path: root/74072-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74072 ***





IHMISTEN TÄHDEN

3-näytöksinen näytelmä


Kirj.

MARTTI WUORI


Näytelty ensi kerran Suomalaisessa teatterissa
Helsingissä 16. p:nä lokakuuta v. 1891.






Helsingissä,
Kirjapaino Gutenberg,
1910.






      Neiti Emilie Bergbomin
      Kunnioitetulle muistolle
              omistaa
      tämän esikoisnäytelmänsä

              Tekijä.



NÄYTELMÄN HENKILÖT:

                                              (Ensi illan esiintyjät:)
 Asessori YRJÖ (GEORGES) RAUNIO, virkamies... Benjamin Leino.
 BETTY, hänen vaimonsa, omaa sukua Åkerhjelm. Katri Rautio.
 ELLA, heidän tyttärensä..................... Olga Finne.
 Kamreeri LAGER, kasööri..................... Aksel Ahlberg.
 Lehtori SOLA, koulunopettaja................ Emil Falck.
 Neiti MOILANEN, soitannonopettajatar........ Hanna Kunnas.
 Eräs YLIOPPILAS............................. Knut Veckman.
 Konttoristi ELLENBOGEN...................... Aleks. Rautio.
 Lamppupuodin mies........................... Hemmo Kallio.
 MIINA, palvelusneitsyt, mykkä rooli......... — — —
 Ensimäinen herra............................ Taavi Pesonen.
 Toinen herra................................ Kaarle Halme.
 Vieraita.

Tapaus: Helsingissä. Aika: 1880-luku.


Sulkumerkkien (* *) välillä olevat vuoropuheet tarkoittavat lyhennyksiä
näyttämöä varten. Nämä lyhennykset ovat Tohtori Kaarlo Bergbom-vainajan
tekemät.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Asessori Raunion jotenkin rikkaasti sisustettu sali. Perällä kaksi
ovea; niistä on toinen (katsojista vasempaan) auki ja vie eteiseen,
josta näkyy sen tummalasinen ulko-ovi ja naulakossa päällysvaatteita
riippumassa; toinen, kiinni oleva, on asessorin työhuoneen ovi. Salissa,
vasemmalla, keskivälissä seinää on trymoo ja sen ja etuosan välillä
sohva, pyöreä sohvapöytä punaisella varjostimella varustettuine
lamppuineen ja kirjoineen, sekä nojatuoleja; huonekalujen puu on
mustaa, vaate punaista, kukitettua silkkiä. Seinillä on tauluja ja
kaikki tavoittelee loistoa, mutta tuntuu kylmältä. Oikealla on myöskin
ovi; sen ja näyttämön etuosan välillä seisoo syrjittäin komea flyygeli.
— Esiripun noustessa kuuluu viimeiset tahdit nelikätisesti soitetusta
sonaatista.

Ella, noin 17 v. vanha, ja neiti Moilanen istuvat soitikon ääressä.

ELLA (Nousee ylös ja panee nuotit kiinni). Kas niin! Jo nyt voi
riittääkin täksi kertaa.

NEITI MOILANEN (Katsoo kelloansa). Mutta tunti ei ole vielä täysi.

ELLA. En minä jaksa enää. Tämän uuden flyygelin näppäimet tuntuvat niin
hirveän raskailta. Sormeni väsyvät niin pian.

NEITI MOILANEN (Nousee myöskin ylös pianotuoliltaan). Sepä se juuri
sitte antaakin sormille voimaa, joka on aivan välttämätön hyvää
tekniikkiä varten.

ELLA. Vaikka, mutta en minä nyt enää viitsi. Ja sitäpaitse tulee meille
kohta visiittejä. Tänäänhän on sunnuntai.

NEITI MOILANEN. Siinä tapauksessa sallitte kai minun mennä? Minun
täytyykin...

ELLA. Ei, ei, ei. Istukaa! Minun tulee ikävä, jos lähdette. Istukaa
tähän sohvaan, niin kerrotte minulle jotakin hauskaa. (Vetää neiti
Moilasta kädestä istumaan sohvaan). Eihän teillä ole tänäpäivänä mitään
muita tunteja.

NEITI MOILANEN. Ei tosin. Vaan mitäpä hauskaa tietäisin minä kertoa
teille, jotka elätte suuren maailman mukana.

    (Hetkinen vaitioloa).

ELLA. Eikö totta, neiti, että meidän salimme nyt näyttää aivan
toisellaiselta, kun meillä on tuo uusi, muhkea flyygeli vanhan
pianorämpän sijassa? Heti näkee ett'emme ole huonommat muita ihmisiä,
niinkuin mamma sanoo.

NEITI MOILANEN. Kyllähän se on kaunistekoinen ja hyvä soittokone, mutta
onpa sen hintakin tuntuva.

ELLA. Kaksituhatta kahdeksansataa markkaa. Sen summan pappa kyllä saa
pian maksetuksi, jos hän vain ahkerasti sanomalehtiin kirjoittaa, niin
sanoi mamma.

NEITI MOILANEN (Naurahtaa). Asessori parka! Kuinka hirveän paljon työtä
hänellä on! Virassaan on hän monta tuntia päivässä ja kotona istuu hän
yhtä mittaa pöytänsä ääressä, työhuoneeseensa sulettuna, niin ett'ei
hän ehdi monta sanaa kenenkään kanssa puhellakaan.

ELLA. Ei hänellä kotona paljon työtä virastosta ole. (Naivisti). Hän
kirjoittelee vain sanomalehtiin.

NEITI MOILANEN. Mutta eikö se ole työtä sekin?! Katsokaapas vain,
kuinka hän jo käy kumarassa. Sen on työ tehnyt. Ja sitte, — eikös
teitäkin kummastuta, kuinka paljo harmaita karvoja jo on hänen
ohimoillensa keräytynyt? Ne ovat huolet niihin kasvattaneet ja vasta
ihan viimeisten vuosien kuluessa. Varsin iloinen hän ei ole koskaan
ollut, niinkauan kuin minä hänen tunnen, mutta näytti hän kuitenkin
muutama vuosi takaperin paljoa vireämmältä. Nyt hänet pitäisi
varmaankin kahdeksaa joll'ei kymmentä vuotta vanhempana kuin hän
todella on.

ELLA. Niin — pappa parka! Hän valittaakin aina, että elämä käy päivä
päivältä kalliimmaksi, vaikk'emmehän me ollenkaan suuresti elä. Mutta
emmehän kuitenkaan voi elää huonommin kuin muut ihmiset, niinkuin mamma
sanoo.

    (Neiti Moilanen naurahtaa kuivasti; taas hetkinen vaitioloa).

ELLA (Haukoittelee). Ah, suokaa anteeksi, mutta minä olen niin väsynyt
eilisen konsertin jälkeen ja sitte tuntuvat minusta sunnuntai- ja
pyhäpäivät aina niin hirveän ikäviltä, ell'ei satu vieraita käymään.
Eikö teistä tunnu samoin?

NEITI MOILANEN. Päinvastoin, minä odotan aina sunnuntaita saadakseni
levätä. Se on minulle oikea lepopäivä. Aamulla menen kirkkoon ja koko
päivä tuntuu sitte niin tyyneltä ja rauhalliselta ja juhlalliselta;
minä nautin silloin oikein koko viikon varalle.

ELLA. Ei, minä kammoksun oikein sunnuntaipäiviä ja samoin tekee
mammakin. Me odotamme vain, että päivä pikemmin kuluisi, jotta
pääsisimme iltasella konserttiin tahi teatteriin.

NEITI MOILANEN. Eikös asessori joskus myöskin käy teatterissa?

ELLA. Teatterissa hän kyllä välistä käy, vaan harvemmin konserteissa.
"Menkää te kahdenkesken, en minä jouda", sanoo hän tavallisesti. Ja
aina on hän vielä valveella, kun me kotia tulemme. Usein istuu hän
senkin jälkeen huoneessaan ja kirjoittaa, niin että mamma jo tuskastuu
odottamiseen ja huutaa hänelle makuusuojasta: "Georges, mitä sinä nyt
niin kauan valvot? Tule jo makaamaan, että minäkin saan yöni rauhassa
levätä." Papanpa takia sitte meidän täytyykin nukkua niin kauan
aamuisin.

    (Eteisessä helähtää soittokello).

ELLA (Hypähtää iloissaan sohvalta). Se on joku vieras!

NEITI MOILANEN (Nousee myös). Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä.

    (Ojentaa Ellalle kätensä jäähyväisiksi).

ELLA (Tarttuen hänen käteensä ja pitäen siitä kiinni). Odottakaa,
odottakaa vielä... Voi, voi, sitä Miinaa, kun ei jo tule aukaisemaan!
Minä kyllä juoksisin, vaan mamma on sanonut ett'ei se ole comme il
faut.

NEITI MOILANEN. Kyllä minä aukaisen.

ELLA. Ei, ei, ei! Minä aukaisen... Miina ei varmaankaan kuullut...
Minun täytyy aukaista, muutoin voi vieras kääntyä ovelta takaisin.

    (Ella juoksee iloisesti eteiseen ja aukaisee oven.
    Sisään astuu lehtori Sola).

SOLA. Hyvää päivää, neiti! Onko pappa kotona?

ELLA (Tervehtii kylmällä kumarruksella). On. Hän on työhuoneessansa.

    (Ella palaa takaisin saliin. Lehtori Sola riisuu palttoon
    päältään ja aikoo mennä eteisestä suoraan asessori Raunion
    huoneeseen, mutta samassa tulee tämä häntä vastaan).

RAUNIO (Eteisessä). Terve, terve! Käy sisään! Mitäs kuuluu?

    (He menevät eteisestä suoraan Raunion työhuoneeseen,
    josta kuuluu kovaa, vilkasta puhelua).

ELLA. Ush! Mikä pettymys! Minä luulin, että se oli... Minä en voi...
Kuinka epämiellyttävä hän on, tuo lehtori Sola. Kuulitteko, kuinka
hän kysyi (matkii Solan ääntä): "onko pappa kotona?" Ei tunne
soveliaisuuden sääntöjä ollenkaan. "Onko asessori kotona" olisi hänen,
minun mielestäni pitänyt kysyä.

NEITI MOILANEN. Mutta hehän ovat vanhoja tuttuja, asessori ja hän.

ELLA. Mitäs siitä sitte... Kyllä he, vaan en minä ja hän. Ja eihän hän
ymmärtänyt edes kumartaakaan teille eteisestä.

NEITI MOILANEN. Se on anteeksi annettava, neiti Ella. Hänhän on
likinäköinen, niinkuin tiedätte.

ELLA (Viekkaasti). Niin, kyllä minä tiedän, miksi te häntä puolustatte.

    (Istuutuu sohvaan ja ottaa pöydältä kirjan selaillaksensa).

NEITI MOILANEN. Totuuden nimessä, tietysti... Ei, mutta hyvästi nyt.
Kyllä minun täytyy lähteä.

ELLA. Istukaahan, istukaahan! Mitä te nyt noin hätäännyitte siitä, että
lehtori Sola meille tuli...

NEITI MOILANEN. Enhän minä mitä... Johan minä taannoin ai'oin lähteä.

    (Istuutuu).

ELLA. Kuulkaahan! Puhutaanhan vakaasti. Sanokaahan minulle suoraan,
kumpi teitä enemmän miellyttää, lehtori Sola vaiko kamreeri Lager?
Kumpi?

NEITI MOILANEN. Mutta hyvä neiti Ella, hehän ovat kaksi niin erilaista
henkilöä, ett'ei heistä voi puhua edes samana päivänäkään.

ELLA. Erilaisia kuin yö ja päivä, niinkö? Niin mammakin sanoo.

NEITI MOILANEN. Se on todellakin jotenkin sattuva vertaus. Mutta-a...
sillä en sano, että minua juuri miellyttäisi enemmän toinen kuin
toinenkaan.

ELLA (Taaskin viekkaasti). Ei yö eikä päivä? Niin vainkin... Tehän
olette niin runollinen. Te rakastatte vain hämärää, jolloin jossakin
sopessa saa kahden kesken hiljakseen supattaa, eikö niin?

NEITI MOILANEN. Eipä niinkään. Vaan jos tietää tahdotte, niin rakastan
minä eniten aamukoita, raitista, iloista, työhön kehoittavaa aamukoita.

ELLA. Kas niin! Sanoinhan minä. Mutta tepä tahdotte vain sekoittaa koko
asian ettekä tahdo salaisuuttanne ilmaista. Vastatkaapa nyt vain minun
äskeiseen kysymykseeni!

NEITI MOILANEN. Olkoon menneeksi: minä olen toista mieltä kuin te.

ELLA. Mutta mistä te minun mielipiteeni tiedätte?

NEITI MOILANEN. Oi, tiedänpä hyvinkin. Nuori sydän on aina niin suora,
siitä voi lukea kuin avoimesta kirjasta.

ELLA (Naivisti suutuksissaan). Hyi, sitä en tahdo, että minun sydämmeni
olisi. Näkeekö sen todellakin, että...

NEITI MOILANEN. ... että teitä miellyttää kamreeri Lager eikä hän.
(Osoittaa asessorin huoneeseen päin). Hyvin selvään.

ELLA. Ei, en minä sitä tarkoittanut. Nyt te taas olette häjy, neiti.
(Pistää alahuulensa eteenpäin ja tekee pahastuneen ilmeen; hetkisen
kuluttua:) Mutta sittenkin: myöntäkäähän itse, että kyllä kamreeri
Lager sentään on paljoa sivistyneempi ja... ja-ja... niinkuin mamma
sanoo, hienompi kuin...

NEITI MOILANEN (Ivallisesti). Tietystikin, sillä hänen hapsensahan ovat
aina käherretyt, viiksensä naskaleiksi kierretyt ja koko mies tuoksuaa
myskille, ikäänkuin hän olisi itse oikea moskuselävä.

ELLA. Kuinka te olette pisteliäs, neiti!

NEITI MOILANEN. En ollenkaan. Eikös se ole ihan totta? Ja muistatteko
sitte, kuinka hiljan itse kysyitte minulta, miksi kamreeri Lager aina
neilikkata suussaan nakertelee?

ELLA. Mutta te ette vastannut minun kysymykseeni. Sanoitte vain, että
kun tulen vanhemmaksi, niin ehkä saan sen tietää. Vaan sanokaahan nyt,
hyvä neiti, sanokaa!

NEITI MOILANEN. En, en sano. Ei saa olla niin utelias.

ELLA. Hyi, teitä! Nyt en minä tykkää teistä ollenkaan. (Härnäten).
Mutta onpas sittenkin kamreeri Lagerilla enemmän savoir-vivre'ä kuin
tuolla (matkien) "onko pappa kotona."

    (Raunion työhuoneesta kuuluu kovempaa puhelua,
    ovi avautuu ja saliin astuvat lehtori Sola ja Raunio).

RAUNIO. Tule, tule, tule! Ei täällä ketään vieraita ole: vanhoja
tuttuja, hyviä tuttuja vain!

SOLA. Neiti Ella minulla oli jo kunnia nähdä, mutta (antaa kättä
Ellalle, joka ojentaa Solalle epäkohteliaasti kätensä, katsomatta
häneen) "eihän liikaa pahaa tee", he-he, niinkuin sanotaan. Suokaa
anteeksi, neiti Moilanen, ett'en tuntenut teitä eteisestä, (kättelee
neiti Moilasta) mutta... mutta tiedättekö, että se merkitsee teidän
tulevan rikkaaksi. Sanotaanhan sen sitä merkitsevän, kun ei tunne
tuttavataan?

RAUNIO. Istukaahan, istukaahan, hyvät vieraat!

    (Kaikki istuutuvat, paitsi Raunio, joka jää
    seisomaan tyttärensä tuolin taakse).

ELLA (Solalle). Siinä tapauksessa olisin tahtonut, ett'ette olisi
tuntenut minua.

SOLA (Naurahtaen). Jaa-ha, jaa-ha! No, mutta, neiti Ella, ettehän te
saata valittaa, ettehän te saata valittaa...

ELLA (Pisteliäästi). Mutta "eihän liika pahaa tee".

SOLA. Ja-ja-ja-ja-ja! Eipä suinkaan, eipä suinkaan!

RAUNIO. (Taputtaen tuolin takaa molemmin käsin Ellaa poskille).
Katsoppas sinua, pikku Ella, sinä näyt tänään olevan hiukan huonolla
tuulella.

NEITI MOILANEN. Sitäpä luulen minäkin huomanneeni.

SOLA. Vai niin, vai niin! Kummallista, vaikka tänäpäivänä on jotenkin
hyvä ilma. Sanotaanhan, että ilma tuntuvasti vaikuttaa toisten ihmisten
mielialaan.

ELLA. Luullakseni vielä useammin toiset ihmiset "tuntuvasti vaikuttavat
toisten huonoon tuuleen".

RAUNIO. Mutta Ella, mikäs sinun onkaan?!

SOLA (Katsahtaen neiti Moilaseen). Kumpi meistä lienee sitte sen
vaikuttanut?

    (Samassa kuuluu oikealta rouva Raunion ääni: "Ella-a!")

ELLA (Hypähtäen ylös tuoliltaan; syrjään). Hyvä, että pääsen pois tuon
ilmapuntarin seurasta.

    (Juoksee oikealle).

NEITI MOILANEN (Naurahtaen). Tietysti minä, jos jompikumpi meistä. Ehkä
kiusasin neiti Ellaa liian kauan soitolla tänään.

RAUNIO (Istuu Ellan tuolille). Eihän toki, neiti Moilanen. Päinvastoin
näytti minusta, että te soititte tänään paljoa lyhemmän aikaa kuin
tavallisesti. Ja kukas sitä sunnuntaina niin kauan...

NEITI MOILANEN. Vaan neiti Ella valitti kuitenkin sormensa väsyneen,
uuden flyygelin näppäimet kun tuntuivat hänestä tottumattomuudesta niin
raskailta.

SOLA. Sitäpä minä katselenkin, mikä peijakkaan komea soittokone teillä
on. Sitä ei ollut täällä viimeksi käydessäni.

RAUNIO (Ikäänkuin hämillään). Niin, se on totta. Sen saimme vasta
muutamia päiviä sitte. Täytyihän se ottaa; minkäs sille teki. En saanut
rauhaa Betyltä ja Ellalta ennenkuin suostuin. Ja komea se on, liian
komea, meikäläisen miehen talossa ollakseen.

SOLA. Älä sano, älä sano; sillä on kyllä aina arvonsa.

RAUNIO. No, saattaahan se olla... mutta nykyään tarvitaan niin paljon
muitakin ylellisyyden esineitä, jos tahtoo ihmisten seurassa elää,
että itse eläminen käy melkein mahdottomaksi. Tarkoitan, että
täytyy toiselta puolen kieltäytyä kaikkein välttämättömimmästä,
hyödyllisimmästä. Mitäs te arvelette, neiti Moilanen, olisiko
esimerkiksi Ellan, niinkuin sanotaan, "korva" pilaantunut siitä, että
hän vielä, jonkun aikaa, olisi soittanut vanhalla pianiinollamme?

NEITI MOILANEN. Mielestäni oli se vielä hyvinkin tyydyttävä.

SOLA. Saittekos sen jollekin myydyksi, vai?

RAUNIO. Kyllä. Sen osti leskirouva Grönberg tyttärelleen, joka
harjoittelee opintoja musiikkiopistossa.

NEITI MOILANEN. Ja tyttö kuuluu olevan siihen vallan tyytyväinen,
vaikka onkin soitossa jo kauas edistynyt.

RAUNIO. Sanoinhan minä Betylle, sanoinhan minä Betylle, mutta hän vain
väitti: "ethän sinä, hyvä Georges, sitä ymmärrä, kun et itse pianoa
soita"; ja kuitenkinhan minä nuorempana vähän kilkuttelinkin ja
vieläkin rakastan musiikkia kovin.

NEITI MOILANEN. Me varmaankin häiritsimme teitä, asessori, soitollamme
tänään, teillä kun on kiireellisiä kirjoitustöitä?

RAUNIO. Ette suinkaan, ette ollenkaan. Päinvastoin. Ja minähän juuri
sanoin soittoa rakastavani. Sitä paitsi olen minä tottunut
kirjoittamaan jos jonkinlaisen, he-he-he, musiikin aikaan.

NEITI MOILANEN (On noussut ylös Raunion viimeisten sanojen aikana).
Suokaa anteeksi, mutta kyllä minun nyt täytyy käydä sanomassa hyvästi
rouvalle ja neiti Ellalle ja sitte lähteä.

RAUNIO. Tehkää niin hyvin, neiti. Eläköön vapaus!

    (Neiti Moilanen menee oikealle).

SOLA (Nousten ylös lyö Rauniota olkapäälle). No, veli Yrjö, enpä taida
saada kunniaa nähdä sinun puolisoasi tänäpäivänä? Rouva kai ei vielä
ole jalkeilla?

RAUNIO (Nousee myöskin). On maar, on maar! (Katsoo kelloaan). Johan
kello on kaksi. Varmaankin on hän siellä hiukan talouden toimissa.
Tosin tahtoo konsertti- ja teatteri-iltojen jälkeen naisväen makuu
aamuisin venyä tavallista pitemmälle, mutta ei sitä toki näin kauan
kestä, eihän toki... Vaan toiselta puolen, — näin sunnuntaipäivinä en
tahdo heitä häiritäkään, ja niin saan itse häiritsemättä koko aamun
hiljaisuudessa työskennellä.

SOLA (Nauraen). No niin, no niin, no niin! Sullapa taitaakin,
veliparka, olla työtä enemmän kuin voimasi kestävät ja kantavat.

RAUNIO. On. Kyllä sitä on täytynyt ottaa syrjätöitä ja onpa taitanut
tulla vähä liika paljonkin otetuksi, välistä kun eivät ole yötkään
riittää. Vaan minkäs sille tekee: elää pitää, elää pitää! Senpä tähden
toivon, arvoisa veli, että suot minulle anteeksi tuon unhotukseni.

SOLA. Ole huoleti, aivan huoleti! Älä sinäkään pane pahaksesi, että
minun täytyi siitä muistuttaa.

RAUNIO. Päinvastoin olen sinulle tuhansin kerroin kiitollinen.
(Puristaa Solan kättä). Sinun lainasi toimitan ihan varmaan takaisin
tällä viikolla, — ihan varmaan. Ja vekselistämme pidän myöskin
huomenna huolta. Hyvä oli, että muistutit minulle huomenna olevan
viimeisen maksupäivän. Sen olisin luultavasti unohtanut, sen tunnustan
suoraan, sillä viimeisinä aikoina on muistini alkanut kummallisesti
huonota.

SOLA. Sen kyllä uskon, kunnon veliseni.

RAUNIO. Vaikka ennen en olisi unohtanut viiden penninkään velkaa.
(Tarttuu molemmin käsin päähänsä). Välistä oikein tuntuu kuin pääni
olisi sekaisin.

SOLA. No, älä nyt ole huolissasi! Kyllä kaikki selviää, kyllä kaikki
selviää!

    (Oikealta tulee neiti Moilanen ja hänen perässään Ella).

NEITI MOILANEN. Hyvästi, herra asessori!

RAUNIO. Joko te lähdette? No, hyvästi neiti Moilanen! Voikaa hyvin,
voikaa hyvin!

    (Neiti Moilanen tahtoo ottaa hyvästi myöskin lehtori Solalta).

SOLA. Sallitteko minun lähteä teidän seurassanne, neiti? Minunkin on
aika mennä. Pistäydyin vain pikku asialle.

NEITI MOILANEN. Tehkää niin hyvin.

    (Menee eteiseen pukeutumaan).

SOLA (Antaa kättä Rauniolle). Hyvästi sitte, veli Yrjö!

RAUNIO. Vai on sinun niin kiire. No, käy nyt kohta talossa jälleen!

SOLA (Ellalle). Hyvästi, neiti Ella! Toivon, että toiste tapaan teidät
paremmalla tuulella.

ELLA (Ivallisesti nauraen). Luulenpa, että professori Falb on saanut
teistä, herra lehtori, vaarallisen kilpailijan.

SOLA (Nauraen). Jaa-ha, jaa-ha, jaa-ha. (Peräytyy eteiseen). Ehkäpä. Se
ei ollut hullummasti. Ehkäpä. (Rauniolle). Tyttäresi on vallan sukkela
toisinaan.

RAUNIO. No niin — toisinaan kyllä. Älä pane pahaksesi vain hänen
sukkeluuksiansa!

    (Eteisestä kuuluu "hyvästi" sanoja. Neiti Moilanen
    ja lehtori Sola lähtevät).

RAUNIO (Tulee saliin Ellan seurassa). Mutta Ella hyvä! Voikos sitä nyt
tuolla lailla, kultaseni! Ihanhan sinä loukkaat parasta ystävätäni. Ja
sinun pitää muistaa, että hän on sinua kuitenkin paljoa vanhempi.

ELLA. Minä en voi häntä sietää. Hän on niin hirveän pöllömäinen ja...
ja tuhma.

RAUNIO (Vakavasti). Ella-a! Tuhmempi olet sinä, joka näin saatat puhua.
Hän on päinvastoin oikein kelpo mies, oikein kultasydämminen mies. Ja
sydämmeen sitä katsoa pitää eikä ulkomuotoon.

ELLA. Mitä minä hänen sydämmestänsä välitän.

RAUNIO (Pannen kätensä ristiin ja paheksuvasti pyörittäen päätään).
Liian kokematon letukka sinä vielä olet, tyttöseni. Mutta kyllä elämä
sinulle vielä toista opettaa. Katsopas vain, mikä hyvä ja vakaa paikka
tuolla kunnon miehellä on. Hänen kotinsa on kerran varmaankin oleva
esimerkiksi kelpaava koti.

ELLA. Hyi! Kouluopettajan rouva ainakaan en koskaan tahtoisi olla ja
kaikesta vähin lehtori Solan, joka on oikea kuivan peruukin perikuva.
Ja sitä paitse, — ei hän käy meillä ollenkaan minun tähteni.

RAUNIO. Älä sano, älä sano!

ELLA. Ei ollenkaan. Ettekö nytkään näe, pappa, että hän tuli meille
vain neiti Moilasen tähden? Hän tiesi, että minulla oli musiikkitunti
tänään ja tuli juuri siihen aikaan saadakseen meillä tavata neiti
Moilasta. Ja yhdessähän he poiskin menivät. En minä sallisi semmoisia
rendez-vous'ia minun talossani, varsinkaan oman tyttäreni takia.

RAUNIO (Nuhtelevasti). Ella, Ella! Sinun asiasi ei ole soimata isääsi,
muista se! Sitä paitse tulkitset sinä kaikki aivan väärin, käännät
lähimmäisestäsi kaikki pahoin päin, ja se on vastoin Jumalan käskyjä,
sen tiedät.

    (Eteiseen on sen sulkematta jääneestä ulko-ovesta tullut
    kamreeri Lager. Hän on noin 35 vuoden vanha, hienosti,
    vaan ei narrimaisesti puettu. Samoin hän käyttäytyykin,
    kuin hieno maailman mies, ilman naurettavaa liioittelua).

LAOER (Riisuu palttoon yltään ja astuu saliin). Pyydän anteeksi, että
tulin kuin varas yöllä, soittamatta, mutta eteisen ovi oli ra'ollaan ja
minä en tahtonut vaivata ketään turhaan soittamalla.

RAUNIO (Tervehtii Lageria). Vai oli ovi auki? Sepä kumma! Etkös sinä
sulkenut sitä, Ella?

ELLA (Joka on kokonaan muuttunut Lagerin tultua; iloisesti). Terve
tulemasta, terve tulemasta, herra kamreeri!

LAGER. Olenko todellakin tervetullut? Sepä hauskaa. Sepä tuntuu oikein
hyvältä, sillä (Istuutuu rentonaan nojatuoliin, Ella häntä vastapäätä)
... sillä menneellä viikolla joka ikinen päivä oikein himoitsin päästä
täällä käymään, vaan joka ikinen päivä piti ikäänkuin varten vasten
jonkun esteen ilmestyä, aivan kuin joku salainen, kadehtiva,
kostonhimoinen käsi olisi tahtonut estää minua tänne tulemasta.

ELLA. Ettekös kohdannut kadulla neiti Moilasta ja lehtori Solaa? He
lähtivät vast'ikään meiltä.

LAGER. Kuinkas, arvoisa neiti, kuinkas! Olinpa vähällä takertua heidän
jalkoihinsa ja kuitenkaan eivät he minua huomanneet, — niin
innokkaassa puhelussa he olivat keskenään.

ELLA (Nauraa). Ha-ha-ha-ha! Ha-ha-ha-ha!

LAGER. Miksi te nauratte, neiti?

ELLA. Te kerrotte niin koomillisesti. Ha-ha-ha-ha! Ja varmaankin
puhelivat he meistä, niinkuin me nyt heistä.

LAGER. Pikemmin luulen, että he puhelivat itsestänsä, ainakin minusta
siltä näytti. Muutoin — kukapa sen tietää. Pääasia on vain, ett'eivät
he minua huomanneet, vaikka minuutin ajan näyttelin heille paljasta
päätäni.

ELLA (Nauraa). Ha-ha-ha-ha! Ha-ha-ha-ha!

LAGER. Tuota, — lakitonta päätäni, tahdoin sanoa. Se oli minulle tosin
pikku viivyke, sillä riensin teille sanomaan, että teatterin seinällä
on ilmoitus ett'ei Judic, erään näyttelijän sairastumisen takia, tänään
näyttelekään "La petite baronnea".

ELLA. Mikäs kappale sitte tänään näytellään?

LAGER. "Niniche". Ja siinä hän kuuluu olevan oikein verraton.

ELLA. Ai, sitä tahtoisin nähdä. Pappa, saammehan me mennä sitä
katsomaan, mamma ja minä?

RAUNIO. Mitä te nyt joka kerta... Se tulee niin kalliiksi. Ja voittehan
te mennä toiste. Sitä kyllä vielä näytellään.

ELLA. Aina sinä kiellät, pappa. (Lagerille). Joko teillä on piletti
otettuna?

LAGER. Jo. Minä ostin heti; ne näkyvät menevän aika vauhtia kaupaksi.

ELLA. Luuletteko, että vielä voisi saada kaksi?

LAGER. Voipihan koettaa. Ja luulenpa varmaankin, jos vain emme kovin
laske aikaa hukkaan menemään.

ELLA (Heittäytyy isänsä kaulaan). No, ethän sinä kiellä, kultaseni?
Saammehan edes yhden kerran huvitella? Minä menen sanomaan mammalle,
että saamme?

    (Ella suutelee isäänsä, joka tekee käsillänsä ja hartioillansa
    liikkeen, joka tietää, että hänen on mahdotonta sitä estää).

RAUNIO. Vai "edes yhden kerran?!"

ELLA (Hyppää oikealle, jossa häntä vastaan ovella tulee rouva Raunio,
puettuna kauniiseen kapottiin). Tässäpä mamma tuleekin.

ROUVA RAUNIO. Arvasinhan kamreerin olevan täällä, kun kuulin Ellan niin
iloisesti nauravan. Hyvää huomenta! (Lager suutelee rouva Raunion
hänelle ojentamaa kättä). Tehkää niin hyvin, istukaa! Mitäs Ella juoksi
hakemaan? Tahtoiko kamreeri jotakin?

ELLA. Kamreeri oli niin hyvä ja tuli ilmoittamaan meille, että Judic
tänään näytteleekin "Ninicheä" "La petite baronnen" sijasta.

ROUVA RAUNIO. Kiitän sydämmestäni, kamreeri Lager. Te olette aina niin
huomaavainen ja kohtelias.

LAGER. Se oli vain pyhä velvollisuuteni, arvoisa rouva.

ELLA. Ja mamma! Pappa sanoi jo, että me saamme mennä teatteriin.
Menemmehän me?

RAUNIO. Kultaseni, enhän minä sanonut mitään.

ROUVA RAUNIO (Leppeästi). No, niin Georges. Sinähän olet aina niin
myöntyisä etkä välitä siitä, missä me olemme. Sitä paitsehan saat
rauhassa tehdä työtä, kun me olemme poissa. (Herra Raunio kohouttaa
vain hartioitaan). Tietysti, Ella, menemme. Sinnehän menee koko
Helsinki. Kuinka meidän sitte sopisi olla poissa!

LAGER. Arvelin sentähden, että olisi ajoissa hankittava piletit,
sillä...

ROUVA RAUNIO. Tietysti, tietysti! Ehkä sinä, Georges, olet niin hyvä ja
menet meille ostamaan. Sinullahan ei tänään taida olla mitään
tekemistä, — tarkoitan kiireisiä töitä.

    (Raunio katsoo ihmeissään rouvaansa).

LAGER. Ei millään muotoa, arvoisa rouva. Sen suvainnette antaa minun
toimekseni. Minä teen sen niin mielelläni.

ROUVA RAUNIO. Olen suuresti kiitollinen, jos tahdotte olla niin
ystävällinen. Mutta ainoastaan yhdellä ehdolla rohkenen vaivata teitä.

LAGER. Oi, tehkää niin hyvin! Vaikka kymmenellä, vaikka sadalla.

ROUVA RAUNIO. Ja se on, että kun tulette takaisin, niin jäätte meille
päivälliselle ja sitte menemme kaikki kolme yhdessä teatteriin.

    (Raunio lyyhistyy kummastuneena yhä syvemmälle nojatuoliinsa).

LAGER. Kiitän nöyrimmästi. Se on oleva minulle ääretön kunnia.

ELLA. Mamma, mitäs jos minä menisin samalla vähän kävelemään?

LAGER. Tulkaa, neiti Ella! Se on oleva erittäin hauska.

ROUVA RAUNIO. Mene vain, koska kamreeri on niin hyvä ja ottaa sinut
mukaansa!

LAGER. Tietysti minä vain pyydän teiltä siihen nöyrimmästi lupaa,
arvoisa rouva.

ELLA (Hypähtää iloisesti äitinsä luo; puolikovaan). Sittehän saan ottaa
uuden hattuni ja plyyshipalttoon päälleni?

ROUVA RAUNIO (Myöskin puolikovaan). Luonnollisesti; ja koeta nyt olla
ystävällinen ja miellyttävä.

    (Ella juoksee eteiseen pukeutumaan, hänen perässään menee Lager).

LAGER (Auttaessaan Ellaa pukeutumaan). Tietysti otamme
baignoire-looshin, niinkuin aina ennenkin?

ROUVA RAUNIO (Joka seisoo eteisen ovella, salissa). Mieluimmin istun
baignoire'ssa, mutta jos ei siellä satu enää paikkoja olemaan, niin
ottakaa parhaimmat, mitkä saatte. A propos, Ella, poikkea samalla
Catanille ja tuo jotakin hyvää! Kas tässä minun porte-monnaie'ni. No,
au revoir, kamreeri Lager, ja terve tullut takaisin, muistakaa se!

LAGER (Pannen kätensä sydämmelleen). Nöyrin palvelijanne!

    (Ella suutelee äitiään ja lähtee Lagerin seurassa).

ROUVA RAUNIO (Palaa takaisin ovelta ja näkee miehensä samassa
asennossa, nojatuoliin lyyhistyneenä). Kuinka juro sinä olet, Georges!
Istut siinä kuin mikäkin muumio, koko ajan sanaakaan sanomatta, etkä
nouse edes ylös saattamaankaan. Uponnut olet tuoliisi, aivan kuin
olisit maan alle vajoamaisillasi.

RAUNIO (Hetken äänettömyyden kuluttua kohotakse ylös). Niin, sinä olet
oikeassa. Minä olen todellakin maan alle vajoamaisillani ja tahtoisinpa
mielelläni sinne vajotakin.

ROUVA RAUNIO. Vai ovat asiat taaskin sillä kannalla ja tietysti on
taaskin syy minun?

RAUNIO. Hm!

    (Jälleen hetki vaitioloa).

ROUVA RAUNIO. Puhu sitte, sillä tiedäthän, ett'en rakasta tuollaisia
pausseja ja merkkejä.

RAUNIO. Jospa siitä olisi hyötyä, tuosta puhumisesta! Jospa se edes
auttaisi! Jospa sinä ottaisit osaa minun huoliini!

ROUVA RAUNIO. Arvasinhan, arvasinhan minä. Ja mitä huolia ne sitte
taas ovat olevinaan, jotka sinua niin raskaasti painavat?

RAUNIO. "Ovat olevinaan?" Sanoitko niin: "ovat olevinaan?"

ROUVA RAUNIO. No puhu, puhu, puhu jo! Muutoin teet minut ihan sairaaksi
tuolla tuskallisella käytökselläsi.

RAUNIO. Hyvä on. Minä puhun. Kuule sitte! Sola kävi vast'ikään täällä.

ROUVA RAUNIO. Sen tiedän. Entä sitte?

RAUNIO. Mutta sinä tiedät ehkä myöskin, mitä olen hänelle velkaa? Ja se
velkani on nyt välttämättä maksettava tällä viikolla.

ROUVA RAUNIO. Joutavia! Hänellä on kyllä aikaa odottaa. Hänen
yksinäinen elämänsä ei maksa paljoa ja siihen on hänellä varoja
kylliksi.

RAUNIO. Mutta hän tarvitsee rahansa ja minä lupasin...

ROUVA RAUNIO. Lupasit ne hänelle hankkia? Oivallista! Vaikka itse
olemme rahan tarpeessa.

RAUNIO. Eikä sillä hyvä. Huomenna on Yhdyspankista ottamani
vekselivelan viimeinen maksupäivä. Olisin sen kokonaan unhottanut,
ell'ei Sola olisi siitä käynyt muistuttamassa. Ja hän ei voi sitä enää
minun kanssani uudistaa.

ROUVA RAUNIO. Oivallista! Oivallista! Siinä sen nyt näet ystäväsi, joka
sinut ensi hädässä hylkää. Kukas sinun käski hänen kanssaan vekseliä
kirjoittamaan!

RAUNIO. Kuka käski? Kuka käski? Olet kai jo unhottanut, mitä varten
minun täytyi se vekseli ottaa? Varmaankin?

ROUVA RAUNIO. Luullakseni maksoit sillä vain omien velkojesi korkoja.

RAUNIO. Jotka velat tietysti myöskin itseni, oman huvini vuoksi olin
tehnyt, niinkö, niinkö, arvoisa rouva?

ROUVA RAUNIO (Väräjävällä äänellä). Sinä olet sydämmetön ihminen,
Georges. Taudit ovat Jumalan lähettämiä ja olenko minä siis syypää
siihen, että tautini ovat sinulle niin paljon maksaneet?

RAUNIO. Minä en puhu taudeista. Ne ovat kyllä Jumalan lähettämiä ja
useinpa vielä rangaistukseksi ihmiselle hänen oman kevytmielisyytensä
takia. Mutta minä puhun niistä veloista, jotka minun on täytynyt tehdä
sen, yli varojemme vietetyn, ylellisen elämän takia, joka sinun
mielestäsi on olut välttämätön ihmisten tähden, se on, sentähden,
ett'ei meidän, muka asemaamme nähden, ole sopinut elää huonommin kuin
muut ihmiset. Ja sinä muistat varmaan hyvin, minne ne rahat menivät,
paitse korkoihin — huomaa jo sekin, kun ei enää riitä palkasta
korkojenkaan maksamiseksi — ne rahat, sanon minä, jotka sain sillä
vekselillä, mikä nyt on huomenna maksettava.

ROUVA RAUNIO. Muistan, hyvin muistan, sillä siitä silkkileningistä,
jonka silloin sain, muistutat minulle joka sopivassa ja sopimattomassa
tilaisuudessa, samoin kuin Ellan plyyshipalttoostakin. Ne, niinkuin nyt
tuokin tuossa (osottaa flyygeliä) näkyvät olevan sinulle
unhottumattomina silmätikkuina.

RAUNIO. Kuinka voisin ne unhottaa, kun ne joka päivä herättävät minussa
niin katkeria tunteita, tiedä se, tuhat kertaa katkerampia kuin se ilo
olisi ollut suloinen, jos olisin voinut hankkia ne teille velkoja
tekemättä.

ROUVA RAUNIO. Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä sinä tarkoitat.

RAUNIO. Sitä parempi. Sano siis minulle suoraan: ovatko kaikki nuo
esineet — monista muista puhumattakaan — niin ehdottoman
välttämättömät, että te ette olisi tulleet toimeen ilman niitä?

ROUVA RAUNIO. Kas niin! Siinä se on se vanha kysymys jälleen.

RAUNIO. Niin kyllä, se vanha kysymys, johon en sinulta saa koskaan
tyydyttävää vastausta.

ROUVA RAUNIO. Sinä unhotat jo oman asemasikin, Georges. Senkin tähden
jo pitäisi sinun pitää huolta perheesi arvosta ihmisten silmissä.

RAUNIO. Asemani? Paikka, joka antaa kuuden, kahdeksan tuhannen markan
vuotuisen palkan, ei ole mikään asema, se on vain pikkuvirkamiehen
paikka.

ROUVA RAUNIO. Mutta sinä asut pääkaupungissa, sinä elät ihmisten
seurassa, sinä et voi elää huonommin kuin muut.

RAUNIO. Huonommin kuin muut, joilla on varoja? Niinkö? Ja jos muut
elävät ylellisesti, niin pitääkö sinun samoin, vaikka varasi sitä eivät
sallisikaan?

ROUVA RAUNIO. Ennen pitäisi siis kieltäytyä kaikesta, — kaikesta
seurustelustakin ihmisten kanssa?

RAUNIO. Vaikka niinkin, jos me häpeämme elää ihmisten parissa varojemme
mukaan. Sillä meidän ei tule elää ihmisten tähden, vaan itsemme,
perheemme ja sen kautta maamme ja koko ihmiskunnan hyväksi.

ROUVA RAUNIO. Minä en sinun filosofiiasi käsitä, en voi enkä tahdo
käsittää, sillä sinä puolestasi unhotat aivan, mikä käy laatuun, mikä
ei. Ensiksikin on mahdotonta vetäytyä kokonaan kodin, niinsanoakseni,
luostarielämään, kun kerran ihmisten parissa elää ja tahtoo elää.

RAUNIO. Mahdotonta, tietysti, sen, joka ei osaa antaa arvoa kodille ja
sen oikealle merkitykselle. Ja toiseksi?

ROUVA RAUNIO. Ja toiseksi en minä, patruuna von Åkerhjelmin ainoa
tytär, ole semmoiseen elämään tottunut enkä voi siihen koskaan tottua.
Pitäisikö minun esimerkiksi olla ilman yhtä ainoatakin silkkileninkiä
ja tyttäreni iäti käydä doffelipalttoossa, kun nykyään jokainen
kyökkipiikakin silkissä kahisee ja plyyshipalttoossa mahtailee,
pitäisikö meidän sen tähden homehtua kodin nurkkaan ketäkään ihmistä
näkemättä? E-hei, sitä emme voi, niinkauan kuin sinä tahdot olla minun
mieheni ja tyttäreni isä.

RAUNIO. Se on huono puolustus, tuo sinun entinen kajahteleva
sukunimesi, vaikka sitä niin usein hyväksesi käytät. Sillä se
maailmankatsomus, joka on ainoa perintösi siltä nimeltä, oli juuri sen
raunion perustuksena, minkä tähden sinä jäit sinulle tulevaa,
aineellista perintöä vaille. Itsehän varsin hyvin tiedät, että kun
patruuna kuoli, niin tuli ilmi, että velat vain olivat hänen
rikkautensa ja että siis sinun tottumuksesi saivat surullisen lopun.

ROUVA RAUNIO. Se näkyy olevan sinulle yhä vielä kipeä kohta, sillä
samalla pettyivät sinun toiveesikin yhtä surullisesti.

RAUNIO. Lorua se on, Betty, että minä olisin rikasta perintöä toivonut.
Sillä minä en ollut sokea nähdäkseni, minne sellainen elämä vie.
Sitäpaitsi oli isäsi jo kuollut, kun sinut nain, sen muistanet myös.

ROUVA RAUNIO. Olit kai siis siinä sokea, kun minut kuitenkin nait,
köyhyydestäni huolimatta?

RAUNIO. Olin — siinä.

ROUVA RAUNIO. Rakastit siis minua kovin?

RAUNIO. Sitä en kiellä. Mutta minä rakastin sinua liian
pintapuolisesti, tämän sanan täydessä merkityksessä, sillä tunsin sinua
liian vähän.

ROUVA RAUNIO. Olin siis hyvin kaunis?

RAUNIO. Se tekee varmaan hyvää sinun naisen sydämmellesi, että vielä
myönnän sen.

ROUVA RAUNIO. Ja nuori?

RAUNIO. Nuori, kokematon ja hemmoittelemalla turmeltu lapsi! Olithan
ainoastaan seitsemäntoista vuoden vanha, kun naimisiin jouduit. Ja
tässä juuri olinkin sokea.

ROUVA RAUNIO. Minkä tähden minut sitte nait ja iäksi onnettomaksi teit?
Minkä tähden?

RAUNIO. Sen tähden, että rakkauteni juuri oli sokea! Sen tähden, että
sinun täytyi ottaa minut, vaikka et vielä tietänyt, mitä rakkaus
onkaan.

ROUVA RAUNIO. Täytyi?! Ha-ha-ha-ha!

RAUNIO. Niin. Sinä naurat nyt, mutta silloin ei ollut naurunpaikka, kun
isäsi kuoltua köyhäksi orvoksi jäit, äitisi kun jo ennen oli manalan
majoille mennyt.

ROUVA RAUNIO. Sinä siis pelastit minun, minun, nuoren ja kauniin,
vaikkakohta köyhänkin tytön?! Ha-ha-ha-ha!

RAUNIO. Ainakin olen nähnyt, ett'et sinä minua rakkaudesta ottanut, jos
ollenkaan tiedät mitä todellinen rakkaus onkaan.

ROUVA RAUNIO. Ja jospa niin olisikin, niin pitäisi minun muka olla
sinulle iäti kiitollinen siitä hyvästä, jonka minulle olet tehnyt?
Niinkö? Oi, te miehet, te miehet!

(* RAUNIO. Ei, ell'ei kiitollisuus tässä tapauksessa ole rakkautta.

ROUVA RAUNIO. Toiveesi pettyivät siis siinä, ett'et saanut kylliksi
vastarakkautta palkkioksi jalomielisyydestäsi? Mutta sanoithan itse,
että itse rakastit minua liian pintapuolisesti, kun minut nait.

RAUNIO. Vaan olenkos sitä näyttänyt avioliitossammekin? Luulenpa
päinvastoin, että olen ollut liian löyhä juuri rakkauteni takia.

ROUVA RAUNIO. Mitäs siis toivoit? Mitä minulta tahdoit? Missä sinun
suloiset toiveesi ovat niin katkerasti pettyneet? Saanko luvan kysyä.

RAUNIO. Sinä kyllä tiedät, mitä minä toivoin ja tahdoin. Minä toivoin,
että sinua ja vanhempiasi kohdannut onnettomuus olisi jo ehtinyt avata
sinun vielä viattomat silmäsi näkemään elämää sen vakavalta puolelta.
Minä tahdoin sen kautta kasvattaa sinusta itselleni oikean vaimon,
lapsillemme oikean äidin ja kodilleni oikean perheen emännän. Mutta
siinä minun toiveeni pettyivät, sillä sinä olit kerran jo taivutettu
väärään kasvamaan, sinuun oli, muun muassa, jo niin piintynyt sekin
huono luulo, että todella olitte rikkaita ja voitte elää rikkaitten
tavoin, että sinä — surullista kyllä — olet istuttanut jo sen
näkökannan tyttäreemmekin.

ROUVA RAUNIO. Mutta miksi tämä kaikki nyt vasta semmoisella vauhdilla
tulee ilmi, kun tyttäremme jo on saman iän saavuttanut, joka minulla
oli, kun minä naimisiin jouduin? Ja miksi et ole ennen tyttäresi
oikeasta kasvatuksesta huolta pitänyt?

RAUNIO. Siksi, että elämämme nyt vasta, ihan viimeisten vuosien
kuluessa, semmoisella vauhdilla on väärälle suunnalle lähtenyt. Siksi,
että pääkaupungin ylellinen elämä on tarttuvaista. Se on tavallaan
kulkutauti, influentsa.

ROUVA RAUNIO. Myönnät siis kuitenkin, että ennen oli elämämme parempi,
että minäkin ehkä olin parempi?

RAUNIO. Kyllä. Alussa — avioliittomme alussa ja ennenkuin tänne,
suureen kaupunkiin muutimme, — riitti meille pieni palkkani kuitenkin
joltisesti. Sillä ensiksikin tuotti vanhempiesi kuolema kuitenkin
vähäksi aikaa tyhjyyden ja puutteen tunteen elämääsi. Sitte antoivat
sille omankodin toimet ja nuoren äidin huolet myöskin vähän viehätystä
ja vetivät mielesi pois maailmasta. Ja vaikkapa sairaudet milt'ei joka
ainoa vuosi etsiskelivät perhettämme, niin riittivät varamme sittenkin,
tarvitsemattamme isoja velkoja tehdä, sillä Ellan kasvatukseen ei
silloin vielä paljoa tarvittu ja itsekin tyydyit vähempään: minuun ja
kotiimme. Mutta sitte sain nykyisen paikkani ja me muutimme Helsinkiin,
tuttavuuksiemme piiri laajeni ja pääkaupungin ylellinen elämä veti
meidätkin kurimukseensa. Ja sitte... sitte tuli taitteen aika. Sen
muistat kai hyvin?

    (Rouva Raunio ei vastaa pitkään aikaan mitään,
    hänen rintansa vain taajaan aaltoilee).

ROUVA RAUNIO. Onko sinulla vielä mitään sanomista?

RAUNIO. Olisi, paljonkin, vaan ne asiat herättävät minussa ehkä vielä
katkerampia muistoja kuin sinussa. *)

ROUVA RAUNIO. Mitäs siis nyt oikeastaan minulta tahdot?

RAUNIO. Tahdon vain tehdä sinulle vielä yhden kysymyksen.

ROUVA RAUNIO. Ja mikä se olisi?

RAUNIO. Sanopas minulle, Betty: olkoonpa, että nuo silkkileningit ja
plyyshipalttoot olisivat olleetkin välttämättömät, niinkuin sinä
sanoit, ihmisten tähden, — sentähden muka ett'ei teidän sovi olla
muita huonommat, huolimatta siitä, että meidän varamme ovat muiden
varoja huonommat; mutta miksi, sano minulle, oli tuo flyygeli niin
välttämätön, että meidän, vanhojen velkojemme lisäksi, vielä täytyi
tehdä muutaman tuhannen markan velka? Vastaahan!

ROUVA RAUNIO. Sinäpä näyt jo kadottavan sekä muistisi että
ymmärryksesi...

RAUNIO. Pelkään, että lopulta todella niin käykin.

ROUVA RAUNIO. Sillä olenhan sinulle jo monesti ennen sanonut ja itsekin
pitäisi sinun ymmärtää, että se oli välttämätön oman tyttäresi tähden,
oman tyttäresi kasvatuksen tähden. Ja sen pitäisi olla hyvinkin selvä.

RAUNIO. Mutta se ei ole selvä lainkaan, sillä neiti Moilanen...

ROUVA RAUNIO. Mutta minä välitän neiti Moilasen mielipiteestä viisi!

RAUNIO. Eiköpähän se siis ollutkin vain välttämätön — ihmisten tähden,
välttämätön sentähden, että hovineuvoksen rouva Lundillakin kannattaa
olla semmoinen flyygeli ja että itserakkaus ei sietänyt, että asessorin
rouva Raunion salonki näyttäisi ystävättären salia huonommalta — vai?

ROUVA RAUNIO. Ha-ha-ha-ha! Mikä tuhmuus, mikä ääretön tuhmuus! (* Millä
sinä sitte puolustat itseäsi? Sillä sinähän minun mieheni olet? Sinähän
sen maksat? Miksikäs sinä sen siis taloosi otit? Ihmistenkö tähden siis
myöskin?

RAUNIO. Niin juuri, ihmisten tähden. Aivan oikein, ihmisten tähden,
mutta vain hiukan toiselta kannalta katsoen. Sillä — paha kyllä —
ihmisten tähden, se on, häveten ihmisten tähden, häveten omaa arvoamme,
kunniaamme, nimeämme ihmisten tähden, jätämme julkisesti paljon
tekemättä, mikä kuitenkin totuuden ja hyveen voittoon pääsemisen
nimessä olisi tehtävä ja mistä varmaan meidän itsemme paljoa vähemmän
täytyisi kärsiä, ell'emme olisi jättäneet sitä tekemättä. Sen häpeän
tähden olen minäkin jättänyt paljon tekemättä, mikä jo aikoja sitte
olisi pitänyt tehdä, ja paljo on minun sen vuoksi kärsiäkin täytynyt.
Sinä tiedät hyvin, mitä minä tarkoitan. Ja olkoon tämä nyt vain sanottu
minun puolustuksekseni sen lisäksi, että paljon myöskin olen sietänyt
ja suvainnut, — paitse liian rakkauteni, — sinun sairautesi ja oman
rauhani, taloni rauhan tähden. Jos et nyt sanojani ymmärrä, niin tulet
kai ne kerran vielä ymmärtämään.

ROUVA RAUNIO. Varsin hyvin ymmärrän, vaan *) en viitsi sinun lorujasi
kuunnella. Surukseni näen vain yhä selvemmin, että tyttäremme
huolellinen kasvattaminen ei ole sinulle ollenkaan pääasia.

RAUNIO. Aivan oikein, jos huolellisuus on vain muutamain
salonkikappalten soittelemisessa kalliilla flyygelillä, kauniiden
pukujen käyttämisessä, ranskalaisten kohteliaisuuksien lausumisessa ja
kaikissa huveissa juoksemisessa, jotta pikemmin naimisiin pääsisi.
Semmoinen kasvatus ei ole minusta pääasia, — ei! Syvemmälle minä
katson, kulta Bettyseni. Ja oikeinpa sydäntäni kirvelee, kun ajattelen,
ett'ei Ellamme ole parempaa kasvatusta saanut. Mutta nyt on jo
myöhäistä asiaa korjata. Ja minun on syyni, että olen antanut pilata
hänen.

ROUVA RAUNIO. Toisin sanoin: minä olen pilannut hänen?

RAUNIO. Etupäässä sinä, sillä äidistä riippuu lasten siveellinen
kasvattaminen. Mutta syynä ovat siihen myöskin ihmiset; se on
tapahtunut myöskin ihmisten tähden, sillä muutamat ihmiset pitävät
semmoista kasvatusta sivistyneenä, hienona...

ROUVA RAUNIO. Sinun mielestäsi Ella ehkä olisi pitänyt panna
yhteiskouluun, jos semmoisia siihenaikaan olisi löytynyt.

RAUNIO. Vaikka niinkin, kunhan hän vain olisi saanut sellaisen
kasvatuksen, että hän kerran omin neuvoin voisi toimeen tulla,
tarvitsematta leivättömänä katuja juoksennella tahi ensimäisen,
parhaimman miehen kaulaan heittäytyä, joll'ei hän vanhemmiltaan mitään
perintöä saa. Ja leipää eivät hänelle muutamat salonkikappaleet tuota,
yhtä vähän kuin nuo ranskalaiset fraasitkaan. Ja neulaa ei hän osaa
käyttää eikä ruokaa laittaa. Mikäs hänelle neuvoksi tulee?
Lapsiraukkani! Lapsiraukkani!

ROUVA RAUNIO (Kauhistuen). Mutta Georges, mitäs sinä puhut? Lopeta jo,
Jumalan tähden!

RAUNIO. Ei, Betty, meidän pitää vihdoin viimein oppia katsomaan elämää
suoraan silmiin, sillä siihen on jo aika. — Minä tiedän hyvin, mitä
sinä ajattelet: Ella ei ole ruma, naimatarjoumuksia hän saapi kyllä ja
minä tiedän myöskin ketä te, sinä ja, niin kuin näkyy, Ellakin, tällä
haavaa ajattelette. Mutta, kultaseni, avioliitto ei ole vain siinä,
että nai tahi naimisiin joutuu, vaan sillä on sekä oikeutensa että
velvollisuutensa, niinkuin hyvin tiedät.

ROUVA RAUNIO. Ellammeko siis, mielestäsi, ei edes täyttäisi hyvään
avioliittoon tarvittavia vaatimuksia?

RAUNIO. Tuskin — rehellisen, kunnollisen aviomiehen vaatimuksia.
(* Mutta se on kuitenkin ainoa lohdutus — jos sitä voi lohdutuksena
pitää, — ett'ei hän ole ainoa, joka niitä ei täytä.

ROUVA RAUNIO (Yhä edelleen ikäänkuin peloissaan miettien Raunion
sanoja). Mutta missä suhteessa, Georges? Mitä sinä tarkoitat?

RAUNIO. Siinä suhteessa, että hänkin, juuri sinun kauttasi, on nurjaan
maailmankatsomukseen kasvatettu. Olen jo näyttänyt toteen missä kohdin,
mutta tahdon vieläkin ottaa yhden esimerkin.

ROUVA RAUNIO. No? Mutta valaisevan, selvän.

RAUNIO. Toivon niin. Kuinka moni eikö, esimerkiksi, teistä, nykyajan
rouvat, oman mukavuutensa tähden vain, uhraa avioliiton suurinta
tarkoitusta, ihmissuvun jatkamista, äidiksi tulemisen pyhää
velvollisuutta, monia muita mainitsemattakaan. Te muka pelkäätte, että
pienet varat eivät riitä kunnollisen kasvatuksen antamiseen isolle
lapsiparvelle ja sen vuoksi tyydytte yhteen lapseen tahi
lapsettomuuteenkin, mutta toiselta puolen eletään kyllä vaikka velaksi,
toisten varoilla, turmelevassa ylellisyydessä ja tyydyttämällä kaikki
mieliteot, jotka viimeiset Parisin muodit herättävät. Kuinka voisikaan
siis sellaisen katsantokannon liejuvalla pohjalla seisoa luja rakennus,
jossa ihmissukua kasvatetaan edistymiseen ja täydellisentymiseen. *)

ROUVA RAUNIO. Mutta minä en sittenkään ymmärrä, Georges, miksi minulle
nyt tuota kaikkea puhut?

RAUNIO. Miksikö? Siksi, että asianhaarat nyt ovat pakoittaneet meitä
tekemään tiliä elämästämme. Siksi, että meidän nyt täytyy laskea
elämämme eri sarekkeiden summat yhteen yhdeksi loppusummaksi, joka on
suoritettava, sillä muuta keinoa ei enää ole. Se on tavallaan viimeinen
tuomio, joka on lähestynyt.

ROUVA RAUNIO (Pelästyneesti). Herra Jumala, Georges! Mitä sinä puhut?
Minä en sinua ymmärrä. Oletko sinä täydessä järjessäsi?

RAUNIO. Ha-ha-ha-ha! Ihan täydessä, Betty. Rauhoitu!

ROUVA RAUNIO. Mutta mitä sinä tarkoitat? Puhu sitte selvään! Selitä!

    (Hetken äänettömyys. Rouva Raunio on yhä pelästynyt
    ja epäröi, puhuako vai olla vaiti).

RAUNIO (Tyynesti). Kuule, Betty, tunnethan likipitäen, niin sanoakseni,
"pysyväisten" velkojeni suuruuden?

ROUVA RAUNIO. Kyllä.

RAUNIO. No hyvä! Niitä on kaikkiaan noin kolmekymmentä tuhatta. Ja
"juoksevia" velkoja, niihin vekselit luettuina, on kahdeksan tuhatta.
Rahat ovat lopussa ja lähteet myöskin. Huomenna on kolmetuhatta markkaa
välttämättä maksettava ja sitäpaitsi elää pitää, joll'ei itsensä, niin
ihmisten tähden. Asia kai on selvä?

ROUVA RAUNIO. Mutta, Georges, miksi olet noin epätoivossasi? Ehkä on
apu lähempänä kuin luuletkaan?

RAUNIO. Mitä tarkoitat?

ROUVA RAUNIO. Ehkä voisi Lager...

RAUNIO. La...! (Katsoo vaimoonsa pitkään). Minä en ole häneltä koskaan
penniäkään lainannut enkä tahdo lainata.

ROUVA RAUNIO. Mutta mikset? Hänhän on isävainajani paraimman ystävän
poika ja mekin olimme lapsuuden tuttavia. Hän voi sinua auttaa ja
auttaisi varmaan mielelläänkin. Miksi et tahdo, Georges?

RAUNIO. Taaskin, miksi. Siksi, ett'en häntä rakasta, siksi ett'en voi
häntä kunnioittaa, tiedäthän sen.

ROUVA RAUNIO. Vaan minä en löydä mitään järkevää syytä siihen.
Päinvastoin on hän niin herttainen mies, sivistynyt ja hieno
käytökseltään.

RAUNIO. Niin, mutta useimmitenpa juuri piilee tuon herttaisuuden,
sivistyksen ja hienouden takana mitä kauhein törky. Puhdas paita verhoo
usein mitä likaisinta ruumista.

ROUVA RAUNIO. En käsitä sinua, Georges. Tähän saakka olet aina ollut
vaiti, kun on ollut puhe kamreeri Lagerista ja sen tähden olen luullut,
ett'et ainakaan mitään pahaa hänestä ajattele.

RAUNIO. Sillä en rakasta puhua pahaa kenestäkään. Mutta nyt minä näen,
että hän on vaarallinen henkilö, vaarallinen etenkin Ellan tähden.

(* ROUVA RAUNIO. Ethän toki tahtone väkisin naittaa ainoata tytärtäsi
tuolle lehtori Solalle, jota tyttö inhoaa, niinkuin itsekin olet
nähnyt.

RAUNIO. Ella on vielä liian nuori, että toden teolla jo voisi olla
naimisesta puhe. Mutta mieluummin jääköön hän naimattomaksi, kuin että
hänen ja perheemme maine tahrattaisiin. *)

ROUVA RAUNIO. Herranen aika! Miksi huonomaineiseksi mieheksi sitte
kamreeri Lager on näin yht'äkkiä muuttunut?

RAUNIO. Ei suinkaan yht'äkkiä. Olethan itse minulta kysynyt, onko totta
mitä hänestä puhutaan?

ROUVA RAUNIO. Pahat ihmiset puhuvat niin paljon, johon ei ole
luottamista. Ja olisiko hän sitte ainoa, joka korttia pelaa?

RAUNIO. Joka semmoista korttipeliä harjoittaa kuin hän, se ei ole ilman
muitakaan paheita.

ROUVA RAUNIO (Suuttuen). Mutta Georges! Nyt sinä tahraat lähimmäisesi
kunniallista nimeä. Onko sinulla perusteellista syytä puhua siten?

RAUNIO. Koska puhun, niin minulla varmaan on syytä puhua siten.

ROUVA RAUNIO. Hän siis juo? Hän siis on irstas?

RAUNIO. Ja kenties tekee hän semmoistakin, jota en minä etkä sinä
luulekaan. Ja semmoisen miehen tahtoisit sinä ainoan tyttäremme
puolisoksi!

ROUVA RAUNIO. Ei, Georges! Sitä minä en usko enkä voi millään muotoa
uskoa. Nyt sinä olet kade, nyt sinä olet häjy. Minä en tunne sinua enää
samaksi mieheksi. Sinua kentiesi ei miellytä, että häntä puolustan.
Kentiesi olet sinä... sinä olet kentiesi — mustasukkainen, Georges?

RAUNIO. Mus-ta-suk-kainen! Ha-ha-ha-ha! (Hetken äänettömyys; hän
kävelee miettivänä, kiireisin askelin, nurkasta nurkkaan). Ja häneltäkö
siis tahi hänen kauttansa pitäisi minun nyt koettaa saada rahaa? Sitoa
hänet siten meidän perheeseemme ja olla hänelle siitä iäti kiitollinen?
Ei! Ennen joutukoon minun, vekseliin piirtämäni, kunniallinen nimi
häpeään kuin sen teen.

ROUVA RAUNIO. Mutta mitäs ihmiset sinusta silloin ajattelisivat?
Joll'et tee sitä minun, joll'et lapsesi, joll'et itsesi, oman arvosi ja
kunniasi tähden, niin tee se edes — ihmisten tähden!

RAUNIO. Ihmisten tähden?! En, Betty, sitä en enää tee. Pitää kerrankin
oppia, ett'ei valehtele itsellensä, ett'ei petä itseänsä ja muita, vaan
sanoo suoraan totuuden ja toimii sen mukaan, tuntukoonpa se kuinka
katkeralta tahansa.

ROUVA RAUNIO. Ai'ot siis todellakin jättää vekselisi
protesteerattavaksi?

RAUNIO. Ai'on, sillä minun täytyy tehdä se. Ja tulkoon vihdoinkin tästä
surullisesta komediasta loppu! Käännettäköön kaikki salaisuudet nurin
ihmisten nähtäviksi ja tuomittaviksi!

ROUVA RAUNIO. Georges, mitä teetkään! Minkä äärettömän häpeän tuotat
sinä meille kaikille! Minä rukoilen sinua: koeta vielä viimeinen kerta!
Seuraa minun neuvoani!

RAUNIO. En, en voi sitä enää. Jos sen nytkin tekisin, niin alkaisi sama
elämä jälleen.

ROUVA RAUNIO (Ikäänkuin muistettuaan jotakin yht'äkkiä). Mutta
sanoithan, Georges, että vekselin olit ottanut yhdessä lehtori Solan
kanssa?

RAUNIO (Säpsähtäen). Niin, se on totta!

ROUVA RAUNIO. Tahtoisitko siis saattaa häpeään parhaimmankin ystäväsi,
joka sinua niin monasti on auttanut?

    (Pitkä vaitiolo, Raunio kävelee kiireesti nurkasta nurkkaan).

RAUNIO (Seisahtuen). Sekin täytyy minun tehdä — totuuden nimessä. Ja
minä tiedän, että hän sen minulle kyllä anteeksi antaa.

ROUVA RAUNIO. No, hyvä! Joll'et sinä tahdo nöyrtyä ja kääntyä Lagerin
puoleen, et minun, et lapsemme, et ystäväsi etkä kaikkien meidän
kunniamme ja arvomme tähden, niin täytyy minun se tehdä. Minä siis
pyydän hänet pelastamaan meidät.

RAUNIO. Mutta sinä et saa tehdä sitä.

ROUVA RAUNIO. Minun täytyy tehdä se, maksoi mitä maksoi.

    (Eteisen soittokello helähtää).

ROUVA RAUNIO. Kas siinä he ovatkin takaisin! (Juoksee ovea
aukaisemaan).

    (Ella ja kamreeri Lager, jälkimäinen makeiskotelo kädessä,
    astuvat eteiseen).

ELLA (Iloisesti hyppien ja näyttäen pilettiä). Mamma, mamma! Me saimme
looshin, me saimme looshin!

Esirippu.




TOINEN NÄYTÖS.


Sama sali kuin ensimäisessä näytöksessä. Kattoon on juuri ripustettu
muhkea, pronssinen kynttiläkruunu, jonka keskellä on tulpaanin
muotoisella kauniilla kuvulla varustettu lamppu. Tikapuilla, kruunun
vieressä, seisoo lamppupuodin mies ja asettelee kruunuun viimeisiä
prismoja. Rouva Raunio istuu nojatuolissa sohvapöydän luona, katselee
ja neuvoo häntä.

ROUVA RAUNIO. No, joko lasit ovat kaikki ripustetut?

MIES. Jo, rouva.

ROUVA RAUNIO. Mutta lampun kupu on vähän vinossa tännepäin, oikealle.

MIES (Korjaa kupua). Kyllä sen nyt pitäisi olla suorassa.

ROUVA RAUNIO (Nousee tuolilta ja katselee kruunua eri puolilta). Ja tuo
kynttilä tuossa haarassa kallistuu hiukan sisäänpäin. Oikaiskaahan
sekin! Kas niin! No, hyvä! Nyt taitaa kaikki olla paikoillaan. Saatte
tulla alas.

MIES (Tultuaan lattialle). Minnekäs nämä tikapuut pitää panna?

ROUVA RAUNIO. Pankaa ne kokoon ja viekää tuonne tambuurin nurkkaan,
oven taakse! (Mies vie ne. Rouva Raunio, kovalla äänellä). Georges!
Tule katsomaan nyt! Nyt on kruunu paikoillaan.

RAUNIO (Huoneestansa, jonka ovi on kiinni). Heti paikalla. Kirjoitan
vain lauseen loppuun.

MIES (Tulee takaisin saliin, ottaa taskustansa paperin ja antaa
rouvalle). Tässä olis... Isäntä käski antamaan tämän kirjeen
asessyörskälle.

ROUVA RAUNIO (Sieppaa paperin mieheltä). Mikä se on?

MIES. Sehän se on rätinki.

ROUVA RAUNIO (Hätäisesti). Mutta eikös se...? Onhan se jo maksettu?
(Kuuluu askeleita Raunion huoneesta. Rouva Raunio rutistaa kirjeen
taskuunsa, josta samalla ottaa rahakukkaronsa).

MIES. En minä tiedä muuta, kuin että se annettiin völjyyn.

    (Raunio on tullut saliin ja kuuntelee miehen viimeisiä sanoja).

ROUVA RAUNIO (Vieläkin hätäisesti). No, hyvä on! Kas tässä teille vähän
juomarahaa. Sanokaa, että minä poikkean itse puotiin.

MIES. Hyvä on. Kiitoksia paljo, ja hyvästi!

    (Mies menee eteiseen ja ottaa korinsa, jolla hän oli kruunun
    tuonut. Hänen avatessaan eteisen ulko-oven, tulee lehtori Sola
    vastaan ja riisuu päällystakkinsa eteisessä).

RAUNIO (Vaimolleen, miehen mentyä eteiseen). Mitäs hän tahtoi?

ROUVA RAUNIO. Ei mitään, ei mitään. Tekisi vain mieleni vaihtaa tuo
valkoinen kupu punaiseen ja sen tähden lupasin itse poiketa puotiin
siitä puhumaan. Ja eikö totta, että punainen kupu harmonieeraisi paljoa
paremmin huonekalujemme punaisen silkkiverhon kanssa? Mutta ethän sinä
katselekaan koko kruunua, Georges.

SOLA (Joka tällä välin on tullut saliin). Mitäs herrasväki täällä niin
katselee? Hyvää päivää! Hyvää päivää!

    (Raunio ja hänen rouvansa, jotka ovat seisoneet selin eteiseen
    päin eivätkä ole huomanneet Solan tuloa, hämmästyvät kovin).

RAUNIO. Aa! Sinäkös se olet? Terve tultua!

SOLA (Rouva Rauniolle). Suokaa anteeksi, armollinen rouva; taisin
säikäyttää teitä kovin odottamattomalla tulollani. Pyydän tuhannesti
anteeksi.

ROUVA RAUNO (Käsi sydämmellään). Todellakin. Sydämmeni oikein taukosi
sykkimästä.

RAUNIO. Betty on käynyt niin hermostuneeksi viimeisinä aikoina. Mutta
ei se mitään, ei se mitään! Me tässä katselimme tätä kruunua...

SOLA. Niin vainkin! Aina jotakin uutta, aina jotakin uutta! Ja mikä
kaunis, mikä loistavan komea kruunu! Toivotan onnea!

RAUNIO (Hiukan hämillään). No, kiitos, kiitos! — Me tässä
tuumasimme... Betty, näet, arvelee, että punainen lampunkupu sopisi
paremmin yhteen huonekalujemme kanssa ja tahtoo vaihtaa tämän valkoisen
punaiseen. Mitäs sinä siihen sanot, veli Sola? Sinullahan on
muistaakseni laudatur estetiikassakin.

SOLA. Mitäpä minä? De gustibus non est disputandum, niinkuin tiedät.
Mielestäni tosin tuollainen ruusunpunainen valoishämy on hyvin soma
budoaarissa tahikka makuusuojassakin, mutta — (Kääntyen rouva Raunioon
päin) kyllä kai rouva sen asian paremmin ymmärtää kuin minä.

ROUVA RAUNIO. Georges, ole niin hyvä ja tuo minulle lasi vettä, tahi —
ei, kyllä minä menen itse...

SOLA. Voitteko yhä pahoin säikähdyksestänne, hyvä rouva? Sepä nyt oli
ikävä! (Rouva Raunio nyökäyttää myöntävästi päätään ja menee oikealle
tyytymättömän näköisenä. Sola katsoo kauan äänettömänä hänen
jälkeensä). Sepä nyt oli ikävä todellakin!

RAUNIO. No, ei se ole mitään. Kyllä se menee ohi. Käy nyt vain istumaan
ja juttelemaan! Hauskapa oli taas sinuakin tavata pitkistä ajoista.

    (He istuvat).

SOLA. Todellakin; siitäpä on hyvinkin pitkät ajat, useita kuukausia,
luulen... Niin vainkin, emmehän ole muuta kuin kadulla vain
pikimmältään nähneet toisemme siitä saakka, kun minun — muistatkos? —
täytyi sinua karhuamassa käydä. Siitä sen näkee, kuinka harvoin nykyään
käyt vanhaa ystävätäsi katsomassa.

RAUNIO. Nuo kirjoituksenihan, syrjätyöni, siihen syynä ovat, niinkuin
hyvin tiedät. Senpätähden toivon, kunnon veliseni, että silloinkin soit
minulle anteeksi, ett'en itse joutanut sinulle lainaasi takaisin
tuomaan, vaan että täytyi se kirjeessä lähettää.

SOLA. Joutavia anteeksi pyyntöjä! En minä sitä sillä sanonut. Olisipa
muutoin vain hauska ollut, jos kuitenkin joskus olisit pistäytynyt
luokseni tarinoimaan. Tältä ajalta onkin keräytynyt, luulen ma, paljon
puheltavaa, Yrjö veli?

RAUNIO. Onpa kyllä. Ja usein olen, usko pois, ajatellut, itsekin, että
miks'ei se Solakaan enää käy keskustelemassa kaikista asioista,
niinkuin ennen aikaan? Senpä tähden nyt olitkin oikein kiltti, kun
vihdoinkin tulit.

    (Molemmat vaikenevat eivätkä ole pitkään aikaan
    löytää puheen aihetta).

SOLA. Tuota, niin, paljonpa sinä kirjoittelet ja paljon sinä ehditkin
kirjoitella, se minua enin kummastuttaa.

RAUNIO. Täytyy, täytyy. Mutta mitäs siitä paljoudesta, kun ei
kirjoituksillani kuitenkaan ole sen enempää arvoa ja pitempää ikää,
kuin monilla muilla sanomalehtiartikkeleilla, jotka ovat ai'otut
elämään ja vaikuttamaan vain yhden päivän.

SOLA. Älä sano, älä sano! Milloinkas se olikaan? Menneellä viikolla,
vai, minä lu'in erään sinun kirjoituksesi, joka minua hyvin miellytti.

RAUNIO. Mikäs se oli?

SOLA. Mikäs sen otsikko olikaan? Jo se yksin herätti minun huomiotani.
Se oli niin omituinen.

RAUNIO. "Ihmisten tähden?"

SOLA. Niin, niin! Niin juuri: "Ihmisten tähden."

RAUNIO. No, mutta johan siitä on ainakin kuukausi kulunut, kun se
painettiin.

SOLA. Vai jo siitä on niin kauan. Minusta näytti, että lu'in sen vasta
ihan hiljattain, niin tuoreessa muistissa on minulla sen kirjoituksen
ydin.

(* RAUNIO. Mutta kuulepas! Sanopas minulle, koska tulit sen
huomanneeksi ja lukeneeksi, eikös se tuntunut sinusta vähän niinkuin
epäkypsältä vielä? Nyt perästäpäin, kun itsekin sitä muistelen, niin
tuntuu minusta itsestänikin, että sen olisi vielä pitänyt jonkun aikaa
kypsyä pöytälaatikossani, novum imprimi in annum, kenties.

SOLA. Siitäpä juuri minäkin tahdoin sinua huomauttaa.

RAUNIO. Mutta tiedätkös, minä olen hirveän huono kriitikko, liian
laimea kriitikko, kun asia koskee omia kirjoituksiani, minä, suoraan
sanoen, en osaa arvostella itseäni. Aineita minulla kyllä ilmestyy ja
tuotapikaa on niiden käsittely valmis, mutta minä en osaa herätä sen
innostuksen päihtymyksestä, niin sanoakseni, jossa olen niitä
kirjoitellut. Muistaakseni on Byronkin sanonut, että kun hän jonkun
aineen löysi, niin heittäytyi hän sen käsittelemiseen, kuin jalopeura
saaliinsa kimppuun, vaan jos ei hän ensi hyökkäyksellä onnistunut, niin
ei hän onnistunut seuraavillakaan. Sama on minunkin laita alallani
tietysti vain olisi kovin naurettavaa, jos muussa suhteessa vertaisin
itseäni tuohon suureen Lordiin. — Ell'eivät minunkaan teokseni heti
lähde ahjosta valmiina ja viedä torille, vaan jäävät pöytälaatikkoon,
niin ei niistä takomallakaan parempaa kalua tule. Ja sitte alkavat ne
minua itseäni inhottaa ja minun täytyy hävittää ne. Ylipäänsäkin on
luontoni semmoinen, ett'en saa niitäkään rauhaa kuumeeltani, ennenkuin
aine on paperilla, mutta kun se siinä on, niin alkaa minua heti eltoa.
Eikös se ole kummallista.

SOLA. Todellakin; kummallista se on. Mutta yhtäkaikki *) koskettelit
siinä kirjoituksessasi hyvin kiitollista ainetta, jokapäiväistä
ainetta, joka sittenkin monelta jää huomaamatta. Muistaakseni
kehittelit siinä sitä ajatusta, että ihmiset elävät ja toimivat ja että
heidän usein täytyykin elää ja toimia — ihmisten tähden — aivan
vastoin omia vakaumuksiaan, aivan vastoin sitä, kuinka heidän sopisi ja
kuinka he voisivatkaan elää. Yhteydessä sen kanssa huomautit,
muistaakseni, myöskin sitä ylellisyyttä, loistoa, joka on sellaisen
elämän seurauksena, varattomissakin taloissa, joissa nykyään eletään
paljoa komeammin, kuin asianhaarat sallivatkaan. Eikö niin? Sehän se
oli asian ydin?

RAUNIO. Aivan oikein. Juuri sitä tahdoin sanotuksi. Olisikos sinulla
jotakin sitä vastoin muistutettavaa tahi siihen lisättävää?

SOLA. Muistutettavaa — ei, mutta lisätä tahtoisin siihen kyllä vähän
(* ja siinä merkityksessä juuri olikin kirjoituksesi, niinkuin itsekin
huomautit, hiukan epäkypsä. *)

RAUNIO. No, sepä on oleva hauska kuulla. Mitä siitä sinun mielestäsi
puuttui?

SOLA. (* Ett'et sinä ole tullut sitä huomanneeksi, se on aivan sinun
luonteesi omaista, kun muistaa sen, mitä vast'ikään itse kirjoitus-
tahi "luomis"-tavastasikin sanoit.

RAUNIO. No? Mitä se on?

SOLA. Toivon, ett'et pahastu, jos sanon ajatukseni suoraan.

RAUNIO. Enpä suinkaan. Päinvastoin olen sinulle siitä hyvin
kiitollinen.

SOLA. No, se on asian, niin sanoakseni, kriitillinen puoli, joka
kirjoituksestasi puuttuu. Sillä *) siinä olet kyllä paljastanut
epäkohdan, mutta et ole huomauttanut, että on myöskin välttämätöntä
tehdä jotakin epäkohdan poistamiseksi, asian parantamiseksi.

RAUNIO. Muistutuksesi on aivan oikea. Mutta sinä varmaankaan
et ole tullut ajatelleeksi, että on aivan mahdotonta keksiä ja neuvoa
jotakin yleistä keinoa, yleistä lääkettä, elämän eliksiiriä, niin
sanoakseni, joka auttaisi ja parantaisi kaikissa tapauksissa. Minun
mielestäni ovat nuo keinot aivan subjektiivista laatua, on käytettävä
eri keino jokaisessa eri tapauksessa, tapaukset ovat joka kerta
individualiseerattavat, niin sanoakseni. Eikö niin?

SOLA. Ei ollenkaan. Sitä en tarvitse tehdä.

RAUNIO. Vaan kuinka? Oletkos sinä keksinyt jonkun yleislääkkeen?

SOLA. Olen kyllä, jos siihen mitään keksijän neroa tarvitaankaan.

RAUNIO. No, jos lääkkeesi on hyvä, niin täytyy sinun ottaa sille
patentti. Annapas kuulua! Mikäs se olisi?

SOLA. Minun mielestäni, näetkös, ei tarvitse mitään muuta kuin
rohkeutta.

RAUNIO. Rohkeutta sylkemään ihmisiä vasten silmiä? Niinkö?

SOLA. Vaikka niinkin, jos hävyttömyys sitä vaatii.

RAUNIO. Sitäpä on vähä vaikea suositella toisille ennenkuin itse on
koettanut.

SOLA. (* Eikä ollenkaan. Päinvastoin on se lääke oivallista
diagnostisessa suhteessa. Sen kautta tulee usein selville, että ensin
olisi pitänyt antaa ihmisten sylkeä itseään vasten silmiä ennenkuin
menee heitä vasten silmiä sylkemään.

RAUNIO. Mitä?

SOLA. Niin juuri "mitä". Ensiksikin, näet, tarvitsee perinpohjaista
itsekritiikkiä ennenkuin laskee kuvituksensa sikiöitä ilmoille,
ihmisten syljeksittäviksi.

RAUNIO. Mutta ell'ei sitä ole. *)

SOLA. (* Sitä täytyy olla, ihmisten tähden, jos tahtoo kunnollisesta
ihmisestä käydä. Vaan ell'ei sitä ole, niin silloin on ihmisillä oikeus
sylkeä sinua vasten silmiä. (Raunio ei vastaa mitään. Molemmat ovat
kauan aikaa vaiti. *) Ennenkuin itse on koettanut! Niin, veli Yrjö;
toista on paljastaa epäkohta, toista toimia sen poistamiseksi. Ja
jälkimäinen on sitä vaikeampi, mitä lähempänä epäkohta meitä itseämme
on. Mutta silloin juuri tarvitseekin rohkeutta — ihmisten tähden.

RAUNIO. Sinä katsot minuun niin kummallisesti, ikäänkuin tarkoittaisit
sillä jotakin.

SOLA. Vai tuntuu sinusta siltä? Mikäs sinun tuntosi nyt on niin
herkäksi tehnyt?

RAUNIO. Puhu suoraan, Sola, minä näen, että sinulla on jotakin
mielessä.

SOLA. Tämä aine on sinulle ehkä kipeä kohta? Ja kentiesi on niitä
useampiakin? Mistä minä ne tiedän? Onhan siitä niin kauan, kuin olemme
tavanneet toisemme ja puhuneet suoraan toinen toisellemme.

RAUNIO. Sitäpä minä huomasin jo alussa, kun tulit, että sinulla oli
jotakin salaperäistä mielessä, että sinä olit ikäänkuin tyytymätön
johonkin.

SOLA (Katsahtaa kruunuun). Päin vastoin luulin löytäneeni syytä
iloitsemiseen, että sinun asiasi ovat jättäneet sinut rauhaan.

RAUNIO. Siihen pisteliääseen huomautukseen antoi varmaankin tuo kruunu
sinulle syytä? Mutta samalla, kun voin lohduttaa sinua, että asiani
viime aikoina todellakin ovat antaneet minulle vähän rauhaa, voin
myöskin lohduttaa sinua sillä, ett'en tuohon kruunuun ainakaan ole
penniäkään tuhlannut.

SOLA. Vai niin! No, sepä on todellakin ilahduttava. Se on siis lahja,
vai?

RAUNIO. Niin onkin.

SOLA. M-hm-hm! Vai niin! Vai lahja se on? (Katsoo Raunioon pitkään ja
kummastuneena). No, sitä en tarvinne ainakaan kysyä, keltä?

RAUNIO. Kuinka niin?

SOLA. Sen kyllä arvaa kysymättäkin.

RAUNIO (Vihaisesti). Mitenkä sen niin arvaa?

SOLA. No, no, ei mitään, muutoin minä vain. — (Molemmat ovat hetken
aikaa vaiti). Älä suutu, Yrjö, en minä sinulle mitään pahuudessani
puhu.

RAUNIO. Mitäpä minä! Enkä minä suutukaan.

SOLA. Tuota, sinun rouvasi on, kuulemma, viime aikoina käynyt oikein
reippaaksi, hän kun auttaa sinua asioissakin. Hänenhän sanotaan käyneen
silloin pankissakin meidän vekselimme lunastamassa.

RAUNIO (Hämillään). Niin, niin. Hän se taisi olla. Ja hän se olikin.
Minulla ei ollut silloin aikaa. En päässyt mitenkään virastani. Keltäs
sinä sen kuulit?

SOLA. Keltäs sen kuulinkaan? Joku tuttava se oli, joka samalla kertaa
oli pankissa. Mutta samantekevä kai se sinulle on, keltä sen kuulin. Se
on siis vain totta, sekin?

RAUNIO. Kyllä. Totta se on. Ja mitäs se sitte olisi? Miksi sinä sitä
niin kummastelet? Mitäs sinä sitä niin omituisella tavalla...?

SOLA. Ei, ei, muutoin vain. Enkä minä mitä omituisella tavalla...
Arvelen vain, että totta se lie sitte sekin, mitä puhutaan, että
tyttäresi jo on kihloissa?

RAUNIO. Ellako?! Ei suinkaan. En ainakaan minä siitä mitään tiedä.

SOLA (Naurahtaen). Vai niin! No, varmaankin on ne sitte vain juoruja.

RAUNIO. Ja ihan varmaan ovatkin, sen voin sinulle vakuuttaa.

SOLA. Täytyy uskoa. Mutta ainakin monen mielestä siltä näyttää, että he
ovat kihloissa.

RAUNIO. Ellako ja...?

SOLA. Kamreeri Lager, tietysti.

RAUNIO. Ei ikipäivinä. Sitä ainakaan en minä koskaan sallisi. Se on
aivan mahdotonta. Ja kuinka voi edes siltä näyttääkään?

SOLA. (* Kuinkako? No, jos ei muun, niin jo senkin takia, että hän
nähdään aina tyttäresi ja rouvasi seurassa, milloin kävelemässä,
milloin konserteissa, milloin teattereissa, ja teatterissa varsinkin
istuvat he aina kolmen kesken aitiossa. Ja se tietysti oikeuttaa
ihmisiä sitä uskomaan, semminkin koska tuo epäilemättä vain voi
tapahtua sinun suostumuksellasi.

RAUNIO (Hiukan hämmentyen). Vai niin? Todellakin? Niin, niin, kyllä
minä sen tiedän... Tietysti, olenhan minä antanut... suos... suos...
Epäilemättä minun suostumuksellani. Mutta tokko siitä nyt on voinut
tuollaiseen nurjaan johtopäätökseen tulla?

SOLA. Niinkuin näet. Vaan sinunpa pitäisi, hyvä mies, joskus itsesikin
käydä teatterissa, niin ei se näyttäisi niin räikeältä. Ja sitä paitsi
olisi siitä sinulle itsellesikin vähän virkistystä töistäsi. Sinähän
pilaat terveytesikin kokonaan alituisesti vain kotona istumalla ja
työtä tekemällä.

RAUNIO. Olenhan minä käynyt, olenhan minä käynyt, kun olen joutunut.

SOLA. Mutta liian harvoin, Sinun pitää käydä useammin. RAUNIO. Niin,
kyllä minun pitää, pitää varmaan.

SOLA. Eikä ainoastaan pidä, vaan se on sinulle suora täytymys, pakko,
välttämättömyys, yksistään jo — ihmisten tähden, sillä *) ihmiset
löytävät aina syytä ajatella ja puhua pahaa.

RAUNIO. Mitä tarkoitat? Minustako?

SOLA. Sinusta ja tyttärestäsi. Sinusta ja vaimostasi. Sillä tunnethan
itse hyvin Lagerin ja hänen elämänsä. Hänestä lankee sitte varjo sekä
sinun että perheesi päälle.

RAUNIO. Mutta viime aikoina en ole kuullut hänestä mitäkään erityistä.
Päinvastoin. Onko hänen elämänsä sitte käynyt vieläkin hurjemmaksi kuin
se ennen oli?

SOLA. On kyllä. Vaikka olisihan, luullakseni, jo hänen entinenkin
maineensa riittävä teidän mainettanne tartuttamaan. Ja tietystikään ei
hänestä sinulle nyt mitään suoraan puhuta, hän kun on niin hyvä ystävä
perheessäsi.

RAUNIO. Minä en häntä ystävänäni pidä.

SOLA. Mutta tyttäresi ja rouvasi. Ja se on sitä pahempi.

RAUNIO. Vaan enhän toki voi häntä pellollekaan ajaa.

SOLA. Voisit. Hyvinkin. Ell'ette olisi hänelle pienessä kiitollisuuden
velassa.

RAUNIO. Mitä tarkoitat?

SOLA. Hänenhän se on lahjoittama, tuo kruunu?

RAUNIO. Niin. No?

SOLA. Ja se on lahja sinun tyttärellesi, vai? — Hänen morsiamellensa,
tulevalle puolisollensa? (Raunio ei vastaa mitään, vaan vaipuu
mietteisin, tuijottaen Solaan). Mutta miksi ei hän lahjoittanut hänelle
kultakelloa tahi rannerengasta tahi rintasolkea, niinkuin morsiamelleen
tavataan lahjoittaa?

RAUNIO. Siksi, että Ella ei ole hänen morsiamensa ja tuleva puolisonsa.

SOLA. Mutta kellekäs ja mistä hyvästä hän sen sitte...?

RAUNIO. Sinua kummastuttaa, että minä sallin...

ROLA. Niin juuri. Minua kummastuttaa, miksi se sitte sinun salisi
katossa riippuukaan.

RAUNIO. Siksi... siksi, että... lahjaa ei sovi niin vain pihalle
heittää.

SOLA. Tietysti. Ja taaskin tuon saman kiitollisuuden velan tähden.

RAUNIO (Hämmästyen). Mitä? Mitä tarkoitat?

SOLA. Älä hämmästy, veli Yrjö! Minä puhun kanssasi vanhana, hyvänä
ystävänäsi. Minä näen kyllä, että tahdot salata minulta paljonkin.
Mutta ihmisten silmiltä välistä ei voi kuitenkaan kaikkia salata.

RAUNIO. Omia tekojani en ole sinulta koskaan salannut, se sinun pitäisi
tietämän.

SOLA. Vai niin! Sinun rouvasi siis lainasi Lagerilta ne rahat,
jotka...?

RAUNIO. Mistä tiedät, että ne olivat Lagerilta?

SOLA. En minä tiedä, minä arvaan. Ja senkö kiitollisuuden velan tähden
siis sinun myöskin täytyy yöt päivät otsasi hiessä työskennellä
hankkiaksesi rahoja vaimosi ja tyttäresi loosheja varten, joissa toinen
sinun sijallasi istuu?

RAUNIO (Hypähtäen vihaisesti paikaltaan). Antti! Senkö tähden sinä olet
tänään luokseni tullut?

SOLA (Nousee myös ylös). Juuri sen tähden, Yrjö. Sinä olet tullut
sokeaksi ja sinua kunnioittavana ystävänäsi on minun velvollisuuteni
avata sinun silmäsi näkemään sitä vaaraa, joka uhkaa tahrata sekä
nimesi että maineesi!

RAUNIO. Se on turha vaiva! Minä en ole sokea. Minä näen itse kaikki
varsin hyvin.

SOLA. Ja sittenkin siedät sitä? Vai olet sinä sellainen riepu!

RAUNIO. Antti! Silloin, kun vekselimme oli lunastettava, olin päättänyt
tehdä lopun kaikesta.

SOLA. No? Mutta et tehnyt sittenkään?

RAUNIO. Minulla ei ollut enää, keltä saada lainaksi. Sinäkin
kieltäydyit kanssani vekseliä uudistamasta.

SOLA. Niin toivottomina et minulle silloin asioitasi esittänyt.

RAUNIO. Sillä olin jo liiaksi hyvyyttäsi koetellut. Ja silloin päätin
minä uhrata kaikki, — lapseni, vaimoni ja oman aineellisen olemiseni,
uhrata kunniani ja nimeni häpeälle, päätin luovuttaa koko tämän
valheellisen loiston ihmisten tallattavaksi rähisevillä
vasaramarkkinoilla.

SOLA. Vaan silloin ilmestyi pelastaja?

RAUNIO. Minä en hänen apuansa pyytänyt.

SOLA. Mutta vaimosi pyysi?

RAUNIO. He ovat lapsuuden tuttavia, niinkuin tiedät.

SOLA. Eikä muuta? Ja sinä sallit hänen pyytää?

RAUNIO. Hän teki sen vastoin minun tahtoani.

SOLA. Ja toinen antoi? Ja sinä sallit vaimosi ottaa vastaan häneltä
rahaa? Sinä sen sallit sittenkin?

RAUNIO. Kysyt ehkä vielä, miksi sen sallin?

SOLA. Sitä en tarvitse kysyä. Sen arvaan kysymättäkin.

RAUNIO. Mutta minä kysyn sinulta, miksi luulet, että minä sen sallin,
kun asia jo oli tehty minun tietämättäni?

SOLA. Sen teit taaskin vain — ihmisten tähden.

RAUNIO. Sinun tähtesi, sinun nimesi tähden ainoastaan sen sallin, jos
tietää tahdot.

SOLA. Ei! Se tepponen ei tepsi. Ja senkö tähden nyt vain katselisit
jalomielisen ystävän rauhallisesta korkeudesta, kuinka tuo sama
pelastaja tyttäresi muka tulevana miehenä kruunuja salisi kattoon
ripustaa ja loosheissa sinun sijallasi istuu. Kenenkäs tähden sinä sitä
sallit, hä?

RAUNIO. Millä oikeudella uskallat sinä siten tahrata vaimoni ja minun
kunniaani aviopuolisoina? Millä? Vastaa!

SOLA. Ystävän oikeudella yksistään, jos enää tahdot minua ystävänäsi
pitää.

RAUNIO. Se on liika vähän, ell'et voi selviä todisteita näyttää?

SOLA. Vai on Lagerinkin maine sinulle liika vähän?

RAUNIO. On. Vaimoni maineen rinnalla.

SOLA. Ja ystäväsi kunniasanankin rinnalla?

RAUNIO. Siksi kunnes itse tulen asiasta vakuutetuksi.

SOLA. Siinä tapauksessa sinä et saa minua enää ystäväksesi nimittää. Ja
ennenkuin sinun nimesi on jälleen puhdas häväistyn aviomiehen
maineesta, en minäkään sinua ystäväkseni sano. Hyvästi!

    (Sola menee, pukee eteisessä nopeasti palttoon päällensä
    ja paiskaa mennessään ulko-oven kiinni. Raunio jää seisomaan
    paikoilleen, kunnes Solan askeleita rappusilta ei enää kuulu.
    Sitte kääntyy hän ja tuijottaa kauan eteisen oveen, josta
    vähän ajan kuluttua Ella tulee sisään. Samassa tulee rouva
    Rauniokin oikealta).

ROUVA RAUNIO. Mutta Georges! Mikä ihmeen kiivas keskustelu teillä
täällä oli? Huutonne kuului aina makuusuojaan asti.

ELLA (Tullen hattu päässä saliin). Varmaankin oli se lehtori Solan
kanssa? Hän tuli vastaani rappusilla, synkkänä kuin ukkospilvi, ei
kuullut eikä nähnyt mitään. En koskaan ole nähnyt häntä niin kauhean
näköisenä.

ROUVA RAUNIO. Ja mikä sinun on, Georges? Seisot siinä, kuin maahan
kaivettuna.

RAUNIO. Ei mitään, ei mitään! Jätä minut rauhaan, jätä minut rauhaan!

ELLA (huomattuaan kruunun). Ai, ja minä, kun en ollut huomata koko
kruunua! Mutta kuinka ihmeen kaunis se on, niin ihmeen kaunis!

ROUVA RAUNIO. Eikö totta, Ella? Nyt vasta meidän salimme tuntuu
viehättävältä ja kodikkaalta!

    (Raunio katsahtaa rouvaansa pitkään ja kävelee vähä väliä
    huoneeseensa ja takaisin saliin, kuunnellen puhelua).

ELLA. Niin, mamma. Ja kuinka komealta se on näyttävä, kun se sytytetään
tanssijaisiksi minun syntymäpäivänäni!

ROUVA RAUNIO. Todellakin, silloin saamme samalla uudistaa sekä
flyygelimme että kruunumme (hykertää kämmeniänsä).

ELLA. Ja minä saan vielä lisäksi uudistaa uuden peau de nymphe
leninkini.

ROUVA RAUNIO. No, kävitkö neiti Kruskopfin luona?

ELLA. Kävin. Maanantaiksi hän lupasi sen valmiiksi. Ja kuinka kaunis se
tulee olemaan. Hän oli juuri saanut Parisista viimeiset journaalit.
Kaula tulee olemaan decollete, kaulus à la Marie Stuart ja olka-puffit.
Ruusugaasin garnityyriä varten lupasi hän ostaa. Ja hame tulee olemaan
hyvin sileä ja suppea, niinkuin nyt käytetään.

ROUVA RAUNIO. Sinähän tulet olemaan kuin konfekti, kun vielä saat kukat
hiuksiisi ja rintaasi.

ELLA. Kukkia minä myöskin kävin parissa paikassa katsomassa, mutta en
vielä päättänyt mitään.

ROUVA RAUNIO. Nehän kyllä ehdit sittenkin ostaa, kun leninkisi on
valmis.

ELLA. Kyllä. Mutta olisin minä käynyt vielä useammassakin puodissa
katsomassa, vaan minä tapasin Fabianinkadun kulmassa kamreeri Lagerin.
(Kuiskaten rouva Rauniolle). Hän tulee ehkä tänä iltana meille, jos
joutaa, sanoi hän. (Raunio seisattuu kotvaksi ikäänkuin kuuntelemaan ja
lähtee sitte taas kävelemään). Me kävelimme kaksi kertaa esplanaadia
pitkin päästä päähän.

ROUVA RAUNIO. No, mitä hauskaa hänellä oli kerrottavaa?

ELLA. Et sinä tiedä, kuinka ystävällinen, kuinka kohtelias hän on! Ja
mitä komplimentteja hän minulle sanoi. Muun muassa sanoi hän, että minä
epäilemättä olen Helsingin kauniin neiti. Tietysti...

ROUVA RAUNIO. Mikä imartelija hän on!

ELLA. Tietysti, mamma, en minä sitä usko.

ROUVA RAUNIO. Tietysti se on aivan liioiteltua: sievä sinä kyllä olet
hyvinkin, mutta kauniiksi ei sinua kuitenkaan voi sanoa. Toista olin
minä nuoruudessani!

ELLA. Mutta olethan sinä, mamma, itse sanonut, että minä olen aivan
sinun kuvasi.

    (Raunio silloin tällöin seisattuu ja kuuntelee,
    katsoen karsaasti naisiin).

ROUVA RAUNIO. Kyllä, kyllä, mutta sittenkin olet vielä kappaleen matkaa
minusta jälellä. Ja tahtoisinpa nähdä miltä sinä näytät, kun sinä olet
minun ikääni tullut. Eipä suinkaan sinusta silloin sanottaisi samaa,
kuin minusta nyt, että minä pikemmin näytän vanhemmalta sisareltasi
kuin äidiltäsi.

ELLA (huulet nyrpällään). Enpä minä silloin tahtoisikaan näyttää sinun
vanhemmalta sisareltasi, en ollenkaan!

ROUVA RAUNIO. Mutta Ella! Kuinka voit sinä olla niin...?! Minähän
tarkoitan, että jos sinä silloin olet samassa asemassa kuin minä nyt,
että olet äiti ja sinulla on sellainen tytär kuin nyt itse olet.

ELLA. Kukas sen sinulle sanoi? Sanoiko hän niin, että sinä näytät minun
vanhemmalta sisareltani?

ROUVA RAUNIO. Se on sama, kuka sen sanoi. Sitä paitsi: tiedän minä sen
sanomattakin.

ELLA. Mutta tiedätkö, mamma, mitä hän minulle vielä sanoi? Hän puhui
niin paljon, niin paljon, ja semmoista, jota kaikkia minä en oikein
hyvin ymmärtänytkään. Ja lopuksi sanoi hän, että nythän minä olen
melkein jo kosinutkin teitä, neiti Ella.

ROUVA RAUNIO. Mitä sanot! Onko se mahdollista? Oikeinko totta?

ELLA. Ihan totta se on. Niin hän sanoi. Omin korvin minä sen kuulin.

RAUNIO (seisattuu rouva Raunion ja Ellan väliin ja katsoo tyttäreensä
vakavasti). Mutta sanopas minulle, Ella: kuulivatko sen jonkun
toisenkin korvat?

ELLA. Mitä tarkoitat, pappa? Miksi kysyt minulta sitä noinikään?

RAUNIO. Varmuuden vuoksi. Ja tietysti et sinä usko sitäkään, vai?

ROUVA RAUNIO. Tietysti, Georges, tulee hän pyytämään meidän
suostumustamme siihen, jos hän todellakin...

ELLA. Tietysti, pappa, hän sen tekee.

RAUNIO. Jos hän tulee siihen minun suostumustani pyytämään, niin ajan
minä hänet samaa tietä pihalle, jota hän on tullutkin.

ROUVA RAUNIO ja ELLA. Georges, Georges! (yht'aikaa) pappa, pappa!

RAUNIO. Niin juuri! Minun sanani pysyy.

    (Ella rupee itkemään).

ROUVA RAUNIO. Mutta mikä sinun on, Georges? Ja näin yht'äkkiä?
Varmaankin lehtori Sola...? Mutta sinähän unhotat, missä kiitollisuuden
velassa me olemme...

RAUNIO. Juuri sen velan tahdon minä aluksi sillä lailla suorittaa.

ROUVA RAUNIO. Ihanhan sinä olet mieletön taaskin, Georges. Taaskin
tuo... tuo inhottava lehtori Sola...

RAUNIO. Vaiti! Ei sanaakaan Solasta!... Toinen se on, joka minun
kotirauhani, sielunrauhani häiritsijä on!... Hyvästi! Tästä pitää
kerrankin tulla loppu!

    (Menee eteiseen ja pukeutuu ulos lähteäkseen).

ROUVA RAUNIO. Herra Jumala! Georges! Jumalan tähden, minne sinä menet,
minne sinä menet, sanohan edes?

RAUNIO (Valmiina lähtemään, naurahtaen). Ole huoleti!... Kamreeri
Lagerin luo minä en mene.

    (Lähtee).

ELLA (Itkien). Mamma, mamma, mitä teemme nyt?

ROUVA RAUNIO. Rauhoitu, Ella! Älä itke! Pappa on käynyt niin
ärtyisäksi monien töittensä tähden, mutta kyllä hän leppyy jälleen.

ELLA. Ei, ei hän lepy. Minä en ole häntä koskaan nähnyt näin
vimmastuneena.

ROUVA RAUNIO. Minulla on kyllä keinoni, joilla saan hänet leppymään ja
— suostumaan kaikkeen.

ELLA. Se on varmaan hän, se on lehtori Sola, joka on papan semmoiseksi
tehnyt.

ROUVA RAUNIO. Hän eikä kukaan muu.

ELLA. Mutta mitä syytä hänellä siihen on? Olisiko hän kade ja...?

ROUVA RAUNIO. Kade ja kostonhimoinen. Kade sentähden, ett'et sinä
hänestä välitä. Ja kostaa tahtoo hän minullekin, siitä ett'en minäkään
voi häntä kärsiä.

ELLA. Tietysti. Vaan minne luulet, mamma, että pappa nyt meni?

ROUVA RAUNIO. Solan luo juuri, siitä olen ihan varma.

(* ELLA. Mutta olihan hän vast'ikään täällä.

ROUVA RAUNIO. Kyllä, mutta juuri sentähden, sillä he kiivastuivat ja
erosivat varmaan vihamiehinä. Ja papallahan on sellainen luonto, että
hän suuttuu pian ja katuu kohta, kun huomaa olevansa väärässä. Ja
silloin pitää hänen saada heti sopia, muutoin on hän pahoilla mielin
koko ajan. *)

ELLA. Mutta tiedätkö mitä, mamma? Minä pahoin pelkään, että pappa ehkä
kieltää nyt viettämästä minun syntymäpäiväänikin.

ROUVA RAUNIO. Sitä hän ei voi tehdä. Se nyt on aivan mahdotonta,
kerrassaankin.

ELLA. Mutta miks'ei, jos hän on niin suuttunut kamreeriin?

ROUVA RAUNIO. Sinä unhotat, Ella, että minullakin on jotakin siihen
asiaan sanomista. Ja sitä paitse on se, niinkuin sanoin, kerrassaan
aivan mahdotonta.

ELLA. Kuinka niin, mamma? Minkä tähden?

ROUVA RAUNIO. No, jo sen tähden, että me joka vuosi olemme viettäneet
sinun syntymäpäivääsi tanssijaisilla. Ja miltä se näyttäisi, ell'emme
nytkin niin tekisi? Mitä ihmiset siitä sanoisivat? Ihmisten tähden jo
täytyy papan siihen suostua, muutoin tulevat kaikki tuttavamme jo
kutsumattakin sinua onnittelemaan.

(* ELLA. Ja minä kun olen jo pyytänyt kamreerin silloin meille.

ROUVA RAUNIO. Paitsi hänelle, olen minäkin jo monille muillekin
ilmoittanut, että meillä sinä iltana tanssitaan, niinkuin tavallisesti.
Siis jo senkin tähden ei pappa voi tehdä mitään sitä vastaan.

ELLA. Mutta jos pappa ei sittenkään tahdo kutsua kamreeria?

ROUVA RAUNIO. Mitä sinä nyt lörpöttelet, Ella?! Johan me olemme
kamreerin kutsuneet. Siis jo senkin tähden täytyy papankin hänet
kutsua, muita syitä mainitsematta. *)

ELLA. Mutta täytyy kai meidän kutsua lehtori Solakin silloin meille.

ROUVA RAUNIO. Sitä emme suinkaan tee, Jumala nähköön.

(* ELLA. Hän ehkä pilaisi koko tanssijaisemme kömpelöllä käytöksellään.

ROUVA RAUNIO. Niin, ja Jumala tiesi, mitä kaikkea hän vielä voisi
tehdä. Joisi päihinsä ja kaataisi kumoon sekä pöydät että ihmiset
karhuntanssillaan.

ELLA. Mutta eikös hän kuulu raittiusseuraan, mamma? Ja sitäpaitse
luulen, ett'ei hän tanssi ollenkaan.

ROUVA RAUNIO. Niinkö todellakin luulet? Kyllä hän sekä juo että muuta
tekee, kun vain tilaisuutta löytyy. Ja mitä noista kaikista seuroista,
ell'ei ihmisellä itsellään tarpeeksi karaktääriä ole. *)

ELLA. Siinä tapauksessa sitte emme kutsu neiti Moilastakaan, vai
kuinka?

ROUVA RAUNIO. Enpä tiedä. No, voimmehan hänet yhtä kaikki kutsua,
vaikka ei hän kuitenkaan tule.

ELLA. Miksi luulet, ett'ei hän tulisi?

ROUVA RAUNIO. No, sentähden, ett'ei Sola ole kutsuttu. Yleisestihän jo
puhutaan, että he ovat kihloissa.

(* ELLA. Uskotko sitä todellakin, mamma?

ROUVA RAUNIO. Miksi en sitä uskoisi. Ja tietystikään ei neiti Moilanen
silloin tule ilman sulhastansa. *)

ELLA. Mutta jos hän tulee, mamma?

ROUVA RAUNIO. No, entä sitte? Ainakin on hänellä enemmän elämän tapoja,
kuin hänen lehtorillaan.

ELLA. Mutta varmaankaan ei hänellä ole vaaleata baalileninkiä? Ja miltä
se näyttäisi, kun hän yksinkertaisessa villapuvussaan ja sileäksi
kammattuine hiuksineen olisi meidän joukossamme? Sehän olisi liiaksi
silmiinpistävä. Fi! Ca serait tout-à-fait mauvais genre!

ROUVA RAUNIO. Kutsua täytyy meidän hänet kuitenkin. Ja tietysti on
hänellä niin paljon älyä, ett'ei hän tule, ell'ei hänellä ole sopivata
pukua. Hän on kuitenkin kelpo tyttö, vaikka mielipiteiltään — kuinka
sitä sanoisin — liian vanhanaikuinen.

ELLA. Eli liian uudenaikainen. Molemmat mielipiteethän menevät
liiallisuuksiin. Les extremes se touchent.

    (Eteisen kello helähtää. Ella säpsähtää ja hyppää
    iloisesti trymoon eteen otsakiharoitaan korjaamaan).

ELLA (Peilin edessä puolikovaan). Se on hän, — kamreeri... Hän lupasi
tulla tänään.

(* ROUVA RAUNIO (Juoksee myöskin peilin luo ja laittelee myöskin
hiuksiaan seisoen Ellan takana). Mutta kuinka tulisi hän tähän aikaan?
Sanoiko hän varmaan? *) (Palvelusneitsyt juoksee oikealta salin läpi
eteisen ovea aukaisemaan). (* Ella mene jo, että minäkin saan nähdä...
(Ella juoksee oikealle olevan oven luo, Rouva Raunio pyörähtää ja
istuutuu lähellä olevaan nojatuoliin. *) Neitsyt aukaisee oven, joka ei
ole lukossa, ja neiti Moilanen astuu eteiseen).

NEITI MOILANEN (Eteisessä). Vai ei ovi ollutkaan lukossa?

ROUVA RAUNIO. Aa, neiti Moilanen! Quand on parle du soleil, on en voit
le rayon!

ELLA (Ensin hiukan pahastuneena). Sanosit, mamma, edes: Quand on parle
du loup, on en voit la queue, niin sopisi se paremmin neiti Moilaselle.

    (Palvelusneitsyt menee takaisin oikealle).

NEITI MOILANEN (Sisääntultuaan ja tervehtien). Suokaa anteeksi, mutta
minä olen jo niin unhottanut huonon Ranskan kielen taitoni, ett'en
ymmärrä enää kaikkia sukkeluuksia.

    (Istuutuu väsyneenä tuolille oven suuhun).

ROUVA RAUNIO. Olkaa huoleti, neiti, ranskaksi ei voi puhua pahaa
kenestäkään.

ELLA (Neiti Moilaselle). Tiedättekö, minä olin kokonaan unhottanut,
että meidän piti soittaa tänään. Ja sitä paitse olen minä niin hirveän
väsynyt juoksuistani kaupungilla, ett'en minä millään muotoa jaksa
ottaa musiikkituntiani. Suokaa sen tähden anteeksi, että minun täytyi
teitä turhaan vaivata.

NEITI MOILANEN (Katkerasti naurahtaen). Täytyy kai se suoda. Mutta
kyllä minä olisin ollut teille hyvin kiitollinen, jos olisitte
laittanut minulle tiedon siitä edeltäpäin. Minullakin on niin hirveän
paljon juoksuja, eikä ainoastaan tänään, vaan joka päivä.

ELLA (Hiukan närkästyen). Mutta mistä minä voin sen edeltäpäin tietää,
että minä näin väsyisin?! (Syrjään). Onpas hän oikein tuhma!

ROUVA RAUNIO. Tietysti, neiti Moilanen, luetaan tämä tunti mukaan. —
Vai on teilläkin niin paljon juoksuja? No, kyllä sen arvaa, mitä
juoksuja teillä tätä nykyä on.

NEITI MOILANEN. Musiikkituntini vain, ei muuta mitään.

ELLA (Viekkaasti halaten neiti Moilasta). Niin, niin, te ette vain
tahdo ilmaista salaisuuttanne, vaikka sen jo koko kaupunki tietää.

NEITI MOILANEN. Mutta eikös se ole niin, neiti Ella, että usein
tietävät muut ihmiset paljoa enemmän, kuin me itse voimme aavistaakaan.

ROUVA RAUNIO. A propos, neiti, voitteko neuvoa meille jonkun hyvän
tanssien soittajan Ellan syntymäpäiväksi, tulevana tiistaina? Meillä
olikin juuri tanssijaisista puhe, kun te tulitte.

ELLA. Mamma, kyllä minun täytyy mennä hiukan levähtämään; minä olen
niin kovin väsyksissäni, ett'en jaksa enää olla jalkeillakaan.

ROUVA RAUNIO. Mene, kultaseni, ja pane makuusuojan ovi kiinni, ett'emme
häiritse sinua puheillamme.

ELLA. Hyvästi, neiti Moilanen! Siis jälleen sunnuntaina, kello yksi.

NEITI MOILANEN. Hyvä on. Hyvästi, neiti Ella. Minä lähden myöskin
kohta.

    (Ella menee oikealle).

ROUVA RAUNIO. Älkää kiiruhtako niin! Istukaahan toki ja jutelkaa vähä
minunkin kanssani!

NEITI MOILANEN. Kiitos. Te tarvitsette siis tanssien soittajaa? Eikös
se ollut hyvä, joka teillä viime kerralla soitteli?

ROUVA RAUNIO. Ei. Ei hän soittanut ollenkaan hyvin. Hän soitti niin
rumia tanssikappaleita ja sitte ei hänen tahtinsakaan ollut aivan
moitteeton.

NEITI MOILANEN. Mutta konttoristi Ellenbogen? Häntähän hyvin usein
käytetään tanssijaisissa soittamassa...

ROUVA RAUNIO. No, soittaako hän hyvin?

NEITI MOILANEN. Kyllä häneen kaikki ovat olleet tyytyväisiä, mutta...

ROUVA RAUNIO. Mutta mitä? Onko hänellä mitä pahoja tapoja, vai?

NEITI MOILANEN. Ei, tiettävästi, mutta hänen sanotaan olevan hyvin
kallis.

ROUVA RAUNIO. Se ei tee mitään. Niin kallis ei hän saata olla, ett'emme
me jaksaisi sitä maksaa. Pääasia on vain, että hän soittaa hyvin.

NEITI MOILANEN. Toivottavasti tulette tekin olemaan häneen tyytyväiset.

ROUVA RAUNIO. No, hyvä. Mutta etteköhän te, neiti, tahtoisi olla niin
hyvä, että toimittaisitte hänet meille tiistai-illaksi. Me olisimme
teille tuhansin kerroin kiitolliset. Tietysti olette te itsekin niin
hyvä ja tulette silloin meille tanssimaan.

NEITI MOILANEN. Kiitoksia paljo kutsuista. Mielelläni täytän minä
teidän pyyntönne, mutta ensiksikin minä en voi luvata varmaan, että
herra Ellenbogen silloin joutaa tulemaan, että... että hän on vapaa
sinä iltana.

ROUVA RAUNIO. No, senhän me saamme teiltä kuulla sunnuntaina, kun
tulette Ellalle tuntia antamaan. Siksi kai ehditte asiasta kuulustella,
vai?

NEITI MOILANEN. Kyllä, toivon sen, mutta... mutta toiseksi tahtoisin
sitä ennen tietää, mitä asessori siihen sanoo, se on, eikö hänellä ole
mitään sitä vastaan, että herra Ellenbogen...

ROUVA RAUNIO. Mutta, neiti Moilanen, minua kummastuttaa, kuinka te
voitte semmoista edes ajatella, saatikka siitä minulle puhua...

NEITI MOILANEN. Ei, ei, arvoisa rouva; ymmärtäkäähän minua toki oikein.
Minä tarkoitan, että tunteekohan asessori herra Ellenbogenin...

ROUVA RAUNIO. Vaatimukset? Niin. Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä te
tarkoitatte. Mutta jos minä kerran niin tahdon, niin ei minun
miehellänikään voi olla mitään sitä vastaan, sen te tiedätte myöskin
varsin hyvin. Herra Ellenbogenin vaatimuksista sitä paitse on
naurettava edes mainitakaan.

    (Hän on näiden sanojensa aikana noussut ylös paikaltaan).

NEITI MOILANEN (Nousee myös ylös). Kuinka tahdotte, rouva. Siitä minä
kyllä mielelläni tiedustelen; enkä minä tahtonut teitä millään lailla
pahoittaa sillä, että minä otin puheeksi tuon rahallisen puolen asiata.
Päinvastoin.

    (Aikoo lähteä).

ROUVA RAUNIO. No, joko te lähdette? Hyvästi, neiti Moilanen. Kiitän
teitä jo edeltäkäsin vaivastanne.

NEITI MOILANEN (Pukeutuessaan eteisessä). Ei kestä. Kyllä minä kysyn
herra Ellenbogenilta, olkaa varma siitä.

ROUVA RAUNIO. Kuinka hirveän kuuma täällä on! Hyvästi, neiti Moilanen!
(Neiti Moilanen menee. Rouva Raunio puhuu hänelle portaille). Täytyy
jättää tambuurin ovi vähäksi aikaa auki, jotta tulisi raittiimpaa ilmaa
huoneisiin, kun ei meillä akkunuksia ole. Eikö totta, kuinka tuhmasti
ennen aikaan rakennettiin, kun ei akkunuksia tehty, joita edes voisi
talvisaikaan avata?! Hyvästi!

    (Jättää eteisen ulko-oven auki ja palaa saliin; yksin
    ja järjestellen sohvapöydällä olevia kirjoja).

Hän alkaa käydä liian röyhkeäksi, tuo neiti Moilanen. Mutta siitä pitää
tehdä loppu. Tulevan kuun alusta minä hankin Ellalle uuden
musiikinopettajattaren.

    (Hän menee trymoon eteen, katselee peiliin ja laittelekse,
    ottaa sitte taskustaan pienen pyöreän peilin ja pienen kamman,
    kääntyy puoleksi selin trymoosen päin, katselee pieneen peiliin
    niin, että näkee trymoossa selkänsä kuvastavan ja kampaa sekä
    niska- että otsakiharoitansa, hyräillen ja kokettimaisesti
    itsekseen hymyillen. Hänen sitä tehdessään, ilmestyy eteisen
    avonaiselle ovelle kamreeri Lager, korkea hattu päässä. Rouva
    Raunio ei häntä aluksi huomaa, mutta yht'äkkiä, pientä peiliä
    käännellessään, näkee hän siinä Lagerin kuvan, säikähtyy,
    huudahtaa heikosti ja vaipuu istumaan trymoon lähellä olevalle
    tuolille).

LAGER (Juoksee saliin, kiertää kätensä rouva Raunion vyötäisten ympäri
ja suutelee häntä). Herran tähden! Mikä teidän on?

ROUVA RAUNIO. Ei mikään, ei mikään!... Ovi kiinni!... Ja riisukaa
palttoonne!...

LAGER (Heittää palttoonsa ja hattunsa eteiseen, vetää ulko-oven kiinni
ja palaa jälleen saliin). Mutta mikä teidän on? Puhukaahan!
Pelästyittekö minua?

ROUVA RAUNIO. Pelästyin. En... en teitä,... vaan teidän kuvaanne...
peilissä...

LAGER. Pyydän sydämmestäni anteeksi varomattomuuteni!

ROUVA RAUNIO. Ei se ollut teidän, vaan minun varomattomuuteni. Mutta
se, minkä teitte, oli varomattomasti. Ovihan oli auki.

LAGER. Olkaa huoleti. Sitä ei kukaan nähnyt.

ROUVA RAUNIO. Oletteko varma siitä?

LAGER. Kun tulin, ei portailla ollut ketään.

ROUVA RAUNIO. Kiittäkää Jumalaa siitä! (Menee istumaan sohvaan. Lager
istuutuu nojatuoliin aivan lähelle häntä). Toiste ette saa sitä tehdä,
muistakaa se!

LAGER. Ilman teidän luvattanne, tietysti.

ROUVA RAUNIO. Vaiti! Ei sanaakaan enää siihen suuntaan! Seinätkin ovat
tätä nykyä salapoliiseja.

    (Alkaa hämärtää. Sali käy vähitellen yhä pimeämmäksi).

LAGER. Ettekö siis minua odottanutkaan?

ROUVA RAUNIO. En vielä. Ella sanoi teidän tulevan vasta iltasella.

LAGER. Siis ette myöskään saanut kirjettä, jonka lamppupuodin miehen
mukana laitoin?

ROUVA RAUNIO. Kyllä, mutta Ella tuli sen perästä kotia.

LAGER. Ja on nyt kotona?

ROUVA RAUNIO. On.

LAGER. Vaikka pyysin saada tavata teitä kahden kesken. Kutsukaa hänet
sitte tänne!

ROUVA RAUNIO. Hän nukkuu varmaan. Hän meni levähtämään.

LAGER. Mutta miehenne on poissa, sen näin.

ROUVA RAUNIO. Tietysti, koska nyt kuitenkin sallin teidän olla täällä.

LAGER. No?

ROUVA RAUNIO. Hän epäilee. Sola kävi täällä. He puhelivat jostakin
hyvin kiivaasti, suuttuivat ja erosivat. Ella tuli ja kertoi papalleen,
että te olitte häntä muka kosineet. Georges vihastui siitä kovin ja
lähti ulos, — varmaankin Solan luo. Jotakin on tekeillä. Pitää olla
varoillaan.

LAGER. Joutavia pelkäätte. Mitä voisi hän tehdä?

ROUVA RAUNIO. Jumala tiesi! Mutta nyt vain teidän ei olisi pitänyt
tulla tänne.

LAGER. Nyt juuri täytyi minun tulla teille.

ROUVA RAUNIO. Kuinka niin?

LAGER. Matkustan kohta vähäksi aikaa pois.

ROUVA RAUNIO. Ja minne? Näin yht'äkkiä.

LAGER. En tiedä vielä itsekään.

ROUVA RAUNIO. Kuinka se on mahdollista?

LAGER. Niin on. Ehkä lähden sinne, jonne lähetetään.

ROUVA RAUNIO. Te olette häjy. Siis virka-asioiden tähden, vai?

LAGER. Niin juuri, — virka-asioiden tähden. Ja sen vuoksi tulin nyt
teille jäähyväisille.

    (Eteisen ulko-ovi narahtaa hiukan).

ROUVA RAUNIO (Hypähtää ylös istualtaan). Sht! Kuulitteko? Oli aivan
kuin joku olisi ovea au'aissut.

    (Kuuntelee).

LAGER (Rauhallisesti). En, en kuullut. Omatuntonne on vielä liian
herkkä.

ROUVA RAUNIO (Istuutuu taas). Mitä te puhutte?! — Vai te siis
lähdette? Ettekö tule Ellan syntymäpäivillekään?

LAGER. En voi. Lähden jo sitä ennen.

ROUVA RAUNIO. Tyttö parka! Hänellä ei tule silloin olemaan paljon iloa.

LAGER. Laskette leikkiä!

ROUVA RAUNIO. En. Todellakin; hän rakastaa teitä kovin.

LAGER. Enemmän kuin te?

ROUVA RAUNIO. Hävytön! Te olette hänen ensimäinen, todellinen
rakkautensa.

LAGER. Oi, se haihtuu kyllä pian naurettavana harhakuvana. Ikuinen
rakkaus on jo kauan sitte kukistettu epäjumala, johon ei kukaan enää
usko. Ja minua varsinkaan ei kukaan voi kauan rakastaa.

ROUVA RAUNIO. Olettepa te tänään sentimenttaali. Sen kai hämärä tekee.
Sytyttäkää sitte lamppu!

LAGER. Ei, ei, ei, jos suvaitsette. Vai olen sentimenttaali?
Todellakin? Mutta tiedättekö miksi?

ROUVA RAUNIO. No?

LAGER (Vetää tuolinsa aivan lähelle rouva Rauniota). Siksi, — siksi,
että minun nyt täytyi tulla teidän luo jäähyväisille.

ROUVA RAUNIO. Loruja! Te ette tullut minun, vaan Ellan tähden.

LAGER. Mutta teidän luoksenne.

ROUVA RAUNIO. Ette siis häntä rakastakaan?

LAGER. Kaikesta sydämmestäni rakastan hänessä teidän kuvaanne, mutta...

ROUVA RAUNIO. Imartelija! Mutta...?

LAGER. ... mutta minä olen vielä liian rehellinen pettääkseni viatonta
sydäntä.

ROUVA RAUNIO. Vaan ette liian rehellinen pettääksenne minun miestäni?

LAGER. Oi, nuo liian rehelliset miehet ovat ikäänkuin varten vasten
luodut petettäviksi. Eikö niin? Sehän on teidän oma ajatuksenne, vai?

    (Taaskin narahtaa eteisen ulko-ovi).

ROUVA RAUNIO (Hypähtää jälleen pelästyneenä istualtaan). Kuulitteko?
Taas.

LAGER (Katsahtaa kerran taaksensa). Kyllä. Kuulin. Vaan miksi te
pelkäätte? Onko se mikään rikos, että istutte ja puhelette kanssani?

ROUVA RAUNIO (Istuu jälleen). Ei. Vaan kuitenkin oikein kuulen, kuinka
sydämmeni sykkii. Tahtoisin ainakin kutsua Ellan tänne.

LAOER. Äitinsä turvaksi! Ha-ha! Ja tehän loukkaatte sillä minua,
ett'ette uskalla istua minun seurassani, ikäänkuin minä mikä
pahantekijä olisin.

ROUVA RAUNIO. Pahantekijäkö? Ei, ei...

LAGER. Mutta todellakin! Ehkä olenkin pahantekijä? Mistä sen tietää?
Pahehan käypi aina sukkajalassa, niinkuin sanotaan.

ROUVA RAUNIO. Hyi! Miksi puhutte niin kamalasti?

LAGER. Pelkäättekö te?

ROUVA RAUNIO. Pelkään.

LAGER. No, sitte en uskallakaan puhua teille mitään.

ROUVA RAUNIO. Mitä niin?

LAGER. Tahdoin tunnustaa teille jotakin, — kertoa teille pikku
uutisen, aivan uutukaisen uutisen, jota ei kukaan vielä tiedä.

ROUVA RAUNIO. Kertokaa sitte ja pian!

LAGER. En tohdi, koska te pelkäätte. Ja seinätkinhän ovat tätänykyä
salapoliiseja, — sanoitte te itse.

ROUVA RAUNIO. Jumala! Mitä te tarkoitatte?

LAGER. Saatte kuulla sen kohta; ehkä huomenna, ehkä ylihuomenna.

ROUVA RAUNIO. Te näytätte niin salaperäisen hirveältä!

LAGER. Kuin rosvo tahi varas, niinkö? Mitäs jos minä todella olisinkin
varas...?

ROUVA RAUNIO. Herran tähden, lopettakaa jo!

LAGER. Ei, ei, kuulkaahan! Älkää joutavia peljätkö! Sanokaahan: jos
minä todellakin olisin varas ja minun pitäisi paeta Amerikkaan, niin
rakastaisitteko minua niin paljon, että lähtisitte minun kanssani?

ROUVA RAUNIO. Lopettakaa, minä rukoilen; lopettakaa jo arvoituksenne.

LAGER (Naurahtaa hiljaa ja kuivasti). Ha-ha-ha-ha! Hyvä on! Minä
lopetan. Rauhoittukaa!

    (Äänettömyyttä).

ROUVA RAUNIO. Puhukaa ennemmin jotakin muuta ja selvään, että minä
ymmärrän.

LAGER. Minähän aloin puhua muuta, vaan te itse kielsitte puhumasta
siihen suuntaan.

ROUVA RAUNIO. Te olette niin kummallinen tänään. Oletteko oikein...
oletteko te...?

LAGER. Olenko oikein selvä, tarkoitatte? Kyllä. Tänään en ole vielä
paljoa juonut.

ROUVA RAUNIO. Ei, ei... Olette varmaan pelannut ja paljon hävittänyt?

LAGER. Joutavia! Ei se minua huoleta, vaan se, ett'ette minua kylliksi
rakasta ja että minun täytyy jättää teidät...

ROUVA RAUNIO. Te saatatte minut epätoivoon!...

LAGER. Todellako, — jos lähden? (Lankee polvilleen rouva Raunion eteen
ja suutelee häntä innokkaasti). No, sallikaa minun sitte suudella teitä
viimeisen kerran!

    (Eteisen ulko-ovi narahtaa jälleen).

ROUVA RAUNIO. Ylös! Nouskaa ylös! (Hypähtää seisoalleen). Kuulitteko?
Kuulitteko nyt, — kolmannen kerran?! (Huutaa eteiseen päin). Kuka
siellä? Kuka siellä? (Eteisestä ei kuulu mitään vastausta. Lagerille:)
Sytyttäkää lamppu, pian! Tässä on tulitikut.

    (Lager on noussut verkalleen ylös. Kun hän raapaisee valkean
    ja sytyttää lampun, näkyy eteisen ulko-ovi olevan auki ja
    eteisessä seisoo asessori Raunio).

ROUVA RAUNIO. Kas! Sinäkö se olet, Georges? Mistä sinä tulet?

RAUNIO (Salin ovelta). Maan alta kai! Kalma käy myöskin aina
sukkajalassa, eikö niin kamreeri Lager?

    (Lager, joka on saanut lampun sytytetyksi, aikoo peittää
    sen punaisella varjostimella).

RAUNIO (Astuu saliin sohvapöydän luo). Ei, ei! Älkää peittäkö lamppua!
"Valoa, enemmän valoa!" Tiedättekö, kenen viimeiset sanat ne olivat? Ja
minä tarvitsen myöskin enemmän valoa, nähdäkseni teidät, "kauniit
otukset!" (Katsoo pitkään, vuoron perään vaimoonsa ja Lageriin.
Vaimolleen:) Vai niin, arvoisa rouva? Tepä ette taitanut aavistakaan,
että seinät todellakin ovat tätä nykyä salapoliiseja?!

ROUVA RAUNIO. Jumalan tähden, Georges! Mikä sinun on? Mitä ai'ot tehdä?

RAUNIO. Mitäkö ai'on tehdä?

    (Ottaa palttoonsa povitaskusta, johon puettuna hän on saliin
    tullut, revolverin, jonka ojentaa keskivälille vaimoaan ja
    Lageria).

ROUVA RAUNIO (Kirkaisten). Herra Jumala! Georges! Tuonko nyt kävit
ostamassa?

    (Oikealta juoksee sisään Ella, makuusta punaisena ja hiukset
    epäjärjestyksessä, ja seisattuu kauhistuneena salin ovelle).

RAUNIO. Juuri tämän. No, kumpi teistä nyt on todella enemmän
pahantekijä? (Ojentaa revolverin Lageria kohtaan). Ehkä te? Puolustakaa
itseänne, jos voitte!

LAGER (Vetäytyy eteiseen päin). Oikeudessa ai'on minä puolustaa
itseäni.

RAUNIO. Minun kädessäni on nyt oikeus. (Kun Lager on ehtinyt eteisen
ovelle) Vai tahdotteko lähteä yhdessä Amerikkaan? Minun vallassani on
kuitenkin lähettää teidät molemmat suoraa tietää — helvettiin!

ELLA (Juoksee ja tarttuu isänsä käteen, jossa revolveri on).

ROUVA RAUNIO (Huudahtaa ja kaatuu pyörtyneenä lattialle).

LAGER (Sieppaa päällysvaatteensa ja pujahtaa ulos).

RAUNIO (Katsoen rouvaansa). Ha-ha-ha-ha! Eipäs nyt, arvoisa rouva, hän
juossut auttamaan.

ELLA (Juoksee äitinsä luo ja lankee polvilleen hänen viereensä).

RAUNIO. Tyttö parka! Tyttö parka! Vai oli tuo sinun ensimäinen,
todellinen rakkautesi! Ja tuo on sinun äitisi!... No, älä itke, Ella!
Nyt meillä on syytä viettää tulevana tiistaina sinun syntymäpäivääsi!
Vaan ensin Solan luo!

    (Pistää revolverin palttoonsa povitaskuun ja menee
    eteisen kautta ulos, paiskaten ulko-oven kiinni).

Esirippu.




KOLMAS NÄYTOS.


(Sama sali, kuin edellisissäkin näytöksissä, mutta juhlallisesti
valaistuna. Kaikki on järjestetty tanssijaisia varten. Oikealla on
flyygeli sysätty asessorin työhuoneen oven ja oikeanpuolisessa seinässä
olevan oven väliseen nurkkaan. Sohvapöytä on viety pois, mutta sohva
on, vasemmalla, paikoillaan ja tuolit ovat rivitetyt pitkin seiniä.
Eteisessä palaa kattolamppu, naulakko ja tuolit siellä ovat täynnä
päällysvaatteita. Asessorin työhuoneen ovi on auki ja huoneesta näkyy
pelipöytä, jonka ääressä istuu neljä herraa korttia pelaamassa. Pari
herraa seisoo tuolien takana katselemassa muiden peliä. Salissa
tanssitaan franseesia. Ensimäisenä parina, oikealla, tanssii Ella erään
pitkän, mustaverisen ylioppilaan kanssa, joka johtaa tanssia, puhelee
innokkaasti Ellan kanssa, kiertelee vähä väliä viiksiään ja laittelee
pänsneetään. Vasemmalla, näiden vastaparina, tanssii rouva Raunio erään
keski-ikäisen, kaljupäisen herran kanssa, joka näyttää häntä hyvin
naurattavan. Viimeisessä parissa, eteisen oven luona, näkyy neiti
Moilanen, joka kuten muut vanhemmat naiset, on tummaan leninkiin
puettu. Muuten ovat kaikki nuoret naiset puetut vaaleisiin vaatteisiin,
herrat kaikki hännystakkeihin ja valkoisiin kaulahuiveihin. Konttoristi
Ellenbogen [tätä osaa voi myös näytellä nainen, lauseita hiukan
muuttamalla] soittaa flyygeliä. Ovissa seisoo katselijoita, niiden
joukossa asessori Raunio huoneensa ovella).

ROUVA RAUNIO (Tanssin loputtua). Pyydän, että kaikki kavaljeerit
tekevät niin hyvin ja saattavat daaminsa ruokasaliin syömään pientä
illallista à la fourchette. (Rouva Raunio kavaljerineen menee oikealle
ja heitä seuraavat vähitellen muutkin parit. Neiti Moilanen vain
istuutuu sohvaan).

RAUNIO (Kehoitellen vieraita). Ja ne naiset ja herrat, joilla ei paria
ole, tehkööt niin hyvin ja etsikööt itselleen kumppanin! Pyydän
nöyrimmästi, arvoisat vieraat, olkaa niin hyvät, käykää syömään.
(Huomattuaan neiti Moilasen). No, ja te, hyvä morsian! Luuletteko te
elävänne pelkästä rakkaudesta, kun nyt kihloissa olette? Tehkää niin
hyvin, tekin!

NEITI MOILANEN. Kiitoksia, herra asessori! Kyllä minä kerkiän.

RAUNIO. Ette suinkaan nyt enää Solaa odota, vai? Miks'ei hän sitte
tullut?!

NEITI MOILANEN. Se minua todellakin kummastuttaa. Hän niin varmaan
lupasi.

RAUNIO. Sitte on hänelle joku aivan odottamaton este sattunut.

NEITI MOILANEN. En tiedä. En käsitä.

RAUNIO. No, ei olla huolissamme! Ehkä hän vielä syömään tuleekin. Ja
teitä noutamaan ja saattamaan.

NEITI MOILANEN. Sitähän olen vähän vielä toivonut.

RAUNIO. Niin! Toivokaamme! Tulkaa nyt! Mennään me sillä aikaa hiukan
haukkaamaan! Minä tässä muuten unhotin kaikki kohteliaan isännän
velvollisuudetkin.

    (Menee oikealle neiti Moilasen kanssa. Raunion työhuoneesta
    tulevat samassa ne neljä herraa, jotka ovat pelanneet korttia;
    kaksi heistä menee oikealle, kaksi seisattuu saliin väittelemään).

1:NEN HERRA. Minä en ymmärrä, kuinka sinä voit sillä lailla pelata?!
Minullahan oli (taivuttaa sormea joka korttia luetellessaan) ässä,
kuningas, sotamies ja viisi hakkua. Me olisimme huoleti voineet määrätä
pienen slammin.

2:NEN HERRA. Miks'et määrännyt? Ilmoitinhan minä, minkälaiset hertat
minulla oli..

1:NEN HERRA. Miks'et määrännyt?! Miksi?! Tietysti olisi sinun pitänyt
näyttää myöskin, että sinulla oli pataa. Mutta sinä vain "pass, pass,
pass!"

2:NEN HERRA. Sitä en millään lailla voinut, sillä Lindström sanoi jo
kolme pataa ja minun patani olivat sitä paitsi liian huonot: rouva vain
ja kolme pientä.

1:NEN HERRA. Kuningashan sulla taisi olla eikä rouva.

2:NEN HERRA. Eikä ollut! Rouva se oli, muistanhan minä sen.
Ristisotamies minulla vielä oli, eikä muita mitään.

1:NEN HERRA. Huonot sinulla, pyhä veli, oli kortit, mutta huonosti sinä
pelasitkin. Sinun kanssasi pelatessa voi yhtenä iltana hävittää koko
omaisuutensa ja sitte ei auta muu, kuin pistää pillit pussiin ja
luistaa Amerikkaan Rosenbergin, Lagerin ja muiden velikultien seuraan.

2:NEN HERRA. No, no! Mutta uskotko todellakin, että Lagerkin on sinne
mennyt?

1:NEN HERRA. Minnekäs hän olisi mennyt, jos hän tahtoi vankeutta
välttää?

2:NEN HERRA. Kuinkas suuri vailinki hänen hoitamassaan kassassa oli?

1:NEN HERRA. Kukapa sen vielä oikein tietää? Toiset sanovat sen olleen
sata seitsemänkymmentä viisi tuhatta, toiset yli kahden sadan tuhannen.

2:NEN HERRA. Mahdotonta on käsittää, kuinka hän niin lyhyessä ajassa on
voinut hävittää niin paljon.

1:NEN HERRA. Miks'ei?! Uhkapelissä menee pian miljoonakin.

2:NEN HERRA. Mutta eikös hän pari vuotta sitte perinyt satatuhatta
markkaa?

1:NEN HERRA. Hy-hyi! Ne hajosivat jo, ennenkuin hänen taskuunsa
joutuivat, kuin tuhka tuuleen, — entisiin velkoihin.

2:NEN HERRA. Olipa hyvä, ett'ei sillä miehellä ainakaan perhettä ja
lapsia ollut.

1:NEN HERRA. Kukapa sen tietää, vaikka lapsia olisi ollutkin, sillä
kyllä se semmoista elämää vietti.

2:NEN HERRA. Todellako? Sitä en ole kuitenkaan kuullut.

1:NEN HERRA. Mitäpä sinä olisit kaikkia kuullut, kun et moneen vuoteen
ole Helsingissä käynyt?

2:NEN HERRA. Niin. Kylläpä tästä Helsingistä on tullutkin koko
pääkaupunki joka suhteessa! Ei se ole kevytmielisessä elämässäkään enää
huonompi Parisiakaan.

1:NEN HERRA. Missäpä maailmassa sitä ei olisi pahaa, jos on hyvääkin.

2:NEN HERRA. Niinpä se on, niinpä se on!

    (Ella ja ylioppilas tulevat oikealta. Molemmilla on
    käsissä lautaset, joissa on ruokaa).

ELLA. Mutta, hyvät herrat, ettekö te tahdo syödä pientä voileipää?
Tehkää niin hyvin, käykää ruokasaliin!

1:NEN ja 2:NEN HERRA. Kiitos, kiitos!

    (Menevät oikealle. Ella menee ja istuutuu sohvaan. Ylioppilas
    seisoo hänen edessään, syöden ja puhellen).

YLIOPPILAS. Joku syy siihen epäilemättä on.

ELLA. Sanoinhan minä, ett'ei ole.

YLIOPPILAS. Muutoin minä en voi sitä ymmärtää. Alussa te olitte niin
iloinen ja hilpeä, ja sitte yht'äkkiä...

ELLA. Mitä niin?

YLIOPPILAS. Te kokonaan muutuitte.

ELLA. Ihminen ei voi aina olla yhtäläinen.

YLIOPPILAS. Se on totta. Mutta sanoisittehan edes suoraan, pahoitinko
minä teitä jollakin. Jos sen tietämättäni olen tehnyt, niin pyydän
sydämmestäni tuhansin kerroin anteeksi! (Polvistuu Ellan eteen).
Näettehän, polvillani pyydän teiltä anteeksi.

ELLA. Nouskaa ylös! Minä en rakasta panettelua. Minä en rakasta, kun
toisia ihmisiä panettelee.

YLIOPPILAS. Hyvänen aika, neiti Raunio! Oliko se siis todellakin
siitä?! Mutta eihän se ole panettelua. Muiden sanojahan minä kerroin,
relata refero, niinkuin Roomalaiset sanoivat.

ELLA. Mutta se ei ole totta, se ei ole totta. Joll'en minä sitä ihan
varmaan tietäisi, en sitä niin varmaan väittäisikään.

YLIOPPILAS. Kuinkas sen asian sitte voisi muutoin selittää, että hän
aivan yht'äkkiä katosi ja lähti Amerikkaan. En minä ainakaan sitä
ymmärrä.

ELLA. Kukas sen on sanonut, että hän niin yht'äkkiä katosi ja seuraako
siitä sitte, että hän on Amerikkaan lähtenyt?

YLIOPPILAS. Mutta, arvoisa neiti, älkää minuun suuttuko: niin ihmiset
kertovat.

ELLA. Vähänkös ihmiset kertovat?! Minä tiedän varmaan, ett'ei niin ole
laita. Keskiviikkona kävi hän meillä ja kertoi mammalle, että hänen
täytyi lähteä vähäksi aikaa matkalle.

YLIOPPILAS. Vai kertoi hän todellakin niin? Varmaan oli hänellä jo
silloin se aikomus mielessä, vaikka hän vasta lauantaista on
kadoksissa.

ELLA. Perjantaina hän jo lähti, sen tiedän myöskin varmaan.

YLIOPPILAS. Kentiesi, kentiesi, sitä vastaan en väitä. Mutta lauantaina
ei hän, kuulemma, ollut enää virastossaan. Ja silloin tulikin vaillinki
ilmi.

ELLA. Sitä en usko. Se on mitä hävyttömintä panettelua!

YLIOPPILAS. Sallikaa minun ottaa teidän lautasenne neiti!

ELLA. Kiitos, kyllä minä vien sen itse.

    (Menee oikealle sukkelin askelin ja pahastuneena. Ovessa
    syrjäytyy hänen edestään konttoristi Ellenbogen, joka
    tulee saliin).

ELLENBOGEN (Katsottuaan ensin pitkään Ellan jälkeen). Ohoh! Mitäs neiti
niin äkäisesti tiehensä tepsutteli?

YLIOPPILAS (Kohottaen hartioitaan). En, Jumal'aut, ymmärrä. Puhuin
hänelle vain siitä, josta kaikki ihmiset puhuvat — kamreeri Lagerista.

ELLENBOGEN. Ja siitä hän tietysti suuttui!

YLIOPPILAS. Kuinka niin, tietysti?

ELLENBOGEN. Hyvänen aika? Ettekö te tiedä, että...?

    (Kuiskaa jotakin ylioppilaan korvaan, sillä samalla tulee
    oikealta saliin muutamia vieraita, pyyhkien suutaan ja
    vetäen hansikkaita käsiinsä).

YLIOPPILAS. Mitä sanotte?! Onko se mahdollista?

ELLENBOGEN. Ihan varmaan! Siitähän kaikki ihmiset puhuvat.

YLIOPPILAS. En ole kuullut mitään. Enkä tahtoisi uskoakaan.

ELLENBOGEN. Mutta siinähän teille on todiste, koska hän niin pahastui.
Hirveän varomattomasti se oli teidän puoleltanne.

YLIOPPILAS (Levitellen käsiään). Mistä minä sen tiesin?! Enhän minä
voinut sitä tietää, kun hiljan vasta kaupunkiin saavuin.

    (Oikealta tulee taaskin muutamia vieraita ja rouva Raunio).

ROUVA RAUNIO. Herra Ellenbogen! Ehkä te olette niin hyvä ja soitatte
meille vielä jonkun kauniin valssin, vaikka Faustvalssin. Se on minusta
sittenkin kaikkein paras, niin köykäinen, niin ilmainen, että se saapi
raskaimmatkin jalat höyheninä liitämään.

ELLENBOGEN. Heti paikalla, armollinen rouva!

    (Menee soittamaan. Ylioppilas menee oikealle lautasineen
    ja tulee sitte, soiton alettua, ja vie Ellan tanssimaan,
    puhellen innokkaasti hänen kanssaan tanssinkin aikana).

ROUVA RAUNIO (Muutamille vanhemmille vieraille, jotka ennen soiton
alettua ovat tulleet hyvästi jättämään). No, joko te nyt niin
kiiruhdatte? Hyvästi, hyvästi! Olisitte edes olleet viimeisen valssin
ajan. Hyvästi, hyvästi! Älkää unhottako meitä! Käykäähän nyt joskus
kutsumattakin!

    (Kun soitto on alkanut, tulevat kaikki oikealta vähitellen
    saliin. Osa lähtee vielä tanssinkin aikana pois. Sillä välin,
    ensimäisten vieraiden lähtiessä, on Sola tullut eteiseen,
    sitte saliin, tervehtinyt rouva Rauniota, vaihtanut hänen
    kanssaan muutaman sanan, löytänyt neiti Moilasen istumasta
    tuolilla, oikealla, näyttämön etualalla ja ruvennut hänen
    kanssaan vakavana puhelemaan. Tanssi alkaa loppua ja vieraat
    lähtevät vähitellen kaikki, Rouva Raunion ja Ellan heitä
    salin perällä hyvästellessä. Ellenbogen soittelee hiljakseen
    jotakin vienoa kappaletta. Tällöin on)

RAUNIO (Huomannut Solan ja menee häntä tervehtimään ja puhuttelemaan).
Kas, tulithan sinä sittenkin! Niinkö paljon puuhaa jo kihlattunakin,
ett'et illallisellekaan kerinnyt?

SOLA. Niin, näköjään.

RAUNIO. Ehkä sieltä kuitenkin vielä olisi jotakin sinullekin suuhun
löytynyt.

SOLA. Kiitos! En minä nyt välitä.

RAUNIO. Siis vain morsianta hakemaan? (Kädestä pidellen). No,
toivotan oikein sydämmestäni onnea. Tiedätkös, minä kovin ihastuin, kun
avasin Uuden Suomettaren ja näin tuon ilmoituksen: "Kihloissa: Anna
Moilanen—Antti Sola." Ne tuntuivat niin vankoilta, niin tukevilta, nuo
kelpo nimet.

SOLA. Eihän se taitanut enää mikään yllätys olla, vai?

RAUNIO. Eipä. Sen myönnän.

NEITI MOILANEN. Emme me olisi vielä nytkään kihlaustamme julaisseet,
ellei siitäkin olisi alettu kaupungilla puhua. Ihmisten tähden täytyi
se tehdä, pahennusta välttääksemme.

RAUNIO. Sen paheen alle sitä usein täytyy pakostakin alistua. — Mutta
kylläpä minä jo sielussani näen, mikä ihanteellinen teidän tuleva
kotinne on oleva. Ai, ai! Eikö totta, Neiti Moilanen? Kuinka ihanata
siellä tulee olemaan?!

NEITI MOILANEN. En ole, hyvä asessori, vielä niin kauas ajatellut.

RAUNIO. No, no, no! Kyllä se tiedetään, mitä te, naiset, ajattelette.
"Vesille venosen mieli..." he-he-he-he! Ja sitte nuo pienet
kiharatukkaiset, — niistä tulee ainakin (lyö Solaa olkapäälle) meidän
suomalaisen Solan kelpo lapsia, eikä tuollaisia ranskalaisen Zolan
naturalistisia... he-he-he-he!

NEITI MOILANEN (Vetäytyy nauraen, hämillään, taemmalle).

SOLA. Sinäpä, Yrjö, saatat morsiameni ihan hämille. Olet muuten aivan
erityisen iloisella ja vallattomalla tuulella tänään.

RAUNIO. No, onhan minulla vähän syytäkin siihen.

SOLA. Kun olet tuosta kotivitsauksestasi iäksi päässyt, niinkö?

RAUNIO. He-he-he-he! Tuntuihan se kuitenkin, ikäänkuin olisi hiukan
huojennettu kuormaa hartioiltani. Ja olihan siinä syytä sekä
iloitsemiseen että tämän päivän viettämiseen. Mutta tähänpä viimeiseen
ei olisi taaskaan kyetty ilman sinun apuasi, pyhä veli, sinä kun nytkin
päästit minut pulasta, kun tuli tuon flyygelin oston tähden otetun
vekselin maksupäivä ihan yhteen aikaan.

SOLA. Saattaahan tuo olla niin. Mutta tiedätkös mitä, ystäväiseni?

    (Katsoo vakavasti ja ankarasti Rauniota silmiin).

RAUNIO. No? Mikä on?

SOLA (Hetken vaitiolon jälkeen). Minä en ole tahtonut ennen häiritä
sinun iloasi, jos sekään todellinen on, mutta... mutta tiedätkös mitä?
Minä näen, että sinä et ole ollenkaan sellainen rehellinen ystävä,
joksi sinua vielä tähän saakka olen uskonut...

RAUNIO. Mutta mitä tarkoitat, Antti?

SOLA. Ja, suoraan sanoen, sydämmestäni kadun, että sinua taaskin autoin
tuolla vekselillä, sillä sinä et enää ystävän apua rahtusenkaan verran
ansaitse.

RAUNIO. Jumal'avita, Antti, minä en sinua ymmärrä.

SOLA. Ha-ha! Sinä olet valehtelija, petturi!

RAUNIO. Joko olet sinä tahi minä hullu!

SOLA. Hullu olet, jos minua hulluksi luulet. Mutta vastaapas sinä
minulle, jos sinussa enää kelpo ihmisen järkeä jälellä on: miksi
valehtelit sinä minulle silloin, että sinun rouvasi muka lainasi ne
rahat silloin lapsuuden ystävältään kamreeri Lagerilta?

RAUNIO. Mitä? Ettäkö minä sen valehtelin?!

SOLA. Niin, valehtelit, petit minun. Sillä sinun omakätisesti
allekirjoittama velkakirjasi on tavattu Lagerin kassakaapista hänen
jälkeensä jättämien papereittensa joukossa. Ja nyt on siis sinun nimesi
julkisesti liitetty mitä törkeimpään kruununvarkauteen. Eikä sillä
hyvä: sinä olet tahrannut minunkin, vanhan ystäväsi, nimen sen kautta,
että olen sen piirtänyt yhteen vekseliin, sinun häpeällisen nimesi
rinnalle.

RAUNIO (Nostaa mielettömän vaistomaisesti molemmat kätensä päätään
kohti, aivan kuin etsien jotakin salaista ajatusta, jota hän ei tahdo
saada selville). Velkakirja?!... Velkakirja?!... Ja minun... minun
nimeni... minun nimeni... minun?

SOLA. Ha-ha! Sinä näyttelet vain viattoman lapsen osaa! Mutta tiedä:
huomenna jo maksan minä vekselimme ja sitte... sitte emme koskaan enää
näe toisiamme.

    (Hän katselee vielä kotvan aikaa Rauniota, joka seisoo yhdellä
    paikkaa, kuin mieletön, voimatta sanoa sanaakaan, ja menee sitte
    neiti Moilasen luo. He ottavat hyvästi rouva Rauniolta ja Ellalta,
    pukeutuvat ja menevät pois. Sillä välin kuin he pukeutuvat, menee
    konttoristi Ellenbogen, joka nyt on lopettanut soittamisen,
    jättämään Rauniolle hyvästi. Tämä antaa Ellenbogenille kättä,
    aivan kuin ei häntä huomaisikaan. Ellenbogen poistuu, kummastellen
    katsoen Raunioon, joka sitte menee ja istuutuu sohvaan, pää käsien
    välissä ja kyynärpäät polviin nojaten).

ELLA (Kun neiti Moilanen ja Sola pukeutuvat). Tietysti, neiti Moilanen,
en minä huomenna jaksa musiikkituntia ottaa, mutta ylihuomenna tahi
minä muuna päivänä tahansa, jos vain teille sopii. Tahikka ehkä vasta
sunnuntaina, vai kuinka?

NEITI MOILANEN. Kyllä ei minun sopisi ennenkuin sunnuntaina, neiti
Ella.

ELLA. Hyvä on, hyvä on! Sitä parempikin.

NEITI MOILANEN ja LEHTORI SOLA. Hyvästi! Kiitoksia paljo.

    (Menevät).

ROUVA RAUNIO ja ELLA. Hyvästi! Hyvästi!

    (Samassa tulee konttoristi Ellenbogen ottamaan hyvästi
    rouva Rauniolta ja Ellalta).

ROUVA RAUNIO (Antaessaan Ellenbogenille kirjekuoreen suljetun rahan).
Kiitoksia paljon, herra Ellenbogen, teidän oivallisesta soitostanne! Ja
mitä kauniita tanssikappaleita te soitatte! Ne ovat aivan erityisiä
laatuaan eivätkä ollenkaan noita banaalia kappaleita, joita joka
paikassa kuulee kilkutettavan.

ELLENBOGEN. On varsin hauskaa kuulla, että olette tyytyväinen, rouva.

ROUVA RAUNIO. Ja mikä erinomaisen hyvä tahti teillä on!

ELLA. Minä ihmettelen, mamma, kuinka herra Ellenbogen on jaksanut niin
kauan soittaa ja melkein taukoamatta. Mehän aloimme jo kello yhdeksältä
ja nyt on kello jo jo varmaan kolme.

ELLENBOGEN. Tottumus, tottumus sen tekee. Mutta sitä paitsi ei tämä
vielä ole verraten ollenkaan kauan. Välistä sitä saa soittaa vielä
kauemmin. Hyvästi! Nöyrin palvelijanne!

    (Menee. Rouva Raunio ja Ella kumartavat hänelle. Miina, joka
    vieraiden lähtiessä koko ajan on ollut heidän päälleen
    vaatteita auttamassa, panee eteisen ulko-oven lukkoon ja
    menee salin läpi oikealle. Ella menee myös oikealle).

ROUVA RAUNIO (Tullen saliin ja huomaten Raunion istuvan sohvassa).
Tuossako sinä istut, Georges? Sitäpä minä ajattelinkin, että oletpa
sinä epäkohtelias, kun et tule parhaimpia vieraitasikaan saattamaan.
Vai olet niin väsyksissä, ett'et enää seisoakaan jaksa!? Luulisipa,
että sinä kyllä olet valvomiseen tottunut. Ja silloin, kun ei tarvita,
voit kyllä istua huoneessasi kirjoittelemassa vaikka aamuun asti.

RAUNIO (Kohottaen päätään). Olet kai pahoillasi, ett'ei kamreeri Lager
ole pidoissamme ollut?

ROUVA RAUNIO. Minä olen kyllä nähnyt, että sinä sitä vastoin olet koko
illan sentähden riemuinnut.

    (Aikoo mennä oikealle).

RAUNIO (Nousten seisoalleen). Betty!

ROUVA RAUNIO (Seisattuen). Mitä?

RAUNIO (Menee ja asettuu rouvansa ja oven väliin). Minulla on sinulle
vähän puhumista.

ROUVA RAUNIO. Mutta minulla ei ole sinun kanssasi mitään puhumista.

    (Aikoo taaskin mennä).

RAUNIO. Ei paikaltakaan!

ROUVA RAUNIO. Onko sulla nytkin revolveri taskussasi?

RAUNIO. Ehkä. Siis jo aavistat, mitä minulla on sinulle puhumista? Hä?
Vastaa! Vastaa! Aavistatko sen?

ROUVA RAUNIO. Mieletön!

RAUNIO. Sinä varmaan et ole ainoa, joka minua hulluna pidät.

ROUVA RAUNIO. Mitä siis tahdot? Päästä! Päästä minut! Ja rauhoitu,
Georges!

RAUNIO. Mitäkö tahdon? Tahtoisin nyt kysyä vain, etkö sinäkin haluaisi
matkustaa — Amerikkaan?

ROUVA RAUNIO. Herra Jumala! Sinä olet todellakin hullu!

RAUNIO. En vielä, mutta ehkä kohta tulenkin hulluksi.

ROUVA RAUNIO. Päästä, Jumalan tähden, päästä minut, Georges! Minua
peloittaa olla kahden kesken sinun kanssasi.

RAUNIO. Kyllä, kohta; mutta sanohan minulle ensin: olethan jo kuullut,
että hän on karannut?

ROUVA RAUNIO. En mitään ole kuullut.

RAUNIO. Ja olethan myöskin kuullut, että hän on kruunun varoja
varastanut?

ROUVA RAUNIO. S'ei ole totta.

RAUNIO. Siis olet kuullut sen?!

ROUVA RAUNIO. Mutta se on törkeä vale!

RAUNIO. Tiedät sen asian siis paremmin kuin kaikki muut.

ROUVA RAUNIO. Hän ei ole karannut! Hän ei ole mitään varastanut! Se on
vale!

RAUNIO. Mutta minä näytän sinulle toteen, että se ei ole valetta.

ROUVA RAUNIO. Minä tiedän, että hän on matkustanut vain virkamatkalle,
virka-asioiden tähden.

RAUNIO. Ha-ha! No, mutta sanopas sitte minulle, koska näyt kaikki hänen
asiansa niin tarkkaan tietävän: (tuijottaa rouvansa silmiin; harvaan)
kukas sen velkakirjan on allekirjoittanut, joka hänen tyhjästä
kassakaapistaan on löydetty?

ROUVA RAUNIO (Tahtomattaan). Mikä?... Mitä? — (Tyynesti). Mistä minä
hänen velkakirjojaan tiedän.

RAUNIO. Ha-ha-ha! Vaan ainakaan en minä ole sitä velkakirjaa
allekirjoittanut, vaikka siinä sanotaan olevan minun omakätisesti
kirjoittama nimeni. Sen kai sallit minun parhaiten tietää? (Pitkä
vaitiolo, jonka aikana Raunio vain tuijottaa vaimoonsa). Mitäs sinulla
on siihen sanottavaa, hä? Kukas sen on tehnyt?

ROUVA RAUNIO (Rohkeasti kohottaen päätään). Et suinkaan sinä uskalla
minua siitä epäillä?

RAUNIO. Et suinkaan sinä uskalla ketäkään muuta siitä syyttää? Kukas
sen sitte olisi tehnyt?

ROUVA RAUNIO. Sen on hän tehnyt.

RAUNIO. Lagerko, vai?

ROUVA RAUNIO. Hän juuri, — kostaaksensa sinun kehnon tekosi.

RAUNIO. Minun kehnon tekoni?! Sen varmaan, ett'en häntä silloin
kuoliaaksi ampunut, niinkö? Se oli todellakin kehno teko, sen myönnän.

ROUVA RAUNIO. Miks'et häntä sitte silloin ampunut?

RAUNIO. Ihmisten tähden. Sillä en tahtonut, että sekään sinun
tuottamasi häpeä joutuisi ihmisten pureskeltavaksi, vaan ennen kuolisi
kotini seinien sisään, lepäisi ikuisena muistokivenä muutoinkin jo
raskaalla sydämmelläni.

ROUVA RAUNIO. Ja luulit siten maksaneesi kiitollisuuden velkasi? Sinä
näet, että olet huono velan maksaja.

RAUNIO. Luuletko todellakin, että minä uskon tätä sinun viimeistä
kavaluuttasi? E-hei. Nyt vihdoinkin tunnen minä sinut niin hyvin, että
tiedän, että hän kuitenkin siinä oli sinua parempi.

ROUVA RAUNIO. Siis todellakin uskallat epäillä, että minä...?

RAUNIO. Sinä juuri olet minun nimeni väärentänyt! Sinä eikä kukaan muu!

ROUVA RAUNIO. Mitä todisteita sinulla on, että minä sen olisin tehnyt.

RAUNIO. Sinun entinen elämäsi on minulle kyllin riittävä todiste, että
sinä olet kyennyt tuottamaan minulle tämänkin mitä törkeimmän, julkisen
häpeän.

ROUVA RAUNIO. Ilman todisteita ei sitä kukan ihminen usko.

RAUNIO. Vai luulet siis, että rikoksesi nyt on iäksi haudattu, kun hän
on karannut...?

ROUVA RAUNIO. Sitä rikosta en ole tehnyt.

RAUNIO. Ei! Se on liian konstikas, tuo tepponen, sekoittaakseen selvän
asian. Itse väärentämällä minun nimeni, — ja siihen ei hänellä syytä
ollut, — hän ei olisi sinulle rahoja antanut ja koska minä en ole sitä
nimeä siihen kirjoittanut, niin ei kukaan muu ole voinut sitä tehdä
kuin sinä. Minut sinä siis petit silloin ja nyt tahdot pettää hänetkin,
joka sinua silloin auttoi, nyt, kun hän on sinun silmistäsi poissa.
Perkele sinä olet, vaan et nainen.

ROUVA RAUNIO (Säpsähtää ja luo kopean katseen mieheensä). Hyvä! Olkoon
niin! Mutta minkä tähden luulet, että sen olen tehnyt, minkä tähden?

RAUNIO (Kummastuen). No?

ROUVA RAUNIO (Kavalasti, kuiskaten). Ihmisten tähden!

RAUNIO. Ihmisten tähden?! Ihmistenkö tähden muka vapisit, kun kaikki
omaisuutemme oli velkojille luovutettava, mutta samojen ihmisten tähden
et pelännyt tuollaiseen rikokseen ryhtyä? Ihmistenkö tähden? Ei!

ROUVA RAUNIO (Voittoisasti). Ihmisten tähdenhän sinäkin minut nait,
tahdoit elämäni surulla kuolettaa. Vaan minä en tahtonut kuolla, minä
en tahtonut kuolla, minä tahdoin nauttia elämän ilosta, — ihmisten
tähden, koska kerran olin elämän saanut.

RAUNIO (Ikäänkuin itsekseen). Ihmisten tähden! Ihmisten tähden! Oi,
kuinka elämä on valetta täynnä, — ihmisten tähden! — (Kovaan). Niin,
sinä olet oikeassa. Ja kun sinut olin kihlannut, tarpeeksi sinua
tuntematta, ja pettyneenä rakkauden unesta heräsin, niin häpesin
kihlauksemme purkaa, — ihmisten tähden. Ja sitte naimisissa ollessani,
kun näin, ett'et sinä ollut luotu vaimokseni, et tyttäremme äidiksi
etkä perheen emännäksi, niin en silloinkaan kyennyt avioliittoamme
purkamaan, — ihmisten tähden. Ja vaikka sinä, ainoastaan kolme vuotta
naimisissa oltuamme ja vaikka jo itse äiti olit, kevytmielisesti
tahrasit vuoteemme aviorikoksella...

ROUVA RAUNIO. Georges! Georges!

RAUNIO. ... jonka rikoksen sinä, jaksamatta yksin silloin vielä aran
omantuntosi kuormaa kantaa, minulle eräänä iltana tunnustit...

ROUVA RAUNIO. Georges! Sinä olet luvannut... Sinä annoit sen anteeksi.

RAUNIO. ... Niin, minä annoin senkin anteeksi, — ihmisten tähden. Ja
paljon, paljon muuta!... Ja tämä kaikki on ollut kova kärsimys,
kärsimys Golgathalla, ristinhirsipuussa, sillä minä tiedän, että juuri
sen vuoksi, että olen kärsinyt, nuo samat ihmiset ovat minua pitäneet
ja vieläkin pitävät kehnona, velttona riepuna. Vaan nyt en minä enää
hetkeäkään jaksa näytellä tätä surullista komediaa "ihmisten tähden."
Sillä nyt sinä olet tahrannut minun nimeni ja maineeni, perheeni ja
ystäväni nimen ja maineen, kaikkien meidän kunniamme ja arvomme mitä
häpeällisimmällä lo'alla. Sinä olet pettänyt minut, tyttäresi, minun
parhaimman ystäväni, vieläpä oman rakastajasikin, — julkisen
valtio-varkaan. Perkele sinä olet, vaan et nainen.

    (Menee huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni).

ROUVA RAUNIO. Georges! Mitä ai'ot tehdä?! Mitä ai'ot tehdä?! (Juoksee
ovelle, joka vie oikealle, ja huutaa:) Ella! Ella! Miina! Kaikki!
Joutukaa! Juoskaa!

    (Ella ja Miina juoksevat saliin. Rouva Raunio juoksee Raunion
    huoneen ovelle, jonka hän survaisee auki. Samassa kuuluu kaksi
    revolverin laukausta ja Raunio kaatuu huoneessaan lattialle.
    Kaikki huudahtavat. Rouva Raunio lankee pyörryksiin).

Esirippu.

LOPPU.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74072 ***