path: root/74267-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74267 ***





DOMBEY JA POIKA II

Kirj.

Charles Dickens


Englanninkielestä suomentanut

Aino Tuomikoski



Kariston klassillinen kirjasto 34





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1925.




YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Häät


Päivänkoitto hiipii tyynine, valjuine kasvoineen väristen kirkon
luo, jonka alla lepää pikku Paulin ja hänen äitinsä tomu, ja katsoo
sisään akkunoista. Kirkko on kylmä ja pimeä. Yö kyyristelee vielä
kivilattialla ja hautoo mietteitään synkkänä ja raskaana nurkissa
ja loukoissa. Kellotorni, joka kohoaa talojen yli esille ajan
rannattomasta aallokosta sen vyöryessä säännöllisesti ja murtuessa
ikuisuuden äärtä vasten, näkyy hämärästi kuin kivimajakka, joka
ilmaisee, kuinka meri lainehtii. Mutta kirkon sisäpuolella aamunkoitto
ei aluksi voi kurkistellessaan huomata mitään muuta kuin että siellä
vielä on yö.

Harhaillessaan heikkona ja hauraana kirkon ympärillä ja katsahtaessaan
sisään hämärä valittaa ja itkee lyhyttä valtakauttaan. Sen kyyneleet
putoavat akkunalasille, ja kirkon muurin vieressä kasvavat puut
kumartuvat ja puristavat monia käsiään myötätuntoisesti. Yö kalpenee
yhä ja väistyy vähitellen kirkosta, mutta viivyttelee vielä alhaalla
holveissa ja istuu ruumisarkuilla. Ja sitten tulee kirkas päivä, joka
saa kirkonkellon hehkumaan ja panee torninhuipun punertamaan, kuivaa
hämärän kyyneleet ja vaimentaa sen valitukset. Hätyytetty aamuhämärä
seuraa yötä ja ajaa sen pois viimeisistä piilopaikoista, vetäytyy
hautaholveihin ja piiloutuu pelästyneen näköisenä kuolleiden joukkoon,
kunnes yö virkistyneenä palaa sen karkoittaakseen.

Ja nyt hiiret, jotka ovat puuhailleet rukouskirjojen kanssa enemmän
kuin niiden oikeat omistajat, ja kalunneet rukousjakkaroita, jotka
ovatkin enemmän kuluneet niiden pikku hampaiden nakerruksesta kuin
ihmisten polvistumisesta, kätkevät kirkkaat silmänsä loukkoihin ja
painautuvat kauhistuneina lähelle toisiaan kuullessaan kirkon oven
läjähtävän. Sillä kirkonisäntä, mahtava mies, tulee tänä aamuna
varhain suntion kanssa. Myöskin on siellä rouva Miff, läähättävä pieni
kirkonpenkkien aukaisija — tavattoman kuiva vanha nainen, köyhästi
puettu, jolla ei ole tuumaakaan pyylevyyttä millään kohdalla. Hän on
odottanut kirkon ovella jo puoli tuntia kirkonisäntää, niinkuin hänen
asemansa vaatiikin.

Rouva Miffillä on etikanhappamet kasvot, surkastunut myssy ja puolia
ynnä koko shillingejä kaipaava sielu. Rouva Miffin ilme on käynyt
salaperäiseksi, kun hän on saanut vuosikaudet viittoilla epävarmoja
ihmisiä kirkonpenkkeihin. Hänen silmissään huomaa pidättymistä,
ikäänkuin hän yhä vielä tietäisi pehmeämmän istuimen, mutta olisi
epätietoinen juomarahan suuruudesta. Sellaista ilmiötä kuin herra
Miffiä ei ole olemassa eikä ole ollutkaan kahteenkymmeneen vuoteen,
eikä rouva Miff soisi häntä mainittavankaan. Sillä miehellä oli
nähtävästi huonot käsitykset vapaapaikoista, ja vaikka rouva Miff
toivoo, että hän on päässyt taivaaseen, ei hän kuitenkaan ehdottomasti
voisi sitä väittää.

Tänä aamuna rouva Miff on kovassa puuhassa kirkon ovella. Hän peittoo
ja tomuttaa alttariliinaa, mattoa ja pieluksia, ja paljon on hänellä
puheltavaa niistä häistä, jotka tänään pidetään. Rouva Miffille
on sanottu, että uudet huonekalut ja talon korjaustyöt maksoivat
kokonaista viisituhatta puntaa tai sitten ei penniäkään, ja hän on
kuullut mitä varmimmalta taholta, ettei morsiamella itsellään ole edes
puolta shillingiä. Hän muistaa niinikään edellisen vaimon hautajaiset,
ikäänkuin ne olisivat tapahtuneet eilen, ja sitten ristiäiset ja sitten
toiset hautajaiset. Sitten rouva Miff sanoo sivumennen, että hän
muistaessaan pesee vedellä ja saippualla pikku vainajan muistolevyn,
ennenkuin häävieraat saapuvat. Kirkonisäntä Sownds, joka istuu kaiken
aikaa auringonpaisteessa kirkon portailla (ja harvoin tekee mitään
muuta paitsi kylmällä ilmalla, jolloin hän istuu tulen ääressä),
hyväksyy rouva Miffin puhelun ja kysyy, onko hän kuullut kerrottavan,
että morsian on tavattoman kaunis. Koska rouva Miffin saamat tiedot
ovat samansuuntaiset, huomautti Sownds, joka oikeaoppisuudestaan
ja lihavuudestaan huolimatta kuitenkin on naiskauneuden ihailija,
mahtipontisesti kuulleensa, että morsian on oikea hurmaaja, — jollaista
sanontatapaa rouva Miff pitää jonkin verran liioiteltuna tai pitäisi,
jos sitä olisi joku muu käyttänyt kuin kirkonisäntä.

Dombeyn talossa on samoihin aikoihin paljon hälinää ja puuhaa, etenkin
naisten kesken, joista ainoakaan ei neljän jälkeen ole nukkunut
lainkaan ja jotka kaikki olivat jo ennen kuutta täysissä pukimissa.
Towlinson herättää enemmän kuin milloinkaan ennen sisäkön harrastusta,
ja keittäjätär sanoo aamiaisella, että yhdet häät ennustavat toisia,
mitä sisäkkö ei voi uskoa eikä mitenkään pitää totena. Towlinson
pitää salassa omat ajatuksensa, sillä hän on tullut jonkin verran
synkälle tuulelle, koska taloon on palkattu poskipartainen muukalainen
(Towlinson itse on parraton), jonka tehtäväksi on määrätty seurata
onnellista paria Pariisiin ja joka nyt kokoilee tavaraa uusiin
vaunuihin. Tästä muukalaisesta puhuttaessa Towlinson selittää, ettei
hän ole koskaan kuullut muukalaisista olevan mitään hyötyä. Ja kun
naiset syyttävät häntä ennakkoluulosta, sanoo hän: »Katsokaahan
Bonapartea, joka oli heidän etunenässään, ja mitä kaikkea hän sai
toimeen.» Ja sisäkkö sanoo sen olevan ihan totta.

Sokerileipuri on kovassa puuhassa Brook Streetin kalmamaisessa
talossa, ja hyvin pitkät nuorukaiset katselevat tarkoin hänen töitään.
Yksi heistä haiskahtaa jo sherryltä, ja hänen silmänsä näyttävät
taipuvaisilta jäykistymään ja tuijottamaan esineisiin niitä näkemättä.
Hän tietää tämän vikansa ja ilmoittaa tovereilleen sen johtuvan
»kiinnityksestä». Sillä hän tarkoitti kiihtymystä, mutta hänen kielensä
on kankea.

Miehet, jotka soittavat kelloja, ovat saaneet vihiä häistä,
niinikään teurastajapojat ja muuan torviseitsikko. Ensinmainitut
harjoittelevat eräässä Battle-sillan läheisessä piharakennuksessa,
toiset asettuvat johtajansa kautta yhteyteen Towlinsonin kanssa ja
esittävät ehtonsa, joilla he korjaisivat pois luunsa, ja kolmas väijyy
ja puikkii kadunkulman takaa esille jyrybasson hahmossa, odottaen
jotakin petollista rihkamakauppiasta, joka ilmaisisi hääaamiaisen
paikan ja ajan lahjuksia vastaan. Odotus ja kiihtymys leviävät vielä
laajemmallekin. Balls Pondista asti tuo Perch vaimonsa viettämään
päivän Dombeyn palvelijoiden kanssa, joten hän salaa pääsee heidän
seurassaan katsomaan vihkiäisiä.

Toots pukeutuu asunnossaan kuin olisi vähintäänkin sulhanen itse. Hän
on päättänyt katsella näytelmää täydessä loistossa eräästä parvekkeen
piiloisesta nurkasta ja viedä sinne mukanaan Kukonpojan, sillä Tootsin
epätoivoinen suunnitelma on näyttää Florence Kukonpojalle ja tunnustaa
avoimesti: »Kuulkaahan, Kukonpoika, en tahdo enää kauemmin pettää
teitä. Se ystävä, josta olen toisinaan puhunut, olen minä itse. Neiti
Dombey on intohimoni esine. Mikä on teidän mielipiteenne, Kukonpoika,
asiain näin ollen ja mitä neuvotte minulle nyt heti?» Kukonpoika, joka
saisi näin hämmästyä, istuu sillä välin Tootsin keittiössä, painaa
nokkansa juomakannuun, jossa on väkevää olutta, ja noukkii suuhunsa
pari naulaa häränpihviä.

Prinsessan aukiolla on neiti Tox myös jo jalkeilla, sillä hänkin, niin
peräti surullinen kuin onkin, on päättänyt pistää shillingin rouva
Miffin käteen ja päästä katselemaan jostakin yksinäisestä nurkasta tätä
toimitusta, jolla on häneen raateleva viehätysvoima.

Puisen Merikadetin taholla ollaan aika touhussa. Kapteeni Cuttle
istuu säärystimet jalassa ja suunnaton kaulus koholla aamiaispöydässä
kuunnellen Rob Hiojaa, joka lukee hänelle etukäteen vihkimiskaavaa
määräyksen mukaan, jotta hän täydellisesti ymmärtäisi ne
juhlallisuudet, joissa hän tulee olemaan läsnä. Siinä tarkoituksessa
hän antaa vähän väliä vakavan käskyn kotipapilleen toistaa eri kohtia
tai pysyä oman velvollisuutensa täyttämisessä ja jättää isäntänsä
huoleksi aamenet, joista hän aina kertaa yhden perin tyytyväisenä,
milloin tahansa Rob Hioja pysähtyy.

Kaiken tämän ja paljon muun lisäksi on yksistään Dombeyn kadulla
kaksikymmentä lapsentyttöä luvannut kahdellekymmenelle pikku naisten
perheelle, joiden vaistomainen harrastus vihkiäisiin on kehdosta
peräisin, mennä katsomaan häitä. Tosiaankin on kirkonisännällä täysi
syy tuntea olevansa virantoimituksessa paistattaessaan mahtavaa
olentoaan auringonpaahteessa kirkon portailla ja odottaessaan
vihkiäishetkeä. Ja rouva Miffillä on syytä hyökätä onnettoman
kääpiölapsen kimppuun, joka kurkistaa sisään porttiholvista
jättiläisvauva sylissään, ja ajaa hänet pois suuttuneena.

Feenix-serkku on palannut ulkomailta vartavasten ollakseen läsnä
vihkiäisissä. Hänet tunsi koko kaupunki noin neljäkymmentä vuotta
sitten, mutta hän on vieläkin niin nuorekas vartaloltaan ja
käytökseltään ja niin hyvin säilynyt, että vieraat hämmästyvät
huomatessaan tämän arvoisan herran kasvoissa salaiset rypyt ja hänen
silmännurkissaan variksenjalat ja nähdessään ensimmäisen kerran,
ettei hän kävele oikein varmasti astuessaan huoneen poikki eikä
pääse ihan suoraan sinne, mihin pyrkii. Mutta se Feenix-serkku, joka
nousee puolikahdeksan vaiheilla, onkin toisen näköinen kuin varhain
aamulla herätetty. Hän näyttää tosiaankin hyvin synkältä a jättäessään
partaansa Longin hotellissa Bond-kadun varrella.

Dombey lähtee pukeutumishuoneestaan naisten hajaantuessa portailta
joka suuntaan, niin että helmat kahisevat. Poikkeuksen tekee rouva
Perch, joka siunatussa tilassaan (niinkuin hän aina on) ei ole
suinkaan ketterä. Niinpä hänen on pakko astua Dombeyta vastaan, ja
hän on niiaillessaan vähällä vaipua maahan hämmennyksestä — taivas
torjukoon kaikki pahat seuraukset Perchin perheestä! Dombey menee
vierashuoneeseen odottamaan määräaikaa. Komeat ovat Dombeyn uusi
sininen takki, vaaleanruskeat housut ja sinipunervat liivit. Läpi talon
käy kuiskaus, että Dombeyn tukka on käherretty.

Ovelle kuuluva koputus ilmaisee majurin saapuneen. Hänkin on upeasti
puettu, napinreiässä kokonainen kurjenpolvi, tukka kovasti käherretty,
niinkuin alkuasukas hyvin tietää.

»Dombey», virkkaa majuri ojentaen molemmat kätensä, »kuinka voitte?»

»Majuri», sanoo Dombey, »kuinka te voitte?»

»Hitto vie, Dombey», vastaa majuri, »Joey B:n laita on tänä aamuna
niin» — tässä hän lyö kovasti rintaansa — »hänen laitansa on tänä
aamuna niin, lempo soikoon, Dombey, että häntä melkein haluttaisi tehdä
tästä juhlasta kaksoishäät ja naida äiti».

Dombey hymyilee, mutta niukasti, sillä hän tuntee olevansa juuri
joutumaisillaan sukulaiseksi äidin kanssa, josta siis ei sovi laskea
leikkiä.

»Dombey», jatkaa majuri sen huomatessaan, »toivotan teille iloa.
Onnittelen teitä, Dombey. Totisesti, Dombey», lisää majuri, »te olette
tänään kadehdittavin mies koko Englannissa!»

Tästäkin on Dombey vain osaksi samaa mieltä, sillä hän tuottaa suuren
kunnian eräälle naiselle, joka epäilemättä siis on enimmin kadehdittava.

»Mitä Edith Grangeriin tulee, Dombey», sanoo majuri, »ei koko
Euroopassa ole ainoatakaan naista, joka ei antaisi ja tahtoisi antaa —
sallinettehan Bagstockin lisätä sen — korviaan ja korvarenkaitaankin
saadakseen olla Edith Grangerin sijassa».

»Olette kovin ystävällinen sanoessanne minulle niin, majuri», vastaa
Dombey.

»Dombey», aloittaa majuri taas, »tiedättehän sen! Älkäämme suvaitko
välillämme mitään väärää arkatuntoisuutta. Tiedättehän sen. Tiedättekö
vai ette, Dombey?» kysyy majuri melkein kiihkeästi.

»Kuulkaahan nyt, majuri —»

»Hitto vieköön, Dombey», sanoo majuri, »tiedättekö vai ettekö tiedä?
Dombey! Onko vanha Joey teidän ystävänne? Olemmeko, Dombey, sillä
avomielisellä tuttavallisuuden asteella, joka oikeuttaa ihmisen —
karskin vanhan Joseph B:n, Dombey — puhumaan suunsa puhtaaksi? Vai onko
minun käsitettävä tämä käskyksi pysyä sopivan välimatkan päässä ja
noudattaa sovinnaisia tapoja?»

»Rakas majuri Bagstock», sanoo Dombey tyytyväisen näköisenä, »tehän
oikein kiihdytte».

»Tepä sen sanoitte, juuri niin, minä kiihdyn. Joseph B. ei kiellä sitä,
Dombey. Hän kiihtyy. Tämä on sellainen tapaus, hyvä herra, että se
herättää eloon kaiken vanhan, pirullisen, murskaantuneen, kuluneen,
raajarikkoisen J.B:n ruumiissa vielä jäljellä olevan myötätunnon. Ja
sanonpa teille jotakin, Dombey — sellaisella hetkellä miehen täytyy
purkaa ilmoille kaikki, mitä hän tuntee, tai panna päähänsä kuonokoppa.
Ja Joseph Bagstock sanoo teille vasten kasvoja, Dombey, niinkuin hän
sanoo klubissaan teidän selkänne takana, ettei hän milloinkaan tahdo
ottaa kuonokoppaa, kun Paul Dombeysta puhutaan. Niin, hitto vieköön,
hyvä herra», lopettaa majuri hyvin päättävästi, »mitä sille mahtaa?»

»Majuri», vastaa Dombey, »vakuutan olevani tosiaankin kiitollinen
teille. Ei mieleeni juolahtanutkaan hillitä liian puolueellista
ystävyyttänne.»

»Ei liian puolueellista, hyvä herra!» huudahtaa kuumaverinen majuri.
»Dombey, minä kiellän sen.»

»Tarkoitan siis vilpitöntä ystävyyttänne», jatkaa Dombey. »Enkä
minäkään, majuri, voi unohtaa tässä tilanteessa, jossa nyt olen, kuinka
suuressa kiitollisuudenvelassa olen teille.»

»Dombey», sanoo majuri tehden asianmukaisen eleen, »tässä on Joseph
Bagstockin käsi: vanhan, vilpittömän Joey B:n, hyvä herra, jos se
miellyttää teitä enemmän. Se on sama käsi, jota hänen kuninkaallinen
korkeutensa Yorkin herttua-vainaja kunnioitti huomauttamalla siitä
hänen kuninkaalliselle korkeudelleen Kentin herttua-vainajalle, että se
on Joshin käsi, karskin ja itsepintaisen ja mahdollisesti nuuskaavan
vanhan maankiertäjän käsi. Dombey, olkoon tämä nykyhetki elämämme
vähimmin onneton. Jumala teitä siunatkoot!»

Nyt tulee sisään Carker, hänkin komeana ja hymyilevänä kuin ainakin
oikea häävieras. Tuskin hän osaa päästää irti Dombeyn kättä, niin
hartaasti hän toivottaa onnea. Sitten hän pudistaa majurinkin kättä
niin sydämellisesti, että hänen äänensäkin värisee hampaitten välitse
tullessaan yhdenmukaisesti käsivarsien kanssa.

»Tämänpäiväinen sää ennustaa onnea», sanoo Carker. »Kerrassaan kirkas
ja miellyttävä päivä! Toivottavasti en ole myöhästynyt minuuttiakaan?»

»Olette saapunut täsmälleen, hyvä herra», sanoo majuri.

»Se ilahduttaa minua tosiaankin», sanoo Carker. »Pelkäsin jo
myöhästyvän? muutamia sekunteja määräajasta, sillä minua viivytti
kokonainen jono ajoneuvoja. Katsoin asianmukaiseksi käydä Brook
Streetillä» — tämän hän sanoi Dombeylle — »jättämässä joitakin
vaatimattomia kukkaharvinaisuuksia rouva Dombeylle. Minun asemassani
oleva mies, jota kohtaa kunnia olla kutsuttu tänne, on ylpeä voidessaan
tarjota jotakin nöyryytensä ja alamaisuutensa osoitukseksi, ja koska
rouva Dombey epäilemättä on saanut yllin kyllin kaikkea kallista ja
komeaa» — hän vilkaisi omituisesti isäntäänsä — »toivon, että lahjani
pelkkä vähäpätöisyys vaikuttaa sen, että se otetaan suosiollisesti
vastaan».

»Tulevaa rouva Dombeyta», vastaa Dombey alentuvasti, »ilahduttaa teidän
huomaavaisuutenne varmasti, Carker».

»Ja jos hänestä pitää tänään tulla rouva Dombey, arvoisa herra»,
virkkaa majuri laskiessaan kädestään kahvikupin ja vilkaistessaan
kelloonsa, »on meidän heti lähdettävä!»

Niin lähtevät Dombey, majuri Bagstock ja Carker ajamaan kääseillä
kirkkoon. Kirkonisäntä Sownds on jo kauan sitten noussut portailta ja
odottaa kolmikulmainen hattu kädessään. Rouva Miff niiaa ja tarjoaa
istumapaikkoja sakaristossa. Dombey jää mieluummin kirkkoon. Hänen
katsahtaessaan urkuihin päin vetäytyy parvekkeella istuva neiti Tox
erääseen muistopatsaaseen kuuluvan lihavan keruubin säären taakse.
Kapteeni Cuttle sitävastoin nousee ja heiluttaa koukkuaan tervehtimisen
ja rohkaisun merkiksi. Toots selittää käsi suun edessä Kukonpojalle,
että keskellä seisova herra, jolla on vaaleanruskeat housut, on hänen
lemmittynsä isä. Kukonpoika kuiskaa käheästi Tootsille, että mainittu
herra on niin jäykkä kaveri kuin suinkin voi olla, mutta että tieteellä
on keinoja saada hänet taipumaan kaksin kerroin lyömällä häntä kerran
liivien kohdalle.

Kirkonisäntä ja rouva Miff katselevat Dombeyta vähän matkan päästä,
kun alkaa kuulua lähenevien ajoneuvojen räminää. Sitten Sownds lähtee
ulos. Rouva Miff, jonka silmät kohtaavat Dombeyn katseen sen siirtyessä
pois parvekkeella seisovasta julkeasta ja mielettömästä miehestä, joka
tervehtii häntä niin sulavasti, niiaa syvään ja ilmoittaa luulevansa
morsiamen saapuneen. Sitten on ovella tungosta ja kuisketta, minkä
jälkeen morsian astuu sisään ylpein askelin.

Hänen kasvoillaan ei ole merkkiäkään viime yön kärsimyksistä,
hänen olemuksessaan ei mikään piirre muistuta siitä naisesta, joka
polvistuneena ja nöyrtyneenä nojasi kuumeista päätänsä nukkuvan
tytön pielukselle, ja tyttö on nyt hänen rinnallaan lempeänä
ja rakastettavana — silmäänpistävänä vastakohtana hänen omalle
ylenkatseelliselle ja ylpeälle hahmolleen, joka seisoo paikallaan
tyynenä, suorana, selittämätöntä tahtoa täynnä, säteilevänä ja
majesteettisena sulojensa täydellisimmässä kukoistuksessa, kuitenkin
polkien herättämänsä ihailun halveksivasti maahan.

Hetkiseksi tulee hiljaisuus, ja kirkonisäntä Sownds hiipii sakaristoon
kutsumaan pappia ja lukkaria. Silloin rouva Skewton puhuu Dombeylle
selvemmin ja pontevammin kuin hänen tapansa on ja siirtyy samalla
Edithin viereen.

»Rakas Dombey», virkkaa kelpo äiti, »pelkäänpä, että minun on sittenkin
jätettävä Florence kulta ja annettava hänen palata kotiin, niinkuin hän
itse ehdotti. Tämänpäiväisen menetykseni jälkeen, rakas Dombey, epäilen
olevani liian alakuloinen kestääkseni hänenkään seuraansa.»

»Eiköhän kuitenkin olisi parasta, että hän viipyisi teidän luonanne?»
vastaa Dombey.

»Enpä luule niin, rakas Dombey. Ei, en luule, Minun on parempi olla
yksin. Sitäpaitsi on rakas Edithini hänen luonnollinen ja alituinen
suojelijansa, kun te palaatte, ja senvuoksi minun on ehkä parasta
olla asettumatta hänen ja hänen suojattinsa väliin. Hän voisi käydä
kateelliseksi. Vai mitä, Edith kulta?»

Hellä äiti puristaa tyttärensä käsivartta, ehkä saadakseen hänen
huomionsa vakavasti kohdistumaan tähän asiaan.

»Vakavasti puhuen, rakas Dombey», aloittaa hän taas, »minä vapautan
rakkaan pienokaisemme enkä tartuta häneen omaa synkkyyttäni. Olemme
juuri päättäneet niin tehdä. Hän ymmärtää minut täydellisesti, hyvä
Dombey. Edith, rakkaani — hän käsittää minut täydellisesti.»

Taas hän puristaa tyttärensä käsivartta. Dombey ei tee lisäväitteitä,
sillä pappi ja lukkari saapuvat, ja rouva Miff ja kirkonisäntä
järjestävät seurueen asianmukaisille paikoille alttarin kaiteen eteen.

»Kuka antaa tämän naisen avioksi tälle miehelle?»

Feenix-serkku esiintyy naittajana. Hän on saapunut Baden-Badenista
nimenomaan siinä tarkoituksessa. »Hitto vieköön», on Feenix-serkku
tuuminut — hyvänluontoinen mies, tuo Feenix-serkku — »kun kerran saamme
rikkaan cityläisen sukuumme, osoittakaamme hänelle jonkin verran
huomaavaisuutta, tehkäämme jotakin hänen mielikseen».

»_Minä_ annan tämän naisen avioksi tälle miehelle», sanoo siis
Feenix-serkku. Hän aikoo astua suoraan eteenpäin, mutta kääntyykin
syrjään itsepäisten sääriensä vuoksi, ja niin hän joutuu antamaan
miehelle ensin avioksi väärän naisen — nimittäin erään morsiustytön,
joka on ylhäistä syntyperää, perheen etäinen sukulainen ja noin
kymmenen vuotta rouva Skewtonia nuorempi. Mutta rouva Miff työntää
väliin ränsistyneen myssynsä, kääntää hänet taitavasti takaisin ja
työntää hänet kuin rullilla suoraan morsiamen luo, jonka Feenix-serkku
siis antaa »tälle miehelle», avioksi.

Ja tahtovatko he Jumalan edessä —?

Kyllä, he tahtovat. Dombey sanoo tahtovansa. Ja mitä sanoo Edith?
Hänkin tahtoo.

Siis tästä päivästä lähtien myötä- ja vastoinkäymisissä, rikkaudessa
ja köyhyydessä, sairaudessa ja terveydessä he lupaavat rakastaa ja
tukea toisiaan, kunnes kuolema heidät erottaa, vannovat uskollisuutta
toisilleen ja ovat mies ja vaimo.

Varmasti ja sujuvasti kirjoittaa morsian nimensä kirkonkirjaan
sakaristossa. »Ei täällä ole ollut monta naista», virkkaa rouva Miff
niiaten — kun häneen silloin katsoo, nytkähtää hänen ränsistynyt
myssynsä alas — »jotka olisivat kirjoittaneet nimensä niinkuin tämä
arvoisa neiti!» Kirkonisännän mielestä se on kerrassaan repäisevä
nimikirjoitus ja kirjoittajansa arvoinen — mutta sen hän virkkaa vain
itselleen ja omalletunnolleen.

Florence kirjoittaa myös nimensä, mutta saamatta minkäänlaista
ylistystä, sillä hänen kätensä vapisee. Koko seurue kirjoittaa nimensä,
viimeiseksi Feenix-serkku, joka piirtää aatelisen nimensä väärään
paikkaan ja merkitsee itsensä sinä aamuna syntyneeksi.

Majuri tervehtii nyt morsianta erittäin ritarillisesti ja ulottaa
tämän sotilaallisen käytöstavan haaran kaikkiin naisiin, vaikka hänen
onkin hyvin vaikea suudella rouva Skewtonia, joka päästää tässä
pyhässäkin rakennuksessa kuuluville vihlovan huudon. Esimerkkiä seuraa
Feenix-serkku, jopa Dombeykin. Lopuksi lähestyy valkohampainen Carker
Edithiä paremminkin sennäköisenä kuin aikoisi puraista kuin maistaa
hänen huultensa suloa.

Edithin poskille nousee ylpeä puna, ja hänen silmänsä säkenöivät kuin
hän aikoisi pysähdyttää Carkerin, mutta niin ei tapahdu, sillä Carker
tervehtii häntä samoin kuin toisetkin ja toivottaa hänelle kaikkea
onnea.

»Jolleivät tällaista liittoa koskevat toivotukset ole tarpeettomia»,
sanoo hän hiljaisella äänellä.

»Kiitoksia, hyvä herra», vastaa Edith, huuli rypyssä, poven kohoillessa.

Mutta tunteeko Edith yhä samoin kuin sinä iltana, jolloin hän sai
tietää Dombeyn palaavan häntä kosimaan, että Carker ymmärtää hänet
perinpohjin ja lukee selvästi hänen ajatuksensa ja että tämä Carkerin
tarkkanäköisyys nöyryyttää häntä pahemmin kuin mikään muu? Siitäkö
johtuu, että hänen ylpeytensä kutistuu Carkerin hymyillessä kuin lumi
sitä lujasti puristavassa kädessä ja että hänen komentava katseensa
painuu kohdatessaan Carkerin silmät ja kiintyy lujasti lattiaan?

»Olen ylpeä», virkkaa Carker kumartaen alamaisesti, minkä kuitenkin
todistavat valheeksi hänen silmiensä ja hampaittensa paljastukset,
»olen ylpeä huomatessani, että vähäpätöinen lahjani on saanut armon
rouva Dombeyn kädessä ja päässyt tällaisessa iloisessa tilaisuudessa
niin suosittuun paikkaan».

Vaikka morsian vastaukseksi vain kumartaakin, on hänen kätensä
hetkellisessä liikkeessä jotakin, mikä viittaa haluun murskata kukat
ja viskata ne ylenkatseellisesti lattialle. Mutta hän pistää kätensä
vastavihityn miehensä kainaloon. Dombey on seisonut lähellä, puhellen
majurin kanssa, ja on nyt taas ylpeä, liikkumaton ja äänetön.

Ajoneuvot ovat jälleen kirkon ovella. Dombey taluttaa morsiamensa, joka
nojaa hänen käsivarteensa, portailla seisovien kahdenkymmenen pikku
naisten perheen välitse. Jokainen painaa mieleensä morsiamen kaikkien
vaatekappaleitten muodon ja värin ja sijoittaa ne nukkeensa, joka
saa viettää häitään alituisesti. Kleopatra ja Feenix-serkku astuvat
samoihin vaunuihin. Majuri auttaa toisiin vaunuihin Florencen ja sen
morsiusneidon, joka oli niin vähällä joutua erehdyksestä naimisiin, ja
sitten nousee niihin itsekin Carkerin seuraamana. Hevoset korskuvat
ja hyppivät pystyyn, ajajat ja palvelijat loistavat liehuvissa
nauhoissa, kukissa ja uuden uutukaisissa virkapuvuissa. He ajavat
kolisten ja rämisten pois pitkin katuja. Heidän kulkiessaan kääntyy
päitä katsomaan, ja tuhannet kunnialliset siveyssaarnaajat kostavat
tänä aamuna heitä kohdanneen loukkauksen, nimittäin sen, etteivät
ole joutuneet naimisiin, esittämällä sen mielipiteensä, etteivät nuo
ihmiset paljon ajattele, kuinka vähän aikaa tuollainen onni kestää.

Neiti Tox kömpii esiin keruubin säären takaa, kun kaikki on
hiljaista, ja tulee hitaasti alas parvekkeelta. Hänen silmänsä
punertavat, ja hänen nenäliinansa on kostea. Hän on haavoittunut,
mutta ei epätoivoinen, ei katkeroitunut, ja hän toivoo heidän tulevan
onnellisiksi. Hän myöntää heti mielessään morsiamen kauniiksi ja omat
sulonsa verrattain heikoiksi ja kuihtuneiksi, mutta Dombeyn komea
olemus, sinipunertavat liivit ja vaaleanruskeat housut säilyvät yhä
hänen mielessään, ja hän itkee taas harsonsa takana kotimatkallaan
Prinsessan aukiolle. Kapteeni Cuttle, joka on yhtynyt kaikkiin
aameniin ja vastaveisauksiin hartaasti muristen, tuntee mielensä hyvin
ylentyneeksi näistä hartaudenharjoituksista, ja sopusointuisessa
mielentilassa hän astuu kirkon keskiosan läpi kiiltävä hattu kädessään
ja lukee pikku Paulin muistotaulun. Kohtelias Toots lähtee uskollisen
Kukonpojan seuraamana kirkosta lemmentuskissa. Kukonpoika ei ole
tähän asti osannut punoa suunnitelmaa Florencen voittamiseksi,
mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa, Dombeyn nujertaminen, on oikea
menettelytapa. Dombeyn palvelijat tulevat esiin piilopaikoistaan ja
aikovat juuri rynnätä Brook Streetille, kun esteeksi sattuu rouva
Perchin pahoinvoinnin oireita. Hän pyytää vähän vettä ja herättää
levottomuutta, mutta pian hän kuitenkin toipuu ja hänet viedään pois.
Rouva Miff ja kirkonisäntä istuvat portailla, laskevat paljonko
ovat voittaneet tästä jutusta ja puhelevat siitä suntion soittaessa
hautajaiskelloja.

Nyt saapuvat vaunut morsiamen asunnon eteen, kulkusten kilistäjät
ryhtyvät työhönsä, ja torviseitsikko virittää säveleensä. Ihmiset
tuuppivat, tungeskelevat ja kokoontuvat töllisteleväksi ryhmäksi
Dombeyn astuessa juhlallisesti Feenixin suojiin, taluttaen rouva
Dombeyta. Sitten astuu muu hääseurue ajoneuvoista ja menee sisään
heidän jäljessään. Ja miksi Carker, mennessään ihmisjoukon lävitse
eteisen ovelle, ajattelee sitä vanhaa naista, joka huusi häntä silloin
aamulla lehtokujalla? Tai miksi Florence nyt muistelee väristen
lapsuuttaan ja sitä päivää, jolloin hän oli eksyksissä, ja kelpo rouva
Brownin kasvoja?

Nyt tulee vielä uusia onnentoivotuksia tänä kaikkein onnellisimpana
päivänä ja lisää vieraita, joskaan ei paljon. Sitten he lähtevät
vierashuoneesta ja järjestyvät pöydän ympärille tummanruskeaan
ruokasaliin, jota kukaan koristetaiteilija ei voi saada iloisemmaksi,
kuinka monella kukalla ja rakkaudensolmulla hän varustaisikin kuluneet
neekerit.

Sokerileipuri on täyttänyt velvollisuutensa miehen tavalla, ja
upea aamiainen on katettu. Herra ja rouva Chick ovat muiden mukana
liittyneet seuraan. Rouva Chick ihailee sitä, ette Edith on luonnostaan
niin täydellinen Dombey. Rouva Skewtonia kohtaan taas, jonka mieli on
keventynyt suuresta taakasta ja joka juo runsaan osuutensa samppanjaa,
hän on ystävällinen ja tuttavallinen. Se hyvin pitkä nuorukainen, jota
aikaisemmin vaivasi kiihtymys, on paremmassa voinnissa mutta hänet
on vallannut epämääräinen katumuksen tunne. Hän vihaa toista hyvin
pitkää nuorta palvelijaa ja tempaa tältä väkisin lautaset, tuntien
häijyä iloa voidessaan häiritä koko seuruetta. Vieraat ovat kylmiä
ja tyyniä eivätkä loukkaa minkäänlaisella ilonpurkauksella mustia
kuvavaakunoita jotka katselevat heihin seiniltä. Feenix-serkku ja
majuri ovat iloisimmat, mutta Carkerilla on valmiina aulis hymy koki
pöytäseurueelle. Erikoisella tavalla hän hymyillee morsiamelle, joka
hyvin harvoin kohtaa hänen katseensa.

Kun seurue on syönyt aamiaista ja palvelijat ovat poistuneet huoneesta,
nousee Feenix-serkku. Ihmeellisen nuorelta hän näyttää valkeiden
kalvosinten melkein peittäessä hänen (muuten jokseenkin luisevat)
kätensä, samppanjan nostama puna poskillaan.

»Kautta kunniani», sanoo Feenix-serkku, »vaikka se on jokseenkin
harvinaista yksityishenkilön kotona, pitää minun kuitenkin pyytää
teitä juomaan kanssani, mitä tavallisesti nimitetään — niin, lyhyesti
sanotaan maljaksi».

Majuri ilmaisee hyväksymisensä käheällä äänellä. Carker taivuttaa
päänsä pöydän yli siihen suuntaan, jossa Feenix-serkku istuu, hymyilee
ja kumartaa hyvin monta kertaa.

»Niin — oikeastaan en tarkoita —-» Feenix-serkku aloittaa taas näin ja
takertuu pahasti.

»Kuulkaa! Kuulkaa!» sanoo majuri vakaumusta ilmaisevalla äänellä.

Carker taputtaa hiljaa käsiään, kumartuu jälleen eteenpäin pöydän yli,
hymyilee ja nyökkäilee paljon useampia kertoja kuin äsken, ikäänkuin
hänestä tuntuisi tämä viime huomautus erikoisen sattuvalta ja hän
tahtoisi henkilökohtaisesti ilmaista mielihyväänsä siitä, että se on
tehnyt hänelle hyvää.

»Tämä on toden perästä sellainen tilaisuus», sanoo Feenix-serkku,
»jolloin voidaan vähän poiketa jokapäiväisen elämän tavoista joutumatta
syypääksi sopimattomaan käytökseen, ja joskaan en koskaan eläissäni
ole ollut puhuja ja kun istuin Alahuoneessa ja kun minulla oli kunnia
kannattaa jotakin lausuntoa, ja kun epäonnistumiseni käsittäen jouduin
vuoteen omaksi pariksi viikoksi —»

Majuria ja Carkeria ihastuttaa tämä henkilökohtaisen tarinan katkelma
niin kovasti, että Feenix-serkku naurahtaa ja kääntyen suoraan heihin
päin jatkaa:

»Ja toden perästä, jos olinkin silloin hitonmoisen kipeä, voitte
kai käsittää minun tuntevan, että minun pitää nyt suorittaa eräs
velvollisuus. Ja kun englantilaisen on täytettävä velvollisuus, tulee
hänen minun mielestäni täyttää se niin hyvin kuin suinkin osaa. No
niin, meidän sukumme saa tänään ilokseen liittyä rakastettavan ja
hienosti sivistyneen sukulaiseni välityksellä, jonka näen — tosiaankin
täällä läsnä —»

Kuuluu yleisiä suosionosoituksia.

»Läsnä», toistaa Feenix-serkku, joka huomaa, että siinä on mainio
kohta, jonka hyvin voi toistaakin, »liittyä henkilöön, nimittäin
mieheen, johon ylenkatseen sormi ei ylety koskaan, — niin, toden
perästä, kunnioitettavaan ystävääni Dombeyhin, jos hän sallii minun
käyttää sitä nimitystä».

Feenix-serkku kumartaa Dombeylle, joka kumartaa juhlallisesti vastaan.
Jokainen on enemmän tai vähemmän liikutettu tästä harvinaisesta ja ehkä
ennenkuulumattomasta tunteisiin vetoamisesta.

»Minulla ei ole ollut tilaisuutta», jatkaa Feenix-serkku, »siinä
määrin kuin olisin halunnut harrastaa ystäväni Dombeyn seuraa ja
tutkia niitä ominaisuuksia, jotka tuottavat yhtä paljon kunniaa hänen
päälleen ja toden perästä hänen sydämelleenkin, sillä onnettomuuteni
on ollut — niinkuin meidän tapamme oli sanoa Alahuoneessa, kun ei
vielä ollut sopivaa viitata loordeihin ja kun parlamentaarisessa
menettelyssä noudatettiin järjestystä ehkä paremmin kuin nyt — olla,
niin, todenperään», sanoo Feenix-serkku hyväillen pilapuhettaan
peräti viekkaasti ja lopulta päästäen sen ilmoille kuin äkkiheitolla,
»toisessa paikassa!»

Majuri kiemurtelee naurusta ja saa vain suurin voimin hillityksi
itsensä.

»Mutta tiedän kylliksi ystävästäni Dombeysta», puhuu Feenix-serkku taas
vakavammalla äänellä, ikäänkuin hänestä olisi äkkiä tullut surullisempi
ja viisaampi mies, »ollakseni selvillä siitä, että hän on sitä, mitä
toden perästä voidaan sanoa — kauppiaaksi — brittiläiseksi kauppiaaksi
— ja — ja mieheksi. Ja joskin olen asustanut ulkomailla joitakin vuosia
(minulle tuottaisi suuren ilon saada ottaa ystäväni Dombey ja jokainen
täällä oleva vastaan Baden-Badenissa ja tutustuttaa heidät suurherttuan
kanssa), tunnen silti kyllin hyvin jo mainitsemani rakastettavan ja
hienosti sivistyneen sukulaiseni ja tiedän myös, että hän omistaa
kaikki avut tehdäkseen miehen onnelliseksi ja että hänen avioliittonsa
ystäväni Dombeyn kanssa on saanut alkunsa molemminpuolisesta
rakkaudesta.»

Monta Carkerin hymyä ja päännyökkäystä.

»Senvuoksi», lausuu Feenix-serkku, »toivotan sille suvulle, jonka jäsen
olen, onnea herra Dombeyn valloittamisesta. Onnittelen herra Dombeyta
hänen liitostaan rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaiseni
kanssa, jolla on kaikki avut tehdäkseen miehen onnelliseksi, ja
uskallan kehoittaa teitä kaikkia toden perästä onnittelemaan sekä
ystävääni Dombeyta että rakastettavaa ja hienosti sivistynyttä
sukulaistani tässä tilaisuudessa.»

Feenix-serkun puhe otetaan vastaan hyvin suosiollisesti, ja Dombey
kiittää omasta ja rouva Dombeyn puolesta. Heti senjälkeen ehdottaa J.B.
rouva Skewtonin maljan. Kun se on juotu, päättyy aamiainen, loukatut
seinäkuvat ovat saaneet hyvitystä, ja Edith nousee, ottaakseen ylleen
matkapuvun.

Sillä aikaa on palveluskunta syönyt aamiaista alhaalla. Samppanja on
käynyt liian tavalliseksi heidän keskuudessaan, jotta sitä kannattaisi
mainita, ja paistetut metsälinnut, kohopiirakat ja hummerisalaatti
ovat muuttuneet pelkäksi arkiruuaksi. Hyvin pitkä nuorukainen on
saanut takaisin hyvän tuulensa ja pyrkii taas kiihtymystilaan. Hänen
toverinsa silmät alkavat käydä samanlaisiksi kuin hänen omansakin ja
tuijottaa jäykkinä. Naisten kasvoilla näkyy yleinen puna, etenkin
rouva Perchin poskilla, joka on iloinen ja säteilevä ja niin korkealla
elämän huolien yläpuolella, että jos häntä sillä hetkellä pyydettäisiin
opastamaan matkustajaa Balls Pondiin, missä hänen omat huolensa
asustavat, olisi hänen jonkin verran vaikea muistaa tietä. Towlinson
on esittänyt nuoren parin maljan, johon hopeahiuksinen hovimestari
on vastannut kauniisti ja liikutettuna, sillä hän alkaa puolittain
pitää itseään perheen vanhana jäsenenä ja tuntea itsensä velvolliseksi
olla liikutettu tällaisista muutoksista. Koko seurue, etenkin naiset,
ovat hyvin hilpeitä. Dombeyn keittäjätär, joka tavallisesti on seuran
määräävänä henkilönä, on sanonut olevan mahdotonta asettua entisiin
oloihin heti tämän jälkeen ‒ miksi ei siis koko seurue lähtisi
teatteriin? Jokainen (rouva Perch mukaan luettuna) on suostunut
tähän, yksinpä alkuasukaskin, joka on juodessaan tiikerimäinen ja on
tehnyt naiset (etenkin rouva Perchin) levottomaksi muljauttelemalla
silmiään. Onpa eräs hyvin pitkistä nuorista palvelijoista ehdottanut
tanssiaisiin lähtöä teatterin jälkeen, eikä se näytä mahdottomalta
kenestäkään (rouva Perch mukaan luettuna). Sanasota on syttynyt
sisäkön ja Towlinsonin välillä. Tyttö väittää vanhaan lauseparteen
nojaten, että avioliitot solmitaan taivaassa, Towlinson taas tuntuu
olevan sitä mieltä, että tämä kauppa on päätetty muualla. Hän
arvelee tytön väittävän niin vain siksi, että toivoo itse pääsevänsä
naimisiin. Tyttö taas sanoo toivovansa, että Herra varjelisi häntä
koskaan joutumasta naimisiin Towlinsonin kanssa. Lopettaakseen nämä
sinne tänne sinkoilevat herjaukset nousee hopeahapsinen hovimestari
ehdottamaan maljaa Towlinsonille, jonka tunteminen merkitsee hänen
kunnioittamistaan ja jonka kunnioittaminen taas on samaa kuin toivo,
että hän tulisi onnelliseksi mielitiettynsä kanssa, missä tahansa
(tässä hopeahapsinen hovimestari vilkaisee sisäkköön) se olento sitten
lieneekin. Towlinson vastaa kiittäen puheella, joka on tulvillaan
tunnetta ja jonka pääsisällyksenä ovat muukalaiset. Heistä hän lausuu,
että he saattavat joskus päästä heikkojen ja häilyvien henkilöiden
suosioon, joita voi ohjata hiuskarvasta, mutta toivoo kuitenkin, ettei
hänen tarvitsisi jonakin päivänä kuulla ulkomaalaisen ryöstäneen
matkavaunuja. Samalla on Towlinsonin katse niin vakava ja ilmehikäs,
että sisäkkö on juuri käydä hysteeriseksi, kun hänelle ja kaikille
muille ilmoitetaan, että morsian lähtee matkalle, ja kaikki ryntäävät
ylös päästäkseen katselemaan hänen lähtöään!

Vaunut ovat ovella, ja morsian tulee alas eteiseen, jossa Dombey
odottaa häntä. Florence seisoo portailla ja on myöskin lähtökunnossa,
ja neiti Nipper, jolla on ollut välittävä asema salin ja keittiön
vaiheilla, on valmis seuraamaan häntä. Edithin ilmestyessä kiiruhtaa
Florence häntä kohti lausumaan hänelle jäähyväiset.

Onkohan Edithin kylmä, sillä hän vapisee? Onko Florencen kosketuksessa
jotakin luonnotonta ja epätervettä, koska kaunis vartalo peräytyy ja
vetäytyy kokoon kuin ei voisi sitä kestää? Onko lähtö niin kiireinen,
että Edith rientää ohi vain heilauttaen kättään ja katoaa?

Rouva Skewton vaipuu äidintunteittensa valtaamana sohvalle Kleopatran
asentoon, kun pyörien räminä häipyy kuulumattomiin, ja vuodattaa
muutamia kyyneliä. Majuri, joka tulee paikalle muun pöytäseurueen
keralla, koettaa lohduttaa häntä, mutta hän ei huoli lohdutuksesta,
ja niin majuri lähtee. Feenix-serkku lähtee, ja Carker lähtee. Kaikki
vieraat poistuvat. Kleopatra jää yksin jäljelle, tuntee päätänsä vähän
huimaavan voimakkaan mielen järkytyksen perästä ja nukahtaa.

Alakerrassakin on vallalla huimaus. Hyvin pitkä nuori palvelija,
jonka kiihtymys alkoi niin varhain, näyttää liimautuneen päästään
ruokasäiliön pöytään, josta ei voi irtautua. Rouva Perchin mielialassa
on tapahtunut suuri muutos. Hän puhelee hiljaisella äänellä Perchistä
ja ilmaisee keittäjättärelle epäilyksensä, ettei Perch ole enää yhtä
kiintynyt kotiinsa kuin ennen, jolloin heitä ei ollut enempää kuin
yhdeksän jäsentä perheessä. Towlinsonin korvat kohisevat, ja hänen
päässään hurisee lakkaamatta iso pyörä. Sisäkkö toivoo, ettei olisi
väärin ikävöidä kuolemaa.

Myöskin ajan kulusta vallitsee alakerrassa yleinen väärinkäsitys.
Kaikki ovat sitä mieltä, että kellon pitäisi olla ainakin kymmenen
illalla, kun se itse asiassa ei ole vielä kolmeakaan iltapäivällä.
Epämääräinen kuvitelma jostakin tehdystä vääryydestä vaivaa seurueen
kaikkia jäseniä, ja jokainen pitää salassa toista rikostoverinaan, jota
olisi hyvin mieluista välttää. Ei ainoallakaan miehellä tai naisella
ole rohkeutta viitata suunniteltuun teatterissakäyntiin. Jos joku olisi
jälleen viitannut mahdollisiin tanssiaisiin, olisi hänet leimattu
häijyksi tomppeliksi.

Rouva Skewton nukkuu ylhäällä vielä kahden tunnin kuluttuakin, eivätkä
keittiössäkään ole torkahdukset vielä loppuneet. Ruokasalin seinäkuvat
katselevat alas ruuanjätteisiin, likaisiin lautasiin, viinitahroihin,
lasien pohjasakkoihin puoleksi sulaneeseen jäähän, hummerien
rippeisiin, lintujen sääriluihin, syvämietteisiin hyytelöihin,
jotka vähitellen ovat päättäneet muuttua haaleaksi kumisotkuksi.
Häät ovat samoihin aikoihin menettäneet yhtä paljon komeudestaan ja
koristuksistaan kuin aamiainenkin. Dombeyn palvelijat saarnaavat siitä
niin myötäänsä ja katuvat kotona teen ääressä niin kovasti päiväänsä,
että kello kahdeksan tienoilla ovat auttamattoman vakavia. Kun Perch
niihin aikoihin saapuu Citystä kukoistavana ja tyytyväisenä valkeissa
liiveissä ja lystillistä laulua hyräillen valmiina viettämään hauskan
illan kuinka perinpohjaisin huvitteluin tahansa, hämmästyy hän
huomatessaan saavansa kylmän vastaanoton ja tavatessaan rouva Perchin
huonovointisena, joten hänen osakseen tule mieluisa velvollisuus
toimittaa rouva kotiin ensimmäisen raitiovaunulla.

Sitten tulee yö. Vaellettuaan huoneesta toiseen kauniissa talossa
Florence pysähtyy omaan huoneeseensa, jossa Edithin huolenpito on
ympäröinyt hänet ylellisyysesineillä ja mukavuuksilla. Täällä hän
riisuu komean pukunsa, ottaa ylleen entisen yksinkertaisen surupukunsa
ja istuutuu lukemaan Diogeneen räpytellessä ja vilkutellessa hänen
vieressään lattialla. Mutta hän ei voi lukea tänä iltana. Talo tuntuu
oudolta ja uudelta, ja siinä kaikuu kovasti. Hänen sydäntään ahdistaa
varjo, mutta hän ei tiedä miksi tai mikä. Hän sulkee kirjansa, ja jörö
Diogenes, joka pitää sitä merkkinä, panee käpälänsä hänen syliinsä ja
hieroo korviaan hänen hyväilevää kättään vasten. Mutta Florence ei voi
nähdä sitä selvästi enää vähän ajan kuluttua, sillä hänen ja koiran
välillä on sumua, josta hänen veli- ja äitivainajansa loistavat kuin
enkelit. Ja Walterkin, kuljeksiva haaksirikkoinen poikaparka — voi,
missä hän on?

Majuri ei tiedä sitä eikä välitäkään tietää. Puuskuttuaan ja nukuttuaan
koko iltapäivän hän on nauttinut klubissaan myöhäisen päivällisen ja
istuu nyt viinipikarinsa ääressä saattaen melkein mielipuolisuuden
rajoille erään kukoistavakasvoisen, vaatimattoman nuorukaisen, joka
istuu viereisessä pöydässä (ja joka antaisi sievoisen rahasumman
voidakseen nousta ja lähteä pois, mutta ei jaksa), kertomalla hänelle
juttuja Bagstockista ja Dombeyn häistä ja vanhan Joen hiton ylhäisestä
ystävästä, loordi Feenixistä. Sillä välin on Feenix-serkku, jonka
pitäisi olla Longin hotellissa ja vuoteessa, joutunut pelipöydän
ääreen, johon hänen itsepäiset säärensä ovat hänet kuljettaneet, ehkä
vastoin hänen tahtoaan.

Jättiläisen tavoin täyttää yö kirkon kivilattiasta kattoon asti ja
vallitsee siellä hiljaisina tunteina. Sitten kalpea hämärä kurkistaa
taas akkunoista ja näkee päivän tieltä väistyessään, kuinka yö
vetäytyy takaisin holveihin, seuraa sitä ajaa sen ulos ja kätkeytyy
vainajien joukkoon. Arat hiiret kyyristyvät jälleen kiinni toisiinsa,
kun suuri ovi läjähtää ja kirkonisäntä ja rouva Miff tulevat yhdessä
sisään, vaeltaen jokapäiväistä elämänrataansa, joka on loppumaton
kuin vihkimäsormuksen kierros. Taas seisovat kolmikulmainen hattu ja
ränsistynyt päähine taustalla vihkiäistoimitusta suoritettaessa, ja
taas ottaa mies vaimon ja vaimo miehen seuraavin juhlallisin valoin:

»Rakastaakseen tästä päivästä lähtien myötä- ja vastoinkäymisessä,
rikkaudessa ja köyhyydessä, sairauden ja terveyden päivinä, kunnes
kuolema erottaa.»

Samoja sanoja toistaa Carker ratsastaessaan takaisin kaupunkiin
ja valikoidessaan parhaimmat kohdat tiestä, huulet kovasti yhteen
puristettuina.




KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Puinen merikadetti särkyy


Viikkojen kuluessa toistensa jälkeen ainoankaan vihollisen ilmestymättä
linnoitettuun turvapaikkaan kapteeni Cuttle ei silti vähääkään lyönyt
laimin viisaita varokeinojaan yllätystä.

Hän päätteli, että hänen nykyinen turvallisuutensa oli liian varma ja
ihmeellinen voidakseen kestää paljon kauemmin. Hän tiesi, että tuulen
ollessa suotuisa tuuliviiri harvoin jää paikalleen, ja tunsi liian
hyvin rouva MacStingerin päättävän ja pelottoman luonteen epäilläkseen
sitä, että tämä sankarillinen nainen oli ottanut tehtäväkseen löytää
ja vangita hänet. Vavisten näiden järkisyiden painosta kapteeni Cuttle
eleli hyvin yksinään ja syrjään vetäytyneenä. Harvoin hän uskalsi
lähteä liikkeelle ennen pimeän tuloa ja silloinkin vain pimeimmille
kaduille. Sunnuntaisin hän ei milloinkaan liikkunut ulkona ja sekä
turvapaikassaan että sen seinien ulkopuolella hän vältti naistenhattuja
ikäänkuin ne olisivat olleet raivoavien jalopeurojen päässä.

Kapteeni ei edes uneksinutkaan, että hänen olisi mahdollista tehdä
vastarintaa, jos kävelyretkillä hänen kimppuunsa hyökkäisi rouva
MacStinger. Hengessään hän jo näki itsensä taipuisasti sijoitetuksi
vuokravaunuihin ja kuvitteli mielessään, kuinka häntä kuljetettaisiin
takaisin entiseen asuntoon. Hän aavisti olevansa mennyttä miestä, jos
kerran joutuisi sinne, hattunsa katoavan, rouva MacStingerin yötä
päivää pitävän häntä silmällä, moitteita koottavan päänsä päälle
lasten läsnäollessa ja epäluulon ja epäluottamuksen aina vaanivan
kintereillään. Niin hän olisi ihmissyöjä lasten silmissä ja heidän
äitinsä mielestä kiinni saatu petturi.

Hänen otsalleen kihosi kylmä hiki ja hänen mielensä painui
alakuloiseksi aina kun tämä kaamea kuva tuli hänen mieleensä.
Tavallisesti kävi niin, ennenkuin hän iltaisin hiipi ulos talosta
saamaan raitista ilmaa ja liikuntoa. Tietoisena vaarasta kapteeni
lausui silloin Robille niin juhlalliset jäähyväiset kuin ainakin mies,
joka ehkä ei koskaan enää palaa. Samalla hän kehoitti Robia, jos hän
itse katoaisi joksikin ajaksi näkyvistä, vaeltamaan hyveen polkua ja
pitämään messinkiesineitä aina hyvin kiillotettuina.

Mutta jottei menettäisi mitään tilaisuutta ja taatakseen itselleen
jonkin keinon pahimmassakin käänteessä pysyä yhteydessä ulkomaailman
kanssa, kapteeni Cuttle sai pian onnellisen aatoksen opettaa Rob
Hiojalle salaisen merkin, jonka avulla tämä auttaja voisi vaaran
hetkellä ilmaista päällikölleen läsnäolonsa ja uskollisuutensa.
Pitkäaikaisen harkinnan jälkeen kapteeni päätti opettaa hänet
viheltämään merimieslaulun »Reippaasti, merimiehet!» ja kun Rob Hioja
oli oppinut esittämään sen niin hyvin kuin maakarhu ylimalkaan voikaan,
painoi kapteeni seuraavat salaperäiset neuvot hänen mieleensä.

»Seuraappa tarkoin, poikani! Jos minut joskus otetaan —»

»Otetaan, kapteeni», keskeytti Rob pyöreät silmät levällään.

»Niin!» sanoi kapteeni synkästi, »jos joskus lähden ulos ja sanon
tulevani takaisin illalliseksi enkä ilmesty vuorokauden kuluessa,
niin lähde Brig-torille ja vihellä sitä säveltä lähellä vanhaa
ankkuripaikkaani — tietysti sennäköisenä kuin et tarkoittaisi sillä
mitään, vaan olisit sattumalta sinne joutunut, Jos vastaan sinulle
samalla sävelellä, niin kierrät etäämmälle poikani, ja palaat taas
vuorokauden kuluttua. Jos vastaani toisella sävelellä, luovailet
edestakaisin ja odotat, kunnes annan uusia merkkejä. Ymmärrätkö?»

»Millä kohtaa minun on luovailtava, kapteeni?» kysyi Roba
»Keskikadullako?»

»Siinäpä on sukkela poika!» huudahti kapteeni katsellen häntä.
ankarasti, »joka ei tunne oman kielensä aakkosia! Poistua vähän
toisaalle ja tulla taas takaisin, vuorotellen — ymmärrätkö?»

»Kyllä, kapteeni», sanoi Rob.

»Hyvä on, poikani», sanoi kapteeni lauhtuen. »Tee siis niin!»

Jotta Rob voisi esittää näytöksen paremmin, alentui kapteeni
Cuttle joskus iltaisin, kun myymälä oli suljettu, harjoituksiin
hänen kanssaan. Hän vetäytyi siinä tarkoituksessa perähuoneeseen
kuin oletetun rouva MacStingerin taloon ja piti tarkoin silmällä
liittolaisensa käytöstä tirkistysreiästä, jonka hän oli leikannut
verhoon. Rob Hioja suoritti velvollisuutensa niin täsmällisesti ja
harkitusti, että kapteeni lahjoitti hänelle useita kertoja puoli
shillingiä tyytyväisyytensä merkiksi ja alkoi vähitellen tuntea
mielenrauhaa kuin ainakin mies, joka oli varustautunut pahimpaan ja
ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin leppymätöntä kohtaloa
vastaan.

Siitä huolimatta kapteeni ei kiusannut kohtaloa olemalla hiventäkään
rohkeampi kuin ennen. Vaikka hän pitikin hyvään kasvatukseensa
kuuluvana olla perheen ystävänä läsnä Dombeyn vihkiäisissä (joista hän
oli kuullut Perchiltä) ja näyttää mainitulle herralle parvekkeelta
ystävälliset ja hyväksymistä ilmaisevat kasvonsa, oli hän lähtenyt
kirkkoon vuokravaunuissa, joiden kumpikin akkuna oli auki, ja olisi
todennäköisesti epäröinyt tähänkin uskaliaaseen yritykseen ryhtymistä
rouva MacStingeriä kavahtaessaan, ellei jälkimäisen läsnäolo
mielipastorinsa jumalanpalveluksessa olisi tehnyt erittäin luultavaksi,
että hän ei voinut olla missään yhteydessä tämän toisen juhlallisuuden
kanssa.

Kapteeni pääsi taas onnellisesti kotiin ja jatkoi uutta elämäänsä
joutumatta suoranaisemmalla tavalla levottomuutta herättävään
kosketukseen vihollisen kanssa kuin mitä hänen mielessään vaikuttivat
hänen joka päivä kadulla näkemänsä naisten hatut. Mutta muut seikat
alkoivat painaa raskaasti kapteenin mieltä. Walterin laivasta ei
vieläkään kuulunut mitään. Vanhasta Sol Gillsistä ei saapunut mitään
tietoja. Florence ei edes tietänyt vanhan miehen katoamisesta,
eikä kapteeni Cuttle raskinut kertoa siitä hänelle. Mitä selvemmin
haihtuivat kapteenin omat toiveet jalomielisen, kauniin, rohkean
nuorukaisen palaamisesta, jota hän oli pikku lapsesta asti rakastanut
omalla karkealla tavallaan, sitä enemmän häntä vaistomaisesti peloitti
ajatus vaihtaa sanaakaan Florencen kanssa. Jos kelpo kapteenilla olisi
ollut hyviä uutisia, olisi hän voittanut kammonsa vastakoristettua
taloa ja sen kalliita huonekaluja kohtaan — vaikka ne yhteydessä
hänen kirkossa näkemänsä naisen kanssa tekivät hänen mielensä araksi
— ja lähtenyt Florencen luo. Mutta kun heidän yhteisten toiveittensa
ylle kohosi synkkä taivaanranta, joka pimeni hetki hetkellä, tuntui
kapteenista melkein siltä kuin hän olisi itse ollut neidolle vain
uutena onnettomuutena ja tuskana, ja senvuoksi hän pelkäsi Florencen
käyntiä tuskin vähemmän kuin rouva MacStingerin hyökkäystä.

Oli kylmä, pimeä syysilta, ja kapteeni Cuttle oli käskenyt sytyttää
tulen pieneen takahuoneeseen, joka nyt muistutti entistäkin enemmän
laivanhyttiä. Satoi rankasti ja tuuli ulvoi ja kun kapteeni oli
kiivennyt talon katolle, vanhan ystävänsä myrskyisen makuusuojan
kohdalle, tarkastelemaan säätä, sai hän mielensä masennukseksi nähdä,
että se oli lohduttoman kolea. Ei niin, että hän olisi liittänyt
tämäniltaisen ilman Walter-paran kohtaloon tai epäillyt, että jos
sallimus oli tuominnut hänet tuhoutumaan, se oli jo aikoja sitten
tapahtunut. Mutta ulkonainen vaikutelma, jolla ei ollut mitään yhteyttä
hänen ajatustensa pääaiheen kanssa, painoi hänen mielensä lamaan ja
sai hänen toivonsa haihtumaan samoin kuin on tapahtunut ennen häntä
viisaammillekin miehille jäi vielä usein tulee tapahtumaan.

Kääntyen tuimaan tuuleen ja kylmään sateeseen päin ja katsahtaen ylös
raskaisiin sadepilviin, jotka lensivät nopeasti talonharjojen yli,
kapteeni Cuttle koetti turhaan saada näkyviinsä jotakin iloista.
Häntä lähinnä oleva näköalakaan ei tarjonnut mitään parempaa.
Rikkinäisissä teerasioissa ja muissa jalkojen juuressa lojuvissa
karkeissa laatikoissa kuhertelivat Rob Hiojan kyyhkyset kuin valittavat
tuulenpuuskat. Eräs merikadetin muotoinen tuuliviiri, jolla oli
kaukoputki silmien edessä ja joka oli kerran näkynyt kadulta, mutta
jo kauan sitten peittynyt uusien talojen taakse, narisi ja valitteli
ruostuneessa kääntönastassaan, tuiman tuulen sitä pyörittäessä ja
leikkiessä sillä julmasti. Kapteenin karkealla sinisellä takilla
tanssivat kylmät sadepisarat kuin teräshelmet. Hän saattoi tuskin pysyä
pystyssä ankaraa luoteista vastaan, joka painoi häntä ja uhkasi heittää
hänet rintasuojan yli kadulle. Jos sinä iltana oli jossakin toivoa,
ajatteli kapteeni pitäessään kiinni hatustaan, oli sitä varmasti kotona
eikä kadulla, ja niin hän lähti taas surumielisesti päätään pudistaen
alas etsimään sitä sieltä.

Hän laskeutui hitaasti pieneen takahuoneeseen, istuutui tavalliseen
tuoliinsa ja katseli kuin toivoa etsien tuleen, mutta siellä sitä ei
ollut, vaikka tuli paloi kirkkaasti. Hän otti esille tupakkakotelonsa
ja piippunsa ja valmistautui polttelemaan, etsi yhä toivoa piipun pesän
punaisesta hehkusta ja huuliltaan kohoavista savukiemuroista, mutta
ei siinäkään ollut edes toivon ankkurin pienintä ruostehiukkasta. Hän
koetti herättää sitä mielessään totilasilla, mutta sen lähteen pohjalla
oli vain surumielinen totuus, eikä hän voinut tyhjentää lasiaan pohjaan
asti. Hän teki kierroksen pari myymälässä ja etsi siellä toivoa eri
kapineiden joukosta, mutta nepä itsepäiseen tapaansa eivät tehneet
muuta kuin kadoksissa olevasta laivasta laskelmia, jotka kaikki
johtivat aution meren pohjaan, mitä väitteitä tahansa hän esittikin
niitä vastaan.

Tuuli ulvoi yhä ja sade pieksi suljettuja akkunaluukkuja, kun
kapteeni pysähtyi myymäläpöydällä seisovan puisen merikadetin eteen
ja ajatteli pyyhkiessään pikku sotilaan univormua hihallaan, kuinka
monta vuotta merikadetti oli nähnyt, joiden kuluessa vain harvoja
muutoksia — tuskinpa mitään — oli tapahtunut laivan miehistössä, kuinka
muutokset olivat melkein kaikki tulleet yhtenä päivänä ja kuinka
perinpohjaista laatua ne olivat olleet. Nyt oli takahuoneen pikku
seurue hajaantunut kauas eri suuntiin. Nyt ei rakastettavalla Pegillä
ollut enää kuulijakuntaa, joskin joku olisi halunnut laulaa, mikä ei
myöskään käynyt päinsä, sillä kapteeni oli varma siitä, ettei kukaan
muu kuin hän osannut esittää sitä ballaadia ja ettei hän nykyisissä
oloissa edes uskaltanut sitä koettaa. Talossa ei enää näkynyt Walterin
iloisia kasvoja — nyt kapteeni siirsi hihansa hetkiseksi merikadetin
univormusta omalle poskelleen, ja Sol Gillsin vanha tuttu tekotukka ja
napit kuuluivat menneisyyteen. Richard Whittingtonia oli lyöty päähän,
ja jokainen suunnitelma ja ehdotus, joka oli kohdistunut merikadettiin,
ajelehti ilman mastoa ja peräsintä rannattomalla merellä.

Kun kapteeni surullisena hautoi mielessään näitä ajatuksia ja
kiilloitti merikadettia joko hellyyden tai hajamielisyyden vallassa,
pani myymälän ovelta kuuluva koputus pöydällä istuvan Rob Hiojan
vapisemaan kiireestä kantapäähän asti. Hän oli tuijottanut suurilla
silmillään hellittämättä kapteenia ja pohtinut itsekseen viidennen
sadannen kerran, oliko kapteeni ehkä tehnyt murhan, koska hänellä oli
niin paha omatunto ja kova hätä lymyillä.

»Mitä se on?» sanoi kapteeni Cuttle hiljaa.

»Jonkun rystyset», vastasi Rob Hioja.

Kapteeni hiipi heti nolon ja syyllisen näköisenä varpaillaan pieneen
perähuoneeseen ja sulki itsensä sinne. Rob avasi ulko-oven ja olisi
keskustellut tulijan kanssa kynnyksellä, jos sieltä olisi ilmestynyt
nainen. Mutta koska tulija oli miespuolinen ja Robin saamat määräykset
koskivat vain naisia, piti hän ovea auki ja antoi vieraan tulla sisään,
kuten tämä tekikin hyvin nopeasti ja iloisena päästessään turvaan
rankkasateesta.

»Joka tapauksessa hyvä ansio Burgess ja Kumppanille», sanoi vieras
katsellen olkapäänsä yli omia sääriään, jotka olivat hyvin märät ja
lian tahraamat. »No, mitä kuuluu, herra Gills?»

Tämä tervehdys lausuttiin kapteenille, joka samassa tuli takahuoneesta
ja koetti, vaikkakin epäonnistuneesti, näyttää siltä kuin olisi pelkkä
sattuma tuonut hänet myymälään.

»Parhaat kiitokset», jatkoi tulija samassa hengenvedossa, »minä voin
erinomaisesti, olen teille hyvin kiitollinen. Minun nimeni on Toots —
herra Toots.»

Kapteeni muisti nähneensä tämän nuoren miehen vihkiäisissä ja kumarsi
hänelle. Toots vastasi nauraa hihittäen ollen tapansa mukaan hyvin
hämillään hengitti kuuluvasti, pudisti pitkän aikaa kapteenin kättä ja
kääntyi sitten Rob Hiojan puoleen, kun hänellä ei ollut mitään muuta
veruketta, ja pudisti hänenkin kättään erittäin ystävällisesti ja
sydämellisesti.

»Mitä minä aloinkaan sanoa! Olisin mielelläni puhunut jonkun sanan
kanssanne, herra Gills, jos suvaitsette», virkkoi Toots vihdoin
hämmästyttävän maltillisesti. »Mitä minun pitikään sanoa? Neiti D.O.M.,
tehän tiedätte!»

Asiaankuuluvan vakavasti ja salaperäisesti kapteeni käänsi kohta
leukansa pientä takahuonetta kohti, jonne Toots seurasi häntä.

»Oi, suokaa anteeksi», pyysi Toots ja vilkaisi kapteenin kasvoihin
istuutuessaan tulen ääressä olevalle tuolille, jonka kapteeni oli
tarjonnut hänelle. »Ette kai sattumalta tunne Kukonpoikaa, vai kuinka
herra Gills?»

»Kananpoikaako?» sanoi kapteeni.

»Kukonpoikaa», toisti Toots.

Kun kapteeni pudisti päätään, selitti Toots, että se mies, jota hän oli
tarkoittanut, kuuluisa ja yleisesti tunnettu henkilö, oli peittänyt
maineenlaakereilla sekä itsensä että maansa taistellessaan Nobbyn
kanssa, mutta tämänkään selityksen jälkeen asia ei näyttänyt vielä
ollenkaan vaikenevan kapteenille.

»Vain senvuoksi kysyin, että hän on ulkona», jatkoi Toots. »Mutta se ei
tee mitään. Ehkä hän ei kastu pahasti.»

»Voin heti paikalla lähettää sanan hänelle», huomautti kapteeni.

»No, jos te tosiaankin tahdotte olla niin ystävällinen, että annatte
hänen istua myymälässä nuoren apulaisenne kanssa», virkkoi Toots
hihittäen, »olisin iloinen, sillä, nähkääs, hän loukkaantuu helposti,
ja kosteus on hyvin sopimaton hänen ruholleen. Minä kutsun hänet
sisälle, herra Gills.»

Niin sanoen Toots astui myymälän ovelle ja vihelsi yön pimeyteen
erikoisella tavalla. Kohta ilmestyi stoalaisen näköinen karkeaan
valkoiseen päällystakkiin kääriytynyt miekkonen, jolla oli
laakealierinen hattu, hyvin lyhyt tukka, murtunut nenäluu ja
huomattavan iso paljas ja hedelmätön pälvi kummankin korvan takana.

»Istukaa, Kukonpoika», virkkoi Toots.

Taipuvainen Kukonpoika sylkäisi suustaan muutamia pieniä oljenkorsia,
joilla oli herkutellut, ja otti uuden annoksen toisessa kädessä
pitelemästään lisävarastosta.

»Ei suinkaan täällä ole mitään kostean pisaraa saatavissa?» kysyi
Kukonpoika ylimalkaisesti. »Tämä virtanaan valuva yö on kova paikka
miehelle, jonka pitää elää hyvinvoinnistaan.»

Kapteeni Cuttle toi lasin rommia, jonka Kukonpoika heittäen päänsä
taaksepäin tyhjensi itseensä kuin tynnyriin lausuen sitä ennen
lyhyesti: »Meidän hyväksemme!» Sitten palasivat Toots ja kapteeni
takahuoneeseen ja istuutuivat tulen ääreen, jolloin Toots aloitti:

»Herra Gills —»

»Huomio!» keskeytti kapteeni. »Minun nimeni on Cuttle.» Toots näytti
kovin ällistyneeltä kapteenin vakavasti jatkaessa:

»Kapteeni Cuttle on nimeni, Englanti on isänmaani, tämä on asuntoni,
ja siunattu olkoon luomakunta — Job», sanoi kapteeni kuin mainitakseen
heti, mistä oli lainannut viime sanansa.

»Voi, enkö siis saakaan tavata herra Gillsiä, vai kuinka?» kysyi Toots.
»Sillä —»

»Jos voisitte tavata Sol Gillsin, nuori mies» vastasi kapteeni
painokkaasti ja laskien kätensä Tootsin polvelle, »vanhan Solin,
huomatkaa — omin silminne — tuossa istuessanne, silloin olisitte
minusta tervetulleempi kuin myötätuuli laivalle, joka on saanut odottaa
tyvenessä. Mutta te ette voi nähdä Sol Gillsiä. Ja miksi ette voi nähdä
Sol Gillsiä?» kysyi kapteeni, joka huomasi Tootsin kasvoista tekevänsä
syvän vaikutuksen. »Koska hän on näkymätön.»

Kiihtymyksessään oli Toots vastaamaisillaan, että sillä ei ollut väliä,
mutta hän muuttikin aikeensa ja virkkoi: »Hyväinen aika!»

»Mainittu mies», jatkoi kapteeni, »on jättänyt minut kirjallisella
määräyksellä kaiken tämän hoitajaksi, mutta hän oli melkein kuin
vannoutunut veljeni. En tiedä, minne hän on lähtenyt tai miksi hän on
lähtenyt, etsiikö hän sisarenpoikaansa vai onko hän päästään vialla.
Sitä en tiedä paremmin kuin tekään. Eräänä aamuna päivän koittaessa hän
katosi laidan yli ilman loiskahdusta ja väreilyä. Olen etsinyt häntä
jos jostakin enkä ole kertaakaan osunut saamaan häntä näkyviini tai
kuuluviini.»

»Mutta neiti Dombey ei tiedä —» aloitti taas Toots.

»Ei, ja minä kysynkin teiltä tunteisiinne vedoten», sanoi kapteeni
hiljentäen ääntään, »miksi hänen pitäisikään tietää? Miksi hänelle
ilmoitettaisiin, ennenkuin välttämättä täytyy. Hän tunsi tosiaankin
vanhaa Sol Gillsiä kohtaan niin suurta rakkautta ja ystävyyttä ja —
vaikka mitä siitä kannattaa puhua? Tehän tunnette hänet.»

»Tunnen kun tunnenkin», hihitti Toots syyllisen näköisenä, punan
peittäessä hänen kasvonsa.

»Ja tulette nyt hänen luotaan?» kysyi kapteeni.

»Tulen kuin tulenkin», hihitti Toots taas.

»Siis ei minun tarvitse huomauttaa sen enempää kuin että tunnette
enkelin», sanoi kapteeni.

Toots tarttui heti kapteenin käteen ja pyysi päästä hänen ystäväkseen.

»Kunniani kautta», sanoi Toots vakavasti, »olisin teille kovin
kiitollinen, jos haluaisitte tutustua minuun lähemmin. Tahtoisin
kovin mielelläni tulla teidän tuttavaksenne, kapteeni. Minä olen
tosiaankin ystävän tarpeessa. Pikku Dombey oli ystäväni vanhan
Blimberin luona ja olisi vieläkin, jos olisi elänyt. Kukonpoika»,
jatkoi Toots alakuloisesti kuiskaten, »on peräti kunnollinen — oikein
ihailtava omassa lajissaan — ehkä maailman nokkelin mies. Ei ole
mitään, mihin hän ei pystyisi, kaikki sanovat niin — mutta en tiedä
— hän ei ole kaikkea. Mutta neiti Dombey on enkeli, jos kukaan. Niin
olen aina sanonut. Tosiaankin olisin teille erittäin kiitollinen, jos
harrastaisitte minun tuttavuuttani.»

Kapteeni Cuttle otti tämän ehdotuksen vastaan kohteliaasti, mutta
katsomatta vielä velvollisuudekseen siihen sitoutua. Hän ei vastannut
muuta kuin: »Niin, niin, nuorukainen, saamme nähdä, saamme nähdä», ja
muistutti Tootsille sitten hänen lähintä tehtäväänsä kysymällä, mikä
hänelle tuotti sen kunnian, että Toots tuli hänen luokseen.

»No, asia on nyt niin», vastasi Toots, »että nuori nainen on lähettänyt
minut. Ei neiti Dombey — vaan Susan, tehän tiedätte.»

Kapteeni nyökäytti kerran päätänsä, kasvoillaan vakava ilme kuin
osoittaakseen, että hän piti mainittua nuorta naista suuressa arvossa.

»Ja nyt kerron teille myöskin, mistä se johtuu», sanoi Toots. »Tehän
tietänette, että minä käyn toisinaan vieraisilla neiti Dombeyn luona.
En mene sinne nähkääs vartavasten, mutta sattuu niin, että usein joudun
hänen läheisyyteensä. Ja kun sinne joudun — no niin, silloin käyn
juttelemassa hänen kanssaan.»

»Luonnollisesti», huomautti kapteeni.

»Niin», sanoi Toots. »Kävin hänen luonaan juttelemassa. Kautta
kunniani, tuskinpa pidän mahdollisena luoda oikeata mielikuvaa siitä,
millainen enkeli neiti Dombey oli tänä iltapäivänä.»

Kapteeni vastasi päännykäyksellä, jonka piti ilmaista, ettei se ehkä
ollut helppoa kaikille ihmisille, mutta ainakin hänelle.

»Minun tullessani ulos», virkkoi Toots, »vei Susan minut odottamatta
ruokasäiliöön».

Kapteeni näytti ensi hetkellä aikovan nuhdella tällaista menettelyä.
Hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja katseli Tootsia epäluuloisen,
melkeinpä uhkaavan näköisenä.

»Sieltä hän veti esille tämän sanomalehden», jatkoi Toots. »Hän kertoi
pitäneensä sitä kaiken päivää salassa neiti Dombeyltä sen takia, mitä
siinä oli eräästä henkilöstä, jonka sekä neiti että herra Dombey ovat
tunteneet, ja sitten hän luki sen minulle. Niin, ja sitten hän sanoi —
odottakaahan hetkinen — mitä hän taas sanoikaan vielä?»

Sillä aikaa kun Toots keskitti sielullisia kykyjään tähän kysymykseen,
kiintyi hänen katseensa sattumalta kapteenin silmään, ja hän joutui
sen ankarasta ilmeestä niin ymmälle, että hänelle kävi kiduttavaksi
ponnistukseksi päästä jälleen käsiksi ajatusjuoksunsa johtolankaan.

»Jaha», sanoi Toots pitkän miettimisen perästä, »jaha, hän sanoi
toivovansa, ettei se kaikki sentään olisi totta ja että kun hän itse ei
voinut oikein hyvin päästä ulos herättämättä neiti Dombeyn epäluuloa,
niin enkö minä tahtoisi lähteä tälle kadulle herra Solomon Gillsin
luo, joka on puheena olevan henkilön eno, ja tiedustaisi luulisiko hän
sen olevan totta vai oliko hän kuullut mitään muuta Cityssä. Hän sanoi
myöskin, että jollei herra Gills voisi puhua minun kanssani, voisi
epäilemättä kapteeni Cuttle. Ja kuulkaas!» lisäsi Toots ikäänkuin se
biisi vasta nyt valjennut hänelle, »tehän se olettekin!»

Kapteeni vilkaisi Tootsin kädessä olevaan sanomalehteen ja hengitti
lyhyesti ja hätäisesti.

»No niin», jatkoi Toots, »jos kysytte, miksi tulen näin myöhään,
niin vastaan, että kävin ensin Finchleyssä asti noutaakseni sieltä
tavattoman kaunista ruohoa neiti Dombeyn linnulle. Mutta heti
senjälkeen tulin suoraan tänne. Olette luullakseni nähnyt tämän
sanomalehden?»

Kapteeni, joka oli käynyt varovaiseksi lehtien lukemisessa, jottei
joutuisi näkemään itseään rouva MacStingerin etsintäkuulutuksen uhrina,
pudisti päätänsä.

»Luenko teille sen kohdan?» kysyi Toots.

Kapteenin tehtyä myöntävän eleen Toots luki hänelle seuraavaa
laivatoimiston tiedonannoista:

»Southampton. Parkkilaiva _Uhma_, kapteeni Henry James, saapui tänään
tähän satamaan sokeri-, kahvi- ja rommilastissa ja ilmoittaa, että
lähdettyään Jamaikasta kotimatkalle se joutui tyyneen vyöhykkeeseen
sillä ja sillä leveysasteella, tehän tiedätte», sanoi Toots yritettyään
vähän lukea numeroita ja hypäten sitten niiden yli.

»No niin!» huusi kapteeni iskien nyrkkinsä pöytään. »Annetaan mennä
eteenpäin, poika!»

»‒ leveysasteella», toisti Toots katsahtaen pelästyneenä kapteeniin, »ja
sillä ja sillä pituusasteella. Silloin tähystäjä huomasi puoli tuntia
ennen auringonlaskua joitakin laivahylyn kappaleita ajelehtimassa noin
meripenikulman päässä. Kun ilma oli kirkas eikä parkkilaiva päässyt
liikkumaan minnekään, laskettiin vesille vene, jolle annettiin määräys
tutkia noita jätteitä. Siellä tavattiin muutamia paksuja raakapuita
ja osa englantilaisen, noin viidensadan tonnin kantoisen prikin
pääköysistöä ynnä kappale peräsintä, jossa vielä voitiin selvästi
erottaa nimen alkuosa _Poika ja P—_. Ajelehtivilla kappaleilla ei ollut
näkyvissä jälkeäkään mistään ruumiista. _Uhman_ päiväkirjassa todetaan,
että kun yöllä virisi tuulenhenki, ei näitä jätteitä enää näkynyt.
Ei voi olla epäilystäkään siitä, että nyt ovat selvinneet kaikki
arvelut, jotka koskevat Lontoosta Barbadosiin lähtenyttä ja sitten
kadonnutta prikiä, nimeltä _Poika ja Perillinen_. Se on tuhoutunut
viime hirmumyrskyssä ja mennyt pohjaan ainoankaan elävän olennon
pelastumatta.»

Paremmin kuin muutkaan ihmiset ei kapteeni Cuttle tietänyt, kuinka
paljon toivoa kaikesta mielenmasennuksesta huolimatta hänessä vielä
oli ollut jäljellä, ennenkuin hän sai tämän lopullisen iskun. Uutista
luettaessa ja vielä pari minuuttia senjälkeenkin hän istui kuin
noiduttuna, tuijottaen vaatimattomaan Tootsiin. Sitten hän hypähti
äkkiä pystyyn, pani päähänsä vahakankaisen hattunsa, jonka oli laskenut
pöydälle vieraansa kunniaksi, kääntyi selin Tootsiin ja painoi päänsä
uuninreunustalle.

»Sen minä sanon», huudahti Toots, jonka hellää sydäntä liikutti
kapteenin odottamaton tuska, »että tämä maailma on tosiaankin
kerrassaan kurja kapine! Aina kuolee joku tai katoaa tai tekee jotakin
kiusallista. Totisesti, jos olisin sen tiennyt, en olisi niin iloinnut
päästessäni omaisuuteni haltijaksi. En ole milloinkaan nähnyt tällaista
maailmaa. Sehän on paljon pahempi kuin Blimberin maailma.»

Asentoaan muuttamatta kapteeni Cuttle viittasi Tootsia olemaan hänestä
välittämättä. Heti senjälkeen hän kääntyi, vahakankainen hattu niskaan
työnnettynä, tasoitellen ja silitellen kädellään ruskeita kasvojaan.

»Wal'r, rakas poikani», virkkoi kapteeni, »hyvästi! Wal'r, lapseni,
poikani, sinua minä rakastin! Hän ei ollut omaa lihaani ja vertani»,
jatkoi kapteeni tuleen katsellen, »minulla ei ole ketään — mutta
kadottaessani Wal'rin tunnen samaa kuin isä menettäessään poikansa.
Miksi sitten? Senvuoksi, että se ei ole vain yksi tappio, vaan
kokonainen tusina. Missä on se pieni punaposkinen ja kiharatukkainen
koulupoika, joka oli tässä huoneessa aina niin iloinen ja virkeä kaiket
viikot kuin hilpeä soittokappale? Hukkunut Wal'rin kanssa. Missä on se
reipas nuorukainen, jota ei mikään voinut väsyttää tai suututtaa ja
joka leimahti ja punastui, kun hämäsimme häntä pikku kullannupulla,
niin että oli oikein ilo katsella häntä? Hukkunut Wal'rin kanssa.
Missä on sen miehen hehkuva mieli, jonka oli vaikea nähdä vanhan enon
minuuttiakaan epäröivän ja joka ei välittänyt lainkaan itsestään?
Hukkunut Wal'rin kanssa. Siinä ei ollutkaan vain yksi Wal'r, vaan
tusina, joita kaikkia rakastin, jotka pitivät kiinni hänen kaulastaan
hänen hukkuessaan ja nyt ovat tarttuneet minuun!»

Toots istui vaiti taivutellen sanomalehteä mahdollisimman pieneen
kokoon polvellaan ja sitten taas levittäen sen.

»Ja Sol Gills», puheli kapteeni tuijottaen tuleen, »yksinäiseksi jäänyt
vanha Sol-parka, missä sinä olet nyt? Sinut jätettiin minun hoitooni.
Wal'rin viimeiset sanat olivat: Pitäkää huolta enostani! Mikä sinuun
oikein meni, Sol, kun lähdit ja jätit Ned Cuttlen pulaan, ja mitä
minun on nyt merkittävä sinusta tilikirjaani, johon Wal'r katselee
ylhäältä? Sol Gills! Sol Gills!» toisti kapteeni pudistaen hitaasti
päätänsä, »kun saat käsiisi tämän sanomalehden kaukana kotoa, missä ei
kukaan ole tuntenut Wal'ria eikä osaa sanoa sinulle mitään, menet kai
laivanreunalle ja heittäydyt pää edellä syvyyteen!»

Syvään huokaisten kapteeni kääntyi Tootsiin päin ja heräsi vasta nyt
selvästi huomaamaan tämän herran läsnäolon.

»Nuori mies», virkkoi kapteeni, »teidän pitää sanoa rehellisesti tuolle
nuorelle naiselle, että tämä surullinen uutinen on liiankin totta.
Sellaisesta, nähkääs, ei kirjoiteta romaaneja. Laivan päiväkirjassa se
on kerrottu, ja sen totisempaa kirjaa eivät ihmiset osaa kirjoittaa.
Huomisaamuna», lisäsi kapteeni, »minä lähden hankkimaan tietoja, mutta
niistä ei voi tulla mitään hyvää. Jos haluatte pistäytyä luokseni vielä
huomenna aamupäivällä saatte tietää, mitä olen kuullut, mutta sanokaa
nuorelle naiselle kapteeni Cuttlen puolesta, että näin tämä juttu
päättyi.»

Kapteeni otti koukulla vahakangashatun päästään, veti hatun kuvusta
esille nenäliinan, pyyhki epätoivoisena harmaantunutta päätänsä
ja heitti nenäliinan raukeasti entiseen paikkaan takaisin perin
masentuneena.

»Vakuutan teille», virkkoi Toots, »että olen tosiaankin sanomattoman
pahoillani. Totisesti se surettaa minua kovin, vaikka en tuntenutkaan
puheena olevaa henkilöä. Luuletteko sen koskevan neiti Dombeyhin,
kapteeni Gills — piti sanomani herra Cuttle?»

»Mitä ihmettä!» vastasi kapteeni kuin säälitellen Toots paran
viattomuutta. »Kun tyttö ei vielä ollut tuota suurempi, pitivät he jo
toisistaan kuin kaksi kyyhkystä.»

»Tosiaanko!» huudahti Toots, jonka kasvot venyivät huomattavasti
pitemmiksi.

»He olivat luodut toisilleen», sanoi kapteeni murheellisena, »mutta
mitä se nyt merkitsee?»

»Kautta kunniani!» virkkoi Toots, purkien sanoja mielenliikutuksen ja
kömpelön naurunhihityksen seasta, »nyt olen vielä surullisempi kuin
äsken. Nähkääs, kapteeni Gills, minä — minä suorastaan jumaloin neiti
Dombeyta, minä — minä olen ihan sairas rakkaudesta häneen» — puuska,
joka pani tämän tunnustuksen puhkeamaan onnettoman Tootsin huulilta,
ilmaisi hänen tunteittensa rajuuden — »mutta mitä merkitsisi rakkauteni
häneen, jollen olisi todella pahoillani hänen tuskastaan, mistä se
sitten johtuneihin? Minun kiintymykseni, nähkääs, ei ole itsekäs»,
lisäsi Toots tuttavallisesti, mikä johtui siitä, että hänkin oli saanut
olla kapteenin helläsydämisyyden todistajana. »Minun laitani, kapteeni
Gills, on niin, että jos minun ylitseni ajettaisiin — tai — tai minut
tallattaisiin maahan — tai heitettäisiin jostakin hyvin korkealta — tai
jotakin tuontapaista sattuisi — neiti Dombeyn vuoksi, olisi se kaikkein
hauskinta, mitä minulle voisi tapahtua.»

Kaiken tämän Toots lausui hiljaisella äänellä, jottei sitä kuulisi
Kukonpoika, joka vastusti hellempiä tunteita. Pakollinen hillitseminen
yhtyneenä tunteitten voimakkuuteen sai hänet punastumaan korviaan
myöten ja sitten näyttämään kapteenille niin liikuttavan kuvan
epäitsekkäästä rakkaudesta, että kunnon kapteeni taputti häntä
rauhoittaen selkään ja kehoitti rohkaisemaan mielensä.

»Kiitoksia, kapteeni Gills», virkkoi Toots, »te menettelette
ystävällisesti puhuessanne minulle niin keskellä omia huolianne.
Olen teille hyvin kiitollinen. Niinkuin sanoin aikaisemmin, kaipaan
todellakin ystävää ja olisin iloinen saadessani tutustua teihin.
Vaikka elänkin hyvissä oloissa», jatkoi Toots pontevasti, »ette osaa
kuvitella, kuinka kurja sentään olen. Tyhjänpäiväiset ihmiset, nähkääs,
luulevat minua onnelliseksi, kun näkevät minut Kukonpojan seurassa,
ja sellaiset etevät luonteet kuin hän uskovat samoin, mutta minä olen
kurja. Kärsin neiti Dombeyn vuoksi, kapteeni Gills. En voi enää nauttia
aterioistani, räätäli ei tuota minulle mitään iloa, yksin ollessani
usein itken... Vakuutan teille, että mielihyvin tulen takaisin huomenna
ja vaikka viisikymmentä kertaa!»

Näin sanoen Toots pudisti kapteenin kättä ja peitettyään liikutuksen
merkit niin hyvin kuin se kävi päinsä niin lyhyessä ajassa, salatakseen
ne Kukonpojan läpitunkevalta katseelta, astui takaisin myymälään.
Kukonpoika, joka oli mustasukkainen heti kun huomasi vaikutusvaltaansa
uhattavan, katseli kapteeni Cuttlea kaikkea muuta kuin suopean
näköisenä jäähyväisiä lausuttaessa. Sitten hän seurasi Tootsia ulos
kadulle osoittamatta muuten vastenmielisyyttään, kun taas kapteeni jäi
myymälään sydän raskaana. Rob Hioja säteili ilosta, kun hänellä oli
ollut kunnia tuijottaa melkein puoli tuntia Nobbyn voittajaan.

Kauan senjälkeen kun Rob oli jo nukahtanut myymäläpöydän alle, istui
kapteeni tuijottaen tuleen. Vielä kauan sittenkin, kun ei enää ollut
mitään tulta katseltavana, hän istui silmät suunnattuina ruostuneeseen
kamiininsuojukseen, Walteria ja Sol-ukkoa koskevien lohduttomien
ajatusten risteillessä hänen päässään. Ullakon tuuliseen huoneeseen
vetäydyttyäänkään hän ei vielä saanut lepoa ja nousi aamulla sumuisena
ja uupuneena.

Kohta kun Cityn liikkeet olivat auki, lähti kapteeni Dombey ja Pojan
konttoriin. Puisen merikadetin akkunoita ei sinä aamuna avattu. Rob
Hioja jätti kapteenin määräyksestä akkunaluukut kiinni, ja koko
rakennus oli kuin kuolintalo.

Sattumalta oli Carker juuri menossa ovesta sisälle, kun kapteeni saapui
perille. Vastattuaan vakavasti ja äänettömästi konttoripäällikön
tervehdykseen kapteeni rohkaisi mielensä ja seurasi häntä hänen omaan
huoneeseensa.

»No niin, kapteeni Cuttle», virkkoi Carker asettuen seisomaan
tavalliselle paikalleen uunin eteen ja pitäen hattua päässään, »tämä on
ikävä juttu».

»Olette siis saanut sen tiedon, joka oli eilen sanomalehdessä?» kysyi
kapteeni.

»Kyllä», vastasi Carker, »olemme saaneet sen. Se oli täsmällinen.
Vakuutusyhtiö kärsii tuntuvan tappion. Olemme hyvin pahoillamme. Mutta
sitä ei voi auttaa. Sellaista on elämä!»

Carker leikkasi varovasti kynsiään kynäveitsellä ja hymyili
kapteenille, joka seisoi ovella.

»Olen erittäin pahoillani Gay-paran vuoksi», jatkoi Carker, »ja myöskin
miehistön. Kuuleman mukaan oli siellä mukana eräitä parhaita miehiämme.
Mutta niin käy aina. Myöskin monta perheellistä miestä. Kuitenkin
on lohdullista ajatella, ettei Gay-paralla ollut perhettä, kapteeni
Cuttle!»

Kapteeni seisoi hieroen leukaansa. Konttoripäällikkö vilkaisi pöydälle
jätettyihin avaamattomiin kirjeisiin ja otti käteensä sanomalehden.

»Voinko tehdä jotakin puolestanne, kapteeni Cuttle?» kysyi hän
kohottaen silmänsä lehdestä ja luoden hymyilevän, paljon puhuvan
katseen oveen.

»Toivoisin teidän, hyvä herra, voivan rauhoittaa minua eräässä asiassa,
joka huolestuttaa minua kovasti», vastasi kapteeni.

»Niinkö!» huudahti Carker. »Mikä se on? Kuulkaahan, kapteeni Cuttle,
minun täytyy pyytää teitä esittämään asianne nopeasti, jos se suinkin
käy päinsä. Minulla on hyvin kiire.»

»Nähkääs, hyvä herra», virkkoi kapteeni astuen askeleen lähemmäksi,
»ennenkuin ystäväni Walter lähti tälle onnettomalle matkalle —»

»No no, kapteeni Cuttle», keskeytti hymyilevä konttoripäällikkö,
»älkää puhuko tuolla lailla onnettomista matkoista. Täällä meillä ei
ole mitään tekemistä onnettomien matkojen kanssa, hyvä mies. Teidän
on täytynyt kuluttaa jo hyvin varhain elämänne, jollette muista,
että kaikilla matkoilla on turmionkin mahdollisuudet sekä maalla
että merellä. Ette kai kiusaa itseänne sillä olettamuksella, että
tuo nuorukainen, mikä hänen nimensä nyt olikaan, hukkui rajuilmalla,
joka lietsottiin häntä vastaan täältä toimistosta — vai kuinka?
Hyi, kapteeni! Uni ja soodavesi ovat parasta lääkettä tuollaista
levottomuutta vastaan.»

»Nuorukainen», vastasi kapteeni hitaasti— »olettehan vain melkein poika
minuun verraten, enkä senvuoksi pyydä anteeksi, että tuo sana luiskahti
huuliltani, — jos teitä miellyttää tällainen leikki, ette ole se kunnon
mies, jona olen teitä pitänyt, ja jollette ole se kunnon mies, jona
olen teitä pitänyt, on minulla ehkä kuitenkin syytä olla levoton.
Kuulkaahan nyt, herra Carker. Ennenkuin poikaparka lähti pois käskyä
totellen, kertoi hän minulle, ettei sitä matkaa tehty hänen omaksi
hyväkseen tai edistyksekseen. Minun vakaumukseni oli, että hän erehtyi
ja sanoinkin hänelle niin. Nyt olen tullut tänne kysymään paria seikkaa
teiltä, koska esimiehenne on poissa ja voidakseni rauhoittaa mieltäni.
Niihin kysymyksiin vastasitte silloin avomielisesti. Minua rauhoittaisi
kovasti, kun kaikki on kerran näin lopussa ja on kestettävä, mitä ei
voi auttaa — kuten voitte oppineena miehenä lukea kirjasta ja painaa
mieleenne — jos vielä kerran saisin kuulla, etten erehtynyt, etten ole
laiminlyönyt velvollisuuttani, kun en sanonut ukolle, mitä Walter oli
kertonut minulle, ja että tuuli todella puhalsi hänen purjeisiinsa, kun
hän nosti ne lähteäkseen Barbadosin satamaan. Herra Carker, kun kävin
täällä viimeksi, tulimme oikein hyvin toimeen keskenämme. Jollen ole
tänä aamuna ollutkaan kovin miellyttävä tuon poikaparan vuoksi ja jos
olen taas kiivastunut joistakin teidän huomautuksistanne, jotka olisin
halunnut torjua, on nimeni Edward Cuttle, ja pyydän teiltä anteeksi.»

»Kapteeni Cuttle», vastasi Carker mahdollisimman kohteliaasti, »minun
täytyy pyytää teiltä erästä suosionosoitusta».

»Mikä se on, hyvä herra?» kysyi kapteeni.

»Pyytää teitä olemaan ystävällinen ja poistumaan, jos suvaitsette»,
virkkoi konttoripäällikkö ojentaen käsivartensa, »ja viemään joutavat
jaarittelunne jonnekin muualle».

Kapteenin kasvojen joka kuhmu kalpeni hämmästyksestä ja vihasta. Hänen
otsansa punainen juovakin haihtui kuin sateenkaari pilvien synketessä.

»Sanonpa teille jotakin, kapteeni Cuttle», jatkoi Carker häristäen
etusormellaan ja näyttäen hänelle kaikki hampaansa, mutta hymyillen
yhä ystävällisesti, »minä olin liian suopea teille, kun kävitte
täällä viimeksi. Te kuulutte vehkeileviin ja julkeisiin ihmisiin.
Halutessani säästää nuorukaista, mikä hänen nimensä olikaan, joutumasta
potkaistuksi pois paikastaan suinpäin, siedin teitä, hyvä kapteeni,
mutta kerran, vain kerran. Poistukaahan siis nyt!»

Kapteeni oli kuin naulattu paikalleen eikä saanut sanaakaan suustaan.

»Menkää», virkkoi hyväntuulinen konttoripäällikkö, nostaen
takinhelmansa ja seisoen sääret hajallaan kamiinin edessä matolla,
»menkää tiehenne järkevänä miehenä, jottei tarvitsisi heittää teitä
ulos tai turvautua muuhun väkivaltaiseen keinoon. Jos herra Dombey
olisi täällä, kapteeni, olisi teidän mahdollisesti pakko lähteä talosta
häpeällisemmällä tavalla. Minä en sano muuta kuin: menkää!»

Kapteeni löi painavalla nyrkillään rintaansa kuin saadakseen sillä
keinolla vedetyksi henkeään syvempään, katseli Carkeria kiireestä
kantapäähän ja loi silmäyksen ympärilleen tässä pienessä huoneessa
ikäänkuin ei olisi selvästi ymmärtänyt, missä tai minkälaisessa
seurassa hän nyt oli.

»Te olette kavala, kapteeni Cuttle», jatkoi Carker kevyesti ja
vilkkaan avomielisesti kuin maailmanmies ainakin, joka tunsi maailman
liian hyvin joutuakseen pois tolalta minkään ilkityön ilmi tullessa,
kun se ei koskenut häntä itseään, »mutta ette ole kuitenkaan kyllin
viekas salataksenne koukkujanne täydellisesti — ette te eikä teidän
poissaoleva ystävänne, kapteeni. Minne ihmeeseen se ystävänne on
joutunut, häh?»

Taas kapteeni painoi käden rinnalleen. Henkäistyään vielä syvään hän
vannoi mielessään kestävänsä, mutta pysyi vaiti.

»Te haudotte sieviä pikku suunnitelmia, pidätte hauskoja pikku
neuvotteluja, teette hauskoja pikku sopimuksia ja otatte vastaan
sieviä pikku vierailijoitakin, vai mitä, kapteeni?» kysyi Carker
rypistäen kulmiaan ja samalla näyttäen hampaansa yhtä selvästi kuin
ennenkin, »mutta kerrassaan julkeaa on tulla tänne sitten vielä kaiken
jälkeen. Se ei sovi ollenkaan yhteen teidän viekkautenne kanssa!
Teidän salaliittolaisten ja piilottelijain ja karkurien pitäisi
ymmärtää paremmin, mikä on viisasta. Suvaitsetteko nyt ilahduttaa minua
poistumalla?»

»Nuorukainen», huohotti kapteeni tukahtuneella ja vapisevalla
äänellä, alkaen omituisesti heilutella painavaa nyrkkiään, »montakin
sanaa haluaisin lausua teille, mutta en oikein tiedä, mihin ne ovat
piiloutuneet juuri tällä hetkellä. Minun laskujeni mukaan hukkui nuori
ystäväni Walter vasta eilen illalla, ja se saa minut hämmennyksiin.
Mutta te ja minä tapaamme vielä varmasti toisemme, poika», sanoi
kapteeni pitäen koukkuaan koholla, »jos elämme».

»Jos niin käy, ei se suinkaan osoita teidän taitavuuttanne, hyvä mies»,
vastasi Carker yhtä avomielisesti kuin ennenkin, »sillä voitte luottaa
siihen, että yllätän teidät ja annan teidät ilmi. Varoitan teitä siitä.
En teeskentele olevani siveellisempi kuin lähimmäiseni, hyvä kapteeni,
mutta niin kauan kuin minulla on silmät ja korvat, en kärsi tämän talon
tai kenenkään tämän suvun jäsenen luottamusta käytettävän väärin.
Hyvästi», lisäsi Carker nyökäten.

Kapteeni Cuttle, joka katseli häneen hievahtamatta (ja Carker katseli
kapteenia yhtä hievahtamatta), lähti ulos toimistosta ja jätti hänet
seisomaan hajasäärin tulen eteen niin tyynenä ja tyytyväisenä kuin
hänen sielunsa olisi ollut yhtä puhdas tahroista kuin hänen valkean
hieno kauluksensa ja hänen pehmeä sileä ihonsa.

Mennessään ulomman konttorihuoneen kautta kapteeni katsahti siihen
pulpettiin, jonka ääressä tiesi Walter-paran ennen istuneen. Nyt
siinä istui toinen nuori poika, jonka kasvot olivat melkein yhtä
kukoistavat ja toiveikkaat kuin hänenkin sinä päivänä, jolloin hän oli
juonut kuuluisan, viimeisen edellisen pullon vanhaa madeiraa pienessä
takahuoneessa. Näin herännyt muistelma teki kapteenille oikein hyvää.
Se lauhdutti häntä juuri kun hänen vihansa oli saavuttanut korkeimman
asteensa ja nosti kyyneleet hänen silmiinsä.

Kun kapteeni oli palannut puisen merikadetin kohdalle ja jälleen istui
hämärän myymälän nurkassa, ei hänen mielenkuohunsa, niin voimakas kuin
se olikin, voinut vetää vertoja hänen tuskalleen. Viha ei tuntunut
ainoastaan tekevän vääryyttä vainajan muistolle, vaan olevan kuoleman
tartuttama ja vähenevän ja haihtuvan sen rinnalla. Kaikki maailmassa
elävät konnat ja valehtelijat olivat mitättömiä kuolleen ystävän
rehellisyyden ja totuudenrakkauden vastakohtina.

Paitsi Walterin menettämistä kapteeni ei tässä mielentilassaan
selvästi tajunnut muuta kuin että samalla oli hukkunut melkein koko
hänen maailmansa. Jos hän välillä moitti, vieläpä ankarastikin,
itseään siitä, että oli tukenut Walterin viatonta juonta, ajatteli
hän vähintäinkin yhtä usein sitä Carkeria, jota ei mikään meri
koskaan luovuttaisi, ja sitä Dombeyta, jonka hän alkoi käsittää
olevan yhtä saavuttamattomissa, ja »Sydämen Iloa», jota hän ei
enää koskaan tapaisi, ja »Rakastettavaa Pegiä», hoikkaa ja soreaa
ballaadia, joka oli ajautunut karille ja hajonnut pelkiksi laudoiksi
ja loppusoinnuiksi. Kapteeni istui pimeässä myymälässä hautoen näitä
muistoja, kunnes hänen mielestään haihtui häntä itseään kohdannut
loukkaus. Hän katseli lattiaan surullisin silmin kuin olisi nähnyt sen
kaiken todellakin lipuvan sirpaleina silmiensä ohi.

Mutta hän ei silti unohtanut omistaa Walter-paran muistolle sopivaa ja
kunnioittavaa huomiota. Hän kokosi tarmonsa, herätti Rob Hiojan, joka
oli melkein vaipunut uneen luonnottomassa hämärässä, lähti seuralainen
kintereillään ja avain taskussaan vanhojen vaatteiden kauppaan,
jollaisia Lontoon itäpäässä on niin paljon, ja osti heti kaksi
surupukua — Rob Hiojalle yhden, joka oli tavattoman ahdas, ja itselleen
toisen, joka oli tavattoman väljä. Hän hankki Robille myöskin erikoisen
hatun, joka oli yhtä ihailtava tasasuhtaisuutensa ja hyödyllisyytensä
vuoksi kuin muodoltaankin, sillä se oli onnellinen yhdistelmä
merimiehen ja hiilenkantajan päähineestä. Näissä pukimissa, jotka
myyjä selitti ihmeellisen sopiviksi, koska vain onnellinen sattuma voi
niitä ani harvoin yhdistää eikä niiden kuosille miesmuistiin ollut
mikään vetänyt vertoja, lähtivät kapteeni ja Rob jälleen liikkeelle ja
tarjosivat merkillisen näyn kaikille, jotka sattuivat tulemaan heitä
vastaan.

Ulkonaisesti näin muuttuneena kapteeni otti vastaan Tootsin, joka
lupauksensa mukaan saapui uudestaan.

»Olen nyt kerrassaan lamassa, poikaseni», sanoi kapteeni, »ja voin vain
vahvistaa huonot uutiset. Sanokaa nuorelle naiselle, että hänen pitää
ilmaista se varovasti neiti Dombeylle, ja kieltäkää heitä kumpaakin
enää ajattelemasta minua — muistakaa se erittäin — vaikka minä
puolestani ajattelenkin heitä, kun yöllä nousee hirmumyrsky ja aallot
käyvät vuoren korkuisina, kuten saatte lukea tohtori Wattsistanne,
veli, ja kun tapaatte sen kohdan, pankaa se merkille.»

Kapteeni säästi sopivampaan aikaan Tootsin ystävyydentarjouksen
punnitsemisen ja päästi hänet menemään. Hän oli tosiaankin niin
masentunut, että puolittain päätti olla ryhtymättä tänään enää
mihinkään varokeinoihin rouva MacStingerin taholta tulevaa yllätystä
vastaan ja antautua sattuman varaan. Mutta illalla hänen mielentilansa
kuitenkin parani, ja hän puhui Walterista paljon Rob Hiojalle, jonka
tarkkaavaisuutta ja uskollisuutta hän myöskin silloin tällöin kiitteli.
Rob ei punastunut kapteenin tuhlaamasta vakavasta kiitoksesta, vaan
istui tuijottaen häneen, teeskenteli nyyhkyttävänsä myötätunnosta ja
olevansa hyveellinen ja painoi ovelasti mieleensä joka sanan, jonka
kapteeni lausui (niinkuin hänen tulikin, vakoilija kun oli).

Kun Rob oli mennyt kojuunsa ja nukkui sikeästi, niisti kapteeni
kynttilää, pani silmälasit nenälleen — hänen mielestään oli
ollut asiaankuuluvaa käyttää silmälaseja ollessaan laivakojeiden
kaupan hoitajana, vaikka hänellä olikin haukansilmät — ja avasi
rukouskirjastaan sen kohdan, jossa puhuttiin hautajaismenoista. Ja
lukiessaan hiljaa itsekseen pienessä takahuoneessa, silloin tällöin
pysähtyen kuivatukseen silmiään, kapteeni luovutti viattomassa,
vilpittömässä uskossa Walterin ruumiin meren syvyyksille.




KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Vastakohtia


Luokaamme silmäys kahteen kotiin, jotka eivät ole vierekkäin, vaan
kaukana toisistaan, vaikkakin molemmat helpon jo mukavan matkan päässä
suuresta Lontoosta.

Toinen niistä sijaitsee vihreällä ja metsäisellä seudulla lähellä
Norwoodia. Se ei ole herraskartano, kooltaankaan se ei ole rehentelevä,
mutta se on rakennustavaltaan kaunis ja aistikas. Nurmikenttä, pehmeä
laakea rinne, kukkatarha, puuryhmät, joista ei puutu viehättäviä
saarnia ja pajuja, kasvihuone, maalaiskuisti sulotuoksuisine
köynnöskasveineen, jotka kiemurtelevat pilarien ympärillä, talon
yksinkertainen ulkonäkö, hyvin järjestetyt ulkohuoneet, vaikka
kaikki on koottu niin pienelle alalle, kuin tavallisessa huvilassa,
ilmaisevat sisäisen järjestelyn runsasta mukavuutta. Tämä arvelu ei
olekaan aiheeton, sillä sisällä tavataan hienoutta ja ylellisyyttä.
Voimakkaat värit oivallisesti sekoitettuina kohtaavat silmää joka
käänteessä, huonekaluissa, joiden koko on ihastuttavassa sopusoinnussa
pienten huoneitten muodon ja koon kanssa, seinillä ja lattioilla,
saaden aikaan eri vivahduksia ja hilliten valoa, joka tulee sisään
sinne tänne sovitetuista lasiovista ja akkunoista. Niinikään näkyy
siellä joitakin erinomaisia maalauksia ja kuparipiirroksia, omituisissa
sopissa ja syvennyksissä on yllin kyllin kirjoja, ja pöydille on
levitetty kaikenlaisia pelejä, joissa voi koettaa taitoaan ja onneaan —
eriskummaisia shakkinappuloita, arpakuutioita, lautapelejä, kortteja ja
biljardi.

Ja kuitenkin on tämän hyvinvoinnin ja mukavuuden keskellä ilmassa
jotakin, mikä ei tunnu mieluiselta. Johtuuko se siitä, että matot ja
pielukset ovat liian pehmeitä ja äänettömiä, niin että ihmiset, jotka
liikkuvat tai lepäävät niillä, näyttävät toimivan varkain, vai siitäkö,
ettei kuviin ja piirroksiin ole ikuistettu suuria ajatuksia tai tekoja
tai etteivät ne esitä luontoa jonkin runollisen maiseman hahmossa,
vaan ovat hekumallisia laadultaan — pelkkiä muodon ja värin näytteitä
eikä mitään muuta? Onko syynä se, että kirjat ovat kaikki sidotut
kultakirjaimisiin, kansiin ja että useimpien nimi on yhdenmukainen
maalausten ja piirrosten aiheen kanssa? Johtuuko se siitä, että
asunnon täydellisyys ja kauneus ilmaisee siellä täällä joissakin
halvoissa ja mitättömissä kapineissa teeskenneltyä vaatimattomuutta,
joka on kuin tuolla riippuvan liiaksi näköisen muotokuvan kasvot tai
yhtä valheellinen sen tarkoittama, mukavassa tuolissa aamiaisensa
ääressä istuva mies? Vai saako se alkunsa siitä, että hän, kaiken
tämän omistaja, joka hengittää täällä joka päivä, erittää itsestään
ympäristöön jonkin hämärän vaikutuksen?

Nojatuolissa istuva mies on konttoripäällikkö Carker. Pöydän
yläpuolella kiiltävässä häkissä näykkii kirjava papukaija nokallaan
metallilankoja ja vaeltaa jalat ylhäällä ja pää alhaalla asuntonsa
kupukatossa, ravistellen sitä ja kirkuen, mutta Carker on
välinpitämätön lintua kohtaan ja katselee mietiskelevästi hymyillen
vastapäisellä seinällä riippuvaa taulua.

»Tosiaankin kerrassaan eriskummainen satunnainen yhtäläisyys», tuumii
hän.

Ehkä se on Juno, ehkä Potifarin vaimo tai jokin ivallinen nymfi
riippuen siitä, mitä tavaraa taulukauppiaat luulivat tarvittavan, kun
tuo maalaus sai nimensä. Se esittää verrattoman kaunista naista, joka
on kääntynyt poispäin, mutta vielä luo kasvonsa katselijaan, kopea ilme
silmissään.

Se on Edithin näköinen.

Carker huitaisee kädellään kuvaa kohti — mitä? Uhkaako hän? Ei, mutta
jotakin sentapaista se on. Lieneekö se voitonriemua? Ei, mutta sitä
siinä on enemmän. Vai onko se julkea tervehdys? Ei, mutta jonkin verran
on sitäkin. Sitten hän taas jatkaa syöntiään ja puhelee kiukkuisen,
vangitun linnun kanssa, joka laskeutuu häkin pohjalle suurta
vihkimäsormusta muistuttavalle riippuvalle kullatulle vanteelle ja
heiluu siinä hänen ilokseen.

Toinen koti on päinvastaisella puolella Lontoota, lähellä sitä kohtaa,
missä entisaikojen vilkas suuri pohjoinen valtatie on nyt rauhallinen
ja melkein autio, jollei sen hiljaisuutta häiritse joku yksinäinen
jalkamies. Se on köyhä pieni talo, yksinkertaisesti ja niukasti
kalustettu, mutta hyvin siisti. Osoittavatpa pääkäytävän kahden puolen
ja kapeassa esipuutarhassa kasvavat vaatimattomat kukat, että on
koetettu kaunistaa ympäristöä. Paikalla, jossa se sijaitsee, on yhtä
vähän maaseudun kuin kaupungin etuja, sillä se ei kuulu kumpaankaan
lajiin. Kaupunki on jättiläisen tavoin harpannut sen ohitse, sijoittaen
tiilikivi- ja muurisavikantapäänsä kauemmaksi, mutta jättiläisen
molempien jalkojen välinen alue on tähän asti ollut vain tuhottua
maata eikä kaupunkia. Ja täällä muutamien korkeiden savupiippujen
seassa, jotka työntävät ilmaan savua yötä päivää, ja tiilikivipeltojen
ja turpeettomien kujien välillä, missä aidat ovat luhistuneet, missä
kasvaa pölyisiä nokkosia, missä vielä saattaa nähdä pätkän tai pari
pensasaidan jäännöstä ja minne joskus sattumalta tulee linnustaja,
vaikkakin joka kerta vannoen pysyvänsä täältä poissa — sijaitsee
mainittu toinen koti.

Siellä asuva nainen on sama, joka jätti ensin kuvatun kodin rakkaudesta
hyljättyyn veljeensä. Hänen mukanaan katosi sieltä sovittava henki
ja sen omistajan rinnasta yksinäinen enkeli. Mutta vaikka tuon
miehen rakkaus häneen onkin haihtunut tämän muka kiittämättömän ja
ylenkatseellisen karkaamisen vuoksi ja vaikka hän vuorostaan on
hylännyt sisarensa, ei hänkään ole voinut unohtaa, millainen enkeli
hänen luonaan ennen asui. Sisaren kukkatarha, johon veli ei koskaan
astu jalallaan, mutta joka keskellä kaikkia kalliita muutoksia on
pysytetty ennallaan, ikäänkuin sen vaalija olisi vasta eilen lähtenyt,
on siitä todistuksena.

Harriet Carker on siitä ajasta muuttunut, ja hänen kauneuteensa on
langennut syvempi varjo kuin vain ajan luoma olisi, niin kaikkivoipa
kuin se lieneekin — tuskan ja huolen ja jokapäiväisen olemassaolon
kamppailun varjo. Mutta kaunis hän on vieläkin, täynnä hiljaisen,
rauhallisen, syrjäänvetäytyneen kauneutta, jota pitää etsiä, koska se
ei voi itse kerskailla itsestään. Jos näin olisi laita, ei se enää
olisi, mitä se on.

Tämä hoikka, pieni, kärsivällinen olento on puettu yksinkertaisen
siististi eikä ilmaise käytöksessään muuta kuin hiljaisia taloudellisia
hyveitä, joilla on niin vähän yhteistä totunnaisen käsityksen kanssa
sankaruudesta ja suuruudesta, jollei niistä suorastaan jokin säde
loista suurten ihmisten elämän lävitse muuttuen tähtisikermäksi ja
johtaen suoraan taivaaseen.

Puheena olevana aamuna hän nojautui vielä nuoreen, mutta jo kuluneeseen
ja harmaantuneeseen mieheen, ollen hänen sisarensa, joka yksin
koko maailmassa meni hänen puolelleen hänen häpeänsä aikana, pani
kätensä hänen käteensä ja talutti häntä yksinäisellä tiellä suloisen
päättävästi ja toiveikkaasti.

»Vielä on varhaista, John», sanoi hän. »Miksi lähdet näin varhain?»

»Ei ole monta minuuttia aikaisempi kuin tavallisestikaan, Harriet.
Jos minulla on aikaa, niin haluaisin — ajattelin — se on kai jokin
oikku vain —sivuuttaa kerran vielä sen talon, jossa lausuin hänelle
jäähyväiset.»

»Toivoisin, että olisin joskus nähnyt tai tuntenut hänet, John.»

»Parempi on, niinkuin nyt on, kultaseni, kun muistamme hänen
kohtalonsa.»

»Mutta en voisi olla siitä enemmän pahoillani, vaikka olisin
tuntenutkin hänet. Eikö sinun surusi ole minunkin? Ja jos olisin nähnyt
hänet, niin ehkä olisin mielestäsi parempi puhetoveri keskustelemaan
hänestä kuin mitä nyt näytän olevan.»

»Rakkahin sisareni! Onko pienintäkään iloa tai surua, jossa en olisi
varma sinun toveruudestasi?»

»Toivottavasti olet varma siitä, John, sillä tosiaankaan ei ole mitään!»

»Kuinka voisit olla parempi tai läheisempi minulle kuin jo olet?» sanoi
hänen veljensä. »Minusta tuntuu kuin olisit tuntenut hänet, Harriet, ja
ottanut osaa kiintymykseen! häntä kohtaan.»

Sisar siirsi kätensä, joka oli levännyt veljen olkapäällä, hänen
kaulaansa ja vastasi vähän epäröiden:

»Ei, ei oikein.»

»Totta se on» virkkoi veli. »Sinä luulet, etten olisi tuottanut
hänelle mitään pahaa, jos olisin mukautunut seurustelemaan enemmän
hänen kanssaan?»

»Luulenko? Minä tiedän sen.»

»Taivas tietää, etten tehnyt sitä tahallani», vastasi John Carker
pudistaen päätään surullisesti, »mutta hänen maineensa oli liian
kallis, jotta sitä olisi voinut panna vaaraan minun seurani vuoksi.
Oletko samaa mieltä, vai et, rakas —»

»En», vastasi sisar rauhallisesti.

»Se on kuitenkin totta, Harriet, ja nyt on mieleni kevyempi,
ajatellessani häntä sen yhteydessä, mikä teki sen minulle niin paljon
raskaammaksi silloin.» Hän voitti kuitenkin tämän surumielisen sävyn ja
hymyili sisarelleen lausuessaan jäähyväiset.

»Hyvästi, rakas John. Illalla tulen sinua vastaan entiseen aikaan
kotimatkallasi. Hyvästi.»

Ne herttaiset kasvot, jotka sisar käänsi häneen suudellakseen häntä,
olivat veljen koti, hänen elämänsä, hänen maailmansa, ja kuitenkin ne
olivat myöskin osa hänen rangaistuksestaan ja surustaan, sillä siinä
pilvessä, jonka hän niillä näki — vaikka se olikin niin puhdas ja
rauhallinen kuin loistava pilvi auringonlaskussa — ja hänen elämänsä
lujuudessa ja uhrautuvaisuudessa ja siinä, että sisar oli luopunut
mukavuudesta, ilosta ja toivosta, hän näki oman vanhan rikoksensa
katkerat hedelmät aina kypsinä ja tuoreina.

Harriet seisoi ovella katsellen hänen jälkeensä kädet höllästi yhteen
liitettyinä veljen astellessa likaista ja epätasaista polkua, joka vei
heidän talonsa ohitse, missä kerran (ei kovin kauan sitten) oli ollut
kukoistava niitty. Nyt siinä oli vain viljelemätön ala, jolla kohosi
epäjärjestyksessä siellä täällä rakennettavina olevien pikku talojen
perustuksia soran keskeltä kuin ne olisi taitamattomasti kylvetty
sinne. Joka kerta kun John katsahti taaksensa — se tapahtui kerran pari
— loistivat sisaren ystävälliset kasvot kuin valo hänen sydämeensä.
Mutta miehen taivaltaessa raskain askelin eteenpäin voimatta enää
nähdä kotia, kohosivat kyyneleet Harrietin silmiin hänen katsellessaan
veljensä jälkeen.

Mutta hän ei jäänyt mietteisiin vaipuneena kauan seisomaan ovelle.
Jokapäiväiset velvollisuudet oli täytettävä ja jokapäiväinen työ
suoritettava — sillä sellaiset yksinkertaiset sielut, jotka eivät
ole sankarillisia, tekevät usein kovasti työtä käsillään — ja
Harriet puuhaili pian taloushommissa. Kun ne olivat päättyneet ja
köyhä koti siistitty ja järjestetty, laski hän pienet rahavaransa
huolestuneen näköisenä ja lähti miettiväisenä ostamaan muutamia
välttämättömiä ruoka-aineksia, matkallaan suunnitellen ja koettaen
keksiä, kuinka parhaiten voisi säästää. Niin kurja on tuollaisten pikku
eläjien kohtalo, etteivät he ainoastaan ole olematta sankarillisia
palvelijoitaan ja kamarineitojaan kohtaan, vaan että heillä ei edes
ole palvelijoita ja kamarineitoja, joita kohtaan he voisivat olla
sankarillisia.

Hänen poissa ollessaan, kun ei ketään ollut kotona, lähestyi taloa
toiselta suunnalta kuin mihin veli oli lähtenyt eräs herra, joka
ehkä jo oli vähän ohi keski-iän, mutta jonka raitis, kukoistava
kasvojen väri, suora ryhti ja iloinen, pirteä ulkomuoto kuvastivat
miellyttävyyttä ja hyväntuulisuutta. Hänen kulmakarvansa olivat vielä
mustat, ja niin oli melkein hänen koko tukkansakin. Se vähäinen
määrä harmaata, jonka siinä saattoi huomata, teki edelliset sitä
hauskemman näköisiksi ja antoi hänen leveälle avonaiselle otsalleen ja
rehellisille silmilleen edullisen taustan.

Koputettuaan kerran ovelle mitään vastausta saamatta hän istuutui
pienen ulkokuistikon penkille odottamaan. Jonkinlainen näppärä sormien
liike hänen hyräillessään itsekseen muutamia säkeitä ja samalla
lyödessään tahtia näyttivät ilmaisevan hänet soittoniekaksi. Se
tavaton tyydytys taas, joka loisti hänestä hänen hyräillessään jotakin
hyvin hitaasti ja pitkään ilman mitään tunnettavaa säveltä, näytti
osoittavan, että hän oli tiedemies.

Hän pyöritteli yhä samaa säveltä, joka näytti kiertelevän yhä ympäri
ja sisemmäksi, samoin kuin korkkiruuvia pyöritetään pöydällä sen
pysähtymättä minnekään, kun Harriet ilmestyi näkyviin kotimatkalla.
Vieras nousi hänen lähestyessään ja seisoi hattu kädessä.

»Olette tullut takaisin, hyvä herra?» virkkoi Harriet hämillään.

»Uskalsin tulla», vastasi vieras. »Saanko anastaa aikaanne viideksi
minuutiksi?»

Hetkisen epäröityään Harriet avasi oven ja kehoitti häntä astumaan
sisään pieneen vierashuoneeseen. Herra istuutui sinne, veti tuolinsa
pöydän ääreen vastapäätä Harrietia ja sanoi äänellä, joka täydellisesti
vastasi hänen ulkomuotoaan ja kuulosti niin vaatimattomalta ja
luonnolliselta, että se tunkeutui sydämeen asti:

»Neiti Harriet, te ette voi olla ylpeä. Te sanoitte kyllä olevanne, kun
kävin hiljattain luonanne eräänä aamuna. Suokaa anteeksi, jos tunnustan
katselleeni teitä kasvoihin puhuessanne ja niistä huomanneeni, ettei
se ole totta. Katson niihin taas», lisäsi hän laskien kätensä hiljaa
Harrietin käsivarrelle hetkiseksi, »ja ne todistavat yhä selvemmin
teidän puhuvan toista kuin ajattelette».

Harriet oli jonkin verran neuvoton eikä osannut heti vastata mitään.

»Siinä on totuuden peili», sanoi vieras, »ja lempeyden. Suokaa
anteeksi, että luotin siihen ja palasin.»

Se tapa, kuinka hän lausui nämä sanat, riisui niiltä tavanmukaisen
kohteliaisuuden sävyn. Se oli niin yksinkertainen, vakava, luonnollinen
ja vaatimaton, että Harriet kumarsi kuin kiittääkseen häntä ja
tunnustaakseen hänen avomielisyytensä.

»Meidän ikäeromme», jatkoi herra, »ja tarkoitusteni kunniallisuus
oikeuttavat lausumaan suoraan julki ajatukseni, ja siitä olenkin
iloinen. Se on minun mielipiteeni, ja senvuoksi te näette minut toisen
kerran.»

»Mutta on olemassa jonkinlaista ylpeyttä, hyvä herra», vastasi Harriet
hetken vaitiolon jälkeen, »tai jotakin ylpeydeksi luultua, mikä ei
olekaan muuta kuin velvollisuutta. Toivottavasti minussa ei ole muuta
ylpeyttä.»

»Omasta puolestanne», sanoi vieras.

»Omasta puolestani.»

»Entä — suokaa anteeksi — veljenne Johnin vuoksi?»

»Olen ylpeä hänen rakkaudestaan», vastasi Harriet katsellen suoraan
vieraan kasvoihin ja muuttaen samalla koko käytöksensä — ei niin, että
se olisi käynyt vähemmän rauhalliseksi ja tyyneksi, vaan siinä ilmeni
niin syvä intohimoton vakavuus, että hänen äänensä värinäkin vaikutti
lujuudelta, »ja myös hänestä itsestään. Hyvä herra, te, joka omituista
kyllä tunnette hänen elämänsä tarinan ja kerroitte sen minulle täällä
viime käynnillänne —»

»Vain voittaakseni teidän luottamuksenne», keskeytti hänet vieras.
»Älkää taivaan tähden olettako, että —»

»Olen varma siitä, että te herätitte menneisyyden eloon minun kuulteni
vain ystävällisessä ja hyvässä tarkoituksessa. Olen täysin varma siitä.»

»Kiitoksia», vastasi herra puristaen nopeasti Harrietin kättä. »Olen
hyvin kiitollinen teille. Te käsitätte minut oikein, vakuutan teille.
Te aioitte sanoa, että minä, joka tunnen John Carkerin elämäntarinan —»

»Mahdollisesti pidätte sitä vääränä ylpeytenä», jatkoi Harriet,
»kun sanon olevani ylpeä hänestä. Mutta se on totta. Te tiedätte,
että oli aika, jolloin en ollut enkä voinut olla ylpeä, mutta se on
mennyt. Monien vuosien nöyryys, valittelematta suoritettu sovitusuhri,
vilpitön katumus, hirveä suru, tuska, jonka — niinkuin tiedän — minun
rakkautenikin hänessä herättää ja jonka hän luulee käyvän minulle liian
kalliiksi, vaikka taivas tietää, että olen onnellinen, jollei minun
täytyisi nähdä hänen suruaan — oi, hyvä herra, kaiken sen jälkeen,
mitä olen nähnyt, sallikaa minun vannottaa teitä, että jos olette
vaikutusvaltaisessa asemassa, jos teille tehdään vääryyttä, älkää
mistään vääryydestä vaatiko peruuttamatonta rangaistusta niin kauan
kuin yläpuolellamme on Jumala, joka voi parantaa itseluomansa sydämet!»

»Veljenne on muuttunut toiseksi ihmiseksi», vastasi vieras säälien.
»Vakuutan teille, etten ollenkaan sitä epäile.»

»Hän oli muuttunut vääryyden tehdessään», virkkoi Harriet. »Nyt hän
on taas muuttunut ja on alkuperäinen oma itsensä, uskokaa minua, hyvä
herra.»

»Mutta me elämme päivästä toiseen vanhaan tapaamme», sanoi vieras
hieroen hajamielisesti otsaansa ja rummuttaen sitten ajatuksissaan
pöytää, »emmekä voi saada selville tai tarkata tuollaisia muutoksia.
Ne — ne ovat metafyysillisiä ilmiöitä. Meillä — meillä ei ole kyllin
aikaa tarkastella niitä. Meillä — meillä ei ole rohkeutta. Sellaista ei
opeteta kouluissa eikä yliopistoissa, emmekä osaa niitä käsitellä...
Lyhyesti sanoen, me olemme niin kirotun innostuneita käytännöllisiin
asioihin», virkkoi herra kävellen akkunan luo ja taas takaisin ja
istuutuen jälleen peräti tyytymättömän ja kiusaantuneen näköisenä.
»Uskokaa minua», jatkoi hän sitten, taas hieroen otsaansa ja rummuttaen
sormillaan pöytää samoin kuin äsken, »minulla on täysi syy väittää,
että yksitoikkoinen elämä, joka kuluu joka päivä entiseen tapaansa, voi
taivuttaa ihmisen mukautumaan kaikkeen. Ei näe mitään, ei kuule mitään,
ei tiedä mitään — niin on asian laita. Kaikkea pidetään itsestään
selvänä, ja niin elämme edelleen, kunnes alamme tehdä kaikkea, hyvää,
pahaa ja yhdentekevää pelkästä tottumuksesta. Tottumusta on kaikki se,
mistä minun on tehtävä tili, kun minua kuolinvuoteellani kehoitetaan
puolustamaan itseäni omantuntoni edessä. 'Tottumus', sanon silloin:
'miljoonassa asiassa olin kuuro, mykkä, sokea ja rampa pelkästä
tottumuksesta.' Tosiaankin hyvin käytännöllinen käsitys, herra
Mikä-sinun-nimesi-olikaan', sanoo omatunto, 'mutta se ei riitä täällä!'»

Hän nousi, käveli taas akkunan luo ja palasi entiselle paikalleen
vakavasti levottomana, vaikka hänen rauhattomuutensa ilmenikin vain
tällä erikoisella tavalla.

»Neiti Harriet», virkkoi hän istuutuen jälleen tuolilleen, »toivoisin,
että te antaisitte minun auttaa teitä. Katsokaahan minua. Minun pitäisi
näyttää rehelliseltä, sillä tiedän olevan rehellinen tällä hetkellä.
Näytänkö?»

»Kyllä», vastasi Harriet hymyillen.

»Uskon joka sanan, jonka olette lausunut», sanoi vieras. »Moitin
itseäni kovasti siitä, että minun olisi pitänyt tietää ja huomata
tämä ja ymmärtää ja nähdä teidät näiden kahdentoista vuoden kuluessa,
mutta niin ei kuitenkaan ole käynyt. Tuskin tiedän, kuinka koskaan
olen kehittynyt tällaiseksi kuin nyt olen — en ainoastaan omien
tottumusteni, vaan myöskin toisten tottumusten tulokseksi! Mutta kun
nyt kerran olen täällä, sallikaa minun tehdä jotakin. Pyydän sitä niin
kunnioittavasti kuin suinkin. Antakaa minun tehdä jotakin.»

»Me olemme tyytyväisiä, hyvä herra.»

»Ei, ei, ei täysin», vastasi vieras. »Onhan olemassa joitakin pikku
mukavuuksia, jotka voisivat keventää teidän elämäänne ja hänen!
Ja hänen!» toisti hän luullen tehneensä jonkinlaisen vaikutuksen.
»Minulla on ollut tapana ajatella, että hänen puolestaan ei voisi tehdä
mitään, että kaikki taas oli sopivasti lopussa. Lyhyesti sanoen, en
ole ajatellut sitä ollenkaan. Mutta nyt olen eri kannalla. Sallikaa
minun tehdä jotakin hänen puolestaan. Teidänkin», lisäsi vieras
huolestuneesti ja lempeästi, »pitää huolehtia tarkoin terveydestänne
hänen tähtensä, sillä pelkään, ettei se ole kovin vahva».

»Kuka te lienettekin, hyvä herra», vastasi Harriet katsahtaen häneen,
»olen teille sydämestäni kiitollinen. Tunnen, ettei teillä ole kaikessa
siinä, mitä lausutte, muuta silmämääränänne kuin ystävällisyys meitä
kohtaan. Mutta vuosia on nyt kulunut siitä, jolloin aloitimme tämän
elämän, ja jos ottaisi veljeltäni pois jotakin siitä, mikä on tehnyt
hänet niin kalliiksi minulle ja todistanut hänen hyvää päätöstään —
pienimmänkään murto-osan hänen yksinäisestä, salaisesta ja kauan sitten
unohdetusta katumuksestaan — vähentäisi se lohdutusta, jonka hän ja
minä saamme kokea, kun meille kummallekin koittaa se aika, josta äsken
juuri puhuitte. Kiitän teitä aremmin näillä kyynelilläni kuin millään
sanoilla. Pyydän teitä uskomaan, mitä sanon.»

Herra oli liikutettu ja painoi Harrietin ojentaman käden huulilleen,
niinkuin hellä isä suutelisi tottelevaisen lapsen kättä. Mutta
kunnioittavammin.

»Jos joskus tulisi se päivä» virkkoi Harriet, »jolloin hän edes osaksi
saavuttaa takaisin entisen asemansa —»

»Saa takaisin!» huudahti vieras nopeasti. »Kuinka sellaista voi toivoa?
Kenen käsissä on voima saattaa asiat ennalleen?

En ainakaan erehtyne olettaessani, että koska hän on saavuttanut
elämässään verrattoman siunauksen, se on yhtenä syynä hänen veljensä
osoittamaan vihamielisyyteen.»

»Te kajootte nyt asiaan, josta ei ole meidän kesken koskaan puhuttu, ei
edes meidän kesken», sanoi Harriet.

»Suokaa anteeksi, minun olisi pitänyt se tietää. Pyydän teitä
unohtamaan, että olen puhunut siitä epähuomiossa. Ja nyt kun en enää
uskalla ahdistaa teitä — kun en ole varma, että minulla on siihen
oikeutta — vaikka taivas tietää, että sekin epäilys voi olla vain
tottumusta», virkkoi herra hieroen otsaansa yhtä alakuloisena kuin
ennenkin, »sallikaa minun, vaikka olenkin vieras enkä kuitenkaan
vieras, pyytää teiltä kahta suosionosoitusta.»

»Mitkä ne ovat?» kysyi Harriet.

»Ensimmäinen on, että jos teillä joskus olisi syytä muuttaa
päätöstänne, sallitte minun olla oikeana kätenänne. Silloin tulee
nimenikin olemaan teidän palveluksessanne. Nyt siitä ei ole teille
mitään hyötyä, eikä se teille mitään merkitse.»

»Meidän ystäväpiiriänne», virkkoi Harriet heikosti hymyillen, »ei ole
niin suuri, että tarvitsisin aikaa miettimiseen. Voin sen luvata.»

»Toinen on se, että sallitte minun joskus, sanokaamme esimerkiksi
maanantaiaamuisin kello yhdeksän aikaan ‒ tottumusta taas — minun
täytyy puhua asiallisesti», virkkoi vieras, »ohikulkiessani nähdä
teidät ovessa tai akkunassa. En pyydä päästä sisälle, koska veljenne
silloin jo on lähtenyt. En pyydä saada puhua kanssanne. Haluaisin
vain oman mieleni rauhoitukseksi nähdä, että voitte hyvin, ja ilman
tunkeilevaisuutta muistuttaa teille näyttäytymällä, että teillä on
ystävä — vanhanpuoleinen, jo harmaantunut ystävä, joka harmaantuu päivä
päivältä lisää — ja joka on aina käytettävissänne.»

Harrietin ystävälliset silmät suuntautuivat häneen luottavan näköisinä,
ja hän lupasi.

»Oletan samoin kuin edelliselläkin kerralla, ettette mainitse
käynnistäni John Carkerille», sanoi herra nousten seisomaan, »jotta
hän ei tulisi levottomaksi, koska tunnen hänen elämänvaiheensa. Se
ilahduttaa minua, sillä se ei kuulu asioiden jokapäiväiseen kulkuun ja
— taas tottumusta!» keskeytti herra itsensä kärsimättömästi, »niinkuin
ei olisi mitään parempaa asioiden kulkua kuin tavallinen!»

Sitten hän lausui jäähyväiset ja lähti, pitäen hattua kädessään
kuistikon edustalle asti. Hänen käytöksessään ilmeni niin sopivasti
yhtyneenä luontevaa kunnioitusta ja teeskentelemätöntä osanottoa, ettei
mikään kasvatus olisi voinut sitä opettaa, ei kukaan totuutta rakastava
epäillä eikä mikään muu kuin puhdas ja vilpitön sydän sitä ilmaista.

Monet puolittain unohtuneet tunteet heräsivät tästä käynnistä Harrietin
sydämessä. Siitä oli kovin pitkä aika, kun kukaan vieras oli astunut
heidän kynnyksensä yli. Siitä oli niin kovin kauan, kun mikään
myötätunnon ääni oli soinut surumielisen suloisesti hänen korvissaan,
että vieraan olemus pysyi hänen mielessään tuntikausia hänen istuessaan
akkunan luona ompeluksineen ja hänestä tuntui siltä kuin hän yhä
kuulisi saman äänen. Vieras oli koskettanut sitä jousta, joka avasi
koko hänen elämänsä, ja jos hän katosikin hetkiseksi Harrietin
ajatuksista, saattoivat hänet syrjäyttää vain siihen suureen muistoon
liittyvät olennot, jota tämä elämä oli täynnä.

Vuorotellen työskennellen ja miettien, välillä pakottautuen jonkin
aikaa pysymään uutterasti käsityössään, välillä taas antaen sen vaipua
helmaansa ja sallien ajatustensa harhailla, minne ne halusivat,
Harriet Carker huomasi tuntien soluvan hiljakseen eteenpäin ja päivän
kallistuvan iltapuoleen. Aamu oli ollut kirkas ja valoisa, mutta taivas
vetäytyi vähitellen pilveen, ja tuima tuuli alkoi puhaltaa. Sitten
satoi rankasti, ja paksu sumu, joka laskeutui etäisen kaupungin ylle,
peitti sen näkyvistä.

Usein hän sellaisina hetkinä katseli säälien vaeltajia, jotka pyrkivät
Lontooseen pitkin läheistä valtatietä, jalat hellinä ja väsyneinä
ja pelokkaasti silmäilivät edessään olevaa suurta kaupunkia kuin
aavistaen, että heidän kurjuutensa tulisi siellä olemaan vain kuin
pisara meressä tai hiekkajyvä sen rannalla. Mutta he laahustivat
kuitenkin väristen eteenpäin ja kyyristyivät vihaisen tuulen piestessä
heitä. Näytti siltä kuin luonnonvoimatkin työntäisivät heitä takaisin.
Yhtä mittaa meni sellaisia kulkijoita ohi, mutta aina samaan suuntaan,
kuten hänestä tuntui — aina kaupunkiin päin. Siellä heidät sitten
nielaisi ennemmin tai myöhemmin tuo suunnaton rykelmä, jota kohti heitä
näytti pakottavan epätoivoinen lumous, eivätkä he koskaan päässeet
sieltä pois. Heistä oli tulossa täytettä sairaaloihin, kirkkomaihin,
vankiloihin, jokeen, he tuhoutuivat kuumeeseen, mielipuolisuuteen,
paheeseen ja kuolemaan. He vaelsivat etäisyydessä mylvivää hirviötä
kohti — ja häipyivät sinne.

Hyytävä tuuli ulvoi ja sade valui virtanaan päivän synketessä
surullisesti, kun Harriet kohottaessaan silmänsä työstään näki
tuollaisen vaeltajan lähestyvän.

Se oli nainen. Yksinäinen nainen, noin kolmenkymmenen ikäinen, pitkä,
kaunisvartaloinen, kurjasti puettu. Hänen harmaaseen läpimärkään
viittaansa oli tarttunut monenlaisten ilmojen ja maanteitten pölyä,
savea, multaa ja soraa. Päässä hänellä ei ollut hattua suojelemassa
sateelta tuuheata mustaa tukkaa, vaan ainoastaan rikkinäinen liina,
jonka liehuvat nurkat yhdessä hänen hiustensa kanssa peittivät hänen
silmänsä niin, että hän usein pysähtyi pyyhkimään niitä pois paremmin
nähdäkseen tien.

Näin hän teki silläkin hetkellä, kun Harriet hänet huomasi. Kun hänen
kätensä siirtyivät auringon polttamalta otsalta kasvojen yli ja
työnsivät syrjään hiukset, tuli näkyviin häikäilemätön kauneus, peloton
ja hurja ylimielisyys muutakin kuin säätä kohtaan, huolettomuus siitä,
mitä taivas tai maat syytäisi hänen paljaaseen päähänsä. Kaikki tämä
yhdessä hänen yksinäisyytensä ja kurjuutensa kanssa liikutti Harrietin
sydäntä. Hän ajatteli sitä, mikä tuossa naisessa oli yhtä tuhoutunutta
ja sortunutta sisäisesti kuin ulkonaisestikin: siveää ja miellyttävää
luonnetta, joka oli kovettunut ja paatunut samoin kuin ulkonaisetkin
sulot, niitä monia Luojan lahjoja, jotka oli heitetty tuuleen samoin
kuin sekainen tukka, kaunista rauniota, jota myrsky pieksi ja jonka yö
kohta peittäisi helmaansa.

Ajatellessaan tätä hän ei kääntynyt pois torjuvan suuttumuksen vallassa
— niinkuin niin monet hänen omaan säälivään ja hellään sukupuoleensa
kuuluvat henkilöt usein tekevät — vaan surkutteli.

Langennut nainen tuli lähemmäksi, katsellen kauas eteensä ja koettaen
terävin silmin nähdä sen sumun läpi, johon suuri kaupunki oli
verhoutunut, ja vilkaisten silloin tällöin hämmentynein ja epävarmoin
ilmein sivulta toiselle. Vaikka hänen käyntinsä olikin uljasta, oli hän
väsynyt, ja hetkisen epäröityään hän istuutui kiviröykkiölle etsimättä
mitään suojaa sadetta vastaan, antaen sen kastella itseään mielin
määrin.

Nyt hän oli vastapäätä Harrietin kotia. Kun hän kohotti päätänsä, jota
oli hetkisen nojannut molempiin käsiinsä, sattui hän katsomaan suoraan
Harrietin silmiin.

Heti oli Harriet ovella, ja toinen, joka oli noussut seisomaan hänen
viittauksestaan, tuli hitaasti, mutta yhtä yrmeän näköisenä häntä kohti.

»Miksi lepäätte sateessa?» kysyi Harriet ystävällisesti.

»Minulla ei ole mitään muuta leposijaa», kuului vastaus.

»Mutta onhan tässä lähellä monta suojapaikkaa. Tämäkin» — Harriet
viittasi pikku kuistikkoon — »on parempi kuin ei mikään. Olette
tervetullut, jos haluatte levätä täällä.»

Vieras vilkaisi häneen epäröiden ja hämmästyneenä, mutta näyttämättä
kiitolliselta. Sitten hän istuutui ja riisui toisen kuluneen kenkänsä
puhdistaakseen siitä ulos kivensirut ja hiekan, jolloin näkyi, että
hänen jalkansa oli haavoittunut ja vuoti verta.

Kun Harrietilta pääsi säälin huudahdus, katsahti vieras häneen
halveksivasti ja epäluuloisesti hymyillen.

»Mitä merkitsee vertavuotava jalka sellaiselle kuin minulle?» virkkoi
hän. »Ja mitä merkitsee meikäläisen vertavuotava jalka sellaiselle kuin
te olette?»

»Tulkaa sisään ja peskää se puhtaaksi», vastasi Harriet lempeästi, »ja
sallikaa minun antaa teille jotakin, millä sidotte sen».

Vieras tarttui hänen käsivarteensa, painoi sen silmilleen ja purskahti
itkemään, ei niinkuin nainen, vaan kuin kova mies, jonka tuollainen
heikkous on yllättänyt. Hänen rintansa kohoili ankarasti, ja hänen
ponnistelunsa malttaa jälleen mielensä ilmaisi, kuinka harvinainen
tuollainen liikutus hänessä oli.

Hän antoi taluttaa itsensä sisään ja pesi ja sitoi haavansa
ilmeisestikin enemmän kiitollisuudesta kuin itsestään huolehtiakseen.
Sitten Harriet pani hänen eteensä oman niukan päivällisateriansa
jäännökset ja vieraan syötyä, tosin hyvin vähän, pyysi häntä ennen
matkansa jatkamista (mihin näytti olevan kova kiire) kuivaamaan
vaatteitaan tulen ääressä. Kulkuri istuutui kuin kiitollisuuden
pakottamana tulen eteen, irroitti liinan päästään, antoi paksun märän
tukkansa solua vyötäisten alapuolelle ja kuivasi sitä kämmenillään,
katsellen liekkeihin.

»Te kai ajattelette», virkkoi hän nostaen äkkiä päätänsä, »että olen
kerran ollut kaunis. Luulenpa olleeni — tiedän olleeni. Katsokaas tätä!»

Hän tarttui molemmin käsin rajusti tukkaansa kuin olisi tahtonut repiä
sen irti. Sitten hän hellitti jälleen ja heitti sen taaksepäin kuin
olisi siinä ollut joukko käärmeitä.

»Oletteko vieras täällä?» kysyi Harriet.

»Vierasko?» toisti nainen, pysähtyen jokaisen lyhyen vastauksen välillä
ja katsahtaen tuleen. »Kyllä, kymmenen tai kaksitoista vuotta olen
ollut vieras. Minulla ei ollut almanakkaa siellä, missä olen ollut.
Kymmenen tai kaksitoista vuotta. Tätä paikkaa en tunne. Se on muuttunut
paljon siitä, kun lähdin.»

»Oletteko ollut kaukana?»

»Hyvin kaukana. Kuukausia toistensa perästä kaukana merellä ja sitäkin
kauempana. Minä olen ollut siellä, minne rangaistusvangit lähetetään»,
lisäsi hän katsoen suoraan Harrietin kasvoihin. »Olen itsekin ollut
rangaistusvanki.»

»Taivas teitä auttakoon ja antakoon teille anteeksi», kuului hiljainen
vastaus.

»Niin, taivas minua auttakoon ja antakoon anteeksi!» vastasi vieras
nyökäten tuleen päin. »Jos ihmiset auttaisivat joitakin meistä vähän
enemmän, antaisi ehkä taivaskin meille pikemmin anteeksi.»

Mutta hänen mielensä pehmeni, kun hän näki Harrietin vakavuuden ja
sydämellisen lempeät kasvot ja tajusi, ettei häntä ollenkaan tuomittu,
ja hän sanoi vähemmän jäykästi:

»Me olemme ehkä molemmat samanikäiset, te ja minä. Jos minä olen
vanhempi, en ainakaan kuin vuoden tai pari. Ajatelkaahan sitä!»

Hän levitti käsivartensa kuin hänen ulkonaisen olentonsa näyttäminen
ilmaisisi, millainen kurja ja turmeltunut ihminen hän oli. Sitten hän
antoi käsivarsiensa taas taipua ja painoi päänsä kumaraan.

»Ei ole mitään, mitä emme voisi toivoa korvaavamme. Parannus ei ole
milloinkaan liian myöhäinen», virkkoi Harriet. »Te kadutte —»

»En», vastasi toinen. »En kadu. En voi. Minä en ole sellainen. Miksi
minä katuisin ja koko muu maailma kulkisi vapaana? Minulle puhellaan
katumuksesta. Kuka katuu niitä vääryyksiä, jotka minulle on tehty?

Hän nousi, sitoi liinan päähänsä ja kääntyi lähteäkseen.

»Minne?» kysyi Harriet.

»Tuonne», vastasi vieras, viitaten kädellään. »Lontooseen.»

»Onko teillä koti, jonne menette?»

»Luullakseni minulla oli äiti. Hän on yhtä hyvä äiti kuin hänen
asuntonsa on hyvä koti», vastasi vaeltaja naurahtaen katkerasti.

»Ottakaa tämä», sanoi Harriet pannen rahaa hänen käteensä. »Koettakaa
tulla hyväksi. Siinä on kovin vähän, mutta yhdeksi päiväksi se ehkä
varjelee teidät pahasta.»

»Oletteko naimisissa?» kysyi toinen hiljaa ottaessaan almun vastaan.

»En. Minä asun täällä veljeni kanssa. Meiltä ei liikene paljon, muuten
olisin antanutkin teille enemmän.»

»Sallitteko minun suudella teitä?»

Kun vieras ei huomannut ylenkatseen tai vastenmielisyyden ilmettä,
kumartui hän Harrietin yli ja painoi huulensa hänen poskelleen. Sitten
hän vielä kerran tarttui Harrietin käsivarteen, painoi sen silmilleen
ja katosi nopeasti.

Hän poistui illan pimeyteen, ulvovaan tuuleen ja virtaavaan sateeseen,
taivaltaen eteenpäin tietään pitkin sumuun verhoutunutta kaupunkia
kohti, jossa heikot valot kimmelsivät, mustien hiusten ja rikkinäisen
liinan liehuessa kasvoilla.




NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU

Äiti ja tytär


Eräässä rumassa ja pimeässä huoneessa istui vanha vaimo, ruma ja
synkkä hänkin, ja kuunteli heikosti palavan tulen ääreen kyyristyneenä
tuulen ja sateen kohinaa. Hän ei muuttanut asentoaan muulloin kuin
jonkin eksyneen sadepisaran pudotessa kekäleisiin. Silloin hän kohotti
päätänsä ja alkoi tarkata ulkoa kuuluvaa vihellystä ja rapinaa ja antoi
sitten taas päänsä painua yhä alemmaksi, hautoen omia ajatuksiaan ja
tajuten öisiä ääniä yhtä epäselvästi kuin meren rannalla mietiskelevä
henkilö aaltojen loisketta.

Huoneessa ei ollut muuta valoa kuin mitä tulesta levisi. Silloin
tällöin se leimahti selvemmäksi kuin torkkuvan villieläimen silmä
ja valaisi esineitä, jotka eivät olisi kaivanneet näytteillepanoa.
Joukko riepuja, luukasa, kurja vuode, pari kolme rikkinäistä tuolia
tai jakkaraa, mustat seinät ja vielä mustempi katto — siinä kaikki,
mihin välkehtivät liekit loivat valoaan. Kun eukko, jättiläismäisen
ja vääristyneen varjonsa häilähdellessä puolittain hänen takanaan
olevalla seinällä, puolittain ylhäällä katossa, istui kumartuneena
muutamien nihkeän lieden irtonaisten tiilikivien yli — sillä oikeaa
uunia ei huoneessa ollut — oli hän sen näköinen kuin odottaisi jostakin
noidan alttarista suosiollista merkkiä. Ja jolleivät hänen kalisevat
leukapielensä ja vapiseva leukansa olisi liikkuneet liian usein ja
nopeasti hiljalleen lepattavaan tuleen verraten, olisi se näyttänyt
vuorotellen leimahtavan ja taas sammuvan liekin luomalta harhakuvalta
kasvoilla, jotka olivat yhtä liikkumattomat kuin itse hahmokin.

Jos Florence olisi seissyt tässä huoneessa ja nähnyt tuon olennon,
jonka varjo kuvastui seinälle ja kattoon, olisi yksi ainoa silmäys
riittänyt johdattamaan hänen mieleensä kelpo rouva Brownin, vaikka
hänen lapsuusmuistonsa tästä hirveästä eukosta ehkä oli yhtä
eriskummainen ja liioiteltu totuuden väännös kuin seinällä oleva varjo.
Mutta Florence ei ollut siellä katselemassa, ja vanha rouva Brown pysyi
tuntemattomana, istuessaan kenenkään huomaamatta tuleen tuijottaen.

Kuullessaan tavallista kovempaa ropinaa sateen kohistessa alas
savutorvea pitkin oikeana virtana, eukko kohotti päätänsä
kärsimättömästi. Tällä kertaa hän ei enää antanutkaan päänsä vaipua,
sillä ovenripaan tarttui käsi, ja heti sitten kuului askelia huoneessa.

»Kuka siellä on?» kysyi hän katsahtaen olkapäänsä yli.

»Eräs, joka tuo uutisia», kuului vastaus naisen äänellä.

»Uutisia? Mistä?»

»Kaukaa.»

»Merenkö takaa?» huudahti eukko ja hypähti pystyyn.

»Niin, meren takaa.»

Eukko kokoili kekäleet kiireesti yhteen ja astui sitten vieraan luo,
joka oli sulkenut oven ja seisoi keskellä huonetta. Hän laski kätensä
likomärälle viitalle ja käänsi vastustelemattoman olennon niin, että
tuli valaisi piirteitä paremmin. Mutta kun hän ei nähnyt, mitä oli
odottanut, hellitti hän viitan ja päästi valittavan, pettymystä ja
tuskaa ilmaisevan huudahduksen.

»Mikä on hätänä?» kysyi vieras.

»Ohhoi! Ohhoi!» vaikersi eukko, kääntäen kasvonsa ylöspäin.

»Mikä on hätänä?» kysyi vieras taas.

»Ei se olekaan minun tyttöni!» huusi vanhus kohottaen kätensä ja pannen
ne ristiin päänsä päälle. »Missä on minun Aliceni? Missä on minun
kaunis tyttäreni? Onko hänet tapettu?

»Ei ainakaan vielä, jos nimenne on Marwood», sanoi vieras.

»Oletteko siis tavannut tytärtäni? Onko hän kirjoittanut minulle?»

»Hän sanoi, ettette osaa lukea.»

»Enhän minä osaakaan!» valitti eukko väännellen käsiään.

»Eikö teillä ole täällä valoa?» kysyi vieras katsellen ympärilleen.

Eukko pudisti päätään ja mutisi itsekseen jotakin kauniista
tyttärestään, toi nurkkakaapista kynttilän, piti sitä vapisevin käsin
tulessa, sai sen vaivoin syttymään ja pani sitten pöydälle. Sen
likainen sydän paloi aluksi hämärästi, kun se melkein tukahtui omaan
taliinsa, ja kun eukon sumeat ja heikot silmät saattoivat erottaa
jotakin sen valossa, istui hänen vieraansa käsivarret ristissä, silmät
alas luotuina ja päässä ollut liina pöydällä hänen vieressään.

»Alice-tyttöni lähettää siis minulle jonkin suullisen sanoman?» mutisi
eukko odotettuaan jonkin hetken. »Mitä hän sanoi?»

»Katso!» virkkoi toinen.

Eukko toisti tämän sanan pelästyneellä, epävarmalla äänellä ja
varjostaen silmiään katsahti puhujaan, eri tahoille huoneeseen ja
sitten taas vieraaseen.

»Katso vielä, äiti!» sanoi vastatullut.

Taas eukko silmäili ympärilleen huoneessa, sitten vierasta ja vielä
kerran eri puolille. Sitten hän sieppasi nopeasti kynttilän käteensä,
piteli sitä vieraan kasvojen edessä, kirkaisi, pani kynttilän pois ja
alkoi häntä halailla.

»Se on minun tyttöni! Oma Aliceni! Kaunis tyttöni, joka elää ja on
tullut takaisin!» huusi eukko heilutellen itseään edestakaisin rintaa
vasten, joka sieti hänen syleilyään kylmästi. »Se on minun tyttöni,
kaunis Aliceni, joka on tullut takaisin!» kirkui hän taas, vaipuen
lattialle toisen eteen, syleillen hänen polviaan, painaen päänsä
niitä vasten yhä heilutellen itseään edestakaisin ja ilmaisten iloaan
kaikilla mahdollisilla rajuilla tavoilla.

»Niin, äiti», vastasi Alice kumartuen hetkeksi eteenpäin ja suudellen
häntä, mutta koettaen samalla irtautua syleilystä. »Vihdoinkin olen
tullut. Päästähän, äiti, päästä irti. Nouse ja istu tuolillesi. Mitä
hyötyä tästä on?»

»Hän on tullut takaisin kovempana kuin lähti!» huudahti äiti katsahtaen
hänen kasvoihinsa ja pitäen yhä kiinni hänen polvistaan. »Hän ei välitä
minusta! Kaikkien näiden vuosien kuluttua ja kaiken sen kurjan elämän
jälkeen, jota olen viettänyt!»

»No mutta, äiti!» virkkoi Alice pudistaen repaleisia hameitaan
irroittuakseen eukosta. »Silläkin asialla on kaksi puolta. Minulla
on ollut yhtä monta vuotta kuin sinullakin ja olen kokenut kurjuutta
samoin kuin sinäkin. Nouse nyt pystyyn, nouse vihdoinkin!»

Hänen äitinsä nousi, itki ja väänteli käsiään, seisten pienen matkan
päässä. Sitten hän otti taas kynttilän käteensä, kiersi Alicen ympäri
ja tarkasteli kiireestä kantapäähän, hiljaa valitellen kaiken aikaa.
Pantuaan kynttilän pöydälle hän istuutui, löi käsiään yhteen ja
heilutteli itseään puolelta toiselle, yhä valitellen ja voihkien.

Alice riisui märän viittansa ja pani sen syrjään. Sitten hän istuutui
niinkuin ennenkin ja kädet ristissä, silmät tuleen tuijottaen, kuunteli
halveksivan näköisenä vanhan äitinsä tolkutonta valitusta.

»Luulitko minun palaavan yhtä nuorena kuin lähdin, äiti?» virkkoi
hän vihdoin kääntäen silmänsä eukkoon. »Oletko kuvitellut, että
sellainen vieraissa maissa vietetty elämä kuin minun olisi edullinen
ulkomuodolle? Saattaisi niin luulla sinua kuunnellessa!»

»Ei se sitä ole!» huudahti äiti. »Kyllä hän sen tietää!»

»Mitä se sitten on?» vastasi tytär. »Jospa se olisi jotakin, mikä pian
menee ohi, äiti, tai muuten löydän täältä tieni helpommin ulos kuin
sisään.»

»Kuulkaapas tuota! Kaikkien näiden monien vuosien kuluttua hän uhkaa
lähteä luotani samassa kun on tullutkin.»

»Sanon sinulle, äiti, toisen kerran, että minulla on takanani kurjia
vuosia samoin kuin sinullakin», virkkoi Alice. »Tullut takaisin
kovempana? Tietysti olen tullut takaisin kovempana. Mitä muuta odotit?»

»Kovempana minulle! Omalle rakkaalle äidilleen!»

»En tiedä kuka ensin alkoi minua koventaa, jollei oma rakas äitini»,
vastasi tytär kädet ristissä, otsa rypyssä ja huulet yhteen
puristettuina kuin olisi päättänyt väkivoimalla torjua jokaisen
hellemmän tunteen rinnastaan. »Kuuleppas nyt, äiti, sanon sinulle pari
sanaa. Jos nyt voimme ymmärtää toisiamme, meidän ehkä ei enää tarvitse
erota. Minä lähdin tyttönä ja olen tullut takaisin naisena. Lähtiessäni
en paljon välittänyt velvollisuudentunnosta, ja voisit rohkeasti
vannoa, etten ole parempana palannut. Mutta oletko sinä hyvin tuntenut
velvollisuutesi minua kohtaan?»

»Minäkö!» huusi eukko. »Omaa lastani kohtaan! Äitikö tuntenut
velvollisuuttaan omaa lastaan kohtaan!»

»Se kuulostaa luonnottomalta, vai mitä?» vastasi tytär ja käänsi
äitiinsä päin kylmästi jäykät, häikäilemättömät, kovat ja kauniit
kasvonsa. »Mutta olen ajatellut sitä joskus omien yksinäisten vuosieni
kuluessa, kunnes olen siihen tottunut. Olen kuullut jonkun puhuvan
velvollisuudesta ensimmäisenä ja viimeisenä, mutta silloin on aina
ollut puhe minun velvollisuudestani toisia ihmisiä kohtaan. Välistä
olen ihmetellyt — ajankuluksi — eikö kenelläkään ole ollut mitään
velvollisuuksia minua kohtaan.»

Hänen äitinsä istui huojutellen itseään yhä edestakaisin ja pudistaen
päätään, mutta epätietoiseksi jäi, oliko tarkoituksena ilmaista
suuttumusta vai katumusta vai kieltoa vai johtuiko se ainoastaan hänen
ruumiillisesta heikkoudestaan.

»Oli kerran lapsi, jonka nimi oli Alice Marwood», jatkoi tytär
naurahtaen ja katsahti alas itseensä tylyn ivallisesti. »Hän oli
syntynyt köyhyydessä ja laiminlyönnissä ja siinä myös kasvanut.
Ei kukaan häntä opettanut, ei kukaan astunut askeltakaan häntä
auttaakseen, ei kukaan välittänyt hänestä.»

»Eikö kukaan?» toisti äiti osoittaen itseään ja lyöden rintaansa.

»Ainoa huolenpito, joka tuli hänen osakseen», sanoi tytär, »oli se,
että häntä toisinaan lyötiin, pidettiin nälässä ja toruttiin. Hänen
olisi ollut parempi ilman sellaista huolenpitoa. Hän kasvoi sellaisessa
kodissa kuin tämä on ja kaduilla itsensä tapaisten kurjien pikku
olentojen joukossa. Ja kuitenkin säilyi hänen kauneutensa sellaisenkin
lapsuuden jälkeen. Sitä pahempi hänelle. Parempi olisi ollut, jos häntä
rumuutensa vuoksi olisi vainottu ja kiusattu vaikka kuoliaaksi!»

»Jatka! Jatka!»

»Niin jatkankin. Oli kerran tyttö, jonka nimi oli Alice Marwood. Hän
oli kaunis. Häntä opetettiin liian myöhään ja silloinkin väärin.
Hänestä pidettiin liian hyvää huolta, häntä harjoitettiin liian paljon,
autettiin liian paljon eteenpäin ja katseltiin liian paljon! Sinä olit
kovin ihastunut häneen — sinä elit silloin paremmissa oloissa. Samaa
kuin sille tytölle, tapahtuu tuhansille joka vuosi. Se oli vain turmio
— ja siihen hän oli syntynytkin.»

»Kaikkien näiden vuosien kuluttua!» valitti eukko. »Taas tyttäreni
aloittaa saman virren.»

»Hän pääsee pian loppuun», virkkoi tytär. »Oli kerran rikollinen, jonka
nimi oli Alice Marwood — tyttö vielä, mutta hyljätty ja maailmalle
työnnetty. Hän joutui oikeuden eteen, ja hänet tuomittiin. Kylläpä
oikeuden herrat puhuivat siitä, ja vakavasti tuomari huomautti hänen
velvollisuudestaan ja siitä, että hän oli tuhlannut luonnonlahjansa —
niinkuin tuomari ei olisi tietänyt paremmin kuin kukaan muu siellä,
että ne olivat olleet hänelle kiroukseksi — ja hän saarnasi lain
voimakkaasta käsivarresta, joka oli niin kovin voimakas suojaamaan
häntä hänen ollessaan viaton, avuton ja kurja lapsi, ja kaikki oli
juhlallista ja uskonnollista. Tosiaankin olen ajatellut sitä monta
kertaa sen jälkeen!»

Hän pani käsivartensa lujasti ristiin rinnalleen ja nauroi sellaisella
äänellä, johon verrattuna eukon ulvominen tuntui sointuvalta.

»Sitten Alice Marwood lähetettiin rangaistussiirtolaan, äiti», jatkoi
hän, »oppimaan velvollisuudentuntoa siellä, missä oli kaksikymmentä
kertaa vähemmän velvollisuudentuntoa ja enemmän pahuutta ja vääryyttä
ja häpeää kuin täällä. Ja Alice Marwood on tullut takaisin naisena.
Sellaisena naisena, jollaiseksi hänen täytyi tulla kaiken tämän
jälkeen. Arvatenkin tulee se aika, jolloin hänen osakseen tulee vielä
enemmän juhlallisuutta, vielä kauniimpia puheita ja vieläkin ankarampi
lain käsivarsi — ja silloin hänestä tulee loppu, mutta herrojen ei
tarvitse pelätä joutuvansa työttömiksi. Paraikaa kasvaa isoja joukkoja
kurjia pikku olentoja, poikia ja tyttöjä, kaikilla niillä kaduilla,
joiden varsilla herrat asuvat, ja ne hankkivat heille kyllin työtä,
jotta he saavat kootuksi itselleen omaisuuden.»

Eukko nojasi kyynärpäitään pöytään ja peittäen kasvonsa molemmin käsin
teeskenteli olevansa hyvin surullinen — tai ehkä todella olikin.

»No niin, äiti, nyt olen lopettanut», sanoi tytär tehden päällään
liikkeen kuin päästäkseen siten eroon asiasta. »Olen sanonut kylliksi.
Älkäämme puhuko siitä, että meillä pitäisi olla velvollisuudentuntoa.
Sinun lapsuutesi oli luullakseni samanlainen kuin minunkin. Sitä
pahempi meille kummallekin. Minun ei tarvitse moittia sinua tai
puolustella itseäni. Miksi niin tekisinkään? Se on kaikki jo kauan
sitten mennyttä. Mutta minä olen nainen — en enää tyttö — eikä sinun
ja minun tarvitse panna elämäntarinaamme näytteille niinkuin herrat
tekivät oikeussalissa. Me kyllä tunnemme sen.»

Niin haaksirikkoutunut ja vajonnut kuin hän olikin, ilmeni hänen
kasvoissaan ja vartalossaan kuitenkin sellainen kauneus, että
jokaisen, joka katseli häntä vähänkään tarkkaavasti, täytyi huomata
se silloinkin, kun niillä kuvastui kaikkein häijyin ilme. Kun hän oli
vaiennut, kun hänen siihen asti niin tylyt ja kiihkeät kasvonsa olivat
rauhoittuneet ja kun hänen tummien, tuleen tuijottavien silmiensä ilme
muuttui häikäilemättömästä pehmeämmäksi, melkein surulliseksi, silloin
loisti hänen kurjuutensa ja väsymyksensä läpi kuin säde langenneen
enkelin entisestä loistosta.

Tarkasteltuaan häntä hetken aikaa ääneti uskalsi vanha äiti hiljaa
siirtää kuihtuneen kätensä pöydän yli vähän lähemmäksi ja huomattuaan,
että tytär salli sen, kosketti hänen kasvojaan ja silitti hänen
tukkaansa. Alicesta nähtävästi tuntui, että ainakin tämä kiintymyksen
osoitus oli vilpitön, minkä vuoksi hän ei tehnyt mitään liikettä
sitä torjuakseen. Niin äiti lähestyi häntä vähitellen, sitoi hänen
tukkansa uudelleen, riisui hänen märät kenkänsä, mikäli ne sitä nimeä
enää ansaitsivat, levitti jotakin kuivaa hänen olkapäilleen, puuhaili
nöyrästi hänen ympärillään ja mutisi itsekseen tuntiessaan yhä
selvemmin tyttärensä entiset piirteet.

»Nähdäkseni olet kovin köyhä, äiti», virkkoi Alice katsellen
ympärilleen istuttuaan hiljaa jonkin aikaa.

»Rutiköyhä, kultaseni», vastasi eukko.

Hän ihaili tytärtään ja samalla pelkäsi. Ehkä hänen ihailunsa oli
alkuisin vanhoilta ajoilta, jolloin hän ensi kerran näki jotakin
kaunista kurjassa taistelussaan olemassaolon puolesta. Ehkä hänen
pelkonsa oli jollakin lailla johtunut hänen elämäänsä äsken luodusta
yleissilmäyksestä. Olkoon sen laita kuinka tahansa, hän seisoi
alistuvan ja kunnioittavan näköisenä lapsensa edessä ja kumarsi
päätänsä kuin surkeasti pyytäen päästä enemmistä moitteista.

»Millä sinä olet elänyt?»

»Kerjäämällä, sydänkäpyni.»

»Ja varastelemalla, äiti?»

»Joskus, Ally — hyvin vähän. Minä olen jo vanha ja arka. Silloin
tällöin olen ottanut lapsilta joitakin pikku kapineita, sydänkäpyseni,
mutta en muuta. Olen kiertänyt maata, kultaseni, ja tiedän, mitä
tiedän. Olen ollut varuillani.»

»Varuillasi?» kysyi tytär katsahtaen häneen.

»Niin, olen seurannut tarkoin erään perheen vaiheita», virkkoi äiti
vieläkin nöyremmin ja alistuvammin kuin ennen.

»Minkä perheen?»

»Hiljaa, kultaseni. Älä ole vihainen minulle, tein sen rakkaudesta
sinuun, muistellen meren takana olevaa tytärtäni.» Hän ojensi kätensä
kuin torjuen ja veti sen sitten takaisin, painaen huulilleen.

»Monta vuotta sitten, sydänkäpyseni», jatkoi hän katsahtaen arasti
vastapäätä tarkkaaviin ankariin kasvoihin. »Näin kerran sattumalta
hänen pikku lapsensa.»

»Kenen lapsen?»

»En hänen, Alice kulta. Älä katso minuun noin. Kuinka se voisi olla
hänen? Tiedäthän, ettei hänellä ole lasta.»

»Kenen sitten?» kysyi tytär. »Sinä sanoit hänen.»

»Hiljaa, Ally. Sinä pelästytät minut, kultaseni. Herra Dombeyn —; vain
herra Dombeyn! Siitä lähtien, sydänkäpyseni, olen nähnyt heidät usein.
Olen nähnyt hänet.»

Lausuessaan tämän viime sanan eukko hätkähti ja peräytyi kuin olisi
äkkiä pelännyt, että tytär löisi häntä. Mutta vaikka Alicen silmät
olivat suunnatut häneen ja niistä ilmeni mitä rajuin kiihko, pysyi
hän hiljaa. Hän vain puristi käsivartensa lujemmin yhteen rintaansa
vasten kuin estääkseen niitä tekemästä mitään vahinkoa itselleen tai
kenellekään muulle sokeassa raivonpuuskassa.

»Hän ei aavistanutkaan, kuka minä olin», jatkoi eukko, ravistaen
nyrkkiään.

»Ja vähän hän siitä olisi välittänytkään», mutisi tytär hampaittensa
välistä.

»Mutta me seisoimme vastakkain ja katselimme toisiamme silmästä
silmään», sanoi eukko. »Minä puhuin hänelle ja hän minulle. Minä istuin
ja katselin, kuinka hän poistui pitkin lehtokujaa, ja joka askeleella,
jonka hän astui, kirosin hänen ruumiinsa ja sielunsa.»

»Hän menestyy sittenkin», huomautti tytär halveksivasti.

»Nykyään hän kyllä menestyy», myönsi äiti.

Sitten hän vaikeni, sillä hänen edessään olevat kasvot ja vartalo
olivat vääristyneet raivosta. Näytti siltä kuin Alicen rinta olisi
pakahtumaisillaan siellä myllertävästä mielenliikutuksesta. Se
ponnistus, jolla hän hillitsi ja voitti itsensä, ei ollut vähemmän
hirveä kuin hänen raivonsa, sillä se ilmaisi, kuinka väkevä ja
vaarallinen luonne oli naisella, joka kykeni tuollaiseen ponnistukseen.
Mutta se onnistui, ja hän kysyi hetken hiljaisuuden perästä:

»Onko hän naimisissa?»

»Ei, kultaseni», vastasi äiti.

»Meneekö hän naimisiin?»

»Ei minun tietääkseni. Mutta hänen herransa ja ystävänsä on nainut. Me
voimme toivottaa hänelle onnea ja heille kaikillekin!» huudahti eukko,
syleillen iloissaan itseään laihoilla käsivarsillaan. »Meille ei siitä
avioliitosta tule mitään muuta kuin iloa. Muista minun sanoneen!»

Tytär katsahti häneen kuin selitystä odottaen.

»Mutta sinä olet märkä ja väsynyt, nälkäinen ja väsynyt», virkkoi
eukko ontuen astiakaapin luo, »ja minulla on täällä vähän ja täälläkin
vähän», sanoi hän ottaen taskustaan muutamia kuparirahoja ja heittäen
ne pöydälle. »Onko sinulla ollenkaan rahaa, Alice?»

Se ahne ja vaativa katse, joka seurasi tätä kysymystä, ja se tapa,
kuinka hän katseli tyttären vetäessä povestaan esille äskettäin
saamansa pikku almun, ilmaisi melkein yhtä paljon tämän äidin ja
tyttären tarinasta kuin lapsi itse oli sanoilla kertonut.

»Siinäkö kaikki?» kysyi äiti.

»Ei ole enempää. Eikä minulla olisi tätäkään, ellei eräs olisi
armeliaisuudesta antanut.»

»Armeliaisuudesta — mitä, kultaseni?» sanoi eukko kumartuen ahneesti
pöydän yli tarkastaakseen rahaa, johon hän ei näyttänyt oikein voivan
uskoa, kun Alice yhä piti sitä kädessään ja katseli sitä. »Hm, kuusi
ja kuusi on kaksitoista, ja siihen kuusi, niin tulee kahdeksantoista —
no niin — meidän pitää koettaa saada sillä mahdollisimman paljon. Minä
menen ostamaan jotakin ruokaa ja juomaa.»

Ripeämmin kuin olisi voinut odottaa hänen näköiseltään ihmiseltä —
sillä ikä ja kurjuus näyttivät tehneen hänet yhtä voimattomaksi kuin
rumaksikin — hän alkoi vapisevin käsin sovittaa vanhaa myssyä päähänsä
ja otti kuluneen hartiahuivin ylleen. Samalla hän koko ajan katseli
tyttärensä kädessä olevaa rahaa yhtä ahneesti.

»Mitä iloa meille tulee siitä avioliitosta, äiti?» kysyi tytär.

»Sinä et ole kertonut minulle sitä.»

»Saamme sen ilon», vastasi eukko pukeutuessaan, »ettei siinä ole
ollenkaan rakkautta, vaan paljon ylpeyttä ja vihaa, kultaseni. Saamme
mielihyväksemme nähdä, ettei heidän välillään ole muuta kuin riitaa ja
sekamelskaa, kun ovat niin ylpeitä. Ja sitten on myös vaara, Alice —
vaara!»

»Mikä vaara?»

»_Minä_ olen nähnyt, mitä olen nähnyt. _Minä_ tiedän, mitä tiedän!»
hihitti äiti. »Pidetään vain hieman silmällä, ollaan varuillamme. Minun
tyttöni voi vielä päästä hyvään seuraan!»

Kun eukko huomasi, että tytär katsellessaan häntä ihmettelevän
vakavasti oli vaistomaisesti puristanut rahan käteensä, kiiruhti hän
hankkimaan sen itselleen ja lisäsi: »Mutta nyt menen ostamaan jotakin.
Minä menen ostamaan jotakin.»

Kun hän seisoi käsi ojennettuna, vilkaisi Alice vielä kerran rahaan ja
painoi sen huulilleen, ennenkuin erosi siitä.

»Mitä, Ally! Suutelotko sinä sitä?» hihitti vanhus. »Samoin minäkin
teen usein. Oi, siitä tulee meille niin paljon hyvää!» virkkoi hän ja
painoi samalla omaa mustunutta kuparirahaansa kuhmuraista kaulaansa
vasten, »siitä tulee meille kaikkea hyvää, mutta emme saa sitä aina
kovin runsaasti».

»Minä suutelin sitä, äiti», virkkoi tytär, »vaikken tietääkseni koskaan
ole niin tehnyt — antajan vuoksi».

»Antajanko, kultaseni?» kysyi eukko, jonka hämärät silmät kiiluivat
hänen ottaessaan rahan. »No, minäkin suutelen sitä antajan vuoksi, jos
hän voi saada sen riittämään pitemmälle. Mutta nyt lähden hankkimaan
sillä ruokaa, rakkaani. Tulen heti takaisin.»

»Sinä olet tietävinäsi hyvinkin paljon, äiti», virkkoi tytär seuraten
häntä silmillään ovelle. »Kovin viisas sinusta on tullut siitä lähtien,
kun erosimme.»

»Vai niin!» sanoi eukko tullen takaisin askeleen tai pari. »Minä tiedän
enemmän kuin luuletkaan. Tiedän enemmän kuin hänkään luulee, kultaseni,
ja kerron siitä sinulle aikaa myöten. Tiedän hänestä kaikki.»

Tytär hymyili epäuskoisesti.

»Tiedän myös hänen veljestään, Alice», jatkoi eukko ojentaen kaulaansa
samalla kun hänen silmissään kiilui hirveä ilkeys, »jonka olisi
pitänyt olla siellä, missä sinä olit — rahavarkaudesta — ja joka asuu
sisarineen Lontoosta pohjoiseen vievän tien varrella».

»Missä?»

»Lontoosta pohjoiseen vievän tien varrella, kultaseni. Saat kyllä nähdä
sen talon, jos tahdot. Ei siinä ole paljon kehumista, niin komea kuin
hänen oma talonsa onkin. Ei, ei», huudahti eukko pudistaen päätään
ja nauraen, sillä hänen tyttärensä oli noussut, »ei nyt, se on liian
kaukana. Se on sen tienviitan luona, missä on kivikasa. Huomenna,
kultaseni, jos on hyvä ilma ja jos olet sillä tuulella. Mutta minä
menen ostamaan —»

»Seis!» Tytär tarttui häneen kiinni, äskeisen kiihkon riehuessa tulena.
»Onko se sisar vaaleaverinen ja ruskeatukkainen paholainen?»

Eukko nyökkäsi hämmästyneenä ja kauhistuneena.

»Näen hänen varjonsa sisaren kasvoilla. Sehän on punainen yksinäinen
talo. Oven edessä on pieni vihreä kuistikko.»

Taas eukko nyökkäsi.

»Siellä minä istuin tänään! Anna raha takaisin.»

»Alice! Kultaseni!»

»Anna raha takaisin, tai minä lyön.»

Alice tempasi sen puhuessaan eukon kädestä ja piittaamatta hänen
valituksistaan ja pyynnöistään heitti päälleen vastariisumansa viitan,
syöksyen suinpäin ulos.

Äiti seurasi ontuen parhaansa mukaan hänen jäljessään ja tehden
huomautuksia, joilla ei ollut suurempaa vaikutusta Aliceen kuin tuuleen
tai sateeseen tai pimeyteen, joka ympäröi heidät. Itsepintaisesti
ja hurjasti noudattaen omaa suunnitelmaansa ja välittämättä mistään
muusta Alice uhmasi rajuilmaa ja matkan pituutta kuin ei olisi
ollenkaan muistanut sen päivän vaellusta ja väsymystä ja kiiruhti sitä
taloa kohti, jossa oli häntä autettu. Heidän riennettyään ainakin
neljännestunnin uskalsi eukko, joka oli lopen uupunut ja hengästynyt,
tarttua hänen vaatteisiinsa, mutta muuta hän ei uskaltanut, ja niin
he samosivat eteenpäin äänettöminä sateen ja pimeyden läpi. Jos äiti
silloin tällöin päästi jonkin valitusäänen, vaimensi hän sen heti
peläten, että tytär lähtisi hänen luotaan ja jättäisi hänet yksin.

Puuttui vielä noin tunti puoliyöstä, kun he jättivät taakseen
säännölliset kadut ja saapuivat sille yksitoikkoiselle ja pimeälle
seudulle, jossa Carker-sisarusten asumus sijaitsi. Kaupunki oli jäänyt
kauas synkkänä ja uhkaavana, kylmä tuuli ulvoi aukealla tienoolla, ja
kaikki oli ympärillä mustaa ja villiä ja lohdutonta.

»Tämä on minulle sopiva paikka», virkkoi tytär pysähtyen,
katsahtaakseen taakseen. »Minusta näytti siltä jo ollessani täällä
aikaisemmin.»

»Alice, kultaseni!» huudahti äiti, vetäen häntä hiljaa hameesta.
»Alice!»

»Mitä nyt, äiti?»

»Älä anna rahaa takaisin, kultaseni, älä anna sitä. Meillä ei ole varaa
siihen. Raha on rahaa, kuka tahansa sen antaa. Sano mitä haluat, mutta
pidä raha.»

»Katsoppa!» vastasi tytär. »Tässä on se talo, jota tarkoitan. Onko se
oikea?»

Eukko nyökkäsi myöntymykseksi. Astuttuaan vielä muutamia askeleita
he saapuivat kynnykselle. Siitä huoneesta, jossa Alice oli istunut
kuivaamassa vaatteitaan, loisti kynttilän ja uunissa palavan tulen
valoa. Kun hän koputti ovelle, tuli John Carker esille, hämmästyen
nähdessään vieraita tällaiseen aikaan, ja kysyi Alicelta, mitä
tahdottiin.

»Tahdon tavata sisartanne», vastasi Alice. »Sitä naista, joka antoi
minulle tänään rahaa.»

Kuullessaan hänen kovan äänensä tuli Harriet ulos.

»Kah!» huudahti Alice. »Siinä te olettekin. Muistatteko minut?»

»Kyllä», vastasi Harriet ihmeissään.

Samat kasvot, jotka olivat nöyrtyneet hänen edessään, tuijottivat nyt
häneen ilmaisten voittamatonta raivoa ja uhmaa ja sama käsi, joka
oli koskettanut hänen käsivarttaan niin hellästi, oli nyt puristunut
nyrkkiin kuin valmiina mihin ilkityöhön tahansa ja halukkaana
kuristamaan hänet, niin että Harriet painautui kiinni veljeensä turvaa
etsien.

»Kuinka saatoinkaan puhua teidän kanssanne enkä kuitenkaan tuntenut
teitä! Ja tulin teidän lähellenne tuntematta oman vereni kohinasta,
mitä verta virtasi teidän suonissanne!» sanoi Alice tehden uhkaavan
eleen.

»Mitä tarkoitatte? Mitä olen tehnyt?»

»Tehnyt!» vastasi toinen. »Te olette pannut minut istumaan lietenne
ääreen, antanut minulle ruokaa ja rahaa, osoittanut minulle sääliä. Te,
jonka nimeä voisin sylkeä!»

Kuin vahvistaakseen tyttärensä sanoja eukko ravisti kuihtunutta kättään
veljelle ja sisarelle niin ilkeän näköisenä, että hänen rumuutensa
muuttui suorastaan hirveäksi, mutta samalla hän kuitenkin nyki Alicea
vielä hameesta, pyytäen häntä pitämään rahan.

»Jos kyyneleeni putosi kädellenne, kuihduttakoon se sen kokonaan! Jos
lausuin jonkin ystävällisen sanan teidän kuullenne, tehköön se teidät
kuuroksi! Kirous tälle katolle, jonka alla sain suojapaikan! Suru ja
häpeä teidän päällenne! Turmio kaikelle, mikä kuuluu teille!»

Näin sanoen hän heitti rahan maahan ja potkaisi sitä jalallaan.

»Minä poljen sen tomuun. En ottaisi sitä, vaikka se avaisi minulle tien
taivaaseen! Toivoisin, että ne verestävät jalat, jotka toivat minut
tänään tänne, olisivat mieluummin mädäntyneet kuin johtaneet minut
teidän luoksenne!»

Kalpeana ja vapisevana Harriet pidätti veljeään, jotta Alice sai puhua
keskeytymättä loppuun.

»Onpa ihanaa, että heti paluumatkani alussa sain osakseni sääliä ja
anteeksiantoa teiltä tai teidän nimiseltänne! Hyvä juttu, että teidän
piti näytellä ystävällistä hyvää naista minua kohtaan. Kiitän teitä
kuollessani, rukoilen teidän ja koko sukunne puolesta, siitä saatte
olla varma!»

Tehden rajun liikkeen kädellään kuin sirottaakseen vihaa ympärilleen
ja vihkiäkseen täällä asuvat turmion omiksi hän katsahti mustalle
taivaalle ja lähti pois synkkään yöhön.

Äiti, joka oli nykinyt Alicen hametta, vaikka turhaan, ja katsellut
kynnykselle jäänyttä rahaa niin sanomattoman ahneesti, että hänen
kaikki tunteensa näyttivät siihen kohdistuneen, olisi mielellään
hiiviskellyt lähistöllä, kunnes kaikki valot olisivat talossa
sammuneet, ja sitten hapuillut käsineen liejussa saadakseen aarteen
ehkä sattumalta vielä haltuunsa. Mutta tytär veti häntä pois, ja he
lähtivät takaisin. Matkalla eukko valitti ja uikutti rahan menettämistä
ja voivotti äreästi niin kovaa kuin uskalsi kauniin tyttärensä
kiittämätöntä käytöstä, joka oli jo heidän yhtymisensä ensimmäisenä
iltana vienyt häneltä illallisen.

Nälkäisenä hänen täytyikin mennä nukkumaan, sillä muuta syötävää hän
ei löytänyt kuin vähän kehnoja ruuanjätteitä, joita syödä mutusteli
riutuvan tulen ääressä vielä kauan senjälkeen kun hänen kiittämätön
tyttärensä jo nukkui.

Olivatko nämä ihmiset, kurja äiti ja kurja tytär, vain niiden
yhteiskunnallisten paheiden alimmalla asteella, jotka toisinaan
ilmenevät ylemmissäkin luokissa? Teemmekö tässä pyöreässä maailmassa,
jossa niin monta piiriä kiertää toistensa sisällä, vain vaivaloisen
matkan ylimmästä asteesta alimpaan huomataksemme vihdoin, että ne ovat
lähekkäin, että molemmat äärimmäisyydet koskettavat toisiaan ja että
meidän matkamme päämääränä olikin sen lähtökohta? Jos ei oteta lukuun
aineksien ja kudonnan suurta eroavaisuutta — toistuiko tämä malli
myöskin ylhäisemmässä veressä?

Sano, Edith Dombey! Ja Kleopatra, äideistä paras, annahan todistuksesi
kuulua!




VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Onnellinen pari


Kadulta on tumma tahrakohta poissa. Jos Dombeyn talo yhä on poikkeus
muiden talojen seassa, johtuu se vain siitä, ettei mikään toinen
voi kilpailla sen kanssa komeudessa ja että se ylpeästi pitää muita
loitolla. Sananlasku sanoo, että koti on koti, kuinka vaatimaton
se lieneekin. Jos se on tosi myöskin päinvastaisessa merkityksessä
ja koti pysyy kotina, kuinka komea se lieneekin, niin mikä alttari
kotijumalille onkaan tässä pystytetty!

Akkunoista säteilee valoa tänä iltana, ja uunivalkeiden punainen
hehku osuu lämpimänä ja kirkkaana verhoille ja pehmeille matoille.
Päivällinen on valmis tarjoiltavaksi, ja ruokasalin pöytä on katettu
kauniisti, vaikka ainoastaan neljälle hengelle, ja sivupöytä on
täpötäynnä hopea-astioita. Talo on nyt ensimmäisen kerran järjestetty
asuttavaksi äskeisten korjausten jälkeen, ja onnellista paria odotetaan
joka hetki.

Tämä kotiinpaluu herättää melkein yhtä paljon kuin hääpäivä jännitystä
ja harrastusta palveluskunnan keskuudessa. Rouva Perch on keittiössä
juomassa teetä. Hän on jo tehnyt kierroksen huoneistossa, arvioinut
silkin ja damastikankaiden hinnan metriltä ja tyhjentänyt kaikki
sanakirjaan sisältyvät ja sen ulkopuolisetkin ihailun ja ihmetyksen
huudahdukset. Verhoiluliikkeen johtaja, joka on jättänyt hattunsa
ja sen kupuun pistetyn, vahvasti vernissalta tuoksuvan nenäliinansa
eteisen tuolin alle, kuljeskelee kaikkialla talossa, katselee ylös
kattolistoihin ja alas mattoihin ja ottaa silloin tällöin hiljaisen
ihastuksen vallassa mittakepin taskustaan ja mittailee kalliita
esineitä eri suuntiin. Keittäjätär on oivallisella tuulella ja selittää
mieluimmin olevansa sellaisessa paikassa, jossa on paljon vieraita
(ja hän lyö shillingin vetoa kenen kanssa tahansa, että asian laita
tästedes on niin tässä talossa), sillä hänellä on vilkas luonto ja
on ollut jo lapsesta alkaen, eikä hän välitä ensinkään, mitä siitä
ajatellaan. Tämä tunteenpurkaus houkuttelee rouva Perchin rinnasta
vastaukseksi suosion ja hyväksymisen mutinan. Sisäkkö toivoo vain
onnea heille — mutta avioliitto on kuin arpajaiset, ja mitä enemmän
hän sitä ajattelee, sitä selvemmin hän huomaa yksinäisen elämän
riippumattomuuden ja turvallisuuden. Towlinson on vakava ja ärtyinen ja
sanoo, että se on hänenkin mielipiteensä; sitäpaitsi hän soisi, että
syttyisi sota ja alas ranskalaiset — sillä tällä nuorella miehellä on
se yleinen käsitys, että kaikki muukalaiset ovat pakosta ranskalaisia
ikuisen luonnonlain mukaan.

Joka kerta, kun kadulta kuuluu pyörien räminää, he vaikenevat heti ja
alkavat kuunnella, ja useammin kuin kerran hypähtävät kaikki pystyyn ja
huudahtavat: »Nyt ne tulevat!» Mutta vielä ei tule ketään. Keittäjätär
alkaa valitella päivällistään, joka on jo kaksi kertaa pitänyt panna
takaisin tulelle, ja verhoiluliikkeen johtaja vaeltaa yhä kaikissa
huoneissa kenenkään häiritsemättä hänen onnellisia haaveitaan.

Florence on valmiina ottamaan vastaan isänsä ja uuden äitinsä. Tuskin
hän tietää, johtuvatko hänen rinnassaan riehuvat tunteet ilosta vai
tuskasta. Mutta hänen vapiseva sydämensä lähettää hehkuvan punan hänen
poskilleen ja panee hänen silmänsä loistamaan. Alakerrassa asuvat
painavat päänsä lähekkäin — sillä he puhuvat vain kuiskailemalla
hänestä — ja sanovat, että Florence-neiti näyttää kovin kauniilta
tänä iltana ja että hänestä, tyttöparasta, on kasvanut suloinen
nuori neito. Nyt seuraa hiljaisuus, ja sitten keittäjätär, tuntien
kuin puheenjohtajana toisten odottavan hänen lausuntoaan, sanoo
ihmettelevänsä, tokko — ja vaikenee samassa. Sisäkkökin tahtoisi
myös tietää ja samoin rouva Perch, jolla on sikäli onnellinen
seurustelukyky, että hän tahtoisi aina tietää, kun toisetkin tahtovat,
valikoimatta lainkaan uteliaisuutensa esinettä. Towlinson, joka nyt
huomaa olevan sopivan tilaisuuden painaa naisten mieliala omalle
tasolleen, sanoo, että pitää vain odottaa ja katsoa. Hän puolestaan
toivoo, että muutamat ihmiset selviäisivät tästä ehjin nahoin.
Keittäjätär huoahtaa ja mutisee: »Voi, maailma on niin ihmeellinen,
kerrassaan ihmeellinen!» Ja kun tämä lause on kiertänyt pöydän ympäri,
lisää hän vakuuttavasti: »mutta Florence-neiti ei voi joutua huonompaan
asemaan minkään muutoksen vuoksi, Tom». Towlinson vastaa merkitsevästi,
kuin pahaa peläten: »Eiköhän sentään!» Ja tajuten, että tavallinen
kuolevainen tuskin voi puhua profeetallisemmin tai sanoa mitään, mikä
vie voiton tästä viime huomautuksesta, hän pysyy sitten vaiti.

Rouva Skewton, joka on valmiina avosylin tervehtimään tytär-kultaansa
ja vävyään, on sitä varten ottanut ylleen nuorekkaan, hyvin
lyhythihaisen puvun. Mutta tällä kertaa kukoistavat hänen kypsät
sulonsa kuitenkin hänen oman huoneistonsa suojassa, josta hän ei ole
laisinkaan poistunut sen jälkeen kun otti sen haltuunsa joitakin
tunteja sitten ja jossa hän alkaa vähitellen tulla pahalle päälle,
kun päivällinen myöhästyy. Kamarineito, jonka oikeastaan pitäisi olla
luuranko, mutta joka onkin kukoistava tyttö, on sitävastoin mainiolla
tuulella, sillä hän pitää neljännesvuosittain maksettavaa palkkaansa
paljon varmempana kuin ennen ja odottaa sekä ruokaansa että asuntoonsa
suurta parannusta.

Missä on se onnellinen pari, jota tämä oivallinen koti odottaa? Ovatko
höyry, nousuvesi, tuuli ja hevoset vähentämässä vauhtiaan saadakseen
vielä kauemmin olla sellaisen onnen likellä? Pidättääkö heitä
parvi rakkaudenjumalattaria ja sulottaria sulkemalla heidän tiensä
monilukuisuudellaan? Onko heidän onnellisella tiellään niin paljon
kukkia, että he tuskin voivat edetä takertumatta piikittömiin ruusuihin?

Lopultakin he saapuvat! Vaununpyörien räminä käy yhä selvemmäksi ja
pysähtyy vihdoin oven eteen. Ilkeän muukalaisen jyrisevä koputus
kuuluu, ennenkuin Towlinson seurueineen ennättää ovea avaamaan. Dombey
ja hänen nuorikkonsa astuvat alas vaunuista ja käyvät käsi kädessä
sisään.

»Suloinen Edithini!» lausuu kiihtynyt ääni portailla. »Rakas Dombey!»
Ja lyhyet hihat kiertyvät vuorotellen kummankin vastatulleen ympäri ja
syleilevät heitä.

Florencekin oli tullut alas eteiseen, mutta ei astunut esiin, vaan
säästi ujon tervehdyksensä, kunnes lähemmät ja rakkaammat puuskat
vaimenisivat. Edithin silmät keksivät hänet kuitenkin kynnyksellä,
ja irtaantuen tunteellisesta äidistään suutelemalla häntä kevyesti
poskelle hän kiiruhti syleilemään Florencea.

»Kuinka sinä voit, Florence?» virkkoi Dombey ojentaen kätensä.

Kun Florence vapisten kohotti sen huulilleen, kohtasi hän isänsä
katseen. Se oli jokseenkin kylmä ja vieras, mutta hänen sydäntään
liikutti kuitenkin se huomio, että siinä oli jonkin verran enemmän
osanottoa kun ennen. Ilmenipä siinä vähän hämmästystäkin eikä suinkaan
epämieluista. Hän ei uskaltanut enää kohottaa katsettaan, mutta tunsi,
että isä silmäili häntä vielä kerran eikä vähemmän suosiollisesti. Oi,
millainen ilon värinä kävikään hänen lävitseen, kun näin epämääräisesti
ja perusteettomasti varmistui hänen toivonsa oppia voittamaan isän
suosio uuden ja kauniin äidin avulla!

»Otaksuttavasti ette tarvitse paljon aikaa pukeutumiseen, rouva
Dombey?» sanoi Dombey.

»Olen heti valmis.»

»Käskekää tuoda päivällinen pöytään neljännestunnin kuluttua.»

Sen sanottuaan Dombey lähti omaan pukuhuoneeseensa, ja rouva
Dombey nousi yläkertaan. Rouva Skewton ja Florence vetäytyivät
vierashuoneeseen, ja erinomainen äiti piti velvollisuutenaan vuodattaa
muutamia väkisin esille pyrkiviä kyyneliä, joihin hänen tyttärensä
onni luultavasti oli syynä. Hän kuivaili niitä vielä varovasti
pitsikoristeisen nenäliinansa kulmalla, kun hänen vävynsä ilmestyi.

»Ja mitä te piditte maailman viehättävimmästä kaupungista, Pariisista,
rakas Dombey?» kysyi rouva Skewton hilliten liikutuksensa.

»Siellä oli kylmä», vastasi Dombey.

»Iloinen paikka niinkuin ennenkin», sanoi rouva Skewton, »tietysti».

»Ei erittäin. Minusta se oli ikävä.»

»Hyi, rakas Dombey! Ikävä!» huudahti anoppi veitikkamaisesti.

»Niin se minuun vaikutti, hyvä rouva», virkkoi Dombey vakavan
kohteliaasti. »Luulen rouva Dombeynkin pitäneen sitä ikävänä. Ainakin
hän huomautti siitä kerran tai pari.»

»Mitä, sinä paha tyttö!» huudahti rouva Skewton kujeillen rakkaalle
lapselleen, joka tuli nyt sisään, »mitä kauhean kerettiläisiä syytöksiä
sinä olet lausunut Pariisista?»

Edith kohautti kulmakarvojaan raukeasti. Sitten hän sivuutti
kaksoisoven, joka oli avattu näyttämään huoneita niiden uudessa ja
kauniissa sisustuksessa, mutta hän loi kaikkeen tähän ihanuuteen vain
yhden silmäyksen ja istuutui Florencen viereen.

»Rakas Dombey», virkkoi rouva Skewton, »kuinka ihastuttavasti onkaan
toteutettu jokainen viittaus, jonka annoimme työmiehille. He ovat
tosiaankin tehneet tästä talosta oikean palatsin.»

»Kaunista täällä on», sanoi Dombey katsellen ympärilleen. »Minä
määräsinkin, ettei mitään kustannuksia saisi säästää ja että piti
hankkia kaikkea, mitä rahalla voi saada.»

»Ja mitä sillä ei voisi saada, rakas Dombey?» huomautti Kleopatra.

»Niin, se on kaikkivaltias, hyvä rouva», sanoi Dombey.

Hän katsahti juhlallisella tavallaan vaimoonsa päin, mutta tämä ei
virkkanut sanaakaan.

»Minä toivon, rouva Dombey», lausui Dombey lyhyen vaitiolon jälkeen
erikoisen painokkaasti, »että te hyväksytte kaikki nämä muutokset».

»Ne ovat niin kauniit kuin suinkin mahdollista», vastasi Edith ylpeän
huolettomasti. »Sellaisia niiden tietysti pitääkin olla. Ja minun
luullakseni ne ovatkin.»

Ylenkatseellinen ilme oli ominainen näille ylpeille kasvoille ja näytti
kuuluvan niihin eriämättömästi. Mutta kun hän sai kehoituksen ihailla,
kunnioittaa tai huomata Dombeyn rikkautta, vaikkapa vain sivumennen,
tuli hänen kasvoilleen uusi ja erilainen halveksimisen ilme, paljoa
voimakkaampi kuin mitä hänessä muulloin voitiin panna merkille.
Huomasiko sitä omaan suuruuteensa kietoutunut Dombey ollenkaan vai
eikö? Ainakin oli hänelle tarjoutunut monta tilaisuutta päästä siitä
hyvinkin selville. Tälläkin hetkellä sen olisi voinut paljastaa yksi
ainoa Edithin tummista silmistä häneen osunut katse, joka ensin oli
pikaisesti ja halveksivasti tarkastanut hänen itseihailunsa aihetta.
Dombey olisi saattanut tuosta yhdestä ainoasta katseesta lukea,
ettei mikään, mitä hänen rikkautensa voisi saada aikaan, vaikka se
kasvaisi kymmentuhatkertaiseksi, houkuttelisi oman itsensä vuoksi tuon
uhmailevan naisen silmistä vähääkään tunnustusta, sillä vaikka Edith
olikin yhtynyt häneen ulkonaisilla siteillä, oli hänen koko sielunsa
kuitenkin varustautunut vastarintaan. Hän olisi voinut lukea tuosta
yhdestä ainoasta katseesta, että hänen rikkauttaan halveksittiin
jo sen likaisen ja omanvoitonpyyteisen vaikutuksen vuoksi Edithiin
itseensä, joka vaati sitä täydessä voimassa omana oikeutenaan ja
kauppahintanaan — kuin halpana, arvottomana korvauksena suostumisesta
Dombeyn vaimoksi. Dombey olisi saattanut siitä lukea, että vaikka Edith
olikin paljastanut päänsä oman ylpeytensä ja ylenkatseensa salaman
iskettäväksi, viattominkin viittaus hänen rikkautensa voimaan nöyryytti
Edithiä uudelleen, upotti hänet syvemmälle omissa silmissään ja teki
hänen sydämessään tuhon ja tyhjyyden yhä täydellisemmäksi.

Mutta päivällinen oli katettu pöytään, ja Dombey talutti alas
ruokasaliin Kleopatran. Edith ja Florence tulivat jäljestä. Sivuuttaen
tarjoilupöydälle kerätyn kulta- ja hopeanäyttelyn kuin siinä olisi vain
törkyä, suvaitsematta luoda silmäystäkään ympärillään olevaan komeuteen
Edith istuutui paikalleen Dombeyn pöydän ääreen ensimmäistä kertaa ja
pysyi jäykkänä kuin marmoripatsas.

Koska Dombeyssa itsessäänkin oli paljon marmoripatsaan tapaista, oli
hän hyvin tyytyväinen nähdessään kauniin vaimonsa liikkumattomana ja
ylpeänä ja kylmänä. Kun Edithin käytös aina oli aistikasta ja ylhäistä,
oli tämä yleispiirre Dombeysta hyvin sopiva ja miellyttävä. Dombey
istui siis totuttuun tapaansa arvokkaana, kohdistamatta ollenkaan
lämpöä tai hilpeyttä vaimoonsa, ja suoritti isännän velvollisuudet
viileän tyytyvästi. Niin sujui tämä alkajaispäivällinen, jota
alakerrassa ei pidetty kovin suurena menestyksenä tai lupaavana alkuna,
riittävän kohteliaasti, hienosti ja jäätävästi.

Teen jälkeen rouva Skewton lähti pian nukkumaan. Vaikka hän
teeskentelikin olevansa perinpohjin sen onnentunteen väsyttämä ja
valtaama, että hän näki rakkaan lapsensa yhtyneenä rakastettuun
mieheen, oli kuitenkin syytä uskoa, että hänestä tuntui tämä
perhekokous jonkin verran ikävältä, sillä hän haukotteli tunnin
kuluessa lakkaamatta viuhkansa takana. Edithkin vetäytyi ääneti pois
eikä enää palannut. Niinpä sattui, että Florence, joka oli ollut
yläkerrassa puhelemassa Diogeneen kanssa, palatessaan vierashuoneeseen
pikku työkori kädessään ei tavannut siellä ketään muuta kuin isänsä,
joka käveli edestakaisin synkän komeana.

»Suo anteeksi, pitääkö minun poistua, isä?» kysyi Florence hiljaa ja
seisahtui epäröiden ovelle.

»Ei», vastasi Dombey katsahtaen häneen olkapäänsä yli. »Saathan
oleskella täällä mielesi mukaan, Florence. Tämä ei ole minun
yksityishuoneeni.»

Florence tuli sisään ja istuutui töineen syrjään erään pikku pöydän
ääreen. Ensimmäistä kertaa elämässään — ensi kertaa niin varhaisesta
lapsuudestaan alkaen kuin muisti — hän oli nyt yksin isänsä kanssa,
kuin seuratoverina. Hän, isän ainoa lapsi ja luonnollinen toveri,
joka halveksitussa rakkaudessaan oli aina iltaisin maininnut isänsä
nimeä Jumalalle vain kyyneleisessä siunauksessa; joka oli yksinäisessä
elämässään ja murheessaan saanut tuntea murtuvan sydämen tuskaa; joka
oli toivonut saavansa kuolla nuorena, kunhan vain kuolisi isänsä
syliin; joka kaikesta huolimatta oli maksanut halveksimisen ja
kylmäkiskoisuuden ja tyytymättömyyden kärsivällisellä, epäitsekkäällä
rakkaudella, antaen anteeksi ja rukoillen isän puolesta kuin hänen hyvä
enkelinsä.

Hän vapisi, ja hänen silmänsä kävivät himmeiksi. Hänestä näytti kuin
isä kasvaisi kooltaan kävellessään siinä edestakaisin. Milloin kaikki
oli hämärää ja epäselvää, milloin taas kirkasta ja varmaa, ja sitten
Florencesta tuntui kuin tämä sama olisi tapahtunut jo monta vuotta
takaperin. Hän kaipasi isäänsä ja kuitenkin pelkäsi lähestymistä.
Luonnoton tunne lapsessa, joka ei ole tehnyt pienintäkään rikosta!
Luonnoton se käsi, joka oli ohjannut terävää auraa kyntämään tytön
hentoa sielua kylvääkseen sellaisia siemeniä!

Florence koetti hillitä itseään, jottei loukkaisi isäänsä surullaan,
ja istui hiljaa työnsä ääressä. Asteltuaan vielä muutamia 'kertoja
edestakaisin huoneen poikki Dombey pysähtyi, siirtyi sitten edemmäs
hämärään nurkkaan, jossa oli nojatuoli, peitti päänsä nenäliinalla ja
asettui nukkumaan.

Florencelle riitti saada istua siinä ja suunnata katseensa silloin
tällöin nojatuoliin, nähdä isä myös ajatuksissaan, kun silmät olivat
työhön kiintyneet. Samalla hän oli surumielisen iloinen ajatellessaan,
että isä _saattoi_ nukkua hänen ollessaan samassa huoneessa eikä käynyt
levottomaksi tai ärtyisäksi hänen oudosta ja kauan kiellettynä olleesta
läheisyydestään.

Mitä Florence olisikaan ajatellut, jos olisi tietänyt, että isä
tarkasteli häntä lakkaamatta, että kasvoille vedetty verho joko
sattumalta tai tahallisesti oli sovitettu niin, että yhä sopi nähdä
vapaasti, ja että isä ei hetkeksikään hellittänyt hänestä katsettaan!
Että joka kerta kun hän katsahti pimeässä nurkassa istuvaan isäänsä,
tämä näki hänen ilmehikkäät silmänsä, jotka olivat vakavammat ja
liikuttavammat mykkyydessään kuin kaikki maailman puhujat ja osuivat
häneen sanattomassa valituksessaan syvemmälle kuin lausutut moitteet.
Että kun hän kumartui jatkamaan työtään, isä hengähti helpotuksesta,
mutta katseli häntä yhä tarkkaavasti — hänen valkeaa otsaansa ja hänen
kiharoitaan ja uutteria käsiään!

Ja mitä Dombey siis ajatteli? Minkälaisin tuntein hän antoi
tarkkaavaisen katseensa salaa viipyä tuntemattomassa tyttäressään?
Oliko rauhallisessa olennossa ja lempeissä silmissä ilmeistä moitetta
häntä kohtaan? Oliko hän alkanut tajuta laiminlyöneensä Florencen
oikeutettuja vaatimuksia, liikuttivatko ne nyt vihdoinkin hänen
sydäntään herättäen hänessä tietoisuuden julmasta vääryydestä?

Kovimpien ja paatuneimpienkin miesten elämässä on helliä hetkiä,
vaikka sellaiset miehet usein säilyttävätkin salaisuutensa hyvin. Kun
hän näki kauniin tyttärensä melkein jo kehittyneenä naiseksi, sitä
tähän asti aavistamatta, lienee se tuonut hänenkin ylpeään elämäänsä
tuollaisen hetken. Kenties hän tajusi, että onnellinen koti oli
ollut hänen ulottuvillaan — että kotoinen suojelusenkeli oli ollut
kumartuneena hänen jaloissaan — että hän oli jättänyt sen huomioon
ottamatta jäykkäniskaisessa, synkässä omahyväisyydessään, mennyt
vain omaa tietään ja eksynyt. Ehkä tällainen hellempi hetki johtui
niistä yksinkertaisen kaunopuheisista sanoista, joita hän ei kuullut
korvillaan, vaan jotka hän vaistomaisen selvästi luki tyttärensä
silmistä: »Oi, isä, niiden kuolinvuoteiden nimessä, joiden ääressä olen
seisonut, sen surullisen lapsuuden nimessä, jonka olen kestänyt, meidän
sydänyöllä tapahtuneen kohtauksemme vuoksi tässä synkässä talossa,
sen tuskanhuudon nimessä, jonka sydämeni hätä pusersi kuuluviin,
käänny puoleeni ja etsi turvaa rakkaudestani, ennenkuin se on liian
myöhäistä!» Ehkä hänen mieleensä tuli joitakin alhaisempia ajatuksia,
kuten esimerkiksi se, että hänen poikavainajaansa nyt korvasivat toiset
suhteet ja että hän voisi antaa anteeksi, joskin joku muu oli anastanut
hänen sijansa pojan sydämessä. Mahdollisesti riitti hänelle sekin
ajatus, että Florence liittyi koristuksena ympärillä olevaan komeuteen.
Siinä katsellessaan hän heltyi yhä enemmän tytärtään kohtaan, ja
hänestä alkoi tuntua kuin Florence olisi sulanut yhteen sen lapsen
kanssa, jota hän oli rakastanut, niin että hän tuskin voi heitä kahta
erottaa. Hän näki Florencen hetkiseksi selvemmässä ja kirkkaammassa
valossa, ei kumartuneena pikku Paulin pieluksen yli kilpailijana,
vaan kodin hengettärenä, joka hoiti ja lohdutti häntäkin hänen
istuessaan painunein päin poikansa pikku vuoteen jalkopäässä. Häntä
halutti puhutella Florencea ja kutsua luokseen. Sanat »Florence, tule
tänne!» olivat juuri kohoamaisillaan hänen huulilleen — hitaasti ja
vaivaloisesti tosin, sillä ne olivat niin peräti outoja hänen suussaan
— mutta portailta kuuluvat askeleet hillitsivät aikeen.

Edith tuli sisään. Hän oli vaihtanut päivällispukunsa höllään
vaippaan ja päästänyt hajalle hiuksensa, jotka riippuivat vapaina
hänen niskassaan. Mutta Dombeyta hämmästytti toinen muutos, joka oli
tapahtunut hänen vaimossaan.

»Florence kulta», virkkoi Edith, »minä olen etsinyt sinua kaikkialta».

Istuuduttuaan Florencen viereen hän kumartui ja suuteli tytön kättä.
Dombey tuskin käsitti, että hänen vaimonsa saattoi näin muuttua. Ei
ainoastaan hänen hymynsä ollut uutta, vaikkei Dombey ollut sitäkään
koskaan nähnyt, mutta hänen käytöksensä, hänen äänensä sävy, silmien
loiste, harrastus, luottavaisuus ja halu miellyttää — kaikki tuo oli
Edithissä tavatonta.

»Hiljaa, äiti kulta. Isä nukkuu.»

Nyt Edith taas oli ennallaan. Hän katsahti siihen nurkkaan, jossa
Dombey istui, ja tämä tunsi erittäin hyvin tuon ilmeen ja käytöstavan.

»Tuskinpa luulin sinun voivan olla täällä, Florence.»

Kuinka muuttunut ja pehmentynyt hän taas oli yhdessä silmänräpäyksessä!

»Lähdin täältä varhain», jatkoi Edith, »kun aioin istua sinun luonasi
ja puhella kanssasi yläkerrassa. Mutta mentyäni huoneeseesi huomasin
lintuni paenneen, ja nyt olen siellä odottanut sen paluuta.»

Jos olisi tosiaankin ollut puhe linnusta, ei hän olisi voinut painaa
sitä hellemmin ja pehmeämmin rintaansa vasten kuin nyt Florencea.

»Tulehan, kultaseni!»

»Ei suinkaan isä toivo tapaavansa minua täällä, kun herää», epäröi
Florence.

»Luuletko niin, Florence?» kysyi Edith katsoen suoraan hänen silmiinsä.

Florence painoi päänsä alas ja järjesti käsityökorinsa. Edith otti
hänen kätensä kainaloonsa, ja he poistuivat huoneesta kuin sisarpari.
Dombeyn mielestä hänen pelkkä käyntinsäkin oli niin toisenlainen kuin
ennen.

Hän istui hämärässä nurkassaan niin kauan, että kirkon kello ehti lyödä
kolme kertaa, ennenkuin hän lähti liikkeelle. Koko tämän ajan hänen
katseensa oli suunnattuna siihen paikkaan, jossa Florence oli istunut.
Huone pimeni kynttilöiden palaessa loppuun ja vihdoin sammuessa,
mutta hänen kasvoillaan kuvastui synkkyys, joka oli syvempi kuin yön
mustimmat varjot, eikä poistunut niiltä.

Florence ja Edith istuivat tulen ääressä siinä syrjäisessä huoneessa,
jossa pikku Paul oli kuollut, ja puhelivat kauan yhdessä. Diogenes,
joka kuului samaan seuraan, oli aluksi vastustanut Edithin läsnäoloa,
vieläpä emäntänsä käskyynkin mukautuessaan muristen ilmaissut
vastalauseensa. Mutta kun se vähitellen tuli esiin viereisestä
huoneesta, jonne oli pahalla päällä vetäytynyt, näytti se pian
käsittävän tehneensä parhaista tarkoituksistaan huolimatta sellaisen
erehdyksen, joita joskus sattuu parhaiten kasvatetuillekin koirille.
Niinpä se esitti anteeksipyynnön istuutumalla vihdoin molempien väliin
hyvin kuumaan paikkaan tulen eteen, kieli pitkällä ja kerrassaan tylsä
ilme naamalla, keskustelua kuunnellen.

Ensiksi puheltiin Florencen kirjoista, mielipuuhista ja siitä tavasta,
kuinka hän oli viettänyt häiden jälkeisen ajan. Siitä Florence johtui
erääseen asiaan, joka koski häneen kovasti, ja hän virkkoi kyyneleet
silmissä:

»Oi, äiti! Minulla on ollut suuri suru sen päivän jälkeen.»

»Sinullako suuri suru, Florence?»

»Niin. Walter-parka on hukkunut.»

Florence painoi molemmat kätensä kasvoilleen ja itki oikein sydämensä
pohjasta. Niin monta salaista kyyneltä kuin Walterin kohtalo lieneekin
pusertanut hänen silmistään, vuotivat ne yhä vieläkin aina, kun hän
ajatteli häntä tai puhui hänestä.

»Mutta sanohan minulle, kultani», virkkoi Edith rauhoittaen, »kuka
Walter oli. Mitä hän oli sinulle?»

»Hän oli veljeni, äiti! Rakkaan Paulin kuoltua me lupasimme olla veli
ja sisar. Olin tuntenut hänet kauan — pikku lapsesta alkaen. Hän tunsi
Paulin, joka rakasti häntä kovasti. Paul sanoi melkein viimeiseksi:
'Pidä huolta Walterista, isä kulta! Olen niin rakastanut häntä! Walter
oli tuotu sisälle katsomaan häntä, ja hän oli saapuvilla silloin —
tässä huoneessa.»

»Ja onko hän pitänyt huolta Walterista?» kysyi Edith jyrkästi.

»Isäkö? Isän määräyksestä Walter lähti ulkomaille. Hän hukkui matkalla
haaksirikossa», vastasi Florence nyyhkyttäen.

»Tietääkö isäsi, että hän on kuollut?» kysyi Edith.

»Sitä en osaa sanoa, äiti. En tiedä sitä ollenkaan. Äitikulta!»
huudahti Florence tarttuen Edithiin kuin apua etsien ja kätkien
kasvonsa hänen rintaansa vasten, »sinähän olet nähnyt —»

»Hiljaa! Hiljaa, Florence.» Edith oli kalvennut ja puhui niin
vakavasti, ettei hänen olisi tarvinnut panna kättään esteeksi Florencen
huulille. »Kerro minulle ensin kaikki Walterista. Anna minun kuulla
hänen tarinansa alusta loppuun.»

Florence kertoi sen ja muuta, mitä siihen kuului, vieläpä Tootsinkin
ystävyydestä, josta suuressa surussaankaan tuskin saattoi puhua
hymyilemättä, vaikka olikin Tootsille kovin kiitollinen. Kun hän
oli lopettanut kertomuksensa, jota Edith oli kuunnellut alusta asti
tarkkaavasti, pidellen Florencen kättä, ja kun tuli hiljaisuus, virkkoi
Edith:

»Mitä sinä tarkoitat minun nähneen, Florence?»

»Etten minä ole isän suosiossa, äiti», sanoi Florence äänessään sanaton
pyyntö ja peitti kasvonsa nopeasti kuin äskenkin. »En ole koskaan
ollut. En ole koskaan osannut olla isän mieliksi. Olen eksynyt tieltä,
eikä minulla ole ollut ketään opastamassa sille takaisin. Oi, anna
minun oppia sinulta, kuinka tulisin rakkaammaksi isälle. Opeta minua!
Sinä osaat niin hyvin!» Sitten Florence tarttui häneen lujemmin ja
lausui jotakin hajanaisia kiitollisuuden ja hellyyden sanoja. Nyt,
kun hän oli keventänyt sydämeltään surullisen salaisuutensa, hän itki
kauan, mutta ei niin tuskallisesti kuin aikaisemmin, sillä hän tunsi
uuden äitinsä käsivarret kiertyneinä ympärilleen.

Huuliinsa asti kalvenneena ja kasvojensa ponnistellessa saadakseen
takaisin maltillisen ilmeensä, kunnes niiden ylpeä kauneus oli jäykkä
kuin kuolema, Edith katseli alas itkevään tyttöön ja suuteli häntä
kerran. Sitten hän vähitellen irroitti itsensä, työnsi tytön kauemmaksi
ja sanoi arvokkaasti ja rauhallisesti kuin marmorikuva äänellä, joka
muuttui synkemmäksi hänen puhuessaan, mutta ei ilmaissut mitään muuta
mielenliikutuksen merkkiä:

»Florence, sinä et tunne minua! Taivas varjelkoon siitä, että oppisit
mitään minulta!»

»Enkö saa oppia sinulta?» kysyi Florence hämmästyneenä.

»Ei saa käydä niin, että opettaisin sinulle, kuinka on rakastettava tai
tehtävä itsensä rakastetuksi!» sanoi Edith. »Jos voisit opettaa minua,
olisi se parempi, mutta se on liian myöhäistä. Sinä olet minulle rakas,
Florence. En luullut, että mikään voisi koskaan olla minulle niin rakas
kuin sinä olet tällä hetkellä.»

Hän huomasi Florencen aikovan puhua, mutta esti sen kohottamalla
kättään ja jatkoi:

»Minä pysyn aina uskollisena ystävänäsi. Tahdon sinua helliä niin
paljon — joskaan en osaa niin hyvin — kuin kukaan tässä maailmassa.
Sinä voit luottaa minuun — minä tiedän sen ja sanon sen, kultaseni —
antaa puhtaan sydämesi koko luottamuksen. On olemassa lukemattomia
naisia, joista isäsi olisi voinut valita ja jotka olisivat olleet
kaikissa muissa suhteissa minua parempia ja rehellisempiä, Florence,
mutta ei ole ainoatakaan, joka olisi voinut tulla tänne hänen vaimonaan
ja jonka sydän olisi sykkinyt uskollisemmin ja hartaammin sinua kohtaan
kuin minun.»

»Sen tiedän, äitikulta!» huudahti Florence. »Ensimmäisestä onnellisesta
päivästä alkaen.»

»Onnellisesta päivästä!» Edith näytti toistavan nämä sanat
vaistomaisesti ja jatkoi: »Vaikkakaan se ei ole minun ansioni, sillä
ajattelin hyvin vähän sinua, ennenkuin olin nähnyt sinut, niin anna
minun saada ansaitsematon palkkani luottamuksessasi ja rakkaudessasi.
Ja tänä iltana, Florence, tänä ensimmäisenä iltana, jolloin asetun
tänne, minä tunnen tarvetta sanoa sen sinulle ensimmäisen ja viimeisen
kerran.»

Tietämättä miksi Florence tunsi melkein pelkäävänsä kuulla jatkoa,
mutta ei voinut hetkeksikään kääntää silmiään kauniista kasvoista.

»Älä koskaan koeta löytää minusta sellaista, mitä sydämessäni ei ole»,
jatkoi Edith painaen kätensä rintaansa vasten. »Älä koskaan, Florence,
jos vain voit estää, luovu minusta sen puutteen tähden. Vähitellen opit
tuntemaan minut paremmin, ja tulee se aika, jolloin tunnet minut yhtä
hyvin kuin minä itsekin. Ole silloin niin lempeä minulle kuin voit
äläkä muuta katkeruudeksi sitä ainoaa suloista muistoa, joka minulla
on.»

Ne kyyneleet, jotka olivat kohonneet hänen silmiinsä hänen
katsellessaan tarkasti Florencea, ilmaisivat, että tyynet kasvot olivat
vain kaunis naamio, mutta hän säilytti sen ja lisäsi:

»Olen nähnyt sen, mistä puhuit, ja tiedän, kuinka totta se on. Mutta
usko minua — ja jollet vielä voikaan, niin pian opit ymmärtämään —
ettei koko maailmassa ole ketään, joka olisi vähemmän sopiva muuttamaan
sitä tai auttamaan sinua, Florence, kuin minä. Älä koskaan kysy minulta
miksi tai puhu enää siitä tai miehestäni. Tässä suhteessa täytyy meidän
välillämme olla kuilu ja äänettömyys, joka on syvempi kuin itse hauta.»

Sitten hän istui jonkun aikaa äänettömänä. Florence tuskin uskalsi
hengittää sillä välin, hämärien ja epämääräisten totuuden varjojen
ja sen jokapäiväisten seurausten ajaessa takaa toisiaan hänen
kauhistuneessa, vielä epäuskoisessa mielikuvituksessaan. Melkein heti
Edithin lakattua puhumasta alkoi hänen kasvoiltaan kadota jäykkyys sen
rauhallisemman ja pehmeämmän ilmeen tieltä, joka niillä tavallisesti
oli hänen seurustellessaan Florencen kanssa. Tämän muutoksen jälkeen
hän peitti kasvonsa käsillään. Sitten hän nousi, toivotti Florencelle
hyvää yötä syleilemällä hellästi ja poistui nopeasti, taakseen
katsahtamatta.

Mutta kun Florence oli vuoteessa ja huone oli pimeä, ellei ottanut
lukuun hiiloksesta leviävää hehkua, palasi Edith ja sanoi, ettei hän
voinut nukkua ja että hänen pukeutumishuoneensa oli yksinäinen. Hän
veti tuolin uunin eteen ja tuijotti sammuviin kekäleisiin. Florencekin
katseli niitä vuoteestaan, kunnes ne ynnä uunin edessä istuva komea
olento aaltoilevine hiuksineen muuttuivat hämäräksi ja epäselväksi ja
lopulta katosivat uneen.

Mutta nukkuessaankaan Florence ei voinut unohtaa epämääräistä
vaikutelmaa siitä, mitä äsken oli tapahtunut. Se oli aiheena hänen
uniinsa ja vaivasi häntä, milloin toisessa milloin toisessa muodossa,
mutta aina se kiusasi häntä ja herätti pelontunteita. Hän oli
etsivinään isäänsä erämaasta ja seuraavinaan hänen jälkiään ylös
huimaaville kukkuloille ja alas syviin kaivoksiin ja luoliin. Hänelle
oli uskottu eräs asia, joka voisi vapauttaa isän sanomattomista
kärsimyksistä — hän ei tietänyt mistä tai miksi — mutta hän ei voinut
mitenkään päästä perille ja vapauttaa isäänsä. Sitten hän näki isänsä
kuolleena samassa huoneessa, jossa itse oli, ja samalla vuoteella ja
käsitti, ettei isä ollut viimeiseen hetkeensä asti koskaan rakastanut
häntä, ja heittäytyi hänen kylmää rintaansa vasten katkerasti itkien.
Silloin hän näki äkkiä edessään maiseman, jossa virtasi joki, ja hän
kuuli tutun, valittavan äänen huutavan: »Se juoksee yhä eteenpäin,
Floy! Se ei ole koskaan pysähtynyt! Sinä kuljet sen mukana!» Ja hän
näki isänsä jonkin matkan päässä ojentavan käsiään häntä kohden
Walterin näköisen olennon seisoessa hänen rinnallaan hirveän vakavana
ja hiljaisena. Jokaisessa hänen unessaan Edith liikkui edestakaisin
joko hänen ilokseen tai surukseen, kunnes he kahden seisoivat synkän
haudan reunalla, jonne Edith viittasi sormellaan. Hän katsoi sinne ja
näki — mitä! — toisen Edithin makaavan pohjalla.

Kauhuissaan tästä unesta hän kirkaisi ja luuli heränneensä. Lempeä ääni
kuului kuiskaavan hänen korvaansa: »Florence, Florence kulta, sehän on
vain unta!» ja ojentaessaan käsivarsiaan hän hyväili vastaukseksi uutta
äitiään, joka silloin poistui ovesta harmaassa aamuvalaistuksessa. Heti
Florence nousi istualle ihmetellen, oliko todellakin niin tapahtunut
vai ei, mutta muusta hän ei ollut varma kuin että aamu sarasti, että
uunissa oli enää jäljellä sammunutta tuhkaa ja että hän oli yksin.

Niin kului sen päivän jälkeinen yö, jolloin onnellinen pari oli
palannut kotiin.




KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Tupaantulijaiset


Monta seuraavaa päivää kului samalla lailla, paitsi että talossa oli
paljon vierailuja, joihin myös vastattiin, ja että rouva Skewton
piti omissa huoneissaan aamupäiväkutsuja, joissa majuri Bagstock oli
tavallisesti läsnä. Florence ei näinä aikoina kohdannut kertaakaan
isänsä katsetta, vaikka näki hänet joka päivä, eikä myöskään joutunut
paljon puheisiin uuden äitinsä kanssa, joka esiintyi vallanhimoisena
ja ylpeänä kaikille muille kuin hänelle — Florence ei voinut olla sitä
huomaamatta — ja vietti usein hyvän aikaa hänen seurassaan äänettömänä
ja miettiväisenä, vaikka lähetti aina hakemaan häntä tai tuli hänen
luokseen saavuttuaan kotiin vierailulta ja käväisi hänen huoneessaan
ennen nukkumaan menemistä kuinka myöhään tahansa eikä koskaan
laiminlyönyt tilaisuutta häntä tavata.

Florence, joka oli toivonut niin paljon tästä avioliitosta, ei voinut
olla välillä vertaamatta komeaa taloa entiseen ummehtuneeseen, synkkään
kotiin ja ihmettelemättä, milloin siitä tosiaankin tulisi oikea koti,
sillä hänellä oli sisäinen epäilys, ettei se ollut koti kenellekään,
vaikka kaikki sujui niin ylellisesti ja säännöllisesti. Monta
surullisen mietiskelyn hetkeä yöllä ja päivällä ja monta pettyneen
toivon nostattamaa kyyneltä tuotti Florencelle se vakuutus, jonka hänen
uusi äitinsä oli lausunut niin jyrkästi, ettei näet maailmassa ollut
ainoatakaan ihmistä, joka olisi kykenemättömämpi opettamaan häntä
saavuttamaan isänsä rakkautta. Ja pian Florence alkoi uskoa — _päätti_
uskoa, lienee oikeammin sanottava — että Edith, joka paraiten tiesi,
kuinka toivotonta oli koettaa voittaa tai muuttaa isän kylmyyttä häntä
kohtaan, oli varoittanut häntä ja säälistä kieltänyt enää puhumasta
mitään koko asiasta. Epäitsekkäänä tässä niinkuin kaikissa muissakin
toimissaan ja mielikuvitelmissaan Florence mieluummin kärsi tämän uuden
haavan tuottamaa tuskaa kuin olisi tarttunut pienimpäänkään totuuden
enteeseen, mitä hänen isäänsä tuli. Levottomissa ajatuksissaankin hän
tunsi vain hellyyttä isäänsä kohtaan. Muuten hän toivoi kodin muuttuvan
onnellisemmaksi niin pian kuin uutuuden ja outouden aika päättyisi.
Itseään hän ajatteli hyvin vähän ja valitteli vielä vähemmän.

Joskaan ei uuden perheen kukaan jäsen erikoisesti tuntenut
kotiutuneensa, päätettiin, että ainakin rouva Dombeyn piti viipymättä
julkisesti esiintyä kotona. Dombey ja rouva Skewton järjestivät
sarjan juhlia äsken solmitun avioliiton kunniaksi ja tyydyttääkseen
seurustelutarvetta. Ohjelma aloitettiin sillä, että rouva Dombeyn tuli
olla kotona määrättynä iltana ja että herra ja rouva Dombey samaksi
illaksi kutsuivat suuren joukon yhteen soveltumattomia ihmisiä luokseen
päivälliselle.

Dombey esitti siis luettelon useista Lontoon itäosan suurliikemiehistä,
jotka hän puolestaan halusi saada kutsutuiksi juhlaan. Rouva
Skewton edusti rakasta lastaan, joka oli ylpeän välinpitämätön koko
asiasta, ja lisäsi vävynsä listaan toisen. Siinä oli länsiosassa
asuvien nimiä, m.m. Feenix-serkun, joka ei ollut vielä palannut
Baden-Badeniin suureksi vahingoksi omalle itselleen, ynnä kirjava
joukko erisäätyisiä ja -ikäisiä koita, jotka olivat aikansa liehuneet
hänen kauniin tyttärensä tai hänen oman liekkinsä ympärillä saamatta
mitään pysyväistä vahinkoa siivilleen. Edithin määräyksestä merkittiin
Florencekin päivällisvieraitten joukkoon, vaikka rouva Skewton ensin
olikin esittänyt epäilyksiään ja vastaväitteitään. Florence otti
ihmeissään ja äänettömänä osaa päivän tapauksiin, tajuten vaistollaan
nopeasti, mikä vähänkään saattaisi olla epämieluista hänen isälleen.

Nämä tapaukset alkoivat siten, että Dombey, harvinaisen korkea ja
jäykkä kaulaliina kaulassaan, käveli rauhattomasti edestakaisin
vierashuoneessa päivällisajaksi määrättyyn hetkeen asti. Silloin saapui
täsmälleen erään itäintialaisen, suunnattoman rikkaan liikkeen johtaja,
jonka liivit näyttivät olevan vaatimattoman puusepän valmistamat
käyttökelpoisesta laudasta, vaikka itse asiassa olivat räätälitaidon
työtä ja valmistetut nankininimisestä kankaasta. Tämän vieraan otti
Dombey yksin vastaan. Seuraava vaihe oli se, että Dombey lähetti
terveisiä rouva Dombeylle ja täsmällisen ilmoituksen ajasta. Senjälkeen
itäintialaisen liikkeen johtaja menetti keskustelukykynsä, ja koska
Dombey ei mitenkään ryhtynyt häntä auttamaan, jäi hän tuijottamaan
tuleen. Silloin ilmestyi apu rouva Skewtonin hahmossa, jota johtaja
mieluisana alkuna illan seuraaviin vaiheisiin erehtyi pitämään rouva
Dombeyna ja tervehti innostuneena.

Sitten, saapui pankinjohtaja, jonka huhu kertoi voivan ostaa kaikkea
— myöskin ihmisluonteita, jos hänen päähänsä vain olisi juolahtanut
vaikuttaa rahamarkkinoilla tähän suuntaan — mutta joka oli ihmeteltävän
vaatimaton mies, melkeinpä kerskaili mitättömyydellään ja puhuessaan
Thamesin varrella Kingstonissa sijaitsevasta »pikku tilastaan» sanoi
sen juuri voivan tarjota herra Dombeylle vuoteen ja lampaankyljyksen,
jos hän suvaitsisi siellä käydä. Naisia, virkkoi hän, saattoi niin
syrjässä oleva mies tuskin kutsua luokseen — mutta jos rouva Skewton
ja hänen tyttärensä, rouva Dombey, joskus sattuisivat niille tienoin
ja soisivat hänelle sen kunnian, että tulisivat katsomaan pientä
pensastarhaa, joka hänellä siellä oli, ja yksinkertaista pikku
kukkatarhaa ynnä muuta tai vaatimatonta yritystä ananasviljelykseksi
ja paria kolmea samantapaista laitosta, pitäisi hän sitä erinomaisena
suosionosoituksena. Luonteensa mukaan tämä herra oli puettu hyvin
yksinkertaisesti. Kaulaliinana hänellä oli kapea palttinakaistale,
kengät olivat isot, takki oli hänelle liian väljä, housut taas liian
ahtaat. Kun rouva Skewton sattumalta mainitsi oopperan, virkkoi tämä
vieras, että hän kävi siellä hyvin harvoin, koska hänen varansa eivät
sitä sietäneet. Hänelle näytti tuottavan suurta nautintoa sanoa näin,
sillä tästä hetkestä alkaen säteilivät hänen kasvonsa, ja hänen
silmistään loisti tyytyväisyys hänen katsellessaan seuruetta kädet
housuntaskuissa.

Sitten ilmestyi rouva Dombey kauniina ja ylpeänä, täynnä ylenkatsetta
ja uhmaa heitä kaikkia kohtaan ikäänkuin hänen päähänsä painettu
morsiusseppele olisi teräsnauhainen kiehkura, pantu kiristämään häneltä
suosiollisuutta, jota hän ei henkensä uhallakaan antaisi. Hänen
mukanaan tuli Florence. Heidän astuessaan yhdessä huoneeseen synkisti
Dombeyn kasvoja sama varjo, joka oli levinnyt niille kotiinpaluun
päivänä. Mutta sitä ei kukaan huomannut, sillä Florence ei uskaltanut
luoda katsettaan isänsä silmiin, ja Edithin välinpitämättömyys oli niin
valtava, ettei hän kiinnittänyt pienintäkään huomiota mieheensä.

Nyt alkoi vieraita saapua yhä useampia. Lisää johtajia, yhdistysten
puheenjohtajia, vanhahkoja naisia, joiden juhlapukuihin kuului oikeita
kuormia päälaella, Feenix-serkku, majuri Bagstock, rouva Skewtonin
ystävättäriä, joilla oli poskillaan sama terve väri ja kuihtuneella
kaulallaan hyvin kallisarvoisia kaulakoristeita. Näiden joukossa
oli eräs nuori, viidenseitsemättä ikäinen nainen, joka oli puettu
tavattoman viileästi, mitä selkään ja hartioihin tuli, ja puhui
viehättävästi sammaltaen. Hänen silmäluomensa pysyivät vain suurilla
ponnistuksilla auki, ja hänen käytöksessään oli sitä nuoruuden
huolettomuuteen niin usein liittyvää suloa, jota ei voi määritellä. Kun
suurin osa Dombeyn listaan merkittyjä vieraita oli vaiteliasta väkeä
ja rouva Dombeyn listaan merkityt enimmäkseen olivat puheliaita eikä
kummankaan luettelon välillä ollut myötätuntoa, teki rouva Dombeyn
luettelo salaisesta sopimuksesta liiton toista luetteloa vastaan, jonka
henkilöt kuljeskelivat huoneissa hylättyinä tai etsivät itselleen
turvapaikkaa nurkissa, törmäsivät uusia vieraita vastaan, joutuivat
tungetuiksi sohvien taakse, saivat aikamoisia tärähdyksiä päähänsä
ulkoapäin avatuista ovista ja kokivat kaikenlaista vastoinkäymistä.

Kun ilmoitettiin päivällisen olevan pöydässä, tarjosi Dombey
käsivartensa vanhalle naiselle, joka oli kuin karmosiininpunaisesta
sametista tehty, seteleillä täytetty neulatyyny ja olisi tosiaankin
voinut olla itse Threadneedle-kadun eukko, sillä niin rikas hän oli
ja näytti yhtä taipumattomalta. Feenix-serkku vei pöytään rouva
Dombeyn ja majuri Bagstock rouva Skewtonin, ja paljashartiainen
nuori nainen työnnettiin itäintialaisen liikkeen johtajan viereen
kuin sammuttajaksi. Muut naiset jätettiin jäljellä olevien herrojen
nähtäviksi vierashuoneeseen, kunnes osa herroista teki rohkean
päätöksen ja tarjoutui viemään heidät alakertaan, jossa nämä rohkeat
tukkivat ruokasalin oven, sulkien seitsemän vähemmän rohkeaa miestä
kivilattiaiseen eteiseen. Kun kaikki muut olivat tulleet sisään ja
istuutuneet paikoilleen, ilmestyi vielä yksi noista vähemmän rohkeista
hymyillen hämillään, hylättynä ja oman onnensa nojaan jätettynä. Hänen
täytyi ylihovimestarin kanssa kiertää pöydän ympäri kahteen kertaan,
ennenkuin löysi paikan itselleen, jolloin hänet lopulta sijoitettiin
rouva Dombeyn vasemmalle puolelle. Siitä hetkestä alkaen tämä ujo mies
ei enää kertaakaan nostanut päätänsä.

Tilavaa ruokasalia, jossa seurue istui välkkyvän pöydän ääressä,
askaroiden säkenöivinä lusikkoineen, veitsineen, haarukkoineen
ja lautasineen, olisi voinut pitää jäljennöksenä Tom Tiddlerin
puutarhasta, jossa lapset poimivat kultaa ja hopeaa, Dombey oli
Tiddlerinä ihailtavasti osansa mukainen, ja kallisarvoisesta harmaasta
metallista valmistettu pitkä malja, joka erotti hänet rouva Dombeysta
ja jonka reunoilla harmaat lemmenjumalat tarjosivat tuoksuttomia
kukkiaan kaikille, oli kerrassaan vertauskuvallinen.

Feenix-serkku oli oikealla alallaan ja näytti hämmästyttävän nuorelta.
Mutta hän oli välistä hajamielinen hyvällä tuulellaan — hänen muistinsa
harhaili toisinaan kuten hänen säärensä — ja tällä kertaa hän tuotti
koko seurueelle oikean väristyksen. Se tapahtui näin. Paljashartiainen
nuori nainen, joka katseli Feenix-serkkua hellän tunteellisesti,
oli viekkaasti saanut itäintialaisen liikkeen johtajan viemään
hänet Feenix-serkun viereiselle tuolille. Palkinnoksi tästä hyvästä
hän hylkäsi heti johtajan, joka kävi hyvin alakuloiseksi ja vaipui
omiin ajatuksiinsa, kun häntä vielä lisäksi toiselta puolen varjosti
synkkä musta samettihattu, joka oli luisevan ja puhumattoman, viuhkaa
käyttelevän naisen päässä. Feenix-serkku ja nuori nainen puhelivat
hyvin vilkkaasti ja hyväntuulisesti, ja jälkimäinen nauroi jollekin
jutulle niin kovaa, että majuri Bagstock pyysi lupaa kysyä rouva
Skewtonin nimessä (he istuivat näet vastapäätä, lähellä), eikö tuota
juttua saisi pitää yhteisenä omaisuutena.

»Vakuutan teille kunniasanalla, ettei se ole minkään arvoinen»,
virkkoi Feenix-serkku, »eikä sitä tosiaankaan kannata toistaa. Se on
suoraan sanoen vain Jack Adamsin kertoma juttu. Tahtoisin väittää,
että ystäväni Dombey» — yleinen huomio oli nyt kohdistunut yksinomaan
Feenix-serkkuun — »muistaa Jack Adamsin, Jackin; en tarkoita Joea, joka
oli hänen veljensä. Niin, Jack, pikku Jack, jonka toinen silmä oli
kierossa ja jonka puheessa oli vähän vikaa, istui parlamentissa jonkin
pikku kaupungin edustajana. Meillä oli tapana valtiopäiväaikanani
sanoa häntä V.L. Adamsiksi, koska hän oli erään alaikäisen nuorukaisen
vuoteenlämmittäjä. Ehkä ystäväni Dombey on tuntenut sen miehen?»

Dombey, joka olisi yhtä hyvin voinut tuntea Guy Fawkesin, vastasi
kieltävästi. Mutta silloin esiintyi odottamatta yksi seitsemästä
ujosta miehestä, sanoi tunteneensa hänet ja lisäsi: »Hänellä oli aina
paulakengät!»

»Juuri niin», sanoi Feenix-serkku, kumartuen eteenpäin nähdäkseen ujon
miehen, ja hymyili hänelle rohkaisevasti pöydän alapäähän: »Se oli
Jack. Joella oli —»

»Kaulussaappaat!» huudahti ujo mies nousten yhä vain yleisen
mielipiteen silmissä.

»Tiettävästi», myönsi Feenix-serkku. »Olitte siis heidän läheinen
tuttavansa?»

»Tunsin heidät molemmat», vastasi ujo mies. Dombey joi heti maljan
hänen kanssaan.

»Lemmon hyvä mies, se Jack!» sanoi Feenix-serkku kumartuen taas
eteenpäin ja hymyillen.

»Erinomainen», vastasi ujo mies rohkaistuen menestyksestään.
»Parhaimpia miehiä, mitä koskaan olen tuntenut.»

»Olette epäilemättä kuullut tuon jutun?» sanoi Feenix-serkku.

»Tunnen sen varmasti», virkkoi rohkea ujo mies, »kun vain arvoisa herra
on kertonut sen». Näin sanoen hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja
hymyili katolle kuin osaisi jutun ulkoa ja iloitsisi siitä jo etukäteen.

»Oikeastaan se ei sinänsä ole mikään juttu», sanoi Feenix-serkku
kääntyen hymyillen pöytäseurueen puoleen ja pudistaen iloisesti
päätänsä. »Senvuoksi se ei ansaitse edes alkulausetta. Mutta se kuvaa
Jackin sukkeluutta. Kävi näet niin, että Jack kutsuttiin häihin — jotka
muistaakseni vietettiin Barkshiressä?»

»Shropshiressä», huomautti rohkea ujo mies, joka luuli, että vedottiin
häneen.

»Niinkö? No olkoon niin. Oikeastaan ne olisivat voineet olla
missä _shiressä_ tahansa», sanoi Feenix-serkku. »Ystäväni siis
kutsuttiin häihin Johonkinshireen», jatkoi hän, tyytyväisenä omaan
sanavalmiuteensa, »ja hän lähti sinne. Juuri niinkuin meistä kuka
tahansa, joka olisi kutsuttu rakastettavan ja lahjakkaan sukulaiseni
ja herra Dombeyn häihin, ei suinkaan olisi odottanut toista käskyä,
vaan ollut lemmon iloinen saadessaan olla läsnä niin hauskassa
tilaisuudessa. Jack siis lähti. Noissa häissä vihittiin harvinaisen
kaunis tyttö mieheen, josta hän ei välittänyt rahtuakaan, mutta jonka
hän otti suunnattoman rikkauden takia. Kun Jack palasi häiden jälkeen
Lontooseen, tapasi hän Alahuoneen lämpiössä erään miehen, joka kysyi:
'No, Jack, miltä tuo yhteensopimaton pari näyttää?' 'Yhteensopimaton?'
toisti Jack. 'Se oli täysin rehellinen kauppa kummaltakin puolen.
Tyttö on säällisesti ostettu, ja voitte luottaa siihen, että mies on
säällisesti myyty!'»

Kesken Feenix-serkun sydämellistä iloa tämän kertomuksen huippukohdasta
kohtasi hänet äkkiä se väristys, joka oli kiertänyt pöydän ympäri kuin
sähkökipinä, ja hän vaikeni. Ei yksillekään kasvoille ilmestynyt hymyä
tämän päivällisten aikana löydetyn ainoan yleisen keskusteluaiheen
johdosta. Syvä hiljaisuus seurasi ja ujo miesparka, joka oli ollut
yhtä viaton tämän jutun ennakolta tietämiseen kuin vastasyntynyt
lapsi, joutui siihen kurjaan asemaan, että sai lukea jokaisen silmistä
olevansa seuran mielestä ikävän tilanteen aiheuttaja.

Dombeyn kasvot eivät suinkaan olleet taipuvaiset muuttamaan ilmettään,
ja koska ne tänään olivat valautuneet juhlamuotoonsa, ei tuo juttu
näyttänyt tekevän häneen muuta vaikutusta, kuin että hän keskellä
hiljaisuutta vakuutti juhlallisesti, että se oli kerrassaan hyvä. Edith
vilkaisi nopeasti Florenceen, mutta muuten hän pysyi ulkonaisesti
tyynenä ja kylmäkiskoisena.

Päivällinen sujui hitaasti eri vaiheittensa läpi runsaine ruokineen ja
viineineen, vieraitten saadessa nauttia kullan ja hopean näkemisestä,
maan, ilman, tulen ja veden herkuista, hedelmäkasoista ja Dombeyn
juhlissa käytetystä ylimääräisestä tavarasta — jäästä. Aterian viime
hetkillä kuului yhtä mittaa koputuksia ovelle, ilmoittaen uusia
vieraita saapuvan, joiden osuus juhlaan rajoittui sen haistamiseen.
Kun rouva Dombey nousi, kannatti nähdä hänen miehensä, joka niska
jäykkänä ja pää pystyssä piti ovea avoinna naisten vetäytyessä toiseen
huoneeseen ja panna merkille, kuinka Edith pyyhälsi hänen ohitseen
taluttaen Florencea.

Dombey oli vakava näky viinikarahvin takana istuessaan 'jäykän
arvokkaana. Itäintialaisen liikkeen johtaja näytti avuttomalta
yksinäisyydessään tyhjän pöydän päässä. Majuri oli sotilaallinen
kertoessaan juttuja Yorkin herttuasta kuudelle seitsemästä ujosta
miehestä (kunnianhimoinen ujo mies oli kokonaan syrjäytetty).
Pankinjohtaja oli mitättömän näköinen tehdessään ihailijajoukolle
jälkiruokaveitsellään pohjapiirustusta vähäpätöisestä ananastarhastaan.
Feenix-serkku näytti miettivältä silitellessään pitkiä kalvosimiaan
ja salavihkaa korjaillessaan tekotukkaansa. Mutta kaikki nämä näyt
kestivät vain vähän aikaa, koska ne pian keskeytti kahvinjuonti ja
siirtyminen ruokasalista.

Yläkerran loistohuoneissa oli tungos, joka lisääntyi joka hetki,
mutta yhä näytti Dombeyn luetteloon merkittyjen olevan luontaisen
mahdotonta sulautua yhteen rouva Dombeyn kutsumien kanssa eikä kukaan
voinut hetkeksikään joutua epävarmuuteen siitä, kummassa luettelossa
kunkin vieraan nimi oli. Ehkä ainoa poikkeus koko tästä säännöstä
oli Carker, joka nyt hymyili seurueen keskellä ja seisoessaan rouva
Dombeyn ympärille kokoontuneessa piirissä — katsellen valppaasti häntä,
heitä kaikkia, isäntäänsä, Kleopatraa, majuria, Florencea ja kaikkea
ympärillä olevaa — näytti tulevan hyvästi toimeen vieraiden molempien
ryhmien kanssa eikä tuntunut nimenomaan kuuluvan kumpaankaan.

Florence pelkäsi häntä niin, että hänen läsnäolonsa tuntui suorastaan
painajaiselta eikä voinut olla sitä ajattelematta, sillä hänen silmänsä
suuntautuivat tuon tuostakin Carkeriin ehdottoman vastenmielisyyden
ja epäluulon pakottamina. Mutta hänen ajatuksensa askartelivat
muussakin, sillä istuessaan syrjässä — ei senvuoksi, ettei häntä olisi
ihailtu ja etsitty, vaan rauhallisen luonteensa vaatimattomuudessa
— hän tajusi, kuinka pieni osa hänen isällään oli kaikessa tässä,
ja huomasi mielipahakseen kuinka vaivaantunut hän oli ja kuinka
vähän huomiota häneen kohdistettiin. Dombey seisoskeli oven lähellä
odottaen sellaisia vieraita, joita sopi kunnioittaa erikoisella
huomaavaisuudella ja jotka hän senvuoksi johti esitettäviksi vaimonsa
luo. Tämä vastaanotti heidät ylpeän kylmästi, mutta ei osoittanut
minkäänlaista harrastusta tai halua miellyttää eikä ainoaakaan kertaa
pelkän tervehtimismuodollisuuden jälkeen avannut suutaan tyydyttääkseen
miehensä toiveita ja lausuakseen hänen vieraansa tervetulleiksi.
Sitä oudommalta ja tuskallisemmalta se tuntui Florencesta, kun Edith
käyttäytyi näin, vaikka kohteli häntä itseään niin ystävällisesti ja
osoitti rakastavaa huolenpitoa, ja hänestä oli melkein kiittämätöntä
omasta puolestaan edes panna merkille, mitä hänen nähtensä tapahtui.

Florence olisi ollut onnellinen, jos olisi uskaltanut olla isänsä
seurassa, vaikka vain yhdellä katseella, ja onnellinen hän olikin,
koska hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta isänsä kiusaantumisen
pääsyystä. Mutta hän pelkäsi osoittaa huomaavansa isän epäedullista
asemaa, jottei isä vihastuisi siitä, ja kun häntä näin veti eri
tahoille halu liittyä isään ja kiitollinen kiintymys Edithiin,
uskalsi hän tuskin nostaa silmiään kumpaankaan heistä. Huolestuneena
ja onnettomana heidän kummankin puolesta hän sai ihmisten vilinässä
mieleensä sen ajatuksen, että heille ehkä olisi ollut parempi, jollei
tätä puheensorinaa ja jalkojen kopinaa olisi koskaan kuulunutkaan
kotona, — jollei vanhaa autiutta ja rappeutumista olisi korvattu
uutuudella ja loistolla, — jollei yksinäinen ja hyljätty lapsi
olisikaan saanut itselleen ystävää Edithistä, vaan jatkanut hiljaista
elämäänsä kenenkään säälimättä ja unohdettuna.

Rouva Chickinkin mielessä risteili samantapaisia ajatuksia, mutta ne
eivät olleet yhtä rauhallisesti kehittyneet. Tämä kelpo rouva oli jo
ensiksi loukkaantunut siitä, ettei häntä ollut kutsuttu päivälliselle.
Kun hän oli osittain toipunut tästä iskusta, oli hän uhrannut paljon
rahaa näyttäytyäkseen rouva Dombeyn ensimmäisenä vastaanottoiltana
sellaisella tavalla, että uusi emäntä häikäistyisi täydellisesti ja
että hän saisi perinpohjin nöyryytetyksi rouva Skewtonin.

»Mutta eihän minusta välitetä enempää kuin Florencestakaan!» sanoi
rouva Chick miehelleen. »Kuka kiinnittää minuun pienintäkään huomiota?
Ei kukaan!»

»Ei kukaan, kultaseni», myönsi Chick, joka istui puolisonsa rinnalla
seinustalla ja lohdutteli itseään sielläkin hiljaa viheltelemällä.

»Näyttääkö ollenkaan siltä kuin minä olisin täällä tarpeellinen?»
huudahti rouva Chick leimuavin silmin.

»Ei, kultaseni, ei minun mielestäni», vastasi Chick.

»Paul on mieletön!» sanoi rouva Chick.

Chick vihelteli.

»Jollet ole hirviö, kuten joskus epäilen sinun olevan», jatkoi
rouva Chick avomielisesti, »niin älä istu siinä viheltelemässä
lauluja. Kuinka kukaan, jolla on vähänkään inhimillisiä tunteita,
ilkeää katsella tuota Paulin anoppia noin puettuna ja tuolla lailla
käyttäytyen majuri Bagstockin kanssa, josta muiden mieluisten asioiden
ohella olemme kiitollisuudenvelassa sinun Lucretia Toxillesi —»

»_Minun_ Lucretia Toxilleni, rakkaani!» virkkoi Chick ällistyneenä.

»Niin», vastasi rouva Chick hyvin vakavasti, »_sinun_ Lucretia
Toxillesi — sanonpa vain, etten ymmärrä, kuinka kukaan kehtaa katsella
Paulin anoppia ja ylpeää rouvaa ja noita sopimattomasti käyttäytyviä
vanhoja linnunpelättimiä paljaine hartioineen ja selkineen ja
ylimalkaan tätä kotia, ja _viheltää_ —» jolle sanalle hän pani niin
halveksivan painon, että Chick hätkähti. »Se on, taivaan kiitos,
käsittämätöntä minusta!»

Chick kiristi suunsa sellaiseen muotoon, että sitä oli mahdoton käyttää
hyräilemiseen tai viheltämiseen, ja näytti hyvin miettivältä.

»Mutta toivottavasti minä kuitenkin tiedän, mitä olen velkaa
itselleni», jatkoi rouva Chick, joka oli pakahtumaisillaan kiukusta,
»vaikka Paul onkin unohtanut, mitä minulla on oikeus vaatia. En aio
istua täällä tämän perheen jäsenenä, kun ei kukaan piittaa minusta
vähääkään. Vielä en ole roskaa rouva Dombeyn jalkojen alla — en ihan
vielä», toisti rouva Chick kuin odottaisi kerran joutuvansa siksi,
ehkä jo päivän tai parin kuluttua. »Ja minä lähden. Minä en nimenomaan
sano (vaikka ajatukseni ovat vapaat), että koko tämän seuranpidon
tarkoituksena on vain halventaa ja loukata minua. Mutta minä lähden.
Minua ei kukaan kaipaa.»

Samassa rouva Chick nousi pystyyn ja tarttui miehensä käsivarteen, joka
ohjasi hänet pois, heidän oleskeltuaan siellä puolisen tuntia ikävällä
tuulella. Hänen terävänäköisyytensä ansioksi sopii huomauttaa, ettei
häntä tosiaankaan kaivattu.

Mutta hän ei ollut ainoa suuttunut vieras, sillä Dombeyn luettelo
(jonka asema yhä edelleenkin oli vaikea) oli yksimielisesti vihoissaan
rouva Dombeyn luettelolle, joka tarkasteli sitä lornettinsa läpi ja
ihmetteli ääneensä keitä nuo kaikki ihmiset olivat. Rouva Dombeyn
lista valitti omasta puolestaan väsymystä, ja paljashartiainen nuori
nainen, jonka täytyi olla ilman iloisen nuorukaisen, Feenix-serkun,
huomaavaisuutta (tämä kun oli lähtenyt pois heti päivällisen jälkeen),
vakuutti yksityisesti kolmelle- tai neljällekymmenelle tuttavalleen,
että hän oli ihan nääntyä ikävästä. Kaikilla vanhoilla naisilla, joiden
päässä oli kosolta tavaraa, oli enemmän tai vähemmän syytä valittaa
rouva Dombeyn käytöstä. Johtajat ja puheenjohtajat olivat yksimielisiä
siitä, että jos Dombeyn kerran piti naida, olisi hänen ollut parempi
naida joku lähemmin yhdenikäinen, joka ei olisi ollut juuri niin
kaunis, mutta vähän varakkaampi. Näiden herrojen kesken oltiin sitä
mieltä, että Dombey oli tehnyt itsensä syypääksi heikkouteen ja että
hän saisi sitä katua. Tuskin kukaan kesken lähteneistä tai loppuun
asti läsnäolleista vieraista — mainittuja ujoja miehiä lukuunottamatta
— oli tuntematta itseään herra tai rouva Dombeyn laiminlyömäksi tai
loukkaavasti kohtelemaksi, ja äänettömänä istuva rouva, jolla oli
päässään musta samettihattu, oli käynyt kerrassaan mykäksi senvuoksi,
että tulipunaiseen samettiin puettu rouva oli viety pöytään ennen
häntä. Ujojen herrojenkin luonne turmeltui joko liian paljosta
limonaadista tai siitä syystä, että heihin muuten oli tarttunut yleinen
mieliala, sillä he laskivat purevaa pilaa keskenään ja kuiskailivat
toisilleen portailla ja käytävissä halveksivia huomautuksia. Yleinen
tyytymättömyys ja epämieluisuuden tunne levisi niin, että eteiseen
kokoontuneet palvelijat olivat siitä selvillä yhtä hyvin kuin vieraat
yläkerrassa. Saivatpa kadulla odottavat soihdunkantajatkin siitä vihiä
ja vertasivat juhlaa hautajaissaattoon, jonka ainoatakaan osanottajaa
ei ollut muistettu testamentissa.

Lopulta olivat kaikki vieraat poistuneet, samoin soihdunkantajat.
Katu, joka oli ollut ahdinkoon asti täynnä ajoneuvoja, oli tyhjä.
Huoneissa palavat raukeat valot loivat enää loistettaan vain Dombeyhin
ja Carkeriin, jotka puhelivat erikseen, ynnä rouva Dombeyhin ja hänen
äitiinsä. Edellinen näistä istui leposohvalla, jälkimäinen lepäsi
Kleopatra-asennossa odottaen kamarineitonsa saapumista. Kun Dombey oli
lopettanut puhelunsa Carkerin kanssa, astui tämä liehittelevästi esiin
lausuakseen jäähyväisensä.

»Toivon», virkkoi hän, »ettei tämän hauskan illan tuottama rasitus
kovin vaivaisi rouva Dombeyta huomenna».

»Rouva Dombey», virkkoi Dombey tullen lähemmäksi, »on riittävästi
säästänyt itseään rasitukselta, joten teidän ei tarvitse olla
laisinkaan huolissanne hänen tähtensä. Ikäväkseni täytyy minun sanoa,
rouva Dombey, että olisin toivonut teidän vaivaavan itseänne vähän
enemmän tässä tilaisuudessa.»

Edith katsahti häneen ylpeästi, niinkuin ei hänestä olisi kannattanut
puhua tästä asiasta sen enempää. Sitten hän loi silmänsä toisaalle
mitään sanomatta.

»Olen pahoillani», virkkoi Dombey, »ettette pitänyt velvollisuutenanne
—»

Edith vilkaisi taas häneen.

»Velvollisuutenanne», jatkoi Dombey, »ottaa ystäviäni vastaan vähän
kunnioittavammin. Muutamat niistä, joita olette suvainnut tänä iltana
kohdella ilmeisesti halveksien, osoittavat — minun on ikäväkseni
sanottava se teille, rouva Dombey — teille erikoisen kunnian joka
ainoalla vierailullaan.»

»Tiedättekö, että täällä on muitakin läsnä?» vastasi Edith tuijottaen
häneen jäykästi.

»En! Carker, älkää lähtekö. Vaadin teitä jäämään tänne», huudahti
Dombey pysähdyttäen äänettömän herrasmiehen, joka aikoi vetäytyä
pois. »Herra Carkeriin, nähkääs, luotan täydellisesti, rouva Dombey.
Hän tuntee asian, josta puhun, yhtä hyvin kuin minäkin. Pyydän saada
ilmoittaa teille, rouva Dombey, että käymällä meidän luonamme nuo
varakkaat ja vaikutusvaltaiset henkilöt osoittavat kunniaa minulle. Nyt
Dombey suoristautui kuin olisi näillä sanoillaan esittänyt nuo henkilöt
mahdollisimman arvokkaiksi.

»Kysyn teiltä uudestaan», sanoi Edith luoden häneen taas halveksivan ja
jäykän katseensa, »tiedättekö, että täällä on muitakin ihmisiä?»

»Minun täytyy pyytää», virkkoi Carker astuen lähemmäksi, »hartaasti
pyytää, että saan lähteä pois. Niin pieni ja vähäpätöinen kuin tämä
mielipiteiden eroavaisuus onkin —»

Rouva Skewton, joka oli pitänyt silmällä tyttärensä kasvoja, sekaantui
nyt keskusteluun.

»Suloinen Edithini», sanoi hän, »ja rakas Dombey, meidän oivallinen
ystävämme herra Carker, sillä niin varmaankin saan nimittää häntä —»

Carker mutisi: »Liian suuri kunnia minulle.»

»— on käyttänyt juuri samoja sanoja, jotka olivat minunkin mielessäni.
Olen vain odottanut sopivaa tilaisuutta puhuakseni. Pieni ja
vähäpätöinen! Edith kulta ja rakas Dombey, emmekö tiedä, että kaikki
mielipiteiden eroavaisuudet teidän välillänne — — Ei, Flowers, ei
vielä.»

Flowers oli kamarineito, joka peräytyi kiireesti huomatessaan herroja
olevan läsnä.

»Että kaikki mielipiteiden eroavaisuudet teidän välillänne», toisti
rouva Skewton, »teidän tulvillaan olevien sydäntenne ja tunteittenne
ylenmäärin hellän siteen ohella, eivät voi olla muuta kuin pieniä
ja vähäpätöisiä? Mitkä muut sanat voisivat paremmin määritellä tätä
tosiasiaa? Eivät mitkään. Senvuoksi olen iloinen voidessani käyttää
tätä vähäpätöistä tapausta — tätä kerrassaan mitätöntä tapausta, joka
johtuu luonnon yltäkylläisyydestä ja teidän yksilöllisyydestänne
ja kaikesta tuollaisesta — ja joka on niin kerrassaan omansa
nostamaan kyyneleet vanhemman silmiin — sanoakseni, etten anna sille
minkäänlaista arvoa, se kun ei kelpaa mihinkään muuhun kuin korkeintaan
kehittämään sielun pienempiä kykyjä, ja että mieleeni ei ole koskaan
juolahtanut — niinkuin muille anopeille (mikä inhoittava sana, rakas
Dombey!), semmoisiksi kuin heitä on minulle kuvailtu tässä, kuten
pelkään, liian mutkikkaassa maailmassa — koettaa sekaantua teidän
väliinne sellaisina hetkinä ja etten kaikesta huolimatta voi paljon
pahoitellakaan tuollaisia leimahduksia — ei Kupidon, vaan toisen
suloisen olennon soihdusta.»

Se silmäys, jonka kelpo äiti puhuessaan loi molempiin lapsiinsa,
oli terävä ja ilmaisi hajanaisten sanojen taakse kätkettyä
määrättyä ja hyvin harkittua aikomusta pysyä alusta asti erossa
heidän kahleittensa kilinästä, joka ei suinkaan loppuisi tähän, ja
varustautua sen viattoman uskonsa turviin, että hän muka luotti heidän
molemminpuoliseen rakkauteensa, koska he olivat kuin luodut toisilleen.

»Olen ilmaissut rouva Dombeylle», virkkoi Dombey kaikkein
juhlallisimmalla tavallaan, »mikä hänen käytöksessään näin jo
avioliittomme alussa ei miellytä minua ja mistä toivoisin hänen
luopuvan. Hyvästi, Carker», jatkoi hän nyökäten jäähyväisiksi, »hyvää
yötä».

Carker kumarsi syvään nuoren rouvan majesteetillisen olemuksen edessä,
jonka säkenöivät silmät olivat suuntautuneet hänen mieheensä. Sitten
hän pysähtyi ovelle astuessaan Kleopatran leposohvan kohdalle, nosti
huulilleen käden, joka armollisesti ojennettiin hänelle, ja osoitti
siten nöyrää ja ihailevaa kunnioitustaan.

Dombey olisi varmasti voinut puolustaa mielipidettään kaunista vaimoaan
vastaan, jos tämä olisi moittinut häntä tai edes muuttanut ilmettään
tai katkaissut sen hiljaisuuden, joka nyt vallitsi heidän kahden
välillä (sillä Kleopatra poistui mahdollisimman nopeasti). Mutta se
syvä, sanaton, murhaava ylenkatse, joka Edithissä ilmeni, kun hän
hetken katseltuaan häntä loi silmänsä alas, ikäänkuin mies olisi liian
arvoton ja yhdentekevä, jotta kannattaisi hänelle tuhlata tavuakaan —
se sanomaton halveksiminen ja ylpeys, joka kuvastui Edithistä hänen
istuessaan miehensä edessä — kylmä, taipumaton päättäväisyys, jolla
hänen kasvojensa joka piirre näytti painavan Dombeyta alas ja työntävän
häntä syrjään — kaikki nujersi Dombeyn vastarinnan. Hän lähti ja jätti
Edithin halveksimaan voittoisan kauneutensa koko vallalla.

Oliko Dombey kyllin raukkamainen pitääkseen Edithiä salaisesti silmällä
tuntia myöhemmin vanhoilla tutuilla portailla, missä kerran oli nähnyt
Florencen kuutamossa kantavan Paulia yläkertaan? Vai oliko hän vain
sattumalta pimennossa katselemassa ylöspäin, kun näki Edithin tulevan
Florencen makuuhuoneesta kädessään palava kynttilä ja huomasi hänen
kasvoissaan sellaisen muutoksen, ettei hän itse koskaan voinut saada
sitä toimeen?

Kuitenkaan eivät nuo kasvot olleet niin muuttuneet kuin hänen oma
ilmeensä. Äärimmäisessä ylpeydessä ja kiihkeydessä eivät Edithin kasvot
tietäneet mitään siitä varjosta, joka oli levinnyt Dombeyn kasvoille
pimeässä nurkassa samana iltana, jolloin he olivat palanneet kotiin, ja
usein sen jälkeen ja yhä synkkeni hänen nyt katsellessaan ylöspäin.




SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

Varoituksia


Florence, Edith ja rouva Skewton olivat seuraavana päivänä
yhdessä, vaunujen odottaessa heitä ulko-ovella, sillä he aikoivat
lähteä ajelulle. Kleopatra oli näet taas saanut omat ajoneuvot,
ja päivällispöydässä seisoi Withers, joka ei enää ollut laiha,
pystysuorana, yllään kyyhkysenvärinen takki ja jalassa sotilashousut,
hänen pyörättömän tuolinsa takana eikä enää puskenut. Muuten tämän
nuorukaisen tukka kiilsi hajuvoiteista näinä uuden onnen ensimmäisinä
päivinä, ja hän käytti silohansikkaita ja tuoksui kölninvedeltä.

He olivat koolla Kleopatran huoneessa. Vanhan Niilin käärme
(tahtomatta puhua hänestä halveksivasti) lepäsi sohvallaan maistellen
aamusuklaataan kello kolmen ajoissa iltapäivällä. Kamarineiti Flowers
kiinnitti häneen nuorekkaita kalvosimia ja röyhelöitä ja suoritti hänen
hyväkseen jonkinlaisia yksityisiä kruunajaismenoja sovittelemalla
hänen päähänsä persikan väristä samettihattua, jonka keinotekoiset
ruusut pään vavistessa heilahtelivat tavattoman edullisesti kuin tuulen
huojuttamina.

»Luullakseni olen vähän hermostunut tänä aamuna, Flowers», sanoi rouva
Skewton. »Käteni oikein tutisee.»

»Tehän olittekin eilen illalla koko seuran päähenkilö, armollinen
rouva», virkkoi Flowers, »ja saatte nähtävästi tänään kärsiä siitä».

Edith, joka oli viitannut Florencen luokseen akkunan luo ja katseli
ulos kadulle, selin arvoisan äitinsä pukeutumishommiin, peräytyi äkkiä
akkunasta, ikäänkuin salama olisi leimahtanut.

»Lapsi kulta!» huudahti Kleopatra laimeasti. »Et suinkaan sinä ole
hermostunut? Älä vain väitä, rakas Edith, että sinä, joka olet
niin kadehdittavan maltillinen, alat myös olla marttyyri niinkuin
äitiparkasi, jolla on heikko ruumiinrakenne! Withers, joku koputtaa.»

»Nimikortti», virkkoi Withers, antaen sen rouva Dombeylle.

»Minä olen lähdössä ulos», sanoi Edith katsahtamattakaan siihen.

»Lapsi kulta», puhui rouva Skewton venyttäen ääntään, »kuinka omituista
on lähettää tuollainen vastaus nimeä näkemättä! Tuokaa kortti minulle,
Withers! Hyväinen aika, kultaseni! Sehän on herra Carker! Hyvin järkevä
mies!»

»Minä olen lähdössä», toisti Edith niin käskevällä äänellä, että
Withers meni heti ovelle ja ilmoitti yhtä käskevällä äänellä
odottavalle palvelijalle: »Rouva Dombey on lähdössä ulos. Mene
tiehesi!» Samassa hän sulki oven toisen nenän edessä.

Mutta palvelija palasi oltuaan hetkisen poissa ja kuiskasi taas
Withersille, joka lähestyi uudelleen rouva Dombeyta, joskin
vastahakoisesti.

»Suokaa anteeksi, armollinen rouva, herra Carker lähettää kunnioittavan
tervehdyksensä ja pyytää teitä suomaan hänelle yhden minuutin, jos
suinkin voitte — hänellä on jotakin asiaa.»

»Tosiaankin, rakkaani», virkkoi rouva Skewton kaikkein lempeimmällä
äänellään, sillä hänen tyttärensä kasvot näyttivät uhkaavilta, »jos
sallisit minun lausua jonkin sanan, niin neuvoisin —»

»Opastakaa hänet tänne», sanoi Edith. Withersin kadotessa panemaan
käskyä täytäntöön hän lisäsi kääntyen äitiinsä päin otsa rypyssä:
»Koska hän tulee sinun suosituksestasi, tulkoon myös sinun huoneeseesi.»

»Saanko minä — pitääkö minun poistua?» kysyi Florence nopeasti.

Edith nyökkäsi myöntävästi, mutta mennessään ovelle Florence
kohtasi vieraan, joka tuli sisään. Carker puhui hänelle nyt
kaikkein lempeimmällä äänellään, johon oli epämiellyttävästi
sekaantunut tuttavallisuutta ja sääliväisyyttä, niinkuin heidän ensi
kohtauksessaankin — toivoi Florencen voivan hyvin — tarvitsematta
kysyä sitä, koska jo ulkomuoto oli vastauksena — vakuutti eilen tuskin
tunteneensa häntä, sillä hän oli muuttunut niin paljon — ja piti sitten
ovea auki päästääkseen Florencen ohitseen, tuntien salaa nöyryydestään
ja kohteliaisuudestaan huolimatta oman valtansa huomatessaan, kuinka
Florence hätkähti hänet nähdessään.

Sitten hän kumartui hetkiseksi rouva Skewtonin suopean käden puoleen ja
lopuksi taivutti päätänsä Edithin edessä. Tämä vastasi kylmästi hänen
tervehdykseensä katsahtamatta häneen, ei istunut itse eikä kehoittanut
häntä istumaan, vaan odotti, että hän alkaisi puhua.

Seisoessaan siinä ylpeytensä ja valtansa tunnossa, koko mielenlujuus
koottuna, Edithillä oli rinnassaan sittenkin jäljellä vanha
vakaumuksensa, että tuo mies tunsi sekä hänet että hänen äitinsä heidän
tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen kaikkein huonoimmalta puolelta;
että jokainen nöyryytys, jonka hän oli kärsinyt omissa silmissään, oli
yhtä tuttu Carkerille kuin hänelle itselleenkin; että tämä mies luki
hänen elämäänsä kuin huonoa kirjaa ja selaili sen lehtiä halveksivin
katsein ja sanoin, joita ei kukaan muu käsittänyt kuin Edith itse.
Kaikki tuo teki häneen lamauttavan vaikutuksen. Niin ylpeästi kuin hän
käyttäytyikin Carkeria kohtaan, käskevällä ilmeellään vaati häneltä
alamaisuutta ja suunsa nyrpistyksellä torjui luotansa, niin kovasti
kuin hänen rintansa kohoilikin Carkerin tunkeilevaisuuden vuoksi,
tummien silmäripsien verhotessa hänen silmiään, ettei ainoakaan säde
niistä osuisi Carkeriin — ja niin alamaisena kuin mies seisoikin hänen
edessään pyytävän ja loukkaantuneen näköisenä, mutta täydellisesti
mukautuen hänen tahtoonsa — tiesi hän sisimmässään, että asian laita
oli oikeastaan päinvastoin, että Carker oli voiton puolella ja tiesi
sen hyvin.

»Minä olen rohjennut», virkkoi Carker, »pyytää puheillepääsyä ja
ilmoittaa haluavani keskustella eräästä asiasta, koska —»

»Ehkä herra Dombey on antanut teille tehtäväksi toimittaa perille
jonkin nuhteen», keskeytti Edith. »Te omistatte herra Dombeyn
luottamuksen niin tavattomassa määrässä, hyvä herra, että minua tuskin
hämmästyttäisi, vaikka olisitte saanut sellaisen tehtävän.»

»Minulla ei ole mitään viestiä sille naiselle, joka antaa hänen
nimelleen niin suuren loiston», vastasi Carker. »Mutta pyydän omasta
puolestani olemaan oikeudenmukainen nöyrälle anojalle — joka on
vain herra Dombeyn alamainen — ja samalla ajattelemaan täydellistä
avuttomuuttani eilen illalla, kun minulle oli mahdotonta olla
joutumatta osalliseksi siihen kohtaukseen, johon kiusallinen sattuma
minut johti.»

»Rakkahin Edith», virkkoi Kleopatra matalalla äänellä pitäessään
lornettia helmassaan, »herra — mikä hänen nimensä nyt onkaan —
käyttäytyy suurenmoisesti. Ja niin sydämellisesti!»

»Sillä minä uskallan», sanoi Carker luoden rouva Skewtoniin
kiitollista alamaisuutta ilmaisevan katseen, »minä uskallan nimittää
sitä kiusalliseksi tilanteeksi, vaikkakin yksinomaan minulle, joka
onnettomuudekseni jouduin olemaan läsnä. Niin mitätön mielipiteiden
ero niiden välillä, jotka rakastavat toinen toistaan sydämellisesti ja
ovat valmiit millaisiin uhrauksiin tahansa sellaisissa tapauksissa ei
merkitse mitään. Niinkuin rouva Skewtonkin itse eilen illalla sanoi
niin vakavasti ja tunteellisesti, ei se ole mitään.»

Edith ei voinut katsoa häneen, vaan sanoi hetken kuluttua:

»Ja teidän asianne sitten, hyvä herra —»

»Edith, kultaseni», virkkoi rouva Skewton, »herra Carkerhan seisoo yhä.
Hyvä herra Carker, suvaitkaa istuutua.»

Carker ei vastannut mitään äidille, vaan kiinnitti silmänsä ylpeään
tyttäreen kuin ottaisi vastaan vain hänen taholtaan tulevan tarjouksen.
Vasten tahtoaan Edith istuutui ja viittasi kädellään kuin kehoittaen
vierastaan tekemään samoin. Ei mikään voinut olla kylmempää, ylpeämpää
ja loukkaavampaa mahtavuudessaan ja halveksimisessaan kuin tämä pikku
liike, mutta Edith oli turhaan taistellut tätäkin pientä myönnytystä
vastaan, ja nyt hänet pakotettiin siihen. Se sai riittää. Carker
istuutui.

»Sallitteko minun, arvoisa rouva», sanoi Carker kääntäen rouva
Skewtoniin päin valkeat hampaansa kuin valon, — »nainen, jolla on
teidän erinomainen ymmärryksenne ja hienoaistinne, luottaa minuun
täydellä syyllä, siitä olen varma — sallitteko siis minun kohdistaa
sanottavani rouva Dombeylle ja jättää hänen ilmaistavakseen sen teille,
joka olette hänen paras ja rakkain ystävänne — herra Dombeyn jälkeen?»

Rouva Skewton olisi poistunut, mutta Edith pysähdytti hänet. Edithin
olisi tehnyt mieli vihastuneena käskeä Carker puhua avoimesti tai
kokonaan vaieta, jollei tämä olisi kuiskaamalla lisännyt: »Neiti
Florencen — sen nuoren neidon, joka juuri lähti täältä —»

Edith antoi hänen jatkaa ja katseli häntä nyt. Kun Carker
kumartuen eteenpäin ollakseen lähempänä teeskenteli hyvin suurta
hienotunteisuutta ja kunnioitusta ja hampaitaan näytellen hymyili
anteeksipyytävästi, tuntui Edithistä siltä kuin olisi tehnyt mieli
lyödä hänet kuoliaaksi.

»Neiti Florencen asema», aloitti Carker, »on ollut onneton. Minusta
tuntuu vaikealta viitata siihen seikkaan puhuessani teidän kanssanne,
jonka kiintymys hänen isäänsä luonnollisesti vaikuttaa, että te olette
mustasukkaisen arka jokaisesta herra Dombeyta koskevasta sanasta.»
Hänen puheensa oli aina selvää ja pehmeää, mutta ei mikään kieli
voi kuvailla, kuinka selvästi ja pehmeästi hän lausui nämä sanat.
»Mutta miehenä, joka on myöskin kiintynyt herra Dombeyhin, vaikkakin
toisella tavalla, ja jonka elämä on kulunut herra Dombeyn luonteen
ihailemisessa, sellaisena miehenä voin sanoa loukkaamatta teidän
arkatuntoisuuttanne puolisona, että neiti Florencea on surullisella
tavalla laiminlyönyt — juuri hänen oma isänsä. Saanko sanoa: hänen
isänsä?»

Edith vastasi: »Sen tiedän.»

»Tiedätte sen!» virkkoi Carker ja teeskenteli suurta mielenhuojennusta.
»Se nostaa vuoren painon sydämeltäni. Voinko toivoa teidän tietävän,
mistä tuo laiminlyönti on johtunut, mistä herra Dombeyn ylpeyden —
tarkoitan, luonteen rakastettavasta vaiheesta?»

»Sen voitte sivuuttaa, hyvä herra», vastasi Edith, »päästäksenne
pikemmin sen loppuun, mitä aiotte sanoa».

»Tajuan todellakin, armollinen rouva», vastasi Carker, »uskokaa minun
täydellisesti tajuavan, että herra Dombey ei tarvitse minkäänlaisia
puolusteluja teidän kannaltanne. Mutta suvaitkaa arvostella minun
sydäntäni omanne mukaan — silloin annatte anteeksi harrastukseni häntä
kohtaan, jos se ei pysy sovinnaisissa rajoissa.»

Mikä pisto ylpeälle sydämelle istua vastapäätä Carkeria ja pakosta
kuulla, kuinka yhä uudelleen muistutettiin alttarin luona vannotusta
väärästä valasta ja tyrkytettiin sitä hänelle kuin inhoittavaa sakkaa
sisältävää maljaa, jota hän ei voinut tunnustaa kammoavansa eikä voinut
kieltäytyä juomasta!

Kuinka raivosivatkaan hänen rinnassaan häpeä, tunnontuskat ja vimma,
kun hän tunsi henkisesti olevansa toisen jalkojen juuressa, niin
ylpeä ja suora kuin hän olikin Carkerin edessä majesteetillisessa
ulkonaisessa kauneudessaan!

»Florence-neiti», jatkoi Carker, »jätettiin palvelijoiden ja
palkattujen henkilöiden hoitoon — jos sitä voi hoidoksi sanoa —
jotka olivat joka suhteessa hänen alapuolellaan. Hän tarvitsi siis
välttämättä lapsuusaikanaan ohjausta ja johtoa, ja sen puutteessa
hän luonnollisesti menetteli ajattelemattomasti ja jossakin määrin
unohti asemansa. Hänellä oli jonkinlainen lapsellinen suhde erääseen
Walter-nimiseen, halpasäätyiseen poikaan, joka nyt onneksi on kuollut.
Ja mielipahakseni on minun vielä mainittava perin ikävä tuttavuus
joidenkin rannikkolaivurien kanssa, joilla ei suinkaan ole hyvä maine,
ja siihen joukkoon kuuluu myös eräs vanha karannut, vararikon tehnyt
mies.»

»Olen kuullut niistä asioista puhuttavan», virkkoi Edith luoden
Carkeriin halveksivan katseen, »ja tiedän, että vääristelette niitä.
Toivottavasti ette ole siitä selvillä.»

»Suokaa anteeksi», sanoi Carker, »en luule kenenkään tuntevan niitä
asioita paremmin kuin minä. Teidän jalomielistä, hehkuvaa luonnettanne,
hyvä rouva — samaa luonnetta, joka puolustaa niin ylevän käskevästi
rakastettua ja kunnioitettua puolisoa ja tuottaa herra Dombeylle hyvin
ansaittua onnellisuutta — täytyy minun kunnioittaa ja pitää arvossa ja
sen edessä kumartua. Mutta mitä tulee tähän asiaan, jonka vuoksi juuri
rohkeninkin tänne tulla, en voi ollenkaan epäillä, etten olisi siitä
täydellisesti perillä, koska olen hankkinut itselleni täyden varmuuden
herra Dombeyn luottamusmiehenä — voisinpa melkein sanoa ystävänä.
Omistaessani hänen luottamuksensa ja tuntiessani syvää harrastusta,
niinkuin hyvin voitte ymmärtää, kaikkeen häntä koskevaan, kun lisäksi
tulee se alempi vaikutin, että haluaisin näyttää uutteruuttani ja
tehdä itseni sen nojalla mieluisammaksi, olen kauan pitänyt näitä
asianhaaroja silmällä sekä itse että luotettavien apulaisten tukemana
ja saanut siten lukemattomia yksityiskohtaisia todisteita. Sallikaa
minun ilmaista teille tämä, vaikka pelkäänkin herättäväni teissä
tyytymättömyyttä.»

Edith ei kohottanut katsettaan korkeammalle kuin hänen suunsa kohdalle,
mutta näki sen joka hampaassa onnettomuuden enteen.

»Suokaa anteeksi, armollinen rouva», jatkoi Carker, »jos
neuvottomuudessani rohkenen kysyä teidän mielipidettänne. Luulen
huomanneeni, että te tunnette suurta harrastusta Florence-neitiä
kohtaan?»

Edith kysyi itseltään, oliko hänessä mitään, mitä Carker ei olisi
huomannut tai tietäisi? Tämän ajatuksen nöyryyttämänä ja samalla
raivostuttamana hän painoi hampaansa värisevää huultaan vasten
saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa ja taivutti vain hiukan päätänsä
vastaukseksi.

»Tämä harrastus, joka on niin liikuttava todistus siitä, että kaikki,
mikä on jossakin suhteessa herra Dombeyhin, on rakasta teille, saa
minut epäröimään, ennenkuin kerron hänelle näistä seikoista, joista hän
toistaiseksi ei vielä tiedä. Onpa minun tunnustettava sen järkyttävän
uskollisuuttani herra Dombeyta kohtaan siinä määrin, että vaikenisin
mainituista asioista, jos ilmaisisitte minulle vähääkään sitä
toivovanne.»

Edith nosti äkkiä päätänsä ja suuntasi synkän katseen Carkeriin. Tämä
kohtasi sen lempeimmällä ja nöyrimmällä hymyllään ja jatkoi:

»Te väitätte minun esitykseni vääristelevän asioita. Pelkään, pelkäänpä
tosiaankin, ettei asian laita ole niin, mutta olettakaamme, että niin
olisi. Se rauhattomuus, jota olen jonkin aikaa tuntenut asian johdosta,
on alkuisin seuraavasta seikasta: pelkään, että jos Florence-neiti
useammin seurustelisi noiden ihmisten kanssa kuinka viattomasti ja
luottavasti tahansa, se päättyisi siihen, että herra Dombey, jolla
on jo ennakkoluuloja tytärtään kohtaan, ryhtyisi toimenpiteisiin
vieroittaakseen ja erottaakseen Florence-neidin kodistaan (niinkuin
tiedän hänen jo vähän suunnitelleenkin). Armollinen rouva, olkaa
pitkämielinen minua kohtaan ja muistakaa yhteiset liikeasiani
hänen kanssaan, kunnioitukseni häntä kohtaan ja se, että tunnen
hänen luonteensa, voisinpa sanoa, melkein lapsuudestani alkaen,
kun sanon, että jos hänessä on jokin varjopuoli, se on hänen ylevä
itsepintaisuutensa, johtuen hänen jalosta ylpeydestään ja hänelle
ominaisesta voimantunnosta, jota meidän kaikkien on kunnioitettava.
Sitä ei voi kukistaa niinkuin muiden luonteitten itsepintaisuutta, ja
se kasvaa päivä päivältä ja vuosi vuodelta.»

Edith tuijotti häneen yhä, mutta kuinka luja hänen katseensa olikin,
värisivät hänen ylpeät sieraimensa, hän hengitti tavallista syvempään,
ja hänen huulensa vapisivat hiukan, kun Carker kuvaili isännässään
sitä, mihin heidän kaikkien oli taivuttava. Carker huomasi sen, ja
vaikka hänen ilmeensä ei muuttunutkaan, tiesi Edith hänen huomanneen
sen.

»Niinkin vähäpätöinen tapaus kuin eilen illalla sattunut», virkkoi hän,
»jos saan vielä kerran viitata siihen, sopii valaisemaan ajatustani
paremmin kuin mikään tärkeämpi. Dombey ja Poika ei välitä ajasta,
paikasta tai asianhaaroista, vaan painaa kaikki valtansa alle.
Mutta minä iloitsen tuosta sattumasta, sillä se on tehnyt minulle
mahdolliseksi puhutella rouva Dombeyta tässä asiassa, vaikka saankin
siitä rangaistukseksi hetkellistä tyytymättömyyttä. Armollinen rouva,
juuri kun olin rauhaton ja peloissani mainitsemieni ilmiöiden vuoksi,
kutsui herra Dombey minut Leamingtoniin. Siellä näin teidät. Siellä en
voinut olla huomaamatta, millainen suhde teillä pian olisi häneen —
pysyväksi onneksi hänelle ja myöskin itsellenne. Siellä päätin odottaa
sitä aikaa, jolloin siirtyisitte asumaan tähän taloon, ja menetellä,
niinkuin nyt olen menetellyt. Sydämeni sisimmässä en ollenkaan pelkää,
että rikon velvollisuuteni herra Dombeyta kohtaan, jos kätken sen,
mitä tiedän, sillä missä kahdella ihmisellä on vain yksi sydän ja yksi
mieli — niinkuin tällaisessa avioliitossa — edustaa toinen jossakin
määrin toista. Voin siis keventää omantuntoni tällaisissa asioissa
yhtä hyvin teille kuin hänellekin. Jo mainitsemistani syistä valitsin
teidät. Saanko toivoa sitä erikoista suosionosoitusta, että voin
uskoa teidän ottaneen vastaan luottamukseni, ja saanko pitää itseäni
vastuunalaisuudesta vapautettuna?»

Kauan hän muisti sen katseen, jonka Edith loi häneen — kuka olisikaan
saattanut sitä unohtaa, jos kerran oli sen nähnyt? — ja sen taistelun,
joka sitten riehui Edithin rinnassa.

»Olkoon niin, hyvä herra», vastasi Edith vihdoin. »Suvaitkaa pitää
tätä asiaa loppuun käsiteltynä ja huolehtikaa siitä, ettei se leviä
laajemmalle.»

Carker kumarsi syvään ja nousi. Edithkin nousi, ja Carker poistui
erinomaisen nöyränä. Mutta Withers, joka tapasi hänet portailla,
pysähtyi ihmeissään hänen hampaittensa kauneudesta ja hänen loistavasta
hymystään, ja hänen ratsastaessaan valkosäärisellä hevosellaan luulivat
ihmiset häntä hammaslääkäriksi, kun hän niin näytteli häikäiseviä
hampaitaan. Ja Edithin vähän sen jälkeen lähdettyä liikkeelle vaunuissa
luulivat ihmiset häntä ylhäiseksi naiseksi, joka oli yhtä onnellinen
kuin rikas ja hienokin. Mutta he eivät olleet nähneet häntä joitakin
hetkiä aikaisemmin ypöyksinään omassa huoneessaan eivätkä kuulleet
hänen valituksensa puhkeamista sanoiksi: »Voi, Florence, Florence!»

Sohvallaan lepäävä ja suklaata maisteleva rouva Skewton ei ollut
kuullut muuta kuin että Carkerilla oli jotakin asiaa. Koska hän luuli
sillä tarkoitettavan liikeasiaa, jollaisia hän perinpohjin kammosi, ei
hän kysynyt mitään eikä osoittanut uteliaisuutta. Persikanvärinen hattu
antoikin hänelle yllin kyllin ajattelemisen aihetta heidän päästyään
ulos, sillä sijoitettuna takaraivolle, tuulen ollessa jokseenkin kova,
se osoitti hurjaa halua päästä, eroon rouva Skewtonin seurasta, eikä
sitä saatu houkutelluksi minkäänlaiseen sovintoon. Kun vaunujen ovi
suljettiin ja tuuli siten torjuttiin, leikki raihnaudesta johtunut
tutiseminen taas keinotekoisilla ruusuilla kuin liuta yli-ikäisiä
tuulenhenkiä. Niinpä oli rouva Skewtonilla kyllin tekemistä, eikä hän
sittenkään selvinnyt kovin loistavasti ponnistuksistaan.

Myöhemmin illallakaan ei hänen vointinsa ollut parempi, sillä kun rouva
Dombey istui pukeutumishuoneessaan ja oli odottanut äitiään jo puoli
tuntia ja Dombey kävellyt edestakaisin vierashuoneessa juhlallisen
raivostuneena (he olivat kaikki kolme menossa päivällisille), ilmestyi
kamarineito Flowers kalpeana rouva Dombeyn luo ja sanoi:

»Oi, suokaa anteeksi, armollinen rouva, mutta minä en pääse alkuunkaan
rouvan kanssa!»

»Mitä se merkitsee?» kysyi Edith.

»Tuskinpa itsekään tiedän, armollinen rouva», vastasi pelästynyt
kamarineito. »Hän vääntelee kasvojaan.»

Edith kiirehti hänen kanssaan äitinsä huoneeseen. Kleopatralla oli
täysi juhla-asu, jalokivet, lyhyet hihat, poskilla maalia, tekotukka ja
tekohampaat ynnä muu nuorennus, mutta halvaus ei ollut petettävissä —
se oli tuntenut hänet sopivaksi uhrikseen ja kohdannut hänet kuvastimen
edessä, missä hän makasi kuin lattialle pudonnut hirvittävä nukke.

Pelkän häpeänkin vuoksi he irroittivat hänestä erinäisiä kappaleita
ja panivat vuoteelle sen vähäisen, mikä hänessä oli luonnollista.
Lähetettiin hakemaan lääkäreitä, jotka tulivat pian. Turvauduttiin
voimakkaisiin parannuskeinoihin ja esitettiin se arvelu, että hän
toipuisi tästä kohtauksesta, mutta ei enää kestäisi toista. Päiväkausia
hän makasi puhumattomana kattoon tuijottaen. Toisinaan hän vastasi
tolkuttomalla äänellä, jos häneltä kysyttiin, tunsiko hän läsnäolevia.
Välillä hän taas ei antanut minkäänlaista merkkiä eikä edes
liikauttanut silmiään.

Vihdoin hän alkoi palata tajuihinsa ja sai hiukan liikuntokykyäkin,
vaikkei vielä kyennyt puhumaan. Eräänä päivänä hän jaksoi liikuttaa
oikeaa kättään. Hän ojensi sen kamarineidolleen, joka oli silloin
hoitamassa häntä, ja näyttäen hyvin rauhattomalta pyysi viittaamalla
lyijykynää ja paperia. Tyttö toikin ne heti luullen emäntänsä tahtovan
kirjoittaa testamenttinsa, ja kun rouva Dombey ei ollut kotona, odotti
kamarineito tulosta juhlallisin tuntein.

Töherrettyään ja raaputeltuaan kauan vaivaloisesti ja kirjoitettuaan
vääriäkin kirjaimia, jotka näyttivät putoilevan lyijykynästä omin päin,
vanha rouva sai toimeen seuraavan lauseen:

»Ruusunpunaiset verhot.»

Kun kamarineito jäykistyi eikä syyttä, paransi Kleopatra
käsikirjoitustaan lisäämällä siihen pari sanaa, jolloin se kuului:

»Ruusunpunaiset verhot tohtoreita varten.»

Nyt kamarineito aavisti hänen haluavan sellaisia verhoja, jotta
lääketieteellisen tiedekunnan jäsenet näkisivät hänen ihonvärinsä
paremmassa valaistuksessa. Ja koska ne talon asukkaat, jotka tunsivat
hänet parhaiten, eivät ollenkaan epäilleet tämän käsityksen oikeutta,
kuten potilas muuten pian itsekin kykeni vahvistamaan, lisättiin hänen
vuoteeseensa ruusunväriset verhot. Siitä hetkestä alkaen parani hänen
terveydentilansa nopeasti. Pian hän kykeni istumaan irtokutreineen
ja pitsireunaisine myssyineen yönutussaan ja jaksoi sivellä vähän
keinotekoista punaa kuopille painuneisiin poskiinsa.

Hän oli hirveä näky teeskennellessään ja kaunistellessaan itseään
kuoleman nähden ja tehdessään sille nuorekkaita kepposiaan kuin
se olisi ollut majuri. Mutta hänen mielessään oli tapahtunut
halvauskohtauksen jälkeen eräs muutos, joka antoi yhtä paljon
ajattelemisen aihetta ja oli yhtä kamala.

Tekikö hänen älynsä heikentyminen hänet viekkaammaksi ja
vilpillisemmäksi kuin ennen vai sekoittiko se hänen käsityksensä siitä,
mitä hän tahtoi olla ja mitä hän todellisuudessa oli, vai oliko hänen
mielessään herännyt jonkinlainen tunnonvaivan kipinä, joka ei voinut
leimahtaa liekiksi eikä hävitä täydelliseen pimeyteen, vai oliko hänen
henkisten kykyjensä sekamelskassa syntynyt yhdistelmä kaikista näistä
vaikuttimista, mikä ehkä on todennäköisin otaksuma — lopputulos vain
oli seuraava: hän alkoi suunnattomasti vaatia Edithin kiintymystä,
kiitollisuutta ja huomaavaisuutta, ylistää itseään erinomaisena äitinä
ja olla kovin mustasukkainen Edithin sydämestä kilpaileville. Lisäksi
hän muistamatta tehtyä sopimusta olla puhumatta asiasta viittaili
alituisesti tyttärensä avioliittoon kuin todistukseksi siitä, että
hän oli verraton äiti. Kaikki tämä yhdessä hänen heikkoutensa ja
ärtyisyytensä kanssa oli alituisesti purevan ivallisena lisäselityksenä
hänen nuorekkuuteensa ja huikentelevaisuuteensa.

»Missä rouva Dombey on?» kyseli hän kamarineidoltaan.

»Hän on lähtenyt ulos, armollinen rouva.»

»Lähtenyt ulos! Lähteekö hän ulos välttääkseen äitiään, Flowers?»

»Herra varjelkoon, armollinen rouva. Rouva on vain lähtenyt ajelulle
neiti Florencen kanssa.»

»Neiti Florencen? Kuka on neiti Florence? Älkää puhukokaan minulle
Florence-neidistä. Mitä Florence-neiti hänelle on minuun verrattuna?»

Jalokivien sopiva näytteleminen tai persikanvärinen hattu (hän istui
hattu päässä ottaen vieraita vastaan viikkokausia ennenkuin jaksoi
liikkua ovesta ulos) tai puettaminen hienoihin vaatteisiin sai
tavallisesti pysähtymään kyyneleet, jotka tällöin alkoivat virrata.
Niin hänet tyynnytettiin siihen asti kun Edith tuli häntä katsomaan.
Mutta luotuaan silmäyksen ylpeisiin kasvoihin hän vaipui jälleen
entiseen mielentilaansa.

»Sanonpa tosiaankin, Edith!» oli hänellä tapana huudahtaa päätään
pudistaen.

»Mitä sitten, äiti?»

»Mitäkö! Minä en tosiaankaan ymmärrä, mikä oikein on vikana. Maailma on
joutumaisillaan niin mutkikkaalle ja epäkiitolliselle asteelle, että
melkein alan uskoa, ettei siinä tosiaankaan ole jäljellä ollenkaan
sydäntä tai mitään senkaltaista. Withers on enemmän minun lapseni kuin
sinä. Hän on paljon huomaavaisempi minua kohtaan kuin oma tyttäreni.
Melkeinpä toivon, etten näyttäisi niin nuorelta — ja kaikkea muuta
tuollaista — silloin minuun ehkä kiinnitettäisiin enemmän huomiota.»

»Mitä siis haluaisit, äiti?»

»Oi, paljonkin, Edith», kuului kärsimätön vastaus.

»Kaipaatko jotakin, mitä sinulla ei ole? Jos niin olisi asian laita,
olisi se oma syysi.»

»Oma syyni!» alkoi vanha rouva ruikuttaa. »Vaikka olen ollut sinulle
sellainen äiti, Edith! Kehdosta alkaen olen pitänyt sinua toverinani.
Ja kun nyt laiminlyöt minut etkä tunne minua kohtaan suurempaa
rakkautta kuin jos olisin vieras — et kahdettakymmenettä osaa siitä
rakkaudesta, jota Florence sinulta saa — mutta minähän olenkin vain
äitisi ja turmelisin hänet, jonakin päivänä — silloin vielä moitit
minua siitä, että se on oma syyni.»

»Äiti, äiti, en moiti sinua mistään. Miksi sinä aina haluat puhella
tuollaista?»

»Eikö ole luonnollista, että puhelen siitä, kun olen pelkkää rakkautta
ja tunteellisuutta ja haavoitun kaikkein julmimmalla tavalla, milloin
tahansa katsahdat minuun?»

»Tarkoitukseni ei ole haavoittaa sinua, äiti. Etkö muista ollenkaan,
mistä olemme sopineet? Jätähän entisyys rauhaan.»

»Niin, rauhaan. Ja jätä myöskin rauhaan kiitollisuus minua kohtaan ja
rakkaus minua kohtaan. Ja jätä minut rauhaan yksinäiseen huoneeseeni,
missä minulla ei ole laisinkaan seuraa tai hoitoa, sillä aikaa kun sinä
saat uusia suhteita, joille antaudut kokonaan, vaikka niillä ei ole
pienintäkään oikeutta sinuun tässä maailmassa. Laupias taivas, Edith,
tiedätkö oikeastaan, millaisen hienon ja aistikkaan talouden valtiatar
sinä olet?»

»Kyllä, mutta älä puhu siitä!»

»Entä hieno herra Dombey sitten? Tiedätkö olevasi naimisissa hänen
kanssaan ja tiedätkö, että sinulla on huoleton elatus, asema ja vaunut
ja vaikka mitä?»

»Kyllä, äiti, sen tiedän hyvinkin.»

»Niinkuin sinulla olisi ollut sen hyvän sielun — mikä hänen nimensä nyt
olikaan? — Grangerin luona, jollei hän olisi kuollut. Ja ketä sinun on
kiitettävä kaikesta tästä, Edith?»

»Sinua, äiti, sinua.»

»Kierrä siis kätesi kaulaani ja suutele minua ja osoita minulle, Edith,
ettet tiedä koskaan olleen parempaa äitiä kuin minä olen ollut sinulle.
Äläkä anna minun muuttua täydelliseksi linnunpelättimeksi senvuoksi,
että kulutan ja kiusaan itseäni kiittämättömyytesi tähden, sillä muuten
ei ainoakaan ihminen tunne minua, kun jälleen antaudun seuraelämään, ei
edes vastenmielinen elukka, majuri.»

Mutta toisinaan, kun Edith painautui lähemmäksi häntä ja kumartaen
kaunista päätänsä painoi kylmän poskensa hänen poskeaan vasten,
vetäytyi äiti taaksepäin kuin peläten tytärtään ja alkoi vavista ja
huutaa itkien, että hän oli menettämäisillään järkensä. Ja toisinaan
hän pyysi nöyrästi tytärtään istuutumaan vuoteen viereiselle
tuolille ja katseli synkän miettivää ilmettä sennäköisenä, etteivät
ruusunpunaiset verhotkaan voineet hälventää hänen kasvojensa kurjuutta.

Aikaa myöten kävivät ruusunpunaiset verhot punaisemmiksi Kleopatran
toipuessa ruumiillisesti, hänen pukunsa muuttuessa entistäkin
nuorekkaammaksi sairauden hävityksiä peittääkseen. Se löi leimansa
myöskin hänen ihomaaliinsa, hampaisiinsa, tekotukkaansa, jalokiviinsä,
lyhyihin hihoihinsa ja yleensä kaikkeen kuvastimen edessä sortuneen
nuken asuun. Nekin punastuivat silloin tällöin hänen puheensa
epäselvyyttä, jota hän koetti peittää lapsellisella tirskunnalla, ja
hänen usein pettävää muistiaan, joka pysymättä säännöllisissä rajoissa
oikullisesti poikkesi milloin minnekin, kuin pilkatakseen hänen omaa
merkillistä olemustaan.

Mutta ne eivät koskaan punastuneet senvuoksi, että hän oli muuttunut
tytärtään kohtaan ajatuksissa tai sanoissa. Ja vaikka tytär usein
joutui niiden vaikutuspiiriin, eivät ne koskaan punastuneet hänen
lempeytensä vuoksi, jota hymy kirkasti tai rakkauden loiste pehmensi
ylpeässä kauneudessa.




KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Neiti Tox uudistaa vanhan tuttavuuden


Yksinäinen neiti Tox kävi raskasmieliseksi ja kärsi paljon, kun hänen
ystävänsä Louisa Chick oli hylännyt hänet ja Dombey tuottanut hänelle
niin hirveän nolauksen — sillä hänen takkapeiliään ei koristanut
mikään hopealangalla yhdistetty pari hienoja hääkortteja eikä
sellaista myöskään näkynyt klaveerin kannella tai muulla koruesineiden
telineellä, mistä sen olisi voinut ottaa esille suurina juhlapäivinä.
Kului joku aika, jolloin lintuvalssia ei ollenkaan kuulunut Prinsessan
aukion varrella. Kasvit saivat silloin olla hoidotta ja pölyä kokoontui
neiti Toxin esi-isän pienoisvalokuvalle, jossa nähtiin puuteroitu pää
ja niskapalmikko.

Mutta neiti Tox ei ollut siinä iässä eikä luonteenlaadultaan sellainen,
että hän olisi pitkäksi aikaa antautunut hyödyttömään murehtimiseen.
Vain kaksi klaveerin ääntä oli menettänyt sointinsa käyttämättömyyden
vuoksi, kun lintuvalssi taas alkoi liverrellä ja väristä pikku
vierashuoneessa; vain yksi geraniumin vesa joutui puutteellisen hoidon
uhriksi, ennenkuin hän alkoi jälleen säännöllisesti joka aamu hoitaa
vihreitä kukkakorejaan. Puuteroitu esi-isä oli ollut pölyn peitossa
vain kuusi viikkoa, kun neiti Tox puhalsi sen lempeitä kasvoja ja
kiilloitti sen säämiskänpalasella.

Mutta hän oli kuitenkin yksinäinen ja ymmällä. Kuinka naurettavalta
hänen kiintymyksensä lieneekään näyttänyt, oli se todellinen ja
voimakas, ja hän oli, niinkuin hän sanoi, »syvästi loukkaantunut
ansaitsemattomasta ylenkatseesta Louisan puolelta».

Mutta neiti Toxin luonteen mukaista ei suinkaan ollut vihoitella
kauan. Jos hän olikin sipsutellut elämän läpi omalla hiljaisella
tavallaan ilman varsinaisia mielipiteitä, oli hän myöskin päässyt näin
pitkälle ilman kuluttavia intohimoja. Pelkkä Louisa Chickin näkeminen
kadulla eräänä päivänä huomattavan matkan päässä valtasi niin hänen
aran luonteensa, että hän oli iloinen päästessään heti turvaan erään
sokerileipurin myymälään ja saadessaan siellä purkaa tunteitaan
itkemällä oikein sydämen pohjasta pienessä ummehtuneessa takahuoneessa,
jota tavallisesti käytettiin liemiruokien nauttimiseen ja joka selvästi
tuoksusi häränhäntäliemeltä.

Dombeyta kohtaan neiti Toxilla ei omasta mielestään edes ollut mitään
valittamisen syytä. Hänen käsityksensä tämän herran suurenmoisuudesta
oli niin rajaton, että hän nyt, jouduttuaan etäämmälle, tunsi
välimatkan itsensä ja Dombeyn välillä aina olleen mittaamattoman,
ikäänkuin Dombey olisi alentunut sietämään häntä ollenkaan. Neiti
Toxin vilpitön usko oli, ettei mikään nainen voinut olla sellaiselle
miehelle liian kaunis tai komea. Niinpä oli luonnollista, että Dombey
etsiessään itselleen vaimoa etsi mahdollisimman korkealta. Parikymmentä
kertaa päivässä neiti Tox kyynelsilmin totesi tämän asian. Hän ei
enää ajatellut sitä ylpeää tapaa, kuinka Dombey oli häntä käyttänyt
oman mukavuutensa ja omien oikkujensa palvelemiseen ja armollisesti
sallinut hänen ottaa osaa pikku poikansa hoitamiseen. Hän ajatteli
vain, niinkuin hän itse lausui, »että hän oli viettänyt siinä talossa
monta onnellista hetkeä, joita hänen aina tuli muistaa kiitollisena, ja
että hän ei voisi koskaan lakata kunnioittamasta herra Dombeyta yhtenä
vaikutusvaltaisimmista ja arvokkaimmista miehistä».

Mutta erotettuna leppymättömästä Louisasta ja tuntien jonkinlaista
arkuutta majuria kohtaan (jota hän nyt katseli vähän epäluuloisesti)
neiti Tox kärsi siitä, ettei saanut lainkaan kuulla, mitä Dombeyn
kotona tapahtui. Ja kun hän tosiaankin oli tottunut pitämään Dombey
ja Poikaa maailman keskipisteenä, päätti hän mieluummin kuin pysyisi
tietämättömänä näistä ihmisistä etsiä käsiinsä vanhan tuttavansa rouva
Richardsin, jonka hän tiesi seurustelevan Dombeyn palvelijoiden kanssa
senkin jälkeen, kun oli tehnyt viimeisen muistettavan vierailun Dombeyn
taloon. Lähtiessään tapaamaan Toodlen perhettä hänellä oli ehkä myös se
hellä vaikutin, että hän halusi saada puhella Dombeysta jonkun ihmisen
kanssa, kuinka vähäpätöinen tämä olisikin.

Joka tapauksessa neiti Tox suuntasi eräänä iltana askeleensa Toodlen
asuntoon, vieläpä sellaiseen aikaan, jolloin Toodle tomuisena ja
mustana virkisti itseään teellä perheensä keskuudessa. Toodle tunsi
vain kolme olemassaolon vaihetta. Hän joko virkisti itseään juuri
mainitussa piirissä tai syöksyi kahdenkymmenenviiden mailin nopeudella
tunnissa maan halki tai sitten nukkui ponnistustensa jälkeen. Hän oli
aina joko pyörremyrskyssä tai rasvatyynessä, ja kummassakin tilassa
rauhallinen, tyytyväinen ja huoleton mies näytti purkaneen kaiken
perimänsä kuohumisen ja riehumisen vetureihin, joiden kanssa hän
joutui tekemisiin ja jotka huohottivat ja läähättivät ja puhisivat ja
uuvuttivat itseänsä säälimättömästi hänen viettäessään hiljaista ja
tasaista elämää.

»Polly, eukkoseni», virkkoi Toodle, jolla oli pikku Toodle kummallakin
polvella kahden toisen valmistaessa hänelle teetä ja monien muiden
puuhaillessa siellä täällä huoneessa — Toodle ei näet koskaan ollut
ilman pikku lapsia, vaan hänellä oli niitä aina useampia — »oletko
äskettäin nähnyt Robiamme?»

»En», vastasi Polly, »mutta jokseenkin varmasti hän käy tänä iltana
täällä. Nythän on juuri se ilta, ja hän on kovin säännöllinen.»

»Arvatenkin», virkkoi Toodle, nauttien mielihyvin ateriasta, »menestyy
Robimme nyt niin hyvin kuin se ylimalkaan on mahdollista pojalle, vai
mitä, Polly?»

»Oi, hän menestyy mainiosti!» vastasi Polly.

»Hänhän ei ole käynyt ollenkaan salaperäiseksi — vai mitä, Polly?»
kysyi Toodle.

»Ei», vastasi rouva Toodle päättävästi.

»Minusta on hauskaa, että hän ei ole käynyt salaperäiseksi, Polly»,
huomautti Toodle hitaalla ja tasaisella tavallaan, pistellen
kääntöveitsellä voileivän palasia suuhunsa, »sillä se ei näytä hyvältä,
vai mitä sinä arvelet, Polly?»

»Ei tietenkään, ukkoseni. Kuinka voit sitä kysyä?»

»Nähkääs, pojat ja tytöt», virkkoi Toodle katsellen ympärillään
olevia perheensä jäseniä, »mihin te pyrkinettekään rehellisesti, on
mielipiteeni se, ettette voi sitä hyvin tehdä muutoin kuin olemalla
avomielisiä. Jos joudutte tunneliin tai holviin, niin älkää harrastako
mitään salapeliä. Pitäkää höyrypillit hyvässä kunnossa, jotta
tiedetään, missä olette.»

Toodlen nouseva polvi päästi kuuluville kimeän mutinan, joka ilmaisi
heidän päätöksensä käyttää hyväkseen isän antamaa neuvoa.

»Mutta mikä saa sinut noin puhumaan Robista, isä?» kysyi hänen vaimonsa
huolestuneena.

»Polly, eukkoseni», vastasi Toodle, »enpä tosiaankaan luule sanoneeni
sitä erikoisesti Robista. Minä vain aloitin matkan Robista, sitten
saavuin tienristeykseen ja otin sieltä mukaani, mitä löysin, ja niin
liittyy häneen kokonainen vaunujono ajatuksia, ennenkuin tiedän, missä
olen tai mistä ne tulevat. Millainen ratojen risteys ihmisen ajatukset
ovatkaan!»

Tämän syvän mietelmän hän huuhtoi alas isolla kipolla teetä ja tiivisti
sitä vielä monilla voileivillä. Samalla hän antoi pikku tyttärilleen
määräyksen pitää valmiina kuumaa vettä kannussa, koska hänellä oli
tavaton jano, niin että hän tarvitsisi »määrättömän joukon kipollisia»,
ennenkuin jano lakkaisi.

Omien tarpeittensa tyydyttämisen ohella Toodle ei unohtanut perheen
nuorempia vesoja. Vaikka nämä jo olivatkin syöneet oman illallisensa,
tähystelivät he yhä uusia ylimääräisiä paloja, jotka olivat heistä
erikoisen maittavia. Niitä hän silloin tällöin pisteli odottavalle
piirille ojentamalla suurta leivän? viipaletta, josta perheen jäsenet
laillisessa järjestyksessä saivat haukata, ja jakelemalla samoin
lusikalla pieniä teeannoksia. Näillä välipaloilla oli niin herkullinen
maku pikku Toodlein suussa, että he päästyään niistä osallisiksi
alkoivat yhteisesti suorittaa erikoisia tansseja, seisoivat yhdellä
jalalla, hyppelivät ympäri ja muutenkin ilmaisivat vallatonta iloaan.
Kun he näin olivat purkaneet riemuaan, kokoontuivat he vähitellen
taas Toodlen ympärille ja katselivat häntä tarkasti hänen ryhtyessään
jatkamaan ateriaansa. Samalla he kuitenkin olivat sennäköisiä kuin
eivät odottaisikaan saavansa lisää herkkupaloja, vaan puhelivat ihan
toisista asioista ja kuiskailivat keskenään.

Toodle, joka istui keskellä tätä perheryhmää ja antoi lapsilleen
erinomaisen näytteen ruokahalustaan, kuljetti molempia pikku Toodleja
polvellaan Birminghamiin erikoisella veturilla ja katseli toisia
voileipäpinon yli, kun Rob Hioja merimieshattu päässä ja surupuku yllä
ilmestyi. Veljet ja sisaret ottivat hänet hälisten vastaan.

»No niin, äiti!» virkkoi Rob suudellen häntä velvollisuutensa mukaan,
»kuinka sinä voit, äiti?»

»Siinähän poikani on!» huudahti Polly syleillen häntä ja taputtaen
selkään. »Salaisuuksiako! Eikö mitä, isä, ei hänellä ole salaisuuksia!»

Tämä tarkoitettiin Toodlelle yksityiseksi selitykseksi, mutta
Rob Hioja, jonka arkaan paikkaan oli koskettu, käsitti sanat
silmänräpäyksessä.

»Mitä, onko isä taas sanonut minusta jotakin pahaa?» huudahti
viattomasti loukkaantunut. »Voi, kuinka raskasta on, että jos poika
on joskus tehnyt pienen hairahduksen, hänen oma isänsä aina heittää
sen hänen silmilleen hänen selkänsä takana! Se on ihan kylliksi»,
huudahti Rob hieroen tuskaisena silmiään hihansuulla, »se on kylliksi
yllyttämään pojan vielä johonkin ilkityöhön!»

»Poikaparkani», valitti Polly, »isä ei tarkoittanut mitään».

»Jollei isä tarkoittanut sillä mitään», muistutti loukattu poika,
»miksi hän sitten sanoi niin, äiti? Ei kukaan ajattele minusta
puoleksikaan niin pahaa kuin oma isäni. Kuinka luonnotonta! Toivon,
että joku hakkaisi pääni poikki. Luullakseni isä sen tekisi mielellään,
ja ennemmin antaisinkin hänen tehdä sen kuin kenenkään muun.»

Kuullessaan näin epätoivoisia sanoja alkoivat kaikki nuoret Toodlet
kirkua. Se teki syvästi liikuttavan vaikutuksen, jota Rob lisäsi
vannottamalla heitä olemaan itkemättä hänen vuoksensa, sillä heidän
olisi tosiaankin vihattava häntä, jos olivat kunnon poikia ja tyttäriä.
Tämä liikutti niin lähinnä nuorinta Toodlea, joka oli herkkämielinen,
että se ei ainoastaan koskenut hänen sydämeensä, vaan myöskin
hengityselimiin, tehden hänet niin tummanpunaiseksi, että Toodle kantoi
hänet hädissään ulos vesitynnyrin luo ja olisi pannut hänet hanan alle,
jollei hän olisi tullut tajuihinsa nähdessään tuon laitoksen.

Kun asiat olivat kehittyneet näin pitkälle, selitti Toodle
tarkoituksensa, ja kun hänen poikansa loukkaantunut oikeudentunto
siitä rauhoittui, pudistivat he toistensa kättä, ja niin pääsi taas
sopusointu vallalle.

»Etkö ota osaa ateriaani, Puskuri?» kysyi isä ryhtyen uusin voimin
käsiksi illalliseensa.

»En, kiitoksia, isä. Join jo isäntäni kanssa teetä.»

»Ja kuinka voi isäntäsi, Rob?» kysyi Polly.

»No, en oikein tiedä, äiti. Ei siinä ole paljon kehumista. Me emme näet
tee mitään kauppoja. Hän ei ymmärrä siitä mitään, nimittäin kapteeni.
Tänään esimerkiksi tuli myymälään eräs mies, joka sanoi: 'Minä
haluaisin sitä ja sitä', sanoo hän — jokin tuollainen vaikea nimitys.
'Mitä?' sanoo kapteeni. 'Sitä ja sitä', sanoo mies. 'Toveri', virkkaa
kapteeni, 'katselkaa nyt oikein ympärillenne täällä myymälässä'. 'No,
sanoo mies, 'nyt olen katsellut'. 'Näettekö, mitä haluatte?' sanoo
kapteeni. 'En näe', sanoo mies. 'Tunnetteko sen, jos näette?' sanoo
kapteeni. 'En, en oikein', sanoo mies. 'No, sanonpa teille jotakin,
nuorukainen', virkkaa kapteeni; 'teidän on parasta lähteä takaisin
kysymään, miltä se esine näyttää, jota haluatte, sillä minä en tiedä
asiasta enempää kuin tekään!'»

»Saattaako sitten tuolla lailla tosiaankin ansaita rahaa?» sanoi Polly.

»Rahaako, äiti! Hän ei ansaitse rahaa koskaan. Hänellä on sellaisia
tapoja, joita en ole koskaan nähnyt. Hän ei suinkaan ole paha isäntä,
sen voin hänestä sanoa. Mutta se on minusta jokseenkin yhdentekevää,
sillä en luultavasti viivy hänen luonaan kauan.»

»Etkö aio pysyä paikassasi, Rob!» huudahti hänen äitinsä, Toodlen
silmien levitessä selkoselälleen.

»En ehkä siinä paikassa», vastasi poika iskien silmää. »Minua ei
ihmetyttäisi — nähkääs, minulla on ystäviä hovissa — mutta älähän vielä
huolehdi siitä, äiti, minulla ei ole tosiaankaan mitään hätää.»

Näihin viittauksiin ja Robin salaperäiseen käytökseen sisältyvä
epäämätön todistus siitä, että hän oli syypää virheeseen, josta Toodle
oli häntä moittinut, olisi voinut johtaa uuteen rettelöön ja saanut
taas aikaan hälinää perheessä, mutta sen esti sopivasti uuden vieraan
saapuminen, joka ilmestyi ovelle Pollyn suureksi hämmästykseksi,
hymyillen kaikille hyväntahtoisesti ja ystävällisesti.

»Kuinka voitte, rouva Richards?» kysyi neiti Tox. »Olen tullut
tervehtimään teitä! Saanko astua sisään?»

Rouva Richardsin iloisilta kasvoilta loisti vieraanvarainen vastaus,
ja neiti Tox otti vastaan tarjotun tuolin, nyökkäsi kohteliaasti
Toodlelle, irroitti hattunsa nauhat ja sanoi, että hänen ennen kaikkea
täytyi pyytää lapsikultia, kutakin erikseen, tulemaan likemmäksi
saadakseen suudella heitä.

Viimeisen edellinen Toodle, joka usein sattuvista kotoisista pulmista
päättäen oli syntynyt onnettoman tähden alla, ei päässyt osalliseksi
tästä yleisestä tervehdyksestä, sillä Rob-veljen uusi hattu, jolla
hän oli kaiken aikaa leikkinyt, oli painunut syvälle hänen silmilleen
eikä hän päässyt siitä eroon. Tämä pulma herätti hänen kauhistuneessa
mielikuvituksessaan sen surullisen ajatuksen, että hän saisi viettää
lopun ikänsä pimeydessä, toivottomasti erotettuna tuttavistaan ja
omaisistaan, ja kauhu antoi hänelle voimaa rimpuilla pontevasti vastaan
ja päästää tukahtuneita huutoja. Kun hän vihdoin vapautui, olivat hänen
kasvonsa hyvin kuumat ja punaiset ja kosteat, minkä jälkeen neiti Tox
otti uupuneen pojan syliinsä.

»Olette kai jo melkein unohtanut minut, herra Toodle», virkkoi neiti
Tox.

»Ei, neiti, en ole», vastasi Toodle. »Mutta mehän olemme kaikki vähän
vanhentuneet siitä lähtien.»

»Ja kuinka te voitte?» kysyi neiti Tox suloisesti.

»Mainiosti, neiti, kiitoksia kysymästä», vastasi Toodle. »Kuinka te
sitten voitte, neiti? Oletteko säästynyt luuvalolta? Meidän täytyy
kaikkien olla valmiit joutumaan sen uhreiksi aikaa myöten.»

»Kiitoksia», vastasi neiti Tox. »En ole tosiaankaan vielä joutunut
vähääkään kärsimään siitä vaivasta.»

»Onpa teillä ollut hyvä onni», sanoi Toodle. »Monia teidän ikäisiänne
ihmisiä se jo vaivaa kovasti. Esimerkiksi vanha äitini —» Mutta
kohdattuaan tässä vaimonsa katseen Toodle kätki lauseen lopun
teelasiinsa.

»Ette suinkaan väitä, rouva Richards», huudahti neiti Tox Robiin
katsahtaen, »että tuo on teidän —»

»Esikoiseni, hyvä neiti», sanoi Polly. »Onpa tosiaankin. Sama pieni
poikaparka, joka oli viattomana syynä niin moneen kiusaan.»

»Niin, neiti», lisäsi Toodle, »tämä on se lyhytsäärinen — ja ne sääret
olivatkin», virkkoi Toodle äänessään runollinen vivahdus, »harvinaisen
lyhyet nahkahousuihin — ja hänestä tahtoi herra Dombey tehdä hiojan».

Muistaessaan tämän asian neiti Tox tunsi syvää liikutusta. Heti
alkoi Rob herättää hänen erikoista harrastustaan. Hän kätteli poikaa
ystävällisesti ja onnitteli äitiä esikoisen avomielisten vilpittömien
kasvojen vuoksi. Kuullessaan nämä sanat Rob koetti ilmeillään vahvistaa
ylistystä, mutta tuskin se ilme kuitenkaan oli oikea.

»Ja kuulkaapa nyt, rouva Richards», jatkoi neiti Tox, »ja tekin, herra
Toodle, nyt kerron teille avoimesti ja rehellisesti, miksi olen tullut
tänne. Ehkä olette huomannut, rouva Richards — ja mahdollisesti tekin,
hyvä herra, — että minä ja eräät ystäväni olemme vähän vieraantuneet
toisistamme ja etten enää seurustele siinä kodissa, jossa minulla ennen
oli tapana oleskella niin paljon.»

Polly, joka naisen vaistolla heti käsitti tämän, ilmaisi sen pikaisella
katseella. Toodle, jolla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, mistä
neiti Tox puhui, ilmaisi sen tuijottamalla häneen silmät selällään.

»Tietenkään ei ole tarpeellista lähemmin selittää, kuinka meidän
väliemme pieni kylmeneminen on alkanut — sehän ei vaikuta asiaan
mitään», sanoi neiti Tox. »Riittää, kun sanon tuntevani mahdollisimman
suurta kunnioitusta ja harrastusta herra Dombeyta kohtaan» — neiti
Toxin ääni värisi — »ja myös kaikkea kohtaan, mikä on yhteydessä hänen
kanssaan».

Toodle, jolle asia nyt alkoi selvitä, pudisti päätänsä ja sanoi
kuulleensa väitettävän ja myös omasta puolestaan olevansa samaa mieltä,
että herra Dombey oli hankala ihminen.

»Älkäähän sanoko niin, herra Toodle», vastasi neiti Tox. »Minun
täytyy oikein hartaasti pyytää, hyvä herra, ettette puhuisi niin nyt
tai vastakaan. Sellaiset huomautukset vaikuttavat minuun ehdottoman
kiusallisesti, ja olen varma siitä, etteivät ne voi tuottaa pysyvää
tyydytystä herrasmiehelle, jolla on sellainen mielenlaatu kuin tiedän
teillä varmasti olevan.»

Toodle, joka ei ollut epäillyt silmänräpäystäkään, että hänen
huomautuksensa voitaisiin ottaa vastaan muutoin kuin hyväksyvästi,
ällistyi aika lailla.

»Nyt selitän, mitä haluan, rouva Richards», aloitti neiti Tox
uudelleen, »ja tässä asiassa käännyn teidänkin puoleenne, hyvä
herra. Jokainen teidän korviinne tullut tieto sen perheen toimista,
menestymisestä ja terveydestä on minulle aina kovin mieluinen. Minulle
tuottaa suurta iloa puhella rouva Richardsin kanssa siitä perheestä
ja entisistä ajoista. Ja koska rouva Richardsilla ja minulla ei ole
ollut pienintäkään kiistaa (vaikka nyt soisin, että olisimme olleet
lähemminkin tutut, mistä minun ei kuitenkaan ole syytettävä ketään
muuta kuin itseäni), toivon, ettei teillä ole mitään sitä vastaan, että
olemme nyt oikein hyvät ystävät ja että te sallitte minun käydä täällä
usein, milloin haluan, pitämättä minua outona. Toivonpa tosiaankin,
rouva Richards», jatkoi neiti Tox vakavasti, »että käsitätte tämän
niinkuin tarkoitan, sillä tehän olette aina ollut niin hyväntahtoinen».

Polly oli mielissään ja ilmaisikin sen. Toodle ei ollut itsestään
selvillä, oliko hän mielissään, ja pysyi senvuoksi järkkymättömän
rauhallisena.

»Nähkääs, rouva Richards», lisäsi neiti Tox, »ja toivottavasti tekin
huomaatte sen, hyvä herra, että on olemassa monta pikku tapaa, joilla
voin olla teille vähäiseksi hyödyksi, jollette pidä minua vieraana. Ja
se tuottaa minulle itsellenikin iloa. Minäkin voin opettaa lapsillenne
jotakin. Tuon mukanani muutamia pikku kirjoja, jos sallitte, ja
joitakin käsitöitä, ja niin he oppivat silloin tällöin iltaisin —
niin, hyväinen aika, oppivat luullakseni aika paljon ja tuottavat
opettajalleen suurta kunniaa.»

Toodle, joka suuresti kunnioitti oppimista, nyökkäsi hyväksyvästi
vaimolleen.

»Koska en siis ole mikään vieras, en ole kenenkään tiellä», sanoi neiti
Tox, »ja kaiken täytyy tapahtua ikäänkuin en olisikaan täällä. Rouva
Richards paikkaa ja silittää ja hoitaa lapsiaan, välittämättä minusta,
ja tekin, herra Toodle, poltatte kaikessa rauhassa piippuanne, eikö
niin?»

»Kiitoksia, neiti», sanoi Toodle. »Kyllä minä otan tavallisen
tupakka-annokseni.»

»Olette erittäin ystävällinen saneessanne niin, hyvä herra», sanoi
neiti Tox, »ja minä vakuutan teille vilpittömästi, että se on minulle
erittäin mieluista ja että mitä hyvää mahdollisesti voinenkin tehdä
lapsillenne, sen te korvaatte yllin kyllin suostumalla ystävällisesti
tähän pikku sopimukseen tuhlaamatta siihen enää sanaakaan».

Sopimus vahvistettiin heti, ja neiti Tox oli mielestään jo niin
kotiutunut, että viipymättä ryhtyi alustavasti tutkimaan ympärillä
olevia lapsia — mikä herätti Toodlessa suurta ihastusta — ja merkitsi
muistiin heidän ikänsä, nimensä ja taitonsa paperipalaselle. Tämä
toimitus ja siihen liittyvä rupattelu venyi niin pitkälle, että
tavallinen nukkumaanmenon aika oli kauan sitten sivuutettu ja neiti
Tox oli viipynyt Toodlen lieden ääressä, kunnes oli liian myöhäistä
hänen lähteä yksin kotiin. Mutta ritarillinen Rob, joka oli yhä siellä,
tarjoutui kohteliaasti saattamaan häntä. Ja koska neiti Toxista
oli jonkin arvoista saada saattajakseen nuorukainen, jonka Dombey
oli ensimmäisenä puettanut harvoin nimeltä mainittaviin miehisiin
vaatekappaleisiin, suostui hän halukkaasti ehdotukseen.

Käteltyään Toodlea ja Pollya ja suudeltuaan kaikkia lapsia neiti Tox
lähti talosta perin suosittuna henkilönä ja niin kevein sydämin, että
rouva Chick olisi siitä loukkaantunut, jos tälle kunnon naiselle olisi
ollut mahdollista harkita asiaa.

Rob Hioja olisi vaatimattomana tahtonut astella hänen jäljessään, mutta
neiti Tox halusi kuitenkin, että he pysyttelivät rinnatusten voidakseen
paremmin keskustella, ja houkutti — niinkuin jälkeenpäin selitti pojan
äidille — hänet puhelemaan asioistaan matkalla.

Rob osoittautui niin kirkkaaksi ja selväksi ja loistavaksi, että neiti
Tox oikein ihastui häneen. Mitä enemmän neiti Tox uteli häneltä,
sitä hienommaksi hän kävi, kuten sähkölanka, jota venytetään. Ei
voinut olla parempaa tai lupaavampaa nuorukaista — hellempää,
vakavampaa, viisaampaa, kohtuullisempaa, kunniallisempaa, nöyrempää ja
avomielisempää kuin Rob sinä iltana.

»Olen hyvin iloinen opittuani tuntemaan teidät», virkkoi neiti Tox
saavuttuaan ovensa eteen. »Toivon, että pidätte minua ystävänänne
ja käytte tervehtimässä minua niin usein kuin haluatte. Onko teillä
säästölaatikkoa?»

»Kyllä, hyvä neiti», vastasi Rob, »minä säästän joka rovon ja sitten
vien pankkiin».

»Kerrassaan kiitettävää», virkkoi neiti Tox. »Sitäpä on hauska kuulla.
Olkaa hyvä ja lisätkää tämä puoli kruunua entisiin.»

»Kiitoksia, hyvä neiti», vastasi Rob, »mutta en tosiaankaan kehtaisi
riistää teiltä».

»Minua miellyttää itsenäinen luonteenne», sanoi neiti Tox, »mutta
uskokaa minua, se ei ole riistämistä. Minä loukkaannun, jollette ota
sitä merkiksi suopeudestani. Hyvää yötä, Robin.»

»Hyvää yötä, neiti», sanoi Rob, »ja kiitoksia!»

Sitten poika juoksi nauraa hihittäen vaihtamaan rahaa ja ostamaan
katukaupustelijalta piirakoita. Mutta hiojain koulussa ei ollutkaan
opetettu kunniallisuutta. Siellä oli päinvastoin vallalla sellainen
järjestelmä, joka erikoisesti sopi kehittämään ulkokultaisuutta, jopa
siinä määrin, että monet entisten hiojain ystävät ja isännät väittivät,
että jos tuo oli ainoa tapa kasvattaa kansaa, olisi parempi, ettei
sitä ollenkaan kasvatettaisi. Muutamat järkevämmät sanoivat, että
pitäisi huolehtia paremmasta kasvatuksesta. Mutta hiojain yhdistyksen
johtavat henkilöt olivat aina valmiit mainitsemaan muutamia poikia,
joista oli tullut kunnon miehiä järjestelmästä huolimatta, ja silloin
he pontevasti väittivät, että heistä oli tullut kunnon miehiä vain
järjestelmän vuoksi. Se tukki moittijain suun ja vahvisti uudelleen
ammattikunnan maineen.




YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Kapteeni Cuttlen uusia seikkailuja


Varmoin askelin oli aika kiiruhtanut eteenpäin, niin että se vuosi,
jonka kuluttua Solomon Gillsin määräyksen mukaan sinetöity mytty ja
sitä seuraava kirje saataisiin avata, jo läheni loppuaan, ja kapteeni
Cuttle alkoi eräänä iltana sitä tarkastella tuntien salaperäistä
levottomuutta.

Suuressa rehellisyydessään kapteeni olisi yhtä hyvin voinut ajatella
oman itsensä avaamista ja sisustensa tutkimista kuin hänen mieleensä
olisi juolahtanut avata myttyä tuntiakaan ennen määräajan loppumista.
Hän otti sen vain esille ensimmäistä iltapiippuaan poltellessaan,
pani sen pöydälle ja tuijotti siihen savun läpi hiljaisen vakavana,
kääntämättä siitä katsettaan pariin kolmeen tuntiin. Toisinaan, kun
hän oli sitä katsellut hyvin kauan, hän työnsi tuolinsa vähitellen yhä
edemmäs kuin päästäkseen taikapiirin ulkopuolelle, mutta jos se oli
hänen tarkoituksensa, ei hän siinä onnistunut, sillä vaikka hän oli
sillä lailla siirtynyt huoneen seinään asti, veti mytty hänen katseensa
yhä puoleensa. Tai jos hänen silmänsä harhailivat miettiväisinä kattoon
tai tuleen, seurasi sen kuva heti ja asettui hyvin silmäänpistävänä
hiilien joukkoon tai näkyvälle paikalle valkaistuun kattoon.

Siitä lähtien, kun hän viimeksi tapasi Carkerin, hän oli alkanut
epäillä, oliko hänen aikaisempi sekaantumisensa Florencen ja rakkaan
Walter-poikansa asioihin osoittautunut niin edulliseksi kuin hän
oli toivonut ja aikanaan uskonut. Häntä vaivasi suoraan sanoen se
paha aavistus, että hän oli tehnyt enemmän vahinkoa kuin hyötyä, ja
tunnonvaivoissaan ja vaatimattomuudessaan hän sovitti rikoksensa
parhaimmalla mahdollisella tavalla, väistymällä syrjään, jottei
saattaisi vahingoittaa ketään, ja niin sanoaksemme heittämällä itsensä
laivasta mereen vaarallisena henkilönä.

Senvuoksi kapteeni ei tullut esille itsekaivamastaan haudasta
kauppatavaran keskeltä. Hän ei enää käynyt Dombeyn talossa eikä antanut
itsestään mitään tietoja Florencelle tai neiti Nipperille. Irroittipa
hän itsensä Perchistäkin ilmoittamalla kuivakiskoisesti tälle herralle
kiittävänsä seurasta, mutta lopettaneensa kaiken seurustelun, koska
ei tietänyt, kenen ruutisäiliön kulloinkin tahtomattaan räjähdytti
ilmaan. Tässä itsevalitsemassaan yksinäisyydessä hän vietti päivä-
ja viikkokausia vaihtamatta sanaakaan kenenkään muun kuin Rob Hiojan
kanssa, jota hän piti epäitsekkään kiintymyksen ja uskollisuuden
esikuvana. Istuessaan iltasin piippuaan poltellen ja myttyyn tuijottaen
kapteeni ajatteli Florencea ja Walter-parkaa, kunnes he molemmat hänen
yksinkertaisessa mielikuvituksessaan tuntuivat kuolleilta ja näyttivät
siirtyneen ikuiseen nuoruuteen, missä he elivät kauniina ja viattomina
pikku lapsina, niinkuin hän heitä entisiltä ajoilta muisteli.

Mutta kapteeni ei näitä ajatuksia hauteessaan silti laiminlyönyt omaa
kehitystään tai Rob Hiojan henkistä kasvatusta. Tavallisesti hän vaati
nuorukaista lukemaan itselleen jotakin kirjaa tunnin verran joka ilta
ja sokeasti uskoen kaikkien kirjojen olevan tosia kokoili tällä lailla
monta merkillistä seikkaa muistiinsa. Sunnuntai-iltaisin hän aina ennen
maatapanoa luki itsekseen erään jumalallisen saaman, joka oli pidetty
vuorella, ja vaikka hän olikin tottunut sanelemaan tekstin ilman kirjaa
omalla tavallaan, näytti hän lukevan sitä kunnioittaen sen taivaallista
henkeä niin paljon kuin olisi osannut sen ulkoa kreikaksi ja kyennyt
kirjoittamaan kuinka monta jäykkää jumaluusopillista tutkimusta tahansa
sen jokaisesta lauseesta.

Rob Hiojan kunnioituksen pyhää kirjaa kohtaan oli hiojakoulun ihailtava
järjestelmä kehittänyt hänen henkisten sääriluittensa alituiseksi
kolhiutumiseksi kaikkia Juudan heimojen erikoisnimiä vastaan ja siihen
liittyi vaikeiden säkeistöjen yksitoikkoinen toistaminen, mitä hänelle
oli etenkin käytetty rangaistuksena, sekä kituminen kuusivuotiaana
nahkahousuissa kolme kertaa joka sunnuntai näytteillä hyvin korkealla
hyvin kuumassa kirkossa, jossa suurten urkujen sävelet kumahtelivat
hänen unista päätään vastaan kuin harvinaisen ahkera mehiläinen.
Mutta sittenkin hän teeskenteli olevansa suunnattomasti ylentyneellä
mielellä, kun kapteeni oli lakannut lukemasta, ja tavallisesti
haukotteli ja nuokkui lukemisen kestäessä. Viimeksimainittuja ilmiöitä
kelpo kapteeni ei osannut vähintäkään aavistaa.

Liikemiehenä oli kapteeni Cuttle alkanut hoitaa kirjanpitoakin.
Hän teki muistiinpanoja ilmasta, vaunujen ja muiden ajoneuvojen
kulusta, joiden hän väitti sillä puolella kaupunkia aamuisin ja
melkein koko päivänkin mittaan suuntautuvan länteen ja iltaisin taas
itään. Kun kerran eräällä viikolla pari kolme maankiertäjää kävi
»haastattelemassa» kapteenia — niinkuin hän merkitsi sen kirjaansa
— ja kysymässä silmälaseja, ostamatta mitään, mutta luvaten tulla
toisen kerran, päätteli kapteeni, että liike alkaisi taas vaurastua,
ja merkitsi päiväkirjaansa seuraavan muistiinpanon: »Vireä tuuli
länsipohjasta, kääntynyt yön aikana.»

Kapteenin pahimpia pulmia oli Toots, joka kävi usein ja puhumatta
paljonkaan näytti pitävän pientä myymälän takaista huonetta sopivana
suojana, jossa saattoi hyvin nauraa hihittää, sillä usein hän istui
siellä pitkät ajat joutumatta silti lähempiin väleihin kapteenin
kanssa. Viime kokemustensa vuoksi varovaiseksi käynyt kapteeni ei
oikein päässyt rauhalliseen käsitykseen siitä, oliko Toots todella
sellainen vaaraton olento kuin oli olevinaan vai perinpohjin ovela
ja tekopyhä. Se, että hän usein otti puheeksi neiti Dombeyn, tuntui
epäilyttävältä, mutta kapteeni tunsi kuitenkin jonkinlaista salaista
ystävällisyyttä Tootsia kohtaan hänen ilmeisen luottamuksensa vuoksi
ja päätti olla arvelematta hänestä mitään pahaa toistaiseksi, pitäen
häntä vain tarkasti ja ovelasti silmällä, milloin tahansa hän kosketti
sitä aihetta, joka oli lähinnä hänen sydäntään.

»Kapteeni Gills», tokaisi Toots eräänä päivänä äkkiä, niinkuin hänen
tapansa oli, »luuletteko voivanne käsitellä suosiollisesti ehdotustani
ja suoda minulle kunnian päästä tuttavaksenne?»

»No, sanonpa teille, kuinka asia on, nuorukainen», vastasi kapteeni,
joka oli lopulta valinnut menettelytapansa. »Minä olen pohtinut sitä
asiaa.»

»Kapteeni Gills, sepä on ystävällistä teidän puoleltanne!» huudahti
Toots. »Olen kovin kiitollinen teille. Kautta kunniasanani, kapteeni
Gills, tekisitte armeliaisuustyön suodessanne minulle kunnian päästä
tuttavaksenne. Todellakin tekisitte.»

»Nähkääs, veli, minähän en tunne teitä», selitti kapteeni hitaasti.

»Mutta ettehän koskaan voi oppiakaan tuntemaan minua, kapteeni Gills»,
vastasi Toots, joka pyrki suoraan päämääräänsä, »jollette suo minulle
kunniaa päästä tuttavaksenne».

Kapteeniin näytti kovasti vaikuttavan tämän huomautuksen alkuperäisyys
ja voima, ja hän katsahti Tootsiin kuin olisi luullut hänessä olevan
paljon enemmän kuin oli odottanutkaan.

»Oikein sanottu, nuorukainen, vieläpä totuudenmukaisesti», huomautti
kapteeni nyökäyttäen miettiväisenä päätänsä. »Kuulkaahan nyt: te olette
tehnyt minulle pari huomautusta, joista päättelen teidän ihailevan
erästä suloista olentoa — vai kuinka?»

»Kapteeni Gills», vastasi Toots viittoillen hurjasti kädellään, jossa
hän piti hattua, »ihailu ei ole oikea sana. Kautta kunniani, teillä ei
ole minkäänlaista käsitystä tunteistani. Jos minut voitaisiin maalata
mustaksi ja tehdä neiti Dombeyn orjaksi, pitäisin sitä siunauksena. Jos
uhraamalla kaiken omaisuuteni voisin muuttua neiti Dombeyn koiraksi,
niin minä — minä en kai tosiaankaan lakkaisi heiluttamasta häntääni.
Olisin niin täydellisen onnellinen, kapteeni Gills!»

Toots sanoi sen kyynelsilmin ja painoi hattuaan rintaansa vasten
syvästi liikutettuna.

»Nuorukainen», virkkoi kapteeni, jonka sääli oli herännyt, »jos
tarkoitatte vakavasti —»

»Kapteeni Gills!» huudahti Toots, »minä olen sellaisessa mielentilassa
ja niin hirveästi vakavissani, että jos voisin vannoa kuuman
raudanpalan, hehkuvan hiilen, sulan lyijyn tai palavan sinettilakan
tai minkään muun sentapaisen kautta, olisin iloinen voidessani tuottaa
tuskaa itselleni helpottaakseni tunteitani». Ja Toots loi pikaisen
silmäyksen ympärilleen kuin etsien jotakin kyllin tuskallista keinoa
suorittaakseen julman aikomuksensa.

Kapteeni työnsi vahakankaisen hattunsa takaraivolleen, siveli kasvojaan
raskaalla kädellään — jolloin hänen nenänsä kävi tavallistakin
kirjavammaksi — ja asettui vastapäätä Tootsia, tarttui hänen takkinsa
rintapieleen ja puheli hänelle seuraavaan tapaan Tootsin tuijottaessa
hänen kasvoihinsa hyvin tarkkaavasti ja jonkin verran hämmästyneenä:

»Nähkääs, nuorukainen, jos teillä on vakava tarkoitus, niin saatte
osaksenne laupeutta, ja laupeus on kirkkain jalokivi brittiläisen
kruunussa. Sen voitte huomata jo vakiomuodostakin sellaisena kuin
se esiintyy _Rule Britanniassa_, ja kun löydätte sen, on siinä se
peruslaki, josta suojelusenkelit lauloivat niin monta kertaa. Huomio!
Tämä teidän ehdotuksenne tuntuu minusta vähän oudolta. Ja miksi? Koska
minä nähkääs purjehdin yksin näillä vesillä eikä minulla ole ketään
toveria enkä ehkä kaipaakaan ketään. Rauhoittukaa! Te tervehditte minua
ensiksi erään nuoren naisen vuoksi, jonka nimessä te purjehditte.
Mutta nyt sanon teille, että jos me, te ja niinä, ollenkaan jatkamme
seurusteluamme, ei mainitun nuoren olennon nimeä saa koskaan mainita
tai edes viitatakaan siihen. En tiedä, kuinka paljon onnettomuutta
onkaan jo saatu aikaan mainitsemalla sitä liian usein, ja senvuoksi
sanon tämän teille lyhyesti ja jyrkästi. Ymmärrättekö oikein, veli?»

»Suokaa anteeksi, kapteeni Gills», vastasi Toots, »jollen aina voi
käsittää teitä täydelleen. Mutta kautta kunniani, minä — on tosiaankin
liian vaikeata olla mainitsematta neiti Dombeyta. Minulla on niin
hirveä paino täällä!» Samalla Toots kosketti syvästi liikutettuna
kummallakin kädellään paidanrintaansa. »Minusta tuntuu öin ja päivin
siltä kuin joku istuisi päälläni.»

»Sellaiset ovat minun ehtoni», sanoi kapteeni. »Jos ne tuntuvat teistä
kovilta, veli, niinkuin ne ehkä ovat, niin nostakaa ankkuri, kääntäkää
laivanne ja purjehtikaa pois yksinänne iloisin mielin!»

»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »tuskin tiedän mistä se johtuu mutta sen
jälkeen, mitä sanoitte käydessäni täällä ensimmäistä kertaa, minusta
tuntuu, että mieluummin ajattelen teidän seurassanne neiti Dombeyta
kuin puhelen hänestä kenen muun kanssa tahansa. Siis, kapteeni Gills,
jos suotte minulle kunnian päästä tuttavaksenne, on minulle mieluista
suostua siihen tarjoamillanne ehdoilla. Tahdon olla rehellinen,
kapteeni Gills», jatkoi Toots, vetäen hetkiseksi takaisin ojentamansa
käden, »ja senvuoksi on velvollisuuteni sanoa, etten voi olla
ajattelematta neiti Dombeyta. Minun on mahdotonta luvata olla häntä
ajattelematta.»

»Nuorukainen», sanoi kapteeni, jonka mielipide Tootsista oli muuttunut
paljon edullisemmaksi hänen avomielisen tunnustuksensa jälkeen,
»ihmisen ajatukset ovat kuin tuuli, eikä kukaan voi vastata niistä
varmasti pitkäksi ajaksi. Mutta sopimuksemme on voimassa, mitä tulee
puhumiseen — eikö niin?»

»Siinä suhteessa voin kyllä vastata itsestäni, kapteeni Gills», vastasi
Toots.

Asian vahvistukseksi Toots ojensi kätensä kapteeni Cuttlelle, joka
nyt otti hänet nimenomaan tuttavakseen, osoittaen ystävällisesti ja
miellyttävästi alentuvaisuuttaan. Toots näytti tulevan hyvin iloiselle
ja huojentuneelle mielelle tämän saavutuksensa vuoksi ja nauraa
hihitti ihastuneena vierailunsa loppuajan. Kapteeni puolestaan ei
näyttänyt tyytymättömältä tähän suojelija-asemaansa ja oli tavattomasti
mielissään omasta viisaudestaan ja varovaisuudestaan.

Mutta niin runsaasti kuin kapteeni Cuttlella lieneekin ollut tätä
viimeksimainittua ominaisuutta, tuli hänen osakseen samana iltana
vielä suuri yllätys, eikä kenenkään viattomamman nuorukaisen kuin Rob
Hiojan taholta. Tämä vilpitön poika, joka joi isäntänsä kanssa teetä
saman pöydän ääressä ja istui vaatimattomasti kumartuneena kuppinsa
ja lautasensa yli, tarkasteli jonkin aikaa salavihkaa kapteenia, joka
luki sanomalehteä vaivaloisesti, mutta arvokkaasti silmälasiensa läpi.
Sitten Rob katkaisi hiljaisuuden sanomalla:

»Suokaa anteeksi, kapteeni, mutta ette kai te juuri tarvitse kyyhkysiä,
vai mitä?»

»En, poikaseni», vastasi kapteeni.

»Sillä minä haluaisin käyttää omiani toisaalla, kapteeni», sanoi Rob.

»No mutta mitä ihmettä!» huudahti kapteeni kohauttaen tuuheita
kulmakarvojaan.

»Niin, se on aikomukseni, kapteeni, jollei teillä ole mitään sitä
vastaan.»

»Lähdetkö sinä? Ja minne?» kysyi kapteeni katsahtaen häneen
silmälasiensa yli.

»Mitä? Ettekö tiennyt, että aion lähteä luotanne, kapteeni?» kysyi Rob
hymyillen matelevasti.

Kapteeni pani lehden pois, otti silmälasit nenältään ja suuntasi
katseensa karkuriin.

»Niin, kapteeni, minä sanon itseni irti. Mielestäni olisi teidän
pitänyt arvata se jo aikaisemminkin», virkkoi Rob hieroen käsiään ja
nousten. »Jos tahtoisitte olla hyvä ja kuulustella jostakin seuraajaa,
kapteeni, olisi se minulle hyvin mieluista. Huomisaamuksi ette kai
vielä voi saada ketään, kapteeni, vai mitä arvelette?»

»Ja sinä aiot karata lippusi luota, poikaseni?» virkkoi kapteeni
tarkastettuaan kauan hänen kasvojaan.

»Olettepa peräti kova poikaparkaa kohtaan»! huudahti herkkätuntoinen
Rob, joka heti loukkaantui ja vihastui, »kun ette salli hänen
laillisesti pyytää eroa paikastaan katselematta vihaisesti ja
moittimatta karkuriksi. Eihän teillä, kapteeni, ole mitään oikeutta
antaa haukkumanimiä syyttömälle poikaparalle. Eihän teidän tarvitse
siksi halventaa minua, että olette herra ja minä palvelija. Mitä
vääryyttä minä olen tehnyt? Kuulkaahan, kapteeni, sanokaapas minulle,
mikä on rikokseni.»

Loukkaantunut nuorukainen itki ja pyyhki silmiään takkinsa hihalla.

»Kuulkaa, kapteeni!» huusi vääryyttä kärsinyt, »sanokaa rikokseni.
Mitä olen tehnyt? Olenko varastanut teiltä? Olenko sytyttänyt talon
palamaan? Jos olen, niin miksette anna minua ilmi ja tutkituta asiaa?
Mutta viedä kunnia ihmiseltä, joka on ollut teille hyvä palvelija,
senvuoksi, ettei hän voi teidän tähtenne tuottaa vahinkoa itselleen —
mikä vääryys se onkaan ja huono palkinto uskollisesta palveluksesta!
Niin, sillä lailla nuoria poikia viedään turmioon ja pahuuden helmaan.
Tosiaankin ihmettelen teitä kovasti, kapteeni.»

Kaiken tämän hän esitti uikuttaen ja peräytyen samalla varovasti ovea
kohti.

»Olet siis hankkinut itsellesi toisen kajuutan, poikaseni?» kysyi
kapteeni katsellen häntä terävästi.

»Kyllä, kapteeni, koska tahdotte nimittää sitä niin, minulla on toinen
kajuutta», huudahti Rob peräytyen yhä enemmän, »parempi kajuutta
kuin täällä, vieläpä sellainen, jonne en onneksi tarvitse teidän
suositustannekaan, kapteeni, mikä on tosiaankin onneksi minulle
kaiken sen lian jälkeen, jota olette heittänyt kasvoilleni, sillä
minä olen köyhä, eikä minun kannata tuottaa itselleni vahinkoa teidän
tähtenne. Niin, minä olen päässyt toiseen kajuuttaan, ja jollei asian
laita olisi niin, että te joutuisitte pulaan, kapteeni, niin lähtisin
paikalla mieluummin kuin sallisin teidän ladella minulle haukkumanimiä
senvuoksi, että olen köyhä ja että minun ei kannata tuottaa itselleni
vahinkoa teidän tähtenne. Miksi moititte minua siitä, että olen köyhä
enkä voi tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne, kapteeni? Kuinka
voitte niin alentua?»

»Kuuleppas, poikaseni», vastasi rauhaa rakastava kapteeni, »älä
laskettele enää tuollaisia sanoja!»

»Hyvä on, älkää tekään sitten enää lasketelko omia sanojanne,
kapteeni», vastasi loukkaantunut viaton poika vikisten yhä kovemmin ja
peräytyen myymälään. »Mieluummin antaisin teidän riistää minulta vereni
kuin hyvän maineeni.»

»Sanoppas, poikaseni», jatkoi kapteeni rauhallisesti, »oletko ehkä
koskaan kuullut puhuttavan sellaisesta kapineesta kuin nuoranpätkästä?»

»Olenko kuullut siitä, kapteeni!» huudahti julkea hioja. »En ole. En
koskaan ole kuullut sellaisesta kapineesta!»

»No niin», sanoi kapteeni, »minä uskon sinun pian tutustuvan
siihen lähemmin, jollet ole tarkoin varuillasi. Ymmärrän jo hyvin
merkinantosi, poikaseni. Saat mennä.»

»Saanko mennä nyt heti, kapteeni!» huusi Rob riemuiten menestyksestään.
»Mutta muistakaa se, etten minä vaatinut päästä heti lähtemään,
kapteeni. Te ette saa ottaa minulta hyvää nimeäni lähettämällä minut
pois omasta määräyksestänne. Ettekä myöskään saa pidättää palkkaani,
kapteeni!»

Tämän viimeisen ehdon täytti hänen isäntänsä vetämällä esille
peltirasian ja laskemalla Robin täyden palkan pöydälle. Tyrskivä,
nyyhkyttävä ja syvästi loukkaantunut Rob otti rahat käteensä yksitellen
ja tyrskähtäen jokaiselle erittäin ja sitoi ne kunkin eri solmuun
nenäliinaansa. Sitten hän nousi talon katolle, täytti hattunsa ja
taskunsa kyyhkysillä ja tuli taas alas myymäläpöydän alla olevan
vuoteensa luo, sitoi käärönsä tyrskien ja nyyhkyttäen yhä kovemmin,
ikäänkuin vanhat muistot repisivät hänen sydäntään. Senjälkeen hän
vikisi: »Hyvää yötä, kapteeni, en kanna ollenkaan kaunaa teitä
kohtaan», ja lähtiessään ulos nykäisi pientä merikadettia nenästä
kuin erojaiskiusaksi ja alkoi astella katua pitkin voitonriemuisesti
virnistellen.

Yksin jäätyään kapteeni ryhtyi taas lukemaan sanomalehteään, niinkuin
ei mitään tavatonta tai odottamatonta olisikaan sattunut, ja luki
peräti uutterasti ja tarkkaavasti. Mutta hän ei ymmärtänyt sanaakaan,
vaikka hikikin kauan aikaa, sillä Rob Hioja livisti palstaa ylös ja
toista alas koko sanomalehden läpi.

Epätietoista on, oliko kelpo kapteeni koskaan tätä ennen tuntenut
itseään täysin hyljätyksi. Mutta vasta nyt hän oikein menetti vanhan
Sol Gillsin, Walterin ja Florencen, ja vasta nyt Carker petti ja
loukkasi häntä julmasti. Heitä kaikkia edusti vilpillinen Rob, jolle
hän oli usein puhellut rakkaista muistoistaan. Hän oli uskonut
petolliseen Robiin ja ollut iloinen voidessaan häneen uskoa. Hän oli
ottanut toverikseen pojan, joka oli viimeiseksi jäänyt hänen kanssaan
vanhaan laivaan. Hän oli ryhtynyt hoitamaan pikku merikadettia, Rob
oikeana kätenään, luullut täyttävänsä velvollisuutensa ja tuntenut
melkein yhtä suurta hyväntahtoisuutta poikaa kohtaan kuin jos he
olisivat tehneet haaksirikon ja yhdessä joutuneet autiolle saarelle.
Ja nyt, kun vilpillinen Rob oli tuonut epäluottamusta, petollisuutta
ja alhaisuutta tähän samaan huoneeseen, joka oli jonkinlainen pyhättö,
tuntui kapteeni Cuttlesta kuin koko huone voisi vajota maan alle
hämmästyttämättä häntä vähääkään tai tuottamatta hänelle suurtakaan
surua.

Kapteeni siis luki sanomalehteä hyvin tarkkaavasti, käsittämättä siitä
mitään, eikä senvuoksi sanonut itsekseen mitään Robista tai myöntänyt
edes ajattelevansakaan häntä eikä tahtonut lainkaan uskoa Robin olevan
syypään siihen, että hän tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi kuin Robinson
Crusoe.

Yhtä rauhallisesti ja asiallisesti kapteeni meni hämärissä
Leadenhail-torille ja teki sopimuksen erään siellä toimessa olevan
yksityisvartijan kanssa, että tämä tulisi panemaan paikoilleen ja
ottamaan alas puisen merikadetin akkunaluukut joka ilta ja aamu.
Sitten hän poikkesi ruokapaikkaan, antoi määräyksen vähentää puolella
jokapäiväiset ruoka-annokset, jotka sieltä tuotiin, ja pistäytyi
anniskeluun lakkauttaakseen petturin olutannoksen. »Nuorukainen on
parantanut tapansa», sanoi kapteeni selitykseksi tarjoilupöydän takana
seisovalle nuorelle naiselle. Ja hyväksi lopuksi kapteeni päätti
tästedes nukkua myymäläpöydän alla olevalla vuoteella, koska hän nyt
oli koko omaisuuden ainoa vartija.

Tältä vuoteelta kapteeni Cuttle siis nousi joka aamu kello kuusi ja
painoi päähänsä vahakankaisen hattunsa yhtä lohduttoman näköisenä kuin
Robinson Crusoe, joka viimeisteli asuansa vuohennahkalakilla. Ja vaikka
hänen pelkonsa, että MacStingerin vihamielinen heimo voisi ilmestyä,
oli osaksi hälvennyt, niinkuin mainitun yksinäisen haaksirikkoutuneen
samantapainen pelko tavallisesti laimeni, kun oli kulunut vähän
aikaa eikä mitään merkkejä ihmissyöjistä näkynyt, ei hän kuitenkaan
luopunut puolustustoimista eikä milloinkaan mennyt naisolentoa vastaan
tarkastelematta sitä ensin varustetusta linnoituksestaan. Mutta nyt
seuranneina päivinä (jolloin hänen luonaan ei käynyt edes Toots, tämä
kun oli kirjoittanut lähteneensä matkalle) alkoi hänen oma äänensä
kaikua oudolta hänen korvissaan. Kiilloittaessaan ja järjestellessään
tavaroita myymälässä tai istuessaan pöydän takana lukemassa ja
tuijottamassa ulos akkunasta hän tottui niin ponnistamaan ajatuksiaan,
että kovan vahakangashatun hänen otsaansa painamaa punaista juovaa
toisinaan särki liiallisesta miettimisestä.

Kun vuosi nyt oli kulunut loppuun, piti kapteeni Cuttle sopivana avata
mytyn. Mutta koska hänellä oli aina ollut tarkoitus avata se Rob Hiojan
läsnäollessa, joka oli sen tuonutkin hänelle, ja koska hän oli sitä
mieltä, että avaamisen piti tapahtua säädyllisyyden vuoksi jonkun
läsnäollessa, tuli hänelle paha pulma todistajan puutteessa. Tässä
vaikeassa asemassa hän eräänä päivänä tervehti tavattoman iloisesti
laivailmoituksissa uutista, että kapteeni John Bunsbyn komentama alus
oli taas saapunut satamaan rannikkomatkaltaan. Hän lähetti siis heti
mainitulle filosofille kirjeen, jossa pyysi häntä tarkoin vaikenemaan
hänen olinpaikastaan ja jonakin lähi-iltana tulemaan luokseen
vierailulle.

Bunsby, yksi niitä viisaita, jotka toimivat vakaumuksesta, tarvitsi
muutamia päiviä, ennenkuin hänessä kypsyi varma vakaumus, että hän
oli saanut tuollaisen kirjeen. Mutta kun hän oli paininut tämän
ilmiön kanssa ja voittanut sen, lähetti hän kiireesti pojan viemään
ilmoitusta: »Tänään tulee.» Poika, joka oli saanut määräyksen lausua
nämä sanat ja heti hävitä, täytti tehtävänsä kuin tervainen aave, jonka
huoleksi on annettu lausua salaperäinen varoitus.

Kapteeni, joka oli hyvin mielissään ilmoituksesta, valmisteli kuntoon
piippuja ja rommia ja vettä ja odotti vierastaan takahuoneessa.
Kello kahdeksan ilmoitti myymälänoven takaa kuuluva syvä murina kuin
merihärän ammunta, jota seurasi kepin koputus akkunaluukkuun, kapteeni
Cuttlen kuuntelevalle korvalle, että Bunsby oli saapunut hänen laivansa
kylkeen. Heti hän päästi sisälle partaisen ja huolimattomasti puetun
toverinsa, jolla oli rehelliset mahonginväriset kasvot. Tapansa mukaan
Bunsby ei näyttänyt vähääkään tajuavan mitä hänellä oli edessään, vaan
kohdistavan kaiken huomionsa siihen, mitä tapahtui jossakin etäisessä
maailmankolkassa.

»Bunsby», virkkoi kapteeni tarttuen hänen käteensä, »mitä kuuluu, kelpo
veikko?»

»Oikein hyvää, oikein hyvää, kaveri», vastasi Bunsbyn ääni, mutta
sanoja ei vahvistanut ainoakaan ele.

»Bunsby», virkkoi kapteeni Cuttle voimatta salata ystävänsä
lahjakkuutta kohtaan tuntemaansa kunnioitusta, »vihdoinkin siis olet
täällä sinä mies, jonka järki on jalokiveä loistavampi — lähetithän
luokseni pojan, joka tervahousuissaankin loisti kuin timantti —
voit katsoa Stanfellin vuosikirjasta ja löydettyäsi merkitä sen
muistiin. Sinähän olet jo kerran ennen tällä samalla paikalla lausunut
mielipiteen, joka on toteutunut pienintäkin kirjainta myöten» (kuten
kapteeni vilpittömästi uskoikin).

»Vai niin», murisi Bunsby.

»Joka kirjainta myöten», vahvisti kapteeni.

»Miksi?» murisi Bunsby katsahtaen ystäväänsä ensimmäisen kerran.
»Minne? Jos niin on, niin miksi ei. Niinpä niin.»

Näiden oraakkelimaisten sanojen jälkeen, jotka melkein huimasivat
kapteenin päätä, sillä ne heittivät hänet oikealle arvelujen ja
otaksumien merelle, filosofi salli riisua päältään meritakkinsa ja
seurasi ystäväänsä takahuoneeseen, missä hän heti tarttui rommipulloon
ja sekoitti itselleen vahvan annoksen, Pian senjälkeen hän otti piipun,
täytti sen ja sytytti palamaan, alkaen vedellä savuja.

Kapteeni Cuttle teki samoin kuin hänen ystävänsäkin, vaikka
hänelle olikin ylivoimaista tarkoin jäljitellä suuren ylipäällikön
järkkymättömän rauhallista menettelyä, ja istuutui sitten vastapäätä
tulen ääreen tarkastellen häntä kaiken aikaa kunnioittavasti kuin
odottaisi Bunsbyn taholta jonkinlaista rohkaisun tai uteliaisuuden
ilmaisua päästäkseen käsiksi omiin asioihinsa. Mutta kun
mahonginvärinen filosofi ei ilmaissut tuntevansa muuta kuin lämmön ja
tupakan tarvetta, lukuunottamatta ainoata kertaa, jolloin hän otti
piipun suustaan valmistaakseen tilaa rommilasille ja samalla kuin
sattumalta huomautti tavattoman karheasti, että hänen nimensä oli Jack
Bunsby — mikä selitys ei paljonkaan auttanut keskustelua pääsemään
vauhtiin — alkoi kapteeni Cuttle herättää ystävänsä huomiota pienellä
kohteliaalla esipuheella, kertoi koko jutun Sol-ukon lähdöstä asti
ja siitä johtuneen muutoksen omassa elämässään ja kohtalossaan. Hän
lopetti esityksensä panemalla mytyn pöydälle.

Pitkän vaitiolon jälkeen Bunsby nyökkäsi.

»Avaanko?» kysyi kapteeni.

Bunsby nyökkäsi taas.

Kapteeni mursi siis sinetin ja veti esille kaksi kokoontaitettua
paperia, joiden kummankin osoitteen hän luki ääneen näin: »Solomon
Gillsin viimeinen tahto ja testamentti». —

»Kirje Ned Cuttlelle.»

Bunsby, joka katseli henkensä silmillä Grönlannin rannikkoa, näytti
odottavan kuullakseen, mitä ne sisälsivät. Kapteeni siis karisteli
kurkkuaan ja luki kirjeen ääneen.

»Rakas Ned Cuttle! Kun lähdin kotoa matkustaakseni Länsi-Intiaan —-»

Iässä kapteeni pysähtyi ja katsoi terävästi Bunsbya, joka yhä
tarkasteli Grönlannin rannikkoa.

— »etsimään tietoja rakkaasta pojastani, tiesin, että jos olisit
tuntenut suunnitelmani, olisit vastustanut sitä tai seurannut minua,
ja senvuoksi pidin sitä salassa. Jos joskus luet tämän kirjeen,
Ned, olen luultavasti kuollut. Silloin suot auliisti anteeksi tämän
päähänpiston vanhalle ystävällesi ja tunnet sääliä sen rauhattomuuden
ja epävarmuuden vuoksi, jonka vallassa hän on lähtenyt niin hurjalle
matkalle. Ei siis enempää siitä. Minulla ei ole paljonkaan toivoa, että
poikaparkani koskaan lukisi näitä sanoja tai ilahduttaisi enää silmiäsi
avomielisillä kasvoillaan.» (»Ei, ei, ei koskaan enää», virkkoi
kapteeni surumielisesti mietteissään, »ei enää koskaan. Siellä hän nyt
makaa tuomiopäivään asti —»)

Bunsby, jolla oli soitannollinen korva, karjaisi äkkiä: »Biskajan
lahdessa, oo!» mikä niin liikutti kelpo kapteenia, joka piti sitä
vainajan muistolle pyhitettynä kunnianosoituksena, että hän pudisti
kiitollisena ystävänsä kättä ja oli iloinen saadessaan pyyhkiä silmiään.

»Niinpä niin!» sanoi kapteeni huoahtaen, kun Bunsbyn valitus oli
häipynyt kaikumasta. »Ja painoi murhe suuri niin kauan häntä juuri —
katsotaan sitä lähemmin kirjasta, sieltä sen löydämme.»

»Lääkärit eivät mahtaneet mitään», huomautti Bunsby.

»Voi, voi», huoahti kapteeni, »mitäpä hyötyä heistä voisi olla kahden-,
kolmensadan sylen syvyydessä meren pohjalla!» Sitten hän kävi taas
käsiksi kirjeeseen ja luki edelleen: »Mutta jos hän olisi saapuvilla
kirjettä luettaessa (kapteeni katsahti vaistomaisesti ympärilleen ja
pudisti päätään) tai saisi siitä kuulla joskus myöhemmin (kapteeni
pudisti taas päätään), niin ottakoon hän vastaan siunaukseni! Jollei
mukana seuraava paperi ole kirjoitettu laillisesti, ei se haittaa
mitään, sillä ketään muuta se ei koske kuin sinua ja häntä, ja vilpitön
toivoni on, että jos hän elää, hän saa sen vähäisen, mitä minulla
on, ja jollei elä, kuten pelkään, silloin saat sinä sen, Ned. Tiedän
sinun kunnioittavan tätä päätöstäni. Jumala siunatkoon sinua siitä ja
kaikesta ystävällisyydestä, jota sinulta on saanut _Solomon Gills_».

»Bunsby! sanoi kapteeni vedoten juhlallisesti häneen, »mitä arvelet
tästä? Siinä sinä istut, mies, joka olet lapsuudesta alkaen saanut
kolhauksia päähäsi ja samalla joka kerta uuden ajatuksen aivoihisi.
Mitä nyt arvelet tästä?»

»Jos asia on niin», vastasi Bunsby tavattoman nopeasti, »että hän on
kuollut, on käsitykseni, ettei hän enää palaa. Jos hän elää, tulee
hän arveluni mukaan takaisin. Sanonko, että hän palaa? En. Miksi en?
Senvuoksi, että tämän huomautuksen arvo riippuu siitä, kuinka sitä
soveltaa.»

»Bunsby!» sanoi kapteeni, joka nähtävästi piti erinomaisen ystävänsä
mielipiteitä yhtä arvokkaina kuin niiden käsittäminen oli vaikeata
ja nytkin oli ihailusta ihan sekaisin, »sinä kannat niin tavattoman
kevyesti hengessäni taakkaa, joka pian upottaisi minut kaikkineni.
Mutta mitä tähän testamenttiin tulee, en aio käydä käsiksi omaisuuteen
— taivas varjelkoon! — vaan säilytän sitä oikeammalle omistajalle
ja toivon yhä vielä, että Sol Gills, oikea omistaja, elää ja tulee
takaisin, niin omituista kuin onkin, ettei hän ole lähettänyt mitään
tietoja. Mitä arvelet siitä, jos käärin nämä paperit talteen ja
merkitsen päälle, että ne avattiin sinä ja sinä päivänä John Bunsbyn ja
Edward Cuttlen läsnäollessa?»

Koska Bunsby ei keksinyt Grönlannin rannikolta eikä muualtakaan mitään
estettä tätä ehdotusta vastaan, toteutettiin se, ja tämä suuri mies
kohdisti hetkiseksi katseensa nykyhetkeen, liittäen nimikirjoituksensa
käärepaperiin, mutta vaatimattomaan tapaansa välttäen suurten
kirjainten käyttämistä. Kun kapteeni Cuttle oli kirjoittanut
vasenkätisesti nimensä ja lukinnut mytyn rautaiseen kassakaappiin,
pyysi hän vierastaan sekoittamaan toisen lasin ja polttamaan toisen
piipullisen. Itse hän teki samoin ja mietiskeli tulen ääressä vanhan
Gillsin mahdollisia kohtaloita.

Ja nyt tapahtui yllätys, niin valtava ja hirveä, että kapteeni Cuttle
olisi vaipunut sen painon alle ja ollut tästä kohtalokkaasta hetkestä
alkaen mennyttä miestä, jollei häntä olisi tukenut Bunsbyn läsnäolo.

Kuinka kapteeni oli saattanut edes niin erinomaisen vieraan tulosta
ilostuneena unohtaa oven lukitsemisen vedettyään sen vain kiinni,
jollaiseen laiminlyöntiin hän epäilemättä oli syypää, on niitä
kysymyksiä, joiden ratkaisu pysyy ikuisesti pelkkänä otaksumana, tai se
on vain ylimalkaan pantava kohtalon laskuun. Mutta lukitsemattomasta
ovesta syöksähti nyt rauhallisena hetkenä sisään julma MacStinger
kantaen äidillisessä sylissään Alexander MacStingeriä. Hänen jäljessään
tulivat hämmennys ja kosto (puhumattakaan Juliana MacStingeristä ja
tämän suloisen lapsen veljestä Charles MacStingeristä, jota yleensä
hänen lapsuusleikkiensä näyttämöllä sanottiin Chowleyksi). Rouva
MacStinger tuli niin nopeasti ja äänettömästi kuin Itä-Intian telakoita
hyväilevä tuulenhenkäys, niin että kapteeni Cuttle jo tuijotti häneen,
ennenkuin hänen rauhalliset kasvonsa, jollaisina ne olivat olleet koko
ajan hänen ajatellessaan kadonnutta ystäväänsä, muuttuivat kauhua
ilmaiseviksi.

Mutta kohta kun kapteeni Cuttle käsitti onnettomuutensa täyden
laajuuden, yllytti itsesäilytysvaisto häntä pyrkimään pakoon. Hän
syöksyi suinpäin pienelle ovelle, joka vei huoneesta jyrkille
kellarinportaille, tahtoen mistään ruhjevammoista ja kolhauksista
välittämättä kätkeytyä maan uumeniin. Tämä yritys olisi luultavasti
onnistunutkin, jollei Julianan ja Chowleyn hellä luonto olisi tullut
esteeksi. He näet takertuivat hänen sääriinsä — yksi kumpaankin —
ja huusivat surkealla äänellä, että hän oli heidän ystävänsä. Sillä
välin rouva MacStinger, joka ei milloinkaan ryhtynyt tärkeään tekoon
kääntämättä ensin nurinpäin Alexander MacStingeriä saadakseen hänet
pirteän läimäyskuuron ulottuville ja sitten istuttamatta häntä
tyyntymään, missä tilassa lukijakin hänet ensiksi näki, suoritti tämän
juhlallisen tempun, ikäänkuin se tässä tapauksessa olisi raivottarille
pyhitetty uhri. Sitten hän laski uhrilampaansa lattialle ja hyökkäsi
kapteenin kimppuun niin päättävästi, että väliin ehättävä Bunsby oli
vaarassa saada naarmuja.

Molempien vanhempien MacStingerien kirkuna ja siihen liittyvä valitus
pikku Alexanderin taholta, jonka saattoi sanoa viettäneen kirjavaa
lapsuutta, koska hän tästä aikakaudesta oli elänyt toisen puolen
mustakasvoisena, lisäsivät äkillisen hyökkäyksen kauheutta. Mutta kun
sitten tuli hiljaisuus ja kapteeni huohottaen katseli neuvottomana
rouva MacStingeriä, silloin saavutti kauhu korkeimman asteensa.

»Voi, kapteeni Cuttle, kapteeni Cuttle!» huudahti rouva MacStinger
nostaen leukansa entistä pystympään ja pudisti sitä samalla kuin
erästä toistakin jäsentään, jota sopisi sanoa nyrkiksi, jollei ottaisi
huomioon hänen heikompaa sukupuoltaan. »Voi, kapteeni Cuttle, kapteeni
Cuttle! Uskallatteko katsoa minua kasvoihin vaipumatta maan sisään?»

Kapteeni, joka ei suinkaan näyttänyt uskaliaalta, mutisi heikosti: »No,
no!»

»Voi minua heikkoa ja liian luottavaista hupsua, kun otin tuon miehen
kattoni alle!» huusi rouva MacStinger. »Kun ajattelee, mitä kaikkia
hyviätöitä olen tuhlannut tuohon mieheen ja millä lailla opetin
lapseni rakastamaan ja kunnioittamaan häntä kuin hän olisi heidän oma
isänsä! Eikä koko meidän kadullamme ole ainoaakaan talonomistajaa
tai vuokralaista, joka ei tietäisi kuinka suuren tappion tuo mies on
minulle tuottanut viekastelullaan ja kielastelullaan» — jälkimäistä
sanaa hän käytti oikeastaan vain loppusoinnun ja vahvistuksen
takia eikä ilmaistakseen uutta ajatusta — »ja kaikki he huusivat
yhtaikaa, että miehen on häpeällistä niin pettää ahkeraa naista,
joka on aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen liikkeellä lastensa hyväksi
ja pitää köyhän kotinsa niin puhtaana, että kuka tahansa voisi
nauttia päivällisensä ja iltateensäkin, jos haluttaisi, lattialta tai
portailta. Ja vaikka tuo mies viekasteli ja kielasteli, sai hän niin
paljon hoitoa ja huolenpitoa osakseen!»

Rouva MacStinger pysähtyi vetääkseen henkeä keuhkoihinsa, ja hänen
kasvonsa punastuivat voitonriemusta, kun oli uudestaan sopivasti
mainittu kapteeni Cuttlen kielastelu.

»Ja hän karkaa po-o-o-ois!» huusi rouva MacStinger venyttäen viime
sanaa niin, että onnettoman kapteenin täytyi pitää itseään kaikkein
kelvottomimpana miehenä, »ja pysyy poissa kokonaista kaksitoista
kuukautta! Naisparan luota! Sellainen omatunto hänellä on! Hän ei
uskalla tulla puheilleni, vaan luikkii tiehensä kuin lurjus. Jos
esimerkiksi tämä minun pikku lapseni», jatkoi rouva MacStinger rajusti,
»saisi päähänsä lähteä karkuun, täyttäisin äidinvelvollisuuteni häntä
kohtaan, kunnes hän olisi ihan täynnä juovia ja viiruja!»

Pikku Alexander piti näitä viime sanoja selvänä lupauksena, joka heti
täytettäisiin, ja kaatui pelon ja tuskan valtaamana lattialle. Siinä
hän makasi kengänpohjat ylöspäin ja päästi niin vihlovan huudon,
että rouva MacStinger piti välttämättömänä ottaa hänet syliinsä ja
tyynnytteli häntä silloin tällöin, ravistelemalla niin, että melkein
piti pelätä lapsen maitohampaitten irtaantuvan.

»Kerrassaan oivallinen mies tuo kapteeni Cuttle», lisäsi rouva
MacStinger, korostaen hänen nimensä ensimmäistä tavua. »Kannattaapa
tosiaankin nähdä sellaista vaivaa hänen vuokseen — menettää unensa — ja
pyörtyä — ja luulla häntä kuolleeksi — ja juosta ristiin rastiin läpi
koko kaupungin kuin mielipuoli kyselemässä häntä! Kerrassaan oivallinen
mies! Hahahahahaa! Hän ansaitsee kaiken sen tuskan ja vaivan ja paljon
enemmänkin. Sehän ei ole mitään, hyväinen aika! Hahahahaa! Kapteeni
Cuttle!» sanoi sitten rouva MacStinger muuttaen äänensä ja käytöksensä
hyvin vakavaksi, »haluaisinpa tietää, aiotteko tulla kotiin.»

Pelästynyt kapteeni tuijotti hattunsa sisään ikäänkuin ei olisi muuta
keinoa kuin panna se päähänsä ja antautua.

»Kapteeni Cuttle», toisti rouva MacStinger yhtä päättävästi,
»haluaisinpa tietää aiotteko tulla kotiin».

Kapteeni näytti olevan jo valmis lähtemään, mutta ehdotti vielä, ettei
rouva MacStinger nostaisi asiasta niin pahaa hälinää.

»Niin, niin, niin», virkkoi Bunsby rauhoittavalla äänellä, »siivolla,
eukkoseni, siivolla!»

»Ja kukahan tekin olette, jos saan luvan kysyä», vastasi rouva
MacStinger siveän ylpeästi. »Oletteko koskaan asunut numero yhdeksässä
Brig-torin varrella, hyvä herra? Muistini ehkä pettää joskus, mutta ei
käsittääkseni tässä tapauksessa. Ennen minua asui numero yhdeksässä
eräs rouva Jollson, ja mahdollisesti erehdytte luulemaan minua
häneksi. Muuten en ymmärrä, kuinka selittäisin teidän liiallisen
tuttavallisuutenne, hyvä herra.»

»No, no, eukkoseni, siivolla, siivolla», toisti Bunsby.

Kapteeni Cuttle saattoi tuskin uskoa edes tuon suuren miehen kykenevän
siihen, mitä nyt tapahtui, vaikka näkikin sen omin silmin. Bunsby astui
rohkeasti rouva MacStingerin luo, kiersi karvaisen sinisen käsivartensa
hänen vyötäisilleen ja rauhoitti hänet tällä taikurimaisella tavalla
ynnä äskeisillä muutamilla sanoilla, puhumatta muuta, niin että rouva
MacStinger suli kyyneliin, tuijotettuaan Bunsbyn silmiin joitakin
silmänräpäyksiä, ja huomautti, että lapsikin voittaisi hänet nyt, kun
hän oli niin lannistunut.

Mykistyneenä ja ällistyneenä katseli kapteeni, kuinka Bunsby vähitellen
ohjasi heltymättömän naisen myymälään, palasi sitten noutamaan rommia
ja vettä ja kynttilän, vei ne rouva MacStingerille ja rauhoitti
hänet nähtävästi sanaakaan lausumatta. Pian sen jälkeen hän kurkisti
takahuoneeseen merimiestakki yllään ja virkkoi: »Cuttle, minä menen
saattamaan hänet kotiin.»

Kapteeni Cuttle hämmästyi enemmän kuin jos hänet itsensä olisi pantu
kahleisiin turvallisesti vietäväksi Brig-torille. Nyt hän näki koko
perheen rauhallisesti lähtevän liikkeelle, rouva MacStinger etunenässä.
Tuskin hänellä oli aikaa ottaa alas peltirasia ja sujauttaa salavihkaa
vähän rahaa Juliana MacStingerille, entiselle suosikilleen, ja
Chowleylle, jolla merimiesmäisen ruumiinsa vuoksi oli jonkinlainen
oikeus vaatia hänen ystävyyttään, ennenkuin koko seurue jo oli
kääntänyt selkänsä merikadetille. Bunsby kuiskasi toimittavansa asian
nopeasti ja tulevansa vielä tervehtimään Ned Cuttlea, ennenkuin lähtisi
alukselleen, ja sulki oven takanaan retkikunnan viimeisenä jäsenenä.

Kun kapteeni palasi takahuoneeseen ja huomasi olevansa yksin, valtasi
hänen mielensä aluksi se epämieluisa kuvitelma, että hän käveli
unissaan tai että hänen kimpussaan oli ollut aaveita eikä ilmielävä
perhe. Rajaton luottamus ja suunnaton ihailu Bunsbyä kohtaan heräsi
sitten hänen mielessään, johtaen kapteenin ihmettelevään hurmiotilaan.

Mutta kun aika kului yhä pitemmälle eikä Bunsbyä ilmestynyt, alkoi
kapteenin mielessä herätä toisenlaisia ikäviä epäluuloja. Olikohan
Bunsby viekkaasti houkuteltu Brig-torille ja pidätetty siellä tarkasti
vartioituna panttivankina ystävänsä puolesta? Siinä tapauksessa olisi
kapteenin kunnianmiehenä vapautettava hänet uhraamalla oma vapautensa.
Mahdollisesti oli rouva MacStinger hyökännyt hänen kimppuunsa ja
voittanut hänet, jollaisen tappion jälkeen hän häpesi näyttäytyä.
Vai olikohan rouva MacStinger, vaihteleva kun oli mielenlaadultaan,
katsonut parhaaksi kääntyä takaisin ja palata tänne, jolloin Bunsby
ehkä oli ohjaavinaan häntä oikoteitse ja koetti eksyttää perhettä
Cityn sekavilla kaduilla ja sokkeloissa? Ja ennen kaikkea, mikä olisi
hänen, kapteeni Cuttlen, velvollisuus, jollei hän kuulisi enää mitään
MacStingereistä tai Bunsbystä, sillä saattaisihan niinkin käydä
asioiden liittyessä toisiinsa näin ihmeellisesti ja aavistamattomasti.

Hän pohti kaikkea tätä, kunnes oli lopen väsynyt. Mutta Bunsbystä
ei kuulunut mitään. Hän valmisti vuoteensa myymäläpöydän alle, niin
että hän saattoi oikaista itsensä sinne millä hetkellä tahansa, eikä
vieläkään näkynyt Bunsbyä. Kun kapteeni vihdoin oli jo luopunut
toivosta ainakin siksi illaksi ja alkanut riisuutua, kuului lähestyvien
vaunujen räminää. Ne pysähtyivät oven eteen, ja Bunsby huusi
tervehdyksen.

Kapteeni vapisi ajatellessaan, että rouva MacStingeristä oli ollut
mahdotonta päästä irti ja että hänet nyt oli tuotu takaisin vaunuilla.

Mutta ei. Bunsbylla ei ollut mukanaan muuta kuin iso laatikko, jonka
hän laahasi myymälään omin käsin, istuutuen sen päälle kohta kun oli
saanut sen sisälle. Kapteeni Cuttle tunsi sen siksi arkuksi, jonka oli
jättänyt entiseen asuntoonsa, ja katsellessaan Bunsbyä tarkkaavammin
kynttilä kädessä tuli siihen käsitykseen, että hänen ystävänsä oli
hyvässä humalassa. Mutta vaikea oli päästä siitä varmuuteen, koska
hänen kasvoillaan ei selvänäkään ollessa näkynyt mitään ilmettä.

»Cuttle», virkkoi Bunsby nousten arkulta ja avaten kannen, »ovatko nämä
sinun kampsujasi?»

Kapteeni Cuttle katsoi arkun sisään ja tunsi omaisuutensa.

»Täsmällisesti ja oikein suoritettu, vai mitä, vanha veikko?» virkkoi
Bunsby.

Kiitollinen ja yhä vielä ymmällään oleva kapteeni tarttui hänen
käteensä ja aikoi juuri purkaa sanoiksi hämmästystään, kun Bunsby
irroitti itsensä nykäisemällä äkkiä rannettaan ja näytti yrittävän
iskeä silmää, mutta se ponnistus oli vähällä heilahduttaa hänet
tasapainosta nykyisessä tilassaan. Sitten hän avasi äkkiä oven ja lähti
aika vauhtia tavoittamaan alustaan. Sellainen oli hänen tapansa aina
silloin, kun hän luuli tehneensä mestaritempun.

Koska Bunsby ei mielellään sietänyt tiheitä vierailuja, päätti
kapteeni Cuttle olla menemättä hänen luokseen seuraavana päivänä tai
lähettämättä häntä hakemaan, kunnes hän itse antaisi jonkin elonmerkin,
tai jos ei niin kävisi, kunnes jonkin verran aikaa olisi kulunut.
Kapteeni siis jatkoi seuraavasta aamusta yksinäistä elintapaansa ja
ajatteli monena aamuna, monena päivänä ja yönä vanhaa Sol Gillsiä,
Bunsbyn mielipidettä hänestä ja sitä toivoa, joka vielä oli jäljellä
hänen palaamisestaan. Ja tällöin vahvistuikin hänen toivonsa. Menipä
hän toivossaan niin pitkälle, että asettui ulko-ovelle odottamaan
kadonnutta ystäväänsä, niinkuin hän nyt uskalsi tehdä omituisella
tavalla saavuttamassaan vapaudessa. Hän pani myös Sol Gillsin
nojatuolin paikalleen ja järjesti pienen takahuoneen entiselleen sen
varalta, että Sol-ukko palaisi odottamatta. Hellässä huolenpidossaan
hän otti alas seinältä pienoisvalokuvan, joka esitti Walteria
koulupoikana, koska pelkäsi sen tuottavan suurta tuskaa vanhukselle
hänen palatessaan. Olipa kapteenilla toisinaan aavistuksia, että Sol
Gills saapuisi jonakin määräpäivänä. Eräänä sunnuntaina hän tilasi
kaksin kertaisen päivällisannoksenkin: niin herkkäuskoinen hän oli
toiveissaan. Mutta häntä ei kuulunut, vanhaa Solomonia. Naapurit
näkivät yhä merenkulkijan, vahakankainen hattu päässään, seisovan
iltaisin myymälän ovella, katsellen katua pitkin kumpaankin suuntaan.




NELJÄSKYMMENES LUKU

Kotioloja


Dombeyn tapaisen miehen käskevä ja tyly luonne ei tietystikään voinut
muuttua lempeämmäksi hänen joutuessaan joka päivä tekemisiin sen
olennon kanssa, jonka itse oli nostanut itseään vastaan, eikä se kylmä
ja kova ylpeyden panssari, joka häntä puristi, käynyt joustavammaksi,
kun se tuon tuostakin törmäsi kopeaan ylenkatseeseen ja uhmaan.
Sellaisen luonteen kirous — tärkein puoli siihen sisältyvää raskasta
kostoa — on se, että kun myöntyväisyys ja alistuvaisuus paisuttavat sen
pahoja ominaisuuksia ja antavat sille voimaa vahvistavat vastarinta
ja liiallisten vaatimusten torjuminen sitä myös yhtä paljon. Siihen
sisältyvä paha saa kasvamisen ja leviämisen tilaisuutta päinvastaisista
mielenlaaduista, imien uutta elämää makeasta ja katkerasta. Jos sitä
nöyrästi palvellaan tai halveksitaan, orjuuttaa se sittenkin sydäntä,
johon se kerran on pysyvästi asettunut; jos ihaillaan tai torjutaan, on
se yhä niin paatunut valtias kuin kolkkojen satujen paholainen.

Ensimmäistä vaimoaan Dombey oli kohdellut kylmän ja ylpeän julkeasti
kuin jokin korkeampi olento, jollaisena hän melkein piti itseään. Hän
oli ollut »herra Dombey» heidän tavatessaan ensimmäisen kerran, ja
»herra Dombeyksi» nimitti hänen vaimonsa häntä vielä kuollessaankin.
Hän oli osannut vaatia kunnioitusta suuruudelleen heidän koko
avioliittonsa ajan, ja hänen vaimonsa oli taipunut siihen nöyrästi.
Hän oli säilyttänyt ylvään asemansa valtaistuimen huipulla ja hänen
vaimonsa, alhaisen sijansa sen juurella. Ja paljon onnea oli hänelle
tuottanut näin elää ainoalaatuisen ajatuksensa orjuuttamana! Hän oli
kuvitellut, että hänen toisen vaimonsa ylpeä luonne liittyisi hänen
omaansa — sulaisi siihen ja kohottaisi hänen suuruuttaan. Hän oli
haaveillut saavansa olla entistäänkin ylpeämpi, kun Edithin ylpeys
olisi lisänä. Kertaakaan hän ei ollut ajatellut mahdolliseksi, että
se saattaisi joskus asestautua häntä vastaan. Ja nyt, kun hän huomasi
sen nousevan itseään vastaan joka askeleella ja joka käänteessä
jokapäiväisen elämän polulla, kiinnittäen häneen kylmät, halveksivat ja
uhmaavat kasvonsa, työnsi hänen ylpeytensä yhä uusia vesoja sensijaan
että olisi kuihtunut tai lamautunut iskusta. Se muuttui tiukemmaksi ja
kiihkeämmäksi, yhä synkemmäksi, äreämmäksi ja taipumattomammaksi kuin
koskaan ennen.

Ihminen, jolla on sellainen varustus, laahaa mukanaan vielä aina
toistakin raskasta rangaistusta. Hän on kova sovinnollisuutta,
rakkautta ja luottamusta kohtaan, vastustaa kaikkea ulkoapäin tulevaa
myötätuntoa, uskollisuutta, hellyyttä, kaikkia herkempiä tunteita,
mutta itserakkautensa syviä pistoksia kohtaan hän on arka kuin paljas
rinta teräsasetta kestämään. Sen mätähaavat märkivät pahemmin kuin
mitkään muut, vaikka ne olisikin iskenyt itse ylpeyden panssaroitu käsi
heikompaan, aseista riistettyyn ja kukistettuun ylpeyteen.

Sellaisia olivat hänen saamansa haavat. Ne vihloivat vanhojen huoneiden
yksinäisyydessä, jonne hän nykyään alkoi usein vetäytyä, viettäen
siellä monet pitkät ikävät hetket. Hänen kohtalonaan näytti olevan
jäädä aina nöyryytetyksi ja voimattomaksi siinä, missä hän olisi
tahtonut olla mahtavin. Kenet olikaan kohtalo määrännyt langettamaan
sellaisen tuomion?

Kenet? Kuka liitti itseensä rakkaudella hänen vaimonsa samoin kuin
hänen poikansakin? Kuka oli näyttänyt hänelle uuden voiton hänen
istuessaan pimeässä nurkassa? Kenen pieninkin sana sai toimeen sen,
mihin hänen äärimmäiset keinonsa eivät pystyneet? Kuka ilman hänen
rakkautensa ja huomaavaisuutensa apua menestyi ja kasvoi kauniiksi,
jotavastoin sen, jolle hän oli kaikkensa uhrannut, piti kuolla? Kuka
muu se olisi voinut olla kuin sama lapsi, joka äidittömänä pienokaisena
oli ollut hänen kiusanaan ja jota hän oli pelännyt kerran vielä
alkavansa vihata? Niin, tämä hänen aavistuksensa olikin toteutunut,
sillä hän vihasi Florencea sydämessään.

Hän tahtoi ja hänen täytyi vihata, vaikka vielä nytkin joskus tuntui
heikko kajastus siitä valosta, jossa hän oli nähnyt tyttärensä
muistorikkaana iltana, palattuaan kotiin nuoren puolisonsa kanssa. Hän
tiesi nyt, että tyttö oli kaunis, ja myönsi hänen olevan suloisen ja
miellyttävän, niin että alkavan naisellisuuden viehkeys oli suorastaan
yllättänyt. Mutta hän käänsi tämänkin vain aseeksi tytärtään vastaan.
Synkässä, sairaloisessa mietiskelyssään tämä onneton mies, joka
hämärästi tajusi vieroittaneensa itsestään kaikki sydämet ja samalla
kuitenkin epämääräisesti kaipasi, mitä kaiken ikänsä oli torjunut
luotaan, loi itselleen vääristyneen kuvan siitä, mihin hänellä oli
oikeus ja mitä vääryyttä oli kärsinyt, ja puolusteli sillä suhdettaan
Florenceen. Mitä selvemmin tytöstä näytti tulevan hänen arvoisensa,
sitä enemmän hän jo ennakolta vaati, että Florence täyttäisi
velvollisuutensa häntä kohtaan ja alistuisi. Milloin Florence oli
vähääkään osoittanut näitä ominaisuuksia? Sulostuttiko hän isänsä
elämää vai — Edithin? Oliko hänen viehkeytensä ilmennyt ensin hänelle
— vai Edithille? Eiväthän hän ja Florence olleet koskaan olleet
kuin isä ja tytär! Heidän suhteensa oli aina ollut kylmä ja vieras.
Kaikkialla ja kaikessa oli Florence ollut hänen tiellään ja nyt taas
liittoutunut toisen kanssa häntä vastaan. Florencen pelkkä kauneus
pehmensi sellaisia luonteita jotka olivat hänen isäänsä kohtaan kovia,
ja loukkasi häntä luonnottomalla voitollaan.

Mahdollisesti ilmeni kaikessa tässä erään hänen rinnassaan heränneen
tunteen napinaa — kuinka itsekkäästi se lieneekään johtunut hänen
epäedullisesta asemastaan, kun hän ajatteli, millaiseksi Florence olisi
voinut tehdä hänen elämänsä. Mutta hän vaimensi ukkosen kaukaisen
jyrinän antamalla ylpeytensä meren kohista korkeana. Hän ei tahtonut
kuulla muuta kuin oman ylpeytensä ääntä, ja ylpeydessään, joka oli
täynnä ristiriitaa, kurjuutta ja itsekidutusta, hän vihasi Florencea.

Synkkää, itsepäistä ja uhmailevaa pahaahenkeä vastaan, joka oli ottanut
hänet valtoihinsa, hänen vaimonsa pani toisenlaatuisen ylpeytensä
täydessä voimassaan. He eivät olisi voineet milloinkaan viettää
onnellista yhteiselämää, mutta mikään ei olisi saattanut tehdä sitä
onnettomammaksi kuin sellaisten voimien raivoisa ja yhtämittainen
sota. Dombeyn ylpeys oli ottanut tehtäväkseen pitää pystyssä mahtavaa
ylivaltaa, pakottaa Edithin sen tunnustamaan. Edith taas olisi antanut
kiduttaa itsensä vaikka kuoliaaksi voidakseen suunnata mieheensä vielä
viime hetkellään rauhallisen ja ylpeän katseen täynnä taipumatonta
halveksimista. Saattoiko Edith mukaantua? Dombeylla ei ollut aavistusta
siitä, millaisen myrskyn ja taistelun jälkeen Edith oli taipunut
hyväksymään suurta kunniaa tuottavan kosinnan ja kuinka paljon Edith
mielestään oli mukaantunut sietäessään, että Dombey nimitti häntä
vaimokseen.

Dombey oli päättänyt näyttää hänelle olevansa mahtavampi heistä
kahdesta. Ei saanut olla muuta tahtoa kuin hänen omansa. Ylpeä sai
Edith hänen mielestään hyvinkin olla, mutta miehensä puolesta eikä
häntä vastaan. Usein, kun hän istui yksinään paatuen yhä enemmän, hän
kuuli Edithin lähtevän ulos ja palaavan kotiin, sillä Edith kierteli
Lontoon seuraelämässä välittämättä miehensä suostumuksesta tai
paheksumisesta enempää kuin jos tämä olisi ollut hänen palvelijansa.
Edithin häneltä itseltään anastettu kiistämätön ominaisuus loukkasi
häntä enemmän kuin mikään muu käytös olisi voinut. Ja niin hän päätti
taivuttaa Edithin oman ylpeän ja mahtavan tahtonsa alaiseksi.

Kauan hän oli hautonut näitä ajatuksia, kun hän eräänä iltana meni
tapaamaan Edithiä tämän omiin huoneisiin kuultuaan hänen palanneen
kotiin myöhään kaupungilta. Edith oli yksinään, vielä yllään komea
pukunsa, ja oli juuri tullut äitinsä huoneesta. Hänen kasvonsa
olivat surumieliset ja miettiväiset Dombeyn yllättäessä hänet, mutta
ne pysähdyttivät Dombeyn hetkiseksi ovelle, sillä katsahtaessaan
vastapäiseen kuvastimeen hän huomasi kuin taulunkehyksessä rypistyneet
kulmakarvat ja synkistyneen kauneuden, jonka ennestään niin hyvin tunsi.

»Rouva Dombey», virkkoi hän astuessaan sisään, »pyydän teitä
kuuntelemaan minua hetkisen».

»Huomenna», kuului vastaus.

»Ei mikään muu hetki ole niin sopiva kuin tämä, madame», sanoi Dombey.
»Te erehdytte asemastanne. Minä olen tottunut valitsemaan oman aikani
enkä siedä toisen valintaa. Näyttää siltä kuin tuskin käsittäisitte,
kuka ja mitä minä olen, rouva Dombey.»

»Luulen ymmärtäväni teidät oikein hyvin», vastasi Edith.

Hän katsahti mieheensä, pani kullasta ja jalokivistä välkkyvät valkeat
käsivartensa ristiin kiivaasti kohoilevalle rinnalleen ja käänsi sitten
silmänsä poispäin.

Jos hän olisi ollut vähemmän kaunis ja komea kylmässä tyyneydessään,
ei hänellä ehkä olisi ollut voimaa herättää miehessään sitä tappiolle
joutumisen tunnetta, joka tunkeutui äärimmäisen ylpeydenkin läpi. Mutta
Edithillä oli se voima, ja Dombey tunsi sen hyvin elävästi. Hän katseli
ympärilleen huoneessa ja näki kallisarvoisia koristeita ja ylellisiä
pukuja lojuvan siellä täällä, jollaiseen huolettomuuteen (Dombeyn
mielestä) ei ollut syynä pelkkä oikku tai velttous, vaan niiden
itsepintainen ja ylpeä halveksiminen. Yhä selvemmin hän tajusi olevansa
huonommalla puolella. Kukkaseppeleitä, höyhentöyhtöjä, jalokiviä,
pitsejä ja silkkiä oli joka taholla, rikkautta, halveksittua, tuhlattua
ja pilkattua rikkautta. Timantitkin — hänen antamansa huomenlahja —
jotka koristivat Edithin kärsimättömästi kohoilevaa rintaa, näyttivät
tahtovan läähättäen katkaista kaulaketjun ja vieriä alas lattialle,
jotta kaunis olento saisi siinä tallata ne jalkoihinsa.

Dombey aavisti joutuvansa tappiolle eikä voinut sitä salatakaan.
Juhlallisena ja outona keskellä tätä loistoa ja hekumallista välkettä,
vieraana ja väkinäisenä sen ylpeää valtiatarta kohtaan, jonka kopea
kauneus heijastui siitä kuin yhtä monesta kuvastimen kappaleesta,
hän tunsi itsensä hämmentyneeksi ja kömpelöksi. Kaikki, mikä edisti
Edithin ylenkatseellista itsehillintää, oli omansa häntä ärsyttämään.
Vaivautuneena ja omaan itseensä suuttuneena hän istuutui ja jatkoi
äskeistä pahatuulisemmin:

»Rouva Dombey, minusta on välttämätöntä, että meidän kesken tulee
toimeen jokin yhteisymmärrys. Teidän käytöksenne ei miellytä minua,
madame.»

Edith vilkaisi vain häneen ja käänsi sitten taas silmänsä poispäin,
mutta vaikka hän olisi puhunut kokonaisen tunnin, ei hän olisi voinut
ilmaista enempää kuin tällä katseellaan.

»Toistan vielä, rouva Dombey, käytöksenne ei miellytä minua. Olen jo
kerran käyttänyt hyväkseni tilaisuutta, pyytäen teitä muuttamaan sitä
toisenlaiseksi. Nyt vaadin sitä uudelleen.»

»Te valitsitte sopivan tilaisuuden ensimmäistä moitettanne varten,
herra Dombey, ja toista moitettanne varten valitsitte sopivan
käytöstavan ja sopivat sanat. Te vaaditte! Minulta!»

»Madame», vastasi Dombey niin juhlallisen hyökkäävästi kuin suinkin,
»minä olen ottanut teidät vaimokseni. Teillä on minun nimeni. Te olette
liittynyt minun asemaani ja minun maineeseeni. En tahdo väittää, että
ylimalkaan maailman mielestä olette solminnut kerrassaan kunniakkaan
liiton, mutta sanon tottuneeni 'vaatimaan', kun asia koskee omaisiani
ja alaisiani.»

»Kumpanakohan suvaitsette pitää minua?» kysyi Edith.

»Mahdollisesti voisin olla sitä mieltä, että vaimoni on — että hänen
täytyy olla — kumpaakin lajia, rouva Dombey.»

Edith tuijotti häneen jäykästi ja puristi yhteen vapisevat huulensa.
Dombey näki hänen rintansa kohoilevan ja hänen kasvojensa vuorotellen
punastuvan ja kalpenevan. Kaiken sen hän pani merkille, mutta ei voinut
kuulla sitä yhtä sanaa, joka kuiskaili Edithin sydämen sisimmässä
sopukassa pyytäen häntä pysymään rauhallisena. Se sana oli Florence.

Sokea tyhmyri, joka syöksyi kuilua kohti! Hän luuli itse peloittavansa
Edithiä!

»Te olette liian tuhlaava, rouva Dombey», jatkoi Dombey. »Te kulutatte
paljon rahaa — tai ainakin tuntuisi siltä useimpien miesten kukkarossa
— seurustellessanne sellaisissa piireissä, joista minulla ei ole mitään
hyötyä ja jotka suorastaan ovat minulle vastenmielisiä. Minun täytyy
vaatia täydellistä muutosta kaikissa näissä suhteissa. Tosin tiedän,
että naiset ovat taipuvaisia menemään ensi alussa liiallisuuteen
saadessaan äkkiä haltuunsa kymmenennenkään osan sellaisesta
omaisuudesta, jonka onni on toimittanut teidän käytettäväksenne. Mutta
tätä ylellistä elämää on jo kestänyt liiaksikin. Pyydän siis, että ne
päinvastaiset elämykset, jotka rouva Granger on kokenut, tulisivat nyt
hyödyksi rouva Dombeylle.»

Yhä sama jäykkä katse, värisevät huulet, kiivaasti kohoileva rinta,
vuoroin kalpenevat, vuoroin punaisiksi lehahtavat kasvot ja yhä sama
kuiskaus sydämen sisimmässä: »Florence! Florence!» joka toistui samassa
tahdissa hänen sydämensä tykytyksen kanssa.

Dombeyn ylimielinen itseluottamus paisui hänen nähdessään tämän
muutoksen Edithissä. Sitä kiihdytti yhtä paljon Edithin aikaisemmin
osoittama ylenkatse ja äskeinen tappion pelko kuin nykyinen
alistuvaisuus (jona hän piti Edithin käytöstä), niin että se kävi
liian valtavaksi pysyäkseen hänen rinnassaan ja mursi kaikki esteet.
No niin, kuka saattoikaan kauan vastustaa hänen ylpeää tahtoaan ja
mielivaltaansa! Hän oli päättänyt voittaa Edithin, ja kah, näin
helposti se luonnistuikin!

»Ja muuten suvainnette ottaa huomioon, madame», jatkoi Dombey mahtavan
käskevällä äänellä, »että minä vaadin mukautumista ja kuuliaisuutta.
Minä vaadin, että osoitatte minulle maailman silmissä tottelevaisuutta,
koska olen siihen tottunut. Vaadin sitä oikeutenani. Lyhyesti sanoen,
minä tahdon sitä. Minä pidän sitä luonnollisena korvauksena niistä
maallisista eduista, jotka ovat tulleet teidän osaksenne, enkä luule
kenenkään ihmettelevän, että vaadin sitä teiltä tai että te taivutte
siihen — osoitatte sitä minulle — minulle!» lisäsi hän pontevasti.

Ei sanaakaan Edithin suusta. Ei pienintäkään muutosta hänessä. Hänen
katseensa oli yhä suunnattuna Dombeyhin.

»Olen kuullut äidiltänne, rouva Dombey», sanoi Dombey
koulumestarimaisen mahtipontisesti, »minkä tekin epäilemättä tiedätte,
nimittäin että Brightonia on suositeltu hänelle terveydellisistä
syistä. Herra Carker on ollut niin ystävällinen...»

Edith muuttui äkkiä. Hänen kasvonsa ja rintansa hehkuivat, ikäänkuin
niihin äkkiä olisi heijastunut vihaisen auringonlaskun punainen loiste.
Dombeylta ei tämä jäänyt huomaamatta, mutta hän selitti sen omalla
tavallaan ja jatkoi:

»Herra Carker on ollut niin ystävällinen, että on matkustanut sinne
vuokraamaan asunnon joksikin ajaksi. Kun talous sitten jälleen
muutetaan Lontooseen, ryhdyn sellaisiin toimenpiteisiin, joita pidän
välttämättöminä sen järjestämiseksi paremmalle kannalle. Yksi niistä on
se, että palkkaan taloudenhoitajattareksi Brightonissa (jos se suinkin
käy päinsä) erään kunnollisen, köyhissä oloissa elävän naisen, rouva
Pipchinin, jolla jo aikaisemmin on ollut luottamustoimi perheessäni.
Meidän taloutemme vaatii pätevää eikä ainoastaan nimellistä johtajaa,
rouva Dombey.»

Edith oli muuttanut asentoaan, ennenkuin Dombey ehti näin pitkälle,
ja nyt hän istui — tuijottaen yhä hievahtamatta mieheensä ja kierteli
lakkaamatta käsivarttaan kaunistavaa rannerengasta. Hän ei hypistellyt
sitä kevyesti ja naisellisesta vaan puristi ja työnsi sitä hentoa
ihoaan vasten niin, että valkealle käsivarrelle ilmestyi punainen juova.

»Minä huomasin», jatkoi Dombey, »ja tähän päättyykin se, mitä pidin
välttämättömänä sanoa teille nyt, rouva Dombey minä huomasin hetki
sitten, että otitte vastaan herra Carkeria koskevan viittaukseni
erikoisella tavalla. Kun eräässä tilaisuudessa sattumalta huomautin
teille tämän luottamushenkilön kuullen, etten hyväksynyt teidän
tapaanne ottaa vastaan vieraitani, suvaitsitte te esittää vastaväitteen
hänen läsnäolonsa vuoksi. Teidän täytyy masentaa tuollainen
vastenmielisyytenne, rouva Dombey, sillä hyvin todennäköisesti
on teidän pakko sietää häntä monessa samanlaisessa tilaisuudessa
vastakin, jollette turvaudu siihen ainoaan keinoon, joka on teidän
omassa vallassanne: että näet olette antamatta minulle valittamisen
aihetta. Koska herra Carker», jatkoi Dombey, jolla oli äsken Edithissä
huomaamansa mielenliikutuksen vuoksi suuri luottamus tähän keinoon
ylpeän vaimonsa taivuttamiseksi ja joka ehkä myöskin halusi Carkerille
näyttää valtaansa uudessa ja voitonriemuisessa valossa, »koska herra
Carker omistaa täyden luottamukseni, rouva Dombey, sopinee hänen saada
teiltäkin sen verran luottamusta. Toivon, rouva Dombey», lisäsi hän
hetken kuluttua, jolla välin oli kehitellyt ajatustaan ylpeytensä yhä
kasvaessa, »ettei minun ole välttämätöntä milloinkaan uskoa herra
Carkerin perille tuotavaksi mitään vastaväitettä tai moitetta teille.
Mutta koska olisi alentavaa asemalleni ja maineelleni väitellä kovin
usein mitättömistä seikoista naisen kanssa, jolle olen osoittanut
suurimman mahdollisen kunnian, en epäröi käyttää hyväkseni herra
Carkerin palveluksia, jos näen siihen olevan aihetta.»

Ja nyt hän tuntee minut ja tietää päätökseni, — ajatteli hän nousten
seisomaan siveellisessä mahtavuudessaan jäykempänä ja pöyhkeämpänä kuin
milloinkaan ennen.

Käsi, joka oli kaiken aikaa puristanut rannerengasta, painui raskaasti
Edithin rinnalle, mutta hän katseli yhä Dombeyta muuttumattomin kasvoin
ja virkkoi matalalla äänellä:

»Malttakaa! Jumalan tähden! Minun täytyy puhua teille!»

Mutta miksi hän ei puhunut? Ja mikä oli se sisäinen taistelu, joka
mykisti hänet monen minuutin ajaksi, samalla kun hänen kasvonsa
suurella ponnistuksella pysyivät liikkumattomina kuin kuvapatsaan?
Hänen katseessaan ei ilmennyt mukautuvaisuutta eikä uhmaa, ei rakkautta
eikä vihaa, ei ylpeyttä eikä nöyryyttä, ei mitään muuta kuin jäykkä,
tutkiva ilme.

»Olenko koskaan houkutellut teitä puolelleni? Olenko käyttänyt joitakin
keinoja saavuttaakseni suosionne? Olinko suopeampi teitä kohtaan
mielistellessänne minua kuin olen ollut avioliittomme aikana? Olenko
milloinkaan ollut toisenlainen?»

»Tuo on ihan tarpeetonta, rouva Dombey», virkkoi Dombey.

»Luulitteko ehkä minun rakastavan teitä? Tiesittekö, ettei asian laita
ollut niin? Oletteko milloinkaan välittänyt sydämestäni, mies, tai
oletteko aikonutkaan sitä suostutella? Oliko sydämellä pienintäkään
osaa meidän kaupassamme? Teidän puoleltanne tai minun?»

»Nuo kysymykset poikkeavat kauas pääasiasta», vastasi Dombey.

Edith asettui hänen ja oven väliin estääkseen häntä pääsemästä pois.
Sitten hän oikaisi majesteetillisen vartalonsa täyteen pituuteen ja
silmäili miestänsä yhä hellittämättä.

»Te vastaatte minulle kumpaankin. Te näytte vastaavan, ennenkuin
kysynkään. Kuinka voisittekaan olla vastaamatta, kun olette yhtä
hyvin kuin minäkin selvillä viheliäisestä totuudesta? No, kuulkaapa,
jos rakastaisin teitä hartaasti, voisinko tehdä muuta kuin alistaa
koko tahtoni ja olemukseni teidän käskyihinne, niinkuin juuri olette
vaatinut? Jos sydämeni olisi puhdas ja koskematon ja te sen epäjumala,
voisitteko pyytää enempää? Voisinko antaa teille enemmän?»

»Mahdollisesti ette, madame», vastasi Dombey kylmästi.

»Te tiedätte, kuinka erilainen minä olen. Te näette nyt katseeni,
jonka olen luonut teihin, ja voitte lukea piirteistäni sen kiihkeän
rakkauden, jota tunnen teitä kohtaan.» Näihin sanoihin ei liittynyt
pienintäkään värähdystä ylpeiltä huulilta tai leimausta tummista
silmistä — ei mitään muuta kuin sama tutkiva katse. »Te tunnette
yleisin piirtein elämäntarinani. Olette puhunut äidistäni. Luuletteko
voivanne alentaa tai taivuttaa tai pakottaa minut tottelevaisuuteen ja
alamaisuuteen?»

Dombey hymyili samoin kuin olisi hymyillyt kysymykselle, luuliko hän
voivansa saada kokoon kymmenentuhatta puntaa.

»Jos täällä on jotakin tavatonta», virkkoi Edith nostaen kätensä otsan
kohdalle, silti muuttamatta tuokioksikaan jäykkää ja muuten ilmeetöntä
katsettaan, »kuten myös tiedän täällä olevan epätavallisia tunteita»
— hän painoi kädellään kovasti rintaansa — »niin harkitkaa, ettei
se pyyntöni, jonka nyt aion teille esittää, myöskään ole tavallinen
merkitykseltään. Niin, minä aion esittää teille erään pyynnön», toisti
hän kuin kiireisenä vastauksena johonkin Dombeyn ilmeeseen.

Dombey oli taivuttanut alentuvasti leukaansa niin, että hänen jäykkä
kaulahuivinsa oli kahissut ja ratissut, ja istuutui sitten läheiselle
sohvalle kuunnellakseen vaimonsa pyyntöä.

»Jos voitte uskoa minun luonteeni olevan sellaisen, että se, mitä nyt
tulen teille sanomaan, tuntuu itsestänikin melkein uskomattomalta,
etenkin kun sanon sen miehelleni ja ennen kaikkea teidän kaltaisellenne
miehelle, niin osaatte ehkä panna sille enemmän arvoa.» Dombey
luuli nähneensä kyyneleitä välkkyvän hänen silmissään ja ajatteli
tyytyväisenä pusertaneensa ne esiin, vaikka ei ainoakaan niistä
vierinyt poskelle ja Edith katseli häntä yhtä hievahtamatta kuin
ennenkin. »Siihen synkkään loppuun, jota kohti riennämme ja joka
varmasti tulee, emme sotke ainoastaan itseämme (se ei olisikaan
paljon), vaan vedämme vielä muitakin ihmisiä.»

Muitakin! Dombey tiesi, keneen tuo sana viittasi ja rypisti synkkänä
otsaansa.

»Minä puhun teille toisten tähden. Myöskin teidän ja itseni tähden.
Häistämme alkaen olette ollut pöyhkeä minua kohtaan, ja minä olen
maksanut teille samalla mitalla. Te olette osoittanut minulle ja
kaikille muille ympäristössämme joka päivä ja joka hetki, että minä
teidän mielestänne olen saanut osakseni erikoisen armon ja kunnian,
mennessäni naimisiin teidän kanssanne. Minulla on toinen käsitys, ja
olen sen ilmaissutkin. Näyttää siltä kuin ette ymmärtäisi tai (niin
laajalle kuin teidän valtanne tässä suhteessa voi ulottua) ette
tarkoittasikaan, että me kumpikin kulkisimme omaa tietämme. Sensijaan
te vaaditte minulta alamaista kunnioitusta, jota ette milloinkaan saa.»

Vaikka Edithin kasvot pysyivät yhä muuttumatta, huokui hänen jokaisesta
hengenvedostaan ponteva vahvistus sanalle »milloinkaan».

»Minä en tunne vähääkään hellyyttä teitä kohtaan, sen te tiedätte.
Ettekä välittäisikään siitä, vaikka tuntisin tai voisin tuntea.
Niinikään tiedän, ettei teidän sydämessänne ole minkäänlaista rakkautta
minuun. Mutta me olemme sidotut toisiimme, ja siinä solmussa, joka
yhdistää meitä, on — niinkuin jo sanoin — toisiakin kiinni. Meidän
täytyy kummankin kuolla, ja me liitymme jo molemmat kuolleeseen,
kumpikin pienen lapsen kautta. Malttakaamme mielemme.»

Dombey hengähti syvään kuin olisi sanonut: »No siinäkö kaikki?»

»Eivät mitkään maailman aarteet», jatkoi Edith kalveten yhä, samalla
kun hänen silmänsä loistivat entistä kirkkaammin vakavuudessaan,
»voisi ostaa minulta näitä sanoja ja sitä tarkoitusta, joka niillä
on. Kun ne on kerran lausuttu, ei mikään rikkaus tai voima voi niitä
peruuttaa. Lausuin ne vakavassa mielessä; olen harkinnut niitä ja pysyn
uskollisena sille, mihin ryhdyn. Jos lupaatte pysyä maltillisena omasta
puolestanne, lupaan minäkin hillitä mieleni. Me olemme sanomattoman
onneton pari, eri syistä menettänyt kaikki tunteet, jotka tuottavat
siunausta avioliitolle tai oikeuttavat sen. Mutta ajan kuluessa voi
välillemme kehittyä jonkinlainen ystävyys tai yhteenkuuluvaisuuden
tunne. Koetan pysyä siinä toivossa, jos tekin pyritte siihen. Ja luulen
voivani käyttää myöhempää ikääni paremmin ja onnellisemmin kuin olen
käyttänyt nuoruutta tai kukoistusta.»

Kaiken tämän hän oli sanonut matalalla, tasaisella äänellä.
Vaiettuaan hän antoi kätensä vaipua, jolla oli pakottanut itsensä
pysymään rauhallisena. Mutta katsettaan, joka oli ollut kaiken aikaa
hievahtamatta suunnattuna Dombeyhin, hän ei luonut alas.

»Madame», virkkoi Dombey juhlallisen arvokkaasti, »minä en voi hyväksyä
näin omituista ehdotusta».

Edith katseli häntä vieläkin, muuttamatta ilmettään.

»En voi», jatkoi Dombey nousten seisomaan, »taipua sovittelemaan tai
neuvottelemaan kanssanne asiasta, josta jo tiedätte mielipiteeni ja
toiveeni. Olen ilmaissut uhkavaatimukseni, madame, enkä voi muuta kuin
neuvoa teitä kiinnittämään siihen vakavasti huomiotanne.»

Heti palasi Edithin kasvoille niiden entinen ilme, mutta vieläkin
selvempänä. Hän käänsi silmänsä muualle kuin pois jostakin alhaisesta,
vastenmielisestä esineestä. Ja kuinka salamoikaan hänen ylpeä otsansa!
Kuinka voimakkaina ilmestyivätkään ylenkatse, viha, raivo ja kammo
kalpean hiljaisen vakavuuden tilalle, joka haihtui kuin sumu. Dombey ei
voinut muuta kuin katsella, vaikka tämä näky värisyttikin häntä.

»Ulos!» huusi Edith tehden käskevän eleen ovea kohti. »Meidän
ensimmäinen ja viimeinen tuttavallinen keskustelumme on nyt lopussa.
Mikään ei voi tehdä meitä vieraammiksi toisillemme kuin tästedes
olemme.»

»Olkaa varma siitä, madame», sanoi Dombey, »ettei mikään ylimalkainen
intoilu teidän taholtanne peloita minua poikkeamaan siltä tieltä, jota
pidän oikeana».

Edith käänsi hänelle selkänsä ja istuutui sanaakaan vastaamatta
kuvastimensa ääreen.

»Minä luotan siihen, että velvollisuudentuntonne selviää ja että opitte
paremmin harkitsemaan, madame», jatkoi Dombey.

Vastaukseksi ei tullut sanaakaan. Dombey näki kuvastimesta, että Edith
ei kiinnittänyt hänen läsnäoloonsa enempää huomiota kuin jos hän olisi
ollut näkymätön hämähäkki seinällä tai kovakuoriainen lattialla, tai
paremminkin kuin jos hän olisi ollut jompikumpi, jonka Edith olisi
käännyttyään hänestä poispäin nähnyt ja murskannut ja sitten unohtanut
inhoittavana ja kuolleena itikkana.

Dombey katsahti mennessään ulos ovesta vielä kerran kauniisti
valaistuun ja upeaan huoneeseen, kaikkialla näkyvissä oleviin hienoihin
ja välkkyviin koruihin, komeasti puettuun, kuvastimen edessä istuvaan
vaimoonsa ja hänen kasvoihinsa, jotka näkyivät kuvastimesta. Sitten
hän lähti takaisin vanhaan huoneeseensa, jossa hänen oli tapana
mietiskellä, ja vei mielessään elävän kuvan kaikesta näkemästään,
samalla kun hän koetti arvailla ja kuvitella (niinkuin ihmiset joskus
tekevät), millaisilta ne kaikki näyttäisivät hänen nähdessään ne
seuraavalla kerralla.

Muuten Dombey oli hyvin vaitelias ja hyvin arvokas ja uskoi varmasti
voivansa toteuttaa suunnitelmansa. Sellaisena hänen mielentilansa
pysyikin.

Hänen aikomuksenaan ei ollut seurata perhettään Brightoniin. Mutta
parin päivän kuluttua hän ilmoitti lähtöaamuna ruokapöydässä
Kleopatralle tahtovansa piakkoin käydä heitä tervehtimässä. Ei saanut
menettää aikaa, jotta Kleopatra pääsisi sellaiseen paikkaan, jota
hänelle oli suositeltu terveellisenä, sillä hän näytti tosiaankin päivä
päivältä kutistuvan kokoon ja muuttuvan maan tomuksi.

Mitään varsinaista uutta taudinkohtausta ei ollut sattunut, mutta
vanhan rouvan vointi oli hänen ensimmäisestä parantumisestaan lähtien
kuitenkin vähitellen huonontunut. Hän oli käynyt entistä laihemmaksi,
henkisesti tylsemmäksi, sekoittaen kerrassaan omituisesti asioita
muistissaan. Tämän vian muiden oireiden joukossa oli sekin, että hän
sotki molempien vävyjensä nimet, elävän ja kuolleen, ja sanoi Dombeytä
tavallisesti joko »Grangebyksi» tai »Domberiksi» tai erotuksetta
kummaksikin.

Mutta nuorekas hän oli, hyvin nuorekas yhä, ja siksi hänellä oli
viimeisellä aamiaisella ennen lähtöään uusi vartavasten sommiteltu
hattu ja matkapuku, joka oli kirjailtu ja nyöreillä koristettu kuin
vanhan sylilapsen. Ei ollut helppoa sovittaa hänen päähänsä kevyttä
ilmavaa hattua tai pitää sitä alallaan, kun se kerran oli saatu
sijoitetuksi tutisevalle takaraivolle. Nyt sillä ei ainoastaan ollut
pyrkimyksenä luiskahtaa alituisesti toiselle puolelle, vaan tuon
tuostakin piti takana seisovan kamarineidon, Flowersin, taputtaa sitä
oikealle paikalleen, seisoessaan koko aamiaisen ajan emäntänsä tuolin
takana täyttämässä tätä velvollisuutta.

»Juuri niin, rakas Grangeby», virkkoi rouva Skewton, »teidän täytyy
eh-masti luv» — hän lyhensi keskeltä tai pätki sanoja ja jätti toisia
kokonaan pois — »tulla sinne hyvin pian».

»Minähän sanoin juuri», vastasi Dombey kovalla äänellä ja
vaivaloisesti, »että tulen päivän parin kuluttua».

»Jumala teitä siunatkoon, Domber!»

Tässä yhtyi keskusteluun majuri, joka oli tullut lausumaan jäähyväisiä
naisille ja tuijotti rouva Skewtoniin halvaantuneilla silmillään niin
epäitsekkään tyynesti kuin kuolematon olento ja sanoi:

»No mutta, madame, tehän ette ollenkaan pyydä vanhaa Joea käymään
luonanne!»

»Kuka tuo on?» kysyi Kleopatra. Mutta kun Flowers taputti hänen
hattuaan, näytti hänen muistinsa virkistyvän, ja hän lisäsi: »Te
tarkoitatte kai itseänne, te paha ihminen!»

»Hiton kummallista», kuiskasi majuri Dombeylle. »Paha juttu. Ei ole
koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä.» Hän itse oli napittanut
takkinsa kurkkuun asti. »No, ketä sitten J.B. tarkoittaisi Joella,
jollei vanhaa Joe Bagstockia — Josephia — teidän orjaanne — Joea, hyvä
rouva. Tässä! Tässä on se mies! Tässä ovat Bagstockin palkeet, madame!»
huusi majuri lyöden rintaansa niin, että kajahti.

»Rakkahin Edit — Grangeby — se on kerrassaan eriskum», virkkoi
Kleopatra äreästi, »että majuri —»

»Bagstock! J.B.!» huusi majuri huomatessaan rouva Skewtonin tapailevan
hänen nimeään.

»No, se ei tee mitään», sanoi Kleopatra. »Edith kulta, sinähän
tiedät, etten ole koskaan voinut muistaa nimiä — mistä minä nyt taas
pulminkaan? Niin, kerrassaan eriskum, että niin monet ihmiset tahtovat
tulla tervehtimään minua. Enhän minä viivy kauan siellä, vaan tulen
takaisin. He voivat tosiaankin odottaa paluutani!»

Samassa hän loi silmäyksen pöydän ympärillä istuviin ja näytti hyvin
rauhattomalta.

»Minä en halua vieraita — en tosiaankaan kaipaa, vaan sensijaan vähän
lepoa — ja muuta sellaista — sitä minä tarvitsen. Mitkään villieläimet
eivät saa lähestyä minua, ennenkuin olen päässyt eroon puutumuksesta.»

Hän koetti entiseen tapaansa tyrkätä majuria viuhkallaan, mutta
kaatoikin Dombeyn aamiaiskupin, joka oli toisella suunnalla. Sitten
hän kutsui luokseen Withersin ja käski hänen huolehtia erikoisesti
siitä, että hänen huoneessaan pantaisiin toimeen eräitä muutoksia
ennen hänen paluutaan. Korjaustyöt piti toimittaa viipymättä, koska ei
ollut laisinkaan tietoa siitä, kuinka pian hän tulisi takaisin, sillä
hänen piti käydä tervehtimässä kaikenlaisia ihmisiä. Withers otti
nämä määräykset vastaan kunnioittavasti ja takasi, että ne pantaisiin
toimeen, mutta peräytyessään pari askelta näytti hänen olevan
mahdotonta olla katsahtamatta omituisesti majuriin, joka ei voinut olla
samoin katsahtamatta Dombeyhin. Tämä taas ei voinut olla katsahtamatta
omituisesti Kleopatraan, joka ei voinut olla pudistamatta hattuaan
toisen silmän päälle ja kalistelematta veistään ja haarukkaansa
lautasellaan kuin olisi helistellyt kastanjetteja.

Edit ei kohottanut silmiään kehenkään eikä näyttänyt olevan pahoillaan
mistään äitinsä puheista tai teoista, vaan kuunteli hänen hajanaista
jutteluaan tai käänsi ainakin päänsä häneen päin saatuaan häneltä
jonkin kysymyksen, vastasi muutamilla hiljaisilla sanoilla, kun se oli
välttämätöntä, ja toisinaan keskeytti hänen sekasotkunsa palauttaen
jollakin yksitavuisella sanalla hänen ajatuksensa takaisin siihen
kohtaan, jossa hän oli poikennut asiasta. Mutta kuinka häilyvä rouva
Skewton olikin muissa asioissa, oli hän yhdessä horjumaton — hän piti
tytärtään kaiken aikaa silmällä, tarkasteli kauniita kasvoja, niiden
marmorimaista tyyneyttä ja vakavuutta, milloin aran ihailevasti,
milloin typerästi nauraa hihittäen, ja koetti saada niille ilmestymään
hymyä. Välistä taas hänen silmiinsä kohosivat oikulliset kyyneleet,
ja hän pudisti mustasukkaisesti päätänsä kuin kuvitellen olevansa
tyttärensä hylkäämä. Mutta joka hetki oli Edithin kauneudella häneen
sellainen vaikutus, että se ei koskaan horjahdellut niinkuin hänen
muut ajatuksensa, vaan piti häntä hellittämättä vallassaan. Edithistä
hän joskus loi silmänsä Florenceen ja sitten takaisin Edithiin
kerrassaan omituisella tavalla. Toisinaan hän koetti katsella muualle
kuin välttääkseen tyttärensä silmiä, mutta yhä uudelleen hänen
näytti olevan pakko kääntyä Edithiin päin, vaikka tämä ei koskaan
omasta aloitteestaan tapaillut hänen katsettaan tai vaivannut häntä
ainoallakaan silmäyksellä.

Kun aamiainen oli syöty, vietiin vaunuihin rouva Skewton, joka oli
nojaavinaan tyttömäisen kevyesti majurin käsivarteen, mutta jota
toiselta puolen tuki Flowers raskaasti ja takaapäin kannatteli
hovipoika Withers. Hänen oli nyt määrä lähteä Edithin ja Florencen
kanssa Brihgtoniin.

»No, onko Joseph ehdottomasti pannaan julistettu?» kysyi majuri
työntäen punaiset kasvonsa vaunujen akkunasta sisään. »Hitto vieköön,
madame, onko Kleopatra niin kovasydäminen, että kieltää uskollisen
Antonius Bagstockin lähestymästä itseään?»

»Menkää tiehenne!» sanoi Kleopatra. »En voi sietää teitä. Saatte nähdä
minut, kun palaan, jos olette oikein kiltti.»

»Sanokaa Josephille, että hän saa elää toivossa, armollinen rouva»,
virkkoi majuri, »tai hän kuolee epätoivoon».

Kleopatraa värisytti, ja hän nojautui taaksepäin. »Edith kulta»,
virkkoi hän. »Sano hänelle —»

»Mitä?»

»Tuollaisia kauheita sanoja!» virkkoi Kleopatra. »Hän käyttää niin
kauheita sanoja.»

Edith viittasi majuria peräytymään, antoi lähtömääräyksen ja jätti
vastustelevan majurin Dombeyn haltuun, jonka luo majuri palasikin
hiljaa viheltäen.

»Sanon teille jotakin, hyvä herra», virkkoi majuri kädet selän takana
ja sääret hajallaan. »Eräs hyvä ystävättäremme on kääntynyt omituiselle
tielle.»

»Mitä tarkoitatte, majuri?» kysyi Dombey.

»Tahdon sanoa, Dombey», vastasi majuri, »että teistä tulee pian
anopista orpo».

Dombeyta näytti tämä leikillinen viittaus häneen itseensä miellyttävän
niin vähän, että majuri päästi ilmoille hevosköhää ilmaistakseen
vakavuuttaan.

»Hitto vieköön, Dombey», sanoi majuri, »ei kannata salailla totuutta.
Joe on suorasukainen, Dombey. Hänen luonteensa on sellainen. Jos
ylimalkaan hyväksytte vanhan Joshin, pitää teidän hyväksyä hänet
sellaisena kuin hän on, ja hän on nyt kerta kaikkiaan hiton ruostunut
vanha raastinrauta, terävähampainen J.B.-viila. Dombey», jatkoi hän,
»teidän rouvanne äiti on lähellä loppuaan».

»Pelkään», vastasi Dombey hyvin filosofisesti, »että rouva Skewton on
vakavasti sairas.»

»Sairasko, Dombey!» huudahti majuri. »Suorastaan luhistunut!»

»Ehkä kuitenkin ilmanmuutos ja hyvä hoito saavat paljon toimeen»,
jatkoi Dombey.

»En usko sitä», väitti majuri. »Hitto vieköön, Dombey, hän ei ole
koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä. Jollei ihminen pidä
itseään lämpimänä», lisäsi hän pannen vielä yhden napin kiinni
säämiskäliiveissään, »ei hänellä ole vastustus voimaa. Mutta jotkut
ihmiset tahtovat kuolla. Hitto vieköön, ihan tahtovat. He ovat
itsepäisiä. Sanonpa teille jotakin, Dombey. Se ei ehkä ole kaunista tai
hienoa, vaan mahdollisesti raakaa ja tylyä, mutta jokin annos vanhaa
oikea Bagstock-ydintä tekisi kerrassaan hyvää koko ihmissuvulle.»

Tehtyään tämän arvokkaan huomautuksen majuri suuntasi hummerinsilmänsä
ja pöhöttyneen ruhonsa klubiin ja oli siellä tukehtumaisillaan koko
päivän.

Kleopatra, joka oli milloin ärtyinen, milloin itsetyytyväinen, milloin
valveilla, milloin nukuksissa, mutta kaiken aikaa hyvin nuorekas,
saapui Brightoniin samana iltana, hajosi siellä tapansa mukaan
kappaleiksi ja joutui vuoteeseen. Synkkä mielikuvitus olisi voinut
ajatella siinä makaavan todellisen luurangon, mutta kamarineitsyt istui
rauhallisena hänen vieressään vartioiden ruusunpunaisia uutimia, jotka
oli tuotu mukana luomaan nuorekasta väriä Kleopatraan.

Lääkärit päättivät yhteisessä neuvottelussa, että rouva Skewtonin piti
joka päivä liikkua ulkona. Pidettiin erittäin tärkeänä, että hän olisi
raittiissa ilmassa ja — jos mahdollista — kävelisi. Edith oli aina
valmis saattamaan häntä koneellisen huomaavaisena ja jäykän kauniina.
Vaunuissa ajellessaan he olivat aina kahden, sillä Edith tunsi itsensä
jonkin verran vaivaantuneeksi Florencen läsnäollessa nyt, kun hänen
äitinsä vointi oli huonontunut. Hän sanoi Florencelle, suudellen häntä
jäähyväisiksi, lähtevänsä mieluummin yksin äitinsä kanssa.

Eräänä päivänä oli rouva Skewton tuollaisella epävarmalla, vaativalla
ja mustasukkaisella tuulella, joka oli kehittynyt hänessä hänen
parantumisestaan alkaen ensimmäisen halvauskohtauksen jälkeen.
Istuttuaan vaunuissa jonkin aikaa ääneti katsellen Edithiä hän tarttui
hänen käteensä ja suuteli sitä kiihkeästi. Kättä ei ojennettu eikä
vedetty pois. Edith vain antoi myöten, kun äiti kohotti sen huulilleen,
ja laski sen taas äidin päästäessä irti, ikäänkuin se olisi turtunut.
Silloin rouva Skewton alkoi valitella ja voihkailla, millainen äiti
hän oli ollut ja kuinka hänet nyt oli unohdettu. Tätä hän jatkoi
epäsäännöllisin väliajoin vielä sittenkin, kun he olivat astuneet alas
vaunuista ja hän ontui eteenpäin Withersin ja kepin yhteisesti tukemana
Edithin kävellessä hänen rinnallaan ja ajoneuvojen seuratessa hitaasti
pienen matkan päässä.

Oli synkkä, kolea tuulinen päivä; he olivat hiekkasärkillä eivätkä
nähneet itsensä ja taivaanlaen välillä mitään muuta kuin alastoman
kentän. Äiti, jolle hänen oman valituksensa yksitoikkoisuus tuotti
haikeaa tyydytystä, toisteli sitä yhä matalalla äänellä, ja hänen
tyttärensä komea vartalo liikkui hitaasti hänen rinnallaan. Silloin
tuli heitä vastaan tumman hiekkasärän takaa kaksi muuta olentoa, jotka
matkan päästä muistuttivat heitä itseään vaikkakin niin vääristeltyinä,
että Edith pysähtyi.

Melkein samassa pysähtyivät nuo vastaan tulevatkin. Se niistä, joka
Edithin mielestä oli vääristelty kuva hänen äidistään, puhui toiselle
vakavasti ja osoitti heitä kädellään. Hän näytti halukkaalta kääntymään
takaisin, mutta toinen, jossa Edith tunsi niin paljon omaa itseään,
että se tuntui hänestä oikein peloittavalta ja kummalliselta, tuli vain
eteenpäin. Ja niin he astuivat toisiaan vastaan.

Enimmäkseen teki Edith nämä huomionsa jo ennen tapaamistaan, sillä
hänen pysähtymisensä oli tapahtunut äkkiä. Lähempi tarkastelu ilmaisi
heille, että vieraat olivat köyhästi puettuja kuin kiertelevät
kerjäläiset. Nuoremmalla näytti olevan kannettavanaan jonkinlaisia
kudoksia tai muuta kauppatavaraa. Vanhempi taas laahusteli eteenpäin
tyhjin käsin.

Mutta kuitenkaan, niin suuri kuin ero olikin puvun, arvokkuuden ja
kauneuden puolesta, Edith ei voinut olla yhä vertailematta nuorempaa
naista itseensä. Mahdollisesti hän huomasi vieraan kasvoilla joitakin
piirteitä, jollaisia tiesi asustavan omassakin sielussaan, jolleivät ne
vielä näkyneetkään tuolla tavalla. Mutta kun nainen tuli lähemmäksi,
vastasi hänen katseeseensa ja loi loistavat silmänsä häneen, samalla
kun ilmeessä ja ryhdissä varmasti oli jotakin samantapaista kuin
hänessä itsessään ja heidän ajatuksensa tuntuivat olevan heijastuksia
toisistaan, tunsi Edith kylmien väreiden puistatusta kuin päivä olisi
synkistynyt ja tuuli käynyt kolkommaksi.

Nyt he olivat jo vastatusten. Vanhus ojensi kättään julkeasti ja
pysähtyi kerjäämään rouva Skewtonilta. Nuorempikin seisahtui, ja hän ja
Edith tuijottivat toisiinsa.

»Mitä myytävää teillä on?» kysyi Edith.

»Vain tällaista», vastasi nainen ojentaen tavaroitaan katsahtamattakaan
niihin. »Itseni olen myynyt kauan sitten.»

»Kaunis rouva, älkää uskoko häntä», vaakkui vanhus rouva Skewtonille,
»älkää uskoko, mitä hän sanoo. Hän puhuu mielellään tuollaista. Hän on
minun kaunis ja tottelematon tyttäreni. Häneltä en saa kuulla mitään
muuta kuin moitteita kaikesta, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen,
arvoisa rouva. Katsokaahan nyt, kaunis rouva, millaisia katseita hän
luo vanhaan äitiparkaansa.»

Kun rouva Skewton veti vapisevin käsin kukkaronsa esille ja etsi
kiihkeästi muutamia rahakolikoita vanhan vaimon katsellessa
häntä ahneesti — samalla heidän päänsä kiireen ja voimattomuuden
vaikutuksesta melkein koskettivat toisiaan — virkkoi Edith vanhuksen
puoleen kääntyen: »Minä olen nähnyt teidät jo ennen.»

»Niin, kaunis rouva», sanoi vanhus niiaten, »Warwickshiressä. Aamulla
puiden alla. Kun ette tahtonut antaa minulle mitään. Mutta se herra,
_hän_ antoi jotakin! Oi, Herra häntä siunatkoon!» mutisi vanhus
ojentaen perin laihaa kättään ja virnistellen hirveällä tavallaan
tyttärelleen.

»Ei se auta, vaikka sinä koetat pidättää minua, Edith», sanoi rouva
Skewton, joka varustautui ennakolta kuulemaan jotakin vastaväitettä
tyttäreltään. »Sinä et tiedä mitään siitä, minä en tahdo kuulla
kieltelemistä. Olen varma, että tämä on erinomainen nainen ja hyvä
äiti.»

»Niin, armollinen rouva, juuri niin», rupatteli vanhus pitäen kättään
ahneesti ojennettuna. »Kiitoksia, kaunis rouva. Herra teitä siunatkoon,
kaunis rouva. Antakaa minulle vielä vähän lisää, koska itsekin olette
hyvä äiti.»

»Ja voinpa vakuuttaa teille, että saan osakseni ihan tarpeeksi
tottelemattomuuttakin välillä, kelpo eukko», virkkoi rouva Skewton
valittelevalla äänellä. »Kas tuossa! Ojentakaa minulle nyt kätenne.
Olette oikein hyvä vanha olento — ja täynnä — miksi sitä nyt taas
sanotaankaan — enhän minä koskaan muista — ja kaikkea tuollaista. Tehän
olette täynnä rakkautta ynnä muuta sellaista, eikö niin?»

»Kyllä, kaunis rouva!»

»Niin, siitä olen varma, ja sellainen on hieno herra Grangebykin. Minun
täytyy tosiaan vieläkin pudistaa teidän kättänne. Ja nyt voitte lähteä,
ja minä toivon», lisäsi hän kääntyen eukon tyttären puoleen, »että
osoitatte enemmän kiitollisuutta ja luonnollista — mikä sen nimi nyt
taas onkaan — ja kaikkea muuta — mutta minä en ole koskaan muistanut
nimiä — sillä ei ole milloinkaan ollut parempaa äitiä kuin tämä vanha
kelpo olento on ollut teille. Tulehan, Edith!»

Kun Kleopatra-raunio hoippui pois vikisten ja pyyhkien silmiään
muistamatta paljonkaan, että niiden lähellä oli punamaalia, ontui
toinen vanhus päinvastaiseen suuntaan mutisten ja laskien rahojaan.
Edith ja toinen nuori nainen eivät olleet enää vaihtaneet sanaakaan
tai tehneet elettäkään, mutta kumpikaan ei ollut siirtänyt silmiään
toisestaan hetkeksikään. He olivat seisoneet tähän asti vastatusten,
kunnes Edith ikäänkuin unesta heräten lähti hitaasti kävelemään
poispäin.

»Sinä olet kaunis nainen», mutistiin hänen jälkeensä, »mutta kaunis
ulkomuoto ei pelasta meitä. Ja sinä olet ylpeä nainen, mutta ylpeys ei
pelasta meitä. Meidän pitäisi tuntea toisemme ensi kerran tavatessamme!»




YHDESVIIDETTÄ LUKU

Uusia ääniä aalloilla


Kaikki kulkee määrättyä rataansa. Aallot ovat käheät salaisuutensa
toistelemisesta, hiekka on kasoissa rannalla, merilinnut leijailevat
ja liitelevät; tuuli ja pilvet kohisevat vinhasti eteenpäin jättämättä
mitään jälkiä itsestään, valkeat käsivarret viittovat kuunvalossa
kaukaista näkymätöntä maata kohti.

Hellän kaihoisa on Florencen mieli hänen ollessaan jälleen vanhalla
seudulla, jossa hän on elänyt niin surullisena ja kuitenkin niin
onnellisena. Hän ajattelee pikku veljeään sillä rauhallisella paikalla,
missä he ovat puhelleet yhdessä niin usein, aaltojen kisaillessa Paulin
lepovuoteen ympärillä. Ja nyt, kun hän istuu siinä mietteissään, hän
kuulee aaltojen kumeassa kohinassa uudelleen Paulin tarinan ja hänen
sanansakin tarkoin. Niinikään hän tajuaa, että hänen omalla elämällään,
toiveillaan ja huolillaan — kaikella, mitä hän on kokenut yksinäisessä
talossa, joka on sittemmin muuttunut loistorakennukseksi — on osansa
tuon ihmeellisen laulun sisällyksessä.

Ja ujo Tootskin, joka kävelee jonkun matkan päässä katsellen
kaipaavasti jumaloimaansa olentoa ja joka on seurannut häntä tänne,
mutta ei arkatuntoisuudessaan uskalla häiritä tällaisella hetkellä,
kuulee niinikään pikku Dombeyn hautamessun aalloilta, samalla kun
ne vyöryessään loppumattomasti laulavat Florencen ylistystä. Niin,
ja Toots-parka aavistaa niiden puhuvan ajasta, jolloin hän tiesi
olevansa selväjärkisempi eikä niin hatara-aivoinen, ja kyyneleet
kohoavat hänen silmiinsä, kun hän alkaa pelätä nyt olevansa tyhmä
ja tylsä olento, joka ei kelpaa mihinkään muuhun kuin toisten
pilkattavaksi. Ja kyyneleet himmentävät sitäkin iloa, jota hän tuntee
ajatellessaan huojentunein mielin, että hän on nyt vapaa kaikesta
vastuusta Kukonpojan vuoksi, koska tämä pääpukari on nyt poissa maalla
ja harjoittelee siellä itseään (Tootsin kustannuksella) suureen
kohtaukseensa Leivosenpojan kanssa.

Mutta Toots rohkaisee mielensä, kun aallot kuiskaavat hänelle
ystävällisen ajatuksen, ja niin hän lähestyy Florencea vähitellen ja
pysähtyen monta monituista kertaa epävarmana. Änkyttäen ja punastellen
Toots teeskentelee suurta hämmästystä tullessaan lähemmäksi ja sanoo
(seurattuaan melkein tuuma tuumalta niiden vaunujen kintereillä, joilla
Florence on matkustanut Lontoosta Brightoniin, tuntien salaista iloa,
kun pyörien nostama pöly on ollut tukehduttaa hänet), ettei hän ole
koskaan elämässään näin hämmästynyt.

»Ja te olette tuonut Diogeneenkin, neiti Dombey!» huudahtaa Toots,
jonka koko olemuksen läpi kulkevat mielihyvän väreet, kun hän tuntee
pienen ystävällisesti ja avomielisesti ojennetun käden omassaan.

Epäilemättä on Diogenes siellä, ja epäilemättä on Tootsilla täysi syy
huomata se, sillä se tulee suoraa päätä Tootsin säärien luo ja syöksyy
kumoon epätoivoisessa ponnistuksessaan päästä kiinni häneen. Mutta sen
lempeä emäntä pysähdyttää hyökkäyksen.

»Alas, Di, alas! Etkö muista, kuka meidät oikeastaan on tehnyt
ystäviksi, Di? Hyi sinua!»

Oi, onpa Dillä tosiaankin syytä painaa kuononsa hyväillen Florencen
kädelle ja juoksennella edestakaisin hänen ympärillään haukkuen
ja syöksyä suinpäin kaikkia lähelle tulevia vastaan osoittaakseen
harrastustaan. Tootskin saattaisi rynnätä päistikkaa kenen kimppuun
tahansa. Eräs sotilashenkilö astuu ohi, ja Tootsia olisi kovasti
haluttanut syöksyä häneen käsiksi.

»Diogenes tuntee taas olevansa kotoisessa ilmapiirissä, vai mitä, neiti
Dombey?» kysyy Toots.

Florence hymyilee ystävällisesti vastaukseksi.

»Neiti Dombeyn, jatkaa Toots, »suokaa anteeksi, mutta jos teitä
miellyttäisi kävellä Blimberille päin — minä — minä olen menossa sinne».

Florence pistää kätensä Tootsin kainaloon puhumatta mitään, ja he
lähtevät yhdessä Diogeneen juoksennellessa heidän edellään. Tootsin
sääret vapisevat, ja vaikka hän on puettu erinomaisesti, on hänellä
jonkinlainen epämukavuuden tunne. Hän näkee ryppyjä Burgess ja
Kumppanin mestariteoksissa ja soisi ottaneensa parhaimmat saappaansa.

Tohtori Blimberin talo on ulkopuolelta yhtä skolastisen ja oppineen
näköinen kuin ennen. Ylhäällä on se akkuna, josta Florence usein etsi
silmillään kalpeita kasvoja ja jossa kalpeat kasvot kirkastuivat
nähdessään hänet, kuihtuneen pikku käden heittäessä hänelle
lentosuukkoja, hänen mennessään ohi. Oven avaa sama heikkosilmäinen
nuorukainen, ja hänen veltto virnistyksensä, kun hän näkee Tootsin,
on kuin ruumiillistunut heikkomielisyys. Heidät opastetaan tohtorin
lukuhuoneeseen, missä sokea Homeros ja Minerva ottavat heidät vastaan
niinkuin muinoinkin suuren kellon naksahdellessa vakavasti eteisessä
ja maapallojen seisoessa yhä entisillä paikoillaan kuin itse maailmaan
olisi liikkumaton eikä mikään siinä tottelisi sitä yleistä lakia, että
maa vetää puoleensa kaikkea niin kauan kuin se pyörii.

Ja nyt saapuu tohtori Blimber oppineine säärineen, sitten rouva Blimber
taivaansinisine myssyineen ja senjälkeen Cornelia hiekanvärinen tukka
pikku kiemuroina ja nenällä kiiltävät silmälasit, työskennellen yhä
vielä haudankaivajan tavoin kuolleitten kielten haudoilla. Tuossa on
pöytä, jolla Paul istui niin hyljättynä ja onnettomana, koulun »uutena
poikana», ja tänne asti kuuluu poikien kaukainen läksynluku, vanha
elintapa heidän vanhassa huoneessaan vanhojen periaatteitten mukaan.

»Toots», sanoo tohtori Blimber, »minua ilahduttaa kovasti, kun taas
näen teidät».

Toots nauraa hihittää vastaukseksi.

»Etenkin kun näen teidät niin hyvässä seurassa», jatkaa tohtori Blimber.

Kasvot tulipunaisina Toots selittää, että hän on tavannut neiti Dombeyn
sattumalta ja että he tulivat yhdessä, koska neiti Dombey samoin kuin
hänkin halusi nähdä tätä vanhaa paikkaa..

»Varmaankin te haluatte käydä katsomassa nuoria ystäviämme,
neiti Dombey», sanoo tohtori Blimber. »Kaikki ovat vielä teidän
koulutovereitanne, Toots. Tuskinpa meille on tullut uusia oppilaita
pikku pylväistöömme herra Tootsin lähdettyä täältä, kultaseni», sanoo
tohtori Blimber Cornelialle.

»Paitsi Bitherstone», vastaa Cornelia.

»Niin, aivan oikein», sanoo tohtori. »Bitherstonea ei herra Toots
tunne.»

Melkein vieras hän on Florencellekin, sillä koulusalissa tavatulla
Bitherstonella, ei enää pikku Bitherstonella, niinkuin ennen rouva
Pipchinin luona, on kova kaulus, kaulahuivi ja taskukello. Mutta
joka tapauksessa se on Bitherstone, syntynyt jonkin pahaenteisen
bengalilaisen tähden alla ja yltyleensä musteessa. Hänen sanakirjansa
on käynyt alituisesta käyttämisestä niin vesitautiseksi, ettei tahdo
mitenkään sulkeutua, vaan haukottaa kuin ei tosiaankaan enää sietäisi
tuota kiusaa kauemmin. Samoin on sen omistajan Bitherstonen laita, joka
elää tohtori Blimberin alituisen painostuksen alla, mutta Bitherstonen
haukotuksessa on häijyyttä ja murinaa. Onpa hänen kuultu sanovan, että
häntä haluttaisi tavata »Blimber-ukko» Intiassa. Hyvin pian huomaisi
tohtori silloin, että muutamat palkatut kulit olivat kuljettaneet hänet
sisämaahan ja jättäneet hänet thugien (kuristajien) haltuun; sen hän
takaisi.

Briggs jauhaa yhä tiedon myllyssä, samoin Tozer ja Johnson ynnä kaikki
muut. Vanhemmat oppilaat panevat melkein kaiken tarmonsa siihen, että
koettavat uutterasti unohtaa, mitä ovat nuorempina oppineet. Kaikki
ovat yhtä kohteliaita ja yhtä kalpeita kuin ennenkin, ja heidän
joukossaan ahertaa yhtä uutterasti kandidaatti Feeder, luisevakätinen
ja harjastukkainen, edessään paraikaa Herodotos+ ja takana
seinähyllyllä muut välineet.

Näiden vakavien nuorten herrojen keskuudessa herättää suurta
huomiota vapautuneen Tootsin käynti. He tuntevat häntä katsellessaan
jonkinlaista kunnioittavaa kauhua, niinkuin ainakin henkilön edessä,
joka on marssinut Rubiconin poikki ja vannonut olevansa koskaan
palaamatta. Hänen pukunsa kuosista, hänen jalokiviensä muodosta
kuiskaillaan kämmenten suojassa. Sapekas Bitherstone, joka ei ole
Tootsin aikalainen, koettaa pikku pojille teeskennellä ylenkatsetta
Tootsia kohtaan ja sanoo toivovansa, että Toots tulisi noin
koristettuna Bengaliin, jossa hänen äitinsä on hankkinut hänelle
rajahin jalkatyynystä otetun smaragdin. Tulkoonpa vain sinne!

Myöskin Florencen ilmestyminen herättää voimakkaita tunteita, sillä
joka nuorukainen rakastuu häneen taas heti, lukuunottamatta äsken
mainittua sapekasta Bitherstonea, joka pelkästä vastustushalusta
pysyy kylmänä. Tootsissa herää synkkä mustasukkaisuus, ja Briggs on
sitä mieltä, ettei hän sittenkään ole niin kovin vanha. Mutta tämän
alentavan salaviittauksen iskee Toots pian tyhjäksi sanomalla ääneen
Feederille: »Kuinka voitte, Feeder?» ja pyytämällä häntä kanssaan
tänään päivälliselle Bedfordiin. Tämän suurtyön tehtyään hän olisi
hyvin voinut esittää itsensä vanhana Parrina, jos olisi tahtonut. Ei
kukaan olisi sitä epäillyt.

Käsiä pudistellaan ja kumarruksia tehdään, ja jokainen nuori herra
toivoo hartaasti voivansa vahingoittaa Tootsia neiti Dombeyn silmissä.
Sitten Toots nauraa hihittää vanhalle pulpetilleen, minkä jälkeen
Florence ja hän vetäytyvät rouva Blimberin ja Cornelian kanssa pois
salista. Tohtori Blimber, joka astuu viimeisenä heidän jäljessään
ja sulkee oven, huomauttaa: »Hyvät herrat, nyt ryhdymme taas
opintoihimme.» Sillä vain tuota, tuskin mitään muuta, kuulee tohtori
meren hokevan eikä ole muuta kuullutkaan koko elämässään.

Sitten Florence pujahtaa yläkertaan vanhaan makuuhuoneeseen rouva
Blimberin ja Cornelian kanssa. Toots, joka tuntee, ettei häntä
tai ketään muuta tarvita siellä, jää puhelemaan tohtorin kanssa
kirjastohuoneen ovelle tai paremminkin kuuntelemaan, mitä tohtori
puhuu hänelle, ja ihmettelee itsekseen, kuinka hän on koskaan pitänyt
kirjastohuonetta suurena pyhäkkönä ja tohtoria, jolla on ulospäin
kaartuvat sääret kuin vanhanaikaisella pianolla, kauheana miehenä.
Florence tulee pian alas ja lausuu jäähyväiset. Diogenes, joka on
kaiken aikaa säälimättömästi kiusannut likinäköistä nuorukaista, säntää
ulos ovesta ja haukkuu iloisen uhmaavasti kallion juurelle asti. Sillä
välin katselee Melia tohtorin toisen naispalvelijan kanssa yläkerran
akkunasta naureskellen »tuolle Tootsille» ja sanoen neiti Dombeysta:
»Mutta tosiaankin, kuinka kovasti hän on veljensä näköinen, kauniimpi
vain!»

Toots, joka on nähnyt Florencen silmissä kyyneleitä hänen tullessaan
alas makuuhuoneesta, on epätoivoisen onneton ja levoton ja pelkää
ensiksi tehneensä väärin ehdottaessaan tätä vierailua. Mutta pian hänen
mielensä huojentuu, kun Florence sanoo olevansa hyvin iloinen siitä,
että on taas käynyt täällä, ja puhelee hyvin hilpeästi kaikesta heidän
kävellessään pitkin merenrantaa. Aaltojen kohina ja tytön suloinen ääni
lumoavat Tootsin niin, ettei hänellä ole rahtuakaan vapaata tahtoa
jäljellä heidän saapuessaan sen hotellin luo, jossa Dombeyn perhe asuu.
Kun Florence ojentaa hänelle kätensä jäähyväisiksi, ei hän voi päästää
sitä irti.

»Neiti Dombey, suokaa anteeksi», virkkaa Toots surullisesti kuiskaten,
»mutta jos sallisitte minun —»

Florencen hymyilevä ja mitään aavistamaton ilme saa hänet äkkiä
vaikenemaan.

»Jos sallisitte minun — jollette pitäisi sitä julkeana, neiti Dombey,
jos minä — ilman pienintäkään rohkaisua teidän puoleltanne — jos
nähkääs saisin toivoa», jatkaa sitten Toots.

Florence katsahti häneen kysyvästi.

»Neiti Dombey», sanoo Toots, joka tuntee nyt päässeensä alkuun, »minä
olen tosiaankin joutunut niin pitkälle teitä ihaillessani, etten tiedä,
miten enää menettelisin. Olen säälittävin ja kurjin olento maailmassa.
Jollemme nyt olisi torin nurkassa, lankeisin polvilleni eteenne
ja pyytäisin ja rukoilisin teitä — ilman minkäänlaista rohkaisua
teidän taholtanne — että antaisitte minun toivoa — että saisin pitää
mahdollisena, että te —»

»Oi, olkaa hyvä älkääkä puhuko tuollaista!» huudahtaa Florence, joka
on pelästynyt ja onneton. »Oi, lakatkaahan, herra Toots! Älkää sanoko
enempää. Olkaa niin hyvä ja kohtelias minua kohtaan, älkää enää puhuko
siitä.»

Toots on hirveästi häpeissään ja seisoo suu auki.

»Te olette ollut niin ystävällinen minulle», lisää Florence, »ja minä
olen niin kiitollinen teille, minulla on niin paljon syytä pitää
teistä, kun olette ollut hyvä ystävä minulle, ja minä pidän teistä
niin paljon» — nyt hymyilevät avomieliset kasvot Tootsille kaikkein
suloisimmalla ja rehellisimmällä tavallaan — »että olen varma siitä,
että aioitte vain sanoa minulle hyvää yötä!»

»Aivan niin, neiti Dombey», vastaa Toots, »minä — minä — juuri sitä
minä tarkoitin. Ei se merkitse mitään muuta.»

»Hyvästi!» huutaa Florence.

»Hyvästi, neiti Dombey!» änkyttää Toots. »Toivoakseni ette pane siihen
mitään huomiota. Se ei — se ei merkitse mitään, kiitoksia vain. Sillä
ei ole vähäisintäkään merkitystä tässä maailmassa.»

Toots-parka palaa hotelliinsa epätoivoisessa tilassa, lukitsee itsensä
makuuhuoneeseen, heittäytyy vuoteelleen ja makaa siinä pitkän aikaa,
ikäänkuin asia sittenkin olisi perin tärkeä. Mutta kandidaatti Feeder
on tulossa päivälliselle, mikä on onneksi Tootsille, sillä kuka
tietää, milloinka hän muuten olisi noussut. Tootsin on pakko nousta
vastaanottamaan kutsuvieraansa ja esiintyä kelpo isäntänä.

Ja tämän hyveen, vieraanvaraisuuden, hedelmällinen vaikutus
(mainitsemattakaan viiniä ja hyvää ruokaa) avaa Tootsin sydämen ja
lämmittää hänet puheliaaksi. Hän ei kerro Feederille mitään siitä,
mitä torin nurkassa on tapahtunut, mutta kun Feeder kysyy häneltä,
»milloinka se julkaistaan», vastaa Toots, »että on olemassa joitakin
seikkoja», mikä heti masentaa Feederin intoa jonkin verran. Toots
lisää, ettei hän oikein ymmärrä, mitä oikeutta Blimberillä oli
huomauttaa hänen tulleen neiti Dombeyn seurassa, ja että jos tohtori
sillä tahtoi lausua jonkin solvauksen, sanoisi hän vielä suorat sanat
siitä, niin tohtori kuin hän onkin, mutta otaksuttavasti se johtui vain
tietämättömyydestä, mitä Feederkään ei epäile.

Mutta Feederiä ei kuitenkaan läheisenä ystävänä pidetä kokonaan
syrjässä tästä asiasta. Toots ei vaadi muuta kuin että siitä puhutaan
salaperäisesti ja tunteellisesti. Muutamien viinilasien jälkeen hän
esittää neiti Dombeyn maljan, huomauttaen: »Feeder, teillä ei ole
aavistustakaan niistä tunteista, jotka täyttävät sydämeni tehdessäni
tämän ehdotuksen.»

Feeder vastaa: »Oi, kyllä minulla on, rakas Toots. Ne tuottavat teille
suurta kunniaa, kelpo veikko.»

Sitten Feeder joutuu ystävällisten tunteittensa valtaan, pudistaa
Tootsin kättä ja sanoo, että jos Toots joskus tarvitsee veljeä, hän
kyllä tietää mistä uskollinen veli on saatavissa. Ja sitten hän lisää,
että jos hän saisi neuvoa, hän suosittelisi Tootsille kitaran- tai
ainakin huilunsoiton oppimista, sillä naiset pitävät soitosta, kun
heitä kosiskellaan, ja hän on itsekin huomannut, millaista etua siitä
voi olla.

Tämä johtaa Feederin tunnustamaan, että hän on iskenyt silmänsä
Cornelia Blimberiin. Hän ilmoittaa Tootsille, ettei hän tunne
minkäänlaista vastenmielisyyttä silmälaseja kohtaan ja että jos tohtori
todella menettelisi niin kauniisti, että luopuisi hommasta, silloin
he olisivat turvatut. Hän sanoo mielipiteensä olevan, että kun mies
on ansainnut sievoisen summan liikkeellään, on hänen velvollisuutensa
luopua siitä, ja että Cornelia olisi siinä sellaisena apuna, että kuka
mies tahansa voisi hänestä ylpeillä. Toots vastaa rupeamalla hurjasti
ylistämään neiti Dombeyta ja viittaamalla siihen suuntaan, että hänestä
välistä tuntuu siltä kuin olisi parasta ampua kuula ohimoonsa. Feeder
sanoo jyrkästi ja pontevasti, että se olisi harkitsematon teko, ja
näyttää hänelle, sovittaakseen hänet olemassaolon kanssa, Cornelian
valokuvan silmälaseineen.

Niin viettävät nämä hiljaiset sielut iltaansa, ja kun se on väistynyt
yön tieltä, lähtee Toots saattamaan Feederiä ja eroaa hänestä tohtori
Blimberin ovella. Mutta Feeder menee vain portaille, ja kun Toots
on lähtenyt, tulee hän taas alas kävelläkseen yksin rannalla ja
pohtiakseen suunnitelmiaan. Feeder kuulee selvästi aaltojen ilmoittavan
hänen siinä astellessaan edestakaisin, että tohtori Blimber luopuu
liikehommastaan, ja hän tuntee romanttista mielihyvää katsellessaan
taloa ulkopuolelta ja ajatellessaan, että tohtori maalauttaa sen ensin
ja korjauttaa sitten perinpohjin.

Tootskin astelee edestakaisin sen laatikon ulkopuolella, joka kätkee
hänen jalokivensä. Surkuteltavassa mielentilassa eikä oikein turvassa
poliisin epäluulolta hän tuijottaa akkunaan, jossa näkee valoa ja
joka hänen mielestään ehdottomasti on Florencen akkuna. Mutta se
ei ole Florencen, vaan rouva Skewtonin huone, ja sillä välin kun
Florence nukkuu toisessa huoneessa suloisesti uneksien keskellä vanhaa
ympäristöä ja vanhojen muistojen herätessä eloon, makaa se olento,
joka hirveässä todellisuudessa on kärsivällisen pojan paikalla,
liittäen tuon vuoteen taas — mutta kuinka eri tavalla! — kuihtumiseen
ja kuolemaan, unettomana ja valitellen. Rumana ja riutuneena se viruu
vuoteellaan, jossa ei saa ollenkaan lepoa, ja sen vieressä istuu
Edith kauhun kuvastuessa hänen kylmässä kauneudessaan — sillä sairaan
yhä sammuvat silmät herättävät hänessä kauhua. Ja mitä aallot heille
kohisevat yön hiljaisuudessa?

»Edith, mikä tuo kivinen käsivarsi on, joka uhkaa lyödä minua? Etkö näe
sitä?»

»En näe mitään, äiti. Se on vain mielikuvitustasi.»

»Vain mielikuvitusta! Kaikki on minun mielikuvitustani. Katsoppas! Onko
mahdollista, että sinä et näe sitä?»

»Ei siinä tosiaankaan ole mitään, äiti. Istuisinko minä tässä
liikahtamatta, jos täällä olisi jotakin sellaista?»

»Liikahtamatta?» Samalla tuijottaa sairas liikahtamatta tyttäreensä.
»Nyt se on poissa — ja miksi sinä istut niin liikahtamatta? Se ei ole
pelkkää mielikuvitustani, Edith. Minua ihan värisyttää nähdessäni sinun
istuvan vieressäni.»

»Sepä on surullista, äiti.»

»Surullista! Sinä näytät aina surulliselta. Mutta et minun tähteni!»

Samassa hän alkaa itkeä, heittelee päätään pieluksella rauhattomasti
puolelta toiselle, valittaa kärsineensä laiminlyöntiä — millainen
äiti hän sentään on ollut, niinkuin sekin vanha kelpo olento, jonka
he tapasivat, ja kuinka kiittämättömiä tyttäret aina ovat sellaisia
äitejä kohtaan. Keskellä sekavaa rupatteluaan hän vaikenee, katsahtaa
tyttäreensä, huutaa, että hänen järkensä menee sekaisin, ja kätkee
kasvonsa vuodevaatteisiin.

Säälien kumartuu Edith hänen ylitseen ja puhelee hänelle. Sairas vanhus
tarttuu lujasti hänen kaulaansa ja virkkaa kauhistuneen näköisenä:

»Edith, mennään pian taas kotiin! Eikö minun sinunkin mielestäsi
pitäisi taas pian päästä kotiin?»

»Kyllä, äiti, kyllä.»

»Ja mitä hän sanoi — mikä hänen nimensä taas onkaan — en voi koskaan
muistaa nimiä — majuri — mikä se hirveä sana oli, kun matkustimme pois
— eihän se ole totta? Edith!» huusi hän ja tuijotti jäykästi, »eihän se
minua vaivaa?»

Yön toisensa jälkeen palaa valo akkunassa, ja kuihtunut olento
makaa vuoteessaan Edithin istuessa hänen vieressään ja levottomien
aaltojen puhellessa heille molemmille. Yökaudet toistavat aallot
salaisuuttaan, niin että käyvät lopulta käheiksi, rantahiekka kokoontuu
yhä korkeampiin läjiin, merilinnut leijailevat ja liitelevät, tuuli ja
pilvet kohisevat vinhasti jälkeäkään jättämättä, ja valkeat käsivarret
viittaavat kaukaista näkymätöntä maata kohti.

Ja yhä katselee vanha sairas nainen nurkkaan, jossa kivinen käsivarsi
— osa hautapatsaaseen kuuluvaa hahmoa, niinkuin hän sanoo — on koholla
lyödäkseen häntä. Vihdoin se laskeutuu alas, ja sitten makaa vuoteella
halvaantunut vanha rouva, joka on koukistunut ja kutistunut ja jonka
toinen puoli on tunnoton..

Sellainen on se olento, jota päivä toisensa jälkeen kuljetetaan
hitaasti ihmistungoksessa maalattuna ja paikattuna, auringon
pilkattavana. Ulkona ollessaan hän etsii silmillään vanhaa kelpo
olentoa, joka on ollut niin erinomainen äiti, ja vääristelee suutaan
tähystäessään turhaan ihmisten seasta. Sellainen on se olento, joka
usein viedään vaunuissa alas merenrantaan ja sijoitetaan sinne
lepäämään, mutta johon ei mikään tuuli voi puhaltaa tuoreutta ja jolle
valtameren kohinalla ei ole ainoaakaan rauhoittavaa sanaa lausuttavana.
Hän makaa kuunnellen sitä tuntikausia, mutta sen puhe on hänelle
hämärää ja synkkää, ja hänen kasvoillaan kuvastuu kauhu. Kun hänen
silmänsä harhailevat yli sinisen lakeuden, eivät ne näe muuta kuin
suuren lohduttoman erämaan maan ja taivaan välillä.

Florencea hän tapaa harvoin ja silloinkin vain nyrpistää suutaan. Edith
on aina hänen lähettyvillään ja pitää loitolla Florencea, joka yöllä
vuoteessaan värisee ajatellessaan kuolemaa tuollaisessa muodossa, herää
usein ja kuuntelee, luullen sen jo tulleen. Edith on sairaan ainoana
hoitajana. Parasta onkin, että vain harvat näkevät hänet, ja hänen
tyttärensä valvoo yksin hänen vuoteensa vieressä.

Varjojen peittämille kasvoille leviää vielä synkempi varjo, terävät
piirteet käyvät vieläkin terävämmiksi, ja hämärä maailma häipyy
näkymättömiin paksun hunnun painuessa hänen silmilleen. Peitteellä
harhailevat vapisevat kädet liittyvät heikosti yhteen ja siirtyvät
tyttäreen päin, ja ääni, joka ei muistuta hänen eikä minkään muun
kuolevaisen ääntä, sanoo: »Sillä minä olen imettänyt sinua.»

Edith polvistuu kyynelettömin silmin hänen viereensä, jotta raukea pää
tajuaisi paremmin hänen sanansa, ja vastaa:

»Äiti, voitko kuulla minua?»

Sairas koettaa nyökätä vastaukseksi silmät levällään.

»Voitko muistaa häitteni aattoiltaa?»

Äidin pää ei liikahdakaan, mutta jotenkin hän saa ilmaistuksi
muistavansa.

»Sanoin sinulle silloin, että annoin anteeksi sinun osasi siinä ja
että rukoilin Jumalaa antamaan anteeksi oman osuuteni. Sanoin, että
menneisyys sai olla täydellisesti unohdettu. Ja nyt toistan sen vielä.
Suutele minua, äiti.»

Edith koskettaa valkeita huulia, ja tuokion verran on kaikki hiljaista.
Sitten kohottautuu äiti nuorekkaasti hymyillen, ja Kleopatran luuranko
nousee pystympään vuoteessa.

Laskekaa alas ruusunpunaiset verhot! Tuulen ja pilvien keralla lentää
vielä jotakin muuta pois. Laskekaa ruusunpunaiset verhot ihan alas!

       *       *       *       *       *

Tieto tapahtumasta lähetetään Lontooseen Dombeylle. Hän käy tapaamassa
Feenix-serkkua, joka ei vielä ole ehtinyt matkustaa Baden-Badeniin
ja joka myös on juuri saanut saman uutisen. Feenix-serkun tapainen
hyvänluontoinen mies on omansa häihin tai hautajaisiin, ja hänen
asemansa suvun jäsenenä tekee itsestään selväksi, että häneltä on
kysyttävä neuvoa.

»Dombey», sanoo Feenix-serkku, »totta vie, olen tosiaankin kovin
järkytetty siitä, että tällainen tapaus tuo meidät yhteen. Tätiparkani!
Hän oli hiton eloisa nainen.»

Dombey vastaa: »Niinpä kyllä.»

»Ja hän esiintyi kerrassaan nuoren näköisenä», lisää Feenix-serkku.
»Minun täytyy tosiaankin tunnustaa, että hääpäivänänne luulin hänen
voivan elää vielä parikymmentä vuotta. Sanoinpa sen Brooksien luona
eräälle miehelle — pikku Billy Joperille — epäilemättä tunnette hänet —
sama mies, joka käyttää lasia silmässään.»

Dombey kumartaa kieltäen. »Jos haluaisitte tehdä joitakin ehdotuksia
hautajaisia varten — —» vihjaa hän.

»En tosiaankaan osaa sanoa siihen mitään», vastaa Feenix-serkku ja
sivelee leukaansa, mihin hänellä on juuri parahiksi kättä vapaana
pitkiltä kalvosimilta. »Maatilani puistossa on hautakammio, mutta
pelkään, että se on korjauksen tarpeessa, sillä se on — suoraan sanoen
— hiton huonossa kunnossa. Jollen nyt sattuisi olemaan vähän ahtaalla,
olisin jo korjauttanut sen, mutta pelkään, että ihmiset tekevät
huviretkiä sinne rauta-aidan sisäpuolelle.»

Dombey huomaa selvästi, että se ei kelpaa.

»Kylässä on tavattoman kaunis kirkko», selittää Feenix-serkku
miettivästi, »puhtaaseen anglo-normannilaiseen tyyliin rakennettu. Lady
Jane Finchbury — joka käyttää kovin kireitä kureliivejä — on maalannut
siitä ihastuttavan hyvän luonnoksen — mutta olen kuullut, että se on
nyt kokonaan pilattu rappauksella. Ja sitäpaitsi on sinne pitkä matka.»

»Sopisikohan ehkä Brighton?» ehdottaa Dombey.

»Totta vie, Dombey, minun käsitykseni on, että tuskin voimme keksiä
parempaa», sanoo Feenix-serkku. »Silloinhan häntä ei tarvitse kuljettaa
minnekään ja sehän on hyvin miellyttävä paikka.»

»Ja milloin sopisi?» kysyy Dombey.

»Minä pidän kunnia-asianani», vastaa Feenix-serkku, »hyväksyä minkä
päivän tahansa, joka teille sopii parhaiten. Minulle tulee suuri ilo
(tietenkin surullista lajia) saattaessani tätiäni — no niin, lyhyesti
sanoen, hautaan», lopettaa Feenix-serkku äkkiä, kun ei keksi muuta
lausetapaa.

»Sopisiko teidän lähteä täältä ensi maanantaina?» kysyy Dombey.

»Maanantai on minulle erinomaisen sopiva.»

Dombey sopii siis siitä, että hän tulee sinä päivänä noutamaan
Feenix-serkkua Brightoniin, ja lausuu heti senjälkeen jäähyväiset.
Feenix-serkku saattaa häntä portaille asti ja sanoo erotessa: »Minä
olen tosiaankin oikein pahoillani siitä, Dombey, että teillä on niin
paljon vaivaa tästä asiasta», mihin Dombey vastaa: »Ei ollenkaan.»

Sovittuna aikana kohtaavat Feenix-serkku ja Dombey toisensa,
matkustavat Brightoniin ja edustavat kahden kaikkia rouva
Skewton-vainajaa surevia henkilöitä saattaessaan hänen jäännöksensä
viimeiseen leposijaan. Suruvaunuissa istuva Feenix-serkku huomaa
tiellä lukemattomia tuttavia, mutta ei sopivaisuussyistä kiinnitä
heihin muuta huomiota kuin mainitsee ohitse ajettaessa heidän nimensä
Dombeylle seuraavaan tapaan: »Tom Johnson, jolla on korkkisääri,
Whiten liikkeestä. Mitä, oletko sinäkin täällä, Tommy? Hullaantunut
täysiveriseen tammaan. Smalderin tytöt» j.n.e. Hautajaistoimituksen
aikana Feenix-serkku on hyvin alakuloinen ja huomauttaa, että tällaiset
tilaisuudet saavat miehen tosiaankin ajattelemaan, että hän alkaa käydä
vapisevaksi. Hänen silmänsä ovatkin kosteat, kun toimitus päättyy.
Mutta pian hän taas toipuu, ja samoin käy muidenkin rouva Skewtonin
sukulaisten ja ystävien, joista majuri lakkaamatta puhelee klubissaan,
että vainaja ei koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä, kun taas
nuori avokaulainen nainen, jolla on niin paljon vaivaa silmäluomistaan,
sanoo hiljaa huudahtaen, että rouva Skewton oli varmaankin hirveän
vanha ja että hän kuoli kaikenlaisiin kauhistuttaviin vaivoihin, joista
on parasta olla puhumatta.

Niin makaa Edithin äiti haudassaan rakkaiden ystäviensä unohtamana,
sillä he ovat kuuroja kuulemaan aaltoja, jotka ovat käheitä oman
salaisuutensa toistamisesta, ja sokeita näkemään rannalle kasaantunutta
törkyä ja valkeita käsivarsia, jotka viittaavat kuunvalossa kaukaiseen
näkymättömään maahan. Mutta kaikki on entisellään tuntemattoman
valtameren rannalla. Edith seisoo siellä yksinään kuunnellen sen
aaltoja. Hänen jalkainsa alla on kosteaa rikkaruohoa, joka peittää
hänen koko elämänpolkunsa.




KAHDESVIIDETTÄ LUKU

Luottamusta ja onnettomuutta


Robilla ei enää ollut kapteeni Cuttlen ostamaa mustaa nuttua ja
merimieslakkia, vaan ruskeasta verasta tehty oikea liveripuku, joka oli
niin siisti ja täydellinen kuin taitava räätäli ainakin voi valmistaa,
vaikka se oli olevinaan yksinkertainen palvelijan asu. Ulkonaiselta
olemukseltaan näin muuttuneena ja sisällisesti välinpitämättömänä
kapteenista ja merikadetista, paitsi milloin hän omisti joitakin
minuutteja vapaa-ajastaan noiden molempain eroamattomien pilkkaamiseen
ja puhalteli messinkistä soittokonettaan — omaatuntoaan — muistellen
sitä komeaa tapaa, kuinka oli eronnut heidän seurastaan, hän palveli
nyt uutta isäntäänsä Carkeria. Ollen Carkerin talon asukas ja hänen
henkilökohtainen palvelijansa hän kiinnitti pyöreät silmänsä peläten
ja vapisten valkeisiin hammasriveihin ja tunsi alituisesti, että hänen
pitäisi välttämättä avata silmänsä vieläkin suuremmiksi.

Hänen koko olemuksensa ei olisi voinut väristä enemmän kunnioituksesta
noita hampaita kohtaan, vaikka hän olisi joutunut jonkin mahtavan
noidan palvelukseen ja ne olisivat olleet suurimpana taikavoimana.
Poika näki isännässään sellaisen mahtavuuden ja arvovallan edustajan,
että hänen koko huomionsa kohdistui siihen ja hänessä heräsi ehdoton
alistuvaisuuden ja tottelevaisuuden tunne. Hän ei edes luullut voivansa
oikein turvallisesti ajatellakaan isäntäänsä tämän poissa ollessa,
jottei taas tuntisi kurkkuunsa tartuttavan niinkuin silloin aamulla,
kun hän ensin joutui uuteen palvelukseensa, vaan joka ainoa noista
hampaista oli tirkistävinään hänen sisimpäänsä ja olevinaan selvillä
hänen kaikista mielikuvistaan. Kun Rob oli vastatusten isäntänsä
kanssa, ei hänellä ollut pienintäkään epäilystä siitä, että Carker luki
hänen salaisimmatkin ajatuksensa tai että hän saattoi lukea ne, jos
viitsisi, ja tämä vaikutelma oli niin täydellinen ja piti häntä niin
vallassaan, että hän tuskin uskalsi mitään ajatella. Hänen sielunsa
oli niin kokonaan täynnä Carkerin vastustamattoman ylivallan aina
kasvavaa vaikutusta ja tietoisuutta siitä, että Carker saattoi teettää
hänellä mitä vain halusi, että hän koetti arvailla herransa mielitekoja
jonkinlaisessa henkisessä jännityksessä.

Rob ei ehkä itse ollut selvillä siitä — hänen silloisessa
mielentilassaan olisi ollut tavattoman rohkea teko kysyä sitä —
alistuiko hän täydellisesti tähän vaikutukseen siksi, että silloin
tällöin epäili herransa mahdollisesti olevan mestarin eräissä kavalissa
taidoissa, joita hän itse oli vain mitättömänä harjoittelijana
opiskellut hiojain koulussa. Mutta varmaa on, että Rob ihaili häntä
yhtä paljon kuin pelkäsikin. Carker ehkä tunsi paremmin voimansa
lähteen, joka ei suinkaan ammentamisesta tyrehtynyt.

Samana iltana, jolloin Rob erosi kapteenin palveluksesta, hän oli
myytyään kyyhkysensä, vieläpä kiireissään halvasta hinnasta, lähtenyt
suoraa päätä Carkerin kotiin ja esittänyt siellä itsensä uudelle
herralleen tulipunaisin kasvoin, jotka näyttivät odottavan kiitosta.

»Mitä, sinä ilkimys!» sanoi Carker katsahtaen pojan kädessä olevaan
myttyyn. »Oletko sinä karannut palveluksestasi ja tullut minun
luokseni?»

»Oi, suokaa anteeksi, hyvä herra», änkytti Rob, »tehän sanoitte minun
viimeksi ollessani täällä —»

»_Minäkö_ sanoin?» vastasi Carker. »Mitä minä sanoin?»

»Suokaa anteeksi, hyvä herra, te ette sanonut mitään», virkkoi Rob,
jonka se tapa, kuinka kysymys oli tehty, heti pakotti varovaiseksi,
vaikka hän joutuikin ymmälle.

Hänen isäntänsä katsahti häneen näyttäen samalla mahdollisimman suuren
osan ikenistään ja etusormellaan uhaten huomautti:

»Näyttää siltä, että sinut lopuksi paha perii, sinä kiertolainen.
Tuhosi on ihan varma!»

»Voi, älkäähän sanoko niin!» huudahti Rob säärtensä vavistessa. »En
tosiaankaan halua mitään muuta kuin tehdä työtä teidän hyväksenne ja
palvella teitä ja suorittaa tarkoin teidän käskynne, herra Carker.»

»Kyllä sinun tosiaan onkin parasta noudattaa tarkoin minun käskyjäni,
jos haluat laisinkaan olla tekemisissä minun kanssani», vastasi hänen
isäntänsä.

»Niin, sen tiedän, herra Carker», sanoi Rob rukoilevalla ja alistuvalla
äänellä. »Olkaa niin hyvä ja koetelkaa minua, hyvä herra! Ja jos
tapaatte minut jostakin pahasta tai rikkomasta teidän käskyjänne, niin
saatte tappaa minut.»

»Sinä koira!» sanoi Carker nojautuen taaksepäin tuolissaan ja hymyillen
hänelle tyynesti. »Tappaako? Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä
tekisin sinulle, jos koettaisit pettää minua.»

»Niin, herra», vastasi toivoton hioja, »olen varma siitä, että te
kohtelisitte minua kauheasti. Enhän minä koetakaan sitä tehdä, en
vaikka minulle luvattaisiin palkinnoksi kasa kultarahoja.»

Perinpohjin pettyneenä kiitoksen odottamisessa seisoi nujerrettu Rob
katsellen herraansa ja koettaen turhaan olla tuijottamatta häneen niin
rauhattomana kuin koira usein esiintyy samanlaisessa tilanteessa.

»Olet siis luopunut aikaisemmasta paikastasi ja tullut pyrkimään minun
palvelukseeni, vai mitä?» sanoi Carker.

»Niin, jos tahtoisitte ottaa minut», vastasi Rob, joka oli niin
menetellessään vain noudattanut herransa määräyksiä, mutta ei
uskaltanut puolustaa itseään sentapaisella viittauksella.

»Hyvä on», sanoi Carker. »Sinähän tunnet minut, poika?»

»Kyllä, hyvä herra», vastasi Rob hypistellen hattuaan samalla kun
Carkerin katse piti häntä yhä vallassaan ja hän koetti turhaan päästä
siitä vapaaksi.

Carker nyökkäsi. »Ole siis varuillasi!»

Rob ilmaisi nopeilla toinen toistaan seuraavilla pikku kumarruksilla
ymmärtävänsä selvästi tämän neuvon ja kumarteli kaiken matkaa
perääntyessään ovelle, tuntien suurta huojennusta ajatellessaan
pääsevänsä ulos. Silloin hänet pysäytettiin.

»Hei!» huusi Carker kutsuen Robin takaisin. »Sinulla on ollut tapana —
suljeppas ovi!»

Rob totteli kuin olisi hänen henkensä riippunut hänen nopeudestaan.

»Sinulla on ollut tapana kuunnella salaa, pitää silmällä, ja niin
edespäin.»

»Enhän minä täällä niin tee, hyvä herra», vastasi Rob, »kunniasanallani
vakuutan, en tee niin. Tahtoisinpa kuolla, jos tekisin niin, vaikka
minulle luvattaisiin mitä, paitsi jos te niin käskette, herra Carker.»

»Parasta onkin, että luovut siitä tavasta. Sitäpaitsi sinä olet
tottunut lörpöttelemään ja kielimään», sanoi hänen isäntänsä
järkähtämättömän kylmäverisesti. »Varo sitä täällä, sillä muuten sinut
hukka perii, lurjus», ja Carker hymyili taas uhaten Robia etusormellaan.

Hiojan hengitys salpaantui hämmennyksestä. Hän koetti vakuuttaa
tarkoituksiensa puhtautta, mutta ei voinut muuta kuin tuijottaa
hymyilevään herraan alistuvan huumaantuneena, mikä näytti erittäin
miellyttävän hymyilevää herraa, sillä hän käski Robin lähteä
alakertaan, tarkasteltuaan häntä kotvan aikaa mitään puhumatta, ja
antoi hänen ymmärtää ottaneensa hänet nyt palvelukseensa.

Sillä lailla joutui Rob Carkerin taloon, ja hänen kauhunsekainen
kunnioituksensa tätä herraa kohtaan voimistui joka hetki hänen
palvelusaikanaan.

Oltuaan täällä muutamia kuukausia hän eräänä varhaisena aamuna avasi
puutarhan veräjän Dombeylle, joka oli sopimuksen mukaan tullut
aamiaiselle hänen isäntänsä luo. Samassa tuli paikalle Carkerkin
kiiruhtaen vastaanottamaan arvokasta vierastaan ja lausumaan hänet
tervetulleeksi hammasriviensä välkkyessä.

»Uskokaa minua, en ole milloinkaan rohjennut toivoa näkeväni teitä
täällä luonani», virkkoi Carker autettuaan Dombeyta astumaan alas
hevosen selästä. »Tämä on erikoinen päivä kalenterissani. Teidän
kaltaisellenne miehelle, joka saa aina tehdä mitä haluaa, ei mikään
päivä voi olla kovin merkillinen, mutta minun tapaiseni ihmisen laita
on toisin.»

»Teillä on täällä aistikas asunto, Carker», sanoi Dombey alentuen
pysähtymään nurmikolle katsellakseen ympärilleen.

»Olette kovin ystävällinen saneessanne niin», vastasi Carker.
»Kiitoksia.»

»Mutta sehän täytyy jokaisen tunnustaa», virkkoi Dombey mahtavan
suojelevasti. »Niin pitkälle kuin voin nähdä on tämä hyvin mukava ja
hauskasti järjestetty paikka — suorastaan hienon aistikas.»

»Niin tosiaankin, mikäli voitte nähdä», vastasi Carker. »Se rajoitus
on tarpeellinen. No niin, olemme puhuneet siitä kylliksi, ja vaikka
te vain alentuvaisuudesta kiitätte taloani, en ole teille vähemmän
kiitollinen. Suvaitsetteko astua sisään?»

Mentyään sisälle Dombey huomasi tietysti huoneitten erinomaisen
järjestelyn ja ne lukuisat mukavuudet, joita siellä näkyi joka
suunnalla. Kerskailevan nöyränä Carker otti vastaan tätä koskevan
huomautuksen hymyillen ja sanoi ymmärtävänsä hienon tarkoituksen ja
antavansa sille arvoa, lisäten, että olihan tämä maja kyllin hyvä hänen
asemassaan olevalle henkilölle — ehkä kaikessa vähäpätöisyydessään
liiankin hyvä hänen tapaiselleen.

»Ja ehkä se tosiaan näyttääkin teistä, joka olette niin paljon
korkeammalla, paremmalta kuin mitä se on», virkkoi hän levittäen
vilpillisen suunsa mahdollisimman suureksi, »samoin kuin kerjäläisten
elämällä on jonkinlainen vetovoima kuninkaisiin».

Samassa hän loi Dombeyhin tuikean katseen ja hymyili terävästi, ja
vielä tuikeamman katseen hän loi ja vielä terävämmin hymyili, kun
Dombey asettui tuleen eteen siihen asentoon, jota hänen lähin miehensä
niin usein jäljitteli, ja alkoi katsella ympärilleen seinillä olevia
kuvia. Dombeyn katseen siirtyessä pintapuolisesti taulusta toiseen
seurasivat Carkerin terävät silmät sitä aste asteelta tarkaten sen
suuntaa. Kun se pysähtyi erääseen kuvaan, näytti Carker tuskin
hengittävän, ja hänen silmäinsä ilme kävi kissamaiseksi ja valppaaksi,
mutta hänen suuren esimiehensä katse siirtyi siitä pois samoin kuin
toisistakin näyttämättä erikoisesti kiintyneen tähän muotokuvaan.

Carker katseli sitä — se oli se maalaus, joka oli Edithin näköinen —
ikäänkuin se olisi elävä olento, ja hänen kasvoilleen levisi ilkeä
äänetön hymy, joka näytti osittain kohdistuvan kuvaan, vaikka se
pääasiassa tarkoittikin suurta miestä, joka seisoi hänen vieressään
aavistamatta rahtustakaan koko asiasta. Aamiainen tuli pian pöytään.
Tarjoten Dombeylle tuolin, jonka selkä oli kuvaan päin, Carker istuutui
itse vastapäätä sitä, niinkuin hänen tapansa oli.

Dombey oli entistäkin vakavampi, suorastaan vaitelias. Papukaija,
joka kiikkui kultaisella vanteella komeassa häkissään, koetti turhaan
suunnata itseensä huomiota, sillä Carker oli liiaksi vaipunut vieraansa
tarkastelemiseen välittääkseen linnusta. Vieras taas, joka näytti
syventyneen mietteisiinsä, tuijotti jäykästi, melkeinpä synkästi
kankean kaulahuivinsa ylitse kohottamatta silmiään pöytäliinasta.
Mitä tuli Robiin, joka huolehti tarjoilusta, oli hänen taitonsa ja
tarmonsa niin kokonaan kohdistunut hänen isäntänsä tarkastelemiseen,
että hän tuskin uskalsi päästää mieleensä sitä ajatusta, että
vieras oli sama suuri herra, jonka eteen hänet lapsuusvuosina oli
viety todistuskappaleena perheen terveydestä ja jolle hän oli
kiitollisuudenvelassa nahkahousuistaan.

»Sallikaa minun», virkkoi Carker äkkiä, »kysyä, kuinka rouva Dombey
voi».

Hän kumartui orjamaisesti eteenpäin tehdessään tämän kysymyksen,
nojaten leukaansa käteen. Samalla hänen katseensa suuntautui ylös
kuvaan kuin sanoen sille: »Katsoppas nyt tarkoin, kuinka minä ohjaan
häntä!»

Dombey punastui vastatessaan:

»Rouva Dombey voi oikein hyvin. Kysymyksellänne johdatte mieleeni sen
asian, josta haluaisin puhella kanssanne.»

»Robin, sinä saat lähteä pois», virkkoi Carker, jonka lempeän
äänensävyn kuullessaan Robin säpsähti ja katosi silmät viimeiseen asti
isäntään suuntautuneina. »Te ette tietenkään muista tuota poikaa?»
lisäsi hän sitten.

»En», vastasi Dombey ylhäisen kylmäkiskoisesti.

»Eihän ole todennäköistäkään, että teidän kaltaisenne mies muistaisi.
Tuskin mahdollistakaan», mutisi Carker. »Hän kuuluu siihen perheeseen,
josta te otitte imettäjän. Mutta ehkä voitte muistaa ottaneenne
jalomielisesti huolehtiaksenne hänen kasvatuksestaan.»

»Onko se sama poika?» virkkoi Dombey rypistäen otsaansa. »Hän tuottaa
luullakseni hyvin vähän kunniaa kasvatukselleen.»

»Niin, pelkäänpä, että hän on heittiön alku», vastasi Carker kohauttaen
hartioitaan. »Ainakin hän on siinä maineessa. Mutta totta puhuen otin
hänet palvelukseeni vain siksi, ettei hän kyennyt saamaan mitään muuta
tointa ja kuvitteli (luullakseni hänelle oli kotona sanottu niin) että
hänellä oli jokin oikeus vedota teihin, ja siksi hän koetti lähestyä
teitä anomuksineen. Ja vaikka tarkalleen määritelty ja tunnustettu
yhteyteni teidän kanssanne on yksinomaan liikeasioita koskeva, tunnen
kuitenkin vaistomaista mielenkiintoa kaikkeen, mikä teitä koskee, niin
että —»

Hän vaikeni äkkiä kuin ottaakseen selville, oliko jo johtanut Dombeyn
kyllin kauas. Ja taas hän vilkaisi kuvaan nojaten leukaansa käteen.

»Carker», virkkoi Dombey, »minä tiedän hyvin, ettette rajoita...»

»Palveluksiani», täydensi talon isäntä hymyillen.

»Ei, sanon mieluummin huolenpitoanne», huomautti Dombey, joka oli
täysin selvillä siitä, että hän lausui näillä sanoillaan Carkerille
kauniin ja imartelevan kohteliaisuuden, »pelkkiin liikeasioihin.
Teidän osanottonne tunteisiini, toiveisiini ja pettymyksiini siinä
mitättömässä tapauksessa, jonka juuri olette maininnut on esimerkkinä
siitä. Olen teillä kiitollisuudenvelasssa, Carker.»

Carker taivutti päätänsä hitaasti ja hieroi hiljaa käsiään kuin olisi
pelännyt keskeyttävänsä Dombeyn luottamuksen virran jollakin teollaan.

»Teidän viittauksenne tuohon asiaan sattui sopivaan aikaan», jatkoi
Dombey, oltuaan hetkisen kahden vaiheilla, »sillä se valmistaa minulle,
tietä siihen, mitä aioin sanoa teille, ja muistuttaa minulle ettei tämä
mitenkään muuta suhdettamme toisenlaiseksi, vaikka se ehkä vaatii minun
taholtani enemmän henkilökohtaista luottamusta kuin olen tähän asti —»

»Niin suuressa määrin osoittanut minulle», täydensi Carker kumartaen
taas. »Minä en tahdo sanoa teille, kuinka suuresti tunnen teidän
kunnioittavan minua, sillä teidän tapaisenne mies tietää hyvin, kuinka
suuren kunnian hän saattaa tuottaa toiselle.»

»Rouva Dombey ja minä», jatkoi Dombey sivuuttaen tämän kohteliaisuuden
ylevän uhrautuvasti, »emme ole oikein yhtä mieltä muutamissa kohdin. Me
emme näytä vielä ymmärtävän toinen toistamme. Rouva Dombeylla on yhtä
ja toista oppimista.»

»Rouva Dombey on saanut luonnolta monta harvinaista viehättävää
piirrettä ja on epäilemättä hyvin tottunut saamaan ihailua», virkkoi
liukaskielinen, ovela Carker, joka piti tarkoin silmällä toisen
jokaista ilmettä ja pienintäkin äänenvivahdusta. »Mutta missä on
rakkautta, velvollisuudentuntoa ja kunnioitusta, voidaan pian oikaista
kaikki sellaisista syistä johtuvat pikku erehdykset.»

Dombeyn ajatukset palasivat vaistomaisesti niihin kasvoihin, jotka
olivat tuijottaneet häneen hänen puolisonsa pukuhuoneessa, samalla
kun käskevä käsi viittasi ovelle. Ja kun hän muisti niissä kuvastuvan
rakkauden, velvollisuudentunnon ja kunnioituksen, tunsi hän veren
kohoavan kasvoilleen yhtä selvästi kuin häntä tarkastelevat valppaat
silmätkin sen huomasivat.

»Rouva Dombeylla ja minulla», virkkoi Dombey, »oli ennen rouva
Skewtonin kuolemaa vähän keskustelua tyytymättömyyteni syistä, joista
teillä varmaankin on ylimalkainen käsitys, koska olitte silminnäkijänä
siinä kohtauksessa, joka aiheutui rouva Dombeyn ja minun kesken samana
iltana, kun olitte meidän — minun talossani».

»Silloin pahoittelin kovin läsnäoloani», sanoi hymyilevä Carker. »Niin
ylpeä kuin minun asemassani oleva mies ehdottomasti onkin teidän
osoittamastanne erikoisesta luottamuksesta — tosin en mitenkään lue
sitä teille erikoiseksi ansioksi, sillä te saatte tehdä, mitä haluatte,
menettämättä mitään arvostanne — ja niin suuri kunnia kuin minua
onkin kohdannut tullessani niin varhain esitellyksi rouva Dombeylle,
ennenkuin hän vielä oli oikeutettu käyttämään teidän nimeänne, vakuutan
teille kuitenkin, että silloin melkein pahoittelin, että olin joutunut
niin erinomaisesta onnesta osalliseksi.»

Dombey ei saattanut käsittää sellaista siveellistä ilmiötä, että
kukaan ihminen missä tahansa oloissa saattoi pahoitella joutuneensa
hänen alentuvaisuutensa ja suosionsa esineeksi. Senvuoksi hän vastasi
arvontuntonsa kohotessa: »Tosiaanko! Ja miksi niin, Carker?»

»Minä pelkään», vastasi luottamusasemassa oleva konttoripäällikkö,
»että rouva Dombey, joka ei ole koskaan ollut taipuvainen katselemaan
minua suosiollisesti — minun asemassani oleva mies ei saa sitä
odottaakaan naisen taholta, joka on luonnostaan ylpeä ja jonka ylpeys
pukee häntä niin hyvin — pelkään, ettei hän voi koskaan antaa anteeksi
sitä viatonta osaa, joka minulla oli siinä keskustelussa. Älkää
unohtako, että teidän epäsuosionne ei ole mikään pikku seikka, ja kun
joutuu sitä kokemaan kolmannen henkilön läsnäollessa —»

»Carker», sanoi Dombey omahyväisesti, »oletan kuitenkin, että _minut_
on ensi sijassa otettava huomioon».

»Oi, voisiko siitä olla epäilystäkään?» vastasi toinen kärsimättömästi
niinkuin ainakin mies, joka myöntää yleisesti tunnetun ja eittämättömän
tosiasian.

»Minun käsitykseni mukaan otetaan rouva Dombey vasta toisessa sijassa
huomioon, kun on puhe meistä kummastakin», huomautti Dombey. »Eikö
niin?»

»Eikö niin?» vastasi Carker. »Tehän tiedätte paremmin kuin kukaan muu,
ettei teidän tarvitse sitä kysyä.»

»Toivon siis, Carker», virkkoi Dombey, »että teidän mielipahanne rouva
Dombeyssa herättämänne tyytymättömyyden takia saa jossakin määrin
korvausta siitä ilosta, että minun luottamukseni ja hyvä käsitykseni
teistä on pysynyt muuttumattomana.»

»Huomaan siis onnettomuudekseni joutuneeni hänen epäsuosioonsa»,
vastasi Carker. »Rouva Dombey on sanonut sen teille, niinkö?»

»Rouva Dombey on tuonut julki erinäisiä mielipiteitä», vastasi Dombey
ylhäisen kylmästi, »joihin en itse yhdy ja joita en ylimalkaan halua
käsitellä tai muistella. Jonkin aikaa sitten ilmoitin rouva Dombeylle,
niinkuin jo olen sanonut teille, vaativani häneltä ehdottomasti
alistuvaisuutta ja kunnioitusta muutamissa kotoisissa asioissa. Minun
ei onnistunut herättää rouva Dombeyssa sitä vakaumusta, että hänen
oli parasta heti muuttaa käytöksensä noissa suhteissa oman rauhansa
ja menestymisensä ja minun arvoni vuoksi, ja minä huomautin rouva
Dombeylle, että jos vielä pitäisin tarpeellisena moittia tai nuhdella
häntä, ilmoittaisin hänelle mielipiteeni teidän, luottamusmieheni,
kautta.»

Samalla kun Carker katsoi häneen, loi hän myös hänen päänsä yläpuolella
olevaan kuvaan pirullisen katseen, joka osui siihen kuin salaman
välähdys.

»Nyt, Carker», jatkoi Dombey, »en epäröi sanoa teille, että minä
vien tahtoni perille. Minä en anna kujeilla kanssani. Rouva Dombeyn
täytyy ymmärtää, että minun tahtoni on laki ja että minä en voi
sietää ainoatakaan poikkeusta elämänohjeestani. Olkaa siis niin
hyvä ja ottakaa tehtäväksenne viedä perille tämä huomautus, joka
minun taholtani tullen ei toivoakseni tunnu teistä mahdottomalta,
vaikka kohteliaisuudesta ilmaisisittekin valittelunne, mistä olen
rouva Dombeyn puolesta teille kiitollinen. Olen varma siitä, että
hyväntahtoisesti suoritatte tämän tehtävän yhtä täsmällisesti kuin
kaikki muutkin.»

»Tiedättehän, että teidän tarvitsee vain käskeä minua», sanoi Carker.

»Minä tiedän, että minun tarvitsee vain käskeä teitä», vastasi Dombey
tehden ylhäisen, myöntymystä ilmaisevan eleen. »Minun on välttämättä
meneteltävä tällä lailla. Rouva Dombeylla on monessa suhteessa
epäilemättä erinomaiset lahjat, jotka —»

»Jotka tuottavat teidänkin valinnallenne kunniaa», täydensi Carker
näyttäen liehittelevästi hammasrivinsä.

»Niin, jos suvaitsette valita tuollaisen sanamuodon», virkkoi Dombey
kaikkein ylhäisimmällä äänellään. »Tällä hetkellä en vielä huomaa
rouva Dombeyn antavan valinnalleni sitä arvoa, joka sille oikeuden
mukaan kuuluu. Rouva Dombeyssa on vastustuksen itu, joka täytyy nyhtää
juurineen. Minun täytyy päästä siitä eroon. Rouva Dombey ei näytä
käsittävän, että on hirvittävää ja naurettavaa ajatellakaan minun
vastustamistani», lisäsi Dombey pontevasti.

»Me cityläiset tunnemme teidät paremmin», vastasi Carker levittäen
hymynsä korvasta toiseen.

»Te tunnette minut paremmin», sanoi Dombey. »Toivottavasti tunnette.
Mutta minun on tosiaankin tunnustettava, että rouva Dombeyhin näytti
mainitussa tilaisuudessa tekevän hyvin valtavan vaikutuksen jokseenkin
ankarasti julkituomani paheksumisen ja päättäväisyyden ilmaisu — niin
vähän kuin hän lieneekin silti muuttanut käytöstään.»

Dombey lausui nämä sanat pahaenteisen mahtavasti.'

»Minä toivon siis, Carker, että te olette hyvä ja ilmoitatte rouva
Dombeylle minun puolestani, että minun täytyy palauttaa hänen
muistiinsa aikaisempi keskustelumme ja samalla ilmaista hänelle
kummastukseni siitä, ettei se vielä ole vaikuttanut mitään. Että minun
täytyy vaatia häntä muuttamaan käytöksensä niiden määräysten nojalla,
jotka silloin esitin hänelle. Etten ole tyytyväinen hänen käytökseensä.
Että paheksun sitä kovasti. Ja että minun on vasten tahtoani pakko
antaa teidän vietäväksenne perille vieläkin epätervetulleempia
ja selvempiä määräyksiä, jollei hänellä ole niin hyvää tahtia ja
sopivaisuuden käsitystä, että hän mukaantuu toiveisiini niinkuin
ensimmäinen rouva Dombeykin on mukaantunut — luulen voivani lisätä —
niinkuin kuka muu toinen nainen tahansa hänen sijassaan tekisi.»

»Ensimmäinen rouva Dombey oli hyvin onnellinen», huomautti Carker.

»Ensimmäisellä rouva Dombeylla oli suuressa määrin hyvää tahtoa ja
oikeat tunteet», lausui Dombey ylevän suvaitsevasti vainajasta.

»Luuletteko neiti Dombeyn tulevan äitiinsä?» kysyi Carker.

Äkkiä kävivät Dombeyn kasvot synkiksi. Hänen luottamusmiehensä piti
häntä tarkoin silmällä.

»Kosketin tuskallista asiaa», virkkoi hän hiljaisen pahoittelevalla
äänellä, joka ei ollut sopusoinnussa hänen ankaran katseensa kanssa.
»Olkaa hyvä ja suokaa anteeksi minulle. Se harrastus, jota tunnen teitä
kaikkia kohtaan, on saanut minut unohtamaan tuon yhdyssiteen äidin ja
tyttären välillä. Suokaa anteeksi.»

Mutta huolimatta kaikista hänen sanoistaan tutkivat hänen vaanivat
silmänsä Dombeyn alas luotuja kasvoja yhtä tarkoin. Sitten hän suuntasi
omituisen riemuitsevan katseensa kuvaan ikäänkuin tahtoisi kutsua sen
todistamaan, kuinka pitkälle hän johtaisi Dombeyn ja mitä vielä tulisi.

»Carker», virkkoi Dombey katsellen pöydän eri kohtiin ja puhuen jonkin
verran muuttuneella ja kiireisellä äänellä, samalla kun hänen huulensa
kalpenivat, »teidän ei tarvitse puolustella itseänne. Te erehdytte.
Tässä on puhe nykyisyydestä eikä menneestä ajasta, vaikka niin
otaksuitte. Minä en hyväksy rouva Dombeyn käytöstä tytärtäni kohtaan.»

»Suokaa anteeksi», virkkoi Carker, »en oikein ymmärrä».

»Tietäkää siis», jatkoi Dombey, »että te voitte — että teidän täytyykin
tehdä siitä todellinen moitteen aihe rouva Dombeyta vastaan. Olkaa
hyvä ja sanokaa hänelle, että hänen osoittamansa kiintymys tytärtäni
kohtaan ei miellytä minua. Todennäköisesti se vetää ihmisten huomiota
puoleensa. Luultavasti se saa heidät arvostelemaan rouva Dombeyta
suhteessaan tyttäreeni ja suhteessaan minuun. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa
rouva Dombeylle selvästi, että minä en hyväksy sitä ja että odotan
hänen hetkistäkään viivyttelemättä ottavan huomioon paheksumiseni.
Mahdollisesti se on vakavaa rouva Dombeyn taholta, tai hän noudattaa
jotakin oikkua tai tekee niin vain vastustaakseen minua, mutta minä
en salli sen jatkua missään tapauksessa. Jos rouva Dombeylla on
vakavat tunteet tässä suhteessa, niin sitä vähemmällä hän kai luopuu
niiden paljastamisesta, sillä tyttärelleni ei suinkaan ole hyötyä
hänen nykyisestä käytöksestään. Jos vaimoni sydämessä on jäljellä
ylimääräistä lempeyttä ja velvollisuudentuntoa minulle kuuluvan
alistuvaisuuden ohella, saa hän minun puolestani sijoittaa ne minne
haluaa, mutta ensi sijassa vaadin alistuvaisuutta! — Carker, olkaa niin
hyvä älkääkä laiminlyökö tai sivuuttako tätä kohtaa», lisäsi Dombey,
koettaen tukahduttaa sen harvinaisen liikutuksen, joka hänessä oli
tullut esille, ja palaten äänensävyyn, joka enemmän muistutti hänen
tottumustaan vaatimaan kunnioitusta suuruudelleen, »vaan pitäkää sitä
erittäin tärkeänä puolena ohjeissanne».

Carker taivutti päätänsä, nousi pöydästä ja asettui miettiväisenä tulen
eteen, siveli kädellään sileää leukaansa ja katseli Dombeyta häijyn
viekkaasti kuin jokin munkkia esittävä puuveistos, joka on puolittain
ihmisen, puolittain eläimen näköinen, tai kuin jotkin viekkaat kasvot
vanhassa suihkukaivossa. Dombey, joka vähitellen malttoi mielensä
tai viilensi kiihtymystään sillä tietoisuudella, että oli asettunut
korkealle kannalle, istui paikallaan käyden yhä jäykemmäksi ja
katsellen, kuinka papukaija heilui edestakaisin häkissään.

»Suokaa anteeksi», sanoi Carker vaitiolon jälkeen, istuutuen tuoliinsa
ja siirtäen sen vastapäätä Dombeyta, »mutta haluaisin käsittää asian
perinpohjin. Tietääkö rouva Dombey siitä mahdollisuudesta, että ehkä
käytätte minua tyytymättömyytenne ilmaisijana?»

»Kyllä», vastasi Dombey. »Olen sen sanonut.»

»Vai niin», virkkoi Carker nopeasti, »mutta miksi?»

»Miksikö?» toisti Dombey epäröiden. »Koska sanoin hänelle niin.»

»Aivan oikein», huomautti Carker. »Mutta miksi sanoitte sen hänelle?
Nähkääs», jatkoi hän hymyillen ja laski samalla sametinpehmeän kätensä
Dombeyn käsivarrelle, samoin kuin kissa olisi painanut sisäänvedetyt
kyntensä, »jos ymmärrän täydellisesti tarkoituksenne, tulee tuottamani
hyöty todennäköisesti paljon suuremmaksi, ja minua kohtaa se onni, että
voin avustaa teitä tuntuvammin. Minä luulen ymmärtäväni. Minulla ei ole
kunnia olla rouva Dombeyn suosiossa eikä mitään syytä odottaakaan sitä
minun asemassani, mutta oletan asian todella olevan niin. Vai kuinka?»

»Mahdollisesti», vastasi Dombey.

»Siis tulee rouva Dombeysta varmasti tuntumaan erittäin
vastenmieliseltä saada nämä tiedot minun kauttani», jatkoi Carker.

»Minun mielestäni», virkkoi Dombey ylpeän pidättyvästi ja kuitenkin
jonkin verran hämillään, »ei rouva Dombeyn mielipiteellä tässä asiassa
ole mitään vaikutusta siihen, mitä te ja minä siitä arvelemme, Carker.
Mutta mahdollisesti on asia niin.»

»Ja — suokaa anteeksi — käsitänköhän teidät väärin, ajatellessani,
että todennäköisesti olette keksinyt tässä keinon nöyryyttää rouva
Dombeyn ylpeyttä — käytän tuota sanaa ilmaistakseni ominaisuutta, joka
sopivissa rajoissa pysyen kaunistaa ja sulostuttaa naista, jos hän
on saanut osakseen niin harvinaisen kauneuden ja viisauden — joskaan
emme sano rangaistuksenne häntä, niin ainakin pakottaaksenne hänet
alistuvaisuuteen, jota olette niin oikeutettu vaatimaan häneltä.»

»Niinkuin tiedätte, Carker, en ole tottunut määrittelemään niin tarkoin
niiden toimitatapojeni perusteita, joita pidän tarpeellisina ottaa
käytäntöön, mutta en kuitenkaan väitä käsitystänne vastaan», sanoi
Dombey. »Jos voitte esittää perusteltuja vastaväitteitä, on asia
tietysti toinen. Ja jo pelkkä väite, että olette sitä mieltä, riittää.
Mutta minun täytyy tunnustaa, etten aavistanut minkään teille uskomani
luottamustehtävän alentavan teitä —»

»Alentavanko minua!» huudahti Carker. »_Teidän_ palveluksessanne.»

»— tai saattavan teidät kieroon asemaan», jatkoi Dombey.

»_Minut_ kieroon asemaan! Minä olen ylpeä — olen ihastunut — saadessani
suorittaa määräyksenne. Tosin tunnustan toivovani, etten antaisi uutta
vastenmielisyyden aihetta sille naiselle, jonka jalkojen juureen
tahtoisin mielelläni laskea velvollisuudentuntoni ja palvomiseni —
onhan hän teidän puolisonne! — mutta teidän yksikin toiveenne tietysti
painaa maahan kaikki muut asianhaarat. Sitäpaitsi, kun rouva Dombey
peruuttaa nuo pienet järjen polulta syrjään astumansa harha-askeleet,
jotka — niinkuin tahtoisin väittää — ovat vain satunnaisia ja
riippuvat hänen asemansa uutuudesta, toivon hänen huomaavan siinä
pikku osuudessa, joka minulla on ollut asian selvittämisessä, rahtusen
— sillä alhainen asemani ei juuri oikeuta minua enempään — siitä
kunnioituksesta, jota tunnen teitä kohtaan. Hän huomaa siinä silloin
kaikkien näkökohtien uhraamisen teidän vuoksenne, ja jonakin päivänä
hän varmasti ponnistelee itse tehdäkseen uhrauksen toisensa perästä.»

Tällä hetkellä näki Dombey mielikuvituksessaan Edithin osoittamassa
hänelle ovea. Luottamusmiehensä lempeässä puhelussa hän luuli taas
kuulevansa kaiun vaimonsa sanoista: »Ei mikään voi tehdä meitä
vieraammiksi toisillemme kuin jo tällä hetkellä olemme!» Mutta hän
karkoitti tämän mielikuvan eikä horjunut päätöksessään, vaan sanoi:
»Varmasti! Epäilemättä!»

»Siinäkö kaikki?» kysyi Carker työntäen tuolinsa sen entiselle paikalle
— sillä tähän asti he olivat syöneet vasta hyvin vähän aamiaista — ja
odotti vastausta ennenkuin istuutui.

»Siinä kaikki», vastasi Dombey. »Ja suvaitkaa huomata, ettei
mihinkään sanomaan, jonka viette nyt tai vastedes rouva Dombeylle,
tarvitse odottaa vastausta. Olkaa niin hyvä älkääkä tuoko minulle
mitään vastausta. Rouva Dombeylle on jo ilmoitettu, ettei minun sovi
neuvotella mistään meidän välisestämme mielipiteiden eroavaisuudesta ja
että se on lopullista, mitä minä sanon.»

Carker ilmaisi käsittävänsä valtakirjansa laadun, ja he ryhtyivät
syömään aamiaista niin hyvällä ruokahalulla kuin saattoivat.
Määräaikana Rob taas tuli sisään katsellen isäntäänsä silmää
räpäyttämättä ja viettäen aikaansa kunnioituksen ja kauhun sekaisissa
haaveissa. Kun aamiainen oli syöty, tuotiin Dombeyn hevonen oven eteen.
Myös Carker nousi oman hevosensa selkään, ja he lähtivät yhdessä
ratsastamaan Cityä kohti.

Carker oli erinomaisella tuulella ja puheli paljon. Dombey kuunteli
hänen sanojaan paljastaen ilmeellään ylemmyyttä, kuten ainakin mies,
jolla on oikeus saada osakseen kohteliaisuutta, ja alentui silloin
tällöin lausumaan jonkin sanan pitääkseen keskustelua vireillä. Niin
he ratsastivat edelleen totuttuun tapaansa. Mutta arvonsa tunnossa
Dombey ratsasti jalustimet hyvin pitkällä ja suitset höllällä ja
suvaitsi hyvin harvoin vilkaista alas nähdäkseen, mihin hänen hevosensa
astui. Seuraus tästä oli, että hänen tasaista ravia kulkeva hevosensa
kompastui muutamiin irtokiviin, heitti hänet maahan, vieri hänen
ylitseen ja potkaisi häntä kengitetyllä kaviollaan koettaessaan päästä
ylös.

Teräväsilmäisenä ja lujakätisenä, tottuneena ratsastajana Carker
laskeutui heti maahan, sai rimpuilevan hevosen pystyyn ja piteli
sitä suitsista. Muussa tapauksessa olisi tämän aamun tuttavallinen
keskustelu ollut Dombeyn viimeinen. Mutta vielä punaisena hetken
kiihtymyksestä ja kiireestä Carker kumartui maassa makaavan herransa
yli, paljastaen joka ainoan hampaansa, ja mutisi: »Jos rouva Dombey
tietäisi, kuinka suuren suuttumuksen aiheen olen nyt antanut hänelle!»

Koska Dombey oli tunnoton ja hänen päästään ja kasvoistaan vuoti verta,
kantoivat muutamat tien korjaajat hänet Carkerin opastamina lähimpään
majataloon, jonne ei ollut pitkä matka. Siellä hän sai pian apua
haavureilta, joita saapui nopeasti toinen toisensa perästä kaikilta
suunnilta ja jotka näyttivät tulevan jonkin salaperäisen vaiston
ohjaamina niin kuin korppikotkien sanotaan kokoontuvan erämaassa
kuolevan kamelin ympärille. Kun oli jonkin verran ponnisteltu, jotta
saataisiin haavoittunut tajuihinsa, tutkivat nämä herrat hänen
vammojensa laatua. Eräs lähellä asuva haavuri oli jyrkästi sitä
mieltä, että sääri oli murtunut, mikä oli myöskin majatalon isännän
käsitys, mutta kaksi muuta, jotka asuivat kauempana ja vain sattumalta
oleskelivat läheisyydessä, väittivät tätä käsitystä vastaan niin
epäitsekkäästi, että lopulta päätettiin, ettei potilaalta ollut
taittunut muita luita kuin eräs lyhyt kylkiluu, vaikkakin hän oli
saanut vakavia ruhjevammoja ja haavoja, joten hänet voitaisiin vielä
ennen iltaa suurta varovaisuutta noudattaen kuljettaa kotiin. Sittenkun
haavat oli puhdistettu ja sidottu, mikä kesti pitkän aikaa, ja lopulta
jätetty hänet lepäämään, nousi Carker taas hevosensa selkään ja
ratsasti viemään sanaa tapaturmasta hänen kotiinsa.

Niin viekkaat ja julmat kuin hänen kasvonsa olivat parhaimmillaankin,
vaikkakin niissä muotonsa ja piirteittensä säännöllisyyden puolesta
ei ollut vikaa, näyttivät ne nyt kuitenkin erityisen vastenmielisiltä
hänen lähtiessään tälle asialle. Salaisten ajatustensa viekkauden
ja julmuuden elähdyttämänä hän ratsasti eteenpäin paremminkin
kaukaisen mahdollisuuden kuin määrätyn suunnitelman tai tarkoituksen
houkuttelemana, tekipä sen vielä sillä tavalla kuin olisi ajanut takaa
ihmisiä. Vihdoin hän veti ohjakset kireämmälle ja hiljensi vauhtiaan,
kun saapui vilkasliikkeisemmille kaduille. Hän antoi valkosäärisen
hevosensa hakea itse tiensä, niinkuin tavallisestikin, ja kätkeytyi
ovelan, äänettömän ja kyyristelevän käytöksensä ja norsunluisen hymynsä
turviin parhaansa mukaan.

Saavuttuaan Dombeyn talon luo hän astui hevosensa selästä ja pyysi
päästä rouva Dombeyn puheille tärkeän asian vuoksi. Palvelija, joka oli
opastanut hänet Dombeyn yksityishuoneeseen, palasi pian sanomaan, että
nyt ei ollut rouva Dombeyn vastaanottoaika ja että hänen täytyi pyytää
anteeksi, kun ei ollut ilmoittanut sitä heti.

Carker, joka oli täysin valmistautunut kylmään vastaanottoon, kirjoitti
kortille, että hänen täytyi vaatimalla pyytää puheillepääsyä ja ettei
hän olisi ollut kyllin rohkea tehdäkseen niin toisen kerran (nämä sanat
hän alleviivasi), jollei olisi yhtä varma siitä, että hänen asiansa oli
kyllin tärkeä oikeuttaakseen hänen tunkeilevaisuutensa. Lyhyen ajan
kuluttua ilmestyi rouva Dombeyn kamarineito ja johti Carkerin yläkerran
arkihuoneeseen, jossa Edith ja Florence olivat yhdessä.

Hänen mielestään Edith ei ollut koskaan ennen näyttänyt puoleksikaan
niin kauniilta. Niin suuresti kuin Carker ihailikin hänen kasvojensa ja
vartalonsa suloja ja niin tuoreena kuin niiden muisto olikin säilynyt
hänen aistillisessa mielikuvituksessaan, sai hän niistä nyt kuitenkin
uuden vaikutelman.

Kun hän ilmestyi oviaukkoon, osui Edithin ylpeä katse häneen, mutta
hän loi silmänsä Florenceen — vaikkakin vain hetkiseksi kumarruksensa
ohella sisään tullessaan — samalla kun hänen kasvoillaan näkyi selvästi
kajastus siitä uudesta vallasta, jonka hän oli saanut. Riemukseen hän
huomasi Edithin siirtävän katseensa muualle ja puolittain nousevan
vastaanottaakseen vieraan.

Carker lausui olevansa hyvin pahoillaan ja suruissaan: hän ei voinut
kuvuillakaan, kuinka vastahakoisesti oli tullut valmistamaan rouva
Dombeyta kuulemaan uutista eräästä pienestä tapaturmasta. Hän vannotti
rouva Dombeyta malttamaan mielensä. Pyhällä kunniasanallaan hän
vakuutti, ettei ollut mitään syytä levottomuuden. Mutta herra Dombey
oli —

Florencelta pääsi äkkiä kirkaisu. Carker ei katsahtanutkaan häneen,
vaan piti silmiään Edithiin suunnattuina. Edith tyynnytti ja rauhoitti
tytärpuoltaan. _Häneltä_ ei ollut päässyt mitään hätääntymisen huutoa.
Ei, ei.

Herra Dombeyta oli kohdannut tapaturma ratsastusmatkalla. Hänen
hevosensa oli kompastunut ja heittänyt hänet maahan.

Florence huusi hurjasti, että hän oli varmaankin pahasti loukkaantunut,
että hän oli kuollut!

Ei. Kunniasanallaan vakuutti Carker, että vaikka herra Dombey olikin
alussa pyörtynyt, hän oli kuitenkin taas pian tullut tuntoihinsa, ja
vaikka hän oli haavoittunut, ei minkäänlaista vaaraa ollut. Jollei asia
ollut niin, ei hänellä, onnettomalla tunkeilijalla, olisi tosiaankaan
ollut rohkeutta ilmestyä rouva Dombeyn näkyviin. Hän vakuutti pyhästi,
että asian laita oli niin.

Kaiken tämän hän sanoi kuin vastaukseksi Edithille eikä Florencelle ja
tuijotti Edithiin hymyillen.

Sitten hän mainitsi, missä herra Dombey makasi, pyytäen saada
käytettäväkseen vaunut, joilla voisi tuoda loukkaantuneen kotiin.

»Äiti», sopersi Florence nyyhkyttäen, »jospa uskaltaisin lähteä mukaan?»

Carker, joka ei irroittanut silmiään Edithistä kuullessaan nämä
sanat, antoi hänelle salaisen merkin ja pudisti vähän päätänsä. Hän
näki, kuinka Edith taisteli itsensä kanssa, ennenkuin vastasi hänelle
kauniilla silmillään, mutta hän kiristi esille vastauksen — hän näytti
Edithille, että hänen täytyi saada se, sillä muussa tapauksessa hän
puhuisi ja haavoittaisi Florencea sydänjuuriin asti — ja Edith antoikin
vastauksen. Samoin kuin hän oli aamulla katsellut muotokuvaa, samoin
katseli hän nyt Edithiä, kun tämä oli kääntänyt hänestä silmänsä.

»Minua on neuvottu pyytämään», huomautti Carker, »että uusi
taloudenhoitajatar — rouva Pipchin lienee hänen niemensä —»

Mitään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän tajusi silmänräpäyksessä,
että Dombey oli tahtonut loukata vaimoaan ottamalla tuon rouvan
taloonsa.

»— saisi tiedon siitä, että herra Dombey haluaa saada vuoteensa kuntoon
omaan huoneistoonsa alakertaan koska hän viihtyy siellä paremmin kuin
missään muualla. Nyt palaan suoraa päätä herra Dombeyn luo. Minun
ei tarvitse vakuuttaa teille, hyvä rouva, että hänen mukavuudestaan
on pidetty huolta mahdollisimman tarkoin ja että hänen tuskiaan
on huojennettu parhaimman mukaan. Sallikaa minun vielä uudelleen
huomauttaa, ettei ole pienintäkään levottomuuden syytä. Uskokaa minua,
tekin saatte olla täysin rauhallinen.»

Hän kumarteli moneen kertaan ennenkuin poistui, osoittaakseen oikein
perinpohjin alamaisuuttaan ja nöyryyttään. Sitten hän meni Dombeyn
huoneeseen ja määräsi vaunut lähetettäväksi häntä noutamaan Citystä,
nousi hevosensa selkään ja ratsasti hitaasti pois. Matkalla hän oli
hyvin miettiväinen, perillä hän oli hyvin miettiväinen, ja hyvin
miettiväinen hän oli palatessaan vaunuissa siihen taloon, johon oli
jättänyt Dombeyn. Vasta esimiehensä vuoteen ääressä istuessaan hän oli
taas kokonaan oma itsensä ja täysin tietoinen hampaistaan.

Hämärissä siirrettiin Dombey, jota särky ja tuskat vaivasivat,
vaunuihin. Toiselle puolen pantiin hänen tuekseen peitteitä ja
pieluksia, toiselta puolen häntä taas kannatti hänen luottamusmiehensä.
Koska häntä ei saanut ravistella, ajettiin melkein käymäjalkaa, ja
senvuoksi oli jo ihan pimeä heidän saapuessaan perille. Kovana ja
töykeänä, muistaen yhä perulaiset kaivokset, niinkuin koko talo yleensä
saattoi tunnustaa, otti rouva Pipchin hänet vastaan ovella, virkistäen
palvelijoita muutamilla pikku pisaroilla sanavarastonsa etikkaa, kun
he auttoivat Dombeyn kantamisessa sisälle. Carker jäi hänen luokseen,
kunnes hän oli turvallisesti vuoteessa. Sitten hän pyrki jälleen rouva
Dombeyn puheille ilmoittamaan, missä tilassa hänen herransa ja miehensä
oli, koska Dombey oli kieltäytynyt vastaanottamasta muita naisia kuin
sen erinomaisen syöjättären, joka hoiti hänen talouttaan.

Taas hän tapasi Edithin yksin Florencen kanssa ja taas kohdisti
rauhoittavan puheensa yksinomaan Edithille, ikäänkuin tämä olisi ollut
mitä rajuimman ja hellimmän tuskan vallassa. Niin vakava oli Carkerin
kunnioittava myötätunto, että hän jäähyväisiä lausuessaan uskalsi —
luotuaan vielä pikaisen silmäyksen Florenceen — tarttua Edithin käteen,
kumartua sen yli ja koskettaa sitä huulillaan.

Edith ei vetänyt kättään pois, ei myöskään lyönyt häntä vasten kasvoja,
vaikka punastuikin ja vaikka hänen silmänsä säkenöivät ja hänen
rintansa huohotti. Mutta kun hän oli yksin omassa huoneessaan löi
hän marmorista uuninreunusta niin, että kädestä alkoi juosta verta.
Sitten hän ojensi sen kauas itsestään, hehkuvan tulen yläpuolelle, kuin
heittääkseen sen tuleen poroksi palamaan..

Myöhään yöhön hän istui yksinään himmenevän tulen edessä synkän,
uhkaavan kauniina katsellen, kuinka tummat varjot häilähtelivät
seinällä, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat silminnähtäviä ja hän
voisi heittää ne sinne. Millaisia häväistyksen ja loukkauksen ja
tulevaisuuteen kohdistuvien synkkien aavistusten varjoja liehuikaan
epäselvinä ja jättiläismäisinä hänen silmissään? Yksi vastenmielinen
haamu ohjasi niitä häntä kohti — ja se haamu oli hänen miehensä.




KOLMASVIIDETTÄ LUKU

Unettomia öitä


Florence, joka oli jo kauan sitten herännyt haaveistaan, huomasi
surukseen isänsä ja Edithin välisen kylmän suhteen ja näki sen käyvän
yhä kylmemmäksi ja heidän molemminpuolisen katkeruutensa päivä päivältä
yltyvän. Se loi entistä synkemmän varjon hänen rakkautensa ja toivonsa
ylle, herätti vallan surun, joka oli vähän aikaa uinunut, ja teki sen
vieläkin raskaammaksi kantaa kuin ennen.

Kovaa oli ollut — kuinka kovaa, sitä älköön kukaan muu kuin Florence
koskaan saako kokea! — kun uskollisen ja vakavan olennon luonnollinen
rakkaus oli muuttunut tuskaksi ja halveksiva tai tyly torjuminen oli
tullut hellän suojelemisen ja huolenpidon tilalle. Hänestä oli ollut
kovaa tuntea sydämensä sisimmässä, mitä hän oli tuntenut, ja olla
koskaan saamatta osakseen sitä onnea, että olisi huomannut rakkautensa
herättävän pienintäkään vastakaikua. Mutta vielä paljon kovempaa oli
joutua pakostakin epäilemään isäänsä tai Edithiä, jotka olivat hänelle
niin rakkaat, ja ajatella kiintymystään heihin kumpaankin vuoroin
pelon, epäluulon ja ihmetyksen vallassa.

Ja kuitenkin Florence alkoi epäillä. Hänet pakotti siihen hänen
sielunsa puhtaus, jolle hän ei mahtanut mitään. Hän näki isänsä
olevan kylmän ja paatuneen Edithiä samoin kuin häntä itseäänkin
kohtaan, kovan, taipumattoman, jäykän. Kyynelten pusertuessa hänen
silmistään hän kyseli itseltään, saattoiko olla mahdollista, että
hänen oma rakas äitinsä oli tullut onnettomaksi tuollaisen kohtelun
kautta ja kiusaantunut kuoliaaksi ennen aikojaan. Sitten hän ajatteli,
kuinka ylpeä ja kylmä Edith oli kaikkia muita paitsi häntä kohtaan,
kuinka halveksivasti hän kohteli isää, kuinka etäällä hän pysyi
hänestä ja mitä hän oli sanonut silloin illalla, kun oli asettunut
uuteen kotiinsa. Sitten tuntui Florencesta äkkiä kuin rikokselta
rakastaa ihmistä, joka oli noussut kapinaan hänen isäänsä vastaan.
Sitten hänestä tuntui, että isä varmaankin tiesi sen ja yksinäisessä
huoneessaan piti häntä luonnottomana lapsena, joka lisäsi tämän
uuden rikoksen entiseen, paljon kyyneleitä aiheuttaneeseen, että
hän näet syntymästään saakka oli ollut isänsä epäsuosiossa. Mutta
Edithin seuraava ystävällinen sana, hänen seuraava ystävällinen
silmäyksensä poisti taas nämä ajatukset ja sai ne näyttämään katalalta
kiittämättömyydeltä, sillä kuka muu kuin Edith oli ilahduttanut hänen
alakuloista, yksinäistä ja haavoittunutta sydäntään ja kuka oli ollut
sen paras lohduttaja? Näin ikävöitsi hänen jalo mielensä päästä
lähestymään kumpaakin, tuntien molempien onnettomuuden ja epäröiden,
mikä hänen velvollisuutensa heitä kohtaan oli. Suuren rakkautensa
vuoksi hän kärsi Edithin rinnalla enemmän kuin jos olisi säilyttänyt
salaisuuttaan surullisessa kodissaan eikä hänen kaunis äitipuolensa
olisi koskaan sinne ilmestynyt, Vain yksi suuri onnettomuus, joka olisi
tuntunut entisiä vielä raskaammalta, säästyi Florencelta. Hänellä
ei ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, että Edith häntä kohtaan
osoittamallaan hellyydellä laajensi juopaa hänen ja isän välillä, joka
siitä sai uutta tyytymättömyyden syytä. Jos Florence olisi käsittänyt,
että tällainen syy saattaisi johtaa sellaiseen mahdollisuuteen, niin
millaista tuskaa hän olisi tuntenutkaan, millaisia uhrauksia hän
olisikaan koettanut tehdä, hellä tyttöparka, kuinka nopea ja varma
olisikaan sen murheen seurauksena ollut hänen siirtymisensä korkeamman
Isän luo, joka ei torju luotaan lastensa rakkautta eikä halveksi heidän
koeteltuja ja murtuneita sydämiään, taivas sen tietää! Mutta niin ei
ollut asian laita, ja se oli hyvä.

Koskaan eivät Edith ja Florence enää vaihtaneet sanaakaan näistä
asioista. Edith oli sanonut, että heidän välillään täytyi siinä
suhteessa olla juopa ja hiljaisuus kuin hauta, ja Florence tunsi hänen
olevan oikeassa.

Tällä kannalla olivat asiat, kun hänen isänsä tuotiin kotiin kärsivänä
ja avuttomana. Synkkänä hän oli vetäytynyt omiin huoneisiinsa, jossa
palvelijat häntä hoitivat. Edith ei käynyt hänen luonaan, eikä kukaan
muu ystävä ollut hänen läheisyydessään kuin Carker, joka lähti levolle
vasta puoliyöstä.

»Hänpä on hauska seuratoveri, Floy-neiti», virkkoi Susan Nipper. »Oi,
hän on erinomaista lajia! Jos hän joskus tarvitsee todistusta, niin
sanon hänelle vain, että älköön vaivautuko sitä minulta pyytämään.»

»Susan hyvä», pyysi Florence, »älä puhu noin!»

»Hyvähän on sanoa 'älä puhu noin', Floy-neiti», vastasi Nipper
kiivastuen, »mutta suokaa anteeksi, tässä talossa joutuu sellaiseen
asemaan, että veri muuttuu ruumiissa ihan nuppi- ja silmäneuloiksi,
jotka pistelevät lakkaamatta. Älkää käsittäkö minua väärin, Floy-neiti,
en tahdo sanoa mitään äitipuolestanne, joka on aina kohdellut minua
hienon naisen tavalla, vaikka hän on jokseenkin ylpeä mitä vastaan
ei minulla tietysti ole oikeutta sanoa mitään, mutta kun on saatu
tuollaisia rouva Pipchinejä ja heidät on pantu käskijöiksemme ja
vartioimaan isänne ovea kuin krokotiilit (Luojan kiitos, jolleivät
vielä rupea munimaan!), silloin menee asia jo liian pitkälle!»

»Isä pitää paljon rouva Pipchinistä, Susan», huomautti Florence, »ja
onhan hänellä oikeus valita taloudenhoitajattarensa. Älähän puhu noin!»

»No niin, Floy-neiti», vastasi Nipper, »kun niin sanotte, tottelen
teitä, tietysti, mutta kun näen Pipchinin, tuntuu minusta kuin söisin
raakoja karviaismarjoja, se on ihan totta, neiti!»

Tänä iltana oli Susan harvinaisen ponteva ja häikäilemätön sanoissaan.
Se oli sama ilta, jolloin Dombey oli tuotu kotiin. Florence oli
lähettänyt Susanin alakertaan kysymään isän vointia, ja niin oli
Susanin täytynyt esittää asiansa veriviholliselleen rouva Pipchinille
joka ei ollut pitänyt tarpeellisena mainita siitä Dombeylle, vaan oli
omalla vastuullaan tokaissut jotakin. Sen oli Susan Nipper tulkinnut
perulaisista kaivoksista kärsimään joutuneen malli-ihmisen julkeudeksi
ja näki siinä nuorta emäntäänsä halventavan anteeksiantamattoman teon.
Sikäli oli hänen pontevalla mielentilallaan omat syynsä. Mutta hän oli
Dombeyn toisen avioliiton alusta lähtien hautonut mielessään epäluuloa,
joka yhä lisääntyi, sillä samaten kuin useimmat hänen luonteisensa
henkilöt, jotka tuntevat voimakasta ja vilpitöntä kiintymystä johonkin
eri asemassa elävään henkilöön, ovat mustasukkaisia, oli Susankin
mustasukkainen, ja hänen mustasukkaisuutensa kohdistui tietysti
Edithiin, joka oli tullut hänen ja Florencen väliin ja jakanut hänen
entisen valtakuntansa. Niin ylpeä ja iloinen kuin Susan Nipper itse
asiassa olikin siitä, että hänen nuori emäntänsä oli saanut hänelle
kuuluvan paikan sensijaan että hänen ennen oli pitänyt olla syrjässä
ja että hänellä nyt oli toverinaan ja suojelijanaan isänsä kaunis
vaimo, ei hän kuitenkaan voinut luovuttaa pienintäkään osaa entisestä
alueestaan kauniille rouvalle nurisematta ja tuntematta häntä kohtaan
epämääräistä nurjamielisyyttä, jota hän puolusteli muka epäitsekkääksi
ja rouva Dombeyn ylpeydestä ja kiivaasta luonteesta johtuvaksi. Neiti
Nipper siis katseli taka-alalta, jonne hän oli jonkin verran vetäytynyt
isäntänsä uuden avioliiton jälkeen, kotoisia oloja ylimalkaan ja
uskoi varmasti, ettei rouva Dombeyn mukana voinut olla mitään hyvää
odotettavissa. Mutta hän piti aina tarkoin varansa ja julisti kaikissa
mahdollisissa tilaisuuksissa, ettei hänellä ollut mitään sanomista
talon uutta emäntää vastaan.

»Susan», sanoi Florence, joka istui mietteissään pöytänsä ääressä, »nyt
on myöhä. Tänä iltana en enää tarvitse mitään.»

»Oi, Floy-neiti!» vastasi Nipper, »toivonpa tosiaankin usein takaisin
entisiä aikoja, jolloin istuin valveilla kanssanne tuntikausia
myöhempään kuin mitä kello nyt on ja vaivuin uneen, väsynyt kun olin,
ja te olitte valpas kuin silmälasit, mutta nyt on teillä äitipuoli,
joka tulee istumaan luoksenne, ja minä olen tosiaankin kiitollinen
siitä, sillä minulla ei ole mitään häntä vastaan muistuttamista».

»Minä en unohda kuka oli toverini silloin, kun ei minulla ollut ketään
muuta, Susan», vastasi Florence lempeästi, »en koskaan».

Sitten hän laski käsivartensa palvelijaystävänsä kaulalle, veti hänen
kasvonsa puoleensa ja suuteli häntä hyvää yötä toivottaen, mikä niin
hellytti neiti Nipperiä, että hän purskahti nyyhkyttämään.

»Nyt, rakas Floy-neiti», pyysi Susan, »antakaa minun mennä taas
alakertaan kysymään isänne vointia. Tiedän teidän olevan huolissanne
hänen vuokseen. Antakaa minun mennä vielä alakertaan itse ja koputtaa
hänen ovelleen.»

»Ei», virkkoi Florence, »mene nukkumaan. Aamulla kuulemme lähemmin
hänen voinnistaan. Menen sitten itse ottamaan selvää. Luullakseni on
äiti käynyt alhaalla» — Florence punastui, sillä hän ei itse asiassa
voinut sitä toivoa — »tai ehkä hän on paraikaa siellä. Hyvää yötä!»

Susan oli liian lempeässä mielentilassa ilmaistakseen yksityisen
käsityksensä siitä mahdollisuudesta, että rouva Dombey olisi
tervehdyskäynnillä miehensä sairasvuoteen ääressä, ja poistui ääneti.
Yksin jäätyään Florence peitti pian kasvonsa käsillään, niinkuin oli
usein tehnyt entisinä aikoina, eikä enää pidättänyt kyyneleitä, vaan
antoi niiden virrata poskiaan pitkin. Tämän kotoisen rikkinäisyyden ja
onnettomuuden kurjuus, se häipyvä toivo, jota hän yhä vielä tunsi — jos
sitä ylimalkaan voi nimittää toivoksi — että hän joskus saavuttaisi
isänsä rakkauden; hänen pelkonsa ja epäilyksensä, kun hän ajatteli
isän ja äitipuolen suhdetta; kaipaus, jota hän viattomassa sydämessään
tunsi heitä molempia kohtaan; tällaisen lopun katkera pettymys ja
mielipaha verrattuna siihen valoisaan ja toivehikkaaseen mielentilaan,
jossa hän oli kerran elänyt, kaikki tämä tulvi hänen mieleensä ja sai
hänen kyyneleensä vierimään nopeammin. Hänen äitinsä ja veljensä olivat
kuolleet, hänen isänsä oli kylmä ja kova häntä kohtaan, Edith työnsi
isän luotaan ja asettui vastarintaan samalla kun rakasti häntä itseään
ja sai vastarakkautta osakseen — kaikkea tuota ajatellessaan alkoi
Florence uskoa, ettei hänen rakkautensa voisi koskaan menestyä eikä
löytää levähdyspaikkaa. Tämän alakuloisen ajatuksen hän tosin karkoitti
pian, mutta ne mietteet, joista se oli johtunut, olivat liiankin
tosia ja voimakkaita haihtuakseen samalla. Ja ne tekivät hänen yönsä
lohduttomaksi.

Näihin ajatuksiin sekaantui, samoin kuin pitkin päivääkin, kuva
hänen isästään, joka makasi haavoittuneena ja tuskien kiusaamana
yksinään huoneessaan, samalla kun hänen lähimpänsä eivät olleet häntä
hoitamassa, vaan antoivat hänen viettää hitaasti kuluvat tunnit
yksinään vaivoissaan. Kauhea ajatus, joka sai hänet hätkähtämään ja
ristimään kätensä — vaikka se ei ollutkaan hänelle uusi — että isä
saattaisi kuolla näkemättä häntä tai mainitsematta hänen nimeään, sai
koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Levottomuudessaan hän päätti ja vapisi
sen päätöksen tehdessään — hiipiä vielä kerran alakertaan isän ovelle
asti.

Ensin hän kuunteli omalla ovellaan. Talossa oli hiljaista, ja kaikki
kynttilät oli sammutettu. Hänen mielestään oli pitkän pitkä aika siitä,
kun hänellä oli tapana tehdä yöllisiä pyhiinvaellusretkiä isänsä
ovelle, kun hän oli astunut isänsä huoneeseen puoliyön aikana ja isä
oli taluttanut hänet takaisin portaiden juurelle!

Yhtä lapsellisena sydämeltään kuin silloinkin, vieläpä samoin
suloisin ja aroin lapsensilminkin ja kiharaisin hiuksin hiipi
Florence, joka oli tyttöikänsä kukoistuksessa isälleen yhtä vieras
kuin lapsuusvuosinaankin, alas portaita ja kuunteli jännittyneenä
lähestyessään isänsä ovea! Koko talossa ei kuulunut liikahdustakaan.
Ovi oli jätetty raolleen ilmanvaihdon vuoksi, ja sisällä oli niin
hiljaista, että hän saattoi kuulla tulen palamisen ja laskea
uuninreunukselle pannun kellon naksahdukset.

Hän katsahti sisään. Huoneessa istui taloudenhoitajatar peitteeseen
kääriytyneenä tulen edessä nojatuolissa ja nukkui sikeästi. Sen ja
viereisen huoneen välinen ovi oli puoliavoinna ja sen eteen oli
vedetty irtosuojus, mutta sisällä loisti valoa sairasvuoteen reunaan.
Kaikki oli niin kovin hiljaista, että Florence saattoi kuulla isänsä
hengityksestä, että hän nukkui. Se antoi hänelle rohkeutta kiertää
irtosuojuksen ohi ja katsahtaa toiseen huoneeseen. Nähdessään isän
nukkuvat kasvot hän hätkähti kovasti, ikäänkuin ei olisi odottanutkaan
niitä näkevänsä. Hän seisoi kuin naulittuna, ja jos Dombey olisi
silloin herännyt, ei Florence olisi jaksanut liikahtaakaan paikaltaan.

Isän otsassa oli haava ja hänen tukkaansa oli kostutettu, niin että se
sekaisena levisi pielukselle.

Toinen sidottu käsi varsi lepäsi peitteellä, ja hänen kasvonsa olivat
kalpeat. Mutta se ei pitänyt Florencea naulittuna lattiaan, sittenkun
hän ensimmäisen pikaisen silmäyksen jälkeen oli huomannut, että isä
nukkui rauhallisesti, vaan siinä oli muuta tärkeämpää, mikä sai Dombeyn
näyttämään niin juhlalliselta tyttärensä silmissä.

Florence oli ennen nähnyt isänsä kasvot vain silloin, kun niissä
ainakin hänen mielestään kuvastui jokin vaivaantunut ilme tyttären
läsnäolon vuoksi. Silloin oli Florencen toivo aina haihtunut ja hänen
arka katseensa vaipunut jäykän, kylmän ja torjuvan kovuuden edessä. Kun
hän nyt katseli isänsä kasvoja, näki hän ne ensimmäistä kertaa ilman
sitä pilveä, joka oli luonut varjonsa hänen lapsuuteensa. Sen tilalla
oli tyyni, rauhallinen yö. Florence olisi voinut uskoa, että isä uneen
vaipuessaan oli siunannut häntä viimeiseksi.

Herää, tyly isä! Herää, töykeä mies! Aika pakenee, vihaisin askelin
lähestyy määrähetki. Herää!

Dombeyn kasvoilla ei näkynyt mitään muutosta, ja kun Florence katseli
niitä arastellen palautti niiden liikkumaton tyyneys hänen mieleensä
rakkaitten vainajien kasvot. Tuollaisilta ne näyttivät, tuollaiselta
tulisi isäkin kuolleena näyttämään, sellaiselta hän itsekin, itkevä
lapsi, kuka voi sanoa milloin! Sellaisilta näyttäisivät kaikki
ihmiset, jotka elämässään ovat rakastaneet, vihanneet tai olleet
välinpitämättömiä! Kun se aika tulisi, ei se tuntuisi isästä sen
vaikeammalta, vaikkakin hän nyt tekisi mitä aikoi, ja hänen itsensä
taas ehkä olisi parempikin olla.

Hän hiipi vuoteen ääreen ja henkeään pidättäen kumartui ja
suuteli hiljaa isän kasvoja, joiden viereen painoi omat kasvonsa
silmänräpäykseksi, ja kietoi käsivartensa, jolla ei uskaltanut
koskettaa häntä, vain pieluksen ympäri.

Herää, onneton mies, ennenkuin tyttäresi poistuu! Aika pakenee,
vihaisin askelin lähestyy määrähetki; sen toinen jalka on jo talossa.
Herää!

Sisimmässään Florence rukoili Jumalaa siunaamaan hänen isäänsä ja
muuttamaan hänen mielensä lempeämmäksi, jos se vain olisi mahdollista,
ja jollei, suomaan isälle anteeksi, jos hän oli väärässä, ja myös
hänelle itselleen anteeksi tämän rukouksen, joka tuntui melkein
röyhkeältä. Niin rukoillen ja katsahtaen taakseen kyyneleisin silmin ja
hiipien arkana pois hän lähti huoneesta, pujahti viereisen huoneen läpi
ja katosi.

Raskas ja surullinen oli Florencen sydän hänen hiipiessään yläkertaan.
Hiljainen talo tuntui tällä välin käyneen vielä, synkemmäksi. Se
uinailu, jota hän oli katsellut yön äänettömyydessä, oli tehnyt häneen
niin juhlallisen vaikutuksen kuin elämä ja kuolema yhdessä. Hänen oman
käytöksensä salaperäisyys ja äänettömyys tekivät yön salaperäiseksi,
hiljaiseksi ja painostavaksi. Hänestä tuntui vastenmieliseltä,
melkein mahdottomalta mennä omaan huoneeseensa. Senvuoksi hän kääntyi
vierashuoneeseen, jonka akkunaverhojen läpi pilven peittämä kuu paistoi
sisään. Siellä hän katseli akkunasta tyhjille kaduille.

Tuuli ulvoi surullisesti. Katulamput olivat kalpeita ja tutisivat,
ikäänkuin niiden olisi vilu. Kaukana taivaanrannalla hämärsi jotakin,
mikä ei ollut täyttä pimeyttä, mutta vielä vähemmän valoa. Aavistuksia
herättävä yö värisi levottomana kuin kuoleva, jolla on vaikea loppu.
Florence muisti, kuinka hän valvoessaan yksin erään sairasvuoteen
ääressä oli huomannut tämän kolean hetken lähestyvän, ja tunsi taas sen
vaikutusta.

Hänen äitipuolensa ei ollut käynyt hänen huoneessaan sinä iltana, mikä
oli yhtenä syynä siihen, että hän oli pysynyt niin myöhään valveilla.
Yleisen rauhattomuutensa vaivaamana, tuntien samalla palavaa halua
puhella jonkun kanssa ja vapautua tästä synkkyyden ja äänettömyyden
lumouksesta Florence suuntasi askeleensa sitä huonetta kohti, jossa
Edith nukkui.

Ovi ei ollut sisäpuolelta lukossa ja painui hiljaa auki hänen
työntäessään sitä epäröiden. Hän hämmästyi huomatessaan siellä palavan
kirkkaan valon. Vielä enemmän hän hämmästyi katsoessaan sisään ja
nähdessään äitipuolensa osittain riisuutuneena istuvan hiipuvan tulen
edessä, joka oli jo melkein kokonaan rauennut hiilokseksi. Edithin
silmät tuijottivat hievahtamatta ylöspäin. Niiden loisteessa, hänen
kasvoissaan ja vartalossaan ja siinä tavassa, kuinka hän oli tarttunut
tuolinsa käsinojiin kuin hypähtääkseen pystyyn, Florence näki niin
hirveän kiihtymyksen, että se kauhistutti.

»Äiti!» huudahti hän, »mikä sinun on?»

Edith säpsähti ja katsahti häneen niin outo pelko ilmeessään, että
Florence pelästyi vielä enemmän kuin äsken.

»Äiti!» sanoi Florence mennen nopeasti hänen luokseen. »Äiti kulta,
mikä sinua vaivaa?»

»En ole voinut hyvin», vastasi Edith, väristen ja katsellen Florencea
vieläkin yhtä oudosti. »Olen nähnyt pahoja unia, kultaseni.»

»Etkä vielä ole pannut maata, äiti?»

»En», vastasi Edith. »Olen uneksinut puolittain valveilla.»

Hänen piirteensä pehmenivät vähitellen, ja hän antoi Florencen tulla
luokseen. Sitten hän veti tytön syliinsä ja sanoi hellällä äänellä:
»Mutta miksi lintuseni tulee tänne? Mitä lintuseni täällä tekee?»

»Olen ollut levoton, äiti, kun en saanut tavata sinua tänä iltana ja
kun en tietänyt, kuinka isä voi, ja minä...»

Florence vaikeni eikä lisännyt mitään.

»Onko nyt myöhä?» kysyi Edith pyyhkäisten hellästi pois tytön vaaleat
kiharat, jotka sekaantuivat hänen mustaan tukkaansa ja pyrkivät hänen
kasvoilleen.

»Hyvin myöhä. Melkein jo aamu.»

»Melkein aamu!» toisti Edith hämmästyneenä.

»Äiti kulta, mikä sinun käteesi on sattunut?» kysyi Florence.

Edith vetäisi sen äkkiä takaisin ja katseli häntä hetkisen yhtä oudon
kauhistuneena kuin aikaisemminkin, mutta sitten hän sanoi nopeasti:

»Ei mitään, ei mitään. Loukkasin sitä vähän.» Ja sitten hän lisäsi:
»Florence kulta!» Hänen rintansa kohoili raskaasti, ja hän purskahti
rajuun itkuun.

»Äiti!» huudahti Florence. »Oi äiti, mitä minä voin tehdä, mitä minun
pitää tehdä, jotta tulisimme onnellisemmiksi? Onko mitään keinoa?»

»Ei mitään», vastasi Edith.

»Oletko varma siitä? Eikö milloinkaan? Etkö suutu, jos nyt puhun siitä,
mitä minulla on mielessäni, vaikka olemmekin toisin sopineet?»

»Se on hyödytöntä, ei kannata. Olenhan sanonut sinulle, lapsi kulta,
että olen nähnyt pahoja unia. Mikään ei voi muuttaa niitä, eikä kukaan
voi estää niitä palaamasta.»

»En ymmärrä», sanoi Florence katsahtaen Edithin kiihtyneisiin
kasvoihin, jotka yhä synkkenivät.

»Olen nähnyt unta», virkkoi Edith hiljaisella äänellä »ylpeydestä, joka
on voimaton hyvään, mutta täysin kykenevä pahaan, ylpeydestä, jota
on ärsytetty ja loukattu monina häpeällisinä vuosina ja joka ei ole
koskaan kimmahtanut takaisin muuhun kuin omaan itseensä, ylpeydestä,
joka on nöyryyttänyt omistajaansa kaikkein syvimmän alennuksen
tietoisuudella eikä koskaan auttanut häntä vihaamaan tai välttämään
sitä tai sanomaan, ettei niin saa tapahtua, ylpeydestä, joka oikein
ohjattuna olisi ehkä voinut johtaa parempaan, mutta väärään suunnattuna
ja turmeltuneena on vienyt omistajansa vain itsehalveksimiseen ja
kovettumiseen ja turmioon, niinkuin kaikki muukin tuolle olennolle
kuuluva.»

Nyt hän ei enää katsonut Florenceen eikä puhunut hänelle, vaan jatkoi
kuin olisi ollut yksin:

»Minä olen uneksinut paatumuksesta ja kovuudesta, jotka ovat johtuneet
itsehalveksimisesta. Voi, tuota kurjaa, voimatonta, surkeaa ylpeyttä!
Se on astunut huolettomin askelin alttarin juurelle asti, totellen
vanhan tutun sormen viittausta — voi, äiti, äiti! — vaikka se olikin
halveksittavaa, ja tahtoi mieluummin iäti vihata itseään kuin suostua
loukkauksiin joka päivä yhä uudella tavalla. Kehno olentoparka!»

Edithin kiihtymys yltyi ja kävi yhä synkemmäksi, ja hän katseli
Florencea samoin kuin hänen sisään tullessaankin.

»Ja sitten näin vielä unta», jatkoi hän, »että se poljettiin
maahan, tehdessään liian myöhään ensi ponnistuksen erään päämäärän
saavuttamiseksi. Sen polki maahan alhainen jalka, mutta se rimpuilee
vielä vastaan. Olen nähnyt unta, että koirat sitä repivät, ajavat
takaa, mutta se nousee vastarintaan eikä tahdo taipua. Se ei voisi,
vaikka tahtoisikin, mutta se vihaa tuota jalkaa, nousee vastustamaan ja
uhmaa sitä!»

Hänen kätensä kiristi Florencen vapisevaa käsivartta, ja kun hän
katsahti alas tytön pelästyneisiin ja hämmästyneisiin kasvoihin,
lieveni hänen oma jännityksensä.

»Oi, Florence», virkkoi hän, »olen luultavasti ollut melkein mielipuoli
tänä yönä!» Sitten hän painoi ylpeän päänsä tytön kaulaa vasten ja
alkoi taas itkeä.

»Älä jätä minua, ole minun luonani! Sinä olet ainoa toivoni!» Näitä
sanoja hän toisti monta kertaa.

Pian hän rauhoittui, ja hänen sydämensä täyttyi säälistä Florencen
kyynelien vuoksi ja siitä ajatuksesta, että tyttö oli valveilla niin
omituiseen aikaan. Päivä alkoi koittaa. Edith otti tytön syliinsä ja
vei hänet vuoteeseen. Itse hän ei mennyt levolle, vaan jäi istumaan
Florencen viereen ja kehoitti häntä koettamaan nukkua.

»Sillä sinä olet väsynyt, lapsi kulta, ja onneton. Sinun pitäisi
levätä.»

»Minä olen tosiaankin onneton tänä yönä, äiti rakas», virkkoi Florence.
»Mutta sinäkin olet väsynyt ja onneton.»

»En silloin, kun sinä nukut lähelläni, kultaseni.»

He suutelivat toisiaan, ja lopen uupunut Florence vaipui vähitellen
lempeään uneen, mutta kun hänen silmänsä sulkeutuivat, oli niin
surullista ajatella alakerrassa olevia kasvoja, että hänen kätensä
tarttui lujemmin Edithin käteen lohtua etsien, mutta sekin sai hänet
vähän epäröimään, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi sillä loukannut
isäänsä. Niin hän koetti unissaankin sovittaa heitä kahta yhteen ja
osoittaa rakastavansa heitä kumpaakin, mutta ei voinut, ja se tuska,
jota hän valveillaan tunsi, oli mukana myös nukkuessa.

Edith istui hänen vieressään ja katseli hänen tummia silmäksihän, jotka
lepäsivät kosteina kiihtyneen punaisilla poskilla. Täynnä sääliä ja
hellyyttä hän silmäili nukkuvaa, sillä hän tiesi totuuden. Mutta hänen
omiin silmiinsä ei tullut unen rahtuakaan. Päivän valjetessa hän istui
vielä katsellen ja valvoen ja pidellen kädessään tytön pehmeää kättä
ja kuiskaten välillä vilkaistessaan tyyniin kasvoihin: »Pysy luonani,
Florence. Sinä olet ainoa toivoni!»




NELJÄSVIIDETTÄ LUKU

Palveluksesta erotettu

Kun Susan Nipper aamulla nousi, olivat hänen harvinaisen terävät mustat
silmänsä niin raskaat, että niiden säihky oli vähän laimentunut ja
mieleen johtui se mahdollisuus — mitä ei suinkaan niistä tavallisesti
olettanut — että ne joskus sulkeutuivat. Niinikään ne olivat vähän
turvonneet, ikäänkuin olisivat itkeneet kaiken yötä. Mutta Nipper,
joka ei suinkaan ollut masentunut, puuhaili erittäin reippaasti ja
rohkeasti, ja hänen koko tarmonsa näytti suuntautuvan yhteen ainoaan
suureen yritykseen. Sen huomasi hänen puvustaankin, joka oli tavallista
tiukempi ja huolellisempi. Samoin ilmaisi erikoista päättäväisyyttä se,
että hän nytkäytteli silloin tällöin päätänsä suorittaessaan töitään.

Sanalla sanoen, hän oli tehnyt päätöksen, vieläpä kovin
kunnianhimoisen. Ei ollut puhetta mistään vähemmästä kuin aikeesta
tunkeutua Dombeyn luo ja päästä puhelemaan kahden kesken hänen
kanssaan. »Olen usein aikonut niin tehdä», huomautti hän itselleen
uhkaavasti tänä aamuna ja nykäisi päätänsä monta kertaa, »ja nyt teen
sen!»

Tuimasti kuten hänelle oli ominaista, hän kannusti itseään hurjan
suunnitelman suorittamiseen ja käväisi aamupäivän kuluessa tuon
tuostakin eteisessä ja portailla, saamatta sopivaa tilaisuutta
hyökkäyksen tekemiseen. Tämä huono menestys ei ollenkaan masentanut
hänen rohkeuttaan. Päinvastoin oli sillä virkistävä vaikutus, se
yllytti häntä ja teki hänet entistä valppaammaksi. Illan lähetessä hän
vihdoin keksi, että hänen vannoutunut vihollisensa rouva Pipchin sen
tekosyyn nojalla, että oli muka istunut valveilla koko yön, torkkui
omassa huoneessaan ja Dombey makasi yksin sohvallaan.

Nytkäyttäen — ei ainoastaan päätänsä, vaan tällä kerralla koko
ruumistaan — Nipper hiipi varpaillaan Dombeyn ovelle ja koputti.

»Sisään!» huusi Dombey.

Susan rohkaisi itseään vielä viimeisellä nykäyksellä ja astui sisään.

Dombey, joka katseli uunissa hehkuvaa tulta, vilkaisi hämmästyneenä
tulijaan ja kohottautui vähän käsivarteensa nojaten. Susan niiasi.

»Mitä haluatte?» kysyi Dombey.

»Suokaa anteeksi, herra, haluaisin puhella kanssanne», sanoi Susan.

Dombey liikutti huuliaan kuin toistaisi nuo sanat, mutta näytti olevan
niin hämmästynyt nuoren naisen julkeudesta, ettei kyennyt löytämään
sanoja sitä ilmaistakseen.

»Olen ollut teidän palveluksessanne, herra Dombey», jatkoi Susan Nipper
nopeasti, niinkuin hänen tapansa oli, »kaksitoista vuotta nuoren
emäntäni Floy-neidin apuna. Hän ei vielä osannut puhua selvästi,
kun ensin tulin tänne, ja minä olin jo ollut kauan tässä talossa
silloin, kun rouva Richards vasta tuli tänne, ja jollen juuri olekaan
Methusalem, en myöskään ole mikään kapalolapsi.»

Käsivarteensa nojaava Dombey katseli yhä häntä eikä vastannut mitään
tähän valmistelevaan tosiasioiden esittämiseen.

»Ei voi olla suloisempaa ja rakastettavampaa olentoa kuin nuori
emäntää, herra Dombey», virkkoi Susan, »ja minä kai tiedän sen paljon
paremmin kuin muutamat muut, sillä minä olen nähnyt hänet surussa ja
ilossa (jota hänellä ei tosin ole paljon ollut), nähnyt hänet veljensä
seurassa ja jälleen yksinäisyydessään, mutta eräät eivät ole nähneet
häntä koskaan, ja minä sanon niille ja kaikille — niin juuri» — tässä
mustasilmäinen Susan ravisti päätänsä ja polki hiljaa jalkaansa »että
hän on suloisin ja rakastettavin enkeli, mikä koskaan on hengittänyt,
ja mitä enemmän minua revitään kappaleiksi, sitä enemmän toistan sitä,
vaikka en olekaan mikään marttyyri.»

Dombey kävi suuttumuksesta ja hämmästyksestä vieläkin kalpeammaksi kuin
ensin putoomisensa takia. Hän katseli Susania kuin epäilisi silmiensä
tai korviensa pettävän.

»Ei kukaan ihminen voisi olla Floy-neitiä kohtaan muuta kuin uskollinen
ja hyvä», jatkoi Susan, »enkä minä pidä sitä minään erikoisena ansiona,
että olen palvellut häntä kaksitoista vuotta, sillä minä rakastan
häntä — niin, sen minä sanon eräille ihmisille ja kaikille!» Tässä
mustasilmäinen Susan taas pudisti päätään, polki lattiaa ja tukahdutti
nyyhkytyksen. »Mutta uskolliset ja luotettavat palvelukseni antavat
minulle toivoakseni oikeuden puhua, ja puhua minun täytyy ja puhua minä
tahdon, olkoon se oikein tai väärin.»

»Mitä te tarkoitatte, nainen?» virkkoi Dombey tuijottaen häneen.
»Kuinka te uskallatte?»

»Mitäkö minä tahdon, herra? Minä tahdon puhua kunnioittavasti ja
loukkaamatta, mutta suoraan. Ja kuinka minä uskallan, en tiedä, mutta
uskallan vain!» sanoi Susan. »Herra Dombey, te ette tunne nuorta
emäntääni, te ette tosiaankaan tunne, sillä ettehän voisi olla niin
tietämätön, jos tuntisitte hänet.»

Raivoissaan Dombey ojensi kätensä tavoittamaan kellonnuoraa, mutta
uunin sillä puolen ei ollut soittokelloa, eikä hän voinut ilman apua
nousta ja mennä huoneen toiselle puolelle. Nipperin nopea silmäys
huomasi hänen avuttomuutensa heti, ja nyt hän tunsi, niinkuin
jälkeenpäin sanoi, saaneensa Dombeyn valtaansa.

»Floy-neiti on uskollisin ja kärsivällisin ja tunnollisin ja kaunein
tytär, eikä ole ainoaakaan herrasmiestä, herra Dombey, vaikka hän olisi
niin suuri ja rikas kuin kaikki Englannin suurimmat ja rikkaimmat
yhteensä, jonka ei sopisi ja pitäisi olla hänestä ylpeä, jos olisi
hänen isänsä. Jos hän tuntisi hänen arvonsa oikein, menettäisi hän
mieluummin suuruutensa ja omaisuutensa, palan palalta, ja kulkisi
ryysyisenä kerjäläisenä ovelta ovelle — sen sanon eräille ihmisille ja
kaikillekin!» huudahti Susan Nipper purskahtaen itkuun. »Mieluummin
hän tekisi niin kuin tuottaisi hänen hellälle sydämelleen niin raskaan
surun kuin olen nähnyt hänen kärsivän tässä talossa!»

»Nainen!» huusi Dombey, »ulos täältä!»

»Suokaa anteeksi, herra Dombey», vastasi Nipper järkähtämättä, »vaikka
menettäisin paikkanikin, joka minulla on ollut niin monta vuotta ja
jossa olen nähnyt niin paljon — vaikka toivonkin, että te ette kehtaa
minua erottaa Floy-neidin luota sellaisen syyn vuoksi — jatkan nyt,
kunnes olen sanonut loputkin. Enhän minä ole mikään intialainen leski,
herra Dombey, enkä tahdo enkä voikaan tulla sellaiseksi, mutta jos
kerran olen päättänyt polttaa itseni elävältä, niin teen sen! Ja minä
olen päättänyt puhua suuni puhtaaksi.»

Tämän ilmaisi Susan Nipperin kasvojen ilme yhtä selvästi kuin hänen
sanansakin.

»Teidän palveluksessanne ei ole ainoatakaan ihmistä», jatkoi
mustasilmäinen tyttö, »joka olisi koskaan tuntenut teitä kohtaan
sellaista pelkoa ja kunnioitusta kuin minä. Ja itse voitte arvata,
kuinka totta se on kun olen kyllin rohkea sanoakseni, että olen satoja
kertoja aikonut puhua teille, mutta en ole koskaan saanut tehdyksi
siitä varmaa päätöstä, ennenkuin viime yönä.»

Dombey tavoitti vimmoissaan taas kellonnuoraa, joka ei ollut
ulottuvilla, ja sen puutteessa repi omaa tukkaansa, kun ei muuta saanut
käsiinsä.

»Olen nähnyt Floy-neidin uurastavan ja uurastavan, kun hän vielä
oli vain lapsi, mutta niin suloinen ja kärsivällinen lapsi, että
parhaatkin naiset olisivat voineet oppia häneltä jotakin. Olen nähnyt
hänen istuvan kerta kerran perästä puoleen yöhön asti auttaen heikkoa
veljeään läksyjen lukemisessa ja nähnyt hänen muinakin aikoina auttavan
häntä ja valvovan hänen vieressään — jotkut kyllä tietävät milloin
— nähnyt hänen ilman mitään rohkaisua ja apua kasvavan naiseksi,
jonka suloisuudesta — Jumalan kiitos! — saa ylpeillä millaisessa
seurapiirissä tahansa, mihin hän joutuu, ja olen nähnyt hänen aina
saavan osakseen julmaa laiminlyöntiä ja tuntevan sen katkerasti —
sen sanon eräille ihmisille ja kaikille! — eikä hän koskaan ole
lausunut sanaakaan siitä, ja vaikka ihminen käyttäytyykin nöyrästi
ja kunnioittavasti ylempiään kohtaan, ei hän silti ole mikään
epäjumalanpalvelija, ja minä tahdon ja minun täytyy puhua!»

»Eikö siellä ole ketään?» huusi Dombey kovaa. »Missä ovat palvelijat?
Missä kaikki naiset? Eikö ketään ole siellä?»

»Kun läksin eilen illalla myöhään rakkaan nuoren emäntäni luota, ei hän
ollut vielä mennyt vuoteeseen», pitkitti Susan hätääntymättä, »ja minä
tiedän miksi, sillä te olitte sairas, herra Dombey, eikä hän tietänyt
kuinka sairas, ja se teki hänet kerrassaan onnettomaksi. Vaikken
olekaan riikinkukko, on minulla silmät päässäni, ja niin minä jäin
sitten vielä hetkiseksi valveille omassa huoneessani, kun ajattelin,
että hän voisi tuntea itsensä yksinäiseksi ja tarvita minua. Silloin
näin hänen hiipivän alakertaan tälle ovelle kuin olisi rikos käydä
katsomassa omaa isäänsä ja sitten hiipivän taas takaisin ja palaavan
suureen saliin, itkien niin, että tuskin jaksoin sitä kuulla. Enkä minä
enää voi kuulla sitä», virkkoi Susan Nipper pyyhkien mustia silmiään ja
luoden ne pelottomasti Dombeyn raivostuneisiin kasvoihin. »En kuullut
sitä ensimmäistä kertaa, en läheskään ensimmäistä kertaa herra Dombey.
Te ette tunne omaa tytärtänne ettekä tiedä, mitä teette. Sen minä
sanon muutamille ja kaikille!» huusi Susan Nipper vihansa vieläkin
kuohahtaessa, »ja se on synti ja häpeä!»

»Mitä hullua!» kuului rouva Pipchinin ääni samalla kun perulaisten
kaivosten uhrin musta puolisilkkipuku leijaili huoneeseen. »Mitä tämä
on?»

Susan loi rouva Pipchiniin katseen, jonka oli nimenomaan keksinyt
nähdessään hänet ensimmäisen kerran, ja jätti vastaamisen Dombeyn
tehtäväksi.

»Mitäkö tämä on?» toisti Dombey melkein vaahdoten vihasta. »Mitä tämä
on, rouva Pipchin? Teillä on tosiaankin syytä kysyä, sillä te olette
tämän talouden ylihoitaja, ja teidän velvollisuutenne on pitää se
järjestyksessä. Tunnetteko tätä naista?»

»En tiedä hänestä paljonkaan hyvää, herra Dombey», vaakkui rouva
Pipchin. »Kuinka tämä letukka uskaltaa tulla tänne?

Ulos täältä!»

Mutta taipumaton Nipper vilkaisi vain toisen kerran rouva Pipchiniin ja
pysyi paikallaan.

»Sanotteko sitä minun talouteni hoitamiseksi, hyvä rouva», virkkoi
Dombey, »että annatte tuollaiselle henkilölle tilaisuuden tulla tänne
puhelemaan minun kanssani! Herrasmies — omassa talossaan — omassa
huoneessaan — ei ole turvassa palvelijan hävyttömyyksiltä!»

»Valitan sitä sydämeni pohjasta, herra Dombey», vastasi rouva Pipchin,
jonka kovat harmaat silmät kiiluivat kostonhimosta, »mikään ei voi
olla sopimattomampaa, mikään ei niin mene yli kaikkien rajojen ja yli
ymmärryksen, mutta minun täytyy mielipahakseni sanoa, että tätä nuorta
naista on mahdoton pitää kurissa. Neiti Dombey on pilannut hänet, eikä
kukaan ole hänestä vastuussa. Hän tietää sen itse parhaiten», jatkoi
hän terävästi ja pudisti päätään Susan Nipperille.

»Häpeä, letukka! Ulos täältä!»

»Jos huomaatte minun palveluksessani olevan ihmisiä, joita ei voi pitää
kurissa», sanoi Dombey kääntyen jälleen tuleen päin, »niin luulisin
teidän tietävän, mitä niille on tehtävä. Tiedätte kai, minkävuoksi
olette täällä. Toimittakaa hänet pois!»

»Herra Dombey, minä tiedän, mitä on tehtävä», vastasi rouva Pipchin
terävästi, »ja tietysti teenkin sen. Susan Nipper, tästä päivästä
kuukauden päähän lähdette talosta», sanoi hän sähisten.

»Tosiaanko!» huudahti Susan ylpeästi.

»Niin», vastasi rouva Pipchin, »eikä siinä ole mitään nauramista,
heilakka. Tahtoisinpa tietää, mitä naurun syytä siinä on. Heti ulos
täältä!»

»Voitte luottaa siihen, että lähden heti», sanoi suulas Nipper.
»Olen palvellut tässä talossa nuorta emäntääni kaksitoista vuotta,
mutta en jää tunniksikaan sen jälkeen kun olen saanut erokäskyn
Pipchin-nimiseltä henkilöltä, uskokaa minua, rouva P.!»

»Hyvä on päästä eroon tuollaisesta hylystä!» sanoi raivostunut vanha
rouva. »Pois täältä, tai käsken kantaa teidät ulos!»

»Minun lohdutukseni on», virkkoi Susan katsahtaen taakseen Dombeyhin,
»että olen tänä päivänä puhunut palasen totuutta, joka olisi pitänyt
kertoa jo kauan ennen ja jota ei voi mainita liian usein eikä liian
selvästi ja jota eivät kaikki maailman Pipchinit yhteensä — toivoakseni
ei heitä ole kovin paljon (tässä huudahti rouva Pipchin terävästi:
»Ulos täältä!» ja neiti Nipper loi häneen samanlaisen katseen kuin
aikaisemminkin) — voi tehdä sanomattomaksi, vaikka toitottaisivat
irtisanomisia kokonaisen vuoden aloittaen kello kymmenen aamupäivällä
eivätkä lopettaisi ennen puoliyötä ja kuolisivat uupumuksesta, mikä
olisi oikea riemujuhla!»

Samassa neiti Nipper peräytyi vihollisensa edellä huoneesta ja asteli
hyvin ylpeästi yläkertaan omaan huoneeseensa vimmastuneen rouva
Pipchinin joutuessa tukehduttavan katkeruuden valtaan. Siellä hän
istuutui arkkujensa väliin ja alkoi itkeä.

Tästä hellästä mielentilasta hänet kuitenkin pian tempaisi hyvin
terveellisellä ja virkistävällä tavalla oven ulkopuolelta kuuluva rouva
Pipchinin ääni.

»Ottaako julkeanaamainen hulttio vastaan erokäskyn vai ei!» huusi
hurjistunut Pipchin.

Neiti Nipper vastasi sisäpuolelta, että henkilö, johon mokoma mainesana
soveltui, ei asunut tässä paikassa taloa mutta että hänen nimensä oli
Pipchin ja että hänet tapaisi taloudenhoitajattaren huoneessa.

»Hävytön letukka!» tiuskasi rouva Pipchin tempoen oven lukkoa. »Ulos
heti paikalla! Kapineet kokoon! Kuinka tuollainen ihminen uskaltaa
puhua noin naiselle, joka on nähnyt parempia päiviä?»

Siihen vastasi neiti Nipper linnoituksestaan, että hän sääli noita
parempia päiviä, joiden oli täytynyt nähdä rouva Pipchin ja että hän
puolestaan piti vuoden huonoimpia päiviä sopivina mainitulle rouvalle.
Muuta vikaa niissä ei ollut kuin että ne olivat hänelle liian hyviä.

»Mutta teidän ei tarvitse ollenkaan vaivautua metelöimään ovellani»,
jatkoi Susan, »eikä saastuttamaan avaimenreikääni silmällänne. Minä
panen kokoon tavarani ja lähden, siitä voitte vaikka mennä valalle.»

Leskirouva ilmaisi vilpittömän tyytyväisyytensä tämän uutisen johdosta
ja lausuttuaan muutamia yleisiä arvosteluja nuorten letukoiden rodusta
semmoisenaan ja heidän virheistään etenkin silloin, kun neiti Dombey
on pilannut heidät, poistui laskemaan Nipperin palkan valmiiksi.
Sitten Susan ryhtyi järjestelemään arkkujaan voidakseen kohta lähteä
arvokkaalla tavalla. Kaiken aikaa hän nyyhkytti rajusti ajatellessaan
Florencea.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Florence tuli hänen luokseen, sillä
pian levisi talossa uutinen, että Susan Nipperillä oli ollut riita
rouva Pipchinin kanssa, että he olivat kumpikin vedonneet herra
Dombeyhin, että herra Dombeyn huoneessa oli ollut sellainen kohtaus,
jollaista ei koko talossa ollut ennen nähty ja että Susan lähtisi pois.
Tämän sekavan huhun viimeisen osan huomasi Florence hänen huoneeseensa
astuessaan oikeaksi, sillä Susan oli lukinnut viimeisen arkkunsa ja
istui sen kannella hattu päässä.

»Susan!» huudahti Florence. »Jätätkö sinä minut! Sinä!»

»Floy-neiti», vastasi Susan nyyhkyttäen, »älkää taivaan tähden
puhuko minulle sanaakaan, sillä muuten häpäisen itseni tuollaisten
Pi-i-ipchinien nähden enkä soisi mistään hinnasta heidän näkevän, että
itken!»

»Susan, tyttö kulta, vanha ystäväni! Mitä minä teen ilman sinua!
Raskitko lähteä noin pois?»

»E-e-ei, rakas neiti Floy-kulta, en tosiaankaan raskisi», nyyhkytti
Susan. »Mutta sitä ei voi auttaa, minä olen tehnyt velvollisuuteni, se
on varmaa. Se ei ole minun syyni. Minä mukaannun kaikkeen. En voi jäädä
kuukauden loppuun, sillä silloin minun olisi mahdoton erota teistä,
neiti kulta, ja senhän täytyy joka tapauksessa niin käydä. Älkää puhuko
minulle, Floy-neiti, sillä vaikka olen jokseenkin vahva, en kuitenkaan
ole mikään marmorinen ovenpilari, oma rakas neitini.»

»Mitä se oikein on? Miksi sinä lähdet?» kysyi Florence, sillä Susan
pudisti päätänsä. »Etkö kerro sitä minulle?»

»E-e-en, rakas neiti», vastasi Susan. »Älkää kysykö minulta, sillä
minä en saa kertoa, ja mitä tehnettekin, älkää lausuko ainoaakaan
hyvää sanaa minun puolestani pidättääksenne minua, sillä niin ei saa
käydä, ja te vain vahingoittaisitte itseänne, ja siunatkoon Jumala
teitä, ainokaiseni, ja antakaa minulle anteeksi kaikki se paha, mitä
olen teille tehnyt, ja kaikki se pahantuulisuus, jota olette minussa
huomannut näinä monina vuosina!»

Susan sulki emäntänsä syliinsä esitettyään tämän pyynnön, joka lähti
hänen sydämensä sisimmästä.

»Rakas neiti, moni voi vielä palvella teitä ja olla iloinen saadessaan
palvella teitä ja palvella teitä hyvin ja uskollisesti», jatkoi Susan,
»mutta ei voi olla ketään, joka samalla rakastaisi teitä puoleksikaan
niin kuin minä, se on lohdutukseni. Hy-yvästi, suloinen Floy-neiti!»

»Minne sinä sitten lähdet, Susan?» kysyi hänen itkevä emäntänsä.

»Minulla on veli maalla — vuokraaja Essexissä», vastasi murtunut
Nipper. »Hänellä on oikein paljon le-ehmiä ja si-iikoja, ja minä
matkustan sinne posti vaunuilla ja jä-ään hänen luokseen, ja älkää te
vain huolehtiko minusta, sillä minulla on rahaa säästöpankissa, rakas
neiti, eikä minun tarvitse ihan heti ottaa toista paikkaa. Sitä en
voisikaan, en voisi, oma rakas emäntäni!»

Susanin valtasi taas uusi tuskanpuuska, jonka onneksi keskeytti
alakerrasta kuuluva rouva Pipchinin ääni. Silloin Susan kuivasi
punaiset ja turvonneet silmänsä ja teki haikean ponnistuksen koettaen
huutaa reippaasti Towlinsonille, että piti hakea ajuri ja kantaa arkut
alas.

Florence oli kalpea, levoton ja surullinen, mutta häntä pidätti
hyödyttömästä väliintulosta tässäkin se pelko, että hän voisi sillä
lisätä epäsopua isänsä ja Edithin välillä, jonka jälkimäisen jäykkä,
loukkaantunut ilme oli äsken varoittanut häntä. Toisaalta hän pelkäsi
jo jollakin lailla tietämättään joutuneensa syypääksi monivuotisen
palvelijansa ja ystävänsä erottamiseen. Niinpä he yhdessä menivät
alakertaan Edithin pukuhuoneeseen, jossa Susan tahtoi suorittaa
lähtöniiauksensa.

»No niin, ajuri on tullut, ja tuossa ovat arkut. Ja nyt nopeasti pois!»
virkkoi rouva Pipchin, joka ilmestyi heti hänen perässään. »Suokaa
anteeksi, rouva, mutta herra Dombeyn käskyt ovat ehdottomat.»

Edith, joka istui kamarineitonsa puettavana — hän oli lähdössä
päivälliskutsuille — säilytti ylpeän ilmeensä eikä kiinnittänyt rouva
Pipchiniin mitään huomiota.

»Tässä on palkkanne», jatkoi rouva Pipchin, joka järjestelmäänsä
noudattaen ja muistaen kaivoksiaan oli tottunut marssittamaan
palvelijoita niinkuin oli marssittanut nuoria brightonilaisia ruoka
vieraitaan, pikku Bitherstonen alituiseksi kiusaksi, »ja mitä pikemmin
käännätte selkänne tälle talolle, sitä parempi».

Susanilla ei ollut kyllin rohkeutta edes luoda rouva Pipchiniin
sellaista katsetta, jonka tämä oikeuden mukaan olisi ansainnut.
Hän siis niiasi rouva Dombeylle (joka taivutti päätään sanaakaan
virkkamatta ja jonka silmät karttoivat kaikkia muita paitsi Florencea)
ja syleili eronhetkellä nuorta emäntäänsä, joka vuorostaan syleili
häntä jäähyväisiksi. Tässä pulmallisessa tilanteessa Susan-paran
kasvoilla seurasivat toinen toistaan mitä eriskummaisimmat ilmeet,
jollaisia ei usein voi nähdä, sillä hänen tunteensa olivat
peräti voimakkaat, ja samalla hän koetti päättävästi tukehduttaa
nyyhkytyksensä, jottei rouva Pipchin saisi niitä riemukseen kuulla.

»Pyydän anteeksi, neiti», virkkoi Towlinson Florencelle seisoessaan
oven ulkopuolella laatikkojen ja arkkujen keskellä, »mutta
vierashuoneessa on herra Toots, joka lähettää teille terveisiä ja
kysyy, kuinka Diogenes ja herra voivat».

Nopeasti kuin ajatus pujahti Florence ulos ja juoksi alakertaan, jossa
Toots kaikkein upeimmissa vaatteissaan läähätti kovasti, sillä hän oli
niin epävarma ja levoton odotellessaan Florencea.

»Ah, kuinka voitte, neiti Dombey?» kysyi Toots. »Jumala varjelkoon!»

Tämän viimeisen huomautuksen syynä oli Tootsin suuri osanotto hänen
nähdessään Florencen kasvoilla tuskaa. Se sai hänet äkkiä keskeyttämään
hihityskohtauksen ja jäykistymään epätoivon kuvaksi.

»Hyvä herra Toots», virkkoi Florence, »te olette niin ystävällinen
minua kohtaan ja niin rehellinen, että saan varmaankin pyytää teiltä
erästä suosionosoitusta».

»Neiti Dombey», vastasi Toots, »jospa vain mainitsisitte yhdenkin, niin
antaisitte — antaisitte minulle ruokahaluni takaisin. Se on kadonnut
minulta aikoja sitten», lisäsi hän jonkun verran haaveellisesti.

»Susan, joka on vanha ystävättäreni, suorastaan vanhin», sanoi
Florence, »lähtee täältä pois äkkiä ja ihan yksin, tyttöparka. Hän
matkustaa kotiinsa maalle, jonne on jonkin verran matkaa. Saisinko
pyytää teitä huolehtimaan hänestä, kunnes hän on postivaunuissa?»

»Neiti Dombey», vastasi Toots, »te tuotatte minulle tosiaankin suuren
kunnian ja olette kovin ystävällinen. Tämä luottamuksenne osoitus sen
kelvottoman tavan jälkeen, joka ilmeni käytöksessäni Brightonissa —»

»Niin», virkkoi Florence nopeasti, »ei — älkää ajatelko sitä.
Tahtoisitteko sitten olla ystävällinen ja — ja mennä ja ottaa hänet
vastaan, kun hän tulee ulos? Tuhansia kiitoksia! Se on minulle suuri
helpotus. Hänestä ei ulkonaisesti huomaa, kuinka onneton hän on. Ette
voi kuvitellakaan, kuinka suurta kiitollisuutta tunnen teitä kohtaan!
Olen varma siitä, että te olette hyvä ystäväni!» Ja Florence kiitteli
häntä vakavasti yhä uudelleen. Toots, joka myöskin oli hyvin vakava,
kiiruhti pois — mutta takaperin, jottei menettäisi vilahdustakaan
hänestä.

Florencella ei ollut rohkeutta lähteä ulos, kun hän näki Susan-paran
käytävässä rouva Pipchinin hoputtaessa häntä ja Diogeneen hypellessä
hänen ympärillään kauhistuttaen rouva Pipchiniä hirveästi nykimällä
hänen puolisilkkistä pukuaan, ja ulvoen levottomana kuullessaan
hänen äänensä — sillä kelpo taloudenhoitajatar herätti sen rinnassa
rajatonta vastenmielisyyttä. Mutta hän näki Susanin kättelevän kaikkia
palvelijoita ja kääntyvän sitten vielä kerran katsomaan vanhaa kotiaan
ja Diogeneen hyppivän ajoneuvojen takana aikoen seurata niitä, sillä
sitä oli mahdoton saada tajuamaan, ettei sillä ollut enää mitään
tekemistä matkalle lähteneen kanssa. Sitten suljettiin ovi, ja hälinä
loppui. Florencen kyyneleet juoksivat vuolaina, kun hänen oli täytynyt
erota vanhasta ystävästä, jota ei kukaan voinut korvata. Ei kukaan, ei
kukaan.

Uskollinen Toots kertoi Susan Nipperille luottamustoimestaan, ja
silloin Susan itki entistä enemmän.

»Kunniasanallani vakuutan», virkkoi Toots nousten ajoneuvoihin hänen
viereensä, »että tunnen osanottoa teitä kohtaan. Tuskin voitte itse
ymmärtää tunteitanne paremmin kuin minä ne aavistan. En voi käsittää
mitään kauheampaa kuin on eroaminen neiti Dombeysta.»

Susan heittäytyi taas kokonaan surunsa valtaan. Tosiaankin oli
liikuttavaa katsella häntä.

»Kuulkaahan», sanoi sitten Toots, »älkää tehkö niin. Oikeastaan
tarkoitan sentään: tehkää niin.»

»Kuinka niin, herra Toots?» kysyi Susan itkien.

»Tulkaa kotiini syömään päivällistä kanssani, ennenkuin lähdette
matkalle», vastasi Toots. »Minun keittäjättäreni on oikein kelpo
nainen — verrattoman äidillinen olento — ja hänestä on hauskaa
viihdyttää teitä. Hänen poikansa», jatkoi Toots kuin lisäsuositukseksi,
»kasvatettiin sinitakkisten koulussa ja lensi sitten ilmaan
ruutitehtaan mukana».

Susan otti tämän ystävällisen tarjouksen vastaan, ja Toots vei hänet
asuntoonsa. Siellä heidät otti vastaan äsken mainittu naishenkilö,
joka täydellisesti vahvisti isäntänsä kuvauksen oikeaksi. Niinikään
oli siellä saapuvilla Kukonpoika, joka nähdessään ajoneuvoissa naisen
ensi hetkellä luuli, että Dombey oli hänen vanhan kehoituksensa mukaan
nujerrettu ja sitten neiti Dombey ryöstetty. Tämä herrasmies herätti
muuten neiti Nipperissä tavatonta hämmästystä, sillä sittenkun hänet
oli eräässä ottelussa voittanut Leivosenpoika, olivat hänen kasvonsa
niin surkeassa tilassa, että niitä tuskin olisi iljennyt seurassa
näyttää. Kukonpoika itse pani onnettomuutensa sen seikan syyksi, että
hän oli heti ottelun alussa antanut yllättää itsensä petollisella
keinolla. Mutta suuren tappelun virallisesta kuvauksesta päättäen oli
toinen alusta pitäen ollut voiton puolella. Kukonpoikaa oli koputeltu
ja tyrkitty ja mukiloitu ja löylytetty ja nöyryytetty, niin että hänen
oli vihdoin täytynyt mukautua ja lopettaa.

Syötyään hyvän aterian ja saatuaan osakseen runsaasti
vieraanvaraisuutta Susan lähti postitaloon toisilla vaunuilla,
Tootsin istuessa hänen rinnallaan niinkuin ennenkin. Ajurinistuimella
kyykötti Kukonpoika, joka siveellisellä painavuudellaan ja luonteensa
sankarillisuudella antoi pikku seurueelle jonkinmoisen arvokkuuden
leiman, mutta ulkonaisesti tuskin oli sille koristukseksi lukuisien
laastarilappujensa tähden. Sillä hän oli salaa vannonut olevansa
koskaan eroamatta Tootsista (joka muuten yhtä salaa halusi päästä
hänestä irti) paitsi sillä ehdolla, että tämä hyväntahtoisesti
perustaisi hänelle kapakan. Ja koska hänen koko kunnianhimonsa
suuntautui sille taholle ja hän halusi mahdollisimman pian juoda
itsensä kuoliaaksi, piti hän velvollisuutenaan tehdä itsensä
sietämättömäksi seuratoveriksi.

Iltavaunut, johon Susanin oli määrä joutua, olivat juuri lähdössä. Kun
Toots oli auttanut hänet sisälle, viipyi hän vielä epävarmana akkunan
luona, kunnes ajuri nousi istuimelleen. Sitten hän seisoi vaunujen
portailla, työnsi akkunasta sisään kasvonsa, jotka lampun valossa
näyttivät huolestuneilta ja hämmästyneiltä, ja virkkoi äkkiä:

»Kuulkaahan, Susan! Neiti Dombey, tehän tiedätte —»

»Kyllä, herra Toots.»

»Luuletteko, että hän voisi — ymmärrättehän?»

»Suokaa anteeksi, herra Toots», sanoi Susan, »mutta minä en kuule».

»Luuletteko, että hänet voisi saada, tehän tiedätte — ei tietysti ihan
heti, mutta aikaa myöten — pitkän ajan kuluessa — rakastamaan minua,
nähkääs!» virkkoi Toots-parka.

»Ei, ei!» huudahti Susan pudistaen päätään. »Voin kyllä sanoa, ettei
koskaan. Ei — koskaan!»

»Kiitoksia», vastasi Toots. »Eihän sillä ole väliä. Hyvää yötä. Ei ole
väliä, kiitoksia!»




VIIDESVIIDETTÄ LUKU

Uskollinen välittäjä


Edith lähti sinä päivänä yksin ulos ja palasi varhain kotiin. Vain
muutamia minuutteja yli kymmenen vierivät hänen vaununsa pitkin sitä
katua, jonka varrella hän asui.

Hänen kasvoillaan oli sama väkinäisen rauhallisuuden ilme, joka
niillä oli ollut hänen pukeutumishetkestään saakka. Kukkaseppele
kiersi samaa kylmää, rauhallista otsaa. Mutta olisi ollut parempi,
jos hän olisi kiihkein käsin repinyt kukat ja lehdet kappaleiksi
tai jos hänen humisevat ja takovat aivonsa olisivat tehneet ne
muodottomiksi jännittyneessä lepopaikan tavoittelussa sensijaan
että ne nyt koristivat noin kivettynyttä tyyneyttä. Niin kova, niin
luoksepääsemätön, niin taipumaton hän oli, ettei olisi voinut luulla
minkään voivan pehmittää sellaisen naisen luontoa, vaan kaiken olevan
vain omansa sitä koventamaan.

Saavuttuaan ulko-ovelle hän astui maahan vaunuista. Silloin tuli
joku äänettömästi eteisestä ja seisoen avopäin tarjosi hänelle
käsivartensa. Kun palvelija työnnettiin syrjään, ei Edithillä ollut
muuta mahdollisuutta kuin tarttua käsivarteen. Samalla hän tunsi, kenen
se oli.

»Kuinka potilaanne voi, herra Carker?» kysyi hän huuli ivallisesti
rypyssä.

»Paremmin», vastasi Carker. »Hän voi mikein hyvin. Olen jo toivottanut
hänelle hyvää yötä.»

Edith taivutti päätänsä ja aikoi mennä yläkertaan, kun Carker seurasi
häntä ja jääden portaiden juurelle seisomaan virkkoi:

»Madame, pyydän teitä kuuntelemaan minua hetkisen.» Edith seisahtui
ja katsoi taakseen. »Tämä on sopimaton aika, hyvä herra, ja minä olen
väsynyt. Onko asianne kiireellinen?»

»Se on hyvin kiireellinen», vastasi Carker. »Kun olen onneksi kohdannut
teidät, sallikaa minun uudistaa pyyntöni.»

Edith katsahti hetkiseksi alas hänen välkkyvään suuhunsa, ja Carker
katsahti ylös Edithiin, joka seisoi hänen yläpuolellaan komeassa
puvussaan, ja jälleen hän ajatteli, kuinka kaunis Edith todella oli.

»Missä neiti Dombey on?» kysyi Edith palvelijalta kovalla äänellä.

»Arkihuoneessa, armollinen rouva.»

»Näyttäkää tietä sinne!» Sitten Edith katsahti taas portaiden juurella
odottavaan Carkeriin ja ilmaisi hänelle vähäisellä päänliikkeellä, että
hän sai vapaasti seurata. Itse hän astui edellä.

»Suokaa anteeksi, rouva Dombey!» virkkoi kohtelias ja ketterä Carker,
joka oli silmänräpäyksessä hänen rinnallaan. »Saanko pyytää, ettei
neiti Dombey olisi läsnä keskustelumme aikana?»

Edith loi silmänsä hänen kasvoihinsa nopeasti, täysin maltillisesti ja
rauhallisesti.

»Tahtoisin säästää neiti Dombeyta», jatkoi Carker matalalla äänellä.
»En soisi hänen kuulevan, mitä minulla on sanottavana. Tahtoisin
ainakin jättää teidän ratkaistavaksenne, onko hänen saatava
tietää se vai eikö. Se on velvollisuuteni teitä kohtaan. Se on
pyhä velvollisuuteni. Aikaisemman keskustelumme perusteella olisi
luonnotonta, jos menettelisin toisin.»

Hitaasti Edith käänsi silmänsä hänestä. Sitten hän huusi palvelijalle:
»Johonkin toiseen huoneeseen.» Palvelija meni edellä vierashuoneeseen
ja sytytti siellä kaikessa kiireessä lamput. Sitten hän jätti heidät.
Hänen ollessaan saapuvilla ei lausuttu sanaakaan. Edith istuutui tulen
ääreen nojatuoliin. Carker, hattu kädessä ja katse mattoon luotuna,
seisoi jonkun matkan päässä hänestä.

»Ennenkuin kuuntelen teitä, pyydän teitä kuuntelemaan minua», virkkoi
Edith kohta kun palvelija oli sulkenut oven takanaan.

»Kun rouva Dombey puhuttelee minua», vastasi Carker, »vaikka
moittisikin minua syyttömästi, on se minulle suosionosoitus, jota
pidän siksi suuressa arvossa, että alistun sellaiseen toivomukseen
halukkaasti, vaikken olisikaan hänen nöyrä palvelijansa kaikissa
suhteissa».

»Jos teillä on minulle jotakin asiaa siltä mieheltä, jonka luota juuri
tulette, herra Carker» — tämä kohotti katseensa kuin aikoisi näytellä
hämmästynyttä, mutta Edith katsoi häntä silmiin ja esti sen, jos se
todella oli hänen aikomuksensa — »niin älkää koettako ilmoittaa sitä
minulle, sillä minä en tahdo sitä kuulla. Tuskin minun tarvitsee kysyä,
oletteko tullut siinä tarkoituksessa. Olen jo jonkun aikaa odottanut
teitä.»

»Onnettomuudekseni olen täällä juuri siinä tarkoituksessa», vastasi
Carker, »ja kokonaan vasten tahtoani. Sallikaa minun sanoa, että
käynnilläni on vielä toinenkin tarkoitus.»

»Edellisestä ei enää tarvitse puhua», vastasi Edith. »Mutta jos
palaatte siihen, niin...»

»Voiko rouva Dombey uskoa», virkkoi Carker tullen lähemmäksi, »että
kajoisin siihen hänen kieltonsa jälkeen? Onko mahdollista, että rouva
Dombey ei ota ollenkaan huomioon onnetonta asemaani, vaan on päättänyt
pitää minua erottamattomana isännästäni ja tehdä minulle siten suuren
ja tahallisen vääryyden?»

»Hyvä herra», vastasi Edith suunnaten tummat silmänsä suoraan häneen ja
puhuen yhä kiihkeämmin, niin että hänen ylpeät sieraimensa laajenivat,
hänen rintansa kohoili ja hänen kaulalleen kierretty hieno valkoinen
untuvakoriste häilähteli verhotessaan yhtä valkeita olkapäitä. »Miksi
te tulette luokseni tuolla lailla ja puhutte minulle rakkaudesta ja
velvollisuudesta miestäni kohtaan ja teeskentelette luulevanne minun
olevan onnellisessa avioliitossa ja kunnioittavan häntä? Kuinka te
uskallatte niin loukata minua, kun tiedätte — minä tiedän sen paremmin,
hyvä herra, olen nähnyt sen teidän jokaisessa katseessanne ja kuullut
sen joka sanastanne — että rakkauden sijasta on meidän välillämme vain
vastenmielisyyttä ja vihaa ja että tuskin halveksin häntä enemmän
kuin itseäni senvuoksi, että olen hänen omansa. Vääryyttä! Jos olisin
oikeudenmukainen sen tuskan vuoksi, jonka olette tuottanut minulle,
jos tahtoisin kostaa minulle tekemänne loukkauksen oikeudenmukaisella
tavalla, pitäisi minun surmata teidät!»

Edith oli kysynyt Carkerilta, miksi hän oli näin menetellyt. Jollei
ylpeys ja viha ja itsenöyryytys — sillä se johti häntä, niin lujasti
kuin hän tuijottikin Carkeriin — olisi sokaissut häntä, olisi hän
voinut nähdä vastauksen Carkerin kasvoista: juuri tähän purkaukseen
hänet olikin houkuteltu.

Edith ei nähnyt sitä eikä välittänytkään siitä, näkyikö sitä vai eikö.
Hän näki vain ne loukkaukset ja taistelut, joihin hänen oli täytynyt ja
vielä täytyisi alistua, ja kiemurteli niiden tuskasta. Istuessaan siinä
katsellen enemmän omaa kurjuuttaan kuin Carkeria hän repi viuhkana
käyttämästään harvinaisesta ja kauniista linnunsiivestä, joka riippui
hänen ranteestaan kultaisissa vitjoissa, pois kaikki höyhenet ja
siroitti ne matolle.

Carker ei hätkähtänyt hänen katsettaan, vaan seisoi rauhallisena,
kunnes ulkonaiset merkit Edithin hillittömästä vihasta olivat
hävinneet. Hän näytti mieheltä, jolla on tiedossaan sopiva vastaus ja
joka myös aikoo sen lausua. Sitten hän alkoikin puhua katsellen suoraan
Edithin säihkyviin silmiin.

»Armollinen rouva, minä tiedän ja olen jo ennenkin tietänyt, etten
ole saanut suosiota teidän silmissänne. Niinikään olen tietänyt syyn
siihen. Hyvinkin olen sen tietänyt. Olette puhunut minulle avoimesti.
Teidän luottamuksenne tuottaa minulle niin suurta huojennusta...»

»Luottamukseni!» toisti Edith halveksivasti.

Carker sivuutti tämän keskeytyksen.

»— etten koeta salata teiltä mitään. Minä huomasin todellakin jo heti
alussa, ettei teidän puolellanne ollut minkäänlaista kiintymystä
herra Dombeyhin — kuinka se olisikaan ollut mahdollista kahden niin
erilaisen henkilön välillä? Ja olen nähnyt, että välinpitämättömyyttä
voimakkaammat tunteet ovat sitten heränneet rinnassanne — kuinka olisi
mikään muu ollutkaan mahdollista sellaisissa oloissa, joissa olette
elänyt? Mutta sopiko minun paljastaa teille tätä tietoani niin monilla
sanoilla?»

»Sopiko teidän, herra Carker», kysyi Edith, »teeskennellä muutakaan
käsitystä ja esittää sitä minulle julkeasti päivä päivältä?»

»Madame, se kuului tosiaankin asiaan», vastasi Carker pontevasti.
»Jollen olisi niin menetellyt, jos olisin menetellyt jollakin muulla
tavalla, en puhuisi teille nyt näin. Ja minä aavistin — kuka olisi
paremmin voinut aavistaa kuin minä, sillä kuka tuntee herra Dombeyn
tarkemmin kuin minä? — että jollei teidän luonteenne näyttäytyisi
mukautuvaksi ja tottelevaiseksi niinkuin hänen ensimmäisen alistuvaisen
puolisonsa, mitä en luullut mahdolliseksi...»

Ylpeä hymy antoi hänelle aiheen huomata, että ehkä sopisi uudistaakin
tämä väite.

»Kuten sanoin, minä aavistin, että todennäköisesti tulisi aika, jolloin
mahdollisesti olisi hyötyä sellaisesta yhteisymmärryksestä, johon nyt
olemme päässeet.»

»Hyötyä kenelle?» kysyi Edith ivallisesti.

»Teille. En tahdo lisätä: myöskin itselleni, koska minun täytyy hillitä
itseni lausumasta herra Dombeysta sitäkään rajoitettua ylistystä, johon
rehellisesti voisin taipua, koska minua muuten saattaisi kohdata se
onnettomuus, että sanoisin jotakin, mikä olisi vastenmielistä sille
naiselle, jonka inho ja ylenkatse», virkkoi Carker hyvin painokkaasti,
»ovat jo kyllin katkerat».

»Menettelette rehellisesti, herra Carker», huomautti Edith,
»tunnustaessanne rajoitetun ylistyksenne ja puhuessanne hänestäkin
noin halveksivasti, vaikka olette hänen ensimmäinen neuvonantajansa ja
imartelijansa».

»Neuvonantajansa — kyllä. Imartelijansa — ei», vastasi Carker. »Siinä
kohden on sentään luullakseni tehtävä jokin ero. Mutta meidän etumme
ja hyvä tapa pakottavat monet meistä vakuuttamaan asioita, jotka eivät
lähde vilpittömästä sydämestä. Joka päivä voimme nähdä yhtiöitä,
ystävyysliittoja ja naimiskauppoja, joiden perustana on vain etu ja
sopivaisuus.»

Edith puri veripunaista huultaan kääntämättä kuitenkaan Carkerista
synkkää, terävää ja valpasta katsettaan.

»Armollinen rouva», jatkoi Carker istuutuen tuoliin, joka oli
lähellä Edithiä, samalla kun hänen katseestaan ilmeni syvä ja vakava
kunnioitus, »miksi epäröisin puhua selvästi nyt, kun olen kokonaan
omistautunut teidän palvelukseenne? Oli luonnollista, että teidän
kaltaisenne lahjakas nainen piti mahdollisena muuttaa miehensä
luonnetta joissakin suhteissa ja muovailla hänet paremmaksi.»

»Ei, minusta se ei ollut luonnollista, herra Carker. Minä en ole
milloinkaan toivonut tai aikonut mitään sentapaista.»

Edithin ylpeät, pelottomat kasvot näyttivät Carkerille, että hän ei
aikonut käyttää toisen tarjoamaa naamiota, vaan esiintyä häikäilemättä
oikeassa valossaan, välittämättä siitä, miltä se mahdollisesti
näyttäisi Carkerin silmissä.

»Olihan ainakin luonnollista», virkkoi Carker taas, »että piditte
mahdollisena elää herra Dombeyn vaimona alistumatta mitenkään hänen
käskyihinsä ja joutumatta hänen kanssaan niin ankaraan riitaan. Mutta
te ette tuntenut herra Dombeyta (niinkuin sittemmin olette voinut
todeta) niin ajatellessanne. Te ette tietänyt, kuinka vaativa ja ylpeä
hän on tai kuinka suuressa määrin hän on, jos niin saan sanoa, oman
suuruutensa orja tai kuinka hän kulkee juhdan tavoin, joka on ikeellä
kiinnitetty omiin riemuvaunuihinsa, ajattelematta mitään muuta kuin
että nuo vaunut ovat hänen takanaan, että hänen on vedettävä niitä
eteenpäin kaiken yli ja läpi.»

Hänen hampaansa välkkyivät hänen esittäessään tätä häijyä kuvausta
isännästään. Sitten hän jatkoi:

»Herra Dombey kykenee yhtä vähän suomaan rehellistä tunnustusta teille
kuin minulle. Vertaus on tosin rohkea, mutta siihen juuri tähtäänkin,
ja se on tosi. Sydän mahtavuutta tulvillaan herra Dombey pyysi minua —
eilen aamulla minun oli kuultava se hänen omasta suustaan — rupeamaan
välittäjäksi itsensä ja teidän välillänne, koska hän tietää, etten ole
suosiossanne, ja koska hän tahtoo, että olisin teille rangaistuksena
niskoittelemisenne vuoksi. Sitäpaitsi hän todella on sitä mieltä, että
minä, hänen palkollisensa, olen lähettiläs, jonka vastaanottaminen
on alentavaa — ei sille naiselle, jolle minulla nyt on onni puhua,
sillä sellaisella ei hänen mielikuvituksessaan ole sijaa — vaan
hänen vaimolleen, osalle hänestä itsestään. Voitte kuvitella, kuinka
häikäilemätön hän on minua kohtaan, kuinka sokea hän on näkemään sitä
mahdollisuutta, että minulla voisi olla mitään yksilöllisiä tunteita
tai mielipiteitä, kun hän sanoo minulle avoimesti, mihin tehtävään hän
minua käyttää. Te tiedätte, kuinka täysin välinpitämätön hän on teidän
tunteitanne kohtaan, kun hän uhkaa teitä sellaisella lähettiläällä,
niinkuin luonnollisesti muistatte hänen uhanneen.»

Edith katseli häntä yhä vielä tarkkaavasti. Mutta Carkerkin katseli
häntä ja huomasi, että hänen viittauksensa siihen, että hän tiesi
jotakin aviopuolisoiden välillä tapahtuneesta keskustelusta, repi ja
raateli Edithin rintaa kuin myrkytetty nuoli.

»En muistuta teille kaikkia näitä seikkoja laajentaakseni juopaa
teidän ja herra Dombeyn välillä — taivas minua siitä varjelkoon, mitä
se minua hyödyttäisikään — vaan ainoastaan esimerkiksi siitä, kuinka
toivotonta on koettaa herättää herra Dombeyssa sitä käsitystä, että
hänen rinnallaan voisi ottaa huomioon kenenkään muun tunteita. Me hänen
läheisensä olemme tehneet voitavamme vielä vahvistaaksemme hänessä
tuota ajatustapaa, se minun on sanottava, mutta jollemme me olisi
niin tehneet, olisivat toiset pitäneet huolen siitä, sillä muuten he
eivät olisi voineet olla kauan hänen läheisyydessään. Ja sellainen on
hänen elämänsä pääsuunta aina ollut. Lyhyesti sanoen, herra Dombey on
koko ikänsä joutunut tekemisiin vain alempien ja hänestä itsestään
riippuvien ihmisten kanssa, jotka ovat polvistuneet ja kumartaneet
hänen edessään. Hän ei ole koskaan tietänyt, miltä tuntuu, kun saa
vastaansa vihaisen ylpeyden ja voimakkaan kostonhalun.»

»Mutta nyt hän saa sen tuntea!» näytti Edit sanovan, vaikka hänen
huulensa eivät liikahtaneet eivätkä hänen silmänsä leimahtaneet. Carker
näki pehmeän untuvan hänen hartioillaan taas värähtävän ja hänen
painavan viuhkaa hetkiseksi rintaansa vasten.

»Vaikka herra Dombey onkin kerrassaan kunnioitettava mies, on hän hyvin
kärkäs vääristelemään tosiasioita omissa silmissään, kun häntä vähänkin
vastustetaan. En voi mainita teille siitä parempaa esimerkkiä kuin
sen, että hän uskoo varmasti (suokaa minulle anteeksi se mielettömyys,
jonka nyt lausun, mutta se ei ole minun omani), että hänen ankarasti
lausumansa mielipide nykyiselle vaimolleen eräässä tilaisuudessa, jonka
varmaankin muistatte ja joka sattui ennen rouva Skewtonin valitettavaa
kuolemaa, teki järkyttävän vaikutuksen ja hetkiseksi musersi henkilön,
johon se kohdistui!»

Edith nauroi häijysti ja soinnuttomasti, mikä tuotti Carkerille suurta
iloa.

»Madame», aloitti Carker taas, »muuta minulla ei ole lisättävänä tähän
asiaan. Teidän omat mielipiteenne ovat niin lujat ja järkähtämättömät,
siitä olen varma, että melkein pelkään herättäväni uudelleen
tyytymättömyytenne sanomalla, että huolimatta noista herra Dombeyn
vioista ja siitä seikasta, että täydellisesti tunnen ne, olen tottunut
häneen ja kunnioitan häntä. Mutta uskokaa minua, että kun kuitenkin
sanon niin, ei se johdu yksinomaan kehuakseni sellaisia tunteitani,
jotka kokonaan poikkeavat teidän omistanne ja joita kohtaan teissä ei
voi olla myötätuntoa, vaan vakuuttaakseni teille sitä intoa, jolla
tässä onnettomassa asiassa palvelen teitä, ja osoittaakseni teille,
kuinka vastenmieliseltä minusta tuntuu se osa, jota minun on pakko
näytellä.»

Edith istui paikallaan sennäköisenä kuin olisi pelännyt kääntää
silmiään Carkerin kasvoista.

»Alkaa olla myöhä», virkkoi Carker oltuaan hetkisen vaiti, »ja te
sanoitte olevanne väsynyt. Mutta minä en saa unohtaa tämän keskustelun
toista tarkoitusta. Minun pitää suositella teille, pyytää teitä
erittäin vakavasti — painavista syistä, jotka minulla on tiedossani —
olemaan varovainen osoittaessanne kiintymystänne neiti Dombeyhin.»

»Varovainen! Mitä te tarkoitatte?»,

»Että varoisitte osoittamasta liian paljon kiintymystä tytärpuoleenne.»

»Liian paljon kiintymystä, niinkö?» huudahti Edith rypistäen leveää
otsaansa ja nousten seisomaan. »Kuka tuomitsee rakkauteni tai mittaa
sen suuruuden. Tekö?»

»Minä en.» Carker oli hämillään tai oli ainakin olevinaan.

»Kuka sitten?»

»Ettekö voi arvata?»

»Minä en tahdo arvailla», vastasi Edith.

»Madame», virkkoi Carker vähän epäröityään, samalla kun he tuijottivat
toisiinsa kuten ennenkin, »minä olen nyt vaikeassa asemassa. Olette
sanonut minulle, ettette tahdo kuulla mitään teille lähetettyä sanomaa,
ja kieltänyt minua enää kajoamasta siihen, mutta molemmat asiat ovat
niin läheisesti liittyneet toisiinsa, että jollette tahdo ottaa vastaan
ylimalkaista varoitusta siltä, jolla nyt on kunnia omistaa teidän
luottamuksenne, vaikkakin tie siihen on johtanut tyytymättömyytenne
kautta, täytyy minun rikkoa sitä käskyä vastaan, jonka olette minulle
esittänyt.»

»Te tiedätte, että teillä nyt on vapaus niin tehdä», virkkoi Edith.

— Niin kalpea, niin vapiseva, niin kiihkeä, — ajatteli Carker
mielissään siitä, ettei ollut erehtynyt arvioidessaan sanojensa
vaikutusta.

»Hänen määräyksensä kuuluivat», sanoi Carker hiljaisella äänellä,
»että minun oli ilmoitettava teille, ettei teidän käytöksenne neiti
Dombeyta kohtaan miellytä häntä. Että se saa hänet tekemään mielessään
vertailuja, jotka eivät ole edullisia hänelle itselleen. Että hän
toivoo teidän muuttavan menettelytapanne perinpohjin ja että hän on
täysin varma siitä, että voittekin niin tehdä, jos vakavasti koetatte,
sillä jos jatkuvasti näytätte rakkauttanne neiti Dombeyta kohtaan, ei
se ole hänelle onneksi.»

»Se on uhkaus», virkkoi Edith.

»Se on uhkaus», myönsi Carker Hyökkäyksellä ja lisäsi ääneen: »mutta ei
teihin suunnattu».

Ylpeänä, suorana ja arvokkaana oli Edith seisonut häntä vastapäätä
ja katsellut hänen lävitseen, hymyillen suurilla, loistavilla ja
säkenöivillä silmillään ylenkatseellisesti ja katkerasti. Nyt hän
lysähti kokoon, kuin maa olisi vaipunut hänen jalkojensa alla, ja olisi
samassa kaatunut, jollei Carker olisi ottanut häntä syliinsä. Mutta
samassa Edith työnsi hänet luotaan ja peräytyen alkoi taas katsella
häntä liikkumattomana, käsi ojennettuna.

»Olkaa hyvä ja lähtekää täältä. Älkää sanoko tällä kertaa enää mitään.»

»Pidin sitä välttämättömänä», virkkoi Carker, »koska on mahdotonta
sanoa, millaisia aavistamattomia seurauksia asialla voi olla tai kuinka
pian niitä voisi ilmaantua, jollette tuntisi hänen mielipidettään
tässä asiassa. Olen kuullut neiti Dombeyn nyt olevan kovin pahoillaan
monivuotisen palvelijattarensa menettämisestä, mikä on todennäköisesti
ollut vähäpätöisempänä seurauksena samasta syystä. Ette kai moiti
minua siitä, että pyysin saada keskustella tästä asiasta kahden kesken
kanssanne neiti Dombeyn olematta saapuvilla?»

»En moiti teitä siitä. Olkaa hyvä ja lähtekää nyt, herra Carker.»

»Minä tiesin, että rakkautenne nuoreen tytärpuoleenne — mikä tunne
on hyvin vilpitön ja voimakas, siitä olen varma — saattaisi teidät
pitämään suurena onnettomuutena, jos teidän täytyisi joskus moittia
itseänne siitä, että olette vaikeuttanut hänen asemaansa ja tehnyt
turhiksi hänen tulevaisuudentoiveensa», jatkoi Carker kiireesti ja
kiihkeästi.

»Ei enää lisää tänä iltana. Pyydän teitä lähtemään.»

»Minä joudun nyt alituisesti olemaan täällä ja herra Dombeyn
lähettyvillä liikeasioiden vuoksi. Sallitte minun kai taas tavata teitä
ja neuvotella kanssanne, mitä olisi tehtävä, ja kuulla, mitä haluatte?»

Edith viittasi ovelle päin.

»En ole vielä edes päättänyt, kerranko herra Dombeylle, että olen jo
puhunut kanssanne, vai pitääkö minun antaa hänen uskoa, että olen
lykännyt sen toistaiseksi sopivan tilaisuuden puutteessa tai jostakin
muusta syystä. Välttämätöntä on, että sallitte minun mahdollisimman
pian neuvotella kanssanne».

»Milloin tahansa, mutta ei nyt.»

»Te ymmärrätte, ettei neiti Dombey saa olla läsnä, kun haluan
tavata teitä, ja että pyydän uutta keskustelua henkilönä, jolla on
onni omistaa teidän luottamuksenne ja joka tulee teidän luoksenne
auttaakseen teitä kaikilla mahdollisilla tavoilla voimiensa mukaan ja
ehkä monessa tapauksessa suojellakseen teitä onnettomuudesta.»

Edith katseli häntä yhä ilmeisesti peläten hellittää hetkeksikään
hänestä katsettaan, joka oli ollut hievahtamatta suunnattuna häneen, ja
sanoi sitten: »Kyllä!» ja viittasi häntä taas lähtemään pois.

Carker kumartui kuin mukautuen, mutta päästyään jo melkein ovelle hän
kääntyi vielä ja virkkoi:

»Oletteko antanut minulle anteeksi? Ja olenko nyt selittänyt rikokseni?
Saanko — neiti Dombeyn ja myöskin itseni vuoksi — pusertaa kättänne,
ennenkuin lähden?»

Edith ojensi hänelle hansikoidun kätensä, jonka oli edellisenä iltana
loukannut. Carker tarttui siihen, suuteli sitä ja lähti. Kun hän oli
sulkenut oven takanaan, heilutti hän kättä, jolla oli koskettanut
Edithiä, ja työnsi sen povelleen.




KUUDESVIIDETTÄ LUKU

Tutkintaa ja mietiskelyä


Niiden pikku muutoksien joukossa, joita alkoi näinä aikoina ilmetä
Carkerin elämässä ja tavoissa, ei mikään muu ollut niin silmäänpistävä
kuin hänen tavaton uutteruutensa liikkeen hoitamisessa ja hänen
erinomainen intonsa tutkia kaikkia yksityiskohtia, joita hänelle
toiminimen asiat paljastivat. Vaikka hän oli aina ollut toimelias ja
teräväkatseinen sillä alalla, paisui hänen ilvesmäinen valppautensa
nyt kymmenkertaiseksi. Hänen kiusallinen vaanimisensa ei ainoastaan
kohdistunut kaikkeen nykyiseen, mikä esiintyi hänelle jossakin uudessa
muodossa joka päivä, vaan keskellä näitä lukuisia puuhia hänellä oli
vielä aikaa — hän näet otti itselleen aikaa — tarkastaa liikkeen
entisiä asioita ja omaa osuuttaan niissä monien vuosikausien kuluessa.
Usein, kun kaikkien kirjanpitäjien mentyä konttorihuoneet olivat pimeät
ja tyhjät ja kaikki muut samanlaiset liiketalot jo kauan sitten oli
suljettu, oli Carkerilla, jolla oli avoinna edessään kassakomeron koko
anatomia, tapana tutkia kirjojen ja papereitten salaisuuksia niin
kärsivällisesti ja tarkasti kuin lääkäri, joka tahtoo päästä selville
leikeltävänsä pienimmistäkin hermoista ja säikeistä. Perch, liikkeen
lähetti, joka silloin tavallisesti oli vielä jäänyt paikalleen,
kuluttaen aikaansa hintaluettelon lukemiseen yhden kynttilän valossa
tai torkkuen tulen ääressä ulommassa konttorihuoneessa, joka hetki
uhkaavassa vaarassa kaatua pää edellä hiililaatikkoon, ei voinut
olla ihailematta tätä Carkerin uurastusta, vaikka se kovasti supisti
hänen kotielämänsä nautintoja. Tuon tuostakin hän puheli laajalti
rouva Perchille (joka nyt imetti kaksoisia) heidän cityläisen
konttoripäällikkönsä ahkeruudesta ja täsmällisyydestä.

Samaa lisääntynyttä ja terävää huomiota Carker soi myöskin omille
yksityisasioilleen. Vaikka hän ei ollutkaan osakas liikkeessä —
sitä kunniaa ei ollut tähän asti tullut vielä kenenkään muun kuin
suuren Dombey-nimen perijöille — sai hän kuitenkin määräprosentin
sen voitosta. Ja kun hän asemansa vuoksi myöskin kykeni sijoittamaan
rahaa edullisesti, pitivät monet vähäpätöisemmät liikemiehet häntä
rikkaana. Nämä ovelat huomioiden tekijät alkoivat jo väittää, että
Dombeyn liikkeessä toimiva Jem Carker katseli ympärilleen nähdäkseen,
minkä arvoinen hän oli, ja että hän teräväpäisenä miehenä alkoi ajoissa
kerätä rahaa. Pörssissä jo lyötiin vetoa siitä, että Jem pian naisi
rikkaan lesken.

Mutta nämä huolet eivät suinkaan estäneet Carkeria pitämästä silmällä
päämiestään eivätkä vähentäneet hänen puhtauttaan, siisteyttään,
kiiltävyyttään tai mitään muuta kissamaista ominaisuuttaan. Hän ei
muuttanut pienintäkään tottumustaan, vaan koko mies tuntui kuin
lisänneen tarmoaan. Kaiken sen, mitä hänessä oli ennen ollut näkyvissä,
saattoi nytkin huomata, mutta entistä keskitetympänä. Hän suoritti
jokaisen yksityisen asian sillä tavalla kuin hänellä ei olisi mitään
muuta tehtävää, mikä on hänenlaisessaan nokkelassa ja tarkoituksestaan
tietoisessa miehessä jokseenkin varma merkki siitä, että hän tekee
sellaista, mikä terästää hänen valppauttaan ja pitää sitä vireillä.

Ainoa selvä muutos hänessä oli se, että hän ratsastaessaan pitkin
katuja vaipui usein syviin mietteisiin, samanlaisiin, joissa oli
lähtenyt Dombeyn talosta, sinä aamuna, kun onnettomuus oli tapahtunut.
Sellaisina hetkinä hän vältti vain koneellisesti kaikkia esteitä
tiellään eikä näyttänyt huomaavan tai kuulevan mitään, kunnes saapui
päämääräänsä tai jokin äkillinen sattuma tai ponnistus herätti hänet.

Kun hän eräänä päivänä siinä mielentilassa ratsasti valkosäärisellä
hevosellaan Dombey ja Pojan konttoriin päin, ei hän ollenkaan
huomannut, että häntä tarkkasivat kahden naisen silmät samoin kuin Rob
Hiojan lumottu katse. Rob odotti häntä täsmällisyytensä osoitukseksi
jo yhtä kadunkulmaa lähempänä kuin määrä oli, tarttui tuon tuostakin
hattuunsa suunnatakseen herransa huomion itseensä ja juoksi hänen
rinnallaan valmiina pitämään jalustinta Carkerin astuessa maahan.

»Katso, tuolla hän ratsastaa!» huusi toinen naisista, vanha eukko,
ja ojensi laihaa käsivarttaan näyttääkseen hänet seuralaiselleen,
nuorelle naiselle, joka seisoi hänen vieressään ja oli vetäytynyt hänen
kerallaan porttikäytävään.

Rouva Brownin tytär katsoi osoitettuun suuntaan, ja hänen kasvoillaan
kuvastui vihaa ja kostonhalua.

»Toivoin, ettei minun olisi tarvinnut enää koskaan nähdä häntä»,
virkkoi hän hiljaa, »mutta ehkä on hyvä näinkin».

»Ei ollenkaan muuttunut!» virkkoi eukko, jonka katseessa ilmeni
kiihkeää häijyyttä.

»_Hänkö_ muuttunut!» vastasi toinen. »Miksi? Mitä _hän_ on kärsinyt?
Minä olen muuttunut kahdenkymmenen puolesta. Eikö se riitä?»

»Noin hän ratsastaa!» mutisi eukko luoden tyttäreensä punaiset
silmänsä, »kevyesti ja soreasti hevosen selässä, samalla kun meidän
pitää rämpiä liejussa —»

»Ja olemme sitä itsekin», täydensi tytär kärsimättömästi. »Me olemme
liejua hänen hevosensa jalkojen alla. Mitä muuta me olisimme?»

Hän teki nopean liikkeen kädellään eukon aikoessa vastata ikäänkuin
pelkkä äänikin olisi häirinnyt häntä katselemasta jännittyneenä
ratsastajan jälkeen. Äiti, joka tarkasteli häntä eikä ratsastajaa,
pysyi ääneti, kunnes tyttären säkenöivät silmät tyyntyivät ja hän veti
syvän hengähdyksen kuin olisi vapautunut jostakin taakasta Carkerin
kadottua näkyvistä.

»Kultaseni!» virkkoi eukko silloin. »Alice! Kaunis lapsi! Ally!» Hän
nykäisi hiljaa tyttärensä hihaa herättääkseen hänen tarkkaavaisuuttaan.
»Et suinkaan anna hänen noin mennä ohi, kun voit kiristää häneltä
rahaa? Sehän on synti, tyttöseni.»

»Enkö ole sanonut sinulle, etten, huoli rahaa häneltä?» vastasi
Alice. »Ja etkö vieläkään usko minua? Otinko hänen sisarensa rahoja?
Koskettaisinko kolikkoakaan, jos tietäisin sen kulkeneen hänen
valkeitten käsiensä kautta — jollen voisi myrkyttää sitä ja lähettää
sitten takaisin hänelle! Ole hiljaa, äiti, ja tule pois täältä.» »

»Ja hän on niin rikas!» mutisi eukko. »Ja me niin köyhiä!»

»Köyhiä siinä suhteessa, ettemme voi maksaa hänelle takaisin sitä
pahaa, jonka olemme hänelle velkaa», vastasi tytär. »Jos hän voisi
antaa minulle sitä lajia rikkautta, ottaisin sen vastaan ja käyttäisin
sitä. Tule pois! Mitä hyötyä meillä on hänen hevosensa katselemisesta?
Tule pois, äiti!»

Mutta eukko silmäili Rob Hiojaa, joka juuri palasi katua myöten
taluttaen ratsastajan jättämää hevosta ja näytti herättävän hänessä
erikoista mielenkiintoa. Mitä epäilyksiä hänellä lieneekin ollut
mielessään, ne haihtuivat Robin lähetessä. Hän katsahti tyttäreensä
kirkastunein silmin ja painoi sormen huulilleen, astui esiin
porttikäytävästä samalla hetkellä, jolloin Rob oli sivuuttamaisillaan
sen, ja kosketti hänen olkapäätään.

»Kas vain, missä tämä hauska Robini on ollut kaiken tämän aikaa?» kysyi
hän pojan kääntyessä äkkiä ympäri.

Hauska Rob, jonka hauskuus oli paljon vähentynyt hänen kuullessaan nuo
sanat, näytti kerrassaan tyytymättömältä ja sanoi kyynelten kohotessa
silmiin:

»Voi, rouva Brown, miksi ette voi jättää rauhaan poikaparkaa, joka
ansaitsee rehellisesti leipänsä ja käyttäytyy säädyllisesti? Miksi te
tulette pilaamaan poikaparan mainetta puhelemalla hänelle kadulla, kun
hän taluttaa säädylliseen talliin herransa hevosta, jonka te möisitte
kissan- tai koiranlihana, jos saisitte rehkiä oman mielenne mukaan!
Ja tosiaankin», lisäsi Rob sinkauttaen loppuhuomautuksensa kuin se
olisi kaikkien loukkausten huippu, »minä jo luulin teidän kauan sitten
kuolleen!»

»Tuolla lailla», huudahti eukko kääntyen tyttäreensä päin, »hän
puhuu minulle, joka olen tuntenut hänet viikkoja ja kuukausia,
kultaseni, ja aina ollut avuliaana hänen rinnallaan hänen tapellessaan
kyyhkysenryöstäjäin ja linnunpyydystäjäin kanssa».

»Kuulkaahan, rouva Brown, antakaa lintujen olla rauhassa», tokaisi
Rob äänellä, josta ilmeni viiltävä tuska. »Minun mielestäni olisi
poikaparan parempi tulla toimeen jalopeurojen kuin noiden pienten
luontokappaleiden kanssa, sillä ne lentävät tuon tuostakin päin
naamaa silloin kun vähimmin aavistaa. No niin, mitä teille kuuluu ja
mitä oikein tahdotte?» Nämä kohteliaat kysymykset Rob lausui kuin
vastalauseeksi hyvin katkeroituneena ja kostonhaluisena.

»Kuuleppas vain, kuinka hän puhuu vanhalle tuttavalle, kultaseni!»
virkkoi rouva Brown ja kääntyi taas tyttäreensä päin. »Mutta hänellä on
vielä pari muutakin vanhaa tuttavaa, jotka eivät ole niin kärsivällisiä
kuin minä. Jos sanoisin parille niistä, joita hän on pettänyt ja
puijannut, mistä hänet voi tavata —!»

»Pitäkää suunne kiinni, rouva Brown!» keskeytti hänet epätoivoinen
Rob ja vilkaisi nopeasti ympärilleen kuin olisi odottanut näkevänsä
herransa hampaitten loistavan kyynärpäänsä kohdalla. »Mitä iloa teillä
siitä on, että syöksette perikatoon poikaparan, kun olette noin
vanhakin ja kun teidän tosiaankin pitäisi ajatella ihan toisia asioita!»

»Kuinka komea hevonen!» virkkoi eukko taputtaen eläimen kaulaa.

»Antakaa sen olla, kuuletteko, rouva Brown!» huusi Rob ja työnsi pois
hänen kätensä. »Tehän voitte tehdä katuvaisen poikaparan hulluksi.»

»Herrainen aika, mitä pahaa minä sinulle teen, lapsi?»

»Pahaako?» virkkoi Rob. »Tuolla hevosella on sellainen herra, joka
tietää, milloin sitä on oljenkorrellakaan koskettu.» Ja hän puhalsi
siihen kohtaan, jossa vanhan vaimon käsi oli hetkisen levännyt, ja
silitti sitä hiljaa sormellaan kuin vakavasti uskoisi, mitä puhui.

Eukko katsahti mutisten ja mukisten tyttäreensä, joka astui hänen
takanaan, ja pysytteli Robin kintereillä tämän taluttaessa hevosta
suitsista pitkin katua. Sitten hän jatkoi keskustelua.

»Hyvä paikka, Rob, vai kuinka?» kysyi hän. »Sinulla on tosiaankin
onnea, lapseni.»

»Voi, älkää puhuko onnesta, rouva Brown», vastasi epätoivoinen Rob,
kääntyen ympäri ja jääden seisomaan. »Jollette olisi ollenkaan tullut
tai jos edes lähtisitte pois, voisi minun kaltaistani poikaparkaa pitää
verrattain onnellisena. Ettekö voisi lähteä ja lakata seuraamasta
minua, rouva Brown?» Rob tuhersi itkua muuttuen äkkiä uhmaavaksi. »Jos
tuo nuori nainen on ystävänne, miksei hän vie teitä pois mieluummin
kuin antaa teidän käyttäytyä noin epämiellyttävästi!»

»Mitä!» vaakkui eukko kurkottaen kasvonsa Robin viereen ilkeästi
virnistäen, niin että hänen kaulansa irtonainen nahka vetäytyi moniin
poimuihin. »Tahdotko kokonaan kieltää van hän toverisi? Etkö ole
hiipinyt asuntooni kymmeniä kertoja ja nukkunut sikeästi nurkassa,
kun ei sinulla ollut mitään muuta vuodetta kuin katukivet, ja puhutko
sinä _minulle_ noin! Enkö minä ole ostanut ja myynyt sinun kanssasi ja
auttanut _sinua_ liikeasioissa, koulupoika, raukka ja mitä lienetkin,
ja _minua_ sinä käsket menemään pois! Huomisaamuna voin usuttaa
kimppuusi kokonaisen lauman vanhoja tovereitasi, jotka ajavat sinua
perikatoasi kohden kuin oma varjosi, ja _minuun_ sinä suuntaat julkeita
katseita! Minä menen! Tule, Alice.»

»Odottakaahan, rouva Brown!» huusi onneton Rob. »Mitä te sitten
oikein tahdotte? Älkää kiihtykö! Älkää päästäkö häntä pois! Enhän
minä tahtonut loukata. Minä sanoin ensiksi: '_Kuinka_ te voitte?'
Enkö sanonutkin? Mutta te ette tahtonut vastata. Kuinka te voitte?
Ja sitäpaitsi», virkkoi Rob surkeasti, »ajatelkaa asiaa! Kuinka voi
poikaparka seisoa puhelemassa kadulla ja lörpöttelemässä, kun hänen
on vietävä isäntänsä hevonen talliin harjattavaksi ja hänen isäntänsä
nuuskii hänen joka askeleensa!»

Eukko oli olevinaan osittain leppynyt, mutta pudisti kuitenkin päätään
ja mukisi ja napisi yhä.

»Tulkaa mukana talliin. Siellä annan teille lasillisen hyvää, rouva
Brown, tulkaa nyt», virkkoi Rob. »Onhan se parempi kuin seisoa
lörpöttelemässä tässä, mistä ei ole mitään hyötyä teille eikä
kenellekään muullekaan. Ja tulkaa tekin mukaan, olkaa niin hyvä», sanoi
hän Aliceen päin kääntyen. »Olenpa tosiaankin iloinen nähdessäni teidät
taas, kun ei vain tuota hevosta olisi!»

Näin puolustaen itseään Rob lähti taas jatkamaan matkaansa surkeana
epätoivon kuvana ja kääntyi suojatteineen eräälle sivukadulle. Eukko
seurasi hänen kintereillään mukisten tyttärelleen, joka käveli hänen
jäljessään.

Poikettuaan pienelle rauhalliselle aukiolle, rakennusten ympäröimälle
pihalle, jonka yli kohosi korkea kirkontorni ja jonka varrella
oli pakkaajan ja pullontekijän varastohuoneet, Rob Hioja jätti
valkosäärisen hevosen tallirengille, joka seisoi nurkassa omituisen
näköisen tallin edessä. Sitten Rob pyysi rouva Brownia ja hänen
tytärtään istuutumaan tallin oven viereiselle kivipenkille, kiiruhti
läheiseen ravintolaan ja palasi pian mukanaan tinakannu ja lasi.

»Menestyköön isäntäsi — herra Carker!» virkkoi eukko hitaasti,
ennenkuin ryyppäsi. »Taivas häntä varjelkoon!»

»Mutta enhän minä ole sanonut teille hänen nimeään», huomautti Rob
silmät suurina.

»Me tunnemme hänet ulkonäöltä», virkkoi rouva Brown, jonka väsymätön
suu ja nyökyttelevä pää pysyivät hetkisen hiljaa hänen huomiokykynsä
jännittyessä. »Näimme hänen ratsastavan ohi tänä aamuna, ennenkuin hän
astui hevosen selästä, juuri silloin kun sinä olit valmiina ottamaan
sen huostaasi.»

»Vai niin», vastasi Rob, joka näytti toivovan, että hänen
vieraanvaraisuutensa olisi vienyt hänet minne muualle tahansa. »Mikä
häntä vaivaa? Eikö hän tahdo juoda?»

Tämä kysymys tarkoitti Alicea, joka viittaansa kääriytyneenä istui
vähän matkan päässä kiinnittämättä pienintäkään huomiota juuri
täytettyyn lasiin, jota Rob hänelle tarjosi.

Eukko pudisti päätään. »Älä välitä hänestä. Hän on kummallinen olento,
jos vain tuntisit hänet, Rob. Mutta herra Carker —»

»Hsh!» keskeytti Rob katsahtaen varovasti pakkaajan ja pullontekijän
varastohuoneisiin päin ikäänkuin Carker voisi katsella jommankumman
luukuista. »Puhukaa hiljaa!»

»Mutta eihän hän ole täällä!» huudahti rouva Brown.

»En ole siitä varma», kuiskasi Rob, jonka katse harhaili kirkontorniin
asti, ikäänkuin Carker voisi olla siellä ylhäällä varustettuna
yliluonnollisella kuulolla.

»Hyvä isäntä vai mitä?» kysyi rouva Brown.

Rob nyökkäsi ja lisäsi matalalla äänellä: »Hirveän ankara!»

»Asuu kaupungin ulkopuolella, eikö niin, poikaseni?»

»Kyllä, silloin kun hän on kotona», vastasi Rob, »mutta nykyään emme
asu kotona».

»Missä sitten?»

»Vuokrahuoneissa lähellä herra Dombeyn taloa», selitti Rob. Nuorempi
nainen loi äkkiä häneen silmänsä niin tutkivasti, että Rob joutui
hämilleen ja tarjosi taas lasia, mutta yhtä huonolla onnella kuin
ennenkin.

»Herra Dombey — niin, meillähän oli tapana puhella hänestä toisinaan»,
virkkoi Rob rouva Brownille. »Teillä oli tapana houkutella minut
puhumaan hänestä.»

Eukko nyökäytti päätään.

»No niin, herra Dombey on pudonnut hevosen selästä», virkkoi Rob
vastahakoisesti, »ja minun isäntäni täytyy nyt olla hänen luonaan
useammin kuin ennen, joko hänen tai rouva Dombeyn tai jonkun muun luona
siellä. Ja sen vuoksi me olemme muuttaneet kaupunkiin.»

»Ovatko he hyviä ystäviä, poikaseni?»

»Kutka?»

»Hän ja rouva Dombey?»

»Mitä, herra ja rouva Dombeyko?» sanoi Rob. »Kuinka minä sen tietäisin?»

»Eivät he — vaan sinun herrasi ja rouva Dombey», selitti eukko
mairittelevalla äänellä.

»En tiedä», vastasi Rob katsahtaen taas ympärilleen. »Minä luulen
niin. Kuinka utelias te olette, rouva Brown. Mitä vähemmän puhun, sitä
parempi.»

»No, mitä vaaraa siinä voi olla!» huudahti eukko naurahtaen ja
taputtaen käsiään. »Hilpeästä Robista on tullut kesy, kun hänen alkoi
käydä hyvin. Eihän siinä mitään vaaraa ole!»

»Ei, tiedänhän minä, ettei siinä ole mitään vaaraa», vastasi Rob
ja loi taas epäluuloisen silmäyksen pakkaajan ja pullontekijän
varastohuoneisiin ja kirkkoon päin, »mutta lörpöttelemään minä en
rupea, en edes herrani takin napeista. Sanon teille, ettei se käy
päinsä, kun on puhe hänestä. Siinä tapauksessa olisi minun paras
hukuttaa itseni veteen. Hän on niin sanonut. Minä en olisi ilmaissut
hänelle edes hänen nimeäänkään, jollette olisi tietänyt sitä. Puhukaa
jostakin toisesta.»

Robin vieläkin tähystäessä eri puolille pihaa eukko antoi sälää merkin
tyttärelleen. Se tapahtui silmänräpäyksessä, mutta tyttären silmistä
ilmeni, että hän oli käsittänyt asian, ja hän siirsi katseensa pois
pojasta ja istui viittaansa kääriytyneenä kuin ennenkin.

»Rob, kultaseni», virkkoi eukko ja viittasi häntä tulemaan penkin
toiseen päähän. »Sinä olet aina ollut suosikkini ja lemmikkini. Etkö
olekin?»

»Olen», rouva Brown», vastasi Rob hyvin happamen näköisenä.

»Ja sinä olet voinut jättää minut!» jatkoi eukko kiertäen käsivartensa
hänen kaulaansa. »Hylkäsit minut, niin että melkein kokonaan kadotin
sinut näkyvistäni. Etkä ole kertaakaan tullut vanhan ystäväparkasi luo
kertomaan, kuinka onnellinen sinä olit, ylpeä poika! Ohhoh!»

»Voi, tämä on kauhea juttu poikaparalle, jonka herra on niin lähellä
vartioimassa häntä!» huudahti Rob onnettomana. »Kun pitääkin joutua
näin itkettävään kohtaukseen!»

»Etkö tulisi tervehtimään minua, Robby!» virkkoi rouva Brown kuivaten
kyyneliä ryppyisiltä kasvoiltaan ja pusertaen häntä hellästi. »Asun
vielä entisessä paikassa, Rob!»

»Kyllä», vastasi poika.

»Pian, Robby kulta?» kysyi rouva Brown, »ja usein?»

»Kyllä, kyllä, kyllä», vastasi Rob. »Minä tulen, kautta sieluni ja
ruumiini.»

»Ja sitten», jatkoi rouva Brown kohottaen kätensä taivasta kohti ja
taivuttaen vapisevan päänsä taaksepäin, »jos pidät sanasi, en tule
koskaan tapaamaan sinua, vaikka tiedän missä olet, enkä hiiskahda
sanaakaan sinusta! En koskaan!»

Tämä vakuutus näytti olevan lohdutuksen pisara onnettomalle Robille,
joka senvuoksi pudisti rouva Brownin kättä ja rukoili häntä kyyneleet
silmissä jättämään rauhaan poikaparan ja olemaan tuhoamatta hänen
tulevaisuudentoiveitaan. Syleillen vielä uudelleen Robia suostui rouva
Brown tähän, mutta ollen jo seuraamaisillaan tytärtään pois hän kääntyi
vielä kerran, piti sormeaan salavihkaa pystyssä ja pyysi käheästi
kuiskaten vähän rahaa.

»Shillingi, kultaseni!» virkkoi hän kasvoillaan saaliinhimoinen ilme,
»tai edes puoli shillingiä! Vanhan tuttavuuden vuoksi! Olen niin köyhä.
Ja kaunis tyttöni» — samassa hän katsahti olkansa yli — »tuo on näet
minun tyttöni, Rob — näännyttää minut puolittain nälkään».

Mutta kun Rob vastahakoisesti pisti rahan hänen käteensä, tarttui
Alice, joka oli hiljaa palannut, äitinsä käteen ja väänsi rahan pois.

»Mitä, äiti!» huudahti hän. »Aina rahaa, rahaa aluksi ja rahaa lopuksi.
Niinkö vähän sinä välität siitä, mitä juuri sanoin sinulle? Tässä on.
Ota rahasi takaisin!»

Eukko voihkaisi syvään, kun raha luovutettiin takaisin Robille, mutta
ei vastustanut mitenkään muuten, vaan kompuroitsi tyttärensä rinnalla
pihalta ja pitkin sitä syrjäkatua, joka vei sieltä pois. Rob, joka
tuijotti heidän jälkeensä hämmästyneenä ja suuttuneena, näki heidän
pysähtyvän ja syventyvän vakavaan keskusteluun. Useammin kuin kerran
hän huomasi nuoremman naisen tekevän uhkaavan kädenliikkeen (nähtävästi
se oli tarkoitettu jollekin henkilölle, josta he puhuivat). Eukko
matki sitä heikolla ja surkealla tavalla, ja se sai Robin hartaasti
toivomaan, ettei hän itse olisi heidän keskustelunsa aiheena.

Tuntien hetkellistä huojennusta heidän lähtönsä vuoksi ja lohduttaen
mieltään sillä tulevaisuudentoivolla, ettei rouva Brown voinut
elää ikuisesti eikä todennäköisesti eläisikään kauan kiusatakseen
häntä, joka katui ilkitöitään vain silloin kun niillä sattumalta
oli epämieluisat seuraukset, Rob sai kiihtyneet kasvonpiirteensä
palautumaan rauhallisemmiksi ajatellessaan sitä ihmeellistä tapaa,
kuinka oli eronnut kapteeni Cuttlesta (mikä muisto oli harvoin
saattamatta häntä erinomaiselle tuulelle), ja lähti Dombey ja Pojan
konttorihuoneistoon päin ottamaan vastaan käskyjä herraltaan.

Täällä jätti Carker, jolla oli niin terävät ja valppaat silmät,
että Rob värisi hänet nähdessään odottaen melkein varmasti saavansa
moitteita keskustelustaan rouva Brownin kanssa, Robille salkun, joka
sisälsi tavalliset aamulehdet Dombeylle ynnä pikku kirjeen rouva
Dombeylle, vain nyökäten merkiksi, että piti toimia varovasti ja
nopeasti. Se oli salaperäinen kehoitus, johon Robin mielikuvituksessa
liittyi mitä kamalimpia varoituksia ja uhkauksia ja joka vaikutti
häneen voimakkaammin kuin mitkään sanat.

Kun Carker taas oli yksinään omassa huoneessaan, ryhtyi hän työhön
koko päiväksi. Hän otti vastaan paljon kävijöitä, tarkasti joukon
asiapapereita, liikkui edestakaisin toiminimen eri osastojen välillä
eikä antanut enää minkään sivuasian häiritä mieltään ennenkuin
päivän työt oli tehty. Mutta niin pian kuin hän oli tuttuun tapaansa
puhdistanut pöytänsä papereista, vaipui hän taas syviin mietteisiin.

Hän seisoi entisellä paikallaan ja vanhassa asennossaan katse
hievahtamatta suunnattuna lattiaan, kun hänen veljensä tuli sisään
tuoden takaisin kirjeitä, jotka päivän kuluessa olivat joutuneet
toisiin huoneisiin. Hän pani ne rauhallisesti pöydälle ja aikoi lähteä
heti pois, kun konttoripäällikkö, joka oli katsellut häntä siitä
hetkestä asti kun hän tuli sisään, sanoi hänelle:

»No, John Carker, mikä _sinut_ tuo tänne?»

Hänen veljensä osoitti kirjeitä ja aikoi poistua.

»Minua ihmetyttää», virkkoi konttoripäällikkö, »että sinä voit tulla ja
mennä kysymättä, kuinka meidän isäntämme jaksaa».

»Olemme tänä aamuna saaneet kuulla konttorissa, että herra Dombey voi
paremmin.»

»Sinä olet niin nöyrä mies», virkkoi nuorempi veli hymyillen,
»todellakin olet käynyt sellaiseksi vuosien kuluessa, että saattaisin
vannoa sinun tulevan onnettomaksi, jos hänelle tapahtuisi jotakin
pahaa».

»Minä olisin tosiaankin pahoillani!» James!» vastasi toinen.

»Hän olisi pahoillaan!» huudahti konttoripäällikkö osoittaen häntä,
ikäänkuin olisi saapuvilla jokin muu henkilö, jolle hän paraikaa
puhui. »Hän olisi tosiaankin pahoillaan! Tämä minun veljeni! Tämän
liikkeen vähäpätöisin henkilö, tämä halveksittu romu, joka on työnnetty
syrjään ja käännetty kasvot seinään päin kuin turmeltunut taulu ja
jätetty siihen, taivas tietää kuinka moneksi vuodeksi. Hän on täynnä
kiitollisuutta ja kunnioitusta ja uhrautuvaisuutta. Sellaista hän
tahtoo uskotella minulle!»

»En tahdo uskotella sinulle mitään, James, mutta ole yhtä
oikeudenmukainen minulle kuin kelle tahansa, joka on sinua alempana.
Sinä kysyit minulta, ja minä vastasin.»

»No eikö sinulla ole mitään moittimisen syytä häntä kohtaan,
liehakoitseva koira?» kysyi konttoripäällikkö tavattoman ärtyisästi.
»Ei ylpeää kohtelua kostettavana, ei loukkausta, minkäänlaista
kiristystä. Mitä hittoa! Oletko sinä mies vai hiiri?»

»Olisi harvinaista, jos kaksi ihmistä saattaisi olla yksissä niin
monta vuotta, etenkin isäntänä ja palkollisena, eikä toisella olisi
mitään moittimisen syytä toista kohtaan — edes omasta mielestään»,
vastasi John Carker. »Mutta riippumatta siitä, kuinka minun kävi tässä
liikkeessä —»

»Sepä se», keskeytti konttoripäällikkö. »Se juuri tekee hänen asemansa
erikoiseksi, työntää hänet kaikkien muiden ulkopuolelle. No, entä
sitten?»

»Riippumatta siitä jutusta, joka — niinkuin viittasit — antaa minulle
yksinään (onneksi kaikille muille) syytä olla kiitollinen, uskon
varmasti, ettei täällä ole ainoatakaan ihmistä, joka ei tuntisi
ja ajattelisi edes sen vertaa. Et suinkaan luule, että toiminimen
päämiestä kohdannut onnettomuus olisi kenestäkään täällä yhdentekevä
eikä herättäisi vilpitöntä surua?»

»Niin, sinulla on tosiaankin syytä olla kiitollinen hänelle!» virkkoi
nuorempi veli ylenkatseellisesti. »Etkö siis ymmärrä, että sinua
pidetään täällä halpana esimerkkinä Dombey ja Pojan suurenmoisesta
jalomielisyydestä, lisäämässä tämän erinomaisen liikkeen mainetta?»

»En», vastasi John lempeästi, »vaan olen ollut kauan siinä uskossa,
että minua pidetään täällä ystävällisemmistä ja epäitsekkäämmistä
syistä».

»Sinä aiot kai esittää jonkin kristillisen ohjeen», virkkoi James
Carker muristen kuin tiikerikissa.

»En», vastasi toinen; »vaikka veljesside meidän välillämme onkin kauan
ollut poikki —»

»Kumpi sen katkaisi?» kysyi konttoripäällikkö.

»Minä, rikokseni vuoksi. En syytä sinua siitä.»

James Carker vastasi tekemällä mykän liikkeen ulkonevilla huulillaan
kuin sanoakseen: »Vai et syytä siitä minua», ja käski hänen jatkaa.

»Niin, vaikkei veljessidettä olekaan välillämme, älä silti hyökkää
kimppuuni tarpeettomilla pilkkasanoilla tai selitä väärin, mitä
sanon tai voisin sanoa. Aioin vain selittää sinulle, että erehdyt
luullessasi, että vain sinä, joka olet ennen kaikkia muita valittu
kohoamiseen, luottamukseen ja huomattavaan asemaan (tiedän, että alusta
asti jouduit siihen suuren kykysi ja luotettavaisuutesi vuoksi) ja joka
seurustelet herra Dombeyn kanssa vapaammin kuin kukaan ja olet, se on
myönnettävä, kuin hänen vertaisensa ja saanut häneltä osaksesi suosiota
ja rikkautta — että erehdyt luullessasi, että sinä yksin huolehdit
hänen menestyksestään ja hyvästä maineestaan. Vilpittömästi uskon,
ettei tässä talossa ole ainoatakaan sinusta itsestäsi alimpaan asti,
jolla ei olisi samoja tunteita.»

»Sinä valehtelet!» huudahti James Carker ihan punaisena kiukusta. »Sinä
olet tekopyhä, John Carker, ja valehtelet.»

»James!» huudahti toinen vuorostaan punastuen. »Mitä sinä tarkoitat
noin loukkaavilla sanoilla? Miksi käytät niitä niin halpamaisesti
minulle, vaikken ole antanut siihen mitään aihetta?»

»Minä sanon sinulle, että tekopyhyytesi ja nöyryytesi — että koko
tämän liikkeen tekopyhyys ja nöyryys — ei ole minusta tuonkaan
arvoinen» — hän näpsäytti sormiaan — »ja että näen sen läpi kuin se
olisi ilmaa! Koko liikkeessä ei ole ainoatakaan henkilöä, minusta
alimpaan asti (jonka otat niin tarkoin huomioon, ja syystä kyllä,
sillä hän ei ole kovin kaukana), joka ei olisi sydämestään iloinen
nähdessään isäntänsä nöyryytettynä, joka ei vihaisi häntä salaa, joka
ei mieluummin soisi hänelle pahaa kuin hyvää ja joka ei kääntyisi häntä
vastaan, jos hänellä vain olisi voimaa ja rohkeutta. Mitä lähempänä
hänen suosiotaan, sitä lähempänä hänen hävyttömyyttään. Mitä enemmän
hänen seurassaan, sitä kauemmas hänestä pyrkii. Se on tämän liikkeen
uskontunnustus!»

»En tiedä», virkkoi veli, jonka kiihtymys oli pian väistynyt
hämmästyksen tieltä, »kuka lienee kertonut sinulle noin vääriä
asioita tai miksi olet valinnut minut kokeilujesi esineeksi jonkin
toisen asemesta. Mutta nyt olen varma siitä, että olet vain pannut
minut koetukselle ja tahtonut johtaa minut harhaan. Sinulla on sekä
toisenlaiset tavat että toisenlainen ilme kuin ennen koskaan olen
sinussa huomannut. Toistan sinulle vieläkin, että sinua on petetty.»

»Sen tiedänkin», vastasi konttoripäällikkö. »Niinhän sanoinkin sinulle.»

»Mutta minä en ole pettänyt», sanoi hänen veljensä, »vaan joku muu, jos
sinulle on tuolla tavalla kerrottu. Jollei, niin omat ajatuksesi ja
epäilysi ovat vieneet sinut harhaan.»

»Minulla ei ole mitään epäilyksiä, sillä minulla on varmuus! Te arat,
kurjat, kyyristelevät koirat! Kaikki esitätte samaa näytelmää, kaikki
veisaatte samaa virttä, kaikki vikisette samoja vakuutuksia, kaikilla
teillä on sama läpinäkyvä salaisuus sisimmässänne.»

Hänen veljensä poistui sanomatta enää mitään ja sulki oven toisen
lakattua puhumasta. Konttoripäällikkö Carker veti nojatuolin tulen
ääreen ja ryhtyi koputtelemaan hiiliä hangolla.

»Arat, matelevat konnat!» mutisi hän paljastaen molemmat välkkyvät
hammasrivinsä. »Niiden joukossa ei ole ainoatakaan, joka ei koettaisi
teeskennellä mielenjärkytystä ja kauhistusta —! Pyh! Heidän joukossaan
ei ole ainoatakaan, joka ei, jos vain olisi voimaa ja taitoa ja
uskallusta, tuhoaisi Dombeyn ylpeyttä ja musertaisi sitä yhtä
säälimättömästi kuin minä nämä hiilet!»

Rikkoessaan niitä ja hajoittaessaan uunin pohjalle hän katseli
mietiskelevästi hymyillen työtään. »Ja sitäpaitsi on samanlainen
naismajesteetti pöyhistelemässä», lisäsi hän, »täynnä ylpeyttä, se on
muistettava — siitä on todistuksena oma kokemuksemme!» Niin sanoen hän
vaipui yhä syvemmälle mietteisiin ja istui pohtien asioitaan sammuvan
tulen ääressä, kunnes nousi ikäänkuin luettuaan vaikeatajuista teosta,
katseli ympärilleen, otti sitten hattunsa ja hansikkaansa, meni
odottavan hevosensa luo, nousi sen selkään ja ratsasti pois pitkin
valaistuja katuja, sillä nyt oli jo ilta.

Hän ratsasti Dombeyn yksityisasunnolle päin, antoi sen likelle
ehdittyhän hevosensa kävellä ja katseli ylös akkunoihin. Se akkuna,
jossa hän oli kerran nähnyt Florencen istuvan koirineen, kiinnitti
hänen huomiotaan ensiksi, vaikka se ei ollutkaan valaistu, mutta hän
hymyili kohottaessaan katseensa talon korkeaan julkisivuun ja näytti
unohtaneen sen asian, jota äsken oli ajatellut.

»Oli aika», virkkoi hän, »jolloin kannatti pitää silmällä sinunkin
nousevaa pikku tähteäsi ja olla selvillä siitä, miltä suunnalta tuli
pilviä voidakseen varjostaa sinut, jos se olisi tarpeellista. Mutta nyt
on noussut kiertotähti, ja sen valo on pimittänyt sinut».

Hän käänsi valkosäärisen hevosensa kadunkulman ympäri ja etsi
silmillään valoa talon takaseinän akkunoista. Siihen liittyi muisto
komeasta olennosta, hansikoidusta kädestä, ihanan linnun höyhenistä,
jotka oli siroitettu lattialle, ynnä siitä, kuinka pukua koristava
valkea untuvareunus oli värissyt kuin ennustaen etäisen myrskyn
lähenemistä. Tämä muisto mielessään hän kääntyi taas pois ja ratsasti
läpi pimenevien ja autioiden puistokatujen nopeaa ravia. Ja sama muisto
oli kohtalon toimesta mielessä eräällä naisella, ylpeällä naisella,
joka vihasi häntä, mutta oli vähitellen varmasti joutunut hänen
viekkautensa ja oman ylpeytensä ja kostonsa vuoksi väkisinkin sietämään
hänen seuraansa ja ottamaan yhä useammin hänet vastaan, ja silloin
miehellä oli kuin etuoikeus puhella siitä uhmailevasta ylenkatseesta,
jota nainen osoitti puolisolleen menettäen samalla itsekunnioituksensa.
Tämä nainen vihasi häntä syvästi, tunsi hänet tarkoin eikä luottanut
häneen, koska he olivat selvillä toistensa luonteesta, vaan yllytti
ylpeää katkeruuttaan suvaitsemalla hänen lähestyä itseään joka päivä
vihansa uhallakin. Sillä sen pohjalla, tosin vielä liian syvällä, jotta
hänen uhkaava silmänsä olisi voinut tunkea sinne asti, joskin hän
saattoi nähdä sen hämärästi, oli synkkä kosto, jonka heikoinkin varjo —
vaikka hän olisi nähnyt sen vain kerran ja pelästynyt sitä koskaan enää
näkemättä — olisi voinut kylliksi tahrata naisen sielun.

Leijailiko tuollaisen naisen kuva Carkerin lähettyvillä hänen
ratsastaessaan? Oikein todellisuutta vastaava ja silminnähtävä?

Kyllä. Hän näki sen hengessään juuri sellaisena kuin se oli. Se oli
hänen seuranaan täynnä ylpeyttä, vihaa ja kostonhalua, ja kaiken sen
Carker näki yhtä selvästi kuin hänen kauneutensakin, mutta mikään muu
ei ollut niin silmäänpistävää kuin viha. Toisin hetkin hän näki naisen
rinnallaan ylpeänä ja torjuvana, toisinaan taas hevosensa jalkoihin
vaipuneena pölyssä. Mutta aina Carker näki hänet sellaisena kuin hän
oli, naamiotta, ja katseli sitä vaarallista tietä, jota nainen vaelsi.

Ja kun hän oli lopettanut ratsastuksensa ja muuttanut pukua ja astui
pää kumarassa, ääni lempeänä ja huulillaan rauhoittava hymy tuon naisen
valaistuun ja komeaan huoneeseen, näki hän kaikki vielä yhtä selvästi.
Aavistipa hän hansikoidun käden salaisuudenkin ja piti sitä vain sitä
kauemmin kädessään. Samalla vaarallisella tiellä, jota nainen astui,
oli hän itsekin, ja joka ainoaan hänen jalan jälkeensä Carker painoi
heti oman jalkansa.




SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU H

Ukkosenisku


Dombeyn ja hänen puolisonsa välinen kuilu ei pienentynyt ajan mukana.
Näitä kahta huonosti yhteen sopivaa ihmistä, jotka olivat onnettomia
sekä oman itsensä että toistensa vuoksi ja joita ei liittänyt yhteen
mikään muu kuin käsiraudat, sitoen heidän kätensä ja hangaten ne rikki
ihan luuhun asti heidän yrittäessään repiä niitä irti — näitä kahta
ei aika, joka lohduttaa surun ja tyynnyttää tuskat, voinut mitenkään
auttaa. Niin erilainen kuin heidän ylpeytensä olikin laatunsa ja
aiheensa puolesta, niin samanvertainen se oli voimassaan. Heidän
iskiessään vastakkain piikivien tavalla leimahtivat kipinät, jotka joko
hehkuivat tai kimmahtivat ilmiliekkiin kulloinkin asianhaarojen mukaan,
mutta polttivat kaiken niiden ulottuville osuvan ja tekivät heidän
avioliittonsa kiirastuleksi.

Olkaamme oikeudenmukaiset Dombeylle. Hirveässä ja yhä yltyvässä
harhakäsityksessään elämästä hän ajoi vaimoaan eteenpäin, lainkaan
aavistamatta minne tai kuinka, mutta kuitenkin pysyi hänen tunteensa
Edithiä kohtaan samanlaisena kuin se oli ollut alussakin. Edithillä
oli se suuri varjopuoli, että hän selittämättömällä tavalla kieltäytyi
tunnustamasta miehensä suurta merkitystä eikä tahtonut taipua
täydellisesti alistumaan ja tarpeen mukaan parantamaan ja muuttamaan
käytöstään. Mutta toiselta puolen hän yhä piti vaimoaan omalla kylmällä
tavallaan naisena, joka saattoi, jos halusi, tuottaa kunniaa hänen
vaalilleen ja nimelleen ja jonka omistaminen lisäsi hänen arvoaan.

Sensijaan Edith katseli synkästi kiihkeän ja ylpeän kostonhalunsa
täyttämänä päivästä päivään ja tunnista tuntiin omassa huoneessaan
vietetyn yön jälkeen, jolloin hän oli istunut tuijottaen seinällä
olevia varjoja, siihen pitempään ja synkempään yöhön asti, joka
lähestyi kovaa vauhtia — erästä olentoa, jolta oli tulossa yhä uusia
katkeria nöyryytyksiä. Ja se olento oli hänen miehensä!

Oliko Dombeyn pääpahe, joka vallitsi häntä niin hellittämättömästi,
luonnoton piirre? Toisinaan kannattaisi kysyä, mitä luonto
oikeastaan on ja kuinka ihmiset menettelevät sitä muuttaessaan ja
eikö luonnollinen käy luonnottomaksi, kun näin väkipakolla pannaan
toimeen vääntelyitä ja vääristelyjä. Teljettäköön kuka tahansa
mahtavan luonto-äitimme pojista tai tyttäristä ahtaalle alueelle,
kahlehdittakoon vanki yhteen ainoaan ajatukseen ja yllytettäköön
sitä ympärillä olevien muutamien arkojen tai viekkaitten ihmisten
raatelevalla palvonnalla — mitä silloin merkitsee luonto tuolle
vapaaehtoiselle vangille, joka ei ole milloinkaan kohonnut vapaan
hengen siivillä — ne kun pian raukeavat ja putoavat hyödyttöminä —
nähdäkseen luontoa sen kaikki käsittävässä totuudessa!

Voi, onko ympärillämme maailmassa tosiaankin niin vähän asioita,
jotka ovat peräti luonnottomia ja kuitenkin varsin luonnollisia
sinänsä? Kuulkaa vain tuomarin tai muun virkamiehen nuhtelevan
yhteiskunnan luonnottomia hylkiöitä, luonnottomia raaoissa tavoissaan,
luonnottomia säädyllisyydenpuutteessaan, luonnottomia siksi, etteivät
enää tahdo tai osaa nähdä eroa hyvän ja pahan välillä, luonnottomia
tietämättömyydessään, rikollisuudessaan, häikäilemättömyydessään,
uppiniskaisuudessaan, hengessään, ulkonäössään, kaikessa. Mutta
seuratkaa hyvää pappia tai lääkäriä, jonka elämä on joka hetki vaarassa
hänen laskeutuessaan heidän luoliinsa, missä kuulee kaikuna meidän
vaununpyöräimme tärinän ja jokapäiväiset askeleemme katukivityksellä.
Katselkaa ympärillenne vastenmielisten näkyjen maailmassa miljoonat
kuolemattomat olennot eivät tunnekaan muuta maailmaa eläissään —
jonka ohimenevä mainitseminenkin jo kauhistuttaa ihmisyyttä ja saa
seuraavalla kadulla asuvan hennon arkatuntoisuuden tukkimaan korvansa
ja kuiskaamaan: »Sitä en voi uskoa!» Hengittäkää saastutettua ilmaa,
jota turmelee kaikki mahdollinen epäpuhtaus, myrkyllinen terveydelle
ja elämälle, antakaa jokaisen aistinne, jonka ihmissuku on saanut
ilon ja onnen tajuamista varten, tulla loukatuksi, sairaaksi ja inhon
kyllästämäksi, antakaa sen kehittyä kanavaksi, jota myöten voi tulla
vain kurjuutta ja kuolemaa! Koettakaa turhaan ajatella yhtäkään kasvia
tai kukkaa tai terveellistä yrttiä, joka tuollaiseen rikkaruohoiseen
kukkasarkaan istutettuna saattaisi kasvaa luonnollisella tavalla tai
ojentaa pikku lehtensä aurinkoa kohti, niinkuin Jumala on tarkoittanut.
Ja kutsukaa sitten luoksenne jokin kalmankalpea lapsi, jolla on
surkastunut vartalo ja häijyt kasvot, selittäkää sille sen luonnoton
synnillisyys ja valittakaa sitä, että se jo niin nuorena on loitonnut
niin kauas taivaasta — mutta ajatelkaa myöskin vähän sitä, että se on
siitetty, syntynyt ja kasvanut — helvetissä!

Henkilöt, jotka tutkivat luonnontieteitä ja sovittavat tietonsa
ihmiskunnan terveydeksi, sanovat meille, että jos ne vahingolliset
ainekset, jotka turmeltunut ilma synnyttää, olisivat silmin
havaittavissa, näkisimme kuinka ne asettuvat paksuina mustina pilvinä
tyyssijojensa ylle ja leviävät vähitellen laajemmalle, saastuttaen
kaupungin paremmatkin osat. Mutta jos myöskin se siveellinen rutto,
joka kohoaa niiden keralla ja loukatun luonnon ikuisten lakien mukaan
on niistä eroamaton, olisi silmin havaittavissa — niin kuinka kauheita
asioita paljastuisikaan! Silloin näkisimme turmelusta, jumalattomuutta,
juoppoutta, varkautta, murhaamista ja pitkän jonon ihmiskunnan
luonnollista hyvyyttä ja rakkautta vastaan tehtyjä nimettömiä syntejä,
jotka leijailevat noiden anastamiensa paikkojen yläpuolella ja
hiipivät eteenpäin pahentaakseen viattomia ja levittääkseen turmelusta
puhtaitten keskuuteen. Silloin näkisimme, että samat myrkytetyt
lähteet, jotka valuvat sairaaloihimme, täyttävät myöskin vankilamme,
sullovat liiallisen lastin rangaistussiirtoloihin lähteviin laivoihin
ja leviävät merten ylitse peittäen laajat mantereet rikoksilla.
Silloin pysähtyisimme kauhistuneina ja huomaisimme, että missä saamme
aikaan turmelusta, joka kohtaa lapsiamme ja periytyy syntymättömille
sukupolville, siinä myöskin saamme syntymään saman varman kehityskulun
nojalla sellaisen lapsipolven, joka ei tiedä mitään viattomuudesta,
nuorison, joka ei tunne kainoutta, kypsyneen iän ihmispolven, joka on
kypsä vain kärsimyksissä ja rikoksissa, raihnaisen vanhuuden, joka
on häpeäksi ihmissuvulle. Luonnoton sukukunta! Silloin kun voimme
koota viinirypäleitä orjantappuroista ja viikunoita ohdakkeista,
kun viljapellot kasvavat paheellisten kaupunkiemme syrjäkaduilla
rikkakasoissa ja ruusut kukkivat niiden asuttamilla täpötäysillä —
hautuumailla, silloin voimme toivoa luonnollisen ihmissuvun kasvavan
sellaisesta kylvöstä.

Oi, jospa joku hyvä henki tempaisi katot auki voimakkaammalla ja
siunauksellisemmalla kädellä kuin sadun rampa paholainen ja näyttäisi
kristityille, mitä synkkiä olentoja lähtee keskeltä heidän kotejaan
sankkana saattojoukkona hävityksen enkelille sen kulkiessa tietään
heidän seassaan. Ei tarvittaisi enempää kuin yksi ainoa yö kalpeiden
kummitusten näkemiseen, näiden kohotessa liian kauan laiminlyömiltämme
paikoilta ja siitä paksusta ja raskaasta ilmasta, jossa rikos ja kuume
rehoittavat yhdessä, sirotellen ympärilleen hirveää yhteiskunnallista
kostoa purkautumaan ylitsemme ja käyden yhä uhkaavammiksi. Millainen
kirkas ja siunattu aamu voisikaan seurata sellaista yötä, sillä
ihmiset, joita eivät enää kiusaisi omatekoiset loukkauskivet, pelkät
pölyhiutaleet heidän ja ikuisuuden välisellä tiellä, ryhtyisivät
silloin, niinkuin ainakin samasta alkuperästä lähteneet olennot, joilla
on sama velvollisuus yhteisen perheen isää kohtaan ja jotka pyrkivät
samaan päämäärään, tekemään maailmaa paremmaksi asuinpaikaksi!

Se päivä ei olisi vähemmän kirkas ja siunattu, jos se herättäisi
jonkun, joka ei ole koskaan katsellut ympärillään olevaa ihmiselämää,
tajuamaan selvästi, että hän on sukulaissuhteissa siihen, ja avaisi
hänen silmänsä näkemään omien ahdasmielisten tunteittensa ja
mielipiteittensä kierouden, joka on niin suuri ja kuitenkin kerran
alkaneessa kehityksessään yhtä luonnollinen kuin syvin turmelus.

Mutta sellainen päivä ei ollut koskaan koittanut Dombeylle tai hänen
puolisolleen, ja kumpikin oli valinnut tiensä.

Kuusi kuukautta Dombeyn tapaturman jälkeen pysyi heidän suhteensa
samanlaisena. Marmorikallio ei olisi voinut sulkea Dombeyn tietä
itsepintaisemmin kuin hänen vaimonsa. Eikä jäälähde, jota ei yksikään
valonsäde ilahduta syvän luolan pohjalla, olisi voinut olla kolkompi ja
kylmempi kuin Dombey.

Se toivo, joka oli virinnyt Florencen sydämessä, kun hän tiesi kotinsa
muuttuvan uudeksi, oli nyt kokonaan hävinnyt. Tämä koti oli melkein
kaksi vuotta vanha, eikä hänenkään kärsivällinen ja luja uskonsa voinut
kestää jokapäiväisten kokemusten yhä pettäessä. Joskin hänessä vielä
eli epämääräinen toive, että Edith ja isä voisivat elää onnellisempina
yhdessä joskus kaukaisena aikana, ei hän enää haaveillutkaan itse
saavuttavansa isän rakkautta. Se lyhyt aika, jolloin hän kuvitteli
huomanneensa isän sydämen leppyvän, unohtui hänen muistellessaan
sen edellä vallinnutta ja sitä seurannutta pitkää kylmyyttä, tai se
esiintyi hänen mielessään vain tuskallisena pettymyksenä.

Florence rakasti häntä vieläkin, mutta oli vähitellen johtunut
ajattelemaan häntä jonakin rakkaana olentona joka oli ennen elänyt
tai ainakin olisi voinut elää, eikä joka päivä näkyvissä olevana
kovana todellisuutena. Jotakin siitä lempeästä surumielisyydestä, joka
liittyi pikku Paulin tai äidin muistoon, tuntui nyt tulevan hänen
mieleensä myös silloin, kun ajatukset kohdistuivat isään, muuttuen
ikäänkuin rakkaiksi muistoiksi. Hän ei voinut tehdä itselleen selvää,
tapahtuiko se senvuoksi, että isä oli kuin kuollut häneltä ja liittyi
hänen ennen rakastamiinsa henkilöihin ja että hän oli pannut isäänsä
niin kauan toiveita, jotka olivat rauenneet tyhjiin, ja hellyyttä,
johon oli vastattu jäätävän kylmästi. Mutta rakastettu isä alkoi
muuttua hänelle epämääräiseksi unikuvaksi eikä oikeastaan vaikuttanut
hänen todellisessa elämässään paljon enempää kuin se kuva, jonka hän
toisinaan loihti silmiensä eteen rakkaasta veljestään, kuvitellen
hänen vielä elävän ja kasvavan mieheksi, suojelijakseen ja helläksi
ystäväkseen. Tämä muutos, jos sitä voi siksi sanoa, oli tapahtunut
hänessä huomaamatta samoin kuin kehitys lapsesta naiseksi ja sen
keralla. Florence oli melkein seitsentoistavuotias, kun hän yksin
mietiskellessään tuli tietoiseksi näistä ajatuksista.

Hän oli nyt usein yksin, kun entinen suhde hänen ja Edithin välillä oli
suuresti muuttunut. Niihin aikoihin, jolloin isä tapaturman kohtaamana
makasi huoneessaan alakerrassa, oli Florence ensiksi huomannut,
että Edith vältteli häntä. Tuskaisena ja pahoilla mielin, voimatta
kuitenkaan sovittaa tätä käytöstä yhteen sen hellyyden kanssa, jota
Edith osoitti heidän tavatessaan toisensa, hän lähti kerran myöhään
illalla äitipuolensa huoneeseen.

»Äiti», virkkoi Florence hiipien hiljaa hänen viereensä, »olenko
loukannut sinua?»

Edith vastasi: »Et.»

»Minun on täytynyt tehdä jotakin», väitti Florence. »Sano minulle,
mitä se on. Sinä olet muuttanut käytöksesi minua kohtaan, rakas äiti.
En osaa sanoa, kuinka herkästi ja heti tunnen pienimmänkin muutoksen,
sillä minä rakastan sinua koko sydämestäni.»

»Niin minäkin sinua», sanoi Edith. »Voi, Florence, älä usko minua enää
koskaan enemmän kuin nyt!»

»Miksi kartat minua niin usein ja pysyttelet poissa?» kysyi Florence.
»Ja miksi katselet minua toisinaan niin oudosti, äitikulta? Sinä teet
niin, etkö teekin?»

Edithin tummissa silmissä näkyi myöntävä ilme.

»Miksi?» tiedusti Florence rukoillen. »Sano minulle syy, jotta
tietäisin, kuinka voisin paremmin miellyttää sinua, ja lupaa minulle,
ettei sitä enää jatku.»

»Rakas Florence», vastasi Edith tarttuen käteen, joka oli kiertynyt
hänen kaulalleen, ja katsellen silmiin, jotka tähystivät häntä niin
rakastavasti Florencen polvistuessa hänen viereensä lattialle, »minä en
voi sanoa sinulle, miksi niin on laita. Minä en saa sitä sanoa, etkä
sinä sitä kuulla, mutta tiedän, että niin on ja että niin täytyy olla.
Tekisinkö niin, jollen tietäisi?»

»Täytyykö meidän vieraantua toisistamme, äiti?» kysyi Florence
tuijottaen häneen säikähtyneenä.'

Edithin äänettömillä huulilla näkyi vastaus: »Täytyy.»

Florence katsahti häneen pelon ja kummastuksen yhä lisääntyessä,
kunnes ei enää voinut nähdä häntä sumentavien kyynelten lävitse, jotka
valuivat hänen poskiaan pitkin.

»Florence kultaseni!» virkkoi Edith hätääntyneenä, »kuuntele minua.
Minä en siedä nähdä tuota murhetta. Ole rauhallisempi. Sinähän näet,
että minäkin olen tyyni, mutta onko se helppoa minulle?»

Hän virkkoi nämä viime sanat tavallisella tasaisella äänellään ja
lisäsi sitten:

»Me emme vieraannu kokonaan. Vain osaksi ja näennäisesti, Florence,
sillä sisimmässäni olen sinulle yhä sama ja tulen aina olemaan. Mutta
sitä, mitä teen, en tee itseni vuoksi.»

»Minunko vuokseni, äiti?» kysyi Florence.

»Se riittää, kun tiedät, mitä se on», virkkoi Edith hetkisen kuluttua.
»Miksi niin on laita, se ei ole tärkeätä. Florence kulta, on parempi —
ja välttämätöntä — että seurustelemme harvemmin. Välillämme vallinnut
tuttavallinen suhde täytyy katkaista.»

»Milloin!» Florence huudahti. »Voi, äiti, milloin?»

»Nyt», virkkoi Edith.

»Ikuisiksi ajoiksiko?» kysyi Florence.

»Sitä en väitä», vastasi Edith, »enkä tiedäkään. En tahdo myöskään
sanoa, että tuttavuutemme on parhaassakin tapauksessa sopimaton ja
turmiollinen suhde, joka ei tietääkseni voisi tuottaa hyviä hedelmiä.
Minä olen täällä joutunut vaeltamaan sellaisia polkuja, joita sinun ei
koskaan tarvitse polkea, ja tieni vienee tästä lähtien — Jumala tietää
— en tiedä minne —»

Hänen äänensä raukeni, ja hän istui katsellen Florencea ja melkein
vetäytyen pois hänestä saman oudon pelon ja väittelemisen pakottamana,
jonka Florence oli huomannut jo aikaisemmin. Sitä seurasi synkkä ylpeys
ja raivo, kulkien koko hänen olemuksensa ja piirteittensä läpi kuin
hurjasti soivan harpun kieliin lyöty vihainen sävel. Mutta sitten ei
enää tullut lempeyttä tai nöyryyttä. Hän ei nyt painanut päätään alas
eikä itkien sanonut, että hänen ainoa toivonsa oli Florencessa, vaan
piti sitä pystyssä kuin olisi kaunis Medusa, joka katseli miestään
kasvoista kasvoihin, tahtoen lumota hänet kuoliaaksi. Hän olisikin niin
tehnyt, jos hänellä olisi ollut siihen taikavoima.

»Äiti», virkkoi Florence levottomana, »sinussa on tapahtunut muutos
muussakin kuin tahdot minulle ilmaista, ja se on minusta tuskallista.
Anna minun jäädä hetkeksi tänne.»

»Ei», vastasi Edith, »ei, kultaseni. Minun on nyt paras jäädä yksin
ja pysyä ennen kaikkea erossa sinusta. Älä kysy minulta mitään, vaan
usko, että näyttäessäni mielestäsi epävakaiselta ja oikulliselta en ole
sellainen omasta tahdostani tai itseni vuoksi. Usko, että vaikka olemme
toisillemme vieraampia kuin ennen, sittenkin sisimmässäni tunnen samaa
sinua kohtaan. Suo anteeksi, että olen koskaan synkistänyt synkkää
kotiasi — tiedän hyvin, että luon siihen varjon — älkäämmekä enää
koskaan puhuko tästä.»

»Äiti», nyyhkytti Florence, »ei suinkaan meidän tarvitse erota?»

»Me teemme näin, jotta meidän ei tarvitse erota», selitti Edith. »Älä
enää kysy. Mene, Florence! Rakkauteni ja tunnonvaivani seuraavat sinua.»

Hän syleili tyttöä ja päästi hänet menemään. Kun Florence poistui
huoneesta, katseli Edith hänen jälkeensä ikäänkuin hänen hyvä enkelinsä
olisi häviämässä ja jättäisi hänet ylpeiden ja vihaisten intohimojen
huostaan, jotka nyt anastivat hänet omakseen ja painoivat leimansa
hänen otsalleen.

Siitä hetkestä lähtien Florence ja hän pysyivät tällä vikaantumisen
kannalla. Päiväkausiin he eivät tavanneet toisiaan juuri muulloin kuin
ruokapöydässä ja Dombeyn läsnäollessa. Silloin Edith istui käskevän
näköisenä, taipumattomana ja äänettömänä, katsahtamattakaan Florenceen.
Aina kun Carker oli mukana, niinkuin hän usein oli Dombeyn toipumisen
aikana ja jälkeenpäinkin, pysytteli Edith tavallista loitommalla.
Mutta kahden kesken hän ei koskaan tavannut tyttöä syleilemättä häntä
hellästi niinkuin ennenkin, joskaan ei voinut yhtä selvästi vapautua
ylpeästä ilmeestään. Usein, kun hän oli ollut myöhään kaupungilla,
hän hiipi pimeässä yläkertaan Florencen huoneeseen, niinkuin oli
tottunut tekemään, ja kuiskasi hyvää yötä vuoteen vieressä. Florence
ei nukkuessaan tiennyt näistä käynneistä, mutta joskus hän heräsi kuin
unessa kuultuaan hiljaa lausuttavan näitä sanoja ja luuli tuntevansa
huulten kosketusta kasvoillaan. Mutta niin tapahtui yhä harvemmin, mitä
pitemmälle aika kului.

Ja nyt alkoi Florencen oman sydämen tyhjyys taas luoda yksinäisyyttä
hänen ympärilleen. Samoin kuin hänen rakastamansa isän kuva oli
huomaamatta muuttunut pelkäksi käsitteeksi, samoin Edithkin, seuraten
kaikkien niiden kohtaloa, jotka olivat olleet hänelle rakkaita,
väistyi pois, häipyi ja kävi päivä päivältä hämärämmäksi etäisyydessä.
Vähitellen hän katosi Florencelta niinkuin entisen olemuksensa pakeneva
aave; vähitellen heidän välisensä kuilu laajeni ja näytti syvenevän, ja
kaikki se vakavuuden ja hellyyden voima, joka oli ilmennyt Edithissä,
jäätyi rohkean vihaiseksi itsepäisyydeksi, jonka tukemana hän seisoi
Florencelle näkymättömän syvän jyrkänteen reunalla ja uskalsi tuijottaa
alas.

Vain yhdellä asialla voi Florence korvata Edithin menetystä, ja vaikka
se olikin pieni lohdutus hänen raskautetulle sydämelleen, koetti hän
ajatella sitä jonkinlaisena huojennuksena. Nyt kun hänen ei enää
tarvinnut jakaa rakkauttaan ja kuuliaisuuttaan Edithin ja isän välillä,
saattoi hän rakastaa molempia tekemättä vääryyttä kummallekaan.
Ikäänkuin rakastavan mielikuvituksen luomille olennoille hän saattoi
antaa heille samanlaisen sijan rinnassaan, loukkaamatta heitä millään
epäluulolla.

Niin hän koettikin tehdä. Toisinaan, vieläpä useinkin, hänen täytyi
ihmetellä ja mietiskellä, miksi Edith oli muuttunut, ja silloin se
peloittikin häntä, mutta yksinäisyydessään ja äänettömässä surussaan
hän ei ollut taipuvainen uteliaisuuteen. Hänelle ei jäänyt muuta
neuvoksi kuin muistella, kuinka hänen toivontähtensä oli peittynyt
talon yllä lepäävään yleiseen pilveen, ja itkien alistua kohtaloonsa.

Niin Florence täytti seitsemäntoista vuotta, eläen unessa, jossa hänen
nuoren sydämensä tulviva rakkaus kohdistui kuviteltuihin olentoihin,
ja todellisessa maailmassa, jossa hänen osakseen oli tullut hyvin
vähän muuta kuin tämän voimakkaan nousuveden vetäytymistä hänestä
poispäin. Niin araksi ja sulkeutuneeksi kuin yksinäinen elämä olikin
hänet tehnyt, ei se ollut katkeroittanut hänen suloista mieltään tai
hänen vakaata luonnettaan. Viattomassa yksinkertaisuudessa lapsi ja
nainen näyttivät ilmenevän hänen kauniissa kasvoissaan ja hennossa,
sirossa vartalossaan ja yhtyvän niissä viehättävästi — ikäänkuin
kevät olisi haluton pakenemaan kesän tullessa ja koettaisi sekoittaa
kukkain kevätihanuutta niiden täyteen kukoistukseen. Mutta hänen
sydämeenkäyvässä äänessään, hänen rauhallisissa silmissään ja toisinaan
siinä ylimaailmallisessa valossa, joka näytti lepäävän hänen päänsä
päällä, ja hänen vakinaisessa miettivässä ilmeessään oli jotakin
samanlaista kuin hänen velivainajassaankin. Palvelijat kuiskailivat
siitä omalla puolellaan, pudistivat päitään ja söivät ja joivat sitä
enemmän hyvän toveruushengen vallitessa.

Näillä huomiontekijöillä oli paljon puhumista Dombeysta ja hänen
rouvastaan ja Carkerista, joka näytti olevan jonkinlainen välittäjä
heidän asiassaan ja liikkui edestakaisin kuin koettaen rakentaa rauhaa,
mutta ei koskaan onnistunut. He valittivat kaikki asiain ikävää tilaa
ja olivat yksimielisiä siitä, että tässä oli osansa rouva Pipchinillä,
joka jo muutenkin oli kyllin vihattu. Mutta ylipäätänsä oli hyvä, että
oli keksitty jokin sopiva puheenaihe. He käyttivät sitä oivallisesti
hyväkseen ja nauttivat siitä aika lailla.

Talon vakinaisten vieraitten ja niiden mielestä, joiden luona herra
ja rouva Dombey silloin tällöin kävivät, oli tämä avioliitto hyvinkin
sopiva, ainakin ylpeyden puolesta. Sen pitemmälti eivät he asiaa
pohtineet. Avoselkäistä nuorta naista ei näkynyt muutamaan aikaan
rouva Skewtonin kuoleman jälkeen. Hän mainitsi naurahtaen tapansa
mukaan hurmaavasti joillekin läheisille ystäville, että hänen täytyi
tätä perhettä ajatellessaan kuvitella hautakiviä ja muita sentapaisia
kauheuksia, mutta kun hän taas ilmestyi, ei hän huomannut muuta outoa
kuin että Dombeylla oli kellossaan nippu kultaisia sinettejä, mikä
kauhistutti häntä kovasti kuin hylättävä taikausko. Tämä nuorekas
lumoojatar oli periaatteessa tytärpuolta vastaan, mutta muuten
hänellä ei ollut Florencesta sen pahempia sanomisia kuin että tytöltä
valitettavasti puuttui »tyyliä» — mikä ehkä merkitsi avonaista selkää.
Monet, jotka kävivät talossa vain juhlallisemmissa tilaisuuksissa,
tuskin tiesivät, kuka Florence oli, ja virkkoivat kotiin palatessaan:
»Oliko se tosiaankin neiti Dombey, se siellä nurkassa? Hyvin sievä,
mutta vähän hento ja miettivän näköinen!»

Ja tänään Florence oli varmaankin syvemmissä mietteissä kuin kenties
kertaakaan viimeisten kuuden kuukauden aikana, kun hän istuutui
päivällisaterialle isänsä ja Edithin kaksivuotisen hääpäivän aattona
(viime vuonna tähän aikaan oli rouva Skewton maannut halvattuna),
tuntien samalla omituista levottomuutta, joka melkein muuttui peloksi.
Hänellä ei ollut siihen muuta syytä kuin merkkipäivä sinänsä, isän
kasvojen ilme, jonka hän oli pikaisella silmäyksellä huomannut, ja
Carkerin läsnäolo, joka hänestä nyt oli entistäkin kiusallisempi.

Edith oli upeasti puettu, sillä hän ja Dombey oli illaksi kutsuttu
johonkin suureen seuraan ja päivällinen syötiin tänään myöhään.
Edith ilmestyi vasta toisten jo istuutuessa pöydässä, ja Carker
nousi saattamaan hänet paikalleen. Niin kaunis ja loistava kuin hän
olikin, oli hänen kasvoillaan ilme, joka näytti ijäksi erottaneen
hänet Florencesta ja kaikista muistakin. Ja kuitenkin Florence huomasi
äkkiä hänen silmissään ystävällisyyden välähdyksen, mutta se teki sitä
surettavammaksi ja raskaammaksi pitkän välimatkan, jonka päähän Edith
oli vetäytynyt.

Päivällisen aikana puhuttiin hyvin vähän. Florence kuuli isänsä silloin
tällöin virkkavan Carkerille jonkun sanan liikeasioista ja toisen
hiljaa vastaavan, mutta ei kiinnittänyt paljon huomiota siihen, mitä
he sanoivat, vaan toivoi päivällisen päättyvän. Kun jälkiruoka tuotiin
pöydälle ja palvelijat poistuivat, sanoi Dombey karisteltuaan kurkkuaan
muutamia kertoja tavalla, joka ei ennustanut hyvää:

»Rouva Dombey, luullakseni tiedätte ilmoittaneeni
taloudenhoitajattarelle, että saamme huomenna joitakin
päivällisvieraita.»

»Minä en syö päivällistä kotona», vastasi Edith.

»Ei monta vierasta», jatkoi Dombey kuin ei olisi kuullut mitään,
»ainoastaan noin kaksi- tai neljätoista henkeä. Sisareni, majuri
Bagstock ja joitakin muita, jotka tunnette vain pintapuolisesti.»

»Minä en syö päivällistä kotona», toisti Edith.

»Niin epäiltävä syy kuin minulla lieneekin muistella hääpäiväämme
mieluisalla tavalla, rouva Dombey», sanoi Dombey jatkaen yhtä
mahtipontisesti kuin jos Edith ei olisikaan puhunut, »on näissä
asioissa kuitenkin maailman takia otettava huomioon jonkinlaisia
muodollisuuksia. Jollei teillä olekaan itsekunnioitusta, rouva Dombey —»

»Minulla ei ole», kuului vastaus.

»Madame, suvaitkaa kuulla mitä puhun», huudahti Dombey lyöden kätensä
pöytään. »Minä sanon, että jollei teillä olekaan itsekunnioitusta —»

»Ja minä sanon, että minulla ei ole.»

Dombey katsahti häneen, mutta ne kasvot, joihin hän loi silmänsä, eivät
olisi muuttuneet, vaikka itse kuolema olisi niihin tuijottanut.

»Carker», sanoi Dombey kääntyen tyynemmin tämän herran puoleen, »koska
olette ollut välittäjäni asiassa rouva Dombeyn kanssa aikaisemmissa
tilaisuuksissa ja koska haluan säilyttää elämän ulkonaisen
säädyllisyyden, mikäli se nimenomaan koskee itseäni, pyydän teitä
hyväntahtoisesti ilmoittamaan rouva Dombeylle, että jollei hänellä
olekaan itsekunnioitusta, on sitä ainakin minulla ja että senvuoksi
pysyn päätöksessäni, mitä tulee huomispäivän ohjelmaan».

»Sanokaa ylimmäiselle valtiaallenne, herra Carker», virkkoi Edith,
»että minä tahdon puhua hänen kanssaan tästä asiasta myöhemmin, mutta
kahden kesken».

»Herra Carker tietää syyn, jonka vuoksi en voi suostua tuohon
pyyntöönne», sanoi hänen miehensä. »Sentähden hänen ei tarvitse sitä
ilmoittaa minulle.» Puhuessaan hän huomasi Edithin katseen muuttavan
suuntaansa ja seurasi sitä silmillään.

»Tyttärenne on läsnä, herra Dombey», huomautti Edith.

»Tyttäreni pysyköön täällä», sanoi Dombey.

Florence, joka oli noussut seisomaan, istuutui taas, peitti käsillään
kasvonsa ja värisi.

»Minun tyttäreni, madame» — aloitti Dombey.

Mutta Edith keskeytti hänet äänellä, joka käymättä rahtustakaan
tavallista kovemmaksi, oli niin kirkas ja ponteva ja selvä, että sen
olisi saattanut kuulla pyörremyrskyssäkin.

»Sanoinhan, että tahdon puhua kanssanne kahden kesken. Jollette ole
hullu, niin ottakaa huomioon, mitä sanon.»

»Minulla on valta puhua teille, rouva Dombey, milloin ja missä minua
haluttaa», vastasi hänen miehensä, »ja minua miellyttää puhua teille
täällä ja nyt».

Edith nousi seisomaan kuin aikoen poistua huoneesta, mutta sitten hän
taas istuutui ja katsoen mieheensä ulkonaisesti täysin hillittynä
virkkoi samanlaisella äänellä kuin äsken:

»Puhukaa siis!»

»Minun täytyy ensiksikin sanoa teille, että teidän käytöksessänne on
jotakin uhkaavaa, mikä ei laisinkaan sovi teille», huomautti Dombey.

Edith nauroi. Hänen hiuksiinsa pistetyt jalokivet värisivät. On
olemassa tarinoita kallisarvoisista kivistä, jotka kalpenevat niiden
omistajan joutuessa vaaraan. Jos nämä olisivat olleet sellaisia,
olisivat niiden vangitut valosäteet paenneet sillä hetkellä
lyijynharmaina.

Carker kuunteli silmät alas luotuina.

»Mitä tyttäreeni tulee, rouva Dombey», sanoi Dombey jatkaen keskustelua
siitä, mihin se oli katkennut, »niin ei ole suinkaan ristiriidassa
hänen velvollisuutensa kanssa minua kohtaan, että hän saa oppia
näkemään, millaista käytöstä on vältettävä. Tällä hetkellä olette
hänelle siitä erittäin selvänä esimerkkinä, ja minä toivon hänen
käyttävän opetusta hyväkseen.»

»Nyt minä en keskeytä teitä», vastasi hänen vaimonsa, silmät, ääni ja
asento jäykistyneinä kuin äsken. »Minä en nouse paikaltani, en poistu
täältä enkä estä teitä lausumasta sanaakaan, vaikka tuli olisi nurkan
alla.»

Dombey nyökkäsi kuin ivallisesti kiittääkseen tästä huomaavaisuudesta
ja jatkoi sitten, mutta ei niin hillitysti ja varmasti kuin
aikaisemmin, sillä Edithin arkatuntoisuus Florencen puolesta ja
välinpitämättömyys miestään ja hänen arvosteluaan kohtaan kuohutti ja
kirveli häntä kuin avoin haava.

»Rouva Dombey, tyttäreni kehitykselle ei varmaankaan ole hyödytöntä
oppia, kuinka kovin valitettava ja suuressa määrin parannuksen
tarpeessa on uppiniskainen luonne, etenkin jos se ilmenee —
kiittämättömästi ilmenee, lisättäköön se — sen jälkeen kun kunnianhimo
ja oma etu on tyydytetty. Ja minä uskon niiden kummankin osaltaan
vaikuttaneen siihen, että otitte vastaan sen paikan, jolla nyt istutte
tämän pöydän ääressä.»

»Ei, minä en nouse paikaltani, en poistu täältä enkä estä teitä
lausumasta sanaakaan, vaikka koko huone palaisi», toisti Edith.

»Tosin on jonkun verran luonnollista, rouva Dombey», jatkoi Dombey,
»että teistä on kiusallista kuulla näitä epämiellyttäviä totuuksia
muiden läsnä ollessa, mutta turhaan koetan arvata» — nyt hän ei
voinut salata todellisia tunteitaan tai estää silmiään suuntautumasta
synkkinä Florenceen — »miksi kukaan muu voi antaa niille enemmän voimaa
ja pontta kuin minä, jota ne niin läheisesti koskevat. Myöskin on
ymmärrettävää, että teistä on vastenmielistä kuulla kenenkään läsnä
ollessa, että teissä on kapinallinen henki, jota ette voi kyllin pian
lannistaa, mutta joka teidän on lannistettava, rouva Dombey, ja jonka
minä — valitettavasti on minun se mainittava — muistan huomanneeni
käytöksessänne äitivainajaanne kohtaan ja herättäneen mielessäni
epäilyksiä ja ikävyyttä useammin kuin kerran ennen vihkiäisiämme. Mutta
teillä on omassa vallassanne ryhtyä sitä parantamaan. Alkaessani puhua
en suinkaan unohtanut, että tyttäreni on läsnä, rouva Dombey. Pyydän
teitä olemaan unohtamatta huomenna, että läsnä on muutamia vieraita
ja että teidän pitää ottaa heidät vastaan noudattaen jonkinlaista
ulkonaista kohteliaisuutta.»

»Ei siis ole kylliksi se, että tiedätte, mitä on tapahtunut teidän ja
minun välilläni», virkkoi Edith, »ei siis riitä, että voitte katsoa
tuonne» — hän osoitti Carkeria, joka yhä kuunteli silmät alas luotuina
— »ja ajatella, kuinka olette minua häväissyt, eikä riitä sekään, että
voitte katsoa tuonne» — hän viittasi Florenceen kädellä, joka vähän
aikaa vapisi — »ja muistella, mitä olette tehnyt ja kuinka olette
kekseliäästi pannut minut kärsimään tuskaa päivästä päivään, ilman
hetkenkään rauhaa. Teille ei myöskään ole kylliksi se, että tämä päivä
selvemmin kuin mikään muu vuoden päivä tuo mieleeni sen taistelun
(hyvin ansaitun, mutta teidän kaltaisellenne käsittämättömän), jossa
olisin suonut kuolevani! Te lisäätte kaikkeen tähän sen lopullisen
halpamaisuuden, että sallitte tyttärenne nähdä, kuinka syvälle olen
vajonnut, vaikka tiedätte pakottaneenne minut hänet rauhansa vuoksi
uhraamaan elämäni ainoan lempeän tunteen ja harrastuksen, vaikka
tiedätte, että hänen vuokseen tahtoisin, jos voisin — mutta minä en
voi, kun olette minulle niin sydänjuuriin asti vastenmielisesti —
alistua kokonaan tahtoonne ja olla nöyrin orjanne!»

Tämä ei ollut oikea tapa miellyttää Dombeyn suuruudentuntoa. Edithin
sanat kiihdyttivät Dombeyn vanhan vihankaunan entistä hurjemmaksi.
Kapinallisen naisen sanoista hän sai kuulla tässäkin elämänsä
kohtalokkaassa vaiheessa laiminlyödyn lapsensa nousevan häntä vastaan
voimakkaana siinä, missä hän oli voimaton, ja kaikkena siinä, missä hän
itse ei ollut mitään!

Hän kääntyi Florenceen päin, ikäänkuin tämä olisi puhunut, ja käski
hänen poistua huoneesta. Florence totteli peittäen kasvot käsillään ja
meni vapisten ja itkien.

»Minä ymmärrän sen vastustushengen, joka käänsi teidän rakkautenne
siihen suuntaan», virkkoi Dombey karahtaen punaiseksi vihasta ja
voitonriemusta, »mutta sen tie on tukittu, rouva Dombey, ja se on
käännetty takaisin!»

»Sitä pahempi teille!» vastasi Edith muuttamatta ääntään tai
käytöstään. »Niin», vahvisti hän, sillä Dombey oli kääntynyt äkkiä
häneen päin, »mikä on minulle pahaa, se on miljoona kertaa pahempaa
teille. Ajatelkaa sitä, jollette mitään muuta ajattelekaan!»

Hänen tummaa tukkaansa sitova jalokivinauha välkkyi ja kimmelsi kuin
tähtisiltä. Mutta jalokivet eivät varoittaneet ketään, tai muuten ne
olisivat muuttuneet värittömiksi ja himmeiksi kuin tahrattu kunnia.
Carker istui yhä ja kuunteli silmät alas luotuina.

»Rouva Dombey», virkkoi Dombey puhuen taas niin ylpeästi ja hillitysti
kuin osasi, »te ette saavuta tyytyväisyyttäni tai käännä minua pois
suunnitelmistani tällaisella käytöksellä».

»Tämä on ainoa vilpitön käytöstapani, mutta sittenkin vain heikko
ilmaus siitä, mitä on sydämessäni», vastasi Edith. »Jos taas luulisin
sen herättävän tyytyväisyyttänne, käyttäytyisin toisin, mikäli se olisi
ihmisvoimin mahdollista. En tee mitään, mitä pyydätte.»

»En ole tottunut pyytämään, rouva Dombey», vastasi hänen miehensä,
»vaan minä vaadin».

»Minä en istu teidän talossanne emännän paikalla huomenna enkä koskaan
muulloinkaan sitä päivää viettämässä. Minä en tahdo sellaisena
päivänä esiintyä kenenkään nähden vastahakoisena orjana, jonka olette
ostanut. Jos viettäisin hääpäivääni, viettäisin sitä häpeän päivänä.
Itsekunnioitusta! Ulkonainen säädyllisyys maailman silmissä! Mitä ne
merkitsevät minulle? Te olette yrittänyt kaikkenne saattaaksenne ne
minun silmissäni yhdentekeviksi, ja ne ovatkin yhdentekeviä.»

»Carker», virkkoi Dombey puhuen kulmakarvat kurtussa, hetkisen
mietittyään, »rouva Dombey unohtaa tässä niin itsensä kuin minutkin ja
panee minut luonteelleni niin sopimattomaan tilanteeseen, että minun
täytyy tehdä asiasta loppu».

»Vapauttakaa minut siis siitä kahleesta, joka minua sitoo», sanoi Edith
muuttamatta ääntään tai ilmettään tai käytöstään. »Antakaa minun mennä.»

»Madame!» huudahti Dombey.

»Vapauttakaa minut. Päästäkää menemään.»

»Rouva Dombey! Mitä nyt?»

»Sanokaa hänelle», virkkoi Edith kääntäen ylpeät kasvonsa Carkeriin
päin, »että haluan avioeroa. Että se olisi meille parasta. Että
suosittelen sitä hänelle. Sanokaa hänelle, että se saadaan panna
toimeen hänen määräämiensä ehtojen mukaan — hänen rikkautensa ei
merkitse minulle mitään — mutta että se ei voi tapahtua liian pian.»

»No no, rouva Dombey!» sanoi hänen miehensä perin hämmästyneenä,
»kuvitteletteko mahdolliseksi, että voisin edes kuunnella moista
ehdotusta? Tiedättekö kuka olen, madame? Tiedättekö, mitä edustan?
Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Dombey ja Pojasta? Että ihmiset
voisivat sanoa: 'herra Dombey — herra Dombey! — erosi vaimostaan!'
Että alhaiset ihmiset voisivat puhua herra Dombeysta ja hänen
perheasioistaan! Ajatteletteko vakavasti, rouva Dombey, että minä
sallisin nimeäni mainittavan sellaisessa yhteydessä? Hohhoh, madame!
Hyi häpeä! Olette mieletön!» Dombey ihan nauroi.

Mutta ei niinkuin Edith, joka olisi ennemmin saanut olla vainaja
kuin nauraa sillä tavalla vastaukseksi, katse hellittämättä luotuna
mieheensä, ja Dombeykin olisi saanut ennemmin olla haudassa kuin
pöyhkeänä istua siinä kuuntelemassa vaimonsa sanoja.

»Ei, rouva Dombey», jatkoi hän. »Ei, madame. Ei ole mitään
mahdollisuutta avioeroon teidän ja minun välilläni, ja senvuoksi minä
sitäkin hartaammin kehoitan teitä vihdoin tajuamaan velvollisuutenne.
Kuulkaa, Carker, niinkuin aioin sanoa teille —»

Carker, joka oli istunut koko ajan kuunnellen, kohotti nyt silmänsä,
joissa oli kirkas, outo loiste.

»Niinkuin aioin sanoa teille», jatkoi Dombey, »täytyy minun pyytää
teitä asiain jouduttua tälle asteelle ilmoittamaan rouva Dombeylle,
etten ole tottunut sallimaan kenenkään — kenenkään, Carker —
vastustaa minua tai sietämään, että esitetään minua tärkeämpänä
huomioonotettavana joku henkilö, jonka velvollisuus on totella
minua. Se tapa, kuinka tytärtäni on tässä mainittu ja käytetty minun
vastakohtanani, on luonnoton. En tiedä enkä välitä tietää, onko
tyttäreni tosiaankin samalla kannalla kuin rouva Dombey, mutta sen
jälkeen, mitä rouva Dombey on tänään sanonut ja tyttäreni kuullut,
pyydän teitä ilmoittamaan rouva Dombeylle, että jos hän edelleenkin
tekee tästä talosta riitaisen, pidän tytärtäni vaimoni oman
tunnustuksen mukaan jossakin määrin vastuunalaisena ja rankaisen häntä
jyrkällä epäsuosiollani. Rouva Dombey on kysynyt, eikö jo ole kylliksi,
että hän on tehnyt niin ja niin. Suvaitkaa vastata: ei, se ei ole
kylliksi.»

»Malttakaa!» huudahti Carker väliin. »Sallikaa minun lausua pari sanaa!
Niin tuskallinen kuin minun asemani onkin joka tapauksessa ja erikoisen
tuskallinen silloin, kun näytän olevan eri mieltä teidän kanssanne,
täytyy minun kysyä, eikö olisi kuitenkin parempi vielä harkita
avioeroa. Minä tiedän, kuinka suuressa ristiriidassa se tuntuu olevan
korkean julkisen asemanne kanssa, ja tiedän myös, kuinka luja olette
antaessanne rouva Dombeyn ymmärtää» — hänen katseensa osui Edithiin
hänen lausuessaan nämä sanat niin selvästi kuin olisi kellolla soitettu
— »ettei mikään muu kuin kuolema voi koskaan teitä erottaa. Ei mikään
muu. Mutta kun ajattelette, että rouva Dombey eläessään tässä talossa
ja tehdessään sen omien sanojenne mukaan riitakohtausten näyttämöksi
samalla toimittaa neiti Dombeyn joka päivä pahaan välikäteen (sillä
tiedänhän, kuinka päättäväinen olette), niin ettekö vapauta häntä
alituisesta mielenkiihtymyksestä ja siitä melkein sietämättömästä
tunteesta, että hän menettelee väärin toista kohtaan? Eikö tämä näytä
siltä — minä en sano, että niin on laita — kuin uhraisitte rouva
Dombeyn erittäin korkean ja järkähtämättömän asemanne vuoksi?»

Taas suuntautui hänen katseensa Edithiin, joka seisoi katsellen
miestään ja hymyillen oudolla ja kaamealla tavalla.

»Carker», vastasi Dombey kurtistaen ylpeästi kulmiaan ja puhuen
äänellä, joka oli tarkoitettu ilmaisemaan keskustelun loppuneeksi, »te
käsitätte asemanne väärin ruvetessanne neuvomaan minua tällaisessa
asiassa ja erehdytte myöskin minuun itseeni nähden (mikä hämmästyttää
minua kovin) antaessanne tuontapaisen neuvon. Minulla ei ole muuta
sanomista.»

»Ehkä», virkkoi Carker, jonka ilmeessä näkyi harvinainen ja kummallinen
pilkallisuus, »ehkä te käsitätte väärin minun asemani, kun kunnioititte
minua ottamalla minut välittäjäksi tässä asiassa». Hän viittasi
kädellään rouva Dombeyta kohti.

»En laisinkaan, Carker, en suinkaan», vastasi toinen ylpeästi. »Teille
oli annettu tehtäväksi —»

»Käskynalaisena henkilönä nöyryyttää rouva Dombeyta. Sen unohdin. Niin,
oikein, sehän sovittiin nimenomaan. Suonette anteeksi.»

Samalla kun hän kumarsi Dombeylle kunnioittavalla tavalla, joka ei
vähääkään pitänyt yhtä hänen sanojensa kanssa, niin nöyrästi kuin ne
lausuttiinkin, vilkaisi hän syrjästä Edithiin.

Edith olisi ennemmin saanut vaipua kuolleena paikalleen kuin seisoa
sillä tavoin hymyillen, majesteettisen ylenkatseellisena ja kauniina
kuin langennut enkeli. Hän kohotti kätensä päässään välkkyvään
kirkkaaseen jalokivikoristeeseen ja repäisi sen pois niin rajusti,
että se hajoitti hänen suuren mustan tukkansa säälimättä ja heitti
sen hänen hartioilleen. Sitten hän paiskasi jalokivet lattialle.
Kummastakin käsivarrestaan! hän irroitti jalokivisen rannerenkaan,
viskasi ne maahan ja polki välkkyvää kasaa. Sanaakaan virkkamatta,
yhdenkään varjon hämmentämättä hänen silmäinsä hehkua ja lieventämättä
vähääkään kamalaa hymyään hän katsahti vielä viimeisen kerran mieheensä
mennessään ovelle. Sitten hän poistui.

Florence oli kuullut kylliksi ennen huoneesta lähtöään tietääkseen,
että Edith rakasti häntä vielä ja oli kärsinyt hänen vuokseen, salaten
uhrauksensa, ettei häiritsisi hänen rauhaansa. Hän ei halunnut
puhua Edithille tästä asiasta eikä olisi tohtinutkaan muistaessaan,
kenelle niin tehdessään olisi tottelematon, mutta hän toivoi saavansa
äänettömällä ja hellällä syleilyllä vakuuttaa ymmärtävänsä tämän
menettelyn täydellisesti ja olevansa kiitollinen. Dombey meni yksin
kaupungille sinä iltana. Florence lähti pian senjälkeen huoneestaan ja
haki äitipuoltaan kaikkialta, mutta turhaan. Edith pysytteli omissa
huoneissaan, joissa Florence ei ollut enää pitkiin arkoihin käynyt,
eikä hän uskaltanut mennä sinne nytkään, jottei tahtomattaan antaisi
aihetta uuteen riitaan. Hän toivoi kuitenkin tapaavansa Edithin ennen
nukkumaan menoaan, siirtyi huoneesta toiseen ja kuljeskeli kaikkialla
talossa, joka oli niin loistava ja synkkä, mutta ei pysähtynyt
minnekään.

Hän oli juuri menossa erään välikäytävän poikki, joka avautui vähän
matkan päässä pääportaista ja valaistiin vain juhlatiloissa, kun hän
näki kaarioven lävitse miehen tulevan alas vastapäisiä rappusia.
Vaistomaisesti peläten isäänsä, joksi hän luuli tulijaa, hän pysähtyi
pimeään ja katseli oven lävitse valaistulle puolelle. Mutta se olikin
Carker, joka tuli yksin alas ja katseli käsinojan ylitse käytävään.
Kello ei soinut ilmoittaakseen hänen lähtöään, eikä palvelijaa ollut
saattamassa häntä. Hän meni alas hiljaa, aukaisi itse, pujahti ulos ja
sulki taas oven hiljaa takanaan.

Florencen voittamaton vastenmielisyys tätä miestä kohtaan ja ehkä myös
se, että hän nyt oli salaa väijynyt, mikä niinkin viattomissa oloissa
on tavallaan rikollista ja ahdistaa mieltä, vapisutti häntä kiireestä
kantapäähän. Hänen verensä tuntui hyytyvän. Niin pian kuin hän jaksoi
— sillä aluksi hän tunsi voittamatonta pelkoa liikkua paikaltaan — hän
kiirehti omaan huoneeseensa ja sulki oven. Mutta vielä sittenkin hän,
istuessaan siellä koiransa kanssa, tunsi jäätävää kauhua, ikäänkuin
vaara vaanisi jossakin hänen lähellään.

Se tunkeutui hänen uniinsakin ja häiritsi hänen koko yötänsä. Noustuaan
aamulla raukeana ja muistaen tuskallisesti edellisen päivän perheriidan
hän etsi taas Edithiä kaikista huoneista ja yritti yhä uudestaan pitkin
aamua. Mutta Edith pysyi omalla puolellaan, eikä Florence nähnyt
häntä vilahdukseltakaan. Saatuaan sitten kuulla, että suunniteltu
juhlapäivällinen oli peruutettu, Florence piti todennäköisenä, että
Edith lähtisi illalla niille vieraskutsuille, joista oli puhunut, ja
päätti silloin koettaa tavata häntä portailla.

Illalla hän kuuli siihen huoneeseen, jossa tätä varten istui, askeleita
portailta ja luuli Edithin olevan siellä. Lähdettyään kiireesti
liikkeelle hänen huonettaan kohti Florence kohtasi hänet tulemassa alas
yksinään. »

Kuinka Florence pelästyikään ja kummastui nähdessään, että Edith
huomatessaan hänen kyyneleiset kasvonsa ja ojennetut käsivartensa
peräytyi ja kirkaisi!

»Älä tule lähelleni!» huusi Edith. »Pysy poissa! Anna minun mennä
ohitse!»

»Äiti!»

»Älä mainitse minua sillä nimellä! Älä puhu minulle! Älä katso minuun!
— Florence!» varoitti Edith peräytyen, kun tyttö astui askelen
lähemmäksi, »älä koske minuun!» Seisoessaan kuin paikalleen naulattuna
vastapäätä vääntyneitä piirteitä ja tuijottavia silmiä Florence sai
nähdä, että Edith peitti kasvonsa käsillään, värisi koko ruumiiltaan,
kyyristyen seinää vasten ryömi hänen ohitseen kuin pahantekijä ja
sitten pystyyn hypähtäen pakeni.

Florence pyörtyi portaille, mistä hänet löysi rouva Pipchin. Hän ei
tiennyt mistään, ennenkuin huomasi makaavansa omassa vuoteessaan rouva
Pipchinin ja muutamien palvelijain seistessä ympärillä.

»Missä äiti on?» kysyi Florence ensiksi.

»Hän on lähtenyt viemisille», vastasi rouva Pipchin.

»Ja isä?»

»Herra Dombey on omassa huoneessaan, neiti Dombey», sanoi rouva
Pipchin, »ja parasta, mitä voitte tehdä, on riisuutua ja heti nukkua».
Se oli viisaan rouvan lääke kaikkiin vaivoihin, etenkin alakuloisuuteen
ja unettomuuteen, joiden syntien vuoksi moni nuori uhri oli lähetetty
vuoteeseen kello kymmenen aamulla Brightonin vankeuden aikoina.

Lupaamatta totella, mutta esittäen syyksi halun saada olla rauhassa,
Florence vapautti itsensä mahdollisimman pian rouva Pipchinin ja
palvelijain huolenpidosta. Yksin jäätyään hän muisteli, mitä portailla
oli tapahtunut, ensiksi epäillen sen todenperäisyyttä, sitten itkien
kuvaamattoman ja kauhean pelon vallassa, jollaista oli tuntenut
edellisenä iltana.

Hän päätti olla panematta maata, ennenkuin saisi kuulla Edithin taas
olevan turvallisesti kotona, vaikkei näkisikään häntä itseään. Mikä
selittämätön ja hämärä pelko pani hänet tekemään tämän päätöksen, siitä
hän ei ollut perillä eikä uskaltanut sitä ajatellakaan. Hän tiesi
vain, että oli mahdotonta saada vähääkään lepoa kivistävälle päälle ja
jyskyttävälle sydämelle, ennenkuin Edith tulisi takaisin.

Ilta pimeni yöksi, tuli puoliyö, mutta Edithiä ei kuulunut. Florence ei
voinut lueskella eikä levähtää hetkistäkään. Hän käveli edestakaisin
huoneessaan, avasi oven ja meni sen ulkopuolella olevaan käytävään,
katseli akkunasta ulos yöhön, kuunteli tuulen kohinaa ja sateen
rapinaa, istuutui ja tuijotti tulen muovailemiin kuvioihin, nousi taas
ja silmäili kuinka kuu lensi myrskyn ajaman laivan näköisenä pilvimeren
lävitse.

Koko talo nukkui paitsi paria palvelijaa, jotka odottivat alhaalla
emäntänsä paluuta.

Kello yksi. Kaukaa kuuluva ajoneuvojen räminä kääntyi sivukadulle tai
pysähtyi äkkiä tai meni ohitse. Hiljaisuus muuttui vähitellen yhä
selvemmäksi. Nyt sitä ei enää keskeyttänyt juuri mikään muu kuin tuulen
kohina ja sadekuuro. Kello kaksi. Ei Edithiä!

Florence asteli yhä levottomampana edestakaisin huoneessaan ja
käytävässä ja tähysteli ulos yöhön, joka näytti samealta ja epäselvältä
sadepisaroiden valuessa pitkin ruutuja ja kyynelten täyttäessä
hänen silmänsä. Sitten hän katseli pilvien kiireistä lentoa, joka
oli alhaalla vallitsevan liikkumattomuuden jyrkkä vastakohta ja
kuitenkin niin täynnä rauhaa ja yksinäisyyttä. Kello kolme! Jokainen
tuulenlehahdus lisäsi hänen kauhuaan. Ei vieläkään Edithiä!

Yhä tuskaisempana Florence liikkui huoneessaan ja käytävässä ja katseli
kuuta, joka hänen mielikuvituksessaan esiintyi kalpeana pakolaisena
rientämässä kauas, peittäen syyllisiä kasvojaan. Kello löi neljä!
Viisi! Ei vieläkään Edithiä!

Mutta sitten kuului jotakin varovaista liikettä talossa. Florence
huomasi, että toinen valvovista palvelijoista oli herättänyt rouva
Pipchinin, joka oli noussut ja mennyt alakertaan hänen isänsä ovelle.
Florence hiipi alemmaksi portaille, katsoi mitä oli tekeillä, ja näki
isänsä tulevan huoneestaan aamupuvussa ja säpsähtävän kuullessaan,
ettei hänen vaimonsa ollut vielä palannut. Hän lähetti erään palvelijan
talliin kysymään, oliko ajaja siellä. Miehen poistuttua hän pukeutui
hyvin nopeasti.

Palvelija palasi kiireesti tuoden kerallaan ajajan, joka sanoi
tulleensa kotiin kello kymmenen ja menneensä heti levolle, sittenkun
oli vienyt emäntänsä hänen entiseen asuntoonsa Brook Streetin varrelle,
missä herra Carker oli häntä odottanut.

Florence seisoi juuri samalla paikalla, josta oli edellisenä iltana
katsellut Carkerin tuloa portaita alas. Taas häntä värisytti silloisen
näyn selittämätön kauhu, ja tuskin hän jaksoi pysyä pystyssä
kuunnellakseen ja ymmärtääkseen, mitä sitten seurasi.

Mies lisäsi herra Carkerin ilmoittaneen hänelle, ettei hänen emäntänsä
tarvinnut vaunuja kotiin palatakseen, ja käskeneen hänen poistua.

Florence näki isänsä kalpenevan ja kuuli hänen kysyvän hätäisellä,
väräjävällä äänellä rouva Dombeyn kamarineitoa. Nyt alkoi koko talossa
hälinä, ja kamarineito ilmestyi pian hyvin kalpeana ja hajanaisin
lausein.

Hän sanoi pukeneensa emäntänsä varhain — ainakin kaksi tuntia ennen
hänen lähtöään kotoa — ja silloin rouva Dombey oli sanonut hänelle,
niinkuin usein ennenkin, ettei hänen tarvinnut illalla odottaa. Hän oli
juuri tullut emäntänsä huoneista, mutta —

»Mutta mitä! Mitä sitten?» kuuli Florence isänsä kysyvän kuin
mielettömänä.

»Mutta sisempi pukuhuone oli lukossa ja avain poissa.»

Dombey sieppasi kynttilän, joka lepatti lattialla — joku oli laskenut
sen kädestään ja unohtanut siihen —, ja juoksi yläkertaan niin
raivoissaan, että pelästynyt Florence tuskin ennätti paeta hänen
tieltään. Hän kuuli isänsä lyövän oven puhki ja juoksi kädet ojossa,
tukka hajallaan ja kasvot vääristyneinä kuin mielipuoli takaisin omaan
huoneeseensa.

Kun ovi painui sisään ja Dombey syöksyi vaimonsa huoneeseen, mitä hän
näki siellä? Sitä ei kukaan saanut tietää. Mutta lattialle heitettynä
kallisarvoisena kasana oli jokainen koristus, jokainen puku ja kaikki
muu, mitä Edith oli käyttänyt tai omistanut avioliittonsa aikana.
Tässä samassa huoneessa Dombey oli nähnyt kuvastimesta heijastuneena
sen ylpeän olennon, joka oli osoittanut hänet ovelle. Tämä oli sama
huone, jossa Dombey oli sen enempää ajattelematta kysynyt itseltään;
millaiselta siellä näyttäisi hänen tullessaan sinne seuraavan kerran!

Dombey työnsi vaatteet ja korut lattialta laatikkoihin, jotka lukitsi
raivoissaan nopeasti. Silloin hän huomasi pöydällä joitakin papereita.
Siinä oli avioliittosopimus, jonka hän itse oli allekirjoittanut,
ynnä kirje. Siitä hän sai lukea, että Edith oli lähtenyt. Hän sai
lukea, että hänen kunniansa oli häväisty. Hän sai lukea, että Edith
oli karannut häpeällisenä hääpäivänään sen miehen kanssa, jonka
hänen puolisonsa oli valinnut hänen nöyryyttäjäkseen. Dombey syöksyi
ulos huoneesta ja talosta sen mielettömän ajatuksen valtaamana, että
voisi vielä tavata Edithin siellä, minne hän oli vaunuilla ajanut,
ja saisi nyrkillään lyödä kauneuden kaikki jäljet olemattomiin hänen
voitonriemuisista kasvoistaan.

Florence, joka huumaantuneena ei tiennyt, mitä teki, otti huivin
hartioilleen ja pani hatun päähänsä aikoen lähteä juoksemaan pitkin
katuja, kunnes löytäisi Edithin, sulkisi hänet syliinsä, pelastaisi
ja toisi hänet takaisin. Mutta kun hän kiirehtiessään portaita alas
näki pelästyneiden palvelijoiden juoksevan edestakaisin kynttilöineen,
kuiskailevan keskenään ja väistävän Dombeyta tämän tullessa portaita
alas, silloin hän ymmärsi oman voimattomuutensa, kätkeytyi erääseen
niistä suurista huoneista, jotka olivat tällaista loppua varten
sisustetut niin ylellisesti, ja tunsi kuin hänen sydämensä olisi
pakahtumaisillaan surusta.

Sääli isää kohtaan oli ensimmäinen selvä tunne, joka pysähdytti hänen
ylitseen kuohuvan murheen virran. Hänen uskollinen luonteensa kääntyi
isään päin niin lämpimästi ja vilpittömästi kuin isä olisi onnensa
päivinä ollut sen tunteen ruumiillistuma, joka sitten oli vähitellen
käynyt niin heikoksi ja kalpeaksi. Vaikka hän ei voinutkaan aavistaa
isänsä onnettomuuden täyttä määrää muutoin kuin epämääräisen pelkonsa
mittaamana, oli isä hänen edessään nyt vääryyttä kärsineenä ja
yksinäisenä. Ja taas ajoi Florencen hellä rakkaus hänet isän luokse.

Isä ei viipynytkään kauan poissa, sillä Florence itki vielä suuressa
huoneessa pohtien näitä ajatuksia, kun kuuli hänen palaavan.
Dombey käski palvelijain ryhtyä tavallisiin töihinsä ja meni omiin
huoneisiinsa, missä sitten asteli edestakaisin niin raskaasti, että
Florence saattoi sen kuulla.

Noudattaen äkkiä rakkautensa käskyä, Florence kiirehti huivi hartioilla
ja hattu päässä alakertaan. Vaikka hänen rakkautensa olikin arka aina
muulloin, oli se nyt rohkea uskollisuudessaan isää kohtaan turmion
hetkellä eikä pelännyt, vaikka oli saanut monta kertaa niin tylyn
vastaanoton. Florencen astuessa kevein askelin käytävään hänen isänsä
tuli ulos huoneestaan. Florence riensi häntä vastaan pysähtymättä,
kädet ojennettuina, ja huusi: »Oi, rakas, rakas isä!» näyttäen aikovan
kietoa kätensä hänen kaulaansa.

Ja niin hän olisikin tehnyt. Mutta vimmoissaan Dombey kohotti
armottoman käsivartensa ja löi häntä niin kovasti, että hän lyyhistyi
marmorilattialle. Lyödessään Dombey sanoi, mikä Edith oli, ja käski
Florencen mennä samaa tietä, koska he olivat aina olleet liitossa.

Florence ei heittäytynyt hänen jalkoihinsa, ei peittänyt vapisevin
käsin silmiään ollakseen häntä näkemättä, ei itkenyt eikä lausunut
moitteen sanaakaan. Mutta hän katsahti isäänsä, ja epätoivon huuto
kohosi hänen sydämestään. Sillä hän näki isänsä antavan surmaniskun
sille rakkaudenkuvitelmalle, josta hän oli viimeiseen asti pitänyt
kiinni. Florence näki hänen julmuutensa, laiminlyöntinsä, vihansa, joka
oli kaikkea muuta voimakkaampi ja polki kaikki maahan. Hän näki, ettei
hänellä ollut isää maan päällä, ja juoksi ulos orpona.

Tuokion aikaa hän piteli lukkoa, ja huuto pyrki hänen huulilleen. Hän
näki isänsä kasvot äskeistäkin kalpeampina, sillä niihin osui keltainen
heijastus kynttilöistä, jotka oli kiireessä laskettu lattialle ja jotka
nyt paloivat valuen loppuun, ja oven yläpuolelta pilkistävä päivänvalo.
Sitten väistyi suljetun talon (jonka akkunaluukkuja ei ollut muistettu
avata, vaikka päivä oli jo aikoja koittanut) synkkä pimeys aamun
äkillisen kirkkauden ja vapauden tieltä. Niin seisoi Florence kadulla
pitäen päätänsä kumarassa salatakseen tuskaisia kyyneleitään.




KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU

Florencen pako


Suunniltaan surusta, häpeästä ja kauhusta riensi yksinäinen tyttöparka
eteenpäin kirkkaan aamun auringonpaisteessa, ikäänkuin se olisi
talviyön pimeyttä. Väännellen käsiään ja katkerasti itkien, tuntematta
mitään muuta kuin syvän haavan rinnassaan, huumaantuneena menetettyään
kaikki, mikä oli hänelle rakasta, kuin ainoana eloonjääneenä suuren
aluksen haaksirikosta ja paiskautuneena yksinäiselle rannalle hän
pakeni ajattelematta tai toivomatta mitään, ilman päämäärää, mutta vain
paetaksensa jonnekin — yhdentekevää minne.

Aamuauringon kultaaman pitkän kadun, sinisen taivaan ja ilmavien
pilvien näkeminen tai päivän pirteä raikkaus ei herättänyt hänen
haavoitetussa rinnassaan vastaavia tunteita. Jonnekin, minne tahansa
laskemaan väsyneen päänsä lepoon, jonnekin, minne tahansa turvaan, kun
vain ei tarvitsisi enää katsella sitä paikkaa, josta oli karannut!

Mutta kaduilla käveli edestakaisin ihmisiä, myymälöitä avattiin,
palvelijoita seisoskeli ovien ulkopuolella, päivän tuloa ennustava
räminä ja melu oli alkanut. Florence huomasi hämmästystä ja
uteliaisuutta ohikulkevien kasvoilla, näki pitkien varjojen seuraavan
itseään katukäytävällä ja kuuli outojen äänien kysyvän, minne hän oli
menossa ja mikä oli hätänä. Vaikka ne säikähdyttivät häntä alussa ja
saivat hänet kiiruhtamaan entistäkin nopeammin, tekivät ne hänelle sen
suuren palveluksen, että palauttivat hänet jonkin verran tajuihinsa ja
saivat hänet muistamaan, että suurempi itsehillintä oli välttämätön.

Minne mennä? Yhäkö vain jonnekin, minne tahansa, yhä eteenpäin, mutta
minne? Hän muisti, kuinka jo kerran ennen oli eksynyt Lontoon suuressa
erämaassa — vaikka ei niin onnettomissa oloissa kuin nyt — ja lähti
samaan suuntaan, jonne silloinkin oli rientänyt, Walterin enon kotiin
päin.

Florence tukahdutti nyyhkytyksensä, kuivasi turvonneet silmänsä ja
koetti hillitä kiihtymystään, jottei herättäisi huomiota. Hän päätti
vaeltaa rauhallisempia katuja niin pitkälle kuin suinkin ja oli
päässyt jonkin verran levollisemmalle mielelle, kun pieni tuttu varjo
syöksähti hänen ohitseen aurinkoisella katukäytävällä, seisahtui äkkiä,
pyörähti ympäri, tuli hänen luokseen, juoksi taas pois, hyppeli hänen
ympärillään — ja niin oli hänen jaloissaan Diogenes läähättäen, mutta
kuitenkin haukkuen niin iloisesti, että koko katu kaikui.

»Oi, Di! Oi, uskollinen Di kulta, kuinka sinä tulit tänne? Kuinka
raskitsin jättää sinut, Di, joka et voisi minua hylätä!»

Florence kumartui ja painoi Diogeneen pörröisen vanhan pään rintaansa
vasten. Sitten he lähtivät astumaan yhdessä eteenpäin, Diogenes
enemmän maan yläpuolella kuin sen pinnalla, koettaen suudella
emäntäänsä lennossa, kaatuen kumoon ja nousten taas kuin ei mitään
olisi tapahtunut, syöksyen suuria koiria vastaan vallattoman iloisena,
kauhistuttaen kostean kuononsa kosketuksella portaita lakaisevia
palvelijattaria ja ehtimiseen pysähdellen tuhansien temppujen keskellä
katselemaan Florencea ja haukkumaan, kunnes kaikki lähistön koirat
vastasivat ja ne koirat, jotka suinkin pääsivät ulos, tulivat sitä
tuijottamaan.

Tämän ainoan jäljellejääneen ystävän kanssa Florence riensi eteenpäin
Cityä kohti kirkkaana aamuna auringonvalon lämmittäessä yhä
voimakkaammin. Pian kävi hälinä äänekkäämmäksi, kävelijöitä ilmestyi
enemmän, myymälöissä häärättiin entistä kiireisemmin, kunnes hänet
tempasi mukaansa vilkas ihmisvirta sivuuttaen huoleti kaupat ja
asunnot, vankilat, kirkot, torit, rikkauden ja köyhyyden, hyvän ja
pahan samoin kuin sen rinnalla juokseva leveä joki matkalla syvään
mereen, herättyään unestaan kaislojen, pajujen ja vihreän sammalen
keskellä ja virraten eteenpäin sameana ja sekaisena ihmisten töitten ja
huolien seassa.

Vihdoin tuli näkyviin pienen merikadetin ympäristö — vähän ajan päästä
näkyi jo itse pieni merikadettikin paikallaan, tähystäen tapansa
mukaan. Myymälän ovi näkyi olevan auki kuin kutsuen Florencea sisään.
Florence oli taas jouduttanut askeliaan lähestyessään päämääräänsä ja
juoksi nyt kadun poikki (kintereillään Diogenes, joka oli hälinästä
mennyt hieman sekaisin), syöksyi ovesta sisälle, ja vaipui hyvin
muistetun pikku huoneen kynnykselle.

Kapteeni seisoi tulen ääressä vahakangashattu päässään ja valmisteli
aamukaakaotaan. Uunin reunalla oli hänen kellonsa, johon sopi
mukavasti vilkaista keittämisen edistyessä. Kuullessaan askelia ja
hameen kahinaa kapteeni kääntyi vapisevin sydämin, sillä hänelle tuli
mieleen peloittava rouva MacStinger. Silloin Florence viittasi hänelle
kädellään, horjui ja kaatui lattialle.

Kapteeni, joka oli yhtä kalpea kuin Florence, jopa kasvojensa kuhmuja
myöten, nosti hänet kuin pikku lapsen samalle vanhalle sohvalle, jolla
hän oli nukkunut kauan sitten.

»Sehän on Sydämen Ilo!» virkkoi kapteeni, katsellen hellittämättä hänen
kasvoihinsa. »Sama suloinen olento, naiseksi kehittynyt!»

Kapteeni Cuttle tunsi neidoksi varttunutta Florencea kohtaan niin
suurta kunnioitusta, ettei olisi pitänyt häntä sylissään tässä
tajuttomuuden tilassa, vaikka olisi saanut tuhat puntaa palkinnokseen.

»Sydämen Ilo!» virkkoi kapteeni peräytyen vähän loitommalle, samalla
kun hänen kasvoillaan kuvastui erittäin voimakkaasti levottomuus ja
myötätunto. »Jos voitte edes pikku sormellanne antaa elonmerkin Ned
Cuttlelle, niin yrittäkää.»

Mutta Florence ei hievahtanut.

»Sydämen Ilo», toisti kapteeni vavisten, »Walterin tähden, joka hukkui
suolaiseen mereen, hiiskahtakaa edes jotakin, jos jaksatte».

Kun — kapteeni huomasi tämänkin kehoituksen turhaksi, sieppasi hän
aamiaispöydältä maljallisen kylmää vettä ja pirskoitti sitä vähän
hänen kasvoilleen. Mukaantuen sitten tilanteen vaatimuksiin kapteeni
irroitti Florencen hatun tavattoman varovasti, kostutti hänen huuliaan
ja otsaansa vedellä, työnsi hänen tukkansa taaksepäin, peitti hänen
jalkansa omalla takillaan, jonka riisui sitä tarkoitusta varten,
silitti hänen kättään, joka tuntui niin pieneltä suuressa kourassa,
että hän hämmästyi sitä koskettaessaan, ja nähdessään viimein Florencen
silmäluomien värisevän ja huulien liikkuvan suoritti reippaammalla
mielellä näitä virvoituspuuhiaan.

»Kas niin», virkkoi hän. »Kas niin, reippaasti vain, lapsikulta,
reippaasti vain. Jaha, nyt jo parempi! Älkää hellittäkö, se on parasta.
Kas noin, juokaa pieni pisara tästä», lisäsi kapteeni. »Hyvä on. Miltä
nyt tuntuu, lapsiparka, miltä tuntuu?»

Kun Florencen toipuminen oli näin pitkällä, juolahti kapteeni Cuttlen
mieleen hämärästi, että kellolla ja lääkärinkäsittelyllä oli jotakin
yhteistä, ja niin hän otti uunin reunalta kellonsa, piteli sitä jonkin
matkan päässä itsestään, tarttui Florencen käteen ja katseli kiinteästi
toisesta toiseen kuin odottaen, että kellontaulu tekisi jotakin.

»Mitä kuuluu, lapsikulta?» kysyi hän. »Mitä nyt kuuluu? Luulenpa,
veikkoseni, että olet vähän auttanut häntä», mutisi hän itsekseen
luoden hyväksyvän katseen kelloonsa. »Kun kääntää osoittimiasi puoli
tuntia taaksepäin joka aamu ja taas iltapäivällä noin neljännestunnin,
ovat vain harvat kellot sinun vertaisiasi eikä ainoakaan sinua parempi.
Mitä nyt kuuluu, neiti?»

»Kapteeni Cuttle! Tekö siinä olette?» huudahti Florence kohottautuen
vähän.

»Olen, olen, lapsi-kulta», vastasi kapteeni.

»Onko Walterin eno täällä?» kysyi Florence.

»Täälläkö? Hän ei ole ollut täällä pitkiin aikoihin. Hän ei ole ollut
täällä sen koommin kun lähti seuraamaan Walter-paran jälkiä. Mutta»,
lisäsi kapteeni kuin jostakin lainaten, »vaikka näkyvästi kadonnut,
muistissa kallis, Englanti, koti ja lemmitty».

»Asutteko te täällä?»

»Asun, hyvä neiti.»

»Oi kapteeni Cuttle!» huudahti Florence lyöden kätensä yhteen ja
puhuen kiihkeästi. »Pelastakaa minut! Antakaa minun jäädä tänne. Älkää
ilmoittako kenellekään, missä olen. Kerron teille vähitellen, mitä
on tapahtunut, sittenkun voin. En voi mennä kenenkään luokse koko
maailmassa. Älkää ajako minua pois!»

»_Teitäkö_ pois, suloinen neiti!» huudahti kapteeni. »Teitäkö, Sydämen
Ilo! Malttakaa hetkinen! Pannaan tämä luukku eteen ja väännetään
avainta lukossa kahteen kertaan!»

Näin sanoen kapteeni käyttämällä kättään ja koukkuaan erittäin
taitavasti veti alas luukun ja lukitsi oven. Kun hän palasi Florencen
viereen, tarttui tämä hänen käteensä ja suuteli sitä. Moisen
liikutuksen avuton purkaus, sen vetoomus hänen sydämeensä, sen
ilmaisema luottamus, kasvoilla kuvastuva sanomaton suru, se tuska,
jota neitonen selvästikin oli saanut kärsiä ja vieläkin kärsi, hänen
tähänastinen elämänsä, jonka kapteeni tunsi, hänen yksinäinen, väsynyt
ja lohduton olemuksensa, kaikki se tulvahti äkkiä kelpo kapteenin
mieleen, niin että hän suorastaan oli pakahtua sääliin ja hellyyteen.

»Lapsiparka», virkkoi kapteeni hangaten nenänvarttaan hihallaan, niin
että se loisti kuin kiilloitettu kupari, »älkää selittäkö Ed'ard
Cuttlelle sanaakaan, ennenkuin taas olette turvallisesti ja tasaisesti
ankkurissa, mikä ei tapahdu tänään eikä huomennakaan. Ja mitä siihen
tulee, että ajaisin teidät pois tai ilmoittaisin, missä olette, niin
totisesti ja Jumalan avulla sitä en tee. Katsokaa kirkon katkismuksesta
ja pankaa mieleenne!»

Kaiken tämän loppuhuomautuksineen kapteeni lausui yhdellä hengenvedolla
ja hyvin juhlallisesti. Hän otti hatun päästään sanoessaan »totisesti»
eikä pannut sitä paikalleen ennenkuin oli puhunut loppuun.

Florence ei voinut kiittääkseen ja osoittaakseen, kuinka suurta
luottamusta tunsi kapteenia kohtaan, tehdä muuta kuin turvautuen
tähän karkeaan olentoon vertavuotavan sydämensä viimeisenä tukena
painaa päänsä hänen rehellistä olkapäätään vasten ja kietoa kätensä
hänen kaulaansa, ja hän olisi polvistunutkin siunaamaan häntä, jollei
kapteeni olisi arvannut hänen tarkoitustaan ja pitänyt häntä pystyssä
todellisena miehenä.

»Tyynesti vain», virkkoi kapteeni, »tyynesti vain. Olette nähkääs liian
heikko seisomaan, lapsikulta. Teidän pitää taas asettua makuulle. Kas
niin!» Sataa juhlanäkyä parempi oli nähdä kapteenin laskevan hänet
sohvalle ja peittävän hänet takillaan. »Ja nyt», jatkoi kapteeni,
»teidän pitää vähän syödäkin, lapsiparka, ja koira saakoon myös osansa.
Ja sitten teidän on mentävä yläkertaan vanhan Sol Gillsin huoneeseen ja
nukuttava siellä kuin enkeli.»

Kapteeni Cuttle taputti Diogenesta, joka otti tämän hyväilyn
puolittain armollisesti vastaan. Virvoitusyritysten jatkuessa koira
oli selvästi ollut kahden vaiheilla, pitikö hyökätä kapteenin kimppuun
vai heittäytyä hänen ystäväkseen. Se oli ilmaissut tunteittensa
ristiriidan vuoroin heiluttamalla häntäänsä, vuoroin näyttämällä
hampaitaan, silloin tällöin murahtaen. Mutta nyt sen epäluulo oli
kokonaan haihtunut. Sen mielestä oli kapteeni ilmeisestikin kaikkein
rakastettavimpia ihmisiä, jollaisen tunteminen tuotti koiralle kunniaa.

Ilmaistakseen tätä vakaumustaan Diogenes pysytteli kapteenin vieressä
hänen valmistellessaan teetä ja paahtoleipää ja osoitti vilkasta
harrastusta hänen talouspuuhiaan kohtaan. Mutta turhaan kelpo kapteeni
teki sellaisia varustuksia Florencen vuoksi, joka parhaansa mukaan
koetti tuottaa niille kunniaa, mutta ei voinut koskea mihinkään, vaan
itki lakkaamatta.

»Kas niin, kas niin», virkkoi sääliväinen kapteeni, »ehdittyänne
ensin kotiutua tänne, Sydämen Ilo, tunnette itsenne rauhallisemmaksi.
Nyt saat sinä oman osuutesi, poikaseni», lisäsi hän Diogeneelle. »Ja
ylhäällä saat vartioida emäntääsi.»

Mutta vaikka Diogenes oli katsellut valmistuvaa aamiaistaan vesi
suussa, kiiluvin silmin, ei se käynyt siihen ahnaasti käsiksi
saadessaan sen eteensä, vaan höristi korviaan, syöksähti myymälän
ovelle ja alkoi haukkua raivokkaasti, painaen päätään kynnystä vasten
kuin olisi yrittänyt kaivaa siitä tiensä ulos.

»Voiko siellä olla kukaan?» kysyi Florence pelästyneenä.

»Ei, hyvä neiti», vastasi kapteeni. »Kukapa siellä seisoisi mitään
puhumatta! Pysykää reippaalla mielellä, lapsikulta.

Ihmisiä vain menee ohitse.»

Mutta yhtäkaikki Diogenes haukkui hellittämättä ja puski päätään
kynnystä vasten itsepintaisen rajusti. Joka kerta, kun se pysähtyi
kuuntelemaan, se näytti tulevan yhä varmemmaksi asiastaan, sillä se
yltyi haukkumaan ja kaivamaan kynnystä ainakin kymmenkunnan kertaa.
Vielä senkin jälkeen, kun se oli saatu palaamaan aamiaisensa ääreen, se
näytti hyvin epäluuloiselta ja syöksyi ovelle uuden haukkumispuuskan
vallassa ennenkuin oli maistanut suupalaakaan.

»Entä jos siellä ulkona joku kuuntelee ja vaanii», kuiskasi Florence.
»Kenties joku näki minun tulevan tänne ja seurasi minua.»

»No, voisikohan se olla kamarineitonne?» kysyi kapteeni, jonka päähän
juolahti kekseliäs ajatus.

»Susanko?» virkkoi Florence pudistaen päätään. »Voi, ei! Susan on ollut
luotani poissa jo kauan.»

»Toivottavasti ei karannut?» kysyi kapteeni. »Älkää vain sanoko,
suloinen neiti, että se tyttö karkasi.»

»Voi, ei, ei!» huudahti Florence. »Hän on maailman uskollisimpia
olentoja!»

Kapteeni tunsi suurta mielenhuojennusta tämän kuullessaan ja ilmaisi
tyytyväisyyttään paljastamalla päänsä ja pyyhkimällä sitä yltyleensä
nenäliinallaan, joka oli mykerretty pallon muotoiseksi. Samalla hän
moneen kertaan huomautti tietäneensäkin, että niin oli asian laita.

»Nyt siis olet rauhallinen, poikaseni», sanoi hän Diogeneelle.

»Eihän siellä oven takana ollutkaan ketään.»

Diogenes ei ollut siitä niin varma. Ovi kiinnitti yhä sen huomiota. Se
kävi sitä nuuskimassa ja murisi itsekseen voimatta unohtaa asiaa. Kun
kapteeni lisäksi huomasi Florencen väsymyksen ja heikkouden, päätti hän
heti järjestää Sol Gillsin huoneen vieraan turvapaikaksi. Senvuoksi hän
lähti kiireesti yläkertaan ja varusti sen niin täydellisesti kuin hänen
mielikuvituksensa ja apuneuvonsa suinkin sallivat.

Siellä oli jo hyvin puhdasta ja kun kapteeni oli käytännöllisen
järjestyksen mies, laati hän vuoteesta leposohvan peittämällä sen
valkeilla lakanoilla. Samalla tavalla hän muutti pienen pukupöydän
jonkinlaiseksi alttariksi ja pani sille kaksi hopealusikkaa,
kukkaruukun, kaukoputken, erinomaisen kellonsa, taskukamman ja
laulukirjan jonkinlaiseksi harvinaisuuskokoelmaksi, joka teki
hienon vaikutuksen. Vedettyään verhon akkunan eteen ja oikaistuaan
lattiamattoja kapteeni loi yleissilmäyksen näihin varusteluihin iloisin
mielin ja laskeutui alakerran takahuoneeseen tuodakseen Florencen
ullakkokammioon.

Mikään ei olisi kapteenia saanut uskomaan, että Florence jaksaisi
itse nousta yläkertaan. Jos se ajatus olisikin juolahtanut hänen
mieleensä, olisi hän pitänyt törkeänä rikkomuksena vierasvaraisuuden
lakeja vastaan sallia Florencen niin tehdä. Florence oli liian heikko
väitelläkseen hänen kanssaan tästä asiasta, ja kapteeni kantoi hänet
yläkertaan, laski hänet lepäämään ja peitti suurella merimiestakilla.

»Suloinen neiti», virkkoi kapteeni, »täällä olette yhtä hyvässä
turvassa kuin kirkontornissa, josta portaat on työnnetty irti. Unta
te ennen kaikkea tarvitsette, ja jos haluatte jotakin, mitä tämä
vaatimaton talo tai kaupunki voi tarjota, niin ilmoittakaa Edward
Cuttlelle, joka vartioi tuon oven ulkopuolella ja odottaa vapisten
ilosta, jos voitte käyttää häntä johonkin.» Kapteeni lopetti puheensa
suutelemalla Florencen hänelle ojentamaa kättä niin kohteliaasti kuin
muinainen harhaileva ritari. Sitten hän poistui varpaillaan huoneesta.

Päästyään pieneen arkihuoneeseen hän mietti hetkisen ja päätti sitten
avata myymälän oven muutamiksi minuuteiksi saadakseen täyden varmuuden
siitä, ettei nyt ainakaan kukaan hiiviskellyt talon lähistöllä. Hän
siis avasi oven ja asettui kynnykselle seisomaan ja katselemaan joka
taholle kuin lakaisten koko katua silmälaseillaan.

»Hyvää päivää, kapteeni Gills», kuului ihan hänen vierestään.
Silloin vasta kapteeni huomasi Tootsin ilmestyneen viereensä hänen
katsellessaan taivaanrantaa.

»Kuinka voitte, nuorukainen?» vastasi kapteeni.

»Kiitos, oikein hyvin, kapteeni Gills», virkkoi Toots. »Tiedättehän,
etten koskaan ole oikein sellainen kuin tahtoisin olla. Enkä uskokaan
enää siihen tilaan pääseväni.»

Kapteeni Cuttlen kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan Toots ei koskaan
kosketellut tämän lähemmin elämänsä suurta kysymystä puhellessaan
hänelle.

»Kapteeni Gills», jatkoi hän, »saisinko ilon keskustella kanssanne
hetkisen, se on — se on hieman erikoista asiaa».

»No niin, poikani», vastasi kapteeni vieden hänet takahuoneeseen, »minä
en ole tänä aamuna oikein vapaa, niinkuin sanotaan, ja jos siis voitte
suorittaa asianne nopeasti, olisi se minulle mieluista».

»Se on selvää, kapteeni Gills», vastasi Toots, joka harvoin käsitti
kapteenin tarkoitusta. »Sitä minäkin juuri haluan, suorittaa nopeasti.
Luonnollisesti.»

»Jos niin on asianlaita, poikani», vastasi kapteeni, »niin antakaa
kuulua».

Kapteeniin vaikutti niin syvästi suuren salaisuuden tietoisuus
— että näet neiti Dombey oli sillä hetkellä hänen kattonsa alla
viattoman ja mitään aavistamattoman Tootsin istuessa häntä vastapäätä
— että hiki kihosi hänen otsalleen ja hänestä tuntui mahdottomalta
irroittaa silmiään Tootsin kasvoista kuvaillessaan hitaasti hikeä,
vahakangashattu kädessään. Toots, jolla puolestaan näytti olevan
salaisia syitä hermostumiseen, joutui niin hämilleen kapteenin
tuijottamisesta, että katseltuaan häntä jonkin aikaa ilmeettömästi ja
mitään puhumatta liikahti levottomasti tuolillaan ja virkkoi:

»Suokaa anteeksi, kapteeni Gills, mutta huomaatteko minussa mitään
omituista?»

»En, poikaseni», vastasi kapteeni. »En.»

»Sillä tiedättehän», jatkoi Toots nauraa hihittäen, »että minä kuihdun.
Älkää välittäkö, vaikka viittaankin siihen. Burgess ja Kumppani on
saanut muuttaa pukuni mittaa, niin hoikaksi olen käynyt. Se tuottaa
minulle tyydytystä. Minä — minä olen iloinen siitä. Kovin mielelläni
kuolisin, jos voisin. Tiedättehän, että olen vain elukka, joka käy
laitumella, kapteeni Gills.»

Mitä enemmän Tootsin puheet pyrkivät tähän suuntaan, sitä raskaammin
kapteenia painoi hänen salaisuutensa ja sitä tuikeammin hän tuijotti
nuorukaiseen. Tämä levottomuus ynnä hänen halunsa päästä eroon
Tootsista toimitti kapteenin niin pelokkaaseen ja outoon tilaan, että
jos hän olisi keskustellut aaveen kanssa, hän tuskin olisi voinut
olla enempää hämillään. »Mutta minunhan piti kertoa teille eräs asia,
kapteeni Gills», virkkoi Toots. »Sattumalta menin tästä ohi varhain
aamulla — suoraan sanoen aioin tulla aamiaiselle luoksenne. Minä en
nähkääs saa nykyään laisinkaan unta. Yhtä hyvin voisin olla yövartija.
Se erotus vain on, että minä en saa palkkaa ja että hänen mieltään ei
mikään paina.»

»Eteenpäin vain, poikani», sanoi kapteeni kehoittavalla äänellä.

»Varmasti, kapteeni Gills», myönsi Toots. »Juuri niin. Satuin menemään
tästä ohitse varhain aamulla (ehkä noin tunti sitten) ja huomasin, että
ovi oli suljettu —»

»Mitä! Tekö siellä odottelitte?» kysyi kapteeni.

»En suinkaan, kapteeni Gills», vastasi Toots. »Minä en pysähtynyt
hetkeksikään. Luulin teidän olevan ulkona. Joku sanoi — mutta
kuulkaapa, ei suinkaan teillä ole koiraa, kapteeni Gills?»

Kapteeni pudisti päätään.

»No niin, sitähän minä sanoinkin», virkkoi Toots, »kun tiesin, ettei
teillä ole. Koirasta muistuu mieleeni — mutta suokaa anteeksi, siitähän
minun ei ole lupa puhua.»

Kapteeni tuijotti Tootsiin jähmettyneenä, ja taas kihoili hikeä hänen
otsalleen, kun hän ajatteli, että Diogeneen päähän voisi juolahtaa
tulla alas ja liittyä kolmanneksi seurueeseen.

»Se henkilö sanoi kuulleensa koiran haukkuvan myymälässä», jatkoi
Toots. »Minä tiesin sen olevan mahdotonta ja sanoinkin sen hänelle.
Mutta hän oli yhtä kova puolestaan kuin jos olisi nähnyt koiran.»

»Mikä henkilö?» kysyi kapteeni.

»Sepä se, kapteeni Gills», vastasi Toots käyden ilmeisesti yhä
hermostuneemmaksi. »Minä en pysty sanomaan, mitä mahdollisesti on
tapahtunut tai mitä ei ole tapahtunut. En tosiaankaan tiedä. Minä
sekaannun kaikennäköisiin asioihin, joita en oikein ymmärrä. Luulen,
että on jotakin vikaa päässäni, suoraan sanoen.»

Kapteeni nyökkäsi kuin myöntämisen merkiksi.

»Mutta hän väitti meidän kävellessämme poispäin, että te tietäisitte
jotakin, mitä näissä oloissa voisi tapahtua — hän pani erikoisen painon
sanalle 'voisi' — ja että jos teitä pyydettäisiin olemaan valmiina, te
epäilemättä olisitte.»

»Sekö henkilö?»

»En tosiaankaan tiedä, kuka se oli, kapteeni Gills. Siitä minulla ei
ole pienintäkään aavistusta. Mutta kun tulin tämän oven kohdalle,
tapasin hänet täällä odottamassa; ja hän kysyi, tulisinko takaisin, ja
minä sanoin tulevani, ja hän kysyi, tunnenko teidät, ja minä sanoin,
että minulla oli ilo tuntea — te olitte hyväksynyt minut tuttavaksenne
monien pyyntöjen Jälkeen. Ja hän sanoi, että jos asia oli niin, enkö
sanoisi teille, kuten olen sanonut, että näissä oloissa pitäisi olla
valmiina, ja pyysi minua niin pian kuin suinkin teidät tapaisin
kehoittamaan teitä lähtemään seuraavaan kadunkulmaan välittäjä Brogleyn
luokse, vaikkapa vain yhdeksi minuutiksi, erittäin tärkeän asian
vuoksi. Nyt sanon teille jotakin, kapteeni Gills — mikä tahansa se asia
lieneekin, on se varmasti hyvin tärkeä, ja jos haluatte nyt lähteä
sinne, odotan täällä teidän paluutanne.»

Toisaalta pelko, että jollakin lailla saattaisi Florencen pahaan
välikäteen, jollei lähtisi, ja toisaalta sen ajatuksen herättämä kauhu,
että oli jätettävä Tootsin haltuun talo, jolloin hän mahdollisesti
saisi selville salaisuuden, syöksi kapteenin niin suuren henkisen
hämmennyksen valtaan, ettei edes Toots voinut olla sitä huomaamatta.
Mutta tämä nuori herra, joka luuli merimiesystävänsä vain valmistelevan
itseään pian tulevaan kohtaukseen, hihitteli tyytyväisenä ajatellessaan
omaa hienotunteista menettelyään.

Lopulta kapteeni päätti lähteä käväisemään välittäjä Brogleyn luona,
pitäen tätä menettelyä pienempänä kahdesta pahasta. Sitä ennen hän
kuitenkin lukitsi yläkertaan vievän oven ja pani avaimen taskuunsa.
»Jos sen kerran täytyy tapahtua», virkkoi kapteeni Tootsille aika
lailla häpeissään ja epävarmana, »niin suokaa anteeksi, että menettelen
näin».

»Kapteeni Gills», vastasi Toots, »kaikki, mitä te teette, on minusta
hyvin tehty».

Kapteeni kiitti häntä sydämellisesti ja luvaten palata vähemmässä kuin
viidessä minuutissa lähti etsimään sitä henkilöä, joka oli uskonut
Tootsille noin salaperäisen tehtävän. Yksin jäätyään Toots-parka
ojentautui sohvalle aavistamatta laisinkaan, kuka siinä oli viimeksi
levännyt, ja jääden tuijottamaan kattoikkunaan ja haaveilemaan neiti
Dombeystä hän unohti ajan ja paikan.

Hyvä muuten olikin, että niin kävi, sillä vaikka kapteeni ei ollutkaan
kauan poissa, oli hän kuitenkin viipynyt paljoa kauemmin kuin oli
aikonut. Palatessaan hän oli hyvin kalpea ja kiihtynyt, olipa
sennäköinen kuin olisi vuodattanut kyyneleitä.

Hän näytti menettäneen puhelahjan, kunnes oli käväissyt nurkkakaapilla
ja ottanut kulauksen rommia pullostaan. Sitten hän veti syvään henkeään
ja istuutui tuolille peittäen kasvot käsillään.

»Kapteeni Gills», virkkoi Toots ystävällisesti, »toivottavasti ei
mitään ole hullusti?»

»Kiitos, poikaseni, ei mitään», vastasi kapteeni, »vaan päinvastoin».

»Te näytätte järkytetyltä, kapteeni Gills», huomautti Toots.

»Niin, minä olen vähän sekaisin», myönsi kapteeni.

»Voinko tehdä jotakin, kapteeni Gills?» kysyi Toots. »Jos vain voin,
käyttäkää minua hyväksenne.»

Kapteeni otti kädet kasvoiltaan, vilkaisi häneen säälin ja hellyyden
kuvastuessa kasvoillaan ja tarttui hänen käteensä, pudistaen sitä
lujasti.

»Ei, kiitos», virkkoi kapteeni. »Ette voi tehdä mitään. Mutta siinä
osoittaisitte minulle suuren suosion, jos nyt lähtisitte. Minä luulen,
ystäväni, että Walterin jälkeen ja vähän eri tavalla olette niin kelpo
poika kuin suinkin voi olla.»

»Kautta kunniasanani, kapteeni Gills», vastasi Toots puristaen
kapteenin kättä, »minulle tuottaa suurta iloa, kun ajattelette minusta
hyvää. Kiitos!»

»Ja nyt vain reippaalla mielellä ja toivorikkaana», virkkoi kapteeni
taputtaen häntä selkään. »Onhan maailmassa useampia suloisia olentoja
kuin yksi!»

»Ei minulle, kapteeni Gills», vastasi Toots vakavasti. »Ei minulle,
sen vakuutan. Minun tunteeni neiti Dombeyta kohtaan ovat niin sanoin
selittämätöntä laatua, että sydämeni on autio saari, ja hän asuu siellä
yksin. Minä riudun päivä päivältä ja olen ylpeä siitä. Jos voisitte
nähdä sääreni, kun vedän saappaat jalastani, voisitte saada aavistuksen
siitä, mitä toivoton lempi merkitsee. Lääkäri on määrännyt minulle
kiniiniä, mutta en ota sitä, sillä minä en tahdo mitenkään vahvistaa
ruumiinrakennettani. En mitenkään. Mutta tästähän minä en saa puhua.
Hyvästi, kapteeni Gills.»

Kapteeni vastasi sydämellisesti Tootsin lämpimiin jäähyväisiin,
lukitsi oven hänen jälkeensä ja pudisti päätänsä sääliä ja hellyyden
kuvastuessa selvästi hänen kasvoillaan samoin kuin! äskenkin. Sitten
hän lähti yläkertaan katsomaan, tarvitsiko Florence häntä.

Kapteenin kasvot olivat nyt täydelleen muuttuneet. Hän kuivaili
silmiään nenäliinalla ja pyyhki nenänvarttaan hihallaan samoin kuin
jo aikaisemmin tänä aamuna, mutta hänen ilmeensä oli ihan erilainen.
Toisin hetkin häntä olisi voinut luulla ylenmäärin onnelliseksi,
välillä taas surulliseksi, mutta se vakavuus, joka nyt heijastui hänen
piirteistään, oli niille outo ja paransi niitä niin paljon kuin ne
olisivat joutuneet jonkin kauneuskäsittelyn alaisiksi.

Hän koputti hiljaa koukullaan Florencen ovelle pari kolme kertaa, mutta
kun ei saanut vastausta, uskalsi ensin kurkistaa ovesta ja sitten
mennä sisään. Tähän häntä ehkä rohkaisi Diogenes, joka lojui Florencen
vuoteen vieressä lattialla, heilutti tuttavallisesti häntäänsä ja
räpytteli silmiään viitsimättä nousta.

Florence nukkui sikeästi ja valitteli unissaan. Kapteeni Cuttle,
joka tunsi suurta kunnioitusta hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan ja
suruaan kohtaan, kohotti hänen päätänsä ja korjasi hänen peitteenään
olevaa takkia, veti akkunaverhot vielä tiukemmin yhteen, jotta hän
saisi nukkua rauhassa, ja hiipi sitten taas ulos, jääden vartioimaan
portaille. Kaiken tämän hän suoritti niin kevein käsin ja askelin kuin
vain Florence itse olisi voinut.

Kauan pysynee tässä sekavassa maailmassa vaikeasti ratkaistavana
kysymyksenä, kumpi on kauniimpi esimerkki Kaikkivaltiaan hyvyydestä —
hennot sormet, jotka on luotu herkiksi ja tunteellisiksi ja tarkoitettu
lieventämään surua ja tuskaa, vaiko kapteeni Cuttlen tapaisen miehen
karkea käsi, joka sydämen ohjaamana käy tuokiossa hellän pehmeäksi.

Florence nukkui vuoteellaan muistamatta kodittomuuttaan ja orpouttaan,
ja kapteeni Cuttle vartioi portailla. Silloin tällöin kuuluva
äänekkäämpi huokaus tai valitus veti kapteenin hänen ovelleen, mutta
vähitellen Florence uinaili rauhallisemmin, eikä kapteenin vartioimista
mikään häirinnyt.




YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU

Merikadetti tekee keksinnön


Kesti kauan ennenkuin Florence heräsi. Oli mennyt keskipäivä ja tullut
jo melkein ilta, ja hän nukkui yhä levotonta untaan tietämättä mitään
vieraasta vuoteesta, kadun hälinästä ja verhotun akkunan takana
paistavasta valosta. Mutta syvä väsymystä seurannut unikaan ei voinut
saada täydelleen unohtamaan menetettyä kotia ja siellä sattuneita
tapauksia. Jonkinlainen epämääräinen ja surullinen muisto niistä
häiritsi pahan unen tavoin hänen lepoaan. Vaimennettu suru, kuin
puoliksi hälvennyt tuskan tunne, oli joka hetki hänen tietoisuudessaan.
Hänen kalpea poskensa oli kyynelistä kostea useammin kuin kelpo
kapteeni, joka työnsi päänsä silloin tällöin puoliavoimesta ovesta
sisään, olisi suonut.

Aurinko oli jo painumassa läntiselle taivaanrannalle ja pilkisti vielä
näkyviin punaisesta sumusta, kun Florence avasi raskaat silmäluomensa,
lepäsi ensin katsellen ympärillään olevia outoja seiniä raukeasti,
tuntematta niitä, ja kuunteli välinpitämätön ilme silmissään kadun
hälinää. Mutta sitten hän säpsähti, tuijotti eri puolille hämmästynein
ja tyhjin katsein ja muisti kaikki.

»Lapsi kulta», virkkoi kapteeni koputtaen ovelle, »mitä kuuluu?»

»Rakas ystävä», huudahti Florence kiirehtien hänen luokseen, »tekö
siellä olette?»

Kapteeni tunsi suurta ylpeyttä tämän nimityksen kuullessaan ja oli
niin mielissään huomatessaan ilon välähdyksen Florencen kasvoilla,
kun ovi oli aukaistu, että suuteli koukkuaan vastaukseksi sanattoman
kiitollisuuden vallassa.

»Mitä kuuluu, jalokiveni?» kysyi kapteeni.

»Olen varmaankin nukkunut hyvin kauan», vastasi Florence.

»Milloin tulin tänne? Eilenkö?»

»Tänä siunattuna päivänä, suloinen lapsi.»

»Eikö ole vielä ollut yö? Onko yhä päivä?»

»Nyt alkaa olla ilta, lapsi kulta», vastasi kapteeni vetäen verhon pois
akkunan edestä. »Katsokaahan!»

Florence piti kättään kapteenin käsivarrella niin surullisena ja
arkana, ja karkeapiirteinen, tanakka kapteeni seisoi vieressä hänen
suojelijanaan kirkkaan iltataivaan punervassa valossa, eikä kumpikaan
puhunut. Kapteeni tunsi yhtä selvästi kuin kaunopuheisin ihminen
olisi tuntenut — vaikka omituisilta olisivat varmasti kuuluneet hänen
sanansa, jos hän olisi ne ääneensä lausunut — että illan tyyneydessä
ja hiljaisessa kauneudessa oli jotakin, mikä sai Florencen haavoitetun
sydämen tulvimaan, ja että oli parasta antaa sellaisten kyynelten
vapaasti valua. Siksipä kapteeni Cuttle pysyikin vaiti. Mutta kun hän
tunsi lujemmin puristettavan käsivarttaan ja yksinäisen pään painuvan
lähemmäksi karkeaa sinistä hihaa vasten, silitti hän sitä hellästi
kömpelöllä kädellään, ja he molemmat ymmärsivät toistensa ajatukset.

»Nythän on parempi, lapsikulta», virkkoi sitten kapteeni. »Reippaalla
mielellä vain. Minä lähden alakertaan hommaamaan päivällistä kuntoon.
Tuletteko itse sinne vähän myöhemmin vai saako Ed'ard Cuttle noutaa
teidät?»

Kun Florence vakuutti hänelle jaksavansa varmasti kavuta alakertaan,
jätti kapteeni sen hänen huolekseen, vaikka ilmeisesti epäilikin
olevansa töykeä salliessaan sen tapahtua. Sitten hän ryhtyi heti
paistamaan lintua pienen arkihuoneen tulen ääressä. Voidakseen
suorittaa talouspuuhansa taitavammin hän otti takin päältään, kääri
ylös paidanhihat ja pani päähänsä vahakangashatun, joka oli hänelle
välttämätön apu silloin, kun oli esillä jokin tarkkuutta vaativa tai
vaikea työ.

Virvoitettuaan kivistävää päätänsä ja polttavia kasvojaan raikkaalla
vedellä, jota kapteeni oli tuonut yläkertaan hänen nukkuessaan,
Florence astui kuvastimen luokse sitomaan hajallista tukkaansa. Silloin
hän huomasi — vain vilahdukselta, sillä hän kaihtoi sitä heti — että
hänen rinnassaan oli vihaisen käden jättämä tumma merkki.

Hänen kyyneleensä puhkesivat tästä näystä uudelleen esiin. Hän häpesi
ja pelkäsi sitä, mutta se ei herättänyt hänessä vihaa isää vastaan.
Kodittomana ja orpona hän antoi kaikki anteeksi, tuskin ajatellenkaan,
että hänen tarvitsi antaa mitään anteeksi tai että hän niin teki, mutta
hän karttoi ajattelemasta isää samoin kuin oli karannut todellisuutta
pakoon. Hänen kannaltaan isä oli kuin hävinnyt maailmasta.

Florence — kokematon tyttöparka — ei jaksanut vielä harkita, mitä oli
tehtävä tai minne menisi. Hän haaveili epämääräisesti, että saisi
jossakin kaukana opetettavakseen pieniä sisaria, jotka olisivat
hänelle ystävällisiä ja joihin hän otettuaan jonkin tekaistun nimen
voisi kiintyä, ja lisäksi hän kuvitteli heidän kasvavan suuriksi
onnellisissa kodeissaan, menevän naimisiin ja olevan hyviä entiselle
opettajattarelleen, vieläpä mahdollisesti sallivan hänen sitten
aikanaan opettaa heidän tyttäriään. Ja hän ajatteli, kuinka surullista
ja outoa olisi siten muuttua harmaatukkaiseksi naiseksi, joka veisi
salaisuutensa hautaan Florence Dombeyn pysyessä unohdettuna. Mutta
kaikki oli hänelle vielä hämärää. Hän tiesi vain, ettei hänellä
ollut isää maan päällä, ja sen hän sanoikin usein itsekseen kätkien
rukoilevan päänsä kaikilta muilta paitsi taivaalliselta isältään.

Hänellä ei ollut enempää rahaa kuin muutama punta kullassa. Osa niistä
oli välttämättä käytettävä vaatteiden ostoon, sillä hänellä ei ollut
mukanaan muuta kuin ne, jotka olivat hänen yllään. Hän oli liian
onneton ajatellakseen, kuinka pian hänen rahansa loppuisivat — liiaksi
lapsi käytännöllisissä asioissa ollakseen senvuoksi kovin levoton,
vaikka hänen toinen surunsakin olisi ollut pienempi. Hän koetti
tyynnyttää ajatuksiaan ja pidättää kyyneleitään, rauhoittaa jyskyttävän
sydämensä kiirettä ja pakottaa mielensä ajattelemaan, että kauheat
tapaukset olivat vasta muutamien tuntien eikä viikkojen ja kuukausien
vanhoja, niinkuin hänestä tuntui. Sitten hän lähti alakertaan
ystävällisen suojelijansa luokse.

Kapteeni oli levittänyt pöytäliinan huolellisesti ja valmisteli
munakastiketta pienessä kattilassa, valellen tavantakaa lintua, joka
riippui nuorasta paistumassa tulen edessä. Järjestettyään Florencelle
pielusten avulla mukavan istuinpaikan sohvalle, joka jo oli työnnetty
lämpimään nurkkaan, kapteeni jatkoi ruuanvalmistusta erittäin
taitavasti, sekoitteli toisessa kattilassa kuumaa lientä, keitti
kolmannessa kourallista perunoita, unohtamatta kuitenkaan ensimmäisessä
kiehuvaa munakastiketta, ja antoi lusikkansa kierrellä puolueettomasti
kattilasta toiseen. Näiden hommien lisäksi kapteenin oli pidettävä
silmällä pientä paistinpannua, jossa rätisi ja pihisi muutamia
makkaroita. Eikä liene koskaan ollut säteilevämpää kokkia kuin kapteeni
oli näiden puuhiensa keskellä, sillä mahdotonta oli sanoa, loistivatko
hänen kasvonsa vai hänen vahakangashattunsa enemmän.

Kun päivällinen lopulta oli valmis, asetteli kapteeni ruuat vadeille
ja toi ne pöytään yhtä taitavasti kuin oli ne keittänytkin. Sitten
hän itse valmistui päivällistä varten ottamalla vahakangashatun
päästään ja pukemalla ylleen takkinsa. Sen tehtyään hän työnsi pöydän
Florencen eteen sohvan luokse, luki ruokasiunauksen, irroitti koukun
kädestään, ruuvasi haarukan sen paikalle ja alkoi suorittaa isännän
velvollisuuksia.

»Suloinen neiti», virkkoi hän, »olkaa vain reippaalla mielellä ja
koettakaa syödä jotakin. Älkää menettäkö rohkeuttanne, lapsiparka!
Tässä on lintua. Täällä makkaroita. Ja perunoita!» Kaikki nämä herkut
kapteeni järjesti tasasuhtaisesti lautaselle, valoi kuumaa kastiketta
kaiken päälle ja pani sen rakkaan vieraansa eteen.

»Kaikki on kunnossa, suloinen lapsi», huomautti kapteeni rohkaisevasti.
»Koettakaa syödä joku suupala. Jos Walter olisi täällä —»

»Ah! Jos hän olisi nyt veljenäni!» huudahti Florence.

»No, älkää silti surko, lapsikulta», pyysi kapteeni. »Pysykää reippaana
minun mielikseni. Hän oli kaiketi kuin omainen teille, eikö niin?»

Florence ei voinut vastata muuta kuin huoahtaa: »Voi rakas, rakas Paul,
voi, Walter!»

»Pelkät lattialaudatkin, joilla Sydämen Ilo käveli, olivat Walterista
yhtä kallisarvoiset kuin soliseva puro surullisesta sydämestä», mutisi
kapteeni itsekseen katsellen Florencen alakuloisia kasvoja. »Näen hänet
nyt sellaisena kuin hän Dombeyn konttorikirjojen ääreen päästyään
puheli tytöstä kasvojensa loistaessa kuin vastapuhjennut ruusu
päivällispöydässä. Niin, niin!» jatkoi hän ääneen, »jos Walter-parkamme
olisi täällä, suloinen lapsi — tai jos hän voisi olla — sillä hän on
hukkunut, eikö niin?»

Florence pudisti päätänsä.

»Niin, niin, hukkunut», vahvisti kapteeni tyynnyttelevällä äänellä.
»Niinkuin sanoin, jos hän voisi olla täällä, pyytäisi hän ja rukoilisi
teitä, lapsikulta, syömään edes vähän kalliin terveytenne vuoksi. Senpä
vuoksi siis pysykää reippaalla mielellä, ikäänkuin Walterin vuoksi, ja
kääntäkää kaunis päänne vasten tuulta!»

Florence koetti syödä kapteenin mieliksi. Sillä välin kapteeni, joka
näytti kokonaan unohtaneen oman päivällisensä, pani pois veitsensä ja
kahvelinsa ja veti tuolinsa sohvan viereen.

»Walter oli komea poika, eikö ollutkin, lapsi kulta?» sanoi kapteeni
istuttuaan jonkin aikaa hiljaa hieroen leukaansa sileät Florenceen
luotuina. »Reipas poika ja kelpo poika?»

Florence myönsi sen kyynelsilmin.

»Ja hän on hukkunut, kaunokaiseni, eikö olekin?» jatkoi kapteeni
tyynnyttävällä äänellä.

Florence ei voinut nytkään muuta kuin myöntää.

878

Dombey ja Poika

Merikadetti tekee keksinnön

»Hän oli teitä vanhempi, lapsi kulta, mutta tehän olitte aluksi kuin
kaksi lasta yhdessä, eikö niin?»

Florence vastasi: »Niin.»

»Ja Walter on hukkunut», virkkoi kapteeni, »eikö olekin?»

Tämän kysymyksen toistaminen oli omituinen lohdutuksen lähde, mutta
se näytti tosiaan kelpaavan kapteenille, sillä hän palasi siihen
tavantakaa. Florence, joka olisi mielellään työntänyt luotaan
päivällisensä, koskemattakaan siihen, nojautui taaksepäin sohvalla,
ojensi kapteenille kätensä, tuntien tuottaneensa hänelle pettymystä,
vaikka olisi halukkaasti noudattanut hänen toivomustaan niin suuren
vaivan jälkeen. Kapteeni tarttui hänen käteensä vapisevalla kourallaan,
näytti unohtaneen sekä päivällisen että Florencen huonon ruokahalun
ja mutisi vähän väliä miettivällä ja myötätuntoisella äänellä:
»Walter parka! Niin, niin, hukkunut! Eikö niin?» Ja hän odotti aina
Florencen vastausta, joka näytti olevan näiden omituisten mietteiden
päätarkoituksena.

Lintu ja makkarat olivat kylmiä ja liemi ja munakastike hyytyneitä,
ennenkuin kapteeni muisti niiden olevan pöydällä ja kävi niihin
käsiksi Diogeneen avulla, jolloin ruuat pian hävisivät näkyvistä
heidän yhteisten ponnistustensa avulla. Kapteenin ilo ja ihmetys hänen
katsellessaan, kuinka Florence emännöi rauhallisesti auttaessaan
ruokain korjaamisessa pöydältä, huoneen siivoamisessa ja hellan
puhdistamisessa, oli yhtä suuri kuin hänen vastustelunsa oli kiihkeä
Florencen ryhtyessä avustamaan. Vihdoin hän ei osannut muuta kuin
itse jäädä joutilaana tuijottamaan Florenceen, ikäänkuin tämä olisi
keijukainen, joka suoritti nuo tehtävät hänen puolestaan, Hänen
otsallaan hehkui punainen juova taas sanomattomasta ihailusta.

Mutta kun Florence otti hänen piippunsa uuninreunukselta ja pisti sen
hänen käteensä kehoittaen polttamaan, oli kelpo kapteeni niin ymmällä
tästä huomaavaisuudesta, että piteli piippua kuin ei olisi ikinä ennen
ottanut sitä käteensä. Ja kun Florence avasi pienen nurkkakaapin,
otti sieltä esille pullon ja sekoitti hänelle pyytämättä lasillisen
kelpo totia, tuoden sen hänen eteensä, kalpeni kapteenin punainen nenä
näin suuresta kunniasta ja kohteliaisuudesta. Kun hän oli mielihyvin
täyttänyt piippunsa, sytytti Florence sen — kapteenin voimatta
vastustella tai estää häntä siitä — ja asettui entiselle paikalleen
vanhaan sohvaan katsellen kapteenia hellä ja kiitollinen hymy
huulillaan ja selvästi osoittaen, että hänen orpo sydämensä kääntyi
kapteenin puoleen surun lävitse, ja se vaikutti, että piipun savu meni
kapteenin kurkkuun, yskitti häntä ja pisti hänen silmiinsä, pannen ne
räpyttelemään ja vuotamaan.

Merkillistä oli katsella sitä tapaa, kuinka kapteeni koetti uskotella,
että aiheena näihin ilmiöihin oli piippu, tarkasteli sen pesää ja
löytämättä siitä vikaa oli puhaltavinaan sen ulos varren läpi. Kun
piippu pian tuli parempaan kuntoon, asettui hän hyvälle tupakoitsijalle
sopivaan lepotilaan, silmät koko ajan Florenceen luotuina,
kuvailemattoman säteilevänä ja onnellisena ja puhaltaen silloin tällöin
hitaasti pienen pilven huuliltaan, ikäänkuin se olisi ollut hänen
suustaan lähtevä paperisuikale, johon oli kirjoitettu: »Walter-parka,
niin, niin. Hukkunut, eikö niin?» minkä jälkeen hän taas veteli uusia
haikuja sanomattoman tyytyväisenä.

Niin erilaiset kuin he ulkonaisesti olivatkin — ja tuskin saattoikaan
olla sen selvempiä vastakohtia kuin Florence herkkänä, nuorena ja
kauniina ja isoruhoinen kapteeni Cuttle kuhmuisine, ahavoittuneine
kasvoineen — olivat he melkein toistensa vertaiset yksinkertaisessa
viattomuudessaan, mitä tulee maailman menoon, yllätyksiin ja
vaaroihin. Yksikään lapsi ei olisi voinut olla niin tietämätön kuin
kapteeni kaikesta muusta paitsi tuulesta ja säästä, niin vilpitön,
herkkäuskoinen ja täydellisen luottavainen. Usko, toivo ja laupeus
olivat hänen luonteensa pohjana. Niiden lisäksi ei siinä voinut huomata
muuta kuin omituista romanttisuutta, mielikuvista köyhää, mutta silti
täysin epätodellista, joka ei välittänyt maallisesta viisaudesta
tai mahdollisuudesta. Kapteenin istuessa ja poltellessa, Florencea
katsellen, täyttivät hänen mielensä varmasti monet mahdottomat
mielikuvat, joissa Florence oli päähenkilönä. Yhtä häilyviä ja
epämääräisiä, vaikkakaan ei niin valoisia, olivat Florencen omat
kuvittelut nyt alkavasta uudesta elämänvaiheesta. Joskin hänen
kyyneleensä sumensivat sitä valoa, johon hän tuijotti, näki hän uuden
ja raskaan surunsa lävitse etäisellä taivaanrannalla sittenkin heikosti
loistavan sateenkaaren. Harhaileva prinsessa ja sadun hyväntahtoinen
hirviö olisivat voineet noin istua yhdessä tulen ääressä, puhella
niinkuin kapteeni Cuttle ja ajatella niinkuin Florence-parka — eivätkä
olisi näyttäneet kovin erilaisilta kuin nämä kaksi.

Kapteenia ei häirinnyt pieninkään epäilys siitä, että hänen oli
vaikea pitää Florencea luonaan tai että hän näin otti suuren vastuun
hartioilleen. Pantuaan akkunaluukut paikoilleen ja lukittuaan oven
hän oli siinä suhteessa täysin rauhallinen. Jos Florence olisi ollut
virallisesti määrätty holhotti, ei se olisi kapteeni Cuttlen mielestä
muuttanut asiaa. Häntä kaikkein vähimmin saattoivat sellaiset huolet
rasittaa.

Niinpä hän poltteli piippuaan hyvin tyytyväisenä, ja Florence ja hän
mietiskelivät kumpikin itsekseen. Kun piippu oli loppuun palanut,
joivat he teetä. Sitten Florence pyysi kapteenia viemään hänet johonkin
läheiseen myymälään, jotta hän saisi ensi hätään ostaa muutamia
välttämättömiä tarpeita. Koska oli jo pimeä, suostui kapteeni,
mutta ensin hän kurkisti varovasti ulos, niinkuin oli tottunut
tekemään piileskellessään rouva MacStingerin näkyvistä. Sitten hän
otti aseekseen suuren keppinsä siltä varalta, että jokin ennakolta
aavistamaton seikka tekisi aseen käyttämisen välttämättömäksi.

Kapteeni oli kerrassaan ylpeä tarjotessaan käsivartensa Florencelle
ja ohjatessaan hänet parinsadan metrin päässä olevaan myymälään,
ollen koko ajan hyvin varuillaan ja vetäen jokaisen ohikulkijan
huomion puoleensa valppaudellaan ja monilla varokeinoillaan.
Myymälään saavuttua kapteeni tunsi hienotunteisuuden vaativan hänen
poistumistaan, koska oli tekeillä vaatekappaleiden ostoksia. Mutta sitä
ennen hän pani myymäläpöydälle tinarasiansa, ilmoitti myyjättärelle,
että se sisälsi neljätoista puntaa kaksi shillingiä, ja pyysi häntä
siinä tapauksessa, että mainittu summa ei riittäisi maksuksi hänen
veljentyttärensä pikku ostoksista — sukulaisuuteen viitatessaan hän
loi Florenceen erittäin merkitsevän katseen ja teki varovaisuutta
ja salaperäisyyttä tarkoittavan eleen — ystävällisesti huutamaan
hänelle, jolloin hän suorittaisi lisää taskustaan. Kuin sattumalta
hän veti esiin suuren kellonsa loistaakseen varallisuudellaan, heitti
sitten veljentyttärelleen lentosuukon koukullaan ja peräytyi akkunan
ulkopuolelle, jossa hänet kannatti nähdä tähystämässä silloin tällöin
sisään silkkien ja nauhojen lomitse, selvästi epäillen, että Florence
voitaisiin lennättää ulos takaovesta.

»Hyvä kapteeni Cuttle», virkkoi Florence tultuaan kadulle kädessään
mytty, jonka pienuus tuotti kapteenille suuren pettymyksen, sillä hän
oli odottanut näkevänsä kantajan hänen jäljessään, taakka hartioillaan,
»minä en tosiaankaan tarvitse näitä rahoja. En ole käyttänyt niitä
laisinkaan. Minulla on rahaa itselläni.»

»Lapsi kulta», vastasi kapteeni katsellen katua suoraan eteenpäin,
»säilyttäkää ne rahat minun varaltani, olkaa niin hyvä, kunnes pyydän
niitä teiltä».

»Saanko panna rasian tavalliselle paikalleen?»

Kapteeni ei ollut tyytyväinen tähän ehdotukseen, mutta vastasi: »No
niin, pankaa se minne tahansa, lapsi kulta, kunhan vain tiedätte, missä
se on. Minä en tarvitse sitä ollenkaan. Kumma, etten ole sitä jo ennen
hukannut.»

Kapteeni oli nyt masennuksissa, mutta virkistyi Florencen tarttuessa
hänen käsivarteensa, ja niin he palasivat kotiin yhtä varovasti kuin
olivat tulleetkin. Kapteeni avasi pikku merikadetin oven niin äkkiä
ja pujahti sisään niin vikkelästi, että huomasi hänen saaneen joka
päivä sitä harjoitella. Florencen nukkuessa aamulla hän oli ottanut
palvelukseensa erään tytön, jonka äiti tavallisesti istui Leadenhallin
torilla myymässä lintuja sinisen päivänvalon suojassa ja jonka oli
määrä tulla järjestämään Florencen huone kuntoon ja suorittamaan
pikku palveluksia. Hän saapuikin pian, ja Florence sai huomata, että
hänen ympärillään oli kaikki yhtä siistiä ja mukavaa, joskaan ei niin
kaunista, kuin siinä kauheassa unessa, jota hän oli nimittänyt kodiksi.

Kun he olivat jääneet taas kahden, kehoitti kapteeni Florencea syömään
viipaleen paahtoleipää ja juomaan lasillisen sitruunamehua, jota
hän osasi valmistaa oivallisesti. Sitten hän rohkaisi vierastaan
ystävällisillä sanoilla ja sekalaisilla lainalauselmilla ja saattoi
hänet yläkertaan. Mutta hänenkin mieltään painoi jokin, eikä hän voinut
käyttäytyä rauhallisesti.

»Hyvää yötä, lapsiparka», virkkoi hän Florencelle ullakkohuoneen ovella.

Florence nosti huulensa hänen kasvojensa tasalle ja suuteli hänen
poskeaan.

Milloin tahansa muulloin kapteeni olisi joutunut suunniltaan
tällaisesta rakkauden ja kiitollisuuden osoituksesta, mutta vaikka
hän hyvin ymmärsi sen, tuijotti hän Florencen kasvoihin entistäkin
levottomampana ja näytti olevan haluton jättämään häntä yksin.

»Walter parka», virkkoi kapteeni.

»Walter parka», huokasi Florence.

»Hukkunut, eikö niin?» sanoi kapteeni.

Florence pudisti päätänsä ja huoahti.

»Hyvää yötä, Lapsi kulta», sanoi kapteeni ojentaen kätensä.

»Jumala siunatkoon teitä, rakas, hyvä ystävä!»

Mutta kapteeni viivytteli yhä.

»Onko jotakin erikoista tapahtunut, kapteeni Cuttle?» kysyi Florence,
joka helposti pelästyi silloisessa mielentilassaan. »Onko teillä
jotakin kerrottavaa minulle?»?

»Kerrattavaako, suloinen olento!» vastasi kapteeni hämillään. »Ei, mitä
kertomista minulla olisi teille! Ei kai johdu mieleenne, että minulla
olisi jotakin hauskaa teille kerrottavan?»

»Ei», vastasi Florence pudistaen päätään.

Kapteeni katsahti häneen huolestuneen näköisenä ja toisti: »Ei», mutta
vitkasteli yhä neuvottomana. »Walter-parka», virkkoi sitten kapteeni.
»Minun Walterini, niinkuin häntä usein nimitin! Vanhan Sol Gillsin
sisarenpoika! Kaikille, jotka sinut tunsivat, yhtä tervetullut kuin
toukokuun kukat! Minne olet joutunut, reipas poika? Hukkunut, eikö
niin?»

Lopettaen lauseensa tällaisella jyrkällä käänteellä hän toivotti
Florencelle hyvää yötä ja lähti portaita alas Florencen jäädessä niiden
yläpäähän kynttilä kädessä valaisemaan tietä. Kapteeni katosi pimeään
ja päättäen loittonevien askelten äänestä tuntui menevän pieneen
arkihuoneeseen, kun hänen päänsä ja hartiansa odottamatta sukelsivat
näkyviin pimeästä kaiketi vain sitä varten, että hän saisi sanoa:
»Hukkunut, eikö niin?» Sillä sanottuaan sen hellän surkuttelevasti hän
katosi.

Florence oli hyvin pahoillaan siitä, että oli vastoin tahtoaan
herättänyt suojelijansa mielessä tällaisia muistoja pakenemalla hänen
turviinsa. Istuutuen pikku pöydän ääreen, jolle kapteeni oli tuonut
kaukoputken, virsikirjan Ja muita harvinaisuuksia, hän ajatteli
Walteria ja kaikkea, mitä häneen liittyi menneisyydessä, kunnes melkein
toivoi saavansa kuolla. Mutta hänen kaivatessaan niitä vainajia, joita
hän oli rakastanut, ei hänen mieleensä tullut koti — tai mahdollisuus
palata sinne — tai sellainen mielikuva, että se oli vielä olemassa ja
että hänen isänsä eli siellä. Viimeinen isästä niin kauan ja kaikesta
huolimatta säilytetty kuvitelma oli temmattu hänen sydämestään,
rumennettu ja kuoletettu. Sen ajatteleminen oli niin kauhistuttava,
että hän peitti silmänsä ja vapisi ohimennenkin muistellessaan julmaa
väkivallantyötä tai kättä, joka sen suoritti. Jos hänen hellä sydämensä
olisi voinut säilyttää isän kuvaa senkin jälkeen, oli se murtunut,
mutta se ei voinut, ja tyhjyyden täytti hurja pelko, joka pakeni
sirpaleiksi särkyneen kodin pienintäkin ajatusta — sellainen kauhu,
joka saattoi nousta vain niin suuren ja niin väärin kohdellun rakkauden
syvyyksistä.

Hän ei uskaltanut katsoa kuvastimeen, sillä nähtyään tumman jäljen
rinnassaan hän oli alkanut pelätä itseään ikäänkuin hänessä olisi jokin
paha merkki. Hän peitti sen kohdan hätäisin, vapisevin käsin pimeässä
ja painoi itkien väsyneen päänsä pielukselle.

Kapteeni ei mennyt pitkään aikaan vuoteeseen. Hän käveli edestakaisin
myymälässä ja takahuoneessa kokonaisen tunnin ja näytti jonkin verran
tyyntyvän. Sitten hän istuutui vakavan ja miettivän näköisenä ja luki
rukouskirjasta ne rukoukset, jotka oli tarkoitettu merellä luettaviksi.
Se ei käynyt niinkään helposti, sillä kelpo kapteeni oli hyvin hidas
ja kankea lukija ja pysähtyi usein vaikean sanan kohdalle, rohkaisten
itseään sellaisilla kehoituksilla kuin: »Kas niin, poikaseni,
reippaasti vain, Ed'ard Cuttle!» Se auttoi häntä tuntuvasti kaikista
vaikeuksista, vaikka toisaalta hänen silmälasinsa haittasivat näköä.
Mutta näistä vastuksista huolimatta kapteeni, joka oli koko sydämestään
kiintynyt lukemiseen, pääsi rukousten viimeiseen riviin asti, vieläpä
täynnä hartautta. Sitten hän tunsi suurta tyydytystä ja siirtyi
nukkumaan myymäläpöydän alle (ensin kuitenkin käväistyään yläkerrassa
kuuntelemassa Florencen oven takana) mieli huolettomana ja ilme
erittäin hyväntahtoisena.

Muutamia kertoja yön kuluessa hän käväisi katsomassa, nukkuiko hänen
suojattinsa rauhallisesti. Päivän koittaessa hän huomasi tytön olevan
hereillä, sillä kuullessaan askelia oven likeltä Florence kysyi, oliko
siellä kapteeni Cuttle.

»Minä täällä olen, suloinen lapsi», vastasi kapteeni käheästi
kuiskaten. »Onko kaikki hyvin?»

Florence kiitti häntä ja sanoi: »On.»

Kapteeni ei voinut päästää käsistään näin oivallista tilaisuutta, vaan
painoi suunsa avaimenreiän kohdalle ja puhui sen lävitse kuin tuuli
kohisisi käheästi: »Walter parka! Hukkunut, eikö totta?» Sitten hän
palasi nukkumaan ja heräsi vasta kello seitsemän.

Koko päivän hän oli jälleen levoton ja hämillään vaikka Florence, joka
ompeli arkihuoneessa, oli tyynempi ja maltillisempi kuin ennen. Melkein
joka kerta, kun hän kohotti silmänsä työstään, hän huomasi kapteenin
katselevan häntä ja hivelevän miettiväisenä leukaansa, usein siirtäen
nojatuolinsa hänen viereensä kuin aikoen sanoa jotakin tärkeätä ja
työntäen sen sitten taas pois, koska ei varmaankaan ollut selvillä
siitä kuinka piti aloittaa, ja sillä tavalla kapteeni päivän mittaan
purjehti hauraalla aluksellaan joka suuntaan huoneessa ja laski maihin
useammin kuin yhden kerran seinälaudoitusta tai konttorinovea vasten
viheliäisessä tilassa.

Vasta hämärän tullessa kapteeni vihdoin laski ankkurin reippaasti
Florencen viereen ja alkoi puhella yhtenäisesti. Kun tulen hohde
heijastui pienen huoneen seiniin ja kattoon ja pöydälle järjestettyihin
teetarjottimeen, kuppeihin ja lautasiin ja Florencen rauhallisiin
kasvoihin, katkaisi kapteeni hiljaisuuden näin:

»Ette kai ole koskaan ollut merellä, lapsi kulta?»

»En», vastasi Florence.

»Vai niin», virkkoi kapteeni kunnioittavasti »Se on mahtava
luonnonvoima. Sen syvyydessä on ihmeitä, suloinen neiti. Ajatelkaas
millainen se on, kun tuuli kohisee ja aallot vyöryvät ja myrskyinen yö
on niin pilkkopimeä» — hän kohotti juhlallisesti koukkuaan — »ettei voi
nähdä, omaa kättään muulloin kuin välähteleväin salamoiden valaistessa,
ja kun ajelehtii lakkaamatta myrskyn ja pimeän lävitse suinpäin kuin
iankaikkisuudessa, jolla ei ole lainkaan ääriä, aamen. Sellaisina
hetkinä, rakas lapsi, mies voi sanoa toverilleen, kun hyökyaalto
on vyörynyt kannen yli: Ankara luodetuuli, Bill, kuuleppas, kuinka
se mylvii. Herra armahtakoon kaikkia onnettomia ihmisiä, jotka nyt
paiskautuvat maihin!» Tämän lauseen, joka sopi niin mainiosti meren
kauhuihin, kapteeni huudahti erittäin vaikuttavalla tavalla, lopettaen
sen kaikuvalla kehoituksella: »Reippaasti vain!»

»Oletteko te koskaan ollut hirveässä myrskyssä?» kysyi Florence.

»Totta kai, suloinen lapsi, minä olen nähnyt oman osani rumasta
säästä», vastasi kapteeni pyyhkien vapisevin käsin otsaansa, »ja
ollut kylliksi myrskyn heiteltävänä, mutta — mutta en aikonut puhua
itsestäni. Rakas Walterimme, joka on hukkunut!» virkkoi hän vetäen
tuolinsa lähemmäksi Florencea.

Kapteeni puhui niin värisevällä äänellä ja tuijotti niin kalpean ja
kiihtyneen näköisenä, että Florence pelästyneenä tarttui hänen käteensä.

»Teidän kasvonne ovat äkkiä muuttuneet!» huudahti hän. »Te olette niin
erilainen. Mikä nyt on? Rakas kapteeni Cuttle, minua ihan värisyttää
nähdessäni teidät!»

»Mitä! Suloinen lapsi», sanoi kapteeni tukien häntä kädellään, »älkää
menettäkö rohkeuttanne. Ei, ei! Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, lapsi
kulta. Niinkuin aioin sanoa — Walter — on — hukkunut? Eikö niin?»

Florence katseli häntä kiinteästi, väri vaihteli hänen kasvoillaan, ja
hän painoi kädellään rintaansa.

»Ulapalla vaanivat monet vaarat, kaunokaiseni», jatkoi kapteeni, »ja
monen komean laivan ja lukemattomien rohkeitten sydämien yllä ovat
korkeat aallot tasaantuneet kertomatta mitään. Mutta syvyydestä voi
pelastuakin, ja joskus on yksi mies kahdestakymmenestä — ehkä sadasta
— pelastunut Jumalan armon avulla ja palannut kotiin oltuaan jo
kuolleeksi ilmoitettu ja kertonut kaikkien toisten hukkumisesta. Minä
— minä tiedän erään tämäntapaisen tarinan, jonka sain kuulla kerran,
Sydämen Ilo», änkytti kapteeni, »ja ehkä tekin tahtoisitte kuulla sen,
kun nyt istumme tässä kahden kesken ja tuli merestä puhe, vai mitä?»

Florence, jota värisytti vastustamaton ja selittämätön levottomuus,
seurasi vaistomaisesti hänen katsettaan, joka suuntautui hänen selkänsä
taitse lampun valaisemaan myymälään. Samassa, kun Florence käänsi
päätänsä, kapteeni hypähti tuoliltaan ja pani kätensä eteen.

»Ei siellä ole mitään, älkää katselko sinne.»

»Miksi ei?» kysyi Florence.

Kapteeni mutisi jotakin, että siellä oli kolkkoa ja että oli hauskempi
katsella tulta. Hän painoi raolleen oven, joka oli tähän asti ollut
auki, ja istuutui alas. Florence tarkkasi hänen puuhiaan ja katseli
kiinteästi hänen kasvojansa.

»Se tarina koskee erästä laivaa», aloitti kapteeni, »joka purjehti
Lontoon satamasta hyvän tuulen ja kauniin ilman vallitessa. Matkan
päämääränä oli — älkää pelästykö, suloinen lapsi, matkan päämääränä oli
vain purjehtia merelle.»

Florencen ilme pelästytti kapteenia, joka oli itse hyvin kuumissaan ja
kiihtynyt ja tuskin vähemmän levoton kuin Florence.

»Jatkammeko, lapsi kulta?»

»Olkaa hyvä ja jatkakaa pian!» huudahti Florence.

Kapteeni nielaisi kuin painaakseen alas jotakin, mikä tukki hänen
kurkkuaan, ja jatkoi hermostuneena:

»Tuota onnetonta laivaa kohtasi ulkona merellä perin kamala ilma,
jollaisia sattuu vain yksi kahtenakymmenenä vuonna. Silloin oli
liikkeellä pyörremyrskyjä, jotka repivät metsiä ja puhalsivat kumoon
kaupunkeja, ja niillä leveysasteilla vinkuivat sellaiset vihurit, ettei
niitä voisi kestää kaikkein uljainkaan alus. Päiväkausia se laiva pysyi
pystyssä, niin on minulle kerrottu, ja suoritti velvollisuutensa,
mutta yksi ainoa hyökyaalto löi sen partaat puhki, mastot ja peräsin
joutuivat tuuliajolle, parhaat miehet pyyhkäisi vesi kannelta, ja
niin se jäi myrskyn armoille, mutta se ei tuntenut mitään armoa, vaan
puhalsi yhä hurjemmin aaltojen syöstessä laivan ylitse ja murskaten sen
kuin simpukankuoren jyskyessään sitä vastaan. Jokainen musta kohta,
jonka vesivuoret veivät mennessään, oli kappale laivan elämää tai elävä
ihminen, ja niin se särkyi palasiksi, kaunokaiseni, eikä koskaan kasva
ruohonkortta niiden haudoille, jotka olivat sen laivan miehistönä.»

»Eiväthän he kaikki hukkuneet!» huudahti Florence. »Muutamat
pelastuivat! — yksi ainakin?»

»Sillä laivalla», jatkoi kapteeni nousten istumasta ja puristaen
kätensä riemuiten nyrkiksi, »oli eräs nuorukainen, reipas Poika
nuorukainen — niinkuin olen kuullut sanottavan — joka oli poikasena
mielellään lukenut ja kuullut kerrottavan rohkeista teoista
haaksirikoissa — olen itse kuullut hänen puhuvan — ja hän muisti
ne hädän hetkenä, sillä vaikka rohkeimmat sydämet ja kokeneimmat
laivamiehet olivat suistuneet mereen, pysyi hän lujana ja reippaana.
Hänen rohkeutensa ei johtunut siitä, että häneltä puuttui maailmassa
ihmisiä, joita hän rakasti, vaan hän oli luonnostaan pelkäämätön.
Olen nähnyt sen hänen kasvoissaan silloin, kun hän oli vasta lapsi
— monen monta kertaa — ja luulin sen johtuvan vain hänen hauskasta
ulkomuodostaan, taivas häntä varjelkoon!»

»Ja pelastuiko hän?» huusi Florence. »Pelastuiko hän?»

»Tuo reipas poika — katsokaa minuun, älkää, älkää katselko ympärillenne
—»

Florencella oli tuskin voimaa vastata: »Miksi ei?»

»Koska siellä ei ole mitään, lapsi kulta», sanoi kapteeni. »Älkää
pelästykö, pysykää tyynenä Walterin tähden, joka oli meille kaikille
rakas! Niin, tuo poika», jatkoi kapteeni, »ponnisteli parhaansa mukaan,
auttoi arkoja eikä kertaakaan valittanut tai osoittanut pelkoa, vaan
piti yllä rohkeutta kaikissa miehissä, jotka tottelivat häntä kuin
hän olisi ollut amiraali — ja hän, aliperämies ja muuan matruusi vain
jäivät jäljelle niistä sykkivistä sydämistä, jotka olivat mukana
sillä laivalla. He, viimeiset elossa olevat, sitoivat itsensä kiinni
laivankappaleeseen ja jäivät ajelehtimaan myrskyiselle merelle.»

»Pelastuivatko he?» huudahti Florence.

»Päiviä ja öitä he ajelehtivat rannattomilla ulapoilla», virkkoi
kapteeni, »kunnes vihdoin — ei, älkää katsoko sinne päin, kaunokaiseni
— purjelaiva osui heidän lähelleen ja otti heidät Jumalan armosta
mukaansa. Kaksi oli silloin vielä elossa, yksi kuollut.»

»Kuka heistä oli kuollut?»

»Ei ainakaan se poika», vastasi kapteeni.

»Kiitos Jumalalle! Oi, kiitos Jumalalle!»

»Aamen!» vastasi kapteeni kiireesti. »Älkää pelätkö! Minuutti vielä,
suloinen olento, reippaalla mielellä vain! Niin, sillä purjelaivalla
he sitten kulkivat pitkän matkan suoraan kartan poikki (sillä missään
lähettyvillä ei ollut satamaa), ja matkalla kuoli matruusi, joka oli
otettu hänen kerallaan laivaan. Mutta se nuorukainen säästyi ja —»

Tietämättä, mitä teki, kapteeni oli leikannut viipaleen leivästä
ja pistänyt sen koukkuunsa (jota hän tavallisesti käytti
paahtohaarukkanaan), pidellen sitä nyt tulen likellä. Hän katseli
kovasti liikutettuna taakseen Florenceen ja antoi leivän kärventyä
tulessa.

»Säästyi», toisti-Florence, »ja —?»

»Ja tuli kotiin sillä laivalla», virkkoi kapteeni yhä katsellen samaan
suuntaan, »ja — älkää pelästykö, kaunokaiseni — ja astui maihin. Eräänä
aamuna hän tuli varovasti kotinsa ovelle tutkimaan, kuinka täällä
jaksettiin, sillä hän tiesi, että hänen omaisensa luulivat hänen
hukkuneen, mutta hän pelästyi kuullessaan odottamatta —»

»Koiran odottamatta haukkuvan!» huudahti Florence äkkiä.

»Niin», vahvisti kapteeni. »Reippaana vain, rakas lapsi, rohkeutta
vain! Älkää katselko ympärillenne, vaan tuonne, seinälle!»

Florencen lähellä seinällä näkyi varjo. Hän säpsähti, kääntyi katsomaan
ja kimeästi huudahtaen näki takanaan Walter Gayn!

Hän ei kuvitellut Walteria muuksi kuin veljeksi, haudasta
pelastuneeksi, haaksirikosta hänen luokseen päässeeksi veljeksi, ja
riensi häntä syleilemään. Koko maailmassa ei Florencella mielestään
ollut mitään muuta toivoa, lohdutusta, turvaa ja luonnollista
suojelijaa. »Huolehtikaa Walterista, hän oli minulle rakas!» Muisto
siitä valittavasta äänestä, joka oli lausunut nuo sanat, tulvahti
hänen sieluunsa kuin öinen soitanto. »Tervetuloa kotiin, rakas
Walter! Tervetuloa tätä murtunutta sydäntä vasten!» Hän tunsi nämä
sanat sielussaan, vaikkei voinut niitä lausua, ja piti Walteria
sisarellisessa sylissään.

Kapteeni Cuttle koetti huumaannuksen puuskassa pyyhkiä päätään koukkuun
pistetyllä kärventyneellä leivällä. Huomattuaan sen tarkoitukseen
sopimattomaksi hän tunki sen vahakangashattunsa sisään, sovitti hatun
päähänsä jonkin verran vaivaloisesti, yritti laulaa joitakin säkeitä
Viehättävästä Pegistä, takertui ensimmäiseen sanaan ja vetäytyi
myymälään, josta ilmestyi heti takaisin kovaa vauhtia kasvot punaisina
ja tahraisina ja paidankaulus pehmenneenä ja sanoi:

»Walter, poikani, tässä on pikku omaisuus, jonka haluaisin luovuttaa
nyt heti!»

Kapteeni veti nopeasti esiin suuren kellonsa, teelusikat, sokeripihdit
ja tinarasian, pani ne pöydälle ja pyyhkäisi ne isolla kourallaan
Walterin hattuun, mutta ojentaessaan tätä omituista säiliötä Walterille
hän joutui taas niin suunniltaan, että hänen täytyi uudestaan paeta
myymälään ja pysyä tällä kerralla poissa kauemmin kuin edellisellä.

Mutta Walter etsi hänet käsiinsä ja toi takaisin. Sitten kapteeni
pelkäsi kovasti, että tämä uusi järkytys voisi vahingoittaa Florencea.
Hän otti asian niin vakavalta kannalta, että muuttui oikein järkeväksi
ja päätti olla sanallakaan vihjailematta Walterin seikkailuihin
lähipäivinä. Hänen mielenmalttinsa palasi vähitellen siinä määrin, että
hän otti paahtoleivän hatustaan ja asettui paikalleen teetarjottimen
viereen. Mutta kun Walter nojasi hänen olkapäähänsä toiselta puolen
ja Florence kuiskasi hänen korvaansa toiselta puolen onnitteluja
kyynelsilmin, karkasi kapteeni taas äkkiä ja pysyi poissa ainakin
kymmenen minuuttia.

Mutta koskaan ennen kapteeni ei ollut niin loistanut ja kimallellut
kuin vihdoin asetuttuaan rauhallisena teepöydän ääreen, katsellen
vuoroin Florencea ja Walteria. Tätä vaikutusta ei saanut aikaan eikä
lisännyt se tavaton kiilloittaminen, joka oli tullut hänen kasvojensa
osaksi takinhihalla hieromisesta viimeisen puolen tunnin kuluessa. Se
johtui yksinomaan hänen sisäisestä liikutuksestaan.

Kun hän katseli jälleen löydetyn lemmikkinsä ahavoituneita poskia
ja rohkeita silmiä, hänen nuorekasta intoaan, vilpittömyyttään ja
toivorikkauttaan, jotka entiseen tapaan heijastuivat reippaasta
käytöksestä ja hehkuvasta ilmeestä, olisi hänen ylpeytensä
mahdollisesti voinut jonkun verran lisätä kasvojen loistoa. Ihaileva
myötätunto Florencea kohtaan, jonka kauneus, sulous ja viattomuus eivät
olisi voineet saada vilpittömämpää ja innokkaampaa ritaria kuin hän
oli, olisi vaikuttanut häneen samoin. Mutta se kirkas loiste, jota hän
levitti ympärilleen, saattoi kuitenkin nousta täyteen määräänsä vain
siitä, että hän sai katsella näitä kahta nuorta yhdessä, ja kaikista
niistä mielikuvista, jotka tulivat hänen mieleensä ja punoutuivat
heleän monisärmäisiksi hänen päässään tuon näyn johdosta.

Kuinka he puhuivat vanhasta Sol-enosta ja kaikista hänen katoamiseensa
liittyvistä pikku seikoissa, kuinka heidän iloaan hillitsivätkään ukon
poissaolo ja Florencen onnettomuudet, kuinka he vapauttivat Diogeneen,
jonka kapteeni oli vähän aikaisemmin houkutellut yläkertaan, jotta
se ei olisi taas ruvennut haukkumaan — kaiken tämän käsitti kapteeni
hyvin, vaikka oli koko ajan kiihdyksissä ja pujahti tuon tuostakin
hetkiseksi myymälään. Mutta sitä hän ei osannut panna merkille,
että Walter katseli Florencea kuin uudesta ja etäisestä paikasta,
että samalla kun hänen silmänsä usein suuntautuivat tytön suloisiin
kasvoihin, ne harvoin kohtasivat niiden sisarenrakkautta uhkuvaa
avointa katsetta, sensijaan siirtyen muualle Florencen kääntyessä
häneen päin. Se oli kapteenille yhtä mahdotonta kuin hän olisi voinut
uskoa Walterin aaveen istuvan vieressään. Hän näki heidät siinä yhdessä
nuorina ja kauniina, tiesi heidän lapsuutensa tarinan, eikä hänellä
ollut sinisten liiviensä alla tuumankaan vertaa tilaa millekään muulle
kuin sellaisen parin ihailulle ja kiitollisuudelle siitä, että he
olivat taas joutuneet yhteen.

He istuivat koolla myöhään iltaan asti. Kapteeni olisi ollut
tyytyväinen saadessaan istua sillä lailla kokonaisen viikon. Mutta
Walter nousi seisomaan toivottaakseen hyvää yötä.

»Nytkö pois, Walter?» virkkoi Florence. »Minne?»

»Hän sijoittaa riippumattonsa Biogleyn luokse», virkkoi kapteeni.
»Mutta hän on äänenkantaman päässä, Sydämen Ilo.»

»Minä olen syynä siihen, että sinun pitää lähteä, Walter», sanoi
Florence. »Sinun paikallasi on nyt koditon sisar.»

»Rakas neiti Dombey», vastasi Walter epäröiden, »jollei ole liian
rohkeaa puhutella teitä niin —»

»Walter!» huudahti Florence hämmästyneenä.

»Jos jokin voisi tehdä minut vielä onnellisemmaksi kuin se, että saan
nähdä teidät ja puhella kanssanne, niin eikö juuri se, että jotenkin
voin tehdä teille hetkenkään palveluksen! Minne menisinkään ja mitä
tekisinkään teidän hyväksenne!»

Florence hymyili ja puhutteli häntä veljenään.

»Olette niin muuttunut —»

»Minäkö muuttunut!» keskeytti Florence.

»Minun silmissäni», sanoi Walter hiljaa kuin ääneen ajatellen.
»Lähtiessäni olitte lapsi, ja nyt tapaan teidät niin toisenlaisena —»

»Mutta sisarenasi, Walter. Ethän ole unohtanut, mitä lupasimme
toisillemme erotessamme?»

»Unohtanutko!» Walter ei sanonut enempää.

»Ja jos olisit — jos kärsimys ja vaara olisivat karkoittaneet sen
ajatuksistasi —; muistaisit sen nyt, Walter, tavatessasi minut köyhänä
ja hyljättynä ilman mitään muuta kotia kuin tämä ja ilman ketään muita
ystäviä kuin ne kaksi, joiden kanssa nyt puhelen!»

»Muistaisin! Taivas tietää, että muistaisin!»

»Oi, Walter!» huudahti Florence nyyhkytystensä ja kyyneltensä lomassa.
»Rakas veli! Näytä minulle jokin tie maailmassa — jokin pieni polku,
jota voin astua yksin ja työtä tehden, joskus ajatellen sinua miehenä,
joka suojelee minua ja huolehtii minusta kuin sisaresta! Oi, auta
minua, Walter, sillä minä tarvitsen apua niin kovasti!» 9

»Neiti Dombey! Florence! Antaisin vaikka henkeni voidakseni auttaa
teitä. Mutta teidän omaisenne ovat ylpeitä ja rikkaita. Isänne —»

»Ei, ei, Walter!» huusi Florence ja painoi päätänsä käsillään niin
kauhistuneen näköisenä, että Walter jäykistyi paikalleen. »Älä lausu
sitä sanaa!»

Walterin oli jälkeenpäin mahdoton unohtaa Florencen silloista ääntä ja
ilmettä. Hänestä tuntui, että vaikka hän eläisi sata vuotta, hän ei
voisi sitä unohtaa.

Jonnekin — minne tahansa — mutta ei koskaan kotiin! Kaikki mennyttä,
kaikki lopussa ja hukassa, kaikki murskana! Florencen koko salattu
kärsimys kuvastui tuossa huudossa ja katseessa, eikä Walter sitä
koskaan unohtanutkaan.

Florence painoi lempeät kasvonsa kapteenin olkapäätä vastaan ja kertoi,
millä tavoin ja miksi oli karannut. Walter ajatteli väristen, että jos
jokainen surun kyynel, jonka Florence vuodatti kertoessaan, olisi ollut
kirous sitä miestä vastaan, jota ei kertaakaan mainittu tai moitittu,
olisi se ollut parempi tuolle miehelle kuin että hänet syöstiin niin
valtavan rakkauden ulkopuolelle.

»Kas niin, kultaseni», virkkoi kapteeni, kuunneltuaan tarkasti
Florencen kertomusta vahakangashattu kallellaan ja suu auki. »Nyt
riittää! Walter, rakas poikani, mene täksi yöksi ja jätä Sydämen Ilo
minulle!»

Walter tarttui Florencen käteen molemmilla käsillään ja painoi sen
huulilleen. Nyt hän tosiaankin uskoi, että Florence oli koditon,
harhaileva pakolainen, mutta sellaisena tyttö oli hänelle rikkaampi
kuin oikean asemansa ylellisyydessä ja ylpeydessä ja näytti olevan
vieläkin kauempana kuin seisoessaan siinä korkeudessa, joka oli
tuntunut pyörryttävältä poikamaisissa haaveissa.

Kapteeni Cuttle, jota eivät häirinneet sellaiset mietteet, saattoi
Florencen hänen huoneeseensa ja kävi silloin tällöin kuuntelemassa
hänen ovensa ulkopuolella, pyhitetyllä alueella — sillä sellainen se
hänen mielestään oli — kunnes rauhoittui kylliksi Florencen puolesta
ja vetäytyi vuoteelleen myymäläpöydän alle. Lähtiessään sitä varten
vahtipaikaltaan hän ei voinut olla vielä kerran huutamatta riemuissaan
avaimenreiästä: »Hukkunut, eikö niin, lapsi kulta?» Alakertaan
päästyään hän taas ylitti hyräillä Viehättävästä Pegistä, mutta se
takertui jotenkin hänen kurkkuunsa, ja hänen täytyi siitä luopua.
Sitten hän laskeutui vuoteelleen ja näki unta, että Sol-ukko oli mennyt
naimisiin rouva MacStingerin kanssa, joka piti häntä vankina salaisessa
komerossa antaen hänelle vain pikkuruisia ruoka-annoksia.




VIIDESKYMMENES LUKU

Tootsin hätä


Puisen merikadetin yläkerrassa oli tyhjä huone, joka oli muinoin ollut
Walterin makuusuojana. Herätettyään kapteenin varhain seuraavana aamuna
Walter ehdotti, että he siirtäisivät sinne pienestä arkihuoneesta
sellaisia huonekaluja, jotka sisustaisivat sitä parhaiten, jotta
Florence voisi heti noustuaan ottaa sen haltuunsa. Koska mikään ei
ollut kapteeni Cuttlelle mieluisampaa kuin saada itsensä oikein
punaiseksi ja hengästyneeksi sellaisissa hommissa, ryhtyi hän
mielihyvin työhön. Muutamien tuntien kuluttua tämä ullakkohuone oli
muuttunut jonkinlaiseksi maakajuutaksi, jota koristivat arkihuoneen
parhaat tavarat, niihin luettuna turkkilainen fregattikin, jonka
kapteeni ripusti uunin yläpuolelle niin tavattoman tyytyväisenä, ettei
voinut puoleen tuntiin tehdä muuta kuin peräytyä siitä tuon tuostakin
joitakin askelia, saadakseen sitä oikein ihailla.

Mikään Walterin houkuttelu tai pyyntö ei saanut kapteenia vetämään
käyntiin suurta kelloa tai ottamaan takaisin tinarasiaa tai
sokeripihtejä ja teelusikoita. »Ei, ei, poikani», vastasi kapteeni
senlaatuisiin kehoituksiin, »minä olen kerrassaan luopunut tuosta
pikku omaisuudesta». Näitä sanoja hän toisti hyvin mahtipontisesti ja
vakavasti, kaiketi uskoen, että niillä oli parlamentin päätöksen voima
ja ettei tällaisessa omaisuudensiirrossa olisi mitään muotovirhettä,
paitsi jos hän vaatisi omistusoikeuttaan uudelleen vahvistettavaksi.

Tämän uuden järjestelmän etuna oli se, että paitsi Florencen nyt
saamaa parempaa eristystä, voitiin merikadetti sijoittaa tavalliselle
tarkastuspaikalleen ja myöskin myymälän ikkunaluukut avata. Vaikka
hyväuskoinen kapteeni ei pitänyt viimeksi mainittua toimenpidettä
kovinkaan suuriarvoisena, ei se suinkaan ollut tarpeeton, sillä
edellisenä päivänä oli ympäristö ollut niin ihmeissään myymälän
pysymisestä suljettuna, että paljon väkeä oli seisonut tuijottamassa
sen oveen kadun toisella puolella aamuvarhaisesta iltamyöhään asti.
Tyhjäntoimittajat ja maankiertäjät olivat tunteneet erikoista
harrastusta kapteenin kohtaloon. Muutamat heistä eivät pelänneet
lokaan tahriintumistaan, vaan sovittivat silmänsä myymälän akkunan
juurelle kellarinristikkoon ja tunsivat suorastaan iloa kuvitellessaan
näkevänsä edes takinliepeen kapteenin riippuessa jossakin nurkassa,
kun taas toiset jyrkästi vastustivat tätä otaksumaa, arvellen hänen
makaavan portailla vasaralla murhattuna. Niinpä heräsi suorastaan
jonkin verran tyytymättömyyttä, kun asianomainen nähtiin varhain
aamulla seisomassa myymälänsä ovella niin reippaana ja terveenä kuin
ei mitään olisi tapahtunut. Sen kaupunginosan suntio, kunnianhimoinen
mies, joka oli toivonut osakseen sitä kunniaa, että saisi olla läsnä
ovea auki murrettaessa ja sitten täydessä virkapuvussa todistajana
ruumiintarkastuksen aikana, meni niin pitkälle, että sanoi eräälle
vastapäätä asuvalle naapurille tuon vahakangashattuisen vekkulin
tekevän viisaasti, jos olisi yrittämättä sitä uudelleen — mainitsematta
lähemmin mitä — ja lisäsi pitävänsä häntä silmällä.

»Kapteeni Cuttle, ettekö ole kuullut Sol-enosta mitään koko aikana?»
kysyi Walter mietteissään heidän seisoessaan lepäämässä puuhistaan
myymälän ovella ja katsellessaan pitkin tuttua katua.

»En mitään, poikani», vastasi kapteeni pudistaen päätänsä.

»Lähtenyt etsimään minua eikä kertaakaan kirjoittanut teille? Mutta
miksi ei? Hän sanoo nimenomaan tässä paperissa, jonka annoitte
minulle», virkkoi Walter ja otti taskustaan sen asiakirjan, joka oli
avattu viisaan Bunsbyn läsnä ollessa, »että jollette kuule hänestä
mitään ennenkuin sen avaatte, voitte pitää häntä kuolleena. Taivas
varjelkoon siitä, mutta olisittehan kuullut hänestä, vaikka hän
olisikin kuollut! Joku olisi varmasti kirjoittanut hänen pyynnöstään,
jollei hän olisi itse voinut, ja sanonut: 'sinä ja sinä päivänä kuoli
luonani' tai 'hoidossani' tai niin edespäin 'herra Solomon Gills
Lontoosta ja jätti teille tämän viimeisen muiston ja pyynnön'. Eikö
niin?»

Kapteeniin, joka ei ollut koskaan ennen kuvitellut asiaa niin selvästi,
vaikutti täten avautuva laaja mahdollisuus yllättävästi, ja hän vastasi
pudistaen miettivästi päätänsä: »Oikein puhuttu, poikani, ihan oikein.»

»Olen ajatellut tätä tai ainakin olen», sanoi Walter punastuen,
»ajatellut yhtä ja toista unettomana yönä enkä voi uskoa muuta kuin
että Sol-eno (taivas häntä siunatkoon!) on elossa ja tulee takaisin.
En niin paljon ihmettele hänen lähtöään, koska ottamatta huomioon
sitä seikkailujen ihailua, joka aina kuului hänen luonteeseensa, ja
hänen suurta rakkauttaan minua kohtaan, jonka rinnalla kaikki muu
hänen elämässään ei ollut minkään arvoista, kuten tiedän paremmin kuin
kukaan muu saatuani hänestä parhaimman isän» — Walterin ääni tuntui
epäselvältä ja käheältä, ja hän katseli poispäin pitkin katua — »niin,
ottamatta sitä huomioon olen usein lukenut ja kuullut henkilöistä,
jotka saatuaan tiedon siitä, että joku läheinen ja rakas sukulainen on
mahdollisesti joutunut haaksirikkoon, ovat matkustaneet asumaan niille
rannikkoseuduille, missä saattoi odottaa kuulevansa jotakin kadoksissa
olevasta laivasta vaikkapa vain tuntia paria aikaisemmin kuin muualla,
tai suorastaan seuranneet laivan reittiä määräpaikkaan, ikäänkuin
sillä keinoin tulisi jotakin selville. Luullakseni tekisin itsekin
niin yhtä pian kuin joku toinen tai mahdollisesti pikemminkin kuin
moni muu. Mutta sitä en voi käsittää, miksi eno ei ole kirjoittanut
teille, vaikka niin selvästi aikoi, ja kuinka hän olisi voinut kuolla
ulkomailla teidän saamatta siitä kenenkään kautta tietoa.»

Kapteeni huomautti päätänsä ravistaen, että Jack Bunsbykään ei ollut
kyennyt sitä selittämään ja että siinä oli sellainen mies, jolla oli
kelvollinen päänuppi.

»Jos enoni olisi ollut kevytmielinen nuorukainen, niin että voisi
ajatella hänen joutuneen hurjaan juopotteluseuraan, jossa hänet
nujerrettiin mahdollisten rahainsa vuoksi», jatkoi Walter, »tai jos
hän olisi ollut huimapäinen merimies, joka lähti maihin parin kolmen
kuukauden palkka taskussaan, voisin ymmärtää hänen katoamisensa
jäljettömiin. Mutta kun hän oli mitä oli — ja toivoakseni vieläkin on —
en voi sitä uskoa.»

»No, mitä siis päättelet siitä?» kysyi kapteeni katsellen häntä
odottavan näköisenä.

»Kapteeni Cuttle», vastasi Walter, »en ymmärrä, mitä pitäisi ajatella.
Onko asian laita niin, ettei hän ole kirjoittanut? Eikö siitä ole
mitään epäilystä?»

»Jos Sol Gills olisi kirjoittanut», vastasi kapteeni, »niin missä
sitten on kirje?»

»Olettakaamme, että hän jätti sen jonkun haltuun», arveli Walter,
»tai että se on unohtunut tai huolimattomasti heitetty jonnekin tai
hukkunut. Sekin on minusta todennäköisempää kuin toinen olettamus.
Lyhyesti sanoen, kapteeni Cuttle, minä en ainoastaan hylkää toista
mahdollisuutta, vaan en tahdokaan sitä ajatella.»

»Niin, Walter, toivo pitää sinua yllä», virkkoi kapteeni viisaasti.
»Toivo on poiju, sen voit hakea Pikku Laulukirjasta, tunteellisten
laulujen osastosta, mutta se kelluu vain, niinkuin kaikki muutkin
poijut, eikä sitä voi minnekään ohjata. Toivon kuva on myös ankkuri,
mutta mitä hyötyä minulla on ankkurista, jollen tapaa pohjaa, minne sen
laskisin?»

Kapteeni Cuttle puhui näin paremminkin järkevänä kansalaisena ja
perheen päämiehenä, jonka velvollisuus on jaella viisautensa aarteita
kokemattomalle nuorukaiselle, kuin yksityisesti omasta puolestaan.
Mutta hänen kasvonsa loistivat kuitenkin uudesta toivosta, joka
oli häneen tarttunut Walterista. Ja hän päätti sanansa sopivasti
taputtamalla nuorukaista selkään ja sanomalla innostuneena: »Hurraa,
poikani! Omasta puolestani olen samaa mieltä kuin sinäkin.»

Walter naurahti iloisesti vastaukseksi ja virkkoi:

»Vain sananen enää lisää enostani tällä kertaa, kapteeni Cuttle. Minun
nähdäkseni on mahdotonta, että hän olisi lähettänyt kirjeensä yleisellä
tavalla — esimerkiksi postilaivan mukana —»

»Sepä se, poikani», myönsi kapteeni.

»— ja että kirje olisi mennyt teiltä jotenkin hukkaan?»

»No, no, Walter», virkkoi kapteeni, koettaen luoda häneen ankaran
katseen, »enkö minä ole tavoitellut uutisia tuosta oppineesta miehestä,
vanhasta Sol Gillsistä, enostasi, yötä päivää siitä lähtien kun hän
katosi? Eikö sydämeni ole ollut raskas ja valveillaan joka hetki
hänen ja sinun tähtesi? Enkö ole ollut vahtipaikallani nukkuessani ja
valveessani ja enkö olisi hävennyt luopua siitä niin kauan kuin tämä
merikadetti suinkin pysyy koossa?»

»Niin, kapteeni Cuttle», vastasi Walter tarttuen hänen käteensä,
»tiedän asian olevan niin ja tiedän, kuinka uskollista ja vakavaa on
kaikki, mitä sanotte ja tunnette. Olen varma siitä. Uskokaa minun
olevan siitä yhtä varman kuin että jalkani on taas täällä kynnyksellä
tai että taas olen saanut puristaa tätä uskollista kättä. Ettehän sitä
epäile?»

»En, en, Walter», vastasi kapteeni kasvojensa loistaessa.

»En tahdo enää pitemmälti arvailla», virkkoi Walter, »enkä lisätä muuta
kuin etten millään muotoa koske enoni omaisuuteen, kapteeni Cuttle!
Kaikki, mitä hän on jättänyt tänne, saa pysyä uskollisimman hoitajan
ja parhaimman miehen huostassa — ja jollei hänen nimensä ole Cuttle,
ei hänellä ole lainkaan nimeä! Ja nyt, ystävistä parhain, puhukaamme
hiukan — neiti Dombeystä.»

Walterin käytös muuttui hänen lausuessaan nämä kaksi sanaa. Hän näytti
menettäneen luottavaisuutensa ja hilpeytensä.

»Minä luulin, ennenkuin neiti Dombey esti minua puhumasta hänen
isästään eilen illalla — muistattehan sen?»

Kapteeni muisti hyvin ja pudisti päätänsä.

»Minä luulin», toisti Walter, »että meillä olisi vain yksi kova
velvollisuus suoritettavana, nimittäin saada hänet yhteyteen omaistensa
kanssa ja palaamaan kotiin».

Kapteeni mutisi jotakin vastalauseen tapaista, mutta sen teki niin
tavattoman voimattomaksi perinpohjainen masennus hänen kuullessaan
tämän ilmoituksen, että vain arvaamalla saattoi päästä sen
merkityksestä selville.

»Mutta se on lopussa», jatkoi Walter. »En enää ajattele niin.
Mieluummin lähtisin vaikka uudelleen sille laivahylylle, jolla olen
niin usein unissani purjehtinut sen jälkeen kun pelastuin, ja jäisin
sille ajelehtimaan — ja kuolemaan!»

»Hurraa, poikani!» huudahti kapteeni ilmeisen mielihyvän puuskassa.
»Hurraa, hurraa!»

»Kuinka voisi ajatellakaan, että hän niin nuorena, hyvänä ja kauniina
ja niin hienosti kasvatettuna ja niin toisenlaisiin oloihin syntyneenä
joutuisi harhailemaan tylyssä maailmassa! Mutta me olemme nähneet sen
kuilun, joka erottaa hänet kaikesta entisyydestä, vaikkei kukaan muu
kuin hän itse voi tietää, kuinka syvä se on, eikä mikään paluu ole
mahdollinen.»

Ymmärtämättä tätä täydelleen kapteeni kuitenkin hyväksyi sen ja
huomautti hyvin vakuuttavasti, että tuuli kävi perän takaa.

»Hänen ei pitäisi olla yksin täällä, vai mitä, kapteeni Cuttle?» kysyi
Walter levottomana.

»Sepä se, poikani, en oikein ymmärrä», vastasi kapteeni mietittyään
kotvasen. »Mutta olethan sinä kuitenkin täällä hänen seuranaan, ja kun
te molemmat sovitte yhteen —»

»Rakas kapteeni Cuttle», muistutti Walter. »Minäkö muka olen täällä!
Neiti Dombey viattomana ja luottavaisena pitää minua ikäänkuin
ottoveljenään, mutta millainen olisikaan minun sydämeni rikos ja
halpamaisuus, jos kuvittelisin olevani mitenkään oikeutettu lähestymään
häntä tuttavallisesti, muka veljenä — jos olisin unohtavinani, että
olen kunniani vuoksi velvollinen sitä karttamaan?»

»Walter, poikani», arveli kapteeni, joka tunsi äskeisen rohkeutensa
lannistuvan, »eikö mikään muu suhde olisi mahdollinen kuin —»

»Voi!» vastasi Walter, »tahtoisitteko, että menettäisin hänen
kunnioituksensa — sellaisen olennon kunnioituksen — ja vetäisin
ikuisiksi ajoiksi verhon itseni ja hänen enkelinkasvojensa väliin
käyttämällä hyväkseni sitä, että hän on täällä turvapaikassa niin
luottavana ja kenenkään suojelematta, koettaakseni tunkeutua hänen
rakastajakseen? Mitä sanon? Maailmassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka
vastustaisi sellaista yritystäni enemmän kuin te.»

»Sillä ehdolla», sanoi kapteeni käyden yhä alakuloisemmaksi, »että on
jokin oikea syy tai este, miksi kahta ihmistä ei voi liittää yhteen
ikeeseen — voit hakea sen paikan kirjasta ja painaa mieleesi — toivon
voivani selittää sen luvalliseksi ja sallituksi silloin kun se kirkossa
kuulutetaan. Eikö siis ole mitään muuta suhdetta, poikani?»

Walter heilautti kättään kieltämisen merkiksi.

»No niin, Walter», murisi kapteeni hitaasti, »en tahdo kieltää olevani
kovin pahoilla mielin tästä huomautuksestasi tai siitä, mitä minulle
on sen ohella selvinnyt. Mutta mitä Sydämen Iloon tulee, Walter,
niin muista, että mikä on kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa
häntä kohtaan, se on kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa minunkin
mielestäni, vaikka olen ajatellut asiaa ennen toisin. Sen vuoksi
seuraan vanavedessäsi ja tunnen juuri samaa kuin sinäkin. Eikö
todella mikään muu suhde ole mahdollinen?» toisti kapteeni katsellen
alakuloisen luhistuneen linnansa raunioita.

»Nyt meidän pitäisi», virkkoi Walter tarttuen uuteen aiheeseen,
saadakseen kapteenin iloisemmalle mielelle, »keksiä jokin keino
hankkiaksemme sopiva ja luotettava seuratoveri neiti Dombeylle siksi
ajaksi, jonka hän viettää täällä. Kukaan hänen omaisistaan ei tietysti
kelpaa. Neiti Dombeystä tuntuu, että he ovat kaikki riippuvaisia hänen
isästään. Minne Susan on joutunut?»

»Sekö nuori nainen?» kysyi kapteeni. »Minun käsitykseni mukaan hänet on
lähetetty pois Sydämen Ilon tahtoa vastaan. Otin hänet puheeksi, kun
neiti ensin tuli tänne. Hän näytti pitävän tytöstä paljon, mutta sanoi
hänen olleen poissa jo kauan.»

»Sitten teidän pitää kysyä neiti Dombeylta, minne hän on lähtenyt»,
esitti Walter, »ja me koetamme saada hänet käsiimme. Alkaa jo olla
päivä, ja neiti Dombey nousee pian. Te olette hänen paras ystävänsä.
Odottakaa häntä yläkerrassa ja jättäkää minun huolekseni kaikki
alakerran asiat.»

Peräti alakuloisena kapteeni huokasi kuin vastaukseksi Walterin
huokaukseen ja taipui. Florence oli iloinen uudesta huoneestaan, halusi
hartaasti tavata Walteria ja riemuitsi toivoessaan tapaavansa vanhan
ystävänsä Susanin. Mutta hän ei tiennyt Susanin olinpaikasta muuta kuin
että hän oli jossakin Essexissä. Hänen tietääkseen ei kukaan muukaan
ollut siitä selvillä, paitsi ehkä Toots.

Tämän uutisen kapteeni toi Walterille ja ilmoitti samalla, että Toots
oli se nuori herra, jonka Walter oli kohdannut merikadetin ovella,
että he olivat hyvät tuttavat ja että hän oli varakas ja toivottomasti
ihastunut neiti Dombeyhin. Sitten kapteeni kertoi, kuinka sanoma
Walterin otaksutusta kohtalosta oli ensiksi tutustuttanut hänet
Tootsiin ja kuinka heidän välillään oli tehty valalla vahvistettu
sopimus, jonka mukaan Tootsin piti olla puhumatta rakkaudestaan.

Nyt oli otettava selville, saattoiko Florence luottaa Tootsiin, ja
kun Florence hymyillen sanoi: »Kyllä, koko sydämestäni», piti löytää
Tootsin asunto. Sitä ei Florence tiennyt, ja kapteenikin oli sen
unohtanut. Kapteeni selitti juuri pienessä arkihuoneessa Walterille,
että Toots varmaankin pian tulisi, ja silloin hän ilmestyikin.

»Kapteeni Gills», sanoi Toots rientäen muitta mutkitta takahuoneeseen,
»minä olen ihan mielipuolisuuden rajalla!»

Toots oli työntänyt nämä sanat suustaan kuin mörssäristä, ennenkuin
huomasi Walterin, jota hän sitten tervehti kuin onnettomuudesta
hihittäen — jos sitä niin voi kuvata.

»Suokaa anteeksi, herra», virkkoi Toots pidellen otsaansa, »mutta nyt
olen sellaisessa kunnossa, että järkeni on menossa, jollei ole jo
mennyt, ja kaikki kohteliaisuuteen vivahtelevakin olisi tällaiseen
tilaan joutuneen henkilön taholta pelkkää tyhjää pilaa. Kapteeni Gills,
sallikaa minun puhua kanssanne hetkinen kahden kesken.»

»Toveri, teitä me juuri halusimmekin tavata», vastasi kapteeni tarttuen
hänen käteensä.

»Oi, kapteeni Gills, kuinka omituista, että joku haluaa tavata
minua», sanoi Toots. »En ole uskaltanut ajaa partaani, kun olen niin
hädissäni. En ole harjauttanut vaatteitani. Tukkani on kampaamaton.
Sanoin Kukonpojalle, että jos hän tarjoutuisi puhdistamaan saappaani,
surmaisin hänet jalkoihini!»

Kaikista näistä järkytetyn mielen ilmaisuista oli selvänä todistuksena
Tootsin ulkomuoto, josta kuvastui epätoivo ja hämmennys.

»Kuulkaahan, toveri», virkkoi kapteeni, »tämä on vanhan Sol Gillsin
sisarenpoika Walter. Hän, jonka luultiin hukkuneen merellä.»

Toots hellitti käden otsaltaan ja tuijotti Walteriin.

»Hyväinen aika!» änkytti Toots. »Kuinka monimutkainen onnettomuus! Mitä
teille kuuluu? Minä — minä pelkään, että olette varmaankin kastunut
kovasti. Kapteeni Gills, sallitteko minun vaihtaa kanssanne pari sanaa
myymälässä?»

Hän tarttui kapteenin takkiin ja lähtiessään hänen kanssaan huoneesta
kuiskasi:

»Kapteeni Gills, tuoko on se mies, jota tarkoititte sanoessanne, että
hän ja neiti Dombey olivat luodut toisilleen?»

»Niin, toveri», vastasi kapteeni alakuloisena, »olin tosiaankin sitä
mieltä ennen».

»Entä nyt?» huudahti Toots painaen taas kädellä otsaansa.» »Nyt ennen
kaikkea! Vihattu kilpailija! Mutta eihän hän sentään ole vihattu
kilpailija», jatkoi Toots, pysähtyen äkkiä, kun oli miettinyt asiaa
lähemmin, ja otti käden otsaltaan. »Miksi minä vihaisin häntä? Ei, jos
rakkauteni on ollut todella epäitsekäs, kapteeni Gills, niin sallikaa
minun todistaa se nyt!»

Toots syöksyi takaisin arkihuoneeseen ja lausui ravistaen Walterin
kättä:

»Kuinka voitte? Toivoakseni ette vilustunut. Olen kovin iloinen, jos
suvaitsette pitää minua tuttavananne. Toivon, että tämä onnellinen
päivä palaisi monta kertaa. Kautta kunniasanani, tosiaankin on hauskaa
nähdä teitä», virkkoi Toots lämmeten yhä enemmän katseltuaan kauemmin
Walterin kasvoja ja vartaloa.

»Kiitän teitä sydämellisesti», vastasi Walter. »En voisi toivoa
suorempaa ja virkistävämpää tervehdystä.»

»Ettekö tosiaankaan? Se on kovin ystävällistä. Olen kovin kiitollinen
teille. Mitä teille kuuluu? Toivon, että kaikki nekin voivat hyvin,
jotka jäivät sinne — nimittäin — tarkoitan sinne, mistä viimeksi
tulitte.»

Kaikkiin näihin hyviin toivotuksiin ja oivallisiin tarkoituksiin Walter
vastasi miehekkäästi.

»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »minä haluaisin toimia ehdottoman
rehellisesti, mutta nyt minun toivoakseni sallitaan mainita eräs
seikka, joka —»

»Niin, niin, toveri», vastasi kapteeni. »Avoimesti ja suorasti.»
»Kuulkaa siis, kapteeni Gills», sanoi Toots, »ja luutnantti Walters,
tiedättekö, että herra Dombeyn talossa on tapahtunut mitä kauheimpia
asioita ja että neiti Dombey itse on karannut isänsä luota, joka
minun käsitykseni mukaan», lisäsi hän hyvin kiihtyneenä, »on hirviö,
niin että olisi liiaksi imartelevaa nimittää häntä marmoriseksi
muistopatsaaksi tai petolinnuksi — ja että neiti Dombeyta ei tavata
mistään ja että hän on kadonnut ihan tietämättömiin?»

»Saanko kysyä, mistä olette sen kuullut?» huomautti Walter.

»Luutnantti Walters», sanoi Toots, joka oli ruvennut käyttämään
tätä nimitystä luultavasti sen vuoksi, että hän sekoitti hänen
ristimänimensä merenkulkuammattiin ja oletti jotakin hänen ja kapteenin
välistä sukulaisuutta, jonka piti tietysti ulottua myös arvonimiin,
»minulla ei voi olla mitään syytä peitellä todellista asianlaitaa.
Tuntien erikoista harrastusta kaikkeen, mikä on yhteydessä neiti
Dombeyn kanssa — en mistään itsekkäästä syystä, luutnantti Walters,
sillä olenhan täysin selvillä siitä, että jokaisen kannalta parasta,
mitä voisin tehdä, olisi lopettaa elämäni, jota ei voi pitää muuna
kuin haittana toisille ihmisille — olen pistänyt silloin tällöin
jonkin pikku lahjan eräälle palvelijalle, kerrassaan kunnianarvoiselle
Towlinson-nimiselle nuorelle miehelle, joka on ollut siinä perheessä
jonkin aikaa. Hän ilmaisi minulle eilen illalla koko jutun. Siitä
lähtien, kapteeni Gills — ja luutnantti Walters — olen ollut kuin
mieletön ja maannut koko yön sohvalla tällaisena rauniona kuin näette.»

»Herra Toots», virkkoi Walter, »mielihyväkseni voin huojentaa
mieltänne. Rauhoittukaa siis, neiti Dombey on hyvässä turvassa.»

»Arvoisa herra!» huudahti Toots hypähtäen seisomaan ja pudistaen taas
hänen kättään, »nyt tunnen mieleni niin kuvaamattoman keveäksi, että
vaikkapa ilmoittaisitte neiti Dombeyn olevan jo naimisissa, voisin
hymyillä, Niin, kapteeni Gills», jatkoi hän kääntyen kapteeni Cuttlen
puoleen, »kautta sieluni ja ruumiini, minä olen tosiaankin sitä mieltä,
että mitä tahansa heti jälkeenpäin tekisinkin itselleni, voisin
hymyillä. Niin huojentuneeksi tunnen mieleni.»

»Vielä suurempaa iloa ja tyydytystä tuottaa teidän kaltaisellenne
jalolle sydämelle, kun saatte kuulla voivanne suorittaa palveluksen
neiti Dombeylle», virkkoi Walter puristaen vastaukseksi sydämellisesti
Tootsin kättä. »Kapteeni Cuttle, oletteko hyvä ja opastatte herra
Tootsin yläkertaan?»

Kapteeni viittasi Tootsille, joka seurasi häntä hämmentyneen näköisenä.
Yläkertaan saavuttua hänet suuremmitta valmisteluitta johdettiin
Florencen uuteen — turvapaikkaan.

Kun Toots-parka näki hänet, hämmästyi ja ilostui hän niin tavattomasti,
ettei osannut ilmaista tunteitaan muuten kuin mielettömyyksillä.
Hän riensi Florencen luokse, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä,
päästi sen irti, tarttui siihen taas, polvistui, vuodatti kyyneleitä,
nauraa hihitti eikä välittänyt siitä vaarasta, johon joutui Diogeneen
taholta, sillä koira oli siinä uskossa, että näissä mielenosoituksissa
oli jotakin vihamielistä hänen emäntäänsä vastaan. Se hypähteli
Tootsin ympärillä kuin epävarmana siitä, mihin kohtaan hyökkäys oli
suunnattava, mutta ilmeisesti se oli varmasti päättänyt ravistella
häntä perinpohjin.

»Hyi, Di, sinä paha, lyhytmuistinen koira! Hyvä herra Toots, minusta on
niin hauska tavata teitä!»

»Kiitoksia», virkkoi Toots, »voin oikein hyvin, kiitoksia vain, neiti
Dombey. Toivoakseni koko perhe voi hyvin.»

Toots sanoi tämän käsittämättä vähääkään, mitä puhui, ja istuutui
tuolille tuijottaen Florenceen, samalla kun hänen kasvoillaan loisti
niin räikeä riemun ja epätoivon ristiriita kuin suinkin mahdollista.

»Kapteeni Gills ja luutnantti Walters ovat sanoneet minulle, neiti
Dombey», läähätti Toots, »että minä voin tehdä teille palveluksen.
Jos saattaisin jollakin keinolla pestä pois muiston siitä Brightonin
päivästä, jollan käyttäydyin — paljon enemmän isänmurhaajan kuin
taloudellisesti riippumattoman henkilön tavalla, niin vaipuisin
hiljaiseen hautaan ilon kajastus mielessäni.»

»Hyvä herra Toots», sanoi Florence, »en toivoisi unohtavani mitään
meidän tuttavuudestamme. Uskokaa minua, en koskaan voikaan. Te olette
ollut minulle aina liian hyvä ja ystävällinen».

»Neiti Dombey», vastasi Toots, »teidän huomaavaisuutenne minun
tunteitani kohtaan on osa enkelimäisestä luonnostanne. Kiitän teitä
tuhannesti. Se ei merkitse mitään.»

»Aioimme kysyä teiltä», selitti Florence, »muistatteko, mistä
löytäisimme Susanin, jonka ystävällisesti saatoitte ajuritoimistoon
hänen lähtiessään meiltä».

»En tosiaankaan varmasti muista, mikä nimi oli niiden vuokravaunujen
kyljessä», virkkoi Toots vähän aikaa mietittyään, »ja luulen hänen
sanoneen, ettei hän aikonut pysähtyä sinne, vaan matkustaa edemmäksi.
Mutta, neiti Dombey, jos haluatte löytää hänet ja saada hänet tänne,
niin hankimme Kukonpoika ja minä hänet käsiimme niin nopeasti kuin
suinkin alttiuteni ja Kukonpojan suuri äly voi toimittaa.»

Tootsia ilahdutti ja virkisti niin kovin se toivo, että hän saisi olla
hyödyksi, ja hänen uhrautuvaisuutensa epäitsekkäisyys eittämätön,
että olisi ollut julmaa hylätä hänen tarjoustaan. Vaistomaisen
hellätunteisena Florence vältti mitenkään estelemästä tätä aietta ja
kiitteli Tootsia moneen kertaan. Toots otti ylväänä ryhtyäkseen toimiin
viipymättä.

»Neiti Dombey», sanoi Toots koskettaen Florencen tarjoamaa kättä,
samalla kun hänen kasvoillaan selvästi kuvastui toivottoman rakkauden
tuska, joka pani hänet värisemään, »hyvästi! Sallikaa minun olla niin
rohkea ja sanoa, että monet onnettomuutenne tekevät minut kerrassaan
kurjaksi ja että voitte luottaa minuun lähinnä kapteeni Gillsin
jälkeen. Olen täysin tietoinen omista puutteellisuuksistani — ne eivät
merkitse mitään, kiitos vain — mutta minuun voi luottaa täydellisesti,
sen vakuutan teille, neiti Dombey.»

Sitten Toots lähti ulos huoneesta taas kapteenin seuraamana, joka oli
seisonut vähän matkan päässä hattu kainalossa sivellen harvaa tukkaansa
koukullaan ja hartaasti tarkannut tapausten kehittymistä. Ja kun ovi
sulkeutui heidän takanaan, peittyi Tootsin elämän valo taas synkkiin
pilviin.

»Kapteeni Gills», virkkoi hän pysähtyen portaiden alapäässä ja
kääntyen, »totta puhuen en ole tällä hetkellä siinä mielentilassa,
että voisin luutnantti Waltersin jälleen tavatessani säilyttää niitä
ehdottoman ystävällisiä tunteita, jollaisten soisin rinnassani
asustavan. Emme voi aina hillitä, tunteitamme kapteeni Gills, ja siksi
pitäisin erikoisena suosionosoituksena jos päästäisitte minut ulos
sivuovesta.»

»Toveri», vastasi kapteeni, »valitkaa itse tienne. Olen varma siitä,
että mitä reittiä tahansa kuljette, se on selvä ja kelpo miehelle
sopiva.»

»Kapteeni Gills», virkkoi Toots, »te olette erittäin ystävällinen.
Teidän hyvä käsityksenne on minulle lohdutus. Vielä yksi asia», lisäsi
hän seisten käytävässä puoliavoimen oven takana, »jonka toivoisin
teidän muistavan, kapteeni Gills, ja tulevan myöskin luutnantti
Waltersin tietoon. Olen nyt! nähkääs, saanut omaisuuteni kokonaan
haltuuni enkä tiedä, mitä sillä tekisin. Jos voisin olla jotenkin
hyödyksi raha-asioissa, niin vaipuisin hiljaiseen hautaan rauhallisin
mielin.» Hän ei puhunut muuta, vaan pujahti ulos hiljaa ja sulki oven
jälkeensä estääkseen kapteenia vastaamasta mitään.

Florence ajatteli tätä hyväluontoista olentoa kauan jälkeenpäinkin
tuskan ja mielihyvän sekaisin tuntein. Toots oli niin rehellinen ja
lämminsydäminen, että tuotti verratonta iloa ja lohdutusta nähdä hänet
taas ja onnettomuudessa saada uusi vakuutus hänen ystävällisyydestään.
Mutta Florencen silmät sumentuivat kyynelistä ja hänen rintansa täyttyi
säälistä, kun hän samalla ajatteli tuottaneensa toiselle hetkeksikään
surua, joka häiritsi nuorukaispoloisen tasaista elämää. Kapteeni
Cuttlekin ajatteli omalla tavallaan Tootsia ja samoin Walter. Kun he
kaikki kolme illalla istuivat Florencen uudessa huoneessa, ylisti
Walter Tootsia erittäin lämpimästi ja kertoi Florencelle, mitä hän oli
lähtiessään sanonut, lisäten siihen selitykseksi ja tunnustukseksi
kaikenlaista miellyttävää, mitä hänen oma vilpittömyytensä ja
myötätuntonsa salli.

Toots ei palannut seuraavana päivänä eikä senkään jälkeen muutamiin
päiviin. Sillävälin Florence, saamatta minkäänlaista uutta syytä
levottomuuteen, eleli kuin rauhallinen lintu häkissä Sol-ukon asunnon
yläkerrassa. Mutta päivän seuratessa toistaan hän kävi silminnähtävästi
yhä alakuloisemmaksi, ja se ilme, joka oli näkynyt Paul-vainajan
kasvoilla, kuvastui usein niilläkin kasvoilla, jotka korkeasta
akkunasta katselivat taivaanlakea kohti kuin etsien enkeliään siltä
kirkkaalta rannalta, josta hän oli puhunut pienessä vuoteessaan maaten.

Florence oli ollut viime aikoina raukea, eikä hänen kokemansa järkytys
ollut vaikuttamatta hänen vointiinsa. Mutta nyt ei häntä vaivannut
ruumiillinen sairaus. Hänen mielensä oli masennuksissa, ja siihen oli
syynä Walter.

Hän huomasi, että Walter vältteli häntä, vaikka huolehtikin hänestä,
ollen levoton hänen puolestaan ja toisaalta ylpeä ja iloinen häntä
palvellessaan, ja osoitti kaikkea tätä niin hehkuvan innokkaasti kuin
hänen luonteelleen oli ominaista. Päivän mittaan hän harvoin lähestyi
Florencen huonetta. Jos Florence kysyi häntä, tuli hän ja oli taas
yhtä sydämellinen ja iloinen, jollaisena Florence muisti hänet niiltä
ajoilta, jolloin oli lapsena eksynyt Lontoon kaduilla. Mutta pian
Walter kävi umpimieliseksi — Florencen herkältä mieleltä se ei jäänyt
huomaamatta — ja levottomaksi ja lähti tiehensä. Koko päivänä hän ei
kertaakaan tullut pyytämättä. Illalla hän oli aina saapuvilla, ja se
oli onnellisinta aikaa, sillä silloin Florence puolittain uskoi, että
hänen lapsuutensa aikainen Walter ei ollut muuttunut. Mutta silloinkin
osoitti jokin mitätön sana, katse tai seikka Florencelle, että heidän
välillään oli käsittämätön kuilu, jonka ylitse ei voinut päästä.

Florence ei voinut olla huomaamatta tätä suurta muutosta, vaikka
Walter koetti parhaansa mukaan sitä salata. Näytti siltä kuin Walter
hienotunteisuudesta häntä kohtaan ja toivoen hartaasti voivansa
suojella häntä kaikelta pahalta turvautuisi lukemattomiin pikku juoniin
ja eksytyksiin. Sitä enemmän Florence tunsi Walterin muuttuneen
toisenlaiseksi ja sitä useammin hän itki tätä veljen vieraantumista.

Florencesta tuntui, että kelpo kapteenikin — hänen väsymätön, hellä,
aina innokas ystävänsä — huomasi sen ja kiusaantui siitä, ollen
vähemmän hilpeä ja toivehikas kuin alussa ja vilkaisten silloin tällöin
murheellisena salavihkaa vuorotellen kumpaankin heidän istuessaan
illalla kolmisin yhdessä.

Vihdoin Florence päätti puhua asiasta Walterille, luullen ymmärtävänsä
syyn hänen vieraantumiseensa ja voivansa keventää sydäntään ja tehdä
hänet rauhallisemmaksi, jos ilmaisisit keksineensä asianlaidan ja
alistuvansa siihen ilman pienintäkään moitetta.

Eräänä sunnuntai-iltana Florence toteutti päätöksensä. Uskollinen
kapteeni istui hänen huoneessaan kaulus tavattoman korkealla, lukien
silmälasit nenällä. Silloin Florence kysyi, missä Walter oli.

»Luullakseni hän on alakerrassa, rakas neiti», vastasi kapteeni.

»Puhelisin mielelläni hänen kanssaan», virkkoi Florence nousten äkkiä
seisomaan kuin lähteäkseen alakertaan.

»Kyllä minä lennätän hänet tänne, lapsi kulta, silmänräpäyksessä.»

Senjälkeen kapteeni hyvin ketterästi nosti kirjan olalleen — sillä
hän piti velvollisuutenaan lukea sunnuntaisin vain hyvin paksuja
kirjoja, koska se näytti säädyllisemmältä, ja oli vuosia sitten ostanut
eräästä vanhojen kirjojen kaupasta suunnattoman teoksen, jonka viisi
ensimmäistä riviä jo sai hänet niin ymmälle, ettei hän ollut vieläkään
päässyt selville, mitä aihetta siinä käsiteltiin — ja poistui. Walter
ilmestyi pian.

»Kapteeni Cuttle ilmoitti, neiti Dombey», aloitti hän innokkaasti heti
sisään tullessaan — mutta pysähtyi nähdessään Florencen kasvot. »Te
ette voi hyvin tänään. Näytätte alakuloiselta ja olette itkenyt.»

Hän puhui niin ystävällisesti, ja hänen äänessään tuntui niin hellä
sävy, että kyyneleet kihosivat Florencen silmiin.

»Walter», virkkoi Florence lempeästi, »minä en jaksa oikein hyvin ja
olen itkenyt. Haluan puhua kanssasi.»

Walter istuutui vastapäätä häntä ja katseli kauniita ja viattomia
kasvoja. Hänen omat kasvonsa kalpenivat, ja hänen huulensa värisivät.

»Sinä sanoit samana iltana, jolloin sain tietää sinun pelastuneen — oi,
rakas Walter, miltä minusta silloin tuntui ja mitä toivoinkaan —»

Walter laski vapisevan kätensä pöydälle heidän väliinsä ja katseli
Florencea.

»— että minä olin muuttunut. Hämmästyin kuullessani sinun sanovan niin,
mutta nyt ymmärrän muuttuneeni. Älä ole vihainen minulle, Walter.
Silloin olin liian iloinen sitä ymmärtääkseni.»

Walterin mielestä hän oli taas kuin lapsi. Hänestä tuntui kuin hänen
edessään istuisi viaton, luottavainen, rakastava pikku tyttö, ei se
rakas nainen, jonka jalkojen juureen hän olisi tahtonut laskea maailman
rikkaudet.

»Muistathan viimeisen kerran, jolloin tapasimme toisemme ennen
lähtöäsi, Walter?»

Walter pisti käden poveensa ja otti esiin pienen kukkaron.

»Tämä on aina ollut sidottuna kaulaani! Jos olisin vaipunut syvyyteen,
olisi se ollut mukanani valtameren pohjalla.»

»Ja pidäthän sitä vieläkin vanhana muistona, Walter?»

»Kuolemaani asti!»

Florence laski kätensä Walterin kädelle yhtä luontevasti ja
yksinkertaisesti kuin ei olisi päivääkään kulunut siitä, jolloin hän
antoi tuon pienen muistoesineen.

»Olen siitä iloinen, kun saan ajatella, että pidät sitä muistona
minusta, Walter. Muistatko, että jonkinlainen aavistus tästä
muutoksesta tuntui heräävän mielessämme jo sinä iltana, kun puhelimme
yhdessä?»

»En», vastasi Walter ihmetellen.

»Kyllä, Walter. Minä olin jo silloin syynä siihen, että toiveesi ja
suunnitelmasi eivät toteutuneet. Pelkäsin sitä ajatusta silloin, mutta
nyt sen tiedän. Jos silloin jalomielisyydessäsi kykenit salaamaan
minulta, että sinäkin tiesit, ei se enää onnistu, vaikka koetat yhtä
ylevästi kuin silloinkin. Niin, sinä koetat. Kiitän sinua siitä,
Walter, syvästi ja vilpittömästi, mutta sinun on mahdoton onnistua.
Sinä olet kärsinyt liiaksi oman ja läheisimmän sukulaisesi kovan
kohtalon vuoksi voidaksesi kokonaan jättää huomioon ottamatta, kuka on
ollut viattomana syynä kaikkeen vaaraan ja tuhoon. Sinä et voi unohtaa
minua siltä kannalta, emmekä me enää voi olla kuin veli ja sisar.
Mutta, rakas Walter, älä luule minun senvuoksi! valittavan. Minun olisi
pitänyt tietää se, mutta unohdin sen iloissani. En toivo muuta kuin
että ajattelet minua vähemmän kiusaantuneempana, kun tämä tunne ei
enää ole salaisuus. Enkä pyydä muuta, Walter, kuin että sen lapsiparan
vuoksi, joka oli kerran sisaresi, et taistelisi itsesi kanssa ja
kiduttaisi itseäsi minun tähteni, kun kerran tiedän kaikki!»

Walter oli katsellut häntä koko ajan niin ihmeissään ja järkytettynä,
ettei mikään muu tunne voinut kuvastua hänen ilmeestään. Nyt hän
tarttui Florencen käteen, joka lepäsi niin rukoilevasti hänen
kädellään, ja piti siitä lujasti kiinni.

»Oi, neiti Dombey», virkkoi hän, »onko mahdollista, että kärsiessäni
niin paljon, kun olen koettanut saada tunteeni sellaisiksi, joita
velvollisuuteni on osoittaa teitä kohtaan, olen tuottanut noin suuria
kärsimyksiä kuin sananne ilmaisevat. Koskaan en ole ajatellut teitä
toisenlaisena kuin lapsuuteni ja nuoruuteni viattomana, valoisana,
puhtaana ja siunattuna muistona. Alusta asti en ole pitänyt enkä
viimeiseen hengenvetooni asti pidäkään teidän osuuttanne elämässäni
muuna kuin jonakin pyhänä, mitä ei koskaan saa keveästi ajatella, ei
koskaan voi kylliksi kunnioittaa eikä koskaan, kuolemaan asti, unohtaa.
Kun taas saan nähdä teidän katsovan minuun ja kuulla teidän puhuvan
niinkuin silloin illalla, kun erosimme, tuottaa se minulle sellaista
onnea, etten löydä sanoja sitä ilmaistakseni. Ja jos pidätte minua
sisaren rakkauden ja luottamuksen arvoisena, on se toinen suuri lahja,
jonka voin kiitollisin mielin ottaa vastaan!»

»Walter», virkkoi Florence vakavasti, samalla kun hänen kasvojensa ilme
alkoi muuttua, »mitä tarkoitat olevasi velvollinen osoittamaan minulle
uhraamalla kaikki muut tunteet?»

»Kunnioitusta», vastasi Walter matalalla äänellä, »harrasta
kunnioitusta».

Florencen kasvot alkoivat värittyä, ja hän veti ujosti ja miettivästi
pois kätensä, katsellen häntä yhä yhtä vakavasti.

»Minulla ei ole veljen oikeutta», jatkoi Walter. »Minulla ei ole veljen
vaatimuksia. Lähtiessäni olitte lapsi. Palatessani tapasin naisen.»

Puna tummeni Florencen kasvoilla. Hän teki liikkeen kuin rukoillakseen,
ettei Walter puhuisi enempää. Sitten hän painoi kasvot käsiinsä.

He olivat kumpikin hetkisen vaiti. Florence itki.

»Minun velvollisuuteni niin luottavaa, puhdasta ja hyvää sydäntä
kohtaan», virkkoi Walter, »on reväistä itseni irti siitä, vaikka
samalla repisin oman sydämeni kappaleiksi. Kuinka uskaltaisin sanoa
teitä sisarekseni!»

Florence itki yhä.

»Jos olisitte ollut onnellinen, ympärillänne rakastavia ja ihailevia
omaisia, niinkuin pitäisi, ja kaikkea sitä, mikä tekee syntymästä
asti perityn asemanne niin kadehdittavaksi», puhui Walter, »ja jos
silloin olisitte sanonut minua veljeksenne, hellyydessä muistellessanne
mennyttä, olisin voinut vastata siihen nimitykseen samoin etäisestä
paikastani ilman sitä sisäistä vakaumusta, että niin menetellessäni
käytän väärin viatonta luottamustanne. Mutta täällä — ja nyt!»

»Oi, kiitos, kiitos, Walter! Suo anteeksi, että olen tehnyt sinulle
niin paljon vääryyttä. Minulla ei ollut ketään, joka olisi minua
neuvonut. Olen ihan yksin.»

»Florence!» huudahti Walter kiihkeästi. »Nyt minun on kiire lausua
ajatukseni, mutta joitakin hetkiä sitten ei mikään olisi kyennyt
pusertamaan niitä huuliltani. Jos olisin menestynyt, jos minulla olisi
mitään keinoja tai toivoa kyetä jonakin päivänä palauttamaan teidät
asemaan, joka edes suunnilleen vastaisi entisiä olojanne, olisin
sanonut teille, että on olemassa yksi nimitys, jonka voisitte minulle
suoda — kaikkea muuta ylempi oikeus suojellakseni ja helliäkseni
teitä — vaikkei minulla ole siihen muuta ansiota kuin rakkauteni ja
kunnioitukseni teitä kohtaan ja se, että koko sydämeni kuuluu teille.
Olisin tunnustanut teille, että ainoastaan sillä tavalla voisitte antaa
minulle oikeuden suojella ja vaalia teitä ja että vain silloin olisin
uskaltanutkin ottaa sen vastaan. Mutta jos minulla olisi se oikeus,
pitäisin sitä niin kallisarvoisena ja verrattomana, että koko elämäni
kestävä uskollisuus ja into ei riittäisi sen arvoa tunnustamaan.»

Florencen pää oli yhä kumarruksissa, hänen kyyneleensä vuotivat yhä,
ja hänen rintansa kohoili nyyhkytyksistä. »Rakas Florence! Rakkahin
Florence, joksi teitä nimitin ajatuksissani, ennenkuin kykenin
käsittämään, kuinka julkeaa ja vaateliasta se oli! Viimeisen kerran
sallikaa minun mainita teitä rakkaalta nimeltänne ja koskettaa tätä
lempeää kättä merkiksi siitä, että sisarellisesti unohdatte äsken
lausumani sanat.»

Florence kohotti päänsä ja puhui Walterille silmissään niin juhlallinen
ja suloinen ilme kyynelten takana, huulillaan niin tyyni, kirkas ja
rauhallinen hymy, koko olennossaan ja äänessään sellainen hiljainen
ja lempeä värinä, että nuoren miehen herkimmät sydämen äänet alkoivat
soida ja hänen katseensa himmeni.

»Ei, Walter, en voi niitä unohtaa. En tahtoisi mistään hinnasta
unohtaa. Oletko — oletko kovin köyhä?»

»Minä olen vain vaeltaja», vastasi Walter, »joka elinkeinokseen tekee
matkoja meren toiselle puolen. Sellainen on nyt toimeni.»

»Lähdetkö taas pian?»

»Hyvin pian.»

Florence katseli häntä tuokion ja sitten laski ujosti värisevän kätensä
hänen käteensä.

»Jos otat minut vaimoksesi, Walter, rakastan sinua uskollisesti. Jos
sallit minun lähteä mukaasi, tulen vaikka maailman ääriin pelkäämättä.
En voi hylätä mitään sinun iloksesi — minulla ei ole mitään uhrattavaa
sinun tähtesi, ei ketään, josta kaivaten luopuisin. Kaiken rakkauteni
ja koko elämäni omistan sinulle ja viimeisellä hengenvedollani äännän
sinun nimeäsi Jumalalle, jos minulla on aistit ja muisti jäljellä.»

Walter veti hänet syliinsä, painoi hänen poskensa omaansa vasten,
ja nyt, kun ei enää tarvinnut pelätä torjumista tai yksinäisyyttä,
Florence itki vapaasti rakastettunsa rintaan nojaten.

Siunatut sunnuntaikellot, jotka soivat niin rauhallisesti heidän
hurmaantuneisiin, onnellisiin korviinsa! Siunattu sunnuntairauha, joka
sointuu niin oivallisesti heidän sielujensa tyyneyteen ja ympäröi
heidät pyhällä ilmakehällä! Siunattu hämärä, joka hiipii rauhoittamaan
Florencea, niinettä hän vaipuu uneen kuin tuuditettu lapsi Walterin
povelle!

Oi, kuinka kevyesti rakas ja uskollinen olento siinä lepää! Niin,
Walter, katsahda suljettuihin silmiin ylpeästi ja hellästi, sillä koko
avarassa maailmassa ne etsivät tästedes vain sinua — ainoastaan sinua!

       *       *       *       *       *

Kapteeni pysyi pienessä arkihuoneessa pimeään asti. Hän otti tuolin,
jolla Walter oli istunut, ja tuijotti kattoakkunaan, kunnes päivä
vähitellen häipyi ja tähdet kurkistivat alas. Hän sytytti kynttilän,
sytytti piipun, poltti sen loppuun ja mietiskeli, mitä kummaa
yläkerrassa tapahtui ja miksi he eivät kutsuneet häntä teelle.

Sitten Florence tuli hänen luokseen, kun hänen ihmettelynsä oli
suurimmillaan.

»Jaha, lapsukainen!» huudahti kapteeni. »Olettepa te ja Walter
todellakin jutelleet koko kauan!»

Florence tarttui pienellä kädellään erääseen kapteenin suurista
takinnapeista ja virkkoi katsahtaen hänen kasvoihinsa:

»Kapteeni kulta, sallitteko minun kertoa teille erään asian?» Kapteeni
kohotti päänsä nopeasti kuullakseen, mistä oli puhe. Voidessaan siinä
asennossa paremmin tarkastella Florencea hän työnsi tuolinsa taaksepäin
ja samalla itsensä niin kauas kuin mahdollista.

»Mitä, sydänkäpyni!» huudahti hän äkkiä pöyhistäen itseään. »Siitäkö on
puhe?»

»Siitä», vastasi Florence innokkaasti.

»Walter sulhanen! Niinkö?» karjui kapteeni heitellen vahakangashattuaan
kattoakkunaa kohti.

»Niin», myönsi Florence nauraen ja itkien yhtaikaa.

Kapteeni sieppasi hänet heti syliinsä. Sitten hän otti lattialta
hattunsa, painoi sen päähänsä, pisti Florencen käden kainaloonsa ja
talutti hänet taas yläkertaan, sillä nyt hän tunsi saavansa hämätä
mainiolla sutkauksella.

»Ähä, Walter», virkkoi kapteeni katsoen sisään ovesta, samalla kun
hänen kasvonsa loistivat ystävällisen lämmityspullon tavalla. »Vai ei
mikään muu suhde ole mahdollinen?»

Näytti siltä kuin hän olisi tukehtua tähän leikilliseen härnäykseensä,
jota hän toisti kymmeniä kertoja teenjuonnin aikana. Samalla
hän kiilloitti loistavaa nenäänsä takkinsa hihalla ja pyyhkäisi
tuon tuostakin päätänsä nenäliinalla. Mutta häneltä ei puuttunut
vakavampaakaan ilon lähdettä, kun hän vain halusi siihen turvautua,
sillä nuoret kuulivat hänen katsellessaan heitä sanomattoman ihastuksen
vallassa virkkavan hiljaa joitakin kertoja:

»Ed'ard Cuttle, etpä ole kertaakaan elämässäsi lähtenyt paremmalle
reitille kuin luopuessasi pikku omaisuudesta!»




YHDESKUUDETTA LUKU

Dombey ja maailma


Mitä tekee ylpeä mies päivän seuratessa toistaan? Ajatteleeko hän
kertaakaan tytärtään tai ihmetteleekö minne hän on mennyt? Luuleeko
hän Florencen palanneen kotiin ja elelevän entiseen tapaan synkässä
talossa? Kukaan ei voi vastata hänen puolestaan. Hän ei ole sen koommin
kertaakaan maininnut tyttärensä nimeä. Hänen palveluskuntansa pelkää
häntä liiaksi kosketellakseen asiaa, josta hän itsepintaisesti pysyy
vaiti. Sen ainoan henkilön, joka uskaltaa kysellä häneltä, hän vaientaa
silmänräpäyksessä.

»Rakas Paul», mutisee hänen sisarensa, joka pujahtaa huoneeseen samana
päivänä, jolloin Florence on lähtenyt, »sinun vaimosi, se nousukas!
Onko se mahdollista, mitä olen kuullut kerrottavan? Onko totta, että
hän palkitsee tällä tavoin sinun verrattoman kiintymyksesi, joka meni
niin pitkälle, että uhrasit omat sukulaisesikin hänen oikuilleen ja
ylpeydelleen? Veliparkani!»

Näin puhuen ja samalla muistellen, ettei häntä ollut kutsuttu
tupaantuliaisten päivällisille, rouva Chick käyttää ahkerasti
nenäliinaansa ja heittäytyy Dombeyn kaulaan. Mutta Dombey irroittaa
hänet kylmäkiskoisesti ja taluttaa hänet istumaan.

»Kiitos, Louisa», virkkaa hän, »tästä rakkautesi todistuksesta, mutta
toivon, että keskustelumme siirtyy johonkin toiseen aiheeseen. Jos
valitan kohtaloani, Louisa, tai ilmaisen olevani lohdutuksen tarpeessa,
voit sitä tarjota minulle, jos tahdot olla niin hyvä.»

»Rakas Paul», huomauttaa hänen sisarensa pitäen nenäliinaansa kasvojaan
vasten ja pudistaen päätään, »minä tunnen ylevän mielesi enkä mainitse
enää sanaakaan asiasta, joka on niin tuskallinen ja mieltä kuohuttava»
— rouva Chickiä puistattaa tässä ylevä suuttumus — »mutta salli minun
kysyä — vaikka pelkään kuulevani jotakin, mikä järkyttää ja surettaa
minua — millainen on onnettoman Florence-paran kohtalo».

»Louisa», vastaa hänen veljensä jyrkästi, »vaikene. Ei sanaakaan enää
siitä!»

Rouva Chick ei voi muuta kuin pudistaa päätänsä, käyttää nenäliinaansa
ja huokailla rappeutuneiden Dombey-suvun jäsenten vuoksi, jotka
eivät enää ansaitse Dombeyn nimeä. Mutta hänellä ei ole pienintäkään
aavistusta siitä, onko Florence syyllinen Edithin karkaamiseen, onko
hän mennyt äitipuolensa mukana tai tehnyt liian paljon tai liian vähän
tai jotakin tai ei mitään.

Dombey kulkee tietään horjumatta, sulkee ajatuksensa ja tunteensa
itsepintaisesti omaan rintaansa eikä ilmaise niitä kenellekään. Hän ei
laisinkaan etsiskele tytärtään. Mahdollisesti hän ajattelee Florencen
olevan tätinsä luona tai täällä kotona. Kenties hän ajattelee tytärtään
alinomaa taikka ei ohimennenkään. Hänen ulkonaisen hahmonsa perusteella
voi tehdä mitä päätelmiä tahansa.

Mutta yksi seikka on varma: hän ei usko menettäneensä Florencea.
Hänellä ei ole aavistustakaan todellisesta asianlaidasta. Hän
on elänyt liian kauan suljettuna omaan ylemmyyteensä ja nähnyt
Florencen kärsivällisenä ja hiljaisena alapuolellaan pelätäkseen sitä
mahdollisuutta. Vaikka onnettomuus onkin häntä järkyttänyt kovasti, ei
hän vielä ole alentunut toisten ihmisten tasalle. Juuri on leveä ja
syvällä, ja vuosien kuluessa ovat sen pienet haarautumat levinneet joka
suuntaan ja imeneet ravintoa kaikesta ympärillä olevasta. Puu on saanut
iskun, mutta sitä ei ole kaadettu.

Mutta niin tarkoin kuin Dombey salaakin sisäisen maailmansa
ulkonaiselta, jolla hänen mielestään on toistaiseksi vain yksi ainoa
tehtävä, nimittäin vartioida häntä tarkoin, missä hän liikkuneekin, ei
hän voi peittää siltä kapinoivia merkkejä, jotka ilmenevät ontoissa
silmissä ja poskissa, huolestuneessa otsassa ja alakuloisessa, synkässä
ilmeessä. Luoksepääsemättömänä niinkuin ennenkin hän on kuitenkin
muuttunut mies. Yhtä ylpeänä kuin ennen konsanaan hän on sisäisesti
nöyryytetty, sillä muuten ei näitä ulkonaisia merkkejä voisi olla.

Maailma — mitä maailma ajattelee hänestä, kuinka se katselee häntä,
mitä se näkee hänessä ja mitä se sanoo hänestä — se on hänen sisäinen
kiusanhenkensä. Se seuraa häntä kaikkialle ja — mikä on vielä pahempaa
— se on kaikkialla sielläkin, missä hän itse ei ole. Se astuu hänen
kerallaan palvelijoiden joukkoon, ja kuitenkin hän jättää sen
kuiskailemaan taakseen. Hän näkee sen osoittelevan häntä sormellaan
kadulla, se odottelee häntä hänen liiketoimistossaan, se kurkistelee
ivallisesti rikkaitten kauppiaitten olkapäiden ylitse, se kulkee
viittaillen ja rupatellen kansanjoukossa, se ennättää aina hänen
edellään joka paikkaan ja on aina innokkaimmillaan hänen lähdettyään
pois, siitä hän on varma. Kun hän itse on sulkeutunut huoneeseensa
iltaisin, on se hänen talossaan ja sen ulkopuolella, sen askeleet
kuuluvat katukivitykseltä, se tuijottaa häneen pöydällä lojuvien
sanomalehtien palstoilta, se pyyhältää edestakaisin rautateillä ja
laivoissa: rauhattomana ja toimeliaana kaikkialla, ottamatta huomioon
ketään muuta kuin hänet.

Se ei ole vain hänen mielikuvituksensa tuote. Se on yhtä eloisa
muidenkin ihmisten ajatuksissa kuin hänen. Katsokaa Feenix-serkkua,
joka tulee Baden-Badenista vartavasten puhellakseen hänen kanssaan.
Katsokaa majuri Bagstockia, joka seuraa Feenix-serkkua tätä
ystävällistä tehtävää suorittamaan.

Dombey ottaa heidät tapansa mukaan arvokkaasti vastaan ja seisoo
suorana entisessä asennossaan tulen edessä. Hän tuntee maailman
katselevan häntä heidän silmillään ja näkee saman katseen seinälle
ripustetuissa muotokuvissa. Kirjahyllyllä herra Pitt niinikään edustaa
sitä.

»Harvinaisen kylmä kevät», virkkaa Dombey — pettääkseen maailmaa.

»Hitto vieköön, hyvä ystävä», sanoo majuri ystävyyden tunteen
lämmittämänä. »Joseph Bagstock on kurja olento silloin, jos on
teeskenneltävä. Jos haluatte pitää ystäviänne loitolla, Dombey, ja
ottaa heidät kylmästi vastaan, ei J.B. ole tarkoituksiinne sopiva
mies. Joe on karu ja itsepintainen, Joe on suorasukainen. Hänen
kuninkaallinen korkeutensa Yorkin herttua-vainaja osoitti minulle sen
kunnian, että sanoi joko ansiosta tai ansiotta — siitä ei nyt ole
puhe —: 'Jos armeijassa on olemassa mies, johon voin luottaa, mikäli
tarvitsee osata suoraan maaliin, niin se mies on Joe — Joe Bagstock.'»

Dombey osoittaa hyväksyvänsä tämän väitteen.

»Nähkääs, Dombey», jatkaa majuri, »minä olen maailmanmies. Meidän
ystävämme Feenix — jos saan niin sanoa —»

»Se tuottaa minulle suuren kunnian», huomauttaa Feenix-serkku.

»— on myöskin maailmanmies, Dombey, ja te olette maailmanmies. No niin,
kun kolme maailmanmiestä kohtaa toisensa ja kun he ovat ystävyksiä —
niinkuin luulen» — taas Feenix-serkkuun kääntyen.

»Varmasti erittäin hyviä ystäviä», myöntää Feenix-serkku.

»— ja kun he ovat ystävyksiä», toistaa majuri, »niin kelpo Joen
mielipide (mahdollisesti J. erehtyy) on se, että maailman mielipiteen
voi jossakin tietyssä asiassa helposti saada selville».

»Epäilemättä», sanoo Feenix-serkku. »Sehän on todellakin itsestään
selvä asia. Minusta on peräti tärkeätä, majuri, että ystäväni Dombey
kuulisi minun ilmaisevan suuren hämmästykseni ja mielipahani siitä,
että rakastettava ja hienosti sivistynyt sukulaiseni, jolla oli kaikki
mahdolliset edut tehdäkseen miehen onnelliseksi, on niin suuressa
määrin unohtanut, mitä hän oli velkapää — suoraan sanoen maailmalle —
että hän teki sellaisen kepposen. Olen ollut siitä lähtien hiton lailla
masentuneella mielellä ja sanoinkin eilen illalla Long Saxbylle — joka
on kuuden jalan ja kymmenen tuuman pituinen ja jonka ystäväni Dombey
luultavasti tuntee — että se on koskenut minuun ihan sietämättömästi
ja tehnyt minut suorastaan sappitautiseksi. Se saa ihmisen miettimään,
tällainen tuhoisa onnettomuus», jatkaa Feenix-serkku, »että tapaukset
kehittyvät ehdottomasti omalla voimallaan, sillä jos minun tätini olisi
elänyt sen tapahtuessa, olisi sen vaikutus hänen tapaiseensa hiton
vilkkaaseen ihmiseen ollut niin järkyttävä, että hän ehdottomasti olisi
menettänyt henkensä onnettomuuden uutena uhrina».

»Kuulkaapa, Dombey!» virkkaa majuri, aloittaen taas hyvin tarmokkaasti.

»Suokaa anteeksi», keskeyttää hänet Feenix-serkku. »Sallikaa minun
vielä kosketella erästä seikkaa. Ystäväni Dombey sallinee minun
huomauttaa, että jos jotakin vielä voisi lisätä sietämättömän
kiusalliseen mielentilaan, jonka vallassa olen tätä tapausta
ajatellessani, niin se on maailman luonnollinen hämmästys siitä, että
rakastettavan ja hienosti kasvatetun sukulaiseni (niinkuin minun
yhä täytynee rohjeta häntä nimittää) otaksutaan niin menetelleen
erään valkohampaisen miekkosen kanssa, joka on asemansa puolesta
paljon alempana kuin hänen aviomiehensä. Mutta samalla kun minun
täytyy jokseenkin jyrkästi pyytää ystävääni Dombeyta olemaan
syyttämättä rakastettavaa ja hienosti sivistynyttä sukulaistani,
kunnes hänen syyllisyytensä on täydellisesti todistettu, tahdon
vakuuttaa ystävälleni Dombeylle, että se suku, jonka edustaja olen
ja joka on nyt melkein sammunut (hiton surullinen miete miehelle),
ei pane minkäänlaisia esteitä hänen tielleen ja on onnellinen
voidessaan suostua jokaiseen kunnialliseen menettelytapaan, jonka hän
mahdollisesti katsoo sopivaksi tulevaisuuden varalta. Toivoakseni
ystäväni Dombey luottaa niihin hyviin tarkoituksiin, jotka elähdyttävät
minua tässä surullisessa asiassa, enkä tosiaankaan luule tarpeelliseksi
vaivata ystävääni Dombeyta sen useammilla huomautuksilla.»

Dombey kumartaa kohottamatta silmiään ja pysyy vaiti.

»No niin, Dombey», virkkaa majuri, »kun nyt ystävämme Feenix on niin
kaunopuheisella tavalla, ettei vanha Joe B. ole koskaan kuullut sen
etevämpää — ei, kautta taivaan, arvoisa herra, ei olekaan!» vakuuttaa
majuri kerrassaan sinisenä, tarttuen keppiinsä keskikohdalta —
»käsitellyt asiaa, mikäli se koskee puheena olevaa naista, nojaan minä
vanhaan ystävyyteemme, Dombey, valaistakseni sitä toiselta puolen.
Hyvä ystävä», sanoo majuri köhien, »maailmalla on näissä seikoissa
mielipiteitä, jotka pitää ottaa huomioon».

»Sen tiedän», myöntää Dombey.

»Luonnollisesti sen tiedätte, Dombey», jatkaa majuri. »Hitto vieköön,
kyllä minä ymmärrän teidän sen tietävän. Ei ole todennäköistäkään, että
teidän kaltaisenne mies ei tietäisi.»

»Toivoakseni ei», vastaa Dombey.

»Dombey, te kai arvaatte lopun. Minä puhun suoraan — ehkä malttamatta —
sillä Bagstockien suku on aina puhunut suoraan. Vähän he ovat koskaan
sillä keinoin saavuttaneet, mutta se on Bagstockien veressä. Tuo mies
on pantava pyssynpiipun eteen. J.B. on käytettävissänne. Hän vaatii
ystävän nimeä. Jumala teitä siunatkoon!»

»Majuri», vastaa Dombey, »olen teille kiitollinen. Käännyn teidän
puoleenne, kun se aika tulee. Koska se aika ei ole vielä tullut, olen
malttanut olla puhumatta teille siitä.»

»Missä se mies on, Dombey?» kysyy majuri häneen jonkin aikaa läähättäen.

»En tiedä.»

»Oletteko saanut hänestä mitään tietoja?» kysyy majuri.

»Olen.»

»Dombey, minä iloitsen kuullessani sen», virkkaa majuri. »Onnittelen
teitä.»

»Suonette anteeksi molemmat — myöskin te, majuri», huomauttaa Dombey,
»etten tällä hetkellä ryhdy sen tarkempiin selittelyihin. Tietoni
on omituista laatua ja omituisella tavalla saatu. Mahdollisesti se
osoittautuu arvottomaksi, mahdollisesti se on totta. Nyt en voi tietää
tarkemmin. Tämän enempiä selityksiä en voi antaa.»

Vaikka tämä on jokseenkin kylmä vastaus majurin hehkuvaan innostukseen,
ottaa hän sen suopeasti vastaan ja lausuu julki ilonsa sen ajatuksen
johdosta, että maailman oikeutettu uteliaisuus toivottavasti
pian tyydytetään. Sitten Feenix-serkku saa asianmukaisen osuuden
kiitollisuudesta rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaisensa
mieheltä, ja hän ja majuri Bagstock vetäytyvät pois jättäen Dombeyn
taas maailman haltuun miettimään mielin määrin sitä tapaa, kuinka
ystävät tulkitsevat hänelle maailman ajatuksia hänen asioistaan ja sen
kohtuullista ja järkevää odotusta.

Mutta kuka istuu taloudenhoitajattaren huoneessa vuodattaen
kyyneleitä ja puhellen rouva Pipchinin kanssa matalalla äänellä kädet
kohotettuina? Se on nainen, ja hänen kasvojaan peittää hyvin tiukka
musta myssy, joka nähtävästi ei kuulu hänelle. Se on neiti Tox, joka
on lainannut tämän valepuvun palvelijattareltaan ja tullut Prinsessan
aukiolta päin salaa uudistaakseen vanhan tuttavuutensa rouva Pipchinin
kanssa, jotta voisi saada varmoja tietoja Dombeyn tilasta. »Kuinka hän
kestää sen, hyvä ystävä?» kysyy neiti Tox.

»No niin», vastaa rouva Pipchin äreällä tavallaan, »hän on hyvin
entisensä kaltainen».

»Ulkonaisesti», lisää neiti Tox. »Mutta mitä hän tunteekaan
sisimmässään!»

Rouva Pipchinin kovat harmaat silmät katselevat epäluuloisina hänen
vastatessaan kolmena selvästi eri purkauksena: »Niin! Ehkä. Otaksun
niin.» Sitten hän jatkaa: »Puhuakseni suoraan, Lucretia» — hän
puhuttelee neiti Toxia yhä Lucretiaksi, sillä hän on kohdistanut
ensimmäiset kokeensa lasten masentamisen alalla tähän naiseen, joka
silloin oli onneton, kuihtunut ja pieni nuori tyttö — »puhuakseni
suoraan, Lucretia, hän voi mielestäni olla iloinen päästyään eroon
vaimostaan. Minäkään en voisi sietää läheisyydessäni niin vaskisia
kasvoja!»

»Tosiaankin vaskisia. Voitte varmasti sanoakin vaskisia, rouva
Pipchin!» sanoo neiti Tox. »Jättää miehensä! Niin ylevän miehen!» Ja
neiti Tox joutuu taas liikutuksensa valtaan.

»En tahtoisi puhua juuri ylevyydestä», huomauttaa rouva Pipchin hieroen
kiukkuisesti nenäänsä. »Mutta sen minä tiedän, että kun koettelemukset
kohtaavat ihmisiä, pitää heidän kestää ne. Hölyn pölyä! Minullakin on
ollut tarpeeksi kestämistä aikanani! Sellainen hälinä mokomasta. Hän
on lähtenyt, ja niin olemme hänestä päässeet. Enpä luulisi kenenkään
kaipaavan häntä takaisin!»

Tämä viittaus perulaisiin kaivoksiin vaikuttaa sen, että neiti Tox
nousee lähteäkseen pois. Rouva Pipchin soittaa kelloa ja kutsuu
Towlinsonin saattamaan häntä ulos. Towlinson, joka ei ole pitkiin
aikoihin nähnyt neiti Toxia, virnistelee, sanoo toivovansa, että hän
voi hyvin, ja lisää, ettei hän aluksi tuntenut neiti Toxia myssy päässä.

»Kiitos, jokseenkin hyvin, Towlinson», vastaa neiti Tox. »Pyydän teitä
ystävällisesti olemaan mainitsematta kenellekään, jos sattumalta näette
minut täällä. Vierailuni ovat tarkoitetut vain rouva Pipchinille.»

»Kuten haluatte, neiti.»

»Järkyttäviä asioita on tapahtunut, Towlinson», huomauttaa neiti Tox.

»Niin, ihan kauheita», myöntää Towlinson.

»Toivoakseni se, mitä täällä on tapahtunut, on teille opiksi,
Towlinson», huomauttaa neiti Tox, joka opettaessaan Toodlen perhettä on
omaksunut varoittavan äänensävyn ja tavan käyttää hyväkseen tilapäisiä
sattumia.

»Varmasti, neiti», vastaa Towlinson.

Hän näyttää vielä tuumiskelevan itsekseen, millä lailla tämä varoitus
soveltuu nimenomaan häneen, kun äreä rouva Pipchin äkkiä herättää
hänet mietteistään kysymällä: »Mitä te odotatte? Miksi ette saata tätä
naista ovelle?» Silloin hän opastaa neiti Toxin pois. Sivuuttaessaan
Dombeyn oven neiti Tox vetäytyy mustan myssynsä sisimpiin syvyyksiin
ja astuu varpaisillaan. Koko maailmassa ei ole ainoatakaan hiukkasta,
joka ajattelee Dombeyta niin usein ja tuntee sellaista surua ja
levottomuutta hänen tähtensä kuin neiti Tox kävellessään kadulla musta
myssy päässään ja pyrkiessään kotiin kenenkään huomaamatta, kun lamput
on juuri sytytetty.

Mutta neiti Tox ei merkitse mitään Dombeyn maailmassa. Hän saapuu
joka ilta hämärissä käyttäen koleina iltoina myssyn lisäksi vielä
päällyskenkiä ja sateenvarjoa. Hän kestää Towlinsonin virnistykset ja
rouva Pipchinin tiuskimiset ja töykeyden ja kaiken muun saadakseen
vain tietää, kuinka Dombey voi ja kuinka hän kestää onnettomuutensa,
mutta hänellä itsellään ei ole mitään tekemistä Dombeyn maailmassa,
joka vaativaisena ja kiusallisena pysyy ennallaan ja tulee toimeen
ilman häntä. Ja hän, kaikkea muuta kuin kirkas tai erikoinen tähti,
kiertää pientä rataansa toisen aurinkokunnan nurkassa ja tietää sen,
mutta tulee sittenkin, itkee, lähtee takaisin ja on tyytyväinen. Neiti
Toxia on tosiaankin helpompi tyydyttää kuin sitä maailmaa, joka tuottaa
Dombeylle niin paljon huolta.

Liikehuoneistossa pohtivat konttoristit suurta onnettomuutta kaikkine
valo- ja varjopuolineen, mutta varsinkin sitä kysymystä, kuka saa
Carkerin paikan. Yleensä he ovat sitä mieltä, että siitä varmasti
vähennetään muutamat lisätulot ja että se käy ikäväksi uusien
rajoitusten ja ehtojen vuoksi. Ne, joilla ei ole pienintäkään toivoa
saada sitä paikkaa, ovat ehdottomasti sillä kannalla, etteivät sitä
tahtoisikaan, eivätkä ollenkaan kadehdi sitä henkilöä, jolle se
mahdollisesti on varattu. Tässä kauppaliikkeessä ei ole tunnettu
näin suurta järkytystä sen jälkeen kuin Dombeyn pieni poika kuoli,
mutta kaikki sellaiset mielenliikutukset saavat siellä seurallisen,
melkeinpä hyväntuulisen leiman ja johtavat lämpimän toveruuden
vahvistamiseen. Tämä edullinen tilaisuus sovittaa keskenään konttorin
tunnustetun älyniekan ja hänen eteenpäin pyrkivän kilpailijansa, jotka
ovat kauan olleet perivihollisia. He päättävät lähteä tovereineen
yhteisille päivällisille läheiseen ravintolaan juhliakseen jälleen
virinnyttä ystävyyttään. Älyniekka toimii puheenjohtajana, kilpailija
varapuheenjohtajana. Jälkiruuan perästä nousee älyniekka puhumaan:
»Hyvät herrat, en voi salata itseltäni, ettei tämä ole sopiva aika
yksityisiin riitoihin. Äskeiset tapaukset, joihin ei tarvitse
erikoisemmin viitata, mutta jotka eivät ole kokonaan jääneet
käsittelemättä parissa sunnuntailehdessä ja eräässä päivälehdessäkin»
(tässä seuran kaikki muut jäsenet lausuvat sen nimen äänekkäästi
kuiskaten), »ovat saaneet minut miettimään yhtä ja toista, ja
minusta tuntuu, että jokainen henkilökohtainen erimielisyys minun
ja Robinsonin välillä tällaisella hetkellä merkitsisi ikuisiksi
ajoiksi sen voimakkaan yhteistunteen kieltämistä, jonka täydellä
syyllä otaksun ja toivon aina pysyvän tunnusmerkillisenä Dombey ja
Pojan henkilökunnalle». Robinson vastaa tähän kuin mies ja veli.
Sitten esiintyy ihan uudessa valossa eräs herrasmies, joka on ollut
liikkeen palveluksessa kolme vuotta, mutta joka hetki vaarassa
saada potkut laskuvirheittensä vuoksi. Hän pitää lennokkaan puheen,
sanoen toivovansa, ettei heidän kunnioitetun esimiehensä tarvitsisi
koskaan enää kokea sellaista onnettomuutta, joka nyt on kohdannut
hänen kotiliettään, ja luettelee pitkän jonon asioita, jotka kaikki
alkavat sanoilla: »älköön hänen enää koskaan», saaden palkkiokseen
suosionosoitusten myrskyn. Lyhyesti sanoen, heillä on mitä hauskin
ilta, eikä sitä häiritse muu kuin kiista kahden nuorukaisen välillä,
jotka lausuessaan otaksumia Carkerin viime vuosipalkan suuruudesta
uhkaavat toisiaan viinilaseilla ja jotka sitten toimitetaan ulos hyvin
kiihtyneinä. Seuraavana päivänä on soodavesi hyvin haluttua liikkeen
konttorissa, ja useimmat pitävät ravintolalaskua julkeana nylkemisenä.

Mitä tulee Perchiin, niin hän on hyvää vauhtia menossa perikatoaan
kohti. Hänet näkee taas usein kapakoissa, joissa toiset kestitsevät
häntä hänen valehdellessaan hirveästi. Näyttää siltä kuin hän olisi
kohdannut jokaisen viime selkkaukseen sekaantuneen henkilön tuon
tuostakin ja sanonut heille »herra» tai »rouva», kuinka asia kulloinkin
on vaatinut, »miksi olette niin kalpea?» minkä kuullessaan kukin on
värissyt kiireestä kantapäähän ja virkkanut: »Oi, Perch!» ja juossut
pois. Joko tunnontuskat näiden mahdottomuuksien vuoksi tai väkijuomia
seurannut vastavaikutus saa Perchin äärimmäisen alakuloiselle mielelle
sinä aikana illasta, jolloin hän tavallisesti etsii lohdutusta rouva
Perchin seurasta. Rouva Perch taas on hyvin ärtyisellä mielellä, sillä
hän pelkää, että hänen miehensä luottamus naisväkeen on järkkynyt ja
että hän puolittain odottaa kotiin tullessaan, että hänen vaimonsa on
karannut jonkun aatelismiehen kanssa.

Dombeyn palvelijatkin muuttuvat näinä aikoina hyvin epäsäännöllisiksi
ja työhönsä sopimattomiksi. He syövät vakinaisesti kuumaa ruokaa
illalliseksi ja keskustelevat »asiasta» kuuman juoman höyrytessä
heidän edessään pöydällä. Towlinson on aina päihtynyt puoliyhdentoista
jälkeen ja kyselee usein, eikö hän sanonut, ettei mitään hyvää
seuraa kulmatalossa asumisesta. He kuiskailevat Florence-neidistä
ja lausuvat arvelujaan hänen olinpaikastaan, mutta ovat yhtä mieltä
siitä, että ellei herra Dombey sitä tiedäkään, tietää rouva Dombey.
Tämä johtaa heidän ajatuksensa viimeksimainittuun, jolloin keittäjätär
huomauttaa, että hän oli kuitenkin kerrassaan komea olento. Mutta hän
oli liian ylhäinen! He ovat kaikki yksimielisiä siitä, että hän oli
liian ylhäinen, ja Towlinsonin vanha lemmitty, sisäkkö (joka on hyvin
siveellinen), pyytää, ettei hänelle enää koskaan puhuttaisi ihmisistä,
jotka pitävät päätänsä liian korkealla ikäänkuin tämä maailma ei olisi
heille kyllin hyvä.

Kaikki, mitä tässä asiassa sanotaan ja tehdään, tapahtuu yhteisesti
— Dombeyta tietysti lukuunottamatta. Dombey ja maailma eivät tiedä
toisistaan.




KAHDESKUUDETTA LUKU

Salainen sanoma


Kelpo rouva Brown ja hänen tyttärensä Alice istuivat ääneti
asunnossaan. Oli myöhäinen ilta keväällä. Vain joitakin päiviä oli
kulunut siitä, kun Dombey oli kertonut majuri Bagstockille omituisesta,
erikoisella tavalla saadusta uutisesta, joka mahdollisesti saattoi
ilmetä hyödyttömäksi ja mahdollisesti osoittautua todeksi. Maailma ei
ollut vielä tyytyväinen.

Äiti ja tytär istuivat pitkän aikaa sanaakaan vaihtamatta, melkeinpä
liikahtamatta. Eukon kasvot olivat omituisen levottomat ja odottavan
näköiset. Samoin olivat hänen tyttärensäkin kasvot, mutta vähemmän
silmäänpistävästi, ja joskus ne synkkenivät kuin pettymyksen ja
epäilyksen vaikutuksesta. Eukko ei nähnyt näitä vaihteluita nuoremman
kasvoilla, vaikka tarkastelikin niitä usein, vaan istui mutisten
itsekseen ja kuunnellen.

Vaikka heidän asuntonsa oli köyhä ja kurja, ei se kuitenkaan ollut
niin perinpohjin surkea kuin siihen aikaan, jolloin kiltti rouva Brown
asui siellä yksin. Yhdessä ja toisessa kohdassa saattoi nähdä yritystä
puhtauteen ja järjestykseen, vaikka se olikin suoritettu huolettomalla,
mustalaismaisella tavalla ja heti sen huomasi nuoremmasta johtuneeksi.
Heidän kummankin istuessa vaiti synkkenivät illan varjot, kunnes
tummuneet seinät melkein katosivat pimeyteen.

Sitten Alice katkaisi hiljaisuuden, joka oli kestänyt niin kauan, ja
virkkoi:

»Lakkaa ajattelemasta häntä, äiti. Hän ei tule tänne.»

»Enpä lakkaa odottamasta!» vastasi eukko kärsimättömästi. »Hän tulee
tänne.»

»Saammepa nähdä», virkkoi Alice.

»Saamme nähdä hänet», vastasi äiti.

»Tuomiopäivänä», jatkoi tytär.

»Ymmärrän sinun ajattelevan, että minä elän toista lapsuuttani!» marisi
eukko. »Sellaista rakkautta ja kunnioitusta osoittaa minulle tyttäreni,
mutta minä olen viisaampi kuin luuletkaan. Hän tulee. Kun hiljattain
koskin hänen takkiinsa kadulla, katseli hän ympärilleen ikäänkuin
olisin rupisammakko. Mutta, voi taivas, miltä hän näytti mainitessani
heidän nimensä ja kysyessäni häneltä, tahtoiko hän saada selville
heidän olinpaikkansa!»

»Oliko hän niin vihaisen näköinen?» kysyi tytär, jonka mielenkiinto
näytti hetkiseksi heräävän.

»Vihainenko? Kysy, oliko hän verenhimoisen näköinen. Se on sopivampi
sana. Vihainen? Ha, ha! Sanoa sellaista vain vihaiseksi!» huudahti
eukko nilkuttaen astiakaapin luokse ja sytyttäen kynttilän, joka
paljasti hänen suunsa rumat ja vastenmieliset liikkeet, kun hän toi
sen pöydälle. »Minä voisin yhtä hyvin sanoa sinun kasvojasi vain
vihaisiksi, kun ajattelet heitä tai puhut heistä.»

Tosiaankaan ei »vihainen» olisi ollut riittävä sana ilmaisemaan sitä,
mikä näkyi Alicen kasvoilla hänen istuessaan kyyristyneenä kuin
naarastiikeri hehkuvin silmin.

»Kuuleppas!» virkkoi eukko voitonriemuisesti. »Minä erotan askeleita.
Ne eivät ole kenenkään sellaisen, joka asuu tai käy usein täällä.
Me emme kävele sillä lailla. Me tulisimme ylpeiksi sellaisista
naapureista. Kuuletko hänen askeleitaan?»

»Luullakseni olet oikeassa, äiti», vastasi Alice matalalla äänellä.
»Ole vaiti! Avaa ovi!»

Sillä aikaa kun hän kääriytyi tiukemmin huiviinsa, teki eukko, mitä
tytär oli käskenyt. Hän kurkisti ulos, viittasi jollekulle ja päästi
sisään Dombeyn, joka pysähtyi päästyään oven sisäpuolelle ja katseli
epäluuloisesti ympärilleen.

»Tämä on kurja paikka niin suurelle herralle kuin te olette», virkkoi
eukko niiaten ja maiskutellen suutaan. »Minä mainitsinkin sen teille,
mutta ei täällä silti ole mitään pahaa.»

»Kuka tuo on?» kysyi Dombey katsahtaen hänen seuralaiseensa.

»Se on kaunis tyttäreni. Teidän kunnianarvoisuutenne ei tarvitse
välittää hänestä. Hän tietää sen kaiken.»

Dombeyn kasvoille levisi varjo, joka ei ollut vähemmän ilmehikäs
kuin jos hän olisi murahtanut ääneensä: »Kuka ei tiedä sitä!» Hän
katsoi tuikeasti nuorempaan naiseen, joka puolestaan tuijotti häneen
tervehtimättä. Dombeyn kasvoilla kävi varjo synkemmäksi hänen
luodessaan katseensa muualle, ja sittenkin hänen täytyi salavihkaa
vilkaista Aliceen tuon tuostakin, ikäänkuin nuoren naisen rohkeat
silmät pitäisivät häntä lumottuna ja herättäisivät eloon jonkun muiston.

»Vaimo», virkkoi Dombey vanhalle naiselle, joka nauraa hihitti ja
iski silmää hänen vieressään ja Dombeyn kääntyessä puhuttelemaan
osoitti salaa tyttäreensä, hieroi käsiään ja taas viittaili, »vaimo,
luulen olevani heikko unohtaessani asemani ja tullessani tänne,
mutta te tiedätte, miksi tulin ja mitä lupasitte pysähdyttäessänne
minut hiljattain kadulla. Mitä aiotte kertoa minulle siitä asiasta,
jonka tahtoisin tietää, ja mistä johtuu, että saan tietää sen, mitä
olen kaikella vallallani ja kaikilla keinoillani koettanut turhaan
saada selville, vasta tällaisessa hökkelissä vapaaehtoisesti?» Hän
loi halveksivan katseen ympärilleen. »En luule», jatkoi hän hetken
vaiettuaan, jonka kuluessa oli tarkastellut eukkoa tuimasti, »että
olette kyllin julkea aikoaksenne leikitellä kanssani tai koettaaksenne
vetää minua nenästä. Mutta jos teillä on sellainen tarkoitus, olisi
teidän parasta heittää koko suunnitelma heti mielestänne. En ole nyt
leikkituulella, ja petoksesta tulee rangaistukseni olemaan ankara.»

»Kuinka ylpeä, kova herra!» hihitti eukko pudistaen päätään ja hieroen
ryppyisiä käsiään. »Niin kova, kerrassaan kova! Mutta arvoisa herra saa
nähdä omilla silmillään ja kuulla omilla korvillaan, ei meidän — ja jos
pääsette heidän jäljilleen, niin maksatte siitä kaiketi jotakin?»

»Kokemuksesta tiedän», vastasi Dombey ilmeisesti rauhoittuneena tästä
kysymyksestä, »että raha saa aikaan uskomattomia asioita. Se voi
kääntää hyödyksi niinkin odottamattoman ja vähän toiveita herättävän
keinon kuin tämä on. Niin, minä maksan jokaisesta luotettavasta
tiedosta, jonka voin saada. Mutta minun täytyy ensin kuulla se ja saada
itse päättää, onko sillä arvoa.»

»Ettekö tiedä mitään voimakkaampaa kuin raha?» kysyi nuorempi nainen
nousematta tai mitenkään muuttamatta asentoaan.

»En luullakseni täällä.»

»No, ainakin muualla. Ettekö tiedä mitään naisen vihasta?»

»Teillä tuntuu olevan häijy kieli.»

»Tavallisesti ei», huomautti Alice tekemättä mitään liikutuksen
merkkiä. »Puhun nyt senvuoksi, jotta paremmin ymmärtäisitte ja
luottaisitte meihin. Naisen viha on samanlainen täällä kuin teidän
hienossa talossanne. _Minä_ olen vihainen ja olen ollut jo monta
vuotta. Minulla on vihaani yhtä suuri syy kuin teilläkin, ja minä
vihaan samaa miestä.»

Dombey säpsähti tahtomattaankin ja katsahti hänen hämmästyneenä.

»Niin», jatkoi Alice nauraen. »Niin suurelta kuin välimatkamme
näyttäneekin, on se totta. Ei kannata puhua siitä, mistä se johtuu. Se
on minun tarinani, ja minä pidän sen kieleni takana. Tahtoisin johtaa
teidät yhteen sen miehen kanssa, koska tunnen raivoa häntä vastaan.
Äitini on ahne ja köyhä ja möisi rahasta minkä uutisen tai asian
tai henkilön tahansa. On ehkä hyvinkin kohtuullista, että maksatte
hänelle jotakin, jos hän voi auttaa teitä tietämään, mitä haluatte.
Mutta se ei ole minun vaikuttimeni. Olen ilmaissut teille omani, ja
se pysyisi yhtä voimakkaana ja riittävänä, vaikka hieroisitte kauppaa
ja kitsastelisitte äitini kanssa pikku rovostakin. Olen puhunut.
Häijy kieleni vaikenee nyt, vaikka odottaisitte täällä huomiseen
aamunkoittoon asti.»

Eukko, joka oli ilmaissut suurta levottomuutta tämän puhelun kestäessä,
se kun näytti yrittävän vähentää hänen odottamaansa palkkiota, veti
Dombeyta varovasti hihasta ja pyysi kuiskaamalla, ettei Alicen sanoista
välitettäisi. Dombey katsahti heihin kumpaankin vuorotellen masentuneen
näköisenä ja virkkoi tavallista syvemmällä äänellään:

»Jatkakaa — mitä tiedätte?»

»No, ei niin nopeasti, hyvä herra. Meidän täytyy odottaa erästä»,
vastasi eukko. »Meidän täytyy kiristää se eräästä, houkutella se esiin
eräältä.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Dombey.

»Kärsivällisyyttä», kähisi eukko laskien kätensä kuin pihdit Dombeyn
käsivarrelle. »Kärsivällisyyttä, kyllä minä puserran sen esiin. Sen
minä osaan. Jos hän yrittää salata sitä», lisäsi kunnon rouva Brown
koukistaen sormiaan, »niin revin sen ulos hänestä».

Dombey tarkkasi eukkoa hänen kompuroidessaan ovelle katselemaan taas
ulos. Sitten hän käänsi katseensa tyttäreen, joka pysyi liikkumatta,
ääneti, eikä välittänyt vieraasta.

»Tarkoitatteko, vaimo, että tänne odotetaan vielä jotakuta toista
henkilöä?» kysyi Dombey, kun rouva Brownin kumarainen olemus taas
lähestyi pudistaen päätään ja mutisten itsekseen.

»Tarkoitan», vastasi eukko katsahtaen vieraaseensa ja nyökäten.

»Häntäkö, jolta aiotte houkutella minun tarvitsemani uutisen?»

»Niin», myönsi rouva Brown.

»Onko hän minulle tuntematon?»

»Hiljaa», vastasi eukko naurahtaen kimakasti. »Mitä se tähän kuuluu
No niin, ei ole. Ei ole vieras teidän kunnianarvoisuudellenne. Mutta
hän ei saa nähdä teitä. Hän pelkäisi teitä eikä puhuisi. Te saatte
seisoa tuon oven takana ja itse arvostella hänen sanojensa mukaan. Emme
ollenkaan vaadi, että meitä umpimähkään uskottaisiin. Mitä? Epäilettekö
tuon oven takana olevaa huonetta? Voi teidän rikkaiden ja ylhäisien
epäluuloja! Voittehan sitä tarkastaa.»

Rouva Brownin terävä katse oli keksinyt Dombeyn kasvoilla vaistomaisen
epäluulon ilmeen, jota ei tarvinnutkaan ihmetellä tällaisissa oloissa.
Rauhoittaakseen vierastaan hän valaisi nyt kynttilällä sitä ovea,
josta oli puhunut. Dombey katsoi siitä sisälle ja huomasi, että sen
takana oli tyhjä, rappeutunut huone. Sitten hän viittasi rouva Brownia
panemaan kynttilän jälleen paikalleen.

»Kuinka pitkän ajan kuluttua se henkilö tulee?» kysyi hän.

»Hetkisen päästä», vastasi rouva. Brown. »Suvaitseeko teidän
kunnianarvoisuutenne istahtaa muutamiksi minuuteiksi?»

Dombey ei vastannut mitään, vaan alkoi astella huoneessa edestakaisin
epätietoisen näköisenä ikäänkuin ei olisi selvillä, jäädäkö huoneeseen
vai lähteäkö pois ja ikäänkuin hän moittisi itseään siitä, että
oli laisinkaan tullut. Mutta pian hän alkoi astella hitaammin ja
raskaammin, ja hänen ilmeensä kävi synkemmäksi osoittaen, että se asia,
jonka vuoksi hän oli tullut, yhä lujemmin tarttui hänen mieleensä.

Hänen näin kävellessään edestakaisin silmät lattiaan luotuina istuutui
rouva Brown taas kuuntelemaan samalle tuolille, jolta oli äsken
noussut. Dombeyn askelten yksitoikkoisuus tai vanhuuden huonokuuloisuus
vaikutti, että Alice oli kuullut askeleita jo jonkun aikaa ja
luonut äitiinsä pikaisen silmäyksen, ilmoittaakseen hänelle niiden
lähestymisen, ennenkuin eukko tiesi niistä mitään. Mutta sitten hän
hypähti pystyyn ja kuiskasi: »Nyt hän tulee.» Senjälkeen hän kiiruhti
saattamaan Dombeyta määrätylle tarkastelupaikalle ja pani pullon ja
lasin pöydälle niin ketterästi, että oli jo valmiina ottamaan avosylin
vastaan Rob Hiojan, kun tämä ilmestyi ovelle.

»Tässä siis vihdoin tulee pulska poikani», huudahti rouva Brown.
»Hohhoi, sinä näytät ihan minun omalta pojaltani.»

»Voi teitä, rouva Brown», moitti Rob. »Päästäkää minut! Ettekö
voi osoittaa mieltymystänne poikaparkaa kohtaan puristelematta ja
tukahduttamatta? Varokaa, näettehän, että minulla on linnunhäkki
mukanani.»

»Ajattelee linnunhäkkiä enemmän kuin minua!» huudahti eukko luoden
silmänsä kattoon. »Minua, joka teen hänen puolestaan enemmän kuin oma
äiti!»

»Olenhan minä teille hyvin kiitollinen, rouva Brown», sanoi onneton
nuorukainen alakuloisena, »mutta te olette aina niin mustasukkainen.
Pidänhän minäkin tietysti teistä ja niin edespäin, mutta en silti
tukehduta teitä, rouva Brown.»

Puhuessaan hän näytti sellaiselta kuin ei suinkaan olisi siihen haluton
sopivassa tilaisuudessa.

»Eikä saisi puhua linnunhäkeistäkään», nurisi Rob, ikäänkuin se olisi
rikos! Katsokaahan! Tiedättekö, kenelle tämä kuuluu?»

»Herrallesi, poikani», virkkoi eukko virnistäen.

»Niin», sanoi Rob nostaen pöydälle suuren häkin, joka on sidottu
liinaan, ja avaten sen hampaillaan ja käsillään. »Se on meidän
papukaijamme.»

»Herra Carkerin papukaijako, Rob?»

»Hillitkää kieltänne, rouva Brown!» huudahti poika hädissään. »Miksi
mainitsette nimiä? Hitto vieköön», lisäsi hän repien tukkaansa
molemmilla käsillään suuttumuksen tunteitten valtaamana, »osaattepa te
tosiaankin syöstä poikaparan ihan epätoivoon!»

»Mitä! Rupeatko vielä julkeaksi, kiittämätön nulikka!» huudahti eukko
vihoissaan.

»Laupias taivas, rouva Brown, en suinkaan», vastasi Rob kyynelsilmin.
»Onko koskaan ollut olemassa sellaista —! Tiedättehän, että ihailen
teitä, rouva Brown!»

»Vai niin, armas Rob? Tosiaanko, linnunpoikani?» Ja taas rouva Brown
syleili hellästi eikä päästänyt irti, ennenkuin Rob oli tehnyt muutamia
rajuja, tosin hyödyttömiä ponnistuksia säärillään, hiusten törröttäessä
pystyssä joka taholla hänen päässään.

»Voi», huudahti Rob, »onpa se jotakin, kun on vähällä tukehtua pelkästä
rakkaudesta! Toivoisinpa teidän olevan — kuinka olette jaksanut, rouva
Brown?»

»Ah, kokonaiseen viikkoon et ole käynyt täällä!» virkkoi eukko
katsellen häntä moittivan näköisenä.

»Hyväinen aika, rouva Brown, minähän sanoin viikko sitten, että tulen
tänä iltana, enkö sanonutkin? Ja tässä olen. Kuinka täällä sitten
on voitu! Toivoisin vain, että olisitte vähän järkevämpi, rouva
Brown. Olen käynyt ihan käheäksi puolustellessani itseäni, ja kasvoni
polttavat hyväilyistä.» Hän hieroi niitä hihallaan kuin olisi tahtonut
pyyhkiä pois kaikki suuteloiden jäljet.

»Juo vähän virkistyäksesi, poika kulta», sanoi eukko täyttäen pullosta
lasin ja ojentaen sen hänelle.

»Suuri kiitos, rouva Brown», vastasi Rob. »Terveydeksenne, jotta kauan
— ja niin edespäin.» Nämä viime sanat eivät hänen kasvojensa ilmeestä
päättäen sisältäneet kovinkaan ystävällisiä toivotuksia. »Ja nyt teidän
terveydeksenne», lisäsi hän vilkaisten Aliceen, joka istui paikallaan
tuijottaen — kuten Robista näytti — hänen takanaan olevaan seinään,
Mutta todellisuudessa Dombeyn oven takaa näkyviin kasvoihin, »ja
toivotan teille samaa ja paljon muuta».

Hän tyhjensi lasin näiden kummankin toivotuksen vakuudeksi ja istuutui.

»Niin, kuulkaapas nyt, rouva Brown», jatkoi hän, »olkaapa nyt vähän
järkevämpi. Te ymmärrätte lintuja ja niiden tapoja, kuten kalliisti
tiedän.»

»Kalliisti!» toisti rouva Brown.

»Tarkoitan mielihyvikseni», vastasi Rob. »Tehän takerrutte yksityisiin
sanoihin, rouva Brown! Nyt olen taas unohtanut, mitä aioin sanoa.»

»Lintujen ymmärtämisestä oli puhe, Robby», auttoi eukko.

»Niin tosiaankin», myönsi Rob. »No niin — minun tehtäväkseni on
annettu huolehtia tästä papukaijasta — joitakin esineitä myydään, ja
eräs talous puretaan kokonaan — ja koska en tahdo herättää huomiota,
toivoisin teidän ottavan tämän hoitoonne noin viikoksi ja antavan
sille täyshoidon. Jos minun kerran täytyy kulkea edestakaisin», mutisi
Rob alakuloisen näköisenä, »saattaisi minulla yhtä hyvin olla jotakin
asiaa».

»Vai asiaa!» huudahti eukko.

»Nimittäin teidän lisäksenne», selitti Rob pelästyneenä. »En
tosiaankaan tarkoita, että tarvitsisin teidän rinnallenne mitään muuta
vetovoimaa, rouva Brown. Älkää taivaan tähden alkako taas!»

»Hän ei välitä minusta. Hän ei välitä minusta niinkuin minä hänestä!»
valitti rouva Brown kohottaen laihat kätensä. »Mutta minä otan hoitooni
hänen lintunsa.»

»Ja pitäkää siitä oikein hyvää huolta, rouva Brown», varoitti Rob.
»Luulenpa melkein, että jos kerrankaan silitätte sen höyheniä väärin
päin, se huomataan.»

»Voi, niinkö tarkkaa se on?» kysyi rouva Brown ripeästi.

»Tarkkaa, rouva Brown», toisti Rob. »Mutta siitä ei saa puhua.»

Hilliten äkkiä kielensä ja katsahtaen pelokkaasti huoneen poikki Rob
täytti taas lasinsa ja tyhjennettyhän sen pudisti päätänsä, alkaen
sitten silitellä papukaijan häkkiä johtaakseen ajatukset pois siitä
vaarallisesta aiheesta, jota juuri oli kosketeltu.

Eukko katseli häntä viekkaasti, nykäisi tuolinsa lähemmäksi, tarkasteli
häkissä olevaa papukaijaa, joka tuli hänen kutsustaan alas kullatun
kupukaton suojasta, ja virkkoi:

»Oletko menettänyt paikkasi, Robby?»

»Älkää siitä välittäkö, rouva Brown», vastasi Rob lyhyesti.

»Saat ehkä ruokarahoja, Rob?» jatkoi rouva Brown.

»Kaunis Polly!» houkutteli Rob.

Eukko loi häneen katseen, joka olisi voinut varoittaa häntä vaarasta,
mutta hän sattui nyt vuorostaan katselemaan papukaijaa, ja niin
elävästi kuin hänen mielikuvituksensa voikin loihtia esiin rouva
Brownin vihaisen katseen, jäi se hänen ruumiillisilta silmiltään
näkemättä.

»Miksi ihmeessä herrasi ei ottanut sinua mukaansa, Rob?» kysyi eukko
mairittelevalla äänellä, vaikka häijyys kävi hänen piirteissään yhä
ilmeisemmäksi.

Rob oli niin vaipunut papukaijan tarkastelemiseen ja häkin
rautalankojen hypistelyyn, ettei vastannut mitään.

Eukon koukkuiset sormet olivat hiuksenleveyden päässä Robin pörröisestä
tukasta, joka pään kumartuessa oli joutunut hänen eteensä, mutta
hän hillitsi itseään ja sanoi äänellä, joka tuntui tukehtuneelta
koettaessaan olla hyväilevä:

»Robby, lapseni!»

»Mitä nyt, rouva Brown?» kysyi Rob.

»Minua vieläkin ihmetyttää se, ettei herrasi ottanut sinua mukaansa,
kultaseni.»

»Älkää huolehtiko siitä, rouva Brown», vastasi poika.

Rouva Brown tarrasi heti oikealla kädellä hänen tukkaansa ja vasemmalla
hänen kurkkuunsa ja piti niin sisukkaasti kiinni rakkautensa esineestä,
että Robin kasvot alkoivat tuokion kuluttua tummeta.

»Rouva Brown!» ulvoi poika. »Päästäkää irti! Mitä te oikein teette?
Tulkaa auttamaan, te nuorempi! Rouva Brown, rouva Brown!»

Mutta nuorempi nainen ei hievahtanutkaan kuullessaan tämän suoranaisen
kutsun ja epäselvät huudahdukset, vaan pysyi kylmäkiskoisena, kunnes
Rob pelasti nahkansa rimpuiltuaan ahdistajansa kanssa niin, että he
olivat joutuneet nurkkaan, ja seisoi siellä läähättäen ja puolustaen
itseään kyynärpäillään, samalla kun eukko myöskin läähättäen ja polkien
jalkaansa raivosta ja kiihkosta näytti kokoilevan voimiaan toista
hyökkäystä varten. Silloin Alice korotti äänensä, mutta ei Robin
avuksi. Hän sanoi:

»Oikein tehty, äiti. Revi hänet kappaleiksi!»

»Mitä ihmettä!» puuskui Rob. »Oletteko tekin minua vastaan? Mitä
minä olen ollut ja tehnyt? Haluaisinpa tietää, minkävuoksi minut on
revittävä kappaleiksi. Miksi te käytte käsiksi minuun ja kuristatte,
vaikken ole koskaan tehnyt mitään pahaa kummallekaan teistä. Ja tekin
sanotte itseänne naisiksi!» jatkoi pelästynyt ja onneton Rob, pitäen
takkinsa hihaa silmiensä edessä. »Missä on naisellinen lempeytenne?»

»Sinä kiittämätön koira!» läähätti rouva Brown. »Sinä häpeämätön,
röyhkeä koira!»

»Mitä minä olen ollut ja tehnyt, kun olette noin loukkaantunut, rouva
Brown?» kysyi Rob itku kurkussa. »Olittehan kovin mieltynyt minuun
vielä äsken.»

»Tahtoo torjua kysymykseni lyhyillä vastauksilla ja äreillä puheilla»,
sanoi eukko. »Eikä syynä ole muu kuin se, että minä satun haluamaan
kuulla vähän hänen isännästään ja rouvasta. Ja mokoma heittiö uskaltaa
kujeilla minun kanssani! Mutta minä en sano sinulle enempää, poika.
Lähde pois!»

»Vakuutan teille, rouva Brown», vastasi masentunut Rob, »etten ole
sanallakaan maininnut haluavani lähteä. Älkää puhuko sellaista, rouva
Brown.»

»Minä en puhu mitään», sanoi rouva Brown tehden koukkuisilla sormillaan
liikkeen, joka sai Robin kutistumaan entistäkin pienemmäksi nurkkaansa.
»En sanaakaan enää päästä huuliltani hänen tähtensä. Hän on kiittämätön
koira. Hylkään hänet. Lähteköön pois! Ja minä panen hänen jäljessään
tulemaan ne, jotka puhuvat liiankin paljon ja joita hän ei voi
ravistella pois. Ne riippuvat hänessä kuin iilimadot ja hiipivät
hänen jäljessään kuin ketut. Mitä! Hän tuntee ne. Hän tietää entiset
kepposensa ja vanhat tapansa. Jos hän on unohtanut, muistuttavat kyllä
toiset hänelle hyvin pian. No niin, lähteköön pois ja katsokoon,
kuinka onnistuu herran asiain toimittaminen ja herran salaisuuksien
säilyttäminen, kun on sellainen seura alituisesti kintereillä. Hahahaa!
Hän saa varmasti huomata, että ne ovat erilaisia kuin me, Ally ja minä,
niin vähäpuheinen kuin hän onkin meitä kohtaan. Lähteköön pois, suoraa
päätä!»

Eukko kierteli Robin sanomattomaksi kauhuksi koukkuisena pientä piiriä,
jonka halkaisija oli noin neljä jalkaa, toistaen lakkaamatta noita
sanoja, puiden nyrkkiä päänsä päällä ja mutustellen suutaan.

»Rouva Brown», rukoili Rob tullen vähän esiin nurkastaan, »olen varma
siitä, ettette tahdo saattaa turmioon nuorukaista, kun ajattelette
asiaa lähemmin ja kylmäverisesti.»

»Älä puhu minulle», virkkoi rouva Brown kiertäen yhä raivoisasti samaa
kehää. »Pois täältä, pian pois täältä!»

»Rouva Brown», selitti kiusattu nuorukainen, »en tarkoittanut — voi,
kuinka onnetonta on joutua tällaiseen asemaan — olin vain varovainen
puheissani, rouva Brown, koska aina olen varovainen, sillä herrani
saa selville kaikki, mutta olisihan minun pitänyt tietää, ettei se
täältä mene pitemmälle. Mielihyvällä tosiaankin pakisen kanssanne
vähän asioista», lisäsi hän onnettoman näköisenä. »Älkää jatkako tähän
tapaan. Voi, ettekö voisi lausua jotakin sanaa poikaparan puolesta?»
kysyi hän vedoten epätoivossaan tyttäreen.

»Kuulothan, äiti, mitä hän sanoo», huomautti Alice tuimalla äänellä ja
teki kärsimättömän liikkeen päällään. »Koeta vielä kysyä häneltä, ja
jollei se onnistu, tee loppu hänestä, jos sinua haluttaa.»

Rouva Brown, jota tämä erittäin hellä kehoitus näytti liikuttavan,
alkoi heti itkeä. Vähitellen heltyen hän otti itseään puolustelevan
Robin syliinsä, joka syleili häntä sanomattoman surkean näköisenä ja
istuutui uhrin tavoin arvoisan ystävänsä viereen. Vieläpä hän salli
rouva Brownin vetää hänen käsivartensa kainaloonsa ja pitää sitä
siinä, vaikka hänen happamenmakean ilmeensä lävitse kuvastuivatkin
päinvastaiset tunteet.

»No, kuinka herrasi voi, kultaseni?» kysyi rouva Brown, kun he istuen
ystävällisessä asennossaan olivat juoneet toistensa terveydeksi.

»Hst! Olkaa hyvä, rouva Brown, ja puhukaa vähän hiljempää», pyysi Rob.
»No niin, kiitos kysymästä, hän voi luullakseni aika hyvin.»

»Etkö ole menettänyt tointasi, Rob?» kysyi eukko mairittelevalla
äänellä.

»En nimenomaan, mutta en myöskään ole paikassani», sopersi Rob. »Minä —
minä saan vielä palkkaa, rouva Brown.»

»Eikä ole mitään tehtävää, Rob?»

»Ei mitään erikoista juuri nyt, rouva Brown. Minun on vain pidettävä
silmäni auki», selitti Rob pyöritellen silmiään epätoivoisesti.

»Herrasi on ulkomailla, vai mitä?»

»Voi, hyväinen aika, rouva Brown, ettekö voisi puhella poikaparan
kanssa mistään muusta?»

Kun kiivasluontoinen rouva Brown heti nousi seisomaan, esti kiusattu
poikaparka häntä sopertaen: »Ky-yllä, rouva Brown, luulen hänen olevan
ulkomailla. Mitä hän tuijottaa?» lisäsi hän viitaten Aliceen, jonka
silmät olivat suunnatut Robin selän takana väijyviin kasvoihin.

»Älä välitä hänestä, poikani», vastasi eukko pitäen lujemmin hänestä
kiinni estääkseen häntä kääntymästä. »Hänellä on sellainen tapa.
Kerroppa nyt minulle jotakin, Rob. Näitkö koskaan sitä rouvaa,
rakkaani?»

»Voi, rouva Brown, mitä rouvaa?» kysyi Rob säälittävän rukoilevalla
äänellä.

»Mitäkö rouvaa?» toisti eukko. »Rouva Dombeyta.»

»Kyllä, luullakseni näin hänet kerran», vastasi Rob.

»Samanako iltana, kun hän lähti, Robby?» kysyi eukko painaen huulensa
melkein hänen korvaansa ja tarkaten katseellaan hänen jokaista
ilmettään. »Sepä se, nyt tiedän sen tapahtuneen juuri sinä iltana.»

»No, jos tiedätte sen tapahtuneen sinä iltana, rouva Brown, niin
tiedätte», vastasi Rob, »eikä kannata ahdistaa poikaparkaa sitä
sanomaan».

»Minne he lähtivät silloin illalla, Rob? Suoraanko pois? Kuinka
he matkustivat? Missä sinä näit rouvan? Nauroiko hän? Itkikö hän?
Kerro minulle kaikki», huusi vanha noita pitäen yhä lujemmin kiinni,
taputtaen Robin kättä, jonka oli vetänyt kainalonsa alitse, ja tutkien
sameilla silmillään hänen jokaista piirrettään. »No niin, aloitappas
nyt. Minä tahdon tietää heistä kaikki. Mitä, Rob kulta? Sinä ja minähän
voimme kyllä säilyttää salaisuuden yhteisesti. Olemme ennenkin niin
tehneet. Minne he ensin lähtivät, Rob?»

Poika läähätti ja pysyi vaiti.

»Oletko mykkä?» kysyi eukko suuttuneena.

»Laupias taivas, rouva Brown, en! Te vaaditte, että poikaparka olisi
kuin salamanleimaus. Toivoisin olevani sähkövirta», mutisi ahdistettu
Rob. »Silloin antaisin eräälle henkilölle sellaisen iskun, että hänestä
tulisi loppu.»

»Mitä sinä sanot?» kysyi eukko virnistäen.

»Juon teidän terveydeksenne, rouva Brown», vastasi vilpillinen Rob
etsien lohdutusta lasista. »Kysyittekö, minne he menivät ensiksi?
Tarkoitatte kai isäntääni ja sitä rouvaa?»

»Juuri niin, heitä molempia», myönsi eukko innokkaasti.

»He eivät lähteneet minnekään — nimittäin yhdessä, tarkoitan.»

Eukko katsahti häneen kuin tuntisi voimakasta halua tarttua taas kiinni
tukkaan ja kurkkuun, mutta häntä pidätti siitä jokin äreän salaperäinen
ilme Robin kasvoissa.

»Siinäpä juuri oli taitoa», virkkoi Rob vastahakoisena, »ettei kukaan
nähnyt heidän lähtevän tai voinut sanoa, kuinka he lähtivät. Uskokaa
pois, rouva Brown, he matkustivat eri teitä.»

»Niinkö? Kohdatakseen toisella sovitulla paikalla», hihitti eukko
oltuaan hetkisen vaiti ja tarkasteltuaan Robin kasvoja.

»No niin, jolleivät he aikoneet yhtyä jossakin, olisivat he luullakseni
yhtä hyvin voineet jäädä kotiin, vai mitä, rouva Brown?» huomautti Rob
vastahakoisesti.

»Mitä sitten, Rob, mitä sitten?» kysyi eukko vetäen pojan käden yhä
lujemmin kainaloonsa ikäänkuin innoissaan pelkäisi Robin livahtavan
tiehensä.

»Emmekö ole jo kylliksi puhelleet, rouva Brown?» sanoi Rob, joka oli
kärsimänsä loukkauksen, paloviinan ja kidutuksen vuoksi käynyt niin
kyynelherkäksi, että melkein joka vastauksen ohella pyyhki takkinsa
hihalla jompaakumpaa silmäänsä ja päästi kuuluville uikuttelevan,
turhan vastaväitteensä. »Nauroiko se rouva silloin, vai mitä? Ettekö
kysynyt, nauroiko hän, rouva Brown?»

»Vai itki?» lisäsi eukko nyökäten myöntävästi.

»Ei kumpaakaan», vastasi Rob. »Hän pysyi yhtä vakavana silloin, kun
hän ja minä — voi, huomaanhan teidän pakostakin ottavan sen selville
minulta, rouva Brown! Mutta vannokaa nyt juhlallisesti, ettette koskaan
kerro kenellekään.»

Sen rouva Brown teki heti, sillä hän oli luonteeltaan jesuiittamainen
ja tarkoittikin vain sitä, että hänen kätkössä oleva vierailijansa
saisi kuulla sen itse.

»Hän pysyi yhtä vakavana kuin kuva silloin, kun hän ja minä matkustimme
Southamptoniin», selitti Rob. »Aamulla hän oli ihan samanlainen,
rouva Brown. Ja kun hän lähti aamulla ennen päivänkoittoa ypöyksin
laivalla — minun ollessani muka hänen palvelijansa ja saattaessani
häntä turvallisesti sinne — oli hän vielä samanlainen. No, oletteko nyt
tyytyväinen, rouva Brown?»

»En, Rob, en vielä», vastasi eukko päättävästi.

»Voi, olettepa te nainen!» huudahti onneton Rob puhjeten heikkoon
valitukseen oman voimattomuutensa johdosta. »Mitä sitten vielä
haluaisitte tietää?»

»Kuinka on isäntäsi laita? Minne hän lähti?» kysyi rouva Brown pitäen
yhä kiinni Robista ja katsellen terävästi hänen kasvoihinsa.

»Sieluni kautta, rouva Brown, sitä en tiedä», vastasi Rob. »Sieluni
kautta, en tiedä, mitä hän teki tai minne hän lähti, enkä mitään
hänestä. Tiedän vain, mitä hän sanoi minulle varoituksena hillitsemään
kieleni, kun erosimme. Ja sen sanon teille ystävänä, että ennemmin
kuin kerrotte sanaakaan siitä, mitä nyt puhelemme, pitäisi teidän
ampua itsenne tai sulkeutua tähän taloon ja sytyttää se palamaan,
sillä hän ei kaihtaisi mitään kostaakseen teille. Te ette tunne häntä
puoleksikaan niin hyvin kuin minä, rouva Brown. Ette ole koskaan
turvassa häneltä, sen sanon.»

»Enkö ole vannonut valaa ja pidä sitä?»

»Sitä tosiaankin toivon, rouva Brown», vastasi Rob jonkin verran
epävarmasti eikä ilman uhkaavaa sävyä. »Yhtä paljon teidän itsenne kuin
minun vuokseni.»

Hän vilkaisi eukkoon samalla kun lausui tämän ystävällisen varoituksen
ja antoi sille lisäpontta nyökäyttämällä päätänsä. Mutta huomatessaan
epämiellyttäväksi katsella keltaisiin kasvoihin, jotka värähtelivät
rumasti, ja terävästi tuijottaviin vanhoihin silmiin, jotka olivat
niin lähellä hänen omiaan, hän alkoi rauhattomana katsella alaspäin ja
ravisteli itseään kuin koettaisi vakuuttaa itselleen, ettei aikonut
ryhtyä sen enempiin selityksiin. Eukko, joka yhä piti hänestä kiinni,
käytti tätä tilaisuutta hyväkseen nostaakseen oikean kätensä etusormen
ilmaan kuin salaiseksi merkiksi piilossa olevalle tarkastelijalle
kiinnittää erikoista huomiota siihen, mitä nyt seuraisi.

»Rob», virkkoi hän kaikkein hyväilevimmällä äänellään.

»Laupias taivas, rouva Brown, mikä nyt on?»

»Rob, missä rouva ja sinun herrasi päättivät tavata toisensa?» Rob
väänteli itseään yhä enemmän, katseli vuoroin ylös, vuoroin alas,
pureskeli peukaloaan kuivaten sitä välillä liiveihinsä ja sanoi
vihdoin, vilkaisten kysyvästi kiusanhenkeensä: »Kuinka minä sen
tietäisin, rouva Brown?»

Eukko nosti taas sormensa niinkuin äskenkin ja vastasi: »Kuuleppas,
poika, sinun ei kannata jättää minua tähän, kun olemme päässeet näin
pitkälle. Tahdon tietää.»

Nolon vaitiolon jälkeen Rob äkkiä tokaisi: »Kuinka minä osaisin lausua
vieraitten paikkojen nimiä, rouva Brown? Mikä ajattelematon ihminen te
olette?»

»Mutta olet kuullut sen nimen, Robby», huomautti eukko lujasti, »ja
muistat, miltä se kuulosti. No, sanoppa nyt!»

»En ole koskaan kuullut sitä lausuttavan, rouva Brown», vastasi Rob.

»Vai niin, olet siis nähnyt sen kirjoitettuna ja osaat luetella sen
kirjaimet», tokaisi eukko nokkelasti.

Päästäen naurun ja itkun sekaisen huudahduksen — sillä hänet
valtasi jonkinlainen ihailu rouva Brownin oveluutta kohtaan, vaikka
se tarkoittikin hänen ahdistamistaan — hän veti esille pienen
liitupalasen, kopeloituaan jonkin aikaa vastahakoisesti liivintaskuaan.
Eukon silmät välkkyivät nähdessään sen pojan peukalon ja etusormen
välissä. Kiireesti hän raivasi puiselle pöydälle tilaa, johon Rob
saattoi kirjoittaa tuon sanan, ja teki taas merkin vapisevalla
kädellään.

»Nyt sanon teille jo etukäteen, rouva Brown», huomautti poika, »ettei
kannata kysellä minulta mitään muuta. En vastaa enää mihinkään enkä
osaakaan vastata. En tiedä enempää kuin tekään, kuinka pitkän ajan
kuluttua he aikoivat tavata toisensa tai kenen suunnitelma se oli, että
he lähtivät kumpikin yksin. En tiedä enää mitään muuta. Jos kertoisin
teille, kuinka sain selville tuon nimen, niin uskoisitte minua.
Kerranko, rouva Brown?»

»Tee se, Rob.»

»No niin, asia on näin — ettehän enää kysy muuta?» sanoi Rob luoden
eukkoon silmänsä, jotka nyt alkoivat käydä kovin unisiksi ja tyhmiksi.

»En sanaakaan enää», sanoi rouva Brown.

»No niin, asia on seuraavalla tavalla. Kun eräs henkilö jätti
rouvan minun seuraani, pisti hän rouvan käteen paperipalan, johon
oli kirjoitettu osoite, ja sanoi sen olevan siltä varalta, että
rouva unohtaisi. Hän ei kuitenkaan pelännyt unohtavansa, sillä hän
repi sen kohta kun herra oli kääntänyt selkänsä. Kun nostin ylös
vaunujen portaan, löysin yhden kappaleen — hän heitti luullakseni
muut akkunasta, sillä niitä ei ollut ainoatakaan jäljellä, vaikka
koetin katsella, Löytämässäni palasessa oli vain yksi sana, ja se oli
tällainen, jos välttämättä haluatte sen tietää. Mutta muistakaa! Olette
vannonut valan, rouva Brown!»

Rouva Brown sanoi sen tietävänsä. Kun ei Robilla ollut muuta
sanottavaa, alkoi hän hitaasti ja vaivaloisesti piirtää liidulla
pöydälle.

»D», luki eukko ääneensä, kun ensimmäinen kirjain oli valmis.

»Hillitkää kielenne, rouva Brown!» huudahti poika peittäen kirjaimen
kädellään ja kääntyen kärsimättömästi eukon puoleen. »Sitä en salli
lukea ääneen. Olkaa vaiti!»

»Kirjoita sitten suurin kirjaimin, Rob», vastasi rouva Brown, tehden
saman salaisen merkin kuin aikaisemminkin, »sillä silmäni eivät erota
hyvin painettujakaan kirjaimia».

Mutisten itsekseen ja taas ryhtyen työhönsä vastahakoisesti poika
jatkoi kirjoittamista. Hänen kumartuessaan tuli se henkilö, jonka
uteliaisuuden tyydyttämiseksi hän tietämättään työskenteli, oven
luota hänen taakseen lyhyen välimatkan päähän hänen hartioistaan
ja katseli kiihkeästi pojan käden hidasta piirtelyä. Samaan aikaan
Alice vastapäisestä paikastaan tarkasteli sitä läheltä ja toisti joka
kirjaimen huulillaan, ääntämättä niitä kuuluvasti. Ja joka kirjaimen
jälkeen hänen ja Dombeyn silmät sattuivat yhteen kuin kumpikin
koettaisi saada tukea toiseltaan, ja niin molemmat luettelivat
seuraavat kirjaimet: D. I. J. O. N.

»Kas niin», virkkoi Rob, kostuttaen nopeasti kämmenensä poistaakseen
kirjaimet. Eikä hän tyytynyt siihenkään, että oli tuhrinut sen pois
hieromalla ja silittämällä kaikki jäljet takkinsa hihalla, vaan hankasi
perinpohjin liidun värinkin pöydästä. »No, nyt olette toivoakseni
tyytyväinen, rouva Brown!»

Osoittaakseen asianlaidan niin olevan eukko päästi irti
hänen käsivartensa ja taputti hänen selkäänsä. Ahdistelujen,
ristikuulustelujen ja viinan väsyttämänä Rob pani käsivartensa ristiin
pöydälle, painoi päänsä siihen ja vaipui uneen.

Vasta hänen nukuttuaan jonkin aikaa sikeästi ja ääneen kuorsatessaan
eukko kääntyi oveen päin, jonka takana Dombey oli piilossa, ja viittasi
häntä tulemaan esille ja menemään ulos. Vielä silloinkin pysyi
rouva Brown kumartuneena Robin ylitse ja valmiina peittämään hänen
silmänsä käsillään tai painamaan hänen päänsä alas, jos hän olisi
sattunut kohottamaan sitä salaisten askelten suuntautuessa kiireesti
ulko-ovelle. Mutta vaikka hän piti tarkoin silmällä nukkujaa, ehti
hän kiinnittää terävän katseensa myöskin valveilla olevaan mieheen.
Kun tämä ohitse mennessään kosketti hänen kättään ja kaikesta
varovaisuudesta huolimatta sai aikaan kullan kilahduksen, kiilsivät
eukon silmät kirkkaina ja ahneina kuin korpin.

Tyttären tumma katse seurasi häntä ovelle ja pani vaivatta merkille,
kuinka kalpea hän oli ja kuinka hänen kiireinen astuntansa ilmaisi,
että pieninkin viivytys oli hänestä sietämätön, ja kuinka tärkeätä
hänestä oli päästä heti pois ja ryhtyä toimeen. Kun Dombey sulki oven
takanaan, vilkaisi Alice äitiinsä. Eukko tuli hänen luokseen, avasi
kätensä näyttääkseen, mitä siinä oli, ja sulkien sen taas lujasti
ahneuden valtaamana. Sitten hän kuiskasi:

»Mitä hän tekee, Ally?»

»Tuhoja», vastasi tytär.

»Murhanko?»

»Hän on kuin järjiltään loukatusta ylpeydestä ja tekee sellaista, mitä
emme mitenkään voi tietää eikä hän itsekään.»

Alicen katse oli kirkkaampi kuin hänen äitinsä, ja se tuli, joka siinä
paloi, oli hehkuvampi, mutta hänen kasvonsa olivat värittömät huulia
myöten.

He eivät virkkaneet enää mitään, vaan istuivat etäällä toisistaan, äiti
vaipuneena rahojensa tarkasteluun, tytär ajatuksiinsa, ja kummankin
silmät kiilsivät heikosti valaistun huoneen hämärässä. Rob nukkui ja
kuorsasi. Oman onnensa nojaan jätetty papukaija vain oli täydessä
touhussa. Se väänteli, kiskoi häkkinsä rautalankoja koukkuisella
nokallaan ja kiipeili häkin kupuun ja pitkin sen kattoa kuin kärpänen
ja taas alas päistikkaa. Välillä se taas ravisteli ja puri ja
heilutteli jokaista ohuempaa rautapuikkoa kuin se olisi selvillä
isäntänsä vaarasta ja raivoisasti koettaisi tunkeutua ulos lentääkseen
häntä varoittamaan.




KOLMASKUUDETTA LUKU

Lisä uutisia


Petturin omaan sukuun kuului kaksi henkilöä, hänen hylkäämänsä veli ja
sisar, joita hänen rikoksensa tähän aikaan melkein painoi raskaammin
kuin niin suurta vääryyttä kärsinyttä Dombeyta. Niin uteleva ja
ahdisteleva kuin maailma olikin, teki se Dombeylle sen palveluksen,
että yllytti hänet takaa-ajoon ja kostoon. Se kiihdytti hänen
intohimoaan, pisteli hänen ylpeyttään, vääristi hänen yksinomaisen
tunteensa uuteen muotoon ja kehitti vihanvimman tyydyttämisen
sellaiseksi päämääräksi, johon hänen koko henkinen tarmonsa kohdistui.
Hänen luonteensa koko itsepäisyys ja leppymättömyys, sen panssaroitu
paatumus, sen koko synkkyys ja äreys, kaikki sen liioiteltu oman arvon
tunto, sen koko intohimoinen pyrkimys kostaa pieninkin loukkaus hänen
arvonsa tunnustamista kohtaan, kaikki tämä yhtyi niinkuin monet virrat
juoksevat yhteen, ja kuljetti häntä pinnallaan. Kaikkein rajuin ja
kiihkein ihminen olisi ollut lempeämpi vihollinen kuin synkkä Dombey,
joka oli johdettu näin pitkälle. Olisi ollut helpompi kääntää takaisin
ja lepyttää raivostunut peto kuin tämä vakava herra, jonka valkeassa
kaulaliinassa ei ollut pienintäkään ryppyä.

Mutta pelkkä kiihkeä päätös kostaa melkein korvasi toiminnan. Silloin
kun hän ei vielä tiennyt petturin olinpaikkaa, suuntasi tämä päätös
hänen mielensä pois hänen omasta onnettomuudestaan ja kiinnitti sen
yhä uusiin suunnitelmiin. Petollisen suosikin veljellä ja sisarella
ei ollut sellaista mielenhelpotusta. Kaikki heidän menneisyytensä ja
nykyisyytensä antoi heidän mielestään yhä surullisemman leiman petturin
teolle.

Sisar ajatteli ehkä silloin tällöin alakuloisena, että jos hän olisi
pysynyt Jamesin luona samana toverina ja ystävänä kuin oli ennen
ollut, olisi veli mahdollisesti voinut välttää sen rikoksen, johon
oli langennut. Jos hän joskus niin ajatteli, ei siihen kuitenkaan
sisältynyt katumusta siitä, mitä hän oli tehnyt, eikä pienintäkään
epäilystä velvollisuudesta, ei mitään itsensä ylistämistä tai ihailua.
Mutta kun tämä mahdollisuus tuli harhaan joutuneen ja katuvan Johnin
mieleen — niinkuin toisinaan tapahtui — koski se hänen sydämeensä niin
kipeästi ja syyttävästi, että hän tuskin jaksoi sitä kestää. Hänen
mielessään ei herännyt ainoatakaan moitetta julmaa veljeä kohtaan. Vain
itsesyytöksiä, uusia salaisia moitteita omaa kehnoutta ja lankeemusta
kohtaan, jossa hän kuitenkin sekä lohdukseen että itsemoitteekseen
huomasi omistavansa toverin — siinä olivat ne ainoat mietteet, joihin
rikoksen paljastuminen oli syynä.

Samana päivänä, jota seurasi viime luvussa kuvailtu ilta ja jolloin
Dombeyn maailma oli kiihkeimmillään hänen vaimonsa karkaamisen vuoksi,
pimitti sen huoneen akkunaa, jossa veli ja sisar istuivat yhdessä
varhaisen aamiaisensa ääressä, odottamatta miehen varjo, tullen pienen
kuistin puolelta. Se oli Perch, Dombey ja Pojan lähetti.

»Olen lähtenyt varhain liikkeelle kotoa», virkkoi Perch katsahtaen
tuttavallisesti ovesta sisään ja pysähtyen pyyhkimään mattoon kenkiään,
vaikkeivät ne olleet likaantuneet, »ja syynä tulooni ovat eilisiltana
saamani ohjeet. Minun oli näet määrä tuoda teille kirjelappu, ennenkuin
lähdette kotoanne tänä aamuna, herra Carker. Olisin ollut täällä
puolitoista tuntia aikaisemmin», lisäsi hän lempeästi, »jollei esteenä
olisi ollut vaimoni terveydentila, joka oli niin huono, että ainakin
viisi kertaa viime yönä pelkäsin menettäväni hänet, sen vakuutan
teille».

»Onko vaimonne niin sairas?» kysyi Harriet.

»Nähkääs», sanoi Perch kääntyen ensin sulkemaan oven huolellisesti,
»hän ottaa niin kovasti tunnolleen sen, mitä meidän liikkeessämme on
tapahtunut. Hänen hermonsa ovat niin kovin arat, katsokaas, ja joutuvat
pian epävireeseen. Mutta järkkyväthän siitä vahvimmatkin hermot.
Epäilemättä tunnette sen itsekin hyvin kipeästi.»

Harriet pidätti huokauksen ja vilkaisi veljeensä.

»Tunnen samaa itsekin vaatimattomalta osaltani», jatkoi Perch pudistaen
päätänsä, »vieläpä niin syvästi, etten olisi uskonut. Se vaikuttaa
minuun melkein kuin väkijuoma. Tunnen ihan kirjaimellisesti joka aamu
ikäänkuin olisin edellisenä iltana ryypännyt enemmän kuin sopii.»

Perchin ulkomuoto vahvisti tämän kuvauksen hänen taudinoireistaan.
Siinä näkyi kuumeista velttoutta, joka tavallisesti johtuu liiallisista
viinaryypyistä ja epäilemättä olikin peräisin hänen lukuisista
kapakkoihin tekemistään retkistä, häntä kun siellä kestittiin ja
kuulusteltiin niin innokkaasti, ettei hän ollut koskaan sellaiseen
tottunut.

»Senvuoksi voin niin hyvin arvata sellaisen henkilön tunteet, joka on
erikoisella tavalla kietoutunut tähän tuskalliseen paljastukseen»,
sanoi Perch pudistaen taas päätänsä ja puhuen pehmeällä äänellä.

Perch odotti, että hänet olisi nyt otettu uskotuksi, Mutta kun niin ei
tapahtunut, yskähti hän kouraansa. Kun tämäkään ei auttanut, yskähti
hän hattuunsa, ja kun se oli yhtä hyödytöntä, pani hän hattunsa
lattialle ja kaivoi povitaskustaan esiin kirjeen.

»Jos oikein muistan, ei vastausta tarvita», virkkoi hän ystävällisesti
hymyillen, »mutta ehkä suvaitsette silmäillä sitä».

John Carker mursi sinetin, joka oli Dombeyn oma, ja otettuaan selon
kirjeen erittäin lyhyestä sisällyksestä vastasi: »Ei, vastausta ei
odoteta.»

»Lausun teille siis ystävälliset hyvästit, neiti», virkkoi Perch
astuen askeleen ovea kohti, »ja toivon vilpittömästi, ettette anna
mielenne masentua äskeisen tuskallisen paljastuksen vuoksi enemmän
kuin on välttämätöntä». Sitten hän astui taas pari askelta taaksepäin
ja kuiskasi yhä salaperäisemmin yhteisesti veljelle ja sisarelle:
»Sanomalehdet utelevat paljon innokkaammin tietoja asiasta kuin
voisi uskoakaan. Eräs sinitakkinen sunnuntailehden mies, joka
oli jo aikaisemmin koettanut lahjoa minua — minunhan ei tarvinne
sanoa millä menestyksellä — hiippaili pihallamme eilisiltana vielä
kahtakymmentä yli kahdeksan. Näin hänet itse kurkistelemassa konttorin
avaimenreiästä, mutta siitä hän ei mitään hyötynyt, sillä siinä on
patenttilukko. Toinen taas, jolla on yllään sotilasviitta, vetelehtii
niin kauan kuin päivää riittää Kuninkaan Vaakunan tarjoiluhuoneessa.
Viime viikolla satuin siellä lausumaan pikku huomautuksen ja seuraavana
sunnuntaiaamuna näin sen painettuna mitä kummallisimmassa muodossa.»

Perch pisti käden povitaskuunsa kuin vetääkseen esiin mainitun
uutisen, mutta kun ei mitään kehoituksia kuulunut, veti hän käsistään
majavannahkaiset hansikkaansa, otti hatun käteensä ja lausui
jäähyväiset. Ennenkuin vielä oli puolipäiväkään, oli Perch kertonut
muutamille valituille kuulijoille »Kuninkaan Vaakunassa» ja muualla,
kuinka neiti Carker puhjeten kyyneliin oli tarttunut hänen kumpaankin
käteensä ja sanonut: »Oi, rakas kelpo Perch, teidän näkemisenne on
ainoa lohdutus, joka minulle on jäänyt!» ja kuinka John Carker oli
sanonut synkällä äänellä: »Perch, minä hylkään hänet. Älköön kukaan
enää mainitko häntä veljekseni!»

»Rakas John», virkkoi Harriet heidän jäätyään kahden ja istuttuaan
vaiti jonkin aikaa, »tuossa kirjeessä on huonoja uutisia».

»Niin on, mutta ei odottamattomia», vastasi veli. »Näin eilen kirjeen
lähettäjän.»

»Herra Dombeynko?»

»Niin. Hän meni kaksi kertaa konttorihuoneen lävitse minun istuessani
siellä. Minä olin voinut välttää häntä aikaisemmin, mutta en tietysti
toivonutkaan sen kauan onnistuvan. Ymmärrän kyllä, että hänestä tuntui
minun läsnäoloni loukkaavalta.»

»Ei suinkaan hän sanonut niin?»

»Ei, hän ei sanonut mitään, mutta huomasin hänen katseensa pysähtyvän
hetkiseksi minuun ja olin valmis ottamaan vastaan, mitä piti tuleman —
ottamaan vastaan, mitä nyt on tapahtunut. Olen saanut eron toimestani.»

Harriet koetti näyttää mahdollisimman vähän järkytetyltä ja niin
toivorikkaalta kuin suinkin, mutta tämä uutinen oli musertava
monestakin syystä.

»'Minun ei tarvitse sanoa teille'», luki John Carker kirjeestä, »'miksi
teidän niinellänne olisi tämän jälkeen luonnoton sointu, jos sitä
mainittaisiin — vaikka etäisessäkin yhteydessä — minun nimeni kanssa,
ja miksi minusta on sietämätöntä joka päivä nähdä senniminen henkilö.
Minun on nyt ilmoitettava, että meidän välisemme suhteet lakkaavat
tästä päivästä lähtien, ja pyydettävä, ettette koskaan pyri uudestaan
tekemisiin minun tai liikkeeni kanssa.— Mukaan on liitetty rahallinen
korvaus, joka vastaa hyvinkin pitkää irtisanomisaikaa. Niin, minut on
erotettu. Taivas tietää, Harriet, että tuomio on lievä, kun otamme
huomioon kaikki.»

»Jos on lievää rangaista sinua, John, toisen pahantyön vuoksi, silloin
olet oikeassa», huomautti sisar hiljaa.

»Me olemme olleet hänelle pahaenteistä sukua», sanoi John Carker.
»Hänellä on syytä pelästyä jo meidän pelkkää nimeämme ja uskoa, että
veressämme on jotakin kirottua ja häijyä. Jollei sinua olisi, Harriet,
niin minäkin melkein uskoisin samaa.»

»Älä puhu, veli, sillä lailla. Jos sinulla on jokin erikoinen syy
rakastaa minua, niinkuin sanot ja niinkuin luulet itselläsi olevan
— vaikka minä olen toista mieltä — niin säästä minua sellaisilta
mielettömiltä sanoilta!»

Veli peitti kasvonsa molemmin käsin, mutta salli pian viereensä tulleen
sisaren ottaa niistä toisen omaan käteensä.

»Niin monen vuoden jälkeen tämä ero on surullinen asia», sanoi Harriet,
»ja sen syy on kauhea meille kummallekin. Meidän pitää myös elää ja
keksiä siihen tarvittavat keinot. No niin, siihen me pystymmekin, kun
emme säikähdy. John, hädän uhallakin olkaamme ylpeitä siitä, että
saamme ponnistella yhdessä.»

Hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän suuteli veljensä poskea ja
kehoitti pysymään reippaalla mielellä.

»Oi, sisko kulta, sinä olet omasta vapaasta jalosta tahdostasi sidottu
tuhon perimään mieheen, jonka maine on mennyt, jolla ei ole ainoatakaan
ystävää omasta puolestaan ja joka on ajanut pois kaikki sinunkin
ystäväsi!»

»John!» Harriet laski kätensä nopeasti hänen huulilleen. »Vaikene minun
vuokseni, meidän pitkäaikaisen toveruutemme muiston tähden!» Veli
ei sanonut mitään. »Anna minun nyt puhua sinulle, rakkaani», jatkoi
sisar hiljaa istuen hänen vieressään. »Minä olen odottanut tätä samoin
kuin sinäkin. Ja kun olen ajatellut sitä, peläten sen tapahtuvan, ja
valmistunut siihen niin hyvin kuin olen voinut, olen päättänyt kertoa
sen sattuessa, että minullakin on ollut salaisuus, jota sinä et ole
tiennyt. Tarkoitan, että meillä on ystävä.»

»Mikä hänen nimensä on, Harriet?» kysyi veli hymyillen surumielisesti.

»En tosiaankaan tiedä, mutta kerran hän vakuutti minulle hartaasti
ystävyyttään ja lausui haluavansa auttaa meitä, ja tähän päivään asti
olen uskonut häntä.»

»Harriet!» huudahti hänen veljensä ihmeissään, »missä tämä ystävä asuu?»

»Sitäkään en tiedä», vastasi Harriet. »Mutta hän tuntee meidät
kummankin ja meidän entisyytemme — sen eri vaiheet, John. Senvuoksi
olen hänen pyynnöstään salannut sinulta hänen käyntinsä täällä, ettet
tulisi surulliseksi tietäessäsi hänen olevan selvillä asioistamme.»

»Kas vain! Onko hän käynyt täällä, Harriet?»

»On, tässä huoneessa, kerran.»

»Minkälainen mies?»

»Ei nuori. 'Harmaapäinen', niinkuin hän itse sanoi, 'ja nopeasti lisää
harmeneva'. Mutta varmasti jalo, avomielinen ja hyvä.»

»Ja kerranko vain olet tavannut hänet, Harriet?»

»Vain kerran tässä huoneessa», vastasi sisar samalla kun heikko, pian
häipyvä puna väritti hänen kasvojaan, »mutta täällä käydessään hän
pyysi minulta lupaa saada kerran viikossa tavata minut mennessään tästä
ohi merkiksi siitä, että jaksamme hyvin emmekä vielä tarvitse hänen
apuaan. Sillä minä sanoin hänelle, kun hän tarjoutui suorittamaan
meille sellaisia palveluksia kuin suinkin osasi — mikä oli hänen
käyntinsä tarkoitus — ettemme tarvinneet mitään.»

»Ja kerran viikossa —»

»Siitä lähtien kerran viikossa ja aina samana päivänä ja samalla
kellonlyönnillä hän on mennyt tästä ohitse, aina jalkaisin, aina
samaan suuntaan — Lontooseen päin. Eikä hän ole koskaan pysähtynyt
pitemmäksi ajaksi kuin kumartamaan minulle ja heilauttamaan kättään
iloisesti, niinkuin ystävällinen suojelija tekisi. Hän antoi tuon
lupauksen ehdottaessaan näitä omituisia kohtauksia ja on pitänyt sen
niin uskollisesti ja rakastettavasti, että jos olen tuntenut itseni
vähimmässäkään määrässä rauhattomaksi niiden vuoksi alussa (mitä en
luule tunteneeni, John, sillä hänen käytöksensä oli niin vilpitöntä ja
uskollista), minulta heti hävisi pelko ja odotin iloisena sitä päivää,
jolloin hän tulisi. Viime maanantaina — ensimmäisenä tuon kauhean
tapauksen jälkeen — hän ei mennyt asuntomme ohitse. Olen itsekseni
mietiskellyt, voisiko hänen poissaolonsa olla mitenkään yhteydessä sen
kanssa, mitä on tapahtunut.»

»Kuinka niin?» kysyi hänen veljensä.

»En tiedä kuinka. Olen vain mietiskellyt tätä yhteensattumaa, mutta en
ole koettanut ottaa siitä tarkempaa selvää. Olen varma siitä, että hän
vielä tulee. Salli minun silloin kertoa hänelle vihdoinkin, että olen
puhunut siitä sinulle, ja toimittaa teidät yhteen. Hän auttaa meitä
varmasti saamaan uutta ansiota. Hän pyysi hartaasti saada jotenkin
keventää sinun ja minun elämääni. Ja minä lupasin hänelle, että jos
joskus tarvitsisimme ystäviä, muistaisin häntä. Silloin hänen nimensä
ei enää olisi salaisuus.»

»Harriet», sanoi veli, joka oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisena,
»kuvaile, minkä näköinen se herra on. Luulisin varmasti tuntevani
hänet, kun hän tuntee minut niin hyvin.»

Hänen sisarensa kuvaili niin elävästi kuin osasi tuntemattoman ystävän
piirteet, vartalon ja puvun, mutta John Carker ei päässyt selville
hänen esittämästään kuvasta joko siitä syystä, että hän ei tuntenut
puheena olevaa henkilöä, tai siksi, että kuvauksessa oli jokin virhe
tai hän itse oli hajamielinen astellessaan miettiväisenä edestakaisin.

Joka tapauksessa he sopivat siitä, että veli saisi nähdä tuon ystävän
hänen ensi kertaa ilmestyessään. Sitten sisar ryhtyi vähemmän tuskaisin
mielin taloushommiinsa, ja harmaatukkainen mies, Dombeyn entinen
nuorempi konttoristi, käytti oudolta tuntuvan vapautensa ensimmäisen
päivän työskentelyyn puutarhassa.

Oli jo myöhäinen ilta veljen lukiessa ääneen ja sisaren ommellessa,
kun heidät keskeytti ovelta kuuluva koputus. Siinä epämääräisen
levottomuuden ja pelon tilassa, johon karanneen veljen muisteleminen
oli heidät syössyt, tuntui tämä harvinainen ilmiö melkein
kauhistuttavalta. Veli meni ovelle, ja sisar istui arkana kuunnellen.
Joku kuului siellä puhuvan, ja veljen ääni tuntui vastaavan
hämmästyneenä. Muutamien sanojen jälkeen molemmat tulivat yhdessä
sisään.

»Harriet», virkkoi veli näyttäen valoa vastatulleelle ja puhuen
hiljaisella äänellä, »tässä on herra Morfin — se herra, joka on
toiminut niin kauan Jamesin kanssa Dombeyn liikkeessä».

Hänen sisarensa säpsähti kuin olisi aave astunut sisään. Oviaukossa
seisoi tuntematon ystävä, musta tukka jo harmahtavana, kasvot
terveen näköisinä, otsa kirkkaana ja leveänä, vaaleanruskeat silmät
ystävällisinä. Siinä oli se henkilö, jonka salaisuutta hän oli niin
kauan säilyttänyt!

»John!» huudahti Harriet melkein läähättäen. »Tämä on se herra, josta
kerroin sinulle tänään!»

»Tämä herra, neiti Harriet», virkkoi tulokas astuen sisään, sillä hän
oli hetkiseksi pysähtynyt kynnykselle, »tuntee suurta huojennusta
kuullessaan teidän sanovan niin. Hän on koko matkan tänne tullessaan
miettinyt keinoja, kuinka voisi selittää asiansa, eikä ole keksinyt
mitään tyydyttävää. Herra John, minä en ole täällä ihan outo. Jouduitte
ymmälle nähdessänne minut äsken ovellanne. Huomaan teidän olevan nyt
vielä hämmästyneemmän. No niin, se onkin hyvin ymmärrettävää asiain
nykyisellä kannalla. Jollemme olisi sellaisia tottumuksen orjia kuin
todella olemme, ei meillä olisi syytä hämmästyä puoleksikaan niin
usein.»

Näin sanoessaan hän tervehti Harrietia luontevalla sydämellisyyden ja
kunnioituksen sekaisella tavalla, jonka Harriet muisti niin hyvin.
Sitten hän istuutui likelle Harrietia, veti hansikkaat käsistään ja
heitti ne pöydälle laskettuun hattuunsa.

»Ei ole mitään hämmästyttävää siinä», jatkoi hän, »että minussa heräsi
halu tavata sisarenne, herra John, tai että toteutin sen omalla
tavallani. Mitä tulee käyntieni säännöllisyyteen siitä lähtien (kuten
hän arvatenkin on teille maininnut), ei sitä tarvitse kummastella. Ne
tulivat pian tavaksi, ja mehän olemme tottumuksen orjia!»

Pistäen kädet taskuihinsa ja nojautuen taaksepäin tuolissaan
hän katseli veljeä ja sisarta ikäänkuin hänestä olisi tuntunut
hauskalta tavata heidät yhdessä. Sitten hän jatkoi jonkin verran
ärtyisän miettiväisenä: »Se sama tottumus vahvistaa muutamia meistä,
jotka kykenisivät parempaan, paholaismaisessa ylpeydessään ja
itsepäisyydessään — toisia meistä se vahvistaa ja vajottaa syvemmälle
alhaisuuteen — useimpia se tukee kylmäkiskoisuudessa — se kovettaa
meitä päivä päivältä kuin savikuvia, riippuen luonteenlaadustamme, ja
tekee meidät riippuvaisiksi uusista vaikutelmista ja mielipiteistä.
Voitte arvioida sen vaikutusta, kun katsotte minun tilaani, John. Monen
monta vuotta on minulla ollut pieni ja tarkoin määrätty työosuuteni
Dombey ja Pojan liikkeessä, ja sinä aikana olen nähnyt veljenne
(joka on osoittautunut heittiöksi — sisarenne suonee anteeksi, että
niin lausun) yhä laajentavan vaikutustaan, kunnes koko liike ja sen
omistaja olivat hänen jalkapallonaan. Ja toisaalta olen nähnyt teidän
työskentelevän syrjäisen pöytänne ääressä joka päivä ja ollut täysin
tyytyväinen, kun minua vaivattiin mahdollisimman vähän varsinaisen
pikku velvollisuuteni lisäksi. Olen antanut kaiken luistaa omaa
tietään, kyselemättä mitään, kuin suuren koneen — se oli sen tapa
kuten minunkin — ja pitänyt sitä luonnollisena ja asianmukaisena.
Keskiviikko-iltana palasi säännöllisesti, nelimiehinen soittokuntamme
harjoitteli säännöllisesti, viuluni oli hyvässä vireessä, eikä minun
maailmassani ollut mitään vinossa — tai jos olikin, niin ei ainakaan
paljon — eikä minua liikuttanut, oliko sitä vähän vai paljon.»

»Tähän voin huomauttaa, että te olette ollut kunnioitetumpi
ja rakastetumpi koko tänä aikana kuin kukaan muu liikkeen
henkilökunnasta», sanoi John Carker.

»Loruja! Luullakseni hyväluontoinen ja mukavuuttarakastava»,
virkkoi toinen, »mutta rekin on tottumusta. Se sopi liikkeen
konttoripäällikölle, se sopi sille miehelle, jota hän ohjasi, se sopi
minulle itselleni parhaiten. Minä tein, mitä oli tehtäväkseni annettu,
en liehakoinut kumpaakaan ja olin iloinen asemastani, jossa sitä ei
vaadittu. Samanlaisena olisin pysynyt tähän päivään asti, jollei
huoneessani olisi ollut niin ohut seinä. Voitte kertoa sisarellenne,
että sen erotti konttoripäällikön huoneesta vain lautaseinä.»

»Ne huoneet olivat toistensa vieressä, alkuaan ehkä yhdestä isosta
salista jakamalla saatuja. Niin, niitä erotti toisistaan herra Morfinin
kuvailema seinä» sanoi John Carker luoden taas silmänsä vierailijaan
pyytääkseen häntä jatkamaan selitystään.

»Minä viheltelin, hyräilin, kävin täydelleen lävitse koko Beethovenin
B-sonaatin ilmoittaakseni hänelle, että saatoin kuulla, mitä huoneessa
puhuttiin», kertoi Morfin, »mutta hän ei koskaan kiinnittänyt minuun
huomiota. Harvinaista tosin oli, että olisin sattunut kuulemaan mitään
yksityisluontoista. Mutta jos niin näytti käyvän, lähdin ulos, jollen
muuten voinut välttää sen kuulemista. Kerran lähdin ulos huoneestani,
kun olin joutumaisillani kuulemaan kahden veljen välistä keskustelua,
jonka alkupuolella myös nuori Walter Gay oli läsnä. Mutta kuulin
pakostakin osan siitä, ennenkuin kerkisin poistua. Ehkä muistatte sen
tarpeeksi hyvin kertoaksenne sisarellenne, millainen se oli.»

»Harriet, se koski menneisyyttä», virkkoi John Carker matalalla
äänellä, »ja myöskin meidän erilaista asemaamme».

»Sen aihe ei ollut minulle uusi, mutta se esitettiin uudelta kannalta.
Se järkytti tottumustani — sitä katsantotapaa, joka on yhdeksällä
kymmenesosalla ihmisistä — ja uskoani siihen, että ympärilläni oli
kaikki oikein, koska olin siihen tottunut, ja johdatti mieleeni
veljesten tarinan, niin että aloin sitä pohtia. Luullakseni se oli
melkein ensimmäinen kerta elämässäni, kun jouduin sentapaisiin
mietteisiin. Millaisilta tuntuvatkaan monet, meistä nykyään ihan
luonnolliset asiat silloin, kun alamme katsella niitä tältä uudelta ja
etäiseltä näkökannalta, jolle me kukin jonakin päivänä joudumme? Minä
olin sen aamupäivän jälkeen jonkin verran vähemmän hyväluontoinen,
ylimalkaan vähemmän ystävällinen ja miellyttävä.»

Hän istui minuutin pari rummuttaen kädellään pöytään ja alkoi sitten
taas nopeasti puhua, ikäänkuin innokkaasti toivoisi pääsevänsä pian
eroon tunnustuksestaan.

»Ennenkuin tiesin mitä tehdä tai voinko mitään kuulin veljesten
välillä uuden keskustelun, jossa heidän sisarensakin mainittiin.
Minulla ei ollut mitään tunnonvaivoja kuunnellessani tästä puhelusta
niitä katkelmia, jotka kantautuivat korviini. Katsoin niitä
oikeudenmukaisesti omikseni. Senjälkeen tulin tänne itse katsomaan
sisarta. Ensimmäistä kertaa pysähtyessäni puutarhan portille olin
haluavinani tietoja eräästä köyhästä naapurista, mutta sitten luovuin
siitä juonesta, sillä luullakseni neiti Harriet epäili minua. Toisella
kerralla pyysin lupaa tulla sisään, se sallittiin, ja minä sanoin, mitä
olin aikonut. Sisarenne esitti minulle perusteita, joita en uskaltanut
kumota, ja todisti minulle, että apuani ei silloin tarvittu. Mutta minä
keksin välillemme kohtausta van, ja se pysyi muuttumatta viime päiviin
asti, jolloin tärkeät syyt estivät minua tänne saapumasta.»

»Kuinka vähän olen aavistanut tätä nähdessäni teidät joka päivä»,
virkkoi John Carker. »Jos Harriet olisi voinut arvata nimenne —»

»Totta puhuen, säilytin sen tuntemattomana kahdestakin syystä»,
huomautti Morfin. »En tiedä, olisiko ensimmäinen yksinään voinut olla
pätevä, mutta ei ole oikeutta luottaa vain pelkkiin hyviin aikomuksiin,
ja minä päätin kaiken varalta olla ilmaisematta itseäni, kunnes voisin
tehdä jonkin todellisen palveluksen. Toinen syy oli se, että aina vielä
toivoin veljenne mahdollisesti leppyvän teille kummallekin. Ja siinä
tapauksessa olisi ollut uusi ja kohtalokas ristiriidan syy teidän
välillänne, jos hän olisi tiennyt teidän olleen salaisia ystäviä minun
kanssani, sillä olihan hän niin epäluuloinen luonteeltaan. Minä siis
päätin senkin uhalla, että kääntäisin hänen vihansa itseäni vastaan
— mistä en olisi laisinkaan välittänyt — odottaa sopivaa tilaisuutta
auttaakseni teitä liikkeen päämiehen kautta. Mutta koko tänä pitkänä
aikana ei meillä ole ollut muuta päämiestä kuin veljenne, sillä herra
Dombeyn harrastukset ovat olleet muualla hänen perheessään sattuneen
kuolemantapauksen, uuden avioliiton ja kotoisen onnettomuuden vuoksi.
Ja parempi olisi meille ollut, jos olisimme olleet laho ja latvaton
puu», lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä.

Hän näytti olevan selvillä siitä, että nämä viime sanat olivat
livahtaneet epähuomiossa hänen huuliltaan, ja ojentaen toisen käden
sisarelle, toisen veljelle hän jatkoi:

»Nyt olen sanonut kaikki, mitä halusin sanoa, ja enemmänkin. Mutta
en keksi sanoja ilmaisemaan, mitä tarkoitan. Toivon teidän kuitenkin
ymmärtävän ja uskovan. Nyt on tullut, John, se aika — vaikkakin mitä
onnettomimmalla tavalla — jolloin voin auttaa teitä sekaantumatta
siihen katumustaisteluunne, jota on kestänyt vuosikausia, koska
teidät on siitä vapautettu ilman omaa syytänne. Minun ei tarvitse
sanoa enempää tänä iltana. Te säilytätte ilman minun neuvojani ja
muistuttamistani sen aarteen, joka teillä on täällä.»

Näin sanoen hän nousi lähteäkseen.

»Mutta lähtekää te kynttilä kädessä edeltä, John, älkääkä sanoko
mitään, mitä ehkä haluaisitte sanoa.»

John Carkerin sydän oli täynnä, ja hän olisi mielellään keventänyt sitä
puhumalla, jos olisi osannut.

»Sallikaa minun vaihtaa jokin sana sisarenne kanssa», jatkoi Morfin.
»Me olemme puhelleet ennenkin kahden kesken, vieläpä tässä huoneessa,
vaikka se näyttääkin luonnollisemmalta, kun te olette läsnä.»

Katseltuaan, kuinka John Carker poistui huoneesta, Morfin kääntyi
ystävällisesti Harrietin puoleen ja sanoi matalammalla äänellä ja
muuttuneella, vakavalla tavalla:

»Haluatte kysyä minulta jotakin siitä miehestä, jonka sisar
onnettomuudeksenne olette.»

»Pelkään kysyä», vastasi Harriet. »Olette vilkaissut minuun useammin
kuin kerran niin vakavasti, että luulen voivani arvata kysymyksenne»,
sanoi Morifn. »Onko hän ottanut rahaa mennessään, eikö niin?»

»Niin.»

»Hän ei ole.»

»Jumalan kiitos!» huudahti Harriet. »Johnin tähden!»

»Ehkä teitä ei enää hämmästytä, että hän on väärinkäyttänyt herra
Dombeyn luottamusta monella lailla, että hän on useammin tehnyt kauppaa
ja keinotellut omaksi hyväkseen kuin liikkeen eduksi, että hän on
johtanut liikettä hurjiin yrityksiin, jotka ovat usein päättyneet
suunnattomiin tappioihin, että hän on aina yllyttänyt herransa
turhamaisuutta ja kunnianhimoa silloin, kun hänen velvollisuutensa oli
ehkäistä niitä ja osoittaa — niinkuin hänen vallassaan oli — mihin ne
vievät. Hänen johdollaan on ryhdytty yrityksiin, jotka panivat uskomaan
liikkeen varat ehtymättömiksi ja pitämään sitä muiden kauppaliikkeitten
loistavana vastakohtana. Ja näiden sitoumusten onnelliseen loppuun
johtamiseksi tarvittaisiin etevää kykyä, jotta saataisiin ehkäistyksi
mahdolliset tuhoisat seuraukset, jotka voivat muutamien onnettomien
vaihteluiden vuoksi käydä suorastaan todennäköisiksi. Keskellä liikkeen
monia asioita, jotka ulottuvat melkein ympäri maailmaa — suuressa
sokkelossa, jossa vain hän yksin on tuntenut kaikki mutkat — hänellä
on ollut hyvä tilaisuus ja hän näyttää käyttäneenkin sitä pitääkseen
lopulliset tulokset epätietoisina, korvaten tosiasiat arveluilla ja
ylimalkaisilla lausunnoilla. Mutta viime aikoina — voitteko käsittää
viittauksiani, neiti Harriet?»

»Kyllä, täydellisesti», vastasi Harriet luoden häneen pelästyneen
katseen. »Olkaa hyvä ja kertokaa minulle pahin heti.»

»Viime aikoina hän näyttää kaikin voimin koettaneen tehdä näitä
tuloksia niin selviksi ja yksinkertaisiksi, että vilkaisemalla
yksityiskirjoihin saattaa huomata ne tavattoman helposti, niin
lukuisia ja monenlaisia kuin ne lienevätkin, ikäänkuin hän olisi
tahtonut näyttää isännälleen ensi silmäyksellä, mitä hänen osakseen on
tullut, kun on noudatettu hänen vallitsevaa intohimoaan. Epäilemättä
on veljenne kiihdyttänyt tuota intohimoa turmiollisella tavalla ja
imarrellut sitä kierosti. Siinä hänen rikollisuutensa pääasiassa onkin,
mikäli on puhe liikeasiain hoidosta.»

»Vielä eräs seikka, ennenkuin lähdette, herra Morfin», sanoi Harriet.
»Eikö siinä ole vaaraa?»

»Millaista vaaraa?» kysyi puhuteltu vähän epäröiden.

»Liikkeen asemalle.»

»En voi olla vastaamatta teille avoimesti, koska luotan teihin
täydellisesti», vastasi Morfin tarkasteltuaan hetkisen hänen kasvojaan.

»Sen voitte tosiaankin tehdä.»

»Olen varma siitä. Vaaraako liikkeen asemalle? Ei, ei, minkäänlaista.
Vaikeuksia voi tulla, suurempia tai pienempiä vaikeuksia, mutta ei
vaaraa, jollei liikkeen päämies kykenemättä ymmärtämään, että olisi
rajoitettava sitoumuksia, ja tahtomatta uskoakaan, että sen asema
on toisenlainen kuin hän on aina kuvitellut mielessään, jännittäisi
asioita äärimmilleen. Silloin se horjuisi.»

»Mutta ei suinkaan sitä tarvitse pelätä?» kysyi Harriet.

»Älköön meidän välillämme olko vain puolta luottamusta», vastasi
Morfin tarttuen hänen käteensä. »Herra Dombey on luoksepääsemätön
jokaiselle, ja hänen mielenlaatunsa on ylpeä, äkkipikainen, arvaamaton
ja itsepäinen. Nykyään hän on ylenmäärin kiihtynyt, mutta se voi mennä
ohitse. Nyt tiedätte kaikki, pahimman ja parhaimman. Ei enempää tällä
kertaa. Hyvää yötä!»

Näin sanoen hän suuteli Harrietin kättä. Ovella hän työnsi
ystävällisesti syrjään John Carkerin, joka odotti häntä, ja sanoi
vain, että he tapaisivat toisensa tämän jälkeen pian ja usein ja
voisivat puhella silloin, jos John toivoi sitä, mutta nyt ei siihen
ollut tilaisuutta. Sitten hän lähti ripein askelin, ettei joutuisi
kuuntelemaan kiitoksia.

Veli ja sisar istuivat keskustellen tulen ääressä, kunnes päivä alkoi
koittaa. Uni ei tullut heidän silmiinsä, sillä heidän eteensä oli
auennut uusi maailma. Heistä tuntui samanlaiselta kuin kahdesta kauan
sitten yksinäiselle rannalle ajautuneesta haaksirikkoisesta, joiden
luokse on vihdoin tullut laiva, kun he jo ovat mukaantuneet oloihinsa
ja lakanneet ajattelemastakaan muuta kotia. Mutta heitä piti valveilla
myöskin toisenlainen rauhattomuus. Se pimeys, josta tämä valo oli
lähtenyt, kokoontui tiheämmäksi, ja heidän rikollisen veljensä varjo
viipyi heidän kotonaan, jonne hän ei ollut koskaan jalallaan astunut.

Sitä ei voinut ajaa pois, eikä se haihtunut auringonnousun tieltä.
Seuraavana aamuna se oli saapuvilla, samoin puolenpäivän aikana
ja illalla. Synkimpänä ja selvimpänä kuitenkin illalla, niinkuin
seuraavasta näkyy.

John Carker oli mennyt ulos heidän uudelta ystävältään saadun kirjeen
kehoituksesta, ja Harriet oli jäänyt yksin kotiin. Hän oli ollut yksin
muutamia tunteja. Alakuloinen, synkkä ilta ja yhä tihenevä pimeys eivät
olleet omiaan karkoittamaan hänen masennustaan. Hänen mieleensä tuli
hirveitä kuvitelmia, kun hän ajatteli sitä veljeään, jota ei ollut
pitkään aikaan tavannut. Hän oli näkevinään, että James oli kuollut tai
kuolemaisillaan, huusi häntä luokseen tai tuijotti hänen uhkaavasti.
Hänen näkynsä olivat niin selvät ja täsmälliset, että hän hämärän
tihentyessä pelkäsi kohottaa päätänsä ja katsella huoneen pimeihin
nurkkiin, jottei siellä olisi odottamassa ja säikähdyttämässä veljen
haamu, hänen oman kiihtyneen mielikuvituksensa tuote. Kerran hän jo
oli ihan varma siitä, että James oli kätkössä viereisessä huoneessa
— vaikka hänen järkensä tiesi sen sairaloiseksi ja mahdottomaksi
kuvitelmaksi — ja hän pakottautui menemään sinne saadakseen rauhaa.
Mutta se oli turhaa. Samalla hetkellä kuitenkin, kun hän poistui
huoneesta, heräsivät äskeiset aaveet siellä eloon, eikä hän jaksanut
paremmin vapautua näistä epämääräisistä pelontunteista kuin jos ne
olisivat olleet kovaan maahan juurrutettuja kivijättiläisiä.

Oli melkein pimeä hänen istuessaan akkunan ääressä pää käteen
painettuna ja katse alas luotuna, kun hän huomasi huoneen äkkiä käyvän
vieläkin pimeämmäksi, kohotti katseensa ja päästi vastoin tahtoaankin
huudon. Ihan kiinni akkunassa tuijottivat sisään kalpeat, tuskaiset
kasvot, jotka näyttivät hetkisen epätietoisilta kuin etsien jotakin.
Sitten ne kirkastuivat, kun kohtasivat hänen silmänsä.

»Päästäkää minut sisään! Päästäkää minut sisään! Tahdon puhua
kanssanne!» Ja käsi koputti akkunaan.

Harriet tunsi heti tummatukkaisen naisen samaksi, jolle oli eräänä
märkänä iltana antanut lämpöä, ruokaa ja suojaa. Hänet valtasi
luonnollinen pelko, kun hän muisti naisen kiivaan käytöksen. Hän
peräytyi vähän akkunasta ja seisoi epävarmana ja säikähtyneenä.

»Päästäkää minut sisään! Antakaa minun puhua kanssanne! Olen
kiitollinen, rauhallinen, nöyrä, mitä vain haluatte. Mutta antakaa
minun puhua kanssanne.»

Pyynnön kiivas muoto, naisen kasvojen vakava ilme, molempien
käsien vapiseminen, jotka oli kohotettu rukoilevasti, jonkinlainen
äänessä ilmenevä pelko ja kauhu, jotka olivat sukua hänen omalle
mielenlaadulleen sillä hetkellä, vaikuttivat Harrietiin. Hän kiirehti
ovelle ja avasi sen.

»Saanko tulla sisään vai puhunko tässä?» kysyi nainen tarttuen hänen
käteensä.

»Mitä tahdotte? Mitä teillä on sanottavana?»

»Ei paljon, mutta sallikaa minun sanoa se nyt, tai muuten en koskaan
sano. Tunnen nytkin kiusausta lähteä tieheni, ikäänkuin jotkin kädet
vetäisivät minua pois tältä ovelta. Antakaa minun tulla sisään, jos
voitte luottaa minuun tämän ainoan kerran!»

Hänen kiihkeytensä vaikutti taas Harrietiin, ja he menivät pikku
keittiön tulisijan ääreen, missä vieras oli kerran ennenkin istunut,
syönyt ja kuivaillut vaatteitaan.

»Istukaa tuonne», virkkoi Alice polvistuen hänen viereensä, »ja
katsokaa minuun. Muistattehan minut?»

»Muistan.»

»Muistatteko, mitä kerroin olleeni ja mistä tulin repaleisena ja
uupuneena kovan tuulen ja rajuilman piestessä päätäni?»

»Muistan!»

»Tiedätte, kuinka tulin takaisin ja heitin rahanne lokaan kirosin teitä
ja sukuanne. Katsokaa minua nyt tässä polvillani. Olenko nyt vähemmän
vakava kuin silloin?»

»Jos tahdotte pyytää anteeksi —» virkkoi Harriet ystävällisesti.

»Mutta sitä en pyydä», vastasi toinen katsellen ylpeästi ja hurjasti.
»En pyydä muuta kuin että minua uskotaan. Päättäkää nyt, olenko sen
arvoinen, että voitte uskoa minua, kun tiedätte, millainen silloin olin
ja millainen nyt olen.»

Hän pysyi yhä polvillaan tuijottaen tuleen, joka heijastui hänen
riutuneeseen kauneuteensa ja sekaiseen mustaan tukkaansa. Toisen pitkän
palmikon hän oli vetänyt olkapäänsä ylitse ja käärinyt sen kätensä
ympärille. Miettiväisenä hän pureskeli ja repi sitä ja jatkoi sitten:

»Kun olin nuori ja kaunis, ja tätä» — hän nyki halveksivasti
palmikkoaan — »hypisteltiin vain hellästi ja ihailtiin ylenmäärin,
keksi äitini, joka ei ollut paljon välittänyt minusta lapsena, minun
ansioni ja kiintyi minuun ja oli minusta ylpeä. Hän oli ahne ja köyhä
ja suunnitteli saavansa minusta rahaa. Ei kukaan hieno nainen ole vielä
koskaan ajatellut sellaista tyttärestään tai toiminut siihen tapaan
— mehän kaikki tiedämme, ettei sitä ole koskaan tapahtunut — ja se
osoittaa, että ainoat tapaukset, jolloin äidit kasvattavat tyttäriään
väärin ja johtavat heitä huonoon, sattuvat meidän kaltaisemme kurjan
väen seassa.»

Katsellen tuleen kuin olisi hetkiseksi unohtanut, että hänellä oli
kuulija, hän jatkoi muistelmiaan, kierrellen pitkää palmikkoaan lujasti
kätensä ympäri:

»Minun ei tarvitse sanoa, mitä siitä seurasi. Meidän piirissämme ei
siitä johdu onnettomia avioliittoja. Vain onnettomuutta ja tuhoa.
Onnettomuus ja tuho kohtasi minuakin — niin, minuakin.»

Sitten hän kohotti synkät silmänsä nopeasti tulesta Harrietin kasvoihin
ja virkkoi:

»Minä tuhlaan aikaa, vaikka on kiire, mutta jollen olisi ajatellut
kaikkea, en olisi nyt täällä. Niin, onnettomuus ja tuho kohtasivat
tosiaankin minua. Minä olin vain lyhytaikainen leikkikalu, joka
heitettiin syrjään julmemmin ja kylmäkiskoisemmin kuin koskaan on
tehty. Kenen käsi sen teki?»

»Miksi kysytte sitä minulta?»

»Miksi värisette?» kysyi Alice, ja hänen silmänsä hehkuivat. »Hänen
käytöksensä teki minusta paholaisen. Vaivuin onnettomuuteen ja
kurjuuteen yhä syvemmälle. Minä sekaannuin erääseen varkauteen — sen
kaikkiin muihin puoliin paitsi saaliin jakoon — ja jouduin kiinni.
Minut vietiin oikeuden eteen ilman ystävää, ilman ropoakaan. Vaikka
olin vain tyttö, olisin mieluummin kuollut kuin pyytänyt häneltä
sanaakaan, joskin se sana olisi voinut pelastaa minut. Olisin alistunut
vaikka millaiseen kuolemaan. Mutta äitini, joka pysyy aina ahneena,
lähetti sanan hänelle minun nimessäni, kertoi todellisen tilani ja
pyysi nöyrästi viimeistä pikku lahjaa — ei niinkään monta puntaa kuin
minulla on sormia kummassakin kädessäni. Keneksi luulette häntä, joka
käänsi minulle selkänsä kurjuudessani ja jätti minut ilman sitäkin
kurjaa pientä muistoa, vaikka luuli minun makaavan jalkainsa juuressa?
Kuka oli täysin tyytyväinen kuvitellessaan, että minut lähetettäisiin
pois maasta, jotta hänellä ei olisi enää mitään kiusaa minusta, kun
kuolisin ja lahoaisin siellä. Kenen luulette hänen olleen?»

»Miksi kysytte minulta?» toisti Harriet.

»Miksi värisette?» virkkoi Alice laskien kätensä hänen käsivarrelleen
ja katsoen hänen kasvoihinsa. »Vai onko vastaus huulillanne? Se oli
veljenne James.»

Harriet värisi yhä enemmän, mutta ei voinut irroittaa silmiään siitä
kiihkeästä katseesta, joka oli luotu häneen.

»Kun sain tietää, että te olette hänen sisarensa — silloin illalla —
palasin väsyneenä ja uupuneena antaakseni lahjanne takaisin. Minusta
tuntui kuin olisin mielelläni vaeltanut väsyneenä ja ontuen vaikka läpi
koko maailman pistääkseni hänet kuoliaaksi, jos vain löytäisin hänet
autiolla paikalla ihan yksin. Uskotteko, että se oli minussa vakava
päätös?»

»Uskon! Laupias taivas, miksi olette taas tullut?»

»Senjälkeen olen nähnyt hänet», sanoi Alice tarttuen taas Harrietin
käteen ja tuijottaen samoin hänen kasvoihinsa kuin äskenkin. »Olen
seurannut häntä silmilläni kirkkaalla päivällä. Jos jokin kipene
kostonhimoani vielä kyti rinnassani, leimahti se liekkiin häntä
katsellessani. Tiedätte hänen loukanneen ylpeää miestä, joka pitää
häntä verivihollisenaan. Entä jos juuri minä olisin antanut hänestä
tietoja tuolle miehelle?»

»Tietoja!»

»Niin. Entä jos olisin saanut selville erään, joka tunsi veljenne
salaisuuden, joka tiesi, millä tavalla hän oli karannut, joka tiesi,
minne hän ja hänen karkutoverinsa olivat lähteneet? Entä jos olisin
pannut hänet kertomaan kaikki tietonsa sana sanalta hänen vihollisensa
kuullen, joka oli piilotettuna saapuvilla? Jos olisin istunut vieressä
samalla aikaa, katsellen vihamiehen kasvoihin ja nähden niiden
muuttuvan melkein epäinhimillisiksi? Jos olisin nähnyt verivihollisen
syöksyvän ulos hurjistuneena ajamaan häntä takaa? Entä jos nyt
tietäisin, että hän on veljenne kintereillä enemmän paholaisen kuin
ihmisen kaltaisena ja että hänen täytyy lyhyen ajan kuluttua saada
kiinni saaliinsa?»

»Ottakaa pois kätenne», käski Harriet vetäytyen syrjään. »Lähtekää
pois. Teidän kosketuksenne tuntuu minusta kauhealta!»

»Niin olen tehnyt», jatkoi toinen silmät kiihkeinä ja välittämättä
keskeytyksestä. »Puhunko niin ja näytänkö sellaiselta kuin olisin
tosiaankin auttanut hänen vihollistaan? Uskotteko, mitä sanon?»

»Pelkään, että minun täytyy. Päästäkää käsivarteni irti!»

»En vielä. Hetkinen lisää. Voitte kuvitella, kuinka raju minun
kostonhaluni on täytynyt olla kestääkseen niin kauan ja yllyttääkseen
minua sellaiseen tekoon!»

»Kauheata!» huudahti Harriet.

»Kun siis näette minut nyt taas täällä», virkkoi Alice käheällä
äänellä, »rauhallisesti polvillani lattialla, pitäen kiinni
käsivarrestanne ja katsellen kasvoihinne, voitte uskoa, ettei
vakavuuteni ole tavallista laatua eikä se taistelu, joka riehuu
rinnassani, myöskään ole tavallinen. Häpeän lausua näitä sanoja, mutta
minä kadun. Halveksin itseäni. Olen taistellut itseni kanssa koko
päivän ja viime yön, mutta en ymmärrä, kuinka vihani häntä vastaan
on vähentynyt. Haluan sovittaa mitä olen rikkonut, jos se suinkin on
mahdollista. En olisi tahtonut johtaa heitä yhteen nyt, kun hänen
takaa-ajajansa on niin sokea ja vimmastunut. Jos olisitte nähnyt hänet
hänen lähtiessään eilisiltana, ymmärtäisitte vaaran paremmin.»

»Kuinka sen saa estetyksi? Mitä voin tehdä?»

»Koko yön näin hänestä unta», jatkoi Alice kiireesti, »enkä kuitenkaan
nukkunut. Hän oli verissään. Kaiken päivää hän on ollut näkyvissäni.»

»Mitä voin tehdä?» huudahti Harriet väristen.

»Jos joku voisi kirjoittaa hänelle tai lähteä hänen luokseen, ei saa
vähääkään viivytellä. Hän on Dijonissa. Tunnetteko sen paikan ja
tiedättekö missä se on?»

»Tiedän.»

»Varoittakaa häntä ja sanokaa, että se mies, jonka hän on tehnyt
vihollisekseen, on raivoissaan, ja ettei hän tunne sitä miestä, jos
ottaa kevyeltä kannalta hänen lähestymisensä. Sanokaa hänelle, että
hän on jo matkalla — tiedän hänen olevan! — ja rientää hurjasti.
Rukoilkaa häntä lähtemään pois niin kauan kuin on aikaa — jos on aikaa
— ja välttämään vihollisensa kohtaamista ainakin vielä. Kuukausikin jo
tekee suuren eron. He eivät saa kohdata toisiaan minun välitykselläni.
Missä tahansa, mutta ei siellä. Milloin tahansa, mutta ei nyt! Ajakoon
hänen vihollisensa häntä takaa ja löytäköön hänet itse, mutta ei minun
avullani. Minun tunnollani on jo muutenkin kylliksi rikoksia.»

Tuli ei enää heijastunut hänen pikimustaan tukkaansa, ylöspäin
käännettyihin kasvoihinsa ja hehkuviin silmiinsä. Hänen kätensä oli
irtautunut Harrietin käsivarresta, ja se paikka, jossa hän oli istunut,
oli tyhjä.




NELJÄSKUUDETTA LUKU

Karkulaiset


Aika: hetkistä ennen keskiyötä; paikka: ranskalainen huoneisto, johon
kuului puoli tusinaa huonetta — synkkä, kylmä halli eli käytävä,
ruokasali, vierashuone, makuusuoja ja pieni kamari, joka oli peremmällä
kuin toiset. Huoneistosta johti ulos suuri kaksoisovi yhteiseen
porraskäytävään, mutta jokaiseen huoneeseen kuului sitäpaitsi pari
kolme omaa ovea, joiden kautta pääsi toisiin huoneisiin tai muutamiin
seinässä oleviin pikku käytäviin. Nämä taas veivät takaportaiden kautta
pihalle, mikä ei ole niinkään harvinaista sellaisissa taloissa. Kaikki
nämä huoneet sijaitsivat niin suuren hotellin alakerrassa, että siihen
ei kuulunut kokonaan yhtäkään akkunariviä rakennusryhmän keskelle
jätetyn nelikulmaisen pihan puolella.

Huoneissa tuli näkyviin jonkinlainen komeus, joka oli kylliksi
haalistunut herättääkseen alakuloisuutta ja kylliksi huikaiseva
rasittaakseen ja hämmentääkseen jokapäiväistä elämää rehentelyllään.
Seinät ja katot olivat kullatut ja maalatut, lattiat vahatut ja
kiilloitetut, punaiset verhot riippuivat poimuisina akkunoiden, ovien
ja kuvastimen yläpuolella. Seinälaudoituksesta pisti esiin kiemuraisia
ja mutkaisia kynttilänjalkoja, jotka muistuttivat puiden oksia tai
eläinten sarvia. Mutta päivällä, jolloin sälekaihtimet olivat avoinna
ja päästivät sisään valoa, saattoi kaikessa tässä hienoudessa nähdä
jälkiä kulumisesta, pölystä, auringosta, nihkeydestä ja savusta.
Lisäksi voi havaita kuluneen pitkiä aikoja, jolloin täällä ei ollut
laisinkaan asuttu: onhan tuollaisilla ulkonaisilla seikoilla myöskin
oma arkatuntoisuutensa, niinkuin elämällä, ja ne kuihtuivat kuin
vankilaan suljetut ihmiset. Ei edes yö eivätkä monilukuiset palavat
kynttilät voineet kokonaan himmentää näitä jälkiä, vaikkakin yleinen
kiilto työnsi ne varjoon.

Kirkkaiden vahakynttiläin loisto ja niiden heijastuminen
kuvastimiin, kultaukseen ja heleisiin väreihin rajoittui tänä
iltana yhteen huoneeseen — siihen, joka oli kaikkien muiden takana.
Eteisestä katsoen, missä himmeästi paloi lamppu, se näytti monien
pimeään jääneiden avonaisten ovien kautta niin kimaltelevalta ja
kallisarvoiselta kuin jalokivi. Ja valon keskellä istui kaunis nainen —
Edith.

Hän oli yksin. Yhä sama uhkamielinen ja ylpeä nainen. Posket vähän
laihemmat, silmät vähän laajenneet ja loistavammat, mutta kopea ryhti
ennallaan. Ei mitään häpeää hänen otsallaan, ei mitään jälkeenpäin
ilmestynyttä katumusta taivuttamassa hänen ynseätä niskaansa. Yhä
käskevänä ja kopeana, kuitenkaan välittämättä itsestään tai muusta hän
istui tummat silmät alas luotuina jotakuta odottaen.

Ei kirja, ei käsityö, ei minkäänlainen muu ajanviete kuin hänen
omat ajatuksensa ollut lyhentämässä myöhäistä iltahetkeä. Hänet
oli vallannut jokin päämäärä, joka oli kyllin tärkeä täyttääkseen
hänen mielensä. Huulet yhteen puistettuina ja väristen, jos hän
hetkiseksikään unohti hallita niitä, kädet lujasti ristiin pantuina,
ajatusten kuohuttaessa rintaa hän istui ja odotti.

Kuullessaan avaimen kiertyvän lukossa ja askelia eteisessä hän hypähti
pystyyn ja huudahti: »Kuka siellä?» Vastaus oli ranskankielinen, ja
sisään tuli kaksi miestä kantaen kiliseviä tarjottimia illallista
varten.

»Kuka on käskenyt teidät tänne?» kysyi Edith.

»Herra määräsi niin silloin, kun hän suvaitsi vuokrata tämän
huoneiston. Herra oli sanonut pysähtyessään tänne tunniksi matkallaan
ja jättäessään kirjeen annettavaksi rouvalle — varmaankin rouva sai
sen?»

»Kyllä.»

»Suokaa tuhannesti anteeksi! Äkillinen pelko, että se oli voinut
unohtua, oli kovasti koskenut häneen», jatkoi kaljupäinen, isopartainen
mies naapuriravintolasta. »Herra oli sanonut, että illallisen piti olla
valmiina tällä hetkellä ja että hän oli ennakolta ilmoittanut rouvalle
kirjeessä määräyksensä. Herra oli osoittanut 'Kultaiselle Päälle'
sen kunnian, että hän määräsi toimittamaan herkullisen ja hienon
illallisen. Hän saisi nyt huomata, ettei 'Kultaiselle Päälle' osoitettu
luottamus osunut väärään.»

Edith ei puhunut enää, vaan katseli miettiväisenä, kuinka miehet
varustivat illallispöydän kahdelle hengelle viineineen. Hän nousi,
ennenkuin he olivat lopettaneet puuhansa, otti käteensä lampun ja kävi
makuuhuoneessa ja vierashuoneessa tutkien kiireesti, mutta tarkoin
kaikki ovet, etenkin erään, joka oli edellisessä huoneessa ja josta
pääsi seinässä olevaan kapeaan käytävään. Siitä hän otti avaimen ja
pisti sen ulkopuolelle. Sitten hän tuli takaisin.

Miehet, joista toisella, tummaverisellä ja sappitautisen näköisellä,
oli sileä leuka ja lyhyeksi leikattu musta tukka, olivat kattaneet
pöydän valmiiksi ja seisoivat sitä tarkastellen. Se, joka oli ensiksi
puhunut, kysyi, luuliko rouva kestävän kauan, ennenkuin herra saapuisi.

Hän ei tiennyt. Se oli hänestä yhdentekevää.

»Suokaa anteeksi! Mutta illallinen tilattiin, ja se pitäisi syödä
viipymättä. Herra (joka puhui ranskaa kuin enkeli — tai ranskalainen
— sehän on samaa) huomautti vaativansa täsmällisyyttä. Englannin
kansallahan on niin voimakas täsmällisyyden vaisto. Mitä siellä
melutaan! Kah, sieltähän herra tuleekin!»

Herran olikin päästänyt sisään toinen palvelija, ja nyt hän asteli
hampaittensa loistaessa pimeiden huoneiden lävitse kuin olisi pelkkä
suu. Saavuttuaan tähän valon ja värin pyhäkköön hän syleili Edithiä ja
käytti ranskankieltä nimittäessään häntä hurmaavaksi puolisokseen.

»Voi taivas! Rouva pyörtyy ilon huumaamana!» Näin huudahti kaljupäinen,
parrakas mies.

Edith oli vain kyyristynyt ja värissyt. Ennenkuin nuo sanat
oli lausuttu, seisoi hän taas nojaten kädellään suuren tuolin
samettiseen selkään, vartalo oikaistuna täyteen pituuteensa ja kasvot
liikkumattomina.

»François on rientänyt 'Kultaiseen Päähän' noutamaan ruokia. Hän lentää
tällaisissa tapauksissa kuin enkeli tai lintu. Herran matkatavarat
ovat hänen huoneessaan. Kaikki on järjestetty. Ruoka tulee heti.» Nämä
sanat lausui kaljupäinen kumarrellen ja hymyillen, ja samalla liemi
tuotiinkin.

Lämpimät ruokalajit olivat kuumennetussa säiliössä, kylmät jo esillä
ja toiset lautaset valmiina sivupöydällä. Herra oli tyytyväinen tähän
järjestelyyn. Sekin miellytti häntä erikoisesti, että illallispöytä oli
pieni. Hän käski laskea kuumennetun säiliön lattialle ja poistua. Hän
aikoi itse vaihtaa lautaset.

»Suokaa anteeksi», virkkoi kaljupäinen kohteliaasti. »Sehän on
mahdotonta.»

Herra oli toista mieltä. Hän sanoi tultavan koko illan toimeen ilman
apua.

»Mutta rouva —» huomautti kaljupää.

»Rouvalla on kamarineitonsa», vastasi herra. »Se riittää.»

»Suokaa tuhannesti anteeksi! Ei, rouvalla ei ollut kamarineitoa.»

»Tulin tänne yksin», virkkoi Edith. »Itse halusin niin. Olen hyvin
tottunut matkustamaan, en tarvitse apulaista. Minun tähteni ei tarvitse
ketään lähettää tänne.»

Herra pysyi myöskin aluksi esittämällään kannalla, saattoi molemmat
palvelijat ulko-ovelle ja lukitsi sen heidän jälkeensä yöksi. Kun
kaljupäinen ulos mennessään kääntyi kumartamaan, huomasi hän rouvan
yhä seisovan käsi suuren nojatuolin samettiselustalla, kasvot täysin
välinpitämättöminä herrasta, vaikka hän tuijottikin suoraan eteensä.

Kun Edith kuuli välillä olevien huoneitten lävitse, että Carker sulki
oven ja tuntui hiljaa tulevan tähän perimmäiseen huoneeseen, erotti hän
samalla tuomiokirkon kellon lyövän kahtatoista. Hän huomasi Carkerinkin
pysähtyvän ikäänkuin sitä kuunnellakseen ja sitten palaavan, jättäen
pitkän, rivin askelia kaikumaan hiljaisuuteen ja sulkien kaikki ovet
takanaan. Hetkiseksi Edith irroitti kätensä tuolin samettisesta
selustasta, siirtääkseen pöydällä veitsen lähemmäksi itseään. Sitten
hän seisoi entisessä asennossaan.

»Kuinka omituista, että tulit tänne yksin, rakkaani», virkkoi Carker
sisään astuessaan.

»Mitä?»

Edithin ääni oli niin tyly, hänen päänsä nopea heilahdus niin vihainen,
hänen asentonsa niin luotaan työntävä ja hänen ilmeensä niin synkkä,
että Carker seisoi lamppu kädessä häntä katsellen kuin liikkumattomaksi
lumottuna.

»Sanoin tuntuvan kummalliselta, että tulit tänne yksin», toisti Carker
vihdoin ja laski lampun kädestään, mitä kohteliain hymy huulillaan.
»Se oli tosiaankin tarpeetonta varovaisuutta ja olisi voinut päättyä
huonosti. Sinun olisi pitänyt palkata kamarineito Havressa tai
Rouenissa, ja sinulla oli siihen yllin kyllin aikaa, vaikka olisit
ollut vaateliain ja oikullisin kaikista naisista, niinkuin olet
kauneinkin, rakkaani.» Edithin silmät kiiluivat oudosti häntä vastaan,
mutta hän seisoi yhä tuoliin nojaten, puhumatta mitään.

»En ole nähnyt sinua koskaan niin kauniina kuin tänä iltana», jatkoi
Carker. »Senkin kuvan, jota olen säilyttänyt mielessäni tämän hirveän
koeajan kuluessa ja katsellut yötä päivää, voittaa todellisuus.»

Ei sanaa eikä katsettakaan. Edithin silmät kätkeytyivät painuneiden
ripsien taakse, mutta hänen päänsä oli pystyssä.

»Ne olivat kovat, säälimättömät ehdot», virkkoi Carker hymyillen,
»mutta nyt ne ovat kaikki päättyneet ja tekevät nykyhetken sitäkin
suloisemmaksi ja turvallisemmaksi. Olkoon Sisilia pakopaikkamme.
Maailman joutilaimmalta ja mukavimmalta seudulta, rakkaani, etsikäämme
korvausta vanhalle orjuudellemme.»

Hän lähestyi hilpeästi Edithiä, mutta silloin tämä tarttui veitseen ja
peräytyi askelen.

»Seisokaa paikallanne», sanoi Edith, »tai muutoin minä tapan teidät!»

Hänessä tapahtunut äkillinen muutos, raivoisa viha ja hänen silmissään
ja otsallaan liekehtivä voimakas kauhu pysähdyttivät Carkerin,
ikäänkuin häneen olisi osunut laukaus.

»Seis, älkää lähestykö askeltakaan, se maksaa henkenne!» He tuijottivat
kumpikin toisiinsa. Raivo ja hämmästys kuvastuivat miehen kasvoilla,
mutta hän hillitsi itseään ja virkkoi kevyesti:

»Hiljaa, hiljaa, mehän olemme kahden kesken. Kukaan ei näe eikä kuule
meitä. Aiotko peloittaa minua tällä teeskennellyllä siveydellä?»

»Luuletteko voivanne peloittaa minua», vastasi Edith vihaisesti,
»mistään suunnitelmastani, koska muistutatte, että tämä paikka on
yksinäinen eikä apua ole lähellä? Olenhan minä täällä tahallani.
Jos pelkäisin, niin enkö olisi välttänyt teitä? Jos pelkäisin, niin
olisinko täällä sanoakseni teille vasten kasvoja, mitä nyt aion sanoa?»

»No, mitä se on, kaunis äkäpussi?» kysyi Carker. »Tuollaisenakin olet
sinä kauniimpi kuin kukaan muu nainen parhaammallakaan tuulellaan?»

»En sano mitään ennenkuin istutte tuolle tuolille — paitsi että vielä
toistan: älkää tulko lähemmäksi! Ei askeltakaan! Sanon teille, että jos
sitä yritätte, tapan teidät niin totta kuin taivas näkee meidät!»

»Erehdytkö pitämään minua miehenäsi?» kysyi Carker ivallisesti
hymyillen.

Viitsimättä vastata Edith ojensi kätensä osoittaen tuolia. Carker
puri huultaan, rypisti otsaansa, naurahti ja istuutui määrätylle
paikalleen nolatun, epätietoisen ja kärsimättömän näköisenä, mitä ei
kyennyt salaamaan. Hän pureskeli hermostuneesti kynsiään ja vilkaisi
salavihkaa Edithiin tuntien katkerasti joutuneensa tappiolle, vaikka
teeskentelikin olevansa huvitettu hänen oikustaan.

Edith laski veitsen pöydälle, kosketti kädellään rintaansa ja virkkoi:

»Minulla on täällä jotakin, mikä ei ole rakkaudenkoru, ja mieluummin
kuin siedän teidän kosketustanne enää kertaakaan, käytän sitä teitä
vastaan enkä sääli teitä edes sen vertaa kuin mitä tahansa maan
pinnalla ryömivää itikkaa.»

Carker oli nauravinaan tälle leikinlaskulle ja pyysi Edithiä
näyttelemään osansa nopeasti, sillä illallinen jäähtyi. Mutta se
salainen katse, jonka hän loi Edithiin, oli kolkompi ja uhkaavampi, ja
päästäen hiljaisen kirouksen suustaan hän polki lattiaa.

»Kuinka usein onkaan teidän julkea konnamaisuutenne solvannut ja
häväissyt minua», jatkoi Edith, jännittäen häneen synkimmän katseensa.
»Kuinka usein teidän liehakoiva käytöksenne, pilkkaavat sananne ja
silmäyksenne ovatkaan herjanneet kihlaustani ja avioliittoani? Kuinka
usein olettekaan paljastanut sen haavan, joka johtui rakkaudestani
suloiseen, vääryyttä kärsineeseen tyttöön, ja raadellut sitä? Kuinka
usein olettekaan lietsonut sitä tulta, jolla minua on kaksi vuotta
kärvennetty, ja houkutellut minua epätoivoiseen kostoon silloin, kun
tuskani ovat olleet suurimmillaan?»

»En epäilekään, että olet huolellisesti pitänyt tiliä ja että se on
tarkka. Kuulehan, Edith, miehellesi, kehnolle raukalle, tämä oli ihan
oikein —»

Silloin Edith katseli niin ylpeän halveksivasti ja inhoten, että Carker
kyyristyi kokoon, vaikka koettikin häntä uhmata.

»Jos kaikki muut syyni kammota häntä olisi puhallettu pois kuin
höyhenet, olisi jo yksistään se, että hän piti teitä neuvonantajanaan
ja suosikkinaan, melkein riittänyt ylläpitämään kammoani.»

»Siinäkö on syy, jonka vuoksi karkasit kanssani?» kysyi Carker härnäten.

»Niin, ja myöskin syy siihen, miksi nyt näemme toisemme viimeistä
kertaa kasvoista kasvoihin. Konna, me tapaamme toisemme tänä yönä ja
eroamme tänä yönä. Sillä minä en jää tänne hetkeksikään senjälkeen kun
olen lakannut puhumasta!»

Carker loi häneen mitä häijyimmän silmäyksen ja tarttui kädellään
pöytään, mutta ei noussut eikä vastannut tai uhannut muulla tavalla.

Edith jatkoi, katsellen häneen tuikeasti: »Minä olen sellainen
nainen, jota on varhaisimmasta lapsuudesta asti pakotettu häpeämään
ja karaistu. Minua on tarjottu kaupaksi ja työnnetty takaisin, viety
nähtäväksi ja ylistetty, kunnes sieluni ihan sairastui. Minulla ei
ole ollut ainoatakaan ominaisuutta tai suloa, jota olisin itse saanut
vaalia, vaan sitä on kuulutettu ja kaupiteltu arvoni lisäämiseksi,
ikäänkuin julkinen huutokaupanpitäjä olisi tarjoillut minua pitkin
katuja. Köyhät, ylpeät omaiseni ovat katselleet sitä menoa ja
hyväksyneet sen, ja jokainen side heidän ja minun välilläni on
katkennut rinnassani. Heissä ei ole ainoatakaan, josta välittäisin niin
paljon kuin sylikoirasta. Olen yksin maailmassa, hyvin muistaen, kuinka
tyhjä maailma se on ollut minulle ja kuinka tyhjä osa siitä olen itse
ollut. Tiedätte sen ja tiedätte myöskin, etten piittaa siitä, kuinka
maailma minua arvostelee.»

»Sitä kuvittelinkin», huomautti Carker.

»Ja perustitte suunnitelmanne siihen», virkkoi Edith, »ja senvuoksi
vainositte minua. Koska olin niin paatunut, etten huolinut tehdä
muuta vastarintaa kuin osoittaa kylmäkiskoisuutta niille joka päivä
askaroiville käsille, jotka ovat muovailleet minut tällaiseksi, ja
koska tiesin, että avioliittoni ainakin tekisi lopun tästä turhasta
pyydystelemisestä, sallin myydä itseni niin häpeällisesti kuin koskaan
on nainen myyty torilla köysi kaulassa. Tehän tiedätte sen.»

»Kyllä tiedän», myönsi Carker näyttäen kaikki hampaansa.

»Ja toimitte sen mukaan ja siksi aloitte minua vainota. Hääpäivästäni
lähtien huomasin olevani uuden häpeän uhkaama, ja sitä yritti
viheliäinen heittiö tunkeilevaisuudellaan, joka ilmaistiin niin
selvästi kuin se olisi kirjoitettu kaikkein karkeimmilla sanoilla
ja pistetty käteeni joka käänteessä. Minusta tuntui silloin kuin en
olisi sitä ennen tiennytkään, mitä nöyryytys on. Ja sen häpeän antoi
mieheni kohdata minua, punoi sen itse ympärilleni, painoi minut siihen
itse, omin käsin satoja kertoja. Ja niin kiihtyi vihani melkein
mielettömyydeksi teitä kumpaakin kohtaan — sillä te molemmat ahdistitte
minut karkuun jokaisesta rauhan paikasta — te pakotitte minut luopumaan
viimeisestäkin rakkauden ja ystävällisyyden tunteesta tai muutoin
joutumaan uudeksi onnettomuuden aiheeksi viattomalle olennolle, jota
rakastin. Sillä tavalla jäin toisen ahdistettavaksi päästyäni toista
pakoon. En tiedä, kumpaa vihaan rajummin — isäntää vai palkollista!»

Carker katseli häntä tarkoin hänen seisoessaan siinä kauniina
raivossaankin. Hän näki, että Edith oli tehnyt horjumattoman päätöksen
eikä pelännyt häntä enempää kuin matoa.

»Mitä minun kannattaisi puhua teille kunniasta tai siveydestä!» jatkoi
Edith. »Mitä se teille merkitsisi ja mitä arvoa sillä olisi, jos
minä siitä puhuisin. Mutta jos sanon teille, että, pieninkin kätenne
kosketus saa vereni jähmettymään vastenmielisyydestä, että siitä
hetkestä, kun ensiksi näin teidät ja aloin teitä vihata, tähän asti,
kun vaistomainen inhoni on kiihtynyt opittuani yhä paremmin teidät
tuntemaan, ja että te olette ollut minulle maailman vastenmielisin
olento, niin mitä sitten?»

Carker naurahti ja vastasi: »Niin, mitä sitten, kuningattareni?»

»Mitä tapahtui sinä iltana, jolloin te rohkaistuneena läsnäollessanne
sattuneesta kohtauksesta uskalsitte tulla huoneeseeni ja puhutella
minua?» ⁹

Carker kohautti olkapäitään ja naurahti taas.

»Mitä tapahtui?» kysyi Edith.

»Teidän muistinne on niin erinomainen, etten laisinkaan epäile teidän
itse muistavan», huomautti Carker.

»Kyllä muistankin», sanoi Edith. »Kuulkaa siis! Silloin ehdotitte
tätä pakoa — ette juuri tällaista, vaan niinkuin itse kuvittelitte —
ja sanoitte minulle, että salliessani teidän tulla siihen kohtaukseen
ja tehdessäni siten mahdolliseksi, että teidät voitaisiin tavata
minun luotani, jos katsoisitte sen tarpeelliseksi, ja sietäessäni,
että olimme olleet kahden kesken monta kertaa ennen, ja koska olin
antanut siihen tilaisuuden, niinkuin sanoitte — ja koska olin
avoimesti myöntänyt teille, etten tuntenut miestäni kohtaan muuta
kuin vastenmielisyyttä, ja koska en välittänyt itsestäni mitään, olin
hukassa. Olin antanut teille vallan häväistä nimeni, ja kunniallinen
maineeni kesti vain niin kauan kuin te suvaitsitte, niin sanoitte.»

»Rakkaudessa ovat kaikki juonet luvallisia», keskeytti Carker
hymyillen. »Olette kai sen kuullut?»

»Silloin», jatkoi Edith, »päättyi pitkällinen taisteluni jotakin
vastaan, mikä ei ollut kunnioitusta hyvää nimeäni kohtaan — enhän sen
laatua oikein ymmärtänyt — vaan ehkä takertumista tähän viimeiseen
pelastukseen. Sinä yönä luovuin kaikesta muusta paitsi kiihkeästä
kostonhalustani. Annoin iskun, joka löi ylpeän herranne maahan ja pani
teidät tuohon eteeni tuijottamaan ja vihdoinkin ymmärtämään, mitä
tarkoitan.»

Carker hypähti tuolistaan karkeasti kiroten. Edith pisti käden
poveensa. Ei sormikaan värähtänyt, ei hiuskaan hänen päässään
liikahtanut. Carker seisoi paikallaan, Edith samoin. Tuoli ja pöytä
olivat heidän välillään.

»Jos unohdan, että tuollainen mies painoi sinä iltana huulensa minun
huuliani vasten ja syleili minua, niinkuin on syleilyt tänä iltanakin»,
virkkoi Edith osoittaen Carkeria, »jos unohdan, että hänen suudelmansa
jälki vielä polttaa poskellani — sillä poskella, jota vasten Florence
olisi painanut viattoman poskensa — jos voin unohtaa kohtaukseni
Florencen kanssa silloin, kun häpeän merkki vielä poltti kasvojani ja
minulle äkkiä selvisi, että vapauttaessani hänet rakkauteni tuottamasta
vainosta lankesi osa nimeni häpeästä myöskin hänen nimelleen ja että
siitä lähtien tulisin koko hänen elämänsä ajan pysymään ainoana
rikollisena olentona, jonka kanssa hän oli joutunut kosketuksiin
— silloin, puolisoni, josta tästedes pysyn erossa, unohdan nämä
kaksi viime vuotta ja korjaan, mitä olen tehnyt, ja hyvitän jälleen
petokseni!»

Hänen leimuavat, hetkiseksi ylöspäin luodut silmänsä osuivat taas
Carkeriin, ja hän kurotti muutamia kirjeitä vasemmalla kädellään.

»Katsokaa näitä», virkkoi hän halveksivasti. »Te olette osoittanut nämä
minulle sillä väärällä nimellä, jota täällä käytätte. Yhden tänne,
toisen muualle matkani varrella. Sinetit ovat murtamatta. Ottakaa ne
takaisin!»

Hän rutisti ne kädessään ja heitti Carkerin jalkoihin. Kun hän
senjälkeen kohotti katseensa, väikkyi hymy hänen huulillaan.

»Me kohtaamme toisemme tänä yönä ja eroamme samalla», jatkoi hän.
»Olette liian kiireesti haaveillut Sisilian päivistä ja hekumallisesta
levosta. Teidän olisi pitänyt imarrella ja liehakoida vähän kauemmin
ja näytellä petturin osaa vielä jonkin aikaa, ollaksenne rikkaampi. Te
maksatte kalliisti ylellisestä turvapaikastanne!»

»Edith!» ärjäisi Carker uhaten häntä kädellään. »Istu!

Lopeta jo! Mikä paholainen sinua riivaa?»

»Niitä on monta», vastasi Edith suoristaen ylpeän vartalonsa kuin olisi
tahtonut murskata hänet, »te ja herranne olette yhdessä herättäneet ne
otollisessa maaperässä, ja ne repivät kappaleiksi teidät kummankin. Te,
joka olette ollut petollinen herrallenne, petollinen hänen viattomalle
lapselleen, petollinen kaikilla tavoilla ja kaikkialla, kerskatkaa vain
voittaneenne minut, mutta hampaitanne kiristellen tunnustakaa kerrankin
olevanne valehtelija!»

Carker seisoi hänen edessään mutisten ja uhaten ja vilkuillen
ympärilleen kuin etsien jotakin, minkä avulla kykenisi hänet
lannistamaan. Mutta Edith pysyi yhtä taipumattomana kuin ennenkin.

»Minulle on voitoksi jokainen kerskailu, jonka minusta päästätte
kuuluville», sanoi Edith. »Minä osoitan teitä kaikkein alhaisimpana
miehenä, mitä tunnen, ylpeän itsevaltiaan loisena ja leikkikaluna,
jotta hänen haavansa syvenee ja käy kipeämmäksi. Niin, kerskailkaa
vain suosiostani ja kostakaa minun kauttani hänelle! Tiedätte, kuinka
tulitte tänne tänä iltana. Tiedätte, kuinka musertuneena seisotte
siinä. Näette itsenne yhtä ilkeässä, jollei vieläkin inhoittavammassa
valossa kuin minä. Kerskailkaa sitten suosiostani ja kostakaa minun
kauttani itsellenne.»

Carkerin huulille nousi vaahtoa, ja hänen otsansa oli kostea. Jos
Edith olisi horjunut hetkeksikään, olisi Carker käynyt häneen käsiksi,
mutta hän oli luja kuin kallio, eivätkä valppaat silmät kääntyneet
hiventäkään syrjään Carkerista.

»Me emme eroa näin», sanoi Carker. »Luuletteko minua sellaiseksi
höperöksi, että sallin teidän yhä edelleen pysyä mielettömän oikkunne
vallassa?»

»Luuletteko voivanne minua ehkäistä?» kysyi Edith vastaukseksi.

»Minä yritän, rakkaani», vastasi Carker, keikauttaen päätänsä rajusti.

»Paha teidät perii, jos yritätte tulla lähelleni», sanoi Edith.

»Ja mitä sitten», virkkoi Carker, »jos omasta puolestani luopuisin
kaikista valheista ja kerskailuista?! Mitä sitten, jos minäkin tekisin
käännöksen. Kuulkaahan!» Hänen hampaansa loistivat taas näkyvissä.
»Meidän on tehtävä keskinäinen sopimus, sillä muutoin ryhdyn ihan
uusiin toimiin. Istutaanpa!»

»Liian myöhäistä!» huudahti Edith, ja hänen silmänsä näyttivät
leimuavan tulta. »Minä olen heittänyt nimeni ja hyvän maineeni tuulen
vietäväksi. Olen päättänyt kestää sen häpeän, joka liittyy nimeeni
— kun tiedän, että se on syyttä tullut osakseni — ja että tekin sen
tiedätte — ja että mieheni ei sitä tiedä eikä koskaan voi eikä saakaan
tietää. Vaikka kuolisin, en sanallakaan ilmaise totuutta. Sen vuoksi
olen yksin täällä teidän kanssanne yön hiljaisuudessa. Senvuoksi olen
tavannut teidät täällä väärällä nimellä vaimonanne. Senvuoksi olen
jäänyt tänne noiden kahden miehen nähtyä meidät. Mikään ei teitä nyt
pelasta.»

Carker olisi myynyt sielunsa, jos olisi voinut nujertaa hänet
kauneudessaan maahan, pakottaa hänen käsivartensa painumaan alas
ja saada hänet valtaansa. Mutta hän ei voinut katsella Edithiä
pelkäämättä. Hän näki vastustajassaan lannistumattoman voiman. Hän
näki, että Edith oli epätoivon vimmassa ja ettei mikään voisi hillitä
sammumatonta vihaa. Hänen silmänsä tarkkasivat kättä, joka oli pistetty
niin rajussa itsepintaisessa tarkoituksessa valkeaan poveen, ja
ajatteli, että jos sen pitelemä ase ei osuisi häneen, osuisi se samalla
hetkellä Edithiin itseensä.

Senvuoksi hän ei uskaltanut lähestyä Edithiä, mutta ovi, josta hän oli
tullut, oli hänen takanaan, ja hän peräytyi sitä lukitsemaan.

»Varoitan teitä viimeisen kerran! Pitäkää huolta itsestänne!» virkkoi
Edith taas hymyillen. »Teitä on petetty niinkuin kaikkia pettureita. On
ilmoitettu, että olette täällä tai että teidän pitäisi olla tai että
olette jo ollut. Niin totta kuin elän, näin mieheni tänä iltana kadulla
ajamassa!»

»Se on valetta, letukka!» huusi Carker.

Samalla hetkellä kuului kova kellonsoitto. Carker kalpeni Edithin
kohottaessa kätensä kuin ennustajatar, jonka käskystä ääni oli tullut.

»Kuuletteko?»

Carker painoi selkänsä oveen huomattuaan Edithissä muutoksen ja luullen
hänen koettavan sitä tietä livahtaa karkuun. Mutta samassa Edith hävisi
vastapäisestä makuuhuoneen ovesta, joka painui kiinni.

Senjälkeen kun Edith oli kääntynyt ja hellittänyt hänestä taipumattoman
itsepäisen katseensa, arveli hän voivansa pitää puoliaan tätä
raivotarta vastaan. Toisaalta hän uskoi, että yöllinen hälytys oli
äkkiä herättänyt Edithissä masentavaa kauhua, varsinkin kun hän juuri
äsken oli ollut niin kiihtyneessä mielentilansa. Niinpä hän seurasi
Edithiä melkein silmänräpäyksessä ja työnsi oven auki.

Mutta makuuhuone oli pimeä, ja kun Edith ei vastannut hänen huutoonsa,
oli hänen pakko palata noutamaan lamppua. Hän piti sitä koholla ja
katseli joka suuntaan ympärilleen odottaen näkevänsä Edithin johonkin
nurkkaan kyyristyneenä, mutta kaikki oli turhaa. Edithiä ei näkynyt
myöskään käytävässä, joka oli niin autio, että yhdellä silmäyksellä voi
tutkia joka sopen.

Kaiken aikaa kuului yhä uudestaan kellonsoittoa, ja ulkopuolelta
kolkutettiin ovelle. Carker laski lampun kädestään lattialle vähän
matkan päähän ja lähestyen ovea kuunteli. Sieltä kuului muutamia ääniä
yhtaikaa. Ainakin kaksi puhui englantia, ja vaikka ovi oli paksu ja
hälinä suuri, tunsi hän yhden äänistä niin hyvin, että heti tiesi, kuka
siellä pauhasi.

Hän otti taas lampun käteensä ja palasi nopeasti huoneitten lävitse.
Jokaisen kynnyksellä hän pysähtyi, ennenkuin lähti siitä, ja etsi
silmillään Edithiä valo kohotettuna pään yläpuolelle. Hän seisoi
näin makuuhuoneessa, kun hänen silmänsä osuivat oveen, joka johti
seinässä olevaan käytävään. Hän meni sen luo ja huomasi sen lukituksi
ulkopuolelta, mutta Edith oli pudottanut harson mennessään, ja se oli
jäänyt riippumaan oven rakoon.

Yhtä mittaa soittivat portailla seisovat kelloa ja kolkuttivat
käsillään ja jaloillaan.

Carker ei ollut pelkuri, mutta nyt hänet valtasi äkillinen kauhu.
Siihen oli montakin syytä: ulkoa kuuluvat äänet, äskeinen kohtaus,
paikan outous, joka oli saattanut hänet ymmälle vielä eteisestä
palatessakin, hänen suunnitelmainsa raukeaminen (sillä, omituista
kyllä, hän olisi ollut paljoa rohkeampi, jos ne olisivat onnistuneet),
myöhäinen aika ja se ajatus, että hänen lähellään ei ollut ketään,
jonka puoleen hän voisi kääntyä ystävänpalvelusta pyytääkseen, ja ennen
kaikkea se äkillinen huomio, joka pani hänen sydämensäkin jyskyttämään
lyijynraskaana, että näet se mies, jonka luottamusta hän oli törkeästi
loukannut ja jonka hän oli niin häpeällisesti pettänyt, oli oven
ulkopuolella katsoakseen häntä silmästä silmään ja vaatiakseen hänet
vastaamaan teoistaan ilman naamaria. Hän koetteli ovea, jonka rakoon
harso oli tarttunut, mutta ei jaksanut sitä murtaa. Hän avasi akkunan
ja katseli alas pihalle sälekaihtimen lävitse, mutta hyppäys tuntui
liian korkealta, ja kivet olivat armottomia.

Kun soitto ja kolkutus yhä jatkui ja samoin hänen oma kauhunsa, palasi
hän lukitulle ovelle, ryntäsi sitä vastaan entistä vimmatummin ja sai
sen väännetyksi auki. Nähdessään vähän matkan päässä pienet portaat
ja tuntiessaan kasvoillaan yöilmaa hän hiipi noutamaan hattunsa ja
takkinsa, sulki oven takanaan niin lujasti kuin suinkin osasi, hiipi
alas lamppu kädessään, sammutti sen nähdessään kadun, jätti sen
erääseen nurkkaan ja lähti liikkeelle tähtien kimmeltäessä hänen yllään.




VIIDESKUUDETTA LUKU

Rob menettää paikkansa


Siinä rautaportissa, joka erotti pihan kadusta, oli vartija jättänyt
kapean sivuluukun lukitsematta ja lähtenyt pois, kaiketi ottaakseen
selville, mistä johtui pääportaiden taholta kuuluva melu. Kohottaen
salpaa hiljaa Carker hiipi ulos ja sulki narisevan luukun takanaan niin
äänettömästi kuin mahdollista. Sitten hän kiirehti tiehensä.

Nöyryytyksensä ja voimattoman raivonsa kiihkossa hän joutui täydelleen
sen kauhun valtaan, joka oli tarttunut hänen sydämeensä. Se yltyi niin
hurjaksi, että hän olisi sokeasti syössyt melkein mihin vaaraan tahansa
mieluummin kuin astunut sen miehen näkyviin, josta pari tuntia sitten
ei vähääkään välittänyt. Dombeyn äkillisen saapumisen, jota hän ei
ollut arvannut odottaa, hänen äänensä kaiun, sen seikan, että he olivat
vähällä olleet kohdata toisensa kasvoista kasvoihin, hän olisi kyllä
kestänyt ensimmäisen kauhuntunteen tasaannuttua ja voinut esiintyä niin
julkeasti kuin mikä veijari tahansa. Mutta se, että hänen juonensa oli
vienyt hänet itsensä satimeen, tuntui riistäneen hänen koko rohkeutensa
ja itseluottamuksensa. Hyljittynä kuin mikäkin matelija, yllätettynä
ja pilkattuna, sen ylpeän naisen polkemana, jonka sielun hän luuli
vähitellen myrkyttäneensä ja nyt vihdoinkin alistaneensa pelkäksi
mielihalujensa orjaksi, pettyneenä omassa petoksessaan ja ketunnahkansa
menettäneenä hän hiipi pois häpeissään, nolattuna, pelko sydämessä.

Äkkiä hänet valtasi uusi kauhu, jolla ei ollut mitään yhteyttä
takaa-ajon kanssa. Se oli aiheetonta, käsittämätöntä ja selittämätöntä
pelkoa, joka johti mieleen maanjäristyksen — ikäänkuin jotakin olisi
lentänyt ja kohahtanut ilman halki, muistuttaen kuoleman siipien
lyöntiä. Hän kyyristyi kuin antaakseen tuon tuntemattoman liitää
ohitse. Se ei mennyt, sitä ei ollut olemassakaan, mutta kuinka
järkyttävän kauhuntunteen se olikaan jättänyt jälkeensä!

Hän kohotti kurjat, levottomuutta kuvastavat kasvonsa yön taivasta
kohti, jossa tähdet rauhallisina loistivat samoin kuin hänen äsken
pujahtaessaan sisältä ulkoilmaan. Sitten hän pysähtyi miettimään, mitä
oli tehtävä. Se pelko, että hän joutuisi takaa-ajettavaksi kaukaisessa
vieraassa paikassa, jossa lait eivät häntä suojelisi — sen tunteen
uutuus, että paikka tosiaankin oli kaukainen ja vieras, koska hän oli
niin äkkiä jäänyt yksin suunnitelmainsa raunioille — ja vielä suurempi
pelko etsiä nyt pakopaikkaa Italiasta tai Sisiliasta, missä hänen
kuvittelujensa mukaan sopi palkata salamurhaajia käymään häneen käsiksi
jossakin pimeässä kadunkulmassa — syyllisyyden ja pelon sekamelska —
ehkä jokin halu kääntää selkänsä kaikille suunnitelmilleen ja ryhtyä
uusiin toimiin — kaikki se pakotti hänet kääntymään takaisin Englantia
kohti.

»Siellä olen ainakin paremmassa turvassa», ajatteli hän. »Jollen
päättäisikään astua tuota narria vastaan, on vähemmän todennäköistä,
että minut tavataan siellä kuin täällä vieraassa maassa. Ja jos minut
saataisiin kiinni (kun tämä kirottu puuska on ohitse), niin en ainakaan
ole niin yksin, ilman ainoatakaan olentoa, jonka kanssa voisin puhella
tai jolta voisin saada apua ja neuvoja. Minua ei siellä ahdisteta kuin
rottaa.»

Hän mutisi Edithin nimen ja puristi kätensä nyrkiksi. Hiipiessään
eteenpäin korkeiden rakennusten varjossa hän kiristeli hampaitaan,
purki hirveitä sadatteluja Edithiä ajatellessaan ja katseli puolelta
toiselle kuin häntä etsien. Sillä tavoin hän joutui erään majatalon
portille. Sen väki oli nukkumassa, mutta hänen kellonsoittonsa toimitti
pian esille lyhtyä pitelevän miehen, jonka kanssa hän sitten hämärässä
vajassa hieroi kauppaa vanhojen vaunujen vuokraamisesta matkalle
Pariisiin.

Asiasta sovittiin pian, ja hevosia lähetettiin heti noutamaan. Hän
määräsi, että ajoneuvot oli pantava tulemaan hänen jälkeensä, ja jatkoi
vaellustaan ulos kaupungista entisten vallien ohitse, pitkin aukeaa
maantietä, joka näytti kiitävän synkän tasangon ylitse kuin virta.

Minne se johti? Mikä oli sen päätepiste? Tämäntapaisia arveluita
risteili hänen mielessään hänen pysähtyessään katselemaan kolkkoa
lakeutta, jossa hoikat puut osoittivat tien kohtaa. Silloin taas
tuntui kuin kuoleman siipien kohina, ylivoimaisena ja rajuna, ja hänen
sielunsa oli täynnä kauhua, joka oli niin synkkä kuin ympäristö ja
epämääräinen kuin sen äärimmäinen raja.

Ei kuulunut pienintäkään ääntä, ilma oli täysin tyyni, eikä yön
synkkyydessä erottanut minkäänlaista varjoa. Kaupunki, jossa siellä
täällä tuikki valoja, oli hänen takanaan. Kokonaisia tähtimaailmoita
peittyi sen huippujen ja kattojen taakse, joita tuskin saattoi nähdä
taivaanlakea vasten. Synkkä ja yksinäinen välimatka erotti hänet
kaikesta muusta. Kello kuului etäällä lyövän kaksi.

Hän käveli mielestään kauan aikaa ja pitkän matkaa eteenpäin pysähtyen
usein kuuntelemaan. Vihdoin hänen jännittyneet korvansa erottivat
hevosten aisakellojen kilinää. Se läheni kuuluen milloin hiljempää,
milloin kovempaa, milloin hitaasti helähdellen tien huonommalla
kohdalla, milloin taas reippaasti ja iloisesti. Vihdoin pysähtyivät
Carkerin kohdalle neljän hevosen vetämät vaunut, joita ohjasi tumman
varjon näköinen mies, takinkaulus nostettuna silmiin asti.

»Kuka siinä kävelee? Herrako?»

»Niin, minä.»

»Herra on marssinut pitkän matkan yön pimeydessä.»

»Eipä haittaa. Kukin makunsa mukaan. Oliko tilattu muita hevosia?»

»Tuhannen pirua! — anteeksi, muitako hevosia? Tähän aikaan? Ei.»

»Kuulkaahan, ystävä. Minulla on hyvin kiire. Näyttäkääpä nyt, kuinka
kovasti pääsemme eteenpäin. Mitä nopeammin, sitä enemmän juomarahaa
saatte. Lähdetään siis!» »Noh, noh, — hep, hep!» Eteenpäin täyttä neliä
mustan maiseman halki, niin että tomu ja lika sinkoilivat ympärille
kuin ryöppy.

Kolina ja vinha vauhti olivat sopusoinnussa pakolaisen kiireen ja
mielenkuohunnan kanssa. Ei mitään kirkasta ulkona, ei mitään kirkasta
sisällä. Yksityisiä esineitä häipyi ohitse sulautuen toisiinsa, näkyen
epäselvästi hetkisen ja sitten kadoten silmistä pimeyteen. Tien sivulla
nopeasti vilahtelevien pensasaitojen ja asumusten takana oli kolkko
erämaa. Samoin väijyivät hänen mielessään lakkaamatta vaihtelevien
kuvien takana synkkä kauhu ja raivo ja nolattu konnuus. Silloin,
tällöin lehahti etäisiltä Jura-vuorilta ylänkötuuli, joka vaimeni
tasangolla. Välistä taas välähti Carkerin mielikuvituksessa hänen
aikaisemmin tuntemansa kauhu, joka hälvettyäänkin jätti kylmänväreet
hänen vereensä.

Lamput, joiden valossa näkyivät hämäränä sekamelskana hevosten päät,
varjomainen ajaja ja hänen takkinsa liehuminen, loivat lukemattomia
erilaisia kuvia vastaamaan hänen ajatuksilleen: Siinä oli tuttujen
henkilöiden varjoja pulpettiensa ääressä, kirjojensa ylitse
kumartuneina asennoissa, jotka hän muisti hyvin, omituisia hahmoja
siitä miehestä, jota hän nyt pakeni, tai Edithistä. Tavantakaa hän
luuli kuulevansa kellonsoittoa ja pyörien jyrinää tai oven takaa
kuulemiensa sanojen toistamista. Ajan ja paikan käsitteetkin menivät
sekaisin: eilisen illan tapaukset tuntuivat jo kuukauden vanhoilta
ja päinvastoin, koti näytti olevan milloin saavuttamattoman kaukana,
milloin ihan edessä. Sekä hänen mielessään että kaikkialla hänen
ympärillään oli sekavuutta, ristiriitaa, kiirettä ja pimeyttä. — Hep,
hep, yhä eteenpäin täyttä neliä mustan maiseman halki, niin että tomu
ja lika sinkoilivat ympärille kuin ryöppy! Höyryävät hevoset korskuivat
ja kuopivat, ikäänkuin kullakin niistä ratsastaisi joku pahahenki. Niin
syöstiin eteenpäin mieletöntä vauhtia — minne?

Taas valtasi Carkerin nimetön kauhu, ja sen laimennuttua soivat kellot
hänen korvissaan: »Minne?» Pyörät ulvoivat hänen korviinsa: »Minne?»
Kaikki äänet ja kaikki kolina yhtyivät samaksi huudoksi. Valot ja
varjot tanssivat hevosten päiden yläpuolella kuin peikot. Ei mitään
pysähtymistä, ei mitään tyyntymistä! Yhä vain eteenpäin! Hurjaa vauhtia
pitkin synkkää tietä!

Hän ei voinut mitään suunnitella täsmällisesti. Hän ei kyennyt
erottamaan yhtä asiaa toisesta, syventyäkseen siihen riittävästi edes
minuutiksi kerrallaan. Hänen juonensa epäonnistuminen, kun hänen olisi
pitänyt saada hekumallinen palkinto entisestä pidättyväisyydestään,
hänen petollisuutensa hyödyttömyys sitä miestä kohtaan, joka oli
ollut hänelle rehellinen ja ylevämielinen, mutta jonka pienimmänkin
ylpeän sanan ja katseen hän oli vuosikausien kuluessa pannut korkoa
kasvamaan — sillä petolliset ja ovelat ihmiset tuntevat aina salaista
ylenkatsetta ja vastenmielisyyttä liehakoimaansa henkilöä kohtaan
ja kostavat osoittamansa kunnioituksen, jonka kuitenkin tietävät
arvottomaksi — tällaiset ajatukset askarruttivat enimmin hänen
mieltään. Vaaniva raivo sitä naista kohtaan, joka oli niin saanut
hänet ansaan ja kostanut hänelle, ei myöskään jättänyt häntä rauhaan.
Hirveitä, muodottomia kostosuunnitelmia välähti hänen aivoissaan, mutta
mikään niistä ei ollut selvä. Kiireellisyys ja ristiriitaisuus hämmensi
kaikki hänen ajatuksensa. Silloinkin, kun nämä kuumeentapaiset,
tehottomat mietteet täyttivät hänen mielensä, oli hänellä ainoana
pysyvänä ajatuksena lykätä asioiden pohtiminen johonkin epämääräiseen
aikaan.

Sitten johtuivat hänen mieleensä entiset ajat ennen Dombeyn toista
avioliittoa. Hän muisti, kuinka mustasukkainen hän oli ollut pojalle,
kuinka mustasukkainen hän oli ollut tytölle, kuinka ovelasti hän oli
pitänyt etäämmällä tungettelijoita ja luonut petetyn herransa ympärille
kehän, jonka lävitse ei kenenkään muun kuin hänen onnistuisi päästä.
Ja hänen mielessään heräsi kysymys, oliko hän tehnyt tämän kaiken
ollakseen nyt pelästyneen varkaan tavalla pakoretkellä tuon samaisen
halveksitun narrin tieltä.

Hän olisi voinut ottaa hengen itseltään tämän raukkamaisuutensa vuoksi,
mutta hän ei kyennyt hetkeksikään vapautumaan tappionsa tuottamasta
kiukusta ja koston vimmasta. Nähdessään kaiken luottamuksen omaan
konnuuteensa yhdellä iskulla muserretuksi — tietäessään olevansa vain
kurja välikappale — hän melkein herpaantui. Voimattoman raivon vallassa
hän ajatteli Edithiä ja vihasi Dombeyta ja vihasi itseään, mutta pakeni
kuitenkin pystymättä mihinkään muuhun.

Vähän väliä hän kuunteli erottaakseen takaapäin pyörien jyrinää. Hänen
mielikuvituksensa kuuli sitä yhä selvemmin. Vihdoin hän oli niin varma
siitä, että huusi: »Seis!» pitäen ajan menettämistäkin parempana kuin
tätä epävarmuutta.

Vaunut, hevoset, ajaja, kaikki pysähtyivät yhtenä rykelmänä poikkipäin
tielle.

»Piru vieköön!» huusi ajaja katsahtaen taakseen. »Mikä hätänä?»

»Kuulkaa! Mitä se on?»

»Mikä?

»Tuo meteli.»

»Hemmetti sentään, pysy hiljaa, kirottu elukka!» huudahti ajaja
hevoselle, joka ravisteli kulkusia. »Mikä meteli?»

»Tuolta takaa. Eikö siellä ole nelistämässä toisia vaunuja? »Nyt taas!
Mitä se on?»

»Sinä, sianpäinen konna, seiso hiljaa!» kiljui mies toiselle hevoselle,
joka puri viereistä hevosta, saaden siten molemmat toisetkin pelkäämään
ja kuopimaan. »Ei sieltä mitään tule.»

»Eikö mitään?»

»Ei, ei mitään muuta kuin nouseva aurinko tuolta.»

»Taidatte olla oikeassa. En minäkään nyt kuule mitään. Ajakaa
eteenpäin!»

Hevosista nousevaan höyryyn puolittain peittyneet vaunut lähtivät taas
liikkeelle, ensiksi hitaasti, sillä ajaja, joka oli tarpeettomasti
pysähdytetty, otti pahantuulisena esiin taskuveitsen ja pani uuden
nuoran ruoskaansa. Sitten kuului jälleen: »Hep, hep'» Ja niin alkoi
sama hurja vauhti.

Sitten sammuivat tähdet, ja päivä alkoi koittaa. Seisoen vaunuissa
taakseen katsellen Carker saattoi erottaa tien, jota pitkin oli
ajettu, ja nähdä, ettei niin kauas kuin silmä kantoi ollut ainoatakaan
matkustajaa tulossa. Pian oli kirkas päivä, ja aurinko alkoi paistaa
viljapelloille ja viinitarhoihin. Yksinäisiä työmiehiä, jotka olivat
viettäneet yönsä pienissä tilapäisissä vajoissa kiviröykkiöiden
vieressä, näkyi nyt työssä korjaamassa maantietä tai syömässä eväitään.
Vähän ajan kuluttua ilmestyi talonpoikia, jotka menivät jokapäiväiseen
työhönsä tai torille tai vetelehtivät kurjien asumusten ovilla,
katsellen laiskannäköisinä hänen menoaan. Sitten ilmestyi näkyviin
nilkkaan asti ulottuvaan liejukerrokseen vaipuneena kievaritalo,
jonka lähellä oli höyryäviä lantatunkioita ja puoleksi luhistuneita
ulkohuonerakennuksia. Tätä mehevää näköalaa katseli suuri, vanha,
varjoton ja aution kolea kivilinna, jonka akkunoista toinen puoli oli
laudoilla peitetty ja jonka seinät olivat vihreän kosteat kaiteen
reunustamalta pengermältä tornien pienimpiin suippokärkiin asti.

Synkkänä ja alakuloisena vaunujen nurkkaan kyyristyneenä ajattelematta
muuta kuin että vain pääsisi nopeasti eteenpäin — paitsi silloin, kun
hän tuokioksi nousi tähystämään taakseen, jos sattui aukea taipale —
Carker matkasi yhä, lykäten muun ajattelemisen epämääräiseen aikaan
ja kuitenkin tuntien tarkoituksettomien mietteiden kiusaavan itseään
hellittämättä.

Hänen sydäntään jäytivät häpeä, pettymys ja suunnitelmain raukeaminen.
Alituinen pelko, että hän joutuisi kiinni — sillä hän pelkäsi
aiheettomasti myöskin matkustajia, jotka tulivat vastaan tiellä —
painoi häntä raskaasti. Sama sietämätön kauhu, joka oli vallannut
hänet edellisenä yönä, palasi heikentymättömänä päivälläkin.
Kulkusten yksitoikkoinen kilahtelu ja hevosten jalkojen töminä, hänen
levottomuutensa itsepintaisuus ja raivonsa hyödyttömyys, pelon,
katumuksen ja intohimon vuorottainen vaihteleminen, josta hän ei voinut
vapautua — kaikki se sai matkan tuntumaan harhanäyltä, jossa, ei mikään
muu ollut todellista kuin hänen oma tuskansa.

Tässä harhanäyssä vilisi pitkiä teitä, jotka ulottuivat yhä
loittonevaan ja aina saavuttamattomaan taivaanrantaan asti, kukkulain
rinteillä lepääviä huonokatuisia kaupunkeja, joissa ilmestyi kasvoja
pienille oville ja rikkinäisiin akkunoihin, samalla kun likaisia
härkiä ja lehmiä seisoi yhteen sidottuina ja myytävinä pitkillä
kapeilla kaduilla, puskien toisiaan ja kyräillen ja saaden paksuihin
päihinsä iskuja lyijypäisistä kalikoista, jotka olisivat voineet
puhkaista pääkuoren, siltoja, ristejä, kirkkoja, kievareita, uusien
vastahakoisten hevosten vaihtoja vaunujen eteen ja viime taipaleen
hevosten höyryämistä, huohottamista ja seisomista tallin ovella
päät alakuloisesti toisiinsa painuneina, pieniä hautuumaita mustine
risteilleen, jotka seisoivat kallellaan kummuilla kuihtuneiden
seppelten varistessa, sitten taas pitkiä teitä, jotka ulottuivat mäkiä
ylös ja alas petollista taivaanrantaa kohti.

Hän näki kuin unessa aamun, keskipäivän ja auringonlaskun, yön ja
varhaisen kuun nousemisen, pitkiä teitä, jotka hetkisen kuluttua
jäivät taakse vaunujen saapuessa huonolle katukiveykselle. Sen
ylitse rämistiin ja jyskytettiin täyttä vauhtia, ja sitten hän näki
kohottaessaan katseensa talonkattojen joukossa korkean kirkontornin,
laskeutui ajoneuvoista, söi kiireesti, siemaisi viiniä, joka ei
virkistänyt mieltä, käveli keskellä kerjäläisjoukkoa, sokeita miehiä,
joilla silmäluomet värisivät ja joita vanhat naiset taluttivat pitäen
kynttilöitä heidän kasvojensa kohdalla, tylsämielisiä tyttöjä,
halvaantuneita, kaatuvatautisia ja luuvaloisia, sivuutti tämän hälinän
ja katseli istuimeltaan ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja ojennettuja
käsiä, tuntien levottomuutta ja pelkoa kuvitellessaan takaa-ajajan
rientävän — ajoi taas täyttä neliä eteenpäin, kyyristyi tylsänä ja
huumaantuneena nurkkaansa tai nousi katselemaan kauas sinne, missä
kuu valaisi heikosti jotakin kohtaa loputtomasta tiestä, tai vilkuili
taakseen nähdäkseen oliko joku tulossa.

Hän ei nukkunut kertaakaan, torkahti vain välistä silmät auki ja
hätkähti sitten pelästyneenä pystyyn, luullen kuulevansa jonkin
äänen vastaavan. Hän noitui itseään siitä, että oli paennut, että
oli päästänyt Edithin livahtamaan käsistään, ettei ollut jäänyt
puolustamaan itseään ja uhmaamaan entistä isäntäänsä. Hän kävi
taistelua elämästä ja kuolemasta koko maailman, mutta ennen kaikkea
itsensä kanssa. Hän tunsi pilaavansa kaikki masennuksellaan kiitäessään
siinä hurjaa vauhtia eteenpäin.

Hänen mielikuvituksessaan sekaantuivat kuumeisena houreena kaikki
entiset ja nykyiset asiat, hänen elämänsä ja matkansa sulautuivat
yhteen. Hän tunsi olevansa mielettömästi hoputettavana jonnekin, minne
täytyi mennä. Vanhoja näkyjä sekaantui niiden uusien joukkoon, jotka
nyt avautuivat hänen silmiinsä. Hän pohti mennyttä ja kaukaista eikä
näyttänyt välittävän niistä todellisista esineistä, joita kohtasi, vaan
tunsi uupuneena, että ne vain hämmensivät, ja näki ne kaikki yhtenä
sekasotkuna kiihottuneissa aivoissaan niiden jäätyä jo kauas taakse.

Hänestä tuntui, että kaikki yhä muuttui, ja kuitenkin kuului
lakkaamatta sama kulkusten ja pyörien ja kavioiden töminän
yksitoikkoinen meteli, ilman tuokionkaan lepoa. Hän näki kaupunkeja ja
maaseutua, majataloja, hevosia, ajajia, mäkiä ja laaksoja, valoa ja
pimeyttä, tietä ja katukiveystä, kukkuloita ja kuiluja, märkää ilmaa
ja kuivaa, ja yhä vain kuului sama kulkusten ja pyörien ja kavioiden
yksitoikkoinen ääni. Vihdoin hän kuin unessa tiesi lähestyvänsä
kaukaista pääkaupunkia, kun tiet olivat vilkasliikkeisemmät ja hän
kiiti vanhojen kirkkojen ohitse ja syöksyi pienten kaupunkien ja kylien
läpi, jotka olivat tiheämmässä kuin entiset. Silloin hän istui kokoon
kyyristyneenä nurkassaan viitta kasvoille kohotettuna ohikulkijain
tuijottaessa häneen.

Niin hän kiiti yhä eteenpäin lykäten ajattelemisen tuonnemmaksi ja
tuntien kuitenkin joka hetki ajatusten kidutusta. Hänen oli mahdoton
laskea, kuinka monta tuntia hän oli tällä matkalla viettänyt. Hän oli
nääntynyt ja pyörällä päästään, melkein järjiltään. Niin hän syöksyi
eteenpäin kaiken uhallakin kuin ei voisi pysähtyä ja saapui Pariisiin,
jossa samea joki häiritsemättä solui nopeasti eteenpäin vilinän ja
liikkeen meluavien virtojen välillä.

Sitten hän taas näki kuin unessa siltoja, laitureita, loppumattomia
katuja, viinimyymälöitä, vedenkantajia, suuria ihmisjoukkoja,
sotilaita, ajoneuvoja, paraateja, kaarikäytäviä. Vihdoinkin häipyi
kulkusten ja pyörien ääni ja kavioiden kapse yleiseen hälinään ja
meluun. Mutta tämäkin vaimeni taas vähitellen hänen ajaessaan toisissa
vaunuissa ulos kaupungista päinvastaiseen suuntaan kuin mistä oli
tullut. Ja sitten taas hänen kiitäessään merenrantaa kohden alkoi
kuulua kulkusten ja pyörien yksitoikkoinen ääni ja hevosten kavioiden
töminä ilman tuokionkaan lepoa.

Taas laski aurinko ja tuli yö, pitkiä teitä, kolkkoutta, joistakin
akkunoista tuikkivia himmeitä valoja; sitten alkoi sarastaa, ja päivä
koitti. Vaunut vierivät hitaasti vuorta ylös, sen huipulla tuntui
raitis meren henkäys, ja valo kimmelsi etäisten aaltojen harjoilla.
Hän saapui satamaan nousuveden ollessa korkeimmillaan ja näki
kalastajaveneiden lipuvan rantaa kohti iloisten naisten ja lasten
odotellessa niitä. Siellä saattoi myös erottaa verkkoja ja merimiesten
vaatteita kuivamaan levitettyinä, ja reippaita meripoikia kiipeili
ylhäällä laivojen mastoissa ja köysistössä huudellen toisilleen. Vesi
välkehti kirkkaasti, ja kaikki näytti säteilevän.

Sitten hän näki rannan loittonevan taakseen ja luodessaan siihen
silmäyksen laivankannelta erotti sumua vedenpinnalla, samalla kun
siellä täällä vilahti kirkasta maata auringon säteiden osuessa sinne.
Meri paisui ja välähteli ja kohisi. Siellä näkyi laivan edessä toinen
harmaa viiva, joka nopeasti erottui yhä selvempänä ja korkeampana.
Nyt saattoi jo nähdä kallioita ja taloja ja tuulimyllyn ja kirkon.
Vihdoin laiva saapui tyynelle vedelle ja laski ankkuriin satamassa,
jossa ihmisryhmiä seisoi katselemassa merelle ja tervehtimässä kannella
näkemiään tuttavia. Sitten lähdettiin maihin, ja Carker meni nopeasti
kaikkien ohitse peläten jokaista. Ja niin hän oli taas vihdoin
Englannissa.

Hän oli sekavasti suunnitellut lähtemistä erääseen kaukaiseen
maaseutupaikkaan, jonka hän tiesi, aikoen pysyä siellä hiljaa, kunnes
saisi salaa otetuksi selville, mitä oli tullut ilmi, ja päättäisi,
kuinka oli toimittava. Ollen yhä huumaustilassaan hän muisti erään
rautatieaseman, jossa hänen piti siirtyä toiseen junaan päästäkseen
määräpaikkaansa ja jossa oli rauhallinen majatalo. Hän teki
vaistomaisen päätöksen jäädä sinne lepäämään.

Siinä mielessä hän pujahti rautatievaunuun niin pian kuin pääsi
ja paneutui siellä viittaansa kääriytyneenä makaamaan kuin olisi
nukuksissa. Ja niin hän kiiti pian kauas merestä syvälle vihreään
sisämaahan päin. Määräasemalle saavuttuaan hän katseli ulos ja
tarkasteli seutua huolellisesti. Hän ei ollut erehtynyt tämän paikan
laadusta. Se oli rauhaisa kolkka pienen metsän reunassa. Siellä
näkyi vain yksi sievän puutarhan ympäröimä talo, vastarakennettu tai
uudelleen muovailtu. Lähin pikku kaupunki oli puolen penikulman päässä.
Hän astui siis junasta, meni suoraa päätä ravintolaan kenenkään häntä
huomaamatta ja tilasi kaksi yläkerran huonetta, jotka olivat yhteydessä
keskenään ja tarpeeksi syrjäiset.

Hänen tarkoituksensa oli levätä ja malttaa mielensä. Mutta mieletön
raivo oli niin vallannut hänet, että hän kiristeli hampaitaan
astellessaan edestakaisin huoneessa. Hänen ajatuksensa, joita oli
mahdoton pysähdyttää tai minnekään ohjata harhailivat yhä minne itse
halusivat ja laahasivat häntä mukanaan. Hän oli huumaantunut ja ihan
kuollakseen uupunut.

Mutta ikäänkuin häntä olisi painanut kirous, ettei hänen sallittaisi
enää koskaan levätä, hänen nääntyneet aistinsa eivät tahtoneet menettää
tietoisuuttaan. Hänellä ei ollut niihin siinä suhteessa suurempaa
vaikutusvaltaa kuin jos ne olisivat olleet toisen miehen. Tosin ne
eivät pakottaneet häntä kiinnittämään huomiotaan sen hetken ääniin
tai esineisiin, mutta mitä oli mahdoton saada irti hänen matkansa
kuumeentapaisista näyistä. Kaikki oli äkkiä taas hänen silmiensä edessä
Edith seisoi siinä tummat, ylenkatseelliset silmät häneen luotuina,
hän itse ajoi siitä huolimatta eteenpäin läpi kaupunkien ja maaseudun,
valon ja pimeyden, märän ja kuivan sään, pitkin maanteitä ja katuja,
vuoria ja laaksoja, kukkuloita ja kuiluja ja hänen korviinsa kuului
kiusallisen yksitoikkoisena kulkusten ja pyörien ääni ja kavioiden
kapse, eikä missään ollut lepoa.

»Mikä päivä nyt on?» kysyi hän tarjoilijalta, joka järjesteli hänen
päivällisateriaansa.

»Mikä päiväkö, herra?»

»Onko nyt keskiviikko?»

»Keskiviikkoko? Ei, herra, torstai.»

»Unohdin sen. Mitä kello on? Oma kelloni on jäänyt vetämättä.»

»Se on muutamia minuutteja vailla viisi. Herra on varmaankin
matkustanut kauan?»

»Olen.»

»Rautateitsekö?»

»Niin.»

»Se on hyvin uuvuttavaa. En ole puolestani paljon matkustanut, mutta
niin herrat usein sanovat.»

»Majaileeko täällä usein vieraita?»

»Kyllä, herra, yleensä. Nyt ei täällä ole ketään. Nämä aikoina on hyvin
hiljaista. Nykyään on kaikkialla hiljaista.»

Carker ei vastannut mitään. Hän oli noussut istumaan sohvalla, jolla
oli tähän asti loikonut, nojautui nyt eteenpäin käsivarsi kummallekin
polvelle painettuna ja tuijotti lattiaan. Hän ei voinut hillitä
ajatuksiaan yhtäkään minuuttia kerrallaan. Ne karkasivat minne
milloinkin, mutta eivät hetkeksikään tyyntyneet lepoon.

Hän joi päivällisen jälkeen runsaasti viiniä, mutta turhaan. Mikään
tuollainen keinotekoinen apu ei tuonut unta hänen silmiinsä. Hänen
ajatuksensa, entistäänkin hajanaisempina, laahasivat häntä yhä
armottomammin jäljessään, ikäänkuin hurjat hevoset raahaisivat
jäljessään kuolemaan tuomittua rikollista. Ei missään unohdusta, ei
missään lepoa.

Hän itse olisi kaikkein vähimmin voinut sanoa, kuinka kauan hän istui
juoden ja miettien ja antaen mielikuvituksensa heitellä itseään sinne
tänne. Mutta siitä hän oli selvillä että hän oli istunut kauan aikaa
kynttilän valaisemassa huoneessa, kun hän äkillisen kauhun valtaamana
hypähti pystyyn ja kuunteli.

Sillä nyt se ei ainakaan ollut harhakuvitelmaa. Maa tärisi, talo
jytisi ja ilmassa tuntui taas kammottava hurja kohina. Hän tunsi sen
lähestyvän ja menevän ohitse kovaa vauhtia. Vielä sittenkin, kun
hän oli rientänyt katselemaan akkunasta! mitä se oli, hän kavahti
kauemmaksi kuin olisi vaarallista sitä nähdä.

Hän kirosi hurjaa paholaista, joka suhahti eteenpäin niin tasaisesti,
häviten kauas, jättäen jälkeensä vain valonleimauksen ja synkän savun.
Hänestä tuntui kuin hänet olisi temmattu pois sen tieltä ja pelastettu
joutumasta rikki revittäväksi. Se sai hänet kyyristymään ja värisemään
vielä nytkin, kun sen pieninkin kohina oli vaiennut, ja kun ne
rautakiskot, jotka hän saattoi kuunvalossa hyvin erottaa kaukaisuudessa
yhtyvinäkin, olivat yhtä tyhjät ja äänettömät kuin erämaa.

Kykenemättä lepäämään ja tuntien vastustamatonta vetovoimaa — kuten
ainakin luuli — tuota latua kohtaan hän lähti ulos ja käveli pitkin
radan reunaa, erottaen junan uran niistä kipenistä, jotka vieläkin
hehkuivat. Astuskeltuaan hitaasti puolisen tuntia siihen suuntaan,
jonne juna oli hävinnyt, hän kääntyi toisaalle, pysytellen yhä
ratavallilla, ja sivuutti majatalon puutarhan, mennen vielä pitkän
matkaa eteenpäin. Hän katseli uteliaasti siltoja, merkinantopaikkoja,
lamppuja ja mietiskeli itsekseen, milloin toinen paholainen kohahtaisi
ohitse.

Silloin tuntui maa vavahtavan, hänen korvissaan värisi jokin, ja pian
kuului kaukainen huuto. Yhä lähenevä himmeä valo selveni kahdeksi
punaiseksi silmäksi, ja voimakkaasta tulesta putoili hehkuvia hiiliä.
Suuri kohiseva, yhä paisuva rykelmä lähestyi vastustamattoman nopeasti.
Kävi kova tuuli ja kohina — toinen hirviö oli tullut ja kiitänyt
ohitse, ja Carker nojautui aitaa vasten pelastaakseen itsensä.

Hän odotti kolmatta ja neljättä. Hän asteli takaisin äskeiselle
paikalleen, palasi samoja jälkiä ja odotteli kuin matkansa kiusallisten
harhanäkyjen ahdistamana näitä lähestyviä hirviöitä. Niin hän harhaili
aseman vaiheilla odottaen, kunnes jokin juna pysähtyisi siihen. Kun
sitten tuli muuan ja seisahtui ottamaan vettä, pysytteli hän sen
vieressä, katsellen raskaita pyöriä ja rautaista otsaa ja ajatellen
kuinka julma voima ja mahti siinä piili. Uh, kauheata oli nähdä
valtavien pyörien hitaasti kääntyvän ja kuvitella joutuvansa niiden
alle murskattavaksi. Koska hän oli sekaisin päästään viininjuonnista
ja levon puutteesta — mitä tarvetta oli mahdoton tyydyttää, niin
väsynyt kuin hän olikin — saivat nämä ajatukset ja esineet sairaloisen
merkityksen hänen aivoissaan. Kun hän vasta lähempänä keskiyötä palasi
huoneeseensa, vaivasivat samat kuvittelut häntä yhä, ja hän istuutui
kuuntelemaan uuden junan tuloa.

Samoin oli asian laita vielä sittenkin, kun hän oli jo vuoteessa. Hän
makasi yhä kuunnellen, ja erottaessaan tärinää ja kohinaa hän nousi ja
meni akkunan ääreen katselemaan, kuinka himmeä valo vaihtui kahdeksi
punaiseksi silmäksi ja rajusta tulesta putoili hehkuvia hiiliä.
Senjälkeen hän saattoi nähdä jättiläisen kohahtavan ohitse ja laakson
peittyvän kipeniin ja savuun. Sitten hän loi katseensa siihen suuntaan,
johon aikoi lähteä aamun koittaessa, koska ei saanut mitään lepoa tällä
seudulla, ja laskeutui taas makaamaan, jolloin häntä alkoivat uudelleen
kiusata matkan harhakuvat ja kellojen ja pyörien yksitoikkoinen ääni
ja hevosten kavioiden töminä. Tällaista jatkui kaiken yötä. Sensijaan
että hän olisi malttanut mieltään hän näytti — mikäli mahdollista —
menettävän malttiaan yhä enemmän yön pimeinä hetkinä. Aamun sarastaessa
häntä yhä kiusasivat mietteet, yhä hän koetti lykätä ajatukset
tuonnemmaksi, kunnes kykenisi paremmin harkitsemaan asemaansa.
Entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kaikki tulivat sekaisin hänen
mieleensä, ja hän oli menettänyt kaiken kyvyn tarkastella ainoatakaan
niistä järkevästi.

»Mihin aikaan lähtee se juna, jolla aion täältä matkustaa?» kysyi hän
mieheltä, joka oli eilen illalla palvellut häntä ja nyt astui sisään
kynttilä kädessä.

»Neljännestä yli neljän. Pikajuna tulee täsmälleen neljältä — mutta se ei
pysähdy tänne.»

Carker vei käden otsalleen, jossa suonet tuntuivat kovasti tykyttävän,
ja katsoi kelloaan. Oli jo melkein puolineljä.

»Luullakseni ei kukaan lähde yhtaikaa teidän kanssanne», huomautti
mies. »Täällä on kaksi herraa, mutta he odottavat Lontooseen menevää
junaa.»

»Muistaakseni sanoitte, että täällä ei ollut toisia matkustajia»,
virkkoi Carker kääntyen miehen puoleen kasvoillaan vanha hymynsä, joka
esiintyi aina silloin, kun hän oli vihainen tai epäilevä.

»Ei ollutkaan silloin illalla, herra. Vasta myöhemmin saapui kaksi
herraa sillä junalla, joka pysähtyy tänne. Haluatteko lämmintä vettä?»

»En, ja viekää kynttilä pois. Täällä on kyllin valoisaa minulle.»

Hän heittäytyi vuoteelleen puoleksi pukeutuneena, mutta kiirehti heti
akkunaan ääreen palvelijan hävittyä huoneesta. Aamun kylmä valo oli
seurannut yötä, ja taivaanrannalla näkyi jo nousevan auringon punainen
kajastus. Hän valeli päänsä ja kasvonsa vedellä — mikä ei kuitenkaan
vilvoittanut häntä — pukeutui kiireesti, maksoi laskunsa ja lähti ulos.

Tuuli puhalsi kylmänä ja kiusallisena häntä vastaan. Ruoho oli
paksun kasteen peitossa, ja häntä alkoi värisyttää, sillä hänen oli
äsken ollut hyvin kuuma. Hän vilkaisi siihen paikkaan, jossa oli
kävellyt edellisenä yönä, merkinantovaloihin, jotka paloivat heikosti
aamun kirkkaudessa menettäen siten merkityksensä, ja kääntyi sitten
katsomaan, kuinka aurinko nousi säteilevänä yli maiseman.

Niin värisyttävänä, niin yliluonnollisen ihanana kauneudessaan, niin
jumalallisen juhlallisena. Kun hän loi väsyneen katseensa sinne,
missä aurinko nousi rauhallisena ja selkeänä tietämättä mitään
siitä vääryydestä ja kurjuudesta, jota sen säteet olivat valaisseet
maailmanalusta lähtien, kuka voi väittää, ettei Carkerin mielessä
herännyt jokin aavistus siitä, että maailmassa on hyvettäkin, joka saa
palkkansa taivaassa? Kuka voi kieltää, ettei hänen mielessään herännyt
jonkinlainen hellyyden ja katumuksen tunne, jos hän vähänkin muisteli
sisartaan tai veljeään?

Nyt hän tarvitsikin sellaista tunnetta, sillä kuolema liiteli hänen
kintereillään. Hänet oli merkitty temmattavaksi elävien maailmasta; hän
oli vaipumassa hautaansa.

Hän osti matkalipun sille maalaisasemalle, jonne oli suunnitellut
lähtevänsä, ja käveli edestakaisin yksinään, katsellen pitkin raiteita,
jotka johtivat laaksoon toisella puolella ja läheistä pimeää siltaa
kohti toisella. Mutta kääntyessään taas kerran puisen asemasillan
toisessa päässä hän näki sen miehen, jota oli paennut, tulevan esille
odotussalin ovesta. Heidän katseensa osuivat yhteen.

Tämän näyn odottamattomuus hämmensi häntä niin, että hän horjahti
radalle, joka oli vähän alempana. Mutta kohta hän pääsi jälleen
tasapainoon, peräytyi pari askelta saadakseen välimatkan pitemmäksi ja
katseli takaa-ajajaansa hengittäen läähättämällä.

Hän kuuli huudon, toisenkin, näki vastustajansa kasvoissa kostonhimon
muuttuvan halventavaksi kauhuksi, tunsi maan tärisevän ja ymmärsi
silmänräpäyksessä, että paholainen nyt lähestyi todellisuudessa.
Hän kirkaisi, katsahti sivulleen, näki ihan lähellä punaiset silmät
päivänvalon himmentäminä ja paiskautui nurin. Valtava ratas tarttui
häneen ja vieri eteenpäin pyörittäen häntä mukanaan, repien hänet jäsen
jäseneltä ja ahmi hänen elinvoimansa ja verensä tulisella vimmallaan,
sinkauttaen sitten murskaantuneet jäännökset ilmaan.

Kun se matkustaja, jonka hän oli äsken tuntenut, toipui huumauksestaan,
näki hän kannettavan kaukaa peitteen alla jotakin, mikä lepäsi laudalla
raskaana ja äänettömänä neljän miehen välissä. Samalla hän näki toisten
hätyyttävän pois koiria, jotka nuuskivat maata, ja siroittelevan tuhkaa
veriläikkiin.




KUUDESKUUDETTA LUKU

Iloa ja pettymystä


Merikadetin tyyssijassa oli elämä vilkasta. Toots ja Susan olivat
vihdoinkin saapuneet. Susan oli juossut portaita ylös niin innoissaan
kuin järkensä menettänyt, ja Toots ja Kukonpoika olivat menneet
takahuoneeseen.

»Ah oma rakas, suloinen neiti Floy!» huudahti Nipper, syösten Florencen
huoneeseen. »Kuinka ihmeellistä on ajatella, että asiat ovat tulleet
tänne kannalle ja saan tavata täällä teidät, oman kyyhkyskultani, eikä
teillä ole palvelijaa eikä omaa kotia, minne päänne kallistaisitte,
mutta minä en koskaan lähde luotanne, neiti Floy, sillä vaikkei minussa
kasva sammalta, en kuitenkaan ole vierivä kivi eikä sydämenikään ole
kivestä, sillä muutoin se ei olisi halkeamaisillaan niinkuin se nyt on,
voi laupias taivas!

Työnnettyään ilmoille nämä sanat yrittämättäkään millään lailla
pysähtyä, Susan Nipper syleili entistä emäntäänsä polvistuneena hänen
viereensä.

»Voi hyvät ihmiset!» jatkoi Susan. »Minä tiedän kaikki, mitä on
tapahtunut, tiedän sen, kultaseni, olen ihan tukehtua!»

»Susan, rakas Susan!» sanoi Florence.

»Taivas teitä varjelkoon! Minähän olin teidän pikku palvelijattarenne
silloin, kun olitte pieni lapsi, ja aiotteko nyt tosiaankin mennä
naimisiin?» intoili Susan tuskan ja mielihyvän, ylpeyden ja surun ja
taivas tietää kuinka monenlaisten eri tunteitten myllertäessä hänen
sydämessään.

»Kuka kertoi sinulle?»

»No, hyväinen aika, maailman viattomin olento Toots», vastasi Susan
itkunsekaisesti nauraen. »Tiesin hänen varmasti olevan oikeassa, koska
se koski häneen niin. Hän on uskollisin ja yksinkertaisin lapsi. Ja
meneekö rakas neitini», jatkoi Susan syleillen häntä uudestaan ja
puhjeten taas kyyneliin, »tosiaankin naimisiin?»

Se säälin, mielihyvän, hellyyden, suojelemisen ja huolehtimisen
sekainen tunne, joka sai Nipperin yhä uudestaan palaamaan tähän
aiheeseen ja silloin aina kohottamaan päätänsä, katsomaan nuoriin
kasvoihin ja suutelemaan niitä, painaen sitten taas päänsä Florencen
olkapäätä vasten, hyväillen ja nyyhkyttäen, oli omalla tavallaan niin
naisellinen ja kaunis kuin maailmassa suinkin voi nähdä.

»Kas niin», virkkoi Florence tyynnyttäen, »nyt olet ihan oma itsesi,
Susan hyvä!»

Neiti Nipper istuutui lattialle Florencen jalkain juureen, nauroi ja
nyyhkytti, painaen toisella kädellä nenäliinaa silmilleen ja taputellen
toisella Diogenesta, joka nuoleskeli hänen kasvojaan. Sitten hän myönsi
olevansa jo tyynempi ja nauroi ja itki taas enemmän sen vakuudeksi.

»Minä — minä — minä en ole koskaan nähnyt sellaista olentoa kuin se
Toots on», virkkoi Susan, »en ilmoisna ikänä!»

»Hän on niin ystävällinen», myönsi Florence.

»Ja niin hullunkurinen», huokasi Susan. »Voi, mitä hän jaaritteli
matkalla vaunuissa! Hän istui vieressäni ja moukkamainen Kukonpoika
ajurin seurana.»

»Mistä hän sitten puhui, Susan?» kysyi Florence arasti.

»Luutnantti Waltersista ja kapteeni Gillsistä ja teistä, rakas neiti
Floy, ja hiljaisesta haudasta.»

»Hiljaisesta haudasta?» toisti Florence.

»Hän sanoo», selitti Susan ja purskahti äänekkääseen itkunsekaiseen
nauruun, »että hän menee nyt heti rauhallisella mielellä hautaan,
mutta taivas sen tietää, Floy neiti, että hän ei niin tee, kun hän
on liiankin iloinen nähdessään toiset onnellisina. Mahdollisesti hän
ei ole Salomo», jatkoi Nipper tapansa mukaan suulaana, »enkä sitä
väitäkään, mutta sen sanon, että epäitsekkäämpää inhimillistä olentoa
en ole koskaan nähnyt!»

Koska hän ei vieläkään ollut oikein malttanut mieltään, nauroi hän
hillittömästi tämän tarmokkaan selityksen lausuttuaan. Sitten hän
kertoi Florencelle, että Toots odotti alakerrassa saadakseen tavata
hänet, mikä olisi runsas palkkio kaikesta äskeisen matkan tuottamasta
vaivasta.

Florence pyysi Susania kutsumaan Tootsin yläkertaan, lausuakseen
kiitokset suurenmoisesta ystävällisyydestä, ja hetkisen kuluttua Susan
toikin esille tämän nuoren herran, joka ulkoasultaan oli vielä pahasti
epäkunnossa ja änkytti entistä saamattomammin.

»Neiti Dombey», virkkoi Toots, »minulla on siis taas onni — tuijottaa
— ei tietenkään tuijottaa, mutta — en oikein tiedä mitä aioin sanoa,
mutta eihän sillä ole väliä.»

»Minun tulee kiittää teitä niin usein», sanoi Florence ojentaen
hänelle kummankin kätensä, viattoman kiitollisuuden säteillessä hänen
kasvoistaan, »ettei minulla enää riitä sanoja enkä tiedä, kuinka sen
lausuisin.»

»Neiti Dombey», sanoi Toots juhlallisella äänellä, »jos olisi
mahdollista, että enkelimäisen luonteenne uhalla voisitte kirota minut
— jos minun on lupa niin sanoa — masentaisitte minua paljon vähemmän
kuin näillä suopeuden ansaitsemattomilla ilmauksilla. Niiden vaikutus
minuun on — mutta», lopetti Toots äkkiä, »se poikkeaa asiasta, eikä
sillä ole väliä».

Tähän ei näyttänyt olevan muuta vastattavaa kuin kiittää, ja siksi
Florence kiitti häntä taas.

»Minun tekisi mieleni, neiti Dombey, käyttää tätä tilaisuutta
hyväkseni», sanoi Toots, »lausuakseni muutamia sanoja selitykseksi.
Minun olisi pitänyt voida ilokseni palata Susanin kanssa aikaisemmin,
mutta ensiksikään emme tietäneet sen sukulaisen nimeä, jonka luokse
hän oli asettunut, ja toiseksi, koska hän oli sieltä muuttanut erään
kauempana asuvan luokse, luulen, että tuskin mikään muu kuin Kukonpojan
nokkeluus olisi auttanut meitä pääsemään ajoissa hänen jäljilleen.»

Florence oli siitä myös varma.

»Mutta tämä ei ole pääasia», jatkoi Toots. »Susanin seura, uskokaa
minua, neiti Dombey, on ollut minulle lohdutukseksi ja tyydytykseksi
nykyisessä mielentilassani, jota on helpompi ajatella kuin kuvata.
Matka on ollut oma palkintonsa. Mutta siitäkään en aikonut puhua. Neiti
Dombey, olen jo ennen maininnut tietäväni, etten ole niin sanottuja
älykkäitä ihmisiä. Olen täysin selvillä siitä. En luule, että kukaan
muu paremmin kuin minä ymmärtää oman paksupäisyytensä — jollei se ole
liian voimakas puhetapa. Mutta, neiti Dombey, siitä huolimatta käsitän
millainen on asiain tila — tai suhde luutnantti Waltersiin. Mitä tuskaa
tämä asiain tila lieneekin minulle tuottanut (vaikkei sillä olekaan
väliä), on minun sanottava, että luutnantti Walters on sellainen mies,
joka näyttää ansaitsevan otsalleen sidotun onnenseppeleen. Saakoon
hän pitää sitä kauan ja suuressa arvossa, niinkuin eräs toinen ja
kerrassaan mitätön henkilö, jonka nimeäkään ei kannata mainita, olisi
pitänyt. Mutta sekään ei vielä ole pääasia. Neiti Dombey, kapteeni
Gills on ystäväni, ja luultavasti hän mielellään soisi minun silloin
tällöin pistäytyvän täällä. Minustakin olisi hauska käydä hänen
luonaan. Mutta en voi unohtaa, että kerran Brightonissa torin kulmassa
tein onnettoman kepposen, ja jos läsnäoloni on vähänkään epämieluisa
teille, niin pyydän teitä sanomaan sen nyt ja vakuutan ymmärtäväni
teidät täydellisesti. En pitäisi sitä lainkaan epäystävällisenä, vaan
tuntisin itseni hyvin iloiseksi ja onnelliseksi, jos kunnioitatte minua
luottamuksellanne.»

»Herra Toots», vastasi Florence, »jos te, joka olette niin vanha ja
uskollinen ystäväni, jäisitte tästedes pois, tekisitte minut hyvin
onnettomaksi. En koskaan, koskaan voi tuntea muuta kuin mielihyvää
teidät nähdessäni.»

»Neiti Dombey», sanoi Toots ottaen nenäliinansa esiin, »jos vuodatan
kyyneleen, on se ilon kyynel. Sillä ei ole väliä, ja minä olen hyvin
kiitollinen teille. Minun lienee lupa huomauttaa senjälkeen, mitä
olette niin ystävällisesti sanonut, että tarkoitukseni ei ole enää
heittää itseäni hunningolle.»

Florence näytti tätä tiedonantoa kuullessaan perin hämmentyneeltä.

»Tarkoitan sitä», selitti Toots, »että katson velvollisuudekseni
lähimmäisenä ylimalkaan, kunnes hiljainen hauta minut ottaa helmaansa,
pitää parasta huolta itsestäni ja — harjauttaa kenkäni niin kiiltäviksi
kuin asianhaarat suinkin sallivat. Tämä on viimeinen kerta, neiti
Dombey, kun tein minkään yksityisluontoisen ja henkilökohtaisen
huomautuksen. Kiitän teitä sydämestäni. Jollen olekaan ylimalkaan
niin järkevä kuin ystäväni toivoisivat tai kuin itse soisin, niin
olen tosiaankin, kautta kunniani, erittäin herkkä huomaamaan,
mikä on hienotunteista ja ystävällistä. Minusta tuntuu», lisäsi
hän intomielisesti, »kuin voisin tällä hetkellä ilmaista tunteeni
erikoisella tavalla, jos — jos vain pääsisin alkuun».

Koska hän ei näyttänyt pääsevän alkuun, vaikka oli pari minuuttia sitä
odottanut, lausui hän nopeasti jäähyväiset ja lähti alas etsimään
kapteenia, jonka tapasikin myymälässä.

»Kapteeni Gills», virkkoi Toots, »se, mitä nyt sanotaan täällä meidän
kahden kesken, on pyhä salaisuus. Se on seuraus siitä, mitä neiti
Dombey ja minä olemme yläkerrassa puhuneet. Niin, kapteeni Gills,
meneehän neiti Dombey pian naimisiin luutnantti Waltersin kanssa?»

»Juuri niin, nuorukainen, jahka vain pappi ensin paukuttaa pöntössä»,
kuiskasi kapteeni Gills hänen korvaansa.

»Pöntössä?» toisti Toots.

»Tuolla kirkossa», selitti kapteeni viitaten peukalollaan olkapäänsä
ylitse. »Lukee kuulutukset.»

»Jaha, nyt ymmärrän», sanoi Toots.

»Ja mitä sitten seuraa?» kysyi kapteeni käheästi kuiskaten, taputtaen
Tootsia rintaan kätensä selkäpuolella ja peräytyen hänestä ihastuneen
näköisenä. »Tuo sievä tyttö, jota on kasvatettu niin hellävaroen
kuin ulkomaan lintua, lähtee myrskyävälle merelle Walterin kanssa ja
matkustaa Kiinaan.»

»Hyvä Jumala, kapteeni Gills!» huudahti Toots.

»Varmasti», sanoi kapteeni nyökäyttäen päätään. »Kun Walterin laiva
oli ajautunut oikealta reitiltä hirmumyrskyssä ja mennyt pirstoiksi,
korjasi hänet merestä eräs toinen laiva, joka oli matkalla Kiinaan.
Sillä tavalla joutui Walterkin sinne ja pääsi suosioon sekä laivalla
että maissa — sillä hän on niin taitava ja kelpo poika kuin suinkin
— ja kun sitten lastenvalvoja kuoli Kantonissa, pääsi Walter
hänen sijalleen (olihan hän aikaisemmin toiminut samalla alalla
konttoristina), ja nyt hän on lastinvalvojana toisella laivalla, joka
kuuluu samoille omistajille.» Sitten hän lisäsi miettiväisenä: »Ja
nähkääs, niin lähtee tuo sievä tyttö myrskyävälle merelle Walterin
kanssa ja matkustaa Kiinaan.»

Toots ja kapteeni huokasivat yhtaikaa.

»Ja mitä sitten?» jatkoi kapteeni. »Hän rakastaa Walteria uskollisesti.
Walter rakastaa häntä uskollisesti. Ne, joiden olisi pitänyt rakastaa
ja hoivailla tyttöä, kohtelivat häntä kuin pedot. Kun hän kotoaan
ajettuna tuli tänne luokseni ja vaipui noille lattialaudoille, oli
hänen haavoittunut sydämensä murtunut. Tiedän sen. Minä, Ed'ard Cuttle,
näin sen. Vain uskollinen, lempeä, luja rakkaus voi parantaa sellaisen
sydämen. Jollen tietäisi, että niin on asian laita, ja jollen olisi
varma siitä, että he rakastivat toisiaan alusta asti, antaisin hakata
nämä siniset käsivarteni ja sääreni poikki, ennenkuin päästäisin
tytön menemään. Mutta minä tiedän sen varmasti, ja mitä sitten? Niin,
minä siis sanon, että taivas kaitkoon heitä kumpaakin, ja niin se
kaitseekin! Aamen!»

»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »sallikaa minun ilokseni puristaa
kättänne. Teillä on sellainen tapa puhua asioista, että lämpimät väreet
käyvät pitkin selkäpiitä. Minäkin sanon aamen. Tiedätte varmaankin,
kapteeni Gills, että minäkin olen ollut neiti Dombeyn ihailija.»

»Reippaalla mielellä vain», virkkoi kapteeni laskien kätensä Tootsin
olkapäälle. »Älkää menettäkö malttianne, nuorukainen!»

»Minä aionkin reipastua, kapteeni Gills», vastasi Toots innostuneena.
»Aionpa malttaa mielenikin, mikäli se suinkin on mahdollista.
Kun hiljainen hauta ammottaa, kapteeni Gills, olen valmis sinne
laskettavaksi, en ennen. Mutta kun en ole varma siitä, että voisin
tällä hetkellä hillitä tunteitani, tahdon puhua teille ja pyytää
erikoisena suosionosoituksena mainitsemaan siitä luutnantti
Waltersille.»

»Jaha, jaha, uljaasti vain», kehoitti kapteeni.

»Koska neiti Dombey on ollut niin sanomattoman ystävällinen», jatkoi
Toots vesissä silmin, »että on selittänyt minun läsnäoloni olevan
hänelle mieluisen, ja koska te ja kaikki täällä olette yhtä suopeita
ja suvaitsevaisia erästä kohtaan, joka — tosiaankin», virkkoi Toots
tuokioksi masentuneena, »näyttää vahingossa syntyneen tähän maailmaan,
käväisen täällä silloin tällöin iltaisin sen lyhyen ajan kuluessa,
jonka voimme kaikki olla yhdessä. Mutta seuraavaa pyydän teiltä.
Jos jonakin hetkenä huomaan, etten voi kestää luutnantti Waltersin
autuuden näkemistä, ja syöksyn ulos, niin toivon, kapteeni Gills, että
te ja hän pidätte sitä kumpikin onnettomuutenani eikä virheenäni tai
sisäisen kamppailun puutteena. Teidän tulee olla varma siitä, etten ole
pahanilkinen kellekään elävälle olennolle, kaikkein vähimmin luutnantti
Waltersille, ja toivoakseni sellaisissa tapauksissa selitätte
minun lähteneen kävelemään tai todennäköisesti katsomaan, paljonko
pörssitalon kello on. Kapteeni Gills, jos voisitte suostua tähän asiain
järjestelyyn ja saada luutnantti Waltersinkin taipumaan siihen, olisi
se niin suuri helpotus tunteilleni, että pitäisin halpana korvauksena
siitä, vaikka luovuttaisin tuntuvan osan omaisuuttani.»

»Poikaseni», virkkoi kapteeni, »älkää enää puhuko mitään. Saatte hinata
mastoon millaisen lipun kulloinkin tahdotte, Walter ja minä kyllä
vastaamme samanlaisella.»

»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »tunnen suurta mielenhuojennusta.
Toivon, että kaikki täällä ajattelevat minua ystävällisesti. Minullakin
on, kautta kunniani, hyvä tarkoitus kaikkia kohtaan, niin huonosti kuin
sitä osannenkin näyttää. Se on nähkääs samanlaista kuin jos Burgess ja
Kumpp. haluaisivat olla erikoisen kohteliaita jollekin asiakkaalleen
ja valmistaa harvinaisen hienot housut, mutta eivät osaisi leikata
sellaisia kuin ovat kuvitelleet.»

Lausuttuaan tämän pätevän vertauskuvan, josta hän näytti olevan jonkin
verran ylpeä, Toots hyvästeli ja lähti kapteeni Cuttlen luota.

Kelpo kapteeni, jolla oli Florence luonaan ja Susan tätä palvelemassa,
oli säteilevän onnellinen mies. Päivien kuluessa hän kävi yhä
säteilevämmäksi ja onnellisemmaksi. Neuvoteltuaan vähän Susanin
kanssa (jonka viisautta kohtaan hän tunsi syvää kunnioitusta ja jonka
reipasta hyökkäystä rouva MacStingeriä vastaan hän ei voinut koskaan
unohtaa) hän ehdotti Florencelle, että sen vanhan rouvan tytär, joka
tavallisesti istui sinisen päivänvarjon alla Leadenhall-torilla,
varovaisuus- ja viisaussyistä vapautettaisiin hoitamasta täällä
taloustehtäviä ja että hänen tilalleen hankittaisiin eräs toinen, joka
ei ollut tuntematon ja johon he voisivat varmasti luottaa. Silloin
Susan, joka oli läsnä, mainitsi sovittuaan asiasta etukäteen kapteenin
kanssa, rouva Richardsin nimen. Florencen kasvot kirkastuivat. Niinpä
Susan lähti samana iltapäivänä Toodlein kotiin puhuttelemaan rouva
Richardsia ja palasi voitonriemuisena samana iltana mukanaan entinen
punaposkinen Polly, jonka tunteenpurkaukset hänen nähdessään Florencen
olivat tuskin vähemmän helliä kuin itse Susan Nipperin.

Kun tämä sotajuoni oli suoritettu, joka tuotti kapteenille tavatonta
mielentyydytystä samoin kuin kaikki muutkin onnelliset kepposet, piti
Florencen valmistella Susania heidän lähestyvään eroonsa. Se oli paljon
vaikeampi tehtävä, koska neiti Nipper oli lujasti päättänyt olla enää
koskaan eroamatta entisestä emännästään.

»Mitä palkkaan tulee, Floy-neiti», virkkoi Susan, »niin ette
suinkaan aio loukata minua puhumalla siitä, sillä minä olen pannut
rahaa säästöön enkä myy rakkauttani ja uskollisuuttani tällaisessa
tapauksessa, vaikka minulla ei olisikaan mitään säästöpankissa ja
vaikka pankit hajoaisivat pirstaleiksi, mutta rakas neiti, ette ole
koskaan ollut ilman minua siitä lähtien, kun rakas äitiparkanne
otettiin pois, ja vaikkei minussa ole mitään kehumista, olette tottunut
minuun, oh, rakas oma emäntäni, niin monien vuosien kuluessa älkääkä
ajatelko lähtemistä minnekään ilman minua, sillä te ette saa ettekä
voi!»

»Susan kulta, minä lähden kauas, niin kauas.»

»No, mitä se haittaa, Floy-neiti? Sitä enemmän tarvitsette minua.
Matkan pituus ei merkitse, Jumalan kiitos, minun silmissäni mitään»,
sanoi Susan innoissaan.

»Mutta, Susan, minä lähden Walterin kanssa ja menisin hänen kanssaan
minne tahansa — kaikkialle. Walter on köyhä, ja minä olen köyhä, ja
minun täytyy nyt oppia tulemaan toimeen ja auttamaan häntä.»

»Rakas Floy-neiti!» huudahti Susan, pudistaen kovasti päätään, »se ei
ole mitään uutta, että tulette toimeen ja autatte toisiakin ja olette
kärsivällisin ja uskollisin kaikista jalomielisistä ihmisistä, mutta
antakaa minun puhua asiasta herra Walter Gayn kanssa ja järjestää se
hänen avullaan, sillä en voi enkä tahdo sietää, että te lähtisitte
yksin läpi maailman!»

»Yksinkö, Susan?» virkkoi Florence. »Yksinkö, kun Walter on kanssani!»
Kuinka kirkas, hämillinen ja hurmaava hymy olikaan hänen huulillaan!
Walterin olisi pitänyt nähdä se. »Olen varma siitä, ettet puhu asiasta
Walterille, jos pyydän sinua», lisäsi hän hellästi. »Älä tee sitä,
Susan kulta.»

Susan huokasi. »Miksi en, Floy-neiti?»

»Siksi», vastasi Florence, »että minusta tulee hänen vaimonsa,
antaakseni hänelle koko sydämeni, elääkseni ja kuollakseni hänen
kanssaan. Jos sanoisit hänelle, mitä olet minulle sanonut, voisi hän
ajatella, että pelkään sitä, mikä on edessä, tai että sinulla on syytä
pelätä minun puolestani. Ja minähän rakastan häntä, Susan kulta!»

Neiti Nipper oli niin liikutettu näiden sanojen hiljaisesta
intomielisyydestä ja yksinkertaisesta, sydämellisestä vakavuudesta,
joka loi Florencen kasvoille tavallistakin kauniimman ja puhtaamman
heijastuksen, ettei osannut muuta kuin taas syleillä ja huokailla
ihmeissään kysellen, aikoiko hänen pikku emäntänsä tosiaankin,
tosiaankin mennä naimisiin, ja säälitellä ja hyväillä ja hoivailla
niinkuin ennen.

Mutta vaikka Nipper olikin taipuvainen ilmaisemaan naisellista
heikkoutta, kykeni hän melkein yhtä hyvin hillitsemään itsensä samoin
kuin oli osannut hyökätä peloittavan rouva MacStingerin kimppuun.
Sen koommin hän ei kertaakaan palannut tähän asiaan, vaan oli aina
hilpeä, toimelias ja toivorikas. Tootsille hän kuitenkin kertoi
salaavansa tunteensa vain toistaiseksi ja lisäsi, että kun kaikki
olisi lopussa ja neiti Dombey lähtenyt pois, hän olisi sydäntäsärkevä
näky. Toots väitti, että samoin kävisi hänen itsensäkin ja että he
voisivat sekoittaa kyyneleensä yhteen. Mutta Susan ei koskaan päästänyt
tunteitaan valloille Florencen läsnäollessa tai merikadetin alueella.

Niin rajoitettu ja vaatimaton kuin Florencen vaatevarasto olikin —
kuinka suuri vastakohta sille, joka hänelle oli valmistettu ennen
hänen isänsä toisia häitä! — riitti aika paljon puuhaa sen kuntoon
saamisessa, ja Susan Nipper työskenteli Florencen apuna kaiket päivät
viidenkymmenen ompelijattaren innolla. Ne ihmeelliset lisät, joita
kapteeni Cuttle olisi lahjoittanut näihin kapioihin, jos hänen olisi
sallittu — kuten vaaleanpunaiset päivänvarjot, värilliset silkkisukat,
siniset kengät ja muut laivalla matkustettaessa yhtä välttämättömät
kapineet — vaatisivat melko tilan tässä selostuksessa. Mutta hänet
saatiin kuitenkin muutamilla eksyttävillä selityksillä supistamaan
lahjansa ompelulippaaseen ja matkalaukkuun, jotka molemmat hän hankki
niin suuret kuin rahalla suinkin voi ostaa. Parin seuraavan viikon
aikana hän istui melkein koko päivän tuijottamassa näihin kapineihin,
milloin tuntien tavatonta ihailua niitä kohtaan milloin epäillen
alakuloisena, etteivät ne olleet kyllin upeita. Välistä hän taas
riensi ulos katsellakseen minkä ihmeellisen esineen ostaisi, joka
olisi välttämätön molempien edellisten täydennykseksi. Mutta hänen
mestaritemppunsa oli se, että hän vei eräänä aamuna molemmat laatikot
mukanaan ja kaiverrutti kummankin sydämenmuotoiseen, messinkiseen
kansilevyyn kaksi sanaa: Florence Gay. Sitten hän poltti ypöyksin neljä
piipullista yhteen mittaan pienessä takahuoneessaan, ja hänet tavattiin
yhtä monen tunnin kuluttua siellä itsekseen hihittämässä.

Walter puuhaili kaupungilla kaiket päivät, mutta tuli tänne joka aamu
varhain tapaamaan Florencea ja vietti illan aina hänen seurassaan.
Florence ei milloinkaan muulloin laskeutunut yläkerrasta kuin
hiipiäkseen Walteria odottamaan, kun läheni se aika, jolloin hän
tavallisesti tuli, saattaakseen häntä ylpeän, suojelevan käsivarren
tukemana ovelle ja joskus kurkistaakseen kadulle. Oi, suloista aikaa!
Oi, rauhattomien sydänten lepoa, rakkauden syvää, ehtymätöntä, valtavaa
lähdettä, johon niin paljon oli vaipunut!

Florencen rinnassa oli vielä merkki isän julmasta iskusta. Joka
hengenvedolla se muistutti olemassaolostaan, joka kerta Walterin
painaessa häntä sydäntään vasten se tuli hänen mieleensä. Mutta
hän koetti unohtaa. Kun Walterin ja hänen oma sydämensä tykyttivät
samassa tahdissa, ei mitään rumempaa soitantoa kuulunut, kaikki tylyt,
itsekkäät sydämet unohtuivat. Niin hento ja heikko kuin hän olikin,
asusti hänessä sellainen rakkauden voima, että se jaksoi luoda Walterin
kuvasta uuden maailman, jonne oli hyvä turvautua.

Kuinka usein johtuivatkaan suuri kotitalo ja entiset ajat hänen
mieleensä hämärän hetkinä, jolloin Walterin käsivarsi suojasi häntä
niin ylpeästi ja hellästi ja hän painuen lähemmäksi sulhastaan värisi
muistellessaan! Kuinka usein hän kohottikaan silmänsä niihin, jotka
katselivat häntä niin lempeän vakavasti, ja itki onnesta saatuaan
tällaisen turvapaikan, kun mieleen palasi se ilta, jolloin hän oli
mennyt alas isänsä huoneeseen ja kohdannut unohtumattoman silmäyksen!
Mitä innokkaammin hän turvautui Walteriin, sitä selvemmin hän muisti
rakkaan velivainajansa, mutta kun hän muisteli isäänsä, ei hän koskaan
ajatellut sen pitemmälle kuin siihen hetkeen asti, jolloin isänsä
nukkuessa oli suudellut hänen kasvojaan.

»Rakas Walter», virkkoi Florence eräänä iltana, kun oli melkein pimeä,
»tiedätkö, mitä olen tänään ajatellut?»

»Varmaankin sitä, kuinka aika kiitää ja kuinka pian olemme jo
merimatkalla, Florence kulta.»

»En tarkoita sitä, Walter, vaikka sekin on mielessäni. Olen ajatellut,
millainen taakka sinulle olen.»

»Kallis, pyhä taakka, kultaseni. Minäkin ajattelen sitä joskus.»

»Sinä naurat, Walter. Varmaankin sinä ajattelet sitä paljon enemmän
kuin minä. Mutta minä tarkoitan kustannuksia.»

»Kustannuksia, rakkaani?»

»Niin, rahamenoja. Olen kyennyt hyvin vähän itse suorittamaan niistä
vaatetarpeista, joiden valmistamisessa Susanilla ja minulla on puuhaa.
Sinä olit köyhä jo ennenkin. Mutta kuinka paljon köyhemmäksi minä
teenkään sinut, Walter!»

»Ja kuinka paljon rikkaammaksi, Florence!»

Florence pudisti nauraen päätänsä.

»Sitäpaitsi», virkkoi Walter, »kauan sitten — ennenkuin lähdin merille
— sain lahjaksi kukkaron, jossa oli rahaa, rakkaani.»

»Voi!» huudahti Florence surullisesti naurahtaen. »Hyvin vähän, hyvin
vähän, Walter! Mutta sinä et saa ajatella», lisäsi hän laskien kätensä
kevyesti Walterin olkapäälle ja katsellen hänen kasvoihinsa, »että
minua surettaa olla taakkanasi. Ei, rakkaani, iloitsen siitä ja olen
onnellinen. En millään muotoa soisi asian olevan toisin!»

»En minäkään, Florence kulta.»

»Mutta sinusta, Walter, ei voi koskaan tuntua samanlaiselta kuin
minusta. Olen niin ylpeä sinusta! Sydämeni on tulvillaan iloa
tietäessäni kaikkien niiden, jotka puhuvat sinusta, varmasti sanovan,
että menit naimisiin kodittoman tyttöparan kanssa, joka oli etsinyt
turvapaikkaa täältä, jolla ei ollut mitään muuta kotia, ei mitään muita
ystäviä, jolla ei ollut mitään — ei mitään! Oi, Walter, jos olisin
voinut tuoda sinulle mukanani miljoonia, en olisi ollut niin onnellinen
sinun tähtesi kuin nyt!»

»Ja sinä, Florence kulta, etkö sinä ole mitään?» kysyi Walter.

»En, Walter, en mitään muuta kuin vaimosi.» Käsivarsi kiertyi kevyesti
Walterin kaulan ympärille, ja ääni tuli yhä lähemmäksi. »Minä en ole
mitään enää ilman sinua. Minulla ei ole mitään muuta toivetta maan
päällä kuin saada olla omanasi. Minulla ei ole enää mitään muuta
rakasta kuin sinä.»

Tosiaankin oli Tootsilla sinä iltana syytä lähteä pois pikku seurasta,
käydä pari kertaa tarkistamassa kelloaan pörssitalon ajanmittarin
mukaan, pistäytyä kerran neuvottelemassa erään pankkiirin kanssa, jonka
hän äkkiä muisti, ja lopuksi vielä tehdä kävelyretki Aldgate-kaivon
luokse!

Mutta ennenkuin hän lähti näille asioille tai oikeastaan ennenkuin hän
oli tullutkaan ja lamput sytytetty, virkkoi Walter:

»Florence rakkaani, laivamme lastaus on nyt melkein lopussa, ja
luultavasti se lähtee jokea alas juuri hääpäivänämme. Lähdemmekö
liikkeelle jo saman päivän aamuna ja pysähdymme Kentissä, kunnes
nousemme laivaan Gravesendissa viikon kuluttua?»

»Kuten haluat, Walter. Minä olen onnellinen missä tahansa. Mutta —»

»Mitä sitten, rakkaani?»

»Sinähän tiedät, ettei tule ensinkään häävieraita eikä kukaan
vaatteittemme vuoksi erota meitä muista ihmisistä. Ennenkuin lähdemme
sinä päivänä, vietkö minut — vietkö minut erääseen paikkaan aamulla,
Walter — varhain — ennenkuin menemme kirkkoon?»

Walter näytti ymmärtävän, kuten olikin luonnollista niin uskollisesti
rakastavan puolelta, ja vakuutti olevansa siihen valmis, vahvistaen
sanansa suudelmalla — ehkä useammallakin kuin yhdellä tai kahdella tai
kolmella. Florence tunsi itsensä hyvin onnelliseksi tänä vakavana,
hiljaisena iltana.

Sitten tuli Susan Nipper heidän rauhalliseen huoneeseensa tuoden
kynttilöitä, ja vähän sen jälkeen teetä. Pian ilmestyi myös kapteeni ja
sitten Toots, joka — niinkuin aikaisemmin on mainittu — vietti perin
levottoman illan ja pistäytyi usein kaupungille asioilleen. Mutta
tavallisesti hän ei niin tehnyt, vaan sieti asemaansa oikein hyvin,
pelaten korttia kapteenin kanssa neiti Nipperin neuvoessa, pelistä
johtuvat pikku laskutoimitukset olivat hänelle tepsivänä keinona saada
päänsä perinpohjin pyörälle.

Tällaisissa tilaisuuksissa kapteeni Cuttlen kasvoilla näkyi perätysten
mitä ihmeellisimpiä tunteitten vaihteluita. Hänen vaistomainen
hienotunteisuutensa ja ritarillisuutensa Florencea kohtaan sai
hänet ymmärtämään, ettei ollut sopiva aika suuriäänisesti ilmaista
hilpeyttään tai tyytyväisyyttään. Alituisesti kuitenkin toiselta
puolen pyrki kuuluville joitakin irrallisia säveleitä viehättävästä
Pegistä, ja ne sotkivat kapteenin käytöksen ihan auttamattomasti.
Toisinaan sentään hänen ihailunsa Florencea ja Walteria kohtaan —
jotka tosiaankin olivat suloinen pari nuoruudessaan, rakkaudessaan ja
kauneudessaan, istuessaan vähän erossa muista — valtasi hänet niin
kokonaan, että hän laski kortit käsistään, katsellen vain säteilevänä
nuoria ja pyyhkien päätänsä nenäliinallaan. Siitä hän heräsi vasta
nähdessään, kuinka Toots äkkiä syöksyi ulos, ja muistaessaan, että
hän oli tietämättään haavoittanut nuoren miehen mieltä. Tämä ajatus
teki hänet kovin alakuloiseksi, kunnes Toots palasi, jolloin hän taas
kävi käsiksi kortteihinsa, iskien silmää ja nyökkäillen ja viitaten
koukullaan kohteliaasti Susanille ilmaistakseen, ettei enää toista
kertaa semmoista sattuisi. Ja nyt seurannut mielentila oli ehkä
hänen parhaansa, sillä silloin hän koetti poistaa kasvoiltaan kaikki
mahdolliset ilmeet ja istua tuijottaen ympärilleen huoneessa, samalla
kun kuitenkin eri tunteet vaihtelivat hänen kasvoillaan taistellen
keskenään ylivallasta. Riemukas ihailu Florencea ja Walteria kohtaan
voitti aina muut ja pysyi ylivoimaisena, jollei Toots rynnännyt
uudelleen ulos, jolloin kapteeni istui katuvan rikollisen näköisenä
odottaen nuoren miehen paluuta ja silloin tällöin hiljaisella,
moittivalla äänellä lausui itselleen kehoituksia, esim. »Reippaasti
vain!» tai mutisi joitakin nuhteita »Ed'ard Cuttle miekkoselle», joka
oli niin laiminlyönyt kaiken varovaisuuden.

Mutta erääseen kaikkein ankarimmista koettelemuksistaan oli Toots itse
syypää. Sen sunnuntain lähestyessä, jolloin suoritettaisiin viimeinen
kapteenin mainitsemista kuulutuksista, ilmaisi Toots tunteensa seuraa
vaan tapaan Susan Nipperille.

»Susan», virkkoi hän, »minua vetää tuota kirkkoa kohti. Sanat, jotka
erottavat minut lopullisesti neiti Dombeysta, kajahtavat korvissani
kuin hautajaiskellot, mutta — kautta kunniasanani — minun täytyy ne
kuulla. Tahdotteko siis huomenna saattaa minua pyhään rakennukseen?»

Neiti Nipper sanoi olevansa siihen valmis, jos se tuottaisi
jonkinlaista tyydytystä Tootsille, mutta pyysi häntä kuitenkin
luopumaan siitä ajatuksesta.

»Susan», sanoi silloin Toots hyvin juhlallisesti, »ennenkuin viiksiäni
huomasi kukaan muu kuin minä itse, ihailin neiti Dombeyta. Ollessani
vielä Blimberin orjuudessa ja uhrina ihailin neiti Dombeyta. Kun ei
minua enää voitu lain voimalla estää pääsemästä omaisuuteeni käsiksi
ja — kun siis sain sen haltuuni, ihailin neiti Dombeyta. Se kuulutus,
joka liittää hänet luutnantti Waltersiin ja minut kolkkouteen, voi olla
kauhea ja varmasti onkin», virkkoi hän tapailtuaan ensin tarpeeksi
voimakasta sanankäännettä, »mutta, tietäkää se, minusta tuntuu, että
minun pitää se kuulla. Minusta tuntuu kuin pitäisi omin korvin päästä
varmuuteen siitä, että maa tosiaankin temmataan altani ja ettei minulla
ole enää toivoa tai — niin, lyhyesti sanoen — jalkaa, jolla kävelisin.»

Susan Nipper ei voinut muuta kuin sääliä Tootsin onnetonta tilaa ja
suostua asiain näin ollen tulemaan hänen mukanaan, kuten hän tekikin
seuraavana päivänä.

Kirkko, jonka Walter oli valinnut siihen tarkoitukseen, oli
lahonnut vanha kirkko pienen hautuumaan keskellä ja joka taholla
monimutkaisten takakatujen ja pihojen ympäröimänä. Naapuritalot loivat
sen ylle tavallaan holvikaton. Muuten se oli suuri, synkkä rakennus
korkeine tammisine penkkeineen joihin sunnuntaisin näytti häviävän
parisenkymmentä ihmistä papin äänen uneliaasti kaikuessa tyhjyydessä ja
urkujen humistessa ja kohistessa ikäänkuin kirkko olisi potenut ähkyä,
koska ei ollut seurakuntaa, joka olisi pitänyt tuulta ja kosteutta
loitolla. Mutta tältä keskikaupungin kirkolta ei kuitenkaan puuttunut
toisten kirkkojen seuraa, sillä joka taholla sen ympärillä kohoili
torneja kuin mastonhuippuja joella. Melkein jokaisella läheisellä,
mitättömällä aukiolla oli kirkko. Niiden yhtaikaa kuuluva kellonsoitto
oli suorastaan huomaava Susanin ja Tootsin astellessa sitä kohti
sunnuntai-aamuna.

He joutuivat suntion opastamina tilavaan penkkiin ja koska oli
varhaista, oli heillä hyvää aikaa laskea seurakunnan lukumäärää tai
katsella pientä, nukkavierua ukkoa, joka polkimen avulla soitti kelloa,
seisten pylväistössä suojaseinän takana. Tarkasteltuaan rukouspöydälle
tuotuja suuria kirjoja, Toots kuiskasi Susanille haluavansa mielellään
tietää, missä kirjassa kuulutuksia pidettiin, mutta nuori nainen
pudisti vain päätänsä ja rypisti otsaansa merkiksi, ettei ollut sopiva
hetki kiinnittää huomiotaan maallisiin asioihin.

Mutta Tootsin näytti olevan mahdotonta estää ajatuksiaan yhä
palaamasta samaan asiaan, ja ilmeisesti hän etsi silmillään
kuulutuksia jumalanpalveluksen koko alkupuolen kestäessä. Kun lähestyi
se aika, jolloin ne luettaisiin, ilmaisi nuorukaisparka suurta
levottomuutta ja värisi, mitä ei vähentänyt kapteenin odottamaton
ilmestyminen parvekkeen ensi riviin. Kun kirkonpalvelija ojensi
papille luettelon, tarttui Toots kummallakin kädellään edessään
olevan penkin selustaan, mutta Walter Gayn ja Florence Dombeyn nimiä
luettaessa kovaa kolmannesti kuulutettuina hän joutui niin kokonaan
tunteittensa valtaan, että syöksyi kirkosta ulos unohtaen hattunsa.
Hänen jälkeensä kiiruhtivat suntio ja kaksi välskäriä, jotka sattuivat
olemaan saapuvilla. Ensiksimainittu ilmestyi pian takaisin noutamaan
puuttuvaa päähinettä ja kertomaan kuiskaamalla neiti Nipperille, ettei
tarvinnut olla levoton herran vuoksi, joka oli sanonut, ettei hänen
pahoinvoinnillaan ollut väliä.

Neiti Nipper, joka tunsi olevansa seurakunnan tarkasteltavana, olisi
joutunut jo kylliksi hämilleen tästä välikohtauksesta, vaikkei sen
enempää olisi sattunutkaan. Mutta sitä vaikeammaksi kävi tilanne, kun
kapteeni peittelemättä ilmaisi jollakin tavalla olevansa asianosainen
ja kaikki ihmiset pakostakin sen huomasivat. Tootsin tavaton
rauhattomuus lisäsi ja pitkitti Susanin kiusallista asemaa. Koska
nuoren miehen oli nykyisessä mielentilassaan mahdoton jäädä yksin
kirkkomaalle yksinäisten mietteittensä raadeltavaksi ja koska hän
myöskin epäilemättä halusi osoittaa kunnioitustaan sitä kirkollista
toimitusta kohtaan, jonka hän oli jossakin määrin keskeyttänyt, palasi
hän äkkiä, mutta ei enää penkkiin, vaan istuutui vapaalle paikalle
sivukuoriin kahden vanhahkon naisen väliin, jotka olivat tottuneet
saamaan viikottaisen henkisen leipänsä sinne hyllylle tuotuna. Tähän
ryhmään Toots jäi häiriten kovasti seurakuntaa, jonka oli mahdotonta
olla katselematta häneen päin, kunnes hän taas tunteittensa valtaamana
äkkiä lähti hiljaa pois. Kun hän ei sitten enää uskaltanut tulla
kirkkoon, mutta kuitenkin halusi päästä osalliseksi siitä, mitä
sisällä tapahtui, ilmestyi hän tuon tuostakin jonkin akkunan taakse
tähystämään surkean näköisenä sisälle. Koska hän ylettyi moneen
akkunaan ulkoapäin ja hänen levottomuutensa oli hyvin suuri, ei
ainoastaan ollut hyvin vaikea aavistaa, mihin akkunaan hän milloinkin
ilmestyisi, vaan seurakunta käytti saarnan suomaa jokseenkin vapaata
aikaa arvaillakseen, minkä akkunan vuoro seuraavalla kerralla olisi.
Tootsin liikkeet olivat niin odottamattomat, että hän tavallisesti
petti kaikki odotukset ja ilmestyi kuin silmänkääntäjän hahmo sinne,
missä häntä vähimmin osattiin epäillä. Tätä salaperäisten ilmestymisten
vaikutusta lisäsi vielä paljon se, että vaikka hänen oli vaikea nähdä
sisään, jokaisen kirkossa olijan oli helppo nähdä ulos, mistä johtui,
että hän viipyi akkunan kohdalla joka kerta kauemmin kuin oli osattu
odottaa, kasvot lasia vasten likistettyinä, kunnes äkkiä huomasi
kaikkien silmien olevan itseensä suunnattuina ja hävisi näkyvistä.

Tämä Tootsin menettely ja kapteenin selvästi huomattava osallisuus
teki Susan Nipperin aseman niin kiusalliseksi, että hän tunsi suurta
huojennusta jumalanpalveluksen päättyessä. Paluumatkalla hän ei ollut
oikein ystävällinen Tootsille, kun tämä kertoi hänelle ja kapteenille,
että hän nyt tuntiessaan olevansa varma siitä, ettei ollut mitään
toivoa eräästä asiasta, oli tyynempi — tai ei juuri tyynempi, vaan
tyynemmin ja täydellisemmin onneton.

Sitten kului aika hyvin nopeasti häiden aattoon asti. Merikadetin
yläkerrassa istui taas entinen seura koolla kaikessa rauhassa. He
olivat vakavia ja hiljaisia ajatellessaan seuraavaa päivää, mutta
kuitenkin sisimmässään iloisia. Florence istui Walterin vieressä
ja lopetteli pientä käsityötä, joka oli tarkoitettu kapteenille
lähtölahjaksi. Kapteeni pelasi korttia Tootsin kanssa, joka kyseli
neuvoja Susan Nipperiltä. Tämä puolestaan jakeli niitä asiaankuuluvan
salaisesti ja varovasti. Diogenes kuunteli ja päästi silloin tällöin
juron, puoleksi tukahdutetun haukahduksen näyttäen jälkeenpäin itsekin
sitä häpeilevän kuin epäillen oliko siihen syytä.

»Siivolla, siivolla», virkkoi kapteeni sille. »Mitä sinulta oikein
puuttuu? Sinä et tunnu rauhalliselta tänä iltana, toveri!»

Diogenes heilutti häntäänsä, mutta höristi heti senjälkeen korviaan
ja haukahti taas, pyydellen kohta kapteenilta anteeksi häntäänsä
heiluttamalla.

»Melkeinpä arvelen, Di, että epäilet rouva Richardsia», virkkoi
kapteeni katsellen miettiväisenä korttejaan ja sivellen leukaansa
koukullaan, »mutta jos olet se eläin, joksi sinua luulen, niin
harkitset asiaa lähemmin, sillä hänen kasvonsa ovat hänen
suosituksensa. Kas niin, toveri», lisäsi hän Tootsille, »jos olette
valmis, niin lyökää kortti pöytään».

Kapteeni puhui rauhallisena ja kiinnitti huomionsa vain peliin, mutta
äkkiä kortit putosivat hänen kädestään, hänen suunsa ja silmänsä
levisivät, hänen säärensä kohosivat ja ojentuivat sitten pitkälle
eteenpäin, samalla kun hän tuijotti oveen sanattoman ällistyksen
vallassa. Katsahdettuaan toisiin ja huomattuaan, ettei kukaan pannut
merkille hänen kummastuksensa syytä, hän tointui syvään huokaisten,
iski hirvittävällä voimalla kätensä pöytään ja huusi jyrisevällä
äänellä: »Sol Gills, hoi!» Sitten hän ryntäsi syleilemään vanhalta
merimieheltä näyttävää ukkoa, joka oli tullut sisään Pollyn kanssa.

Seuraavana hetkenä Walter oli saman merimiehen sylissä, ja vähän
myöhemmin Florence. Heti sen jälkeen kapteeni Cuttle syleili rouva
Richardsia ja neiti Nipperiä, ravisti pontevasti Tootsin kättä ja
heiluttaen koukkuaan päänsä päällä huusi: »Hurraa, toveri, hurraa!»
Toots, joka ei ymmärtänyt mitään viime hetkien tapauksista, vastasi
hyvin kohteliaasti: »Juuri niin, kapteeni Gills, mikä lieneekin
tarkoituksenne!»

Kauhtunut merimiesmekko ja yhtä kauhtunut lakki ja kaulahuivi
kääntyivät kapteenista ja Florencesta takaisin Walteriin, ja näiden
vaatekappaleiden sisältä kuului kuin vanhan miehen nyyhkytyksiä
karkeiden hihojen syleillessä lujasti Walteria. Silloin kaikki olivat
ääneti, ja kapteeni hankasi nenäänsä hyvin hartaasti. Mutta kun
merimiesmekko, lakki ja kaulahuivi taas oikaisivat itsensä, lähestyi
Florence niitä lempeästi. Hän ja Walter riisuivat ne, kuorien siten
näkyviin laivakojeiden kauppiaan vähän ohuempana ja riutuneempana
kuin ennen, jolloin hänellä oli walesilainen tekotukka ja vanha
kahvinvärinen, irtonappinen takki, entisen pettämättömän kellon
tikittäessä hänen taskussaan.

»Täpötäynnä tiedettä», virkkoi kapteeni säteillen, »niinkuin aina
ennenkin! Sol Gills, Sol Gills, mitä sinä olet puuhannut näinä pitkän
pitkinä aikoina, vanha veikko?»

»Olen puolisokea, Ned», virkkoi ukko, »ja melkein kuuromykkä ilosta».

»Hänen oma äänensä», sanoi kapteeni katsellen ympärilleen niin
haltioissaan ilosta, etteivät hänenkään kasvonsa voineet oikein
ilmaista hänen tunteitaan, »hänen oma äänensä niin täpötäynnä tiedettä
kuin ennen konsanaan! Sol Gills, asetu omain viiniköynnöstesi ja
viikunapuittesi varjoon tanakkana vanhana patriarkkana, jollainen
oletkin, ja julista meille kuuluvasti kaikki seikkailusi vanhalla
rakkaalla äänelläsi.» Sitten hän heilautti koukkuaan merkiksi, että nyt
seuraisi lainattu lause. »Se on kuhnurin ääni, kuulin hänen valittavan,
sinä olet herättänyt minut liian pian, minun täytyy jälleen uinahtaa.
Lyö hajalle hänen vihollisensa ja kaada heidät!»

Kapteeni istuutui sennäköisenä kuin olisi onnellisesti ilmaissut
kaikkien läsnäolevien ajatukset ja nousi taas heti esittelemään
Tootsin, joka oli pahasti hämmentynyt, kun seuraan oli ilmestynyt mies,
joka näytti vaativan itselleen Gillsin nimeä.

»Vaikkei minulla ollut iloa tuntea teitä», änkytti Toots, »ennenkuin
olitte — ennenkuin olitte —»

»Poissa näkyvistä, muistossa rakkaana», täydensi kapteeni hiljaisella
äänellä.

»Juuri niin, kapteeni Gills!» myönsi Toots. »Vaikkei minulla ollut iloa
tuntea teitä, herra — herra Sols», virkkoi Toots, joka keksi tämän
nimen onnellisen ajatuksen välähtäessä hänen mieleensä, »ennenkuin se
tapahtui, olen erittäin iloinen, sen vakuutan, saadessani tutustua
teihin. Toivoakseni voitte asianhaarojen mukaan hyvin.»

Nämä kohteliaat sanat lausuttuaan hän istuutui punastuen ja nauraa
hihittäen.

Vanha laivakojeiden kauppias istui nurkassa Walterin ja Florencen
välissä, nyökkäili Pollylle, joka katseli heitä iloisesti hymyillen, ja
vastasi kapteenille seuraavasti:

»Ned Cuttle, vanha veikko, vaikka olen kuullut jotakin täällä
tapahtuneista muutoksista tuolta herttaiselta ystävältäni — kuinka
suloiselta kulkijasta tuntuukaan nähdä tervetuliaisiksi hänen
viehättävät kasvonsa!» Siihen ukko keskeytti jääden hieromaan käsiään
entiseen uneksivaan tapaansa.

»Kuulkaa häntä!» huudahti kapteeni vakavasti. »Nainen viettelee
miessuvun.» Sitten hän lisäsi syrjään Tootsille: »Siitä asiasta voitte
katsoa lähemmin Aatamia ja Eevaa käsittelevää lukua, toveri.»

»Sen teen varmasti, kapteeni Gills», virkkoi Toots.

»Vaikka olen kuullut jotakin täällä tapahtuneista muutoksista», toisti
Sol Gills ottaen taskustaan esiin silmälasinsa ja pannen ne otsalleen
vanhaan tapaansa, »ovat ne niin suuret ja odottamattomat, ja minä olen
niin kokonaan ilon vallassa nähdessäni rakkaan Walterin ja — ja» — hän
vilkaisi Florencen alas luotuihin silmiin mainitsematta nimeä — »että —
etten voi puhua paljon tänä iltana. Mutta, rakas Ned Cuttle, miksi et
kirjoittanut?»

Kapteenin kasvoilla kuvastuva hämmästys suorastaan pelästytti Tootsia,
joka tuijotti häneen hellittämättä.

»Kirjoittanut!» toisti kapteeni. »Kirjoittanut, niinkö, Sol Gills?»

»Niin, joko Barbadosiin tai Jamaikaan tai Demeraraan. Sitä minä kysyin.»

»Vai sitä sinä kysyit?»

»Niin. Etkö muista, Ned? Ethän ole voinut unohtaa. Joka kerta mainitsin
sinulle osoitteeni.»

Kapteeni otti päästään vahakangashattunsa, ripusti sen koukkuunsa,
silitteli sitten tukkaansa niskasta otsalle päin ja tuijotti kaikkia
huoneessa olijoita ihmetyksen ja neuvottomuuden perikuvana.

»Et näytä ymmärtävän minua, Ned», huomautti Sol-ukko.

»Sol Gills», vastasi kapteeni tuijotettuaan häneen ja toisiin pitkän
aikaa mitään puhumatta, »minä ajelehdin nyt tuulen heiteltävänä.
Valaise sanalla tai parilla tätä seikkailua, ole niin hyvä! Enkö
tosiaankaan voi laskea minnekään? Enkö minnekään?» kysyi hän
miettiväisen näköisenä.

»Sinähän tiedät, Ned, miksi lähdin täältä», sanoi Sol Gills.

»Avasitko kääröni, Ned?»

»Totta kai», sanoi kapteeni. »Tietysti minä avasin sen.»

»Ja luit myös?»

»Luin kun luinkin», vastasi kapteeni katsellen häntä tarkkaavasti ja
alkaen toistaa kirjettä ulkomuististaan. »'Rakas Ned Cuttle, kun lähdin
kotoa Länsi-Intiaan koettaakseni epätoivoissani saada tietoja rakkaasta
—’ Tuossa hän istuu! Tuossa on Walter!» virkkoi kapteeni ikäänkuin
olisi tuntenut huojennusta päästessään käsiksi johonkin todelliseen ja
eittämättömän varmaan.

»Juuri niin, Ned. Malta hetkinen», virkkoi ukko. »Kun ensiksi kirjoitin
— nimittäin Barbadosista — sanoin, että vaikka saisitkin sen kirjeen
paljon ennen kuin vuosi olisi umpeen kulunut, olisin iloinen, jos
avaisit käärön, koska se ilmaisisi sinulle lähtöni syyn. Juuri niin,
Ned. Kun kirjoitin toisen, kolmannen ja ehkä neljännenkin kerran —
nimittäin Jamaikasta — sanoin olevani vielä samassa tilassa, en voinut
levätä enkä tulla pois siitä maailmankolkasta saamatta varmuutta,
oliko Walter pelastunut vai hukkunut. Kun seuraavan kerran kirjoitin —
luullakseni Demerarasta, eikö niin?»

»Hän luulee kirjoittaneensa Demerarasta, eikö niin?» toisti kapteeni
katsellen toivottoman näköisenä ympärilleen.

»Silloin sanoin», jatkoi ukko, »etten vieläkään ollut saanut mitään
varmaa tietoa. Että olin siellä tavannut monta kapteenia ja muitakin
henkilöitä, jotka olivat tunteneet minut kauan sitten ja auttoivat
minua pääsemään toisille seuduille ja joita voin toisinaan vähän auttaa
omalla alallani. Että jokainen otti osaa suruuni ja kohtalooni ja että
aloin ajatella joutuvani harhailemaan kuolemaani asti hankkimassa
tietoja Walterista.»

»Alkoi luulla itseään joksikin tieteelliseksi lentäväksi
hollantilaiseksi!» huomautti kapteeni toisille hyvin vakavasti.

»Mutta kun sitten sain kuulla, Ned — se tapahtui Barbadosissa
palattuani sinne — että oli puhuteltu erästä laivuria, joka oli
kotimatkalla Kiinaan ja jolla oli myös Walter mukanaan, silloin ostin
matkalipun ensimmäiseen laivaan, palasin kotiin, saavuin tänne tänä
iltana ja huomasin sen tiedon todeksi, Jumalan kiitos!»

Taivutettuaan päätään hyvin kunnioittavasti kapteeni tuijotti kaikkiin,
aloittaen Tootsista ja lopettaen laivakojeiden kauppiaaseen. Sitten hän
virkkoi:

»Sol Gills! Se huomautus, jonka nyt teen, repäisee varmasti irti
pienimmänkin purjeenkappaleen, mikä sinulla lienee, ja paiskaa sinut
kerrassaan kallelleen. Ei ainoakaan niistä kirjeistäsi ole tullut
Ed'ard Cuttlen käsiin. Ei ainoakaan niistä kirjeistä», toisti kapteeni
tehdäkseen selityksensä vieläkin juhlallisemmaksi ja vaikuttavammaksi,
»tullut koskaan Englannissa asuvan merikapteeni Ed'ard Cuttlen
käsiin, joka elää kaikessa rauhassa kotimaassaan nauttien jokaisesta
aurinkoisesta hetkestä.»

»Ja minä itse panin ne postiin! Ja osoitin ne omakätisesti. Brig-aukion
numero yhdeksään!» huudahti Sol Gills.

Kapteeni kalpeni kovasti, lehahtaen sitten taas tulipunaiseksi. »Mitä
tarkoitat, Sol Gills, ystäväni, Brig-aukion numero yhdeksällä?» kysyi
kapteeni.

»Mitäkö tarkoitan? Sinun asuntoasi, Ned», vastasi ukko, »Rouva — mikä
hänen nimensä olikaan! Varmaankin unohdan vielä oman nimeni, mutta
olen jäänyt niin jäljelle ajastani — muistathan, että aina olen ollut
sellainen — ja hyvin hajamielinen. Rouva —»

»Sol Gills!» sanoi kapteeni kuin ehdottaen lauseen täytteeksi kaikkein
mahdottomina, »et suinkaan koeta muistella rouva MacStingerin nimeä?»

»Tietysti, ihan oikein, sitä juuri!» huudahti laivakojeiden kauppias.
»Rouva MacStingeriä minä tarkoitin.»

Kapteeni Cuttle, jonka silmät nyt olivat niin leveinä kuin mahdollista
ja jonka kasvojen nyppylät suorastaan hehkuivat, vihelsi kimeästi
ja alakuloisesti ja seisoi paikallaan tuijottaen jokaiseen mitään
puhumatta.

Vihdoin hän virkkoi: »Ole niin hyvä, Sol Gills, ja toista se vielä.»

»Kaikki ne kirjeet panin itse postiin ja osoitin ne kapteeni Cuttlelle,
rouva MacStingerin luo, Brig-aukion numero yhdeksään», sanoi Sol Gills.
lyöden oikean käden etusormella tahtia vasemman käden kämmeneen niin
täsmällisesti ja selvästi, että se olisi suorastaan ollut kunniaksi
hänen erehtymättömälle taskukellolleen.

Kapteeni otti koukusta vahakangashattunsa, katsoi sen sisään, pani sen
päähänsä ja istuutui.

»Mutta, hyvät ystävät, minähän karkasin sieltä», sanoi kapteeni
katsellen ympärilleen perinpohjin tyrmistyneenä.

»Eikö kukaan tiennyt, minne lähditte, kapteeni Cuttle?» kysyi Walter
nopeasti.

»No, no, Walter», sanoi kapteeni pudistaen päätään. »Hän ei olisi
ikänään päästänyt minua ottamaan haltuuni tätä omaisuutta. Ei ollut
mitään muuta mahdollisuutta kuin lähteä livistämään. Laupias taivas,
Walter, sinä olet nähnyt hänet vain rauhallisessa mielentilassa. Mutta
jos näkisit hänen vihansa leimuavan — silloin tietäisit toista!»

»Minäpä nitistäisin hänet!» huomautti Nipper hiljaa.

»Tosiaanko, ihan varmastiko?» kysyi kapteeni raukeasti ihaillen. »No
niin, se tuottaa teille kunniaa. Mutta minä puolestani seisoisin
silloin mieluummin vaikka minkä villieläimen edessä. Sain sieltä
arkkuni pois erään ystäväni avulla, jolle ei kukaan voi vetää vertoja.
Sinne ei kannattanut lähettää mitään kirjeitä. Rouva MacStinger ei
tietysti näin ollen ottanut kirjeitä vastaan. Siellä on postinkantaja
käynyt turhaan.»

»Niinpä on päivänselvää, kapteeni Cuttle, että meidän kaikkien ja
teidän ja etenkin Sol-enon sopii kiittää rouva MacStingeriä aika
suuresta levottomuudesta», sanoi Walter.

Yleinen kiitollisuudentunne MacStinger-vainajan lujaluontoista leskeä
kohtaan oli niin ilmeinen, ettei kapteeni kiistänyt sitä vastaan. Mutta
koska hän jonkun verran häpesi asemaansa, vaikkei kukaan jatkanut tätä
asiaa pitemmältä, Walterin nimenomaan välttäessä sitä, kun muisti
viime keskustelunsa kapteenin kanssa siitä asiasta, pysyi hän synkän
näköisenä melkein viisi minuuttia — mikä oli hänelle pitkä aika — ja
sitten taas hänen aurinkoiset kasvonsa säteilivät erikoisen kirkkaasti
kaikille läsnäolijoille, ja hän ryhtyi oikein pontevasti ravistelemaan
kaikkien läsnäolevien käsiä.

Jokseenkin pian, mutta ei ennenkuin Sol Gills ja Walter olivat
kyselleet toisiltaan kaikenlaista matkoistaan ja vaaroistaan, he kaikki
paitsi Walter lähtivät Florencen huoneesta alakertaan. Täällä heihin
pian yhtyi Walter, joka sanoi Florencen olevan vähän alakuloisen ja
raskasmielisen ja menevän jo nukkumaan. Vaikka he eivät olisikaan
voineet häiritä häntä äänillään, puhuivat he kuitenkin tämän jälkeen
hiljaa. Jokainen tunsi omalla tavallaan rakkautta ja ystävällisyyttä
Walterin nuorta kaunista morsianta kohtaan, ja Sol Gillsin
tyydytykseksi kerrottiin nyt kaikki, mikä koski Florencea. Tootsille
oli täysi syy olla Walterille kiitollinen siitä, että hienotunteisesti
mainittiin hänen nimensä ja tärkeä apunsa ja hänen välttämätön
läsnäolonsa heidän yhteisissä neuvotteluissaan.

»Herra Toots», virkkoi Walter erotessaan hänestä ulko-ovella,
»tapaammehan toisemme huomisaamuna?»

»Luutnantti Walters», vastasi Toots tarttuen innokkaasti hänen
käteensä, »minä olen silloin varmasti läsnä».

»Sitten emme tapaa toisiamme pitkään aikaan — mahdollisesti emme
koskaan», sanoi Walter. »Sellainen jalo sydän kuin teidän tuntee
varmaankin milloin toinen on teihin kiintynyt. Toivoakseni uskotte,
että olen hyvin kiitollinen teille.»

»Walters», vastasi Toots hyvin liikutettuna, »olisin iloinen voidessani
tuntea, että teillä on siihen syytä».

»Florence on luvannut minulle tänä iltana, jolloin hänellä on viimeistä
kertaa entinen nimensä — se tapahtui juuri äsken teidän jätettyänne
meidät kahden kesken — että saan tuoda teille hänen sydämelliset
terveisensä —»

Toots laski kätensä ovenpieleen ja painoi silmänsä kättään vasten.

»— hänen sydämelliset terveisensä», jatkoi Walter »ja sanoa, ettei hän
voi koskaan saada ystävää, jota pitäisi suuremmassa arvossa kuin teitä.
Että hän ei voi koskaan unohtaa uskollista myötätuntoanne. Että hän
muistaa teitä rukouksissaan tänä iltana ja toivoo teidän ajattelevan
häntä, kun hän on kaukana poissa. Saanko sanoa teidän puolestanne
jotakin hänelle?»

»Sanokaa, Walters», vastasi Toots epäselvällä äänellä, »että ajattelen
häntä joka päivä, mutta en muulla tavoin kuin tuntien itseni
onnelliseksi siitä, että hän on mennyt naimisiin miehen kanssa, jota
rakastaa ja joka puolestaan rakastaa häntä. Sanokaa, olkaa niin hyvä,
että tiedän hänen miehensä varmasti ansaitsevan hänet — hänetkin! — ja
että iloitsen hänen vaalistaan.»

Tootsin ääni selveni sitä enemmän, mitä lähemmäksi hän pääsi lauseensa
loppua. Viimeiset sanat hän lausui kuuluvalla äänellä ja hellitti
silmänsäkin ovenpielestä. Sitten hän taas tarttui Walterin käteen hyvin
sydämellisesti ja lähti kotiinsa.

Häntä seurasi Kukonpoika, jonka hän oli viime aikoina tuonut tullessaan
joka ilta ja jättänyt myymälään siltä varalta, että ulkoapäin voisi
ilmestyä arvaamattomia seikkoja, jolloin erinomaisen urheilijan
miehuus saattaisi olla suureksi hyödyksi merikadetille. Kukonpoika
ei näyttänyt tällä kertaa olevan erikoisen hyvällä tuulella. Joko
katulamput loivat häneen väärentävää valoa tai sitten hän loi hyvin
rumia katseita ympärilleen ja vääristeli nenäänsä, kun Toots astui
kadun toiselle puolelle ja katseli taakseen Florencen huoneen
akkunaan. Kotimatkalla hän teki toisia jalankulkijoita kohtaan niin
ilmeisen hyökkääviä liikkeitä, ettei se ollut laisinkaan sopusoinnussa
rauhallisen itsepuolustusopin professorin kanssa. Kun he saapuivat
Tootsin ovelle, ei Kukonpoika eronnutkaan hänestä, vaan jäi seisomaan
hänen eteensä heilutellen valkeaa hattuaan kummallakin kädellään
reunasta, ravistellen päätänsä ja väännellen nenäänsä (jotka molemmat
hän oli monta kertaa osittain murskannut ja saanut vain vaillinaisesti
korjatuiksi) ilmeisesti halveksivan näköisenä..

Koska hänen suosijansa oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, ei hän
huomannut sitä aluksi. Vasta sitten se selvisi hänelle, kun Kukonpoika,
joka ei sietänyt, että hänen tunnepurkauksiaan noin sivuutettiin, oli
kielellään ja hampaillaan naksautellut muutamia kertoja.

»No niin, herra», sanoi Kukonpoika jurosti, kun vihdoin oli saanut
kiinnitetyksi itseensä Tootsin huomion, »nyt tahdon tietää, jatketaanko
tätä narripeliä vai aiotteko, sen lopettaa?»...

»Kukonpoika», vastasi Toots, »en ymmärrä tarkoitustasi». »Tulkoon siis
asia selvästi julki», sanoi Kukonpoika. »Minä en ole sellainen mies,
joka peittelee tarkoitustaan. Näin se on. Pitääkö minun nujertaa niistä
joku?»

Tämän kysymyksen tehdessään Kukonpoika pudotti hattunsa, väistyi äkkiä
syrjään ja teki hyökkäyksen vasemmalla kädellään kuin tappelussa, iski
oletettua vihollistaan hurjasti oikealla kädellään, pudisti päätänsä
kiivaasti ja asettui taas entiseen asentoonsa.

»Kuulkaapa, herra», virkkoi hän, »onko kaikki vain pilaa vai tehdäänkö
asiasta totta? Kumpaa tahdotte?»

»Kukonpoika», vastasi Toots, »sinun sanasi ovat raakoja ja
tarkoituksesi hämärä».

»No, nyt sanon asian suoraan», virkkoi Kukonpoika. »Näin se on: se on
halpamaista.»

»Mikä on halpamaista?» kysyi Toots.

»Se on», vastasi Kukonpoika väännellen hirveällä tavalla
murskaantunutta nenäänsä. »Juuri niin, hyvä herra. Nythän voisitte
mennä paljastamaan koko tämän naimapuuhan itse öykkärille» —
jälkeenpäin sopi arvata, että tämä halveksiva nimitys tarkoitti
Dombeyta — »ja nujertaa voittajan ja koko joukkion perinpohjin,
mutta aiotteko perääntyä — nimenomaan perääntyä?» toisti hän pannen
ylenkatseellisen painon tälle sanalle. »Se on halpamaista!»

»Kukonpoika», virkkoi Toots vakavasti, »sinä olet ihan täydellinen
korppikotka! Mielihalusi ovat verenhimoisia.»

»Minun haluni ovat reippaat ja vauhdikkaat», huomautti Kukonpoika.
»Sellaiset ne ovat. Minä en voi sietää halpamaisuutta. Minä olen
julkinen henkilö. Pikku Norsun kapakassa minun ääneni kuuluu ylinnä,
eikä kukaan minun suosijoistani saa mennä tekemään mitään halpamaista.
Niin, se on halpamaista», vahvisti hän yhä pontevammin. »Sitä se juuri
on. Se on halpamaista.»

»Kukonpoika», sanoi Toots. »Tuo on vastenmielistä.»

»Hyvä herra», virkkoi Kukonpoika pannen hatun päähänsä, »me kaksi
olemme eri lajia. Nyt sanon teille jotakin. Olette minulle pari kertaa
puhunut ravintolan ostamisesta. Jääköön se sikseen! Antakaa minulle
huomenna viisikymmentä puntaa, ja erotkaamme sitten.»

»Kukonpoika», vastasi Toots, »niiden kauheiden sanojen jälkeen, jotka
olet lausunut, eroan sinusta mielelläni sillä ehdolla».

»Se on siis sovittu», sanoi Kukonpoika. »Se kauppa pitää. Teidän
käytöksenne on jo kauan aikaa suututtanut minua; Se on halpamaista»,
lisäsi hän, sillä hänen näytti olevan mahdotonta päästä irti tästä
aiheesta. »Niin, sitä se juuri on. Se on halpamaista!»

Näin päättivät Toots ja Kukonpoika erota käsitystensä ristiriidan
vuoksi. Nukkumaan mentyään Toots näki onnellisena unta Florencesta,
joka oli ajatellut häntä ystävänään tyttöaikansa viimeisenä iltana ja
lähettänyt hänelle sydämelliset terveisensä.




SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU

Taas häät


Suntio Sownds ja kirkonpenkkien avaaja rouva Miff ovat varhain
paikallaan siinä hienossa kirkossa, jossa Dombey ja Edith
vihittiin. Muuan keltakasvoinen vanha herra Intiasta ottaa tänä
aamuna puolisokseen nuoren naisen, ja paraikaa odotetaan kuusia
ajoneuvoja täynnä vieraita, ja rouva Miffille on kerrottu, että kelta
kasvoisen vanhan herran sopisi laskea katu kirkkoon asti jalokivillä
vähentämättä silti tuntuvasti varojaan. Vihkiäisten voi odottaa tulevan
suurenmoisiksi, sillä ne toimittaa itse tuomiorovasti, ja morsiamen
naittajaksi saapuu joku vartavasten sotaministeriöstä.

Rouva Miff on tänä aamuna rahvasta kohtaan tylympi kuin tavallisesti.
Hänellä on tällaisissa tilaisuuksissa aina ankarat periaatteet, sillä
asia koskee vapaita istumapaikkoja. Hän ei ole laisinkaan selvillä
kansantaloudesta (hänen mielestään se on yhteydessä eriuskolaisten,
»baptistien tai metodistien tai muiden sellaisten kanssa», niinkuin
hän sanoo), mutta hän ei voi ollenkaan ymmärtää, mitä syytä köyhällä
kansalla on mennä naimisiin. »Menkööt hiiteen», sanoo hän; »sama
siunaus luetaan heille kuin muillekin, ja kultarahan sijasta heiltä saa
vain kuparia!»

Suntio Sownds on vapaamielisempi kuin rouva Miff — mutta eipä hän
olekaan kirkonpenkkien avaaja. »Se on kuitenkin sallittava, hyvä
rouva», sanoo hän. »Meidän pitää vihkiä heidätkin. Tuleehan pitää
pystyssä kansakouluja ja sotajoukkoamme. Meidän pitää vihkiä heidät,
hyvä rouva», toistaa Sownds, »jotta maamme elää entiseen tapaansa».

Sownds istuu portailla, ja rouva Miff pyyhkii pölyjä kirkossa, kun
nuori, yksinkertaisesti puettu pari tulee sisään. Rouva Miffin kulunut
myssy kääntyy äkkiä heitä kohti, sillä hän epäilee tämän varhaisen
käynnin merkitsevän luvatonta avioliittoa. Mutta he eivät tarvitse
vihkimistä. »Vain kävellä kirkkoa katselemassa», sanoo herra. Ja kun
hän pistää rouva Miffin käteen sievoisen juomarahan, käyvät pikku
naisen happamet kasvot lempeämmiksi, ja hänen kulunut myssynsä ja
kuihtunut vartalonsa kumartuvat kahisten.

Rouva Miff alkaa taas pyyhkiä pölyjä ja pudistella pieluksia — koska
keltakasvoisella vanhalla herralla väitetään olevan arat polvet —
mutta katselee samalla vaanien nuorta paria, joka kävelee kirkossa.
»Höm, höm», yskii rouva Miff, jonka yskä on kuivempi kuin heinä hänen
hoidettavissaan rukouspieluksissa, »te tulette kai jonakin aamuna
uudestaan meidän luoksemme, ellen erehdy!»

Nuoret katselevat erästä taulua, joka on pystytetty seinää vasten
jonkun vainajan muistoksi. He ovat kaukana rouva Miffistä, mutta tämä
näkee puolellakin silmällä, kuinka nuori nainen nojaa saattajansa
käsivarteen ja kuinka nuoren miehen pää kumartuu hänen puoleensa. »Kas,
kas», virkkaa rouva Miff, »tuo ei ole hullumpaa. Sovitte hyvin yhteen!»

Rouva Miffin huomautuksessa ei ole mitään persoonallista. Hän puhuu
vain ammatti-ihmisenä. Hän välittää aviopareista tuskin enempää
kuin ruumisarkuista. Hän on sellainen laiha ja kuiva pikku nainen —
oikea kirkonpenkki naiseksi — että höylänlastustakin voisi löytää
yhtä paljon persoonallista myötätuntoa. Sownds taas, joka on lihava,
yllään tulipunainen virkapuku, on erilainen luonteeltaan. Seisoessaan
portailla rouva Miffin kanssa katselemassa nuoren parin poistumista hän
sanoo, että tytöllä on kaunis vartalo ja, mikäli hän voi nähdä (sillä
tyttö piti päätänsä kumarassa ulos mennessään), harvinaisen sievät
kasvot. »Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että hän on ruusunnuppu», virkkaa
Sownds ihastuneena.

Rouva Miff myöntää sen vähän nyökäyttäen kulunutta myssyään, mutta ei
sisimmässään hyväksy tällaista arvostelua, vaan päättää itsekseen,
ettei hän suostuisi Sowndsin vaimoksi, niin hyvät tulot kuin suntiolla
lieneekin.

Ja mitä puhelee nuori pari lähtiessään kirkosta ja astuessaan portista
ulos?

»Kiitos, rakas Walter! Nyt voin lähteä onnellisena.»

»Ja kun tulemme takaisin, Florence, käymme taas katsomassa hänen
hautaansa.»

Florence nostaa loistavat, kyyneleiset silmänsä Walterin ystävällisiin
kasvoihin ja painaa vapaan kätensä toiselle ujolle pikku kädelleen,
joka on tarttunut Walterin käsivarteen.

»Nyt on vielä varhaista, Walter, ja kadut ovat melkein tyhjät.
Kävelkäämme hieman.»

»Mutta sinä väsyt, rakkaani.»

»Mitä vielä! Ensimmäisen kerran kävellessäni sinun kanssasi olin hyvin
väsyksissä, mutta en enää tänään.»

Ja niin he kävelevät hääaamunaan yhdessä katuja — ei paljon muuttuneina
— Florence yhtä viattomana ja vakavana mieleltään — Walter yhtä
avomielisenä, toivehikkaana ja Florencesta ylpeänä.

He eivät olleet silloinkaan, kun kauan sitten lapsina vaelsivat
yhdessä, niin eristettyjä koko ympäröivästä maailmasta kuin nyt.
Lapsenjalat eivät silloin astuneet niin lumotulla maaperällä kuin
heistä nyt tuntuu. Lasten luottamus ja rakkaus voi herätä monta
kertaa ja monissa paikoissa, mutta Florencen tapaisen naisen sydän
jakamattomine aarteineen voidaan lahjoittaa vain kerran, ja pettymyksen
tai muutoksen kohdatessa se voi vain kuihtua ja kuolla.

He valitsevat rauhallisimpia katuja eivätkä mene lähelle sitä, jonka
varrella on Florencen entinen koti. Nyt on ihana, lämmin kesäaamu,
ja aurinko paistaa heihin heidän kävellessään keskikaupungin yllä
leijailevaa sakenevaa sumua kohti. Myymälöiden rikkauksia paljastetaan,
jalokivet, kulta ja hopea välkkyvät kultaseppäin akkunoissa, ja korkeat
talot luovat vakavaa varjoa. Mutta valon ja varjon läpi he astelevat
onnellisina, unohtaen ympäristön, ajattelematta suurempaa rikkautta tai
komeampaa kotia kuin heillä on toinen toisessaan.

Vähitellen he saapuvat pimeämmille ja kapeammille kaduille. Siellä
näkyy aurinko milloin keltaisena, milloin punaisena sumun lävitse
vain katujen kulmissa ja pienillä aukioilla, missä kasvaa muutama puu
tai kohoaa jokin lukemattomista kirkoista tai nähdään kivetty polku
ja porrasjakso tai omituinen pieni puutarhankaistale tai hautuumaa
harvoine kumpuineen ja melkein mustine hautakivineen. Onnellisena ja
luottavana kävelee Florence Walterin käsivarteen nojaten pitkin kapeita
pihoja ja kujia ja varjoisia katuja.

Hänen sydämensä sykkii nyt nopeammin, sillä Walter sanoo, että
heidän kirkkonsa on jo lähellä. He astuvat muutamien valtavien
varastohuoneiden ohitse, joiden ovilla odottelee vankkureita, ja
puuhakkaita kuorma-ajureita askartelee heidän tiellään, mutta Florence
ei näe eikä kuule heitä. Sitten vaimenee tuuli, ja päivä himmenee, ja
Florence värisee kirkossa, jossa on outo haju kuin kellarissa.

Ränsistynyt pieni ukko, kellonsoittaja, seisoo pylväskäytävässä ja
on pannut hattunsa kastemaljaan — sillä hän on täällä kuin kotonaan.
Hän ohjaa vastatulleet vanhaan pölyiseen sakaristoon, joka muistuttaa
hyllytöntä nurkkakaappia. Siellä levittävät madonsyömät kirkonkirjat
laimentuneen nuuskan hajua, joka saa kyynelherkän Nipperin aivastamaan.

Siellä on vielä pölyinen vanha lukkari, joka vastapäisen porttiholvin
alla pitää jonkinlaista väljähtäneiden uutisten kauppaa. Lisäksi
siellä on pölyinen, vanha kirkonpenkkien avaaja, jolla on yllin kyllin
työtä pysytellessään pystyssä, ja pölyinen, vanha suntio (näihin
molempiin Toots tutustui viime pyhänä), jollakin tavalla osallinen
hurskaaseen yhdistykseen, jonka kokoussalissa naapuritalossa kuuluu
olevan maalattu lasiakkuna, vaikkei tähän asti kenenkään kuolevaisen
silmä ole sitä nähnyt. Siellä on pölyisiä puisia pienoja ja listoja
sovitettuina sinne tänne alttarin ja alttaritaulun yläpuolelle, parvien
syrjille ja sen muistokirjoituksen ympärille, jossa selitetään, mitä
kunnianarvoisan seurakunnan mestarit ja johtajat tekivät vuonna
tuhatkuusisataayhdeksänkymmentäneljä. Saarnatuolin ja lukupulpetin yllä
on vanhoja pölyisiä katoksia, jotka näyttävät siihen tarkoitukseen
laadituilta, että ne voitaisiin kannen tavoin laskea jumalanpalvelusta
toimittavan papin päälle, jos hän herättäisi pahennusta. Siellä
on kaikkialla varattu mukavia kokoontumispaikkoja pölylle paitsi
kirkkopihalla, missä mahdollisuudet ovat siinä suhteessa hyvin
rajoitetut.

Kapteeni, Sol-eno ja Toots ovat tulleet. Pappi ottaa sakaristossa
ylleen messupaidan suntion kierrellessä hänen ympärillään puhallellen
siitä pölyä. Sitten morsian ja sulhanen seisovat alttarin edessä.
Morsiusneitoja ei ole, ellei oteta lukuun Susan Nipperiä, eikä sen
parempaa naittajaa kuin kapteeni Cuttle. Muuan puujalkainen mies, joka
pureskelee omenaa ja jolla on sininen laukku kädessään, kurkistaa
sisään nähdäkseen mitä on tekeillä, mutta huomattuaan, ettei siellä ole
mitään huvittavaa, mennä kolkuttelee taas pois, niin että kirkko kaikuu.

Florenceen ei osu ainoakaan ystävällinen auringonsäde hänen
polvistuessaan alttarin ääreen pää ujosti painuneena. Päivänvalolta on
pääsy tänne kielletty. Akkunan ulkopuolella on kitukasvuinen puu, jossa
varpuset vähän visertelevät. Erään värjärin yläkerrassa näkyy pienestä
valoreiästä mustarastas, joka viheltää koko vihkiäistoimituksen ajan.
Ulkoa kuuluu puujalkaisen miehen kolkutusta. Pölyisen lukkarin kurkkuun
tuntuu tarttuvan aamen samoin kuin kävi Macbethillekin, mutta kapteeni
Cuttle auttaa hänet pulasta, vieläpä niin halukkaasti, että vastaa
kolminkertaisella aamenella, jollaista tapaa ei ole ennen käytetty
näissä kirkonmenoissa.

Nyt heidät on vihitty, ja he ovat kirjoittaneet nimensä erääseen
vanhoista nuuskantuoksuisista luettelokirjoista. Papin virkapuku on
luovutettu takaisin pölyn haltuun, ja hän on itse lähtenyt kotiinsa.
Hämärän kirkon hämärässä nurkassa Florence on kääntynyt Susan Nipperin
puoleen ja itkee hänen sylissään. Tootsin silmät ovat punaiset.
Kapteeni hankaa nenäänsä. Sol-eno on ottanut silmälasit otsaltaan ja
mennyt ovelle.

»Taivas sinua siunatkoon, Susan, rakkahin Susan! Jos joskus joudut
todistamaan rakkauttani Walteria kohtaan, tee se hänen vuokseen ja
mainitse syy, miksi häntä rakastan. Hyvästi, voi hyvin!»

He ovat katsoneet parhaaksi olla palaamatta yhdessä Sol-ukon luo ja
erota näin. Lähellä odottavat heitä vaunut.

Neiti Nipper ei jaksa puhua. Hän vain nyyhkyttää tukehtumaisillaan
ja syleilee entistä emäntäänsä. Toots lähestyy häntä kehoittaen
reipastumaan ja ottaa hänet huostaansa. Florence ojentaa Tootsille
kätensä — ojentaa hänelle sydämensä hellyydessä huulensakin — suutelee
Sol-ukkoa ja kapteeni Cuttlea ja lähtee vastavihityn aviomiehensä
kanssa.

Mutta Susan ei voi sietää, että Florenceen jäisi hänestä alakuloinen
muisto. Hän oli päättänyt olla niin toisenlainen, että nyt moittii
itseään katkerasti. Tahtoen väkistenkin korjata viimeistä vaikutelmaa
hän irtautuu Tootsista, juosten tavoittamaan vaunuja ja näyttämään
erojaishymynsä. Arvatessaan hänen tarkoituksensa kapteeni syöksyy hänen
jäljessään, sillä hänkin tuntee velvollisuudekseen erota nuoresta
parista hurraten, mikäli mahdollista. Sol-ukko ja Toots jäävät kahden
jäljelle kirkon edustalle toisia odottamaan.

Vaunut ovat lähteneet liikkeelle, mutta katu on jyrkkä ja kapea ja
täynnä kaikenlaisia esteitä, niin että Susan uskoo varmasti näkevänsä
heidät jonkin matkan päässä pysähtyneinä. Kapteeni Cuttle seuraa häntä
hänen kiitäessään katua alas ja heiluttaa vahakangashattuaan yleisenä
merkkinä, joka voi kiinnittää asianomaisten ajoneuvojen huomion tai
joidenkin muiden.

Susan on paljon edellä kapteenista ja saavuttaa vaunut. Hän kurkistaa
sisään niiden akkunasta, näkee Walterin ja hänen vieressään suloiset
kasvot, taputtaa käsiään ja huutaa:

»Floy-neiti, kultaseni, katsokaa minua. Nyt olemme kaikki niin
onnellisia! Vielä kerran hyvästi, rakas neiti!»

Susan ei ymmärrä itsekään, kuinka se onnistuu, mutta hän ulottuu
akkunaan, suutelee Florencea ja tuntee hänen käsivartensa samalla
hetkellä kaulallaan.

»Me olemme kaikki niin — niin onnellisia, rakas Floy-neiti!» sanoo
Susan, samalla kun hänen äänensä arveluttavasti katkeaa. »Ettehän ole
enää vihainen minulle?»

»Vihainenko, Susan!»

»Ei, ei, olen varma siitä. Tiedän sen, rakkaani, kultani!» huudahtaa
Susan. »Ja tässä on kapteenikin — hän tahtoisi myös sanoa teille vielä
kerran hyvästi!»

»Hurraa, Sydämen Ilo!» huutaa kapteeni voimakkaan mielenliikutuksen
kuvastuessa hänen kasvoillaan. »Hurraa, Walter, poikani! Hurraa,
hurraa!»

Vastavihitty aviomies katsoo toisesta akkunasta, nuorikko toisesta,
kapteeni pitää kiinni toisesta ovesta, Susan Nipper toisesta. Vaunujen
on pakko, joko tahtoen tai tahtomattaan, lähteä taas liikkeelle, ja
kaikki muut ajoneuvot ovat kuohuksissaan tällaisesta viivytyksestä.
Mutta Susan Nipper pitää uljaasti paikkansa. Hän katselee Florencea
hymyillen kyynelten lävitse viimeiseen asti. Vielä sittenkin, kun
hänen täytyy jäädä jäljelle, ilmestyy kapteeni tuon tuostakin vaunujen
ovelle hurraamaan, paidankauluksen liehuessa milloin millekin puolelle,
kunnes käy toivottomaksi yrittää enää pysytellä rinnalla. Kun lähtijät
vihdoin ovat hävinneet näkyvistä, näyttää Susan Nipper, jonka kapteeni
on taas tavoittanut, olevan pyörtymäisillään, mutta toipuu läheiseen
leipurinmyymälään vietynä.

Sol-ukko ja Toots odottavat kärsivällisesti kirkonpihalla, istuen
kaiteen peruskivellä, kunnes kapteeni Cuttle ja Susan tulevat
takaisin. Kun ei kukaan ole halukas puhelemaan tai vastaamaan
kysymyksiin, sopivat he erinomaisesti seuraksi toisilleen ja ovat
hyvin tyytyväisiä. Saavuttuaan merikadetin tyyssijaan he istuutuvat
aamiaispöytään, mutta kukaan ei voi maistaa suupalaakaan. Kapteeni
Cuttle on käyvinään hartaasti käsiksi paahdettuun leipään, mutta luopuu
pian petosyrityksestään. Aamiaisen jälkeen Toots sanoo aikovansa tulla
takaisin illalla, lähtee kävelemään kaupungille koko päiväksi ja tuntee
itsensä jollakin tavoin niin väsyneeksi kuin ei olisi pariin viikkoon
levännyt vuoteessa.

Siinä talossa ja siinä huoneessa, jossa he ovat niin usein olleet
yhdessä ja josta niin paljon on lähtenyt, on merkillinen viehätys.
Se raskauttaa ja samalla lieventää eron tuskaa. Toots kertoo Susan
Nipperille palattuaan illalla, ettei hän ole ollut koko päivänä niin
onneton kuin nyt, ja kuitenkin hän pitää siitä. Ollessaan kahden kesken
Susanin kanssa hän hyvässä luottamuksessa kertoo, millaisin tuntein oli
kuunnellut Susanin avomielistä käsitystä siitä mahdollisuudesta, että
neiti Dombey joskus voisi rakastaa häntä. Näiden yhteisten muistojen
ja kyynelten herättämässä luottamuksen puuskassa Toots ehdottaa, että
he lähtisivät ostamaan jotakin illalliseksi. Neiti Nipperin suostuttua
siihen he ostavat paljon kaikenlaista ja toimittavat rouva Richardsin
avustamina pöydälle komean aterian, ennenkuin kapteeni ja Sol-ukko ovat
palanneet kotiin.

Kapteeni ja Sol Gills ovat käyneet laivalla, majoittaneet Diogeneen
sinne ja nähneet, että matka-arkut on jo tuotu. Heillä on yhtä
ja toista kerrottavaa Walterin yleisestä suosiosta ja niistä
mukavuuksista, joita hänelle on järjestetty, ja siitä, kuinka hän
näyttää työskennelleen varhain ja myöhään tehdäkseen hyttinsä
»kuvankauniiksi», niinkuin kapteeni sanoo, ja sillä hämmästyttääkseen
pikku vaimoaan. »Amiraalin hytti ei voi olla koreampi, uskokaa minua»,
vahvistaa hän vielä.

Mutta kapteenin suurimpia iloja on se, että hän tietää suuren kellonsa,
sokeripihtiensä ja teelusikkainsa olevan mukana laivalla. Vähän väliä
hän mutisee itsekseen: »Ed'ard Cuttle, poikaseni, etpä ole koskaan
ennen ohjannut parempaan suuntaan kuin luovuttaessasi tuon pikku
omaisuuden. Sinä tiedät, millä suunnalla maa on, Ed'ard, ja se tuottaa
sinulle kunniaa, poikaseni.»

Vanha laivakojeiden kauppias on tavallista hajamielisempi ja
sekaisempi. Häneen ovat vihkiäiset ja ero koskeneet kovasti. Mutta
suurena lohdutuksena hänellä on vanhan toverinsa, Ned Cuttlen,
läsnäolo, ja niin hän istuu illallispöytään kiitollisena ja
tyytyväisenä.

»Poikani on jäänyt eloon ja menestyy hyvin», sanoo Sol-ukko käsiään
hieroen. »Onko minulla syytä mihinkään muuhun kuin kiitollisuuteen ja
onnellisuuteen!»

Kapteeni, joka ei vielä ole istuutunut, vaan astellut levottomana
edestakaisin ja seisoo nyt arvelevan näköisenä paikallaan, katsoo
epäröiden Sol Gillsiä ja virkkaa:

»Sol, kellarissa on vielä jäljellä viimeinen pullo vanhaa madeiraa.
Haluaisitko, vanha toveri, tuottaa sen nyt esille ja juoda Walterin ja
hänen vaimonsa onneksi?»

Katsahtaen huolestuneena kapteeniin Sol-ukko pistää kätensä
kahvinruskean takkinsa povitaskuun, vetää esiin lompakkonsa ja ottaa
siitä kirjeen.

»Herra Dombeylle», sanoo hän. »Walterilta. Lähetettävä kolmen viikon
kuluttua. Luen sen.»

»'Kunnioitettava herra. Olen mennyt naimisiin tyttärenne kanssa. Hän on
lähtenyt kerallani pitkälle matkalle. Rajaton rakkauteni häntä kohtaan
ei tosin antanut minulle mitään oikeutta häneen tai teihin nähden,
mutta taivas tietää, että häntä rakastan. En sano teille, miksi olen
sittenkin uskaltanut yhdistää hänen elämänsä oman elämäni epävarmuuteen
ja vaaroihin, vaikka rakastankin häntä yli kaiken maallisen.
Tiedättehän, mistä se johtuu, ja olette hänen isänsä. Älkää moittiko
häntä. Hän ei ole koskaan moittinut teitä. En odota enkä toivo, että
koskaan antaisitte minulle anteeksi. Mitään en osaa pitää sen vähemmän
mahdollisena. Mutta jos tulisi hetki, jolloin teitä lohduttaisi tietää,
että Florencella on aina lähellään joku, jonka suurena tehtävänä on
koettaa haihduttaa hänen mielestään muisto entisistä suruista, vakuutan
teille, että saatte sillä hetkellä olla hyvässä uskossa.»

Solomon panee kirjeen huolellisesti takaisin talteen ja työntää
lompakon poveensa.

»Emme juo vielä viimeistä madeirapulloa, Ned», sanoo hän miettiväisenä.
»Emme vielä.»

»No, emme vielä», myöntää kapteeni. »Ei, emme vielä.»

Susan ja Toots ovat samaa mieltä. Oltuaan jonkun aikaa vaiti he
istuutuvat kaikki illallispöytään ja juovat jotakin muuta vastavihityn
parin onneksi. Vanha madeirapullo jää yhä häiritsemättä pölyn ja
seittien sekaan.

Muutamia päiviä on kulunut, ja komea laiva levittää ulkona merellä
valkeat siipensä suotuisan tuulen puhaltaessa.

Kannella istuu Florence karkeimmankin laivamiehen mielestä kaiken
suloisen, kauniin ja viattoman perikuvana, jollainen on hyvä ja
mieluinen olemassa mukana ja varmasti tekee matkan onnelliseksi. Nyt on
ilta, ja hän ja Walter istuvat kahden, katsellen heidän ja kuun välistä
valojuovaa merellä...

Vihdoin Florence ei enää voi nähdä sitä selvästi kyynelten vuoksi,
jotka täyttävät hänen silmänsä. Silloin hän painaa päänsä Walterin
rintaa vasten ja kiertää käsivartensa hänen kaulaansa sanoen: »Oi,
Walter, rakkaani, minä olen niin onnellinen! »

Hänen miehensä syleilee häntä. He ovat vaiti, ja komea laiva kulkee
eteenpäin rauhallisesti.

»Nähdessäni meren ja istuessani sitä katselemassa johtuu mieleeni
niin monenlaista entisiltä ajoilta», sanoo Florence. »Se panee minut
ajattelemaan niin paljon —»

»Paulia, rakkaani. Tiedän sen.»

Paulia ja Walteria. Ja aaltojen äänet kuiskailevat joka hetki
Florencelle lakkaamattomalla kohinallaan rakkaudesta — rakkaudesta,
joka on ikuinen ja rajaton, jolle eivät pane määrää tämän maailman
ääret tai ajan loppuminen, vaan joka kestää aina, merten taakse,
pilvien ylitse, kaukaiseen näkymättömään maahan asti!




KAHDEKSASKUUDETTA LUKU

Vuotta myöhemmin


Luode ja vuoksi olivat vaihdelleet kokonaisen vuoden, tuulet ja pilvet
olivat seuranneet toisiaan, ja aika oli tehnyt lakkaamatonta työtään
myrskyssä ja päivän paisteessa. Kokonaisen vuoden olivat inhimilliset
mahdollisuudet ja sattumat kulkeneet omaa määrättyä uraansa, ja
kuuluisa Dombey ja Pojan liike oli taistellut elämästä ja kuolemasta
kiusallisia asianhaaroja, epäilyttäviä huhuja, epäonnistuneita
kauppoja, epäsuotuisia aikoja ja ennen kaikkea päämiehensä
sokeaa vimmaa vastaan, hän kun ei tahtonut supistaa yrityksiään
hiuksenleveyttäkään eikä kuunnella varoittavia huomautuksia siitä, että
laiva, jolla hän purjehti niin tuimasti myrskyä vastaan, oli heikko
eikä voinut sitä kestää.

Vuosi oli kulunut, ja suuri toiminimi oli luhistunut.

Eräänä kesäisenä iltapäivänä, noin vuotta myöhemmin kuin vanhassa
ränsistyneessä kirkossa oli pidetty vihkiäiset, kuiskailtiin pörssissä
suuresta vararikosta. Muuan siellä hyvin tuttu kylmä ja ylpeä mies
ei ollut saapuvilla, eikä edes hänen edustajaansa näkynyt siellä.
Seuraavana päivänä kerrottiin, että Dombey ja Poika oli lakkauttanut
maksunsa, ja iltapuolella julkaistussa vararikkoluettelossa oli tämä
nimi ensimmäisenä.

Maailma oli nyt tosiaankin kovassa touhussa, ja sillä oli paljon
sanomista. Se oli viattoman luottavainen ja perin pahoin kohdeltu
maailma, jossa ei näyttänyt koskaan tapahtuneen toista vararikkoa.
Siinä ei ollut ketään mainittavaa henkilöä, joka olisi asioitaan
hoitaessaan polkenut maahan uskonnon, isänmaan, hyveen tai kunnian,
eikä siinä ollut liikkeellä sellaisia arvopapereita, joiden nojalla
kukaan olisi elänyt mukavasti luvaten maksaa suuria rahasummia, vaikkei
kuitenkaan ollut mitään vastaavaa. Koko maailmassa ei ollut muuta
puutetta kuin rahasta. Kaikki olivat tosiaankin hyvin suutuksissaan,
varsinkin ne, joita olisi voitu huonommassa maailmassa pitää
vararikkoisina jo ulkokultaisuuden ja valheen takia.

Tässä oli taas Dombey ja Pojan lähetille, kohtalon leikkikalulle,
uusi aihe viettää säännötöntä elämää. Ilmeisestikin tuli Perchin
kohtaloksi aina herätessään huomata olevansa kuuluisa mies. Hän
oli ikäänkuin vasta eilen palannut arkipäiväiseen yksityiselämään
rouva Dombeyn karkaamisen ja siitä johtuneiden tapausten tuottamasta
kuuluisuudesta. Ja nyt hän kävi vielä entistäkin tärkeämmäksi
henkilöksi vararikon kautta. Kun hän luisui alas korkealta tuoliltaan
ulommassa konttorihuoneessa, jossa hän nykyään istui katsellen vieraita
tilintarkastajia ja muita herroja, jotka olivat äkkiä ilmestyneet lähes
kaikkien entisten konttoristien tilalle, ei hänen tarvinnut muuta kuin
näyttäytyä pihalla tai »Kuninkaan Vaakunassa», jotta häneltä kysyttiin
monenlaista ja samalla melkein aina liitettiin se hauska kysymys,
mitä hän tahtoi juoda. Silloin hän alkoi monisanaisesti kertoa niistä
vaikeista rauhattomuuden hetkistä, joita hänellä ja rouva Perchillä oli
ollut, kun he ensiksi alkoivat epäillä, että asiat menivät hullusti.
Sitten Perch kertoi jännittyneille kuulijoilleen hiljaisella äänellä,
ikäänkuin toiminimi-vainajan ruumis viruisi hautaamattomana viereisessä
huoneessa, kuinka rouva Perch oli ensiksi epäillyt asiain menevän
hullusti kuullessaan miehensä huokailevan unissaan: »Kaksitoista
shillingiä ja yhdeksän pennyä punnalta, kaksitoista shillingiä ja
yhdeksän pennyä!» Tämän unissapuhumisen hän otaksui johtuneen isäntänsä
kasvoissa tapahtuneesta muutoksesta. Muuten hän kertoi kuulijoilleen
sanoneensa kerran herra Dombeylle: »Rohkenisinko kysyä teiltä, herra,
oletteko onneton?» ja herra Dombeyn vastanneen: »Uskollinen Perchini —
mutta ei, se ei käy päinsä!» Sitten hän oli painanut käden otsalleen
ja sanonut: »Jättäkää minut, Perch!» Niin, lyhyesti sanoen, Perch,
asemansa uhri, kertoi monenlaisia valheita heltyen itse kyyneliin
niistä, jotka olivat liikuttavaa laatua, ja tosiaankin uskoen, että
eilispäivän keksinnöillä oli uudelleen kerrottuina seuraavana päivänä
jonkinlainen totuuden leima.

Perch lopetti aina nämä puheluhetket huomauttamalla lempeästi, ettei
hänen tapansa mitenkään ollut pettää saamaansa luottamusta, kuinka
pahat hänen epäluulonsa olivatkin (ikäänkuin hänessä olisi koskaan
herännyt mitään epäluuloa!) Tällainen uskollisuus (kun liikkeen
velkojia ei koskaan ollut saapuvilla) oli kaikkien läsnäolijain
mielestä hänelle suureksi kunniaksi. Niinpä hän saattoi yleensä palata
omatunto rauhallisena, jättäen jälkeensä miellyttävän vaikutelman, ja
meni taas istumaan konttorituolilleen katsellakseen tilintarkastajien
ja muiden herrain vieraita kasvoja heidän käsitellessään vapaasti
liikkeen suuria salaperäisiä kirjoja. Silloin tällöin hän pistäytyi
varpaisillaan Dombeyn tyhjään huoneeseen tulta kohentamaan tai meni
ovelle saamaan vähän raitista ilmaa, samalla puhellen alakuloisesti
jonkun tutun ohikulkijan kanssa, taikka koetti erilaisilla pikku
palveluksilla mielistellä tilintarkastajien päämiestä, toivoen saavansa
hänen avullaan lähetintoimen jossakin palovakuutusyhtiössä, kun Dombey
ja Pojan asiat olisi selvitetty.

Majuri Bagstockille tämä vararikko oli kerrassaan onnettomuus. Hän ei
ollut myötätuntoinen luonne — sillä hänen harrastuksensa esineenä oli
aina vain J.B. — eikä myöskään altis voimakkaille mielenliikutuksille,
jollei oteta huomioon pelkkiä ruumiillisia huohottamisen ja
tukehtumisen ilmiöitä. Mutta hän oli komeillut klubissa ystävällään
Dombeylla ja niin usein suututtanut toisia ylistämällä tämän ystävänsä
rikkauksia, että klubi, ollen vain inhimillinen, riemastui voidessaan
kostaa majurille kysymällä häneltä näennäisesti kovasti säälitellen,
oliko tätä suurta luhistumista osattu odottaa ja kuinka hänen ystävänsä
Dombey sen kesti. Sellaisiin kysymyksiin majuri punaiseksi karahtaen
vastasi, että tämä maailma oli kaiken kaikkiaan kovin huono, että
Joey tiesi yhtä ja toista, mutta että hänet oli tässä asiassa petetty
kuin pieni lapsi, että jos olisi tätä ennustettu J. Bagstockille
hänen lähtiessään Dombeyn mukana ulkomaille ajamaan lurjusta takaa
ristiin rastiin Ranskassa, J. Bagstock olisi nauranut vasten kasvoja
— totisesti hohottanut. Joea oli petetty, puijattu, eksytetty ja
sokaistu, mutta nyt hän oli saanut silmänsä auki ja niin levälleen,
että jos Joen isä nousisi haudastaan huomenna, hän ei antaisi pennin
pyörylää vanhalle vekkulille, vaan sanoisi, että hänen poikansa
Josh oli liian vanha sotilas antaakseen enää vetää itseään nenästä.
Hän sanoi olevansa epäluuloinen, juro, juonikas, loppuun kulunut,
jumalaton J.B., ja jollei vain olisi arvotonta ja sopimatonta karulle
ja jäyhälle vanhalle majurille, joka oli vanhan koulun miehiä ja jolla
oli ollut kunnia olla henkilökohtainen tuttava heidän kuninkaallisten
korkeuksiensa Kentin ja Yorkin herttuavainajien kanssa ja palvella
heidän komennossaan, vetäytyisi hän tynnyriin ja eleskelisi siinä,
hitto soikoon, ilmestyisipä jo huomenna keskelle Lontoota tynnyrissä
osoittaakseen halveksumistaan koko ihmissukua kohtaan!

Kaiken tämän ja monta saman aiheen muunnelmaa majuri työnsi
ilmoille päätänsä pyöritellen ja näyttäen olevan saamaisillaan
halvauskohtauksen, noituen osakseen tullutta huonoa kohtelua ja uhaten
kostoa, niin että klubin nuoremmat jäsenet arvelivat hänen sijoittaneen
rahoja ystävänsä Dombeyn liikkeeseen ja menettäneen ne, mutta vanhemmat
sotilaat ja ovelammat miehet, jotka tunsivat Joen paremmin, eivät
ottaneet sitä kuuleviin korviinsakaan. Onneton alkuasukas, joka ei
ilmaissut mielipidettään, joutui kauheasti kärsimään, ei ainoastaan
siveellisissä tunteissaan, joita majuri säännöllisesti pommitti päivän
joka hetki, vaan myöskin ruumiillisesti saamalla lakkaamatta kolhaisuja
ja sysäyksiä osakseen. Kuusi kokonaista viikkoa vararikon jälkeen tämä
onneton muukalainen eli saapaspihtien ja kenkäharjojen ryöpyssä.

Rouva Chickillä oli kolme mielipidettä kauheasta onnettomuudesta.
Ensimmäinen oli se, ettei hän voinut sitä ymmärtää. Toinen, että hänen
veljensä ei ollut kylliksi ponnistanut voimiaan. Kolmas, että jos hänet
olisi kutsuttu ensimmäisille päivällisille, sitä ei olisi tapahtunut ja
että hän oli silloin niin sanonut.

Kenenkään mielipide ei voinut pysähdyttää onnettomuutta eikä tehdä
sitä kevyemmäksi tai raskaammaksi. Saatiin kuulla, että toiminimen
asiat selvitettäisiin niin hyvin kuin mahdollista, että Dombey
vapaaehtoisesti luopui kaikesta, mitä hänellä oli, eikä ottanut vastaan
armoa keneltäkään. Ei voinut olla puhettakaan liikkeen jatkamisesta,
sillä hän ei tahtonut kuunnella ystävällisiä neuvotteluja, joilla oli
sentapainen tarkoitus. Sanottiin hänen luopuneen jokaisesta entisestä
luottamus- ja kunniatoimestaan, jollaisia näin arvokkaalla kauppiaalla
oli ollut. Toiset väittivät, että hän oli kuolemaisillaan, toiset taas,
että hän oli vaipunut synkkämielisyyteen. Ja kaikki olivat yhtä mieltä
siitä, että hän oli murtunut mies.

W
Ruskeasilmäinen vanhapoika Morfin, jonka tukassa ja poskiparrassa jo
välkkyi harmaata, oli ehkä ainoa henkilö koko liikkeessä — päämiestä
tietysti lukuunottamatta — johon syvästi koski toiminimeä kohdannut
onnettomuus. Hän oli osoittanut Dombeylle asiaankuuluvaa kunnioitusta
monet vuodet, mutta ei ollut koskaan peitellyt omaa luonnettaan tai
halpamaisesti imarrellut tai lietsonut hänen päävirhettään omaksi
hyödykseen. Hänellä ei siis ollut kostettavana mitään nöyryytystä
eikä päästettävänä kauan jännitettyjä jousia äkkiä ponnahtamaan
ennalleen. Hän teki työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään selvittääkseen
liikkeen kirjoissa kaiken monimutkaisen ja vaikean, oli aina saapuvilla
antaakseen selityksiä, missä sellaisia tarvittiin, istui vanhassa
huoneessaan joskus hyvin myöhään yöhön koettaen syventyä asioihin
voidakseen siten säästää Dombeylta sen kiusan, että käännyttiin hänen
itsensä puoleen. Sitten hän asteli kotiinsa Islingtoniin ja tyynnytti
siellä mieltään houkuttelemalla viulustaan mitä surullisimpia ja
epätoivoisimpia ääniä ennenkuin meni nukkumaan.

Eräänä iltana hän rauhoitti itseään tällä soinnukkaalla valittelijalla,
ja koska päivän puuhat olivat tehneet hänet hyvin alakuloiseksi, koetti
hän paraikaa loihtia lohdutusta sen syvimmistä äänistä, kun hänen
taloudenhoitajattarensa (joka oli onneksi kuuro eikä siis tajunnut
muuta näistä soittoesityksistä kuin jonkinlaista värinää luissaan)
ilmoitti erään naisen saapunen.

»Surupuvussa», lisäsi hän.

Viulu vaikeni heti. Soittaja laski sen sohvalle hellästi ja
huolellisesti ja käski opastaa vieraan sisään. Hän meni kuitenkin
myös itse taloudenhoitajattarensa perässä ja tapasi portailla Harriet
Carkerin.

»Yksin!» virkkoi hän. »Ja John kävi täällä aamulla! Onko jotakin
hullusti? Mutta ei», lisäsi hän, »kasvonne kertovat toisenlaisen
tarinan».

»Pelkään, että se paljastus, jonka näette, on itsekästä laatua»,
vastasi Harriet.

»Se on ainakin hauska uutinen», sanoi Morfin, »ja jos se on itsekäs, on
se näkemisen arvoinen uusi puoli teissä. Mutta sitä en usko.»

Samalla hän tarjosi tuolin Harrietille ja istuutui häntä vastapäätä
viulun levätessä tyytyväisenä heidän välissään.

»Kun kerron teille, miksi olen tullut, ette ihmettele saapumistani
yksin tänne tai sitä, että John ei maininnut teille tulostaan, ja te
uskotte sen varmasti. Saanko nyt kertoa?»

»Ette voi tehdä sen parempaa.»

»Onko teillä nyt joutilasta aikaa?»

Morfin osoitti viuluaan ja sanoi: »Olen koko päivän tehnyt työtä. Tässä
on todistajani. Sille olen ilmaissut kaikki huoleni. Toivon, ettei
minulla olisi muita kuin omia huolia kerrottavina.»

»Onko Dombey ja Poika nyt lopussa?» kysyi Harriet vakavasti.

»Täydellisesti lopussa.»

»Eikö sitä liikettä koskaan jatketa?»

»Ei koskaan.»

Harrietin valoisa ilme ei muuttunut hänen huuliensa toistaessa
äänettömästi nämä sanat. Morfin näytti huomaavan sen hieman
hämmästyneenä. Sitten hän sanoi uudestaan:

»Ei koskaan. Muistattehan, mitä sanoin teille. Koko ajan on ollut
mahdotonta saada herra Dombeyta käsittämään asiaa, mahdotonta puhua
järkevästi hänen kanssaan, toisinaan mahdotonta edes päästä hänen
luokseen. Pahin on tapahtunut. Liike on luhistunut niin perinpohjin,
ettei sitä enää koskaan voi jatkaa.»

»Onko herra Dombeyn yksityisomaisuuskin mennyt?»

»On.»

»Eikö hänelle siis jää itselleenkään mitään?»

Harrietin äänen innokkuus ja hänen kasvojensa melkein iloinen ilme
näyttivät hämmästyttävän Morfinia yhä enemmän, tekevän hänet suorastaan
alakuloiseksi ja olevan pahasti epäsoinnussa hänen omien tunteittensa
kanssa. Hän rummutti toisen kätensä sormilla pöytään, katseli
huolestuneena Harrietia, pudisti päätänsä ja sanoi lyhyen vaitiolon
jälkeen:

»Herra Dombeyn varoista en ole oikein selvillä, mutta vaikka ne
epäilemättä ovat hyvin suuret, ovat hänen sitoumuksensa myös
suunnattomat. Hän on hyvin kunnioitettu ja nuhteeton mies. Moni olisi
hänen asemassaan voinut pelastaa itsensä tarjoamalla kohtuullisia
ehtoja, jolloin hänen velkojiensa tappioita olisi vain mitättömän
vähän lisätty ja sillä tavoin saatu hänelle itselleen jäämään sen
verran, että hän olisi voinut sillä elää. Mutta hän on päättänyt maksaa
viimeiseen ropoonsa asti. Olen kuullut häneltä itseltään, että sillä
lailla voidaan jokseenkin kokonaan maksaa liikkeen velat ja ettei
kukaan menetä paljon. Ah, neiti Harriet, meille ei olisi vahingoksi
muistaa useammin kuin tavallisesti muistamme, että viat ovat usein vain
äärimmäisyyteen asti pingoitettuja hyveitä! Hänen ylpeytensä koituu
hänelle kunniaksi!»

Harrietin ilme tuskin muuttui hänen kuunnellessaan. Selvästi saattoi
huomata, että häntä askarruttivat omat ajatukset. Kun Morfin vaikeni,
kysyi Harriet nopeasti:

»Oletteko nähnyt hänet äskettäin?»

»Ei kukaan saa häntä tavata. Kun tämä liikeasioiden selvittely pakottaa
hänet tulemaan kotoaan, tulee hän vain sitä varten, menee taas kotiinsa
eikä tahdo tavata ketään. Olen saanut häneltä kirjeen, jossa hän puhuu
tähänastisesta suhteestamme kauniimmilla sanoilla kuin se ansaitsee,
ja lausuu samalla jäähyväiset. Hienotunteisuus estää minua nyt
tarmokkaammin lähestymästä häntä, koska en ole parempinakaan päivinä
paljon puhellut hänen kanssaan, mutta olen koettanut sitä kuitenkin.
Olen kirjoittanut, käynyt siellä, hartaasti pyytänyt, mutta kaikki
turhaan.»

Hän katseli Harrietia kuin toivoen, että tämä ilmaisisi suurempaa
osanottoa kuin tähän asti. Hän puhui vakavasti ja tuntehikkaasti
ikäänkuin tehdäkseen vieraaseensa syvemmän vaikutuksen, mutta Harrietin
kasvoissa ei mikään muuttunut.

»Mutta jättäkäämme tämä, neiti Harriet», jatkoi hän pettyneen
näköisenä. »Siitä ei ole mitään hyötyä. Ettehän ole tullut tänne sitä
kuulemaan. Jokin toinen ja hauskempi asia täyttää mielenne. Ilmaiskaa
se minullekin, jotta pääsisin paremmalle tuulelle. Puhukaa siis!»

»Ei, minä ajattelen juuri samaa asiaa», vastasi Harriet näyttäen
rehellisesti ja peittelemättä hämmästyneeltä. »Eikö se ole
luonnollista? Eikö ole päivänselvää, että John ja muna olemme viime
aikoina ajatelleet hyvin paljon näitä suuria muutoksia ja puhuneet
niistä? Herra Dombey, jota hän on palvellut niin monta vuotta — te
tiedätte millaisilla ehdoilla — on joutunut ahtaalle, kuten sanoitte,
ja me olemme häneen verrattuina melkein rikkaat!»

Niin mieluisilta kuin Harrietin hyvät ja uskolliset kasvot olivatkin
tuntuneet Morfinista siitä lähtien, kun hän oli ne ensimmäisen
kerran nähnyt, eivät ne nyt lainkaan ihastuttaneet häntä innostuksen
kirkastamina.

»Minun ei tarvitse huomauttaa teille, minkä nojalla asemamme on
muuttunut», jatkoi Harriet luoden silmäyksen mustaan pukuunsa. »Ettehän
ole unohtanut, että kun veljemme James niin kauhealla tavalla menetti
henkensä, häneltä ei jäänyt testamenttia eikä muita omaisia kuin me
kaksi.»

Harrietin kasvot näyttivät nyt Morfinista miellyttävämmiltä kuin äsken,
vaikka olivat kalpeat ja alakuloiset. Morfin hengitti taas kevyemmin.

»Te tunnette tarinamme, molempien veljieni tarinan, mikäli se koskee
onnetonta miestä, josta olette puhunut niin lämpimästi. Te tiedätte,
kuinka vähän me tarvitsemme — John ja minä — ja kuinka vähän hyötyä
meillä on rahasta totuttuamme viettämään vaatimatonta elämää monien
vuosien kuluessa, koska John nyt teidän ystävällisen apunne nojalla
ansaitsee täysin riittävästi meille molemmille. Voitte kai aavistaa,
mitä suosionosoitusta olen tullut pyytämään?»

»Tuskin. Vähän aikaa sitten luulin aavistavani. Mutta nyt en enää.»

»En sano mitään velivainajastani. Jos kuolleet tietävät, mitä me
teemme — mutta ymmärrättehän minua. Elävästä veljestäni voisin sanoa
paljon, mutta mitä muuta minun tarvitsisi sanoa kuin että hän on omasta
aloitteestaan ryhtynyt tähän velvollisuutensa suorittamiseen, johon
pyydämme teidänkin välttämätöntä apuanne. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin
se on tehty!»

Harriet kohotti taas katseensa, ja hänen kasvoillaan kuvastuva innostus
alkoi näyttää kauniilta niissä silmissä, jotka olivat häneen suunnatut.

»Hyvä herra Morfin», jatkoi Harriet, »sen täytyy tapahtua hyvin hiljaa
ja salaa. Teidän kokemuksenne ja taitonne näyttää kyllä oikean tien.
Ehkä herra Dombeyn saa uskomaan, että odottamatta on jotakin voitu
pelastaa hänen omaisuutensa haaksirikosta tai että se on vapaaehtoinen
lahja kunnialliselle ja rehelliselle miehelle eräältä, jonka kanssa
hän on ollut suurissa asioissa, tai että joku on maksanut tileistä jo
poistetun velkansa. Tiedän, että valitsette parhaan keinon. Olen tullut
pyytämään teiltä sitä apua, että toimitte meidän puolestamme omalla
ystävällisellä, ylevällä ja hienotunteisella tavallanne. Te ette saa
puhua siitä koskaan Johnille, jonka suurin onni tässä hyvitystyössä on
se, että se tapahtuu salaa, tuottamatta hänelle ylistystä. Vain hyvin
pieni osa perinnöstä varataan meille, sillä herra Dombeyn pitää saada
kaikki muu korkoineen eliniäkseen. Te säilytätte kyllä salaisuutemme
uskollisesti, siitä olen varma, mutta tästä hetkestä lähtien emme edes
te ja minä puhu siitä, paitsi jos on pakko, ja niin se saa säilyä
ajatuksissani vain uutena syynä, miksi olen kiitollinen taivaalle ja
iloinen ja ylpeä veljestäni.»

Sellainen haltioitunut ilme on varmaankin enkelien kasvoilla, kun yksi
katuva syntinen tulee taivaaseen yhdeksänkymmenenyhdeksän hurskaan
joukossa. Sitä eivät himmentäneet tai pilanneet ne ilon kyyneleet,
jotka täyttivät Harrietin silmät, vaan päinvastoin kirkastivat sitä.

»Rakas Harriet», sanoi Morfin lyhyen äänettömyyden jälkeen, »en
odottanut tätä. Onko minun ymmärrettävä asia niin, että aiotte käyttää
oman perintöosuutennekin samaan hyvään tarkoitukseen kuin John?»

»Kyllä», vastasi Harriet. »Kun olemme pitäneet kaikkea yhteisenä niin
pitkän ajan eikä meillä ole ollut ainoatakaan huolta tai toivetta
tai pyrkimystä, joka olisi meitä erottanut, voisinko menetellä tässä
tapauksessa toisin kuin John? Eikö minulla ole oikeutta pysyä veljeni
toverina viimeiseen asti?»

»Taivas varjelkoon minua sitä vastaan kiistämästä!»

»Saamme siis luottaa ystävälliseen apuunne? Sen arvasinkin!»

»Jollen voisi vakuuttaa sitä täydestä sydämestäni ja sielustani,
olisin huonompi mies kuin toivon olevani. Voitte ehdottomasti luottaa
minuun. Kunniasanallani lupaan säilyttää salaisuutenne. Ja jos kävisi
ilmi, että herra Dombey on niin köyhtynyt kuin pelkään hänen olevan,
hän kun toimii sellaisen päätöksen mukaan, johon ei kenelläkään ole
vaikutusvaltaa, niin autan teitä sen päämäärän saavuttamisessa, johon
yhteisesti Johnin kanssa pyritte.»

Harriet ojensi hänelle kätensä ja kiitti häntä sydämellisesti
onnellisen näköisenä.

»Harriet», virkkoi Morfin päästämättä hänen kättään irti, »turhaa ja
vaateliasta olisi puhua teille nyt uhrauksesta, jonka voitte tehdä —
etenkään pelkän rahan uhraamisesta. Ja sen tunnen, että olisi yhtä
julkeaa kehoittaa teitä vielä miettimään päätöstänne tai panemaan sille
ahtaammat rajat. Minulla ei ole lainkaan oikeutta turmella suuren
asian suurta loppua tuomalla esiin omaa mitätöntä itseäni. Minulla on
vain oikeus kumartaa pääni sen edessä, mitä uskotte minulle, ja minun
on myönnettävä, että se tulee korkeammasta ja paremmasta innoituksen
lähteestä kuin mitätön maallinen tietoni on. Sanon vain, että olen
uskollinen välittäjänne, ja sellaisena ja läheisenä ystävänänne tahdon
olla mieluummin kuin minään muuna, teitä itseänne lukuunottamatta.»

Harriet kiitti häntä jälleen sydämellisesti ja toivotti hyvää yötä.

»Menettekö kotiin?» kysyi Morfin. »Antakaa minun tulla saattamaan.»

»Ei tänä iltana. Nyt en mene kotiin, sillä minun on tehtävä eräs
vierailu yksin. Tulkaa huomenna!»

»Hyvä on, minä tulen», vastasi Morfin. »Siihen mennessä mietin tätä
asiaa ja suunnittelen, kuinka voimme sen parhaiten toteuttaa. Ja ehkä
tekin ajattelette sitä, rakas Harriet — ja samalla vähän minuakin.»

Hän saattoi Harrietin ulkona odottaviin vaunuihin, ja jollei hänen
emännöitsijänsä olisi ollut kuuro, olisi hän kuullut isäntänsä
palatessaan sisälle mutisevan, että me olemme tottumuksen orjia ja että
vanhaksipojaksi jääminen oli myös surullinen tottumus.

Molempien tuolien välillä sohvalla lepäävän viulun hän otti käteensä
työntämättä syrjään tyhjää tuolia, istuutui soittamaan ja pudisteli
päätänsä tyhjälle tuolille. Se sävy, joka ensiksi ilmeni hänen
soitossaan, niin tavattoman haltioitunut ja lempeä kuin se olikin, ei
ollut mitään hänen kasvoillaan kuvastuvaan ilmeeseen verrattuna hänen
silmäillessään tyhjää tuolia. Hänen tunteensa olivat niin vilpittömät,
että hänen oli pakko useammin kuin kerran turvautua kapteeni Cuttlen
apukeinoon ja hieroa kasvojaan hihallaan. Mutta vähitellen viulu
yhdessä hänen oman mielialansa kanssa liukui »Iloiseen Seppään», jota
hän soitti yhä uudelleen, kunnes hänen punakat ja vakavat kasvonsa
hehkuivat kuin todellinen metalli oikean sepän alasimella. Lyhyesti
sanoen, viulu ja tyhjä tuoli olivat yksinäisen vanhanpojan tovereita
melkein puoliyöhön asti, ja hänen syödessään illallista näytti viulu,
jonka hän oli pystyttänyt sohvannurkkaan ja joka oli kuin iloisia
seppiä, täyteen ahdettu sulatusuuni, katselevan tyhjää tuolia kieroilla
silmillään sanomattoman ymmärtäväisesti.

Harrietin lähdettyä Morfinin luota ajoi vuokra-ajuri ilmeisesti
vanhastaan tuttuun suuntaan, kierrellen sitten monia sivukatuja
syrjäkaupungilla, kunnes saapui avoimelle paikalle, jossa oli muutamia
rauhallisia vanhoja pikku taloja puutarhojen keskellä. Erään puutarhan
portilla hän pysähtyi, ja Harriet laskeutui maahan.

Hän soitti hiljaa porttikelloa, ja pian ilmestyi kalpea, alakuloisen
näköinen nainen kulmakarvat kohotettuina ja pää kallellaan. Harrietin
nähdessään hän niiasi kunnioittavasti, ja sitten he lähtivät puutarhan
poikki taloon.

»Kuinka potilaamme jaksaa tänä iltana?» kysyi Harriet. »Huonosti, hyvä
neiti. Voi, kuinka hän toisinaan muistuttaakaan mielestäni setäni
Betsey Janea!»

»Missä suhteessa?»

»Kaikissa suhteissa, hyvä neiti», vastasi alakuloinen nainen,
»paitsi siinä, että hän on aikaihminen, mutta Betsey Jane oli
kuolemankynnyksellä vasta lapsi».

»Mutta tehän olette kuitenkin kertonut, että hän toipui», huomautti
Harriet lempeästi. »Sitä enemmän siis meilläkin on nyt toivoa, rouva
Wickam.»

»Ah, hyvä neiti, toivo on mainio asia sellaisille, jotka ovat kyllin
vahvoja sitä kestämään», virkkoi rouva Wickam pudistaen päätään. »Minun
voimani eivät siihen riitä, mutta en kadehti niitä, jotka ovat kyllin
onnellisia toivoakseen.»

»Teidän pitäisi koettaa olla iloisempi.»

»Kiitoksia hyvästä neuvosta, neiti», sanoi rouva Wickam happamen
näköisenä. »Jos minulla olisi siihen taipumusta, niin asemani
yksinäisyys — suokaa anteeksi avomieliset sanani — karkoittaisi sen
minusta jo ensimmäisenä vuorokautena, mutta minä en ole sellainen. Enkä
haluaisikaan. Jos minussa lieneekin ollut vähän pirteyttä, karisi se
minusta Brightonissa muutamia vuosia sitten, ja — suoraan sanoen — minä
viihdynkin paremmin tällaisena.»

Tämä oli juuri sama rouva Wickam, joka oli rouva Richardsin jälkeen
tullut pikku Paulin hoitajaksi ja oman uskonsa mukaan kärsinyt
mainitsemansa kolauksen rakastettavan rouva Pipchinin katon alla.
Se erinomainen ja syvämielinen, vanhan perintätavan pyhittämä
järjestelmä, joka on aina valinnut ihmiskunnasta mahdollisimman synkät
ja epämiellyttävät jäsenet toimimaan nuorison kasvattajina, hyveen
tienviittoina, sairaanhoitajina, alkuopettajina ja muina sentapaisina,
oli toimittanut rouva Wickaminkin sairaanhoitajattaren toimeen ja
saanut vielä aikaan sen, että hyvin suuri ja ihaileva potilasparvi
erikoisesti kiitti hänen vakavia ominaisuuksiaan.

Kulmakarvat koholla ja pää kallellaan rouva Wickam näytti kynttilä
kädessä tietä yläkertaan, puhtaaseen siistiin huoneeseen, jonka
takana oli himmeästi valaistu toinen huone. Siellä oli yksi vuode.
Ensimmäisessä huoneessa istui vanha nainen, joka tuijotti tylsästi
avoimesta akkunasta pimeyteen. Toisessa huoneessa makasi vuoteessa sen
olennon varjo, joka oli uhmannut tuulta ja sadetta eräänä talvi-iltana.
Häntä olisi tuskin enää voinut tuntea muusta kuin pitkästä mustasta
tukasta, joka näytti niin kovin mustalta värittömien kasvojen ja kaiken
ympärillä olevan valkoisen rinnalla.

Kuinka voimakkaat olivatkaan hänen silmänsä ja kuinka heikko hänen muu
olemuksensa! Silmät suuntautuivat niin innokkaina ja kirkkaina ovelle
Harrietin tullessa sisään, mutta väsynyt pää jaksoi tuskin ollenkaan
nousta pielukselta.

»Alice», sanoi Harriet lempeästi, »tulenko myöhään tänään?»

»Tuntuu siltä aina kuin tulisitte myöhään, vaikka tulettekin varhain.»

Harriet oli istuutunut vuoteen viereen ja laskenut kätensä, sairaan
ohuelle kädelle.

»Voitteko paremmin?»

Rouva Wickam, joka seisoi vuoteen jalkopäässä kuin lohduton haamu,
pudisti pontevasti päätänsä kieltääkseen tämän mahdollisuuden.

»Sehän ei merkitse mitään», virkkoi Alice heikosti hymyillen, »Jaksanko
paremmin vai huonommin tänään, se ei tee suurempaa eroa kuin päivän —
ehkä ei niinkään paljon.»

Vakavana ihmisenä rouva Wickam hyväksyi tämän arvelun syvään
huokaisten. Hän nosti peitettä vähän jalkopäästä tunnustellakseen,
olivatko sairaan jalat jo kylmenneet. Sitten hän kalisteli pöydällä
olevia lääkepulloja kuin ajatellen: »Koska nyt kerran olemme täällä,
saakoon hän vieläkin lääkettä.»

»Ei», sanoi Alice kuiskaten Harrietille, »kurja elämä, tunnonvaivat,
vaellukset, puute, sisäinen ja ulkonainen myrsky ovat kuluttaneet
elämäni. Sitä ei enää kestä kauan.»

Samalla hän veti Harrietin käden lähemmäksi itseään ja painoi kasvonsa
sitä vasten.

»Tässä maatessani ajattelen toisinaan, että mielelläni eläisin vielä
vähän aikaa voidakseni näyttää teille, kuinka kiitollinen voisin olla.
Se on heikkoutta, joka pian menee ohitse. Parempi teille, että asiat
ovat tällä kannalla. Parempi minullekin!»

Kuinka toisella lailla hän nyt pitelikään Harrietin kättä kuin silloin,
kun hän oli tarttunut siihen takkavalkean ääressä koleana talvi-iltana!
Silloin hän oli ollut ylenkatseellinen, raivoisa, uhmaava,
häikäilemätön, mutta nyt! Se kaikki oli lopussa.

Kun rouva Wickam oli kyllikseen kilistellyt pulloja, toi hän lääkettä
ja katseli potilasta tuimasti tämän juodessa, puristi huulensa lujasti
yhteen, samoin kulmakarvansa, ja ravisti päätänsä kuin ilmaistakseen,
ettei kidutuskaan saisi häntä sanomaan, että tämä oli toivotonta.
Sitten hän pirskoitti vähän viilentävää nestettä huoneeseen kuin
haudankaivaja, joka siroittelee tuhkaa tuhalle, tomua tomuun —
sillä hän oli vakava luonteeltaan — ja poistui alakertaan syömään
hautajaisiin kuuluvaa liharuokaa.

»Kuinka kauan siitä on, kun tulin teidän luoksenne ja kerroin, mitä
olin tehnyt, ja kuulitte, että oli liian myöhäistä kenenkään lähteä
veljeänne pelastamaan?» kysyi Alice.

»Jo toista vuotta», vastasi Harriet.

»Toista vuotta», kertasi Alice katsellen miettiväisenä hänen kasvojaan.
»Siis kuukausi toisensa jälkeen on kulunut siitä, kun toitte minut
tänne!»

Harriet nyökkäsi myöntävästi.

»Toitte minut tänne hyvyyden ja lempeyden voimalla. Minut!» virkkoi
Alice peittäen Harrietin kädellä kasvonsa. »Ja teitte minut
inhimilliseksi naisen katseilla ja sanoilla ja enkelin teoilla!»

Harriet kumartui hänen ylitseen ja rauhoitti häntä. Vähän ajan kuluttua
Alice pyysi, että hänen äitinsä kutsuttaisiin sisään.

Harriet huusi eukolle pari kertaa, mutta tämä oli niin vaipunut
katselemaan avoimesta akkunasta pimeyteen, ettei kuullut mitään.
Vasta sitten, kun Harriet meni koskettamaan häntä, hän nousi ja tuli
tyttärensä luokse.

»Äiti», virkkoi Alice, tarttuen taas Harrietin käteen ja luoden
säteilevät silmänsä hellästi häneen, samalla kun vain viittasi
sormellaan vanhaan eukkoon, »kerro hänelle, mitä tiedät».

»Tänä iltanako, rakkaani?»

»Niin, äiti», vastasi Alice heikosti ja juhlallisesti, »tänä iltana».

Eukko, joka näytti olevan sekaisin pelosta, tunnonvaivoista tai
surusta, hiipi vuoteen toiselle puolelle Harrietia vastapäätä,
polvistui saadakseen kuihtuneet kasvonsa pieluksen tasalle ja ojensi
kätensä kuin koskettaakseen tyttärensä käsivartta. Sitten hän aloitti:

»Minun kaunis tyttöni —»

Kuinka hän kirkaisikaan vaieten äkkiä ja jääden tuijottamaan vuoteessa
lepäävää olentoparkaa!

»Muuttunut, kauan sitten, äiti! Kuihtunut, kauan sitten», selitti Alice
katsahtamatta häneen. »Älä enää sure sitä.»

»Minun tyttäreni», sopersi eukko, »oma tyttöni, joka pian parantuu ja
saattaa kaikki vielä häpeään kauneudellaan».

Alice hymyili alakuloisesti Harrietille ja hyväili hänen kättään vähän
lujemmin, mutta ei puhunut mitään. —

»Joka pian parantuu», toisti eukko uhaten tyhjää ilmaa ryppyisellä
nyrkillään, »ja joka saattaa kaikki vielä häpeään kauneudellaan —
sen hän tekee. Uskokaa minua, hän tekee sen!» lisäsi hän ikäänkuin
olisi kiistellyt jonkun näkymättömän henkilön kanssa, joka vastusti
häntä. »Minun tyttäreni on työnnetty pois ja ajettu ulos, mutta
hän voisi kerskailla ylpeiden ihmisten sukulaisuudella, jos
tahtoisi. Ah, millaisten ihmisten! Sukulaisuutta on ilman pappeja ja
vihkisormuksiakin — ne voivat tosin sitä toimittaa, mutta eivät voi
purkaa — ja minun tyttäreni on hienoa sukua. Näyttäkää minulle rouva
Dombey ja minä näytän teille Aliceni oikean serkun.»

Harriet loi katseensa eukosta niihin loistaviin silmiin, jotka olivat
kiinteästi suunnatut häneen, ja sai varmuuden siitä, että äskeiset
sanat olivat totta.

»Mitä!» huudahti eukko ja kohotti tutisevan päänsä kaamean pöyhkeänä.
»Vaikka nyt olen vanha ja ruma — paljon vanhempi kokemusteni ja
elintapani kuin vuosieni vuoksi — olin kerran niin nuori kuin kuka
tahansa. Ja yhtä kauniskin kuin moni muu! Olin aikanani kukoistava
maalaistyttö ja, hyvä neiti», virkkoi hän ojentaen kätensä vuoteen
ylitse Harrietille, »siellä kotipuolessa olivat rouva Dombeyn isä ja
setä silloin iloisimpia ja suosituimpia kaikista niistä herroista,
jotka tulivat Lontoosta — nyt he ovat olleet jo kauan vainajia — voi,
hyvä Jumala kuinka kauan jo! Rouva Dombeyn setä, minun Allyni isä,
vieläkin kauemmin kuin toinen veli.»

Hän kohotti vähän päätänsä ja tarkasteli tyttärensä kasvoja ikäänkuin
olisi oman nuoruutensa muistelemisesta siirtynyt tyttärensä nuoruutta
ajattelemaan. Sitten hän äkkiä painoi kasvonsa vuoteelle ja kiersi
käsivartensa päänsä ympärille.

Nostamatta päätään hän jatkoi: »He olivat niin toistensa näköiset kuin
suinkin kaksi veljestä voi olla ja melkein yhtä vanhat — muistaakseni
ei heidän välillään ollut suurempaa ikäeroa kuin yksi vuosi — ja
jos olisitte saanut nähdä minun tyttöni, niinkuin minä kerran näin,
rinnatusten toisen veljen tyttären kanssa, olisitte huomannut kaikesta
puvun ja elämän erilaisuudesta huolimatta, että he olivat toistensa
näköiset. Voi, nyt on yhtäläisyys mennyt, ja minun tyttäreni — vain
minun tyttäreni — on niin muuttunut!»

»Me muutumme kaikki vuorostamme, äiti», virkkoi Alice.

»Vuorostamme!» huudahti eukko, »mutta miksi ei toisen tytär yhtä
pian kuin minunkin? Hänen äitinsä oli täytynyt muuttua — hän näytti
yhtä vanhalta kuin minä ja yhtä ryppyiseltä ihomaalinsa lävitse —
mutta tytär oli kaunis. Mitä juuri minä olen tehnyt, mitä olen tehnyt
pahempaa kuin hän, että minun tyttäreni täytyy maata tuossa ja kuihtua!»

Päästäen taas hurjan parkaisun hän syöksyi siihen huoneeseen, josta
oli äsken tullut, mutta palasi heti levottoman mielensä ajamana, hiipi
Harrietin luokse ja virkkoi:

»Tämän pyysi Alice minua kertomaan teille, hyvä neiti. Siinä kaikki.
Sain sen selville kysellessäni, kuka herra Dombeyn toinen rouva oli,
ja samalla muutakin, mikä koskee häntä, kun eräänä kesänä kävin
Warwickshiressä. Sellaisesta sukulaisuudesta ei minulle silloin ollut
mitään hyötyä. He eivät olisi tunnustaneet minua, eikä heillä ollut
mitään annettavaa minulle. Olisin mahdollisesti pyytänyt heiltä vähän
rahaa myöhemmin, mutta Alicen vuoksi en voinut, sillä hän uhkasi
melkein tappaa minut, jos kerjäisin. Hän oli omalla tavallaan yhtä
ylpeä kuin toinenkin», lisäsi eukko koskettaen arasti tyttärensä
kasvoja ja vetäen sitten kätensä takaisin, »niin rauhalliselta kuin
hän nyt näyttääkin, mutta hän saattaa heidät vielä kerran häpeään
kauneudellaan!»

Hänen naurunsa, kun hän poistui, oli rumempi kuin hänen huutonsa tai se
voimattomain valitusten puuska, johon se päättyi, jopa rumempi kuin se
hupsumainen ilme, joka kuvastui hänen kasvoillaan hänen istuutuessaan
entiselle paikalleen ja alkaessa taas tuijottaa ulos pimeyteen.

Alicen silmät olivat koko tämän ajan olleet luotuina Harrietiin, jonka
kättä hän ei ollut päästänyt irti. Nyt hän sanoi:

»Tässä maatessani on minusta tuntunut, että mielelläni soisin teidän
sen tietävän. Se voisi luullakseni selittää jotakin, mikä aina
on kovettanut minua. Minä olin väärin tehdessäni kuullut paljon
puhuttavan laiminlyödystä velvollisuudestani ja aloin viimein uskoa,
ettei minuakaan kohtaan ollut kaikkia velvollisuuksia täytetty ja
että ihminen saa niittää, mitä on kylvänyt. Minulle selvisi, ainakin
osaksi, että kun ylhäisilläkin naisilla oli huonot kodit ja äidit,
hekin joutuivat harhateille omalla tavallaan, mutta että heidän tiensä
ei kuitenkaan voinut olla niin kehno kuin minun ja että heidän tuli
kiittää siitä Jumalaa. Se on nyt kaikki lopussa, ikäänkuin unta, jota
en voi oikein muistaa tai ymmärtää. Se on päivä päivältä muuttunut yhä
enemmän unen kaltaiseksi siitä lähtien, kun te aloitte istua täällä ja
lukea minulle. Kerron sen teille vain sillä tavalla kuin voin muistaa.
Lukisitteko minulle vielä vähän?»

Harriet aikoi vetää kätensä pois avatakseen kirjan, kun Alice vielä
tarttui siihen hetkiseksi.

»Ettehän unohda äitiäni? Annan hänelle anteeksi, jos minulla on siihen
syytä. Tiedän, että hän antaa minulle anteeksi ja on surullinen
sisimmässään. Ettehän unohda häntä?»

»En koskaan, Alice!»

»Vielä hetkinen. Sovittakaa pääni niin, että lukiessanne voin nähdä
sanojen kuvastuvan ystävällisillä kasvoillanne.»

Harriet täytti hänen pyyntönsä ja luki — luki sitä ikuista kirjaa,
joka on tarkoitettu kaikille väsyneille ja raskautetuille, kaikille
kurjille, langenneille ja maailman laiminlyömille — luki siunattua
kertomusta siitä, kuinka sokealla, halvatulla, rammalla kerjäläisellä,
rikollisella, häpeän tahraamalla naisella, jollaisia me maanlapset
kartamme, kaikilla on oma osansa, jota ei mikään ihmisylpeys,
kylmäkiskoisuus tai viisastelu, niin kauan kuin tämä maailma pysyy, voi
heiltä riistää tai vähentää pölyhiukkasen osallakaan — luki Hänestä,
joka koko ihmiselämän ja kaikkien sen toiveiden ja surujen läpi oli
hellän myötätuntoinen kärsimystä ja murhetta kohtaan.

»Tulen takaisin hyvin varhain aamulla», sanoi Harriet sulkiessaan
kirjan.

Loistavat silmät, jotka yhä olivat häneen kiintyneinä, sulkeutuivat nyt
hetkiseksi. Sitten ne avautuivat, ja Alice suuteli ja siunasi häntä.

Samat silmät seurasivat häntä ovelle. Niiden valossa ja rauhallisilla
kasvoilla näkyi hymy oven sulkeutuessa.

Sairaan katse ei hellinnytkään enää ovesta. Hän painoi käden
rinnalleen, mutisten sitä pyhää nimeä, josta hänelle oli luettu, ja
elämä katosi hänen kasvoiltaan kuin valo olisi sammunut.

Mitään muuta ei enää ollut vuoteessa kuin sen maallisen kuoren rauniot,
jota sade oli piessyt, ja musta tukka, joka oli liehunut talvisessa
tuulessa.




YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU

Pahan palkka


Muutokset ovat taas kohdanneet pitkän, synkän kadun varrella olevaa
taloa, Florencen yksinäisen lapsuuden näyttämöä. Se on vieläkin suuri
talo, luja tuulta ja rajuilmaa vastaan. Katossa ei ole halkeamia,
ei akkunaruuduissa säröjä tai seinissä luhistumisen merkkejä, mutta
sittenkin se on kuin raunio, ja rotat karkaavat siitä.

Towlinson ja hänen toverinsa eivät aluksi usko niitä hämäriä huhuja,
jotka tulevat heidän korviinsa. Keittäjätär arvelee, ettei isäntäväen
luottoa voi niin vähällä horjuttaa. Towlinson odottaa, että hänelle
tämän jälkeen kerrottaisiin Englannin pankin luhistuvan tai kruunun
jalokivien joutuvan myytäviksi. Mutta ensiksi ilmestyy sanomalehti ja
sitten Perch. Ja Perch tuo rouva Perchin puhelemaan siitä keittiössä ja
viettämään hauskan illan.

Kun vihdoin ei enää voi epäillä, on Towlinsonin pääharrastuksena se,
että vararikosta tulisi kerrassaan komea — ei sataatuhatta puntaa
pienempi. Perch ei omasta puolestaan usko, että satatuhatta puntaa
läheskään riittäisi. Rouva Perchin ja keittäjättären johdolla naiset
usein toistelevat: »sa-ta-tu-hat-ta pun-taa!» värisyttävän ihastuksen
vallassa — ikäänkuin näiden sanain käsitteleminen olisi itse rahojen
käsittelemistä. Sisäkkö, joka on iskenyt silmänsä Towlinsoniin,
sanoo toivovansa, että hänellä olisi edes sadas osa tuosta summasta
voidakseen luovuttaa sen mielitietylleen. Towlinson, joka ei ole
voinut unohtaa ennen kärsimäänsä vääryyttä, sanoo arvelevansa, että
ulkomaalainen tuskin osaisi käyttää sellaista rahasummaa muuhun kuin
poskiparran ostamiseen, mikä purevan ivallinen letkaus saa sisäkön
poistumaan kyynelsilmin.

Mutta hän ei pysy poissa kauan, sillä keittäjätär, joka on erikoisesti
hyväluontoisen maineessa, sanoo, että mitä lieneekin tekeillä,
Towlinson, heidän on parasta pysyä sovinnossa, sillä kukaan ei voi
sanoa, kuinka pian täytyy erota. He ovat olleet tässä talossa (sanoo
hän) hautajaisten, häiden ja karkaamisen aikana älköön kukaan saako
aihetta sanoa, etteivät he voineet sopia keskenään tällaisen tapauksen
sattuessa. Rouva Perch on tavattoman liikutettu tästä huomautuksesta
ja tunnustaa avoimesti, että keittäjätär on enkeli. Towlinson vastaa
keittäjättärelle, että hänestä olkoon kaukana sellaisten hyvien
asioiden vastustaminen, joiden hän toivoo toteutuvan. Sitten hän lähtee
hakemaan sisäkköä ja palaa pian käsi kädessä tämän nuoren naisen kanssa
ilmoittaen keittiössä istuville, ett ulkomaalainen on vain leikkiä
hänen puoleltaan ja että Anne ja hän ovat nyt päättäneet ojentaa
kätensä toisilleen ja asettua Oxford-torin varrelle, perustaen sinne
vihanneskaupan, jolle he pyytävät erikoisesti kaikkien läsnäolijoiden
suosiota. Tämä uutinen otetaan riemuhuudoin vastaan, ja rouva Perch,
joka luo jo ennustajan katseen tulevaisuuteen, kuiskaa keittäjättären
korvaan: »Pelkkiä tyttöjä.»

Perhettä kohdannut onnettomuus oli sellainen tapaus, jota ei voinut
olla juhlimatta alakerrassa. Niinpä keittäjätär tuo illallispöytään
parikin lämmintä ruokalajia, ja Towlinson tekaisee hummerisalaatin
samaan vierasvaraiseen tarkoitukseen. Myöskin rouva Pipchin soittaa
tapauksen kiihdyttämällä kelloa ja lähettää alakertaan sanan, että
hänelle pitäisi tarjottimella tuoda päivällä jäänyt vasikanvatkuli
uudestaan lämmitettynä ja lisäksi neljännes pikarillista kuumennettua
viiniä, sillä hän tuntee itsensä huonovointiseksi.

Dombeysta puhutaan vain sivumennen. Pääasiassa lausutaan arveluita
siitä, kuinka kauan hän aavistaa asiain menneen tähän suuntaan.
Keittäjätär sanoo nyökäten merkitsevästi: »Varmasti pitkän aikaa.
Sen voisi vaikka vannoa.» Ja kun sitten kysytään Perchin mieltä,
vahvistaa hän edellisen huomautuksen. Joku kysyy, mihin Dombey nyt
ryhtyy ja lieneekö hänen pakko ottaa jokin toimi. Towlinson ei luule
sitä välttämättömäksi ja viittaa siihen, että onhan olemassa hienojen
ihmisten vaivaishuoneita. »Niin, sellaisia, missä hän saa haltuunsa
oman pikku puutarhan ja kasvattaa makeita herneitä», sanoo keittäjätär
säälivästi. »Juuri niin», vahvistaa Towlinson, »ja liittyy sitten
jäseneksi johonkin veljeskuntaan». »Me olemme kaikki veljiä Herrassa»,
virkkaa rouva Perch keskeyttäen juomisensa vähäksi aikaa. »Paitsi
sisaria», huomauttaa Perch. »Kuinka alas ovatkaan mahtavat vaipuneet!»
huudahtaa keittäjätär. »Ylpeys käy lankeemuksen edellä — se on aina
käynyt toteen», sanoo sisäkkö.

Kuinka hyvältä heistä tuntuukaan näitä arveluita lausuessaan, ja mihin
kristilliseen yksimielisyyteen he pystyvätkään kestäen alistuvaisesti
tämän yhteisen onnettomuuden! Tämän erinomaisen mielentilan keskeyttää
vain hetkiseksi eräs alempiarvoinen, nuori keittiötyttö, joka
istuttuaan suu auki pitkän aikaa odottamatta työntää suustaan seuraavat
sanat: »Mitä sitten, jollemme saisikaan palkkaamme!» Seurue istuu
jonkun aikaa ääneti, mutta keittäjätär toipuu ensin, kääntyy äsken
puhuneeseen tyttöön päin ja kysyy, kuinka tämä uskaltaa min loukata
sitä perhettä, jonka leipää hän syö, ja luuleeko hän jonkun, jolla on
hivenkään kunniantuntoa jäljellä voivan anastaa palvelijaraukoiltaan
heidän kovalla työllä ansaitsemansa palkan. »Ja jos sinulla on
tuollaiset uskonnolliset tunteet, Mary Daws, en tiedä, minne vielä
kerran joudut» lisää keittäjätär lämpimästi.

Towlinsonkaan ei tiedä sitä eikä kukaan. Ja nuori keittiötyttö, joka ei
näytä itsekään sitä tarkoin tietävän, verhoutuu hämmennykseen yleisen
mielipiteen pilkkaamana.

Muutamien päivien kuluttua alkaa oudonnäköisiä ihmisiä liikuskella
talossa ja tehdä sopimuksia keskenään ruokasalissa ikäänkuin he
asuisivat siellä. Muuan heistä, jolla on arabialaismalliset kasvot ja
hyvin painavat kellonvitjat, viheltelee vierashuoneessa, odotellessaan
toista herraa, jolla aina on kynä ja mustetta taskussaan, ja kyselee
Towlinsonilta (puhutellen häntä tutunomaisesti »vanhaksi kukoksi»),
sattuuko hän tietämään, mitä lienevät uusina maksaneet purppuralla ja
kullalla kirjaillut uutimet. Ruokasalin vieraat ja heidän puuhansa
lisääntyvät päivä päivältä ja joka herralla näyttää olevan kynä ja
mustetta taskussaan ja jokin aihe käyttää niitä. Vihoin ilmoitetaan,
että pian on tulossa huutokauppa. Silloin saapuu lisää väkeä kynineen
ja musteineen. Heillä on käskettävinään joukko miehiä, jotka alkavat
heti kääriä kokoon mattoja ja lykätä huonekaluja sinne tänne, jättäen
eteiseen ja porraskäytävään tuhansia merkkejä jalkineistaan.

Keittiöneuvostolla on kaiken tämän aikaa täysi-istunto, ja koska heillä
ei ole mitään tekemistä, suorittavat he todellisia sankaritekoja
syömisessä. Vihdoin heidät eräänä päivänä kutsutaan kaikki rouva
Pipchinin huoneeseen, jolloin tämä kelpo perulaisrouva puhuttelee heitä
happamesti seuraavalla tavalla:

»Isäntänne on joutunut vaikeuksiin. Luullakseni sen tiedätte?»

Towlinson, joka esiintyy toisten puheenjohtajana, myöntää kaikkien
tietävän.

»Ja siitä olen varma, että kaikki katsotte vain omaa etuanne» sanoo
rouva Pipchin ravistaen heille päätänsä.

Kimeä ääni huutaa perältä: »Emme enempää kuin tekään.»

»Sitä mieltäkö te olette, julkea ihminen?» tokaisee vihastunut Pipchin,
tähystäen leimuavin silmin välillä olevien päitten lomitse.

»Niin, rouva Pipchin, niin se on», vastaa keittäjätär astuen
lähemmäksi. »Ja miksi pitäisi olla toisin, jos saan kysyä?»

»Hyvä on, saatte lähteä niin pian kuin tahdotte», sanoo rouva Pipchin.
»Mitä pikemmin, sitä parempi, ja toivon, etten enää koskaan näe teidän
kasvojanne.»

Näin sanoen urhea Pipchin vetää esiin liinakankaisen rahakukkaron ja
maksaa keittäjättärelle palkan vielä kuukaudelta eteenpäinkin, mutta
pitelee rahoista lujasti kiinni, kunnes kuitti on viimeiseen pisteeseen
asti kunnossa. Silloin vasta hän hellittää vastahakoisesti palkan. Näin
rouva Pipchin menettelee palveluskunnan jokaisen jäsenen kanssa, kunnes
kaikki on maksettu...

»Nyt saavat ne, jotka haluavat, mennä omalle taholleen, ja ne jotka
haluavat jäädä, saavat olla ruokapalkalla viikon tai pari ja auttaa
talon töissä, paitsi keittäjätär-heittiö, jonka pitää lähteä heti
tiehensä», selittää pikavihainen Pipchin. »Sen hän tosiaan tekeekin»,
sanoo keittäjätär. »Hyvästi siis, rouva Pipchin, ja vilpittömästi
toivoisin, että voisin lausua teille jonkin kohteliaisuuden
suloisuudestanne!»

»Menkää tiehenne!» huutaa rouva Pipchin polkien jalkaansa.

Keittäjätär purjehtii pois jalomielisen arvokkaana, mikä kuohuttaa
kovasti rouva Pipchiniä. Pian tulevat hänen jäljessään toisetkin, ja
niin he taas istuvat kaikki koolla alakerrassa.

Silloin Towlinson sanoo, että ensiksikin pitäisi saada pieni välipala
ja sitä syötäessä hän puolestaan esittäisi suunnitelman, jonka
luulee parhaiten vastaavan heidän asemaansa. Kun ruoka on katettu
pöytään ja kaikki ovat käyneet siihen innokkaasti käsiksi, ryhtyy
Towlinson puhumaan huomauttaen ensiksi, että keittäjätär lähtee
nyt pois, ja lisäten, että jollemme ole uskollisia itsellemme, ei
kukaan myöskään ole uskollinen meille. Että he ovat eläneet tässä
talossa kauan aikaa yhdessä ja yrittäneet kovasti elää ystävällisissä
väleissä. (Keittäjätär virkkaa nyt liikutettuna: »Kuulkaa, kuulkaa!»
ja rouva Perch, joka on taas saapuvilla ja kurkkua myöten ruokaa
täynnä, vuodattaa kyyneleitä.) Että hän ajattelee kaikkien nyt
tuntevan samaa: »Jos yksi lähtee, niin kaikki lähtevät.» Sisäkkö on
kovin liikutettu tästä jalomielisestä tunteesta ja kannattaa sitä
lämpimästi. Keittäjätär sanoo sen olevan oikein hänenkin mielestään
ja lisää vain toivovansa, ettei se ole pelkkää kohteliaisuutta
hänelle, vaan todellista velvollisuudentuntoa. Towlinson vastaa
sen olevan velvollisuudentuntoa ja huomauttaa, että jos hänet nyt
pakotetaan lausumaan mielipiteensä, hän voi avoimesti vakuuttaa,
ettei hänen mielestään ole kovinkaan kunnioitettavaa jäädä taloon,
jossa harjoitetaan huutokauppaa ja muuta sellaista. Sisäkkö on
myöskin varma siitä ja kertoo sen vahvistukseksi, että samana aamuna
eräs kangaslakkinen vieras mies yritti suudella häntä portaissa.
Sen kuullessaan Towlinson hypähtää pystyyn tuoliltaan etsimään
syyllistä ja nujertamaan hänet. Mutta hänen tielleen asettuvat
naiset, jotka pyytävät häntä rauhoittumaan ja ajattelemaan, että on
mukavampaa ja viisaampaa jättää heti mielestään sellaiset sopimattomat
kohtaukset. Rouva Perch esittää asian uudessa valossa ja osoittaa,
että hienotunteisuus omiin huoneisiinsa sulkeutunutta herra Dombeyta
kohtaan ehdottomasti vaatii heitä nopeasti lähtemään pois. »Sillä mitä
hänen täytyykään tuntea, jos sattumalta tapaa jonkun palvelija-raukan,
joka on väärin kuvitellut häntä rikkaaksi!» Keittäjätärtä tämä
siveysmietelmä järkyttää niin kovasti, että rouva Perch parantelee
sitä muutamilla hurskailla huomautuksilla, sekä itsekeksimillään että
toisilta lainatuilla. Näyttää täysin selvältä asialta, että heidän on
kaikkien lähdettävä. Matka-arkut täytetään, ajurit haetaan, eikä saman
illan hämärissä ole ainoatakaan keittiöseurueesta jäljellä.

Talo kohoaa suurena ja myrskyä uhmaavana pitkän synkän kadun varrella,
mutta se on nyt raunio, ja rotat karkaavat sieltä.

Kangaslakkiset miehet häärivät kaikkialla ja kolistelevat huonekaluja,
ja herrat kynineen ja musteineen merkitsevät paperille luetteloa
kaikesta, istuen sellaisilla esineillä, joita ei ole koskaan
tarkoitettu istumapaikoiksi, ja syövät ruokapaikasta noudettua leipää
ja juustoa, käyttäen pöytinä milloin mitäkin huonekalua ja näyttäen
nauttivan siitä, että voivat käsitellä kallisarvoisia esineitä
sopimattomalla tavalla. Suuri sekasotku näkyy myöskin esineiden
järjestelyssä. Patjoja ja vuodevaatteita ilmestyy ruokasaliin, lasi- ja
porsliiniastioita joutuu kasvihuoneeseen, suuri pöytäkalusto työnnetään
korkeina kasoina salin pitkälle sohvalle, ja rappumaton nippuihin
sidotut tangot koristavat marmorista uuninreunusta. Lopuksi ripustetaan
matto, johon on kiinnitetty painettu hintalippu, ulos parvekkeelta, ja
samantapaiset lisäkkeet koristavat suuren pääoven kumpaakin puolta.

Pitkin päivää pysähtyy likaisia rattaita ja vankkureita talon
kohdalle. Joukoittain ränstyneen näköisiä nylkyreitä, juutalaisia ja
kristittyjä, tungeskelee talossa koputellen hiottuja kuvastimenlaseja
rystysillään, lyöden epäsointuisia ääniä flyygelistä, kosketellen
märillä etusormillaan tauluja, kostuttaen paraiden pöytäveisten teriä
hengityksellään, painellen tuolien ja sohvien täytteitä likaisilla
nyrkeillään, tunnustellen höyhenvuoteita, avaten ja sulkien laatikoita,
punniten hopeisia lusikoita ja haarukoita, vieläpä tarkastellen
verhojen ja liinavaatteiden saumojakin ja moittien kaikkea. Koko
talossa ei ole ainoatakaan suojattua paikkaa. Julkeat ja nuuskivat
vieraat tarkistelevat yhtä uteliaasti keittiönuuniin kuin ullakon
vaatekomeroihin. Paksut miehet, joilla on päässä kuluneet hatut,
katselevat ulos makuuhuoneen akkunoista laskevat leikkiä kadulla
liikkuvien tuttaviensa kanssa. Maltilliset, arviolaskuja laativat
henkilöt vetäytyvät pukuhuoneisiin luettelot kädessä ja tekevät
niihin reunamuistutuksia lyijykynän pätkillä. Nouseepa joku välittäjä
paloportaita ylös ja luo katonharjalta yleissilmäyksen ympäristöön
Muutamia päiviä kestää vilinä ja kohina ja alituinen liikuskelu
portaissa. »Verrattoman uudenaikaiset, melkein uudet huonekalut j.n.e.»
on pantu näytteille.

Sitten kyhätään parhaaseen vierashuoneeseen pitkä jono pöydistä,
ja huutokaupan pitäjä asettuu ranskalaiseen tapaan kiilloitetun,
leveän, kokoontyönnettävän mahonkipöydän ääreen, jolla on kaarevat
jalat, ja verenimijöiden, juutalaisten ja kristittyjen, laumat,
julkeat ja nuuskivat vieraat ja ränstyneet tanakat miehet kokoontuvat
sen ympärille, istuutuvat mikä millekin huonekalulle uuninreunusta
lukuunottamatta ja alkavat tehdä tarjouksiaan. Huoneet ovat kaiken
päivää kuumia, täpötäysiä ja pölyisiä — vasaramiehen pää, hartiat
ääni ja ase lakkaamatta työssä. Kangaslakkiset miehet läähättävät
kiukussaan kannettuaan saapuville tavaroita, ja yhä niitä ilmestyy
uusia, lakkaamatta uusia. Välistä joku lausuu pilasanan, jolloin
kuuluu yleinen nauru. Tällaista kestää aamusta iltaan kolme päivää.
»Verrattoman uudenaikaiset melkein uudet huonekalut j.n.e.» ovat
myytävinä.

Sitten ilmestyvät taas näkyviin likaiset rattaat ja vankkurit, ja
niiden mukana saapuu käsikärryjä ja huonekaluvaunuja ja kokonainen
liuta kantajia hihnoineen. Kaiken päivää kangaslakkiset miehet
vääntävät ruuvitalttoineen ja kampineen tai kompuroivat tusinoittain
raskaine taakkoineen portaissa tai nostelevat kokonaisia vuoria
espanjalaista mahonkia, parasta ruusupuuta tai hiottua kuvasimenlasia
vankkureihin ja rattaille, käsikärryihin tai huonekaluvaunuihin.
Paul-raukan pikku vuode viedään pois aasin vetämissä ajoneuvoissa.
Melkein kokonaisen viikon ajan ovat »Verrattoman uudenaikaiset, melkein
uudet huonekalut j.n.e.» vaeltamassa talosta pois.

Vihdoin se kaikki päättyy. Talossa ei näe enää muuta kuin irtonaisia
luettelon lehtiä, olkien ja heinien jäännöksiä ja rykelmän tyhjiä
juomapulloja eteisen oven takana. Kangaslakkiset miehet kokoilevat
talttansa ja kampensa suuriin pusseihinsa, heittävät ne hartioillensa
ja marssivat tiehensä. Eräs kynää ja mustetta käsittelevistä herroista
tekee vielä viimeisen tarkastuskierroksen, kiinnittäen samalla
akkunoihin ilmoituksia, joissa tarjotaan vuokrattavaksi tämä erittäin
miellyttävä herrastalo, ja sulkee akkunaluukut. Sitten hän lähtee
ulos kangaslakkisten miesten jäljessä. Ei kukaan tungettelijoista jää
sisäpuolelle. Talo on rauniona, ja rotat karkaavat sieltä..

Rouva Pipchinin huoneet ovat säästyneet yleiseltä hävitykseltä samoin
kuin alakerran lukitut huoneet, joiden akkunakaihtimet on vedetty
tiukasti alas. Rouva Pipchin on pysynyt kaiken tämän mylläkän aikana
kovana ja järkkymättömänä omalla puolellaan. Silloin tällöin hän
on pistäytynyt huutokauppasaliin katsomaan, mihin hintaan esineet
nousevat, ja tekemään tarjouksiansa eräästä nojatuolista. Hänen
tarjouksensa on ollut korkein, ja hän istuu paraikaa siinä, kun rouva
Chick tulee häntä tervehtimään.

»Mitä veljelleni kuuluu, rouva Pipchin?» kysyy rouva Chick.

»Minä en tiedä siitä kerrassaan mitään», vastaa rouva Pipchin. »Hän
ei koskaan suo minulle sitä kunniaa, että puhuttelisi minua. Hän
on käskenyt tuoda ruokansa ja juomansa oman huoneensa viereiseen
huoneeseen, ja sen vähän, mitä hän syö, hän käy ottamassa sieltä, kun
ei kukaan ole saapuvilla. Minulta ei kannata kysyä. Minä en tiedä
hänestä enempää kuin se etelän mies, joka poltti suunsa syödessään
kylmää luumulientä.»

Näin puhuu sapekas rouva Pipchin pontevasti.

»Hyväinen aika!» huudahtaa rouva Chick lempeästi. »Kuinka kauan
tällaista kestää! Jollei veljeni koeta tehdä ponnistusta, rouva
Pipchin, niin mitä hänestä tulee? Luulisinpä tosiaankin hänen nähneen
jo kylliksi, mitä seuraa, kun ei tee ponnistusta. Hänen pitäisi osata
varoa niin turmiollista erehdystä.»

»Hölynpölyä», sanoo rouva Pipchin hieroen nenäänsä. »Siitä pidetään
tosiaankin suurta hälinää. Eihän se ole niin ihmeellinen juttu.
Ihmisillä on ennenkin ollut onnettomuuksia, ja heidän on täytynyt
luopua huonekaluistaan. Minullekin on tapahtunut samaa!»

»Minun veljeni on niin erikoinen — niin kummallinen mies», jatkaa rouva
Chick syvämietteisen näköisenä. »Hän on ihmeellisin mies, mitä olen
koskaan nähnyt. Saattaisiko kukaan uskoa, että hän saadessaan tiedon
luonnottoman lapsensa naimisiinmenosta ja ulkomaille lähdöstä — minulle
tuottaa nyt lohdutusta muistaessani, että aina sanoin tuossa lapsessa
olevan jotakin omituista, mutta kukaan ei välitä minun sanoistani —
saattaisiko kukaan uskoa, että veljeni kävi suoraan minun kimppuuni
sanoen otaksuneensa minun käytöksestäni, että Florence oli karannut
minun kotiini? Voi, laupias taivas! Ja saattaisiko kukaan uskoa, että
kun sanoin hänelle vain: 'Paul, mahdollisesti olen hyvin hupsu enkä
sitä epäilekään, mutta en voi ymmärtää, kuinka sinun liikeasiasi ovat
voineet joutua tällaiselle tolalle', silloin hän suorastaan kävi taas
kimppuuni ja sanoi vaativansa, etten saa lainkaan tulla hänen luokseen,
ennenkuin hän pyytää minua. Voi, laupias taivas!»

»Vai niin», virkkaa rouva Pipchin. »Onpa vahinko, ettei hänellä ollut
enemmän tekemistä vuorikaivosten kanssa. Ne olisivat kyllä lannistaneet
hänen sisunsa.»

»Ja mihin tämä päättyy?» aloittaa taas rouva Chick, välittämättä
ollenkaan rouva Pipchinin huomautuksista. »Sen minä tahtoisin tietää.
Mitä veljeni aikoo tehdä? Hänen pitää ryhtyä johonkin. Onhan mahdotonta
pysyä omiin huoneisiinsa sulkeutuneena. Liikeasiat eivät etsi häntä
käsiinsä. Ei, hänen pitää hakea niitä. Miksi hän ei siis ryhdy toimiin?
Luulisin hänen ymmärtävän, mihin on käytävä käsiksi, hän kun on ollut
liikemies koko ikänsä. Miksi hän ei siis ryhdy toimiin?» Taottuaan
lujaksi ketjuksi tämän sarjan johtopäätöksiä rouva Chick pysyy hetkisen
vaiti sitä ihaillakseen.

»Sitäpaitsi», jatkaa älykäs nainen sitten, »kuka on koskaan kuullut
sellaisesta itsepäisyydestä, että mies pysyy huoneisiinsa sulkeutuneena
kaikkien näiden kauheuksien kestäessä? Eikö se näytä siltä kuin hänellä
ei olisi paikkaa mihin mennä? Tietysti hän olisi voinut tulla meidän
luoksemme. Luulisin hänen ymmärtävän, että hän on siellä kuin kotonaan.
Herra Chick on puhunut siitä lakkaamatta, ja minä sanoin itsekin:
'Mutta, Paul, et suinkaan kuvittele, että olet asiaisi jouduttua tälle
tolalle vähemmän tervetullut niin läheisten sukulaisten kuin meidän
luoksemme? Et suinkaan kuvittele, että me olemme samanlaisia kuin
muut ihmiset?' Mutta ei, täällä hän pysyy kaiken aikaa eikä liikahda
minnekään. Entä jos talo nyt vuokrataan? Mitä ihmettä hän sitten tekee?
Silloin hän ei voisi jäädä tänne. Jos hän yrittäisi, seuraisi siitä
häätö ja oikeusjuttu ja kaikenlaista muuta, ja sitten hänen kuitenkin
olisi lähdettävä. Miksi hän ei siis lähde nyt, kun tietää sen kuitenkin
olevan edessä. Ja se johtaa minut takaisin siihen, mitä aluksi sanoin,
ja minä kysyn luonnollisestikin, mikä tämän kaiken lopuksi tulee.»

»Mikäli asia minua koskee, tiedän kyllä lopun», vastaa rouva Pipchin,
»ja se riittää minulle. Minä laputan tieheni niin pian kuin suinkin.»

»No, enpä tosiaankaan voi moittia teitä, rouva Pipchin», sanoo rouva
Chick avomielisesti.

»Minulle se olisi ihan yhdentekevää, vaikka moittisittekin»,
vastaa ivallinen Pipchin. »Joka tapauksessa minä lähden. En voi
jäädä tänne. Kuolisin viikon kuluessa. Minun täytyi eilen itse
valmistaa oma siankyljykseni, mutta sellaiseen en ole tottunut.
Minun ruumiinrakenteeni ei kestä sitä. Minulla oli sitäpaitsi ennen
tännetuloani oikein tyydyttävä toimiala Brightonissa — pikku Pankeyt
yksinään jo tuottivat minulle vuodessa yli kahdeksankymmentä puntaa
— eikä minun kannata heittää sitä hukkaan. Olen kirjoittanut veljeni
tyttärelle, ja hän odottaa minua.»

»Oletteko puhunut asiasta veljelleni?» kysyy rouva Chick.

»Kyllähän teidän on helppo kysyä, olenko hänelle puhunut», tokaisee
rouva Pipchin. »Kuinka se käy päinsä? Minä huusin hänelle eilen,
ettei minusta ollut mitään apua täällä ja että hänen olisi parasta
sallia minun lähettää noutamaan rouva Richards. Hän murisi jotakin
myöntymykseksi, ja minä lähetin. Niin, hän tosiaankin murahti vain!
Jos hän olisi ollut herra Pipchin, olisi hänellä ollut siihen jotakin
syytä. Jaa-a, minun kärsivällisyyteni on lopussa.»

Sitten tämä mallikelpoinen nainen, joka oli ammentanut niin paljon
voimaa ja hyveellisyyttä perulaisten kaivosten syvyydestä, nousee
uudesta nojatuolistaan saattaakseen rouva Chickiä ovelle. Valitellen
viimeiseen asti veljensä kummallista luonnetta rouva Chick poistuu
varovaisin askelin, ajatellen omaa viisauttaan ja selvänäköisyyttään.

Iltahämärissä saapuu Toodle, jolla ei ole tänään virkatehtäviä, Pollyn
ja pienen arkun kera ja jättää hänet, saatuaan äänekkään suudelman,
tyhjään taloon, jonka kolkko autius masentaa hänen mieltään.

»Sanonpa sinulle jotakin, Polly rakas», virkkaa Toodle. »Kun nyt olen
veturinkuljettaja ja hyväpalkkainen mies, en sallisi sinun tulla
näin synkkään paikkaan, jollen muistaisi entisiä suhteita. Mutta
entisiä suhteita, Polly, ei saa koskaan unohtaa. Sitäpaitsi voivat
kasvosi lohduttaa onnettomia. Yksi suutelo vielä sen vahvistukseksi,
rakkaani. Tiedän, ettet mitään muuta halua kuin tehdä oikein, ja minun
käsitykseni on, että näin on oikein ja velvollisuudenmukaista. Hyvää
yötä, Polly!»

Sitten ilmestyy näkyviin rouva Pipchin, yllään musta villahame ja
päässä musta myssy. Hänen yksityiset tavaransa ovat jo matkakunnossa,
ja hänen uusi tuolinsa (joka on viime aikoina ollut Dombeyn mielituoli
ja myytiin polkuhintaan huutokaupassa) on valmiina ulko-oven luona. Se
odottaa vain kuormavaunuja, jotka muissa asioissa lähtevät tänä iltana
Brightoniin ja joiden on määrä vartavasten tehdyn sopimuksen nojalla
tulla noutamaan rouva Pipchiniä.

Nyt ne saapuvatkin. Ensiksi nostetaan rattaille rouva Pipchinin
vaatekaappi ja siirretään syrjään. Sitten sovitetaan hänen nojatuolinsa
vankkurien nurkkaan muutamien heinänippujen väliin, sillä hänen
tarkoituksenaan on käyttää nojatuoliaan matkalla. Viimeksi hän kiipeää
itse ja asettuu töykeän näköisenä paikalleen. Hänen kovissa harmaissa
silmissään on käärmemäinen kiilto, ikäänkuin hän näkisi ennakolta
kaikki: paahtoleivät, kuumat kyljykset, pikku lasten kiusaamisen
ja nöyryyttämisen, terävät letkaukset Berry-paralle ja kaikki muut
linnansa ilot. Rouva Pipchin melkein nauraa vankkurien lähtiessä
liikkeelle, oikoo mustan villahameensa poimuja ja istuutuu nojatuolinsa
pielusten sekaan.

Talo on sellainen raunio, että rotat ovat karanneet eikä ainoatakaan
ole jäljellä.

Mutta vaikka Polly nyt onkin yksin autiossa talossa — sillä hänellä
ei ole mitään seuraa huoneisiinsa sulkeutuneesta talon entisestä
päämiehestä — ei tätä tilaa kestä kauan. Myöhään illalla hän
työskentelee taloudenhoitajattaren huoneessa, koettaen unohtaa, kuinka
yksinäinen talo on ja kuinka sen on käynyt. Silloin kuuluu eteisen
ovelta koputus, joka kajahtaa kovasti tyhjässä talossa. Hän avaa oven
ja palaa pian kaikuvan eteisen lävitse naisen kanssa, jolla on pieni
musta päähine. Se on neiti Tox, ja hänen silmänsä ovat punaiset.

»Voi, Polly», virkkaa neiti Tox, »kun juuri pistäydyin teillä
antaakseni pienen oppitunnin lapsille, sain minulle jättämänne sanoman.
Ja niin pian kuin vähänkin tyynnyin, riensin tänne teitä tapaamaan.
Eikö täällä ole ketään muita kuin te?»

»Ei ainoatakaan sielua», vastaa Polly.

»Oletteko nähnyt häntä?» kuiskaa neiti Tox.

»En, eikä häntä ole nähty moneen päivään. Väitetään, ettei hän lainkaan
poistu huoneistaan.»

»Sanotaanko hänen olevan sairaana?»

»Ei minun tietääkseni, paitsi sielultaan. Mutta se lienee hänellä,
miesraukalla, hyvin huonossa kunnossa.»

Neiti Toxin sydän on niin täynnä myötätuntoa, että hän tuskin
voi puhua. Hän ei ole mikään kananpoika, mutta ei silti iän tai
naimattomuuden takia paatunut. Hänen sydämensä on hyvin hellä, hänen
säälinsä vilpitön, hänen kiintymyksensä uskollinen. Kalansilmällä
koristetun medaljongin alla on neiti Toxilla arvokkaampia tunteita
kuin monella muulla, jonka ulkomuoto on vähemmän omituinen, sellaisia
tunteita, jotka kestävät missä vaiheissa tahansa kauemmin kuin monien
loistavapukuisten olentojen.

Vasta myöhään neiti Tox lähtee pois. Polly saattaa häntä autioille
portaille kynttilän lepattaessa hänen kädessään ja jää katselemaan,
kuinka hän kävelee pitkin katua. Sitten hän palaa vastahakoisesti
synkkään taloon, työntää raskaan salvan ovelle, niin että tyhjyys
kaikuu, ja pujahtaa vuoteeseensa. Mutta aamulla hän kokoo erääseen
pimitetyistä huoneista kaiken sen, mitä hänen on määrä toimittaa, eikä
sitten käy niissä uudestaan ennenkuin samaan aikaan seuraavana aamuna,
Siellä on soittokelloja, mutta niitä ei koskaan soiteta, ja vaikka hän
joskus kuulee sieltä edestakaisia askelia, ei ketään ilmesty näkyviin.

Neiti Tox tulee takaisin varhain aamupäivällä. Hän alkaa tästä
lähtien valmistella pieniä herkkupaloja — tai ainakin hän itse luulee
niitä sellaisiksi — jotka viedään suljettuihin huoneisiin seuraavana
aamuna. Tämä puuhailu tuottaa hänelle niin paljon tyydytystä, että
hän harjoittaa sitä vakinaisesti ja joka päivä tuo pikku vasussaan
puuteripäisen ja kankipalmikkoisen isävainajansa vähäisestä
varastosta valittuja erilaisia höysteitä. Niinikään hän tuo mukanaan
tukankäherryspaperiin käärittyinä kylmän lihan, lampaankielen ja
linnunpaistin palasia omaksi päivällisekseen. Nämä ruokavarat hän
tasaa Pollyn kanssa ja viettää suurimman osan aikaansa talossa, jonka
rotat ovat hylänneet. Hän piiloutuu pienimmänkin äänen kuullessaan ja
hiipii ulos ja sisään kuin rikollinen, haluten vain pysyä uskollisena
ihailemalleen kukistuneelle miehelle, joka ei saa sitä tietää eikä
kukaan muukaan paitsi yksi ainoa vaatimaton nainen.

Majuri tietää sen kuitenkin, mutta vaikka se tuottaa hänelle suurta
iloa, ei hän puhu siitä kenellekään. Uteliaisuutensa puuskassa hän on
antanut alkuasukkaan tehtäväksi pitää taloa välistä silmällä ja ottaa
selville, kuinka Dombeyn käy. Alkuasukas on tuonut tiedon neiti Toxin
uskollisuudesta, ja majuri on ollut ihan tukehtua naurusta. Hän on
siitä hetkestä lähtien alituisesti sinisempi, hänen hummerinsilmänsä
ovat tipahtamaisillaan päästä, ja hän ähkii lakkaamatta itsekseen:
»Lempo vieköön, se nainenhan on syntymästään asti hullu!»

Entä tuhon omaksi joutunut mies? Kuinka hän viettää yksin pitkät
päivänsä?

»Muistakoon hän sen siinä huoneessa vuosien kuluttua!» Hän muisti sen.
Se painoi nyt raskaasti hänen mieltään, raskaammin kuin mikään muu.

»Muistakoon hän sen siinä huoneessa vuosien kuluttua! Sateella, joka
lankeaa katolle, tuulella, joka valittaa oven ulkopuolella, voi olla
oikea aavistus alakuloisessa kohinassa. Muistakoon hän sen vielä
vuosien kuluttua!»

Hän muisti sen. Onnettomina öinään hän ajatteli sitä, samoin synkkinä
päivinään, hurjassa aamunkoitossa ja kammottavassa, muistojen
täyttämässä iltahämärässä. Hän muisti sen tuskassaan, surussaan,
itsesyytöksissään ja epätoivossaan! »Isä, isä! Puhu minulle, rakas
isä!» Hän kuuli ne sanat jälleen ja näki samat kasvot. Hän näki niiden
painuvan vapiseviin käsiin ja kuuli pitkän hiljaisen itkun poistuvan
yläkertaan.

Hän oli sortunut, eikä noususta enää ollut tietoa. Maallisen perikadon
yötä ei seurannut huominen aurinko. Hänen kotihäpeänsä tahralle ei
saanut mistään puhdistusta. Ei mikään, Luojan kiitos, voinut palauttaa
hänen lapsivainajaansa eloon. Mutta se, minkä hän olisi voinut tehdä
niin toisenlaiseksi entisessä elämässään — mikä olisi saattanut tehdä
itse entisyydenkin niin toisenlaiseksi, vaikka sitä hän tuskin nyt
ajatteli — se, mikä oli hänen omaa työtään ja minkä hän olisi voinut
niin helposti muuttaa siunaukseksi, mutta niin hellittämättä vuosien
kuluessa oli tehnyt kiroukseksi, se oli hänen sielussaan pistävänä
tuskana.

Voi, hän muisti sen! Sateella, joka ropisi katolle, tuulella, joka
valitteli oven ulkopuolella sinä yönä, oli ollut ennakkoaavistus
alakuloisessa kohinassaan. Hän tiesi nyt, mitä oli tehnyt. Hän tiesi
nyt itse mananneensa päänsä päälle sen, mikä taivutti sitä syvemmälle
kuin kohtalon kovin isku. Hän tiesi nyt, mitä merkitsi olla hyljätty ja
yksinäinen, nyt kun jokainen rakkauden kukka, jonka hän oli kuolettanut
viattoman tyttärensä sydämessä, varisi hänen päälleen pölynä.

Hän ajatteli tytärtään sellaisena kuin tämä oli ollut sinä iltana,
jolloin hän itse oli nuoren vaimonsa kanssa tullut kotiin. Hän ajatteli
Florencea sellaisena kuin tämä oli ollut kaikissa hyljätyn talon
perhekohtauksissa. Hän ajatteli, että kaikista hänen ympärillään
olleista Florence yksin ei ollut muuttunut. Hänen poikansa oli kuollut,
hänen ylpeä vaimonsa oli vaipunut häväistyksi olennoksi, hänen
imartelijansa ja ystävänsä oli muuttunut pahimmaksi roistoksi, hänen
rikkautensa oli häipynyt olemattomiin, ja seinätkin, jotka soivat
hänelle suojaa, katselivat häntä kuin vierasta. Florence yksin oli aina
katsellut häntä samoin lempein silmin, viimeiseen hetkeen asti, koskaan
muuttumatta käytöksessään häntä kohtaan — eikä hänkään puolestaan ollut
muuttunut Florencea kohtaan, joka oli nyt poissa.

Kun ne kaikki perätysten väistyivät hänen mielestään — pojan herättämät
toiveet, hänen vaimonsa, hänen ystävänsä, hänen rikkautensa — voi,
kuinka kirkastuikaan se sumu, jonka lävitse hän oli nähnyt tyttärensä,
ja kuinka oikeassa valossa Florence nyt esiintyikään hänelle! Oi,
kuinka paljon tätä parempi olisikaan ollut, jos hän olisi rakastanut
tytärtään samoin kuin poikavainajaansa, menettänyt hänet samoin kuin
pikku Paulin ja laskenut heidät yhdessä varhaiseen hautaan!

Ylpeydessään — sillä hän oli vieläkin ylpeä — hän salli maailman
vapaasti loitota luotaan. Sen väistyessä hän pudisti sen itsestään
irti. Hän karttoi kaikkea erotuksetta joko luullen lukevansa sääliä
tai kylmäkiskoisuutta ihmisten kasvoista. Kummassakin tapauksessa oli
maailmaa yhtä paljon vältettävä. Hän ei voinut kuvitellakaan ketään
muuta seurakseen onnettomuudessaan kuin sitä ainoaa, jonka oli ajanut
pois. Hän ei kertaakaan ajatellut, mitä olisi sanonut tyttärelleen tai
millaista lohdutusta suvaitsisi ottaa häneltä vastaan. Mutta hän tiesi
joka hetki, että Florence olisi ollut hänelle uskollinen, jos olisi
saanut olla hänen luonaan. Hän tiesi alituisesti, että Florence olisi
rakastanut häntä nyt enemmän kuin milloinkaan muulloin. Hän oli yhtä
varma tästä Florencen luonteesta kuin siitä, että taivas kaartui hänen
päänsä yllä. Sitä hän ajatteli istuessaan ypöyksin tunnin toisensa
perästä. Jokainen päivä toisti hänelle samaa, jokainen yö toi sen hänen
mieleensä.

Se alkoi (niin hitaasti kuin se alussa kehittyikin) hänen saadessaan
nuoren aviomiehen kirjeen ohella varmuuden siitä, että Florence oli
kaukana. Mutta kuitenkaan — niin ylpeä hän oli perikatoonkin joutuneena
tai niin selvästi hän tajusi, mitä Florence olisi saattanut olla
hänelle, vaikka nyt oli auttamattomasti menetetty — hän ei olisi mennyt
tyttärensä luokse, vaikka olisi kuullut hänen äänensä viereisessä
huoneessa. Jos hän olisi saanut kadulla tavata Florencen, joka ei olisi
tehnyt muuta kuin luonut häneen entisen katseen, olisi hän vain mennyt
ohitse kasvot yhtä anteeksiantamattoman näköisinä kuin ennenkin eikä
olisi puhutellut tytärtään tai taipunut, vaikka hänen sydämensä heti
olisi sen jälkeen murtunut. Niin myrskyinen kuin hänen mielensä ja niin
kiihkeä kuin hänen vihansa lieneekin alussa ollut tyttären avioliittoa
tai hänen miestään vastaan, oli se kaikki nyt häipynyt. Enimmäkseen
hän ajatteli, kuinka asiat olisivat voineet olla ja millä kannalla ne
nyt olivat. Kaikki se, mitä hänellä oli, kuului yhteenlaskettuna näin:
Florence oli menetetty ja hän itse surun ja tunnonvaivojen masentama.

Ja nyt hän tunsi, että hänelle oli tässä talossa syntynyt kaksi
lasta ja että hänen ja tyhjäin suurten seinäin välillä oli side,
surullinen tosin, mutta vaikea katkaista, sillä se yhdisti hänet
kahteen lapsuuteen ja kahteen menetykseen. Hän oli aikonut muuttaa
tästä talosta — hän tiesi, että hänen oli lähdettävä, mutta ei tiennyt
minne — sen päivän iltana, jolloin tämä tunne ensimmäisen kerran alkoi
juurtua hänen rintaansa, Mutta hän päätti viipyä vielä yhden yön ja
viimeisen kerran sinä yönä harhailla eri huoneissa.

Keskellä yötä hän lähti yksinäisestä sopestaan kynttilä kädessä
hiljaisin askelin yläkertaan. Kaikista niistä jalanjäljistä, jotka
olivat tehneet nämä portaat niin tutuiksi, ei hänen mielestään ollut
ainoatakaan, joka ei olisi tuntunut aikanaan painuvan hänen aivoihinsa
hänen kuunnellessaan salaa likeltä. Hän näki kuinka paljon niitä
oli, kuinka kiireisiä ne olivat ja kuinka ne kilpailivat keskenään —
astuessaan toistensa päälle, kavutessaan ylös ja hyppiessään alas —
ja ajatteli kauhun ja ihmetyksen vallassa, kuinka tavattomasti hänen
oli täytynyt kärsiä tämän koettelemuksen aikana ja kuinka suuri syy
hänellä oli olla muuttunut mies. Ja sitäpaitsi hän ajatteli, että
jossakin maailmankolkassa oli kevyitä askelia, jotka olisivat voineet
yhdessä silmänräpäyksessä kuluttaa pois puolet näistä merkeistä. Hänen
päänsä painui kumaraan, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä hänen
noustessaan portaita ylös.

Hän melkein näki jonkun astelevan edellään. Hän pysähtyi katselemaan
ylöspäin, ja hänestä näytti kuin siellä jälleen kiipeisi lapsekas
olento, kantaen lasta sylissään ja samalla laulaen. Ja pian siinä taas
seisoi sama olento, tällä kertaa yksin, pysähtyen hetkiseksi, pidättäen
hengitystään ja heleiden hiusten liehuessa kyyneleisten kasvojen
sivuilla katsahtaen taakseen häneen päin.

Hän vaelsi huoneitten lävitse, jotka olivat äskettäin olleet niin
ylellisiä, mutta nyt olivat niin autioita ja kolkkoja ja muuttuneita
myöskin muodoltaan ja kooltaan, kuten hänestä näytti. Askelten merkit
olivat sielläkin tiheässä, ja sama kärsimyksen tunne kuin äsken
hämmensi ja kauhistutti häntä. Hän alkoi pelätä, että tämä hänen
aivojensa sekasorto veisi hänen järkensä, ja hänestä tuntui, että
hänen ajatuksensa jo menettivät keskinäisen yhteytensä samoin kuin
askelten jäljetkin ja että ne pirstoutuivat sekaisin monimutkaisiksi,
epäselviksi hahmoiksi.

Hän ei tiennyt, missä näistä huoneista Florence oli asunut yksin
ollessaan. Hän oli iloinen päästessään sieltä pois ja vaeltaessaan
eteenpäin. Täällä johtui hänen mieleensä paljon, mikä koski petollista
vaimoa, petollista ystävää ja apumiestä ja hänen omaa epäoikeutettua
ylpeyttään, mutta hän työnsi sen kaiken syrjään ja ajatteli vain
onnettomana, heikkona ja hellänä kahta lastaan.

Kaikkialla samoja askelten merkkejä! Ne eivät olleet karttaneet sitä
yläkerran vanhaa huonettakaan, jossa pikku vuode oli ollut. Hän
saattoi löytää siellä tuskin ainoatakaan vapaata paikkaa, johon sopi
oikaista itsensä lattialle seinän viereen, murtunut miesparka, ja
antaa kyyneltensä valua, niinkuin ne tahtoivat. Hän oli itkenyt täällä
kauan sitten niin paljon, että hänen heikkoutensa hävetti häntä tässä
paikassa vähemmän kuin missään muualla — ehkä hän olikin vaistomaisesti
tajuten sen kehdannut tulla tänne hartiat kumarassa ja leuka rintaa
vasten painuneena. Täällä hän itki yksinään yön hiljaisuudessa
paljaille lattialaudoille heittäytyneenä — ylpeänä vielä nytkin. Mutta
jos ystävällinen käsi olisi ojennettu hänelle tai ystävälliset kasvot
olisivat kurkistaneet sisään, olisi hän noussut heti, kääntynyt pois ja
palannut omaan soppeensa.

Kun päivä koitti, oli hän taas omissa huoneissaan. Hän oli aikonut
lähteä pois tänään, mutta takertui tähän kotoiseen siteeseen kuin
viimeiseen ja ainoaan, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle. Hän lähtisi
huomenna, mutta silloin hän siirsi lähtönsä seuraavaksi päiväksi. Ja
joka yö kenenkään ihmisolennon aavistamatta hän tuli sopestaan ja
harhaili autiossa talossa kuin aave. Monena aamuna päivän koittaessa
hän istui suljettujen akkunaverhojen takana hämärässä huoneessaan
pää käsiin painuneena ja mietti kahden lapsensa menettämistä. Hänen
mielessään ne yhtyivät nyt samaksi olennoksi, eroamatta hetkeksikään.
Oi, jospa hän olisi voinut yhdistää ne entisessä rakkaudessaan ja
kuolemassa, ja jospa eloonjääneen kohtalo ei olisi ollut vieläkin
pahempi kuin kuolema!

Raju henkinen kiihtymys ja hämminki eivät olleet hänelle mitään uutta
edes ennen näitä viime aikojen kärsimyksiä. Näin ei olekaan koskaan
itsepintaisten ja jurojen luonteiden laita, sillä he ponnistelevat
kovasti pysyäkseen sellaisina. Pohja, jonka alta on jo kauan aikaa
kaivettu maata, luhistuu usein tuokiossa, ja tässä oli niin monella
tavalla kaivettu, heikennetty ja murennettu.

Lopulta hän alkoi ajatella, ettei hänen tarvinnutkaan lähteä. Hän
saattoi luopua siitä, mitä hänen saamamiehensä olivat hänelle jättäneet
(hänestä itsestään riippui, ettei hänelle ollut jätetty enempää),
ja katkaista sen siteen, joka kiinnitti hänet tähän tuhon omaksi
joutuneeseen taloon, katkaisemalla toisen siteen —

Silloin kuuluivat hänen askeleensa taas entisen taloudenhoitajattaren
huoneeseen hänen astellessaan edestakaisin, mutta ei sellaisina kuin
hän ne itse kuuli, sillä silloin niillä olisi ollut kauhistuttava kaiku.

Maailma ei jättänyt häntä rauhaan. Hän tajusi sen taas. Kuului
kuiskauksia ja juoruja. Maailma ei voinut pysyä hiljaa. Se ynnä
jalanjälkien monimutkainen toisiinsa sekaantuminen kiusasi häntä
äärimmäisiin asti. Esineet alkoivat saada hänen silmissään epäselvän
punertavan värin. Dombey ja Poikaa ei enää ollut eikä hänen
lapsiaankaan. Sitä pitäisi ajatella — no niin, huomenna.

Hän ajatteli sitä seuraavana päivänä ja näki kuvastimessa tavantakaa
seuraavan kuvan:

Aavemainen, laiha, kuihtunut olento, joka oli hänen itsensä näköinen,
mietti yhä tyhjän lieden ääressä, milloin kohottaen päätään
tarkastaakseen kasvojensa ryppyjä ja vakoja, milloin taas vaipuen
kumaraan ja uudelleen mietteisiinsä. Se milloin nousi ja lähti
kävelemään, milloin meni viereiseen huoneeseen ja palasi sieltä
pitäen povessaan jotakin pöydältä ottamaansa. Välistä se katseli oven
alasyrjään ja mietti.

St! Mitä?

Se ajatteli, että jos verta alkaisi valua sitä tietä eteiseen,
täytyisi siihen kulua pitkä aika. Se virtaisi niin salaisesti ja
hitaasti eteenpäin, pysähtyen joskus pikku lammikoksi, lähtisi sitten
taas liikkeelle ja leviäisi uudeksi lammikoksi, ja kuolettavasti
haavoittunut mies voitaisiin löytää vain tämän merkin avulla joko
kuolleena tai kuolevana. Kun se oli ajatellut tätä pitkän aikaa, nousi
se taas ja alkoi astella edestakaisin käsi povella. Hän vilkaisi tuohon
olentoon tavantakaa, hyvin uteliaasti seuraten sen liikkeitä, ja pani
merkille, kuinka häijyltä ja murhaavalta tuo käsi näytti.

Nyt se taas ajatteli! Mitä se ajatteli?

Astuisivatko ihmiset vereen sen virrattua niin pitkälle ja
kuljettaisivat sitä mukanaan noihin moniin jalanjälkiin tai ehkä
kadulle asti.

Se istuutui silmät tyhjään tulisijaan luotuina, ja kun synkät mietteet
olivat sumentaneet siltä tajunnan, muuttui huone äkkiä valoisaksi,
ikäänkuin sinne olisi tunkeutunut auringonsäde. Mutta tuo olento ei
huomannut sitä, vaan istui miettimässä. Sitten se äkkiä nousi kasvot
kauhean näköisinä, ja rikollinen käsi tarttui siihen kapineeseen, joka
oli kätketty povelle. Samassa sen pysähdytti huuto — hurja, äänekäs,
läpitunkeva, rakastava, riemuisa huuto — ja hän näki kuvastimessa vain
oman heijastuksensa ja jalkainsa juuressa tyttärensä!

Niin, tyttärensä! Katso häntä! Hän on tuossa! Lattialle vaipuneena,
painuen kiinni isäänsä, puhutellen häntä ja ristien kätensä kuin
rukoillen.

»Isä! Rakkahin isä! Anna anteeksi! Olen tullut pyytämään sinulta
anteeksi. En voi hetkeäkään olla onnellinen sitä ilman!»

Muuttumaton, yhä vielä muuttumaton! Kohottaen isäänsä kohti samat
kasvot kuin onnettomuuden yönäkin. Pyytäen anteeksi häneltä.

»Isä kulta, älä katso minuun noin oudosti! Eihän minulla ollut
aikomusta lähteä sinun luotasi. En ajatellut sitä koskaan, en ennen
enkä jälkeenpäin. Minä olin peloissani, kun lähdin pois, enkä osannut
ajatella. Isä rakas, minä olen muuttunut. Minä kadun. Minä käsitän
erehdykseni. Ymmärrän nyt paremmin velvollisuuteni. Isä, älä aja minua
pois, tai minä kuolen!»

Dombey horjui takaisin tuolilleen. Hän tunsi, kuinka Florence veti
hänen käsivartensa kaulalleen ja itsekin halasi häntä, tunsi tyttärensä
kostean posken painuvan omaansa vasten, tunsi — voi, kuinka syvästi —
kaikki, mitä oli tehnyt.

Sitä rintaa vasten, jota hän oli omin käsin lyönyt, sitä sydäntä
vasten, jonka hän oli melkein murskannut, painettiin nyt hänen
kasvonsa, joita hän koetti peittää käsillään, ja Florence puhui
nyyhkyttäen:

»Rakas isä, minä olen äiti. Minulla on lapsi, joka alkaa pian nimittää
Walteria samoin kuin minä sinua. Kun se syntyi ja kun ymmärsin, kuinka
paljon sitä rakastin, tiesin, mitä olin tehnyt sinut jättäessäni.
Anna minulle anteeksi, rakas isä! Pyydä Jumalaa siunaamaan minua ja
pienokaistani!»

Murtunut mies olisi täyttänyt pyynnön, jos olisi jaksanut. Hän olisi
nostanut kätensä ja pyytänyt anteeksi, mutta Florence tarttui niihin ja
painoi ne kiireesti alas sanoen:

»Pienokaiseni syntyi merellä, isä. Silloin rukoilin (ja Walter minun
puolestani), että Jumala säästäisi minua, jotta voisin palata kotiin.
Heti kun pääsimme maihin, tulin sinun luoksesi. Älkäämme enää koskaan
erotko, isä!»

Hän kiersi käsivartensa isänsä harmaan pään ympäri, ja isä voihkasi
ajatellessaan, ettei se ollut koskaan ennen niin levännyt.

»Sinun pitää tulla kotiin minun kanssani, isä, katsomaan pienokaistani.
Se on poika. Hänen nimensä on Paul. Minä luulen — minä toivon — että
hän on samannäköinen kuin —»

Kyyneleet keskeyttivät hänet.

»Rakas isä, lapseni vuoksi, sen nimen vuoksi, jonka olemme hänelle
antaneet, minun vuokseni, anna anteeksi Walterille. Hän on niin hellä
minulle. Olen niin onnellinen hänen kanssaan. Se ei ollut hänen syynsä,
että menimme naimisiin. Se oli minun. Rakastin häntä niin paljon.»

Hän tarttui lujemmin kiinni isäänsä ja puhui hänelle vielä hellemmin ja
vakavammin.

»Hän on sydämeni lemmitty. Voisin kuolla hänen puolestaan. Hän oppii
rakastamaan ja kunnioittamaan sinua niinkuin minäkin. Me opetamme
pienokaisemme rakastamaan ja kunnioittamaan sinua, ja me kerromme
hänelle sitten, kun hän voi ymmärtää, että sinulla oli kerran
samanniminen poika ja että hän kuoli ja sinä surit kovasti, mutta että
hän on mennyt taivaaseen, jossa me kaikki toivomme tapaavamme hänet,
kun lepoaikamme tulee. Suutele minua, isä, lupaukseksi siitä, että
lepyt Walterille — rakkaalle miehelleni — sen pienen lapsen isälle,
joka opetti minut tulemaan takaisin luoksesi, isä. Hän juuri opetti
minut tulemaan takaisin!»

Silloin Dombey suuteli hänen huuliaan ja kohottaen katseensa virkkoi.
»Voi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, sillä minä tarvitsen sitä
kovasti!»

Hän painoi päänsä taas alas surkutellen tytärtään ja hyväillen häntä,
eikä koko talossa kuulunut pienintäkään ääntä pitkään, pitkään aikaan.
He pysyivät paikoillaan toisten syleilyyn vaipuneina loistavassa
auringonpaisteessa, joka oli hiipinyt sisään Florencen mukana.

Dombey pukeutui lähteäkseen ulos ja mukautui nöyrästi kaikkiin
Florencen pyyntöihin. Epäröivin askelin ja väristen katsoen taakseen
siihen huoneeseen, jossa oli niin kauan ollut vankina ja nähnyt oman
aaveensa, hän meni yhdessä Florencen kanssa eteiseen. Florence tuskin
katsahti ympärilleen, jottei johtaisi uudelleen isänsä mieleen heidän
viime eroamistaan, sillä heidän jalkansa polkivat samaa kohtaa, missä
isä oli lyönyt häntä raivoissaan. Pysyen hänen vieressään, silmät hänen
kasvoihinsa luotuina, hänen käsivartensa syleilemänä Florence opasti
hänet kadulla odottaviin vaunuihin ja vei hänet pois.

Silloin neiti Tox ja Polly tulivat ulos kätköistään ja vuodattivat
ilon kyyneliä. Sitten he keräsivät Dombeyn vaatteet ja kirjat ja muut
tavarat hyvin huolellisesti ja luovuttivat ne parille miehelle, jotka
Florence illalla lähetti niitä noutamaan. Ja senjälkeen he nauttivat
viimeisen kupillisen teetä autiossa talossa.

»Ja niin Dombey ja Poika, kuten huomautin eräässä surullisessa
tilaisuudessa», sanoi neiti Tox päättäen pitkän sarjan muistelmia, »on
sittenkin tytär».

»Ja hyvä tytär!» huudahti Polly.

»Olette oikeassa», virkkoi neiti Tox, »ja se tuottaa teille kunniaa,
että olitte aina ystävällinen hänelle, kun hän oli pieni lapsi. Te
olitte hänen ystävänsä paljon aikaisemmin kun minä, ja te olette hyvä
ihminen. Kuuletteko, Robin?»

Neiti Tox kääntyi puhuttelemaan pyöreäpäistä nuorukaista, joka näytti
kylmäkiskoiselta ja alakuloiselta istuessaan kaukana nurkassa ja nyt
nousi.

»Robin», jatkoi neiti Tox, »olen juuri huomauttanut äidillenne,
niinkuin lienette kuullut, että hän on hyvä nainen».

»Ja niin hän on, neiti Tox», sanoi Robin melkein tunteellisesti.

»Hyvä on, Robin. Minua ilahduttaa kuulla teidän sanovan niin.
Koska aioin koetteeksi ottaa teidät hänen hartaista pyynnöistään
palvelijakseni, antaakseni teille tilaisuuden pyrkiä jälleen
kunniallisesti eteenpäin, tahdon käyttää tätä vaikuttavaa hetkeä
huomauttaakseni, että toivoisin teidän iäti muistavan, että teillä
on ja on aina ollut hyvä äiti, ja teidän velvollisuutenne on koettaa
käyttäytyä niin, että olette hänelle lohdutukseksi.»

»Kautta sieluni, neiti Tox», vastasi Robin, »minä olen kokenut
monenlaista, ja nyt on tarkoitukseni pyrkiä niin suoraan eteenpäin kuin
ikinä kukaan kaveri —»

»Minun täytyy pyytää teitä vieraantumaan tuosta sanasta, Robin»,
keskeytti neiti Tox hänet kohteliaasti.

»No niin, neiti, niinkuin ikinä miekkonen —»

»Ei, kiitoksia, Robin», virkkoi taas neiti Tox. »Minusta olisi parempi,
että sanoisitte yksilö.»

»Kuin yksilö —» toisti nuorukainen.

»Paljon parempi», huomautti neiti Tox tyytyväisenä. »Suunnattoman
paljon ihmehikkäämpi!»

»— konsanaan voi», jatkoi Rob. »Jollei minusta olisi tehty hiojaa, hyvä
neiti ja äiti, mikä on onnettomin juttu nuorelle miekko — yksilölle —»

»Erittäin hyvin sanottu», huomautti neiti Tox hyväksyvästi.

»— ja jolleivät linnut olisi minua houkutelleet ja jollen sitten olisi
joutunut huonoon palvelukseen, olisin toivoakseni menestynyt paremmin.
Mutta ei ole koskaan liian myöhäistä miek —»

»Yksi—», avusti neiti Tox.

»— lölle», täydensi Robin, »tehdä parannusta, ja minä toivon parantuvan!
teidän ystävällisellä avullanne ja pyydän teitä, äiti, viemään
terveiseni isälle ja veljilleni ja sisarilleni ja puhumaan siitä».

»Minua tosiaankin ilahduttaa kuulla tuollaista», virkkoi neiti Tox.
»Tahdotteko vähän leipää ja voita ja kupillisen teetä, ennenkuin
lähdemme, Robin?»

»Kiitoksia, hyvä neiti», vastasi entinen hioja, joka alkoi heti käyttää
omia yksityishiojiaan mitä pontevimmalla tavalla, ikäänkuin hänellä
olisi pitkän aikaa ollut vain hyvin pienet ruoka-annokset.

Kun neiti Tox ja Polly vihdoin panivat myssyn päähänsä ja kietoivat
huivin hartioilleen, syleili Rob äitiään ja seurasi uutta emäntäänsä
pois, mikä herätti Pollyssä sellaisia toivon jaihastuksen tunteita,
että hänen silmissään näkyi loistavia ja kirjavia renkaita
kaasulamppujen ympärillä hänen katsellessaan poikansa jälkeen. Sitten
hän sammutti valon, lukitsi ulko-oven, jätti avaimen lähellä asuvan
välittäjän asuntoon ja lähti kotiin päin niin nopeasti kuin suinkin,
nauttien etukäteen siitä äänekkäästä riemusta, jonka hänen odottamaton
saapumisensa siellä herättäisi. Suuri talo, joka oli tunteeton kaikkia
siinä koettuja kärsimyksiä ja näkemiään muutoksia kohtaan, seisoi
synkkänä kuin juro mykkä kadun varrella, torjui kaikki lähemmät kyselyt
sillä kauas näkyvällä ilmoituksella, että tämä kaunis herrastalo oli
vuokrattavana.




KUUDESKYMMENES LUKU

Avioasioita


Tohtori ja rouva Blimberin suuri puolivuotisjuhla, johon oli pyydetty
jokaista tässä hienossa oppilaitoksessa ahertavaa nuorukaista
hyväntahtoisesti saapumaan puolikahdeksalta illalla, ohjelman
tarjotessa katrillia, oli vanhan tavan mukaan jälleen pidetty,
ja nuoret miehet olivat lähteneet koteihinsa täyteen ahdettuina
tiedoilla, puhkeamatta sopimattomiin ilonilmauksiin. Nuori Skettles
oli matkustanut ulkomaille sulostuttamaan tästedes vakinaisesti
isänsä sir Barnet Skettlesin kotia, sillä tämän aatelismiehen oli
onnistunut suositulla esiintymistavallaan saada diplomaattinen toimi,
jonka velvollisuuksia hän itse ja lady Skettles täyttivät niin
etevästi, että se tyydytti heidän omia maanmiehiäänkin, mitä pidettiin
suorastaan ihmeenä. Tozer, josta nyt oli tullut pulska nuorukainen
ja jolla oli pitkävartiset kiiltonahkasaappaat, oli niin täyteen
ahdettu muinaisuutta, että olisi englanninkielen taidossa melkein
voinut kilpailla syntyperäisen muinaisen roomalaisen kanssa. Tämä
saavutus herätti hänen kelpo vanhemmissaan mitä hellintä liikutusta
ja pakotti Briggsin isän ja äidin painamaan nöyryytettyinä päänsä
alas, sillä viimemainitun nuorukaisen tiedot oli huonosti järjestetyn
matka-arkun lailla sullottu niin lujasti kiinni, ettei hän päässyt
käsiksi mihinkään, mitä kulloinkin halusi, ja ne hedelmät, jotka
hän vaivaloisesti oli kerännyt tiedonpuusta, olivat joutuneet niin
kovaan puserrukseen, että niistä oli tullut jonkunlaisia henkisiä
kuivattuja sekahedelmiä, vailla alkuperäistä muotoa tai makua. Nuori
Bitherstone, johon tällä pakkojärjestelmällä oli ollut onnellisempi
eikä suinkaan harvinainen vaikutus, häneen kun sen lakattua toimimasta
ei jäänyt siitä mitään, oli paljon paremmassa tilassa. Hän oli paraikaa
höyrylaivalla, jonka oli määrä viedä hänet Bengaliin, ja unohti niin
ihailtavan nopeasti, että sopi hyvinkin epäillä kestäisivätkö hänen
päässään nimisanain taivutukset matkan loppuun asti.

Kun tohtori Blimberin olisi vanhan tavan mukaan pitänyt juhlapäivän
aamuna lausua nuorukaisille: »Hyvät herrat, me aloitamme opinnot
taas ensi kuun viidentenäkolmatta päivänä», poikkesi hän entisestä
kaavasta ja sanoi: »Hyvät herrat, kun ystävämme Cincinnatus vetäytyi
maatilalleen, ei hän ehdottanut senaatille ketään roomalaista, jonka
olisi toivonut nimitettävän seuraajakseen. Mutta tässä on roomalainen»,
jatkoi hän laskien kätensä kandidaatti Feederin olkapäälle,
»_adolescens imprimis gravis et doctus_, jonka minä, syrjään vetäytyvä
Cincinnatus, haluan esittää omalle pikku senaatilleni sen tulevana
diktaattorina. Hyvät herrat, me aloitamme opinnot taas ensi kuun
viidentenäkolmatta päivänä kandidaatti Feederin johdolla.»

Sen kuultuaan — tohtori Blimber oli etukäteen käynyt asianomaisten
vanhempien luona ja selittänyt asian hienosti — nuoret herrasmiehet
hurrasivat, ja Tozer ojensi oppilasten puolesta tohtorille hopeisen
mustepullon ja piti puheen, joka sisälsi hyvin vähän äidinkieltä,
mutta sensijaan viisitoista latinalaista ja seitsemän kreikkalaista
lainausta, herättäen sillä nuorimmissa pojissa tyytymättömyyttä ja
kateutta. He huomauttivat: »Kyllähän se kaikki oli paikallaan vanhan
Tozerin puheessa, mutta he eivät ymmärtääkseen olleet koonneet
rahaa sitä varten, että vanha Tozer saisi sillä pöyhkeillä. Eihän
se ollut sen paremmin hänen kuin kenenkään muun asia eikä se ollut
hänen mustepullonsa. Miksi hän ei malttanut jättää rauhaan poikien
omaisuutta?» Näin he purkivat tyytymättömyyttään, jonka parhaana
lauhdutuskeinona näytti olevan se, että he saivat nimittää häntä
vanhaksi Tozeriksi.

Ei ainoallakaan sanalla, ei pienimmälläkään vihjauksella ollut pojille
ilmaistu, että kandidaatti Feeder ja ihana Cornelia Blimber aikoivat
mennä keskenään naimisiin. Etenkin tohtori Blimber koetti ilmeisesti
näyttää siltä kuin tämä tapahtuma tulisi hänelle mahdollisimman suurena
yllätyksenä. Mutta siitä huolimatta tiesivät sen täydellisesti kaikki
nuorukaiset, ja lähtiessään omaistensa luo lomaansa viettämään he
lausuivat Feederille juhlalliset jäähyväiset.

Feederin romanttisimmat kuvittelut olivat käyneet toteen. Tohtori
oli päättänyt maalauttaa talon ulkopuolen, kustantaa perinpohjaisia
korjauksia ja luopua toimestaan ynnä Corneliasta. Maalaus ja korjaustyö
alkoi samana päivänä, jolloin oppilaat lähtivät, ja sitten tuli
hääaamu. Cornelia, jolla oli uudet silmälasit, odotti sitä hetkeä,
jolloin hänet talutettaisiin vihkialttarille.

Tohtori oppineine säärineen ja rouva Blimber sinipunervine myssyineen
ja kandidaatti Feeder pitkine raajoineen ja pörröisine hiuksineen
ja Feederin veli, pastori Alfred Feeder, jonka oli määrä vihkiä
nuori pari, olivat kaikki koolla vierashuoneessa. Cornelia oli
appelsiininkukkineen ja morsiusneitoineen juuri tullut alakertaan
ja näytti, niinkuin ennenkin, vähän kiristyneeltä, mutta hyvin
viehättävältä. Silloin ovi avautui, ja heikkosilmäinen nuori mies
ilmoitti kovalla äänellä:

»Herra ja rouva Toots!»

Kohta astuivat sisään Toots, josta oli tullut komea mies, ja käsi
kädessä hänen kanssaan hyvin kauniisti ja aistikkaasti puettu nainen,
jolla oli kirkkaat mustat silmät.

»Rouva Blimber, sallikaa minun esitellä vaimoni», virkkoi Toots.

Rouva Blimber oli iloinen saadessaan lausua Tootsin puolison
tervetulleeksi, käyttäytyen tosin vähän alentuvaisesti, mutta kuitenkin
varsin ystävällisesti.

»Ja koska olette tuntenut minut niin kauan», sanoi Toots, »sallikaa
minun vakuuttaa, että hän on huomattavimpia naisia, mitä koskaan on
elänyt».

»No, mutta, kultaseni!» muistutti rouva Toots.

»Kautta kunniasanani, hän on», vahvisti Toots. »Vakuutan teille, rouva
Blimber, että hän on kerrassaan harvinainen nainen.»

Rouva Toots naurahti iloisesti, ja rouva Blimber vei hänet Cornelian
luokse. Kun myöskin Toots oli käynyt tervehtimässä häntä ja entistä
opettajaansa, joka sanoi viitaten hänen kuulumiseensa aviosäätyyn: »Vai
niin, Toots, oletteko siis meikäläisiä, Toots?» vetäytyi hän Feederin
kanssa akkunasyvennykseen.

Feeder oli hyvin iloisella tuulella, teki muutamia nyrkkeilyliikkeitä
Tootsia kohti ja löi häntä taitavasti kädenselällä rintakehään.

»Jaha, vanha pukki!» sanoi hän nauraen. »Sepä se, näin meidän on
käynyt. Nyt olemme satimessa, vai mitä?»

»Feeder», vastasi Toots, »toivotan teille onnea. Jos olette yhtä — yhtä
täydellisen autuas avioliitossanne kuin minä, ei teillä ole enää mitään
muuta toivottavaa.»

»Minä en sentään unohda vanhoja ystäviäni», sanoi Feeder.

»Minä kutsun heidät häihini, Toots.»

»Feeder», vastasi Toots vakavasti, »minulle sattui eräitä asianhaaroja,
jotka estivät ilmoittamasta mitään itsestäni, ennenkuin vihkiminen oli
toimitettu. Ensiksikin olin esiintynyt teidän silmissänne täydellisenä
pölkkypäänä, mikäli on puhe neiti Dombeysta, ja minusta tuntui, että
jos teidät kutsuttaisiin minun häihini, te kaiketi luulisitte, että
morsiameni oli neiti Dombey. Se taas olisi vaatinut eräitä selityksiä,
jotka olisivat — kautta kunniasanani — täydellisesti nujertaneet minut
silloisessa käännekohdassa. Ja toiseksi meidän häämme vietettiin perin
suljetussa piirissä. Ketään muita ei ollut läsnä kuin eräs minun ja
rouva Tootsin ystävä, arvoltaan kapteeni — en oikein muista minkä väen
kapteeni, mutta sehän ei merkitse mitään. Toivoakseni, Feeder, olen
tyydyttänyt kaikki ystävyyden vaatimukset kirjoittaessani teille ennen
häämatkalle lähtöäni selonteon kaikesta, mitä oli tapahtunut.»

»Toots, kunnon veikko, minähän laskin vain leikkiä», sanoi Feeder
pudistaen hänen kättään.

»Ja nyt tahtoisin mielelläni kuulla, mitä arvelette liitostani,

Feeder», sanoi Toots.

»Mainio!» vakuutti Feeder.

»Pidätte sitä siis tosiaankin mainiona, Feeder?» kysyi Toots. »Kuinka
mainiolta se tuntuukaan minusta! Sillä teidän on mahdoton tietää,
kuinka erinomainen nainen hän on.»

Feeder oli valmis pitämään sitä täysin varmana asiana. Mutta Toots
pudisti päätään eikä tahtonut uskoa sitä mahdolliseksi.

»Nähkääs, minä kaipasin vaimossa sanalla sanoen järkeä», selitti Toots.
»Minulla oli kyllä rahaa, Feeder. Järkeä — sitä minulla ei juuri ollut.»

Feeder mutisi: »Oli varmasti, Toots!» Mutta Toots jatkoi:

»Ei, Feeder, minulla ei ollut. Miksi sitä peittelisin? Minulla ei
ollut. Minä tiesin, että järkeä oli tuolla» — hän viittasi vaimoonsa
— »suuret kasat. Minulla ei ollut ainoatakaan sukulaista, joka olisi
voinut nousta häntä vastaan tai loukkaantua hänen asemansa vuoksi,
sillä minä olen ihan yksin maailmassa. Minulla ei ole koskaan ollut
ketään muuta läheistä kuin holhoojani, ja häntä olen aina pitänyt
jonkinlaisena merirosvona ja ryövärinä. Voitte siis pitää selvänä,
ettei mieleeni juolahtanut kysyä hänen mielipidettään.»

»Se on selvää», sanoi Feeder.

»Minä siis toimin omin päin», jatkoi Toots. »Siunattu olkoon se päivä,
jolloin niin tein! Feeder, ei kukaan muu kuin minä voi arvioida, mihin
tuon naisen järki pystyy. Jos naisten oikeuksia ja muuta sellaista
koskaan perinpohjaisesti tavoitellaan, tapahtuu se hänen valtavan
älynsä avustuksella, — Susan, rakkaani, älä ponnistele liiaksi»,
virkkoi hän kurkistaen äkkiä akkunakomerosta huoneeseen.

»Kultani», virkkoi rouva Toots, »minähän vain puhelin».

»Mutta, rakkaani, älä vain ponnistele liiaksi», toisti Toots.

»Sinun pitää tosiaankin olla varovainen. Älä, Susan, kulta, ponnistele
liiaksi. Hän kiihtyy niin helposti», sanoi hän syrjään rouva
Blimberille, »ja silloin hän unohtaa, mitä tohtori sanoi».

Rouva Blimber aikoi juuri huomauttaa rouva Tootsille varovaisuuden
välttämättömyyttä, kun Feeder tarjosi hänelle käsivartensa
taluttaakseen hänet alas vaunuihin, jotka odottivat kirkkoon lähtöä.
Tohtori Blimber talutti rouva Tootsia ja Toots kaunista morsianta,
jonka välkkyvien silmälasien tienoilla liehui koiperhosten tavoin kaksi
harsopukuista pientä morsiusneitoa. Kandidaatti Feederin veli, pastori
Feeder, oli jo etukäteen lähtenyt valmistuakseen virkatoimitukseen.

Vihkiäiset suoritettiin ihailtavalla tavalla. Cornelia pienine jäykkine
kiharoineen »läpäisi», niinkuin Kukonpoika olisi sanonut, erittäin
rauhallisesti, ja tohtori Blimber lahjoitti hänet pois niinkuin ainakin
mies, joka oli täydellisesti harkinnut asiaa. Harsopukuiset pienet
morsiusneidot näyttivät kärsivän enimmin. Rouva Blimber oli liikutettu,
mutta ei kovin rajusti, ja kertoi paluumatkalla pastori Feederille,
että hänellä ei nyt olisi ainoatakaan tyydyttämätöntä toivetta, jos
vain olisi saanut nähdä Ciceron Tusculumissaan.

Sitten syötiin aamiainen, johon otti osaa vain yllämainittu pieni
seurue. Nuori aviomies Feeder oli erinomaisella tuulella, joka tarttui
siinä määrin rouva Tootsiinkin, että Tootsin piti muutamia kertoja
huomauttaa pöydän ylitse: »Rakas Susan, älä vain ponnistele liiaksi!»
Parasta kaikesta oli, että Toots tunsi velvollisuudekseen pitää puheen
ja vaimonsa monista kieltävistä sähkösanomista huolimatta nousi
ensimmäisen kerran elämässään seisomaan sitä varten.

»Minun pitää tunnustaa», lausui Toots, »että koska tässä talossa, mitä
lieneekin tehty — henkeni hämmentämiseksi joskus — millä ei ole väliä
ja mistä en syytä ketään — minua aina kohdeltiin kuin tohtori Blimberin
perheen jäsentä ja minulla oli oma pulpetti pitkän aikaa — en — voi —
sallia — että ystäväni Feeder —»

»— menee naimisiin», kuiskasi rouva Toots.

»Muuten ei liene sopimatonta tai yhdentekevääkään tässä tilaisuudessa»,
sanoi Toots riemastuneena, »huomauttaa, että vaimoni on mitä
erinomaisin nainen ja että hän suorittaisi tämän paljon paremmin kuin
minä itse — niin, en — voi — sallia — että ystäväni Feeder — menee
naimisiin —»

Rouva Toots avusti taas: »— neiti Blimberin kanssa».

»Rouva Feederin kanssa, rakkaani», virkkoi Toots yksityiseen
keskusteluun sopivalla hillityllä äänellä. »Niitä, jotka Jumala on
yhdistänyt, älköön kukaan ihminen — niinkuin ymmärrätte. En voi sallia
ystäväni Feederin mennä naimisiin — etenkään rouva Feederin kanssa
— ehdottamatta heidän — heidän — maljaansa, ja», lisäsi hän luoden
silmänsä omaan vaimoonsa ikäänkuin saadakseen häneltä korkeampaa
hengenlentoa, »ja olkoon Hymenin soihtu ilon majakkana ja olkoot ne
kukat, jotka olemme tänään sirotelleet heidän polulleen — synkkyyden
karkoittajina!»

Tohtori Blimber, joka ymmärsi vertauskuvia, ihastui kovin ja virkkoi:
»Oikein hyvin, Toots! Tosiaankin kerrassaan hyvin sanottu!» ja
nyökäytti päätään, taputtaen käsiään. Feeder vastasi leikillisellä
puheella, johon sekaantui tunteellisuuttakin. Pastori Feeder puhui
sitten hyvin ystävällisesti tohtori ja rouva Blimberille, ja nuori
aviomies melkein yhtä hyvin harsopukuisille pikku morsiusneidoille.
Sitten tohtori Blimber lausui sointuvalla äänellä paimentyyliin
muutamia ajatuksia siitä kaislamajasta, jossa hän aikoi ruveta
tämän jälkeen asumaan vaimonsa kanssa, ja siitä mehiläisestä, joka
tulisi surisemaan heidän majansa ympärillä. Heti tämän jälkeen, kun
tohtorin silmät räpyttivät merkillisellä tavalla ja hänen vävynsä
oli jo huomauttanut, että aika oli luotu orjia varten ja kysynyt,
lauloiko rouva Toots, lopetti varovainen rouva Blimber yhdessäolon
ja lähetti Cornelian, joka pysyi hyvin tyynenä ja viileänä, matkalle
postivaunuissa sydämensä valitun kanssa.

Tootsit palasivat Bedford-hotelliin (jossa rouva Toots oli muinoin
oleskellut Nipper-nimisenä), ja siellä heitä odotti kirje. Sen
lukeminen vei Tootsilta niin pitkän ajan, että rouva Toots alkoi pelätä.

»Rakas Susan», sanoi Toots, »pelko on pahempaa kuin liikarasitus.
Pyydän sinua pysymään tyynenä!»

»Keneltä se on?» kysyi rouva Toots.

»No niin, rakkaani, se on kapteeni Gillsiltä», sanoi Toots. »Älä vain
kiihdy. Waltersia ja neiti Dombeyta odotetaan kotiin!»

»Älä koeta pettää minua, rakas ystävä», sanoi rouva Toots nousten äkkiä
sohvalta, kalpeana, »sillä se ei auta vähääkään. He ovat jo palanneet
kotiin, näen sen selvästi kasvoistasi!»

»Kerrassaan merkillinen nainen!» huudahti Toots hurmaantuneena. »Olet
ihan oikeassa, rakkaani, he ovat palanneet kotiin. Neiti Dombey on
tavannut isänsä, ja he ovat sopineet!»

»Sopineet!» toisti rouva Toots taputtaen käsiään.

»Rakkaani», virkkoi Toots, »älä vain rasita itseäsi. Muista, mitä
tohtori on sanonut. Kapteeni Gills sanoo — tai oikeastaan hän ei sano,
mutta minä voin kuvitella siitä, mitä hän kirjoittaa — että neiti
Dombey on noutanut onnettoman isänsä pois vanhasta talosta toiseen,
jossa hän asuu Waltersin kanssa, ja että herra Dombey makaa siellä
vaarallisesti sairaana, kuolemankielissä, ja että neiti Dombey hoitaa
häntä yötä päivää.»

Rouva Toots alkoi itkeä katkerasti.

»Rakkakin Susan», huomautti Toots, »koeta, jos suinkin voit muistaa,
mitä tohtori on sanonut! Jollet voi, niin sittehän ei ole väliä, mutta
koeta ainakin!»

Hänen vaimonsa, jonka entiset tavat olivat äkkiä palanneet, pyysi niin
pontevasti viemään hänet kalliin aarteensa, pikku emäntänsä, oman
kultansa luokse, että Toots, jonka myötätunto ja ihailu olivat vahvinta
lajia, suostui kaikkeen sydämensä pohjasta. He päättivät lähteä heti ja
ilmestyä itse vastaukseksi kapteenin kirjeeseen.

Nyt oli jokin salainen asiain yhteys tai muu sattuma toimittanut niin,
että kapteeni, jonka luokse herra ja rouva Toots olivat matkalla, oli
joutunut häiden kukkaissaattoon, ei päähenkilönä, vaan sivullisena. Se
tapahtui näin: Hetkisen katseltuaan Florencea ja hänen pienokaistaan
rajattomaksi mielihyväkseen ja puheltuaan pitkän aikaa Walterin kanssa
kapteeni lähti kävelylle, tuntien tarpeelliseksi miettiä yksikseen
ihmiskohtaloiden muutoksia ja kelpo lailla ravistaa vahakangashattuaan
Dombeyn luhistumiselle, jollainen onnettomuus oli syvästi liikuttanut
hänen sydämensä jalomielisyyttä ja yksinkertaisuutta. Kapteeni olisi
tosiaankin ollut perin alakuloinen tämän kovaonnisen miehen vuoksi,
jollei olisi muistanut pienokaista. Mutta se tuotti hänelle aina
niin täydellistä tyydytystä, että hän nauroi ääneen kävellessään
kadulla ja tosiaankin heitteli äkillisessä ilonpuuskassa hattuaan
ilmaan ja tavoitteli sen taas käteensä katselijain suureksi
hämmästykseksi. Ne nopeat valon ja varjon vaihtelut, joiden alaiseksi
kapteeni joutui kahden vastakkaisen aiheen välillä, koskivat niin
kovin hänen mieleensä, että hän ymmärsi tarvitsevansa pitkän
kävelyretken, ennenkuin rauhoittuisi, ja koska se tulos suuressa
määrin riippui sopusointuisten ajatusyhtymäin vaikutuksesta, valitsi
hän liikkuma-alakseen entisen asuntonsa ympäristön, mastojen, airojen
ja väkipyöräin tekijäin, laivakorppujen leipojien, hiilenkantajain,
pikikattilain, merimiesten, kanavain laivatelakkain, kääntösiltain ja
muiden tyynnyttäväin esineiden tienoon.

Nämä rauhalliset näyt ja etenkin kalkkikaivannon seutu vaikuttivat niin
edullisesti kapteeniin, että hän käveli edelleen täysin maltillisena
ja suorastaan hyräili itsekseen laulua Viehättävästä Pegistä, kun
kadunkulmasta kääntyessään äkkiä pysähtyi sanattomana nähdessään
voittokulkueen lähestyvän.

Tämän juhlallisen saattueen etunenässä asteli lujatahtoinen naisolento,
rouva MacStinger, joka oli säilyttänyt hellittämättömän päättäväisyyden
ilmeen ja jolla oli karaistuun rintaan hyvin näkyvästi kiinnitettynä
tavattoman iso kello vitjoineen. Sen kapteeni jo ensi silmäykselläkin
tunsi Bunsbyn omaksi. Ja tätä viisasta merimiestä rouva MacStinger nyt
talutti käsikynkästä, ja Bunsbyn kasvoilla oli samanlainen epätoivoinen
ja alakuloinen ilme kuin vangilla, jota kuljetetaan vieraaseen maahan.
Heidän jäljessään ilakoivat pienet MacStingerit täysilukuisina, ja
taempana näkyi kaksi hirveän ja vankan näköistä naista taluttamassa
välissään pientä, korkeahattuista herraa, joka myöskin säteili ilosta.
Vanavedessä purjehti Bunsbyn käskyläispoika kantaen päivänvarjoja.
Kaikki pysyivät hyvässä marssijärjestyksessä, ja hirvittävä hilpeys,
joka oli vallannut koko seurueen, olisi täysin riittänyt ilmaisemaan
— vaikkei naisten pontevia ilmeitä olisikaan näkynyt — että se oli
uhrikulkue ja että uhrina oli Bunsby.

Kapteenin mieleen johtui ensiksi lähteä karkuun. Se näytti olevan
Bunsbynkin aikeena, niin toivotonta kuin sen toteuttaminen olisikin.
Mutta kun seurueesta kajahti jälleentuntemisen huudahdus ja Alexander
MacStinger juoksi kapteenin luokse avosylin, täytyi kapteenin antautua.

»Kas vain, kapteeni Cuttle!» virkkoi rouva MacStinger. »Onpa tämä
tosiaankin kohtaus! En ole teille enää vihainen. Kapteeni Cuttle,
teidän ei tarvitse pelätä, että alkaisin tässä julkilausua mietteitäni.
Minä tahdon mennä vihkialttarille toisenlaisessa mielentilassa.» Hän
vaikeni, oikaisi selkänsä, veti rintansa täyteen ilmaa ja virkkoi
uhriinsa viitaten: »Mieheni, kapteeni Cuttle.»

Surkea Bunsby ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, ei morsiameensa
eikä ystäväänsä, vaan suoraan eteenpäin, tyhjyyteen. Kun kapteeni
ojensi kätensä, tarttui Bunsby siihen, mutta ei lausunut sanaakaan
vastaukseksi kapteenin tervehdykseen.

»Kapteeni Cuttle», virkkoi rouva MacStinger, »jos tahdotte hyvittää
entiset riidat ja nähdä ystävänne, minun mieheni, viimeisen
kerran naimattomana, niin tuotatte meille iloa saattamalla meitä
rukoushuoneeseen asti. Tässä on morsiusneitoni», lisäsi hän viitaten
tarmokkaampaan edellämainituista vankoista naisista, »ja hän on
varmasti iloinen saadessaan teidät suojelijakseen, kapteeni Cuttle».

Lyhyt, korkeahattuinen herrasmies, joka näytti olevan toisen naisen
mies ja joka ilmeisesti iloitsi, kun lähimmäinen pakotettiin hänen
asemaansa, väistyi ja luovutti kapteeni Cuttlelle määrätyn naisen.
Tämä tarttui heti kapteenin käsivarteen ja huomauttaen, ettei saanut
menettää aikaa, antoi kovalla äänellä lähtökäskyn.

Kapteenin huolestus ystävän kohtalosta ja aluksi säikähdys omastakin
puolesta — sillä hänet valtasi epämääräinen pelko, että hänet
voitaisiin väkipakolla naittaa, kunnes hänet pelasti vihkimäkaavan
muistaminen, siinä kun laillisesti vaaditaan vastaamaan »tahdon»,
ja hän tunsi olevansa henkilökohtaisesti turvassa, jos vain mihin
kysymykseen tahansa vastaisi selvästi »en» — ajoi kylmän hien hänen
otsalleen ja turrutti hänet ensin niin, ettei hän ymmärtänyt lainkaan,
kuinka kulkue eteni, vaikka itse oli siinä jäsenenä, eikä tajunnut
sanaakaan kauniin seuralaisensa puheesta. Mutta hieman tyynnyttyään
hän sai tietää naiseltaan, että tämä oli jäänyt leskeksi erään herra
Bokumin jälkeen, jolla oli ollut toimi tulli virastossa, että hän piti
rakkaimpana ystävättärenänsä rouva MacStingeriä, joka oli sukupuolensa
loistava esikuva, että hän oli usein kuullut kapteenista ja toivoi
hänen katuneen entistä elämäänsä ja että hän uskoi herra Bunsbyn
ymmärtävän, minkä onnen hän oli saavuttanut, mutta että hän pelkäsi
miesten harvoin käsittävän, mitä sellainen onni merkitsi, kunnes olivat
sen menettäneet, ja paljon muuta samaan suuntaan.

Koko tänä aikana kapteeni huomasi rouva Bokumin pitävän tarkoin
silmällä sulhasta ja pani myös merkille, että milloin tahansa he
tulivat lähelle pihaa tai kapeaa kujaa, joka näytti soveliaalta
pakotieltä, rouva Bokum oli varuillaan katkaistakseen hänen mahdollisen
karkuretkensä. Niinikään näyttivät pitävän varansa toinen nainen
ja hänen miehensä, lyhyt korkeahattuinen herra, ennakolta laaditun
suunnitelman mukaan. Onnetonta uhriparkaa piteli muuten rouva
MacStinger niin lujasti kiinni, että kaikki itsesäilytysyritykset paon
avulla olivat mahdottomia. Sitä piti päivänselvänä myöskin katurahvas,
ilmaisten käsityksensä asiasta huudoilla ja sanasutkauksilla, joista
rouva MacStinger ei vähääkään välittänyt, kun taas Bunsby näytti olevan
tunnottomuuden tilassa.

Kapteeni teki monta yritystä puhutellakseen filosofia edes jollakin
yksitavuisella sanalla tai viittauksella, mutta epäonnistui joka
kerta, sillä toisaalta oli hänen vartijansa liian valpas, ja toisaalta
oli perin vaikeata herättää Bunsbyn huomiota millään ulkonaisella
tai näkyvällä merkillä. Näin he lähestyivät rukoushuonetta, läheistä
valkoiseksi rapattua rakennusta. Sen oli hiljattain vuokrannut pastori
Melchisedech Howler, joka oli hartaista pyynnöistä suostunut antamaan
maailman pysyä paikallaan vielä kaksi vuotta, mutta ilmoittanut
lahkolaisilleen, että sen sitten täytyi ehdottomasti loppua.

Sillä aikaa kun pastori Melchisedech luki muutamia tilapäisiä
rukouksia, sai kapteeni tilaisuuden murista sulhasen korvaan:

»Mitä kuuluu, vanha veikko, mitä kuuluu?»

Tähän Bunsby, unohtaen kunnianarvoisan Melchisedechin, jollaista
hairahdusta vain hänen epätoivoinen asemansa saattoi puolustaa, vastasi:

»Kirotun huonoa.»

»Jack Bunsby», kuiskasi kapteeni, »teetkö tämän omasti vapaasta
tahdostasi?»

Bunsby vastasi: »En.»

»Miksi sitten sen teet, kaveri?» kysyi kapteeni johdonmukaisesti.

Bunsby, joka tuijotti kuin maailman toiseen ääreen, pienimmänkään
ilmeen hänen kasvoissaan muuttumatta, ei vastannut.

»Miksi et livistä?» kysyi kapteeni.

»Häh?» kuiskasi Bunsby toivon välähtäessä hetkeksi hänen mielessään.

»Miksi et livistä?» toisti kapteeni.

»Mitä hyötyä siitä olisi?» tokaisi onneton filosofi. »Hän saisi minut
taas kiinni.»

»Koeta!» vastasi kapteeni. »Reippaasti vain! No nyt! Nyt on sopiva
hetki. Karkaa, Jack Bunsby!»

Mutta sensijaan että olisi käyttänyt hyväkseen tätä neuvoa Jack Bunsby
virkkoi alakuloisesti kuiskaten:

»Se kaikki alkoi sinun arkkusi vuoksi. Miksi täytyikään minun silloin
illalla saattaa häntä satamaan?»

»Toveri», änkytti kapteeni, »minä luulin, että sinä olisit vienyt
voiton hänestä eikä hän sinusta. Mies, jolla on sellaiset mielipiteet
kuin sinulla!»

Bunsby vain huokasi.

»Kuuleppas», sanoi kapteeni tyrkäten häntä kyynärpäällään, »nyt on
sopiva aika. Karkaa tiehesi! Minä peitän jälkesi. Aika kiitää, Bunsby!
Vapautesi on täpärällä. Tahdotko?»

Bunsby ei liikahtanut.

»Bunsby», kuiskasi kapteeni, »tahdotko, kysyn toisen kerran?»

Bunsby ei tahtonut toisellakaan kerralla.

»Bunsby!» ahdisti kapteeni. »Vapautesi tähden, tahdotko, kolmannen
kerran? Nyt tai ei koskiin!»

Bunsby ei karannut silloin eikä koskaan, sillä heti tämän jälkeen hän
joutui rouva MacStingerin aviopuolisoksi.

Kapteenista tuntui tässä kirkollisessa toimituksessa kauheimmalta
asianhaaralta se syvä harrastus, jota Juliana MacStinger osoitti sitä
kohtaan. Tuntui peloittavalta ajatella sitä kaikkien sielunvoimain
jännittämistä, jolla tuo lupaava lapsi, äitinsä ilmetty kuva, tarkkasi
vihkiäismenoja. Kapteeni saattoi jo mielessään kuvitella loppumatonta
sarjaa ansaan joutuneita miehiä. Hän näki ajatuksissaan vuosisatoja
kestävää sortoa ja pakkoa, jonka alaiseksi merimiehet joutuisivat. Se
oli paljon merkittävämpi näky kuin rouva Bokumin tai toisen naisen
horjumaton lujuus tai pienen korkeahattuisen herran riemu tai edes
rouva MacStingerin kammottava taipumattomuus. Nuoret MacStingerit
ymmärsivät hyvin vähän siitä, mitä oli tekeillä, ja välittivät
siitä vielä vähemmän. Heidän pääasiallisena harrastuksenaan oli
toinen toisensa puolikengille astuminen, mutta nämä villit lapset
olivat sitäkin selvempänä vastakohtana Julianan varhaiskypsälle
naisellisuudelle. Vuoden parin kuluttua, ajatteli kapteeni, olisi tuon
neitosen kanssa saman katon alla asuminen täydellinen turmio.

Toimitus päättyi siten, että nuoret perheenjäsenet kävivät yhteisvoimin
käsiksi Bunsbyyn, nimittäen häntä hellästi isäkseen, ja pyytelivät
häneltä rahaa. Kun nämä rakkauden puuskat olivat päättyneet, tahtoi
kulkue lähteä taas ulos, mutta sitä viivytti hetkisen Alexander
MacStingerin odottamaton mielenpurkaus. Tämä lapsikulta näytti
mielessään liittävän yhteen rukoushuoneen ja hautakivet silloin,
kun ei sinne menty tavalliseen jumalanpalvelukseen. Nyt hän ei
voinut käsittää muuta kuin että aiottiin säädyllisesti haudata hänen
äitinsä ja ikipäiviksi häneltä riistää. Niinpä hän tuskissaan parkui
hämmästyttävän kovaa ja kävi ihan mustaksi kasvoiltaan. Vaikka nämä
hellän kiintymyksen merkit lienevätkin liikuttaneet hänen äitinsä
sydäntä, ei hänen luonteeseensa kuulunut sallia siitä johtuneen
mielihyvän tunteen muuttua heikkoudeksi. Turhaan koetettuaan palauttaa
pienokaista järkiin ravistelulla, tyrkkimisellä ja ärjymisellä hän
vei pikku pojan sylissään ulos ja yritti toista keinoa. Hääseurue sai
seurata tapausten kehittymistä kuullessaan nopeasti toisiaan seuraavia
läiskäyksiä, jotka muistuttivat kättentaputuksia, ja nähdessään vähän
senjälkeen Alexanderin makaamassa kylmällä kivipihalla ihan punaisena,
surkeasti voivotellen.

Hääkulkue, joka nyt taas saattoi järjestyä, lähti liikkeelle
Brig-aukiolle päin, missä hääateria odotti, ja katurahvas huuteli
Bunsbylle monia hupaisia onnentoivotuksia hänen vastasaavutetun onnensa
johdosta. Kapteeni seurasi mukana ovelle asti, mutta kävi levottomaksi
rouva Bokumin ystävällisemmän käytöksen vuoksi, sillä vapauduttuaan
raskaasta velvollisuudestaan — naisten valppaus oli näet tuntuvasti
vähentynyt, sittenkun sulhanen oli turvallisesti vihitty — jouti tämä
rouva paremmin osoittamaan harrastustaan saattajallensa. Senvuoksi
kapteeni nyt erosi koko seurueesta ja sen uhrista puolustellen lähtöään
sillä tekosyyllä, että oli aikaisemmin luvannut mennä muualle.
Toisena levottomuuden syynä olivat ne tunnonvaivat, joita hän kärsi
ajatellessaan olleensa ensimmäisenä aiheena Bunsbyn joutumiseen
satimeen, vaikkei ollut osannut sitä aavistaakaan, vaan oli luottanut
rajattomasti filosofin voimiin.

Kapteenin mieleen ei juolahtanut palata vanhan Soi Gillsin luokse
poikkeamatta ensiksi kysymään Dombeyn vointia — vaikkakin se talo,
jossa hän makasi sairaana, oli Lontoon ulkopuolella, raikkaan nummen
reunalla. Hän ajoi jonkin matkaa tuntiessaan itsensä väsyneeksi ja
suoritti matkansa iloisena.

Akkunakaihtimet oli laskettu alas, ja kaikki oli niin hiljaista, että
kapteenia melkein peloitti koputtaa, mutta kuunnellessaan oven takana
hän erotti joitakin ääniä sisältä ihan läheltä. Hän koputti varovasti,
ja Toots avasi hänelle oven. Toots olikin juuri saapunut vaimonsa
kanssa. He olivat ensiksi käyneet merikadetin tyyssijassa hakemassa
kapteenia ja saaneet siellä tietää osoitteen.

Rouva Toots oli heti ottanut joltakulta lapsen syliinsä ja istui nyt
portailla sitä hyväillen ja hyssytellen. Florence seisoi kumartuneena
hänen vieressään, eikä kukaan olisi voinut sanoa, kumpaa rouva Toots
syleili ja hyväili enemmän, äitiäkö vai lasta, tai kumpi heistä oli
hellempi, Florenceko rouva Tootsille vai rouva Toots hänelle vai
he molemmat pienokaiselle, ollessaan niin tulvillaan rakkautta ja
liikutusta.

»Ja onko isänne kovin sairas, rakas neiti Floy?» kysyi Susan.

»On, oikein pahasti», vastasi Florence. »Mutta, Susan kulta, sinä et
saa puhua minulle enää samoin kuin ennen. Ja mitä tämä on?» kysyi hän
koskettaen hämmästyneenä Susanin vaatteita. »Vanha pukusi, rakas Susan?
Vanha myssysi ja kiharasi ja kaikki muu?»

Susan puhkesi itkemään ja peitti suudelmilla sen pikku käden, joka oli
koskettanut häntä niin ihmetellen.

»Rakas neiti Dombey», virkkoi Toots astuen esiin, »minä selitän. Hän on
kerrassaan erinomainen nainen. Hänen vertaisiaan ei ole monta! Hän on
aina sanonut — jo ennenkuin menimme naimisiin ja vielä tänä päivänä —
että milloin tahansa te palaisittekin, hän ei tulisi luoksenne missään
muussa puvussa kuin siinä, jossa hän oli tottunut teitä palvelemaan,
jottei hän näyttäisi teistä vieraalta ja vähemmän rakkaalta. Minä
myöskin ihailen sitä pukua enemmän kuin mitään muuta. Minä ihailen
häntä siinä! Rakas neiti Dombey, hänestä tulee taas palvelijanne ja
hoitajanne ja kaikkea muuta, mitä hän oli ennen, vieläpä enemmänkin.
Hän ei ole lainkaan muuttunut. Mutta, Susan kulta», lisäsi Toots, joka
oli puhunut hyvin tunteellisesti ja ihastuneesti, »en pyydä sinulta
mitään muuta kuin että muistaisit, mitä lääkäri on sanonut, etkä vain
kiihoittuisi.»




YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Leppyminen


Florence tarvitsi apua. Hänen isänsä oli alituisen hoidon tarpeessa. Ja
senvuoksi Susan oli korvaamaton apua Florencelle. Kuolema vaani Dombeyn
vuoteen ääressä. Entisen itsensä varjona, mieleltään järkytettynä ja
ruumiiltaan vaarallisesti sairaana hän laski väsyneen päänsä sille
leposijalle, jonka hänen tyttärensä kädet olivat valmistaneet, eikä
ollut sen koommin siitä noussut.

Yleensä hän tunsi aina läsnäolevan tyttärensä, vaikka kuumehoureissaan
usein sekoitti ne olot, joissa hän nyt puhui Florencelle. Niinpä hän
toisinaan puheli siinä mielessä kuin hänen poikansa olisi vasta äsken
kuollut. Silloin hän mainitsi, että vaikkei hän ollutkaan sanonut
mitään Florencen alituisesta vaalimisesta pikku sairasvuoteen ääressä,
hän kuitenkin oli nähnyt sen — hyvinkin nähnyt. Ja samalla hän peitti
kasvonsa nyyhkyttäen ja ojensi taas kuihtuneen kätensä. Toisinaan hän
kysyi Florencea häneltä itseltään. »Missä Florence on?» »Tässä, isä.»
»En tunne häntä!» huusi sairas. »Me olemme olleet erossa niin kauan,
etten tunne häntä!» Ja silloin valtasi hänet jäykistävä pelko, kunnes
Florence sai hänen kiihtymyksensä hellillä sanoilla lauhtumaan ja hänen
silmistään virtaamaan kyyneliä, joita toisilla kerroilla koetti niin
innokkaasti kuivata.

Dombey houraili toisinaan tuntikausia entisissä vaikutelmissaan, jonne
Florence ei voinut häntä seurata, vaikka kuuntelikin tarkoin. Hän
toisteli lapsellista kysymystä: »Mitä on raha?» ja mietti ja pohti
sitä tapaillen sopivaa vastausta, milloin hajanaisesti, milloin vähän
johdonmukaisemmin, ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ennen häneltä
kysytty. Hän saattoi toistella entistä toiminimeään tuhansia kertoja
ja käänsi joka kerta päätään pieluksella. Hän laski lapsiaan — yksi —
kaksi — pysähtyi ja alkoi taas alusta samalla tavalla.

Mutta näin tapahtui vain silloin, kun hän oli pahimmin sekaisin.
Kaikkina muina sairautensa vaiheina, etenkin silloin, kun hän oli
selvimmillään, hän ajatteli vain Florencea. Useimmiten hän teki
seuraavaa: hän palautti mieleensä sen yön, jota oli vielä niin
hiljattain muistellut, sen yön, jolloin Florence tuli alas hänen
huoneeseensa, ja kuvitteli, että hänen sydämensä iski häntä ja että
hän lähti Florencen jäljestä ylös portaita häntä etsimään. Sitten hän
taas sekoitti tämän ajan äskeisiin päiviin, jolloin lukemattomat jalan
jäljet olivat häntä kiusanneet, hämmästyi niiden paljoutta ja alkoi
laskea niitä seuratessaan Florencea. Silloin hän äkkiä huomasi verisiä
jälkiä ilmestyneen toisten joukkoon. Ja tavantakaa avautui ovia,
joiden lävitse hän näki kuvastimissa hirveitä aaveita, kuihtuneita
miehiä, kätkemässä jotakin povelleen. Mutta lukemattomien jalanjälkien,
veristenkin, seassa hän näki siellä täällä Florencen askelia yhä
menossa edellä. Ja hänen rauhaton henkensä harhaili seuraten ja
lukumäärää laskien yhä kauemmaksi ja korkeammalle, ikäänkuin valtavan
tornin huippuun, jonne kesti vuosikausia kiivetä.

Eräänä päivänä hän kysyi, eikö se ollut Susan, jonka hän oli kuullut
puhelevan pitkän aikaa sitten.

Florence vastasi: »Oli, isä kulta», ja kysyi, tahtoiko hän tavata
Susania.

Sairas vastasi: »Hyvin mielelläni», ja Susan ilmestyi väristen ja
hämillään hänen vuoteensa viereen.

Se näytti suuresti huojentavan potilaan mieltä. Hän pyysi, ettei Susan
lähtisi pois, vaan uskoisi, että hän antoi anteeksi kaikki, mitä
Susan oli sanonut. Sitten hän kertoi, että Florencen ja hänen välinsä
olivat nyt ihan toisenlaiset ja että he olivat hyvin onnellisia. Ja
vahvistaakseen sanojaan hän tarttui Florencen päähän ja veti sen
pielukselle viereensä.

Tällaisena hän pysyi monta viikkoa. Vihdoin hän rauhoittui maatessaan
vuoteellaan heikkona miehen varjona ja puhuen niin hiljaisella äänellä,
että toiset saattoivat erottaa hänen sanansa vain panemalla korvansa
hänen huultensa kohdalle. Hänelle tuotti hiljaista nautintoa maata
siinä akkunan ollessa auki katsellen kesäistä taivasta ja puita ja
iltaisin auringonlaskua, seurata silmillään pilvien ja lehtien varjoja,
jotka herättivät hänessä myötätuntoa. Se olikin luonnollista, sillä
hänelle eivät elämä ja maailma enää merkinneet muuta.

Nyt hän alkoi näyttää huomaavansa Florencen väsyvän ja koetti voittaa
heikkoutensa kuiskaamalla hänelle: »Mene kävelemään, lapsi kulta,
raittiiseen ilmaan. Mene hyvän miehesi luokse!» Kerran hän viittasi
huoneeseen tulleen Walterin astumaan lähemmäksi ja kumartumaan, puristi
hänen kättään ja vakuutti kuiskaten, että hän tiesi kuollessaan
voivansa uskoa tyttärensä hänen haltuunsa.

Eräänä iltana, jolloin Florence ja Walter istuivat auringonlaskun
aikana hänen huoneessaan, mikä oli hänelle hyvin mieluista, alkoi
Florence hyräillä hiljaisella äänellä sylisään olevalle pienokaiselle
vanhaa säveltä, jota oli niin usein laulanut velivainajalleen. Sairas
ei sietänyt sitä silloin, vaan kohotti vapisevan kätensä pyytäen
Florencea lopettamaan. Mutta seuraavana päivänä hän pyysi Florencea
laulamaan sitä, vieläpä sitten useinkin iltaisin, kuten Florence
tekikin. Sairas kuunteli kasvot kääntyneinä toisaalle.

Kerran Florence istui akkunan ääressä, käsityökori hänen ja Susanin
välillä, joka yhä oli hänen uskollinen toverinsa. Sairas oli
vaipunut unenhorrokseen. Ilta oli ihana; kestäisi vielä pari tuntia
pimeän tuloon. Tämä rauhallisuuspa hiljaisuus teki Florencen hyvin
miettiväiseksi. Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin vuoteessa makaava,
nyt niin muuttunut mies oli ensiksi esittänyt hänelle kauniin uuden
äitipuolen, ja hätkähti Walterin nojautuessa takaapäin hänen tuolinsa
ylitse.

»Florence rakas», virkkoi Walter, »portailla on eräs, joka haluaa puhua
kanssasi».

Walterin ilme näytti Florencesta kovin vakavalta ja pakotti hänet
kysymään, oliko jotakin tapahtunut.

»Ei, ei mitään, kultaseni», vastasi Walter. »Minä olen itse tavannut
sen herran ja puhunut hänen kanssaan. Ei mitään ole tapahtunut. Tule
nyt.»

Florence pisti kätensä hänen kainaloonsa ja seurasi häntä alakertaan,
uskoen isänsä mustasilmäisen rouva Tootsin hoitoon, joka istui työssään
niin uutterana ja reippaana kuin mustasilmäiset naiset voivat.
Puutarhan puolella olevassa hauskassa pikku vierashuoneessa istui muuan
herra, joka nousi seisomaan ja lähestyi Florencea, mutta kääntyikin
sitten kummallisten säärtensä ohjaamana toiseen suuntaan ja pysähtyi
pöydän viereen.

Silloin Florence muisti Feenix-serkun, jota ei ollut ensiksi tuntenut
varjossa. Feenix-serkku tarttui hänen käteensä ja onnitteli häntä hänen
avioliittonsa vuoksi.

»Minä olisin tosiaankin suonut», virkkoi hän istuutuen sitten,
kun Florencekin istui, »että olisin aikaisemmin saanut esittää
onnentoivotukseni, mutta niin monta tuskallista tapausta on seurannut
toinen toisensa kintereillä, että olen itsekin ollut kirotussa tilassa
ja täysin kykenemätön kaikkeen seurusteluun. Ainoa seura, jonka kanssa
olen ollut tekemisissä, olen ollut minä itse, ja kaikkea muuta kuin
imartelevaa on ihmisen hyvälle käsitykselle hänestä itsestään tietää
tosiaankin ikävystyttävänsä itsensä ihan kuoliaaksi.»

Florence arvasi tämän herran käytöksessä ilmenevästä epämääräisestä
vähäisyydestä ja levottomuudesta ja yhtä paljon Walterin koko
olemuksesta, että vielä seuraisi jotakin muuta, mikä lähemmin koskisi
tiettyä päämäärää.

»Olen kertonut ystävälleni herra Gaylle, jos minulle suodaan kunnia
häntä siksi sanoa, iloitsevan! kuullessani, että ystäväni Dombey on
varmasti paranemassa», jatkoi Feenix-serkku. »Uskon, ettei ystäväni
Dombey salli mielensä liiaksi lannistua pelkästä omaisuutensa
menettämisestä. En voi väittää koskaan tunteneeni suurta surua
omaisuuden menettämisen vuoksi, sillä minulla ei ole tosiaankaan
koskaan ollut suurta omaisuutta menetettävänä. Mutta niin paljon
kuin minulle on ollut mahdollista menettää, olen myös menettänyt
enkä huomaa mielestäni erikoisesti siitä huolehtivani. Tiedän, että
ystäväni Dombey on kirotun rehellinen mies, ja varmasti tuottaa hänelle
suurta lohdutusta se tieto, että se on yleinen mielipide. Ei edes
Tommy Screwzer — joka on erittäin sapekas mies ja jonka ystäväni Gay
luultavasti tuntee — voi kiistää sitä tosiasiaa vastaan.»

Florence tunsi entistä selvemmin, että jotakin oli tulossa, ja odotti
sitä vakavana, niin vakavana, että Feenix-serkku vastasi, ikäänkuin hän
olisi puhunut.

»Asia on niin», virkkoi Feenix-serkku, »että ystäväni Gay ja minä
olemme keskustelleet siitä, olisiko mahdollista pyytää teiltä erästä
suosionosoitusta. Ystäväni Gay, joka on kohdellut minua erikoisen
hyväntahtoisella ja avomielisellä tavalla, mistä olen hänelle oikein
kiitollinen, on taipunut siihen, että pyytäisin sitä teiltä. Olen varma
siitä, että niin rakastettava nainen kuin ystäväni Dombeyn viehättävä
ja täydellinen tytär ei tarvitse monia rukouksia taipuakseen, mutta
olen onnellinen tietäessäni, että minua tukee tässä ystäväni Gayn
vaikutus ja suostumus. Kun edustaja-aikoinani jonkun henkilön oli
tehtävä jokin ehdotus — mikä sattui harvoin niinä aikoina, sillä meitä
pidettiin hyvin lujissa ohjaksissa, koska kummankin puolen johtajat
olivat ankaran sotakurin miehiä, mikä olikin kirotun hyvä asia sekä
upseerin arvoisille että tavallisille rivimiehille niinkuin minullekin
ja esti meitä paljastamasta itseämme joka hetki kaikkien silmille,
niinkuin moni meistä kiihkeästi halusi — niin, kun edustaja-aikoinani,
kuten aioin sanoa, jollakin miehellä oli halu laukaista pienellä
yksityisellä paukkupyssyllään, pidettiin aina suurena etuna hänelle,
jos hän saattoi sanoa, että hänellä oli onni uskoa ajatustensa saavan
vastakaikua herra Pittin, sen luotsin, rinnassa, joka oli kestänyt
monta myrskyä. Silloin alkoi hiton suuri joukko edustajia heti hihkua
ja yllytti siten hänen rohkeuttaan. Mutta asian laita oli niin, että
nämä miehet, joiden oli käsketty hurrata oikein pontevasti, milloin
vain herra Pittin nimi mainittiin, tulivat siinä niin harjaantuneiksi,
että aina heräsivät sen kuullessaan. Ja he olivat niin täysin
tietämättömiä siitä, mistä oli puhe, että hupaisten juttujen kertoja
Brown — hän, joka kuului valtionvarain valiokuntaan ja joi neljä
pulloa päivässä ja jonka ystäväni Gayn isä varmaankin tunsi, sillä se
tapahtui ennen ystäväni Gayn aikoja — niin, Brown sanoi tavallisesti,
että jos joku olisi noussut paikaltaan ja sanonut, että hänen täytyi
mielipahakseen ilmoittaa parlamentille erään kunnioitettavan edustajan
makaavan etuhuoneessa kuolemankielissä suonenvetokohtausten viimeisellä
asteella ja että saman kunnioitettavan edustajan nimi oli Pitt, olisi
tämä sanoma otettu äänekkäin hyväksymishuudoin vastaan.»

Tämä pääasian vältteleminen hämmensi Florencea, joka katseli vuoroin
Feenix-serkkua ja Walteria yhä levottomampana.

»Rakkaani, ei ole syytä huolestua», sanoi Walter.

»Kautta kunniani, ei ole syytä huolestua», vahvisti Feenix-serkku,
»ja minä olen syvästi suruissani tuottaessani teille hetkisenkään
levottomuutta. Vakuutan teille, ettei ole mitään hätää. Se
suosionosoitus, jota pyydän, on yksinkertaisesti vain — mutta se
näyttää tosiaankin niin tavattoman kummalliselta, että olisin
sanomattoman kiitollinen ystävälleni Gaylle, jos hän hyväntahtoisesti
suvaitsisi — niin, tosiaankin — suvaitsisi murtaa jään», sanoi
Feenix-serkku.

Sekä tämä vetoaminen että yhtä paljon Florencen katse vaikuttivat, että
Walter virkkoi:

»Rakkaani, asia ei ole lainkaan kummallinen. Tässä on puheena vain se,
että lähtisit Lontooseen yhdessä tämän herran kanssa, jonka tunnet.»

»Ja myöskin ystäväni Gay — jos saan huomauttaa», keskeytti
Feenix-serkku.

»Niin, minä tulen mukaan — käymään erään henkilön luona.»

»Kenen?» kysyi Florence katsellen toisesta toiseen.

»Jos voisin pyytää teitä luopumaan vaatimasta vastausta kysymykseenne»,
sanoi Feenix-serkku, »niin tekisin mielelläni sen pyynnön».

»Tiedätkö sinä sen, Walter?»

»Tiedän.»

»Ja hyväksyt?»

»Hyväksyn, mutta vain siksi, että olen varma sinunkin hyväksymisestäsi.
Silti ymmärrän kyllä, että saattaa olla asianhaaroja, jotka puolustavat
sitä, ettei asiasta puhuta etukäteen enempää.»

»Jos isä nukkuu vielä tai jos hän valvoessaan voi tulla toimeen ilman
minua, niin lähden heti» sanoi Florence. Hän nousi tyynesti, katsahti
heihin kumpaankin vähän pelästyneen, mutta täysin luottavan näköisenä
ja lähti huoneesta.

Hänen palatessaan valmiina seuraamaan heitä he puhelivat vakavasti
yhdessä akkunan ääressä. Florence ei voinut olla ihmettelemättä, mikä
puheenaihe oli saattanut tehdä heidät hyviksi tutuiksi näin lyhyessä
ajassa. Mutta häntä ei lainkaan ihmetyttänyt se ylpeyttä ja rakkautta
säteilevä katse, jonka hänen miehensä loi häneen keskeyttäen puhelunsa,
sillä hän oli siihen tottunut.

»Tahtoisin jättää nimikorttini ystävälleni Dombeylle», virkkoi
Feenix-serkku, »vilpittömästi toivottaen, että hän vahvistuisi niin
pian kuin suinkin. Ja toivoakseni suo ystäväni Dombey minulle sen
kunnian, että hän pitää minua miehenä, joka tuntee hiton lämmintä
ihailua hänen luonnettaan kohtaan brittiläisenä kauppiaana ja
rehellisenä miehenä. Minun maatilani on tavattomasti rappiolla, mutta
jos ystäväni Dombey tarvitsisi ilmanmuutosta ja asettuisi sinne, saisi
hän huomata sen erikoisen terveelliseksi paikaksi, kuten pitääkin,
sillä siellä on tavattoman ikävää. Jos ystävääni Dombeyta vaivaa
ruumiillinen heikkous ja hän sallisi minun suositella itselleen
sellaista, mikä on perin usein ollut hyväksi minulle, kun tunsin
olevani pinteessä elellessäni jokseenkin iloisesti muiden iloisten
miesten tavalla, niin ehdottaisin tosiaankin seuraavaa vahvistuskeinoa:
munanruskuainen sekoitetaan sokerin ja muskotin kanssa sherrylasiin ja
nautitaan aamuisin paahdetun leipäviipaleen keralla. Jackson, jolla oli
nyrkkeilyhuoneisto Bond Streetin varrella — erittäin lahjakas mies,
jonka maineen ystäväni Gay epäilemättä tuntee — sanoi usein, että
heillä oli harjoittelujen aikana tapana käyttää sherryn sijasta rommia.
Mutta minä suosittelisin sherryä tässä tapauksessa, koska ystäväni
Dombey on voimattomuuden tilassa, sillä rommi voisi nousta hänen
päähänsä ja syöksisi hänet kirottuun pinteeseen.»

Kaiken tämän Feenix-serkku lausui ilmeisesti hyvin hermostuneesti ja
levottomana. Sitten hän tarjosi käsivartensa Florencelle ja, koettaen
mahdollisimman pontevasti ohjata uppiniskaisia sääriään, jotka
näyttivät päättäneen johtaa hänet puutarhaan, talutti hänet ovelle ja
vei odottaviin vaunuihin. Walter nousi niihin heidän jäljestään.

Matka kesti noin tunnin. Heidän ajaessaan muutamien synkkien ja
komeiden katujen kautta Lontoon länsiosassa alkoi hämärtää. Florence
oli pannut kätensä Walterin käteen ja katseli hyvin vakavana ja yhä
levottomampana jokaista uutta katua, jolle he kääntyivät.

Kun vaunut vihdoin Brook Streetin varrella pysähtyivät sen talon
kohdalle, missä hänen isänsä onnetonta avioliittoa oli juhlittu,
virkkoi Florence: »Walter, mitä tämä merkitsee? Kuka täällä on?» Walter
rauhoitti häntä, mutta kun hän ei vastannut mitään, katsahti Florence
talon julkisivuun ja näki, että kaikki akkunat oli suljettu, ikäänkuin
siellä ei asuisi ketään. Feenix-serkku oli tällä välin astunut maahan
ja tarjosi Florencelle kätensä.

»Etkö sinä tule, Walter?»

»En, minä jään tänne. Älä vapise, ei ole mitään pelon syytä, rakkakin
Florence.»

»Tiedän sen, Walter, koska sinä olet niin lähellä. Olen varma siitä,
mutta —»

Ovi avautui hiljaa kenenkään koputtamatta, ja Feenix-serkku ohjasi
Florencen kesäillan ilmasta synkkään taloon. Se oli koleampi ja
surullisempi kuin konsanaan ja näytti olleen suljettuna hääpäivästä
saakka, ikäänkuin siellä siitä alkaen olisi majaillut vain pimeys ja
surullisuus.

Florence nousi väristen pimeitä portaita ja pysähtyi saattajansa kanssa
vierashuoneen ovelle. Feenix-serkku avasi mitään puhumatta ja viittasi
Florencea pyytävällä liikkeellä astumaan sisempään huoneeseen hänen
itsensä jäädessä ulkopuolelle. Hetkisen epäröityään Florence myöntyi.

Akkunan lähellä pöydän ääressä istui nainen, joka näytti kirjoitelleen
tai piirrelleen ja nojasi päätään käteensä, katsellen himmenevää valoa
kohti. Florence astui epävarmasti lähemmäksi, mutta pysähtyi sitten
kuin olisi menettänyt liikuntokykynsä. Nainen käänsi päätänsä.

»Hyvä Jumala!» sanoi hän. »Mitä tämä on?»

»Ei, ei!» huudahti Florence vetäytyen taaksepäin, kun toinen nousi, ja
ojentaen kätensä kuin pitääkseen häntä loitolla. »Äiti!»

He seisoivat toisiaan katsellen. Intohimo ja ylpeys olivat kuluttaneet
Edithin kasvoja, mutta hän se oli, kauniina ja komeana vieläkin.
Florencen kasvoissa taas ilmeni kaiken kauhun ja epäröimisen lävitse
sääliä, surua ja kiitollisia, helliä muistoja. Kummankin kasvoilla
näkyi selvästi hämmästys ja pelko. Kumpikin seisoi hiljaa ja ääneti,
tuijottaen peruuttamattoman menneisyyden mustan kuilun ylitse.

Florencessa tapahtui muutos ensiksi. Puhjeten kyyneliin hän huudahti
sydämensä kyllyydestä: »Oi äiti, äiti, miksi kohtaamme toisemme näin?
Miksi olit koskaan ystävällinen minulle silloin, kun ei minulla ollut
ketään muuta, koska meidän nyt täytyy näin tavata toisemme?»

Edith seisoi hänen edessään mykkänä ja liikkumattomana. Hänen silmänsä
olivat kiintyneet Florencen kasvoihin.

»Minä en uskalla ajatella sitä», jatkoi Florence. »Tulen juuri isän
sairasvuoteen äärestä. Me emme ole nyt vähääkään erossa emmekä aio
koskaan erota. Jos tahdot, että pyydän häneltä anteeksi puolestasi,
teen sen, äiti. Olen melkein varma siitä, että hän nyt taipuu, jos
pyydän häneltä. Suokoon myös taivas sinulle anteeksi ja lohduttakoon
sinua!»

Edith ei vastannut sanaakaan.

»Walter — minä olen naimisissa hänen kanssaan, ja meillä on poika»,
virkkoi Florence arasti, »odottaa ulkona ja on tuonut minut tänne.
Minä kerron hänelle, että sinä kadut ja että olet muuttunut», lisäsi
Florence katsoen häneen surullisesti, »ja hän puhuu minun kanssani
isälle. Voinko tehdä jotakin muuta?»

Edith keskeytti hiljaisuuden liikauttamatta silmiään tai jäseniään ja
virkkoi hitaasti:

»Tahra on sinun ja miehesi ja lapsesi nimessä. Voiko sen saada koskaan
anteeksi, Florence?»

»Voiko sen saada, äiti? Sehän on jo annettu anteeksi. Walter ja minä
olemme antaneet sen täydestä sielustamme, koko sydämestämme anteeksi.
Jos se tuottaa sinulle jotakin lohdutusta, saat uskoa, ettei mikään muu
ole sen varmempaa. Sinä et — et puhu isästä, mutta olen varma siitä,
että toivot minun pyytävän hänenkin anteeksiantoaan.»

Edith ei vastannut siihen.

»Minä teen sen!» sanoi Florence. »Minä tuon sinulle hänen
anteeksiantonsa, jos sallit, ja sitten ehkä voimme lausua jäähyväiset
toisillemme sillä tavalla kuin ennen kohtelimme toisiamme. Minä en
ole», lisäsi Florence hiljaa, lähestyen häntä, »vetäytynyt loitommaksi
sinusta senvuoksi, että kaihtaisin sinua tai pelkäisin sinun häpäisevän
itseäni. Tahdon vain täyttää velvollisuuteni isää kohtaan. Hän on
minulle hyvin rakas ja samoin minä hänelle. Mutta en voi koskaan
unohtaa, että sinä olit niin hyvä minulle. Oi, rukoile taivasta», pyysi
Florence syleillen häntä, »rukoile taivasta antamaan anteeksi kaikki
tämä synti ja häpeä ja antamaan anteeksi minulle, kun en voi olla
heltymättä (jos se on väärin) muistaessani, millainen sinä olit minua
kohtaan!»

Edith lyyhistyi hänen kosketuksestaan ja kiersi käsivartensa hänen
kaulalleen.

»Florence!» huudahti hän. »Hyvä enkelini! Ennenkuin taas menen
sekaisin, ennenkuin uhmani palaa ja tekee minut mykäksi, usko minua:
sieluni autuuden nimessä minä olen viaton.»

»Äiti!»

»Syyllinen paljoon! Syyllinen siihen, mikä luo ikipäiviksi syvän
kuilun meidän välillemme. Syyllinen sellaiseen, minkä täytyy erottaa
minut koko loppuiäkseni puhtaudesta ja viattomuudesta — sinusta, koko
maailmasta. Syyllinen sokeaan ja kiihkeään kostonhimoon, jota en kadu,
en voi enkä tahdo nyt enkä koskaan katua, mutta en syyllinen kuolleen
miehen kanssa. Sen vannon Jumalan edessä!»

Polvistuneena lattialle hän piti molempia käsiään koholla.

»Florence», jatkoi hän, »puhtain ja parhain kaikista maan päällä —
sinä, jota rakastan — joka olisit voinut muuttaa minut kauan sitten ja
sait ajaksi minunkin tapaiseni naisen muuttumaan — usko minua, minä
olen viaton siihen, ja salli minun vielä viimeisen kerran painaa tämä
rakas käsi lohduttomalle sydämelleni.»

Hän oli syvästi liikutettu ja itki. Jos hän olisi entisinä aikoma ollut
useammin tällainen, olisi hän nyt ollut onnellisempi.

»Ei mikään muu koko maailmassa olisi saanut puserretuksi tätä
tunnustusta huuliltani», sanoi Edith. »Ei rakkaus ei viha ei toivo, ei
mikään uhkaus. Olen sanonut, että voisin kuolla antamatta ainoatakaan
merkkiä siihen suuntaan. Jollen olisi tavannut sinua, Florence, olisin
varmasti pysynyt vaiti.

»Minä uskon», sanoi Feenix-serkku ovella, puhuen vuoroin sisä-,
vuoroin ulkopuolella, »että rakastettava sukulaiseni antaa minulle
anteeksi, vaikka pienen sotajuonen avulla toimitin tämän kohtauksen.
En voi väittää ensi hetkestä lähtien olleeni täysin epäuskoinen
sitä mahdollisuutta kohtaan että rakastettava sukulaiseni oli
mitä onnettomimmalla tavalla joutunut syylliseksi valkeahampaisen
vainajan kanssa sillä tosiaankin näkee tässä maailmassa — joka
on tunnettu kirotun kummallisista tapauksista ja on ehdottomasti
käsittämättömin ilmiö, minkä kanssa ihminen voi tulla tekemisiin —
kerrassaan kummallisia tuontapaisia suhteita. Mutta niinkuin sanoin
ystävälleni Dombeylle, en voinut uskoa rakastettavaa sukulaistani
rikolliseksi, ennenkuin se olisi täydellisesti toteennäytetty. Ja
kun tuon vainajan jouduttua kirotun kamalan kuoleman saaliiksi
tajusin, että sukulaiseni asema oli kerrassaan tuskallinen — ja koska
sitäpaitsi tunsin, että meidän suvussamme oli myös vähän moittimisen
syytä, koska emme olleet kiinnittäneet häneen enemmän huomiota, ja
että me olemme välinpitämätöntä sukua — ja että tätini, niin hiton
vilkas nainen kuin hän olikin, ei ehkä kuulunut parhaisiin äiteihin —
katsoin oikeaksi hakea Edithin käsiini Ranskasta ja tarjosin hänelle
sellaista suojelusta kuin minunlaiseni typötyhjä mies voi. Silloin
tämä rakastettava sukulaiseni soi minulle sen kunnian, että hän
sanoi uskovansa minun olevan omalla tavallani hiton kelpo miehen ja
suostui siis suojeltavakseni. Sen minä tosiaankin ymmärsin erittäin
ystävälliseksi teoksi viehättävän sukulaiseni taholta, koska minä alan
jo käydä kovin tutisevaksi, ja hänen huolenpitonsa on ollut minulle
suureksi lohdutukseksi.»

Edith oli vienyt Florencen istumaan sohvaan ja viittasi kädellään,
ikäänkuin olisi tahtonut pyytää Feenix-serkkua lopettamaan juttelunsa.

»Rakastettava sukulaiseni», aloitti taas Feenix-serkku yhä teikkaroiden
ovella, »suonee anteeksi, jos hänen tyydytyksekseen ja omakseni ja
ystäväni Dombeyn tyydytykseksi, jonka rakastettavaa ja täydellistä
tytärtä me niin ihailemme, seuraan loppuun asti huomautusteni
johtolankaa. Hän muistanee, että ensimmäisestä hetkestä alkaen emme
ole kertaakaan koskettaneet hänen karkaamisensa aihetta. Minulla
on tosiaankin koko ajan ollut se tunne, että asiassa on jotakin
salaperäistä, minkä hän voisi itse selittää, jos tahtoisi. Mutta
koska rakastettava sukulaiseni on hiton päättäväinen nainen, tiesin
tosiaankin, että hän ei sallisi laskea kanssaan leikkiä enkä senvuoksi
ryhtynyt mihinkään keskusteluihin silta asiasta. Mutta huomatessani
äskettäin, että hänen luonteensa herkkä kohta näytti olevan erittäin
voimakas rakkaus ystäväni Dombeyn tytärtä kohtaan, johtui mieleeni,
että jos saisin aikaan kohtauksen kummankaan etukäteen sitä
aavistamatta, se voisi johtaa onnelliseen tulokseen. Oleskellessamme
Lontoossa kenenkään meistä tietämättä, ennenkuin lähdemme
Etelä-Italiaan asettuaksemme sinne tosiaankin niin kauaksi aikaa,
kunnes lähdemme kaukaiseen kotiimme, mikä on kirotun epämiellyttävä
ajatus minun tapaiselleni miehelle, ryhdyin ottamaan selkoa ystäväni
Gayn asunnosta — hän on kaunis mies ja tavattoman avomielinen, kuten
viehättävä sukulaiseni varmaankin tietää — ja minulla oli onni tuoda
hänen rakastettava puolisonsa mukanani tänne. Ja nyt», lisäsi hän
todellisen, vilpittömän vakavuuden puhjetessa esiin hänen kevyen
käytöksensä ja huolimattoman puhelunsa lävitse, »vannotan sukulaistani
olemaan pysähtymättä puolitiehen ja korjaamaan, mikäli mahdollista,
tekemänsä vääryyden — ei sukunsa kunnian eikä oman maineensa eikä
niiden syiden vuoksi, joita onnettomat asianhaarat ovat saaneet hänet
pitämään tyhjänpäiväisinä ja suorastaan hölynpölyä muistuttavina — vaan
sen vuoksi, että se on väärin eikä voi olla oikein.»

Feenix-serkun sääret suostuivat nyt viemään hänet pois, ja jättäen
naiset kahden kesken hän sulki oven.

Edith istui vaiti muutamia minuutteja, Florence vieressään. Sitten hän
otti poveltaan sinetöidyn paperin.

»Taistelin sisimmässäni kauan aikaa», sanoi hän hiljaisella äänellä,
»kirjoittaisinko tätä sen varalta, että sattuisin äkkiä tai
tapaturmaisesti kuolemaan, mutta tunsin sen sittenkin pakottavaksi
tarpeeksi. Siitä lähtien, kun kirjoitin sen, olen miettinyt, milloin ja
kuinka sen hävittäisin. Ota se, Florence. Totuus on siinä.»

»Onko se isälle?» kysyi Florence.

»Kenelle tahansa haluat antaa», vastasi Edith. »Nyt se on sinun
hallussasi. Hän ei olisi milloinkaan saanut sitä toisella tavalla.»

Taas he istuivat hiljaa pimeyden yhä lisääntyessä.

»Äiti», virkkoi Florence, »hän on menettänyt omaisuutensa ja ollut
kuolemankielissä. Kenties hänen paranemisensa ei ole vieläkään varmaa.
Voinko sanoa hänelle jotakin sinun puolestasi?»

»Etkö kertonut minulle olevasi hyvin rakas hänelle?» kysyi Edith.

»Niin olen», vastasi Florence värisevällä äänellä.

»Sano hänelle minun olevani pahoillani siitä, että koskaan kohtasimme
toisemme.»

»Eikö mitään muuta?» kysyi Florence lyhyen vaitiolon jälkeen.

»Sano hänelle, jos hän kysyy, etten kadu, mitä tein — en vielä — sillä
jos se olisi taas huomenna tehtävä, tekisin samoin. Mutta jos hän on
muuttunut mies —»

Hän vaikeni. Florencen käden hiljaisessa kosketuksessa oli jotakin,
mikä oli hänet vaientanut.

»Mutta koska hän on muuttunut mies, tietää hän, ettei sellaista enää
voisi sattua. Sano hänelle minun toivovan, ettei sitä olisi koskaan
tapahtunut.»

»Saanko sanoa», kysyi Florence, »että sinua suretti kuullessasi hänen
kärsimistään onnettomuuksista?»

»Et», vastasi Edith. »Nehän ovat opettaneet häntä rakastamaan
tytärtään. Kerran koittaa päivä, jolloin hän ei itsekään sure niitä,
koska ne ovat opettaneet hänelle sen läksyn, Florence.»

»Sinä toivotat hänelle hyvää ja soisit hänet onnelliseksi. Siitä olen
varma!» sanoi Florence. »Oi, salli minun sanoa niin, jos minulle joskus
tulevaisuudessa tarjoutuu siihen tilaisuus.»

Edith katseli tummilla silmillään vakavasti eteensä eikä vastannut,
ennenkuin Florence toisti pyyntönsä. Silloin hän veti Florencen käden
kainaloonsa ja sanoi katsellen yhä miettiväisenä ulos pimeyteen:

»Sano hänelle, että jos hänen oma nykyisyytensä antaa hänelle
jonkinlaisen syyn sääliä minun menneisyyttäni, lähetin hänelle
terveisiä pyytäen häntä niin tekemään. Sano hänelle, että jos hän
nykyisessä tilassaan on voinut huomata jonkin syyn ajatellakseen minua
vähemmän katkerasti, pyysin häntä niin ajattelemaan. Sano hänelle,
että niin kuolleet kuin olemmekin toisiltamme nyt emmekä koskaan voi
tavata toisiamme ikuisuuden tällä puolen, hän tietää, että meillä nyt
kumminkin on yksi yhteinen tunne, jota ei meillä milloinkaan ennen
ollut.»

Hänen jäykkyytensä näytti sulavan, ja kyyneliä nousi hänen tummiin
silmiinsä.

»Sen tunteen vaikutuksesta», jatkoi hän, »hän oppii ajattelemaan
parempaa minusta ja minä hänestä. Rakastaessaan Florenceaan enimmin
hän vihaa minua vähimmin. Ollessaan ylpeimmillään ja onnellisimmillaan
Florencen ja hänen lastensa vuoksi hän katuu syvimmin omaa osaansa
meidän avioliittomme synkässä näytelmässä. Silloin minäkin kadun —
sano se hänelle silloin — ja ajattelen, että miettiessäni niin paljon
niitä syitä, jotka tekivät minut sellaiseksi kuin olin, minun olisi
pitänyt myöskin enemmän ajatella niitä vaikuttimia, jotka tekivät hänet
sellaiseksi kuin hän oli. Minä koetan silloin antaa hänelle anteeksi
hänen osuutensa meidän yhteisessä syyllisyydessämme. Koettakoon hän
suoda anteeksi minun osuuteni!»

»Oi, äiti!» huudahti Florence. »Kuinka paljon keveämmältä sydämeni
tuntuukaan näitä sanoja kuullessani, vaikka kohtauksemme ja eromme on
tällainen!»

»Ne ovat outoja sanoja omissakin korvissani», sanoi Edith, »ja oudolta
kuuluu ääneni sointukin. Mutta vaikka olisinkin ollut sellainen kurja
olento, joksi annoin hänen kuvitella minua, olisin ne luullakseni
kuitenkin lausunut kuullessani sinun ja hänen rakastavan toisianne.
Tuntekoon hän silloin, kun hän enimmin rakastaa sinua, ajatuksissaan
olevansa niin suopea minulle kuin suinkin ja samoin minun ajattelevan
häntä ystävällisesti. Ne ovat viimeiset terveiseni hänelle! Hyvästi
nyt, kultaseni!»

Hän sulki Florencen syliinsä ja tuntui purkavan esille koko
naissydämensä hellyyden ja rakkauden.

»Tämä suudelma lapsellesi! Nämä suudelmat siunaukseksi sinulle
itsellesi! Oma rakas Florenceni, suloinen lapseni, hyvästi!»

»Näkemiin!» huudahti Florence.

»Hyvästi iäksi! Jättäessäsi minut tähän pimeään huoneeseen ajattele
jättäväsi minut hautaan. Muista vain se, että olen kerran elänyt ja
rakastanut sinua!»

Ja Florence erosi hänestä näkemättä enää hänen kasvojaan, mutta tuntien
vielä hänen syleilynsä ja hyväilynsä.

Feenix-serkku tapasi hänet ovella ja vei hänet alakertaan Walterin
luokse synkkään ruokasaliin. Siellä Florence painoi itkien päänsä
Walterin olkapäätä vasten.

»Olen kirotun pahoillani siitä», virkkoi Feenix-serkku kohottaen
luontevasti kalvosimensa silmilleen ilman pienintäkään salailua,
»että ystäväni Dombeyn rakastettavan ja täydellisen tyttären ja
ystäväni Gayn viehättävän puolison tunteellinen mieli on tullut niin
kovin murheelliseksi ja alakuloiseksi äsken päättyneen kohtauksen
aikana. Mutta sittenkin toivon ja uskon toimineeni parhaimpani mukaan
ja kunnioitettavan ystäväni Dombeyn tulevan keveämmälle mielelle
äskeisten paljastusten vuoksi. Valitan suuresti, että ystäväni
Dombey on liittymällä meidän sukuumme joutunut niin hiton hankalaan
sotkuun, mutta olen vakavasti sitä mieltä, että jollei olisi ollut
pirullista Barker-roistoa — valkeahampaista miestä — kaikki olisi
luistanut omaa tasaista latuaan. Mitä tulee sukulaiseeni, joka on
osoittanut minulle suuren kunnian omaksumalla minusta tavattoman hyvän
käsityksen, voin vakuuttaa ystäväni Gayn rakastettavalle puolisolle,
että hän saa tosiaankin luottaa siihen, että pidän isän tavalla huolta
Edithistä. Ja mitä tulee ihmiselämän vaiheisiin ja omituiseen tapaamme
niissä käyttäytyä, en voi lausua siitä muuta kuin vedota ystävääni
Shakespeareen — mieheen, joka ei elänyt vain yhtä vuosisataa, vaan
kaikkia aikoja varten ja jonka ystäväni Gay epäilemättä tuntee — ja
sanoa kuten hän, että se on kuin unen varjo vain.»




KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Loppu


Pullo, joka on kauan ollut piilossa päivänvalolta, pölyn ja
hämähäkinseittien peitossa, on tuotu kellarista, ja sen kultainen viini
luo loistettaan pöydälle.

Se on viimeinen pullo vanhaa madeiraa.

»Olette oikeassa, herra Gills», virkkaa Dombey. »Tämä on hyvin
harvinaista ja mitä oivallisinta viiniä.»

Kapteeni, joka myöskin kuuluu seuraan, säteilee ilosta. Hänen hehkuvaa
otsaansa ympäröi todellinen ilon sädekehä.

»Me sovimme keskenämme siitä», huomauttaa Sol Gills, »nimittäin Ned ja
minä —»

Dombey nyökkää kapteenille, joka säteilee yhä enemmän sanattomassa
ihastuksessaan.

»— että joisimme tämän viinin jonakin päivänä Walterin onneksi hänen
palattuaan turvallisesti kotiin, vaikka emme koskaan osanneet kuvitella
sellaista kotia. Jollei teillä ole mitään tätä vanhaa mielijohdettamme
vastaan, niin juodaanpa ensimmäinen lasi Walterin ja hänen vaimonsa
onneksi.»

»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi», toistaa Dombey. »Florence,
lapseni» — ja hän kääntyy suutelemaan tytärtään.

»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi», lausuu myös Toots.

»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi!» huudahtaa kapteeni. »Hurraa!»
Ja kun kapteeni näyttää kovin halukkaalta kilistämään lasiaan jonkun
toisen lasia vasten, kurottaa Dombey auliisti omansa häntä kohti.
Toiset seuraavat esimerkkiä, ja nyt kuuluu niin hilpeää ja iloista
helinää kuin hääkellojen soitto.

       *       *       *       *       *

Toiset kellareihin haudatut viinipullot vanhenevat samoin kuin vanha
madeirapullokin aikoinaan, ja pölyn ja seittien kerros käy yhä
paksummaksi niiden ympärillä.

Dombey on valkotukkainen ukko, jonka kasvoilla on syviä surun ja
kärsimysten jälkiä, mutta ne ovat merkkejä myrskystä, joka on iäksi
mennyt ja jättänyt jälkeensä kirkkaan illan.

Kunnianhimoiset suunnitelmat eivät enää vaivaa hänen mieltään.
Hänen ainoana ylpeytenään ovat hänen tyttärensä ja vävynsä. Hänen
esiintymisensä on vaiteliasta, miettiväistä ja rauhallista, ja hän
viettää aikansa aina tyttärensä seurassa. Neiti Tox seurustelee usein
tässä perheessä ja tuntee suurta kiintymystä sitä kohtaan, ollen
itsekin suuressa suosiossa. Hänen ihailunsa ennen niin mahtavaa miestä
kohtaan on ollut Prinsessan aukion varrella eräänä aamuna sattuneen
järkytyksen jälkeen täysin platoonista, mutta ei lainkaan vähäisempää.

Dombeylle ei ole omaisuutensa haaksirikosta jäänyt muuta kuin eräs
vuotuinen rahamäärä, joka tulee hänen tietämättään kuinka ja sen
mukana harras pyyntö, ettei hän koettaisi saada selville lähettäjää,
koska se on vanhan velan suorittamista ja vahingon hyvittämistä. Hän
on neuvotellut asiasta entisen vanhimman konttoristinsa kanssa, jonka
mielestä on luonnollista, että hän voi ottaa sen epäröimättä vastaan,
koska se varmasti johtuu jostakin entisen toiminimen unohtuneesta
liikeasiasta.

Tämä ruskeasilmäinen vanhapoika ei enää olekaan vanhapoika, vaan
on mennyt naimisiin harmaatukkaisen Carkerin sisaren kanssa. Hän
käy harvoin entisen päämiehensä luona. Harmaatukkaisen Carkerin
elämäntarinaan ja vielä enemmän hänen nimeensä kätkeytyy syy, jonka
vuoksi hän pysyy loitolla entisestä isännästään, ja koska hän asuu
sisarensa ja lankonsa luona, eivät nämäkään seurustele paljon Dombeyn
kanssa. Walter käy joskus heidän luonaan — samoin Florence — ja
silloin kaikuvat iloisessa talossa yhtaikaa pianon ja viulun äänet, ja
»Iloisten Seppäin» tuttu sävel täyttää huoneet.

Entä kuinka voi puinen merikadetti näinä muuttuneina aikoina? Tuolla
se seisoo yhä oikea jalka eteenpäin ojennettuna, katsellen kiinteästi
vuokravaunuja ja näyttäen entistä virkeämmältä, sillä se on äskettäin
maalattu kolmikolkkaisesta hatustaan kenkiensä solkiin asti. Sen
yläpuolella loistaa kauas kultaisin kirjaimin toiminimi _Gills ja
Cuttle_.

Merikadetti ei ole laajentanut liiketoimintaansa tavallisen
vähittäiskaupan ulkopuolelle. Mutta Leadenhall-torilla, sinisen
sateenvarjon ympäristössä, väitetään, että eräät Gillsin vanhat
rahansijoitukset tuottavat ihmeteltävän hyvin ja että hän, olematta
näissä suhteissa ajastaan jäljellä, vaikka itse niin luuli, oli
tosiaankin vähän edellä ja että hänen tarvitsi vain odottaa ajan
täyttymistä. Ihmiset kuiskailevat, että Gillsin varat ovat alkaneet
lisääntyä aika vauhtia. Varmaa ainakin on, että seisoessaan myymälänsä
ovella kahvinruskea takki yllään, kello taskussa ja silmälasit otsalla
hän ei näytä vaivaavan mieltään asiakkaiden vähyydellä, vaan on perin
tyytyväisen, vaikka yhtä hajamielisen näköinen kuin ennenkin.

Mitä hänen yhtiökumppaniinsa kapteeni Cuttleen tulee, niin hän on
luonut itselleen kauppaliikkeestä sellaisen käsityksen, joka on
todellisuutta paljoa parempi. Kapteeni on yhtä mielissään merikadetin
vaikutuksesta maan kauppaan ja merenkulkuun kuin voisi olla siinä
tapauksessa, ettei ainoakaan laiva lähtisi Lontoon satamasta ilman
merikadetin apua. Se ilo, jonka hänen oman nimensä näkeminen oven
yläpuolella tuottaa, on suorastaan pohjaton. Hän menee kadun poikki
parikymmentä kertaa päivässä katsellakseen sitä edempää ja sanoo aina
silloin: »Ed'ard Cuttle, vanha veikko, jos äitisi olisi voinut tietää,
että sinusta joskus tulee tiedemies, olisi vanha rakas olento varmasti
lentänyt selälleen hämmästyksestä!»

Mutta tuolta tulee Toots hurjaa vauhtia merikadettia kohti, ja hänen
kasvonsa hehkuvat kovasti hänen syöksyessään pieneen arkihuoneeseen.

»Kapteeni Gills», sanoo hän, »ja herra Sols, minulla on onni ilmoittaa,
että rouva Toots on lisännyt perhettään».

»Ja se tuottaa hänelle kunniaa!» huudahtaa kapteeni.

»Toivotan teille onnea», virkkaa Sol-ukko.

»Kiitoksia», hihittää Toots, »olen teille hyvin kiitollinen. Arvasin,
että kuulisitte sen mielellänne, ja siksi tulin itse ilmoittamaan. Me
edistymme tosiaankin mainiosti. Ennestään on jo Florence ja Susan, ja
nyt saimme taas uuden tulokkaan.»

»Naispuolisenko?» kysyy kapteeni.

»Niin, kapteeni Gills», vastaa Toots, »ja minä olen siitä iloinen.
Minun käsitykseni on se, että mitä useammin voimme monistaa kerrassaan
oivallisen naisen, sitä parempi.»

»Pysykää vain siinä käsityksessänne», sanoo kapteeni ottaen käteensä
vanhan poikkikaulaisen pullon — sillä nyt on ilta ja merikadetin
tavallinen vähäinen piippu- ja lasivarasto on pöydällä. »Rouva Tootsin
malja, saakoon hän vielä monta!»

»Kiitoksia, kapteeni Gills», sanoo Toots iloisena. »Minä ehdotan samaa.
Jos sallitte, poltan piipullisen tupakkaa, koska se ei näissä oloissa
voine olla kenellekään vastenmielistä.»

Hän alkaa siis poltella ja on avomielisyydessään hyvin puhelias.

»Kaikkien niiden merkillisten esimerkkien joukossa, joita ihastuttava
vaimoni on antanut oivallisesta järjestään, kapteeni Gills ja herra
Sols, en usko minkään olevan niin merkillisen kuin sen, että hän
täydellisesti ymmärtää kiintymykseni neiti Dombeyhin.»

Hänen molemmat kuulijansa myöntävät sen oikeaksi.

»Sillä teidän pitää tietää, että minun tunteeni neiti Dombeyta kohtaan
eivät ole lainkaan muuttuneet», selittää Toots. »Ne ovat samat
kuin aina ennenkin. Hän on minulle yhä sama kirkas näky kuin ennen
tutustumistani Waltersiin. Kun vaimoni ja minä aloimme ensiksi puhua
— lyhyesti sanoen, hellemmistä tunteista, tehän ymmärrätte, kapteeni
Gills —»

»Niin, niin, poikani», sanoo kapteeni, »niistä tunteista, jotka panevat
meidät kaikki päästä pyörälle — sen voi tarkemmin ottaa selville
eräästä kirjasta —»

»Kyllä otankin, kapteeni Gills», sanoo Toots hyvin vakavasti. »Niin,
kun aloimme puhua sellaisista asioista, selitin hänelle olevani kuin
pakkasen purema kukka.»

Kapteenia miellyttää tämä vertauskuva kovasti, ja hän mutisee, että
ruusu on kukista kaunein.

»Mutta totisesti hän oli täysin yhtä hyvin selvillä tunteistani
kuin minä itse. Ei ollut mitään kertomista hänelle. Hän oli ainoa
ihminen, joka seisoi minun ja äänettömän haudan välillä, ja hän teki
sen sellaisella tavalla, joka herätti minussa ikuisen ihailun häntä
kohtaan. Hän tietää, ettei maailmassa ole kukaan minun mielestäni niin
korkealla kuin neiti Dombey. Hän tietää, ettei maailmassa ole mitään,
mitä en tekisi neiti Dombeyn puolesta. Hän tietää, että pidän neiti
Dombeyta kauneimpana, rakastettavimpana ja enkelimäisimpänä kaikista
naisista. Ja mitä on vaimollani siihen huomauttamista? Ei mitään, hän
ymmärtää sen täydellisesti. 'Rakkaani, sinä olet oikeassa. Minähän olen
samaa mieltä.'»

»Niin minäkin!» huudahtaa kapteeni.

»Ja minä», virkkaa Sol Gills.

»Ja kuinka teräväsilmäinen nainen minun vaimoni onkaan», jatkaa Toots
puhallettuaan miettiväisenä joitakin savuja piipustaan, jolloin hänen
kasvoillaan on kuvastunut mitä suurin tyytyväisyys. »Millainen viisaus
hänessä piilee! Millaisia huomioita hän tekee! Vielä eilisiltana, kun
istuimme nauttimassa perhe-elämän onnesta — mikä, kautta kunniasanani,
on heikko sana ilmaisemaan tunteitani ollessani vaimoni seurassa — hän
huomautti, kuinka ihmeellistä oli katsella ystävämme Waltersin nykyistä
asemaa. 'Täällä hän nyt on', huomautti vaimoni, 'vapautettuna merellä
kulkemisesta sen ensimmäisen pitkän matkan jälkeen, jonka hän teki
nuorikkonsa kanssa' — kuten tekin tiedätte, herra Sols.»

»Totta, totta», sanoo vanha laivakojeiden kauppias hieroen käsiään.

»'Täällä hän nyt on', sanoo vaimoni, eikä hänen enää tarvitse ollenkaan
purjehtia merellä, sillä sama liike on antanut hänelle kotimaassa
luottamustoimen, jonka arvoiseksi hän on osoittautunut ja nousee askel
askeleelta tavattoman nopeasti. Kaikki rakastavat häntä, ja hän saa
enoltaan apua juuri silloin, kun eno on parhaissa varoissaan — niinkuin
asia luullakseni on, herra Sols? Vaimoni on aina oikeassa.»

»Tietysti, tietysti — muutamat tietymättömissä olleista kullalla
lastatuista laivoistamme ovat tosiaankin tulleet kotiin», vastaa
Sol-ukko nauraen. »Pieniä aluksia, mutta kumminkin hyödyllisiä
pojalleni, herra Toots!»

»Juuri niin», myöntää Toots. »Saatte nähdä, ettei vaimoni osu koskaan
väärään. 'Täällä hän on', sanoo tämä ihmeellinen nainen, 'sellaisessa
asemassa, — ja mitä seuraa? Mitä seuraa?' sanoo vaimoni. Pankaapa nyt,
kapteeni Gills ja herra Sols, tarkoin merkille vaimoni tarkkanäköisyys.
'Niin, siitä seuraa se, että ihan herra Dombeyn silmäin edessä luodaan
perustus, ja sille kohoaa — rakennus', juuri sitä sanaa vaimoni
käytti», virkkaa Toots ylpeydestä säteillen, »'sille perustukselle
kohoaa rakennus, ehkä yhtä suuri, mahdollisesti komeampikin kuin se,
jonka päämiehenä herra Dombey itse on ollut ja jonka vähäpätöinen alku
on häneltä kokonaan unohtunut (mikä on tavallinen, mutta paha virhe,
sanoi vaimoni). Ja sillä tavalla', sanoi vaimoni, 'herra Dombeyn
tyttärestä kuitenkin kaikitenkin alkaa uusi ja voitokas Dombey ja
Poika'. Niin hän sanoi.»

Piippunsa avulla — jota hän erittäin mielellään käyttää kaunopuheisiin
tarkoituksiin, koska sen varsinainen käytäntö tuottaa hänelle erittäin
epämieluisia tunteita — Toots selittää niin havainnollisesti tätä
vaimonsa ennustusta, että kapteeni innostuu heittelemään hattuaan
ilmaan tavattoman innostuneena ja huutaa:

»Sol Gills, sinä tiedemies ja vanha liiketoverini, mitä minä sanoin
Walterille sinä iltana, kun hän ensimmäisen kerran lähti liikealalle?
Enkö sanonut, että sir Richard Whittington nai isäntänsä tyttären?
Siitä miehestähän tuli Lontoon pormestari. Muistatko?»

»Varmasti, Ned, muistan sen hyvin.»

»Sittenpä ehdotan teille jotakin», sanoo kapteeni nojautuen taaksepäin
ja vetäen keuhkoihinsa kylliksi ilmaa valtavan karjumisen varalle. »Nyt
esitän teille Viehättävän Pegin alusta loppuun asti. Ja avustakaa te
kumpikin loppukerrossa!»

       *       *       *       *       *

Kellareihin haudattu viini vanhenee samoin kuin vanha madeirakin
aikanaan, ja pulloja peittävä pölyn ja seittien kerros käy yhä
paksummaksi.

Syyspäivät ovat kirkkaat, ja merenrannalla näkee usein nuoren naisen ja
valkotukkaisen herran. Heidän vieressään tai heidän lähettyvillään on
kaksi lasta, poika ja tyttö. Ja vanha koira on tavallisesti mukana.

Valkotukkainen herra kävelee pikku pojan kanssa, puhelee hänelle,
auttaa leikissä, hoivailee ja vartioi häntä ikäänkuin pienokainen olisi
hänen elämänsä päämäärä. Jos lapsi vaipuu mietteisiinsä, käy vanhuksen
samoin. Ja joskus lapsen istuessa hänen vieressään ja katsellessa hänen
kasvoihinsa jotakin kysellen hän ottaa hennon käden omaansa ja pitää
sitä siinä unohtaen vastata.

Silloin lapsi sanoo: »Kuuleppa, isoisä, olenko nyt taas niin kovasti
pienen eno-vainajani näköinen?»

»Olet, Paul. Mutta hän oli heikko, ja sinä olet hyvin vahva.»

»Niin, minä olen hyvin vahva.»

»Ja hän makasi pienessä vuoteessa rannalla, mutta sinä jaksat
juoksennella mielin määrin.»

Ja niin he lähtevät taas liikkeelle puuhakkaina, sillä valkotukkaisesta
herrasta on hauskinta nähdä lapsi vapaudessaan telmimässä, ja heitä
seuraa tarina heidän rakkaudestaan.

Mutta ei kukaan paitsi Florence tiedä, kuinka suuresti valkotukkainen
herra rakastaa pikku tyttöä. Sitä tarinaa ei kukaan kerro. Lapsi
itsekin melkein ihmettelee jonkinlaista salaperäisyyttä, jolla isoisä
sen verhoo, pitäen sitä sydämensä kätkössä. Hän ei siedä nähdä
pilven varjoakaan lapsen otsalla eikä jätä häntä yksin istumaan. Hän
kuvittelee, että lapsi tuntee olevansa laiminlyöty, ellei ketään ole
likellä. Hän hiipii katsomaan pienokaista tämän nukkuessakin. Hänestä
on hauskaa, kun lapsi aamulla tulee häntä herättämään. Kun ei ketään
muita ole saapuvilla, osoittaa hän pienokaiselle rakkauttaan hellimmin.
Silloin tyttönen joskus virkkaa:

»Rakas isoisä, miksi itket minua suudellessasi?»

Vanhus vastaa vain: »Pikku Florence, pikku Florence!» ja silittää hänen
vakavia silmiään varjostavat kiharat syrjään.

_Jälkimmäisen osan loppu_.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74267 ***