path: root/73822-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73822 ***





MIKKO MIEHELÄINEN; KUOLEMAN KILPAKOSIJA

Kaksi runoa


Kirj.

LAURI SOINI





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1904.






    Syntyen hän tuli maailmalle.

    Päivänä, jolloin ilmiin astui,
    päästeli ääntä hän ärjähdellen,
    josta jo ymmärsi armas äiti
    poikansa lausuvan:

                       "Äiti! Leipää!"

    Toisena elämänpäivänänsä
    katkasi Mikko jo kapalovyönsä.
    Vinhasti poikanen vihkasi juosta
    joukkoon leikkivän lapsiparven.

    Siellä hän huimana hyöri ja huiski,
    veteli ja sivalteli mielinmäärin:
    yhdeltä siskolta puhkasi silmän,
    toiselta räimäsi sormet poikki,
    kolmannen jalat lyhensi.

    Kolmanna päivänä nähtiin Mikko
    nousseeksi täyteen miehen mittaan.

    Taatto toimitti poikansa työhön,
    hongikon hirsien kaadantaan.

    Taattonsa hevosen valjasti Mikko.
    Metsään meni hän kirvehettä,
    vaan ei neuvoton sentään ollut:
    kourin hän kaateli suuret hongat,
    hamppuna nyhti ne juuriltansa,
    kaateli, raateli kaiken metsän,
    puut löi kuormaksi oksinensa.
    Huimasi hepoa. Se rynnäten kiskoi,
    katkoi aisat ja valjaat rikkoi.
    Reki ei liikkunut paikaltansa.

    Suuttui Mikko. Hän hevosen riisui,
    heitti sen heittiön kuorman päälle,
    tarmolla tarrasi aisojen tynkiin.
    Ryski ja räiskyi murrokko metsä,
    kannokko kaatui ja veräjät särkyi
    suuren kuorman kulkiessa.
    Kymmenen kulkijan puhdilla Mikko
    saapui taattonsa kartanolle.

    Synkeä kauhistus valtasi vanhat
    nähdessä tällaista voimantyötä.
    Noitui taatto ja äiti itki,
    pyyteli äiti ja taatto käski
    Mikkoa menemään mieronteille.

    Mikko läksi. Pitkin tietä
    synkin aatoksin hän astui,
    kulki matkat, kulki mutkat,
    kulki koukut kolmannetkin
    työn ja leivän etsinnässä.

    Suolia kaiversi karvas nälkä.

    Muudanna päivännä kulkija saapui
    nurminiitylle aukealle.

    Siell' oli virtoja ristiin rastiin,
    virtoja pitkin, enimmän poikin.

    Virtojen keskellä seisoi miehyt
    ryppykulma ja kaukokatse.

    Miehyt virtoja sormin johti
    vanhoista väylistä uusiin uomiin.

    "Minä olen Mikko Mieheläinen",
    virkkoi kättänsä kääntäen yksi.

    "Minä taas johtaja aatteenvirran",
    vastasi kulmia rypistäen toinen.

    "Sulla on voimaa, mulla on mieltä,
    käyös kanssani yhteistyöhön!"
    jatkoi johtaja aatteenvirran.

    Mikkokin kernaasti tuumaan taipui.

    Ankara johtaja aatteenvirran
    asteli edellä ja merkitsi maata.
    Jälestä, kaivaen uudet uomat
    virtojen vieriä, joutui Mikko.

    Toimivat päivän, toimivat toisen,
    toimivat kohta jo kolmannenkin.
    Jatkui matka ja uurtui uoma,
    vieryi välkkyvävetinen virta
    myötämaata ja vastamaata,
    väliin loivana loiskahdellen,
    väliin vilkasna vilisten,
    väliin koskena kohisten.

    Muudanna pilvisnä päivänä saapui
    seurue vuorelle korkealle.

    Vuoren kärjellä vieryi paljo
    suuria vuorien lohkareita.

    Röykköjen keskellä seisoi mies
    vaskivarsi ja rautasormi.

    Vaskivarsin ja rautasormin
    väänsi hän vuoria vastatuksin.

    "Minä olen Mikko Mieheläinen",
    virkkoi kättänsä kääntäen yksi.

    "Minä taas johtaja aatteenvirran",
    lausui kulmia rypistäen toinen.

    "Mut minä vääntäjä vallanvuoren",
    vastasi suutansa murtaen kolmas.

    "Yhdellä voimaa, toisella mieltä,
    mulla on tarmoa rautatahdon —
    käykää kanssani yhteistyöhön!"
    jatkoi vääntäjä vallanvuoren.

    Mielen ja vallan ja voiman miehet
    tekivät vuorella yhteisliiton.

    Kulkivat päivän, kulkivat toisen
    vuoren harjalla korkealla.

    Saapui seurue kolmiurho
    suurelle vuoren vinkalolle.

    "Siellä on pohjalla suuri aarre",
    kertoi johtaja aatteenvirran.

    "Nouda se, Mikko Mieheläinen!"
    lausui vääntäjä vallanvuoren.

    Mikko nyökkäsi äänetönnä.

    Neuvoi johtaja aatteenvirran,
    käski vääntäjä vallanvuoren,
    työn teki Mikko Mieheläinen:
    laittoi ankaran raippaköyden.

    Köyden silmussa laskivat toiset
    miehen pohjaan synkän kuilun.

    Pohjalla käytävä kummanlainen
    ullotti yössä. Miehevä Mikko
    astui käytävän toiseen päähän.
    Ovi oli vastassa lukkoon lyöty.
    Mikko sen mursi ja astui sisään.

    Siell' oli huone huikean suuri,
    huoneessa kiiltävät kultakätköt.

    Aarretten keskellä istui impi,
    istui yksin ja itkusilmin.

    Immen silmissä itkevissä
    kimmelsi kirkkaus aurinkoisen,
    poskissa kaihon kalvamissa
    helotti punerrus huomenkoiton,
    kutrit kuulsivat kiemuraiset
    kuin veden kalvossa päivänsäteet,
    vartalo nuorekas norjana notkui
    kuin suvituulessa nuori nurmi.

    "Minä olen Mikko Mieheläinen",
    kuiskasi punehtuen äsken tullut.

    "Minä olen hengetär luonnonlämmön",
    hellästi hymyten vastasi impi.

    "Urhoni, kuinka sä tohdit tänne,
    jossa sun turmion kurimus nielee?"
    jatkoi hengetär luonnonlämmön.

    Kuin lumolauluksi laikahdellen
    elämän retkensä kertoi Mikko.

    Neitonen hellä ja kirkassilmä
    kertoi vuoroonsa kuiskivin huulin:

    "Muinen, päivinä ihanan onnen,
    elelin maailman valtijatarra,
    silmäni katseella sytytin miehet,
    lauluni soinnulla lumosin naiset,
    nuorison rintani hengähdyksin.
    Sitten saapui syöjätär synkkä,
    maahinen, myrkykäs Hiiden ämmä.
    Hän minut ryösti ja raahasi tänne,
    telkesi kivisten lukkojen taakse.
    Monta on tähteni tänne tullut,
    vaan ei yhtään takasin mennyt. —
    Ämmä on poissa, vaan kun saapuu,
    on sinun turmion tuntisi tullut."

    "Akkako miehen myllertäisi?"

    "Hällä on huostassa turman tenhot."

    "Tottahan mies saa velhosta voiton!"

    "Kaksi on keinoa voittoon käydä.
    Seinällä tuossa on tuima miekka,
    perimys Hiideltä hirmuiselta.
    Sillä ken saattaa sivalluttaa,
    lyö vaikka jättien kaulat poikki.
    Vaan ei viel' ole tullut miestä,
    Hiiden mentyä Manalan maille,
    ken olis hiukkasen hievahduttaa
    saattanut säilää hirmun suurta."

    "Toinen keino —?"

                      "— voi toteutua
    Hiiden miekalla hirmuisella.
    Antina äitini luonnottaren
    mull' oli myötäni ihmepullo,
    jossa on mahlaa elämänsuonen.
    Siitä ken maistaa pienosen tilkan,
    hänelle täyttyvät toivehensa,
    hän sen nesteen tenhovoimin
    kaikki voi muovata mieleisekseen
    harrasmielisin toivomuksin."

    "Missä on pullosi?"

                        "Syöjätär ryösti,
    kantaa nauhassa kaulassansa."

    "Otan sen hältä."

                      "Et voi saada
    kuin hänen kaulansa katkasemalla."

    "Miekalla Hiiden —?"

                         "Sillä yksin
    katkee kaula Hiiden ämmän."

    Tärisi ja järähteli vinkalo vuoren.

    Aukeni ovi kuin itsestänsä.

    Syöjätär hirmuinen saapui sisään,
    tirrasi tähdäten kieroa silmää;
    sihisi ja sähähteli nähtyänsä
    vastassa Mikko Mieheläisen;
    alkoi loihtia lovessa,
    syöksi mustia mujuja,
    myrkkykäärmehen kähyjä.

    Silloin sinkosi miekan luokse
    äkkiä Mikko Mieheläinen.
    Tarmolla tarttuen Hiiden säilään,
    alas kuin veitsensä hän sen otti,
    Hiiden eukkoa kaulaan iski,
    eukkoa loveen langennutta.

    Katkesi kaula, maahan vieri
    hornaa huutava eukon kallo.

    Riemua loistolla taivankaaren
    kimalsivat ihanan immen silmät.

    Uljuustuntoa uhkuvaista
    kuohui mielessä kunnon miehen.

    Kullat hän kanteli kuilun suulle,
    köytti ne kiinni, ja kymmenen kuormin
    nostivat vuoresta kirkkaat aarteet
    mielevä johtaja aatteenvirran
    keralla vääntäjän vallanvuoren.

    Kun oli kullasta viimerippeet
    poissa jo vuoren vinkalosta,
    aarteen kultaa kallihimman
    kiinnitti Mikko toisten nostaa,
    ihanan immen, kirkassilmän,
    joka oli hengetär luonnonlämmön.

    Niinkuin kiurunen kannella ilman
    lentää pilvien paltehille,
    joitten välitse välkkyy päivä,
    niin myös liiteli nuori impi
    pimeydestä valohon.
    Tultua loistoon Jumalan päivän
    heitti hän Mikkoon säihkyvän katseen
    joka kuin säkenenä välkähtäin
    rinnan liekkeihin sytytti.

    Kun oli kaikki jo onkalon aarteet
    nostettu nostajain iloksi,
    tahtoi Mikkokin nousta myötä.

    Konsa nyt näkivät nuoran päässä
    nostajat Mikko Mieheläisen,
    äkkiä heittivät he irti.

    Huimalla vauhdilla syöksyi Mikko
    tummaa kurimoa kuilun pohjaan.
    Sinne hän kallion kolkkaan heittyi,
    heittyi ryttyyn. Pää oli puhki.
    Haavasta virtasi verten virta.

    Tuo oli kohtalo voiman miehen,
    Palkka raatajan ponnistusten.

           *     *     *

    Tunturikyyhkynen, lempeä lintu,
    kallion kolkassa yksiksensä
    kyyhötti kujertaen kaihomielin.
    Hongan oksalta katseli pöllö
    lempeän kyyhkyn kauneutta.
    Ilmassa laateli korska kotka
    kyyhkyn ympäri kaarratellen.
    Vihdoin kotka jo kohti syöksi,
    kyyhkyn koppasi saaliiksensa.
    Kaihoten nyyhkytti kaunis kyyhky,
    oksalla palvoen istui pöllö.

    Pimeään peittynyt sankarimme
    tunsi kuin olisi kuolon kourin
    sydäntä riistetty rinnastansa.
    Vaan miten koittikin, käsi ei käänny,
    ei edes hievahda raskas ruumis.
    On kuin kallio painona oisi,
    raskasna painona hartioilla.

    Kotka laateli ilman halki
    kujertavan kyyhkysen myötään vieden.
    Yleni ja loittoni, kaukaa siinti
    pienenä pilkkuna taivahalla.

    Pöllökin lähti jo liikkehelle,
    seurasi kotkaa ja kyyhkyläistä.

    Tuskalla riuhtasi itsensä irti
    Mikko houreen painehista,
    särkevän päänsä pystyyn nosti,
    koettaen katsella ympärille.

    Pilkkosen pimeä on kaikkialla...
    Päätä porotti, ja lämmintä verta
    läikkyi lampena lähellä.

    Tuskalla selviten seisoalle
    haami hän ympäri kymmenin sormin,
    löysi kaamean kallioseinän,
    alkoi astua seinän myötä,
    saapui ovelle ja sisään pääsi.

    Aution huoneen lattialla
    rutjotti päätönnä Hiiden ämmä.

    Mikko jo älysi ja kaiken muisti:
    retkensä kuiluun, ihanan immen,
    kullat ja petturit liittolaiset.
    Rintansa tulisena liekkinä lekkui
    halusta ja kaihosta immen luoksi,
    suonensa palavana koskena kuohui
    vihasta ja vimmasta pettureihin.

    Ihanan immen ihmepullo
    Mikon mielehen jolahti.
    Sen hän etsi ja irti päästi
    maahisen kaulasta katkenneesta,
    aukasi pullon ja kuohuvaista
    mahlaa elämänsuonen maistoi,
    vuoren synkästä vinkalosta
    toivoen ilmoille yletä.

    Kun oli maistanut hurmetilkan,
    alkoi horjua vuoren seinä,
    loukkui louhet ja paaet paukkui,
    aarnikalliot ryski ja räiski.
    Muuri muuttui hiljallensa,
    kaikkoni, loittoni, tyhjiin haihtui.
    Selkeni ilma ja siintyi taivas,
    tuuli tuuti ja päivä paistoi,
    viherteli vehmasna tuores nurmi,
    kukkaset tenhoten tuoksusivat,
    leveänä liehuivat lehtevät tammet,
    joitten oksilla liversivät linnut
    kilvan onnesta elämän.

    Riemulla tuoksua ihanan ilman
    hengitti Mikko Mieheläinen.

    Mutta hän jälleen pullosta maistoi,
    toivoen seudulle pääsevänsä,
    missä on hengetär luonnonlämmön
    viemänä viekkaan liittolaisen.

    Silloin hän siiville ilmaan nousi.
    Vilisivät vuoret, metsät ja järvet
    allansa pieninä pilkkuloina.

    Vihdoin kohdalla komean linnan
    loppui vaellus ilmallinen.

    Metsän karhuna kähmerrellen
    Mikko työntihe sisälle.

    Siell' oli vääntäjä vallanvuoren,
    istuen tuolilla kultaisella,
    keskellä kumartavan, nöyrän kansan,
    jolleka johtaja aatteenvirran
    kantoi käskyjä hallitsijan.

    Timantit ja jalokivet kallehimmat
    kimalsivat kehyksenä valtatuolin —
    ryysyt ja repaleet rikkinäiset
    yll' oli kansalla nälkäisellä.

    Metsän karhuna kähmerrellen
    Mikko työntihe sisälle.

    Ovesta tulijan nähtyänsä
    kalpeni vääntäjä vallanvuoren.

    Kohta hän kääntyi kiihkoisasti
    puoleen johtajan aatteenvirran,
    kuiskien korvaan neuvoksensa.

    Kunnes johtaja aatteenvirran
    kansaan kääntyi, käskien lausui:

    "Orjat! Ilkiö äsken tullut,
    yhteiskuntamme vainolainen,
    kiinni pankaa, tyrmään viekää,
    kunnes kuuluu tuomionsa!"

    Tuhansin tarrasi orjalauma
    kohden Mikko Mieheläistä.

    Mikko seisoi paikallansa,
    varttansa väräyttämättä,
    niinkuin jättihongan runko,
    jonka juurella vesoja
    tuulen puuskat tutjuttavat.

    Mikko seisoi paikallansa,
    nyrkkiä näytti ja nyrkkiä käytti,
    ken tuli uhkaten lähelle liian;
    kertaiskulla kymmenen kaatui,
    satoja suistaen kaatuessansa.

    Pimeänä pilvenä orjalaumat
    kävivät kähmäten miestä kohden
    kaikki ne kaatuivat kolisten
    maan rujoiksi, puun lahoiksi.
    Aukea ain' oli avara piiri
    miehen kämmenen kääntyvillä.

    Kun oli kaatanut kiinni käyvät
    eik' ollut toisilla uskallusta
    enää johtajan käskyjä kuulla,
    lausui Mikko Mieheläinen:

    "Minä olen kaivanut vuoren kullat,
    vaikka ne petturit myötään veivät:
    kullat ja kultaa kalliimmankin.
    Nyt on saapunut koston tunti."

    Lausui, astui istuimen luoksi,
    murskasi vääntäjän vallanvuoren,
    kaatoi johtajan aatteenvirran.

    Orjat kuiskivat keskenänsä — —
    kohta jo ryömivät polvillansa.

    "Ruhtinaamme! Käskijämme!
    Ollos ruhtinas käskijämme!"
    pyysivät orjat polvillansa.

    "Kukin olkoon ruhtinaana
    oman itsensä ylitse!"
    vastasi Mikko Mieheläinen.

    Suorina, silmin loistavaisin,
    ensin hieman hämillänsä,
    orjat nousivat polviltansa;
    kohta jo laululle sulivat,
    lauloivat vapauden laulun
    elonsa entisen ajalta,
    jolloinka jokainen urho
    vapaudessa vaelsi.

    "Missä on hengetär luonnonlämmön,
    impi auringon ihainen,
    jonka mä maahisen vallasta päästin,
    mut taas vietihin väkisin?"

    "Tornissa vankina... telkimet vahvat..."
    kuului ääniä kansan suusta.

    Mikko läksi ja telkimet murti,
    päästi immen vankeudesta,
    johon oli joutunut, kun ei mennyt
    vuoren vääntäjän puolisoksi.

    "Iloni ja onneni ainokainen,
    terve tultua tyköni!"
    lausui Mikko Mieheläinen.

    "Olen sinun ja samalla
    kaikkien ilo ja onni",
    vastasi hengetär luonnonlämmön.

    Tuhansin tulivat kansanjoukot,
    kumpuhun kumartelivat.

    "Terve, terve, ruhtinatar,
    ollos tähtenä elomme!"

    "Tuntonne teillä on elämän tähti,
    ihminen kukin on itsensä määrä,
    mutta on ihmisten onnen ehto
    kaikkien keskinen yhteissointu",
    lausui hengetär luonnonlämmön.

    Saapui johtaja aatteenvirran
    seisoalle selvinneenä.

    "Mikä on minun osani?"

    Vastasi Mikko Mieheläinen:

    "Mun on voima, sun on mieli,
    olet ylväämpi minua.
    Hellä hengetär luonnonlämmön
    sulle sallikoon osasi."

    Lausui hengetär luonnonlämmön:

    "Olkoon onnesi kansasi onni
    omantuntosi ohjatessa,
    johda virtasi vapaana,
    valloille kumartamatta!"

    "Mikä nyt neuvoksi tulevi?"
    miehet keskenään kysyivät.

    Virkkoi Mikko Mieheläinen:

    "Käykäätte käsiksi työhön,
    oman onnenne hyväksi,
    veljinä, sulosovussa!
    Minä muitten käyn keralla."

    Kävivät käsiksi työhön,
    yksi kaikkien keralla,
    kaikki veljinä jokaisen.

    Mutta keskellä kaikkien liikkui
    hellä hengetär luonnonlämmön,
    kaiken maailman valtijatarra,
    sytytti silmänsä säihkyllä miehet,
    lumosi laulunsa soinnulla naiset,
    nuorison rintansa hengähdyksin.










KUOLEMAN KILPAKOSIJA

Yhdeksän laulua


Kirj.

LAURI SOINI





Kotkassa,
Reino Drockila,
1903.






    I.


    Suviaurinko kimmelsi kultainen
    sinitaivaalla korkeimmallaan,
    emon hellällä lämmöllä silmäillen
    sinivesiä ja lehtoja allaan.
    Helolämmössä taivahan auringon
    sinikirjavat kukkaset nurmikon
    ihan uhmaten tuoksuivat.
    Käki kukkui, luritteli leivonen,
    suven leijuvat lintuset kilpaillen
    elon onnea lauloivat.

    Kuin aurinko elvytti kukkia,
    niin lääkäri tieteen voimalla
    loi lahjoja uuden terveyden
    kituvaisille lapsille ihmisten.
    Oli taasen hän tänään hoidella
    monet kymmenet sairaat saanut.
    Mut vihdoin pääsi hän sairaista,
    oli yksin hän vihdoin huoneessa
    ja sairasten ruikutus laannut.

    Hän nousi ja virkahuoneestaan
    ulos asteli, käytävän sulki.
    Läpi kaupungin luontohon tuoksuvaan
    hän ilosin mielin kulki.
    Hänen elämänsä kesä oli kirkkahin,
    ja kunnasta kerkein askelin
    läpi kukkivan kesän hän kiiti.
    Mut päästyä varjohon lehtojen,
    ajelehtava aatos nuoruuden
    kevätmuistojen kenttiä liiti.



    II.


    Hänen lapsuusaikansa varhaisen
    salon siinnokas autere peitti.
    Mut lapsena lahjakas poikanen
    salon kukkivat kummut heitti.
    Opin verkot hän salakkana sukeltai
    ja kultasen lyyryn lakkiin sai.

    Oi, aikaa unelmien kultaisten,
    oi, jalojen toivojen aikaa!
    Koko elämä on armahan valoinen,
    sydän lintujen lauluja raikaa,
    ja hartaalla mielellä vannotaan
    elo uhrata onneksi kansan ja maan.

    Se aika on tuulena huilannut
    ja tuuli on unelmat vienyt.
    "Oma hyöty" on tunteet turtanut —
    kuka ois sitä silloin tiennyt!
    Toki etsien omaa onneaan
    myös yhteisonnea palvellaan.

    Unet haihtuvat. Elo on toimintaa,
    on vilkasta yhteistyötä.
    Elon ritarina vastaan kuolemaa
    hän toimivi toisten myötä.
    Kera toistemme vuoroon vieraillaan,
    mitä milläkin on, sitä annetaan.



    III.


    Läpi lehtojen rannalle lahdelman
    mies miettivä yksin kulki.
    Sinilahtosen, leikkien loiskivan
    havumetsikkö hohajava sulki.
    Havumetsikön keskellä piileillen
    oli kärjellä kenkämän vilpoisen
    kesäkartano kaunis ja sorja.

    Miten raitista rauhaa huokuikaan
    kesäkartanon ympärys vilvas!
    Sisus heijasti kaunista hauskuuttaan,
    oli ilosen valosa ja vilpas.
    Sen helmassa kaihoa sentään jää
    yhä mieleen -- puuttuvi emäntää,
    kodin lempeän hengen luojaa.

    Oli lääkäri kaikki jo katsellut
    kotikaupungin kaunokaiset.
    Ne oli niin hienot ja valkoset
    vaan tyhjät ja turhamaiset.
    Sulosuina ne saattivat lepertää,
    mut rintahan lämpöä henkevää
    ei syttynyt kestään heistä.

    Siks lääkäri istui yksikseen
    kesäkartanon kammarissa.
    Hän katseli leikkiä lahden veen,
    valon välkettä lainosissa.
    Emännöitsijä silloin sisään saa
    ja kutsuvi vierasta vartoavaa
    heti hiukkasen haastattamaan.



    IV.


    Oli ulkona laiha ja ryppyinen
    mies verhossa ryysyisessä.
    Suru, huoli ja nöyryys heijastui
    sen silmien syvyydessä.

    Hän läähätti:

                 "Tyttöni sairastaa
    ihan kielissä kylmän kuolon!
    Hyvä herra, te tulkaa ja auttakaa,
    maja kaupungin laidassa tuoll' on."

    "Miks ette te saapunut ennemmin,
    kun viel' olin kaupungissa?"

    "Olin työssä."

                   "Ja onko hän heikkokin?"
	
    "Ihan kuoleman kourauksissa."

    "Joko kauvan on siitä kun sairastui?"

    "Hän talvella tautiin kääntyi."

    "Nyt vasta te — —!"

                        "Milläpä kustansi,
    nälkähän melkein nääntyi."

    Taas hartahat haaveet nuoruuden
    ihan väkisin mieleen juoksi.
    Ja ajatus urkeni harhaillen
    ukon sairaan tyttären luoksi.

    Isä tässä on, jos kuka, urho työn,
    miks kärsivi hän...

                        Kuin yöstä
    mies harrasna tähtäsi lääkäriin.

    "Te tuletteko?"

                    "Alkaos syöstä
    sä kotiasi kohden eeltäpäin,
    mä sisällä hieman pistähdäin."


    
    V.


    Mökin rähjään laidalla kaupungin
    kun lääkäri sisään astui,
    niin vaimon, mi seisoi vastassaan,
    ilokyynelin katse kastui.

    Jokapaikassa pienessä huoneessa
    oli siivotonta ja tummaa,
    ja vastahan kuumasta ilmasta
    tuli turmion löyhkää kummaa.

    Mut ryysyjen keskellä vuoteessa
    oli enkeli ihanainen!
    Mikä kajastus poskilla kalpeilla —
    sen loisto ei ollut mainen!

    Kera kuoleman kurjana kamppaillen
    hän ihanata elämätä loisti!
    Hänen silmänsä, hiutamat sairauden,
    kevätauringon hehkua toisti!

    Pyhän hellänä lääkäri valtimon
    elonsylkettä tunnusteli,
    sydän tuoksui kukkia nurmikon
    ja sointuja helkkyeli.

    Se helkähti lintujen lauluja
    ja välkähti loistoa tähden —
    mut kuohahti kummaa kuohua
    tytön äidin ja taaton nähden.



    VI.


    "Heti ulkoa ilmaa raitista!
    Auk' akkuna! — Eikö se aukea!
    Se lyökää seinältä rikki! —
    Ovi auki! Oi, ilmaa puhdasta! —
    Ja nähkääs vuodetta! — Lakana
    tuo puhtonen, muutakin puhdasta
    tuo äkkiä, vaimo, sä vuoteeseen! —
    Vai ei ole! — Onhan se kauheaa,
    noin lapsensa saastahan kuolettaa!"

    Hän hehkuen pelmahti yhtäälle
    ja toisaalle taas. Ei nähnyt hän,
    ei kuullut hän vaimon itkuja.
    Ulos syöksyi hän mielensä kuohussa
    ja samalla myrskyn vauhdilla
    taas tölmäsi jälleen sisään.
    Mut silmissä tuli oli hehkuva,
    kun katsoen immen isään
    hän päättäen käski:

                        "Te ottakaa
    tytön sänkyä toisesta päästä,
    pään toisen mä tahdon kannattaa,
    ja vaimo — sä itkusi säästä!
    Tule jälestä kanssamme kiiruhtain,
    saat hoitaa tyttöä johdollain!"

    Peräsukkaa niin läpi lehtotien
    he alkavat kolmisin käydä.
    Jos lehdosta katselis piilehtien,
    ei joukko kai kauniilta näytä.
    Mut kaunis on kalpea neitonen
    ja hellästä lämmöstä väreillen
    sitä kantavi lääkäri nuori.

    Hän impeä silmiin katsahtaa.
    Oi riemua! Punaa ihanaa,
    niin sulosata, liekkivän vienoa saa
    suvituulessa kalpea poski.
    Kukat tuoksuvat lämmössä auringon,
    ja riemukas lintujen luritus on,
    ja lääkärin miel'ala aaltoilee
    kuin kohajava suvinen koski.



    VII.


    On kaukana tyyneys lääkärin,
    kun käypi hän tunneillansa.
    Hän lääkkehet laativi kiireimmin,
    pois saadaksi sairahansa.
    Mut saatua sairaat luotaan pois,
    kuin juhlahan joutua kiire ois,
    hän metsikön polkua kulkee.
    Ja kuvan niin kaunihin, armaimman,
    kuin liljan lehtyen solkevan,
    joka hetki hän mieleensä sulkee.

    Kuin koulukas kulkee haaveissaan
    hän vihreän lehdon kautta.
    Ei näe, ei kuule hän lintujakaan
    sen armahan haaveen tautta.
    Niin sykkivän hellänä hiljakseen
    kesäkartanon oven hän avaa,
    ja sairas, mi unosen uutimeen
    on vaipunut valkovuoteeseen,
    hänen tullessa silmänsä avaa.

    Hänen valtaa rohkeus riemuinen,
    olo on niin turvasan suloinen
    ja lämpöä suonet tykkii.
    Mut lääkäri lämmöstä herpoaa,
    tytön huulia huulilla koskettaa,
    ja sydämet sykkii, sykkii...

    "Mitä kuuluu nyt?"

                       "Hyvä olla on,"
    hymyn vienona neitonen vastaa,
    ja sätehenä kevähisen auringon
    ilo lempeän silmän kastaa.
    Mut äiti kertovi riemukseen
    tytön ulkona rannalla astelleen,
    kunis tultua väsymyslumeen
    hän raitisna vaipui uneen.

    Kun lääkäri tarttuvi kalvoiseen
    ja hellästi koittavi suonta,
    niin umpehen painaa hiljalleen
    sulo neitonen silmän luonta.


    VIII.


    Pian kertoi ja kuunteli kummakseen
    koko kaupunki tarinat uudet.
    Joka seikkahan asti tarkalleen
    sai ilmi se salaisuudet!

    Oli töllistä laidalta kaupungin
    soman neitosen lempensä pauloihin
    näet lääkäri luoksensa vienyt.
    Oli tainnut se ensiksi sairastaa,
    mut lääkäri sairaan terveeksi saa —
    ja terve se kaiketi lie nyt.

    Kun neitonen kuontui jalkeilleen,
    sen kihlasi lääkäri nuori,
    piti vihkimäjuhlan hiljakseen,
    häämatkalle sitten suori.

    Italian tuulessa voimistuu
    kai kaunotar, kaiketi tuulettuu
    myös töllin tuoksukin siitä.
    Tätä kuullessa — kun vain kuololta
    voi puoskari vallata kultansa —
    tytöt terveet häntä ei kiitä.



    IX.


    Suviaurinko kimmelsi kultainen
    taas taivaalla korkeimmallaan,
    yhä hellällä lämmöllä silmäillen
    sinivesiä ja lehtoja allaan.
    Helolämmössä taivahan auringon
    punakirjavat kukkaset nurmikon
    sulotuoksuja huokuivat.
    Käki kukkui, liverteli leivonen,
    ja liitävät lintuset kilpaillen
    elon onnea lauloivat.

    Kesäkartanon kummulla rantaman
    havumetsikkö hohajava sulki.
    Sen rauhaan kuohusta toiminnan
    mies miettivä tyynenä kulki.
    Se heijasti kaunista hauskuttaan,
    mut myöskin se hertasta armauttaan,
    kodin lämpöä tuoksui vastaan.
    Nuor' äiti jo miestään vastaan käy,
    käsin tulijan kaulaan kierrältäy,
    käsin toisin vaalivi lastaan.

    "Mitä kuuluu nyt?"

                       "Hyvin kaikki on",
    hymyn vienona vaimo vastaa,
    ja sätehenä suvisen auringon
    ilo lempeän silmän kastaa.
    Elo on niin onnekas, riemuinen,
    olo on niin turvasan suloinen
    Ja lämpöä sykkivät rinnat,
    ja ympäri lapsosen laitellaan
    maan pinnalta pilviin nousemaan
    tulevaisien toivojen linnat.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73822 ***