path: root/74060-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74060 ***





RIIVAAJAT I

Romaani


Kirj.

F. M. DOSTOJEVSKI


Suomentanut

Ida Pekari





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1928.






ENSIMMÄINEN OSA.




SISÄLLYS:

ENSIMMÄINEN OSA.

    I. Johdatuksen asemesta vain muutamia yksityisseikkoja
       suuresti kunnioitetun Stepan Trofimovitšin elämäkerrasta
   II. Prinssi Heikku. Naittopuuhia.
  III. Toisen synnit.
   IV. Kompurajalka.
    V. Kaikkitietävä käärme.



          Virka mitä virkat, hankeen
          peittyi jälki. Eksyksiin
          ajoi peikot. Mielen ankeen
          huuto hukkui meteliin.
          — — — — —
          Suurko pahan parvi lienee,
          mikä matkan määrä lie?
          Kotitontun hautaan vienee —
          vaiko velhon häihin tie?

              [Puškinin runosta "Riivaajat".
              J.G. Vuoriniemen suomennos. Suom. huom.]

    "Niin siellä oli vuorella suuri sikalauma laitumella;
    ja he pyysivät häntä, että hän antaisi heille luvan mennä
    sikoihin. Ja hän antoi heille luvan. Niin riivaajat lähtivät
    ulos miehestä ja menivät sikoihin. Silloin lauma syöksyi
    jyrkännettä alas ja hukkui. Mutta tapahtuman nähdessään
    paimenet pakenivat ja kertoivat siitä kaupungissa ja
    maataloissa. Niin kansa lähti katsomaan sitä, mikä oli
    tapahtunut, ja he tulivat Jeesuksen tykö ja tapasivat
    miehen, josta riivaajat olivat lähteneet, istumassa
    Jeesuksen jalkain juuressa puettuna ja taidossaan; ja he
    peljästyivät. Niin tapahtuman näkijät kertoivat heille,
    kuinka riivattuna ollut oli tullut terveeksi."

                           Luukkaan evankeliumi, 8: 32—37.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Johdatuksen asemesta vain muutamia yksityisseikkoja suuresti
kunnioitetun Stepan Trofimovitšin elämäkerrasta.



I.


Ryhtyessäni kuvailemaan niitä merkillisiä tapahtumia, jotka äskettäin
tulivat aina näihin asti niin perin vähän huomiota herättäneen
kaupunkimme osaksi, minun on aloitettava kuvaukseni jo aivan
varhaisimmilta ajoilta, enhän ymmärrä, miten muutenkaan voisin
menetellä, toisin sanoen minun on mainittava ensiksi muutamia
elämäkerrallisia yksityisseikkoja kyvykkään ja suuresti kunnioitetun
Stepan Trofimovitšin aikaisemmasta elämästä. Muodostakoot nämä
yksityisseikat vain esitettävänäni olevan kronikan johdatuksen, mutta
itse se tapahtumasarja, jota minun oikeastaan on määrä kuvata, seuraa
vasta tuonnempana.

Tunnustan heti suoraan: Stepan Trofimovitš näytteli aina keskuudessamme
jonkinlaista niin sanoakseni kansalaisen[1] osaa ja rakasti tätä
osaansa intohimoisesti, jopa niin, että hän ei ilman sitä olisi
varmasti osannut elääkään. En suinkaan tahdo näin väittäessäni verrata
häntä näyttämöllä esiintyvään näyttelijään, siitä varjelkoon Jumala,
sitäkin suuremmalla syyllä, koskapa itse annan hänelle suuren arvon.
Viisainta lienee syyttää kaikesta tottumusta. Vieläkin selvemmin sanoen
tämä lienee ollut vain ainaisen ja pohjaltaan sangen jalon tottumuksen
seuraus, tottumuksen, joka syntyi siitä, että hän jo varhaisimmassa
lapsuudessansa totutteli asettautumaan kuvitteluissaan kansalaisen
kauniiseen asemaan. Samasta syystä miellyttivät häntä myös nimitykset
"vainottu" ja "karkoitettu". Näillä sanoillahan on jo omalaatuinen
klassillinen hohde, ja juuri tämä se häntä kerran häikäistyään
lieneekin saanut vuosien kuluessa hänen omanarvontuntonsa siinä määrin
kohoamaan, että hän lopulta uskoi seisovansa hyvinkin korkealla ja
hänen itserakkauttaan sangen määrittelevällä jalustalla. Eräässä viime
vuosisadan englantilaisessa satiirisessa romaanissa muudan Gulliver,
oleskeltuaan kääpiöiden valtakunnassa, jossa ihmiset olivat vain
vaaksan mittaisia, tottui siinä määrin pitämään itseään jättiläisenä,
että hän yhä vielä Lontoon kaduillakin aivan huomaamattaan varoitteli
ohikulkijoita ja ajoneuvoja väistämään sekä pitämään silmiään auki,
että hän ei vain tallaisi ketään jalkoihinsa, sillä hän piti itseään
yhä vieläkin jättiläisenä ja noita toisia kääpiöinä. Silloin hänelle
naurettiin, jopa pilkattiinkin häntä. Uskalsipa muudan raaka kuski
sivaltaa jättiläistä ruoskallansakin; mutta oliko tämä mielestänne
oikein tehty? Mitä ei tottumus saisi aikaan? Olihan tottumus tehnyt
Stepan Trofimovitšinkin Gulliverin kaltaiseksi, vaikkakin tämä tottumus
hänessä ilmeni, jos mahdollista, vieläkin viattomammassa muodossa,
joka ei suinkaan loukannut ketään. Sillä olihan Stepan Trofimovitš
lopultakin niin perin kunnon mies.

Luulisin melkein, että Stepan Trofimovitšin kirjallinen maine ajan
mittaan kokonaan unohdettiin, mutta ei pidä tästä sentään mennä
tekemään sellaista johtopäätöstä, että hänen nimeänsä ei muka
koskaan olisi tunnettukaan. Kieltämättä hän kerran kuului niihin
mainehikkaisiin plejadeihin, siihen ihailtujen kerhoon,[2] jonka eräät
viime polven kirjailijat muodostivat. Tosin hän kuului siihen vain
pienen pienen silmänräpäyksen ajan — mutta silloinpa mainittiinkin
hänen nimensä, tosin vain eräiden liiaksi hätäilevien henkilöiden
toimesta, Tša'adajevin, Belinskin, Granovskin, vieläpä niihin aikoihin
juuri ulkomailla toimintansa aloittaneen Herzeninkin[3] rinnalla. Mutta
Stepan Trofimovitšin toiminta loppui melkein alkuunsa, — sen katkaisi,
niin sanoakseni, "yhteensattuneiden olosuhteiden pyörre".[4] Mutta
mitäpä siitä! Pahinta oli, ettei "pyörre" enemmän kuin "yhteensattuneet
olosuhteetkaan" vähääkään olleet siihen vaikuttaneet, eivät ainakaan
tässä tapauksessa. Vasta äskettäin kuulin itsekin ihmeekseni, vieläpä
aivan varmalta taholta sitäpaitsi, että Stepan Trofimovitš ei täällä
kuvernementissamme suinkaan asunut karkoitettuna, niinkuin yleisesti
luultiin, eipä ollut edes valvonnanalainen. Kuinka suuri onkaan
mielikuvituksen voima! Vilpittömästi hän itse uskoi koko elämänsä
ajan, että määrätyissä piireissä hänen suhteensa aina oltiin varuilla
ja että hänen askeliaan lakkaamatta seurailtiin ja tarkkailtiin.
Olipa hän koko elämänsä ajan täysin varma siitäkin, että kukin niistä
kolmesta kuvernööristä, jotka viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana
olivat meillä toisiansa seuranneet, oli hautonut hänen suhteensa
omia erikoisia, heille usein sangen paljonkin päänvaivaa tuottavia
tuumiansa, mikä taas aiheutui siitä, että heille jo kuvernementin
hallinnon ohjia luovutettaessa oli ylemmältä taholta viittailtu jotakin
Stepan Trofimovitšista. Olisipa joku kuinka kumoamattomin todistein
tahansa yrittänyt vakuuttaa tuolle muuten niin peräti rehelliselle
Stepan Trofimovitšille, että häntä ei oikeastaan uhannutkaan mikään
vaara, hän olisi varmasti loukkaantunut. Ja kuitenkin hän oli mitä
viisain ja lahjakkain mies, olipa hän oikeastaan tiedemieskin, vaikka
hän tosin ei tieteen... no niin, ei hän tieteen alalla suoraan sanoen
saanut suuriakaan aikaan, ja jos sanomme asian aivan niin kuin se on
niin hän ei sillä alalla saanut aikaan yhtään mitään. Mutta niinhän
useimmiten käy tiedemiesten meillä Venäjällä.

Ulkomailta palattuaan hän oli hetken loistanut yliopiston
oppituolissakin, aivan nelikymmenluvun lopulla. Hän ehti pitää vain
muutaman luennon — arabialaisista muistaakseni; vieläpä hän puolusti
loistavaa väitöskirjaakin, joka koski pienen saksalaisen kaupungin,
Hanaun, sivistyksellistä sekä kaupallista merkitystä erikoisesti
Hansa-kaupunkina vuosina 1413 ja 1428 sekä samalla niitä hieman
erikoisia ja hyvin hämäriä syitä, miksi se tätä merkitystään ei
lopulta saavuttanutkaan. Tämä väitöskirja haavoitti hyvin taitavasti
ja kipeästi silloisia slavofiileja ja nostatti hänelle niiden
parista yhdellä iskulla joukon leppymättömiä vihamiehiä. Sitten —
muuten vasta oppituolinsa menetettyään — hän kirjoitti ja julkaisi
(nähtävästi kostonhalusta sekä osoittaakseen, minkä miehen tiede
hänessä menetti) eräässä edistyksellisessä kuukauslehdessä, joka
julkaisi Dickens-käännöksiä ja julisti George Sandia, erään sangen
syvämietteisen tutkielman alun. Muistaakseni se koski eräiden hyvin
ylevien siveellisten katsomusten syitä, katsomusten, joita muutamat
ritarit joinakin merkkivuosina olivat omaksuneet, tai jotakin sen
tapaista. Se, mitä hän tässä esitti, oli tavattoman jalo ja ylevä
ajatus. Kuten myöhemmin kerrottiin, tämän tutkielman julkaiseminen
kiellettiin kiireellisesti, vieläpä mainittu edistysmielinen
aikakauslehti lienee joutunut kärsimään tutkielman alunkin
painattamisesta. Saattaahan tämä olla tottakin. Mitä ei siihen
aikaan olisi voinut sattua? Mutta tässä tapauksessa tuskin sentään
lienee mistään sellaisesta ollut kysymys; tekijää lienee tutkielman
päättäminen ruvennut vain yksinkertaisesti laiskoittamaan. Luentonsa
arabialaisista hän taas keskeytti sen vuoksi, että joku (luultavasti
joku hänen taantumuksellisista vihamiehistään) oli saanut käsiinsä
hänen jollekulle henkilölle osoittamansa kirjeen, jossa mainittiin
eräistä "seikoista",[5] minkä johdosta häneltä vaadittiin jonkinlaisia
selityksiä. En voi mennä takaamaan, että tämäkään asia olisi ollut
ihan näin, mutta kerrottiinpa melkein totena, että aivan täsmälleen
samoihin aikoihin Pietarissa oli paljastettu jokin laaja luonnon-
ja valtionvastainen liitto, johon kuului kolmattakymmentä henkeä,
salaseura,[6] joka oli vähällä panna koko rakennelman järkkymään.
Väitettiinpä heidän aikoneen ryhtyä kääntämään itse Fourier'takin.
Melkeinpä tahallisena yhteensattumana voitaneen pitää sitäkin, että
samoihin aikoihin takavarikoitiin myös Stepan Trofimovitšin runoelma,
jonka hän noin kuusi vuotta aikaisemmin oli kirjoittanut Berliinissä,
jo vehreimmässä nuoruudessaan, ja josta jäljennöksiä kierteli kädestä
käteen vain erään ylioppilaan ja parin muun asianharrastajan kesken.
Tämä runoelma on parhaillaan kirjoituspöytäni laatikossa. Sain sen
vasta viime vuonna Stepan Trofimovitšilta itseltään. Hän oli sen
korkean omakätisesti erikoisesti minua varten jäljentänyt, varustanut
omistuskirjoituksellaan ja sidottanut sen hienoihin, punaisiin
sahviaanikansiin. Se on muuten todellista runoutta. Osoittaapa se,
että tekijällä on ollut melkoista kykyäkin. Merkillinen se tosin on,
mutta siihen aikaan (tarkemmin sanoen noin 30-luvulla) tämänkaltaisia
kirjoiteltiin hyvin usein. Runoelman sisällyksen selostamiseen en
rohkene ryhtyä, sillä totta puhuen en ymmärrä siitä yhtään mitään.
Se on jonkinlainen lyyrillis-draamalliseen muotoon puettu allegoria,
joka muistuttaa _Faustin_ toista osaa. Runoelman alussa esiintyy ensin
naisten kuoro, sitten miesten, sitten eräänlaisten voimien ja loppujen
lopuksi sellaisten sielujen kuoro, jotka eivät vielä ole edes eläneet,
mutta jotka kuitenkin hyvin mielellään tahtoisivat kerran päästä
elämään. Kuorojen laulun sisällyksenä on jotakin hyvin epämääräistä,
enimmäkseen lauletaan jostakin kirouksesta, jonka lävitse kuitenkin
kuultaa mitä hienoin huumori. Sitten näyttämöasetus äkkiä muuttuu,
ja alkaa jonkinlainen "elämän juhla", jossa hyönteisetkin laulavat.
Esiintyypä siinä kilpikonnakin lausuen muutamia pyhiä sanoja latinaksi,
laulaapa siellä — jos oikein muistan — jokin mineraalikin, siis
aivan elotonkin olio. Kaikki laulavat herkeämättä, ja jos välillä on
jotakin keskustelua, niin sekin on vain pelkkää epämääräistä toistensa
soimaamista, — vaikka kaiken tämänkin yllä leijailee aina jokin
ylevämpi tarkoitus. Alkaa taas uusi kohtaus. Näyttämö esittää karun
romanttista maisemaa. Jyrkkien kallionlohkareiden välissä harhailee
kulttuuri-ihminen, nuorukainen, joka nyhtää maasta jonkinlaisia yrttejä
ja imeksii niitä. Kun keijukainen kyselee, miksi hän imeksii ruohoja,
nuorukainen tunnustaa yrttien mehusta löytävänsä unohdusta, jota hän
kaipaa liiallisesta elinvoimastaan kärsiessään, mutta samalla hän
sanoo, että hänen hartain halunsa olisi kuitenkin kadottaa järkensä, ja
mitä pikemmin se tapahtuisi, sitä parempi (tässä tapauksessa mielestäni
jo aivan tarpeeton toivomus). Tämän jälkeen näyttämölle ratsastaa
kuvankaunis nuorukainen mustan ratsun selässä, ja hänen jäljessään
seuraavat suurin joukoin kaikki kansat. Nuorukainen on esittävinään
kuolemaa, jota kansat janoavat. Mutta viimeisessä näyttämöasetelmassa
on kaiken keskellä Baabelin torni, jota eräänlaiset voimaihmiset
yrittävät rakentaa valmiiksi veisaten uuden toivon virttä. Kun torni
aivan viimeistä huippuaan myöten on vihdoinkin valmis, sieltä pakenee
hyvin koomillisen näköisenä hallitsija — sanokaamme häntä vaikkapa
Olympoon hallitsijaksi — ja silloin ihmiskunta vihdoinkin huomaa,
mitä on tehtävä. Se valtaa hallitsijan paikan ja aloittaa uuden
elämänsä selvänäköisenä, kiinnittäen katseensa suoraan olevaisen
ytimeen. Tämä oli se runoelma, jota silloin oli pidetty vaarallisena.
Ehdotin viime vuonna Stepan Trofimovitšille, että tämä runoelma, jota
nykyjään pidettäisiin varsin viattomana, annettaisiin painatettavaksi,
mutta hän kieltäytyi jyrkästi siitä, eikä ehdotukseni ollut hänelle
lainkaan mieleen. Hänestä näytti olevan hyvin epämieluista, että
runoelma minun käsitykseni mukaan oli "viaton", ja tämä ehdotukseni
se lieneekin ollut syynä siihen, että tämän keskustelumme jälkeen
hän kokonaista kaksi kuukautta kohteli minua sangen kylmästi. Mutta
ajatelkaapa, mitä silloin tapahtui! Runoelma, jonka painattamista
olin juuri ehdottanut, ilmestyikin aivan samoihin aikoihin siellä,
nimittäin ulkomailla, eräässä vallankumouksellisessa julkaisussa ja
aivan Stepan Trofimovitšin tietämättä. Ensin hän säikähti, lähti
juoksujalkaa kuvernöörin luo "selittämään", kirjoitti sisällykseltään
mitä ylevimmän puolustuskirjelmän Pietariin lähetettäväksi, luki sen
minulle kahteen kertaan, mutta jätti sen sitten kuitenkin lähettämättä,
koska ei tietänyt, kenelle sen olisi oikein osoittanut. Sanalla sanoen,
kokonaisen kuukauden hän oli levoton; mutta jos silloin olisimme
voineet nähdä hänen sielunsa kaikkein salatuimpiin sopukkoihin,
olisimme tulleet varmasti vakuuttuneiksi siitä, että tämä kaikki oli
sittenkin hänen itserakkaudelleen sangen mairittelevaa. Yönsäkin hän
nukkui kainalossaan tuo nidos, joka hänelle varta vasten hankittiin
ulkomailta, ja päiviksi hän piilotti sen patjansa alle eikä antanut
palvelustytön korjata vuodettaankaan. Vaikka hän joka päivä odottelikin
jostakin jonkinlaista sähkösanomaa, hän asteli siitä huolimatta pää
kenossa. Sähkösanomaa ei kuulunut, ja silloin hän sopi minunkin
kanssani, mikä taaskin on omiaan todistamaan hänen rauhaarakastavan ja
anteeksiantavan mielensä suurta hyvyyttä.



II.


En suinkaan tahtoisi väittää, että Stepan Trofimovitš ei koskaan olisi
saanut aatteensa vuoksi kärsiä.[7] Olen vain varma siitä, että jos
hän vaadittaessa olisi suostunut antamaan tarpeelliset selitykset,
hän olisi saanut jatkaa luentojaan arabialaisistansa, niin kauan kuin
häntä itseänsä vain suinkin olisi haluttanut. Mutta hän otti koko
jutun kunniakysymyksenä ja kiiruhti kerta kaikkiaan uskottelemaan
itselleen, että "olosuhteiden pyörre" oli hänen elämänuransa ainiaksi
ja auttamattomasti katkaissut. Mutta jos taaskin pidämme kiinni vain
totuudesta, niin tunnustakaamme, että syy "elämänuran katkeamiseen"
oli aivan toinen. Kenraaliluutnantti Stavroginin puoliso, Varvara
Petrovna, sangen varakas rouva, uudisti näet aivan samoihin aikoihin
mitä hienotunteisimmin ehdotuksensa: hän toivoi Stepan Trofimovitšin
asettuvan asumaan luokseen ja ottavan huolekseen hänen ainoan
poikansa kasvatuksen sekä koko tämän henkisen kehittämisen niin
sanoaksemme "korkeamman asteen pedagogina" ja ystävänä — loistavasta
palkkatarjouksesta puhumattakaan. Tämä tarjous oli tehty hänelle
jo kerran aikaisemminkin Berliinissä, silloin kun hän oli jäänyt
ensi kerran leskeksi. Hänen ensimmäinen vaimonsa, oli ollut muudan
kuvernementtimme hieman kevytmielinen nuori neito — muuten sangen
miellyttävä —, jonka hän oli nainut varhaisimmassa nuoruudessansa
osaamatta silloin vielä harkita askelensa tärkeyttä, ja mikäli
tiedetään, hänelle oli tästä liitosta koitunut paljon surua. Syynä
siihen lienee osaltaan ollut se, että hänen varansa eivät aina
riittäneet nuoren rouvan tuhlailevaan elämään, ja lienee siihen ollut
muitakin, hieman arkaluontoisempiakin syitä. Vihdoin vaimo kuoli
Pariisissa, elettyään hänestä erossa viimeiset kolme vuotta, sekä
jätti hänelle jälkeensä viisivuotiaan pojan, "vielä himmentymättömän
ensilemmen hedelmän", niinkuin Stepan Trofimovitš minulle kerran
kaipauksen hetkenä mainitsi. Poikanen oli kohta syntymänsä jälkeen
lähetetty Venäjälle, jossakin syrjäseudulla asuvien sukulaistätien luo,
joiden oli määrä huolehtia hänen kasvatuksestaan. Stepan Trofimovitš ei
ottanut vastaan silloista Varvara Petrovnan tarjousta, vaan meni hyvin
pian uudelleen naimisiin, malttamatta edes odottaa suruvuoden loppua,
erään vaiteliaan berliinittären kanssa, vieläpä ilman vähintäkään
erikoisempaa syytä. Sitäpaitsi hän lienee kieltäytynyt vastaanottamasta
tarjousta senkin vuoksi, että häntä silloin parhaillaan innosti erään
unohtumattoman kuuluisan professorin maine, jopa siinä määrin, että
hän päätti kerran itsekin koetella kotkansiipiänsä ja lensi suoraa
päätä oppituoliin hänkin. Mutta kun hän siivet lamassa taas oli
maassa, hän muisti tietysti tarjouksen, johon hän jo aikaisemminkin
oli ollut vähällä suostua. Kun sitten vielä hänen toinenkin vaimonsa
kuoli oltuaan vain vajaan, vuoden hänen ilonaan, kaikki ratkesi aivan
kuin itsestään. Sanokaamme taas suoraan: kaiken ratkaisi oikeastaan
Varvara Petrovnan liekehtivä myötätunto ja arvaamattoman kallis, niin
sanoakseni "klassillinen ystävyys", jos ystävyydestä suinkin sopii
näin sanoa. Stepan Trofimovitš heittäytyi tämän ystävyyden syleilyyn,
ja niin sai alkunsa yli kahdenkymmenen vuoden kestänyt luja liitto.
Sanoin tosin "hän heittäytyi syleilyyn", mutta varjelkoon Jumala ketään
ajattelemasta, että siinä olisi ollut jotakin ylenmääräistä tai liian
vapaata. Tämä syleily on käsitettävä korkeasti siveellisessä mielessä.
Mitä hellin ja hienoin ystävyydenside liitti iäksi toisiinsa nämä kaksi
niin perin merkillistä ihmistä.

Kasvattajantoimensa Stepan Trofimovitš oli ottanut vastaan myös siitä
syystä, että se pieni maatila, jonka hänen ensimmäinen vaimonsa oli
hänelle jälkeensä jättänyt, — se oli tosin hyvin pieni — sijaitsi
aivan lähellä Stavroginien suurtilaa, Skvorešnikia. Tämä maatila oli
taas kuvernementtimme suurimpia ja ulottui aina kaupungin laitaan
saakka. Saattoihan maalaistyöhuoneen hiljaisuudessa, jossa yliopiston
tuhannet velvollisuudet eivät olleet häiritsemässä, vihdoinkin pyhittää
aikansa yksinomaan tieteelle ja rikastuttaa isänmaansa kirjallisuutta
mitä perinpohjaisimmilla tutkimuksilla. Näistä tutkimuksista tosin ei
kuulunut sitten sen enempää, mutta saattoihan näin ainakin viettää
mukavasti koko lopun elämäänsä, runsaasti kaksikymmentä vuotta,
eräänlaisena "ruumiillistuneena syytöksenä" isänmaalle, niinkuin muudan
kansanrunoilijammekin laulaa:

    "... liberaali — idealisti.
    Ruumiillistuneena syytöksenä
    isänmaasi eessä seisoit sa."

Mutta sillä henkilöllä, jota runoilijamme tarkoittaa, oli kai todella
syytä tämäntapaisen asenteen ottamiseen, varsinkin kun se näytti
häntä tyydyttäneen! Minun mielestäni tosin tämä tällainen on sangen
ikävää. Mutta meidän Stepan Trofimovitšimme kykeni vain hyvin huonosti
matkimaan tämäntapaisia ihmisiä. Häntä väsytti seisoskella alinomaa
määrätynlaisessa asenteessa, ja siksipä hän usein sopivan tilaisuuden
sattuessa heittäytyikin mielellänsä kyljelleen hieman levähtämään.
Mutta lepoasennossaankin hän sentään oli yhä vielä "ruumiillistunut
syytös", — se on myönnettävä, ja riittihän maaseudulla hyvin tämäkin.
Olisittepa nähneet, miten hän klubissa istahti korttipöytäämme. Koko
hänen olemuksestaan uhosi:

Kortit! Minäkö pelaan kanssanne jerelašia?[8] Soveltuuko tämä nyt
minulle? Kuka tästä kaikesta oikein vastaa? Kuka on elämänurani
katkaissut ja tehnyt siitä jerelašin? Menköön perikatoon koko Venäjän
maa! — ja arvokkaasti hän löi esille valttinsa — tietenkin hertan.

Mutta totta puhuen hän oli intohimoinen peluri, mikä olikin aiheuttanut
hänen ja Varvara Petrovnan välillä, etenkin viime aikoina, sangen
epämieluisia yhteenottoja, varsinkin kun hän aina hävisi pelissä.
Mutta puhukaamme siitä myöhemmin. Mainittakoon vain, että hänellä oli
hyvin häveliäs luonne (siltä ainakin toisinaan näytti), ja se sai
hänet usein alakuloiseksi. Hänen ja Varvara Petrovnan kaksikymmentä
vuotta kestäneen ystävyyden aikana häntä säännöllisesti noin
kolme, neljä kertaa vuodessa vaivasi "kansalaisen maailmantuska",
— niinkuin meidän oli tapana nimittää keskenämme hänen tautiansa,
mutta todellisuudessa se oli vain jonkinlaista sairaalloista
raskasmielisyyttä, vaikka "maailmantuska"-nimitys miellytti enemmän
arvoisaa Varvara Petrovnaa. Myöhemmin Stepan Trofimovitš joutui usein,
paitsi tämän raskasmielisyytensä, myös samppanjan valtaan, mutta alati
valpas Varvara Petrovna osasi sentään suojella häntä kaikilta liian
triviaalisilta taipumuksilta. Aina hän olikin kuin lapsi jonkinlaisen
kaitsijan tarpeessa, sillä ajoittain hän saattoi käydä niin perin
kummalliseksi, saattoipa hän joskus kesken mitä ylevintä tuskaa ruveta
äkkiä nauramaan mitä kansanomaisimpaan tapaan. Tulipa hetkiä, jolloin
hän saattoi puhua omasta persoonastansakin mitä humoristisimpaan
sävyyn. Mutta mikään ei niin säikähdyttänyt Varvara Petrovnaa kuin
tämä humoristinen sävy. Tämä nainen rakasti vain niin sanoakseni
kaikkea klassillista, hän oli ennen kaikkea mesenaatti, jonka
toimintaa ohjasivat aina mitä ylevimmät tarkoitusperät. Sanomattoman
suuri oli tämän ylevän naisen kaksikymmentä vuotta kestänyt vaikutus
ystäväparkaansa. Siksipä hänestä onkin puhuttava erikseen, ja sen aion
tehdäkin.



III.


Ystävyyssuhteet saattavat joskus olla hyvinkin merkillisiä. On
ystävyksiä, jotka ovat melkein syödä toinen toisensa elävältä, ja
tällaista saattaa jatkua kautta koko heidän pitkän elämänsä ajan,
mutta eroamisesta ei heidän kesken silti voisi olla puhettakaan. Eivät
he kykene kerta kaikkiaan toisistansa eroamaan. Jos toinen heistä
kiukuissaan joskus yrittäisikin katkaista suhteen, niin varmasti tämä
itse ensimmäisenä sen jälkeen sairastuisi, ehkäpä kuolisikin, jos suhde
todellakin katkeaisi. Voin jokseenkin varmasti väittää, että Stepan
Trofimovitš useammankin kerran eroa ennustavien kohtausten jälkeen,
vieläpä sellaistenkin jälkeen, jolloin hänellä ja Varvara Petrovnalla
oli ollut keskenään mitä intiimimpiä sydämenpurkauksia, hypähti Varvara
Petrovnan lähdettyä äkkiä pystyyn sohvaltaan ja alkoi takoa nyrkillään
seinää.

Eikä tätä suinkaan ole käsitettävä kuvaannollisesti. Sattuipa
kerrankin, että hän nyrkiniskuillaan vahingoitti pahasti seinän
rappausta. Varmasti kysytään nyt minulta: "Miten on mahdollista,
että tunnen asian näin yksityiskohtiaan myöten?" Mutta entäpä jos
tunnustankin olleeni kaiken tämän silminnäkijänä. Sanottakoon
sekin, että Stepan Trofimovitš katkerasti itkien, pää olkapäätäni
vastaan painettuna, usein kuvaili minulle mitä synkimmin värein
elämäänsä ja kertoi silloin minulle kaikkein salaisimmatkin huolensa.
(Mitä kaikkea hän sellaisina hetkinä saattoikaan toiselle uskoa!)
Mutta arvaattekohan, mitä kuitenkin tapahtui aivan säännöllisesti
tämäntapaisten itkukohtausten jälkeen? Jo seuraavana päivänä Stepan
Trofimovitš siinä määrin häpesi kiittämättömyyttään Varvara Petrovnaa
kohtaan, että olisi sovitukseksi ollut valmis antautumaan vaikkapa
ristiinnaulittavaksi. Silloin hän kutsutti minut kiireisesti
luokseen tai pistäytyi itse minun luonani, ja kaiken tämän hän teki
vain yhä uudelleen ja uudelleen vakuuttaakseen, millainen "enkeli"
Varvara Petrovna oli, mikäli oli kysymys hänen "kunniallisuudestaan
ja hienotunteisuudestaan", ja miten hän itse oli "jotakin aivan
päinvastaista". Eikä riittänyt, että hän näin vakuutteli minulle, vaan
yhä uudelleen ja uudelleen hän toisti tuon saman Varvara Petrovnalle
itselleen mitä kaunopuheisimmissa kirjeissä, vertaili heitä molempia
toisiinsa ja tunnusti lopuksi, merkiten sellaisissa tapauksissa koko
nimensä kirjeen loppuun, miten hän esimerkiksi eilenkin oli jollekulle
aivan syrjäiselle henkilölle maininnut, että Varvara Petrovna piti
häntä luonaan vain turhamaisesta kunnianhimosta ja että Varvara
Petrovna kadehti alituiseen hänen oppiaan ja lahjojaan, jopa vihasikin
häntä, mutta ei vain uskaltanut osoittaa sitä hänelle julkisesti,
peläten, että hän, Stepan Trofimovitš, silloin ehkä lähtisi tiehensä
ja vahingoittaisi siten Varvara Petrovnan kirjallisuushistoriallista
mainetta; ja että hän, Stepan Trofimovitš on kyllä tästä kaikesta
tietoinen ja halveksii itseänsä, onpa päättänyt kuollakin oman käden
kautta, mutta odottaa sentään vielä Varvara Petrovnan ratkaisevaa sanaa
j.n.e., j.n.e., aina vain samantapaista. Voinette kuvitella, millaisiin
hysteerisiin kohtauksiin tämäntapaiset hermopurkaukset veivät tämän
viattomimmista viattomimman viisikymmenvuotiaan lapsukaisen. Luin
kerran tämäntapaisen kirjeen, joka oli kirjoitettu jostakin aivan
turhasta alkaneen, mutta mitä loukkaavimpaan toistensa solvaamiseen
aihetta antaneen riidan jälkeen. Kauhistuin sitä lukiessani ja pyysin
pyytämällä, että kirjettä ei lähetettäisi.

— Ei, ei... kunniallisempaa on näin... se on velvollisuuteni, kuolen,
jollen saa sanotuksi kaikkea... aivan kaikkea! — väitti Stepan
Trofimovitš miltei kuumeisesti ja lähetti kuin lähettikin kirjeensä.

Kas siinäpä heidän luonteensa juuri erosivatkin toisistaan, siinä
nimittäin, että Varvara Petrovna ei olisi koskaan tämäntapaista
kirjettä lähettänyt. Mutta Stepan Trofimovitšin intohimona oli
kirjeiden kirjoittaminen. Niitähän kirjoitteli Varvara Petrovnalle
tämän kanssa samassa talossa asuessaankin, kirjoittipa joskus
hysteerisissä tapauksissa parikin kirjettä päivässä. Tiedän aivan
varmaan, että Varvara Petrovna luki kaikki nämä kirjeet mitä
huolellisimmin, silloinkin, kun hän sai niitä kokonaista kaksi
samana päivänä, ja sulki ne luettuaan huolellisesti vartavasten
tähän tarkoitukseen hankittuun lippaaseen, jossa hän säilytti niitä
numerojärjestyksessä. Sitäpaitsi hän kätki aina niiden sisällyksen
myös sydämeensä. Annettuaan sitten ystävänsä kokonaisen päivän
turhaan odottaa vastausta hän kohteli tätä seuraavana päivänä aivan
kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Vähitellen hän siten sai Stepan
Trofimovitšin tottumaan samanlaiseen vaitioloon, niin että tämäkään
ei koskaan enää jälkeenpäin uskaltanut sanallakaan kajota eiliseen
ja katsahti, tavatessaan ystävättärensä, vain muutaman kerran tätä
kysyvästi silmiin. Mutta Varvara Petrovna ei suinkaan unohtanut mitään,
kun taas Stepan Trofimovitš ystävänsä rauhallisuuden rohkaisemana oli
taipuvainen unohtamaan kaiken ehkäpä liiankin pian. Saattoipa käydä
niinkin, että Stepan Trofimovitš jo samana päivänä iloisena naureskeli
ja, jos vielä illalla sattui tulemaan vieraita, maisteli näiden parissa
samppanjaa kujeillen kuin koulupoika. Miten katkeran ivallisena Varvara
Petrovna mahtoikaan katsella tällaisina hetkinä ystäväänsä tämän
itsensä sitä laisinkaan huomaamatta. Mutta kun Stepan Trofimovitš
sen jälkeen itse — noin viikon tai parin, ehkäpä vasta puolen vuoden
kuluttua — muisti jonkin lauseen kirjeestään, ehkäpä joskus koko
kirjeenkin sekä kaiken sen, mikä tuon kirjeen oli aiheuttanut, hän
olisi häpeästä tahtonut vajota maan alle, ja silloin hän joka kerta
sai tavallisen vatsatautikohtauksensa. Nämä lievät koleriinit olivat
tavallisimpina seurauksina hänen hermojännityksestään, ja tämä ilmiö
taas osaltaan kuvaa hyvin hauskasti hänen ruumiillista olemustansa.

Varvara Petrovna tunsi häntä kohtaan tosin usein miltei mieletöntä
vihaa, mutta eräs seikka lienee Stepan Trofimovitšilta sentään jäänyt
kokonaan huomaamatta: se nimittäin, että hänestä vuosien kuluessa
oli tullut aivan kuin Varvara Petrovnan oma poika; olihan hän tämän
luoma, melkeinpä voisi sanoa tämän keksintöä, lihaa hänen lihastaan,
eikä Varvara Petrovna suinkaan hoivannut häntä ja huolehtinut
hänestä vain pelkästään ystäväparkansa "kykyjä kadehtiakseen".
Miten mahtoikaan tämä olettamus loukata Varvara Petrovnaa! Olihan
hänessä Stepan Trofimovitšia kohtaan niin ehtymätön rakkauden runsaus
alituisesta vihamielisyydestä, mustasukkaisuudesta ja halveksimisesta
huolimatta. Pikkuruikkuisen pölyhiukkasenkin kosketukselta hän osasi
ystäväänsä suojella, hoiteli häntä kuin lasta kaksikymmentäkaksi
vuotta voimatta useinkaan ummistaa silmiänsä öisin, silloin kun
oli vaarassa hänen ystäväparkansa maine runoilijana, oppineena tai
yhteiskunnallisena kuuluisuutena. Stepan Trofimovitš oli tosiaankin
Varvara Petrovnan keksimä, ja tähän keksintöönsä Varvara Petrovna itse
ensimmäisenä hartaasti uskoi ja luotti. Stepan Trofimovitš oli hänen
jonkinlainen lempiunelmansa... Mutta vastalahjaksi tästä uskostaan ja
luottamuksestaan hän vaati Stepan Trofimovitšilta hyvin paljon, vaatipa
joskus suorastaan orjamaista nöyryyttä. Sitäpaitsi hän oli uskomattoman
pitkävihainen. Kun tästä kerran tuli puhe, niin kerronpa hänestä pari
pientä juttua.



IV.


Kun viestit talonpoikien vapauttamisesta saapuivat vihdoin meillekin,
kun koko Venäjä valmistautui riemuissaan uudestisyntymään, Varvara
Petrovnaa kävi tervehtimässä muudan ohimatkustava pietarilainen paroni,
mies, jolla oli suhteita kaikkein ylhäisimpiin piireihin ja joka itse
oli ollut näitä asioita hyvin lähellä. Tämäntapaiset vieraskäynnit
olivat Varvara Petrovnan mielestä hyvin suuriarvoisia, sillä hänen
miehensä kuoleman jälkeen nuo ylhäiset suhteet höltyivät siinä määrin,
että ne lopulta olivat vähällä kokonaan katketa. Paronin vierailu
kesti kokonaisen tunnin, suvaitsipa hän juoda talossa teetäkin. Ei
keitään vieraita ollut, ei muita kuin Stepan Trofimovitš, jonka Varvara
Petrovna oli kutsuttanut luokseen asettaakseen ystävänsä näytteille.
Joko se sitten oli vain pelkkä kohteliaisuus tai ehkä lienee ollut
tottakin, mutta paroni ainakin suvaitsi mainita kuulleensa joskus
jotakin Stepan Trofimovitšista. Siitä huolimatta hän teetä juotaessa
ei kiinnittänyt häneen paljoakaan huomiota, Stepan Trofimovitšilla
oli mitä hienoin käytös, eikä saattanut epäilläkään hänen tuottavan
käyttäytymisellään häpeätä enemmän itselleen kuin talollekaan.
Suurta sukua hän ei tosin liene ollut, mutta sattui niin, että hänet
jo pienestä pitäen oli kasvatettu eräässä hienossa moskovalaisessa
perheessä, ja ranskaakin hän puhui kuin aito pariisilainen ainakin.
Varvara Petrovnan tarkoituksena lienee ollut osoittaa paronille, kuinka
arvokkaassa seurassa hän eleli täällä maaseudun yksinäisyydessäkin.
Mutta ei käynyt sentään aivan niin kuin olisi sopinut odottaa. Kun
paroni myönsi tosiksi silloin vasta ensi kerran liikkeelle lähteneet
huhut suuresta reformista, Stepan Trofimovitš ei jaksanutkaan hillitä
itseänsä, vaan huudahti: _hurraa!_ Tekipä hän vielä jonkinlaisen
liikkeen kädellänsäkin, liikkeen, joka oli kuvaavinaan ihastusta sekin.
Hän ei huudahtanut suinkaan liian äänekkäästi, tekipä hän kaiken tuon
vielä varsin sirostikin. Ehkäpä tämä ilonilmaisu oli jo edeltäkäsin
harkittu ja kädenliikettä varta vasten puoli tuntia ennen teen juontia
peilin edessä harjoiteltu, — mutta joka tapauksessa hän lienee
siinä jollakin tavoin epäonnistunut, koskapa paroni suvaitsi tuskin
huomattavasti hymähtää, vaikka hän tosin samassa ehättikin kohteliaasti
selittämään, kuinka hyvin hän saattoi ymmärtää tosi venäläisen sielun
liikutuksen näin suurten tapausten kynnyksellä. Sitten hän nousi
lähteäkseen ja muisti ojentaa pari sormeansa Stepan Trofimovitšillekin.
Palattuaan häntä saattamasta Varvara Petrovna pysähtyi ensin hetkeksi
vierashuoneen ovelle, oli kolmisen minuuttia aivan ääneti, meni sitten
kirjoituspöytänsä luo aivan kuin jotakin sieltä hakeakseen, mutta
kääntyikin samassa suoraan Stepan Trofimovitšia kohti ja vihasta
kalpeana, säkenöivin silmin sähähti hampaidensa välistä:

— Tätä en suo teille koskaan anteeksi!

Kun Stepan Trofimovitš tapasi hänet seuraavana päivänä, oli kaikki taas
kuten ennenkin, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, ei kumpikaan
maininnut sanaakaan eilisestä. Mutta kolmentoista vuoden kuluttua
Varvara Petrovna eräänä traagillisena hetkenä otti asian uudelleen
puheeksi, torui vakavasti ystäväänsä ja kalpenikin aivan samoin kuin
kerran kolmetoista vuotta sitten. Vain kaksi kertaa elämässään hän oli
Stepan Trofimovitšille sanonut: "Tätä en suo teille koskaan anteeksi."
Tämä kerta, paronin vieraillessa, oli jo toinen järjestyksessä.
Siitä oli jo kauan, kun hän näin ensi kerran oli uhannut, ja sekin
sinänsä siinä määrin kuvaa Varvara Petrovnan luonnetta ja on niin
kohtalokkaasti vaikuttanut Stepan Trofimovitšin elämän juoksuun, etten
saata olla sitäkään kertomatta.

Se tapahtui keväällä, toukokuulla v. 1855, heti sen jälkeen, kuin
Skvorešnikiin oli saapunut sanoma kenraaliluutnantti Stavroginin
kuolemasta. Tämä hieman kevytmielinen vanhus kuoli jonkinlaiseen
ruoansulatushäiriöön, matkalla toimivaan armeijaan Krimille. Varvara
Petrovna oli nyt leski, ja verhoutui täysimustaan surupukuun. Tuskin
hänen surunsa kuitenkaan lienee ollut syvää, sillä hän oli viimeiset
neljä vuotta elänyt kokonaan erossa miehestään — luonteiltaan he
kun eivät näet sopineet yhteen — ja lähettänyt miehelleen vain
vuotuisen eläkkeen. (Itsellään kenraaliluutnantilla oli ainoastaan
sadanviidenkymmenen sielun suuruinen maatila, oma palkkansa ja tämän
lisäksi arvokas aateluutensa sekä suhteita, mutta muu rikkaus ja
Skvorešniki olivat Varvara Petrovnan, joka oli erään hyvin rikkaan
viinaverojen vuokraajan tytär.) Mutta äkkiarvaamaton kuolinsanoma
teki kuitenkin Varvara Petrovnaan tärisyttävän vaikutuksen, ja hän
vetäytyi yksinäisyyteen. Sanomattakin lienee selvää, että hänen
yksinäisyydessänsä Stepan Trofimovitš oli kuitenkin alati hänen
seuranansa.

Toukokuu oli täydessä kukoistuksessaan. Illat olivat ihmeen ihania.
Tuomi kukki. Ystävykset tapasivat toisensa joka ilta puutarhan
huvimajassa, istuivat siellä myöhään yöhön uskoen toisilleen
ajatuksiansa ja tunteitansa. Ne olivat runollisia hetkiä. Varvara
Petrovna oli järkyttynyt kohtalonsa muutoksesta ja jutteli nyt
tavallista enemmän. Oli kuin hänen sydämensä olisi hiljaa hiipinyt
ystävän sydämelle hakemaan siltä lämpöä. Ja tätä kesti useita
iltoja. Silloin välähti Stepan Trofimovitšin mieleen merkillinen
ajatus. "Ehkäpä tuo surussaan lohduttamaton leskirouva hautookin
hänen suhteensa omia erikoisia suunnitelmiansa ja odottelee, että
hän suruvuoden loputtua tekisi naimatarjouksen." Kyynillinen ajatus
tosin, mutta hyvin kehittynyt henkinen rakennehan juuri kehityksensä
monipuolisuudessa tarjoaa mitä suotuisimman maaperän myös kyynillisille
ajatuksille. Hän alkoi kuulostella tarkemmin ja havaitsi aavistelunsa
oikeiksi. Silloin hän rupesi miettimään: "Omaisuutta on tosin hyvin
paljon, mutta..." Varvara Petrovna näet ei suinkaan ollut missään
suhteessa kaunotar. Hän oli pitkä, kellertävän kalpeaihoinen, luiseva
nainen, jolla oli pitkät, hevosen päätä muistuttavat kasvot. Stepan
Trofimovitš alkoi epäröidä yhä enemmän, kärsi epäröimisestään, jopa
itkikin parisen kertaa. (Hän itki muuten sangen usein.) Iltaisin
huvimajassa saattoi huomata, miten hänen kasvojensa ilmeisiin tuli
jotakin pingoittunutta, jopa pilkallistakin, toisekseen kokettia,
mutta samalla itsetietoisen arvokasta. Tämähän käy aivan itsestään,
vaistomaisesti; vieläpä mitä jalompi luonne on kysymyksessä, sitä
paremmin sellaisen huomaa. Jumala yksin tietänee, miten asia oikein
oli. Luultavampaa tosin on, että Varvara Petrovnan sydämessä ei
ollut syttynytkään mitään sellaista, mikä olisi saattanut aiheuttaa
Stepan Trofimovitšin epäilykset. Tuskinpa Varvara Petrovna, totta
puhuen, olisi koskaan suostunut vaihtamaan Stavrogin-nimeänsä Stepan
Trofimovitšin sukunimeen, siitäkin huolimatta, että tämäkin nimi oli
miltei kuuluisa. Hyvin luultavaa on, että Varvara Petrovnan puolelta
kaikki oli vain naisellista leikittelyä, sellaista, johon nainen aivan
vaistomaisesti antautuu, vieläpä tämä eräänlaisissa naisellisissa
tapauksissa on niin perin luonnollistakin. Aivan varmasti en kuitenkaan
uskalla väittää mitään. Tutkimaton on ollut naisen sydämen syvyys
hamaan tähän päivään saakka. Mutta minun on jatkettava.

Varmaankin Varvara Petrovna arvasi syyn ystävänsä kasvojenilmeen
muutokseen, olihan hän hyvin herkkä ja tarkkanäköinen, kun taas
Stepan Trofimovitš oli ehkäpä liiankin naiivi. Niin kului kuitenkin
ilta illan perästäpä keskustelut kävivät yhä mielenkiintoisemmiksi
ja runollisemmiksi. Niinpä kerran taas, kun yö heidät yllätti, he
erosivat, kuten monesti ennenkin, vilkkaan ja runollisen keskustelun
jälkeen puristettuaan hyvästiksi toisiaan kädestä Stepan Trofimovitšin
asunnon, sivurakennuksen portailla. Tähän sivurakennukseen, joka
sijaitsi aivan puutarhan keskellä, Stepan Trofimovitš muutti aina
kesäksi, pois kartanon isosta päärakennuksesta. Mutta tuskin Stepan
Trofimovitš oli ehtinyt huoneeseensa, tuskin ottanut hajamielisenä
käteensä sikarin, ehtimättä kuitenkaan sitä vielä edes sytyttää,
tuskin pysähtynyt miettiessään avonaisen ikkunan ääreen väsyneenä
katsellakseen untuvankepeitä pilvenhattaroita, joita leijaili kirkkaan
kuun ympärillä, kun hän äkkiä oli kuulevinaan liikettä, joka sai hänet
vavahtamaan ja katsahtamaan taakseen. Ja katso: hänen ovellaan seisoi
Varvara Petrovna, josta hän tuskin neljä minuuttia sitten oli eronnut.
Varvara Petrovnan kelmeä kasvojen väri oli muuttunut sinerväksi, huulet
olivat lujasti yhteenpuristetut ja suupielet värähtelivät. Kymmenisen
sekuntia Varvara Petrovna oli tarkastellut näin ystäväänsä aivan
ääneti, katsoen häntä suoraan silmiin lujasti ja hellittämättömästi.
Viimein hän oli äkkiä kuiskannut:

— Tätä en suo teille koskaan anteeksi.

Tämän surullisen tarinan Stepan Trofimovitš kertoi minulle vasta
kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen, ja vielä silloinkin hän teki sen
kuiskaamalla lukittuaan ensin huolellisesti ovensa. Hän kertoi siinä
määrin tuolloin säikähtäneensä, että oli jäänyt seisomaan paikalleen
kuin kivettynyt, ei nähnyt eikä kuullut enää mitään, ei edes sitäkään,
miten Varvara Petrovna oli poistunut. Koskaan tämän jälkeen Varvara
Petrovna ei ollut maininnut tästä sanaakaan, ei edes ohimennen, ja
tämänkin tapauksen jälkeen kaikki oli taas, kuten oli ollut ennenkin.
Siksipä Stepan Trofimovitšilla olikin syytä luulla, että koko kohtaus
mahtoi olla vain hallusinatsioni, hänen juuri silloin alkaneen
sairautensa enne. Sillä samana yönä hän sairastui vakavasti ja sai
maata kokonaista kaksi viikkoa vuoteen omana, mikä tietenkin lopetti
myös huvimajakohtaukset.

Hallusinatsioniajatuksestaan huolimatta hän kuitenkin koko elämänsä
ajan odotti tähän yölliseen kohtaukseen jonkinlaista jatkoa tai
ainakin jonkinlaista selitystä. Hän ei mitenkään jaksanut uskoa, että
kaikki olisi päättynyt siihen. Ja jos hän tosiaankin näin ajatteli,
voimme hyvin ymmärtää, miksi hän toisinaan katseli ystävätärtään hyvin
ihmeissään.



V.


Varvara Petrovna oli itse keksinyt ystävälleen puvunkin, jota tämä
uskollisesti käytti. Puku oli sekä aistikas että luonteenomainen.
Siihen kuului pitkä, musta takki, joka oli miltei kaulaan asti
napitettu ja ensiluokkaisen räätälin tekoa, pehmeä, leveälierinen
huopahattu (kesällä olkihattu), valkea batistikaulaliina, joka oli
vedetty isoon solmuun ja jonka päät riippuivat valtoinaan, hopeapäinen
kävelykeppi sekä pitkä, olkapäille valuva tukka. Stepan Trofimovitšin
hiukset olivat tummanruskeat, ja vasta viime aikoina ne olivat hieman
alkaneet harmaantua. Viikset ja parta oli aina ajeltu. Kerrottiin,
että Stepan Trofimovitš oli ollut muka nuoruudessaan milteipä kaunis.
Mutta vielä vanhanakin hänen ulkonäkönsä oli mielestäni hyvin
vaikuttava. Ja voiko puhuakaan vielä vanhuudesta viidenkymmenenkolmen
vuoden iässä? Jonkinlaista "kansalaisen" turhamaisuutta lienee
ollut sekin, että hän ei koskaan tahtonutkaan näyttää nuoremmalta
kuin oli, koettipahan suorastaan vielä tehostaakin kunnioitettavaa
ikäänsä. Pitkä ja laihahko kun oli, hän muistutti tässä puvussaan
pitkine hiuksineen vanhaa patriarkkaa, tai oikeastaan hän muistutti
ilmielävästi runoilija Kukolnikin[9] kivipiirrosta, joka oli ollut
30-luvulla jossakin julkaisussa. Erikoisen elävästi hän muistutti
tätä kesällä istuessaan puiston penkillä ihailemassa auringonlaskua,
runolliseen haaveiluun vaipuneena, avattu kirja vierellään. Kun
kirjoista tuli puhe, niin mainittakoon samalla, että hän viime aikoina
tuntui vältelleen lukemista. Tällaista saattoi tosin huomata vasta
aivan viime aikoina. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, joita Varvara
Petrovna tilasi suuret määrät, hän sen sijaan luki alinomaa. Venäläisen
kirjallisuuden voittoja hän seurasi aina mielenkiinnolla säilyttäen
silti arvokkuutensa. Innostuipa hän kerran tutkiskelemaan nykypäiviemme
ulko- ja sisäpolitiikkaakin, mutta tämä innostus ei kestänyt kauan.
Ennen pitkää hän viittasi välinpitämättömästi kädellään koko asialle
ja heitti yrityksen sikseen. Saattoipa käydä joskus niinkin; että hän
juhlallisen näköisenä otti mukaansa puutarhaan niteen Tocqueville'ia,
vaikka hänellä povitaskussaan oli piilossa Paul de Kock. Mutta eihän
tästä oikeastaan kannata edes puhua.

Mainitsenpa vielä sulkumerkkien välissä muutaman sanan Kukolnikin
muotokuvastakin. Varvara Petrovnan käsiin tämä kuva joutui ensi
kerran jo silloin, kun hän pikkutyttönä oli aatelisneitojen opistossa
Moskovassa. Heti ensi näkemältä hän oli rakastunut kuvaan, niinkuin
ainakin nuoret internaattien naisoppilaat, joiden on tapana alinomaa
rakastua, vieläpä kehen kulloinkin vain sattuu, siis opettajiinsakin,
ja erikoisesti kaunokirjoituksen- ja piirustuksenopettajiin. Emme
ollenkaan ihmettele nuoren tytön taipumuksia, vaan sitä, että Varvara
Petrovna yhä vielä viidenkymmenen vuoden iässäkin säilytti tätä kuvaa
rakkaimpien muistoesineidensä joukossa, ja tämän vuoksi hän lienee
keksinyt myös Stepan Trofimovitšille puvun, joka jossakin määrin
muistutti hänen lempikuvaansa. Mutta eihän tämäkään ole muuta kuin
aivan pikku seikka.

Ensi aikoina, tai oikeammin sanoen Varvara Petrovnan luona viettämänsä
ajan ensimmäisellä puoliskolla, Stepan Trofimovitš yhä vielä
suunnitteli jonkinlaista tutkielmaa ja oli aikeissa joka päivä ryhtyä
sitä kirjoittamaan. Mutta oleskeluaikansa jälkimmäisellä puoliskolla
hän tuskin enää muisti koskaan sellaista aikoneensakaan. Yhä useammin
hän puhkesi valittelemaan meille: "Kaikki olisi valmista, olisi vain
ryhdyttävä työhön, aineisto on koossa, mutta työ ei luista. En saa
mitään aikaan", ja alakuloisena hän antoi päänsä vaipua rinnalleen.
Valitteluillaan hän epäilemättä koetti vain saada omaa arvoansa meidän
silmissämme kohoamaan. Olihan hän tieteen marttyyri; mutta itse hän
nähtävästi odotteli jotakin muuta. "Minut on unohdettu, ei minua kukaan
tarvitse", purkautui häneltä tuon tuostakin. Tämä hänen yhä kasvava
raskasmielisyytensä valtasi hänet erikoisesti aivan viisikymmenluvun
lopulla. Varvara Petrovna käsitti vihdoin, että asia oli todella
vakava. Eihän hänkään jaksanut kestää ajatusta, että Stepan Trofimovitš
oli unohdettu ja tarpeeton. Hälventääkseen hieman ystävänsä suruja ja
samalla auttaakseen häntä uudelleen kohoamaan kunniansa kukkuloille hän
vei Stepan Trofimovitšin Moskovaan, missä hänellä oli useita hienoja
tuttavuuksia kirjailijoiden ja oppineiden maailmassa; mutta havaittiin,
että Moskovastakaan ei ollut enää apua.

Silloin elettiin aivan erikoista aikaa. Oli alkanut jokin uusi
suunta, joka ei ollenkaan muistuttanut entistä hiljaisuutta. Se oli
jotakin hyvin merkillistä, kaikkialla sen saattoi havaita, vieläpä
Skvorešnikissakin. Huhuja kierteli jos jonkinlaisia. Tosiasioista
oltiin enemmän tai vähemmän selvillä, mutta oli silmiinpistävän
varmaa, että paitsi eräitä tosiasioita voitiin todeta myös niitä
johtavien aatteiden olemassaolo, ja mikä pahinta, näitä aatteita
alkoi olla suunnattoman paljon. Sehän se juuri sekoittikin: ei
voinut koskaan oikein mukautua oloihin eikä saada aivan tarkalleen
selville, mitä nämä aatteet oikeastaan merkitsivät. Varvara Petrovna,
jo luonteensa naisellisen rakenteen pakotuksesta, tahtoi välttämättä
nähdä kaikessa piilevän jonkin salaisuuden. Hän ryhtyi innokkaasti
lukemaan sanoma- ja aikakauslehtiä, vieläpä ulkomaisiakin, sensuurin
kieltämiä julkaisuja, sekä juuri niihin aikoihin muotiin tulleita
julistuksia. (Kaikki nämä lähetettiin hänelle ulkomailta.) Mutta
näistä kaikista hänen päänsä meni pyörälle vielä entistäkin enemmän.
Hän ryhtyi kirjoittelemaan kirjeitä, mutta hänelle ei vastattu, ja
mitä enemmän aika kului, sitä hämärämmäksi kaikki kävi. Lopulta hän
kutsutti juhlallisesti luokseen Stepan Trofimovitšin ja vaati tätä
yhdellä kertaa tekemään hänelle selkoa "kaikista näistä aatteista".
Mutta Stepan Trofimovitšin selontekoon Varvara Petrovna ei ollut
ollenkaan tyytyväinen. Stepan Trofimovitš suhtautui tähän yleiseen
levottomuuteen ylimielisen kopeasti, ja kaikesta hän lopulta osasi
tehdä aina vain yhden ainoan johtopäätöksen, sen nimittäin, että hänet
oli unohdettu ja että häntä ei kukaan tarvinnut. Mutta viimein hänetkin
muistettiin. Ensiksi mainittiin hänen nimensä joissakin ulkomaisissa
julkaisuissa, joissa häntä nimitettiin "karkoitetuksi marttyyriksi",
ja heti sen jälkeen alettiin puhua hänestä, tuosta kuuluisan
tähtisikermän entisestä tähdestä, Pietarissa, vieläpä verrattiin häntä
jostakin aivan käsittämättömästä syystä Radištševiin.[10] Lopulta joku
keksi, että hän olikin muka jo kuollut ja lupasi kirjoittaa hänen
nekrologinsa. Stepan Trofimovitš oli nyt kuin uudestisyntynyt. Hän
kohensi vieläkin enemmän jo ennestäänkin tarpeeksi arvokasta ryhtiänsä.
Hänen ylimielisyytensä aikalaisiansa kohtaan oli kuin poispuhallettu,
hänessä syttyi halu ryhtyä itse toimimaan ja näyttää vihdoinkin,
mihin hän oikeastaan kelpasi. Varvara Petrovnakin sai takaisin
entisen uskonsa ja alkoi puuhailla innokkaasti. Päätettiin, että
oli viipymättä lähdettävä Pietariin. Oli otettava kaikesta selko ja
tutustuttava kaikkeen tapahtumien pääpaikoilla sekä, jos mahdollista,
antauduttava uuden aatteen toteuttamiseen kokonaan ja jakamattomasti.
Lähtiessään Varvara Petrovna muun muassa julisti, että hän oli valmis
perustamaan oman aikakauslehdenkin, jos niin tarvittiin, ja että hän
oli päättänyt pyhittää tälle asialle koko elämänsä. Huomattuaan, miten
pitkälle oli jouduttu, Stepan Trofimovitš kävi yhä kopeammaksi, jopa
alkoi matkan lopulla kohdella Varvara Petrovnaa melkeinpä ylhäisen
suojelevasti, —: minkä tämä taas kätki tulevaisen varalta sydämeensä.
Varvara Petrovnalla oli muuten eräs toinenkin yllyke tälle matkalle
lähtiessään: hän tahtoi näet uudistaa ylhäiset suhteensa. Silloin
tällöin oli käytävä muistuttamassa suurmaailmaa olemassaolostansa.
Täytyi ainakin yrittää. Julkisesti mainittiin matkan syyksi se, että
Varvara Petrovna tahtoi muka tavata ainoata poikaansa, joka silloin
juuri oli päättämäisillään lukunsa pietarilaisessa lyseossa.



VI.


Ja niin he lähtivät matkalle Pietariin, jossa he viipyivät koko
talven. Mutta pitkänpaaston aikoihin kaikki meni lopulta hajalle,
aivan kuten sateenkaarenväreissä kimalteleva saippuakupla revähtää
äkkiä rikki. Kuvitelmat särkyivät, ja tolkuton hapuileminen kävi
entistä pahemmaksi. Ylhäisten suhteiden uudelleensolmiminen ei
onnistunut sanottavasti, jos siitä ollenkaan kannattaa edes puhua,
sillä tulokset olivat mikroskoopillisen pienet ja nekin nöyryyttävän
väkinäisesti aikaansaadut. Loukkaantunut Varvara Petrovna antautui
kokonaan "uusille aatteille" ja alkoi pitää salonkia. Hän kutsui
luokseen kirjailijoita, ja niitä tuotiin hänen luoksensa tukuttain.
Vähitellen tulivat ne jo omasta aloitteestansakin, aivan kutsumatta,
ja kukin toi aina toverinsa tullessaan. Varvara Petrovna ei ollut
koskaan ennen nähnyt tällaisia kirjailijoita. Määrättömän ylvästeleviä
he olivat, vieläpä aivan tietoisesti ja rehellisesti, aivan kuten
olisivat pitäneet suoranaisena velvollisuutenansa olla juuri sellaisia
kuin olivat. Saattoivatpa jotkut heistä (vaikka eivät tosin kaikki)
esiintyä juovuspäissäänkin, ja siinä tilassaankin he näyttivät siltä,
kuin olisivat eilen vasta keksineet, että tämähän se vasta olikin
aivan erikoisen kaunista. Kaikki he jostakin syystä tavattomasti
ylvästelivät. Aivan kuin olisi heidän kasvoistaan loistanut ainainen
vakuutus siitä, että he eilen vasta olivat päässeet jonkin hyvin
tärkeän salaisuuden perille, josta ei kukaan muu ollut tähän asti
vielä mitään tietänyt. He torailivatkin keskenään, mutta sitäkin he
pitivät suorastaan kunnia-asianaan. Vaikeata oli saada selville, mitä
heistä kukin oli kirjoittanut. Heidän joukossaan oli kriitikkoja,
kaunokirjailijoita, näytelmäkirjailijoita, satiirikkoja, poleemikkoja.
Stepan Trofimovitšin onnistui pujottautua heidän ylhäisimpien
valittujensa joukkoon, josta koko suuntaa ohjattiin. Vaikka nämä
johtajat olivatkin saavuttamattoman korkealla, hänet otettiin sentään
sydämellisesti vastaan. Hänestä ei tietystikään kukaan ollut koskaan
kuullut tuon taivaallista, ei muuta, kuin että hän edusti "aatetta".
Stepan Trofimovitš osasi siinä määrin mielistellä johtajia, että sai
nämä heidän olympolaisesta ylhäisyydestänsä parisen kertaa mukaansa
Varvara Petrovnan illanviettoihinkin. Nämä olivat hyvin totisia ja
hyvin kohteliaita sekä käyttäytyivät moitteettomasti. Muut aatetoverit
pelkäsivät nähtävästi heitä. Selvästi huomasi vain, että johtajien
oli kiire. Varvara Petrovnan luo tuli kerran pari entistä kirjallista
suuruuttakin, jotka sattuivat sillä kertaa oleskelemaan Pietarissa ja
joihin Varvara Petrovna oli ollut mitä hienoimmissa suhteissa. Mutta
hämmästyen hän huomasi, että nämä kiistämättömän todelliset suuruudet
olivat vettä hiljaisempia, nurmea matalampia, liehakoivat nousukasväkeä
ja kerjäilivät halpamaisesti tämän suosiota. Ensin Stepan Trofimovitšia
onnisti. Hänet huomattiin ja asetettiin julkisissa tilaisuuksissa
näytteille. Kun hän kerrankin eräässä julkisessa esitelmätilaisuudessa
astui puhujalavalle pitämään esitelmäänsä, voimakkaat kättentaputukset
kajahtivat, ja tämä suosionosoitus kesti kokonaista viisi minuuttia.
Yhdeksän vuotta tapahtuman jälkeen hän yhä vielä muisteli tätä
kyynelsilmin. Tuskin tämä muisteleminen johtui kuitenkaan
kiitollisuudesta. Se oli vain hänen taiteilijatemperamenttinsa
luonnollinen ilmaus. "Vannon sen, olenpa valmis lyömään vaikka
vetoa siitä, että" (näin hän uskoi minulle, tosin minulle yksin ja
kahdenkeskisesti) "ainoakaan ihminen koko yleisöstä ei tietänyt minusta
yhtään mitään!" Merkillinen tunnustus! Hänessä täytyi olla älyn
terävyyttä, (koskapa hän puhujalavalla innostuksensa) hurmiossakin
niin selvästi ymmärsi asemansa, mutta toiselta puolen näytti siltä,
kuin tätä älyn terävyyttä olisi nimenomaan häneltä puuttunut, koska
hän vielä yhdeksän vuotta tapahtuman jälkeen ei voinut muistella sitä
loukkausta tuntematta. Pakotettiinpa hänet kirjoittamaan nimensä
parin joukkovastalauseenkin alle. (Mitä "vastaan" nämä vastalauseet
oli tähdätty, sitä hän ei itsekään tietänyt.) Hän kirjoitti niihin
nimensä. Varvara Petrovna pakotettiin myös kirjoittamaan nimensä
erääseen vastalausekirjelmään, jonkin "häpeällisen menettelyn" johdosta
sepitettyyn, ja hänkin kirjoitti nimensä. Muuten melkoinen enemmistö
niistä nuorista, jotka kävivät hänen vastaanotoissaan, katsoi jostakin
syystä velvollisuudekseen halveksia Varvara Petrovnaa, vieläpä puhua
hänestä aivan ääneen peittelemättömän ivallisesti. Stepan Trofimovitš
mainitsi joskus ohimennen katkeralla mielellä ollessaan, että näiltä
ajoilta olikin lähtöisin tuo Varvara Petrovnan kateus häntä kohtaan.
Varvara Petrovna käsitti hyvin, että hänen ei ollut oikeastaan
soveliasta seurustella tämäntapaisten henkilöiden kanssa, mutta siitä
huolimatta hän etsi ahnaasti heidän seuraansa, pyyteli heitä luokseen
ja teki tämän kaiken naisten tapaan, hysteerisen kärsimättömästi, ja
mikä tärkeintä, odotteli aina jotakin tapahtuvaksi. Illanvietoissa
hän puhui vähän, vaikka hän olisi silloin saattanut hyvinkin puhua;
mutta hän piti parempana silloin kuulostella. Puhuttiin sensuurin ja
_jer_kirjaimen poistamisesta, venäläisen kirjaimiston muuttamisesta
latinalaiseksi, jostakusta eilen karkoitetusta henkilöstä,
kauppakujassa tapahtuneesta skandaalista, mitä hyötyä olisi siitä,
jos -Venäjä hajoaisi itsenäisiksi kansallisuusvaltioiksi, jotka
sitten vapaaehtoisesti liittyisivät federatiivisesti yhteen, armeijan
ja laivaston hajoittamisesta, Puolan rajan uudelleen siirtämisestä;
Dneprille, talonpoikaisreformista ja julistuksista, perintöoikeuden,
perheen, lasten ja pappien tuhoamisesta, naisen oikeuksista, Krajevskin
talosta, Krajevskin, jolle ei kukaan saattanut suoda anteeksi j.n.e.
j.n.e. Oli selvää, että nousukasjoukossa oli paljon roistoja, mutta
epäilemättä oli myös paljon rehellisiä, vieläpä sangen miellyttäviäkin
ihmisiä, huolimatta heidän joka tapauksessa hieman merkillisistä
vivahduksistaan. Näitä rehellisiä oli paljon vaikeampi ymmärtää kuin
vilpillisiä ja röyhkeitä; mutta pahinta oli, ettei käynyt koskaan
selville, kumpien käsissä oli johto. Kun Varvara Petrovna ilmaisi
ajatuksensa aikakauslehden perustamisesta, häneen luoksensa alkoi
tulvia vieläkin enemmän väkeä, mutta samalla alkoi myös sadella
syytöksiä suoraan vasten kasvoja, syytöksiä siitä, että hän oli muka
kapitalisti ja riistäjä. Syytökset olivat yhtä häikäilemättömiä
kuin odottamattomiakin. Muudan ikivanha kenraali, Ivan Ivanovitš
Drozdov, kenraali Stavrogin-vainajan entinen ystävä ja virkaveli,
sangen kunnianarvoisa vanhus (mutta omalla tavallaan tietenkin),
mies, jonka me täällä hyvin kaikki tunsimme ja joka oli äärimmäisen
itsepintainen ja ärtyisä, söi kauhean paljon ja pelkäsi kauheasti
ateismia, ryhtyi kerran väittelyyn erään kuuluisan nuorukaisen kanssa
Varvara Petrovnan illanvietossa. Tämä nuorukainen sanoa tokaisi ensi
töikseen: "Olette siis kenraali, koskapa saatatte väittää sellaista",
niinkuin ei "kenraalia" loukkaavampaa nimitystä enää olisi ollut
olemassakaan. Ivan Ivanovitš kiivastui aivan silmittömästi: — Niin,
hyvä herra, minä olen kenraali, vieläpä kenraaliluutnantti, ja olen
uskollisesti palvellut keisariani, mutta sinä, poika paha, olet nulikka
ja jumalankieltäjä! — Syntyi kerrassaan sopimaton skandaali. Seuraavana
päivänä tapaus mainittiin sanomalehdissä, ja taas alettiin kerätä
joukkoprotestia "häpeällistä menettelyä" vastaan, Varvara Petrovna kun
ei näet ollut suostunut heti ajamaan kenraalia ulos ovesta. Kuvitetussa
aikakauslehdessä nähtiin ennen pitkää pilakuva, joka mitä loukkaavimmin
esitti "kolmea taantumuksellista", Varvara Petrovnaa, kenraalia ja
Stepan Trofimovitšia yhdessä. Kuvaan liittyi vielä runokin, jonka
kansanrunoilija oli vartavasten sepittänyt. Omasta puolestani tahtoisin
vain lisätä, että hyvin usealla kenraalinarvoisella henkilöllä on
tosiaankin hieman naurettava tapa sanoa: "Olen palvellut keisariani",
aivan kuin heillä olisi joku erikoinen heidän keisarinsa, joka ei
ole sama kuin se, joka on meillä muilla keisarimme kuolevaisilla
alamaisilla.

Pietarissa oleskelu kävi lopulta tietenkin aivan mahdottomaksi, etenkin
sen jälkeen kuin Stepan Trofimovitš oli kärsinyt täydellisen fiaskon.
Hän ei jaksanutkaan hillitä itseänsä, vaan alkoi puhua "taiteen
oikeuksista", ja silloin hänelle naurettiin vasten silmiä. Viimeisellä
luennollaan hän oli päättänyt voittaa kuulijat "kansalaisen"
kaunopuheisuudella, luullen voivansa siten hellyttää sydämet ja uskoen
ainakin "karkoitetun asemansa" herättävän kunnioitusta. Empimättä
hän sanoi myöntävänsä, että käsite "isänmaa" oli hyödytön, jopa
koomillinenkin, suostui myöntämään vielä uskonnonkin vahingollisuuden,
mutta samalla hän lujasti ja äänekkäästi, että Puškin oli sentään
asetettava ainakin saappaita korkeammalle — vieläpä hyvin paljonkin
korkeammalle. Silloin hänelle vihellettiin, ja ehtimättä edes alas
puhujalavalta hän puhkesi kyyneliin Varvara Petrovna toi hänet
puolikuolleena kotiin. "On m'a traité comme un vieux bonnet de
coton!" [Minua on kohdeltu kuten vanhaa yömyssyä.] hän leperteli
aivan mielettömänä. Varvara Petrovna hoiteli häntä pitkin yötä, antoi
hänelle kirsikkalaakeritippoja ja lohdutellen toisteli hänelle aina
aamunkoittoon saakka: "Kerran vielä on teistäkin oleva hyötyä. Kerran
vielä lyö teidänkin hetkenne... Te saatte tunnustusta... toisaalla!"

Jo seuraavana päivänä, varhain aamulla, Varvara Petrovnan luo tuli
viisi kirjailijaa, joista kolme oli hänelle aivan outoa ja joita hän ei
ollut edes koskaan nähnyt. Ankaran näköisinä nämä sanoivat tulleensa
ilmoittamaan, että asia, joka koski hänen aikakauslehteänsä, oli muka
nyt tutkittu ja että he olivat tulleet ilmoittamaan päätöksestänsä.
Varvara Petrovna ei tietänyt pyytäneensä ketään huolehtimaan
hänen aikakauslehdestään, vielä vähemmin hän oli halukas antamaan
toisten tehdä omista asioistaan päätöksiä. Varvara Petrovnan oli
tämän päätöksen mukaan jätettävä perustamansa aikakauslehti heidän
huostaansa pääomineen päivineen "vapaan kauppayhtymän" oikeuksin
ja lähdettävä kiireimmiten takaisin Skvorešnikiin sekä välttämättä
siepattava mukaansa myös Stepan Trofimovitš, joka oli "jäänyt ajastansa
jälkeen". Ylevämielisyydessään he kuitenkin suostuivat myöntämään
Varvara Petrovnalle osittaisen omistusoikeuden, lupasivatpa vielä
lähettää hänelle kuudennen osan puhtaasta voitostakin. Liikuttavinta
tässä kaikessa oli, että ainoallekaan näistä tämä ei ollut suinkaan
"omanvoiton pyyntiä", vaan "yhteisen asian" puolesta uurastamista.

— Me lähdimme sieltä kuin vauhkot, — Stepan Trofimovitš kertoi
myöhemmin, — en käsittänyt enää mitään, ho'in vain vaunun jyrinän
tahtiin:

    Vjek ja Vjek,[11] Ljev Kambeck,[12]
    Ljev Kambeck, Vjek ja Vjek...

ja piru tietää, mitä kaikkea, kunnes tultiin Moskovaan. Vasta
siellä tulin entiselleni, aivan kuin siellä nyt olisi voinut olla
jotakin muuta! Voi, ystäväni, — hän loihe puhumaan meille usein
innoissaan, — ette saata kuvitellakaan, miten suru ja suuttumus valtaa
sielun, kun ylevä aatteenne, jota olette vaalinut kauan kuin pyhää,
joutuu taitamattomien käsiin, ja nämä laahaavat sen kadun lokaan,
kaltaistensa hölmöjen tarkasteltavaksi. Tai sitten te tapaatte sen
romumarkkinoilla, ette edes tunne sitä enää omaksenne, kun se loassa
rähjöttää kallellaan, epäsuhtaisena, ilman harmoniaa, tyhmien lasten
leikkikaluna! Ei! Ei meidän nuoruudessamme sentään ollut tuollaista,
eivätkä pyrkimyksemme olleet tuollaiset! Ei, ei! Ei sinne päinkään. En
tunne tätä... Mutta kerran vielä koittaa uudelleen meidänkin aikamme
ja viitoittaa kaikelle nykyisin häilyvälle varman tien. Sillä mitä
muutakaan voisi tästä kaikesta tulla?



VII.


Pietarista palattuaan Varvara Petrovna lähetti heti ystävänsä
ulkomaille "lepäämään". Ja olikin jo syytä heidän erota joksikin
aikaa, sen Varvara Petrovna hyvin ymmärsi. Stepan Trofimovitš lähti
matkalle riemumielin: "Siellä minä synnyn uudestaan!" hän huudahteli.
— "Siellä voin vihdoinkin ryhtyä tieteelliseen työhöni!" Mutta jo heti
ensimmäisissä Berliinistä lähettämissään kirjeissä hän taas alkoi
vetää vanhaa virttänsä: "Sydämeni on murtunut", hän kirjoitti Varvara
Petrovnalle, "en jaksa unohtaa! Täällä Berliinissä kaikki vanha on taas
palannut mieleen, koko entisyys, sen ensi riemut ja ensi tuskat. Missä
on hän? Missä ovat nuo molemmat? Missä olette te, molemmat enkelini,
joiden rakkautta en ole ansainnut? Missä on poikani, rakastettu
poikani? Missä loppujen lopuksi olen minä, minä itse, entinen minäni,
jonka tahto oli teräksenluja ja horjumaton kuin kallio, sillä välin
kuin joku _Andrejeff, un_ oikeauskoinen partasuu narri peut briser mon
existence en deux" [saattaa musertaa koko elämäni] j.n.e. j.n.e.

Mitä tulee Stepan Trofimovitšin poikaan, niin hänet oli hänen isänsä
nähnyt vain kaksi kertaa elämässään, ensi kerran silloin, kun tämä
syntyi, ja toisen kerran äskettäin Pietarissa, missä nuorukainen
valmistautui yliopiston pääsytutkintoon. Kuten jo mainitsin, poika
oli koko elämänsä saanut kasvaa tätiensä luona O:n kuvernementissa
(Varvara Petrovnan kustannuksella) seitsemänsadan virstan päässä
Skvorešnikista. Ja mitä taas tulee tuohon Andrejeffiin, s.o.
Andrejeviin, niin tämä oli yksinkertaisesti muudan täkäläinen kauppias,
hyvin originelli itseoppinut arkeologi, venäläisten muinaisesineiden
intohimoinen keräilijä, joka saattoi joskus kilpailla tiedoissa itse
Stepan Trofimovitšin kanssa. Erikoisen mielellään tämä väitteli
"mielipiteistä". Tämä kunnianarvoisa harmaapartainen kauppias,
jolla oli isot hopeasankalasit, oli jättänyt maksamatta Stepan
Trofimovitšille neljäsataa ruplaa metsästä, jota tämä oli myynyt
kaadettavaksi parisen desjatiinaa Skvorešnikia lähellä sijaitsevalta
maatilaltaan. Vaikka Varvara Petrovna lähettäessään ystävänsä
Berliiniin ei ollut antanut tälle matkarahoja suinkaan säästellen, niin
kuitenkin Stepan Trofimovitš oli aivan erikoisesti luottanut saavansa
ennen matkaansa juuri nämä neljäsataa ruplaa, varmaan joihinkin
salaisiin menoihinsa, ja oli vähällä purskahtaa itkuun, kun Andrejev
pyysi häntä vielä yhden kuukauden ajan odottamaan maksun suoritusta.
Tähän maksuajan pidennykseen Andrejevilla muuten oli selvä oikeuskin,
sillä ensimmäiset maksuerät hän oli suorittanut melkein puoli vuotta
liian aikaisin, etukäteen, koska Stepan Trofimovitš silloinkin oli
ollut erikoisesti rahansa tarpeessa. Varvara Petrovna luki tämän
ensimmäisen kirjeen ahnaan uteliaana alleviivaten lyijykynällään
lauseen: "Missä olette te molemmat"; merkitsi siihen päivämäärän
ja sulki sen lippaaseensa. Stepan Trofimovitš muisteli tietenkin
molempia vaimovainajiaan. Toisessa Berliinin-kirjeessä vanhasta
virrestä oli syntynyt jo uusi muunnelma: "Teen työtä kaksitoistakin
tuntia vuorokaudessa (— riittäisi, kunhan tekisit yksitoistakin",
jupisi sitä lukiessaan Varvara Petrovna) pengon kirjastoja, teen
vertailuja, jäljennän, en säästä vaivojani; kävin professorien
luona. Uudistin tuttavuuteni Dundasovien erinomaisen perheen kanssa.
Miten ihastuttava on Nadežda Nikolajevna yhä vieläkin! Lähettää
teille terveisensä. Hänen nuori aviomiehensä ja hänen kaikki kolme
lastenlastansa ovat myös Berliinissä. Iltaisin keskustelemme nuorien
kanssa melkein aamunkoittoon asti. Yöt aivan kuin muinoin Ateenassa.
Tietenkin vain mitä tulee hienostukseen ja kauneuteen! Kaikki on
niin ylevää. Paljon musiikkia, espanjalaisia säveliä, haaveilua
ihmiskunnan uudestisyntymisestä, johtotähtenä ikuisen kauneuden
ihanne, Sikstiiniläinen madonna, valo, joka tuikahtelee pimeyden
halkeamista, mutta onhan auringollakin pilkkunsa! Voi ystäväni, ylevä,
uskollinen ystävä! Olen ajatuksissani aina luonanne, olen teidän,
vain yksin teidän, en tout pays [kaikkialla], ja sielläkin, dans le
pays de Makar el de ses veaux [Makariuksen ja hänen vasikoittensa
maassa], ja muistatteko, miten siitä vavisten kuiskailimme Pietarissa
ennen sieltä lähtöämme. En voi vieläkään olla hymyilemättä kaikkea
tuota muistellessani. Päästyäni rajan tälle puolen tunsin oloni
turvalliseksi. Se tunne oli omituisen uusi, ensi kerran niin monen
pitkän vuoden perästä... j.n.e., j.n.e.

— Loruja kaikki tyynni! — Varvara Petrovna päätteli, mutta taivutti
kuitenkin huolellisesti kokoon tämänkin kirjeen. — Jos ateenalaiset
illat kestävät kerran aamunkoittoon, niin ei hän ainakaan kahtatoista
tuntia silloin istu kirjojensa ääressä. Onkohan tuo ehkä kirjoittanut
kirjeen humalapäissään? Ja miten tuo rouva Dundasova uskaltaa lähetellä
minulle terveisiään? Mutta huvitelkoonpahan vielä vähäisen...

Lause "dans le pays de Makar el de ses veaux" oli merkitsevittään:
"minne Makariuskaan ei aja vasikoitansa". Stepan Trofimovitš ranskansi
usein aivan tahallaan mitä typerimmin venäläiset sananlaskut ja aito
venäläiset sanontatavat, vaikka hän tietenkin ymmärsi ne ja olisi
kyllä osannut kääntää paremminkin. Mutta näin hän oli saavinaan niihin
jonkinlaista hienostelevaa välinpitämättömyyden vivahdusta ja samalla
tällainen kääntäminen oli olevinaan sukkeluus.

Mutta Stepan Trofimovitšin huvittelu ei kestänyt kauan. Hän ei
malttanut olla ulkomailla neljääkään kuukautta, vaan tulla lennähti
takaisin Skvorešnikiin. Hänen viimeiset kirjeensä sisälsivät vain
pelkkiä mitä hellimmän rakkauden vuodatuksia hänen kaukana olevalle
ystävälleen ja olivat aivan sananmukaisesti eronkyynelten kostuttamia.
On luonteita, jotka kiintyvät taloon kuin pienet sisäkoirat. Ystävien
tapaaminen oli ylevän riemullista. Kahden päivän kuluttua kaikki kävi
kuitenkin taas entiseen tapaan, ja heistä molemmista lienee tuntunut
vielä entistäkin ikävämmältä. "Ystäväni", Stepan Trofimovitš uskoi
tämän minulle kahden viikon kuluttua paluunsa jälkeen mitä suurimpana
salaisuutena, — "ystäväni, se, mitä olen huomannut, on hyvin surullinen
totuus: Je suis un aivan tavallinen elätti, et rien de plus! Mais
r-r-rien de plus!" [Enkä mitään muuta.]



VIII.


Sitten seurasi tyventä, jota kesti melkein kaikki seuraavat yhdeksän
vuotta. Hysteeriset purkaukset ja kyynelehtiminen olkaani vastaan
nojaten jatkuivat tosin säännöllisesti, mutta ne eivät häirinneet
kuitenkaan vähääkään onnellista rauhallisuuttamme. Ihme oli, että
Stepan Trofimovitš ei tänä aikana lihonut. Hänen nenänpäänsä vain alkoi
niihin aikoihin hieman punoittaa, ja hänen huoleton hellämielisyytensä
lisääntyi yhä. Vähitellen hänen ympärilleen vakiintui ystäväpiiri,
tosin sangen pieni. Vaikka Varvara Petrovna ei ollutkaan paljoa
tekemisissä kanssamme, hän oli kuitenkin meidän kaikkien mielestä
suojelijamme. Pietarissa saamansa läksytyksen jälkeen hän lopullisesti
asettui asumaan kaupunkiimme viettäen talvet kaupunkitalossaan ja kesät
kaupungin lähellä sijaitsevalla maatilallaan. Ei koskaan aikaisemmin
hänellä ollut sellaista vaikutus- ja arvovaltaa kuvernementtimme
seurapiireissä kuin viimeisinä seitsemänä vuotena, toisin sanoen aina
nykyisen kuvernöörimme nimitykseen saakka. Entinen kuvernöörimme,
unohtumattoman lempeä Ivan Osipovitš, oli Varvara Petrovnalle läheistä
sukua ja juuri tämän avulla päässyt asemaansa. Hänen vaimonsakin oli
aivan vapissut, jos oli ollut vähänkin syytä epäillä, että jokin
asia ei ollut Varvara Petrovnan mieleen. Ja heidän esimerkkiään
seuraten kaikki muutkin heidän seurapiiriinsä kuuluvat siinä määrin
palvoivat Varvara Petrovnaa, että tämä palvonta jo alkoi tuntua
jollakin tavoin syntiseltä. On hyvin ymmärrettävää, että Stepan
Trofimovitškin voi silloin sangen hyvin. Hän oli klubin jäsen,
ylväänä hän hävisi pelin toisensa jälkeen ja sai osakseen arvonantoa,
vaikka useat pitivätkin häntä tosin vain "oppineena". Myöhemmin, kun
Varvara Petrovna suostui siihen, että hänen ystävänsä sai asua eri
rakennuksessa, elämämme kävi vieläkin vapaammaksi. Me kokoonnuimme
Stepan Trofimovitšin luo parisen kertaa viikossa; ja silloin oli meillä
hyvin rattoisaa, etenkin jos Stepan Trofimovitš ei käytellyt säästellen
samppanjaa. Viinit haettiin edellämainitun Andrejevin kaupasta. Varvara
Petrovna maksoi laskut aina puolivuosittain, ja maksupäivä oli samalla
myös vatsatautikohtauksen päivä.

Ystäväpiirimme kantajäseniä oli Liputin, kuvernementtimme virkamies,
ei enää vallan nuori, tunnettu vapaamielinen, jota koko kaupunki
piti ateistina. Hän oli jo toisen kerran naimisissa. Hänen toinen
vaimonsa oli hyvin nuori ja sievä eikä suinkaan ilman myötäjäisiä.
Sitäpaitsi hänellä oli vielä kolme keskenkasvuista tytärtä. Perhettään
hän kasvatti kurituksessa ja Herran nuhteessa sekä piti väkeään
lukkojen ja telkien takana. Hän oli hirvittävän saita ja oli pelkästä
palkastaan saanut säästetyksi niin paljon, että hänellä oli pikku
talo ja sievoinen pääomakin. Hän oli rauhaton sielu, vähäpätöinen
virka-asemaltaan. Kaupungissamme hän ei nauttinut kovinkaan suurta
arvoa, eikä häntä hienoimmissa piireissä ollenkaan tunnettu. Sitäpaitsi
hän ilmeisesti oli vaarallinen juorukello, joka tästä heikkoudestaan
oli saanut jo sangen vakavastikin nenälleen, toisen kerran eräältä
upseerilta ja toisen kerran eräältä maatilanomistajalta, arvoisalta
perheenisältä. Mutta me pidimme hänen terävästä älystään, hänen
tiedonhalustaan ja hänen erikoisesta, ilkeästä iloisuudestaan. Varvara
Petrovnaa Liputin ei miellyttänyt, mutta hän osasi sentään jollakin
tavoin mielistellä tätäkin.

Varvara Petrovna ei pitänyt myöskään Šatovista, joka vasta viime vuonna
oli liittynyt ystäväpiirimme jäseneksi. Šatov oli entinen ylioppilas,
joka oli erotettu yliopistosta jonkin ylioppilasrettelön vuoksi.
Lapsuudessaan hän oli ollut Stepan Trofimovitšin oppilaana, sillä
syntyjään hän oli maaorja, Varvara Petrovnan kamaripalvelija-vainajan,
Paul Fjodorovitšin poika, jota Varvara Petrovna oli avustanut. Varvara
Petrovna ei pitänyt hänestä siksi, että nuorukainen hänen mielestään
oli ylpeä ja kiittämätön, eikä hän voinut antaa anteeksi sitäkään,
että tämä saatuansa eropassit yliopistosta ei suoraa päätä tullut
hänen luokseen, eipä edes vastannut hänelle varta vasten lähetettyyn
kirjeeseen, vaan piti parempana lähteä opettamaan erään sivistyneen
kauppiaan lapsia. Yhdessä tämän kauppiaan perheen kanssa hän sittemmin
lähti ulkomaille, paremmin lapsenpiian kuin kasvattajan asemassa. Mutta
hänen teki silloin niin kovin mieli ulkomaille. Lastenkasvatuksesta
huolehti myös naispuolinen kotiopettajatar, reipas venakko, joka oli
tullut taloon vasta vähän ennen ulkomaille lähtöä ja joka oli otettu
kai siitä syystä, että hänen palkkavaatimuksensa olivat olleet perin
vähäiset. Noin parin kuukauden kuluttua kotiopettajatar sai lähtöpassit
"liian vapaiden mielipiteidensä" vuoksi. Šatov seurasi häntä, ja hyvin
pian heidät tämän jälkeen vihittiin Genevessä. He asuivat yhdessä
kolmisen viikkoa ja erosivat sitten kuin ainakin kaksi vapaata ihmistä,
joita ei mikään sitonut toisiinsa. Yhtenä syynä eroon lienee ollut
myös köyhyys. Kauan sen jälkeen Šatov kierteli yksin melkein ympäri
koko Euroopan, Jumala ties missä lie milloinkin asunut. Kerrottiin
hänen olleen kengänkiilloittajanakin, jopa satamajätkänä. Viimein, noin
vuosi takaperin, hän palasi vihdoin kotikaupunkiinsa, asettui asumaan
yhteen vanhan tätinsä kanssa, joka kuukauden kuluttua hänen paluunsa
jälkeen kuoli. Hänellä oli sisar Daša, joka oli Varvara Petrovnan
kasvatti ja suosikki, jopa siinä määrin, että oli kuin perheen jäsen
ainakin, mutta tätä sisartaan Šatov tapasi hyvin harvoin ja oli
muutenkin hänestä hyvin vieraantunut. Meidän keskuudessamme Šatov oli
aina juro eikä puhunut paljoakaan. Mutta joskus, kun oli kysymys hänen
vakaumuksistaan, hän saattoi aivan sairaalloisesti kiihtyä eikä silloin
suinkaan pitänyt kieltään kurissa. "Šatov on ensin sidottava ja sitten
vasta voi hänen kanssaan alkaa keskustella", laski Stepan Trofimovitš
usein leikkiä, mutta hän piti Šatovista kaikesta huolimatta. Ulkomailla
ollessaan Šatov oli jyrkästi luopunut eräistä entisistä sosialistisista
vakaumuksistaan ja harpannut vastakkaisiin äärimmäisyyksiin. Hän
oli niitä ihanteellisia venäläisiä, jotka äkkiä saattavat joutua
jonkin suuren aatteen valtoihin, aatteen, joka yhdellä iskulla aivan
kuin murskaa heidät hetkeksi, joskus ainaiseksikin. He eivät kykene
hallitsemaan aatetta, vaan uskovat siihen sokean intohimoisesti.
Ja niin koko heidän elämänsä kuluu kuin ihmisen, joka kuoleman
kouristuksissa makaa kiven alla, puoliksi jo sen alle murskautuneena.
Šatovin ulkomuoto oli hyvin hänen mielipiteitään vastaava. Hän oli
kömpelö, vaaleaverinen, karvainen, lyhyenläntä. Hänellä oli leveät
hartiat, paksut huulet, hyvin tuuheat, silmiä varjostavat ja vaaleat
kulmakarvat, kurttuinen otsa, kärsimätön, alasluotu, kaihtava katse.
Aina hänen tukassaan törrötti jokin hiustupsu, joka ei tahtonut taipua
toisten hiusten suuntaan. Hän oli noin kahdenkymmenenseitsemän tai
-kahdeksan vuoden ikäinen. "En ollenkaan ihmettele enää, että, hänen
vaimonsa jätti hänet", sanoi Varvara Petrovna tarkasteltuaan häntä
kerran tarkemmin. Hän yritti pukeutua aina mahdollisimman siististi
suuresta köyhyydestään huolimatta. Kotikaupunkiinsa palattuansakaan
hän ei pyytänyt Varvara Petrovnan apua, vaan tuli toimeen miten
milloinkin, olipa kauppiasväenkin palveluksessa. Kerran hän oli
ollut kauppa-apulaisenakin, olipa kerran lähdössä erään toisen
kauppa-apulaisen mukaan rahtilaivalla jonnekin, mutta sairastui vähän
ennen matkalle lähtöä. Tuskin voitaneen kuvitella, millaista köyhyyttä
hän saattoi sietää usein sitä itse edes huomaamatta. Sairautensa
jälkeen hän sai Varvara Petrovnalta salaisesti, nimettömässä kirjeessä,
sata ruplaa. Hän sai kuitenkin selon sen lähettäjästä, epäröi
hetken, mutta otti kuin ottikin sitten rahat vastaan, lähtipä vielä
kiittämäänkin Varvara Petrovnaa. Hänet otettiin innokkaan lämpimästi
vastaan, mutta nytkin hän häpeämättömästi petti Varvara Petrovnan
odotukset. Hän viivähti talossa tuskin viittä minuuttia, ääneti,
tylsästi tuijottaen maahan ja typerästi hymyillen. Sitten hän nousi
äkkiä keskeyttäen Varvara Petrovnan keskustelun sen ollessa kaikkein
kiintoisimmillaan, kumarsi syrjittäin, jalat sisäänpäin, ja joutui
lopulta niin hämilleen, että tuuppasi Varvara Petrovnan kallisarvoista
ja erikoisen taiteellista ompelupöytää, joka samassa romahti maahan
ja särkyi, ennenkuin hän ehti häpeästä puolikuolleena edes eteiseen.
Liputin toruskeli häntä tämän jälkeen kauan sen vuoksi, että hän ei
ollut muka jaksanut halveksuen kieltäytyä ottamasta vastaan noita sataa
ruplaa tuolta hänen entiseltä omistajaltansa, despootilta, vaan otti
rahat, vieläpä tuppautui kiittelemäänkin. Hän asui aivan yksikseen
kaupungin laidassa eikä ollenkaan pitänyt siitä, että joku, vaikkakin
vain joku meistä, tuli häntä tervehtimään. Stepan Trofimovitšin
illanviettoihin hän saapui säännöllisesti ja lainaili häneltä
sanomalehtiä sekä aikakauskirjoja.

Illanvietoissamme kävi vielä muudan Virginski, täkäläinen virkamies,
joka jossakin suhteessa muistutti Šatovia, vaikka todellisuudessa
olikin tämän täydellinen vastakohta. Virginski oli myös naimisissa.
Hän oli säälittävän näköinen, hiljainen, nuori mies, tosin jo siinä
kolmenkymmenen tienoilla, hyvin tietorikas, vaikkakin itseoppinut.
Hän oli köyhä, nainut, palveli virastossa ja elätti perheessään myös
muuatta tätiänsä, vieläpä vaimonsa sisartakin. Hänen vaimonsa, samoin
kuin kaikki muutkin hänen huonekuntansa naiset, harrasti vain "kaikkein
uusimpia aatteita". Mutta kaikki kävi heiltä jollakin lailla liian
karkeasti, voisimmepa sanoa, kuten Stepan Trofimovitš oli kerran
maininnut eräästä toisesta asiasta, että tässä, jos missä, aate oli
todella "laahattu kadun lokaan". Kaikki heidän mielipiteensä olivat
suoraan kirjoista poimittuja, eikä tarvittu kuin pieni viittaus
jostakin pääkaupunkimme edistyksellisestä nurkkakunnasta, kun he
olivat jo valmiit heittämään siinä silmänräpäyksessä mitä tahansa
ulos ikkunasta, jos sellainen toivomus vain suinkin lausuttiin.
Mme Virginskaja harjoitti kaupungissamme kätilönammattia. Tyttönä
ollessaan hän oli pitkät ajat asunut Pietarissa. Itse Virginski taas
oli puhdassydäminen mies, enkä ole tavannut ainoatakaan toista,
jolla olisi ollut rehellisempi tulisielu kuin hänellä. "En koskaan,
en koskaan luovu näistä valoisista toiveistani", hän puheli minulle
loistavin silmin. "Valoisista toiveista" hän aina puhui hiljaa ja
syvällisen hartaasti, puoleksi kuiskaten, aivan kuin olisi ilmaissut
suuren salaisuuden. Hän oli jokseenkin pitkä, mutta hyvin hoikka ja
kapeaharteinen, hiukset olivat hyvin ohuet ja ruosteenpunaiselle
vivahtavat. Kaikki Stepan Trofimovitšin ylimieliset pilkat hänen
käsityskannoistaan hän kuunteli nöyrästi, mutta joskus hän voi ruveta
aivan tosissaan väittämään vastaankin ja saattoi silloin Stefan
Trofimovitšin umpikujaan. Stepan Trofimovitš kohteli häntä lempeästi,
ja yleensäkin hän kohteli meitä kaikkia miltei isällisestä.

— Kaikki te olette "päässeet munasta kesken hautomisen", — hän
huomautti leikillisesti Virginskille, — sellaisia ovat ne toisetkin.
Tosin minä en teistä, Virginski, ole huomannut, että te olisitte
niin typerän rajoittunut kuin ne toiset siellä Pietarissa _chez
ces seminairistes_, mutta tekin olette sentään pujahtanut "kesken
hautomisen" kävelylle. Šatov tahtoisi hyvin mielellään olla tarpeeksi
haudottu, mutta keskoinen on hänkin.

— Entäs minä? — kysäisi Liputin.

— Te olette vain kultainen keskitie, joka tulee toimeen missä
tahansa... omalla tavallaan.

Liputin loukkaantui.

Kerrottiinpa Virginskistä sellaistakin, ja valitettavasti sangen
varmalla taholla, että hänen vaimonsa, elettyään hänen kanssaan tuskin
vuottakaan laillisessa avioliitossa, eräänä kauniina päivänä olikin
muka ilmoittanut miehelleen hylänneensä hänet ja pitävänsä enemmän
Lebjadkinista. Tämä Lebjadkin, joka oli sattumalta kaupunkiimme
poikennut, havaittiin myöhemmin sangen epäilyttäväksi henkilöksi,
eikä hän ollut ollenkaan edes eronsaanut alikapteeni, niinkuin hän
itseään nimitti. Hän ei osannut oikeastaan muuta kuin väännellä
viiksiään, juoda ja pelata sekä puhua sopimattominta roskaa, mitä
suinkin saattaa kuvitella. Tämä mies muutti muitta mutkitta aivan
röyhkeästi Virginskille, ilmaisesta leipäpalasta ikihyväksi ihastuen,
söi ja nukkui heillä, alkoipa lopuksi kohdella ylhäisen halveksuvasta
itse talon isäntääkin. Väitettiinpä niinkin, että Virginski oli
muka silloin, kun hänen vaimonsa oli ilmoittanut hänelle mielensä
muutoksesta, sanonut tälle: "Ystäväni, tähän asti olen vain rakastanut
sinua, mutta nyt kunnioitan." Tuskinpa tässä tapauksessa sentään lienee
lausuttu tuota muinaisroomalaista lausetta. Kerrottiinpa päinvastoin
Virginskin itkeneen aivan ääneen. Kerran, parisen viikkoa hylkäämisen
jälkeen, he kaikki, koko "perhe" yhdessä, lähtivät huvimatkalle
kaupungin ulkopuolelle, metsään, juomaan teetä tuttavien parissa.
Virginskin mieli oli kuumeisen iloisessa vireessä, ottipa hän osaa
tanssiinkin. Mutta sitten hän äkkiä ilman vähintäkään edelläkäypää
riitaa sieppasi molemmin käsin tukasta Lebjadkin-jättiläistä, joka
parhaillaan tanssi cancan-sooloa, painoi hänet maahan ja alkoi itkien
laahata häntä perässään koko ajan huutaen ja ulvoen ääneen. Jättiläinen
säikähti siinä määrin, ettei osannut edes puolustautua koko sinä
aikana, jolloin häntä raahattiin tukasta, vaan oli aivan vaiti. Mutta
päästyään irti hän loukkaantui ja tulistui kuten ainakin aatelismies,
jota on syvästi loukattu.

Virginski pyyteli polvillaan koko seuraavan yön vaimoltaan
anteeksiantoa, mutta vaimo ei siihen suostunut, koska Virginski
ei kuitenkaan luvannut pyytää anteeksi Lebjadkinilta. Sitäpaitsi
syytettiin häntä "vakaumuksien puutteesta ja typeryydestä".
Viimeksimainitun syytöksen aiheutti se, että hän selvittäessään
välejään naisen kanssa oli seisonut polvillaan. Alikapteeni hävisi
jäljettömiin ja ilmestyi uudelleen kaupunkiimme sisarensa kanssa vasta
aivan viime aikoina ja aivan uusin tarkoitusperin. Mutta hänestä
puhumme vielä myöhemmin. Ei sovi ihmetellä, että "aviomiesparka" haki
lohdutusta sydämelleen meidän seurastamme. Hän ei muutoin koskaan
puhunut meille kotihuolistaan. Vain kerran palatessamme yhdessä Stepan
Trofimovitšin luota hän kautta rantain alkoi puhella asemastaan, mutta
samassa hän jo sieppasi minua hihasta ja huudahti kiihkeästi:

— Ei se merkitse mitään; tämähän on vain yksityinen tapaus; ei tämä
mitenkään, ei mitenkään häiritse "yhteistä asiaamme"!

Meidän pariimme poikkesi joskus satunnaisiakin vieraita, kuten muudan
juutalaispahainen Ljamšin ja kapteeni Kartuzov. Kerran käväisi
meillä muudan opinhaluinen vanha äijäkin, mutta tämä kuoli pois.
Liputin toi kerran muassaan myös erään karkoitetun puolalaisen papin,
Slonieszewskin, joka jonkin aikaa sai olla parissamme, noin vain
periaatteen vuoksi, mutta viimein häntä ei edes senkään vuoksi enää
otettu vastaan.



IX.


Pitkän aikaa kuiskailtiin kaupungissamme, että meidän kerhomme oli muka
kaiken vapaa-ajattelun, turmeluksen ja ateismin taimitarha. Kävipä
tämä huhu ajan mittaan vain yhä itsepintaisemmaksi. Näin huhuiltiin,
vaikka meidän kesken ei harrastettu muuta kuin mitä viattominta ja
herttaisinta aito venäläistä, ilakoivaa, vapaamielistä lörpöttelyä.
"Korkein liberalismi" ja "korkein liberaali", s.o. liberaali, jonka
toiminnalla ei ole minkäänlaista päämäärää, ovat mahdollisia vain
Venäjällä. Stepan Trofimovitš, kuten kuka tahansa terävä-älyinen
henkilö, tarvitsi kuuntelijansa, ja sitäpaitsi hänen aina täytyi
tuntea, että hän täytti ylevän velvollisuutensa, teki propagandaa
aatteistaan. Ja loppujen lopuksi, täytyihän olla edes sen verran
seuraa, että samppanjalasin ääressä saattoi vaihtaa hyvin kuluneita,
mutta iäti huvittavia ajatuksia Venäjästä ja "venäläisestä hengestä",
Jumalasta yleensä sekä "venäläisestä Jumalasta" eritoten, kertoa
sadannen kerran uudelleen kaikille varsin tutut ja kaikkien suussa jo
moneen kertaan jauhetut venäläiset häväistysluontoiset sukkeluudet.
Emme malttaneet olla koskettelematta kaupunkimme juorujakaan ja
jouduimme silloin usein langettamaan hyvinkin ankaria ja korkeasti
siveellisiä tuomioitamme. Jouduimmepa joskus keskusteluissamme
yleisinhimillisillekin aloille. Arvostelimme ankarasti Euroopan ja
koko ihmiskunnan tulevaisuutta; esitimme teoriamme siitä, miten
Ranska keisarivallasta luovuttuaan joutuu toisarvoisten valtioiden
joukkoon, ja olimme aivan varmoja siitä, että näin voi helposti
käydä, vieläpä hyvin piankin. Paaville me jo aikoja sitten ennustimme
esitettäväksi tulevaisuudessa aivan tavallisen metropoliitan osaa
yhdistyneessä Italiassa, ja meillä oli varma vakaumus siitä, että
tämän tuhatvuotisen kysymyksen ratkaiseminen meidän humaanisella,
teollisuuden ja rautateiden aikakaudellamme ei olisi asia eikä mikään.
Mutta eihän "korkein venäläinen liberalismi" osaakaan muuten suhtautua
asioihin. Stepan Trofimovitš erehtyi joskus puhumaan taiteestakin,
puhuipa hän sangen hyvinkin, vaikka ehkä sentään liian abstraktisesti.
Hän muisteli joskus nuoruutensa ystäviä, henkilöitä, joilla oli ollut
merkitystä meidän historiassamme, muisteli liikuttunein mielin ja
hartaan kunnioittavasti, mutta sittenkin jossakin määrin kateellisena.
Jos sitten ilta kävi kovin pitkäksi, istuutui juutalaispaha Ljamšin
(vähäpätöinen postivirkamies, joka oli mestari pianonsoitossa) pianon
ääreen ja esitti väliajoilla sikaa, ukkosta, kesken synnytystuskia
äkkiä kajahtavaa vastasyntyneen parkaisua j.n.e. Vain tämän vuoksi
hänet oli seuraamme kutsuttukin. Jos taas oli maisteltu hieman enemmän
kuin oli kohtuullista, — sellaista sattui joskus, vaikkakaan ei kovin
usein, — hurmiomme kävi niin valtavaksi, että meidän oli lopuksi
laulettava Ljamšinin säestyksellä Marseljeesi. En vain ole oikein varma
siitä, tapahtuiko se kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Helmikuun
19:s, tuo merkkipäivä,[13] otettiin vastaan riemastuksella jo kauan
ennen kuin se oli koittanutkaan. Jo etukäteen me tyhjentelimme maljoja
sen kunniaksi. Tämä tapahtui jo aikoja sitten, silloin kun ei Šatov
eikä Virginskikään ollut vielä liittynyt joukkoomme, silloin, kun
Stepan Trofimovitš asui vielä Varvara Petrovnan kanssa saman katon
alla. Vähää ennen tuota suurta päivää Stepan Trofimovitš aivan kuin
epähuomiossa alkoi mutista tuota hyvin tunnettua, vaikkakin aivan
epätodellista runonpätkää, jonka luultavasti joku entinen vapaamielinen
tilanomistaja oli sepittänyt:

    "Hiipii miehiä kantain kirveitä,
    Tapahtuukohan hirveitä?"

Jotakin tämän tapaista se oli, aivan sananmukaisesti en sitä tosin
muista. Varvara Petrovna sattui sen kuulemaan ja huudahti: "Loruja,
loruja...!" ja lähti suuruksissaan toiseen huoneeseen. Liputin, joka
oli sattumalta läsnä, huomautti myöhemmin Stepan Trofimovitšille
ilkeästi:

— Eipä olisi kovinkaan hauskaa, jos ilosta hurmautuneiden entisten
maaorjien päähän pälkähtäisikin tehdä jonkinlaiset kepposet herroille
tilanomistajille. —

Ja näin sanoen hän veti etusormellaan poikki kaulansa.

— _Cher ami_, — huomautti Stepan Trofimovitš hänelle leppoisasti, —
uskokaa pois, ei tämä (hän toisti liikkeen) hyödytä vähääkään meidän
tilanomistajiamme enemmän kuin meitä muitakaan. Emme me päättöminäkään
osaa järjestää asioitamme sen paremmin, siitäkin huolimatta, että
ymmärryksemme tiellä ei mikään ole niin pahana haittana kuin juuri
meidän päämme.

Useat muuten pelkäsivät tosissaan, että manifestin julkaisupäivänä
tapahtuisi jotakin tavatonta, jotakin sen tapaista, johon Liputin
oli viittaillut. Näin ennustelivat kansan sielun ja valtiorakenteen
erikoistuntijat. Arvattavasti Stepan Trofimovitškin oli samaa mieltä,
vieläpä siinä määrin, että hän aivan manifestipäivän aattona alkoi
äkkiä kärttää Varvara Petrovnalta rahoja ulkomaanmatkaa varten. Sanalla
sanoen, hän oli hyvin levoton. Mutta vihdoin suuri päivä oli ohi, kului
vielä jonkin verran aikaa sen jälkeenkin, ja silloin ilmaantui Stepan
Trofimovitšin huulille taas entinen ylimielinen hymy. Hän alkoi purkaa
silloin meille muutamia huomiota herättäviä ajatuksiansa venäläisten
luonteesta ylipäänsä sekä venäläisen talonpojan luonteesta eritoten:

— Me, kuten ainakin hätiköivät ihmiset, olemme tehneet talonpojistamme
liian suuren numeron, — hän lopetti näin sanoen huomiota herättävien
ajatustensa sarjan; — me olemme tehneet heistä muotiasian, kokonainen
kirjallisuuden haara on vuosikausia talonpoika-ajatustamme kanniskellut
aivan kuin jotakin kalleutta, jonka arvo on uudelleen arvioitu entistä
korkeammaksi. Me solmielimme laakeriseppeleitä heidän täisiin päihinsä.
Venäläinen maalaiskylä ei ole tuhanteen vuoteen kyennyt antamaan
meille muuta kuin kansantanssimme, kamarinskin. Kuuluisa venäläinen
runoilija, joka sitäpaitsi oli hyvin terävä-älyinen, nähdessään ensi
kerran näyttämöllä suuren Rachelin, huudahti ihastuksissaan: "En
vaihda Rachelia talonpoikaamme." Mutta minäpä olisin valmis menemään
vielä pitemmällekin; minäpä antaisin vaikka kaikki meidän venäläiset
talonpoikamme vain yhdestä ainoasta Rachelista. On jo aika katsella
asioita terveemmin eikä pidä sekoittaa meidän kotoista, moukkamaista
saapasrasvalöyhkäämme _bouquet de l'imperairice'_n tuoksuun.

Liputin oli kyllä aivan samaa mieltä, mutta huomautti kuitenkin,
että silloinen suunta piti välttämättömänä kieroa peliä ja vaati
talonpoikasien ihannoimista. Olivatpa eräät ylhäisön piiriin kuuluvat
naiset suorastaan vuodattaneet kyyneliä _Anton Kovaosaista_[14]
lukiessaan, ja olivatpa jotkut heistä aina Pariisista käsin
kirjoittaneet maatilanhoitajilleen Venäjälle, että talonpoikia oli
tästä lähtien kohdeltava "mahdollisimman humaanisesti"!

Tapahtui sitten, ja aivan kuin tahallisesti juuri silloin, kun alettiin
huhuilla myös Anton Petrovitšista,[15] että kuvernementissamme, vain
viidentoista virstan päässä Skvorešnikista, syntyi jonkinlainen
väärinkäsitys, niin että tuota pikaa oli lähetettävä avuksi
sotaväenosasto. Sillä kerralla Stepan Trofimovitš hermostui niin, että
oli vähällä säikyttää meidätkin. Hän huusi suurella äänellä klubissa,
että sotaväkeä tarvitaan enemmän ja että sitä olisi sähkösanomalla
kutsuttava lisää toisesta piirikunnasta. Hän juoksi kuvernöörin luo,
vakuutteli vakuuttelemistaan tälle, että hänellä ei ollut koko asian
kanssa mitään tekemistä ja ettei suinkaan vain häntä, entiseen vedoten,
jollakin lailla sotkettaisi tähän juttuun, ehdottipa lopuksi, että
kaikki se, mitä hän nyt sanoo, tiedoitettaisiin sellaisenaan viipymättä
asianomaiseen paikkaan Pietariin. Onneksi oli, että kaikki kävi hyvin
ja että asiasta ei tullut sen enempää; mutta se on minun sanottava,
että Stepan Trofimovitšin käyttäytyminen minua silloin ihmetytti.

Noin kolmen vuoden kuluttua, kun alettiin, niinkuin hyvin muistamme,
puhua kansallistunnosta ja "yleisestä mielipiteestä", Stepan
Trofimovitš nauroi ääneensä.

— Ystäväni, — hän opetti meitä, — meidän kansallistuntomme, jos se
on tosiaan "herännyt", kuten ne siellä sanomalehdissään väittävät,
istuu sittenkin yhä vielä koulunpenkillä, jossakin saksalaisessa
Petrischulessa,[16] edessään saksankirja, sekä pänttää päähänsä
ikuista saksanläksyänsä, ja saksalainen opettaja panee sen tarpeen
vaatiessa nurkkaan. Saksalaista opettajaa ei voi muuta kuin kehua,
mutta hyvin luultavaa on, että mitään ei ole tapahtunutkaan eikä
"herännyt", vaan että kaikki käy entistä latuansa Herran huomassa.
Minun mielestäni jo tämäkin olisi Venäjällemme yllin kyllin, pour
notre sainte Russie [Meidän pyhälle Venäjällemme]. Sitäpaitsi kaikki
nuo yhteisslaavilaisuudet ja kansallistunnot ovat jo liian vanhoja
asioita, jotta ne voisivat enää tulla uusiksi. Kansallistunto,
jos niin tahdotte, ei kuitenkaan ole koskaan esiintynyt meillä
muussa muodossa kuin herrasoikkuna klubissa ja, vielä lisäisi, ei
koskaan muualla kuin Moskovassa. Enhän tietenkään puhu aivan Igorin
ajoista. Ja oikeastaanhan kaikki tämä johtuu vain joutilaisuudesta.
Joutilaisuudesta meillä on kaikki saanut alkunsa, sekä hyvä että
paha, meidän herraskaisesta, rakkaasta, sivistyneestä, oikuttelevasta
joutilaisuudestamme! Olen kolmekymmentä tuhatta vuotta vakuuttanut
sitä. Me emme osaa elää kättemme töistä. Ja mistä ne siellä nyt äkkiä
olivat muka keksivinään niin kovin merkillisen "yleisen mielipiteen",
joka on muka herännyt meillä? Ja niin äkkiä, ilman muuta vain, aivan
kuin se olisi taivaasta tipahtanut? Eivätkö he tosiaankaan ymmärrä,
että ennenkuin voi syntyä mielipiteitä, on välttämättä tehtävä ensin
työtä, omin käsin, on tehtävä itse aloite ja saatava omaa praktiikkaa!
Ilmaiseksi ei saada mitään. Jos näemme vaivaa, saamme myös omia
mielipiteitä. Mutta kun me emme koskaan viitsi tehdä mitään, niin
mielipiteetkin on luovutettava niille, jotka aina näihinkin asti ovat
puolestamme raataneet, nimittäin sille samaiselle Euroopalle, niille
samaisille saksalaisille, — meidän kaksisatavuotisille opettajillemme.
Sitäpaitsi Venäjä on jo itsessään liian suuri väärinkäsitys, jotta
me yksin, ilman työtä ja ilman saksalaisten apua voisimme tämän
arvoituksen ratkaista. Jo kaksikymmentä vuotta olen soittanut
hätäkelloa ja kutsunut ihmisiä työhön! Olen uhrannut elämäni tälle
kutsumukselleni. Ja minä mieletön olen uskonut työni kantavan hedelmiä.
En usko enää, mutta soitan kelloa sittenkin, soitan loppuun asti,
hautaan asti; en hellitä kättäni kellonnuorasta, ennenkuin se alkaa
kutsua ystäviäni sielumessuuni!

Valitettavasti me vain myöntelimme hänen puheensa oikeiksi. Me
taputimme käsiämme opettajallemme aivan hurmautuneina. Mutta, hyvä
herrasväki, emmeköhän me vielä nykyisinkin saa alinomaa kuulla
samanlaista "herttaista", "viisasta", "vapaamielistä", vanhaa
venäläistä lörpöttelyä?

Opettajamme uskoi vakaasti myös Jumalaan. "En ymmärrä, miksi kaikki
täkäläiset tahtovat minussa nähdä välttämättä jumalankieltäjän?" hän
puheli joskus. — "Minähän uskon Jumalaan, mais dislinguons, uskon,
kuten ainakin Olentoon, joka on Itsensä minulle ilmaissut. Eihän voi
vaatia, että minä uskoisin samaten kuin joku Nastasja (palvelustyttö)
tai joku herra tilanomistaja, joka uskoo noin vain 'kaiken varalta', —
tai siten kuten Šatov. Mutta Šatovistahan ei voi tämän yhteydessä edes
puhua, Šatov uskoo väkipakolla, kuten oikea moskovalainen slavofiili
ainakin. Mitä taas tulee kristillisyyteen yleensä, niin siitäkin
huolimatta, että suhtaudun siihen vilpittömän kunnioittavasti, en
kuitenkaan ole kristitty. Olen mieluummin antiikin pakana, kuten suuri
Goethe, kuten muinaiset helleenit. Enhän minä voisi olla kristitty
senkään vuoksi, että kristinoppi ei ole ymmärtänyt naista, — kuten
George Sand eräässä nerokkaassa romaanissaan tämän kysymyksen on niin
perinpohjin eritellyt. Mitä taas rituaaleihin ja paastoihin tulee,
niin en ymmärrä, mitä se kenellekään kuuluu? Tehkööt ilmiantajat
työtänsä niin ahkerasti kuin suinkin ehtivät, mutta jesuiitta en
sittenkään tahdo olla. 1847 Belinski kirjoitti ulkomailta Gogoljille
tuon kuuluisan kirjeensä ja moitti häntä siitä, että hän, Gogolj, uskoi
muka 'johonkin Jumalaan'. Entre nous soit dit [Näin meidän kesken
puhuen] ei voi kuvitella koomillisempaa tilannetta kuin sitä, jolloin
Gogolj (sellaisena kuin hän oli silloin) luki tämän lauseen ja... koko
kirjeen! Mutta jättäkäämme leikki syrjään, ja koska minäkin olen itse
asiassa aivan samaa mieltä, sanon vain: Ne vasta olivat miehiä ne!
Jos kukaan, niin he osasivat rakastaa kansaansa, osasivat kärsiä sen
vuoksi ja kykenivät uhraamaan sille kaikkensa, osasivatpa asettua sitä
vastustamaankin, jos niin tarvittiin, mutta antoivat sen taas pitää
määrätynlaiset käsityksensä, jos se taas havaittiin välttämättömäksi.
Voiko nyt Belinskin kaltainen mies löytää autuutensa paastoöljystä tai
retikasta ja hernerokasta?..."

Mutta silloin puuttui puheeseen Šatov.

— Eivät ne teidän miehenne kansaa rakastaneet, eivät ne sen vuoksi
kärsineet eivätkä sen hyväksi uhranneet mitään, vaikkakin he niin
omaksi huvikseen kuvittelivat! — hän murahti yrmeänä, loi katseensa
maahan ja käännähti kärsimättömänä tuolillaan.

— Hekö eivät muka rakastaneet kansaa! — kirkaisi Stepan Trofimovitš. —
Voi, miten he rakastivat Venäjää!

— Eivät Venäjää enemmän kuin sen kansaakaan! — kirkaisi Šatov silmät
tulta säkenöiden. — On mahdotonta rakastaa sellaista, mitä ei tunne,
ja Venäjän kansasta he eivät tietäneet yhtään mitään! Kaikki he ja
te toisten mukana olette tarkastelleet Venäjän kansaa vain sormienne
lomitse, ja erikoisesti teki niin Belinski; sehän käy selville jo siitä
Gogoljille osoitetusta kirjeestäkin. Belinski oli pilkulleen aivan
samanlainen kuin Krylovin Utelias, joka ei huomannut markkinateltassa
elefanttia. Samaten Belinskikin kiinnitti huomionsa vain ranskalaisiin
yhteiskunnallisiin koppakuoriaisiin ja pysähtyi niihin kokonaan. Hänkin
saattoi tehdä sillä tavoin, vaikka olikin ehkä viisaampi kuin kaikki te
muut yhteensä! Ei se vielä riitä, että te tarkastelitte pintapuolisesti
kansaa,— tehän suorastaan inhositte sitä ja halveksitte jo yksistään
siitä syystä, että "kansaa" teidän mielestänne oli vain Ranskan kansa
tai oikeastaan vain pariisilaiset, ja sen vuoksi te häpesitte, että
Venäjän kansa ei ollut samanlaista. Tämä on koristelematon totuus!
Mutta sillä, jolla ei ole omaa kansaa, ei myöskään ole Jumalaa!
Tietäkää, että kaikki ne, jotka eivät enää ymmärrä omaa kansaansa
ja katkaisevat siihen johtavat verisiteensä, heti samassa suhteessa
kadottavat myös isiensä uskon, muuttuvat jumalankieltäjiksi tai
välinpitämättömiksi. Tämä on totinen tosi! Tämä on väittämä, joka
voidaan todistaa oikeaksi. Kas siitä syystä kaikki te, samoin kuin
mekin olemme nykyjään vain iljettäviä ateisteja tai välinpitämätöntä,
turmeltunutta ja kelvotonta väkeä, eikä mitään muuta! Samoin tekin,
Stepan Trofimovitš, olen ottanut teidätkin lukuun, ja teillehän minä
tässä oikeastaan olen koko ajan puhunutkin, tietäkää se!

Tämäntapaisen yksinpuhelun jälkeen Šatov tavallisesti (näin tapahtui
muuten sangen usein) sieppasi lippalakkinsa ja syöksyi ovelle täysin
varmana siitä, että kaikki oli lopussa ja että hän näin täydellisesti,
ja ikuisiksi ajoiksi oli katkaissut ystävyyssuhteensa Stepan
Trofimovitšiin. Mutta tämä ehti aina ajoissa pysähdyttää hänet.

— Emmeköhän me, Šatov, tekisi sentään sovintoa noiden niin perin
rakastettavien lausahtelujemme lopuksi, — hän puhui ojentaen
hyväntahtoisena nojatuolista Šatoville kätensä.

Kömpelö ja kaino Šatov ei sietänyt hempeämielisyyttä. Käytöksestään
päättäen hän oli kovin karkeatekoinen, mutta lienee sentään
sisimmässään ollut hieno luonne. Kiivastuksissaan hän joskus ylitti
soveliaisuuden mitan, mutta itse hän siitä myös ensimmäisenä kärsi.
Stepan Trofimovitšin sovintoehdotukseen hän murahti jotakin nenäänsä,
pysähtyi, muutteli hetken ruumiinpainoansa jalalta toiselle kuin karhu,
mutta sitten aivan äkkiä hänen kasvoilleen levisi hyväntahtoinen
hymy, hän heitti syrjään lakkinsa ja istahti entiselle paikalleen yhä
vielä kuitenkin itsepintaisesti tuijottaen lattiaan. On itsestään
selvää, että sen jälkeen tuotiin viiniä, ja Stepan Trofimovitš ehdotti
kohotettavaksi jonkin sopivan maljan, esimerkiksi joidenkuiden
aikaisempien kuuluisuuksien muistoksi.




TOINEN LUKU.

Prinssi Heikku. Naittopuuhia.



I.


Vielä oli maailmassa muudan henkilö, johon Varvara Petrovna ei ollut
suinkaan vähemmän kiintynyt kuin Stepan Trofimovitšiin. Ja tuo
henkilö oli hänen ainoa poikansa, Nikolai Vsevolodovitš Stavrogin.
Tämän kasvattajaksihan Stepan Trofimovitš oli aikoinaan kutsuttukin.
Poika oli silloin vain kahdeksan vuoden vanha, ja isä, kevytmielinen
kenraali Stavrogin, eli silloin jo erossa vaimostaan, niin että lapsi
sai kasvaa vain äitinsä hoivissa. Stepan Trofimovitšille me emme
saa tehdä vääryyttä, hän osasi todella saada kasvattinsa kiintymään
itseensä. Koko salaisuus piilikin siinä, että hän itsekin oli aivan
kuin lapsi. Minuakaan ei vielä silloin ollut, ja hän taas kaipasi
alinomaa todellista ystävää. Hän ei hetkeäkään epäillyt ottaa
ystäväkseen tätä pikku olentoa, niin pian kuin lapsi oli kasvanut
hivenenkin suuremmaksi. Kaikki kävi aivan luontevasti, eikä heidän
ikäeronsa ollut ollenkaan haittana. Useammin kuin kerran hän herätteli
öisin tämän kymmen- tai yksitoistavuotiaan ystävänsä yksinomaan vain
vuodattaaksensa hänen nähtensä kyyneliä, joita hänen loukatut tunteensa
puristivat esiin, tai ilmaistakseen hänelle jonkin kotisalaisuuden,
vähääkään huomaamatta, että sellainen oli aivan sopimatonta. Ystävät
heittäytyivät toistensa syliin ja itkivät molemmat. Poikanen tiesi
hyvin, että äiti rakasti häntä, mutta tuskin hän itse välitti
suuriakaan äidistään. Varvara Petrovna puheli harvoin poikansa kanssa,
harvoin kielsi häneltä mitään, mutta hänen katseensa seurasi alinomaa
tarkkaavaisena pojan askelia, ja tämän äidin katseen poika tunsi
kiusallisen painostavana yllään. Muuten, mitä tulee opettamiseen ja
lapsen henkiseen kehittämiseen, niin siinä suhteessa Varvara Petrovna
luotti täydellisesti Stepan Trofimovitšiin. Silloin hän vielä uskoi
sokeasti ystävänsä kykyihin. On hyvin luultavaa, että pedagogi lienee
pannut kasvattinsa hermot hieman pilalle. Kun poika kuudennellatoista
ikävuodellaan vietiin lyseoon, hän oli heiveröinen ja kalpea, omituisen
hiljainen ja mietiskelevä. (Myöhemmin havaittiin, että hänellä oli
aivan hämmästyttävän paljon fyysillistä voimaa.) On syytä olettaa, että
ystävykset öisin eivät syleilleet toisiansa itkien vain yksinomaan
pienten kotisurujen vuoksi. Stepan Trofimovitš osasi koskettaa
ystävänsä sielun kaikkein herkimpiä kieliä ja osasi herättää hänessä
tuon ensimmäisen epämääräisen aavistelun siitä ikuisesta, pyhästä
kaipuusta, jota eräät valitut sielut, sen makeutta kerran maistettuaan,
eivät enää koskaan vaihda halpaan tyytyväisyyteen. (Onpa olemassa
sellaisiakin kaipauksen harrastelijoita, jotka pitävät sitä kaikkein
täydellisintä tyydytystäkin arvokkaampana, siinäkin tapauksessa,
että olisi mahdollista saavuttaa tyydytys.) Joka tapauksessa, oli
sangen terveellistä, että opettaja ja opetuslapsi, vaikkakin myöhään,
erotettiin toisistaan.

Kahtena ensimmäisenä opiskeluvuotenaan poika kävi kotona loma-ajoilla.
Silloin taas, kun Varvara Petrovna ja Stepan Trofimovitš oleskelivat
Pietarissa, hän oli joskus läsnä kirjallisissa illoissa, joita
pidettiin hänen äitikultansa luona, ja silloin hän tarkasti
kuunteli sekä teki huomioitaan. Hän puhui hyvin vähän, oli kaino ja
hiljainen. Stepan Trofimovitšiin hän suhtautui yhä vieläkin hellän
huomaavaisesti, mutta oli jollakin tavoin pidättyvämpi. Yleviä
puheenaiheita ja entisen muistelemista hän vältti silminnähtävästi.
Suoritettuaan koulun oppikurssin hän äitinsä tahtoa noudattaen antautui
sotilasuralle ja pääsi pian upseeriksi erääseen huomatuimpaan kaartin
ratsuväkirykmenttiin. Saatuaan ylleen sotilaspuvun hän ei käynyt
tavanmukaisesti näyttämässä sitä äidilleen ja kirjoittelikin Pietarista
vain ani harvoin. Rahaa Varvara Petrovna lähetti hänelle säästelemättä,
huolimatta siitä, että suuren reformin jälkeen hänen tulonsa vähenivät
niin, että hän ei ensi aikoina saanut puoltakaan siitä, mitä hänen
maatilansa sitä ennen oli tuottanut. Hänellä oli muuten pitkäaikaisen
säästäväisyyden tuloksena suurehko pääoma. Hän oli hyvin mielissään
poikansa Pietarin hienoissa piireissä saavuttamasta menestyksestä. Se,
mikä ei enää ollut onnistunut hänelle, se saattoi ehkä onnistua nyt
nuorelle, rikkaalle upseerille, jolla oli tulevaisuus edessään. Nuori
Stavrogin sai uudistetuksi sellaisiakin tuttavuuksia, joista äiti ei
ollut osannut enää uneksiakaan, ja kaikkialla otettiin hänet vastaan
mitä vilpittömimmin. Mutta pian alkoi kierrellä merkillisiä huhuja,
jotka vihdoin tulivat Varvara Petrovnankin korville, huhuja sellaisia,
että nuori mies oli muka aivan äkkiä alkanut mielettömästi kurjistella.
Ei hän sanottavasti juonut eikä edes pelannut, vaan se oli jotakin
vielä kauheampaa. Kerrottiin, että hänet oli vallannut jonkinlainen
villi hurjapäisyys. Mainittiin yliajetuista ihmisparoista, eräästä
hienoston nuoresta rouvasta, jota hän oli kohdellut mitä raaimmin
oltuaan ensin hänen kanssaan hyvin läheisessä suhteessa, loukkasipa hän
tätä aivan julkisestikin. Tässä kaikessa oli jo jotakin liian julkista
ja likaista. Siihen vielä lisättiin, että tuo öykkäri lyöttäytyi
naisten seuraan vain saadakseen heitä loukata, koska pahoinpitely
juuri olikin hänen päänautintonsa. Varvara Petrovna oli järkyttynyt
ja suruissaan. Stepan Trofimovitš koetti vakuuttaa hänelle, että nämä
olivat vain liian runsasvivahteisesta henkisestä rakenteesta johtuvia
ensimmäisiä väkivaltaisia voimanpurkauksia, että meri tyyntyy kerran
ja että kaikki tämä muistutti elävästi prinssi Heikun nuoruutta,
Heikun, joka kurjisteli yhdessä Falstaffin, Poinsin ja mrs. Quicklyn
parissa ja jota hurjistelua Shakespeare on niin elävästi kuvannut.
Varvara Petrovna ei tällä kertaa huudahtanutkaan: "Loruja, loruja",
kuten hänen oli tullut tavaksi tuon tuostakin tuiskahdella viime
aikoina ystävälleen, vaan kuunteli hyvin tarkkaavaisena, pyysipä vielä
selittämään asian oikein juurta jaksain, otti itse esille Shakespearen
ja luki mielenkiintoisen tarkkaavaisesti tuon kuolemattoman kronikan.
Mutta kronikka ei häntä tyydyttänyt, eikä hän siitä löytänyt
paljoakaan, mikä olisi muistuttanut kyseessäolevaa tapausta.
Kuumeisesti hän odotteli vastauksia muutamiin kirjeisiinsä. Vastaukset
tulivat. Pian saatiin kohtalokas uutinen: prinssi Heikolla oli ollut
pari kaksintaistelua melkein yhdellä kertaa. Itse hän oli ollut
kummassakin tapauksessa pääsyyllinen, toisessa kaksintaistelussa hän
oli ampunut vastustajansa heti kuoliaaksi, ja toisen vastustajansa hän
oli tehnyt raajarikoksi. Asia joutui oikeuden käsiteltäväksi. Oikeuden
päätöksen mukaan syyllinen menetti upseerinarvonsa ja kaikki upseerin
oikeudet sekä sai tavallisena sotamiehenä lähteä karkoitusmatkalle
johonkin syrjäiseen jalkaväkirykmenttiin. Tätäkin pidettiin vain
erikoisena armonosoituksena.

Vuonna 1863 hän vihdoin saavutti menestystä, sai kunniaristin,
tuli aliupseeriksi sekä pääsi sen jälkeen pian taas upseeriksikin.
Tänä aikana Varvara Petrovna oli lähettänyt pääkaupunkiin hyvinkin
satakunta mitä nöyrintä armonanomusta. Näin erikoisessa tapauksessa
hän katsoi soveliaaksi alentuakin. Ylennyksen saatuaan nuorukainen
otti eron sotapalveluksesta, mutta ei taaskaan tullut Skvorešnikiin,
vieläpä lakkasi kokonaan kirjoittamastakin äidilleen. Saatiin vihdoin
syrjäteitä kuulla, että hän oleskeli taas Pietarissa, mutta entisissä
seurapiireissä häntä ei otettu enää vastaan. Lopulta hän kokonaan
katosi näköpiiristä. Vastaukseksi tiedusteluihin tuli tietoja, että hän
piti asuntoaan hyvin merkillisten ihmisten parissa, oli tekemisissä
vain Pietarin väestön hylkiöiden kanssa, oli sotkeutunut jonkinlaisten
n.s. saappaattomien virkamiesten ja virkaheittojen upseerien pariin,
juopporattien, jotka osasivat hienosti kärttää almua; seurusteli
heidän likaisissa perheissään, vietti yöt päivät heidän pimeissä
asuinpesissään ja Jumala tiesi milloin minkinlaisten syrjäkatujen
pihojen perillä, joutui rappiolle, kulki risoissaan ja väitettiin, että
tämä tällainen häntä juuri eniten miellyttikin. Rahoja hän ei äidiltään
pyytänyt; hänellä oli oma pikku maatilansa, — muinoinen kenraali
Stavroginin kyläpahainen, joka tuotti ainakin jonkin verran ja jonka
hän kuulopuheiden mukaan lienee antanut vuokralle jollekulle Saksista
kotoisin olevalle saksalaiselle. Viimein äiti sai rukouksillaan
poikansa palaamaan luokseen, ja niin prinssi Heikku ilmestyi
kaupunkiimme. Silloin minä näin hänet ensi kerran, sillä en ollut häntä
koskaan aikaisemmin tavannut.

Hän oli hyvin kaunis nuorukainen, vain viidenkolmatta vuoden vanha,
ja on myönnettävä, että hämmästyin hänet nähdessäni. Olin odottanut
tapaavani likaisen ryysyläisen, rappioituneen juopon, joka löyhkäsi
viinalle. Mutta näinkin mitä hienoimman gentlemannin, mitä koskaan olen
tavannut. Hänen pukunsa oli erinomaisen hieno, ja hän käyttäytyi kuten
ainakin herra, joka on tottunut mitä hienostuneimpiin käytöstapoihin.
En minä yksin hämmästynyt. Koko kaupunki oli ihmeissään, sen kaikki
ihmiset, jotka tietenkin olivat täysin selvillä herra Stavroginin
elämäkerrasta, vieläpä sen kaikista yksityiskohdistakin, niin että
oli vaikeata käsittää, mistä he oikeastaan olivat tietonsa urkkineet,
ja vieläkin ihmeellisempää oli, että ainakin puoli siitä, mitä
kerrottiin, oli tosiaankin totta. Kaikki naiset olivat uudesta
vieraastamme aivan haltioissaan. He jakautuivat heti jyrkästi kahteen
puolueeseen: toinen ryhmä jumaloi häntä, toinen vihasi verisesti; mutta
kumpaisetkin ryhmät olivat aivan suunniltaan. Toisten mielenkiintoa
lisäsi otaksuma, että hänen omaatuntoansa painoi kohtalokas salaisuus.
Toisia miellytti taas ajatella, että hän oli murhaaja. Kuitenkin
kävi pian selville, että hän oli saanut sangen hyvän kasvatuksen,
omasipa jonkin verran tietojakin. Eihän meitä hämmästyttämään muuten
kovin paljon tietoja tarvittukaan, mutta hän osasi tosiaankin
keskustella päivän tapahtumista sangen mielenkiintoisesti ja, mikä
arvokkainta, merkillisen järkevästi. Mainittakoon erikoisesti, että
kaikki meikäläiset melkein ensimmäisestä päivästä lähtien pitivät
häntä erittäin viisaana ja henkevänä ihmisenä. Hän ei ollut erikoisen
puhelias, käyttäytyi hienosti, olematta silti teennäisen hienosteleva,
oli ihmeteltävän vaatimaton, mutta samalla rohkean itsetietoisempi kuin
kukaan muu kaupungissamme. Keikarimme katselivat häntä kateellisin
mielin ja tunsivat olevansa hänen rinnallaan vain ilmaa. Hänen kasvonsa
hämmästyttivät minua eniten. Hiukset olivat melkeinpä oudon mustat,
vaaleat silmät oudon rauhalliset ja kirkkaat, kasvojen väri melkein
oudon hempeä ja valkoinen, puna oudon heleä ja puhdas, hampaat kuin
helmet, huulet kuin korallia,— tästä päättäen siis kuvankaunis,
mutta samalla kuitenkin jollakin tavoin vastenmielinen. Sanottiin,
että hänen kasvonsa muistuttivat naamaria, mutta sanottiinhan niin
paljon muutakin, muun muassa, että hänellä oli muka hämmästyttävät
ruumiinvoimat. Kasvultaan hän oli melkeinpä pitkä. Varvara Petrovna
katseli ylpeänä poikaansa, mutta oli samalla hänestä alinomaa levoton.
Hän viipyi kaupungissamme vain puolisen vuotta, jokseenkin velttona,
hiljaisena, melkeinpä juronnäköisenä. Hän näyttäytyi seurassakin,
moitteettomana huomaavaisesti noudattaen kuvernementtimme kaikkia
seuratapoja. Isänsä puolelta hän oli kuvernöörin sukulainen ja
seurusteli tämän talossa kuin läheinen omainen ainakin. Mutta kun näin
oli kulunut muutamia kuukausia, peto paljastikin äkkiä kyntensä.

Samalla minun on sulkumerkeissä mainittava, että entinen kuvernöörimme,
herttaisen lauhkea Ivan Osipovitš, oli luonteeltaan hieman akkamainen,
vaikkakin hän oli hienoa sukua ja omasi suhteita, — mikä onkin
selityksenä siihen, että hän niin kauan pysyi meillä, vaikka torjuikin
aina kaikki työt luotaan. Vieraanvarainen ja kestityshaluinen kun
oli, hän olisi paljon paremmin sopinut entisaikain edustuskykyiseksi
aatelismieheksi kuin kuvernööriksi niin levottomina aikoina kuin
nykyjään. Alinomaa kuiskailtiin kaupungissamme, että kuvernementtia
ei hallinnutkaan muka hän, vaan Varvara Petrovna. Tämä oli tietenkin
hyvin ilkeästi sanottu, ja olihan se muuten selvä valhe. Vähänkös
meillä heidän suhteensa tuhlailtiin sukkeluuksia! Päinvastoin Varvara
Petrovna oli viime aikoina alkanut johdonmukaisesti ja tietoisesti
luopua johtoasemastaan, vaikka hän olikin koko seurapiirinsä
suuresti kunnioittama, ja vapaaehtoisesti hän kaikkosi nyt jyrkkien
rajojen sisäpuolelle, rajojen, jotka hän itse oli itselleen luonut.
Kaiken etunenässä pysyttelemisen asemesta hän oli äkkiä innostunut
maatilansa hoitoon, ja parissa kolmessa vuodessa saanut maatilansa
tuottamaan melkein yhtä paljon, kuin se oli tuottanut aikaisemminkin.
Entisten runollisten mielenpurkaustensa asemesta (matka Pietariin,
aikakauslehden julkaisuyritys y.m.) hän kävi nyt saidaksi ja
säästeliääksi. Karkoittipa hän Stepan Trofimovitšinkin hieman
kauemmaksi luotaan, salli hänen asua erikseen ja vuokrata huoneiston
muualta (mitä tämä oli häneltä muuten jo kauan kärtellyt esiintuoden
asian auttamiseksi jos jonkinlaisia tekosyitä). Vähitellen Stepan
Trofimovitš alkoi nimittää häntä "proosalliseksi" naiseksi tai mainitsi
häntä vieläkin leikillisemmin "proosalliseksi ystäväkseen". On
itsestään selvää, että tämän leikinlaskun tuli aina tapahtua erikoisen
kunnioittavasti, ja tämän sukkeluuden julkilausumista varten Stepan
Trofimovitš sai usein kauan etsiä sopivaa hetkeä.

Kaikki me, jotka olimme Varvara Petrovnaa lähinnä, ja erikoisesti
Stepan Trofimovitš, ymmärsimme, että poikaansa hän pani viimeisen
toivonsa, se oli hänen uusi lempiunelmansa. Intohimoinen kiintymys
tähän poikaan oli saanut alkunsa siitä epäonnistumisesta, joka oli
kohdannut tätä Pietarin seurapiireissä, ja se oli kiihtynyt entistä
enemmän sinä hetkenä, jolloin pojasta tehtiin tavallinen sotamies.
Tästä huolimatta hän silminnähtävästi pelkäsi poikaansa, kävi
orjamaisen araksi hänen lähettyvillään. Saattoi havaita, että hänen
pelkonsa kohdistui johonkin epämääräiseen ja salaperäiseen, johonkin,
jota hän ei osannut edes sanoihin pukea. Salaa hän tarkasteli usein
Nicolas’taan, jotakin miettien ja arvaillen... ja niin peto päästikin
äkkiä kyntensä näkyviin.



II.


Prinssimme päähän pälkähti näet äkkiä tehdä erinäisille henkilöille
pari aivan ennenkuulumattoman röyhkeätä kepposta. Pahinta tässä
kaikessa oli, että kepposet olivat niin uudella tavalla röyhkeitä,
eivät ollenkaan sellaisia, joita tavallisesti tehdään, vaan perin
viheliäisiä ja poikamaisia, ja vain piru tietää, miksi ja mistä
syystä hän ne oikein teki. Eräällä klubimme kunniavanhuksella, Pjotr
Pavlovitš Gaganovilla, joka oli jo sangen iäkäs ja täysinpalvellut,
oli aivan viaton tapa huudahdella innoissaan, sopi se sitten
puheeseen tai ei: "E-ei, hyvä herra, eipäs minua niin vain vedetäkään
nenästä!!" Eikä siihen kenelläkään oikeastaan olisi luullut olevan
mitään muistuttamista. Mutta kerran klubissa, kun hän taas jostakin
kiivastuneena singahdutti kuuluville tämän "aforisminsa" seisoen
klubiherrojen parvessa (kaikki mitä arvokkainta väkeä), Nikolai
Vsevolodovitš, joka seisoi syrjässä ja jota koko keskustelu ei
ollenkaan liikuttanut, lähestyi Pjotr Pavlovitšia aivan äkkiarvaamatta
sieppasi lujasti tämän nenän sormiensa väliin ja ennätti kuljettaa
häntä näin perässään muutaman askelen salin lattiaa pitkin. Hän ei
voinut olla Gaganoville mistään erikoisesti vihoissaan. Saattoihan
ajatella, että tämä oli pelkkää poikamaisuutta, vaikka tietenkin
anteeksiantamattoman sopimatonta. Kerrottiinpa vielä jälkeen päin,
että hän tätä "leikkausta" suorittaessaan oli ollut muka mietteisiinsä
vaipunut "aivan kuten äkkiä järkensä menettänyt". mutta tämä huomio
tehtiin vasta jäljestä päin, sitten kun oltiin jo täysin selvillä
asiasta. Kiihtyneitä kun olivat kaikki, klubiherrat muistivat vain sen,
mitä seuraavana hetkenä tapahtui, silloin, kun hän oli jo varmasti
taas entisellään. Hän ei näet ollenkaan hämmästynyt, vaan päinvastoin
hymyili ilkeän iloisesti "tuntematta vähintäkään katumusta". Syntyi
kauhea hälinä; hänet ympäröitiin. Nikolai Vsevolodovitš pyörähteli
kantapäillään ja katseli ympärilleen, vastaamatta kenenkään kysymyksiin
ja uteliaana tarkastellen kyselijöitä. Lopuksi hän aivan kuin uudelleen
olisi vaipunut mietteisiinsä, — niin ainakin jälkeenpäin asiasta
kerrottiin, — veti otsansa kurttuun, astui lujin askelin loukatun Pjotr
Pavlovitšin luo ja hyvin nopeasti, silminnähtävästi harmistuneena
sopersi:

— Suonette tietenkin anteeksi. En tosiaankaan ymmärrä, miksi äkkiä
tunsin halua... typerää...

Anteeksipyynnön häpeämättömän kevyt sävy oli uusi loukkaus. Melu kävi
yhä kovemmaksi. Nikolai Vsevolodovitš kohautti kerran olkapäitään ja
lähti huoneesta.

Kaikki tämä oli sangen kömpelöä, puhumattakaan siitä, että se oli
hävytön teko, tahallinen ja harkittu hävyttömyys, niinkuin ensi hetkenä
tuntui, ja samalla siis tahallinen, äärimmäisen röyhkeä loukkaus
koko seurapiiriämme kohtaan. Alettiin siitä, että herra Stavrogin
yksimielisesti ja viipymättä erotettiin klubistamme. Sen jälkeen
päätettiin klubin nimessä kääntyä kuvernöörin puoleen pyynnöllä, että
pidätettäisiin (ennenkuin edes oikeuden päätös ehtisi saapua) "tuo
vaarallinen rauhanhäiritsijä ja pääkaupunkilainen tappelupukari, jonka
hallintovalta on haltuunne uskonut, ja siten taattaisiin kaupunkimme
kunnollisille asujaimille turvallisuus sekä ehkäistäisiin mahdolliset
uudet tämäntapaiset hyökkäysyritykset". Ilkeän viattomasti seurasi
sitten vielä isää, että "mahtanee löytyä sentään jokin lakipykälä
herra Stavrogininkin varalta". Tämä lause oli tarkoitettu nimenomaan
kuvernöörille pisteliääksi huomautukseksi Varvara Petrovnasta.
Kirjelmää laadittiin vahingoniloisin mielin. Kuvernööri oli pahaksi
onneksi matkoilla, mutta tiedettiin hänen pian palaavan. Hän oli
lähtenyt erään sangen miellyttävän, äsken leskeksi jääneen nuoren
rouvan lapsen ristiäisiin. Rouva oli näet miehensä kuoltua jäänyt
määrätynlaiseen tilaan. Kuvernöörin kotiintuloa odoteltaessa
järjestettiin loukatun ja arvossapidetyn Pjotr Pavlovitšin kunniaksi
oikeita mielenosoituksia. Syleiltiin ja suudeltiin häntä. Koko kaupunki
teki vieraskäyntejä hänen luokseen. Suunnitellunpa hänen kunniakseen
päivällisiäkin, keräiltiin jo listalle osanottajien nimiäkin, ja vain
itse onnettoman Pjotr Pavlovitšin hartaasta pyynnöstä luovuttiin tästä
ajatuksesta,— varmaankin kaikki huomasivat vihdoin itsekin, että miestä
oli sittenkin kerta kaikkiansa vedetty nenästä, eikä siinä siis ollut
oikeastaan mitään erikoista juhlimisen syytä.

Mutta miten tämä kaikki oikeastaan oli mahdollista? Miten saattoi
tällaista tapahtua? Erikoisesti merkillepantava on se seikka, että
ainoankaan ihmisen mieleen koko kaupungissamme ei juolahtanut, että
tämä mieletön teko olisi ollut hulluutta. Pidettiin siis mahdollisena,
että Nikolai Vsevolodovitš selväjärkisenäkin saattoi tehdä
tämäntapaisia tekoja. Omasta puolestani en ymmärrä tätä sittenkään,
vaikka aivan pian tapahtui jotakin, joka oli omiaan selittämään
koko asian ja joka sovitti kokonaan mielet. Voin lisätä vielä, että
neljä vuotta tapahtuman jälkeen, tavatessani Nikolai Vsevolodovitšin
ja yrittäessäni varovasti kysellä häneltä itseltään tuosta
klubikohtauksesta, hän vastasi minulle kulmat kurtussa: "En tosiaankaan
ollut silloin aivan terve." Mutta on turhaa kiiruhtaa kertomaan sitä,
mistä ehtii kuulla vielä myöhemminkin.

Merkillistä oli myös se vihanpurkaus, joka syntyi tätä
"rauhanhäiritsijää" ja "pääkaupunkilaista tappelupukaria" kohtaan.
Tahdottiin välttämättä väittää, että hävytön teko oli harkittu ja
aiottu loukkaukseksi kaupunkimme seurapiireille, Hän ei tälle teollensa
saanut tosiaankaan ainoatakaan puolustajaa, vaan nostatti yhdellä
kertaa kaikki vihamiehikseen. Ja minkä vuoksi? Aivan viimeiseen asti
hän ei ollut kertaakaan riidellyt eikä loukannut ketään, ja kohtelias
hän oli ollut aina aivan kuten suoraan muotilehdestä leikattu
kavaljeeri, sillä erotuksella vain, että hän osasi puhua. Luulenpa,
että hänen ylpeytensä herätti vihaa. Meidän naisemmekin, jotka olivat
alkaneet jumaloimalla häntä, pauhasivat nyt häntä vastaan vielä enemmän
kuin miehet.

Varvara Petrovna kävi kauhusta sanattomaksi. Myöhemmin hän tunnusti
Stepan Trofimovitšille, että kaiken tämän hän oli jo edeltäkäsin
"aavistanut", oli odottanut koko tämän puolen vuoden ajan, jok'ikinen
päivä, jotakin aivan tämäntapaista, mikä äidin tunnustukseksi on
sangen merkillistä. — "Nyt se alkaa!" hän ajatteli kauhusta vapisten.
Seuraavana päivänä tuon klubissa sattuneen onnettoman tapauksen jälkeen
hän ryhtyi varovaisesti, mutta päättäväisesti keskusteluihin poikansa
kanssa, mutta vapisi aivan, raukka, päättäväisyydestään huolimatta.
Koko yönä hän ei ollut yhtään nukkunut, ja jo varhain aamulla hän oli
käynyt neuvottelemassa Stepan Trofimovitšin kanssa, olipa itkenytkin
hänen luonaan, mitä ei vielä koskaan ennen ollut toisten läsnäollessa
tapahtunut. Hän olisi niin mielellään tahtonut, että Nicolas olisi
sanonut jotakin hänelle, olisi antautunut keskusteluun. Nicolas oli
kohdellut äitiään aina yhtä kohteliaasti ja kunnioittavasti, ja niin
hän nytkin kuunteli tätä jonkin hetken kulmat kurtussa ja totisena,
mutta nousi sitten äkkiä sanaakaan sanomatta, suuteli äitinsä kättä
ja lähti pois. Ja jo samaksi illaksi ehti kypsyä vielä toinenkin
häväistysjuttu, vaikkakin edellistä heikompi ja paljon tavallisempi,
mutta siitä huolimatta tämä sai kaupunkimme jo ennestään perin
suotuisassa maaperässä hälinän yhä vain kasvamaan.

Asiaan sekaantui nyt ystävämme Liputin. Hän oli tullut Nikolai
Vsevolodovitšin luo aivan heti sen jälkeen, kun tämä oli keskustellut
äitinsä kanssa, ja pyysi pyytämällä Nikolai Vsevolodovitšia
kunnioittamaan läsnäolollaan hänen kutsujaan vielä samana iltana,
hänen vaimonsa syntymäpäivän johdosta. Varvara Petrovna oli kauan
vapisten huomannut Nikolai Vsevolodovitšin noudattavan tuttaviensa
valitsemisessa perin alhaista suuntaa, mutta ei ollut koskaan
uskaltanut hänelle tästä huomauttaa. Tämä oli hankkinut muitakin
tuttavuuksia tästä seurapiirimme kolmannenasteen kerroksesta, vieläpä
tätäkin alemmista piireistä, — hänellä kun näet oli kerran sellaiseen
taipumusta. Liputinin kodissa hän ei vielä ollut koskaan käynyt, vaikka
olikin tämän usein tavannut. Hän arvasi heti, että Liputin kutsui nyt
hänet luokseen eilisen klubitapahtuman vuoksi, sillä seudun ainoana
liberaalina tämä oli jutusta riemuissaan ja uskoi vilpittömästi, että
se olikin ainoa oikea tapa kohdella klubivanhuksia ja että tämä vasta
olikin oivallista! Nikolai Vsevolodovitš naurahti ja lupasi tulla.

Vieraita oli saapunut kosolti. Ei tosin komeata, mutta hauskaa väkeä.
Itsekäs ja kateellinen Liputin kutsui luokseen vieraita kaikkiaan
vain noin kerran vuodessa, mutta näillä kerroilla olikin sitten
hänen saituutensa aivan kuin poispuhallettu. Kaikkein arvokkain
vieras, Stepan Trofimovitš, oli sairauden takia estynyt saapumasta.
Tarjottiin teetä, voileipäpöytä oli täpö täynnä, samoin oli viinaa
viljalti. Korttia pelattiin kolmen pöydän ääressä, ja nuoriso oli
illallista odotellessaan alkanut karkeloida pianon säestyksin. Nikolai
Vsevolodovitš vei karkeloon mme Liputinan, joka oli hyvin sievä rouva
ja niin kaino, että karahti tulipunaiseksi Nikolai Vsevolodovitšin
häntä lähestyessä. Nikolai Vsevolodovitš vei hänet pari kertaa huoneen
ympäri, istahti sen jälkeen hänen viereensä nauratellakseen rouvaa
kujeillaan. Huomatessaan, kuinka sievä rouva Liputina oli nauraessaan,
hän äkkiä kaikkien vieraiden läsnäollessa sieppasi tätä vyötäisistä
ja suuteli makeasti kolmisen kertaa peräkkäin suulle. Säikähtänyt
naisparka kadotti tajuntansa. Nikolai Vsevolodovitš otti hattunsa
ja lähestyi rouvan puolisoa, joka yleisessä hämmingissä oli jäänyt
hämillään seisomaan keskelle lattiaa. Katsahtaessaan tähän Stavrogin
joutui samoin hämilleen ja murahti ohimennen: "Älkää suuttuko", ja
lähti pois. Liputin juoksi hänen perässään eteiseen, auttoi itse
hänelle turkit ylle ja saattoi kumarrellen vieraan portaille. Mutta jo
seuraavana päivänä sukeusi huvittava lisäys tähän verraten viattomaan
tapahtumaan, lisäys, joka Liputinille tuotti arvonantoa ja jota hän
myöhemmin osasi käyttää perin pohjin hyödykseen.

Noin kello kymmeneltä seuraavana aamuna rouva Stavroginan asuntoon
ilmestyi Liputinin palvelijatar, Agafja, liukaskielinen, reipas,
punaposkinen; kolmikymmenvuotias eukkonen, jolla oli kuuleman mukaan
asiata Nikolai Vsevolodovitšille. Hän tahtoi välttämättä tavata "heidät
itsensä".

Nikolai Vsevolodovitšin päätä pakotti, mutta hän lähti kuitenkin
huoneestaan. Varvara Petrovna oli läsnä, kun Agafja kertoi herransa
terveiset.

— Sergei Vasiljevitš (s.o. Liputin),— aloitti Agafja, jonka kieli
helähteli kuin poronkello, — käski ensinnäkin sanoa teille parhaimmat
terveisensä sekä kysyä, miten olette suvainnut nukkua eilisen jälkeen
ja miten edelleen voitte, kaiken tuon eilisen jälkeen?

Nikolai Vsevolodovitš hymähti.

— Tervehdä ja kiitä häntä. Kerro myös herrallesi, Agafja, minun
sanoneen, että hän on viisain mies koko kaupungissamme.

— Siihen vastaukseksi käskivät he sanoa, — vastasi Agafja vielä
rohkeammin,— että he tietävät sen varsin hyvin sanomattakin, ja sitä
samaa Herran lahjaa toivovat myös teille.

— Kas! Mistä hän saattoi edeltäkäsin arvata, mitä sinulle sanoisin?

— Sitäpä en arvaa. Millä konstilla lienevätkään saaneet sen tietää.
Mutta sen tiedän vain, että tuskin olin päässyt kadun kulmaan, kun
äkkäsin, että Sergei Vasiljevitš juoksi perässäni lakitta päin
huutaen: "Sinä", — niin hän sanoi, — "Agafjuškani, jos herra siellä
epätoivoissaan virkkaa sinulle: 'Sano herrallesi, että hän on viisain
mies koko kaupungissamme', — niin äläpä unohda vastata hänelle siihen:
'Sen me varsin hyvin tiedämme itsekin, ja sitä samaa Herran lahjaa
toivomme teillekin, hyvä herra!'"



III.


Viimein itse kuvernöörin oli puututtava asiaan. Herttainen ja lauhkea
Ivan Osipovitšimme oli tullut hieman neuvottomaksi, kun hän kotiin
palattuaan oli lukenut klubiherrojen vihaa puhkuvan valituksen. Hänen
olisi epäilemättä ollut ryhdyttävä jonkinlaisiin toimenpiteisiin,
mutta vieraanvarainen ukkopahanen näytti hieman pelkäävän nuorta
sukulaistaan. Lopulta hän kuitenkin suostui taivuttamaan Nikolai
Vsevolodovitšin esittämään anteeksipyyntönsä klubin jäsenille sekä
itse loukatulle, mutta vain tyydyttävän alentuvasti, ja jos Nikolai
Vsevolodovitš niin suvaitsi, hän sai tehdä sen kirjeellisesti. Hän
lupasi myös sen jälkeen suostutella Nikolai Vsevolodovitšia lähtemään
matkoille, esimerkiksi opintomatkalle Italiaan tai jonnekin muualle,
ylipäänsä ulkomaille. Salissa, jonne hän tuli puhuttelemaan Nikolai
Vsevolodovitšia (muina aikoina Nikolai Vsevolodovitš oli liikkunut
talossa sukulaisen oikeudella huoneesta huoneeseen itse haeskellen
talonväkeä), nurkkapöydän ääressä aukoi jonkinlaisia kääröjä
hyvinkasvatettu nuori virkamies Aljoša Teljatnikov, joka oli kuin talon
omaa väkeä, ja seuraavaan huoneeseen, salia lähinnä olevan ikkunan
ääreen oli asettunut matkoiltaan meille poikennut terve ja lihava
eversti, muudan Ivan Osipovitšin hyvä ystävä ja entinen virkatoveri,
joka luki _Golosia_ tietenkin vähääkään välittämättä siitä, mitä
salissa tapahtui, istuipa vielä selinkin saliin päin. Ivan Osipovitš
aloitti keskustelun koskettelematta ensin ollenkaan pääasiaa, puhui
melkein kuiskaamalla ja takertui tuon tuostakin epävarmana sanoihinsa.
Nicolas oli hyvin epäkohteliaan näköinen, ei ollenkaan kuten talon
sukulainen. Hän kuunteli Ivan Osipovitšia kalpeana, silmät maahan
luotuina ja kulmakarvat rypyssä, aivan kuin samalla olisi yrittänyt
voittaa jotakin ankaraa kipua.

— Teillä on hyvä ja jalo sydän, Nicolas, virkkoi ukko muun muassa, —
te olette hyvin sivistynyt, olette liikkunut hienoimmissa piireissä
ja olette käyttäytynyt täälläkin tähän saakka aivan mallikelpoisesti,
mikä onkin ollut omiaan rauhoittamaan meille kaikille niin
kalliin äitikultanne sydäntä... Mutta nyt alkaa kaikki saada mitä
salaperäisimmän ja meille kaikki niin peräti vaarallisen värityksen.
Puhun teille perheystävänä, kuten kokenut ja läheinen omainen, joka
rakastaa teitä vilpittömästi ja jonka puheista ette saa suuttua...
Sanokaapa, mikä teidät oikeastaan saa tämmöisiin hurjiin tekoihin,
joilla ei enää ole mittaa eikä määrää! Mitä nuo mielijohteet oikeastaan
merkitsevät? Tehän liikutte aivan kuin houreissa.

Nicolas kuunteli silminnähtävästi harmistuneena ja kärsimättömänä.
Äkkiä välähti hänen katseessaan jotakin viekasta ja pilkallista.

— Ehkä sanon teille, mikä saa minut sellaiseen, — hän virkahti yrmeänä
katsahdettuaan ensin ympärilleen ja kumartui samassa Ivan Osipovitšin
korvan juureen. Hyvinkasvatettu Aljoša Teljatnikov siirtyi vieläkin
kolme askelta ikkunaan päin, ja eversti yskähti _Golosinsa_ takaa.
Ivan Osipovitš kallisti kiireesti ja luottavaisena korvansa Nikolai
Vsevolodovitšin puoleen, hän oli näet äärimmäisen utelias. Mutta
silloin tapahtui jotakin aivan kerrassaan mahdotonta, vaikka toiselta
puolen se, mitä nyt tapahtui, oli eräässä suhteessa myös mitä parhain
todistus siitä, miten asia oikeastaan oli. Ukkopaha tunsi äkkiä, miten
Nicolas, sen sijaan, että olisi kuiskannut hänen korvaansa jonkin
mielenkiintoisen salaisuuden, tarttuikin hampaillaan hänen korvansa
yläosaan ja puraisi sitä jokseenkin lujasti. Ivan Osipovitšin henkeä
salpasi, ja hän alkoi vapista.

— Nicolas, onko tämä olevinaan leikkiä, ulvahti ukko aivan muuttuneella
äänellä.

Aljoša ja eversti eivät ymmärtäneet yhtään, mistä oli kysymys. He
eivät paikoiltaan niin tarkkaan voineet nähdäkään, ja heistä näytti
todellakin siitä, että Nikolai Vsevolodovitš kuiskaili jotakin Ivan
Osipovitšin korvaan. Mutta ukonepätoivoisesti vääristyneet kasvot
saivat vihdoin heidän levottomuutensa hereille. He katsahtivat silmät
pyöreinä toisiinsa epäröiden, olisiko heidän jo mentävä avuksi,
niinkuin sovittu oli, vai olisiko vieläkin odotettava. Nicolas
varmaankin huomasi heidän epäröimisensä, sillä hän puristi korvaa
hampaissaan kuin uhalla yhä lujemmin.

— Nicolas, Nicolas! — uhri valitti uudelleen. — Leikittelet, mutta
riittää jo... rii-ii-ttää...

Vielä silmänräpäys, ja tuo raukka olisi varmasti säikähdyksestä
kuollut, mutta julmuri armahti häntä ja päästi korvan irti. Tätä
kuoleman tuskaa kesti varmasti kokonaisen minuutin ajan, ja sen jälkeen
ukko sai jonkinlaisen kohtauksen. Mutta ei ollut kulunut puoltakaan
tuntia tapahtumasta, kun Nicolas vangittiin ja vietiin toistaiseksi
päävartioon, jossa hänet teljettiin yksityiseen koppiin, ja ovelle
asetettiin erikoinen vartiosotilas. Toimenpide oli tosin ankara,
mutta lauhkea päällikkömme oli niin suuttunut, että uskalsi ottaa
vastatakseen kaikesta Varvara Petrovnankin uhalla. Mainittu rouva
kiiruhti heti hyvin suuttuneena kuvernöörin luo ottamaan asiasta
selvää, mutta häntä ei otettu ollenkaan vastaan, mikä kaupungissamme
herätti mitä suurinta huomiota. Nousematta edes vaunuista hän sai niine
hyvineen kääntyä takaisin eikä tahtonut oikein itsekään uskoa, että
hänelle oli voinut näin käydä.

Viimein selvisi kaikki aivan itsestään. Kello kahdelta yöllä oli
pidätetty, joka tähän asti oli ollut ihmeellisen rauhallinen,
olipa nukahtanutkin, tullut äkkiä levottomaksi ja saanut aivan
kuin yliluonnolliset voimat, oli lyönyt nyrkillään oveensa, minkä
jaksoi, riuhtaissut irti ovessa olevan näköluukun, raastanut irti
rautaristikon Ja särkenyt lasin satuttaen siihen pahoin kätensä, kun
päivystäjäupseeri sotilaineen ja avaimineen saapui luo sekä käski
avata vankikopin oven päästäkseen käsiksi hurjistuneeseen vankiin
ja sitoakseen hänet, huomattiinkin, että tämä oli saanut pahan
raivohulluuskohtauksen, ja silloin vanki vietiin kiireesti äitinsä
luo. Tämä tapaus selvitti kaiken. Kaikki kolme lääkäriämme olivat
sitä mieltä, että potilas oli saattanut hourailla jo kolme päivää
sitten, vaikka hän näennäisesti olikin tunnoissaan, osasipa vielä
viekastellakin. Täydessä järjessään hän missään tapauksessa ei voinut
olla enää pitkiin aikoihin, eikä hän nähtävästi enää itse ohjannut
tahtoaan, mikä sittemmin tulikin selvästi todistetuksi. Liputin oli
siis ensimmäisenä arvannut asian oikean laidan. Ivan Osipovitš, hieno
ja tunteellinen kun oli, nolostui aikalailla. Huvittavinta oli, että
hänkin siis oli pitänyt mahdollisena, että Nikolai Vsevolodovitš
täysijärkisenäkin saattoi tehdä mitä hourupäisimpiä tekoja. Klubissa
hävettiin ja ihmeteltiin, miten ei oltu huomattu aikaisemmin
"elefanttia" ja miten oli laiminlyöty etsimästä ainoata luonnollista
selitystä kaikkiin ihmeisiin. Oli sentään sellaisiakin, jotka
suhtautuivat tapahtumaan hieman epäluuloisesti, mutta sellaiset eivät
kauan jaksaneet pitää puoliansa.

Nicolas sai olla vuoteen omana runsaasti kahden kuukauden ajan.
Lääkärien neuvotteluun tuli muudan kuuluisa lääkäri aina Moskovasta
asti. Koko kaupunki teki osanottokäyntejä Varvara Petrovnan luo. Hän
suvaitsi suoda anteeksiantonsa. Kun Nicolas kevätpuolella täysin toipui
ja suostui vähääkään vastaanpanematta lähtemään Italiaan, hän kävi
äitinsä pyynnöstä sanomassa jäähyväiset meille kaikille vuorotellen,
Pyytäen samalla anteeksi käytöstään siellä, missä se oli tarpeellista.
Klubissa tiedettiin, että hänellä ohi ollut Pjotr Pavlovitš Gaganovinkin
kanssa mitä vilpittömin keskustelu tämän kodissa, ja Pjotr Pavlovitš
oli ollut varsin tyytyväinen käyntiin. Vieraissa Nicolas oli ollut
hyvin totinen, melkeinpä juro. Hän sai kaikkialla mitä sydämellisimmän
vastaanoton. Mutta kaikki tunsivat olevansa jostakin syystä aivan kuin
häpeissään ja olivat varsin tyytyväisiä, että hän aikoi Italiaan. Ivan
Osipovitškin suorastaan itki, mutta ei sentään edes hyvästellessäkään,
merkillistä kyllä, suostunut enää syleilemään sukulaistaan. Jotkut
meikäläisistä jäivät sittenkin siihen luuloon, että roisto oli pitänyt
meitä vain pilkkanaan ja että sairaus — no niin, se oli jotakin, joka
ei ollenkaan kuulunut tähän.

Nikolai Vsevolodovitš pistäysi Liputininkin luona.

— Sanokaapa, — hän kysäisi, — miten saatoitte arvata edeltäkäsin minun
mainitsevan viisaudestanne ja miten osasitte jo siltä varalta neuvoa
Agafjaa vastaamaan?

— Katsokaahan, — Liputin nauroi, — pidänhän teitä viisaana ja saatoin
siis myös arvata jo ennakolta viisaan miehen vastauksenkin.

— Se on sittenkin omituinen sattuma. Mutta sallikaahan minun kysyä,
pidittekö te minua, lähettäessänne luokseni Agafjan, täysijärkisenä vai
hulluna?

— Viisaimpana ja täysijärkisimpänä ihmisenä, mitä kuvitella saattaa;
olin vain olevinani sitä mieltä, että uskon mielipuolisuuteenne...
Mutta arvasittehan tekin heti minun ajatukseni ja lähetitte vakuudeksi
siitä Agafjan mukana minulle viisauden patentin.

— Mutta tässä te erehdyitte... Minä olin tosiaankin sairas... — Nikolai
Vsevolodovitš puhui puoliääneen silmäkulmat rypyssä. — Luuletteko
tosiaankin, — hän huudahti äkkiä, — että saattaisin täysijärkisenä
hyökätä ihmisten kimppuun? Miksi tekisin sellaista?

Liputin kyyristyi kokoon osaamatta vastata mitään. Nicolas kalpeni, tai
ainakin Liputinista näytti siltä.

— Teidän ajatustapanne on kerrassaan huvittava,— Nicolas jatkoi, — ja
mitä Agafjaan tulee, niin ymmärtääkseni lähetitte hänet vain sanomaan
minulle suorat sanat.

— Enhän voinut haastaa teitä kaksintaisteluunkaan.

— Niin, todellakin! Olen kuullut jotakin sentapaista, että te ette muka
oikein pidä kaksintaisteluista.

— Suotta on yrittää istuttaa ranskalaisia tapoja meidän maaperäämme.

— Oletteko olevinanne kansallismielinen?

Liputin kyyristyi yhä enemmän kokoon.

— Aha-a! Mutta mitä tämä on? — Nicolas huudahti äkkiä huomatessaan
aivan kuin tahallaan näytteille asetetun nidoksen Considérant'ia. —
Tehän taidattekin olla vähän niin kuin fourieristi? No sehän tästä
vielä puuttuisi! Eikös tämä sitten ole ranskalaisuutta, jota yritetään
istuttaa maaperäämme?

— Ei, se ei ole pelkästään ranskalaista, — huudahti Liputin
hypähtäen pystyyn merkillisen uhkaavana. — Se ei ole ranskaa, se
on kansainvälistä, yleisinhimillistä kieltä. Se on kansainvälisen,
yleisinhimillisen sekä sosiaalisen tasavallan ja harmonian kieltä eikä
suinkaan enää yksinomaan ranskaa.

Hyi piru, eihän sellaista kieltä ole olemassakaan! — Nicolas nauroi.

Joskus voi jokin itsessään aivan tyhjänpäiväinen seikka hämmästyttää
meitä ja painua mieleemme pitkiksi ajoiksi. Herra Stavrogmista puhumme
seuraavassa vielä paljonkin, mutta tahtoisin tässä erikoisesti
huomauttaa vain jonkinlaisena kuriositeettina, että kaikista niistä
vaikutelmista, joita hän sai oleskellessaan kaupungissamme, hänen
mieleensä painui räikeimmin tuon vähäpätöisen, kavalan, alhaisen,
melkeinpä hänestä voisi sanoa niinkin, Liputinin persoona. Tuo
mustasukkainen kuvernementin pikkuvirkamies ja raaka kotityranni,
kitsastelija ja koronkiskuri, joka sulki lukkojen taakse
päivällistähteet ja kynttilänpätkätkin, oli samalla innokas Jumala ties
minkä "sosiaalisen harmonian" lahkolainen, joka öisin saattoi vaipua
fantastisiin kuvitteluihin tulevaisuuden falanstereista. Uskoipa hän
vielä kaiken lisäksi, että nämä hänen kuvitelmansa saattoivat toteutua
erikoisesti juuri Venäjällä, vieläpä juuri meidän kuvernementissamme,
ja tähän hän uskoi yhtä hartaasti kuin omaan olemassaoloonsa. Hän
uskoi todellakin, että kaikki tämä kävisi päinsä siellä, missä hän
itse säästöillään oli saanut "sievän talon" pystyyn ja ottanut toisen
vaimonsa mukana tämän vanhemmilta sievoiset myötäjäiset. Tämä oli
hänen mielestään mahdollista siellä, missä saattoi kulkea sata virstaa
puoleen sekä toiseen tapaamatta juuri ainoatakaan ihmistä, joka edes
jossakin määrin, edes sen verran kuin hän itse, olisi muistuttanut
tulevaista "kansainvälisen, yleisinhimillisen sekä sosiaalisen
tasavallan ja harmonian" jäsentä.

— Jumala sen tietää, mistä noita tuollaisiakin oikein sikiää? —
ajatteli Nicolas usein jälkeenpäin ihmeissään muistellessaan niin
odottamatta keksimäänsä fourieristia.



IV.


Prinssimme viipyi matkoillaan neljättä vuotta, ja sillä aikaa hänet
kaupungissamme melkein kokonaan unohdettiin. Stepan Trofimovitšilta me
tosin kuulimme, että hän oli matkustellut Euroopan ristiin ja rastiin,
olipa käynyt Egyptissäkin poiketen sieltä myös Jerusalemiin. Sitten
hän oli lyöttäytynyt johonkin Islantiin aikovaan retkikuntaan ja oli
todella käynytkin Islannissa. Kerrottiinpa vielä hänen seuranneen
luentoja jossakin saksalaisessa yliopistossa. Äidilleen hän kirjoitti
harvoin, pari kirjettä vuodessa, joskus ei sitäkään. Mutta Varvara
Petrovna ei tästä suuttunut eikä loukkaantunut. Hän oli nöyrästi
alistunut siihen uuteen suhdemuotoon, joka oli syntynyt hänen ja pojan
välille heidän viimeisen yhdessäolonsa aikana, mutta tästä huolimatta
hän lakkaamatta ajatteli Nicolastansa ja rakenteli haaveellisia
tuulentupiansa hänen tulevaisuudestaan. Tulevaisuudenhaaveitaan enemmän
kuin huoliansakaan hän ei ilmaissut kenellekään. Olipa kuin hän olisi
vetäytynyt kauemmaksi Stepan Trofimovitšistakin. Hänellä oli kaikesta
päättäen omat suunnitelmansa. Päivä päivältä hän kävi yhä saidemmaksi,
alkoi oikein säästämällä säästää ja oli Stepan Trofimovitšin
peliveloista erikoisesti äkeissään.

Viimein hän tämän vuoden huhtikuulla sai kirjeen Pariisista,
kenraalitar Praskovja Ivanovna Drozdovalta, lapsuutensa ystävältä.
Kirjeessään Praskovja Ivanovna ilmoitti, — Varvara Petrovna ei ollut
tavannut ystäväänsä kahdeksaan vuoteen eikä ollut koko tänä aikana
hänen kanssaan minkäänlaisissa tekemisissä,— että Nikolai Vsevolodovitš
oli alkanut seurustella hyvin läheisesti hänen kodissaan ja että
hänestä oli tullut etenkin hänen ainoan tyttärensä, Lizan, hyvä
ystävä. Nuori mies aikoi kesällä lähteä heidän mukaansa Sveitsiinkin,
Vernex-Montreux'hön, vaikka häntä kohdeltiin aivan kuin perheen jäsentä
myös kreivi K:n perheessä (hyvin huomattu pietarilainen perhe),
väittivätpä jotkut hänen suorastaan asuvan tuon perheen kodissa. Kirje
oli tosin lyhyt, mutta rivien välistä saattoi selvästi lukea, missä
tarkoituksessa se oli lähetetty, vaikkakaan se ei sisältänyt muuta kuin
mitä edellä on mainittu. Ehtimättä harkita asiaa sen enemmän Varvara
Petrovna sieppasi mukaansa kasvattinsa Dašan (Šatovin sisaren) ja ajaa
hurahdutti huhtikuun puolivälissä suoraa päätä Pariisiin ja sitten
Sveitsiin. Heinäkuussa hän palasi sieltä yksin kotiin. Dašan hän oli
jättänyt Drozdoveille, joiden oli määrä hänen ilmoituksensa mukaan
saapua kaupunkiimme elokuun lopulla.

Drozdovit olivat samoin kuin Stavroginitkin kuvernementtimme
tilanomistajia, mutta kenraali Ivan Ivanovitšin virka Pietarissa
(hän oli ollut myös Varvara Petrovnan hyvä ystävä ja hänen miehensä
virkatoveri) oli estänyt hänen perhettäänkin käymästä katsomassa heidän
suurenmoista maatilaansa. Kenraalin kuoltua viime vuonna surussaan
lohduttumaton Praskovja Ivanovna päätti lähteä tyttärineen ulkomaille
kokeilemaan viinirypälehoitoa, ja senvuoksihan hän alkoikin kesän
loppupuoliskolla Vernex-Montreux'hön. Kotimaahansa palattuaan hän
oli päättänyt asettua ainaisesti asumaan kuvernementtiimme. Hänellä
oli myös iso kaupunkitalo, joka useita vuosia oli ollut tyhjillään,
ikkunat kiinninaulattuma. Drozdovit olivat rikkaita ihmisiä. Praskovja
Ivanovna, ensimmäisessä avioliitossaan rouva Tušina, oli samoin
kuin hänen opistotoverinsa Varvara Petrovnakin erään entisaikain
viinaverojen vuokraajan tytär ja oli naimisiin mennessään saanut
myötäjäiset. Täysinpalvellut aliratsumestari Tušin oli itsekin ollut
jokseenkin varakas, vieläpä jossakin määrin lahjakaskin. Kuoltuaan hän
jätti jälkeensä suuren omaisuuden, jonka yksinperijäksi tuli hänen
ainoa tyttärensä, seitsenvuotias Liza. Nyt kun Lizaveta Nikolajevna
oli jo lähes kahdenkolmattavuotias, hän hyvinkin omisti parisen sataa
tuhatta pelkkiä omia rahojaan, puhumattakaan siitä omaisuudesta,
jonka hän kerran oli perivä äitinsä jälkeen, tälle kun ei toisesta
avioliitosta ollut jäänyt ainoatakaan lasta. Varvara Petrovna oli
nähtävästi hyvin tyytyväinen matkaansa. Hän oli näet mielestään saanut
keskustelunsa Praskovja Ivanovnan kanssa sujumaan varsin hyvin, ja heti
matkalta palattuaan hän kertoi kaiken Stepan Trofimovitšille, vieläpä
oli tavallista avomielisempikin, mitä ei ollut tapahtunut enää pitkiin
aikoihin.

— Eläköön! — huudahti Stepan Trofimovitš ja napsahdutti sormiaan.

Hän oli ihastuksesta suorastaan hurmaantunut, etenkin sen vuoksi, että
hän ystävästään erossa ollessaan oli ollut niin perin masentunut.
Ulkomaille lähtiessään Varvara Petrovna ei ollut sanonut hänelle edes
kunnolla jäähyväisiä eikä ollut maininnut sanaakaan suunnitelmistaan
"tuolle akalle" peläten, että tämä ei ehkä olisi jaksanut pitää
suutaan kiinni. Sitäpaitsi Varvara Petrovna oli silloin parhaillaan
ollut äkeissään erään huomattavan suuren pelihäviön vuoksi, joka
äkkiarvaamatta oli paljastunut. Mutta jo Sveitsissä hänen sydämensä
oli heltynyt, ja kotiin palattuaan hän päätti taas ottaa armoihinsa
hylätyn ystävänsä. Hän tahtoi sovittaa kovuutensa, sillä kova hän oli
ollut, ehkä jo hieman liikaakin. Äkillinen ja salaperäinen matka oli
katkeroittanut syvästi Stepan Trofimovitšin herkkää mieltä. Varvara
Petrovnan ollessa matkoilla hänelle sattui aivan kuin tahallisesti
vielä muitakin ikävyyksiä. Häntä oli jo kauan painanut eräs sangen
tärkeä raha-asia, joka ei ilman Varvara Petrovnan apua ollut
mitenkään järjestettävissä. Kaiken lisäksi loppui vielä tämän vuoden
toukokuussa hyvän ja lauhkean Ivan Osipovitšimme kuvernöörinä-olo.
Hän joutui meiltä pois jonkinlaisten selkkausten vuoksi. Uuden
kuvernöörimme Andrei Antonovitš von Lembken virkaanastuminen
sattui myös Varvara Petrovnan ulkomailla ollessa, ja kuvernöörin
vaihdos vaikutti koko kuvernementtimme väestöön niin, että se alkoi
suhtautua Varvara Petrovnaankin aivan uudella tavalla, mikä ulottui
myös Stepan Trofimovitšiin. Herkkänä kuulostellen hän oli ehtinyt
tehdä jo eräitä ikäviä, vaikkakin sangen kallisarvoisia huomioita,
ja tuntui siltä, että hän kovasti pelkäsi ilman Varvara Petrovnaa.
Levottomuudessaan hän epäili, että hänestä oli ehkä jo kanneltu
uudelle kuvernöörille, niinkuin ainakin "vaarallisesta" henkilöstä.
Hän sai tietää varmalta taholta, että eräät kaupunkimme rouvat olivat
päättäneet olla vastaamatta Varvara Petrovnan vieraskäynteihin.
Tulevan kuvernöörimme puolisosta (jonka oli määrä saapua luoksemme
vasta syksypuoleen) kerrottiin, että hän oli tosin ylpeänpuoleinen,
mutta kuitenkin "todellinen aristokraatti" eikä mikään sellainen
kuin "meidän vaivainen Varvara Petrovna". Jostakin oli saatu tietää,
vieläpä aivan varmasti, että uusi kuvernöörinrouva ja Varvara Petrovna
olivat jo kerran ennen tavanneet toisensa suurmaailmassa, että he sen
jälkeen olivat eronneet vihassa ja että jo pelkkä rouva von Lembken
nimenkin mainitseminen vaikutti muka huonosti Varvara Petrovnaan. Mutta
Varvara Petrovnan reipas ja voitonvarma olemus sekä se halveksiva
välinpitämättömyys, jolla hän kuunteli rouviemme lausumia mielipiteitä
hänestä itsestään sekä koko seurapiirimme hermostuneisuudesta,
reipastutti kokonaan Stepan Trofimovitšin masentuneen mielen ja sai
hänet samassa silmänräpäyksessä hyvälle tuulelle. Erikoisen iloisen ja
mielistelevän humoristisesti hän alkoi heti kuvailla uuden kuvernöörin
virkaanastujaisia.

‒ Te, _excellente amie_, tiedätte epäilemättä hyvin, — Stepan
Trofimovitš venytteli sanojaan hienostelevaan tapaansa, — millainen
on venäläinen hallintovirkamies yleisesti puhuen ja millainen
on venäläinen hallintovirkamies virkaanastuessaan, nimittäin
vastaleivottuna, virkaan äsken nimitettynä... Ces interminables mots
russes!... [Nämä kamalan pitkät venäläiset sanat!...] Mutta tuskin te
tiedätte kokemuksesta, mitä merkitsee administratiivinen hurmio ja mitä
se oikeastaan on?

— Administratiivinen hurmioko? En, en minä tiedä.

— Se on... Vous savez chez nous... En un mol, pistäkääpä vaikka
kaikkein mitättömin olento esimerkiksi lippuluukulle, myymään vaikkapa
jonninjoutavia rautatielippuja, ja tämä mitätön olento pitää silloin
oikeutenaan kohdella teitä kuin mikäkin Jupiter teidän ostaessanne
lippua, pour vous montrer son pouvoir. [Osoittaakseen teille
valtaansa.] "Annapa, kun näytänkin sinulle tässä valtaani." Ja se voi
heissä joskus kehittyä suorastaan administratiiviseksi hurmiotilaksi. —
En un mol, luin jostakin, että joku kirkonpalvelijapahainen oli eräässä
ulkomaalaisessa meikäläisessä kirkossa, — mais c'est Irés curieux,
— ajanut ulos, aivan sananmukaisesti ajanut ulos kirkosta erään
ylhäisen englantilaisen perheen les dames charmanles paastoaikana,
juuri vähän ennen jumalanpalvelusta, — vous savez ces chants et le
livre de Job... yksinomaan muka sen vuoksi, että "ulkomaalaisten
kuljeskeleminen venäläisissä kirkoissa on epäjärjestystä, ja tulkoot
muka katsojille varattuina aukioloaikoina..." Siitä seurasi suorastaan
pyörtymiskohtaus... Tämä kirkonpalvelija sai administratiivisen
hurmiokohtauksen, et il a montre son pouvoir...

— Stepan Trofimovitš, lyhyemmin, jos suinkin voitte.

— Herra von Lembke on parhaillaan kuvernementintarkastusmatkoilla...
En un mol, tämä Andrei Antonovitš, vaikka hän onkin venäläistynyt
saksalainen ja oikeauskoinen, onpa hän — täytynee se myöntää — erittäin
kauniskin nelikymmenvuotiaaksi mieheksi...

— Miten hän teidän mielestänne voi olla kaunis mies? Hänellähän on
lampaan silmät.

— Mitä korkeimmassa potenssissa! Mutta olkoon menneeksi, myönnettäköön
naistemme mielipide oikeaksi...

— Eteenpäin, Stepan Trofimovitš, pyydän. Muuten, mistä lähtien te
olette alkanut käyttää punaisia kaulaliinoja?

— Enhän minä... minä vain tänään...

— Ja mitenkä on teidän ruumiinliikuntoharjoitustenne laita? Kävelettekö
kuusi virstaa päivässä, kuten lääkärinne on määrännyt?

— En... en aina...

— Arvasinhan minä! Aavistin sen jo Sveitsissä! — huudahti Varvara
Petrovna ärtyisesti. — Tästä lähtien te kävelette ei ainoastaan
kuusi, vaan jopa kymmenenkin virstaa päivässä! Tehän olette
suorastaan rappiolla, tämähän on kau-he-ata! Te ette ole ainoastaan
vanhentunut, vaan olette lisäksi tullut niin raihnaiseksi, punaisesta
kaulaliinastanne huolimatta, aivan hämmästyin teidät äsken
nähdessäni... _Quelle idee rouge!_ Mutta jatkakaa von Lembkestä, jos
hänestä todella on jotakin sanottavaa, ja pyydän, lopettakaahan joskus
tämä keskustelu, minua väsyttää.

_En un mol_, minähän vain tahdoin sanoa, että hän on niitä
hallintovirkamiehiä, jotka aloittavat virkauransa vasta neljänkymmenen
korvissa, jotka siihen saakka palelevat mitättömyydessään, mutta jotka
sitten äkkiä pääsevät pinnalle, joko äkkiarvaamattoman naimiskaupan
tai jonkin muun yhtä epätoivoisen keinon avulla... Pääasia on, että
hän on matkoilla... se on, tahdoin vain sanoa, että heti kuiskattiin
hänen molempiin korviinsa, että minä olen muka nuorison turmelija ja
maaseudun ateismin taimitarha... Pian oli heti ryhtynyt toimenpiteisiin
saadakseen asiasta selvän.

— Onko tuo olevinaan totta?

— Olen jo ryhtynyt varokeinoihinkin. Kun teistä sanottiin, että te
muka "hallitsette kuvernementtia", _vous savez_, — hän oli suvainnut
mainita, että "sellaista ei pidä enää tapahtuman".

— Niinkö hän tosiaan sanoi?

— Että "sellaista ei pidä enää tapahtuman", ja avec cette morgue [ja
niin kopeasti]... Hänen puolisonsa, Julija Mihailovna, suvaitsee saapua
tänne kai elokuun lopulla. Suoraan Pietarista...

— Ulkomailta. Me tapasimme siellä toisemme.

— Vraiment? [Todellako?]

— Pariisissa ja Sveitsissä. Hän on sukua Drozdoveille.

— Sukua? Mikä merkillinen sattuma! Sanotaan, että hän on
kunnianhimoinen, että hänellä on huomattavia suhteita?

— Loruja, pikkusuhteita! Viisiviidettävuotiaaksi hän sai, aivan
pennitön kun oli, odotella turhaan sulhasta, ja mentyään nyt suinpäin
naimisiin von Lembken kanssa hän on ottanut elämänsä päämääräksi
pakottaa miehensä lähtemään vihdoinkin ihmisten ilmoille. Molemmat ovat
juonittelijoita.

— Hän kuuluu olevan pari vuotta miestään vanhempikin...

— Kokonaista viisi. Hänen äitinsä oli kuluttaa siekaleiksi
laahustimensa kynnyksissämme Pietarissa. Vsevolod Nikolajevitšin
eläessä hän pyrki pyrkimällä tanssiaisiimme. Ja hänen tyttärensä,
meidän tämä nykyinen... saattoi joskus istua yökaudet paikallaan, ilman
että häntä kukaan pyysi tanssiin, turkoosikärpänen otsahiuksissaan,
niin että minun oli viimein kellon kolmatta käydessä, sääli kun
tuli raukkaa, lähetettävä hänelle joku kavaljeeri. Hän oli silloin
jo kahdenkymmenen vanha, mutta hänet tuotiin yhä vielä tanssiaisiin
polvihameissa kuin pikkutyttö. Viimein kävi suorastaan sopimattomaksi
ottaa heitä vastaan.

— Tuon kärpäsen näen aivan ilmielävänä edessäni...

— Kuunnelkaahan nyt! Sinne saavuttuani jouduin heti juonitteluihin.
Tehän luitte rouva Drozdovan kirjeen, siinähän oli kaikki aivan
selvästi sanottu. Mutta mitä minä näin? Itse tuo hölmö, rouva Drozdova,
— eihän hän koskaan ole ollutkaan muuta kuin hölmö, — katsahti minuun
aivan kuin olisi kysynyt: miksi tulit? Voitte kuvitella, kuinka
hämmästynyt olin! Silloin huomaankin samassa, että kaiken keskellä
hääräilee tämä samainen rouva Lembke ja hänen vanavedessään tuo
_cousin_, Drozdov-vainajan sisarenpoika. Asia oli selvä! Minä tietenkin
sain heti muutoksen aikaan, ja Praskovja Ivanovna on nyt taas minun
puolellani. Mutta niitä juonia! Ai, millaisia salajuonia!

— Mutta tehän kuitenkin lopulta voititte: Voi teitä, te Bismarck!

— Vaikka en olekaan Bismarck, huomaan sentään heti kierouden ja
typeryyden, missä sellaista tavannenkin. Lembke on — kierous, ja
Praskovja — typeryys. Harvoin olen tavannut enää herpaantuneempaa
naista. Jalat alituisesti ajetuksissa ja kaiken lisäksi vielä
hyväluontoinen. Mikä on typerämpää kuin olla typerä ja sen lisäksi
vielä hyväluontoinen.

— Ilkeä typeryys, ma bonne amie, olisi vieläkin typerämpää, — katsoi
Stepan Trofimovitš velvollisuudekseen väittää vastaan.

— Ehkä olette oikeassakin! Muistattehan Lizan?

— Charmante enfant! [Ihastuttava lapsi!]

— Mutta ei enää enfant, vaan nainen ja lujatahtoinen nainen vielä
kaiken lisäksi. Jalo ja intomielinen. Pidän siitäkin, että hän ei anna
äitinsä, tuon luottavaisen hölmön, hallita itseään. Tämän _cousin'in_
takiahan koko juttu syntyikin.

— Tosiaankin, hänhän ei ole Lizaveta Nikolajevnalle kaukaisintakaan
sukua...[17] Onko hänellä niinkuin aikomuksia...?

— Katsokaas, hän on nuori upseeri, puhuu vähän ja on sangen vaatimaton.
Tahdon aina olla oikeudenmukainen. Minusta tuntuu, että hän itsekin on
koko tätä salajuonta vastaan, eikä hänellä ole minkäänlaisia aikeita.
Rouva Lembke yksin lienee keittänyt koko sopan. Nuorukainen kohteli
Nicolas'ta mitä kunnioittavimmin. Ymmärrättehän, että kaikki riippuu
Lizasta, ja minun lähtiessäni hänen ja Nicolas'n suhde oli mitä
parhain. Nicolas lupasi itse välttämättä saapua tänne marraskuussa.
Tässä juonittelee siis yksistään rouva Lembke, ja Praskovja on sokea
nainen. Yht'äkkiä hän minulle sanoa paukautti, että kaikki arveluni
olivat pelkkää mielikuvitusta. Sanoin silloin hänelle vasten silmiä,
että hän oli hölmö. Tämän olen valmis todistamaan vielä viimeisellä
tuomiollakin. Ja jos Nicolas ei olisi niin hartaasti pyytänyt, että
jättäisin kaiken toistaiseksi, niin en olisi lähtenyt sieltä, ennenkuin
olisin paljastanut tuon naisen kierouden. Hän oli koettanut Nicolas'n
avulla päästä myös kreivi K:n suosioon, hän tahtoi erottaa äidin
pojastaan. Mutta Liza on meidän puolellamme, ja Praskovjan kanssa
me olemme myös sopineet asiasta. Tiedättekö, Karmazinov on hänen
sukulaisensa.

— Kuinka? Mme von Lembken sukulainenko?

— No niin, hänen. Kaukainen tosin.

— Karmazinov, novellikirjailija?

— Niin, kirjailija, mitä siinä on ihmettelemistä? Ainakin hän itse
pitää itseänsä suurena. Pöyhkeilevä narri! Mme Lembke tuo hänet
mukanaan tänne, ja siinä tarkoituksessa hän jo nyt kuljettelee siellä
häntä kaikkialla muassaan. Hän aikoo järjestää täällä jonkinlaisia
kirjallisuusiltoja. Karmazinov viipynee täällä kuukauden päivät, aikoo
myydä viimeisen maatilansa. Olin vähällä minäkin joutua hänen seuraansa
Sveitsissä, vaikka en ollenkaan sitä halunnut. Muuten luulen, että hän
suvaitsee tuntea minut. Ennen vanhaan hän kirjoitteli minulle kirjeitä,
kävikin meillä. Tahtoisin, että te pukeutuisitte kunnollisemmin, Stepan
Trofimovitš. Päivä päivältä te käytte yhä huolimattomammaksi... Voi,
miten te kiusaatte minua. Ja mitä te nykyisin luette?

— Minä... minä...

— Ymmärrän. Kuten ennenkin vain ystäviä, kuten ennenkin juomaseuraa...
klubi sekä kortit ja ateistin maine. Se maine ei miellytä minua, Stepan
Trofimovitš. En tahdo, että teitä nimitetään jumalankieltäjäksi, en
tahtoisi sitä erikoisesti nyt. En pitänyt siitä ennenkään, sillä sehän
on vain pelkkää tyhjänpäiväistä teeskentelyä, täytyyhän kerrankin sanoa
se suoraan...

— _Mais, ma chère_...

— Kuulkaahan, Stepan Trofimovitš! Mitä tulee korkeaan oppiinne, niin
minä olen tietenkin teihin verrattuna tyhmyri, mutta matkalla ajattelin
teitä usein ja tulin erääseen johtopäätökseen...

— Mihin?

— Siihen, että me molemmat, te ja minä, emme olekaan maailman
viisaimpia ihmisiä, vaan että on olemassa muita vielä meitäkin
viisaampia.

— Viisaasti ja sattuvasti sanottu. On olemassa viisaampia, siis myös
sellaisia, jotka ovat oikeammassa kuin me, siis mekin voimme erehtyä,
eikö niin? Mais, ma bonne amie, olettakaamme, että minä erehdyn, mutta
onhan minulla yleisinhimillinen, vapaan omantunnon ylhäinen oikeus,
onhan minulla oikeus olla olematta teeskentelijä sekä yltiöpää, jos
niin tahdon, mutta tietenkin eräänlaatuinen herrasväki vihaa minua
juuri sen vuoksi maailmanloppuun asti. Et puis, comme on trouve
toujours plus de moines que de raison [Koska munkkeja tapaa aina
useammin kuin järkeä] ja koska olen aivan samaa mieltä...

— Kuinka, kuinka te sanoittekaan?

— Sanoin: on trouve toujours plus de moines que de raison, ja koska
olen aivan...

— Tuo ei varmastikaan ole teidän päästänne, olette sen jostakin
lainannut.

— Siten on sanonut Pascal.

— Arvasinhan sen... ettehän te... Miksi te ette koskaan osaa sanoa niin
lyhyesti ja sattuvasti, vaan venytätte aina kaiken niin hirvittävän
pitkäksi? Tämä on paljon paremmin sanottu kuin tuo teidän äskeinen
puheenne administratiivisesta hurmiosta.

— Ma foi, chère... miksi? Ensinnäkin nähtävästi siksi, että minä en
sittenkään ole Pascal et puis... toiseksi, että me venäläiset emme osaa
sanoa mitään omalla kielellämme... Emme ainakaan näihin saakka vielä
ole koskaan sanoneet mitään...

— Hm! Siinä te ehkä olette väärässä. Teidän pitäisi ainakin kirjoittaa
paperille ja painaa mieleenne tuollaiset lauseparret, niin että
voisitte seurassa, puhuessanne, tiedättehän... Ah, Stepan Trofimovitš,
olen tullut luoksenne puhuakseni kanssanne oikein vakavasti, oikein
vakavasti!

— Chère, chère amie!

— Nyt kun kaikki nuo Lembket, kaikki nuo Karmazinovit... hyvä Jumala,
missä kunnossa te olette! Miten te kiusaatte minua! Tahtoisin, että
kaikki nuo ihmiset tuntisivat kunnioitusta teitä kohtaan, sillä
yksikään heistä ei ole teidän sormennekaan arvoinen, ei edes teidän
pikkulillinne, ja te olette tuollainen! Mitä he näkevätkään? Kenet
minä näytän heille? Sen sijaan että seisoisitte ylevänä "osviittana"
ja esikuvallisena "ruumiillistuneena syytöksenä", te ympäröitte
persoonanne jonninjoutavalla roskaväellä, olette hankkinut itsellenne
joukon huonoja tottumuksia, olette käynyt raihnaaksi, ette tule toimeen
ilman viiniä ja kortteja, luette vain Paul de Rockia ettekä kirjoita
mitään, — sillä aikaa kuin ne muut kaikki kirjoittavat; koko teidän
aikanne kuluu pelkkään lörpöttelyyn. Onko mahdollista ja soveliasta
seurustella sellaisenkin roiston kanssa, kuin tuo teidän eroamaton
ystävänne Liputin on?

— Miksikä hän olisi _minun_ ja _eroamaton_? — koetti Stepan Trofimovitš
arasti inttää vastaan.

— Missä hän nyt on? — jatkoi ankarasti ja kiivaasti Varvara Petrovna.

— Hän... hän kunnioittaa teitä rajattomasti ja lähti S:iin
vastaanottamaan maatilaa, jonka hän on perinyt tädiltään.

— Hän ei taida osatakaan muuta kuin periä. Mitenkä Šatov voi? >Onko
hänkin samanlainen?

— Irascible, mais bon. [Tuittupäinen, mutta hyvä.]

— En siedä silmissäni tuota teidän Šatovianne: hän on häijy, ja hänellä
on kovin suuret luulot itsestään.

— Mitenkä on Darja Pavlovnan terveyden laita?

— Dašaako tarkoitatte? Mitenkä hän niin yht'äkkiä juolahti mieleenne?
— Varvara Petrovna katsahti häneen uteliaasti. — Terve hän on, jäi
Drozdoveille. Sveitsissä minä kuulin jotakin teidän pojastanne, se oli
tietenkin jotakin huonoa eikä suinkaan hyvää.

— Oh, c'est une hisloire bien bête! Je vous attendais, ma bonne amie,
pour vous raconier... [Oh, se on sangen typerä: juttu. Odottelin teitä,
ystäväni, kertoakseni...]

— Riittää, Stepan Trofimovitš, suokaa minulle rauha, väsyttää.
Ennätämme me vielä puhua tarpeeksemme asti, erikoisesti siitä
huonosta. Tehän pirskotatte sylkeä ympärillenne nauraessanne, se on
ränstyneisyyden merkki! Hyvä Jumala, mikä joukko huonoja tottumuksia
onkaan ehtinyt pesiytyä teihin! Karmazinov ei tule luoksenne! Ilmankin
ne ovat täällä kaikesta jo niin iloissaan. Ja kaiken lisäksi te olette
nyt vielä näyttänyt heille itsenne oikein oikeassa karvassanne!
Riittää, riittää jo, olen väsynyt! Voisittahan te kerrankin armahtaa
ihmistä!

Stepan Trofimovitš "armahti ihmistä", mutta tämä keskustelu sai hänet
hyvin hämilleen.

Huonoja tottumuksia ystävällemme oli todellakin kertynyt aika paljon
ja erikoisesti juuri viime aikoina. Silminnähtävästi ja nopeasti
hän oli ränstynyt ja käynyt huolimattomaksi itsensä suhteen. Hän
joi paljon, tuli itkuherkäksi ja huonohermoiseksi; alkoi käydä
ylen herkäksi kaikelle kauniille. Hänen kasvojensa ilme saattoi
muuttua tavattoman nopeasti, jopa niin, että se sangen huolekkaasta
saattoi äkkiä muuttua leikkisäksi, vieläpä hölmöksikin. Hän ei
kestänyt myöskään yksinäisyyttä ja odotti alinomaa, että häntä olisi
jollakin tavoin huvitettu. Hänelle oli kerrottava välttämättä jokin
juoru, jokin kaupungilla kiertelevä juttu ja sitä paitsi joka päivä
aina uusi. Jos ei pitkään aikaan kukaan käynyt hänen luonaan, hän
kuljeskeli yksin huoneesta toiseen, katseli ulos ikkunoista, imeksi
mietteissään huuliaan, huokaili syvään ja lopulta oli vähällä ruveta
nyyhkyttämään. Hän oli alinomaa jotakin aavistelevinaan, pelkäsi
jotakin odottamatonta, kohtalokasta, alkoi säikkyä, alkoi kiinnittää
suurta huomiota uniin.

Yllämainittua keskustelua seuranneen päivän ja illan hän vietti
suruisissa mietteissä: lähetti lopulta hakemaan minua, oli hyvin
hermostunut, puhui pitkälti, kertoili kauan, mutta hyvin hajanaisesti.
Varvara Petrovna oli jo pitkän aikaa tietänyt, että hän ei minulta
mitään salannut. Minusta alkoi tuntua lopulta, että Stepan
Trofimovitšia huolestutti jokin erikoinen asia, jokin sellainen, josta
hän ei ehkä itsekään ollut oikein selvillä. Aikaisemmin, kun olimme
tavanneet toisemme kahden ja hän oli alkanut valitella, niin melkein
aina oli jonkin ajan kuluttua tuotu pöytään pikku pullonen, ja elämä
oli heti alkanut tuntua paljon lohdullisemmalta. Tällä kerralla ei
viiniä ollut, ja nähtävästi hän aivan erikoisesti koetti tukahduttaa
yhä vaativammaksi käypää haluansa lähettää sitä hakemaan.

... mistä hän oikeastaan on suuttunut? — hän valitteli alinomaa kuin
lapsi. — Taus les nommes de genie et de progrès en Russie ètaient, sont
et seront toujours des kortinpelaajia et des juoppoja, qui boivent en
zapoï... [Kaikki nerokkaat ja edistystä harrastavat ihmiset Venäjällä
olivat, ovat ja tulevat olemaan... jotka juovat mielettömästi...] En
minä ole vielä läheskään niin suuri peluri ja juoppo... Moittii siitä,
etten muka kirjoita mitään? Sepä vasta ajatus!... Miksi muka makailen?
Te, hän sanoo, jonka pitäisi olla esikuvallinen "ruumiillistunut
syytös"! Mais, entre nous soit dit, mitä sellainen ihminen, jonka on
määrä olla vain "syytöksenä", voisi muuta tehdäkään kuin maata, — mutta
luuletteko hänen sitä ymmärtävän?

Ja viimein selvisi minulle pääsyy siihen erikoiseen alakuloisuuteen,
joka tällä kertaa kiusasi häntä niin itsepintaisesti. Useita kertoja
hän sinä iltana meni peilin luo ja pysähtyi pitkäksi aikaa sen ääreen.
Lopuksi hän kääntyi äkkiä puoleeni ja virkahti omituisen epätoivoisesti:

—Mon cher, je suis un ränstynyt mies!

Tosiaankin, aina näihin asti, aina tähän päivään saakka hänellä
ei liene ollut mistään niin ehdotonta varmuutta kuin siitä, että
hän kykeni hurmaamaan Varvara Petrovnan naissydäntä tämän "uusista
mielipiteistä" ja "suunnan muutoksista" huolimatta, ei niin paljon
maanpakolaisena ja oppineena kuuluisuutena kuin kauniina miehenä.
Kaksikymmentä vuotta tämä hänen itserakkauttansa mairitteleva
ja rauhoittava vakaumus oli saanut rauhassa juurtua, ja tästä
vakaumuksesta luopuminen lienee ollut hänelle kaikkein tuskallisinta.
Mahtoikohan hän tänä iltana aavistaa, kuinka kovalle koetukselle hänet
pantaisiin aivan lähimmässä tulevaisuudessa?



VI.


Ryhdyn nyt kuvaamaan sitä tapahtumaa, josta kronikkani oikeastaan vasta
alkaa.

Vselodovitšpa ei tullutkaan mustasukkaiseksi, vaan päinvastoin rupesi
tuon nuorukaisen ystäväksi, aivan kuin ei olisi mitään huomannutkaan
ja niinkuin hänestä kaikki olisi ollut aivan yhdentekevää. Sehän se
raivostuttikin Lizaa. Nuorukainen matkusti pian sen jälkeen pois
(hän kiiruhti jonnekin), ja Liza alkoi aina sopivan tilaisuuden
sattuessa näykkiä Nikolai Vsevolodovitšia. Hän oli huomannut, että
Nikolai Vsevolodovitš keskusteli joskus Dašan kanssa, ja tämäkös häntä
suututti. Silloin sain minäkin osani. Mutta lääkärit ovat kieltäneet
kovin minua ärtymästä. Ja miten tuo kehuttu järvi siellä minua
kyllästytti, sain sieltä vain hammastaudin, en muuta, reumatismin sain.
Sanomalehdessäkin on ollut, että Genevessä saa hammastaudin: järvellä
on kerta kaikkiaan sellainen ominaisuus. Mutta silloin sai Nikolai
Vsevolodovitš äkkiä kreivittäreltä kirjeen, ja niin hän lähti luotamme
tuota pikaa, teki päivässä lähtöpäätöksensä. He erosivat ystävinä, ja
saattaessaan häntä asemalle Liza oli hyvin iloinen, nauroi paljon ja
puuhaili lakkaamatta. Mutta se oli tietysti kaikki teeskentelyä. Tuskin
Nikolai Vsevolodovitš oli lähtenyt, kun Liza kävi hyvin mietiskeleväksi
ja vältti mainitsemasta hänen nimeänsäkin, kielsipä minuakin hänestä
puhumasta. Neuvoisin teitäkin, Varvara Petrovna, että ette vielä
alkaisi Lizan kanssa keskustella, vahingoitatte vain asiaa. Mutta
jos te vaikenette, hän itse ensimmäisenä alkaa siitä puhua ja siten
saatte tietää enemmän. Omasta puolestani luulen, että jos Nikolai
Vsevolodovitš vain saapuu pian tänne, niinkuin lupasi, he pääsevät
kyllä sopuun keskenään.

‒ Kirjoitan heti hänelle. Jos se on niin, on se vain nuorten pikku
riitoja. Loruja kaikki tyynni- ja Dašan minä taas tunnen perin pohjin.
Loruja, ei muuta!

— Mitä Dašenjkaan tulee, niin minun on tunnustettava: syntiä olisi
häntä syyttää. Keskustelut olivat aivan tavallisia, he puhelivat
sitäpaitsi aina kaikkien kuullen. Kaikki tämä, emokulta, minua mitä
suurimmassa määrin hermostuttaa. Ja Lizakin, sen huomasin, alkoi taas
kohdella Dašaa yhtä lempeästi kuin ennenkin...

Vielä samana päivänä Varvara Petrovna kirjoitti kirjeen Nicolas'lle
ja pyytämällä pyysi häntä tulemaan kotiin, vaikkapa vain kuukauttakin
aikaisemmin kuin tämä oli luvannut. Mutta sittenkin kaikessa tässä oli
jotakin hämärää. Hän ajatteli asiaa koko illan ja koko seuraavan yön.
Praskovjan käsitykset asiasta olivat hänen mielestään liian viattomia
ja hentomielisiä. "Praskovja on aina ollut liian tunteellinen,
koulutytöstä lähtien", hän ajatteli, — "ei Nicolas lähde tyttöheilakan
pilkkoja pakoon. On olemassa jokin muu syy, joka on aiheuttanut eron.
Tuon upseerinkin he toivat tänne tullessaan, ja hän asuu talossa kuin
sukulainen ainakin. Mutta mitenkä Praskovja tuli syyttäneeksi Darjaa
ja sitten niin pian taas peruutti sanansa? Varmasti hän minulta salaa
jotakin, jota ei tahdo kertoa..."

Aamuksi Varvara Petrovnan aivoissa kypsyi suunnitelma, joka oli
yhdellä iskulla tekevä tyhjäksi ainakin erään epäilyksen, suunnitelma,
joka äkillisyydellään hämmästytti. Mitä kaikkea mahtoikaan liikkua
hänen sielussaan sen syntyessä? — Sitä on vaikea tietää, ja voin
jo edeltäkäsin vakuuttaa, etten aiokaan ottaa eritelläkseni niitä
sielullisia ristiriitoja, joiden tuloksena päätös oli. Kuten ainakin
kronikoitsija rajoitun vain siihen, että esitän tapahtumat täsmälleen
niin kuin ne tapahtuivat, enkä minä ainakaan ole syyllinen siihen,
jos ne saattavat tuntua epätodellisilta. Velvollisuuteni on kuitenkin
vakuuttaa, että aamuun mennessä hänellä ei ollut enää ainoatakaan
Dašaan kohdistuvaa epäluuloa, ja totta puhuen ei niitä liene koskaan
ollutkaan. Hän oli tytöstä liian varma. Eikä hän voinut olettaa
mahdolliseksi sitäkään, että hänen Nicolas'nsa olisi saattanut
viehättyä hänen... Darjaansa. Aamulla, kun Darja Pavlovna teepöydässä
kaatoi teetä, Varvara Petrovna katseli häntä kauan ja tarkkaavaisena
sekä toisti varmasti kahdennenkymmenennen kerran eilisestä lähtien:

— Loruja kaikki tyynni!

Sen hän sentään oli huomaavinaan, että Daša oli väsähtäneen näköinen,
vielä entistäkin hiljaisempi, entistäkin apaattisempi. Teetä juotuaan
he tapansa mukaan istuutuivat käsitöidensä ääreen. Varvara Petrovna
käski Dašan tehdä tarkasti selkoa ulkomailta saamistaan vaikutelmista,
etupäässä mikäli ne koskivat luontoa, sikäläistä väestöä, kaupunkeja,
tapoja, taidetta, teollisuutta — ja kaikkea muutakin, mitä tämä oli
sattunut huomaamaan, mutta ei ainoatakaan Drozdovien perhettä koskevaa
kysymystä, ei sanaakaan hänen suhteestaan tuohon perheeseen. Daša,
joka istui aivan hänen lähellään ompelupöydän ääressä ja auttoi häntä
kirjailussa, oli jo puolen tunnin ajan kertonut hänelle kaikesta
tasaisen yksitoikkoisella ja heikolla äänellään.

— Darja, — Varvara Petrovna keskeytti hänet, — olisiko sinulla jotakin
erikoista, jonka tahtoisit uskoa minulle?

— Ei, ei minulla ole, — sanoi Daša hetkisen mietittyään ja katsahti
avoimin silmin Varvara Petrovnaan.

‒ Sielussasi, sydämelläsi, omallatunnollasi?

‒ Ei, — toisti Daša hiljaa ja samalla toivottoman lujasti.

— Tiesinhän sen! Tiedä se, Darja, en koskaan epäile sinua. Istu nyt ja
kuuntele. Siirry tälle tuolille, istu tuohon vastapäätä, tahdon nähdä
sinut kokonaan. Kas niin, kuulehan, tahdotko mennä naimisiin?

Daša vastasi vain pitkällä, kysyvällä katseella, joka ei kuitenkaan
enää ollut kovin ihmettelevä.

— Seis, vaiti. Ensinnäkin, ikäero on hyvin suuri; mutta sinähän
parhaiten tiedät, että kaikki sellainen on loruja. Sinä olet
järkevä, elämässäsi ei saa olla erehdyksiä. Muuten, hän on yhä vielä
kaunis mies... Sanalla sanoen: Stepan Trofimovitš, jota aina olet
kunnioittanut. No?

Daša katsahti vieläkin kysyvämmin, ja tällä kertaa hän ei ollut
ainoastaan ihmeissään, vaan punastuikin huomattavasti.

— Seis, vaiti; ei ole kiirettä! Vaikka sinulle onkin testamentissani
määrätty osasi, niin mitenkä sinun käy, jos kuolen äkkiä, mihin joudut
rahoinesi? Sinut petetään, rahat viedään sinulta, ja sitten joudut
perikatoon. Mutta hänen rinnallaan olisit kuuluisan miehen vaimo.
Katsohan asiata toisellakin puolen: oleta, että minä äkkiä kuolen, —
vaikka turvaankin hänet, niin mihinkä hän joutuu? Seis, ei siinä vielä
kaikki: hän on kevytmielinen nahjus, julma egoisti, hänellä on alhaisia
tottumuksia, mutta siitä huolimatta sinun on pidettävä häntä arvossa,
ensinnäkin jo sen vuoksi, että on olemassa vieläkin huonompia miehiä
kuin hän. Ethän vain luulottele, että tahdon päästä sinusta ja työnnän
sinut ensimmäisen vastaantulevan heittiön syliin? Ja jollei muun
vuoksi, niin sinun on kunnioitettava häntä ainakin siksi, että minä
tahdon sitä... — hän katkaisi ärtyisästi puheensa, — kuuletko? Miksi et
katso minua silmiin!

Daša oli vaiti ja kuunteli.

— Seis, odota vielä. Hän on tosin akka, mutta sitä parempi vain
sinulle. Surkuteltava akka, oikeastaan hän ei ole naisen rakkauden
arvoinen. Mutta häntä tulee rakastaa juuri hänen avuttomuutensa vuoksi,
ja rakasta sinäkin häntä sen vuoksi! Ymmärräthän minua? Ymmärräthän?

Daša nyökähdytteli myöntävästi päätään.

— Tiesinhän sen, en ole suotta sinuun luottanut. Hän kyllä rakastuu
sinuun, sillä se on hänen velvollisuutensa, hänen velvollisuutensa;
hän on jumaloiva sinua! — Varvara Petrovna vingahti ärtyisästi. —
Hän rakastuu sinuun velvollisuudettakin, minä kyllä tunnen hänet.
Sitäpaitsi olen aina itse saapuvilla. Hän alkaa valitella, hän alkaa
puhua sinusta takanapäin pahaa, ensimmäiselle vastaantulijalle hän
rupeaa sinusta kuiskailemaan, alkaa ruikuttaa, alinomaa ruikuttaa;
kirjoittaa sinulle kirjeitä, vaikkapa viereisestä huoneesta, kaksikin
kirjettä samana päivänä, mutta ei kuitenkaan tule ilman sinua toimeen,
ja sehän se onkin pääasia. Opeta hänet tottelemaan; jos et opeta,
olet hölmö. Hän uhkaa hirttäytyä, mutta älä usko: loruja kaikki
tyynni! Älä usko, mutta kuuntele sentään aina puolella korvallasi. Jos
onnettomasti käy, niin hän voi sen tehdäkin: sellaisille voi sattua
mitä tahansa; eivät he hirtä itseään siksi, että tuntevat voimansa,
vaan heikkoudesta; ja senvuoksi on parasta, että et jännitä koskaan
äärimmilleen. Ja se on avioliiton ensimmäinen ehto. Muista myös,
että hän on runoilija. Kuulehan, Darja: ei ole suurempaa onnea kuin
uhrata itsensä. Sitäpaitsi teet täten minulle mieliksi, ja sehän onkin
pääasia. Älä luulottele, että typeryyttäni puhun näin suoraan, tiedän,
mitä puhun. Olen itsekäs, ole itsekäs sinäkin. En minä pakota, oma on
tahtosi, kuten tahdot, niin tapahtuu. No, mitä siinä istut, sanohan
jotakin.

— Minusta on yhdentekevää, Varvara Petrova, jos kerran naimisiin on
välttämättä mentävä, — Daša virkahti lujasti.

— Välttämättä? Mitä sillä tarkoitat? — Varvara Petrovna katsahti häneen
ankarasti ja tutkivasti.

Daša vaikeni ja tunki neulaansa yhä syvemmälle käsityöhön.

— Vaikka oletkin viisas, niin nyt sinä erehdyt. Vaikka onkin totta,
että olen päättänyt välttämättä naittaa sinut, niin se ei kuitenkaan
tapahdu mistään erikoisesta välttämättömyydestä, vaan ainoastaan
siksi, että minä olen sen niin päättänyt ja päättänyt naittaa sinut
juuri Stepan Trofimovitšille eikä kenellekään muulle. Jollei Stepan
Trofimovitšia olisi olemassa, minun mieleenikään ei olisi juolahtanut
naittaa sinua, vaikka oletkin jo kahdenkymmenen vanha... No?

— Kuten suvaitsette, Varvara Petrovna.

— Suostut siis! Seis, vaiti, minne kiire, en ole vielä lopettanut.
Testamentissani olen määrännyt sinulle viisitoistatuhatta ruplaa.
Annan ne sinulle heti vihkimisen jälkeen. Kahdeksantuhatta niistä
annat sinä heti hänelle, se on, ei suinkaan hänelle, vaan minulle.
Hänellä on kahdeksantuhannen velka, sen minä maksan, mutta hänen
on välttämätöntä tietää, että maksu tapahtuu sinun rahoillasi.
Seitsemäntuhatta jää sinulle, ja niistä rahoista et koskaan saa antaa
hänelle ainoatakaan ruplaa. Älä koskaan maksa hänen velkojansa. Jos
kerran erehdyt maksamaan, niin sitten saat niitä maksaa aina. Muuten,
olenhan aina itse saapuvilla. Te saatte minulta tuhat ja kaksisataa
ruplaa vuodessa elantoonne, ja jos sattuu erikoisia lisämenoja, tuhat
ja viisisataa, paitsi asuntoa ja ruokaa, jotka myös saatte minulta,
aivan samoin kuten näihinkin asti hän on ne minulta saanut. Hankkikaa
vain omat palvelijat. Rahat minä annan vuosittain, koko summan
kerrallaan suoraan sinun käteesi. Mutta ole hyvä häntä kohtaan; anna
joskus rahoistasi hänellekin, salli ystävien käydä kerran viikossa
häntä tervehtimässä, mutta jos alkavat käydä useammin, niin aja pois.
Mutta olenhan itse aina saapuvilla. Ja jos kuolen, saatte eläkkeenne
aina hänen kuolemaansa asti, kuuletko, hänen kuolemaansa asti, sillä
eläke on hänen eikä sinun. Mutta sinulle jätän vielä paitsi näitä
seitsemäätuhatta, jotka myös jäävät aivan koskemattomiksi, jos olet
tarpeeksi viisas, vielä kuolemani jälkeen kahdeksantuhatta. Ja muuta et
minulta enää saa, on hyvä, että sen tiedät. No, suostutko, vai mitä?
Sanohan nyt viimein jotakin?

— Minähän jo sanoin, Varvara Petrovna.

— Muista, oma on tahtosi! Kuten tahdot, niin tapahtuu.

— Sallinette minun kysyä, Varvara Petrovna, onko Stepan Trofimovitš
sitten jo puhunut teille jotakin?

— Ei, ei hän ole puhunut eikä hän vielä tiedä koko asiasta mitään,
mutta... tuossa tuokiossa hän alkaa siitä puhua!

Samassa silmänräpäyksessä hän hypähti seisoalleen ja heitti ylleen
mustan hartialiinan. Daša punastui taas hieman ja katsahti kysyvästi
häneen. Varvara Petrovna käännähti äkkiä vihasta tulipunaisena hänen
puoleensa:

— Hupsu olet! — Hän hyökkäsi kuten haukka hänen kimppuunsa. —
Kiittämätön hupsu! Mitä sinulla oikein on mielessäsi? Kuvitteletko
tosiaankin, että saattaisin sinut häpeään, edes jollakin tavoin, edes
tuon verran! Hän on ryömivä vielä maassa polvillaan pyytäessään sinua
vaimokseen, hän on onnesta riutuva, kas, niin se asia on järjestettävä!
Sinähän tiedät, etten salli kenenkään sinua loukata! Vai luuletko,
että hän nai sinut noiden kahdeksantuhannen ruplan vuoksi ja että minä
olen nyt menossa sinua kaupittelemaan? Hupsu, hupsu, kaikki te olette
kiittämättömiä hupsuja! Anna sateensuoja tänne!

Ja kuin lentämällä hän riensi pitkin märkiä jalkakäytäviä ja puusiltoja
suoraan Stepan Trofimovitšin luo.



VII.


Totta oli, että hän ei suinkaan olisi sallinut kenenkään loukata
"Darjaansa"; nythän hän vasta luulikin menettelevänsä kuten ainakin
hyväntekijä. Mitä ylevimmän ja vilpittömimmän suuttumuksen sytytti
hänen sydämessään senvuoksi hänen holhokkinsa arka ja epäluuloinen
katse, jolla tämä häneen katsahti sinä hetkenä, jolloin hän heitti
hartialiinan ylleen. Hän oli ollut kiintynyt tyttöön aivan tämän
lapsuudesta asti. Praskovja Ivanovna ei suotta nimittänyt Darja
Pavlovnaa hänen "lemmikikseen". Jo kauan sitten Varvara Petrovna
oli päättänyt, että "Darjan luonne ei vähääkään muistuttanut veljen
luonnetta" (nimittäin tämän veljen, Ivan Šatovin luonnetta), ja että
tyttö oli kaino ja hiljainen sekä kykeni uhrautumaan tarvittaessa.
Hänellä oli sitäpaitsi kiintyväinen luonne, hän oli tavattoman
vaatimaton, harvinaisen järkevä, ja ennen kaikkea, hän kykeni tuntemaan
kiitollisuutta. Aina näihin asti Daša oli myös osoittanut olevansa
tämän Varvara Petrovnan käsityksen mukainen. "Tämän elämässä ei pidä
oleman erehdyksiä", oli Varvara Petrovna sanonut jo silloin, kun
tyttö oli tuskin kahdentoista vanha. Ja koska Varvara Petrovnalla
oli taipumusta tarttua itsepintaisesti ja intohimoisen päättävästi
jokaiseen mielijohteeseensa, joka uutuudellaan alkoi kiehtoa
hänen mieltänsä, jokaiseen uuteen ennakkokuvitelmaansa, jokaiseen
ajatukseensa, joka tuntui valoisan kauniilta, niin hän oli samassa
päättänyt kasvattaa Dašaa kuten ainakin omaa lastansa. Viipymättä
hän siirsi holhokkinsa nimelle osan pääomastaan, kutsutti taloon
kotiopettajattaren, miss Griggsin, joka oli tytön kasvattajana aina
siihen asti, kunnes kasvatti oli täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa,
mutta sitten tämä jostakin syystä sai äkkiä lähteä talosta. Sitten
kävivät tyttöä opettamassa lukion opettajat, niiden joukossa muuten
eräs oikea tanskalainenkin, joka opetti Dašaa puhumaan ranskaa.
Tämäkin sai lähtökäskyn talosta aivan odottamatta. Muudan köyhä,
kaupunkiimme sattumalta joutunut leskirouva — aatelisia — antoi
tytölle soittotunteja. Mutta huomattavimpana opettajana oli kuitenkin
Stepan Trofimovitš. Hän se oikeastaan oli Dašan "keksinytkin". Hän
oli alkanut opettaa tuota hiljaista lasta jo ennen kuin Varvara
Petrovna oli uhrannut tälle ainoatakaan ajatusta. Vielä on toistettava:
oli merkillistä, miten lapset saattoivat häneen kiintyä! Lizaveta
Nikolajevna Tušina oli ollut myös hänen oppilaansa kahdeksannesta
aina yhdenteentoista ikävuoteensa saakka (on selvää, että Stepan
Trofimovitš opetti häntä maksutta eikä koskaan olisi suostunutkaan
ottamaan mitään Drozdoveilta). Häntä huvitti tämä ihastuttava
lapsi, ja hän sepitteli tälle jos jonkinlaisia runoelmia maailman
luomisesta, maan muodosta, ihmiskunnan historiasta. Luennot maailman
ensimmäisistä kansoista ja alkuihmisistä olivat arabialaisia satuja
huvittavammat. Liza, joka kuunteli näitä hurmaantuneena, osasi kotona
mitä huvittavimmin matkia Stepan Trofimovitšia. Tämä sai siitä tiedon
ja yllätti hänet kerran odottamatta. Hämmästynyt Liza heittäytyi
itkien hänen syliinsä. Stepan Trofimovitš alkoi samassa myös itkeä
— ihastuksesta. Mutta Liza matkusti pois, ja niin jäi jäljelle vain
Daša. Kun Dašan luona alkoi sittemmin käydä muita opettajia. Stepan
Trofimovitš luopui opetuksesta ja lakkasi pian kokonaan kiinnittämästä
hänen huomiotansa. Välinpitämättömyyttä kesti kauan. Mutta kerran, kun
Daša jo oli täyttänyt seitsemännentoista vuotensa, Stepan Trofimovitš
äkkiä huomasi, että tyttö oli sangen miellyttävä. Tämän huomionsa
hän teki kerran Varvara Petrovnan luona päivällisillä. Hän puhutteli
nuorta tyttöä, oli hyvin tyytyväinen hänen vastauksiinsa ja tarjoutui
luennoimaan hänelle Venäjän kirjallisuuden historiaa hyvin laajalti.
Varvara Petrovna kehui ja kiitti häntä tästä erinomaisesta ajatuksesta,
ja Daša oli riemuissaan. Stepan Trofimovitš alkoi erikoisesti
valmistautua luentojansa varten, ja vihdoin ne aloitettiin. Lähdettiin
vanhimmasta aikakaudesta. Ensimmäinen luento sujui erinomaisesti;
Varvara Petrovna oli läsnä. Kun Stepan Trofimovitš oli lopettanut
ja lähtiessään ilmoitti aikovansa ensi kerralla ruveta selostamaan
Kertomusta Igorin sotaretkestä, Varvara Petrovna nousi äkkiä tuoliltaan
ja ilmoitti, että luennot saivat loppua tähän. Stepan Trofimovitš
vetäytyi aivan kokoon, mutta ei puhunut sanaakaan, Daša punastui; tähän
koko yritys raukesi. Tämä tapahtui täsmälleen kolme vuotta sitten, ja
nyt Varvara Petrovna sai näin odottamattoman mielijohteen.

Stepan Trofimovitš-raukka istui ypö yksin aavistamatta mitään.
Surullisissa mietteissään hän oli jo kauan tarkannut ikkunaa nähdäkseen
jonkun tutun. Mutta ei kuulunut ketään. Ulkona sataa tihutti ja
oli kylmä; uuni olisi ollut lämmitettävä; hän huokasi. Äkkiä hän
näki merkillisen näyn: Varvara Petrovna tällaisella ilmalla ja näin
sopimattomaan aikaan tulossa hänen luoksensa! Ja jalan! Hän oli niin
hämmästynyt, että unohti vaihtaa pukuansa ja otti hänet vastaan niine
hyvineen: aina käyttämänsä vaaleanpunainen vanusisusteinen kotitakki
yllään.

‒ _Ma bonne amie!_ — hän huudahti heikosti ja juoksi Varvara Petrovnaa
vastaan.

— Olette yksin, se ilahduttaa minua; en siedä ystäviänne! Miten paljon
te poltatte! Hyvä Jumala, millainen ilma täällä on. Ettehän te ole edes
juonut teetänne, ja pian on kello jo kaksitoista! Teidän autuutenne on
epäjärjestys! Teidän nautintonne roskaläjät! Mitä paperinpalasia tuolla
lattiallakin kuljeksii? Nastasja, Nastasja! Mitä tuo teidän Nastasjanne
oikein tekee? Avaapa, emokulta, ikkunat ja ovet selkoselälleen. Ja
me menemme saliin; minulla on teille asiaa. Lakaisepa sinä, emohyvä,
lattiat edes kerta elämässäsi!

— Tekevät roskaa... herra itse, — yritti vihaisesti ja samalla
valittavalla äänellä Nastasja vikistä.

— Ja sinun velvollisuutesi on lakaista, vaikkapa viisitoista kertaa
päivässä! Tämäpä vasta on vierashuone (tultuaan vierashuoneeseen).
Sulkekaa hyvin ovet perässänne, että se siellä ei salaa kuuntele.
Seinäpaperit on hankittava uudet. Minähän jo kerran lähetin teille
seinäpaperimallit, miksi ette silloin valinnut? Istukaa ja kuunnelkaa.
Istukaahan ensin, pyydän. Minne nyt? Minne nyt? Minnekä te nyt?

— Minä... heti, — Stepan Trofimovitš huusi jo toisesta huoneesta, — kas
nyt olen taas tässä.

— Oo, tehän muutitte pukua! — Varvara Petrovna huomautti pilkallisesti
(Stepan Trofimovitš oli pannut vain takin kotinutun päälle.) Näin
on tosiaankin sopivampaa keskustella... sopii muuten paremmin
keskusteluaiheeseemmekin. Istukaahan toki, pyydän.

Ja niin Varvara Petrovna ilmaisi hänelle kaiken yhdellä kertaa,
jyrkästi ja vakuuttavasti, Mainitsi myös ohimennen noista
kahdeksastatuhannesta, joita tiesi tämän välttämättä tarvitsevan.
Selitti tarkoin, mitä aikoi antaa myötäjäisiksi. Stepan Trofimovitš
katsoa tuijotti häneen ja vapisi. Hän kuuli kaiken, mutta ei tajunnut
kaikkea selvästi. Tahtoi puhua, mutta ääni petti. Hän tunsi selvästi
vain sen, että kaikki tapahtuisi, kuten Varvara Petrovna tahtoo,
että turhaa oli potkia tutkainta vastaan ja että hänet oli jo
peruuttamattomasti naitettu.

— _Mais, ma bonne amie_... kolmannen kerran jo minun iässäni ja vielä
sellaisen lapsen kanssa! — hän sai lopulta soperretuksi. — Mais c'est
une enfant. [Mutta hänhän on lapsi.]

— Kahdenkymmenen vanha lapsi, Jumalan kiitos! Olkaa ystävällinen
ja lakatkaa pyörittelemästä silmiänne, pyydän, emme me nyt ole
teatterissa. Te olette hyvin viisas ja oppinut, mutta ette elämästä
ymmärrä yhtään mitään, lapsenpiian tarvitsisitte aina peräänne. Jos
minä kuolen, mihinkä te joudutte? Mutta hänestä saatte oivallisen
huoltajan. Tämä tyttö on vaatimaton, lujatahtoinen, järkevä; sitäpaitsi
olen itse aina saapuvilla, en aio heti kuolla. Hän on kotikissa, ei
liiku missään, ja lempeä kuin enkeli. Jo Sveitsissä tämä onnellinen
ajatus tuli mieleeni. Ymmärrättekö, mitä merkitsee, kun itse sanon
sen teille, että hän on lempeä kuin enkeli! — hän huudahti äkkiä
raivoissaan. — Täällä on roskaa, hän tuo järjestystä ja puhtautta,
kaikki pitää loistaman kuin peili... Luuletteko te tosiaankin,
että minun on tällaista aarretta teille tarjotessani kumarrettava
jalkoihinne ja lueteltava erikseen kaikki ne seikat, joista teille
olisi hyötyä, sekä oltava puhemiehenä! Teidän olisi langettava
polvillenne... Voi teitä, te tyhjänpäiväinen ja heikkoluontoinen mies!

— Mutta... minähän olen jo vanhus!

— Viisikymmentäkolmevuotias, eihän se ole ikä eikä mikään? Silloinhan
ollaan vasta elämän puolitiessä. Te olette sitäpaitsi kaunis mies,
tiedätte sen hyvin itsekin. Tiedätte myös, miten hän teitä kunnioittaa.
Jos kuolisin, mihin hän joutuisi? Mutta teidän kanssanne hän on
turvassa, ja minäkin olisin rauhassa. Teillä on kuuluisa nimi,
rakastava sydän; teillä on eläke, jonka maksan edelleenkin. Te ehkä
pelastatte hänet, pelastatte! Te muovaatte hänet elämään kykeneväksi,
kehitätte häntä, ohjaatte hänen ajatuksiansa. Miten paljon joutuukaan
perikatoon nuoria, joiden ajatukset on ohjattu huonoon suuntaan! Saatte
ehkä teoksennekin vielä lopulta valmiiksi, ja silloin teidät äkkiä
huomataan.

— Olen aikonut, — Stepan Trofimovitš innostui Varvara Petrovnan
taitavan imartelun mairittelemana, — olen juuri aikonut ryhtyä
kirjoittamaan _Kertomuksiani Espanjan historiasta_...

— Siinä sen näette, tämähän sopii erinomaisesti.

— Mutta hän? Oletteko jo puhunut siitä hänelle?

— Olkaa hänen suhteensa rauhassa, liian aikaista on udella sitä.
Tietenkin teidän itsenne on pyydettävä häntä vaimoksenne, rukoiltava
häntä "suomaan teille se kunnia", ymmärrättehän? Mutta olkaa
levollinen, olen aina itse saapuvilla. Tehän sitäpaitsi rakastatte
häntä.

Stepan Trofimovitšin päätä alkoi huimata: seinät alkoivat vilistä
silmissä. Pyörryttävä ajatus tunki hänen aivoihinsa, hän ei kyennyt
sitä vastustamaan.

— _Excellente amie!_ — hän sanoi äkkiä vapisevalla äänellä, —
en koskaan... en koskaan voinut kuvitellakaan, että te että te
saattaisitte naittaa minut... toiselle... naiselle!

Ettehän te ole tyttö, Stepan Trofimovitš, tyttöjä vain naitetaan, te
itse menette naimisiin, — sähähti Varvara Petrovna pilkallisesti.

— Oui, j'ai pris un mot pour un autre... Mais... c'est égal [Tulin
käyttäneeksi väärää sanaa... Mutta sehän on samantekevää...], — ja
Stepan Trofimovitš katsahti Varvara Petrovnaan tuntien olevansa
auttamattomasti hukassa.

— Huomaan, että c'est égal, — sähähti Varvara Petrovna halveksuvasti. —
Hyvä Jumala! Hän on pyörtynyt! Nastasja, Nastasja, vettä! Vettä!

Mutta vettä ei ennätetty edes tuoda, kun Stepan Trofimovitš jo tointui.
Varvara Petrovna otti sateensuojansa.

— Huomaan, että teidän kanssanne ei voi tällä kertaa keskustella...

— Oui, oui, je suis incapable. [En todellakaan kykene siihen.]

— Mutta huomiseen asti te lepäätte ja ajattelette asiaa. Pysykää
kotona, ja jos jotakin tapahtuu, antakaa minulle siitä tieto, vaikkapa
keskellä yötä. Kirjeitä ei kannata kirjoittaa, en lue niitä kuitenkaan.
Huomenna, tähän samaan aikaan, tulen taas itse luoksenne kuulemaan
lopullista vastaustanne, uskon, että se on odotusteni mukainen.
Järjestäkää niin, että ketään ei ole silloin luonanne, ja antakaa
siivota täällä! Miltä tämä kaikki oikein näyttää! Nastasja! Nastasja!

Huomenna Stepan Trofimovitš tietenkin suostui kaikkeen. Eikä hän
voinutkaan olla suostumatta, olihan siihen pakottavia syitä...



VIII.


Stepan Trofimovitšin niinsanottu maatila (Skvorešnikin naapuritila,
vanhojen laskujen mukaan viisikymmentä sielua käsittävä) ei ollutkaan
oikeastaan hänen, vaan hänen ensimmäisen vaimonsa, ja siirtyi tämän
kuoltua siis heidän pojalleen, Pjotr Stepanovitš Verhovenskille.
Stepan Trofimovitš oli vain holhooja, ja pojan täysi-ikäiseksi tultua
hän hoiti maatilaa pojaltaan saamansa valtakirjan nojalla. Näin
oli nuorukaiselle edullisempaa: hän sai isältään vuosittain aina
tuhanteenkin ruplaan nousevan summan, muka maatilan tuottamia tuloja,
vaikka se todellisuudessa ei tuottanut vuodessa viittäkään sataa
ruplaa. Jumala sen tietää, miten asia oli alunperin näin järjestynyt.
Muuten, Varvara Petrovnahan se vuosittain lähetti nämä tuhat ruplaa,
eikä Stepan Trofimovitš koskaan lisännyt siihen ainoatakaan ruplaa
omasta puolestaan, vaan pani maatilasta saamansa tulot kaikki omaan
taskuunsa, vieläpä lopuksi saattoi koko maatilan aivan rappiolle
vuokrattuaan sen jollekulle metsäkauppiaalle ja myytyään sieltä Varvara
Petrovnan tietämättä hakattavaksi lehtimetsikköä, joka oli ainoa,
mikä maatilassa oli arvokasta. Tätä lehtoa hän oli myynyt jo kauan
pala palalta. Kaikkiaan koko lehtimetsikkö lienee maksanut ainakin
kahdeksan tuhatta, mutta hän oli saanut siitä vain viisi. Mutta joskus
hänen pelihäviönsä klubissa olivat niin arveluttavan suuret, eikä hän
uskaltanut alituisesti kärttää rahaa Varvara Petrovnalta. Saatuaan
tiedon tästä Varvara Petrovna kiristeli hampaitaan vihasta. Ja äkkiä
poika ilmoittikin tulevansa itse myymään tilansa — se oli aivan
välttämätöntä — ja pyysi isäänsä vain hankkimaan sille viipymättä
ostajan. Stepan Trofimovitš, joka luonteeltaan oli kokonaan vailla
omanvoitonpyyntiä, häpesi tavata "_ce cher enfantia_" (jota hän muuten
ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen, ei sittemmin kuin pojan ollessa
ylioppilaana Pietarissa). Alunperin maatila oli ollut kahdentoista tai
neljäntoista tuhannen arvoinen, mutta nykyisin siitä tuskin kukaan
olisi maksanut viittätuhattakaan. Stepan Trofimovitšilla oli tosin
valtakirjan nojalla täysi oikeus myydä metsää, ja ottaen huomioon
sen, että pojalle oli lähetetty tuhat ruplaa vuodessa, vaikka maatila
ei tuottanut läheskään niin paljon, tämä kaikki olisi ollut tiliä
tehtäessä puolustuksena holhoojalle. Mutta Stepan Trofimovitšilla
oli jalo luonne ja ylevät pyrkimykset. Hänen mieleensä juolahti
ylevän kaunis ajatus: kun Petruša saapuu, hän laskee pöydälle tämän
eteen korkeimman, "maksimum"-hinnan, s.o. viisitoistatuhatta, jos
suinkin mahdollista, viittaamatta sanallakaan aina näihin saakka
hänelle säännöllisesti lähettämänsä vuotuisen summan suuruuteen, ja
sen jälkeen hän painaa _ce cher fils'in_ itkien rintaansa vasten.
Siihen koko tilinteko päättyisikin. Kiertäen kaartaen hän koetti
varovasti saada Varvara Petrovnankin innostumaan tähän kuvitelmaansa.
Huomauttipa siitäkin, että tämä antaisi heidänkin — hänen ja Varvara
Petrovnan — ystävyyssuhteelle sekä koko heidän "aatteelleen" erikoisen
ylevän vivahduksen. Nykyajan kevytmielinen ja pelkästään vain
yhteiskunnallista etua tavoitteleva nuoriso saisi kerrankin nähdä
edullisessa valossa isänsä ja yleensä edellisen polven epäitsekkäät
ja jalot ihmiset. Hän puhui paljon muutakin, mutta Varvara Petrovna
pysyi vaiti. Lopuksi tämä kuivasti huomautti suostuvansa ostamaan
hei a maansa ja lupasi antaa siitä "maksimum"-hinnan, s.o. kuusi-,
seitsemäntuhatta (sen olisi voinut ostaa neljälläkin) Loppusummasta,
kahdeksasta tuhannesta, joka oli metsän mukana hävinnyt kuin tuhka
tuuleen, hän ei maininnut sanaakaan.

Tämä oli tapahtunut noin kuukautta ennen naittopuuhia. Stepan
Trofimovitš oli hämmästynyt ja alkoi miettiä asiaa. Aikaisemmin olisi
vielä saattanut elää toivossa, että poika ei ehkä koskaan palaisikaan,
— näin saattoi käsittää asian tietysti vain joku syrjäinen henkilö. On
muistettava, että Stepan Trofimovitš oli isä ennen kaikkea ja olisi
siveellisesti raivostunut, jos joku olisi olettanut hänen hautovan
sellaista mielessään. Oli miten oli, mutta näihin asti Petrušasta oli
kulkenut mitä kummallisimpia huhuja. Suoritettuaan yliopistolliset
tutkintonsa noin kuusi vuotta sitten hän oli ensin vetelehtinyt
työttömänä Pietarissa. Kerran saimme äkkiä tiedon, että hän oli ottanut
osaa erään salaisen julistuksen kokoonpanoon ja antautunut palvelemaan
"aatetta". Sitten hän taas äkkiä joutui ulkomaille, Sveitsiin,
Geneveen, karkasi ehkä sinne.

— Se minua ihmetyttää, — saarnaili Stepan Trofimovitš usein hyvin
häpeissään, — Petruša c'est une si pauvre tète! Hän on hyvä, jalo,
hellätunteinen, ja silloin Pietarissa jo iloitsin, häntä nykyaikaiseen
nuorisoon verratessani, mutta e'est un pauvre sire tout de mème... Ja
tiedättekö, se on sitä samaista epäkypsyyttä ja hentomielisyyttä! Ei
heitä viehätä realismi, vaan sosialismin tunteellinen ja ihanteellinen
puoli, niin sanoakseni, sen uskonnollinen sävy, runollinen haihattelu
tietenkin. Ja miltä luulette minusta tuntuvan! Täällä minulla on
joukoittain vihollisia, siellä vielä enemmän, sanovat vielä kaiken
olevan isän vaikutusta... Hyvä Jumala! Petruša aatteemme työntekijänä!
Millaisia aikoja elämmekään!

Petruša lähetti muuten ennen pitkää Sveitsin osoitteensa tavanmukaista
rahalähetystä varten: hän ei siis saattanut oleskella ulkomailla
emigranttinakaan. Ja nyt, oltuaan siellä nelisen vuotta, hän aikoi taas
palata kotimaahansa ja ilmoitti pikaisesta saapumisestaan: sellainen
henkilö ei saattanut olla syytettykään. Eikä sillä hyvä, hänellä oli
ollut vielä erikoisia suosijoitakin. Hän kirjoitti Etelä-Venäjältä,
jossa hän oli toimittamassa joidenkuiden yksityisasioita, sangen
tärkeitä tosin, ja tuntui olevan hyvin huolissaan jostakin. Kaikki
olisi muuten ollut erinomaista, mutta mistä saada loput, seitsemän-,
kahdeksantuhatta, että maatilan "maksimum"-hinta olisi koossa
hänen tulonsa varalta. Ja mitä sitten, jos tuon kuvitellun ylevän
tapaamisen asemesta tulisikin riita ja oikeusjuttu? Stepan Trofimovitš
tuntui aavistelevan, että tunteellinen Petruša ei niinkään hevillä
luopuisi oikeuksistaan. "Mistähän se johtuu", hän kuiskasi kerran
minulle, "että kaikki nuo innokkaimmat sosialistit ja kommunistit
itse ovat hirvittäviä saitureita, ansaitsemisvimmaisia omaisuuden
kokoonkäärijöitä, vieläpä niin, että mitä enemmän mies on sosialisti,
mitä fanaattisempi, sitä valtavampi hänen omistushalunsakin... miksihän
se on niin? Johtuukohan sekin vain hempeämielisyydestä?" En tiedä,
lieneekö Stepan Trofimovitšin huomautus ollut oikea, mutta sen vain
tiedän, että Petruša oli saanut vihiä lehdon myynnistä ja muustakin
sekä että Stepan Trofimovitš tiesi tämän hyvin. Minä olin myös lukenut
Petrušan isälleen kirjoittamia kirjeitä. Hän kirjoitti hyvin harvoin,
kerran vuodessa tai harvemminkin. Vasta viime aikoina, kun hän oli
tulostaankin ilmoittanut, hän oli lähettänyt kaksi kirjettä aivan
peräkkäin. Kaikki nämä hänen kirjeensä olivat lyhyitä, kuivahkoja, ne
sisälsivät vain toimintaohjeita, ja kun isä sekä poika jo Pietarin
ajoilta olivat, vielä lisäksi muodin mukaan sinuja keskenään, niin
nämä Petrušan kirjeet muistuttivat suorastaan niitä muinaisten
tilanomistajien käskykirjelmiä, joita nämä lähettelivät pääkaupungista
maatilansa hoitajiksi asettamilleen maaorjatilanhoitajille. Ja samassa
tipahtivat nyt nuo kahdeksan tuhatta Varvara Petrovnan ehdotuksen
mukana aivan kuin taivaasta. Kaiken lisäksi Varvara Petrovna antoi
vielä selvästi ymmärtää, että tämä oli myös ainoa tie päästä niihin
käsiksi. Olihan itsestään selvää, että Stepan Trofimovitš suostui.

Heti Varvara Petrovnan lähdettyä hän kutsutti luokseen minut, mutta
kieltäytyi vastaanottamasta ketään muita. Itki tietenkin aluksi,
puhui paljon ja kauniisti, vaikkakin sekavasti, sanoi ohimennen
sukkeluudenkin ja oli itse siihen hyvin tyytyväinen. Lopuksi hän sai
lievän koleriinikohtauksen. Sanalla sanoen: kaikki kävi oikeassa
järjestyksessä. Lopuksi hän otti esille jo kaksikymmentä vuotta sitten
kuolleen saksattarensa valokuvan ja alkoi nyyhkien valittaa: "Suotko
minulle tämän anteeksi?" Hän oli aivan suunniltaan. Maistelimmekin
jonkin verran suruumme. Pian hän kaikesta huolimatta nukahti makeasti.
Aamulla hän sitoi taidokkaasti kaulaliinansa, pukeutui huolellisesti,
kurkistellen tuon tuostakin peiliin. Pirskottipa hieman hajuvettäkin
nenäliinaansa, mutta kun hän samassa ikkunaan katsahtaessaan huomasi
Varvara Petrovnan jo tulevan, hän otti toisen nenäliinan ja piilotti
hajuvedelle tuoksuvan pieluksensa alle.

— Erinomaista! — kehui Varvara Petrovna kuultuaan hänen suostumuksensa.
— Ensinnäkin, teissä on siis sittenkin lujan ylevää päättäväisyyttä,
ja toiseksi, olette kerrankin totellut järjen ääntä, jota te harvoin
tottelette yksityisissä asioissanne. On muuten turhaa kiirehtiä, — hän
lisäsi tarkastellen hänen kaulaliinansa valkeata solmua, — toistaiseksi
olkaa vaiti, minä vaikenen myös. Pian on syntymäpäivänne, ja silloin
tuon hänet luoksenne. Te tarjoatte meille iltateetä, ette saa suinkaan
hankkia viinejä eikä mitään syötävää: muuten, järjestän kaiken tuon
itse. Kutsukaa joitakuita ystäviänne myös, muuten vain valittuja,
ja valinnan toimitamme me yhdessä. Edellisenä iltana voitte puhua
asiasta jo Darjallekin, jos tahdotte; ja illalla sitten huomautamme
yksinkertaisesti, miten asiat ovat, ilman minkäänlaisia juhlallisia
kihlauksen julkaisuja ja välipuheita. Ja sitten, noin parin viikon
kuluttua, vietetään häät välttäen silloinkin turhaa humua... Voisitte
ehkä heti vihkimisen jälkeen matkustaa jonnekin, vaikkapa Moskovaan.
Minä luultavasti tulen itse mukaan... Mutta ennen kaikkea, pitäkää
siihen saakka suunne kiinni.

Stepan Trofimovitš oli ihmeissään. Hän yritti varovasti huomauttaa,
että eihän hän noin vain ilman muuta saattanut suostua, puhumatta edes
morsiamen kanssa, mutta Varvara Petrovna ärjäisi siihen hermostuneesti:

— Minkä vuoksi se olisi tarpeellista? Voihan käydä, että tästä kaikesta
ei tulekaan mitään.

— Miksi ei tulisi? — sulhanen huomautti jo kokonaan neuvottomana.

— Muuten vain. Katsotaan vielä... Kaikki käy muuten niin kuin jo
sanoin, älkää olko huolissanne, kyllä minä hänet valmistan. Teidän on
tarpeetonta siihen sekaantua. Kaikki, mikä kerran on tarpeellista,
tulee sanotuksi ja tehdyksi. Pysytelkää te vain alallanne. Mitä te
hänestä oikein tahdotte? Mitä osaa te oikeastaan mielisitte hänelle
näytellä? Ei, istukaa te vain kotonanne älkääkä kirjoitelko kirjeitä.
Ei hiiskahdustakaan, pyydän. Minä vaikenen samoin.

Varvara Petrovna ei tahtonut puhua asiasta sen enempää ja lähti
kaikesta päättäen hyvin huonotuulisena kotiinsa. Hän ei ollut sentään
odottanut, että Stepan Trofimovitš olisi ollut noin vain ilman muuta
heti paikalla valmis kaikkeen. Voi, eihän Stepan Trofimovitš vähääkään
ymmärtänyt asemaansa, eivätkä eräät asianhaarat olleet selvinneet
hänelle vähimmässäkään määrässä. Hänen puheeseensa tuli äkkiä aivan
uusi sävy, voitonvarma ja kepeä. Hän mahtailikin jo:

— Tämäpä vasta hauskaa! — hän huudahteli käsiään levitellen. —
Oletteko kuullut? Hän tahtoo saada minut niin pitkälle, etten lopuksi
enää suostukaan koko hommaan. Voinhan minäkin lopulta kadottaa
kärsivällisyyteni enkä... enkä suostukaan. "Istukaa kotona ja
pysytelkää alallanne!" Mutta miksikä minun sitten oikeastaan on mentävä
naimisiin? Senkö vuoksi vain, että hän sai sellaisen naurettavan
päähänpiston? Mutta minäpä olenkin vakavasti ajatteleva mies. Voihan
käydä, etten alistukaan mielettömän naisen joutaviin oikkuihin! Minulla
on velvollisuuksia poikaani, niin... ja itseänikin kohtaan! Minähän
tässä aion uhrautua, eikö hän sitä käsitä? Ehkä olen suostunut tähän
vain sen vuoksi, että olen kyllästynyt elämään ja että minusta kaikki
on yhdentekevää. Mutta hän saa minut suuttumaan, ja silloin ehkä
minusta ei lähimainkaan kaikki ole yhdentekevää; minä loukkaannun
ja kieltäydyn. Et enfin ridicule... [Ja sehän on naurettavaa.] Mitä
ajateltaisiin tästä klubissa? Mitä sanookaan Liputin? "Voihan käydä,
että tästä kaikesta ei tulekaan mitään" — kuulitteko! Se on jo kaiken
huippu! Sehän on jo... no, mitä tämä nyt oikeastaan on? — Je suis
un forçat, un Badinguet, un [Minä olen pakkotyövanki, narri] seinää
vastaan litistetty mies!...

Ja kuitenkin vilahteli näiden valittelujen lomasta sentään
tuon tuostakin eräänlainen oikullinen tyytyväisyys ja ilakoiva
leikillisyysmaila me taas hieman maistelimme.




KOLMAS LUKU.

Toisen synnit.



I.


Viikko oli kulunut, ja asia alkoi jo hieman selvetä.

Huomautan ohimennen, että tämä onneton viikko tuotti minullekin
paljon surua, olinhan naitettavan ystäväparkani lähin uskottu. Eniten
vainosi häntä häpeä, vaikka emme koko aikana ketään tavanneet ja
vaikka pysyttelimme itse kotosalla; mutta hän häpesi minuakin, ja mitä
enemmän hän minulle asioitaan uskoi, sitä enemmän hän oli minuun myös
harmistunut. Luulevaisuudessaan hän epäili, että kaikki olivat jo
asiassa perillä, eikä sen tähden rohjennut näyttäytyä kaupungilla, ei
klubissa, ei edes lähimmässä ystäväpiirissään. Kävelemäänkin hän aina
lähti, välttämätöntä ruumiin liikuntoa saadakseen, vasta pilkkopimeällä.

Oli kulunut viikko, eikä hän vieläkään tietänyt varmasti, oliko hän
sulhanen vai ei, eikä saanut siitä varmuutta, vaikka kuinka olisi
yrittänyt. Morsiantaan hän ei ollut vielä tavannut, ei edes tietänyt,
oliko Darja hänen morsiamensa. Ei hän tietänyt sitäkään, oliko tätä
kaikkea edes otettava oikein vakavalta kannalta! Jostakin syystä
Varvara Petrovna ei tahtonut häntä ottaa vastaan millään ehdolla.
Erääseen hänen ensimmäisistä kirjeistään (hän oli kiellosta huolimatta
kirjoittanut niitä joukoittain) Varvara Petrovna oli vastannut, että
hän ei tahtonut olla hänen kanssaan minkäänlaisissa tekemisissä, sillä
hänellä oli kiireitä, mutta sanoi kyllä itselläänkin olevan hänelle
tärkeätä sanomista ja odotti vain itsekin sopivaa hetkeä sekä lupasi
ajan tullen itse ilmoittaa, milloin hänen sopisi ottaa vastaan. Kirjeet
hän uhkasi lähettää avaamattomina takaisin, sillä kaikki sellainen
oli hänestä "vain pelkkää vallattomuutta". Tämän kirjelappusen luin
minäkin, Stepan Trofimovitš itse näytti sen minulle.

Mutta Varvara Petrovnan kovakouraisuus ja toiselta puolen epäluuloisuus
eivät suinkaan vaivanneet häntä eniten. Eräs toinenkin epäilys kiusasi
häntä lakkaamatta, niin että hän laihtui ja masentui kokonaan. Se oli
jotakin sellaista, jota hän itsekin häpesi ajatella, eikä hän millään
muotoa tahtonut puhua siitä minullekaan, vaan valehteli ja teeskenteli
kuin koulupoika. Mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla yksikseen
kahtakaan tuntia, olin hänelle yhtä tarpeellinen kuin ilma tai vesi.

Hänen käyttäytymisensä loukkasi hieman itserakkauttani... On itsestään
selvää, että jo kauan sitten olin päässyt hänen salaisuutensa
perille ja nähnyt hänen lävitsensä. Minun senaikuisten syvimpien
vakaumusteni mukaisesti tämän salaisuuden, Stepan Trofimovitšin
päähuolen, tunnetuksi tuleminen ei olisi suinkaan kohottanut hänen
arvoansa minun silmissäni, ja nuori kun olin, paheksuin hieman hänen
tunteidensa karkeutta ja eräiden hänen epäilystensä alastonta rumuutta.
Tulistuessani moitin häntä ehkä liikaakin. (Onhan tunnustettava, että
olin vain ikävissäni ruvennut hänen uskotukseen, kun ei muutakaan
tekemistä ollut.) Julmuudessani houkuttelin häneltä hänen oman
tunnustuksensa, vaikka myönsinkin toisaalta, että vaikeata on
mennä uskoutumaan eräissä asioissa edes ystävilleen. Hän ymmärsi hänkin
hyvin minun ajatukseni, toisin sanoen, hän tiesi, että näin hänet aivan
sellaisena kuin hän oli ja että olin hänelle suuttunut. Mutta silloin
hänkin suutahti minulle sen vuoksi, että olin suuttunut hänelle ja
näin hänen lävitsensä. Kiivastumiseni oli ehkä pikkumaista ja typerää,
mutta onhan tunnettua, että ainaisesta kahdenkeskisestä yhdessäolosta
ystävyydelle on hyvin usein vain pelkkää vahinkoa. Eräältä näkökannalta
katsoen hän oli täydellisesti ymmärtänyt asemansa, osasipa sangen hyvin
määritelläkin sen, mitä tulee eräisiin asianpuoliin, joita hän ei
pitänyt tarpeellisena salata minullakaan.

— Voi, mitenkä toisenlainen hän oli silloin! — hän puheli joskus
Varvara Petrovnasta. — Miten toisenlainen hän oli ennen, kun me yhdessä
istuimme ja keskustelimme... Tiedättekö, silloin hän vielä osasi puhua.
Voitteko uskoa, että silloin hänellä oli ajatuksia, omia ajatuksia. Nyt
on kaikki toisin. Ja hän saattaa sanoa, että se kaikki entinen oli vain
vanhanaikaista lörpöttelyä! Hän hal-vek-sii entisyyttä... Hänestä on
tullut vouti, taloudenhoitaja, katkeroitunut ihminen, ja aina hän on
vihoissaan...

— Mistä hän saattaisi olla vihoissaan? Olettehan suostunut hänen
vaatimuksiinsa, — yritin vastata hänelle.

Hän katsahti minuun pilkallisen hienostelevasti hymähtäen.

— _Cher ami_, jos en olisi suostunut, hän olisi ollut kauhean,
kau-he-an vihainen, mutta ei kuitenkaan niin vihainen kuin nyt, kun
suostuin kaikkeen.

Itse hän oli hyvin tyytyväinen sanoihinsa, ja illalla me tyhjensimme
taas pullosen loppuun. Mutta iloa kesti vain hetken, seuraavana päivänä
hän oli taas kahta kauheampi ja yrmeämpi.

Mutta eniten minua harmitti se, että hänestä ei ollut edes lähtijäksi
äsken palanneiden Drozdovien luo, jonne hänen välttämättä olisi
ollut tehtävä vieraskäynti tuttavuuden uudistamiseksi, nämä kun itse
tuntuivat sitä toivovan, olivatpa kyselleetkin hänestä, ja olihan hän
itsekin heitä usein ikävöiden muistellut. Lizaveta Nikolajevnasta hän
aina puhui käsittämättömän ihastuneesti. Epäilemättä hän muisteli
Lizaveta Nikolajevnaa sellaisena, kuin hän oli tätä lapsena rakastanut,
mutta sen lisäksi hän vielä kuvitteli, että tämän läheisyydessä hän
heti saisi lievennystä tuskilleen, ehkäpä jonkin ratkaisunkin suuriin
epäilyksiinsä. Lizaveta Nikolajevna oli hänen mielikuvituksessaan
joku ihmeolento, mutta sittenkään hän ei kyennyt lähtemään hänen
luokseen, vaikka joka päivä aikoi. Tärkeintä oli, että itse
olisin niin mielelläni tahtonut tulla tälle esitellyksi, ja siinä
suhteessa minua ei voinut auttaa kukaan muu kuin Stepan Trofimovitš.
Valtavan vaikutuksen minuun olivat tehneet ne kerrat, jolloin olin
tullut Lizaveta Nikolajevnaa vastaan kadulla, hänen ratsastaessaan
ratsastuspuvussaan ihastuttavan hevosen selässä n.s. sukulaisensa,
nuoren, kauniin upseerin, kenraali Drozdov-vainajan sisarenpojan
seurassa. Huumaukseni kesti vain silmänräpäyksen. Ymmärsin aina
heti haaveeni mahdottomuuden, mutta vaikkapa vain hetkenkin, niin
se sittenkin oli ollut todella olemassa, ja voitte siis ymmärtää,
kuinka raivostunut olin ystäväparalleni hänen itsepintaisesta erakkona
pysyttelemisestään.

Kaikille ystävillemme oli alun perin virallisesti ilmoitettu, että
Stepan Trofimovitš tahtoi jonkin aikaa pysytellä aivan rauhassa eikä
voinut ottaa ketään vastaan. Hän itse oli tosin tahtonut, että tästä
olisi ilmoitettu kiertokirjein, mutta minä sain kuitenkin hänet siitä
ajatuksesta luopumaan. Hänen pyynnöstään kävin sitten vain kunkin
ystävämme luona erikseen saattamassa heidän tietoonsa, että Varvara
Petrovna oli jättänyt "vanhuksemme" (siten me keskenämme nimitimme
Stepan Trofimovitšia) tehtäväksi jonkin kiireellisen työn, oli muka
järjestettävä jokin vanha kirjeenvaihto, ja että hän sen vuoksi oli
nyt sulkeutunut huoneeseensa, että itse autoin häntä j.n.e., j.n.e.
Vain Liputinin luo en vielä ollut ehtinyt ja siirsin käyntiäni yhä
tuonnemmaksi. Ja totta puhuen en oikein uskaltanutkaan sinne mennä.
Tiesin jo edeltäkäsin, että hän ei uskoisi ainoatakaan sanaa, vaan
alkaisi varmasti epäillä, että tässä piili jokin salaisuus, joka
tahdottiin pitää salassa häneltä, ja tuskin ehtisin hänen luotaan, kun
hän jo heti lähtisi kaupungille ottamaan asiasta tarkempaa selkoa ja
alkaisi juoruta. Näissä mietteissäni ja näin viivytellessäni sattui
kerran, että tapasinkin hänet kadulla. Kävi selville, että hän oli jo
kuullut meikäläisiltä asiasta. Mutta omituista kyllä, hän ei ollut
vähääkään utelias eikä kysellyt Stepan Trofimovitšista sen enempää,
keskeyttipä vielä minutkin, kun aloin pyydellä anteeksi, etten
ennemmin tullut hänelle tästä ilmoittaneeksi, ja heti käänsi puheen
toisaalle. Oli tosiaankin kertynyt jo paljon kerrottavaa; hän oli hyvin
innostunut ja ilostui saadessaan minusta kuuntelijan. Hän alkoi kertoa
kaupungin uutisia, kuvernöörinrouvan tulosta, joka oli ilmestynyt
luoksemme "uudenaikaisine keskusteluineen", klubissa syntyneestä
vastustuksesta, siitä, että kaikki vain huutavat uusista aatteista, se
on kuin tartuntaa, joka on levinnyt, j.n.e., j.n.e. Hän puheli hyvinkin
neljännestunnin ajan ja niin huvittavasti, etten malttanut keskeyttää.
Vaikka en pitänytkään hänestä, on kuitenkin myönnettävä, että hänellä
oli todella kertojan lahjat ja että hän sai aina kuulijan mukaansa,
etenkin, jos hän jostakin oli suuttunut. Tämä mies oli mielestäni oikea
synnynnäinen vakoilija. Joka hetki hän oli valmis tekemään selkoa
kaikkein viimeisimmistä uutisista ja tiesi kaupunkimme salaisimmatkin
asiat, erittäinkin kaiken sen, mikä oli huonoa ja alhaista. On
ihmeellistä, miten hän saattoi ottaa sydämelleen asiat, sellaisetkin,
jotka eivät liikuttaneet häntä itseään vähimmässäkään määrässä. Minusta
tuntui aina, että hänen luonteensa pääpiirteenä oli kateus. Kun vielä
samana iltana kerroin Stepan Trofimovitšille tästä aamullisesta
kohtauksesta, hän säikähti kovasti ja teki merkillisen kysymyksen:
"Tietääkö Liputin vai eikö?" Yritin todistella, että hänenhän oli aivan
mahdotonta tietää mitään, mutta Stepan Trofimovitš piti päänsä:

— Uskokaa tai olkaa uskomatta,— hän rupesi vakuuttelemaan lopulta aivan
odottamatta, — mutta itse olen aivan varma siitä, että hän tuntee
meidän asemamme sen yksityiskohtia myöten ja sen lisäksi vielä jotakin
sellaista, jota ette te enemmän kuin minäkään vielä tiedä, emmekä ehkä
saakaan sitä koskaan tietää, tai saamme tietää ehkä vasta sitten, kun
jo on myöhäistä, kun ei enää voi mitään korjata!...

Pidin suuni kiinni, mutta näillä sanoilla ohi tehty rohkeita ja selviä
viittailuja. Sen jälkeen emme viiteen vuorokauteen maininneet sanaakaan
Liputinista; oli selvää, että Stepan Trofimovitšia harmitti: olihan hän
tullut paljastaneeksi minulle epäilyksiään ja puhunut vähän liikoja.



II.


Kerran aamulla — noin seitsemäntenä tai kahdeksantena päivänä
siitä lukien, kun Stepan Trofimovitš oli sulhoksi lupautunut, —
kiirehtiessäni yhdentoista ajoissa tavallisuuteni mukaan surevan
ystäväni luo minulle sattui matkalla pieni välikohtaus.

Kohtasin näet Karmazinovin,[18] "kuuluisan kirjailijan", kuten
Liputin hänestä oli maininnut. Karmazinovia olin lukenut jo lapsena.
Hänen novellinsa sekä kertomuksensa tuntee hyvin sekä edellinen että
nykyinen sukupolvi. Minäkin luin niitä aivan hurmaantuneena. Niiden
lukeminen kuului poikaikäni ja nuoruuteni nautintoihin. Myöhemmin
hänen kynänsä ei minua enää lämmittänyt, tendenssinovellit, joita
hän viime aikoina kirjoitteli, eivät enää olleet makuuni kuten hänen
ensimmäiset tuotteensa, joissa oli niin paljon välitöntä runoutta; ja
hänen kaikkein viimeisimmät tuotteensa eivät viehättäneet minua enää
vähääkään.

Yleensä puhuen, jos rohkenen ilmilausua mielipiteeni näin
arkaluontoisesta asiasta, kaikki nuo meidän keskitasomme herrat kyvyt,
joita heidän eläessään pidetään melkeinpä neroina, eivät ainoastaan
katoa kuoltuansa äkkiä ja odottamatta ihmisten muistista, vaan voipa
sattua, että he jo eläessäänkin, kun uusi polvi on vähänkin varttunut
ja anastanut paikan, jossa he ovat vaikuttaneet, vaipuvat unholaan ja
tulevat hylätyiksi. Se voi joskus käydä yhtä nopeasti kuin kulissien
muutos teatterissa. Tämä ei koske vähääkään Puškineja, Gogoljeja,
Molièreja, Voltaireja, kaikkia niitä, jotka ovat tulleet sanomaan
jotakin uutta! Totta on sekin, että kaikki nuo keskitason herrat kyvyt
kirjoittavat tavallisesti itsensä tyhjiin hyvin pian, itsekään sitä
usein huomaamatta. Voihan sattua, että kirjailija, jota on pidetty
erittäin syvämielisenä ajattelijana ja jonka on odotettu vaikuttavan
sangen voimakkaasti ja aivan erikoisella tavalla yhteiskunnallisiin
virtauksiin, paljastaakin lopulta perusidea-pahaisensa ohuuden
ja mitättömyyden siinä määrin, että kukaan ei enää edes sääli
sitä, että hän niin pian on ennättänyt itsensä tyhjentää. Mutta
harmaahapsiset ukkopahat eivät sitä itse usein huomaa, ja senvuoksi
he kiukkuilevat. Heidän itserakkautensa paisuu aivan erikoisesti
heidän elämänuransa lopulla, niin että se ansaitsee jo suorastaan
ihmettelyä. Jumala tietää, mitä he oikeastaan luulevat olevansa —
vähintäänkin jumalia. Karmazinovista kerrottiin, että hän osasi pitää
arvossa vaikutusvaltaisia henkilöitä, ja hienon maailman suhteet
olivat hänelle hänen sielunsa autuuttakin kalliimmat. Hän saattoi
ottaa teidät vastaan hyvin suosiollisesti, imarrella teitä lumoavalla
avomielisyydellään, erikoisesti, jos te jostakin syystä olitte
hänelle tarpeen ja jos teitä jo edeltäkäsin oli hänelle suositeltu.
Mutta ensimmäisen ruhtinaan, ensimmäisen kreivittären tai jonkun
muun sellaisen henkilön läsnäollessa, jota hän itse pelkäsi, hän
piti pyhimpänä velvollisuutenaan olla teitä tuntematta, ja saattoi
osoittaa teitä kohtaan mitä loukkaavinta välinpitämättömyyttä. Silloin
hän kohteli teitä kuten puulastua tai kärpästä, jo ennen kuin te
ehditte edes ovesta ulos. Sellainen kuului hänen mielestään kaikkein
hienostuneimpiin käytöstapoihin. Huolimatta siitä, että hän kyllä
osasi hillitä itsensä ja oli todella selvillä kaikkein hienoimmista
käytöstavoista, hän kuitenkin saattoi itserakkaudessaan mennä näin
sairaalloisen pitkälle ja oli kokonaan kykenemätön hillitsemään
kirjailijahermostuneisuuttaan sellaisissakin piireissä, joissa ei oltu
kirjallisuudesta kiinnostuneita. Jos joku sattumalta uskalsi silloin
osoittaa hänelle välinpitämättömyyttään, hän oli sairaalloisen arka
loukkaantumaan ja alkoi heti hautoa kostotuumia.

Noin vuosi sitten luin eräästä aikakauslehdestä hänen kirjoituksensa,
jossa hän piteli ylen ankarasti naiivia runoutta ja sen psykologiaa.
Hän kuvasi merionnettomuutta jossakin Englannin rannikolla.
Jokin laiva oli hukkunut, ja hän itse väitti olleensa tapahtuman
silminnäkijänä, kertoi, miten pelastettiin hukkuvia ja naarattiin
kuolleita. Koko tämän hyvin pitkän ja monisanaisen kirjoitelman ainoana
tarkoituksena oli: hän tahtoi tuoda itsensä esille. Ei voinut mitään
sille, että väkisinkin rivien välitse tunki näkyviin: "Enkö minä
ole mielenkiintoinen, katsokaa, millainen olin sinä hetkenä? Mitä
merkitseekään itsessään meri, myrsky, kalliot, laivan pirstaleet?
Mutta paljon enemmän se, että minä olen tuon kaiken teille valtavalla
kynälläni kuvaillut. Mitä te tuijotatte tuohon hukkuneeseen naiseen,
joka pitää kuollutta lasta kuolleilla käsivarsillaan? Katselkaa
ennemmin minua, joka en tätä näkyä kestänyt, vaan käännyin siitä pois.
Käänsin sille selkäni; olen kauhuissani enkä uskalla vilkaistakaan
taakseni; siristelen silmiäni — miten huvittavaa, eikö totta?" Kun
kerroin Stepan Trofimovitšille, mitä olin ajatellut Karmazinovin
kirjoitelmasta, hän oli kanssani samaa mieltä.

Kun äskettäin alettiin kuiskailla, että Karmazinov saapuu meille,
oli luonnollista, että teki mieli nähdä hänet ja, jos mahdollista,
tutustuakin häneen. Tiesin, että vain Stepan Trofimovitš saattoi tämän
järjestää, he kun olivat ennen olleet ystäviä. Ja äkkiä tapaankin hänet
kadunkulmassa. Tunsin hänet heti; häntä oli osoitettu minulle, kun hän
noin kolme päivää sitten oli ajelemassa kuvernöörinrouvan seurassa.

Karmazinov oli lyhyehkö, hienosteleva ukkopaha, tuskin yli
viidenkymmenenviiden vuoden iän. Hänen kasvonsa olivat jokseenkin
punakat, hiukset harmaissa kiharoissa, jotka pistivät esiin pyöreän,
silinterimäisen hatun alta sekä kiertyivät kiharalle hänen puhtoisten,
ruusunpunaisten pikku korviensa ympärille. Puhtoiset kasvot eivät
olleet erikoisen kauniit: huulet ulkonevat, ohuet, niiden ilme viekas,
nenä paksuhko, silmät pienet ja niiden ilme terävän terävä ja viisas.
Hänen pukunsa oli hieman vanhanaikainen, hänellä oli jonkinlainen
olkaviitta hartioilla, sellainen, joita tähän vuoden aikaan käytettiin
joko Sveitsissä tai Pohjois-Italiassa. Mutta ainakin kaikki hänen
pukunsa yksityiskohdat: kalvosimennapit, kaulukset, paidannapit, hänen
kilpikonnanluinen lornjettinsa, joka riippui mustassa silkkinauhassa,
etusormen sormus, kaikki ne olivat varmasti sellaisia, joita
käyttävät vain moitteettoman hienot herrasmiehet. Olenpa melkein
varma siitäkin, että hän kesäisin välttämättä käytti värillisiä
kangasjalkineita, joissa oli isot valkeat helmiäisnapit sivuilla.
Kun jouduimme vastakkain, hän pysähtyi naapurikadulle kääntymättä ja
alkoi tarkastella minua. Huomattuaan, että minäkin tarkastelin häntä,
hän kysäisi minulta hunajanmakealla, mutta hieman liian kirkuvalla
äänellään:

— Sallitteko minun kysyä, miten parhaiten pääsisin Häränkadulle?

— Häränkadulleko? Sehän on täällä, tässä heti, — huudahdin tavattoman
järkytettynä. -— Pitkin tätä katua yhä edelleen ja sitten toiselle
kadulle vasemmalle.

— Paljon kiitoksia.

Kirottu hetki. Luultavasti jouduin hämilleni ja katselin häntä orjan
ilmein! Hän huomasi sen samana hetkenä ja lisäksi vielä kaiken muunkin,
sen, että jo tiesin, kuka hän oli, että olin lukenut teoksiaan ja että
jo lapsesta lähtien tunsin häntä kohtaan mitä hartainta kunnioitusta,
että olen nyt hämilläni ja katselen häntä orjan ilmein. Hän hymähti,
nyökähdytti vielä kerran päätään ja lähti suoraa tietä sinne, jonne
olin neuvonut. En tiedä itsekään, miksi käännyin hänen jälkeensä ja
juoksin hänen perässään noin kymmenen askelta. Äkkiä hän taas pysähtyi.

— Ettekö voisi neuvoa, mistä lähinnä saisi ajurin? — hän huudahti taas
minulle.

Ruma kirkaisu, ruma ääni.

— Ajurin? Lähinnä täältä... tuomiokirkon luota... Siellä on niitä
aina,—ja samassa tunsin, että olin jo vähällä lähteä hakemaan ajuria.
Luulen, että hän sitä juuri odottikin. Havahduin samassa ja pysähdyin
tietenkin, mutta hän lienee sittenkin huomannut aikomukseni, koskapa
hän seurasi minua yhä hymyillen ilkeästi. Silloin tapahtui se, mitä en
koskaan unohda.

Samassa pudotti hän nimittäin pienen pienen laukun, jota oli
pitänyt vasemmassa kädessään. Se ei oikeastaan ollut edes laukku,
vaan jonkinlainen pikku laatikko, paremmin sanoen pikku salkku tai
vieläkin paremmin sanoen redicule. Se muistutti vanhanaikaisia naisten
käsilaukkuja. Olkoonpa se nyt mikä tahansa, tiedän vain, että juoksin
suin päin sitä nostamaan.

Luulen varmasti, etten kumminkaan olisi sitä nostanut, mutta
ensimmäinen liikkeeni oli eittämätön nostamisyritys, en voinut sitä
enää tehdä tyhjäksi ja punastuin kuin hölmö. Tuo kettu teki varmasti
kaikesta omat johtopäätöksensä.

— Kiitän, kyllähän minä itsekin, — hän sanoi huomaavaisen
ystävällisesti, tosin vasta käsitettyään, etten aikonutkaan nostaa
hänen laukkuansa. Häh nosti sen itse, nyökäytti päätään ja jätti minut
kuin hölmön seisomaan keskelle katua. Ja sehän oli aivan samaa, kuin
jos olisin sen nostanutkin. Viiden minuutin ajan pidin itseäni täysin
häväistynä, vieläpä ikuisiksi ajoiksi häväistynä, mutta lähestyessäni
Stepan Trofimovitšin asuntoa aloin äkkiä nauraa aivan ääneen. Kohtaus
alkoi tuntua minusta niin huvittavalta, että päätin kertoa sen
viipymättä Stepan Trofimovitšillekin, vieläpä oli aikomukseni esittää
se oikein vuorokeskusteluna.



III.


Mutta tällä kertaa huomasinkin ihmeekseni, että hänessä oli tapahtunut
sillä aikaa suuri muutos. Hän tosin juoksi uteliaana minua vastaan ja
yritti ensin kuunnellakin puhettani, mutta niin hajamielisenä, että
kaikesta päättäen hän ei käsittänyt puoltakaan siitä, mitä kerroin.
Mutta Karmazinovin nimen mainitessani hän havahtui ja joutui aivan kuin
pois suunniltaan.

— Ette saa kertoa, älkää mainitko tuon... hän huudahteli kuin
mielipuoli. — Kas tässä! Katsokaa! Lukekaa! Lukekaa!

Hän veti laatikostaan esille kolme paperilappua ja levitti ne
pöydälle. Ne olivat Varvara Petrovnan käsialaa, lyijykynällä kiireesti
töherrettyjä. Ensimmäinen niistä oli toissa päivänä Päivätty, toinen
eilen, ja viimeinen oli lähetetty tänään, vasta noin tunti sitten.
Ne eivät oikeastaan sisältäneet yhtään mitään. Kaikissa puhuttiin
vain Karmazinovista, ja niistä saattoi aavistaa kunnianhimoisen
Varvara Petrovnan olevan touhuissaan ja peloissaan siitä, että
Karmazinov ei enkä muistaisikaan käydä hänen, Varvara Petrovnan, luona
vieraskäynnillä! Kas tässä on ensimmäinen, joka oli lähetetty toissa
päivänä (ehkä jo kolme, neljä tai ehkäpä jo viisikin päivää sitten):

 "Jos hän tänään lopultakin kunnioittaa teitä tulollaan, niin pyydän,
 ei sanaakaan minusta. Ei pienintä viittausta. Muistakaa hillitä
 kielenne älkääkä mainitko nimeäni.

                                                    V.S."

Eilinen kuului:

 "Jos hän vihdoinkin on päättänyt tänä aamuna käydä luonanne, tekisitte
 luullakseni viisaimmin, jollette ottaisi häntä vastaan. Niin minä
 ajattelen, enhän tiedä, mitä mieltä itse olette.

                                                          V.S."

Ja tämänpäiväinen, siis viimeinen, kuului:

 "Olen varma siitä, että huoneissanne on roskaa kuormittain ja ilma
 niissä aivan paksuna tupakansavusta. Lähetän luoksenne Marjan ja
 Fomuškan. Puolessa tunnissa he saavat järjestyksen aikaan. Mutta
 te ette saa häiritä heitä. Istukaa keittiössä, kunnes kaikki on
 kunnossa. Lähetän bokharalaisen maton ja kaksi kiinalaista maljakkoa.
 Siitä on jo kauan, kun aioin lähettää ne teille, ja lisäksi vielä
 oman Teniersini (vain joksikin aikaa). Maljakot voisitte asettaa
 ikkunoille, ja Teniers olisi ripustettava Goethen muotokuvan alle,
 oikealle puolelle, sieltä se näkyy parhaiten, ja aamuvalokin sattuu
 sinne. Jos hän lopultakin ilmaantuu luoksenne, ottakaa hänet vastaan
 mitä kohteliaimmin, mutta koettakaa puhella ensin joistakin aivan
 turhanpäiväisistä asioista ja sen jälkeen vasta jostakin oppineiden
 keskusteluaiheesta, mutta sen näköisenä, kuin vasta eilen olisitte
 toisenne viimeksi tavanneet. Minusta ei sanaakaan. Käyn ehkä illalla
 katsomassa, miltä teillä näyttää.

                                                        V.S."

 "P.S. Jos hän ei tänäänkään tule, niin hän ei sitten nähtävästi tule
 ollenkaan."

Luin kirjeet ja ihmettelin, että turhista asioista saatettiin pitää
näin suurta melua. Katsahdin kysyvästi Stepan Trofimovitšiin ja
huomasin ihmeekseni, että minun lukiessani kirjeitä hän oli ehtinyt
vaihtaa valkoisen kaulaliinansa — punaiseen. Hattu ja keppi olivat
pöydällä. Hän oli kalpea ja hänen kätensä vapisivat.

— Minä viis välitän hänen levottomuudestaan! — hän huudahti
raivostuneena vastaukseksi kysyvään katseeseeni. — Je m'en fiche! Että
hän kehtaakin olla levoton jonkun Kar-ma-zi-novin vuoksi! Mutta eipä
vain vastaa kirjeisiini! Kas tuossakin on avaamaton kirje, jonka hän
eilen palautti, tuossa pöydällä se on, L'Homme qui rit'n [Nauravan
ihmisen], kirjan alla. Sitäkö se minua liikuttaa, että hän suree
Ni-ko-lenj-kansa vuoksi! Je m'en fiche et je proclame ma liberté. Au
diable le Karmazinoff! Au diable la Lembke! [Minä siitä viis välitän
ja vaadin vapauttani. Hiiteen Karmazinov! Hiiteen rouva Lembke!] Ja
maljakot minä piilotin eteiseen ja Teniersin lipastonlaatikkoon sekä
vaadin, että hänen on otettava minut vastaan, vieläpä heti paikalla.
Kuuletteko: minä vaadin! Lähetin hänelle tuollaisen samanlaisen
paperinpalasen, lyijykynällä kirjoitetun, sinetöimättömänä, Nastasjan
mukana ja odotan parhaillaan vastausta. Tahdon, että Darja Pavlovnan
on itsensä ilmaistava minulle suostumuksensa — oman suunsa kautta,
alla taivaan kasvon tai ainakin teidän kuultenne. Vous me seconderez,
n'est-ce pas, comme ami et témoin. [Tehän tulette mukaan ystävänä
ja todistajana.] En tahdo, että minulla olisi syytä punastua,
en tahdo valehdella, en tahdo mitään salaista, tämä on julkinen
asia kerta kaikkiaan. Tunnustakoot minulle kaiken aivan suoraan,
ylevän avomielisesti, ja silloin... silloin ehkä ihmetytän nykyistä
ihmispolvea suurenmoisuudellani... Olenko halpamainen vai enkö, hyvä
herra? — hän lopetti äkkiä puhetulvansa ankarasti katsahtaen minuun,
aivan kuin minä olisin pitänyt häntä halpamaisena.

Pyysin häntä juomaan vähän vettä; en koskaan ollut nähnyt häntä
tuollaisena. Puhuessaan hän koko ajan juoksenteli nurkasta toiseen,
mutta sitten hän äkkiä pysähtyi hyvin eriskummalliseen asentoon.

— Luuletteko tosiaankin, — hän jatkoi edelleen sairaalloisen
mahtipontisesti yhä tarkastellen minua kiireestä kantapäähän,
— luuletteko, että minussa, Stepan Trofimovitšissa, ei ole
siveellistä ryhtiä sen vertaa, että voisin tarttua mieron sauvaan
ja kohottaa kerjuripussin näille heikoille hartioilleni sekä että
uskaltaisin lähteä ulos maailmaan, iäksi päiviksi, jos kunniani ja
riippumattomuuden ylevä prinsiippi kerran niin vaatii? Ei Stepan
Trofimovitš ensi kertaa vastaa jalomielisyydellä despotismiin,
vaikkakin hullun naisen despotismiin, joka tosin onkin kaikkein
loukkaavinta ja julminta, mitä maa päällään kantaa. Ja näin rohkenen
ajatella siitäkin huolimatta, että te, arvoisa herra, jos oikein näin,
suvaitsitte äsken hymähtää puheilleni! Te ette tosiaankaan usko, että
minussa saattaisi olla niin paljon ylevyyttä, että voisin lähteä
vaikkapa kauppiaan lasten kotiopettajaksi, jos niin tarvitaan, tai
vaikkapa kuolla maantien ojaan! Vastatkaa, vastatkaa heti: uskotteko
vai ettekö usko?

Mutta minä olin nyt tahallanikin vaiti. Teeskentelinpä vielä, etten
muka tahtonut loukata häntä vastaväitteilläni, vaikka en voinutkaan
myöntää hänen olevan oikeassa. Kaikessa tässä ärtyneisyydessä oli
jotakin sellaista, mikä minua suorastaan loukkasi, ei oikeastaan
henkilökohtaisesti minua, ei suinkaan! Mutta... siitä myöhemmin.

Hän kalpeni.

— Ehkä teidän on minun kanssani ikävä, herra G-v (se on sukunimeni),
ettekä te ehkä haluakaan enää käydä luonani? — hän puheli kalpean
rauhallisena, kuten ihminen puhuu juuri vähän ennen yht'äkkistä
lopullista purkausta. Hypähdin säikähdyksestä seisoalleni. Samassa
tuli Nastasja ja ojensi ääneti Stepan Trofimovitšille kirjelippusen,
johon oli töherretty jotakin lyijykynällä. Stepan Trofimovitš silmäsi
sen loppuun ja ojensi sen samassa minulle. Paperiliuskalle oli Varvara
Petrovnan käsialalla kirjoitettu kaikkiaan vain kaksi sanaa: "Istukaa
kotona."

Stepan Trofimovitš sieppasi ääneti hattunsa ja keppinsä sekä lähti
kiireesti huoneesta: minä jäljessä. Samassa alkoi eteisestä kuulua
ääniä ja nopeita askelia. Stepan Trofimovitš pysähtyi kuin ukkosen
iskemänä paikoilleen.

— Se on Liputin, nyt olen hukassa! — hän kuiskasi ja sieppasi minua
kädestä.

Samassa astui huoneeseen Liputin.



IV.


Miksi hän Liputinin vuoksi saattoi joutua hukkaan, sitä en ymmärtänyt
enkä oikeastaan ottanutkaan hänen sanojansa täydestä. Kaikki johtui
luultavasti hermoista. Mutta ainakin hän tavattomasti säikähti, ja
siksi päätin pitää häntä silmällä.

Sisään tunkevan Liputinin koko olemus osoitti, että hänellä oli tällä
kertaa erikoinen oikeus tulla taloon kaikista kielloista huolimatta.
Muassaan hänellä oli muudan tuntematon herra, varmaankin joku
satunnainen kaupunkiimme poikennut vieras. Vastaukseksi säikähtäneen
Stepan Trofimovitšin mielipuoliseen katseeseen hän huudahti äänekkäästi:

— Tuon tullessani vieraan, vieläpä aivan erikoisen. Rohkenen
häiritä teitä yksinäisyydessänne. Herra Kirillov, mitä ihmeellisin
rakennusinsinööri. Ja mikä tärkeintä, hän tuntee teidän poikanne,
suuresti kunnioitetun Pjotr Stepanovitšin; ovatpa läheisiä ystäviäkin
ja tuopa hän pojaltanne teille jonkinlaisia viestejäkin. Vasta on äsken
tänne saapunut.

— Mitä viesteihin, niin liioittelette, — vieras huomautti jyrkästi,
— terveisiä ei ole ollut, mutta tunnen Verhovenskin tosin. Jätin H:n
kuvernementtiin, kymmenen päivää tästä sitten.

Stepan Trofimovitš ojensi kätensä totuttuun tapaansa ja pyysi istumaan.
Hän katsahti minuun, katsahti sitten Liputiniin ja näytti vihdoinkin
aivan kuin heränneen. Hän istahti samassa, mutta piti huomaamattaan yhä
vieläkin hattua ja keppiä kädessään.

— Tehän olette menossa ulos? Ja minulle kun kerrottiin, että olette
muka liiasta työstä sairastunut.

— Sairas olen, aioin tosin juuri lähteä hieman kävelemään, minä... —
Stepan Trofimovitš vaikeni, heitti äkkiä hattunsa ja keppinsä sohvalle
ja — punastui.

Sillä aikaa tarkastelin vierasta. Mies oli nuori, vain
seitsemänkolmattavuotias, siisteissä pukimissa, solakka, laihahko,
mustatukkainen, kasvot kalpeat, likaisen väriset, silmät tummat,
kiillottomat. Hän näytti mietiskelevältä ja hajamieliseltä; puhui
omituisen äkkinäisesti ja kieliopin säännöistä välittämättä.
Sanajärjestys oli omituinen, ja hän näytti aina hakevan sanoja, kun
oli muodostettava vähänkin pitempi lause. Liputin huomasi heti Stepan
Trofimovitšin säikähdyksen ja oli siitä nähtävästi tyytyväinen. Hän oli
istahtanut rottinkituolille, jonka hän oli nostanut miltei keskelle
lattiaa ollakseen yhtä lähellä sekä isäntää että vierasta, jotka
kumpikin olivat istuutuneet sohvalle, toinen huoneen toisella puolella
olevalle, toinen vastakkaiselle puolelle. Hänen terävät silmänsä
vilkuilivat joka paikkaan.

— En ole pitkiin aikoihin nähnyt Petrušaa... Ulkomaillako te hänet
tapasitte? — Stepan Trofimovitš puheli tuskin kuuluvasti vieraalle.

— Täällä sekä ulkomailla.

— Aleksei Nilytš on itse äsken palannut ulkomailta oltuaan siellä
neljä vuotta, — Liputin tarttui puheeseen. — Hän oleskeli siellä
täydellistyäkseen erikoisalallaan ja on nyt saapunut luoksemme, koska
hänellä on toiveita saada toimi parhaillaan rakenteilla olevalla
rautatiesillallamme. Hän odottaa juuri vastausta. Hän tuntee myös
Drozdovit, siis Lizaveta Nikolajevnankin, Pjotr Stepanovitšin
välityksellä.

Insinööri istui yrmeänä ja kuunteli puhetta kärsimättömän näköisenä.
Minusta tuntui aivan siltä, kuin hän olisi ollut jostakin vihoissaan.

— Hän tuntee myös Nikolai Vsevolodovitšin.

— Tunnetteko Nikolai Vsevolodovitšinkin? — Stepan Trofimovitš ihmetteli.

— Tunnen senkin.

— Minä en... en pitkään aikaan ole tavannut Petrušaa ja... en ansaitse
oikeastaan tulla mainituksi hänen isäkseenkään, c'est le mot [se lienee
oikea sana], minä... mutta miksi te jätitte hänet sinne?

— Jätinpähän vain... hän saapuu itse, - Kirillov koetti päästä
kysyjästä rauhaan. Totisesti hän oli vihoissaan jostakin.

— Saapuu! Viimeinkin... minä... minä nähkääs en ole pitkään aikaan
tavannut Petrušaa! — Stepan Trofimovitš oli kuin takertunut tähän
lauseeseen. — Odottelen nyt poikaparkaani, jota vastaan... voi, jota
vastaan olen syvästi rikkonut! Se on, tahdoin oikeastaan sanoa, että
jättäessäni hänet silloin yksin Pietariin minä — sanalla sanoen, en
pitänyt häntä minään erikoisuutena, quelque chose dans ce genre.
[Tai jotakin sentapaista.] Poikanen, tiedättekö, oli hermostunut
lapsi, hyvin tunteellinen ja... arka. Maata mennessään hän luki
aina polvillaan iltarukouksensa ja teki ristinmerkin pielukseensa,
koska pelkäsi öisin kuolevansa... je m'en souviens. Enfin, ei
vähintäkään kauneudentajua, toisin sanoen ei mitään ylevää, vakavaa,
ei pienintäkään niin sanoakseni tulevaisuuden aatteen itua... c'était
comme un petit idiot. [Hän oli kuin pikku idiootti.] Muuten taisin
hieman tässä unohtua puhelemaan... suokaa anteeksi... mutta te
tapasitte minut sellaisena hetkenä...

— Tottako, että teki ristinmerkin pielukseenpa? — tiedusteli insinööri
aivan erikoisen uteliaana.

— Ristinmerkin teki...

— Minä muuten vain, jatkakaa...

Stepan Trofimovitš katsahti kysyvästi Liputiniin.

— Oli hauskaa, että poikkesitte, mutta minä en ikävä kyllä... en voi
tällä kertaa... Mutta saan ehkä kysyä, missä asutte?

— Jumalanilmestyksen kadulla, Filippovin talossa.

— Siis samassa talossa kuin Šatov, — huomautin tahtomattani.

— Siinä samassa, — huudahti Liputin, — Šatov asuu vain ylhäällä,
ullakkokerroksessa, mutta insinöörimme asuu alhaalla, kapteeni
Lebjadkinilla. Hän tuntee Šatovin, vieläpä Šatovin vaimonkin.
Ulkomailla hän oli tavannut tämän usein.

— _Comment!_ Tiedättekö tosiaankin jotakin tuosta onnettomasta
avioliitosta de ce pauvre ami ja tunnetteko tuon naisen? — huudahti
Stepan Trofimovitš myötätuntoisesti, — te olette ensimmäinen ihminen,
joka voisi tästä jotakin kertoa, koska tunnette asian niin läheltä, ja
jos suinkin...

— Millaista pötyä, — insinööri tiuskaisi ja karahti tulipunaiseksi.
— Liputin, te lisäilette! En ole nähnytkään Šatovin vaimoa, kerran
vain kaukaa, enkä koskaan läheltä... Šatovin tunnen. Miksi te aina
lisäilette kaikenlaista?

Kirillov käännähti rajusti sohvassa, sieppasi hattunsa, pani sitten
sen taas entiselle paikalleen ja istuutui uudelleen samaten kuin oli
istunutkin, sekä siirsi kuin otteluun vaatien mustat leimuavat silmänsä
Stepan Trofimovitšiin. En parhaimmalla tahdollanikaan saattanut
ymmärtää tuollaista omituista ärtyneisyyttä.

— Suokaa anteeksi, — huomautti Stepan Trofimovitš hienosti, — käsitän,
että asia saattaa olla hyvinkin arka...

— Ei arkuudesta kysymys. Yksinkertaisesti häpeällinen juttu, enkä teitä
tarkoittanut sanoilla "millaista pötyä", vaan Liputinia. Mitä hänen
aina tarvitsee lisäillä. Suokaa anteeksi, jos luulitte, että tarkoitin
teitä. Šatovin kyllä, mutta hänen vaimoansa en tunne ollenkaan, en
ollenkaan!

— Ymmärrän, ymmärrän hyvin, ja jos kysäisinkin, niin vain siksi, että
pidän tuosta ystäväparastamme, notre irascible ami, ja minua on aina
huvittanut... Tämä mies on mielestäni liian jyrkästi kääntänyt selkänsä
entisille, tosin ehkä liian nuorekkaan innokkaille, mutta kuitenkin
sangen oikeaan suuntaan tähtääville mielipiteilleen. Ja nyt hän pauhaa
notre sainte Russie'stamme sellaisia asioita, että tätä kaikkea ei
voi käsittää muuten, kuin että hänen elimistönsä on murtunut, — en
tahtoisi sanoa siitä muuta, — ja sen on varmasti aiheuttanut jokin
hyvin tärisyttävä perhesuru ja kaikesta päättäen juuri hänen onneton
avioliittonsa. Minä, joka olen tutkinut Venäjä-parkaani ja tunnen sen
kuin kaksi sormeani, minä, joka Venäjän kansalle olen uhrannut koko
elämäni, minä voin teille vakuuttaa, että hän ei tunne Venäjän kansaa,
ja sitäpaitsi...

— En minäkään tunne ollenkaan Venäjän kansaa... ei ole aikaa
tutkiakaan, — insinööri tiuskaisi taas jyrkästi ja käännähti sohvassa.
Stepan Trofimovitš katkaisi puheensa.

— Kyllä hän tutkii, tutkii parhaillaan, — puuttui Liputin puheeseen, —
hän on jo aloittanut tutkimuksensa ja kirjoittaa parhaillaan huvittavaa
tutkielmaa niistä syistä, jotka ovat lisänneet itsemurhien lukumäärää
Venäjällä, ja yleensä niistä syistä, jotka joko lisäävät tai vähentävät
itsemurhien lukumäärää yhteiskunnassa. On tultu peräti ihmeellisiin
tuloksiin!

Insinööri kävi levottomaksi.

— Tähän ei ole oikeutta, — hän murahti vihaisena, — en ollenkaan
tutkielmaa. En rupea tyhmyyksiä. Kysäisin kahdenkesken, aivan
sattumalta. Ei ole kysymyksessä tutkielma; sitä ei julkaista, eikä
teillä ole oikeutta...

Liputin suorastaan nautti.

— Anteeksi, erehdyin ehkä nimittäessäni suurta kirjallista työtänne
pikku tutkielmaksi. Hän tekee vain havaintoja, mutta ei koskettele
ollenkaan kysymyksen ydintä tai, niin sanoakseni, sen moraalista
puolta, oikeastaan hän kieltää kokonaan moraalin ja kannattaa tuota
uusinta katsantotapaa, että ensin kaikki on hävitettävä maan tasalle
lopullisten tarkoitusperien saavuttamiseksi. Hän sanoo myös vaativansa
runsaasti satamiljoonaa päätä saadakseen terveen järjen Euroopassa
vakaannutetuksi. Tarvitaan siis paljoa enemmän päitä kuin mitä viime
maailmankongressissa oli vaatimassa rauhaa. Tässä suhteissa Aleksei
Nilytš on päässyt kaikkia muita pitemmälle.

Insinööri kuunteli kalpeana ja halveksivasti hymyillen. Puolisen
minuuttia oltiin vaiti.

— Tämä on typerää, Liputin, — sanoi herra Kirillov lopuksi arvokkaasti.
— Mainitsin ohimennen jotakin, ja te sen noin. Oma asianne. Mutta
teillä ei ole oikeutta, sillä en koskaan puhu kenellekään. Inhoan
puhelemista. Jos on vakaumuksia, mikä on päivänselvää... mutta te
teitte tyhmästi. En sellaisia kysymyksiä, jotka on jo ratkaistu. Inhoan
keskustelua. En tahdo keskustella...

— Siinä te varmasti teette hyvin viisaasti. — Stepan Trofimovitš ei
malttanut olla sanomatta sanaansa.

— Suokaa teiltä anteeksi, mutta en ole täällä kenellekään vihoissa.
— jatkoi vieras nopeassa tahdissa ja innoissaan, — neljään vuoteen
olen nähnyt vähän ihmisiä... Neljään vuoteen olen puhunut vähän, en
ole koettanut tavata ketään, päämäärieni vuoksi, jotka eivät liikuta
ketään, neljään vuoteen. Liputin on keksinyt ja nauraa. Ymmärrän enkä
ole näkevinäni. En helposti loukkaannu, mutta harmittaa hänen vapaus
puhua - ja jos en teille ajatuksiani, — hän lopetti äkkiä puheensa,
katsahtaen lujasti vuorotellen meihin kuhunkin, — niin en sen vuoksi,
että pelkäisin ilmiantavan; ei se ole sen vuoksi, olkaa hyvä, älkää
ajatelko tässä suhteessa sellaista.

Tähän ei kenelläkään enää ollut mitään sanomista, me vain kaikki
katsahdimme kerran toisiimme. Liputinkin unohti hörähtää nauruun.

—Hyvät herrat, olen pahoillani, — Stepan Trofimovitš nousi
päättäväisenä sohvalta, — mutta en ole oikein terve ja tunnen
sitäpaitsi, että olen hermostunut. Suonette anteeksi.

Vai niin! On lähdettävä, — herra Kirillov kavahti pystyyn siepaten
lakkinsa, — hyvä, että sanoitte, olen hajamielinen.

Hän nousi ja käsi ojennettuna lähestyi avomielisen yksinkertaisesti
Stepan Trofimovitšia.

— Ikävää, että olitte sairas ja minä tulin.

— Toivon, että menestyisitte täällä, — vastasi Stepan Trofimovitš
hyvänsuovan näköisenä, mutta ei kiirehtinyt liikoja puristaakseen
ojennettua kättä. — Ymmärrän hyvin, että te, joka olette ollut niin
kauan ulkomailla, olette karttanut tarkoituksellisesti ihmisiä ja —
olette unohtanut Venäjän, katselette pakostakin meitä piintyneitä
venäläisiä ihmetellen samoin kuin me teitä. Mais cela passera. [Mutta
se on ohimenevää.] Eräs seikka minua kuitenkin ihmetyttää: te olette
tullut tänne rakentamaan meille siltaa, vaikka edustattekin "hävityksen
prinsiippiä". Tuskin ne uskovat tuon sillan rakentamista teidän
huostaanne!

— Kuinka! Kuinka sanoitte... hyi, piru! — huudahti ällistynyt Kirillov
ja naurahti äkkiä mitä iloisimmin ja lapsellisimmin. Hetkeksi hänen
kasvonsa saivat suorastaan lapsen ilmeen, ja minusta näytti, että
se ilme sopi hänelle. Liputin hieroi käsiään tyytyväisenä Stepan
Trofimovitšin nokkelan huomautuksen vuoksi. Mutta minä ihmettelin
itsekseni yhä vieläkin, miksi Stepan Trofimovitš oli niin säikähtänyt
Liputinta ja miksi hän oli huudahtanut kuullessaan hänen tulevan: "olen
hukassa".



V.


Me seisoimme kaikki jo kynnyksellä. Oli parhaillaan se hetki,
jolloin talonväki ja vieraat vaihtavat vielä kerran pikimmiten mitä
ystävällisimpiä sanoja erotakseen sen jälkeen onnellisesti.

— Hän murjottaa tänään siitä syystä, — singahdutti Liputin äkkiä jo
huoneen kynnyksen yli astuttuaan ja aivan kuin ohimennen, — että hän
äsken joutui riitaan kapteeni Lebjadkininin kanssa tämän sisaren
vuoksi. Kapteeni Lebjadkinilla on tapana ruoskia joka päivä nagaikalla
armasta sisarkaunotartaan, mielipuolta, oikein oikealla kasakan
nagaikalla, aamuin illoin. Senpä vuoksi Aleksei Nilytš onkin nyt
vuokrannut asunnon talon sivurakennuksesta päästäkseen tätä kuulemasta.
No, ei sitten muuta kuin näkemiin.

— Sisartaan? Sairasta? Nagaikalla? — Stepan Trofimovitš huudahti
kauhuissaan, aivan kuin häntä itseänsä olisi äkkiä sivallettu
ruoskalla, — Minkälaista sisartaan? Kuka on Lebjadkin?

Äskeinen säikähdys uudistui samassa silmänräpäyksessä.

— Lebjadkin! Se on muudan eronsaanut kapteeni; ennen häntä nimitettiin
vain alikapteeniksi...

— Oh, eihän minua liikuta hänen arvonsa. Mikä sisar? Hyvä Jumala... te
sanoitte: Lebjadkin. Mutta meillähän täällä oli kerran Lebjadkin...

— Sama mies, meidän Lebjadkinimme, muistattehan Virginskin jutun?

— Mutta hänellähän tavattiin vääriä rahoja?

— Mutta tännepä vain on palannut, jo kolme viikkoa sitten. Elää täällä
mitä oudoimmissa olosuhteissa.

— Mutta hänhän on roisto.

— Eivätkö roistot sitten muka viihdy meillä— Liputin laski leikkiä
aivan kuin tunnustellen viekkailla silmillään Stepan Trofimovitšia.

— Voi hyvä Jumala, enhän minä ollenkaan sitä tarkoittanut... Vaikka
mitä siihen tulee, niin roistoista olen kanssanne aivan samaa mieltä,
juuri teidän enkä kenenkään muun kanssa. Mutta entä sitten? Mitä te
tällä tahdotte sanoa? Tehän välttämättä tahdotte saada sanotuksi
minulle jotakin ihmeellistä!

— Se ei nyt oikeastaan ole yhtään mitään... se on, tämä kapteeni ei
suinkaan lähtenyt silloin meiltä vain väärien rahojen vuoksi, vaan
lähti hakemaan juuri tätä samaista sisartaan, joka oli piilossa
jossakin tuntemattomassa olinpaikassa; mutta nyt hän on löytänyt
sisarensa ja tuonut hänet tänne mukanaan. Siinä koko juttu. Aivan
kuin te jostakin olisitte säikähtänyt, Stepan Trofimovitš? Muuten,
kaiken tämän olen saanut selville hänen humalaisesta lörpöttelystään,
mutta selvin päin hän ei puhu asiasta niin eikä näin. Hän on ärtyisä
ja niin sanoakseni runoileva Mars, kun sille päälle sattuu, mutta
hänellä on huono kirjallinen aisti. Ja hänen sisarkultansa ei ole
ainoastaan hullu, vaan kaiken lisäksi vielä rampa, jolta on muka
"kunnia ryöstetty". Tämän viettelijältä herra Lebjadkin kuuluu kantavan
hyvityksenä kunnianloukkauksesta jonkinlaista vuotuista veroa, — mikäli
hänen humalaisia puheitaan saattaa ymmärtää. Luulen kuitenkin, että
kaikki on vain humalahoureita. Kehuu vain suotta. Ei sellaiseen tarvita
noin suuria summia. Mutta tulkoot mistä tulevat, — rahoja hänellä joka
tapauksessa on, se on totta: puolitoista viikkoa sitten hän kulki vielä
miltei paljain jaloin, mutta nykyisin hän pitelee käsissään satoja,—
näin sen itse. Sisar saa joka päivä jonkinlaisia kohtauksia, vinkuu
ja vikisee, ja kapteeni "valvoo järjestystä" nagaikalla. "Naiseen",
hän sanoo "on istutettava kunnioituksentunnetta". En ymmärrä, miten
Šatov jaksaa asua heidän yläpuolellaan. Aleksei Nilytš kesti sitä
vain kolmisen päivää, vaikka he olivat ennestään tuttuja jo Pietarin
ajoilta. Hän on nyt muuttanut sivurakennukseen saadakseen olla rauhassa.

— Onko tämä kaikki totta? — Stepan Trofimovitš kysäisi insinööriltä.

— Lörpöttelette paljon, Liputin, — murahti puhuteltu vihaisesti.

— Salaisuuksia ja taas salaisuuksia! Mistä lähtien teillä on niitä
alkanut olla sellaiset määrät! — huudahti Stepan Trofimovitš voimatta
enää hillitä itseään.

Insinöörin otsa vetäytyi kurttuun, - hän punastui ja kohauttaen
olkapäitään poistui huoneesta.

— Kerrankin Aleksei Nilytš oli siepannut hänen kädestänsä ruoskan,
taittanut sen säpäleiksi ja heittänyt ulos ikkunasta, niin olivat
riidelleet, — Liputin lisäsi.

— Miksikä lörpöttelette, Liputin, tuo on typerää, miksi? — Aleksei
Nilytš kääntyi taas samassa Liputinin puoleen.

— Miksi salaisimme turhasta vaatimattomuudesta sielumme jaloimpia
värähtelyjä, — teidän sielustanne puhun, en omastani.

— Miten typerää... ja tarpeetonta... Lebjadkin on hölmö ja
tyhjänpäiväinen, ei kelpaa työhömme ja... onpa vaarallinenkin. Miksi te
aina lörpöttelette? Lähden kotiin.

— Miten harmillista, — huudahti Liputin julkeasti hymyillen, — olisin
vielä kertonut teille, Stepan Trofimovitš, erään huvittavan jutun.
Siinä tarkoituksessahan minä tänne oikeastaan lähdinkin, mutta ehkäpä
te olette ennättänyt sen jo kuullakin. Mutta jääköön toiseen kertaan.
Aleksei Nilytšin on kiire... Näkemiin! Varvara Petrovnalle minä
vasta toissa päivänä oikein nauroin, lähetti näet varta vasten minua
hakemaan. Nauroin ihan kuollakseni, niin koko asia minua huvitti.
Näkemiin!

Mutta silloin Stepan Trofimovitš suorastaan tarrautui häneen kiinni,
sieppasi häntä olkapäistä ja pakotti hänet täyskäännöksellä takaisin
huoneeseen ja istutti hänet tuolille. Liputin aivan säikähti.

— No, eikö minua sitten vielä naurattaisi, — hän alkoi itse
varovaisesti tarkastellen tuoliltaan Stepan Trofimovitšia, — kutsutti
minut luokseen ja kysyi "salaisesti" mielipidettäni, onko Nikolai
Vsevolodovitš mielestäni täysijärkinen vai eikö. Eikö tämä ole
ihmeellistä?

— Oletteko tullut hulluksi! — Stepan Trofimovitš sai tuskin
soperretuksi ja joutui sitten äkkiä aivan pois suunniltaan.

— Liputin, tiedätte varsin hyvin itsekin, että tulitte tänne vain
kertoaksenne minulle jonkin tuontapaisen inhoittavan uutisen ja...
ehkäpä jotakin vielä pahempaa!

Samassa muistin hänen arvelleen Liputinin tuntevan koko meidän yhteisen
salaisuutemme ei ainoastaan paremmin kuin me itse sen tiesimme,
vaan lisäksi vielä jotakin muuta, jota me ehkä koskaan emme olisi
saaneetkaan tietää.

— Mutta Stepan Trofimovitš! — Liputin oli muka hyvinkin säikähtynyt. —
Enhän minä...

— Olkaa vaiti ja antakaa tulla kaikki! Pyydän teitäkin, herra Kirillov,
mitä hartaimmin, olkaa tekin läsnä, pyydän, istukaa, ja te, Liputin,
voitte alkaa muitta mutkitta, aivan suoraan... niinkuin asia on!

— Jos olisin aavistanut, että te noin kiihoitutte tästä, en olisi
maininnutkaan koko asiasta... Mutta olin varma siitä, että Varvara
Petrovna itse jo on teille kaiken kertonut!

— Se on valhetta, ette te niin ajatellut! Alkakaa, alkakaahan toki, kun
teitä kerran käsketään puhumaan!

— Mutta olkaapa hyvä ja istahtakaa tekin, sillä jos minä istun ja te
rupeatte noin kiihoittuneena juoksentelemaan... edestakaisin tuossa
edessäni, niin... puhe ei oikein suju.

Stepan Trofimovitš hillitsi itsensä ja istahti arvokkaasti
nojatuoliinsa. Insinööri loi katseensa pahantuulisena maahan. Liputin
suorastaan nautti tarkastellessaan meitä.

— Mistä oikein alkaisin... nolostuin aivan.



VI.


— Toissa päivänä tuli äkkiä luokseni heidän sanantuojansa: huomenna
kahdentoista ajoissa pyydettiin muka tulemaan sinne. Voittekohan
kuvitella? Jätin työni kesken ja täsmälleen puolenpäivän aikaan
soitan ovikelloa. Minut viedään vierashuoneeseen. Odotan minuutin
verran, hän saapuu. Istuttaa minut aivan itseänsä vastapäätä. Istun,
en usko silmiäni enkä korviani, tiedättehän, miten halveksivasti
hän kohteli minua aina ennen. Käy suoraan asiaan, niin kuin hänen
tapansa on. "Muistattehan", — sanoo, — "miten Nikolai Vsevolodovitš
neljä vuotta sitten sairaana ollessaan teki täällä pari omituista
kepposta, niin että koko kaupunki joutui hämilleen, kunnes kaikki
vihdoin selvisi. Eräs niistä kepposista koski suorastaan teitä. Kävihän
Nikolai Vsevolodovitš parannuttuaan pyynnöstäni teidänkin luonanne.
Tiedän myös, että hän jo aikaisemminkin oli kanssanne jonkin verran
keskustellut. Sanokaa vilpittömästi ja suoraan, mitä te (siinä kohden
Varvara Petrovna hetken tapaili oikeata sanaa) — millainen Nikolai
Vsevolodovitš oli silloin mielestänne... Mitä te yleensä hänestä
ajattelitte... millaisen käsityksen olitte hänestä muodostanut ja...
mitä ajattelette nyt?..." Tässä hän hämillään vaikeni kokonaan, oli
vaiti kokonaisen minuutin ja punastui äkkiä. Minä säikähdin. Sitten
hän alkoi taas — eikä suinkaan liikuttavalla äänellä, ei, sehän ei
hänelle sopisikaan, vaan hyvin arvokkaana hän jatkoi: "Tahdon", hän
sanoi, "tahdon, että ymmärtäisitte minut täydellisesti ja oikein",
niin sanoi. "Olen lähettänyt hakemaan teitä sen vuoksi, että pidän
teitä tarkkanäköisenä ja älykkäänä miehenä, joka pystyy tekemään
oikeita havaintoja". (Siinäpä vasta kohteliaisuuksia kerrakseen!) "Te
ymmärrätte myös", — niin hän sanoi, "että kanssanne puhuu äiti...
Nikolai Vsevolodovitšin elämä on ollut hyvin onnetonta, ja siinä on
ollut monenlaisia mullistuksia. Tämähän on voinut vaikuttaa hänen
järkeensäkin. En tietenkään puhu mielenvikaisuudesta, sitähän se ei voi
olla!" (Ujon ylpeänä hän toi tämän esille.) "Mutta sellainenhan aina
jättää jälkeensä ihmisiin jotakin omituista, erikoisia ajatustapoja,
taipumusta eräänlaisiin omituisiin katsantotapoihin." (Kaikki nämä
ovat hänen sanojansa, ja olin aivan ihmeissäni, Stepan Trofimovitš,
miten varmasti Varvara Petrovna kykenee asiansa esittämään!
Erinomaisen viisas nainen!) "Ainakin minä itse olen hänessä ollut
huomaavinani", hän sanoi, "eräänlaista alituista levottomuutta ja
eräänlaisia omituisia taipumuksia. Mutta minä olen äiti, kun te
taas olette syrjäinen henkilö ja voitte siis, älykäs kun sitäpaitsi
olette, muodostaa oman ulkokohtaisen käsityksenne. Rukoilen teitä
(niin sanoi kuin sanoikin: rukoilen), sanokaa minulle koko totuus,
aivan koristelemattomana, ja jos te sitäpaitsi lupaatte, että ette
koskaan unohda minun puhuneen kanssanne salaisesti, niin voitte
luottaa täydellisesti siihen, että aina olen valmis osoittamaan teille
mahdollisimman suurta kiitollisuuttani." — Mitäs tästä sanotte!

— Te... te olette saanut minut niin kiihdyksiin... — Stepan Trofimovitš
soperteli, — ... etten jaksa uskoa...

— Niin, mutta huomatkaa, huomatkaa, — Liputin jatkoi aivan kuin ei
olisi kuullutkaan Stepan Trofimovitšin sanoja, — miten hermostunut
ja levoton hän mahtaakaan olla, koskapa suvaitsee armossaan alentua
tämmöisen miehen tasalle ja tekee kysymyksiä, joita hänen itsensä
on pyydettävä salaamaan. Mitä tämä oikeastaan on? Eiköhän vain ole
saapunut joitakin onnettomia tietoja Nikolai Vsevolodovitšista?

— En tiedä... tuskin on tullut tietoja... en ole tavannut moneen
päivään, mutta sen minä... sen minä teille... — Stepan Trofimovitš
puhua tohisi katkonaisesti, tuskin jaksaen enää hallita ajatuksiansa,
— sen minä teille sanon, Liputin, että jos teitä kerran on pyydetty
pitämään tätä salassa, ja te nyt kaikkien kuullen...

— Salassa, salassa! Jumala minua rangaiskoon, jos minä missään... Mutta
jos minä täällä... niin onko se nyt niin vaarallista? Omia ihmisiähän
tässä kaikki ollaan, Aleksei Nilytš mukaanluettuna.

— En ole läheskään samaa mieltä; epäilemättä me kolme osaamme kyllä
säilyttää tämän salaisuutena, sehän on selvää, mutta teitä, neljättä,
teitä minä pelkään enkä luota teihin hivenen vertaa!

— Mitä te oikein tarkoitatte? Minuahan asia lähinnä koskee, minullehan
on luvattu ikuista kiitollisuutta! Tahdoin vielä nimenomaan tämän
yhteydessä mainita erään omituisen, tai paremminkin sanoen,
psykologisesti mielenkiintoisen seikan. Eilen illalla Varvara Petrovnan
keskustelun vaikutuksesta (ymmärrättehän itsekin, millaisen vaikutuksen
tuo keskustelu teki minuun) kysäisin Aleksei Nilytšilta noin vain ilman
muuta: "Te", sanoin, "olette usein tavannut Nikolai Vsevolodovitšin
sekä ulkomailla että Pietarissa. Mitä mieltä te olette hänestä, hänen
järjestään ja hänen henkisistä kyvyistään?" — Silloin hän vastaa
minulle tapansa mukaan lakonisesti, että: "Nikolai Vsevolodovitš
on hyvin hienoälyinen ja aivan tervejärkinen ihminen." — "Mutta
ettekö koskaan ole vuosien kuluessa", sanon, "huomannut eräänlaisia
mielipiteiden äkillisiä vaihteluja tai omituista ajattelutapaa tai
ainakin jonkinlaista, niin sanoakseni, mielenvikaisuutta?" Sanalla
sanoen, toistin Varvara Petrovnan oman kysymyksen. Voitteko ajatella!
Aleksei Nilytš hetken mietittyään rypistää aivan kuten nytkin kulmiansa
ja sanoa tokaisee: "Joskus näytti siltä, kuin hänessä olisi ollut
jotakin omituista." — Huomatkaa, jos Aleksei Nilytšistäkin kerran jokin
asia alkaa tuntua omituiselta, niin mitähän siinä todellisuudessa
silloin oikein onkaan. Vai mitä?

— Onko tuo totta? — Stepan Trofimovitš kääntyi Aleksei Nilytšin puoleen.

— En tahtoisi puhuakaan siitä, — vastasi Aleksei Nilytš äkkiä kohottaen
päätään, niin että silmät välähtivät, — tahdon väittää, teillä ei ole
oikeutta, Liputin. Tässä tapauksessa ei oikeutta viitata minuun. En ole
mielipidettäni kaikessaan ilmaissut. Vaikka tunnenkin Pietarin ajoilta,
niin siitä on kauan, ja vaikka äsken tapasinkin, niin tunnen Nikolai
Stavroginia vähän. Pyydän jättämään minut rauhaan... ja kaikki tämä
muistuttaa juoruamista.

Liputin levitti kätensä kuten syyttömästi syytetty.

— Juoruamista! Minäkö muka juoruan? Ehkä olen vakoilijakin? Hyvähän
teidän, Aleksei Nilytš, on arvostella, kun pysyttelette itse aina
syrjässä kaikesta. Mutta uskotteko, Stepan Trofimovitš, että kapteeni
Lebjadkinia, tuota miestä, joka on tyhmä kuin... hävettää aivan sanoa,
miten tyhmä hän on; meillähän on tähän sopiva mainio venäläinen
vertaus... Häntäkin Nikolai Vsevolodovitš hänen sanojensa mukaan on
loukannut, vaikka tuo mies siitä huolimatta kunnioittaa hänen terävää
älyään. "Tämä mies saa minut toisinaan suorastaan hämmästymään:
kaikkitietävä käärme" (hänen omia sanojansa). Silloin kysäisin myös
häneltä (yhä vieläkin eilisen vaikutuksesta ja keskusteltuani ensin
Aleksei Nilytšin kanssa): "Mitenkä te, kapteeni, luulette", sanoin,
"onko tuo teidän kaikkitietävä käärmeenne hullu vai eikö?" — Ja
uskottekohan, samassa hän hypähtää seisoalleen aivan kuin pahaa
aavistamatta olisi saanut ruoskan iskun selkäänsä. "Niin se on", sanoi,
"niin se on, mutta se ei sittenkään muuta asiaa..." — Mitä "asiaa"
se ei muuttanut, sitä hän ei selittänyt. Ja samassa hän vaipui niin
surullisiin mietiskelyihin, että humalakin hävisi äkkiä olemattomiin.
Me istuimme silloin Filippovin teetuvassa. Ja vasta noin puolen tunnin
kuluttua hän äkkiä iski nyrkkinsä pöytään: "Niin", sanoi, "ehkä hän
tosiaankin on hullu, mutta se ei yhtään vaikuta asiaan", eikä taaskaan
sanonut, mihin se ei vaikuttanut. Olen kertonut teille tietenkin vain
keskustelumme ytimen, mutta ymmärrättehän ajatuksen: kysy siis keneltä
hyvänsä, sellaiseltakin, jonka aivoissa tällainen ajatus ei ole koskaan
ennen edes käväissyt, kaikki todistavat samaa: "Hullu on", sanovat,
"tosin hän on erittäin viisas mies, mutta ehkä sittenkin hullu".

Stepan Trofimovitš istui syvissä mietteissä.

‒ Mistä Lebjadkin hänet niin tarkasti tuntee:

— Ettekö suvaitsisi kysyä sitä Aleksei Nilytšiltä, häneltä, joka äsken
haukkui minua vakoojaksi. Minä olen vakoilija — enkä kuitenkaan sitä
tiedä, mutta Aleksei Nilytš tuntee koko jutun ydintään myöten, vaikka
suvaitseekin olla vaiti:

— En mitään, vähän ainoastaan, — vastasi insinööri yhtä ärtyneesti kuin
äskenkin. — Juotatte Lebjadkinin sikahumalaan urkkiaksenne. Minutkin
toitte tänne vain saadaksenne tietää ja pakottaaksenne puhumaan. Siis
olette vakoilija!

— En minä ole häntä juottanut, eikä hän salaisuuksineen päivineen ole
sen arvoinenkaan, että häntä kannattaisi juottaa, sen verran minä
hänestä välitän, en vain tiedä, miten itse suhtaudutte häneen. Itsehän
tuo sirottelee rahojaan kaikkialle, vaikka pari viikkoa sitten kävi
vielä pyytelemässä minultakin lainaksi viittätoista kopeekkaa. Hän se
on juottanut minua samppanjalla enkä minä häntä. Mutta tehän annoitte
minulle oivallisen neuvon. Jos minun tosiaankin on jostakin päästävä
selville, niin juotan hänet humalaan ja saankin ehkä selon... kaikista
pikku salaisuuksistanne, — Liputin ärähti ilkeän kostonhimoisesti.

Stepan Trofimovitš katseli hämmästyneenä molempia riitatovereita.
Kumpainenkin ilmiantoi toisensa kainostelematta läsnäolijoita.
Ajattelin, että Liputin oli ehkä luonutkin Aleksei Nilytšin
muassaan vain saadakseen hänet kolmannen henkilön avulla toivottuun
keskusteluun, — se oli hänen lempimanöövereitään.

— Aleksei Nilytš tuntee Nikolai Vsevolodovitšin liiankin hyvin, — hän
jatkoi ärtyisästi, — mutta pitää sen salassa. Ja mitä tulee kapteeni
Lebjadkiniin, niin hän tunsi Nikolai Vsevolodovitšin jo aikaisemmin
kuin kukaan muu meistä, jo Pietarissa, viisi, kuusi vuotta sitten,
noina niin sanoakseni Nikolai Vsevolodovitšin elämän "hämärinä
aikoina", jolloin hän vielä ei edes aikonut onnellistuttaa meitä
käynnillään. Prinssimme oli luvalla sanoen silloin Pietarissa valinnut
itselleen hieman omituisen tuttavapiirin. Silloin hän lienee tutustunut
Aleksei Nilytšiinkin.

— Pitäkää varanne, Liputin, Nikolai Vsevolodovitš on luvannut saapua
tänne pian itse, ja hänen kanssaan ei ole leikittelemistä.

— Mitäpä hän minusta! Olenhan aina ensimmäisenä huutamassa, että
hänellä on mitä terävin ja kehittynein äly, ja sainhan näin
vakuuttaessa itse Varvara Petrovnankin eilen kokonaan rauhoittumaan.
"Hänellä tosin on sellainen luonne", sanoin, "ettei ole hyvä
mennä mitään edeltäkäsin takaamaan". Lebjadkin sanoi eilen aivan
samaa: "Hänen luonteensa vuoksi", sanoi, "olen saanut kärsiä". Voi
teitä, Stepan Trofimovitš. Hyvähän teidän on mahtailla: "juoruja
ja vakoilua". Ja sen te sanoitte vasta saatuanne minulta kaiken
urkituksi, vieläpä osoitettuanne mitä suurinta uteliaisuutta.
Mutta kas, Varvara Petrovna, hän iski eilen kuin naulan päähän:
"Teitä", sanoi, "tämä asia on koskenut henkilökohtaisesti, senvuoksi
käännynkin juuri teidän puoleenne". — Eikö se voisi huvittaa minua
jo sellaisenaankin? Tarvitaanko tähän enää mitään tarkoitusperiä!
Koko kaupungin nähden nielaisin hänen ylhäisyytensä henkilökohtaisen
loukkauksen, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. On kai minulla
ainakin oikeus sanoa, että asia huvittaa minua muustakin syystä kuin
vain pelkästä juoruamishalusta. Tänään hän puristaa ystävällisesti
kättänne, mutta huomenna — ilman vähintäkään syytä — saatte palkaksi
vieraanvaraisuudestanne korvapuustin kummallekin korvallenne, jos
se taas sattuu häntä sillä kerralla huvittamaan. Ja näin tapahtuu
koko kunniallisen seurapiiriimme läsnäollessa. Liiat ihrat sellaista
saavat aikaan! Ja naiset, ne ovat aina tuollaisten puolella: perhoset
ja urheat kukonpoikaset! Siivekkäät tilanomistajat, kuten muinaiset
lemmenjumalat, aina valmiit murskaamaan sydämiä à la Petšorin![19]
Hyvähän teidän on, Stepan Trofimovitš, piintyneen "vanhanpojan",
puhella ja parjata minua hänen ylhäisyytensä vuoksi juorukelloksi.
Mutta menisittepä itse naimisiin, koska vieläkin olette noin kekkeä,
ottaisittepa nuoren ja sievän, niin ehkä tekin prinssiänne pelätessänne
pistäisitte ovenne säppiin, ja omassa talossannekin teidän olisi pakko
rakentaa suojavalleja häntä vastaan! Mutta maksaako siitä edes puhua.
Jos tuo mlle Lebjadkina ei olisi kompurajalka, hullu, olisin minä,
niin totta kuin Jumala on, taipuvainen uskomaan, että hän se juuri
on tuo kenraalimme intohimojen uhri ja että tämän vuoksi kapteeni
Lebjadkinin "perhekunnia", kuten hän itse sanoo, "on joutunut häpeään".
Mutta tämähän on ristiriidassa hänen hienostuneen kauneusaistinsa
kanssa. Vaikka toiselta puolen, hänenlaiselleenhan ei mikään merkitse
mitään. Kelpaa mikä marja tahansa, kunhan se vain osuu hänen tielleen
otollisena hetkenä. Te sanoitte, että minä muka juoruan. Olisinko
minä maininnut tästä sanaakaan, jollei siitä jo koko kaupunki puhua
pauhaisi. Minä vain kuuntelen ja myönnän: eihän myöntäminen ainakaan
liene kiellettyä.

— Puhua pauhaisi... koko kaupunki... Mitä siellä sitten oikeastaan
puhutaan?

— Kapteeni Lebjadkinhan se yksin siellä oikeastaan humalapäissään
pauhailee, mutta eikö se nyt ole aivan samaa, kuin jos koko
torikansa olisi äänessä? Olenko minä siihen syypää? Voinhan ainakin
näin ystävieni kesken siitä mainita. Ymmärtääkseni olen täällä
ystävieni parissa? — ja hän katsahti meihin kuhunkin vuorotellen
mitä viattomimman näköisenä. — Kävi nimittäin sillä tavalla, että,
ymmärrättehän, että hänen ylhäisyytensä oli kuulemma suvainnut
lähettää Sveitsistä erään mitä hienoimmin kasvatetun nuoren neidin
ja niin sanoakseni vaatimattoman orpotytön mukana, minulla on
muuten kunnia tuntea hänet, kolmesataa ruplaa annettavaksi kapteeni
Lebjadkinille. Mutta Lebjadkin saikin jonkin ajan kuluttua tietää,
samaten eräältä hyvin hienosti sivistyneeltä henkilöltä ja siis myös
sangen uskottavalta taholta, että olikin muka lähetetty tuhat ruplaa
eikä kolmesataa... Nuori neito on siis pimittänyt seitsemänsataa
ruplaa, Lebjadkin huutaa nyt, ja vähältä piti, että hän ei jo ruvennut
vaatimaan saataviansa oikeuden teitä, ainakin hän niin on uhkaillut ja
hölissyt niin, että koko kaupunki sen jo tietää...

— Tämä on alhaista, alhaista teiltä! — Insinööri hypähti äkkiä
tuoliltaan.

— Mutta tehän itse olette juuri se sangen arvoisa henkilö, joka on
Lebjadkinille vakuuttanut Nikolai Vsevolodovitšin nimessä, että rahoja
oli tuhat ruplaa eikä kolmesataa. Kapteeni itse kertoi asian näin
humalapäissään.

— Se... se on onneton väärinkäsitys. Joku on erehtynyt, ja siitä se...
Tämä on joutavaa puhetta, ja te ilkeämielisyydessänne...

— Minä ennen kaikkea tahtoisin uskoa, että tämä on joutavaa puhetta,
ja kuuntelen sitä kirvelevin sydämin, sillä olipa asia miten hyvänsä,
niin onhan sittenkin kysymys seitsemästäsadasta ruplasta, ja lisäksi
juttuun on sekaantunut mitä kunniallisin perhetyttö, joka kaiken
lisäksi on vielä nähtävästi ollut mitä läheisimmissä suhteissa Nikolai
Vsevolodovitšiin. Eihän hänen ylhäisyydelleen merkitse paljoakaan
saattaa häpeään kunniallinen perhetyttö tai saattaa huonoon huutoon
toisen miehen aviovaimo, kuten hänen silloin minulle tekemänsä kepponen
osoittaa! Ja kun sitten sattuu eksymään samalle tielle jaloudessaan
suurenmoinen mies, niin hän saa tietenkin tehtäväkseen vain peittää
kunniallisella nimellään toisen synnit. Niin kävi minullekin. Puhun
vain itsestäni...

— Pidä varasi, Liputin! — Stepan Trofimovitš kalpeni ja kohosi
nojatuolistaan...

— Älkää uskoko, älkää uskoko! Se on erehdys, se on varmasti erehdys,
ja Lebjadkin on humalassa... — huudahteli insinööri äärettömän
levottomana, — kaikki selviää, minä en jaksa... tämä on liian
alhaista... riittää, riittää jo!

Hän juoksi ulos huoneesta.

— Mitä tuo on olevinaan? Minähän lähden mukaan! — hätääntyi, Liputin
hypähti seisoalleen ja kiiruhti Aleksei Nilytšin jälkeen.



VII.


Stepan Trofimovitš seisoi hetken mietteisiinsä vaipuneena, katsahti
sitten minuun kuitenkaan näkemättä minua, otti hattunsa ja keppinsä
sekä poistui hiljaa huoneesta. Kiiruhdin hänen jälkeensä kuten
äskenkin. Portista kadulle tultuamme hän huomasi minut ja sanoi:

— Niin, ehkä te nyt tahdotte olla todistajana... de l'accident. Vous
m'accompagnerez, n'est-ce pas? [Tulettehan mukaan?]

— Stepan Trofimovitš, aiotteko tosiaankin taas sinne? Ajatelkaahan,
miten voi käydä?

Hänen kasvonsa vetäytyivät surkean toivottomaan hymyyn, siinä hymyssä
oli sekä häpeää että epätoivoa, mutta samalla jotakin merkillisen
riemullista. Hän pysähtyi hetkeksi ja kuiskasi minulle:

— Enhän voi mennä naimisiin vain "peittääkseni toisen synnit"!

Tätä minä juuri olin odottanutkin. Vihdoinkin tulivat julki sydämen
salat, joita oli minulta jos jonkinlaisin kiertopuhein ja teeskentelyin
yritetty peittää. Kuullessani tämän raivostun aivan.

— Ja noin likainen ajatus, noin... matalamielinen ajatus saattoi syntyä
teidän, Stepan Trofimovitš, teidän valoisassa mielessänne, teidän
hyvässä sydämessänne ja... jo kauan ennen kuin Liputin oli mitään
sanonut!

Hän katsahti minuun sanomatta sanaakaan ja jatkoi matkaansa. En
jäänyt minäkään jälkeen. Tahdoin nyt tosiaankin olla hänen ja Varvara
Petrovnan välisessä keskustelussa todistajana. Olisin suonut hänelle
anteeksi, jos hän akkamaisessa heikkoluonteisuudessaan olisi erehtynyt
uskomaan pelkästään Liputinin puheita, mutta oli päivänselvää, että hän
oli jo itsekin ajatellut samaa, vieläpä kauan ennen Liputinin tuloa, ja
että Liputin vain vahvisti hänen arvelunsa ja kaatoi, niin sanoakseni,
öljyä tuleen. Hänellä oli siis tosiaankin ollut rohkeutta epäillä
tyttöä jo ensi hetkestä alkaen, ennenkuin hänellä oli siihen edes
minkäänlaista syytä, ei edes Liputinin viittailuja. Varvara Petrovnan
despoottiset toimenpiteet olivat saaneet hänet epäilemään, että tämä
epätoivoissaan halusi vain kiireesti häitä ja kunniallista sulhasta
peittääkseen siten sopivasti kalliin Nicolas'nsa herrassynnit!

Tuollaisista ajatuksista hänen olisi sietänyt saada aimo rangaistus.

— O! Dieu, qui est si grand et si bon! [Oi Jumala, joka on niin suuri
ja hyvä!] Oi, mistä löytäisin viihdyttäjän! — hän huudahti kuljettuaan
vielä noin sata askelta ja pysähtyen äkkiä.

— Mennään heti kotiin ja minä selitän teille kaiken! — huudahdin
yrittäen saada hänet väkisin kääntymään takaisin.

— Se on hän! Stepan Trofimovitš, tehän se olette? Tekö? — äkkiä
lähellämme kajahti raikas, vallaton nuoren naisen ääni, joka oli kuin
musiikkia.

Emme olleet huomanneetkaan, että aivan vierellämme ratsasti Lizaveta
Nikolajevna ainaisen seuralaisensa saattamana. Hän pysähdytti ratsunsa.

— Tulkaahan, tulkaa nyt pian! — hän huusi äänekkään iloisesti. —
Kahteentoista vuoteen en ole häntä nähnyt ja sittenkin tunsin heti...
Mutta hän!... Ettekö tosiaankaan tunne minua?

Stepan Trofimovitš sieppasi hänen kätensä, veti sen puoleensa ja
suuteli sitä hartaana. Hän katsoi neitoon kuin rukoillen voimatta sanoa
sanaakaan.

— Hän tunsi minut ja on iloissaan! Mavriki Nikolajevitš, hän on
hurmaantunut, kun saa nähdä minut! Olemme odottaneet teitä jo kaksi
viikkoa. Täti vakuutti teidän olevan sairaana ja sanoi, että teitä
ei muka saisi häiritä, mutta arvasinhan, että täti valehteli! Minä
poljin jalkaa ja toruskelin teitä, sillä tahdoin välttämättä, aivan
välttämättä, että te itsestänne tulisitte meille, pyytämättä,
enkä senvuoksi lähettänyt teitä hakemaan. Hyvä Jumala, eihän hän
ole vähääkään muuttunut! Tai ehkä sentään, ryppyjä on sittenkin
lisääntynyt, paljon ryppyjä silmien luo ja poskiin, ja harmaita
hiuksiakin on ilmestynyt, mutta silmät ovat yhä samat! Olenko minä
muuttunut? Olenko? Miksi te ette puhu?

Muistin samalla, miten Lizaveta Nikolajevna oli ollut miltei sairas,
kun hänet yhdentoistavuotiaana oli viety Pietariin, ja sairaanakin
hän oli itkenyt ja kysellyt Stepan Trofimovitšiä, kuten minulle oli
kerrottu.

— Te... minä... — Stepan Trofimovitš leperteli ääni ilosta värähdellen.
— Huudahdin äsken: "Mistä löytäisin viihdyttäjän?", ja silloin kuulin
äänenne... Tämähän on kuin taivaan ihme, el je commence à croire.

— En Dieu! En dieu, qui est là haut et qui est si grand et si bon?
Huomaatteko, että osaan vieläkin luentonne ulkoa. Mavriki Nikolajevitš,
ette voi kuvitellakaan, miten hän sai minut uskomaan en Dieu, qui
est si grand el si bon! Ja muistatteko kertomustanne siitä, miten
Kolumbus löysi Amerikan ja miten kaikki äkkiä huudahtivat: maata!
maata! Hoitajani, Aljona Frolovna, kertoi, että minä muka öisinkin
sen jälkeen aina olin houraillut ja huudahdellut unissani: maata,
maata! Ja muistatteko, kun kerroitte minulle prinssi Hamletista?
Muistatteko, miten kuvasitte minulle köyhien emigranttien kuljetusta
Euroopasta Amerikkaan? Eihän se ollut ollenkaan totta, sain myöhemmin
asiasta selon, mutta ette usko, Mavriki Nikolajevitš, miten kauniisti
hän valehteli, hänen valheensa oli totuutta parempi! Miksi te tuolla
tavoin tarkastelette Mavriki Nikolajevitšia? Hän on kaikkien parhain ja
uskollisin ihminen maapallollamme, ja teidän on opittava rakastamaan
häntä samoin kuin minuakin! E fait tout ce que je veux. [Hän tekee
kaiken, mitä minä tahdon.] Kyyhkykulta, Stepan Trofimovitš, olette
varmasti taas onneton, koskapa keskellä katua huutelette: mistä
löytäisin viihdyttäjän? Olettehan onneton, eikö totta? Eikö totta?

— Olen taas onnellinen.

— Tätikö on ollut paha, — Lizaveta Nikolajevna jatkoi kuuntelematta
Stepan Trofimovitšia, — tuo aina ilkeä, epäoikeudenmukainen,
mutta kuitenkin ikuisesti armas tätimme? Muistatteko, miten te
usein heittäydyitte kaulaani puistossamme ja minä lohdutin teitä,
taisinpa itkeäkin, mutta älkää nyt suinkaan pelästykö Mavriki
Nikolajevitšia; hän on jo kauan tietänyt kaiken, mikä koskee teitä,
ja hänen olkapäähänsä nojaten te saatte itkeä niin paljon kuin
vain haluatte. Hän on seisova lujana kuinka kauan tahansa... Mutta
kohottakaapa hattuanne, ottakaa se kokonaan pois hetkiseksi, nouskaahan
varpaillenne, suutelen teitä otsalle, aivan kuten silloinkin, kun
hyvästelimme erotessamme. Katsokaahan, tuolta ikkunasta kurkistelee
joku teidän ihailijanne... No, lähemmäksi, lähemmäksi! Hyvä Jumala,
miten hän on käynyt harmaaksi!

Ja satulastaan kurkoitellen hän suuteli Stepan Trofimovitšin otsaa.

— Ja nyt sitten teidän luoksenne kotiin! Tiedän missä asutte. Heti
paikalla, tuossa tuokiossa olen luonanne. Minä tulen ensin teidän
luoksenne, te niskoittelija, ja sitten raahaan teidät muassani meille
koko päiväksi. Menkää jo, valmistautukaa vastaanottamaan minua.

Ja näin sanoen hän ratsasti seuralaisineen tiehensä.

— Dieu, Dieu! — Stepan Trofimovitš huudahteli, — enfin une minute de
bonheur! [Vihdoinkin onnen hetki.]

Tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun Lizaveta Nikolajevna jo tuli
Mavriki Nikolajevitšin saattamana Stepan Trofimovitšin luo.

— Vous et le bonheur, vous arrivez en même temps! [Te ja onni saavutte
samaan aikaan.] — Stepan Trofimovitš nousi heitä vastaan.

— Kas tässä on teille kukkia. Olin äsken juuri mme Chevalier'n luona.
Häneltä saa tästä lähtein aina kukkia nimipäiviksi koko talven. Ja kas
tässä on Mavriki Nikolajevitš, tutustukaa häneenkin. Oikeastaan aioin
tuoda teille kakun kukkien asemesta, mutta Mavriki Nikolajevitš väitti,
että se ei muka olisi ollut oikein venäläistä.

Mavriki Nikolajevitš oli tykistökapteeni, noin kolmenneljättävuotias,
pitkähkö herra, ulkonäöltään kaikin puolin kaunis ja moitteeton.
Kasvojen ilme ainakin heti ensi katsannolta oli arvokkaan ankara.
Todellisuudessa hän oli kuitenkin herttaisen hyvä, minkä kuka tahansa
saattoi aavistaa jo ensi hetkestä jouduttuaan vaikkapa vain kerrankin
hänen kanssaan kosketuksiin. Hän oli vaitelias, kylmän pidättyvä eikä
kovin kärkäs tarjoamaan kenellekään ystävyyttään. Väittivätpä jotkut
niinkin, että hän olisi ollut typeränpuoleinen, mutta se arvostelu ei
ollut varmastikaan aivan oikeudenmukainen.

En rupea kuvailemaan Lizaveta Nikolajevnan kauneutta. Olihan koko
kaupunkimme ylistellyt sitä jo edeltäkäsin, vaikka kaikki naisemme
eivät tosin sittenkään olleet asiasta aivan samaa mieltä. Olipa
sellaisiakin, jotka suorastaan vihasivat Lizaveta Nikolajevnaa sen
vuoksi, että tämä on muka ylpeä. Drozdovit eivät vieläkään olleet
aloittaneet vieraskäyntejään, ja tämähän oli tietysti loukkaavaa
siitäkin huolimatta, että viivästykseen oli syynä Praskovja Petrovnan
sairastelu. Toinen syy vihamielisyyteen oli se, että Lizaveta
Nikolajevna oli kuvernöörinrouvan sukulainen, ja kolmas se, että
hän ratsasteli joka päivä. Meillä ei vielä näihin asti oltu koskaan
nähty naista ratsain. On siis pidettävä varsin luonnollisena koko
kaupunkimme loukkaantumista siitä, että Lizaveta Nikolajevna suvaitsi
joka päivä ratsastella, missä häntä milloinkin halutti, vaikka ei
ollut käynyt vielä edes tavanmukaisilla vieraskäynneillä. Muuten
oli tunnettua, että hän ratsasti lääkärin määräyksestä. Mutta sehän
se juuri antoikin aihetta mitä ilkeämielisimpiin viittailuihin. Hän
oli todella sairas. Sen saattoi huomata jo heti ensi näkemältä —
häntä vaivasi sairaalloinen hermostuneisuus, alituinen levottomuus!
Voi! Tuolla raukalla oli omat kärsimyksensä, se kyllä myöhemmin
ymmärrettiin. Entistä muistellen en enää tahtoisi sanoa, että hän
olisi ollut kaunotar, kuten minusta silloin näytti. Ehkäpä hän oli
suorastaan rumakin. Hän oli pitkä, hoikka, mutta joustava ja voimakas,
kasvojen piirteet melkeinpä huomiota herättävän epäsäännölliset. Hänen
silmänsä olivat päässä kuin kalmukilla, hieman vinottain. Hän oli
kalpea, poskiluut pistivät selvästi esiin, ja posket olivat laihat, iho
tumma. Mutta sittenkin hänen piirteissään oli jotakin, mikä viehätti
ja veti puoleensa! Ihmeellinen taikavoima asui hänen tummien silmiensä
palavassa katseessa, hän oli "valloittajaksi syntynyt sekä luotu
valloittamaan"! Hän lienee todellakin ollut ylpeä, ehkäpä nenäkäskin,
mutta siitä en ole aivan varma, lieneekö hän osannut olla myös hyvä.
Sen vain tiedän varmasti, että hän ainakin olisi tahtonut olla hyvä
ja teki parhaansa yrittäessään taivuttaa itseään hyväksi. Tämä luonne
oli varmasti täynnä mitä jaloimpia pyrkimyksiä ja mitä rehellisimpiä
aikomuksia. Mutta kaikki tämä oli hänessä vielä kaaoksena, alituisessa
levottomassa kiehumistilassa, kuitenkin alituisesti tasapintaa
tavoitellen. Ehkäpä hän asetti itselleen liiankin ankaria vaatimuksia
jaksamatta kuitenkaan koskaan niitä toteuttaa.

Hän istahti sohvalle silmäillen huonetta.

— Miksi minä tällaisina hetkinä tunnen olevani niin surullinen,
arvatkaapa, herra oppinut? Kuvittelin aina, että tulisin niin hirveän
iloiseksi, kun saisin nähdä teidät, ja muistaisin silloin kaiken
entisen, mutta en olekaan oikein iloinen, huolimatta siitä, että yhä
pidän teistä... Hyvä Jumala, tuollahan on minun kuvanikin! Antakaa se
tänne, muistan sen, muistan!

Erinomaisen hyvä miniatyyri, akvarellimaalaus kaksitoistavuotiaasta
Lizasta, oli lähetetty Pietarista Stepan Trofimovitšille jo kymmenen
vuotta sitten. Siitä lähtien kuva oli ollut hänen seinällään.

— Olinko tosiaankin noin sievä lapsena? Ovatko nuo minun kasvoni?

Hän nauroi kuva kädessään ja katsahti peiliin.

— Ottakaa, ottakaa tämä kiireesti! — hän huudahti ojentaen kuvansa. —
Älkää ripustako sitä seinälle. Jälkeenpäin... sitten, en halua sitä
katsella. — Hän istahti taas sohvaan. — Kun yksi elämä oli ohi, alkoi
toinen, sitten loppui se ja alkoi kolmas, ja niin loppumatta. Päät
tasoitellaan, leikataan poikki aivan kuin saksilla. Näettehän, miten
hyvin osaan ladella vanhoja totuuksia, mutta tottahan tämä on kaikki!

Naurahtaen hän katsahti minuun. Hän oli vilkaissut minuun jo useamman
kerran, mutta Stepan Trofimovitš oli hämmennyksissään unohtanut
kokonaan luvanneensa esitellä minut Lizaveta Nikolajevnalle.

— Miksikä minun kuvani riippuu tikarien alla? Ja minkä vuoksi teillä
oikeastaan on noin paljon tikareja ja miekkoja?

Stepan Trofimovitšin huoneen seinällä riippui tosiaankin kaksi
turkkilaista tikaria, ristissä toistensa yli, ja niiden alla oli oikea
tserkessiläismiekka. Kysyessään näin Lizaveta Nikolajevna katsahti
suoraan minuun, niin että olin vähällä hänelle vastata, mutta ymmärsin
kuitenkin olla vaiti. Stepan Trofimovitš älysi vihdoinkin esitellä
meidät toisillemme.

— Tunnen, tunnen jo hänet, — Lizaveta Nikolajevna sanoi. — Äitini on
kuullut teistä paljon. Tutustukaa tekin Mavriki Nikolajevitš. Teistä on
minulla hieman koomillinen käsitys, tehän olette Stepan Trofimovitšin
uskottu, eikö totta?

Minä punastuin.

— Voi, suokaa anteeksi, enhän suinkaan tahtonut sanoa, että te olisitte
koomillinen, en suinkaan... (Hän punastui ja joutui hämilleen.) Eihän
muuten ole mitään hävettävää siinä, että olette kunnon mies. Mutta
meidän on jo aika lähteä, Mavriki Nikolajevitš; Stepan Trofimovitš,
muistakaa, puolen tunnin kuluttua teidän on oltava meillä. Voi hyvä
Jumala, kuinka paljon meillä onkaan keskenämme puhumista! Nyt olen minä
teidän uskottunne, ja muistakaa, kertokaa minulle varmasti kaikki,
_aivan kaikki_, ymmärrättehän?

Stepan Trofimovitš säikähti.

— Ei teidän tarvitse kainostella Mavriki Nikolajevitšia, hän tietää jo
kaiken!

— Mitä hän sitten tietää?

— Mitä te nyt tuolla tavalla! — huudahti Lizaveta Nikolajevna
hämmästyneenä, — ihanhan te taidatte tosissanne salata jotakin? En
tahtonut ensin ollenkaan uskoa. Dašaakin pidetään piilossa. Täti ei
äsken päästänyt minua Dašan luo, sanoi, että hänen päänsä oli muka
kipeä.

— Niin mutta... mistä te saitte tietää?

— Hyvä Jumala, sieltä, mistä muutkin. Ei siihen tarvita suurtakaan
oveluutta.

— Tietävätkö siis kaikki jo?...

— Äiti tosin sai tietää asian ensin Aljona Frolovnalta, hoitajaltani,
ja hänelle taas oli käynyt kertomassa kaiken teidän Nastassanne. Ettekö
ole sitten kertonut Nastasjalle? Hän sanoi, että oli kuullut kaiken
teidän omasta suustanne.

— Minä... kerroin tosin... kerran... — Stepan Trofimovitš yritti
lepertää punastuen, — mutta minä vain ohimennen... j'étais si nerveux
el malade et puis... [Olin niin hermostunut ja sairas ja sitäpaitsi...]

Lizaveta Nikolajevna puhkesi äänekkääseen nauruun.

— Uskottu ei sattumalta ollut läsnä, ja kun Nastasja kerran sattui
tulemaan huoneeseen... siinähän sitä on selitystä jo aivan tarpeeksi!
Ja Nastasjalla taas on kaupunki kukkurallaan kummitätejä! No, mitäpä
siitä. Tietäkööt kaiken! Niin on vieläkin parempi! Tulkaa pian, me
syömme aikaisin päivällistä... Niin, unohdin kysyä, — hän istahti
uudelleen, — kuka on tuo Šatov?

— Šatov? Darja Pavlovnan veli...

— Tiedän hyvin, että hän on veli. Voi, millainen te olette, — hän kävi
kärsimättömäksi. — Tahdoin tietää, mikä hän on miehiään?

— C'est un pence-creux d'ici. C'est le meilleur et le plus irascible
homme du monde. [Hän on muudan täkäläinen haihattelija, maailman paras
ja tuittupäisin mies.]

— Olen kuullut, että hän on hieman omituinen. Mutta mitäpä siitä.
Kuulin, että hän osaa kolmea kieltä, myös englannin kieltä, ja
että hänellä on kirjallisia harrastuksia. Minulla olisi siinä
tapauksessa hänelle työtä. Tarvitsisin apulaisen mitä pikemmin, sitä
parempi. Suostuisikohan hän ehdotukseeni, vai eikö? Minulle on häntä
suositeltu...

— Epäilemättä, et vous ferez un bienfail... [Ja te teette hyvän työn...]

— En ollenkaan bienfail'n vuoksi, tarvitsen itse apulaista.

— Tunnen Šatovin hyvin, — kiiruhdin sanomaan, — ja jos suvaitsette
ilmaista asianne minulle, käyn heti Šatoville puhumassa.

— Sanokaa siinä tapauksessa hänelle, että hän huomenaamulla
kahdeltatoista tulisi luokseni. Sepä erinomaista! Kiitän! Mavriki
Nikolajevitš, oletteko valmis lähtemään?

Ja niin he poistuivat. Minä tietenkin lähdin heti juoksujalkaa Šatovin
luo.

— _Mon ami!_ — Stepan Trofimovitš saavutti minut vasta portailla, —
tulkaa välttämättä luokseni kymmeneltä tai yhdeltätoista, sitten kun
olen palannut kotiin. Olen syyllinen, liian paljon syyllinen teidän
silmissänne ja kaikkien, kaikkien muidenkin silmissä.



VIII.


Šatovia en tavannut kotoa. Kävin uudelleen parin tunnin kuluttua; hän
ei ollut vieläkään saapunut. Lopulta, jo kellon lähestyessä kahdeksaa
illalla, lähdin vielä kerran häntä tapaamaan jättääkseni ainakin
kirjelipun siinä tapauksessa, että hän vieläkään ei olisi saapunut. En
nytkään tavannut häntä. Hänen asuntonsakin oli lukossa, sillä hän asui
aivan yksin, palvelijatta. Ajattelin hetkisen, pistäytyisinkö kapteeni
Lebjadkinin asuntoon alakerrokseen kysyäkseni sieltä Šatovia, mutta
tämänkin asunto oli lukittu. Sieltä ei näkynyt valon häivettäkään, ei
kuulunut hiiskahdustakaan, kaikki oli kuin kuollutta. Uteliaana kuljin
Lebjadkinin oven sivuitse muistellen, mitä hänestä äskettäin olin
kuullut. Loppujen lopuksi päätin tulla uudelleen huomenna jo varhain
aamulla. Eihän kirjelippuun ollut luottamista. Šatov ei ehkä välittäisi
siitä yhtään mitään, hän oli usein itsepäinen ja lisäksi perin kaino.
Sadatellen huonoa onneani aioin poistua. Ehdittyäni jo portista kadulle
tapasinkin äkkiä herra Kirillovin. Hän oli tulossa kotiinsa ja tunsi
ensimmäisenä minut. Koska hän itse alkoi asiatani kysellä, kerroin
hänelle kaiken pääpiirteissään, vieläpä senkin, että olin kirjoittanut
kirjeen, vaikka en siihen luottanutkaan.

— Tulkaa, — hän sanoi, — kyllä järjestän.

Muistin, että Liputinin sanojen mukaan hän oli tänä aamuna vuokrannut
itselleen asunnon pihan perällä olevasta puisesta sivurakennuksesta.
Tässä sivurakennuksessa, joka oli hänelle liian suuri, piti asuntoaan
myös muudan vanha, kuuro muori, joka samalla oli hänen siivoojansa.
Talon isännällä oli näet uudessa talossa, jossakin toisen kadun
varrella teetupa, ja tämä eukko, luultavasti joku isännän sukulainen,
oli jäänyt huolehtimaan vanhasta talosta. Sivurakennuksen huoneet
olivat muuten jokseenkin puhtaat, mutta seinäpaperit olivat tahraiset.
Siinä huoneessa, johon ensiksi tulimme, kaikki huonekalut olivat
erityylisiä, sattumalta kokoonhaalittuja ja kaikki huonossa kunnossa.
Siellä oli pari pelipöytää, leppäpuinen lipasto, iso, aivan kuin jonkin
pirtin tai keittiön pöytä, tuoleja ja sohva ristikkoselkänojineen
sekä kovine nahkaistuimineen. Nurkassa oli vanhanaikainen pyhäinkuva,
jonka edessä olevan lamppusen eukko oli nähtävästi jo ennen
tuloamme sytyttänyt tuikkimaan. Seinillä riippui pari himmentynyttä
öljymaalausta, joista toinen esitti keisari Nikolai Pavlovitš-vainajaa,
joka oli nähtävästi maalattu jo kaksikymmenluvulla, ja toinen jotakuta
piispaa.

Herra Kirillov sytytti huoneeseen tultuaan kynttilän ja otti
matkalaukustaan, joka oli nurkassa vielä purkamattomana, kirjekuoren,
lakkaa ja kristallisen sinetin.

— Sinetöikää kirje ja kirjoittakaa osoite.

Yritin vastustaa, mutta hän oli niin itsepäinen, että päätin vihdoin
suostua. Kirjoitettuani osoitteen otin lakkini.

— Luulin, jäisitte teelle, — hän sanoi, ostin teetä. Tahdotteko?

En voinut kieltäytyäkään. Eukko toi samassa teen pöytään, hän toi
nimittäin ison kannun kuumaa vettä ja pienen kannun, joka oli teetä
täpö täynnä, kaksi isoa kivikuppia, jotka oli hyvin tökerösti
maalauksilla koristeltu, sankavehnäsen ja syvän lautasellisen
kukkuranaan pieneksi paloiteltua sokeria.

— Teestä pidän,[20] — sanoi Kirillov, — öisin etenkin. Kuljen
edestakaisin ja juon; aamunkoittoon asti. Ulkomailla on vaikeata öisin
saada teetä.

— Te valvotte aina aamunkoittoon?

— Aina. Jo kauan. Syön vähän, vain teetä. Liputin on viekas, mutta
hätäilee.

Ihmettelin, että hän oli niin halukas puhelemaan. Päätin käyttää
tilaisuutta hyväkseni.

— Äsken sattui hieman epämieluisia väärinkäsityksiä, — huomautin.

Hän kurtisti kulmiaan.

— Typerää. Joutavia. Suurta turhaa, sillä Lebjadkin on juovuksissa.
Liputinille en puhunut; selitin turhia; hän vääristeli. Liputinilla
paljon mielikuvitusta, turhista rakensi vuoria. Eilen uskoin Liputinia.

— Tänään uskotte minua,— naurahdin.

— Te tiesitte kaiken jo äsken. Liputin on heikko, tai hätäilee, tai
vaarallinen, tai... kade.

Viimeinen sana hämmästytti minua.

— Te olette muuten varannut häntä varten niin monta kategoriaa, että
onhan hänen johonkin niistä sovittava.

— Tai kaikkiin yht'aikaa.

— Totta on sekin. Liputin on — kaaos! Oliko tosiaankin valhetta se,
mitä hän äsken kertoi, se nimittäin, että kirjoitatte jotakin teosta?

— Miksikä valhetta? — Ja kulmat rypyssä hän taas alkoi tuijottaa maahan.

Pyysin anteeksi ja vakuutin, etten suinkaan tahtonut urkkia häneltä
mitään, minkä hän kerran tahtoi salata. Hän punastui.

— Sanoi totta, kirjoitan. Mutta on yhdentekevää.

Hetkisen olimme kumpikin vaiti. Äkkiä levisi hänen kasvoilleen tuo
äskeinen lapsen hymy.

— Sen, noista päistä, keksi kirjoista, ja itse ensiksi puhui
minullekin, tajuaa huonosti, ja minä etsin vain syitä, miksi ihmiset
eivät uskalla tappaa itseänsä, siinä kaikki. Ja tämä on myös
yhdentekevää.

— Kuinka eivät uskalla? Onko itsemurhia mielestänne vähän?

— Hyvin vähän.

— Oletteko tosissanne sitä mieltä?

Hän ei vastannut, vaan nousi tuoliltaan ja alkoi mietteissään astella
huoneen päästä toiseen.

— Mikä teidän mielestänne estää sitten ihmisiä tekemästä itsemurhia? —
kysäisin.

Hän katsahti minuun kiinteästi, aivan kuin yrittäen muistella, mistä
oikeastaan olimme keskustelleet.

— Minä... minä vielä vähän tiedän... kaksi ennakkoluuloa estää... kaksi
asiaa... vain kaksi. Toinen hyvin pieni, toinen hyvin suuri. Mutta
pienempikin on hyvin suuri.

— Mikä on se pienempi?

— Kipu.

— Kipuko? Luuletteko, että sillä olisi tässä tapauksessa niin suurta
merkitystä.

— Tärkein. On kaksi tapaa: ne, jotka tappavat itsensä suuresta
surusta, tai vihoissaan, tai hulluudessaan, tai jostakin... samapa
se.. ne tekevät äkkiä. Eivät ajattele kipua, vaan äkkiä. Mutta jotka
täysijärkisinä, ne ajattelevat paljon.

— Mutta onko sitten sellaisiakin, jotka tekevät sen täydessä järjessään?

— Hyvin paljon. Jos ei ennakkoluuloa olisi, niin enemmänkin; hyvin
paljon, kaikki.

— Liioittelette, eivät nyt kaikki sentään!...

Hän oli vaiti.

— Eikö sitten ole mitään itsemurhakeinoa, joka ei tuottaisi kipua?

— Kuvitelkaa, — hän pysähtyi aivan eteeni,

— kuvitelkaa kiveä kuin iso talo. Se riippuu ja te sen alla. Se putoaa
päähänne — käykö kipeästi?

— Talon suuruinen kivi? Peloittaahan se tietysti.

— Ei pelko, vaan koskeeko kipeästi?

— Kivi kuin vuori, miljoonan puudan painoinen? Eihän sellainen ennätä
tuottaa kipua.

— Mutta asettukaa todella alle, teitä peloittaa, että sattuu. Oppineet,
lääkärit, kaikki, kaikki pelkäävät. Kaikki tietävät, ei kipu ennätä,
mutta pelkäävät, että koskee.

— Entä toinen syy, se suurempi?

— Mitä on sillä puolen.

— Siis rangaistusko?

— Yhdentekevää. Mitä on sillä puolen, vain, mitä siellä on.

— Eikö ole sellaisiakin ateisteja, jotka eivät usko sillä puolen olevan
mitään?

Hän vaikeni taas.

— Ehkä te arvostelette asiaa vain omien vakaumuksienne mukaan?

— Ei kukaan tiedä muuta kuin itsestänsä... — hän huomautti punastuen.
— Vapaus tulee silloin, kun on yhdentekevää, elääkö vai kuoleeko. Siinä
päämäärä kaikelle.

‒ Päämäärä? Mutta silloinhan ei ehkä enää kukaan tahdokaan elää?

‒ Ei kukaan, — hän vastasi päättävästi.

‒ Ihminen pelkää kuolemaa, koska hän rakastaa elämää, niin minä sen
olen ymmärtänyt, — huomautin, — niin on luonto sen määrännyt.

— Katalaa ja siinä koko petos! — Hänen silmänsä alkoivat leimuta. —
Elämä on kipu, elämä on pelko, ihminen on onneton. Kaikki vain kipua ja
pelkoa. Nyt ihminen elämää rakastaa, sillä rakastaa kipua ja pelkoa.
Niin on järjestetty. Kivusta ja pelosta palkkana — elämä. Siinä petos.
Ihminen ei ole nyt sellainen ihminen. Syntyy uusi ihminen, onnellinen
ja ylpeä. Se, josta on yhdentekevää, elääkö vai kuoleeko. Se on uusi
ihminen! Se, joka voittaa kivun ja pelon, se itse tulee Jumalaksi.
Toista Jumalaa ei tule.

— Teidän mielestänne tuo toinen Jumala siis kuitenkin on olemassa?

— Häntä ei ole, mutta hän on kuitenkin. Kivessä ei kipua, mutta kiven
pelossa on. Jumala — kuoleman kauhun kipu. Se, joka voittaa kivun
ja kauhun, tulee Jumalaksi. Syntyy uusi elämä, uusi ihminen, kaikki
uusi... Silloin historia pitää jaettaman kahteen: gorillasta Jumalan
tuhoamiseen ja Jumalan tuhoamisesta...

— Gorillaan, eikö niin?

— ... maan ja ihmisen muuttumiseen fyysillisesti. Ihmisestä Jumalaksi.
Hän muuttuu fyysillisesti. Maailma muuttuu, teot muuttuvat, ajatukset
ja kaikki tunteet muuttuvat. Miten te luulette, muuttuuko ihminen
silloin fyysillisesti.

— Jos on yhdentekevää, elämmekö vai kuolemmeko, niin silloinhan
luultavasti kaikki tappavat itsensä, ja onhan siinä jo muutosta
tarpeeksi.

— Yhdentekevää. Tappavat valheen. Sen, joka janoaa päävapautta, on
oltava rohkea ja tapettava itsensä. Se, joka uskaltaa, tappaa itsensä,
on nähnyt petoksen salaisuuden. Sitä kauempana ei ole vapautta. Siihen
se loppuu. Kauemmaksi ei pääse. Se, joka uskaltaa tappaa itsensä, on
Jumala. Jokainen voisi tehdä, että ei Jumalaa eikä mitään olisi. Mutta
kukaan ei kertaakaan ole tehnyt.

— Itsemurhantekijöitähän on ollut miljoonia.

— Ei sellaisia. Ne pelkäävät, eivätkä sen vuoksi. Eivät tapa pelkoa.
Se, joka tappaa itsensä vain sen vuoksi, että tappaakseen pelon, tulee
heti Jumalaksi.

— Jospa hän siinä touhussa ennättäisi...

— Yhdentekevää, — hän vastasi hiljaa, rauhallisen ylväänä, melkeinpä
halveksivasti. — Säälin, sillä taidatte pilkata, — hän lisäsi hetken
perästä.

— Ihmettelen, miksi olette nyt niin rauhallinen, vaikka puhuttekin
innostuneesti, ja äsken olitte niin ärtynyt?

— Äsken? Äsken huvitti, — hän sanoi hymähtäen, — en riitele, en pidä
siitä enkä naura, — hän lisäsi surullisesta.

— Ei teidän tosiaankaan liene kovin hauskaa näin illalla teetä
juodessanne. — Nousin ja otin lakkini.

— Luulette? — hän hymähti ihmeissään. — Miksi ei ole? Ei... minä...
en tiedä... — hän keskeytti äkkiä, — en tiedä, muut, mutta en voi
kuten muut. Ajattelevat, ja jo heti toista. Minä samaa ajattelen, koko
elämän, aina yhtä ja samaa. Jumala on kiusannut minua koko elämäni
ajan, — hän lopetti äkkiä merkillisen avomielisesti.

— Mutta sanokaahan, miksi te puhutte niin huonosti venäjää? Oletteko
tosiaankin viiden vuoden aikana ulkomailla ollessanne unohtanut
äidinkielenne?

— Puhunko huonosti? En tiedä. En sen vuoksi, että ulkomailla. Olen
puhunut aina... yhdentekevää.

— Rohkenisinko vielä kysyä? Uskon sen, mitä sanoitte, sen nimittäin,
että ette ole paljoakaan tekemisissä ihmisten kanssa ja että joudutte
harvoin heidän kanssaan puheisiin. Miksikä olette ollut näin
avomielinen minulle?

— Teille? Niin... Te istuitte hyvin ja te... mutta yhdentekevää...
te muistutitte veljeäni hyvin paljon, — hän sanoi punastuen, — kuoli
seitsemän vuotta, vanhin, paljon, hyvin paljon.

— Varmaankin hänellä on ollut paljoa vaikutusta käsityskantanne
muodostumiseen.

— E-ei, hän ei puhunut paljon. Ei koskaan. Minä kyllä kirjeenne annan.

Hän lähti saattamaan minua, valaisten lyhdyllään tietä portille
sulkeakseen sen jälkeeni. "Varmasti hullu", päättelin itsekseni.
Portissa tuli taas joku minua vastaan.



IX.


Tuskin olin kohottanut jalkani portin korkealle kynnykselle, kun jonkun
voimakas käsi tarttui rintapieleeni.

— Ken tämä tässä,— mörisi jokin ääni, — ystäväkö vaiko vihamies?
Tunnusta.

— Meikäläinen se on, meikäläinen! — vikisi samassa jo aivan lähellä
Liputinin ohut ääni. — Sehän on herra G-v, klassillisen kasvatuksen
saanut nuori mies, joka sitäpaitsi on suhteissa kaikkein hienoimpiin
piireihimme.

— Piireihin! Se miellyttää minua... Klas-sil-linen, siis
si-vis-ty-neis-tä sivistynein.. Eron saanut kapteeni Ignatius
Lebjadkin, valmis palvelemaan koko maailmaa ja eritoten ystäviään...
jos he vain ovat uskollisia, uskollisia, ne roistot!

Kapteeni Lebjadkin oli pitkä, paksu, höllälihainen, kiharatukkainen,
punakka sekä hyvin juopunut mies, joka jaksoi tuskin pysyä pystyssä ja
vain sangen vaivalloisesti liikutteli kieltään. Olin muuten jo kerran
aikaisemminkin nähnyt hänet, vaikkakin vain kaukaa.

— Kas, tuokin tuossa! — hän mörähti uudelleen huomatessaan
Kirillovin, joka yhä seisoi lyhtyineen paikallaan. Lebjadkin oli jo
heristämäisillään nyrkkiä, mutta antoi kuitenkin kätensä vaipua.

— Oppisi vuoksi suon anteeksi! Ignatius Lebjadkin, sivistyneistä
sivistynein...

    Rakkauden hehkuva granaatti
    räjähti syömmessä Ignaatin.
    Kädetön itkuhun pillahti,
    kun Sevastopolia muisteli.

Vaikk'en Sevastopolissa ole koskaan ollutkaan enkä ole kädetönkään,
mutta kuunnelkaapa loppusointua, loppusointua! — hänen juopunut
naamansa läheni taas minua.

‒ Eihän hänellä ole aikaa, hänen on mentävä kotiinsa, — Liputin koetti
suostutella häntä, — kertoo vielä huomenna Lizaveta Nikolajevnalle
kaiken.

— Lizavetalle!... — kapteeni mörisi yhä. Seis, pysähdy! Toisinta!

    Amatsonien toisten parvesta
    pyrähtää satulaan tähtönen.
    Hymähtää ratsun selästä
    aris-to-kraa-a-a-ttinen lapsonen.

Tämähän on kuin hymni! Tämä on hymni, jollet sinä vain ole aasi!
Tyhjäntoimittajat eivät ymmärrä mitään! Seis! — Hän tarttui
päällystakkiini kun yritin väkisin päästä portista ulos.‒ Julista
siellä, että olen kunnian ritari, mutta Daška... Daškan minä nitistän
näin kahdella sormellani... maaorja... eikä uskalla se... Samassa hän
lankesi. Silloin riuhtaisin itseni irti ja juoksin kadulle, Liputin
perässäni.

— Aleksei Nilytš hänet kyllä nostaa. Tiedättekö, mitä äsken kuulin
häneltä? — Liputin puhua touhusi ehtimättä vetää edes henkeänsä, —
kuulittehan nuo runot "Amatsonitähtöselle"? Ne hän aikoo huomenna
lähettää Lizaveta Nikolajevnalle täydellisellä nimikirjoituksellansa
varustettuina. Mitä te siihen sanotte?

— Lyönpä vaikka vetoa, että te itse olette häntä siihen kehoittanut.

— Häviätte! — Liputin nauraa hohotti. — Rakastunut, rakastunut se on
kuin kissa, ja tiedättekö, kaikki on saanut alkunsa — vihasta! Hän
alkoi vihata Lizaveta Nikolajevnaa sen vuoksi, että tämä ratsasti,
vihasi siinä määrin, että oli keskellä katua vähällä ruveta häntä
haukuskelemaan. Niin hän tekikin. Toissa päivänä viimeksi, kun Lizaveta
Nikolajevna oli ratsastelemassa! Onneksi hän ei tosin liene sitä
kuullut, ja tänään hän jo sepittelee runoja! Tiedättekö, että hän on
päättänyt rohkaista mielensä ja kosia? Se on totta, aivan totta.

— Olen aivan ihmeissäni, Liputin. Missä vain suinkin on tekeillä
jotakin tuollaista tärkeätä, siellä aina tuntuu teidän sormenne jälki!
— aloin raivota hänelle.

— Mutta te, herra G-v, menette jo liian pitkälle. Eiköhän syynä liene
se, että sydämenne hieman vavahti kilpailijan pelosta, vai mitä?

— M-mi-tä? — huudahdin ja pysähdyin.

— Rankaisen teitä hieman enkä sanokaan sen enempää! Mutta te
taidattekin olla hyvin utelias? Merkitseehän sekin jo jotakin, että
tuo narri ei olekaan enää pelkästään kapteeni, vaan kuvernementtimme
kunnianarvoisa tilanomistaja, sillä Nikolai Vsevolodovitš myi hänelle
äskettäin maatilansa, jossa muinoin oli ollut kaksisataa sielua, ja
Jumala sen takaa, etten valehtele! Äsken vasta sain sen itsekin tietää,
vieläpä sangen taatusta lähteestä. Arvaatte kai lopun itsekin, en sano
enää muuta, näkemiin, herra.



X.


Stepan Trofimovitš odotteli minua jo hysteerisen kärsimättömänä. Jo
tunti sitten hän oli palannut. Hän oli mielestäni kuin juopunut,
ainakin viiden minuutin ajan olin varma siitä, että hän oli tosiaankin
juovuksissa. Voi, vierailu Drozdovien luona oli saanut hänen
tasapainonsa vain yhä enemmän järkkymään.

— _Mon ami_, olen kokonaan kadottanut langan... Lise... rakastan ja
kunnioitan tuota enkeliä aivan kuten ennenkin, aivan kuten ennen, mutta
sittenkin tuntuu minusta, kuin he olisivat kutsuneet minut luokseen
vain saadakseen minulta jotakin urkituksi; aivan suoraan sanoen:
lypsääkseen minut tyhjiin ja sitten, mene Jumalan nimeen, minne suinkin
itse haluat... Niin se on.

— Kuinka ette häpeä! — en malttanut olla huudahtamatta.

— Ystävä kallis, olen nyt aivan yksin maailmassa. _Enfin c'est
ridicule._ Ajatelkaahan, nekin siellä olivat jo salaisuuksilla
kyllästetyt. Hyökkäsivät kimppuuni kuin mitkäkin, tiedustelivat
nenistä ja korvista ja vielä muistakin, jonkinlaisista pietarilaisista
salaisuuksista. Vasta täällä olivat he saaneet tietää niistä Nicolas'n
kepposista, joilla tämä suvaitsi ilahduttaa meitä täällä neljä vuotta
sitten. "Te olitte täällä, te näitte kaiken, onko totta, että hän on
hullu?" Ja mistä ne oikein saivat sen ajatuksen, en ymmärrä. Minkä
vuoksi Praskovja tahtoo välttämättä, että Nicolas olisi hullu? Sillä
sitä tuo nainen tahtoo, tahtoo kuin tahtookin! _Ce Maurice_, vai miten
tuo hänen nimensä nyt olikaan, Mavriki Nikolajevitš, brave homme
tout de même [kunnon mies kuitenkin], mutta hänen hyväksensäköhän
tuo nainen... ja sen jälkeen kuin hän itse kirjoitti Pariisista
pauvre amie'llemme... Enfin, tämä Praskovja, kuten cette chère
amie'mme häntä nimittää, on aivan täsmälleen Gogoljin kuolematon
rouva Laatikkoinen,[21] mutta ilkeä Laatikkoinen, riidanhaluinen
Laatikkoinen, hyvin suurennetussa muodossa.

— Mutta siitähän tulee silloin jo arkku, vieläpä suuren suuri.

— No, pienennetty Laatikkoinen sitten, samantekevää, mutta älkää
keskeyttäkö minua, muutenkin pääni jo menee aivan pyörälle. Kaikki
ne siellä syljeskelivät, paitsi Lise, joka yhä vielä sanoo:
"Täti, täti", mutta Lise viekastelee, ja siinä on myös jotakin
muuta. Salaisuuksia. Mutta äitimuorinsa kanssa hän on riidassa.
_Celle pauvre_ täti, joka todella on despootti... ja sitten vielä
tuo kuvernöörinrouva, seurapiirimme myötätunnon menettäminen ja
Karmazinovin laiminlyönti. Ja sitten aletaan yht'äkkiä puhua tuosta
mielenvikaisuudesta, ce Lipouline, ce que je ne comprends pas... [jota
minä en ymmärrä...], kerrotaan, että pauvre amie on jo muka haudellut
päätään etikkakääreillä ja me tässä teidän kanssanne emme suo hänelle
hetkenkään rauhaa, me tässä saisimme hieman hävetä valittelujamme ja
kirjeitämme. Miten olen saattanutkaan noin kiusata häntä ja vielä noin
kriitillisenä hetkenä! Je suis un ingral! [Olen kiittämätön!] Voitteko
kuvitella. Palatessani näin pöydälläni kirjeen, lukekaa, lukekaa! Miten
epähieno olen ollut!

Hän ojensi minulle äsken saamansa Varvara Petrovnan kirjeen. Varvara
Petrovnaa oli nähtävästi alkanut kaduttaa aamullinen: "Istukaa kotona!"
Kirje oli kohtelias, mutta lyhyt ja varma. Ylihuomenna, sunnuntaina,
hän pyysi Stepan Trofimovitšia tulemaan luokseen täsmälleen
kahdeltatoista ja kehoitti häntä tuomaan muassaan myös jonkun
ystävistään (sulkumerkkien välissä oli mainittu minun nimeni). Omasta
puolestaan hän lupasi kutsua Šatovin, koska tämä oli Darja Pavlovnan
veli. "Veljeltä saatte lopullisen vastauksen, riittääkö se teille? Tätä
muodollisuuttako te niin kiihkeästi olette tavoitellut?" —

— Huomaatteko tuon ärtyisän loppulauseen "muodollisuudesta"! Raukka,
raukka, elämäntoverini! Onhan totta, että tämä näin äkillinen kohtaloni
ratkaisu on masentanut minut... Tähän asti minulla sentään yhä oli
toivoa, mutta nyt lout est dii, tiedän, että kaikki on lopussa, c'est
terrible (kauheata). Voi, jos tuo sunnuntai ei tulisi koskaan ja kaikki
olisi kuten ennenkin. Te kävisitte luonani, ja minä täällä...

— Nuo Liputinin törkeydet ja juorut, ne ne ovat saaneet teidät pois
raiteiltanne.

— Ystäväni, ystävän sormellanne te taas satutitte suoraan toisen
kipeään kohtaan. Ystävän sormet ovat yleensä säälimättömät ja joskus
ajattelemattomatkin, pardon, mutta olin tosiaankin jo vähällä unohtaa
kaikki nuo törkeydet, s.o. en suinkaan ole niitä unohtanut, mutta
hölmö kun olen, koetin koko ajan Lise'in luona ollessani teeskennellä
olevani onnellinen ja vakuutin itselleni, että olen tosiaankin
onnellinen. Mutta nyt... mutta nyt minä tuosta jalosta, humaanisesta,
alhaisia vikojani mitä kärsivällisimmin kohtelevasta naisesta, —
hän ei tosin aina ole ollut kärsivällinen, se on totta, mutta entä
minä itse sitten, tyhjänpäiväisine ja alhaisine luonteineni! Olenhan
oikullinen kuin lapsi, täynnä lapsen egoismia, mutta ei ole minussa
enää lapsen viattomuutta. Kaksikymmentä vuotta hän on minua vaalinut
kuten lapsenpiika, _celle pauvre_ täti, kuten Lise häntä sievästi
nimittää. Ja yht'äkkiä, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, lasta alkaakin
haluttaa päästä tuota pikaa naimisiin, naita ja naita minut, kirje
kirjeen perästä, silloin kun hänen päänsä on parhaillaan etikassa
ja... ja siinä sitä nyt ollaan, sunnuntaina olen nainut mies, leikki
on tästä kaukana... Itsehän sitä kärtin, ja minkä vuoksi minä noita
kirjeitäkin oikein kirjoittelin? Niin! Unohdin aivan. Lise kunnioittaa
suuresti Darja Pavlovnaa, niin hän ainakin itse väittää. Hän sanoi:
"c'est un ange [hän on enkeli], mutta hyvin itseensä sulkeutunut".
Kumpainenkin suositteli muuten häntä, Praskovjakin. Mutta eihän
Praskovja taitanutkaan suositella. Voi miten paljon katkerata myrkkyä
on suljettu siihen Laatikkoiseen! Eikä Lise'kään oikeastaan ole
koko asian puolella. "Miksi menisitte naimisiin, eikö teillä ole jo
tarpeeksi omasta varastannekin oppineen miehen nautintoja!" Hän nauroi.
Mutta suon hänen naurunsa hänelle anteeksi. Hänenkin sydämensä on
rikkiraastettu. "Mutta sehän on totta", sanoivat, "ettehän te tule
toimeen naisetta. Kun huonovointinne alkaa, hän peittelee teitä",
tai jotakin sellaista... _Ma foi_, itsekin tässä teidän kanssanne
istuessani ajattelen samoin. Sallimus lähettää minulle myrskyisen eloni
iltapuhteiksi naisen, joka peittelee minua tai niinkuin sanottu...
_enfin_, mitä nyt taloudessa kulloinkin vain tarvitaan. Katsokaahan,
miten roskaista täällä on, kaikki hujan hajan, pyysin siistimään äsken,
kirjakin oli lattialla. _La pauvre amie_ on aina niin vihoissaan siitä,
että täällä on vähän epäsiistiä... Voi, ei kajahtele täällä enää
hänen äänensä! Vingt ans! [Kaksikymmentä vuotta!] Ja tiedättekö, — ne
ovat saaneet nimettömiä kirjeitä, Nicolas on muka myynyt maatilansa
Lebjadkinille. C'est un monstre [Hän on hirviö]; et enfin kuka on tuo
Lebjadkin? Ja Lise kuuntelee niin tarkasti, voi, miten hän kuuntelee!
Soin anteeksi, että hän nauroi, sillä näin, miten hän kuunteli, ja _ce
Maurice_... hänen asemassaan en tahtoisi olla, brave homme tout de mi
me, mutta hieman liian vaatimaton. Jumala heidän kanssaan...

Hän vaikeni. Hän oli nähtävästi väsynyt, hypähteli aina asiasta
toiseen, pää vaipui rinnalle, ja väsynein silmin hän alkoi tuijottaa
lattiaan. Käytin hänen vaitioloaan hyväkseni ja kerroin Filippovin
talossa käynnistäni huomauttaen samalla kuivakiskoisesti ja tuimasti,
että Lebjadkinin sisar (jota en tosin ollut nähnyt) oli ehkä todellakin
Nicolas'n uhri, noilta hänen elämänsä "hämäriltä ajoilta", kuten
Liputinin oli tapana sanoa. Saattoipa olla totta sekin, että Lebjadkin
jostakin syystä oli saanut Nicolas'lta rahoja, mutta tuskin siinä
oli sen enempää. Mitä taas tuli noihin juoruilun Darja Pavlovnasta,
niin kaikki oli varmasti tuon Liputin-roiston keksintöä, niin väitti
innokkaasti Aleksei Nilytškin, eikä ole pienintäkään syytä olla
uskomatta hänen sanojansa. Stepan Trofimovitš kuunteli hajamielisenä
vakuutuksiani, aivan kuin ne eivät vähääkään olisi koskeneet häntä.
Mainitsin samalla myös keskustelustani Kirillovin kanssa ja lisäsin,
että Kirillov oli kaikesta päättäen mielipuoli.

— Ei hän ole mielipuoli, hän on vain ihminen, jolla on lyhyet
ajatukset, — hän sai laiskasti sanotuksi! — Ces gens-là supposent
la nature et la société humaine autres que Dieu ne les a faites et
qu'elles ne sont réellement. [Nämä ihmiset luulevat, että luonto
ja inhimillinen yhteiskunta ovat toisenlaisia, kuin miksi Jumala
ne on luonut ja mitä ne todellisuudessa ovat.] Sellaisia on tapana
kehitellä, mutta siihen ei rupea Stepan Verhovenski. Näinhän sellaisia
silloin Pietarissa avec celle chère amie (voi, miten loukkasinkaan
häntä silloin), en säikkynyt heidän soimauksiaan, enpä edes heidän
kehumistansakaan. En säiky nytkään, ja nyt, mais parlons d'aulre
chose... [Mutta puhukaamme muusta...] luulen, että olen tehnyt jotakin
kauheata. Ajatelkaahan, lähetin eilen Darja Pavlovnalle kirjeen ja...
voi, miten kiroankaan itseäni nyt sen vuoksi.

— Mitä te sitten kirjoititte?

— Voi ystävä rakas, uskokaa, että tein kaiken perin hienosti. Ilmoitin
kirjoittaneeni noin viisi päivää sitten Nicolas'lle, minkä myös tein
mitä hienotunteisimmin.

— Nyt minä ymmärrän! — huudahdin kiivaasti. — Ja teillä ei ollut
oikeutta yllyttää heitä toisiansa vastaan!

— Mutta mon cher, älkää murtako minua, älkää moittiko minua! Olenhan
jo muutenkin rikkipoljettu kuten... kuten torakka ja olen sitäpaitsi
vielä varma siitä, että tämä kaikki on sittenkin jotakin perin ylevää.
Olettakaamme, että siellä tosiaankin tapahtui jotakin... _en Suisse_
tai ainakin oli tapahtumaisillaan. Onhan velvollisuuteni ensin kysyä
heidän sydämiltään, etten... _enfin_, etten erottaisi sydämiä, etten
joutuisi poikkiteloin heidän tielleen... Tein näin vain sydämeni
ylevästä vaatimuksesta.

— Hyvä Jumala, kuinka typerästi olette menetellyt! — minulta pääsi
vasten tahtoani.

— Typerästi, typerästi, — hän tarttui sanoihini ahnaasti, — ette
koskaan ennemmin ole sanonut mitään noin viisasta, c'était bête, mais
que faire, tout est dit [se oli typerää, mutta mitä tehdä, sanottu mikä
sanottu]. Menenhän muka joka tapauksessa naimisiin, vaikkakin vain
"peittääkseni toisen synnit"? Miksi muka turhaan kirjoitin? Eikö totta?

— Sitäkö te yhä jankkaatte?

— Nyt ette enää säikytä minua moitteillanne. Tässä edessänne ei
seisokaan enää entinen Stepan Verhovenski, hänet on jo haudattu, enfin
tout est dii. Ja mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Hyvähän teidän
on puhua, kun ette itse aio naimisiin ettekä ole aikeissa kohottaa
päähänne noita tunnettuja pääkoristeita. Taas te suututtelette. Ystävä
parka, te ette tunne naista, mutta minä, joka en oikeastaan ole muuta
tehnytkään koko elämässäni kuin tutkinut sitä olentoa, minä tunnen
sen. "Jos tahdot voittaa maailman, voita ensin oma itsesi", se on
ainoa onnistuneesti ilmilausuttu viisaus, jonka on sanonut samanlainen
romantikko kuin tekin olette, Šatov, tulevan puolisoni veli. Mielihyvin
omaksun hänen mielilauseensa. Minäkin olen jo kypsä voittamaan oman
itseni ja menen siis naimisiin. Mutta mitä voitan sillä? En ainakaan
tuota luvattua "koko maailmaa". Voi ystävä paras, avioliitto on ylvään
sielun ja kaikkinaisen riippumattomuuden henkinen kuolema. Avioelämä
tekee sinut epäsiveelliseksi, vie sinulta tarmon, miehekkyyden, se
saattaa sinut toimettomuuteen. Sitten tulee lapsia, ehkä ne eivät ole
edes omiani... eivätkä ne voikaan olla minun viisas ei pelkää katsoa
totuutta suoraan silmiin... Liputin ehdotti äsken, että Nicolas'ta
vastaan olisi rakennettava suojavalleja, Liputin on hölmö. Nainen
pettää kaikkinäkevänkin silmän. _Le bon Dieu_, luodessaan naisen, tiesi
varmasti kyllä itsekin, miten vaaralliseen leikkiin hän antautui.
Mutta olen varma siitä, että nainen jo häntä luotaessa häiritsi itse
Luojaakin siinä määrin, että hänestä tuli sitten vain se, mikä hän nyt
on... kaikkine attribuutteineen. Sillä miten muuten on ymmärrettävissä,
että Jumala olisi ottanut niin paljon vaivaa nähdäkseen ja vielä
aivan syyttä suotta. Nastasjani, sen tiedän, ehkä suuttuu minulle
tämänkaltaisesta vapaa-ajattelusta, mutta... Enjin iout est dii.

Stepan Trofimovitš ei olisi ollut itsensä kaltainen, jos hän ei olisi
sallinut itselleen tämäntapaista helppohintaista leikittelyä vakavien
asioiden kustannuksella, mikä tähän aikaan oli vielä niin perin
muodissa. Ainakin hän näin saattoi hieman lohdutella itseään, mutta
tämäkään lohdutus ei riittänyt pitkäksi aikaa.

— Miksi ei edes kerran voisi tapahtua, että tuo ylihuominen, tuo
sunnuntai ei tulisi — hän huudahti äkkiä jo aivan epätoivoisena. —
Miksi kerran edes ei voisi olla viikkoa, jossa ei olisi sunnuntaita,—
si le miracle existe? [Jos vielä tapahtuu ihmeitä?] Eihän Sallimukselle
merkitsisi yhtään mitään pyyhkäistä pois kalenterista yksi ainoa
sunnuntai, jollei muuten, niin vain osoittaakseen jumalankieltäjälle
mahtiansa, et que tout soit dii! Voi, miten olen häntä rakastanut!
Kaksikymmentä vuotta, kaikki nämä kaksikymmentä vuotta, eikä hän ole
minua koskaan ymmärtänyt!

— Kenestä te nyt puhutte? Enhän minäkään enää ymmärrä teitä! — kysäisin
ihmeissäni.

— _Vingt ans!_ Ei hän ole kertaakaan osoittanut ymmärtävänsä minua, se
on julmaa! Ja luuleeko hän tosiaankin, että menen naimisiin sen vuoksi,
että pelkään häntä tai että se on muuten minulle välttämätöntä? Voi
häpeätä! Täti, täti, kuulun sinulle... Voi, kerran tuo täti on saapa
tietää, että hän on ainoa nainen, jota olen jumaloinut kaksikymmentä
vuotta! Sen täytyy kerran tulla hänen tietoonsa, muuten ei tule
elämästä mitään, sillä muuten minut on vietävä väkipakolla ce qu'on
appelle vihkipallille!

Ensi kerran eläessäni kuulin tuon tunnustuksen ja noin voimakkaasti
ilmaistuna. En saata olla mainitsematta, että minua kauheasti nauratti.
En osannut olla oikeudenmukainen.

— Ei ole minulla enää muita kuin hän, hän, minun ainoa toivoni! — Hän
löi äkkiä kätensä yhteen, aivan kuin jokin uusi ajatus olisi salamana
iskenyt hänen aivoihinsa. — Ei ole minulla muita kuin hän, minun
poikaraukkani. Hän pelastaa minut ja... mutta miksi hän ei jo tule!
Voi minun poikani, Petrušani, ja vaikka en tosin ansaitsekaan isän
nimeä, olenhan kuten tiikeri, mutta... laissez-moi, mon ami, panen
hieman pitkäkseni kootakseni ajatuksiani. Olen niin väsynyt, niin kovin
väsynyt, luulenpa, että teidänkin olisi parasta mennä nyt nukkumaan,
voyez-vous, kahdeltatoista sitten...




NELJÄS LUKU.

Kompurajalka.



I.


Šatov suostui empimättä kirjeessä mainitsemaani Lizaveta Nikolajevnan
pyyntöön ja meni kuin menikin puolenpäivän aikoihin tämän luo. Me
tulimme sinne melkein yht’aikaa, sillä minäkin olin päättänyt lähteä
sinne ensikäynnilleni. Kaikki nuo kolme yhdessä, s.o. Liza, mamán ja
Mavriki Nikolajevitš, istuivat isossa salissa ja väittelivät. Mamán
vaati Lizaa soittamaan jotakin valssia, mutta kun Liza oli alkanut
soittaa, mamán väitti, että valssi ei ollutkaan se, jota hän oli
tarkoittanut. Mavriki Nikolajevitš oli ruvennut yksinkertaisuudessaan
puolustamaan Lizaa ja väitti valssia oikeaksi. Vanhus oli alkanut
suutuksissaan itkeä. Hän oli niin sairas, että tuskin jaksoi kävellä.
Hänen jalkansa olivat ajettuneet, eikä hän moneen päivään ollut muuta
tehnytkään kuin kiukutellut ja hakenut jos jonkinlaisia tekosyitä
riidelläkseen, siitäkin huolimatta, että Liza osasi kyllä olla
varuillaan. Tulomme herätti iloa. Liza aivan punastui mielihyvästä ja
kuiskattuaan minulle _merci_ siitä, että olin tuonut mukanani Šatovin,
alkoi tarkastella tätä uteliaana.

Šatov seisahtui kömpelösti ovelle. Kiitettyään häntäkin siitä, että
tämä oli tullut, Liza vei Šatovin äitinsä luo.

— Tämä on herra Šatov, josta olen puhunut teille, ja tämä toinen tässä
on herra G-v, Stepan Trofimovitšin ja minun hyvä ystäväni. Mavriki
Nikolajevitš tutustui häneen jo eilen.

— Kumpi heistä on professori.

— Ei kumpikaan, äiti.

— Onpahan, itsehän sanoit, että tulee professori. Varmaankin se on tuo
tuossa, — hän osoitti yrmeänä Šatovia.

— Enhän minä ole sanonut, että tulee professoreita. Herra G-v on
virkamies, ja herra Šatov on entinen ylioppilas.

— Ylioppilas, professori, eikö se ole samantekevää, yliopistosta
kumpikin. Mutta sinä tahtoisit vain aina haastaa riitaa. Mutta
sveitsiläisellä oli viikset ja pujoparta.

— Mamán nimitti Stepan Trofimovitšin poikaa aina professoriksi, — Liza
selitti ja vei Satavin muassaan aivan salin toiseen päähän, sohvalle
istumaan.

— Kun hänen jalkansa ajettuvat, hän on aina tuollainen, sairas,
ymmärrättehän, — hän kuiskasi Šatoville, tarkastellen häntä yhä
uteliaana, erikoisesti hiustöyhtöä hänen päälaellaan.

— Oletteko sotilashenkilö? — eukko kääntyi nyt vuorostaan minun
puoleeni. Liza oli jättänyt minut säälimättä tämän seuraksi.

— En, palvelen virastossa...

— Herra G-v on Stepan Trofimovitšin hyvä ystävä, — Liza auttoi meitä.

— Oletteko Stepan Trofimovitšin palveluksessa? Hän on myös professori?

— Voi, mamán, te näette varmasti öisin unissannekin vain professoreita,
— huudahti Liza harmistuneena.

— Näkee niitä tarpeekseen valveillakin. Mutta sinun mielihuvisi on
vastustaa äitiäsi. Kun Nikolai Vsevolodovitš neljä vuotta sitten kävi
täällä, tapasitteko tekin hänet?

Vastasin tavanneeni.

— Oliko täällä silloin myös joku englantilainen?

— Ei ollut.

Liza naurahti taas.

— Siinä sen näet, ei englantilaista eikä muuta; narripeliä. Varvara
Petrovna sekä Stepan Trofimovitš valehtelevat. Ja kaikkihan täällä
valehtelevat.

— Täti ja Stepan Trofimovitš olivat eilen sitä mieltä, että Nikolai
Vsevolodovitš muistutti prinssi Heikkua Shakespearen Henrik IV:stä, ja
sitä mamán tarkoittaa puhuessaan englantilaisesta, — Liza selitti.

— Koska Heikkua ei ole ollut, niin vielä vähemmän englantilaista.
Nikolai Vsevolodovitš taisi vain yksikseen hullutella.

— Uskottehan, että mamán puhuu vain suotta noin, — Liza piti
tarpeellisena selittää Šatoville, — hän tuntee Shakespearen hyvin. Olen
itse lukenut hänelle _Othellon_ ensimmäisen näytöksen. Mutta hän on
niin sairas. Mamán, luuletteko, kello lyö kahtatoista, on jo aika ottaa
lääkettä.

— Tohtori tuli. — Näin ilmoitti oven aukkoon ilmestynyt sisäkkö.

Vanhus nousi ja alkoi huudella luoksensa koiraa: "Zemirka, Zemirka,
tule sinä edes kanssani."

Vanha, pieni koirarakki ei totellut, vaan tunkeutui piiloon sohvan alle.

— Etkö tule? No, en välitä minäkään sinusta. Hyvästi, isokulta, en
tiedä nimeänne enemmän kuin isännimeännekään, — hän kääntyi minun
puoleeni.

— Anton Lavrentjevitš...

— Samapa se, toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Ei minua tarvitse
saattaa, Mavriki Nikolajevitš, minä kutsuin vain Zemirkaa. Kykenenhän
vielä, Jumalan kiitos, itse kävelemään ja huomenna lähden ajelulle.

Suutuksissaan hän poistui salista.

— Anton Lavrentjevitš, jutelkaa te sillä aikaa Mavriki Nikolajevitšin
kanssa. Varmasti te alatte pitää toisistanne vain yhä enemmän, jos
tutustutte toisiinne lähemmin, — sanoi Liza ja katsahti ystävällisesti
Mavriki Nikolajevitšiin, jonka kasvoille tämä katse nostatti valoisan
hymyn, samanlaisen kuin aikaisemminkin. Kun en muutakaan voinut, aloin
keskustella Mavriki Nikolajevitšin kanssa.



II.


Lizaveta Nikolajevnalla oli Šatoville todella vain kirjallista laatua
olevaa asiaa. En tiedä miksi, mutta minusta tuntui sittenkin, kuin
Liza olisi kutsunut hänet luokseen oikeastaan jostakin aivan toisesta
syystä. Me molemmat, Mavriki Nikolajevitš ja minä, aloimme myös
kuunnella heidän keskusteluaan huomatessamme, että heillä ei ollut
mitään salaista eikä kahdenkeskistä. Lopulta pyydettiin meidänkin
neuvoamme. Lizaveta Nikolajevna oli näet jo kauan sitten päättänyt
aloittaa erään hänen mielestään hyödyllisen teoksen julkaisemisen,
mutta itse kun hän ei sellaiseen pystynyt, hän tarvitsi avustajaa. Se
totisuus, millä hän teki suunnitelmistaan selvää Šatoville, huvitti
minuakin. "Varmasti hän on niitä uudenaikaisia", — ajattelin, — "ei
hän suotta ole oleskellut Sveitsissä". Šatov kuunteli tarkkaavaisena,
katse maahan luotuna, eikä näyttänyt vähääkään ihmettelevän sitä, että
suurmaailman joutilas nuori neitonen aikoi ryhtyä tämäntapaisiin,
varsin sopimattomiin puuhiin.

Kirjallinen hanke oli seuraavanlainen. Venäjällä ilmestyy vuosittain
hirmuinen paljous sekä pääkaupungissa että maaseudulla sanoma-
ja aikakauslehtiä, joissa kerrotaan joka päivä kaiken maailman
tapahtumia. Vuosi kuluu loppuun, sanomalehdet kootaan kaappeihin
tai häviävät, ne revitään tai joutuvat käärepaperiksi... On useita
asioita, jotka herättävät julkaistuina huomiota, mutta vuosien
kuluessa ne unohtuvat. Moni ehkä haluaisi jälkeenpäin tutkia asiata
uudelleen, ja sen vuoksi olisi hänen löydettävä artikkeli, jonka
hän joskus muistaa lukeneensa. Mutta miten vaikeata onkaan löytää
sitä enää sanomalehtien jättiläismerestä, jollei muista tarkoin
päivämäärää eikä edes vuottakaan, jolloin puheenaolevasta asiasta on
ollut kysymys. Mutta jos keräisi aina kaikki uudet asiat vuosittain
yhteen hakemistoon, joka olisi määrätyn suunnitelman mukaan laadittu,
selvine otsakkeineen ja viitteineen sekä päivämäärineen, niin
sellaiseen kokoelmaan voisi mahduttaa aina kultakin vuodelta koko
venäläisen elämän pääpiirteissään, siitäkin huolimatta, että se, mitä
julkaistaan sanomalehdissä, on vain pienoinen osa siitä, mitä kaikkea
todellisuudessa ehtii tapahtua.

— Lukuisien sanomalehtien asemesta syntyisi näin useita paksuja
kirjoja, ja siinä kaikki, Šatov huomautti.

Mutta Lizaveta Nikolajevna puolusti kiihkeästi aiettansa, vaikkakin
hänen oli vaikeata kyllin selvästi ilmaista ajatuksiansa. Siitä
syntyi vain yksi kirja, hän vakuutti, eikä sekään kovin paksu. Ja
jos siitä tulisi paksukin, niin olisivathan asiat siinä ainakin
hyvin selvästi järjestettyinä, ja siksihän olisikin niin tärkeätä
noudattaa määrättyä suunnitelmaa aineistoa kerättäessä. Ei tietenkään
kannattanut ottaa kaikkea talteen. Ukaasit, hallinnolliset
toimenpiteet, paikalliset tiedoksiannot, lait, kaikki ne, vaikka
olivatkin itsessään hyvin tärkeitä asioita, voisi tästä julkaisusta
jättää kokonaan pois. On paljon sellaista, minkä voi huoleti jättää
syrjään ja rajoittua valitsemaan vain ne asiat, jotka tarkoittavat
kansan siveellis-yksilöllistä elämää, niin sanoakseni Venäjän
kansan persoonallisuutta sen kunakin ajanhetkenä. Siihen voitaisiin
sisällyttää huvittavia tapauksia, tulipaloja, lahjoituksia,
kaikenmoisia sekä hyviä että huonoja tekoja, sanansutkauksia ja uusia
sanontatapoja, ehkä sopisivat siihen myös uutiset jokitulvista, ehkä
siinä saisi olla muutamia hallituksen ukaasejakin, mutta kaikista
näistä olisi valittava vain ne, jotka kullekin ajanjaksolle luovat
oman erikoisen leimansa. Mutta kaiken keskeltä erottuisi kuitenkin
selvästi yksi ainoa johtava aate, tarkoitus, jonka määränä on valaista
yhtenäistä kokonaisuutta. Ja loppujen lopuksi kirjan pitäisi olla vielä
huvittavaa ajanvietelukemista, puhumattakaan siitä, että se ennen
kaikkea olisi hakemisto. Sen tulisi olla Venäjän henkisen, siveellisen,
koko sen sisäisen elämän kuva kultakin vuodelta. "On tärkeätä, että
kaikki sen ostaisivat, ja että siitä muodostuisi hakuteos", Liza
vakuutti, "ymmärrän varsin hyvin, että kaikki riippuu suunnitelmasta,
ja sen vuoksihan minä olenkin kääntynyt puoleenne", hän lopetti. Hän
kiihoittui, mutta vaikka hän puhui epäselvästi ja epätäydellisesti,
näytti Šatov jo alkavan hieman ymmärtää häntä.

— Siinä pitäisi siis olla määrätynlainen tendenssi, faktojen
järjestelyssä silmälläpidettävä tendenssiä, — hän murahti kohottamatta
vieläkään katsettaan lattiasta.

— Ei ollenkaan tarvita tendenssiä. On vain osattava olla objektiivinen,
siinä koko tendenssi.

— Eihän määrätyn periaatteen mukaan toimiminen suinkaan olisi
vahingoksi, — Šatov näytti innostuvan,— eikä sitä voi välttääkään,
jos kerran valikoimisesta on kysymys. Mutta mitä on valikoinnilla
ymmärrettävä, siinäpä pulma. Ajatuksenne ei ole hullumpi.

— Olisi siis mahdollista saada aikaan sellainen teos? — Liza ilostui.

— On harkittava ja tuumittava asiaa. Tämä on suuritöinen. Äkkiä ei
tule mitään. Tarvitaan tottumusta. Ja tuskin kirjan julkaistuammekaan
vielä käsitämme, miten se olisi ollut julkaistava. Tarvitaan paljon
kokemusta, mutta itse ajatus alkaa minulle jo selvetä. Oivallinen
ajatus.

Viimein hän kohotti katseensa, joka loisti tyytyväisyyttä. Hän oli
todella asiasta innostunut.

— Itsekö olette tämän keksinyt? — hän kysäisi lempeästi ja kainona
Lizalta.

— Ei vaadita suuriakaan ajatuksen keksimiseen, mutta sen sijaan on
vaikeata tehdä suunnitelma, — jatkoi Liza hymyillen. — En ymmärrä
asiasta paljoakaan, en ole kovinkaan viisas, tiedän vain ajavani takaa
sellaista, mikä on itselleni selvinnyt...

— Ajatte takaa?

— Käytinkö väärää sanaa? — tiedusteli Liza samassa.

— Voihan sanontatapaa käyttää, minä vain muuten...

— Minusta alkoi jo ulkomailla ollessani tuntua siltä, että ehkä minäkin
voisin olla jollakin tavoin hyödyksi. Minulla on rahoja käytettävänäni,
miksi ne suotta homehtuisivat, ehkä voisin minäkin tehdä jotakin
yhteisen asian puolesta. Sitäpaitsi tuo ajatus tuli minulle aivan
itsestään, en ollenkaan yrittänyt sitä tietoisesti muodostella, ja
siksi ilostuin siitä. Mutta huomasin heti, että avustajatta en tule
toimeen, yksin en osaa tehdä mitään. Avustaja tulee myös teoksen
toiseksi julkaisijaksi. Työ jaetaan tasan: teidän on suunnitelma ja
työ, minun on ajatus ja varat sen toteuttamiseksi. Tuleekohan se
kannattamaan?

‒ Jos keksimme oikean julkaisutavan, niin luulen sen menevän kaupaksi.

— Ymmärrättehän, etten tee sitä voiton toivossa, mutta olisin iloinen
kirjan levikistä ja ylpeä voitoista.

— Mutta mitä minulla olisi siinä tekemistä?

— Olenhan pyytänyt teitä avustajaksi... puoleksi. Te keksitte
suunnitelman.

— Mistä te tiedätte, pystynkö sen keksimään?

— Minulle on kerrottu teistä, ja täälläkin kuulin... tiedän, että
olette hyvin lahjakas... ja osaatte tehdä työtä... ja ajattelette
paljon. Minulle puhui teistä jo Sveitsissä Pjotr Stepanovitš
Verhovenski, — hän lisäsi äkkiä. Hän on viisas mies, eikö totta?

Šatovin katse livahti äkkiä Lizan kasvojen yli, mutta samassa hän taas
loi sen maahan.

— Nikolai Vsevolodovitškin on puhunut minulle teistä.

Šatov karahti tulipunaiseksi.

— Tässä olisi sanomalehtiä, — Liza sieppasi tuolilta edeltäkäsin siihen
valmiiksi asetetun yhteensidotun sanomalehtikäärön, — yritin hieman
merkitä kirjoituksia, joista olisi valittava muutamia ja numeroitava...
näette itse kyllä...

Šatov otti käärön.

— Ottakaa ne kotiinne, missä te asuttekaan?

— Jumalanilmestyksen kadulla, Filippovin talossa.

— Tiedän kyllä. Samassa talossa kuuluu asuvan myös joku herra
Lebjadkin, — Liza puheli touhuissaan.

Šatov istui yhä vielä pitäen ojennetussa kädessään kääröä, ja kesti
kokonaisen minuutin, ennenkuin hän katse maahan tähdättynä vastasi:

— Tällaisiin toimiin teidän olisi parasta valita joku toinen henkilö,
minä en tähän kelpaa, — hän sanoi viimein peloittavan matalalla
äänellä, melkein kuiskaten.

Liza karahti punaiseksi.

— Mistä toimista te puhutte? Mavriki Nikolajevitš, — hän äkkiä
huudahti, — antakaa tänne äskeinen kirje!

Mavriki Nikolajevitšin jäljessä minäkin lähenin pöytää.

— Katsokaahan tätä, — Liza kääntyi puoleeni hätäisesti aukoen kirjettä.
— Oletteko ennen nähnyt tällaista? Olkaa hyvä, lukekaa se ääneen.
Tahtoisin, että herra Šatovkin kuulisi sen.

Suuresti hämmästyneenä luin julki seuraavasisällyksisen kirjeen:

 "Neitsyt Tušinan täydellisyydelle omistettu.

    Arvoisa neiti
                  Jelizaveta Nikolajevna!

    Herttainen kuinka on
    Jelizaveta Tušina,
    kun sukulaisens' parissa naisen satulass' lentelee,
    ja kutreissa tuuli leikittelee,
    tai kun äitinsä vieressä polvistuu kirkossa,
    ja puna kajastaa kasvoissa hartaissa.
    Silloin mä laillista aviovaimoa kaihoan
    ja hänellen samoin kuin äidilleen kyynelen näin tarjoan.

                          Runoillut riidan innoittaman
                                oppimaton mies.

 Arvoisa neiti!

 Eniten valitan sitä, etten Sevastopolin kunniakentällä menettänyt
 kättäni, koska en siellä koskaan ole ollutkaan, vaan toimin
 sotaretkellä iljettävänä muonanjakajana samalla pitäen sitä itselleni
 alentavana. Olette jumalatar muinainen, mutta itse en ole mitään ja
 aavistan, mit' on rajattomuus. Tämä on runoa, ei muuta, ja runous on
 roskaa, mutta runossa voi suoda anteeksi sellaisen, mikä proosassa
 olisi hävyttömyys. Voiko aurinko suuttua likoeläimeen, joka runoilee
 vesipisarasta, jossa niitä on paljous, jos katsotaan mikroskoopilla?
 Suurikokoisia nautaeläimiä suojeleva Pietarin hienoston eläinystävien
 klubikin, joka valvoo koiran ja hevosen oikeuksia, halveksii
 vaatimatonta likoeläintä jättäen sen kokonaan mainitsematta, koska
 se ei ole muka täydellisyyteen kehittynyt. Minäkin olen tuollainen
 likoeläin. Naima-ajatus olisi muussa tapauksessa naurettava, mutta
 pian saanen haltuuni entiset kaksisataa sielua ihmisvihaajan käden
 kautta, jota halveksikaa. Voisin ilmaista teille paljonkin selvin
 dokumentein, voisin vakuuttaa Siperiankin uhalla. Älkää halveksiko
 naimatarjoustani. Likoeläimen kirje käsitettävä runoutena.

    Kapteeni Lebjadkin,

    palvelijanne nöyrin,
    joka ajasta ei oo köyhin."

— Tätä tuo roisto ei ole kirjoittanut selvin päin! — huudahdin
suuttuneena, — tunnen hänet!

— Sain tämän kirjeen eilen, — kiirehti punastunut Liza selittämään,—
ymmärsin heti, että sen oli joku tyhmyri kirjoittanut, enkä ole
näyttänyt sitä edes äidille, ettei hän hermostuisi. Mutta jos hän yhä
edelleen jatkaa tuohon tapaan, niin en tiedä, mitä olisi tehtävä.
Mavriki Nikolajevitš aikoi lähteä kieltelemään häntä. Koska teistä piti
tulla avustajani, — hän kääntyi Šatovin puoleen,— ja kun lisäksi asutte
siellä samassa talossa, niin tahdoin kysyä teiltä hänestä voidakseni
olla varuillani tulevaisuudessa.

— Juomari ja roisto, — mutisi Šatov väkinäisesti.

— Onko hän aina sitten tuollainen?

— Ei aina, ei hän ole ollenkaan tuhmempi selvänä ollessaan.

— Tunsin erään kenraalin, joka kirjoitteli aivan samanlaisia
runonpätkiä, — huomautin nauraen.

— Näkeehän sen tuosta kirjeestäkin, että hän ei voi olla typerä, —
virkahti vaitelias Mavriki Nikolajevitš aivan odottamatta.

— Kerrotaan, että hänellä on muka muassaan sisar? — Liza kysäisi.

— Niin on.

— Kerrotaan, että hän tyrannisoi tätä, onko se totta?

Šatov katsahti taas Lizaan, kävi juroksi sekä murahdettuaan: "mitä se
minuun kuuluu", siirrähti ovelle.

— Voi, odottakaahan hieman, — huudahti Liza levottomana, — minne kiire?
Meidänhän on keskusteltava vielä niin paljosta.

— Mistä sitten? Ilmoitan huomenna...

— No siitä pääasiasta, kirjapainosta! Uskokaa pois, etten aio
leikitellä, vaan tahdon tosiaankin tehdä jotakin, — vakuutti Liza
käyden yhä levottomammaksi. — Jos aiomme julkaista sen, niin missä
sen painattaisimme? Sehän on tärkein kysymys, sillä Moskovaan me emme
lähde, ja täkäläisessä kirjapainossa on sitä mahdoton painattaa.
Olen jo kauan aikonut perustaa oman kirjapainon, vaikkapa teidän
nimellenne, ja luulen, että äitikin suostuu siihen, jos se tulee teidän
nimellenne...

— Mistä te luulette tietävänne, että minä pystyisin kirjainpainajaksi?
— kysäisi Šatov synkästi.

— Johan Pjotr Stepanovitškin mainitsi teistä Sveitsissä ja sanoi, että
te kykenette johtamaan kirjapainoa sekä tunnette sen alan hyvin. Hän
aikoi lähettää teille mukanani kirjelipunkin, mutta unohdin sen sitten.

Kun ajattelen asiaa jälkeenpäin, muistan, miten Šatovin kasvoissa
ilme muuttui. Hän viipyi vielä muutaman sekunnin, mutta lähti sitten
kiireesti huoneesta.

Liza suutahti:

— Onko hänellä aina tapana olla tuollainen? — hän kääntyi minun
puoleeni.

Kohautin vain olkapäitäni vastaukseksi, mutta samassa Šatov itse
tulikin takaisin, lähestyi pöytää ja jätti sille sanomalehtikäärön.

— En voi ruveta avustajaksi, minulla ei ole aikaa...

— Miksi ei? Miksi? Oletteko suuttunut jostakin? — kyseli Liza
pahoillaan ja rukoilevasti.

Lizan ääni nähtävästi hämmästytti Šatovia. Muutaman hetken hän katseli
tätä tarkkaan aivan kuin yrittäen tunkeutua tämän sielun perimmäisiin
sopukkoihin.

— Yhdentekevää, — hän sanoi sitten hyvin hiljaa, — en tahdo... — Ja
lähti pois.

Liza jäi hämmästyksestä sanattomaksi, ja minusta tämä hämmästys tuntui
aivan aiheettoman suurelta.

— Perin omituinen mies! — huomautti Mavriki Nikolajevitš äänekkäästi.



III.


Tietenkin "omituinen", mutta tässä oli myös jotakin muuta sangen
epäselvää. Tällä kaikella oli jokin salainen merkitys. En uskonut
vähääkään koko kirjahankkeeseen, ja lisäksi tuli vielä tuo typerä
kirje, jossa liian selvästi tarjouduttiin jonkinlaiseen ilmiantoon
"dokumentteineen". Oli jotakin, josta kaikki vaikenivat ja olivat koko
ajan puhuvinaan aivan muista asioista. Ja loppujen lopuksi vielä tuo
kirjapainokysymys sekä Šatovin äkillinen poistuminen sen vuoksi että
alettiin puhua siitä. Kaikki tämä johti minut ajattelemaan, että täällä
oli tapahtunut jotakin jo ennen minua, josta en tietänyt mitään, ja
että minä olin täällä ainoa muukalainen, jota ei koko asia liikuttanut
vähääkään. Oli jo aika lähteä kotiinkin, olinhan ensikäynnillä.
Lähestyin Lizaveta Nikolajevnaa sanoakseni jäähyväiset.

Hän oli nähtävästi kokonaan unohtanut, että olin samassa huoneessa.
Hän seisoi yhä samalla paikalla pöydän luona, pää rinnalle painuneena,
hyvin syvissä mietteissä, tuijottaen maton kuvioon.

— Ah niin, tekin... lähdette, näkemiin, — hän yritti lepertää
ystävälliseen tapaansa. — Tervehtikää puolestani Stepan Trofimovitšia
ja koettakaa saada hänet pian mukananne tänne. Mavriki Nikolajevitš,
Anton Lavrentjevitš aikoo lähteä. Suonette anteeksi, että äitini ei voi
tulla sanomaan hyvästi...

Lähdin pois ja olin jo laskeutumaisillani alas portaita, kun äkkiä
kuulin lakeijan huutelevan jälkeeni.

— Rouva pyytää teitä palaamaan...

— Rouvako vai Lizaveta Nikolajevnako?

— Hän juuri.

Palattuani huomasin, että Liza oli siirtynyt isosta salista lähimpään
vastaanottohuoneeseen. Äskeinen salin ovi oli tiukasti suljettu,
Mavriki Nikolajevitš oli kai jäänyt sen toiselle puolelle.

Liza hymyili, mutta oli merkillisen kalpea. Hän seisoi keskellä
huonetta hyvin päättäväisen näköisenä, ja hänestä huomasi, että
sisäinen taistelu kävi hänen sielussaan. Mutta äkkiä hän tarttui
käteeni ja vei minut ikkunan luo.

— Tahdon nähdä hänet heti, — hän kuiskasi luoden minuun kuumeisen,
vaikuttavan, kärsimättömän katseensa, joka ei olisi sietänyt puoleltani
vastustuksen varjoakaan. — Tahdon nähdä hänet omin silmin, ja senvuoksi
pyydän apuanne.

Hän oli kiihoittunut ja epätoivoissaan.

Kenet te tahtoisitte nähdä, Lizaveta Nikolajevna? — tiedustelin
säikähtyneenä.

— Lebjadkinin sisaren, sen ramman... Onko totta, että hän on rampa?

Olin hämmästynyt.

— En ole häntä koskaan nähnyt, mutta olen kuullut, että hän on rampa,
eilen viimeksi kuulin siitä, — yritin hätäisesti kuiskaten myöntää.

— Tahtoisin välttämättä nähdä hänet. Voisitteko jo tänään järjestää
siihen minulle tilaisuuden?

Minun tuli häntä sanomattoman sääli!

— Ei, ei se ole mahdollista, enkä ymmärrä, miten se yleensäkään voisi
käydä päinsä, — aloin suostutella häntä saadakseni hänet luopumaan
aikeesta, — lähden Šatovin luo...

— Jos te ette huomiseksi voi järjestää kohtausta, niin lähden hänen
luokseen itse, yksin, sillä Mavriki Nikolajevitš ei tahdo lähteä
mukaani. Luotan teihin, sillä eihän minulla ole ketään muuta. Olin
tyhmä, kun peloitin Šatovin... Olen varma siitä, että olette kunnian
mies. Tahdollehan auttaa minua? Täyttäkää toivomukseni.

Minut valtasi voimakas halu tehdä kuten hän tahtoi.

— Tehdään niin, — sanoin hetken mietittyäni, — minä itse menen tänään
sinne ja silloin näen hänet varmasti! Teen mitä tahansa saadakseni
nähdä hänet, lupaan sen kunniasanallani, mutta sallittehan, että uskon
tämän myös Šatoville...

— Sanokaa hänelle, että sellainen olisi toivomukseni ja etten jaksa
enää odottaa, mutta sanokaa myös, etten äsken tahtonut häntä pettää.
Ehkä hän lähti pois sen vuoksi, että hän on niin rehellinen eikä
pitänyt siitä, että minä yritin häntä ikäänkuin petoksella saada
satimeen. En minä valehdellut, tahdon tosissani perustaa kirjapainon ja
alkaa julkaista...

— Hän on rehellinen, perin rehellinen, — vakuutin innoissani.

— Mutta jos huomiseen mennessä tämä asia ei järjesty, menen kuin
menenkin sinne itse, tuli siitä sitten mitä tahansa, vaikkapa kaikki
ihmiset saisivat sen tietää.

— En voi tulla luoksenne huomenna ennen kuin kello kolmelta, —
huomautin aivan kuin unesta havahtuneena.

— Siis kello kolmelta, olinpahan oikeassa. Eilen Stepan Trofimovitšin
luona aavistin heti, että te tahdotte auttaa minua? — hän sanoi
hymyillen hätäisesti, puristaen kättäni hyvästelläkseen ja kiiruhtaen
yksiksensä jääneen Mavriki Nikolajevitšin luo.

Antamani lupaus painoi omaatuntoani, enkä ymmärtänyt, mitä oikeastaan
oli tapahtunut. Näin naisen, joka oli niin epätoivoissaan, että ei enää
epäillyt uskoutua aivan tuntemattomalle henkilölle. Hänen naisellinen
hymynsä näin vaikeana hetkenä ja huomautus, että hän jo eilen oli
aavistanut tunteeni, viilsivät sydäntäni, mutta minun oli häntä niin
sanomattoman sääli, -— ja siinä kaikki! Hänen salaisuutensa oli minulle
pyhä, ja luulenpa, että jos minulle nyt joku olisi tarjoutunut sen
ilmaisemaan, olisin tukkinut korvani haluamatta kuulla sen enempää.
Aavistelin vain jotakin... enkä kuitenkaan ymmärtänyt ollenkaan,
miten kaiken järjestäisin. En edes tietänyt, mitä oikeastaan oli
järjestettävä. Kohtausko? — Mutta millainen! Ja miten saisin heidät
yhteen? Panin kaiken toivoni Šatoviin, vaikka saatoinkin jo edeltäkäsin
aavistaa, että hän ei antaisi apuaan. Mutta lähdin kuitenkin hänen
luokseen.



IV.


Vasta illalla, kellon käydessä kahdeksaa, tapasin hänet kotoa.
Hämmästyksekseni havaitsin hänellä olevan vieraita. Siellä oli Aleksei
Nilytš ja vielä muudan herra Šigaljov, rouva Virginskin veli, jonka jo
puolittain tunsin.

Tämä Šigaljov oli ollut jo parisen kuukautta kaupungissamme. En tiedä,
mistä hän oli tullut, mutta olin vain kuullut, että hän oli julkaissut
jonkin kirjoituksen eräässä pietarilaisessa aikakauslehdessä. Virginski
oli esittänyt hänet minulle kerran kadulla. Tuskin voi enää kuvitella
ihmistä, jonka kasvot olisivat olleet vielä synkemmät, nyrpeämmät ja
pahantuulisemmat kuin hänen. Hän oli aivan sen näköinen, kuin olisi
odottanut maailmanlopun olevan käsissä jo aivan tuossa tuokiossa
eikä suinkaan vasta joskus sitten, kun kaikki ennustukset olisivat
toteutuneet, jotka muuten olisivat voineet ehkä olla toteutumattakin,
vaan aivan kuin se olisi ollut odotettavissa jo ylihuomenna, täsmälleen
yhdeltätoista aamulla, vieläpä kahtakymmentäviittä minuuttia vailla.
Me emme muuten sanoneet silloin toisillemme sanaakaan, puristimme vain
toisiamme kädestä kuten kaksi salaliittolaista. Eniten ihmetyttivät
minua hänen kasvonsa, jotka olivat luonnottoman suuret, pitkät,
leveät ja paksut, ulospäin törröttävät. Hänen liikkeensä olivat
hitaat ja kömpelöt. Jos Liputin joskus uskoikin falansterihaaveidensa
toteutumiseen meidän kaupungissamme, niin tämä tiesi varmasti jo
päivän ja hetkenkin, jolloin kaikki oli tapahtuva. Minusta hän oli
kuin pahanilman lintu, ja tavatessani hänet Šatovin luona ihmettelin
vieläkin enemmän, sillä Šatov ei juuri pitänyt vieraista.

Portailla jo kuulin heidän keskustelevan kovalla äänellä. He puhuivat
kaikki kolme yht’aikaa, luultavasti he väittelivät jostakin, mutta
kun astuin huoneeseen, he vaikenivat samassa. He olivat väitelleet
seisoallaan, mutta minun saapuessani he istuutuivat, niin että
minunkin oli tehtävä samoin. Typerää vaitioloa kesti ainakin kolme
minuuttia. Vaikka Šigaljov kaikesta päättäen tunsikin minut, hän
ei kuitenkaan ollut tuntevinaan eikä tehnyt tätä suinkaan mistään
erikoisesta vihamielisyydestä, vaan muuten vain. Aleksei Nilytš ja
minä kumarsimme toisillemme kuin ohimennen ja ääneti, ojentamatta
toisillemme edes kättä. Šigaljov alkoi lopulta tarkastella minua
ankarana ja pahantuulisena, naiivin varmana siitä, etten kestäisi
hänen katsettansa, vaan lähtisin heti tieheni. Viimein Šatov nousi
tuoliltaan, ja toisetkin seurasivat hänen esimerkkiänsä. He lähtivät
kaikki sanomatta jäähyväisiä, vain Šigaljov jo aivan ovella sanoi heitä
saattavalle Šatoville:

— Muistakaa, että olette tilivelvollinen.

— Syljen minä teidän tilivelvollisuuksillenne, en minä ole kenellekään
pirulle velvollinen, — näin sanoen Šatov saattoi heidät ja pisti oven
säppiin.

— Tomppeleita! — hän sanoi katsahdettuaan minuun ja hymähti suun
omituisesti vääristyessä.

Hän oli äkeissään, ja tuntui oudolta, että hän itse aloitti
keskustelun. Aikaisemmin käydessäni hänen luonaan (kävin siellä muuten
harvoin) hän oli aina istunut nurkassa kulmat kurtussa ja vasta
jonkin ajan kuluttua hän alkoi vilkastua ja puhua halukkaammin. Mutta
hyvästellessä hän taas joka kerran yrmistyi, kävi kärsimättömäksi ja
saattoi vieraan kuten persoonallisen vihamiehensä ovesta ulos.

— Minä join eilen tuon Aleksei Nilytšin luona teetä, — huomautin, —
hän lienee ateismihullu — Venäläinen ateismi ei ole koskaan päässyt
sanasutkauksia pitemmälle, — Šatov murahti sytyttäen uuden kynttilän
loppuunpalaneen sijaan.

— Ei, mutta tämä ei näytä leikinlaskijalta. Eihän hän osaa edes
puhuakaan oikein kunnolleen, vielä vähemmin hän taitaa leikkiä sanoilla.

— Paperisieluja! Lakeijan ajatuksia! — Šatov huomautti rauhallisesti
istuutuen nurkkatuolilleen pää molempien käsiensä varassa.

— Vihaa siinä on myös, — hän lausui oltuaan hetken vaiti, — nuo
tuollaiset ne ensimmäisinä tuntisivat olevansa hirvittävän onnettomia,
jos Venäjä yht'äkkiä todella muuttuisi perustuksiaan myöten, vaikkapa
esimerkiksi juuri heidän mielensä mukaiseksi, sekä tulisi äkkiä
rikkaaksi ja onnelliseksi. Ketä he sitten vihaisivat, kenen silmille
syljeskelisivät ja ketä he pilkkoisivat? Se on vain loppumatonta,
eläimellistä vihaa Venäjää kohtaan, syvälle elimistöön syöpynyttä...
Eikä siinä ole minkäännäköisiä "maailmalle näkymättömiä kyyneliä
näkyväisen naurun alla"![22] Venäjällä ei koskaan ole sanottu
valheellisempia sanoja kuin nuo sanat "näkymättömistä kyynelistä", —
hän huudahti kiivastuneena.

— Jumala tietää, mitä te oikeastaan puhutte! — minä nauroin.

— Ja te olette "kohtuullinen liberaali", — Šatov naurahti. —
Tiedättekö, — hän jatkoi äkkiä, — ehkä erehdyn puhuessani "lakeijan
ajatuksista". Ehkä te sanotte minulle siihen: "Sinähän olet lakeijasta
syntynyt, mutta minäpä en olekaan."

— En suinkaan ajatellut niin... mitä te nyt sellaista!

— Suotta te pyytelette anteeksi, enhän minä pelkää teitä. Kerran minä
tosin synnyin lakeijasta, ja nyt olen itsekin tullut lakeijaksi,
samanlaiseksi kuin tekin. Venäläinen liberaali on ennen kaikkea
lakeija eikä halua mitään niin hartaasti kuin saada kiilloittaa jonkun
saappaita.

— Mitä saappaita? Mikä vertaus tuo on olevinansa?

— Mitä te puhutte vertauksesta! Huomaan, että nauratte minulle...
Stepan Trofimovitš puhui totta sanoessaan, että olen kiven alle
murskautunut, enkä ole edes murskautunut, vaan kiemuroin vielä kuoleman
kouristuksissa; se oli sattuvasti sanottu.

— Stepan Trofimovitš väittää, että saksalaiset ovat teidän
päähänpistonne, — naurahdin, — ja oikeassahan te olettekin, onhan
meidän tosiaankin onnistunut pimittää jotakin taskuihimme saksalaisilta.

— Saimme kaksikymmentä kopeekkaa, mutta itse uhrasimme sata ruplaa.

Olimme kumpikin hetkisen vaiti.

— Hän lienee keksinyt sen Amerikassa makaillessaan.

— Kuka? Minkä keksinyt makaillessaan?

— Puhun Kirillovista. Me makailimme siellä yhdessä hänen kanssaan neljä
kuukautta erään tuvan lattialla.

— Oletteko te ollut Amerikassa? — ihmettelin. — Ettehän ole koskaan
puhunut siitä.

— Mitä siitä olisi puhumista. Kolme vuotta sitten me lähdimme kolmisin
siirtolaislaivalla Amerikan Yhdysvaltoihin, aivan viimeisillä
rahoillamme, itse kokeaksemme amerikkalaisen työmiehen elämää ja oman
kokemuksemme avulla päästäksemme selville kaikkein vaikeimmassa ja
kunnallisessa asemassa olevan henkilön tilasta. Kas, se oli matkamme
tarkoitus.

— Hyvä Jumala! — nauroin. — Viisaintahan olisi ollut, että olisitte
kotimaassa lähteneet jonnekin maaseudulle elonkorjuun aikana "oman
kokemuksenne avulla päästäksenne selville", mutta te lähditte —
Amerikkaan!

— Me palkkauduimme erään riistäjän töihin. Meitä venäläisiä oli
siellä kaikkiaan kuusi: ylioppilaita, vieläpä tilanomistajiakin, oli
siellä upseereitakin, ja kaikilla oli sama ylevä päämäärä. Siellä
vasta tehtiin työtä, olimme aivan likomärkiä, kiusaannuimme ja
rääkkäännyimme. Lopulta me Kirillovin kanssa emme enää kestäneet, vaan
sairastuimme. Riistäjäisäntämme petti meitä tilinteossa. Sopimamme
kolmenkymmenen dollarin asemesta hän maksoi minulle kahdeksan ja
Kirilloville viisitoista. Meitä lyötiinkin siellä, eikä niin perin
harvoinkaan... Mutta sen jälkeen me Kirillovin kanssa makailimme
työttöminä lattialla vierekkäin neljä kuukautta. Hän ajatteli omaansa,
minä taas omaani.

— Löikö teidän isäntänne teitä todella? Onko se mahdollista Amerikassa?
Kyllä te häntä mahdoitte siitä haukkua.

— Emme vähääkään. Me Kirillovin kanssa päätimme, että "me venäläiset
olemme amerikkalaisiin verraten vielä lapsipahaisia sekä että on
synnyttävä Amerikassa tai ainakin oleskeltava heidän parissaan hyvin
kauan, ennen kuin pääsee amerikkalaisten tasolle". Mitäpä siitä
puhuakaan. Kun meiltä nyljettiin kopeekan arvoisesta esineestä
dollareita, me maksoimme mielihyvin, aivan innoissamme. Kaikkea me
kehuimme: spiritismiä, lynkkauslakia, revolvereita, kulkureita.
Kerran ajaessamme jonnekin muudan mies pisti kätensä taskuuni, otti
sieltä pääharjani ja alkoi sukia tukkaansa. Me Kirillovin kanssa vain
katsahdimme toisiimme ja olimme sitä mieltä, että kaikki on niin kuin
ollakin pitää ja että tämä vasta meitä oikein miellyttääkin...

— Kaikkea tuollaistahan voi tosin juolahtaa mieleen, mutta on
omituista, että te panette kaiken aivan tosissanne täytäntöön, —
huomautin hänelle.

— Paperisieluja, — toisti Šatov.

— Mutta ei ole leikin asia lähteä valtameren yli siirtolaislaivassa
tuntemattomaan maahan, vaikka olisikin päämääränä "oman kokemuksen
avulla" j.n.e. Siihen tarvitaan, Jumala sen tietää, suurta lujuutta...
Miten te pääsitte sieltä takaisin?

— Kirjoitin eräälle henkilölle Eurooppaan, ja hän lähetti meille sata
ruplaa.

Puhuessaan, kiivastuneenakin, Šatov koko ajan tapansa mukaan tuijotti
maahan, mutta nyt hän äkkiä katsahti minuun.

— Tahtoisitteko tietää, kuka tuo henkilö oli?

— Kuka sitten?

— Nikolai Stavrogin.

Hän nousi äkkiä, meni niinipuisen kirjoituspöytänsä luo ja alkoi penkoa
sieltä jotakin. Meillä oli levitetty silloin juuri hyvin hämärää, mutta
kuitenkin sangen uskottavalta kuulostavaa huhua siitä, että Šatovin
vaimo oli muka ollut Pariisissa noin pari vuotta sitten jonkinlaisissa
suhteissa Nikolai Stavroginiin, siis parhaillaan silloin, kun Šatov
oli Amerikassa, tosin vasta hyvin kauan aikaa sen jälkeen, kun nämä
olivat Genevessä eronneet. "Jos tämä on totta, niin mikä hänet saa
mainitsemaan Stavroginin nimen ja kertomaan tuosta?" ajattelin
itsekseni.

— En ole vieläkään saanut sitä maksetuksi — hän sanoi taas kääntyen
puoleeni ja katselle minua tiukasti. Hän istahti taas entiselle
paikalleen nurkkaan ja kysäisi jurosti aivan muuttuneella äänellä:

— Teillä on kai jotakin erikoista asiaa, koska tulitte tänne. Mitä
tahdotte?

Kerroin hänelle kaiken täsmällisessä aikajärjestyksessä ja lisäsin,
että vaikka olinkin jo ehtinyt hieman toipua ensi säikähdyksestä, en
kuitenkaan ollut tästä kaikesta tullut hullua hurskaammaksi. Ymmärsin
vain sen, että kaikki tämä oli Lizaveta Nikolajevnalle hyvin tärkeätä
ja että mielelläni olisin tahtonut häntä auttaa, mutta pahinta oli,
etten tietänyt, miten lupaukseni täyttäisin, ja vieläkin pahempaa,
etten edes tietänyt, mitä olin oikeastaan luvannut hänelle. Sitten
koetin vielä vakuuttamalla vakuuttaa, että Lizaveta Nikolajevna
ei suinkaan aikonut häntä pettää, että tässä kaikessa oli jokin
väärinkäsitys ja että hän oli hyvin pahoillaan Šatovin äskeisestä
äkkinäisestä lähdöstä.

Hän kuunteli hyvin tarkkaavaisena.

— Ehkä minä tapani mukaan tuonoin tein tosiaankin tyhmästi... Jollei
hän ymmärtänyt, miksi poistuin, niin... hänellehän se vain on parempi.

Hän nousi, läheni ovea, aukaisi sen ja pysähtyi portaille kuuntelemaan.

— Tahtoisitteko itse nähdä tuon naishenkilön?

— Sitähän minä juuri tahtoisinkin, mutta en tiedä, miten se kävisi
päinsä, — huudahdin iloissani.

— Ei muuta kuin menemme vain sinne, niin kauan kuin hän on yksin. Kun
kapteeni tulee, hän lyö, jos saa tietää, että olimme siellä. Käyn usein
salaa häntä katsomassa. Äsken sai Lebjadkin minulta selkäsaunan, hän
pieksi taas sisartaan.

— Mitä sanoittekaan?

— Totta se on. Tukasta vedin hänet syrjemmäksi sisarestaan. Hän oli
vähällä antaa minullekin selkään, mutta minä hänet pelästytin, ja
siihen se jäi. Pelkäänpä, että hän tulee juopuneena takaisin ja muistaa
sen. Silloin saa siskoparka taas aikamoisen kurituksen.

Lähdimme portaita alas.



V.


Lebjadkinien asunnon ovi oli vain työnnetty kiinni, mutta lukossa se
ei ollut, ja me pääsimme esteettömästi sisään. Huoneistoon kuului
kaksi pienehköä huonepahaista, joissa oli savuttaneet seinät ja joilla
seinäpaperit aivan kirjaimellisesti riippuivat likaisina riekaleina.
Tässä oli ennen ollut teetupa, jonka Filippov oli nyt siirtänyt uuteen
taloonsa. Jäljellä olevat teetuvan huoneet olivat lukitut, ja vain
kaksi niistä oli vuokrattu Lebjadkinille. Huonekaluja oli — tavallisia
puuraheja, pöytiä ja niiden lisäksi vanha nojatuoli ilman käsinojia.
Toisen huoneen takimmaisessa nurkassa oli karttuunipeitteinen neiti
Lebjadkinan vuode, kapteeni itse taas asettui yöpuulle lattialle,
usein siinä kunnossa kuin oli ylhäällä ollessaankin. Kaikkialla oli
likaa, roskia ja ruoantähteitä. Iso, paksu, läpimärkä rätti vetelehti
etumaisessa huoneessa keskellä lattiaa, ja samassa lätäkössä oli vanha
kenkäraja. Huomasi heti, että kaikki oli jätetty oman onnensa nojaan,
uuneja ei oltu lämmitetty eikä ruokaa laitettu. Ei heillä ollut edes
teekeitintä, kuten Šatov myöhemmin kertoi minulle. Kapteeni ja hänen
sisarensa olivat ilmestyneet kaupunkiimme kerjäläisinä, ja kuten
Liputin tiesi, hän oli tosiaankin käynyt talosta taloon pyytelemässä
almua. Mutta saatuaan nyt äkkiarvaamatta rahoja hän oli alkanut juoda
aivan kuin mielipuoli välittämättä enää ollenkaan taloudesta.

Neiti Lebjadkina, jota tahdoin tavata, istui hiljaa takimmaisen huoneen
nurkassa rahilla keittiöpöydän ääressä. Hän ei puhutellut meitä,
kun astuimme huoneeseen, ei edes liikahtanut paikaltaan. Šatov oli
kertonut, että he eivät lukinneet koskaan oveansa ja että kerrankin
ovi oli ollut auki portaille selko selällään yön läpeensä. Ohut
kynttilä oli pistetty rautaiseen kynttilänjalkaan, ja sen himmeässä
valossa näin noin kolmikymmenvuotiaan, sairaalloisen laihan naisen,
jolla oli yllään vanha, tummahko karttuunipuku, pitkä kaula oli aivan
paljaana ja ohut tumma tukka kierretty niskaan sykkyrälle, joka ei
ollut kaksivuotiaan lapsen nyrkinkään kokoinen. Hän katsahti meihin
melkeinpä iloisesti. Paitsi kynttilänjalkaa hänen edessään pöydällä oli
pieni kulkukauppiaalta ostettu taskupeili, kulunut korttipakka, melkein
hajalle repeytynyt laulukirja sekä pieni saksanvehnänen, josta oli jo
pari kertaa haukattu. Huomasi heti, että neiti Lebjadkinan kasvoissa
oli ihojauhetta ja punamaalia, olipa vielä huulienkin väriä parannettu.
Kulmakarvatkin olivat mustatut, vaikka ne itsestäänkin jo olivat
pitkät, tummat ja kaunismuotoiset. Hänen kapealla, mutta korkealla
otsallaan saattoi ihojauheesta huolimatta huomata kolme syvään
uurtunutta, pitkää ryppyä. Tiesin jo ennakolta, että hän oli rampa,
mutta meidän sielläolo-aikanamme hän ei kertaakaan noussut seisoalleen
eikä kävellyt. Joskus, aivan nuorena, nuo laihtuneet kasvot lienevät
olleet sievätkin, ja hänen tyynet, lempeät, harmaat silmänsä olivat
vieläkin huomiotaherättävät. Jotakin haaveellista ja samalla vilpitöntä
kuvastui hänen tyynestä, melkeinpä voi sanoa iloisesta katseestaan.
Tämä tyyni, rauhallinen iloisuus hänen katseessaan ihmetytti minua,
sillä olinhan jo kuullut nagaikkajutut ja kaikki muutkin hänen rakkaan
veljensä raa'at edesottamiset. On omituista, että painostavan ja
pelokkaan inhon asemesta, jota tavallisesti tunnemme tuollaisten
Jumalan rankaisemien lähettyvillä, minusta tuntui hyvältä katsella
häntä, ja jo heti ensi hetkestä alkaen häntä enemmän tarkastellessani
minut valtasi sääli eikä suinkaan inho.

— Noin hän istuu ypöyksin päivät pitkät, ei liikahdakaan paikaltansa,
ennustaa korteista tai katselee peiliin, — Šatov osoitti minulle häntä
jo kynnykseltä, — hän ei saa aina edes ruokaa. Sivurakennuksen eukko
tuo joskus säälistä jotakin hänelle. Miten he uskaltavat jättää hänet
yksin, ja kynttiläkin palaa!

Ihmeekseni kuulin Šatovin puhuvan aivan ääneen, aivan kuin ei huoneessa
olisi ollut ketään.

— Päivää, Šatuška! — neiti Lebjadkina tervehti ystävällisesti.

— Toin mukanani vieraan, Marja Timofejevna, — Šatov sanoi.

— Olkoon vieras tervetullut. Ken hän on, en muista häntä ennen
nähneeni, — hän tarkasteli minua kynttilän takaa ja kääntyi taas
Šatovin puoleen eikä enää kertaakaan, ei ainoatakaan kertaa koko
keskustelun aikana kiinnittänyt minuun huomiotansa, aivan kuin ei minua
olisi ollut olemassakaan.

— Kävikö aikasi pitkäksi astellessasi yksin yliskamarissasi? —
Hän naurahti, ja silloin tuli näkyviin hänen hohtavan valkea
hammasriviparinsa.

— Pitkäksi kävi ja tuli jo sinuakin ikävä.

Šatov siirsi rahin pöydän luo, istuutui ja veti minut vierelleen.

— Puhetoveri ei ole pahaksi, mutta sinä, Šatuška, olet tosiaankin
hauska, olethan kuin munkki. Milloinkas sinä viimeksi olet päätäsi
sukinut? Anna kun suin tukkasi, — hän otti taskustaan pienen su'an, —
et varmasti ole koskenutkaan pörröösi sen jälkeen, kun minä sen suin —
Eihän minulla ole sukaa, — Šatov nauroi.

— Tosiaanko? Minäpä lahjoitan sinulle. En tätä, vaan toisen, muistuta!

Hän ryhtyi sukimaan Šatovin tukkaa aivan tosissaan, teki sivulle
jakauksen, ojentautui sitten hieman taaksepäin tarkastellen, sopiko se
hyvin, ja pani sitten su'an takaisin taskuunsa.

— Tiedätkö mitä, Šatuška, — hän pyöritti päätään, — olet ehkä
järkeväkin mies, mutta sinun on ikävä. Ihmettelen kaikkia teitä; en
ymmärrä, miksi ihmisten on ikävä. Kaipaus ei ole samaa kuin ikävä.
Minun on hauska olla.

— Onko hauskaa silloinkin, kun veljesi on kotona?

— Puhutko Lebjadkinista? Hän on lakeijani. Ja minusta on aivan
yhdentekevää, missä hän on. Huudan hänelle: "Lebjadkin, tuo vettä,
Lebjadkin, tuo kengät", ja hän on heti valmis tottelemaan. Synti se on,
mutta välisti tekisi mieli nauraa hänelle.

— Tuo on aivan totta, — taas Šatov kääntyi puoleeni äänekkäästi ja
vähääkään kursailematta. — Hän komentaa tosiaankin veljeänsä kuin
lakeijaa, kuulin itse, kun hän tälle huusi: "Lebjadkin, tuo vettä",
ja nauroi hänelle ääneen. Ero on vain siinä, että veli ei suinkaan
kiiruhda hakemaan vettä, vaan lyö juuri sen vuoksi sisartaan,
mutta sittenkään tämä ei pelkää häntä. Hän saa melkein joka päivä
jonkinlaisia hermokohtauksia, ja ne vievät häneltä muistin, niin
että hän sellaisen jälkeen unohtaa kaiken, mitä äsken on tapahtunut,
eikä hän muutenkaan ole selvillä ajan kulusta. Luuletteko hänen enää
muistavan, miten me tulimme? Ehkä hän muistaakin, mutta on antanut
sille jo kokonaan oman värityksensä ja pitää meitä aivan muina miehinä,
vaikka muistaakin, että olen "Šatuška". Ei tee mitään se, että puhun
ääneen. Hän ei koskaan kuuntele niitä jotka eivät puhu hänelle, vaan
heittäytyy heti omiin mietteisiinsä, nimenomaan heittäytyy. Haaveilija
hän on, vieläpä aivan erikoista lajia. Hän saattaa istua paikoillaan
kahdeksankin tuntia yhtä mittaa, jopa päiväkaudenkin. Tuossa on
vehnänen, se on ehkä ollut siinä aamusta lähtien, eikä hän ole ehtinyt
muuta kuin kerran sitä haukata ja syö sen loppuun ehkä vasta huomenna.
Hän kai parhaillaan ennustelee korteista...

— Ennustan, ennustanpa niinkin, Šatuška, mutta eivät ne näytä niin
kuin pitäisi, — Marja Timofejevna tarttui puheeseen kuullessaan tutun
sanan ja ojensi kätensä vehnästä kohti katsomatta siihen päinkään (oli
varmaankin kuullut siitäkin mainittavan). Hän sai vehnäsen käteensä,
piteli sitä jonkin aikaa vasemmassa kädessään haukkaamatta siitä
ainoatakaan kertaa ja pani sen huomaamattaan taas takaisin pöydälle.

— Aina vain yhtä ja samaa: matka, ilkeä mieshenkilö, kavaluutta,
kuolinvuode, kirje jostakin, äkkiarvaamaton sanoma, — valhetta
kaikki, mitä luulet, Šatuška? Ihmisetkin valehtelevat, miksi eivät
sitten kortit? — hän sekoitti ne taas. — Samaa minä jo sanoin
Praskovja-äidillekin, kunnioitettava nainen oli, pistäysi aina
kammiooni ennustamaan korteista äiti-igumenjan tietämättä. Eikä hän
yksin siellä käynyt. Valittelivat ja pyörittelivät päätään, arvailivat
niin ja näin, mutta minäpä nauramaan: "Turhaa on, Praskovja-äiti,
nyt enää kirjettä odotella, kun se ei kerran kahdentoista vuoden
aikana ole tullut?" Hänen tyttärensä näet tämän mies oli vienyt
jonnekin Turkkiin, eikä hänestä ollut kuulunut kahteentoista
vuoteen ei pienintä elonmerkkiä- ja kun minä seuraavan päivän
iltapuoleen sitten olen äiti-igumenjan luona teetä juomassa (hän
oli oikein ruhtinaallista sukua) ja hänen luonaan oli joku vieras
rouva, suuri haaveilija, sekä eräs luoksemme poikennut munkki,
athokselainen luullakseni, hauska mies muuten minun mielestäni;
niin mitäpä arvelet, Šatuškani? Tuo munkki olikin tuonut samana
aamuna kirjeen Praskovja-äidille hänen tyttäreltään Turkista, —
siinä se oli se ruutusotamies, — äkkiarvaamaton sanoma. Teetä
juodessamme munkki virkkaa äiti-igumenjallemme: "Kunnian-arvoisa
äiti-igumenja, Jumala on armossaan siunannut luostarianne koska te
sen uumenissa säilytätte kallisarvoista aarretta." "Mitä aarretta?"
äiti-igumenja kysyy. "Pyhää äiti-Lizavetaa." Tämä pyhä Lizaveta
asui näet muurattuna luostarinmuurimme seinäselliin kuten häkkiin.
Selli oli sylen pituinen ja kahden aršinan korkuinen. Siellä hän
on istunut rautaristikon takana jo seitsemättätoista vuotta, kesät
ja talvet, pelkässä karkeassa hamppupaidassaan, jota hän pistelee
joutessaan oljenkorrella tai varvulla, ei puhu, ei sui tukkaansa, ei
peseydy, ja näin seitsemäntoista vuotta. Talvella pistetään hänelle
ristikon lävitse lammasnahkaturkit ja joka päivä kova leipäkannikka
sekä kipollinen vettä. Pyhiinvaeltajat katselevat, surkuttelevat ja
huokailevat, antavat rahaa. "Siinäpä vasta aarre", äiti-igumenja
vastaa (suuttui, ei kärsinyt silmissään Lizavetaa). "Lizaveta istuu
sellissä vain kiukuissansa, itsepäisyydessään, ja kaikki tuo on vain
teeskenneltyä." Sepä ei minua miellyttänyt, sillä olin itse aikonut
seurata Lizavetan esimerkkiä. "Mutta minun mielestäni Jumala ja luonto
on yksi ja sama asia", sanoin. Mutta silloin ne kaikki huutamaan
minulle yhteen ääneen: "Siinäpä vasta!" Igumenja suuttui ja alkoi
kuiskailla sen rouvan kanssa, kutsui minut luokseen, hyväili minua, ja
rouva lahjoitti minulle ruusunpunaista silkkinauhaa, tahdotko, niin
näytän sen? Ja munkki alkoi samassa opettaa minua, puhui rauhallisesti
ja lempeästi ja niin viisaasti. Istuin ja kuuntelin. "Ymmärsitkö?"
— kysyivät. "En", sanoin, "en ymmärrä yhtään mitään, jättäkää minut
mieluummin rauhaan!" Ja silloin he jättivätkin minut täydellisesti
rauhaan, Šatuška. Mutta sitten kuiskasi minulle kerran kirkosta
palattaessa muudan vanhimpia sisariamme, joka oli katumassa meillä
(oli näet rohjennut ennustaa): "Kuka on Jumalanäiti, miten luulet?"
"Suuri äiti", vastasin, "ihmiskunnan ikuinen turva". "Aivan niin",
sanoi, "Jumalanäiti on maan möyheä multa, suuri äitimme, johon on suuri
ilo kätketty. Ja kaikki maallinen tuska, kuten kyynelkin mainen, on
oikeastaan meidän ilomme. Ja kun kyynelilläsi kostutat maan jalkojesi
alla puolen kyynärän syvyydeltä, niin silloin löydät ilon. Etkä silloin
tunne minkäänlaista huolta, et minkäänlaista, niin on ennustettu." Se
sana painui syvälle sieluuni. Siitä lähtien aloin aina rukoillessani
ja maahan polvistuessani suudella maata, suutelin ja itkin. Sanon
sinulle, Šatuškani, eivät kyynelet ole pahasta, ja vaikka sinulla ei
surujakaan olisi, niin vuotaisivat kyynelesi vain pelkästä ilosta.
Tahtomattasi ne vuotavat, se on totta. Lähdin toisinaan järven rantaan.
Toisella puolen — luostarimme, toisella — jyrkkä vuorenhuippu, niin
sitä nimitettiinkin: Jyrkkä. Kiipeän sille vuorelle, käännän kasvoni
itään päin, lankean maahan, itken, itken, enkä huomaakaan, kauanko
itken, en muista mitään, en ymmärrä mitään. Nousen sitten, käännyn
takaisin, ja aurinko on laskemaisillaan, ja se on niin suuri ja muhkea
ja ihana, — rakastatko katsella aurinkoa, Šatuška? Tuntuu niin hyvältä
ja surulliselta. Käännyn taas itään päin, ja varjo, varjo kiitää kuin
nuoli vuoreltamme järveen, kapeana, pitkän pitkänä, virstan pituisena
ja järven saarelle ulottuu. Luoto loikkaa varjon keskeltä kahtia. Ja
kun se on sen leikannut kahtia, silloin aurinko menee kokonaan piiloon,
ja äkkiä kaikki sammuu. Silloin alkaa kaipaus, silloin muistan kaiken,
pelkään pimeyttä, Šatuška. Ja itken silloin usein pientä lastani...

— Onko sinulla ollut lapsi? — Šatov, joka oli kuunnellut hyvin
tarkkaavaisena, nykäisi minua kyynärpäästä.

— Onpa tietenkin, pieni, ruusunpunainen, jalat siron pienoiset, ja
itken sitä, kun en muista, oliko se tyttö vai poika. Välisti muistan,
että se oli poika ja välisti taas, että se oli tyttö. Synnytettyäni
käärin sen heti batistiin ja pitseihin, nauharuusukkeisiin ja kukkiin,
puin koreasti, siunasin sen, kastamattomana lähdin sitä kantamaan, vein
metsän halki, pelkäsin metsää, peloitti ja itkin yhä katkerammin, että
synnytin sen, vaikk'en miestäni tunne.

— Mutta ehkä sinulla todella oli sellainen? — kysäisi Šatov varovasti.

— Hauska olet, Šatuška, arveluinesi. Ehkä olikin se minulla, mutta
mitäpä siitä, kun kuitenkin on, niinkuin ei sitä olisi koskaan
ollutkaan. Siinäpä sinulle arvoitus, eikö niin? Eikä niin kovin
vaikeakaan. Arvaapa, jos voit! — hän naurahti.

— Minne sinä veit lapsen?

— Lampeen vein, — hän huokasi.

Šatov nykäisi taas minua kyynärpäästä.

— Mutta jospa sinulla ei ole lasta ollutkaan, ja tuo on vain houretta,
vai mitä?

— Vaikeita kysymyksiä näyt tekevän, Šatuška, — mietteissään ja ilman
vähintäkään ihmettelyä hän vastasi. — Siihen vastaan minä sinulle vain,
että ehkäpä ei ole ollutkaan. Minusta tuntuu, että tuo on pelkkää
uteliaisuutta vain. En kuitenkaan lakkaa koskaan sitä itkemästä. Ei,
ei se voinut olla untakaan. — Ja suuret kyynelet valahtivat hänen
silmistään. Šatuška, Šatuška, onko totta, että vaimosi on jättänyt
sinut? — hän pani äkkiä molemmat kätensä Šatovin olkapäille katsoen
häntä säälien silmiin. — Älä suutu, ei ole minunkaan helppoa. Tiedätkö,
Šatuška, näin unen. Taas hän tuli luokseni, kutsui minua, maanitteli:
"Kissanpoikaseni", sanoi, "omani, kissanpoikaseni, tule luokseni!"
Ilostuin ikihyväksi "kissanpojasta" arvellen: rakastaa sittenkin.

— Ehkäpä hän jo todellisuudessakin ilmestyy pian, — virkkoi Šatov
puoliääneen.

— Ei, Šatuškani, se on unta... ei tule hän koskaan enää luokseni.
Tunnetko laulun:

    En kaihoa loistoa salien,
    mä kammiooni jään.
    Vapahdusta synneistä anoen
    rukoilen edestään.

Voi, Šatuškani, Šatuškani, miks'et sinä, rakkaani, koskaan kysy minulta
mitään.

— Ethän sinä kertoisi, vaikka kysyisinkin.

— En kerro, en kerro, tapa minut, en kerro sittenkään, — hän äkkiä
huudahti,— polta minut elävältä, en kerro sittenkään. Ja vaikka saisin
kärsiä kuinka paljon tahansa, en kerro, eivät ihmiset saa tietää sitä!

— Siinä sen näet, kullakin on siis surunsa, — Šatov puhui yhä
hiljemmin, yhä enemmän ja enemmän antaen päänsä vaipua rinnalleen.

— Mutta jos kysyisit kerran, niin ehkä sanoisinkin sinulle, ehkä
sanoisin! — hän toisti riemastuen. — Miksi et kysy? kysy, kysypä
kerrankin, Šatuška, ja minä kerron sinulle. Sinun on saatava minut
kertomaan, maaniteltava niin, että suostun... Šatuška, Šatuška!

Mutta Šatuška oli vaiti. Hetken olimme hiljaa kaikki. Hitaasti valuivat
kyynelet pitkin naisen ihojauheisia poskia. Hän istui ajatuksiinsa
unohtuneena kädet yhä Šatovin olalla, katsomatta kuitenkaan tätä enää
silmiin.

— Miksi oikeastaan kiusaan sinua? Se on synti, — Šatov nousi äkkiä
penkiltä. — Nouskaapa hieman! — Ja vihaisesti hän sieppasi rahin altani
asettaen sen entiselle paikalleen.

— Ettei hän arvaisi, että olimme täällä. Mutta meidän on jo aika
lähteäkin.

— Lakeijastaniko sinä yhä puhut? — Marja Timofejevna nauroi. —
Pelkäätkö? Hyvästi, hyvät vieraat, mutta kuulehan, mitä sanon. Äsken
kävi Aleksei Nilytš täällä Filippovin isännän, sen punaparran kanssa.
Tulivat juuri, kun se karkasi kimppuuni. Mutta isäntä kun sieppasikin
hänet ja laahasi pitkin huonetta, niin että se parkui: "En minä ole
syyllinen, kärsin toisen takia!" Uskotko, että me kaikki räjähdimme
silloin ääneen nauramaan...

— Voi sinua, Timofejevna, minähän se olin täällä tuon punaparran
tilalla ja vedin hänet tukasta pois luotasi, ja isäntä kävi toissa
päivänä täällä riitelemässä. Sinä sekoitat taas kaiken.

— Odotahan, niin taisin sekoittaakin, ehkä se olitkin sinä. Mutta
mitäpä me joutavasta kiistelemään. Eikö ole aivan samantekevää, kuka
hänet korjaa luotani, — hän nauroi.

— Lähdetään, — Šatov nykäisi minua, — portti narahti samassa, — tapaa
vielä meidät täällä, niin saamme selkäämme.

Emmekä me ehtineet vielä portaillekaan, kun portilta alkoi kuulua
juopuneen huutoja ja kirouksia. Šatov vei minut omalle puolelleen ja
lukitsi oven...

— Teidän on hetkinen istuttava täällä, jos ette halua riitaa. Kiljuu
kuin porsas, on kai taas kompastunut kynnykseen. Aina se on siellä
mahallaan, kerta kerran perästä.

Riidatta emme kuitenkaan selviytyneet.



VI.


Šatov seisoi lukitun ovensa takana ja kuunteli, mitä portailla
tapahtui. — Se tulee tänne, arvasinhan! — hän kuiskasi raivoissaan, —
sitten hänestä ei saa rauhaa ennen puoltayötä.

Kajahti voimakkaita nyrkiniskuja oveen.

— Šatov, Šatov, päästä! — kapteeni ulisi. — Šatov, ystävä!...

    Tervehdyksen sulle tuon:
    aurinkoinen, ett' on noussut.
    Läm-m-m-m-mintä sen valoa
    vä-r r-r-ähtelee metsät.

Kerron sulle heränneeni, piru sinut vieköön. Heränneeni kokonaan...
oksien alla...

Aivan kuin vitsojen alla, ha-ha!

    Joka lintu... janoaa...
    Kerron sulle, että juon...
    Juon... en tiedä, mitä juon...

Eikä typerästä uteliaisuudesta olekaan mihinkään. Šatov, ymmärrätkö,
miten hauskaa on elää tässä matoisessa maailmassa!

— Älkää vastatko, — kuiskasi Šatov taas minulle.

— Avaa pois! Etkö ymmärrä, että on olemassa korkeampiakin arvoja kuin
tappelus... tässä ihmiskunnassa. On hetkiä jaloluonteisen ihmisen
elämässä... Šatov, olen lempeä... suon sinulle anteeksi... Šatov, piru
periköön kaikki julistukset, eikö totta?

Äänettömyys.

— Etkö sinä, aasi, ymmärrä, että olen rakastunut. Ostin frakin,
katsohan, rakkauden frakin, viisitoista ruplaa! Kapteenin rakkaus
vaatii hienon maailman tapoja... Avaa! — hän kiljaisi kuin villipeto ja
alkoi kaikin voimin iskeä nyrkillään oveen.

— Mene helvettiin! — Šatov kiljaisi myös samassa.

Or-r-rja! Maaorja, ja sisaresi on orja ja orjatar ja... var-as!

Mutta sinä olet myynyt sisaresi!

— Valehtelet! Kärsin aivan suotta, voisin yhdellä ainoalla selityksellä
päästä... Ymmärrätkö, kuka tuo sisareni oikeastaan on?

Kuka? — Šatov lähestyi uteliaana ovea.

— Ymmärrätkö sinä mitään?

— Ymmärrän, kun selität.

— Minä uskallan sen sanoa. Uskallan aina sanoa koko yleisön kuullen.

— Tuskinpa uskallat, — kiusoitteli Šatov ja nyökäytti minulle päätään
kehoittaen minuakin kuuntelemaan.

— Enkö uskaltaisi?

— Luulenpa, ettet uskalla.

— Enkö uskalla?

— Puhu sitten suusi puhtaaksi, jos et kerran pelkää herrasi
raipaniskuja... Sinähän olet pelkuri, vaikka oletkin kapteeni...

— Minä... minä... hän on... — kapteeni leperteli vapisevan kiihtyneellä
äänellään.

— Anna kuulua! — Šatov heristi korviaan.

Tuli hiljaisuus, joka kesti ainakin puolisen minuuttia.

— R-r-r-roisto!— kuului äkkiä oven takaa, ja kapteeni lähti tuota
pikaa alas puhisten kuin teekeitin ja luiskahdellen jokaisella
porrasaskelmalla.

— Hän on ovela. Humalassakaan ei hän anna ilmi itseänsä, — Šatov
poistui oven luota.

— Mitä tämä oikeastaan on? — kysyin.

Šatov viittasi kädellään, avasi oven portaille ja alkoi taas
kuulostella. Hän kuunteli kauan, vieläpä laskeutui pari askelta
alaspäinkin. Lopulta hän tuli takaisin.

— Ei kuulu mitään, ei tappele, varmaankin retkahti heti pitkäkseen.
Voisitte jo lähteäkin.

— Kuulkaahan, Šatov, mitä minun kaikesta tästä on ajateltava?

— Voi, ajatelkaa te mitä tahdotte! — hän vastasi väsähtäneen
kyllästyneesti ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen.

Lähdin pois. Eräs aivan mahdottomalta tuntuva arvelu varmistui
mielessäni yhä enemmän. Huolestuneena ajattelin huomista päivää...



VII.


Tämä "huominen päivä", toisin sanoen se samainen sunnuntai,
jolloin Stepan Trofimovitšin kohtalo piti ratkaistaman aivan
peruuttamattomasti, on kronikkani kaikkein merkillisimpiä päiviä. Se
oli yllätysten päivä. Silloin purkautui kaikki vanha liitoksistaan
ja syntyi jotakin aivan uutta. Se oli perinpohjaisten selvittelyjen
ja vielä suuremman sekasotkun päivä. Kuten lukija jo tietää: Varvara
Petrovnan omasta kehoituksesta minun oli määrä saattaa ystäväparkani
tämän luo, ja kello kolmeksi olin jo luvannut mennä Lizaveta
Nikolajevnalle kertomaan, vaikka en itsekään oikeastaan tietänyt, mitä
minun oli puhuttava ja miten olisin voinut auttaa häntä. Ja kuitenkin
kaikki kävi aivan toisin kuin oli suunniteltu. Sanalla sanoen, tämä oli
merkillisten yhteensulautuneiden satunnaisuuksien päivä.

Alettiin siitä, että me Stepan Trofimovitšin kanssa tulimme täsmälleen
kello kahdeltatoista Varvara Petrovnan luo, kuten hän itse oli
määrännyt, mutta emme tavanneetkaan häntä kotoa, sillä hän ei ollut
vielä palannut päiväjumalanpalveluksesta. Ystäväraukkani oli siinä
vireessä, tai paremmin sanoen epävireessä, että jo pelkästään tämä
seikka oli omiansa tekemään häneen masentavan vaikutuksen, ja hän
vajosikin melkein hervottomana vierashuoneen nojatuoliin. Tarjosin
hänelle lasin vettä, mutta kalpeudestaan ja vapisevista käsistään
huolimatta hän kieltäytyi siitä arvokkaasti. Muuten, hänen pukunsa
oli tällä kertaa silmiinpistävän huoliteltu. Hänellä oli yllään
melkeinpä tanssiaisia varten tarkoitetut kirjaillut batistialusvaatteet
sekä valkea kaulaliina, toisessa kädessä uuden uutukainen hattu
ja käsissä oljenväriset hansikkaat, vieläpä niissä oli hieman
hajuveden tuoksuakin. Tuskin olimme istuutuneet, kun Šatovkin tuli
kamaripalvelijan saattamana, selvästi hänkin virallista kutsua
noudattaen. Stepan Trofimovitš oli jo nousemaisillaan ojentaakseen
hänelle kätensä, mutta Šatov, tarkasteltuaan meitä kumpaakin hetken,
kääntyikin samassa sivunurkkaan ja istahti sinne nyökäyttämättä meille
edes päätään. Stepan Trofimovitš katsahti taas säikähtäneenä minuun.

Sitten istuimme vielä jonkin hetken täydellisesti vaieten. Stepan
Trofimovitš yritti kuiskata minulle jotakin hyvin kiireesti, mutta en
saanut siitä selvää, sillä hän oli niin hermostunut, että ei kyennyt
lopettamaan aloittamaansa lausetta. Vielä kerran kamaripalvelija
tuli huoneeseen asetellakseen jotakin pöydälle tai oikeammin —
tarkastellakseen meitä. Šatov kääntyi äkkiä hänen puoleensa puhuen
hyvin kovalla äänellä:

— Aleksei Jegorytš, tiedätteköhän, onko Darja Pavlovnakin lähtenyt
hänen mukaansa?

— Varvara Petrovna on suvainnut lähteä tuomiokirkkoon yksin, ja Darja
Pavlovna on suvainnut jäädä ylös huoneeseensa, eikä hän ole oikein
tervekään, — Aleksei Jegorytš ilmoitti itsetietoisen varmasti.

Ystäväparkani katsahti taas levottomasti minuun, niin että käännyin jo
varmuuden vuoksi hänestä poispäin. Äkkiä kuului pääkäytävän kohdalta
vaunujen jyrinää, ja kaukainen hälinä ilmaisi, että talon emäntä oli
palannut kotiin. Me hypähdimme kaikki nojatuoleista seisoallemme,
mutta taas uusi yllätys: kuului useampien askelten ääniä, emäntä ei
siis palannutkaan yksin, ja tämä alkoi jo tosiaankin tuntua hieman
omituiselta, olihan hän itse määrännyt hetken. Saattoi erottaa, että
joku astui huomiota herättävän nopein askelin, aivan kuin olisi
juossut, eikä se voinut olla suinkaan Varvara Petrovna. Ja samalla
hän jo lennähti huoneeseen hengästyneenä ja hyvin kiihtyneenä. Hänen
takanansa, hieman jäljempänä ja paljon levollisemmin tulla sipsutteli
Lizaveta Nikolajevna ja tämän käsipuoleen nojaten — Marja Timofejevna
Lebjadkina! Vaikka olisin nähnyt tämän vain unissani, en sittenkään
olisi uskonut sitä mahdolliseksi.

Voidaksemme selittää tämän odottamattoman ihmeen meidän on siirryttävä
ajassa muutamia tunteja taaksepäin ja kerrottava tarkemmin siitä
merkillisestä tapahtumasta, mikä sattui Varvara Petrovnalle
tuomiokirkossa.

Ensinnäkin, päiväjumalanpalvelukseen oli saapunut melkein koko
kaupunki, toisin sanoen seurapiirimme kerma. Tiedettiin, että kirkkoon
tulisi myös ensi kerran täälläoloaikanansa nykyisen kuvernöörimme
rouva. Huomautan samalla, että meillä kulki jo huhuja sellaisiakin,
että tämä oli muka vapaa-ajattelija ja parilla sanalla sanoen "noita
nykyaikaisten tapojen" ihmisiä. Kaikki naiset sitäpaitsi olivat
tietävinään, että hänen pukunsa oli muka tällä kertaa aivan erikoisen
upea ja aistikas, ja senvuoksi muidenkin naistemme puvut olivat tällä
kertaa aivan erikoisen huolellisesti suunnitellut ja silmiinpistävän
hienot. Varvara Petrovna yksin oli pukeutunut vaatimattomasti ja
kuten tavallisesti mustiin. Niin hän oli pukeutunut kaikkina
viimeksikuluneina neljän vuotena, muuta väriä enää käyttämättä.
Saavuttuaan tuomiokirkkoon hän oli asettunut tavanmukaiselle
paikalleen, vasemmalle puolelle ensi riviin ja livreepukuinen
lakeija asetti hänen eteensä samettipieluksen polviennotkistusta
varten. Sanalla sanoen kaikki oli käynyt kuten tavallisesti. Mutta
tehtiinpä sentään huomio, että hän oli muka rukoillut tällä kertaa
koko jumalanpalveluksen ajan aivan erikoisen hartaana. Vakuuttivatpa
jotkut jälkeenpäin nähneensä, että hänellä oli muka ollut kyyneliäkin
silmissä. Messu loppui viimein, ja meidän esipappimme, isä Paulus,
astui esille alttarilta aloittaakseen juhlallisen saarnansa. Hänen
saarnoistaan pidettiin paljon ja niille annettiin niin suuri arvo,
että häntä oli suorastaan kehoitettu julkaisemaan ne, mutta siihen hän
ei kuitenkaan vielä ollut suostunut. Tällä kertaa saarna oli ollut
erikoisen pitkä.

Ja samoihin aikoihin, jo ennenkuin saarna oli ehtinyt edes
loppua, muudan naishenkilö oli ajanut tuomiokirkon luo keveissä,
vanhanmallisissa ajurinrattaissa, sellaisissa, joissa naiset eivät
voi istua muuten kuin syrjittään, pidellen ajurin vyöstä kiinni, ja
joissa sai rattaiden töyssäyksistä hypähdellä tuon tuostakin ilmaan
kuten heinänkorsi tuulessa. Sellaisia "Iivanoita" ajelee kaduillamme
joskus vielä nytkin. Pysähdytettyään ajurin tuomiokirkon nurkalle —
sillä kirkon portin edusta oli jo täpö täynnä hienoja ajoneuvoja,
liikuskelipa siellä santarmikin — nainen hypähti rattaista ja ojensi
Iivanalle neljä kopeekkaa hopearahoissa.

— Onko se, Iivana-kulta,[23] mielestäsi vähän? — hän kysyi huomatessaan
ajurin tyytymättömän irvistyksen, — mutta se on kaikki, mitä minulla
on, — hän lisäsi valittavin äänin.

— Jumala kanssasi, enhän sinusta paljoja toivonutkaan. — Iivana
viittasi kädellään ja katsahti naiseen kuin olisi miettinyt: "Synti
olisi sortaa sinua", ja pistettyään povelleen nahkakukkaronsa nykäisi
hevosta sekä ajaa huristi tiehensä lähellä odottelevien ajurien
pilkallisten huomautusten saattamana. Pilkkapuheet ja ihmetys seurasi
naista koko ajan, kun hän ajoneuvojen ja herrasväkeään odottelevan
lakeijakunnan välitse pujottautui tuomiokirkon pääportaille. Oli
todellakin syytä ihmettelyyn. Miten oli tämänkaltainen olento voinut
ilmestyä kadulle? Hän oli sairaalloisen laiha ja ontui, kasvoilla
oli paksulti ihojauhetta ja — maalia, pitkäkaula oli aivan paljaana,
hän oli ilman pääliinaa ja ilman viittaa, vain pelkässä vanhassa,
tummahkossa puvussaan. Ilma oli näet tuulinen ja kylmä, vaikka olikin
kirkas syyskuun päivä. Hänellä ei ollut päähinettä minkäänlaista, ja
hiukset olivat kierretyt alas niskaan pikkuruikkuselle sykkyrälle,
johon oli oikealta puolen pistetty vielä silkkipaperiruusu, sellainen,
joilla koristellaan palmuviikkomarkkinoilla myytäviä keruubeja.
Tuollaisen keruukin, jonka otsalla oli näistä ruusuista sidottu seppel,
olin nähnyt Marja Timofejevnan luona, pyhänkuvan alla, nurkassa.
Päällepäätteeksi nainen hymyili veikistelevän iloisesti, vaikkakin
hänen silmänsä olivat kainosti maahan luodut. Jos hän olisi tullut
sekuntiakin myöhemmin, häntä ei ehkä enää olisi päästetty kirkkoon.
Mutta hän ennätti vielä kuin ennättikin livahtaa sisään ja temppeliin
tultuaan pujottautui toisten välistä vähitellen aivan alttarin eteen.

Vaikka saarna oli vielä kesken ja vaikka temppelin täytti yhä
suunnattoman meren kaltainen kansanjoukko, joka kuunteli hiljaa ja
hartaana, heitti sittenkin toinen ja taas toinen väliin uteliaan ja
hämmästyneen silmäyksen äskentulleeseen. Nainen lankesi polvilleen,
painoi kirkon permantoon ihojauheiset kasvonsa ja jäi siihen asentoonsa
kauaksi aikaa. Luultavasti hän itki Mutta kohotettuaan päänsä ja
noustuaan seisoalleen hän hyvin pian oli taas entisellään ja katseli
uteliaana ympärilleen. Iloisesti ja silminnähtävästi mielissään hän
antoi katseensa liukua vuorotellen kasvoista toisiin ja kirkonseinille.
Erikoisen uteliaana hän tarkasteli eräitä kaupunkimme hienoja naisia,
kohottautuipa paremmin nähdäkseen joskus varpaillensakin ja naurahtikin
kerran itsekseen omituisesti hihittäen. Mutta saarna loppui, ja
kannettiin esille pyhä risti. Kuvernöörinrouva ensimmäisenä lähestyi
sitä, mutta noin kahden askelen päässä määräpaikasta hän äkkiä pysähtyi
nähtävästi antaakseen tietä Varvara Petrovnalle, joka asteli jo ehkä
hieman liiankin määrätietoisesti eteenpäin, aivan kuin ei olisi ollut
ketään muita huomaavinansakaan. Kuvernöörinrouvan tavaton kohteliaisuus
oli epäilemättä liiankin silmiinpistävä ja tavallaan hyvin viisaasti
harkittu loukkaus, — siten se ainakin meillä ymmärrettiin, ja siten
käsitti sen varmasti Varvara Petrovnakin, — mutta siitä huolimatta hän
huomaamatta ketään, järkkymättömän arvokkaana suuteli ristiä ja kääntyi
heti sen jälkeen uloskäytävälle päin. Livreepukuinen lakeija teki
hänelle tietä, vaikka se jo itsestäänkin olisi hänelle avautunut. Mutta
aivan pääoven kohdalla, melkein jo kirkon portailla lujasti toisiinsa
likistäytynyt pieni ihmisryhmä sulki hetkeksi häneltä tien. Varvara
Petrovna pysähtyi, ja samassa pujottautui ihmisten joukosta hänen
luoksensa tavattoman merkillinen olento, nainen, silkkipaperiruusu
päässään, ja polvistui hänen jalkoihinsa. Varvara Petrovna, joka ei
vähästä säikkynyt, ei ainakaan ihmisten nähden, katsahti naiseen
ankarasti.

Tahtoisin huomauttaa vain mahdollisimman lyhyesti, että vaikka
Varvara Petrovna olikin viime aikoina, kuten kerrottiin, tullut
hyvin säästeliääksi, jopa saidaksikin, hän saattoi sentään joskus
vapautua saituudestaan, eikä hän säästellyt koskaan ainakaan silloin,
kun oli kysymys hyväntekeväisyydestä. Olipa hän erään pääkaupungin
hyväntekeväisyysyhdistyksen jäsenkin. Viimeksisattuneena nälkävuonna
hän oli lähettänyt Pietariin nälkääkärsivien avustuksesta huolehtivalle
keskuskomitealle viisisataa ruplaa, ja siitä puhuttiin meillä paljon.
Viimeksi, aivan vähää ennen uuden kuvernöörimme virkaan nimittämistä,
hän oli jo ollut perustamaisillaan naistemme keskuuteen paikallisen
komitean kuvernementtimme köyhimpien synnyttäjävaimojen auttamiseksi.
Meillä moitittiin häntä äänekkäästi kunnianhimoiseksi, mutta Varvara
Petrovna luonteensa lujuudella ja päättäväisyydellään voitti aina
kaikki vaikeudet, komitea oli jo kutsuttu kokoonkin, ja ajatus laajeni
laajenemistaan suunnittelijattaren aivoissa. Hän oli jo aikeissa
perustaa samanlaisen yhdistyksen Moskovaankin, josta sitten vähitellen
toiminta on leviävä toivottavasti maaseudullekin. Mutta äkillinen
kuvernöörin vaihdos sai koko suunnitelman raukeamaan. Väitettiin, että
nykyisen kuvernöörimme rouva oli muka jo ehtinyt vieraskäynneillä
mainita näistä Varvara Petrovnan aikeista sangen pisteliäästi ja,
mikä pahinta, oli lausunut sangen sattuvia ja asiallisia huomautuksia
mainitunlaatuisen komitea-ajatuksen epäkäytännöllisyydestä, mikä
tietenkin viipymättä, vaikkakin tosin kaunisteltuna, saatettiin Varvara
Petrovnan tietoon. Yksin Jumala tuntee sydämen syvyydet, mutta luulen
sittenkin, että Varvara Petrovna aivan erikoisen vahingoniloisena
pysähtyi vielä hetkeksi kirkon portaille antaakseen kuvernöörinrouvan
sekä koko kirkkokansan mennä ohitsensa osoittaakseen näin kaikille:
"Nähköön itse, miten yhdentekevää minusta on kaikki. Ajatelkoon hän
minusta mitä hyvänsä ja lasketelkoon minkälaisia sukkeluuksia tahansa
minun 'kunnianhimoisesta hyväntekeväisyydestäni', niin kuitenkin teen
näin. Siinä sen nyt kaikki näette!"

— Mitä te tahdotte, rakkaani, anotteko jotakin' — Varvara Petrovna
tarkasteli huomaavaisemmin eteensä polvistunutta anojaa. Tämä katseli
häneen pelokkaana, häpeissään ja melkeinpä hartaan kunnioittavasti sekä
naurahti samassa kuten äskenkin, oudosti hihittäen.

— Kuka hän oikeastaan on? Kuka hän on?

— Varvara Petrovna loi valtijatarkatseensa kysyvästi ympärilleen.
Kaikki olivat ääneti.

— Te olette onneton? Tarvitsetteko apua?

— Tarvitsen... olen tullut... — "onneton" leperteli liikutuksesta
värähtelevin äänin. — Tulin vain suutelemaan kättänne... — ja taas
hän nauraa hihitti. Kun hän ojentautui tarttuakseen Varvara Petrovnan
käteen, hänellä oli aivan sama ilme kuin lapsella, joka pyytelee
hyväilyjä, mutta aivan kuin säikähtyneenä hän vetäisi äkkiä taas
molemmat kätensä takaisin.

— Senkö vuoksi yksistään olette tullut?

— Varvara Petrovna hymähti myötätuntoisesti ja otti samassa esille
taskustaan helmiäiskuorisen kukkaronsa sekä sieltä kymmenen ruplan
paperinahan, jonka hän ojensi tuntemattomalle. Tämä otti sen vastaan.
Varvara Petrovnaa nähtävästi kohtaus huvitti, sillä hän ei näyttänyt
pitävän almunanojaa tavallisena kerjäläisenä.

— Katsokaahan, antoi kymmenen ruplaa, äännähti joku joukosta.

— Kätösenne, sallittehan, — "onneton" leperteli, vasemman kätensä
sormien välissä tiukasti pidellen nurkasta saamaansa kymmenen ruplan
seteliä, jota tuuli heilutteli. Varvara Petrovna jostakin syystä
rypisti äkkiä kulmiansa ja totisena, melkeinpä ankaran näköisenä
ojensi kätensä, jota polvistunut suuteli hartaana. Tämän kiitollisessa
katseessa välähteli suorastaan jonkinlaista riemua. Samassa lähestyi
kuvernöörinrouva ja koko muu arvoisa naisjoukko sekä muita, eräitä
vanhempia arvohenkilöitä. Kuvernöörinrouvan oli väkisinkin pysähdyttävä
hetkeksi syntyneeseen ahdinkoon, ja samassa pysähtyivät toisetkin.

— Tehän vapisette, onko teidän kylmä? — Varvara Petrovna huomautti
samassa heittäen äkkiä yltään olkaviittansa, jonka lakeija taitavasti
sieppasi lennosta käsiinsä, ja otti hartioiltaan mustan (hyvin kalliin)
hartiahuivinsa sekä kääri sen omakätisesti yhä vielä polvistuneena
olevan anojan paljaalle kaulalle.

— Mutta nouskaahan toki, nouskaa!

Nainen nousi nyt seisoalleen.

— Missä te asutte? Eikö tosiaankaan kukaan tiedä, missä hän asuu? —
Varvara Petrovna katsahti taas kärsimättömästi ympärilleen. Mutta
ihmisjoukko oli jo ennättänyt hajaantua. Hän näki vain hienonmaailman
tuttaviensa kasvoja, tuttavien, jotka seurasivat näytelmää, toiset
totisen ihmettelevinä, toiset taas viekkaan uteliaina, vainuten uuden
häväistysjutun kehittymistä, ja kolmannet alkoivat jo hiljalleen
naureskellakin.

— Luultavasti tuo on Lebjadkineja, — Varvara Petrovna sai vihdoin
kysymykseensä vastauksen eräältä hyväluontoiselta mieheltä,
kunnianarvoiselta kauppias Andrejevilta, jolla oli silmälasit,
harmaa parta, joka oli venäläisissä kansanpukimissa ja joka piteli
kädessään pyöreätä, silinterimäistä hattuansa. — Ne taitavat asua
Jumalanilmestyksen kadulla.

— Lebjadkin? Filippovin talossa? Olen kuullut jotakin heistä...
kiitoksia, Nikon Semjonytš mutta kuka on tuo Lebjadkin?

— Kapteeniksi mainitaan. Hän lienee lievemmin sanoen tuollainen hieman
ryhditön mies. Ja tämä on kai hänen sisarkultansa. Varmaankin hän on
taas salaa livistänyt kotoansa, — hän hiljensi ääntään ja katsahti
merkitsevästi Varvara Petrovnaan.

— Ymmärrän ja kiitän teitä, Nikon Semjonytš. Oletteko te neiti
Lebjadkina?

— En, en minä ole Lebjadkina.

— Mutta ehkä teidän veljenne kuitenkin on

Lebjadkin?

— Veljeni on Lebjadkin.

— Kas, mitä teemme? Vien teidät mukanani, rakas ystäväni, ja minun
luotani teidät viedään sitten kotiinne? Tahdotteko lähteä mukaani?

— Voi, tahdon! — Neiti Lebjadkina löi ilosta kätensä yhteen.

— Täti, täti! Ottakaa minutkin mukaanne! — kajahti samassa Lizaveta
Nikolajevnan ääni. On mainittava, että Lizaveta Nikolajevna oli
saapunut kirkkoon kuvernöörinrouvan seurassa, kun taas Praskovja
Ivanovna oli lääkärin määräystä noudattaen lähtenyt sillä aikaa
ajelulle ja ottanut mukaansa seurakseen Mavriki Nikolajevitšin. Liza
oli jättänyt kuvernöörinrouvan ja lähestyi nyt Varvara Petrovnaa.

— Rakas, tiedäthän, että olet aina tervetullut, mutta mitä sanoo
äitisi? — aloitti Varvara Petrovna mahtipontisesti, mutta kävi äkkiä
hämilleen huomatessaan Lizan kiihtyneisyyden.

— Täti, täti, tahdon välttämättä mukaanne, — sanoi Liza rukoilevasti
suudellen Varvara Petrovnaa.

— Mais qu'avez vous donc, Lise! [No, mikä sinun on. Liza?] virkkoi
kuvernöörinrouva ihmettelevästi.

— Voi, suokaa anteeksi, kyyhkykulta, _chère cousine_, tahdon tädin luo,
— Liza kavahti epämieluisesti yllätetyn chère cousine'n puoleen ja
suuteli tätä kaksi kertaa peräkkäin.

— Ja sanokaa maman'lle, että hän tulisi heti paikalla tädin luo minua
hakemaan. Maman tahtoo itsekin aivan välttämättä, välttämättä käydä
luonanne. Äsken hän puhui siitä, mutta unohdin ilmoittaa teille, — Liza
laverteli, — suottehan anteeksi, _Julie_, ettehän suutu, _chère...
cousine_... täti, olen valmis lähtemään.

— Jos te, täti, ette ota minua mukaanne, juoksen vaunujen perässä ja
huudan täyttä kurkkua, — hän epätoivoisesti suhahti Varvara Petrovnan
korvaan. Oli onni, että kukaan ei sitä kuullut. Varvara Petrovna aivan
horjahti taaksepäin ja katsahti läpitunkevasti mielettömään tyttöön.
Tämä katse ratkaisi kaiken. Hän päätti ottaa Lizan mukaansa, tuli mitä
tuli!

— Tästä on tehtävä loppu, — häneltä purkautui. — Hyvä, otan sinut
mielelläni mukaani, Liza, — hän lisäsi samassa aivan ääneensä, —;
tietenkin vain siinä tapauksessa, että Julija Mihailovnalla ei ole
mitään sitä vastaan, — ja avoimin katsein sekä suoran arvokkaana hän
kääntyi kuvernöörinrouvan puoleen.

— Oi, eihän ole kysymystäkään siitä, etten soisi hänelle tätä huvia,
etenkin kun tiedän alkoi Julija Mihailovna merkillisen ystävällisesti
selitellä, — tiedän... parhaiten, miten fantastista ja itsevaltaista
pikku päätä nämä hennot hartiat kannattavat. — Julija Mihailovna heitti
lumoavimman silmäyksensä ja hymyili.

— Olen teille hyvin kiitollinen, — Varvara Petrovna kumarsi
kohteliaasti, mutta arvokkaasti hänelle vastatessaan.

— Ja vieläkin mieluisampaa on todeta, — laverteli Julija Mihailovna
kohteliaisuuksiaan aivan ihastuksissaan, oikein punastuen
miellyttävässä kiihtyneisyydessään, — että vaikka Liza yleensäkin aina
niin mielellään on valmis tulemaan luoksenne, häntä, tällä kertaa
sitäpaitsi ohjaa niin perin kaunis, ja tahtoisinpa sanoa, ylevä tunne
myötätunto... (hän katsahti "onnettomaan") ja lisäksi vielä tämä kaikki
tapahtuu temppelin portailla...

— Tuo käsityksenne on vain kunniaksi teille, myönsi Varvara Petrovna
suurenmoisesti. Julija Mihailovna ojensi kätensä, ja Varvara
Petrovna oli heti valmis koskettamaan sitä sormillaan. Vaikutus oli
erinomainen. Muutamat läsnäolevista aivan loistivat tyytyväisyydestä,
ja joidenkuiden kasvoille levisi makean kehittelevä hymy.

Sanalla sanoen, koko kaupunki käsitti nyt aivan selvästi, että Julija
Mihailovnalla ei suinkaan ollut mitään Varvara Petrovnaa vastaan ja
että hän ei sen vuoksi ollut käymättä tämän luona vieraskäynnillä,
vaan että Varvara Petrovna itse näkyi pitävän Julija Mihailovnaa
"määrätyissä rajoissa", sillä Julija Mihailovna olisi kai ollut valmis
vaikkapa jalan lähtemään tämän luo, jos suinkin vain olisi ollut varma,
että hänet otettaisiin vastaan. Varvara Petrovnan auktoriteetti kohosi
suorastaan pilviin.

— Istuutukaahan, rakkaani, — kehoitti Varvara Petrovna neiti
Lebjadkinaa, kun vaunut ajoivat luo. "Onneton" kiiruhti iloisena
vaunujen ovelle, josta lakeija auttoi hänet istuutumaan.

— Mitä, te onnutte? Niinkö? — Varvara Petrovna huudahti aivan
säikähtyneenä ja kalpeni. (Kaikki sen huomasivat, mutta eivät
ymmärtäneet syytä.)

Vaunut vierivät pois. Varvara Petrovnan kaupunkitalo sijaitsi aivan
lähellä tuomiokirkkoa. Liza kertoi minulle jälkeenpäin, että neiti
Lebjadkina oli nauranut hysteerisesti koko matkan, jota kesti noin
kolme minuuttia, ja Varvara Petrovna oli istunut "aivan kuin johonkin
magneettiseen uneen vaipuneena", Lizan kertoman mukaan.




VIIDES LUKU.

Kaikkitietävä käärme.



I.


Varvara Petrovna soitti heti kelloa ja heittäytyi ikkunan luo
nojatuoliin.

— Istuutukaa tähän, rakas, — hän osoitti Marja Timofejevnalle paikan
aivan keskellä huonetta, ison pöydän luota, — Stepan Trofimovitš,
mitä tämä oikeastaan on? Katsokaa, katsokaa tätä naista, mitä tämä
oikeastaan on?

— Minä... minä... — Stepan Trofimovitš yritti sopertaa.

Samassa tuli lakeija.

— Kupillinen kahvia, heti paikalla, yhdelle ja mahdollisimman pian!
Vaunut odottakoot ovella!

— Mais chère et exellente amie, dans quelle inquiétude... [Mutta rakas,
erinomainen ystäväni millaiseen levottomuuteen...] — Stepan Trofimovitš
huudahti arasti — Voi! Ranskaa, ranskaa! Kuulee heti, että ollaan
hienoissa piireissä! — Marja Timofejevna löi ihastuksesta kätensä
yhteen ja varustautui antaumuksellisesti kuuntelemaan ranskankielistä
keskustelua. Varvara Petrovna tuijotti häneen säikähtyneenä.

Kaikki me ääneti odottelimme toivoen kaiken tämän loppuvan
onnellisesti. Šatov istui katsettaan kohottamatta, ja Stepan
Trofimovitš oli aivan hämmentynyt ja syyllisen näköinen, aivan
kuin olisi tietänyt olevansa syypää kaikkeen. Hiki helmeili
hänen ohimoillaan. Katsahdin Lizaan (hän istui nurkassa melkein
Šatovin vierellä). Hänen silmänsä siirtyivät vuorotellen Varvara
Petrovnasta rampaan naiseen ja taas takaisin. Hänen huulillaan
väreili pahaaennustava hymy. Mutta Marja Timofejevna ei välittänyt
vähääkään vieraista, vaan katseli nauttien ja vähääkään ujostelematta
Varvara Petrovnan vierashuonetta: huonekaluja, mattoja, tauluja,
joita oli seinillä, vanhanaikaista maalattua kattoa, suurta nurkassa
olevaa pronssista ristiinnaulitun kuvaa, porsliinilamppua, albumeja,
pikkuesineitä pöydällä.

— Kas, Šatuška, oletko sinäkin täällä! — hän huudahti äkkiä. —
Ajattelehan, huomasin sinut jo kauan sitten, mutta tuumin, ei se ole
hän. Mitenkä hän olisi voinut tänne ajautua, ajattelin! — ja hän
naurahti iloisesti.

— Tunnette siis tämän naisen? — kysäisi Varvara Petrovna samassa
Šatovilta.

— Tunnen, — murahti Šatov, liikahti tuolillaan, mutta jäi kuitenkin
istumaan.

— Mitä te hänestä tiedätte? Pian, pian, olkaa hyvä.

— Mitä sitten?... — hän hymähti aivan aiheettomasti eikä tahtonut saada
sanaakaan suustaan, — näettehän itsekin...

— Mitä näkisin? Mutta sanokaahan, Herran nimessä, jotakin!

— Asuu samassa talossa kuin minäkin... veljensä kanssa... joka on
muudan upseeri.

— Ja sitten?

Šatov ei taas tietänyt, miten olisi ollut jatkettava.

— Eihän siitä kannata puhua... hän sanoi lopulta ja vaikeni. Hänen
päättäväinen äänensä sai hänet itsensäkin punastumaan.

— Eihän teiltä muuta sopinut odottaakaan! — ärjäisi Varvara Petrovna
vihaisesti. Hän tunsi selvästi, että kaikki toiset tiesivät jotakin,
mutta arastellen kieltäytyivät vastaamasta hänen kysymyksiinsä tahtoen
salata häneltä jotakin.

Lakeija tuli kantaen pienellä hopeatarjottimella äsken erikoisesti
tilattua kahvikuppia ja ojensi sen Varvara Petrovnan viittauksen
opastamana Marja Timofejevnalle.

— Teille, rakkaani, olitte äsken kylmissänne. Juokaa kiireesti, niin
lämpiätte.

— Meret. — Marja Timofejevna otti kupin lakeijan kädestä ja purskahti
samassa äänekkääseen nauruun sen vuoksi, että oli sanonut lakeijalle:
merci. Mutta kohdatessaan Varvara Petrovnan ankaran katseen hän kävi
taas araksi ja asetti kupin pöydälle.

— Ettehän te, täti, vain suinkaan suuttunut minulle? — hän sanoi äkkiä
kevytmielisen ilakoivasti.

— M-m-mitä? — Varvara Petrovna suoristautui nojatuolissaan. — Mikä täti
minä olen teille? Mitä te oikeastaan tarkoitatte?

Marja Timofejevna ei nähtävästi ollut odottanut sellaista
vihanpurkausta. Hän alkoi vapista nytkähdellen kuin
kaatuvatautikohtauksessa Ja horjahti tuolin selkänojaa vasten.

— M-minä... m-minä luulin, että se oli välttämätöntä, — hän äännähteli
katsellen silität suurina Varvara Petrovnaa, — niinhän Lizakin kutsui
teitä.

— Mikä Liza?

— Kas tuo neiti, tuolla, — Marja Timofejevna osoitti sormellaan.

— Ja te vain ilman muuta sanotte häntä Lizaksi?

— Itsehän te häntä siten äsken nimititte. — Marja Timofejevna kävi
rohkeammaksi — Aivan samanlaisen kaunottaren näin unissani, ‒ hän
naurahti sitten aivan kuin vahingossa.

Varvara Petrovna ymmärsi vihdoinkin, miten häneen oli suhtauduttava,
ja rauhoittui, vieläpä hymähtikin Marja Timofejevnan jälkimmäiselle
huomautukselle. Tämä huomasi hymähdyksen, nousi nojatuolista ja
lähestyi ontuen Varvara Petrovnaa, vaikkakin yhä vielä hieman
arastellen.

— Ottakaa tämä, unohdin sen kokonaan, ettehän suutu, kun olen niin
epäkohtelias, — hän otti harteiltaan mustan hartiahuivin, jonka Varvara
Petrovna äsken oli käärinyt hänen ympärilleen.

— Pankaa se heti takaisin hartioillenne ja pitäkää se tästä lähin
omananne. Istukaa aivan rauhassa, juokaa kahvinne älkääkä säikkykö
minua, rakas, rauhoittukaa! Ymmärrän jo vähitellen teitä.

— _Chère amie_..., — Stepan Trofimovitš rohkeni jo taas avata suunsa.

— Voi teitä, Stepan Trofimovitš, tässähän menee pää aivan pyörälle jo
ilman teitäkin, armahtakaa te vaikka... Olkaa hyvä, soittakaa sitä
kelloa, joka on siinä äärellänne, naisväentupaan...

Seurasi syvä hiljaisuus. Varvara Petrovna loi epäilevän ja
ärsyttävän katseensa kuhunkin meistä vuorotellen. Tuli Agaša, hänen
lempisisäkkönsä.

— Ruudukas liinani, se, jonka ostin Genevestä. Mitä Darja Pavlovna
tekee?

— He eivät ole oikein terve.

— Käy pyytämässä hänet tänne. Sano, että pyysin häntä välttämättä
tulemaan, vaikka olisikin sairas.

Samassa silmänräpäyksessä viereisestä huoneesta alkoi kuulua askelia
ja ääniä kuten äskenkin, ja salin kynnykselle ilmestyi hengästynyt ja
"kiihoittunut" Praskovja Ivanovna. Mavriki Nikolajevitš tuki häntä
käsipuolesta.

— Voi, hyvä isä sentään, tuskin pääsin tänne. Liza, miten sinä
mieletön oikein kiusaat äitiäsi! — hän kirkaisi kooten kirkaisuunsa
kaiken kasaantuneen harminsa, kuten heikkojen, mutta helposti ärtyvien
ihmisten on tapana tehdä.

— Emokulta, Varvara Petrovna, tulin tänne hakemaan tytärtäni.

Varvara Petrovna katsahti häneen kulmainsa alta, kohottautui puoleksi
nojatuolistaan ja jaksamatta hillitä harmiansa antoi kuulua:

— Päivää, Praskovja Ivanovna, ole hyvä, istuudu. Tiesinhän, että et
voisi olla tulematta.



II.


Praskovja Ivanovnalle tällainen vastaanotto ei ollut suinkaan
odottamaton. Varvara Petrovna oli kohdellut koulutoveriansa jo
lapsuudesta asti aina hyvin despoottisesti, melkeinpä halveksivasti,
vaikkakin tämä kaikki tapahtui ystävyyden varjossa. Mutta olihan
tässä tapauksessa nyt kysymys jostakin aivan erikoisesta. Viime
päivinä oli näiden kahden perheen välille ollut syntymässä melkeinpä
ilmiriita, josta jo ohimennen huomautinkin. Syyt tähän puhjenneeseen
erimielisyyteen olivat tosin, ainakin Varvara Petrovnalle, vielä
salaisuuden peitossa, ja siis sitäkin loukkaavammat, mutta pahinta
oli, että Praskovja Ivanovna oli ehtinyt saamaan mahtavan yliotteen.
Varvara Petrovnaa tämä tietenkin harmitti, ja hänenkin korviinsa alkoi
jo ehtiä mitä merkillisimpiä huhuja, jotka juuri epämääräisyydellään
ärsyttivät häntä eniten. Varvara Petrovnalla oli suoraviivainen ylpeän
avoin luonne, joka teki mielellään, jos min saa sanoa, äkkiloikkauksia.
Hän ei suvainnut kuiskattuja soppisyytöksiä, vaan piti rehellisempänä
ryhtyä avoimeen taisteluun. Oli miten oli, mutta viiteen vuorokauteen
nämä naiset eivät olleet toisiansa tavanneet. Viimeisen vieraskäynnin
oli tehnyt Varvara Petrovna, joka oli lähtenyt "Drozdovskan" luota
loukkaantuneena ja hämmästyneenä. Tuskin erehdyn, jos väitän, että
Praskovja Ivanovna oli saapunut tytärtään hakemaan siinä hurskaassa
luulossa, että Varvara Petrovna jostakin syystä hieman säikähtäisi
hänet nähtyään. Sen saattoi huomata jo hänen kasvojensa ilmeestä. Mutta
nyt vasta Varvara Petrovnaan menikin ylpeyden paholainen, etenkin sen
vuoksi, että hänellä nyt oli syytä epäillä, että hänen luultiin olevan
alakynnessä. Praskovja Ivanovna taas, kuten usein heikot luonteet,
jotka antavat sortaa itseänsä hyvin kauan vastaanpanematta, hyökkäsi
kyllä itsekin, vieläpä aivan erikoisen kiihkoisasti silloin, kun
olosuhteet vain kääntyivät hänelle otollisiksi. Tosin rouva Drozdova
oli tällä kertaa sairas, ja silloin hän aina oli erikoisen ärtyisä.
Lopuksi on sanottava, että mahdotonta oli kenenkään meistä, jotka
olimme huoneessa, estää näitä kahta lapsuudenystävää joutumasta
keskenään ilmiriitaan, sillä olimmehan me kaikki kuin omaa väkeä ja
sen lisäksi melkeinpä talon emännän nöyriä käskyläisiä. Oivalsin
sen silloin heti ja siksi pelkäsin. Stepan Trofimovitš, joka oli
seisonut koko ajan siitä lähtien, kuin Varvara Petrovna oli tullut
saliin, hervahti väsyneenä tuolille Praskovja Ivanovnan vingahduksen
säikähdyttämänä ja alkoi epätoivoisesti hakea katsettani. Šatov teki
äkkikäännähdyksen tuolillaan ja taisi murahtaakin jotakin itsekseen.
Ensi hetkenä luulin, että hän nousisi ja lähtisi pois. Liza yritti
nousta, mutta istahti samassa paikalleen kiinnittämättä sen enempää
huomiota äitinsä kirkaisuun, eikä suinkaan sen vuoksi, että hän olisi
ollut "uppiniskainen luonne", vaan yksinkertaisesti siksi, että hän
oli jonkin hyvin voimakkaan mielenliikutuksen vallassa. Hän katseli
jonnekin ilmaan, hajamielisenä, kiinnittämättä enää huomiotansa edes
Marja Timofejevnaan.



III.


— Voi, tähän! —. Praskovja Ivanovna osoitti pöydän luona olevaa
nojatuolia ja lysähti siihen raskaasti Mavriki Nikolajevitšin tukemana.
— En minä istuisi täällä, emokulta, en, jollei minulla olisi noita
jalkojani! — hän lisäsi ollen aivan pakahtumaisillaan huonosta
tuulestansa.

Varvara Petrovna kohotti hieman päätänsä. Hän oli sairaan näköinen ja
paineli oikean kätensä sormilla oikeata ohimoansa, johon nähtävästi
koski aika lailla (tie douleureux).

— Mitä sinä sillä tavalla, Praskovja Ivanovna, miksi et tahtoisi istua
luonani? Olin miesvainajasi hyvä ystävä, niin kauan kuin hän eli, ja
olemmehan me sinunkin kanssasi kerran yhdessä leikkineet nukilla —
kouluaikanamme.

Praskovja Ivanovna alkoi huitoa käsillään.

— Arvasinhan minä! Aina te noista kouluajoista silloin, kun rupeatte
torumaan, se on niitä teidän syöttejänne. Pelkkää kaunopuheisuutta, ei
muuta. En kärsi kuulla noista kouluajoista.

— Sinä taidat olla tänään aivan erikoisen huonotuulinen. Mitenkäs
sinun jalkasi? Sinulle tuodaan pian kahviakin, tee hyvin, juo, äläkä
suututtele.

— Varvara Petrovna, emokulta, tehän kohtelette minua kuin pikkutyttöä.
En minä halua kahvia. Siinä saitte!

Ja hän teki torjuvan liikkeen kädellään kohti lakeijaa, joka lähestyi
häntä tarjoten kahvia. Kahvia juomasta kieltäytyivät muuten toisetkin,
paitsi minä ja Mavriki Nikolajevitš. Stepan Trofimovitš oli kyllä
ottanut tarjotun kupin vastaan, mutta koskematta siihen hän oli
asettanut sen pöydälle. Marja Timofejevnan teki kai mieli toistakin
kupillista, ja hän oli; jo tarttumaisillaankin ojennettuun kuppiin,
mutta veti samassa kätensä pois, ja oli tämän vuoksi itseensä
nähtävästi hyvin tyytyväinen.

Varvara Petrovna hymähti pilkallisesti.

— Tiedätkö mitä, ystäväni Praskovja Ivanovna, varmasti olet taas
kuvitellut jotakin erikoista, ja sen vuoksihan sinä kai tulitkin tänne.
Kuvittelut ovat olleet sinulle aina puoli elämää. Suutuit, kun puhuin
kouluajoistamme, mutta etkö muista, miten kerrankin tulit kouluun ja
sait koko luokan uskomaan, että husaari Sählykin oli muka kosinut
sinua, mutta mme Lefebure saikin sinut aivan samassa kiinni valheesta.
Mutta ethän sinä tietenkään tahtonut valehdella, sinä olit tietysti
kaiken vain keksinyt huviksesi. Sano pois, miksi tulit tänne? Mitä
kuvitteluja sinulla nyt on, mistä olet nyt tyytymätön?

— Mutta te rakastuitte koulussa pappiin, joka opetti uskontoa, siitäpä
saitte tekin, koska vanhoja muistelette! Ha ha ha!

Hän nauroi ilkeästi ja alkoi sitten yskiä.

— Vai niin, et ole sinäkään pappia unohtanut... — Varvara Petrovna
heitti häneen murhaavan silmäyksen.

Hänen kasvonsa kävivät vihertäviksi. Praskovja Ivanovna sai yhä enemmän
rohkeutta.

— Minua ei, emokulta, naurata vähääkään. Miksi te sotkitte minun
tyttäreni koko kaupungin nähden tähän skandaaliin? Kas, sen vuoksi olen
tullut tänne.

— Minun skandaaliini! — Varvara Petrovna suoristautui ja kävi
uhkaavaksi?

— Äiti, pyytäisin teitä hieman hillitsemään itseänne, — virkahti
Lizaveta Nikolajevna.

— Mitä sinä sanoit? — Äiti oli taas kirkaisemaisillaan, mutta
istahti kuitenkin samassa takaisin paikalleen kohdattuaan tyttärensä
leimahtavan katseen.

— Kuinka te, maman, voitte puhua skandaalista? — Liza oli suuttunut. —
Minä itse tulin tänne Julija Mihailovnan luvalla, sillä tahdoin omin
korvin kuulla tämän onnettoman naisen elämästä voidakseni häntä auttaa,
jos niin tarvitaan.

— "Tämän naisen elämästä?" — Praskovja Ivanovnan suu vetäytyi ilkeään
nauruun. — Sinäkö sotkeutuisit sellaiseen juttuun? Voi, emokulta!
Olemme jo saaneet tarpeeksemme tuosta teidän despotismistanne! —
Hän kääntyi vihasta aivan mielettömänä Varvara Petrovnan puoleen. —
Sanotaan, en tiedä, liekö totta vaiko valhetta, mutta niin väitetään,
että te olette muka täällä alistanut koko kaupungin valtanne alle,
mutta tulee se kerran vielä teidänkin vuoronne alistua!

Varvara Petrovna istui jännitettynä kuin nuoli, joka on valmiina
sinkoamaan jousesta. Kymmenen sekuntia hän katsoi ankarasti Praskovja
Ivanovnaan.

— Kiitä Luojaasi, Praskovja, siitä, että läsnä on pelkästään omaa
väkeä, — hän sanoi lopulta pahaaennustavan rauhallisesti. — Olet
sanonut paljon sellaista, mikä sinun olisi pitänyt jättää sanomatta.

— Mutta minäpä, äitikulta, en pelkääkään yleistä mielipidettä niinkuin
eräät muut. Olette olevinanne ylpeä, mutta suurmaailman tuomio saa
teidät kuitenkin vapisemaan. Ja jos tätä on kuulemassa vain oma väki,
niin sehän taas on teidän onnenne eikä minun. Olisi pahempi, jos
vieraat tämän kuulisivat.

— Olet taitanut viime viikon kuluessa viisastua aika lailla.

— En ole viisastunut, mutta totuus on nähtävästi viime viikon aikana
päässyt vihdoinkin puhkeamaan esille.

Mikä totuus se olisi, joka niin vain viikossa on ehtinyt esiinpuhjeta?
Kuulehan, Praskovja Ivanovna, älä suututa minua, selitä heti paikalla,
pyydän kunniani kautta. Mikä on se totuus, joka on esiinpuhjennut, ja
mitä sinä sillä tarkoitat?

— Tuossahan tuo totuus istuu oikein omassa persoonassaan! — Praskovja
Ivanovna osoitti sormellaan Marja Timofejevnaa sillä äkillisellä
päättäväisyydellä, joka ei enää ota huomioon mahdollisia seurauksia
ja joka tahtoo vain aikaansaada hetkellisen vaikutuksen. Marja
Timofejevna, joka koko ajan oli katsonut häneen iloisen uteliaana,
naurahti vihastuneen rouvashenkilön osoittaessa häntä sormellaan ja
alkoi keinutella itseään nojatuolissa.

— Varjelkoon Kristus, oletteko järjiltänne, vai mitä? — huudahti
Varvara Petrovna, kalpeni ja horjahti vasten tuolin selkämystää.

Hän oli valahtanut niin kalpeaksi, että se alkoi synnyttää jo yleistä
levottomuutta. Stepan Trofimovitš ensimmäisenä kavahti hänen luokseen,
samoin minäkin, ja Lizakin hypähti jo seisoalleen, vaikka jäikin
vain seisomaan tuolinsa ääreen. Mutta eniten lienee säikähtänyt itse
Praskovja Ivanovna. Hän huudahti, yritti kohota jaloilleen, sikäli kuin
se hänelle oli mahdollista, ja alkoi puhua itkunsekaisen valittavin
äänin.

— Emokulta, Varvara Petrovna, suokaa anteeksi ilkeä typeryyteni! Eikö
teistä kukaan tuo edes vettä.

— Suotta vetistelet, Praskovja Ivanovna, lopeta jo, ja te toiset,
siirtykääpä kauemmaksi, en tarvitse vettä! — sai Varvara Petrovna
tuskin sanotuksi vaalennein huulin, lujasti, vaikkakaan ei enää varsin
kovalla äänellä.

— Emokulta! — Praskovja Ivanovna jatkoi jo vähän rauhoittuneena, —
ystävä rakas, Varvara Petrovna, vaikka satuin puhumaan varomattomasti,
niin koettakaa ymmärtää minua. Hermostuuhan sitä vähemmästäkin, ja kun
vielä alinomaa pommitetaan ihmistä nimettömillä kirjeillä, niin onko
ihme, jos... Kirjoittakoot teille, kun ne kerran tarkoittavat teitä...
mutta minullahan on tytär!

Varvara Petrovna katseli häntä äänettömänä, silmät selkoisen
selällään ja kuunteli hämmästyneenä. Samassa silmänräpäyksessä
sivuovi avautui hiljaa, ja Darja Pavlovna ilmestyi huoneeseen. Hän
pysähtyi katsahtaen ympärilleen. Hän näet huomasi heti, että jotakin
merkillistä oli tekeillä. Varmaankaan hän ei ollut heti huomannut Marja
Timofejevnaakaan, koska ei aavistanut hänen olevan täällä. Stepan
Trofimovitš huomasi hänet ensimmäisenä, liikahti äkkiä, punastui ja
virkkoi jostakin syystä hyvin kuuluvasti: "Darja Pavlovna!" niin että
kaikki toisetkin samassa huomasivat tulijan.

— Vai tämäkö se nyt on se teidän Darja Pavlovnanne! — huudahti,
Marja Timofejevna — ei Šatuškani, ei ole sisaresi sinun näköisesi,
ei vähääkään! Noin ihana tyttö, ja häntä nimittää se minun lakeijani
maaorjatytöksi, Daškaksi.

Darja Pavlovna oli jo ennättänyt lähestyä Varvara Petrovnaa, mutta
kuultuaan Marja Timotejevnan huudahduksen hän kääntyi tähän päin.
Ja siihen hän jäikin sitten seisomaan tuolinsa luo, tuijottaen
mielipuoleen kuin lattiaan kiinninaulattu.

— Istu, Daša, — sai Varvara Petrovna sanotuksi yhä peloittavan
rauhallisesti, —lähemmäksi, kas niin, näethän sinä tuon naisen
istualtasikin. Tunnetko hänet?

— En, en ole koskaan häntä nähnyt, —vastasi Daša hiljaa ja hetken vaiti
oltuaan lisäsi: —luultavasti hän on erään kapteeni Lebjadkinin sairas
sisar.

— Samaten minäkin näen teidät vasta ensi kerran, rakas sielu, vaikka jo
kauan olen uteliaana odottanut hetkeä, jolloin voisin tutustua teihin,
sillä jokainen liikkeennekin todistaa, että olette hienon kasvatuksen
saanut neiti, — puhui Marja Timofejevna aivan haltioissaan. — Lakeijani
lörpöttelee turhia, olisiko mahdollista, että te, noin hyvin kasvatettu
ja herttainen, saattaisitte pitää omananne hänen rahojaan? Sillä
te olette herttainen, herttainen, niin herttainen, se on aivan oma
ajatukseni tämä! — hän lopetti riemukkaasti heilahduttaen kättään.

— Ymmärrätkö tuosta mitään? — kysäisi Varvara Petrovna arvokkaan
ylpeänä.

— Ymmärrän kaiken.

— Kuulitko, mitä hän sanoi rahoista?

— Varmaankin hän puhuu niistä rahoista, jotka Nikolai Vsevolodovitš
antoi minulle jo Sveitsissä ja käski jättämään herra Lebjadkinille,
hänen veljelleen.

Seurasi äänettömyys.

— Pyysikö Nikolai Vsevolodovitš itse sinua antamaan ne rahat?

— Hän oli jo kauan aikonut lähettää rahat, kaikkiaan kolmesataa ruplaa,
herra Lebjadkinille, mutta hän ei tietänyt herra Lebjadkinin osoitetta,
ja tiesi vain, että tämä oli aikonut, saapua kaupunkiimme. Senvuoksi
hän pyysi minua toimittamaan rahat perille, sitten kun herra Lebjadkin
saapuisi tänne.

— Mitä rahoja ne sitten ovat, jotka ovat... hävinneet? Mitä tuo nainen
sanoikaan niistä?

— Sitä en tiedä, olen tosin kuullut jo minäkin herra Lebjadkinin
väittäneen, etten minä muka olisi antanut hänelle kaikkia rahoja, mutta
en ymmärrä, mitä hän sillä mahtanee tarkoittaa. Rahoja oli kolmesataa
ruplaa, ja annoin myös hänelle ne samat kolmesataa.

Darja Pavlovna oli jo taas levollinen. Yleensä oli vaikeata saada
tätä tyttöä hämmästymään tai suunniltaan, — hänen tunteitansakaan ei
saattanut koskaan arvata. Kaikki äskeiset vastauksensa hän oli antanut
hätäilemättä, vastaten viipymättä kuhunkin kysymykseen täsmällisesti,
hiljaisen tasaisesti, aivan kuin hänen ensi hetken säikähdyksensä olisi
kadonnut jo aivan jäljettömiin, ja ilman vähintäkään hämmästystä, joka
olisi saattanut epäilemään, että hän olisi tuntenut olevansa jollakin
tavoin syyllinen. Varvara Petrovna ei hellittänyt hänestä katsettaan
hänen puhuessaan. Hetkisen mietittyään Varvara Petrovna virkahti
lujasti, nähtävästi tarkoittaen puheensa enemmän muulle yleisölle kuin
Dašalle, vaikka katsoikin tähän yhä vielä hellittämättä:

-— Jos kerran Nikolai Vsevolodovitš ei antanut tätä edes minun
tehtäväkseni, vaan uskoi sen sinulle, niin hänellä oli kai
menettelyynsä omat syynsä. Minulla ei ole oikeutta udella niitä, koska
ne kerran on tahdottu pitää minulta salassa. Ja jo yksin se, että sinä
olet hänen uskottunsa, saa minut aivan rauhalliseksi, tiedä se, Daša,
niin se on. Mutta katsohan, ystäväni, sinun omatuntosi on puhdas, mutta
sinä et tunne maailmaa ja olet saattanut ehkä menetellä varomattomasti.
Ja sen sinä teit ruvetessasi suhteisiin tuntemattoman roiston kanssa.
Ne juorut, jotka tämä roisto on päästänyt liikkeelle, todistavat sinun
erehtyneen. Mutta minä saan asiasta selvän, ja koska olen puolustajasi,
niin osaan myös pitää puoliasi. Mutta nyt saa tämä jo riittää.

— Jos hän tulee tänne, — Marja Timofejevna tarttui puheeseen
kurottautuen nojatuolista, — niitä lähettäkää hänet suoraa päätä
palvelusväen puolelle. Levitelköön siellä keittiön pöydällä valheitaan,
mutta me juomme kahvia täällä, me. Voisihan sinne hänellekin sentään
lähettää kupin kahvia, mutta minä halveksin häntä syvästi.

Ja hän nosti halveksivin ilmein nenäänsä.

Mutta, nyt saa tämä jo riittää, — toisti Varvara Petrovna kuunneltuaan
ensin huomaavaisesti Marja Timofejevnan puhetta, — soittakaa kelloa,
Stepan Trofimovitš, olkaa hyvä.

Stepan Trofimovitš soitti ja astui sitten askelen eteenpäin merkillisen
liikutettuna.

— Jos... jos minä... — hän aloitti kuumeisesti, punastuen, änkyttäen,
äänen vähän väliä pettäessä, — jos olen minäkin kuullut mitä
inhoittavimman jutun ja oikeammin sanoen ilkeämielisen kulkupuheen,
niin... olen siveellisesti suuttunut... enfin c'est un homme perdu
et quelque chose comme un forçat évadé... [Sanalla sanoen: hän on
maineensa menettänyt mies, suunnilleen kuten karannut pakkotyövanki...]

Hän keskeytti sanottavansa siihen... Varvara Petrovna katsahti häneen
kiireestä kantapäähän silmiään siristellen.

Huoneeseen tuli arvokas Aleksei Jegorytš.

— Käskekää ajaa portaiden eteen, — Varvara Petrovna antoi määräyksensä,
— ja sinä viet tämän neiti Lebjadkinan kotiin, sinne, mihin hän näyttää
tien.

— Herra Lebjadkin itse on jo jonkin ajan odottanut häntä alhaalla ja
pyytää, että ilmoittaisin hänen aikovan käydä luonanne.

— Se on mahdotonta, Varvara Petrovna, — sekaantui asiaan levottomana
Mavriki Nikolajevitš, joka kaiken aikaa oli vaiennut. — Suvainnette
minun huomauttaa: hän ei ole sellainen, jonka voisi ottaa vastaan
täällä, hän on... se on... aivan mahdoton ihminen, Varvara Petrovna.

— Odotetaan, — Varvara Petrovna kääntyi Aleksei Jegorytšin puoleen.
Lakeija poistui.

— C'est un homme malhonnêle et je crois même, que c'est un forçat evadé
ou quelque chose dans ce genre [Hän on epärehellinen mies, luulenpa,
että hän on karannut pakkotyövanki tai jotakin sen tapaista...], —
Stepan Trofimovitš yritti sopertaa, punastui taas ja keskeytti puheensa.

— Liza, mennään, — inhon ilme kasvoillaan Praskovja Ivanovna
äännähti ja nousi paikaltaan. Hän taisi jo katua, että oli äsken
säikähdyksissään erehtynyt arvostelemaan itseänsä liian ankarasti.
Jo Darja Pavlovnan puhuessa hänen kasvoilleen oli levinnyt ylhäisen
pilkallinen hymy. Mutta eniten minua ihmetytti Lizaveta Nikolajevna,
joka Darja Pavlovnan huoneeseen tultua oli äkkiä kokonaan muuttunut.
Hänen silmissään välähteli viha ja halveksunta, joita hän ei edes
yrittänyt peittää.

— Odota hetkinen, Praskovja Ivanovna, pyydän, — Varvara Petrovna
pysähdytti hänet yhä aivan rauhallisena, — istu, ole hyvä, tahdon
puhua suuni puhtaaksi, ja sinulla on huonot jalat. Kas niin,
kiitos. Äsken en jaksanut hillitä itseäni ja puhuin sinulle hieman
kärsimättömästi. Suonet sen anteeksi. Tein tyhmästi ja ensimmäisenä
olen valmis lepyttelemään, sillä tahdon aina olla oikeudenmukainen.
Oli luonnollista, että sinäkään et voinut itseäsi hillitä ja mainitsit
jotakin nimettömästä kirjeestä. Kaikkiin nimettömiin lähetyksiin on
suhtauduttava halveksuvasti, ne eivät muuta ansaitse, koskapa kerran
ovat nimettömiä. Jos sinä lienet toista mieltä, niin en osaa kadehtia
sinua. Joka tapauksessa, en minä vain sinun asemassasi pitäisi
sellaisia taskussani toista loukatakseni, sellaisesta vain itse
tahriintuu. Ja sinä olet jo tahriintunut. Mutta koska tästä kerran on
puhuttu, niin voinpa ilmoittaa sinulle että minäkin sain noin kuusi
päivää sitten nimettömän häväistyskirjeen. Muudan roisto suvaitsee
siinä vakuuttaa minulle, että Nikolai Vsevolodovitš on mielipuoli ja
että minun on syytä pelätä jotakuta rampaa naishenkilöä, joka muka "on
vielä näyttelevä elämässänne hyvinkin tärkeätä osaa", muistan tämän
kirjeen kohdan sanasta sanaan. Tietäen ja hyvin tuntien, että Nikolai
Vsevolodovitšilla on lukemattomia vihamiehiä, lähetin hakemaan luokseni
erään hänen salaisen vihollisensa, kaikkein kostonhaluisimman ja
inhoittavimman, ja keskusteltuani hänen kanssaan sain heti selville,
mistä tuo nimetön kirje oli lähtöisin. Jos sinuakin, Praskovja
Ivanovna, _minun tähteni_ on häiritty, on "pommiteltu" tuontapaisilla
inhoittavilla kirjeillä, kuten sanoit, niin ensimmäisenähän minä
juuri tunnen sääliä sinua kohtaan, koska olen tahtomattani sellaista
aiheuttanut. Siinä onkin kaikki, mitä aioin sanoa selvitykseksi.
Valitettavasti olet hyvin väsynyt ja huonovointinen. Kaiken lisäksi
sitäpaitsi olen päättänyt antaa tuon epäilyttävän miehen tulla tänne,
miehen, josta Mavriki Nikolajevitš suvaitsi aivan aiheettomasti
huomauttaa, että häntä ei muka voisi olla vastaan... Lizan erikoisesti
olisi syytä poistua. Tule luokseni, Liza ystäväni, anna kun kerran
vielä suutelen sinua.

Liza astui huoneen läpi aivan vastaiselle puolelle ja pysähtyi Varvara
Petrovnan eteen. Tämä suuteli häntä, tarttui hänen molempiin käsiinsä,
katsahti lämpimästi, teki ristinmerkin ja suuteli uudelleen.

— Hyvästi, Liza (— oli kuin Varvara Petrovnalla äänestä päättäen olisi
ollut itku hyvin lähellä ‒), uskothan, etten lakkaa sinua rakastamasta,
olkoon kohtalosi millainen hyvänsä. Jumala olkoon kanssasi, olen aina
alistunut hänen pyhään tahtoonsa...

Nähtävästi hän oli aikonut sanoa vielä muutakin, mutta pidättyi ja
vaikeni. Liza aikoi ensin mennä takaisin paikalleen, hänkin ääneti ja
ajatuksiinsa vaipuneena, mutta pysähtyikin äkkiä äitinsä eteen.

— Äiti, minä en lähdekään, vaan jään vielä joksikin aikaa tädin luo,
— hän sanoi hiljaa, mutta hiljaisissa sanoissa oli rauhallisen lujaa
päättäväisyyttä.

— Hyvä Jumala, mitä tämä on? — parahti Praskovja Ivanovna lyöden
voimattomana kätensä yhteen. Mutta Liza ei vastannut, aivan kuin ei
olisi kuullutkaan äitinsä sanoja, vaan istuutui nurkkaansa katsellen
taas jonnekin ilmaan.

Varvara Petrovnan kasvoille levisi ylpeä ja voitonvarma hohde.

— Mavriki Nikolajevitš, rohkenen pyytää teiltä palvelusta, menkää alas
katsomaan tuota miestä, ja jos suinkin on mahdollista hänen antaa tulla
tänne, niin tuokaa hänet mukananne.

Mavriki Nikolajevitš kumarsi ja lähti. Hetken kuluttua hän palasi
mukanaan herra Lebjadkin.



IV.


Lienen jo maininnut jotakin tämän herran ulkomuodosta. Hän oli pitkä,
kiharatukkainen, tanakka mies, noin nelikymmenvuotias, hänen kasvonsa
olivat sinertävän punakat, turpeat ja pöhöttyneet, päätä liikuttaessaan
hänen poskilihaksensa joka kerta vavahtelivat, silmät olivat pienet,
verestävät ja viekkaat, hänellä oli viikset ja poskiparta sekä
helposti erottuva lihakas lisäleuka, joka ei suinkaan lisännyt
kasvojen miellyttävyyttä. Mutta ihmeellisintä tällä kertaa oli, että
hänen yllänsä oli frakkipuku, ja paitakin oli moitteettoman puhdas.
"On henkilöitä, joiden on suorastaan sopimatonta käyttää puhtaita
liinavaatteita", Liputin oli kerran leikillisesti huomauttanut Stepan
Trofimovitšille, kun tämä moitti häntä huolimattomuudesta. Kapteenilla
oli mustat hansikkaatkin, oikean käden hansikasta hän piteli kädessään,
mutta vasen oli jo puoleksi vedetty käteen kipeästi pingotettuna,
mutta sormet olivat rypyssä, niin että hansikas peitti vain puoleksi
hänen lihavan käpälänsä, jossa hän piteli uuden uutukaista, kiiltävää
ja varmaankin ensi kerran käytäntöönotettua pyöreätä hattuansa. Tuo
"rakkauden frakki", josta hän eilen oli maininnut Šatoville, oli siis
kuin olikin olemassa. Kaikkea tätä, s.o. frakkia ja liinavaatteita,
Liputinin kehoituksesta (sain sen kuulla jälkeenpäin) oli erikoisesti
tahdottu säästää joitakin erikoisia tarkoituksia varten. Ei ollut
epäilystäkään siitä, että hän nytkin oli tullut (ajaen vuokravaunuissa)
jonkun syrjäisen painostuksesta ja jonkun toisen avulla. Ei hän itse
olisi arvannut keksiä tätä, pukeutua ja tehdä päätöstänsä kolmen
neljännestunnin aikana, ei siinäkään tapauksessa, että tuo kohtaus
tuomiokirkon portailla olisi hänelle kerrottu viipymättä. Hän ei ollut
tosin humalassa, mutta hän oli siinä painostavassa humalanjälkeisessä
mielentilassa, jolloin ihminen katselee maailmaa kuin savun läpi
herättyään vihdoinkin selvänä useita päiviä kestäneen juopottelun
jälkeen. Tuskin olisi tarvinnut tehdä muuta kuin pudistaa häntä hieman
olkapäistä, ja hän olisi varmasti taas tuntenut olevansa juopunut.

Hän tulla touhusi vierashuoneeseen, mutta kompastui ovella mattoon.
Marja Timofejevna kajahdutti heleän naurun. Lebjadkin katsahti
sisareensa raa'asti ja kääntyi jo samassa Varvara Petrovnan puoleen.

— Olen saapunut tänne, arvoisa rouva, hän törähti kuin torvi.

— Olkaapa hyvä, arvoisa herra, — Varvara Petrovna suoristi taas
selkäänsä, — istuutukaa tuonne tuolille. Kuulen puheenne varsin hyvin
sieltäkin ja täältä käsin näenkin teidät paremmin.

Kapteeni pysähtyi, katsahti tylsästi eteensä, mutta kääntyi kuitenkin
takaisin ja istahti Varvara Petrovnan osoittamalle tuolille,
aivan ovensuuhun. Hänet valtasi epävarmuus, mutta samalla hänen
kasvoissaan oli melkoinen annos röyhkeyttä ja ärtyneisyyttä. Hän oli
peloissaan, sen huomasi selvästi, mutta hänen itserakkauttaan oli
loukattu, ja saattoi odottaa, että huolimatta arkuudestaan hänen
ärtynyt itserakkautensa saattoi johtaa hänet mitä ilkeämielisimpiin
edesottamisiin, jos vain siihen sattuisi tilaisuutta. Hän säikkyi
jokaista kömpelön ruumiinsa pienintäkin liikahdusta. Onhan tunnettua,
että jos sellainen herrasväki jollakin ihmeellisellä tavalla joutuu
hienoon seuraan, heille tuottavat suurinta kärsimystä heidän omat
kätensä, he kun kaiken aikaa saavat vain ajatella, mihin ne kulloinkin
olisi sopivinta asettaa. Kapteeni aivan kuin jähmettyi tuolille
hattuineen ja hansikkaineen, uskaltamatta siirtää katsettansa
Varvara Petrovnan ankarista kasvoista. Häntä olisi ehkä haluttanut
katsella vähän ympärillensäkin, mutta sitä hän ei rohjennut tehdä.
Marja Timofejevna, jota hänen veljensä ulkomuoto erikoisesti
näytti huvittavan, naurahti taas iloisesti, mutta Lebjadkin ei
liikahtanutkaan. Varvara Petrovna antoi hänen olla tässä asennossa
säälimättömästi ehkäpä kokonaisen minuutin, koko ajan häntä
armottomasti tarkastellen.

— Suvainnette itse sanoa nimenne? — Varvara Petrovna sanoi tasaisesti
ja täysin rauhallisesti.

— Kapteeni Lebjadkin, — kapteenin ääni rämähti uudelleen, — tulin
tänne, arvoisa rouva... — hän liikahti tuolillaan.

— Odottakaahan! — Varvara Petrovna keskeytti hänet, — onko tuo
ihmisparka, jota kohtaan tunnen myötätuntoa, todella teidän sisarenne?

— Sisareni on, hyvä rouva, sisareni, jonka onnistui karata kotoa, sillä
niinkuin ehkä huomaatte, hän on siinä tilassa...

Hän katkaisi lauseensa ja tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan.

— Ettehän suinkaan ymmärtänyt väärin, arvoisa rouva, — hän joutui
yhä enemmän hämilleen, — eihän oma veli rupea sanomaan sellaista
sisarestaan... siinä tilassa, se ei suinkaan merkitse, että hän
olisi siinä tilassa... jos se nimittäin käsitetään hänen mainettaan
loukkaavalla tavalla... aivan viime aikoina...

Taas hän keskeytti.

— Arvoisa herra! — Varvara Petrovna kohautti päätään.

— Kas tämmöisessä tilassa! — kapteeni sanoi äkkiä osoittaen sormellaan
otsaansa. Jonkin aikaa kesti yleistä äänettömyyttä.

— Onko hän jo sairastanut kauankin? — Varvara Petrovna aloitti taas.

— Arvoisa rouva, tulin tänne kiittääkseni teitä kirkon portailla
osoittamastanne jalomielisyydestä aito venäläiseen tapaan,
veljellisesti...

— Veljellisesti?

— En veljellisesti, en, tahdoin sanoa siten vain siinä mielessä, että
olen sisareni veli, arvoisa rouva, ja uskottehan, arvoisa rouva, — hän
puhui yhä nopeammin, käyden yhä punakammaksi, — etten ole läheskään
niin sivistymätön, kuin mitä joku voisi luulla ensi silmäyksellä
nähdessään minut teidän salissanne. Minä ja sisareni emme tosin ole
yhtään mitään verrattuina siihen komeuteen, joka teitä ympäröi.
Sitäpaitsi meillä on vielä vihamiehiä, jotka juoruavat. Mutta Lebjadkin
on arka kunniastaan, hyvä rouva, ja... ja... minä tulin tänne vain
kiittääkseni teitä... Tuossa on rahat, hyvä rouva!

Samassa hän riuhtaisi esille taskustaan lompakon, repäisi sen auki,
sieppasi siitä tukun seteleitä ja alkoi käsitellä niitä vapisevin
sormin aivan sairaalloisen kärsimättömästi. Näki, että hän olisi
tahtonut jotakin selittää, tahtoi välttämättä, mutta varmaankin sentään
tunsi, että rahojen käsittely teki hänet aivan naurunalaiseksi, ja
kadotti senvuoksi kokonaan kärsivällisyytensä. Hän ei saanut rahoja
lasketuksi, ne tarttuivat sormiin, ja lisäksi vielä aivan kuin häpeän
kruunuksi niiden joukosta putosi matolle pieni vihreä seteli, joka
leijaili ensin hetkisen sinne tänne ilmassa.

— Kaksikymmentä ruplaa, arvoisa rouva.— Ja setelipakka kädessä, kasvot
häpeästä hikisinä hän lähestyi Varvara Petrovnaa. Huomattuaan lattialle
pudonneen setelin, hän aikoi ensin nostaa sen, kumartuikin jo, mutta
häpesi ja viittasi kädellään.

— Palvelusväellenne, hyvä rouva, lakeijalle, joka täällä lakaisee.
Muistelkoon, kuka oli Lebjadkin!

— Ei, en minä voi suvaita sellaista, — virkahti Varvara Petrovna
hätäisesti ja säikähtyneenä.

— Siinä tapauksessa...

Hän kumartui, punastui taas ja lähestyen äkkiä Varvara Petrovnaa ojensi
hänelle laskemansa rahat.

— Mitä tämä merkitsee? — Varvara Petrovna oli tosiaankin säikähtynyt ja
taivuttautui taaksepäin nojatuolissaan.

Mavriki Nikolajevitš, minä sekä Stepan Tronmovitš astuimme kukin
askelen eteenpäin.

— Rauhoittukaa, rauhoittukaa, en minä ole hullu, Jumala sen tietää, en
ole hullu! — vakuutteli Lebjadkin kiireesti puoleen ja toiseen.

— Ei, hyvä herra, kyllä te tosiaankin olette nyt järjiltänne.

— Arvoisa rouva, tämä ei ole ollenkaan sen vuoksi, kuten te
suvaitsette luulla! Olenhan minä tietenkin vain mitätön rengas...
Voi, hyvä rouva, komeat ovat palatsinne ja aivan toisenlaiset ovat
ne Maria Tuntemattomalla, sisarellani, syntyisin Lebjadkinalla,
jota toistaiseksi nimitämme vaikkapa vain Maria Tuntemattomaksi,
_toistaiseksi_, arvoisa rouva, vain toistaiseksi, sillä ei se voi
jäädä niin ainiaksi, sitä ei salline itse Jumalakaan! Arvoisa rouva,
te annoitte hänelle kymmenen ruplaa, ja hän otti ne vastaan, mutta
vain sen vuoksi, että sai ne _teiltä_, arvoisa rouva! Kuuletteko,
arvoisa rouva! Keneltään muulta koko maailmassa tämä Maria Tuntematon
ei ottaisi vastaan almuja, sillä muuten liikahtaisi arkussaan hänen
isoisänsä, esiupseeri, kaatunut Kaukaasiassa aivan Jermolovin itsensä
rinnalla taistellessaan, mutta teiltä, arvoisa rouva, teiltä hän
ottaa vastaan mitä tahansa. Mutta samassa, kun hän toisella kädellään
ottaa vastaan kymmenen ruplaa, hän jo toisella ojentaa teille
takaisin kaksikymmentä, lahjoittaakseen tämän pienen summan jollekin
pääkaupungin hyväntekeväisyyskomitealle, jossa tekin, arvoisa rouva,
lienette jäsenenä... te, arvoisa rouva, te olette itse ilmoittanut
Moskovan Sanomissa, että teidän hallussanne on meidän kaupunkiamme
varten lähetetty hyväntekeväisyysyhdistyksen lahjoituskirja, johon
kukin voi merkitä lahjoituksensa...

Kapteeni keskeytti puheensa. Hän hengitti raskaasti kuten suuren
urotyön tehtyään. Kaikki, mikä koski hyväntekeväisyyskomiteaa, oli
varmasti edeltäkäsin suunniteltu sanottavaksi, ja varmaankin se oli
Liputinin keksintöä. Hän hikoili yhä enemmän, ja hikikarpaloita kohosi
hänen ohimoilleenkin. Varvara Petrovna katseli häntä läpitunkevasti.

— Tuon mainitsemanne kirjan saa kuka tahansa taloni ovenvartijalta,
ja sinne voitte jättää lahjoituksenne sekä merkitä nimenne, jos niin
haluatte. Ja senvuoksi olisi parasta, että korjaisitte tällä kertaa
rahat talteen ettekä heittelisi niitä ilmaan. Kas niin. Pyydän,
istuutukaa takaisin paikoillenne. Kas niin. Olen pahoillani, arvoisa
herra, että erehdyin sisarenne suhteen ja että pidin häntä köyhänä,
vaikka hän onkin upporikas. En vain ymmärrä, miksi sanoitte hänen
ottavan vastaan vain minun, yksistään minun almujani, kun hän ei kerran
ota niitä vastaan muiltakaan. Te toistitte sen niin moneen kertaan,
että minä nyt puolestani haluaisin saada siihen täsmällisen, selityksen.

— Arvoisa rouva, se on salaisuus, joka vasta haudassa multaan
peitetään! — kapteeni vastasi.

— Miksi niin? — Varvara Petrovnan kysymys ei ollut lausuttu enää yhtä
lujasti kuin äsken.

— Arvoisa rouva, arvoisa rouva...

Hän vaikeni synkkänä ja loi katseensa maahan oikea käsi sydämellään.
Varvara Petrovna odotti hellittämättä hänestä katsettaan.

— Arvoisa rouva, — kapteeni kiljaisi äkkiä, — sallitteko minun kysyä
teiltä, vain yhden ainoan kerran, mutta aivan suoraan, aito venäläiseen
tapaan... purkaa sydämeni?...

— Olkaa hyvä.

— Oletteko te, arvoisa rouva, koskaan elämässänne kärsinyt?

— Tahdotte kai tällä kysymyksellänne yksinkertaisesti saada sanotuksi,
että olette itse kärsinyt jonkun vuoksi tai että kärsitte ehkä
parhaillaankin.

— Arvoisa rouva, arvoisa rouva! — itsekään sitä ehkä huomaamatta hän
hypähti seisoalleen ja löi rintaansa. — Tänne, tähän sydämeen, arvoisa
rouva, on kasaantunut niin paljon kärsimystä, niin paljon, sanon, että
itse Isä Jumalakin on hämmästyvä, kun se kerran viimeisellä tuomiolla
tulee julki!

— Hm! Paljon sanottu.

— Arvoisa rouva, puhun ehkä peloittavan kiihoittuneesti...

— Olkaa aivan levollinen, minä kyllä keskeytän, sitten kun se käy
tarpeelliseksi.

— Saisinko, arvoisa rouva, vielä tehdä teille eräänlaisen kysymyksen: —
Voiko ihminen kuolla pelkästä sielunsa jaloudesta?

— En tiedä, en ole tullut koskaan sitä ajatelleeksi.

— Ette muka tiedä? Ette ole tullut ajatelleeksi!! — huudahti kapteeni
mahtipontisen ironisesti. — No, jos asia on sillä tavalla, niin —:

    "Vaikene toivoton sydämein!"

ja hän jysähdytti lujasti nyrkillään rintaansa.

Hän alkoi taas liikuskella huoneessa. Tämmöiselle herrasväelle on
ominaista, että he eivät voi hillitä halujaan, eivät minkäänlaisia.
Päinvastoin heillä on lannistumaton pyrkimys paljastaa ne sellaisinaan,
vaikka kuinka ruokkoamattomina samassa silmänräpäyksessä kuin
ne syntyvätkin. Jos sellainen herra joutuu oman seurapiirinsä
ulkopuolelle, tekemisiin hienompien ihmisten kanssa, hän arastelee
ensin, mutta jos annatte hänelle myöten hiuskarvankaan verran, hän
rupeaa heti röyhkeäksi. Kapteeni jo tuskitteli, kulki edestakaisin,
huitoi käsillään, ei kuunnellut, kun häneltä kysyttiin, kertoili
itsestään hyvin nopeassa tahdissa, niin että kieli ei ennättänyt
suussa oikein tarpeeksi nopeasti käännähdellä, ja jätti aina
aloittamansa lauseen kesken. Tuskin hän lienee ollut aivan selvä.
Häntä lähellä istui Lizaveta Nikolajevna, johon hän ei tosin ollut
kertaakaan katsahtanut, mutta sekin osaltaan lienee pyörryttänyt
hänen päätänsä. Tämä on tosin vain olettamus. Oli olemassa varmasti
jokin tärkeä syy, joka pakotti Varvara Petrovnaa inhosta huolimatta
kuuntelemaan tuollaista miestä. Praskovja Ivanovna suorastaan tärisi
pelosta, mutta tuskin hän lienee ymmärtänyt, mistä oikeastaan oli
kysymys. Stepan Trofimovitš vapisi myös, mutta aivan vastakkaisesta
syystä kuin Praskovja Ivanovna, hänellähän oli päinvastoin taipumusta
ymmärtää aina enemmän, kuin mitä oikeastaan oli tarkoitettu. Mavriki
Nikolajevitš oli ottanut yleisen suojelijan asennon. Liza oli kalpea ja
katseli hellittämättä, silmät selkoselällään villiintynyttä kapteenia.
Šatov istui aivan kuin äskenkin, mutta merkillisintä oli, että Marja
Timofejevna ei enää ollenkaan nauranut, vaan oli käynyt äärettömän
surulliseksi. Nojaten kyynärpäällään pöytään hän seurasi surullisin
silmin deklamoivaa veljeänsä. Darja Pavlovna yksin näytti täysin
rauhalliselta.

— Kaikki tämä on joutavaa allegoriaa, — Varvara Petrovnakin suuttui jo
lopuksi, — ette vieläkään ole vastannut kysymykseeni: "miksi?" Tahdon
välttämättä saada vastauksen..

— En ole vastannut kysymykseenne: "miksi?" Odotatte vastausta siihen?
— kapteeni puhui silmää iskien. — Tämä pikku sana "miksi" on aina
maailman luomisesta alkaen ollut sulautuneena kaikkeuteen, arvoisa
rouva, ja koko luonto huutaa Luojalleen joka hetki: "miksi", eikä ole
saanut siihen vastausta näinä seitsemänätuhantena vuotena. Kapteeni
Lebjadkininko yksin pitäisi vastata siihen, olisiko se mielestänne
oikeudenmukaista, arvoisa rouva?

— Kaikki tuo on joutavaa eikä sitä, mistä nyt on kysymys! — Varvara
Petrovna suutahti käyden jo kärsimättömäksi, — tuo on allegoriaa.
Sitäpaitsi te suvaitsette ilmilausua ajatuksenne hieman liian
mahtaillen, minä sanoisin sitä jo röyhkeydeksi.

— Arvoisa rouva, — kapteeni ei kuunnellut enää mitä hänelle sanottiin,
— ehkäpä tahtoisin, että nimeni olisi Ernst, mutta sen sijaan saan
kuin saankin pitää hyvänäni talonpoikaisnimeni Ignatiuksen, minkä
vuoksi, mitä ajattelette siitä? Tahtoisin olla ruhtinas de Montbar,
mutta minäpä olenkin vain Lebjadkin,[24] joutsenesta siis — minkä
vuoksi? Olen runoilija, hyvä rouva, olen runoilija sielultani ja
saisin ehkä kustantajalta tuhat ruplaa, mutta minunpa onkin pakko
asua pesupurtilossa, miksi, miksi? Arvoisa rouva! Tiedättekö, minun
mielestäni koko Venäjä on vain luonnonoikku eikä muuta mitään!

— Ette siis todellakaan tahdo pysyä asiassa?

— Voisinpa lukea teille näytelmäkappaleen _Torakka_, arvoisa rouva!

— M-m-mitä?

— Hyvä rouva, en minä vielä ole hullu! Tosin tulen vielä kerran
hulluksikin, tulen varmasti; mutta nyt en ainakaan ole! Arvoisa rouva,
muudan ystäväni, mitä jaloin henkilö luonteeltaan, kirjoitti kerran
erään Krylovin tarinan ja otsakkeena oli Torakka, — saanko lukea sen
teille?

— Te siis tahtoisitte lukea meille jonkin Krylovin tarinan?

— Enhän minä Krylovin, en, vaan omani, oman sepittämäni runoelman!
Uskottehan, kun sanon, arvoisa rouva, uskokaa pois, en ole sentään
niin sivistymätön enkä turmeltunut, etten tietäisi, että Venäjällemme
on suotu kunnia omistaa tarinoitsija sellainen kuin Krylov, jolle
valistusministeri on pystyttänyt muistopatsaan Kesäpuistoon
lapsuusiässä olevien pienokaisten huviksi. Te, arvoisa rouva, kysyitte
äsken "miksi". Vastaus siihen on piirretty tulikirjaimin, ja se kuultaa
juuri tämän tarinan säkeiden välistä!

— Lukekaa tarinanne.

    — Oli kerran torakka,
    jo torakka syntyissään.
    Sattui aika jupakka
    kun lasiin putos torakka,
    joka kärpäsmäisyyttä
    jo oli puolillaan.

— Hyvä Jumala, mitä tuo on olevinaan? — Varvara Petrovna huudahti.

— Se on, kun kesällä, — kiiruhti kapteeni selittämään huitoen käsillään
kiukkuisen kärsimättömästi kuten ainakin runoilija, jota häiritään
kesken lausumisen, — kun juomalasiin joutuu kesällä kärpäsiä, syntyy
kärpäsmäisyyttä, jokainen hölmökin sen ymmärtää, älkää keskeyttäkö,
saatte kuulla, saatte kuulla... (hän huitoi yhä käsillään).

    Paikan löysi torakka,
    Kärpäset napisemaan:
    Täynnä jo on purnukka,
    Saa, Jupiter, auttamaan!
    Riita jatkui yhä vain.
    Tuli Nikifor,
    ukko mitä jaloin...

Tätä kohtaa en ole vielä saanut valmiiksi, mutta onhan se yhdentekevää,
kerron kumminkin itse ajatuksen! — kapteeni puhua räkätti.
Nikifor ottaa lasin ja huudoista huolimatta heittää koko komedian
pesupurtiloon, sekä kärpäset että torakan, mikä olisi oikeastaan
pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin. Mutta huomatkaa, huomatkaa,
arvoisa rouva, torakka ei napise! Kas siinä vastaus kysymykseenne
"miksi?" — hän huudahti riemuissaan. — "To-rak-ka ei napise!" — Mitä
taas tulee Nikiforiin, niin tämä on kuvaavinaan luontoa, — hän puhui
hyvin nopeasti astellen itsetietoisena pitkin huonetta.

Nyt Varvara Petrovna suuttui jo silmittömästi.

— Mutta sanokaapa, mistä rahoista te olette maininnut, rahoista, jotka
muka Nikolai Vsevolodovitš on lähettänyt teille, mutta joita te ette
ole saanut, ette ainakaan kaikkia, ja sen johdosta olette rohjennut
syyttää erästä minun perheeseeni kuuluvaa henkilöä?

— Panettelua! — kiljaisi Lebjadkin nostaen traagillisesti ilmaan oikean
kätensä.

— Ei se ole pelkkää panettelua.

— Arvoisa rouva, on olosuhteita, joissa on parempi antaa häväistä
perhekunniaansa kuin ilmaista totuus. Ei Lebjadkin ilmaise sellaista,
mikä on salattava, ei hyvä, rouva.

Omanarvontunne sokaisi häntä ja sai hänet hurmioon. Ainakin hän itse
kuvitteli saaneensa yliotteen. Hän olisi nyt tahtonut loukata, olla
ilkeä, näyttää valtaansa.

— Soittakaa kelloa, Stepan Trofimovitš, olkaa hyvä, — pyysi Varvara
Petrovna.

— Lebjadkin on viisas ja varovainen, arvoisa rouva! — hän iski
taas silmää ilkeästi hymähtäen, — viisas ja varovainen, mutta on
hänelläkin haittansa, onpa hänelläkin intohimojensa esikartanot! Hänen
esikartanoltaan on vanha husaarin sotapullonen, josta on laulanut jo
Denis Davydov. Ja silloin, kun hän tässä esikartanossaan liikuskelee,
hyvä rouva, sattuu toisinaan, että hän lähettää jonkin runopukuisen
kirjeenkin, mitä erinomaisimman muuten, minkä kuitenkin jälkeenpäin
tahtoisi tehdä tekemättömäksi, ja olisi valmis koko ikänsä vuodattamaan
katumuksen kyyneliä sen johdosta, sillä sellainenhan sotii kauneuden
vaatimusta vastaan. Mutta kun lintunen kerran on lentoon pyrähtänyt,
et saa sitä enää pyrstöstä kiinni! Kas siinä samaisessa esikartanossa,
arvoisa rouva, Lebjadkin on saattanut puhua varomattomasti arvoisasta
neidistäkin, sillä joskus valtaa pyhä viha kärsimyksistä turtuneenkin
sielun, ja sitä ovat sitten vihamiehet ehkä käyttäneet hyväkseen.
Lebjadkin on viisas ja varovainen, arvoisa rouva! Ja turhaan väijyy
turmion susi häntä ahdistellen ja odottaa hänen loppuansa. Ei
puhele Lebjadkin liikoja, ja pullon pohjalta ei tulekaan esille,
mitä odotettu on, vaan joka kerta pilkistääkin sieltä — Lebjadkinin
viisas varovaisuus! Mutta riittää jo, riittää! Arvoisa rouva, teidän
palatsinne saattaisivat olla erään mitä jaloimman tuntemani henkilön
omaisuutta, mutta torakka ei napise! Huomatkaahan, huomatkaahan
lopultakin, että se ei napise, ja kunnioituksen tuntein teidän tulee
katsella suurta henkeä!

Samassa kuului ovenvartijan asunnosta ovikellon ääni, ja melkein
heti sen jälkeen tuli Stepan Trofimovitšin soiton kutsumana hieman
viivähtänyt Aleksei Jegorytš. Vanha kunnianarvoisa palvelija oli aivan
erikoisesti kiihoittunut.

— Nikolai Vsevolodovitš on suvainnut saapua äsken juuri ja on täällä
tässä silmänräpäyksessä, — hän sanoi Varvara Petrovnan kysyvän katseen
huomatessaan.

Muistan aivan tarkasti, miten tuo tieto vaikutti Varvara Petrovnaan.
Ensin hän kalpeni, mutta äkkiä hänen silmänsä leimahtivat. Hän
suoristautui taas nojatuolissaan, ja hänen kasvojensa ilme tuli
päättäväiseksi. Kaikki olivat aivan hämmästyksissään. Nikolai
Vsevolodovitšin aivan odottamaton tulo — häntähän odotettiin saapuvaksi
vasta noin kuukauden kuluttua, ei ainakaan ennemmin — hämmästytti
äkkinäisyydellään, ja sitäpaitsi se tuntui niin kohtalokkaalta juuri
nyt. Kapteenikin pysähtyi kuin pylväs keskelle huonetta, suu avoimena,
ja katseli aivan hölmistyneenä ovea kohti.

Silloin samassa alkoi kuulua viereisestä salista, pitkästä ja muutenkin
hyvin isosta huoneesta nopeita läheneviä askelia, aivan lyhyitä, mutta
tiheitä, aivan kuin jokin olisi liukunut eteenpäin, ja vierashuoneeseen
lennähti — ei suinkaan Nikolai Vsevolodovitš, vaan meille kaikille
aivan vieras nuorimies.



V.


Suvainnette, että viivähdän tässä hetkisen ja vaikkapa vain ohimennen
luonnehdin näin äkkiarvaamatta saapunutta henkilöä.

Nuori mies oli noin seitsenkolmattavuotias, keskikokoa pitempi. Hänellä
oli vaalea, harva tukka, joka oli jokseenkin pitkä, törröttävät,
tuskin näkyvät viikset ja pikku parta. Hänen pukunsa oli siisti, jopa
muodikaskin, mutta ei keikarimainen. Ensi katsomalta hän näytti ehkä
hieman kumaraselkäiseltä ja kömpelöltä, mutta tarkemmin katsoen hän ei
ollut vähääkään kumarainen, olipa liikkeiltään vilkaskin. Näyttipä kuin
hän olisi ollut hieman kummallinen, mutta kaikki me jälkeenpäin olimme
yhtä mieltä siitä, että hänen käytöksessään ei ollut mitään moittimista
ja että hänen keskustelunsa oli aina asiallista.

Tuskin kukaan tahtonee väittää, että hän olisi ruma, mutta hänen
kasvonsa eivät erikoisesti ketään miellytäkään. Hänen päänsä soikenee
omituisesti niskaa kohti, ja korvien kohdalta se on aivan kuin
litistetty, niin että kasvot ovat suipon terävät. Otsa on korkea, mutta
kapea, kasvojen piirteet epämääräiset; silmät terävät, nenä pieni ja
terävähkö, huulet ulkonevat, mutta ohuet. Kasvojen ilme näyttää hieman
sairaalloiselta, mutta sitä se ei kuitenkaan liene. Hänen poskissaan
ja erikoisesti hänen poskipäissään on kummassakin syvä vako, joka
antaa hänen kasvoilleen ilmeen, jonka tapaamme kovan sairauden jälkeen
toipuvilla. Ja kaikesta tästä huolimatta hän on täysin terve ja
voimakas eikä koskaan liene sairastellutkaan.

Hän kävelee ja liikkuu hyvin nopeasti, mutta tuskin hän minnekään
kiirehtii. Tuskin mikään voi saattaa häntä hämilleen; kaikissa
olosuhteissa ja seurassa missä hyvänsä hän osaa aina olla oma itsensä.
Hänessä on omahyväisyyttä koko runsas annos, mutta itse hän ei siitä
ole tietoinen vähääkään.

Hän puhuu nopeasti ja hätäillen, mutta samalla kuitenkin näkee, että
hän luottaa itseensä eikä hapuile sanoja. Hänen ajatuksensa ovat
selkeitä huolimatta näennäisestä hätäilystä, hän sanoo sanottavansa
selvästi ja ilmilausuu ajatuksensa juurta jaksain.

Hän ääntää sanat selvästi, ne putoelevat hänen huuliltansa kuin isot
tasaiset jyväset, jotka on hyvin valikoitu ja jotka ovat aina valmiina
palvelukseenne. Ensin tämä ehkä miellyttääkin, mutta sitten alkaa jo
samassa tuntua vastenmieliseltä tuo äärimmäisen selvä puhetapa ja
sanahelmitulva, joka on aina valmiina suusta pyörähtelemään. Teistä
saattaa äkkiä alkaa tuntua tämän vuoksi siltä, kuin hänen kielensä
siellä hänen suussaan olisi aivan erikoisen muotoinen, oudon pitkä
ja ohut, kauhean punainen ja sen kärki terävän terävä sekä alinomaa
itsestään liikkuva.

Kas tällainen oli se nuori mies, joka pyrähti vierashuoneeseen, ja
toden totta, minusta tuntuu yhä vieläkin, kuin hän olisi jo viereisessä
huoneessa alkanut puhua ja astunut seuraamme jo puhuen. Emme ehtineet
silmiämmekään rävähdyttää, kun hän jo oli ehtinyt Varvara Petrovnan luo.

—... Ajatelkaahan, Varvara Petrovna, — hänen suustaan karisi sanoja
kuin helmiä, — tulen siinä vahvassa uskossa, että hän on ehtinyt olla
täällä jo neljännestunnin. Puolitoista tuntia sitten hän jo saapui; me
jo tapasimme toisemme Kirillovin luona; puoli tuntia sitten hän lähti
tänne ja käski minun tulla tänne neljännestunnin kuluttua...

— Mutta kuka? Kuka käski teidän tulla tänne? — Varvara Petrovna kysäisi.

— Nikolai Vsevolodovitš tietysti! Vastako te tosiaankin sen nyt
kuulette? Mutta johan hänen matkatavaroidensa ainakin olisi pitänyt
saapua, eikö teille ole mitään ilmoitettu? Minäkö siis ensimmäisenä
tuon teille tästä tiedon. Häntä voisi lähettää muuten hakemaankin,
mutta varmaankin hän sentään kohta saapuu itsekin ja juuri parahiksi
oikeaan aikaan. Kaikki vastaa hänen eräitä odotuksiaan ja, mikäli
voin päättää, myös eräitä hänen ennakkolaskelmiaan. — Näin sanoen hän
katsahti ympärilleen erikoisen huolellisesti tarkastellen kapteenia.

— Ja Lizaveta Nikolajevnakin on täällä, miten hauskaa tavata teidät jo
näin ensi askelella. Miten iloinen olen saadessani puristaa kättänne,
— hän pyörähti äkkiä jo Lizaveta Nikolajevnan viereen tarttuakseen
iloisesti hymyilevän nuoren neidon pienoiseen käteen, — ja mikäli
saatoin huomata, kunnianarvoisa Praskovja Ivanovnakaan ei ollut
"professoriaan" unohtanut eikä edes ollut hänelle vihoissaan, niinkuin
aina oli ollut Sveitsissä. — Mitenkä on jalkojenne laita, Praskovja
Ivanovna? Olivatko sveitsiläiset lääkärit oikeassa kehoittaessaan teitä
palaamaan kotimaanne ilmanalaan? Mitä? Hauteitako? Niistä on varmasti
ollut teille hyötyä. Uskotteko, Varvara Petrovna (hän puhutteli jo
taas tätä), miten olin harmissani, kun en tavannut teitä ulkomailla
vakuuttaakseni teille kunnioitustani henkilökohtaisesti; sitäpaitsi
minulla olisi ollut teille niin paljon asioitakin... Ilmoitinhan niistä
tänne ukkopahaisellemmekin, mutta hän kai, kuten tavallisesti, unohti...

— Petruša! — Stepan Trofimovitš huudahti äkkiä hämmästyksestään
selviten ja lyöden yhteen kätensä heittäytyi poikansa kaulaan. —
_Pierre, mon enfant_, en tuntenut sinua! — hän syleili poikaansa
lujasti kyynelten valuessa hänen poskilleen.

— No, no, ei suuria eleitä, riittää jo, riittää, pyydän, — murahteli
Petruša hätäisesti yrittäen vapautua isänsä syleilystä.

— Aina, aina olen tuntenut rikkoneeni sinua kohtaan.

— Olet tuntenut niin, ja sillä hyvä; ehdimmehän siitä puhua
myöhemminkin. Arvasinhan jo edeltä käsin, että sinä et voisi pysyä
aisoissasi. Pyydän, koetahan olla hieman järkevä.

— Mutta enhän ole nähnyt sinua kymmeneen vuoteen!

— Sitä vähemmän on syytä tunteenpurkauksiin!

— _Mon enfant!_

— Uskon, uskonhan minä, että rakastat, mutta irroitapa kätesi. Sinähän
häiritset muita... Kas, siinähän Nikolai Vsevolodovitš jo tuleekin.
Mutta, älähän turhia, jätä minut vihdoinkin rauhaan!

Nikolai Vsevolodovitš oli tosiaankin jo huoneessa. Hän oli tullut
kenenkään sitä huomaamatta ja pysähtynyt ovelle rauhallisesti
tarkastellen yhteenkokoontuneita ihmisiä.

Aivan kuten neljä vuotta sitten, nähdessäni hänet ensi kerran, samoin
nytkin ensi hetkenä hämmästyin. En ollut häntä suinkaan unohtanut,
mutta luulenpa, että on ihmiskasvoja, jotka joka kerta, kun me näemme
ne uudelleen, tuntuvat meistä aina uusilta, olemme aina näkevinämme
niissä jotakin uutta, mikä aikaisemmin on jäänyt meiltä huomaamatta,
vaikka olisimme nähneet ne jo sata kertaa ennen. Kaikesta päättäen
hän oli sama kuin aikaisemminkin: yhtä siro, yhtä itsetietoisen
ylpeä, esiintymistapa oli sama, jopa hän oli melkein yhtä nuorikin
kuin ennen. Hänen huultensa kevyt hymy oli yhtä virallisen lempeä ja
samalla itsetyytyväinen, katse yhtä lujan ankara, mietiskelevä ja
samalla myös hajamielinen, sanalla sanoen tuntui, kuin eilen vasta
olisimme eronneet. Mutta eräs seikka kuitenkin hämmästytti minua.
Vaikka häntä olikin aina pidetty kauniina, hänen kasvonsa olivat
aikaisemmin muistuttaneet kuitenkin enemmän "kaunista naamaria", kuten
erään kaupunkimme teräväkielisen naishenkilön oli ollut tapana sanoa.
Mutta nyt, nyt hänen kauneutensa ensi hetkestä alkaen näytti minusta
epäilemättä olevan sitä kiistämätöntä lajia, josta ei enää sopinut
väitellä, eikä kukaan olisi tahtonutkaan enää väittää hänen kasvojensa
muistuttavan naamaria. Lieneekö tämä sitten johtunut siitä, että hän
oli käynyt hieman kalpeammaksi, hiukan vain, ja hän lienee ehkä hieman
laihtunutkin. Tai sitten loisti hänen katseestaan jokin uusi ajatus.

— Nikolai Vsevolodovitš! — huudahti Varvara Petrovna oikaisten selkänsä
suoraksi, mutta yhä nojatuolissaan istuen, ja teki käskevän eleen
kädellään, — pysähdy siihen hetkeksi!

Mutta voidaksemme ymmärtää, miten saattoi syntyä se kauhistuttava
kysymys, joka seurasi tätä huudahdusta ja kädenliikettä, kysymys, jota
ei uskoisi oikein itse Varvara Petrovnankaan luonteelle mahdolliseksi,
— minun on pyydettävä lukijaa vielä kerran palauttamaan mieleensä,
millainen Varvara Petrovnan luonne oli ja millaisia erikoisesti hänen
rohkeat edesottamisensa erinäisinä kriitillisinä hetkinä. Pyydän
myös pitämään mielessä, että vaikka hänessä olikin runsas annos
mielenlujuutta ja tervettä järkeä, vieläpä käytännöllistäkin järkeä,
niin sanoakseni taloudellista tahtia, hänen elämässään kuitenkin
sattui tuon tuostakin tapauksia, jolloin hän saattoi kokonaan
antautua hetkelle, aivan koko sielultaan, jos olisi sopivaa sanoa,
niin sanoisin: hillittömästi. Sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, että
käsillä oleva hetki saattoi tosiaankin olla hänelle sellainen, jolloin
äkkiä, aivan kuin silmänkääntäjätempussa, yhtyy kaikki, mikä elämässä
on oleellisinta, kaikki, mikä on eletty, kaikki nykyinen ja miksi
ei tulevainenkin. Mainitsen vielä ohimennen lukijalle nimettömästä
kirjeestä, jonka Varvara Petrovna oli saanut ja josta hän ei
suutahtaessaan malttanut olla mainitsematta Praskovja Ivanovnallekaan,
vaikka hän muistaakseni ei tarkemmin kajonnutkaan sen sisällykseen.
Mutta siitä kirjeestä me varmasti olisimme saaneet selityksen sen
kauhean kysymyksen syntymiseen, jonka Varvara Petrovna teki pojalleen.

— Nikolai Vsevolodovitš, — hän toisti lujalla äänellä selvästi lausuen
kunkin sanan erikseen, äänellä, joka vaati tinkimättömän lujasti
tilintekoon, — pyydän, sanokaa viivyttelemättä siltä paikalta, jossa
seisotte, onko totta, että tämä onneton, rampa nainen, hän tuo tuolla,
katsokaahan häneen! — onko totta, että hän on teidän laillinen
aviovaimonne?

Muistan tuon hetken liiankin hyvin. Nikolai Vsevolodovitš ei
rävähdyttänyt silmäänsäkään ja katseli suoraan äitiinsä. Ei
pienintäkään muutosta saattanut huomata hänen kasvoissaan.

Viimein hän hymähti alentuvaisesti; sanaakaan sanomatta lähestyi
äitikultaansa, nosti kunnioittavasti tämän käden huulilleen ja suuteli
sitä. Ja niin voimakas ja lamauttava oli pojan entisen vaikutusvallan
tunto, että äiti ei rohjennut nytkään vetää pois kättään. Varvara
Petrovna vain katsoi poikaansa kuin ruumiillistunut kysymys, ja koko
hänen olemuksestaan saattoi ymmärtää, että enintään hetkisen hän jaksoi
enää kestää epätietoisuutta.

Mutta Nikolai Vsevolodovitš pysyi vaiti. Suudeltuansa äitinsä kättä hän
vielä kerran antoi katseensa kiertää huoneessa-olijoihin ja suuntasi
sitten askelensa vähääkään kiirehtimättä suoraan Marja Timofejevnaa
kohti. Joinakin hetkinä on hyvin vaikeata kuvata ihmiskasvoja. Muistan
vain, että Marja Timofejevna Nikolai Vsevolodovitšin lähestyessä kohosi
seisoalleen säikähdyksestä aivan puolikuolleena ja vei kätensä yhteen
aivan kuin armoa häneltä rukoillakseen. Mutta samalla hänen kasvoistaan
pyrki esille ilo ja ihastus, joka melkein vääristi hänen kasvojensa
piirteet, ilo ja ihastus, jota on vaikeata ihmisen kestää. Ehkä siinä
oli kumpaakin, sekä säikähdystä että iloa, muistan vain sen, että
nopeasti käännyin häntä kohti (seisoin aivan hänen vierellään), sillä
minusta tuntui, että hän menettäisi tajuntansa.

— Ei teidän sovi olla täällä, — alkoi Nikolai Vsevolodovitš puhua
hänelle lempeällä, sointuvalla äänellään, ja hänen silmistään
tuikahti sanomaton hellyys. Nikolai Vsevolodovitšin asento oli mitä
kunnioittavin, ja jokaisesta hänen liikkeestään huokui mitä vilpittömin
arvonanto. Onneton nainen alkoi hätäisesti kuiskaamalla hengästyneenä
sopertaa:

— Mutta saanko sitten... aivan heti... langeta eteenne polvilleni?

— Ei, se ei käy ollenkaan päinsä,— ja Nikolai Vsevolodovitš hymyili
niin suurenmoisen kauniisti, että Marja Timofejevnankin kasvoille
levisi herttaisen iloinen hymy. Yhä samalla sointuvalla äänellään
Nikolai Vsevolodovitš maanitellen häntä kuin lasta lisäsi arvokkaasti:

— Ajatelkaahan vähän, te olette nuori tyttö, ja minä, vaikka olenkin
teidän uskollinen ystävänne, kuitenkin olen teille aivan vieras, en ole
teidän miehenne, en isänne, en sulhasenne. Antakaa kätenne minulle,
lähdetään, saatan teidät vaunuihin, ja jos sallitte, saatan teidät
kotiinne asti.

Marja Timofejevna kuunteli tottelevaisena ja antoi päänsä vaipua
rinnalle, aivan kuin olisi jotakin miettinyt.

— Mennään vain, — hän sanoi lopulta, huoahti ja ojensi kätensä Nikolai
Vsevolodovitšille.

Mutta samassa sattui pieni onnettomuus. Varmaankin Marja Timofejevna
käännähti varomattomasti ja astui kipeälle, lyhyemmälle jalalleen,
koskapa hän äkkiä kaatui kyljelleen nojatuolia vastaan, ja jollei
nojatuoli olisi tukenut, hän olisi varmasti kaatunut pitkin pituuttaan
lattialle. Mutta Nikolai Vsevolodovitš ehti jo samassa avuksi, tuki
häntä, pujotti lujasti sekä samalla lempeän myötätuntoisesti kätensä
hänen kainaloonsa ja vei hänet varovaisesti ovelle. Marja Timofejevna
näytti olevan pahoillaan lankeamisestaan, joutui hämilleen, punastui ja
häpesi kauheasti. Tuijottaen vaiti maahan ja pahasti ontuen hän seurasi
taluttajaansa nojaten koko ruumiinsa painolla tämän olkaan. Niin he
poistuivat. Liza, huomasin sen, nousi samassa tuolilta ja liikahtamatta
katseli heidän jälkeensä, kunnes he olivat häipyneet ovesta. Sitten
hän taas istahti paikalleen ääneti, mutta hänen kasvonsa nytkähtelivät
suonenvedontapaisesti, ja niissä oli aivan samanlainen ilme, kuin jos
hän olisi koskettanut johonkin iljettävään matelijaan.

Hämmästyneinä kaikki vaikenivat ja olivat hiljaa koko Nikolai
Vsevolodovitšin ja Marja Timofejevnan välisen kohtauksen ajan, niin
että olisi saattanut kuulla kärpäsenkin lentävän, mutta heti kun he
olivat poistuneet, kaikki alkoivat puhua aivan yhteen ääneen.



VI.


Vaikka oikeastaan se ei ollut edes puhumista, vaan paremmin
huudahtelemista. En oikein muista, missä järjestyksessä kaikki
tapahtui; sillä kaikki oli yhtä ainoata sekasotkua. Stepan Trofimovitš
huudahti jotakin ranskaksi ja löi yhteen kätensä, mutta Varvara
Petrovna ei joutanut nyt kuuntelemaan häntä. Mavriki Nikolajevitškin
lausahti jotakin kiihtyneesti. Mutta eniten oli suunniltaan Pjotr
Stepanovitš. Hän yritti vakuuttaa jotakin Varvara Petrovnalle elehtien
käsillään, mutta en oikein ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Toisinaan
taas hän kääntyi Praskovja Ivanovnan, vieläpä Lizaveta Nikolajevnankin
puoleen, huudahtelipa jotakin ohimennen isällensäkin, sanalla sanoen
pyöriskeli huoneessa kuin väkkärä. Varvara Petrovna hypähti paikaltaan
kasvoiltaan tulipunaisena ja kirkaisi Praskovja Ivanov.

— Kuulithan, kuulithan, mitä hän sanoi äsken tuolle naiselle? —
Mutta Praskovja Ivanovna ei enää edes kyennyt vastaamaan, kuiskasi
vain jotakin ja viittasi kädellään. Tuolla raukalla oli omat
huolensa. Hänen päänsä kääntyi tuon tuostakin Lizan puoleen, jota
hän katseli neuvottomana ja peloissaan, mutta ei uskaltanut nousta
lähteäkseenkään, ennenkuin tytär oli ensin tehnyt aloitteen. Tällä
välin kapteenin lienee tehnyt mieli hiipiä tiehensä, huomasin sen.
Ei ollut epäilystäkään siitä, että Nikolai Vsevolodovitšin tulo oli
säikähdyttänyt hänet pahanpäiväisesti. Mutta Pjotr Stepanovitš oli jo
siepannut häntä kädestä estääkseen häntä lähtemästä.

— On aivan välttämätöntä, välttämätöntä... — sanat putoilivat
tasaisesti hänen huuliltaan, kun hän yhä vakuutteli jotakin Varvara
Petrovnalle seisoen tämän edessä. Varvara Petrovna oli jo uudelleen
istuutunut nojatuoliinsa, ja muistan, miten tarkkaavaisena hän kuunteli
Pjotr Stepanovitšia, joka oli vain odottanutkin tätä hetkeä ja käytti
nyt hyväkseen hänelle osoitettua huomiota.

— Se on aivan välttämätöntä. Näettehän itsekin, Varvara Petrovna,
että tässä on ilmeinen väärinkäsitys. Kaikki näyttää niin perin
merkilliseltä, vaikka todellisuudessa kaikki on selvää kuin kynttilä
ja luonnollista kuin tämä sormi tässä. Käsitän liiankin hyvin, etten
ole kenenkään valtuuttama ja ehkä olen mielestänne naurettavakin
tarjoutuessani tätä asiata selvittelemään. Mutta puolustuksekseni
tahtoisin sanoa ensinnäkin, että Nikolai Vsevolodovitšille tämä asia
ei merkitse yhtään mitään, ja toiseksi, että on tapauksia, joissa
ihmisen on vaikeata itse tehdä selkoa asioistaan, ja silloin tarvitaan
välttämättä kolmas henkilö, jonka aina on helpompaa puhua n.s.
arkaluontoisista asioista. Uskottehan, kun sanon, Varvara Petrovna,
että ei ole Nikolai Vsevolodovitšin vika, että hän äsken ei voinut
vastata suoraan kysymykseenne, vaikka asia onkin aivan turhanpäiväinen.
Minähän tunnen hänet hyvin jo Pietarissa olomme ajoilta. Sitäpaitsi
on koko juttu vain Nikolai Vsevolodovitšille kunniaksi, jos nyt
välttämättä on käytettävä tuota epämääräisen hämärää käsitettä
"kunnia"...

— Te kai tahdotte sanoa, että olette ollut silminnäkijänä, läsnä
silloin, kun tämä... väärinkäsitys syntyi, — kysyi Varvara Petrovna
samassa.

— Silminnäkijänä! Jopa asianosaisenakin, jos niin tahdotte, — kiiruhti
Pjotr Stepanovitš vastaamaan.

— Jos voitte kunniasanallanne vakuuttaa, että epähienolla
avomielisyydellä ette loukkaa meidänvälistä suhdettamme, s.o. Nikolai
Vsevolodovitšin ja minun, hänen äitinsä, jolta hän ei tähän asti ole
mitään salannut... niin... ja jos te vielä lisäksi olette aivan varma
siitä että teette puhumalla hänelle vielä palveluksenkin niin...

— Varmasti suuren palveluksen, jonka tekeminen tuottaa minulle, jos
mahdollista, vieläkin suurempaa iloa. Olen aivan varma siitä, että hän
kuitenkin olisi kerran pyytänyt minua sen tekemään.

Tuntui hyvin omituiselta ja oli vastoin kaikkia tapoja, että
tämä, äkkiä aivan kuin taivaasta keskuuteemme tipahtanut herra
oli niin kärkäs kertoilemaan toisen salaisuuksia. Mutta Varvara
Petrovnan uteliaisuus oli herännyt, sillä puhuja oli osannut heittää
ongenkoukkunsa niin tarkasti, että se oli sattunut suoraan Varvara
Petrovnan sielun kaikkein arimpaan kohtaan. En vielä silloin tuntenut
tämän nuoren miehen luonnetta ja vielä vähemmin hänen aikeitaan.

— Puhukaa, teitä kuunnellaan, — Varvara Petrovna kehoitti häntä,
pidättyvästi ja varovasti, nähtävästi salaa kärsien siitä, että hän
alentui kuuntelemaan häntä.

— Eihän siinä oikeastaan ole paljoa kertomista, asia ei ole ollenkaan
tavallista kummempi, — puhe putoeli taas kuin helmiryöppy hänen
huuliltaan. — Vaikka voisihan siitä joku romaaninkirjoittaja joutessaan
sepustella kokoon romaaninkin. Huvittava juttu joka tapauksessa, ja
uskon, että Praskovja Ivanovna ja ehkäpä Lizaveta Nikolajevnakin ovat
kyllin uteliaita sen kuulemaan, sillä onhan siinä jutussa, jollei
nyt niin paljon ihmeellistä, niin ainakin hyvin huvittavia kohtia.
Noin viisi vuotta sitten Pietarissa Nikolai Vsevolodovitš tutustui
tuohon herraan, tuohon samaiseen herra Lebjadkiniin, joka seisoo
tuolla suu selällään ja joka kaikesta päättäen aikoi äsken livahtaa
tiehensä. Suokaa anteeksi, Varvara Petrovna. En muuten kehoittaisi
teitä pötkimään pakoon, herra, entinen maaseutukaupungin lakkautetun
viraston virkamies (näettehän, että tunnen teidät hyvin). Sekä Nikolai
Vsevolodovitš että minä, me tunnemme liiankin hyvin kaikki teidän
kepposenne täällä, joista teidän on, pankaa tämä mieleenne, tehtävä
vielä tiliä meille. Vielä kerran pyydän anteeksi, Varvara Petrovna.
Nikolai Vsevolodovitšilla oli siihen aikaan tapana nimittää tätä herraa
Falstaffikseen. Hänellä on kai (hän piti tarpeellisena selittää)
sellainen luonne _burlesque_, tiedättehän, jolle kaikki nauravat ja
joka sallii itselleen naurettavan, kunhan hänelle vain siitä maksetaan
tarpeeksi. Nikolai Vsevolodovitš vietti siihen aikaan Pietarissa
elämää, jota on vaikeata nimittää muuten kuin... sanoisinko, että se
oli jonkinlaista elämälle ilkkumista, — toisia sanoja en voi käyttää,
sillä epätoivoon tämä mies ei koskaan lankea eikä hän taas mitään
vakavaakaan toimittanut, siitä hän ei silloin välittänyt. Rajoitun
puhumaan vain tuosta mainitusta ajanjaksosta, Varvara Petrovna. Tällä
Lebjadkinilla oli sisar, tuo samainen, joka oli täällä äsken. Ei
veljellä enemmän kuin hänen sisarellansakaan ollut omaa kattoa päänsä
päällä, ja heidän oli etsittävä toisten luota suojaa, milloin mistäkin.
Lebjadkin harhaili Gostinnyi Dvorin kaariholveissa, välttämättä
pukeutuneena entiseen virkapukuunsa, ja kerjäsi hyvinpukeutuneilta
ohikulkijoilta. Ja sen, minkä sai kokoon, joi suuhunsa. Sisarparka
elätti itseään kuten taivaan lintu. Toisten nurkissa, mistä oli
suojankin saanut, hän autteli muita saaden palkakseen leivänmurusen
sieltä, toisen toisaalta. Ei Sodomassa liene ollut kauheampaa. En
tahdo tarkemmin kuvata tuota elämää, jonka omalaatuisen kummallisiin
lumoihin Nikolai Vsevolodovitš antautui. Puhun vain tuosta ajasta,
Varvara Petrovna, ja mitä tulee tuohon "omalaatuiseen kummallisuuteen",
niin ne ovat hänen omia sanojansa. Meillä oli tapana puhua asioista
suoraan toisillemme. Neiti Lebjadkinaan, joka joutui eräinä aikoina
liiankin usein hänet tapaamaan, Nikolai Vsevolodovitšin ulkomuoto
teki suorastaan tärisyttävän vaikutuksen. Nikolai Vsevolodovitš oli
niin sanoakseni timantti hänen likaisen elämänsä taustalla. Olen
huono tunteiden tulkitsija enkä kajoa siihen sen enempää, mutta
tämä lienee aiheuttanut sen, että ilkeämieliset ihmiset alkoivat
pilkata tätä naista, ja se sai hänet surulliseksi. Hän oli muuten
aina ollut pilanaiheena, mutta aikaisemmin hän ei ollut sitä itse
edes huomannut. Ei hänen päässään oikein silloinkaan olleet kaikki
"ruuvit" paikoillaan, mutta hän ei liene sentään ollut aivan sellainen
kuin nyt. On syytä olettaa, että hän lapsuudessaan oli vähällä
joutua jonkun hyväntekijättärensä kasvatettavaksi, ja olisi silloin
ehkä saanut hyvänkin kasvatuksen. Nikolai Vsevolodovitš ei koskaan
kiinnittänyt häneen pienintäkään huomiota ja pelasi enimmäkseen
vanhoilla rasvaisilla korteilla virkamiesten parissa preferencea.
Neljänneskopeekkaa oli henkilöpanos. Mutta kerran, kun neiti
Lebjadkinaa taas kiusoiteltiin, Nikolai Vsevolodovitš sieppasi erästä
kiusoittelijaa takinkauluksesta ja heitti hänet toisen kerroksen
ikkunasta pihalle, edes yrittämättä ottaa vähintäkään selkoa, mistä
oli kysymys. Eikä hän silloin osoittanut suinkaan mitään erikoista
ritarillisuutta loukattua viattomuutta kohtaan. Koko operaatio tapahtui
kaikkien ääneen nauraessa, ja Nikolai Vsevolodovitš itse nauroi ehkä
eniten. Ja kun kaikki vihdoin oli päättynyt sovintoon, hän ryhtyi
toisten mukana juomaan punssia. Mutta solvaistu viattomuus itse ei
tapausta unohtanutkaan. Kaikki päättyi tietenkin siten, että tämän
naisen järjen valo sammui lopullisesti. On vielä kerran todettava, että
olen huono tunteiden tulkitsija, mutta kuitenkin tässä on mielestäni
tärkeimpänä tekijänä sairaalloinen kuvittelu. Ja Nikolai Vsevolodovitš
taas aivan kuin tahallaan yhä vain kiihoitti tätä kuvittelua. Sen
sijaan, että olisi nauranut koko jutulle, hän alkoi käyttäytyä neiti
Lebjadkinaa kohtaan odottamattoman kunnioittavasti. Kirillov, joka
oli läsnä (muuten hyvin omituinen herra, Varvara Petrovna, ja kiivas,
varmasti te hänet vielä tapaatte, hän on par'aikaa täällä), kas
niin, tämä Kirillov, joka tavallisesti on aina vaiti, hänkin menetti
malttinsa ja muistaakseni huomauttikin Nikolai Vsevolodovitšille,
että tämä kohteli naisparkaa kuin markiisitarta ja pani tämän pään
näin kokonaan pyörälle. On muistettava, että Nikolai Vsevolodovitš
jossakin määrin kunnioitti Kirillovia. Ja mitä luulette tämän saaneen
vastaukseksi? "Te, herra Kirillov, luulette kai, että pilkkaan häntä,
olette väärässä, kunnioitan häntä, sillä hän on paljon parempi ihminen
kuin kukaan muu meistä", ja tämän kaiken hän sanoi oikein tosissaan.
Seuraavina kahtena, kolmena kuukautena hän ei tosin puhunut naisraukan
kanssa sanaakaan, ei muuta kuin _hyvää päivää_ ja _hyvästi_. Olin
minäkin siellä aina läsnä ja muistan hyvin, miten neiti Lebjadkina
lopulta alkoi pitää Nikolai Vsevolodovitšia melkeinpä sulhasenaan,
joka vain ei uskaltanut häntä "ryöstää" sen vuoksi, että hänellä oli
paljon vihamiehiä ja muita pahoja vastuksia perheensä taholta, tai
jotakin muuta sen tapaista. Naurettiin siellä toisenkin kerran tuolle
jutulle. Lopuksi kaikki päättyi siihen että Nikolai Vsevolodovitšin
oli matkustettava tänne ja lähtiessään hän päätti huolehtia neiti
Lebjadkinan toimeentulosta sekä lupautui lähettämään hänelle vuotuisen
määrärahan, muistaakseni noin kolmesataa ruplaa vuodessa, ellen väärin
muista. Jos summa ei vain liene ollut suurempikin. Sanalla sanoen tämä
kaikki lienee ollut vain oikku, ennen aikojaan väsähtäneen miehen
kuvitteluja, — olkoonpa, että se oli kuten Kirillov sanoi, kaikkeen
kyllästyneen ihmisen uusi etyydi tarkoituksena saada tietää, miten
pitkälle hullun ramparukan voisi saada. "Te olette tahallanne", hän
sanoi, "valinnut mitättömän olennon, ramman, joka on ihmisten häpeä
ja lyöntien rikkiraatelema, tiedän vielä hyvin kaiken lisäksi, että
tämä olento tuntee teitä kohtaan koomillista rakkautta. Te kiusaatte
häntä vain huvin vuoksi nähdäksenne, mitä tästä kaikesta on tuleva." On
vaikeata muuten mennä päättelemään, missä määrin mies itse oikeastaan
on syyllinen joutuessaan hullun naisen kuvittelujen sankariksi, naisen,
jonka kanssa hän tuskin on vaihtanut paria sanaa. On asioita, Varvara
Petrovna, joista ei voi viisaasti haastella, ja pelkästään jo se,
että yrittääkin niistä puhua, on jo epäviisasta. Mutta vaikka tämä
kaikki olisikin ollut vain "erikoisen tavoittelua", muutahan siitä ei
voi sanoa, niin siitä on kuin onkin paisunut tämä juttu... Olen ollut
jossakin määrin selvillä siltä, mitä täällä par'aikaa tapahtuu, Varvara
Petrovna.

Pjotr Stepanovitš keskeytti äkkiä kertomuksensa ja aikoi juuri kääntyä
Lebjadkinin puoleen, kun Varvara Petrovna hyvin kiihtyneenä esti hänet
siitä.

— Siinäkö kaikki? — hän kysäisi.

— Ei aivan, minun olisi vielä kysyttävä jotakin tältä herralta,
jotta saisimme selville asian aivan lopullisesti... Kohta se teille
selviää... saatte nähdä, Varvara Petrovna!

— Riittää jo, vaietkaa hetkeksi, pyydän. Voi miten viisaasti tein
antaessani teidän kertoa meille kaiken tämän!

— Ymmärrättehän nyt, Varvara Petrovna, — innostui Pjotr Stepanovitš
uudelleen, — että Nikolai Vsevolodovitš ei olisi mitenkään voinut itse
kertoa kaikkea tätä teille vastaukseksi äskeiseen kysymykseenne —
kysymykseenne, joka oli ehkä hieman liian jyrkkä?

— Oi, niinhän se oli!

— Enkö ollut oikeassa saneessani, että on tapauksia, jolloin kolmannen
henkilön on paljon helpompaa kuin asianomaisen itsensä selittää asia.

— Aivan niin, aivan niin. Mutta eräässä kohdin te kuitenkin erehdytte
ja valitettavasti yhä vieläkin pysytte erehdyksessänne.

— Todellako? Mitä tarkoitatte?

— Nähkääs... Muuten, ettekö tahtoisi istua, Pjotr Stepanovitš.

— Kuten suvaitsette, minua jo väsyttääkin, kiitän.

Samassa hän jo veti esille nojatuolin ja asetti sen niin, että hän
joutui istumaan Varvara Petrovnan ja Praskovja Ivanovnan väliin, päin
herra Lebjadkinia, josta hän ei hetkeksikään hellittänyt katsettaan.

— Te erehdytte sanoessanne, että se olisi ollut vain sairaalloista
"erikoisen tavoittelua".

— Oh, sitäkö te vain...

— Ei, ei, mutta odottakaahan, — Varvara Petrovna keskeytti. Hän
nähtävästi varustautui puhumaan pitkälti ja innostuneesti. Tuskin Pjotr
Stepanovitš oli huomannut hänen aikomuksensa, kun hän jo - näytti
olevan pelkkänä korvana.

— Ei, sanon teille, se oli jotakin ylevämpää kuin pelkästään erikoisen
tavoittelua, se oli, sen vannon, jotakin pyhää! Tässä on ylpeä ja
jo aikaisin loukkauksia kärsimään joutunut ihminen, joka menee niin
pitkälle, että antautuu tuollaiseen "elämälle ilkkumiseen", josta te
mainitsitte, sanalla sanoen — prinssi Heikku, johon Stepan Trofimovitš
häntä on niin suurenmoisen ymmärtäväisesti verrannut ja joka todella on
hyvin sattuva huomio, jollei hän ehkä — niin ainakin minusta tuntuu —
vieläkin enemmän muistuta Hamletia.

— Et vous avez raison [Olette oikeassa], — Stepan Trofimovitš sanoi
myös sanansa tuntehikkaasti ja painavasti.

— Kiitän teitä, Stepan Trofimovitš, erikoisesti kiitän teitä siitä
uskosta ja ainaisesta luottamuksesta, jolla aina olette suhtautunut
Nicolas'han, hänen mielensä ylevyyteen ja hänen kutsumukseensa.
Sitä uskoa te olitte minussakin valmis tukemaan, silloin kun olin
menettämäisilläni luottamukseni ja epäilin.

— Chère, chère... — Stepan Trofimovitš oli jo ottamaisillaan askelen
Varvara Petrovnaa kohti, mutta pysähtyi kuitenkin, nähtävästi
aavistaen, että nyt oli vaarallista keskeyttää.

— Mutta jos Nicolas'n lähellä, — Varvara Petrovna puhui jo laulamalla,—
aina olisi ollut suuri Horatio, hiljainen alistumisessaan, — sekin on
teidän toinen kaunis ajatuksenne, Stepan Trofimovitš, — niin ehkäpä hän
olisi jo aikoja sitten pelastunut tuosta surullisesta ja äkillisestä
"ironian demonista", joka häntä on koko hänen elämänsä ajan raadellut.
Tämäkin on taas teidän ihmeellisen kaunis vertauksenne, tämä "ironian
demoni". Mutta Nicolas'lla ei koskaan ole ollut ei Horatiota eikä
Ofeliaa. Hänellä oli vain hänen äitinsä, mutta mitä äiti yksin voi
tällaisissa olosuhteissa? Tiedättekö mitä, Pjotr Stepanovitš, minusta
tuntuu melkeinpä luonnolliselta, että sellainen olento kuin Nicolas
tosiaan saattoi viihtyä myös sellaisissa likaisissa köyhälistön
asuinpesissä, sellaisissa, joista äsken kerroitte. Tänä hetkenä käsitän
aivan erikoisen hyvin tuon "elämälle ilkkumisen" (erinomaisen sattuvat
nuo sananne!), tuon sammumattoman, jyrkkää vastakohtaa kaipaavan janon,
tuon tumman taustan, jolle hän, timantti, äkkiä ilmestyy luomaan
hohdettaan, kuten teidän vertauksenne äsken kuului. Ja kas siellä
hän tapaa olennon, jota kaikki muut pitävät pilkkanaan, raajarikon,
puolihupsun, jolla kaikesta tästä huolimatta saattoi olla mitä ylevin
mielenlaatu.

— Hm... saattaahan olla niinkin.

— Ja sitten te vielä ihmettelette, että hän ei pilkkaa tuota raukkaa
samaten kuin muut. Voi teitä, te ihmiset! Ette te saata ymmärtää, miksi
hän suojelee onnetonta tunkeilijoilta, kohtelee häntä kunnioittavasti
"kuten markiisitarta". (Tuolla Kirillovilla on kai ihmistuntemusta aika
lailla, vaikka hänkään ei ole ymmärtänyt täysin Nicolas'ta.) Ettekö
käsitä, että tuo jyrkkä vastakohtahan se juuri on kaikkeen syynä. Jos
tuo onneton naisparka olisi elänyt toisenlaisessa ympäristössä, hänen
mielessään ei tuollaisia sairaalloisen kiihkeitä kuvitelmia ehkä olisi
syntynytkään. Vain nainen, yksin nainen voi kaiken tämän käsittää,
ja senvuoksi olenkin pahoillani, että te, Pjotr Stepanovitš, — miten
tosiaankin säälin, en nyt juuri sitäkään tahtoisi sanoa, että tahtoisin
teidän olevan — nainen, mutta välttämätöntä se olisi, jos mieli teidän
ymmärtää tätä!

— Toisin sanoen, mitä pahempi, sitä parempi. Ymmärrän teitä, ymmärrän
teitä sanomattoman hyvin, Varvara Petrovna. Onhan uskonnossakin aivan
samaten: mitä vaikeampi on ihmisen elämä, mitä köyhempi ja sorretumpi
kansa on, sitä itsepintaisemmin se luottaa taivaan palkkaan, ja
jos vielä lisäksi satatuhatta pappia puuhailee vahvistamassa tätä
uskoa, kiihoittaen kansan mielikuvitusta, johon kirkko juuri perustaa
valtansa, niin... ymmärrän teitä varsin hyvin, Varvara Petrovna, sen
voitte uskoa.

— En tosin ole aivan samaa mieltä, mutta sanokaahan, olisiko teidänkin
mielestänne Nicolas, tehdäkseen tyhjäksi onnenhaaveet tuon onnettoman
organismissa (minkä vuoksi Varvara Petrovna tahtoi välttämättä käyttää
sanaa organismi, on minullekin aivan käsittämätöntä), pitänyt pilkata
tuota raukkaa samoin kuin nuo toiset, virkamiehet. Ettekö tosiaankaan
käsitä ylevätä sääliä, tuota koko organismin ylevätä värähtelyä, joka
ilmenee Nicolas'n totisessa vastauksessa Kirilloville: "En pidä häntä
pilkkanani." Ylevät, pyhät sanat!

— _Sublime_, — murahti Stepan Trofimovitš.

— Ja huomatkaa vielä, hän ei ole niin rikas kuin te luulette. Minä olen
rikas, mutta ei poikani, ja niihin aikoihin hän ei saanut minulta juuri
mitään.

— Ymmärrän, ymmärrän kaiken varsin hyvin, Varvara Petrovna, — Pjotr
Stepanovitš alkoi jo käydä kärsimättömäksi.

— Sehän on minun luonteeni! Aivan kuin näkisin itseni pojassani. Tunnen
tuon nuoruuden myrskyisine ja ylevän rohkeine purkauksineen. Ja jos
teistä, Pjotr Stepanovitš, ja minusta kerran tulee hyvät ystävät, jota
toivoisin kaikesta sydämestäni, semminkin kun olen teille niin paljosta
kiitollinen, niin ehkäpä te vielä kerran ymmärrättekin...

— Voitte uskoa, etten minäkään puolestani muuta toivoisi,— vastasi
Pjotr Stepanovitš jyrkähkösti.

— Silloin te ehkä ymmärrätte, että voi joskus sattua sokean ylevyyden
puuskia, jolloin te valitsette ihmisen, joka suhteessa arvottoman,
ihmisen, joka ei vähimmässäkään määrässä ymmärrä teitä, joka on
valmis ensimmäisen mahdollisen tilaisuuden sattuessa rääkkäämään
teidät puolikuoliaaksi, ja tämmöisestä ihmisestä te vastoin kaikkea
järkeä teette unelmanne, ihanteenne, panette häneen kaiken toivonne,
jumaloitte häntä, rakastatte häntä elämänne loppuun saakka tietämättä
edes itse, miksi niin teette, — ehkä juuri sen vuoksi, että hän ei
missään suhteessa ole rakkautenne arvoinen. Voi, miten paljon olen
saanut elämässäni kärsiä, Pjotr Stepanovitš!

Stepan Trofimovitšin katse alkoi pelokkaan levottomana harhailla minun
katsettani hakien, mutta käänsin ajoissa pääni toisaalle.

— Ja aivan äsken vielä, aivan äsken... voi miten syyllinen olen,
Nicolas! Ette usko, miten nuo kaikki ovat kiusanneet minut aivan
näännyksiin, kaikki, kaikki, sekä vihamieheni että ystäväni,
pikkusielut. Ja ystävät ehkä enemmän kuin vihamiehet. Uskotteko,
Pjotr Stepanovitš, kun sain ensimmäisen katalan, nimettömän kirjeen,
niin tunsin, että minussa ei ollut riittävästi voimaa edes halveksia
kaikkea tuota ilkeämielisyyttä... En koskaan, en koskaan voi antaa
anteeksi itselleni tätä raukkamaista heikkouttani.

— Noista nimettömistä kirjeistä olen jo kuullutkin jotakin, — Pjotr
Stepanovitš elpyi uudelleen, — ja saatte olla varma, että niiden
lähettäjästä saadaan selko.

— Ette saata edes käsittää, minkälaista vehkeilyä täällä on syntynyt!
Meidän Praskovja Ivanovnaammekaan ne eivät ole säästäneet! Mistä syystä
hänetkin on tähän sekoitettu? Olin ehkä tänään liian kova, Praskovja
Ivanovna, rakas ystävä, — hän lisäsi ylväässä heltymisensä puuskassa,
mutta sittenkin hänen äänessään soi yhä vielä voitonvarma ironia.

— Mitäs te turhia, emokulta, — yritti puhuteltu sopertaa hieman
väkinäisesti, — minusta tämä jo saisi loppua, tässä on jo tullut
puhutuksi hieman liikojakin. — Ja taas hän katsahti arasti Lizaan, joka
tuijotti yhä Pjotr Stepanovitšiin.

— Tuon onnettoman ihmisolennon, tuon mielipuoli-poloisen, joka on
menettänyt kaikkensa, niin että hänellä ei ole jäljellä muuta kuin hyvä
sydämensä, hänet minä teen tyttärekseni, — huudahti Varvara Petrovna
äkkiä, — se on velvollisuuteni, jonka lupaan pyhästi täyttää. Tästä
hetkestä alkaen otan hänet suojelukseeni.

— Eräässä suhteessa se onkin viisainta, mitä voitte tehdä! — Pjotr
Stepanovitš kävi yhä eloisammaksi. — Suokaa anteeksi, mutta äsken
ei tullut sanotuksi vielä kaikkea. Muutama sana vielä suojelukseen
ottamisesta. Ajatelkaahan, kun Nikolai Vsevolodovitš oli lähtenyt
sieltä... aion jatkaa siitä, mihin äsken keskeytin puheeni, Varvara
Petrovna, niin tämä herra, tämä samainen Lebjadkin, käsitti samassa
oikeudekseen ottaa haltuunsa sisarensa eläkkeen ja käyttää sitä
mielensä mukaan. En tiedä varmasti, miten Nikolai Vsevolodovitš
oikein lienee tämän asian järjestänyt, mutta tiedän vain sen, että
saatuaan vuoden kuluttua ulkomailla kuulla, miten asia oli, hänen oli
pakko ryhtyä järjestämään asiaa toisin. En kykene tästäkään tekemään
selkoa yksityiskohtaisemmin, mutta hänhän voi itse myöhemmin kertoa
teille kaikesta tarkemmin, ja minä rajoitun vain mainitsemaan, että
tämä intresantti olento sijoitettiin jonnekin kaukaiseen luostariin,
vieläpä hänen olonsa siellä järjestettiin sangen mukavaksikin, vaikka
hän tosin koko ajan oli ystävällisen valvonnan alainen, ymmärrättehän?
Mutta arvaattekohan, mihin tuo herra Lebjadkin rohkenee silloin
ryhtyä? Hän yrittää parhaansa saadakseen selville, missä piileskelee
tuo hänen verolähteensä, s.o. hänen sisarkultansa, ja vasta äsken,
saatuaan vihdoinkin selville hänen olinpaikkansa, hän ottaa sisarensa
pois luostarista jonkin esittämänsä valtakirjan nojalla ja tuo hänet
muassaan suoraan tänne. Täällä hän ei anna tälle edes syödä, vaan lyö
ja pahoinpitelee tätä joka tavalla ja lopulta, saatuansa jotakin tietä
Nikolai Vsevolodovitšilta huomattavan rahasumman, hän alkaa juopotella,
ja sen sijaan että tuntisi kiitollisuutta Nikolai Vsevolodovitšia
kohtaan, hän alkaa uhkailla tätä, esittää järjettömiä vaatimuksia,
kiristelee häneltä rahaa ja uhkaa lopuksi periä rahat oikeuden tietä,
jos Nikolai Vsevolodovitš ei suostu maksamaan hänelle koko eläkettä
etukäteen. Näin hän pitää siis Nikolai Vsevolodovitšin vapaaehtoista
lahjaa verovelvollisuutena, ymmärrättekö tällaista? Herra Lebjadkin,
onko kaikki se, mitä olen sanonut, totta?

Kapteeni, joka koko ajan oli seisonut ääneti, katse maahan luotuna,
otti äkkiä kaksi askelta eteenpäin tumman punan kihotessa hänen
kasvoilleen.

— Pjotr Stepanovitš, te olette armoton minua kohtaan, — hän sanoi
nolona.

— Miten niin, armoton? Mutta puhukaamme armottomuudesta ja
armollisuudesta myöhemmin. Pyytäisin teitä ensiksi vastaamaan tähän
kysymykseeni: onko totta kaikki, mitä olen puhunut vai eikö? Jos teidän
mielestänne kaikki ei ole totta, voitte tehdä oman välihuomautuksenne.

— Minä... tehän itse tiedätte hyvin, Pjotr Stepanovitš... — kapteeni
sammalsi, jätti lauseensa kesken ja jäi puhumattomaksi. On mainittava,
että Pjotr Stepanovitš istui nojatuolissa polvi ristissä toisen
polven yli, ja kapteeni seisoi hänen edessään mitä kunnioittavimmassa
asennossa.

Herra Lebjadkinin epäröiminen ei nähtävästi ollenkaan miellyttänyt
Pjotr Stepanovitšia. Hänen kasvonsa vääristyivät ilkeästi.

— Eiköhän teitä sittenkin haluttaisi huomauttaa jotakin? — Pjotr
Stepanovitš katsahti ovelasti kapteeniin. — Siinä tapauksessa
kiirehtikää, olkaa hyvä, näettehän, että täällä odotetaan.

— Tehän tiedätte, Pjotr Stepanovitš, itsekin hyvin, etten saata sanoa
mitään.

— Ei, sitä en ole tosiaankaan tietänyt, kuulen sen nyt ensi kertaa;
miksi te ette muka voisi sanoa sanottavaanne?

Kapteeni seisoi vaiti katse maahan luotuna.

— Sallitte kai minun lähteä, Pjotr Stepanovitš, — sanoi kapteeni äkkiä
päättäväisesti.

— Mutta ei ennen kuin saan vastauksen kysymykseeni: onko totta kaikki,
mitä olen puhunut?

— Totta on, hyvä herra, — Lebjadkinin ääni kajahti kumeana, ja hän
kohotti katseensa kiusaajaansa. Hänen ohimoillaan alkoi hiki pisaroida.

— Onko totta kaikki?

— Kaikki on totta.

— Olisiko teillä ehkä jotakin lisättävää tai huomautettavaa? Jos
teistä tuntuu siltä, että olemme olleet epäoikeudenmukaisia, niin
ilmaiskaa ajatuksenne; tehkää vastaväitteenne, ilmaiskaa ääneen
tyytymättömyytenne.

— Ei, ei minulla ole mitään...

— Oletteko te uhannut äskettäin Nikolai Vsevolodovitšia?

— Se oli... siihen oli oikeastaan syynä viina, Pjotr Stepanovitš.
(Hän kohotti äkkiä päänsä pystyyn.) — Pjotr Stepanovitš! Jos perheen
kunnia ja sydämen häpeä, jota se ei ole ansainnut, alkaa äänekkäästi
vaikeroida ihmisten hampaissa vaatien oikeuttansa, onko silloinkin
— onko silloinkin ihminen siitä vastuussa? — hän ulvahti uudelleen
soveliaisuuden vaatimukset unohtaen kuten äskenkin.

— Oletteko nyt aivan selvä, herra Lebjadkin?

— Pjotr Stepanovitš katsahti häneen läpitunkevasti.

— Aivan... selvä.

— Mitä merkitsee tuo puhe "perheen kunniasta ja sydämen häpeästä, jota
se ei ole ansainnut"?

— Se on muuten vain, en minä tahtonut ketään... Itsestänihän minä
vain... — kapteeni aloitti taas.

— Te olette kaikesta päättäen loukkaantunut huomautuksistani,
jotka koskevat teitä ja teidän käytöstänne. Olette liian herkkä
loukkaantumaan, herra Lebjadkin. Mutta sallikaa minun huomauttaa, että
oikeastaan en ole vielä maininnut mitään käytöksestänne sen oikeassa
valossa. Minähän voin alkaa puhua siitäkin, saattaahan käydä niinkin,
mutta enhän ainakaan vielä ole puhunut siitä sen _oikeassa_ valossa.

Lebjadkin vavahti ja alkoi tuijottaa kauhuissaan Pjotr Stepanovitšiin.

— Pjotr Stepanovitš, vasta nyt alan olla täysin hereillä.

— Hm! Ja minäkö muka vasta sain teidät hereille?

— Niin, te saitte minut hereille, Pjotr Stepanovitš, olen neljä vuotta
maannut uhkaavan ukkospilven alla. Saanko viimeinkin lähteä, Pjotr
Stepanovitš?

— Nyt saatte lähteä, jos vain Varvara Petrovna itse ei pidä
tarpeellisena...

Mutta Varvara Petrovna alkoi vain torjuvasti viittailla käsillään.

Kapteeni kumarsi hyvästiksi, astui pari askelta ovelle päin, pysähtyi
äkkiä, painoi kättänsä sydämelleen aikoen sanoa jotakin, mutta ei
sanonutkaan mitään, vaan aikoi juuri poistua käytävään, kun samassa
hän kohtasikin ovessa Nikolai Vsevolodovitšin, joka väistyi syrjään
antaakseen hänelle tietä. Näytti siltä, kuin kapteeni olisi äkkiä
kutistunut pienemmäksi, ja hän jäi seisomaan paikoilleen kuin
kivettynyt, irroittamatta katsettaan Nikolai Vsevolodovitšista,
aivan kuin kuoliniskua odottava kaniini. Nikolai Vsevolodovitš
pysähtyi hetkiseksi, työnsi kevyesti kädellään hänet syrjään ja astui
vierashuoneeseen.



VII.


Hän oli iloinen ja rauhallinen. Ehkä hänelle oli aivan äskettäin
tapahtunut jotakin oikein hyvää, josta me emme vielä tietäneet mitään.
Näytti vain siltä, että hän oli jostakin erikoisen tyytyväinen.

— Voitko suoda minulle anteeksi, Nicolas? — Varvara Petrovna ei
malttanut olla huudahtamatta ja nousi kiireisesti poikaansa vastaan.

Mutta Nicolas vain nauroi ääneensä.

— Arvasinhan minä! — hän huudahti hyväsydämisen leikillisesti. — Näen,
että te jo tiedätte kaiken. Kun lähdin täältä äsken, aloin vaunuissa
ajatella: "Olisihan minun ehkä pitänyt kertoa vaikkapa jokin pikku
juttu, mitenkä minä sillä lailla lähdin?" Mutta samassa muistin, että
jäihän tänne Pjotr Stepanovitš, ja silloin pääsin heti siitä huolesta.

Puhuessaan hän heitti ympärilleen nopeita silmäyksiä.

— Pjotr Stepanovitš kertoi meille täällä muinaisen pietarilaisen
tarinan erään omituisen miehen elämästä, — aloitti Varvara Petrovna yhä
vieläkin haltioituneena, — erään oikullisen ja hullun miehen elämästä,
miehen, jota kuitenkin aina ohjasivat ylevät tunteet ja joka menetteli
aina ritarillisen jalomielisesti.

— Ritarillisenko? Oikeinko te olette menneet niin pitkälle? —
Nicolas nauroi. — Olen muuten Pjotr Stepanovitšille tällä kertaa
hyvin kiitollinen hänen kiirehtimisestään (tätä sanoessaan hän
vaihtoi pikaisen katseen Pjotr Stepanovitšin kanssa). Teidän on
hyvä tietää, maman, että Pjotr Stepanovitš on yleisesti tunnettu
sovinnonrakentajana. Se on hänen osansa, tautinsa, keppihevosensa, ja
suosittelen häntä teille lämpimästi sellaisena. Voin melkein arvata,
mitä hän taas on saanut kyhätyksi kokoon. Hän sepittelee aivan kuin
johonkin määrättyyn tarkoitukseen jos jonkinlaisia juttuja, silloin
kun kertoo. Hänen päässään on kokonainen kanslia. On muistettava,
että hän on realisti, hänen on siis aivan mahdotonta valehdella,
ja totuus on hänelle usein menestystäkin kalliimpi... tietenkin
lukuunottamatta niitä erikoisia tapauksia, jolloin menestys on vielä
totuuttakin kalliimpi. — Puhuessaan hän koko ajan katseli ympärilleen.
— Tästä näette siis aivan selvästi, maman, että teillä ei ole mitään
syytä pyytää minulta anteeksi, ja jos tässä on jonkinlainen hulluus
kysymyksessä, niin se on ennen kaikkea etsittävissä minun teoistani,
ja loppujen lopuksi minä siis olen kuin olenkin — hullu... jollei
muuta varten, niin täytynee minun ainakin täällä pitää yllä entistä
mainettani...

Samassa hän jo syleili hellästi äitiänsä.

— Oli miten oli, mutta tästä on jo niin paljon puhuttu, että voimme jo
hyvin lopettaa tähän koko jutun, — hän lisäsi, ja hänen äänensä sai
tätä sanoessa omituisen kuivahkon kalsean sävyn. Varvara Petrovna tunsi
hyvin tuon sävyn, mutta hänen kiihoittuneisuuttaan se ei sittenkään
voinut nyt hillitä, vaan päinvastoin se sitä vain yllytti.

-— Enhän osannut odottaakaan sinua ennen kuin kuukauden kuluttua,
Nicolas!

— Selitän teille, maman, tietenkin kaiken, mutta tällä kertaa...

Ja samassa hän jo lähestyi Praskovja Ivanovnaa.

Mutta Praskovja Ivanovna tuskin vilkaisi häneen, vaikka olikin
puoli tuntia sitten hänen saapuessaan ollut hänen tulostaan hyvin
hämmästynyt. Hänellä oli nyt jo uusia huolia. Aina siitä hetkestä asti,
kun kapteeni oli lähtenyt ja törmännyt ovessa Nikolai Vsevolodovitšia
vastaan, Liza oli alkanut naureskella, ensin hiljaa hihittäen, sitten
puuskittain, ja viimein hänen naurunsa paisui yhä enemmän ja enemmän
käyden yhä kuuluvammaksi ja huomiotaherättävämmäksi. Hän oli käynyt
myös kasvoiltaan aivan punaiseksi. Hänen mielentilansa, äskeiseen
synkkään verrattuna, oli nyt silminnähtävästi muuttunut. Nikolai
Vsevolodovitšin keskustellessa Varvara Petrovnan kanssa hän oli
parisen kertaa pyytänyt Mavriki Nikolajevitšia luokseen aivan kuin
kuiskatakseen hänelle jotakin, mutta aina kun tämä oli kumartunut hänen
puoleensa, hän oli alkanut ääneensä nauraa. Syrjästä katsoen näytti
aivan siltä, kuin hän olisi nauranut Mavriki Nikolajevitš-paralle.
Hän näytti kyllä yrittävän hillitä itseänsä ja vei tuon tuostakin
nenäliinansa suulleen. Nikolai Vsevolodovitš kääntyi häntä kohti
tervehtiäkseen häntä mitä viattomimman ja hyväntahtoisimman näköisenä.

— Suottehan minulle anteeksi, — Liza vastasi hänelle hätäisesti, —
te... te... kai olette tavannut Mavriki Nikolajevitšin... Hyvä Jumala,
miten sopimattoman pitkä te olette, Mavriki Nikolajevitš!

Ja taas kajahti nauru. Mavriki Nikolajevitš oli tosin pitkä, mutta
hänen pituudessaan ei ollut suinkaan mitään sopimatonta.

— Te... tulitteko kauan sitten? — Liza hätäili puhuessaan ja koetti
hillitä nauruaan joutuen vain yhä enemmän hämilleen, mutta hänen
silmänsä loistivat nyt.

— Noin kaksi tuntia sitten, — vastasi Nicolas katsellen häntä tarkasti.
Mainittakoon, että hänen käytöksensä oli hillittyä ja kohteliasta,
mutta heti kun hän jätti kohteliaisuuden syrjään, hän kävi veltoksi ja
välinpitämättömän näköiseksi.

— Ja mihin te asetutte asumaan?

— Tänne.

Varvara Petrovna oli myös tarkannut Lizaa, mutta sitten sukelsi äkkiä
taas uusi ajatus hänen mieleensä.

— Missä sinä, Nicolas, olet ollut tämän kahden tunnin ajan? — hän
lähestyi taas poikaansa.

— Junahan tulee jo kymmeneltä.

— Ensin vein Pjotr Stepanovitšin Kirillovin luo. Pjotr Stepanovitšin
taas tapasin Matvejevossa (kolmen asemanvälin päässä meidän
kaupungistamme) ja tulimme samassa vaunussa tänne.

— Minä odottelin Matvejevossa jo aamunkoitosta asti, — tarttui Pjotr
Stepanovitš puheeseen, — meidän junastamme joutuivat viimeiset vaunut
pois kiskoilta, vähältä piti, ettemme taittaneet jalkojamme.

— Taittaneet jalkojanne! — Liza huudahti.

— Äiti, äiti, mehän aioimme myös viime viikolla Matvejevoon, entäpä jos
mekin olisimme taittaneet jalkamme!

— Jumala armahtakoon! — Praskovja Ivanovna teki ristinmerkin.

— Äiti, äiti, rakas maman, älkää vain säikähtäkö, jos minäkin taitan
joskus molemmat jalkani. Sehän voi minulle tapahtua milloin tahansa,
sanot tehän te aina itsekin, että taitan vielä niskanikin kerran, kun
joka päivä ratsastan. Mavriki Nikolajevitš, talutattehan te sitten
minua, kun tulen rammaksi? — ja taas hän alkoi ääneen nauraa. — Jos
niin käy, ei kukaan muu saa koskaan minua taluttaa, ei muut kuin te,
teillä täytyy olla rohkeutta ottaa se huomioon. Olettakaamme, että
taitan vain toisen jalkani... Mutta olkaahan toki kohtelias ja sanokaa,
että pitäisitte sitä suurena onnena.

— Mikä onni se nyt olisi, että menettäisi jalkansa! — Mavriki
Nikolajevitš rypisti totisena kulmiaan.

— Mutta sittenhän te saisitte aina yksin minua taluttaa, vain te eikä
kukaan muu!

— Jos niinkin kävisi, Lizaveta Nikolajevna, niin silloinkin te
taluttaisitte minua, — murahti Mavriki Nikolajevitš vieläkin
totisempana.

— Hyvä Jumala, hän oli sanovinaan sukkeluuden! — Liza huudahti
kauhistuen. — Mavriki Nikolajevitš, uskaltakaapas vielä kerran yrittää
sille tielle. Millainen egoisti te olette! Olen varma siitä, että
olette kunnian mies, mutta tehän itse puhutte pahaa itsestänne. Aivan
päinvastoin te tekisitte. Aamusta iltaan saakka te vakuuttaisitte
minulle, että jalattomana olen vielä paljon intresantimpi! Mutta on
eräs seikka, jota ei voi auttaa. Te olette tolkuttoman pitkä, ja
minusta taas tulee jalattomana aivan pikkuruikkuinen. Mitenkäs te minua
oikein talutatte? Ei tule meistä kaunista paria!

Ja hän alkoi taas hysteerisesti nauraa. Hänen sukkeluutensa ja
viittailunsa eivät suinkaan olleet kovin hyvin valittuja, mutta hän oli
liiaksi kiihottunut tavoitellakseen mainetta älykkyydellään.

— Hysteriaa! — kuiskasi Pjotr Stepanovitš minulle. — Pian lasi vettä.

Hän oli arvannut oikein. Hetken kuluttua kaikki alkoivat hyöriä,
tuotiin vettä. Liza syleili äitiään, suuteli häntä kiihkeästi, itki pää
hänen olallaan ja samassa taas irroittautui hänestä, katsahti häntä
silmiin ja alkoi nauraa. Äiti alkoi lopulta myös nyyhkyttää. Varvara
Petrovna vei heidät kiireimmiten omiin huoneisiinsa samasta ovesta,
josta äsken oli saapunut luoksemme Darja Pavlovna. Mutta eivät he
siellä kauan viipyneet, ei enempää kuin nelisen minuuttia...

Koetan muistaa tarkoin jokaisen pienimmänkin piirteen tämän
muistorikkaan aamupäivän viime hetkistä. Muistan, miten Nikolai
Vsevolodovitš — sen jälkeen kuin naiset (paitsi Darja Pavlovnaa, joka
ei ollut liikahtanut paikaltansa) olivat poistuneet ja me jäimme yksin
— tuli kunkin meidän luo ja tervehti kaikkia muita paitsi Šatovia,
joka edelleen istui liikkumatta tuolillaan, pää alas painuneena.
Stepan Trofimovitš oli jo yrittämäisillään jotakin hyvin viisasta
keskustelua Nikolai Vsevolodovitšin kanssa, kun tämä äkkiä kääntyikin
Darja Pavlovnan puoleen. Mutta silloin Pjotr Stepanovitš melkein
puoliväkisin vetäisi hänet käsipuolesta ikkunan luo ja alkoi kuiskailla
hänelle jotakin, nähtävästi jotakin sangen tärkeätä, sikäli kuin voi
päättää hänen kasvojensa ilmeestä ja kädenliikkeistä, joilla hän
tehosti kuiskailuaan. Nikolai Vsevolodovitš kuunteli väkinäisesti ja
hajamielisesti, huulillaan yhä sama kohtelias hymy, mutta viimein hän
kävi melkeinpä kärsimättömäksi ja yritti lähteä jo poiskin. Ikkunan
luota hän poistui samana hetkenä, kun naiset palasivat takaisin
vierashuoneeseen. Varvara Petrovna kehoitti Lizaa istuutumaan entiselle
paikalle vakuutellen, että ainakin kymmenisen minuuttia heidän olisi
vielä odotettava ja levähdettävä, sillä raitis ilma tuskin vielä olisi
hyväksi sairaille hermoille. Hän hoivaili Lizaa erikoisen hellästi
ja istuutui itse hänen viereensä. Samassa heidän eteensä pyörähti
Pjotr Stepanovitš ja aloitti kiireesti iloisen keskustelun. Mutta
silloin Nikolai Vsevolodovitš lopultakin lähestyi Darja Pavlovnaa
hitaaseen tapaansa. Daša alkoi hänen lähestyessään väristä kuin haavan
lehti, silminnähtävästi hämmästyneenä hypähti tuoliltaan ja kävi
tulipunaiseksi kasvoiltaan.

— Teitä saa siis kaikesta päättäen onnitella... Vai eikö vielä? —
Nicolas Vsevolodovitš sanoi, ja hänen suupieliinsä muodostui aivan uusi
uurre.

Daša vastasi hänelle jotakin, mutta en saattanut kuulla, mitä se oli.

— Suonette anteeksi epähienon kysymykseni, — hän koroitti ääntään, —
mutta tiedättehän kai, että minulle on tästä varta vasten ilmoitettu.
Tehän tiedätte sen, eikö niin?

— Tiedän kyllä, että teille on varta vasten asioista ilmoitettu.

— Toivon, etten onnentoivotuksellani ole saanut häiriötä aikaan, —
Nikolai Vsevolodovitš naurahti, — ja jos Stepan Trofimovitš...

— Minkä vuoksi, miksi te onnittelette? — Pjotr Stepanovitš hypähti jo
samassa siihen.

— Onko syytä onnitella teitä, Darja Pavlovna? Mutta hyväinen aika!
Eiköhän siihen vain liene sama syy kuin... Puna teidän poskillanne
todistaa parhaiten, että niin on asian laita. Minkä muun syyn vuoksi
me sitten onnittelisimmekaan ihania ja siveitä nuoria neitojamme,
jollei sen vuoksi, ja mikä saisikaan heidät enää enemmän punastumaan?
Jos niin on, niin vastaanottakaa minunkin onnitteluni ja maksakaa pois
vetorahat. Muistatte kai, että löimme Sveitsissä vetoa siitä, että
muka ette koskaan menisi naimisiin... Apropos, Sveitsi? On minullakin
muisti! Ajatelkaahan, olipa vähällä, etten yksistään juuri sen vuoksi
lähtenytkin tänne, ja nyt unohdin koko asian. Sanopa sinä, — hän
kääntyi äkkiä Stepan Trofimovitšin puoleen — milloinkas sinä sitten
oikeastaan aiot Sveitsiin?

— Minäkö... Sveitsiin? — Stepan Trofimovitš oli hämmästynyt ja
hämillään.

— Mitä? Etkö lähdekään? Sinähän aikonet myös naimisiin? Kirjoitithan...

— Pierre! — Stepan Trofimovitš huudahti.

— Pierre... mitä tuo nyt on? Katsohan, jos suinkin voin sinua sillä
ilahduttaa, niin olen lentänyt tänne vain ilmoittaakseni, että minulla
ei suinkaan ole mitään sitä vastaan, koskapa nyt niin välttämättä
tahdoit tietää mielipiteeni asiasta. Jos taas (— hän sirotteli sanan
toisensa jälkeen —) sinut on "pelastettava", kuten siinä samassa
kirjeessä kirjoitit ja rukoilit minulta apua, niin olen siinäkin
suhteessa valmis palvelukseesi. Varvara Petrovna, onko tosiaankin
totta, että hän menee naimisiin? — hän kääntyi äkkiä tämän puoleen.
— Toivon, etten ole epähieno. Kirjoitithan itse, että koko kaupunki
sen jo tietää, ja kaikki onnittelevat sinua niin hartaasti, että
sinun on välttääksesi onnitteluja hiiviskeltävä ulkona vain öisin.
Kirjeesi on minulla vielä täällä taskussani. Mutta uskotteko, Varvara
Petrovna, etten ymmärrä siitä hituistakaan! Sano sinä minulle, Stepan
Trofimovitš, kerta kaikkiaan aivan selvästi, onko sinua onniteltava
vai onko sinut "pelastettava"? Ette usko, miten hänen kirjeessään,
mitä suurinta onnea uhkuvien rivien välissä, saattaa olla toisia,
jotka ovat mitä epätoivoisimpia. Ensiksikin hän pyytelee anteeksi
minulta, mutta sehän on nyt näin meidän kesken sanoen aina kuulunut
hänen tyyliinsä... Mutta eikös olekin lystikästä, mies ei ole nähnyt
minua elämässään muuta kuin kaksi kertaa, ja nekin kerrat vahingossa,
ja nyt, astuessaan kolmannen kerran avioliittoon kuvittelee, että
siten hän muka rikkoo jonkinlaiset vanhemman velvollisuudet minua
kohtaan, pyytää tuhannen virstan päästä, etten olisi hänelle vihainen
ja että antaisin hänelle luvan! Älä ollenkaan ole pahoillasi, Stepan
Trofimovitš, se on ajan kuva, en ole katsantotavoiltani ahdas enkä
tuomitse, ja totta puhuen tämähän on sinulle vain kunniaksi j.n.e.,
j.n.e. Mutta pääasia on, että sitä samaista pääasiaahan minä tässä en
käsitäkään. Tässä kirjeessään hän mainitsee vielä jotakin "Sveitsin
synneistä". "Minun on mentävä naimisiin toisen syntien vuoksi", vai
miten se nyt olikaan, — sanalla sanoen "synnit". "Neitonen on", — niin
hän kirjoittaa, — "timantti ja päärly", eikä hän siis "ansaitse" tätä,
— sehän on kuin onkin hänen kieltään. Mutta jonkun toisen hämärien
syntien vuoksi tai eräänlaisten olosuhteiden pakosta "minun on mentävä
vihille ja lähdettävä Sveitsiin", ja sen vuoksi "jätä kaikki sikseen
ja lennä pelastamaan minut". Voiko tätä kukaan ymmärtää? Mutta...
teidän kaikkien ilmeistä päättäen, — ja kirje kädessä hän hyöri sinne
tänne katsellen kutakin läsnäolijoista vuorotellen viattoman näköisenä
silmiin, — minä taas olen nähtävästi, kuten tavallisesti, tehnyt
tyhmyyksiä avomielisyydelläni, tai niinkuin Nikolai Vsevolodovitš
sanoisi "hätiköimiselläni". Ajattelin, että täällä olisivat koolla vain
omat ihmiset, toisin sanoen sinun omasi, Stepan Trofimovitš, sinun
omasi, sillä minähän itse asiassa olen vieras, ja minusta näyttää...
näyttää siltä, kuin kaikki tietäisivät jotakin ja että yksin minä tässä
vain en tiedäkään yhtään mitään.

Yhä vain hän katseli ympärilleen.

— Kirjoittiko Stepan Trofimovitš teille tosiaankin, että hän menee
naimisiin "toisen Sveitsin-syntien" vuoksi ja että teidän olisi
lennettävä "pelastamaan" hänet, aivan nämä sanatko hän kirjoitti? —
Varvara Petrovna lähestyi Pjotr Stepanovitšia kasvot vääristyneinä ja
keltaisina sekä huulet vavahdellen.

— Miten nyt sanoisin? Ehkä en ole ymmärtänyt oikein, — Pjotr
Stepanovitš näytti säikähtyvän ja alkoi yhä enemmän hätäillä
puhuessaan, — mutta miksi hän sitten kirjoittaa sillä tavoin. Kas
tässä on kirje. Tehän tiedätte, Varvara Petrovna, miten hän saattaa
kirjoittaa aivan alinomaa, ilman loppua ja määrää, ja viimeisinä
kolmena kuukautena tuli kirje kirjeen perästä, ja täytyy tunnustaa,
etten aina jaksanut edes lukea niitä loppuun. Suo minulle anteeksi,
Stepan Trofimovitš, typerä avomielisyyteni, mutta onhan sinun kerrankin
myönnettävä, että vaikka osoititkin kirjeet minulle, niin ne olivat
kuitenkin tarkoitetut enemmän niinkuin jälkimaailmaa varten, ja
silloinhan sinusta lienee yhdentekevää, jos... No mutta, älä nyt
ole pahoillasi, olemmehan me ainakin, sinä ja minä, "omia" ihmisiä
keskenämme! Mutta kas tämän kirjeen, Varvara Petrovna, tämän luin
loppuun asti. Nämä "synnit", nämä "toisen synnit", ne ovat varmasti
meidän omia tekosiamme, ja lyönpä vaikka vetoa siitä, että ne ovat mitä
viattomimpia, mutta niistä on välttämättä tahdottu nostaa aikamoinen
melu, jolle sitten annettaisiin jonkinlainen "ylevyyden vivahdus", —
Ja tämän vivahduksen vuoksihan koko jupakka on syntynytkin. Katsokaas,
mitä tulee meidän rehellisyyteemme, niin siinä suhteessahan me emme
aina ole olleet niin turhan tarkkoja,— onhan meidän kerta kaikkiaan
sekin tunnustettava. Meitä, katsokaas, kortit vetävät niin suloisesti
puoleensa.... muuten tämä on jo liikaa, aivan liikaa, tunnustan, että
olen lörpötellyt jo liikoja, mutta vannon teille, Varvara Petrovna,
että hän säikytti minut aika tavalla, ja minä jo valmistauduin
tosissani "pelastamaan" hänet. Alkaa jo itseänikin hävettää. Olenko
tosiaankin veitsi kourassa käymässä hänen kurkkuunsa? Olenko minä
armoton velkoja, vai mikä minä olen? Hän kirjoittaa myös jotakin
myötäjäisistä... Muuten... aiotko todellakin mennä naimisiin, Stepan
Trofimovitš? Meillehän voi niin helposti sattua sellaistakin, että
puhutaan minkä jaksetaan, ja kaikki se tapahtuu vain... "tyylin
kehittämiseksi"... Voi, Varvara Petrovna, olen varma siitä, että te
tuomitsette nyt minua tämän minun tyylini vuoksi...

— Päinvastoin, päinvastoin, näen, että kärsivällisyytenne mitta on
täysi, ja siihen on teillä varmasti ollut aihetta... — Varvara
Petrovna tarttui puheeseen vihamielisen kylmästi.

Vahingoniloisena hän oli kuunnellut Pjotr Stepanovitšin
"totuudenmukaisia" lausahteluja. Pjotr Stepanovitš nähtävästi esitti
jotakin edeltäkäsin harjoitettua osaansa, mutta minkälaista, sitä en
tietänyt vielä silloin. Mutta selvää oli, että kaikki oli teeskenneltyä
ja melkeinpä jo liiankin karkeata.

— Päinvastoin, — Varvara Petrovna jatkoi, — olen suorastaan liiankin
kiitollinen teille siitä, että puhuitte suunne puhtaaksi. Jos ei teitä
olisi ollut olemassa, en olisi koskaan saanut tätä tietää. Ensi kerran
näinä kahtenakymmenenä vuotena olen vihdoinkin saanut silmäni auki.
Nikolai Vsevolodovitš, sanoitte äsken, että tekin saitte ilmoituksen.
Eiköhän Stepan Trofimovitš ole kirjoittanut teillekin samaan tapaan?

— Sain häneltä mitä viattomimman ja... ja... hyvin ylevämielisen
kirjeen...

— Te sammallatte, tapailette sanoja, — riittää! Stepan Trofimovitš,
odotan, että tekisitte minulle suuren palveluksen, — ja silmät säikkyen
hän kääntyi tämän puoleen, — olkaa ystävällinen, lähtekää täältä tässä
silmänräpäyksessä älkääkä koskaan enää tulko kotini kynnyksen yli!

Tahtoisin muistuttaa vielä kerran Varvara Petrovnan äskeisestä
haltioituneesta mielentilasta ja huomauttaa, että se vieläkään ei ollut
täysin ohitse. Ja olihan Stepan Trofimovitš todella enemmänkin kuin
syyllinen! Mutta eniten minua silloin hämmästytti se, miten ihmeellisen
arvokkaasti hän kesti sekä Petrušan "paljastukset" että Varvara
Petrovnan "kirouksen". Mistä hän sai niin paljon mielenlujuutta?
Tiesin vain sen, että hän oli todella syvästi loukkaantunut äskeisestä
Petrušan kohtelusta heidän ensi tapaamisensa hetkenä ja aivan
erikoisesti siitä, että hänen syleilyynsä ei oltu vastattu. Tämä hänen
surunsa oli syvä ja _todellinen_, — se oli koskenut suoraan sydämeen,
ainakin niin hänestä itsestään tuntui. Oli hänellä tänä hetkenä
toinenkin suru, nimittäin mieltä katkeroittava tunne siitä, että hän
todella oli menetellyt alhaisesti. Sen hän tunnusti minulle myöhemmin
täysin avoimesti. Ja tuollainen todellinen, teeskentelemätön suru,
sehän voi aivan poikkeuksellisen kevytmielisenkin ihmisen joskus äkkiä
muuttaa arvokkaaksi ja lujaksi, vaikka tosin vain hetkeksi. Oikea,
todellinen suruhan voi tehdä hölmöstäkin viisaan, niin on joskus
käynyt, — vaikka sekin muutos kestää vain hetken. Sellainen on surun
luonne. Ja jos kerran asian laita on näin, niin miten saattoikaan se
vaikuttaa senkaltaiseen mieheen kuin Stepan Trofimovitšiin? Tapahtui
perinpohjainen mullistus,—tosin sekin vain hetkeksi.

Arvokkaasti hän kumarsi Varvara Petrovnalle hyvästiksi, sanomatta
sanaakaan (eihän hänellä tosin ollut tähän mitään sanomistakaan). Hän
oli aikeissa poistuakin, mutta ei kuitenkaan malttanut, vaan lähestyi
vielä Darja Pavlovnaa. Tämä oli varmaankin aavistanut, että näin
tapahtuisi, koskapa hän itse alkoi ensiksi puhua estääkseen Stepan
Trofimovitšin siitä.

— Stepan Trofimovitš, Jumalan tähden, älkää sanoko mitään, — hän
puhui kummallisen kiireesti, samalla kuin hänen kasvonsa vääntyivät
tuskallisesti ja hän ojensi kätensä Stepan Trofimovitšia kohti, —
saatte olla varma, että kunnioitan teitä aivan samoin kuin ennenkin...
pidän teitä yhtä suuressa arvossa... Stepan Trofimovitš, älkää tekään
ajatelko minusta pahaa, varmuus siitä olisi minulle hyvin tärkeä...

Stepan Trofimovitš kumarsi hänelle syvään, hyvin syvään.

— Tee tahtosi, Darja Pavlovna, tiedäthän, että tässä asiassa sinulla
yksin on valta päättää! On ollut ja on vastakin, nyt ja edelleenkin, —
Varvara Petrovna sanoi painavan sanansa.

— Hyväinen aika! Nythän minäkin vasta ymmärrän kaiken! — ja Pjotr
Stepanovitš löi kämmenellä otsaansa. — Mutta hyväinen aika, mihin
asemaan nyt olen joutunut! Darja Pavlovna, suottehan anteeksi?... Mitä
sinä oletkaan saanut oikein aikaan, hä? — hän kääntyi isänsä puoleen.

— Pierre, sinähän voisit ainakin hieman valita sanojasi, eikö totta,
ystävä rakas? — Stepan Trofimovitš sanoi tämän jo aivan hiljaisella
äänellä.

— Älä huuda siinä, — Pierre alkoi huitoa käsillään, — kaikkeen tähän
on syynä vain vanhat, sairaat hermot, usko minua, ja huutaminen ei
auta vähääkään. Sanopa mieluummin, miksi et ole minua tähän kaikkeen
ennakolta valmistanut? Tiesithän, että minä heti, jo ensi askelellani
täällä, alan puhua asiasta?

Stepan Trofimovitš katsahti tutkivasti poikaansa.

— Pierre, onko tosiaankin totta, että sinä, joka jo niin paljon tiedät
kaikesta siitä, mitä täällä tapahtuu, et tietäisi kaikkea, niin kuin se
on? Etkö tosiaankaan ole mitään kuullut?

— M-mitä? On siinäkin ihminen! Ei siinä kyllin, että olemme vanhoja
lapsia, me saatamme vielä kaiken lisäksi olla ilkeitä lapsia. Varvara
Petrovna, kuulitteko, mitä hän sanoi?

Nousi kauhea hälinä, mutta samassa tapahtui jotakin muuta, mitä
kaikkein vähimmin oli osattu odottaa.



VIII.


Ensiksikin on mainittava, että viimeisten kahden, kolmen minuutin
aikana Lizaveta Nikolajevnan oli vallannut jokin uusi levottomuus.
Hän kuiskaili kiihkeästi jotakin vuoroin äidilleen, vuoroin hänen
puoleensa kumartuneelle Mavriki Nikolajevitšille. Hänen kasvojensa
ilme oli levoton, mutta samalla se ilmaisi päättäväisyyttä. Viimein
hän nousi paikoiltaan, nähtävästi aikoen tehdä lähtöä, ja kiirehti jo
äitiänsäkin, jota Mavriki Nikolajevitš auttoi kohoamaan nojatuolista.
Mutta varmaankaan heidän ei ollut sallittu lähteä, ennenkuin he olivat
nähneet kaiken aivan loppuun asti.

Šatov, joka kaikkien unohtamana oli istunut nurkassaan, lähellä
Lizaveta Nikolajevnaa, ja joka tuskin itsekään tiesi, miksi hän yhä
istui eikä lähtenyt pois, nousi äkkiä tuoliltaan ja lujin, mutta hitain
askelin lähti huoneen toiseen päähän Nikolai Vsevolodovitšia kohti,
katsoen koko ajan tätä suoraan silmiin. Jo kaukaa tämä huomasi Šatovin
lähestymisen ja hymähti tuskin huomattavasti. Mutta kun Šatov oli
tullut aivan hänen eteensä, hymy katosi.

Kun Šatov, yhä vaiti, pysähtyi hänen eteensä silmiään hänen silmistään
irroittamatta, kaikki läsnäolijat sen huomatessaan äkkiä hiljenivät,
Pjotr Stepanovitš kuitenkin vasta viimeisenä. Liza äitinensä pysähtyi
keskelle huonetta. Kului viitisen sekuntia. Nikolai Vsevolodovitšin
korskea hämmennys ennätti haihtua, hänen kulmansa vetäytyivät kurttuun,
ja samassa...

Ja samassa Šatov pitkähköllä, raskaalla kädellään kaikin voimin lyödä
läimähdytti häntä poskelle. Nikolai Vsevolodovitš horjahti pahasti.

Šatovin lyönti ei ollut mikään tavallinen korvapuusti, jollaisia on
tapana antaa,— jos nyt voi niin sanoa: "on tapana antaa". Hän ei
lyönyt kämmenellään, vaan koko nyrkillään, ja hänen nyrkkinsä oli iso,
painava, luiseva, teerenpisamainen, punertavan ihokarvan peitossa. Jos
isku olisi sattunut nenään, se olisi varmasti ruhjoutunut. Mutta se
sattui poskeen, kosketti myös huulien vasenta syrjää ja ylähampaita,
joista alkoi samassa tulvia verta.

Joku lienee kerran huudahtanut, luultavasti Varvara Petrovna, — en
muista sitä, mutta samassa syntyi taas kuolon hiljaisuus. Muuten, koko
kohtaus ei kestänyt kauempaa kuin kymmenkunta sekuntia kaikkiaan.

Kuitenkin näinä kymmenenä sekuntina ennätti tapahtua hirmuisen paljon.

Lukijalle minun on taas huomautettava, että Nikolai Vsevolodovitš
oli niitä luonteita, jotka eivät tunne pelkoa. Kaksintaistelussa hän
saattoi kylmäverisesti seisoa odottamassa vastustajansa laukausta, ja
itse hän tähtäsi sekä kaatoi laukauksellaan kumppaninsa kylmäverisesti
kuin peto. Minusta oli aina tuntunut siltä, että jos joku rohkenisi
joskus antaa hänelle korvapuustin, hän tappaisi loukkaajansa siinä
silmänräpäyksessä haastamatta häntä edes kaksintaisteluun. Sellainen
hän tosiaankin oli, ja hän saattoi tehdä kaiken aivan rauhallisena,
tietoisesti eikä kiivastuksissaan. Luulenpa, että hän ei koskaan ollut
edes kokenut, mitä merkitsi olla vihansokaisema, vihan, joka estää
ihmistä harkitsemasta tekojansa. Suuttuipa hän kuinka pahasti tahansa,
aina hän täydellisesti säilytti mielenmalttinsa ja saattoi käsittää
siis hyvin, että murha, joka ei ollut kaksintaistelussa tapahtunut,
veisi hänet pakkotyövankilaan. Ja tästä huolimatta hän olisi kuitenkin
varmasti — niin luulin, — tappanut loukkaajansa, vieläpä ilman
vähintäkään epäröintiä.

Viime aikoina olen eräiden syiden vuoksi erikoisesti tutkinut kaikkea,
mikä koskee Nikolai Vsevolodovitšia, ja senvuoksi tiedänkin nyt tätä
kirjoittaessani paljon häntä koskevia asioita. Tekisipä melkein
mieleni verrata häntä muutamiin muinaisiin herroihin tilanomistajiin,
joista yhä vieläkin meillä kerrotaan mitä ihmeellisimpiä tarinoita.
Kerrotaan muun muassa eräästä joulukuulaisesta Luninista, että hän
varta vasten etsi koko elämänsä ajan vaaroja, jotka saivat hänet
hurmiotilaan ja jotka kävivät hänelle suorastaan välttämättömiksi.
Nuorukaisena hän saattoi lähteä kaksintaisteluun tyhjän tautta;
Siperiassa hän kävi karhuja vastaan pelkkä väkipuukko kädessään,
oli tyytyväinen tavatessaan Siperian erämetsissä karkuteille
lähteneitä pakkotyövankeja, jotka, — se on mainittava, — ovat vielä
karhujakin peloittavampia. Ei sovi epäilläkään, että nämä arvon
herrat tunsivat pelontunnetta, pelko oli heissä varmasti kehittynyt
aivan huippuunsa, — sillä muuten he varmasti olisivat olleet
rauhallisempia eivätkä niin välttämättä olisi tahtoneet saada vaaran
tunnetta syöpymään luonteeseensa. Mutta voittaa pelkuruus, — kas se
heitä innosti, alituinen voiton hurma ja tunne siitä, että he eivät
tavanneet voittajaansa, — kas se heitä viehätti. Tämä Lunin vielä
ennen karkoitustaan taisteli urheasti nälkää vastaan ja ankaralla
työllä ansaitsi jokapäiväisen leipänsä alistumatta rikkaan isänsä
vaatimuksiin, joita hän piti epäoikeutettuina. Puolelta jos toiseltakin
hän tunsi taisteluntulen ainoastaan karhujen kanssa painiskellessaan
kaksintaistelussa ollut hänen luonteensa lujuus ja voima ilmennyt.

Mutta siitä on jo kulunut vuosia, eikä nykyajan hermostunut,
kiusaantunut ja hajonnut ihmisluonto enää kaipaakaan tämäntapaisia
oikeita ja ehjiä elämyksiä, jollaisia nuo muinoin eläneet, toimissaan
rauhattomat entisen hyvän ajan arvon herrat etsivät. Nikolai
Vsevolodovitš olisi ehkä kohdellut yliolkaisesti tätä herra Luninia,
olisi ehkä nimittänyt häntä rohkeata näytteleväksi pelkuriksi
kukonpojaksi,—vaikka hän ei tosin olisi koskaan lausunut ääneen
mielipiteitään. Kaksintaistelussa hänkin kyllä olisi vastustajansa
ampunut, käynyt karhuakin vastaan ja, jos olisi tarvittu, päässyt
voittajana rosvonkin kynsistä metsässä, aivan yhtä hyvin ja
pelottomasti kuin Luninkin, mutta tuntematta pienintäkään nautintoa,
vain sen vuoksi, että se oli välttämätön paha, olisi tehnyt sen
veltosti, laiskasti, vieläpä ikävystyneenä. Mitä vihaan tulee,
niin siinä suhteessa Nikolai Vsevolodovitš voitti Luninin, vieläpä
Lermontovinkin.

Vihaa Nikolai Vsevolodovitšin sielussa oli ehkä enemmän kuin noissa
kahdessa yhteensä, mutta hänen vihamielisyytensä oli kylmää,
rauhallista ja, jos niin voisi sanoa, järkevää, siis kaikkein
inhoittavinta ja kauheinta, mitä kuvitella saattaa. Toistan vielä
kerran, pidin häntä silloin ja pidän vieläkin (nyt kun kaikki on
jo ohi) juuri sellaisena miehenä, joka, jos häntä iskettäisiin
vasten kasvoja tai muuten verisesti loukattaisiin, empimättä
tappaisi vastustajansa sinä samana hetkenä vaatimatta häntä edes
kaksintaisteluun.

Ja tästä huolimatta tällä kertaa tapahtui jotakin aivan toista ja hyvin
merkillistä.

Tuskin hän oli taas suoristanut selkänsä, sen jälkeen kuin hän oli
niin häpeällisesti horjahtanut, melkeinpä puoliksi maahan kaatuen
saamansa korvapuustin vaikutuksesta, ja tuskin oli helähtänyt
huoneessa tuo halpamainen, ikäänkuin märkä nyrkinisku vasten kasvoja,
kun hän jo molemmin käsin tarttui Šatovia olkapäihin, mutta melkein
samassa silmänräpäyksessä hän taas riuhtaisi kätensä takaisin ja
risti ne selkänsä taakse. Hän oli vaiti, katsoi Šatoviin ja kävi
kalpeaksi, vaaleni vaalenemistaan kuin palttina. Omituista oli,
että hänen katseensa samalla ikäänkuin sammui vähitellen. Kymmenen
sekunnin kuluttua hänen silmiensä ilme jo oli kylmä, — ja luulen,
etten valehtele, jos sanon, että se oli aivan rauhallinen. Mutta
kauhistuttavan kalpea hän oli. En tietenkään tiedä, mitä tapahtui tämän
ihmisen sielussa, näinhän vain pinnan, mutta minusta näytti siltä,
että jos siinä olisi seisonut mies, joka esimerkiksi olisi siepannut
tulipunaiseksi kuumennetun rautakangen, puristanut sen käteensä
koetellakseen lujuuttaan ja sitten kymmenen sekunnin ajan yritettyään
kestää miltei sietämätöntä tuskaa vihdoinkin olisi suoriutunut siitä
voittajana, niin minusta tuntuu, että tämä mies olisi kokenut ehkä
jotakin samantapaista, kuin oli se, mitä Nikolai Vsevolodovitšin oli
näiden kymmenen sekunnin aikana kestettävä.

Ensimmäisenä heistä Šatov loi silmänsä maahan ja nähtävästi sen vuoksi,
että hänen oli pakko niin tehdä. Sen jälkeen hän hitaasti kääntyi ja
lähti huoneesta, mutta hänen käyntinsä ei ollut enää ollenkaan niin
varmaa kuin äsken. Hän poistui hiljaa, olkapäät merkillisen kömpelösti
koholla, allapäin ja ikäänkuin tehden tiliä jostakin itsellensä.
Varmasti hän kuiskailikin jotakin ääneen. Varovaisesti hän kulki aina
ovelle asti takertumatta mihinkään ja kaatamatta mitään, oveakin hän
vain raotti sen verran, että hyvin pääsi siitä syrjittäin pujahtamaan.
Hänen vetäytyessään ovenrakoon hänen päälaellansa aina ylös pyrkivä
hiustupsu törrötti aivan erikoisen pystyssä.

Sitten, ennenkuin kukaan muu ehti edes huudahtaa, kajahti kaamea
vingahdus. Näin, miten Lizaveta Nikolajevna oli juuri tarttumaisillaan
äitiänsä olkapäähän ja Mavriki Nikolajevitšin ojennettuun käsivarteen
ja jo pari kertaa ehti nykäistäkin heitä nähtävästi pyrkien pois mitä
pikimmin, kun hän samassa äkkiä huudahti ja kaatui taintuneena pitkin
pituuttaan lattialle. Tuntuu, kuin yhä vieläkin kaikuisi korvissani,
miten hänen takaraivonsa jysähti mattoon.




VIITTEET:


[1] Sanaa _kansalainen_ on käytetty tässä vastakohtana sanalle
_alamainen_. Näin nimittivät itseänsä ylpein mielin erikoisesti Ranskan
vallankumouksen jälkeen vapaamieliset, eurooppalaista sivistystä
ihailevat venäläiset "schilleriaanit". Suom. huom.

[2] 30- ja 40-luvulla Venäjällä oli muodostunut runoilijoiden
kerhoja, joihin etupäässä kuului ihanteellisia, romantiikan lumoissa
haihattelevia heikkoja runollisia kykyjä, jotka karttoivat runoudessa
yhteiskunnallisia ja poliittisia aiheita sekä yleensä kaikkea
"hyödyllistä". Näitä arvosteli hyvin ankarasti kuuluisa venäläinen
"realisti"-kriitikko Belinski.

[3] Tämän ajan huomatuimmat kirjallispoliittiset kuuluisuudet. Suom.
huom.

[4] "Olosuhteiksi" nimitettiin varovaisesti yleensä kaikkia niitä
pakkotoimenpiteitä, joille kuka tahansa saattoi olla alttiina Nikolai
I:n hallitessa. Tällä sanalla tarkoitettiin myös usein nimenomaan
valtiollisen poliisin, n.s. "kolmannen osaston" toimenpiteitä. Suom.
huom.

[5] "Kolmas osasto" sensuroi myös yksityiset kirjeet, ja sana "seikka",
jota käytettiin varovaisesti puhuttaessa tarkoittamaan jotakin
sisäpoliittista toimenpidettä, saattoi ainakin yliopistopiireihin
kuuluvan henkilön käyttämänä aiheuttaa ikäviä seurauksia. Suom. huom.

[6] Tällä tarkoitettaneen n.s. petraševtsien vangitsemista, mikä
tapahtui huhtikuun 23 p:nä 1849. Dostojevski m.m. oli vangittujen
joukossa. Pidätetyt tuomittiin kuolemaan, mutta aivan viime hetkenä
tuli armahdus ja tuomio muutettiin Siperiassa kärsittäväksi
pakkotyörangaistukseksi. Petraševtseja syytettiin muun muassa siitä,
että he olivat muka suunnitelleet Fourier'n kääntämistä venäjän
kielelle. Suom. huom.

[7] Sanalla "kärsiä" tarkoitetaan nimenomaan "joutua tekemisiin
kolmannen osaston kanssa". Suom. huom.

[8] Eräs vistipeli; sananmukaisesti = sekasotku, sekamelska. Suom. huom.

[9] Ks. viite [4].

[10] Teoksessaan "Matka Pietarista Moskovaan" Radištšev on kuvannut
maaorjuuden kauhuja. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta sitten
rangaistusta lievennettiin ja hänet lähetettiin pakkotöihin Siperiaan.
Myöhemmin hänet armahdettiin, mutta kun häntä uhkasi pian sen jälkeen
uusi karkoitus, hän teki epätoivoissaan itsemurhan. Suom. huom.

[11] Tarkoittaa aikakauslehteä Vjek = Vuosisata.

[12] Muudan kriitikko. Suom. huom.

[13] Maaorjuuden lakkauttamismanifestin (v. 1861) päivä vanhan luvun
mukaan. Suom. huom.

[14] Grigorovitšin romaani, jossa ensi kerran esitettiin mielipide:
"talonpoikakin on ihminen". Suom. huom.

[15] Muudan maaorjuuden lakkauttamisen seurauksena syntyneiden
talonpoikaiskapinain johtajia. Suom. huom.

[16] Petrischule oli paras saksalainen koulu Pietarissa. Suom. huom.

[17] Kreikkalais-venäläinen kirkko ei sallinut avioliittoja serkusten
kesken. Suom. huom.

[18] Karmazinovilla Dostojevski tarkoittanee Turgenevia, jota hän ei
sietänyt. Suom. huom.

[19] Lermontovin "Aikamme sankari"-nimisen romaanin päähenkilö. Suom.
huom.

[20] Kuten kirjailijakin on maininnut, Kirillov ei muodosta täydellisiä
virkkeitä, vaan ilmaisee usein vain parilla sanalla ajatuksensa ytimen,
mutta joskus innostuessaan hän saattaa puhua aivan oikeinkin. Suom.
huom.

[21] Vanha, itara eukko Korobotška = Laatikkoinen, muudan henkilö
Gogoljin "Kuolleissa sieluissa". Suom. huom.

[22] Tarkoitetaan Gogoljin sanoja, joita hän käytti puolustautuessaan
niitä vastaan, jotka väittivät hänen vain ivaavan kaikkea venäläistä.
Suom. huom.

[23] Kansa nimitti ajureita leikillisesti Suom. huom.

[24] Sukunimi Lebjadkin johtuu sanasta lebedj = joutsen. Suom. huom.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74060 ***