path: root/74273-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74273 ***





JYLHÄNMÄKELÄISET

Kirj.

Juho Hoikkanen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1918.




I


Hohonmaan Isoaholan nuorin poika. Pekka, oli odottamatta ja ilman
tiettävää syytä muuttunut käytöstavoiltaan niin omituiseksi,
että näytti, kuin hänen henkinen tasapainonsa olisi horjahtanut
mielipuolisuuden rajoille.

Kun juuri saapunut kesä kukkasineen, lintuineen herätti iloa toisten
nuorten mielissä, näytti sen tulo Pekan sieluun tekevän päinvastaisen
vaikutuksen. Vaikka oli kiireiset kevätkylvön ajat, hän ei ottanut
töihin osaa juuri muuta kuin nimeksi. Valitellen pahoinvointia hän
oleili yksin kamarissansa päivät pitkät tai kuljeskeli hajamielisenä
metsissä. Joskus — ja se oli arveluttavinta — hänen kuultiin puhua
höpisevän itseksensä: sadattelevan itseänsä, puolustautuvan ja
yrittävän kiivaasti kumota niinkuin jonkun toisen vastaväitteitä.
Toisinaan hän tuskaisin kasvonilmein pudisti kärsimättömänä päätänsä,
samalla päristäen huuliansa, niinkuin olisi nielaissut liian väkevän
ryypyn tai muuta hyvin katkeraa, jonka aiheuttaman vastenmielisyyden
tahtoi voimakkaalla röyhtäisyllä henkäistä ulos rinnastansa. Kesken
synkkää tuijotustansa hän saattoi yhtäkkiä iskeä kätensä ristiin kuin
rukoillen, mutta heti sen jälkeen päästää suustansa mitä katkerimman
naurun: herherherherhana! ikäänkuin olisi hädässänsä kääntynyt yhtaikaa
sekä ylhäälle että alhaalle, pitämättä tällä kertaa lukua sillä, mistä
päin apu tulee, kunhan se vain jostakin tulisi. Toisinaan hän suljetuin
huulin puuskutti pitkät tovit sieraimillansa kuin höyrykone, mutta
kun silmät olivat kyynelettömät, ei voitu sanoa, oliko se itkua vai
naurua tai sekoitus molemmista. Varsinkin muutamin ajoin Pekka oli
niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, että hän oli ulkomaailmalle sokea
ja kuuro kuin soiva metso. Kun hän kuitenkin joskus havaitsi tulleensa
huomatuksi oudoissa eleissänsä, karahti hän kasvoiltansa punaiseksi,
sulkeutui kamariinsa ja kiukutteli siellä häpeissänsä, ilkeämättä
tuskin silmiänsä näyttää.

Kaiken lisäksi huomasi isännän valpas, vartioiva silmä Pekan joskus
iltamyöhällä hiipivän salaa jonnekin ja palaavan vasta aamupuolella
yötä. Mutta missä tämä kävi ja millä asioilla, siitä hän ei saanut
selkoa. Ehkäpä poika kulkee Kankaanpäässä tyttärissä, sillä sinne päin
hän näkyy aina askeleensa suuntaavan. Ja hyvä niin — hyväpä niin,
ajatteli isä: se onkin Kankaanpää kulmakunnan varakkaimpia taloja. Ei
sopisi Pekan kuitenkaan kyttäillä noin varkain kuin renkipojat öisin
piikojen aittoihin. Olisi valjastettava talliori kiiltävien kiesien
eteen ja karautettava kosiotaloon selvällä päivällä, että pois tieltä,
köyhät! Vaan omapa on asiansa, miten kulkee... Mutta mistä hemmetistä
johtunee Pekan kummallinen käytös, että on melkein kuin löyhäpäinen ja
haluton kaikkeen — eihän se vain Kankaanpään Eveliina epiänsä tehne.
Kuka hänen tuli ja tiesi.

       *       *       *       *       *

Muutamana iltayönä Pekka taas tapansa mukaan nousi unettomalta
vuoteeltansa ja otti esiin pyhävaatteensa, aikoen pukea ne yllensä.
Mutta hetken mietittyään hän nakkasi kiivaasti vaatteet takaisin
säiliöön ja pukeutui arkitamineisiinsa. Pisti sitten rahalompakon
povitaskuunsa, laskeutui akkunasta ulos ja lähti kulkemaan maantietä
samalle taholle kuin ennenkin. Kotitalonsa näkyvistä päästyään hän
pysähtyi ja katsoi ison aikaa Kankaanpäähän, joka ylävälle paikalle
rakennettuna loisti etäältä punaisena ja komeana. Hänellä oli kiihkeä
halu jatkaa maanteitse matkaansa sinne, mutta pakottautui kuitenkin
poikkeamaan syrjäpolulle, joka metsän kätkössä alkoi vähitellen
kampeutua aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mistä hän oli tullut.

Väsyneen näköisenä, pää kumarassa kuin vanhuksella, kulki nuori mies
yksinäistä polkuansa. Väliin hän pysähtyi mietteissänsä, niinkuin
aikoisi kääntyä takaisin, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa eteenpäin,
kunnes vihdoin ikäänkuin löysi itsensä Jylhänmäen talon riihen luota,
jossa polku yhtyi ajotiehen. Silmissä ja huulilla halveksiva ilme hän
siinä riihen suojassa katseli ränsistynyttä taloa ja vertaili sitä
Kankaanpäähän, niinkuin oli viime aikoina usein ennenkin katsellut ja
vertaillut.

Kaksijatkoinen asuinrivi muistutti hänen mielestänsä torniniekka
kirkkoa, sillä myöhemmin rakennettu osa oli miltei kaksi kertaa
niin korkea kuin entinen. Akkunoissa, jotka uudella puolella olivat
suuremmat kuin vanhalla, kumotti siellä täällä lasiruutujen asemesta
tuohilevy tai valkoiset päreet kuin kaihi silmässä. Useimmat lukuisista
rakennuksista olivat enemmän tai vähemmän nyökällään, yksi yhtäänne,
toinen toisaanne, niinkuin olisivat siinä kesäyön hiljaisuudessa
torkkuen mietiskelleet kaiken katoavaisuutta. Erään rakennuksen harja
oli köyristynyt ylöspäin kuin maurullaan olevan kissan selkä, toisen
katto painunut notkolleen, muistuttaen laihaa hevoskaakkia. Huoneiden
aidaksenharmaata värisointua häiritsi hiukan sikovajan päätyseinä,
jonka yläosa oli maalattu punaiseksi, mutta jätetty kesken, niinkuin
maalialueet olisivat jo alkuunsa loppuneet tai olisi tällaista loistoa
pidetty liian ylellisenä.

Tätä rakennusryhmää kohti, jonka joka raosta köyhyys kurkisti, lähti
Pekka riihen luota hiipimään, pysähtyi erään aitan eteen ja kopautti
oveen pari lujaa iskua rystysillänsä.

»Kuka siellä?» kuului aitasta säikähtänyt naisen ääni, ikäänkuin kysyjä
olisi tullut äkkiä herätetyksi unesta tai syvistä mietteistä.

»Kukahan lie», vastasi Pekka halveksivan välinpitämättömästi.

Telki kolahti alas, ja Pekka työntyi kumarassa matalasta ovesta sisään
nariseville lattiapalkeille. Tervehtimättä hän istui vaatearkun
kannelle, nakkasi oikean säärensä vasemman polvelle ja alkoi
hermostuneesti viipottaa jalkoteräänsä.

Hilma, talon tytär, istui sänkynsä laidalla, niinkuin oli siinä
riisuutumatta, kädet helmassa istunut monina iltoina ja monina öinä.
Kumpikaan ei tahtonut päästä puheen alkuun, vilkuilivat vain silloin
tällöin salavihkaa toisiinsa; ja milloin katseet sattumalta yhtyivät,
kilpistyivät ne samalla alas kuin häveten.

»Tulin taas neuvottelemaan siitä...», keskeytti Pekka vihdoin
kiusallisen äänettömyyden, mutta katkaisi lausumansa kesken, niinkuin
hänen olisi ollut vaikea sanoa sanottavaansa loppuun asti.

»Mistä?» kysäisi Hilma hiukan pisteliäällä äänensävyllä.

»Mistä!... Kyllä sen tiedät kysymättäsikin.»

»Siitä on jo niin paljon puhuttu, että siinä ei ole enää mitään
neuvottelemista — selvässä asiassa.»

»Onko se sitten niin päivän selvää, että tilasi on sellainen kuin
väität?»

»On se.»

»Entä jos sinä vain luulottelet sellaista tai valhettelet ja käytät
sitä valhettasi verkkona, kietoaksesi minut pauloihisi?»

»Pauloihini!... Kun et osaa edes hävetä.»

Pekan jalka heilui entistä kiivaammin.

»Mitä meidän nyt sitten on tehtävä?» hän kysyi neuvottomana.

Kun Hilma ei vastannut mitään, jatkoi Pekka:

»Sinä kai haudot mielessäsi yhä sitä naimisiin menoa?»

»Ei suinkaan tässä liene mitään muutakaan pelastuskeinoa», vastasi
Hilma.

Pekka vaipui taas mietteisiinsä. Mielikuvituksellansa hän aluksi
punnitsi Hilman ja Eveliinan kauneutta, ja tuloksena oli, että
viimemainittu jäi siinä suhteessa paljonkin alakynteen. Mutta kun
hän sitten vertaili molempien varallisuutta, arvoa, tätä viheliäistä
aittakoppia Eveliinan kauniiseen kamariin, oli ero niin suuri, että
Hilman kauneuskaan sen rinnalla ei paljoa merkinnyt. Pekkaa hävetti,
että hänen pitää istua tällaisessa kölsässä kuin armoa kerjäten; ja
ihan mahdottomalta tuntui ajatus, että hänen, rikkaan ja mahtavan
Isoaholan pojan, pitäisi viettää häitänsä mokomassa taloröttelössä.
Viimein hän yhtäkkiä lyödä läjäytti kämmenellä reiteensä.

»Ei ikinä!... Mitä siitä sanoisivat isä ja äiti, ja mitä muut ihmiset.»

»Mitäs minun isäni ja äitini sanovat minulle — varsinkin isä, ja millä
silmillä luulet minua katseltavan, kun tässä pian alkaa seuraukset
näkyä... ja ihminenhän minäkin olen.»

»Ihminen... Onhan se niinkin. Mutta etkö sinä voi ajatella, mikä
elämä siitä syntyy, kun kissa ja koira kytketään iäksi yhteen; kun on
tällaista jo alussa, niin mitä sitten lopussa. Näethän sinä, että minä
en sinua rakasta enkä ole oikeastaan koskaan rakastanutkaan.»

»Siitä ei ole kovinkaan pitkää aikaa, kun vakuutit ihan toista, ja
minä raukka uskoin. Muussa tapauksessa asiat eivät olisikaan niin
onnettomasti kuin ne nyt ovat.»

»Mitä niistä kaikista vakuutuksista», sanoi Pekka, kättänsä
huiskauttaen.

»Eipä näy olevan luottamista. Enkähän minäkään sinua enää rakasta,
pikemminkin vihaan. Minun ei tulisi sinua yhtään ikävä, vaikka lähtisit
täältä aitasta nyt viimeisen kerran; mutta lapsella täytyy olla isä.»

»Isä! Mistä minä tiedän, että olen sen isä — voihan se olla joku
toinenkin.»

Tämän kuultuaan Hilma karkasi sähähtäen molemmin käsin rintaansa,
niinkuin olisi saanut puukon piston. Loukkaus koski häneen niin
kipeästi, että hän vastaukseksi ei saanut sanaa suustansa. Kun
pakahduttava tunne ei päässyt muulla tavoin purkautumaan, kumartui hän
vuoteeseensa ja kätkien kasvonsa pielukseen purskahti rajuun itkuun..

Pekan tuli surku hänen avuttomuuttansa. Kun itkusta ei tuntunut
tulevan loppua ollenkaan, hän pelkäsi itkijän tukehtuvan pielukseensa.
Hätääntyneenä hän pakottautui koskettamaan kädellänsä Hilmaa kevyesti
olkapäähän.

»Älähän nyt, älähän nyt...»

Hilma nykäisi torjuvasti hartioitansa.

»Pois!... käärme.»

Siitä huolimatta Pokka kohotti hänet puoliväkisin sängyn laidalle
istumaan ja hänen rauhoituttuaan sanoi:

»Näethän nyt itsekin, minkälaista yhdessäolomme tulisi olemaan: itkua
ja parkua. Sinä et käytä järkeäsi etkä sääli minuakaan.»

»Säälitkös sinä minua?»

»Kyllä minä sinusta ja lapsesta huolen pidän, että ainakaan elannon
puutetta ei tarvitse nähdäksenne, jos sinä puolestasi pidät
asian salassa minuun nähden ja lupaat olla minua millään tavalla
sekoittamatta koko juttuun.»

Näin sanottuaan Pekka otti esiin viimeisen valttinsa: viisisataisen
lompakostansa.

»Tämän antaisin aluksi.»

Hilma otti rahan. Suuri summa häikäisi hänen silmiänsä. — Ehkä
sittenkin olisi paras suostua tarjoukseen, poistua kauas muille
maille ja elää siellä lapsinensa huoletonta elämää, sanoi järki.
Mutta sitten iski mieleen toinen ajatus: Kaikista Pekan vakuutuksista
huolimatta minä olen tainnut hänen mielestänsä olla alun alkaenkin vain
kauppatavaraa, jota näin rahalla myydään ja ostetaan. Rintaa vihlaisi
taas samanlainen kipeä pistos kuin äskenkin. Hän repäisi nopeasti rahan
kahtia ja heitti kappaleet antajan silmille.

Pekka poimi palaset lattialta ja lähti hyvästiä sanomatta, niinkuin oli
tervehtimättä tullutkin.




II.


    »Aa lullaa lasta,
    tuulipa lullaa lasta...»

Hämärävaloisessa aitassansa sängyn laidalla istuu Hilma heiluttaen
köysiin ripustettua matalaa pärekoppaa, jossa lapsi selällään maaten,
suuret silmät kattoon luotuina kuuntelee äitinsä laulua ja kehtonsa
kannatinköysien nukuttavaa kitinää aitan orresta.

Vihdoin raotettiin aitan ovea, ja talon huutolaismummon ryppyinen naama
näkyi aukeamassa.

»Terlveisiä saunasta», toivotti hän, säräyttäen r-äännettä omituisen
pehmeästi. »Läksin vähän jaloittelemaan».

»Niinpä se onkin sauna ollut Riikalle rakas, että tokko lienette
hennonnut poistua nurkkia ulommaksi koko pitkänä talvena», arveli Hilma.

»Rlakas, rlakas on vanhalle lämmin sauna, kun viima vinkuu
lakeistorlvessa ja pakkanen paukkaa nurlkissa. Hyvä on siellä ollut
kehrläilläkseni ja karlttaillakseni. Mutta nyt lämpimäin tultua alkaa
aurlinko vetää vanhaakin ulos kuin karlhua pesästään».

»Riikka tulee sisään vain», kehoitti Hilma.

»Kun tuosta pääsisin; on niin korlkea tuo kynnyksesi... Ääh... ähäh...
jaksoinpas tuon jalan kompurlan nostaa vielä noinkin korlkean kynnyksen
yli. Mutta nyt ei... nyt ei nousekaan toinen; jäin tähän puntarluksiin,
niinkuin olisi toinen jalkani haudassa, toinen haudan parhaalla.
Nykäisehän tuosta kepin päästä... eihän se tällainen kuiva akan
käppyrlä paina höyhenen verltaa... Kas niin!»

Aittaan päästyään mummo jäi seisomaan kumaraisena lattialle, tukien
molemmin käsin sauvansa ponteen ja tuijottaen kiiluvilla silmillänsä
kehtoon kuin lapsia ryöstävä satujen syöjätär. Vähitellen hänen sisään
painuneet huulensa vetäytyivät hymyn tapaiseen, hän kohotti toisen
kätensä kopan ylle ja koukkuiset sormet harassa jäljitteli linnun
lentoa, samalla pitkäveteisesti honottaen:

»Haaukkaa lentää, kiitää, kaataa...»

Edelleen haukan lentoa matkien hän yhtäkkiä iski kätensä lapseen ja
alkoi kopeloida sen rintaa, höpöttäen nopeasti:

»Kups-kups-kups-kups...»

Kun lapsi, joka nyt oli lähes vuoden vanha, kutittamisen takia hymyili,
potki ja nauraa kikatti, vaikutti se mummoon niin lämmittäväsi, että
hän vapisevalla äänellänsä alkoi hyräillä jonkinlaista laulun tapaista:

    "Herlan terlttu, kullan nuppu,
    sokerlitoppa leijaa..."

Hetken lapsen kera kömpelösti leikittyään hän istui rahille ja katsoi
Hilman ohi jonnekin aitan ahtaita seiniä ulommaksi. Sanoi vihdoin kuin
muistelmistaan heräten:

»Pyörläytinhän sitä minäkin pojan ennen nuorlianna.»

Vaikka Hilma oli senkin seitsemät kerrat kuullut Riikan hiukan
ylpeillen kertovan nuoruuden aikaisen tarinansa, teeskenteli hän
kuitenkin mummon mieliksi uteliasta osanottoa, ikäänkuin asia olisi
hänelle aivan outo.

»Missäs se poikanne on nykyään?» kysyi hän.

»Kaukana, kaaukana... Turlussa asti oikein», sanoi mummo ja viittasi
kädellänsä kuin jonnekin maailman ääriin.

»Työmiehenäkö se siellä on», pisti Hilma.

»Vai työ... hehee, tyttöseni! Herla se on, pappi oikein, kappa selässä
ja liperlit kaulassa.»

»Vai liperit.»

»Liperlit, liiiperlit... mitenkäs muuten arlvoltaan. Se on käynyt
korlkeita kouluja ja suorlittanut suurlia eksalamia.»

»Mutta eihän sitä ole tainnut teilläkään olla omituista miestä —
vihittyä?» oli Hilma utelevinaan.

»Vihittyä?... Hehee — ei muuta kuin viitan alla vihitty ja vaipan
alla vahvistettu... Enkähän minä siitä — olipahan vain synnyttäminen
niinkuin rluumiin puhdistus.»

»Kukas se poikanne isä oli?»

»Herla se oli sekin, maanmittarli oikein. Asui kerlan kesällä
piikuustalossani ja... hihi... minä olin kuvankorlea minäkin ennen
uutena.»

Hilma tarkasti lähemmin mummon kasvoja, ja häntä melkein värisytti
ajatus, että aika voi haaskata kauniin noin rumaksi; ehkä hän itsekin
joskus tulee tuommoiseksi.

»Isäkö sitten kouluutti poikansa papiksi?»

»Ei isä, muut rlikkaat kustansivat koulun, kun näkivät, että
Markuksella oli terlävä pää kuin parltaveitsi.»

»Miksette ole mennyt poikanne luokse vanhoilla päivillänne?» kysyi
Hilma.

»Johan sillä naurlaisi Turlun harlakatkin itsensä kuoliaiksi, jos minä,
tämmöinen vanha ja rluma körliläs pyrlkisin herlasväkeen asumaan —
ymmärlänhän minä toki sen verlan.»

»Eikö poikanne ole välittänyt teistä edes sen vertaa, että lähettäisi
jotakin avustusta vanhalle äidillensä?»

»Lähettihän se aluksi virlkaan päästyään vähän kahvirlahoja ja
ehkä lähettäisi vieläkin, mutta sen emäntä — eli rlouva — on niin
korlkeahenkistä sukua, että se ei salli minua edes mainittavan,
niinkuin sillä ei anoppia olisikaan.»

»Vaikka miniänne on kai rikas?»

»Rlikas, rliiikas... suuurlen hovin tytärl... kultaiset hampaat,
hopeiset kurlkut ja kaikki», mummo melkein lauloi, ja näyttääkseen
havainnollisesti miniänsä rikkautta ja mahtavuutta hän samalla teki
molemmin käsin niin laajan, kokoavan liikkeen, kuin olisi tahtonut
kahmaista koko maailman aarteet syliinsä.

»Kyllä on, kyllä on — teidänkin kohtanne...». kykeni Hilma vain
jahkaamaan voimattoman vastalauseensa.

»Köyhän täytyy kärlsiä», sanoi mummo kohtaloonsa alistuen. »Enkähän
minä ole heille surlkeuttani valittanut, en heiltä mitään pyytänyt enkä
tiellänsä ollut. Mutta sitä pientä toivon kipinätä olen rlinnassani
vuosikymmeniä virleillä pitänyt, että oma poika olisi hautani
parltaalla siunaamassa ja arlkkuni kannelle multaa heittämässä —
kappa selässä ja liperlit kaulassa — kun tästä kerlta vievät sinne,
missä kaikki olemme yhtä vilkkaita ja samanarlvoisia... ja jossa
suurlimmatkin synnit...»

Mummon mielikuvituksen luoma maanpäällinen loppunäytös oli hänen
mielestänsä niin suurenmoinen hyppäys arvoasteikossa ylöspäin
tuonpuolisessa elämässä, jossa suuretkin synnit ylenpalttisessa
armossa anteeksi annetaan, niin mieltä liikuttava, että hänen piti
nostaa esiliinan lievettä silmillensä kuivatukseen vanhuksen herkästi
herahtavia kyyneleitä.

Vaiettiin hetken aikaa, jolloin kuului vain mummon tukahdutettua
nyyhkytystä esiliinan takaa. Mutta pian hän lapsen tavoin unhotti
kyyneleensä ja niistää pihautti sormiensa välissä nenäänsä, ikäänkuin
siten karkoittaakseen turhan tunteilemisen arkisen todellisuuden tieltä.

»Mitenkäs se on, Hilma rlukka, sinun kohtasi? Onkos se sulhasesi
antanut tuolle epanalle eläkerlahoja?» kysyi hän.

»Ei ole antanut — eikä ole väliäkään.»

»Rliitele! rliitele!» innostui mummo ja viittilöi kiihtyneenä
käsillänsä kuin vihassa.

Jo pelkkä sellainen ajatuskin leimautti häpeän punan Hilman kasvoille.

»Eipä sitä olo tainnut Riikkakaan lapsellensa eläkettä riidellä»,
huomautti hän hieman loukkaantuneena.

»Olisin minä rliidellyt, mutta otappas hännästä kiinni maanmittarli,
joka juoksee kuin kulkukoiria pitkin metsiä, ympäri! Suomen nientä...
Hehee!... Arlkisin tein työtä, mutta pyhäisin, kun oli vähän vapaampaa,
menin metsään muutamalle suudelle rajapyykille, joka oli mielestäni
kuin sulhaseni minulle jättämä muistomerlkki olevinaan; istuin siellä
korlkealla kivikasalla, itkeä tihuttelin ja katselin pitkin suorlia
autioita rlajoja.»

Mummo katsoi taas Hilman olan yli, ikäänkuin hän olisi jälleen nähnyt
nuo aikojen takaiset autiot rajat, jotka sen jälkeen olivat jo monta
kertaa umpeen kasvaneet ja taas avatut, ja hänen silmälautansa
räpyttivät toisiaan vasten tavallista kiivaammin.

»Yrittihän se Pekka kerta tyrkyttää minulle seteliä väkivetoon, mutta
minäpä repäisin rahan kappaleiksi ja heitin palaset sen hävyttömän
silmille», kellahti Hilma, osoittaakseen ettei hänen sulhasensa sentään
ollut tarjonnut kiviä leivän asemesta.

»Rlepäisit rlahan rlikki! Voipa höntti, minkä arlvoltaan teit — linnan
rleissun itsellesi, jos pahat kielet kantavat viikoksesi vallesmannin
korlviin», päivitteli mummo päätänsä kahtaanne kallistellen. »Mikset
ottanut, kun toinen hyvän hyvyyttään tarljosi, vai onko sinun pörlssisi
niin täysi, ettei sinne enää lisää mahdu?»

»Eipä sillä: mutta oi taitaisi Riikka ymmärtää kieltäytymisen! syytä,
vaikka koettaisin selittääkin.»

»Kuka heitä ymmärltänee näitä nykyajan nuorlia. Mutta vieläkös se
Joonas, isäsi, tuon tyllerlön takia on sinulle samanlainen karlilas
kuin ennenkin, vai joko alkaa ukon luonto lauhtua?»

»Samanlainen se on, en yhtä hyvää sanaa ole isältä kuullut sen jälkeen
kun tuo maailmaan tuli — kerran löikin.»

»Löi!»

»Niin, Riikka hyvä... löi... oma isä...»

»Millä se löi, kädelläänkö vai...?»

»Suitset mitkä lie sattuneet kädessä olemaan, niin niillä mätkäytti
selkääni kuin koiraa tai laiskaa hevoskonia. Pelkäsin, että se
vihapäissään vielä tappaa lapseni, sieppasin Kaisun syliini ja juoksin
äidin suojaan.»

»Mitäs äitisi?»

»Sehän tuota on ainoata tukea ja turvaa tässä kurjuudessa: jos ei äitiä
olisi, niin olisin hukassa.»

»Kun minä sen ukon kantturlan otan käsilleni, niin vielä minä sille
lakia luen, olen minä sen verlan Sanaa katsellut. Sanon sille
vertauksella, että merleen semmoinen Joonas olisi heitettävä, suurien
kalan karlhuna nieltäväksi ja kolmen päivän päästä lauhkeana lampaana
Hannalle oksennettavaksi.»

»En tahdo tuomita väärin isääkään, hyvähän se oli minulle ennen,
hyvinkin hyvä; mutta se on tuo lapsi, jota hän ei voi sietää»,
puolusteli Hilma.

»Onko isäsi sitten niin vanhurlskas, että hän luulee voivansa heittää
ensimäisen kiven?»

»Niin, en tiedä... Sitä ei Riikka voi uskoa, kuinka pitkä minulle oli
viime talvi ja kuinka iankaikkisen pitkä on ollut tämäkin pyhäpäivä.
Että ihan tässä täihin tulee, kun ei ole ketään, kenen kanssa edes
sanan vaihtaisi.»

»Sanoppas muuta— vai ei ketään. Mikäs kääriä se on tuo tuossa
kopassa... herlan terlttu, herlan terlttu! Mutta minulla kun on koko
pitkän talven ollut ainoata toverlia vain sirlkka kiukaan kolossa.»

»Kangertaa mieltäni kaiken lisäksi vielä sekin, että täytyy tässä
ollakseni työttömänä talon leivissä, kun lapsi sitoo kädet ja jalat,
ettei pääse edes elatustansa ansaitsemaan. Kuitenkin tuntuu oloni vähän
kevyemmältä nyt, kun tuli kesä ja pääsin tänne aittaan piilottelemaan
tuota aarrettani kuin ainakin varastettua tavaraa, pois toisten
jaloista.»

»Mikäs täällä on yhtäkaikki ollaksesi», lohdutti mummo ja illan jo
tultua myöhäiseksi lähti keppineen mennä köpittämään saunaan.

       *       *       *       *       *

Jonkun aikaa Riikan mentyä alkoi maantieltä kuulua läheneviä nuorten
iloisia ääniä. Hilman väsähtäneet kasvot elostuivat, hän antoi kopalle
suuremman vauhdin ja kiiruhti oven raosta varkain kurkistamaan ohi
kulkevia. Tuttua väkeä, kylän tyttöjä ja poikia, muutamat käsikoukkua
käyden, jotkut käsikaulalla. Tuskin oli menneitten puheensorina
lakannut kuulumasta, kun jo uusia parvia läheni; ja joka kerta meni
Hilma oven raosta kurkistamaan, palaten jälleen sänkynsä laidalle kuin
pettyneenä.

»Missä lienee, isäsi — olkoon!... hss — hss—hss...»

Mutta viimein ei kuulunut mitään, ei mitään muuta kuin käen
kaihomielinen kukunta jostakin kaukaa ja kehdon kannatinköysien kitinä
aitan orresta. Soutajan kädet kopan laidalta valahtivat helmaan,
heilurikehdon liikkeet lyhenivät lyhenemistään, kunnes se viimein
seisahti kokonaan, ja aitassa vallitsi raskaampi alakuloisuus kuin
koskaan ennen.

Minne ikinä katseensa käänsikin, kaikkialta tuijotti Hilmaa vastaan
mykkä ikävyys liikkumattomin kuolleensilmin. Aitan ahtaat seinät
tuntuivat puristautuvan yhteen, matala katto luhistuvan lattiaa vaston
ja murskaavan allensa kuin linnun luttoseen. Ahdistavan tunteen
kokoon painamana hän kyyrötti sänkynsä laidalla kuin vangittu lintu
häkkinsä orrella, toverien visertäessä kevätlauluja metsän vapaudessa.
Vastustamattoman voiman vetämänä Hilma vihdoin ikäänkuin riuhtautui
irti kahleistansa, meni ulos ja katsoi pitkin hiljaista autiota
maantietä sille suunnalle, jonne nuoret äsken olivat menneet. Johtui
siinä mieleen, kuinka hän pienenä paitaressuna oli samalla paikalla
näinikään seissut ja katsonut sunnuntai-aamuna kirkkoon lähtevän
äitinsä jälkeen ja tämän näkyvistä kadottua itkuun ratkennut, kun ei
oltu mukaan otettu. Oli niin samanlaista nytkin.

Kun lapsi yksin jäätyään oli katseellaan tehnyt kiertokulun yli ahtaan,
tutun näköpiirinsä, alkoivat silmät lientyä, niinkuin lientyy sininen
taivas sateen tullen, huulet vyyhteilivät ja viimein tillahti haikea
itku, havahduttaen äidin haaveistansa. Hilma palasi aittaan, otti tytön
syliinsä ja tyrkytti sille rintaa hätiköiden, puoliväkisin.

»Tuossa — seh — ota, ime!»

Lapsi ei ollut ehtinyt saada nälkäänsä kunnolleen tyydytetyksi,
kun äiti sen jo irroitti rinnoiltansa, peitteli jälleen koppaan ja
alkoi kiivaasti soutaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut hoppuinen
kiire jonnekin. Kehdon lentäessä edestakaisin suurin heilahduksin
kannatinköydet aitan orressa kirkuivat kuin vihassa ja äidin
kärsimättömänä vaihteleva laulu ja hyssytys tukahduttivat lapsen itkun
melkein kuulumattomiin.

Saatuaan tyttösen vihdoin nukkumaan Hilma valikoi runsaasta
vaatevarastostansa parhaan kesäleningin, vaihtoi nopeasti pukua,
kampasi hiuksensa ja sidottuaan päähänsä valkoisen kinan heitti lopuksi
sangen tyytyväisen katseen seinällä riippuvaan pieneen, kuvastimeen.
Otti sitten läkkisestä rasiasta vähän kahvijauhoja paperiin, hiipi ulos
ja kiiruhti juoksujalkaa rantaan vievää saunatietä.

»Riikka! Joko se Riikka nukkuu?» hän hiljaa tyrkkien herätteli saunan
penkillä autuaan näköisenä nukkuvaa mummoa.

»Herla varljelkoon! Mikä nyt — onko tuli irlti?» Riikka unimielissään
vastaukseksi murahti.

»Kuulkaa, Riikka, etteköhän te tulisi täksi yöksi minun sänkyyni maata
— että jos Kaisu sattuisi heräämään ja...?»

»Voipa kova lykky, kun tulit pahimmoikseen herlättämään; näin tuossa
niin ihanata unta maanmittarlista. Oli olevinaan...»

»Antakaa nyt maanmittarinne olla, puhutaan siitä unestanne toiste»,
keskeytti Hilma kärsimättömästi kättänsä huiskauttaen. »Minulla on
kiire.»

»Eihän tuota ole ampumalla elelty ennenkään. Ja vihillekö sinulla
semmoinen hätä on, kun olet laittanut itsesi noin kirlkonkorleaksi?»

Hilma punastui ja tuli hiukan hämilleen.

»Ethän vain», mummo jatkoi ja pui leikillään sormea vuoteella
istuessaan, »ethän vain aikone Pirlunkalliolle — sinäkin?»

»Minäkin... Olisiko se sitten paljon, jos minäkin kerran vähän
huvittelisin, niinkuin muutkin nuoret?»

»Nuorlet?... No, eipä ei — ethän tuota vielä vanha ole, mutta...»

»Älkää nyt huoliko siitä. Tässä on kahvia, keittäkää ja juokaa; aitan
arkusta löydätte sokerit ja muut tarpeet.»

»Hilma hyvä, tarlpeen nuo kahvivähät taitaa olla omassakin
kuivuudessasi», mummo säälien esteli, mutta vääntäytyi kuitenkin
vuoteeltansa ylös tavallista ketteräminin.

»Riikka, nähkääs: kevät. Pidetään nyt lystiä kerta mekin, kumpikin
omalla tavallamme. Kun te ette enää jaksa tanssia, niin juokaa
kahvia... Tai ehkä te vielä — mikäs siinä on! Valssataan me kaksi
mamman likkaa keskenämme täällä saunassa, kun toiset tytöt tanssivat
sulhasineen polkkaa Pirunkalliolla.»

»Älä, Hilma rlakas, älä, älä», pyyteli mummo rukoilevalla äänellä ja
asettui niin nöyrään asentoon kuin liehakoiva koirarakki väkevämpänsä
edessä; sillä Hilman silmien ilmeessä ja koko olennossa oli hänen
mielestänsä pakotetusta leikistä huolimatta jotain pelottavaakin.

Tuskin hän oli ehtinyt sanoa pyyntöänsä loppuun, kun Hilma jo
rallittaen ja notkein liikkein valssin tahtia matkien retuutti
paitasillaan olevaa, hullunkurisesti vastaan rimpuilevaa mummoa ympäri
saunan epätasaista lattiaa.

»Voi, Hilma kulta... arlmahda, arlmahda... hihihi!... Älä viitsi,
älä viitsi rletuuttaa vanhaa Rliikkaa — huonot jalat, kihtiset
kompurlat, heikko rluustitautinen pää... Haprlaat luut voivat katketa,
rlavistuneet liitokset ratketa. Pirlhana!... purlistat harltioitani
kuin pihdillä... Voi, voi arlvoltaan, kun putosi kahvitötterlö
kädestäni... Pyörlyttää — pyörlyttaä...»

»Kas näin sitä, Riikka, Jylhänmäen ainoan tyttären häitä tanssitaan —
ooh!» sanoi Hilma ja hypähti kevyesti kynnyksen yli.

»Senkin villivarlsa!» oli mummo toruvinaan puiden nyrkkiä poistuvan
jälkeen.

Toinnuttuaan huumauksestaan Riikka laittoi lastuvalkean saunan uuniin,
kiehautti kahvin ja tassutteli virsut jalassa pannuinensa Hilman
aittaan. Tuntui niin suurenmoiselta ja arvoa kohottavalta emännöidä
näinikään ominpäin, ikäänkuin omassa aitassansa, omalla arkullansa sen,
joka oli melkein koko elämänsä iän tottunut saamaan kaiken armopalana
toisen kädestä.

— Että se uskalsikin jättää avaimen arkkunsa suulle, ettei johtunut
näinkään ajattelemaan: entä jos se huutolaismuija sieltä jotakin
kähveltäisi esiliinansa alle, tai ahneudessaan appaisi suuhunsa kaikki
imelät, ja siinä mielessä nostanut tuohon kannelle kahvikuppeja,
maitopulloa ja antipalaa sokeria ja sitten pistänyt avainta taskuunsa.
Niin olisi joku toinen tehnytkin, mutta se onkin. Hilma, toista maata
kuin monet muut. Eipä sillä, että olisi minussa mitään epäilyksen
alaista. Rikettä mitä lienenkin nuoruuden hulluudessani tehnyt,
varkauden synnistä ei ole tunnollani kannetta ollut. Ja vaikka olisi
vähän ollutkin, niin tämä, että näin uskotaan ja luotetaan, pitäisi
pitemmätkin kynnet erossa toisen omasta.

Juotuaan suu maireellaan kahvia muutamia kuppeja Riikka aikansa
kuluksi tarkasteli lähemmin arkun sekalaista sisältöä. Huomasipa
tällöin eräässä nurkassa seista töröttävän mustan, synkännäköisen
pullon. Hän otti löytönsä ylös ja ojentaen käsivartensa suoraksi alkoi
vanhojen tapaan etäältä, tirkistävin katsein tavailla kuolonilmoitusta
muistuttavaa mustareunaista paperia pullon kupeesta:

»Pee sano pee — oo — ärl — tee... Porltviiniä... Hilman saunavarlojen
rlippeitä... Herla mun päiviäni!»

Puolillaan oleva viinipullo kädessä, ja vesi kielellä. Riikka kävi
ankaraa oikeutta itsensä kanssa, painaen peukalonsa lujasti kuin
lukoksi korkin päälle, ettei vastoin tahtoansa tulisi syypääksi
synnilliseen tekoon. Mummon ajatukset rehellisyydestä joutuivat hiukan
ristiriitaan hänen äskeisten ajatustensa kanssa. Kuinka hän siinä
harkitsikin, souti ja huopasi, alkoi tulppaa painava peukalo vähitellen
herpautua jännityksestänsä, ajatuksen päätyessä lopulta kultaiselle
keskitielle:

— Koko pullon jos mukaani ottaisin, niin se olisi varastamista, mutta
täällä aitassa naukattua pientä lirausta ei lue synniksi Jumalakaan.
Sitäpaitsi Hilman sana: »Arkussa on sokerit ja muut tarpeet», — _muut_
tarpeet, niin.

Riikka kaataa pulputti pullosta mustanpuhuvaa nestettä vähinvajaan
kahvikupin. Aluksi hänen nautintoonsa pyrki sekaantumaan epämääräinen
vastenmielisyys teon oikeutuksesta ja aiheeton arkuus siitä, että
Hilma minä hetkenä hyvänsä saattaa ilmaantua aitan ovelle. Mutta
maistelemisen hiljalleen jatkuessa nämä häiritsevät tunteet häipyivät
olemattomiin, ja mummo sai vielä kerta, elämänsä ehtoolla, nauttia
olemassaolon suloa. Ikävä vain, ettei ollut ketään puhetoveria nyt, kun
olisi ollut niin mieluista tarinoida maanmittarista, pojasta, miniästä.

Syvät uurteet mummon otsalla ikäänkuin silisivät, sammuva katse
kirkastui, ja koko kasvoja valaisi hetken nuoruuden kaukainen kajastus.
Hän liitti kätensä ristiin ja kyynelsilmin kiitti Jumalaa siitä, että
hänelle, huonolle, vielä haudan partaalla annettiin armo tuta tällaista
autuutta.

Kuta alemmaksi viinin pinta pullossa laskeutui, sitä ylemmäksi nousi
Riikan sisäinen lämpö, kohoten viimein niin korkealle, että hän ei
enää jaksanut kantaa iloansa yksin. Hän siirsi istuimensa kehdon
luokse ja alkoi laulaa »Herlan terlttuansa», nyt paljon raikkaammalla
äänellä ja syvemmin tuntein kuin, taannoin. Mutta mummon ylenpalttisen
onnen purkaukseen ei riittänyt yksin laulu, onnettomuudeksi hän.
tahtoi vielä leikkiäkin. Kun »haukka» aikansa liideltyään kehdon yllä
iski ehkä liiankin kovakouraisesti nukkuvan rintaan, heräsi tämä ja
silmät ummessa alkoi ryystää kesken untansa herätetyn lapsen itkun
kärinätä. Pian se kuitenkin lakkasi ja oli hetken vaitonaan, niinkuin
olisi muistellut jotakin hämärästi näkemäänsä, avasi äkkiä silmänsä
ja tarkasti tutkivasta mummun kasvoja. Katseli sitten etsien ympäri
huonetta, mutta kun ei kaipaamaansa löytänyt, ratkesi se uudelleen
itkuun, nyt todenteolla.

Riikka souti, lauloi, koppa ritisi ja köydet kirkuivat mutta yli kaiken
kuului pelkäävän lapsen huuto. Tilanne muodostui vähitellen kilpailuksi
siitä, kummalla noista kahdesta lapsesta on voimakkaampi ääni. Viimein
mummo otti tytön syliinsä ja koetti hyssytellä ja viihdytellä, mutta
kun se näytti vain pahentavan asiaa, juolahti hänen humalaisiin
aivoihinsa viimeinen hätäkeino: hän kalvoi paitansa aukeamasta esiin
kuivettuneen rintansa ja tyrkytti sitä lapsen suuhun — tarjous, jonka
tämä suuttuneena jyrkästi torjui.

»Perlisyntiä», huokasi mummo ja pudisti huolestuneena päätänsä.

Viimein voitti kuitenkin nälkä perisynnin: lapsi imeytyi tarjolla
olevaan nisään kuin iilimato paiseeseen. Kuului vain hiljaista,
tohinaa, kun se huulet pitkällä, silmät pullollaan koetti imeä
ravintoa ehtyneestä lähteestä kuin kuivan sarven nenästä. Mutta vaikka
sen suuhun ei herunut pisaraakaan, tunsi Riikka kuitenkin ruumista
suloisesti herpaisevaa voimaa virtaavan lapseen aina sydänjuuristansa
asti.

Kun Kaisu vihdoin huomasi tulleensa narratuksi, siitti perisynti
tekosynnin: tyttö löi pienellä lihavalla nyrkillänsä mokomaa
kuivettunutta pahkaa, alkaen samalla kiukkuisena kirkua, huitoa
käsiään ja säikyttää sääriänsä, niin että oli vähällä pudota lattialle
hoitajansa käsistä.

»Hilma hoi, etkö sinä ala tulla kotiin jo. Hyppäät rletkottelet siellä
Pirlunkalliolla ja jätät minut, tänne huutavaan hukkaan», päivitteli
mummo ja katseli hätääntyneenä ympärilleen kuin apua etsien.

Yhtäkkiä hänen silmänsä kiintyivät viinipulloon kuin pelastuksen
kallioon.

»Antaahan Rliikka — antaahan Rliikka pieneliö», hän viihdytteli
lirauttaessaan kahvikuppiin viiniä, jonka vaivoin sai kaadetuksi tytön
suuhun. Tämän vastustaessa osa juomaa pärskyi rinnoille, osa valui
kurkusta alas, ja ennestään tulipunaiset kasvot muuttuivat hiukan
sinertäviksi kuin tukehtuvalla. Mutta Riikan laskelmat osuivat oikeaan:
lapsi rauhoittui ja kehtoon laskettuna nukkui raskaasti kuin tukki.

Pian sen jälkeen mummokin kellistyi sänkyyn maata.

       *       *       *       *       *

Saunan luota lähdettyänsä Hilma riensi tanssikalliota kohti suoraan
metsän halki, ehtiäkseen pikemmin perille ja välttääkseen tapaamasta
ihmisiä yleisellä kulkutiellä. Kisapaikkaa lähetessä alkoi hänen
korviinsa kuulua ajoittain viulunsäveliä ja ikäänkuin maanalaista
kumeata jyminää. Hilma kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Mutta
tultuaan Telkkälammelle, jonka vastaisella rannalla veteen pistävällä
niemekkeellä sijaitsi korkea, päältä tasainen Pirunkallio — uskovaisten
antama herjausnimi sen johdosta, että nuoret olivat, valinneet sen
tanssipaikaksensa — häneltä laukesi rohkeus mennä toisten joukkoon,
kuten alkujaan oli aikonut. Piilottautuen rantapensaan suojaan hän jäi
salaa tarkastamaan entisiä tanssitovereitansa, samoin kuin oli heitä
vähäistä aikaisemmin varkain kurkistellut aittansa oven raosta.

Syrjäisenä ja näin edempää katsoen Hilman mielestä näkemänsä ja
kuulemansa oli kuin ihanaa unennäköä. Itse mukana ollen ei sitä ollut
ennen näin kauniiksi huomannutkaan. Korkealla kalliolla kuulakkaa
yötaivasta vasten kuvastuvat valkopukuiset tytöt näyttivät ilmassa
liihoittelevilta keijukaisilta. Ja syvällä lammen kirkkaan pinnan
alla oli kuin satukuva: samat tanssijat miltei kauniimpina vielä,
vaikka ne matkivina liikkeineen ja päät alaspäin riippuen näyttivät
samalla hiukan naurettaviltakin. Hilman veli, Kalle, kylän kuulu
pelimanni soitti viulua niin kauniisti, että se mieltä värisytti; ja
alhaalla kallion juurella istui ruuhessa pari venäläistä laukunkantajaa
tupruuttaen savuja tyyneen ilmaan omatekoisista savukkeista.

Kaiken tämän lisäksi lämpimän kesäyön viekoitteleva salaperäisyys
kiihoitti kiusattuja veriä, niin, että Hilma vaistomaisesti tarttui
kädellänsä pensaaseen, pidättääkseen itseänsä, ryöstäytymästä lammen
päitse tanssin pyörteisiin, ja painot hetkeksi toisen kätensä suunsa,
eteen hilliytyäkseen huikkasemasta noille parrakkaille miehille, että
tulisivat häntä veneellä noutamaan.

Vaikka tuottikin tuskia toisten riemun näkeminen sille, jonka oli pakko
itseltänsä ilon ovet sulkea, vaikka viilsikin sydäntä verisin veitsin
nähdä narraajansa, syyllisimmän syyttömänä ylinnä tanssin humussa,
niin olihan kuitenkin hyljätylle jonkinlaista nautintoa siinäkin,
että sai kadotettuun paratiisiinsa edes näin portilla katsoa ja elää
muistoissansa entisiä, onnellisempia aikoja.

Kenties Hilma olisi viipynyt piilossansa pitemmänkin aikaa, ellei hän
olisi tullut aiheessansa häirityksi.

»A vot!» huudahti yhtäkkiä toinen ruuhessa istuvista ryssistä ja lyöden
sormillaan näppiä ilmassa alkoi meloa suoraan Hilmaa kohti, jonka hänen
vaaniva silmänsä oli sattumalta huomannut pensaan suojasta. Rantaan
päästyä hän meni tämän luokse ja veikistellen kysäisi:

»A tulu sie meiän kans?»

Hilman kasvot sävähtivät punaisiksi, hän puraisi huultansa, ja tuntui
kuin kylmää vettä olisi kaadettu hänen kuumalle ihollensa. Äskeiset
haaveilut haihtuivat kuin pettävä sumu, ja karkealla tavalla herätetty
todellisuus tuli taas raskaana sijaan. Onko sitä todellakin laskeutunut
ihmisten silmissä jo niin alhaalle, että, kuka tahansa maankiertäjä
rohkenee hänelle esittää mitä hävyttömyyksiä hyvänsä. Niinkö, että nuo
miehen liuhakkeet luulevat hänen kyttäilevän täällä niissä hankkeissa
— silläkö tavalla häntä arvostellaan. Mutta hänellä oli vielä jäljellä
tarpeeksi ylpeyttä ollaksensa vastaamatta ja selittämättä mitään
mokomille.

»Antama silkit.»

Seurasi pitkä äänettömyys.

»A tulu sie?... Karjalan briha...»

Vastaukseksi Hilma sylkäisi vasten kysyjän vilkkuvia ketunsilmiä.

»Pjerkele!» kivahti ryssä ja pyyhiskellen karvaista naamaansa punaiseen
nenäliinaansa lähti melomaan irvistelevän toverinsa kera jälleen
kallion juurelle.

Miesten jäädessä veneeseen vaanimaan kuin hämähäkit otollisempaa
saalista verkkoonsa lähti Hilma omalle tahollensa. Kun hän vasta
myöhään aamupuolella yötä palasi aittaansa, tapasi hän kehdossa itkevän
lapsen ja sängyssä kuorsaavan mummon, joka kuitenkin pian heräsi.

»No, saitko nyt taipeeksesi tanssia rletkotella?» kysäisi Riikka.

Mutta kun vastausta ei kuulunut, raotti hän hiukan silmiänsä ja katsoi
Hilmaa kasvoihin.

»Näyttää nuo silmäsi niin punaisilta ja turvonneilta että etkö lie
ollutkin hautajaisissa.».

»Paljonhan sitä, mummo hyvä, on pitänyt parastansa taas hautaan
laskea», huokasi Hilma. »Mutta verestävänpä nuo näkyy Riikankin silmät.»

Mummo heitti hätäisen silmäyksen arkun kannelle, mutta kun pulloa ei
siellä näkynyt, hän jälleen rauhoittui.

»Verlestävän?... Liehän tuota murlhetta minullakin.»

Hilman nostettua lapsen kehdosta ja sitä tarkastettua hän hämmästyneenä
huudahti:

»Hyvä isä sentään! Mikä sen sisukset nyt noin on sotkenut?»

Riikka yritti kohottaa päätänsä pieluksesta paremmin näädäksensä,
mutta antoi sen samalla vaipua alas. Huomautti sitten hetken kuluttua
viattomana:

»On voinut mennä vatsa vähän kurlalle — Raskaaltapa tuo tuntuu minunkin
pääni.»




III


Raskaina ja ikävinä kuluivat Hilman äiteysvuodet. Varsinkin niinä
hetkinä, jolloin toivottomuuteen vaipuva katse pyrki väkisinkin
tunkeutumaan tulevaisuuteen nykyisen elämän harmauden lävitse,
löytämättä sieltä ainoata valon pilkahdusta, kuvastui edessä oleva
taival ylivoimaiselta kulkea. Aiheuttihan tosin jonkin verran vaihtelua
nähdä lapsensa kehittyvän, nähdä sen yrittävän ensimäisiä horjuvia
askeliansa ja kuulla lepertävän: äiti. Mutta ei edes tämä kalpea ilon
kukkanen ollut pistävää piikkiä vailla: tyttö ei saisi ikänä lausua
isä-sanaa omalle kohdallensa. Tästä johtuva katkeruus kalvoi mieltä
aina ja kiihtyi aika ajoin niin raivoisaksi, että Hilman teki mieli
surmata lapsensa, ikäänkuin se olisi syyllinen. Mutta samalla hän
kauhistui moista ajatustakin ja katuvaisen tuskia kärsien tuhlasi
lempeä pienoiselle, kuin olisi sen kuolemasta pelastanut.

Vuosien vieriessä Hilman rinnan ristiaallokko kuitenkin tyyntyi, ja hän
alkoi vähitellen vaipua tylsään välinpitämättömyyteen, antaen päivän
mennä, toisen tulla, piittaamatta juuri siitä, oliko hän elossa vai
kuolleena.

Mutta nyt viime aikoina hän oli ilman tiettävää aihetta tuntenut
sielunsa salaisissa syvänteissä käsittämätöntä ahdistusta jostakin
uhkaavasta vaarasta, saaden aavistuksilleen lisävirikettä Riikan
houreista ja omista hämäristä unennäöistänsä. Määräajoin uudistuville
unille oli yhteistä se, että hän joka kerta oli harhailevinaan
eksyksissä suuressa metsässä; mutta kiusallista oli, että unikuva hänen
herättyään ikäänkuin siirtyi kauas ajassa taaksepäin, niin että hän
ei koskaan muistanut sen yksityiskohtia enempää kuin sitäkään, miten
hänelle metsässä lopuksi kävi.

Viime vuosina taakaksi muuttunut elämä alkoi tuntua taas elämisen
arvoiselta. Lapsen isättömyys, siitä johtuva häpeä ja muut pienet
mielikarvauden aiheet saivat väistyä syrjään vähäpätöisinä
sivuseikkoina. Unhottaen kaiken muun Hilma tunsi vain kiihkeää tarvetta
riippua kiinni elämässä, nyt, jolloin se tuntui olevan ikäänkuin
luisumassa jalkojen alta.

       *       *       *       *       *

Sinä keväänä — Kaisu kävi jo neljättä vuoltansa — oli suven tulo hyvin
aikainen. Jo huhtikuun puoliväliin päästessä olivat, hanget sulaneet,
ja aurinko paahtoi kuin kesäsydännä. Maaliskuu oli tosin syntynyt
pohjoistuulella, ja vanhain ennustus, että siitä alkaen pitäisi kylmiä
jatkua vielä kolme kuukautta, ei näyttänyt tällä kertaa pitävän
paikkaansa. Mutta myöhemmin, toukokuulla, palasivat pakkastiaiset
metsistä jälleen kartanoille tirskumaan pahaenteisesti, niinkuin
viilalla olisi terästä karauteltu; samoin alkoivat viirin lehdet
salkojen päässä kirahtaen pyörähdellä. Eteläisillä ilmoilla asustanut
tuuli etsi sijaansa useita päiviä, kunnes viimein kiersi myötäpäivää
pohjoiseen ja asettui sinne. Ilmat vaihtuivat kylmiksi, ja sataa
lötkäytti maahan märkää lunta.

Eräänä iltapäivänä Jylhänmäen isännän ollessa pihassa purkamassa
puukuormaa reestänsä, alkoi hänen korviinsa kantautua maantieltä
outoja ääniä. Hän lakkasi hetkiseksi työstänsä ja kuulosti käsi
korvalla. Melu läheni lähenemistään, voi erottaa jo eri ääniä. Siellä
siunattiin ja kirottiin, itkettiin, puhuttiin sekaisin suomea ja
mustalaisen kieltä, siellä kilisi kulkuset, parkui siat ja ulvoi
koirat. Saattoi kulua runsas puoli tuntia, ennenkuin musta matkue ehti
pihaveräjälle, niin hitaasti siinä kuljettiin. Eellinnä tuli itse
Hontelo-Taneli notkahtelevine polvineen hevosen rinnalla, auttaen
sitä aisasta kärryjen vetämisessä, joiden pyöriin oli paakkiutunut
paksut lumivanteet. Kärryillä istui Tanelin vaimo, Leena, musta- ja
punaruutuisessa isossahuivissansa tavaroittensa keskellä mahtavana
kuin kuningatar. Toisen hevosen kärryillä lojui puolimakuullaan
turkkiin kääriytyneenä näköjään sairas mies ja puoli tusinaa kirkuvia
mustapäitä, joita sika säkissä säesteli. Jäljessä laahusti hajahiuksin
sairaan vaimo, kantaen pienintä käsivarrellansa, ja joukon jatkona
suuri koira, joka väliin ulvahteli, luultavasti niiden toisten
surkeutta.

»Hai, hyvä isändä, baaliba loppu daidaa dulla», Taneli jo kaukaa
surkealla äänellä nenäänsä huusi:

»Budda dii se od, eddä ku siivolda elää baalibassa eikä dee kellekää
pahaa, dii auduassa kuolee — dii se od», tarkoittaen huomautuksellaan,
että hänen väkensä ei ole samanlaista varasjoukkoa kuin muni
mustalaiset.

Sairas mies, Tanelin poika, talutettiin tupaan ja sijoitettiin
omin luvin Kallen sänkyyn maata. Vaimot ja lapset veivät kukin
kantamuksensa kamaa tupaan: sianporsaan, kahvipannun, pusseja, tyynyjä,
nahkasia, vakkasia. Taneli jäi vielä ulos hevosille ruokaa ja suojaa
huoltamaan. Riisuttuaan pienen pattijalkaison kaakkinsa, jonka kaulassa
nahkakantimessa kilisi tusinan verran tiukuja ja länkien puassa useita
pieniä umpikulkusia, hän konia pyörittäen ja ohjasperillä laihoille
kyljille rapsien koetti innostaa isäntää hevoskauppoihin.

»Hai, vanaha duddu, vaihdakaa hevosda. Siidä od siddo luondokappale
kerranki ihibise biele bukaide: ruho pyöreä ku herdeedpalko, selkä
joukea ku beredlaide. Ja ku od oikea keli ja sille lähdöluva andaa, dii
jubalauda, se od diinku pääskyse käbbedeldää lendoo laskis.»

Kun isäntä ei tuntunut olevan halukas hevoskauppoihin tällä kertaa,
käänsi Taneli puheen toisaalle.

»Onkos isäddällä salveddavaa oridda, pässiä, eli huuda porsasda?»

»Ei satu nyt olemaan», vastasi isäntä vähän häpeillään.

»Eikö ole koiradpedikkaa eli kissadpoikaakaa?»

»Ei ole, ei ole niitäkään.»

»Bidäs deillä sidde od?»

Lämmittyään hiukan kohmetuksestansa Tanelin vaimo ensi työkseen keitti
kahvin, jota nurkumatta antoi jokaiselle, kellä suuta oli. Tiedettiin
ennestään, että niin hyvää kahvia kuin Leena ei osannut keittää moni
mustalaisakkakaan, ja niin mestarillista kahvin kaatotapaa ei ollut
kellään toisella. Tavallisten tusinakaatajien tapaan hänkin alkoi
juoksuttaa kahvia kuppiin pannun ollessa alhaalla, mutta ei riiputtanut
sitä siinä koko aikaa, vaan nesteen keskeytymättä valuessa kohotti
pannun korkealle, laski alas ja nosti jälleen entistä ylemmäksi,
päänsä tasalle, niin että kahvi ilmaputouksen tehtyään kohisi ruskeana
ryöppynä erehtymättä määräpaikkaansa, kunnes kuppi ja lautanen olivat
täydet. Leena tiesi, samoinkuin jokainen oikea kahvinjuoja tietää,
minkä arvokkaan nautinnon lisän moinen näky ja lorina, vaikuttavat
niihin, joilla on ei ainoastaan suu, vaan myös silmät ja korvat.

Sairas mies, jonka luonnostaan musta naama oli melkolailla vaalennut,
valitteli hiljaa sängyssä, välittämättä kahvista enempää kuin mistään
muustakaan.

»Mikäs tauti se tätä Kustia vaivaa — eihän se liene tarttuvata?»
kysäisi isäntä.

»Hai, hyvä isäntä, ei siinä ruttoa ole. Se on vain sellainen
jalanpäällinen sairas, yskää mitähän vähän lie», selitti Kustin vaimo.

Lumen sulamista odotellen Tanelin joukko viipyi Jylhänmäessä useita
päiviä. Jo heti heidän tultuaan Hilma päätti antaa Leenan katsoa
korteista, merkitsivätkö hänen oudot unensa ja aavistuksensa mitään
erikoista. Mutta vaikka hänellä oli kiihkeä halu saada tietää jotakin
vastaisen elämänsä kohtaloista, ei hänellä tuntunut riittävän rohkeutta
kuulla ehkä hyvinkin synkkää totuutta. Tavallisesti povautettiin
mustalaisakoilla vain leikin vuoksi tai päästäkseen rauhaan heidän
mankumiseltansa, mutta Leena oli tässä niinkuin monessa muussakin
suhteessa poikkeus vertaisistansa. Hän ei koskaan tyrkyttänyt
taitoansa, ei imarrellut eikä luvannut kymmentä hyvää ja kahdeksaa
kaunista, vaan sanoi suoraan, mitä kortit näyttivät; siksi häntä
uskottiin ja peläten antauduttiin hänen ennustustensa alaiseksi.

Vasta kun mustalaiset alkoivat tehdä poislähtöä, vihjasi Hilma povaajan
salaa kanssansa kamariin. Tämä otti korttinsa esiin ja lateli ne
pöydälle määrättyyn järjestykseen, samalla höpisten puoliääneen outoa
kieltänsä, niinkuin olisi keskustellut jonkun näkymättömän kanssa.
Hilma odotti tulosta jännittyneenä ja pelon vallassa kuin heikko sairas
lääkärin tutkimusta, sillä povaajan yhä huolestuneemman näköisiksi
käyvistä kasvonilmeistä hän saattoi havaita, että lehdet eivät
luvanneet hänelle mitään hyvää.

Kun Leena kolmannen kerran oli sekoittanut korttinsa ja ladellut ne
pöydälle, jäi hän otsa, rypyssä isoksi aikaa äänettömänä katsomaan
lehtiin. Viimein hän liitti kätensä ristiin, kohotti pikimustat
silmänsä akkunasta taivaalle ja huudahti omalla kielellänsä:

»Oi, sihko Deevel, jelepa komunengo kenta meribosta!»

Antamatta sanallakaan tietoa ennustuksen tuloksesta. Leena kokosi
kortit taskuunsa, eikä Hilma selvitystä liioin kaivannutkaan. Kuu
povaaja sitten hyvästeli, pusersivat molemmat naiset toistensa kättä
sellaisin tuntein, että he nyt näkevät toisensa viimeisen kerran.




IV


Jylhänmäen eteistuvan laipion rajassa risteili suuri kiiltävänsininen
kärpänen, napsautteli silloin tällöin ruumiillansa aikoinaan
valkeaksi maalattuun kattopaperiin, johon vuotanut sadevesi oli
kirjaillut ruskeita, kummallisen muotoisia kuvioita, ja istui viimein
ovensuusängyn päätylaudalle levähtämään. Suurilla liikkumattomilla
verkkosilmillänsä se katsoa, parritti uhkaavan näköisenä sängyssä
makaavan talon pojan, Kallen, kalpeihin kasvoihin, ja alkoi hetken
kuluttua liikutella lyhyitä tuntosarviansa, ikäänkuin ilman hajua
tunnustellen. Kuopi sitten tyytymättömänä etujaloillaan niskaansa,
oikoi takaisillaan siipiänsä ja lentää hyrähti sivuseinällä olevan
sängyn kirjavalle karttuunipeitteelle, jonka alla nukkui Hilma,
pikku tyttönen kupeellansa. Kyyhöttäen hetkisen peitteellä, matalana
kärpänen lennähti lyhyen välimatkan, aivan kuulumattomasti ja istahti
Hilman kattoa kohti piipottavan terävän nenän päähän, alkaen tunkea,
imutorveansa ihon sisään.

Vuoteen vierellä istuva talon emäntä karkoitti kättänsä huiskuttamalla
kärpäsen varovasti, melkein arkaillen pois, jonka jälkeen se alkoi
vainota lattialla auringon paisteessa loikovaa Mustia, kuten pääskynen
narraa, kissaa.

Ollen nukkuvinaan Musti hiukan raoitti toista silmäänsä ja asetti
hampaansa irveen iskuvalmiiksi. Joka kerta kun kärpänen läheni
vaarallista pyydystä ja koira äkillisellä liikkeellä tavoittaen
kiusaajaansa suuhunsa loksautti kuuluvasti yhteen suuria leukojansa,
vavahti emäntä lentäjän puolesta. Hän tunsi suurta helpotusta, kun
kärpänen viimein istui seinälle akkunan pieleen ja alkoi kiukuissaan
kihnuttaa etujalkojansa vastakkain.

»Taitaa olla ilmassa ukkosen enteet, kun ovat nuo kärpäset niin
äkäisiä», huomautti Kallen sängyn sivulla liinasillaan istuva isäntä.

»Eivät ole ukkosen ennustajia nämä», vastasi emäntä varmasti.

Isäntä nousi seisaalle ja käsi ojossa alkoi virsuilleen hiljaa
hiihdätellä akkunaa kohti.

»Mitä sinä nyt?» kuiskasi emäntä hätäisesti.

»Tapan tuon kiusanhengen.»

»Tapat — _kuolemankärpäsen!_

Isännän ojennettu käsi kohosi korvalliselle ja vaipui sieltä vitkalleen
alas. Oltuaan hetken kahden vaiheella hän peräytyi entiselle
paikallensa.

Saattaapa olla rauhoitettuja lintuja tämä.

Kuultuaan puhelua ja ihmisliikettä Musti kapsahti jaloilleen ja kävellä
rapsutti isäntänsä luokse. Heiluttaen turhaan tuuheata häntäänsä
tavanmukaista, hyväilyä odottaen se istui lattialle kuin mies ja
ojensi käpälänsä pistääkseen kättä. Kun siihen ei tartuttu, tyrkkäsi
se kuonollaan isäntää sääreen herättääkseen huomiota — mutta turhaan.
Koetettuaan kaikki keinonsa Musti asetti leukansa isännän polvelle ja
katsoi miettivästi hänen huolestuneisiin kasvoihinsa.

— Ei, nyt ei ole asiat oikein. Minkätähden ollaan ääneti melkein aina,
puhutaan kuiskaillen ja kuljetaan hiipien kuin oltaisiin väijymässä
arkaa lintua puun latvasta? Onko tässä tietämättänsä tullut tehneeksi
jotakin pahaa — vai onko isäntä nukkunut istualleen, silmät auki?

— Hau!

Lyhyt, terävä haukahdus leikkasi hiljaisuutta kuin aavistamaton
laukaus. Molemmat vanhat säpsähtivät, ja säikähtäen omaa ääntänsä
lyyhistyi Musti kokoon kuin lyöntiä odottaen.

»Siunatkoon!» pääsi emännältä tahtomattansa hillitty huudahdus.

»Musti, Mus— ti!» torui isäntä ja pudisti koiralle varoittavasti
kättänsä.

Musti vetäytyi häpeillään ovensuu nurkkaan ja kiersihe myhkyrään
maata, lattialle, päästäen pitkän, ikävystyneen ulvahduksen. Kuono
käpälän päällä koira katsoi surullisesta lattiaan ja räpyttäen kosteita
silmiänsä vikisi hiljaa, niinkuin olisi itkenyt.

Isoon aikaan ei kuulunut taas muuta kuin sairaiden hiljaista hengitystä
ja koiran valittavaa vikinää ovensuunurkasta.

»Että kun nyt näin tämmöinen onnettomuus piti ylhäältä annettaman»,
lausui emäntä vihdoin ääneen ajatuksensa.. »Että ihan kuin liiton
mukaan tupertuivat tuohon käsin käännettäviksi, melkein samana päivänä.»

»Kiireinnä heinäaikana», lisäsi isäntä huolensa.

»Eipä se taida tauti ja kuolema katsoa näitä maallisia kiireitä, näitä
tämän maailman heinäntekoja.»

»Nehän ne mustalaiset, hyväkkään kiertolaiset tuon varitaudin
tartuttivat», kuohahti isännän mieli.

»Ei niin, Joonas, vaan näin: Ei tauti tartu, eikä rutto rupea Jumalan
sallimatta. Ja mitenkäs lukee Sana: Vaikka tuhat kaatuisi sivullas ja
kymmenen tuhatta oikeallas, ei se sinuun satu.»

»Sanokoon Sana mitä sanookin, mutta minä sanon, että jos
Hontelo-Tanelin joukko uskaltaa vielä astua jalallaan kynnykseni yli,
niin minä näytän, mistä on viisi hirttä poikki.»

»Olisi kai meitä tässä ollut — jos niin, että tauti olisi tarttuakseen
eikä ylhäältä annettu — ollut huonompaa ja heikompaakin, mihin kivun
kyntensä iskeä», puolusti emäntä väitettänsä.

Kun isäntä siihen ei osannut, sanoa mitään, jatkoi emäntä huokailuaan:

»Kumpi heistä ensin nukahtanee, Hilma vai Kalle.»

»Hilmalle se olisi parempi», sanoi isäntä jotenkin tylyllä äänellä.

Emäntä vilkaisi salaa mieheensä.

— Sen on otsassa ja suun ympärillä yhäti nuo samat ankarat uurteet kuin
jäätyneet vaot syysharmaalla kynnöspellolla, ja silmissä tuo jäinen
ilme, niinkuin näiden neljän katkeran vuoden leppymätön viha olisi
niihin kaihiksi kasvanut. Pehmiää nuo kovimmatkin kirret ja sulaa
suurimmatkin järven selät kevätauringon alla; mutta sitä aurinkoa
ei taida olla, joka jaksaisi sulattaa roudan Joonaan sydämestä —
jaksaneeko edes oman lapsensa kuolemakaan. Niin kova kolaus se oli
vanharukan kunnialle tuo Hilman isättömän lapsen maailmaan tulo — lapsi
parka siinä niin kauniisti nukkuu äitinsä rinnalla viatonta untansa...
Voi, Hilma poloinen, että sinä yhtäkaikki saatoit eksyä oikealta tieltä
niin kauas pettävälle polulle. Ei jaksa tuomita äidin sydän, se voi
vain surkutella, säälitellä. Ja onhan toki lohtua jälkeen jäävälle
siinä, että olet koettanut katua, anteeksi anella ja niin monet
salaiset itkut itkenyt, että sen kyynelvirran pitäisi voida puhdistaa
valkeaksi veriruskeakin synti. Kohtapa seisset sen tuomarin edessä,
joka oikein tuomitsee.

»Niin. Hilmallehan se taitaisi parempi olla», yhtyi hän alistuvasti
miehensä mielipiteeseen kuin salaisten ajatustensa loppupontena.

Hetken kuluttua sairas hiukan vavahti ja aukaisi silmänsä, ikäänkuin
Mustin äskeinen haukahdus olisi nyt vasta, vaikuttanut hänen hämärään
tajuntaansa.

»No, johan nyt taidetaan olla parempaan päin, kun noin kirkkailla
silmillä katsellaan. Tunnetko minua — tunteeko Hilma minua?» kysyi äiti
ja kumartui lähemmäksi sairaan kasvoja.

Vastaukseksi Hilma hymyili kalpeilla huulillansa, ja silmissä kuvastui
iloinen lapsekas luottamus, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: Kyllä
tunnen, äiti, tunnenpa paljon enemmänkin kuin nuo ryppyiset kasvot:
lempeän sydämen.

»Tunnetkos, kuka tuo on?» kysyi äiti osoittaen kädellään hiukan
ulompana seisovaa isää, joka myös oli tullut sairaan tilaa katsomaan.

Hilman käännettyä katseensa isään häipyi hymy hänen huuliltansa, ja
pelokkaissa silmissä karehti avuton hätä kuin satimeen joutuneen
linnun, jota pyytäjä lähenee ase kädessä. Kääntäen kasvonsa seinään
päin hän yritti painautua piiloon pielusten sisään ja vetää peitettä
päänsä suojaksi.

»Se pelkää, se kammoo sinua», sanoi äiti ja lempeällä kädellä torjui
isää pois sängyn luota.

Sairas sulki taas silmänsä ja vaipui entistä syvempään tajuttomuuden
tilaan. Äiti laski kätensä hellävaroen hänen otsallensa.

»Mikä tulinen pätsi hänen sisällänsä mahtanee kiehuakaan, kun pitää
tuon otsankin olla niin kuuma että ihan kättä polttaa. Olisi siihen
saatava edes kylmä kääre.»

»Laita, laita häneen kääre, kehoitti isä jonkun verran murtuneella
äänellä.

»Istuhan sinä täällä ja katasta heitä sen aikaa, kun minä pyörähdän
sieppaamassa ämpärillä läikäyksen kylmää vettä lähteestä.»

»Joudan tästä minäkin. Paras hakea saavilla yksin tein, muihinkin
tarpeisiin», sanoi isäntä.

»Kun nuo uskaltaisi jättää yksin», epäili äiti.

»Ei kai ne nyt siitä karkuun lähde.»

»Hm... voivatpa lähteäkin. Mikä heissä on maahan menevätä, se kyllä
pysyy kuolemaa kahleissa, mutta ylös pyrkivä henki tuo lie enää vain
heikon säikeen varassa.»

Vanhukset nostivat eteisestä saavin korennossa olalleen ja lähtivät
niityn laidassa olevasta lähteestä, vettä noutamaan.

Jonkun aikaa heidän mentyänsä sattui eteistuvassa harvinainen, vaikka
ei suinkaan ennen kuulumaton tapahtuma. Hilma, joka päiväkausiin tuskin
oli kyennyt sormeansa, liikauttamaan, ponnahti yhtäkkiä sängyssä
istualleen kuin jonkin salaisen voiman tempaisemalla. Hämmästyneemmän
näköinen hän tuskin saattaisi olla herättyään haudassaan tuomiopäivänä,
kuin nyt katsellen ympärilleen kuumehoureisilla silmillänsä. Hetkisen
istuttuaan hän hiljaa, hyvin hiljaa nosti peitteen päältänsä ja
varovasti, miltei kuulumattomasti! laski jalkansa lattialle, ikäänkuin
peläten liikkeillänsä herättävänsä jonkun. Seisten sängyn vieressä
pitkine valkeille pahoillensa hän taas aavemaisesti tähyili kaikille
puolin. Huomattuaan sängyssä nukkuvan lapsen hän hätkähti kuin olisi
äkännyt käärmeen. Kumartuen pienoisen yli hän tuijotti lapseen ja
sipaisi tuskaisena kädellä otsaansa, niinkuin olisi tahtonut palauttaa
muistiinsa jotakin hyvin kaukaista, unohtunutta asiaa. Yhtäkkiä hänen
silmiinsä leimahti mielipuolisuuteen vivahtava, kamala tuli, hampaat
kiristyivät yhteen, kaulajänteet pingoittuivat kuin kanteleen kielet ja
nyrkkiin puserrettu käsi alkoi hitaasti kohota ylös, niinkuin hän olisi
voimiaan äärimmilleen ponnistaen jännittänyt hyvin jäykkää jousta.
Saatuaan kätensä olkapään tasalle näytti siltä kuin hän aikoisi iskeä
nyrkkinsä nukkujan sydämeen.

Juuri siiloin — sattumaltako, sallimastako — lapsi avasi silmänsä.
Käsittäen unimielissään leikiksi äitinsä uhkaavan asennon hän hymyillen
ojensi ylös kätensä.

»Äiti, äiti — tykkyyn, tykkyyn.»

Aivan kuin pienten sormien nenistä olisi virrannut vastaista, puoleensa
vetävää sähköä äidin silmien salamoivaan ukkospilveen hän levitti
kätensä ja äkillisellä, hurjalla, liikkeellä tempasi lapsen syliinsä,
painaen sitä rajusti rintaansa vasten. Hillittömän tunteenpurkauksen
jonkun verran heikettyä hän näytti aikovan ulos lapsi sylissä, mutta
laski kuitenkin tytön vuoteelle ja käsi kuumeisella otsalla sanoi
hätäisesti, honottavalla äänellä kuin unissapuhuja:

»Äidin on kuuma, äiti menee ulos jäähdyttelemään.

Älä itke, kyllä äiti tulee pian takaisin.»

Nyökäyttäen lapselle päätänsä äiti lähti, vilkaisi ohimennen
ovensuusängyssä nukkuvaan veljeensä ja sulki oven lukkoon jälkeensä.

Musti, joka epäluuloisena oli nurkastansa seurannut houreisen outoja
eleitä, kapsahti akkunaa vasten katsomaan, vingahti ja ryntäsi ovea
vasten, mutta kun ei saanut sitä auki, alkoi se levottomana kävellä
ympäri lattiaa.

Kun veden hakijat melkein heti Hilman lähdettyä palasivat kartanolle,
laskivat he saavinsa maahan ja pysähtyivät henkeä pidättäen
kuuntelemaan metsään päin etenevää, hiljenevää töminää.

»Johan nyt kummia kuuluu. Mitä, se oli?» kysyi emäntä pahaa aavistaen.

»Kuka hänen tiennee. Kuulosti tuo vähän siltä, kuin vauhko hirvenvasa
olisi siellä, kangasta myöten juosta jymistänyt», arveli isäntä.

Vanhusten astuttua eteistupaan ja vilkaistua sivusänkyyn, jossa
Kaisu yksin istuen ja nyrkeillään silmiänsä hieroen hiljaa itkeä
tuhersi, he jäivät sanattomina ovensuuhun seisomaan. Uskomattomalta
tuntuva havainto vaikutti heihin kammottavasti, ikäänkuin olisivat
ruumishuoneeseen tultuaan vainajan asemesta tavanneet, tyhjän arkun.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan emäntä riensi sängyn luokse, kahmaisi
lujalla otteella lapsen pään käsiensä väliin kuin pihtiin ja katsoi
tiukasti sen vesikierteisiin silmiin.

»Herra Jumala! Missä on äiti?»

Äiti meni ulot jäähytteleinään», vastasi tyttö itkunsekaisella äänellä.

»Sanoiko äiti niin?»

»Tanoi... äitin oli kuuma.»

»Sanoiko äiti mitään muuta?»

»Äiti tanoi, että äiti tulee pian takaitin.»

Mummon ote lapsen päästä vähitellen heltisi, hän oikaisi vartalonsa ja
käänsi kysyvän katseen mieheensä. Seisten yhä ovensuussa alas luoduin
silmin tämä näytti hänen mielestänsä hukkuvalta mieheltä, joka pohjan
pettäessä jalkain alta tuijottaa kauhistuneena mustaan syvyyteen.

Karttaen emännän katsetta kuin syyllinen hän viimein sanoi:

»Kuule, Saara.»

»Mitä?»

»Onkohan — mitä sinä luulet onkohan Hilma mennyt yksin?»

»Miten — yksin?»

»Yksin, omin jaloin... vai onko hänet joku vienyt?»

»Mikä joku?»

»Joku, joku... Jumala tai...»

»Mitä hirveitä sinä hourit. Kuulithan, että Kaisu sanoi äitinsä menneen
jäähdyttelemään.»

»Jäähdyttelemään... En kuullut, en minä mitään kuullut. Mutta mennään
nyt, mennään nyt. Tule Saara, mennään yhdessä etsimään Hilmaa, lasta!»

Jättäen toisen sairaan ja pikku Kaisun omiin hoteisiinsa vanhukset
lähtivät kumisevaa, kalliopohjaista karjapolkua sinne päin, minne äsken
kuulemansa jyminä oli edennyt.

»Niin - niinkuin juoksisi kilpaa... kuolleen kera», höpisi isäntä
hengästyneenä.

»Niinkö... minunko kera?» kysyi emäntä.

»Ei kun — Hilman.»

Eräässä kohden polku oli pehmeämultaista, johon uponneita paljaan
ihmisjalan jälkiä etsijät pysähtyivät tarkkaamaan.

»Voi, taivaan vallat, miten pitkiä askelia!» huudahti emäntä. »Katsohan
tuotakin jälkeä — varpaat vain ehtineet maata kaapaista kuin kuokalla.
Kiire siinä on ollut mentäessä, ihan siinä on siivillä lennetty.»

»Siivilläkö?»... Eikö siinä olekin joka toinen askel kuin kyntysen —
kuin pukin sorkan jälki?»

»Oletko sinä sekaisin! Lampaanhan nuo ovat jälkiä.»

Etsijät kiiruhtivat taas puolijuoksua eteenpäin jälkien viittomaan
suuntaan; mutta kuta pitemmälle he etenivät, sitä heikommaksi muuttui
haarautuva polku, kunnes viimeinenkin ura katosi kokonaan. Seisten
neuvottomana tiettömällä kankaalla, tietämättä minne mennä, sanoi
Joonas vihdoin:

»Juokse sinä nyt, Saara, kotiin ja kiidätä käsky heinämiehille, että
lennättävät hätäsanoman naapureille ja tulevat sitten yhdessä toisten
kanssa Hilmaa etsimään. Minä jään tänne. Ja pidä silmällä Kallea, ettei
sekin pääse ryöstäytymään läpi käsien sisarensa jälkeen, kääri vaikka
köydellä sänkyineen samaan kapaloon ja aseta aukinainen raamattu rinnan
päälle.»

»Leiviskäinen paino sairaan rinnalle!» kummasteli emäntä.

»Jos lie raamattu liian raskas, ota virsikirja, sydämen kuvakirja eli
muuta kevyempää jumalista, mitä kirjakopasta löydät. Ja ota uunista
hiiltä eli paremminkin raaputa nokea padan kupeesta ja piirusta sängyn
päätylautaan näkyvä risti.»

»Minkä vuoksi?» kysyi emäntä.

»Varauksen vuoksi.»




V


Kulovalkeana kulki viesti Hilman äkillisestä, salaperäisestä
katoamisesta niityltä niitylle, joissa kylänväet olivat heinänteossa.
Se vaikutti mieliin ahdistavan, kammottavan tunteen, ikäänkuin kohtalon
käsi olisi raskaana laskeutunut itsekunkin sydämelle. Arkinen aherrus
tuntui turhalta, vähäpätöiseltä, ja halpa päivätyöläinen kohosi
isännän vertaiseksi, kun oli kyseessä ihmishenki. Sanoma oli kuin
mahtajan käsky, jota kaikkien oli toteltava. Kiireisessä rehunkorjuussa
olijat riisuivat hevoset heinärekien edestä ja jättivät kuivat karhot
levälleen uhkaavan ukkossateen alle. Naiset painoivat haravansa
varresta pystyyn luokonsa laitaan, niittomiehet jättivät lakeuksensa
kesken ja ripustivat viikatteensa pajupensaitten oksille tai latojen
nurkille.

Äsken iloisen äänekkäillä niityillä vallitsi ennen pitkää rauhaisa
hiljaisuus kuin sunnuntaina. Tyhjät, täyttymistään odottavat ladot
näyttivät suu ammollaan kysyvän: minne niin kiire lähtö? Ja pystytetyt
haravat olivat kuin hautaristit hiljaisella kirkkomaalla. Jostakin
varjoisasta lehdosta saattoi leyhkeän tuulen kantamana kuulua silloin
tällöin vain hevosenkellon tukahtunut kalahdus; ja vihreä sisilisko
rohkeni taas luikertaa piilostansa ladon seinähirrelle rauhassa päivää
paistattamaan.

Yksitellen ja pienin joukoin saapui väkeä eri tahoilta Jylhänmäkeen.
Ihmeteltiin, päivitettiin; kuuluipa joukosta yksinäisenä soraäänenä
Isoaholan isännän karkea moitekin:

»Olisi pidettävä parempi huoli sairaistaan etteivät pääsisi
piileksimään sydänmaihin kuin varkaat ja karkurit. Mokoma heinäpouta;
ja kuka sen korvaa vahingon, jos tämän takia saadaan sianheiniä.»

»Varkaat ja karkurit! Älkää, hyvä isäntä, sanoko niin», vaikeroi
emäntä. »Onhan näitä, sairaita, koetettu varjella ja vartioida kuin
kalleinta aarretta, tuskin siunaaman ajaksi silmän alta jätetty.
Lähteellä pikipäin piipahdimme ja... Kuka olisi uskonut ja aavistanut,
että se nyt sill'aikaa. Hilma, joka oli melkein kuin kuollut. Paha se
on, että piti häiritä heinämiehiä, paha se on. Mutta kun on tämmöinen
asiallinen asia, kun on näin elämä ja kuolema kilpasilla» niin ei
osattu muuta kuin lähettää sana kulkemaan.».

»Eikö tuota lie kuormaa nykyisin tämän emännän harteilla sen kuin
vanhan valjaat kestää, tarvitsematta sianheinillä lastia lisätä»,
kuului väkijoukosta Isoaholan isäntään kohdistuva moite.

»Ja jos kenelle heinänsä ovat kalliimmat kuin ihmishenki, niin sopii
palata niitylleen karhejansa kouhottelemaan — ei tuo nyt sota yhtä
kaivanne.»

»Yhtä! Täällä on meidän koko heinäväki, näen mä», väitti isäntä.

»Eipä täällä näy poikaannekaan, Pekkaa — vaikka...»

»Pekka mihin lie niityltä livahtanut, hävisi kuin huiluilla heti kun
sana tuli.»

»... vaikka hänen pitäisi olla etukynnessä etsimässä.»

»Miten niin etukynnessä?»

»Morsiantaan...»

»Se on helvetin vale», kivahti isäntä poikansa puolesta. »Meidän
Pekalla on parempiakin.»

Tämän ikävän välikohtauksen jälkeen väki hajautui metsään emännän
osoittamaan suuntaan, arimpien pysytellessä toistensa lähettyvillä;
sillä tuntuipa kammottavalta löytää etsittävänsä yksin, mahdollisesti
kuolleena.

Jälkijoukkona kulki pari vanhusta haastellen keskenänsä.

»On tämä nyt, tämä tällainen tapaus, ennen kuulumaton kumma», arveli
toinen, Kankaanpään vaari.

»On, kumma on — vaikka onhan näitä tämän tapaisia ihmeitä ennenkin
nähty. Se väliin varitautinen — muistan niiltä suurilta nälkä- ja
kuolovuosilta — saa sellaisen yliluonnollisen voimanpuuskan, että
sitä ei pidätä lukot, ei salvat. Mutta kun voimat loppuvat, niin ne
katkeavat niin tikkua taittaen, että sairas kiivaimmasta kulustaan
suistuu suulleen hervottomana kuin lankavyyhti. Eikä se niistä
retkistään jälkeenpäin muista enempää kuin unissakulkija.»

»Niinkuin tuo metsokin, haavoitettu metsokin. Sekin näet lentää, lentää
— luoti, kuolema rinnassa, etkä sen voimakkaassa menossa huomaa mitään
erikoista. Mutta yks kaks huimaa päätä, vihlaisee sydäntä, ja lintu
kiitää liikkumattomin lentimin vinosti maata kohti kuin heitetty helmi.
Siihen jää hajasiivin, ojokauloin, niinkuin olisi jatkavinaan matkaansa
yhä — eikä höyhenen juuri värähdä.»

»Löydätkös sen sitten, haavoittamasi metson?»

»Harvoinpa sen hakien löytää.»

»Pelkään pahoin, että tämän tänäisen lentäjän laite on samoin: löytyy
jos löytyy. Jos tyttö — tai miksi häntä sanoisi — ennen voimain
lopullista herpautumista on saanut houreisen päähänpiston kätkeytyä
jonnekin, niin — hyvästi silloin! Tämä on suuri, tämä Hohon sydänmaa,
täällä on lukemattomia piilopaikkoja.»

»Ja siksi toiseksi, jos metsän väki kenen ottaa omakseen, niin se pitää
sen, vaikkei olisi suojana yhtä oljenkortta... Mitenkäs kävi Tilusen
Ollin lehmän tässä takavuosina.»

»En tuota enää niin tarkalleen muista.»

»Katosi Tilusen ainoa lehmä. Olli etsii, etsii lehmäänsä, huutelee
päivän ja toisen. Tuleepa siinä hakiessaan aukealle aholle,
istuu levähtämään Haavaiselle honganpökkelölle, panee tupakaksi
ja lähtiessään kopistaa piippuansa pökkelön päässä piipottavaan
tervasoksan tynkään. Mutta lehmää ei löydy lopultakaan.»

»No, mitäpä kummaa tuossa.»

»Onpa niinkin. Jälkeenpäin, vuosien kuluttua, osuu Olli sattumoin
samalle aholle ja tapaa entisen pökkelön paikalta lehmänsä luurangon.»

»Ettäkö — meinaat...?»

»Aivan: hongan pökkelöllä oli Olli istuvinaan — lehmänsä kyljellä
istui, honganoksaan oli piippuaan kopistavinaan, lehmänsä sarveen
kopisti.»

       *       *       *       *       *

Iltamyöhällä palasivat väsyneet, nälkiintyneet etsijät taloon tyhjin
toimin, luvaten aamulla tulla uudelleen etsintää jatkamaan eväskontit
selässä.

Mutta syvällä sydänmaassa harhaa hämärtävänä heinäkuun yönä Joonas
yksin, avopäin, avorinnoin, risukoissa huosiamiksi repeytyneet virsut
jalassa.

»Hilma!... Hilma...!»

Hän on huutanut äänensä käheäksi, kerraten tuota yhtä ainoaa nimeä,
joka hänelle nyt on kalleinta maailmassa. Mutta vastausta, ei kuulu.
Pitkiin toviin ei kuulu mitään, ei pienintä linnun tirskahdusta, ei
hiljaisin tuulen henkäys värähdytä arkaa haavan lehteä, Ja kuitenkin
tuntuu, kuin kaikkialla olisi läsnä vaanivin katsein joku näkymätön,
erämaan suuruinen, jonka salaperäinen hengitys kuuluu korvissa
hiljaisena huminana. Silloin tällöin matkan varrella katkaisee
hiljaisuuden risukosta kuuluva risahdus — jänis kiitää poispäin yön
harmaana haamuna. Milloin säikähdyttää metsän ryteikössä aavistamalla
syntyvä, ryminä, kun makuultaan karkkoutuva metso pyrkii pakoon raskain
siivenlyönnein; milloin vilahtaa puitten välissä saalista etsivä
yöpöllö kuin äänetön aave.

Raskaisiin mietteisiin vaipunut kulkija yhtäkkiä hätkähtäen pysähtyy ja
käsien vaistomaisesti kohentuessa ylös kuin päätänsä iskulta suojellen
hän jää kauhistunein katsein tuijottamaan läheisen hongan latvaan.

— Huuhoo — huuhoo — huuhoo — kuuluu kuolemankolkko, pahaenteinen
ääni läheisen kelohongan latvasta, ja istuu siellä ylhäisellä
valtaistuimellansa heinäruon suuruinen ruskeankirjava erämaan yön
majesteetti, höyhentöyhdöt kruununa päässä, mahtavana katsellen avaraa
valtakuntaansa pyöreillä silmillänsä, joiden pikimustaa keskustaa
ympäröi tulikivenä palavat keltaiset renkaat.

‒ Huuhoo — huuhoo — jatkuu pienin väliajoin sydänmaan ääriin kantava
manalainen ääni.

Viimein hirviö lehahti lentoon kallistellen pyöreätä, sarviniekka
päätänsä, niinkuin etsisi jotakin. Hetken kuluttua kuultu loitolta
korven laidasta yksinäinen kipeä rääkäisy — huuhkaja on iskenyt
jäniksensä ja, alkaa hiljaisuudessa yöllisen ateriansa.

Eteenpäin kulkee Joonas, tietämättä minne, kuusen luota kuusen luokse,
kohottaa varovasti alinta, maahan ulottuvaa oksaa ja kurkistaa himmeän
lehväholvin alle.

»Hilma!... Hilma...!»

Huomaamatta tulee vastaan vuori, tie nousee pystyyn. Hän kohottaa
ylös väsyneen katseensa, mutta, ei näe muuta kuin alaosan jyrkkää
louhikkorintaa.

— Tuon huipulle kun jaksaisin kiivetä, niin sieltä ehkä saisin
osviittaa, missä olen ja missä päin on koti.

Kiveltä kivelle, kaatuneiden honganrunkojen ylitse ja alitse tai
ainstoitunutta pintaa pitkin syvien rotkojen ylitse käy vaaranalainen
kulku. Jyrkkien kalliorintain niljaisella pinnalla irtautuu pettävä
peite virsun alta, ja takaperin, sammaltukot kourissa, saa usein liukua
alas sen, minkä on nelinryömin ylöspäin kontannut.

Vuoren puoliväliin päästyä pistää silmiin kallioluolan ammottava
suuaukko. Hän kurkistaa sinnekin ja kuuntelee henkeä pidättäen.

‒ Mitä... liikkuuko siellä joku?

»Hilma!... Hilma!»

Vastaukseksi on kuuluvinaan vihaista murinaa luolan synkästä
pimennosta. Tällöin johtuu Joonaan mieleen: Ketuilla ovat luolat ja
taivaan linnuilla pesät, mutta...

Hän kääntyy katsomaan taakseen, nähdäksensä millaisia maita hän on
kulkenut. Alhaalla jalkani tila näkyy puun latva puun latvan vieressä
silmän kantamattomiin.

Niitä on tuolla rannattomalla tasangolla kuusia, lampia ja
suosilmäkkeitä määrätön luku, ja vuorten rinnoissa luolia, ja rotkoja
lukematon paljous.

Tämä masentava havainto pyrkii herpaisemaan kokonaan Joonaan
ennestäänkin vähät voimat. Asettaen kätensä torveksi suunsa eteen hän
päästää rinnastansa pitkän, epätoivoisen huudon erämaan yli:

»Hiiiilmaaaa!»

— Hiiiilmaaaa! vastaa apinoiva kaiku jostakin etäältä.

Päästyään vihdoin mäen päälle Joonas silmäili tienoilta ja huomasi
tulleensa Haukkavuorelle. Hän istui vanhalle sammalpeitteiselle puun
kannolle, kyynärpäät polvilla, hartiat kumarassa, ja katsoi eteensä
maahan. Rohdinpaita oli liimautunut kiinni märkään selkään, lämpimiä
hikivirtoja valui ihoa pitkin, yhä uusia puhkeili, ja otsalta tipahteli
suuria, hikihelmiä pehmeän sammalistoon.

Jostakin taivaan rannalta kuului kaukaista ukkosen jyminää.

Kuinka kauan Joonas lienee istunut, kun hän oli kuulevinaan vuoren
loivalta rinteeltä, vastaiselta nuo että kun, mistä hän oli tullut,
jonkun huutelevan Hilmaa. Aluksi hän luuli olevansa kuulohäiriön tai
jonkun muun salaperäisen ilmiön lumoissa. Mutta kun ääni yhä läheni,
täytyi täällä sydänmaassa olla siis joku toinenkin, mahdollisesti
harhautunut etsijä kuten hänkin oli. Olipa Joonas lisäksi tuossa
haikeassa huhuilussa kuulevinaan kuin omasta rinnastaan lähteneen
äänensä kaiun.

Pian ilmaantuikin metsän kätköstä esiin mies, jonka Joonas tunsi
Isontalon Pekaksi. Huomaamatta ennen saapunutta hän läheni suoraan
tätä kohti, nähtävästi aikeessa ottaa asemastaan selkoa hänkin
vuoren korkeimmalta kohdalta. Vasta muutaman sylen päähän päästyään
hän hätkähtäen äkkäsi kannon päässä istujan, jolla oli oksankaranko
kädessä, niinkuin aikoisi sillä tervehtiä tulijaa. Miehet katsoivat
kotvan toisiansa mitään virkkamatta, Joonaan silmissä leimuten
kipinöivä viha, Pekan välttelevässä katseessa karehtien arka syyllisyys.

»Jos minä olisin nuorempi mies ja näissä käsissäni olisi vielä entiset
voimat, niin arvaappa mitä minä tekisin nyt?» alkoi Joonas näköjään
tyynenä, vaikka ääni värähtikin vihasta.

»En voi arvata», vastasi Pekka.

»Minä ottaisin ja sitoisin sinut tuohon lähimpään petäjään, kiskaisisin
paidan korviisi ja huitelisin tällä kädessäni olevalla karangolla
paljaaseen selkääsi, niin että joka iskulle nousisi sininen makkara —
niinkuin suomittiin ennen vanhaan naisen raiskaajia, varkaita ja muita
roistoja kaakinpuussa.»

Pekka ei vastannut mitään, mutta hänen kasvonsa leimahtivat punaisiksi,
merkiksi siitä, että isku oli sattunut kipeästi lyömättäkin.

»Ja siinä minä tekisin oikein», Iisasi Joonas hetken vaiettuaan.

»Eihän se taitaisi väärinkään olla», myönsi Pekka alistuvasti,
tietämättä oikein mitä sanoi.

»Ei ollenkaan väärin; sillä se on sinun syysi tämä — tämä kaikki.»

»Mikä?»

»Se, että Hilma on nyt sillä tiellä kuin on. Sinä olet murhannut hänet.»

Pekan pää nuukahti alas kuin tuomitun, joka ei ei voi vedota asiataan
enää mihinkään ylempään oikeuteen.

»Se on sinun — se äpärä», jatkoi Joonas kuulusteluaan, istuen
kannollaan vakavana kuin entisaikainen tuomari käräjäkivellä.

»Äpärä?» kertasi Pekka.

»Kaisu.»

— Missä lienee Hilma nyt?

Joonas käänsi ylös pelokkaan katseensa. Eri korkeudella risteilevät
pilvet näyttivät hänen mielestänsä vastakkain hyökkääviltä
sotajoukoilta; toisinaan näytti korkeudessa mustaa taustaa vasten
liitävän valkoiseen paitaan puettu ihmishaahmo ja katoavan alempana
olevan pilven taakse.

— Jos sinä olet siellä, Hilma, niin rukoile — rukoile minunkin
puolestani.

Joonaan katsellessa pilvien kummallista risteilemistä oli sydänmaa
hänen huomaamattansa ehtinyt verhoutua synkkään varjoon. Mutta yli muun
metsän kohoavat kelohongat näyttivät entistä valkoisemmilta, niinkuin
olisi omaa niiden kaamea valaistus. Alastomine oksineen ne olivat kuin
käsivarsiaan ojentelevat jättiläisluurangot äärettömällä hautausmaalla..

Ennen pitkää alkoi sydänmaa raskaasti huokailla, puitten latvat
levottomasti huojahdella, ja jostakin kaukaa kuului kuin suunnattoman
kosken kohina. Pian oli joka lehti laulava suu, joka oksa soittava
kieli, ja säestyksenä kaikelle tälle Joonas oli aika-ajoin
kuulevinaan myrskyn keskeltä kuin itkua ja kuolevan valitusta. Hänen
ruumistansa alkoi puistattaa kylmän väreet, Hilman kohtalo ja oma
raskas syyllisyyden tuntonsa painoi hänet polvilleen siihen missä
oli, kantonsa viereen, ja ristiin liitetyt kädet kohosivat hitaasti
salamoivaa, tuomiona jyrisevää taivasta kohti.

»Jumala!... Jumala!»




VI


Seuraavana päivänä herättyään Haukkavuorella Joonas aluksi ei ollut
selvillä, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Puolivalveilla
venytellen raukeita jäseniänsä hän näki auringon paistavan siniseltä
taivaalta, kuuli haavan lehtien rattoisaa liputusta yläpuoleltansa
ja rastaitten räkättävää pelehtimistä jostakin itseänsä alempaa kuin
syvyydestä. Pitkällään olo pehmeällä sammalvuoteella tuntui niin
suloisen uuvuttavalta, että teki mieli antautua uudelleen unen valtaan.
Mutta eilisten ja yöllisten tapausten muistot alkoivat myös heräillä
piilossansa ja hiipiä sieluun kuin raatelevat pedot. Riuhtaisten
itsensä irti unen kahleista. Joonas nousi istualle ja ensi työkseen
katsoi aurinkoa arvatakseen ajan kulkua. Mutta korkeuden kellonviisari
näytti hänen mielestänsä tällä kertaa väärin: näytti nousevan lännestä
käsin. Pian setvisi kuitenkin, että aurinko olikin jo alamäkeä
laskemassa, ja hän, nukkuja, ottanut hyvin pitkät, unet.

— Mokoma etsijä! raapaisi itsesyytös Joonaan sydäntä verisellä
kynnellänsä. Maata mätköttää sunapölkkynä, päivän pitkän, samalla, kun
toiset, ventovieraat, ovat arvatenkin parastansa panneet pelastaakseen
kuoleman kynsistä heille kaukaista, vieraan lasta. Ehkäpä ovat
jo etsittävänsä löytäneetkin, ehkä on Hilma itse sekaannuksesta
selvittyään koettanut omin voimin koteutua.

Pieni toivon kipinä sydämessä Joonas lähti kotiansa kohti, oijustaen
toista suuntaa kuin oli tänne kulkeutunut. Kotipihaan päästyä tervehti
häntä raskas, salaperäinen hiljaisuus. Ainoa näkyvissä olevaa ihmistä
oli pikku Kaisu, joka nyhti ruohoa tuvan seinustalla laiduntavalle
käpykarjallensa. Mutta huomattuaan, kuka tulija oli, putosivat heinät
helmasta, ja tyttö juosta kipaisi tuvan taakse pakoon, kurkottaen
nurkan suojasta valkotukkaista päätänsä kuin pyy piilostansa puun
rungon takaa metsästäjälle.

»Kaisu, älä pelkää, älähän pelkää, en minä ole vihainen. Vaari ei enää
koskaan ole paha lapselle» maanitteli Joonas lempeällä äänellä ja selkä
kumarassa, käsi kurkolla hiipi lasta kohti, niinkuin olisi maitokupin
avulla houkutellut kiinni arkaa kissaa.

Kaisu katsoa murjotti sormi suussa alta kulmain epäluuloisena vaariin,
valmiina livistämään pakoon, mutta pysyi kuitenkin kuin uhmaten
paikallansa. Tytön luokse päästyään vaari ojensi molemmat kätensä häntä
kohti, mutta nykäisi ne samassa takaisin, niinkuin hänen tekisi mieli
lyödä lasta, kuten oli tapahtunut joskus ennenkin. Seisten hetken
sanattomana kahden tulen välissä vaari vilkaisi ympärilleen, näkyisikö
ketään sivullista, ja äkillisellä liikkeellä kaappasi lapsen syliinsä.

Luullen joutuneensa petollisesti ansaan Kaisu itsepuolustuksekseen
tarrautui vaarin leuanaluspartaan kuin takkiainen ja veti niin, että
tämän oli pakko taivuttaa päänsä kumaraan.

»Älä, rakas lapsi, vedä parrasta... tii-tii!» pyyteli vaari.

»Jot vaali ei päättä minua, niin minä kitkon pahatta niin, niin,
niin... että vaali kuolee», peloitteli Kaisu.

Moinen uhkamieli kiehautti vaarin sappea; mutta kun hän tunsi
povellansa uhmailusta huolimatta avuttoman, pelosta värisevän
ihmisolennon ja lisäksi ymmärsi, että omanpa kylvämänsä ohdakkeen
piikit tässä pistävät, hän pakottautui hillitsemään vihansa.

»Tahdotko sinä, että vaari kuolee — että vaarikin kuolee?»

Irroittamatta käsiään parrasta Kaisu hellitti jonkun verran otettansa
ja katsoi ukkoa tutkivasti silmiin.

»En minä tahto, että vaali kuolee.»

»Hellitä sitten parrasta.»

»En minä utkalla.»

»Miksi et uskalla?»

»Vaali piitkaa.»

»En minä piiskaa.»

»Niin mutta... vaali tukittaa titten.»

»En tukistakaan.»

Tultuaan lopulta vakuutetuksi vaarin vilpittömyydestä Kaisu karkasi
molemmin käsin hänen kaulaansa, ensi kerran elämässään, ja pusersi
minkä jaksoi. Kuin itsestään kiertyivät vaarinkin kädet lapsen hennon
ruumiin ympärille. Viimein muisti Kaisu:

»Lemmät.»

»Lehmät, niin», kertasi vaari hajamielisenä.

»Heinät putoti tykyttä.»

»Otetaan heinät syliin taas.»

»Niin — päättäkää minut nyt.»

»Uuppis!» sanoi vaari nostaen tytön kainaloista korkealle ja laskien
hänet hiljaa suorin käsin maahan.

Kaisun kokoillessa pudonneita heiniä helmaansa kysäisi vaari:

»Joko äitisi on tullut kotiin?»

»Ei te ole tullut. Täällä oli niin paljon, paljon vielaita, piha
täynnä. Ne menivät hakemaan äitiä kotiin. Äiti tuo titten namutia. Ja
Jumala jylitti yöllä — minä kuulin. Ja mummo oli polvillaan tängyn
vielettä ja pani kätentä littiin ja tanoi, että taivaan itä toluu.»

»Vai niin, vai ei ole äiti tullut», sanoi vaari ja käveli laahustavin
askelin eteistupaan, jossa emäntä oli muuttanut vartiopaikkana» Hilman
tyhjän sängyn luota Kallen vuoteen viereen.

»No, viimeinkin», sanoi emäntä hiukan ilostuen. »Tässä juuri mietin,
että joko sitä on lähdettävä hakijaakin hakemaan... Mutta mitä
ihmettä... minkä sinä olet näköinen! Kädet ja kasvot verinaarmuilla,
vaatteet liassa yltä päältä — virsut riekaleina. Mitä kaiken maailman
rämeitä sinä olet rämpinyt?»

»Onhan niitä sydänmaassa rämeitä ja risukolta», sanoi Joonas,
ryhtymättä tarkempaan selontekoon matkastansa.

»Lie sinulla, ukko rukka, jo hiukan nälkäkin, siellä kun olet
sydänmaita pitkin vuorokausimäärin koirana juossut, saamatta suuhusi
eineen murenta. Siinä on ruoka pöydällä syöjäänsä odottamassa. Paistoin
hiilillä lahnaa, ajattelin: tuosta saa suolaista sydämeensä. On siinä
lämmin liesikko, voita, talkkunaa ja viilipytty — ota ja syö», touhusi
emäntä.

»Mitenhän olisi — olisiko tuota suupala haukata», oli Joonas
epäröivinään, nieleskellen ruuan esiin kiihoittamaa sylkeä vatsaansa.

Kun hän hetken viivyteltyhän istui pöytään ja avusi suunsa ensi
palalle, valahti kielelle kertynyt kirkas vesi pöydän laidalle.
Vilkaisten vaimoonsa Joonas pyyhkäisi veden nopeasti paitansa hihalla
ja suu ruokaa täynnä sopotti:

»Eipä tässä tunnu olevan niin erin nälkäkään.»

»Koettaisit nyt kuitenkin syödä, jos luontosi vastaan ottaa — vaikkapa
sitä viiliä», sanoi emäntä ääneen, mutta ajatteli itsekseen:

— Nälkä sillä on, hirveä nälkä, kyllä siinä leivän kanta katkeaa.

Isännän jatkaessa syöntiään kertoi emäntä Hilman etsinnästä.

»Olleet hakuhommissa koko illallisen iltaa ja tänään aamusta varhain.
Siellä ovat parhaillaankin eväineen — saaneeko häntä sitten enää
koskaan elävänä nähdä, lapsiraukkaansa. Vaan ehkäpä se oli näin
parhaaksi ylhäältä nähty.»

»Ei tämän taivaan alla Hilmaa elävänä nähdä», sanoi Joonas
odottamattoman jyrkästi.

»Mitenkä niin?»

»Ei se sarvipää ole onnen huvikseen huudellut.»

»Sarvipää?»

»Eikä ne itkut ole ilon enteitä.»

»Mitkä itkut?»

Joonas kertoi huuhkajan huhuilemisesta ja kuinka hän Haukkavuorella
ukkosen jyristessä oli kuullut selvää itkua yli myrskyn pauhun.

»Voi, laupias luoja!» huokasi emäntä ja liitti kätensä ristiin. »Jos
nyt tuo Kalle vielä nukahtaa — ja nukahtaahan se — niin sitten sitä
mekin olemme lapsettomia, katoamme vuorollamme kuin lahot kannot,
jättämättä jälkeemme ainoata vihreää vesaa.»

»Onhan se poika siellä Ameriikassa, Ville», lohdutti isäntä.

»Se on sekin siellä niin kaukana merien takana, melkein kuin
iankaikkisuudessa.»

»Onhan sinne vellivesi väliä», myönsi isäntä.

»Vaan entä jos Hilmaa ei löydy lopultakaan, jos ei edes sen ruumista
saa siunattuun multaan, niin siinä se vasta paikka on.»

»Löydettävä se on. Jos ei oman kulman apu auta, niin on vietävä
kuulutus kirkkoon, on nostettava jalalle koko pitäjän väki», sanoi
isäntä varmasti, nuoli lusikkansa ja nousi kylläisenä pöydästä.




VII


Hitaasti ja vähin äänin kulkee etsijäin joukko Hohon sydänmaalla.
Terävin, pelokkain katsein pälyen ympärilleen hakijain askeleet ovat
epävarmat, ikäänkuin pelkäisivät joka hetki astuvansa etsittävänsä
ruumiille risukoissa ja korkeassa kanervikossa. Kuta syvemmälle
sydänmaahan tunkeudutaan, sitä toivottomammalta näyttää päämäärän
saavuttaminen; rannattomaan erämaahan hajaantuneena etsijäin joukko
hupeni kuin pisara mereen.

Vähitellen alkoi hakijain kesken kiteytyä varmuudeksi arvelu, että
Hilma ei voi kuulua enää elävien joukkoon. Tämä ajatus ja lisäksi
vanhusten ihmeelliset tarinat metsänpeittoon kadonneista ihmisistä
ja eläimistä aiheuttivat sen, että yksi ja toinen herkkäuskoinen
alkoi epäluuloisin silmin katsella kaikkea vähänkin tavallisuudesta
poikkeavaa. Valkoiselta hohtava kivi saattoi kauempaa katsoen
haahmoutua istualleen kuolleeksi, valkopaitaiseksi naiseksi, pää
syliin nuokahtaneena, ristiin liitetyt kädet polvien ympärillä.
Tyvestä kurjenpolvelle kasvaneen puun pitkä kanto näytti rukoukseen
polvistuneelta ihmiseltä, tuulen leyhäyttämä lehvä valtoimina
hulmahtavilta naisen hiuksilta.

Kuitenkaan ei ehdottomasti tarvinnut olla näin, saattoihan kadonnut
olla luonnollisessakin olossaan jonnekin kätkeytyneenä. Mutta jos
pääsiäisyönä navettaan hiipinyt noita — kuten se entinen jalkansa
menettänyt talon emäntä — voi hädän tullen naamioitua taikoksi, jos
Tilusen lehmä kaavautui honganpökkelöksi aukealla aholla, niin yhtä
hyvin Hilma voi olla muuttuneena miksi hyvänsä noista kummallisen
muotoisista kivistä tai kannoista; siksi oli parasta olla niitä
koputtelematta, parasta olla lausumatta varomattomia sanoja niiden
läheisyydessä.

Vihdoin etsittävä tavalla tai toisella oli läsnä kaikkialla. Kun
joku mainitsi nenäänsä löyhkäävän ikäänkuin hautuumaan hajua
kuumana kesäpäivänä, alkoivat monet muut ilmaa nuuskittuaan tuntea
sieraimissaan outoa kalman katkua.

Yhtenä kiihkeimmistä kannustajista vainajan löytymiseen oli tietoisuus
siitä, että jos kuollut jää tänne sydänmaahan, niin se tulee olemaan
koko kyläkunnan ainaisena painajaisena. Kuka nainen ja kuinka moni
mieskään uskaltaa silloin tulla täältä lehmäänsä hakemaan, kuka marjoja
poimimaan? Näin joukossa ollen ja valoisana aikana ei kammon tunne
ollut vielä muuta kuin kaukaista aavistelua; mutta annahan syksyn tulla
synkkine päivineen ja pilkkopimeine öineen! Taivas varjelkoon silloin
arkaluontoista ihmistä joutumasta tänne yksin ja eksyneenä yöpymästä!
Jo pelkkä sellainen mahdollisuuskin puistatti hartioita ja karmi ihoa
kylmin värein.

Paheksuvaa ihmettelyä herätti se huomio, että Jylhänmäen isäntää
itseänsä ei näkynyt hakijain joukossa, ikäänkuin asia ei häntä
koskisikaan. Jos lie isännälle anteeksianto tyttärensä eläessä ollut
ylivoimainen tehtävä, niin kyllä olisi aika nyt jo laskea lankainen
menneen yli. Mutta kun talon palvelijatar tiesi kertoa, että isäntä on
Mustin kera aamuin ensimäisenä ja illoin viimeisenä etsimässä omalla
tahollansa, muuttui moite myötätunnoksi. Saattaapa olla Joonaalla
eristäytymiseensä omat, hyvinkin pätevät syynsä.

Osanotto kasvoi sääliväksi surkutteluksi, kun kuultiin, että isäntä ei
saa unta yölläkään: sen oli palvelijatar omin silmin nähnyt ollessaan
eräänä yönä emännän nukahtaessa muutaman tunnin valvomassa Kallen
vuoteen ääressä. Eteistuvan lattialla tilapäisellä vuoteellaan maaten
oli puhunut unissaan kauheita asioita sarvipäisestä linnusta, joka
uhkaa kaapata hänet kynsiinsä. Oli höpsinyt ketusta ja luolasta,
ollut toruvinaan kiivaasti jotakin ja lopuksi huudahtanut: »Pimenee,
pimenee... Hilma, älä itke, älä itke!» Siihen huutoonsa herättyään oli
noussut istualle vuoteellaan, pyyhkäissyt kädellä otsaansa ja silmät
renkaina töllistellyt ympärilleen, niinkuin ei olisi ollut oikein
selvillä, oliko hän jo valveilla vai näkikö vielä unta. Vuoteelta
noustuaan oli mennyt ulos ja pihakoivuun selkäänsä nojaten katsonut
ison aikaa sydänmaalle päin. Siitä oli lähtenyt ja mennyt riihen
luokse, ottanut kylkiäisen lattian alta ruumislaudan ja kantanut sen
kainalossaan Hilman aittaan, niinkuin odottamaan sille lepääjää. Kotvan
aikaa aitassa puuhailtuaan oli istunut kynnykselle, selkä ulospäin.
Siinä kyyröttäessään oli saanut väliin kuin ankaria vilunkohtauksia
ja kädet nyrkkiin puserrettuina näyttänyt kamppailevan niitä vastaan;
mutta viimein oli yhtäkkiä iskenyt, kädet kasvoilleen ja ratkennut
itkuun, niin surkealta näyttävään, äänettömään, hartioita puistattavaan
itkuun, että myöskin palvelijattarelle, joka oli salaa vakoilemassa
eteistuvan akkunan pielessä, olivat kyyneleet herahtaneet silmiin.




VIII


Varhaisena lauantai-aamuna noin viikko Hilman katoamisen jälkeen lähti
Jylhänmäen valkamasta vene vesille. Ohjaajana perätuhdolla istui Joonas
ja soutajina pari talon torpparia. Järven aamutyynen pinnan yläpuolella
kaareutui sininen, mittaamaton korkeus, alapuolella pohjaton syvyys.
Vene näytti liukuvan eteenpäin sillä ohuella hopeakalvolla, missä nuo
kaksi avaruutta toisiansa koskettivat.

Joonas katsoi järveen ulohtaalle veneestä, missä veden pinta oli
rikkomatonta, niin kiinteästi, että se herätti matkatoverien huomiota.

»Näkyykö siellä mitä merkillistä?» tutkaisi vihdoin toinen soutajista.

»Joku valkoinen siellä liikkuu», vastasi Joonas nostamatta silmiänsä
ylös.

Airomiehet lakkasivat hetkeksi soutamasta ja tähystelivät hekin alansa
leviävää avaruutta.

»Niinpähän näkyy tuolla kotka kaartelevan, suurinta lajia. Tuommoinen
peto sitä uskaltaa iskeä kyntensä vaikka miehen niskaan, kun pahan
päänsä ottaa.»

»Onhan niillä voimia», lisäsi toinen. »Tässä muuanna talvena kaadoin
tuolla Hohon sydänmaalla kotapuiksi suuren hongan, jonka latvassa oli
kotkan pesä ja siinä lampaan kello — vai vasikanko lie ollut.»

Joonas ei puuttunut keskusteluun, sillä hänen ajatuksensa kulkivat
toisia teitä. Hän katsoi kotkaa ylhäällä, vuoroin sen kuvaista
alhaalla, kuinka ne molemmat liikkumattomin siivin liitivät
näkymättömiä kiertoportaitansa ääretöntä tyhjyyttä kohti, kumpikin
tahollensa. Kotkan ja sen kuvaisen yhä edentyessä toisistansa ne
näyttivät pieniltä kuin valkoiset perhoset: ja jos hetkeksikään
heitti silmistänsä toisen tai toisen, oli vaikea löytää sitä jälleen.
Sivuuttaen viimein sen rajan, jonka yli katsojan silmä ei enää
kantanut, ne häipyivät kokonaan kuin iankaikkisuuteen kadoten.

»Tuolla lailla — tuolla lailla kahtaanne kaikkoavaa se on ihmistenkin
elämän juoksu täällä ajassa: toinen menee ylöspäin, toinen alaspäin»,
sanoi Joonas kuin itseksensä.

»Se sana sattui kohdalleen», myönsivät airomiehet.

Elävänä esimerkkinä sen totuudesta oli isäntä itse, jonka talo muutaman
viime vuoden aikana oli mennyt sangen nopeaa vauhtia alaspäin.

»Ja samoinpa taitaa olla siellä näkymättömissäkin maailmoissa», jatkoi
Joonas.

»Niinpä... Isäntä pitäisi vähän vaaria siitä perämelasta, ettei
veneen kokka käänny vallan kotiin päin. On tässä selällä tehty senkin
seitsemän viikatevartta ja pyöritty melkein yhtä ympyräänsä kuin
päiväkinnasta, ettei kohta tiedä, mennäänkö eteen- vai taaksepäin.»

Joonaan käännettyä veneen oikeaan suuntaan soudettiin edelleen samoja
suuria selkiä ja kapeita virtaavia vesiä, joita monasti ennen oli
näin lauantaisin suurissa yhteisissä kirkkoveneissä kuljettu. Väliin
kiidettiin alas kuohuvia koskia: kun toinen heikkenevällä mahdillaan
työnsi vielä veneen perää, alkoi toinen jo kokkaa kiskoa; kun toisen
pauhu takana vaimeni, alkoi jo toisen huuto kuulua edestäpäin.

Vasta iltapäivällä ehdittiin kirkkorantaan. Soutumiesten kävellessä
kirkolle yöpaikkaa kuulostamaan lähti Joonas oikopäätä pappilaan.
Tultuaan rovastin virkahuoneeseen hän jäi lakki kourassa ovensuuhun
seisomaan. Kamarissa ei sillä kertaa sattunut olemaan ketään
talonväkeä, mutta ovi sisähuoneisiin oli raollaan, ja kuului sieltä
äänekästä vieraan kielen mongerrusta ja iloista naurua. Mahtaa olla
rovastilla vieraita, sukulaisia tai muita herrasväkiä, ajatteli Joonas.
Neuvottomana ryiskellen hän tunsi olonsa tässä hienon juhlallisessa
ympäristössä yksinäiseksi ja turvattomaksi. Hänen teki mieli lähteä
pois ja palata myöhemmin uudelleen asialleen. Mutta ennenkuin hän ehti
lähteä, tuli rovasti vierashuoneesta kamariin, hymyilevillä kasvoilla
seuran tartuttamaa päivänpaistetta, tervehti ystävällisesti tuttua
vierasta ja pyysi istumaan.

»Mitäs nyt kuuluu Hohon sydänmaille?» kysyi rovasti istuttuaan
kiikkutuoliin.

»Kiitos kysymästä, herra, rovasti — kuuluuhan tuota nyt kerta jotain
sinnekin», vastasi Joonas.

»Hyvinkö tulee satoisa heiliä vuosi sinne salokylille?»

»Jumalan kiitos, kyllähän törkyä tulisi, joka heidät jaksaisi saada
kunnolla korjuun.»

»Mikäs on saadessa. Luoja kun on armossaan antanut meille kauniit,
poutaisat heinäilmat.»

»Ei ole luojan syytä siinä, ei ilmoissa vikaa mitään, mutta on siellä
meidän kulmalla tällä kertaa ollut heinämiehillä tähellisempää
tehtävää.»

Heittäen vieraaseen tutkivan silmäyksen rovasti huomasi tämän sydämellä
olevan jotakin raskasta, jota hänen oli vaikea saada sanotuksi.
Auttaakseen asiaa alkuun hän kysyi:

»Ehkä isännällä on minulle tärkeätä sanottavaa — jotakin
kahdenkeskistä?»

»On, rovasti, hyvin tärkeätä: olisin nöyrimmästi pyytänyt huomiseen
kirkkoon kuolleen kiitoksen ja kadonneen kuulutuksen», sanoi Joonas
ja alkuun päästyään kuvasi juurta jaksaen tyttärensä kummallisen
katoamisen ja tähänastisen turhan etsinnän.

Kertomuksen kuultuaan rovasti nousi ja sulki raolleen jääneen
kamarinoven, sillä vierashuoneista kuuluva ilonpito alkoi vaivata
häntä, niinkuin se oli Joonasta jo alun pitäen vaivannut. Sitten
hän istui jälleen kiikkutuoliin ja hiljaa keinuen vaipui hetkeksi
miettimään.

»Sanoiko isäntä, että tyttärenne juuri vähäistä ennen katoamistansa oli
kuin kuollut?» keskeytti rovasti vaitiolon.

»Ihan niin, melkein kuin kuollut — tuskin sormeansa jaksoi liikauttaa.»

»No, mitä te itse arvelette tästä?»

»Lyhyen ymmärrykseni mukaan hänen ei olisi pitänyt kyetä omin voimin
vuoteeltansa nousemaan.»

»Jaa, sinne päin kallistuu minunkin mielipiteeni. Ihmeitten aika ei
ole vielä ohi. Raamattu kertoo meille menneiltä ajoilta, kuinka Jumala
äärettömässä armossaan on nähnyt hyväksi kutsua luoksensa muutamia
pyhiä miehiä sieluineen ja ruumiineen täältä katoavaisuuden maasta —
niin Heenokin, niin Mooseksen, niin Elijan ja ennen kaikkea Hänen, joka
sieltä kerran tuleva on... Kuinka vanha olikaan tyttärenne?»

»Siinä mitähän lie ollut jonkun ajastajan yli kahdenkymmenen.»

Rovasti avasi pöydällä olevan suuren kirkonkirjan ja alkoi lähteillä
sitä. Hänen löydettyä etsimänsä Jylhänmäen sivun Joonaan teki mieli
vaipua häpeästä maan alle.

»Vasta kahdenkymmenen kolmen vuoden iässä», sanoi rovasti ja Joonaan
suureksi mielihyväksi aikoi panna kirjan kiinni, mutta vilkaisi
kuitenkin kuin sattumalta uudelleen lehdelle, jolloin hänen otsansa
vetäytyi synkkiin ryppyihin.

»Hm... isätön lapsi... näkyy olevan nyt nelivuotias. Synnyttäessään
on äiti ollut siis vasta yhdeksäntoista vuoden vanha», mumisi hän
puoliääneen.

Rovastin mielestä asia sai uuden käänteen, isännän kertomusta oli
arvosteltava kokonaan toisessa valossa.

»Ellen kuullut väärin, sanoitte te sillä polulla, jota arvelette
tyttärenne menneen, nähneenne vereksiä ihmisen jälkiä ja niiden
rinnalla niinkuin pukin sorkan jälkiä», sanoi rovasti Joonaan puoleen
kääntyen.

»Niistä pukin jäljistä en pane sormeani kirjan päälle; Saara väittää,
että ne olivat lampaan jälkiä», sanoi Joonas.

»Toivokaamme, että niin olisi ollut. Historiat kertovat meille pukin
sorkasta ihmeellisiä asioita — te kai ymmärrätte, mitä minä tarkoitan?»

»En — en oikein tajua.»

»Minä en tahtoisi sälyttää kiviä teidän ennestäänkin raskaan kuormanne
päälle, mutta totuuden julistajana minä en voi salata teiltä, että
Jumala käsittämättömässä viisaudessaan antaa ihmisen toisinaan saatanan
haltuun. Siitä on meille hurskas Joob elävänä esimerkkinä.»

»Hurskas... saatanan haltuun!... Mitä viisautta siinä on? Minä
läjäyttäisin korvalle sitä ihmistä, joka antaisi viattoman linnun
elävänä kiiluvasilmäisen kissan kynsiin. Ja jos rovasti tarkoittaa,
että Hilma... niin minä en usko sitä, en usko», väitti Joonas
kiivastuneena vastoin omiakin entisiä mielipiteitänsä. »Hilma oli
hurskaampi kuin...»

»Kuin kuka?»

»Kuin me molemmat vanhat yhteensä.»

»So-so! Tämä puhuu toista», sanoi rovasti nuhtelevasti kirkonkirjaan
viitaten.

»Tuossa kirjassanne näkyy vain muutamien ihmisten julkiset synnit,
mutta siinä ei näy kyyneleitä, joita niiden syntien tähden on
vuodatettu. Jos Hilma lie ollut saatanan vallassa, niin on hän ollut
näiden neljän viime vuoden aikana, mutta nyt hän on siitäkin pahasta
päässyt.»

»Mistä pahasta?»

»Minusta.»

»Onko isä ollut paha lapsellensa?»

»Paha... hyvin paha.»

»Minkä tähden?»

»Senpä sen — häpeän tähden, saman, josta rovasti juuri tuomionsa
lausui. Minä olen kyllä nyt jälkeenpäin katunut kovuuttani,
piehtaroinut tunnon tuskissa vuoteellani unettomina öinä ja luullut
väliin tulevani hourupäiseksi, mutta lohdutusta en ole löytänyt
mistään.»

»Kristityn ei kuitenkaan sovi antautua toivottomuuteen, niinkuin
niiden, joilla ei toivoa ole», koki vanha sielunpaimen lohduttaa.

»Ei ole tainnut rovastilla olla omakohtaista kokemusta siitä,
minkälaista on olo sen, jolla on omallatunnollansa melkein kuin
oman lapsensa murha lyijynä painamassa, ja tahtoisi polvillaan
ryömien kuulla anteeksi antavan sanan siltä itseltään, jolle on paha
ollut, mutta on välillä sellainen ylipääsemätön kuilu kuin kuolema
erottamassa.»

»Tukekaamme itseämme sillä lohduttavalla tiedolla, että meidän
kunkin on kerta astuttava saman kuilun ylitse, jolloin isä voi
kohdata lapsensa — toivon mukaan», lievensi rovasti äskeistä ankaraa
lausuntoansa.

»Sehän tuota lienee tässä tuskassa viimeistä oljen kortta», sanoi
Joonas ja pyysi vielä kerta rovastia kuuluttamaan ja kehoittamaan,
että mies talosta yli pitäjän lähtisi kadonnutta etsimään, niinkuin
monasti ennen oli lähdetty yhteisvoimin suuria, sydänmaan laajuisia
kulovalkeita sammuttamaan.

Rovasti lupasi mielellään täyttää pyynnön, mutta neuvoi Joonaan
kääntymään myös nimismiehen puoleen, jonka virkavelvollisuuksiin
kuulutuksen antaminen ja asian käytännöllinen toimeenpano kuului.

       *       *       *       *       *

Kun seuraavana, päivänä, sunnuntaina, saarnavirren loppusäkeistöä
laulettaessa saarnastuolin kullatun laidan takaa kohosi rovastin mustan
kalotin kattama harmaa pää, heitettiin alhaalla kirkon penkeissä
merkitseviä silmäyksiä toisiinsa: mitäs tämä tietää? Eipä ukkoa
itseänsä ole näkynyt pöntössä pitkiin aikoihin.

Rovastin saarnatessa päivän evankeliumista, neljänlaisesta kylvömaasta,
hän nyt kuten usein ennenkin kuumina kesäpäivinä sai ikäväksensä
havaita, kuinka, yksi ja toinen kuulija vei käden suunsa eteen
salatakseen haukotustansa. Samalla alkoi näkyä laimeita, lasimaisesti
toljottavia katseita; väsyneet silmälaudat viivähtivät toisissaan yhä
kauemmin, rakoutuivat hetkeksi, painuakseen jälleen kiinni, kunnes
ummistuneitten luomien takaa näkyi vain heikkoa, elohiiren tapaista
liikettä. Siellä täällä pisti puhujan silmiin laihasta jänteisestä
kaulasta nuokkuva pää kuin korren nenästä raskas rukiin tähkä, alkoi
siitä hiljalleen vaeltaa alaspäin unen valtakuntaan, rappu rapulta,
yritti joskus liian pitkän harppauksen tehtyään ponnahtaa takaisin kuin
säikähtäneenä ja jäi viimein edessä olevalle kirjalaudalle lepäämään,
näköjään syvään hartauteen vaipuneena. Kaikkein ikävimmän vaikutuksen
tekivät ne nukkujat, jotka painostuksen alkaessa sattuivat istumaan
selkäkenossa. Ne kallistuivat taaksepäin ja jäivät suu ammollaan hiljaa
kuorsaten tollottamaan ummistunein silmin kirkon kattoon.

Nämä sanankuulijat olivat niin perin mahdotonta maaperää, että siihen
kylvetty siemen ei ottanut itämisen alkuakaan. Mutta rovasti odotti
kärsivällisesti aikaansa. Niinpä hän saarnansa lopulla ikäänkuin
alkuvalmistuksena poikkesi puhumaan kadonneesta lampaasta.

»Tässä meidän Herran seurakunnassamme on myös yksi korpeen kadonnut
lammas», sanoi rovasti ja pysähtyi tarkkaamaan lausumansa tekemää
vaikutusta.

Valveilla olijain hieman hätääntyneet katseet suuntautuivat kysyvinä
rovastin kasvoihin: lienenkö minä se? Toiset tyrkkivät hereille
nukkuvia vierustovereitansa.

»Muutamille, teistä lienee tunnettua se mieltä järkyttävä tapaus,
että Hohonmaalla Jylhänmäen talon tytär, Hilma, noin viikko sitten on
kadonnut kotoansa tavalla, joka käy pimitetyn ymmärryksemme ylitse.»

»Herra Jeesus!» kuului kuiskauksia naisten puolelta.

»Kun tuonelan enkeli oli jo levittänyt siipensä hänen kuolemansairaan
ruumiinsa ylle, on hän yhdenkään ihmissilmän näkemättä noussut
vuoteeltansa, melkein niinkuin — niinkuin Jairuksen tytär.»

»Taivaan vallat! Taivaan vallat!»

»Meidän jälkeen jääneitten on, niin sanoakseni, jätettävä
yhdeksänkymmentä yhdeksän, jätettävä hetkeksi kiireisetkin
arkiaskareemme ja etsittävä sitä, joka kadonnut on, kunnes olemme
hänet löytäneet ja saattaneet siihen suureen lammaslaumaan, joka tässä
kirkkomme ympärillä siunatun maan povessa odottaa ylösnousemuksen
ihanaa aamunkoittoa.»

Alhaalta kirkon penkeistä alkoi kuulua äänekästä nyyhkytystä, vilahteli
valkeita nenäliinoja, ja siellä täällä kohosi karkea käsi pyyhkäisemään
kyyneleen äsken uneliaasta silmänurkasta.

Lopuksi rovasti luki nimismiehen kuulutuksen.

Kun sitten jumalanpalveluksen päätökseksi seurakunta nousi veisaamaan
lähtövirttä, kaikui ääni niin voimakkaana, että mokomaa laulunjyräkkätä
eivät vanhatkaan muistaneet siinä kirkossa ennen kuulleensa.




IX


Nimismiehen toimeenpanema etsintä oli paljon järjestetympää ja
yhtenäisempää kuin oman kulmalaisten hajanaiset hakuhommat. Pitäjän
eri kylistä vuoropäivin kokoontuneet miehet asetettiin riviin määrätyn
välimatkan päähän toisistansa ja komennettiin rintamalinjana eteenpäin
kuin sotaväki. Sivustamiesten oli metsänlukijoitten tapaan merkittävä
kuljetun palstan rajat, ettei jäisi yhtään käymätöntä kohtaa eikä
tultaisi tarkastamaan samaa aluetta useampaan kertaan.

Näin jatkettiin päivästä toiseen, alettiin aina aamuisin siitä, mihin
edellisenä iltana oli lopetettu. Vihdoin täytyi koko suuri puuha
tuloksettomana lopettaa ja jättää kadonneen mahdollinen löytyminen
sattuman varaan.

Vieraitten mentyä palautui Hohon kulmakunnalle jälleen entinen
sydänmaan rauha ja hiljaisuus. Vasta nyt voitiin kunnolleen hengähtää,
vasta nyt voitiin syventyä lähemmin miettimään ja pohtimaan järkyttävää
tapahtumaa, joka salaperäisyydellään oli kiehtonut kaikkien mielen
siihen määrin lumoihinsa, että viikkokausiin ei osattu juuri muusta
puhua eikä muuta ajatella. Olihan niitä ennenkin silloin tällöin
ihmisiä katoillut: joku lapsi tai vanhus eksynyt metsään ja sinne
kuollut; mikä oli hukkunut heikkoihin jäihin, mikä uintimatkallaan
vajonnut syvyyteen ja vasta viikkojen päästä löydetty tukiksi turvonnut
ruumis veden hylkäämällä järven pinnalta kellottamasta. Ne olivat
kuitenkin luonnollisia sattumia, ja verraten pian ne unhotettiin. Mutta
harkittiinpa tätä nyt tapahtunutta asiaa miltä kannalta tahansa, niin
yhä vain varmistui se mielissä kytenyt usko, että Hilman katoaminen oli
yliluonnollisten voimain aikaan saama.

Paitsi Jylhänmäen vanhusten löytämiä pukin jälkiä, joita suurena
kummana oltiin aikaisemmin käyty katsomassa ja ihmettelemässä,
alkoi myöhemmin levitä suusta suuhun kulkeutuvia huhuja, jotka
saivat kulmakunnan harvat ennakkoluulottomatkin hiukan horjumaan
vastakkaisissa vakaumuksissansa. Niinpä muuan uskovainen kalastaja,
kiivas tanssin vastustaja, ollessaan eräänä myöhäisenä sunnuntai-iltana
Telkkälammella ongella, oli nähnyt Pirunkalliolla kirkuvan soiton
tahdissa joukon hurjasti hyppiviä tanssijoita, joita aluksi oli
luullut oman kylän nuoriksi. Mutta kun hän, pyhä mies, oli soutanut
lähemmäksi, oli soitto yhtäkkiä lakannut ja tanssijat siinä samassa
kalliolle kadonneet; vain ilkeätä naurun rähäkkää oli enää kuulunut sen
puolisesta metsästä, niinkuin räkättävä harakkaparvi olisi lentänyt
poispäin puusta puuhun.

Vähäistä myöhemmin oli Kiurupuron vanha mylläri eräänä yönä ollut
jauhatustoimessa myllyssänsä, kaatanut tuutin jyviä täyteen ja niiden
hienontamista odotellessaan heittäytynyt tapansa mukaan tulliarkun
kannelle pitkäksensä. Kuinka kauan hän lienee siinä maannut, kun myllyn
yläkertaan alkaa työntyä oven täydeltä miestä kuin metsää, kumaraisessa
selässä säkit, joista he kaatoivat rouhennettua tulikiveä tuuttiin.
Siitä huolimatta myllyn käynti yhä vain kiihtyi, syntyi niin kauhea
jyrinä kuin seitsemän kiviparia olisi jauhanut maantiehiekkaa. Mylläriä
alkoi peloittaa, mutta hän ei uskaltanut hievahtaakaan paikaltansa.
Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat miehet portaita myöten alakertaan
asettamaan tyhjät säkkinsä jauhotorven alle. Viimeksi jäänyt tyrkkäsi
lähtiessään makaajaa olkapäähän, niinkuin olisi tahtonut sanoa:
Nousehan jauhattamaan sinäkin taas omaa viljaasi. Mylläri kohoutui
istualle ja palaneen käryä nenäänsä tuntien kuuli jo äänestä, kuinka
mylly jauhaa jyristi tyhjää, niin että säkenet säikkyivät — kuinka
kauan lie jauhanutkaan. Uskaltamatta katsoa alakertaan hän kiiruhti
laskemaan veden sulkulaitteen alas ja meni sen tien tupaan akkansa
viereen maata.

Tosin oli kulmakunnalla niitäkin, jotka vastoin myllärin omia
vakuutuksia sanoivat hänen nähneen vain unta; väittivätpä vielä
niinkin, että myöskin kalastaja oli onkiessaan torkahtanut veneensä
perään tai keksinyt koko jutun, herättääkseen nuorissa vihaamansa
tanssin kammoa. Mutta ikäänkuin näille naurajille ja pilkkaajille
varoitukseksi tapahtui sitten jotakin sellaista, jonka todenperäisyyttä
epäuskoistakaan ei voinut, kieltää.

Eräänä, hyvin kuumana päivänä tulla rynnisti sydänmaalta käsin kylää
kohti näkymätön voima, joka oli ollakseen kuin tuulispää, mutta ei
ollut oikein tuulispääkään. Se kulki viivasuoraan sydänmaan halki ja
jätti jälkeensä metsään leveän tien kuin valtakunnan rajan, jonka oli
raivannut niin sileäksi, että siinä ei ollut jäljellä paljon muuta
kuin suurimmat kivet. Se kiskoi maasta suuria petäjiä juurineen ja
nakkeli kauas sivuilleen asettaen ne seisovia puita vasten nojalleen,
latvat alaspäin; ja mitä ei jaksanut juurineen ylös saada, sen oli
taittanut poikki kuin päretikun. Osumatta onneksi ihmisasunnoille kylän
aukean yli kulkiessaan, se hajoitti niityillä tiellensä sattuneita
heinälatoja, repi aitoja, otti pelloilta kuhilaita mukaansa, ja
monenlaista muuta pahaa tehtyään jatkoi raivoisaa matkaansa Valkeisen
järveen. Siellä kun ei muuta osannut, niin nosti ilmaan pilviä pitävän
vesipatsaan ja sen kera riensi eteenpäin pitkin järven selkää kuin
kosken pauhu.

Ne, jotka itse eivät olleet tilaisuudessa näkemään tätä voimallista
kulkua, kävivät katsomassa sen tuhoisia jälkiä. Aseettomina moista
ylivoimaa vastaan elettiin alati pelon ja turvattomuuden vallassa.
Sen — ei hiivitty nimittää pahaa oikealla niinellänsä — kaikkinäkevän
silmän edestä ei ollut yrittämistäkään kätkeytyä perunakuoppiin
tai muihin piilopaikkoihin, eikä ollut mahdollista paeta sen käden
ulottuvilta.

Välittömänä seurauksena kaikesta tästä oli, että itsekukin kurkisti
sisimpäänsä ja alkoi salaisuudessa muistella vähin omiakin askeliansa.
Kun on niin, että tulessa kulta koetellaan, tuli tällöin moni
uskovainenkin, joka ennen oli nähnyt rikan vain veljensä silmässä,
kauhuksensa äkkäämään malan myöskin omassa silmässänsä; huomasi
kulkeneensa hyvin kaukana kaidasta tiestä — jumala paratkoon, liekö
koko elämänsä aikana sille polulle jalkaansa kunnolleen astunut.

Kun kerta yksi oli joukosta kadonnut, niin kuka takasi, että viejä
tähän yhteen tyytyi. Tai oliko Hilma sen syntisempi kuin joku toinen,
vaikka hän lapsensa takia oli joutunut kaikkien silmätikuksi.
Kohennetaanpa hiukan omiakin helmasyntejä. Mahtoi olla hyvin harva
se isoisemmankin poika, joka ei ollut yöjuoksuissa ja tansseissa
kenkiänsä kuluttanut, renkipojista puhumattakaan. Auennut se oli niin
talontyttären kuin piikaheilakankin aitan ovi hiljaiseen koputukseen
yön pimeydessä. Mutta kyllä nyt saavat olla ne juoksut juoksematta,
saavat nyt pysyä pönkät ovien edessä, tulkoon vaikka itsensä rovastin
poika koputtelemaan.

Kuinka moni rehellisen kirjoissa kulkeva isäntämieskin oli markkinoilla
kaatanut viinaa laiskan hevoskoninsa korvaan, vieläpä puhaltanut
pillillä ilmaa nahan ja luitten väliin, niin että kaakki kauppoja
tehtäessä oli ollut pyöreä kuin makkara, hirnunut ja teiskaroinut
kuin hyväkin tallisyöttiläs. Tällä tavoin hevoskaupoissa ja muissakin
kaupoissa vetänyt nenästä pitkätukkaista lähimmäistänsä kuin paras
mustalainen, vieläpä kotiin tultuaan nauranut ja kunnioikseen kerskunut
petoksillansa. Siihen Iisaksi hoiperrellut usein juovuspäissä kyliltä
kotiin, räiskänyt vaimollensa ja ollut huonona esikuvana viattomille
lapsillensa — kiroillut ja maanitellut maille sitä, jonka nyt on
luoksensa saanut. Sillä oi kai se kahta kutsua odota eikä itseänsä
houkutteluin; siksipä saakin nyt sydän kurkussa kulkea, niinkuin joka
pensaan ja kiven takana olisi samainen kiljuva jalopeura väijymässä ja
kimppuun hyökkäämässä.

Eihän ollut oikein tehty myöskään emäntäväen puolelta porista
piioillensa aamusta iltaan kuin kiehuva perunapata, ja äyskiä särpimen
asemesta avuttomille kerjäläisraukoille kuivaa leipäpalaa antaessaan.
Mutta ei tarvitse piikojen tästedes pahaa sanaa kuulla, vaikka eivät,
tikkua ristiin kääntäisi, ja tuohon istuttaa kerjäläisen rinnallensa
samaan pöytään, samasta kupista syömään.

Entäs kenen kelkassa sitä oltiin, vanhat ennen nuorempana, kuljettu
keritsimineen kalliina juhlaöinä ihmisten navetoissa, kenen käskystä
kyttäilty metsissä kupariraha suussa ja lakkia maahan nakaten nostettu
karhut naapurin karjaa kaatamaan; kenen voimalla oltiin manattu
käärmeet kiekkona, kytevä taulapala hampaissa, puremaan myrkyllistä
hauvaa vihamiehen jalkaan ja sytyttelemään hänen huoneitansa.

       *       *       *       *       *

Miten ollakaan, kun suuret kymmensoutuiset kirkkoveneet lähtivät
lauantaisin valkamistansa, olivat ne tupaten täynnä pyhäpukuista
kirkkokansaa, joukossa sellaisiakin, joita ei oltu niissä, veneissä
ennen nähty. Toisia kulki maanteitä myöten katkeamattomana jonona samaa
päämäärää kohti, rikkaat hevosilla ajaen, köyhät jalkaisin, eväsnyytit
kädessä, kengät olalla ratsastaen. Käsiään hykerrellen sai rovasti,
joka taas oli alkanut itsekin saarnailla, vielä vanhoilla päivillänsä
nähdä sen kauan ikävöimänsä ilon, että hänen kylvämänsä siemen oli
lopultakin alkanut kantaa satakertaista hedelmää, ainakin hoholaisiin
nähden.

Harvat kotiin jääneet kokoontuivat sunnuntairauhaisiin tupiin ja
kuuntelivat pitkää. Lutheruksen postillasta luettua saarnaa hartaina
loppuun asti. Vieläpä arki-iltoinakin nähtiin yhden ja toisen kirja
kädessä sanaa katselevan. Illoin vuoteille kallistuttua liittyivät
kädet ristiin peitteitten alla ja arat huulet höpisivät nöyrinä
osittain unhottunutta isämeitäänsä, moniailla salaa kätketty virsikirja
pieluksen alla. Jotkut vanhat, joilla mielestänsä oli varaukseen
erikoisempaa syytä, kantoivat päivisinkin kirjakopasta löytämäänsä
irtonaista katkismuksen lehteä tai muuta painettua sanaa amulettina
taskussansa.




X


Eräänä, varhaisena aamuna Hilman epäonnistuneen suuretsinnän jälkeen
istuivat Jylhänmäen vanhukset eteistuvassa neuvotellen, olisiko enää
mitään mahdollisuutta vainajan etsinnän jatkamiseen vai olisiko parasta
Joonaan lähteä kirkolle ja pyytää rovastia tulemaan ja lukemaan
siunauksen sydänmaan yli. He eivät ehtineet tehdä päätöstä puoleen tai
toiseen, kun Riikka tulla köpitti heidän luoksensa, näköjään hyvin
tärkeillä asioilla.

»Hyviä huomenia, terlveisiä taivaasta», toivotti hän iloisena ja
tapansa mukaan kaula kurkolla vilkuili ympäri huonetta, niinkuin olisi
etsinyt jotakin.

»Antakoon. Taivaastako se Riikka näin varhaisia terveisiä?» kysäisi
isäntä eikä voinut olla hiukan hymähtämättä ajatellessansa mustaa
saunaa.

»Taivaasta, taaevaasta», toisti mummo.

»Onpa Riikka ollutkin sitten pitkillä matkoilla.»

»Ei Rliikka, mutta Rliikan luona on käynyt kaukaisia vierlaita.
Puolilta öin olen saunan akkunasta kurkistellut ja vahtaillut kyökin
piippua, ja kun näin emännän kahvisavun alkavan taivaalle tuprluta,
niin läksin postittamaan terlveiset verlekseltään», sanoi mummo.

Ilmaisematta kuitenkaan vielä salaisuuttansa hän loi tirkistävän
katseen sängyssä makaavaan sairaaseen ja huudahti sitten päätänsä
kallistellen kuin tutkimuksensa tuloksena:

»Hehee!... Ei se tuo Kallokaan enää terlveeseen huokaise.»

»Kertahan se kituva puukin kaatuu», huokaisi emäntä,

»Ei kitu kuoleta. Kalle on päinvastoin ollut näinä viime päivinä
paremminkin niinkuin toipumaan päin», huomautti isäntä.

»Taitaapa sitten hyvinkin tuosta vielä virlota», käänsi Riikka
kelkkansa. »Ja löytyy se Hilmakin vielä.»

»Hilmako?»

»Löytyy, löytyyhän Hilma...se rlakas.»

»Unessako sitä on semmoista Riikalle näytetty?»

»Eipähän ihmisissään arlvoltaan. Eilissä iltana unentorleisiin mentyäni
olin kuulevinani hiljaa naputettavan saunan oveen, niinkuin tikka
olisi nokallaan koputellut. Kuka se siellä ei anna ihmisten maata
rlauhassa? torluin enkä ollut uskaltavinani mennä hakaa avaamaan. Ulkoa
ei vastattu mitään, mutta nyt kolkutettiin niin lujasti ja käskevästi,
että minun oli pakko totella. Ja arlvatkaapas, kuka se siellä oven
takana oli sisään pyrlkimässä?»

»Kuka, kuka se oli?» kysyi emäntä malttamattomana aavistaen.

»Kukas muu kuin Hilma.»

»Hilma!.. Muille ilmestyy, ei omalle äidilleen. Minkälaisessa se oli
olossa— mitä se sanoi? Kerro, rakas Riikka!»

»Ei luotua sanaa, katsoi vain minuun niin kummallisesti, kuin että:
Tässä minä nyt olen, tämmöinen minä nyt olen.»

»Jumala armahtakoon! Minkälainen — tämmöinen?»

»Morlsian.»

»Morsianko? Oikeinko totta, että kruunut ja kaikki?»

»Krluunut, krluunut — mitenkäs muuten arlvoltaan. Mikäs morlsian se
semmoinen on, jolla ei krluunua ole.»

»Oliko se kaunis?»

»Monta morlsianta minä olen eläissäni nähnyt, korleitakin, mutta niin
kuvankaunista kuin Hilma oli, en ole onnen katsellut, eikä niitä
semmoisia saa nähäkään muualla kuin unessa. Vaatteittenkin piti välkkyä
kuin keväinen hanki aurlingon paisteessa, ihan silmiä häikäisi; ja
sellaisia kukkia kuin sillä oli kruunussaan ei kasva tämän maailman
rlyytimaissa.»

Emännän silmiin kiertyivät ilonkyyneleet; oli kuin hänen salainen
unelmansa Hilman suhteen nyt olisi toteutunut, vaikka se ei
vastannutkaan maanpäällisiä toiveita.

»Voi yhtähyvin sentään! Vai niin oli ihana lapseni, vai niin suureen
kunniaan oli koroitettu Hilma. On niin kevyt ollakseni nyt pitkästä
aikaa, että ihan kuin suuri kivi olisi vieritetty sydämeltäni... Ei
sen kuitenkaan sallittu puhua, ei sen vertaa, että terveisiä lähettää
vanhalle äidillensä?»

»Sen verlan sanoi: Vie äidille rlakkaita terlveisiä.»

»Ei minulle lähettänyt?» kysyi Joonas.

»Ei puhunut mitään sinusta.»

»Ei annettu sitä armoa, että kuulumisiaan kertoa?» kysyi äiti.

»Olipa siinä aika kuulumisia kysellä, jolla oli sellainen kiirle,
että tuiskuna lähti sydänmaalle päin ja viittilöi minua itseänsä
seurlaamaan. Sillä tavoin mentiin metsäisiä, tiettömiä taipaleita,
Hilma edellä, minä koettaen jäljessä pyrlkiä vanhoilla jaloillani.
Annahan nähdä, minne se minua tällä kyydillä lennättää, ajattelin.
Viimein hän pysähtyi suurien juurikkaaseen kaatuneen kuusen luokse
ja katosi siihen paikkaan. Minä jäin ihmeissäni jahkailemaan ja
kurlkistelemaan, kunnes huomasin kuusen juurlien alta häämöittävän
jotakin valkoista. Kun katsoin tarlkemmin, niin eikös olekin Hilma
siellä paitasillaan, näköjään nukkuneena, toinen käsi suorlanaa
sivulla, toinen pieluksena pään alla... Että sen kuusen juuriin kun
olisi käydä perlkkäämässä, niin sieltä sen löytäisi niiden alta.»

»Et taida muistaa kuvata tarkemmin sen kuusesi seutuja?» kysyi Joonas.

»En hoksinut merlkitä seutuja.»

Riikan mentyä jäivät vanhukset taas kahdenkesken hiljaisiin
mietteisiin kuulemansa unennäön johdosta. Kun emäntä vihdoin kohotti
alasluodun katseensa ja vilkaisi sattumalta, ovensuusänkyyn, löi
hän hämmästyksestä kätensä yhteen ja päästi tahtomattansa iloisen
huudahduksen:

»Jumalan kiitos! Nythän seuraa ilosanoma toisensa jälkeen.»

Vanhempainsa huomaamatta Kalle oli noussut vuoteellansa istumaan, ensi
kertaa omin voimin koko sairautensa aikana.

»Kiitos Jumalan, että hän antaa taas päivänkin pilkahtaa tähän
pimeyteen, että varjeli kuitenkin Kallen sisaren kohtalosta...
Mutta minkä se on näköinen! Poloisen makuulla ollessa ei sitä niin
huomannutkaan kuin nyt: ei entiseksi tuntisi — ei sitten likikään.
Hyvä isä, kun pitää tuon päänkin olla niin sileä ja kalvakka kuin
kananmuna. Ei niin hiuksen haiventa ole jäänyt jäljelle, ei sen vertaa,
että siemeneksi. Jaksaneeko tuommoiseen iljanteeseen tukka nousta
enää oraallekaan... Entäs kasvot sitten: ryppyiset ja vanhat kuin
kuusikymmenvuotiaan... Kalle.»

Sairas ei ollut puhuttelusta tietääkseenkään, katsoi vain silmää
räpäyttämättä yhteen kohti, niinkuin tekee se, joka on kiinnittänyt
tahdonvoimansa kuuntelemiseensa niin yksinomaan, että silmät jaksavat
muodostaa vain hämäriä kuvia sieltä, minne hän tärkeän näköisenä
tuijottaa.

»Kalle!» toisti äiti lujemmin, mutta yhtä huonolla tuloksella.

»Miksei se vastaa — onko se onneton menettänyt kuulonsa?» hätääntyi
äiti.

»Olen jo aiemmin pannut merkille, vaikken ole huolinut sinulle siitä
mitään mainita, että Kallella on ollut tuommoisia hetkellisiä kuurouden
kohtauksia silloin tällöin», sanoi isäntä.

»Onhan tuo edes hyvä, että vain hetkellisiä — ettei jää kuuroksi ihan
kokonaan. Ehkäpä se sekin virhe vielä paranee, kun muutenkin tuosta
tervehtyy.»

»Tervehtyy...» jamasi isäntä ja oli hetken kahden vaiheella ennenkuin
jatkoi:

»Mitäpä tuosta enää turhia salannen tuostakaan, tulet sen kuitenkin
tietämään ennemmin tai myöhemmin: vaikka Kalle olisi menettänyt
kuulonsa kokonaankin, niin pahinta ei kuitenkaan olisi se.»

»Pahinta!... Mitä sinä sillä sanalla ajat takaa?»

Vastaukseksi isäntä koputti sormella otsaansa, sillä hänen oli vaikea
ilmaista tarkoittamaansa asiaa muulla tavoin.

»Sittenhän olisi ollut parempi — parempi, että Kallekin olisi...

»Mitä olisi?»

»Olisi kuollut.»

»Sanon tässä yksin tein senkin: Jylhänmäen talon asiain ollessa sillä
kannalla kuin ne nyt ovat, olisi se ollut parempi, mutta hyvä näinkin.»

»Toivotko sinä, että oma lapsesi olisi — hullu?»

»Toivothan sinäkin sen kuolemaa.»

»Varjelkoon! Enhän minä... enhän minä muuten, mutta, niinkuin sanoin,
jos se jää nöyräpäiseksi, niin siinä tapauksessa olisi ehkä kuolema
ollut otollisempi.»

Keskustelijat vaikenivat ja seurasivat jännittyneinä sängyssä istuvan
poikansa eleitä. Katsoen yhäti samaan kohtaan, kasvoilla onnellinen
hymy, tämä alkoi vaistomaisesti liikuttaa laihoja käsiänsä ylös ja
alas, niinkuin olisi viitannut tahtia näkymättömille soittajille.
Viimein hän tarttui päähänsä molemmin käsin, ikäänkuin siten koettaen
vangita kuulemansa säveleet. Nähtävästi onnistumatta aiheessansa hän
laski kätensä peitteelle ja jännitys näytti lauenneen.

»Kalle!» sanoi isä.

Puhuteltu käänsi päänsä ääntä kohti, ja vaikka hän ei mitään
vastannutkaan, oli huomio kuitenkin merkkinä siitä, että häiriytynyt
kuulo oli jälleen palautunut. Sen jälkeen hän tähysteli tutkien
ympärilleen, niinkuin olisi etsinyt sitä näkymätöntä soitinta, jonka
ääntä juuri oli kuunnellut. Huomattuaan viulun seinällä sänkynsä
kohdalla hän ojensi kätensä sitä kohti.

»Se pyytää tuota viuluansa», sanoi äiti.

»Anna, anna hänelle viulu», kehoitti isä.

Soittokoneen saatuansa Kalle näppäili sen kieliä, pudisteli päätänsä
kärsivän näköisenä, väänteli ruuveja kuin vanhasta tottumuksesta,
näppäili ja väänteli niin kauan, kunnes oli sointuihin tyytyväinen.
Alkoi sitten kuljettaa käyrää viritetyn viulun kielillä, ja kun sairaan
sormet heikkoudesta vapisivat, oli hänen soittonsa hienosti väräjävää
kuin taiturin soitto.

Kun hän vihdoin lakkasi soittamasta ja kallistui väsyneenä
vuoteellensa, istuivat vanhukset vielä senkin jälkeen ison aikaa
ääneti, hartaina kuin kirkossa.

»Tuolla lailla ei Kalle ole ennen soittanut. Mitä se mahtoi olla?»
kysyi emäntä.

»Ei tuo lie ollut mitään, mutta se kai koetti tapailla niitä äsken
kuulemiansa säveliä», sanoi isäntä ja nousi lähteäkseen.

»Minne sinä menet? kysyi emäntä.

»Käyn vähän tuolla Isoaholassa.»

»Siitäkö sinä menet puhumaan Isoaholan isännälle velasta?»

»Siitä.»

       *       *       *       *       *

Kun kohtalon käsi puuttuu ihmisen elämään, viittoen uusille,
tuntemattomille teille, pysähtyy hän kulkemansa taipaleen rajapyykille
ja heittää silmäyksen taaksepäin elettyyn elämäänsä.

Tällaista taakse katsomista ja tilintekoa oli Joonaan ajatusten juoksu
hänen hiljaa kävellessänsä muutaman virstan päässä olevaan Isoaholan
taloon.

Isäntä otti vieraan hiukan alentuvasti vastaan, mutta vei hänet
kuitenkin kamariinsa.

»Tulin puhumaan isännälle siitä velastani», kävi Joonas suoraan
asiaansa.

»Vai niin, vai niin, hm... vaikka eipä se taida enää puheista
parantua», sanoi Isoahola.

»Taitaa olla totta se, mitä olen kulkupuheina kuullut, että isännällä
on aie panna Jylhänmäki vasaran alle?»

»Eihän se taida valheeksikaan joutaa. Minulla on jo hallussani tähän
kiinnelainaan valmiit tuomiot, niin että Joonas saa nyt aluksi odottaa
kotiinsa vieraita lähipäivinä.»

»Ketä vieraita?»

»Semmoisia vain tähtilakkisia, kiiltonappisia.»

»Vallesmannia?»

»Niin. Olen pyytänyt hänen huutokauppaa varten takavarikoimaan kaiken
kiinteän ja irtaimen, mitä Jylhänmäessä on paperille pantavaa.»

Tämän ilmoituksen jälkeen keskustelijat hetkeksi vaikenivat ja
painoivat kumpikin päänsä alas, niinkuin olisivat hävenneet katsoa
toisiansa silmiin.

»Minulla kyllä ei ole pienten rahojen tarvetta, että sen vuoksi olisin
kiirehtinyt näitä pakkotoimenpiteitä», sanoi Isoahola. »Mutta kun
talon asumisesi näyttää luisuvan yhäti alaspäin, samalla kun velka
maksamattomineen korkoineen kiipeää ylöspäin, niin on minulla syytä
pelkoon, että näin jatkuen nämä kaksi likeisesti toisiansa koskevaa
asiaa viimein etääntyy toisistaan niin kauaksi, etten saa omaani
takaisin... Eikö; se Raivion niittykin taas jäänyt kokonaan tekemättä?»!

»Tekemättähän se jäi; mutta enhän voinut kahdeksi haljeta, kun sattui
siinä kiireisinnä heinäaikana sairauksia ja kuolemantapauksia — siihen
lisäksi Hilma-vainajan hakuhommat ja monet muut puuhat ja juoksut.»

»Hm... kyllä — kyllähän... Rappeutuu se kartanosikin, ettei siitä
kohta saa kalua korjaamallakaan» Tukkisit edes sen tuparakennuksesi
katon suurimpia reikiä tuohenlevyllä, laudankappaleella tahi
muulla turpeella, ellet muun vuoksi, niin välttyäksesi kuulemasta
irvihampaitten vertaavan sinua entiseen isännän vetelykseen, joka
sadeaikoina kökötti pöydän alla pata päässä.»

Vaikka Joonas itseensä sulkeutuneena oli tottunut vaieten nielemään
häneen kohdistuvat moitteet ja naurun uhmaavan äänettömästi, teki
hän kuitenkin tällä kertaa poikkeuksen, valaistukseen velkojallensa
laiminlyöntinsä todelliset syyt.

»Kun minä vuosikymmeniä sitten isä-vainajani kuoltua otin haltuuni
velkaisen kotitaloni, oli minun pakko heti isännyyteen astuttuani
lisätä velkaa uudella lainalla, voidakseni suorittaa sisaruksille
näiden perintöosuudet. Tunsin kannettavani raskauden, mutta sen paino
ei kuitenkaan lannistanut minua, silloin nuorta miestä. Päinvastoin
otin elämäntehtäväkseni jättää jälkeläisille velattoman talon kerta
kuoltuani. Tähän päämäärään aioin aluksi pyrkiä helpointa tietä,
ottamalla itselleni rikkaan vaimon.»

»Ei tartu ne kalat jokaisen onkeen», huomautti Isoahola kuin
loukkautuneena.

»Ei tartu, ei ollut ketään varakkaan puoleista tulijaa velkaiseen
pesään. Niinpä sitten nainkin vain köyhän piikatytön, Saaran, jonka
vuosien varrella olin oppinut tuntemaan kunnolliseksi työihmiseksi.
Vereksin voimin kävimme maahan käsiksi, parantelimme vanhaa viljelystä
ja raivasimme uutta. Velkataakka vaappui kahtaanne kuin vaaka;
katovuosina kallistui velan puolelle, mutta hyvinä aikoina nousi taas
keventyneenä hiukan entistä ylemmäksi. Kun vihdoin omat lapset alkoivat
kyetä työntekoon, oli vaaka vähitellen saavuttamaisillaan tasapainon.
Toiveeni näytti jo lähenevän toteutumistansa, kun vanhin poikani,
Ville, jolle olin aikonut talon antaa, lähti Ameriikkaan.»

»Sano paremminkin, että karkasi», keskeytti Isoahola kiivastuneena
moisesta menettelystä.

»Olkoon niinkin, väkisin en olisi tahtonut häntä pidättää, jos olisin
siihen kyennytkään. Kaikissa tapauksissa sellainen teko lamautti minua
enemmän kuin pahin hallavuosi; ei niin paljon menetetyn työvoiman takia
kuin siksi, että oma poika halveksi kotikontua ja kaikkea sitä, mitä
hänen hyväksensä olin tehnyt — minä ja esi-isät onnen minua... Tuli
sitten se Hilman kohta ja lisäksi monta muuta Joopin postia, jotka
herpaisivat loputkin voimani ja kukin osaltaan painoivat velkojeni
vaakalautasen niin alas, että se ei sieltä minun voimillani ylös kohoa.»

»Onhan sinulla, mies parka, ollut harmia lapsistasi.» sanoi Isoahola
kuin säälien.

»On ollut huolta omista, jos lie ollut ristiä vieraastakin.»

Isoaholan tuoli narahti hermostuneesti. — Eihän se vain tuolla
viittauksellaan lie tarkoittanut sekoittaa meidän Pekkaa samaan soppaan?

Mutta Joonas ei halunnut nyt puhua siitä asiasta sen enempää, jatkoi
vain tyynesti:

»Vaikka velkaisenakin on Jylhänmäki yhtäkaikki kulkenut suvussa
perintönä polvesta polveen. Sen vuoksi on sydäntäni raskauttanut
erikoisemmin se, että juuri minun pitää olla se ruostunut rengas,
jossa ketju katkeaa. Mutta — jumalan kiitos — nyt on kuitenkin onni
onnettomuudessa, että minä olenkin ketjun viimeinen rengas, että ei ole
minulla ketään läheistä, jolle talon antaisin.»

»Onhan se Kalle», huomautti isäntä.

»Ei ole Kallessa talon ottajaa, enempää kuin on minussa antajaa.»

»Miksi ei — onko se kuollut?»

Joonas koputti sormella otsaansa kuten taannoin kotonansa.

»Hullu?»

»Miten häntä nyt isäntä tahtonee nimittää — vähämielistä.»

»Kyllä... kyllä on...», tapaili isäntä jotakin sanoaksensa, niinkuin
hänenkin rahanahne sydämensä olisi yhtäkaikki tuntenut pistosta
kohtalon alaisen miehen edessä. Hetken mietittyään hän jatkoi:

»Voisihan... voisihan ehkä ajatella lykkäystä. Mutta, toisekseen, ei
kai asia siitään somene. Muuten eihän sinulla liene mitään sellaisia
mielen hauteita, että, minä niinkuin — niinkuin vääryydellä ja lain
varjolla....?»

»Mitä joutavia. Minä tulinkin oikeastaan tarjoamaan talorähjääni ja
vähiä rihkamiani vapaaehtoisesti vasaran alle.»

»Vai niin... niin... Sinä olet sittenkin, Joonas, miesten mies», sanoi
isäntä ja kaasi viinaa pikareihin.

»Otetaanhan tästä tuikut.»

»Kiitos. Isännän sopinee ottaa — _minulla_ ei ole tällä kertaa
erikoista syytä ryypiskellä.»

»Ehdon valta. Sinä kai ymmärrät, että minunkin täytyy pitää pennin
laidasta kiinni kynsin hampain, jollen tahdo joutua puille paljaille,
niinkuin... Arvaan kyllä, että minua tullaan tästä taas soimaamaan,
niinkuin on moitittu monesta muusta, mitä olen tehnyt, tai tekemättä,
jättänyt. Mutta nimeäppäs joku toinen, joka nyt tässäkin sinun
asiassasi olisi minun sijassani toisin menetellyt.»

»Eipä taitaisi olla yhtä tuhannesta.»

»Siinä ollaan. Näet: kruunu ottaa omansa, pappi ottaa omansa, usein
köyhän ainoan lehmän.»

»Niinpä. Milloinka se on sitten huutokauppa?»

»Tuolla vähän syksymmällä — ehkä siinä kissaviikon alkupäivinä.»

»Sehän tuo liekin puoleensa vetävintä aikaa tällaisille toimituksille,
ja on silloin palvelusväelläkin penniä taskussa. Jumalan haltuun!»

»Haltuun!»




Xl


Nimismiehen kutsumattoman vierailun jälkeen Joonas karttoi entistä
enemmän ihmisten seuraa. Oli ollut taloiselle talolle kylliksi
häpeätä jo siinä, kun joskus ahtaina aikoina oli kirjoitettu lehmä,
pari, maksamatta jääneistä kruunun veroista, vaikka ryöstöä ei ollut
tapahtunutkaan, kun isäntä aina viime tingassa oli onnistunut saamaan
lainaksi puuttuvan rahan.

Nyt koko omaisuuden jouduttua paperille Joonas oli mielestänsä
kuin paljaaksi riisuttu ja sitä alastomuuttansa ujostellen etsi
yksinäisyyttä. Milloin kuitenkin kävi välttämättömäksi antautua
puheisiin rajanaapurin, Korpelan isännän kanssa, ja tämä lausui
naukuvan surkuttelunsa, keskeytti Joonas lohduttajan kiivaalla käden
liikkeellä ja kysäisi ivan sekaisella äänellä:

»Sinä kai tulit tyrkyttämään minulle suuria rahojasi, että voisin
lunastaa tuomion ja vielä yhdennellätoista hetkellä pelastaa taloni ja
tavarani ryöstäjän kynsistä?»

»E-ee... mistäpäs minä...», soperteli hämilleen joutunut naapuri
korvallistansa kynsien ja alkaen tehdä poislähtöä.

»Niin no, mitä siinä sitten turhia leksottelet. Kun tässä kerta pitää
kulkukoiraksi ruvetakseni, niin kyllä minä itse haavani nuolen.»

Naapurin yrittäessä Joonaan mieliksi nuijia Sanan moukarilla Isoaholaa
paikkakunnan pahimmaksi kiskuriksi, nakkasi tämä kalikan hänen omaan
nilkkaansa.

»Sinä kai Isoaholan sijassa olisit menetellyt tässä minun asiassani
siihen tapaan kuin se muinoinen kuningas, joka palvelijalleen antoi
anteeksi miljoonain velan vai olisitko ehkä tehnyt niinkuin teki
toverilleen se armoton palvelija?»

Saatuaan taaskin vastaukseksi vain neuvotonta ryiskelyä ja
lähtökiireessä lausuttuja epämääräisiä kannan ilmaisuja, Joonas jatkoi:

»Teet näin ollen viisaimmin, että puhut Jumalasta hyvin hiljaa, sinä
niinkuin muutkin — tahi on järkiään parempi, että et ota sitä nimeä
huulillesi ollenkaan.»

Joonaan ei kuultu koskaan valittavan kohtaloansa eikä hän kärsinyt
kuulla muittenkaan surkuttelua. Sivullisesta saattoi sen vuoksi näyttää
siltä, että perhettä kohdannut haaksirikko ei tuottanut hänelle
suurtakaan surua. Näennäisestä välinpitämättömyydestä huolimatta Joonas
sai kuitenkin yksinäisyydessä taistella monta sisäistä kamppailua,
ennenkuin hän voi mukautua siihen ajatukseen, että hänellä nyt enää
oi ole omaa mitään, tuskin takkia yllänsä, lakkia päässänsä, pieksuja
jalassansa. Vieraan penkillä hän istui kotonansa, vieraan vuoteella
virui unettomia, öitänsä, vieraan oli leipä pöydässä, vieraan hevonen
tallissa, lehmät navetassa.

Pyrkien vähitellen ennen lopullista leikkausta kokonaan irtautumaan
entisestä omaisuudestansa, jonka näkeminen tuotti hänelle vain
piinaavaa katkeruutta, Joonas ei ollut kotosalla juuri muulloin kuin
öisin. Päivänsä hän kulutti enimmäkseen Hohon sydänmaalla. Asian
nimellisenä oli olevinaan Hilma-vainajan etsiminen, ja vilkaisikin
hän muodon vuoksi Riikan unennäköä muistaen kaatuneen kuusen juurikan
alle, milloin sattui sellaisen huomaamaan. Kadotettuaan jo aikaisemmin
uskonsa tyttärensä ruumiin löytymiseen, hän ei sitä enää toivonutkaan.
Mitäpä lohtua hänen löytymisestään olisikaan nyt enää, kun sille ei
kuitenkaan jaksaisi omaa erikoista hautaa lunastaa, ei pappia saattonsa
jälkeen kustantaa, ei edes kahvikuppia muistoksensa tarjota. Eikö
lie tätä köyhyyttä ja alennusta itsekin aavistellut, kun kerta tänne
pyrki; ei kai tahtonut yhteiseen hautaan, ties minkälaisen rötkäleen
rinnalle. Ja mikäpä hänen on ollaksensa täälläkään. Samaa kai se on
maata siunattu kuin siunaamatonkin — täällä vain laajemmat leposijat
ja olo rauhaisampi. Ja yhtä hyvin tuo kuulunee tuomiotorven ääni tänne
kuin sinnekin, koskapa suurten merien syvyyksienkin pitää kerta omansa,
antaman.

       *       *       *       *       *

Kun Joonas huutokauppapäivän aatto-iltana patasi kotiin tavanmukaiselta
sydänmaan matkaltansa, huomasi hän uudet, puhtaat kuusen havut
asetetuiksi rappusien eteen, lattiat, pöydät, penkit, astiat pestyiksi
ja kaikki paikat puhdistetuiksi ja järjestetyiksi kuin pitoja varten.

»Millä mahdilla sinä olet tämän suursiivouksen saanut aikaan näin
lyhyenä päivänä?» kysyi hän ihmetellen emännältä.

»Pyysin naapurien akkoja avukseni, ja kun oli kymmenkunta husaa ja
huosiata yhtaikaa huokaamassa, niin siinä oli sihinää ja sohinaa, ja
puhdasta tuli kuin talkoolla vain», sanoi Saara.

»Hyvähän on olemassa puhtauskin ja järjestys, mutta eiköhän tuo puuhasi
yhtäkaikki olisi joutanut olla tekemättä tällä kertaa.»

»Miten niin: tällä kertaa?»

»Näitä huomisia pitoja varten.»

»Minä olen näitä lattioita pessyt jo monta kertaa juhannukseksi ja
joulujuhliksi ja olen silloin aina mielessäni kuvitellut, että milloin
heitä saanen pestä poikaini häitä tai tyttäreni läksiäisiä varten, ja
ajatellut vielä: milloin näitä huoneita nuoremmat kädet puhdistanee
ja kuusen havuja valkeille lattioille ripotellee meidän vanhojen
kunniaksi, kun tästä kerta hautaan kallistumme.»

»Kun toden sanon, niin saman tapaisia ajatuksia on usein askarrellut
minunkin aivoissani mutta ei valkene ne päivät», sanoi Joonas
liikutettuna.

»Ei valkene. Vaan olkoot nyt nämä huomiset pidot mitkä ovatkin, niin
Jylhänmäen uudella emännällä, kuka hän lieneekin, ei saa olla sanan
sijaa siinä, että entinen emäntä jätti jälkensä siivoamatta ja pesänsä
puhdistamatta.»

»Taitaapa toisekseen olla niinkin», myönsi Joonas.

       *       *       *       *       *

Oli jotakin kolkon juhlallista hautajaistunnetta iltakorvalla kosteutta
tuoksuvissa, hämärissä huoneissa, jotka näin pesun jälkeen olivat
ikäänkuin avartuneet ja joissa pienikin ääni kaikui kuin kirkossa.
Tavallista aikaisemmin rupesivatkin talonväet maata tänä iltana, Joonas
eteistuvan lattialle, Saara Kaisun kera Hilma-vainajan sänkyyn ja Kalle
omalle vuoteellensa oven pieleen. Väsyneenä päivän puuhista nukkuivat
toiset jotenkin pian, mutta isännän aivoissa askartelivat niin monet
ajatukset, että hän ei yrittänytkään saada unta silmäänsä. Kun
makuuhuoneessa ei ollut kelloa, kävi hän useita kertoja tarkkaamassa
Otavan kulkua, unohtuen väliin pitkäksi ajaksi akkunaan katsomaan
tähtikirkasta taivasta.

Arvellen vihdoin puoliyön olevan ohi, hän sytytti lyhdyn talikynttilän,
pisti virsut jalkaansa, takin yllensä ja aikoi lähteä ulos. Mutta
vaikka hän liikkui hyvin hiljaa, ettei herättäisi nukkujia, havahtui
Saara kuitenkin ja kohottaen päätänsä pieluksesta kysyi:

»Minne sinä menet lyhtyinesi?»

»Käväisenpähän vähän tallissa, nuku sinä vain.»

»Ei, älähän jätä, minäkin tulen.»

Joonas ei kieltänyt, ei myöntänyt, mutta odotti kuitenkin niin kauan,
että Saara ehti saada lipposet jalkaansa ja vaatetta yllensä.

»Kylläpä no nyt tähdet palavat», huomautti Saara kävellessänsä
Joonaan jäljessä jäätynyttä, kopisevaa, pihapolkua myöten, lyhdyn
salaperäisesti tietä valaistessa.

Heidän mentyä talliin hörähti ruuna hyvän huomenen pilttuustansa
ja alkoi vähitellen kompuroida jaloillensa. Saaran pitäessä lyhtyä
valmisti Joonas aamuapetta. Oudon hätiköivästi hän tällä kertaa otti
ruumenkopan tallin nurkasta ja kaasi silppuja onton hongan puolikkaasta
tehtyyn pyöreäpohjaiseen kolaan. Kurkotti sitten seipään nenästä
alassuin killuvan kipon, kasteli ruumenet ja sekoitti puuhangolla.
Lopuksi hän ripotteli jauhoja appeeseen ja kouhautti kevyesti
kädellänsä.

»Rivauta häntä nyt päällistä runsaalla kädellä — viimeisen taisitkin
appeen Liinalle laittaa», kehoitti Saara.

Joonas lainasi kurkustansa alas, niinkuin jotakin vaikeasti nieltävää,
ja lisäsi ruisjauhoja appeeseen niin runsaasti, että tahdasmainen seos
tarttui kiinni hevosen ikeniin ja kitalakeen.

»Poloisen hampaat jo niin tylsyneet, että pitää näet käämiä pyörittää»,
sanoi Saara huomattuaan hienontamattoman puruksen putoavan ruuheen
ruunan suusta. »Kuinka vanha jo liekään?»

»Onhan sillä päiviä päässä jo alun kolmattakymmentä vuotta siinä
Hilma-vainajan kanssa yksiä ikiä». tiesi Joonas.

»Niinpä tuon onkin vanharukan otsa jo harmaantunut, harjajouhet
tippuneet pitkin teitä ja hännästä jäljellä suoltanut suikale kuin
virttynyt liinasormaus.»

»Eihän se olo Liinakaan enää kuin kummitus entiseksi; eiköhän tuo kumma
olekaan, siellä kun on pitänyt pitkät talvet sydänmaissa raskaita
tukkikuormia kiskoa umpikelissä. Mutta ennen nuorianna, orinna
ollessaan, sillä oli kokoa ja näköä: vako lautasella, karva kiilsi ja
välkkyi, että kuvaisensa näki, jousella kaartui kaula korkealle ja
polvia tapaili liinaharja.»

»Niin oli, kyllä minä muistan», yhtyi Saara arvosteluun.

»Entäs se jalannousu. Nauruun se veti sivullisenkin suuta, kun tällä
karautteli kirkkotiellä, ihmeekseen sitä katsoi niin herra kuin
talonpoika. Kun edelle yritti, niin sitä ei tarvinnut kahta kertaa
rinnalle tarjota, ja kaulaa piti venymän, vaikka kilpailijana olisi
ollut hyväkin menijä.»

»Kyllä minä muistan.»

»Kerran pyyhkäisin kappireessä Kuorelahden yli yksiöistä kierää. Jää
ritisi ja ulvoi kuin henkensä edestä ja painui alla hyllyvänä hetteenä,
niin että Liinu sai polkea pakenevaa vastamäkeä rannasta toiseen, ja
kenkien joka naulan tiestä tihkui jäälle sula vesi. Siinä ei, jos
mieli pinnalla pysyä, sietänyt kompsahdella eikä jäädä kaivon paikkaa
katsomaan ja aprikoimaan, mennäkö vai eikö mennä», innostui Joonas
vanhoista muistoista.

»Et taitaisi nyt enää mennä Liinulla yksiöiselle jäälle kuskailemaan?»
naurahti Saara.

»En kaksiöisellekään, enkä olisi mennyt silloinkaan, jollen ollut vähän
hiprakassa.»

»Jos lie ajonne Kuorelahdella ollut kulkua kuoleman sillan ylitse,
niin kyllä hipaisi loppu läheltä Liinua silloinkin, kun tuonne
Raivion niitylle suo-ojaan putosi ja selkäänsä myöten kylmään mutaan
hautautuneena virui pitkän syksyisen yön. Kun se vihdoin huomenissa
löydettiin — sinähän sen taisit löytääkin — ja mentiin hätään, niin
sitä sen silmänluontia minä en ikänä unohda. Puhua kun ei osannut, niin
se sillä katseellaan sanoi kuin ihmiskielellä: Voi, hyvät ihmiset, kun
ette ennen apuun tulleet, nyt on myöhäistä jo — jääkää hyvästi. Mutta
kun sitten hierottiin, annettiin suuhun kanvärkkiviinaa ja sammuva
elämä alkoi jälleen palautua, niin se niinkuin nauroi silmillänsä ja
ihan päätänsä nyökytti, että: kiitos, kiitos.»

»Ei palannut ennalleen Liinu, jäykkyyttä se yö jätti jäseniin», sanoi
Joonas. »Mutta sitä minä olen monasti itsekseni ihmetellyt enkä ole
siitä siihen päässyt, että mikä kumma vetämyksensä ja vaikutuksensa
hänessä lienee ollut, kun piti lähteäkseni Raivion niitylle ihan
jantussa jaloin, vaikka minulla ei ollut sinne asian nimellistäkään.
Vieläpä oli olevinaan kova kiire, niinkuin joku olisi lakkaamatta
korvaani kuiskutellut: joudu, joudu. Ellen olisi mennyt, niin se olisi
Liinukin jo aikaa ollut siinä suuressa hevosjoukossa.»

»Maksoihan se sen velkansa ja hyvän työsi, kun tässä muuanna talvena
sydänmaalla kaatamasi hongan tyvi löi sinut tainioihin ja tämä vaaran
nähtyään laukkaa pyrynä kotiin tyhjine rekineen. Siitä arvattiin, että
onnettomuus on tapahtunut, ja hätäännyttiin, kun ei tiedetty edes sitä,
missä olit. Ellei Liinu olisi osannut viedä sinne, missä hangella
turkkinesi tiedottomana makasit, niin etpä taitaisi sinäkään nyt olla
siinä.»

Tämä muisto koski Joonaan sydämeen niin syvästi, että hän näin eron
hetkellä ei kyennyt hillitsemään itseänsä, vaan kietoi kätensä ruunan
kaulan ympäri kuin syleilyyn. Liinu laski päänsä raskaasti hänen
olallensa, osoittaen siten ymmärtävää osanottoa puolestansa. Kuin
osaveljet ja saman arvoiset toverit nuo kaksi olivat kotvan hiljaiseen
hellyyden osoitukseen vaipuneina.

Kun Saara mielestänsä ei muulla näkyväisellä tavalla voinut ottaa
osaa tunnelmaan, alkoi hän pitkäveteisellä, liikutuksesta väräjävällä
äänellä veisata virttä:

»Ah, mik' onpi elomm' tääll'...»

Kohtauksen ja virren värsyn päätyttyä oltiin ääneti hetken aikaa.

»Kuka hänen Liinunkin saanee», huokasi Saara kuin itseksensä.

»Tänään tuo sekin tapansa sanonee», vastasi Joonas.

»Saisi se olla joutumatta maailman kululle enää vanhoilla päivillänsä —
ties vaikka päätyisi lopulta mustalaisten ruoskittavaksi kauppakoniksi.»

»Vähätpä siitä lie takeita siitäkään.»

»Niin, niin — vähätpä vähät... Vieläkös se poku osaa kättä antaa?»
sanoi Saara ja taputti kädellänsä ruunaa etulapaan.

Kun tämä jaksoi kohottaa jalkaansa vain hiukan, tarttui emäntä kavion
asemesta polvitaipeeseen ja pudisti kuin hyvästiksi.

»Jumalan haltuun, Jumalan haltuun... Sanohan sinäkin. Joonas, hyvästi
vanhalle palvelijallesi.»

Kehoitusta, noudattaen Joonas tarttui toisella kädellään Liinun
polvitaipeeseen, toisella pyyhkäisi kyyneltä salaa silmästänsä ja
sanaakaan enää lausumatta poistui tallista viipyvin askelin.

»Olisiko käydä, navetassakin yksin tein?» sanoi Saara ulos tultua.

»Käy häntä navetassakin.»

»Etkö sinä viitsi tullakaan?»

»Joudan kai tästä minäkin.»

Saaran edellä, Joonaan jäljessä mentyä navettaan ynähtivät lehmät
aamutervehdyksen vitsakytkyissänsä ja lampaat määkivät karsinassansa.

»Viskaa heille heinätukkoa tai oljensuortuvata eteen», kehoitti Joonas.

Saara kahmaisi pimeästä rehuvajasta sylyyksen heiniä, ja jakaessaan
niitä, puhutteli ja taputteli erikseen kutakin lehmää.

»Kukahan kylän ämmä lypsänee kiuluunsa sinunkin maitoasi, Omenaiseni...
Kuka keittänee haudeheiniä Helunalleni — jos keittänee ollenkaan...
Entäs kenen vaajaan se minun pikku Tiistikkini kytketään talveansa
seisomaan... Voi, yhtähyvin, on se sentään vaikea erota näistä.»

»Anna heille lehtikerppua noillekin», sanoi Joonas, nähtyään lampaitten
kapsahtaneen karsina-aitaa vasten pystyyn ja vuonien aidan raoista,
pyytävinä kurkistelevan vihreän palavilla silmillänsä.

»Antaahan Saara piijuillensa, kun tässä kerkiää», vastasi emäntä ja
pisti kahisevan kerpun karsinan keskelle pystytetyn matalan seipään
nenään.

Kuin pyöreän ruokapöydän ääreen asettuivat lampaat sen ympärille
kauniissa sovussa, isot ja pienet rinnan, väkevämmän heikompaansa
suutimatta.

»Toisen keritsimet naksaa kohta teidänkin selässänne, toinen karttaa
ja kehrää villojanne pitkinä puhteina, toisen hartioita turkkinne
lämmittävät», surkeili Saara katsellessaan, kuinka lampaat ahnehtimatta
nyppäsivät kuivan lehden suuhunsa ja sitä sievästi hampaillansa
hienonsivat.

— A'-a'-aa-aaa! huomautti kukkokin omasta ja väkensä olemassa olosta
orreltansa.

»Kas sitä! Minun kultarintainen kukkoni ja valkoiset kanaseni, en
ollut muistaakaan teitä, kun on niin monta suuta ottamassa; mutta
parasta viimeiseksi», leperteli Saara, otti orren päältä vakasta liinan
siemeniä ja kurkottaen kättänsä antoi kanojen kunkin vuorollansa nokkia
siemeniä kämmeneltänsä.

»Kävisimmekö vielä sikaakin katsomassa?»

»Saisihan tuota vilkaista tuotakin», myöntyi Joonas.

Täällä tyytyivät vanhukset vain katsomaan selkä kumarassa sikolätin
matalasta ovesta sisään. Ei sillä näkynyt nälkäkään olevan, koskapa oli
jättänyt eilisiä perunakeitikkäitä ruoan tähteeksi kaukaloonsa.

— Noh, noh, tervehti sika uneliaasti, viitsimättä vaivautua ylös
lämpimästä pahnastansa, jonne se oli kaivautunut niin syvään, että vain
vähän kärsän päätä oli näkyvissä.

»Kuka herkkusuu häntä tuonkin läskiä pannussansa käristänee», lausui
Saara, hiukan kateellisena.

»Ja laskiaisrokkaansa sen sorkilla höystänee», lisäsi Joonas.

Tämän yöllisen jäähyväiskäyntinsä tehtyään vanhukset palasivat
eteistupaan, riisuutuivat ja kallistuivat jälleen maata vuoteellensa.




XII


Jo aamuhämärissä alkoi Jylhänmäen tupaan kertyä huutokauppaväkeä:
torpparia, joutilasta kissoillaan olijaa ja muuta vähävaraista.
Toisten hiljaisella äänellä, ikäänkuin arkaillen keskustellessa ja
vedellessä vaatimattomasti palturisavuja piipuistansa, suhtautui muuan
heistä, Lillukan Matti — köyhä mäkitupalainen Isoaholan takamailta —
eristäytyvästi ja muutenkin ärsyttävästi vertaisiinsa. Ollen hieman
humalassa tuo pieni miehen kessikka kädet housuntaskuissa kävellä
rehvasteli edestakaisin tuvan lattiaa koppavan näköisenä, röyhyävä
sikari suupielessä, ruiskauttaen silloin tällöin suustansa mustan
tupakkasyljen puhtaalle permannolle. Viimein hän pysähtyi hajasäärin
keskelle lattiaa ja huulilla ivallinen hymy kysäisi:

»Kessujako ne miehet käryyttelee nysissänsä?»

»Eipähän sitä tämän alamaisen kansan kannattane herrastupakkaakaan
poltella, niinkuin tuon muun äveriään», annettiin sana sanasta.

»Eipä kai, eipä kai... Missäs meiningeissä sitä ollaan liikkeellä näin
varhain?»

»Akkaansakos se Matti on lähtenyt karkuun sieltä sikolaitumilta, vai
joko on Lillukasta lillukat loppuneet?»

»Ei akkaa eikä akan takaista — huutokauppaan minä tulin», kivahti Matti.

»Eikö tuota lietänekin sitten yksillä asioilla.»

»Ettäkö aiotte huutaa tekin?»

»Mekin... Eikö Matti aio huutaakaan?»

»Perältä kuuluu.»

»Ei kai tässä oltane pekkoja pahempia yksi kuin toinenkaan.»

»Kyllähän köyhälläkin suuta on ja ääntä maailmaan mahtuu; mutta milläs
te huutonne maksatte?»

»Pirhana!.. Milläs se Matti maksaa?»

»Raha se on, joka komteeraa», kerskaili Matti, lyödä läjäytti
kämmenellä povellensa ja jatkoi taas kismittävää kävelyänsä.

Vasta päivemmällä alkoi tulla isäntäväkeä ja muuta varakkaampaa, ja
lopuksi ajaa karautti itse Isoahola nimismiehen kera kartanolle.
Joonas oli jo aikaisemmin mennyt sydänmaalle, ja Saara piileksi koko
huutokaupan ajan eteistuvassa. Paitsi lakkaamatta päivittelevää Riikkaa
rohkeni entisestä talonväestä vain Kalle näyttäytyä vieraille. Kun
ankara tauti oli jättänyt jälkensä hänen kasvoihinsa ja kun lisäksi
päähän kasvanut uusi tukka oli aivan valkoinen, näytti hän ikäiseksensä
vanhukselta. Omaten alun pitäen taipumusta harvapuheisuuteen ja
muihinkin kummallisuuksiin hän toipumisensa jälkeen oli tullut
entistäkin vaiteliaammaksi. Lukuun ottamatta yhtä ainoaa lausetta hän
nytkin koko ajan seurasi äänetönnä asiain menoa, eikä voitu sanoa, mitä
hän siitä ajatteli, jos lie ymmärtänyt ajatella mitään.

Aluksi myytiin talon kiinteä omaisuus. Ensimäisen tarjouksen,
neljätuhatta markkaa, teki velkoja itse. Nähtävästi ennakolta tehdyn
sopimuksen mukaan nuiji nimismies tämän huudon lukkoon, vastoin
tavallisuutta niin kiireesti, että toiset huutajat, joita oli saapunut
pitkienkin matkojen takaa, eivät ehtineet suutansa avata, kun nuija jo
paukahti kolmannen kerran. Näiden myöhästyneiden jäädessä kuin puusta
pudonneina kynsimään korvallistansa, lausui Kalle kuuluvalla äänellä:

»Siitä tulee juttu — juttu siitä tulee.»

Hymyiltiin hiukan surumielisesti, mutta kukaan ei voinut tietää, mitä
hän tuolla vastalauseellansa mahtoi tarkoittaa.

Irtaimen kauppaamisessa noudatettiin yhtä ovelaa menettelytapaa: aluksi
myytiin vain jonnin joutavaa rihkamaa ja kiihoitettiin köyhää kansaa
kilpailemaan keskenänsä. Moni renkipoikakin, kohotuksensa piikaparven
silmissä ja saadakseen nimensä kirjaan, huusi huutamistansa. Vasta
tavaroita lähemmin tarkastettua putosivat suomukset silmistä: joutavaa,
tarpeetonta roskaa! Mutta maksu oli tinkimättä suoritettava, ja siihen
hupeni useankin pienet vuotiset säästöt melkein kokonaan. Surkumielin
he sitten myyskentelivät tavaroitansa moninkertaisin tappioin,
kiukkuisimmat kiroillen ja sadatellen paiskelivat niitä kiviin
säpäleiksi.

Vasta sitten kun kaikki huono oli saatu käsistä pois, tarjottiin
arvokkaampaa tavaraa, jonka huutamiseen vain varakkaat kykenivät.
Niinpä kaikki eläimet, Liinankin, huusi Isoahola, jonka mielestä
huutokauppa tähän asti oli luistanut sangen hyvin. Samoin se olisi
kai jatkunut loppuun asti, ellei sattunut paria hänelle harmillista
välikohtausta.

Paikasta paikkaan siirryttäessä tultiin vihdoin eteistupaankin, jossa
Saara Kaisun kanssa värjötteli. Kun oli myyty, mitä täällä myytävää
oli, ei piirongin laatikosta löytynytkään luetteloihin aikaisemmin
merkittyä sormusta.

»Eihän täällä liene käynyt varkaita?» heitti Isoahola Saaralle
kaksimielisen kysymyksen.

»Herra Jumala — kun en ollut muistaakaan! Eihän toki varkaita, minä
sen aamulla, otin, ajattelin: Pidämmä häntä sormessani vielä tämän
raskaimman hetken, kun olen sitä Joonaan ja minun välisenä yhdyssiteenä
kantanut surussa ja ilossa aina siitä asti, kun pappi sen alttarin
edessä sormeeni painoi, liki neljäkymmentä vuotta sitten. Joonaskin kun
mihin lie paennut, niin oli olevinaan mielelleni niinkuin turvaisampaa
ja rohkaisevampaa ottaakseni vastaan tätä onnetonta päivää näin
vihkisormus sormessani... Tässä se on, tässä se on», hätäili Saara,
irroitti sormuksen kädestänsä ja antoi sen isännälle.

»Mitä — onko se vihkisormus?» kuului ääni yleisön joukosta.

»Se se on», vaikeroi Saara.

»Ei sitten olekaan oikeutta panna sitä sormusta vasaran alle»,
huomautettiin huutajien taholta.

»Tarvinnekko tuohon lähteä lupia kyliltäkään kyselemään», vastasi
Isoahola.

»Ehkei, mutta tässä kohdassa on Saaralla laki puolellansa.»

»Eikö tuota osattane, jos niikseen, kymmeneen asti lukea toisellakin
puolen.»

»Eihän mitenkään, eihän sitä salli Jumalakaan, että nyt riistetään
liitonmerkki, niinkuin nikulin side riihessä kahden lyhteen väliltä —
ennenkuin kuolema erottaa», puolusti Saaraa muuan terhakka naisääni.

Kun nimismies, lausumatta asiasta omaa mielipidettänsä puoleen tai
toiseen, huomasi isännän joutuvan auttamattomasti alakynteen, keskeytti
hän väittelyn, esittäen virkansa puolesta:

»Kultainen sormus... kahdeksantoista karaattia... mitä tarjotaan?»

Syntyi henkeä pidättävä, jännittävä odotus. Saara väänteli käsiänsä
kärsivän näköisenä, mutta väkijoukossa välähteli vihaisia katseita,
kuin etsien sitä kurjaa, jolla olisi sydäntä tähän tarjoukseen suunsa
avata.

»Viisikymmentä markkaa», keskeytti vihdoin hiljaisuuden muuan varakas,
vieraspaikkainen isäntämies, joka ei ollut voinut sulattaa kiinteän
myynnissä aikaisemmin harjoitettua petollista hoppuisuutta.

Yleisössä kävi terävä liikahdus kuin viiman vinkaisu talvisessa
metsässä, kuului moitteita ja tyytymättömyyttä ilmaisevia murahduksia,
— Mitä mielettömyyttä tämä on? Eihän sormus sitäpaitsi ole puoltakaan
huudetun summan arvosta. Juuri sen vuoksi Isoaholan naama onnesta
säteili, mutta nimismies paukautti pöytään hermostuneesti asianomaiset,
lyönnit, niinkuin hänellä olisi ollut erikoinen kiire päästä eroon
tästä asiasta mahdollisimman pian.

Mielenilmaisuista välittämättä meni huutaja pöydän luokse, laski
setelin hiukan ivallisesti hymyillen isännän eteen, otti sormuksen ja
painoi sen Saaran sormeen lausuen:

»Pitäkää se — ei lahjana, vaan pikemminkin kuin suden suusta
pelastettuna kalleutenanne.»

»Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon!» kiitteli Saara ja
ilonkyyneleet silmissä pusersi molemmin käsin antajan kättä.

Väkijoukossa kävi taaskin liikahdus, mutta se oli nyt sävylleen kuin
läntisen leyhähdys kesäisessä lehdossa. Osallisuutta siihen tunteeseen
ei ollut kuitenkaan Isoaholalla, nolattuna ja häpeillään hän painoi
päänsä alas.

Myymättä oli enää Hilma-vainajan vaatteet. Väki lähestyi aittaa
vakavana kuin ruumishuonetta, ja kun ovi avattiin, näkyikin
peräseinällä Joonaan sinne aikoinaan kantama ruumislauta. Kun oli
todennäköistä, että myöskään näitä tavaroita ei kukaan huutaisi,
tuskin huolisi, vaikka ilmaiseksi annettaisiin, ilmoitti nimismies,
että koko vaatevarasto tarjotaan yhdellä kertaa, ja teki tavanmukaisen
kysymyksensä:

»Mitä tarjotaan?»

»Sata ja viisikymmentä markkaa», huusi Isoahola, summan, joka tavaran
arvoon nähden oli hänen mielestänsä niin suuri, että siihen ei pitäisi
voida lisätä, jos kellä olisi ollut halua hautaakin. Voimatta kokonaan
tukahduttaa sitä yhteistä tunnetta, että tässä samoin kuin sormuksen
myynnissä oli jotakin alhaista ja häpeällistä, hän tahtoi suoriutua
kiusallisesta tilanteesta mitä pikimmin ja samalla näyttää hiukan
mahtiansa äskeiselle vieraspaikkaiseile nolaajallensa.

»Sata viisikymmentä ensimäinen...

»Kaksisataa!» möykkäsi Lillukan Matti ja kädet housuntaskuissa,
röyhyävä sikari suupielessä kävellä vehkuroi aivan nimismiehen eteen.

»Perhana!» tuli yhtaikaa useammasta kuin yhdestä suusta, ja kaikesta
huolimatta alkoi vakava mieliala vaihtua hilpeydeksi ja äänekkääksi
nauruksi.

Isoaholaa sekä suututti että nauratti.

»Vielä viisikymmentäi, lisäsi hän leikillänsä; sillä hän enempää
kuin kukaan muukaan oi ajatellut köyhän mökkiläisen huutoa vakavalta
kannalta.»

»Vielä kolmesataa!» jatkoi Matti isännän sanontatapaa matkien.

»Onko tarjouksenne lisää edelliseen vai tarkoitatteko sillä huutonne
kokonaismäärää?» huomautti nimismies.

Ymmärtämättä oikein kysyjän tarkoitusta vastasi Matti kättänsä rennosti
huiskauttaen:

»Lisää eli kokonaismäärä — yks kaikki!»

»Sen miehen huutoja ei tarvitse ottaa huomioon», sanoi isäntä
nimismiehelle, tahtoen tehdä jo leikistä lopun.

»Miksi ei — saako luvan kysyä?» tokeni Matti »Millä sinä, kehveli,
huutosi maksat?»

»Kehveli... Raha se on, joka kointeeraa!» rehenteli Matti ja
taannoiseen tapaansa läjäytti kämmenellä povellensa.

»Liekö viittä penniä taskussasi tälläkään haavaa... ja keneltä sinä
olot tuon sikarin tumpin saanut hampaisiisi?» ivaili isäntä.

»Ei se ainoa ole», sanoi Matti ja tarjosi isännälle takkinsa
rintataskusta, sikaria, joita, siinä seisoi rivissä kokonainen patteri.

»Olkaa hyvä!»

Isäntä ei kuitenkaan suvainnut ottaa.

Matti tiesi, että tällaista rintaa paisuttavaa tilaisuutta hänellä
ei ole ennen ollut eikä arvattavasti tule enää koskaan olemaan; sen
vuoksi hän ei pitänyt mitään kiirettä päästäksensä esiintymisensä
huippukohtaan: karistettuaan tuhkan sikaristansa, hän hyvin hitaasti ja
koomillisen arvokkaasti kaivoi povitaskustansa hienon lompakon, otti
siitä nipun punalaitaisia seteleitä ja katsoen vuoroin isäntää, vuoroin
nimismiestä silmiin kysäisi:

»Mitäs herrat luulevat näiden olevan?»

Syntyi yleinen hämmästys ja ihmettelyn sorina. Peläten joutuvansa,
uudelleen naurun ja pilkan alaiseksi liuskasi isäntä:

»Köysiin... Sinä olet varastanut rahat.»

»Kuulittako?» kysyi Matti väkijoukkoon kääntyen.

»Kyllä kuultiin, kyllä kuultiin», vastattiin nauraen.

»Sanoppas se sana, vielä toinen kerta», sinutteli Matti isäntää yleisön
myötätunnon kannustamana.

Huomattuaan pikaisuudessaan lausuneensa liikaa jo ensi kerrallakin
isäntä, kiiruhtaen kääntämään huomion toisaalle, huusi kiukusta
punaisena kiehuen:

Kolmesataa ja viisikymmentä!»

»Neljäsataa!» lisäsi Matti.

»Viisisataa!!»

»Kuusisataa!!!»

»Katso peijakasta», kuului ihastuneita huudahduksia.

Kilpailuinnon tartuttamana kiihkeimmät köyhistä paremman puutteessa
koristelivat nyrkkejänsä tai nyökyttivät ruumistansa; ja käden
käänteessä Matti kohosi korkeuksiin vertaistensa silmissä.

Mutta maltillisemmat arvelivat:

»Mitäpä kummeksimista siinä on. Ymmärrettiinhän se jo alun alkaen, että
Matti on vain suuna ja joku toinen säkkinä — kukahan liekin.»

»Kunhan siinä ei olisi vain isä ja poika keskenään kamppailemassa.»

Samoin lienee ajatellut isäntä itsekin, koskapa hän antoi kilpailijansa
pitää viimeisen sanan.

Maksettuaan huutonsa Matti väänsi aitan oven lukkoon, pisti avaimen
taskuunsa ja yleisön kunnioittavasti jakaantuessa kahtaanne kulki
kujannetta myöten väkijoukon läpi kuin voittoisa sankari sotakentältä.

       *       *       *       *       *

Isoahola lähti Jylhänmäestä hyvin pahalla päällä kotiinsa tultuaan hän
kutsui Pekan kamariinsa ja kysyi:

»Sinunko rahoillasi se Lillukan Matti siellä huutokaupassa rehki ja
rehenteli?»

»Minun», vastasi Pekka lyhyesti ja terävästi.

Heittäen Matin antamat setelit poikansa eteen pöydälle torui isä:

»Etkö sinä, tomppeli, ymmärrä sen vertaa, että jos valtakunta karkaa
itseänsä vastaan, niin se joutuu kylmille — niinkuin Sanassa sanotaan?»

Pekka ei vastannut mitään: isäntä jatkoi:

»Mitä sinä niillä ryysyillä nyt sitten aiot tehdä?»

»Ei mitään — annan olla niiden koskematta aitassa vain.»

Isäntä mietti hetken päästäksensä perille poikansa kummallisesta
menettelystä, sanoi vihdoin:

»Sinulla on tainnut sittenkin olla jotakin suhdetta siihen — hutsuun?»

»Hutsuun... Jumaliste!» sähähti Pekka ja ponnahtaen seisaalle iski
nyrkkinsä pöytään, niin että huone kumahti.

»Se on kai sinun se — äpäräkin?»

»On.»

Kun oltiin tämän jälkeen vaiettu kotvan aikaa, alkoi isäntä sanella
kuin peruuttamatonta päätöstä:

»Sinä nait Kankaanpään Eveliinan, ja...»

»Ei Eveliinaa eikä ketään.»

»Ja otat Jylhänmäen hallitusohjat käsiisi huomissa päivänä.»

»Ei ikänä — sen talon hallitusohjia.»

Tuntien mahtinsa riittämättömyyden — ehkä ensi kertaa elämässään
yrittäessään taivuttaa poikaansa tahtonsa alle — isännän oli pakko
turvautua vieraaseen apuun:

»Sinä näyt unohtaneen neljännen käskyn kokonaan.»

»Ei enempää kuin tekään seitsemättä käskyä», vastasi Pekka käyttäen
samaa kaksiteräistä miekkaa.

»Mitä... Olenko minä mielestäsi varas tai ryöväri?»

»Matti kertoi Jylhänmäen menneen neljästä tuhannesta.»

»Joo, neljätuhatta... se on suuri summa niin rappeutuneesta talosta.»

»Neljätoista tuhattakaan ei olisi liikaa. Jos omistajat olisivat
saaneet osapuillekaan kohtuullisen hinnan talostansa, niin vanhoille
olisi velkansa maksettuaankin jäänyt elämistä lopuksi iäksensä.»

Pekka mietti hetken ja sanoi sitten kuin jatkona edelliseen:

»Mutta voihan asiaa jollakin tavoin auttaa vielä. Minä otan osastani
Jylhänmäen.»

»Se nyt oli kerrankin sana paikallaan... ehkäpä otat vielä
Eveliinankin?»

»Ei niistä mitään.»

»No niin no... hyvä, kunhan nyt ensin talonkin», sanoi isäntä hyvillään
siitä, että sai puolenkaan tahtoansa menemään läpi.




XIII


Jylhänmäen uusi isäntä jäi toistaiseksi asumaan lapsuuden kotiinsa,
käyden talossansa vain silloin tällöin antamassa palvelusväelle
työohjeita ja määräyksiä. Entiset haltijat saivat olla vapaasti
ja syödä talon pöydässä kuten ennenkin. Pekan talon ottamisen
tarkoituksena olikin saada siten tilaisuus elättää ja hoitaa vanhat
luonansa hautaan asti. Mutta kun hän esitti asian Joonaalle, ei tämä
ottanut sellaista kuuleviin korviinsa.

»Vai sillä lailla, että kun ensin on raiskattu ja murhattu ja
ryöstetty, kilvan isä ja poika, niin sitten tunnon suun tukkeeksi
silitetään kuin piestyä koiraa. Vaikka minun pitäisi keppi kädessä
kerjätä — ja sehän tie tässä edessä on — niin sittenkään minä en taivu
ottamaan armopalaa teidän kummankaan kädestä», purki hän kertakin
Pekalle katkeruuttansa.

Huutokaupan jälkeen Joonas oli tullut entistäkin synkemmäksi ja
itseensä sulkeutuneemmaksi. Saara olisi kyllä omasta puolestansa ollut
anteeksi antavampi ja mielelläänkin suostunut tarjoukseen, mutta
Joonaasta eroaminen ei tullut kysymykseenkään. Kun Pekka aikeissansa
pettyneenä vanhusten suhteen viittaili joskus siihen suuntaan, että
ainakin Kaisun tulisi jäädä hänen hoiviinsa, juosta kipaisi tyttö
mummon luokse ja itkien kietoi kätensä tämän kaulan ympäri niin
kiinteästi, että jo siitä saattoi päättää: noita kahta ei erota kukaan.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna joulukuun alkupuolella Joonas nousi vuoteeltansa
eteistuvassa hyvin varhain ja meni tupaan, jossa näin öisin ei ollut
ketään asujamia, sillä palvelijat nukkuivat mieluimmin joutilaiksi
jääneissä kamareissa kuin suuressa kolkossa tuvassa. Tehtyään
pystyvalkean takkaan Joonas haalisti palasella vähän vettä, jolla
valeli naamaansa, ja siveli sitten uunin korvalta ottamastaan
puukupista suopaa leukaansa ja poskiinsa. Mutta ennenkuin ryhtyi
partaansa ajamaan, katsoi hän ison aikaa veitsen kirkasta terää,
niinkuin olisi pelännyt laskea sitä niin likelle kurkkuansa.

Ajettuaan partansa ja peseydyttyään hän käveli pöydän luokse, jolla
oli perheen koko liinavaatevarasto, lukuun ottamatta huutokaupasta
hylyiksi jääneitä riekaleita, jotka pesun ajaksi oli puettu ylle.
Eilissä iltana Saara oli kaulannut vaatteet ja pannut ne pöydälle
jonkinlaiseen arvojärjestykseen: ensinnä oli Joonaan rohdinpaita ja
alushousut samassa käärössä ja sen vieressä Saaran paita palttinaisine
yläsineen ja piikkoisine alasineen. Seurasi sitten Kallen alusvaatteet
ja viimeisenä Kaisun pieni palttinapaita.

— Ne ovat kuin kuolinvaatteita, johtui Joonaan mieleen raskas ajatus.

Pukeuduttuaan puhtaisiinsa hän lisäsi puita takkaan, istui rahille
tulen ääreen ja katseli jonkinlaisella katkeralla nautinnolla,
kuinka levoton elementti tulisilla kielillänsä lipoi kuivia halkoja
herkutellen kuin peto saaliillansa, kunnes vihdoin huhnautti punaisen
vaippansa niiden ylle.

— Tuolla lailla — tuolla lailla se on vastoinkäymisen pahahenki
nuoleksinut minuakin, joka olen sen pätsipuuksi valittu: ensin
harvakseen, sitten yhä nopeammin — enkä aavistanutkaan, kun jo olin
liekkien ympäröimänä kaikilta puolin. Kostinhan kyllä rimpuilla
vastaan, räiskyä ja rätistä kuin nuo kuusiset halot, mutta se ei
hellittänyt otettansa, eikä hellitä ennenkuin tuhkana olen.

Hänen mietteensä keskeytti tuvan peräseinältä kuuluva särähtävä
ääni kuin heikon rinnan korahdus. Joonas käännähti istuimellansa ja
loi kunnioittavan katseen vanhaan seinäkelloon. Valkeaksi maalattu
sinikukkainen taulu oli aikojen kuluessa pinttynyt melkein mustaksi,
ja alkuperäisten raetallipainojen asemesta riippui ketjujen päässä
raskaat hiekkapussit, toinen hiukan alempana toista. Hetken kuluttua
kuului kellon sisästä toinen, heikompi rapsahdus ja sen välittömänä
jatkona kiihtyvää surinaa, niinkuin jaloistaan kiinni tarttunut
jättiläismehiläinen olisi siipiään kiivaasti värisyttäen pyrkinyt
vapautumaan vankeudestansa. Kun kello viimein tuntui olevan aivan
nikahtumaisillansa, pudota moksahti vasara alas — ohi lyömävieterin.
Vaan vaikka vasara tyhjää tapasikin, aiheutti sen liike kuitenkin
vieterissä hiljaisen, kumean metallisoinnin, joka juhlallisesti
aaltoillen tuntui etääntyvän kuin jonnekin kaukaisuuteen.

Vähäistä myöhemmin alkoi sama surina uudelleen, ja vaikka kellon taulu
oli edessä, Joonas melkein näki, kuinka vasara hitaasti kohosi ylös,
putosi taas raskaasti alas tyhjää iskien ja jatkoi niin edelleen —
viisitoista lyöntiä luki Joonas.

— Eihän tuo ole ihme eikä mikään, vaikka alkaa sortuakin vanhan ääni
ja vaikka hairahtuukin toisinaan laskuissansa — oikeatahan kuitenkin
koettaa aikaa sormellansa näyttää. Uskollisena palvelijana se on
siinä seinällänsä astunut yötä ja päivää, näyttänyt tunnilleen ja
minuutilleen tämän talon asujainten synnyinhetket ja kuolinhetket
ja salaperäisesti rapsahtanut, milloin loitommallakin — kaukaisissa
maailman äärissä asti — sielu on tullut ruumiiseen tai lähtenyt siitä.

Joonas kurkotti orsilta päreen, otti siihen tulen takasta ja käveli
hiljaisin askelin eteisen läpi vierastupaan. Pysähtyen ovensuuhun
hän kohotti valkeansa ylös ja jonkin mielijohteen aiheuttamana
antoi katseensa harhailla ympäri autiota huonetta, jossa kalustona
huutokaupan jälkeen oli vain pari ontuvaa tuolirania. Lopuksi hänen
huomionsa kiintyi lattialle kyhättyyn olkivuoteeseen, jossa syvään
uneen vaipuneena nukkui Saara ja häneen kiinni painautuneena Kaisu,
käsi mummon kaulalla. Erillään vuoteen toisella laidalla nukkui Kalle
suu auki, hiljaa kuorsaten.

Voimatta irroittaa katsettansa nukkujista Joonaan sai valtoihinsa
yli äyräitten tulviva haikeus, jollaista hän oli ajoittain tuntenut
Hilma-vainajan katoamisen jälkeen.

— Ne ovat tuossa rääsyisellä vuoteellansa — Saarakin, vanha ihminen
— kuin avuttomat linnunpojat pesässänsä. Ja minä, jonka pitäisi olla
heidän tukensa ja turvansa, minä olen yhtä avuton.

Joonaan käsi kohosi silmien eteen, niinkuin hän olisi tahtonut
kätkeä kasvonsa voimattomuutensa häpeästä, ja ruumis alkoi
nytkähdellä äänetöntä, kyyneletöntä itkua, kuten taannoisena kesäyönä
Hilma-vainajan aitan kynnyksellä. Päreen häilyvä liekki toisti tulta
pitävän käden välityksellä sielun vavahtelevat liikkeet, heijastaen
ne valon ja varjon vaihteluina aution huoneen seiniin, kattoon ja
nukkujien kasvoille.

Vihdoin kuului Joonaan sieraimista pitkä, viheltävä sisään- ja
uloshenkäisy, kasvoilla oleva käsi alkoi hitaasti laskeutua alas ja
sormet koukistua kuin kotkan kynnet.

— Olisi parempi heille, etteivät heräisi ollenkaan. Paras siepatakseni
kirves tuvan haukasta ja antaa kolme nopeata iskua — siksi, että minä
heitä rakastan... rakastan... ja sen tehtyäni vetää partaveitsellä
kurkkuni poikki tai heittäytyä laiturilta Valkeisen järveen... Olisi
parempi, että olisimme vainajia, me neljä. Kaivaisivat kuopan jonnekin
Hohon sydänmaalle — eli latoisivat vaikka ketun luolaan tai kaatuneen
kuusen juurikan alle neljä arkutonta ruumista, vieriviereen, niinkuin
nuo tuossa, niinkuin vaatemytyt tuvan pöydällä, vanhimmasta nuorimpaan.
Siellähän tuota on jo siemenen sukua ennestäänkin, ja sielläpä häntä
lahoaisi yksin main Jylhänmäen koko hävinnyt suku... Nyt sen sijaan
lähtevät raastamaan elävänä hautaan — vaivaisten huutokauppaan
pitäjäntuvalle...

Joonas kääntyi selin vuoteeseen ja tahtomattansa alkoi kallistua
ovea kohti, niinkuin jokin vastustamaton voima olisi vetänyt häntä.
Epäröiden viipyi vielä käsi oven lukolla, mutta viimein levisi
kasvoille päättäväisyys, jäykkä ja ilmeetön kuin teräsjää myllertävän
myrskyn jäähdyttämän tyynen veden pinnalle.

— Mikä on tehtävä, se on tehtävä.

Hän avasi oven hiljaa kuin varas, ettei herättäisi nukkujia. Palattuaan
jälleen eteistupaan hän asetti orsilta ottamansa uuden päreen
poikittain hampaisiinsa ja tietämättänsä puri sitä niin, että hampaat
kävivät melkein yhteen. Tarttui sitten molemmin käsin kirveeseen ja
kohottaen sen iskuvalmiiksi asettui hyökkäysasentoon kuin peto.

Mutta silloin, ratkaisevalla hetkellä, tölmähti Musti nurkastansa
ja pysähtyi muristen lattialle vuoteen ja murha-aikojan väliin. Sen
irvistävistä ikenistä, verestävistä silmistä ja uhkaavasta asennosta
Joonas luki kuin kirjasta: Tapa minut, mutta jos askeleenkaan astut
nukkujia kohti, niin siinä tuokiossa minä kimmahdan kuin raketti
kurkkuusi ja puren — puren.

Tämä odottamaton väliintulo jähmetytti Joonaan kuin säikähtyneen
käärmeen. Seisten kuvapatsaana paikallansa hän ensi hämmästyksessään
ei ollut varma siitä, oliko hämärästä nurkasta hyömähtänyt ilmestys
Musti vai joku muu sitä muistuttava. Tultuaan vihdoin vakuutetuksi,
että se todellakin oli Musti, johtui mieleen ajatus, että koira ei
tullut omasta alotteestansa, vaan jonkun muun lähettämänä ehkäisemään
verityötä, jota hän sitten huutokaupan oli viikkoja mielessänsä
hautonut. Rohkenematta katsoa Mustia silmiin, jotka värähtämättä olivat
yhä häneen kiinnitettyinä, Joonaan sydämen ympäriltä alkoi jää murtua.

— Antaisitko sinä henkesi heidän puolestansa — sinä, koira?... Ja
minä... minä...

Hän piilotti kirveen nopeasti uunin soppeen ja kiiruhti melkein juosten
vuoteen luokse, Musti kintereillä pitäen tarkasti silmällä hänen
aiheitansa. Tarttuen jotenkin kovakouraisesti vaimonsa olkapäähän
Joonas kähisi hätäisesti:

»Saara!... Saara!...»

Nukkujan avattua silmänsä ja valon häikäisemänä nähtyään hämärästi
vuoteen yli kumartuneen miehen kauhistuneen katseen hän kohoutui
säikähtäen istualle ja huudahti:

»Onko tuli irti?»

»Ei ole valkean vaaraa», vastasi Joonas oudolle äänellä.

»Kuka?... Mitä sinä siinä — päreinesi?»

»On aika lähteä.»

»Minne?»

»Kirkolle.»

»Kirkolle?... Niin, niin — kyllä minä. Joko kello on niin paljon?»

»Siinä mitähän lie kahden korvilla.»

-Enpä minä ole mielestäni mikään unikeko, mutta miten lie — tuossa
juuri ennenkuin herätit — miten lie niin kummasti painostanut», sanoi
Saara.

»Painostanut...?»

»Niinkuin jokin raskas esine olisi laskeutunut rintani päälle... Sinä
olet tainnut jo kauankin valvoa, kun näkyy...»

»Mitä näkyy?» keskeytti Joonas ja vilkaisi hätäisesti uunin soppeen.

»Näkyy olevan päreesi noin pitkällä karrella — ja niitähän on karsia
tuolla lattialla kokonainen karho. Mitä sinä olet täällä oikein
puuhaillut?»

»Mitäpähän lienen hommaillut — istuksinut ja tupakoinut. Mutta
nouskaahan jo, pitää lähteä», hoputti Joonas ja pistettyään päreensä
uunin rakoon alkoi kävellä tupaan, niinkuin hänellä olisi ollut
erikoinen kiire matkalle.

»Noustuunpa noustaan... Kaisu, tyttöni, avaahan silmäsi jo... lähdetään
humman rekeen», herätteli mummo hellävaroen lasta.

Tultuaan kesken untansa havahdutetuksi Kaisu alkoi tuhertaa itkua.
Mutta kun mummo muistutti jo ennen puhuttua asiaa, että hän nyt saa
ajaa hevosen reessä, saa nähdä kirkon ja paljon muuta, lakkasi tyttö
itkemästä ja aikoi nousta ilman muuta.

»Eikös minun pieneni muista, mitä ylösnoustessa on tehtävä?» huomautti
mummo.

»Jaa niin», sanoi Kaisu, polvistui vuoteelle, asetti kädet ristiin
rinnallensa, käänsi kasvonsa ylös kattoa kohti ja isoäidin kuiskaten
säestäessä ja Mustin lattialla pää kallellaan ottaessa äänetönnä osaa,
luki mummon opettaman siunauksen lapsellisen hartaasti:

»Hella tiunatkoon meitä ja valjelkoon meitä. Hella valittakoon katvonta
meitän päällemme ja olkoon meille almollinen. Hella kääntäköön katvonta
meitän puoleemme ja antakoon meille iankaikkiten lauhan. Itän ja Pojan
ja Pyhänhengen nimeen. Amen.»

Saaran tultua tupaan oli sinne jo ehtinyt Riikkakin saunastansa
matkavalmiina.

»No, Saarla — sanon Saarla, kun on tultu niinkuin saman arlvoisiksi —
miltäs nyt tuntuu mielellesi?» kysyi Riikka entiseltä emännältänsä kuin
vasta-alkavalta ainakin.

»Kysyy häntä Riikka itseltänsä, miltä nämä tämmöiset matkat tuntuvat»,
vastasi Saara.

»Hehee!... ei sitten kerlassa miltään, onpahan kuin joulukirlkkoon
lähtisin. Minä en olekaan härlkävierlas näissä pidoissa; ja totut
sinäkin, kunhan istut rliikin rlekeen niin monta kerltaa kuin minä olen
istunut. Etkähän tuota niin kovin murlheelliselta näytäkään sinä; mutta
miten lie sinun laitasi, Joonas — sanon Joonas — kun siinä niin ääneti
istut ja murljotat?»

»Mitenhän lie», murahti Joonas, seuraten syrjäsilmällä Mustia, joka
lähellä istuen kuin vartiana heittää luimautteli häneen epäluuloisia,
halveksivia silmäyksiä.

Eivät olleet suuret muuttotavarat matkaan lähtijöillä: Saaralla
eväsnyytti kädessä, Kallelta rääsyihin kääritty viulunsa kontissa ja
Joonaalla kainalossa vanha seinäkello, jonka muuan armelias isäntä oli
huutanut nimenomaan hänelle, kun tiesi, että Joonaan oli siitä melkein
mahdoton luopua.

Kim oltiin jonkun matkaa ajettu, tillahti Kaisu yhtäkkiä itkemään.

»Mikä nyt tuli?» kysyi Saara.

»Maija jäi!»

»Hella jumala, kun nyt Maija jäi. Mutta älähän itke, kylän täti antaa
uuden nuken», lohdutteli mummo.

Vähitellen Kaisu rauhoittuikin, ja nahkasten alle huppuun peitettynä
hänestä tuntui kuin mentäisiin takaisin päin, kunnes viimein nukkui
mummon syliin.

»Kunhan vain ei vielä kerta tultaisi takaisin tätä samaa tietä,
iloisemmalla mielellä kuin nyt lähdetään», sanoi Saara Joonaalle.
»On tuo olemassa vanhain sana, että, minne jotakin unohdetaan, sinne
jälleen palataan.»

»Pitäneekö nuo paikkaansa enää vanhain sanatkaan», vastasi Joonas.

»Vaikka ei pitäisikään, mutta minun sydämessäni pilkoittaa kuin
pimeässä yössä yksinäinen tähti semmoinen aavistus, että emme me vielä
lähde Jylhänmäestä viimeistä kertaa.»

»Te muut palannette, mutta niinä en voi ikänä astua jalkaani
eteistuvan... luota... sen talon kynnyksen yli», sanoi Joonas.

Peitteellä hänen sylissänsä oleva kello helisi alati, ja tien
epätasaisilla kohdilla löi vieteri kumeasti kuin kirkonkello — kuin
hautajaiskello, ajattelivat vanhat. Toisinaan karahti reen antura
ilkeästi parahtaen kiveen vähälumisella tiellä, välähdyttäen istujain
alla kirkkaan, säkenöivän tulen, jolloin Joonas aina hätkähti ja alkoi
vavista.

Sinulla taitaa olla vilu?» kysyi Saara.

Miten niin?»

Vapiset kuin virran kaisla.»

Mikähän vapisuttanee», sanoi Joonas ja kallistui reen laidalle
mahdollisimman kauas vaimostansa.

Joko sen Mustinkin jalkoja alkaa vanhuus vaivata vai miksi se meitä
tuossa sivullasi hypäten niin kiinteästi seuraa kuin pyrkisi rekeen»,
koetti Saara pitää keskustelua vireillä.

»Lie hänellä omat vaivansa ja pyrkimyksensä hänelläkin», vastasi
puhuteltu, leukojen melkein loukkua lyödessä.

Kun Joonaasta ei tuntunut olevan puhetoveriksi tällä kertaa, vaikeni
viimein Saarakin. Ajettiin ääneti virsta virstalta asumattomia,
metsäisiä taipaleita. Tultua vihdoin asutuille seuduille näkyi siellä
täällä heikko valon tuike pimeästä yöstä.

Joko nyt lie ylösnousun ajat vai mitä tulia ne on nuo, kun ovat niin
himmeitä?» kysyi Saara.

»Ne on vaivaisten valoja. Nukutaan kai sitä vielä noissakin taloissa,
mutta niissä on jokaisessa joku lähtemässä näille samoille matkoille»,
sanoi Joonas.

Varhaisten valojen näkeminen johti Saaran mieleen pian lähestyvän
suuren juhlan, josta hän ei malttanut olla miehellensä huomauttamatta:

»Missä häntä mekin jouluamme viettänemme?»

— Niin, missä viettäisimmekään, ajatteli Joonas kauhistuneena, ja missä
varsinkin minä itse jouluani viettäisin, jollei Musti tullut väliin.
Mutta ääneen hän sanoi vain:

»Kuka hänen tiennee.»

Matkustajien päästyä päivän vaietessa kirkolle oli siellä jo ennen
tulleita hevosia kuin parhaina kirkkopyhinä. Ja yhä uusia tuli —
laitiota, reslaa, työrekeä ‒ kaksin, kolmin hengin ja kokonaisin
kuormin — sylissä kannettavaa ja keppi kädessä kävelevää, tervettä ja
sairasta, sokeata ja näkevää, hullua ja viisasta. Keskeytymättömänä
virtana ne soluivat suuren pitäjäntuvan ovesta sisään. Ja siihen
virtaan yhtyivät osana jylhänmäkeläisetkin.




XIV


Ristinkankaan halki ampuu maantie suorana viivana, nousematta tai
laskematta, länkeämättä oikeaan tai vasempaan. Solakat taivaslakiset
petäjät rajoittavat näköalan sivuilla käden ulottuville; vain eteen-
ja taaksepäin avautuu kulkijan katseelle etäisyydessä kapeneva
maantieaukko niin kauas kuin silmä kantaa.

Eräänä syyskuun iltapäivänä kävelee tätä asumatonta taivalta kirkolta
päin tullen pitkä mies, selässä, tuohikontti, jonka kielen alta pistää
esiin osa viulun kaulaa ja käyrää. Musta hattureuhka kattaa päälaella
valkoista tasatukkaa. Kulkijan jaloissa on virsut ja yllä kuluneet
sarkavaatteet, jotka ovat paikatut eri värisillä vaatetilkuilla;
housujen takapuolessa hohtaa suuret punaiset paikat, muistuttaen
paviaanin istuinpakaroita. Katse luotuna kiinteästi sisäänpäin hänen
kulkunsa on milloin kiihtyvää, milloin hidastuvaa, vieläpä hän
toisinaan pysähtyykin hetkeksi, puhuen katkonaisesti itseksensä,
niinkuin olisi oikeudessa riita-asiaansa ajamassa.

»— — Joo, minä, Kalle Joonaanpoika, olen Jylhänmäen laillinen
perillinen, niinkuin korkea oikeus hyvin tietää... Hilmanko
perintöosuus?... Minä olen Hilmaa vormyntäri niin kauan kun hän tulee
osaansa ottamaan... Jaa Ville?... Ee... ei se se... ne on näinä
Isoaholat altavastaajia, isä ja poika... Niin mitäkö kannetta?...
Kannustan omankäden oikeudesta lain varjon alla... Vieraitamiehiä?...
Oojah, kyllä on... Riikka, tulehan tänne... Kuule, jos puhut minun
pussiini, niin korppukahvit saat... Aivan niin — niin oli kuin Riikka
sanoo, että ei Ristuksen killinkiä. — — Top!... minä jäävään Isoaholan
vieraan miehen... No, jos lie papinkirja puhdas, niin puhukoon sitten
— mutta muista valaasi!... Älä hele... älä valehtele!.. Jos lie isä
lainannut, minä en... Ääbääh!... Hehehe... Miksei lautamies avaa
peltiä, kun korkea oikeus käskee, että piru saa viedä kelmin sielun
uunin piipun kautta helvettiin. — — Mitäh?... Ulosko päätöksen ajaksi?
Mennään... Kyllä sinä, Isoahola, luulit olevasi suurikin viisas,
mutta osaan sitä minäkin kymmeneen asti lukea — osaan. — — — Mitä se
jahtivouti?... Tuomiota kuulemaan? Tullaan... Eihän perhana!... johan
nyt myrkyn lykkäsi... Minä vedän hovräättiin!»

Silmissä kipenöivä viha, parta järähdellen Kalle käveli kiivaasti
eteenpäin, ruumis etukumarassa ja joka nivelessään retkahtelevat kädet
edessä huitoen käynnin tahtiin, ikäänkuin hän menneitten sukupolvien
kehityksen unohtaen olisi kaukaisten esi-isiensä tavoin pyrkinyt
tukemaan asentoansa myöskin eturaajoillansa tai tarttumaan puitten
oksiin puoliavoimilla kourillansa.

Vihdoin hän yhtäkkiä pysähtyi ja vilkuili ympärillensä kuin olisi
unennäköönsä herännyt. Taival oli Kallelle ennestään perin tuttu, mutta
kun hän nyt tunnusteli seutua, ei hän saanut käsitystä kulkemansa
matkan pituudesta, ei tietoa siitä, oliko hän kankaan alku- vai
loppupäässä; ja mikä pahinta, siinä katsellessaan ja kääntyillessään
hän oli kadottanut alkuperäisen kulkusuuntansa, niin että hän lopulta
ei tiennyt, mistä päin oli tullut ja minne olisi mentävä.

Tien ohessa siinä oli punainen virstantolppa. Kalle katsoi ison aikaa
sen valkoisiin poskiin maalattuja mustia numeroita, ja vaikka hän ei
niistä mitään ymmärtänytkään, oli hänellä kuitenkin hämärä tunne, että
virstantolpan pitäisi voida jollakin tavoin neuvoa hänelle tietä.

Kun mykkä pylväs ei antanut toivottua apua, heitti Kalle taas kysyviä,
hätääntyneitä katseita kummallekin taholle, mutta samalla tavalla
kapeni metsäaukeama pystysuorin seinin molemmin puolin siniseen
kaukaisuuteen, ja maantie sen pohjalla oli kuin kahtaanne kapeneva
keltainen nauha, jonka leveimmältä kohdalla hän itse seisoi.

Kalle käveli jo jonkun matkaa takaisin entisiä jälkiänsä, kun hän
sattumalta huomasi tiepuolessa kallistuneen, puolilahon puuristin,
joka aikoinaan oli pystytetty muistoksi sen johdosta, että tällä
paikalla oli murhattu postinkuljettaja ja ryöstetty kallis posti
eräänä syysyönä, vuosia sitten. Tietäen tästä olevansa kankaan
keskipalkoilla Kalle kääntyi niin, että risti oli oikealla puolella,
ja jatkoi arvelematta matkaansa. Kun hän neljän viime vuoden aikana
kerran kuussa oli kulkenut Ristinkangasta aina samaan suuntaan, olivat
myöskin virstanpylväät joka kerta oikealla kädellä; ja sitä seikkaa
hänen mielensä äsken kangasteli, vaikka ei jaksanut kirkastua selväksi
muistoksi, sillä virstantolpat eivät olleet syöpyneet hänen sieluunsa
niin syvään kuin risti.

Mitähän lie taivaltanut virstan, pari, kuu hän jälleen hiljensi
kulkuansa. Siinä kävellessään hänen korviinsa oli alkanut kuulua
kuin tuulen huminaa, vaikka oli seisova ilma. Tietäen entisestä
kokemuksesta sen merkityksen hän pysähtyi ja jäi ikäänkuin kuuntelemaan
ja odottamaan. Kauan ei viipynytkään, kun korvat paukahtivat
umpilukkoon niin kovasti, että päähän koski. Sen jälkeen seurasi niin
syvä hiljaisuus, että Kallesta tuntui, kuin hänen sekä sisä- että
ulkopuolellansa olisi ääretön, peloittava tyhjyys.

Samoinkuin vuosia sitten sairasvuoteella entisessä, kodissansa ja
monta kertaa sen jälkeen, alkoivat hänen kätensä nytkin vaistomaisesti
nousta ja laskea kuin tahdinviittaajalla, suu vetäytyi hymyyn ja
puoliavoimissa silmissä kuvastuva jännittynyt tarkkaavaisuus ilmaisi
niin suurta henkisten voimain keskitystä, että hän tällä haavaa ei
voinut havaita mitään ulkopuolella omaa, sisäistä maailmaansa.

Kun korvien umpilukko oli vähitellen avautunut, otti Kalle viulun
kontistansa, purki sen kääreistä ja alkoi soittaa siinä maantiellä
keskellä Ristinkangasta, koettaen soittimellansa jäljitellä niitä
säveliä, joita oli kuullut toisilla korvilla, toisesta maailmasta.

Ainoa kuulija lienee ollut siipiorava, joka ilmaisi iloansa liitämällä
maantien yli pitkän petäjän latvasta vinoon toisen petäjän oksille,
rävähti ketterästi runkoa myöten latvaan ja teki taas ilmamatkan tien
toiselle puolelle, jatkaen tätä leikkiänsä niin kauan kuin soittoa
kuului.

Ristinkankaalta kääntyy sivutie Hohonkulmalle, jonne Kalle aikoi
yöksi. Syysilta alkoi jo hiukan hämärtää hänen ehdittyä entiselle
kotiseudullensa. Toimittuaan maantieltä kiviä taskuunsa ja rouhaisten
tienohesta aidan seipään latvan kepiksi käteensä hän hammasta puraisten
ilmestyi kylän raitille kuin paimenpoika David filistealaista vastaan.

Kulkijan ollessa vielä etäällä ensimäisen talon maantiekujalla alkoi
koira, kylän etuvartiona kankaalle käsin, haukkua vouskahdella kotinsa
portilla, niinkuin se olisi jo kaukaa vainunnut, kuka tulija oli, mutta
ei ollut kuitenkaan siitä vielä täysin selvillä. Päästyään varmuuteen
asiastaan se kiiti kuin nuoli tulijaa vastaan.

Kalle ei ollut tästä yksinäisestä rähisijästä tietääkseenkään,
heristihän sille vain huvikseen nyrkkiänsä. Hän tiesi, että
tämä oli vasta alkusoittoa, oli kuin vartiota pitävän variksen
varoitusraakumista haukan ilmaantuessa näkösälle.

Mutta sitä mukaa kuin kulku edistyi kylän läpi, lisääntyi
saattojoukkokin. Koiria sinkoili aitojen yli tienvarsipihoista,
niitä laukkasi huohottaen syrjäisistä asunnoista peltojen poikki ja
polkuja pitkin, ja kaukaa metsän rannoilta kuului sieltä täältä mukaan
pyrkivää, kipeätä uikutusta.

Joukon kasvaessa kasvoi rohkeuskin. Ei kenellekään, ei mustalaisille
eikä oudosti hajuaville ryssillekään koirat olleet niin vihaisia kuin
Kallelle. Paitsi kädessä olevaa keppiä, konttia selässä ja kauttaaltaan
ärsyttävää ulkoasua, paisutti niiden sappea hänen housujensa
takalistossa hohtavat punaiset paikat, jotka erikoisesti näyttivät
olevan niiden irvistelevien hampaitten maalitauluna. Mahdollista on,
että älykkäät eläimet olivat vaistonneet tuon määräajoin palaavan
kulkijan jossakin suhteessa olevan heidän tasollansa, mutta, kahdella
jalalla kävelevänä ei kuitenkaan heihin kuuluvan, ja myöskin tästä
syystä koettivat kootuin voimin karkoittaa vastenmielistä sekailmiötä
pois alueeltansa. Suurinta suuta pitivät heikoimmat ja arimmat pikku
rakit, joiden kimakka, soinnuton nalkutus muistutti nopeita vasaran
iskuja kiintonaiseen teräkseen. Isot koirat lauskuttelivat harvakseen
kumealla, sointuisalla äänellä kuin kurikalla olisi jymäytelty onttoon
honkaan.

Aluksi Kalle koetti lepyttää kiusaajiansa ystävällisellä puhuttelulla
ja taputtamalla kädellä reiteensä.

»Piski, piiski... noo... no-no... mitäs...»

Mutta moinen suostutteleminen nostatti vain uuden niskakarvoja yhä
korkeammalle.

»Helvetin hounit!» karjaisi hän ja huitaisi ahdistajia kepillänsä,
jolloin ne nopeasti leiskahtivat leikkaamalle rynnäten samalla takaisin
entisiä kiukkuisempina.

Singahtipa silloin kivi laumaan, kuului kipeä ulvahdus, ja joku rakki
nilkutti kolmella jalalla loitommalle nuolemaan satutettua jalkaansa.

Vaikka koirat entisistä kokemuksista viisastuneina eivät hevin
uskaltaneet tulla saatettavansa seipään ulottuville, hidastuttivat ne
kuitenkin Kallen kulkua niin kiusallisella tavalla, että hän päätti
ryhtyä samaan keinoon, jonka avulla joskus ennenkin oli onnistunut
vapautumaan vainoojistansa.

Tien varrella siinä oli musta riihi. Kalle asettui selin seinää vasten
välttääkseen hyökkäystä takaa päin, otti viulun kontistansa ja alkoi
soittaa hyvin pitkäveteistä, surullista säveltä. Koirat hätkähtivät,
tulivat levottomiksi ja näyttivät ikäänkuin häpeävän: ja kun toinen
ei tahtonut jäädä toisen taakse, asettuivat ne vieriviereen istumaan
puoliympyrään soittajan eteen. Siinä oli rinnan isoa ja pientä koiraa;
mustaa, punaista, valkoista, kirjavaa, pysty- ja luppakorvaa. Hartaan
näköisinä, pää kallellaan ne kuuntelivat, mutta pitkään aikaan ei
soitto jaksanut tehota syvemmin niiden ärtyneisiin mieliin.

Lopulta alkoivat kuitenkin yhden ja toisen jalat hiljaa vavahdella,
värinän siirtyessä vähitellen muuhun ruumiiseen, ja ennen pitkää
koiralauma värisi kuin vilussa. Kun vihdoin muuan suuri koira kohotti
tylpön kuononsa korkeutta kohti, möristen syvältä kurkustansa
määrättömän alakuloista säveltä, nousi kuono kuonon jälkeen ylös,
ja koirien sekakuoro, jossa kaikki äänialat olivat edustettuina,
ulvoa jullitti viulun säestyksellä taivaalle sukunsa vuosituhantisia
kärsimyksiä.

Olipa Kalle hämärästä huolimatta huomaavinaan niiden silmissä kosteata
kiiltoa ja kyynelen tapaista kimallusta.

Vielä jonkun aikaa soiton tauottuakin koirat jatkoivat sanatonta
veisuansa. Kun ne vihdoin lakkasivat, näytti sulanut viha niiden
sydämissä vaihtuneen lemmen tunteisiin. Jättäen kulkijan rauhassa
kapaloimaan viuluansa ne häntäänsä liehakoivasti heiluttaen alkoivat
nuohostella toisiansa. Urospuolisten valittua itselleen sopivan parin
koirat illan kuhjassa poistuivat syrjäkaria kaksin ja kaksin.

       *       *       *       *       *

Kallen saavuttua yöpaikkaansa, kylän toisessa laidassa olevaan
Korpelan taloon, leimusi tuvassa jo takkavalkea ja talonväki puuhaili
puhdetöissä, Lausumatta sanaakaan tervehdykseksi hän riisui kontin
selästänsä, ripusti sen viilekkeistä naulaan ja istui vaieten
ovensuupenkille.

Talonväki ei kiinnittänyt tulijaan näköjään vähintäkään huomiota;
päinvastoin näytti itsekukin saaneen sysäyksen ahkerampaan askarteluun:
piikojen rukinpyörät alkoivat hyrrätä kiivaammin, renkien pitkät
pärepuukot välkähdellä vilkkaammin ja pöydän päässä nuottaa kutovan
isännän verkonkäpy sujahdella sukkelammin. Mutta silmien nauravasta
ilmeestä ja huulten hymystä saattoi arvata, että he ajattelivat kaikkea
muuta kuin työtänsä. Ainoastaan karsinasängyn laidalla ruumistaan
nuokuttelevan mummon ryppyiset kasvot muuttuivat entistä vakavammiksi,
huokaukset syvemmiksi.

»Mistäs kaukaa se reessaavaanen on?» kysyi vihdoin taloon aikaisemmin
yöpynyt-»kuolemankauppias», — kuoleman kauppias, sillä hänen
kärryillänsä heinähäkissä oli satamäärin pieniä puutynnyreitä
»kimröökiä», joka oli »kevyempää kuin tyhjä» ja jota näin sydänmaissa
ostettiin tavallisesti vain ruumisarkkujen mustaksi maalaamista varten.

»Mistä ollahan?» uudisti pohjalainen kysymyksensä.

Kun puhuteltu vastauksen asemesta vain heittää muljautti vihaisen
syrjäsilmäyksen kysyjään, puuttui isäntä asiaan.

»Onpahan muuan nöyräpäinen, tuosta, naapuritalon entisiä poikia. Tässä
takavuosina sairastanut varitautia ja siitä saanut pitämistä iäkseen:
vian mieleensä ja kuuloonsa.»

»Onko se kuuro?»

»Miten milloinkin. Toisinaan, kuten, näkyy olevan laita tällä kertaa,
hän saa selon vain hyvin kovasta puheesta, osittain suun liikkeitten
avulla, toisin ajoin taas on kuulo hyvinkin tarkka. Mutta joskus lyö
vallan umpikuuroksi, ja silloin hän aina hyvin tärkeän näköisenä
näyttää kuuntelevan jotakin — mitähän kuunnelle omia ihmeitään.»

»Taivaallisia ääniä», huomautti mummo nurkastansa. »Se on, tuo Jumala,
ankaruudessaankin yhtäkaikki laupias: on ottanut Kallelta ymmärryksen
ja osittain kuulonkin, mutta antanut hänelle sen sijaan kyvyn kuulla jo
täällä ajassa niitä ikuisia ääniä, joista me muut kuolevaiset saamme
iloita vasta sitten, kun vajaa lakkaa ja täydellisyys alkaa.»

»Lustin näköönen äijä muutoon, kattoopa häntä pläsihin tai muuhun
munteerinkihin. Mutta jos tuallaasen osuusi rookaamahan taloottomalla
taipalehella, niin luulen, jotta ouron syrän kammahtaasi. Sitä
raskahinta sauvaako se tämäkin kantaa?»

»Mitäpäs se muutakaan — vaikka ei se sauva ole kyllä tämän oma
vuolema», sanoi isäntä.

»Kukas sen sitten on aikahan saanut?»

»Minusta on tämän Kallen kohta tuntunut vähän semmoiselta, kuin kaksi
mahtimiestä olisi ojentanut liiton kämmentä toisilleen, yksi ylhäältä,
toinen alhaalta, tehneet tasajakoa ja osansa saatuaan olleet yksissä
neuvoin tyhjää miestä mieron tielle työntämässä. Eihän kyllä voi
väittää, että lain pykälän mukaan olisi vääryyttä tehty, sillä kumpikin
otti vain omansa: maanpäällinen velkoja saatavansa, toinen sen, minkä
oli ymmärrystä lahjaksi antanut.»

»Niinpä kyllä. Lisänähän tosin on rikka rokas ja hämmähäkki taikinas,
vaan tokkohan nua ny kumpikahan olisi pönkiltänsä pyllähtänehet, vaikka
olisivat antanehetkin tarvittevaaseu pitää osan yltäkyllääsyyrestänsä.
Muutoon on sielä meirän puoles jo moniin paikoon pyätty erityyset
kasarmit, joiss tuallaasia ja muita vaivaasia hoiretahan, ja mihinä
ei sellaasia vielä oo, sielä sijootetahan vaivaaset taloohin ympäri
pitäjää.»

»Huutokaupallahan se myytiin tämäkin, niinkuin koko Jylhänmäen
joukko. Mutta miten lie vasara osunut paukahtamaan Kallen kohdalle
niin onnettomasti, että poloinen joutui sellaiseen taloon, jonka
ymmärtämätön haltijaväki kohteli vähämielistä kuin jumalaton
luontokappaletta. Talvikauden kiusaannuttuaan hoitopaikassansa
tämä kevään tultua otti kontin ja viulun selkäänsä ja lähti
maailmalle. Siitä pitäen hän on useat vuodet kiertänyt kuin jänis
pitäjien laajuista ympyräänsä, palaten aina neljän viikon kuluttua
lähtöpaikkaansa säännöllisesti kuin kuun vaihe.»

Istuttuaan jonkun aikaa penkillä mietteissänsä Kalle muuttihe takan
ääreen ja otti kontistansa vanhat kirjankannet, joiden välissä lehtien
asemesta oli tukku erivärisiä papereita.

»Jo ne nyt tulivat tuomiot siinäkin minun ja Isoaholan välisessä
perintöriidassa», hän sanoi, selaillen papereitansa tärkeän näköisenä.

»Vai niin... No, jo oli aikakin», vastasi isäntä pöydän päästä, ripusti
lasit nenällensä ja meni valkean luokse hänkin.

Kun myöskin päreenkiskojat keskeyttivät työnsä ja naiset kehruunsa,
jääden käsi rukin pyörällä kuuntelemaan, vallitsi tuvassa hetken
odottavaa hiljaisuutta.

»Tämän kun leväyttää Isoaholan nenän eteen, niin eiköhän tuossa ukon
pöksyt ala täristä», sanoi Kalle ja ojensi isännälle lyijykynällä
töherretyn paperin.

Alentaen hiukan ääntänsä isäntä tavaili:

»Täsä lähestyn Minä teittiä muutamala sanalla tällä pienelä paperi
Palalla ja huonola käsi alalla ja saan tietä Antaa että kun tämä
jylyhämmäi kallu nyt on käymäsä sitä maliman rannan kierto Kouluva
Nin olka laupijat ninkun teijän isän Laupijas on ja auttaka Majistri
visauuven tielä antain Ruoka ja riitinet ja kessu piippuun ja saunan
Nurkkaa kuhu hään pääsä kallistais ja Akka väk hyö voivatten otta
huomijon emännän paikan ja pait sitä niin ninku viisun tekiä veisa
pelmanni peliä ja rahhaa saa oneline Likka se pel Mannin saa eikä nyt
sit muta tällä kerta kun hyväst vaa ja terveyksi kaikile tutuile ja
tuntemattomilen ja Voika hyvin toivotta Yks sihtier.»

»Iijoo... hm... kenenkähän lie kädestä tuokin lähtöisin», sanoi isäntä
ja ääntänsä korottaen jatkoi:

»Pitäisipä siinä nyt, jutussasi, mustan valkeneman ja mutkien
oikeneman.»

»Siinä ja siinä, ettei Isoahola vielä linnassa istu», arveli Kalle.

»Onpa niin ja näin.»

Pistettyään paperin takaisin kansien väliin Kalle alkoi etsiä toista,
puhellen kuin itseksensä:

»Juntulan renkipojat juoksivat jälkeeni ja kuiskasivat korvaani,
että hyvän hyvyyttäni ottaisin ajaakseni sen Harakka-Miinan lapsen
ruokkojuttua siinä kuin omianikin. Lakituvassa koetti Juntulan Jussi
kumota kannettani lailla ja evankeljutnilla, ja vähältä piti, ettei
saanut sotketuksi minua samaan soppaan.»

»Altavastaajaksi?»

»Sinne päin se sihtaili. Mutta kun minä sain suunvuoron ja aloin
selvitellä Juntulaisen elämäkertaa, niin hörönauru siinä pääsi
tuomarilta, ja irveen näkyi vetävän lautamiestenkin suuta. Eikähän
siinä Jussia auttaneet laupiaat silmätkään, sen kuin pulittaa vain
rahat koreasti Miinan kouraan. Sakoitin vielä kunniani loukkaamisesta —
siihen kulut lisäksi. Tässä on rotokolla.»

Isäntä kohensi lasejansa, ja luki:

»Suinulan Saha-Yhtiön Tuuma-Lista — — —»

»Eikös siinä ole selvät sanat?» kysäisi Kalle.

»Selvätpä näkyy lumerot olevan... Kenen lie metsää tuossakin
kaadettu, mutta ryske siinä on kankaalla käynyt, kun mokomia
kaksikymmen-kolmikymmentuumaisia karilaita on syrjälleen kellistetty.
Mahtaa olla sammalpäisiä jo noidenkin kannot, sillä ei niitä tuollaisia
pappoja kasvakaan enää nykyajan männiköissä... Entäs, millä kannalla se
on se Loksolan Oton pässijuttu?»

»Hovissa sain housuilleni, kun en kerinnyt juttujakoon ja Loksola
sai riidellä yksipuoleltaan. Mutta kun nykäisin asian sinaattiin
ja vilautin herroille setelin syrjää, niin siellä tuomittiin Otto
maksamaan minulle kipurahat ja langetettiin sakkoon maantierauhan
rikkomisesta ja murhayrityksestä. Tässäpä tuo näkyy olevankin sinaatin
välipäätös.»

»Niinpähän näkyy siinä olevan oikea rotokolla, leimat ja riimerkit
ja kaikki. Miten siinä lukeekaan. 'Utrak aa ähvä ahva pee ärrä oo
porokollot, hallit. Soma tietää, joka hänestä selon saisi, ketkä
tuossakin ovat olleet tukkanuottasilla.»

Kyllästymättä isäntä luki paperin toisensa jälkeen, ikäänkuin ne
olisivat olleet tärkeitäkin asiakirjoja, ja uteliaina niitä kuunneltiin.

»Vilkaisehan vielä tuota, että emäntäkin saa kuulla, mitä laki sanoo
siitä, kun minun arvoisella miehellä uskalletaan syöttää homehtunutta
leipää ja keltaisia silakoita. Siinä jutussa Mullikan emäntä tarkenee
vielä», sanoi Kalle antaen isännälle musteella kirjoitetun arkin
puoliskon.

»Eivät ole kirvesvarressa kangistuneet sen miehen sormet, joka
noitakin puustavia on pyöräytellyt. Otahan onkeesi, muija, mitä tässä
huoneentaulussa emännille sanotaan», huomautti isäntä, leikkisästi ja
alkoi lukea:

»Se on, tämä Kalle, Jumalan vierimmäisiä, vaikka hän maailman silmissä
halpa on. Mutta kerran loppuu Kallenkin maallinen vaellus — ehkä
piankin, kuka tietää — ja hän saa vaihtaa narrinpukunsa taivaan
vaatteisiin, hattureuhkansa kultaiseen kruunuun, ja armopalan asemesta
hän saa syödä Karitsan hääpöydässä iankaikkisesti. Ja hän saa soittaa
uudella viululla uusia virsiä, joiden sävelten huminaa hänellä silloin
tällöin on autuus kuulla jo täällä ajassa kuin kaukaisena kaikuna
korkeudesta. Sillä, ystävät, eikö niin ole, että Herra armossaan on
ottanut ymmärryksen Kallelta, sen vuoksi, että hänen olisi kevyempi
ristiänsä kantaa. Herran tiet ovat korkiammat meidän teitämme ja Hänen
ajatuksensa meidän ajatuksiamme. Ja Hänen armonsa ulottuu niin lavialta
kuin taivas on ja totuutensa niin avaralta kuin pilvet juoksevat.
Huomatkaa, asia on liian korkia. Amen.»

Vielä, lukemisen päätyttyäkin isännän katse viipyi paperissa, ja
kuulijain vaistomaisesti ristiin liittyneet kädet eivät ottaneet
erotuksensa heti amenen jälkeen. Itsekukin tunsi sydämessään
jonkinlaista pistosta ja häpeän tunnetta, niinkuin tietämättänsä olisi
tullut pitäneeksi narrinansa itseänsä ylempää, arvohenkilöä, joka
valhepukunsa riisuttuaan esiintyy ylhäisessä loistossansa.

Tuvassa oli hetken harrasta äänettömyyttä kuin sunnuntaina saarnan
jälkeen. Vain mummo huokaili sänkynsä laidalla:

»Niin, niin... liian korkia, liian korkia... Ihan kuin minun suullani.»

»Mitäs protokollia ne oikeen ovat nuo, ja kuka tuallaasia on
värkännyt?» keskeytti kauppias äänettömyyden.

»Asiakirjojahan ne ovat olevinaan», vastasi isäntä. »Yksi ja toinen
pännään pystyvä niitä tämän pyynnöstä sepustelee tai pistää käteen
muuta joutilasta paperia, mitä sattuu saatavilla olemaan. Niissä on
usein hyvinkin sydäntä kutkuttavia tarinoita, tosiperäisiäkin, niinkuin
tuo Juntulan Jussinkin juttu; ja sitä saa harmikseen lukea tämän
papereista letkauksia väliin omasta itsestäänkin. Joskus on joukossa
vakavampaakin, niinkuin nyt tuo äskeinen — eikö lie ollut jonkun papin
kirjoittama. Kauppias on kai huomannut, että tämä Kalle on lakia ja
oikeutta täynnä kuin taivas tyhjää. Sitä olematonta perintöänsä hän
on riidellä jytyyttänyt siitä pitäen kuin kotitalo myytiin, väliin
voittanut, väliin hävinnyt. Se on ehtinyt käydä jo moneen kertaan
kaikki oikeusasteet, maalait, hovit, senaatit — taisipa, muistaakseni
kerta kiivetä aina keisarin armoistuimeen asti. Sieltä korkeuksista
asia on kerta toisensa jälkeen työnnetty takaisin kihlakuntaan, ja sama
rappu rapulta kohoaminen on alkanut uudelleen. Onpa hänellä vireillä
pitkällinen riitajuttu erään kuolleenkin kanssa.»

»Kuollehen kans?»

»Kuuluu kerran erään Loksola-nimisen talon suuri tallipässi päässeen
irti ja puskea jysäyttäneen Kallea maantiellä pakaroille, niin
että tämä oli kellahtanut selälleen ja lie siinä rytäkässä vähän
loukkaantunutkin. Suuttunut siitä ja nostanut ankaran riitajutun
maantierauhan rikkomisesta ja murhayrityksestä. Pian sen jälkeen isäntä
tapaturmaisesti kuoli ja haudattiin, ja kun häntä Kallen taloon tultua
ei sen koommin ole näkynyt mailla halmeilla, arvelee tämä isännän
piileksivän tuon riitajutun takia. On koetettu kyllä selittää asian
oikeata laitaa, mutta sitä Kalle ei ota uskoakseen, sen kuin vetää
vainajalle huutosakkeja vangitsemismääräyksilleen toisen toisensa
jälkeen, kun hän ei saavu oikeuteen asiaansa vastaamaan.»

»Kertapa he kumminkin rookaavat toisensa siinä kaikkeen korkeemmas
oikeures, jota kukaan ei pääse huutosakollakaan kiertämähän ylitte
eikä ympärihinsä, ja jossa kaikki riirat ratkaastahan, niin karoon
pökkimiset kuin homehtunehet leivät ja keltaaset silakatkin... Soitas
ny vähän sen päälle — polokkaa eli muuta syrämmehen käypää.»

»Soita... Mitä sinä siitä sitten ymmärrät», sanoi Kalle, jolla näytti
olevan erikoista kaunaa kauppiaaseen, arvattavasti vain siksi, että
tämä oli sattunut yöpymään samaan taloon kuin hänkin.

Vaikka kauppias koetti niellä äänettömänä Kallen loukkaavan vastauksen,
saattoi kuitenkin havaita, että se kuohutti syvästi hänen pohjalaista
sisuansa.

»Tämän Kallen samoin kuin monen muunkin pelimannin laita on vähän
niinkuin koiran, että se ei käskien hauku. Mutta annahan sille tulla
oma aikansa, annahan sen kuulla niitä omia ääniänsä, niin siihen
jättää, jos siksi sattuu, syöntinsä kesken, etkä millään ilveellä voi
silloin estää häntä viuluansa vinguttamasta», koetti isäntä sovittaa.

»Olisi viisahampi, niin näyttääsin, kuka täs jotakin ymmärtää.»

Talonväen puhdetöistä ei tullut mitään, sillä Kallen papereita
luettaessa ja kuunnellessa ilta oli ehtinyt jo kylpyaikaan.

Lähdettiin miehissä saunaan.

»Panehan paitasi ja housusi tuonne kiukaan päälle tangolle, että
löylyssä kuolevat, mitä heissä kuolevata lie», kehoitti isäntä Kallea.

»Minä pesen ne illemmalla, kuumalla vedellä», sanoi Kalle.

»Sehän lie.»

Talon miehillä kullakin oli vakituinen paikkansa lauteilla, jonka
vuoksi Kalle ja kauppias joutuivat istumaan rinnan ainoalle vapaalle
penkille. Kun Kalle yhteisen kylvyn aikana vain haukotteli kuuluvasti,
viitsimättä tuskin vastaansa heilauttaa, tiedettiin ennestään, että hän
odotteli toisten lauteilta poistumista, saadakseen jälkeenpäin kylpeä
yksin omassa löylyssänsä, jota tavallisen kylpijän nahka ei sietänyt.
Pohjalaisen seuratessa hänen esimerkkiään kysyi joku:

»Taitaa olla tämä täittömän löyly kauppiaalle niinkuin Kallollekin vain
kohtalaista makuulämmintä, vai muistako syistä vieras ei kylve?»

»Ehritähämpä täs vielä.»

Talon miesten huuhtaistua ruumistansa yhteisestä, pitkästä
vesikaukalosta ja laskeuduttua alas kuivailemaan ja pukeutumaan sanoi
kauppias:

»Annas ny löylyä, flikka, oikein isän kärestä, niin ruihoon tälle
komeljanttarille valssia vihrallani, kunei tämä ruvennu pelaamahan
mulle polokkaa fiulullansa.»

Palvelustytön heitettyä kiukaalle muutaman kipollisen vettä alkoi
lauteilta harmaan, läpinäkymättömän höyrypilven seasta kuulua ankaraa
vastojen iäiskettä. Kylpijöillä olisi nyt ollut tilaa siirtyä
erilleenkin, mutta kun toinen ei väistynyt, niin ei toinenkaan.

»Taisi syntyäkin naapurien kesken kilpakylpy», kuului alhaalta.

»Mun syrämmeni ei sula, jollen saa niille jollakin tavoon kostaa»,
jylisi pilvestä pohjalaisen ääni.

»Pitäisipä siellä sulaa, kun tuntuu täällä alhaallakin olevan jo
kohtalainen kylpylöyly.»

»Sehän täs kamppaalus hulluunta onkin, jotta kuta vihaasemmin vuotaa
polttaa sitä kylymemmaksi jäätyy sisu, ja kuta pehmiämmäksi pinta
leivotahan sitä rautaasemmaksi kovenoo syrän.»

Penkillä istuva renkipoika nyökytti päätänsä kiukaan edessä kippo
kädessä seisovalle piikatytölle, että lyödä löylyä vain.

Ja piika löi.

»Ei taida kauppiaassa olla hyyryläisiä?» kysyi isäntä.

»Kenes reis... huh, uhuh!... reissaavaases niitä ei olis.»

»Ajattelin vain, että päinvastaisessa tapauksessa Kallella olisi
ylivoima puolellansa. Mutta nythän olette siinä suhteessa tasaväkisiä.»

»Pitäneekö... hähä... hänes kortteeria lures?»

»Jos entisekseen on — ja mikäpä, ettei olisi — niin kyllä siinä pojassa
pitäisi asustaa pientä eläjätä kaikkia lajeja.»

»S'on tärkiä etu tälle... sillä jotta... huh helevetti!... Taitaa tällä
kampraatilla olla isoompi vihta kuin mulla ja muutoonkin tihuumpi...
ruosii perkeles tulta kun palakehen kirasta.... Niin jotta — kuhunkas
ma ny jäinkään — jotta kyllähän täikin kynttä kysyy ja hantvärkkiä
antaa kirppukin, mutta kaikista makiammin, jott' oikeen vesi kielelle
kihuaa, lyöttää löylys kumminki lures.»

Yhäti nyökytti päätänsä penkillä virnottava renkipoika, ja ymmärtävästi
silmää iskien lisäsi löylyä piika. Kuumuus alkoi tuntua tuskalliselta
alhaalla olijoillekin: mikä hirveä hehku mahtoi ollakaan lauteilla.
Kuitenkin karttoi kumpikin kylpijä päästämästä valittavaa sanaa
suustansa tai ensimäisenä varoittamasta liian anteliasta löylynlyöjää.

»Flikka!» kuului vihdoin kauppiaan tukahtunut ääni ylhäältä.

»No?»

»Ma teen sulle entisen rikkahan miehen anomuksen: Lennätäs nopiaa
tänne lavoolle sankoo jääkylymää prunnivettä, jotta ma saan kastella
kynsiäni: sillä, koira vieköhön, emme mekään kumpikaa lepää täällä
juuri Aaprahamin helemas.»

»Sitten on vietävä Kallelle myös», sanoi isäntä.

»Ma luulen, jotta me molemmatkin alaamme ny jo olla niin kypsyneinä,
jotta meirän kärventynehet kyntömme alakavat vähitellen mahtua samahan
sankoohin.»

»Ei Kallelle eikä kellekään — siihen pätsiin en pistä päätäni minä»,
tokeni tyttö.

»Iso alla ähkää, pieni päällä löyhkää — mikäs se on?» säesti tytön
virnistelevä liittolainen.

»Pirä sinä suusi... Jos mun saliltahan täältä vielä hengis palaata,
niin annan vastauksen arvootuksehes: tulet jumaliste näkemähän, kuka se
on, joka alla ähkyy», sanoi pohjalainen.

Kylpytoveriinsa kääntyen hän huusi:

»Piretähän ny pieni aselepo — veretähän vähän kenkiänsä.»

»Ee», vastasi Kalle lyhyesti.

Lauteilta alkoi kuulua entistä kiivaampaa vastojen läiskettä, niinkuin
kilpailijat olisivat vihdoinkin ryhtyneet ratkaisevaan loppurynnäkköön.
Heidän näihin asti jotenkin tasaväkisinä taistellessa alkoivat toisen
vastan iskut vähitellen hidastua ja heikentyä, säestäen harvakseen
kuin rummun lyönnit nopeatahtista soittoa. Alhaalle käsin kuulosti
kuin häviölle jäävä ajoittain yrittäisi vielä viimeisillä voimillansa
pinnistää kilpailijansa tasalle, mutta hellitti pian taas otteensa,
yritti uudelleen, kunnes väsähtäneen vasta vaikeni viimein kokonaan,
toisen jatkaessa hellittämättä hutkituistansa.

»Ssssaatana!» sähähti ylhäältä kuin salama.

Vähäistä myöhemmin näkivät alhaalla olijat höyrypilvestä lähenevää,
punaista hohdetta kuin nousevan auringon kumotusta hajoavan usvaverhon
läpi: kauppias siellä käsin ja jaloin tomumajaansa tukien konttasi
lasten tavoin takaperin portaita alas, höpisten itseksensä:

»Kyllä Herra hulluusta huolen pitää, kattokohot viisahat etehensä.»

Lattialle päästyään hän horjutteli saavin luokse, pisti päänsä ja
kätensä hetkeksi kylmään veteen ja lysähti sen jälkeen penkille kokoon
kuin märkä rätti.

Jo oli Kallekin lakannut kylpemästä, kuului peseytyvän lauteilla: nosti
kahmalollaan kaukalosta vettä kasvoillensa ja käsin naamaansa hangaten
päristi huuliansa, niinkuin päristelee joskus hevonen juodessansa.

Kauppiaan jonkun verran toinnuttua pahimmasta väsymyksestänsä hän
penkeille katsellen kysäisi:

»Kuhunkas täältä se viisas Salomooni on karonnu?... Vaikken ma
oikeen tierä, olisiko mus miestä tällä haavaa hänen arvootustansa
selvittämähän.»

»Taisi tulla pako Ephyytiin, niin »Salomolle» kuin löylynlyöjällekin»,
vastattiin.

»Mones mua on tähän ikähäni jo pyykis pesty. Usiasti olen saanu
kokia antamisen ilua, ehkä kumminki usiammin ottanu lahjani
lajiinansa takaasin, niinkuu nuo kroppahani sirootetut puukoon arvet
sanoomattanikin toristavat. Mutten ma tämmööses tappelus oo ikänä
ollut: jotta kun toista pitääsi lyörä, niin ittiä lyö, ja kun ittiä
lyö, niin sen pitääsi toisehen koskia.»

       *       *       *       *       *

Saunasta tultuaan ja syötyään emännän antaman iltasen Kalle nakkasi
kontin hartioillensa, otti orsilta muutamia päreitä käteensä ja palasi
jälleen saunaan. Puhallettuani! hiilloksesta tulen päreeseen hän pisti
sen kiukaan rintaan, riisuutui alasti, pesi alusryysynsä ja ripusti ne
tangolle kiukaan päälle kuivamaan. Otti sitten äimän hattunsa vuorista
ja alkoi kuroa mummolta saamaansa paikkatilkkua takkinsa kyynärpäähän.

Viimein hän kallistui lattialle tuomilleen oljille alastomana maata
ja nukkui pian raskaaseen uneen. Oli harrasta, kylvyn jälkeistä
saunahiljaisuutta, ei edes äskeisen kuumuuden pyörryttämä sirkka
jaksanut laulaa kiukaan kolossa. Ainoastaan silloin tällöin tipahti
laudepohjasta suuri vesipisara raskaasti karsinamultaan.




XV


Laajaa, piiriänsä kiertäessään Kalle verotti aina vain samoja taloja:
hänellä oli määrätyt aamiais-, päivällis- ja yöpymispaikkansa. Niin
koneen tarkasti hän oli kulkunsa sovittanut, että voitiin jo ennakolta
tietää päivälleen, melkeinpä tunnilleenkin, milloin hän ilmestyy taloon
papereinensa.

Mutta nyt kevään tultua oli alkanut ilmetä säännöttömyyksiä tähän
täsmällisyyteen. Yhä lyhenevin väliajoin Kalle tuli taloihin milloin
sattui; usein hänen nähtiin kiivaasti astuvan ohikin ja kaventavan
kierrostansa kulkemalla oikoteitse, niinkuin hänellä olisi ollut kiire
jonnekin, ja entisen piirinsä kaukaisimmissa osissa häntä ikäväkseen ei
oltu kuukausiin nähty ollenkaan.

Muussakin suhteessa oli miehessä tapahtunut muutoksia. Hän oli
huomattavasti laihtunut, mutta siitä huolimatta näytti kuitenkin
entistä nuoremmalta; valkoinen tukka oli leikattu lyhyeksi, paikkaisten
ryysyjen asemesta oli yllä jotenkin ehjät vaatteet ja jaloissa
melkoisen hyvät punaiset pieksut. Riita-asioistaan hän ei enää puhunut
juuri ensinkään, ei luettanut papereitansa eikä kirjoituttanut uusia —
Jyihänmäki oli lopullisesti voitettu. Sen sijaan hän soitti ahkerasti
viuluansa, pisti tanssiksi tuvissa ja joskus maanteilläkin kulkiessaan,
iski ohimennen tytöille silmää ja kutitti leuan alta.

Niinkuin tähtientutkija, huomattuaan jonkun kiertotähden liikkeissä
säännöttömyyksiä, suuntaa kiikarinsa taivaalle etsien sitä tuntematonta
tulokasta, jonka läheisyys on häiriön aiheuttanut, samoin koetettiin
arvailla syitä ja löytää sitä salaista vetovoimaa joka Kallen kulkua
kiirehti hänen radallansa. Mutta sitä ei löydetty — ellei vasemman
käden nimettömään ilmaantunut messinkisormus mahdollisesti voisi
viitata oikeille jäljille.

       *       *       *       *       *

Hohonkulmalla se kyllä tiedettiin. Sinne, Korpelan taloon, Kallea
veti eikä hänellä ollut kiirettä sieltä lähtemään. Hän oli jo pitkän
aikaa katsellut lempeillä silmillä talon palvejijatarta, Annaa, vaikka
palkattomana miehenä ei ollut uskaltanut kosaista. Mutta saatuaan
pitkällisen perintöriitansa vihdoinkin onnelliseen päätökseen hän
rohkaisi luontonsa ja tarjosi tytölle Jylhänmäen emännän paikkaa.

Anna ensin vähän suuttui, sillä hän ajatteli, että Kalle ei malta pitää
suutansa kiinni, ja hän siten joutuu naurunalaiseksi koko maailman
silmissä. Saattaapa lisäksi oikea sulhanen, Isoaholan Oskari-niminen
renki, närkästyä mokomasta kujeilusta ja pahimmassa tapauksessa antaisi
rukkaset. Mutta hänelle kuiskattiin: Mitä joutavia; ole myöntyvinäsi ja
anna vähämielisen olla luulossansa, tuotathan siten osattomalle iloa
ja kevennät kovaonnisen kuormaa. Niin ymmärsi Annakin asian lopuksi ja
vastasi Kallelle harkinnan jälkeen, kuten ainakin tällaisissa asioissa:

»No, mitäs siinä, on — liiankin korkea hyppäys piikatytölle.»

»Oikeinko totta, että suostut?» epäili Kalle vielä.

»No niin totta kuin vettä ja pitää kuin seula.»

»Otahan sitten tämä », sanoi Kallo ja antoi Annalle messinkisormuksen,
samanlaisen kuin itselläänkin oli, vaikka pienemmän.

Kihlauksensa jälkeen Kallella joka kerta taloon palatessansa oli
morsiamellensa pieniä tulijaisia, joita kerjäämillään rahoilla oli
puodeista ostellut: makeispusseja, sukkanauhoja, rintaneuloja — antoipa
hänelle kerran punakukkaisen karttuunihuivinkin.

Annan luonnolle oli hyvin tympäisevää ja vastenmielistä ottaa Kallen
lahjoja, mutta tämän mieliksi otti kuitenkin. Hänen mielestänsä
leikki alkoi jo mennä liian pitkälle, tai paremminkin: suhde ei enää
ollut pelkkää leikkiä hänenkään puoleltansa. Kallen mentyä ja hänen
viulunsa sävelten lakattua kuulumasta Annan olo tuntui niin tyhjältä
ja haikealta. Usein hän ikävissään unohtui tähystelemään maantietä
sille suunnalle, josta Kallen oli tapana tulla, tai katseli aitassansa
hänen antamiansa pieniä lahjoja, koetteli messinkisormusta sormeensa
ja punakukkaista huivia päähänsä. Mutta sitten hän yhtäkkiä saattoi
riipaista ne pois kuin kauhistuneena ja kätkeä nopeasti, tuntien
ruumiissaan kylmää puistatusta ison aikaa jälkeenpäinkin, niinkuin
olisi pidellyt kuolleen tavaroita.

Illoin vuoteelle ruvettuaan Anna väliin ei saanut unta yökausiin.
Vaikka hän sulki silmänsä, kätkeytyi huppuun peitteen alle ja
tukki käsin korvansa, oli hän yhä näkevinään Kallen viuluinensa
ja kuulevinaan hänen soittoansa, jossa ilon ohella värähteli
suruvoittoinen sivusointu. Tällöin hän usein itkikin, tietämättä syytä
siihen. Vuoteella valvoessaan hänellä oli aikaa miettiä kummallista
mielialaansa, mutta kun ei saanut selkoa siitä, häntä samalla sekä
suututti että peloitti. Ehkä Kalle on loitsinut hänet, syöttänyt
makoisissaan jotakin taika-ainetta, lumonnut soitollansa, tai on hänen
rakkautensa niin väkevä, että sitä ei voi vastustaa.

Jos tällaisena yönä oikea sulhanen sattui koputtamaan aitan oveen,
kului aikaa, ennenkuin telki avautui. Oskarin istuessa sängyn laidalla
tuntui Annasta kuin Kalle olisi piilossa sen alla, ja hänen oli
vaikea pidättyä torjumasta sulhasensa hyväilyjä ja ilmaisemasta tälle
vilpillistä salaisuuttansa.

       *       *       *       *       *

Eräänä perjantai-iltana heinäkuun lopulla Kalle taas tapansa mukaan
tuli Korpelaan, puettuna valkoiseen kaulukseen ja vanhaan kuluneeseen
pitkääntakkiin. Kirkonkylän nuoret herrat ne olivat hänet näin
juhla-asuun vaatettaneet, kuultuaan Kallen aikovan ensi lauantaina
morsiamineen papin pakinoille. Onnettomampaa aikaa hän ei olisi voinut
valita aiheellensa, sillä Annan oli kyllä määrä lähteä huomenissa
pappilaan, mutta toisen kanssa. Hän oli toivonut ja melkein Jumalaa
rukoillut, että Kalle ei tulisi taloon nyt, eikä osuisi vastaan
maantiellä. Mutta toisinpa piti käydä.

»Tämä on kauheata!... Minä tulen hulluksi — minäkin... Mitä tästä
lopuksi tulee?» hän tuskissaan käsiänsä väännellen vaikeroi,
kuluttaessaan aitassansa unetonta yötänsä.

Kun hän sitten aamulla pukeutui mustiinsa, teki hänen mieli sitoa
päähänsä Kallen punakukkainen huivi. Mennessään portilla odottavan
sulhasensa kärryille, kysyi Kalle pihassa:

»Joko lähdetään? Minä jo isännältä hevosen pyysin.»

»Ei vielä, ei vielä, Kalle — sitten ensi lauantaina. Minä muuten vain
pyörähdän kirkossa — rippikirkossa; pääsen tuon miehen hevosessa jonkun
matkaa. Jää hyvästi, Kalle!» vastasi Anna hätäisesti ja juostuaan
kärryille kiiruhti sulhastansa:

»Aja, aja, anna mennä!.. Eikö nyt Isoaholassa ollut parempaa hevosta?»

Kallen kasvoilla kuvastui surkeaa pettymystä, mutta Annan lähtö
tapahtui niin pikaisesti, että hän ei ehtinyt kysyä enempää, jäi vain
portille mummon ja palvelustytön kera katsoa tollottamaan tyhmistyneenä
lähtijäin jälkeen.

»Siellä sitä nyt viedään — morsiantasi», sanoi mummo, kun ajajat jo
olivat edenneet hyvän matkaa suoralla tiellä.

»Viedään — minne?» kysyi Kalle.

Palvelustyttö purskahti nauramaan, mutta mummo sanoi vakavana:

»Vielä hän kysyy... Pappilaan viedään, kuulutuksille.»

Kalle älähti kuin satutettu, tempaisi pihassa olevan saavin korvista
korennon ja lähti juoksemaan menijäin jälkeen. Portille jääneet
koettivat huutaen ja käsiänsä huiskuttaen varoittaa ajajia, mutta nämä
olivat jo niin etäällä, etteivät kuulleet heidän huutoansa. Oskarilla
ei ollut erikoista syytä katsoa taaksensa ja Anna ei uskaltanut, sillä
hän arvasi, että Kalle on portilla katsomassa heidän jälkeensä, eikä
hän tahdo nähdä sitä. Kun hän kuitenkin vihdoin vilkaisi jäljellensä
kuin varkain, pääsi häneltä säikähtänyt huudahdus:

»Herra Jumala!... Kalle!»

Nopeasti katsoi Oskarikin taaksensa, ja nähtyään julmistuneen miehen,
korento ojona juoksevan jäljessä miltei saavuttamaisillansa, hän alkoi
lyödä hevosta ohjasperillä selkään sen kuin ennätti.

Katsoen vuoroin taakse, vuoroin eteen, ja nähtyään Kallen yhä lähenevän
Anna istui kärryillä kuin tulisilla hiilillä. Viimein hän hädissään
karkasi ajajan ranteeseen ja hapuili ohjaksia käteensä pidättääkseen
hevosta, samalla puhuen kiivaalla itkevällä äänellä:

»Voi, hyvä Jumala!... Kuule, hyppää sinä kärryiltä alas ja juokse
metsään pakoon; sinua se jahtaa, ei se minulle pahaa tee... Oskari,
kuule, älä aja, älä aja — tpr, seisota!... minä... minä _rakastan_
sitä!»

Tämän tunnustuksen jälkeen sulhasen kohotettu käsi viipyi hetken
ylhäällä kuin kahden vaiheella, lyödäkö vai eikö lyödä, ja kumpaako,
hevosta vai morsianta.

»Perkele!» pääsi viimein karkea kirous sulhasmiehen huulilta, ja
ohjasperät mätkähtivät hevosen selkään niin lujasti, että iskussa oli
varmaan toinen puoli toisaalle tarkoitettua, vaikka, ruuna sai pitää
hyvänänsä Annankin osan.

Niin mentiin yhä eteenpäin, välimatkan pysyessä ison aikaa jotenkin
ennallansa: edellä laukkaa ajava, siunaava, kiroava ja hevosta
lakkaamatta hosuva sulhaspari, jättäen jälkeensä kuivalle maantielle
poropilven, jonka pyörteissä kuin laivan vanavedessä purjehti
takaa-ajaja, korento mastona, takin liepeet takana purjeina hulmuten,
kintereillä rähisevä koiralauma. Loitolla seurasi pari hätään rientävää
Korpelan miestä.

Viimein alkoi kuitenkin välimatka pidentyä. Laiskahko hevonen näytti
nyt todenteolla ottaneen varteen selkäänsä satelevat muistutukset
ja alkavan kulkea täydellä höyryllä. Kallen alkumatkalla liiaksi
pinnistetyt voimat sen sijaan vähentyivät, hengen kulkua ahdisti ja
poltti kurkkua nielemänsä tomu. Siitä huolimatta hän jatkoi toivotonta
takaa-ajoansa, jatkoi kauan, kunnes kaatui suulleen maantielle.

Kun jäljessä tulevat miehet Kallen tapasivat, hän hiessä uiden
kiemurteli ja kieritteli itseänsä maantiellä, takoi nyrkeillä otsaansa,
karjui, sähisi ja ratkesi lopuksi sudenkoloon itkeä jollittamaan.

»Taisi tuossa juostessaan saada vatsanpurun, kun heittelee ruumistansa
kuin ähkytautinen hevonen», arveli toinen miehistä.

»Eikö lie nuo kivut rinnan puolella... Ei sitä olisi pitänyt narrata
niissä naima-asioissa näin pitkälle», sanoi toinen katuvaisena.

Lopulta Kalle kuitenkin rauhoittui ja hengitti raskaasti, niinkuin
olisi läpäissyt äkillisen, ankaran taudin. Miehet auttoivat väsyneen
ojan partaalle istumaan ja jättivät hänet siihen, ottaen korennon
mukaansa.

Levähdettyään palasi Kallekin takaisin. Mutta hänen kulkunsa oli
nyt toisenlaista kuin mennessä: hartiat kumarassa, pää painuksissa,
askeleet hitaat ja raskaat ja pitkätakki tomun peittämä kuin
myllymiehellä.

Taloon päästyään hän sulkeutui saunaan, josta hetken kuluttua alkoi
kuulua viulunsoittoa. Äskeinen häläkkä oli koonnut naapureistakin
uteliaita katsojia, ja kokoonnuttiin nyt joukolla saunan eteen
kuuntelemaan, mitä Kallen viululla on sanomista, kun hänen suunsa
oli niin sulkeutunut. Tapahtuman johdosta oltiin tällä kertaa niin
vastaanottavaisia ja samassa vireessä soittajan kanssa, että usean
naiskuulijan silmässä kimmelsi kirkas kyynel.

»Ei luulisi mokomasta kämmenen levyisestä vehkeestä lähtevän tuollaisia
ääniä.»

»Että on ihan kuin ihminen itkisi.»

»Ei kai sen kielet laulukaan tuolla lailla joka miehen jousen alla.»

»Ei laula — eikä Kallenkaan kaikin ajoin.»

»Niinhän tuota sanoikin se, joka nuo ihmissydämetkin tutkii, että kun
oikein tiukalle ottaa, niin kivienkin pitää, huutaman.»

»Kuulkaahan taas: niinkuin vanha mies laulaisi vapisevalla äänellänsä
hautajaisvirttä kalmistossa... Kas noin!... nyt rävähti kuin orava
kielien yli ja jäi visertämään ihan ylimpään huippuun.»

»Miten pitää ihmisen osata sovittaa sormensa tuolla lailla. Hyvät
ihmiset, kun piipittää kuin orpo linnunpoika pesässänsä.»

»Eihän se sormillaan soita, sydämelläänhän tuo soittaa.»

Päivällisajan tultua emäntä vei Kallelle saunaan aterian, tällä kertaa
tavallista paremman, mutta tämä hiukan maistettuaan jätti ruuat melkein
koskemattomiksi. Koko lämpiämisajan hän yhä istui saunan penkillä,
vaikka ei enää soittanutkaan. Kun talon miehet sitten illalla tulivat
kylpemään, hän otti kontin selkäänsä ja lähti Hohon sydänmaalle,
yöpyäkseen sinne. Jonkun matkan käveltyänsä hän teki tulen ratoksensa
lahokantoon, taittoi puun lehviä vuoteeksensa, ja nivottuani! maata
nukkui raskaan päivän uuvuttamana pian syvään uneen, kuorsaten niin
että kangas tärisi.

Mutta tuli ei nukkunut. Aamupuolella yötä se lähti kuivassa
kanervikossa ritisten ja napsahdellen luikertamaan eri tahoille, tapasi
matkallansa hyvänä herkkupalana Kallen tuohikontin ja sitä hetken
nuoleskeltuaan leimautti ilmiliekkiin. Alkoipa se jo lipoa nukkujankin
vaatteita ja kuumentaa kuvetta, ennenkuin tämä viime hetkellä heräsi,
pelastuakseen konttinsa kohtalosta. Päästyään selville tilanteesta hän
oli polttaa kätensä, rynnättyään pelastamaan tavaroitansa, mutta se oli
myöhäistä jo. Samoin tuntein kuin äiti katsoo palavaa rakennusta, johon
hänen rakkain lapsensa on auttamattomasti jäänyt tuhon omaksi, niin
katsoi Kalle nyt liekkien vallassa olevaa viuluansa.

»Anna on mennyt, viulu on palanut, paperit tuhkana — minulla ei ole
mitään enää», sanoi hän murtuneena itseksensä.

Kallen siinä toimettomana katsellessa viimeisen omaisuutensa hiiltyviä
jätteitä levisi tuli leviämistänsä, leimuten risukoissa jo suurina
liekkeinä ja kiipeillen puitten naavaisin runkoja ylös. Huomattuaan
tämän hän taittoi koivun vesan käteensä ja juosten paikasta toiseen
pieksi palavaa maata hasallansa. Kun sammutusyritykset näyttäytyivät
turhiksi, hän, aavistaen mitä tuleva on, lähti nokisin naamoin ja pelko
sydämessä pakenemaan jonnekin, kauas näiltä main, mielessä sellainen
tunne, että hänelle tämän jälkeen on tie lukossa synnyinseudullensa.

Myöhemmin aamulla alkoivat kulmakunnan ruokakellot soida pienin
väliajoin, niinkuin hätäkelloja soitetaan. Samalla kiiruhti
paikkakunnan miehiä juoksujalkaa eri tahoilta taivaalle kiirivää mustaa
savua kohti, millä lapiota tai kuokkaa olalla, millä kirvestä kädessä.
Ensi toimena oli estää tuli leviämästä kylää kohti, joka olikin
verraten helppo tehtävä, tuuli kun kävi sydänmaalle päin.

Tämän lähemmän vaaran torjuttua ja sammutusväen alati lisäytyessä
siirryttiin varsinaiselle taistelurintamalle tuulen alapuolelle, osan
miehiä jäädessä vartioväkenä ehkäisemään tulen varustautumista sivuille
palaneen alueen kyteviltä laidoilta. Tulen rynnätessä eteenpäin
kuului jo kaukaa maata vapisuttava jyminä ja varsinkin kuusikoissa
sen raivo oli hirveä. Kuin vihaa kipinöivä kissa se sähähti melkein
silmänräpäyksessä juuresta latvaan, puistaen puuta kuin tuulispää.
Arvaamattoman pian olivat suuret kuusimetsät yhtenä tulimerenä,
liekkien vonkuen soihdutessa taivaalle, niinkuin alhaalta olisi
puhallettu ilmaa ylöspäin suunnattomin jättiläispalkein.

Kun ei ollut yrittämistäkään käydä rinta rinnoin taisteluun tällaista
ylivoimaa vastaan, sytytettiin kaukana kulon kulkusuunnalla
vastavalkeita, kaadettiin metsää, puhdistettiin maan pintaa kanervista
ja muusta rytinästä ja kaivettiin ojia. Mutta, ennenkuin tuli oli
ehtinyt edes varustuksille asti, lennätti se palavia tulilepeita
mahtavissa kaarissa puolustuslinjan yli, niin että vastustajat
joutuivat kahden tulen väliin ja saivat useinkin kiireen kaupalla,
etsiä ulospääsyä piirittäjän palavasta syleilystä.

Laajoilla aloilla tuulen alapuolella olivat seudut tukahduttavan savun
vallassa. Aurinko paistoi samealta taivaalta kuumana ja sateettomana
kuin punaiseksi kuumennettu rautapallo. Yli suurten pitäjien nähtiin
taivaan korkeuteen majesteetillisena kumpuava savupatsas, milloin
mustempana, milloin vaaleampana, riippuen siitä, millaisia maita kulo
kulloinkin kulki. Kauempanakin, minne savua ei näkynyt, saatiin pian
sanomalehdistä lukea tapahtumasta seuraava uutinen:

»L:n pitäjän Hohon sydänmaalla on jo useita päiviä raivonnut
kulovalkea, jonka vertaista, voimaan ja laajuuteen nähden ei liene
niillä tienoin ennen nähty. Kun kesä on ollut harvinaisen kuiva ja
kuuma, on tuli saanut sellaisen ylivallan, että kaikki ponnistukset sen
tukahduttamiseksi ovat toistaiseksi olleet aivan turhia, huolimatta
siitä, että miehiä on kertynyt sammutustyöhön sadottain oman kunnan
kaukaisimmistakin osista, vieläpä naapuripitäjistä asti. Kun paloa tätä
kirjoitettaessa yhä jatkuu, on mahdotonta edes osapuillekaan arvioida
vahinkojen lopullisia suuruutta, mutta varmasti ne nyt jo nousevat
useihin satoihin tuhansiin. Kuluu aikaa monia miespolvia, ennenkuin
karreksi palanut Hohon sydänmaa ehtii saavuttaa entisen, aarniometsiä
muistuttavan jylhän mahtavuutensa — jos saavuttanee enää milloinkaan.

Metsävalkea arvellaan erään laajoilla aloilla hyvin tunnetun
mielipuolen, n.s. Juttu-Kallen sytyttämäksi, ja antanee tämä teko
asianomaisille vaivaishoitoviranomaisille aihetta nostaa nyt kerta
»juttu» itseänsä Kallea vastaan, rajoittamalla hänen kulku vapauttansa
sikäli, että moiset onnettomuudet ainakaan hänen aiheuttaminansa eivät
enää uudistuisi.»

Öisin, tuulen tyynnyttyä voitiin tulen voimaa jonkun verran hillitä,
mutta vasta viikon lopulla ukkospilven rankkasateineen kuljettua seudun
yli, saatiin se lopullisesti kukistetuksi.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä muuan jälkisammutustyössä toimivista miehistä, kulki
kulon polttamaa, maata myöten kotansa päin. Parin virstan päässä
kylästä hän huomasi mustalla palolla vihreän suopataman. Sammuttaakseen
janoansa hän tarkasteli patamaa, olisiko siinä lähdettä tai muuta veden
saantipaikkaa. Siinä katsellessansa hänen silmiinsä pisti nevalle päin
kaatuneen, kuivaneen kuusen juurien alta vaalenneita luita, joita hän
ensi näkemältä arveli jonkin suohon vajonneen eläimen jätteiksi. Mutta
lähemmin tarkastettuaan hän hieman kammahti: luiden joukossa näkyi
ihmisen pääkallo, jossa oli jäljellä vielä osa mustaa, pitkää tukkaa.
Mies painoi paikan mieleensä ja kiiruhti viemään sanaa löydöstänsä
Jylhänmäkeen.

Kun Isoaholan Pekka tuli Jylhänmäen isännäksi, hän ensi töikseen
hajoitti vanhat huoneröttelöt ja rakennutti sijaan uuden, komean
kartanon. Mutta Hilma-vainajan aitan hän oli jättänyt koskemattomaksi
kuin jonkin pyhäinjäännöksen; vain uuden katon oli siihen omin käsin
naulannut. Sinne, omaan aittaansa vietiin nyt nevalta tuodut vainajan
luut ja asetettiin valkoisen liinan alle ruumislaudalle, joka siellä
entisellä paikallansa oli jo vuosia odotellut.

Kun sitten vainajan puoleksi lahonneet jätteet oli suurin
juhlallisuuksin ja melkein koko pitäjän väen kutsumattomana
saattojoukkona osaa ottaessa kätketty maan poveen ja Pekka pitänyt
suurenmoiset hautajaiset, teetti hän kaupungissa kaksi kivipatsasta.
Niistä hän toisen pystytti haudalle ja toisen, yksinkertaisemman, Hohon
sydänmaan kulopalolle sen suopataman laitaan, josta vainajan luut oli
löydetty.

Vielä tulevienkin sukupolvien aikana pysähtyy yksinäinen metsämies tai
marjanpoimija lukemaan tämän patsaan rintaan hakattua kirjoitusta:

        Hilma
    Joonaan tytär
      Jylhänmäki
    kuoli tässä heinä-
    kuussa vuonna 18—




XVI


Virmaalan talon pienessä pihanpäätupasessa, lähellä kirkonkylää,
viettivät entiset jylhänmäkeläiset huutolaisina jouluaatto-iltaansa.
Pöydän ääressä tuikkulampun himmeässä valossa Saara luki ääneen
joulusaarnaa. Joonas loikoi sängyssä selällään, silmät ummessa, kädet
taivutettuina niskan alle, ja Kaisu oli nukahtanut penkille pitkäkseen,
aapinen kädessä.

Päästyään vihdoin saarnan loppuun Saara katsoi silmälasiensa yli
Joonaaseen ja kysäisi:

»Nukutko sinä?»

»Eipä tässä tunnu nukuttavankaan», sanoi Joonas hetken päästä.

»Kuuntelitko sinä ollenkaan, kun minä luin?»

»En kai tästä mihin korviani saanut.»

Tyly vastaus nosti Saaran rinnasta hiljaisen huokauksen.

»Tänä yönä se taas loistaa ihmisille kirkas valo, sanottiin tuossa
saarnassa», koetti hän alkaa keskustelua lukemansa johdosta.

»Miten lie missäkin — tuo kitupiikkisi valo ei ainakaan paljoa loista»,
huomautti Joonas katkeran ivallisesti.

»Ei tarkoita saarnan tekijä näitä maallisia valoja, vaan sitä
kirkkautta, joka sielun valaisee.»

»Minun ei tarvitse näissä asioissa kuunnella saarnaajan sanoja eikä
neuvoa kirjoista kysellä. Olen kokenut onnea ja onnettomuutta omassa
kohdassani ja pannut merkille, että kun on ulkonaisissa asioissa
auringon paistetta, niin sitä on sisäisissäkin; mutta kun onnen päivä
painuu, silloin laskeutuu yö sieluunkin, sitä pimeämpi kuta kirkkaampi
mennyt päivä oli. Eihän laula lintukaan pilvisenä päivänä.»

»On se kyllä niinkin. Mutta toisekseen, ei loista päivällä taivaan
tähdet, yössä kulkijalle ne vain tuikkavat. Samoinpa taitaa olla
laita senkin Petleheemin tähden, että sitä ei oikein näekään se,
jolla on ympärillään ylenmäärin tuota maallisen onnen aurinkoa
silmiä häikäisemässä. Taivaan valtakuntaa on etsittävä ensin, niin
nämä ajallisetkin siinä sivussa annetaan. Ei ollut rikas Mariakaan
poikineen, mutta pitipäs tähden johdattaa heidän halpaan seimeensä
kolme kuningasta, jotka toivat kultaa, pyhää savua ja mirhamia.»

»Sinä olet sitä taivaan valtakuntaasi etsinyt elämäsi iän, mutta
turhaan taidat odottaa tähän meidän koppiimme kolmea kuningasta
kultineen ja mirhamineen.»

»Jos oi tulekaan kolmea, niin se yksi, kuningasten kuningas, voipi
tulla ja antaa lahjaksi sellaista rikkautta, jota koi ei syö eikä
ruoste raiskaa kun avaamme hänelle sydämemme ovet... Eikähän sitä tiedä
sitäkään, vaikka meillekin annettaisiin tätä maallistakin hyvyyttä. On
vain jaksettava toivoa ja...»

Saaran lause keskeytyi, ja Joonas vavahti sängyssänsä, kuten aina
koiran alkaessa aavistamatta, haukkua.

Hetkistä myöhemmin kuului joku ajavan kulkuisin pihaan.

»Kuka se siellä pakkasessa vielä näin myöhäisenä aatto-iltana ajelee»,
sanoi Saara, meni valkoiseksi jäätyneen akkunan luokse ja huomattuaan
eräästä ruudusta Kaisun sulaksi puhaltaman pyöreän aukon, koetti
toisella silmällänsä kurkistaa pihaan, mutta siellä oli niin pimeätä,
että hän ei nähnyt mitään.

»Mahtaa olla talonväen sukulaisia, joitakin kaukaisia joulu vieraita»,
arveli hän.

»Ketäpä ne muitakaan — vai ethän lie luullut siellä niitten
kuninkaittesi olevan tulossa», pilkkasi Joonas.

Vähän ajan kuluttua läheni pihapolulla narskavia, nopeita askeleita,
tuvan ovi avattiin ja sisään astui näköjään herrasmies, parta ja
pystyyn nostettu turkinkaulus kuurassa.

»Hyvää iltaa», tervehti tulija, ja viivähtäen ovensuussa tarkasteli
huomattavalla mielenkiinnolla tuvassa olijoita.

»Voi olla tuttukin vieras, en oikein tässä hämärässä tunne», sanoi
vihdoin Saara.

»Katsokaahan vähän tarkemmin», kehoitti vieras, ja kävellen tuvan
perälle ojensi mummolle kätensä.

»En oikein vieläkään... Ääni tuntuu tutulta, mutta en jaksa sittenkään
uskoa — kun on tuo parta... Eihän se olo Ville?»

»Neljätoista vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi nähtiin. Olenko
minä nyt tuossa ajassa ihan tuntemattomaksi muuttunut vai joko äidin
silmiä alkaa vanhuus hämärtää? Kelpaako tämmöinen maankiertäjä enää
pojaksenne?» sanoi Ville.

Voimatta liikutukseltaan heti vastata äiti nosti toisenkin kätensä
pusertamaan poikansa kättä, ja se vapiseva puserrus puhui Villelle
enemmän kuin sanat.

»Terve tulemasta, terve tulemasta... Mitäs minä äsken sanoin, Joonas:
olipas taivaan tuhansien valojen joukossa vielä yksi tähti, joka johti
kuninkaan meidänkin tupaamme kaukaisilta mailta. Nousehan toivottamaan
tervetulleeksi poikaasi, sinäkin.»

Vääntäytyen sängyn laidalle istualle, Joonas tarttui vaieten, melkeinpä
väkinäisesti poikansa ojennettuun käteen.

»Onpa se isä-ukko vanhentunut sitten viime näkemän. Terveisiä
Ameriikasta», toivotti Ville.

»Sinun olisi pitänyt tuoda nuo terveisesi viittä vuotta aikaisemmin.
Mutta kun et niin tehnyt, niin olisi ollut parasta, että olisit
jättänyt ne järkiään tuomatta», murahti Joonas vastaukseksi.

»Parempi myöhään kun ei milloinkaan — enkä minä tule tuhlaajapoikana.
Mutta jätetäänpä keskustelut niistä asioista toistaiseksi, minun täytyy
heti nostaa matkatavarani sisään ja laskea kyytipoika menemään», sanoi
Ville ja meni ulos.

Hänen kantaessaan kyyditsijänsä kera tavaroitansa tupaan kävi Saara
pyytämässä talon emännältä vähän kahvijauhoja juomakaluineen ja
pari talikynttilää, jotka hän sytytti pöydälle palamaan ja sammutti
kitupiikin.

Kun Ville kahvin valmistuttua alkoi avata arkkuansa, vilkaisi Saara
merkitsevästi Joonaaseen: sillä vaikka rinnastus tuntuikin vähän
synnilliseltä, ei hän voinut olla vertaamatta tätä kohtausta tietäjien
käyntiin Betlehemin seimellä.

»Minulla on näissä arkuissa ja laukuissa teille kaikille — sattumalta
Kaisullekin — yhtä ja toista pientä joululahjaa, mutta kun täällä ei
näy olevan mitään säilytyspaikkaa, niin otanpahan nyt aluksi esiin vain
nämä», sanoi Ville ja antoi äidillensä suuren kahvipussin, viinipullon
ja monenlaisia leivoksia sekä Kaisulle makeisia ja kuvakirjan.

»Ja tässä on isälle vähän karvaampaa», hän jatkoi, nostaen pöydälle
konjakkipullon.

»On tämä nyt, on tämä nyt... ihan kuin ennen Jylhänmäessä», jahkaili
Saara, perheen asettuessa pöydän ääreen kahvia ja Villen tulijaisia
nauttimaan, kahden kynttilän palaa loimottaessa.

»Ei ole ihan niin: poissa ovat Hilma ja Kalle», huomautti Joonas.

»Hilmalla on paremmat joulupöydät ja kirkkaammat kynttilät, mutta
Kallen suhteen olen levoton. Se raukka on aina ennen pyrkinyt tähän
meidän luoksemme jouluansa viettämään, vaan mikä lienee syynä, kun nyt
ei ole kuulunut, olisiko tätä kovaa pakkasta pelännyt», huolehti äiti.

Kyseltiin ja kerrottiin kuulumisia puolelta ja toiselta.

»Vai niin kävi suuret aallot Atlantilla... että korkeampia kuin tämä
tupa. Mutta miten sinä, Ville, osasit tulla tänne, mistä tiesit, että
me täällä asutaan?» kysyi äiti.

»Jylhänmäkeenhän minä ensin ajoinkin ja vasta siellä sain kuulla, mitä
täällä minun poissa ollessani on tapahtunut. Jos tiesin ennen, niin
olisin jo aikoja tullut.»

»Mikä sinut sieltä Ameriikasta pakotti nyt lähtemään, vaikka et
tiennyt, miten täällä ollaan ja eletään?» kysyi Joonas.

»Ikävä kotimaahan pakotti.»

»Sehän lie... Milloin aiot palata takaisin kaivoksiisi?»

»En milloinkaan. Ostan Jylhänmäen ja rupean maata asumaan — talon
kaupat tein tänään isännän kanssa kirjoja vaille. Heti pyhien mentyä
muutamme joukolla vanhaan kotiimme.»

»No, suostui Pekka myymään?»

»Mielelläänkin. Mitäpä minä, sanoi, rupean tässä rehkimään, yksinäinen
mies, sillä naimisiin en kuitenkaan koskaan aio mennä.»

»Missä tuo tuntui taloa hinnoissa pitävän?»

»Neljätuhatta markkaa, sen, minkä sanoi itsekin maksaneensa, ja jonkun
verran korvausta siitä, mitä on kartanoa rakennellut.»

»Onko sinulla rahaa niin paljoa?

»Ainahan sitä toki sen verran on, että yhden talon irti saa.»

»Oletko sinä ansainnut sen rahasi rehellisellä työllä.»

»Työllä — ja kovalla työllä.»

»Tämähän nyt vasta joululahja on», kiitteli Saara kyyneleet silmissä.
»Muistatko vielä, Joonas, mitä minä sanoin, kun Jylhänmäestä viimeksi
lähdettiin ja Kaisu tillahti sylissäni itkemään, unohdettuaan nukkensa?»

»Siitä on, siitä lähtöyöstä, ollut minulla niin paljon muuta
muistettavaa ja mietittävää, että olen tainnut unhottaa puheesi. Mitäs
sinä silloin sanoitkaan?»

»Sanoin, että jos vanhain sana paikkansa pitää, niin vielä se Kaisu
kerta palaa nukkeansa noutamaan, ja että vielä sitä kerta mekin vanhat
palaamme takaisin tätä samaa tietä iloisemmalla mielellä, kuin silloin
lähdettäessä.»

»Taisitpa hölistä jotakin semmoista.»

»Ja sinä vielä uhkailit et ikänä astuvasi sen talon kynnyksen yli.
Vieläkö pysyt päätöksessäsi nytkin?»

»Sepähän nähtäneen, kun sekin aika tulee», vastasi Joonas, ja kääntyen
Villen puoleen kysäisi:

»Satuitko huomaamaan, oliko siellä Jylhänmäessä se vanha Musti elossa
vielä?»

»En huomannut Mustia enkä muutakaan koiraa», vastasi Ville.

»Hyvä on... Sanon sinulle Saara — ja saat sen kuulla Villekin, että
jos minun pitäisi asua Jylhänmäen entisissä huoneissa, niin en ikänä
suostuisi sinne lähtemään, vaikka vaunuilla vietäisiin. Mutta nythän
kuuluu talossa olevan uudet pytingit... ja jos lie se Mustikin
kuollut... ja oma poika jos tahtonee minut viedä, niin voinen ehkä
peruuttaakin silloisen päätökseni.»

»Taitaa olla tuon tulijaispullon ansiota, että isä alkaa puhua
kielillä», naurahti Ville. »Minä en ymmärrä mitä tekemistä huoneilla ja
Mustilla on teidän kotiin palaamisenne kanssa.»

»Saattaa olla sen verran pullon ansiota, että selvin päin on ehkä
koskaan olisi kyennyt ilmaisemaan sitä, mitä nyt aion sanoa. Niillä
hävitetyillä huoneilla olisi tässä asiassa ollut sellaista tekemistä,
että minä en milloinkaan olisi voinut avata niitä samoja ovia, joista
silloin lähtöyönä hiivin entiseen eteistupaan, murha-ase kädessä —
siinä kun lattialla nukuitte — mutta Musti tuli pelastajaksenne.»

Joonaan kuvatessa tarkemmin yöllistä kohtausta kauhusta mykistyneille
kuulijoillensa, selvisi Saaralle syy miehensä silloiseen kummalliseen
käytökseen ja jälkeenpäin ilmenneeseen outoon koira-kammoon.

»Jos jaksaisit antaa anteeksi, Saara, niin siitä olisi kevennystä
mielelleni», pyysi Joonas, kun hänen synkän kertomuksensa päätyttyä oli
istuttu ääneti ison aikaa.

»Rukoile, hyvä mies, Jumalalta anteeksi rikostasi ja pyydä Herralta
silmien voidetta», sanoi Saara lempeästi: »Muistetaan nyt kiittää
Jumalaakin kaikesta, hyvästä ja pahasta, myötä- ja vastoinkäymisestä,
ja veisataan yhdessä jouluvirsi.»

Ilta oli kulunut jo myöhäiseksi. Emännältä lainaamistansa makuu
vaatteista Saara teki Villelle vuoteen lattialle, ja perhe asettui
levolle. Yön hiljaisuudessa kuului tuvan peräseinältä vain kellon
hitaat, raskaat askeleet ja määräajoin uudistuvat käheät lyönnit.

       *       *       *       *       *

Aiheuttamansa metsäpalon jälkeen Kalle ei uskaltanut näyttäytyä
asutuilla mailla. Kiinni joutumista ja oikeudenkäyntiä peläten hän
kesän lämpimänä aikana piileskeli metsissä yönsä päivänsä, eläen
marjoista ja siitä niukasta ravinnosta, jota salotöllien armeliaat
asukkaat hänelle säälien antoivat. Aikaisen, ankaran talven tultua hän
samoili hiihtäen töllistä tölliin kaukaisilla takamailla.

Varhain aatto-aamuna Kalle lähti hiihtäen pyrkimään vanhempainsa luokse
jouluansa viettämään, hänkin. Mutta kun hän ei pitänyt turvallisena
kulkea maantietä myöten, lähti hän oijustamaan sydänmaitse päämääräänsä
kohti.

Kevyttä on miehen hiihto kuuran verhoamissa valkoisissa metsissä
kalpeansinisen taivaan alla. Varjoisissa laaksoissa tuntuu pakkanen
pitävän lannistumatonta valtaansa päivälläkin, mutta ylävillä mailla,
jonne aurinko paistaa matalalta taivaan rannalta, on olevinaan hiukan
lämpimämpi. Sellaisilla paikoilla Kalle väliin pysähtyy ja katselee
kaikkiin ilmansuuntiin, näkyisikö missään taivaalle kohoavaa savua
ihmisasuntoa ilmaisemassa Mutta mitään sellaista ei näy; ei näy muuta
kuin loppumattomia, valkeita tasangolta ja vuoria, joista etäisimmät
näyttävät sulautuvan taivaan kalpeuteen.

Pian lakkaa aurinko näkymästä korkeillekin vuorille, mutta hopean
hohtavalla taivaan rannalla, jonne se laski, näkyy nyt yksinäinen,
suuri tähti. Vähitellen vaihtuu taivas tuhkanharmaaksi, tummenee, ja
ennenkuin hiihtäjä huomaakaan, on se muuttunut melkein mustaksi, jossa
luikkaa tähti tähden vieressä.

Kallea alkaa peloittaa, hän koettaa kiirehtiä kulkuansa, mutta
hiihtäminen käy vaikeaksi pimeässä metsässä. Usein tökkää suksen kärki
kiveen tai kaatuneeseen puuhun ja tuuskauttaa miehen suullensa hankeen.
Kipeästi vihlaisee nälkä vatsassa, ja yhä useammin täytyy pysähtyä
huoahtamaan, jolloin hikisessä ihossa tuntuu kylmän puistatuksia.

Kuinka pitkälle yö lienee jo kulunutkaan kun hän viimeisillä
voimillansa ponnisteltuaan loivaa vastamaata, saavutti vihdoin vuoren
laen, mikäli pimeässä saattoi erottaa. Hän asettaa suksensa rinnan
petäjän juurelle ja istuu levähtämään niille kuin penkille, selkä puun
runkoon nojaten. Jaksamatta ajatella mitään hän vilussa väristen katsoo
taivaalle, jossa silloin tällöin puhkaisee pimeyttä kiitävä tähti,
jättäen jälkeensä häipyvän viivan, kirkkaan kuin hopeanauha mustalla
sametilla.

Viimein alkaa jostakin taivaan rannalta kumottaa heikko valo, joka
vähitellen suurenee ja kirkastuu.

— Kirkko!... Tuota kohti, tuota kohti, ajattelee Kalle ja yrittää
nousta seisaalle, mutta hän ei tunne jalkojansa omikseen ja lysähtää
jälleen suksillensa istumaan, silmät kiinteästi luotuina kohti
kaukaista valoa, joka on kuin suuren suuri jättiläislyhty ilmassa
riippumassa. Ja tuntuupa siltä kuin se lämmittäisi, niinkuin vilun
puistatukset vähitellen asettuisivat ja ruumiin valtaisi suloinen
raukeus.

Valosta päin alkaa Kallen kuuluviin kantautua joulukellojen hiljaisia,
soinnutonta kumahtelua, niinkuin malmin ääni ei oikein jaksaisi
tunkeutua paksun pakkasseinän lävitse. Hetken päästä kellojen vaiettua
hän on kuulevinaan kuin hiljaista tuulen huminaa, tuttua ennestään,
korvat paukahtavat umpilukkoon, ja kääntäen katseensa jälleen
tähtikirkkaalle taivaalle hän puhuu väsyneellä, tuskin kuuluvalla
äänellä, ikäänkuin jollekin selvittäisi niitä säveliä, mitkä hänen
korvissansa nyt soivat:

»Korkealla... korkealla soi yksinäinen, kimeä pilli, niinkuin
lumpeutunut korva kuolinsanoman edellä... Jo laskeutuu alemmaksi,
alemmaksi... siihen yhtyy uusia ääniä, kimeitä, komeita... Nyt niinkuin
urut soittaa, ihan tuossa... minussa... täällä päässäni — — Taas
loittonee... loittonee... vaikenee, kieli kielen jälkeen... Nyt enää
vain yksi pilli piipittää, niinkuin makaajan korvasta aitan kattoon
etääntyvä itikan itku kesäisenä iltana... korkealla... korkealla...»






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74273 ***