilinnun
    tuhasta kirvonneena kirkkauteen,
    hälveten kuin heljä hengen näky,
    kohoten kuolemattomuuden ääriin
    mykkänä läpi mykän avaruuden
    maailman tuskanhuuto povessaan,
    sen vasta laulaaksensa taivahissa
    istuen Jumalansa olkapäällä.
    — — — — — — — — — —
    Savonarola, taivaan tulilintu.




Sairashuoneessa.




    Kelmeät kasvot, nälkäiset silmät
    nään sekä kuulen voihkaukset:
    Cane Dio! Porpa Madonna!
    Soi kuin naukuisi Tuonelan ukset.
    — Vierusvuoteessa kuollut makaa. —

    Vihreä valo kammiossa,
    kalman kylmä väri väilyy. —
    Katossa suuri lukki kutoo
    mustan verkon ja päälläni häilyy. —
    — Vierusvuoteessa kuollut makaa. —

    Tuntuu kuin pyöreestä akkunasta
    vyöryisi maailmanpalon laava,
    seisoisi aika, sammuisi sydän,
    rinnassa aukeisi vanha haava.
    — Vierusvuoteessa kuollut makaa. —

    Ah, eikö armoa, apua missään!
    Turhaan kohoon ja voimani kerään,
    vaivun kuin hautaan ja varjouneen,
    aivoissa hirveät kuvat ma herään.
    — Vierusvuoteessa kuollut makaa. —

    Huoneessa tunnen jo kalman hajun,
    en voi itkeä —, onnetonna
    kuuntelen yössä, helvetti huutaa:
    Cane Dio! Porca Madonna!
    — Vierusvuoteessa kuollut makaa. —

                 Santa Maria novelia 1906.




Sairasvuodeunelma.


    Ken oot, joka hiljaa hiipien käyt
    mun sairasvuoteeni ääreen,
    sinä pyyhit otsalta kylmän hien
    ja muutat kuuman kääreen?

    Et haasta mulle kuin haastoi muut,
    tään maailman kieltä et haasta,
    on katsees verhottu hämärään
    kuin keijujen unelmamaasta.

    Kai toisessa vuoteessa jossakin
    ma lapsena kuutamoilloin
    sun hahmosi unessa nähnyt oon,
    oli rintani rauhainen silloin.

    Sen jälkeen usein ma valvonut oon
    syyssynkkää yötä monta,
    oon kurjuudessani miettinyt
    monta aatosta onnetonta.

    Yön musta henki on puhunut
    mun korviini kadotusta,
    sun silmies armaassa sinessä
    on päivän heijastusta.

    Kas suruttaret ne suloiset
    mun vuoteeni ääressä nyyhkii,
    sun silmissäs vielä onnen nään,
    kun kätesi otsaani pyyhkii.

                        1905.




Italia ihmemaa.


    Italia ihmemaa,
    josta haaveilin ma läsnä illoin,
    miksen sua nähdä saa,
    milloin vapahana laulan, milloin?

    Italia, lemmen maa,
    kauniiks kasvatit sa tummaa lasta,
    sairaan silmä nähdä saa
    tyttäres vain vangin akkunasta.

    Italia, Danten maa,
    Firenze, en kulje kukkihisi,
    taivas täällä kangastaa,
    täällä hehkui mulle helvettisi.

    Macciavellin, vihan maa,
    kuvan tahras Toscanasi saasta...
    enkö koskaan nähdä saa
    kuvaa rakkahasta kotimaasta?!

              Firenze, keväällä 1906.




Miserere nostri.


    Santo Lucan kellot soi
    pyhän äidin ruusuvyöstä,
    päivä paistaa sairasvuoteeseen,
    missä havahdin ma äsken yöstä.

    Santo Lucan kellot soi,
    yöhön katoo aivo-aaveet,
    niinkuin linnun sydän sykähtää,
    vielä huumaa mua sairaat haaveet.

    Santo Lucan kellot soi,
    pater noster holviin kaikaa,
    kädet kaareen nostan rukoillen
    niinkuin ennen herkkään lapsuusaikaan.

    Santo Lucan kellot soi,
    korviin onnen loppuun juoneen,
    oman käden kurjan käyttäjän,
    vangin vieraan, tylyn sairashuoneen.

    Santo Lucan kellot soi,
    tuoksut tulvaa kastanjasta. —
    Miserere nostri, Domine,
    johda valoon sielun vankilasta!




Motto a di.


    Mun vuoteeni jalkopäässä
    on tahrainen sinkkitaulu
    ja kirjoitus, koska ma synnyin
    ja toimeni: kynä ja laulu!

    Sen piirsi saastainen sormi,
    ei rakkaus johtanut kättä
    vaan julkea elämän pilkka,
    è morto on täyttämättä.

    Lie kaikki kuin säännöt määrää,
    ne hoitaja täyttää tarkkaan,
    kun joku kammioon kuolee,
    hän nostaa kolme markkaa.

    Oo huoleti, toivosi täyttyy,
    saat kohta jo sulkaasi käyttää,
    niin kirjoitustaitosi eistyy,
    saat kuolinpäiväni täyttää.

    Näen rohdoista löyhkäävät sormes,
    sä naurat kuin julkea portto,
    kuin tärkeät säännöt määrää
    sä tauluun piirrät: è morto...!

    Hän kuitilla rahansa nostaa,
    oi, elämän murhepilaa!
    Mies ruumiini paarille heittää,
    chiantia krouvissa tilaa.

        Firenze, Santa Maria novellan
           sairashuone toukok. 1906.




Teräskynä.

(Kaarlo Kytömaalle omistettu).


    Lauloit ennen kynäkulta,
    terässäsi välkkyi viini,
    ennen kuljit karkelohon,
    nyt sä tartuit tahraan kiinni.

    Teräs tuikki kipeneitä,
    aatos liikkui päivän mailla,
    nyt jo uuvut puolitiehen,
    teräst' oon kai itse vailla.

    Keskipäivään tieni taittuu,
    elämäni viini hyytyy,
    aatos harhaa, tyhjään hukkuu,
    tylsään puoli-uneen tyytyy.

    Itke, itke kynärukka,
    työni huutaa sydänverta,
    kerran näin ma suurta unta,
    uneksi nyt viime kerta!

    Loista, laula joutsenlaulus,
    vielä kerran sytä, soita,
    pärsky yöhön punaviiruin,
    singo myrskysalamoita!

    Houruttaret yössä tanssii,
    kiljuu kärki kynän hauraan,
    yli pöydän varjo väilyy,
    akkunassa aaveet nauraa.

    Aatos seisoo... aivot värjyy,
    hämyttäret yötä kutoo...
    sairas pääni vaipuu pöytään,
    kynä itkee... taittuu... putoo.

            Firenze keväällä 1906.




Ennen kuljin kuninkaana.

(Neiti D. Forsténille omistettu.)


    Ennen kuljin kuninkaana,
    sydän paloi tuliahjoin,
    huoletonna laulun heitin
    säkenöiden kevein lahjoin.

    Nyt ma käyn kuin pakolainen,
    toiset lahjat, toiset soinnut
    syvemmät ja synkeämmät,
    mut en rauhaa löytää voinut.

    Ah, nyt tuntuu katkeralta
    vieraan onnen porttiin lyödä,
    säästää, sairas, rikas sielu
    rahvahalle rahaan myödä.

               Tuulos, 18/VIII 1908.




Kiintotäbdet.


    Ennen olin onnen loistolapsi,
    leikin, nukuin kodin kynnyksellä,
    kaksi kiintotähteä ma tunsin,
    loisti emon silmäpari hellä.

    Niiden tähtein alla tieni kulki,
    mut ne elon myrsky peitti multa,
    usein kiinnyin suuriin kiertotähtiin,
    joiden luona tuikki virvatulta.

    Nyt ma olen murheen musta lapsi,
    ei mua tuudi lämmin äidin povi,
    kalman kynnyksellä ryömin, huusin,
    mut ei auvennut sen julma ovi.

             Firenze keväällä 1908.




Hädän hetkellä.


    Jumala, Jumala, armoas kerjäsin,
    sinut ma kielsin, sinua herjäsin,
    sinut ma luotani ilossa työnsin,
    salassa, surussa aavistin, myönsin.

    Jumala, Jumala, elämä, suojani,
    mistä sun löydän, Luojani, Luojani,
    suuri hämärä henkeni peittää,
    ethän sä tahdo heikkoa heittää!

    Auta, auta henkeni sairaus,
    sovita hämäräin tekojen hairaus,
    sinussa herään ja tuhoni torjun.
    Jumala, Jumala, luoksesi horjun! — —

                           1903—4.




Ääni erämaassa.


    Ma olen ollut ääni erämaassa,
    mi eksyi erehdysten ongelmiin,
    ei tunne sijaa se, kuss' avun löytäis,
    kuin koditon se aina kulki niin.

    Se kohos autioille vuorimaille,
    se heljään avaruuteen ikävöi,
    se itki, etsi omaa soittajaansa,
    taas kuiluihin sen hirmumyrsky löi.

    Maan taivaan väliä niin harhaan käyden
    ei missään löytänyt se lepoaan,
    ken sovittais sen suureen sävelluomaan,
    se turhaan etsi tarkoituksiaan.

    Ikuinen, liitä ääni pyhään harppuun,
    se sua etsii, sielun soittajaa,
    sfeerien hymniin nosta heikko ääni,
    elämän kukkiin puhkeis erämaa!

    Leijukaa kuin valkeet päiväperhot,
    niinkuin hopeekannel helkkyileisi,
    silmistä kun väistyis maa kuin varjo yön,
    tähdet sammuis, sydän valkeneisi.




Leijukaatte puhtaat aatokseni.


    Teijukaatte puhtaat aatokseni
    illan hiutuvassa hämärässä
    niinkuin kirkkaat hiuteet talvitaivaalta
    salasointuisessa helinässä.

    Lentäkäätte kuudanhienot hiuteet,
    pehmein hunnuin kaikki peittäkäätte
    murheen muistomerkit, kaikki kurjuudet,
    kaikki ruma loka, minkä näätte.

    Tulkaa, tuutikaatte puhtahaksi,
    sillä sydäntäin jo jäätää huurre,
    peittäkäätte huvitulten hiilokset,
    rakkauden ruumisvaunun uurre.

    Umpeen luokaa elon kisapolut,
    joihin vuoti elämäni viina,
    laskekaatte kauvas silmän siintämiin
    valkovaippa, kylmä paariliina.




Arnon rannalla.


    Maan vieraan kalmankammioon
    mun päättyykö viime tieni?
    Lepääkö Suomeen lentäissään
    ees hetken lintu pieni,

    itkeekö laulun haudallain,
    min vieraat kädet loivat
    Toscanan iltarusossa,
    kun Arnon aallot soivat?

    Soittaisko suvimuistojaan
    keskellä vuorten lunta,
    tuutisko nuorna nääntyneen
    yksinäistä unta?

    Kantaisko kukkaa hellä kasi
    istuttain sen multaan,
    nousisko sorja kypressi
    kuin patsas illan kultaan?

    Vai tasoittuisko tantereeks
    tai rikkaruoho peittäis,
    hautaani kiertäis kulkuri
    tai kiven ristiin heittäis!

    Kypressin varjoon polvistuin
    hän rikkaruohot kitkee,
    kyynelet huuhtoo sydäntäin,
    niin enkeli vain itkee.

    Tuntuu kuin sydän rauhan sais,
    maan alle vaipuis taakka,
    tuntuu kuin taivas aukenis
    ikuiseen kehään saakka.

    Löytäiskö kukkakunnailtaan
    yön yksinäinen tuuli;
    maan tytär ehkä seisahtuis,
    kun haudan kuiskeen kuuli!

    Ojennan kädet valohon,
    mi ihmisteitä johtaa.
    Haudalla tunnen enkelin:
    äitini kasvot hohtaa.

    Huokaisko kesken hymyään,
    ruusuja, haaveiluita,
    kuivaisko silmän hunnullaan
    ja siunais vieraan luita?

    En tiedä. — Yli hautani
    eksynyt pilvi kulkee;
    — ma kuutamossa siivet nään,
    mi haudan valoon sulkee.




Talvikukkia.

(Oskar Merikannolle omistettu.)


    Talvi kukkii omia kukkiaan,
    päivä ei päily lehdillä milloinkaan,
    jäätynyt kyynel niiden sydän on,
    elämä kylmä, kolkko, arvoton.

    Sydämmet jäätyy kylmiin kyyneliin,
    elämän iljanteihin ikuisiin,
    monenpa onnen yksi talvi lyö,
    syämmeni jääti yksi, pitkä yö.




Psalmeja.


    1.

    Riemuitkaa Herralle kaikki maa,
    kasvoinsa eteen langetkaa,
    hälle, mi maailman piirin loi,
    kiitoskanteleeni nyt soi!

    Menkäätte porttiinsa ylistämään
    hänen suurta nimeään,
    sydämmelle hän rauhan suo,
    uudeksi ihmiseksi hän luo!

    Herra on hyvä ja laupias,
    sydänten kaikkivaltias,
    armonsa pysyy, jos hukkuu maa,
    kaikki kantelot riemuitkaa!


    2.

    Herra, vesikosket paisuvat,
    vesikosket pauhinansa paisuttaa,
    hirmuisesti aallot syvyyksissä,
    suuret aallot yössä meuruaa.

    Pilvenvaarut ovat väkevät,
    pilvenvaarut kiirii taivaan kiireellen,
    pilvenvaarut laahaa pitkin maata,
    tulivaarut iskee merehen.

    Herra, väkevämmin itses vyötit,
    kestävämpi on sun henkes korkeus,
    ijankaikkisesta kaikkisuuteen
    pyhyys on sun huonees kaunistus.




Epitafium.


    Ei kukaan aavista yön salaisuutta,
    vain yön ja vihan voimat mua soimaa,
    mut kaatunut en oman teon kautta,
    viel' uskoin elämään ma täynnä voimaa.

    Ken kuolon esiripun saattaa nostaa,
    mi loppukohtauksen kätkee yöhön?
    Korkeempi valta, joka itsellensä kostaa?
    Maksettu käsi, joka johti kurjaan työhön?

    Auliisti elo tahtoi lahjojansa jakaa,
    mut varhain hyytyi runoniekan huulet,
    mut ehkä ankeen, himmeen ajan takaa
    viel' yöstä hätähuudon kuulet.

    Elämä haudan yli käyköön karkelolla,
    yön tilit tehdään kerran tuomiolla.

                   Firenze 19/V 1906.




Gloria Deö in éxcelsis!


    Salainen suuri, tuntematon Mestarini,
    mi valkeuden, äärettyyden loit ja ajan,
    ihanan luonnon, meren, maan ja taivaan tuohukset,
    Sinulle soikoon laulu yli kuolon rajan!

    Sen valan, jonka tein, kun hätä oli suurin,
    nyt täytän, julistan sun jumaluutes työtä,
    kuin ihmeen kautta pelastit mun uuteen elämään,
    kun kaikki sieluss' oli saastaa, keskiyötä.

    Kuin aavistus sun hahmos kasvoi hämärässä,
    maan päällä tuskin koskaan enään kotiudun.
    Kyrie eleison! Väkevyyden myrskyn lähetit,
    loit syrjään verhon, hälvensit myös hengen udun.

    Muurari, Rakentaja, Jahve, Paan tai Luoja
    tai Allah, Buddha, Kaikkeuden juuri,
    min nimen kannatkaan, kuin valo yli luomisyön
    ja suurten vetten ikihenkes liikkuu, Suuri.

    Sen maailmoille julki julistaa ma tahdon,
    ei järjestystä viisaampaa, mi meitä ohjaa,
    ken, Mestari, sun käsialaas meisselöidä vois,
    ken mitata vois ijäisyyden meren pohjaa!

    Soi kaukainen ja pyhä ääni sydämmessä,
    sen kerran perintönä Eedenistä toimme,
    se avain on, mi johtaa sielun templisokkeloon,
    mut Luojan irvikuvaks itsemme me loimme.

    Luonnosta, Ikuisesta kauvas kirposimme
    kuin jalo siemen maasta, jonka Luoja kynti,
    me ihmisaattein, kirkoin taivaan täytimme,
    hyveeksi paheen teimme, synniks sen, mi ei oo synti.

    Kiitetty korkeuden kirkas, koskematon,
    miljoonin kuoroin laulaa sulle luomakunta,
    kuolemankysymysten porttiin aatos kimmahtaa,
    unissakävijöitä oomme, elo unta.

    Kiitetty, annat lempeen lohdun, unen lahjan,
    kun musta myrsky soittaa suruun pääni,
    herätät kukkatuoksuillas ja päivänsäteilläs
    kuin sieluuni sois paratiisilinnun ääni.

    Kiitetty, etten syntynyt ma sokeana,
    koin kirkkaan tähden nään, kun yössä kidun,
    kiitetty, että annat järjen hienon, hilpeän,
    työn ilon, vaimon, äidin, lapsen...  iki-idun.

    Kiitetty ollos, koska annoit laulun taidon
    ja kanteleen, mi iloks ihmisten loit soimaan,
    Sinulle, Virittäjä, soikoon korkein lauluni,
    sun nimes kaiku nostakoon sen valtavoimaan!

    Kun lahjas takaisin sä otat laulajalta,
    kun kilvoitukseni ma kestin, vihdoin voitin,
    kuin elin kuolla suo mun soittoon nuorten sävelten,
    ja anna uusi, kirkas, kantavampi soitin!

                             Tuulos 23/VIII/08.




Sairashuoneen portilla.

(Toivo Tuhkaselle omistettu.)


    Yön mailla henkeni käynyt on,
    oon kitunut vuoteessa kiinni,
    nyt päivä valtaa mun valollaan,
    ja kevät huumaa kuin viini.

    Ma taakseni katson kuin Tuonelaan,
    yön kauhuja värjyen torjun,
    kuin elämän kyllyyttä juopuneen
    ma ristikkoportilta horjun.

    Sen taakse tummukoon entisyys
    yön varjoon tuskan ja tuonen,
    nyt elämän viini virratkoon
    taas täyttäen sairaan suonen.

    Ah, kauniimpi sille elämä on,
    ken Tuonelan portille tohti,
    hän kulkee kuin autuuden aurinkoon,
    hän kulkee elämää kohti.




Kotiinpalaaja.


    1.

    Taasen armas tuomi tuoksuu,
    tintit puissa piipii,
    Luojan luonto vihannoi,
    ja purot polskaroi.

    Vihreen lehdon veräjillä
    päivän säde hiipii,
    mut ei sielussani, oi,
    nyt kevätenteet soi.

    — Sillä kuolleet on lapsuuden laulut,
    lie mennyt jo ilo muu,
    jo himmeni silmä seijas,
    ei herätä vihreä puu.

    Vaan elämän mylvivät myrskyt,
    mun herättää voivat vain,
    sillä maailman pikarista
    ma myrkkyä juoda sain.


    2.

    Kukat kirjavat loisti, kun ketoa kuljin,
    ma tuijotin nuoriin, leikkiviin lehtiin,
    käet kukkui ja kiurut lemmessä lensi,
    kun pellolla raskaita toukoja tehtiin.

    Ma maailman katuja kuljin yksin,
    niin usein ma kasvoni päivältä peitin,
    ma tuhlaripojan polkuja etsin
    ja kultani lokaviemäriin heitin.


    3.

    Kuin ennen ei luonnon laulu soi,
    kuin ennen ei niityt vihannoi,
    niin vieras on käenkin ääni.

    Sillä turman tuoksun ma kanssani tuon,
    naissilmään ma riettaan katseen luon,
    ja väsynyt on mun pääni.

    Oon väsynyt tietoihin vaivaisiin,
    niin iloihin maisiin kuin taivaisiin,
    ma kuljen tyhjin toimin.

    Ma käyn ohi kirkon muurien,
    yli toivontaimien juurien,
    ja kalman kukkia poimin.


    4.

    Ilonaisten kanssa ma nauroin,
    valeveljien kanssa ma join,
    sanat suuret huumasi pääni,
    ma itseäin ilkamoin.

    Täällä puhdas on neitosen uni,
    täällä vieras vaeltaja oon,
    täällä kyntäjän tiellä kuljen,
    sanat hukkuvat hongikkoon.


    5.

    Pois, sittenkin pois! Pois maailmaan,
    missä voimani kasvaa uhmailemaan,
    missä henkeni tekoihin heräät
    Veren vihoja tääll' olen paossa,
    täällä pienien pyyteiden raossa
    kamasaksat kultaa kerää.

    Pois sinne, miss' ikuiset salamat lyö,
    missä naiset on myrkkyä, juopumus yö,
    miss' ei ole rajaa, rantaa,
    missä maineen maljoja maistellaan,
    miss' elosta, kuolosta taistellaan,
    ja voittajat kruunuja kantaa!

                          1903.




Jääbyväismalja.

( Viiniveikkosille).


    Maljani täyden veripuna maljan
    kohotan ilmaan, juon sen pohjaan asti,
    elämä kuohuu, veri, voima, ilo liikkuu,
    keväinen päivä paistaa ihanasti.

    Kultainen kiitos, iloviiniveikot,
    minulle avasitte uudet ukset
    elämän taikasaliin, hetken seikkailuihin,
    missä ei käyneet vakaat kamppailukset.

    Iloa hurmaavaa ma hetken nautin,
    nauroin ja join, ja imin sanoistanne
    huumausmyrkyn mehut turhiin ilvetöihin,
    nähnyt en alhaisia temppujanne.

    Elämänjanossani usein etsin
    ylempää tarkoitusta sanain takaa,
    itsekkyys irvisteli silmäreijästänne,
    tahdoitte kylläisnä vain ilot jakaa.

    Rakennus raukes, katos ilmalinna,
    yksin mä seisoin täynnä ihmishätää,
    kullattu kunnia ei voinut mua auttaa,
    ympärilläin näin vain tuhmaa, mätää...

    Iloinen kiitos, tyhjät ystäväni,
    ma kokemuksistani teitä kiitän,
    mitä te sieluhuni salaa kylvää saitte,
    hyvää ja pahaa, sen nyt loppuun niitän.

    Hyvästi, joudot illan iloperhot,
    elämä kutsuu mua uuteen juhlaan,
    itseni voittoon, kylmään, kovaan kamppailuhun,
    missä vain aatteilleni voiman tuhlaan.

    Iloisten pöytäin luota työhön lähden,
    kutsuu mua kädet, joita painaa taakka,
    maljojen ääressä mua hetken muistelkaatte,
    hyvästi, maljanne juon sakkaan saakka.




Bukefalo.


    Mun veren villivarsa maahan löi,
    se löi mun korkeasta satulasta,
    päin kuiluja se eksyi juoksemaan
    ja kiiti kirmahdellen karsinasta.

    Yön varjot kintereillä kiersivät
    kuin skorpioonit, jotka rintaa viilsi,
    mun varsani ne ajoi vaahtohon,
    ja hiiden tuli silmässänsä kiilsi.

    Se korskui, kaatui, etsi kuolemaa,
    jo alla kurimusten pyörteet ärjyi...
    Kun päivä taasen puhkes piilostaan,
    se seisoi vavisten ja hiljaa, värjyi.

    Kuin Aleksander suuren ratsukin
    vain omaa varjoaan se vielä pelkää,
    se syrjähyppyyn ilmaan kaarestaa,
    kun nousen taas sen silkkihienoon selkään.

    Oi, Bukefalo ylväs, vallaton,
    yön kuiluille sun tyhjä kammo johti,
    sun kammos poljen tulikannuksin
    ja pakoitan sun käymään päivää kohti.

    Pää pystyyn! Vaikka yli kuilujen!
    Ei skorpioonit meiltä niskaa taita.
    Hei, heppani, nyt oikein lähdetään
    me valloittamaan viidenvirran maita!




Taas päivä paistaa.


    Taas päivä paistaa maille, mättähille
    ja koivut punertaa ja viidat viherjöi,
    niin iloissansa juoksi rannan riippa,
    kun liplatellen laine santaan löi,
    taas samettiruoko ja piilipuu
    veen rajaan niin somasti kuvastuu.

    Jo joutui uunilintu, kivitasku,
    tiltaltti lepikössä yksin leikamoi,
    puukotaansa jo palas kottarainen,
    ja heinäsuorsa suossa pulikoi,
    jo koppelo tanssivi soinnallaan,
    ja käki se soittavi huiluaan.

    Maan mato ryömii kohden suurta päivää,
    mut minä kuljen korven suureen siimekseen
    pois lehdon vihrehiltä veräjiltä,
    käyn rotkorauniolle, haudan teen,
    ma hautaan kaikki, min talvi kaas,
    ja päivän iloihin palaan taas.




Tuhlaajapoika.


    En tahdo tulla niinkuin tuhlaaja,
    kuin kerjäläinen kunniata vailla,
    vaikk' kaiken perintöni hukkasin
    ja rapaa söinkin vierahilla mailla.

    Ja vaikka sielu nälkään nääntyikin,
    niin suuri olin yhden suuren hetken,
    viel' ilohuumein, kuvin kirjavin
    ma muistan elämäni rikkaan retken.

    Isäni majassa nyt riemuitaan,
    juon tulomaljan, kuulen laulut, hypyt,
    mut veljet, kylänmiehet, huomatkaa,
    on otsallani kokemuksen rypyt.

    En tinkiä ma tahdo lahjoista,
    syön ennen muukalaisten luona rapaa,
    te luontohoni älkää luottako,
    ma tahdon olla niinkuin kotka vapaa.

    Vasikan tänään jos te syötätte
    mut huomena jo kätenne on saita,
    niin lähden köyhempänä etsimään
    taas hengen tuhlareita — kuninkaita.

                  Tuulos 30/VIII/08.




Tulikaste.


    Ma yksin loppuun kamppaella saan,
    ei öistä tuskaani saa nähdä kukaan,
    mun täytyy, täytyy nousta itseäni vastaan,
    niin vaikka paraat vuodet menis mukaan.

    Ma mielikuviani vastaan käyn,
    yön ahdistusta, joka jäytää mieltä,
    mun täytyy kauhun kahlevalta alas painaa
    ja lyödä pelon peikonpäitä tieltä.

    Ma omaa sieluani penkoan
    siks kunnes ehdin valon vahvan asteen,
    pois kurjat houreet häätää saan ma terästahdoin,
    ja sielu käyköön kovan tulikasteen.

    Mun täytyy veren palot sammuttaa
    vaikk' kaikki onni ehkä siitä jäytyy,
    siis selvä tie, ei muiden niskaan taakkaa siirtää,
    mun loppuun kamppaella täytyy, täytyy!




Ma elän!



    Ma elän, ah, mikä riemu,
    mikä riemu ja soitto nyt suonissa soi,
    näin sydän ei koskaan oo sykkinyt,
    mikä loisto ja hehku mun täyttää nyt,
    ma laulan, sillä Luoja mun laulamaan loi!

    Ma voisin jo olla vainaa
    alla kalman kukkain ja tumman yön,
    ei, ei, minä elän, ma tunnen sen,
    kuinka sieluni kasvaa kamppaillen
    kohti tähtiä kautta korkean työn!

    Ma elän, ma elän, ma elän!
    Sulle, Elämä, korkea lauluni soi!
    Pyhä kevät mun henkeni kruunatkoon,
    taas elämän nuori kuningas oon,
    ma laulan, sillä Luoja mun laulamaan loi!

                 H:linna kesällä 1908.





Vuorivaeltajan lauluja.




Metsäsatu.


    1.

    Ma kuljen metisessä metsässä,
    sen suhina mieltäni viihtää,
    puut, pensaat, juuret ääniä saa,
    ja hämärä hymisten hiihtää.

    Ma kuuntelen tiaisten tiukuja,
    kun hiistakat kivissä kiistaa,
    mun eessäni polku kisailee,
    ja metsä tiukkuvi riistaa.

    Mun kulkuni on kuin sininen tie,
    jota salainen sattuma johtaa,
    tien käänteessä kuuset kumartaa,
    havulinnat ja lähteet hohtaa.

    Sinipiiat ja haltiat piiriin käy,
    katinkultaiset paaterot paukkaa,
    yli raunioaittojen aarteiden
    pyhä hirvi hilpeenä laukkaa.

    Näen karjaa kaitsevan Tellervon,
    näen Tapion tasaiset pellot,
    nyt soi simapilli ja hiljaista on,
    taas kaikuvat kirkon kellot.

    Ja peikot ne villeinä vuorilla käy
    ja kiviä kirkolle heittää. —
    Näen Marjatan aholla astuvan,
    hän silmänsä pelosta peittää.

    Hän ryysyisnä harhasi päivin öin,
    veripilkkkuja näki hän kuussa,
    hän kylistä korpeen ajettiin,
    hän on istunut jalkapuussa.

    Hän lankee ja nousee ja lankee taas,
    on ihanat silmät veessä,
    ah, taivainen ihana ilmestys:
    pyhä paimen seisoo eessä.


    2.

    Nään kuninkaan ma kultatuolillaan,
    ja kivet kiiltää valtikastaan,
    nään nuoren vaimon, joka vapisee
    ja ilmaan nostaa sylilastaan.

    Nään tuomarit ma virkaviitoissaan,
    lain sanoja ne suustaan syytää,
    nään oven suussa punapyövelin,
    ja vaimo kieltää sekä pyytää.

    Hän muistaa prinssin nuoren, hehkeän,
    mi unohtaen isäns linnan
    vei neitseen vyötäisille kätensä,
    kun lehtoon uinahtivat rinnan.

    Ja sammalvuotehella suudellen,
    kun taivaall' lemmen tähti väikkyi,
    he raukenivat rakkauteensa,
    kun veri lämpeni ja läikkyi.

    Hän lumos sinisillä silmillään
    ja kietoi kirsikkaisin huulin,
    ja sitä katehet ne kanteli,
    ja taijaks tuomaritkin luuli.


    3.

    Näen kansan krouveista hoipertavan,
    se pyövelivuorelle vyörii.
    Näen auringon laskevan tornien taa,
    ja säteet paalulla pyörii.

    Siell' lavall' on Marjatta polvillaan,
    hän kiertää rukousnauhaa,
    hän linnanporttihin tuijottaa,
    kun puiset torvet pauhaa.

    Ma kuulen kimeän kiljunnan,
    kun säilä välkkyy ja suihkaa —
    nään kultaisen, vierivän kiharapään,
    ja kansa ulvoo ja uihkaa.

    Yli vuorten pitkät varjot käy,
    tulet tuikkivat laaksoon tummaan,
    tien varsilla portot keimailee,
    yökrouveissa kansa hummaa.




Ritari Hurjapää.


    Hyvästi emo, hyvästi veikko,
    hyvästi Marjana, morsian nuori,
    hyvästi metsä, missä torvella soitin,
    hirvet hiihdin ja karhut voitin,
    kajahti jylhä Kiljanvuori,
    karjasi Kiljan vanha peikko.

    Hyvästi kuutamon kisatanner,
    hyvästi hilpeä lahden laine,
    lähtee nyt ritari Hurjapäinen,
    ritarin sydän on täällä jäinen,
    terve vieras meri ja maine,
    taivahantakainen kultamanner!

    Linnani alla laihot läikkyy,
    kisoissa kaartaa neitojen parvet;
    maineeni ei ole mannunorjain,
    en ole polkija niskojen norjain,
    viihdyn, kun kiertää juomasarvet,
    suihkavi säilät, ja silmät säihkyy.

    Anteeksi, äiti, on luontoni hurja,
    veikoille valtakruununi singoin,
    etsin miestä taljalla vahvaa,
    ken ei pelkää käyttää kahvaa,
    lyödä ja leikkiä vinkuvin lingoin,
    anteeks, Marjana, armas, kurja!

    Ällös itke, en jäädä saata,
    levoton vereni yöhön ajaa,
    seikkailuissa ja rauhaa vailla
    elää tahdon ma vierailla mailla,
    lähellä kalman kankaan rajaa
    siunaan, kun sorrun, syntymämaata.

    Suureksi sieluni kasvaa annan,
    soittaen riennän suurihin sotiin,
    itse kuoleman tilille vaadin;
    verten ruusuista seppeleen laadin,
    Marjana, sulle — jos palaan kotiin, —
    keihääni kärjessä ylpeenä kannan.




Saksilaiset sisaret.


    Vanhassa Bolognass' on sairashuone,
    ei siellä yöllä aatos rauhaa saane,
    se ennen vanhaan oli luostarina:
    "Convento delle suore salesiane."

    Siell' ennen taivaan totuus tarjottihin,
    nyt elon kiirastuli, houre, vale,
    palatsi kellertävä kaltereineen,
    nyt "Manicamio provinciale."

    Öin Santo Lucan kellot holviin kaikuu,
    ei moni kurja haave löydä unta:
    luostari elää; kulkee kummitellen
    menoissa vanha, pyhä sisarkunta.

    Holvien alla vahatuikut liehuu
    kuin ennen aikaan pyhän kevätpaaston,
    ritarileikkein, rajun lemmen aikaan,
    suurien seikkailuiden, naisten raaston.

    Santo Isaion kammiosta yhtyy
    riveihin nunna, hento, nuori donna,
    ritari Monti Pisan sotakilpi,
    varjona kulkee Spiga, tumma konna.

    Ihana Barbara kuin keltaruusu,
    otsa kuin vaha, joka loistaa yöstä,
    verhotuin katsein käy ja mustin ripsin,
    kultainen näky taivaan ruusuvyöstä!

    Menojen jälkeen alkaa juhlatelme,
    salissa notkuu nunnain herkkupöydät,
    loimuvi soihdut, heiluu helminauhat,
    nuorimman sisaren, oi, mistä löydät?

    Ihana donnasi, Barbara sorja,
    ritari Monti, hiipii luostartarhaan,
    hio nyt sanasi kuin jalo miekkas,
    Bolognan kaunein ruusu yksin harhaa.

    Suhiskaa kastanjat nyt Barbaralle,
    ei messukirjaansa nyt armas tavaa,
    Montille kuulun Parman voittajalle
    ens lemmen pyhät sydänlehdet avaa!

    Kuuli sen Spiga seisten käytävässä,
    unohti vanhat säännöt luostarkunnan,
    hekumat paradiisin niin hän vaihtais
    öisehen syleilyhyn kauniin nunnan.

    Tietää sen kuu ja tähdet, satakieli,
    Barbara sydäntarinansa haastoi,
    kypressin varjot tietää, kuinka Spiga
    illalla immen kammiohon raastoi. —

    Olivi tuoksui siitinpölytuoksuin,
    viikunapuilla kiilsi kultakaste,
    herätti päivä laakerin, mi peitti
    kuollehen Spigan muurin laattaa vasten.

    Aamuinen messu kaikuu kappelista,
    kyyhkyjen kuherrus soi kaikkialta,
    ruusulta ruusulle jo perhot leijaa,
    tikari Montin välkkyy muurin alta.

    Santo Isaion kammiossa makaa
    huulilla vaahto, ripset kyynelveessä
    Bolognan ruusu hourein huokaellen
    Madonnan jalokivikuvan eessä.

    Kuuletko, kuuletko, taas juhla jatkuu,
    vuossatain läpi mandoliinit soivat,
    ylitse palatsein käy kuu, yön soihtu,
    tarhassa ritarit taas ailakoivat!

    Kuuletko huudon yöstä muurin luota,
    kalmako kolkuttavi portin rautaa?
    Näetkö nunnan, joka tarhaan hiipii,
    yksöisen lapsen salaa soraan hautaa?

    Iloinen intohimon hurja temmel,
    myrkkyä lempi, sota, veri mettä!
    Näetkö sisarien harmaan joukon
    muurihin pirskoittavan pyhää vettä?

    Värit ja valot, öiset hetket väilyy,
    luostarin ristikkohon tuuli ammuu,
    näetkö salesilaisten siskoin hunnut,
    jo holvein hämyyn valoliekit sammuu?

    Kirjavain mielikuvain sekasorto,
    kuulehan nunnalasten itkun kuoro!
    Pelkäätkö lemmen tulta, hurja hullu,
    yöhönkö sammua on järkes vuoro?

    Kimmo ja kynsi muurin punalaattaa,
    ei pyhä vesi huuhdo mullan luita,
    levoton salaisuus, yö kaikki peittää,
    vai oisko kaikki hullun haaveiluita!

                 Bologna huhtik. 1906.




Nuorelle nunnalle.


    Näin notkuvan nuoren vartalos,
    kun astelit luostaritarhaan,
    näin silmies hiljaisen, hehkuvan yön
    ja ma mietin, sä kätkeyt harhaan.

    Miks kätkeyt luostarimuurien taa,
    kun on poskillas ihanin rusko,
    voit vieläkin palaa ja armastaa
    vaikka Luojaan oisikin usko!

    Sun huules on vihityt suutelemaan,
    ei Neitsyeen ristiin ja vaivaan,
    sydänmyrskysi kammioss' sortavat sun,
    myös ulkoa löydät sä taivaan.

    Sun sielusi elämän rakeet lyö
    kuin luostariruusun halla,
    sun rintasi riehuu haluineen
    myös kaamean kaapusi alla.

        Novgorodissa, naisiuostarissa
              käytyä 23/V 1897.




Lemminkäisen pako.

(Valter Juvalle omistettu.)


    Tule tuuli ja pursi puhkaa,
    laula, liekuta Lemminkäistä,
    heitä helmoihin Vellamon,
    miekkamiestä nyt vaino uhkaa;
    poroks poltettu koti on,
    kumu kuuluvi Pohjan häistä,
    kuuluu huikeista häistä!

    Singo ilmaan ja singo pohjaan,
    nosta pilvihin vainopurtta,
    aalto vallaton laitaan lyö,
    kotirannoilta kauvas ohjaa,
    mene päivä ja tule yö,
    nouse merestä myrskyn hurtta,
    huutava meren hurtta!

    Antaa hauskasti nuoran luistaa,
    soita, vihuri, ruokopilliin!
    Emon kyynelt' en surra saa,
    maata matalaa en saa muistaa,
    tahdon punaisen pilven taa,
    vihan viettiin ja iloon villiin,
    iloon leimuvan villiin!

    Tahdon painia meren kanssa,
    olla suuri ja olla ylpee,
    sairas uni ja usko pois!
    Nyt on vereni valloillansa,
    ken mun uhmaani estää vois,
    merenneidot kun yössä kylpee,
    keulan kuohuissa kylpee!

    Tahdon suuria seikkailuita,
    joissa silmä ja säilä säihkyy,
    sodan oltta kun kyllin join,
    tahdon suudella simasuita,
    lemmen lehdossa leikamoin,
    rinnan aaltoset allain läikkyy,
    neitten rinnat ne läikkyy.

    Siellä saarella vierahalla
    siskot sannalla karkeloivat,
    miehet kulkevat miekkavöin,
    kannel kaikuvi koivun alla,
    sinne juhlihin ikävöin,
    missä heleimmät naurut soivat,
    nuoret naurut ne soivat.

    Lempeen lepytän joka lesken,
    enkä taljalla miestä väistä,
    syöksyn suurihin sotihin,
    ajan varsalla kisan kesken,
    kukan kuljetan kotihin,
    kaikkein kauneimman kassapäistä,
    kauneimman kassapäistä!




Jumalten lehdossa.

(Selim Palmgrenille omistettu),


    Jumal'lehtohon päivä päilyy,
    lämmin läikkyvi yli veen,
    lehdet aukee, ja mesi huokuvi,
    linnut alkavat kisoineen.

    Myrttilehdossa bulbullintu
    pylvään varjossa kuhertaa,
    hohtaa olivi, auer aaltovi
    vanhan temppelin harjan taa.

    Siellä viattomat, valkeet immet
    uurnan liekkejä lietsoilee,
    kaikuu kattohon hymnit hilpeät,
    savu sininen tuoksuilee.

    Mutta seedrien siimeksessä
    nuori Diana uneksuu
    paljain rinnoin ja katsein kirkkahin,
    otsan kaarella puolikuu,

    Juoman jumala hymyhuulin
    lemmen tytärtä pyytää luo,
    viinin lehvillä lanteen kietovi,
    päivän kunniaks maljan juo.

    Oinaan sarvella ilmaan soittaa
    karvarintainen, nuori Paan,
    vuohet telmivät, hiehot hyppivät,
    luomakunta on balteissaan.

    Oksat taipuu ja latvat liikkuu,
    kauniit jumalat karkeloi,
    savun sinessä hymnit hilpeät
    pyhäin neitseiden suusta soi.

    Haukka olalla kiivas kyttä
    puiden piilosta kavahtaa,
    paimentyttönen karjapolulla
    käsi povella vavahtaa.

    Siinä seisovat siimeksessä
    vaiti, värjyen, ihmeissään,
    haukka kiljuen ilmaan kiirii,
    tyttö painavi alas pään.

    Silmät janovat silmää, huulta,
    veri juoksee kuin salama,
    syliin syöksyvät kiertäin kirkuen
    nuoret ruumiit kuin tulessa! —

    Siinä lempensä lähteen luona
    jumaljuomaa ne hetken joi, —
    Paan vain soitteli luomisinnossa,
    nuoret jumalat karkeloi.




Maailman valloittaja.


    Ma lähdin valloittamaan maailmaa,
    jo pääsin vanhan tullin suuhun,
    korkeesta satulasta hyppäsin
    ja sidoin ratsun paalupuuhun.

    Näin "Jokapaikan" vanhan kapakan,
    siell' ilolaulut, luutut soivat,
    näin akkunassa nuoren tytön pään,
    miss' unikukat kiemuroivat.

    Ma tertun hattuhuni kiinnitin,
    viiniä tilasin ma kannun,
    näin kolme teiniraukkaa nurkassa
    ja vanhan tutun krouvar-Hannun.

    Siell' ilveilijät, miettijät ma näin
    ja paljon janoovia muita,
    joill' ei oo kotia, ei kontua,
    vaan kirjavia seikkailuita.

    Hei, teinit, ilveniekat, piiparit!
    Miks vaivaatte te aivokoppaa,
    ei riitaa kannuista mut naisista
    nyt heittäkäämme onnen noppaa!

    Hiis menköön valloittamaan maailmaa,
    se maine on kuin ristituuli,
    kas, Hannun renska tääll' on makeaa,
    mut makeempi on Kertun huuli!

    Hei, Hannu, tyttäres on ihana,
    hän suloll' liikkuu kirkkain elein,
    maa tääll' on heleä ja viini myös,
    mut Kertun silmänterä helein!

    — Ma join jo hämärtäissä kaupungin,
    kun ruso taittui tornein nastaan,
    ma Kertun salaa huvitarhaan vein,
    kuin yö hän hiipi rintaa vastaan.

    Nyt koko maailma on sun, on mun,
    haat, vuoret tuoksuu vihrehinä,
    ah, sydämmeni prinsessa sä oot,
    ja ritar' Yrjänä oon minä.

    Mut älä katso, armas, kaupunkiin!
    Sen mustan kidan kataluuden
    jo tunnet huomena, se häväisee
    yön kauniin, suuren salaisuuden.

    Kas, louhikäärmeet herää huomena,
    nuo tädit, joiden tunnen hampaan,
    ne monen maineen tahras myrkyllään,
    niin monen taivassilmä lampaan.

    Ma ivan keihäällä kuin Yrjänä
    käyn lyömään louhikäärmeen päitä,
    niin, huomena — nyt sinut valloitan,
    tän' yönä viettäkäämme häitä!




Tarhassa hiipii hienohelma.


    Tarhassa hiipii hienohelma,
    kuiskien kulkee neito nuori
    ja orvonkukkia kitkee.
    Kuoliko muori, kaatuiko taata,
    kun neitonen illalla itkee?

    Taata se kyntää kyhnystelee,
    taata on vankka vaikka on vanha
    ja kyllä hän kynnön taitaa,
    muori se kutoa helskyttelee
    taatalle riihipaitaa.

    Illan kasteessa istuu impi,
    miksikä itkee nurmella nuori
    ja kukkia kastaa neito,
    oiskohan kuopattu onneton sisko
    tai veikeä viljon veito?

    Ei ole kuopattu sirkeä sisko,
    kisasta kisaan pyörii sisko,
    ja riemulla ei oo rajaa,
    veikko se rannan raukuja soutaa
    ja sorsan poikia ajaa.

    Sitä se itkee neito nuori
    kirkon varjossa vaahteran alla,
    ja sydän suruja kantaa,
    kulta se ajaa keveästi
    Tuonelan kuutamorantaa.




Sunnuntai.


    Saarnastuolistansa vanha pappi puhuu,
    otsaa hieroo, postiltaansa kääntää,
    vaahtera se kirkkoon varjon heittää,
    seinäin pyhimykset tomu peittää,
    puinen Simson nurkass' sormiansa vääntää.

    Unisesti vierii papin heikko ääni,
    katsoo syrjäkatsein ruustinnaansa,
    rykii, tankkaa vanhan tavan mukaan. —
    Tokko saarnaa kuulee tänään kukaan?
    Tänään unohtaa hän verot, viljamaansa.

    Emännät ja rouvat silkkihameissansa
    kultakorvarenkain hiljaa loistaa,
    tuskin ykskään syntiään nyt nyyhkii,
    ukot torkkuu, vuoroin hien pyyhkii,
    sillä silmistään ei untaan voi ne poistaa.

    Väsyneesti laulaa laiha kanttorikin,
    valkokauluksensa peiliin hohtaa,
    pojat lehteriltä naisiin kurkkii,
    tytöt huivin alta salaa urkkii,
    kun ei äidin valpas silmä heitä kohtaa.

    — Mutta päivä paistaa, seudun linnut laulaa,
    vanhat urut tuikkivat kuin tulta,
    pappi kiihtyy, katsoo suvi viljaa,
    taivaan armosta taas saarnaa hiljaa,
    koska rikkaan kasvun kantaa köyhä multa.

    Päivä paistaa, vaahteroiden lehvät välkkyy,
    uruissa kuin ilosävel vyörii,
    unilukkarin jo haavi kilkkaa,
    ukot silmiin saavat ilmeen vilkkaan,
    syksytalkoissa jo miesten mielet hyörii.

    Mikä Herran päivä, mikä kaunis päivä!
    Kuinka riemuin soivat kirkonkellot,
    ulos suvi-ilmaan tulvii virsi,
    loistaa joka mökin otsahirsi,
    kuultaa kultaloimin kaikki maat ja pellot.

    Mäell' yhtyy kyläläiset, sukulaiset,
    vanha kersantti ja ruotuvaari
    muistellessa monta ilon juhlaa;
    haudan kukat tuoksujansa tuhlaa,
    päilyy taivaankannen väljä sinikaari.

    Mikä Herran päivä, kuinka heljään soivat
    kirkon räystäspääskyin viserrykset!
    Alttar' loistaa valkeudessansa,
    Simson päätä nyökkää nurkastansa,
    sädekehäss' seisoo pyhimykset.




Jotulportti.


    Nuori Blässum astui alla Tanumartin linnan,
    kaipas kodin joulua, ja murhe täytti rinnan.

    "Kunhan kotiin pääsisin, kun nyt on joulu-ilta!"
    huokas Blässum, "kirkonkellot soi nyt tunturilta."

    Tuli Jotul jättiläinen: "jollet Blässum pelkää,
    istu Blässum Vaagelainen Jotul'ukon selkään!

    Vaan jos katsot taaksesi, en matkaas voi ma taata!"
    Blässum lentää ilmassa ja kysyy: "näen maata?"

    "Siellä Norjan selkä notkuu pilvenkantomailla,
    siell' on valta jotuleill', ei Tanun kuninkailla!"

    "Kuules Jotul, mikä kaukaa tunturilta hohtaa?"
    "Siellä sisko Glitretind mun hirviäni johtaa."

    "Mikäs tuolta yli virran kirkon takaa suikkii?"
    "Siellä vuorikammiostain kultalamput tuikkii."

    Blässum lensi, Blässum seisoi kotitalon alla,
    vuori räiskyi säkenöiden, aukes pauhinalla.

    Blässum katsoi taaksensa, kun Jotul vuoreen kääntyi,
    valo häikäs Blässumin ja silmät viistoon vääntyi.

    Siksi aina Blässumeilla kieron silmän kohtaa,
    Jotulportti vielä nytkin kuutamossa hohtaa.

                               Norjassa 1900.




Itämainen unelma.

(Valfrid Hedmanille omistettu).


    Sinne Sindhun maille ma ikävöin
    luo pyhien virtojen partain,
    missä korkein on päivä Himalain,
    yö suurin, hellin ja hartain.

    Missä bulbul lemmestä laulelee,
    ja tiikeri kiertävi naaraan,
    miss' suurin onni on sammua
    ja vaipua virranhaaraan.

    Missä Buddhan henki heimoissa käy,
    ikitotuuden, autuuden uksiin
    tiet jyrkät vie sekä Nirvânan
    suurunelmiin, unhoituksiin.

    Missä maailman kehtolaulusta
    vielä viimeiset soinnut helää,
    missä sielun täytyy vaeltaa
    ja itse kuoleman elää.

    Siellä asunnoilla autuain
    pois tähdille tarinoisin
    mun eloni synkän tarinan
    ja uudestasyntyä voisin.

    Ma nousisin pyhälle vuorelle,
    kun aurinko matkansa alkaa,
    ma tahtoisin katsoa kaikesta pois,
    mikä toukkaa etsijän jalkaa.

    Ja laaksohon kun minä kulkisin,
    ois maailma kaunihimpi,
    Malavika vastaani astua sais
    yötumma tanssijaimpi.




Efialtes.


    Efialtes! Nimes kaikuu kammoin,
    mies sokeen, kurjan vietin johdattama,
    vaikk' kunniatta kuopattu oot ammoin,
    sä kautta aikain elät vielä, viel' oot sama.

    Mist' imit kateuden myrkyn vereen,
    mi henkes saastuttanut on?
    Thessaliass' synnyit kauniin taivaan alla,
    miss' asui onni, asui jumalat,
    ja läpi Templilaakson virtaa mereen
    ihana Salamvria lähteilt' Olympon.

    Äidinkö rinnoilt' imit orjan uskon,
    kun nuorta sydäntänsä rikos syytti,
    hiipikö salavuoteellensa yöllä
    kavala koiranaama, raaka skyytti?

    Efialtes! Kurja Efialtesl
    Nimeäs mainitessa hyytyy huulet.
    Käyt valeliitoin ystäväsi luo,
    sun oppis kansan sieluun myrkyn tuo,
    kuuletko hätähuudon, vait oot, — kuulet.

    Efialtes, sinä elät, viel' oot sama,
    sä tunnet vanhastaan sen oikoladun.
    Ajanko hengen olet johdattama,
    kasvatti korpilain tai laitakadun?

    Petturin maine eikö rauhaa suone?
    Sun sielusi on niinkuin huorain huone,
    sen vuoksi käyttänyt et koskaan luutaa,
    se huone mädän löyhkää levittää,
    sen kävijään yön merkki ijäks jää,
    sen monet uhrit hulluina nyt huutaa.

    Efialtes! Kurja Efialtes!
    Ei mitään maata sulla, mitään Luojaa,
    ei mikään kansa sua koskaan lemmi,
    ei mikään maa suo sulle mullass' suojaa,
    ei mikään aika voi sun tahraas pestä,
    ikuiset kirot huutaa syvyydestä!




Metsätäbtöset.


    1.

    Ne pienet metsätähtöset,
    ne metsän valkeet tähtipäät,
    ne herää päivää tervehtäin,
    kun keväällä on luonnon häät.

    Kun peippoin soittokunta soi,
    ja helkkyy vihreet sammal haat,
    ne hymyy valkovaatteissaan
    kuin lapset viisivuotiaat.

    On hopeekruunut kulmillaan
    ja silmiss' aamun kaste on,
    se helohelmin välkkyilee
    ens sätehissä auringon.

    Ne lie vain metsänkeijuja
    niin valkeita kuin edelweiss,
    kuin kättä tarjoin toisilleen
    ne kesäyössä lauleleis:


    2.

    Maan tähtiä me olemme,
    me taivaan näämme hetken vaan,
    me oomme tähtein kuvia,
    niit' emme näe milloinkaan.

    Vain hetkeks päivään heräämme,
    taas vaivumme maan multahan,
    on meillä yö ja pimeys,
    kun puhkee tähdet taivahan.

    Me mullan alta kalpaamme,
    mut emme koskaan nähdä saa,
    kun taivas loistaa soihduillaan,
    ja välkkyy lumivalkee maa.

    Mut metsä meille tarinoi:
    "te saitte taivaan valkeen vyön,
    te hiutaleina lensitte
    maan poveen aikaan jouluyön.

    Kuin kirkkaat joulukynttelit
    te metsän yössä loistaen
    niin saitte talven kukkimaan
    yön yhden tuoksuen.

    Siks teillä tähden tuike on,
    se taivahasta muistuttaa,
    kun katselemme multaan vain,
    ja aatoksemme mustaa maa.

    Kuin kynttelit te loistatte,
    te saitte valkeen vaatevyön,
    kun pyhä paimen kulkeissaan
    loi kylvön aikaan joulu-yön.

    Siks teidät kerran nähdessään
    myös ihmissilmä iloitsee,
    hän taivaan tarhaan katsahtaa
    ja puhtauteen kaipailee."




Tietäjän poika.

Legenda.


_Tietäjän poika_.

    Isä! Kerro kaunis taru kerran vielä!

Tietäjä itäiseltä maalta.

    Näimme kummallisen, kirkkaan tähden tiellä.
    — Ennustettu oli: kun se taivaall' loistaa,
    syntyy ruhtinas, mi maailmantuskan poistaa... —
    Missä tähti seisoo, kirkkahimmin hohtaa,
    siellä syntyy Suurin, sinne kaikki johtaa....

Tietäjän poika.

    Silloin...?

Tietäjä itäiseltä maalta.

                Silloin jätin vaimon, kauniin maani,
    kultaa, mirrhamia kantoi karavaani,
    palmut kukkiin heräs kesken talven untaan,
    päällä päämme kaartui pyhä ikuisuus,
    eellä kulki tähti ihana ja uus'
    Betlehemiin, Juudan valtakuntaan.

Tietäjän poika.

    Ihmelinnan näit? Tien varteen nään sun jäävän.

Tietäjä itäiseltä maalta.

    Tähti seisahtuil Me näimme pienen läävän.

Tietäjän poika.

    Läävän, johon yöpyy kurjat kerjäläiset?

Tietäjä itäiseltä maalta.

    Näimme vaimon, — lapsen kasvot säihkyväiset.

Tietäjän poika.

    Entä tähti —?

Tietäjä itäiseltä maalta.

                  Juhlavaatteet ylle puimme,
    mirrhamia suitsuttain me kumarruimme
    lasta ylistäin, min valo yöhön hohti.

Tietäjän poika.

    Minne hukkui tähti, joka seimeen johti?

Tietäjä itäiseltä maalta.

    Miksi kysyt?

Tietäjän poika.

                 Mistä kumma aatos lähti —?
    Liikkuessa uskoitte: nyt liikkuu tähti!
    Seisoessa uskoitte: nyt seisoo tähti!
    Isä, ehkä heljä tähti, jonka näitte tiellä,
    yli elon erämaiden liikkuu vielä!?

Tietäjä itäiseltä maalta.

    Jahve varjelkoon sua! Kautta pyhän tähden!

Tietäjän poika.

    Tähden etsintään nyt erämaihin lähden.




Hymni.


    Kaunis on taivas ja kaunis on maa,
    kaunis on tähtiyö, joka hohtaa.
    Kaunis on sankarin kuolo ja kaipuu,
    kotinsa eestä kun veriin hän vaipuu.
    Kaunis on impi, mi antaa saa
    ensi lemmen, kun armaan hän kohtaa.
    Kauniimpi, kauniimpi kaikkea varmaan,
    suurempi kuin on rakkaus armaan,
    korkeempi kuin on tähtiyö
    on äidin rakkaus pyhä. —
    Ah, ei se ota, se antaa
    kaikkensa sille, min rintansa alla sai lemmessä kantaa;
    luopuen kodista, armaastaan
    uhmaa se taivasta, uhraa se maan,
    kaikki se jakaa.
    Haudankin vaisujen varjojen takaa
    loistaa ja kohoo, kasvaa ja elää se yhä!




Elämän impien laulu.

(Hemmo Kalliolle omistettu.)


    Soi, soi elämän kannel, soi!
    Veri vallaton
    käy karkelohon,
    kun riemujen ruusut puhkee!
    Lemmi, nauti ja juo,
    kylvä, siitä ja luo,
    kun luonto on vehmas ja uhkee,
    ja täytä maa,
    jonka nuorena näät,
    nyt ei surra saa,
    nyt on elämän häät,
    nyt on uuden luomisen suuri yö!
    Veri vallaton lyö,
    nyt karkeloi,
    soi elämän ihana kannel, soi!




Tuonen impien laulu.


    Soi Tuonelan luikuri, soi,
    keveenä jalka karkeloi,
    vaikken ma koskaan rauhaa saa!
    Varjona katoo kaunis maa,
    kelmeä salama rintaani lyö,
    tule jo, tule jo tumma yö;
    saisimpa armaani kättä pitää,
    kun minä vaivun varjojen taa!
    Kaunis on, kaunis on elämän maa
    soi, soi Tuonelan luikuri soi,
    koskaan ei nouse päivän koi,
    koskaan en varjosta nousta voi,
    soi, soi sittenkin luikuri, soi,
    kauniisti jalka karkeloi,
    soi, soi, Tuonelan luikuri soi!




Myrskylaulu.


    Kuule, kuule myrsky nousee,
    palotorvet yössä ammuu,
    vainoliekit vaeltaa,
    aron tyynet tulet sammuu,
    kuule mykkää mutinaa!

    "Taisteluhun, taisteluhun,
    lyökää maahan, laaskaa, laaskaa!"
    Shakaalit jo ulisee
    vielä äskein kiertäin haaskaa,
    nyt ne yöhön pakenee.

    Kahleistansa kädet kimpoo,
    kaivoksista rammat ryntää,
    kuokat soihtuun vaihdetaan,
    verivaoin myrsky kyntää
    yli köyhän, kurjan maan.

    Sortajien suonet tyrtyy,
    vapisevi valtain muuri,
    tekohurskaat rintaan lyö.
    Ihana ja nuori, suuri
    vapauden, tilin yö!

    Kuule, kuinka sadat äänet
    huutaa hurjaa ihmishätää,
    piikit välkkyy, säilät soi,
    kaikki, mik on tyhmää, mätää,
    myrskyn alla vaikeroi.

    Myrsky suistaa sairaan ilman,
    liasta se orjat nostaa
    iloon, itsetuntohon,
    vuosisatain valeet kostaa,
    vapaus sen tunnus on.

    Kädet nousee taivahille,
    raskaat kengät tallaa multaa,
    sinkuu käyrät salamat,
    hurjain silmäin tummaa tulta
    sammuta ei kanuunat.

    Miljoonien myrsky nousee,
    heitä kaihon kanteleesi,
    patarummullasi lyö,
    huomena soi marseljeesi,
    nyt on tullut tilin yö!




Tuonelan tuvilla.

(Otto Närhin muistolle.)


    Hiljainen, hiipuva hämärä
    yllä viileän virran vyön,
    ikuinen ikävä siellä. — —
    Äyräillä tuvat ja akkunat tummat
    tuikkaa kuin pöllöjen katseet kummat
    pohjasta äärettömyyden ja yön,
    aarnivalkeat tanssivat tiellä.

    Liejuisten laineiden partailla
    sudenkorennot hyrisee,
    ilta kun pirtaansa lykkää.
    Ulpujen tuoksuss' on tauti ja turma,
    siitinpölyssä hullun hurma. —
    Kalvolla joutsen soutelee
    hautoen elämänlaulua mykkää. —

    Päivä on poissa, ei paista kuu,
    huokauksia tuuli tuo,
    aalto kun nukkuu santaan.
    Kaukainen vuori kiiltää kuin vaski,
    ijäksi sinne päivä jo laski;
    itkujen räme ja surujen suo
    kajastaa elämän raukeaan rantaan.

    Hämärä iankaikkisuus,
    tyhjä, tähdetön kalmanmaa,
    poissa, kaikki on poissa!
    Vaimot valkeissa vaatteissansa,
    taatat tapparat kupeellansa
    avoimin silmin uinuaa
    ahtaissa kivikammioissa.

    Tuonen poika, kalsu mies
    seisoo vuorella, katsoo pois
    yöhön ja yhteen kohtaan,
    ylitse rämeen ja rahkasoiden
    elämän arvoja aprikoiden
    niinkuin ei loppuun katsoa vois;
    elämän kaupungit kaukaa hohtaa.

    Tummuu kankaalla kalman puu,
    kurppa lentävi etelään
    ylitse rumien rimpein. —
    Helskää laulu kuin itku yöstä,
    niinkuin helmi, mi putoo vyöstä,
    riutuen iltaiseen ikävään,
    laulu on Tuonelan tummien impein.

    Ken sen kuuli, hän seisahtuu
    elonrantoja kulkeissaan,
    katsoo vaan kalmantarhaan. —
    Laulu kutsuu, ja syvyys helää,
    kuolla tahtois hän, tahtois elää,
    ei voi onneton kumpaakaan,
    huutaa — houreissa sitten harhaa.




Kulkijavanbus.

(Ballaadi.)


    Mä olin nuori, iloinen, kun läksin maailmaan
          — kylmät on veräjät vieraat. —
    ja omaa sydänonneain ma sieltä etsin vaan.
          — lämmin on kotoinen kynnys. —

    Mä kuljin minne mieli vei ja missä soiteltiin
          — kylmät on veräjät vieraat.—
    mun nuoret kansan naurajat vei Riemun kaupunkiin.
          — lämmin on kotoinen kynnys. —

    Näin tulet huvihuoneiden, siell' iloleikin löin,
    ja nuoret kassankantajat ne kulki helovöin.

    Ne kutsui lemmen kisoihin ja illan ilveisiin,
    niin kunnes yksin tuijotin ma tummaan pikariin.

    Ja tuli aamu, lähteessä ma katsoin kasvojain,
    kuin unesta ma heräsin ja olin suruissain.

    Hei, kuule, säkkipillit soi, oot outo matkamies,
    tien varsill' loistaa nuotiot, ja pitkä on sun ties.

    Ma otin sauvan nurmelta, taas kuljin eteenpäin,
    ma häistä häihin vaelsin ja monen onnen näin.

    Ja päivä paistoi, soitto soi ja nuori oli maa,
    vaan omaa, omaa onnea en voinut rakentaa.

    Ma kauvas katsoin taakseni ja vuosiani luin,
    ja ajan virran vilinää ma kovin oudoksuin.

    "Piu — pau" — niin sielukellot soi — "sun äitis kuollut on,
    ja kotikynnys itkevi, kun oot niin huoleton!“

    En ehdi, ehdi kuulla nyt, ma tunnen kyllä tien,
    ja seitsenlasivaunuilla ma kullan kotiin vien!

    — Ja tuli yö, syysmyrsky soi ja kaatoi syksyn puut,
    ma kuulin kuinka metsästä mua ilkkui naisten suut

    "Hahhaa käy pois, oi, hekumaa, jo pääsi harmaantuu,
    sun elämäsi kuluu pois, vaikk' kasvaa tiedonpuu!"

    Ma tielle käänsin sauvani, taas kotikunnaat näin,
    kuin armas suven lehahdus ois soinut lähelläin.

    Oi, miss' on lehto lapsuuden ja maja matala,
    ja miss' on kasvinkumppani, mun impein ihana?

    — Ma kuljin äidin haudalle, siell' itki ystäväin,
          — kylmät on veräjät vieraat. —
    ja oman, oman onneni ma silmissänsä näin.
          — lämmin on kotoinen kynnys. —




Heräävä Paan.

(Jean Sibelius'elle omistettu.)


    Synkän, syvän metsälukon
    reunalla lepää ikuinen Paan
    partaalla raskaan, rämeisen kuilun.

    Lävitse metsän kuin punaisen seulan
    päivä kultavi paimenhuilun,
    kultaa jokaisen männynneulan,
    kultaa mättään, millä hän makaa.

    Kaukaa kuuluu hieno helinä
    korkeiden aarniometsien takaa.

    Paan on vanha, Paan on harmaa,
    raskaasti huokaa karvainen rinta,
    ammoin jo kuoli kauneus, kaikkeus,
    kaikki, mit' toivoi hän ihaninta
    luonnon sielussa kaikkialla
    maan ja vetten ja taivaiden alla,
    soinnuissa suven, kukissa kedon,
    sovussa inehmon sekä pedon.
    Kaikki on raskasta, raukeaa,
    kuin vain haudaksi kelpaisi maa.

    Silloin kuuluu kumma soitto,
    suuren luonnon soitimen taika,
    luonto on uudestasyntynyt, noussut,
    tullut on tekojen, ilojen aika,
    kuuluu kuin tuhansien jalkojen töminä,
    tuntuu kuin lähestyis itse elämä,
    seppele päässä kukkien kuussa,
    terttujen kukkiess' omenapuussa,
    soipi kuin metsän tyttäret naurais
    avoimin rinnoin heittyen heiniin,
    kuuluu kuin jyskäisi jättiläiset
    heittäin paasia kirkkojen seiniin,
    tulee tuulen ja kaijun lapset
    ääniä toistaen, hajalla hapset,
    tulee keväisen kelveät keijut
    sipsuen, huiskien harsoillaan
    kuunnellen, herääkö, herääkö Paan;
    ohitse uinuvasilmäisen lammen,
    ohitse tuuhean, hämyisen tammen
    hiipii menninkäiset ja peikot,
    pirttien tontut ja vuoriveikot
    uudessa aamussa karkelemaan!
    Alta pehkon, korren ja juuren
    hyörii hyttyset, perhoiskunta,
    metsä on tuonut viestin suuren:
    Paan ei kuollut, Paan näki unta!
    Metsä on aivan kuin balteissaan
    oottaen taikakäskyä vaan.
    Silloin herää suuri Paan,
    ilosta kirkaisten syöksyy hän pystyyn,
    koskee huilua huulillaan,
    katsoo ylitse suurten saloin,
    kirmassa karvaista ruumista puistaa,
    polkee maahan sorkkaisin jaloin,
    silmihin syttyy kuin ijäisyys,
    luomisen kevätaamun hän muistaa,
    kun hän istui partaalla lähteen
    katsellen kalvolla välkkyvään tähteen,
    näki hän siinä silmää kaksi
    metsätyttären, tummaa ja syvää,
    verensä syöksähti kuumemmaksi,
    rinnassa teki niin ihmeen hyvää,
    kun hän nousi ja kohti kulki
    rintoja—paljäitä hellän hentoja,
    mättäälle kantoi ja syliin sulki. —

    Paan hän soittaa muistojaan,
    muistaa lempensä kirmaavan ehtoon,
    muistaa hempeän heräävän aamun,
    jolloin hän nukahti lemmen lehtoon,
    muistaa auringon alttari-sauhut,
    muistaa välkkyvät vetten vyöt,
    rämeet ja keskellä uinuvat saaret,
    mutta hän muistaa myös hirmujen yöt,
    onnensa sammuvan kauniit kaaret,
    pettymykset ja kalman kauhut,
    julmat, jäytävät kaipaukset,
    jolloin luonto surusta sykkää,
    yllä taivas tähdetön, kylmä
    hautoo arvoitusta mykkää.
    Niin hän kulki aina harhaan
    miehuutensa ajan parhaan
    yli kuilujen, kautta metsien,
    toivotonta määrää etsien,
    yöt hän itki, soti ja suuttui,
    yhdessä yössä suortuvat muuttui,
    yhden yön hän hairahti vain,
    kun rikkoi luonnonlain.

    Nyt on kevät! Nyt on kevät!
    Sävelet ne sykkäilevät,
    lempehen ne liehtoilevat,
    kutsuvat ja kiehtoilevat,
    sammuvat ja taasen soivat,
    kirmaavat ja karkeloivat.

    Ken unohti lemmen,
    hän syttyköhön taas,
    hän kirkkauteen nouskoon,
    jos talvi, tauti kaas,
    sillä ikuinen on luonto,
    mi umpeen luopi haavat,
    ja sammuneetkin sydämmet
    ne uuden uskon saavat!

    Ken rikoksen on tehnyt,
    ei sitä muistaa saa,
    niin pahan niinkuin hyvän
    maan voima sovittaa,
    kuin tuhansia vuosia sitten
    luo päivä lämmön yhä,
    luo kuolemasta elämää
    maaemo hyvä, pyhä.

           *   *   *

    Paan on saanut uuden säveleen,
    silmäänsä on saanut kyynelveen,
    ihana on nähdä hän,
    ikihenki elämän
    vasten tuskan tummaa pohjaa,
    hän, mi kaikki iloon ohjaa,
    hän, mi käskee elonlähtehestä juomaan,
    sielut soinnuttavi uuteen sävelluomaan.

           *   *   *

    Ja hän soittaa kuin ei soittanut milloinkaan,
    hän unohtaa taivaan ja unohtaa maan,
    sen turhat pyyteet, sen kirjavat viirit,
    hän unohtaa ajan ja avaruuspiirit,
    sillä Paan on ääretön, Paan on nuori,
    hän ijäisyysmeressä seisoo kuin vuori,
    hän ei ole missään, hän on tuolla, hän on täällä,
    hänen soittonsa henki käy vetten päällä,
    se täyttää, se hurmaa, se palaa alkuvoimaan,
    se kasvaa, se kantaa, saa kaiken kuolleen soimaan,
    mut kiihkoton nyt soitto on, se nostaa, rauhoittaa,
    kuin silloin, jolloin tyhjyydestä luotiin tämä maa,
    kun Luoja löysi itsensä ja otti taltan käteen,
    ja yli synkän syvyyden loi päivän ensi säteen.

    Paan vain soittaa, vaipuu harmaa pää,
    päivä sammuu, metsä hämärtää.





Kompia y.m




Qvasi Mefisto.


    On sulia hiukan pirun naamaa,
    en tiedä, mistä se on saamaa,
    mut tiedän tään:
    et nero oo, et ehkä tyhmeliinikään,
    mut piru seurassas' ois häpeissään.




Arvostelija.


    Sä pienen luontees mukaan muita mittailet,
    ja pikkusormellasi taiteen vaaka viippuu,
    ma tunnen arvostelus häilyheitot,
    vain vatsas oikuista ne usein riippuu.




Syntipukari.

(Eräälle runosepolle).


    Sä kuvaat syntiä ja hiukan syntiäkin teet,
    ja runoilusi viihtyy siinä ainoastaan,
    ma anteeks annan kaikki pikkusyntisi,
    en suurta syntiäsi runoutta vastaan.




Eräälle Thalian taiturille.


    Sinuss' on aina ollut jotain tyhjän liikaa,
    turhuuden tarulla sen huusit aina julki.
    Itseäs suurempana mainees kulki,
    kun kuljit taiteellisen toimetonna...
    Sä suuren ruumiis pienen sielun kätket
    luupanssariin kuin raskas kilpikonna.




Itkupaju.


    Sä oot kuin vilunarka itkupaju,
    se joka vuosi määräaikaan lehtii,
    ja lehdet lihoo peittäin koko puun,
    niin että tuskin kukkia se ehtii.




Kapakkanero.


    Män estetikko on, niin aateveljet väittää,
    ja omaa "herkullisen", hienostuneen aistin.
    En koskaan ole kuullut hänen aatelmistaan,
    mut tiedän, paremmin hän tutkii ruokalistaa
    kuin Brandes, vaikk' ei aina tiedä mitä söisi,
    ja vihdoin, niinkuin runokirjaa repelöisi,
    hän tilattuaan leikkaa nerokkaasti paistin.




Viekas mies.


    Hän viekas on, myös viisas mielestänsä,
    hän sepusti jo kolmet näytelmänsä,
    ei niillä maassa muka ole vertaa,
    lie viekas, koska yleisömme toiveetkin
    tuo peijakas jo petti kolme kertaa.




Runoa pyytävälle.


    Sä pyysit mun itsestäs laatimaan
    runokompaa, sa maitokuono,
    jos tekisin niinkuin pyydetään,
    tulis kommasta pitkä ja huono.




Runoräätälit.


    Ne pienet runoräätälit,
    ne helyriimein räätälöi
    ja pikku neulanpistoillaan
    ne narrin paitaa nästäröi.

    Ne matkii hetken muotia,
    on uudet muka aattehet,
    on aatteet nurinkäännetyt
    kuin juutalaisten vaattehet.

    Ja turhuuksien turulla
    ne huutaa, myö ja elämöi,
    taas runonarriverstaissaan
    ne riimilöi ja räätälöi.




Uni.


    Näin unta, että ma suutelin sua
    ja ma silmin kerjäsin lisää,
    kun koputukseen ma heräsin:
    sun miehesi astui sisään.

    "Ylös, hoi!", mies huudahti iloissaan,
    "et myöhemmin herätä voisi!"
    Ma sanoin: "jos tietäisit uneni syyn,
    näin myöhään et herättänyt oisi."




Sotainen mies.


    Hänen murha-aseensa kupeella soi,
    ja kannus katuun kaikaa,
    ei rauhan aikana tappaa hän voi,
    siks tappaa hän aikaa.




Papinsälli.


    "Miksi, Aapo, asut aina
    viimeisessä kerroksessa?"

    Aapo kädet ristiin sulki,
    huokasi ja lausui julki:
    "palkan saan ma vaivastani,
    lähell' oon näin taivastani!"




Eräälle tuomarille.


    Huonosti käräjiä kävit kaikkein kanssa,
    huonoimmin sentään oman itses kanssa.




Lystikäs leipuri.


    Hän joi niinkuin vain leipuri voi,
    hän leipänsä joi.




Punaiset nuijat.


    Vuos'sata sitten sanskulottein nuijat
    löi vanhan uskon, jumal'kuvat särki,
    jumala virastansa eroitettiin
    ja sijaan nostettihin ihmisjärki.

    Nyt uudet nuijat halkoo ajan ilmaa,
    on tämä kummaa alennuksen aikaa.
    "Hoi, alas järki!" (eläköön siis tyhmyys!)
    käheistä kurkuista nyt kadut kaikaa.




Ajatelma.


    Ei vapauden suurin vihamies
    oo Nero, jonka tähden kansa hyytyy,
    vaan nöyrä orja, joka kaulass' ies
    ja täysin vatsoin kaikkeen tyytyy.




Nukkuva kaupunki.


    Ma lasna kauvan katsoin vuorias,
    niin suurilta myös ihmiseskin näytti,
    nyt miesnä vuorelta sua hetken katsoin,
    näin kääpiös — ne tuskin tuuman täytti.




Veli Markkus.


    Oi, veli Markkus Markkanen,
    miks on sun muotos murheinen?
    Sä moitit uutta kuosia
    ja luet vain virkavuosia,
    sun aivos kuluu, vuodet jää,
    on vatsas täysi, tyhjä pää,
    kun sull' on vihdoin paljon lampaita
    ja oma pappila, — ei sull' oo hampaita.




Tuhlari.


    Joppi, sä tuhlari oot,
    sinä tuhlasit pois monet markat,
    kun kera ystävien
    kävi kiertäen kuohuvat sarkat.
    Joppi, sä tuhlari oot,
    myös sanoja tuhlasit illoin,
    yhtä et tuhlannut vain:
    järkeä, järkeä, oi,
    sitä sulla ei ollut milloin.




Khodjà.

    Khodjà, sadun salskea poika
    näki kerran kaivossa kuun,
    sinne köyden hän laski ja kiskoi,
    niin unhoitti kaiken muun.

    Khodjà lens seljällensä,
    tuli outoon hän ratkaisuun,
    kuun taivaalla huomas ja huusi:
    "minä taivaalle lennätin kuun!"




Vänrikki.

(Kuva entisiltä ajoilta.)


    Hän kulkee niinkuin kuningas
    ja korkojansa katuun lyö,
    ja miekka heiluu kupeellaan
    pois torinlaitaa kulkeissaan,
    ja viiksiään hän syö.

    Ja rakas, suuri isänmaa
    on unelmainsa juhlatie,
    sen eestä komensi hän vain,
    siks viiksiään hän väänsi ain,
    ne viikset kalliit lie.

    Kas, tähdet silmiin kimmeltää,
    ne lentää yli kirkon pois,
    mut rintaan nuoren vänrikin
    ne lentää aina harvemmin,
    miks ei ne lentää vois!

    Hän käy kuin käy vain kuningas,
    on arka arvo kasvoillaan,
    ei kuule hän, ei mitään nää,
    ja olallansa kimmeltää
    yks pieni tähti vaan.

                  1899.




Hauturin valitus.


    Ei enään kuolinkellot soi,
    nyt ihmiset syntyy ja nai vaan,
    oli hauska kun tääll' oli koleera,
    tuli rahaa kun yöt sain kaivaa.

    Ei kuole nyt kirkon rottakaan
    vaikk' on palkkana ilot taivaan,
    miks rikkaat ei muista kuollakaan,
    niin saisin ma kunnian kaivaa.

    Nyt laihtuu itse Viikatemies,
    sillä puoskarit tieltä sen raivaa,
    ja hauturi heiluu kuin varjo yön,
    rovon viimeisen taskusta kaivaa.

    Tuo viinaa, krouvari, kuokkani myyn,
    hiis vieköön, jos enään kaivan!
    Veli Viikatemiehen maljan ma juon,
    me oltiin kuin ystävät aivan.

    Hän saa mun kotiini taluttaa,
    hih, ei ole huolta, ei vaivaa,
    mulle suo hän viimeisen palvelustyön,
    maaherran kun viereen mun kaivaa.




Laiskurin laulu.


    Mun äitiparkani haukotti,
    kun tänne vaivaan ma synnyin kerran,
    ja isä torkkui sen kuullessaan,
    heilt' ehkä perin ma hiukan verran.

    Ma venyn vuoteella päivin öin
    tai katson veltosti tätä maata,
    näin oikein käytän ma lahjojain:
    en uness' syntiä tehdä saata.

    Ja uni onkin mun morsioin,
    en naista itseeni jaksa liittää,
    niin laiska oon, etten erheinkään
    ees kunnon nahjusta saata siittää.

    Tuomiopäivään jos nukkuisin,
    en tahtois herätä tähtein puolla,
    kun kalma ovelle koputtaa,
    niin luulen, etten ma viitsis kuolla.




Integer vitae.

(Uni.)


    Vait! Hautauskellot soivat!
    — niin näin minä kerran unta, —
    mun hevosluuskalla toivat,
    ja arkkuni hautahan laskettiin,
    ja arkulle satoi lunta.

    Mua naisten itkut viilsi
    ja ystävät kähein kuoroin,
    ja hännystakit ne kiilsi,
    mut lukkari hurskaasti veisasi
    ja nenäänsä niisti vuoroin.

    "Hän oli vain tunnetta, tulta..."
    niin pauhasi kirkkoherra,
    "nyt kylmä kuin routamulta,
    täss' ystävät häntä ympäröi,
    sit tibi levis terra!"

    Kun tulvansa päätti pappi,
    ma kirkasin: "pappi hiiteen,
    mun vieläkin kiehuu sappi!"
    Mut ystävät kylmässä värjöttäin
    taas lauloi: integer vitae.

    Ma koputin arkun laitaan:
    "hoi, en ole vielä vainaa,
    nyt elämä alkaa taitaa,
    näin monta kun mulla on ystävää,
    niin pyytäisin pientä lainaa!

    Saan, ystävät, veisusta kiittää,
    myös pappia, joka mun kasti,
    tää kunnia mulle jo riittää,
    siis menkäämme kaikki kapakkaan
    ja juokaamme aamuun asti!"




Hämäläinen hyräily.

(Parodia.)


    On Suomi vielä sumuinen
    vaan Häme sentään sumuisin,
    sen yö on vielä pimeää,
    on huuhkan huuto kimeää,
    mi Hämeen metsiss' soi.

    Sen pirtit peittyy hämärään,
    sen korkeet lantatornit nään
    kohoovan piha-akkunaan,
    miss' sirkat unilaulujaan
    raossa raijuttaa.

    Oi, kuinka Hämeen sydän lyö,
    sen honkain juurta sahat syö,
    sen rikkaat tukkiruhtinaat
    lyö, raiskaa lehdot, kuorii maat,
    oi, Hämeen kallis maa!

    Jos miestä missä tarvitaan,
    kun käräjillä kimpoillaan,
    niin uljaita on uroja;
    on seipäitä, on nuijia,
    kun toraan tarvitaan.

    Oi, aatelisten vanha maa,
    sun joissas kravut kimmaltaa,
    sun rattaas, puukkos, pellavas,
    sun vois on maiden maineikas,
    oi, rekilaulun maa!

    Sun juorurukkis hyräjää,
    sun vellikellos pämpättää,
    ja pappeis vanhat virret soi,
    rusthollarit sua ruhtinoi,
    lainkuuliainen maa!

    Kun veros maksat, päivätyös,
    ja lisääntymään käytät yös,
    ja jyväsäkkis myllyyn viet
    ja tunnet myöskin kirkon tiet,
    saat unta makeaa.

    Sun aittas, laaris täydet on,
    ja korskuu orhit kartanon,
    mut kuuta koirat kahleissaan
    öin haukkuu; siks' ei ratojaan
    kuu muuta kuitenkaan.

    Tuo vanha, laiska, lörppä kuu
    viel' aikaa vanhaa uneksuu.
    Ja patarutivanhoillaan,
    niin pulleana pankollaan
    myös uinuu jäämein maa.




Naamarin takaa.

Bagatelli,


 Henkilöt:

  Suomen näyttämön hengetär.
  Ilveniekka.

Paikka.

Tyhjä näyttämö. Hengetär valkeassa puvussa, koturnit jaloissa,
puinen miekka kädessä. Ilveniekka nojaa pilaria vasten, pipolakki
tiukuineen, kasvoilla naamari.

Hengetär.

    Iloitse huone, taiteen esitarha,
    jo Suomen taide ensi sadon niittää,
    aamu on tullut, sumut soista nousee,
    ja suuret sillat meidät muihin liittää.

Ilveniekka.

    On päästy ehkä ensi pälkähästä,
    "Virkistysmatkaan" "Silmänkääntäjästä."
    Tuusulan nummet kaikuu oivaa kieltä,
    mut Sysmässä kai ollaan eri mieltä,
    pieni on taide, suuri itseluulo,
    ja Seinen soittoon huono korvakuulo.

Hengetär.

    Myös taiteen täytyy olla kansan juurta,
    vain siitä kasvaa kansallista, suurta.

Ilveniekka.

    Suurelta taiteen temppelimme näyttää,
    kun vain ois jotain, mikä tyhjän täyttää,
    suurina meillä sanat holviin hukkuu,
    mut suuri taide, hm, se vielä nukkuu
    ullakon hämärässä seitin peittoon,
    ei vielä ponnahdellut heljään heittoon.

Hengetär.

    Me emme sovi kaikkeen uuden uuteen,
    luonteemme jylhyys tähtää klassisuuteen,
    Kalevan kannel, suuri Väinön soitto,
    siinä on alku, nousu, huippu, voitto.

Ilveniekka.

    Lyriikkaloihtu, patalakkitaide,
    miksei se kulje yli merten, maiden?

Hengetär.

    — Te nauratte! On häijyt muistutukset...
    Spreen rannoilta ma kuulin taputukset
    niin raikkaat, — sydämmestähän ne lähti,
    kun siellä loisti meidän suurin tähti.

Ilveniekka.

    Nuo olvinaamat taisi hiukan haistaa,
    ettei oo kaikki eskimooalaista,
    mi tulee voin ja ihransyöjäin maasta.

Hengetär.

    Kun toiste tuntevat, ei niin ne haasta.

Ilveniekka.

    Niin, voimme tunnettu on ulkomailla,
    mut Kivi viel' on tunnustusta vailla.

Hengetär.

    On tunnussana: suomalainen henki!

Ilveniekka.

    Käy meillä markiisi kuin tallirenki,
    niin näyttelijä tempoo, niskaa heittää,
    ja suurin liikkein tyhjyytensä peittää,
    tuo iltaperho imee maineen mettä,
    ei verta suonissa vaan vaahtovettä.

Hengetär.

    Nyt liiaks' moititte ja suotta syyttä.

Ilveniekka.

    Enemmän vakavuutta, henkevyyttä!
    Sisältä ulos henki tiensä raivaa,
    peilatkoon sielu helvetin ja taivaan,
    yöt, ristiriidat, ilveet, kuolinpaaret,
    elämän ilon kaikki värikaaret,
    ei sitä, mitä kärsii nurkkakunta,
    vaan ihmisessä koko ihmiskunta!

Hengetär.

    On teillä mustat nenälasit päässä,
    ma myönnän, istumme kai hiukan jäässä,
    enemmän syvennystä, tulta, voimaa.

Ilveniekka.

    Sensualismia siis ette soimaa!?

Hengetär.

    Luonteemme jäykkyys, siin on varma takuu,
    ma luotan yleisömme hyvään makuun.

Ilveniekka.

    En koskaan vanno enkä mitään takaa.
    Yleisö nojatuoleissansa makaa,
    ylempää tarkotusta tuskin urkkii,
    se nyppii, näykkii, huokaa väsyneesti,
    mut kulissien taakse salaa kurkkii.

Hengetär.

    Sen terve aisti pohtii kypsyneesti.

Ilveniekka.

    Mon Dieu! Oo, anteeks', armas, että
    en käyttänyt ma meidän perkelettä.
    Yleisö nenää nyrppää uuteloille,
    Ibsenin, Maeterlinkin maailmoille,
    niin siinä heiluu, häilyy herkkä vaaka,
    on Holberg vanha, Kivi hiukan raaka,
    kultuurihedelmät ei vielä maista,
    ja sentään revitään myös kotimaista,
    on kaikki mätää Vilde heittiössä,
    — niin kaunosielut juoruu lämpiössä.

Hengetär.

    Niin, saattaahan tuo kaikki jotkut huoliin,
    mut te vain sukellatte varjopuoliin.

Ilveniekka,

    On muotiseikka riistää sekä raastaa,
    ei uskalleta nousta ilmaan maasta,
    kun kirkkaat intohimot vöistään luopuu,
    ja elon kyllyydestä sydän juopuu.
    Ei, meillä täytyy käyttää pikku-uhmaa,
    ettei vaan luultais, että puhuu tuhmaa,
    luonteensa mukaista ne käyttää ruoskaa:
    hoi, rutto tarttuu, kylänmiehet, juoskaa!

Hengetär.

    Ei meidän maassa idä kaikki jyvät,
    Jumalan kiitos, kansan rivit syvät,
    pois perkaa rikkaruohon kansan kunto!

Ilveniekka.

    Siunaus maalle! Hyvä omatunto.
    Niin pappi pöntöstänsä pauhaa,
    ain teatterin turmelusta jauhaa,
    on näyttelijä niinkuin hunningolla
    ja arvo ilveilijän markkinoilla,
    mökeissä sentään loistaa rumat taulut,
    sekaisin postillat ja arkkilaulut.

Hengetär.

    Nyt itse ruoskitte ja miksi, miksi?
    Kai teiss' on itu uudeks Lutheriksi,
    taiteemme uusijaksi, rättäriksi.

Ilveniekka.

    Kuulenko oikein? Sanat Suomen immen?
    Käsiä lyökää, pikkuporvarimme,
    jalosti pienet sydämmenne sykkää,
    kai nähneet ootte "Kahta kuuromykkää",
    oikeus nauraa on, kun lipun maksat,
    leben und leben lassen, kamasaksat!

Hengetär.

    Te unohdatte kehityksen kalliin.

Ilveniekka.

    Niin, nyt se menee "Tukkijoen" malliin.
    Ja ajan henkii Henki sekä aine!
    Lie mielirunoniekka nyt Hall Caine,
    syntiä hiukan, hiukan taivaan mannaa,
    ja kaikki suorat sielut piispan pannaan.

Hengetär.

    Jos entisyyteen taidettamme vertaa...

Ilveniekka.

    Jo meni "Tukkijoki" sata kertaa,
    sen aurinko ei viel' oo laskemassa
    ja yhä karttuu teatterin kassa,
    ja jos en valehtele, muistan tarkkaan,
    siks alennettiin kolmeensataan markkaan
    kynääjäin palkkio, mjaa, säästä, säästä,
    lie tuuma "polyyppisen" pöpön päästä.

Hengetär.

    Ei, nyt te puhutte jo puuta heinää!

Ilveniekka.

    Puumiekall' lyökää pääni pahviseinään!

Hengetär.

    Te soitatte vain ivan kulkusilla.

Ilveniekka.

    Mun täytyy käydä joskus naamarilla,
    kas, muuten joukot ehkä ristiinnaulaa...

Hengetär.

    Vihasta käheenä kun täytyy laulaa.

Ilveniekka.

    Mut leikki sikseen, anteeks' suokaa,
    jos karvaan pippurinkin höystin ruokaan,
    on pettuleipää meillä kauvan syöty
    ja rintoihin on riimeillä liiaks lyöty,
    en lemmi maata pyydepientä, tuhmaa,
    vaan suurta, viisasta, en turhaa uhmaa.
    Ei taaksepäin!

Hengetär.

                   Nyt nouskoon norostaan
    uus', nuori, sointuva ja suuri taide
    voitosta voittoon yli merten maiden!

Ilveniekka.

    Kun nuoret siivet nostaa nuorta jalkaa.

Hengetär.

    Hyv' yötä! Esirippu nousta alkaa. —






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74283 ***