path: root/73872-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73872 ***





LYHTYLASIEN LAULU

ynnä muita runoja


Kirj.

L. ONERVA




Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1919.






      »Alles Vergängliche
      ist nur ein Gleichnis».

                   Goethe.



SISÄLLYS:

LYHTYLASIEN LAULU

Keltalyhty
   Lavea tie
   Kadun kaunottaret
   Kuollut hetki
Sinilyhty
   Duetto
   Pantteri
   Kirottu kylä
   Noita-sabbatti
Raivolyhty
Viheriä vilkku
   Sammuttaja
   Äyräällä
Punalyhty

PALAVA PUU

Tuleen heitetty
Idylli
Muodon vaihdos
Valtalaulu
Musta mies
Juomarit
Excelsior

HIILIKUVIA

Spara
Kalpaveljekset
Talapya

SPLEEN

Terhenleikki
Jäinen maa
Suuret sanat
Elämän eepos
Suon hete
Päivänrinteellä
Kummittelija

MYÖHÄINEN ONNETAR

Ensi peippo
Ihmeiden yö
Myrskylinnut
Kuun säde
Harmaa lintu
Myöhäinen onnetar
Ilta
Alttaritaulu
De profundis
Uhraaja
Huutavan ääni
Hartaus

KUOLEMAN PUUTARHA

Invocatio
Nurmi ja nietos
   Kyynel
   Orvokki
   Kulkuset
   Sielukellot
Vedenalaiset hetket
Atlantica
Kalansilmät ja leikut
Sinitemppeli
Dies irae





LYHTYLASIEN LAULU




KELTALYHTY


Helisen, helisen
myötä ilman tuulien,
tuuliharppu-sielujen.

Valaisen, valaisen
iltaa iloliekkien,
kirmaa ilokeijujen.

Kuuntelen, kuuntelen
nyyhkytystä sydänten,
katkenneiden hermojen.

Katselen, katselen
pisarointaa hetkien
ikuisuuden merehen.




LAVEA TIE


Taukoomatta saatto seppelpäinen
tästä rientää soiton tahtiin pikaan,
thyrsus-sauvoin, jumalien lailla,
niinkuin kuolemaa ei olisikaan.

Tuonne sortuu ne kuin vierinkivet,
sielut raskaat, liepehiltä hälyn
maantien viereen salakuorminensa
pettäminä sydämen ja älyn.

Hetken sinkoo leikin sininuoli,
palaa taideteon taivaankaari.
Ihmisrinta himoaa ja hiiltyy,
katoaa kuin kangastava saari.




KADUN KAUNOTTARET


Silmät lipuu, lanteet notkaa,
pitsihelmat vilkkaa.
— Katsos naista, katulotkaa!
silmät vastaan pilkkaa.

Lakkaamatta samaa rataa
tanssi kahden koron...
Painuu yö ja sumu sataa,
kastaa katuporon.

Tarttuu hyhmä punaan huulten,
loka jalkapariin,
käyvät käsivarret tuulten
kadun kaunottariin.

Nyyhkii tuska maailmanrannan,
laulaa rannan loka,
painaa kirot pitkän pannan,
tuntuu tunnon oka.

Livettääpi liukas katu.
Kaatui kuka kaatui!
Synkkä laulu, vanha satu:
korvat sille paatui.




KUOLLUT HETKI


Yli puiden latvain
ja kattojen kaukaisten
pois käy yövartija kuu.

On kuollut hetki.
Yötuikkujen luomet
kiinn' ummistuu.

Sarasteen sormi
talorivien ruutuja hipsii
hereilleen.
Sumuniljakkaina
kuin satimess' aaveet
ne katsovat taivaaseen.

Ui kelmeä kuura
sinivehreenä Lethenä huuhtoin
parmaita maan.
Yön hiilitytti,
jäätähtien prinsessa,
on arkussaan.




SINILYHTY


Harsolla surun mun silmäni soasta
ryövärit taisi,
etten ma ryöväriteittensä loasta
tietoa saisi.

Kuulen: he vierivät verisestä sodasta
ratsain ja jalan...
Kuiskasi kuu mulle kurjuuden kodasta
kauhean salan.

Siedä en, vaikk' olen vanki ja sokea,
valheen paulaa.
Laulan, kuin vierressä Tuonelan jokea
lastuset laulaa.




DUETTO


Ei hiiskahdusta.
Ei jyrinää rattaan,
ei koira hauku.
Maa tuutii lastaan.

Mut äkist' aivan
soi lapsen itku
kuin kissan nauku
läpi nukkuvan talon;
ja siihen vastaan
soi kissan nauku
kuin lapsen itku
vesikourulta katon.

Näin tahtomattaan
tajuton vaiva,
tajuton pyyde
yön soinnuks yhtyy.

Synkeiden mahtein
kodikas kilta!
Se turvan tunnon
tuo ainoastaan...
Vie mörköpelon
havahtuvilta
tää taukoomaton
duetto elon!




PANTTERI


Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Yön hermot on seittiä lukin.
Himon pantteri nälkähän havahtuu
ja hiipii silkkisin sukin...

Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Nyt aika on saalin-ajon.
Lyö silmien hiilet vastakkain
polun hiekalle heittäen kajon.

Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Tuli silmien veitsenä viiltyy
läpi seinän, kammioon hulmahtaa,
ja valkeat linnat hiiltyy.




KIROTTU KYLÄ


Kajahtaa kauas kalske vasaroiden,
joit' oman onnen sepät heiluttaa.
Maa versoo, lahjoin lepytettiin maa
ja verin pestiin posket omenoiden.

Mut kaikk' on tyhjää virvaa päällä soiden,
suonsilmään sairaaseen kaikk' katoaa.
Tääll onni kaunein madonsyömän saa
ja murtuu vastus sotahaarniskoiden.

Kaikk' kimallust' on kuolleen kultakalan.
Ma yksin sortumistas soimaan jään
ja kerran julki saatan muistos salan:

tarinan kohtalosta kansan tään,
mi potkupalloksensa syöksi pään
ja sydämeensä päästi väärän valan.




NOITA-SABBATTI


Inferno kiehuu,
uumenet luonnon
loimuaa, riehuu,
rikkiä, tuhkaa
tupruaa, sataa.
Miljoona noitaa
kattilaa hoitaa,
Helvetin pataa.

»Häijy on kaunis,
kaunis on häijy!»
Soi punanauru
raivotartahti
henkien raakain.
Käy salaväijy,
lahjonta heikkoin,
väärennys vaakain.
Äijän on äimeet
peijahat peikkoin,
herkkuna veikkoin,
raadeltu liha,
valhe ja viha!

Noitien jalkaa
karkelo nostaa.
Raivotar-ruojain,
hurmehen-juojain
yltyvi piirin
vinkuna vinha:
»Ihminen inha
tahtovi nousta
alusta alkaa.
Kirous hälle!
Kuolema päivään
kerkeävälle!
Alas! Alas!
Alkuyön kaaos
helmaamme palas!»

Inferno kiehuu,
uumenet luonnon
loimuaa, riehuu,
rikkiä, tuhkaa
tupruaa, sataa.
Miljoona noitaa
kattilaa hoitaa,
Helvetin pataa!




RAIVOLYHTY


Yön rajattomat vallat vapisee
raivosta, riemusta, ma mistä tiedän,
silvottu siru, mikä olenkin!
Mut särkyneisyyteni hyvin siedän.
On toista noiden, tuon, kuin sanoisin...?
Hahaa! Min tehdä aiot, pian tee,
sa epätoivon orja, ihminen!
Miks askeleilles pohjaa haparoit
niin suotta kauan, yhtä hyvin voit
mun käyrään pylvääseeni päättää sen!
Koht' elo lipsahtaa! Väsynyt
ma olen valaisemaan vaellustasi,
rutsaista ruumisparkaas: miestä lasi
kädessä räyhääväistä, hemppu-naista,
mi tarjoo kauneuttaan katoovaista
eniten tarjoovalle. Hahaa, hahaa!
Ma huuhkaja oon riettaan kuolinvuoteen,
ma karjun esiin horkat kaakon, luoteen!
On myrsky-yö. Kaikk' ukset ulvahtaa.
Kas, mykkyyteni salpa irtauu,
ma mukaan ulvon, kuin ois mulla suu:
hahaa, hohoo, huii hiuu, huhuu!
En loista, mut lien soma hirsipuu!




VIHERIÄVILKKU


Tuijotan, tuijotan tuntehitta
sakeaan syksyn sumuun...
Kaikki ne jäljettä vaipuvat sinne,
hukkuvat hetken humuun.

Kantelen, kantelen silmissäni
kuvia kalman ja kauhun.
Vonkuvi lasinen kupuni yössä
ylitse aaltojen pauhun.

Lepatan, lepatan aatosta vailla
majakkavilkkuna meren.
Uittelen ulapan viileään rauhaan
kuohuja kiihkeän veren.




SAMMUTTAJA


— Ken oot yössä houre-haamu:
niinkuin varjo seuraat?
— Tänä yönä isketähän
unten uhriteuraat.

— Ken oot, kumma kuvajainen:
astut tahtiin samaan?
— Olen tielles lähetetty
lyhdyt sammuttamaan.

— Välkän tulta väkevämpää
kuin on valta aaveen.
— Järjelläsi saat sa maksaa
joka korskan haaveen.

— Aarre mull' on ikuisempi
murentuvaa multaa.
— Aivos aarteet Herran eessä
hetken kissankultaa.

— Missä lienen? Nää en mitään.
Keinuu polku suora...!
— Keinuu aivokammioissas
viime lyhtys nuora.

Heitin irti, vaikk' ol' lanka
temmaistu jo käteen.
Käskyn sain ma: sekunniksi
säästää viime säteen.




ÄYRÄÄLLÄ


Yöt' en enää toista kestä!
Syvyys tyyni,
tiedät syyni:
säikeet poikki sydämestä!

Mustan virran viekas valta,
nukuttava,
hukuttava,
kumpi väistyy kumman alta?

Mustan virran viekas loihtu,
huuteleva,
suuteleva.
Herra, heitä yöhön soihtu!

Tuli, tähti, merkki pieni,
että olet,
että elät,
taikka tähän päättyy tieni!




PUNALYHTY


Hätäläppänä lyön
ma kupuhun aution, kumean yön.
Maapallo on tää
vain haaksihylky, mi häviää.

Hätämerkki ma oon.
Rata rikki on! Jumala armahtakoon!
Elo elkeineen
juna päätön on, syöksyvä syvyyteen!




PALAVA PUU




TULEEN HEITETTY


Voi minua!
Ma palan, hehkun, hiillyn,
tukehdun tuleen! Liekit arinalla
kuin käärmeen kielet hipoo, pistää, polttaa
tuskalla ennen tuntemattomalla.
Tää kuolemaa on, nyt ma tiedän sen.
Oi, miks' en saanut kuolla korpehen,
lymytä ryteikköhön sammal päällä
tai järveen tuupertua ukkossäällä,
siin' uida, vettyä kuin ruhot monet
kaltaisteni, joit' ennen kammoksuin,
kun vainaat lehdettömät lahoin luin
aaveina häämöttivät lammen yöstä!
Niin, miks' en veteen, miksi tuleen syöstä
mun täytyi, metsän tumma, vilvas puu!

Ma itken, sihisen, ma räiskyn, parun!
Tää päätös siis ol' onnen suvitarun!
Tätäkö varten säästin valkotuohen,
piiloilin marjatiellä mökin lasta,
ja kielsin ystäväni lampaan, vuohen
mun lehtipukuani raiskaamasta,
ojensin oksat päivään säteilevään
kohdussa korven kohisevan kevään!
Ma petetty! Ken teki mulle tään?
Haa sinäkö, sa häijy hanko-nainen,
mi istut tuossa lapsi rinnoillasi
tuijottain kylmän-kypenöivin silmin
mun tuskaani? Vai etkös? Mitä nään:
sa kyynelöit, on katsees niinkuin lasi!
Niin on kuin sull' ois tuska samanlainen
kuin minulla, sa itket kera mun!
Tuon nähnyt lienen jossain tutun pään...

Siit' on jo aikaa vierryt. Luona takan
kyyröttäväisen kyyssäselän akan,
tuon madonlakin rypyttyneen alta
nyt tunnen tytön kotitanhualta...!
Hyväili mua käsi pienoinen
kuin tuulen henki, siipi perhosen,
suu sulommin kuin leivo liverteli.
Hän jotain korvahani kuiskas silloin
kuin oisin ollut hälle suuri veli...

Nyt kaikki kaukomuistot tulvaa esiin
kankaalta kukkivalta suvi-illoin,
kun päivä laski laulavaisiin vesiin...




IDYLLI


Läpi rantakortteen ja niittyvillan
ja suurien saniaisten
sa samosit,
kuvetta kallion kapusit
kuin ohutnilkkainen kauris
yli neulasmaton,
yli sammalneuleen,
laelle korkean harjun.

Kaikk' kumarsi sulle:
ylpeät kurjenmiekat
ja lempeät linneat
ja valkeat, neitseelliset metsätähdet,
ma kumarsin enin.

Kaikk' uhrasi sulle:
käet kaikki kultia kukkui,
pyhä pihlajapuu
pudotti helmaasi marjainsa purppurasateen,
ma viittani väljän
astinlaudaksi levitin jalkaisi pienten,
nostin viileän viuhkan
leuhkomaan hipiäs lunta
ja kutries kultaa.

Mut sull' oli salaisuus.
Kun käet kukkui,
sa kysyit:
»Montako vuotta saan minä odottaa häntä,
montako vuotta saan minä rakastaa
                             häntä?»

Ja mulle sa kuiskasit:
»Tahdotko, koivuni, kasvaa
onnen orreksi hälle?»
»Kelle?» ma kysyin.
Silloin sa piirsit
lempesi ryöstäjän nimen,
tuon liioin lemmityn nimen,
rintaani syvään.




MUODONVAIHDOS


Lyö tuisku akkunaan. Viluhun kuolet,
sa päivänkukka lauhain laaksojen!
Oi, vaimo, ota poltostani puolet,
sun vuokses hehkun, hiivun riemuiten!
Jo sisällön sain kuolon tuskahan,
nyt uskon: vaikka totuin jänkiin jäisiin,
ma synnyin morsioksi salaman,
ma että kerran tuleen heitettäisiin.

Nyt tahdon palaa, tulla tuhaksi.
Kaikk' elon nesteet suonistani pois
ma antaisin, jos lämmön sulle sois
tää loimoni, sa valju kumppani.
Oi onnen unelmaamme särkynyttä,
mi syntyi öissä leudon kevätsään,
kuss' ennen ylenimme ystävinä.
Ken kurjemp' on nyt, sinä vaiko minä?
Lie mieles valkeempi ei lieden syttä.
Kuink' armahastas jouduit eksymään?

Mies kelmee, musta niinkuin paholainen
sisälle kompuroi ja kiroaa,
vuoteelle rötkähtää ja kivust' ähkää.
Kuin lehti vaimo kalvas vavahtaa:
»Mies parkani, sa taasko, joko taas,
litviikkis viinaan heitit kaikki tyyni?»

Oi ihmistä! Kurjuuden mitta nähkää,
mun heikot, kapinoivat kudossyyni!
Sa muistojeni kenttäin keijukainen,
tuo on hän siis, hän, haavekuninkaas,
jot' uskollisna uotit kesäst' kesään,
nokinen hirviö, mi hoippuu pesään
tuottaakseen tuskaa, itse kärsiäkseen!
Niin häntä vihaan kuin ma sua lemmin.

Sa miilun-musta mies, miss' aikaisemmin
jo hahmos näin? Haa, ma tunnen sunkin!
Minussa kuvaista on vähän kunkin.
Saan kuolinhetkess' aavanäköisyyden,
mun sydämeni sairaat hermosuitsut
kaikkeuden kaukoputkiks kamartuu.
En ole entinen, en aine, puu
ma enää, olen poltto, tuli itse,
liekitsen unhoituksen uumenitse
maapallon sisällä, maapallon päällä.
Minusta orpo osa vain on täällä, muu
                   muualla...

Niin, sinut näinkään missä?
Se jossain oli niinkuin helvetissä
todellakin. Se oisko ollut unta?
Todellisuudesta se todellisin
tuo oli näky; pauke, ryske sen
niin luonnonvoimassansa valtainen
ja vihlova kuin juur' ois kiireimmillään
maailman luomispäivä ollut pisin.

Ma siellä valtaa käytin, säädin lain.
Ja musta mies, mi tuoss' on viimeisillään,
myös oli yksi orjajoukostain.




VALTALAULU


Sirisee sirkkelit,
väkipyörät vonkuu,
puskurit puhkaa,
vikisee vintturit,
rätyporat räiskää,
jytisee juntat,
maasuunit hohkaa.
Tuliputket, tampit,
nostoranat, rattaat,
akselit, raamit,
mutterit, nastat,
muotit ja hormit,
kasarit, sorvit,
survimet, purnut,
letkut ja pumput,
vihloo ja vinkuu,
jymisee, jytkää,
sähisee, sylkee
hikeä, tulta,
hehkusile-siimaa,
meltoa kuonaa.

Savunielut tupruaa,
säenhatut säihkää,
kohisee kourut.
Touvit ja hihnat,
puomit ja vitjat,
pollarit, puoshaat
narisee, kolisee,
litisee, läiskää.
Kiilat ja pihdit,
meisselit, sierat,
kiertimet, koukut,
kammet ja kairat,
järsii ja jyrsii,
kerii ja kehrää,
katkoo ja murtaa,
pistää ja loikkaa,
hyökäsee, hytkii,
laatii ja laastii.

Painakaa paljetta,
mustat miehet,
ontelosilmät,
tahtoni orjat!
Kaivakaa hautaa
haaveenne maata,
luurankolaumat,
elämän narrit!
Isoan, janoan
uhreja uusia
Mammonan myllyyn,
pääoman pätsiin!




MUSTA MIES


Ma orja oon musta vain muodoltain:
lyö vapauslieska mun rinnassain.
Kone kultainen,
raha rautainen!
Sa valtias oot, mut vapaa et,
epäihmistä, Baalia palvelet,
lait luonnon sa muokkaat lännestä itään,
mut ihmisen sielusta tiedä et mitään!

Omaa kuoppaani käsket sä kaivamaan.
Mut sielu, mi syöksyvi haudastaan
on hirmuinen,
ja vauhti sen
niin huima kuin pyörien huimaavien,
tulipurkaus outojen onkalojen.
Sitä vuottaen, kuin pirunpartio parhain
pidän vahtia portilla kuoleman tarhain!




JUOMARIT


Ken tulesta haastoi? Me oomme tulta,
vahingonvalkeita, sanotaan niin
mieliksi teille, joilla on aatteet
maha mahtajan saada ja käskijän vaatteet,
levoss' autuaass' siittää sortuvaa sukua
ja päästä kunniapatsaisiin!
Me puhumme puhki: multa on multa,
ja ruumis on ruumis, siitä ei lukua.
Turhuus on turhuus ja saasta on saasta,
madon ruokaa on kaikki, mi tullut on
                        maasta!

Te näätte, me käymme rääsyissä näissä
ja luulette, että myös sielumme täissä
on niinkuin teidän ja tuhanteen kertaan
maan liejuhun vyölty ja rihkaman
                        mertaan.
Te itkuamme ilkutte »elämän yöksi»,
kun emme voi koukkuhun konnien ryhtyä,
pelionneen, jot' uskotaan »elämän työksi!»
Me kaihdamme aivonne ahkeraa koppaa,
hyvearpajaistenne metallinoppaa,
älynaamiaistenne paperilyhtyä.

Ei houkuta meitä ei lyhty, ei liesi.
Oi ihminen, maantielle hyljätty miesi,
kuink' on hän onnessa kurja ja vapaa!
Pelikaani hän on, mi lemmessään
pois sykkivää syöttävi sydäntään
joka orvolle, jonka hän turulla tapaa!

Yö meidän on hetki. Kun kaupunki musta
piripintaansa myöten on haukotusta
ja tylsyyttä täynnä, me nostamme päämme.
Me kuninkait' oomme, me leikimme lasta,
me tempaamme tapparan taivahasta,
me poimimme tähtiä, Jumalan näämme...!

Ken Jumalan näki, on kuoleman oma.
Elon kankaan ei ainoa sauma, ei loma
hävitykseltä säästy, ei järkemme jänne.
Krematoorissa kauneuspeijaiden palamme,
me siniselle liekille vannomme valamme!
Mi täältä on tullut, jääköhön tänne!

Mut ylpeään kätketty untemme uhkaan,
on Phoinix lintu, mi syntyvi tuhkaan.
Kun raunioin kytevi maallinen majamme,
me tulisilla vaunuilla taivaalle ajamme!
Ken surmaan ei syöksyis' miekkoinen, jolla
on onni kuoleman voittaja olla!




EXCELSIOR


Ylistetty ollos
kirvelevä kirkkaus,
häviön hirmun
ajaton tiima,
hukattu minuus!

Loimuan, hehkun
lämmittääkseni
miljoonia.
Kypeniä kylvän,
tuskaa ja turmaa,
valaistakseni
ihmissieluja
tarkoituksesta elon.

Tätä on elämä:
olla ei kukaan, mikään,
vain elementtien laki,
vain elektroonien
karkelo karehtivainen,
atoomin koteloon
kehrätty ajatus,
mysteeri maailman.
Hävittää, hävitä,
iskeä tulta
kyljestä luonnon kylmän.
Kuoleman äyräät,
katoovan rajat,
eläville näyttää.
Poroksi polttaa,
muuttaa muuksi,
vaivaten vaihtaa
hengeksi aine.
Tuhota itseys,
silta, mi liittää,
silta, mi erottaa
luonnon ja Jumalan.

Ylistetty ollos
kirvelevä kirkkaus,
häviön hirmun
ajaton tiima,
hukattu minuus!




HIILIKUVIA




SPARA

Renessanssi-tarina


»Hei, joutukaatte katsomaan,
kuin noita Sparaa poltetaan!»

Näin huuto kiirii tyhjäss' aamuyössä
laidalla autiolla vanhan Rooman,
miss' synkkäin, laakain talorotteloiden
vain rupisammal-seinät huutoon vastaa.

Anakoreetti Martianus Mykkä
on kolkon tienoon öisten kujien
ainoa kulkija. Hän kiirehtää
sen kivityrmän rauta-aitaa kohti,
miss' Spara, kuulu velhovaimo, vartoo
viimeistä tuomiotaan aamunkoissa.
Hän vartijoille virkkaa: »Kristiveljet,
ma vaiennut oon armon ajast'aikaa
jo viisi neljättä, mut äsken Herra
on kirvoittanut sanan salvan multa.

Tää siunauksess' kypsyttäkää ihme
Jumalan, salpa noidan sopen
avatkaa mulle, jotta kielen kanta
virvonnut haastaa kuoloon kulkijalle
sais armost' taivaan!» Haukottelee
vahdeista toinen, toinen naurahtaa:
»Kuin voikin Herran mies noin olla hölmö
ja tulla turisemaan taivahasta
ämmälle, jok' ei parempata pyydä
kuin päästä Helvettiin ja tuota pikaa
myös sinne passitetaan. Kyllä maarin
sun irroitetun kieles jaaritukset
ei ihmeit' tee. Sa tuosta vakuuden
voit oiti saada!»

                 Liekehtivin silmin
paaspermannolla istuu velhonainen,
huojuttaa ruumistansa, vaikenee.
Myös vaikeneepi Martianus Mykkä.

Saa vihdoin puheenlahjan pyhä mies:

»Et noita ole, annan autuuteni
sen puolesta! Ma yksin tiedän tuon,
salaisuutes... Pikemmin marttyyri
ja hurskas uhri olet, oi Aspara!
Mun tunnetko sa vielä?»

                       Spara nyökkää;
suun viivaan katkeraan käy hymyn kare:

Ȁl' anna autuuttasi, Martianus,
mun vuoksein varsinkaan, se tuhmaa ois!
Jos en lie noita, lienen pahempi.
Niin, valkokyyhkyjä on luutanoidat
nuo Helvettihin ratsastavat kaikki
minuhun verraten. Se totta on.
Mun rippi-isäni sa olit muinen
elämän aamunsarasteessa kerran...
Eloni sammuessa ryhtyisitkö
nyt virkaan samaan? Sanon kuitenkin:
paljon, ah, sulta, pater, vaaditaan
rakkautta kristityn ja uskallusta
lainaamaan sielus lokaviemäriksi
mun mustain tihujeni, joiden riena
räikeempi on kuin mitkään rippituolit
on konsaan kuulleet taikka kenkään
ees kuvitella voinut ihminen.»

»Enemmän syytä hartioilles lasket
kuin katumus ja nöyryys kristityn
velvoittaa syntist,» oikoo pyhä mies.
»Mut pateriks mua ällös nimittele,
se arvo muinainen on, joka sopi
nuorelle silloin fariseukselle,
mi kirkoss' Trasteveren pöyhkää kieltä
niin käytti kuin ois kaunopuheest' tehty
tuost' onsikuorisesta ristinpuu,
viis neljätt' ajast'aikaa sitten... Siitä
ma ast' oon vaiennut kuin veden kala
pohjassa lammen.»

                   »Miksi, Martianus?»

»Kun käydä täytyi itse kärsimään
mun ensin, vasta sitten kärsineitä
muit' opastamaan, ensin tulla itse
syyn, synnin tuntoon, vasta sitten
toisille syntein anteeks' antamusta
julistamaan. — Sinua, oi Aspara,
ma tästä kiitän. Niinkuin eilispäivän
ma kaikki muistan: Hyveit' enkelin
ojennusnuoran ankarimman mukaan
kun sulle suosittelin, kostamahan
hyvällä pahan, niinkuin teki Kristus,
sa lausuit: »Sun on helppo, olet pappi,
ja siitä palkan saat, ett' anteeks annat
rikoksia, joit' ovat toiset tehneet,
puolesta outojen, joidenka tuskast'
et tiedä mitään.» — Sanas iski
kuin kirvelevä totuus iskee tunnon,
sit' tuumimahan painuin kohtuun korven.
Mut sentään, sain ma tietää, silloin noudit
mun säädettäin, mi oli Jumalalle,
ei ihmiselle...»

                   Spara hymähtää:
»Niin, menin luostarihin!»

                   »Aivan niin.
Jumalan sijaisena kunnioitit
sa riitamiestäs, miehes murhaajaa
ja omaa raiskaajaasi — paavia.
Niin sääsin sulle, mut se liikaa oli,
nyt myönnän sen, syntiä sovitit
sa, jot'et ollut tehnyt, kumarsit
pääs ylpeen valheen valtaruhtinaalle,
naissyömmes jota käski kammomaan.
Jos tästä piinapenkist', uskon ristilt'
oot paennut, se inhimillist' on.
Mut karannutta nunnaa raaka rahvas
kierosti katsoo, siitä noidan maineen
oot raukka niittänyt. Synniksi Kirkko
myös kovakorvaisuutes laskee, vaikka
se itse vastaas vaikeammin rikkoi.
Eniten rikkonut oon sentään minä,
mi kahlein liikaraskain kammitsoin
sun lapsensielus viattoman silloin.
Sit' anteeks anomaan oon tullut sulta
ja sovittamaan, jos voi sovittaa
elämäll' elämää, mi hukkaan meni.
Sijastas vaikka tulikuoloon käyn mä.
Pakene, lapsi, kaapu ota tää!»

Parahtaa nauruun hulluun vanha Spara:

»Erakko parka, en ma eilinen
laps ole enää. Viisi neljättä
sun vuotta vaietessas vanhenin
myös minä hiukan, opin oudot taiat...
Sen verran velhon vikaa minuss' on,
ett' aina oman tieni Hornaan löydän!
On hetki lyönyt, pater Martianus,
mun tili tehdä kanssa elämän
ja kuoleman. Mut noitaroviolla
ei koskaan soviteta syytä Sparan,
siit' ole varma, siitä pidän huolen
ma itse. Tiedätkö sa, ukko, miksi
minua nimitetään kansan kesken?
Oon »Hauta-Spara.» Tulevaisuuden
lukenut kirjast' olen unisumun
ma kuolinhetket varmat kuoleville.
Ei lemmon lentimiä siihen tarvis,
omalla oveluudell' ansainnut
oon taidon tään: uhrini itse tapoin
hetkellä sovitulla! Mitäs sanot?
Jo kauhistanko sua tarpeheksi?
Nääs, toista sataa olen kuolinpurtta
jo ohjaellut Styxin virtaa alas,
kuink' en ma osais itseäni syöstä!
Vapiset puheenparttani sa julmaa
ja pakanallista tuot' et todeks usko!
Et oitis älyä! Annas kun kerron:
Salaisen _Pyhän Nikolauksen mannan_
ma olen keksijä. Jotakin oppii
myös nunnan puvussa. Sit' uskovaiset
uskonsa vahvistukseks väliin naukkaa
ja pirskailee. _Aqua di Napoli_
taas toisiin tepsii? Kumma sill' on teho:
se surmaa hitaasti, mut varmasti;
iloisen irstauden hupelot
sit' uumiensa rasitukseen ryyppää...
Niin, myrkyttäpä olen. Kuink' en olis',
kun oma myrkytettiin elämäni
jo nuoruudessa perin juurin niin,
siin' että sekos tieto hyvän, pahan,
ja sappi, sisälmykset mustaks kiehui,
mujuksi käärmeen. Muistatko kuink' oli
tapaus julma, josta poltinmerkin
pois lähtemättömän ma sain? Se sattui
Veneziassa, juur' hääyönämme,
kun gondoolissa Benedetton kanssa
me keinuimme kuin sielut autuaat,
ja ylkä morsiolleen lauloi näin:

»Jos kuolen nyt, se, armas, sun on syysi,
suvulle kerro jälkeentulevalle:
hän sortui onnen liikakuorman alle,
kun enemmän kuin pyysi
              sydän sai;
hän yhteen hymyilyysi uppos niin,
ett' oudoks kaikin kävi maailmalle!
Oi kuullos, vesi öisten kanavoiden
solisee tummaan soiden lempi kuin
lepohon rauentuin
meit' Tuonen kehdoss'
unehen tuudittaisi parmahillaan
juur 'onnen tähden ollen korkeimmillaan...»

»Näin lauloi Benedetto lemmestänsä.
Kuul' autuaitten kuiskeen paholainen,
tuo irvinaamar' itse Kristuksen,
mi kätyreineen yössä riistaa vainus
ja iski, niinkuin korppikotka iskee,
kyntensä ihmisonnen apajaan.
Tikarin terään sortui Benedetto.
Kuink' kävi mun, sen kaiken tiedät sa,
sa paimen hyvä, jonka paimensauvaa
ma tuskan raivoss' silloin halveksuin;
lien singonnut ma monta herjan sanaa
suakin vastaan...!»

               »Ei, et mua vastaan,»
vavahtain vastaa paimen harmaahapsi,
»vaan vastaan Herraasi ja Mestaria;
sa kerskuit: »Kärsin niinkuin
               Jeesus Kristus».

»Ja sinä siihen virkoit, hyvin muistan:
»Myös voitko anteeks antaa
               niinkuin Kristus?»
Sa haastoit, niinkuin sopi
               Kirkon miehen,
mi häväistykselt' esivaltaansa
haluaa suojata ja sieluja,
karitsakatrasta tuot' taulapäistä,
min pelastus niin rihmast' ohuesta
kuin pyhyydestä Pyhän Isän riippuu!
Ma tein kuin neuvoit, lähdin luostariin
salaamaan saastaa Pyhän istuimen,
veisaamaan ylistystä Kirkon päälle,
sen lierolle tiara-otsaiselle,
ilveelle ihanimman ihmispedon...
Mut unohtaa en tainnut.... Täällä versoi
rinnassa rikos, rakkaus ja viha...
Elämän hylkimänä Kuoleman
apuriks antauduin... Oh, ruumiita,
kasoittain, röykkiöittäin kaikkialla
ma nään...!»

       Kangertain kieli noidan käy,
suu vaahdos on, ja silmät niinkuin pätsi
palavat tulta tuntemattoman
yön kraatterin, viheräin huulten viiva
kuin vilun haavan lehti vipajaa.

»Jumalan armo olkoon kanssasi,
mun tyttärein, on syntis hirmuinen,
mut edesvastuun vielä ankaramman
asettaa sille, joka sielun raiskaa,
taivasten Herra,» puhuu Martianus.

»Valmistu kuulemahan hirmuisinta!
Tai rukoile, suit' että korvat salpais
Hän, joka mykkyydellä sinut löi
ajoissa estäen näin tulemasta
avuksi sielun yössä harhaa van.»

»Sun yli voimain kävi raiskaajalles
anteeksi antaa!» huokaa rippi-isä.

»Niin yht' en tainnut hälle anteeks
                 antaa:
mun että _hylkäsi_ hän raiskattuaan.
Niin rietas henkensä mun kietoi raukan,
ett' unohdin, ken oli hän ja minä,
ett' unohdin, ett' armaan Benedetton
viel' äsken olin puhdas vihkivaimo.
Niin hurjan lemmenliekin sytti hän
poveeni mun kuin voi vain lempo itse.
Ma häntä lemmin, siks' myös vihasin,
enemmän vielä hempukoita noita,
hopeisin silkkirihmoin vyötettyjä,
joill' oli iltajuhliss' isoisissa
tuon kauniin paholaisen luokse pääsy.
_Aqua di Napolin_ ma keitin heille,
paaville pyhälle taas pyhän mannan,
vihan ja lemmen myrkyll' lääkityn.
En anteeks antaa voinut... enkä ano
ma anteeks-antamusta itsellein,
vain kuolla voin ma... samaten kuin itse
ma tuottanut oon muille kuolemaa...»

Valahtaa kelmeys kuin kalkkivesi
kasvoille Sparan, kurkku korahtaa,
yön suuren varjot ripsillensä hiipii.

»Mua ällös sure, rippi-isä kallis,
nyt olen onnellinen... Minut noutaa
nyt morsiokseen hän, jot' enin lemmin
elossa... Kuolema... Hyvästi jää.»

Ulvahtaa mielipuolen lailla mies,
hän kahden käden kiertää vainajaa,
min värittömät huulet vielä värjyy.
Hän huutaa, syleilee, kuin raivo raastaa,
elämää pakenevaa rukoellen
takaisin palaamaan:

                 »Et saa, et saa
sa kuolla noin, oi, onneton Aspara!
Ma yksin olen syyhys vikapää,
ma yksin olen rietas, valapatto,
himojen lokaviemär, myrkyn syömä.
Sa syntis tunnustit, sait synninpäästön.
Mut kuka antaa enää voi sen mulle,
kun kuolit sinä, jota vastaan rikoin,
ma ulkokultainen ja sala-irstas!
Äh, sua lempinyt ei Benedetto,
tuo liukas kelmi-keikar, luutunlyöjä,
ei lemmensairas pyhä pyövelisi,
mi kuolon enkeliks sun hahmos muutti,
vaan minä, minä yksin sua lemmin!
Sen vuoks sun kahlehdin ma nunnan kaapuun,
eläimen taljoiss' itse lymysin
syvimmän korven kohduss', suulla tulppa,
ma etten haastais sopimattomia
himosta synnillisen sydämeni!

Oi anteeks anna, armas, hurskas uhri
elämän nurjan! Noitajuomas
suo erakolle, jolla erakkuuteen
ei enää ole voimaa. Seurata
sua halaan, minne matkannutkin liet!»

Anakoreetti Martianus Mykkä
noin huutaa, hosuu, kiemuroi kuin mato
paaspermannolla vieress' kuolleen vaimon.

       *     *     *

Jo päivän kehrä kierii korkealla,
ja kansaa tullut on kuin karnevaaliin
luo rovion. Ken uhrata ei mielis
teurasta mieluist' itse Jumalalle,
tään nähdä ruutipesän räjähtävän
taivaalle niinkuin ilotulituksen!

Häilähtää tuuless' sepaleet ja tanut,
kuin markkinoilla säkkipillit piipaa.
Vekarat likakintut häärää, teuhaa
helmoissa nauravaisten rouvasnaisten,
mytyissä sylivauvat tillittelee.

Hivutustaudin syömä räätäli
puuseppää pulleata ärsyttelee
ja riitaa haastaa naapurinsa kanssa,
tää kunnes kiukun vimmass' syöksee päin,
mut säikähtää, kun äkkää sotamiehen,
mi muurin kupehella köllöttäin
sojossa peitsi päivää paistattelee.
Mut mikään häiritse ei hyvää mieltä,
mi väkijoukon rinnass' salaa kehrää
kuin kissan uneljaan ja saalisvarman...
Käy kohaus kuin myrskytuulen tullen
äkisti ihmismeress'; yhteen ääneen
kaikk' kirkuu, tarinoi ja sopottaa:
»On lentänyt jo Hornan tuuttiin noita,
tuiskuttain tulta suustaan, sieraimistaan,
on hourupäiseks tehnyt pyhän miehen,
mi krusifiksin voimall' uhmata
pyys valtaa Helvetin ja paholaisen.
Nyt pahan vallassa hän teutaroi
ja remuaa kuin ruma henki itse.»

Venähtää pitkäks naama nauravaisten
kuin lasten, joilta rikottu on lelu,
kun rummunpäristäjä kuuluttaa:
Jo piru otti noidan sen,
jää näytös kertaan toisehen.




KALPAVELJEKSET

Keskiaikainen ballaadi


Nuo kaunihit kalpaveljekset
oli samaan neitohon syttynehet.
Sydän Signhildin vuoks löi kummankin:
Ujon Perthin ja uljahan Helmuthin.

Tuli Kiusaaja luokse kummankin,
pyhän Perthin ja sankari Helmuthin:
»Mi rakkaampi liekään valloittaa,
sulo Signhildin lempi vai pakanamaa?»

»Puniristin ja valkean viitan vuoks
mun hurmeeni kerran jo hiekkahan juoks,
— noin haastoi Helmuth, — ja vieläkin
ma kassapään kalpahan vaihtaisin!»

Pyhä Perth noin virkki: »En miekan mies
ole konsana ollut, sen Jumala ties,
mut vannoa voin: jos Signhildin saan,
hänen vuokseen ma valloitan pakanamaan!»

Oli immelle sulhot kuin veljeä kaks,
ei kumpaa hän arvannut rakkahammaks.
Miel'lempeä päätti: »Sen kohtalon jaan,
ken lempensä vuoks lyö velhojen maan.»

Pyhä Perth omantunnon vaivoissaan
näin huokaa: »Synkimmän pakanamaan
oman rintani yössä nyt kurja ma nään:
valan _naisen_ vuoks tein Herralle tään:

se ei Herralle kelpaa, en kelvollinen
ole rinnalle Herran ritarien,
en, ennenkuin ensin ma voittajaks saan
oman syntisen rintani pakamaan.»

Osaks Helmuthin jäivät sankarityöt,
hän taisteli päivät ja suuteli yöt!
Oli kalpaveljistä kuuluin hän,
mies miekan ja lemmen leikinnän!

Mut syntinsä vuoks, vuoks Signhildin,
pyhä Perth meni munkiksi luostarihin
rukouksin ja raipoin riuduttamaan
pois maallista lempeä rinnastaan.

Toi Signhildille se kaihoa kaks,
mut Helmuthin ties hän nyt rakkahammaks!
»Sa kuolemaan riensit vuokseni mun,
siks kuolemaan saakka oon morsio sun!»

Hän kauan vartovi kaihoissaan.
Ei sulhoa kuulua kuulukkaan;
lie eksynyt velhojen pauloihin...
Meni luostariin sulo Signhildkin.

Mut Perthin ja nunna Signhildin
sydän sammunut ei syliin luostarin:
he saakka kalpeaan kuolemaan
pois ruoskivat lempeä rinnastaan.




TALAPYA

Intialainen unelma


   Käy ylväs Talapya
   luo vanhan bramiinin
   ja otsansa on raskas
   kuin otsa tunturin,
   mi ehtoon tullen painuu
   Gangeksen aaltoihin.
   Miks tummuit Talapya,
   kuin ehtoo pilvisin?

       *   *   *

       Talapya:

Oi, vanha Vardhamana, mestarini,
mun on kuin pilven itkunraskas olla.
En ole aamuruskos entinen,
ma omaa olemustain epäilen:
minussa osaa onko auringolla
vai maalla? — Niinkuin taatto mulle oot,
oi Vardhamana, hurskas liiatenkin,
juur' hurskautes tekee hulluks mun
ja käskyt oppis, läsnä opitun.
Se niille käy, ne sitä seuratkoot,
joill' yhtään väliä ei kunniastaan!
Oon kuningas! Ja tähän hetkeen hamaan
myös rauhan ruhtinas kuin pyhyys säätää.
Mut kaikkiall' on kansa kansaa vastaan,
lyö Indran liekit ilmankannen halki,
maa järkkyy, julmuus elon lait laatii,
julmuutta elo sankarilta vaatii,
ken maataan, heimoaan käy
                   vapahtamaan.
Gangeksen poikain kovan kohtalon
näät eessäsi. Tää hetki tärkki on,
kulussa aioonein korvaamaton:
ijäksi sortuako sudrain sukuun
vai noustako vapaiden ylhään lukuun?
Oi, aatos tuo mun sydämeni syttää!
Ja säihkyvällä seitsenvaljakolla
ma syöstä tuliliekin keskeen soisin,
mut muisto muusta käden pysähdyttää,
vaikk' kuinka itsellein noin tarinoisin:

Mit' auvoa on ihmishyvyydestä,
kun hyvää yhtään jäljelle ei jää
maailmaan tähän! Ah, en enää kestä
rist'tulta rinnan! Nääs, ma olen yhä
sun oppis orja, vanhus valkopää.
Mut niin on pahaa vastaan hyveet heikot,
mua kaikk' ett' ilkkuvat Asurain veikot.
Ma mielipuoli oonko vaiko pyhä,
maan mato halvin vaiko sankari?
Mun on kuin pilven itkunraskas olla...

       Vardhamana:

Ikuisen Savitarin ihanuus
valaiskoon henkes kuilut, poikani,
elämän pinta sua hämärryttää,
elämän tieto tuskas polton syttää,
on tieto tuskaa...

       Talapya:

                Niin, ja tuskast' tiedon
on kärsineillä kiire, poltto pois,
suloisen sammumisen Nirvanaan!
Tuon tunnen, niin, ja on kuin mulla ois
samaiseen onneen olemattomaan
nyt ensi kerran halu. Tuonen lautta
vaikk' keinuttelis sielun kiertolaista
veen alligaattorein ja liskoin kautta!
Tien lempeys lyhyemmän luopi sinne,
miss' kaikki lakkaa. Muut' ei olevaista
lie sillä arvoa. Oi, Vardhamana,
jos Nirvanahan mua hyvyydellä
sa oisit valmistanut sammumaan,
sun ymmärtäisin, sielunpaimen hellä.
Mut sinä, hurskas harhaoppinen,
sa uskoit tiedon kirkastuksehen,
ikuisen syttymisen Jumalaan!
Ja niin ol' uskonharhas mieluinen
mun sydämellein myös, ma että sen,
ah, arvokkaimmaks katsoin ihmiselle.
Oi, kerronko, mit' usein unelmoin
ma öisin pimennossa palmukeitaan,
kun kansa nukkui muu, vain aavikkoin
ylitse kuu loi hopeehetaleitaan!
Niin, näin ma mietin: jättää tahdon maan
ma kauniimpana kuin sen otin vastaan,
inehmon ylväämpänä muodoltaan
ja sisällöltään, tietäin Jumalastaan
enemmän hiukan kuin jos ollut en
ma oisi koskaan joukoss' ihmisten.
Ylevä haave, vanhus eikö totta?
Ja mieletön! Maa muuttaa taivahaksi!
Maan kansi koskaan näin ei matalaksi
lie käynyt ennen, ihmishenki koskaan
näin astinlaudaks eläinvaistojen!
Oi pettymystäin! Sa mun saatoit tähän
katseeni nostain liian korkealle,
oi Vardhamana, siis suo kärsivähän
rintaani toivon säde, lausu: »Joskaan,
sa, poikani, et näe kirkastusta
maapallon tään, se saapuu sentään kerran;
jos yö nyt yllämme on kuinka musta,
se saapuu!» sano niin!

       Vardhamana:

                   Ei milloinkaan,
poloinen poikani! On luonto maan
lajissaan muuttumaton kuin on laadut
eläinten, joiden kautta matkata
saa sielu; hengen on se majoittaja,
määrätty sille suotu mitta, raja,
mihinkä nousta, mihin laskea.
Vain sielu sen on ikikiertäväinen
halk' avaruuden, tähdest' tähtehen;
kerällään kiitää sielu ihmisen
maailman sieluun yhä kirkkahampaan...
Sydämen sammuvaisen toivoon rampaan
käy sormi Jumalan ja täyttää sen,
mut siellä... täällä ei...

       Talapya:

                 Oi, Vardhamana,
maan kahleet vaikka mua kalvaa, painaa,
niin maata rakastan, on äiti mulle
sen vehmas syli, kaikkeni. Ah, sulle
tohdinko ilmaista ma kurjuuteni:
tään maan ma tunnen kaikki kaikekseni,
amritan nestettä ei suonissani
lie koskaan ollut, ja kun kerran vainaa
ma lien, niin kuollut niinkuin kivi oon...
Tää ajatus, oi taivas paratkoon,
mi sua kauhistaa, mun usein valtaa;
tää salasynti on mun suurimpani:
epäilen sielun kuolemattomuutta.
Jos ihmishyvyyttä jo epäilen,
miks uskoisin ma silloin ikuisuutta
ikuista pahaa! Vanhus, anteeks anna!
Mua auta, saat mun koetukselle panna!
Tai parempi, jos voisit todistaa!
Oi todista, ett' tähdest' tähtehen
vaeltaa sielu vapautuva saa!

       Vardhamana:

Sa sydämestäs toivoisitko sen?

       Talapya:

Ma toivonko? Voittoa taistelun?
Jos Luojan sormi tarttuis toivoon
                     rampaan,
kuin äsken lausuit, koskaan
                     palavampaan
se koskis ei kuin toivohoni mun.
Mut onko Tuonen tuolla puolen rantaa?
Jos on, niin voiko koskaan sinne kantaa,
purs' inehmon? Kas siinä kysymys!

       Vardhamana:

Kysyykö liuta muuttojoutsenten
lähteissä poikki valtamerien,
siintääkö outoin vetten takaa maa
ja tokko siipi hauras kannattaa?
Ne lentää vaistoansa seuraten
ja pety ei. Kuin pettyis sielukaan
kaihossaan kaikkeuden Jumalaan!
Käy rauhaan, poikani, saat uskon uuden.
Ikuisen Savitarin ihanuuden
nään säteilevän tuskastasi tästä:
Mit' en voi minä, ei voi inha maa,
sen oma kaipaukses todistaa.
On sielu luotu koti-ikävästä
ikuisen syttymisen Jumalaan.
Käy, lapsi, kaipaustas jatkamaan!

      *   *   *

   Käy hiljaa Talapya
   kuninkaan kartanoon,
   luo solisevain vetten
   ja palmuviidakkoon.
   »Vain ikuisuuden silta,
   vain kaipaus ma oon!»
   hän huokaa, päänsä painaa
   kaihoisaan haaveiloon.




SPLEEN




TERHENLEIKKI


Oi retkeämme yössä harhaavaa!
Unehen vaipua, unesta nousta
ja unta muistella tai toivottaa
sit' tulevaksi, siin' on ihmisosa,
polvesta polveen yhä uusiintuva.
Halk' usvan aamu iltaa tavoittaa.
Niin elo kaikkinensa katoaa
kuin tyhjä terhen, hullu hourekuva.

Lyö lumilaine halki kevätsään.
Ol' ennen onni elää turhan vuoksi
ja tyhjää kurkoittaa, nyt ikävään
ja yrmyyn saa mun ilma, maa ja taivas
ja yö ja päivä, eljet veen ja jään,
tää elon terhenleikki aina sama,
tää sielun kaipuu irti itsestään,
tää uni ikuisemman rauentama.




JÄINEN MAA


Kun marto maaliskuinen
maan yllä soittelee,
niin sydän tuiretuinen
kaihoonsa raukenee.

Taa hankein, sinivetten,
pois taivaanrannan taa!
Niin kauas, koskaan etten
tään helmaan enää saa.

tään kalsan maan, mi hyytää
jääks' ihmiskohtalon!
Näin sydän parka pyytää,
onnelleen uskoton.

Sa inha maa, sa suurin
lahjoista jumalten!
Oon orjas sydänjuurin,
ah, elinkautinen!




SUURET SANAT


Totuus, oikeus ja vapaus,
hyvyys, kauneus ja rakkaus,
nää aatokset kun ihmisparka keksi,
hän silloin itsensä loi ihmiseksi!
Mut unessansa vain! Ja herättyään siitä
hän enää muistanut ei uniansa niitä.
Pois hukkuneet nuo oli onnen häivät,
vain suuret sanat huulillensa jäivät!




ELÄMÄN EEPOS


Hipas nuoli Sallimuksen
kättä purjehtijan nuoren,
rikkoi venhon valkokuoren
kesken kilpapurjehduksen.

Satutettu maan ja taivaan
manas polttehensa vaivaan,
ryöppys tuska niinkuin koski,
kyynelvuona virtas poski.

Karttui kovaa toisen verran.
Taistelussa toisen kerran
Tuima tarttui marhamintaan
sotaorhin, — syvään rintaan
kalpa painui kahvaan saakka...

Tunnottomaks tuskan taakka
uhrin hartioilla suli.
Sanattomaks sairas tuli.

Valita ei huulet vakaan.
Tyyni rinta
niinkuin pinta,
eikä silmään
nouse kyynel ainoakaan.




SUON HETE


Taivasta laakeaa punaviiva kiertää:
hallaa ja suota.
Sais olla usko, mi vuoria viertää
nähdessä tuota!

Päiväsen perholle yö kova kostaa:
suon hete soutaa...
Itse ken itsensä suosta voi nostaa!
Vajota joutaa!




PÄIVÄN RINTEELLÄ


On hepoin lautasilla rasvalammet.
On kulhot kukkuroillaan, sarvaat, sammet
ja lahja-aamit viinitarhojen
saa riemun remuun ihmis-eläimen!

Ma nään: he kaikki viihtyy maassa tässä,
sen nautinnossa mullan-väkevässä.
Ma yksin vain, ah riutumahan jään
maan korkeamman koti-ikävään.

Ja henget hetken pientä sotaa käyvät,
he turhan tuskan vuoksi hämärtäyvät:
kurkoitus vallan, kullan, kunnian
kuin kulo syöksyy halki maailman.

Ma nään: se heille täys' on onnen määrä,
aurinko ajan, mulle yksin väärä,
yön tyhjä vilkkutuli. Elämään
ma muukalaisna muutin, siksi jään.




KUMMITTELIJA


On suruni hedelmätön,
ääretön ja hedelmätön
kuin meren hiekka.
Se painaa kuin erämaa,
tuo risatautinen,
näivettynyt rintalapsi
maaemon sydäntä painaa.
Se on kadottanut ruumiin,
ajan ja paikan rajat,
elämän ääriviivat;
se on kuin rauhaton sielu
kuoleman jälkeen,
utua, sumua,
läpikuultavaa pilveä,
ei mitään
ja sentään jotain,
jonka olemassaoloa
ei voi todistaa,
pimeää ikävää,
taika-uskoa,
joka autioittaa talon,
ruostuttaa kalman kädellä
oven salvat ja saranat
natiseviksi,
silaa seinät ja lattian
kuihtumuksen pölyllä,
kutoo akkunoihin
lukinlanka-uutimet,
tuo pihamaalle pitkän
auringonpimennyksen,
tukehduttaa rikkaruohoon
kukkivat ruusulavat,
uuvuttaa unikkojen valtaan
nousevan elämän laulua
laulavat laihot,
luo kuoleman puutarhan
ympäri lumotun linnan,
vetää, vaivuttaa
varjojen, aaveiden
valtakuntaan...




MYÖHÄINEN ONNETAR




ENSI PEIPPO


Mi soitto päällä kaupungin?
Liverrys peipposen!
Ylitse kivimuurien
ja katu-asfaltin
se soi kuin kutsu keväimen
ikuisiin riemuihin.

Valvatti aamun hattaran
ja metsäin pimennon,
tuoksuista nuoren nurmikon
ja ahdepellavan
sun laulelosi luotu on,
laps laajan taivahan.

Niin saavut pieni peipponen,
vank'akkunamme taa
kuin itse suuri äiti Maa
kerällä kerpojen.
Laulaissas ruusut puhkeaa
puutarhaan sydämen.




IHMEIDEN YÖ


Yö kuultaa ohuin valoin.
Maa uumoaa...
Ma katselen
taa ruudun, jonka siniparketille
on uinahtanut iltaperhonen,
ja haastan sille:
»Kuin voit, kuin voit, noin hiushienoin jaloin
halk' elon vaeltaa?»

Vipeltää virin myötä
tuoss' ahven veen;
kuin patjoillen
se syliin syvyyksien upottavain
käy lepoon kyljelleen...
Ah, miss' on avain
ihmeiden valtakuntaan! Koskaan yötä
tään laista nähnyt en!

Miks, Luoja, luonut olet
mun aineeseen?
sit' enin imehdin.
Kas, yönä tällaisena täytyis voida
veess', ilmass', eetterissä karkeloida.
Tuolt' tahtoisin
ylhält' Uranialta unten solet,
täht'onnen seppeleen!




MYRSKYLINNUT


Suolaisen tuoksun ja pilvet tummat
yöviri aavalta toi.
Myrskylokkien liudat summat
riutoilta soi.

Ulapan aallot korkeina käyden
vaeltavat laulaen pois.
Rotkosta luolamme ahdinkotäyden
päästä jos vois!

Merta ja ilmaa halkovi haaksi
rotumme rohkean tään,
sentään se orjana maatuvi maaksi
tyrmässään.

Sentään se parhaansa painua antaa
kalpeaan katveeseen.
Missä on siipi, mi kahlitun kantaa
vapauteen?

Tiedän ma linnut, jotka ei pelkää,
tottele kahleita maan,
vyöryväin vetten salpaus-selkää,
pahuuttakaan.

Tuuli käy tieltänsä rannattomalta,
raskas on maa.
Miel'kuvain linnut, ahdingon alta
lentohon lehahtakaa!

Myrskyssä myrskylintujen lailla
paikkanne on.
Teille on uskottu kuoleman mailla
henkemme kuolematon!




KUUN SÄDE


Kuun säde tunkee läpi uutimen
ja kuvailee
mun seinälleni laulun hopeisen,
mi vaikenee.

Kuun mykkä säde niinkuin harppu soi
yökeijujen
ja kertoo, mit' ei sanoin kenkään voi,
ah, kaiken sen!

Ja lapsuusnäyt näyttää: virran suun
ja yllä veen
haaveiden venhoset — ja kaiken muun
pois virranneen —

tarujen sinisillat, kirjovyön
ves'kimmelteen,
mi haihtunut on niinkuin kaste yön
maan helteeseen...

Oi onnensäde! Kaikki unhoon jää,
min kovaa koin.
Ma kuiskaan: tää on totta, yksin tää,
mit' unelmoin!




HARMAA LINTU


Välkkyisän pilven vanaa,
sinisess' usvass',
ui pursi purjein harmain
kuin suuri, harmaa lintu,
mi siivin väsynein
pois elämästä liukuu.

Yön untuvainen kuorma,
murheinen ihanuus,
en sulle löydä sanaa.
Noin juuri, armain,
kultaiseen surun sineen
katosi sielujemme
kirjekyyhky...




MYÖHÄINEN ONNETAR


Oi vasta silloin, silloin saapuu hän,
Satujen-tytti, Hyvyys elämän,
ja kantaa vienoon kevätkasteeseen
lapsuuden unelman sammaltuneen,
kun kaikk' on ohi, kaunis elonpuu
jo vanhuuttansa vaipuu, kumartuu.

Oi vasta silloin, silloin saapuu hän,
Tien-opas viisas Kaikkitietävän,
ja näyttää kukkulalta kaihon maan,
jonnekka jalk' ei enää jaksakaan,
kun umpipolut öisen iljanteen
jo taittoi matkamiehen polvilleen.

Oi vasta silloin, silloin saapuu hän,
Lähetti ylimmäisen ystävän
ja häihin kutsu, konsa morsian
jo kuoli lemmen liekkikuoleman
kuin lesket Intian. — Vain laulu tää
myöhäistä Onnetarta tervehtää.




ILTA


Niin tulee tumma ilta
ja aallot viihtyvät,
ja raukkaan sydämeen
kuin lampeen tyveneen
heijastaa taivahilta
yön suuret kynttilät.

Niin sammuu poltto, kaipuu.
Saa siimeen, jota pyys
helmassa heltehen
maan raukee kukkanen.
Pois tuskan hetket haipuu
siivilles, ijäisyys.




ALTTARITAULU


Kultainen kehys loistaa
valossa kruunujen,
kirkkaammin kuva itse,
tuo vanhanaikuinen.
Kuin lapsen silmä taivas
on silkin-sininen
ja punainen kuin hehku
tropiikin ruusujen.

Kuin enkelhunnut hulmuu
yöhattaraiset kuun.
Mut värähdä ei lehti
banaanin, taatelpuun.
Mut värähdä ei pinta
jääjäykän virransuun,
min partahalla seisoo
pien' Prinssi Ristinpuun.

Päin taivaan ruusurantaa,
päin iltaa sinervää,
ja enkelhattaroita
hän hiljaa hymyää.
Kuningas kärsimyksen
tää onko, lapsi tää,
mi kultakehykselleen
herttaasti hymyää?




DE PROFUNDIS


Pisar pienoinen
syliss' synkeyden,
uraani ma vuorehen syön
läpi paasien,
halk' onkalojen,
miljoonien vuosien yön.

Ah, nopsemmin
maan etanakin
kukan lehdellä matkustaa!
Niin verkalleen
minä tietäni teen
kuin tehtiin vuoret ja maa.

Uni tummennon,
laki lakkaamaton,
suru ouruveen suonissa oon,
suru maansydämen,
yht' ijäinen
kuin matka on aurinkoon.




UHRAAJA


— Sa lähdet. Ken lie lumonnut sun
             hetken heitukoista?

— Sua yksin lemmin, koskaan en ma
             lempiä voi toista.

— Sun lyyras mulle vaikenee. Kait
             helkkää kauniimmille?

— On uhriliekki lauluni, se pyytää
             alttarille.

— Kenelle uhris suitsutat, kallista
             kalliimmalle?

— En tiedä: Tuntemattomalle uhraan
             Jumalalle.




HUUTAVAN ÄÄNI


Kuormankantaja oon, arolaiva ja
           kyntöaura aallon,
en kuorma, aarre itse, määrä matkan;
vuorelle kiipijän kaipuu, huokaus
           pohjamulta-laakson,
en päivänrinne-riemu, rusko huippuin.

Vaskinen käärme ma oon, sotahuuto ja
           uhripaasi korven,
en voittojuhla, kutsu eine-kelloin.
Sen, joka saapuva on, nimetön olen
           enne, viejä viestin,
vain arki-airut lummekorva-kansan.

Kuolemankantaja uus, iki-autuas
           uhri-Herra joutuu.
Te ristinpuunne tehkää korkehiksi!
Pitkäisen leimaus lyö, jyly pilvien
           täyttymystä soittaa...
En ollut soitto tuo, vain tahto soida.




HARTAUS


On meri myrskyävä kiiraskuoro
ja ukonliekit kirkon kynttilöinä,
kun rukoukseen Luonnon alttarille
ma vaivun ankeen ahdistuksen öinä.

Oi pilvi, pilvi, sada sieluhuni
ja itke, mit' en itkeä ma voinut!
Oi tuuli, tuuli, soita rinnastani
sen mykkä murhe, jok' ei koskaan soinut!

Mut, päivän sormi, piirrä taivahalle
eloni ihanaiset ilon-aiheet,
nuo vielä suuremmat ja salaisemmat
kuin oli vastoinkäymisten! vaiheet,

niin että kerran kera aurinkoisen
tää ilmankansi hehkuis, helkkäis julki
sen kärsimykseen piilleen syvän onnen,
min sairas ihmisyys kuin helmen sulki!

Oi, Luonto, Luonto, mestarini suuri,
sa, jonk' on sielu ikivirtaa, -tulta,
omakses ota sävel sammuvainen
ja laulu, joka kesken uupuu multa!




KUOLEMAN PUUTARHA




INVOCATIO


Ma kadotin, kun eksyksissä kulin
kaikk' aarteeni. Löys varmaan joku ne
viel' köyhempi, köyhempi kuin miks
                           tulin
ne hukattuain ma. Suon hänelle
perintölippahan, min matkallain
menetin syyttä, ansiotta sain.

Ma ennen ryntäsin, nyt katson taampaa,
kuin rintaan tähtää iskut kohtalon.
Lie nauraa ihmiselle arvokkaampaa
kuin itkeä: se vaikeampaa on!
Niin, voittaja, sun otan vastaan kuin
en voitettu ma oiskaan, hymysuin.

Niin, Kuolo voittaja, sun otan vastaan
kuin vertaisesi voimass' olisin,
kuin köyhyytein ois kuori ainoastaan,
vain naamioitus tarun kalliin,
kuin tallella ois koko nuoruutein
pään timantein, sydämen rubiinein.

On voittaja, ei vihollista mulla.
Kuin käskyläiseen elon riistäjään
ma katson, koska itse tahdoin tulla
ma riistetyksi, näkymättömään
näin saada uskon. Kaikk' on tallella:
käy linnahain, kuningas Kuolema!




NURMI JA NIETOS


Tuhlaajan palaus


Kalvahtuiko jo kanervakankaat
rakkailla rantamailla,
jossa mun murheeni muinoin lauloi
merten aaltojen lailla?

Heittikö härmä jo helmiäisverkon
syvien salmien vesiin,
joista ma muinen kohtalon virret
katselin, kuuntelin esiin?

Saiko jo varhaisen talven mykkyys
lapsuuslehtojen teille,
vaiko ne vielä tanhuja laatii
lehdille kellastuneille?

Vaiko ne valkean mättään jo tarjoo
maailman matkaajalle,
syksyn lehdelle, talven hyylle,
laululle vaientuvalle?




Kyynel


Mun silmähäni kiertyy kyynel
taas verkalleen.
Maailman matkain jälkehen sen luulin
jo ehtyneen.

Nyt salasinetiksi valheriemun
se tipahtaa
ja etsii kera uupunehen sielun
maan helmaa leppoisaa.

Se ota uhriksi, maan povi armas,
pantiksi sen,
mull' että tässä alla sammalen
on lempee vastaanotto rauhanmajaan,
sun syliis, ijäinen!




Orvokki


Sa orvonkukkani, sa siskosein,
min siksi tein, kun etsin silmää
                            tummaa,
min yöhön hukkuis oma tummuutein,
oi siskosein,
miks kuihdut multa pois!
Vaikk' kammioni täyttyis jasmiinein
ja veriruusuin, lumikastanjein,
sun sijas tyhjä ois!

Ei lohduttaa se voi,
jos rotus toistuu terin miljaardein
suv'öissä valoisissa vääräin alla,
jos oudot kaltaisesi tummat tuoksuu
jossakin joskus, outoin akkunalla,
kun sa, min taivas yksin mulle loi,
sa ainukainen, auvo sydämein,
mi kuollessaskin kulta-unelmat
suot perinnöks ja huulin himmennein
mua vielä siunaat, koskaan enää et
luo auki silmääs, ijäks sammuivat
sametti-sielus sanat salaiset.

Oi sydän-ystäväin, oi siskosein,
me orpotaimet elon ansar-katon
loukossa piileväiset, kuka meistä
sit' uskois, että kuolee korvaamaton
kauneus elämästä kera meidän
ja että, vaikka halki aikojen
tuikkaisi tähdet tummain silmien
ja tummat sielut sois,
ei koskaan tuota kuulu tulevaksi
säveltä, jonka kuulimme me kaksi,
niin, sinä, minä, ah — me kahden
                               vaan
piirissä luonnon, koko laajan maan!
Oi orvonkukkani, oi ainoisein,
miks kuihdut multa pois!




Kulkuset


Elämän jäiden keskeltä
pois unten karkeloon,
suv'illan suureen ilohon
kaivannut kauan oon.

Jo kuuluu niinkuin kulkuset
tuon yli tumman jään;
ne kehrää sielun himmeään
jääkukkain helinään.

Jääruusut sulaa, aukenee
suv'unta tuoksumaan
ja kera niiden sydämein
kuin ruusu roudastaan.

Jo oudot orhit hirnuvat
ja tuisku silmiin lyö.
Mut Tuonen impi hymyää
kuin lämmin suvi-yö.

Hän on se, unten keijunen,
mi kantaa karkeloon,
hän on se, jota kaivannut
elämän kaiken oon!




Sielunkellot


On hurmemailla marjat hurmeiset,
kuin ruusutarha hehkuu veripellot,
ja halki ilman kuulaan sielukellot
soi pylvästemppeleistä korpien.

Ah, sielut, isäin luokse mennehet,
teit' ahdistaako taakka tunnonsoimain
vai elontaistelosta yli voimain
te voititteko kruunun kultaisen?

Syyspäiväin kylmä, kirkas korkeus
kohoaa ylle kolkkoin surmateiden
ja hurmevirtain liioin virranneiden,
ne kietoin hurstivöihin valkoisiin.
Oi, silmä taivaan, suuri Sallimus,
saaneeko koskaan umpehen ne haavat
salaiset, jotka intohimoin laavat
syövytti synkkiin ihmissydämiin?

Vuossatais-sammaleinen virkkaa puu:
Kuin kalmistoilla nurmeen kasvaa haudat
yltänne heltii tuskain kahleraudat,
jää taisteloista muisto valkein vaan,
muu ihmis-erhe, -murhe unhoittuu.
Vain kaunein kaipuu, satu sankaruuden
ja uhrityön jää halki ikuisuuden
elämän kukkakuusiin laulamaan.




VEDENALAISET HETKET




Atlantica


Me oomme Atlantica,
syvyyteen syösty pallo
meressä eetterin.
Tääll' korkein, parahin,
pääseekö syömäst' toista kaltaistansa
tai irti asunnostaan alhaisesta,
tään elin-ontelonsa inhuudesta
nälässä, rakkaudessaan raatelevan!

Tääll' korkein, parahin
korkeempi onko laitumella lehmää,
mi iltaruskoon kääntää tylsän päänsä
ja ammuu pitkää eläin-ikäväänsä!
Me oomme Atlantica,
syvyyteen syösty pallo
meressä eetterin.




Kalansilmät ja leikut


Ylhäällä tuolla vesisiltain päällä
maailma jossain lienee outo, uus
ja toisenlainen kuin on meillä täällä.
Oi Outous, oi julma salaisuus!

Vain kultaleikut sieltä alas putoo,
kuolleisiin katseisiimme kuvat kutoo
seuduista, miss' on tähtiseppelnevat,
miss' soittaa suut ja korvat kuuntelevat...
Oi Outous, miks oomme mykät, sokeet
ja hyljätyt kuin huonot hylkykokeet,
me utuhaamut merenpohja-yön
kierteessä kylmän, himmeen horros-yön!

Laineiden laulavaisten hämäriin,
sylihin Syöjättären, merikyyn,
ikuisten valhekourain hyväilyyn,
veen luovivaisen joustinkahleisiin,
oi Outous, miks meidät vangiks lyötit!
Ja sentään kuultaa meille kummat syötit,
pisaret päivän, kuudanhelmet soreet.
Kohahtaa pintaan mielikuvain poreet!

Oi lemmenleikut, silmänpyynti-hetket,
himomme joita kuni saalist' ajaa!
Voi aallon-alaisien soentajaa,
kutua auringon, mi syvyyteen
kuin säderihmaa laskee hiljalleen
unelmaa, joka huntuu uintiretket,
niin että seitittyypi selvä tie!
Oi Outous, tuo mikä leijas lie?
Oot salaisuus, oot autuutemme tiellä.
Sun juoda tahdomme, kuin helmen niellä!
Käy himo hiukaisuna verihin...
Sun tahdomme, vaikk' ansa oisitkin
ja yläilmain suurin kravunsaksi!

Myös meill' on halu tulla jumalaksi
ja saada kylmiin suoniin tuliverta
ja kaikki tietää, nähdä taivaankaaret,
nuo kaukaa liekehtivät satusaaret,
valkeemmat vaahtoja, kirkkaammat merta!
Oi taivaan tuli, tähti elämän,
nyt juon ma salaisuutes välkkyvän!

Oi kultaleikku, kuolemani mun,
ken olit, hourekuva hirmuinen?
Elävä sydän syösty koukkuhun
kuin minä, kärsivä kuin minäkin!
Jos en ois kylmä niinkuin vesikyy,
mua ensi kertaa kauhistaisi syy:
miks on tää tehty ja sen teki ken?
Ja ennen henkeä jos sielu pois
mult' ei ois otettu jo syntymässä,
uus' tuntematon tuska eess' ois tässä
ja surmaajaani suurin sääli ois!

Mut tähän uupui multa uintiretki,
jäi aistimatta ilmain avaruus.
Oi kivun väike, elon viime hetki,
oi Outous, oi julma salaisuus!




SINITEMPPELI


Jäävuori ankara, jylhä
alas aaltohon tuijottaa
väkevämpi kuin korkein kuohu
ja kuollut kuin hautausmaa.
Sinitemppeli, kappeli kuolon,
kuka kellojas soittaa saa?

Sinitemppelin papitar nuorin,
jääimpynen iljanteen,
helohelmenä liukuvi hiljaa
alas äyräille vellovan veen
ja huokaa: »Ma luoksesi mielin
sylis pehmeän syvyyteen!»

Ja vaahtojen sulho vastaa
sumusammale-paadeltaan:
»Ijät kaiket on kaihoni ollut
Sinitemppeliin korkeaan.
Mik' autuus hymytä hyynä
ja lempiä kaltaistaan!»

Jääimpynen helmensä hukkaa
yö-kylmihin kyyneliin;
veen haltia vangiks juuttuu
häähuoneensa salvoksiin.
Käsvarret ei vaahtiset yllä
Sinitemppelin morsiamiin.

Jäävuori mahtava mykkä
ylös uhmaten nostavi pään.
Taru tietää: se särkyvi kerran
hääkellojen helinään:
kun vaahtojen sulho kaulaa
pyhää temppelin-impyistään.




DIES IRAE


Taivas kuin veri pudottaa tähtensä
              niinkuin viikunapuu,
mi suuressa tuulessa häilyin lehtensä
              karistaa.
Ryskyvi maa kuin laiva, mi
              haaksirikkoutuu.
Tulella täytetty meri käärmeitä,
              skorpioneja oksentaa.
Hiirenkarvaiset orhit pillastuneina
              liekeissä laukkaa.
Kuin saviastia hauras on
              sukukuntien työ
hajalle lyöty. Viinakuurnia Herran
              suitsevan vihan
enkelit kantaa. Mureni muumion
              lailla muodot lihan,
varisi vaatetus sielun. — Ah, alastonta
              ken auttavi raukkaa!
Kuolevan perhosen siivin lepattaa
              sen tuska ja lyö.

Voi merkkejä taivaan!
On viimeinen yö.
Oi, sielut, sielut, jäättekö hukkuvaan
              laivaan?

      Esirientäjä

   Mun sieluni,
   sa horjuva, kelmeä varjo,
   mihin joudut sa? Mikä kohtalos on,
   sa ruoko kalpea,
   juureton,
   taitettu hetkestä pois,
   ikuisuuden auringon
   ijäti paahtavan alla,
   sa pursi sokea,
   syöksyvä synkkää
   Tuonelan jokea
   valtamerelle
   rannattomalle,
   sa lintu pieni
   ihanuuden murtuvan
   sulkapeitossa
   helkähtävässä,
   harhaava yksin
   puutarhassa yön,
   Kuoleman sypressi-lehdossa
   äänettömässä?
   Mihin joudut sa,
   mun sieluni, sieluni?


      Demoonit

   Palkovenhot
   määrättä kiitävät,
   myrskyhyn hajoovat,
   iltaperhot
   liekkeihin liitävät
   tyhjähän vajoovat,
   tomuhiuteet
   mullassa nukkuvat,
   pimeään hukkuvat,
   tuomitut ootte!


      Sielut

    Aurinko ajaton,
    taivasten taatto,
    valkaise meitä;
    valtameri rajaton,
    kannata meitä:
    luoksesi palaa
    aaltojes saatto;
    Tuonelan vuoksi,
    virtaava lähteestä
    pohjattomasta,
    tuudita meitä
    kuin vakaista lasta
    liekussa kehdon!
    Ääretön yö
    iki-vehreän lehdon,
    suo meille siimes,
    suo meille rauha!
    Kaikkeuden Jumala,
    maailmojen Luoja,
    taivasten taatto,
    suo meille rauha,
    suo meille suoja!

      Keruubit

Kuin aurinko maan,
elon päivien pää,
pois vyöryen pitkältä radaltaan,
alas laskeissaan
sädevaippahan jää,
luo loimujaan
ihanaisemmin kuin milloinkaan
tulipurppurassaan,
majesteettina maan,
niin sielutkin vanhurskaiden
pois kirvoten
tomukuorestaan
tulivaunuissaan
ylösnousevat, sammuvat Jumalaan
ikileimuavaan.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73872 ***